[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fRk6_m659lqZPEg6PtSm_UnYyH63SwvX9vONgqlvpAtQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1576,"Aatteiden mies","Aho, Juhani",1861,1921,"1576-aho-juhani-aatteiden-mies","1576__Aho_Juhani__Aatteiden_mies","Piirteitä August Fredrik Soldanin elämästä","muistelmat",[],[],"fi",1901,null,90063,592558,false,55248,[23],"Soldan, August Fredrik, 1817-1885",[25],"Biographies","\"Aatteiden mies: Piirteitä August Fredrik Soldanin elämästä\" by Juhani Aho is a biographical account written in the early 20th century, likely capturing the life and experiences of August Fredrik Soldan, a complex figure dedicated to ideals and personal development. The work delves into Soldan’s journey as he navigates various professions such as a soldier, chemist, and artist, laying bare his struggles, aspirations, and the philosophical underpinnings of his life.  The opening of the book introduces Soldan's lineage and early life, emphasizing his upbringing in a prominent family steeped in Karjala history. Aho highlights Soldan's education at the Haminan kadettikoulu and his budding interest in the arts despite being on a military path. Through vivid recollections and anecdotes, it portrays the formative influences of his family, teachers, and early experiences that shaped his character and ambitions, framing the larger context of his life’s journey that is to unfold throughout the text. (This is an automatically generated summary.)",[],313,"Elämäkerta kuvaa insinööri ja filosofi August Fredrik Soldanin vaiheita 1800-luvulla. Teos seuraa Soldanin opintoja Haminan kadettikoulussa ja Pietarissa, tieteellistä työtä Saksassa sekä kokemuksia Pariisin vuoden 1848 vallankumouksen keskellä.","Juhani Ahon 'Aatteiden mies' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1576.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","AATTEIDEN MIES\n\nPiirteitä August Fredrik Soldanin elämästä\n\n\nKirj.\n\nJUHANI AHO\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1901.\n\n\n\n\nSISÄLLYSLUETTELO:\n\nEsipuhe\n\n1. _Haminan kadettikoulussa_. Soldanien ja Lukanderien suku. -- Ulrika\nSoldan. -- Pappi Erik Lukander venäläisten vankina. -- Saelanin\nkoulussa. -- Kadettikoulu. -- Halu antautua taiteilijaksi. -- Uusi\npäällikkö. -- Tutkinnot.\n\n2. _Insinööriopistossa Pietarissa_. Tulo Pietariin 1838. --\nAatelisrykmentissä. -- Esittely suurruhtinas Mikaelille. --\nInsinööriopistossa. -- Harrastusta maalaukseen ja kemiaan. --\nParaatissa Mars-kentällä ja Talvipalatsissa. -- V:n 1840 muistojuhla ja\npromotsiooni Helsingissä. -- Matka Petäjävedelle.\n\n3. _Insinööriupseerina Dünaburgissa_. Sietämättömiä oloja. -- Valtion\nvaras. -- Kaipausta parempiin oloihin. -- \"Tahtoisin oppia\najattelemaan.\" -- Lohduttava kirje isälle. -- Alakuloisuutta ja\nsisällisiä taisteluita. -- Onnuz ja Ahriman. -- Vänrikki August\nTavaststjerna. -- Frans Liszt. -- Käynti Afzeliuksen luona Wendenissä.\n-- Siirtyminen Pietariin.\n\n4. _Apuopettajana Sota-akatemiassa_. Keltussa. \"Koko maailma näkyy\nhymyilevän minulle.\" --- Toimet Sota-akatemiassa. -- Ystäväpiiri:\nSoldan, Cygnæus, Löfström, Kommonen. -- Isän kuolema ja hautaus. --\nKoti Lappeenrannassa. -- Ilo ulkomaan matkasta. -- Vapautus suuresta\nvankilasta. -- Onnetonta rakkautta.\n\n5. _Opintomatka Saksassa 1847-48_. Lähtö Pietarista. -- Tapaa\nSnellmannin Berliinissä. -- Mietteitä Suomen tulevaisuudesta. --\nSairautta ja alakuloisuutta. -- \"Sydänjuuret ovat katkenneet.\" --\nMagdeburgin tuomiokirkko. -- Gosslar. -- Tulo Giesseniin ja Justus\nLiebig, -- Työskentelyä laboratoriossa. -- Selontekoa Liebigin\nmetoodeista. -- \"Louis Philippe ist entflohen!\"\n\n6. _Vallankumous 1848_. Vallankumous Pariisissa ja Berliinissä. --\nMielentila ennen Pariisiin lähtöä. -- Selonteko ulkonaisista ja\nsisäisistä syistä matkalle lähtöön. -- Kammo palata Venäjälle. --\nVallankumouksen vaikutukset Giessenissä. -- Taakka omalletunnolle.\n\n7. _Matkalla vallankumoukseen_. Frankfurt am Mainissa Metternichiä\netsimässä. -- Rothschild ei osta vekseliä. -- Arvostelua Suomen\noloista. -- Neustadtissa tohtori Freyn luona. -- \"Seidler, Bürger aus\nNeustadt.\" -- Liberté, egalité, fraternité. -- Eräs henkiheimolainen.\n-- Strassburgissa Gutenbergin patsaan ääressä. -- Tulo Pariisiin.\n\n8. _Pariisissa_. Pariisin vetovoima. -- \"Au premier en descendant du\nciel.\" -- S.A. Hedlund. -- Edustajakammarin piiritys. -- Paraati\nMarskentällä. -- \"Pyhä totuus ihmisen vankin tuki.\" -- Sanomalehdet. --\nEi sanaakaan Suomesta. -- Pariisilainen ja suomalainen. -- Innostus\nalkaa hälvetä. -- Velvollisuuksien ristiriita. -- On menetellyt väärin.\n-- \"Alkaa toinen sisällinen maailma selvitä.\" -- Lähtö Pariisista.\n\n9. _Pakolaisena Norjassa ja Ruotsissa_. Lontoossa. -- Myrskyssä\nPohjanmerellä. -- Ringerikessä. -- Vallankumous päättynyt idylliin. --\nArbogassa ja Strömsholmissa. -- Hakee turhaan tointa. -- Saa\nväliaikaista työtä Guldsmedshyttanissa. -- Päättää lähteä Ameriikkaan.\n\n10. \"_Filosoofi Soldan_.\" Kirjeitä Hedlundille. -- \"Rohkea sana\nvoimasta.\" -- Tulo Tukholmaan. -- Ei uskalla jäädä sinne. --\nEldgarnissa. -- Lähtö Ameriikkaan. -- Helsingörissä.\n\n11. _Atlantinmerellä_. Päiväkirja merellä. -- Hänen rukouksensa.\n-- \"Strauss ja Ullman.\" -- Straussin oppi nerosta. -- Mietteitä Jumalan\nolennosta. -- Jumalan immanensi. -- Ulos Atlantille. -- Jumalan\npersoonallisuudesta. -- Delfiinejä. -- Luonnosta Atlantilla. -- Pahoja\nunia. -- Luonnontutkija. -- Luonnonihailija. -- Ihana yö ja aamu. --\nValaskaloja. -- Suunnitelma suureen teokseen. -- Turskan ongintaa\nNew-Foundlandin matalikolla. -- Sandy hook. -- Tulo Ameriikkaan.\n\n12. _Ensimmäiset vuodet Ameriikassa_. Ensimmäinen päivä Ameriikassa. --\nEtsii turhaan työtä New-Yorkissa. -- Opettajana Newarkissa. --\nArvostelua Ameriikan oloista. -- Ikävyyttä ja alakuloisuutta, -- Jatkoa\nmietteihin merellä. -- Ystäviä Filadelfiassa. -- Fredrika Bremer. --\nKemianopettajana Cambridgessa. -- Jenny Lind. -- Keksintö. -- Perustaa\ntehtaan. -- Lähtee Pennsylvaniaan.\n\n13. _Pennsylvanian hiilimailla_. Tamaquassa. -- Luonnon helmassa. --\nHenry ja Benjamin Kline. -- \"Toinen Paganini.\" -- Bostonissa. --\nJatkuvia maanmittaustöitä, -- Filadelfiassa.\n\n14. _Viimeiset vuodet Ameriikassa_. Tohtori Enderlinin perheessä\nNew-Yorkissa. -- Myy maitopatenttinsa. -- Kesänvietto George-järvellä.\n-- \"The Geology of Pennsylvania.\" -- Asettuu Pottsvilleen. --\nNaimapuuhia. -- Aarniometsissä. -- Saa kutsun palata Suomeen. --\nLoppuvaikutus Ameriikasta.\n\n15. _Kotia kohti_. Uudelleen Atlantin yli. -- Uuden ajan airueita.\n-- Saapuu Düsseldorfiin ja tapaa sisarensa. -- Uutisia Suomesta.\n-- Huviretki Sveitsiin. -- Asettuu Gööteporiin. -- Hedlund, Rydberg ja\nMeijerberg. -- Tapaa Cygnæuksen. -- Kysymys Cygnæuksen siirtymisestä\nRuotsiin. -- Kirjoittaa kirjasen \"Valokaasusta ja sen käyttämisestä\".\n-- Keksintö kaasun käyttämisestä keittiöissä. -- Armohakemus. -- Tulo\nTurkuun. -- Helsingissä. -- Tapaa äitinsä Uuraassa. -- \"Itkin kuin\npieni lapsi.\" -- Vanha koti Lappeenrannassa. -- Tanssiaiset.\n\n16. _Isänmaata palvelemassa_. Herännyt Suomi, -- Kiireisen työn aika.\n-- Opettajana Saelanin reaalikoulussa. -- Jäsenenä komiteassa \"Suomen\nhyväksi.\" -- Helsingin uusi kaasulaitos. -- Matka Lappiin. -- Mietteitä\nkansan valistamisesta. -- Kuvitettua lukemista kansalle. --\n\"Tervanpoltosta Suomessa.\" -- Käynti Lontoon maailmannäyttelyssä 1862,\n-- \"Miksi on maamme niin köyhä?\" -- jäsenenä kansakoulukomiteassa v.\n1862. -- Vastalause ja arvostelua harhaan joutuneesta sivistyssuunnasta\nmaassamme. -- Rahapajan perustaminen. -- Suomen pankin setelit.\n\n17. _Teos, joka ei valmistunut_. Miksi ei teoksesta mitään tullut? --\n\"Streng ist Kühle, doch die Pflicht ist strenger.\" -- Filosoofinen\nkäsikirjoitus-kokoelma. -- Teoksen ohjelma. -- Kirje Viktor\nRydbergille. -- \"Sinne se meni.\".\n\n18. _Mietteitä uskonnosta ja siveys-opista_. Uskonnon synty.\n-- Uskonto ja Siveellisyys. -- Onnellisuuden oppi. -- Sielun\nkuolemattomuus. -- Siveys-oppi ja sen sovittaminen oinaan elämään.\n\n19. _Mietteitä kansallisuuskysymyksestä_. Patriotismi ei ole ehdoton\nsiveellinen aate. -- Kansallisuusaate vielä vähemmin, -- Kirjeenvaihtoa\nViktor Rydbergin kanssa. -- Kansallisuusaate voi johtaa heikomman\nsortoon. -- Katkoff oli hegeliläinen. -- Mietteitä kieliriidasta. --\nValta ei ole oikeutta. -- Polemiikkia Z. Topeliusta vastaan. -- \"Sijaa\naatteille.\" -- Hengen jalous. Loppu.\n\n\n\n\nEsipuhe.\n\n\nTämä teos on tarina miehestä, jonka koko elämä oli aatteille omistettu,\npyhitetty alinomaiselle pyrkimiselle oikeuteen ja totuuteen. Se on\nselonteko siitä, miten tämä mies -- August Fredrik Soldan oli hänen\nnimensä -- kaikissa vaiheissaan ja vastuksissaan, kaikissa\ntaisteluissaan, kärsimyksissään ja kiusauksissaan koetti pitää\npuhtaiden periaatteiden lippua levällään ja puristaa sen tankoa\nrintaansa vasten vaikeimmissakin vastatuulissa.\n\nHän kuoli helmikuun 5 p:nä 1885.\n\nAlan tämän kuvauksen hänen elämästään mainitsemalla hänen\nkuolinpäivänsä siksi, että hän eläessään lienee ollut suurelle osalle\nsilloista sukupolvea yhtä tuntematon kuin hän oli minullekin. Vasta\nristi hänen nimensä päällä sanomalehtien muistokirjoituksissa saattoi\ntämän nimen silmieni eteen. Vasta nuo muistosanat luettuani selvisi\nminulle, että oli mennyt manalle mies, joka tavallaan oli ollut\nmerkillisimpiä maassamme. Selvisi hetkeksi ja unohtui taas, unohtui\nminulta ja arvatenkin suurimmalta osalta niitä, jotka hät'hätää olivat\nsanomalehtensä lukeneet ja heittäneet sen pois.\n\nSattuma on tehnyt, että tämän miehen nimi myöhemmin tuli kaikumaan\nkorvissani; että hänen elämänsä vaiheet ja hänen elämänsä työt\nherättivät uteliaisuuttani ja että minä niihin tutustumalla sain\nluoduksi itselleni yhä selvemmän ja tarkkapiirteisemmän kuvan hänen\nluonteestaan kaikkine ominaisuuksineen ja omituisuuksineen. Kun mies\nelää aikansa mukana niin monipuolisesti kuin Aug. F. Soldan teki, on\nhänen elämänsä myöskin heijastusta ajan elämästä, tehden sen kuvaamisen\nsiten kahta huvittavammaksi.\n\nSoldanin elämänvaiheet olivat suomalaisen miehen vaiheiksi harvinaisen\nkirjavat, hänen lahjansa tavallista suuremmat, hänen harrastuksensa\nmitä monipuolisimmat. Hän oli sotilas, kemisti, taiteilija, keksintöjen\ntekijä, teknikko, virkamies ja ennen kaikkia filosoofi. Hän oli saanut\nkasvatuksensa Haminan kadettikoulussa, vietti vuosia insinööriupseerina\nVenäjällä, sai valtiolta matkarahan valmistuakseen kemian professoriksi\nsota-akatemiassa, antautui innolla tähän tiedemiehen työhön Giessenissä\nSaksassa, heitti yhtäkkiä kaikki ja matkusti vallankumoukseen Pariisiin\nv. 1848. Tahtomatta ja voimatta palata enää Venäjälle, päätyi hän,\nharhailtuaan pakolaisena Norjassa ja Ruotsissa, Ameriikkaan, jossa oli\nopettajana, maanmittarina ja insinöörinä, ja teki siellä erään tärkeän\nkeksinnönkin. Saatuaan v. 1859 luvan palata Suomeen otti hän vilkkaasti\nosaa siihen aikaan heränneihin isänmaallisiin harrastuksiin\nkotimaassaan, perusti ja rakensi rahapajan ja oli sen ensimmäinen\njohtaja. \"Filosoofi Soldan\", jolla nimellä häntä silloin tällöin on\nnähty mainittavan, jätti jälkeensä vielä tavattoman runsaan kokoelman\nfilosoofisia käsikirjoituksia.\n\nHänen ulkonaiset vaiheensa ja toimensa, niin merkilliset kuin ovatkin,\neivät kuitenkaan ole yksin vaikuttaneet siihen, että olen ryhtynyt\nhänen elämän-tarinansa esittämiseen. Viehättävintä, jännittävintä ja\nopettavinta ovat hänen elämässään sen sisälliset taistelut ja\nkärsimykset, hänen sisäinen eetillinen kehityksensä, hänen\nharrastustensa puhtaus ja vilpittömyys, hänen pyrkimisensä totuuden\nomistamiseen ja sen sovittamiseen omaan elämään. Semmoisena kuin olen\noppinut hänet tuntemaan kirjeistä, päiväkirjoista, muistoonpanoista ja\nfilosoofisista käsikirjoituksista, seisoo hän edessäni kuin perikuvana\nkansallisen luonteemme parhaista ominaisuuksista, jotka niin\nmoninaisesti esiintyivät henkisen suuruutemme ajan etevimmissä\nmiehissä.\n\nEihän hän tosin ollut mikään suuri mies, jos häntä töittensä näkyvien\ntuloksien vaa'alla punnitaan. Mutta jos miestä mitataan myöskin sen\nmukaan, mihin hän pyrkii, mitä hän tahtoo saada aikaan, niin on\nSoldaninkin paikka merkkimiestemme kuvastossa varma.\n\nTämä hänen elämäkertansa on siis tavallaan hänen hyvän tahtonsa\nhistoria ja on se tässä esitetty sillä vakaumuksella, että tällaiset\nhyvän tahdon miehet, jahka heidän tarkoituksensa kerran tulevat\ntunnetuiksi, voivat viedä maatansa ja kansaansa eteenpäin yhtä paljon\ntai ainakin mitata sille sen tulevaisuuden tietä yhtä selvästi kuin\nnekin, joiden on ollut onni suotuisissa oloissa luoda näkyvämpiä\ntuloksia elämänsä työllä.\n\n\n\n\n1.\n\nHaminan kadettikoulussa.\n\n\n_Soldanien ja Lukanderien suku. -- Ulrika Soldan. -- Pappi Erik\nLukander venäläisten vankina. -- Saelanin koulussa. -- Kadettikoulu. --\nHalu antautua taiteilijaksi. -- Uusi päällikkö. -- Tutkinnot_.\n\nSoldanien suku on vanhaa laajaa karjalaista perua.\n\nAugust Fredrik Soldanin isä oli ruununvouti Lappeen kihlakunnassa Karl\nGustaf Soldan, syntynyt v. 1782 Putikon sahalla, jossa isä Erik Soldan\noli sahanhoitajana. Myöhemmin oli Erik Soldan nimismiehenä\nUukuniemellä. Erik Soldanin iso-isän veli Hans H. Soldan (synt. 1686,\nkuoli. 1758) lepää haudattuna Mikkelin vanhan sakastin lattian alla.\nHän näyttää olleen vanha karoliini, koska hänellä kerran kirstua\navattaessa oli kädessä sotilashansikkaat \"à la Charles douze\". Suvussa\nkulkevan tarun mukaan, jonka luotettavaisuutta kuitenkin on mahdoton\ntodistaa, ulottuvat suvun juuret aina ristiretkiin saakka. Giessenissä\nollessaan tapasi Soldan näet siellä erään Soldan nimisen tohtorin,\njolla oli samallainen sinetti, puolikuu ja kolme tähteä, kuin se, joka\noli Suomen Soldaneillakin kulkenut polvesta polveen. Tämän tohtori\nSoldanin mukaan olisi Soldanien kantaisän pitänyt olla eräs\nturkkilainen Sadok Selim Soldan eli Sultan, joka tuli kristityksi\nJaffassa 1305 ja kuoli Brakhanassa 1338. Miehellä oli ollut 11 poikaa,\njoista erään nimi oli August, ja joka oli pappi -- kuoli 1394.\n\nÄidin puoleltakin tunkivat Soldanin sukujuuret syvälle karjalaiseen\nmaahan. Hänen äitinsä nimi oli Ulrika Lucander, jonka isä Erik Lucander\noli ensin kappalaisena Pieksämäellä ja sitten Kesälahdella. Ulrika\nLucander oli erinomaisen älykäs ja monia kokenut nainen, joka jo\npienestä pitäen oli tottunut elämän ankaruuteen. Hän oli syntynyt 1784\nja sai jo nelivuotiaana 1788 v:n sodan aikana paeta vihollisen jaloista\nPieksämäen pappilasta erääsen sydänmaan torppaan, jossa viivyttiin koko\nkesä. V:n 1808 sodan aikana joutui hänen isänsä venäläisten vangiksi.\nKun tästä tapauksesta on äidin antama kertomus eräässä Soldanin\nmuistikirjassa, saakoon se tässä sijansa.\n\nVenäläisten päällikkö oli Kesälahdella liikkuessaan kysynyt joltain\ntalonpojalta, oliko tämä kuullut kirkossa luettavan hänen\njulistuksiaan. \"En minä ole kuullut\", oli talonpoika vastannut ja kohta\nsen jälkeen saapui eräs översti Gudevitsch kuuden kasakan kanssa\npappilaan sillä käskyllä, että översti tahtoo pastoria puhutella.\nLähetystö, joka tuli yön aikaan, pyysi ruokaakin, mutta kun perhe oli\njuuri muuttamassa pakopirtille, ei pappilasta löytynyt muuta kuin muuan\nluumurikka. Sen sijaan löytyi rappujen alta pappilan pojan Adolfin\npyssy ja se luettiin tietysti raskauttavaksi asianhaaraksi sodan\naikana. Kun Lucander oli saapunut ylipäällikön luo Villalan kylään,\npidettiin siellä tutkinto, jossa tuli selville, että Lucander kyllä oli\nlukenut venäläiset julistukset, mutta samalla myöskin ruotsalaiset. Kun\nvenäläiset jo olivat julistaneet valloittaneensa maan, katsottiin\nruotsalaisten kuulutusten lukeminen rikokseksi ja Lucander pönkitettiin\nyöksi aittaan ja vietiin seuraavana päivänä Savonlinnaan, jossa\nsulettiin vankilaan, aluksi ilman ruokaa. Vasta sitten kun hän oli\nlatinankielen avulla saanut tarpeensa selitetyksi eräälle upseerille,\nsai hän luvan hankkia itselleen ruokaa.\n\nEräs vartija-sotamies oli sitä ennen antanut vangitulle suuren palan\nleipää ottamatta siitä tarjottua maksua.\n\nTytär Ulrika oli sillä välin lähtenyt viemään isälleen vaatteita ja\nrahaa. Hän matkusti venheellä Uukuniemelle, pitäen itse perää, kun\nmuuan vanha ukko souti. Uukuniemen rovasti Schroeder ei kuitenkaan,\npelkuri kun oli, uskaltanut ottaa tytön asioita toimittaakseen, ei edes\nmitään neuvoja antaakseen, miten kirjeet ja rahat olisivat perille\nsaatettavat.\n\nVenäläisten päällikkö Dolgoruki oli kuitenkin käyden pappilassa antanut\nseudun herrain pyynnöistä ja selityksistä heltyneenä käskyn, että ukko\nLucander olisi heidän takuullaan päästettävä vapauteen. Kun Lucander\nSavonlinnasta saapui Viipuriin, jossa hänen oli määrä astua vankeuteen,\nodottikin häntä siellä ilosanoma, että hän on vapaa ja saa palata\nkotiinsa. Ennen lähtöään kävi hän kuitenkin linnassa katsomassa sitä\nkammiota, jossa hän olisi tullut asumaan ja jommoiseen eräs toinen\nsamanlaisissa olosuhteissa vangittu pappi, Winter Liperistä, sulettiin\nsillä seurauksella, että tuli hulluksi. Liikuttavinta tässä tarinassa\non Lucanderin kotiintulo. Perhe, joka oli paennut erääsen Pyhäjärven\netäiseen niemeen eikä kuukauden päiviin kuullut mitään vangitusta, oli\ntaas palannut pappilaan. Kun oli yö, niin siellä nukuttiin eikä kukaan\nhuomannut isännän kotiintuloa. Ei hänkään ketään herättänyt, hiipi vaan\nhuoneesensa ja laittoi itse vuoteensa ja kävi levolle. Vasta aamulla\ntuli palvelija ilmoittamaan: \"Jo on rovasti kotona!\" Ukko itse tuumasi:\n\"Tiesinhän, ett'ei jumala minua hylkäisi.\"\n\nUlrika Lucanderin äiti oli nimeltään Maria Juliana Tuderus. Myöskin\nWrightien äiti oli Tuderus, josta Soldan näyttää otaksuneen, että\nheidän välillään olisi ollut jonkunlaista sukulaisuutta taiteellisiin\ntaipumuksiin nähden.\n\nSoldanin isä Karl Gustaf Soldan oli henkikirjoittajana Sortavalassa ja\nasui lähellä kaupunkia Helylän tilalla, kun August Fredrik syntyi 13\np:nä heinäkuuta 1817. Silloinen Helylän talo on nyt nimeltään Myllykylä\nja tunnettu tehdaspaikka. Siihen aikaan ei siellä ollut muita laitoksia\nkuin jauhomylly. Kun Soldanin vierailla mailla sittemmin niin\nvoimakkaaksi kehittynyt koti-ikävä ja isänmaan kaipaus melkein aina\nkeskittyi tähän paikkaan, jota ikäväänsä ja kaipaustaan hän useinkin\nkoetti tyydyttää siten, että muistista piirteli ja maalaili sen eri\nnäköaloja, kuvattakoon tämä ensimäinen koti tähän hänen omien\nmuistiinpanojensa mukaan:\n\n\"Helylän talo, joka on noin 5 virstaa Sortavalan kaupungista Helylän\njoen varrella, on luonnonihana paikka. Joki, joka tulee Ruskealasta,\nkaivaa tässä syvän laakson ja muodostaa kaksi koskea. Ylempi koski on\nkaksihaarainen, pienen kalliosaaren kahtia jakama. Kohta tämän ylemmän\nkosken alla tekee joki polvekkeen etelään, niin että rakennuksesta,\njoka on joen pohjoisella töyräällä, mutta kuitenkin jotenkin lähellä\nvettä, oli näköala koskelle. Vähän matkaa alempana oli toinen koski,\njonka yli vei silta. Sillan korvassa oli mylly ja myllytupa.\" -- Tästä\n\"hurmaavan kauniista\" paikasta, jota muutkin taiteilijat ovat\nrakkaudella kuvanneet, säilytti Soldan varhaisimman lapsuutensa\nmuistona ainoastaan seuraavan himmeän kuvan: \"jokilaakso on kirkkaan\nauringon valaisema ja siinä valaistuksessa esiintyvät mylly ja silta ja\njokipinteet voimakkaampina -- ilma on hiukan viileä ja tuulinen.\"\n\nHän oli vasta nelivuotias, kun perhe 1821 muutti Lappeenrantaan, isän\npäästyä Lappeen kihlakunnan ruununvoudiksi. Mutta kun hän silloin\ntällöin ja vielä vanhoillaankin pyhiinvaelsi tälle paikalle, ottaen\nsieltä kerrankin mukaansa puupalasia vanhan rakennuksen seinästä,\nmuodostui tuo maisema hänelle vähitellen isänmaata kokonaisuudessaan\nedustavaksi. Kun hän, varsinkin ulkomailla ollessaan, ajatteli\nisänmaataan, ajatteli hän aina ensin Helylätä. Isänmaan kuvaa\ntäydensivät sitten vielä Lappeenranta ja Saimaa saarineen ja niihin\ntehtyine kalastusretkineen; Lappeenrannan ympäristöt ja matkustukset\nniihin isän seurassa; kaikki nämä ynnä kuva Suomen kartasta\ntummansinisine järvineen yhtyivät hänen mielessään kokonaissäveleksi\nkotimaasta.\n\nLappeenrannassa pantiin poika pastori Saelanin kouluun, jossa\nkuria ajan tavan mukaan ylläpidettiin etupäässä tukkapöllyllä,\nkämmenlyönneillä ja pään koputuksella. Kun ei poika voinut oikein\nääntää saksalaista sch-ääntä, paukutettiin hänen päätänsä pöydän\nlaitaan, johon otsa silloin parahiksi ulottui. Opintiensä ensi\ntaipaleesta oli hänellä siis vaan kauhu muistona, joka lopulta kasvoi\nniin suureksi, että hänet kerran täytyi väkisin kouluun kantaa.\n\nVanhemmilla oli Lappeenrannassa oma talo, jonka isä oli rakennuttanut\nvenäläisillä \"plotnikoilla\". Yksi näistä teki pojalle viulun ja korjasi\nhänen äitinsä viulun. Äiti soitti näet viulua ja harrasti muutenkin\nsoittoa ja laulua. Viulunsoitto meni perintönä pojallekin ja oli hän\njotenkin taitava soittaja. Tuon tuostakin hän kirjeissä ja\nmuistiinpanoissa puhuu viulustaan varsinkin yksinäisten hetkien\nlohdutuksena vierailla mailla. Nähtävästi oli hän, samoinkuin hänen\nvanhempi veljensä Karl ja nuorempi sisarensa Augusta, joista edellinen\noli jotenkin taitava piirtäjä ja jälkimäinen aikoinaan hiukan tunnettu\nmaalari, perinyt taiteelliset taipumuksensa juuri äidiltään.\n\nAikaisemmilta poikavuosiltaan on Soldan vielä pannut muistoon Suomen\njääkärien harjoitukset, ammunnan ja musiikin leirikentällä ulkopuolella\nkaupunkia, jääkärien päällikkönä oli översti Ramsay, sittemmin Kuopion\nläänin kuvernööri ja Snellmanin ja hänen \"Saimansa\" kiristäjä. Eräs\nluutnantti von Wendt ynnä joukko muitakin upseereja seurusteli\nperheessä ja vaikutti kai tämäkin osaltaan siihen, ett'ei August\nnoudattanut vanhemman veljensä esimerkkiä ja pyrkinyt yliopistoon, vaan\nlähti -- tai oikeammin pantiin -- kadettikouluun.\n\nEnnen sitä lähetettiin hänet kuitenkin kymmenvuotiaana (v. 1827)\nViipurin alkeiskouluun, joka oli saksankielinen, niinkuin kaikki\nmuutkin oppikoulut siihen aikaan Itä-Suomessa. Kaksivuotiselta\noloajaltaan tässä sivistyslaitoksessa ei Soldanilla ole mainittavana\nmuuta kuin mitä tapahtui sen ulkopuolella: harrastusta ruumiin\nharjoituksiin kierteleväin akrobaattien esimerkin mukaan, josta oli\ntuloksena notkea ruumis ja suuri taito kaikellaisten käsikonstien\ntekoon, jossa hän vielä vanhoillaankin kuuluu olleen taitava. Ruumiin\nharjoitukset panivat perustuksen siihen kestävyyteen, jota sittemmin\nkyllä tarvittiin myöhemmän elämän monissa seikkailuissa.\n\nSamassa elämäkertansa katkelmassa, jossa hän näistä kertoo, on seuraava\nmerkillinen itsetunnustus. Viipurin koulussa ollessaan oli hän kerran\nlähtenyt 18 virstaa Viipurista olevaan Kaislahteen Uuraassa ja joutunut\nsinne myöhään illalla. Talon rouva ei kuitenkaan ottanut kuleksijata\nvastaan, vaan ajoi hänet pois yön selkään. Poika istuutui lukossa\nolevan korkean portin päälle ja vannoi siinä poikkipuulla ratsastaen\nsen hiljaisen valan, ett'ei koskaan -- varastaisi. Häntä oli näet --\nyhä oman tunnustuksensa mukaan -- vaivannut se pahe, että hän\npikkupoikana silloin tällöin näpisteli toisten tavaroita: leikkikaluja,\nlantteja veljeltään y.m.s. Tästä paheesta ei hän sano päässeensä\ntäydellisesti ennen kuin nuorukaiseksi tultuaan ja antoi hän vielä\nkadettina ollessaankin vietellä itsensä toisen hyväksi eräästä\nkauppapuodista puhaltamaan kynäveitsen. Ett'ei tämä pahe nyt suinkaan\nollut mikään varsinainen pahe, vaan ainoastaan jonkunlainen paha tapa,\njota hänen arka mielensä vanhemmilla päivillä suurenteli, siitä on\ntämän kirjoittaja vakuutettu. Olen kertonutkin sen vaan osoittaakseni,\nkuinka Soldan jo pienestä pitäen sai ja osasi taistella itseään\nvastaan, -- taistelu, joka hänellä jatkui kautta koko elämän\nmonenlaisten sisällisten herätysten ja uudistusten muodossa.\n\nSoldanin varsinainen kasvatus- ja oppiaika alkoi vasta hänen\nkadettikouluun tultuaan v. 1830. Edellä olen jo maininnut sen\notaksumisen, että hänen sotilasuralle antaumiseensa mahdollisesti\nvaikuttivat kaupungissa asuvat ja perheessä seurustelevat sotilaat,\njoiden käytös ja esimerkki aina ovat omiaan nuorten poikain silmiä\nhäikäisemään ja herättämään haluja, joita todellisuudessa ei heidän\nluonteissaan aina ole olemassa. Soldanin myöhempi elämä todistaa, että\nhänellä kyllä oli taipumuksia ja lahjoja kaikille muille aloille paitse\nsotilaalliselle. Kadettikouluun tullessaan joutui hän siis kokonaan\nväärälle uralle, josta kaikki hänen vastaiset vaiheensa kyllin selvästi\ntodistavat.\n\nLuultavinta onkin, ett'eivät Soldanin omat sisälliset taipumukset hänen\nlähtöönsä vaikuttaneetkaan. Pääsyynä lienee ollut isän huonot asiat.