[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fEa0VFUGyX5NUUsFa-U-jqRc6iXyEUzlPspvmikt0SvI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},1575,"Arsène Lupin miljoonaperillisenä","Leblanc, Maurice",1864,1941,"1575-leblanc-maurice-arsene-lupin-miljoonaperillisena","1575__Leblanc_Maurice__Arsène_Lupin_miljoonaperillisenä",null,"romaani",[14],"rikos",[16],"ranskalainen","fi",1921,1922,41095,264449,false,55210,[25,26],"Detective and mystery stories","Lupin, Arsène (Fictitious character) -- Fiction",[28,29,30],"Crime, Thrillers and Mystery","French Literature","Novels","\"Arsène Lupin miljoonaperillisenä\" by Maurice Leblanc is a detective novel serialized in 1939. When American secretary Patricia is attacked by a criminal called \"The Rough,\" she's rescued by the legendary gentleman thief Arsène Lupin. After her boss is mysteriously murdered, Patricia follows clues to France, pursuing a stolen briefcase that supposedly holds the secret to an immense fortune. Armed only with a silver whistle and Lupin's promise of protection, she enters a dangerous world of murder, theft, and hidden billions. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Kare, Aito",250,"Arsène Lupin esiintyy Don Luis Perennan hahmossa selvittäessään valtavaa perintökiistaa ja siihen liittyvää murhasarjaa. Tarina alkaa poliisiprefektin virastosta, jossa tarkastaja yrittää paljastaa salaisuuden ennen kohtalokasta loppuaan. Seikkailu kuljettaa lukijan läpi arvoitusten, joissa panoksena on suuri miljoonaperintö.","Maurice Leblancin 'Arsène Lupin miljoonaperillisenä' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 1575. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","ARSÈNE LUPIN MILJOONAPERILLISENÄ\n\nKirj.\n\nMaurice Leblanc\n\n\nSuomentanut Aito Kare\n\nRanskankielinen alkuteos LES DENTS DU TIGRE ilmestyi 1921.\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nMinerva Oy,\n1922.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. d'Artagnan, Portos... ja Monte Cristo\n   II. Kuollut mies\n  III. Tuomittu mies\n   IV. Himmeä turkoosi\n    V. Rautaesirippu\n   VI. Ebenholtsikeppinen mies\n  VII. Shakespearen teokset, 8 osa\n VIII. Pirullinen viesti\n   IX. Lupinin viha\n    X. Gaston Sauveraudin selitys\n\n\n\n\nI LUKU\n\nd'Artagnan, Portos... ja Monte-Cristo\n\n\nKello oli puoli viisi; poliisiprefekti Desmalions ei ollut vielä\ntullut takaisin virastoonsa. Hänen yksityissihteerinsä asetti\nkirjoituspöydälle pinkan kirjeitä ja raportteja, jotka hän oli\npäällikölleen järjestänyt, soitti ja sanoi lähetille, joka tuli\nsisään suuresta ovesta:\n\n\"Herra prefekti on kirjeellisesti kutsunut tänne muutamia herroja\nkello viideksi. Tässä ovat nimet. Osoita heidät eri odotushuoneisiin,\netteivät he voi keskustella keskenään ja anna minulle heidän\nkorttinsa kun he tulevat.\"\n\nLähetti katosi. Sihteerin mennessä omaan huoneeseensa johtavalle\npienelle ovelle aukeni pääovi ja sisään astui mies, joka pysähtyi ja\nnojasi horjuen tuolin selustaan.\n\n\"Vai niin, tekö se olette, Vérot!\" sanoi sihteeri. \"Mitä on\ntapahtunut? -- Mistä on kysymys?\"\n\nTarkastaja Vérot oli suuri ja karkeatekoinen mies leveine niskoineen,\nolkapäineen ja punertavine hipiöineen. Hän oli nähtävästi voimakkaan\nmielenliikutuksen vallassa, sillä hänen punasuoniset ja tavallisesti\nniin verevät kasvonsa näyttivät nyt melkein vaaleilta. \"Oh, ei\nmitään, herra sihteeri,\" sanoi hän.\n\n\"Kyllä, kyllä, te ette ole näköisenne, kasvonne ovat harmaat... ja\nkuinka te läähätätte!\"\n\nPäällikkö Vérot kuivasi otsaansa, kokosi voimiaan ja sanoi:\n\n\"Olen vain hiukan väsynyt. Viime aikoina olen ponnistellut yli\nvoimieni; olen ollut sangen innokas selvittämään erästä juttua, jonka\nherra prefekti on jättänyt huolekseni. Mutta minusta tuntuu joka\ntapauksessa kummalliselta.\"\n\n\"Haluatteko jotain vahvistavaa?\"\n\n\"En, olen pikemmin janoinen.\"\n\n\"Lasillinen vettä?\"\n\n\"Ei, kiitos.\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Tahtoisin saada... tahtoisin saada...\"\n\nÄäni petti. Hän näytti epätoivoiselta ikäänkuin olisi kadottanut\näkkiä puhekyvyn. Mutta hän kokosi ponnistaen voimansa ja kysyi:\n\n\"Eikö herra prefekti ole täällä?\"\n\n\"Ei, hän ei tule ennen kello viittä, silloin on hänellä tärkeä\nkokous.\"\n\n\"Niin, tiedän... hyvin tärkeä. Tulen juuri sen vuoksi. Mutta olisin\nhalunnut tavata hänet ennen sitä. Olisin niin hartaasti halunnut\ntavata hänet.\"\n\nSihteeri silmäsi Vérot'hon ja sanoi:\n\n\"Miten liikutettu te olette! Onko asianne niin kiireellinen?\"\n\n\"Se on todellakin hyvin kiireellinen. Se koskee rikosta, joka tehtiin\npäivälleen kuukausi sitten. Ja ennen kaikkea se koskee kahden murhan\nestämistä, jotka ovat seurauksena ensimmäisestä rikoksesta ja jotka\naiotaan tehdä tänä yönä. Niin, ehdottomasti tänä yönä mikäli emme\nryhdy välttämättömiin toimenpiteisiin niiden estämiseksi.\"\n\n\"Ettekö halua istuutua, Vérot?\"\n\n\"Nähkääs, koko asia on suunniteltu suorastaan pirullisen nerokkaasti!\nTe ette voi ajatella...\"\n\n\"Mutta kun te tiedätte sen etukäteen, ja kun herra prefekti varmasti\ntulee antamaan teille rajoittamattoman valtuuden...\"\n\n\"Niin, luonnollisesti, luonnollisesti. Mutta on joka tapauksessa\nkauheaa ajatella, että minä ehkä en tapaa häntä. Olen sen vuoksi\nkirjoittanut hänelle kirjeen ja selittänyt kaiken, mitä asiasta\ntiedän. Katsoin sen varmimmaksi.\"\n\nHän ojensi sihteerille suuren, keltaisen kirjekuoren ja lisäsi:\n\n\"Ja tässä on myöskin pieni rasia; asetan sen tähän pöydälle. Se\nsisältää jotain, joka täydentää ja selittää kirjeen sisällön.\"\n\n\"Mutta miksikä ette pidä niitä omassa hallussanne?\"\n\n\"En rohkene. Ne vartioivat minua... ne koettavat päästä minusta... En\ntule rauhalliseksi ennenkuin joku toinen tuntee salaisuuden.\"\n\n\"Älkää olko levoton, Vérot. Herra prefekti tulee aivan varmasti pian.\nSillä aikaa neuvon teitä menemään sairashuoneeseen saamaan jotain\nvahvistavaa.\"\n\nTarkastaja ei näyttänyt tietävän mitä hän tekisi. Hän kuivasi jälleen\nhien, joka tihkui hänen otsaltaan. Sitten hän nousi ja jätti huoneen.\nKun hän oli mennyt, pisti sihteeri kirjekuoren pöydällä olevaan\npaperipakkaan ja meni taas omaan huoneeseensa.\n\nHän oli tuskin sulkenut oven jälkeensä, kun toinen ovi taas aukeni\nja tarkastaja astui sisään sopertaen: \"Herra sihteeri... On parasta,\nettä näytän teille...\"\n\nMiesraukka oli valkea kuin palttina. Hänen hampaansa kalisivat.\nNähdessään että sihteeri oli mennyt, koetti hän kulkea viistoon yli\nlattian tämän huoneeseen, mutta hänet yllätti äkillinen heikkous ja\nhän laskeutui tuolille istuen siinä muutamia minuutteja avuttomasti\ntuijottaen.\n\n\"Mikä minun on? Onko minutkin myrkytetty? En pidä tästä... tämä\npäättyy pahoin...\"\n\nKirjoituspöytä oli niin lähellä, että hän saattoi ulottua siihen\nkädellään. Hän otti lyijykynän, veti luokseen kirjoitusalustan ja\nalkoi kyhätä kokoon muutamia kirjaimia. Mutta sitten hän sammalsi:\n\n\"Ei, se ei hyödytä mitään... Prefektihän lukee kirjeeni. Miten\nihmeessä on laitani! Tämä saa varmasti huonon lopun.\"\n\nÄkkiä hän nousi ja huusi:\n\n\"Herra sihteeri, meidän pitää... meidän pitää... se tapahtuu tänä\nyönä... ei mikään voi estää...\"\n\nHän ojentautui käyttäen koko tahdonvoimansa ja meni pienin, lyhyin\naskelin sihteerin ovea kohti. Mutta kappaleen matkaa kuljettuaan hän\nhoiperteli ja oli pakotettu istuutumaan vielä kerran.\n\nKoko hänen ruumiinsa tärisi mielettömästä kauhusta ja hän päästi\nhuudon, joka onnettomuudeksi oli liian heikko kuuluakseen. Hän\nymmärsi sen ja hänen katseensa etsi soittokelloa, mutta hän ei voinut\nenää erottaa mitään. Oli kuin hänen silmilleen olisi painettu verho.\n\nSitten hän putosi polvilleen ja ryömi seinän luo hapuillen ilmaa kuin\nsokea, kunnes hän vihdoin kosketti jotain puuta. Siinä oli väliseinä.\nHän ryömi sitä pitkin, mutta onnettomuudeksi hänen aivonsa olivat\nniin sumentuneet, että hän sai huoneesta kokonaan väärän kuvan ja sen\nsijaan että olisi kääntynyt vasempaan kuten olisi pitänyt, seurasi\nhän seinää oikealle verhon taa, joka peitti kolmannen oven.\n\nHänen sormensa tarttuivat tämän oven lukkoon ja hänen onnistui avata\nse. Hän huudahti läähättäen: \"Auttakaa...! Auttakaa...!\" ja tuupertui\njonkunlaiseen vaatesäiliöön tahi pesuhuoneeseen. \"Tänä yönä! Rikos\ntapahtuu tänä yönä! Saatte nähdä... hampaiden jäljet... se on\nhirveätä! Oh, minkälaiset tuskat... tämä on myrkkyä... pelastakaa\nminut! Auttakaa!\"\n\nHänen äänensä sortui. Hän mutisi useita kertoja ikäänkuin houreessa:\n\n\"Hampaat! Hampaat! Ne pureutuvat yhteen!\"\n\nSitten tuli hänen ääneensä yhä heikommaksi ja hänen valkoisilta\nhuuliltaan pääsi selittämättömiä ääniä. Hänen suunsa haukkoi ilmaa,\nleukapielet liikkuivat ikäänkuin vanhoilla ukoilla, jotka näyttävät\nlakkaamatta märehtivän.\n\nKuolonkamppailu oli alkanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPoliisiprefekti tuli kymmentä minuuttia vailla viisi.\n\nHerra Desmalions oli kuluneen kolmen vuoden aikana hoitanut\ntointaan tavalla, joka oli tehnyt hänet yleisesti kunnioitetuksi.\nHän oli karkeajäseninen, viidenkymmenen ikäinen mies älykkäine\nulkonäköineen. Hänen asunsa, jonka muodostivat harmaa liivipuku,\nvalkoiset säärystimet ja taiteellisesti sidottu kaulaliina, ei ollut\nollenkaan virkamiestä muistuttava. Hänen käytöksensä oli vapaata,\nyksinkertaista ja hyväntahtoista.\n\nHän soitti, ja sihteerin astuessa sisään, kysyi:\n\n\"Ovatko henkilöt, jotka olen pyytänyt tulemaan, täällä?\"\n\n\"Kyllä, herra prefekti, ja olen antanut määräyksen, että he saavat\nodottaa eri huoneissa.\"\n\n\"Oh, ei olisi tehnyt mitään vaikka he olisivat tavanneetkin. Mutta\nehkä on paras niinkuin on. Toivon ettei amerikkalainen ministeri ole\nvaivautunut itse tulemaan?\"\n\n\"Ei, herra prefekti.\"\n\n\"Onko teillä heidän korttinsa?\"\n\n\"Kyllä\".\n\nPoliisiprefekti otti viisi käyntikorttia, jotka hänen sihteerinsä\nojensi, ja luki:\n\n\"Mr Archibald Bright, Yhdysvaltain lähetystön ensimmäinen sihteeri...\nMaître Lepertuis, asianajaja... Juan Cacérès, Perun lähetystön\nattashea... ent. majuri kreivi d'Astrignac...\"\n\nViidennessä kortissa oli ainoastaan nimi ilman osoitetta tahi\narvonimeä:\n\n\"Don Luis Perenna\".\n\n\"Olen utelias tapaamaan sen miehen!\" sanoi herra Desmalions. \"Hän\nkiinnittää tavattomasti mieltäni. Oletteko lukenut muukalaislegioonan\nraportin?\"\n\n\"Kyllä, herra prefekti, ja tunnustan, että tuo herra tekee minutkin\nuteliaaksi.\"\n\n\"Niin, eikö totta! Oletteko koskaan kuullut puhuttavan sellaisesta\nuhkarohkeudesta? Sankarillinen hullu, suorastaan ihmeellinen. Mutta\nniinpä hän saikin toveriensa keskuudessa lisänimen Arsène Lupin\ntavastaan järjestää mitä hämmästyttävimpiä yllätyksiä. -- Kuinka\nkauan on kulunut Arsène Lupinin kuolemasta?\"\n\n\"Se tapahtui kaksi vuotta ennen teidän nimitystänne, herra prefekti.\n[Ks. 813. Arsène Lupinin seikkailuja.] Hänen ja rouva Kesselbachin\nruumiit löydettiin erään pienen huvilan raunioista, joka oli palanut\nlähellä Luxemburgin rajaa. Tutkimuksessa selvisi, että hän oli\nkuristanut rouva Kesselbachin, tuon pedon, jonka rikokset tulivat\njälkeenpäin päivänvaloon, ja hirttäytynyt sytytettyään huvilan\npalamaan.\"\n\n\"Se oli sopiva loppu tuolle kirotulle lurjukselle\", sanoi herra\nDesmalions, \"ja tunnustan omasta puolestani näkeväni mielelläni,\nettei minun tarvitse taistella häntä vastaan. -- Katsokaamme,\nmissä olimmekaan? Ovatko Morningtonin perintöä koskevat asiakirjat\njärjestyksessä?\"\n\n\"Teidän kirjoituspöydällänne, herra prefekti.\"\n\n\"Hyvä. Mutta minä unohdin... onko tarkastaja Vérot täällä?\"\n\n\"Kyllä, herra prefekti. Otaksun hänen menneen sairashuoneeseen\nsaamaan jotain vahvistavaa.\"\n\n\"Mikä häntä sitten vaivaa?\"\n\n\"Hän näytti niin omituiselta... oikein sairaalta\".\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\nSihteeri kertoi keskustelunsa päällikkö Vérot'n kanssa.\n\n\"Ja te sanotte hänen jättäneen minulle kirjeen?\" sanoi herra\nDesmalions levottomin ilmein. \"Missä se on?\"\n\n\"Paperien joukossa, herra prefekti.\"\n\n\"Hyvin kummallista... tämä kaikki on erittäin ihmeellistä. Vérot\non ensiluokkainen tarkastaja, mitä suurimmassa määrin maltillinen,\neikä anna säikäyttää itseään helposti. Voitte mennä hakemaan häntä.\nTarkastan sillä aikaa kirjeeni.\"\n\nSihteeri poistui kiireesti. Tullessaan viiden minuutin kuluttua\ntakaisin hän selitti kummastuneena, ettei ollut tavannut päällikkö\nVérot'a.\n\n\"Ja merkillisintä\", jatkoi hän, \"on se, että lähetti, joka näki\nhänen lähtevän tästä huoneesta, huomasi hänen melkein heti palaavan\ntakaisin, mutta ei nähnyt hänen poistuvan.\"\n\n\"Ehkäpä hän kulki vain tämän kautta tullakseen teidän luoksenne.\"\n\n\"Minun luokseni, herra prefekti? Olin huoneessani koko ajan.\"\n\n\"Silloin se on käsittämätöntä\".\n\n\"Niin... ellemme otaksu lähetin tarkkaavaisuuden hetkeksi\nsuuntautuneen muualle, koska Vérot ei ole täällä eikä viereisessä\nhuoneessa.\"\n\n\"Niin asian täytyy olla. Hän on kai mennyt ulos saadakseen hiukan\nraitista ilmaa ja voi tulla takaisin milloin hyvänsä. No niin, emme\ntarvitse häntä nyt heti.\"\n\nPrefekti katsoi kelloaan.\n\n\"Kymmenen minuuttia yli viiden. Sanokaa lähetille, että herrat saavat\nastua sisään. Ei, odottakaa...\"\n\nHerra Desmalions epäröi. Kohottaessaan papereita oli hän huomannut\nVérot'n kirjeen. Se oli suuri, keltainen kirjekuori, Café du\nPont-Neufin leima vasemmassa yläkulmassa.\n\nSihteeri sanoi:\n\n\"Vérot'n poissaolon vuoksi ja sen johdosta, mitä hän sanoi, olisi\nehkä parasta, että te ensiksi katsoisitte mitä kirje sisältää.\"\n\nHerra Desmalions tuumi hiukan.\n\n\"Olette ehkä oikeassa.\"\n\nHän leikkasi kuoren auki paperiveitsellä. Häneltä pääsi huudahdus:\n\n\"Ei. Kuulkaa nyt, tämä menee liian pitkälle!\"\n\n\"Mistä on kysymys, herra prefekti?\"\n\n\"Katsokaa... kirjoittamaton paperiarkki... siinä kaikki mitä kuoressa\noli...\"\n\n\"Mahdotonta.\"\n\n\"Katsokaa itse... paperiarkki taitettuna neljään osaan ilman\nkirjoitettua sanaakaan\".\n\n\"Mutta Vérot kertoi minulle laajasti, että hän tässä kirjeessä teki\nselkoa kaikesta, mitä tiesi asiasta.\"\n\n\"Niin hän ehkä sanoi, mutta näettehän itse! Ellen tuntisi tarkastaja\nVérot'a, saattaisin todellakin luulla, että hän koettaa tehdä minusta\npilaa.\"\n\n\"Tämä on mitä suurinta hajamielisyyttä...\"\n\n\"Tietysti hajamielisyyttä, mutta minä ihmettelen häntä. Ei sovi olla\nomissa mietteissään kun kaksi ihmiselämää on pelissä. Sillä hän kai\nsanoi teille, että kaksoismurha oli suunniteltu täksi yöksi?\"\n\n\"Kyllä, herra prefekti, ja erittäin levottomuutta herättävissä\nolosuhteissa. Hän käytti sanaa pirullinen.\"\n\nHerra Desmalions kulki huoneessa edestakaisin kädet selän takana,\npysähtyen pienen pöydän luo.\n\n\"Mikä tämä minulle osoitettu pieni paketti on: Herra\npoliisiprefektille... avattava, jos sattuisi onnettomuustapaus.\"\n\n\"Aivan niin\", sanoi sihteeri, \"unohdin sen! Se on myöskin tarkastaja\nVérot'lta, ja erittäin tärkeä, kuten hän sanoi.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi herra Desmalions, joka ei voinut olla nauramatta,\n\"kirje tarvitsee todella selityksen ja vaikkakaan ei ole sattunut\nmitään 'onnettomuustapausta', on kai parasta avata paketti.\"\n\nHän leikkasi poikki nauhan ja löysi käärepaperista rasian, pienen\npahvirasian, joka näytti lähteneen apteekista, mutta oli likainen ja\npaljosta käyttämisestä kulunut.\n\nHän aukaisi kannen. Rasiassa oli muutamia kerroksia pumpulia, nekin\nsangen likaisia ja niiden välissä puolikas suklaakakkua.\n\n\"Mitä hittoa tämä merkitsee?\" mutisi prefekti kummastuneena.\n\nHän otti suklaapalan, katsoi siihen ja huomasi heti mikä tässä\nsuklaakakussa oli erikoista ja mikä juuri, ilman epäilyä, oli\nsaattanut päällikkö Vérot'n ottamaan sen talteen. Sen ylä- ja\nalapuolella näkyivät selvät hampaiden jäljet, hyvin selvästi\ntoisistaan eroavina; hampaat olivat painuneet kymmenesosa tuuman\nverran suklaaseen ja jokaisella niistä oli oma muotonsa ja leveytensä.\n\nHerra Desmalions seisoi ajatuksiinsa vaipuneena pää rinnalle\npainuneena ja jatkoi muutaman minuutin kuluttua kulkuaan edestakaisin\nhuoneessa mutisten:\n\n\"Tämä on merkillistä. Tässä on arvoitus, johon mielelläni haluaisin\nsaada selityksen. Paperiarkki, hampaiden jäljet, mitä tämä kaikki\nmerkitsee?\"\n\nMutta hän ei ollut niitä, jotka tuhlaavat paljon aikaa salaisuuteen,\njoka ehdottomasti tulee paljastetuksi hetken kuluttua, sillä\ntarkastaja Vérot'n täytyi olla joko poliisiprefektin virastossa tahi\njossain lähistöllä, ja hän sanoi sihteerilleen:\n\n\"En voi antaa kutsumieni herrojen odottaa kauempaa. Olkaa hyvä ja\npyytäkää heidät sisään. Jos tarkastaja Vérot tulee heidän täällä\nollessaan, minkä hän varmasti tekee, niin antakaa minulle tieto siitä\nheti. Haluan tavata hänet heti hänen tultuansa. Tätä poikkeusta\nlukuunottamatta huolehtikaa siitä, ettei minua häiritä.\"\n\nKaksi minuuttia myöhemmin päästi lähetti sisään maître Lepertuis'in,\nlihavan, punakan herran poskipartoineen ja lasisilmineen,\nlähetystösihteeri Archibald Brightin ja perulaisen attashea\nCacérèsin. Herra Desmalions, joka tunsi kaikki kolme, puheli hetken\nheidän kanssaan ja meni sitten ottamaan vastaan majuri, kreivi\nd'Astrignacin, la Chouïan sankarin, joka kunniakkaiden haavojensa\nvuoksi oli ollut pakotettu ottamaan väliaikaisesti eron. Hän lausui\nkreiville kohteliaisuuksia tämän osoittamasta urhoollisuudesta\nMarokossa, kun ovi aukeni vielä kerran.\n\n\"Don Luis Perenna, arvaan minä?\" sanoi prefekti ojentaen\nkätensä keskikokoiselle, jäntevälle miehelle, joka kantoi\nsotilaskunniamerkkiä ja kunnialegioonan punaista nauhaa.\n\nÄsken tulleen kasvot ja ilme, hänen tapansa käyttäytyä sekä\nhänen hyvin nuorekkaat liikkeensä saivat aikaan että hän näytti\nnelikymmenvuotiaalta, mutta rypyt hänen silmäkulmissaan ja otsallaan\nilmaisivat, että hän kenties oli muutamia vuosia vanhempi. Hän\nkumarsi:\n\n\"Aivan niin, herra prefekti.\"\n\n\"Tekö se olette, Perenna!\" huudahti kreivi d'Astrignac. \"Vai niin, te\nelätte vielä?\"\n\n\"Kyllä, herra majuri, ja olen ihastunut tavatessani teidät jälleen.\"\n\n\"Perenna elää! Me olimme kokonaan kadottaneet teidät näkyvistämme,\nkun minä jätin Marokon. Luulimme teitä kuolleeksi.\"\n\n\"Minä olin vankina, siinä kaikki.\"\n\n\"Alkuasukkaiden vankina! Sehän on sama kuin varma loppu!\"\n\n\"Ei, ei aivan, herra majuri; kaikkialta voidaan karata. Todistus\nseisoo edessänne.\"\n\nPoliisiprefekti ei voinut vastustaa haluaan tarkastaa näitä\ntarmokkaita kasvoja hymyilevine katseineen, vapaine, päättäväisine\nsilmineen ja pronssinruskeine ihoineen.\n\nHerra Desmalions antoi herroille merkin asettua suuren\nkirjoituspöydän ympärille, istuutui itsekin ja virkkoi muutamia\nsanoja johdannoksi:\n\n\"Kutsu, jonka olen lähettänyt teille, hyvät herrat, näytti kai teistä\nsangen kummalliselta ja salaperäiseltä. Ja tapa, jolla aion alkaa\nkeskustelumme, ei tule vähentämään kummastustanne. Mutta huomaatte\npiankin, että asia on aivan luonnollinen ja yksinkertainen. Minä\nkoetan olla niin lyhytsanainen kuin mahdollista.\"\n\nHän levitti eteensä joukon papereita, jotka sihteeri oli häntä varten\njärjestänyt, ja jatkoi, kysyen tuon tuostakin neuvoa papereiltaan:\n\n\"Noin viisikymmentä vuotta sitten, vuonna 1860 asui Saint-Etiennessä\nkolme orpoa sisarusta, Ermeline, Elisabeth ja Armande Roussel,\nkahdenkymmenenkahden-, kahdenkymmenen- ja kahdeksantoista vuoden\nikäisiä, yhdessä serkkunsa Victorin kanssa, joka oli hiukan nuorempi.\nVanhin, Ermeline, jätti ensiksi Saint-Etiennen. Hän matkusti\nLontooseen, jossa meni naimisiin erään englantilaisen, Morningtonin,\nkanssa; tämän kanssa oli hänellä poika, joka kastettiin Cosmoksi.\nPerhe oli hyvin köyhä ja kärsi puutetta. Ermeline kirjoitti useita\nkirjeitä sisarilleen pyytäen apua. Kun ei vastausta tullut, hän\nkeskeytti kirjeenvaihdon. Vuonna 1870 muuttivat mr ja mrs Mornington\nEnglannista Amerikkaan. Viisi vuotta myöhemmin he olivat rikkaita.\nMr Mornington kuoli 1878, mutta hänen leskensä jatkoi perimänsä\nomaisuuden hoitoa, ja kun hän oli liikeasioissa nero, lisäsi hän\nrikkauttaan kunnes se nousi tavattomaan summaan. Kuollessaan 1900\njätti hän pojalleen 400 miljoonaa frangia.\"\n\nSumma näytti tekevän prefektin kuulijoihin vaikutuksen. Hän näki\nmajurin ja don Luis Perennan vaihtavan katseita ja kysyi:\n\n\"Te tunsitte Cosmo Morningtonin, eikö niin?\"\n\n\"Kyllä, herra prefekti\", vastasi kreivi d'Astrignac. \"Hän oli\nMarokossa minun ja Perennan siellä ollessa.\"\n\n\"Aivan oikein\", sanoi herra Desmalions. \"Cosmo Mornington oli alkanut\nmatkan maailman ympäri. Hän ryhtyi työskentelemään, sikäli kuin\nolen kuullut, lääkärinä, ja hoiti sairaita suurella taitavuudella,\nluonnollisestikin ilman korvausta. Hän asui ensiksi Egyptissä, sitten\nAlgeriassa ja Marokossa. Viime vuonna hän saapui Pariisiin ja kuoli\ntäällä kuukausi sitten hyvin arvoituksellisen onnettomuustapauksen\njohdosta.\"\n\n\"Varomaton ruiske, eikö niin, herra prefekti?\" kysyi amerikkalainen\nlähetystösihteeri. \"Siitä mainittiin sanomalehdissä.\"\n\n\"Niin\", sanoi Desmalions. \"Kiiruhtaakseen parantumistaan\npitkäaikaisesta influenssasta, joka oli pitänyt häntä vuoteenomana\nkoko talven, oli mr Morningtonilla tapana, lääkärinsä määräyksen\nmukaan, antaa itselleen glyserofosfaatti-sooda-ruiskeita. Hänen\non täytynyt viimeisellä kerralla sitä tehdessään laiminlyödä\nvälttämättömät varovaisuustoimenpiteet, sillä haavaan tuli myrkytys,\ntulehdus seurasi salamannopeasti ja muutamassa tunnissa oli\nMornington kuollut.\"\n\nPoliisiprefekti kääntyi asianajajaan ja kysyi:\n\n\"Olenko selostanut oikein, maître Lepertuis?\"\n\n\"Aivan varmasti, herra prefekti.\"\n\nHerra Desmalions jatkoi:\n\n\"Seuraavana päivänä saapui maître Lepertuis tänne ja syystä, jonka\nte ymmärrätte kuultuanne asiapaperin sisällön, näytti minulle Cosmo\nMorningtonin testamentin, joka oli jätetty hänen haltuunsa.\"\n\nPrefektin tarkastaessa papereitaan lisäsi maître Lepertuis:\n\n\"Pyydän ilmoittaa, että tapasin asiakkaani vain yhden kerran\nennenkuin minut kutsuttiin hänen kuolinvuoteensa ääreen. Aikaisemmin\nolin tavannut hänet silloin, kun hän jätti minulle testamentin, jonka\nhän oli laatinut. Se tapahtui hänen sairautensa alussa. Keskustelun\nkuluessa hän kertoi minulle panneensa toimeen tutkimuksia löytääkseen\näitinsä sukulaisia ja aikovansa terveeksi tultuaan jatkaa näitä\nvakavasti. Tapahtumain kehitys esti hänet täyttämästä aiettaan.\"\n\nSillä aikaa oli poliisiprefekti ottanut paperien joukosta esille\navonaisen kirjekuoren, joka sisälsi kaksi paperiarkkia. Hän kääri\nauki suuremman niistä ja sanoi:\n\n\"Tässä on testamentti. Pyydän teitä tarkkaavasti kuuntelemaan, kun\nluen sen ja sen oheen liitetyn asiakirjan.\"\n\nKaikki istuivat suorina tuoleillaan ja prefekti luki:\n\n\"Amerikan Yhdysvaltojen kansalaisten, Hubert Morningtonin ja hänen\nvaimonsa, Ermeline Rousselin vanhimman pojan Cosmo Morningtonin\ntestamentti ja viimeinen tahto. Minä lahjoitan ja testamenttaan\nuudelle isänmaalleni kolme neljännestä omaisuudestani käytettäväksi\nhyväntekeväisyystarkoituksiin minun omakätisesti kirjoittamieni\nohjeiden mukaan, jotka maître Lepertuis hyväntahtoisesti jättäköön\nYhdysvaltojen ministerille. Jäljellä oleva osa omaisuuttani,\nnoin sata miljoonaa frangia, käsittäen talletuksia eri pankeissa\nPariisissa ja Lontoossa, joista maître Lepertuisilla on luettelo,\nlahjoitetaan ja testamentataan edesmenneen äitini muistoksi\nhänen rakastetulle sisarelleen Elisabeth Rousselille tahi hänen\nrintaperillisilleen; tahi Elisabethin ja hänen perillistensä\npuuttuessa hänen sisarelleen Armande Rousselille tahi hänen\nrintaperillisilleen, eli, siinä tapauksessa ettei kumpaakaan sisarta\neikä heidän rintaperillisiään tavata, heidän serkulleen Victor\nRousselille tahi hänen rintaperillisilleen. Siinä tapauksessa,\nettä minä kuolisin löytämättä Rousselin perheen eläviä perillisiä\ntahi kolmen sisaren serkkua, pyydän ystävääni don Luis Perennaa\ntoimittamaan etsiskelyn. Tässä tarkoituksessa nimitän hänet\nomaisuuteni eurooppalaista osaa koskevan testamentin toimeenpanijaksi\npyytäen häntä huolehtimaan tehtävistä, jotka saattavat esiintyä\nkuolemani jälkeen tahi seurauksena kuolemastani ja pitämään itseään\nminun edustajanani. Kiitokseksi näistä palveluksista ja muistaen ne\nmolemmat kerrat, jolloin hän on pelastanut henkeni, lahjoitan ja\ntestamenttaan sanotulle don Luis Perennalle miljoona frangia.\"\n\nPrefekti vaikeni hetkiseksi. Don Luis mutisi:\n\n\"Cosmo raukka! En olisi tarvinnut tätä kiihoketta täyttääkseni hänen\nviimeisen tahtonsa.\"\n\nHerra Desmalions jatkoi lukemista:\n\n\"Siinä tapauksessa, ettei kolmen kuukauden kuluttua kuolemastani don\nLuis Perennan ja maître Lepertuisin suorittamat etsiskelyt johda\nmihinkään tulokseen, eikä kukaan Rousselin perheen elossa oleva jäsen\nole ilmoittautunut vastaanottamaan lahjoitusta, lankeavat kaikki\nsata miljoonaa frangia ystävälleni don Luis Perennalle. Tunnen hänet\nriittävästi tietääkseni hänen käyttävän omaisuuden tavalla, joka on\nsopusoinnussa hänen jalojen tarkoitusperiensä ja suurpiirteisten\nsuunnitelmiensa kanssa, joita hän niin innokkaasti esitti minulle\nteltassamme Marokossa.\"\n\nHerra Desmalions vaikeni jälleen ja katsoi don Luisiin, joka\nistui hiljaa ja liikkumatta, vaikkakin kyynel kimalteli hänen\nsilmäripsissään. Kreivi d'Astrignac sanoi:\n\n\"Minä onnittelen, Perenna.\"\n\n\"Sallikaa minun muistuttaa teille, herra majuri,\" vastasi hän, \"että\ntämä lahjoitus on ehdollinen. Ja minä vannon, että sikäli kuin\nminusta riippuu, tulevat Rousselin perheen jälkeläiset etsityksi.\"\n\n\"Siitä olen vakuutettu\", sanoi upseeri. \"Minä tunnen teidät\".\n\n\"Joka tapauksessa\", kysyi poliisiprefekti don Luisilta, \"te ette\nkieltäydy vastaanottamasta tätä ehdollista lahjoitusta?\"\n\n\"En\", sanoi Perenna nauraen, \"on asioita, joihin ei voi vastata\nkieltävästi.\"\n\n\"Kysymykseni\", sanoi prefekti, \"johtui testamentin viimeisestä\npykälästä: Jos ystäväni Perenna syystä tahi toisesta luopuu tästä\nlahjoituksesta, tahi jos hän on kuollut ennen sitä päivää, jolloin\nse hänelle maksetaan, pyydän, että Yhdysvaltain lähettiläs ja\nsilloinen poliisiprefekti yhdessä huolehtivat Pariisiin, yksinomaan\namerikkalaisia ylioppilaita ja taiteilijoita varten rakennettavasta\nyliopistosta ja sen ylläpidosta ja käyttävät rahat siihen\ntarkoitukseen. Ja täten valtuutan poliisiprefektin joka tapauksessa\njälkeen jättämästäni omaisuudesta ottamaan kolmesataatuhatta frangia\npariisilaispoliisin rahaston hyväksi.\"\n\nHerra Desmalions kääri paperin kokoon ja otti toisen.\n\n\"Tässä on lisäys testamenttiin. Se on kirje, jonka mr Mornington\nkirjoitti maître Lepertuisille hiukan myöhemmin ja jossa hän\nlähemmin selittää muutamia pykäliä: Valtuutan maître Lepertuisin\navaamaan testamenttini päivää jälkeen kuolemani poliisiprefektin\nläsnäollessa, joka hyväntahtoisesti pitäköön asian täydellisesti\nsalassa yhden kuukauden. Täsmälleen kuukauden kuluttua pyydän häntä\nkutsumaan virastoonsa maître Lepertuisin, don Luis Perennan ja\njonkun Yhdysvaltojen lähetystön huomattavan jäsenen. Testamentin\nlukemisen jälkeen luovutetaan miljoonan frangin maksuosoitus\nystävälleni ja perilliselleni don Luis Perennalle hänen näytettyään\nyksinkertaisen todistuksen henkilöllisyydestään sekä tavanmukaiset\nlaillisuustodistuksensa. Haluan, että todistuksen hänen\nhenkilöllisyydestään antaa majuri, kreivi d'Astrignac, joka oli\nhänen esimiehensä Marokossa. Hänen sukulaisuussuhteistaan tehköön\nselvää joku perulaisen lähetystön jäsen, sillä don Luis Perenna,\nvaikkakin kansalaisuudeltaan espanjalainen, on syntynyt Perussa.\nEdelleen haluan, ettei testamentin sisältöä ilmoiteta Roussel-perheen\nperillisille ennenkuin kaksi päivää myöhemmin maître Lepertuisin\nkonttorissa. Lopuksi pyydän poliisiprefektiä olemaan ystävällinen\nja kutsumaan ylempänä mainitut henkilöt virkahuoneeseensa vielä\nkerran, päivänä, jonka hän määrää, ei kuitenkaan aikaisemmin kuin\nkuudenkymmenen, eikä myöhemmin kuin yhdeksänkymmenen päivän kuluttua\nensimmäisestä kokoontumisesta. Silloin, eikä ennen, on laillisten\nperillisten nimet mainittava ja julkaistava heidän oikeuksiensa\nmukaisesti, mutta älköön ketään tunnustettako ja mainittako, jollei\nhän ole läsnä tässä kokouksessa, ja tällöin tulee don Luis Perenna,\njonka myös on oltava läsnä, lailliseksi perijäkseni, jollei ketään\nRoussel-sisarusten tahi heidän serkkunsa Victorin elossa olevia\nperillisiä ole ilmaantunut.\"\n\nPoliisiprefekti pani molemmat kirjelmät uudelleen kuoreen ja jatkoi:\n\n\"Hyvät herrat, te olette kuulleet Cosmo Morningtonin testamentin,\njoka selittää teidän läsnäolonne täällä. Kuudes henkilö liittyy\nmeihin pian; hän on eräs salapoliiseistani, jonka tehtäväksi olen\nantanut suorittaa ensimmäiset etsiskelyt Roussel-perheestä ja\njoka ilmoittaa nyt tiedustelujensa tulokset. Mutta nyt on meidän\nseurattava testamentin tekijän säädöksiä. Don Luis Perennan\nlaillisuustodistukset, jotka lähetettiin minulle neljätoista päivää\nsitten, olen itse tutkinut ja todennut täydellisesti tyydyttäviksi.\nHänen sukulaisuussuhteittensa johdosta olen kirjoittanut ja pyytänyt\nhänen ylhäisyyttään Perun ministeriä kokoamaan tarkat tiedot.\"\n\n\"Ministeri on uskonut asian minulle\", sanoi senor Cacérès,\nperulainen attashea. \"Se ei kohdannut mitään vaikeuksia. Don Luis\nPerenna polveutuu eräästä vanhasta espanjalaisesta suvusta, joka\nmuutti maasta kolmekymmentä vuotta takaperin säilyttäen kuitenkin\nmaatilansa ja omaisuutensa Euroopassa. Tunnen don Luis Perennan\nisän Etelä-Amerikassa ja hän puhui aina ainoasta pojastaan mitä\nsuurimmalla kiintymyksellä. Juuri meidän lähetystömme, ilmoitti kolme\nvuotta takaperin pojalle hänen isänsä kuolemasta. Minulla on täällä\njäljennös kirjeestä, joka lähetettiin Marokkoon.\"\n\n\"Ja minulla on don Luis Perennan poliisiprefektille luovuttamien\nasiapapereiden joukossa alkuperäinen kirje. Ja te, herra\nmajuri, tunnette siis jälleen sotilas Perennan, joka taisteli\nmuukalaislegioonassa teidän johdollanne?\"\n\n\"Tunnen hänet\", sanoi kreivi d'Astrignac.\n\n\"Ilman erehdyksen mahdollisuutta?\"\n\n\"Ilman pienintäkään erehdyksen mahdollisuutta ja ilman hitustakaan\nepäilyä.\"\n\nPoliisiprefekti jatkoi nauraen.\n\n\"Te tunnette siis sotilas Perennan, jota hänen toverinsa tuntien\nhämmästynyttä ihailua hänen urotekojaan kohtaan, kutsuivat Arsène\nLupiniksi.\"\n\n\"Kyllä, herra prefekti\", vastasi majuri terävästi \"miehen, jota\nsotilaat nimittivät Arsène Lupiniksi, mutta upseerit yksinkertaisesti\nSankariksi, miehen, josta sanottiin, että hän oli yhtä urhoollinen\nkuin d'Artagnan, yhtä väkevä kuin Porthos...\"\n\n\"Ja yhtä salaperäinen kuin Monte-Cristo\", sanoi poliisiprefekti\nnauraen. \"Kaikki tämä on raportissa, jonka sain muukalaislegioonan\nneljännestä rykmentistä. Meidän ei tarvitse lukea sitä kokonaan,\nmutta se sisältää sen ennen kuulumattoman tosiasian, että sotilas\nPerenna ennen kahden vuoden loppua sai sotilasmuistorahan,\nnimitettiin kunnialegioonaan erinomaisista palveluksistaan ja\nmainittiin päiväkäskyssä neljätoista kertaa. Otan sieltä täältä\nyksityisseikkoja...\"\n\n\"Ei, minä pyydän,\" vastusti don Luis, \"ne ovat jokapäiväisiä asioita,\njotka eivät herätä kenenkään mielenkiintoa, enkä näe syytä minkä\nvuoksi...\"\n\n\"Päinvastoin, kaikkeen on maailmassa syynsä,\" selitti herra\nDesmalions. \"Te, hyvät herrat, ette ole täällä vain kuullaksenne\ntestamentin, vaan myöskin antaaksenne hyväksymisenne eräälle sen\npykälän määräämälle toimenpiteelle, joka suoritetaan heti, nimittäin\nmiljoonan frangin maksamiselle. On sen vuoksi välttämätöntä, että\nme kaikki saamme tietää mitä tiedettävää lahjoituksen saajasta on.\nEsitän senvuoksi, että jatkamme...\"\n\n\"Siinä tapauksessa, herra prefekti,\" sanoi Perenna nousten ja mennen\novelle, \"sallitte minun kai...\"\n\n\"Täyskäännös! Seis!... Asento!\" komensi majuri d'Astrignac\nleikillisesti.\n\nHän veti don Luisin takaisin keskelle huonetta ja painoi hänet\ntuolille.\n\n\"Herra prefekti,\" sanoi hän, \"minä pyydän armoa vanhalle\nasetoverilleni, jonka ujous todellakin saattaa joutua kovalle\nkoetukselle, jos kertomus hänen urhoollisuudestaan luetaan hänen\nläsnäollessaan. Ovathan sitäpaitsi raportit täällä ja me voimme\njokainen ottaa niistä osan. Näkemättä niitä lisään muutamia\nkiittäviä sanoja niiden sisältöön ja huomautan, etten koko\nsotilasaikanani ole tavannut miestä, jota voisi verrata Perennaan.\nJa kuitenkin olen nähnyt joukoittain kelpo poikia, sellaisia\nvietävän peijakkaita, joita näkee vain muukalaislegioonassa,\nja jotka 'nolatakseen' toisensa, antavat hakata itsensä vaikka\nkappaleiksi asian vuoksi, joka heitä huvittaa, eli, kuten he\nsanovat, tuntuu heistä 'repäisevältä'. Mutta ei yksikään heistä\nollut verrattavissa Perennaan. Se veitikka, jolle me annoimme\nlisänimiä d'Artagnan, Porthos ja de Bussy, ansaitsee tulla luetuksi\nhistorian hämmästystä herättävimpiin sankareihin. Olen nähnyt hänen\nsuorittavan urotöitä, joista en mielelläni kerro, pelosta, että minut\nkatsotaan valehtelijaksi, tekoja niin epätodennäköisiä, että minä\nvielä tänäänkin ihmettelen olenko todella nähnyt ne. Eräänä päivänä\nSettatin luona, kun meitä seurasi...\"\n\n\"Yksi sana vielä, herra majuri\", huudahti don Luis hilpeästi, \"ja\nminä menen varmasti tieheni! Minun täytyy sanoa, että teillä on\nhauska tapa säästää ujouttani.\"\n\n\"Rakas Perennani\", vastasi kreivi d'Astrignac, \"olen aina sanonut\nteille, että teidän kaikkien hyvien ominaisuuksienne joukossa on yksi\nvika, se, että te ette ole ranskalainen.\"\n\n\"Ja minä olen aina vastannut, herra majuri, että olen äidin puolelta\nranskalainen ja ranskalainen sydämeltäni sekä luonteenlaadullani. On\nasioita, joita vain ranskalainen voi tehdä.\"\n\nMolemmat miehet vaihtoivat jälleen lämpimän kädenpuristuksen.\n\n\"No niin,\" sanoi prefekti, \"emme puhu enempää teidän mainetöistänne\nemmekä tästä raportista. Mutta yhden asian haluan mainita, sen, että\nte kahden vuoden kuluttua satuitte joutumaan neljänkymmenen berberin\nmuodostamaan väijytykseen ja jäitte vangiksi, tullen takaisin\nmuukalaislegioonaan vasta kuukausi sitten.\"\n\n\"Aivan niin, herra prefekti, hyvissä ajoin ottaakseni eron, koska\nviisivuotinen palvelussitoumukseni oli loppu.\"\n\n\"Mutta kuinka Cosmo Mornington tuli maininneeksi teidät\ntestamentissaan, kun te, hänen sitä laatiessaan, olitte olleet\nkadoksissa jo puolitoista vuotta?\"\n\n\"Cosmo ja minä olimme kirjevaihdossa.\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Niin, ja minä olin ilmoittanut hänelle pian tapahtuvasta paostani ja\npaluustani Pariisiin.\"\n\n\"Mutta kuinka te toimitte? Missä te olitte?... Ja kuinka te saitte\ntilaisuuden...\"\n\nDon Luis hymyili vastaamatta.\n\n\"Monte Cristo, jos suvaitsette, herra prefekti. Vankeuteni ja\npakoni salaisuus on itse asiassa sangen omituinen. Joskus ehkä on\nmielenkiintoista valaista niitä seikkoja. Mutta siihen saakka täytyy\nminun pyytää lykkäystä.\"\n\nTuli hiljaisuus. Herra Desmalions tarkasteli vielä kerran tätä\nihmeellistä miestä eikä voinut olla sanomatta, noudattaen äkillistä\nmielijohdetta, jota ei itsekään voinut selittää:\n\n\"Vielä sana, vain yksi. Minkä johdosta toverinne antoivat teille\ntuon ihmeellisen lisänimen Arsène Lupin? Oliko se viittaus teidän\nrohkeuteenne tahi ruumiilliseen voimaanne?\"\n\n\"Se oli jotain muutakin, herra prefekti: erään mitä omituisimman\nvarkauden ilmitulo, jossa muutamat näennäisesti selittämättömät\nseikat saattoivat minut tilaisuuteen ilmaista varkaan.\"\n\n\"Vai niin, teillä on sellaisiakin lahjoja?\"\n\n\"Kyllä, herra prefekti, eräänlaista nokkeluutta, josta minulla\nenemmän kuin kerran on ollut hyötyä Afrikassa. Siitä lisänimi Arsène\nLupin. Se oli heti tuon miehen kuoleman jälkeen ja hänestä puhuttiin\npaljon siihen aikaan.\"\n\n\"Oliko se suuri varkaus?\"\n\n\"Kyllä vain, ja se sattui kohtaamaan Cosmo Morningtonia, joka asui\nOranin maakunnassa. Siitä sai tuttavuutemme alkunsa.\"\n\nTuli jälleen hiljaisuus ja don Luis jatkoi:\n\n\"Cosmo raukka! Tämä tapahtuma antoi hänelle horjumattoman uskon\nminun salapoliisilahjoihini. Hän sanoi aina: Perenna, jos minut\nmurhataan -- hänellä oli piintynyt päähäänpisto, että hän kohtaisi\nväkivaltaisen kuoleman, -- jos minut murhataan, niin lupaa minulle,\nettä sinä etsit rikollisen!\"\n\n\"Hänen aavistuksensa ei toteutunut\", sanoi poliisiprefekti. \"Cosmo\nMorningtonia ei murhattu.\"\n\n\"Siinä erehdytte, herra prefekti,\" sanoi don Luis.\n\nHerra Desmalions säpsähti.\n\n\"Mitä? Mitä sanotte? Cosmo Mornington.\"\n\n\"Sanon, että Cosmo Mornington ei kuollut, niinkuin te luulette,\nvaromattomaan ruiskeeseen, vaan hän kuoli, kuten aavistikin, rikoksen\nkautta.\"\n\n\"Mutta teidän väitteennehän ei perustu mihinkään todistuksiin!\"\n\n\"Se perustuu tosiasiaan, herra prefekti.\"\n\n\"Olitteko paikalla? Tiedättekö jotain?\"\n\n\"En ollut. Kuukausi sitten olin vielä mustien keskuudessa. Vieläpä\ntunnustan, että minä Pariisiin tullessani, kun en ollut lukenut\nsanomalehtiä, en tiennyt Cosmon kuolemasta. Sain tietää sen vasta\nteiltä, herra prefekti, aivan äskettäin.\"\n\n\"Siinä tapauksessa te ette tiedä asiasta enempää kuin minäkään ja\nteidän on luotettava lääkärin todistukseen.\"\n\n\"Valitan, mutta hänen todistuksensa ei tyydytä minua.\"\n\n\"Mutta kuulkaapas, hyvä herra, mitä syytä teillä on esittää tällainen\notaksuma? Onko teillä jotain todisteita?\"\n\n\"Kyllä\".\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Teidän omat sananne, herra prefekti.\"\n\n\"Minun sanani? Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Kuten sanon, herra prefekti. Te aloitte kertomalla, että Cosmo\nMornington oli opiskellut lääketiedettä ja työskennellyt suurella\ntaidolla; sitten te sanoitte, että hän oli antanut itselleen\nruiskeen, jonka varomaton suorittaminen aiheutti tulehduksen ja\ntuotti muutamassa tunnissa kuoleman.\"\n\n\"Niin\".\n\n\"No niin, herra prefekti, minä väitän, että mies, joka harjoittaa\nlääkärinammattia suurella taidolla ja joka on tottunut hoitamaan\nsairaita, kuten Cosmo Mornington, ei anna itselleen ruisketta\nryhtymättä tarpeellisiin varovaisuustoimenpiteisiin. Olen nähnyt\nCosmon työssä ja tiedän, miten hänen oli tapana toimia.\"\n\n\"Joten siis?\"\n\n\"Joten lääkäri kirjoitti sellaisen todistuksen, jollaisen jokainen\nlääkäri kirjoittaa, kun ei ole mitään, joka herättäisi hänen\nepäilyksiään.\"\n\n\"Te arvelette siis...\"\n\n\"Maître Lepertuis\", sanoi Perenna kääntyen asianajajaan,\n\"huomasitteko jotain epätavallista, kun teidät kutsuttiin herra\nMorningtonin kuolinvuoteelle?\"\n\n\"En, en, mitään. Herra Mornington oli tajuttomana.\"\n\n\"Se on jo sinänsä omituista\", huomautti don Luis, \"että ruiske,\nvaikkakin huolimattomasti tehtynä, aiheuttaa niin nopeita seurauksia.\nEikö ollut mitään merkkejä tuskasta?\"\n\n\"Ei, tahi oikeammin sanoen, oli. Muistan hänellä olleen ruskeita\npilkkuja kasvoissaan, joita en ollut ensi käynnilläni huomannut.\"\n\n\"Ruskeita pilkkuja? Se vahvistaa otaksumiseni. Cosmo Mornington\nmyrkytettiin.\"\n\n\"Mutta millä tavoin?\"\n\n\"Jollakin aineella, jota oli sekoitettu lääkepulloihin tahi ruiskuun,\njota sairas käytti.\"\n\n\"Mutta lääkäri?\" väitti herra Desmalions.\n\n\"Maître Lepertuis\", jatkoi Perenna, \"huomautitteko lääkärille noista\nruskeista pilkuista?\"\n\n\"Kyllä, mutta hän ei kiinnittänyt niihin mitään huomiota?\"\n\n\"Oliko se hänen tavallinen kotilääkärinsä?\"\n\n\"Ei, hänen kotilääkärinsä, tohtori Pujol, joka on ystäväni ja\noli suositellut minua hänelle asianajajaksi, makasi sairaana. Se\nlääkäri, jonka näin hänen kuolinvuoteensa ääressä, on kai ollut joku\nlähistössä toimiva lääkäri.\"\n\n\"Minulla on tässä hänen nimensä ja osoitteensa. Tohtori Bellavoine,\nrue d'Astorgue 14.\"\n\n\"Onko teillä lääkäriluettelo, herra prefekti?\" Herra Desmalions\naukaisi lääkäriluettelon ja selaili lehtiä. Sitten sanoi hän:\n\n\"Ei ole olemassa tohtori Bellavoinea eikä rue d'Astorgue 14:ssä asu\nlääkäriä.\"\n\n\n\n\nII LUKU\n\nKuollut mies\n\n\nTätä selitystä seurasi pitkä hiljaisuus. Amerikkalainen\nlähetystösihteeri ja perulainen attashea olivat seuranneet\nkeskustelua vilkkaalla mielenkiinnolla. Majuri d'Astrignac nyökkäsi\nhyväksyvin ilmein; hänen käsityksensä mukaan Perenna ei saattanut\nerehtyä.\n\nPolisiprefekti myönsi:\n\n\"Aivan niin, aivan niin... meillä on tässä useita epäilyttäviä\nasianhaaroja. Nuo ruskeat pilkut, lääkäri... tämä on tapaus, joka\non lähemmin tutkittava.\" Hän kääntyi don Luis Perennaan ja kysyi\nikäänkuin vasten tahtoaan: \"Teidän mielestänne on siis olemassa joku\nyhdysside murhan... ja Morningtonin testamentin välillä?\"\n\n\"Sitä en voi sanoa, herra prefekti. Siinä tapauksessa meidän täytyisi\notaksua testamentin sisällön olleen tunnetun. Luuletteko sen olleen\nkenenkään tiedossa, maître Lepertuis?\"\n\n\"En luule, sillä herra Mornington näytti toimivan hyvin varovaisesti.\"\n\n\"Ei kai siitä ole voinut olla jonkun varomattoman sattuman kautta\npuhetta konttorissanne?\"\n\n\"Kuka olisi puhunut? Paitsi minua ei kukaan käsitellyt testamenttia\nja kassakaappiin, johon joka ilta suljin sellaiset tärkeät paperit,\noli avain ainoastaan minulla.\"\n\n\"Ei kukaan ole murtautunut kaappiin?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Kävittekö Cosmo Morningtonin luona aamupäivällä?\"\n\n\"Kyllä, perjantai-aamuna.\"\n\n\"Missä oli testamentti iltaan asti, jolloin suljitte sen\nkassakaappiin?\"\n\n\"Panin sen kirjoituspöydän laatikkoon.\"\n\n\"Ja laatikkoa ei oltu avattu?\"\n\nMaître Lepertuis näytti hämmästyneeltä eikä vastannut.\n\n\"No\", kysyi Perenna.\n\n\"Niin, nyt muistan... sinä päivänä tapahtui jotain... samana\nperjantaina.\"\n\n\"Oletteko varma siitä?\"\n\n\"Olen. Tullessani aamiaiselta huomasin, ettei laatikko ollut\nlukittu... vaikka aivan varmaan olin sen lukinnut. Silloin kiinnitin\nverrattain vähän huomiota asiaan. Mutta nyt ymmärrän... käsitän.\"\n\nKaikki don Luisin otaksumat tulivat näin ollen vahvistetuiksi;\notaksumat, jotka perustuivat pariin todennäköisyysseikkaan, mutta\ntodistivat havainto- ja arvaamiskykyä, joka oli hämmästyttävää\nmiehessä, joka ei ollut ollut läsnä missään näissä tapahtumissa,\njoiden välillä hän oli keksinyt yhdyssiteen.\n\n\"Me emme laiminlyö,\" sanoi poliisiprefekti, \"niin pian kuin\nmahdollista verrata teidän väitteitänne, jotka kyllä ovat hiukan\nuskalletut, kuten myöntänette; niihin enemmän tosiasiallisiin\ntodistuksiin, joita salapoliisini, jolla asia on hoidettavanaan, on\nkoonnut... ja jonka pitäisi olla jo täällä.\"\n\n\"Koskeeko hänen ilmoituksensa Cosmo Morningtonin perillisiä?\" kysyi\nasianajaja.\n\n\"Pääasiallisesti perillisiä, sillä kaksi päivää sitten ilmoitti hän\nminulle puhelimitse koonneensa kaikki tiedot, myöskin niitä pykäliä\nkoskevat, jotka... mutta odottakaa: nyt muistan hänen puhuneen\nsihteerilleni murhasta, joka oli tehty täsmälleen kuukausi sitten.\nTänäänhän on juuri kuukausi siitä, kun herra Cosmo Mornington...\"\n\nHerra Desmalions painoi kovasti soittokellon nappia. Hänen\nyksityissihteerinsä astui heti sisään.\n\n\"Tarkastaja Vérot?\" kysyi prefekti terävästi.\n\n\"Hän ei ole vielä palannut.\"\n\n\"Lähettäkää hakemaan. Hänen on tultava tänne. Meidän on saatava hänet\ntänne mihin hintaan hyvänsä ja ilman viivyttelyä.\"\n\nHän kääntyi don Luis Perennaan:\n\n\"Tarkastaja Vérot oli täällä tunti sitten, tunsi itsensä\npahoinvoivaksi, näytti olevan kiihtynyt ja selitti olevansa vakoilun\nesineenä. Hän sanoi tahtovansa ilmoittaa minulle jotain hyvin tärkeää\nMornington-asiasta sekä varoittaa poliisia kahdesta murhasta, jotka\naiottiin tehdä tänä yönä... ja jotka olisivat seurauksena Cosmo\nMorningtonin murhasta.\"\n\n\"Ja te sanoitte hänen olleen pahoinvoivan?\"\n\n\"Niin, poissa tasapainostaan ja hyvin kummallinen sekä täynnä\nluulotteluja. Varmuuden vuoksi jätti hän minulle asiaa koskevan\nseikkaperäisen raportin. Mutta raportti oli vain puhdas paperiarkki.\nTässä on paperi ja kuori, jossa se oli. Ja tässä on myöskin\npahvikotelo, jonka hän jätti, ja joka sisälsi hampaiden merkitsemän\nsuklaapalan.\"\n\n\"Saanko nähdä molemmat mainitsemanne esineet?\"\n\n\"Kyllä, mutta ne eivät sano teille mitään.\"\n\n\"Ehkä.\"\n\nDon Luis tarkasti pahvikotelon ja keltaisen kuoren, johon oli\npainettu \"Café du Pont-Neuf\". Toiset odottivat hänen lausuntoaan\nikäänkuin se toisi odottamatonta valoa. Hän sanoi vain:\n\n\"Käsiala kuoressa ja kotelossa ei ole samaa. Kuoressa se on vähemmän\nselvää, hiukan vapisevaa, nähtävästi jäljiteltyä.\"\n\n\"Joka todistaa?\"\n\n\"Joka todistaa, herra prefekti, että tämä keltainen kuori ei tule\nsalapoliisiltanne. Otaksun, että hän, kirjoitettuaan raportin\nCafé du Pont-Neufin pöydän ääressä ja lopetettuaan sen, on ollut\nsilmänräpäyksen tarkkaamaton ja tällöin käytti joku tilaisuutta\nvaihtaakseen hänen kuorensa toiseen samanlaiseen, mutta tyhjän\npaperiarkin sisältävään kuoreen.\"\n\n\"Se on vain otaksuma\", sanoi prefekti.\n\n\"Ehkä. Mutta mikä on varmaa, herra prefekti, on se, että tarkastajan\naavistukset olivat hyvin perusteltuja, että häntä oli pidetty\nsilmällä, että ne huomiot, joita hänen on onnistunut tehdä\nMornington-perinnöstä, vaikuttavat häiritsevästi rikollisten\nsuunnitelmiin ja että häntä uhkaa todellinen vaara.\"\n\n\"No, no...\"\n\n\"Hänet on pelastettava, herra prefekti. Heti tämän keskustelun alusta\nolen tuntenut itseni vakuutetuksi siitä, että olemme tekemisissä\nmurhayrityksen kanssa, joka jo on alkanut. Toivon, ettei ole vielä\nliian myöhäistä ja ettei tarkastajastamme ole tullut ensimmäistä\nuhria.\"\n\n\"Paras herrani\", huudahti poliisiprefekti, \"te selitätte tämän\nkaiken vakaumuksella, joka herättää ihailuani, mutta ei ole riittävä\nvahvistamaan sitä tosiasiaa, että teidän pelkonne on perusteeton.\nTarkastaja Vérot'n palaaminen on oleva paras todiste.\"\n\n\"Tarkastaja Vérot ei palaa.\"\n\n\"Minkä vuoksi ei?\"\n\n\"Koska hän on jo palannut. Lähetti näki hänen kääntyvän takaisin.\"\n\n\"Lähetti uneksi. Jos ei teillä ole muuta todistetta kuin sen miehen\nsanat...\"\n\n\"Minulla on toinen todiste, herra prefekti, jonka päällikkö Vérot\nitse on läsnäolostaan jättänyt näillä harvoilla kirjaimilla,\njotka ovat melkein mahdottomat lukea ja jotka hän tuhersi tähän\nmuistiinpanokirjaan, mutta joita ei teidän sihteerinne nähnyt hänen\nkirjoittavan, ja jotka minä juuri nyt huomasin. Katsokaa niitä.\nEivätkö ne ole todistus, ratkaiseva todistus siitä, että hän palasi\ntakaisin.\"\n\nPrefekti ei peittänyt huolestumistaan. Kaikki toisetkin näyttivät\nlevottomilta. Sihteerin palaaminen vain lisäsi heidän pelkoaan: ei\nkukaan ollut nähnyt tarkastaja Vérot'a.\n\n\"Herra prefekti\", sanoi don Luis, \"pyydän vakavasti teitä kutsumaan\ntänne lähetin.\"\n\nJa heti lähetin tultua kysyi hän antamatta herra Desmalionsille aikaa\nsanoa mitään:\n\n\"Oletteko varma, että tarkastaja Vérot palasi tähän huoneeseen vielä\nuudelleen?\"\n\n\"Aivan varma.\"\n\n\"Ja hän ei tullut ulos?\"\n\n\"Ehdottomasti ei.\"\n\n\"Ja teidän huomionne ei hetkeäkään ollut suunnattu toiselle taholle?\"\n\n\"Ei hetkeäkään.\"\n\n\"Siinä kuulette, hyvät herrat!\" huudahti prefekti. \"Jos tarkastaja\nVérot olisi täällä, tietäisimme me sen.\"\n\n\"Hän on täällä, herra prefekti.\"\n\n\"Mitä!\"\n\n\"Suokaa anteeksi itsepäisyyteni, herra prefekti, mutta minä sanon,\nettä jos joku menee huoneeseen eikä tule sieltä ulos, niin täytyy\nhänen olla sisällä.\"\n\n\"Piiloutuneena?\" sanoi herra Desmalions, joka tuli yhä\nkiihtyneemmäksi.\n\n\"Ei, mutta pyörtyneenä, sairaana... ehkä kuolleena.\"\n\n\"Mutta missä, hitto vie?\"\n\n\"Tuon verhon takana.\"\n\n\"Sen verhon takana ei ole mitään muuta kuin ovi.\"\n\n\"Ja se ovi?\"\n\n\"Johtaa pukeutumishuoneeseen.\"\n\n\"No niin, herra prefekti, tarkastaja Vérot, joka horjui ja\noli kadottamaisillaan tajuntansa, luulotteli olevansa menossa\nkonttoristanne sihteerin huoneeseen ja tupertui teidän\npukuhuoneeseenne.\"\n\nHerra Desmalions syöksyi ovelle, mutta ollessaan juuri avaamaisillaan\nsen, vetäytyi hän takaisin. Oliko se pelkoa, halua vetäytyä\npois tämän merkillisen miehen vaikutusvallasta, miehen joka\nantoi määräyksiä sellaisella varmuudella, vieläpä näytti olevan\nolosuhteidenkin herra?\n\nDon Luis seisoi liikkumattomana ja odotti kunnioittavin ilmein.\n\n\"En usko...\" sanoi herra Desmalions.\n\n\"Herra prefekti, muistutan teille, että tarkastaja Vérot'n\nilmoitukset voivat pelastaa kahden ihmisen hengen, jotka ovat\ntuomitut tänä yönä kuolemaan. Jokainen kadotettu minuutti on\nkorvaamaton.\"\n\nHerra Desmalions kohautti olkapäitään. Mutta miehen vakuuttava voima\nhallitsi häntä ja hän aukaisi oven.\n\nHän ei tehnyt liikettäkään, ei huudahtanut. Hän ainoastaan mutisi:\n\n\"Onko tämä mahdollista!\"\n\nHeikossa päivänvalossa, joka virtasi himmeäksi hiottujen ikkunalasien\nkautta, näkivät he miehen makaavan lattialla.\n\n\"Tarkastaja! Tarkastaja Vérot!\" läähätti lähetti hypähtäen esiin.\n\nHän ja sihteeri nostivat ylös ruumiin ja asettivat sen nojatuoliin\nprefektin huoneeseen.\n\nTarkastaja Vérot eli vielä, mutta niin heikosti, että he tuskin\ntunsivat hänen sydämensä lyövän. Pisara sylkeä valui hänen suustaan.\nHänen silmänsä olivat ilmeettömät. Mutta kasvojen lihakset liikkuivat\nvielä, ehkäpä tahdon pakoittamana, joka näytti kestävän melkein\nkauemmin kuin elämä.\n\nDon Luis mutisi:\n\n\"Näettekö, herra prefekti... nuo ruskeat pilkut!\" Kaikkiin\nläsnäolijoihin tarttui sama kauhu, he alkoivat soittaa kelloa, aukoa\novia ja huutaa apua.\n\n\"Lähettäkää hakemaan lääkäriä\", käski herra Desmalions. \"Sanokaa\nniille, että tuovat lääkärin, ensimmäisen minkä käsiinsä saavat... ja\npapin. Me emme voi antaa miesraukan...\"\n\nDon Luis kohotti kätensä vaatiakseen hiljaisuutta.\n\n\"Tässä ei ole mitään tehtävissä\", sanoi hän. \"Teemme parhaiten\nkäyttäessämme nämä viimeiset silmänräpäykset tärkeämpään. --\nSallitteko minun hoitaa asian, herra prefekti?\"\n\nHän kumartui kuolevan miehen puoleen, asetti horjuvan pään\ntuolinselustaa vasten ja kuiskasi ystävällisimmällä sävyllään:\n\n\"Verot, tämä on herra prefekti, joka puhuu teille. Haluaisimme kuulla\njotain siitä, mitä tänä yönä tapahtuu. Kuuletteko minua, Vérot? Jos\nkuulette, niin sulkekaa silmänne.\"\n\nSilmäluomet laskeutuivat. Mutta oliko se ehkä sattuma? Don Luis\njatkoi:\n\n\"Te olette löytänyt Roussel-sisarusten perilliset, niin paljon\nme tiedämme, ne ja kaksi joiden henkeä uhataan, ovat heidän\nperillisiään. Mutta me emme tiedä näiden perillisten nimeä, joka ei\ntietystikään ole Roussel. Teidän on sanottava meille nimi. Kuulkaa\nminua. Te kirjoititte muistikirjaan kolme kirjainta, jotka näyttävät\nmuodostavan tavun 'Fau'. Enkö ole oikeassa? Onko se nimen ensi tavu?\nMikä on seuraava kirjain näiden kolmen jälkeen? Sulkekaa silmänne kun\nsanon oikean kirjaimen. Onko se B? Onko se C?\"\n\nMutta nyt kulki väristys yli tarkastajan kalpeiden kasvojen. Pää\nlaskeutui raskaasti rinnalle. Vérot veti kaksi tahi kolme huokausta,\nvoimakas vavistus värisytti hänen jäseniään ja sitten hän ei enää\nliikkunut.\n\nHän oli kuollut.\n\nTämä surullinen tapahtuma oli käynyt niin äkkiä, että miehet,\njotka olivat kauhistuneina sivustakatsojina, seisoivat hetken\nlamaantuneina. Asianajaja teki ristinmerkin ja lankesi polvilleen.\nPrefekti mutisi:\n\n\"Verot parka! Hän oli hyvä ihminen, joka ajatteli vain palvelustaan\nja velvollisuuksiaan. Sensijaan että olisi mennyt hakemaan\nlääkärinapua -- ja kuka tietää, ehkä olisi hänet saatettu pelastaa\n-- hän tuli takaisin toivossa saada ilmoittaa salaisuutensa. Vérot\nparka!\"\n\n\"Oliko hän naimisissa? Jäikö häneltä lapsia?\" kysyi don Luis.\n\n\"Hän jätti jälkeensä vaimon ja kolme lasta\", vastasi prefekti.\n\n\"Minä pidän heistä huolta\", sanoi don Luis tyynesti.\n\nKun lääkäri oli saapunut ja herra Desmalions antanut määräyksen, että\nruumis oli vietävä toiseen huoneeseen, otti don Luis lääkärin syrjään\nja sanoo:\n\n\"Ei ole epäilystäkään siitä, että tarkastaja Vérot on tullut\nmyrkytetyksi. Katsokaa hänen rannettaan, siinä näette pistoksen ja\ntulehtuneen renkaan sen ympärillä.\"\n\n\"Häntä pistettiin siis ranteeseen?\"\n\n\"Niin, neulalla tai kynänterällä, mutta ei niin voimakkaasti kuin he\nehkä olisivat halunneet, koska kuolema seurasi vasta muutamia tunteja\nmyöhemmin.\"\n\nVahtimestarit kantoivat ruumiin ulos ja pian ei huoneessa ollut\nketään muita kuin ne viisi henkilöä, jotka prefekti oli kutsuttanut\nluokseen. Amerikkalainen lähetystösihteeri ja perulainen attashea,\njotka katsoivat turhaksi jäädä kauemmaksi, lähtivät, ylistettyään\nlämpimästi don Luis Perennaa hänen terävänäköisyydestään. Sitten tuli\nmajuri d'Astrignacin vuoro, joka puristi entisen alaisensa kättä\nvilpittömällä myötätunnolla. Maître Lepertuis ja Perenna, jotka\nolivat sopineet kohtauksesta lahjoituksen suorittamista varten,\naikoivat juuri mennä, kun herra Desmalions kiireesti tuli sisään.\n\n\"Vai niin, te olette vielä täällä, don Luis Perenna! Se ilahduttaa\nminua. Minulla on eräs aate: ne kolme kirjainta, jotka väititte\nnähneenne kirjoitetun muistikirjaan, muodostavatko ne tavun 'Fau',\noletteko siitä varma?\"\n\n\"Luulen niin, herra prefekti. Katsokaa itse: eikö tämä ole F, tämä\na ja tämä u? Ja pankaa merkille, että F on iso kirjain, joka panee\nepäilemään, että kirjaimet muodostavat nimen ensi tavun.\"\n\n\"Aivan oikein\", sanoi herra Desmalions. \"Omituista kyllä, sattuu se\ntavu olemaan... mutta odottakaa, verratkaamme!\"\n\nHerra Desmalions etsi kiireesti papereiden joukosta, jotka sihteeri\noli hänen tullessaan jättänyt. \"Kas tässä! Tätä juuri tarkoitin:\n'Fauville'. Ensimmäinen tavu on sama. 'Fauville'... ei muuta,\nei ristimänimeä eikä sen alkukirjaimia. Kirje on kirjoitettu\nkuumeentapaisella kiireellä; siinä ei ole päivämäärää eikä osoitetta.\nKäsiala on vapisevaa.\"\n\nJa herra Desmalions luki ääneen:\n\n    'Herra prefekti.\n\n    Suuri vaara uhkaa minua ja poikaani. Kuolema lähestyy nopeasti.\n    Tänä iltana tahi viimeistään huomen aamulla saan todistuksia\n    siitä halpamaisesta salaliitosta, joka uhkaa meitä. Pyydän\n    lupaa saada jättää ne teille aamupäivällä. Olen suojeluksen\n    tarpeessa, pyydän teiltä apua. Kunnioittaen: Fauville'.\n\n\"Ei mitään muuta valaisevaa?\" kysyi Perenna. \"Ei mitään toiminimen\nleimaa?\"\n\n\"Ei, ei mitään. Mutta ei ole mitään erehtymisen mahdollisuutta.\nVérot'n ilmoitukset sopivat selvästi yhteen tämän epätoivoisen\nvetoamisen kanssa. Ne ovat nähtävästikin herra Fauville ja hänen\npoikansa, jotka aiotaan murhata tänä yönä. Ja hirveintä on että nimi\nFauville on niin yleinen, joten on mahdotonta, että etsimisemme\njohtaisi tuloksiin aikanaan.\"\n\n\"Kuinka niin, herra prefekti? Ponnistamalla äärimmäisiin...\"\n\n\"Tietysti me ponnistamme äärimmäisiin ja minä panen kaiken\nväkeni liikkeelle. Mutta muistakaa ettei meillä ole pienintäkään\njohtolankaa.\"\n\n\"Oh, se olisi hirveää!\" huudahti don Luis. \"Nuo molemmat ihmiset\ntuomittuina kuolemaan ja me emme olisi tilaisuudessa pelastamaan\nheitä! Herra prefekti, pyydän teitä hartaimmin, että...\"\n\nHän ei ollut puhunut loppuun, kun prefektin yksityissihteeri astui\nsisään käyntikortti kädessään.\n\n\"Herra prefekti, tämä mies on niin itsepäinen...! minä en tiennyt,\njos minä...\"\n\nHerra Desmalions otti kortin ja huudahti hämmästyksestä ja ilosta.\n\n\"Katsokaa\", sanoi hän Perennalle.\n\nJa hän ojensi tälle kortin:\n\nHIPPOLYTE FAUVILLE Siviili-insinööri Boulevard Suchet 14 B\n\n\"Katsokaa\", sanoi herra Desmalions, \"sattuma suosii meitä. Jos tämä\nherra Fauville on yksi Roussel-perillisistä, tulee tehtävämme paljon\nhelpommaksi.\"\n\n\"Joka tapauksessa, herra prefekti\", huomautti asianajaja, \"täytyy\nminun muistuttaa teille, että testamentin pykälä kieltää sen\njulkaisemisen ennen neljääkymmentäkahdeksaa tuntia. Herra Fauville ei\nsaa sen vuoksi tietää...\"\n\nOvi avautui ja eräs mies työnsi vahtimestarin syrjään ja syöksyi\nsisään.\n\n\"Tarkastaja... tarkastaja Vérot?\" läähätti hän. \"Hän on kuollut, eikö\ntotta? Minä kuulin...\"\n\n\"Niin, hyvä herra, hän on kuollut\".\n\n\"Liian myöhään! Minä tulen liian myöhään!\" sammalsi hän.\n\nJa hän vaipui tuolille, väänteli käsiään ja nyyhkytti:\n\n\"Oh, ne roistot, ne roistot!\"\n\nHän oli kalpea, kuoppaposkinen, viidenkymmenen ikäinen mies\nsairaalloisine ulkonäköineen. Hänen päänsä oli kalju ja otsalla\nsyviä ryppyjä. Hänen leukansa ja korvalehtensä nytkähtelivät\nhermostuneesti. Silmät olivat kyyneleissä.\n\nPrefekti kysyi:\n\n\"Mitä te tarkoitatte, hyvä herra? Tarkastaja Vérot'n murhaajat?\nVoitteko mainita heidät, auttaa meitä etsimisessämme?\"\n\nHippolyte Fauville pudisti päätään.\n\n\"Ei, ei, se ei hyödyttäisi mitään nyt... minun todistukseni eivät\nolisi riittäviä... ei, varmasti ei...\"\n\nHän oli jo noussut tuoliltaan ja seisoi siinä anteeksi pyydellen.\n\n\"Herra prefekti, olen vaivannut teitä turhanpäiten, mutta halusin\ntietää... toivoin, että tarkastaja Vérot olisi pelastunut. Hänen\ntodistuksensa yhdessä minun kanssani olisi ollut korvaamaton. Mutta\nhän on ehkä ehtinyt kertoa teille...\"\n\n\"Ei, hän puhui tästä illasta... tästä yöstä...\"\n\nHippolyte Fauville säpsähti.\n\n\"Tästä illasta! Silloin on aika käsillä! Mutta se on mahdotonta, he\neivät voi tehdä minulle mitään vielä. He eivät ole valmiit\".\n\n\"Tarkastaja Vérot selitti, että kaksoismurha tehdään tänä yönä\".\n\n\"Ei, herra prefekti, siinä hän oli väärässä. Minä tiedän kaikki.\nAikaisintaan huomen illalla... ja me vangitsemme ne kaikki ansaan.\nOh, ne roistot!\"\n\nDon Luis meni hänen luokseen ja kysyi:\n\n\"Teidän äitinne nimi oli Ermeline Roussel, eikö niin?\"\n\n\"Kyllä, Ermeline Roussel. Hän on nyt kuollut\".\n\n\"Ja hän oli Saint-Etiennestä?\"\n\n\"Niin. Mutta minkävuoksi sitä kysytte?\"\n\n\"Sen sanoo herra prefekti teille huomenna. Vielä sana\". Hän avasi\npahvikotelon, jonka Vérot oli jättänyt. \"Tiedättekö jotain tästä\nsuklaapalasta? Ja näistä hampaiden jäljistä?\"\n\n\"Hirveätä!\" sanoi insinööri. \"Mistä tarkastaja sen löysi?\"\n\nHän vaipui jälleen tuolille, mutta vain silmänräpäykseksi, sitten hän\nnousi ja ryntäsi ovelle:\n\n\"Minun täytyy mennä, herra prefekti, minun täytyy mennä. Huomen\naamulla varhain näytän teille... silloin on minulla kaikki todisteet.\nJa poliisin on suojeltava minua. Olen sairas, tiedän sen, mutta minä\nhaluan elää. Minulla on oikeus elää... ja pojallani myös... ja me\n_elämme_! Oh, ne roistot!\"\n\nJa hän horjui ulos kuin juopunut.\n\nHerra Desmalions nousi nopeasti.\n\n\"Annan panna toimeen tutkimuksen tämän miehen luona. Annan vartioida\nhänen taloaan. Olen jo puhelimitse ilmoittanut salapoliisiosastoon.\nOdotan tänne erästä, johon suuresti luotan.\"\n\nDon Luis sanoi:\n\n\"Herra prefekti, pyydän teitä hartaasti antamaan minulle valtuuden\ntoimittaa tiedusteluja. Cosmo Morningtonin testamentti tekee sen\nvelvollisuudekseni, ja sallikaa sanoa, myöskin minun oikeudekseni.\nHerra Fauvillen viholliset ovat osoittaneet tavatonta viekkautta ja\nrohkeutta. Haluan saada kunnian seisoa vaarallisimmalla paikalla tänä\nyönä, herra Fauvillen talossa, lähellä häntä.\"\n\nPrefekti epäröi. Hän kai ajatteli, kuinka don Luis Perennan etujen\nmukaista olisi, jos ei ketään Mornington-perillistä löydettäisi tahi\nettä tämä saisi tilaisuuden astua heidän ja miljoonaperinnön väliin.\nHerra Desmalions mittaili silmillään näitä tarmokkaita kasvoja, näitä\nviisaita silmiä, samalla kertaa viattomia ja pilkallisia, vakavia ja\nhymyileviä silmiä, joiden kautta varmastikaan ei voinut tunkeutua\nomistajan suljettuun luonteeseen, mutta jotka joka tapauksessa\nnäyttivät ehdottoman kunniallisilta ja selkeiltä. Sitten kutsui hän\nsihteerinsä:\n\n\"Onko salapoliisiosastosta tullut ketään?\"\n\n\"Kyllä, herra prefekti, etsivä komissario Mazeroux on täällä.\"\n\n\"Antakaa hänen tulla sisälle.\"\n\nHän kääntyi Perennaan:\n\n\"Komissario Mazeroux on eräs kyvykkäimmistä salapoliiseistamme.\nMinulla oli tapana käyttää häntä samoin kuin Vérot-raukkaakin silloin\nkuin tarvitsin enemmän kykyä ja terävyyttä. Hän tulee olemaan teille\nsuureksi hyödyksi.\"\n\nKomissario Mazeroux astui sisään. Hän oli lyhytkasvuinen, laiha,\njäntevä mies, jonka riippuvat viikset, raskaat silmäluomet, vetiset\nsilmät ja pitkät, harvat hiukset antoivat hänelle vaivaisen ulkonäön.\n\n\"Mazeroux\", sanoi prefekti, \"te olette kai kuulleet toverinne\nVérot'n kuolemasta ja niistä hirveistä asianhaaroista, jotka\nolivat sen yhteydessä. Meidän on nyt kostettava hänet ja estettävä\nennenkuulumaton rikos. Tämä herra, joka tuntee asian alusta loppuun,\nselittää teille kaiken mitä tarvitaan. Te työskentelette yhdessä\nhänen kanssaan ja annatte minulle raportin varhain aamulla.\"\n\nTämä merkitsi, että hän antoi don Luis Perennalle vapaat kädet ja\nluotti hän aloitekykyynsä ja terävänäköisyyteensä. Don Luis kumarsi.\n\n\"Kiitän teitä, herra prefekti. Toivon, ettette saa mitään syytä katua\nluottamusta ja hyväntahtoisuutta, jota osoitatte minulle.\"\n\nHän otti jäähyväiset herra Desmalionsilta ja maître Lepertuisilta ja\nlähti yhdessä komissario Mazerouxin kanssa.\n\nHeti ulos tultuaan kertoi hän Mazerouxille mitä tiesi. Hänen\nseuralaisensa taitavuus ammatissa näkyi tekevän vaikutuksen\nsalapoliisiin ja hän yhtyi täydellisesti don Luisin käsitykseen.\nHe päättivät mennä ensiksi Café du Pont-Neufille. Täällä saivat he\ntietää, että Vérot, joka oli ollut paikan vakinainen kävijä, oli\nkirjoittanut siellä aamulla pitkän kirjeen. Ja ylitarjoilija muisti,\nettä eräs mies viereisessä pöydässä, joka oli tullut melkein samaan\naikaan, oli myöskin tilannut kirjoituspaperia ja pyytänyt keltaisen\nkirjekuoren kaksi kertaa.\n\n\"Näettekö\", sanoi Mazeroux don Luisille, \"kirje on vaihdettu toiseen\nniinkuin te epäilittekin.\"\n\nYlitarjoilijan antama kuvaus oli sangen selvä: pitkä mies, hiukan\nkumaraselkäinen, punaisenruskeine piikkipartoineen ja mustassa\nsilkkinauhassa riippuvine kilpikonnanluisine silmälasikehyksineen;\nkädessä oli hänellä ebenholtsinen kävelykeppi jossa oli sudenpään\nmuotoinen koukku.\n\n\"Sehän on jotain, josta poliisi voi pitää kiinni,\" sanoi Mazeroux.\n\nHe aikoivat juuri lähteä kahvilasta, kun don Luis pidätti toverinsa.\n\n\"Silmänräpäys\".\n\n\"Mistä on kysymys?\"\n\n\"Meitä vakoillaan.\"\n\n\"Vakoillaan? Mitä sitten? Ja kuka, jos saan luvan kysyä.\"\n\n\"Ei mikään merkittävä henkilö. Tiedän, kuka hän on ja minä voin yhtä\nhyvin ratkaista asian nyt ja saada sen loppumaan. Odottakaa minua,\ntulen takaisin ja silloin näytän teille jotain lystikästä. Tapaus\ntulee suorastaan olemaan teille herkkua, sen lupaan.\"\n\nHän tuli hetken kuluttua takaisin seurassaan pitkä, laiha herra,\njolla oli poskiparta.\n\n\"Herra Mazeroux, eräs ystävistäni, senor Cacérès, perulaisen\nlähetystön attashea. Senor Cacérès otti osaa keskusteluun prefektin\nluona juuri äsken. Hän se oli, joka Perun ministerin käskystä kokosi\nminua koskevat henkilötiedot.\" Ja hän lisäsi reippaasti: \"Vai niin,\nte odotitte minua, rakas senor Cacérès. Minä luulin, että kun me\njätimme prefektin viraston...\"\n\nPerulainen attashea teki liikkeen ja osoitti kersantti Mazerouxia.\nPerenna vastasi:\n\n\"Oh, älkää välittäkö herra Mazeroux'sta! Voitte puhua hänen\nläsnäollessaan, hän on itse vaiteliaisuus. Sitäpaitsi tuntee hän koko\njutun.\"\n\nAttashea vaikeni. Perenna antoi hänelle merkin istuutua heidän\npöytäänsä.\n\n\"Puhukaa ilman epäilyä, rakas senor Cacérès. Tämä on asia, jota on\nkäsiteltävä verukkeitta, enkä minä pelkää kuulla sievistelemätöntä\nsanaa. Se säästää paljon aikaa. Eteenpäin vaan. Te haluatte saada\nrahaa, arvaan minä? Tahi oikeammin sanottuna, enemmän rahaa. Kuinka\npaljon?\"\n\nPerulainen näytti epäilevän, heitti katseen don Luisin seuralaiseen,\nmutta kokosi sitten päättäväisyytensä ja sanoi hillityllä äänellä:\n\n\"Viisikymmentätuhatta frangia\".\n\n\"Peijakas!\" huudahti don Luis. \"Te olette ahne. Mitä ajattelette,\nherra Mazeroux? Viisikymmentätuhatta on koko paljon rahaa.\nErittäinkin kun... Kuulkaa, rakas Cacérès, käykäämme läpi\nmenneisyys vielä kerran... Kolme vuotta sitten oli minulla kunnia\ntutustua teihin Algeriassa, jossa te matkustelitte. Ymmärsin heti\nminkälainen mies te olitte ja kysyin, voisitteko te kolmessa\nvuodessa minun, Perennan, nimelle hankkia espanjalaisperulaisen\nhenkilöllisyystodistuksen varustettuna moitteettomilla asiakirjoilla\nsekä kunnioitusta herättävillä esi-isillä. Te vastasitte myöntävästi.\nMe sovimme hinnaksi kaksikymmentätuhatta frangia. Kun poliisiprefekti\nviime viikolla pyysi minun papereitani, etsin teidät ja sain tietää\nteidän saaneen toimeksenne suorittaa tutkimuksia menneisyydestäni.\nKaikki näkyi olevan kunnossa. Papereilla, jotka olivat kuuluneet\nedesmenneelle perulaiselle aatelismiehelle Perennalle, valmistitte\nte minulle -- asianmukaisesti korjattuna -- ensiluokkaisen\nsiviiliaseman. Me sovimme, mitä kerroimme poliisiprefektille ja minä\nmaksoin kaksikymmentätuhatta; Me olemme kuitit. Mitä muuta te voitte\nvaatia?\"\n\nPerulaisessa attasheassa ei näkynyt pienintäkään hämmästyksen\nmerkkiä. Hän asetti molemmat kyynärvartensa pöydälle ja sanoi\nrauhallisesti:\n\n\"Puhellessani kanssanne kolme vuotta sitten luulin olevani\ntekemisissä miehen kanssa, joka oli piiloutunut muukalaislegioonan\nsotilaspukuun ja halusi varata itselleen mahdollisuuden sen\njälkeen elää moitteetonta elämää. Tänään olenkin tekemisissä Cosmo\nMorningtonin perillisen kanssa, miehen, joka huomenna väärällä\nnimellä nostaa miljoonan frangia ja muutaman kuukauden kuluttua ehkä\nsata miljoonaa. Se on kokonaan toinen asia.\"\n\nTämä todistelu näytti vaikuttavan don Luisiin. Hän huomautti\nkuitenkin:\n\n\"Entä jos minä kieltäydyn.\"\n\n\"Jos te kieltäydytte, ilmoitan minä asianajajalle ja\npoliisiprefektille joutuneeni tutkimuksissani harhaan, ja että don\nLuis Perennan laita ei ole oikein. Silloin ette te saa mitään ja\ntulette luultavasti vangituksi.\"\n\n\"Yhdessä teidän kanssanne, hieno herrani.\"\n\n\"Minun kanssani?\"\n\n\"Niin... syytettynä väärennyksestä, petoksesta ja kirkonkirjojen\nmuuttamisesta. Sillä ette kai te luule minun pysyvän kokonaan\ntoimettomana.\"\n\nAttashea ei vastannut. Hänen nenänsä, joka oli hyvin pitkä, näytti\ntulevan vielä pitemmäksi.\n\nDon Luis purskahti nauruun.\n\n\"Kas niin, senor Cacérès, älkää näyttäkö niin happamalta. Ei kukaan\naio tehdä teille pahaa. Mutta älkää vain luulko, että te voitte\nsuoraa päätä astua tielleni. Pätevämmät miehet kuin te ovat sitä\nkoettaneet, mutta taittaneet niskansa heti. Te näytätte todellakin\ntyhmältä, Cacérès, niin, hyvin tyhmältä. Me olemme siis yhtä mieltä?\nLaskemme aseet alas. Ei mitään viheliäisiä salajuonia erinomaista\nystävää Perennaa vastaan. -- Mainiota, Cacérès, mainiota! Ja nyt\nhaluan olla jalomielinen ja osoittaa teille, että todellinen\nherrasmies meistä kahdesta on... juuri hän, joka kaiken aikaa on\nkäyttäytynyt sellaisena!\"\n\nHän otti esiin maksuosoituskirjan Credit Lyonnais'iin.\n\n\"Kas tässä, poikaseni. Tässä on kaksikymmentätuhatta frangia\nlahjaksi Cosmo Morningtonin perinnöstä. Pistäkää se taskuunne ja\nnäyttäkää iloiselta. Kiittäkää nyt tätä ystävällistä herraa ja\nlähtekää päätänne kääntämättä tiehenne ikäänkuin olisitte joku Lotin\ntyttäristä. Tiehenne nyt... mars!\"\n\nTämä sanottiin sellaisella äänensävyllä, että attashea totteli\ntäsmälleen. Hän hymyili pistäessään maksuosoituksen taskuunsa, kiitti\nkahdesti ja lähti päätään kääntämättä.\n\n\"Tuo viheliäinen koira!\" mutisi don Luis. \"Mitä sanotte tästä,\nkomissario?\"\n\nKomissario Mazeroux tuijotti hämillään häneen ikäänkuin hänen\nsilmänsä olisivat tahtoneet tunkeutua päästä ulos.\n\n\"Niin, mutta hyvä herra...\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Kuka te olette sitten?\"\n\n\"Minäkö?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Eivätkö ne ole sitä sitten teille sanoneet? Eräs perulainen tai\nespanjalainen aatelismies, en tiedä kumpainen. Lyhyesti ja selvästi\n'don Luis Perenna'...\"\n\n\"Lorua! Minähän juuri kuulin. Don Luis Perenna, ent.\nmuukalaislegioonalainen...\"\n\n\"Kylliksi, hyvä herra.\"\n\n\"Koristettu kunniamerkein edestä ja takaa.\"\n\n\"Kylliksi, hyvä herra, seuratkaa minua nyt prefektin...\"\n\n\"Antakaa minun lopettaa, hitto vie! Minä sanoin: ent.\nmuukalaislegioonalainen... ent. sankari... ent. vanki etsivässä\nosastossa... ent. venäläinen ruhtinas... ent. etsivän osaston\npäällikkö... ent...\"\n\n\"Tehän olette hullu!\" sähähti komissario. \"Mitä nämä kaikki jutut\nmerkitsevät?\"\n\n\"Se on todellinen historia, herra komissario, ja täydellisesti\ntosi. Te kysytte, kuka minä olen ja minä sanon sen teille suoraan.\nPitääkö minun mennä kauemmaksi taapäin? Minulla on vielä useita\narvoja tarjottavina: markiisin, paroonin, herttuan, arkkiherttuan,\nsuurherttuan... koko de Gothan almanakka, hitto vie! Jos joku sanoisi\nminulle, että olen ollut kuningas, niin kaikkien pyhimysten nimessä,\nen uskaltaisi vannoa vastaan!\"\n\nKomissario Mazeroux ojensi kätensä, jotka olivat tottuneet karkeisiin\naskareihin, tarttuen toisen, kuten näytti, heikkoihin ranteihin ja\nsanoi:\n\n\"Ei mitään tyhmyyksiä. En tiedä kenen olen saanut kiinni, mutta minä\nen teitä päästä. Jos teillä on jotain sanottavaa, saatte sen sanoa\nprefektille.\"\n\n\"Älä puhu niin kovaa, Alexandre.\"\n\nMolemmat heikot ranteet vapautuivat silmänräpäyksessä, komisarion\nvahvoihin käsiin tartuttiin nyt vuorostaan ja don Luis sanoi\nirvistäen:\n\n\"Etkö sinä tunne minua, tyhmyri!\"\n\nKomissario Mazeroux ei sanonut sanaakaan. Hänen silmänsä tunkeutuivat\nvielä kauemmaksi päästä. Hän yritti tajuta, mutta oli aivan\nlamaantunut. Tämä äänensävy, tapa laskea leikkiä, koulupoikamainen\npilanteko yhtyneenä tähän uskaliaisuuteen, näiden silmien yllättävä\nilme ja lopuksi lisänimi Alexandre, joka ei ollenkaan ollut hänen\nja jota ainoastaan yksi ainoa henkilö oli käyttänyt monta vuotta\nsitten... oliko se mahdollista?\n\n\"Isäntä!\" sammalsi hän. \"Isäntä!\"\n\n\"Miksikä ei?\"\n\n\"Ei, ei, sen vuoksi että...\"\n\n\"Sen vuoksi että?\"\n\n\"Sen vuoksi että te olette kuollut.\"\n\n\"Mitä sitten? Olen kuollut... luuletteko te sen estävän minua\nelämästä?\"\n\nJa kun toinen näytti menevän yhä enemmän ja enemmän päästään\npyörälle, laski hän kätensä tämän olalle ja sanoi:\n\n\"Kuka hankki teille paikan poliisilaitoksella?\"\n\n\"Etsivänosaston päällikkö herra Lenormand.\"\n\n\"Ja kuka oli herra Lenormand?\"\n\n\"Isäntä\".\n\n\"Te tarkoitatte Arsène Lupin?\"\n\n\"Niin\".\n\n\"No niin, Alexandre, ettekö tiedä, että Arsène Lupinille oli\npaljon vaikeampaa olla etsivänosaston päällikkönä -- ja hän\noli ensiluokkainen sellainen -- kuin olla don Luis Perenna\nkunnialegioonassa, olla sankari ja elää sen jälkeen kun oli kuollut?\"\n\nKomissario Mazeroux tarkasti vaieten seuralaistaan. Sitten selkenivät\nhänen loisteettomat silmänsä, hänen harmaankalpeat kasvonsa tulivat\npurppuranpunaisiksi ja hän löi äkkiä nyrkkinsä pöytään ja murahti\nsuuttuneella äänellä:\n\n\"No niin, saattaa niin olla... mutta sen sanon teille etukäteen,\nettä te ette saa luottaa minuun. Ei. Minä olen etsivänpoliisin\npalveluksessa ja siihen minä jään. Ei mikään auta. Olen maistanut\nkunniallista leipää enkä aio muuta syödä. En, en, en! Ei mitään\nhuijauksia enää.\"\n\nPerenna kohautti olkapäitään.\n\n\"Te olette aasi, Alexandre. Kunniallinen leipä ei ole todellakaan\nkohottanut teidän älyänne. Kuka on puhunut uudelleen alkamisesta?\"\n\n\"Mutta...\"\n\n\"Mutta mitä?\"\n\n\"Kaikki teidän temppunne, isäntä!\"\n\n\"Minun temppuni! Luuletteko te minulla olevan mitään osaa tässä\nasiassa?\"\n\n\"Kuulkaa, isäntä...\"\n\n\"Ei, olen kaukana sellaisesta, poikaseni. Kaksi tuntia sitten en\ntiennyt asiasta enempää kuin te. Se on kohtalo, joka on minulle\nlähettänyt tämän testamentin sanomatta edes: pidä varasi! Ja sitä on\ntoteltava.\"\n\n\"Ja sitten?\"\n\n\"Minun tehtäväni on kostaa Cosmo Mornington ja ottaa selko\nperillisistä, suojella heitä ja jakaa heidän kesken ne sata\nmiljoonaa, jotka kuuluvat heille. Siinä kaikki. Eikö se ole\nmielestänne kunniallisen miehen tehtävä?\"\n\n\"Kyllä, mutta...\"\n\n\"Kyllä, mutta täytänkö minä sen niinkuin kunniallinen mies, sitäkö\ntarkoitatte?\"\n\n\"Isäntä...\"\n\n\"No niin, poikaseni, jos te näette jotain minun käytöksessäni, johon\nette ole tyytyväinen, jos löydätte pienimmänkin mustan pilkun don\nLuis Perennan omassatunnossa, suurennuslasilla katsottuna, niin älkää\nepäilkö, iskekää kaulukseeni molemmin käsin. Annan teille siihen\nluvan. Käsken teitä niin tekemään. Riittääkö se teille?\"\n\n\"Se ei ole kylliksi, että se riittää minulle, isäntä.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"On toisiakin.\"\n\n\"Selittäkää.\"\n\n\"Ajatelkaa, jos te joudutte kiinni?\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Te voitte tulla paljastetuksi.\"\n\n\"Kuka voisi keksiä?\"\n\n\"Teidän vanhat toverinne.\"\n\n\"Poissa. Olen lähettänyt heidät pois Ranskasta\".\n\n\"Mihin?\"\n\n\"Se on minun salaisuuteni. Teidät jätin jäljelle etsivänpoliisiin\nsiltä varalta, että joskus tarvitsisin teidän palveluksianne, ja te\nnäette, että tein oikein.\"\n\n\"Mutta ajatelkaa, jos poliisi huomaa, kuka te olette?\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Silloin teidät vangitaan.\"\n\n\"Mahdotonta.\"\n\n\"Minkä vuoksi?\"\n\n\"He eivät voi vangita minua.\"\n\n\"Miksikä ei?\"\n\n\"Olettehan sen itse sanonut, pölkkypää! Ensiluokkaisen, pelottavan,\nkiistämättömän syyn!\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"_Minä olen kuollut!_\"\n\nMazeroux näytti hölmistyneeltä. Todistus huumasi hänet. Hän ymmärsi\nheti terveen järjen kannalta asian sen mahdottomuudesta huolimatta.\nJa äkkiä purskahti hän nauruun, niin että hän vääntyi kaksinkerroin\nja hänen huolestuneet kasvonsa vääristyivät mitä kummallisimmalla\ntavalla.\n\n\"Oh, isäntä, te olette samanlainen kuin ennenkin!... Hyvä Jumala,\nniin hauskaa!... Haluanko minä olla mukana? Senpä uskon! Niin usein\nkuin haluatte! Te olette kuollut ja haudattu ja ainiaaksi poissa!...\nMainiota, mainiota...!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiviili-insinööri Hippolyte Fauville asui bulevardi Suchetilla,\nlähellä linnoituksia, keskikokoisessa talossa, jonka vasemmalla\npuolella oli pieni puutarha, johon hän oli rakennuttanut itselleen\nsuuren paviljongin, joka muodosti hänen työhuoneensa.\n\nDon Luis Perenna seurasi Mazerouxia Passyn poliisikonttoriin, jossa\nMazeroux Perennan ohjeiden mukaan ilmoitti nimensä ja pyysi, että\nherra Fauvillen taloa vartioisi yöllä kaksi poliisikonstaapelia,\njotka pidättäisivät jokaisen sisään yrittävän epäilyttävän henkilön.\n\nSitten söivät don Luis ja Mazeroux päivällistä läheisyydessä. Kello\nyhdeksän olivat he talon portilla.\n\n\"Alexandre\", sanoi Perenna.\n\n\"Niin, isäntä!\"\n\n\"Ettekö te ole peloissanne?\"\n\n\"En, isäntä. Minkä vuoksi pitäisi minun olla?\"\n\n\"Minkä vuoksi? Koska me puolustaessamme herra Fauvillea ja hänen\npoikaansa ryhdymme taisteluun henkilöiden kanssa, joille on suuri\netu päästä heistä ja jotka näyttävät olevan aina varuillaan. Teidän\nelämänne ja minun elämäni... tuulahdus, pikkuseikka. Ettekö pelkää!\"\n\n\"Isäntä\", vastasi Mazeroux, \"en tiedä saanko koskaan kokea, mitä\nmerkitsee olla peloissaan. Mutta yhdessä tilanteessa en varmastikaan\ntule sitä kokemaan.\"\n\n\"Missä sitten?\"\n\n\"Silloin kun olen yhdessä teidän kanssanne.\"\n\nJa hän veti tarmokkaasti kellonnuorasta.\n\n\n\n\nIII LUKU\n\nTuomittu mies\n\n\nPalvelija avasi oven. Mazeroux lähetti korttinsa. Hippolyte otti\nmolemmat herrat vastaan työhuoneessaan. Pöydällä oli siirrettävä\npuhelin, kirjoja, lentokirjasia ja sanomalehtiä. Sitäpaitsi\noli siellä kaksi korkeata pöytää peitettynä suunnitelmilla,\npiirustuksilla ja lasikuvuilla, joiden sisällä oli elefantinluisia\npienoismalleja ja teräskoneita, jotka insinööri oli itse rakentanut\ntahi keksinyt. Seinän vieressä oli suuri sohva. Yhdestä nurkasta\njohtivat kierreportaat koko huoneen kiertävälle parvekkeelle. Katossa\nriippui sähkölamppu.\n\nSanottuaan kuka hän oli ja esiteltyään ystävänsä Perennan\npoliisiprefektin lähettämäksi selitti Mazeroux heti heidän käyntinsä\nsyyn. Hän sanoi herra Desmalionsin tunteneen itsensä levottomaksi\nniiden painavien syiden vuoksi, jotka hän oli äskettäin saanut tietää\nja pyysi herra Fauvillea, huomispäivän keskustelua odottamatta,\nryhtymään kaikkiin niihin varovaisuustoimenpiteisiin, joita hänen\nsalapoliisinsa neuvoivat.\n\nFauville näytti aluksi hieman hämmästyneeltä.\n\n\"Olen ryhtynyt omiin varovaisuustoimenpiteisiini, vieläpä sangen\nperusteellisiin. Toiselta puolen pelkään, että teidän sekaantumisenne\nvoi olla vahingollista.\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Herättämällä vihollisteni huomio ja sen kautta estämällä minua\nkokoamasta niitä todistuksia, jotka tarvitsen paljastaakseni heidät.\"\n\n\"Voitteko selittää...?\"\n\n\"En, sitä en voi. Huomenna, huomenaamulla... ei ennen.\"\n\n\"Mutta jos silloin on myöhäistä?\" huomautti don Luis.\n\n\"Myöhäistä? Huomenna?\"\n\n\"Tarkastaja Vérot puhui herra Desmalionsin sihteerille, että\nmolemmat murhat tapahtuisivat tänä yönä. Hän sanoi, että päätös oli\nperuuttamaton ja kohtalon määräämä.\"\n\n\"Tänä yönä\", huudahti Fauville suuttuneena. \"Ei, sanon minä. Ei tänä\nyönä. Siitä olen varma. On asioita, jotka minä tiedän, mutta joita te\nette tiedä, vai kuinka?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi don Luis, \"mutta saattaa myös olla asioita, jotka\nVérot tiesi, mutta te ette. Hän oli saanut tietää vihollistenne\nsalaisuudesta enemmän kuin te. Sitä todistaa se, että häntä epäiltiin\nja että mies ebenholtsikeppineen vartioi kaikkia hänen liikkeitään ja\nettä hänet lopuksi murhattiin.\"\n\nHippolyte Fauvillen itsevarmuus väheni. Perenna käytti tilaisuutta\nsuostutellakseen häntä ja se onnistui niin hyvin, että Fauville\nvihdoinkin, vaikkakin vaiteliaisuudestaan luopumatta, antoi perään\ntahdolle, joka oli hänen omaansa voimakkaampi.\n\n\"Mutta ette kai te aio viettää yötä täällä?\"\n\n\"Niin me todellakin aiomme\".\n\n\"Sehän on naurettavaa! Se on suoraa ajanhukkaa. No niin, jos se on\naivan välttämätöntä, niin... no, mitä muuta te haluatte?\"\n\n\"Ketä asuu talossa?\"\n\n\"Vaimoni, alkaakseni alusta. Hän asuu ensimmäisessä kerroksessa\".\n\n\"Rouva Fauvillea ei ole uhattu?\"\n\n\"Ei, ei ollenkaan. Minua uhataan kuolemalla, minua ja poikaani\nEdmondia. Senvuoksi olen viikko sitten sulkeutunut nukkumaan tänne\nenkä tavalliseen makuuhuoneeseeni. Olen vedonnut työhöni, joka\npakottaa minut olemaan kauan ylhäällä ja johon tarvitsen poikani\napua\".\n\n\"Nukkuuko hänkin täällä?\"\n\n\"Ei, hän nukkuu tuolla ylhäällä pienessä huoneessa, jonka olen\nantanut järjestää häntä varten. Nuo kierreportaat ovat ainoa tie\nsinne\".\n\n\"Onko hän nyt siellä?\"\n\n\"On, hän nukkuu.\"\n\n\"Kuinka vanha hän on?\"\n\n\"Kuusitoistavuotias.\"\n\n\"Se, että te olette muuttaneet huonetta, osoittaa, että te pelkäätte\njonkun hyökkäävän. Ketä epäilette? Jotain vihollista, joka asuu\ntalossa? Jotain palvelijaa? Tahi vieraita ihmisiä? Kuinka pääsisivät\nhe siinä tapauksessa sisään? Siitä riippuu kaikki.\"\n\n\"Huomenna, huomenna,\" vastasi Fauville jäykästi. \"Selitän teille\nkaikki huomenna.\"\n\n\"Miksi ei tänä iltana?\" kysyi Perenna.\n\n\"Koska minulla täytyy olla todisteita, olenhan jo sanonut... koska\nvain siitä, että minä puhun, saattaa olla hirveitä seurauksia... ja\nminä olen peloissani, niin, olen peloissani...\"\n\nHän vapisi todellakin ja näytti niin surkealta ja säikähtyneeltä,\nettä don Luis ei pyydellyt enää.\n\n\"Hyvä on\", sanoi hän \"pyydän siis vain itselleni ja toverilleni lupaa\nviettää yön täällä, sellaisessa paikassa, josta voimme kuulla, jos te\nhuudatte.\"\n\n\"Kuten haluatte. Ehkä niin on parasta.\"\n\nTällä hetkellä koputti eräs palvelijoista oveen ilmoittaakseen,\nettä rouva Fauville halusi ennen ulosmenoaan tavata miestään. Rouva\nFauville tuli melkein heti sisään. Hän kumarsi ystävällisesti päätään\nPerennan ja Mazerouxin noustessa tuoleiltaan. Hän oli kolmenkymmenen\nja kolmenenkymmenenviiden välillä, vaalea ja hymyilevä. Hänellä\noli siniset silmät, aaltoileva tukka ja hiukan kuihtuneet, mutta\nrakastettavat ja kauniit kasvot. Hänen avonaisen iltapukunsa päällä\noli pitkä kukikas silkkiviitta.\n\nHänen miehensä sanoi kummastuneena:\n\n\"Aiotko ulos tänä iltana?\"\n\n\"Oletko unohtanut\", sanoi rouva, \"että Auverardit ovat tarjonneet\nminulle paikan ooppera-aitiossaan? Sinähän pyysit itse minua menemään\nhetkeksi rouva d'Ersingerin kutsuihin jälkeenpäin...\"\n\n\"Aivan niin\", sanoi hänen miehensä, \"sen olin unohtanut, minä\ntyöskentelen niin hellittämättömästi...\"\n\nRouva oli nyt napittanut hansikkaansa ja kysyi:\n\n\"Etkö halua saattaa minua rouva d'Ersingerin luo?\"\n\n\"Minkä vuoksi?\"\n\n\"He pitäisivät siitä.\"\n\n\"Ei, en voi. Sitäpaitsi en voi oikein hyvin...\"\n\n\"Sitten esitän anteeksipyyntösi.\"\n\n\"Tee se.\"\n\nRouva kääriytyi viittaansa miellyttävällä liikkeellä, seisoi hetken\nliikkumatta ikäänkuin etsien jäähyväissanoja. Sitten hän sanoi:\n\n\"Onko Edmond täällä? Luulin hänen työskentelevän sinun kanssasi.\"\n\n\"Hän oli väsynyt.\"\n\n\"Nukkuuko hän?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Haluaisin mielelläni antaa hänelle hyvänyönsuudelman.\"\n\n\"Ei, sinä vain herättäisit hänet. Nyt sinun autosi tulee, mene nyt,\nystäväni. Toivon sinulle hauskaa iltaa.\"\n\n\"Hauskaa iltaa\" vastasi rouva. \"Oopperassa ja illallisessa ei ole\njuuri paljon iloa.\"\n\n\"Onhan se kumminkin parempi kuin istua kotona.\"\n\nTuli pieni kiusallinen hiljaisuus. Tämä oli nähtävästi sellaisia\nepäsuhtaisia avioliittoja, jossa terveydeltään heikko mies, joka ei\nole huvitettu seuraelämästä, jää kotiin vaimon etsiessä ikänsä ja\ntapojensa mukaisia huvituksia.\n\nKun ei mies sanonut muuta, kumartui rouva ja suuteli häntä otsalle.\nSitten nyökäytti hän päätään molemmille vieraille ja meni.\n\nHippolyte Fauville nousi heti ja soitti. Sitten hän sanoi:\n\n\"Ei kellään täällä ole aavistustakaan vaarasta, joka minua uhkaa. En\nole luottanut kehenkään, en edes Silvestreen, omaan palvelijaani,\nvaikka hän on ollut palveluksessani vuosikausia ja on itse\nkunniallisuus.\"\n\nPalvelija astui sisään.\n\n\"Minä menen levolle, Silvestre,\" sanoi herra Fauville. \"Laita kaikki\nkuntoon\".\n\nSilvestre käänsi alas suuren sohvan yläosan, joka muodosti\nmukavan makuupaikan ja valmisti vuoteen. Sitten toi hän isäntänsä\nmääräyksestä vettä, lasin, leivoksia ja hedelmiä. Herra Fauville söi\npari leivosta ja leikkasi kahtia omenan. Se ei ollut kypsä. Hän otti\nkaksi muuta, tunnusteli niitä ja pani ne takaisin, koska nekään eivät\nnäyttäneet hyviltä. Sen jälkeen kuori hän päärynän ja söi sen.\n\n\"Voitte jättää hedelmät tänne,\" sanoi hän palvelijalle.\n\n\"Ne ovat hyvät olemassa, jos minulle tulee yöllä nälkä. -- Ja minä\nunohdin... nämä molemmat herrat jäävät tänne. Älkää mainitko siitä\nkenellekään ja älkää tulko aamulla ennenkuin soitan.\"\n\nPalvelija asetti ennen poistumistaan hedelmämaljan pöydälle.\n\nPerenna, joka pani kaikki merkille ja jälkeenpäin saattoi kertoa\njokaisen yksityisseikan illasta, jonka hänen muistinsa oli\nkoneellisella tarkkuudella painanut mieleen, huomasi maljakossa kolme\npäärynää ja neljä omenaa.\n\nFauville meni sillävälin kierreportaita parvekkeelle ja astui\nhuoneeseen, jossa hänen poikansa nukkui.\n\n\"Hän nukkuu hyvin,\" sanoi hän Perennalle, joka oli seurannut häntä.\n\nMakuuhuone oli hyvin pieni. Se sai ilmaa erikoisen ilmavaihtolaitteen\nkautta, sillä talvi-ikkuna oli ilmanpitävästi suljettu\nkiinninaulatulla puuluukulla.\n\n\"Minä ryhdyin näihin varovaisuustoimenpiteisiin viime vuonna\",\nselitti Hippolyte Fauville. \"Minulla oli tapana tehdä sähkökokeita\ntässä huoneessa ja olin peloissani, että joku voisi vakoilla minua ja\ntukin sen vuoksi kattoikkunan\".\n\nHän vaikeni ja lisäsi hillityllä äänellä:\n\n\"Ne ovat hiipineet ympärilläni ja kauan.\"\n\nMolemmat miehet menivät jälleen alas.\n\nFauville katsoi kelloaan.\n\n\"Neljännestä yli kymmenen; makuuaika. Olen hirvittävän väsynyt ja te\nsuonette anteeksi...\"\n\nHe sopivat, että Perenna ja Mazeroux asettuivat pariin lepotuoliin,\njotka he kantoivat välihuoneeseen työhuoneen ja eteisen välillä.\nMutta Hippolyte Fauville, joka tähän saakka, vaikkakin äärimmilleen\nkiihoittuneena, oli saanut säilytetyksi itsehillintänsä, sai nyt\näkkiä heikkouden kohtauksen. Hän päästi pienen huudon. Don Luis\nkääntyi ja näki hien virtaavan pitkin hänen kasvojansa ja kaulaansa\nja että hän tärisi kuumeesta ja kauhusta.\n\n\"Mikä nyt?\" kysyi Perenna.\n\n\"Olen peloissani... olen peloissani!