\nPerhe kun oli suurenlainen, kaksi poikaa ja neljä tytärtä, niin olihan\nluonnollista, että toinen pojista, joka oli reipas, komea ja pitkä\nhulivili, pantiin kouluun, missä hän ei isälleen paljoa maksanut ja\njosta päästyä hänen tulevaisuutensa olisi turvattu. Oli sitäpaitse\nsuuri kunnia tähän aikaan päästä kadettikouluun. -- \"Kadettikoulu oli\"\n-- sanoo E. Nervander teoksessaan \"Minne af Fredrik Cygnæus\" -- \"siihen\naikaan hyvin tarkasti aidotettu kasvatuslaitos maan säätyhenkilöiden\nperheitä varten. Uusia oppilaita otettaessa oli katsottava isäin\nansioihin, etupäässä sotilaallisiin. Jos nuo ansiot olivat tasan, oli\naatelisen poika etusijassa.\" Cygnæus on merkinnyt muistoon, että\nsilloisen kadettikoulun johtajan, kenraali Thesleffin päätöksen mukaan\naatelittoman pyrkijän piti olla kymmentä prosenttia taitavamman kuin\naatelisen päästäkseen kadetiksi. Kun Soldanin isällä ei ollut\nsotilaallisia ansioita eikä hän ollut aatelismieskään, lienee siis\npojan vastaanotto kadettikouluun ollut yksinomaan hänen hyväin\nalkutietojensa ansio.\n\nErinomaisen hyvin näkyy hän siellä edistyneenkin, vaikka\npääharrastukset eivät aina olleetkaan suunnattuina siihen\ntulevaisuuteen, jota kohti oikeastaan oli määrä kulkea. Fredrik\nCygnæus, joka siihen aikaan oli opettajana kadettikoulussa, korotti\nmonen sen aikuisen kadetin päämaalin yläpuolelle tavallista näköpiiriä\nsekä yleisinhimillisiin että isänmaallisiin ihanteihin. Voi pitää\nvarmana, ett'eivät opettajan kaunopuheliaat luennot olleet\nSoldaniinkaan syviä jälkiä jättämättä.\n\nOn syytä olettaa, että tämän opettajan selonteot varsinkin maailman\ntaiteen suurista mestariteoksista synnyttivät vilkasta vastakaikua\nSoldanissa. Sillä melkein jokaisessa kirjeessään puhuu hän\npiirustuksesta ja maalauksesta, joka näyttää täyttäneen hänen mielensä\nenempi kuin mikään muu aine. Sitäpaitse oli hänellä taiteesen\ninnostuneita tovereitakin. Eräässä aivan ensimmäisistä kirjeistä, joita\non säilynyt Soldanin kadettiajoilta kirjoittaa hän (17.1.1834): \"Toivon\nvoivani tällä lukukaudella piirustaa vähän enemmän kuin ennen. -- --\nForsténit [kaksoisveljekset Lennart ja Torsten, molemmat sittemmin\növersti-luutnantteja] ovat pöytänaapureitani 3:ssa osastossa. He\npääsivät nyt 3:lle luokalle ja heidän kanssaan tulee varmaankin\nahkerammin piirustetuksi. Kerrotaan, että piirustuksenopettaja Nymander\nottaisi eronsa -- jospa hän tekisi sen hyvin pian ja voi! jos me\nsaisimme Wrightin hänen sijaansa, silloin tulisi toinen ääni kelloon,\nsilloin voisi todellakin oppia jotain!\"\n\nEräässä toisessa kirjeessä taas (5.4.34): \"Jos nyt saisin tuon kauvan\nodotetun oikein kelvollisen värilaatikon, niin koettaisin piirustaa\njonkun oikein suuren ja kunnollisen taulun värien kanssa. -- -- 20\nruplasta saisi niin hyvän värilaatikon kuin minä voisin toivoa. Yksi\ntovereistani, Forstén Kuopiosta, omistaa semmoisen ja minä olen itse\nnähnyt sen. Se on ostettu Freseltä (Pietarissa), joka itse on värien\nsekoittaja ja jolla on suuri makasiini.\" Oikein vaikuttaakseen isäänsä\ntässä hänelle nähtävästi hyvin tärkeässä asiassa, lisää poika vielä\nvarmemmaksi vakuudeksi: \"hän on saanut kunniamerkinkin taidostaan\", ja\njatkaa sitten: \"Minä tahdon kyllä arvokkaasti ja kauniisti käsitellä\ntätä laatikkoa, joka on aivan erikoista tekoa, ja käyttää sitä ensin\njonkun suuremman taulun tekemiseen. Koko kirjeessä ei näy olevan muusta\npuhetta kuin tästä piirustuslaatikosta, niin, minä sitä oikein\nikävöin.\" Luultavasti saikin hän haluamansa kapineen, koska toista\nvuotta myöhemmin hänen taulunsa jo olivat kehyksissä ja ripustetut isän\nkammarin seinälle.\n\nMissä määrin tämä taiteellinen halu oli hänet vallannut, se näkyy\nensimmäisestä muistiinpanosta hänen sunnuntaina 24 p:nä huhtik. 1836\nalkamassaan päiväkirjassa:\n\n\"Ehkä tärkeä päivä minulle. Meurman, Ruin [sittemmin protokollasihteeri\nO.E. Meurman ja översti Konst. Ruin] ja minä olimme taas\nkirkontornissa. Tuuli vinkui komeasti tornin ympärillä, mutta nyt ei\npuhuttu kesäisistä tutkisteluretkistäinme, vaan -- tulevaisuudestamme.\nMeurman ja Ruin tuumivat mennäksensä Morskoin komppaniaan, ja minä\nmennäkseni Ruotsiin, maalariakatemiaan -- saa nähdä, kuinka asiat ovat\nensi vuonna näillä ajoin.\" Miettiessään vielä tätä samaa asiata sen\npäivän iltana sanoo hän siitä: \"olin keveällä mielellä, sillä\nvaloisampi tulevaisuus koittaa nyt minulle. -- -- Mielikuvitukseni\nleijailee vaan Tukholmassa.\"\n\nSeuraavaan päivään mennessä oli tuo kirkontornissa keksitty\nkorkealentoinen aate jo kehittynyt niin pitkälle, että kun toveri\nMeurman ehdotti, että hän ottaisi eronsa, hakisi matkarahoja ja\nkotiopettajatoimella koettaisi elätellä itseään akatemiassa, Soldan\nlupasi ajatella asiaa Ruotsiin siirtymisestä. Ja seuraavana sunnuntaina\nkirjoittaa hän jo asiasta isälleen ja odottaa vastausta niin suurella\nkiihkolla, että 5 p:nä toukok. kirjoittaa muistikirjaansa: \"No, tänään\nsai isä sunnuntaisen kirjeeni; kun nyt kaikki vaan päättyisi\nonnellisesti\" ja 9 p:nä: \"Luin että eräs suomalainen Ekman oli otettu\nKunink. Ruots. Taideakatemiaan; sydämeni hypähti. Vapaus! vapaus!\"\n\nMiehinä, joihin hän perustaa toiveensa Ruotsiin siirtymisen\nmahdollisuudesta mainitsee hän kaksi kuuluisaa nimeä -- Adolf\nIvar Arvidsonin ja Anders Erik Afzeliuksen. Edellinen muistui kai\nsiksi, että hän jo siihen aikaan oli tunnettu Ruotsissa olevain\nsuomalaisten hartaaksi suosijaksi. Vaikk'ei tällä kertaa ja tässä\nasiassa, sai Soldankin myöhemmin maanpaossa ollessaan nauttia hänen\ntehokasta apuaan hyvinkin suuressa määrin. Jälkimmäinen taas, tuo\nvirastaan erotettu Turun entinen professori, joka juuri tähän aikaan\noleskeli Lappeenrannassa, asuen Tyysterniemessä, sotilaallisen\nvalvonnan alaisena, johtui hänelle siksi mieleen, että hän oli hyvä\ntuttu Soldanin perheessä ja että hän juuri samaan aikaan näkyy\ntoivoneen pääsevänsä Ruotsiin siirtymään. Kirjoittaessaan\npäiväkirjaansa: \"hänen kohtalonsa on ehkä oleva minullekin tärkeä\",\najatteli Soldan varmaankin sitä, että hän tuon kunnioitetun miehen\nseurassa, jota Lappeenrannassa kutsuttiin \"viisaaksi ukoksi\" (\"kloka\ngubben\"), voisi paremmin kuin yksin tulla toimeen vieraalla maalla ja\nettä tämä seikka painaisi vaa'assa isän mieltä taivuttaessa. Ehkäpä\nnäitä toiveita kultaili vielä sekin, että Afzeliuksella oli tytär\nMathilda, johon nuori kadetti kaikesta päättäen oli ihastunut ja joka\nhänkin hiukan harjoitteli maalausta. Afzelius ei kuitenkaan päässyt\nRuotsiin, vaan siirrettiin Venäjälle, Itämeren maakuntiin, jonne\nSoldankin muutamia vuosia myöhemmin komennettiin.\n\nSillä Ruotsiin siirtymisestä ei tietysti tullut mitään. Liikuttava on\nlyhyydessään se kohtaus, jossa tämä tuulentupa hajosi. Hän kirjoittaa\ntoukok. 24 p:nä: \"Klo 4.15 seisoin 4:ssä luokassa ja vuolin kynääni,\nkun Molander tuli ja huusi: äitisi on kaupungissa, katso, tuolla seisoo\nhän toisen kasarmin rappusilla! Minä ulos ja siellä seisoi hän. Pyysin\nlupaa päästä kaupungille, puin päälleni, kun A. tuli ilmoittamaan,\nett'en pääsisikään. Se koski niin, että itkin harmista, häpeä sanoa.\nSilloin tuli äiti maneesin eteen ja sitten oli meillä valleilla ja\nsinellihuoneessa kyynelinen keskustelu kadettikoulusta ja minusta: hän\ntuli lohduttamaan minua ja kehoittamaan minua luopumaan toivostani\npäästä pois täältä. Hakemus maalariakatemiaan olisi sulaa hulluutta; se\nkoski äitiin hirmuisesti, ja vaikea oli hänen lohduttaa, ollen itsekin\nlohduton.\"\n\nSiihen päättyi vangitun linnun ensimmäinen yritys päästä lentoon sillä\nkertaa. Jos se olisi onnistunut, olisi meillä ehkä Ekmannin ja\nWrightien rinnalla Soldan tien raivaajana Suomen taiteelle. Että\ninnostusta ei ainakaan puuttunut, siitä on todistuksena se, että Soldan\nolisi ollut valmis vaihtamaan varman uran aivan epävarmaan; eivätkä\nolleet taipumuksetkaan vähäiset, siitä puhuvat kyllä monet myöhemmät\npiirustukset ja maalaukset. Että hänellä myöskin jo oli omat pienet\nitsenäiset mielipiteensä maalauksesta, näkyy kyllä seuraavasta\narvostelupalasta näiltä kadettiajoilta, jolloin hän ei vielä ollut\nvoinut tutustua mihinkään parempiin esikuviin: \"Minun ei pitäisi\nmilloinkaan moittia toisten piirustuksia. Kun minä tänään, vaikkakin\nhyvin varovasti, tahdoin huomauttaa Forstén 2:lle erästä virhettä\n(silmää hänen veljensä kyirassieri-upseerissa), niin vaikeni hän ja\nhymyili. -- -- En rakasta hänen turhantarkkuuttaan, hänen kankeuttaan\nja sitä pientä epäluonnollisuutta, joka on siitä seurauksena, hänen\nheikkoa mielikuvitustaan ja hänen ahdasta muodostelemiskykyään; mutta\nminä en saa sanoa sitä kenellekään muulle kuin itselleni. Forsténin\nblanketit (maalatut nimikortit) ovat siistejä ja huolellisesti tehtyjä,\nmutta kopioituja.\"\n\nMutta kun ei hänestä tullut taiteilijaa, niin ei tullut, ja sillähän\nasia onkin oikeastaan ratkaistu. Soldanin elämään se kuitenkin luopi\ntämä välikohtaus, jolloin hän ensi kerran repäsi auki univormutakkinsa\nja oli aikeessa sen jo nurkkaan heittää, valaisevan selityksen. Nyt hän\nei sitä saanut tehdä, mutta kerran oli hän sen tekevä. Nyt ei auttanut\nmuu kuin panna nuttu entistä tiukempaan nappiin ja seistä smirnaassa,\nselkä kahta suorempana.\n\nSillä kadettikoulussa oli siihen aikaan kova komento. V. 1835 oli sinne\nkenraali Thessleffin sijaan tullut johtajaksi kenraalitaapin översti E.\nv. Dittmar, joka oli kovakourainen ja jotenkin raaka herra, aivan\nperehtymätön suomalaisiin oloihin ja tapoihin. Niinpä kertoo Nervander,\nettä hän rangaistuksena käytti m.m. vesikoppia ja että hän, kun Cygnæus\nhuomautti häntä siitä, että rangaistusta Suomessa katsottiin\nhäpeälliseksi, suuttuneena selitti, että maan mielipide hänestä ja\nhänen toimistaan ei häntä vähintäkään liikuta. Hän kuitenkin näkyy\nsaaneen mukautua maan tapoihin. Kuinka syvästi uuden johtajan\nrajantakalaisuus vaikutti kadetteihin ja kuinka kiitolliset he olivat\nCygnæukselle, sitä osoittaa sekin, että Soldan neljäkymmentä vuotta\nmyöhemmin Cygnæukselle pitämässään puheessa muistuttaa samasta asiasta.\n\nMillaista komentoa uusi päällikkö jo heti tultuaan piti, näkyy eräästä\nSoldanin kirjeestä (28.1.1835): \"Översti Dittmar on tullut. Hän tuli 19\np:nä maanantaina. Seuraavana päivänä, markkinapäivänä, saapui hän\nluoksemme osastoihin. Varjele, mikä melu sekä ulkona että sisässä!\nKaikkien tuli pukeutua univormuihin, niin käskettiin, kaikki kirstut\njärjestykseen, pöytälaatikot myös. Nyt tulee päivystäjäaliupseeri ja\nsanoo: kirstuissa ei saa olla mitään muuta kuin kruunun vaatteet.\nPuhdistetaan vaatteita, kiillotetaan saappaita, juostaan sinne ja\ntänne. Tuleeko hän kohta? Missä on hän nyt? Viimein tulee käsky,\nettä kaikki seisokoot sänkyjensä ääressä, nyt tulee hän! -- Ei\nhiiskahdustakaan koko koulussa. Yksi sotamies seisoo jokaisen oven\nedessä sitä avatakseen. Ensin menee hän ensimmäiseen osastoon ja sieltä\nkuuluu selvästi 'jumala varjelkoon, herra Översti!' -- meidän luoksemme\nkolmanteen. Toisesta osastosta tuli hän meidän luo. Strandman, joka on\naliupseerimme, antoi raportin, ja kun se oli tehty, niin meni hän\nlähemmä Strandmania ja käski hänen avata univormunsa nähdäkseen, oliko\npaita puhdas. Strandmannin luota kulki hän riviä myöten edelleen,\nkunnes taas pysähtyi -- minun eteeni. 'Mikä on nimenne?' kysyi hän, ja\nkun minä vastasin, kysyi hän 'kuinka?' niinkuin ei olisi oikein kuullut\ntuota hänelle outoa nimeä. -- 'Avaa univormu!' -- Minä avasin sen ja\nliivit myös, Nyt tarkasti hän taaskin paitaani ja teki sen\nmuistutuksen, ett'ei saa käyttää liiviä, kun on puettu univormuun, ja\nnyt se oli siis ainiaksi kielletty, mutta kun meillä on kotitakkimme,\nniin saamme käyttää myöskin liivejä. Niinpä muistutti hän vielä\nkaulahuiveistakin, omista näet, että ne nyt ovat kokonaan kielletyt ja\nme saamme ruunulta sellaisia verkalappuja, ja kaikellaisista muista\npikkuseikoista, ja kulki edelleen. Sitten tuli hän katsomaan syöntiä,\nmaistoi ruokaa ja on sittemmin melkein joka ateria ollut siellä; hän\ntulee melkein aina odottamatta. Hän näkyy tahtovan muuttaa kaikki.\nUusia määräyksiä annetaan yhtämittaa, järjestystä liioitellaan. Ei hän\nmuuten näy olevan kiivas eikä pikainen, vaikka on ankara, mutta hänen\nrouvansa, joka ei vielä ole tullut, kuuluu sitävastoin olevan oikein\nperhanan polska ('en Bengel till Polska'); tyttäret kauniita.\"\n\nRauvenneista toiveistaan huolimatta ja kerran nahkansa myytyään\nantautui Soldan kaikella tarmollaan takomaan tulevaisuudestaan sitä\nkalua, mikä siitä kadettikoulussa oli mahdollinen saada. Hyväpäinen ja\nahkera kun oli, menestyi hän hyvin ja oli koulun etevimpiä oppilaita.\nHänen tarkoituksensa oli suorittaa päästötutkinto niin korkeilla\narvosanoilla, ett'ei hänen olisi tarvis jäädä tavalliseksi jalkaväen\nupseeriksi, ei edes tykistöönkään, vaan että hän pääsisi suoraan\ntieteellisempään insinöörikuntaan. Se hänelle onnistuikin. Ett'ei tämä\nura suinkaan ollut helppo ja että siihen vaadittiin tavallista\nsuurempia lahjoja, siitä on todistuksena se, että Soldan oli\nluokkalaisistaan ainoa, joka voitti vaikeudet. \"Ell'ei saa määrättyä\näänimäärää (8:aa 12:sta), ei pääse insinöörikuntaan ja silloin olisin\nminä hukassa\" (20.9.1837). \"Täytyy siis koettaa -- toivon kuitenkin,\nettä niin käy.\" Kuinka suurella vaivalla tuo korkea päämaali, joka\nlopulta näyttää häntä sen itsensäkin vuoksi innostuttaneen, vaikka hän\nmyöhemmin sitä innostustaan halveksi, oli saavutettavissa, se näkyy\nsiitä, että viime vuotena lukuja kesti kesät ja talvet ja että hän\n\"useammin kuin yhden kerran sai nousta ylös klo 2 (sanoo kaksi)\naamulla. Mutta senpätähden on minulla ollutkin menestystä. Tutkintoni\novat menneet hyvin ja minä pääsen kolmantena ulos, siitä olen varma.\"\n\nViimeisessä kadettikoulusta lähettämässään kirjeessä (9.12.37)\nkirjoittaa hän veljelleen: \"Mikä suloinen ajatus! Niin, minä sanon\nvielä kerran: tutkintoni ovat menneet hyvin ja minä olen yksi niitä,\njotka, vaikk'ei heillä suinkaan ole neroa (geni) kuitenkin otsansa\nhiessä ovat siihen ('på genie' s.o. insinöörikuntaan) päässeet.\"\n\nVaikka nuo sanat ovat leikillä sanotut, kuvaavat ne kuitenkin\nsanojaansa sattuvasti. Sillä juuri tuolla uutteruudellaan ja tuon\npalavan sielunsa voimalla hän pääsi hengenkin maailmassa kohoamaan\nsille asteelle, jolla hän siinä seisoi.\n\nVaan ei nuori lentoon valmistauva kotka kuitenkaan vielä kovinkaan\nkorkealle pyrkinyt. Elämänsä ihanteet sijoitteli hän käytännössä\nseuraaviin puitteisiin: \"Ajattelen mielihyvällä aikaa, jolloin pääsen\nomaan asuntoon -- kuinka sisustan huoneeni parhaan mukaan -- siistit\nhuonekalut, sohva, komea kirjoituspöytä, kaunis kirjahylly, joka on\nkasvava kukkaron kanssa -- viuluni -- samovaari -- piirustuspöytä\nkunnollisille tarpeineen -- ja kahden sylen pituinen piippu tulevat\nkaikki ilahuttamaan mieltäni.\"\n\nNäitä tulevan sotilaan rauhallisia toiveita kirkasti hänen mielessään\nvielä toivo siitä, että hän upseeriksi päästyään voisi ruveta auttamaan\nisäänsä, jonka asiat olivat joutuneet yhä enemmän rappiolle.\n\nEi hän kuitenkaan vielä hetikään päässyt käsiksi lempitöihinsä:\nmaalaukseen, musiikkiin ja mielilukuihin; eikä isänkään auttamisesta\ntullut mitään. Sillä Pietarissa jatkuivat vaan kadettikoulussa alotetut\ntyöt.\n\n\n\n\n2.\n\nInsinööriopistossa Pietarissa.\n\n\n_Tulo Pietariin 1838. -- Aatelisrykmentissä. -- Esittely suurruhtinas\nMikaelille. -- Insinööriopistossa. -- Harrastusta maalaukseen ja\nkemiaan. -- Paraatissa Marskentällä ja Talvipalatsissa. -- V:n 1840\nmuistojuhla ja promotsiooni Helsingissä. -- Matka Petäjävedelle_.\n\n\"No, nyt olen Pietarissa!\" huudahtaa Soldan ensimmäisessä kirjeessään\nVenäjän pääkaupungista. Suoritettuaan loistolla tutkintonsa Haminassa\npuolenkymmenen muun toverin kanssa astui hän alkupuolella vuotta 1838\nRajajoen yli ja komennettiin aluksi aatelisrykmenttiin lisäoppia\nsaamaan.\n\nEnsimmäinen uutinen, josta hänen ensimmäisessä kirjeessään Pietarista\n(13.2.1838) kerrotaan, koskee taas -- maalausta. \"Hotakan majatalossa\ntapasimme tuon Viipurissa hyvin tunnetun maalarin C. Mazerin, joka\nsitten seurasi meitä tänne.\" Vasta kun tämä tärkeä asia on mainittu,\nkäy hän kertomaan tulostaan Pietariin.\n\nPerjantaina helmikuun 9 p:nä klo 9 aamulla saapuivat suomalaiset\naatelisrykmenttiin, puettuaan ensin uudet vaatteet ylleen, Liettuan\nkaartin äärettömän isossa kasarmissa muutamain vanhain toverien luona.\nOli juuri suurruhtinas Mikaelin syntymäpäivä ja kaikki oli siis\nliikkeessä. Parin tunnin odotuksen jälkeen vietiin heidät 1:seen\nKrenatöörikomppaniaan 5:ssä kerroksessa äärettömän monia leveitä,\nkomeita ja mukavia kivirappuja, jossa sitten saivat paikkansa: sänkyjä,\npöytiä y.m. Klo 12 komennettiin syömään päivällistä, Soldan koko\n\"roskan\" etunenässä, sillä hän oli täällä kaikista pisin \"ja\nsuomalaiset kulkevat aina oikealla siivellä.\" He tulivat äärettömän\nsuureen saliin, \"hyvinkin 8 kertaa niin suureen kuin Dammertin sali\nLappeenrannassa\", jossa oli yhdeksättä kymmentä katettua pöytää ja joka\npöydässä yhdeksän miestä. Kun koko tämä poikarykmentti oli paikoillaan,\nlauloi se rukouksen; sitten syötiin komean ruokamusikin soittaessa.\nSyödessä saapui aatelisrykmenttiin kenraali Puschtschin, karski ja\nankara herra. Hän kutsui: \"suomalaiset tänne!\" ja puhutteli heitä vähän\naikaa, kysyen heidän nimiään ja minne olivat hakeneet. Upseereja käveli\nsiellä niin että vilisi. Syötyä laulettiin taas rukous ja sitten\nkeisarihymni hyvin komeasti; sitten soitettiin kaunis marssi\npoistullessa. \"Iltapäivä kului kauhean ikävästi.\" -- --\n\nSunnuntaina klo 10 sullottiin suomalaiset rykmentin dilisanssiin ja\najettiin suurruhtinas Mikaelin luo, jossa heidät oli määrä esitellä.\n\"Töllistelin ihmeissäni noita ihania esineitä, niinkuin ennen muinoin\nkerjäläinen Aaron, katsellen jättiläisten tekoja, sillä ihmisten\nrakentamia ne eivät olleet.\" Mikaelin palatsissa vietiin heidät ensiksi\nhänen korkeutensa tallin läpi, jossa oli kolmattakymmentä komeata\nratsua, maneesiin, jossa heitä puhdistettiin; sitten itse palatsiin,\njossa ehkä jo sata vaunua seisoi pihalla. Eräässä etuhuoneessa\nodotettiin kauvan, ja puhdistauttiin taas, ja yhä kokoontui sinne\nkenraaleja, överstejä, suuria ja pieniä herroja, kaikissa mahdollisissa\nunivormuissa. Klo 1 pääsivät suomalaiset vihdoin eteen, kahden komean\nhuoneen läpi, täynnä kenraaleja. \"Hänen Korkeutensa oli tyytymätön\nmeidän vaatteihimme, puhui muutamia sanoja ja: mars tiehenne!\"\n\nAatelisrykmentissä, joka upseereiksi tuleville oli jonkunlainen hyväin\ntapain harjoituskomppania, oli heillä kaksi kertaa päivässä\nrintamaharjoituksia, ja heidän täytyi käydä tanssiluokilla ja\nvoimistelussa \"aivan niinkuin muidenkin aatelismiesten\". Mutta kohta\ntämän ilmoituksen tehtyään lisää kirjeen kirjoittaja kuitenkin tuon\ntutun säestyksensä: \"Pian panen minä piirustuskaluni kuntoon; viulua\nkoettelin minä jo tänään -- en ainakaan tarvitse täällä unohtaa, mitä\nolen oppinut.\" ja oli hänellä pian se ilo, että eräät upseerit,\nnähtyään hänen piirustuksiaan, kiittelivät niitä.\n\nOdotettuaan aatelisrykmentissä pari kuukautta määräystään saivat\nsuomalaiset kadetit sen vasta maaliskuussa. Kun Soldan ja hänen\ntoverinsa Ruin olivat pyytäneet päästäkseen insinööriopistoon,\nsiirrettiin heidät sinne. Sitä ennen oli kuitenkin suoritettava\npäasötutkinto. Ruinista lienee tämä tutkinto ollut liika vaikea, koska\nhän jätti koko homman ja hyppäsi toiseen satulaan -- peruutti\nhakemuksensa ja tyytyi menemään tykkiväkeen. Soldan jäi nyt yksin\nvaikean uran alkuun ja päätti kaikesta huolimatta kulkea sen päähän\nasti suorittamalla tuon tutkinnon ensimmäiselle upseeriluokalle. Mutta\nennenkun hänet komennettiin tutkintoa suorittamaan, ehti jo ilmestyä\njoku prikaasi, joka määräsi että insinööreiksi pyrkijäin oli\nsuoritettava korkein upseeritutkinto. Vaatimukset olivat niin suuret,\nettä tämän tutkinnon suorittamiseen olisi mennyt kaksi vuotta.\nMasentuneena tästä sekä siitä omituisesta sattumasta, että hän, varaton\nmies, oli tuon uuden asetuksen ensimmäinen uhri, päätti hän luopua\nkaikista toiveistaan päästä insinöörikuntaan ja pyysi hänkin siirtoa\ntykistöön. Pian alkoi hän kuitenkin tätä päätöstään katua. Jos hän\nsiirtyisi tykistöön, menisi hän samaa tietä kuin tuhannet muut\nupseerit. Palkat tällä uralla olivat niin pienet ja yleneminen niin\nhidasta, ett'ei hänellä olisi ollut toivoa päästä pitkään aikaan\nvanhempiaan auttamaan, joka oli ollut hänen \"kaunein unelmansa\".\nTaistelu kesti useita päiviä ja ratkesi viimein siten, että hän\nsittenkin päätti ottaa taakan hartioilleen ja peruuttaa hakemuksensa\nsiirrosta tykistöön. Hän oli niin iloinen tästä voitostaan, että\nhän, saatuaan ministerivaltiosihteeriltä kreivi Rehbinderiltä\nvälttämättömimpään vaatetukseensa 200 ruplaa, heti riensi maalikauppias\nFresen luo ja osti piirustus- ja maalaustarpeita -- 45 ruplan arvosta.\n\nKesti kuitenkin kauvan, ennenkun Soldan pääsi pois\ntyhjäntoimittamisesta aatelisrykmentissä ja sai ryhtyä käsiksi\nlukuihinsa. \"Ei kukaan huoli meistä suomalaisista\", valittaa hän, \"ei\nole meillä omaa upseeria ja kallis aikani menee hukkaan.\" Koko kevään\nja puolen kesää, josta osa vietettiin ikävässä leirissä ilman mitään\ntointa lähellä Pietaria, sai hän vielä odottaa, kunnes vasta elokuussa\nvoi suorittaa päästötutkinnon insinööriopistoon. Samalla vänrikiksi\nnimitettynä pääsi hän nyt myöskin palkkaa nauttimaan. Palkka,\njota seurasi velvollisuus omien lukujen ohella antaa opetusta\ninsinöörikoulun alemmilla luokilla, oli niin suuri, että sillä voi\njotakuinkin tulla toimeen. Vilpitön näkyy Soldanin ilo olleenkin, kun\nsai 29 p:nä elokuuta 1838 pukeutua upseerin univormuun. Tehtyään\nyhdessä parin sadan muun vänrikin kanssa virkavalansa ja tultuaan sen\njälkeen taas esitetyksi suurruhtinas Mikaelille, muutti hän syyskuun 6\np:nä mukavaan asuntoon, saaden ensi kerran elämässään pistää jalkansa\noman pöydän alle ja järjestää kammarinsa sen suunnitelman mukaan, minkä\nhän oli tehnyt itselleen jo kadettikoulussa. Samana syksynä hankki hän\nhiukan lomaa käydäkseen kotonaan Lappeenrannassa näyttäytymässä siellä\nuusissa tamineissaan.\n\nSuomesta palattuaan ryhtyi Soldan palavalla innollaan lukuihinsa, jotka\nnäyttävät tuottaneen hänelle suurta tyydytystä. Varsinkin on hän\nihastunut fysiikkaan ja laittelee itselleen elektrofooneja ja\nsähköpattereita ja kokeilee kaikellaisten sähkökoneiden kanssa.\nSamaan aikaan aloittelee hän myöskin kokeitaan vastaisessa\npääaineessaan kemiassa, joka on hänestä tavattoman hauskaa tiedettä.\nInsinööriopistossa opiskeleminen tyydyttää häntä varsinkin sen vuoksi,\nettä hän huomaa saavansa oppia siellä ainakin jotain kelvollista. Mutta\nsitä paitse on sen läpikäyminen tuottava ulkonaisiakin etuja, se kun\nm.m. antaa akateemiset oikeudet niille, jotka siirtyvät sivilialalle.\nLoistolla suorittaakin hän kaikki tutkintonsa sekä pienet että suuret.\nJo ensimmäisen vuoden kuluessa kohoo hän luokallaan 25:nnestä\noppilaasta 6:ksi ja syyskuussa 1839 saa hän aliluutnantin arvon,\n\"hypäten muutamain satain vänrikkien yli sillä tempulla.\" Toukokuussa\n1840 on koko kurssi päätetty ja Soldan siis insinööriluutnantti,\nvalmiina astumaan keisarin palvelukseen.\n\nJo sitä ennenkin oli hän tavallaan ollut virkatoimessa. Kesäksi\nkomennettiin näet insinööriopiston oppilaat maalle leiriin, jossa\nheidän oli määrä suorittaa m.m. maanmittaustöitä. Kesällä 1839 oli\nSoldan yhden osaston kanssa Toksovassa sen johtajana, johtajan toimi\nnäkyy olleen etupäässä siinä, että hän itse sai tehdä kaikki työt,\njoista olikin suuresti huvitettu, sill'aikaa kun muut laiskottelivat ja\nkatsoivat työtä rangaistukseksi. Suoritetut mittaukset ja niiden mukaan\npiirustetut kartat saavuttivatkin esimiesten hyväksymisen.\n\nErittäinkin näkyy luonto Toksovassa ihastuttaneen Soldania. \"Seutu on\nihmeellisen kaunis!\" kirjoittaa hän veljelleen. \"Yksin Suomenkin\nihanimmissa paikoissa lienee semmoinen harvinaista. Ei ole tosin mitään\nvarsinaisia vuoria, vaan ainoastaan suuria, jyrkkiä, vihreitä\nkukkuloita, joiden välissä on järviä laaksojen pohjassa.\" Kun hän nyt\non siinä asemassa, että voi hankkia itselleen kaikki tarpeelliset\nmaalauskalut, antautuu hän innolla tätä lempihaluaan tyydyttämään.\nUutta intoa oli hänelle antanut maalaukseen sekin, että oli Pietarissa\nsaanut tutustua maalari Godenhjelmiin. \"Kohta tuli meistä hyvät\nystävät\", kirjoittaa hän veljelleen. \"Olin kerran hänen luonaan, hän\nmaalasi pitkän aikaa minun nähteni ja näytteli minulle taulujaan ja\nlupasi auttaa minua, kun aioin ruveta koettelemaan öijymaalausta -- oli\nniin ihmeen hyväntahtoinen -- niin, sinä tunnet hänet. Ja hän näkyy\nsitäpaitse olevan oikein kunnon suomalainen.