\" sanoi hän.\n\n\"Sehän on mielettömyyttä!\" huudahti don Luis. \"Emmekö me kaksi ole\ntäällä? Voimmehan me, jos te haluatte, istua koko yön vuoteenne\nvieressä.\"\n\nFauville tarttui kovasti Perennan olkapäähän ja sopersi vääristynein\nkasvoin:\n\n\"Jos teitä olisi kymmenen... vaikka teitä olisi kaksikymmentä\nluonani, niin älkää uskoko, että voisitte estää heidän\nsuunnitelmiaan! He voivat tehdä mitä haluavat, kuulitteko, mitä\nhaluavat. He ovat jo murhanneet päällikkö Vérotin... he aikovat\ntappaa minut... ja he aikovat tappaa minun poikani... oh, ne roistot!\nJumala, armahda minua! Tämä on kauheata... kuinka minä kärsin.\"\n\nHän oli langennut polvilleen, löi rintaansa ja toisti:\n\n\"Oi, jumala, armahda minua! Minä en voi kuolla... en voi antaa\npoikani kuolla... rukoilen sinua, armahda minua!\"\n\nHän hyppäsi ohi Perennan lasisuojukselle, jonka antoi kiertyä ylös\nmessinkirullia myöten niin että seinään rakennettu pieni kaappi näkyi.\n\n\"Täältä löydätte koko minun tunnustukseni\", sanoi hän, \"muistiin\nkirjoitettuna päivästä päivään viimeisen kolmen vuoden aikana. Jos\nminulle jotain tapahtuisi, tulee teille helpoksi kostaa minut.\"\n\nHän käänsi varmuuslukon kirjaimia, otti taskustaan avaimen ja\naukaisi kaapin, se oli melkein tyhjä, mutta eräällä hyllyllä oli\npaperipakkojen joukossa päiväkirja sidottuna harmaisiin kansiin. Hän\notti päiväkirjan ja sanoi:\n\n\"Tässä on kaikki. Tämän avulla voidaan saada selville koko kauhea\njuoni... aluksi minun epäilyni ja sitten se, mitä varmasti tiedän...\nkaikki, kaikki kuinka heille voidaan virittää ansa ja vangita heidät.\nTehän muistatte, eikö niin? Harmaisiin kansiin sidottu päiväkirja.\nAsetan sen takaisin kaappiin.\"\n\nHänen rauhallisuutensa palautui vähitellen. Hän työnsi\nlasisuojustimen paikoilleen, asetti järjestykseen muutamia papereita,\nsytytti vuoteensa yläpuolella olevan sähkölampun, sammutti kattovalon\nja pyysi don Luisia ja Mazerouxia poistumaan.\n\nDon Luis, joka kiersi ympäri huoneen ja tutki ikkunaluukut, huomasi\noven, joka oli vastapäätä sisäänkäytävää ja teki insinöörille\nmuutamia kysymyksiä siitä.\n\n\"Se on minun tavallisia vieraitani varten\", sanoi Fauville. \"Ja\nvälistä menen ulos sitä tietä\".\n\n\"Johtaako se puutarhaan?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Onko se kunnollisesti suljettu?\"\n\n\"Katsokaa itse. Se on lukittu ja suljettu varmuuslukolla. Molemmat\navaimet ovat tässä avainkimpussani, samoin kuin puutarhan avainkin.\"\n\nHän asetti pöydälle avainkimpun, lompakon ja taskukellon vedettyään\nsen ensin.\n\nLupaa pyytämättä otti don Luis avaimet ja avasi lukon sekä\nsalvan. Kolme porrasaskelmaa johti puutarhaan. Hän meni pitkin\nkapeata ruohomattoa. Muuriköynnösten läpi näki ja kuuli hän\npoliisikonstaapeleiden kulkevan edestakaisin bulevardilla. Hän tutki\nportinlukon. Se oli kiinni.\n\n\"Kaikki on järjestyksessä\", sanoi hän tullessaan takaisin, \"ja te\nvoitte olla rauhallinen. Hyvää yötä.\"\n\n\"Hyvää yötä\", sanoi insinööri ja seurasi Perennaa ja Mazerouxia ulos.\n\nTyöhuoneen ja välihuoneen välillä oli kaksi ovea, joista toinen\noli täytetty ja vahakankaalla peitetty. Toisella puolen erotti\nvälihuoneen eteisestä raskas verho.\n\n\"Nukkukaa te\", sanoi Perenna seuralaiselleen. \"Minä istun ylhäällä\".\n\n\"Ette kai te luule, että jotain tapahtuu?\"\n\n\"En luule sitä, kiitos varovaisuustoimenpiteidemme. Mutta te, joka\ntunsitte päällikkö Vérot'n niin hyvin, uskotteko hänen luulotelleen\nitselleen olemattomia asioita?\"\n\n\"En\".\n\n\"Te tiedätte mitä hän ennusti. Se merkitsee, että hänellä oli siihen\nsyynsä. Senvuoksi aion pitää silmäni auki.\"\n\n\"Me vuorottelemme, isäntä; herättäkää minut kun valvomisvuoroni\ntulee.\"\n\nHe istuivat liikkumattomina vierekkäin ja vaihtoivat silloin tällöin\nmuutamia sanoja. Mazeroux nukkui pian. Don Luis istui liikkumattomana\ntuolissaan ja jännitti kuuloaan. Talossa vallitsi kaikkialla\nhiljaisuus. Ulkopuolelta kuului tuon tuostakin auto tahi vaunut\nvierivän ohi. Hän kuuli myöskin viimeisen Auteuil-linjan junan.\n\nHän nousi useita kertoja ja meni ovelle. Ei ääntäkään. Hippolyte\nFauville nähtävästi nukkui.\n\n\"Erinomaista\", sanoi Perenna itsekseen. \"Bulevardi on vartioitu. Ei\nkukaan voi tulla huoneeseen muuta kuin tätä tietä. Meillä ei siis ole\nmitään pelättävää.\"\n\nKello kaksi yöllä pysähtyi automobiili talon ulkopuolelle ja eräs\npalvelijoista, joka oli kai istunut ja odottanut keittiössä, kiiruhti\nportille. Perenna väänsi valon välihuoneessa sammuksiin, raotti\nverhoa ja näki rouva Fauvillen tulevan Silvestren seuraamana kotiin.\n\nPortaissa sytytettiin valoa. Noin puolen tunnin ajan kuului ääniä ja\ntuolien kolinaa, joita siirrettiin, sitten tuli aivan hiljaista.\n\nTämän hiljaisuuden aikana rupesi Perenna tuntemaan käsittämätöntä\ntuskaa, hän ei tiennyt minkä vuoksi. Mutta tuo tunne oli niin\nvoimakas ja hänen mielenliikutuksensa niin kiihkeä, että hän mutisi:\n\n\"Minäpä menen katsomaan, jos hän nukkuu. Arvaan, ettei hän ole\nsulkenut ovea.\"\n\nHänen tarvitsi vain työntää auki molemmat ovet ja sähkölamppu kädessä\nmeni hän suoraan vuoteelle.\n\nHippolyte Fauville nukkui kasvot seinään päin käännettyinä.\n\nPerenna hymyili rauhoitettuna. Hän meni jälleen välihuoneeseen ja\nravisti Mazerouxin hereille.\n\n\"Nyt on teidän vuoronne, Alexandre.\"\n\n\"Eikö mitään uutta.\"\n\n\"Ei, hän nukkuu.\"\n\n\"Mistä sen tiedätte?\"\n\n\"Silmäsin sinne\".\n\n\"Merkillistä, etten kuullut mitään. Mutta sehän on totta, minä nukuin\nkuin tukki.\"\n\nHän seurasi Perennaa huoneeseen ja tämä sanoi:\n\n\"Istukaa ja älkää herättäkö häntä. Minä koetan nukkua.\"\n\nEnsin hän teki kierroksen. Mutta nukkuessaankin oli hän tietoinen\nkaikesta, mitä tapahtui hänen ympärillään. Kello löi hiljaisella\näänellä ja joka kerran laski Perenna lyönnit. Sitten alkoi elämä\nulkona herätä, maitorattaat rämisivät ja aikainen aamujuna vihelsi.\n\nVäki talossa alkoi liikkua. Päivänsäteet pilkistivät ikkunaluukkujen\nvälitse ja huone tuli vähitellen valoisaksi.\n\n\"Menkäämme nyt\", sanoi komisario Mazeroux. \"On parasta, ettei hän\ntapaa meitä täällä.\"\n\n\"Pitäkää suunne\", sanoi don Luis tehden käskevän eleen.\n\n\"Minkä vuoksi.\"\n\n\"Te herätätte hänet.\"\n\n\"Näettehän, etten herätä\", sanoi Mazeroux ääntään alentamatta.\n\n\"Olette oikeassa\", kuiskasi don Luis kummastellen ettei hänen äänensä\nollut häirinnyt nukkuvaa.\n\nJa hänet valtasi sama tuska kuin yölläkin mutta vielä voimakkaammin,\nvaikka hän ei tahtonut tahi ei uskaltanut ajatella sen syytä.\n\n\"Kuinka on laitanne, isäntä? Te näytätte niin kummalliselta. Mikä\nteidän on?\"\n\n\"Ei mikään... ei mikään... olen peloissani...\"\n\nMazeroux säpsähti:\n\n\"Peloissanne, mistä? Sanotte sen aivan kuin hän eilen illalla\".\n\n\"Niin... niin... ja samasta syystä.\"\n\n\"Mutta...\"\n\n\"Ettekö ymmärrä? Ettekö ymmärrä, että minä kummastelen...\"\n\n\"En, mitä sitten?\"\n\n\"Onko hän kuollut!\"\n\n\"Tehän olette hullu!\"\n\n\"En... en tiedä, minulla on tunne kuolemasta...\"\n\nLamppu kädessä seisoi hän kuin lamaantuneena vuoteen vieressä,\nja hänellä, joka ei ollut koskaan maailmassa pelännyt, ei ollut\nrohkeutta suunnata valoa Hippolyte Fauvillen kasvoihin. Kauhistava\nhiljaisuus levisi ja täytti huoneen.\n\n\"Hän ei liiku, isäntä!\"\n\n\"Tiedän... tiedän... ja nyt huomaan, ettei hän ole liikahtanut koko\nyönä. Se se on, joka minua pelottaa.\"\n\nHänen täytyi todella ponnistaa ottaakseen askeleen eteenpäin. Nyt hän\nmelkein kosketti vuodetta.\n\nInsinööri ei näyttänyt hengittävän.\n\nPerenna tarttui päättäväisesti hänen käteensä.\n\nSe oli jääkylmä.\n\nDon Luis sai jälleen koko itsehillitsemiskykynsä\n\n\"Ikkuna! Avatkaa ikkuna!\" huusi hän.\n\nJa kun valo virtasi huoneeseen, näki hän, että Hippolyte Fauvillen\nkasvot olivat turvonneet ja täynnä ruskeita pilkkuja.\n\n\"Oh\", sanoi hän puoliääneen, \"hän on kuollut\".\n\n\"Piru vieköön!\" sähisi komisario.\n\nPari minuuttia seisoivat he kivettyneinä, lamaantuneina,\nhämmästyneinä nähdessään tämän yllättävän ja salaperäisen näyn.\nSilloin sai äkillinen ajatus Perennan vavahtamaan. Hän lensi ylös\nkierreportaita, kiisi läpi parvekkeen ja syöksyi ullakkohuoneeseen.\n\nEdmond, Hippolyte Fauvillen poika, makasi vuoteessaan jäykkänä ja\nkankeana, hänkin oli kuollut.\n\n\"Piru vieköön!... Piru vieköön!\" toisti Mazeroux.\n\nMilloinkaan koko seikkailurikkaan elämänsä aikana ei Perenna ollut\nkokenut näin musertavaa iskua. Se aiheutti hänelle äärettömän\nväsymyksen tunteen ryöstäen hänen liikkumis- ja puhekykynsä. Isä ja\npoika olivat kuolleet! He olivat tulleet murhatuiksi yöllä. Muutamia\ntunteja sitten, vaikka talo oli vartioitu ja jokainen uloskäytävä\nilmanpitävästi suljettu, olivat molemmat tulleet myrkytetyiksi\nsaatanallisella pistoksella, täsmälleen samalla tavoin kuin Vérot ja\nCosmo Mornington.\n\n\"Piru vieköön,\" sanoi Mazeroux vielä kerran. \"Ei hyödyttänyt mitään\nnähdä niin paljon vaivaa noiden ihmisparkojen takia ja tehdä\nsellaisia ihmetöitä pelastaakseen heidät.\"\n\nHuudahdus sisälsi moitteen. Perenna käsitti sen ja myönsi:\n\n\"Olette oikeassa, Mazeroux; minä en ollut tämän tehtävän tasalla.\"\n\n\"Enkä minä liioin\".\n\n\"Te... tehän ette ole olleet mukana asiassa kuin eilisillasta.\"\n\n\"Aivan niinkuin tekin!\"\n\n\"Niin, tiedän, eilisillasta, ja nuo toiset ovat työskennelleet\nuseita viikkoja. Mutta nämä kaksi ovat joka tapauksessa kuolleet ja\nminä olin läsnä, minä, Lupin, olin läsnä. Asia on tapahtunut minun\nsilmieni edessä ja minä en nähnyt mitään! Minä en huomannut mitään.\nKuinka se on mahdollista?\"\n\nHän paljasti poikaraukan olkapään ja osoitti pistoksen jättämää\nmerkkiä olkapäässä.\n\n\"Sama merkki... selvästi sama merkki, jonka löydämme isässäkin.\nNuorukaisella ei toki näytä olleen mitään tuskia. Pieni poikaraukka!\nHän ei näyttänyt vahvalta. Joka tapauksessa kauniit kasvot. Mikä\nhirveä isku äidille, kun hän saa tästä tietää!\"\n\nEtsivä komisario itki kiukusta ja säälistä mutisten yhtämittaa:\n\n\"Piru vieköön!... Piru vieköön!\"\n\n\"Meidän on kostettava heidät, eikö niin, Mazeroux?\"\n\n\"Senpä uskon! Kaksinkertaisesti!\"\n\n\"Yksi kerta riittää, Mazeroux. Mutta se on tehtävä suunnitelman\nmukaan!\"\n\n\"Sen vannon.\"\n\n\"Aivan niin; vannokaamme. Vannokaamme, että nämä kaksi kuolemaa\ntulevat kostetuiksi. Vannokaamme, ettemme laske aseitamme ennenkuin\nHippolyte Fauvillen ja hänen poikansa murhaajat ovat saaneet ansaitun\npalkkansa.\"\n\n\"Vannon sen, niin totta kuin toivon tulevani autuaaksi.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi Perenna, \"ja nyt toimeen. Ilmoittakaa puhelimella\npoliisilaitokseen. Olen varma, että herra Desmalions hyväksyy sen,\nettä ilmoitamme hänelle viipymättä. Hän on seurannut tätä asiaa\ninnokkaasti.\"\n\n\"Entä jos palvelijat tulevat? Jos rouva Fauville --?\"\n\n\"Ei kukaan tule ennenkuin me avaamme oven ja sen avaamme vain\npoliisiprefektille. Hänen tehtäväkseen jää ilmoittaa rouva\nFauvillelle, että tämä on leski ja ettei hänellä ole enää poikaa.\nLähtekää nyt, kiiruhtakaa.\"\n\n\"Silmänräpäys, isäntä; me unohdamme erään asian, joka voi olla meille\nsuureksi avuksi.\"\n\n\"Minkä niin?\"\n\n\"Sen pienen, harmaisiin kansiin sidotun päiväkirjan, jossa herra\nFauville tekee selvää häneen kohdistuneesta salaliitosta.\"\n\n\"Tietysti, luonnollisesti!\" sanoi Perenna. \"Olette oikeassa...\nerittäinkin kun hän unhoitti sekoittaa kirjaimet lukossa eilen\nillalla ja avaimet ovat pöydällä olevassa avainkimpussa.\"\n\nHe juoksivat ylös portaita.\n\n\"Antakaa minun tehdä se\", sanoi Mazeroux. \"On oikeampaa, että te ette\nkoske lukkoon.\"\n\nHän otti avainkimpun, työnsi syrjään lasisuojuksen ja pisti avaimen\nlukkoon kuumeentapaisella levottomuudella, jota don Luis tunsi\nvielä suuremmassa määrässä. Vihdoinkin he saisivat tietää tämän\nsalaperäisen jutun yksityiskohdat. Kuollut mies itse antaisi ilmi\nmurhaajiensa salaisuudet.\n\n\"Herra Jumala, kuinka te olette hidas,\" murisi don Luis.\n\nMazeroux työnsi molemmat kätensä hyllyllä olevaan paperikasaan.\n\n\"No, Mazeroux, antakaa se minulle.\"\n\n\"Mikä\".\n\n\"Päiväkirja.\"\n\n\"En voi.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Se on poissa.\"\n\nDon Luis nieli kirouksen. Päiväkirja, jonka insinööri oli lukinnut\nheidän silmiensä edessä kaappiin, oli kadonnut.\n\nMazeroux pudisti päätään.\n\n\"Piru vieköön! He tunsivat siis päiväkirjan!\"\n\n\"Tietystikin ja he tunsivat paljon muutakin. Me emme ole vielä\ntehneet tiliä noiden veijarien kanssa. Ei ole yhtään aikaa\nkadotettavana. Soittakaa.\"\n\nMazeroux teki niin ja sai vastaukseksi, että herra Desmalions heti\ntulisi puhelimeen. Hän odotti.\n\nPerenna, joka oli kulkenut edestakaisin huoneessa ja tutkinut\nesineitä, tuli esiin ja asettui hänen viereensä. Hän näytti\ntuumivalta. Hän mietiskeli hetken. Mutta heittäessään silmäyksen\nhedelmämaljakkoon, mutisi hän:\n\n\"Ahaa, on vain kolme omenaa neljän sijasta. Hän on siis syönyt\nneljännen.\"\n\n\"Niin\", sanoi Mazeroux, \"hänen on täytynyt syödä neljäs.\"\n\n\"Se on kummallista\", sanoi Perenna, \"nehän eivät olleet hänestä\nkypsiä\".\n\nHän vaikeni jälleen, istuutui nojaten käsivarsillaan pöytään\nnähtävästi ajatuksiinsa vaipuneena; sitten kohotti hän päätään ja\nlausui seuraavat sanat:\n\n\"Murha oli tehty ennenkuin me tulimme sisään täsmälleen puoli yksi.\"\n\n\"Mistä sen tiedätte?\"\n\n\"Kun herra Fauvillen murhaajat koskettelivat esineitä pöydällä,\npudottivat he taskukellon, jonka hän oli siihen asettanut. He panivat\nsen takaisin, mutta se oli pudotessa pysähtynyt. Ja se on seisahtunut\npuoli yksi.\"\n\n\"Kun me siis istuuduimme tänne kello yksi yöllä, oli se siis ruumis,\njoka makasi edessämme ja toinen tuolla ylhäällä?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Mutta kuinka ne pirut tulivat sisään?\"\n\n\"Ovesta, joka johtaa puutarhaan ja portista, joka on\nSuchet-bulevardille.\"\n\n\"Niillä oli siis avaimet lukkoihin?\"\n\n\"Niin, väärät avaimet.\"\n\n\"Mutta poliisit, jotka vartioivat talon ulkopuolella?\"\n\n\"Ne vartioivat siellä yhä, kuten sellaiset ihmiset vartioivat taloa,\nkulkemalla yhdestä pisteestä toiseen ajattelematta, että ihmiset\nvoivat hiipiä puutarhaan kun he kääntävät selkänsä. Sillä tavoin\njuuri tapahtui heidän kulkiessaan edestakaisin.\"\n\nKomisario Mazeroux näytti hölmistyneeltä. Rikollisten rohkeus, heidän\ntaitavuutensa ja hyvin peitetyt jälkensä tyrmistyttivät hänet.\n\n\"He ovat kirotun viekkaita\", sanoi hän.\n\n\"Kuten sanotte, Mazeroux, kirotun viekkaita ja minä odotan pelottavaa\ntaistelua. Peijakas, millä ripeydellä he ovat kulkeneet tietään!\"\n\nPuhelin soi. Don Luis antoi Mazerouxin puhua prefektille, otti\navainkimpun, avasi helposti oven ja meni puutarhaan toivoen\nlöytävänsä jonkun jäljen, joka helpottaisi hänen tutkimuksiaan.\n\nSamoin kuin päivää ennen näki hän muuriköynnösten läpi poliisien\nkulkevan yhdeltä lyhtypatsaalta toiselle. He eivät nähneet häntä.\nSe, mitä mahdollisesti tapahtui talossa, näytti olevan heille aivan\nsamantekevää.\n\n\"Tämä oli minulta suuri erehdys\", sanoi Perenna itsekseen. \"Ei\nsovi uskoa tehtävää henkilöille, joilla ei ole aavistustakaan sen\ntärkeydestä.\"\n\nHänen tutkimisensa johtivat muutamien jälkien löytöön hiekassa,\njotka eivät olleet riittävän selviä, että hän olisi voinut erottaa\njalkineen muodon, mutta se vahvisti hänen otaksumaansa, että roistot\nolivat tulleet tätä tietä.\n\nÄkkiä teki hän iloisen eleen. Tien vieressä näki hän jotain punaista,\njonka muoto heti kiinnitti hänen huomiotaan. Hän kumartui alas. Siinä\noli omena, se neljäs omena, joka oli puuttunut hedelmämaljakosta.\n\n\"Mainiota\", sanoi hän. \"Hippolyte Fauville ei ole syönyt sitä. Joku\nheistä on ottanut sen -- hän tunsi kai itsensä nälkäiseksi -- ja\nkadottanut, mutta hänellä ei ole ollut aikaa haeskella ja ottaa sitä\nylös.\"\n\nHän otti omenan ja tarkasteli sitä.\n\n\"Mitä!\" huudahti hän hätkähtäen. \"Onko tämä mahdollista?\"\n\nHän seisoi kivettyneenä, äärimmäisen kiihoittuneena, mutta\nhaluttomana tunnustamaan mahdollisuutta, joka oli kuitenkin\nkiistämättömänä todellisuutena hänen silmiensä edessä. Joku oli\npurrut omenaan, omenaan, joka oli liian hapan syötäväksi. _Ja hampaat\nolivat jättäneet merkkinsä siihen!_\n\n\"Onko tämä mahdollista?\" toisti don Luis. \"Onko mahdollista, että\njoku heistä on tehnyt itsensä syypääksi sellaiseen varomattomuuteen?\nHänen on täytynyt kadottaa omena huomaamattaan... tahi sitten hän ei\nole löytänyt sitä pimeydessä.\"\n\nHän ei voinut tointua kummastuksestaan. Hän koetti etsiä\nhyväksyttävää selitystä. Mutta hänellähän oli tosiasia edessään.\nKaksi hammasriviä, jotka olivat leikanneet ohuen punaisen kuoren,\nolivat jättäneet jälkeensä säännöllisen, puoliympyrän muotoisen\npureman hedelmään. Yläpuolella olivat merkit aivan selvät, mutta\nalapuolella olivat ne sulautuneet yhteen ainoaan käyrään viivaan.\n\n\"Tiikerinhampaat!\" mutisi Perenna, joka ei voinut irrottaa silmiään\nnoista kaksinkertaisista merkeistä. \"Tiikerinhampaat! Ne hampaat,\njotka ovat jo jättäneet merkkinsä päällikkö Vérot'n suklaapalaan!\nMikä yhteensattuma! Se tuskin riippuu pelkästä sattumasta. Pitääkö\nmeidän katsoa sitä todistukseksi, että sama henkilö on purrut omenaan\nja suklaapalaan, jonka päällikkö Vérot luovutti poliisiprefektille\nvastaansanomattomaksi todistuskappaleeksi?\"\n\nHän epäröi hetken. Säilyttäisikö hän omenan omia tutkimuksiaan varten\ntahi jättäisikö hän poliisille? Mutta kosketus siihen tuotti hänelle\nsellaisen vastenmielisyyden, niin että hän heitti pois, jolloin se\npyöri pensaikkoon.\n\nJa hän toisti itsekseen:\n\n\"Tiikerinhampaat! Villieläimen hampaat!\"\n\nHän sulki jälkeensä puutarhaoven, pani sen salpaan, asetti avaimen\npöydälle ja sanoi Mazerouxille:\n\n\"Oletteko puhuneet prefektin kanssa?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Tuleeko hän?\"\n\n\"Tulee.\"\n\n\"Eikö hän käskenyt teitä soittamaan poliisikomissariota?\"\n\n\"Se merkitsee, että hän haluaa nähdä kaikki itse. Siten on paras.\nMutta etsiväpoliisi? Yleinen syyttäjä?\"\n\n\"Hän on puhunut niiden kanssa.\"\n\n\"Mikä teidän on, Alexandre? Minun täytyy kiskoa teiltä sanat väkisin.\nTe näytätte niin kummalliselta. Mikä teitä vaivaa?\"\n\n\"Ei mikään.\"\n\n\"No, hyvä on. Tämä juttu on pannut päänne pyörälle. Se ei olekaan\nihmeellistä. Prefekti ei myöskään tule iloiseksi... erittäinkin\nkun hän on niin kevytmielisesti luottanut minuun ja tullaan\nvaatimaan selitystä, miksi minä olen täällä. Kas niin, on parasta,\nettä te otatte vastuun kaikesta mitä olemme tehneet. Suostutteko\nsiihen? Sitäpaitsi se on teille suureksi hyödyksi. Pitäkää itsenne\nhäikäilemättä esillä, syrjäyttäkää minut niin paljon kuin voitte ja\nennenkaikkea -- otaksun ettei teillä ole mitään tätä pikkuseikkaa\nvastaan -- älkää olko niin tyhmä ja puhuko siitä, että nukuitte\nhetkeäkään tänä yönä välihuoneessa. Teitä vain moitittaisiin sen\ntakia. Ja sitten... niin, se on siis sovittu? Ja meidän on vain\nsanottava hyvästi. Jos prefekti haluaa tavata minua, niinkuin hän\narvatenkin tekee, niin soittakoon minulle Place de Palais-Bourboniin.\nMinä olen kotona. Näkemiin. Ei ole välttämätöntä, että minä olen\nmukana kuulustelussa, minun läsnäoloni ei olisi paikallaan. Hyvästi,\nrakas ystävä.\"\n\nHän kääntyi ovelle.\n\n\"Silmänräpäys!\" huudahti Mazeroux.\n\n\"Silmänräpäys? Mitä tarkoitatte?\"\n\nEtsiväkomisario oli heittäytynyt hänen ja oven väliin ja sulki\nhäneltä tien.\n\n\"Niin, silmänräpäys. Minä en yhdy teidän käsitykseenne. On paljon\nparempi, että odotatte kunnes prefekti on tullut.\"\n\n\"Minä en kysy teidän mielipidettänne.\"\n\n\"Mahdollista kyllä, mutta minä en päästä teitä ulos.\"\n\n\"Mitä! Te olette sairas, Alexandre.\"\n\n\"Kuulkaa nyt, isäntä,\" sanoi Mazeroux vaipuvalla tarmolla, \"mitä he\nvoivat teille tehdä? Onhan aivan luonnollista, että prefekti tahtoo\npuhua kanssanne.\"\n\n\"Vai niin, se on siis prefekti, joka haluaa... No niin, voitte sanoa\nhänelle, että minä en ole hänen määräystensä alainen, ja vaikka\ntasavallan presidentti tahi itse Napoleon I tahtoisi sulkea tieni...\nniin sanon vain: syrjään! Kylliksi siitä. Pois tieltä nyt!\"\n\n\"Te ette pääse täältä\", selitti Mazeroux päättäväisesti ja ojensi\nkäsivartensa.\n\n\"Tämä on todellakin...\"\n\n\"Te ette pääse täältä.\"\n\n\"Laskekaa kymmeneen, Alexandre.\"\n\n\"Sataan, jos niin haluatte, mutta te ette...\"\n\n\"Vaietkaa loruinenne! Pois tieltä!\" Hän tarttui Mazerouxin molempiin\nolkapäihin, käänsi hänet ympäri ja heitti hänet sohvalle. Sitten\navasi hän oven.\n\n\"Pysähtykää tahi minä ammun!\"\n\nMazeroux oli noussut ja seisoi nyt revolveri kädessä päättäväisin\nkasvoin.\n\nDon Luis pysähtyi hämmästyneenä. Uhkaus ei tehnyt häneen pienintäkään\nvaikutusta, häneen suuntautuvan revolverinsuun kohtasi hän\nkylmäverisellä katseella. Mutta kuinka ihmeessä uskalsi Mazeroux,\nhänen entinen rikoskumppaninsa, hänen aulis oppilaansa, hänen innokas\npalvelijansa, käyttäytyä niinkuin teki.\n\nPerenna meni hänen luokseen ja laski kätensä salapoliisin ojennetulle\nkäsivarrelle.\n\n\"Prefektin käskystäkö?\" kysyi hän.\n\n\"Niin,\" mutisi Mazeroux tyytymättömänä.\n\n\"Määräys pidättää minut täällä kunnes hän tulee?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ja estää minut pakenemasta?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Keinolla millä hyvänsä?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Vaikka ampumalla?\"\n\n\"Niin.\"\n\nPerenna mietti ja sanoi sitten vakavasti:\n\n\"Olisitteko te ampuneet, Alexandre?\"\n\nKomisario laski päänsä alas ja sanoi hiljaa:\n\n\"Kyllä, isäntä.\"\n\nPerenna katsoi häneen ilman vihaa, ystävällisen osanottavalla\nkatseella ja häneen teki syvän vaikutuksen nähdessään kurin ja\nvelvollisuudentunnon sillä tavoin hallitsevan entistä toveriaan.\nMikään ei voinut voittaa näitä tunteita, ei edes voimakas ihailu,\njota Mazeroux melkein eläimellisellä uskollisuudella tunsi\nisäntäänsä. \"En ole suuttunut, Mazeroux. Päinvastoin, hyväksyn\nmenettelynne. Mutta teidän on sanottava minulle, minkä vuoksi\nprefekti...\"\n\nSalapoliisi ei vastannut mutta hänen silmänsä saivat niin surullisen\nilmeen, että don Luis säpsähti ja ymmärsi kaikki.\n\n\"Ei\", huudahti hän, \"Ei! Se on kauheaa, hän ei voi ajatella sitä. Ja\nte, Mazeroux, luuletteko tekin, että minä olen rikollinen?\"\n\n\"Oh, minä olen teistä yhtä varma kuin itsestäni. Te ette murhaa!\nMutta on joka tapauksessa asioita... asianhaaroja...\"\n\n\"Asioita... asianhaaroja\", toisti don Luis pitkään.\n\nHän seisoi tuumivana sanoen sitten matalalla äänellä:\n\n\"Niin, kun asiaa ajattelee, on paljonkin totuutta siinä mitä\nsanotte. Niin, se sopii, aivan täydelleen... Kuinka en tullut\nsitä ajatelleeksi? Tuttavuuteen Cosmo Morningtonin kanssa, tuloni\nPariisiin juuri testamentin lukemisen aikaan, haluni viettää yö\ntäällä, se tosiasia, että molempien Fauvillien kuolema epäilemättä\ntekee minut miljoonaperilliseksi... ja sitten... ja sitten... niin,\nhän on aivan oikeassa, teidän prefektinne... paljon enemmän kuin...\nniin, minä olen kiinni.\"\n\n\"Oh, ei vielä, isäntä...\"\n\n\"Auttamattomasti kiinni, poikaseni, se teidän on selvitettävä\nitsellenne. Ei kuten Arsène Lupin, ent. murtovaras, ent.\nrangaistusvanki, ent. mitä haluatte -- siinä ominaisuudessa olen\nminä saavuttamaton -- mutta kuten don Luis Perenna, kunnianmies,\npääperillinen j.n.e. Se on liian hullua. Sillä kuka etsii käsiinsä\nCosmon, Vérot'n ja molempien Fauvillien murhaajat, jos minut\npistetään vankilaan?\"\n\n\"Kas niin, isäntä...\"\n\n\"Hiljaa!... Kuulkaa!\"\n\nAuto pysähtyi bulevardille ja sitten toinen.\n\nNe olivat selvästikin prefektin ja yleisen syyttäjän väkeä.\n\nDon Luis tarttui Mazerouxin käsivarteen.\n\n\"On vain yksi keino, Alexandre! Älkää sanoko, että te nukuitte.\"\n\n\"Minun täytyy.\"\n\n\"Tyhmä aasi!\" murisi don Luis. \"Miten on mahdollista olla sellainen\naasi! Saattaa tulla suorastaan pahoinvoivaksi kunniallisuudesta.\nMihin voin nyt ryhtyä?\"\n\n\"Ottakaa selvä rikollisesta.\"\n\n\"Mitä? Mitä te sanotte?\"\n\nNyt tarttui Mazeroux vuorostaan hänen käsivarteensa, puristi sitä\njonkunlaisella epätoivolla ja sanoi kyynelten tukahduttamalla äänellä:\n\n\"Ottakaa selko rikollisesta. Muuten olette te kadotettu... se\non varma... sen sanoi prefekti minulle. Poliisi haluaa saada\nrikollisen... tänä iltana... rikollinen täytyy löytyä... teidän on\nsaatava hänet esille.\"\n\n\"Te olette leikinlaskija, Alexandre, se minun täytyy tunnustaa.\"\n\n\"Sehän on lapsenleikkiä teille, isäntä. Teidän tarvitsee vain ryhtyä\nsiihen.\"\n\n\"Mutta eihän ole olemassa pienintäkään johtolankaa, te aasi!\"\n\n\"Te löydätte sellaisen... teidän täytyy! Vannotan teitä, paljastakaa\nmurhaaja... minä en voi kestää, että te tulette vangituksi. Teillä on\nsitä varten koko päivä... ja Lupin on suorittanut suurempiakin tekoja\nkuin tämä.\"\n\nHän sammalsi, itki, väänteli käsiään, irvisteli jokaisella\nlystillisten kasvojensa lihaksella. Ja tämä suru oli todellakin\nliikuttavaa, tämä epätoivo vaaran johdosta, joka uhkasi hänen\nisäntäänsä.\n\nEteisestä kuului herra Desmalionsin ääni. Kolmas auto pysähtyi\nportille, sen jälkeen neljäs, molemmat nähtävästi poliiseja täynnä.\n\nTalo oli ympäröity, piiritetty.\n\nPerenna vaikeni.\n\nMazeroux seisoi hänen vieressään tuskan täyttämin silmin.\n\nMuutamia minuutteja kului. Sitten selitti Perenna miettivästi:\n\n\"Tarkemmin ajatellen myönnän, että te olette käsittänyt tilanteen\nselvästi, Alexandre, ja että teidän olettamuksenne ovat täydellisesti\noikeutetut. Jos ei minun muutamien tuntien kuluessa onnistu luovuttaa\npoliisille Hippolyte Fauvillen ja hänen poikansa murhaajia, niin se\nolen minä, don Luis Perenna, joka suljetaan vankilaan tänä iltana,\ntorstaina, ensimmäisenä päivänä huhtikuuta.\"\n\n\n\n\nIV LUKU\n\nHimmeä turkoosi\n\n\nKello oli noin yhdeksän aamulla, kun poliisiprefekti astui\nhuoneeseen, jossa kaksoismurhan käsittämätön murhenäytelmä oli\nnäytelty.\n\nHän ei edes kumartanut don Luisille ja lakimiehet, jotka seurasivat\nhäntä, olisivat luulleet don Luisin olevan ainoastaan Mazerouxin\navustajan, jos ei salapoliisipäällikkö olisi muutamilla sanoilla\nkertonut heille mitä osaa tämä vieras mies oli näytellyt.\n\nHerra Desmalions tutki nopeasti molemmat ruumiit ja vastaanotti\nlyhyen selostuksen Mazerouxilta. Sitten meni hän ulos ja lähti toisen\nkerroksen salonkiin, johon rouva Fauville, jolle hänen tulostaan\nilmoitettiin, tuli melkein heti häntä vastaan.\n\nPerenna oli seisahtunut välihuoneeseen. Nyt meni hän eteiseen. Talon\npalvelijat, jotka nyt olivat kuulleet puhuttavan murhasta, tekivät\nitselleen asiaa sinne ja tänne. Hän meni pihamaalle johtavia portaita\npitkin.\n\nSiellä seisoi kaksi miestä; toinen heistä sanoi:\n\n\"Te ette saa kulkea ohi.\"\n\n\"Niin, mutta...\"\n\n\"Te ette saa kulkea, sellainen on määräys.\"\n\n\"Määräys? Kuka on antanut sellaisen määräyksen?\"\n\n\"Prefekti itse.\"\n\n\"Mikä huono onni!\" sanoi Perenna nauraen.\n\n\"Minä olen ollut ylhäällä koko yön ja olen hyvin nälissäni. Eikö ole\nmitään mahdollisuutta saada jotain syödäkseen?\"\n\nMolemmat poliisikonstaapelit katsoivat toisiinsa ja toinen heistä\nviittasi luokseen Silvestren ja puhui hänen kanssaan. Silvestre meni\nruokasalin läpi keittiöön ja tuli takaisin tarjottimen kera.\n\n\"Hyvä\", ajatteli don Luis kiitettyään palvelijaa, \"nyt on asia selvä.\nOlen kiinni. Sen juuri halusin tietää. Mutta herra Desmalions on\nheikko logiikassa, sillä jos se on Arsène Lupin, josta hän aikoo\npitää kiinni, ovat kaikki nämä kunnialliset kiinniottajat tuskin\nriittäviä, ja jos se taas on don Luis Perenna, on heitä liiaksikin,\nsillä herra Perennan pako ryöstäisi herra Perennalta kaikki\nmahdollisuudet saada vilahdukseltakaan nähdä Cosmo-raukan sekiinejä.\nJa nyt on parasta, että istuudun.\"\n\nHän istuutui jälleen tuolilleen välihuoneessa ja odotti tapahtumia.\n\nTyöhuoneen avatun oven kautta näki hän kuinka poliisit toimittivat\ntutkimuksiaan. Piirilääkäri suoritti alustavan ruumiinkatselmuksen ja\nhuomasi samat myrkytysoireet kuin eilen illalla päällikkö Vérot'ssa.\nSitten ottivat salapoliisit ruumiit ja kantoivat ne toistensa\nyhteydessä oleviin makuuhuoneisiin, joita isä ja poika olivat ennen\nkäyttäneet.\n\nSitten tuli poliisiprefekti alas ja don Luis kuuli hänen sanovan\nsisällä oleville herroille:\n\n\"Naisraukka! Hän ei tahtonut ymmärtää... mutta kun hän vihdoinkin\nkäsitti, kaatui hän pyörtyneenä lattialle. Ajatelkaa, mies ja poika\nsamalla kertaa! Ihmisparka!\"\n\nSiitä hetkestä ei Perenna kuullut eikä nähnyt mitään. Ovi\noli suljettu. Prefektin oli täytynyt antaa muutamia ohjeita\npuutarhatietä, sillä molemmat salapoliisit tulivat ja asettuivat\neteiseen, välihuoneen verhon oikealle ja vasemmalle puolelle.\n\n\"Yksi asia on varma,\" sanoi don Luis itsekseen. \"Minun asemani ei ole\nloistava. Minkälaisessa tilassa mahtaakaan Alexandre olla?\"\n\nKello kaksitoista tuli Silvestre hänen luokseen tuoden hiukan ruokaa\ntarjottimella.\n\nJa hänen kiusallisen pitkä odotuksensa alkoi taas.\n\nTyöhuoneessa ja talossa jatkui tutkiminen, joka oli keskeytynyt\naamiaisen ajaksi. Perenna kuuli askeleita ja ääniä joka taholta.\nLopuksi tuli hän välinpitämättömäksi ja väsyneeksi, ojentautui\ntuoliinsa ja nukkui.\n\nKello oli neljä kun komisario Mazeroux tuli herättämään hänet.\nViedessään häntä huoneeseen kuiskasi Mazeroux:\n\n\"Oletteko saanut hänet selville?\"\n\n\"Kenet?\"\n\n\"Murhaajan\".\n\n\"Tietysti, luonnollisesti!\" sanoi Perenna. \"Kaikki käy kuin tanssi\".\n\n\"Kyllä oli aikakin!\" sanoi Mazeroux suunnattomasti keventyneenä\nkäsittämättä pilaa. \"Muuten olisitte olleet mennyttä miestä, kuten\nitsekin näitte\".\n\nDon Luis astui sisään. Huoneessa olivat yleinen syyttäjä,\ntutkintotuomari, poliisiprefekti, piirin poliisikomisario, kaksi\ntarkastajaa ja kolme virkapuvussa olevaa konstaapelia.\n\nBulevardi Suchetilta kuului huutoa ja komisario kolmine\nkonstaapeleineen meni prefektin määräyksestä ottamaan selkoa mitä\nmelua se oli, jolloin ovea avattaessa kuuluivat sanomalehtipoikien\nkiihottuneet huudot:\n\n\"Kaksoismurha bulevardi Suchetilla!... Lähemmät tiedot päällikkö\nVérot'n kuolemasta!... Poliisi ymmällä!\"\n\nKun ovi suljettiin, tuli hiljaisuus.\n\n\"Mazeroux oli aivan oikeassa\", ajatteli Luis. \"Se koskee minua tahi\nsitä toista, se on selvä. Jos eivät ne sanat, joita puhutaan tahi ne\ntosiasiat, jotka tulivat tutkimuksessa päivänvaloon, anna minulle\njohtolankaa, joka saattaa minut tilaisuuteen sanoa heille tuon\nsalaperäisen murhaajan nimen, luovuttavat he minut julkisuudelle tänä\niltana kauniiksi rasvattuna. Ole varuillasi, Lupin poikani! Nyt alkaa\nsuuri peli.\"\n\nHän tunsi miellyttävää väristystä, joka aina valtasi hänet,\nkun suuret tapaukset lähestyivät. Tämä oli todellakin luettava\nkauheimpiin, missä hän milloinkaan oli ollut. Hän tunsi prefektin\nkatsantokannan, hänen kokemuksensa, hänen itsepäisyytensä ja hänen\nkiihkonsa itse johtaa tärkeimpiä kuulusteluja ja saada aikaan\ntulos ennenkuin hän luovutti asian tuomarin käsiin; hän tunsi\nmyöskin etsivänosaston päällikön ammatilliset lahjat ja kaiken sen\nterävänäköisyyden ja läpitunkevan logiikan, joka tutkintotuomarilla\noli.\n\nPoliisiprefekti johti itse hyökkäystä. Hän teki sen suoralla tavalla,\nilman verukkeita ja jotenkin karskilla äänellä, jossa ei ollut\nentistä myötätuntoista sävyä don Luisia kohtaan. Hänen käytöksensä\noli myöskin jäykempää ja siitä puuttui se ylhäisyys, joka oli\nvaikuttanut don Luisiin edellisenä päivänä.\n\n\"Hyvä herra\", sanoi hän, \"kun asianhaarat ovat niin johtaneet, että\nte, mr Cosmo Morningtonin pääperillisenä ja edustajana, olette\nviettäneet yön tässä talossa kaksoismurhan tapahtuessa, haluamme\nkuulla teidän yksityiskohtaisen selontekonne tämän yön tapahtumista.\"\n\n\"Toisin sanoen, herra prefekti,\" sanoi Perenna, \"kun asianhaarat ovat\njohtaneet teidät valtuuttamaan minut viettämään yön täällä, haluatte\nte mielellänne tietää vastaako minun selontekoni joka kohdassa\nMazerouxin selitystä.\"\n\n\"Niin\".\n\n\"Te tarkoitatte, että minun menettelyni näyttää epäilyttävältä?\"\n\nHerra Desmalions epäröi. Hänen silmänsä kohtasivat don Luisin ja\ntämän avonainen katse teki selvästikin vaikutuksen häneen. Hän\nvastasi kuitenkin tiukasti:\n\n\"Teidän tehtäviinne, hyvä herra, ei kuulu tehdä minulle kysymyksiä.\"\n\nDon Luis kumarsi.\n\n\"Niinkuin haluatte, herra prefekti,\" sanoi hän.\n\n\"Olkaa hyvä ja kertokaa mitä te tiedätte\".\n\nDon Luis antoi seikkaperäisen kuvauksen tapahtumista, jonka jälkeen\nherra Desmalions tuumi hiukan ja sanoi:\n\n\"On eräs seikka, jonka me haluamme saada selväksi. Kun te tulitte\ntähän huoneeseen puoli kolme aamulla ja istuuduitte herra Fauvillen\nviereen, eikö teillä ollut mitään aavistusta siitä, että hän oli\nkuollut?\"\n\n\"Ei, herra prefekti. Muuten olisimme, komisario Mazeroux ja minä,\ntehneet häivytyksen.\"\n\n\"Oliko ovi puutarhaan suljettu?\"\n\n\"Sen on täytynyt olla, koska me lukitsimme sen kello seitsemän.\"\n\n\"Millä\".\n\n\"Avainkimpussa olevalla avaimella\".\n\n\"Mutta miten saattoivat murhaajat, jos he tulivat ulkoapäin, avata\nsen?\"\n\n\"Väärillä avaimilla.\"\n\n\"Onko teillä mitään todistuksia siitä, että se avattiin väärillä\navaimilla?\"\n\n\"Ei, herra prefekti.\"\n\n\"Siksi kunnes saamme todistuksen vastakohdasta, täytyy meidän uskoa,\nettä sitä ei avattu ulkoapäin ja että rikolliset olivat talossa.\"\n\n\"Mutta täällähän ei ollut ketään muita kuin Mazeroux ja minä.\"\n\nSyntyi hiljaisuus... keskeytys, jonka sisältö oli silminnähtävä.\nHerra Desmalionsin seuraavat sanat kärjistivät sen merkitystä.\n\n\"Te ette nukkunut yöllä?\"\n\n\"Kyllä, aamupuolella.\"\n\n\"Te ette nukkunut ennen kun jätitte välihuoneen?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Ja komisario Mazeroux?\"\n\nDon Luis epäröi hetken, mutta kuinka saattoi hän toivoa, että tämä\nkunniallinen ja huolellinen Mazeroux ei olisi totellut omantuntonsa\nääntä.\n\nHän vastasi:\n\n\"Komisario Mazeroux nukkui tuolilla eikä herännyt ennenkuin rouva\nFauville tuli kotiin kello kahden jälkeen.\"\n\nTuli hiljaisuus, joka nähtävästi merkitsi:\n\n\"Niin että niinä kahtena tuntina, joina Mazeroux nukkui, oli siis\nmahdollista avata ovi ja murhata molemmat Fauvillet.\"\n\nKuulustelu näytti saavan sen käänteen, jonka Perenna oli ennustanut\nja ympyrä vetäytyi yhä tiukemmaksi hänen ympärilleen. Hänen\nvastustajansa hoiti taistelua logiikalla ja voimalla, joka herätti\nhänen jakamatonta ihailuaan.\n\n\"Peijakas\", ajatteli hän, \"on tavattoman vaikea puolustaa itseään kun\non syytön. Sekä oikea että vasen siipeni ovat ympäröidyt. Kestäneekö\nkeskusta hyökkäyksen?\"\n\nKuiskaavan keskustelun jälkeen tutkintotuomarin kanssa jatkoi herra\nDesmalions kysymyksiään.\n\n\"Eilen illalla, kun herra Fauville avasi kaapin teidän ja komisarion\nläsnäollessa, mitä siellä oli?\"\n\n\"Joukko papereita eräällä hyllyllä ja näiden joukossa harmaisiin\nkansiin sidottu päiväkirja, joka sitten katosi.\"\n\n\"Te ette liikuttaneet näitä papereita?\"\n\n\"En papereita enkä kaappia, herra prefekti. Komisario Mazeroux on\nkyllä sanonut teille, että hän pyysi minua vetäytymään syrjään, jotta\netsintä tapahtuisi oikealla tavalla.\"\n\n\"Teillä ei ole siis ollut pienintäkään tekemistä kaapin kanssa?\"\n\n\"Ei.\"\n\nHerra Desmalions katsoi tutkintotuomariin ja nyökkäsi. Jos Perenna\nolisi epäillyt, että hänelle viritettiin ansa, olisi silmäys\nMazerouxhiin ollut riittävä päästämään hänet harhaluulostaan.\nMazeroux oli kasvoiltaan tuhkanharmaa.\n\nHerra Desmalions jatkoi:\n\n\"Te olette ottanut osaa jälkien haeskeluun, poliisitoimiin. Kun\nnyt asetan teille seuraavan kysymyksen, katson siis asettavani sen\nkokeneelle salapoliisille.\"\n\n\"Vastaan kysymykseenne parhaan ymmärrykseni mukaan.\"\n\n\"Se on tällainen: Otaksukaa, että tällä hetkellä löytyisi kaapista\njoku esine, sanokaamme jalokivi, timantti, ja että tämä timantti\non rintaneulasta, joka kuuluu tuntemallemme henkilölle, joka on\nviettänyt yönsä tässä talossa, niin mitä ajattelisitte te siitä?\"\n\n\"Siinä on ansa\", ajatteli Perenna. \"Niin on asia. On selvää, että\nhe ovat löytäneet jotain kaapista ja luulevat sen kuuluvan minulle.\nHyvä. Mutta siinä tapauksessa täytyy otaksua -- koska minä en ole\nkaappiin koskenut -- että esine on otettu minulta ja asetettu\nkaappiin vahingoittamisekseni. Mutta koska vasta eilen olen ryhtynyt\nkoko juttuun, on mahdotonta, että joku nyt tänä yönä, kun en ole\ntavannut ketään, olisi saanut tilaisuuden johtaa ja suorittaa\nsellaisen salajuonen minua vastaan. Siis...\"\n\nPoliisiprefekti keskeytti tämän hiljaisen yksinpuhelun toistamalla:\n\n\"Mitä te ajattelisitte siitä?\"\n\n\"Silloin olisi olemassa kiistämätön yhdysside tämän talossa\nläsnäolleen henkilön ja molempien rikosten välillä.\"\n\n\"Meillä olisi siis ainakin oikeus epäillä tätä henkilöä teidän\nmielestänne?\"\n\n\"Kyllä\".\n\n\"Onko se teidän mielipiteenne?\"\n\n\"Ehdottomasti.\"\n\nHerra Desmalions otti taskustaan palan silkkipaperia ja nosti siitä\npienen sinisen kiven.\n\n\"Tässä\", sanoi hän osoittaen sitä don Luisille, \"on turkoosi,\njonka me löysimme kaapista. Se kuuluu ilman pienintäkään epäilyä\nsormukseen, jota te kannatte sormessanne.\"\n\nDon Luis sai raivokohtauksen. Hän sähisi yhteenpurtujen hampaiden\nvälitse:\n\n\"Oh, ne roistot! Kuinka taitavia ne ovat! Mutta en voi uskoa...\"\n\nHän katsoi sormukseensa, jota koristi suuri, himmeä turkoosi, pienten\nsäännöttömien turkoosien ympäröimänä, nekin väriltään himmeän\nsinisiä. Yksi niistä puuttui ja se, jota herra Desmalions piti\nkäsissään, sopi täsmälleen sormukseen.\n\n\"Mitä te sanotte?\" kysyi herra Desmalions.\n\n\"Sanon, että tämä turkoosi kuuluu minun sormukseeni, jonka sain Cosmo\nMorningtonilta pelastaessani ensi kerran hänen elämänsä.\"\n\n\"Silloin olemme siis yhtä mieltä?\"\n\n\"Niin, herra prefekti, olemme samaa mieltä.\"\n\nDon Luis Perenna alkoi ajatuksiinsa vaipuneena kulkea edestakaisin\nhuoneessa. Poliisit tekivät liikkeen lähestyäkseen molempia ovia,\nja hän ymmärsi siitä, että oltiin varustauduttu vangitsemaan hänet.\nSana vain herra Desmalionsilta ja komisario Mazeroux olisi pakotettu\ntarttumaan isäntäänsä kaulukseen.\n\nDon Luis heitti vielä katseen entiseen rikostoveriinsa. Mazeroux teki\nrukoilevan eleen kuin olisi halunnut sanoa:\n\n\"No, mitä te odotatte? Miksi ette paljasta rikollista? Kiiruhtakaa!\nOn viimeinen hetki!\"\n\nDon Luis hymyili.\n\n\"No,\" sanoi prefekti sävyllä, josta kokonaan oli kadonnut hänen\nkuulustelun alussa vastahakoisesti käyttämänsä kohteliaisuus.\n\n\"No? No?\"\n\nPerenna otti tuolin, käänsi sen ja istuutui sanoen rauhallisesti.\n\n\"Keskustelkaamme...\"\n\nTämä sanottiin niin päättäväisesti, että prefekti mutisi epäröivästi:\n\n\"En oikein ymmärrä...\"\n\n\"Sen teette pian, herra prefekti.\"\n\nJa hän alkoi puhella hitaasti, pannen painoa joka tavulle:\n\n\"Herra prefekti, tilanne on selvä kuin päivä. Eilen illalla te\nannoitte minulle valtuuden, joka asettaa teidät itsenne mitä\nvakavimpaan vastuuseen. Seuraus on, että te nyt mihin hintaan\ntahansa ja ilman viivyttelyä tarvitsette rikollisen. Ja täksi\nrikolliseksi pitäisi minun tulla. Minua painavat asianhaarat ovat:\nminun läsnäoloni täällä, se tosiasia, että ovi oli lukittu, että\nkomisario Mazeroux nukkui rikoksen tapahtuessa ja että turkoosi\nlöydettiin kaapista. Tämä kaikki on vakuuttavaa, sen myönnän. Siihen\ntulee se musertava tosiasia, että minulle oli mitä suurimmassa määrin\nedullista päästä herra Fauvillesta ja hänen pojastaan, sillä jos\nei Cosmo Morningtonin perillisiä löydy, saan minä sata miljoonaa\nfrangia. Minulla ei siis ole muuta valittavaa kuin joko seurata\nteitä, herra prefekti, vankilaan, tahi myöskin...\"\n\n\"Tahi myöskin?\"\n\n\"Tahi myöskin jättää teille rikollinen, se oikea rikollinen.\"\n\nPoliisiprefekti hymyili ja otti esiin kellonsa.\n\n\"Minä odotan\", sanoi hän.\n\n\"Tarvitsen siihen tunnin, herra prefekti, en enempää, jos te annatte\nminulle vapaat kädet. Ja minä luulen, että totuuden etsiminen on\npienen kärsivällisyyden arvoinen.\"\n\n\"Minä odotan\", toisti herra Desmalions.\n\n\"Herra Mazeroux, olkaa hyvä ja sanokaa palvelija Silvestrelle, että\nherra prefekti haluaa jutella hänen kanssaan.\"\n\nSaatuaan merkin herra Desmalionsilta meni Mazeroux ulos.\n\nDon Luis selitti:\n\n\"Herra prefekti; vaikkakin turkoosin löytö teidän silmissänne\nmuodostaa tavattoman painavan todisteen minua vastaan, on löydöllä\nmyöskin minulle suuri merkitys. Sanon teille minkä tähden.\nTämän turkoosin on täytynyt pudota sormuksestani eilen illalla\nja vieriä matolle. Ainoastaan neljä henkilöä on voinut huomata\ntämän tapahtuman, ottaa ylös turkoosin ja panna sen kaappiin\nvahingoittaakseen minua, uutta vastustajaa. Ensimmäinen näistä\nhenkilöistä on teidän salapoliisinne, komisario Mazeroux, jota en ota\nlukuun. Toinen on kuollut... tarkoitan herra Fauvillea. Hänestä emme\npuhu. Kolmas on palvelija Silvestre. Haluaisin puhua muutaman sanan\nhänen kanssaan. Se ei vie kauan aikaa.\"\n\nSilvestren kuulustelu oli pian toimitettu. Hän saattoi todistaa,\nettei hän rouva Fauvillen tuloon saakka ollut jättänyt keittiötä,\njossa hän oli istunut pelaamassa korttia kamarineidin ja erään toisen\npalvelijan kanssa.\n\n\"Hyvä on\", sanoi Perenna. \"Vielä sana. Tehän olette lukeneet päällikkö\nVerot'n kuolemasta ja nähneet hänen valokuvansa aamulehdissä?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Tunsitteko päällikkö Vérot'a?\"\n\n\"Ei ole siis todennäköistä, että hän olisi ollut täällä eilen.\"\n\n\"Siitä en voi sanoa mitään\", vastasi palvelija. \"Herra Fauvillellä\noli tapana vastaanottaa kävijöitä, jotka hän itse laski sisään\npuutarhatietä.\"\n\n\"Onko teillä mitään muuta ilmoitettavaa?\"\n\n\"Olkaa sitten hyvä ja sanokaa rouva Fauvillelle, että herra prefekti\nolisi hyvin kiitollinen, jos saisi puhua pari sanaa hänen kanssaan.\"\n\nSilvestre jätti huoneen.\n\nTutkintatuomari ja yleinen syyttäjä lähenivät kummastunein ilmein.\n\nPrefekti huudahti:\n\n\"Mitä, hyvä herra, ette kai halunne väittää, että rouva Fauville\nolisi jollain tavoin sekaantunut tähän Juttuun?\"\n\n\"Herra Prefekti, rouva Fauville on neljäs henkilö, joka on voinut\nnähdä turkoosin putoavan sormuksestani.\"\n\n\"Mitä sitten? Onko meillä oikeutta ilman pienintäkään todistusta\notaksua, että vaimo murhaisi miehensä, äiti myrkyttäisi poikansa?\"\n\n\"Minä en otaksu mitään, herra prefekti.\"\n\n\"Mutta silloin...\"\n\nDon Luis ei vastannut. Herra Desmalions ei peittänyt harmiaan. Hän\nsanoi vain:\n\n\"Hyvä on, mutta minä käsken mitä jyrkimmin teitä olemaan vaiti. Mitä\nkysymyksiä on minun esitettävä rouva Fauvillelle?\"\n\n\"Vain yksi. Kysykää häneltä, tunteeko hän jonkun -- paitsi miestään\n-- joka polveutuu Roussel-sisaruksista?\"\n\n\"Minkä vuoksi tämä kysymys?\"\n\n\"Koska silloin, jos tällainen jälkeläinen on olemassa, en minä peri\nmiljoonia, vaan hän; ja silloin on edullisinta hänelle, eikä minulle,\ntoimittaa herra Fauville ja hänen poikansa pois tieltä.\"\n\n\"Luonnollisesti, luonnollisesti,\" mutisi herra Desmalions. \"Mutta\ntämä uusi jälki on joka tapauksessa...\"\n\nRouva Fauville astui sisään ennen kuin hän oli puhunut loppuun.\n\n\"Olkaa hyvä ja istukaa, rouva,\" sanoi prefekti äärimmäisen\nkunnioittavasti, \"ja suokaa minulle anteeksi, että aiheutin teille\nhirveän mielenliikutuksen. Mutta aika on kallista ja meidän on\ntehtävä kaikkemme, että ne molemmat uhrit, joiden kuolemaa te\nitkette, tulisivat kostetuiksi niin pian kuin mahdollista.\"\n\nKyyneleet juoksivat vielä kauniista silmistä ja hän sammalsi\nnyyhkyttäen:\n\n\"Jos poliisi tarvitsee minua, herra prefekti...\"\n\n\"Niin, asia koskee muutamia selityksiä. Teidän miehenne äiti on\nkuollut, eikö niin?\"\n\n\"Aivan niin, herra prefekti.\"\n\n\"Olenko oikeassa sanoessani, että hän oli Saint-Etiennestä ja että\nhänen tyttönimensä oli Roussel?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Elisabeth Roussel?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Oliko miehellänne muita veljiä tahi sisaria?\"\n\n\"Ei\".\n\n\"Siis ei ketään Elisabeth Rousselin jälkeläistä ole elossa?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Mutta Elisabeth Rousselilla oli kaksi sisarta, eikö niin?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ermeline Roussel, vanhempi, matkusti ulkomaille eikä hänestä kuultu\nsen enempää. Toinen, nuorempi...\"\n\n\"Toinen oli nimeltään Armande Roussel. Hän oli minun äitini.\"\n\n\"Mitä? Mitä te sanotte?\"\n\n\"Sanoin, että äitini tyttönimi oli Armande Roussel ja minä menin\nnaimisiin serkkuni, Elisabeth Rousselin pojan kanssa.\"\n\nTämä ilmoitus vaikutti kuin salamanisku. Hippolyte Fauvillen ja hänen\npoikansa Edmondin kuoleman jälkeen siirtyi Cosmo Morningtonin perintö\ntoiselle haaralle, Armande Rousselin jälkeläisille ja tätä haaraa\nedusti nyt rouva Fauville!\n\nPoliisiprefekti ja tutkintotuomari vaihtoivat katseita ja molemmat\nsilmäsivät vaistomaisesti don Luis Perennaan, joka ei liikuttanut\nlihastakaan.\n\n\"Eikö teillä ole mitään sisaria tahi veljiä, hyvä rouva?\" kysyi\nprefekti.\n\n\"Ei, herra prefekti, minä olen ainoa lapsi.\"\n\nAinoa lapsi! Toisin sanoen, nyt kun hänen miehensä ja poikansa ovat\nkuolleet, tulevat Cosmo Morningtonin miljoonat ehdottomasti ja\nkiistämättömästi hänelle, yksin hänelle.\n\nAhdistava ajatus vilahti poliisin edustajien mieleen vaikuttaen\nikäänkuin painajainen ja he eivät voineet vapautua siitä: tuo\nnainen, joka istuu heidän edessään, oli Edmond Fauvillen äiti. Herra\nDesmalions suuntasi katseensa Luis Perennaan, joka kirjoitti muutamia\nsanoja kortille ja jätti sen prefektille.\n\nHerra Desmalions, joka oli vähitellen saanut takaisin sen kohteliaan\nkäytöksen, jolla hän oli kohdellut don Luisia eilen, luki sen, mietti\nhetken ja teki sitten rouva Fauvillelle seuraavan kysymyksen:\n\n\"Kuinka vanha oli poikanne Edmond?\"\n\n\"Seitsemäntoista vuotias.\"\n\n\"Te näytätte niin nuorelta...\"\n\n\"Edmond ei ollut minun poikani, vaan poikapuoleni, mieheni ja hänen\nensimmäisen vaimonsa poika.\"\n\n\"Vai niin, Edmond Fauville...\" mutisi prefekti, mutta ei täydentänyt\najatustaan.\n\nParissa minuutissa oli koko tilanne muuttunut. Tuomarien silmissä ei\nrouva Fauville enää ollut leski eikä äiti, jota mihin hintaan hyvänsä\noli säästettävä. Hänestä oli äkkiä tullut nainen, jota asianhaarat\npakottivat heitä kuulustelemaan.\n\nPoliisiprefekti jatkoi:\n\n\"Tunnetteko tämän turkoosin?\"\n\nHän otti kiven ja tarkasti sitä näyttämättä vähintäkään hämmästyksen\nmerkkiä.\n\n\"En\", sanoi hän. \"Minulla on vanhanaikainen turkoosikaulanauha, jota\nen koskaan käytä, mutta sen kivet ovat suurempia eikä mikään niistä\nole näin säännöttömästi muodostunut.\"\n\n\"Me löysimme sen tuosta kaapista\", sanoi herra Desmalions, \"se kuuluu\nsormukseen, joka on erään tuntemamme henkilön oma.\"\n\n\"Silloin teillä täytyy olla se henkilö käsissänne\", sanoi hän\ninnokkaasti.\n\n\"Hän on täällä\", sanoi prefekti osoittaen don Luisia, joka seisoi\nhiukan syrjässä eikä senvuoksi ollut herättänyt rouva Fauvillen\nhuomiota.\n\nRouva säpsähti nähdessään Perennan ja huudahti nopeasti:\n\n\"Tämä herra oli täällä eilen illalla! Hän puhui mieheni kanssa...\nsamoinkuin tämäkin herra\", sanoi hän Mazerouxista. \"Teidän pitää\nkuulustella näitä herroja, kysyä heiltä minkä vuoksi he olivat\ntäällä. Tehän ymmärrätte, jos turkoosi kuuluu toiselle heistä...\"\n\nSalaviittaus oli suora, mutta kömpelö ja se lisäsi Perennan\nlausumattoman väitteen merkitystä:\n\n\"Turkoosin otti minulta joku, joka näki minut eilen ja halusi minua\nvahingoittaa. Paitsi herra Fauvillea ja etsivää komisariota näki\nminut vain kaksi henkilöä: palvelija Silvestre ja rouva Fauville. Kun\nSilverstre on epäilysten ulkopuolella, minä väitän rouva Fauvillen\nottaneen turkoosin ja panneen sen kaappiin.\"\n\nHerra Desmalions kysyi:\n\n\"Saanko nähdä kaulanauhanne, hyvä rouva.\"\n\n\"Tietysti. Se on muiden koristeitteni joukossa kaapissani. Menen\nhakemaan sen.\"\n\n\"Älkää vaivautuko. Tunteeko kamarineitinne kaulanauhan?\"\n\n\"Aivan hyvin.\"\n\n\"Siinä tapauksessa herra Mazeroux sanoo hänelle mitä haluamme.\"\n\nEi puhuttu sanaakaan Mazerouxin poissaollessa. Rouva Fauville näytti\nvaipuneen suruunsa. Herra Desmalions piti häntä silmällä.\n\nKomisario tuli takaisin hyvin suuren, erilaisia jalokivikoteloita ja\nirtonaisia jalokiviä sisältävän rasian kanssa.\n\nHerra Desmalions otti kaulanauhan, tutki sitä ja huomasi, että\nkivet todellakaan eivät muistuttaneet turkoosia, eikä niistä\npuuttunut yhtään. Mutta nostaessaan kahta muuta koteloa saadakseen\notsakoristeen, jossa myös oli siniset kivet, teki hän hämmästyneen\nliikkeen.\n\n\"Mitä avaimia nämä ovat?\" kysyi hän osoittaen kahta aivan samanlaista\navainta kuin puutarhanoveen kuuluvat olivat.\n\nRouva Fauville oli aivan tyyni. Lihaskaan hänen kasvoissaan ei\nvärähtänyt. Mikään ei todistanut pienintäkään mielenliikutusta tämän\nlöydön johdosta. Hän sanoi ainoastaan:\n\n\"En tiedä. Ne ovat olleet siellä kauan.\"\n\n\"Mazeroux\", sanoi herra Desmalions. \"Koettakaa niitä tuohon oveen.\"\n\nMazeroux teki niin. Ovi avautui.\n\n\"Niin\", sanoi rouva Fauville, \"nyt muistan... mieheni antoi ne\nminulle. Ne olivat hänen omien avaintensa kaksoiskappaleet.\"\n\nSanat lausuttiin mitä luonnollisimmalla äänensävyllä ja ikäänkuin\nei hänellä olisi ollut pienintäkään aavistusta hirveästä epäilystä,\njonka kohteeksi hän alkoi tulla.\n\nJa tämä rauhallisuus oli mitä suurimmassa määrässä ällistyttävää.\nOliko se todistus täydellisestä viattomuudesta tahi pirullisesta\nrikollisen viekkaudesta, joka ei joudu hämilleen mistään? Eikö\nhän ymmärtänyt mitään murhenäytelmästä, jota näyteltiin ja\njonka päähenkilönä hän tietämättään oli? Tahi aavistiko hän sen\nhirveän syytöksen, joka vähitellen kietoutui joka puolelta hänen\nympärilleen ja uhkasi häntä kauhealla vaaralla? Mutta kuinka hän oli\nsiinä tapauksessa tehnyt itsensä syypääksi siihen kuulumattomaan\nerehdykseen, että oli säilyttänyt molemmat avaimet?\n\nJoukko kysymyksiä kohosi kaikkien läsnäolijoiden mieleen.\nPoliisiprefekti ilmaisi ne seuraavasti:\n\n\"Tehän olitte poissa, hyvä rouva, murhan tapahtuessa?\"\n\n\"Olin.\"\n\n\"Te olitte oopperassa?\"\n\n\"Niin, ja sitten menin minä erään ystäväni, rouva d'Ersingerin\nkutsuihin.\"\n\n\"Veikö autonkuljettajanne teidät sinne?\"\n\n\"Kyllä, oopperaan. Mutta lähetin hänet takaisin ja hän tuli hakemaan\nminua juhlan loputtua.\"\n\n\"Ymmärrän\", sanoi herra Desmalions. \"Mutta kuinka te tulitte\noopperasta rouva d'Ersingerin luo?\"\n\nRouva Fauville näytti nyt vasta huomaavan olevansa todellisen\nkuulustelun esineenä, ja hänen ilmeensä ja käytöksensä ilmaisivat\njonkunlaista epävarmuutta. Hän vastasi:\n\n\"Otin ajurin.\"\n\n\"Kadulta?\"\n\n\"Place de l'Operan luota.\"\n\n\"Kello kaksitoista?\"\n\n\"Ei, puoli kaksitoista; minä poistuin ennen oopperan loppua.\"\n\n\"Teillä oli kiire ystävienne luo?\"\n\n\"Niin, tahi oikeammin sanoen...\"\n\nHän keskeytti, hänen poskensa olivat purppuranpunaiset, hänen\nhuulensa ja leukansa vapisivat ja hän kysyi:\n\n\"Miksi teette minulle kaikkia näitä kysymyksiä?\"\n\n\"Ne ovat välttämättömiä. Ne saattavat valaista sitä mitä haluamme\ntietää. Pyydän teitä senvuoksi vastaamaan niihin. Mihin aikaan\ntulitte ystävättärenne luo?\"\n\n\"Tuskin tiedän... en pannut merkille aikaa.\"\n\n\"Ajoitteko sinne suoraan?\"\n\n\"Melkein.\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitatte?\"\n\n\"Minulla oli hiukan päänsärkyä ja käskin ajurin ajamaan pitkin\nChamps-Elyséetä... ja Avenue du Bloisia... hyvin kauan... ja sitten\njälleen Champs-Elyséetä.\"\n\nHän tuli yhä enemmän ja enemmän hämilleen. Hänen äänensä kävi\nepäselväksi. Hän painoi päänsä alas ja vaikeni.\n\nHänen vaikenemisensa ei kuitenkaan ollut mikään tunnustus eikä ollut\nmitään, joka olisi antanut aihetta luulla hänen masentuneisuutensa\nolevan muuta kuin surua. Mutta hän näytti niin väsyneeltä ja\nsyrjästäkatsojat saivat sen käsityksen, että hän tunsi itsensä\nkadotetuksi ja luopui taistelusta. He tunsivat melkein myötätuntoa\ntätä naista kohtaan, jota vastaan kaikki asianhaarat näyttivät\nvannoutuneen, ja joka puolustautui niin huonosti, että kuulustelija\nepäröi kiusata häntä kauempaa.\n\nHerra Desmalions näytti neuvottomalta ikäänkuin voitto olisi ollut\nliian helppo.\n\nHän heitti vaistomaisesti katseen Perennaan, joka ojensi hänelle\npaperilapun, jossa oli sanat:\n\n\"Rouva d'Ersingerin puhelinnumero.\"\n\nHerra Desmalions mutisi:\n\n\"Niin, se on totta, heidän täytyy kai tietää...\"\n\nHän astui puhelimen luo ja pyysi numeron 325 04 ja kysyi heti:\n\n\"Kuka puhuu? Hovimestari? Vai niin. Onko rouva d'Ersinges kotona?\nEikö? Entä herra? Ei hänkään? No, ei tee mitään, te voitte sanoa\nminulle mitä haluan tietää. Minä olen Desmalions, poliisiprefekti,\nja tarvitsen eräitä tietoja. Mihin aikaan yöllä tuli rouva Fauville\nteille? Mitä te sanotte? Oletteko siitä varma? Kello yksi? Ei ennen?\nJa hän lähti --? Kymmenen minuutin kuluttua? Hyvä. Mutta oletteko\nvarma, ettette erehdy hänen tuloajastaan? Minun täytyy tietää se\nehdottoman varmaan, se on hyvin tärkeää. Te sanotte, että se oli\nkello yksi yöllä? Kello yksi yöllä? -- Hyvä on. Kiitos.\"\n\nKun herra Desmalions kääntyi, näki hän rouva Fauvillen seisovan\nvieressään silmissään mielettömän tuskan ilme. Kaikki läsnäolijat\ntekivät saman huomion. Heillä oli edessään joko aivan syytön nainen\ntai harvinainen näyttelijätär, jonka kasvot täydellisellä tavalla\nsaattoivat näytellä viatonta.\n\n\"Mitä te tahdotte\", sopersi hän. \"Mitä tämä kaikki merkitsee?\nSelittäkää!\"\n\nHerra Desmalions kysyi aivan rauhallisesti: \"Mitä teitte yöllä puoli\nkahdestatoista yhteen?\"\n\nSe oli pelottava kysymys asiain nykyisessä tilassa, kohtalokas\nkysymys, joka merkitsi:\n\n\"Jos te ette voi antaa tarkkaa ja totuudenmukaista selitystä tavasta,\njolla vietitte aikanne murhan tapahtuessa, on meillä oikeus vetää se\njohtopäätös, että te ette ole tietämätön miehenne ja poikapuolenne\nmurhasta.\"\n\nHän käsitti sen ja vaikeroi:\n\n\"Tämä on kauheata!... Kauheata!\"\n\nPrefekti toisti:\n\n\"Mitä te teitte? Siihen kysymykseen on helppo vastata.\"\n\n\"Oi,\" huudahti rouva Fauville valittaen, \"kuinka te voitte uskoa? Ei,\nei, se on mahdotonta. Kuinka te uskotte...?\"\n\n\"Minä en usko vielä mitään,\" sanoi Desmalions. \"Sitäpaitsi voitte te\ntuoda esiin totuuden yhdellä ainoalla sanalla.\"\n\nHänen huultensa liikkeistä ja päättäväisyydestä, jolla hän\nojentautui, saattoi luulla hänen lausuvan sen sanan. Mutta äkkiä\nnäytti kuin olisi hän tuntenut itsensä lamaantuneeksi, hän lausui\nmuutamia käsittämättömiä tavuja ja vaipui tuolille antaen kuulua\nepätoivoisen huudahduksen ja nyyhkyttäen suonenvedon tapaisesti.\n\nTämä oli sama kuin tunnustus. Ainakin se oli samaa kuin ilmoitus,\nettei hän voinut antaa hyväksyttävää selitystä, joka olisi tehnyt\nlopun kuulustelusta.\n\nPoliisiprefekti poistui hänen luotaan ja puhui hillityllä äänellä\ntutkintotuomarin ja yleisen syyttäjän kanssa. Perenna ja Mazeroux\njäivät kahden, toistensa viereen.\n\nMazeroux kuiskasi:\n\n\"Mitä minä sanoin? Tiesin, että te saatte sen selville. Oh,\nminkälainen mies te olette! Millä tavoin olettekaan kulkenut\ntietänne!\"\n\nHän säteili ihastuksesta ajatellessaan, että hänen isäntänsä oli\nselviytynyt ja ettei tällä ollut enää hanhea kynittävänä hänen\nesimiehensä kanssa, tämän esimiehen, jota Mazeroux kunnioitti melkein\nyhtä paljon kuin isäntäänsä. Nyt oli kaikki sovittu, he olivat kaikki\nhyviä ystäviä ja Mazeroux huokasi helpotuksesta.\n\n\"Ne telkeävät hänet, vai kuinka?\"\n\n\"Ei\", sanoi Perenna. \"Niillä ei ole riittäviä syitä voidakseen antaa\nvangitsemismääräystä.\"\n\n\"Mitä?\" murisi Mazeroux harmistuneena. \"Ei riittäviä syitä? Toivon\nkuitenkin, että te ette päästä häntä. Hän ei häikäillyt hyökätessään\nteitä vastaan. Kas niin, isäntä, antakaa hänelle matkapassi... sille\npirulliselle naiselle!\"\n\nDon Luis oli yhä mietteissään. Hän ajatteli ennenkuulumattomia\ntosiasioita, jotka kokoontuivat joka puolelta rouva Fauvillea\nvastaan. Ja se ratkaiseva todistus, joka yhdistäisi kaikki nämä\nerilaiset tosiasiat, oli Perennan hallussa. Sen muodostivat hampaiden\njäljet omenassa, joka oli pensaikossa puutarhassa. Poliisille se\nolisi yhtä hyvä kuin sormenjäljet, sitä enemmän, kun he saattoivat\nverrata jälkiä suklaapalaan.\n\nJa kuitenkin hän epäili. Hän keskitti koko huomiokykynsä ja silmäili\nnaista puoleksi vastenmielisyydellä, puoleksi myötätunnolla,\nnaista, joka kaiken todennäköisyyden mukaan oli murhannut miehensä\nja poikansa. Antaisiko hän viimeisen iskun? Oliko hänellä oikeus\nnäytellä tuomaria? Jos hän erehtyisi?\n\nSillä aikaa oli herra Desmalions tullut hänen luokseen ja ollen\npuhuvinaan Mazerouxille, kysyi itse asiassa Perennalta:\n\n\"Mitä te tästä ajattelette?\"\n\nMazeroux pudisti päätään. Perenna vastasi:\n\n\"Arvelen, herra prefekti, että jos tämä nainen on syyllinen,\npuolustautuu hän viekkaudestaan huolimatta käsittämättömällä\ntyhmyydellä.\"\n\n\"Te tarkoitatte?\"\n\n\"Tarkoitan, että hän on ollut, ilman epäilystäkään vain välikappale\nkanssarikollistensa käsissä.\"\n\n\"Yhden kanssarikollisen?\"\n\n\"Muistakaa hänen miehensä huudahdusta eilen virastossanne: 'Oh, ne\nroistot! Ne roistot.' On siis ainakin yksi kanssarikollinen ja se\non ehkä sama mies, joka oli läsnä Café du Pont-Neufilla päällikkö\nVérot'n ollessa siellä viimeistä kertaa: mies punaisenruskeine\npartoineen ja hopeapäisine ebenholtsikeppineen. Niin että...\"\n\n\"Niin että\", täydensi herra Desmalions, \"vangitsemalla rouva\nFauville epäilyksenalaisena on meillä toivoa saada käsiimme hänen\nrikostoverinsa.\"\n\nPerenna ei vastannut. Prefekti jatkoi miettivästi;\n\n\"Vangita hänet... vangita hänet... siihen tarvitsemme jonkun syyn.\nEttekö ole löytäneet mitään aihetta?\"\n\n\"En, herra prefekti. Tutkimukseni on ollut ymmärrettävästikin hyvin\nsummittaista.\"\n\n\"Mutta meidän on ollut äärimmäisen tarkkaa. Olemme etsineet joka\nsopen huoneessa.\"\n\n\"Ja puutarhassa?\"\n\n\"Siellä myöskin.\"\n\n\"Yhtä tarkasti.\"\n\n\"Ehkä ei. Mutta luulen...\"\n\n\"Uskon päinvastoin, herra prefekti, että kun murhaajat liikkuivat\npuutarhassa, kun he tulivat ja menivät, on mahdollista...\"\n\n\"Mazeroux\", sanoi herra Desmalions, \"menkää ulos ja tehkää\nhuolellinen tarkastus.\"\n\nKomisario lähti. Perenna, joka jälleen seisoi jaloillaan, kuuli\nprefektin sanovan tutkintotuomarille:\n\n\"Jos meillä vain olisi yksi todistus, yksi ainoa! Nainen on\nnähtävästi syyllinen. Todennäköisyyssyyt häntä vastaan ovat liian\nsuuret. Ja sittenhän ovat Cosmo Morningtonin miljoonat. Mutta\ntoiselta puolen, katsokaa häneen... katsokaa, kuinka rehelliset hänen\nkauniit kasvonsa ovat, katsokaa kuinka ilmeisesti hän suree.\"\n\nRouva Fauville nyyhkytti silloin tällöin ja väänteli käsiään.\n\nMazeroux tuli takaisin. Herra Desmalions meni innokkaasti komisariota\nvastaan, joka näytti hänelle muuriköynnösten luota löytämänsä omenan.\nPerenna käsitti heti minkä tavattoman painon poliisiprefekti antoi\nMazerouxin selityksille ja hänen odottamattomalle löydölleen.\n\nDesmalions meni huoneen poikki rouva Fauvillen luo. Tämä oli\nratkaisu. Hän epäröi hiukan kuinka aloittaisi loppukuulustelun ja\nkysyi sitten:\n\n\"Ettekö vieläkään halua sanoa meille kuinka käytitte aikanne yöllä?\"\n\nRouva Fauville ponnistautui ja kuiskasi:\n\n\"Kyllä, kyllä... minä otin ajurin ja ajoin ympäri. Kävelin myöskin\nkappaleen matkaa...\"\n\n\"Se on asianhaara, jonka helposti saamme todetuksi löydettyämme\najurin. Teillä on kuitenkin nyt tilaisuus haihduttaa sitä...\nvalitettavaa vaikutusta, jonka vaiteliaisuutenne on meihin tehnyt...\"\n\n\"Olen aivan valmis...\"\n\n\"Asia on näin: se henkilö tahi ne henkilöt, jotka ovat rikoksen\ntehneet, näyttävät puraisseen omenaa ja heittäneen sen puutarhaan,\njosta se juuri löydettiin. Tehdäksenne lopun kaikista teitä\nkoskevista olettamuksista, haluaisimme teidän tekevän samalla tavoin.\"\n\nRouva Fauville otti yhden kolmesta hedelmästä maljakosta, jonka\nprefekti hänelle ojensi ja vei omenan suuhunsa.\n\nTämä oli ratkaiseva tapahtuma. Jos merkit olisivat samanlaiset, olisi\nsiinä todistus, varma ja vastaansanomaton.\n\nMutta rouva Fauville pysähtyi kuin olisi hänet äkkiä vallannut\npelko. Pelko mistä? Pelko eriskummallisesta sattumasta, josta tulisi\nhänen turmionsa? Tahi pelko siitä, että hän tämän kautta antoi aseen\nitseään vastaan? Joka tapauksessa ei mikään ollut niin selvästi\nsyyttävä kuin tämä viimeinen epäröinti, joka oli käsittämätöntä, jos\nhän oli viaton, mutta selvä kuin päivä, jos hän oli syyllinen.\n\n\"Mitä te pelkäätte, hyvä rouva?\" kysyi herra Desmalions.\n\n\"En mitään\", vastasi hän väristen. \"En tiedä... pelkään kaikkea...\nkaikki on niin kauheaa...\"\n\n\"Mutta vakuutan teille, että pyyntömme ei ole ollenkaan merkillinen\nja sen täyttämisestä voi olla teille ainoastaan suotuisat seuraukset,\nsiitä olen vakuutettu. Niin että jollei teillä ole mitään vastaan...\"\n\nRouva Fauville kohotti kättään ylemmäksi ja ylemmäksi\nhitaudella, joka osoitti hänen levottomuuttaan. Ja kysymyksessä\nolevat asianhaarat loivat tämän murhenäytelmän yli todellista\njuhlallisuutta, joka vaikutti sydäntäsärkevästi.\n\n\"Entä jos minä kieltäydyn?\" kysyi hän äkkiä.\n\n\"Teillä on täysi oikeus kieltäytyä\", sanoi poliisiprefekti. \"Mutta\nmaksaako se vaivan? Olen vakuutettu, että teidän asianajajanne olisi\nensimmäinen neuvomaan teitä...\"\n\n\"Asianajajani?\" sopersi rouva Fauville ja ymmärsi tämän vastauksen\npelottavan tarkoituksen.\n\nPäättäväisesti, villein ilmein, jotka vääristävät kasvoja suurten\nvaarojen uhatessa, teki hän äkkiä sen mitä he halusivat. Hän avasi\nsuunsa. He näkivät valkoisten hampaiden kiiltävän. Yhdellä puraisulla\nkaivautuivat ne hedelmään.\n\n\"Kas tässä...\" sanoi hän.\n\nHerra Desmalions kääntyi tutkintotuomariin.\n\n\"Onko teillä omena, joka löydettiin puutarhasta?\"\n\n\"Tässä se on, herra prefekti.\"\n\nHerra Desmalions asetti molemmat omenat rinnakkain.\n\nJa ne, jotka tunkeutuivat hänen ympärilleen innokkaina näkemään,\nhuudahtivat samalla kertaa.\n\nHampaiden merkit olivat täsmälleen samanlaiset.\n\nAivan samanlaiset! Ennenkuin he sanoisivat, että kaikki\nyksityiskohdat sopivat yhteen, että jokaisen hampaan jälki oli\nsamanlainen, täytyi heidän odottaa asiantuntijan lausuntoa. Mutta\nmitään erehtymisen mahdollisuutta ei ollut.\n\nHerrat eivät lausuneet sanaakaan. Herra Desmalions katsoi ylös. Rouva\nFauville ei liikkunut, vaan seisoi kalpeana ja kauhusta suunniltaan.\nMutta kaikki se kauhu ja mielipaha, jota hänen ilmeikkäät kasvonsa ja\nerinomaiset näyttelijälahjansa saivat aikaan, ei riittänyt kumoamaan\nsitä valtavaa todistusta, joka oli kaikkien edessä.\n\nMolemmat jäljet olivat yhtäläiset! Samat hampaat olivat purreet\nmolempiin omeniin!\n\n\"Hyvä rouva\", alkoi poliisiprefekti.\n\n\"Ei, ei,\" huudahti tämä joutuen jonkunlaisen raivon valtaan. \"Kaikki\non vain erehdystä. Ette te kai aio vangita minua? Minut vankilaan!\nSehän on hirveätä! Mitä minä olen tehnyt? Oh, minä vannon, että te\nolette erehtynyt!\"\n\nHän tarttui molemmin käsin päähänsä.\n\n\"Sydämeni jyskyttää haljetakseen. Mitä tämä kaikki merkitsee? En\nole tehnyt mitään pahaa. En tiedä mitään. Tehän kerroitte minulle\naamulla... Mies raukkani... ja tuo rakas Edmond, joka piti minusta...\nja jota minä rakastin! Minkä vuoksi minä olisin heidät tappanut?\nSanokaa! Miksi ette vastaa? Eihän tehdä murhaa ilman syytä, eikö\nniin? Ettekö voi vastata?\"\n\nHänet valtasi jälleen viha ja hän seisoi yhteenpuristettuine käsineen\ntuomariensa edessä ja huudahti:\n\n\"Te ette ole parempia kuin pyövelit... teillä ei ole mitään oikeutta\nkiduttaa naista tällä tavoin. Kauheata! Syyttää minua... vangita\nminut... turhanpäiten! Se on halveksittavaa! Sellaisia pyöveleitä! Ja\nerittäinkin te,\" sanoi hän kääntyen Perennaan, \"te se olette -- niin,\nminä tiedän -- te se olette viholliseni. Oh, minä ymmärrän! Teillä\noli omat syynne ollessanne täällä eilen illalla. Miksi ei teitä\nvangita? Miksi, vaikka te olitte täällä minä olin muualla, enkä minä\ntiedä mitään, ehdottomasti en mitään koko tapahtumasta. Minkä vuoksi\nei teitä vangita?\"\n\nViimeiset sanat sanottiin tuskin kuuluvasti. Hänellä ei ollut yhtään\nvoimia jäljellä. Hänen täytyi istuutua.\n\nPerenna meni hänen luokseen, kohotti hänen päätään, niin että\nkyynelten täyttämät kasvot näkyivät ja sanoi:\n\n\"Jäljet molemmissa omenissa ovat aivan samanlaiset. Ei ole senvuoksi\nepäilystäkään siitä, että molemmat eivät olisi teidän tekemiänne.\"\n\n\"Ei\", sanoi rouva Fauville.\n\n\"_Kyllä_,\" selitti Perenna. \"Se on tosiasia, jota on mahdoton\nkieltää. Mutta tuon toisen jäljen teitte te ensin, se tahtoo sanoa,\nteidän on täytynyt purra omenaa eilen, esimerkiksi...\"\n\nRouva Fauville sopersi:\n\n\"Luuletteko niin? Niin, voi olla, nyt muistan... eilen aamulla...\"\n\nMutta poliisiprefekti keskeytti hänet:\n\n\"Se ei hyödytä mitään, hyvä rouva; olen juuri kuulustellut\npalvelijaanne Silvestreä. Hän osti itse hedelmät kello kahdeksan\nillalla. Herra Fauvillen mennessä vuoteeseen oli vadissa neljä\nomenaa. Kello kahdeksan aamulla oli niitä vain kolme. Se, joka\nlöydettiin puutarhasta, on ehdottomasti neljäs, ja tämä neljäs omena\nmerkittiin tänä yönä. Ja merkit ovat teidän hampaidenne tekemät.\"\n\nHän sopersi:\n\n\"Se en ollut minä... se en ollut minä... minä en ole tehnyt\nmerkkejä...\"\n\n\"Mutta...\"\n\n\"En ole tehnyt merkkejä, sen vannon, niin totta kuin luulen tulevani\nautuaaksi. Ja minä vannon myöskin, että otan itseltäni hengen...\ntapan itseni mieluummin kuin menen vankilaan. Minä otan itseltäni\nhengen... otan hengen...\"\n\nHän tuijotti suoraan eteensä. Hän teki äärimmäisen ponnistuksen\nnoustakseen tuolilta. Mutta tuskin hän oli päässyt ylös, kun hän\nhorjui ja kaatui pyörtyneenä lattialle.\n\nKun häntä hoideltiin, viittasi Mazeroux don Luisille ja kuiskasi:\n\n\"Lähtekää tiehenne!\"\n\n\"Vai niin, määräys on peruutettu? Minä olen vapaa?\"\n\n\"Katsokaa miestä, joka tuli sisään kymmenen minuuttia sitten ja\npuhelee nyt prefektin kanssa. Tunnetteko hänet?\"\n\n\"Peijakas\", sanoi Perenna heitettyään silmäyksen suurikasvuiseen,\npunahipiäiseen mieheen, joka ei irrottanut hänestä silmiään.\n\"Peijakas, sehän on Weber, varapäällikkö.\"\n\n\"Ja hän on tuntenut teidät. Hän tunsi Lupinin ensi silmäyksellä.\nEi ole mitään valepukua, jonka läpi hän ei näkisi. Se on hänen\nerikoisalansa. Ajatelkaa kaikkia niitä kujeita, joita olette tehnyt\nhänelle ja kysykää itseltänne, häikäileekö hän saadakseen kostaa\nteille.\"\n\n\"Luuletteko hänen puhuneen siitä prefektille?\"\n\n\"Luonnollisesti hän on sen tehnyt ja prefekti on antanut määräyksen\ntovereilleni pitää teitä silmällä. Jos te pienimmälläkään tavalla\nnäytätte haluavanne paeta, ottavat he teidät kiinni.\"\n\n\"Siinä tapauksessa ei ole mitään tehtävää.\"\n\n\"Ei mitään tehtävää? On vain johdettava heidän tarkkaavaisuutensa\npois teistä ja tehtävä se heti.\"\n\n\"Mitä se hyödyttäisi, kun minä kumminkin menen kotiin ja he tietävät\nmissä minä asun?\"\n\n\"Mitä? Onko teillä rohkeutta mennä kotiinne kaiken tapahtuneen\njälkeen?\"\n\n\"Missä te haluatte minun nukkuvan? Sillan allako?\"\n\n\"Mutta hitto vie, ettekö ymmärrä, että tämän jälkeen tulee aivan\nhelvetillinen sekasorto ja että te olette sekaantuneet tähän yli\nkorvien, niin että kaikki kääntyvät teistä pois?\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Antakaa koko asian mennä hiiteen.\"\n\n\"Ja Cosmo Morningtonin ja Fauvillien murhaajien?\"\n\n\"Siitä saa poliisi huolehtia.\"\n\n\"Te olette aasi, Alexandre.\"\n\n\"Tulkaa sitten Lupiniksi jälleen, saavuttamattomaksi Lupiniksi, jota\nei kukaan saa kiinni ja huolehtikaa itsestänne niinkuin ennenkin.\nMutta taivaan nimessä älkää olko kauempaa Perenna. Se on liian\nvaarallista. Ja älkää sekaantuko julkisesti asiaan, joka ei koske\nteitä.\"\n\n\"Kylläpä te puhelette, Alexandre! Se koskee minua sadan miljoonan\nedestä. Jos Perenna ei seiso paikallaan, siepataan ne sata miljoonaa\nminun nenäni edestä. Ja se olisi sitä suututtavampaa, kun minä nyt\nensi kerran voin ansaita muutamia kunniallisia lantteja.\"\n\n\"Entä jos teidät vangitaan?\"\n\n\"Ei käy päinsä. Minä olen kuollut.\"\n\n\"Lupin on kuollut. Mutta Perenna elää.\"\n\n\"Kun he eivät ole vanginneet minua tänä päivänä, niin voin olla\nrauhallinen.\"\n\n\"Se on vain ajankysymys. Ja tästä hetkestä alkaen on ankarat\nmääräykset. He aikovat ympäröidä teidän talonne ja pitää tarkkaa\nvahtia sekä päivällä että yöllä.\"\n\n\"Erinomaista! Minä olen aina öisin tuntenut pelkoa.\"\n\n\"Mutta herra jumala, mihin te luotatte?\"\n\n\"En luota mihinkään, Alexandre. Olen varma. Nyt olen varma siitä,\nettä he eivät rohkene minua vangita.\"\n\n\"Luuletteko te Weberin kursailevan teitä?\"\n\n\"En välitä hituistakaan Weberistä. Ilman määräystä ei Weber voi tehdä\nmitään.\"\n\n\"Mutta he antavat hänelle määräyksen.\"\n\n\"Niin, määräyksen vakoilla minua, mutta ei määräystä vangita minua.\nPoliisiprefekti on joutunut kanssani tekemisiin siten, että hänen\non pakko pitää minua selkänsä takana. Ja sitten on tämä asia: koko\njuttu on niin kauhea ja monimutkainen, että te, salapoliisit, ette\nsaa sitä ikinä selväksi omin neuvoin. Ennemmin tahi myöhemmin te\ntulette hakemaan minua. Sillä ei ole olemassa ketään muita kuin minä\njoka saattaisi taistella sellaisia vastustajia vastaan; ette te, eikä\nWeber, eikä kukaan muukaan tovereistanne. Minä odotan käyntiänne,\nAlexandre.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä tutki asiantuntija hampaiden jäljet\nmolemmissa omenissa ja totesi myöskin sen tosiasian, että jäljet\nsuklaapalassakin olivat samat.\n\nVuokra-ajuri tuli ja todisti erään naisen, jättäessään oopperan,\nvuokranneen hänet ja käskeneen ajaa suoraan Avenue Henri-Martin kadun\npäähän ja lähteneen siellä ajurista.\n\nAvenue Henri-Martin kadun päästä on vain viiden minuutin matka\nFauvillen taloon.\n\nAjuri asetettiin vastakkain rouva Fauvillen kanssa ja tunsi tämän\nheti.\n\n\"Mitä hän oli tehnyt täällä talon lähistöllä yhden tunnin?\"\n\nMarie Fauville vietiin etsivään osastoon, hänen nimensä merkittiin\nluetteloihin ja hän nukkui sen yön Saint-Lazare-vankilassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana päivänä kun sanomalehdet alkoivat julkaista yksityiskohtia\ntutkinnosta, mm. hampaidenjäljistä, käytti kaksi johtavaa\npäivälehteä, vaikkakaan he eivät vielä tienneet, kuka nimen oli\nalkuunpannut, kertomustensa otsikkona don Luis Perennan lausumia\nkauheita sanoja:\n\n_Tiikerinhampaat_.\n\n\n\n\nV LUKU\n\nRautaesirippu\n\n\nArsène Lupinin historian kertominen on joskus epäkiitollinen tehtävä\nsyystä, että kaikki hänen seikkailunsa ovat yleisölle osaksi tutut ja\novat aikanaan tulleet monien innokkaiden muistiinpanojen kohteeksi,\nniin että hänen elämäkertansa kirjoittaja on pakotettu, koettaessaan\nluoda valoa sellaiseen, joka ei ole tunnettua, tekemään selkoa alusta\nalkaen ja yksityiskohtaisesti kaikesta siitäkin, joka jo ennestään\ntiedetään.\n\nJuuri sen vuoksi olen pakotettu vielä kerran puhumaan siitä\näärettömästä hälinästä, jonka nämä huomiota herättävät rikokset\naiheuttivat Ranskassa, Euroopassa ja koko sivistyneessä maailmassa.\nYleisö kuuli itse asiassa puhuttavan yhdellä kertaa neljästä\nmurhasta, sillä Cosmo Morningtonin testamentin yksityiskohdat\njulkaistiin kaksi päivää sen jälkeen. Ei ollut epäilystäkään, etteikö\nsama henkilö ollut murhannut Cosmo Morningtonia, päällikkö Vérot'ta,\ninsinööri Fauvillea ja hänen poikaansa. Sama henkilö oli tehnyt\nnuo kauheat puremat ja näin ollen huolettomuudella, jossa näkyi\nkohtalon kostava käsi, jättänyt jälkeensä langettavan ja musertavan\ntodistuksen itseään vastaan, todistuksen, joka sai ihmiset vapisemaan\nikäänkuin he olisivat vapisseet kauhean todellisuuden edessä,\ntiikerinhampaiden edessä!\n\nJa keskellä tätä mieshukkaa, tätä kauhean murhenäytelmän kauheinta\nhetkeä, sukeltaa pimeydestä ihmeellinen olento. Sankarillinen\nseikkailija, varustettuna hämmästyttävällä älyllä ja vaistolla,\noli muutamassa tunnissa selvittänyt sotkeutuneen vyyhdin, arvannut\nCosmo Morningtonin murhan, selittänyt, että päällikkö Vérot on\nmurhattu, ryhtynyt itse johtamaan tutkimusta, luovuttanut oikeuden\nkäsiin sen epäinhimillisen olennon, jonka kauniit valkoiset hampaat\nsopivat jälkiin niinkuin jalokivi sopii juotokseensa, vastaanottanut\nmiljoonan frangin maksuosoituksen ja näytti nyt olevan suunnattoman\nomaisuuden oletettu perillinen.\n\nJa nyt heräsi Arsène Lupin jälleen elämään!\n\nSillä julkisuus ei antanut viedä niin helposti itseään harhaan,\nse julisti korkealla äännellä ja ihailtavalla vaistolla, että don\nLuis Perenna oli Arsène Lupin, jo ennen kuin tarkat tosiasioiden\ntutkimiset olivat millään tavoin vahvistaneet tätä otaksumaa.\n\n\"Mutta hänhän on kuollut!\" väittivät epäilijät.\n\nJohon toiset vastasivat:\n\n\"Niin, Dolores Kesselbachin ruumis löydettiin erään pienen huvilan\nsavuavien raunioiden alta lähellä Luxemburgin rajaa, samoin kuin\nerään miehen ruumis, jonka poliisi päätti olevan Arsène Lupinin.\nMutta kaikki todistaa, että koko näytelmä oli Lupinin järjestämä,\njoka määrätyistä syistä halusi tekeytyä kuolleeksi. Ja kaikesta\nnäkyy, että poliisi hyväksyi ja vahvisti otaksuman hänen kuolemastaan\nvain vapautuakseen alituisesta vastustajastaan. Todistuksena\nmeillä on luottamuksellinen ilmoitus Valenglay'lta, joka oli jo\nsiihen aikaan pääministerinä. Ja sitten on meillä salaperäiset\ntapahtumat Caprin saarella, jolloin Saksan keisari ollessaan juuri\nhautautumaisillaan maanvieremän alle pelastui erään erakon avulla,\njoka saksalaisten tietojen mukaan ei ollut kukaan muu kuin Arsène\nLupin.\"\n\nSiihen vastattiin uudella väitteellä:\n\n\"Sangen hyvä, mutta lukekaa senaikuisia sanomalehtiä, kymmenen\nminuuttia sen jälkeen heittäytyi erakko mereen.\"\n\nJa vastaus kuului:\n\n\"Niin, mutta ruumista ei koskaan löydetty. Ja me tiedämme sattumalta,\nettä eräs höyrylaiva otti ylös miehen, joka antoi heille merkkejä,\nja että tämä höyrylaiva oli matkalla Algeriaan. Muutamia päiviä\ntämän jälkeen kirjoittautui don Luis Perenna muukalaislegioonaan\nSidi-bel-Abbesissa.\"\n\nSanomalehtijupakkaa tästä asiasta käytiin luonnollisesti hyvin\nvarovaisesti. Kaikki pelkäsivät Lupinia, sanomalehtimiehet\nnoudattivat jonkunlaista maltillisuutta kirjoituksissaan rajoittuen\nvertaamaan päivämääriä ja osoittamaan asianhaarojen yhteensattumisia\nvaroen lausumasta ehdottoman varmasti, että Lupin piiloutui\nPerennan naamarin taa. Mutta muukalaislegioonan sotilaasta ja hänen\nkäytöksestään Marokossa ottivat he täyden korvauksen ja kertoivat\nihmeellisiä kuvauksia.\n\nMajuri d'Astrignac oli puhunut. Muut upseerit ja Perennan toverit\nselittivät, mitä he olivat nähneet. Häntä koskevat lausunnot\njulkaistiin.\n\nMediounan luona oli adjutantti, kapteeni Pollex, tuominnut sotilas\nPerennan neljäksi vuorokaudeksi päävahtiin siitä, että hän iltahuudon\njälkeen oli tunkeutunut vahtisotilaiden ohi ulos leiristä vastoin\nkäskyä ja ollut poissa ilman lomalupaa kello kahteentoista asti\nseuraavaan päivään. Perenna, jatkoi raportti, tuli takaisin mukanaan\nväijytyksessä kaatuneen kersantin ruumis. Ja raportin syrjässä oli\nseuraava everstin lisäys:\n\n\"Komentava eversti kaksinkertaistuttua sotilas Perennan\nrangaistuksen, mutta mainitsee hänen nimensä päiväkäskyssä ja\nonnittelee sekä kiittää häntä.\"\n\nBer-Reshidin taistelun jälkeen, kun luutnantti Fardetin osasto\npakotettiin vetäytymään takaisin nelisataisen maurilaisjoukon tieltä,\npyysi sotilas Perenna lupaa saada suojella peräytymistä ryhtymällä\nhyökkäykseen.\n\n\"Montako miestä tarvitsette, Perenna?\"\n\n\"En yhtään.\"\n\n\"Mitä? Ette kai aio suojella peräytymistä yksin?\"\n\n\"Mitä iloa olisi kuolemisesta, jos toiset myöskin kuolisivat?\"\n\nHänen pyynnöstään antoivat he hänelle tusinan kivääreitä ja\njakoivat jäljellä olevat patruunansa. Hänen osalleen tuli\nseitsemänkymmentäviisi.\n\nOsasto jatkoi matkaansa tulematta enää häirityksi. Kun he seuraavana\npäivänä palasivat vahvistunein voimin takaisin, näkivät he maurien\nloikovan maassa, mutta pelkäävän lähestyä Lupinin \"linnoitusta\". --\nMaata peitti seitsemänkymmentäviisi kuollutta.\n\nRanskalainen joukko korjasi ne pois. He tapasivat Perennan makaamassa\n\"linnoituksen\" lattialla ja luulivat, että hän oli kuollut. Hän\nnukkui!\n\nHänellä ei ollut jäljellä ainoatakaan patruunaa, mutta kaikki hänen\nseitsemänkymmentäviisi kuulaansa olivat sattuneet.\n\nMutta se, mikä teki suurimman vaikutuksen yleisöön, oli kuitenkin\nmajuri d'Astrignacin kertoma juttu taistelusta Dar-Dbibashin luona.\nMajuri kertoi, että se pataljoona, joka vapautti Fezin juuri sillä\nhetkellä, kun luultiin, että kaikki oli kadotettu, ja joka herätti\nsellaista huomiota Ranskassa, voitti ennen taistelun alkamista ja\nvoittaja oli Perenna yksin!\n\nPäivän valjetessa kun maurilaisheimot kokoontuivat rynnäkköön,\nvangitsi sotilas Perenna lassolla tasangon yli nelistävän\narabialaisen hevosen, heittäytyi sen selkään ilman satulaa, ilman\nsuitsia tahi mitään muutakaan ohjausvälinettä, takitta, hatutta ja\naseitta. Valkea viitta liehuen ja savuke hampaiden välissä kiisi hän\ntiehensä kädet housuntaskuissa.\n\nHän ohjasi suoraan vihollista kohti, nelisti heidän leirinsä läpi,\nratsasti edestakaisin telttojen välissä ja jätti leirin samasta\npaikasta, josta oli sisäänkin ratsastanut.\n\nTämä aivan käsittämätön kuolonratsastus levitti sellaisen hämmingin\nmaurien joukkoon, että heidän hyökkäyksensä kävi aivan laimeaksi ja\nvoitto saatiin ilman vastustusta.\n\nNämä sekä lukemattomat muut esimerkit hullunrohkeasta\nsankarillisuudesta muodostivat nyt Perennan sankaritarun. Ne\nkuvasivat tämän salaperäisen olennon yli-inhimillistä tarmoa,\nihmeellistä häikäilemättömyyttä, yllättävää mielikuvitusta,\nseikkailuhalua ja kylmäverisyyttä sekä suorastaan ruumiillista\netevämmyyttä, joten oli mahdotonta olla pitämättä häntä Arsène\nLupinina, mutta uutena, suurempana Arsène Lupinina, voittojensa\nkautta ihannoituna ja jalostuneena.\n\nEräänä aamuna neljätoista päivää bulevardi Suchet'illa tapahtuneen\nkaksoismurhan jälkeen oli tämä merkillinen mies, joka oli\nherättänyt niin suurta huomiota, ja josta kaikkialla puhuttiin\nkuten tarumaisesta olennosta -- eräänä aamuna oli don Luis Perenna\npukeutunut ja tehnyt kierroksen talossaan.\n\nSe oli tilava ja mukava talo 1700-luvulta pienen Place du\nPalais-Bourbonin varrella. Hän oli ostanut sen eräältä rikkaalta\nunkarilaiselta, kreivi Malonyilta täysin kalustettuna; hän sai\nhevoset, vaunut, auto samoinkuin kahdeksan palvelijaakin, vieläpä\nkreivin sihteerin, neiti Levasseurin, joka otti hoitaakseen\ntaloutta ja lähettääkseen pois kävijöitä -- kiusanhenkiä,\nsanomalehtihaastattelijoita ja taide-esineitten kaupittelijoita\n-- joita talon loisto ja uuden omistajan rikkauden maine sinne\nhoukutteli.\n\nLopetettuaan tallin ja vaunuvajan tarkastuksen kulki hän viistoon yli\npihan, meni työhuoneeseensa, aukaisi ikkunan ja pisti ulos päänsä.\nHänen eteensä aukeni vilkas näkymä koko place du Palais Bourbonilta.\n\n\"Oh, peijakas\", sanoi hän, \"nuo kirotut salapoliisit ovat vielä\nsiellä. Ja niin on jo jatkunut neljätoista päivää. Nyt olen jo pian\nkyllästynyt tähän vakoilemiseen.\"\n\nHän istuutui tyytymättömänä silmäämään kirjeitään, repi rikki ne,\njotka olivat henkilökohtaisia ja teki huomautuksia toisiin, jotka\nkoskivat almunanojia tahi sisälsivät tapaamisia. Lopetettuaan hän\nsoitti.\n\n\"Pyytäkää neiti Levasseuria tulemaan sanomalehtineen.\"\n\nNeiti Levasseur oli ollut unkarilaisen kreivin esilukijana samalla\nkertaa kuin sihteerinäkin ja Perenna oli opettanut hänet poimimaan\nsanomalehdistä kaikki häntä koskevan ja joka aamu antamaan hänelle\ntarkan selonteon rouva Fauvillen asiasta.\n\nAina mustiin puettuna, omaten hyvin hienon ja miellyttävän\nulkomuodon, oli heti alussa tehnyt Perennaan vaikutuksen. Hänellä\noli hieno käytös, vakavat ja miettivät kasvot, joiden kautta oli\nmahdoton tunkeutua hänen sielunsa salaisuuksiin; kasvot olisivat\nvaikuttaneet kovilta, jollei niitä olisi ympäröinyt vaaleiden kutrien\nsädeloisto. Hänen äänensä oli pehmeä ja sointuva, ja Perenna kuunteli\nsitä mielellään ihmetellen usein, mitä tämä mahtoi ajatella hänestä,\nhänen elämäntavoistaan ja kaikesta mitä lehdillä oli sanomista hänen\nsalaperäisestä menneisyydestään.\n\n\"Ei mitään uutta?\" kysyi hän heittäen silmäyksen otsikkoihin.\n\nNeiti Levasseur luki sen, mikä koski rouva Fauvillea ja don Luis\nhuomasi, ettei poliisitutkinto ollut päässyt eteenpäin. Rouva\nFauville noudatti ensimmäistä menettelytapaansa, itki, tekeytyi\nloukkaantuneeksi, näytti tietämättömältä niistä tosiasioista, joita\nkuulustelussa oli häntä vastaan ilmennyt.\n\n\"Sehän on naurettavaa\", sanoi Perenna. \"En ole milloinkaan nähnyt\nkenenkään puolustautuvan niin kömpelösti.\"\n\n\"Mutta jos hän on syytön?\"\n\nTämä oli ensimmäinen kerta kun neiti Levasseur ilmaisi oman\nkäsityksensä. Don Luis katsoi häneen hyvin kummastuneena.\n\n\"Te luulette siis hänen olevan syyttömän, neiti?\" Neiti Levasseur\nnäytti olevan vastaamaisillaan ja selittämäisillään tarkoituksensa.\nNäytti kuin riisuisi hän välinpitämättömyyden naamarin ja antaisi\nkasvojensa omaksua eloisamman ilmeen sisäisten tunteidensa\nvaikutuksesta. Mutta hän pidättäytyi selvästi ponnistaen ja sanoi\nvain:\n\n\"En tiedä. Minulla ei ole mitään mielipidettä?\"\n\n\"Saattaa olla\", sanoi Perenna tarkastellen häntä tutkivin ilmein,\n\"mutta teillä on epäily, epäily, joka olisi sallittu, jos ei\nolisi rouva Fauvillen omien hampaiden jälkiä. Nähkääs, nämä\nmerkit merkitsevät enemmän kuin tavalliset tuntomerkit, enemmän\nkuin rikoksen tunnustaminen. Ja niin kauan kuin hän ei voi antaa\nhyväksyttävää selitystä niistä...\"\n\nMutta Marie Fauville ei antanut pienintäkään selitystä niistä,\neikä mistään muustakaan. Toiselta puolen poliisin ei onnistunut\nlöytää hänen rikostoveriaan tahi rikostovereitaan, ei myöskään\nebenholtsikeppistä miestä kilpikonnanluisine silmälasisankoineen.\nLyhyesti ja selvästi, ei pieninkään valonsäde ollut asiaa valaissut.\nYhtä turhia olivat kaikki Victorin, Roussel-sisarusten serkun\nhaeskelemiset, hänen, joka perisi Mornington-omaisuuden, ellei\nlöytäisi muita läheisimpiä perillisiä.\n\n\"Siinäkö kaikki?\" kysyi Perenna.\n\n\"Ei\", sanoi neiti Levasseur, \"vielä on kirjoitus Echo de Francessa.\"\n\n\"Minusta?\"\n\n\"Niin luulen. Otsikko kuuluu. Minkä vuoksi ei _häntä vangita?_\"\n\n\"Se koskee minua\", sanoi Perenna nauraen.\n\nHän otti lehden ja luki:\n\n\"Minkä vuoksi ei häntä vangita? Miksi vastustetaan kaikkea järkeä ja\npitkitetään luonnotonta tilannetta, jota ei yksikään kunniallinen\nihminen voi ymmärtää. Siinä kysymys, jonka kaikki tekevät itselleen\nja johon meidän tutkimuksemme antavat meille tilaisuuden vastata.\n\n\"Kaksi vuotta sitten, toisin sanoen, kolme vuotta Arsène Lupinin\noletetun kuoleman jälkeen oli poliisi keksinyt, tahi luullut\nkeksineensä, että Arsène Lupin itse asiassa ei ollut kukaan muu kuin\neräs Floriani, Boisissa syntynyt ja sitten kadonnut tietymättömiin,\nja sille sivulle, joka koski tätä Floriania, merkittiin sana\n'kuollut' sekä lisäys: 'nimellä Arsène Lupin.'\n\n\"Saadakseen Arsène Lupinin nousemaan kuolleista tarvitaan siis vain\nvastaansanomaton todistus hänen olemassaolostaan, minkä ei luulisi\nolevan mahdottoman hankkia. Hallituskoneiston monimutkainen pyörä on\nasetettava käyntiin ja tutkinto asiassa toimitettava.\n\n\"Nyt näyttää siltä kuin pääministeri, herra Valenglay, samoinkuin\npoliisiprefektikin olisivat haluttomat ryhtymään tutkimuksiin,\njotka jälleen voisivat aiheuttaa häväistysjutun, jota viranomaiset\nkoettavat välttää. Herättää Arsène Lupin jälleen eloon! Alkaa\ntaistelu tätä kolmasti kirottua lurjusta vastaan? Panna itsensä\nalttiiksi uusille nöyryytyksille ja masennuksille? Ei milloinkaan!\n\n\"Senpä vuoksi onkin edessämme se ennenkuulumaton, luvaton,\nkäsittämätön, nöyryyttävä tilanne, että Arsène Lupin, saavuttamaton\nvaras, hioutunut rikollinen, ryövärikuningas, murtovarkaiden ja\nveijarien keisari, on tilaisuudessa tänään, ei salaa, vaan koko\nmaailman nähden, täyttämään pelottavimman työn, johon hän milloinkaan\non ryhtynyt, elämällä virallisesti nimen varjossa, joka ei ole hänen,\nmutta jonka hän on kiistämättömästi tehnyt omakseen, rankaisematta\nsyrjäyttämään neljä henkilöä, jotka seisoivat hänen tiellään ja\nantamaan vangita syyttömän naisen, jota vastaan hän on itse hankkinut\nvääriä todistuksia, lopuksi ottamaan kauheiden rikostoveriensa avulla\nhaltuunsa Morningtonin sadan miljoonan perinnön.