\" Kaikki joutohetkensä\nnäyttää Soldan tämän jälkeen käyttäneen maalaukseen öljyväreillä, jota\nei ennen ollut harjoittanut eikä edes nähnytkään harjoitettavan.\nGodenhjelmin kanssa tutustuminen oli hänelle niin muodoin merkkitapaus.\nErittäin mielissään on hän, kun maalaus rupee onnistumaan. Kaikista\nnäistä tuumistaan tekee hän tarkkaa selkoa veljelleen, joka oli hänkin\naikonut taiteilijaksi ja jonkun aikaa harjoittanutkin piirustusta juuri\nGodenhjelmin johdolla. Erään kerran kertoo hän taidenäyttelystä\nPietarin taideakatemiassa. Hän on tavannut \"suuren joukon varsin\nmainioita teoksia, joista kertomalla voisi täyttää monet arkit.\" Erään\ntoisen kerran v. 1839 ovat hänen huomiotaan herättäneet Daguerren\nvalokuvat, joka keksintö silloin vasta oli vuoden vanha. \"Ei niissä ole\nmitään elävää, mutta sen sijaan erinomainen siisteys hienommissa\nosissa, jota ei kädellä tehden voi koskaan saavuttaa. Mutta eivät ne\nkokonaisuudessaan ole kauniita\" -- sattuva arvostelu, joka osoittaa,\nett'ei hän ole antanut valokuvauksen lumota taideaistiaan ja viedä sitä\nharhaan.\n\nKemia se kuitenkin on se, joka hänen mieltään eniten kiinnittää. Vielä\nuseammin kuin kokeistaan taulutelineen ääressä kertoo hän kokeistaan\nlaboratorion pöydällä. Samoin kuin maalauksestaan kertoo hän\nkemiastaankin veljelleen, kysyen häneltä neuvoja ja lausuen omia\nmielipiteitään siitä sekä tiedustelee tuon tuostakin teoksia kemiassa.\nEnnenkun hän saa luvan käyttää opiston laboratoriota, harjoittelee hän\nainettaan yhdessä erään apteekkiproviisorin kanssa ja innostuu siihen\nniin, että alkaa kyllästyä kaikkiin muihin \"ruunun lukuihin\",\nmatematiikkaan, mekaniikkaan, linnoitustieteesen ja rakennusoppiin\ny.m.s., jotka estävät häntä mielensä mukaan kemiaa harrastamasta. Hän\nei sano sen enää olevan \"mikään hetkellinen lempiaate, vaan semmoinen,\njonka kanssa hän aikoo totisesti toimia, niinpiankun vaan saa siihen\ntilaisuutta.\" Millä valppaudella hän seuraa edistystä tällä alalla,\nsitä osoittaa hänen (6.2.38) veljelleen kertoma uutinen, että\nGay-Lussac'n Pariisissa olisi onnistunut sähkön avulla erittää eräitä\nmetalleja, kultaa, hopea, lyijyä ja kuparia erityisiin alkuaineihin.\n\"Jos tämä on totta, niin tapahtuu suuri vallankumous kemian alalla.\"\nVähitellen on hän hankkinut itselleen oman pienen laboratorion ja\nsaanut aikaan \"varsin kauniin kokoelman suoloja ja kristalleja (50\nlajia) sekä useita kivennäisiä.\" Harrastuksensa kemiaan saattavat hänet\ntuttavuuteen kemianprofessorin sota-akatemiassa Solovieffin kanssa,\njosta sittemmin tulee hänen suosijansa ja hyväntekijänsä. Muista\ntuttavuuksista tältä ajalta mainittakoon akateemikko A.J. Sjögren,\njonka hän tapasi Toksovan pappilassa.\n\nAivan vähän näyttää Soldan muuten seurustelleen pietarilaisten kanssa\ntai ottaneen osaa suuren kaupungin elämään, josta varattomuuskin häntä\npidätti. Vuotuisissa paraateissa ja keisarillisissa juhlissa täytyi\nhänen kuitenkin olla läsnä. Ensimmäisestä näkemästään suuresta\nparaatista antaa hän seuraavan kuvauksen: \"Viime maanantaina toukokuun\n5 p:nä (1838) oli tuo jokavuotinen, kautta maailman kuulu toukokuun\nparaati Marskentällä. Minäkin olin siellä mutta ainoastaan katsojana,\nja oli minulla niinkuin muillakin kadeteilla keisarin läheisyydessä\npaljoa parempi paikka kuin lukemattomiin nousevalla väkijoukolla, joka\naitauksen ulkopuolella sai kalliisti maksaa jonkun ikkunan tai rahin.\nArviolta lienee sotajoukko, joka kulki keisarin ja keisarinnan ohi,\nnoussut enempään kuin 60,000 mieheen, joista ehkä noin 20,000\nratsuväkeä ja tykistöä. Klo 10-1/2 5 kesti kulku. Kaikki joukot\nkulkivat ensin hitaasti ja toisistaan eroitetuissa riveissä; sitten\ntoisen kerran paljoa nopeammin, jolloin jalkaväki noin 40:ssä\npataljoonakolonnissa kulki ohi ja ratsuväki, tykistö ja pionieerit\nvaunuineen ja kärryineen milloin laukaten, milloin jousten riensivät\nohitse, aina vaan keisarin oman komennon mukaan. Hänellä on aivan\nerinomaisen selvä ja kaunis ja voimakas ääni, jommoista en ole kuullut\nkenelläkään muulla. Kunkin rykmentin oma musiikki soitti. Se oli\nsanalla sanoen niin komeata ja loistoisaa, ett'en tuota kuvata voi.\"\n\nToisen kerran joutuu hän Talvipalatsissa (29.4.40) keisarinsa\nläheisyyteen, tuon keisari Nikolain, joka sittemmin niin voimakkaasti\nvaikutti hänen kohtaloonsa ja joka unessakin häntä painajaisena seurasi\naina Ameriikkaan saakka. \"Olin Pääsiäisyönä hovissa -- sinne kokoontuu\ntässä tilaisuudessa kaupungin kaikki upseerit -- noin 1000:n paikoilla\n-- kaikki mitä komeimmissa ja moninaisimmissa juhlapuvuissa. Siellä\nnäin myöskin ruhtinas Menschikoffin, sotaministeri Tchernischeffin y.m.\ny.m. sekä myöskin kreivi Rehbinderin, joka oli kuin kultaan ommeltu.\nHeidät järjestettiin noin klo 12 aikaan yöllä rykmenttien iän mukaan\nja me muodostimme mitä kirjavimman ja mahtavimman käytävän 'läpi\nAleksanterin salin' joka on hurmaavan komea valkoinen marmorisali.\nSitten tulivat heidän majesteettinsa ystävällisesti tervehtien\noikealle ja vasemmalle ja menivät linnan kirkkoon suurruhtinasten,\nsuurruhtinatarten ynnä muiden seuraamina. Kun kulkue oli käynyt ohi,\nmeni kaikki sekaisin salissa. Kaikki huoneet tässä osassa linnaa olivat\navoinna ja paitsi muuta aistikasta komeutta oli siellä vielä tällä\nkertaa kaikki Eremitaasin taulut. Käyskentelin Furuhjelmin\n[arvattavasti översti Juliana Otto Furuhjelm, joka v. 1839 oli tullut\nvänrikiksi Semenoffin kaartiin] ja muiden suomalaisten kanssa\nhuoneissa, kunnes keisarilliset taas parin tunnin kuluttua tulivat\ntakaisin kirkosta samalla tavalla.\"\n\nEtt'ei tämä komeus ja yleensä sotilaallinen elämä ja henki jättänyt\nkovinkaan syviä jälkiä Soldanin luonteesen ja katsantotapoihin, siitä\nvoinee olla varma. Jotain tyydytystä, ehkä ylpeyttäkin näyttää hän\nkuitenkin tunteneen siitä, että kantoi olkalappuja, jotka soivat niin\nmonellaisia etuja ja oikeuksia siihen aikaan vielä enemmän kuin\nmuulloin. Kirjoittaessaan veljelleen, joka kesällä 1840 oli\nkotiopettajana parooni Ramsayn luona Björkbodassa ja joka näyttää\nepäilleen ylpeän herrasväen ystävällistä vastaanottoa siinä\ntapauksessa, että Soldan tulisi häntä tervehtimään, vetoo hän\nolkapoletteihinsa, jotka kyllä tulevat hänelle suojelusta hankkimaan.\nTähän vastaa veli ivallisesti: \"Sanoit jotain olkapoleteistasi -- niin,\nne ovat pääsölippuja, suosituskortteja ja täydellisiä anekirjoja tähän\naikaan, ja naisten silmissä ovat ne enemmän kuin gloria ja enkelin\nsiivet -- -- oi, nyt nähdään jaloja tähtiä säteilevän kaikellaisista\ntsinovnikoista -- kaikista, jotka ovat päässeet ihmisten rankiin --\nminä tarkoitan tähtiä ja säteitä jaloista metalleista, kullasta tai\nhopeasta -- sillä usein on se ainoa jalous, mitä on koko ihmisessä --\nsiitä koko tämä univormukiihko ja tittelitauti. Tiedätkö, J...sta\n[postimestari, jota Soldanit epäilivät kirjeiden avaamisesta] L...ssa\non tehty nimineuvos! -- Minun mielestäni olisi kaikista parhain ja\nsopivin arvonosoitus sellainen taulu, joka klinikassa pystytetään\njokaisen sairaan vuoteen päähän --\" osoittamaan, mitä tautia heistä\nmikin potee.\n\nArvostelu oli epäilemättä aikaansa kuvaava, muutaman valistuneen miehen\nvastalause silloisia oloja vastaan.\n\nVielä enemmän sen aikuista käsityskantaa kuvaavia ovat ne tehtävät,\njoita Soldan sai isältään suorittaakseen Pietarissa. Tämän raha-asiat\nolivat kyllä huonolla kannalla, mutta oudolta tuntuu, ainakin nykyisiin\nkatsantotapoihin nähden, kun hän poikansa avulla koetti saada\nkeisarilta korottomia lainoja ei ainoastaan ministerivaltiosihteerin,\nvaan myöskin ruhtinas Menschikoffin, jopa hänen kansliatirehtöörinsä\nFischerinkin välityksellä. Soldankin kutsuu sen aikuisissa kirjeissään\nPietaria \"pääkaupungiksi\", niinkuin muidenkin itäsuomalaisten tapana\nsiihen aikaan näyttää olleen.\n\nMutta pian oli hänelle selviävä, mikä oli hänen oikea pääkaupunkinsa ja\nmissä hänen olentonsa oikeat juuret olivat etsittävät. Suoritettuaan\nlopullisen päästötutkintonsa insinöörikoulusta ja tultuaan samalla\nkorotetuksi insinööriluutnantin arvoon, pääsee hän kesällä samana\nvuonna (1840) käymään Helsingissä ja olemaan läsnä noissa suurissa\npromotsiooneissa, joita vietettiin yliopiston perustamisen\nkaksisatais-juhlan johdosta. Vuoden 1840:n juhlat olivat ehkä kaikkia\nSuomessa sitä ennen vietetyitä tällaisia juhlia merkillisemmät sekä\nsuuruudeltaan että seurauksiltaan. Paitse sitä, että tilaisuus oli\nharvinainen muistojuhla: kaksisataa vuotta kulunut yliopisto-äidin\nsyntymisestä, oli se samalla myöskin kansan uudistuksen aamukoin\ntervehtimistä. Uusi aika oli kyllä enemmän aavistusta ja kaipausta kuin\nvarmuutta. Ei ollut Snellman vielä huutanut kansaa hereille, mutta\nkohta oli hän sen tekevä. Kalevala ja Kanteletar olivat ilmestyneet,\nRuneberg oli jo kuuluisa runoilija, Hirvenhiihtäjät ja Hanna olivat,\nmuita mainitsematta, jo olemassa. Helsingissä oli koolla kaikki Suomen\nparhaat miehet, siellä oli eteviä vieraitakin sekä lännestä että idästä\n(m.m. Franzén), ja luonnollista on, että mielipiteitä vaihdettiin ja\naatteita saatiin ja annettiin. Itse juhlatkin, varsinkin promotsiooni\nNikolainkirkossa, olivat mitä komeimmat päivällisineen, tanssineen,\nhuviretkineen. Koko sivistyneen Suomen sydän sykki entistä\nvoimakkaammin. Tietysti täytyi kaiken tämän vaikuttaa valtavasti nuoren\nmiehen mieleen, joka oli juuri päässyt omaksi miehekseen, joka tuli\ntänne melkein kuin suoraan koulunpenkiltä. Epäilemätöntä on, että\nisänmaa nyt vasta avautui hänen eteensä, että se suureni maakunnasta\nmaaksi, laajeni Helylästä ja Lappeen kihlakunnasta suureksi Suomeksi.\n\nKun hän tapasi Helsingissä sukulaisensa, ainakin yhden sisaristaan ja\nveljensä, joka vihittiin maisteriksi, ei näiltä päiviltä ole mitään\nkirjeitä eikä muitakaan muistoonpanoja, jotka ilmaseisivat hänen\nsaamiaan vaikutuksia. Mutta epäilemättä puhuu hänen muistosanainsa\nkirjoittaja \"Helsingfors Dagbladissa\" Soldanin itsensä kertomia\nmainitessaan, että hän yliopiston kaksisatavuotisessa riemujuhlassa\nvastaanotti syviä vaikutuksia siihen aikaan leimahtaneista uusista\nhenkisistä ja kansallisista harrastuksista -- vaikutuksia, jotka sitten\nkestivät kautta koko elämän, samoinkuin myöskin ne herätykset\nfilosoofiseen mietiskelyyn, jotka pääsivät tällä matkalla hänessä\nkehittymään hänen tutustuessaan täällä yksin vallitsevaan Hegelin\nfilosoofiseen järjestelmään ja sen moniin oppilaihin.\n\nPalattuaan Pietariin kirjoittaa Soldan isälleen kirjeen, jossa kiittää\nhäntä siitä, että oli rahaa lähettämällä tehnyt tämän matkan\nmahdolliseksi. Hän ei tahtoisi kymmenen kertaa 150 ruplasta tätä matkaa\ntekemättömäksi. \"Kyllähän se maksoi aika lailla, mutta jos milloinkaan\nelämässä tahtoo uhrata jotain itsensä ja omaistensa hyväksi, niin totta\ntämmöisessä tilaisuudessa.\"\n\nHeränneitä isänmaallisia tunteita vahvisti matka, jonka Soldan saatuaan\nvirkalomaa syksyllä 1840 teki Petäjävedelle, missä eräs hänen\nsisaristaan oli naimisissa pastori Handolinin kanssa. Matka kulki\nLappeenrannasta Lahteen ja sieltä Padasjoen kautta Petäjävedelle sekä\ntakaisin Jyväskylän ja Mikkelin kautta. Nähtävästi olivat sekä luonto\nettä kansa tällä matkalla tehneet Soldaniin syvän vaikutuksen, koska\nhän teki tarkkoja muistiinpanoja kaikesta mitä näki sekä kirjoitellen\nettä piirustellen. Kun matka muutenkin on silloisia oloja ja\nmatkustustapoja kuvaava, tehtäköön siitä tarkempaa selkoa erään hänen\nkirjeensä mukaan, jonka hän siitä veljelleen kirjoitti.\n\nMatka alkoi Lappeenrannasta lokakuun 3 p:nä ja kulki Kaipiaisten\nkautta Uttiin, josta seuraavana aamuna jatkui Kymijoen yli Kouvolan\nkohdalla Anjalaan. Siellä oli pappilassa kappalaisen Enckellin\nvirkaanastumisjuhla, \"Rob. Enckell esitti minulle rouvansa, kälynsä,\nhauskan Adolf Lyran, Nikolai Åbergin, setä Fabian Wreden y.m. Pieni\naamiainen ja sitten kirkkoon, jossa Lyra ja Åberg vihkivät Enckellin\nvirkaansa ja jossa Enckell piti liikutettuna aika kauniin suomalaisen\nsaarnan. Siellä näin myöskin Wredebyn Wredet sekä Emelie Wreden ja\nRabben siviilifrakissa ja kapteeni Ridderstålen. Päivällisen jälkeen\nolivat herrat aika hauskoja (naisia ei ollut saapuvilla), enin kaikista\nkuidenkin uusi veljeni, tuo juttuja pohjattomasti pulppuileva Lyra,\nElimäen kappalainen, sekä Åberg, -- Seuraavana aamuna, kun oli saatu\nkahvit, kahviryypyt, aamiaiset ja taas kahvit, lähdimme kaikki herrat\nklo l:n aikaan kapteeni Ridderstålen luo Anjalan kartanoon, jossa\nkahvia ja viiniä, ja sieltä klo 4 Ummeljoelle sahanhoitajan luo, hauska\nmies, mutta en muista enää hänen nimeään, jossa kahvia ja totia. Tässä\nvoin kuitenkin kerta kaikkiaan sanoa, että mitä toteihin tulee, niin\ntein minä niiden kanssa niinkuin hyväksi ja sopivaksi katsoin. -- Mutta\ntotia kaikkialla vaan tarjottiin. Piirustin kiireimmittäin kosken ja\nmyllyn y.m. Ja klo 5 lähdettiin edelleen Rabbelugniin. -- Herrasväki\nistui yläkerran vierashuoneessa. Takassa paloi tuli -- paroonitar istui\nsohvassa -- ja tyttäret (Fredrique, Julie, Mathilda, Lovisa, Miia,\nkaikki Wredejä, sekä Charlotte Hornborg) työnsä kanssa sohvapöydän\nympärillä. Tunsin, että suhde heidän ja minun välillä oli jäykkä ja\nvieraanlainen -- Rabbe oli teeskennellyn ystävällinen ja minusta tuntui\nkuin olisi minulla ollut kahta vertaa hauskempi, jos hän olisi ollut\npoissa: en tiedä oikein miksi. Jäin kuitenkin sinne yöksi Lyran kanssa\nja lähdin sieltä seuraavana aamuna -- kylmempänä noita jumalallisen\nkauniita tyttöjä kohtaan kuin koskaan ennen.\"\n\nSeuraavana päivänä kulki matka Vilppulan, Kausalan ja Uudenkylän kautta\nVillähteen ja sitten edelleen Lahteen, Vesalaan ja Parinpeltoon.\nVillähdestä Lahteen oli tie hauskaa ja kaunista, suuria mäkiä ja\nlaaksoja, viljeltyjä ja viljelemättömiä, pieniä järviä y.m. Lahdesta\nnäkyi tielle Vesijärvi korkeine ja kauniine, nyt keltaisine saarineen\nja Vesalasta lähti tie pohjoiseen ja kosketti taas paikotellen ihanaa\nVesijärveä vähää ennen Manskiven majataloa. Kurhilan majatalosta sai\nSoldan hevosen, jolla pääsi vaan puoli peninkulmaa Ylä-äiniön myllylle,\nmissä hevosta ei miesvoimallakaan saatu tuttua pysähdyspaikkaa\nsivuuttamaan, vaan täytyi hankkia uusi. Sitä odotettaessa piirustettiin\nkaunis myllynpaikka. Ennen Padasjoen rajalle tuloa oli kaunis paikka,\nkuin mikä pieni Punkaharju. \"Nystölän ja Kauratun väli oli kauneimpia\ntaipalia koko matkalla. Saha ja mylly ja muita pienempiä myllyjä tien\nvarrella -- kaikki hauskoja paikkoja. Padasjoen kappalaisen virkatalo\njylhän metsämaan rinteellä oli ihana nähdä. Kauratussa piirustin sen\nmuistiini muutamilla kynän vedoilla. Saksala, Fieandt'in maatila, joka\nyli peltojen ja niittyjen näkyy eräältä Päijänteen niemeltä, oli\nystävällisen näköinen; kun näin sen ja kirkon ja niityt ja järven\nsaarineen, niin muistui mieleeni Stenbrohult. [Linnén syntymäpitäjä.]\nOlin aivan erinomaisella tuulella koko päivän, -- olin itse ohjaksissa\nkoko ajan -- kyytimies usein seisoi kiessien takana -- matka kulki\nallegretto, sormet vaan tahtoivat olla hiukan mollassa. -- Kaurattu on\nihanalla paikalla lammen rannalla. Oli jo pimeä ja alkoi sataa hiukan;\njäin sinne yöksi ja pyysin emännän keittämään maanomenia, mutta niitä\nei ollut; ei ollut potattiakaan eikä myöskään kartohvelia ja minä jo\npelkäsin jääväni illallisetta, kun emäntä kysyi enkö pitäisi\nperunoista, ja sitten keitti niitä. Kauhean suuri vadillinen potaattia\nynnä suolakala, maito, yösija ja kahvi maksoi -- 50 kopeekkaa. Puhun\ntästä, kun Lappeenrannan majatalossa saa maksaa annoksesta pesuvettä 75\nkopeekkaa. Vähän matkaa Kauratusta eteenpäin oli komea paikka oikealla\npuolen tietä: kohtisuoria korkeita kallioseiniä, jotka kuvastuivat\ntyyneen veteen. -- Sitten kulettiin Kuhmoisten kautta. Kirkko on\nlikasella paikalla. Valkialan majatalossa valjastettiin kaksi hevosta\nvaikealle taipaleelle. Jos tahdot kuvailla mieleesi tarkkaavaisuuden\nperikuvaa, niin piirusta mies istumassa rattailla ja ohjaamassa\nkiristetyin ohjaksin reippaita hevosia pitkässä mutkaisessa mäessä,\njonka viettäväisyys on 45 astetta. Hämmästyin hiukan Linnanmäessä,\nmutta sitten laskin täyttä laukkaa ylös kahta muuta jättiläisvuorta ja\nsaavuin 1 tunnin ja 25 minuutin kuluttua onnellisesti Puukkoisiin, joka\non kauniilla paikalla Pärämänjärven rannalla.\" -- Puolen päivän aikaan\nsamana päivänä oli matkamies saapunut Jämsään ja yöpynyt, ajettuaan\nohitse komean Jämsänkosken, Tervalan taloon herrastuomari Elias\nTervalan luo.\n\nLähtemättömästi painui tämän kansan miehen kuva hänen mieleensä,\nvarsinkin erään pienen tapauksen johdosta. Ajettuaan taloon pyysi hän\nisäntää toimittamaan tavaroitaan katon alle. \"Mitäpä noista\", vastasi\nisäntä, \"eihän nyt tule sadetta yöksi.\" Se, ett'ei isäntä tullut edes\najatelleeksikaan, että pyyntö ehkä oli tehty varkaiden pelossa, oli\nSoldanin mielestä aivan suuremmoista, ja kertoi hän tapauksen\nosoitteeksi kansansa rehellisyydestä, joka kerta kun ulkomaalaisten\nkanssa tuli puhe Suomesta.\n\nTervalasta lähdettiin seuraavana aamuna kello 3 mitä ihanimmassa\nkuutamossa ja saavuttiin vasta rakennettua tietä myöten Virtalan taloon\nSalosen järven rannalla, johon maantie päättyi. Kahden kauniin tytön\nsoutamana kulettiin nyt järven yli Koskelan kylän rantaan, joka taas\npiirustettiin. Kun oli astuttu kannaksen poikki toisen veden rantaan,\nsoudettu sen yli ja taas kulettu maisin, saavuttiin Taipaleen taloon\nPetäjäveden kappelissa, josta matkan määrään, pappilaan, oli enää\njälellä vaan kaksi neljännestä. \"Soudin itse mukana viimeisen selän yli\nlahden pohjaan, ett'eivät tuntisi rannalta, ukko Soldanin harmaa takki\nkultanappeineen oli minulla ylläni ja Neiglickin vanha vilttihattu\npäässä.\"\n\n\"Laskin maihin kellotapulin luona, jätin saattajani matkalaukkuni\nkanssa venheesen ja astuin, ollakseni oikein talonpojan näköinen,\npiippu kourassa pappilaan. Pihalla tuli vastaan piika kantaen palavia\nhiiliä päreiden välissä ja aikoi juosta sisään, mutta minä keskeytin\nhänet. Astuin saliin. Karoliina istui keittokirjaa tutkien, sukan\nneule vieressään. Hän ei nostanut päätään. Minä lähdin menemään\nkyökkikammariin päin. Hän luuli minua Handoliniksi, mutta katsahti\nkuitenkin taakseen; nyt tarvitsi hän puoli minuuttia selvitäkseen\nsiitä, ett'ei nähnyt, mutta -- sitten nousi hän ylös ja juoksi\nkaulaani. Sellainen oli kohtauksemme, kyyneleet eivät päässeet kurkkua\nylemmä, sillä minä aloin heti soittaa suutani tavallista enemmän.\nHandolin tuli sitten riihestä -- sain ruokaa -- kello oli 1 -- illalla\nsain saunaa.\"\n\n\"Sunnuntaina olin kirkossa ja näin ne ihmeelliset Herran enkelit, jotka\nleijailevat saarnastuolin ympärillä (Medusan päätä sen alla en\nnähnyt).\"\n\nSoldan viipyi Petäjävedellä kymmenen päivää ja piirusti kirkon\nvesivärillä ja muutamia \"ukkoja nuttuineen ja sortuutteineen ja erään\nmorsiamen Handolinin vihkiessä.\"\n\nPaluumatka tapahtui jyväskylän kautta. Tie Petäjävedeltä Jyväskylään\noli ihmeen kaunis ja mäkinen. \"Näin tällä välillä pari kertaa noita\nkirkkaan sinisiä metsiä horisontissa, joita niin usein näkee tauluissa\n(Claude Lorrain) ja niin harvoin todellisuudessa. Useita kertoja näin\nlampia syvällä korkeiden metsämäkien välissä, jotka näyttivät kuin\npaistirasvalta padan pohjassa; taivaan kauniin värin sijasta kuvastui\nniihin synkkää kuusimetsää; mutta oli se maukasta silmälle sekin.\"\n\nSen aikuisesta Jyväskylästä, tuosta silloin vasta kolmen vuoden\nvanhasta kaupungista kirjoittaa Soldan:\n\n\"Tiistaina lokakuun 20 p:nä klo 6 illalla saavuin sinne. Jo pimeässä\ntunsi paikan kaupungiksi. Kaikista ikkunoista loistavat tulet\ntodistivat, että siellä oli jonkunlaista vilkkautta. Pukeuduin ja\nseurasin lankoani apteekkari Ingmanniile. Siellä 'totattiin' täydessä\ntouhussa: isäntä, pastori Kekoni ja provisori Amilon. Soitettiin suuta\nja ilta kului. Huoneet ovat melkein kaikki uuden uutukaisia,\npienenlaisia, mutta somasti rakennettuja. Kirkko on Petäjäveden kirkon\nsisar ja tapuli myös; -- paikka on kaunis, tasangolla, ja jyrkkä mäki\nmenee itäisimmästä kadusta suoraan Päijänteesen. Soma maatalo luoteesen\nolevalla niemellä näyttää kauniilta.\"\n\nJyväskylästä lähti Soldan Mikkeliä kohti ja saapui yöksi Ruuhimäen\nmajataloon. \"Kuuluu asiaan, että majatalo on neljänneksen päässä\nmaantieltä -- sinne pääsee vaan lentämällä. Ei mitään tietä! (oletko\nkuullut kummempaa?) -- ja täytyy pysähtyä torppaan tien varressa.\nSiellä annettiin minua varten paras huone. Ensimmäinen, minkä täällä\nkohtasin, oli ilkeä höyry paristakymmenestä maitopytystä, joita oli\nasetettu lattialle happanemaan. Ensimmäinen, jonka täällä tunsin, oli\nniinikään ilkeä veto ikkunaruudusta, jonka kissa 2 1/2 vuotta sitten\noli särkenyt. Reikä paikattiin paperilla ja villanyytillä, jonka\nKaroliina lähetti kotiin. Annoin sitten tehdä tulen -- ja kysyin:\n'onkos teillä sokeria?' -- 'Onha sitä, mutt' on vähä.' Pitkän puuhan\nperästä sain sen nähdäkseni; sitä oli yhdeksi lasiksi riittävä palanen.\nMutta kahvipannua ei ollut eikä kuulunut olevan sen enemmän\nkestikievarissakaan, -- vesi keitettiin padassa ja minä heitin siihen\nteelehtiä -- eukko kuori nuorimman pytyn puulusikalla lautaselle --\nmutta nyt ei ollut lasia eikä kuppia -- posliininen ryyppypokaali\nammennettiin täyteen pienellä jalattomalla ryyppylasilla  -- ja juuri\nkun minä tyhjensin toista pokaalia ja lämmitin uudelleen pataa, tuli\nemäntä ja toi vielä yhden sokeripalasen, jonka hän sattumalta oli\nlöytänyt jostain toisesta piilosta ja niin jatkoin minä teenjuontiani\niloisin mielin -- evästä oli minulla itselläni: teeleipää ja maitoa ja\nlintua. Syötyäni heittäysin Herran huomaan ja nousin ylös klo 3.\"\n\n\"Oli vielä aivan pimeä ja minä tahdoin käyttää tarkasti aikaani -- oli\nvielä 12 peninkulmaa Mikkeliin. Suurella päresoihdulla valaistiin minut\nrattaille -- ja nyt olisi sinun pitänyt nähdä retkeni kivistä tietä\nmyöten maantielle: pitkä mies kulki edelläni kauhean suuri päresoihtu\nkädessä ja talutti hevosta ja minä istuin varsin tyytyväisenä\nromantillisesta retkestäni ja kuskasin. Sitten seisoi hän vielä vähän\naikaa maantiellä ja heilutti soihtua 'hoch in seiner Linken' [korkealla\nvasemmassa kädessään]. Puhelimme sitten puheliaan kyytimiehen kanssa\ntähtitieteestä; hän kertoi m.m. sen hauskan uutisen, että auringon ja\nkuun pimennykset syntyvät siitä, että jonkunlaiset elukat, kun niille\ntulee nälkä, matelevat esiin noiden taivaankappalten sisästä, alkavat\nniitä nakertaa ja peittävät ne niin, ett'eivät ne voi valaista. Mutta\nhän kummasteli, mistä alnakantekijät saavat tietonsa.\"\n\nHarjunmaan majatalosta lähdettäessä alkoi pyryttää lunta. Hevonen oli\nkurja ja kuusivuotias poika kyydissä. \"Kun olin kulkenut puolet\nmatkasta, 5 virstaa, oli kaksi tuntia kulunut ja minä hyppäsin alas\nmonessa mäessä, kun alkoi viedä taapäin. Jos sellaista olisi tapahtunut\nkotimatkalla Haminasta neljä vuotta sitten, olisin minä piessyt\navuttoman pojan pahanpäiväiseksi mutta nyt nauroin minä seikkailulleni\nja ihmettelin, mihin lopulta tulisin -- ympärilläni oli pilkkosen\npimeätä lunta tuiskutti -- kylmä oli niin, että sormet kangistuivat --\neikä taloa missään -- hevonen ei lopulta liikahtanut paikaltaan. Huusin\nheposelle ja sadattelin pojan isää; poika itki. Kaiken tämän kuuli\nvihdoinkin muuan työmies, joka palasi metsästä maantien yli. -- Sain\nhevosen Liikalan kylästä, vähän matkaa siitä, ja se hevonen oli paras\nkoko matkalla, ja kiidätti minut Vanhalaan.\"\n\n\"Emäntä oli juuri tuomassa kiehuvaa vettä 'kivivadissa' -- kun muuan\neverstiluutnantti Tavaststjerna (räntmestari Heinolassa) saapui\nsisarensa Marian kanssa Pieksämäeltä -- ne ajoivat vaunuissa kolmella\nomalla hevosella. Kun ukko, joka oli aika hauska veikko ja sangen\nsivistynyt sitä paitse, kuuli että nimeni olin Soldan, tuli hän\nsedäkseni teetä juotaessa ja illallista syötäessä -- ja Maria\nserkukseni. Teetä juotiin ja portviiniä -- piparkakkua, keitetyitä\npotatteja ja lintupaistia (minun) ja minulla oli aika hauska\nVanhalassa. Serkku Maria jätettiin vihdoin vierastupaan ja Setä ja minä\nasetuimme pirttiin vastapäätä -- hän makasi reessä ja minä sängyssä --\nja niin soitimme suutamme myöhään yöhön -- Pommerin sodasta, jossa hän\noli joutunut ranskalaisten vangiksi y.m.s. Klo 3 aamulla heräsin minä\nkuumuudesta kun näin ilmielävänä Runebergin 'ömsom skådadt i ljus och\nömsom höljdt uti mörker' [vuoron valossa loistaen, vuoron pimeään\npeittyen] -- eukko näet seisoi lieden ääressä ja puhalsi tulta hiiliin.\nVaikka olinkin unen horroksissa, muistui tuo mieleeni, ja kun olin\nnoussut ylös klo 7, pantiin tämä näky muistiin paperille.