\n\n\"Tässä on muutamin sanoin tuo häpeällinen totuus. Se täytyy todeta.\nToivokaamme, että se nyt, ollessaan kaikkien nähtävänä, vaikuttaa\ntapahtumien seuraavaan kehitykseen.\"\n\n\"Se vaikuttaa joka tapauksessa siihen tyhmyriin, joka tämän on\nkirjoittanut,\" sanoi Lupin irvistäen.\n\nHän lähetti neiti Levasseurin pois ja soitti puhelimitse majuri\nd'Astrignacille.\n\n\"Tekö se olette, herra majuri? Tämä on Perenna.\"\n\n\"No, mitä kuuluu?\"\n\n\"Oletteko lukeneet Echo de Francen kirjoituksen?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Olisiko siitä teille liian paljon vaivaa, jos menisitte sen herran\nluo ja kertoisitte, että vaadin hyvitystä?\"\n\n\"Ahaa, kaksintaistelu!\"\n\n\"Niin, se on välttämätöntä. Nuo herrat kirjallisine ponnistuksineen\närsyttävät minua. Siitä täytyy tulla loppu. Tuo lurjus saa maksaa\nmuiden puolesta.\"\n\n\"Niin, tietysti, jos te olette halukas...\"\n\n\"Sitä juuri olen mitä suurimmassa määrin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeskustelut alettiin viipymättä. Echo de Francen toimittaja selitti,\nettä kirjoitus on lähetetty nimettömänä, koneella kirjoitettuna ja\nettä se oli painettu hänen tietämättään, mutta hän otti siitä vastuun.\n\nKello kolme samana päivänä jätti don Luis Perenna majuri\nd'Astrignacin, erään toisen upseerin ja lääkärin seuraamana talon\nplace de Palais-Bourbonilla, ja ajoi Parc des Princesiin. Ne\nsalapoliisit, jotka olivat saaneet tehtäväkseen vartioida häntä,\nseurasivat autolla.\n\nHeidän odottaessaan vastustajan tuloa vei kreivi d'Astrignac don\nLuisin syrjään.\n\n\"Rakas Perenna, minä en tee teille mitään kysymyksiä. En halua tietää\npaljonko totuutta on kaikessa siinä, mitä teistä kirjoitetaan,\nja mikä teidän todellinen nimenne on. Minulle te olette Perenna\nmuukalaislegioonasta ja muusta en välitä. Teidän menneisyytenne alkoi\nMarokossa. Mitä tulee tulevaisuuteen, tiedän, että mitä tapahtuneekin\nja kuinka suuri kiusaus lieneekin, on teidän ainoa päämääränne kostaa\nCosmo Mornington ja suojella hänen perillisiään. Mutta on eräs toinen\nasia, joka huolestuttaa minua.\"\n\n\"Sanokaa se, herra majuri.\"\n\n\"Antakaa minulle kunniasananne, ettette tapa tuota miestä.\"\n\n\"Kaksi kuukautta lakanoiden välissä, sopiiko se?\"\n\n\"Liian kauan. Neljätoista päivää.\"\n\n\"Myönnetään.\"\n\nMolemmat vastustajat ottivat paikkansa. Toisessa hyökkäyksessä\nhaavoittui Echo de Francen toimittaja rintaan ja kaatui.\n\n\"Oh, se oli teiltä pahasti tehty, Perenna!\" murisi kreivi\nd'Astrignac. \"Te lupasitte minulle...\"\n\n\"Ja olen pitänyt lupaukseni.\"\n\nLääkärit tutkivat haavoittuneen. Sitten nousi toinen heistä ja sanoi:\n\n\"Tämä ei ole mitään. Kolmen viikon lepo vuoteessa. Mutta kolmasosa\ntuumaa syrjään ja hänestä olisi tullut loppu.\"\n\n\"Niin, mutta juuri se kolmasosa tuumaa puuttui\", mutisi Perenna.\n\nYhä salapoliisien auton seuraamana palasi don Luis Faubourg St.\nGermainiin ja siellä sattui tapaus, joka aiheutti hänelle paljon\npäänvaivaa ja heitti omituisen valon Echo de Francen kirjoitukseen.\n\nPihallaan näki hän parin koiranpenikoita, jotka kuuluivat kuskille ja\nolivat tavallisesti tallissa. Ne leikkivät punaisella langalla, joka\nlakkaamatta tarttui kiinni sinne ja tänne. Vihdoin tuli paperi, jolle\nlanka oli keritty, näkyviin. Don Luis sattui juuri silloin menemään\nohi. Hän pani merkille, että paperiin oli jotain kirjoitettu ja otti\nsen koneellisesti ylös katsellakseen sitä.\n\nHän säpsähti. Hän oli heti ensi riveistä tuntenut Echo de Francen\nkirjoituksen. Se oli kokonaan siinä, musteella kirjoitettuna\nviivoitetulle paperille poispyyhkimisineen ja lisäyksineen.\n\nHän huusi kuskia ja kysyi tältä:\n\n\"Mistä tämä lankakerä on?\"\n\n\"Vaunuvajasta, arvelen minä. Se on kai ollut se pieni peijakas Mirza,\njoka...\"\n\n\"Milloin lanka kerittiin paperiin?\"\n\n\"Eilen illalla.\"\n\n\"Vai niin. Eilen illalla. Ja mistä saitte paperin?\"\n\n\"Sitä en todellakaan voi sanoa. Halusin saada jotain keriäkseni sille\nlangan. Otin tämän paperipalan vaunuvajan takaa mihin heitetään\nroskat lakaistavaksi illan tullen kadulle.\"\n\nDon Luis jatkoi tutkimustaan. Hän kuulusteli tahi oikeammin pyysi\nneiti Levasseurin kuulustelemaan muita palvelijoita. Hän ei keksinyt\nmitään, mutta se tosiasia jäi jäljelle, että Echo de Francen\nkirjoituksen oli kirjoittanut joku, joka asui talossa tahi oli\nkosketuksissa talonväen kanssa.\n\nVihollinen oli muurien sisäpuolella.\n\nMutta minkälainen vihollinen? Mitä hän halusi? Vain Perennan\nvangitsemistako?\n\nKoko jäljellä olevan osan iltapäivää oli don Luis levoton ja\nsuuttunut salaisuuteen, joka ympäröi häntä, hermostunut oman\ntoimettomuutensa vuoksi ja erittäinkin uhkaavan vangitsemisen\nvuoksi, joka tietenkään ei pelottanut häntä, mutta saattoi kuitenkin\nhidastuttaa hänen liikkeitään.\n\nKun hänelle kello kymmenen aikaan sanottiin, että eräs mies, joka\nsanoi nimekseen Alexandre, välttämättä halusi tavata häntä ja kun hän\nhavaitsi Mazerouxin pukeutuneen tuntemattomaksi, heittäytyi hän tätä\nvastaan, ravisti ja huudahti:\n\n\"Vai niin, te tulette vihdoinkin! Mitä minä sanoin, te ette voi\nsuorittaa mitään etsivässä osastossa ja silloin te tulette minun\nluokseni. Tunnustakaa se pölkkypää! Nyt te tarraudutte minuun kiinni?\nOh, kuinka se on naurettavaa! Kas niin, laulakaa nyt. Herra jumala,\nkuinka tyhmältä te näytätte! Miksi ette vastaa? Kuinka pitkälle\nolette tulleet etsivässä osastossa? Sanokaa, kiiruhtakaa! Minä\nselvitän kaikki viidessä sekunnissa. Tehkää minulle vain parilla\nsanalla selko tutkimuksistanne, niin selitän teille kaikki käden\nkäänteessä. No, te sanotte siis?\"\n\n\"Mutta, isäntä!\" sopersi Mazeroux aivan hölmistyneenä.\n\n\"Mitä? Pitääkö minun kiskoa sanat pihdeillä? Kiiruhtakaa! -- No, minä\nalan. Se koskee ebenholtsikeppistä miestä, eikö niin?\"\n\n\"Niin\".\n\n\"Oletteko löytäneet hänen jälkensä?\"\n\n\"Olemme.\"\n\n\"Edelleen.\"\n\n\"Niin, asia on näin. Oli vielä muuan, joka huomasi hänet\nylitarjoilijan lisäksi. Tämä oli eräs vieras kahvilassa ja hän meni\nulos yht'aikaa meidän miehemme kanssa ja kuuli hänen kysyvän eräältä\nhenkilöltä kadulla, missä lähin Metropolitaine-asema Neuilly'in oli.\"\n\n\"Mainiota! Ja Neuillyssä te saitte selon hänestä tiedustelemalla\nkaikkialta?\"\n\n\"Sainpa tietää hänen nimensäkin: Hubert Lautier, avenue du Roule.\nMutta sieltä hän oli muuttanut puoli vuotta sitten jättäen jälkeensä\nhuonekalunsa ja ottaen mukaansa vain kaksi matka-arkkua.\"\n\n\"No... ja postikonttorissa?\"\n\n\"Olemme olleet postikonttorissa. Eräs virkamiehistä tunsi hänet\nmeidän kuvauksestamme. Miehemme tuli sinne joka kahdeksas tahi\nkymmenes päivä hakemaan postiaan, joka ei milloinkaan ollut suuri,\nyksi tahi pari kirjettä. Hän ei ollut nyt käynyt siellä pitkään\naikaan.\"\n\n\"Oliko hänen nimensä kirjeissä?\"\n\n\"Ei, vain kirjaimet.\"\n\n\"Muistivatko he, mitkä ne olivat?\"\n\n\"Kyllä: B.R.W.8.\"\n\n\"Siinäkö kaikki\".\n\n\"Siinä on ehdottomasti kaikki mitä olen keksinyt. Mutta erään\ntovereistani onnistui, kahden salapoliisin suorittaman tehtävän\nperusteella, todeta, että ebenholtsikeppinen mies kilpikonnanluisine\nsilmälasineen tuli samana iltana, jolloin kaksoismurha tapahtui,\nAuteuilin asemalta ja meni Ranelaghiin. Muistakaa, että rouva\nFauville oli samaan aikaan siellä lähistöllä. Ja muistakaa,\nettä murha tehtiin noin puolenyön aikaan. Siitä vedämme sen\njohtopäätöksen...\"\n\n\"Hyvä on; lähtekää!\"\n\n\"Mutta.\"\n\n\"Kadotkaa!\"\n\n\"Enkö tapaa teitä enää?\"\n\n\"Kohdatkaa minut puolen tunnin kuluttua sen miehen talon\nulkopuolella.\"\n\n\"Minkä miehen?\"\n\n\"Marie Fauvillen rikostoverin.\"\n\n\"Mutta tehän ette tiedä...\"\n\n\"Osoitetta! Annoittehan minulle sen itse: bulevardi Richard Wallace\nN:o 8. Menkää! Älkääkä näyttäkö niin tyhmältä.\"\n\nHän käänsi Mazerouxin ympäri, otti tätä olkapäästä ja työnsi ovelle\njättäen hänet palvelijoille aivan hölmistyneenä.\n\nItse hän poistui muutamia minuutteja myöhemmin salapoliisit\nvanavedessään. Hän jätti nämä vartioon erään kerrostalon eteen.\nItse hän poistui vaivihkaa talon takaovesta ja otti vuokra-auton\nNeuilly'in.\n\nHän kulki jalan pitkin avenue de Madridia ja kääntyi bulevardi\nRichard-Wallacelle, vastapäätä Boulognen metsää. Mazeroux seisoi\nodottamassa häntä pienen puutalon ulkopuolella, joka oli erään pihan\nsisässä, naapuritalojen korkeiden muurien välissä.\n\n\"Onko tämä numero kahdeksan?\"\n\n\"On. Mutta sanokaa minulle, kuinka...\"\n\n\"Odottakaa hiukan, ukkoseni, antakaa minun vetää henkeäni.\"\n\nHän henkäsi pari kolme kertaa syvään.\n\n\"Herra jumala, niin ihanaa päästä jälleen vauhtiin!\" sanoi hän. \"Olin\ntodellakin jo ruostumassa. Kuinka hauska seurata niitä roistoja!\nVai niin, te tahdotte, että minä kertoisin teille --? Kuulkaa nyt,\nAlexandre, ja painakaa sanani mieleenne. Kun joku henkilö valitsee\nkirjaimia postiosoitteekseen, ei hän ota niitä umpimähkään, vaan aina\nsillä tavoin, että kirjaimet muodostavat johtolangan sille, joka on\nkirjeenvaihdossa hänen kanssaan, niin että tämä helposti voi muistaa\ntodellisen osoitteen.\"\n\n\"Ja tässä tapauksessa?\"\n\n\"Miehelle, joka tuntee Neuilly'n ja Boulognen metsän ympäristöineen\nniin hyvin kuin minä, pistivät nämä kolme kirjainta heti silmään,\nerikoisesti W, ulkomaalainen kirjain, englantilainen kirjain. Niin\nettä minä heti näin nuo kolme kirjainta oikeilla paikoillaan. Näin B\nsanassa 'bulevardi', R ja englantilaisen W:n 'Richard-Wallacessa'.\nSiinä on teille arvoituksen ratkaisu.\"\n\nMazeroux näytti vähän epäilevältä.\n\n\"Ja mitä te luulette?\"\n\n\"En luule mitään. Minä katselen ympärilleni. Rakennan suunnitelman\nensimmäiselle perustalle, joka tarjoutuu, todennäköisen suunnitelman.\nJa teen sen johtopäätöksen... sen johtopäätöksen... teen sen\njohtopäätöksen, Mazeroux, että tämä on kirotun salaperäinen kolo ja\ntämä talo... vaiti! Kuulkaa!\"\n\nHän työnsi Mazerouxin pimeään soppeen. He olivat kuulleet oven\nsulkemisesta johtuneen melun.\n\nAskeleet lähestyivät yli pihan. Veräjän lukko kitisi. Joku tuli ulos\nja kaasulyhty valaisi hänen kasvonsa.\n\n\"Peijakas\", mutisi Mazeroux, \"se on hän\".\n\n\"Luulen teidän olevan oikeassa\".\n\n\"Hän se on, isäntä. Katsokaa mustaa keppiä ja valkoista koukkua. Ja\nsilmälaseja... ja partaa? Minkälainen veitikka olettekaan, isäntä!\"\n\n\"Rauhoittukaa ja seuratkaamme häntä\".\n\nMies oli mennyt bulevardi Richard-Wallacen yli ja kääntyi bulevardi\nMaillotille. Hän kulki sangen nopeasti vastatuuleen ja heilutti\nreippaasti keppiään sekä sytytti sitten savukkeen.\n\nMaillot bulevardin päässä meni hän läpi tullista ja oli nyt sisällä\nPariisissa. Ceinture-asema oli aivan vieressä. Hän meni sinne, ja yhä\nnoiden kahden seuraamana, nousi Auteuiliin menevään junaan.\n\n\"Tämä on hauskaa\", sanoi Mazeroux. \"Hän tekee täsmälleen samoin kuin\nneljätoista päivää sitten. Täällä hänet huomattiin.\"\n\nMies meni nyt ohi linnoitusten. Neljännestunnin kuluttua hän oli\nperillä bulevardi Suchetilla ja melkein heti sen talon luona, jossa\nherra Fauville ja hänen poikansa olivat tulleet murhatuiksi.\n\nHän kiipesi ylös linnoituksen muurille vastapäätä taloa ja\nseisoi siellä muutamia minuutteja liikkumattomana, kasvot taloon\nkäännettyinä. Sitten jatkoi hän matkaansa, meni La Muetteen ja\nsukelsi Boulognen metsän hämäryyteen.\n\n\"Toimeen... ja pelkäämättä!\" sanoi don Luis ja kiiruhti käyntiään.\n\nMazeroux pidätti hänet.\n\n\"Mitä te tarkoitatte?\"\n\n\"Otamme luonnollisesti hänet kiinni. Meitä on kaksi ja suotuisampaa\ntilaisuutta emme voi toivoa.\"\n\n\"Se on mahdotonta.\"\n\n\"Mahdotonta? Pelkäättekö? No, silloin teen sen yksin.\"\n\n\"Kuulkaa, isäntä, te ette voi olla tosissanne.\"\n\n\"Miksi en olisi tosissani?\"\n\n\"Koska miestä ei voi vangita ilman syytä.\"\n\n\"Ilman syytä? Tuollaista roistoa! Murhaajaa! Mitä te vielä haluatte?\"\n\n\"Koska häntä ei ole tavattu itse teossa, tarvitsen jotain, jota\nminulla ei ole.\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Vangitsemismääräyksen. Sitä minulla ei ole.\"\n\nMazeroux'n äänensävy oli vakava ja vastaus näytti don Luis Perennasta\nniin lystikkäältä, että hän purskahti nauruun.\n\n\"Vai niin, teillä ei ole vangitsemismääräystä? Poika parka! No, minä\nnäytän teille tarvitsenko minä mitään vangitsemismääräystä.\"\n\n\"Te ette näytä mitään\", huudahti Mazeroux ja tarttui seuralaisensa\nkäsivarteen. \"Te ette koske tuohon mieheen.\"\n\n\"Saattaisi luulla hänen olevan teidän äitinne.\"\n\n\"Kas niin, isäntä...\"\n\n\"Mutta kuulkaa, te pienet, kirotut kunnianmiehet\", sanoi don Luis\nsuuttuneena, \"jos me annamme tämän tilaisuuden luiskahtaa käsistämme,\nei toista milloinkaan tarjoudu.\"\n\n\"Hyvin helposti. Hän menee nyt kotiinsa. Minä ilmoitan\npoliisikomissariolle. Hän soittaa puhelimella päällikölle ja aamulla\nvarhain...\"\n\n\"Ajatelkaa, jos lintu on silloin lentänyt?\"\n\n\"Minulla ei ole vangitsemismääräystä.\"\n\n\"Haluatteko, että valmistan teille sellaisen, pässinpää?\"\n\nMutta don Luis hillitsi vihansa. Hän ymmärsi, että kaikki hänen\ntodistuksensa pirstoutuisivat komissarion itsepäisyyteen ja että\nMazeroux, jos niin vaadittaisiin, ryhtyisi vielä puolustamaankin\nvihollista häntä vastaan. Hän sanoi sen vuoksi opettavaisella äänellä:\n\n\"Te ja aasi olette yhtä kuin kaksi aasia, ja aaseja on yhtä\nmonta kuin miehiä, jotka koettavat toimittaa poliisin tehtäviä\npaperilapuilla, allekirjoituksilla, vangitsemismääräyksillä ja\nmuulla roskalla. Poliisin tehtävät suoritetaan nyrkkivoimalla. Kun\nte tapaatte vihollisen, niin iskekää häntä, muuten joudutte vaaraan\niskeä tyhjään. Hyvää yötä. Minä menen nukkumaan. Soittakaa minulle,\nkun järjestelynne ovat kunnossa.\"\n\nHän meni kotiinsa raivoissaan, kyllästyneenä seikkailuun, jossa hän\nei saanut vapaita käsiä ja jossa hänen täytyi melkein taipua toisen\ntahdon, tahi oikeammin sanoen, heikkouden alle.\n\nMutta herätessään seuraavana aamuna hän oli niin innokas näkemään\npoliisin ottavan ebenholtsikeppisen miehen kiinni, että hän pukeutui\nniin pian kuin mahdollista.\n\n\"Jos en minä tule avuksi\", ajatteli hän, \"he antavat vetää itseään\nnenästä. He eivät ole sellaisen tehtävän tasalla.\"\n\nSamalla soitti Mazeroux hänelle ja pyysi saada puhua hänen kanssaan.\nHän ryntäsi puhelimeen, jonka entinen omistaja oli laitattanut\nensimmäiseen kerrokseen, pimeään pikku huoneeseen, jonne saattoi\nkäydä vain työhuoneen kautta. Hän väänsi sähkön palamaan.\n\n\"Tekö se olette, Alexandre?\"\n\n\"Niin, isäntä. Olen eräässä kahvilassa lähellä Richard-Wallace\nbulevardin taloa.\"\n\n\"Miten on miehemme laita?\"\n\n\"Lintu on vielä pesässä. Mutta tämä onkin viimeinen hetki.\"\n\n\"Todellakin?\"\n\n\"Niin, hän on koonnut tavaransa. Hän lähtee aamupäivällä.\"\n\n\"Mistä sen tiedätte?\"\n\n\"Naiselta, joka siivoaa siellä. Hän on äskettäin sinne tullut ja\npäästää meidät sisään.\"\n\n\"Asuuko mies yksin?\"\n\n\"Asuu, nainen laittaa hänen ruokansa ja menee iltaisin kotiin. Ei\nkukaan käy hänen luonaan, lukuunottamatta erästä hunnutettua naista,\njoka on ollut siellä kolme kertaa. Taloudenhoitajatar ei ole voinut\nnähdä miltä nainen näytti. Mies tekeytyy tiedemieheksi, joka lukee ja\nkirjoittaa aina.\"\n\n\"Onko teillä vangitsemismääräys?\"\n\n\"Kyllä. Tulemme käyttämään sitä.\"\n\n\"Minä tulen heti.\"\n\n\"Ei, se ei käy päinsä. Meillä on mukanamme Weber. Mutta asiasta\ntoiseen, oletteko kuulleet uutisia rouva Fauvillesta?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Hän koetti tehdä yöllä itsemurhan.\"\n\n\"Mitä? Koettiko hän tehdä itsemurhan?\"\n\nPerenna oli päästänyt kummastuksen huudon ja hämmästyi kovin\nkuullessaan melkein samassa toisen huudon ikäänkuin kaikuna takanaan.\nPäästämättä puhelintorvea kääntyi hän ja näki neiti Levasseurin\nseisovan vaalein ja epätoivoisin kasvoin kappaleen matkan päässä\ntakanaan työhuoneessa. Heidän silmänsä kohtasivat. Hän aikoi\npuhutella neitiä, mutta tämä vetäytyi syrjään jättämättä kuitenkaan\nhuonetta.\n\n\"Minkä vuoksi hän kuunteli?\" ihmetteli don Luis. \"Ja miksi tuollainen\nkauhistunut ilme?\"\n\nSillä välin jatkoi Mazeroux:\n\n\"Hänhän sanoi aikovansa ottaa itseltään hengen.\"\n\n\"Mutta miten?\" kysyi Perenna.\n\n\"Sen kerron teille toisen kerran. Ne huutavat minua. Mitä teettekään,\nniin älkää tulko tänne, isäntä.\"\n\n\"Kyllä, minä tulen\", vastasi don Luis päättävästi. \"Vähin minkä voin\ntehdä, on olla mukana loppuselvityksessä, koska olen löytänyt jäljet.\nMinä pysyttelen taka-alalla.\"\n\n\"Kiiruhtakaa sitten. Ryhdymme hyökkäykseen kymmenen minuutin\nkuluttua.\"\n\n\"Olen luonanne ennen sitä.\"\n\nHän pani nopeasti pois kuulotorven ja kääntyi lähteäkseen pienestä\npuhelinhuoneesta. Melkein samassa hetkessä hän paiskautui\nvastakkaiselle seinälle. Ollessaan juuri astumassa ulos oli hän\nkuullut jonkun irtoavan yläpuolellaan ja oli tuskin ehtinyt hypätä\ntaapäin pelastaakseen musertumasta rautaesiripun alle, joka putosi\nhirveällä räminällä hänen eteensä.\n\nVain sekuntti ja tuo raskas esine olisi murskannut hänet. Hän oli\nkuullut sen suhisevan ohi päänsä. Milloinkaan ennen hän ei ollut\nkokenut niin hirveää kauhun tunnetta.\n\nSilmänräpäyksen kestäneen todellisen kauhun jälkeen, jonka aikana\nhän seisoi kivettyneenä, pyörremyrskyn raivotessa hänen aivoissaan,\nhän sai takaisin kylmäverisyytensä ja heittäytyi estettä vastaan.\nMutta hänelle selvisi heti, että se oli voittamaton. Siinä oli paksu\nmetalliseinä, jota ei oltu tehty yhteenniitatuista rautalevyistä,\nvaan valetusta raudasta. Molemmin puolin, sekä ylhäältä että\nalhaalta, oli se ilmanpitävästi uurteisiinsa sovitettu.\n\nHän oli vanki. Äkillisen raivon vallassa hän hakkasi nyrkillään\nrautaseinää. Hän muisti neiti Levasseurin olleen työhuoneessa.\nJos hän ei ollut lähtenyt huoneesta -- ja sitä hän ei tapahtuman\nsattuessa varmastikaan ollut tehnyt -- täytyi hänen ehdottomasti\nkuulla tämä melu. Hän panisi tietysti toimeen hälytyksen ja tulisi\napuun.\n\nDon Luis kuunteli. Hän huusi. Ei vastausta. Hänen äänensä vaimeni\nseiniin, kattoon ja lattiaan; hän ymmärsi, että koko talo oli kuuro\nhänen huudoilleen.\n\n\"Mutta kuitenkin... kuitenkin... neiti Levasseur...\"\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" mutisi hän. \"Mitä kaikki tämä tarkoittaa?\"\n\nHän seisoi hiljaa ja liikahtamatta ajatellen tytön kummallista\nkäytöstä, hänen pelästyneitä kasvojaan, hänen villejä silmiään. Ja\nhän rupesi kummastelemaan, mikä oli saattanut koneiston toimimaan,\njotta pelottava rautaesirippu oli niin äkkiä ja säälimättömästi\npudonnut alas.\n\n\n\n\nVI LUKU\n\nEbenholtsikeppinen mies\n\n\nVarapäällikkö Weber, ensimmäinen tarkastaja Ancenis, komissario\nMazeroux, kolme tarkastajaa ja Neuillyn poliisikomisario seisoivat\nbulevardi Richard-Wallacen kadulla, talon nro 8, edessä.\n\nMazeroux katseli avenue de Madridille, josta don Luisin piti tulla\nja alkoi kummastella, mitä oli tapahtunut, sillä puoli tuntia oli\nkulunut heidän puhelinkeskustelustaan, eikä Mazeroux keksinyt enää\nmitään veruketta asian viivyttämiseksi.\n\n\"On aika ryhtyä hyökkäykseen\", sanoi Weber.\n\n\"Taloudenhoitajatar antaa merkkejä ikkunasta, että mies pukeutuu.\"\n\n\"Minkä vuoksi emme sieppaa häntä kun hän tulee ulos?\" sanoi Mazeroux.\n\"Se käy silmänräpäyksessä.\"\n\n\"Mutta jos hän livistää jonkun meille tuntemattoman käytävän kautta\nulos?\" sanoi varasalapoliisipäällikkö. \"Meidän on oltava sellaisen\nveijarin kanssa varuillamme. Me vangitsemme hänet omassa luolassaan.\nSe on varmempaa.\"\n\n\"Mutta...\"\n\n\"Mikä teidän on, Mazeroux?\" kysyi Weber vieden hänet syrjään. \"Ettekö\nnäe, että väkemme alkaa tulla levottomaksi? He pelkäävät sitä\nlurjusta. On vain yksi keino, ja se on se, että heidät usutetaan\nhänen päälleen kuin hän olisi villipeto. Sitä paitsi asian pitää olla\nselvä kun prefekti tulee.\"\n\n\"Tuleeko hän?\"\n\n\"Tulee. Hän haluaa nähdä tapauksen omin silmin. Koko juttu herättää\nhänessä tavatonta mielenkiintoa. Siis eteenpäin! Oletteko valmiina,\nhyvät ystävät? Nyt menen ja soitan.\"\n\nKello kilahti ja taloudenhoitajatar tuli heti avaamaan veräjän selko\nselälleen.\n\nVaikkakin määräys kuului, että mentäisiin aivan rauhallisesti, ettei\nvihollinen tulisi varoitetuksi liian pian, oli pelko kuitenkin\nniin voimakas, että syntyi yleinen rynnäkkö ja kaikki salapoliisit\ntunkeutuivat pihaan varustautuen taisteluun. Eräs ikkuna avautui ja\njoku huusi toisesta kerroksesta:\n\n\"Mitä tämä on?\"\n\nWeber ei vastannut. Kaksi salapoliisia, ensimmäinen tarkastaja,\nkomisario ja hän itse menivät taloon toisten pysähtyessä pihalle\ntehdäkseen jokaisen pakoyrityksen mahdottomaksi.\n\nKohtaus tapahtui ensimmäisessä kerroksessa. Mies oli tullut alas\ntäydellisesti puettuna ja hattu päässä. Weber karjui:\n\n\"Pysähtykää! Kädet ylös! Oletteko Hubert Lautier?\" Mies näytti\nhölmistyneeltä. Viisi revolveria suuntautui häneen. Mutta hänen\nkasvonsa eivät kuvastaneet pienintäkään pelkoa, ja hän sanoi:\n\n\"Mitä te haluatte, hyvä herra? Miksi tulette tänne?\"\n\n\"Olemme täällä lain nimessä määräyksellä vangita teidät.\"\n\n\"Vangita minut?\"\n\n\"Vangita Hubert Lautier, osoite bulevardi Richard-Wallace nro 8.\"\n\n\"Tämähän on kauheata!\" sanoi mies. \"Tämä on uskomatonta! Mitä tämä\nmerkitsee? Minkä vuoksi --?\"\n\nHe tarttuivat hänen molempiin käsivarsiinsa hänen tekemättä\nvähintäkään vastarintaa ja työnsivät hänet suureen huoneeseen, jossa\nei ollut muita huonekaluja kuin kolme tuolia, lepotuoli ja kirjojen\npeittämä pöytä.\n\n\"Kas niin\", sanoi Weber. \"Älkää liikahtako. Jos teette pienenkään\nliikkeen, saatte syyttää itseänne.\"\n\nMies ei tehnyt mitään huomautuksia. Kahden salapoliisin pitäessä\nhäntä kauluksesta hän näytti tuumivan ikäänkuin ymmärtääkseen\nsyyn salaperäiseen vangitsemiseensa. Hänellä oli älykkäät kasvot,\nruskeanpunainen parta ja harmaansiniset silmät, jotka tuon tuostakin\nsaivat kovan ilmeen silmälasien takana. Hänen leveät hartiansa ja\nväkevä niskansa todistivat suurta ruumiinvoimaa.\n\n\"Sidommeko hänen kätensä?\" kysyi Mazeroux.\n\n\"Odottakaa vähän. Nyt tulee prefekti. Oletteko tutkineet miehen\ntaskut? Onko hänellä aseita?\"\n\n\"Ei\".\n\n\"Eikä pientä pulloa, ei mitään epäiltävää?\"\n\n\"Ei, ei mitään.\"\n\nHerra Desmalions tuli ja pitäen silmänsä kiinnitettyinä vangin\nkasvoihin kuunteli vaieten Weberiä ja sai tietää kuinka vangitseminen\noli suoritettu.\n\n\"Kelpo juttu\", sanoi hän. \"Tämä oli hyvä kaappaus. Nyt kun meillä on\nmolemmat rikostoverit tallessa, täytyy heidän puhua ja asia saadaan\nselväksi. Vai niin, hän ei tehnyt vastarintaa?\"\n\n\"Ei, herra prefekti, ei vähintäkään.\"\n\n\"Meidän on joka tapauksessa oltava varuillamme.\"\n\nVanki ei ollut sanonut sanaakaan, mutta näytti tuumivalta.\nYmmärrettyään, että äskentullut ei ollut kukaan muu kuin\npoliisiprefekti, kohotti hän päätään, katsoi herra Desmalionsiin,\njoka sanoi:\n\n\"Otaksun, ettei ole välttämätöntä sanoa teille syytä\nvangitsemiseenne?\"\n\nMies vastasi kunnioittavasti:\n\n\"Suokaa anteeksi, herra prefekti, mutta minun täytyy pyytää teitä\nilmoittamaan se minulle. Minulla ei ole siitä kaukaisintakaan\naavistusta. Teidän salapoliisinne ovat tehneet suuren erehdyksen,\njoka varmasti voidaan oikaista yhdellä sanalla. Sen sanan haluan\nkuulla, pyydän ehdottomasti saada sen tietää.\"\n\nPrefekti kohautti olkapäitään ja sanoi:\n\n\"Teitä epäillään osallisuudesta insinööri Fauvillen ja hänen poikansa\nEdmondin murhaan.\"\n\n\"Onko Hippolyte kuollut?\"\n\nHuudahdus tuli vasten hänen tahtoaan, melkeinpä itsetiedottomasti,\nsydämestään liikutetun ja kovasti hämmästyneen miehen huulilta. Hänen\nhämmästyksensä oli merkillinen, hänen kysymyksensä, jonka kautta hän\nkoetti uskotella olevansa tietämätön kaikesta, oli aivan odottamaton:\n\n\"Onko Hippolyte kuollut?\"\n\nHän toisti kysymyksen käheällä äänellä, vapisten joka jäsenestään\nsanoessaan:\n\n\"Onko Hippolyte kuollut? Mitä te sanotte? Onko mahdollista, että hän\non kuollut? Ja millä tavalla? Murhattu? Ja Edmond myöskin?\"\n\nPrefekti kohautti olkapäitään.\n\n\"Jo se, että te kutsutte herra Fauvillea ristimänimeltä, osoittaa,\nettä te tunsitte hänet sangen läheisesti. Ja vaikka te ette olisikaan\nosallinen hänen murhaansa, on siitä puhuttu viimeisenä neljänätoista\npäivänä sanomalehdissä riittävästi, jotta teidän on täytynyt saada\nsiitä tieto.\"\n\n\"Minä en lue milloinkaan sanomalehtiä, herra prefekti.\"\n\n\"Mitä? Ette kai väitä...\"\n\n\"Se saattaa kuulua uskomattomalta, mutta se on täydellisesti totta,\nvietän työteliästä elämää, askaroitsen tieteellisissä tutkimuksissa\nsuurelle yleisölle tarkoitetun teoksen parissa, enkä tunne\npienintäkään mielenkiintoa muun maailman tapahtumiin. Kuka hyvänsä\nvoi todistaa, etten ole lukenut ainoatakaan sanomalehteä moneen\nkuukauteen. Sen vuoksi voin täydellä syyllä sanoa, etten tuntenut\nHippolyte Fauvillen murhaa.\"\n\n\"Mutta te tunsitte herra Fauvillen?\"\n\n\"Tunsin hänet ennen, mutta me olimme riidoissa.\"\n\n\"Mistä?\"\n\n\"Perheasioista.\"\n\n\"Perheasioista? Olitteko te sukulaisia?\"\n\n\"Olimme, Hippolyte oli isäni serkku.\"\n\n\"Niin, mutta silloinhan... kas niin, selvittäkäämme tämä asia. Herra\nFauville ja hänen vaimonsa olivat sisarusten lapset, Elisabeth ja\nArmande Rousselin. Nämä molemmat sisarukset olivat kasvaneet yhdessä\nserkkunsa Victorin kanssa.\"\n\n\"Niin, Victor Sauveraudin, jonka äidinisä oli Roussel. Victor\nSauveraud meni ulkomailla naimisiin ja hänellä oli kaksi poikaa.\nToinen kuoli viisitoista vuotta sitten; toinen olen minä.\"\n\nHerra Desmalions hätkähti. Asia oli hyvin mielenkiintoinen. Jos\nmies puhui totta, jos hän todellakin oli tämän Victorin poika,\njota poliisi oli tiedustellut, niin he olivat vanginneet Cosmo\nMorningtonin lopullisen perillisen, koska herra Fauville ja hänen\npoikansa olivat kuolleet ja rouva Fauville oikeastaan oli todistettu\nsyylliseksi murhaan ja näin ollen kadottanut oikeutensa. Mutta miksi\nmies oli hetkellisessä hulluudessa vapaaehtoisesti luovuttanut tämän\nmusertavan todisteen itseään vastaan?\n\nMies jatkoi:\n\n\"Ilmoitukseni näyttävät hämmästyttävän teitä, herra prefekti. Ne ehkä\nheittävät valoa siihen epäilykseen, jonka uhriksi olen joutunut?\"\n\nHän puhui rauhallisesti, suurella kohteliaisuudella ja tavattoman\nsivistyneellä äänensävyllä, eikä hän näyttänyt silmänräpäystäkään\najattelevan, että hänen ilmoituksensa juuri vahvistivat niitä\ntoimenpiteitä, joihin häntä vastaan oli ryhdytty.\n\nVastaamatta miehen tuumailuihin kysyi poliisiprefekti:\n\n\"Teidän todellinen nimenne on siis --?\"\n\n\"Gaston Sauveraud.\"\n\n\"Miksi siis kutsutte itseänne Hubert Lautieriksi?\"\n\nMies epäröi silmänräpäyksen, joka ei välttänyt niin terävänäköisen\nmiehen huomiota kuin herra Desmalions. Hän horjui sinne tänne, hänen\nsilmänsä kääntyivät syrjään ja hän vastasi:\n\n\"Se ei kuulu poliisiin, se koskee vain minua itseäni.\"\n\nHerra Desmalions hymyili.\n\n\"Se on huono puolustus. Annatteko saman vastauksen kun kysyn teiltä\nminkä vuoksi elätte piiloutuneena, minkä vuoksi jätitte avenue du\nRoulen, jossa asuitte, antamatta uutta osoitettanne, ja minkä vuoksi\notatte vastaan postinne vain kirjaimilla merkittynä?\"\n\n\"Niin, herra prefekti, ne ovat yksityisasioita, jotka kuuluvat\nvain minulle. Teillä ei ole mitään oikeutta tehdä minulle näitä\nkysymyksiä.\"\n\n\"Juuri saman vastauksen saamme aina teidän rikostoveriltanne.\"\n\n\"Minun rikostoveriltani?\"\n\n\"Niin, rouva Fauvillelta.\"\n\n\"Rouva Fauvillelta!\"\n\nGaston Sauveraud päästi saman huudon, jonka hän oli antanut kuulua\nkuullessaan insinöörin kuolemasta ja hänen hämmästyksensä näytti\nvielä voimakkaammalta, sillä se muuttui tuskaksi, joka vääristi hänen\nkasvonsa tuntemattomiksi.\n\n\"Mitä?... Mitä?... Mitä sanotte? Marie!... Ei, sitä te ette tarkoita,\nse ei ole totta!\"\n\nHerra Desmalions katsoi tarpeettomaksi vastata, siksi hullua ja\nlapsellista oli tämä teeskentely olla muka tietämätön Suchet\nBoulevardin murhenäytelmästä.\n\nPoissa suunniltaan, tuijottavin silmin mutisi Gaston Sauveraud\nitsekseen:\n\n\"Onko se totta? Onko Marie saman erehdyksen uhrina kuin minäkin? Ne\novat ehkä vanginneet hänet? Hän vankilassa?\"\n\nHän kohotti uhkaavasti nyrkkiin puserretut kätensä kohti\ntuntemattomia vihollisia, jotka häntä ympäröivät, niille, jotka\nvainosivat häntä, niille, jotka olivat murhanneet Hippolyte Fauvillen\nja luovuttaneet Marie Fauvillen poliisille.\n\nMazeroux ja ensimmäinen tarkastaja Ancenis tarttuivat karkeasti hänen\nkäsivarsiinsa. Hän teki vastustusliikkeen ikäänkuin olisi tahtonut\ntorjua hyökkäyksen. Mutta se oli vain ohimenevä tunne ja hän vaipui\ntuolille peittäen kasvot käsiinsä.\n\n\"Mikä arvoitus!\" mutisi hän. \"En ymmärrä... en käsitä...\"\n\nWeber, joka oli mennyt muutamia minuutteja aikaisemmin ulos, tuli\ntakaisin ja herra Desmalions kysyi:\n\n\"Onko kaikki valmiina?\"\n\n\"On, herra prefekti, olen antanut auton ajaa portille teidän autonne\nviereen.\"\n\n\"Montako teitä on?\"\n\n\"Kahdeksan. Kaksi salapoliisia on juuri tullut toimistosta.\"\n\n\"Oletteko tarkastaneet talon?\"\n\n\"Kyllä, herra prefekti. Mutta siellä ei ollut mitään\nmielenkiintoista.\"\n\n\"Hyvä on. Viekää hänet pois ja pitäkää tarkkaan silmällä.\"\n\nGaston Sauveraud meni rauhallisesti Weberin ja Mazerouxin välissä.\nOvella hän kääntyi.\n\n\"Herra prefekti, kun te pidätte tutkimusta, pyydän teitä huolehtimaan\nmakuuhuoneestani ja pöydällä olevista papereista. Siellä on\npiirustuksia, jotka ovat maksaneet minulle paljon työtä. Ja sitten...\"\n\nHän epäröi nähtävästi hämillään.\n\n\"Niin, herra prefekti, minun täytyy sanoa teille... jotain...\"\n\nHän etsi sanoja ja näytti samassa silmänräpäyksessä, kun hän ne\nlausui, pelästyvän niiden seurauksesta. Mutta hän kokosi äkkiä\npäättäväisyytensä.\n\n\"Herra prefekti... täällä talossa on pakka kirjeitä... joista olen\nhuolissani enemmän kuin elämästäni. On mahdollista, että näistä\nkirjeistä, jos ne väärin selitetään, tulee ase minua vastaan, mutta\nse on yhdentekevää. Pääasia on, että ne tulevat varmaan talteen. Te\nsaatte nähdä... ne sisältävät hyvin tärkeitä selityksiä. Uskon ne\nteidän hoitoonne... teille yksin, herra prefekti.\"\n\n\"Missä ne ovat?\"\n\n\"Piilopaikka on helppo löytää. Tarvitsee vain mennä ullakolle minun\nmakuuhuoneeni yläpuolelle ja painaa ikkunan oikealla puolella olevaa\nnaulanpäätä. Se on tavallinen, turhanpäiväinen naula, mutta on\nyhteydessä kattoparrujen alla olevan piilopaikan kanssa.\"\n\nHänet vietiin pois kahden miehen välissä. Prefekti huusi heidät\ntakaisin.\n\n\"Silmänräpäys. Mazeroux, menkää ullakolle ja tuokaa minulle kirjeet.\"\n\nMazeroux meni ja palasi hetken kuluttua takaisin. Hän ei ollut saanut\nvieteriä liikkumaan.\n\nPrefekti käski ensimmäisen tarkastaja Ancenisin mennä Mazerouxin\nkanssa, viemään vangin mukaansa ja antamaan hänen näyttää kuinka\npiilopaikka avataan. Itse pysähtyi hän Weberin kanssa alas\nodottaakseen tuloksia ja tarkastellakseen pöydällä olevien kirjojen\nnimiä.\n\nNe olivat tieteellisiä kirjoja, joiden joukossa hän havaitsi kemiaa\nkoskevat teokset: _Orgaaninen kemia_ ja _Kemia ja sen suhde sähköön_.\nNiiden lehdet olivat täynnä merkintöjä. Hän seisoi selaillen lehtiä\nkun luuli kuulevansa laukauksen. Hän ryntäsi ovelle, mutta ei ollut\nehtinyt yli kynnyksen, ennen kuin portaissa kaikui pistoolinlaukaus\nja hän kuuli tuskanhuudon.\n\nVälittömästi kajahti kaksi uutta laukausta, joita säesti huuto,\nkamppailu ja vielä laukaus...\n\nReippaudella, jota ei olisi hänen kokoiseltaan mieheltä odottanut,\nryntäsi prefekti Weberin seuraamana ylös portaita. Portaiden\nmutkassa, putosi horjuva mies hänen käsivarsilleen; se oli Mazeroux,\njoka oli haavoittunut.\n\nPortailla makasi toinen ruumis, ensimmäinen tarkastaja Ancenis.\n\nHeidän yläpuolellaan, pienessä avatussa ovessa, seisoi Gaston\nSauveraud kasvoillaan villi ilme ja käsivarsi ojennettuna. Hän\nlaukaisi viidennen laukauksen umpimähkään. Mutta nähdessään\npoliisiprefektin tähtäsi hän tähän.\n\nPrefekti tuijotti pelottavaan pistoolin piippuun, joka oli suunnattu\nhänen päähänsä ja piti itseään menneenä miehenä. Mutta juuri samassa\npamahti hänen takanaan laukaus, Sauveraudin ase putosi tämän kädestä\nennenkuin hän oli ehtinyt ampua ja prefekti näki ikäänkuin unessa\nmiehen, sen miehen, joka oli pelastanut hänen henkensä, hyppäävän yli\nensimmäisen tarkastajan ruumiin, työntävän tieltään Mazerouxin ja\nryntäävän eteenpäin salapoliisien seuraamana. Prefekti tunsi miehen:\nse oli don Luis Perenna.\n\nDon Luis juoksi ullakolle, jonne Sauveraud oli vetäytynyt, mutta\nehti vain nähdä tämän kiipeävän ikkunanlaudalle ja hyppäävän ulos\nkolmannesta kerroksesta.\n\n\"Onko hän hypännyt ulos?\" huusi prefekti, joka ryntäsi sisään.\n\"Silloin emme ikinä saa häntä elävänä.\"\n\n\"Ei elävänä eikä kuolleena, herra prefekti. Katsokaa, nyt hän nousee.\nSellaiset miehet ovat erikoisen kohtalon huomassa. Hän suuntaa\nkulkunsa portille. Hän tuskin ontuu.\"\n\n\"Mutta missä on minun väkeni?\"\n\n\"Ne ovat kaikki portaissa, sisällä talossa, jonne laukaukset ne\nhoukuttelivat, ne hoitavat haavoittuneita...\"\n\n\"Sellainen lurjus!\" mutisi prefekti. \"Hän on hoitanut pelinsä\nmestarillisesti!\"\n\nGaston Sauveraud näytti todellakin pääsevän pakoon ehjin nahoin.\n\n\"Ottakaa hänet kiinni! Ottakaa hänet kiinni!\" huusi herra Desmalions.\n\nKaksi autoa seisoi katukäytävän vieressä, joka siinä kohden oli\nsangen leveä: prefektin oma ja se, jonka Weber oli hankkinut\nvangittua varten. Ohjaajat, jotka istuivat paikoillaan, eivät\nolleet huomanneet taistelua. Mutta he näkivät Caston Sauveraudin\ntekevän ilmamatkansa ja prefektin kuski, jonka istuimelle useita\ntodistuskappaleita oli asetettu, tempasi ensimmäisen aseen minkä sai,\nse oli ebenholtsikeppi, ja ryntäsi pelottomasti karkuria vastaan.\n\n\"Ottakaa hänet kiinni! Ottakaa hänet kiinni!\" huusi herra Desmalions.\n\nHe yhtyivät pihan veräjällä. Se ei kestänyt kauan. Sauveraud\nheittäytyi vastustajansa päälle, tempasi kepin hänen kädestään ja löi\nsillä häntä kasvoihin, niin että se katkesi. Päästämättä kädestään\nkeppiä syöksyi hän tiehensä kintereillään toinen kuski ja kolme\nsalapoliisia, jotka vihdoinkin olivat tulleet ulos talosta. Hänellä\noli kolmenkymmenen metrin etumatka; eräs poliiseista ampui hänen\njälkeensä useita laukauksia, mutta tuloksetta.\n\nKun herra Desmalions ja Weber tulivat alas, tapasivat he Ancenisen\nGaston Sauveraudin vuoteessa toisessa kerroksessa, kasvoiltaan\nharmaana. Häntä oli ammuttu päähän ja hän oli kuolemaisillaan.\nMuutamia minuutteja sen jälkeen oli hän kuollut.\n\nMazeroux, jonka haava oli aivan vähäpätöinen, kertoi, kun se\noli sidottu, että Sauveraud oli vienyt heidät ullakolle ja oven\nulkopuolella pistänyt kätensä vanhaan laukkuun, joka riippui seinällä\nmuutamien kuluneiden alusvaatteiden ja takkien joukossa. Hän veti\nsieltä revolverin ja ampui tarkastajaan, joka kaatui paikoilleen. Kun\nMazeroux kiersi kätensä murhaajan ympärille, vapautti tämä itsensä ja\nampui kolme laukausta, joista kolmas sattui komisarion olkapäähän.\n\nTaistelussa, jossa poliisilla oli kokonainen joukko kokeneita\nsalapoliiseja käytettävinään, ja kun vihollisena oli yksi vanki, ei\nnäyttänyt olevan kaukaisintakaan syytä pelkoon, mutta kuitenkin oli\ntämä vastustaja ennenkuulumattoman häikäilemättömällä viekkaudella\nvienyt kaksi salapoliisia syrjään, tehnyt heidät vaarattomiksi,\nhoukutellut toiset taloon ja päässyt pakoon.\n\nHerra Desmalions oli kalpea kiukusta ja epätoivosta. Hän huudahti:\n\n\"Hän on pettänyt meidät. Hänen kirjeensä, piilopaikkansa, liikkuva\nnaulanpää, kaikki oli valetta. Oh, se roisto!\"\n\nHän meni alakertaan ja siitä pihalle. Bulevardilla tapasi hän yhden\nsalapoliiseistaan, joka oli ajanut murhaajaa takaa ja tuli takaisin\naivan hengästyneenä.\n\n\"No?\" kysyi hän innokkaasti.\n\n\"Herra prefekti, hän kääntyi ensimmäisestä kadunkulmasta ja siellä\nhäntä odotti auto. Kone oli jo käynnistetty, sillä mies sai heti\netumatkan.\"\n\n\"Mutta minun autoni?\"\n\n\"Niin, nähkääs, ennenkuin se oli saatu liikkeeseen...\"\n\n\"Oliko vaunu, joka hänet otti, vuokra-auto?\"\n\n\"Oli\".\n\n\"Silloin saamme siitä selon. Ohjaaja ilmoittautuu vapaaehtoisesti,\nkun hän saa lukea siitä sanomalehdissä.\"\n\nWeber pudisti päätään.\n\n\"Sikäli kuin hän itse ei ole kanssarikollinen, herra prefekti.\nSitäpaitsi vaikka me löytäisimmekin auton, täytyy meidän otaksua,\nettä Gaston Sauveraud osaa peittää jälkensä. Me saamme paljon vaivaa.\"\n\n\"Niin\", mutisi don Luis, joka oli ollut läsnä alustavassa tutkinnossa\nja jäi nyt hetkeksi kahdenkesken Mazerouxin kanssa, \"niin me saamme\npaljon vaivaa, erittäinkin jos te annatte vankienne tuolla tavoin\nluistaa tiehensä. Mazeroux, mitä minä eilen illalla sanoin? Sellainen\nlurjus! Mutta hän ei ole yksin, Alexandre. Vakuutan, että hänellä on\nrikostovereita... ei sataakaan metriä minun asunnostani, ajatelkaa...\nminun asunnostani!\"\n\nTehtyään Mazerouxille kysymyksiä Sauveraudin käyttäytymisestä ja\nmuista vangitsemisen yksityisseikoista palasi don Luis place du\nPalais-Bourbonille.\n\nVaikkakin se osa, jota Gaston Sauveraud oli näytellyt Morningtonin\nperintöjutussa, ansaitsi kaiken hänen huomionsa, ei neiti\nLevasseurin käytös silti aiheuttanut hänelle sen pienempää huolta.\nHän ei saattanut unohtaa tämän kauhistunutta huudahdusta, hänen\nkeskustellessaan Mazerouxin kanssa, eikä tuota kasvojen pelästynyttä\nilmettä. Oli aivan mahdotonta asettaa tätä huudahdusta ja tätä\nilmettä yhteyteen minkään muun kuin niiden sanojen kanssa, jotka hän\noli Mazerouxille lausunut:\n\n\"Mitä! Onko rouva Fauville koettanut tehdä itsemurhan?\"\n\nTämä tosiasia oli varma ja yhteenkuuluvaisuus itsemurhauutisen ja\nneiti Levasseurin voimakkaan mielenliikutuksen välillä oli aivan\nliian selvä, jottei Perenna olisi koettanut vetää johtopäätöksiä.\n\nHän meni suoraan työhuoneeseensa ja tarkasti heti käytävän, joka\njohti puhelinkomeroon. Käytävään, joka oli noin kuusi jalkaa leveä\nja sangen matala, ei johtanut yhtään ovea, vaan oviaukon peitti\nsamettiverho, joka melkein aina oli syrjään vedettynä, niin että\ntyöhuoneesta näkyi käytävään. Verhon takana oli nappi, jota tarvitsi\nvain painaa saadakseen rautaesiripun alas.\n\nHän painoi nappia pari kolme kertaa, ja hänen kokeensa osoitti aivan\nselvästi, että koneisto oli kunnossa eikä saattanut toimia ilman\nulkoapäin tulevaa vaikutusta. Pitikö hänen siis otaksua, että tyttö\noli tahtonut tappaa hänet! Mutta mikä oli siinä tapauksessa syy\nsiihen?\n\nHän aikoi soittaa ja lähettää hakemaan neiti Levasseur'ta vaatiakseen\nhäneltä selitystä. Mutta minuutit kuluivat eikä hän soittanut. Hän\nnäki ikkunasta tämän kulkevan kevyin ja miellyttävin askelin yli\npihan. Auringonsäde kimalteli hänen kultaisilla hiuksillaan.\n\nKoko aamupäivän makasi don Luis sohvalla ja poltti sikareita. Hän oli\nhuonolla tuulella, tyytymätön itseensä ja tapahtumien kulkuun, sillä\nne eivät olleet antaneet hänelle ainuttakaan totuudenpilkahdusta;\nkaikki näytti vain olevan omiaan lisäämään sitä pimeyttä, jossa hän\nhaparoi eteenpäin. Mutta juuri kun hän kello kaksitoista soitti\naamiaista, tuli tarjoilija sisään kädessään tarjotin ja sanoi\ninnolla, joka osoitti palveluskunnan tietävän hänen vaarallisen\ntilansa:\n\n\"Siellä on poliisiprefekti\".\n\n\"Niinkö?\" sanoi Perenna. \"Missä hän on?\"\n\n\"Tuolla alhaalla. Aluksi en tiennyt mitä olisi tehtävä... ja\najattelin sanoa neiti Levasseurille, mutta...\"\n\n\"Oletteko varma --?\"\n\n\"Tässä on hänen korttinsa.\"\n\nPerenna otti tarjottimelta kortin ja luki herra Desmalionsin nimen.\nHän meni ikkunan luo, avasi sen ja näki kattopellin avulla yli place\ndu Palais-Bourbonin. Siellä kulki puoli tusinaa miehiä edestakaisin.\nHän tunsi ne. Ne olivat hänen tavallisia vartijoitaan, joista hän\noli eronnut edellisenä iltana, mutta jotka olivat tulleet takaisin\nryhtyäkseen vartioimiseensa.\n\n\"Vai niin, ei ketään muita?\" sanoi hän itsekseen. \"Sitten ei meillä\nole mitään pelättävää ja prefektillä on vain parhaat tarkoitukset\nminua kohtaan. Tätä minä juuri odotin ja näyttää olleen viisasta,\nettä pelastin hänen henkensä.\"\n\nHerra Desmalions astui sisään sanaakaan lausumatta. Hän ainoastaan\ntaivutti hiukan päätään, sen saattoi ottaa kumarrukseksi. Weber,\njoka oli hänen mukanaan, ei nähnyt vaivaa peittääkseen tunteitaan\nsellaisen miehen kuin Perennan edessä.\n\nDon Luis ei kiinnittänyt huomiota häneen, mutta nosti\nmielenosoituksellisesti esiin vain yhden tuolin. Herra Desmalions\nkatsoi kuitenkin paremmaksi kävellä kädet selän takana edestakaisin\nhuoneessa ikäänkuin haluten vielä hiukan miettiä ennenkuin sanoisi\nmitään.\n\nHiljaisuus oli kestänyt pitkän aikaa. Don Luis odotti\nkärsivällisesti. Sitten pysähtyi prefekti äkkiä ja sanoi:\n\n\"Menittekö te suoraan kotiin lähdettyänne bulevardi\nRichard-Wallacelta?\"\n\nDon Luisia ei häirinnyt hänen tutkintotuomarimainen sävynsä ja hän\nvastasi: \"Kyllä, herra prefekti.\"\n\n\"Tänne, työhuoneeseenne?\"\n\n\"Niin.\"\n\nHerra Desmalions oli hetken vaiti ja jatkoi sitten:\n\n\"Minä lähdin kolmekymmentä tai neljäkymmentä minuuttia teidän\njälkeenne ja ajoin autolla virastooni. Siellä sain tämän pikakirjeen.\nLukekaa se. Niinkuin näette, jätettiin se sisään pörssin luona puoli\nkymmenen.\"\n\nDon Luis otti kirjeen ja luki seuraavat suurilla kirjaimilla\nkirjoitetut sanat:\n\n\"Täten ilmoitetaan, että Gaston Sauveraud pakoon päästyään tapasi\nrikostoverinsa Perennan, joka, niinkuin tiedätte, ei ole kukaan muu\nkuin Arsène Lupin. Arsène Lupin antoi teille Sauveraudin osoitteen\npäästäkseen hänestä ja saadakseen yksin Morningtonin perinnön. He\nyhtyivät tänä aamuna ja Arsène Lupin näytti Sauveraudille varman\npiilopaikan. On helppo todistaa, että he ovat tavanneet ja ovat\nrikostovereita. Sauveraud antoi Lupinille sen kävelykeppinsä\npuolikkaan, jonka tietämättään oli ottanut mukaansa. Te löydätte sen\nPerennan työhuoneesta ikkunoiden välissä olevan sohvan pielusten\nalta.\"\n\nDon Luis kohautti olkapäitään. Kirje oli mieletön, sillä hän ei ollut\nhetkeksikään jättänyt työhuonettaan. Hän käänsi kirjeen rauhallisesti\nkokoon ja luovutti poliisiprefektille huomautuksitta. Hän oli\nkatsonut parhaaksi antaa herra Desmalionsin aloittaa keskustelun.\n\nPrefekti kysyi:\n\n\"Mitä te sanotte syytökseen?\"\n\n\"En mitään.\"\n\n\"Onhan helppo todistaa onko se oikea tahi ei.\"\n\n\"Hyvin helppo; sohva on tuossa.