\"\n\nMikkelissä kävi Soldan avaamassa ennen mainitun sukulaisensa haudan ja\nkertoo tästä tapauksesta seuraavaa:\n\n\"Iltapäivällä, lokakuun 20 p:nä menin minä haudankaivajan seuraamana ja\njälessä joukko uteliaita kaupungin porvareita perhehautaan, joksi\nMikkelissä kutsutaan erästä vanhaa kivestä tehtyä sakaristoa, joka on\nvielä jälellä ikivanhasta kirkosta ja johon koko joukko (15 à 20)\nruumisarkkua on sullottu yhteen. Annoin avata lattian, joka oli tehty\nirtaimista laudoista. Saapuvilla oleva seppä tiesi jotakuinkin missä\nukko Soldan lepäsi, ja sattuma teki, että me ihan ensiksi avasimme\nisoisäni isoisän veljen arkun. Kirjoitin muistoon, mitä oli kirjoitettu\nläkillä kannen sisäpuolelle (ihmeellistä kyllä ihan isän käsialalla)\nnimittäin: _Hans H. Soldan Född År 1686 d. 3 maj Död år 1758 d. 31\njanuari_. -- Sitten aloin lähemmin tarkastella ukkoa ja mitä tunsin,\noli todellakin ihmeellistä. Tunsin, että Hansin nenä oli kova kuin puu\nja että peruukki oli lujasti kiinni. Hän lienee ollut kovasti\nvelkaantunut eläissään tai on Delacroix'n kohtalo syyttä häntä\nkohdannut -- mutta kivettynyt hän oli ja päällä maan hän makasi.\nKäärinliina oli kuitenkin vähän, ei paljon mädäntynyt. Sotahansikkaat à\nla Charles douze samoin. -- Piirustin ja sain hänet näköiseksi, tuon\naikoinaan nähtävästi reippaan pojan.\"\n\nIhailtuaan vielä matkaa jatkaessaan näköaloja Ristiinaan menevältä\ntieltä ja käytyään Raahelinnan raunioilla, saapui Soldan viimein\nlokakuun 25 p:nä kotiinsa Lappeenrantaan pitkältä matkaltaan.\n\nKaikesta päättäen oli matka häntä suuresti virkistänyt, näyttänyt\nhänelle, joskin vaan syysvalaistuksessa, pienen osan Suomen ihaninta\nmaata, jota hän siihen saakka oli vaan vähän tuntenut, mutta jota hän\nnyt taiteilijan silmillä tarkasteli ja ihaili. Valitettavasti ovat sekä\nmatkalla tehdyt luonnokset että sittemmin niiden mukaan täydennetyt\ntarkemmat piirustukset joutuneet hukkaan. Mutta päävaikutus siitä, mitä\nhän oli nähnyt, on säilynyt tämän matkakirjeen loppusanoissa:\n\n    \"Sverige, säger jag tili slut,\n    Är det bästa Gud har skapat,\n    Jag ej land begapat,\n    Om jag vetat det förut.\"\n\n    [Ruotsi, sanon lopuksi,\n    on parasta, mitä Jumala on luonut.\n    En olisi muita maita ihaillut,\n    jos sen olisin ennen tietänyt.]\n\n\"Nämä Wallenbergin säkeet johtuivat mieleeni ja nyt vasta käsitän, mitä\nhän niillä tarkoitti. Kyllä on varmaa, että se, joka ihailee vieraita\nmaita välittämättä omasta maastaan -- meidän maastamme -- se menee\nmertä edemmä kalaan.\"\n\nVieraille maille täytyi hänen kuitenkin kohta lähteä. Loppupuolella\nvuotta 1840 komennettiin Soldan näet ensimmäiseen varsinaiseen\nvirkaansa Dünaburgiin.\n\n\n\n\n3.\n\nInsinööriupseerina Dünaburgissa.\n\n\n_Sietämättömiä oloja. Valtion varas. -- Kaipausta parempiin oloihin.\n-- Tahtoisin oppia ajattelemaan. -- Lohduttava kirje isälle. --\nAlakuloisuutta ja sisällisiä taisteluita. -- Ormuz ja Ahriman, --\nVänrikki August Tavaststjerna. -- Frans Liszt. -- Käynti Afzeliuksen\nluona Wendenissä. -- Siirtyminen Pietariin_.\n\nSaatuaan vihdoinkin määräyksen varsinaiseen virantoimitukseen, lähtee\nnuori upseeri reippain ja kevein mielin ajamaan kolmivaljakolla\nItämeren maakuntain lakeuksia, mukanaan pitsentti, joku venäläinen\nNikolai.\n\nTammikuussa 1841 saapuu hän siten Dünaburgiin.\n\nDünaburg on linnoitettu kaupunki Vitebskin kuvernementissa Liettuassa,\nvuolaan Väinäjoen pohjoisrannalla noin 10 penikulmaa vanhasta Riiasta\nKuurinmaan rajalla. Kaupunki oli siihen aikaan juutalaispesä, jonka\nasukkaista vaan pienempi osa oli venäläisiä, puolalaisia ja\nsaksalaisia. Paitse näitä oli siellä ruotsalaisia ja suomalaisiakin\nniin paljon, että heitä varten oli olemassa suomalainen pappikin.\nSuomalaisten joukossa oli myöskin vankeja, joita käytettiin\nlinnoitustöihin. Sotajoukossakin tapasi Soldan suuren joukon\nsuomalaisia, melkein kaikki niitä, jotka v. 1832 olivat myyneet itsensä\nsotamiehiksi ja joita kasakkien avulla kuletettiin maasta.\n\nTultuansa Dünaburgiin sai Soldan asuntonsa vanhassa luostarissa eräässä\nentisessä munkin kammiossa, jonka hän sisusti itselleen niinkuin hänen\nerääseen kirjeesensä piirtämästä kuvasta näkyy.\n\nAlussa oli hän asemaansa hyvinkin tyytyväinen, etupäässä siitä\nsyystä, että sai olla työssä. Nuori luutnantti pantiin palvelemaan\nkansliassa ja piirustuskonttorissa ja sai kohta tavallista\nhuomattavamman tehtävän: kustannusehdotuksen laatimisen vedenpäällistä\nsiltaa varten leveän Väinäjoen poikki. Saatuaan ehdotuksensa valmiiksi\noli hänellä toivoa päästä siltaa rakentamaankin. Se toivo ei kuitenkaan\ntoteutunut, yhtä vähän kuin toinenkaan suurista korjaustöistä\nluostarissa. Tämä työ annettiin eräälle \"vanhemmalle\", mikä oli\nSoldanin mielestä ilmeinen vääryys. Samalla siirrettiin hänet kesällä\n1841 Vilnaan, jossa viipyi vuoden loppuun, johtaen siellä kesänaikana\nmaanmittaus- ja kartoitustöitä sekä tehden ehdotuksia linnain\nparantamiseksi, kaikki esimiestensä mieliksi. Palattuaan Vilnasta\nDünaburgiin ryhtyi hän taas entisiin toimiinsa, jotka olivat osaksi\nkansliatöitä, osaksi rakennus- ja korjaustöitä. Muun muassa sai hän\nkesällä 1842 rakentaakseen lähellä kaupunkia olevaa kesäleiriä varten\nsiinä tarvittavat parakit, sekä suuren hospitaalin korjatakseen. Näitä\nja samanlaisia töitä kesti sitten koko Dünaburgissa oloajan.\n\nEivät ne kuitenkaan tekijäänsä pitkän päälle tyydyttäneet, niinkuin\nhänen kirjallisia, taiteellisia ja tieteellisiä taipumuksiaan\nlukuunottaen helposti voi ymmärtääkin. Näihin harrastuksiin ei hän\ntavannut vastakaikua ainoassakaan henkilössä.\n\nMutta vielä suurempaa tyytymättömyyttä herättivät hänessä olot yleensä,\nkäyden lopulta niin sietämättömiksi, että hänen täytyi ne jättää.\nMillaiseen maailmaan hän oli joutunut, sen voi päättää seuraavasta\narvostelusta, jonka hän antaa kirjeessä 24.6.41: \"Ihmiset täällä ovat\nyleensä niin mitättömiä ja kurjia, ett'en viitsi heistä pitemmältä\npuhua. Menetin luostarini ja sain toisen toimen -- 'puhdas peli ja\npuhtaat aseet, se on kuitenkin se aisa, joka kestää', sanoo isä. Vaan\nvoi välistä olla hyödyksi elää roistojenkin keskellä.\"\n\nJa jonkun aikaa myöhemmin kirjoittaa hän vastamainitun Vilnaan\nsiirron johdosta mystilliset sanat: \"Minut siirretään yhtäkkiä Vilnaan.\n-- Huomenna odotetaan kenraaliluutnantti Geroita taas tänne\ntarkastusmatkaltaan Venäjällä -- ja silloin minun pitää olla poissa.\"\nMistä tässä oli kysymys, se selviää Soldanin myöhemmistä\nmuistiinpanoista näiltä ajoilta. Samassa elämäkertansa katkelmassa,\njossa hän puhuu noista ennen kerrotuista näpistelemisistään lapsuutensa\naikana ja poikavuosinaan, on seuraava kuvaus juuri näiltä Dünaburgin\najoilta:\n\n\"Varsin omituista on nyt (40 vuotta myöhemmin) muistella silloisessa\ninsinöörikunnassa vallitsevaa ajatustapaa. Linnakomennossa vallitsi\ntäydellisesti järjestetty varkausjärjestelmä. Urakoitsijat olivat\nyksinomaan _juutalaisia_, toinen suurempi roisto kuin toinen. Kaikki\nolivat he samalla sekä ystävällisissä että kireissä väleissä upseerien\nkanssa -- sillä viimemainittujen täytyi tavallisesti tarkoin valvoa\n'oikeuksiaan', ett'eivät juutalaiset saisi heitä petetyiksi heidän\n'laillisiksi' katsomiensa osuuksien saamisesta ruunun varoista.\nYleisenä ja ammoisista ajoista voimassa olevana sääntönä oli,\nettä urakoitsija upseerikunnan yhteiseen kassaan maksoi 10 %\nurakkasummasta, joka senvuoksi aina jo alusta laskettiin 10 %:ia\nsuuremmaksi kuin urakan korkein oikeuden mukainen määrä. Mitä tämä voi\nmerkitä, siitä saa käsityksen, kun tietää, että upseeriston tulot\nvoivat nousta 40,000 markkaan vuodessa ja että upseerien luku oli 10 à\n15.\"\n\n\"Mutta myöskin suoranaisia sopimuksia tehtiin juutalaisten kanssa ja\nviekkaimpain upseerien onnistui tätä tietä, jos vaan osasivat pitää\npuoliaan juutalaista vastaan, kiristää häneltä tätä laillista\nprosenttia paljoa enemmänkin -- jonka hän tietysti piti omina hyvinään\n-- eivätkä sitä toverit panneet ollenkaan pahakseen, päinvastoin vaan\nihailivat merkkinä ammattitaidosta.\"\n\n\"Tuntuu melkein uskomattomalta, että niinkin sivistyneessä, nimittäin\ntieteellisesti sivistyneessä upseerikunnassa noin äärettömän suuri\nsiveellinen turmelus voi saada sijaa, Pidettiin vanhana ja kunnioitusta\nansaitsevana lakina sitä, että jolla on tilaisuus ruunua varastaa, hän\ntehköön se. Mitään häpeätä se ei tuottanut eikä näissä hommissa\nujosteltu käskynalaisia neljännesmiehiä, työmiehiä ja juutalaisia\nenemmän kuin toisiaankaan.\"\n\n\"Erään kerran olin minä mukana erään suuremman summan kantamisessa,\njonka juutalaiset olivat maksaneet. Meitä oli kolme upseeria, jokainen\nomilla rattaillaan, ja oli meillä kullakin pari säkkiä hopearuplia\nkärryissä. Säkit sijoitettiin päällikön luo, joka asui esikaupungissa,\nsieltä sitten kohta jaettaviksi. Mutta sillä kertaa sattuikin niin\nhullusti, että päällikkö, salaliitossa viekkaan nuoremman puolalaisen\nupseerin kanssa ei pannutkaan jakoa toimeen! Kun häntä asiasta lopuksi\nmitä ankarimmin ahdistettiin, väitti hän, että herrat jo olivat saaneet\nosansa sadosta (jonka hän tiesi valheeksi).\"\n\n\"Samalla tavalla sanottiin muidenkin päälliköiden menetelleen, kun niin\nsopi. Mutta juutalaisia nylettiin sitä hävyttömämmin.\"\n\n\"Raaka-aineista, joita luonnossa vastaanotettiin makasiineista, myytiin\nkaikki, mitä ei työssä tarvittu, tovereille, jotka niitä tarvitsivat.\nJa paljoa vähemmällä voitiin tulla toimeen siten, että varsinkin\nkorjaustöissä merkittiin tekemättömiä tehdyiksi.\"\n\n\"Erityisen kuvauksensa ansaitsee se, miten minä korjasin hospitaalin\nkaton uusilla rautalevyillä ja uudella maalauksella -- hyvä jos 15\nuutta levyä pantiin useasta sadasta merkitystä. Tästä syntyi tarkastus.\nMutta katto maalattiin kiireen kautta ja ajutantti, joka toimitti\ntarkastuksen katolla, luki toista sataa uutta levyä vähälle aikaa.\nSillä oli se asia selvitetty. Mutta hospitaalin päällystö oli kai\nvakuutettu siitä, että ruunun taloudessa kaikki lopulta käy oikein päin\nja että enempi kovistus ei mitään auttaisi. Mutta plootut olin minä\nmyynyt eräälle toverille polkuhinnasta.\"\n\n\"Mutta vielä kuvaavampi, psykoloogiselta kannalta katsoen, oli minun\naivan ensimmäinen tehtäväni Dünaburgissa, suurenlainen työ, jossa minä\nkuitenkin asioihin perehtymättömänä olin päällikköjeni johdettavana.\nOli rakennettavana suuri arsenaali, kaksikerroksinen, hyvin suuri\nkivirakennus, holvimaisine läpi rakennuksen kulkevine työhuoneineen.\nSeinät ja katto olivat jo valmiit minun tullessani paikkakunnalle. Sain\ntehdäkseni lattian paikalleen panemisen alikerrassa. Kustannusarviossa\noli määrätty, että 4 jalkaa maata olisi kaivettava pois ja tiukkaan\npoljettua täytettä savesta ja hakatusta kivestä sijaan pantava.\nJalkaväkeen kuuluvia sotamiehiä käytettiin maan kaivamiseen ja\npoisviemiseen säkeissä, jotka tyhjennettiin suureen kokoon ulkona. --\nMinun määräykseni kuului: että minä haudan syvyyteen nähden voisin\nantaa urakoitsijalle jotain helpoitusta -- _jos hän sen ansaitseisi_.\"\n\nJa juutalainen, joka tiesi olevansa tekemisissä keltanokan kanssa,\nsuostui maksamaan niin ja niin paljon, jos vaan ei täydettä tehtäisi\nsen ja sen syvemmäksi. Maksupäivä oli jo määrätty ja samoin työn\nalkaminen, mutta juutalainen viivytteli suoritustaan viekkaudella, joka\nvoittaa kaiken, mitä ihmisjärki muutoin voi kuvitella. Juttu päättyi\nlopuksi siten, että lattian syvyys tuli vaan 1 à 2 jalkaa ja että me,\nminä ja mikäli tiedän myöskin päällikkö, saimme pyyhkiä suutamme.\nParasta kaikesta oli se, että sotamiehet saivat yhteen aikaan kantaa\nmaata takaisin arsenaaliin, koska juutalainen oli asettanut maksonsa\nriippuvaksi haudan syvyydestä ja hautaa jo oli kaivettu syvemmälle kuin\nsovittu oli.\n\nSemmoisia olivat olot, joihin Soldan yhtäkkiä oli joutunut\nmelkein suoraan Helsingistä, saatuaan siellä uusia ihanteita\nmaisterivihkiäisissä edellisenä kesänä. Vuosi vuodelta kävikin hänen\nolonsa Dünaburgissa yhä tukalammaksi ja hän joutui lopulta täyteen\nhaarniskaan päällikköään vastaan. Hän puhuu \"helvetillisestä\nDünaburgista, jossa rehellinen ihminen keitetään elävältä kuin krapu\",\nja usein mainitussa elämäkertansa katkelmassa kirjoittaa hän: \"Se\nsisällinen inho tällaisesta asemasta, jonka koko kurjuus oli minulle\nselvillä, vaikutti ehkä vielä enemmän kuin halu kemiaan siihen, että\npääsin pois Dünaburgista muihin seikkailuihin.\"\n\nKaipaus parempiin oloihin ja kaipaus sisälliseen siveelliseen\nuudistukseen esiintyykin yhä voimakkaampana kirjeissä tältä hänen\nensimmäisen maanpakonsa ajalta. Melkein jokaisessa kirjeessään hän\nsiitä puhuu. Helsingissä saadut herätykset olivat kääntäneet hänen\nhenkiset harrastuksensa uudelle uralle. Maalauksesta puhuu hän\nharvemmin, mutta sitä useammin filosofiiasta, tai ehkä paremmin\nfilosofeerauksesta. \"Snellman väikkyy mielessäni, tahtoisin oppia\najattelemaan!\" huudahtaa hän kerrankin. Ja sisarilleen, joille hän\nmuuten antaa neuvoja monenmoisia heidän luvuistaan ja muista\ntoimistaan, kirjoittaa hän (13.7.41):\n\n\"Verratessani kirjeenvaihtoamme nyt siihen, mimmoista se oli vuosi\nsitten, näkyy siinä jotain, joka tekee hyvää mielelle, ainakin minun\nmielelleni, että olemme kaikki ikäänkuin heränneet horroksista. Minä\npuolestani olen nukkunut liika kauvan ja on minun oleva kovin vaikea\nhieroa unta silmistäni. Hyvä meille, jos pysymme valveilla -- aina\nvastedes! -- Mutta kyllä kysyy muutos ihmisen olennossa voimia ja\nhitaasti se käy. Henki on altis, mutta liha on heikko. -- Onhan\nkuitenkin iso askel astuttu, kun ei epäile huutamasta totuutta itsensä\nkuullen. Auttakoon Jumala minua näin kauniissa aikomuksessa. Äiti\ntietäköön, että tahdon tulla kunnon ihmiseksi -- ainakin niin\nkunnolliseksi kuin minulle on mahdollista. -- Eikä tämä enää nyt ole\ntuulenpieksämistä eikä suunsoittamista, vaan elähyttää se aate minua\npäivä päivältä yhä enemmän.\" (22.8.41.)\n\nEtt'eivät hänen pyrkimyksensä olleetkaan jääneet hedelmää kantamatta ja\nettä hänen aatteensa ja maailman-katsantotapansa jo olivat jotenkin\nkehittyneet niille omituiseen suuntaan, siitä on todistuksena eräs\nsamaan aikaan hänen isälleen kirjoittamansa kirje, jossa hän mielestäni\njo neljänkolmatta ijällä esiintyy valmiina \"filosoofina\".\n\nRuununvouti Soldanin asiat olivat yhä huonontuneet niin, että vasara\nuhkasi. Tiedon siitä saatuaan kirjoitti poika isälleen kirjeen, joka on\nliikuttava ja kaunopuhelias, kuvaten samalla isää ja poikaa, kuin\nmyöskin heidän keskinäistä suhdettaan:\n\n\"Kun Kallen kirje saapui ja minä luin sen, vierähti kyllä pari paksua,\nsuolaista pisaraa nenälleni, mutta ne saivat kuivua siinä itsestään,\nsillaikaa kun minä otin esille hitaan, mutta nyt jo jotenkin\nvakaantuneen järkeni ja ajattelin: hin ist hin, verloren ist verloren!\n-- ja sitten ajattelin minä kuinka on sanottu: kohtalo antoi ja kohtalo\notti, vaikka joskus voisi sanoa näinkin: kohtalo ei antanut, vaikka\nkyllä otti. -- Mutta sehän oli kovaa, kauhean kovaa! -- Niin, se oli\nkovaa, mutta on tässä maailmassa kovemminkin kolahtanut, kun esim.\nNatchen F:n äiti kuoli sisaren hautauspäivänä ja 'viisas ukko'\n[Afzelius] lähetettiin itään päin. -- Eiköhän nyt isä todellakin voisi\nripustaa surua naulaan. -- Minä tahdon kertoa tositapauksen eräästä\nsaksalaisesta talonpojasta. Se oli vanha, köyhä ukko, jolla ei ollut\nmuuta kuin sipulimaa. Kun hän veti sipulikuormaansa kaupunkiin\nmyytäväksi ja tuli kapealle sillalle kuormineen, kaatui kuorma ja koko\nhänen rikkautensa, sipulit nimittäin, vyörähti virtaan! -- Mitä sanoi\nukko siihen? Näin sanoi: Ka, siitäpä tuli aimo sipulisoppa! sanoi --\npalasi kotiinsa yhtä tyytyväisenä kuin oli tullut ja kylvi niinkuin\nennenkin. Tämä ukko oli varmaankin varsin viisas ukko ja teki\nviisaudesta sen, minkä teki, sillä jos hän olisi ollut kevytmielinen,\nolisi hän heittäytynyt virtaan sipulien jälkeen -- ja jos hän olisi\nollut tyhmä niin olisi hän istuutunut sillalle itkemään. Ihmiset, jotka\nolivat sillalla, nauroivat sipuliukon onnettomuudelle -- mutta siinä,\nsiinä se on juuri onnettomuus, että ne ovat narrit, joita ihmisiksi\nkutsutaan. Kaikki viisaat, jotka tämän näkivät, arvelivat varmaan:\ntuohan oli oikein järkevä ukko. -- Kehoitettuaan isäänsä, joka suri\nhäpeätään ja naapurien naurua, olemaan yhtä viisas, jatkaa poika: jos\nminä nyt olisin Isän sijassa, niin sanoisin naapureille niinkuin\nMultialan Kalle ennen vanhaan sanoi: tulkaa meille jouluksi ja tuokaa\nvehnästä tullessanne -- niin syödään yhdessä, tai kutsuisin heitä\ntanssiin ja sanoisin: tilaa on kyllä!\"\n\n\"Mutta jos nyt tulee kysymys siitä, mitä on tehtävä, niin on päivän\nselvää, että sipuliukko teki viisaasti, kun meni ja kylvi uudelleen,\nhuolimatta ihmisistä, narreista. Antakoon Isä nyt anteeksi suoruuteni,\nvaikka olisikin taipuvainen pitämään sitä jonakin, jota se ei suinkaan\nole, eikä edes tahdokaan olla, kun se tulee sydämmestä, joka uskallan\nsanoa sen -- liekehtii totuuden puolesta yhtä paljon kuin Isän onnen --\nja niiden, jotka siitä riippuvat. Ja ell'en minä puhuisi siitä, mihin\nIsän onneton luonto voi antaa aihetta, -- niin kuka sen sitten\nlausuisi! Mutta eipä todellakaan ero ylpeyden (myöskin oikean ja jalon\nylpeyden) ja typerän ja vahingollisen itsepäisyyden välillä useinkaan\nole niin epäselvä, että ne sekoittaisi toisiinsa ja luulisi toista\ntoiseksi. On yleinen ja suuri ennakkoluulo pitää oman tahtonsa\nmuuttamista suurempana häpeänä kuin kaikkia itsepäisyytensä synnyttämiä\nvääryyksiä ja mahdottomuuksia. Viisas ja totuutta rakastava taipuu\nkohta -- ja ainoastaan pienet, heikot sielut, juuri semmoiset kuin minä\nolin, ennenkun opin tuntemaan itseni ja ajattelemaan vähänkään niinkuin\nnyt, antautuvat kokonaan luonteensa valtaan. Eräässä itävaltalaisessa\nkartassa oli kirjoitettu muutaman paikan päälle, jonka turkkilaiset\nolivat valloittaneet: Herra antoi, Herra otti. Kaarle XII, tuo\nrautapää, joka varmaankin oli ihmisistä itsenäisin, kirjoitti kerran\nRiian kaupungin kartan päälle: Herra antoi eikä itse pirukaan ole sitä\nminulta ottava. Mutta piru otti sen sittenkin ja Kaarle syöksi itsensä\nja kansansa suureen kurjuuteen -- itsepäisyydellään. Hän oli täysin\nrehellinen mies -- ja suuri -- ja häntä ihmetellään varsinkin hänen\njärkähtämättömän luonteen lujuutensa takia, -- mutta jos hän olisi\nosannut joskus taipuakin, niin olisi hän ollut kymmentä kertaa suurempi\nja onnellisempi. -- Olenko oikeassa, Isä? Isä hoi, enkö ole oikeassa?\"\n\nMutta vaikka hän näin kehoitti isäänsä ripustamaan surunsa naulaan,\nripusti hän samalla kuitenkin omat surunsa -- kaulaan. Veljelleen\nkirjoittamissaan kirjeissä kuvastuu joskus hyvinkin synkkä epätoivo ja\nraskasmielisyys, johon näyttää olleen luontaistakin taipumusta ja joka\nvuosien kuluessa yhä kehittyi ja muuttui melkein taudiksi, josta hän\nvasta isänmaahansa päästyään parani. Kukapa ei nuoruutensa ajoilta\ntuntisi sitä epäluottamusta itseensä ja kaikkeen, joka joskus voi\nvallata rohkeankin mielen, sitä täydellistä sisällistä vararikkoa,\njonka välistä luulee tehneensä, sitä pettymystä lahjoistaan ja\ntoiveistaan, joka painaa ja nöyryyttää miehen maan tasalle. Syy voi\nolla ulkonainen, mutta lyöpi kuin rokko sisälle päin, jos olojen vilu\nsitä kylmentää. Muista sen ilmaukset voivat näyttää hyvinkin\nmitättömiltä, syrjäinen voi sille nauraa, niinkuin sille itsekin\nnauraa, kun mielen tuuliviiri näyttää toisaanne, mutta sillä kertaa,\nkun se näyttää sielun päivättömimpään pohjolaan, on tosi kysymyksessä.\nYhtä iloinen ja rohkaiseva kuin äsken esitetty kirje isälle on, yhtä\nsynkkä ja alakuloinen on kirje veljelle marrask. 23 p:ltä 1841:\n\n\"Että Sinäkin olet niin kaukana! Kaksi karkeaa kiveä voisi toisiinsa\nhangattuna silitä, mutta tässä kivettömässä maassa en taida tavata\nketään, jota vasten tahtoisin hangattaa -- ja kirjeellisesti on niin\nvaikea mitään toimittaa.\"\n\nHän kuitenkin kirjoittaa. Ja mikä se on, joka häntä vaivaa ja joka on\nsaattanut hänet epätoivoon? Minä olen tyhmä! Sen lisäksi on hän\narkamielinen ja synkkä? Se mieliala valtaa hänet aina, kun hän joutuu\nseuraan, jossa on joku hyväpäinen mies muistuttamassa häntä siitä, että\nhänellä ei ole päätä ollenkaan. Hän on ujo, punastuu, kun seuroissa,\nesim. ruokapöydässä, täytyy jotain sanoa kaikkien kuullen. Ääni vapisee\nniin, että tuskin saa lusikan suuhunsa. Jos hän voisi esittää edes\nyhden ainoan itsenäisen aatteen -- edes yhden ainoan sukkeluudenkaan!\nHän on lukenut saksalaisen kirjailijan Karl Julius Weberin teoksen\nDemokritos oder hinterlassene Papiere eines lachenden Philosophen,\nmutta sitä ei hänen omasta mielestään olisi pitänyt tehdä, jos tahtoisi\nelää rauhallisesti ja onnellisesti, sillä tämä teos osoittaa hänelle\nhänen oman typeryytensä ja mitättömyytensä. Hän lukee sitä kuitenkin,\nkoska kaikissa tapauksissa on parempi oppia tuntemaan oma itsensä --\nensimmäinen ehto pahasta parantumiseen. -- Seuraelämässä ei hän enää\nkoskaan luule mihinkään kelpaavansa, koska häneltä puuttuu siihen\npäätä, kykyä ja rohkeutta. Tämä kykenemättömyys elää hienommassa\nmaailmassa tulee hänen oman arvelunsa mukaan siitä, että hän on\nkotoisin sellaisesta sopesta kuin Lappeenrannasta, mutta sielläkin oli\nhän kömpelö ja ujo, vaikka hänellä tarpeellisena tanssijana ja hyvänä\nvalssaajana oli enemmän rohkeutta esiintyä, samoinkuin hänellä ei\nsiihen aikaan ollut käsitystäkään siitä, mikä on ero lampaanpään ja\nihmisenpään välillä. Etsiessään syitä kaikkeen tähän kurjuuteensa\nluulee hän ne löytävänsä ennen muinoin tehdyistä helvetillisistä\nnuoruuden synneistä. -- Sen ajan pahat henget taitavat vielä vaakkua\nkurjan olentoni ympärillä. Tämän tunnustuksensa à la Tolstoi, joka ei\nsuinkaan ollut helppo tehdä veljellekään, sanoo hän tahtovansa tehdä\nsiksi, että hän palvelee totuutta ennen kaikkea muuta. Kaiken tämän\njohdosta vaatii hän sitten veljeltään vastausta siihen, onko ihmisellä\nsiinä merkillisessä tilassa, missä hän nyt on -- ja jota, ell'ei\nerehdy, kutsutaan sairasmielisyydeksi (blödsinne) -- mitään toivoa\npelastumisesta ja kuinka sen tulee tapahtua -- ja jos ei -- niin miltä\non sellainen ihminen näyttävä vanhoilla päivillään? Lopputulos tässä\npitkässä kirjeessä tehdyistä itsetutkimuksista ja itsetunnustuksista\nmuistuttaa sekin eteviä esimerkkejä. Soldanillekin herää ajatus lähteä\npois, jättää kaikki ja asettua -- maanviljelijäksi. \"Käydäkseni asian\njuureen, niin pitäisi minun ehkä -- ell'ei parannusta ilmaannu --\nmuitta mutkitta erota koko joukosta -- insinöörijoukosta nimittäin --\nja ruveta kyntämään peltoa Petäjävedellä. Ett'ei veli kuitenkaan\npelästyisi tällaista tekoa, lisää hän heti: ennenkun auraan ryhdyn --\nannan kuitenkin muutamien siunattujen vuosien kulua -- ja silloinhan ei\ntiedä, mitä voi tapahtua.\" Saatuaan näin puhumalla vähän keventää\nmieltään, alkaa mielen painokin haihtua ja kirje päättyy seuraaviin\nluottaviin sanoihin: \"Sen ainakin tiedän, että tietoja minulla on\ntarpeeksi -- omaksi tarpeeksi -- ja on niitä tyhmempiäkin kuin minä\nolen -- joskaan ei ole monta sairasmielisempää ja arempaa.\"\n\nTuo taistelu palaa kuitenkin kohta taas takaisin. Suoranaisena jatkona\nedelliselle kirjeelle kuvaa hän itseään muutamia kuukausia myöhemmin\nseuraavin sanoin:\n\n\"Se on todellakin tyhmä kausi elämässäni, johon nyt olen tullut -- sota\nOrmuzin ja Ahrimanin välillä täydessä tulessa rinnassani. Välistä\nnousen, niinkuin nytkin, yksinäiselle vuorelle tarkastamaan taistelua;\nse on aivan omituista huvia. Mutta sitten muistan minä Fuldan Piispan.\nTaistelussa ammuttu viimeinen kuula sattui häneen, katselijaan. Käyköön\nminun paremmin, sallittakoon minun päästä hengissä taistelusta, ja\nnähdä -- valon voitto! Omituinen on se näky, jonka vuorelta näin,\nAhrimanilla on kauhean suuri sotajoukko kauvas ulottuvine sivustoineen\n-- mutta Ormuzilla on vaan heikko joukko, vaikka hänen lipussaan istuu\nHerran enkeli. Ilman tätä enkeliä lipussaan olisi hän jo aikoja sitten\nsortunut, mutta nyt voittaa hän vuoroon, ja vuoroon voitetaan. Molemmat\nviettävät voittojaan muutamain päiväin riemulla. Näin on taistelu\nkestänyt jo puolen vuotta. Kun viimeksi kirjoitin, oli Ormuzilla\nnähtävästi vaikea päivä; tänään näkyvät molemmat puolueet nukkuvan,\nniin että häiritsemättä voin tarkastella heitä molempia. Mutta vielä\naivan äsken oli minulla päivä, joka oli täynnä valoa ja ihanuutta. Sinä\nmuistat minun usein valittaneeni sitä, että minulla ei ole yhtä\nristinsielua, jonka kanssa voisin puhua oikein sydämmeni sisimmästä.\"\n\nMutta yhtäkkiä oli tämä toivo toteutunut. Hän oli, joulun jälkeen 1841,\nmatkustanut Illuxtin kaupunkiin 15 virstaa Dünaburgista ja tavannut\nsiellä kaksi suomalaista upseeria, Rotkirchin ja Backmanin. Rotkirchin\nkanssa keskusteli hän päivän ja yön. He pudistavat esille sielunsa\nniin, että ne lepäsivät rinnakkain, kuin kaksi kirkasta vesilähdettä\nkauniina kesäisenä päivänä -- läpikuultavina aina viimeiseen pisaraan.\nSillä tavoin en ole kenenkään ihmisen kanssa vielä puhunut. Hän oli\nsitten kolme päivää minun luonani. Ja kun olimme tanssiaisissa\nkolmantena päivänä -- olin minä iloisempi kuin koskaan ennen\nelämässäni. Kyllä nyt tiedän jotenkin tarkkaan 'woran ich bin' ja Ormuz\nkohottaa taas lippuaan, mutta Ahriman ei ole vielä poistunut\ntaistelutantereelta. Tyydytys, jonka satunnainen toveri suo,\nei kuitenkaan kestä kauvan, eikä voikaan kestää, kun syyt\nsynkkämielisyyteen: yksinäisyys, vastenmieliset virkatehtävät ja\nmyötätuntoisen sivistyneen seuran puute yhä olivat samat. Hän epäilee\nsiitä syntyneessä sairasmielisyydessään yhäkin omaa voimaansa, omaa\npäätään ja ymmärrystään, valittaa yhä kehittyvää vastenmielisyyttään\nihmisiä kohtaan ja kärsii siitä, että hän on ihan yksin puhtaine (mutta\nheikkoine) tahtoineen ja lämpimine sydämmineen -- ilman ainoatakaan\nystävää -- jotka sanat kelpaisivat kaikkea selittäväksi motoksi hänen\nelämänsä runoelmassa, sillä ei koskaan hän päässyt tästä puutteesta ja\ntästä kaipauksesta.\n\nNäistä pimeistä hetkistä huolimatta eli nuori luutnantti kuitenkin\nnuorten luutnanttien tavallista elämää, käyttäen hyväkseen huvituksia,\njoita oli tarjona. Der lange Schwede oli uuttera tanssija, kun sille\npäälle sattui, ja kaikkialla semmoisena suosittu. Hän otti osaa\nnaamiaisiin, huvittelihe mailla ja vesillä, soitti ja lauloi. Varsinkin\nsilloin kun sattui tulemaan joku suomalainen toveri Dünaburgiin ja\npysähtymään sinne joksikin aikaa, niinkuin esim. nuori vänrikki August\nTavaststjerna, joka matkallaan Puolaan viipyi Soldanin luona kokonaisen\nkuukauden.\n\nHän oli Soldanin täydellinen vastakohta, iloinen, reipas, huoleton\nlaulaja, kaikkialla suosittu hilpeän olentonsa ja kauniin äänensä\nvuoksi, joutilaat ajat soitettiin viulua, laulettiin kvartetteja ja\nkäytiin iltaisin serenaadeilla kauniissa kuutamossa. Tavaststjerna oli\nkukkona linnassa (var kukku för alla) ja häntä kestittiin kaikkialla\nminne tuli. Kerran kutsuttiin hänet Soldanin kanssa aivan\ntuntemattomaankin taloon, jossa tyttären syntymäpäiviä vietettiin.\nSiellä laulettiin ja hulluteltiin aamuun asti. Illallispöydässä lauloi\nTavaststjerna tuon kauniin laulun: Stille, stille, kein Geräusch\ngemacht! Hän haaveili ja soitteli ja lauloi pianon ääressä koko illan.\n-- Eräänä sunnuntaina mentiin toverien luo Illuxtiin, joka on 17\nvirstaa Dünaburgista Kuurinmaan puolella. Tie sinne kulki Väinäjoen\neteläistä rantaa. Oikealla puolen näkyi joen yli yksi noita suuria\naateliskartanoita, joita näillä seuduin on niin tiheässä. Se oli kreivi\nSiegberg-Platerin ja näytti suuremmoiselta, ihanalta linnalta\nkirkkoineen ja kaikkineen. Kreivi omisti 60 tuhatta sielua ja m.m. oli\nkoko Illuxtin kaupunki hänen. Joki oli tyyni, ilma kaunis -- ja me\nolimme hauskoja. Tavattuaan toverit, ennenmainitut Rotkirchin ja\nBackmanin, kävivät huvimatkailijat katselemassa erästä lähellä olevaa\nmaatilaa, jossa näkivät kauniita maisemia, myllyjä, vesiputouksia,\nvallihautoja ja niin paksuja tammia, että neljän miehen kädet tuskin\nympäri ylettyivät. Laulaen palasivat he sitten kaupunkiin illallista\nsyömään ravintolassa, jonne oli kokoontunut muitakin upseereja. Iloiset\npojat lauloivat ja pitivät hauskaa kaikilla kielillä aina kello puoli\nkahteen yöllä, kun kuu nousi ja lähdettiin paluumatkalle.\n\n\"Paluumatka oli jumalallinen -- yö ihana, Väinäjoki oli kuin peili ja\nsitä myöten valui Riikaan parkki parkin ja tukkilautta tukkilautan\nperästä, joiden ponttuilla tulia tuikki. Laskeusimme välistä\nkävelemään. Klo 4 lautattiin meidät joen poikki -- ja niin oli tuo\nhauska matka päättynyt -- ainoa, jonka olen Dünaburgista tehnyt.\"\n(12.5.41.)\n\nVänrikki Tavaststjerna, joka näin virkisti elämää Dünaburgissa,\nkirjoitti, saavuttuaan määräpaikkaansa Zamoscen linnaan Puolassa,\nystävälleen runollisen kirjeen kiitokseksi kaikesta hauskuudesta: \"Olen\nnyt parhaallaan vahdissa -- on yö -- kuu paistaa sisään pienistä\nruuduista -- hiljainen tuuli suhisee puissa, jotka ympäröivät sitä\nvankkaa muuria, jonka sisässä olen -- ainoastaan sotamiesten kamala\n'sluschai' keskeyttää hiljaisuuden, joka vallitsee luonnossa, --\nsilloin tällöin juoksee kyllä russakka kirjeeni yli ja saa vapaasti\ntulla ja mennä. Joskus pysähtyy kynäni ajatusten hurjasti kiitäessä,\njoita ei mikään vangitse. Muisto ja kaipaus asuvat yhdistettyinä\nsydämmessäni. Toivo seisoo syrjässä kaukana, kaukana, enkä minä tahdo\nsen valheita kuunnella.\" [Vänrikki August Tavaststjerna tuli sittemmin\ntunnetuksi laulajana ja säveltäjänä ja draamallisena kirjailijana. Hän\non julaissut vihon \"Airs Finnois\" säveltänyt kantaatteja ja operetteja\nja kirjoittanut historiallisen näytelmän \"Judith och Holofernes\". (Ks.\nBiogr. nimikirja.)]\n\nKun niinkin iloinen ja huoleton nuorukainen kuin Tavaststjerna kaikesta\npäättäin näkyy olleen, voi tulla alakuloiseksi tuolla vieraalla maalla,\nniin mitä sitten raskasmielinen Soldan!\n\nOn sentään vielä toinenkin valokohta Dünaburgin ajalta mainittava,\nnimittäin matka Riikaan ja Wendeniin, jonka Soldan teki keväällä 1842.\nEräs Rautenfelt, hänkin insinööriupseeri Dünaburgissa, rikas mies ja\naatelinen kartanonomistaja, oli tarjonnut Soldanille vapaan matkan\nsuurissa mukavissa vaunuissaan, joilla ajaen vierailtiin Rautenfeltin\nsukulaisten ja tuttavien luona suurissa herraskartanoissa. Paitse\nmatkasta ja sen vaihteluista näkyy Soldan nauttineen varsinkin siitä,\nettä tapasi sivistyneitä, intelligenttejä ihmisiä, jommoisia tuskin\naavisti ennen olevan olemassakaan. Tapasipa hän muutamakseen täällä\nkaukana hienoja paroonittaria, jotka osasivat puhua \"koko hyväst'\nsuomea\". Olivat oppineet sitä Viipurissa ollessaan.\n\nMutta matkan suurin hauskuus ja virkistys näkyy olleen eräs Lisztin\nkonsertti, jonka hän sai kuulla Riiassa. Sisar Aleksandralle\nkirjoitetussa kirjeessä (8.4.42), jossa tästä kerrotaan, on suuresta\nmestarista piirustus pianon ääressä ja seuraava kuvaus konsertista,\njonka suomennan tähän hauskuuden ja harvinaisuuden vuoksi, sillä\ntuskinpa lienee suomalaisessa kirjallisuudessa montakaan alkuperäistä\nmusiikkiarvostelua Frans Lisztin esityksistä. Onhan siinä sitäpaitsi\nlausuttu pieni toivomus sen painattamisestakin.\n\n\"Teaatteri oli täpösen täynnä kansaa. Flyygelit olivat asetetut\nkeskelle teaatteria, siihen, missä orkesteri muulloin soittaa, erittäin\nsitä varten laitetulle sillalle, näyttämöllä oli penkkejä ja tuolia,\nkaikki jo täytettyjä, ja minä sain vaan seisomapaikan eräässä loosissa.\nKohta astui hän sisään, tuo kummallinen mies -- oli hoikka ja pitkä;\npitkä vaalea tukka valui alas olkapäiden yli niinkuin auringon\nvalaisema vesiputous kallion yli. Hän näytti kuin olisi ollut henki\ntoisesta maailmasta, eikä näyttänyt edes huomaavankaan, että toiselle\nflyygelille oli asetettu kukkaiskori. Hän istuutui ja juoksahutti\ntoisella kädellään sävelen soittokoneesta. Kaikki oli hiljaa kuin\nhaudassa. -- Hän soitti enimmäkseen omia sävellyksiään. Nuotteja ei\nnäkynyt, ei kuulunut, -- ja tuskin lienee edes mahdollistakaan\nnuoteissa lausua näitä ihmeellisiä asioita. Hän hallitsi täydellisesti\nkoneensa, houkutellen esiin ja voittaen näennäisesti mahdottomia\nvaikeuksia, keskeyttämällä jos jonkinlaisilla taidetempuilla sointujen\nkulkua. Hän leikittelee päähänpistoilla, pettää jännityksillä,\nkiihoittaa hämmästyttävillä käänteillä, harppauksilla, salamoilla ja\nsalamannopeilla tiraadeilla ja rulaadeilla ja ilmaisee drilleissään\nylpeää iloa ja riemua. Alemmissa äänilajeissa muistutti soitto aina\nurkuja, ylemmissä aina harmonikkaa. Fortepianoksi sitä ei tuntenut. --\nVälistä jyrähti basso -- ukkonen kävi -- ja silloin ei voinut eroittaa\nmitään ääntä; oli niinkuin olisi myrsky vyörynyt näppäimien yli, aina\nkuitenkin synnyttäen mitä ihanimpia sointuja. Välistä taas lirisi\nsoitto diskantissa niinkuin puro laaksossa ja muistutti toisen vuoron\nalppitorvia, jotka soivat vuorten välissä ja haihtuvat kauvas pois\npeninkulmien päähän. Ihmeen ihanasti osasi hän usein hetken\nsynnyttämiin säveliinsä kutoa tunnettuja sointuja jo tunnetusta\nlempiteemasta, ikäänkuin houkutella esiin uusia puolia, niin että hän\ntuossa katoo ja häviää, samalla kun hän tässä taas sukeltaa esiin;\njuuri kun hän näyttää hävinneen ja uupuneen, esiintyy hän voittoisana\nja iloisena uuteen elämään. Hän soitti m.m. pienen masurkan -- siinä\nsalamoi teema yhtämittaa ihmeen kauniisti esiin kaikkien noiden monien\nkoristusten keskestä, -- sitten soitti hän kauvan aikaa keskellä pianoa\nja päätyi vähitellen diskanttiin, harmonikkaan, siinä kävi soitto yhä\nhitaammin, kuului yhä hiljemmin -- ja hiljemmin -- ja hiljemmin... Se\njännitti niin, että tuskin voi hengittää: silloin syöksyivät molemmat\nkädet kuin ukkonen bassoon, ja koko teaatteri kohensihe -- istuvat\nmelkein hyppäsivät ilmaan. -- -- Ja hänet, tämän Lisztin olen minä nyt\nkuullut omilla korvillani. -- -- Hamburgissa on äskettäin ilmestynyt\nkirja 'Frans Liszts Leben und Wirken' ja Berliinissä kirjoittaa\nparhaallaan neljä kirjailijaa hänestä kukin kirjaansa. Ehkä sinä,\nAleksandra, annat painattaa tämän kirjeen Helsingissä!\"\n\nSamalla matkallaan käväsi Soldan myöskin muutamia peninkulmia Riiasta\nolevassa Wendenissä, tapaamassa vanhaa Lappeenrantalaista tuttavataan\nAfzeliusta, joka Suomesta karkoitettuna oli saanut luvan oleskella\nmissä halusi Itämerenmaakunnissa ja asettunut Wendelliin. Monista\nmerkeistä päättäen näyttää siltä, kuin olisi Afzeliuksen laiton kohtalo\nja seurustelu hänen kanssaan ainakin välillisesti vaikuttanut Soldanin\nomaan tulevaan kohtaloon, asettaen senaikaista hallitusjärjestelmää ja\nsiitä seuranneita oloja hänen silmissään vielä räikeämpään ja\nepäedullisempaan valoon kuin miksi hän ne jo muutenkin oli nähnyt ja\narvostellut. Arvata sopii, ett'ei ukko Afzelius suinkaan mahtanut\nvärejä säästää ja yhtä varmaa on, ett'ei Soldankaan salannut häneltä\nniitä havaannoita ja kokemuksia, joita hän oli jo Dünaburgissa tehnyt.\nKun tietää, mikä vaikutus Afzeliuksella jo Turussa ollessaan oli\nnuoriin mieliin, niin miks'ei olisi niin herkkä ja vaikutuksille altis\nja totuutta ja oikeutta sielunsa koko intohimolla etsivä luonne, kuin\nSoldanin jo siihenkin aikaan oli, ottanut hänestä pysyviä vaikutuksia.\n\nAfzeliuksella oli kolme tytärtä, joista vanhin Mathilda nähtävästi oli\nollut nuoren kadetin lemmikki Lappeenrannan aikoina. He eivät olleet\ntavanneet toisiaan vuosikausiin, mutta ylläpitivät kuitenkin\nkirjeenvaihtoa keskenään. Tulostaan Afzeliuksen luo kertoo Soldan:\n\n\"Avaan oven ja kohtaan kynnyksellä henkilön, joka omituinen ilme\nkasvoissaan tarkastaa minua terävästi. -- 'Herra Jumala, onko\nmahdollista -- August!' -- Itsekin menin minä niin pyörälle, että\ntuskin osasin vastata -- 'On, rakas Thilda, se on mahdollista!' --\nÄänettömyys. Hän tunsi minut heti, mutta minä sain huonon muistini\navulla vasta vähitellen selväksi, että hän oli -- aivan näköisensä.\nHänen piirustuslautansa oli pöydällä ja hän oli jo työssä. -- Ukko oli\nvielä huoneessaan alikerrassa. Viiden minuutin kuluttua tuli hän ylös,\ntietämättä, kuka tulija oli. Tahdoin nähdä, tuntisiko hän minut ja\nmenin sentähden hyvin juhlallisesti häntä vastaan sanoen: 'Ich komme\naus Dünaburg mit vielen herzlichen Grüssen, j.n.e.' Hän tarttui minua\nheti ystävällisesti käteen ja kysyi: 'Ihr wehrter Namen?' -- 'August\nSoldan' -- vastasin minä. -- -- Äänettömyys. -- Viikseni ja saksalainen\ntervehdys olivat saattaneet hänet harhaan. -- -- Lopun voitte arvata.\n-- Ilo oli varmaankin vilpitön molemmin puolin. -- Mutta koko\ntäälläoloani painoi jonkunlainen totinen, melkein raskasmielinen henki.\nUkko oli terve ja reipas ja näytti höytyisämmältä kuin Lappeenrannassa\n-- sekä oli elävänä kirjana ihan entisensä lainen. Hiukan\nhajamielisempi hän kuitenkin oli ja pieni raskasmielisyyden pilvi\nväikkyi hänen otsallaan, kun hän seisoi kakluunia vasten ja kuunteli\nIdan soittoa tai Agnesin lauluja. -- --\"\n\n\"Mutta jos olet, Aleksandra, lukenut tarkkaan tämän kirjeen ja enemmän\nkuvaillut mielessäsi itse asiaa kuin seurannut tätä kuivaa kuvausta,\nniin pitäisi sinulla tällä hetkellä olla pieni kyynel kurkussa -- niin\nainakin minulla on.\"\n\nKirjeen lopussa on seuraava selitys, joka mielestäni selittää juuri\npäinvastaista mitä sillä tarkoitetaan:\n\n\"Vanhemmat lienevät hiukan levottomia koko tästä matkasta. Se on aivan\ntarpeetonta. En minä ole lapsi enää enkä ryhdy siihen, mikä ei saa\nolla, yhtä vähän aatteihin kuin tekoihinkaan. Että minä pitkän ja\nikävän ajan jälkeen etsin hiukan virvoitusta sydämmellisten ihmisten\nseurassa ja hiukan korvausta kodin sijaan, jonne en voi tulla -- siinä\nei kukaan voine löytää mitään pahaa. Mitä hyvää minulla muuten oli\ntästä matkasta, en huoli tässä kertoa. Sitä ei voi edes oikein selvästi\ntuntea, vielä vähemmän siitä puhua.\"\n\nSiitä, mitä kirjeen kirjoittaja ei vielä silloin käsittänyt, siitä,\nmitkä aatteet hänessä jo silloin kytivät ja mitkä tekojen siemenet\nhäneen jo olivat kylvetyt -- siitä on kirjeen nykyisen lukijan helppo\nolla selvillä.\n\nYhdestä oli kuitenkin Soldan jo silloin selvillä -- ett'ei hän voisi\nkauvemmin Dünaburgissa viipyä, että hänen pitäisi päästä pois\nmaanpaostaan, jos mieli itsensä henkisestä haaksirikosta pelastaa.\n\nHän näyttääkin panneen kaikki ne voimat liikkeelle, jotka voisivat tätä\ntuumaa edistää. Hän on puhunut insinöörikenraali Feldmannille asiasta\nja pyytänyt hänen puoltosanaansa ja kirjoittanut professori\nSolovjeffille Pietariin pyytäen päästä fysikan ja kemian repetitorin\neli apuopettajan toimeen sota-akatemiassa. Kaikista näistä toiveistaan\nja syistä muuttoonsa tekee hän selkoa yhdessä noista avomielisistä\nkirjeistään (6.1.1843), joita hän tuon tuostakin elämänsä\nkäännekohdissa kirjoitti veljelleen:\n\n\"Tämä asia on minulle mitä tärkein. Se on minulle tuollainen käänne\nelämäni aletulla uralla, jolla luultavasti tulee olemaan ratkaiseva\nmerkitys kaikeksi ijäkseni. Tuuma on hiljalleen kypsynyt, eikä se siis\nole mikään epäluotettava ansarikasvi, vaikkakin sen siemenen kylvivät\nnuo viimekesäiset peikot: pahatuuli, tyytymättömyys, haaveileminen ja\nkärsimättömyys, niin että hiukan pelkään, ett'en ole tyynesti asian\nkaikkia puolia punninnut. Vaan nyt se on päätetty ja minä olen ihmeen\niloinen siitä, että minulla on varmuus asiasta -- ja niin läheinen\nmahdollisuus päästä täydellä todella työskentelemään olentoni paremman\npuolen kehittämiseksi; mutta voinetkohan sinä kanssani pitää oikeana\nesim. sitä, että minä jätän lukuunottamatta erään lajin asianhaaroja,\njotka ehdottomasti seuraavat siitä, että minä heitän nämä proosalliset\nlinnoitustyöt ruvetakseni lukemaan, -- sisarieni aseman! -- Eikö se\nnäytä pahalta? -- Ei, rakas Kalle, kaikkea tätä olen ajatellut -- mutta\nmyöskin muutamia muita asioita olen ajatellut ja nämä ovat aivojeni\nvaa'assa päässeet voitolle. Ylimpänä seisoo tietysti itse tarkoitus\npyhän kunniansa kehä ympärillään -- oikealla puolen on varma toivo\nsiitä, että minä myöskin tässä uudessa asemassa voin saada kohtuullisen\ntoimeentulon; vasemmalla on taas tuo ruma juttu siitä, että olen\ntäydessä haarniskassa päällikköäni, everstiluutnantti Feodoroffia\nvastaan, jonka kanssa en tahdo olla missään tekemisissä. (Tässä olisi\nminulla varsin valaiseva juttu kerrottavana, mutta kirjoittaa siitä en\nvoi.) Sitäpaitse loistavat koko tässä tuumassa, niinkuin aina silloin,\nkun mieli jotain ikävöi, kaikki aiheet ihmeen voimakkaassa valossa. --\nMinä pääsen nyt aivan toiseen maailmaan -- saan tekemistä lempiaineeni\nkanssa ex professo -- joudun piiriin, jossa tapaan sivistystä, elämää\nja liikettä -- pääsen monenmoisten lähteiden ääreen; riippuu vaan\nsiitä, mikä luonteeni lapsista janoaa; saan myöskin soittaa viulua,\nehkä myöskin maalata, antaa yksityistunteja, kuunnella julkisia\nluennoita -- -- saan nähdä omaisiani silloin tällöin -- saan nähdä\nSuomen taas -- -- ja -- ja -- -- polttaa Geflen vaappenia.\"\n\nSe oli sinne kuin häntä veti vastustamattomalla voimalla -- kotiinpäin\n-- Suomeen -- joka houkutteli häntä varsinkin sen isänmaallisen hengen\nvuoksi, joka siellä oli alkanut puhaltaa ja jonka voimistavaa ja\nvirkistävää hengittämistä hän kaipaa.\n\nNuo toiveet toteutuivatkin. Suomeen ei hän tosin päässyt, vaikka kyllä\nnäkyy ajatelleen pyrkiä vuorihallitukseen (bergscorpsen) tai johonkin\nmuuhun toimeen -- ei päässyt sinne, ennenkun oli tehnyt tuon\nmonimutkaisen retkensä Ameriikkaan -- mutta pääsi kuitenkin Pietariin\nja sai siellä haluamansa kemian ja fysikan apuopettajan viran\nsota-akatemiassa.\n\n\n\n\n4.\n\nApuopettajana Sota-akatemiassa.\n\n\n_Keltussa. \"Koko maailma näkyy hymyilevän minulle.\" -- Toimet\nSota-akatemiassa. -- Ystäväpiiri: Soldan, Cygnæus, Löfström, Kommonen.\n-- Isän kuolema ja hautaus. -- Koti Lappeenrannassa. -- Ilo ulkomaan\nmatkasta. -- Vapautus suuresta vankilasta. -- Onnetonta rakkautta_.\n\nMuutamia kuukausia myöhemmin eli heinäkuussa 1843 tapaamme sankarimme\nmaalla, luonnon helmassa, lähellä Keltun kirkkoa, Pietarin tienoilla,\nlepäämässä selällään -- hieno sikari hampaissa -- päivän puoleisella\nrinteellä, tuuhean koivun alla ja lukemassa jotain kaunista romaania.\nHän nukahtaa ja sitten herää hän voimistuneena ja virkistyneenä, nousee\nkuninkaalliselta vuoteeltaan kukkulalla ja rinta paisuu niinkuin\ntahtoisi hän nielaista koko maailman, joka ihanana aukeaa hänen\nympärillään. Pään päällä vaan taivasta, tuulista taivasta kiitävine ja\nmaata varjostavine päivineen ja jalkain alla vaan merta -- vihreää\nruohomerta -- kukkulat ovat aaltoja, joiden harjoilla koivulehdot\nvaahtona tuulessa kuohuvat. Ihmiset ovat kuin kaloja tuossa meressä.\nEtäämpänä lännessä loistaa Pietarin kaupunki auringon paisteessa.\nEtualalla näkyy talonpoikia pesemässä hevosiaan talon kaivolla.\n\nOlot ovatkin melkoisesti muuttuneet, synkkämielinen itsensä tutkija ja\nhuoliensa hautelija on muuttunut tyytyväiseksi taiteilijaksi, joka taas\nmaalarin silmillä maailmaa katselee.\n\nHänen elämänsä on tehnyt kokokäänteen. Hän on päässyt oikealle alalle,\nnoiden lähteidensä ääreen -- lähelle isänmaataan ja kotiaan, joskaan ei\nsiellä vaikuttamaan, niin siellä kuitenkin vaikuttimia vastaanottamaan.\n\nHän on Keltun suomalaisessa pitäjässä 20 km Pietarista johtamassa\nkesäleirissä olevan insinöörikoulun upseeriluokan töitä. Hän on myöskin\ntavannut veljensä, tyhjentänyt sydämmensä, saanut muitakin ystäviä,\nsaanut luottamusta itseensä ja päässyt mieleiseensä työhön, \"Koko\nmaailma näkyy hymyilevän minulle!\" sanoo hän.\n\nToimi, jonka hän on saanut, antaa hänelle jotakuinkin hyvän\ntoimeentulon, mutta ei kuitenkaan vie aikaa omilta luvuilta ja omilta\nharrastuksilta. Hänen tulee olla 10-12 tuntia viikossa luokalla\nkuuntelemassa prof. Solovjeffin luennoita kemiassa ja fysikassa, sekä\nvalmistaa samoja aineita kotona, voidakseen astua katederiin, jos\ntarvis niin vaatisi. Tutkintojen aikana touko- ja kesäkuussa on hänen\noltava apuna oppilaita tutkittaessa. Kesän aikana saa hän seurata\ninsinööreiksi aikovia jonnekin maalle. Muita velvollisuuksia ei hänellä\nole.\n\nJa hän käyttää aikaansa jo ensimmäisenä kesänä tehdäkseen suuria\nsuunnitelmia lukujansa varten. Kuinka perinpohjaisesti hän aikoo käydä\nkäsiksi asiaan, se näkyy \"lukujärjestyksestä\", jonka hän laatii ja\nhyväksyy, jota hän sitten osaksi seuraakin läpi koko elämänsä ja josta\novat tuloksena lukemattomat muistikirjat, vihkot ja paksut nidokset.\nSiinä on m.m. määrätty muistiinpanojen tekemistä varten eri vihkonen\nfilosofialle, toinen runoilijoille, kolmas historioitsijoille j.n.e.\nEstetiikka, fysiikka, kemia, geognosia, kielet j.n.e. saavat kukin eri\nvihkonsa, -- onpa yksi määrätty sukkeluuksia ja laulunpätkiäkin varten.\n\nMaalauskin pääsee taas vauhtiin. Tältä ajalta on useita hauskoja\npiirustuksia ja päiväkirjassa vähäväliä selontekoja aiheista. Maalaus,\nsoitto, kirjat -- ja suomenkielen kuuleminen -- tuottavat hänelle aivan\nerikoista hauskuutta. Hän seurustelee ahkerasti talonpoikain kanssa,\nottaa osaa heidän pitoihinsa, nauttii heidän sukkeluuksistaan, tanssii\nja soittaa tanssimusiikkia.\n\nPalattuaan syksyllä Pietariin hankkii hän itselleen hyvän asunnon ja\nryhtyy innolla töihinsä. Paitse jo mainituita virallisia tehtäviään ja\npaitse maalausta ja viulunsoittoa, antaa hän yksityisopetusta m.m.\nkemiassa. Kaikista suurimman osan aikaansa viettää hän kuitenkin\nkokeita tehden sekä kotonaan että yliopiston laboratoriossa, jonne\ntullakseen hänen täytyy soudattaa itsensä Nevan yli Vasili-Ostrovaan\ntai kulkea jalkaisin kolmen kilometrin matka. Kemia huvittaa häntä\npäivä päivältä yhä enemmän. Kemia on opettanut minut tuntemaan Jumalan,\nkirjoittaa hän ja kun hän tekee kokeitaan yliopiston laboratoriossa ja\nsaa pienen räjähdyksen aikaan, jolloin huone täyttyy valkoisella\nsavulla, kuvailee hän olevansa Faust, joka lumoo henkiä ja miettii\nluonnon salaisuuksia.\n\nNäiden töiden viehätystä lisää vielä se, että hänellä on varma\npäämäärä. Hänen suosijansa Solovjeff, joka on vanha ja heikko, tahtoo\nkernaasti tehdä hänet jälkeläisekseen ja silloin tällöin toimittaakin\nhän jo kemian- ja fysikanprofessorin tehtäviä. Insinööri-luutnantti\nkulkee suurin askelin loistavaa, vakavaa tulevaisuutta kohti --\nsota-akatemian professorin virkaa.\n\nJoka vuosi on hän tilaisuudessa matkustamaan kotiinsa, oleskelee\nvanhempain ja sisarien luona Lappeenrannassa, sekä kesällä että\ntalvella, tekee purjehdusretkiä Laatokalla, tekee kerran pitkän\nhuvimatkan Käkisalmen, Sortavalan, Impilahden, Pitkänrannan, Ruskealan,\nUukuniemen, Punkaharjun ja Parikkalan kautta Lappeenrantaan. Hän ottaa\nvilkkaasti osaa isänmaan asioihin sikäli kuin niitä siihen aikaan\nharrastettiin, seuraten tarkasti Saimaa, joka näinä vuosina vv. 1843-47\noli ylimmillään. Hän siteeraa päiväkirjassaan Snellmannin kirjoituksia\nm.m. Kuopion uuden kymnaasin perustamisesta. Toisen kerran mainitsee\nhän kirjeessä veljelleen (26.4.1847): \"Kommonen (eräs hänen tuttavansa)\non paljon muuttanut entisiä itsekkäitä tuumiaan -- hän hyväksyy,\nvaikkakaan ei suoraan ja avonaisesti Snellmannin opin siitä, että\nyhteinen hyvä on tärkeintä.\" \"Olen kuullut erästä pastori Walteria ja\ntullut selville siitä ihanasta sopusoinnusta, joka on kristinuskon\naatteen ja uusimman filosofian välillä.\" Tämä viimemainittu lause on\nkuin ensimmäinen välähdys siitä kysymyksestä, jonka valaisemiseksi hän\nsittemmin koettaa työskennellä.\n\nOllen hyvin likeisessä yhteydessä Pietarin suomalaisten kanssa --\nm.m. kirkkoneuvoston jäsenenä -- ja seurustellen ahkerasti sukulaisensa\nrovasti Sirénin perheessä, tapaa hän siellä kaikki etevämmät\nsuomalaiset, jotka oleskelevat Pietarissa tai siellä käyvät, m.m. M.A.\nCastrénin, E. Lönnrotin ja H. Kellgrénin. Erään Castrénin Pietarin\ntiede-akatemialle lähettämän kirjeen matkoiltaan Siperiassa Samojeedien\nluona käänsi Soldan saksaksi.\n\nHyvä tuttava oli hänellä myöskin puolalainen maalari Budkovsky, jonka\nkanssa hän jonkun aikaa asuikin yhdessä v. 1845 ja joka on maalannut\nhänen muotokuvansa. Eräässä kirjeessään mainitsee Soldan, että\nBudkovsky keväällä 1845 matkusti Helsinkiin viemään sinne maalaamaansa\nCastrénin muotokuvaa sekä useita satoja kappaleita kivipainoksia\nLönnrotista. Myöskin joidenkuiden suomalaisten runoniekkain kuvat oli\nBudkovsky piirtänyt.\n\nMutta parhaan ystävänsä sai hän kuitenkin Uno Cygnæuksesta, joka\npalattuaan Sitkasta oli asettunut opettajaksi Pietarin suomalaiseen\nkirkkokouluun. Hänkin asui jonkun aikaa Soldanin luona.\n\nHelmikuussa 1846 kirjoittaa Soldan kotiinsa, että Uno Cygnæus on\nhänelle kallisarvoisin kaikista ihmisistä, joita hän tähän saakka on\nmaailmassa tavannut, ja hänen seuransa on opettavaa ja miellyttävää,\nSuuri oli nähtävästi Cygnæuksen vaikutus Soldaniin. Cygnæus oli monessa\nsuhteessa avannut hänen silmänsä, vaikka hän toiselta puolen olisikin\ntoivonut, että Cygnæus olisi avomielisemmin häntä ja hänen\nheikkouksiaan arvostellut. Sillä hänestä olisi ollut virvoittavaa oppia\ntuntemaan itseänsä, vaikka pahoiltakin puolilta. Mitä Cygnæukseen\ntulee, on hän Soldanin mielestä siinä suhteessa perin pohjin muokattu\nja \"ins Reine gebracht\". Perustus, pohja on hänessä vakaantunut,\nvaikkakin muille vaikeasti käsiinsaatavissa. Cygnæus on ollut minulle\nopettavampi kuin kenties kukaan, kirjoittaa hän. Hän on kuin syvä, syvä\nkaivo; jossa on kristallin kirkasta vettä. Hän on täydestä\nvakaumuksestaan uskonnollinen ja hänen uskonsa on elävä ja vaikutuksen\nhaluinen, joskaan se ei vähemmissä erityisseikoissa kestäisi koetusta.