\"\n\nHerra Desmalions odotti pari kolme sekuntia, meni sitten sohvan luo\nja nosti pois pieluksen. Sen alla oli kepin yläpuoli koukkuineen.\n\nDon Luis ei voinut pidättää yllätyksen ja suuttumuksen elettä. Hän ei\nollut hetkeäkään ajatellut näin hämmästyttävää mahdollisuutta ja se\ntuli hänelle aivan odottamatta. Hän hillitsi kuitenkin itsensä. Ei\nollut olemassa mitään, joka todistaisi, että tämä olisi sama keppi\njonka hän oli nähnyt Gaston Sauveraudin kädessä, ja jota tällä oli\ntapana käyttää.\n\n\"Minulla on toinen puolikas mukanani\", sanoi prefekti vastaukseksi\nlausumattomaan väitteeseen. \"Varasalapoliisipäällikkö Weber otti sen\nylös bulevardi Richard-Wallacelta. Tässä se on.\"\n\nHän otti sen esiin päällystakkinsa sisätaskusta ja huomattiin, että\nmolemmat puolikkaat sopivat täydellisesti yhteen.\n\nTuli jälleen hiljaisuus. Perenna oli yhtä neuvoton kuin\nvastustajatkin, hän ei ollut varustautunut kokemaan sellaista\nmasennusta ja nöyryytystä. Hän ei voinut sitä sulattaa. Mutta minkä\nihmetyön kautta oli Gaston Sauveraud näiden kahdenkymmenen minuutin\nkuluessa päässyt hänen taloonsa ja huoneeseensa! Vaikkapa otaksuisi,\nettä rikostoveri asuisi täällä, ei arvoitus olisi sen helpompi\nymmärtää.\n\n\"Tämä tekee tyhjäksi kaikki minun laskelmani\", ajatteli hän, \"ja\ntällä kertaa minut on myyty. Minä saatoin torjua rouva Fauvillen\nsyytöksen ja turkoosijutun. Mutta herra Desmalions ei ikinä\nusko, että tämä on samanlainen koetus, ja että Gaston Sauveraud\non koettanut, samoin kuin Marie Fauvillekin teki, saada minut\nvaarattomaksi järjestämällä niin, että tulisin vangituksi.\"\n\n\"No\", sanoi herra Desmalions kärsimättömästi, \"vastatkaa!\nPuolustautukaa!\"\n\n\"Ei, herra prefekti, se ei hyödytä minua.\"\n\nPrefekti polkaisi lattiaa ja mutisi:\n\n\"Siinä tapauksessa... siinä tapauksessa... koska te tunnustatte...\nkoska...\"\n\nHän pani kätensä ikkunalaudalle varustautuen avaamaan. Vihellys, ja\nsalapoliisit ryntäisivät sisään ja kaikki olisi loppu.\n\n\"Lähetänkö hakemaan tarkastajaa, herra prefekti?\" kysyi don Luis.\n\nHerra Desmalions ei vastannut. Hän lähti ikkunan luota ja alkoi\njälleen kävellä edestakaisin huoneessa. Perennan kummastellessa\nmiksikä hän vielä epäröi, asettui prefekti toisen kerran hänen\neteensä ja sanoi:\n\n\"Ja entäpä jos minä nyt jätän tämän välikohtauksen huomiotta,\ntahi oikeammin sanoen tapahtumana, joka ei voi saattaa teitä\nhuonoon valoon, vaikkakin se epäilemättä todistaa palvelijoittenne\npetollisuutta? Jos minä otan huomioon ne palvelukset, joita olette\nmeille tehneet? Sanalla sanoen, jos annan teidän kulkea vapaana?\"\n\nPerenna ei voinut olla vetämättä suutaan hymyyn. Huolimatta\nkeppijutusta ja huolimatta siitä, että tapaukset olivat näennäisesti\nhäntä vastaan, sai asia, juuri kun kaikki oli menossa hullusti, sen\nkäänteen, jota hän oli alussa ennustanut, ja josta hän oli bulevardi\nSuchetilla kuulustelun aikana Mazerouxille maininnut. He halusivat\nsaada hänen apuaan.\n\n\"Vapaana?\" kysyi hän. \"Ei mitään vakoilua enää? Ei ketään, joka\nseuraisi aina kintereillä?\"\n\n\"Ei ketään\".\n\n\"Ja jos sanomalehtijupakka minun nimeni ympärillä jatkuu, jos\nsanomalehtien erilaisten puheiden ja yhteensattumien kautta onnistuu\nnostaa yleinen mielipide minua vastaan ja minua vastaan vaaditaan\ntoimenpiteitä?\"\n\n\"Niin ei näihin toimenpiteihin ryhdytä.\"\n\n\"Minulla ei siis ole mitään pelättävää?\"\n\n\"Ei mitään\".\n\n\"Suostuuko herra Weber peruuttamaan ennalta muodostamansa mielipiteen\nminusta?\"\n\n\"Hän tulee joka tapauksessa käyttäytymään niinkuin hän tekisi sen,\neikö niin Weber?\"\n\nVarasalapoliisipäällikkö murisi muutamia sanoja, jotka saattoivat\nkäydä suostumuksesta, ja don Luis huudahti heti:\n\n\"Siinä tapauksessa, herra prefekti, olen varmasti saavuttava voiton\nja saavuttava sen virkavallan toivomuksen mukaisesti.\"\n\nKokonaisen odottamattomien tapausten sarjan jälkeen taivutti siis\npoliisi vapaaehtoisesti päänsä don Luis Perennan etevyyden edessä,\ntunnusti kaikki mitä hän oli jo tehnyt, hyväksyi kaiken mitä hän\nvastedes tulisi tekemään, ja päätti sen vuoksi tukea häntä, pyytää\nhänen apuaan ja jättää hänelle niin sanoaksemme asioiden johdon.\n\nSe oli imarteleva kohteliaisuus. Oliko se tarkoitettu ainoastaan\ndon Luis Perennalle? Ja eikö Lupinilla, tuolla pelottavalla,\nvoittamattomalla Lupinilla ollut oikeutta vaatia siitä mitään osaa?\nOliko mahdollista luulla, ettei herra Desmalions sisimmässään\nymmärtänyt, että nuo kaksi olivat sama?\n\nEi mikään prefektin käytöksessä ilmaissut hänen salaisia ajatuksiaan.\nHän esitti don Luis Perennalle erään niitä sopimuksia, joihin poliisi\non usein pakotettu ryhtymään päästäkseen maaliinsa. Sopimus oli tehty\neikä asiasta puhuttu enempää.\n\n\"Haluatteko saada minulta jotakin tietoa?\" kysyi poliisiprefekti.\n\n\"Kyllä, herra prefekti. Sanomalehdet puhuivat jostain muistikirjasta,\njoka löydettiin päällikkö Vérot'n taskusta. Sisälsikö se jonkun\njohtolangan?\"\n\n\"Ei. Yksityisiä muistiinpanoja, maksulistoja, siinä oli kaikki.\nOdottakaa, nyt muistan. Sitäpaitsi oli erään naisen valokuva, josta\nen ole onnistunut saamaan mitään tietoja. Luulen muuten ettei sillä\nole mitään tekemistä tämän asian kanssa, enkä ole lähettänyt sitä\nsanomalehtiin. Tässä se on.\"\n\nPerenna otti prefektin ojentaman valokuvan ja hätkähti; se ei\nvälttänyt prefektin huomiota.\n\n\"Tunnetteko naisen?\"\n\n\"En, en, herra prefekti. Aluksi minusta näytti, mutta ei, se oli vain\nyhdennäköisyys... jonka minä tarkistan, jos tahdotte jättää minulle\nkuvan täksi illaksi.\"\n\n\"Kyllä, täksi illaksi. Kun olette käyttäneet sitä, niin jättäkää se\nkomisario Mazerouxille, jolle minä annan määräyksen työskennellä\nkanssanne Mornington-jutussa.\"\n\nKeskustelu oli loppunut. Prefekti meni. Don Luis seurasi häntä\novelle. Kun herra Desmalions aikoi laskeutua alas portaita, kääntyi\nhän ja sanoi tyynesti:\n\n\"Te pelastitte aamulla henkeni. Jos ei teitä olisi ollut, olisi tuo\nlurjus Sauveraud...\"\n\n\"Oh, herra prefekti...\" sanoi don Luis vastustaen.\n\n\"Niin, minä tiedän, että teillä on tapana tehdä sellaisia tekoja.\nTeidän on kuitenkin otettava vastaan kiitokseni.\"\n\nJa poliisiprefekti teki kumarruksen kuin olisi hän kumartanut don\nLuis Perennan, espanjalaisen aatelismiehen ja muukalaislegioonan\nsankarin edessä. Weber sitävastoin pisti molemmat kätensä\nhousuntaskuihin ja meni ohi sellaisin ilmein kuin verikoira ja heitti\nviholliseensa katseen täynnä mitä syvintä vihaa.\n\n\"Peijakas\", ajatteli don Luis, \"siinä on lurjus, joka ei laukaise\nohi, kun hän saa tilaisuuden ampua minua.\"\n\nHän katsoi ulos ikkunasta ja näki herra Desmalionsin auton vierivän\npois. Salapoliisit kokoontuivat päällikön taa ja lähtivät place du\nPalais-Bourbonilta. Piiritys oli lakkautettu.\n\n\"Ja nyt toimeen!\" sanoi don Luis. \"Käteni ovat vapaat ja me panemme\nvauhtia koneistoon.\"\n\nHän soitti palvelijaa.\n\n\"Tarjoa aamiainen ja pyydä neiti Levasseuria tulemaan sen jälkeen,\nhaluan puhella hänen kanssaan.\"\n\nHän meni ruokasaliin ja istuutui; valokuvan, jonka herra Desmalions\noli hänelle antanut, hän asetti eteensä ja tarkasteli sitä\nhuolellisesti. Se oli vähän haalistunut ja kulunut, jommoiseksi\nvalokuvat helposti tulevat kun ne ovat lompakossa tahi paperien\njoukossa, mutta kuva oli aivan selvä. Siinä oli kaunis, nuori nainen\nseurustelupuvussa paljain olkapäin ja käsivarsin, hymyilevin kasvoin;\nhiuksissa oli kukkia.\n\n\"Neiti Levasseur\", sanoi hän. \"Onko tämä mahdollista?\"\n\nKuvan yhdessä kulmassa oli puoleksi poiskulunut, tuskin huomattava\nkirjoitus. Hän tavasi siitä \"Florence\", todennäköisesti tytön nimi.\nJa hän toisti:\n\n\"Neiti Levasseur, Florence Levasseur... kuinka on hänen kuvansa\njoutunut päällikkö Vérot'n taskukirjaan? Ja mitä yhteyttä on\nunkarilaisen kreivin lukijattaren ja tämän seikkailun välillä?\"\n\nHän muisti tapahtuman rautaesiripusta. Hän muisti Echo de\nFrancen kirjoituksen, johon hän oli löytänyt käsikirjoituksen\nomalta pihaltaan. Ennenkaikkea ajatteli hän katkennutta keppiä\ntyöhuoneessa. Ja koko ajan koettaessaan selvittää näitä asianhaaroja,\nponnistellessaan käsittääkseen mitä osaa neiti Levasseur oli\nnäytellyt, oli hänen katseensa suunnattu valokuvaan ja hän tarkasteli\nsuun kaunista muotoa, sen ihastuttavaa hymyilyä, kaulan miellyttävää\nkaarretta ja olkapäiden ihania piirteitä.\n\nOvi avattiin äkkiä ja neiti Levasseur syöksyi huoneeseen. Perenna,\njoka oli lähettänyt palvelijan pois, vei huulilleen lasin vettä,\njonka hän oli juuri kaatanut. Neiti Levasseur juoksi esiin, tarttui\nhänen käsivarteensa, tempasi lasin ja heitti sen matolle, niin että\nse meni pirstaleiksi.\n\n\"Oletteko juonut siitä?\" läähätti hän puoleksi tukahtuneella äänellä.\n\nPerenna vastasi:\n\n\"En, en vielä. Miksi sitä kysytte?\"\n\nNeiti sopersi:\n\n\"Vesi tässä astiassa... vesi...\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"On myrkytetty.\"\n\nPerenna hyppäsi tuolilta ja tarttui hänen käsivarteensa.\n\n\"Mitä se merkitsee? Myrkytetty? Oletteko varma siitä? Vastatkaa!\"\n\nHuolimatta tavallisesta itsehallinnastaan oli hän todellakin levoton.\nTuntien sen myrkyn hirveän vaikutuksen, jota hänen vastustajansa\nkäytti ja muistaen Vérot'n, Hippolyte Fauvillen ja hänen poikansa\nruumiit, hän tiesi, että vaikkakin oli karaistu kestämään suuria\nmyrkkyannoksia, hän ei kuitenkaan voisi vastustaa tämän aineen\nkuolettavaa vaikutusta.\n\nTyttö vaikeni. Don Luis sanoi käskevästi:\n\n\"Vastatkaa minulle! Oletteko varma siitä?\"\n\n\"En... se oli päähänpisto... aavistus... eräät asianhaarat...\"\n\nTuntui kuin olisi hän katunut sanojaan ja nyt koettanut ottaa ne\ntakaisin.\n\n\"Kas niin,\" sanoi Perenna, \"minä haluan tietää totuuden. Ettekö siis\nole varma siitä, että tämä vesi on myrkytetty?\"\n\n\"En... se on mahdollista...\"\n\n\"Mutta aivan äskenhän...\"\n\n\"Minä luulin niin... mutta ei... ei...\"\n\n\"Siitä on helppo vakuuttautua\", sanoi Perenna ja ojensi kätensä\ntarttuakseen vesikannuun.\n\nNeiti Levasseur oli nopeampi, tempasi astian ja iski sen rikki pöydän\nkulmaan.\n\n\"Mitä te teette?\" sanoi don Luis suuttuneena.\n\n\"Minä erehdyin. Ja siihen ei maksa vaivaa kiinnittää huomiota...\"\n\nDon Luis lähti nopeasti ruokasalista. Vesi, jota hänellä oli tapana\njuoda, otettiin vedenpuhdistuskoneesta, joka seisoi tarjoiluhuoneen\npäässä ruokasalista keittiöön päin. Hän juoksi sinne, otti astian\nja täytti sen vedellä puhdistuskoneesta. Sitten meni hän kauemmaksi\nkäytävään ja huusi tallin edessä leikkivää Mirzaa, koiranpentua.\n\n\"Kas tässä\", sanoi hän ja asetti astian sen eteen.\n\nSe alkoi juoda. Mutta äkkiä se jäi seisomaan liikkumattomaksi,\njännitetyin, vapisevin jaloin. Sitten sen koko ruumis rupesi\nvapisemaan. Se päästi kuuluviin vaikeroivan vinkunan, pyörähti pari\nkertaa ja kaatui.\n\n\"Se on kuollut\", sanoi don Luis tunnusteltuaan penikan ruumista.\n\nNeiti Levasseur oli seurannut häntä. Perenna kääntyi häneen ja sanoi\nterävästi:\n\n\"Olitte oikeassa myrkkyyn nähden; te tiesitte sen sangen hyvin. Mistä\nsaitte tietää sen?\"\n\nNeiti Levasseur vastasi:\n\n\"Näin toisen penikan juovan tarjoiluhuoneessa. Se on kuollut. Minä\npuhuin asiasta kuskille ja autonohjaajalle. He ovat tallissa. Ja\nsitten juoksin varoittamaan teitä.\"\n\n\"Siinä tapauksessahan siinä ei ollut mitään epäiltävää. Miksi te\nsanoitte, ettette olleet varma oliko vesi myrkytettyä, sillä...\"\n\nAutonohjaaja ja kuski tulivat ulos tallista. Perenna vei tytön pois\nja sanoi:\n\n\"Meidän on puheltava tästä. Menkäämme teidän huoneeseenne.\"\n\nHe menivät pitkin käytävää jälleen. Tarjoiluhuoneen, vierestä,\nsieltä, missä vedenpuhdistaja oli, lähti toinen käytävä, joka päättyi\neräälle ovelle. Perenna avasi tämän oven. Se johti niihin huoneisiin,\njoissa neiti Levasseur asui.\n\nHe menivät hänen salonkiinsa. Don Luis sulki kaikki ovet.\n\n\"Ja nyt\", sanoi hän päättävästi, \"on teillä ja minulla pieni\ntilinteon hetki\".\n\n\n\n\nVII LUKU\n\nShakespearen teokset, 8 osa\n\n\nKaksi pientä siipirakennusta, polveutuen samalta vanhalta ajalta\nkuin itse talokin, oli äärimmäisenä oikealla ja vasemmalla matalasta\nmuurista, joka erotti pihamaan place du Palais-Bourbonista.\nNämä siipirakennukset olivat yhteydessä päärakennuksen kanssa\nulkorakennusten kautta. Toisella sivulla olivat vaunuhuone, talli\nja autovaja sekä portinvartijan tupa, toisella sivulla pesutupa,\nkeittiöosasto ja se pieni siipirakennus, jossa neiti Levasseur asui.\n\nTämä pieni rakennus muodosti vain yhden asunnon, joka käsitti pimeän\neteisen ja suuren, pääasiallisesti salonkina käytetyn huoneen,\nsamalla kun toinen, makuuhuoneeksi kalustettu huone, oli oikeastaan\nvain alkoovi. Verho peitti vuoteen ja pesulaitteen. Kahden ikkunan\nkautta oli näköala place du Palais Bourbonille.\n\nEnsimmäisen kerran astui don Luis neiti Levasseurin huoneeseen.\nVaikkakin täynnä muita ajatuksia, huomasi hän kuinka hauska se\noli. Se oli sangen yksinkertaisesti kalustettu, muutamia vanhoja\nmahonkituoleja, yksinkertainen empiretyylinen kirjoituspöytä, yhdellä\nraskaalla jalalla varustettu pyöreä pöytä ja muutamia kirjahyllyjä.\nMutta vaaleat liinaiset ikkunaverhot tekivät huoneen iloiseksi.\nSeinillä riippui jäljennöksiä kuuluisien taiteilijoiden tauluista,\naurinkoisia rakennuksia esittäviä piirustuksia, italialaisia\nhuviloita, sisilialaisia temppeleitä...\n\nTyttö seisoi hänen edessään ja oli jälleen saavuttanut tyyneytensä;\nhänen kasvonsa olivat saaneet tuon arvoituksellisen ilmeen, jota\noli niin vaikea selittää, erittäinkin kun hän nyt tarkoituksella\noli ottanut masentuneen ilmeen, joka, sikäli kuin Perenna arvasi,\noli aiottu peittämään hänen kiivaasti kuohuvia tunteitaan, joita\noli vaikea hallita. Hänen silmissään ei näkynyt pelkoa eikä uhmaa.\nNäytti todellakin siltä kuin ei hänellä olisi ollut mitään pelättävää\nselityksien suhteen.\n\nDon Luis oli hetken vaiti. Se oli kummallista ja se suututti häntä,\nmutta hän oli hämillään tämän naisen edessä, jota vastaan hän\nmielessään teki niin vakavia syytöksiä. Ja kun hän ei rohjennut pukea\nniitä sanoiksi, tahi sanoa suoraan, mitä ajatteli, niin hän alkoi:\n\"Te tiedätte, mitä tapahtui talossa tänä aamuna?\"\n\n\"Tänä aamuna?\"\n\n\"Niin, kun olin lopettanut puhelinkeskustelun.\"\n\n\"Kuulin siitä palvelijoilta.\"\n\n\"Ette ennen?\"\n\n\"Kuinka olisin saanut siitä ennen tietää?\"\n\nHän valehteli. Oli mahdotonta, että hän puhui totta. Mutta kuitenkin\noli hän puhunut niin rauhallisesti.\n\nPerenna jatkoi:\n\n\"Selitän teille muutamilla sanoilla mitä tapahtui. Olin juuri\naikeissa jättää puhelinkomeron, kun rautaesirippu, joka on kätketty\nseinän yläosaan, putosi alas. Kun olin vakuuttautunut siitä, etten\nvoinut tehdä mitään, päätin yksinkertaisesti, koska minulla oli\npuhelin käsillä, kutsua erään ystäväni avuksi. Minä soitin majuri\nd'Astrignacille. Hän tuli heti ja päästi minut palvelijan avulla\nulos. Tämänkö te olette kuullut?\"\n\n\"Niin. Minä olin mennyt omiin huoneisiini, joka selittää sen, etten\ntiennyt mitään tapauksesta enkä majuri d'Astrignacin käynnistä.\"\n\n\"Mutta mikäli sain vapaaksi päästyäni tietää, tunsivat kaikki talossa\nolevat palvelijat ja te itsekin rautaesiripun olemassaolon.\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Ja mistä tiesitte sen?\"\n\n\"Kreivi Malonyilta. Hän kertoi minulle, että hänen äidinisänsä äiti,\njoka vallankumouksen aikana asui tässä talossa ja jonka mies joutui\ngiljotiinin uhriksi, oli piileskellyt kolmetoista kuukautta tässä\nkomerossa. Siihen aikaan oli rautaesirippu ollut maalattu seinän\nväriseksi.\"\n\n\"Oli vahinko, ettei minulle asiasta ilmoitettu, sillä näinollen olin\nvähällä tulla surmatuksi.\"\n\nTämä mahdollisuus ei näyttänyt liikuttavan tyttöä, joka sanoi:\n\n\"Olisi parasta tarkastaa koneisto sekä ottaa selko, minkä vuoksi se\noli joutunut epäkuntoon. Kaikki on hyvin vanhaa ja toimii huonosti.\"\n\n\"Koneisto työskentelee erinomaisesti. Olen koettanut sitä.\"\n\n\"Kuka olisi sen tehnyt, jos ei se olisi onneton sattuma?\"\n\n\"Joku vihollinen, jota en tunne.\"\n\n\"Hänet olisi nähty.\"\n\n\"On vain yksi henkilö, joka olisi voinut hänet nähdä: Te itse. Te\nmenitte sattumalta työhuoneen läpi ollessani puhelimessa ja minä\nkuulin teidän huudahtavan kauhusta, kun te kuulitte uutisen rouva\nFauvillesta.\"\n\n\"Niin, minä tulin niin liikutetuksi. Minun tuli häntä sääli, olkoonpa\nhän syyllinen tahi syytön.\"\n\n\"Ja kun te olitte käytävässä, niin että saatoitte painaa vieteriä\nkädellä, ei rikollisen läsnäolon olisi pitänyt välttää huomiotanne.\"\n\nTyttö ei laskenut alas katsettaan. Kevyt puna levisi hänen\nkasvoilleen ja hän sanoi:\n\n\"Minun olisi pitänyt kohdata hänet, sillä mikäli käsitän, menin minä\nulos muutamia sekunteja ennen tapahtumaa.\"\n\n\"Aivan niin. Mutta kummallisinta ja epätodenmukaisinta on, että te\nette kuulleet putoavan raudan räminää, ettekä huutoani ja sitä melua,\njonka aiheutin.\"\n\n\"Minä olin kai sulkenut jo välioven. En kuullut mitään.\"\n\n\"Silloin on minun otaksuttava, että joku oli piiloutunut\ntyöhuoneeseeni sillä hetkellä, ja että tämä henkilö on liitossa\nniiden roistojen kanssa, jotka tekivät molemmat murhat bulevardi\nSuchetilla, sillä poliisiprefekti on äskettäin minun sohvanpielukseni\nalta löytänyt kepinpuolikkaan, joka kuului eräälle näistä roistoista.\"\n\nTyttö näytti hyvin kummastuneelta. Tämä uusi tapahtuma näytti\ntodellakin olevan hänelle tuntematon. Perenna lähestyi häntä, katsoi\nhäntä suoraan silmiin ja sanoi:\n\n\"Teidän täytyy ainakin myöntää, että tämä on kummallista.\"\n\n\"Mikä sitten?\"\n\n\"Tämä minua vastaan suunnattu sarja tapahtumia: eilen Echo de Francen\nkirjoituksen käsikirjoitus; tänä aamuna ensiksi rautaesirippu,\njoka putosi juuri kun minun piti astua sen alitse, sitten kepin\nlöytäminen, ja nyt myrkytetty juomavesi.\"\n\nTyttö nyökkäsi ja mutisi:\n\n\"Niin, niin... siinä on joukko tosiasioita...\"\n\n\"Niin merkityksellinen rivi tosiasioita\", sanoi Perenna, \"että ne\npoistavat epäilyksen varjonkin. Olen aivan varma siitä, että juuri\nminun rohkein ja häikäilemättömin viholliseni hoitaa täällä peliään.\nHänen läsnäolonsa on todistettu. Hän on valmis toimimaan millä\nhetkellä tahansa. Hänen tarkoituksensa on selvä. Tuon nimettömän\nkirjoituksen ja kepinpuolikkaan kautta hän tahtoi saada minut huonoon\nvaloon ja vangituksi. Rautaesiripun pudottamisella hän tahtoi tappaa\nminut, tahi ainakin pitää suljettuna sisälle muutaman tunnin. Ja\nnyt sitten myrkky, salakavala myrkky, joka tappaa hiljaisuudessa...\ntänään sekoitettiin juomaveteeni myrkkyä, huomenna ehkä ruokaani.\nSitten tulee veitsi, revolveri ja nuora, mikä hyvänsä, kunnes\nminä katoan, sillä sitä he juuri haluavat, päästä minusta. Minä\nolen vastustaja, minä olen mies, jota he pelkäävät; se mies, joka\neräänä päivänä paljastaa salaisuuden ja pistää miljoonat, joita he\nkärkkyvät, taskuunsa. Minä vartioin Mornington-perintöä. Nyt on minun\nvuoroni kärsiä. Neljä uhria on jo kuollut. Minusta tulee viides. Niin\non Gaston Sauveraud päättänyt, Gaston Sauveraud tahi joku muu, joka\nhoitaa asioita. Ja rikostoveri on täällä, tässä talossa, kaikkien\nkeskellä, minun vieressäni. Hän pysyttelee takana ja vaanii minua.\nHän seuraa jokaista askeltani. Hän elää minun varjossani. Hän odottaa\nsopivaa tilaisuutta ja paikkaa iskeäkseen. Mutta nyt olen saanut\nsiitä kyllikseni. Minä haluan tietää ja minä saan tietää kuka hän on.\"\n\nTyttö oli vetäytynyt hiukan taapäin ja seisoi nojaten pyöreään\npöytään. Perenna otti vielä askeleen eteenpäin ja silmät yhä\nkiinnitettyinä tytön liikkumattomiin kasvoihin, tarkastaen\npienintäkin levottomuuden tahi pelon merkkiä, toisti hän vielä\nkiivaammin:\n\n\"Kuka on rikostoveri? Kuka tässä talossa on vannonut ottavansa\nminulta hengen?\"\n\n\"En tiedä\", sanoi tyttö, \"en tiedä... Ehkä se ei ole mikään\nsalajuoni, niinkuin luulette, vaan ainoastaan joukko yhteensattuneita\nasianhaaroja...\"\n\nPerenna tunsi halua sanoa hänelle sillä sievistelemättömällä tavalla,\njolla hänen oli tapana puhutella vihollisiaan:\n\n\"Te valehtelette, pikku ystävä, te valehtelette. Rikostoveri olette\nte itse, kaunottareni. Te yksin tunsitte puhelinkeskusteluni\nMazerouxin kanssa, te yksin saatoitte mennä auttamaan Gaston\nSauveraudia, odottaa häntä autossa ja sopia hänen kanssaan tänne\ntulosta kepinpuolikkaan kanssa. Te se olette, joka haluatte tappaa\nminut, jostakin syystä, jota en tunne. Se käsi, joka uhkaa minua\npimeydessä, on teidän.\"\n\nMutta hänen oli mahdoton käyttäytyä tyttöä kohtaan sillä tavoin ja\nhän oli niin katkeroitunut, kun ei voinut ilmaista vakaumustaan, että\nhän tarttui tytön käteen, puristi sitä kovasti samalla kun hänen\nilmeensä syytti tätä terävämmin kuin mitkään sanat.\n\nHän hillitsi itsensä ja päästi otteensa. Tyttö vapautui nopealla\nliikkeellä, joka todisti vastenmielisyyttä ja vihaa. Don Luis sanoi:\n\n\"Hyvä on. Minä kuulustelen palvelijoita. Jos niin vaaditaan, niin\nerotan ne, joita epäilen.\"\n\n\"Ei, älkää tehkö sitä\", pyysi tyttö innokkaasti. \"Sitä ette saa\ntehdä. Minä tunnen heidät kaikki.\"\n\nTahtoiko hän puolustaa heitä? Tunsiko hän omantunnonvaivoja siinä\nsilmänräpäyksessä, kun hänen itsepäisyytensä ja valheellisuutensa\nantoivat aihetta palvelijajoukon uhraamiseen, joiden käytöksen\nhän tiesi olevan yläpuolella kaiken epäilyksen! Don Luis sai\nsen vaikutuksen, että katse, jonka tyttö heitti häneen, sisälsi\nvetoamisen hänen myötätuntoonsa. Myötätuntoa kenelle? Toisilleko vai\nitselleen?\n\nHe olivat vaiti pitkän aikaa. Don Luis seisoi muutamia askeleita\nhänestä ja ajatteli valokuvaa kummastuen huomatessaan alkuperäisessä\nlöytävänsä kaikki kuvan kauneudet, kaiken sen kauneuden, johon hän\nei tähän saakka ollut kiinnittänyt huomiota, mutta joka nyt pisti\nsilmiin kuin ilmestys. Kultaiset hiukset säteilivät loistolla,\njota hän ei milloinkaan ollut nähnyt. Suun ympärillä oli kenties\nvähemmän onnellinen ilme, melkein katkera piirre, mutta sillä oli\njoka tapauksessa jäljellä muotonsa. Leuan piirteet, viehkeä kaula,\njoka kohosi yli liinakauluksen, olkapäiden muodot, kaikki oli\nihastuttavaa, ylhäistä, puoleensavetävää. Oliko mahdollista, että\ntämä nainen oli murhaaja, myrkynsekoittajatar?\n\nPerenna sanoi:\n\n\"Olen unohtanut etunimen, jonka ilmoititte. Mutta se nimi ei ollut\noikea.\"\n\n\"Kyllä, se oli.\"\n\n\"Teidän nimenne on Florence... Florence Levasseur.\"\n\nTyttö säpsähti.\n\n\"Mitä? Kuka on sanonut sen teille? Florence? Mistä te sen tiedätte?\"\n\n\"Tässä on valokuva... teidän nimellänne varustettu. Sitä voi tuskin\nlukea.\"\n\n\"Oh --!\" sanoi hän kauhistuneesti saadessaan nähdä kuvan. \"En voi\nsitä uskoa. Mistä tämä tulee? Mistä te olette sen saaneet?\" Ja äkkiä\nhän jatkoi: \"Poliisiprefekti antoi sen teille, eikö niin? Niin, hän\nse oli, siitä olen varma. Olen varma, että tämä valokuva on aiottu\ntodistamaan minun henkilöllisyyteni, ja että he vainoavat minua,\nminua myöskin... Ja se olette jälleen te, jälleen te...\"\n\n\"Älkää olko peloissanne,\" sanoi Perenna. \"Tarvitaan vain pieni\nkorjaus ja kasvot tulevat tuntemattomiksi. Minä pidän siitä huolen.\nÄlkää olko peloissanne.\"\n\nTyttö ei enää kuullut häntä, vaan tarkasteli hellittämättä valokuvaa\nja mutisi:\n\n\"Olin kaksikymmenvuotias... asuin Italiassa... oh, Jumalani, kuinka\nonnellinen olin sinä päivänä, kun tämä valokuva otettiin! Ja kuinka\niloinen olinkaan saadessani nähdä kuvani! Luulin siihen aikaan\nolevani kaunis. Ja sitten valokuva katosi. Se varastettiin minulta\nyhdessä muiden esineiden kera, jotka minulta siihen aikaan vietiin...\"\n\nHän hiljensi vielä enemmän ääntään ja lausui nimensä ikäänkuin olisi\npuhunut toiselle naiselle, onnettomalle ystävälle:\n\n\"Florence... Florence...\"\n\nKyyneleet virtasivat pitkin hänen kasvojaan.\n\n\"Hän ei ole niitä, jotka murhaavat\", ajatteli Luis. \"En voi uskoa\nhänen olevan kanssarikollisen. Ja kuitenkin... kuitenkin...\"\n\nHän meni yli lattian ikkunan luota ovelle. Italialainen maaseutu\nseinällä kiinnitti hänen huomiotaan. Sitten luki hän hyllyllä olevien\nkirjojen nimiä. Siinä oli ranskalaisia ja ulkomaalaisia teoksia,\nromaaneja, näytelmäkappaleita, esseitä ja runokokoelmia, jotka\ntodistivat hienostuneesta ja monipuolisesta mausta. Hän näki Racinen\nDanten vieressä, Stendhalin Edgar Allan Poen vieressä, Montaignen\nGoethen ja Vergiliuksen välissä. Ja sillä selvänäköisyydellä,\njoka saattoi hänet mistä esinekokoelmasta hyvänsä huomaamaan\nyksityisseikkoja, jotka eivät satu kenen tahansa silmään, näki hän,\nettä eräs Shakespearen englantilaisen painoksen osista ei näyttänyt\naivan samanlaiselta kuin muut. Sen punaisessa nahkaselässä oli jotain\nerikoista, jotain jäykkää, siinä ei ollut noita hienoja rakoja ja\nraitoja, jotka todistavat, että kirjaa on usein käytetty. Se oli\nkahdeksas osa. Hän otti sen käteensä niin hiljaa ja varovaisesti kuin\nsaattoi.\n\nHän ei ollut erehtynyt. Kirja oli säiliö, jonkunlainen ontto rasia,\njota saattoi käyttää piilopaikkana ja sen sisällä oli tavallista\nkirjepaperia, erilaisia kirjekuoria sekä muutamia arkkeja viivattua\npaperia, kaikki samaa suuruutta.\n\nHänen silmiinsä pisti heti viivatun paperin muoto. Hän muisti\npaperin, jolle Echo de Francen kirjoituksen käsikirjoitus oli\nkirjoitettu. Viivaus oli sama; suuruus ja muotokin näyttivät olevan\nsamat.\n\nKatsoessaan lehtiä näki hän viimeistä edellisellä lehdellä kiireesti\nlyijykynällä kirjoitettuja numeroita ja sanoja.\n\nHän luki:\n\n    '_Bulevardi Suchet_\n\n    Ensimmäinen kirje. Yöllä 15. huhtikuuta.\n\n    Toinen. Yöllä 25. päivä.\n\n    Kolmas ja neljäs. Yöllä 5. ja 15. toukokuuta.\n\n    Viides ja räjähdys. Yöllä 25. toukokuuta.'\n\nHän huomasi heti, että ensimmäisen yön määräaika oli juuri tämä\npäivä ja sitten, että nämä määräajat seurasivat toisiaan kymmenen\npäivän väliajoilla. Hän pani myöskin merkille tämän käsialan ja\nkäsikirjoituksen yhtäläisyyden.\n\nSanomalehtikäsikirjoitus oli muistiinpanokirjassa hänen taskussaan.\nHän saattoi siis verrata molempien käsialojen yhtäläisyyttä ja\nmolempia viivattuja papereita. Hän otti muistikirjansa ja avasi sen,\nsiellä ei ollut käsikirjoitusta.\n\n\"Oh, peijakas,\" mutisi hän, \"tämä menee jo liian pitkälle!\"\n\nNyt muisti hän selvästi, että soittaessaan puhelimella Mazerouxille\noli muistikirja hänen päällystakkinsa taskussa, jonka hän oli\nasettanut puhelinkomeron ulkopuolelle. Samalla hetkellä oli neiti\nLevasseur ilman erikoista asiaa liikuskellut hänen työhuoneessaan.\nMitä hän teki siellä?\n\n\"Oh, minkälainen näyttelijätär!\" ajatteli Perenna katkeroituneena.\n\"Hän vaani minua. Hänen kyyneleensä, hänen rehellinen ilmeensä,\nhänen hellät muistonsa... kaikki on teeskentelyä. Hän kuuluu samaan\nluokkaan kuin Marie Fauville ja Gaston Sauveraud. Samoin kuin hekin\non hän täydellinen näyttelijätär pienimmästä eleestään viattoman\näänensä heikoimpaan vivahdukseen asti.\"\n\nHän aikoi ryhtyä suoraan asiaan ja paljastaa tytön. Tällä kertaa\noli todistus eittämätön. Peläten kuulustelua, joka saattoi käydä\nvaaralliseksi, oli tyttö anastanut häneltä käsikirjoituksen. Miten\nsaattoikaan Perenna tästä hetkestä alkaen olla epäilemättä, ettei\ntyttö ollut niiden rikostoveri, jotka hoitivat Mornington-juttua\nja koettivat raivata don Luisin tieltään? Eikö ollut kaikki syy\nuskoa, että tyttö oli tämän kauhean liiton johtaja auttaen sitä\nhäikäilemättömyydellään ja älyllään saavuttamaan asettamansa maalin?\n\nSillä hänhän oli vapaa, täydellisesti vapaa toimimaan ja liikkumaan.\nOli mahdollista, että hän oli ottanut osaa murhiin, ehkäpä myrkyn oli\njuuri ruiskuttanut tämä kaunis valkoinen käsi, joka siveli kultaisia\nhiuksia.\n\nPerennaa värisytti. Hän oli pistänyt paperin takaisin kirjaan, pannut\nsen paikoilleen ja meni nyt tytön luo. Äkkiä kiinnitti hän huomiota\ntämän kasvojen alaosaan, leuan muotoon. Hän ponnisteli saadakseen\nsen selville poskien pyöreyden ja huulten viehkeyden alta. Melkein\nvastoin tahtoaan, levottomuudella ja kiduttavalla uteliaisuudella\ntuijotti hän herkeämättä tyttöön valmiina väkivalloin avaamaan nuo\nsuljetut huulet ja etsimään vastausta pelottavaan arvoitukseen,\njoka kohosi hänen eteensä. Nämä hampaat, nämä hampaat, joita hän\nei nähnyt, eivätkö ne olleet samat hampaat, jotka olivat jättäneet\npaljastavat merkkinsä hedelmään. Kummat olivat tiikerinhampaat,\npetoeläimen hampaat: nämä vaiko Marie Fauvillen?\n\nSe oli mieletön otaksuma, koska jäljet oli todettu Marie Fauvillen\ntekemiksi. Mutta otaksuman mielettömyys ei ollut riittävä syy sen\nhylkäämiseksi.\n\nItse kummastuneena tunteista, jotka liikkuivat hänessä ja peloissaan\npaljastaa itsensä, katsoi hän parhaaksi keskeyttää keskustelun, meni\ntytön luo ja sanoi käskevästi:\n\n\"Haluan, että kaikki palvelijat talossa erotetaan. Antakaa heille\npalkkansa, maksakaa heille haluamansa vahingonkorvaus ja järjestäkää\nniin, että he lähtevät tänään. Toinen palvelijakunta tulee tänä\niltana. Teidän on otettava se vastaan.\"\n\nTyttö ei vastannut. Perenna meni, mukanaan kiusallinen tunne,\nsama, joka oli ollut luonteenomainen koko hänen keskustelulleen\nFlorencen kanssa. Ilma heidän välillään oli raskas ja painostava.\nHeidän sanansa eivät näyttäneet ilmaisevan kummankaan ajatuksia ja\nheidän käytöksensä ei ollut lausuttujen sanojen mukainen. Eivätkö\nasianhaarat vaatineet, että myöskin neiti Levasseur erotettaisiin\nheti? Mutta sitä ei don Luis edes ajatellut.\n\nHän palasi työhuoneeseensa, soitti Mazerouxille ja sanoi matalalla\näänellä, niin ettei sitä voinut kuulla viereiseen huoneeseen:\n\n\"Tekö se olette, Mazeroux?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Onko prefekti määrännyt teidät minun käytettäväkseni?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Sanokaa hänelle sitten, että minä olen erottanut kaikki palvelijani\nja antanut teille luettelon heidän nimistään ja jättänyt\ntehtäväksenne pitää heitä tarkasti silmällä. Heidän joukostaan on\nmeidän etsittävä Gaston Sauveraudin rikostoveri. Vielä eräs asia:\npyytäkää prefektiä antamaan teille ja minulle lupa viettää tämä yö\nHippolyte Fauvillen asunnossa.\"\n\n\"Hulluutta! Bulevardi Suchet'n talossa?\"\n\n\"Niin. Minulla on syytä luulla, että jotain tapahtuu siellä.\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Sitä en tiedä. Mutta jotain ehdottomasti tapahtuu. Ja haluan\nvälttämättömästi olla siellä läsnä. Onko asia päätetty?\"\n\n\"On, isäntä. Jos ette saa minulta kieltoa, kohtaan teidät kello\nyhdeksän illalla bulevardi Suchetilla.\"\n\nPerenna ei enää sinä päivänä tarvinnut neiti Levasseuria. Hän meni\niltapäivän kuluessa ulos ja kävi välitystoimistossa, jossa valitsi\nmuutamia palvelijoita, autonajajan, kuskin, tarjoilijan, kokin jne.\nSitten meni hän valokuvaamoon otattamaan neiti Levasseurin kuvasta\nuuden kopion. Don Luis valmisti sen itse ja muutti siten, ettei\npoliisiprefekti huomaisi piirteiden tulleen vaihdetuiksi toisiin.\n\nHän söi päivällistä ravintolassa ja kello yhdeksän tapasi hän\nMazerouxin bulevardi Suchetilla.\n\nFauvillen murhan jälkeen oli talo ollut portinvahdin hoidossa. Kaikki\nhuoneet ja lukot olivat sinetöidyt paitsi työhuoneen sisin osa, johon\npoliisilla oli avaimet ja lupa tehdä siellä tutkimuksia.\n\n\"No, Alexandre, poikaseni\", huudahti don Luis kun he olivat\nistuutuneet, \"mitä sanotte tästä? On sangen jännittävää olla jälleen\ntäällä, eikö niin? Mutta tällä kertaa ei mitään ovisulkuja, ei\nmitään vartijoita, kuuletteko. Jos jotain tapahtuu yöllä 15 päivänä\nhuhtikuuta, emme me aseta mitään esteitä ystävillemme. Heillä on\noleva täysin vapaa pääsy. Tällä kertaa he ovat tervetulleita.\"\n\nVaikkakin hän laski pilaa, oli hän kuitenkin, kuten itse sanoi,\nomituisen jännittynyt muistaessaan molemmat rikokset, joita ei\noltu voitu estää; hän näki lakkaamatta edessään molemmat ruumiit.\nHän tunsi myöskin eräänlaista sääliä muistaessaan säälimätöntä\nkaksintaisteluaan rouva Fauvillen kanssa, hänen epätoivoaan ja\nvangitsemistaan.\n\n\"Kertokaa minulle rouva Fauvillesta\", sanoi hän Mazerouxille. \"Hän\nkoetti siis ottaa itseltään hengen?\"\n\n\"Niin\", sanoi Mazeroux, \"perusteellisesti, vaikkakin tavalla, jonka\non täytynyt herättää hänessä vastenmielisyyttä. Hän yritti hirttäytyä\nyhteenliitettyihin liinavaatekappaleisiin, joita oli repinyt\nlakanoistaan ja alusvaatteistaan. Hänet täytyi palauttaa henkiin\nkeinotekoisella hengityksellä. Nyt hänellä ei ole vaaraa, mutta häntä\nei jätetä milloinkaan yksin, sillä hän vannoo kuitenkin tekevänsä\nitsemurhan.\"\n\n\"Eikö hän ole tehnyt mitään tunnustusta?\"\n\n\"Ei, hän vakuuttaa yhä viattomuuttaan.\"\n\n\"Ja mitä luulevat prefekti ja yleinen syyttäjä?\"\n\n\"Miksikä he muuttaisivat käsitystään? Tutkimus vahvistaa jok'ainoan\nhäntä vastaan tehdyn syytöksen, ja on tullut kiistämättömästi\ntodistetuksi, että vain hän on voinut purra omenaan ja tehnyt sen\nyhdentoista illalla ja seitsemän välillä aamulla. Omenassa on hänen\nhampaidensa jäljet. Haluatteko väittää, että löytyy kahdet leuat\nmaailmassa, jotka voivat tehdä juuri samanlaiset merkit?\"\n\n\"En, en\", sanoi don Luis, joka ajatteli Florencea.\n\n\"En, siitä todisteesta emme voi väitellä. Meillä on tässä päivänselvä\ntosiasia ja jäljet ovat melkein samanarvoiset kuin teossa tapaaminen.\nMutta kuinka voi kaiken tämän tapahtuessa selittää, että eräs\nhenkilö...\"\n\n\"Mikä henkilö?\"\n\n\"Oh, se on vain päähänpisto, josta en voi päästä. Sitäpaitsi on tässä\nkaikessa niin paljon luonnotonta, sellaisia kummallisia aukkoja\nja yhteensattuneita asianhaaroja, että minä en rohkene luottaa\nolettamukseen, jonka todellisuus voi huomenna kumota.\"\n\nHe jatkoivat keskustelua hetken hiljaisella äänellä ja tarkastelivat\nasiaa joka puolelta.\n\nKeskiyöllä he kiersivät sähkön sammuksiin ja sopivat vuoroon\nnukkumisesta.\n\nJa tunnit kuluivat samalla tavalla kuin heidän viimeksikin\nvalvoessaan, samat myöhästyneiden autojen ja vaunujen äänet, samat\njunanvihellykset ja sama hiljaisuus.\n\n\"Olenko ehkä erehtynyt?\" ihmetteli Perenna \"Saattoiko tuo johtolanka\nShakespearen teoksessa merkitä jotain muuta? Tahi tarkoittiko se\ntapahtumia viime vuonna samaan aikaan?\"\n\nKaikesta huolimatta tunsi hän kummallista levottomuutta, kun\npäivänvalo alkoi tunkeutua puoleksi suljettujen verhojen kautta\nsisään. Ei neljätoista päivää takaperinkään mikään ollut häntä\nvaroittanut että jotain oli tapahtunut ja kuitenkin oli hänellä\nherätessään edessään kaksi uhria.\n\nKello seitsemän hän huusi:\n\n\"Alexandre!\"\n\n\"Mikä on?\"\n\n\"Te ette ole kuollut?\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitatte? Kuollut? En, miksikä sitä olisin?\"\n\n\"Aivanko varmasti?\"\n\n\"Te olette leikkisä! Miksikä ette ole itse kuollut?\"\n\n\"Oh, pian tulee minun vuoroni. Kiitos roistojen älyn, ei ole mitään\nsyytä, jonka vuoksi minä yhä voisin välttää niitä.\"\n\nHe odottivat vielä tunnin. Sitten avasi Perenna ikkunan ja työnsi\nsyrjään verhon.\n\n\"Niin, Alexandre, te ette ole ehkä kuollut, mutta kovin viheriäiseltä\nte näytätte.\"\n\nMazeroux nauroi pakoitetusti.\n\n\"Niin, tunnustan, että minulla oli vaikea olo valvoessani, kun te\nnukuitte.\"\n\n\"Olitteko peloissanne?\"\n\n\"Sydänjuuriin saakka. Ajattelin koko ajan, että jotain tapahtuisi.\nMutta ette tekään näytä siltä kuin olisi teillä ollut hauskaa.\nOlitteko te myöskin...\"\n\nHän keskeytti, sillä hän näki Don Luisin katseessa pohjatonta\nkummastusta.\n\n\"Mikä nyt on?\" hän kysyi.\n\n\"Katsokaa... pöydällä... kirje...\"\n\nHän katsoi. Kirjoituspöydällä oli kirje, jonka kulmat olivat\nrikkoutuneet ja he näkivät osoitteen, leiman ja postimerkin.\n\n\"Oletteko pannut sen siihen, Alexandre?\"\n\n\"Laskette leikkiä. Te tiedätte kyllä ettei kukaan muu kuin te itse\nole voinut panna sitä siihen.\"\n\n\"Ei kukaan muu kuin minä ole voinut sitä tehdä... ja kuitenkaan se en\nole minä.\"\n\n\"Mutta silloinhan...\"\n\nDon Luis otti kirjeen ja tutkiessaan sitä huomasi, että osoite ja\npostimerkit olivat raaputetut pois, niin että oli mahdoton nähdä\nkirjeensaajan nimeä tahi asuinpaikkaa, mutta lähetyspaikka ja -aika\nolivat selvät, Pariisi 4. tammikuuta 1919 --.\n\n\"Kirje on siis kolme ja puoli kuukautta vanha,\" sanoi don Luis.\n\nHän tutki nyt kirjeen sisällön. Se sisälsi tusinan verran rivejä ja\nhän huudahti heti:\n\n\"Hippolyte Fauvillen allekirjoitus!\"\n\n\"Ja hänen käsialansa\", huomautti Mazeroux. \"Sen näin heti. Siitä ei\nvoi erehtyä. Mitä tämä merkitsee? Hippolyte Fauvillen kolme kuukautta\nennen kuolemaansa kirjoittama kirje?\"\n\nPerenna luki ääneen:\n\n    'Rakas vanha ystäväni!\n\n    Valitettavasti voin vain vahvistaa mitä sinulle äskettäin\n    kirjoitin, salajuoni kutoutuu ympärilleni. En tiedä vielä mikä\n    on heidän suunnitelmansa ja vielä vähemmin kuinka he aikoivat\n    sen toteuttaa, mutta kaikki varmistaa minua siitä, että loppu\n    on lähellä. Luen sen naisen silmistä. Hän katsoo minuun joskus\n    niin ihmeellisesti!\n\n    Oh, sellainen häpeä! Kuka olisi voinut uskoa hänen kykenevän\n    sellaiseen?\n\n    Rakas ystäväni, olen hyvin onneton ihminen.'\n\n\"Ja tämän on allekirjoittanut Hippolyte Fauville\", jatkoi Mazeroux,\n\"ja minä vakuutan, että se on todellakin hänen käsialaansa,\nkirjoitettu neljäntenä päivänä tammikuuta tänä vuonna eräälle\nystävälle, jonka nimeä emme tiedä, vaikkakin nuuskimme sen jostain\nselville, sen vannon. Ja tämä ystävä on antava meille tarvitsemamme\ntodistukset.\"\n\nMazeroux kiihottui.\n\n\"Todistus! Sitähän emme tarvitse! Sehän meillä on. Herra Fauville\nitse antaa sen meille! 'Loppu on lähellä, luen sen hänen silmistään!'\n'Hänen' tarkoittaa Marie Fauvilleä ja miehen todistus vahvistaa\nkaiken mitä me tiedämme rouvasta. Mitä te sanotte?\"\n\n\"Olette oikeassa\", vastasi Perenna tuumivasti, \"te olette oikeassa,\nkirje on ratkaiseva. Mutta...\"\n\n\"Mutta... mitä?\"\n\n\"Kuka peijakas on tuonut sen tänne? Jonkun on täytynyt olla yöllä\nhuoneessa meidän täällä ollessamme. Onko se mahdollista? Olisimmehan\nsen kuulleet. Se se on, joka tekee minut hölmistyneeksi.\"\n\n\"Niin, näyttää siltä...\"\n\n\"Neljätoista päivää sitten oli kyllin ihmeellistä. Mutta silloin\nolimme eteisessä, ulkopuolella, heidän askaroidessaan sisällä.\nTällä kertaa olimme molemmat täällä, aivan lähellä pöytää. Ja tältä\npöydältä, jossa ei illalla ollut pienintäkään paperilappua, löydämme\naamulla kirjeen.\"\n\n\"Emme tutki kauempaa\", jatkoi Perenna, \"se ei hyödytä mitään. Menkää\nkirjeen kanssa poliisiprefektin luo, kertokaa hänelle kuinka olemme\nviettäneet yön ja pyytäkää häneltä lupa meille molemmille tulla\ntänne yöllä 25 päivänä huhtikuuta. Sinä yönä tulee uusi yllätys ja\nminä kuolen kärsimättömyydestä saada tietää, saammeko silloin uuden\nkirjeen jonkun 'hengen' kautta.\"\n\nHe sulkivat ovet ja lähtivät talosta.\n\nHeidän mennessään oikealle, La Muettelle saadakseen auton, sattui don\nLuis kääntämään päätään kun he tulivat Suchet bulevardin päähän. Eräs\nmies ajoi ohi polkupyörällä. Don Luis ehti ainoastaan hämärästi nähdä\nsileäksi ajetut kasvot ja säihkyvät silmät, jotka olivat suunnatut\nhäneen.\n\n\"Varo!\" huusi hän ja tyrkkäsi Mazerouxia niin nopeasti, että tämä\nkadotti tasapainonsa.\n\nMies oli ojentanut revolverin. Pamahti laukaus. Kuula vinkui ohi don\nLuisin korvien.\n\n\"Ottakaa hänet kiinni\", hän huusi. \"Ette kai ole haavoittunut,\nMazeroux?\"\n\n\"En\".\n\nMolemmat kiiruhtivat miehen jälkeen ja huusivat apua. Mutta näin\naikaisin aamulla ei ole milloinkaan tämän kaupunginosan leveillä\nkaduilla ihmisiä. Mies kääntyi rue Octave-Feuilletille ja katosi.\n\n\"Kas niin, lopuksi saan sinut kuitenkin kiinni, roisto!\" sähisi don\nLuis luopuen tuloksettomasta takaa-ajosta.\n\n\"Mutta tiedättekö kuka hän oli?\"\n\n\"Kyllä tiedän; se oli hän.\"\n\n\"Kuka?\"\n\n\"Ebenholtsikeppinen mies. Hän on ajanut pois partansa, mutta tunsin\nhänet kuitenkin. Se oli sama mies, joka seisoi väijymässä ja ampui\nmiehen Richard-Wallace bulevardin portailta, hän, joka tappoi\nAncenisen. Se roisto! Kuinka hän tiesi että minä olin viettänyt\nyön Fauvillen talossa? Vakoillaanko minua kaikkialla. Mutta kuka\nvakoilee? Ja minkä vuoksi? Ja kuinka?\"\n\nMazeroux tuumi ja sanoi:\n\n\"Muistakaa, että te soititte minulle iltapäivällä ja sovitte\nkohtauksesta. Vaikka te puhuitte hiljaa, on joku saattanut kotonanne\nkuunnella.\"\n\nDon Luis ei vastannut. Hän ajatteli Florencea.\n\nSinä aamuna ei neiti Levasseur tullut sisään kirjeineen, eikä\nPerenna lähettänyt häntä hakemaan. Hän näki tytön useita kertoja\nantavan määräyksiä uusille palvelijoille. Iltapäivällä käski Perenna\najaa esiin auto ja ajoi bulevardi Suchetille prefektin määräyksen\nmukaisesti tekemään Mazerouxin kanssa tutkimuksia, jotka eivät\nkuitenkaan johtaneet mihinkään tuloksiin.\n\nKello oli kymmenen hänen palatessaan takaisin. Etsiväkomissario\nja hän söivät yhdessä päivällistä. Sitten hän tahtoi tarkastaa\ntaloa, jossa ebenholtsikeppinen mies oli asunut, nousi jälleen\nautoon, yhä Mazerouxin seuraamana, ja käski ohjaajan ajaa bulevardi\nRichard-Wallacelle.\n\nAuto kulki yli Seinen ja seurasi sen oikeata rantaa.\n\n\"Nopeammin\", sanoi hän puhetorveen uudelle ohjaajalle. \"Olen tottunut\nkulkemaan hyvällä vauhdilla.\"\n\n\"Eräänä kauniina päivänä ajatte kumoon\", sanoi Mazeroux.\n\n\"Älkää pelätkö\", vastasi don Luis. \"Auto-onnettomuudet ovat vain\ntyhmyreitä varten.\" He tulivat place de l'Almalle. Auto kääntyi\nvasemmalle.\n\n\"Suoraan eteenpäin\", huusi don Luis. \"Ajakaa ohi Trocadéron.\"\n\nÄkkiä alkoi auto horjua sinne tänne, lensi erästä puuta vasten ja\nkääntyi kyljelleen.\n\nMuutamassa hetkessä syntyi väentungos. Ihmiset löivät rikki ikkunan\nja avasivat oven. Don Luis oli ensimmäinen.\n\n\"Kiitos, tämä ei ole mitään\", sanoi hän. \"Minä olen vahingoittumaton.\nEntä te, Alexandre?\"\n\nHe auttoivat ulos komissarion. Hänellä oli joitakin naarmuja ja\nmustelmia, mutta muuten oli hän vahingoittumaton.\n\nOhjaaja sitävastoin oli lentänyt istuimeltaan ja makasi vertavuotavin\npäin liikkumattomana kadulla. Hänet kannettiin erääseen apteekkiin,\njossa hän kymmenen minuutin kuluttua kuoli.\n\nPerenna oli ottanut vuokra-auton ja ajanut kotiin niin nopeasti kuin\nsaattoi. Hän tuli torille, ajoi sisään portista, meni yli pihan\nkäytävään, joka johti neiti Levasseurin asuntoon. Hän juoksi ylös\nportaita, koputti ja astui vastausta odottamatta sisään.