\nEro hänen ja minun opin-kappaleissa (joka ehkä ilmaantui enemmän\ntermeissä kuin muualla) näkyy häntä vaivaavan -- minua taas ei\nollenkaan. -- Hänen käytöksessään oli etevämmyyttä -- ei koskaan\nsanoissa tai tavoissa, vaan ajatuksen tasaisuudessa ja siveellisesti\nylevässä soinnussa. Hänellä ei ole mitään loistavia puolia ollenkaan,\nmutta itse ydin on loistava jalokivi!\n\nCygnæuksen ja Soldanin seuraan oli liittynyt pari kolme muutakin, eräs\ntohtori Pipping ja eräs Löfström. Vielä kaukana vieraalla maallakin\nSoldan näitä muistelee. Eräässä kirjeessään ruotsalaiselle ystävälleen\nS.A. Hedlundille kuvaa hän tätä aikaa seuraavin sanoin:\n\n\"Olen kaiken ikäni elänyt hyvin erilläni siitä, mitä tavallisesti\nsanotaan maailmaksi. Minussa heräsi jo tavallista aikaisemmalla\nijällä halua lukuihin, vaikkakaan minä en koskaan oppinut niitä\njärkiperäisesti hoitamaan. Minulla oli viimeksi vv. 1845-47 se\narvaamaton onni, että sain nauttia eräiden kansalaisteni mitä puhtainta\nja sydämmellisintä ystävyyttä, jotka ystävät samalla olivat ainoa\nseurani! Meitä oli neljä toverusta: oikeauskoinen pappi ja samalla mies\n-- niin puhdas kuin Franzén. Jos tapaat jonkun, joka tuntee Uno\nCygnæuksen -- niin on hän arvosteluni oikeaksi todistava. Hänen nimeään\nei kuitenkaan ole asetettava yhteyteen minun nimeni kanssa. [Soldan\npiili silloin Ruotsissa maaseudulla, eikä tietysti tahtonut\nvaltiollisena pakolaisena saattaa ystäviään välikäteen.] Toinen oli\nmatematikko, kemisti ja materialisti (Pipping). Hänen sielunsa oli\nvetykaasua, tai oli hän ainakin joku semmoinen ilmiö kuin on lämpö,\nsähkö tai jotain semmoista; Kristus ei voinut hänen väitteensä mukaan\nsentähden käydä veden päällä, että hänen 'ominainen painonsa oli\nmahtanut olla 1:n paikoilla.' Kolmas oli filosofian maisteri ja hiukan\nperehtynyt filosofiaan (Hegel, Snellman). Viime mainitun, joka oli\nmeistä nuorin, sinä ehkä tunnetkin. Hänen nimensä on Löfström. Hänet\nerotettiin yliopistosta joksikin aikaa syystä, että hän parin muun\nylioppilaan kanssa Helsingistä oli saapunut Upsalaan tuohon tunnettuun\nylioppilaskokoukseen. Me tulimme säännöllisesti yhteen määrättyinä\npäivinä viikosta ja juttelimme yökaudet. Luonteiltamme ja erityisiin\ntaipumuksiin nähden olimme me niin erilaisia kuin neljä ilmansuuntaa,\nja kuitenkin pidimme yhtä niinkuin 'Hand and Glove'.\"\n\n\"Voit helposti ymmärtää, mikä se tällaista yhteyttä pitää yhdessä. Se\non -- totuus. Ei tuo jo kerran löydetty, vaan tuo aina _etsittävä_\ntotuus. Me olimme kuitenkin näissä seurusteluissamme, keskellä\nbarbarisuuden pääkaupunkia, luoneet itsellemme omantunnon-vapauden,\njoka oli _täydellinen_. Jokainen sai tyhjentää sydämmensä aina\nviimeiseen pisaraan. Sielumme lepäsivät toisinaan vierekkäin niinkuin\nneljä lähdettä, jotka ovat läpikuultavia aina viimeiseen pisaraan. --\nMinusta ansaitsee tämä suhde tulla psykoloogisena havaintona\nmainituksi.\"\n\n\"Tässä koulussa opin minä varsinkin yhden taidon, jota pidän hyvin\nsuuressa arvossa, mutta jolla ei jokapäiväisessä elämässä ole äyrinkään\narvoa. Se taito on taito puhua niinkuin ajattelee. Se muuttui meille\nkuitenkin jokapäiväiseksi nautinnoksi, ja kaikkea nautintoa seuraa\nrangaistus. Suuri kykenemättömyys seuraelämään semmoisena kuin se\nilmenee visiteissä, huveissa, tansseissa y.m. tuli siitä osaksemme. Nuo\nminulle unhottumattomat ukkoset ovat nekin monet kerrat otsansa orteen\niskeneet.\"\n\nYstäväpiiri oli kuitenkin pari vuotta koossa pysyttyään hajoava\nSoldanin ulkomaanmatkan vuoksi. Aate tähän hänen koko tulevaisuuttaan\nratkaisevaan matkaan oli herännyt jo v. 1845, jolloin hän esitti sen\npäällikölleen. Päällikkö samoin kuin professori Solovjeffkin oli\ntuumaan taipuvainen ja käski laatimaan matkasuunnitelman, Jo parin\nviikon kuluttua olikin Soldanilla matkareitti valmis: Berlin -- Giessen\n-- Sweitsi -- Reinin matka -- München -- Dresden -- Leipzig -- Wien --\nPrag -- ehkä Pariisi ja Lontoo, jonka hän hyvillä toiveilla esitti\nasianomaisille. Kaikkinaiset esteet vaikuttivat kuitenkin, että asia\nvasta paria vuotta myöhemmin esitettiin keisarille.\n\nVasta toukokuun 18 p:nä 1847 on hän tilaisuudessa kirjoittamaan\nkotiinsa ilosanoman matkan toteutumisesta:\n\n\"Tulin eilen kotiin klo 7 j.p.p. ja löysin pöydältä kirjenipun, jossa\non kutsumus päällikön luo. Lensin sinne, hän tahtoi 'toivottaa onnea'.\nHänen Majesteettinsa on vahvistanut Suuriruhtinaan päätöksen. Minä saan\nlähteä matkalle heinäkuun 13 p:nä kahdeksi vuodeksi. -- Ehdot ovat\nvielä paremmat kuin osasin toivoakaan. Iloni siitä oli ääretön. Uskoni\non auttanut minua; muuta se ei voi olla. Tahdon ilahduttaa teitä\nkaikkia. '_Soldanin perheessä ei ole koskaan sellaista onnea\ntapahtunut_'.\" Hän kutsuu tuota matkalle lähtönsä päivää, syntymisensä\n-- uudesta syntymisensä päiväksi; ja aivan erityistä iloa tuottaa\nhänelle se, että hän nyt saa vaihtaa sinellin palttooseen. \"Minut\nvaltaa kummallinen helpotuksen tunne, ajatellessani palttoota; melkein\nsamallainen kuin se, jonka tuntee vapaudessaan arestista, tai kun ensi\nkerran menee ulos raittiiseen ilmaan taudin jälkeen.\"\n\nEnnenkun hän kuitenkaan pääsi lähtemään ulkomaille, täytyi hänen käydä\nhautaamassa isänsä. Melkein samana päivänä kuin hän sai tiedon\nulkomaan-matkansa onnistumisesta, tuli tieto isänkin kuolemasta.\nSiitä on päiväkirjassa seuraava muistiinpano 17 p:ltä toukokuuta 1847.\n\"Helatuorstaina kuoli 65 vuotias, surullisen elämän ja 3 vuorokautta\nkestäneen ankaran taistelun jälkeen sanomattomia tuskia kärsien.\"\nNiinkuin jo usein ennen on mainittu, oli ruununvouti Soldan lähtenyt\nköyhästä kodista ja ahtaista oloista, niin ahtaista, että yksi hänen\nveljistään vielä vanhanakin, ollen talonpoika Uukuniemellä, kärsi kovaa\npuutetta. Ankarilla ponnistuksilla oli hän päässyt virkauralla\nkohoamaan ruununvoudiksi saakka, mutta ei hänellä näytä olleen yhden\nainoan päivän rauhaa aineellisista huolista, vanhoista ja uusista\nveloista. Ukko oli epäkäytännöllinen mies ja teki huonoja kauppojakin.\nOllen aina helppo ja herkkäuskoinen oli hän joutunut apulaistensa ja\nkirjuriensa kautta vaillinkeihinkin, jotka yhä lisäsivät taakkaa.\nMillaiseen pulaan hän lopulta oli saattanut itsensä, se näkyy eräästä\nAugustin kirjeestä Kallelle (Pietari, 28.1.1845), joka kirje samalla\nkuvaa silloisia virkamiesolojakin Itä-Suomessa: \"Isä oli kotona\nkäydessäni useita päiviä Viipurissa. Kuvernööri ehdotti hänelle, että\nhän jättäisi eronhakemuksensa ja isä puolestaan ehdotti, että\nkuvernööri hankkisi hänelle jälkeläisen, joka tahtoisi ostaa talon (ja\nviran) 2 tuhannesta hopearuplasta, johon vastattiin: 'Minä tahdon\nkoettaa.' -- Isän virkaero, jos se vaan voi näin tapahtua, lienee paras\nratkaisu. Minua aavistuttaa, ett'et sinä ollenkaan tiedä, missä\npihdissä hän tätä nykyä on. Hänhän on kauvemman aikaa käyttänyt\nBenbackin kirkonrakennusaineita, joka nousee noin tuhanteen hopiaiseen,\nja hän _istuu_, niinpiankun siitä tulee kysymys s.o. nyt kohta, tai\nkeväällä. Ei siis ole valittavana täysi tai puolitäysi eläke -- vaan\nkysymys on siitä, saako hän mitään. Mitä Herran nimessä on nyt tehtävä?\nEn näe mitään sarastusta, en mitään tietä tämän summan saamiseen,\nvaikka vankeuskin uhkaisi. Ainoa keino lienee kauppa -- semmoinen kuin\ntuo jo mainittu. Mutta ei ole otettava orrelta se mies, joka voisi\ntäyttää kaikki ehdot, joka näet olisi tuo juuri kuvernöörin virkaan\naikoma ja joka samalla olisi niin ahne sitä saamaan ja niin rahakas,\nettä hän heti paiskaisi pöytään sen, mitä tarvitaan, nimittäin 2\ntuhatta hopeaista --!\"\n\n\"Olen miettinyt kirjoittaa minä puolestani jonkunlaisen armokirjeen von\nKothenille ja pyytää häneltä suojelusta tässä asiassa, kuitenkaan\npuhumatta tuosta yhdestä erityisen pahasta (josta hän ei vielä tiedä),\nmutta olen niin kahdella päällä enkä tiedä, auttaako se mitään. En\ntodellakaan tiedä, lähetänkö vai enkö sellaisen (jo alotetun) kirjeen,\njoka sisältää: ensiksi hiukan kohteliaisuuksia (litet krus) ja\nselitystä siitä, että minä käännyn ihmisystävän puoleen -- että\nkaikki epäilykseni ovat haihtuneet, sittenkun olen nähnyt tuon\nsydäntäsärkevän, aivan lohduttoman surun siellä kotona  j.n.e. --\nKaikki tämä järjestettynä niin hyvin kuin olen voinut, ja sitten pyyntö\nhänen suojeluksestaan -- sekä motiivit hänelle, kuvernöörille, ja hänen\nomalletunnolleen. Stark sanoo tuntevansa hänet hyvin ja tietävänsä\nhänet ihmisystävälliseksi mieheksi, joka kyllä osaa asettua toisen\nasemaan.\"\n\nLähettikö Soldan kirjoittamansa armokirjeen perille, en tiedä, mutta\nerota virastaan täytyi ruununvouti Soldanin. Istumaan ei hän tosin\njoutunut eikä tarvinnut eläessään tehdä pelättyä vararikkoakaan, mutta\nvirkaero hänet kuitenkin lopullisesti mursi.\n\nViimeiset voimansa ponnistaen oli hän kuitenkin saanut lapsensa\neteenpäin autetuksi, viime vuosina ainoastaan poikansa Augustin avulla.\nVanhimmasta pojasta tuli lääkäri, Augustista, perheen toivosta ja\nnerosta, oli tullut upseeri ja tyttäret saivat sen-aikuisiin oloihin\nnähden hyvin huolellisen kasvatuksen, nauttien opetusta Viipurissa ja\nPietarissakin. Isän kuoleman jälkeen muuttivat he äitinsä kanssa\nKuopioon ja perustivat siellä naiskoulun. Yksi tyttäristä Augusta on\ntunnettu maalarina ja toinen Edla oli ensimmäisiä opettajia Jyväskylän\nseminaarissa.\n\nMillainen muuten oli tämä koti, jossa Augustkin toisena\nPietarin-kautenaan silloin tällöin oleskeli, siitä on Kalle Soldan\nantanut kuvan eräässä kirjeessä (1.1.1842):\n\n\"Isä on reipas ja terve ja kaikin puolin entisensä kalttainen, paitse\nmitä ikä ja huonot asiat vaikuttavat. Antaa lainoja epävakaisten\nsaamisten varaan -- ei pidä tarpeeksi lukua oikeutetuista\nsporteleistaan, on olevinaan tarkka, mutta toimii usein niin kuin\nolisi hän rikas mies. Kuitenkin eletään meillä nyt kotona niin\nmuista erillään ja köyhästi, että kuka tahansa Lappeenrannassa voi sen\nhuomata. -- -- Äiti ei ajattele muuta kuin lapsiaan ja heidän onneaan.\nItse on hän yksinkertainen, vanhan kansan mummo -- vaatimattomampi kuin\nennen -- nöyrtynyt kohtalon alle -- vaan olisi hän kuitenkin\nonnellisempi, jos hänellä olisi enemmän uskonnollista tunnetta. --\nAleksandra auttaa Augustan koulunkäyntiä sillä vähäisellä säästöllä,\njota hän saa kotiopetuksestaan. On onni, että Aleksandra rakastaa hyvää\nkirjallisuutta -- josta kuitenkin on puute meillä köyhyyden vuoksi ja\nmuilla sivistymättömyyden vuoksi. Kukkais- ja puutarhaviljelys antaa\nmeille paljon aihetta iloon, aihetta puheluun ja hauskempaan\ntoimintaan. Sisällä on paljon kukkia, jotka luovat jonkunlaista\nhauskuutta huoneihin, vaikka huonekalut yhä huononevat ja vanhenevat.\nHuoneet ovat kuitenkin lämpimät, vaikka näyttävätkin huonoilta.\nUlkoapäin on talo siistin näköinen, sillä kadun puolelta se vuorattiin\nlaudoilla ja maalattiin keltaisella öljyvärillä. Kun Saimaa on tyyni ja\nkirkas ja aurinko laskee kultapilviin Voisalmen taa ja ruusut ja\nreseedat tuoksuvat ja vanhukset istuvat ikkunassa ja katselevat\npuutarhaan kuunnellen Aleksandran soittoa pianon ääressä -- silloin on\nhauska, vaikka kaihomieltä ja kaipausta ehkä soikin sävelissä.\nLahdelta näkevät he ehkä jonkun saariretkyeen, joka palaa kotiin\nkahvipannuineen, kuppeineen ja tyytyväisine kasvoineen, ja ajattelevat\nsilloin: ehkä mekin kerran vielä pääsemme parempiin varoihin kuin nyt.\nJa minä sanon: he ovat kuitenkin rikkaita -- sillä heillä on monta\nvanhan kansan hyvettä, jotka korvaavat eleganssia ja hienompaa\nsivistystä.\"\n\nRuununvouti Karl Gustaf Soldan haudattiin Lappeenrannassa 31 p:nä\nkesäkuuta 1847. Erinomaisen rakas oli hänen muistonsa perheelle ja\nAugust puhuu hänestä tavattoman lämpimin sanoin: \"Me perimme hänen\npuhtaan, hyvän tahtonsa ja me itkimme kiitollisuuden kyyneliä hänen\nhaudallaan. Mutta me perimme häneltä vielä muutakin -- keinot onneen\ntässäkin maailmassa, joita hänellä itsellään ei ollut, mutta jotka hän\nhankki meille monien ja kovien ponnistusten kautta. Rauha hänen\ntomulleen! Ett'en koskaan unohtaisi sitä hetkeä, kun pidin\nkättäni hänen kylmällä otsallaan jota aurinko vielä kerran tervehti ja\nlämmitti!\"\n\nKohta hautajaisten jälkeen täytyi Augustin lähteä takaisin Pietariin.\n\nKuukauden päivät sen jälkeen tekee hän viimeisiä valmistuksia matkaansa\nvarten ja kirjoittaa hyvästikirjeitä, joista näkyy, millä silmillä hän\ntätä matkaansa katseli ja kuinka suureksi hän sen merkityksen arvasi.\n\nEräs kirjeistä sisar Karoliinalle Petäjävedellä on näin kuuluva:\n\n\"Tätä kirjettä alottaessani koittaa minulle yksi tärkeimmistä päivistä\nluultavasti koko elämässäni. Klo on 12 ja l:n välillä yöllä lauvantaina\n4 p:nä heinäkuuta. Alotan siis tänään klo 4 j.p.p. kaksivuotisen\nulkomaanmatkani! -- -- Kuinka paljon olisikaan minulla keskustelemista\nkanssasi onnestani, tuumistani, toiveistani, suruista ja iloista,\nmaasta ja taivaasta! -- -- Höyrylaiva 'Der Preussische Adler' kulettaa\nminut Kronstadtista, jonne lähden pienemmällä laivalla, Stettiniin.\nSieltä tullaan rautatietä Berliiniin. Oltuani siellä noin kuusi\nviikkoa, matkustan minä Sachseniin (Erzgebirge, Saksilainen Sveitsi) ja\nsitten Harzin vuoristoon, pysähtyäkseni viimein Giessenin kaupunkiin,\nei kaukana Reinistä Hessen-Darmstadtissa, jossa on kuuluisa kemiallinen\nlaboratorio. Siellä viivyn ensi elokuuhun -- oppiakseni suorittamaan\nkemiallisia tehtäviä -- ja matkustan ehkä Sveitsin kautta ja Tonavata\nmyöten Wieniin ja sitten Pragiin ja Pohjois-Saksaan ja Belgiaan ja\nviimeksi Pariisiin, jossa viivyn seuraavaan kevääseen (1849). Aion\nvielä oleskella Englannissa ja Lontoossa noin 10 viikkoa ja sitten\npalata Kööpenhaminan ja Tukholman ja ehkä Lappeenrannan kautta\nPietariin. Koko tämän matkan aikana on tehtävänäni tutkia kemiaa ja sen\nhyväksikäyttämistä taiteissa, varsinkin rakennustaiteessa. Valtio\nmaksaa minulle runsaan matkarahan, 40 dukaattia (2 rupl. 95 kop. hopeaa\nkpl) kuussa. Kaikki tämä on onni, jota kyllä uskalsin uneksua, --\nniinkuin teinkin kauvan, kauvan aikaa -- mutta en myöskään muuta kuin\nuneksua. Katsos, kuinka kohtalo ihmeellisesti meitä ohjaa! Kuinka\nvoisin olla kyllin kiitollinen!\"\n\n\"Kun palaan, olen minä vakinainen opettaja insinöörikoulussa ja voin\nsaada saman toimen muissakin kouluissa, siis enemmän tai vähemmän\nvakavalla taloudellisella pohjalla paitsi sitä arvaamatonta voittoa ja\nnautintoa, että voin olla jotakuinkin itsenäinen rikkaimmassa ja\nhauskimmassa tieteessä.\"\n\nSellaisilla toiveilla jätti hän nyt hyvästinsä omaisilleen. Nuo toiveet\ntulevaiseen toimintaan nähden Venäjällä eivät kuitenkaan liene olleet\nhänelle itselleenkään kaikkina hetkinä niin uskottavia kuin miksi hän\nniitä koettaa uskoa ja uskotella, sillä myöhemmistä lausunnoista näkyy,\nettä hän jo matkalle lähtiessään ajatteli sitä jonkinlaiseksi\nvapautumiseksi Venäjältä, tuosta suuresta vankilasta, jossa hän\nvaistomaisesti tunsi joutuvansa hukkaan, jos siinä täytyisi kauvemmin\nviipyä. Jo kadettikoulussa, aikoessaan Tukholman taideakatemiaan, oli\nhän tehnyt ensimmäisen pakosuunnitelmansa. Pyrkiminen insinöörikuntaan,\npois tykistöstä ja tavalliselta sota-uralta on samaa halua\nvapautumiseen. Sitä on varsinkin siirtyminen Dünaburgista Pietariin,\npois taatulta, varmalta ylenemistieltä, jossa hän piankin olisi voinut\nsaavuttaa etevän aseman ja huolettoman aineellisen toimeentulon, kohota\naste asteelta ja lopulta tulla ehkä komeaksi kenraaliksi ja kaikkein\nparhaimmassa tapauksessa päästä isänmaallisia ihanteitaan toteuttamaan\nkuuliaisena kuvernöörinä jossain Suomen läänissä hänen ylhäisyytensä\nkreivi Bergin käskyläisenä. Sellainen ylenemisura olisi hänen\nluontoiselleen miehelle, kotoa saatuine suomalaisine pyrintöineen,\nisänmaallisine herätyksineen ja totuuteen pyrkimisineen pakostakin\ntullut muodostumaan alinomaiseksi tinkimiseksi omantunnon ja\noikeudentunnon kanssa, ei olisi ollut ylenemistä, vaan alenemista,\nmukautumista ja itsensä myymistä.\n\nUlkomaille pääsö oli siis suuri askel sisällistä ja ulkonaista\nitsenäisyyttä kohti, oli taaskin vapautumista ja irtautumista. Mutta\nkuta höllemmiksi siteet näin kävivät, kuta pitemmälle hän pääsi\nliikkumaan tarkoitusperäänsä kohti, sitä lujemmalle hän samalla niihin\nkietoutui, sillä juuri silloin, kun hän luuli olevansa kaikista\nvapain, oli hän kuitenkin enin orja. Hän oli tavallaan joutunut\nkiitollisuudenvelkaan esimiehelleen, ja siitä seuraavaan\nriippuvaisuuteen, joka häntä vaan velvoitti heidän toiveitaan\ntäyttämään. Lopullinen vapautuminen oli oleva vaikeampi kuin koskaan\nennen. Univormu odotti kahta kireämpänä, joskin entistä kiiltävämpänä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin iloinen kuin matkalle lähtevän mieli ulkonaisista syistä näyttää\nolleenkin, lähti hän kuitenkin verta vuotava haava sydämmessään\nPietarista. Hän oli rakastunut erääseen nuoreen neitoseen, ehkä oli jo\nolemassa jotain suhdettakin, joka kuitenkin rikkoutui, nähtävästi\nSoldanin puolelta, siitä syystä että hänen rakkautensa esine oli vielä\naivan nuori, tuskin 16-vuotias, ja että hän pitkälle matkalle\nlähtiessään ei tahtonut ketään mihinkään sitoa.\n\nMaaliskuun 22 p:nä 1847 kirjoittaa hän Cygnæukselle: \"Olen tällä\nhetkellä kuin haavoitettu metsän otus, joka matelee eteenpäin kuula\nrinnassa. On niin hämärää ympärilläni, -- -- En tiedä mitä vielä\nsanoisin. Odotetaan vähän, niin halkeaa rintani ja minä lähetän sitten\nsinulle koko kalaasin kuulineen ja kaikkineen -- mitä?\"\n\nNäiden aikain kärsimyksistä kertoo vielä päiväkirja:\n\n\"Pääsiäisen edellisellä viikolla (1847) tuli Pappa luokseni. Oli jo\nvanhuuden heikko ja aivan tahdoton. Oli ikävä hänen täällä ollessaan,\nsillä minun sieluni kärsi äärettömästi 'pikku ihmisen' tähden. Noin\nhuhtikuun 17 p:n tienoilla nousi piinani korkeimmilleen. -- 19 p:nä\nkirjoitin kirjeen. -- 20 p:nä huhtikuuta klo 8 j.pp. jätin sen ja\nkokonaisen maailman rinta oli revetä. -- 21 p. Aleksandran päivä --\nmatka Zarskojeen -- rinta tahtoi revetä. Ilta Aleksanterin\nteaatterissa. Samoin, samoin vielä. -- Tiistaina 22 p. Täti luonani --\nturhia selityksiä.\"\n\n\"Pimeitä päiviä.\"\n\nTapauksesta, joka häneen näin kovasti koski, ei ole enempää kerrottu,\nmutta vast'edes hän siihen silloin tällöin palaa ja lukee sen yhdeksi\nelämänsä suurimmista murrekohdista, joka pitkäksi aikaa katkasi hänen\nsekä henkisen että ruumiillisen tarmonsa. Matka, jota hän niin suurella\nriemulla oli ajatellut ja suunnitellut, oli tämän tapauksen kautta\nmenettänyt suurimman osan viehätystään.\n\n\n\n\n5.\n\nOpintomatka Saksassa 1847-48.\n\n\n_Lähtö Pietarista. -- Tapaa Snellmanin Berliinissä. -- Mietteitä Suomen\ntulevaisuudesta. -- Sairautta ja alakuloisuutta. -- \"Sydänjuuret ovat\nkatkenneet.\" -- Magdeburgin tuomiokirkko. -- Gosslar. -- Tulo\nGiesseniin ja Justus Liebig. -- Työskentely laboratoriossa. --\nSelontekoa Liebigin metoodeista. -- \"Louis Philippe ist entflohen!\"_\n\nJoskin matkalle lähtevän mielentila alussa oli synkkä ja alakuloinen,\nhaihtuivat pilvet kuitenkin pian.\n\nEnsimmäinen kirje ulkomailta (Berlin 9.7.1847) alkaa huudahduksella:\n\n\"Olipa sanomattoman suloista alkaa kirjeensä sanalla Berlin.\nNiin on siis monivuotinen kirjava uni käynyt toteen, muuttunut\ntodellisimmaksi todellisuudeksi.\"\n\nAstuttuaan lauvantaina 4 p:nä heinäkuuta Pietarissa Krostadtiin\nmenevään laivaan, jonne häntä oli saattamassa maalari Budkovsky,\nkadettitoveri J.A.A. Westermarck, hänen matamminsa Euphemia ja muuan\ntoinen vaimo Pietarin suomalaisesta köyhäintalosta, nousi Soldan\nKronstadtissa ennen mainitsemaansa komeaan ja aivan uuteen\nrautalaivaan, joka hänestä oli äärettömän siisti ja mukava. Merimatka\nPietarista Stettiniin, joka suoritettiin 71 tunnissa, kului kuin unessa\n-- etupäässä nukkumalla. Stettinissä ollessaan asui Soldan Hotel Drei\nKronen'issa, niin hienosti kuin ei koskaan ennen. Hän ei tiedä koskaan\nistuneensa niin mukavassa sohvassa kuin se, missä hän makasi ensi\nruokaleponsa saksalaisen päivällisen jälkeen. Jo samana iltana kun oli\ntullut Stettiniin, meni hän oopperaan, jossa esiintyi eräs vierailija\nneiti Babbink \"Taikahuilussa\". Tultuaan teaatterista ja istuessaan\nikkunassa miettien, pitäisikö hänen niinkuin Snellman teki antaa nuo\nmelkein täysipitkät vahakynttilät 'kellnerille' juomarahain asemasta,\nnäkee hän ikkunansa alle yhtäkkiä aseteltavan pöytiä, lyhtyjä, nuotteja\ny.m. eikä aikaakaan, niin siitä syntyy serenaadi -- neiti Babbinkille,\njoka asui viereisessä huoneessa.\n\nEnsi vaikutus oli siis hauska kyllä ja vastasi kaikkia toiveita.\n\nMuutamain päiväin perästä on hän Berliinissä ja alkaa ikävöidä\npäästäkseen kemiallisiin töihinsä käsiksi ja todenteolla \"saadakseen\nuida tieteen virrassa, joka Berliinissä lienee vuolaampi kuin missään\nmuualla mailmassa.\" Hän ryhtyykin työhön professori Rammelsbergin\njohdolla ja käyttää väliaikojaan katsellakseen taidekokoelmia,\ntehtaita, oppilaitoksia y.m.\n\nEi hän Berliinissä kuitenkaan näy oikein viihtyneen. \"Siellä oli jotain\npainostavaa suomalaiselle luonteelle, eli ehkä jokaiselle, joka ei ole\n'geistreich', 'witzig', 'gebildet'. Joka tahtoo saada itselleen selvän\nkäsityksen tästä valekohdasta sivistyneessä maailmassa, lukekoon\nSnellmannin kuvaukset Saksasta, jotka huomasin kaikin puolin oikeiksi.\nSe on jonkinlaista naamiohuvia, jota ihmiset näyttelevät täällä\nsuurella kohteliaisuudellaan; mutta naamiohuvit eivät ole koskaan\nmenestyneet Pohjolassa, me emme ymmärrä semmoista.\"\n\nYhden suuren hauskuuden tuotti hänelle kuitenkin Berliinissä olo. Hän\ntapasi siellä J.W. Snellmannin, joka siihen aikaan matkusteli\nmesenaattinsa suuren lahjoittajan E.J. Långmannin seurassa. Snellman\nnäkyy rohkaisseen Soldania hänen alakuloisuudessaan, johon etupäässä\nlienee ollut syynä alkava kivulloisuus, ehkä myöskin tuo yksinäisyyden,\nturvattomuuden ja masennuksen tunne, joka aina valtaa ensikertalaisen\nulkomaalla. Hän on pannut paperille muutamia Snellmannilta saamiaan\nneuvoja, jotka kuvaavat sekä antajaansa että saajaansa, tuota\ntarmokasta tahdon miestä ja tuota kaikkiin suuntiin hajaantuvaa\nhaaveilijaa ja kokeilijaa, joka Soldan oli.\n\n\"Suuntaa työsi johonkin erityiseen, johonkin perinpohjaiseen\", puhuu\nhänelle Snellman heidän öiseen aikaan mitellessään Berliinin katuja.\n\"Ponnista kiusallakin -- ja niin, että unohdat itsesi. Elä ajattele\nvoimaisi heikkoutta. Emme me kaikki ole yleisneroja. Mieti vaikka\njotain semmoista kanuunaa, jonka voisi asettaa rajalle ja pyyhkäistä\npois koko tuon -- -- --\" Ja Soldan tuntee itsensä niin iloisesti\nrohkaistuksi Snellmannin seurasta, että palatessaan asuntoonsa\nkatupoikamaisesti hyppää ohiajavien vaunujen taa ja -- repii housunsa.\nKaipauksella muistelee hän Snellmannia tämän lähdettyä ja kirjoittaa\npäiväkirjaansa: \"Ihmeellisesti rohkaistuneeksi olen tuntenut itseni\nnäinä päivinä Snellmannin seurasta ja sanoista!\" Hän lähettää Kuopiossa\nasuvain sisariensa kautta terveisiä Snellmannille ja usein näkyy tämä\nolleen hänen mielessään. Arvatenkin ovat hänen filosoofiset, siihen\naikaan vielä hegeliläiset taipumuksensa, joita m.m. osoittaa hänen\npiirustamansa kuva suuren filosoofin haudasta, saaneet uutta virikettä\ntästä kohtaamisesta.\n\nEpäilemättä oli Snellman osaltaan antanut aihetta myöskin\nseuraaviin mietteihin Suomesta ja sen kansasta, jotka muutamia viikkoja\nmyöhemmin tavataan hänen päiväkirjassaan. Vertailtuaan toisiinsa eri\nkansoja ja arvosteltuaan heidän etujaan ja puutteitaan, kirjoittaa hän:\n\"Kun nyt ajattelen, että meidän aikamme viidessä vuodessa edistyy\nsivistyksen tiellä yhtä paljon kuin ennen viidessäkymmennessä, niin en\nvoi saada sydäntäni vaikenemaan, joka sykkii sitä toivoa, ett'ei\nSuomenkaan tulevaisuus ole pelkkää mielikuvitusta. Me, jotka uskomme\njumalan johtoon maailmanhistoriassa, emme säiky siitä taantumisesta,\njohon meitä tätä nykyä painettien avulla pakotetaan. Ehkä kääntää\nVenäjäkin jonain kauniina päivänä kulkunsa -- ylöspäin, sen sijaan kuin\nse nyt kulkee alaspäin; ja kuka tietää, kuinka kaikki tulee käymään.\nMutta hyvää tulee aina toivoa. -- Ja nyt, jos Jumala kerran meitä\nauttaisi, -- niin olen ajatellut monta kertaa -- mikä olisi silloin se\npahe -- ei, mikä se hyve, jota Suomi erittäin edustaisi?! Onko nuori\nSuomi ajatellut, mikä jumalallinen aarre sillä on siinä seikassa, että\nse voi yhtäällä rakentaa saastuttamattomalle pohjalle, jonka\nmuodostavat turmeltumattomat tavat, ankara lainkuuliaisuus ja\nlainkunnioitus, luottamus oikeuteen, epäitsekkäisyys, mikäli se näin\nalhaisella kehityskannalla on mahdollista, itsepäisyys, josta kelpaisi\ntehdä itsenäisyyttä, sanassaanpysyminen ja rehellisyys y.m. hyvää ja\nkaiken sen lisänä: korkein nykyaikainen sivistys. Elkää naurako näille\nunelmille! Ei ole valitsemisen varaa minkään muun kuin toivon ja\nepätoivon välillä. Silloin tietysti valitsee edellisen. Suomen tulee\naluksi toimia ainoastaan säilyttävästi, konservatiivisesti ja itseään\njalostavasti. Aika tulee sitten ja ojentaa kiitollisen kätensä. Näin\nuskon minä, koska en tahdo uskoa pahinta. Ja koska nyt kerran on puhe\ntämmöisestä, niin tahdon huomauttaa eräästä asiasta, josta aikain\nkuluessa olen tullut täysin vakuutetuksi. Meidän maamme nuoressa\nsukupolvessa on luonteen piirre, joka on sille aivan omituinen; en\ntiedä, voinko sitä vaan muutamin sanoin selittää; minä tarkoitan\navonaisuutta, vilpittömyyttä ja rehellisyyttä, joka menee _aina pohjaan\nsaakka_, s.o. mielen hartautta, joka tekee, että suomalaiset esim.