\n\nOvi huoneeseen, joka muodosti salongin, avautui ja Florence\nnäyttäytyi. Perenna syöksyi hänen luokseen ja sanoi raivoisalla\näänellä:\n\n\"Nyt se on tehty. Onnettomuus on tapahtunut. Eikä kuitenkaan kukaan\nvanhoista palvelijoista ole pannut sitä toimeen, sillä he eivät ole\ntäällä ja minä olin ulkona autolla koko iltapäivän. Senvuoksi on\njonkun täytynyt myöhään päivällä, kuuden ja kymmenen välillä mennä\nautovajaan ja viilata ohjaustanko melkein poikki.\"\n\n\"En ymmärrä\", sanoi tyttö pelästynein ilmein.\n\n\"Te ymmärrätte varsin hyvin, että roistojen rikostoveri ei voi olla\nkukaan uusista palvelijoista, ja te ymmärrätte sangen hyvin, että\nteon täytyi onnistua ja se onnistui yli odotuksien. Eräs uhri sai\nkärsiä minun puolestani.\"\n\n\"Mutta sanokaa toki mitä on tapahtunut! Te pelotatte minut! Mikä\nonnettomuustapaus? Mitä on tapahtunut?\"\n\n\"Auto ajoi kumoon. Ohjaaja kuoli.\"\n\n\"Oh, hirveätä!\" sanoi tyttö. \"Ja te luulette, että minä voin...\nKuollut, hirveätä! Miesraukka!\"\n\nHänen äänensä hiljeni. Hän seisoi aivan lähellä Perennaa. Hän oli\nkalpea, silmät olivat suljetut ja hän horjui. Perenna otti hänet\nkäsivarsilleen kun hän kaatui. Tyttö koetti vapautua, mutta hänellä\nei ollut siihen voimia. Perenna laski hänet lepotuoliin hänen\nlakkaamatta toistaessaan:\n\n\"Ihmisraukka! Ihmisraukka!\"\n\nTyttö oli kadottanut tajuntansa kokonaan, sillä hän jättäytyi ilman\nvähintäkään vastustusta Perennan hoidettavaksi. Perenna ei liikkunut,\nhän alkoi innokkaasti tutkia edessään olevaa suuta, tavallisesti niin\npunaista, mutta nyt veretöntä ja kalpeahuulista.\n\nKahdella sormellaan erotti hän huulet toisistaan ja näki nyt molemmat\nhammasrivit.\n\nNe olivat ihastuttavat, valkoiset ja kaunismuotoiset, ehkä hiukan\npienemmät kuin rouva Fauvillen, ehkäpä järjestyneet myöskin\nkaarevammin. Kuka saattoi sanoa ettei näiden purema jättäisi\nsamanlaista merkkiä? Se oli epätodennäköinen otaksuma, sen hän tiesi,\nmahdoton ihmetyö. Ja kuitenkin olivat asianhaarat tyttöä vastaan\nja viittasivat häneen kuten häikäilemättömimpään, hirveimpään ja\npelottavimpaan rikolliseen.\n\nHän nousi ja lähti.\n\n\n\n\nVIII LUKU\n\nPirullinen viesti\n\n\nKaikista näistä tapahtumista yleisö tunsi ainoastaan rouva Fauvillen\nitsemurhayrityksen, tarkastaja Ancenisin murhan ja Hippolyte\nFauvillen kirjeen löytymisen. Mutta tämä oli riittävää herättääkseen\nkaikkien uteliaisuuden, kun he olivat jo ennestään innokkaasti\nseuranneet Mornington-juttua ja odottivat jännittyneinä salaperäisen\ndon Luis Perennan pienimpiäkin liikkeitä, sekoittaen hänet\nitsepäisesti Arsène Lupiniin.\n\nKuinka monimutkainen ja hämmästyttävä olikaan se arvoitus, joka koski\nPerennaa itseään? Neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa oli tehty\nneljä yritystä tappaa hänet: rautaesiripulla, myrkyllä, revolverilla\nja auto-onnettomuudella. Florencen osaa näissä murhayrityksissä ei\nvoitu kieltää. Ja nyt oli tytön yhteys Fauvillen murhaajien kanssa\nasianmukaisesti todettu sen pienen paperin löydöllä, joka oli\nollut Shakespearen kahdeksannen osan välissä, samalla kun kaamea\nluettelo oli lisääntynyt kahdella kuolemalla, poliisitarkastaja\nAncenisin ja ohjaajan. Kuinka voitaisiin selittää se osa, jota tämä\narvoituksellinen tyttö oli näytellyt näissä tapahtumissa?\n\nMillä kuumeentapaisella innolla don Luis tutkikaan hiljaisuudessa\ntyttöä!\n\n\"Kuka te olette? Kuka te olette?\" tunsi hän halua huudahtaa. \"Eikö\nteitä tyydytä vähempi, te pirullinen nainen, kuin kuoleman ja\nmurhan levittäminen ympärillenne? Ja tahdotteko te tappaa minutkin\nsaavuttaaksenne tarkoituksenne? Mistä te tulette ja mihin käy teidän\ntienne?\"\n\nTarkemmin ajatellessaan hän tuli vakuutetuksi eräästä seikasta,\njoka ratkaisi arvoituksen, jota hän oli kauan miettinyt, nimittäin\nsalaperäisestä yhteydestä häntä vihaavan naisen ja place du\nPalais-Bourbonille muuttonsa välillä. Hän ymmärsi nyt että hän ei\nollut ostanut taloa sattumalta. Kun hän teki kaupan, oli häneen\nvaikuttanut eräs nimetön tarjous, joka oli joutunut hänen käsiinsä\nkoneella kirjoitetun kiertokirjeen muodossa. Mistä tuli tämä tarjous,\njollei Florencelta, joka tahtoi saada hänet läheisyyteensä voidakseen\nvakoilla ja käydä sotaa häntä vastaan.\n\n\"Niin\", ajatteli hän, \"siinä on totuus. Cosmo Morningtonin\nmahdollisena perillisenä ja etevänä näyttelijänä murhenäytelmässä\nminä olen vihollinen ja he koettavat raivata minut pois tieltään\nniinkuin tekivät toisillekin. Ja se on Florence, joka hoitaa peliä\nminua vastaan. Ja hän se on, joka on tehnyt murhat.\"\n\nKun Florence jätti hänet tunsi hän tavallisesti helpotuksen tunteen\nja hengitti keveämmin, kuten hänet olisi vapautettu raskaasta\ntaakasta, mutta hän juoksi kuitenkin ikkunaan ja katsoi tytön\njälkeen, ja hän odotti aina saadakseen nähdä tämän salaperäisen\nvihollisen, jonka tuoksuvan hengityksen hän oli tuntenut kasvoillaan,\ntulevan ja menevän.\n\nEräänä aamuna sanoi tyttö hänelle:\n\n\"Sanomalehdet kertovat, että tänä yönä tapahtuu jotain.\"\n\n\"Tänä yönä?\"\n\n\"Niin,\" sanoi tyttö näyttäen hänelle kirjoitusta lehdestä. \"Tänään\non kahdeskymmenesviides päivä, ja poliisin ilmoituksen mukaan\njätetään bulevardi Suchetin taloon kirje joka kymmenes päivä ja talo\nräjäytetään sinä päivänä, jolloin viides ja viimeinen kirje tulee.\"\n\nUhmasiko tyttö häntä? Tahtoiko hän tehdä selväksi, että tapahtuipa\nmitä hyvänsä, asetettakoon tielle mitä esteitä tahansa, niin tulee\nkirje kuitenkin, tämä salaperäinen kirje, josta oli mainittu\nShakespearen kahdeksannesta osasta löydetyssä paperissa?\n\nHän tarkasteli tyttöä terävästi. Tämä ei muuttanut ilmettäkään. Hän\nvastasi:\n\n\"Niin, se on tänä yönä. Minä olen siellä. Ei mikään maailmassa voi\nestää minua.\"\n\nTyttö aikoi vastata, mutta hillitsi jälleen tunteensa.\n\nSinä päivänä oli don Luis varuillaan. Hän söi aamiaisen ja\npäivällisen muualla ja sopi Mazerouxin kanssa siitä, että place du\nPalais-Bourbonia vahdittaisiin.\n\nNeiti Levasseur ei poistunut talosta iltapäivällä. Illalla käski don\nLuis Mazerouxin väkeä vakoilemaan jokaista, joka tulisi talosta ulos.\n\nKello kymmenen tapasivat etsiväkomisario ja don Luis toisensa\nHippolyte Fauvillen työhuoneessa.\n\nMazerouxilla oli mukanaan varasalapoliisipäällikkö Weber ja kaksi\nsiviilipukuista miestä.\n\nDon Luis vei Mazerouxin syrjään.\n\n\"He epäilevät minua. Tunnustakaa se.\"\n\n\"Ei. Niin kauan kuin herra Desmalions on, eivät he voi tehdä teille\nmitään. Mutta herra Weber väittää -- ja hän ei ole ainoa -- että te\nsuoritatte kaikki nämä teot itse.\"\n\n\"Missä tarkoituksessa?\"\n\n\"Tarkoituksessa saada todistuksia Marie Fauvillea vastaan. Olen sen\nvuoksi pyytänyt saada mukaani kaksi salapoliisia. Silloin on meitä\nneljä, jotka voivat todistaa rehellisyytenne.\"\n\nKaikki asettuivat paikoilleen. Kaksi salapoliisia valvoisi kerrallaan.\n\nTutkittuaan huolellisesti sen pienen huoneen, jossa Fauvillen poika\noli nukkunut, sulkivat ja lukitsivat he kaikki ovet ja ikkunat. Kello\nyksitoista he kiersivät sähkön sammuksiin.\n\nDon Luis ja Weber saivat tuskin unen rahtuakaan silmiinsä.\n\nYö kului ilman että mitään tapahtui.\n\nMutta kello seitsemän, kun ikkunaluukut avattiin, nähtiin taas, että\npöydällä oli kirje. Aivan niinkuin edelliselläkin kerralla.\n\nKun ensimmäinen hämmästys oli asettunut, otti Weber kirjeen. Hänellä\noli määräys olla sitä lukematta eikä antaa kenenkään muunkaan lukea.\n\nTässä on kirje sellaisena kuin se julkaistiin sanomalehdissä, jotka\nsamalla julkaisivat asiantuntijan todistuksen, että käsiala oli\nHippolyte Fauvillen:\n\n\"Olen nähnyt hänet! Sinä ymmärrät, rakas ystävä, eikö niin? Minä\nolen hänet nähnyt. Hän kulki Boulognen metsän tietä, takinkaulus\nylös käännettynä ja hattu korviin painettuna. En luule hänen nähneen\nminua. Oli melkein pimeä. Mutta minä tunsin hänet heti. Minä tunsin\njälleen hänen hopeakoukkuisen ebenholtsikeppinsä. Se oli aivan\nvarmaan hän, tuo roisto!\n\n\"Hän on siis lupauksestaan huolimatta Pariisissa. Gaston Sauveraud\non Pariisissa. Ymmärrätkö, mikä hirveä merkitys sillä on? Jos hän\non Pariisissa, niin se merkitsee, että hän aikoo toimia. Oh, kuinka\npaljon pahaa se mies on minulle tehnyt! Hän on jo ryöstänyt minulta\nonneni ja nyt aikoo hän ottaa elämäni. Olen kauhun lamauttama.\"\n\nFauville tiesi siis, että ebenholtsikeppisen miehen, Gaston\nSauveraudin tarkoitus oli tappaa hänet. Sen selitti Fauville aivan\nselvästi tässä omakätisessä kirjeessään, ja kirje vahvisti ne Gaston\nSauveraudin, vangitsemistilaisuudessa epähuomiossa lausumat sanat,\nettä molemmat miehet olivat olleet tuttavia, mutta riitautuneet,\nja että Gaston Sauveraud oli luvannut olla milloinkaan tulematta\nPariisiin.\n\nTämä levitti myöskin hiukan valoa Mornington-juttuun. Mutta\ntoiselta puolen, kuinka käsittämätöntä olikaan, että tämä kirje oli\nlöydetty työhuoneen pöydältä! Viisi henkilöä oli vartioinut, viisi\nmitä kelvollisinta miestä, ja kuitenkin oli tuntematon käsi tänä\nyönä, kuten viidennentoista päivän yönäkin, salaa pistänyt kirjeen\nhuoneeseen suljettujen ovien ja ikkunoiden läpi, heidän kuulematta\nääntäkään tahi näkemättä merkkiäkään siitä, että joku olisi\nliikuttanut ikkunoita tahi ovia.\n\nOn mahdotonta sanoa mitään yleisön hämmingistä. Kirjeen ilmestyminen\nsai silmänkääntötempun luonteen.\n\nDon Luis Perennan terävänäköisyys oli siis osunut oikeaan\njoka suhteessa, sillä odotetut tapahtumat olivat sattuneet\nviidentenätoista ja kahdentenakymmenentenäviidentenä päivänä\nhuhtikuuta. Jatkuisiko sarja viides toukokuuta? Ei kukaan epäillyt\nsitä, sillä olihan don Luis sen sanonut ja kaikki uskoivat, ettei\ndon Luis voinut erehtyä. Koko viidennen päivän yön seisoi väkijoukko\nSuchet bulevardilla; uutistenhankkijat ja kaikenlaiset yökulkijat\ntulivat sinne laumoina saadakseen tietää oliko jotain tapahtunut.\n\nPoliisiprefekti, johon molemmat edelliset ihmetyöt olivat tehneet\nvaikutuksen, oli päättänyt itse olla läsnä kolmantena yönä. Hän tuli\nseurassaan useita tarkastajia, jotka hän asetti puutarhaan, eteiseen\nja yläkertaan. Itse hän asettui vartioon yhdessä Weberin, Mazerouxin\nja don Luis Perennan kanssa.\n\nHe pettyivät odotuksessaan ja se oli herra Desmalionsin syy.\nVälittämättä don Luisin lausumasta käsityksestä oli prefekti\npäättänyt olla kiertämättä sähkövaloa sammuksiin, nähdäkseen\nestäisikö valo ihmetyön. Sellaisissa olosuhteissa ei kirje saattanut\ntulla eikä se tullutkaan. Oliko se sitten silmänkääntäjän kuje tahi\nrikollisten temppu, tarvitsi ihmetyö pimeyden apua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToukokuun viidettätoista odotettiin ja sama väkijoukko oli\nkokoontunut talon ympärille, levoton, jännittynyt väkijoukko, joka\nhätkähti pienimmästäkin äänestä ja noudatti täydellistä hiljaisuutta\nsilmät Fauvillen taloon suunnattuina.\n\nTällä kertaa sammutettiin valo, mutta poliisiprefekti piti kättään\nsähkönappulan päällä. Kymmenen kertaa, kaksikymmentä kertaa sytytti\nhän äkkiarvaamatta tulen. Pöydällä ei ollut mitään. Se, mikä oli\nherättänyt hänen huomiotaan, oli ainoastaan huonekalujen natina tahi\nhänen miestensä tekemä liike.\n\nÄkkiä päästivät kaikki huudahduksen. Joku epätavallinen, kahiseva\nääni oli rikkonut hiljaisuuden.\n\nHerra Desmalions kiersi sähkön heti palamaan. Hän huudahti. Kirje ei\nollut pöydällä, mutta sen vieressä lattialla, maton päällä.\n\nMazeroux teki ristinmerkin. Salapoliisit olivat kalpeat kuin kuolema.\n\nHerra Desmalions katsoi don Luisiin, joka nyökkäsi lausumatta\nsanaakaan.\n\nHe tutkivat lukot. Mitään ei oltu koskettu.\n\nMyöskin tänä päivänä korvasi kirjeen sisällys tyytymättömyyden\nsiitä, ettei oltu keksitty millä tavoin se oli pujautettu sisään. Se\nhälvensi kaikki epäilyt, jotka vielä ympäröivät Suchet bulevardin\nmurhaa.\n\nSe oli insinöörin allekirjoittama, kauttaaltaan hänen käsialallaan\nkirjoitettu kahdeksas päivä helmikuuta ja ilman näkyvää osoitetta. Se\nkuului näin:\n\n    'Ei, rakas ystävä, en aio antaa tappaa itseäni niinkuin lammas,\n    joka viedään teurastuspenkkiin. Minä puolustan itseäni, taistelen\n    viimeiseen hetkeen saakka. Viime aikana on sattunut muutoksia.\n    Minulla on nyt todistus, vastaansanomaton todistus. Minulla on\n    heidän välillään vaihdettuja kirjeitä. Ja minä tiedän heidän vielä\n    rakastavan toisiaan niinkuin alussa ja että he aikovat mennä\n    naimisiin eivätkä salli minkään seisoa tiellään. Marie -- ota\n    huomioon mitä sanon -- Marie on itse sanonut kirjeellisesti: 'Ole\n    kärsivällinen, oma Gastonini. Rohkeuteni kasvaa päivä päivältä. Sitä\n    pahempi hänelle, joka seisoo välillämme. Hänen on poistuttava.'\n\n    Rakas ystävä, jos minä kaatuisin taistelussa, löydät sinä nämä\n    kirjeet sekä kaikki todistukset, jotka olen koonnut tuota\n    halveksittavaa roistoa vastaan, kaapista, joka on lasisuojustimen\n    peittämä. Kosta minut silloin. Au revoir. Tahi ehkä hyvästi\n    ainaiseksi.'\n\nNiin kuului kolmas kirje. Haudastaan ilmiantoi ja syytti Hippolyte\nFauville rikollista vaimoaan. Haudastaan antoi hän ratkaisun\narvoitukseen ja selitti syyn, miksi rikos oli tehty: Marie Fauville\nja Gaston Sauveraud rakastivat toisiaan.\n\nHe tunsivat varmasti Cosmo Morningtonin testamentin, sillä he olivat\nensiksi raivanneet tieltä Cosmo Morningtonin ja heidän kiihkonsa\nanastaa suunnaton omaisuus oli kiiruhtanut tapahtumia. Mutta murhan\nensimmäinen syy polveutui syvälle juurtuneesta intohimosta: Marie\nFauville ja Gaston Sauveraud rakastivat toisiaan.\n\nYksi arvoitus oli vielä ratkaisematta: kuka oli tuo tuntematon\nkirjeenvaihtaja, jolle Hippolyte Fauville oli jättänyt tehtäväksi\nkostaa hänen murhansa ja joka, sensijaan että olisi yksinkertaisesti\nluovuttanut kirjeet poliisille, harjoitti terävänäköisyyttään\nantamalla niiden tulla päivänvaloon mitä kummallisimpien temppujen\nkautta. Oliko hänen etujensa mukaista pysyä näkymättömänä?\n\nKaikkiin näihin kysymyksiin vastasi Marie Fauville odottamattomalla\ntavalla, vaikkakin tavalla, joka täydelleen sopi yhteen hänen\nuhkauksiensa kanssa. Viikkoa myöhemmin, pitkän kuulustelun jälkeen,\njonka aikana häneltä koetettiin saada tietää miehensä vanhan ystävän\nnimi, oli hänen onnistunut piilottaa lasipala, jolla hän koetti avata\nsuonensa.\n\nDon Luis sai kuulla asiasta Mazerouxilta, joka tuli hänelle siitä\nseuraavana aamuna kello kahdeksan kertomaan. Komisariolla oli\nkädessään matkalaukku ja hän oli matkalla asemalle.\n\n\"Onko hän kuollut?\" huudahti don Luis.\n\n\"Ei, hän näyttää välttäneen sen vielä tämän kerran. Mutta mitä se\nauttaa?\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitatte?\"\n\n\"Hän tietysti tekee sen. Se on hänen päähänpistonsa. Ja eräänä\npäivänä...\"\n\n\"Eikö hän nytkään tehnyt tunnustusta ennen itsemurhayritystään?\"\n\n\"Ei. Hän kirjoitti muutamia sanoja paperille, että kun hän nyt\ntarkemmin ajatteli asiaa, saattoi hän neuvoa kysymään salaperäisistä\nkirjeistä eräältä herra Langernault'a. Tämä oli, mikäli rouva tiesi,\nainoa ystävä, joka hänen miehellään oli ollut ja joka tapauksessa\nainoa, jota tämä saattoi kutsua 'rakkaaksi vanhaksi ystäväkseen'.\nTämä herra Langernault ei voisi muuta kuin selittää hänen\nviattomuutensa ja valaista sitä kauheata erehdystä, jonka uhriksi hän\noli joutunut.\"\n\n\"Mutta\", sanoi don Luis, \"jos on joku, joka saattaa todistaa hänen\nviattomuutensa, mistä syystä avaa hän sitten valtasuonensa?\"\n\n\"Hänen elämänsä on arvoton,\" sanoo hän, \"ja ainoa, mitä hän haluaa,\non lepo ja kuolema.\"\n\n\"Lepo? Lepo? Onhan muitakin tapoja saada lepoa kuin kuolema. Jos\ntotuuden paljastaminen johtaa hänen vapautukseensa, niin ei totuus\nehkä ole aivan mahdoton saavuttaa.\"\n\n\"Mitä sanotte? Oletteko arvanneet jotain? Alatteko ymmärtää?\"\n\n\"Hyvin hämärästi, mutta juuri näiden kirjeiden yliluonnollisen\ntäsmällinen saapuminen näyttää minusta hyvältä merkiltä.\"\n\nHän mietti hetkisen ja jatkoi:\n\n\"Onko noiden kolmen kirjeen poisraavitut osoitteet huolellisesti\ntutkittu?\"\n\n\"Ovat, ja onnistuttiin saamaan esiin nimi Langernault.\"\n\n\"Missä asuu tämä Langernault?\"\n\n\"Rouva Fauvillen sanojen mukaan Ornen departementissa Damignin\nkylässä.\"\n\n\"Mikä on lähin kaupunki?\"\n\n\"Alençon.\"\n\n\"Matkustatteko te nyt sinne?\"\n\n\"Kyllä, poliisiprefekti on käskenyt minun matkustaa heti. Astun\njunaan Les Invalides'illä.\"\n\n\"Ei, minä kyyditsen teidät autollani.\"\n\n\"Mitä varten?\"\n\n\"Matkustamme molemmat. Minun on ryhdyttävä johonkin. Ilma täällä\ntalossa on minulle hengenvaarallista.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"En mitään. Tiedän sen.\"\n\nPuoli tuntia tämän jälkeen kiisivät he pitkin Versaillesin tietä.\nPerenna ajoi itse avonaista autoa ja he kiisivät eteenpäin niin\nraivoisasti, että Mazerouxilta miltei salpautui hengitys ja hän\nhuudahti tuontuostakin:\n\n\"Herra Jumala, minkälainen vauhti!... Millä tavoin te ajatte!...\nEttekö pelkää, että ajamme kumoon? Muistakaa mitä tapahtui\näskettäin...\"\n\nHe tulivat Alençoniin juuri aamiaiseksi. Kun he olivat sen\nlopettaneet, menivät he postitoimistoon. Siellä ei kukaan tuntenut\nnimeä Langernault. Damignilla oli oma postikonttorinsa, mutta oli\notaksuttu, että herra Lagernault jätti kirjeensä Alençon poste\nrestante.\n\nDon Luis ja Mazeroux ajoivat edelleen Damignin kylään. Ei täälläkään\ntuntenut postinhoitaja Langernaultia, vaikka Damignissa oli vain\ntuhat asukasta.\n\n\"Menkäämme määrin luo,\" sanoi Perenna.\n\nMäärille sanoi Mazeroux kuka hän oli ja kertoi hänelle käyntinsä syyn.\n\n\"Vanha Langernault? Tietysti. Erinomainen mies, hänellä oli liike\nkaupungissa.\"\n\n\"Ja hänellä oli tapana arvattavastikin jättää kirjeensä Alençonin\npostitoimistoon?\"\n\n\"Niin, joka päivä, saadakseen vähän liikuntoa.\"\n\n\"Ja hänen talonsa?\"\n\n\"On kylän laidassa. Te ajoitte tullessanne sen ohi.\"\n\n\"Voiko sen nähdä?\"\n\n\"Tietysti, mutta...\"\n\n\"Ehkä hän ei ole kotona?\"\n\n\"Ei, se miesraukka ei ole pannut jalkaansa talon sisäpuolelle\njätettyään sen neljä vuotta sitten.\"\n\n\"Mistä se johtuu?\"\n\n\"Hänhän on ollut neljä vuotta kuolleena.\"\n\nDon Luis ja Mazeroux vaihtoivat hämmästyneen katseen.\n\n\"Hän on siis kuollut?\" sanoi don Luis.\n\n\"Niin, ammuttu.\"\n\n\"Kuinka niin?\" huudahti Perenna. \"Murhattiinko hänet?\"\n\n\"Ei, ei. Ensin luulimme niin, kun löysimme hänet lattialta omasta\nhuoneestaan, mutta tutkimus osoitti, että se oli tapaturma. Hän oli\npuhdistamassa pyssyään kun se laukesi satuttaen häntä vatsaan. Meistä\nkaikista se oli sangen merkillistä. Langernault, joka oli taitava\nmetsämies, ei ollut niitä, jotka käyttäytyivät varomattomasti.\"\n\n\"Oliko hänellä rahoja?\"\n\n\"Oli, ja se oli juuri merkillisintä: ei löydetty soutakaan.\"\n\nDon Luis tuumi hetkisen ja kysyi sitten:\n\n\"Jättikö hän jälkeensä samannimisiä sukulaisia?\"\n\n\"Ei ketään, ei edes serkkuja. Ja siitä seurasi, että hänen maatilansa\n-- sitä kutsuttiin Vanhaksi linnaksi sen raunioiden mukaan -- jäi\nkaupungille. Viranomaiset ovat sinetöineet ovet ja sulkeneet portit\npuistoon. He odottavat, että lain määräämä aika kuluisi umpeen\nottaakseen sen haltuunsa.\"\n\n\"Mutta eikö satu, että uteliaat ihmiset kiipeävät yli muurin\npuistoon?\"\n\n\"Ei. Ensiksikin ovat muurit hyvin korkeat. Ja sitten... ja sitten on\nvanhalla linnalla ollut huono maine täällä ympäristössä niin kauan\nkuin voin muistaa. On puhuttu aina kummituksista... tyhmiä juttuja\ntietystikin, mutta kuitenkin...\"\n\nPerenna ja hänen toverinsa eivät voineet toipua kummastuksestaan.\n\n\"Se oli kummallinen juttu,\" huudahti don Luis heidän erottuaan\nmääristä. \"Fauville kirjoittaa kirjeitä kuolleelle miehelle...\nkuolleelle miehelle, joka kaiken todennäköisyyden mukaan on tullut\nmurhatuksi.\"\n\n\"Jonkun on täytynyt siepata kirjeet.\"\n\n\"Nähtävästi. Mutta se ei kumoa sitä tosiasiaa, että hän on\nkirjoittanut ne kuolleelle miehelle ja tehnyt kuolleen miehen\nuskotukseen kertoen tälle vaimonsa rikollisista aikeista.\"\n\nMazeroux vaikeni. Hänkin näytti täydellisesti hölmistyneeltä.\n\nHeidän aikoessaan lähteä kello kuusi huomasi don Luis auton\nkuluttaneen kaiken polttoaineen ja lähetti Mazerouxin sitä\nAlençonista hakemaan. Hän itse käytti tilaisuutta mennäkseen\ntarkastamaan Vanhaa linnaa.\n\nHän kulki pensasaitojen reunustamaa tietä, joka vei sitruunapuiden\nkoristamalle avoimelle paikalle; muurin keskellä oli raskas suljettu\npuuportti. Don Luis kulki pitkin muurin vierustaa, joka todellakin\noli hyvin korkea. Hänen onnistui kuitenkin, puunoksia apunaan\nkäyttäen, kiivetä sen yli.\n\nPuistossa oli villejä kukkia kasvava hoitamaton ruohokenttä ja\nlapioimattomia käytäviä, joista oikeanpuoleinen johti raunioiden\ntäyttämälle maavallille ja vasemmanpuoleinen pienelle ränsistyneelle\ntalolle, jonka ikkunaluukut riippuivat vinosti. Hän meni tähän\nsuuntaan, kun hän hämmästyksekseen huomasi tuoreita jalanjälkiä\nsateen liottamassa maassa. Ja hän näki, että nämä jäljet olivat\npienten, hienojen naistenkenkien jättämät.\n\n\"Kuka peijakas käy täällä kävelemässä?\" ajatteli hän.\n\nHän keksi useita pieniä jälkiä hiukan kauempana tiellä, josta kenkien\nomistajatar oli käynyt ylitse ja ne johtivat talosta puuryhmän luo,\njossa hän näki ne vielä kaksi kertaa. Sitten kadotti hän jäljet.\n\nHän seisoi suuren, puoleksi sortuneen, korkealla maaperustalla\nrakennetun vajan vieressä. Sen lahonneet ovet näyttivät töin tuskin\nriippuvan rautasaranoissaan. Hän kulki lähemmäksi ja katsoi eräästä\nraosta sisään. Ikkunaton vaja oli puolipimeä, lukuunottamatta sälöjen\nvälitse virtaavaa valoa. Hän erotti tyhjiä tynnyreitä, särkyneitä\nviinipuristimia, vanhoja auroja ja kaikenlaista rautaromua.\n\n\"Tänne ei se kaunotar ole askeleitaan ohjannut,\" ajatteli Don Luis.\n\"Katsokaamme toiselta taholta.\"\n\nHän ei kuitenkaan liikkunut paikaltaan. Hän oli kuullut sisältä\njotain ääntä.\n\nHän kuunteli, mutta ei kuullut mitään. Haluten kuitenkin päästä\nasiasta täysin perille, painoi hän olkapäällään erään laudan sisään\nja astui vajaan.\n\nSilmät tottuivat vähitellen pimeyteen. Huomaamattaan hän löi päänsä\njohonkin, jota ei ollut nähnyt, johonkin kovaan, joka riippui\nylhäältä ja alkoi heilua edestakaisin päästäen kummallisen kalisevan\näänen.\n\nOli liian pimeä, että olisi voinut nähdä mikä se oli. Don Luis otti\ntaskulampun taskustaan ja painoi vieteriä.\n\n\"Peijakas\", huudahti hän hämmästyneenä ja otti askeleen taapäin.\n\nHänen yläpuolellaan riippui luuranko!\n\nJa melkein samassa silmänräpäyksessä mutisi hän uuden kirouksen.\nLuuranko numero kaksi riippui ensimmäisen vieressä!\n\nMolemmat oli sidottu vahvalla nuoralla kattoparruissa oleviin\nrenkaisiin. Heidän päänsä heiluivat. Se, jota kohden Perenna oli\ntörmännyt, liikkui vielä hitaasti ja jalat löivät yhteen kaamealla\nkolinalla.\n\nMutta kauheinta oli, että molemmilla luurangoilla, vaikkakin ilman\nainoatakaan vaateriepua, oli vielä sormessaan kultasormuksensa, jotka\nolivat nyt liian väljät, kun liha oli pudonnut pois, mutta pysyivät\nkuitenkin koukistuneissa sormissa.\n\nHän veti sormukset pois vavisten inhosta ja huomasi niiden olevan\nvihkisormukset. Molemmissa oli sisäpuolella sama päivämäärä, 12.\nelokuuta 1887 ja nimet: \"Alfred; Victorine.\"\n\n\"Mies ja vaimo\", mutisi hän. \"Onko tämä kaksoisitsemurha? Tahi\nmurha? Mutta kuinka on mahdollista, että luurankoja ei vielä ole\nkeksitty? Voidaanko arvella, että ne ovat olleet täällä aina vanhan\nLangernaultin kuolemasta, siitä saakka kun kaupunki otti maatilan\nhaltuunsa ja teki mahdottomaksi kenellekään päästä tänne?\"\n\nHän ajatteli hiukan.\n\n\"Kenellekään? Siitä en ole varma, koska näin jalanjäljistä\npuutarhassa, että joku nainen on ollut täällä viimeksi tänään.\"\n\nAjatus tuntemattomasta tuotti hänelle päänvaivaa. Huolimatta\nkuulemastaan äänestä piti hän tuskin luultavana, että nainen olisi\ntullut vajaan. Ja muutaman minuutin etsinnän jälkeen hän aikoi\nlähteä, kun hän vasemmalta kuuli putoavien esineiden kolinan: ne\nolivat muutamia tynnyrinvanteita, jotka putosivat maahan kappaleen\nmatkaa hänen seisomapaikastaan.\n\nOliko mahdollista, että nainen, hänen tulonsa yllättämänä,\noli paennut tähän piilopaikkaan ja tehnyt liikkeen, niin että\ntynnyrinvanteet putosivat alas?\n\nDon Luis asetti taskulamppunsa eräälle tynnyrille, niin että sen valo\nsuuntautui ullakolle. Kun hän ei nähnyt mitään epäiltävää, ainoastaan\njoukon haravia, kuokkia ja viikatteita, luuli hän, että joku eläin,\nvillikissa tai joku muu, oli aiheuttanut kolinan ja meni siitä\nvarmistautuakseen nopeasti tikapuille ja kiipesi ylös.\n\nÄkkiä, hänen ollessaan juuri ullakon lattian tasalla, kuului uusi\nääni, uusi putoilevien esineiden kolina. Ja erään korkean romukasan\ntakaa nousi olento uhkaavin elein.\n\nKaikki tapahtui salamannopeudella. Don Luis näki valtavan viikatteen\nhalkaisevan ilmaa ja suuntautuvan hänen päähänsä. Jos hän olisi\nepäröinyt silmänräpäyksen, kymmenesosa silmänräpäyksen, olisi tuo\nkauhea ase katkaissut hänen kaulansa. Nyt ehti hän hädin tuskin\npainautua portaalle. Viikate suhahti hänen päänsä yli. Hän liukui\njälleen maahan.\n\nMutta hän oli nähnyt...\n\nHän oli nähnyt Gaston Sauveraudin pelottavat kasvot ja hänen\ntakanaan Florence Levasseurin vääristyneet piirteet, kuolonkalpeina\nsähkövalossa.\n\n\n\n\nIX LUKU\n\nLupinin viha\n\n\nHän seisoi hetken liikkumattomana ja mykkänä. Ylhäältä kuului\nmelua ja kolinaa ikäänkuin piiritetyt rakentaisivat sulkuja. Mutta\nsähkövalon oikealta puolelta virtasi eräästä äkkiä paljastuneesta\naukosta päivänvaloa ja hän näki; tässä valossa ensin toisen, sitten\ntoisen pakenevan luukun kautta katolle.\n\nHän kohotti revolverin ja ampui, mutta harhaan, sillä hän ajatteli\nFlorencea ja hänen kätensä vapisi. Vielä kolme laukausta pamahti\nrautaromujen keskellä ullakolla. Viidettä laukausta seurasi tuskan\nhuuto. Don Luis ryntäsi ylös portaita.\n\nHän juoksi umpimähkään ullakon läpi, laskeutui maavallille ja kiisi\nalas jyrkännettä vasemmalle vajasta, ohi päärakennuksen, mutta ei\nnähnyt mitään. Sitten hän meni oikealta puolelta jälleen ylös,\nvaikka ullakko olikin hyvin pieni, etsi sen huolellisesti, sillä\nlisääntyvässä hämärässä oli hänellä täysi syy varoa uutta hyökkäystä\nvihollisen puolelta.\n\nHän huomasi nyt jotain, jota ei ollut ennen huomannut. Maavalli\njatkui poikki muurin, joka täällä oli vähintäin kuusi jalkaa korkea.\nGaston Sauveraud ja Florence olivat epäilemättä päässeet pakoon sitä\ntietä.\n\nPerenna seurasi leveää muuria, kunnes tuli matalammalle paikalle,\njossa hyppäsi äsken kynnetylle pellolle, jonka toisella puolella oli\nmetsikkö; sinne olivat kai pakolaiset juosseet. Hän aikoi tutkia sen,\nmutta huomattuaan sen tiheyden ymmärsi sen olevan vain ajanhukkaa.\n\nHän palasi sen vuoksi kylään tuumiskellen viimeisiä tapahtumia. Vielä\nkerran oli Florence rikostoverinsa kanssa koettanut päästä hänestä.\n\n\"Oh, se kurja olento,\" mutisi hän värähtäen. \"Kuinka voi hänellä olla\nniin suloiset kasvot ja niin kauniit silmät, niin vakavat, rehelliset\nja melkein viattomat?\"\n\nMajatalon ulkopuolella kirkon luona oli Mazeroux täyttämässä\npolttoainesäiliötä ja sytyttämässä lyhtyjä. Don Luis näki Damignin\nmäärin kulkevan poikki torin. Hän vei tämän syrjään.\n\n\"Oletteko sattuneet, herra määri, kuulemaan milloinkaan täällä\nympäristössä -- ehkä pari vuotta sitten -- puhuttavan kadonneesta\navioparista noin neljän-, viidenkymmenen ikäisistä? Miehen nimi oli\nAlfred...\"\n\n\"Ja vaimon Victorine\", jatkoi määri. \"Kyllä ollen! Se juttu herätti\npaljon huomiota. He asuivat Alençonissa sangen vaatimattomissa\nolosuhteissa; he katosivat yhtäkkiä samalla kertaa eikä kukaan\nole saanut milloinkaan tietää heistä enempää kuin heidän pienestä\npääomastaankaan, paristakymmenestä tuhannesta frangista, jotka he\nolivat saaneet edellisenä päivänä myymästään talosta. Muistan sen\nhyvin. Heidän nimensä oli Dedessuslamare.\"\n\n\"Kiitos, herra määri,\" sanoi Perenna, joka oli saanut tietää mitä\nhalusi.\n\nAuto oli kunnossa. Minuuttia myöhemmin olivat he matkalla Alençoon.\n\n\"Mihinkä menemme, isäntä?\" kysyi Mazeroux.\n\n\"Asemalle. Minulla on syytä luulla ensiksikin, että Sauveraud on\ntänä aamuna saanut vihiä -- millä tavalla, en vielä tiedä -- rouva\nFauvillen ilmoituksesta Langernaultista, ja toiseksi, että hän on\ntänä päivänä hiiviskellyt Langernaultin talon ympärillä syystä, jota\nmyöskään en tiedä. Otaksun, että hän tuli junalla ja aikoo sillä\npalata.\"\n\nPerennan otaksuma vahvistui pian. Hän sai asemalta tietää erään\nherran ja naisen saapuneen Pariisista kello kaksi, vuokranneen\nrautatiehotellista ajoneuvot ja asiansa suoritettuaan palanneen\nmuutamia minuutteja sitten, 7,40 junalla, takaisin. Kuvaus herrasta\nja naisesta sopi täsmälleen Sauveraudiin ja Florenceen.\n\n\"Lähdemme heti\", sanoi Perenna katsottuaan aikatauluun. \"Heillä on\npitkä etumatka. Mutta me tapaamme sen roiston Le Mansissa.\"\n\n\"Sen me teemme, isäntä, ja minä sieppaan hänet, sen vannon, hänet ja\nhänen naisensa, koska heitä on kaksi.\"\n\n\"Niin, heitä on kaksi, mutta...\"\n\n\"Mutta... mitä?\"\n\nDon Luis viivytteli vastausta kunnes he olivat, asettuneet\npaikoilleen automobiiliin ja sanoi sitten: \"Mutta teidän on varottava\nedes viittaamasta naiseen.\"\n\n\"Minkä vuoksi?\"\n\n\"Mitä te hänestä tiedätte? Onko teillä vangitsemismääräys häntä\nvarten?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Pitäkää sitten suunne kiinni.\"\n\n\"Mutta...\"\n\n\"Jos te sanotte vielä sanankaan, Alexandre, jätän teidät maantielle.\nSitten saatte vangita niin monta kuin haluatte.\" \"Ehdimme kyllä\najoissa perille\", huomautti Mazeroux. \"Meidän ei tarvitse kiitää\ntällaista vauhtia.\" Vauhti lisääntyi, eikä hän sanonut enää mitään.\n\nKyliä, tasankoja, kukkuloita ja äkkiä keskellä pimeyttä tulia\nsuuresta kaupungista, Le Mansista.\n\n\"Tiedättekö tien asemalle, Alexandre?\"\n\n\"Kyllä, isäntä, oikealle ja sitten suoraan.\"\n\nLuonnollisesti olisi pitänyt kääntyä vasemmalle. He kuluttivat\nseitsemän, kahdeksan minuuttia kiertelemällä ympäri katuja saaden\nristiriitaisia ohjeita. Kun auto pysähtyi aseman eteen, vihelsi juna.\n\nDon Luis hyppäsi pois, ryntäsi läpi odotussalin; huomasi ovet\nsuljetuiksi, iski sivuun rautatiepalvelijan, joka koetti estää häntä\nja saapui asemasillalle.\n\nUlommaisilla raiteilla oli juna juuri lähtemäisillään Viimeinen ovi\nlyötiin kiinni. Hän juoksi pitkin vaunuja pitäen itseään pystyssä\nmessinkisten kädensijojen avulla.\n\n\"Lippu! Missä on lippunne?\" huusi suuttunut junailija.\n\nDon Luis jatkoi hyppimistään vaununportailla, katsoi nopeasti\nikkunoista, työnsi syrjään ihmiset, jotka seisoivat ikkunoissa estäen\nhänet näkemästä ja varustautui millä hetkellä hyvänsä heittäytymään\nvaunuosastoon, jossa molemmat rikolliset istuivat.\n\nHän ei nähnyt heitä viimeisissä vaunuissa. Juna alkoi liikkua. Äkkiä\npäästi hän huudon: siellä he olivat, molemmat, kahdenkesken. Hän\noli nähnyt heidät! He olivat siellä. Florence lepäsi sohvalla pää\nSauveraudin olkapäätä vasten, tämän käsi vyötäistensä ympärille\nkiertyneenä.\n\nSuunniltaan raivosta paiskasi hän auki alimmaisen salvan ja tarttui\nvaununoven kädensijaan. Samassa hän kadotti tasapainonsa ja kiihtynyt\njunailija sekä Mazeroux vetivät hänet alas, jälkimmäisen huutaessa:\n\n\"Tehän olette hullu, te otatte itseltänne hengen!\"\n\n\"Päästäkää, aasit,\" karjui don Luis. \"Siinä he ovat! Antakaa minun\nolla, sanon minä!\"\n\nVaunut liikkuivat ohi. Hän koetti hypätä vielä kerran vaunun\nportaille. Mutta molemmat miehet tarrautuivat häneen kiinni, muutamia\nkantajia tuli heidän avukseen asemapäällikkö saapui juosten. Juna\nvieri ohi aseman.\n\n\"Tyhmyrit!\" huusi hän. \"Hölmöt! Aasit! Ettekö te voineet antaa minun\nolla? Oh, vannon, että minä...\"\n\nVasemmalla nyrkillään hän iski junailijan maahan, oikealla saattoi\nhän Mazerouxin kierimään ympäri. Pudistaen irti kantajat ja\nasemapäällikön ryntäsi hän asemasillalta matkatavarahuoneeseen ja\nhyppäsi yli laatikkojen, matka-arkkujen ja matkalaukkujen.\n\n\"Oh, se pölkkypää!\" mutisi hän nähdessään Mazerouxin sammuttaneen\nmoottorin. \"Ei ole mitään tyhmyyttä, jonka hän olisi jättänyt\ntekemättä.\"\n\nDon Luis oli ajanut kovaa koko päivän, mutta nyt tuli vauhti\nhuimaavaksi. Oli kuin olisi meteori kiitänyt läpi Le Mansin\nesikaupunkien ja syöksähtänyt maaseudulle. Perennalla oli aivoissaan\nvain yksi ajatus: tulla lähimmälle asemalle, joka oli Chartres, ennen\nmolempia rikoksellisia ja heittäytyä Sauveraudin päälle. Hän ei\nnähnyt mitään muuta kuin tämän: kuinka hän molemmin käsin tarttuisi\nFlorence Levasseurin rakastajan kurkkuun, niin että tämä tukehtuisi!\n\n\"Florencen rakastaja! Florencen rakastaja!\" mutisi hän kiristellen\nhampaitaan. \"Niin, tietysti, se selittää kaiken. He molemmat\novat kääntyneet rikostoveriaan Marie Fauvillea vastaan ja hän\nse on, joka saa maksaa tämän kauhistavan sarjan rikoksia! Onko\nhän edes heidän rikostoverinsa? Kuka tietää? Kuka tietää,\neivätkö nämä molemmat paholaiset ole koettaneet, tapettuaan\nHippolyte Fauvillen ja hänen poikansa, yhteiseen ponnistukseen\ntuhota Marie Fauvillen, viimeisen esteen, joka seisoi heidän ja\nMornington-perinnön välillä. Eikö kaikki viittaa siihen? Enkö minä\nlöytänyt päivämääriä Florencen muistikirjasta? Eikö se todista, että\nkirjeet julkaisee Florence? Ne kirjeet syyttävät myöskin Gaston\nSauveraudia. Mutta mitä se merkitsee? Hän ei rakasta enää Marieta,\nvaan Florencea. Ja Florence rakastaa häntä. Hän on Sauveraudin\nrikostoveri, hänen neuvonantajansa, se nainen, joka haluaa elää\nhänen rinnallaan ja jakaa hänen rikkautensa. On totta, että hän on\nteeskennellyt puolustavansa Marie Fauvillea. Näyttelemistä! Tahi\nehkä omantunnontuskaa, pelkoa ajatellessaan kaikkea pahaa, jonka\non tehnyt kilpailijattarelleen ja kohtaloa, joka odottaa onnetonta\nnaista. Mutta hän on rakastunut Sauveraudiin ja hän jatkaa taistelua\nsäälimättä ja viivyttelemättä. Sen vuoksi tahtoi hän tappaa minut,\nväliin tulevan esteen, jonka selvänäköisyyttä hän pelkäsi...\"\n\n\"Piru vieköön!\" murahti hän yhtäkkiä. \"Kone ei tottele! -- Mazeroux!\nMazeroux!\"\n\n\"Mitä...! Tiesittekö minun olevan täällä?\" huudahti Mazeroux ryömien\nesiin pimeydestä, jonka turvissa hän oli istunut.\n\n\"Aasi! Luuletteko te, että kuka tahansa tyhmyri voi tarrautua\nautooni minun sitä huomaamatta? Teillä mahtoi olla hauskaa siellä\nporrasaskelmalla?\"\n\n\"Minä vapisen kylmästä ja hampaani kalisevat.\"\n\n\"Se on teille oikein, se opettaa teitä. Sanokaa mistä ostitte\nbensiiniä?\"\n\n\"Eräältä sekatavarakauppiaalta.\"\n\n\"Varkaalta, tarkoitatte. Se on rasvaa. Kone on tulemaisillaan täyteen\nnokea.\"\n\n\"Oletteko varma siitä?\"\n\n\"Ettekö huomaa, että moottori uhkaa pysähtyä?\"\n\nMoottori näytti tuon tuostakin niskuroivan. Sitten tuli taas kaikki\nsäännölliseksi. Don Luis lisäsi vauhtia. Kun he ajoivat alas mäkiä,\ntuntui kuin olisivat he lentäneet avaruuteen. Toinen lyhty sammui.\nToinenkaan ei palanut niin kirkkaasti kuin tavallisesti. Mutta mikään\nei voinut taltuttaa Don Luisin intoa.\n\nKone hiljensi taas vauhtia, teki uusia ponnistuksia koettaen tehdä\nvelvollisuutensa. Sitten tuli onnettomuus, auto pysähtyi tienlaitaan.\n\n\"Piru vieköön!\" huusi don Luis. \"Istumme kiinni. Tämä oli viimeinen\noljenkorsi!\"\n\n\"Me saamme kyllä koneen kuntoon ja saavutamme Sauveraudin Pariisissa\nChartresin sijasta, siinä kaikki.\"\n\n\"Kirottu aasi! Korjaus kestää tunnin. Ja sitten tapahtuu sama\nuudelleen koska tahansa. Se ei ole bensiiniä, vaan jotain viheliäistä\nvoidetta, jota ne ovat teille tunkeneet.\"\n\nDon Luis polki raivoissaan jalkaa. Hän olisi halunnut pirstoa auton\nkappaleiksi. Hän olisi halunnut...\n\n\"Hän se on, kuuletteko, Mazeroux, se on Sauveraudin auttajatar,\njoka on tehnyt kaikki. Sanon sen teille nyt, koska heikkoudessani\nolen taipuvainen häntä säälimään. Niin, minä olen heikko raukka.\nHänellä on sellaiset vakavat kasvot lapsensilmineen. Mutta hän se on,\nMazeroux. Hän asuu minun talossani. Pankaa mieleenne hänen nimensä:\nFlorence Levasseur. Te vangitsette hänet, eikö niin? Minä ehkä en\nvoisi sitä tehdä. Rohkeuteni pettää kun katson häneen. Tosiasia\non, etten milloinkaan ennen ole ollut rakastunut. On ollut toisia\nnaisia... mutta ei, ne ovat olleet ohimeneviä mielikuvia... ei edes\nsitä... en edes muista menneisyyttä. Florence sitävastoin...! Teidän\non vangittava hänet, Mazeroux! Teidän on vapautettava minut hänen\nsilmistään. Ne polttavat minua kuin myrkky. Jos ette vapauta minua,\ntapan hänet niinkuin tapoin Doloresin... tahi tappavat he minut...\ntahi... oh, en tiedä... on tuhat ajatusta, jotka tekevät minut\nvilliksi! Nähkääs, on toinen mies... Sauveraud, jota hän rakastaa.\n\n\"Oh, he ovat häpeämättömiä, nuo kaksi! He ovat tappaneet Fauvillen,\nja pojan, ja vanhan Langernaultin, ja ne molemmat vajassa ja vielä\nmuita: Cosmo Morningtonin, Vérot'n ja toisia. He ovat villipetoja,\nerittäinkin tyttö. Ja jos te näkisitte hänen silmänsä...\"\n\nHän puhui niin hiljaa, että Mazeroux tuskin kuuli. Hän oli päästänyt\ntämän irti ja näytti aivan epätoivon murtamalta.\n\n\"Kas niin, isäntä\", sanoi komissario. \"He ovat vain tyhmyyksiä.\nIkävyyksiä vaimoväestä... niitä on ollut minulla kuten muillakin.\nVaimoni -- niin, minä menin naimisiin teidän poissa ollessanne --\nvaimoni käyttäytyi huonosti, hän teki elämäni helvetiksi, niin, siksi\njuuri. Kerron teille kaikki kuinka hän palkitsi suudelmani.\"\n\nHän vei don Luisin automobiilin luo ja asetti hänet etuistuimelle.\n\n\"Levätkää nyt. Ei ole kovin kylmä ja meillä on hyviä huopapeitteitä.\nEnsimmäisen talonpojan, jonka aamulla varhain tapaan, lähetän\nlähimpään kaupunkiin hakemaan mitä tarvitsemme... Kerron teille\nvaimostani...\"\n\nDon Luis ei saanut milloinkaan tietää mitä oli rouva Mazerouxille\ntapahtunut. Jännittävimmätkään perheonnettomuudet eivät olisi voineet\nhäiritä hänen syvää untaan.\n\nHän ei herännyt ennenkuin myöhään aamulla. Kello seitsemän huusi\nMazeroux erästä polkupyöräilijää ja pyysi häntä ajamaan Chartesiin.\n\nHe lähtivät kello yhdeksän. Don Luis oli jälleen saanut takaisin\nkylmäverisyytensä. Hän kääntyi komisarioon:\n\n\"Minä puhuin paljon sellaista yöllä, jota en koskaan ollut ajatellut\nsanoa. Mutta minä en sitä kadu. Niin, minun velvollisuuteni on\npelastaa rouva Fauville ja ottaa kiinni oikeat rikolliset. Mutta\nminun on taisteltava itseäni vastaan, ja minä vannon, etten anna\nperiksi. Tänä iltana saa Florence Levasseur nukkua vankilassa.\"\n\n\"Minä autan teitä\", vastasi Mazeroux.\n\n\"En tarvitse kenenkään apua. Jos te otatte hiuskarvankaan hänen\npäästään, saatte tekemistä minun kanssani. Ymmärrättekö?\"\n\n\"Kyllä, isäntä.\"\n\n\"Pitäkää sitten suunne.\"\n\nHänen vihansa kuohui jälleen ja ilmeni huimaavassa vauhdissa.\nHe kiisivät yli Chartesin kivetyksen. Rambouillet, Chevreuse ja\nVersailles vilahtivat kuin salama heidän ohitseen.\n\nSaint-Cloud. Boulogne-metsä...\n\nKun auto place de la Concord'lla kääntyi Tuileriesiä päin, kysyi\nMazeroux:\n\n\"Ettekö aio ajaa kotiin?\"\n\n\"En. Ensiksi on jotain muuta mikä on tärkeämpää: meidän on\nvapautettava Marie Fauville itsemurhakiihkostaan antamalla hänen\ntietää, että olemme keksineet rikolliset.\"\n\n\"Ja sitten?\"\n\n\"Sitten haluan puhella poliisiprefektin kanssa.\"\n\n\"Herra Desmalions on poissa eikä tule ennen iltapäivää.\"\n\n\"Tutkintatuomari sitten?\"\n\n\"Hän ei tule oikeuspalatsiin ennen kello kahtatoista ja nyt on vasta\nyksitoista.\"\n\n\"Katsokaamme.\"\n\nMazeroux oli oikeassa, siellä ei ollut ketään.\n\nDon Luis söi aamiaista läheisyydessä ja kun Mazeroux oli pistäytynyt\netsivässä osastossa tuli hän hakemaan don Luisia ja seurasi häntä\ntuomarin ovelle. Don Luisin hermostunut kiihkeys pisti Mazerouxin\nsilmiin, joka kysyi:\n\n\"Pysyttekö aikeessanne?\"\n\n\"Enemmän kuin koskaan. Silmäsin aamiaisen aikana sanomalehtiin.\nMarie Fauville, joka toisen itsemurhayrityksensä jälkeen lähetettiin\nsairashuoneeseen, on jälleen tahtonut ottaa itseltään hengen lyömällä\npäänsä seinään. He ovat pukeneet hänet pakkopaitaan. Mutta hän\nkieltäytyy syömästä. Minun velvollisuuteni on pelastaa hänet.\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Luovuttamalla todelliset rikokselliset. Minä ilmoitan tuomarille\nasiasta ja tänä iltana tulen luoksenne mukanani Florence Levasseur\nkuolleena tai elävänä.\"\n\n\"Ja Sauveraud?\"\n\n\"Sauveraud? Kaikki käy kuin tanssi. Mikäli...\"\n\n\"Mikäli ette?\"\n\n\"Mikäli en itse suoriudu siitä roistosta?\"\n\n\"Isäntä!\"\n\n\"Vaietkaa!\"\n\nMuutamia sanomalehtimiehiä seisoi läheisyydessä odottaen saavansa\ntietää jotain. Perenna tunsi heidät ja meni heidän luokseen.\n\n\"Te voitte sanoa, hyvät herrat, että tästä päivästä alkaen otan\npuolustaakseni Marie Fauvillea ja omistaudun kokonaan hänen\nasialleen.\"\n\n\"Kaikki vastustivat, eikö hän juuri ollut antanut vangita rouva\nFauvillea? Eikö juuri hän ollut hankkinut raskauttavinta todistusta\ntätä vastaan?\"\n\n\"Ne minä kumoan\", sanoi hän. \"Marie Fauville on roistojen uhri, jotka\novat järjestäneet pirullisen salajuonen häntä vastaan, ja jotka minä\nluovutan oikeuden käsiin.\"\n\n\"Mutta hampaat? Hampaiden jäljet?\"\n\n\"Sattuma! Yksinomaan sattuma, mutta se on nyt minulle tavattoman\nvoimakas todistus hänen viattomuudestaan. Sanon teille, että jos\nMarie Fauville olisi ollut tarpeeksi taitava tehdäkseen nämä murhat,\nolisi hän myöskin ollut kylliksi älykäs ollakseen jättämättä\njälkeensä hedelmää, jossa oli hänen molempien hammasriviensä jäljet.\"\n\n\"Mutta.\"\n\n\"Hän on syytön! Ja sen aion nyt ilmoittaa tutkintotuomarille. Rouva\nFauvillelle on ilmoitettava niistä ponnistuksista, joita hänen\nhyväkseen tehdään. Hänelle on heti annettava toivoa. Muuten ottaa se\nolentoraukka itseltään hengen ja hänen kuolemansa on oleva syytös\nkaikkia niitä vastaan, jotka ovat syyttäneet viatonta naista. Hänen\non...\"\n\nHän keskeytti. Hänen silmänsä suuntautuivat erääseen\nsanomalehtimieheen, joka seisoi hiukan syrjässä kuunnellen ja tehden\nmuistiinpanoja.\n\nHän kuiskasi Mazerouxille:\n\n\"Voitteko hankkia minulle tuon miehen nimen? En muista missä olen\nnähnyt hänet ennen.\"\n\nMutta eräs vahtimestari avasi nyt ovet tutkintotuomarin huoneeseen;\ntämä oli, saatuaan don Luisin kortin, sanonut heti ottavansa hänet\nvastaan. Perenna otti askeleen eteenpäin aikoen käydä sisään\nMazerouxin kanssa, mutta kääntyikin äkkiä seuraajaansa ja huudahti\nraivoisasti:\n\n\"Se on hän! Se oli Gaston Sauveraud valepuvussa. Pidättäkää hänet!\nOnko hän lähtenyt? Juoskaa!\"\n\nHän ryntäsi ulos kintereillään Mazeroux, muutamia vahtimestareita\nja sanomalehtimiehiä. Hän ehti pian heidän edelleen, niin ettei hän\nkolmen minuutin kuluttua kuullut takanaan ketään. Hän kiisi läpi\nkäytävän pihalle, sieltä toiselle, joutui vihdoin väärien jälkien\nohjaamana Saint Lazaren rautatiepihalle ja kulutti kaksi tuntia\netsiskelyissä, mutta turhaan.\n\nLopuksi hän joutui lähelle asuntoaan place du Palais-Bourbonille.\nOikealla ja vasemmalla huomasivat hänen tottuneet silmänsä heti\npuolitusinaa miehiä, joiden ammatista ei voinut erehtyä. Ja Mazeroux,\njoka oli huomannut hänet, kääntyi äkkiä ja piiloutui porttikäytävään.\n\nPerenna huusi häntä:\n\n\"Mazeroux!\"\n\nKomisario näytti tulevan kummiinsa kuullessaan nimeään huudettavan ja\ntuli esiin.\n\n\"Hyvää päivää taas, isäntä.\"\n\nHänen kasvoillaan oli sellainen ilme, että don Luis tunsi\nepäilyksiensä saavan varman muodon.\n\n\"Kuulkaa nyt, minun takianiko te ja teidän väkenne kuljeskelette\njälleen taloni ulkopuolella?\"\n\n\"Millaisia päähänpistoja\", vastasi Mazeroux ja näytti hyvin\nvaivautuneelta. \"Tehän tiedätte olevanne erinomaisessa suosiossa.\"\n\nDon Luis hätkähti. Hän ymmärsi. Mazeroux oli ilmaissut hänen\nkertomuksensa. Sekä tyynnyttääkseen omantunnonsoimauksensa ja\npelastaakseen \"isännän\" onnettoman intohimon pauloista, oli Mazeroux\nilmiantanut Florence Levasseurin.\n\nPerenna puristi nyrkkiään koettaen tukahduttaa kuohuvan raivonsa.\nTämä oli kauhea isku.\n\n\"Onko teillä vangitsemismääräys?\" kysyi hän.\n\nMazeroux sopersi:\n\n\"Se oli aivan sattuma. Minä kohtasin prefektin, joka oli tullut\ntakaisin. Me puhuimme tuosta nuoresta naisesta. Ja he olivat\nsattumalta keksineet, että valokuvaa -- tiedättehän, Florence\nLevasseurin valokuvaa, jonka prefekti oli teille lainannut -- oli\nmuutettu. Ja kun olin maininnut Florencen nimen, muisti prefekti,\nettä kuvassa oli sama nimi.\"\n\n\"Onko teillä vangitsemismääräys?\" toisti don Luis teräväliä äänellä.\n\n\"Niin, nähkääs, minä en voinut sitä auttaa... herra Desmalions ja\ntutkinto tuomari...\"\n\nJos place du Palais-Bourbonilla ei olisi ollut ihmisiä, olisi don\nLuis varmasti keventänyt mieltään antamalla Mazerouxille voimakkaan\niskun leuan alle taiteen kaikkien sääntöjen mukaan. Ja Mazeroux näki\ntämän mahdollisuuden, sillä hän pysytteli varovaisesti niin pitkän\nmatkan päässä kuin mahdollista ja lepyttääkseen \"isännän\" kiukkua\nsammalsi hän kokonaisen jakson anteeksipyyntöjä:\n\n\"Se oli teidän parhaaksenne. Minun täytyi se tehdä. Ajatelkaa vain!\nTehän sanoitte itse: Vapauttakaa minut tuosta olennosta. Minä olen\nliian heikko. Vangitsettehan hänet, eikö niin? Hänen silmänsä\npolttavat kuin myrkky! No, saatoinko jättää sen tekemättä? En, sitä\nen voinut. Sitä suurimmalla syyllä kun varapoliisipäällikkö...\"\n\n\"Vai niin, Weber tietää myöskin?\"\n\n\"Tietysti! Prefekti epäilee teitä hiukan huomattuaan petoksen\nvalokuvaan nähden. Herra Weber tulee siis, ehkä noin tunnin kuluttua,\napuvoimien kera. Hän oli saanut tietää, että nainen, jolla oli tapana\nkäydä Gaston Sauveraudin luona Neillyssä, oli vaalea, kaunis ja\nnimeltään Florence. Hän jäi sinne joskus yöksikin.\"\n\n\"Te valehtelette! Te valehtelette!\" sähisi Perenna.\n\nKoko hänen vihansa kuohahti jälleen. Hän oli pitänyt silmällä\nFlorencea syystä, jonka tarkoituksesta hänen olisi ollut vaikea tehdä\nitselleenkään selvää. Ja nyt tahtoi hän taas musertaa tytön ja tällä\nkertaa täysin tietoisesti. Itse asiassa ei hän enää tiennyt mitä teki.\n\nEräs sanomalehtipoika meni ohi myyden Paris Midin ylimääräistä\nnumeroa, jossa oli suurin kirjaimin:\n\n_Don Luis Perennan hälyttävä selitys_.\n\n_Rouva Fauville syytön_.\n\n_Molempien rikoksellisten vangitsemista odotetaan_.\n\n\"Niin, niin,\" sanoi hän ääneen, \"näytelmä lähestyy loppuaan. Florence\nsaa maksaa velkansa yhteiskunnalle. Se on välttämätöntä.\"\n\nTalonsa pihalla hän sanoi autonkuljettajalle, joka kiiruhti häntä\nvastaan:\n\n\"Ajakaa auto esiin ja pankaa kone käyntiin. Voin lähteä koska\ntahansa.\"\n\nHän juoksi ylös portaita ja kysyi palvelijalta:\n\n\"Onko neiti Levasseur sisällä?\"\n\n\"On, hän on omassa huoneessaan.\"\n\n\"Eilen oli hän poissa, eikö niin?\"\n\n\"Niin, hän sai sähkösanoman saapua tervehtimään maalle erästä\nsairasta sukulaistaan. Hän palasi yöllä.\"\n\n\"Haluan puhutella häntä. Lähettäkää hakemaan hänet heti.\"\n\n\"Työhuoneeseen?\"\n\n\"Ei, makuuhuoneen vieressä olevaan salonkiin.\"\n\nSe oli pieni huone toisessa kerroksessa, aikaisemmin talon rouvan\npukuhuone ja hän katsoi sen murhayrityksen jälkeen varmemmaksi kuin\ntyöhuoneen.\n\nMazeroux oli seurannut pihalle ja pysytteli hänen takanaan\nnähtävästi Perennan huomaamatta. Nyt tarttui Perenna kuitenkin hänen\nkäsivarteensa ja meni yhdessä hänen kanssaan portaille.\n\n\"Kaikki käy hyvin. Minä olin peloissani, että Florence epäili jotain\neikä ollut palannut takaisin. Nyt ei hän voi välttää meitä.\"\n\nHe menivät läpi eteisen ja ylös portaita ensimmäiseen kerrokseen.\nMazeroux hykerteli käsiään.\n\n\"Vai niin, te olette tulleet järkiinne.\"\n\n\"Olen ainakin tehnyt päätökseni. Minä en tahdo, kuuletteko, minä en\ntahdo, että rouva Fauville ottaa itseltään hengen; ja kun ei ole\nmitään muuta keinoa estää onnettomuutta, uhraan Florencen.\"\n\n\"Ilman kaipausta?\"\n\n\"Omantunnonvaivoitta.\"\n\n\"Te annatte siis minulle anteeksi?\"\n\n\"Sen teen ja minä kiitän teitä.\"\n\nSitten antoi hän oikeaoppisen iskun tämän leuan alle. Mazeroux kaatui\nääntä päästämättä, kuin kuollut, toisen kerroksen portaille.\n\nPortaiden puolivälissä oli pimeä komero, jossa palvelijat säilyttivät\nastioita ja likaisia talousvaatteita. Sinne kantoi don Luis\nMazerouxin, asetti hänet lattialle selkä taloudenhoitajattaren\nmatka-arkkua vasten, pisti nenäliinan hänen suuhunsa ja sitoi hänen\nkätensä ja jalkansa kahdella pöytäliinalla, joiden päät hän iski\nlattiaan parilla tukevalla piikillä.\n\nKun Mazeroux hitaasti heräsi tajuihinsa, sanoi don Luis:\n\n\"Arvelen, että teillä on kaikki mitä tarvitsette. Pöytäliina,\nlautasliina... jotain suussa siltä varalta, että tulette nälkäiseksi.\nSyökää niin paljon kuin haluatte. Ottakaa sitten pieni unonen niin\nheräätte raikkaana kuin talviaamu.\"\n\nHän sulki oven ja katsoi kelloaan.\n\nTällä hetkellä oli hänen aikomuksensa loukata Florencea, heittää\nhänen kasvoilleen kaikki hänen tekemänsä kauheat rikokset ja sillä\ntavoin pakottaa hänet muodolliseen tunnustukseen. Sitten kun Marie\nFauvillen pelastus oli turvattu saataisiin nähdä. Ehkä hän asettaisi\nFlorencen autoon ja veisi tytön piilopaikkaan, josta hän, käyttämällä\ntätä ruoskana, saisi poliisin tekemään mitä halusi.\n\n\"Minulla on tunti aikaa. Erinomaista!\"\n\nHän juoksi toisessa kerroksessa olevaan makuuhuoneeseensa ja pisti\nkasvonsa kylmään veteen. Milloinkaan ei hän ollut tuntenut koko\nolemustaan niin kiihottuneeksi, koskaan eivät sokeat vaistot olleet\nolleet näin irrallaan.\n\n\"Se on hän\", mutisi don Luis. \"Kuulen hänen tulonsa. Hän on portaiden\nalapäässä. Vihdoinkin! Oh, mikä ilo saada hänet eteensä! Kasvoista\nkasvoihin! Hän ja minä kahdenkesken!\"\n\nHän meni eteiseen salongin ulkopuolella. Hän otti taskustaan avaimen.\nOvi avautui.\n\nHän huudahti: Gaston Sauveraud oli siellä! Tässä suljetussa huoneessa\nseisoi Gaston Sauveraud kädet ristissä rinnalla ja odotti häntä.\n\n\n\n\nX LUKU\n\nGaston Sauveraudin selitys\n\n\nGaston Sauveraud!\n\nDon Luis otti vaistomaisesti askeleen takaisin, veti esiin\nrevolverinsa ja tähtäsi rikolliseen.\n\n\"Kädet ylös!\" käski hän. \"Kädet ylös, muuten ammun!\"\n\nSauveraud ei liikahtanutkaan. Hän heitti silmäyksen molempiin\npöydälle asettamiinsa revolvereihin ja sanoi:\n\n\"Tuolla ovat aseeni. En ole tullut tänne taistelemaan, vaan puhumaan.\"\n\n\"Kuinka tulitte sisään?\" karjui don Luis raivoissaan hänen\nrauhallisuudestaan. \"Väärällä avaimella, arvaan minä. Mutta kuinka\nsaitte mallin avaimeen?\"\n\nToinen ei vastannut. Don Luis polki jalkaa.\n\n\"Vastatkaa, kuuletteko te! Vastatkaa! Muuten...\"\n\nMutta nyt syöksyi Florence sisään. Hän juoksi ohi Perennan tämän\nkoettamatta häntä estää ja heittäytyi Gaston Sauveraudin syliin,\nsanoen, kiinnittämättä pienintäkään huomiota Perennan läsnäoloon:\n\n\"Miksi tulit tänne? Sinä lupasit ettet tulisi. Sinä vannoit minulle\nsen. Mene nyt.\"\n\nSauveraud vapautui ja pakotti hänet istumaan eräälle tuolille.\n\n\"Anna minun olla, Florence. Lupasin sen vain rauhoittaakseni sinua.\nAnna minun olla.\"\n\n\"En, en anna!\" huudahti tyttö kiivaasti. \"Tämähän on mielettömyyttä.\nEn halua, että sanot ainoatakaan sanaa. Älä tee sitä!\"\n\nSauveraud kumartui hänen puoleensa, silitti hänen otsaansa ja\nhiuksiaan.\n\n\"Anna minun hoitaa tämä asia omalla tavallani, Florence,\" sanoi hän\nhiljaa.\n\nTyttö vaikeni ikäänkuin toisen lempeä ääni olisi riisunut hänet\naseista.\n\nPerenna ei ollut liikahtanut paikaltaan. Hän seisoi heidän edessään\nojennetuin käsivarsin, sormi liipaisimella, viholliseen tähdäten. Kun\nSauveraud kutsui Florencea etunimeltä, säpsähti hän ja hänen sormensa\nvapisivat. Mikä esti hänet ampumasta? Millä yli-inhimillisellä\ntahdonponnistuksella onnistui hänen pitää kurissa mustasukkainen\nvihansa, joka poltti kuin tuli? Ja nyt uskalsi Sauveraud silittää\nFlorencen hiuksia?\n\nHän laski kätensä. Hän kyllä tappaisi heidät, hän tekisi heidän\nkanssaan mitä haluaisi, sillä he olivat hänen vallassaan, eikä mikään\nsaattaisi pelastaa heitä hänen kostoltaan.\n\nHän otti Sauveraudin molemmat revolverit ja pani ne laatikkoon.\nSitten meni hän ovelle sulkeakseen sen. Mutta silloin kuuli hän ääniä\nensimmäisen kerroksen portailta ja kumartui yli kaiteen. Palvelija\ntuli ylös portaita tarjotin kädessään.\n\n\"Mikä nyt on?\"\n\n\"Eräs tärkeä kirje komisario Mazerouxille.\"\n\n\"Hän on minun luonani. Antakaa kirje tänne älkääkä häiritkö minua.\"\n\nHän aukasi kuoren. Kirje oli lyijykynällä kirjoitettu ja sisälsi\nseuraavaa:\n\n\"Pitäkää varanne, herra komisario! Gaston Sauveraud on talossa.\nKaksi henkilöä, jotka asuvat vastapäätä, kertoi, että tyttö,\njoka on olevinaan taloudenhoitajatar talossa, tuli kotiin puoli\nkolme, ennenkuin olimme ottaneet paikkamme. Sitten nähtiin hänet\nsiipirakennuksensa ikkunan vieressä. Muutamia silmänräpäyksiä tämän\njälkeen avasi joku, arvatenkin hän, pienen, matalan siipirakennuksen\nkellariin johtavan oven. Melkein heti tuli torin poikki mies ja astui\nkellarinovesta sisään. Kuvauksen mukaan oli se Gaston Sauveraud.\nOlkaa sen vuoksi varuillanne. Tulemme pienimmänkin hälyytyksen,\nensimmäisen merkin teiltä saatuamme.\"\n\nDon Luis mietti. Nyt hän ymmärsi kuinka roisto oli tullut taloon ja\nvarmassa piilopaikassa pysytellen oli kyennyt ryhtymään kaikenlaisiin\ntoimenpiteisiin häntä vastaan. Hän eli saman katon alla kuin mies,\njoka oli osoittautunut hänen pelottavimmaksi vastustajakseen.\n\n\"Käy päälle,\" ajatteli don Luis. \"Tuo lurjus on tuomittu ja hänen\ntyttönsä myös. He voivat valita revolverinkuulan ja poliisin\nkäsirautojen välillä.\"\n\nHän oli lakannut ajattelemasta autoa, joka odotti ulkopuolella.\nHänellä ei ollut enää mitään aikomusta paeta Florencen kanssa. Jos\nhän ei tappaisi molempia, laskisi laki kätensä heidän ylleen, käden,\njoka ei päästäisi otettaan.\n\nHän sulki ja lukitsi oven, kääntyi jälleen molempiin vankeihin,\nistuutui ja sanoi Sauveraudille:\n\n\"Puhukaamme.\"\n\nHuone oli pieni ja he istuivat niin lähellä toisiaan, että don Luis\nsaattoi melkein koskettaa miestä, jota kaikesta sielustaan halveksi.\nHeidän tuoliensa välillä oli tuskin metriäkään. Pitkä, kirjoilla\npeitetty pöytä oli heidän välillään.\n\nFlorence oli kääntänyt tuolinsa pois valosta ja don Luis ei saattanut\nnähdä selvästi hänen kasvoaan. Mutta hän katsoi suoraan Gaston\nSauveraudin silmiin ja tutki hänen kasvojaan kiihkeän uteliaasti,\nja hänen vihansa kasvoi huomatessaan vielä nuorekkaat piirteet,\nilmehikkään suun ja älykkäät silmät, jotka olivat kovasta ilmeestään\nhuolimatta kauniit.\n\n\"No, puhukaamme nyt,\" sanoi don Luis käskevästi. \"Olen myöntänyt\nteille lyhyen aselevon, juuri niin pitkän, että välttämättömin\nehditään sanoa. Oletteko peloissanne nyt, kun hetki on käsillä?\nKadutteko ottamaanne askelta?\"\n\nMies hymyili rauhallisesti ja sanoi:\n\n\"En ole peloissani enkä kadu tänne tuloani, sillä minulla on voimakas\ntunne, että me voimme, että meidän täytyy päästä yhteisymmärrykseen.\"\n\n\"Yhteisymmärrykseen!\" vastusti don Luis ja säpsähti.\n\n\"Miksikä ei?\"\n\n\"Sovitteluun? Liittoon teidän ja minun välilläni?\"\n\n\"Miksikä ei? Se on ajatus, jota olen tuuminut jo useammin kuin kerran\nja joka sai määrätyn muodon tutkintotuomarin eteisessä ja vahvistui\nvielä luettuani sanomalehtien ylimääräisissä numeroissa antamanne\ntunnustuksen: 'Don Luis Perennan hälyttävä selitys. Rouva Fauville\nsyytön'.\"\n\nGaston Sauveraud nousi nopeasti tuoliltaan ja sanoi vahvasti\nkorostaen jokaisen sanan:\n\n\"Näissä kolmessa sanassa on kaikki. Nämä kolme sanaa, jotka te olette\nkirjoittaneet ja lausuneet julkisesti, -- 'rouva Fauville syytön' --\nilmaisevatko ne teidän todellisen ajatuksenne? Uskotteko ehdottomasti\nrouva Fauvillen syyttömyyteen?\"\n\nDon Luis kohautti olkapäitään.\n\n\"Rouva Fauvillen syyttömyydellä ei ole tämän asian kanssa mitään\ntekemistä. Ei ole kysymys hänestä, vaan teistä kahdesta ja minusta.\nKäykää sen vuoksi suoraan asiaan ja niin pian kuin voitte. Siitä on\nyhtä paljon etua teille kuin minullekin.\"\n\n\"Etua meille?\"\n\n\"Te unohdatte kirjoituksen kolmannen otsikon\", sanoi don Luis.\n\"Minä en tiedottanut ainoastaan Marie Fauvillen viattomuutta. Minä\nilmoitin myöskin -- lukekaa itse -- että 'rikollisten vangitsemista\nodotetaan'.\"\n\nSauveraud ja Florence nousivat samalla kertaa kuin tiedottomasta\nvaistosta.\n\n\"Ja teidän käsityksenne mukaan ovat rikollisia --?\" kysyi Sauveraud.\n\n\"Te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minäkin: ne ovat ebenholtsikeppinen\nmies, joka missään tapauksessa ei voi kieltää tappaneensa\nAncenista, ja se nainen, joka on hänen rikostoverinsa kaikissa\nhänen rikoksissaan. Te muistanette molemmat kokeenne murhata minut:\nrevolverinlaukaus bulevardi Suchetilla, auto-onnettomuus, joka vei\nohjaajan hengen, ja eilen vajassa -- tiedätte missä -- viikatteella,\njoka oli vähällä katkaista kaulani.\"\n\n\"Joten pelinne on kadotettu. Teidän on maksettava, ja sitä enemmän,\nkun olette pistäneet päänne leijonan solaan.\"\n\n\"En ymmärrä. Mitä tämä tarkoittaa?\"\n\n\"Yksinkertaisesti sitä, että he tuntevat Florence Levasseurin,\ntietävät teidän molempien olevan täällä ja että talo on ympäröity\nsekä että varasalapoliisipäällikkö Weber on matkalla tänne.\"\n\nSauveraud näytti hämmästyneeltä kuullessaan tämän odottamattoman\nuhkauksen. Florence, joka seisoi hänen vieressään, tuli\nkuolonkalpeaksi. Hänen piirteensä vääristyivät tavattomasta tuskasta.\nHän sammalsi:\n\n\"Oh, se on hirveää! En voi kestää sitä!\"\n\nHän syöksähti don Luisin eteen.\n\n\"Lurjus! Lurjus! Te se olette ilmiantaneet meidät! Roisto! Oh, tiesin\nettä te kykenisitte viheliäisimpäänkin petokseen! Siinä te seisotte\nnyt kuin pyöveli! Oh, te roisto... kurja!\"\n\nHän putosi tuolille väsyneenä ja nyyhkyttäen, kasvot käsiin\nkätkettyinä.\n\nDon Luis kääntyi pois. Ihmeellistä kyllä ei hän tuntenut myötätuntoa\nja Florencen kyyneleet tekivät häneen yhtä vähän vaikutusta kuin\nhänen solvauksensa; oli kuin ei hän milloinkaan olisi rakastanut\nhäntä. Se kauhu, jota tyttö hänessä herätti, oli kuolettanut\nrakkauden.\n\nKun hän jälleen seisoi heidän edessään kuljettuaan kerran\nedestakaisin huoneessa, näki hän heidän pitävän toisiaan kädestä kuin\nkaksi hädässä olevaa ystävää, jotka koettavat rohkaista toisiaan.\nSilloin valtasi hänet jälleen vihan hyöky, hän tarttui miehen\nkäsivarteen ja huusi poissa suunniltaan:\n\n\"Minä kiellän teitä... Millä oikeudella? Onko hän teidän vaimonne?\nRakastajattarenne? Silloin...\"\n\nÄäni petti hänet. Hän tunsi tästä merkillisestä vihanpurkauksesta,\nettei sokea intohimo ollutkaan kuollut. Ja hän joutui hämilleen,\nsillä Gaston Sauveraud katsoi kummastuneena häneen eikä don Luis\nepäillyt, että vihollinen oli arvannut hänen salaisuutensa.\n\nTuli pitkä hiljaisuus, jonka aikana hän kohtasi Florencen silmät,\nvihamieliset silmät täynnä uhmaa ja halveksimista. Oliko hänkin\narvannut?\n\n\"No niin\", sanoi Sauveraud, \"olen vangittu ansaan. Kohtalon täytyy\nkulkea kulkuaan. Mutta minä saan kuitenkin puhella kanssanne? Se on\nainoa toive, joka on minulla jäljellä.\"\n\n\"Puhukaa\", vastasi don Luis. \"Ovi on suljettu. En avaa sitä ennenkuin\nkatson sen sopivaksi. Puhukaa.\"\n\n\"Koetan olla mahdollisimman lyhyt\", sanoi Gaston Sauveraud.\n\"Ensiksikin ei minulla ole paljon kerrottavana teille. En pyydä, että\nte uskoisitte sitä, mutta pyydän teitä kuuntelemaan niinkuin se ehkä\nkuitenkin olisi totuus, koko totuus.\"\n\nJa hän alkoi kertomuksensa:\n\n\"En ollut koskaan tavannut Hippolyte ja Marie Fauvillea, vaikka olin\nollut heidän kanssaan kirjeenvaihdossa -- te ehkä muistatte, että me\nolimme sukulaisia -- ennenkuin sattuma viisi vuotta sitten vei meidät\nyhteen Palermossa. He viettivät siellä talven, sillävälin kun heidän\nuutta taloaan rakennettiin bulevardi Suchetilla. Me olimme Palermossa\nviisi kuukautta ja kohtasimme joka päivä. Suhde Hippolyten ja Marien\nvälillä ei ollut parhaita. Eräänä iltana kun he olivat väitelleet\ntavallista kiivaammin, tapasin hänet itkemässä. Hänen kyyneleensä\nliikuttivat minua ja minä en voinut kauemmin peittää salaisuuttani.\nOlin rakastanut Marieta ensi tapaamisestamme asti. Ja rakastan häntä\naina ja aina syvemmin.\"\n\n\"Te valehtelette!\" huudahti don Luis kadottaen itsehillintäkykynsä.\n\"Näinhän teidät molemmat junassa, kun te palasitte Alençonista.\"\n\nGaston Sauveraud katsoi Florenceen. Tämä istui liikkumattomana\nkasvot käsissä ja kyynärpäät polviin nojaten. Vastaamatta don Luisin\nhuudahdukseen jatkoi Sauveraud:\n\n\"Myöskin Marie rakasti minua. Hän tunnusti sen, mutta antoi minun\nvannoa, etten koskaan koettaisi saada häneltä enempää kuin puhdasta\nystävyyttä. Minä pidin valani. Me nautimme muutamia viikkoja\nsanomatonta onnea. Hippolyte Fauville, joka oli rakastunut erääseen\nvarieteelaulajattareen, oli usein poissa. Minulla oli paljon vaivaa\nhuolehtiessani pikku Edmondin terveydestä, joka ei ollut sellainen\nkuin sen olisi pitänyt. Meillä oli myöskin kanssamme, välillämme,\nystävättäristä paras, alttein ja hellin neuvonantajatar, joka koetti\nlääkitä haavojamme, pitää yllä rohkeuttamme, reipastuttaa mieltämme\nomistaen rakkaudellemme vähän omasta voimastaan ja arvokkuudestaan.\nFlorence oli siellä.\n\n\"Viisitoista vuotta aikaisemmin oli vanhin veljeni Buenos Airesissa\nottanut huolehtiakseen erään ystävänsä isättömästä ja äidittömästä\ntyttärestä. Kuollessaan uskoi hän lapsen, joka silloin oli\nneljäntoista ikäinen, vanhalle imettäjälle, joka oli huolehtinut\nminun lapsuudestani ja seurannut veljeäni Etelä-Amerikkaan. Vanha\nimettäjä toi lapsen minulle ja kuoli itse muutamia päiviä Ranskaan\ntulonsa jälkeen eräässä onnettomuustapauksessa. Otin pienen tytön\nmukaani Italiaan, ystävieni luo, missä hän työskenteli ja opiskeli\nkunnes tuli siksi... mikä hän on. Kun hän halusi huolehtia itsestään,\notti hän paikan opettajattarena eräässä perheessä. Sittemmin\nsuosittelin häntä äitini sukulaisille Fauvilleille, joiden luona\nPalermossa tapasin hänet pikku Edmondin opettajana ja alttiina ja\nrakkaana Marien ystävättärenä. Hän oli myöskin minun ystävättäreni\nnoina onnellisina aikoina, jotka olivat niin aurinkoisia, mutta aivan\nliian lyhyitä. Onnemme -- onni, jota me kaikki kolme nautimme --\nmusertui kuitenkin mitä äkillisemmällä ja kiusallisemmalla tavalla.\nJoka ilta minulla oli tapana päiväkirjassani kertoa rakkauselämääni,\nelämää ilman tapahtumia, ilman toivoa, ilman tulevaisuutta,\nmutta onnellista ja säteilevää. Kirjassani palvoin Marieta kuin\njumalatarta. Makasin melkein polvillani kirjoittaessani ja lauloin\nhänen kauneutensa ylistystä; minulla oli myöskin tapana, ikäänkuin\neräänlaiseksi mitättömäksi korvaukseksi, kirjoitella kuviteltuja\ntapahtumia, joissa Marie sanoi kaiken, mitä hän olisi voinut sanoa,\nmuttei koskaan sanonut ja lupasi minulle kaiken sen onnen, josta\nolimme vapaaehtoisesti kieltäytyneet. Hippolyte Fauville löysi tämän\npäiväkirjan. Hänen vihansa oli kauhea. Hänen ensimmäinen aikeensa\noli erota Mariesta. Mutta Marien tapa suhtautua asiaan, todistukset,\njoita hän saattoi esittää viattomuudestaan, hänen horjumaton\nkieltonsa suostua avioeroon ja hänen lupauksensa olla minua koskaan\nnäkemättä, saivat Hippolyten tyytymään. Minä matkustin kuolema\nsydämessä. Myöskin Florence matkusti, erotettuna. Ja en milloinkaan,\nhuomatkaa se, en milloinkaan tämän onnettoman päivän jälkeen, ole\nvaihtanut sanaakaan Marien kanssa. Mutta katoamaton rakkaus yhdisti\nmeidät, rakkaus, jota ei aika eikä välimatka voinut heikontaa.\"\n\nHän vaikeni hetkeksi ikäänkuin don Luisin kasvoista lukeakseen\nkertomuksensa aikaansaaman vaikutuksen. Don Luis ei salannut\njännittynyttä mielenkiintoaan. Eniten häntä kummastutti Gaston\nSauveraudin tavaton kylmäverisyys, se rauhallinen silmien ilme, se\nhiljainen tyyneys, jolla hän kiirehtimättä, melkein hitaasti ja aivan\nilman vaikutuksen tavoittelua kertoi tästä murhenäytelmästä.\n\n\"Minkälainen näyttelijä!\" ajatteli hän.\n\nJa hän muisti samassa, että Marie Fauville oli tehnyt häneen saman\nvaikutuksen. Palaisiko hän ensimmäiseen vakaumukseensa ja katsoisi\nMarien syylliseksi, samanlaiseksi teeskentelijäksi kuin Florencenkin?\nTahi tunnustaisiko hän tälle miehelle jonkunlaista rehellisyyttä?\n\nHän kysyi:\n\n\"Ja sitten?\"\n\n\"Sitten minä matkustin. Palasin työteliääseen elämääni, jatkoin\ntutkimuksiani mihin tulinkaan, makuuhuoneessani, hotellissa,\nmatkoilla ja suurten kaupunkien yleisissä laboratorioissa.\"\n\n\"Ja rouva Fauville?\"\n\n\"Hän asui Pariisissa uudessa talossaan. Ei hän eikä hänen miehensä\npuhuneet koskaan menneisyydestä.\"\n\n\"Mistä sen tiedätte? Kirjoittiko hän teille?\"\n\n\"Ei. Marie on nainen, joka ei tee velvollisuuttaan puoleksi ja hänen\nvelvollisuudentuntonsa on liiankin ankara. Hän ei kirjoittanut\nminulle koskaan. Mutta Florencen luona, joka oli saanut sihteerin ja\nlukijattaren paikan tässä talossa edeltäjänne kreivi Malonyin luona,\nMarie kävi usein. He eivät puhuneet minusta milloinkaan, eikö niin,\nFlorence? Marie ei olisi sitä sallinut. Mutta koko hänen elämänsä ei\nei ollut mitään muuta kuin rakkautta ja intohimoista kaipausta...\neikö niin ollut, Florence? Väsyneenä olemaan niin kaukana hänestä\npalasin vihdoin Pariisin. Se oli onnettomuutemme. Se tapahtui noin\nvuosi sitten. Vuokrasin asunnon avenue du Roulelta ja sisustin sen\nkaikessa hiljaisuudessa ettei Hippolyte saisi tietää minun palanneen\ntakaisin. Pelkäsin häiritä Marien rauhaa. Ainoastaan Florence tiesi\nsiitä ja hän tuli silloin tällöin minua tervehtimään. Minä menin\nharvoin ulos, silloinkin pimeyden turvissa ja Boulognen metsän\nkaukaisimpiin osiin. Mutta meidän jalot aikeemme saattavat meidät\naina pulaan ja eräänä keskiviikkoiltana yhdentoista aikaan satuin\nkiertelemään, itse siitä tietämättä, bulevardi Suchetilla ja menin\nohi Marien talon. Oli lämmin, kaunis ilta ja kohtalo satutti niin,\nettä Marie istui ikkunassa. Hän näki minut -- siitä olen varma --\nja tunsi minut jälleen, ja minä olin niin onnellinen, että jalkani\ntuskin tapasivat maata jatkaessani tietäni. Sitten menin ohi hänen\ntalonsa joka keskiviikkoilta ja näin Marien melkein aina.\"\n\n\"Kiiruhtakaa,\" sanoi don Luis innokkaana saamaan tietää enemmän.\n\"Keskittykää, tulkaamme asiaan.\"\n\nHän alkoi pelätä ettei ehtisi kuulla jäljellä olevaa selontekoa ja\ntunsi äkkiä, että Sauveraudin sanat vaikuttivat tosilta.\n\n\"Kiiruhtakaa,\" toisti hän, \"jokainen minuutti on kallis.\"\n\nSauveraud pudisti päätään.\n\n\"En voi kiiruhtaa. Kaikki sanani ovat huolellisesti punnittuja\nennenkuin päätin puhua. Jokainen niistä on painava. Ei yhtäkään voi\njättää pois. Sillä te ette löydä arvoituksen ratkaisua joissakin\nerillisissä tosiasioissa, vaan kaikkien tosiasioiden kokonaisuudessa\nja selityksessä, joka kerrotaan niin uskottavasti kuin mahdollista.\"\n\n\"Minkä vuoksi? En ymmärrä?\"\n\n\"Koska totuus on piiloutuneena tähän juttuun.\"\n\n\"Mutta totuus on teidän viattomuutenne, eikö niin?\"\n\n\"Totuus on Marien viattomuus.\"\n\n\"Sitä vastaan en väitä!\"\n\n\"Mitä se auttaa, jos te ette voi sitä todistaa?\"\n\n\"Aivan niin. Teidän on annettava minulle todistuksia.\"\n\n\"Minulla ei ole mitään.\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Minulla ei ole siihen, mitä haluan saada teidät uskomaan, mitään\ntodistuksia.\"\n\n\"Silloin en sitä usko!\" huudahti don Luis vihaisesti. \"En ja tuhannen\nkertaa en. Jos te ette voi antaa minulle vakuuttavia todistuksia,\nkieltäydyn uskomasta ainoaankaan sanaan, jonka aiotte kertoa.\"\n\n\"Te olette uskoneet kaikki mitä tähän saakka olen kertonut\", sanoi\nSauveraud tyynesti.\n\nSitä ei don Luis voinut kieltää. Hän käänsi katseensa Florence\nLevasseuriin ja hänestä näytti, että tämä katseli häntä nyt vähemmän\nvastenmielisesti ja halusi innokkaasti ettei hän vastustaisi\nkertomuksen aikaansaamaa vaikutusta. Hän mutisi:\n\n\"Jatkakaa kertomustanne!\"\n\n\"Nyt,\" sanoi Sauveraud vakavalla äänellään, \"tulemme mitä tärkeimpiin\ntapahtumiin, joiden selitys, joka on teille uusi, mutta täydellisesti\ntosi, saa teidät uskomaan meidän suoruutemme. Kun minä erään kerran\nonnettomuudeksi satuin kohtaamaan kävelylläni Boulognen metsässä\nHippolyte Fauvillen, päätin varovaisuudesta muuttaa asuntoa ja\nmuutin tuohon pieneen taloon Richard-Wallace bulevardilla, jossa\nFlorence kävi minua useita kertoja tapaamassa. Tein mm. kaikkeni\npitääkseni hänen käyntinsä salassa ja varoin olemasta hänen kanssaan\nkirjeenvaihdossa muuten kuin poste restante. Olin sen vuoksi aivan\ntyyni. Työskentelin yksin ja aivan rauhallisesti. En odottanut\nmitään. Ei mikään vaara, ei mikään vaaran mahdollisuus uhannut meitä.\nKun poliisiprefekti ja hänen väkensä tunkeutuivat sisään ja tahtoivat\nvangita minut, kuulin ensi kerran puhuttavan Hippolyten ja hänen\npoikansa Edmondin murhasta ja Marien vangitsemisesta.\"\n\n\"Mahdotonta!\" huudahti don Luis jälleen vihasta kuohahtaen.\n\"Mahdotonta! Nämä uutiset olivat neljäntoista päivän vanhoja. En voi\nuskoa ettette olisi niitä kuullut.\"\n\n\"Keneltä?\"\n\n\"Sanomalehdistä,\" huudahti don Luis. \"Ja vielä varmimmin neiti\nLevasseurin kautta.\"\n\n\"Sanomalehdistä?\" sanoi Sauveraud. \"Niitä en lue koskaan. Mitä?\nOnko se uskomatonta? Se on tavatonta, minä myönnän sen, mutta\nasian harvinaisuus ei ole mikään todistus sitä vastaan. Toiselta\npuolen olin rikoksen tapahtuma-aamuna kirjoittanut Florencelle\nmatkustavani pois kolmeksi viikoksi. Muutin aikeeni viime hetkessä,\nmutta hän ei sitä tiennyt, ja siinä uskossa, että olin matkustanut\nsekä tietämättömänä osoitteestani, ei hän voinut ilmoittaa\nminulle rikoksesta eikä Marien vangitsemisesta, eikä siitä, että\nebenholtsikeppistä miestä syytettiin rikoksen osallisuudesta ja että\nepäilykset kohdistuivat minuun.\"\n\n\"Niin,\" sanoi don Luis, \"tehän ette väittäne, että ebenholtsikeppinen\nmies, mies, joka seurasi päällikkö Vérot'a Café du Pont-Neufille ja\nvarasti hänen kirjeensä.\"\n\n\"Minä en ole se mies\", keskeytti Sauveraud.\n\nJa kun don Luis kohautti olkapäitään, jatkoi hän voimakkaammalla\nkorostuksella:\n\n\"Minä en ole se mies. Tässä kaikessa on jokin selittämätön erehdys,\nmutta minä en ole ikinä pannut jalkaani Café du Pont-Neufin ovien\nsisäpuolelle, sen vannon. -- Ja minä toistan, en tiennyt mitään.\nSalama tuli odottamatta. Juuri siitä syystä -- se teidän on\nymmärrettävä -- isku sai aikaan odottamattoman hämmingin. Muistakaa,\nettä he olivat satuttaneet kätensä pyhimpään, joka minulla maan\npäällä oli. Marie oli vankilassa. Marie oli syytettynä murhasta.\nOlin suunniltani. Aluksi hallitsin itseni ja näyttelin osaani\npoliisiprefektin edessä, sitten heitin kaikki esteet syrjään, ammuin\ntarkastaja Ancenisin, pudistin irti komisario Mazeroux'n ja hyppäsin\nulos ikkunasta. Minulla oli päässäni vain yksi ajatus: päästä\npakoon. Vapaana ollen voisin pelastaa Marien. Jos joku asettuisi\ntielleni, oli se pahin hänelle itselleen. Millä oikeudella nämä\nihmiset uskalsivat syyttää moitteettominta naisista? Minä tapoin sinä\npäivänä vain yhden miehen, mutta olisin voinut tappaa kymmenen...\nkaksikymmentä! Mitä merkitsi minulle Ancenisen elämä? Mitä välitin\nminä kenestäkään näistä roistoista tahi heidän elämästään? He\nseisoivat minun ja Marien välillä ja Marie oli vankilassa.\"\n\nGaston Sauveraud ponnisti niin, että jokainen lihas hänen kasvoissaan\nvääntyi, palauttaakseen rauhallisuutensa, joka oli pettämäisillään,\nja jatkoi:\n\n\"Kadun kulmassa, jolle olin kääntynyt juostuani prefektin väkeä\nkarkuun, pelasti Florence minut juuri kun luulin, että kaikki oli\nkadotettu. Ja olemalla yhteydessä teidän kanssanne, kuuntelemalla\nteitä ja keskustelemalla kanssanne kaksoismurhasta, tuli hän\nvakaumukseen, jota kaikki tapahtumat näyttivät tukevan: että Marien\nvihollinen, hänen ainoa vihollisensa, olitte te.\"\n\n\"Mutta minkä vuoksi? Minkä vuoksi?\"\n\n\"Koska hän näki teidän toimenne\", huudahti Sauveraud, \"koska oli\nenemmän teidän kuin kenenkään muun etujen mukaista ettemme ensiksikin\nMarie ja sitten minä seisoisi teidän ja Mornington-perinnön välissä\nja vihdoinkin...\"\n\n\"Mitä?\"\n\nGaston Sauveraud epäröi, mutta sanoi sitten suoraan:\n\n\"Vihdoinkin, koska hän aivan varmasti tiesi teidän oikean nimenne ja\nymmärsi, että Arsène Lupinilta saattoi odottaa mitä tahansa.\"\n\nSauveraud jatkoi:\n\n\"Siis juuri Arsène Lupinia vastaan Florence, Marien ystävätär, ryhtyi\ntaisteluun. Paljastaakseen Lupinin hän kirjoitti, eli oikeammin\nantoi kirjoittaa, sanomalehtikirjoituksen, jonka käsikirjoituksen\nlöysitte. Lupinia hän vakoili täällä päivästä päivään. Lupinin hän\nkuuli eräänä päivänä puhelimessa iloitsevan Mazerouxille minun\nodotetusta vangitsemisestani. Pelastaakseen minut Lupinilta hän\npudotti rautaesiripun tämän eteen ja ajoi autolla Richard-Wallace\nbulevardille, jonne hän saapui liian myöhään varoittaakseen minua,\nkoska poliisit olivat jo tunkeutuneet asuntooni, mutta kylliksi\najoissa pelastaakseen minut heidän ajoltaan. Silmänräpäyksessä\nhän selitti minulle epäluulonsa ja kiihkeän pelkonsa teitä\nkohtaan. Kaksikymmentä minuuttia käytimme johtaaksemme hyökkääjät\nväärille jäljille hänen tehdessään suurin piirtein selkoa\nasiasta ja kuvaillessaan muutamin sanoin sen johto-osan, jota te\nnäyttelitte, ja me teimme heti vastavedon, jotta te joutuisitte\nepäillyksi osallisuudesta rikokseen. Minun lähettäessäni kirjeen\npoliisiprefektille ajoi Florence kotiin ja piilotti sohvanpieluksenne\nalle kepinpuolikkaan, jota huomaamatta olin pitänyt kädessäni. Se oli\nepäonnistunut veto, joka ei vastannut tarkoitustaan. Mutta taistelu\noli alkanut ja minä heittäydyin siihen suinpäin. Ymmärtääksenne\noikein minun käyttäytymiseni on teidän muistettava, että minä en ole\nainoastaan tiedemies, vaan myöskin tulinen rakastaja. Nyt minussa\nheräsi toinen ihminen, toiminnan mies, varmastikin kokematon ja\nsaamaton, mutta mies, joka ei kääntänyt selkäänsä millekään, ja\njoka, kun ei tiennyt kuinka pelastaisi Marie Fauvillen, ei halunnut\nmitään muuta kuin raivata tieltään Marien vihollisen, jonka syyksi\nhän luki kaikki ne onnettomuudet, jotka olivat kohdanneet rakastettua\nnaista. Siinä on selitys kaikkiin minun yrityksiini riistää teidän\nhenkenne. Piiloutuneena Florencen huoneeseen koetin minä -- hänen\ntietämättään, sen vannon -- myrkyttää teidät. Hänen moitteensa,\nhänen kauhunsa sellaisesta teosta olisivat ehkä vaikuttaneet minuun,\nmutta minä toistan sen, olin hullu, aivan hullu ja teidän kuolemanne\nnäytti minusta merkitsevän samaa kuin Marien pelastus. Eräänä päivänä\nSuchet bulevardilla, seurattuani teitä, ammuin. Ja samana iltana\npiti teidän autonne -- huomatkaa, että Florencen huoneet ovat aivan\nautovajanne vieressä -- viedä teidät sekä liittolaisenne komisario\nMazeroux kuolemaan. Silläkin kertaa te vältitte koston. Mutta viaton\nohjaaja sai antaa henkensä teidän edestänne ja Florence joutui niin\nsuunniltaan, että minun täytyi taipua hänen rukouksiinsa ja laskea\naseeni.\n\n\"Minä olen rikas mies. Tuhlasin rahoja Marien vartijoille\npelastaakseni hänet, mutta turhaan. Tein tuttavuutta vankilan\ntavaranhankkijoiden ja sairaanhoitohenkilökunnan kanssa. Sitten\nhankin itselleni sanomalehtimieskortin, menin joka päivä oikeuteen\nja tutkintotuomarin eteiseen, jossa toivoin tapaavani Marien\nrohkaistakseni häntä katseella, eleellä tahi pistääkseni muutamia\nlohduttavia sanoja hänen käteensä. Hänen kärsimyksensä jatkuivat.\nTe tuotitte hänelle hirveän iskun Hippolyte Fauvillen kirjeillä.\nMitä nämä kirjeet merkitsivät? Mistä ne tulivat? Eikö meillä ollut\nsyytä katsoa teitä koko salajuonen aiheuttajaksi, teitä, joka\nheittäydyitte tuohon hirveään taisteluun? Florence vakoili teitä\nyöllä ja päivällä. Me etsimme johtolankaa, valonsädettä pimeydessä.\nEilen aamulla näki Florence Mazerouxin tulevan. Hän ei voinut kuulla\nmitä tämä sanoi teille, mutta hän sieppasi nimen Langernault ja\nkylän Domigni, jossa hän asui. Hän muisti Hippolyte Fauvillen vanhan\nystävän nimen. Eivätkö kirjeet olleet osoitetut hänelle ja ettekö\nte lähteneet autollanne Mazerouxin kanssa häntä etsimään? Puoli\ntuntia sen jälkeen me istuimme Alençonin junassa. Otimme kyydin\nasemalta Domigniin, jossa teimme tiedusteluja niin varovaisesti kuin\nsaatoimme. Kun saimme kuulla -- minkä te tietysti myöskin tiedätte\n-- että Langernault oli kuollut, päätimme mennä hänen maataloonsa\nja meidän oli juuri onnistunut päästä sisään, kun Florence näki\nteidän tulevan puistoon. Hän tahtoi mihin hintaan tahansa estää\nteitä ja minua tapaamasta ja veti minut sen vuoksi pensaiden taa.\nMutta te seurasitte meitä ja kun me saimme nähdä vajan, minä painoin\nerästä ovea, joka aukeni puoleksi päästäen meidät sisään. Kiipesimme\nullakolle, jonne piilottauduimme. Samassa te tulitte sisään. Lopun\nte tiedätte: kuinka te keksitte molemmat hirtetyt, kuinka teidän\nhuomaavaisuutenne kiintyi meihin Florencen varomattoman liikkeen\njohdosta... teidän hyökkäyksenne, johon vastasin tarttumalla\nensimmäiseen aseeseen, jonka tapasin ja vihdoin meidän pakomme luukun\nkautta ja revolverinlaukauksenne. Me olimme vapaita. Mutta Florence\npyörtyi vaunuosastossa. Koettaessani herättää häntä tajuihinsa\nhuomasin, että eräs kuulistanne oli sattunut häntä olkapäähän. Haava\noli merkityksetön ja vaaraton, mutta se oli riittävä lisäämään hänen\näärimmäistä hermostuneisuuttaan. Kun te näitte meidät -- Le Mansissa,\nvai kuinka -- nukkui hän pää minun olkapäätäni vasten...\"\n\nDon Luis ei ollut kertaakaan keskeyttänyt kertomuksen jälkimmäistä\nosaa, joka esitettiin yhä enemmän ja enemmän kiihtyneellä sävyllä\nja jolla oli ehdottoman totuuden leima. Ponnistaen kaiken\ntarkkaavaisuutensa pani hän merkille jokaisen Sauveraudin sanan\nja eleen. Ja hän sai näistä sanoista ja eleistä sen käsityksen,\nettä todellisen Florencen rinnalle sukelsi toinen nainen, tahraton\nkaikesta siitä häpeästä, jolla hän olosuhteiden pakosta oli luullut\ntämän olevan liatun.\n\nMutta kuitenkaan hän ei antanut perään. Kuinka saattoi Florence\nolla syytön? Ei, ei, hänen silmänsä, jotka olivat nähneet ja hänen\nymmärryksensä, joka oli vetänyt johtopäätöksiä, nousivat tätä\nolettamusta vastaan. Hän ei tahtonut myöntää, että Florence yhtäkkiä\nsaattoikin olla kokonaan toisenlainen, eikä sellainen, jona hän oli\ntätä pitänyt: viekkaana, julmana ja vertajanoavana petona. Ei, ei,\ntuo mies valehteli pirullisella terävyydellä. Hän järjesti kaikki\nsellaisella tavalla, että siitä tuli suorastaan nerontuote, kunnes\nei enää ollut mahdollista erottaa mikä oli totta, mikä valetta, mikä\nvalkeaa, mikä mustaa.\n\nHän valehteli! Hän valehteli! Mutta kuinka suloiset olivatkaan hänen\nvalheensa! Kuinka ihana olikaan tämä kuvattu Florence, tämä Florence,\njoka kohtalon pakottamana oli tehnyt tekoja, joita halveksi ja oli\nvapaa kaikista rikoksista, kaikista omantunnonvaivoista, inhimillinen\nja osanottava kirkkaine silmineen ja lumivalkoisine käsineen! Oh,\nkuinka suloista oli antautua tähän mielikuvitukselliseen haaveiluun!\n\nGaston Sauveraud tarkasteli vihollisensa kasvoja. Hän seisoi\ndon Luisin edessä kiihottuneena kaikista niistä tunteista ja\nintohimoista, joita hän ei enää koettanutkaan salata ja kysyi\nmatalalla äänellä:\n\n\"Te uskotte minua, eikö niin?\"\n\n\"En, sitä en tee,\" sanoi Perenna paaduttaen itsensä tuon miehen\nvaikutusta vastaan.\n\n\"Teidän täytyy!\" huudahti Sauveraud intohimoisella purkauksella.\n\"Teidän on uskottava minun rakkauteni voimaan. Marie on minun\nelämäni. Jos hän olisi kuollut ei minullakaan olisi jäljellä\nmuuta kuin kuolema. Oh, tänä aamuna kun luin sanomalehdistä, että\ntuo olentoraukka oli avannut valtimonsa -- teidän takianne, kun\nHippolyten kirjeet olivat syyttäneet häntä -- halusin ei vain tappaa\nteidät, vaan antaa teidän käydä läpi mitä hurjimpien tuskien. Marie\nraukkani, minkälaisten kärsimysten läpi hän on saanutkaan käydä!\nKun te ette tulleet takaisin, kiertelimme minä ja Florence koko\naamupäivän saadaksemme tietää jotain Mariesta, ensiksi vankilan\nympärillä, sitten poliisilaitoksella ja tuomioistuimissa. Ja siellä,\ntutkintotuomarin eteisessä näin teidät. Samalla hetkellä mainitsitte\nte Marie Fauvillen nimen joillekin sanomalehtimiehille ja te sanoitte\nheille, että Marie Fauville oli syytön, te ilmoititte, että teillä\noli käsissänne todistukset hänen syyttömyydestään. Vihani sammui\nsilmänräpäyksessä. Yhdessä sekunnissa oli vihollisesta tullut\nliittolainen, mestari, jonka edessä vaivutaan polvilleen. Teillä oli\nsiis sellainen ihmeellinen rohkeus, että saatoitte kumota kaikki\nedelliset toimenne ja omistautua Marien pelastukselle! Ryntäsin\ntieheni, vavisten ilosta ja toivosta. Tavatessani Florencen huusin:\n'Marie on pelastettu! Hän selittää, että Marie on syytön! Minun on\ntavattava hänet ja puhuttava hänen kanssaan.' Me palasimme tänne\ntakaisin. Florence kielsi minua laskemasta aseita ja pyysi minua\nodottamaan kunnes te vahvistaisitte uuden suhtautumisenne asiaan\nteoilla. Minä lupasin kaikki mitä hän pyysi. Mutta päätökseni oli\ntehty. Ja tahtoni vahvistui äärimmilleen kun luin selityksenne\nsanomalehdistä. Minä laskisin Marien kohtalon teidän käsiinne, mitä\nsitten tapahtuisikaan ja tekisin sen ilman viivyttelyä. Odotin, että\nte palaisitte ja tulin tänne.\"\n\nHän ei ollut enää se mies, joka oli osoittanut sellaista tyyneyttä\nkeskustelun alussa. Väsyneenä ponnistuksista ja taisteluista, jotka\nolivat kestäneet viikkokausia ja maksaneet hänelle niin paljon turhaa\ntarmoa, vapisi hän kauttaaltaan, tarrautui kiinni don Luisiin, toinen\npolvi tuolilla, jonka vieressä tämä seisoi ja sopersi:\n\n\"Pelastakaa hänet, pyydän ja vannotan teitä siihen. Se on teidän\nvallassanne. Niin, te voitte tehdä mitä hyvänsä. Olen oppinut\ntuntemaan teidät taistellessani teitä vastaan. Se ei ollut\nainoastaan teidän taitonne, joka puolusti teitä minua vastaan, onni\nsuojelee teitä. Te olette erilainen kun muut miehet. Niin, vain\nse, että te ette tappanut minua heti vaikka olin vainonnut teitä\nniin häikäilemättömästi, että te kuuntelitte tuota käsittämätöntä\ntotuutta, että me kaikki kolme olimme syyttömiä ja hyväksyitte\nsen mahdollisena... jo se yksin on suurempi ihme kuin mikään muu.\nOdottaessani teitä ja varustautuessani puhumaan kanssanne näin kaikki\nniin selvänä edessäni. Näin selvästi, että se mies, joka julisti\nMarien viattomuutta nojautumatta muuhun kuin terveeseen järkeensä,\nainoastaan se _mies_ saattoi pelastaa hänet ja tekisi sen. Ah, minä\nvannotan teitä, pelastakaa hänet ja pelastakaa heti. Muuten on se\nliian myöhäistä. Muutamassa _päivässä_ on Marie ottanut itseltään\nhengen. Hän ei _voi jatkuvasti_ olla vankilassa. Hänen aikomuksensa\non kuolla. Mikään _ei voi estää_ häntä.\"\n\nKyyneleet virtasivat hänen tuskan vääristämiä kasvojaan pitkin.\nMyöskin Florence itki surun masentamana. Ja Perennaan tarttui äkkiä\ntavaton pelko.\n\nVaikka jo keskustelun alusta uusi vakaumus vähitellen oli juurtunut\nhäneen, tuli hän siitä tietoiseksi vasta nyt. Hän ymmärsi äkkiä, että\nhänen luottamuksensa Sauveraudin sanoihin oli horjumaton, ja että\nFlorence kenties ei ollut se halveksittava olento, jona hän häntä\noli pitänyt, vaan nainen, jonka silmät eivät valehdelleet ja jonka\nsielu oli yhtä kaunis kuin hänen kasvonsa. Hän huomasi, että molemmat\nhänen edessään olevat ihmiset, samoin kuin Marie Fauvillekin olivat\nvangitut rautaympyrään, jota heidän ponnistuksensa eivät voineet\nsärkeä. Ja tätä tuntemattoman käden takomaa ympyrää oli hän, Perenna,\nvetänyt säälimättömällä johdonmukaisuudella yhä kiinteämmäksi heidän\nympärilleen.\n\n\"Jos vain ei ole liian myöhäistä\", mutisi hän.\n\nHän hätkähti niiden ajatusten ja tunteiden painosta, jotka virtasivat\nhäneen. Hänen aivoissaan oli täydellinen sekasorto: iloa, varmuutta,\nepätoivoa, raivoa. Hän taisteli kauheata painajaista vastaan ja\nhänestä näytti salapoliisi laskevan jo raskaan kätensä Florencen\nolkapäälle.\n\n\"Tulkaa mukaan!\" huudahti hän hypähtäen ylös kauhuissaan... \"On\nmieletöntä viipyä täällä.\"\n\n\"Mutta talohan on piiritetty\", huomautti Sauveraud.\n\n\"Mitä sitten? Luuletteko te että minä hetkeäkään sallin --? Ei,\nei, tulkaa. Meidän on taisteltava kylki kyljessä. Minulla on vielä\nmuutamia epäilyjä; ne täytyy teidän hajoittaa. Ja me pelastamme rouva\nFauvillen.\"\n\n\"Mutta salapoliisit talon ympärillä?\"\n\n\"Niistä me kyllä selviydymme!\"\n\n\"Weber, varasalapoliisipäällikkö?\"\n\n\"Hän ei ole vielä täällä. Ja niin kauan kuin hän ei ole saapuvilla,\nvastaan minä kaikesta. Tulkaa, seuratkaa minua, mutta pienen\nvälimatkan päässä. Kun minä annan merkin, mutta ei ennen...\"\n\nHän painoi alas lukkolaitteen. Samassa joku koputti. Se oli palvelija.\n\n\"Mitä?\" kysyi don Luis. \"Miksi häiritsette minua?\"\n\n\"Varasalapoliisipäällikkö herra Weber on täällä.\"\n\n\n\n"]