\nparemmin käsittävät Onkel Adamia tai Almqvistia kuin heidän omat\nmaanmiehensä. Tuo metsän tuore henki, jota Runebergin teokset huokuvat,\nse on se, jota tarkoitan; sitäpaitse tuo ylen hienostuneen, väärennetyn\njärkevyyden puute, tuo teeskentelemätön omanvoiton-pyytämättömyys,\ntarkoitan minä. Luonteita semmoisia kuin Mathias Calonius tai And.\nK(ommonen) tai W. Z(illiacu)s y.m.m. ei mikään muu maa voi luoda, ei\nainakaan muuta kuin poikkeustilassa.\"\n\nJoskin nämä mietteet -- sattuvat sekä silloisiin että nykyisiin\noloihimme -- ehkä olivatkin saaneet aiheensa keskusteluista Snellmannin\nkanssa, eivät ne kuitenkaan olleet satunnaisia. Ne olivat jo oireita\nsiihen suureen kotikaipaukseen, jota hän alkoi tuntea, siihen\nkäsitykseen Suomen kansan merkityksestä, jota hän sittemmin koetti\nfilosoofisesti esittää, ja niihin siveellisiin periaatteihin, joita hän\nkoki selvittää. Jo Venäjälläkin hän haluaa päästä jotain maansa hyväksi\nvaikuttamaan ja kuta kauvemmas hän Suomesta poistui, sitä vaikeampi oli\nhänen olla, sitä tukalampi tulla toimeen ihmisten kanssa, jotka niin\nvähän vastasivat tuota hänen luomaansa kuvaa ihanne-suomalaisesta,\njommoinen hän itsekin monessa suhteessa oli. Ei koskaan tunne hän\nyksinäisyyttään raskaammaksi kuin silloin, kun tapaa tiellään\nitsekkäisyyttä, vilppiä ja pienisieluisuutta. Eikä voi hän ollenkaan\nkäsittää, kuinka ahneus ja oman arvonsa puute voivat viedä niin\npitkälle, että esim. tieteellisen kasvatuksen saanut mies eräässä\nSaksan museossa ottaa häntä hiukan opastettuaan -- juomarahaa. Se on\nhänestä \"ilettävää\". Monista semmoisista piirteistä, joita hän\nvarsinkin Ameriikassa tapasi, kasvaa hänessä vastenmielisyys vieraita\nmaita kohtaan ja kangastaa kotimaa yhä enemmän hänelle eron ja\netäisyyden kultaamana ihannemaana.\n\nOltuaan Berliinissä toista kuukautta lähti Soldan Leipzigiin elokuun 19\np:nä, käyden matkan varrella olevissa Wittenbergissä ja Hallessa.\nWittenbergissä herättivät hänen suurinta huomiotaan tietysti\nLutherus-muistot Augustinolaisluostarissa, jossa hän käväsi Lutheruksen\nkammarissa ja istui hetken aikaa ukon tuolissakin. Leipzigistä, jossa\nhän ei tällä kertaa viipynyt, matkusti hän Dresdeniin. Dresden oli\ntähän aikaan etevä taidekeskusta ja matkailijain määräpaikka\nkauniin asemansa vuoksi. Ahkerasti nauttikin Soldan siellä sekä\nmaalaustaiteesta ja musiikista että luonnosta. \"Tämä kaikki on\nmeikäläisestä jotain aivan ihmeellistä\", kirjoittaa hän. Dresdenissä\noloa katkeroitti kuitenkin alituinen pahoinvointi, joka oli\njonkinlaista veren tunkeutumista päähän, ja siitä seuraavaa\npainon tunnetta aivoissa ja niskassa. Se synnytti alakuloisuutta ja\n\"Katzenjammeria\", -- sana, jonka hyvin usein tapaa Soldanin kirjeissä\nja muistikirjoissa -- ja teki hänet kykenemättömäksi ryhtymään työhön\nsiinä määrin kuin hän olisi halunnut ja hänen olisi omasta mielestään\npitänyt. Hänen nauttimansa matkaraha muistutti häntä joka päivä siitä,\nmitä varten hänet oli lähetetty ulkomaille ja mitä häneltä odotettiin\nja vaadittiin, -- sisältörikkaita raportteja, joilla päälliköt voisivat\nkomeilla. Kun ei hän mielestään voinut täyttää kaikkia vaatimuksia,\neikä toimia niinkuin kone, jota voi korjata, jos se särkyy, valtasi\nhänet pitkiksi ajoiksi tuo raskasmielisyys, jota hän joskus ennenkin\noli potenut ja joka pyrki tekemään sairautta sielulliseksikin.\n\nEräässä kirjeessä Cygnæukselle esiintyy toisiakin syitä tähän\nmielenmasennukseen. Se on tuo sydämmen draama Pietarista. \"Sinä et\nymmärrä, miksi en ole iloinen ja tyytyväinen. Kun puhut itkusta ja\nvalituksesta naisen tähden, niin erehdyt. Niin korviani myöten kuin\nolinkin viime kevännä suohon vaipunut, niin puhuin kuitenkin totta\nsanoessani -- leikkauksen jälkeen -- että oli kuin olisivat kaikki\njuuret katkaistut. En tunne sellaista tapausta, jota pitäisi kohdata\nainakin romaaneissa, mutta tosiasia on, että rihmat, sydänjuuret\nkatkesivat. En ole enää ikävöinyt sitä, mikä ennen täytti koko sieluni.\nHyvin pian tuli tunteitteni esine minulla ihan välinpitämättömäksi.\nOlin unohtanut hänet, en häntä ajatellut... mutta mikä minun sitten\noli?\"\n\n\"Luulen nyt ymmärtäväni asian, niin, olen ilmaissut sen sanoissa:\n'sydänjuuret olivat katkenneet' tai rikkoutuneet. Ei ole se vaan kuva,\nkun sanotaan, että sydän on elämän kiertokulun keskus. Haavoita sitä ja\nhenki on vaarassa. Särje sitä, revi se irti ja vaan Jumala yksin voi\nvielä pelastaa! Kun emme rakasta, mitä silloin olemme? Mitä on rakkaus?\n-- -- Se, joka rakastaa yhtä, -- rakastaa kaikkea, kun se vaan kelpaa\nrakastettavaksi. Haavoita nyt tuota keskustaa -- -- Sanalla sanoen, se\noli oikea nyrjähdys -- henkinen.\"\n\nUlkomailla olo alkoi siis vähitellen muuttua pettymykseksi.\nMuistiinpanoista päättäen hän kyllä paljon tutki, näki ja oppi,\nkäyden mitä erilaisimmissa tehtaissa, valimoissa, laboratorioissa,\nmuseoissa ja kokoelmissa ja tehden kaikista näkemistään tarkkoja\nmuistiinpanoja ja piirustuksia ja vähä väliä lähettäen raportteja\nPietariin. Mutta ei hän kuitenkaan näytä löytäneen siinä mitään\nsisällistä tyydytystä. Asema olikin kiero siihen nähden, kenen varoilla\nhän liikkui ja kenen hyväksi ja kenen palvelukseen valmistuakseen hän\ntyöskenteli. Arvatenkin olisi innostus ja tyydytys ollut toinen, jos se\nolisi ollut isänmaa, joka oli hänet matkalle varustanut.\n\nDresdenistä oli Soldanilla aikomus pistäytyä Saksin Sveitsiin, mutta\nkun vuodenaika oli myöhäinen ja sairaus oli häntä liiaksi viivytellyt,\npyrki hän suoraa päätä matkansa varsinaista maalia Giesseniä kohti.\nMatka kulki Leipzigiin ja sieltä Magdeburgin kautta Halberstadtiin,\nGöttingeniin, Kasseliin ja Giesseniin, josta matkasta osa tehtiin\nrautateitse, osa postivaunussa ja loput Harzin vuoristossa\njalkapatikassa. Leipzigistä käsin pistäytyi hän Werdaussa, Zwickaussa\nja Reichenbachissa, joissa katseli useita tehtaita ja laskeutui\nZwickaussa muutamaan hiilikaivokseenkin. Erityisenä ihmeellisyytenä\nkertoo hän, tuleva rautatienrakentaja Ameriikassa, eräästä tekeillä\nolevasta rautatiesillasta Gottschalkin laakson yli lähellä\nReichenbachia, jonka tekoa hän on käynyt varta-vasten katsomassa ja\njosta kirjeessä on piirustuskin. Leipzigissä otti valpas matkailija\nselkoa siihen aikaan ihmeellisestä koneesta, nimittäin latomakoneesta,\njossa latominen ja, mikä on vielä ihmeellisempää, purkaminenkin\ntapahtui tangenttien avulla.\n\nMagdeburgissa herättää huomiota etupäässä tuomiokirkko, \"tuo kaunis\njättiläinen, joka ynnä siihen turvautuneet 4,000 ihmistä oli ainoa\nlinnan rakennuksista, joka pelastui Tillyn hävityksestä 30 vuotisen\nsodan aikana. Me kuulemme usein puhuttavan noista tuomiokirkoista ja\nnäemme ne kuvattuina ja kiitettyinä, mutta kaikki tämä ei riitä. Niinpä\nniin, se on tuomiokirkko, suuri, kaunis, kunnianarvoinen rakennus\nkorkeine torneineen ja kovin vanhanaikuisine koristuksineen y.m. ja\nsillä hyvä. Ei, se on nähtävä omin silmin, on seisottava torilla ja\nsitä katseltava, ja silloin -- kun silmä nousee tietämättäsi ylös\ntaivasta kohti -- silloin kääntyy sielukin sinne, minne silmä näyttää\ntien ja sinä tunnet -- jotain -- joka kuitenkin nyt jääköön sanomatta.\nOn helppo sanoa: tuomiokirkko! Mutta koettakaapas huvin vuoksi rakentaa\nsemmoinen! Minä luulen, että Kuopiossa olisi vielä sitä varten joku\ntyhjä tontti!\" Myöskin Halberstadtin kaupungissa olevaa tuomiokirkkoa\nihaili hän ja sai sen tehdä oppaan seurassa, joita ei satu jokaisen\nmatkailijan tielle, nimittäin kirjallisuushistorioitsija G. Fr. Klemmin\nseurassa, joka itse tarjoutui siihen toimeen.\n\nGosslariin saavuttuaan asettui Soldan muutamiksi päiviksi tähän\nHarzvuoristossa olevaan kauniiseen kaupunkiin, kirjoittamaan\nmatkastaan ja näkemistään virallista selontekoa, joka kontrollin\nvuoksi oli annettava joka kolmas kuukausi. Sieltä kirjoittamansa\nkirjeen alussa on seuraava kuva kaupungin torista ja sen varrelta\nolevasta ravintolasta \"Gasthof zum Kaiser Worth\", jossa hän majaili.\n\nGosslarissa viipyi Soldan viikon päivät ja kävi m.m. lähellä olevan\nRammelsbergin kaivoksissa. Lokakuun 28 p:nä klo 10 illalla saapui hän\nvihdoin Giesseniin, matkansa varsinaiseen määrapaikkaan Saksassa.\n\nIhmeellinen tunne mielessään siitä, että yksi hänen rohkeimmista\nunelmistaan oli näin merkillisesti toteutunut, meni hän \"Zum Rappen'in\"\nravintolaan, joka oli yleinen Liebigin oppilaiden ja muiden kemistien\nravintola.\n\nSeuraavana aamuna kävi hän ensi töikseen Justus Liebigin luona. \"Se oli\nihmeellinen hetki!\" huudahtaa hän. \"Hän oli yksin kabinetissaan. Oli\nhiljaista ja juhlallista tuossa pienessä huoneessa, niin, siinä oli\njotain, jota tahtoisin sanoa mystilliseksi. Minut pantiin sohvaan\nistumaan, hän istuutui tuolille vastapäätä. Käynti ei kestänyt viittä\nminuuttia. Kun usein puhutaan henkevistä kasvoista, niin on se vaan\ntapa niin puhua: hänen kasvoissa oli oikein maagillinen loiste\nhenkisäteitä. Tuo tyyni, sielukas, ystävällinen katse syvällä olevista\nsilmistä oli vaikea kestää.\"\n\nSe mies, jota Soldan näin kuvaa ja jonka laboratoriossa hän kohta alkaa\ntyöskennellä, oli maailman mainio kemisti ja hänen työpaikkansa Giessen\nkaiken maailman kemistien pyhiinvaelluspaikka.\n\nNeljä kuukautta oli kulunut siitä kun Soldan lähti Pietarista, ennenkun\nhän pääsi varsinaiseen määräpaikkaansa ja varsinaiseen työhönsä, mutta\nkerran alkuun päästyään ryhtyi hän siihen suurella innolla. Jo pari\npäivää tulonsa jälkeen alotti hän kokeensa. Kaikki entiset ikävyydet ja\nsairaloisuudet olivat unohdetut ja kaikki oli taas hyvin. Alkoi aika,\ntosin lyhyt hänen elämässään, joka oli täynnä tyydytystä ja innostusta\nja tulevaisuuden toiveita. Se oli ehkä onnellisin, mikä hänellä oli\nollut. Hän oli oikealla alallaan ja hän eli intelligentissä\nympäristössä, nerokkaiden toverien seurassa. Annamme hänen itsensä\nkertoa:\n\n\"Ryhdyin heti kemiaan ja jo marraskuun 1 p:nä tartuin minä ratteihin,\nretorteihin ja pulloihin -- ja taas pulloihin. Täällä pidetään miestä\nkuumana ja työ on äärettömän hauskaa. Olen sitäpaitsi iloinen sieluni\npohjaa myöten, sillä työ käy paremmin kuin olin odottanutkaan ja minä\nolen taas terve ja tyytyväinen. Lähimmät vieruskumppanini pöydän\nääressä ovat kaksi englantilaista. Päivät ovat toistensa kaltaiset,\nmutta hirveän nopeasti ne menevät. Kemia on ääretön -- ja mikä on\npahempi (tai parempi) -- kuta kauvemmaksi siinä ehtii, sitä kauvemmaksi\nse vetää.\"\n\nJoulukuussa 1847 kirjoittaa hän veljelleen Kallelle, joka on lääkäri ja\ntällaisista asioista huvitettu, pitkän kirjeen, joka sisältää melkein\nyksinomaan kemiaa ja tekee selkoa paitse Soldanin omista kokeista\nmyöskin Liebigin metoodeista.\n\n\"Minä teen, niinkuin hyvin arvannet, analyysejä. Ensimmäisinä neljänä\nviikkona jatkoin minä Rammelsbergin luona alkamiani kvalitatiivisia\nanalyysejä ja kun ne olivat ohi, ryhdyttiin kvantitatiivisiin. Aletaan\nyksinkertaisilla suoloilla ja kun on siihen jotakuinkin perehdytty,\notetaan kivennäisiä y.m. oman valinnan mukaan. Työ on hauskaa ja ainoa\ntapa, joka voi saattaa itsenäisiin tietoihin tieteessä. Ja se käy päivä\npäivältä hauskemmaksi sitä mukaa kuin siihen tottuu. -- -- Yhdessä\nsemesterissa ehtiikin jotakuinkin perehtyä kvantitatiiviseen\nanalyysiin, kun tähän ei lueta elementaarianalyysejä orgaanisista\nesineistä. Sinä muistat kai, että matkasuunnitelmani samoinkuin oma\nhalunikin pakottaa minua toisen semesterin aikana -- s.o. pääsiäisestä\nelokuuhun -- tutkimaan orgaanista kemiaa; nyt alussa on minulla vaan\nensimmäisen kanssa tekemistä. Tahdon kuitenkin hauskuuden vuoksi\nmainita, kuinka määrätään, miten paljon hiiltä, vetyä ja happea\norgaaninen esine sisältää: se tapahtuu palamisen kautta (Verbrennen) ja\nsemmoisia näen minä jokapäivä. Nämä analyysit ovat kotoisin Liebigin\nlaboratoriosta.\" -- Tehtyään sitten oikein kuvain kanssa selkoa\nkokeista Liebigin \"kali-apparaatilla\" jatkaa hän: \"Lukemattomat ovat\nnyt jo näin tehdyt tutkimukset, vaikka joka päivä joku uusi orgaaninen\nesine (kropp) löydetään ja määritellään. Näiden lukemattomien\ntutkimusten kautta, jotka tätä nykyä ovat kaikkien tämän tieteen\nmerkkimiesten päätoimena, ovat myöskin teoriat uudistuneet ja\nmuuttuneet moneen suuntaan, ja vaikkeivät ne tulisikaan ainaisesti\npysymään, niin ovat ne ajakseen kuitenkin päteviä ja saattavat yhä\nuusiin tuloksiin. Ja ne eivät suinkaan ole vähäpätöisiksi arvattavat.\n-- Liebig on vihdoinkin alkanut luentonsa! Tekisi kovasti mieleni\nkertoa jonkun tai parin luennon sisällöstä. Hän ei lue mitään kurssia\n-- ei sido itseään mihinkään määrättyyn sisältöön -- vaan valitsee\naineensa aina sen mukaan kuin parhaaksi näkee. Niinpä hän kahdessa\nluennossa selvitti tuloksia uriinihappoa ja uriiniainetta koskevista\ntutkimuksista. On selvää, että kemistit tekevät lääketieteen hyväksi\nmitä tärkeimpiä keksintöjä, vaikkakin lääkärit vielä ylenkatsovat\nkemiaa. Liebig vertaa ihmisen ruumista uuniin. Se korkeampi lämpömäärä,\njoka on ylläpidettävä, vaatii happea, jota hengitämme. Se kuluttaa\npuita -- ruumiin orgaanisia osia. Niin kauvan kun sellaisia on ja niin\nkauvan kun hengitämme happea, niin kauvan palavat ne ja vähenevät. Jos\nei puita (ruokaa) lisätä, laihtuu ruumis ja kuihtuu. Mutta puut palavat\n-- ne ovat orgaanisia ja niissä on myöskin palamattomia aineksia; ne\nantavat hiilihappoa, vettä ja tuhkaa. Ihmisruumiissa palaa myöskin\norganismiin otetut puut samalla lailla -- antavat hiilihappoa, vettä ja\ntuhkaa. Hiilihappo ja vesi haihtuvat piipun -- suun -- kautta. Tuhka on\ntoisella tavalla poistettava. Mutta tuhkassa on liukeavia suoloja ja\nliukenemattomia; ruumiissa on niitä myöskin, mutta liukeaminen tapahtuu\njo ruumiissa -- ja lipeä ja tuhka päästetään ulostumaan eri teitä.\nUriinihappo (vapaa tai sidottu) on yksi liukeavia, ei kaasunmuotoisia\ntuloksia organismin lakkaamattomasta häviämisestä -- ja sen paljous\nriippuu terveydentilasta y.m.s. En voi näin yhtäkkiä esittää mitään\nperinpohjaisia ja siis käytettäviä selityksiä tästä asiasta; ehkä\nvastedes, kun ehdin syventyä orgaaniseen kemiaan enemmän kuin tähän\nsaakka.\" -- -- -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta siihen jäävät syventymiset orgaaniseen kemiaan. Siihen jäävät\nratit, retortit ja kaikki nuo rakkaiksi käyneet kapineet. Sillä juuri\nkun hän siinä laboratoriopöydän ääressä seisoo ja tutkii tieteensä\nsalaisuuksia ja seuraa opettajansa Liebigin tiedettä mullistavia\nkeksintöjä, valmistuen samalla kemian professoriksi Pietarin\nsota-akatemiassa, valmistuen virkamieheksi hänen majesteettinsa\nNikolain palveluksessa, -- lentävät ovet auki laboratoriossa, joukko\nnuoria miehiä marssii sisään rumpua päristäen ja huutaen: Louis\nPhilippe ist entflohen, Louis Philippe ist entflohen!\n\nJa tuo tuleva professori ja Venäjän sotatieteen toivo ja\nkenraalien suosikki rientää mukana, rientää ulos riemuitsemaan\nvallankumouksesta ja ottamaan osaa Giessenin kaduilla toimeenpantavaan\nmielenosoitukseen valtaistuimen kukistumisen johdosta.\n\nHän palaa vielä takaisin laboratorioon ja koettaa tehdä työtä niinkuin\nennenkin. Hän on hajamielinen ja levoton, ei usko edes päiväkirjalleen\nmitä miettii. Eräänä aamuna on hänen paikkansa tyhjä ja jää tyhjäksi.\nEi kukaan tiedä, minne hän on kadonnut. Arvellaan, että hän on saanut\nkäskyn, jota odotti, palata Pietariin. Ainoastaan kaksi toveria tietää,\nettä hän on matkalla Pariisiin.\n\nAskel, jonka hän näin ottaa, ei ole ainoastaan odottamaton, vaan\nvieläpä selittämätönkin sille, joka hakee siihen edellytyksiä\nhänen tähän lähtöpäivään saakka kirjoittamistaan kirjeistä ja\nmuistiinpanoista. Niissä ei ole mitään, joka viittaisikaan tällaiseen\nmahdollisuuteen, paitsi ehkä tuo riippuvaisuuden ja kahleutumisen\ntunne, joka oli häntä ennen Giesseniin tuloa painanut, mutta joka sekin\nnäytti Giessenissä unohtuneen. Selitys tulee vasta jälempänä, tulee\ntavalla, joka ei anna mitään sijaa epäilykselle, että muu olisi ollut\nmahdollista.\n\nSe selitys on ensiksikin saatavana historiallisista tapahtumista ja\nsitten siitä vaikutuksesta, minkä ne tekivät.\n\nJa niin on meidän yhtä äkkipikaa kuin Soldankin sen teki heittäydyttävä\nvallankumouksen mellastukseen ja luotava sen myrskyisestä taivaasta se\ntausta, jota vastaan hänen silhuettinsa muutamiksi tuokioiksi kuvastui.\n\n\n\n\n6.\n\nVallankumous 1848.\n\n\n_Vallankumous Pariisissa ja Berliinissä. -- Mielentila ennen Pariisiin\nlähtöä. -- Selonteko ulkonaisista ja sisäisistä syistä matkalle\nlähtöön. -- Kammo palata Venäjälle. -- Vallankumouksen vaikutukset\nGiessenissä. -- Taakka omalletunnolle_.\n\nMitä oli siis tapahtunut maailmassa? Mikä oli se myrsky, joka tempasi\nnuoren miehen pyörteihinsä rauhallisen työpöydän äärestä?\n\nHistoriasta tunnemme v:n 1848 vallankumouksen syyt ja sen menon. Se oli\nEuroopan kansain suuri ponnistus saada tunnustetuiksi suuren\nvallankumouksen aatteet yhdenvertaisuudesta, veljeydestä, vapaudesta.\nSe tahtoi saada kansain itsehallinnon toteutetuksi, vaati\nuskonvapautta, ajatusvapautta, painovapautta, vaati lisättyä\nvaalivapautta, vapautta sotaväkien ja vallanpitäjäin ikeistä, jolla\nkaikella hallitukset Metternichin johtaman pyhän liiton avulla kansoja\nrasittivat. Ranskassa alkoi varsinainen vallankumous katumelskeellä\nhelmikuun 22 p:nä ja seuraavana päivänä täytyi Louis Philippen paeta\nSt. Cloudiin ja sieltä ulkomaille. Helmikuun 24 p:nä julistettiin\ntasavalta ja 5 p:nä maaliskuuta julaistiin perustuslakikokouksen\nkokoonkutsuminen laatimaan Ranskalle uutta valtiomuotoa.\n\nRanskasta vyöryivät vallankumouksen aallot edelleen joka taholle ja\nkuohuivat vajaan kuukauden kuluttua Euroopan kaikkien valta-istuinten\njuurella. Melkein jokaisessa Länsi-Euroopan pääkaupungissa ja valtiossa\ntapahtui verisiä meteleitä, jotka pakottivat hallituksia vaadittuihin\nmyönnytyksiin. Lähinnä Pariisia olivat metelit Berliinissä muita\nmeluisammat ja verisemmät.\n\nPreussin kuningas Fredrik Wilhelm IV oli valtaistuimelleen noustessaan\nv. 1840 antanut toiveita maansa edistymisestä ja Saksan liiton\nperustuslain parannuksesta, mutta ne toiveet olivat pian sammuneet ja\nniiden kanssa tyytymättömyys alkanut kyteä. Niihinkin hehkuviin hiiliin\npuhalsivat helmikuun tapahtumat tulen. Maaseuduilla pidettiin\nvaltiollisia kokouksia ja sepitettiin kirjoituksia, joissa lausuttiin\nnoita tavallista laajempain valtiollisten oikeuksien vaatimuksia.\nMaaliskuun 7 p:nä oli Berliinissä suuri kansankokous Thiergartenissa ja\nsiellä hyväksyttiin kuninkaalle jätettävä kirjoitus, jossa vaadittiin\nsamoja parannuksia kuin muuallakin, paino- ja kokoontumisvapautta,\nuskonvapautta, aseiden hankkimista kansalle, vakinaisen sotaväen\nvähentämistä, yleistä edustusoikeutta Saksan kansalle ja yleistä\nvaalioikeutta. Tämän kokouksen jälkeen pidettiin useita muita, mutta\nkun sotaväki sekaantui niihin, joutuivat mielet yhä enemmän kuohuksiin.\n\nMitenkä tapaukset tämän jälkeen Berliinissä kehittyivät, siitä\nkerrottakoon tässä hiukan laveammin, koska voimme tehdä sen Soldanin\nomilla sanoilla. Kuvaus on luettavana eräässä kotiin kirjoitetussa\nkirjeessä, joka on päivätty Pariisissa huhtikuussa 1848 ja siis aivan\nverekseltään esittää noita jännittäviä tapahtumia. Mainittuaan\nmaaliskuun 1:nä ja 14 p:nä tapahtuneista meteleistä jatkaa hän näin:\n\n\"Kuningas (Fredrik Wilhelm) jatkoi kuitenkin yhä kokouksien\ntukahduttamista, joita sentään pidettiin Thiergartenissa ja muualla\n'adressien' toimittamista varten. Niitä ei kuitenkaan saataisi jättää\nlähetystöjen kautta, vaan kaupunginpostin välityksellä. Mielten kuohu\noli uhkaava ja 'Me Fredrik Wilhelm jumalan armosta j.n.e.' suvaitsi\nmukautua 'lupaamaan' useita myönnytyksiä. Päivä näytti jo selviävän\nuskollisille Berliiniläisille. Nyt saapui myöskin -- maaliskuun 18 p:nä\npuolen päivän aikaan -- eräs lähetystö Kölnistä (tuohon aikaan satoi\nsatamalla kaikellaisia lähetystöjä ja adresseja) -- ja tämä lähetystö\njätti ultimatumin: ehdoton painovapaus, eduskunnan kokoonkutsuminen\nhuhtikuun 6 p:ksi y.m. Kölniläisten kanssa ei sopinut leikkiä laskea,\nsillä koko Länsi-Preussissä vallitsi tähän aikaan sangen kova halu\nantaa kuninkaan Jumalan armosta jäädä hoitamaan maan itäistä osaa;\narveltiin, että uusi tasavalta on lähempänä ja edullisempi. Summa oli\nse, että kuningas armossa otti vastaan lähetystön ja nyt saatiin uusia\nlupauksia ja riemu oli yleinen ja myrskyisä -- hetken aikaa! Nyt\ntapahtui 'erehdys', joka on aivan omituinen laatuaan. Kun nimittäin\ntieto kuninkaan viimeisestä lausunnosta julistettiin linnan\nparvekkeelta, syntyi loppumaton ja meluava huutaminen: Eläköön\nkuningas, eläköön vapaus! Tämä huuto lienee kaikunut kamalalta sotaväen\nkorvissa, jota linnanpiha oli täynnä; sotaväki (yksi ratsu- ja yksi\njääkärirykmentti) uskoi, että kansa tahtoi tunkea linnaan, ja hyökkäsi\nulos ja kansanjoukkoa vastaan. Useita henkilöitä murskautui ja pari\nkolme laukausta ammuttiin jääkärien puolelta. Se kuului olleen mitä\nihmeellisin näytelmä: tuhansien ja vielä tuhansien ihmisten ilo ja\nriemu muuttui yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä mitä hurjimmaksi\nraivoksi. Huudettiin ja huuto kulki kuin kulovalkea yli koko kaupungin:\n'Olemme petetyt! -- Aseihin! -- Katusulkuja tekemään!' Kahden tunnin\nkuluessa oli kaupunki, tuo korea, loistava Berliini muuttunut hurjaksi\nsotakentäksi. Kaikki kadut täynnä sulkuja, jotka tehtiin omnibuksista,\nkärryistä, vahtikojuista, katukivistä, tynnyreistä -- Berliinissä oli\nporttien ja ovien edessä olevista lukemattomista silloistakin suurta\napua. Katu- ja tiilikiviä kannettiin katoille ja yläkertoihin j.n.e.\nKlo 5 j.p.p. pamahti ensimmäinen laukaus barrikaadeille ja nyt alkoi\ntaistelu. Sotaväellä oli tykkejä ja se toimi useissa osissa kaupunkia\n-- kanuunan- ja pyssynlaukauksia kuului lakkaamatta. Porvarit, jotka\ntaistelivat barrikaadeilla, olivat suureksi osaksi siististi puetuita\nherroja. Naisia ja lapsia ilmaantui joukottain korjaamaan särkyneitä\nsulkuja. Hyökättiin asehuoneita, kasarmeja ja asekauppoja vastaan ja\ntyömiehet olivat erittäin reippaita. Kansalla oli verrattain vähän\naseita ja varsinkin oli ruudista suuri puute. Pari kasarmia sytytettiin\nja siitä syntyneen suuren tulen valossa sekä sitäpaitse mitä\nkirkkaimmassa kuutamossa jatkettiin hurjaa taistelua -- koko yö.\nYksityiskohtia tässä taistelussa en tietysti muista, mutta ne olivat\nosaksi sangen kuvaavia. Niin esim. oli eräs Frankfurter Zeitungin\nkirjeenvaihtajista läsnä ottelussa erään pienen porvarijoukon ja\nvoimakkaan vartijajoukon välillä muutaman vahtituvan luona. Nuori\n19-vuotias poika johti porvareita. 'Te ette saa vahtia voitetuksi;\nsillä on liika vahva asema!' sanoi kertoja. Nuori poika vastasi:\n'Korkeintaan voivat he minut ampua kuoliaaksi.' Ja hetken kuluttua oli\nvahti voitettu. Kirjoitin seuraavat sanat sanomalehdestä: 'Yhtäällä\nturvauduttiin ennen aavistamattoman siveelliseen voimaan -- toisaalla\ntäytyi heittää pois tuo lainmukaisesta edistyksestä (hallituksen\nmielilause) taottu naamari ja oikeat raa'at sotakasvot tulivat esiin'.\"\n\n\"Se on sattuvasti sanottu. Berliini oli pääkaupungeista viimeisin\nryhtymään välttämättömästi tarpeelliseen taisteluun ja sillä hetkellä\nkun taistelu oli verisin ja muualla vielä tuntematon, oli koko Saksa\nlevoton ja solvasi tuota reipasta kansaa. 'Tuo yhä rauhallinen Berliini\nvoi saada ihan raivoiseksi' -- niin kuuli sanottavan monta päivää --\nkunnes vihdoinkin tuli tieto, että kauhea verilöyly oli tapahtunut.\nMutta kuninkaan rautanaamio toisaalla! Ei ollut muuten mikään salaisuus\nenää, että nuo kansoja kalvavat, seisovat sotajoukot olivat vaan\nsortajain henkivartijoita. Mutta nyt täytyi yhden noista 'jumalan\narmosta' poistaa naamionsa. Se ei auttanut -- on kysymys siitä että\n'ollako vaiko ei olla!' Ja on hullunkurista, kuinka naiviksi tuo mies\nnäyttäytyi, kun vihdoinkin klo 11 (!) seuraavana päivänä taistelu oli\nlopussa ja kansa oli voittanut. Hän antaa julistuksen, jossa hän\nselittää koko tapauksen erehdykseksi (erehdys, joka kesti 17 tuntia) ja\npyytää kansaa 'unohtamaan', niinkuin hän itsekin tahtoo 'unohtaa'.\"\n\n\"Kun Kölnin lähetystö oli linnassa ja tuo 80 tuhanteen nouseva ensin\nriemuava ja sitten raivoava kansanjoukko seisoi linnan ympärillä,\nmyönsi kuningas jo kaikki, mitä oli vaadittu: painovapauden,\nperustuslain, kokoontumisvapauden y.m., kaiken muun, paitse --\nkansan aseilla varustamisen. Vaan siinä oli juuri solmu. Jos hän olisi\nmyöntänyt sen ja kieltänyt kaiken muun, niin olisi se käynyt yhteen.\nSen tiesi hän kyllä, eikä tahtonut mitenkään purra tuohon happameen\nomenaan. Runoilija Gutzkow, joka tässä asiassa oli useita kertoja\npuhunut rauhoittavia sanoja ärtyneille joukoille, lähti linnaan ja\nkehoitti kuningasta suostumaan kansan aseilla varustamiseen. Hän puhui\n_ultimatumin_ muotoon ja hänen sanainsa ajatus oli jotakuinkin se --\nettä piru perii Hänen jumal' armollisen Majesteettinsa, jos hän\nvitkastelee vielä tunninkaan. Kansan aseilla varustaminen myönnettiin\nklo 11 -- ja kansalais-sota oli loppunut; 25 tuhannesta miehestä\nsäännöllistä sotaväkeä oli kaatunut l,000:n paikoille, kuolleet ja\nhaavoitetut siihen luettuina; kansalaisista melkein yhtä monta.\nSotaväki sai käskyn lähteä kaupungista -- iltapäivällä ei ollut\nainoatakaan ehyttä sotamiestä jälellä. Muutamat rykmentit soittivat\nparaatimarsseja mennessään, mutta kansa käski heidän soittamaan jotain\nkoraalia tai hautausvirttä ja -- täytyi totella. Kun kaikki oli hiljaa\ntai ainakin rauha julistettu, koottiin ruumiit vaunuihin, paljastettiin\nhaavat ja koristettiin kuolleitten päät seppeleillä, ja kulettiin --\nkoko kaupunki otti osaa kulkueeseen -- soihtujen valossa ja\nsurusävelten soidessa -- linnaan. Siellä pysähtyivät sadat vaunut\nparvekkeen eteen. Hänen Majesteettinsa kutsuttiin ulos katsomaan\nteurasuhrejaan. Hän tuli, hattu päässä, rappusille ja puhui isällisiä\nsanoja. 'Mütze rrunter!' huudettiin nyt ja Hänen Majesteettinsa\nsuvaitsi armossa ottaa hatun päästään. Ansaitsee mainitsemista, että\nberliiniläiset, tosin kyllä koko muun Saksan yleiseksi harmiksi, kohta,\nell'en erehdy jo samana iltana, valaisivat kaupunkinsa ja hurrasivat\nkuninkaalleen j.n.e. Seikka on se, että Preussin kuninkaalla on\nsuurempi puolue puolellaan kuin Saksan muilla ruhtinailla. Aatelilla on\nPreussissa ollut suuri merkitys ja tällä hetkellä antaa sen niin\nkutsuttu 'Junkerthum' paljon ajattelemista parannuspuuhain johtajille.\nMonta päivää se ei kuitenkaan enää kestä. Muitten Saksan parlamentin\npäätösten joukossa saadaan ensi toukokuussa kuulla myöskin se että\n'kaikki aateluus Saksassa on lakkautettu.' -- Niin, minä unohdin\nmainita, että kun sotaväki lähti kaupungista, asetettiin kiireesti\nkansalliskaarti: mustiin frakkeihin puetut herrat, patruunasäiliöt\nvyöllä ja kiväärit olalla, muodostivat patrulleja, vahteja y.m.s.\nLinnan edustalla näkyi nyt sellaisia 'proosallisia olennoita' komeiden\nkaartilaisten sijasta. Kuninkaan huoneet jätettiin -- sairaaloiksi\nhaavoitetuille. Kuningatar (maan äiti) kävi sairaita katsomassa. On\nsanalla sanoen koetettu saavuttaa suosiota kaikin tavoin: mutta\nenintään on se onnistunut vaan Berliinissä. Koko muussa Saksassa ei\nPreussin kuninkaasta tätä nykyä maksettaisi kahta kopeekkaa; olen\nnähnyt saksalaisten inhosta sylkevän lukiessaan hänen julistuksiaan\n'Gottesgnadenista' ja 'Landesmutterista' j.n.e. Täytyy ihmetellä,\nkuinka surkean huonosti hän käsittää aikaansa. Hänen lankonsa Nikolaus\nei toki ole herättänyt ylenkatsetta kohtaansa. Hän on despootti _comme\nil faut_. Hän tunnustaa julki: _l'état c'est moi_. Mutta Fredrik\nWilhelm, jonka taipumukset olivat samat, puhui aina kansan parhaasta,\nvapaudesta ja edistyksestä -- ja esiintyi lopuksi 'suosiollisuudella',\njoka oikeastaan oli hyvin naurettavaa.\"\n\nTähän päättyy Soldanin kuvaus Berliinin vallankumouksesta. Vaikka se\nonkin tehty tietojen nojalla, jotka hän sai silloisista sanomalehdistä,\nosoittaa kuitenkin se tapa, millä hän kirjoittaa, kuinka kiihkeästi hän\nseurasi tuota hänen ympärillään esitettävää maailmannäytelmää ja kuinka\ntäydellisesti hän hyväksyi sen tendenssin.\n\nJo ennen kun vallankumous Berliinissä tapahtui eli vaan muutamia päiviä\nsen jälkeen kun Louis Philippe oli Pariisista karkoitettu, näkyy\nSoldanilla olleen selvillä, miten hän itse tulisi tähän liikkeeseen\nsuhteutumaan. Myöhään illalla maaliskuun 2 p:nä kirjoittaa hän\nGiessenistä kotiinsa kirjeen, jolla hän tahtoo valmistaa omaisiaan\nsiihen, mitä on tuleva. Kirje on hajanainen ja osottaa hermostusta ja\nlevottomuutta, ilmaisten, että jotain erinomaista oli tekeillä.\n\n\"Rakkahin veljeni! -- Asia on nyt se, että minun tällä kertaa täytyy\nkirjoittaa tavallista vielä nopeammin ja lyhyemmin, koska en voi\nodottaa sopivampaa aikaa. Tämä on vaan ennakkolääke mahdollisesti\nsyntyvää levottomuutta vastaan -- levottomuuksien johdosta täällä päin.\nTarkoitan etupäässä mammaa, joka voisi ruveta huolehtimaan tietojen\njohdosta ulkomailla. Sinun tulee siis viipymättä lähettää nämä rivit\nKuopioon. Epäilemättä on jo sillä hetkellä kun näitä rivejä kirjoitan\ntuo maailmaa tärisyttävä uutinen ehtinyt Pietariin ja ehkä myöski\nSuomeen, nimittäin että Ranska on muuttunut tasavallaksi yhtäkkisen ja\ntavattoman meluisan vallankumouksen kautta, joka puhkesi Pariisissa\nhelmikuun 23 ja 24 p:nä ja kuningas Louis Philippe vielä kruunusta\nluopumisensakin jälkeen katsoi olevansa pakoitettu pakenemaan\nraivostuneen kansan vihaa ja lähtemään Englantiin. -- Ranskassa on\nhyvin levotonta ja tartunnaisen merkkejä alkaa näkyä myöskin Saksassa.\nJa tämä viimemainittu asia ei ole sekään hauskaa. Niin, minun täytyy\nvalmistautua siihen, että opintojeni ja matkani valmistettu suunta\nvoipi muuttua. Ja se nyt on se pahin, josta oikeastaan tässä tämän\nkirjeen kautta tahdoin mainita ja ilmoittaa. Tarkoitan nimittäin, että\njos kohtalo tahtoisi loihtia esiin nuo levottomat henget vielä\nsuuremmassa määrin (ja se on, joskaan ei luultavaa, jota en voi\npäättää, niin ainakin hyvin mahdollista) -- niin ei minua omasta\npuolestani uhkaa mikään muu onnettomuus kuin se, ett'en voi lopettaa\nmatkaani esivallan minulle määräämän matkasuunnitelman mukaan, ja että\nminulta siten riistettäisiin moni hyvä tilaisuus edistymiseen\ntieteessäni. Niin näyttää minusta nyt tuskin mahdolliselta voida\nharjoittaa opinnoita tai edes käydäkään Pariisissa. Ja kuka tietää,\nkuinka paljon kohtalo ja esivaltani vielä tulevat matkasuunnitelmaani\nmuuttelemaan. -- -- -- Tätä nykyä ovat asiat kuitenkin niin, että minä\naivan rauhallisesti työskentelen edelleen Liebigin luona, ja että minä,\njos se näyttäytyy tarpeelliseksi, olen valmis lähtemään täältä Saksiin\ntaas, jossa tätä nykyä lähin päällikköni kenraali Meden oleskelee\n(Dresdenissä).\"\n\nSeuraavana päivänä jatkaa hän samaa kirjettä:\n\n\"Jos nyt tapahtuisi, että minun täytyy jättää Giessen ja niin poispäin\n-- sillä ei ole mahdollista ajatella mitään erityistä -- niin sanon\nvielä kerran: olkaa te kaikki niin rauhalliset kuin viilipytyt. Jos\nsaan jotain uutta sanottavaa asiassa, -- niin kirjoitan viipymättä.\nMutta jos ei kirjettä saapuisi aivan pian, _niin ei se todista eikä\nmerkitse mitään pahaa_, sillä onhan hyvin mahdollista, ett'ei mitään\nmerkillistä tapahdu ja että posti voi viipyä y.m. -- Kaikissa\ntapauksissa tahdon koettaa kirjoittaa ahkerammin, joskin lyhyesti.\n-- -- Nyt ei minulla ole aikaa kirjoittaa; joukko puolitekoisia\nanalyysejä odottaa j.n.e. Liebig on lukenut contageista ja miasmeista,\nlihan rakenteesta, käymisestä (nimittäin sokerin y.m.) y.m. Tavattoman\nintresantteja asioita. Tohtori Soldan [ks. 1. luvun alku] ja Sürzenit,\n(joiden luona vietin viime sunnuntai-illan) ovat tänään naamiaisissa,\njotka ovat kaikkien kemistien toimeenpanemat. Minä tunnen naamioista\ntuskin muuta kuin yhden -- erään dominon. Siellä sanotaan tulevan hyvin\nkaunista ja kirjavaa ja hauskaa.\"\n\n\"Nyt on vaan sanottava, että kirjeeni niin kauvan, kunnes toisin\nmäärään, ovat osoitettavat Giesseniin kuten ennenkin. Ell'en olisi\ntäällä enää, kun ne tulevat, niin olen minä järjestänyt sen asian. Ne\nkaksi kaunista kevätpäivää, joista viimein mainitsin -- olivat\nsatunnaisia. Aina siitä pitäen on ollut rumaa ilmaa yhteen menoon. --\nSadetta ja pilvistä, joskus myrskyä, mutta -- _lämmintä_ myrskyä. Eilen\noli lumiräntää. -- Kas niin, toivon hyvää vointia ja enemmän rohkeutta.\nTerveisiä, veljesi August.\"\n\nKirjeen tarkoitus oli rauhoittaa kotona olevia ja näkyy se\nonnistuneenkin. [Se tuli kahden viikon kuluttua perille Lappeenrantaan\nja tohtori C. Soldan lähetti sen äidille ja sisarille Kuopioon. Hänen\neräälle tyhjälle lehdelle kirjoittamastaan kirjeestä näkyy, että hän ei\nvielä mitään aavistanut. Varoittaa hän kuitenkin jättämästä kirjettä\nvieraisiin käsiin. Että tieto vallankumouksesta jo oli ehtinyt\nLappeenrantaankin, se näkyy kirjeestä: \"Sanomalehdet antavat nyt\nihmisille paljon puheen ainetta ja ne, joilla on sukulaisia sotaväessä,\nkiinnittävät kaikkeen tuohon suurempaa huomiota kuin muut. Ranskalaiset\neivät ole noudattaneet saksalaisten suloista 'Seid fromm und faul'\nj.n.e. Nyt politikoivat kaikki ihmiset ja ratkaisevat Ranskan\nkohtaloa!\"] Mutta omasta rinnasta oli rauha kaukana. Eräässä\npäiväkirjamuistiinpanossa maaliskuun 18 p:ltä on lause, joka osoittaa,\nmitä taistelua hän taisteli. \"Hulluuden rajalla oleva epätoivo, joka\nvaltaa minut vaan ajatellessanikaan, että minun vielä pitää palata\norjuuteen, pakottaa minut ottamaan tämän askeleen, tarttumaan tähän...\"\n\nMutta kaikista selvimmin näkyy Soldanin silloinen mieliala kirjeestä,\njoka tosin on kirjoitettu vasta kesäkuun 7 p:nä Pariisissa, mutta joka\nselvittää juuri niitä sisällisiä ja ulkonaisia syitä, jotka aiheuttivat\nlähdön Giessenistä.\n\n\"Kohtalo on ihmeellisesti johtanut kulkuani\", kirjoittaa hän, \"niin,\nvoinenpa väittää, että minä oikein kouraan käyvästi tunnen, kuinka\nouto, korkeampi voima on johtanut eloni purtta. Kuka profeetta\nolisikaan esim. noin kymmenen vuotta sitten, kun minä oikeastaan olin\nvaan surkuteltava kadetti korkeassa kauluksessa ja raskaassa\nnahkakiveerissä, mutta hengessäni komea ratsastava artilleristi Venäjän\nKeisarin palveluksessa -- kuka olisikaan voinut ennustaa, että minä\n1848 istuisin vapaaherrana sivistyneen maailman pääkaupungissa täynnä\nsydämmenpohjaista suuttumusta niitä oloja ja henkilöitä kohtaan, jotka\nsiihen aikaan mielestäni edustivat suurinta inhimillistä loistoa ja\nkunniaa.\"\n\n\"Olen senjälkeen, mikäli heikot voimani ovat sallineet, oppinut\ntuntemaan aivan erikoisen maailman, uuden ja rikkaan tieteen. Olen\nnähnyt ihmisten elämää Venäjällä, tosin varjokuvia, mutta kuitenkin\nvälttämättömiä ihmiskunnan suuressa taulussa; olen saanut nähdä hyvän\npalan Eurooppaa, muutamia sen sivistyneimpiä ja merkillisimpiä seutuja,\nsuuren joukon sen taidetta ja osan sen luonnon kauneuksia; olen\nnauttinut vapaudesta, jota me tuossa suuressa vankilassa ainoastaan\nkuulon kautta tiesimme olevan olemassa rajain takana, sekä sitten\noppinut huomaamaan, että tämäkin vapaus oli orjuutta. -- -- Viimeinen\nnäkemäni on se myrsky, joka on myllertänyt valtioita ja valtakuntia\npohjaansa myöten.\"\n\n\"Sen myrskyn olen omin silmineni nähnyt raivoavan. Kolme tusinaa\nvalta-istuinta kuulin ryskyen kukistuvan ei kaukana minusta ja kuulin\n-- omin korvineni -- miljoonien onnellisten ihmisten riemuhuudot.\nSaatan lyhyesti sanoa, että kohtaloni oli joutua pyörteeseen -- ja että\nmyrsky kantoi minut mukanaan. Puhun äidilleni ja siskoilleni; tiedän,\nettä te seuraatte minua, juuri minua, sielläkin missä myriaadit\nsellaiset vähäpätöiset kuin minä tuiskuavat tuulessa. Ja sentähden\nlupaan minä teille, että jos seuraatte minua uskollisesti, niin saatte\nnähdä, kuinka minä vielä olen löytävä rauhallisen paikan ja olosuhteet,\njoihin en koskaan tahtoisi vaihtaa tuota loistavaa kurjuutta\nPietarissa.\"\n\n\"Mutta te kysytte minulta ehkä ihmetellen: Kuinka ihmeessä voi iloita\naina innostukseen saakka -- vallankumouksesta!? Milloin on kuultu muuta\nkuin että vallankumous on suurin kauhistus maailmassa? Johan tuo\nsanakin kuuluu kamalalta. Ennen emme ehkä tienneet muusta kuin tuon\nsanan kauheudesta. Mutta nyt olemme nähneet, mitä se sisältää;\nvallankumous on rajatonta häiriötä. Rauhalliset kansalaiset niinkuin\nroistotkin tarttuvat pyssyihin ja viikatteihin ja kiviin, ja tapellaan\nkaduilla ja toreilla sotamiehiä ja upseereja vastaan. Siihen tulevat\nmurhapoltot ja ryöstöt, kauppa ja elinkeinot seisattuvat ja puute ja\nepäjärjestys kaikessa on sen lähin seuraus. Ei, antakaa keisarille,\nmikä keisarin on! Sehän seisoo raamatussa ja -- muualla. Mutta keisarin\non kaikki, mitä hän tahtoo, sillä hänen valtansa on rajaton. Hän, maan\nisä, tahtoo sitäpaitse vaan meidän parastamme. Se on nyt totisinta\ntotta. Mutta meidän parhaamme on nyt esimerkiksi vapautemme -- ja\nsentähden on meidän annettava hänelle sekin. Kansallisuutemme,\nitsenäisyytemme, meidän on annettava ne hänen isälliseen huoleensa, ja\nhänen sotamiehensä suojelevat meitä ja ylläpitävät järjestystä.\"\n\n\"Voin tässä huoletta jättää sikseen tutkimuksen siitä, ovatko\nvallankumoukset oikeutettuja eli ei, sitä enemmän kuin minä muutamilla\nhuhtikuussa kirjoitetuilla lehtisillä olen eräällä esimerkillä\n(Berliinistä) osoittanut, mitä tuo keisarillinen ja isällinen\nhuolenpito maan menestyksestä oikeastaan sisältää. Tässä tahtoisin vaan\nlausua sen tosiasian, että sydämmeni pohjasta iloitsin suuresta\nvallankumouksesta -- ja että minä sillä tein suuren rikoksen --\nvallankumousten suurinta ja mahtavinta vihamiestä vastaan. -- En\nkuitenkaan tehnyt mitään pahaa, ainoastaan iloitsin. Jos minä ennen\nlähtöäni Venäjältä kärsin siitä, että näin vaan kurjaa itsekkäisyyttä\nsiellä elävässä polvessa, joka on kasvatettu mitä raaimmassa\nmielivaltaisuudessa, niin tämä kärsimys vaan suureni sen sijaan että\nolisi kadonnut, kun saavuin sivistyneeseen maahan ja näin niin monta\nesimerkkiä ihmisten halusta muihinkin kuin vaan persoonallisiin\nharrastuksiin.\"\n\n\"Tuli sitten uusi vuosi 1848 ja toi tullessaan kapinan Palermossa ja\nSisilian luopumisen Neapelista, jossa sielläkin oli tehty vallankumous.\nPerustuslaki laadittiin samaan aikaan Neapelissa ja Tanskassa.\nRanskassa oli jännitys suuri, eikä Saksassakaan juuri sen pienempi,\nvaikk'ei kummassakaan maassa ajatus vielä uskaltanut kohota niin\nkorkealle kuin täydelliseen olemassa olevien valtiomuotojen\nkumoamiseen.\"\n\n\"Mutta ilmassa oli ukkosta, joka kiihoitti jokaista ihmisystävää -- ja\npolitiikka oli yleisenä puheenaineena! Tarvitsenko huomauttaa, että yhä\nselvempi tietoisuus siitä, mitä rauhaamme kuuluu, oli minun voittoni\ntästä politikoimisesta! --\"\n\n\"Liebigin laboratoriossa 'hallittiin valtakuntia' juuri parhaillaan,\npuhuttiin reformipidoista Pariisissa, kun (se oli helmikuun 25 p:nä)\nhuuto kuului, että kansa Pariisissa oli hyökännyt Tuilerioihin ja\npolttanut Palais Royalin. Tämä viimemainittu oli valhe, joka jo oli\nehtinyt kasvaa uutisen ytimeksi. Totta oli siinä se, että suuri\nkatumeteli oli syntynyt Pariisissa. Riemuittiin koko kaupungissa,\nGiessenissä nimittäin, ja kello 6 illalla hyökkäsi kaikki kansa\npostikonttoriin, niinkuin se olisi ollut Giessenin Tuileriain linna --\nvapauttamaan postinkantajia kantamasta lehtiä, niinkuin tähän saakka\noli tapahtunut. Oikein, se oli totta, postin lähtiessä Pariisista\nStrassburgiin, sillä rautatie Belgiaan ja Kölniin oli jo\nepäjärjestyksessä, oli koko pääkaupunki kauheimman metelin vallassa.\nTuilerioita oli ahdistettu, samoin edustajakammaria, kuningas oli\npaennut, sulkuja ja taistelua kaduilla j.n.e.\"\n\n\"Niin oli nyt siis se usein ennustettu Ranskan uusi vallankumous\ntekeillä. Nyt oli tuli irti. Kansa alkoi ahmia sanomalehtiä, mutta jano\nei siitä sammunut, se vaan kävi yhä kovemmaksi! Sanomalehtiklubin\nhuoneusto Giessenissä oli täpösen täynnä kansaa joka ilta ja yliopiston\ndosentit ynnä muut lukivat ääneen päälletunkevalle joukolle. Joka hetki\ntuli uutisia uusista, syvälle vaikuttavista tapahtumista. -- -- Ei\nkestänyt kauvan, ennenkun koko Saksakin oli täydessä tulessa.\nVallankumous Badissa, sama Würtembergissä, Bayerissa, Nassaussa y.m.\nMielisuosiollisia myönnytyksiä Hessen-Darmstadtissa, hyvin\nvastenmielisiä Hannoverissa. Kaikkien ylioppilaiden surukulkue\nGöttingenissä, jossa poliisi oli käyttäytynyt 'kuninkaallisesti', oli\nliikuttavimpia niistä tapahtumisia, joita tapahtui tässä osassa\nPohjois-Saksaa. Hessen-Kasselissa, jossa tuo yleisesti vihattu\nvaaliruhtinas kuletteli joukkojaan Kasselin ja Hanaun välillä --\nGiessenin kautta -- toimitti Hanaun kaupunki vallankumouksen. Mutta\nmyöskin Kasselissa tapahtui katukahakoita. Maaliskuun 13 p:nä olivat\nensimmäiset järistykset ehtineet Berliiniin. Myöskin Leipzigissä,\nWeimarissa y.m. puhkesi myrsky, ja odotettiin jo henki kurkussa\nratkaisevia tietoja Berliinistä ja Wienistä. Ei se kestänytkään kauvan.\nJo 14 p:nä oli das gemütliche Wien, josta oli vähin toivoa, täynnä\nkatusulkuja ja kanuunain pauketta. Metternich kukistettiin vihdoin, 50\nvuotisen pirullisen hallinnon jälkeen ja ajettiin pois Euroopan\npolitiikan peräsimestä. Se oli hän, joka opetti, että valtion on\nkukistettava valloitetut tai muuten hävitettävä kansojen\nkansallisuudet. Hän ehti vielä alottaa sodan Italiaa vastaan, jossa\nLombardia ja Venedig nousivat luomaan Itävallan iestä. Hän elää vielä,\ntuo vanha kummitus, nähdäkseen tekojensa tuloksen: Itävallan\nhajaantumisen.\"\n\n\"Vielä kuuluu asiaan, että maaliskuun 14 p:n paikoilla alkoi kuulua\nuutisia idästä: Venäjä alkoi kaikin voimin koota joukkojaan rajalle.\nVarsovassa ja Puolassa otettiin kaikki aseet kansalta, sepät eivät\nsaaneet takoa viikatteitakaan. Paskevitsch julisti, ett'ei kukaan\nsaanut iltasella kulkea kadulla ilman lyhtyä -- kaksi henkilöä ei\nsaanut kulkea yhdessä -- ja jos joku kadulla takaa-ajettu otettiin\nhuoneeseen, olisi sen asukkaita kohdeltava samalla tavalla kuin\nkapinallista pakolaista. 'Suuremman kapinan sattuessa olisi tuossa\ntuokiossa koko Varsova poltettava.' Se ei ollut mitään huhupuhetta, ja\nkuka tietää, minä päivänä Varsova, tuo noiden äärettömän onnettomien\npuolalaisten vanha pääkaupunki, todellakin on muuttuva soraläjäksi?\nSilloin ollaan ainakin varmat siitä, että voidaan 'ylläpitää\njärjestystä ja rauhaa.' Ampumamestauksista Varsovassa kuultiin usein.\nSanomalehdet ja kirjeet eivät enää päässeet Venäjän rajan yli, ei\nainakaan ennen kun ne oli puhdistettu ruton tartunnaisesta. Varsovan\nlehdet kertoivat 'maaliskuun 10 p:nä', että kuningas Louis Philippe oli\nluovuttanut hallituksensa -- en muista enää kenelle -- 'koska lääkärit\nolivat neuvoneet häntä lähtemään pitemmälle matkalle.' j.n.e. j.n.e.\"\n\n\"Semmoinen oli aika siihen aikaan. Tosin saa siitä vaan heikon kuvan\nluettelemalla ainoastaan kuivia tosiasioita, mutta nämä tosiasiat\npuhuvat kuitenkin jotain nekin, jos ne ajattelee kaikki täysin elävinä.\nYmmärtääkseen kuitenkin oikein, mitä tuommoinen aika tietää, täytyy\nomin silmin nähdä nuo tuhannet nuoret ihmiset riemuissaan siitä, että\nheidän aikansa on tullut. Ylioppilaat, professorit, porvarit, työmiehet\n-- muodostavat kansalaiskaarteja ja liittyvät veljinä yhden lipun alle,\nyhdistyneen isänmaan uuden lipun alle. -- Proklamatsiooneja,\npetitsiooneja, konsessiooneja, illuminatsiooneja ja prosessiooneja. --\nNuo soihtukulut ja serenaadit niiden kansanystäväin kunniaksi, jotka\novat toimineet rehellisesti ja uhraavaisesti, nuo kissannaukujaiset\nniille, jotka työskentelevät omaksi hyödykseen tai 'kansan pyhää\ntahtoa' vastaan. Turhaan koettaisin kuvata tätä elämää, joka muodostaa\nvallankumouksen 'valopuolen'. Olen nähnyt monen isänmaan ystävän\nvapisevan ilosta, kun Ruhtinaan julistus luettiin, jossa hän myönsi\nsen, mitä kansa edellisenä päivänä oli pakottanut hänet lupaamaan:\nkaikki senssuuri poistettu, rajaton omantunnon- ja sananvapaus,\nvalaoikeuksia, sotaväen vannottaminen uskollisuuteen ei ainoastaan\nruhtinaalle, vaan myöskin kansalle y.m. y.m.\"\n\n\"Kun minä lauvantaina 5 p:nä maaliskuuta kävin Wertherin haudalla\nWetzlarissa, oli Hessen-Darmstadtin suurherttua luopunut hallituksesta\ntai oikeastaan näön vuoksi nimittänyt poikansa kanssahallitsijakseen,\nja tieto tästä oli jo illalla ehtinyt Giesseniin. Niinkuin sanoin, en\nminä ollut kotona, vaan saavuin vasta myöhään yöllä, mutta kaksi\nikkunaani olivat juhlallisesti valaistut, niinkuin kaikki muutkin\nikkunat kaupungissa -- ja minä iloitsin siitä. Seuraavana päivänä, kun\nuuden ruhtinaan julistus, sisältäen sen mitä ylempänä on mainittu,\nsaapui Giesseniin, oli ilo sanomattoman suuri! Lääkärini tohtori\nWinther, joka asui samoissa rappusissa kuin minä, kutsui luokseen\nsuuren joukon yliopiston miehiä, professoreita ja ylioppilaita ja sen\nlisäksi -- venäläisen upseerin. Kaupunki oli taas juhlallisesti\nvalaistu -- Liebigin laboratoriossa oli valmistettu bengaalisia tulia,\njotka poltettiin klinikan tornista. Minä valaisin nyt itse ikkunani.\nIlo, sanomattoman sydämmellinen ilo täytti rintani -- joskaan ei ilo\nyksin; myöskin surulla oli siellä sijansa, eikä sitä jättänyt. -- --\nMutta minä vastaanotin Wintherin kutsumuksen ja vietin unohtumattoman\nillan -- ystävällisen emännän kupeella.\"\n\n\"Sanon vielä kerran: semmoinen oli aika. Se ei voinut olla tekemättä\nvaikutusta minuunkin. Niin, se tunki sydämmeni pohjaan. Toivo ja\nluottamus heräsivät yhtäällä: Jumalan rangaistus näkyi astuvan maan\npäälle kukistamaan kaikkea vääryyttä. Mutta toisaalta ärtyi minussa tuo\njo suuri tyytymättömyys siitä, mitä minulla kotiin tultuani oli\nodotettavana. Ja näin olen nyt -- tosin vaan ohimennen ja muutamin\nsanoin esittänyt ulkonaiset syyt epätoivoiseen päätökseeni!\"\n\nKaikkiin näihin syihin, jotka Soldan tässä on näin kaunopuheliaasti ja\nvaikuttavasti esittänyt, tuli vielä muitakin hänen luonteestaan ja\nasemastaan riippuvia persoonallisia vaikuttimia tähän suurimpaan\nkäänteeseen, tähän täydelliseen kumoukseen hänen elämässään, joka hänen\nPariisin matkansa on.\n\nNiinkuin jo ennen on mainittu oli Soldanin terveys tuon tuostakin ollut\nhuono ja kesällä 1847 kehittynyt Saksassa huonoimmilleen. Giessenissä\nse kyllä oli ajaksi parantunut, mutta taas uudistunut sielläkin, tuoden\nmukanaan hermostusta ja raskasmielisyyttä. Tätä mielen sairautta lisäsi\ntietysti se yhä kieroneva ulkonainen asema, johon hän, vallankumouksiin\nja kansojen vapaustaisteluun innostunut, keisari Nikolain matkarahaa\nnauttiva venäläinen upseeri oli joutunut. Suhde lähimpään päällikköön,\nkenraali Lomnofskyyn, joka oli Soldanille hänen matkarahansa hankkinut\nja jota hän oli pakotettu pitämään hyväntekijänään, vaikka hänen\ntäytyikin miestä halveksia, oli kireä. \"Jouduin masentuneeseen\nmielentilaan muistaessani asemaani tähän mieheen, joka ohimennen sanoen\nerotettiin luokka-inspehtorin toimesta samassa laitoksessa, jonka\njohtaja hän nyt on, siitä syystä, että hän saamainsa lahjain mukaan\nmääräsi oppilaiden paikat luokalla. En viitsi kertoa hänen\nvaikuttimistaan edistäessään minun matkaani ja mitä keinoja hän koetti\nsaadakseen osansa minulle myönnetyistä matkarahoista. Summa on vaan se,\nettä yllä kerrottujen asianhaarojen vallitessa jo pelkkä ajatuskin\nsiitä, että tulisin tekemisiin tuon miehen kanssa, kävi minulle\nkerrassaan -- ilettäväksi.\"\n\nKaikista ratkaisevin ja läheisin syy lähtöön lienee kuitenkin ollut\ntieto siitä, että hänet muutamain päiväin kuluttua kutsuttaisiin\nPietariin orjuuteen, tuohon suureen vankilaan.\n\n\"Aika oli siis tullut ja minä laitoin laukkuni kuntoon, jos en tässä\nkerro niistä kolmesta päivästä, jolloin punnitsin syitä sekä myötä että\nvastaan, niin teen sen siksi, että tahdon säästää teitä kuvasta, joka\nvoisi saada teidät katkeria kyyneliä vuodattamaan. Kyllä minä tiesin\nmitä uhrasin -- -- Mutta totuuden pyhä asia -- -- on kalliimpi kuin\nkaikki uhrit. Eräs toivo, se koski isäinmaatani, heräsi ja painoi\nraskaasti vaa'assa. Se oli innostuksen synnyttämä toivo ja sen täytyi\nkalveta. Mutta varmuus omasta perikadostani, jos edelleen kantaisin\niestäni, on yhä kasvanut eikä paina vähemmin kuin hyvä toivo. Mutta\nvaikk'en toivoisikaan pelastavani sieluani, niin en katuisi, mitä olen\npäättänyt, sillä se päätös perustui vakuutukseeni. -- Olen tullut\nselvään ja varmaan vakuutukseen siitä, että ainoastaan ne, jotka eivät\ntunne venäläistä kurjuutta sen oikeassa loistossa, voivat väittää tämän\ntekoni epäoikeutetuksi. Venäjälle en voinut enkä tahtonut palata,\nvaikka minulle olisi tarjottu kaiken maailman kulta. Se oli\nperuuttamaton päätökseni. Sillä mitä eronpyynnin mahdollisuuteen\n(sairauden vuoksi) tulee, niin on tunnettu asia, että sotaan\nvarustettaessa ei upseeri saa eroaan minkään syyn nojalla. Jos hän on\nsairas, maatkoon sairashuoneessa. Mutta jos vielä muistamme, että minä\nnautittuani valtion matkarahaa olisin pyytänyt eroani päästäkseni\nSuomeen, niin en olisi sitä saanut. Ja jos olisin saanutkin, olisi\nminun pitänyt kulkea -- nuora jalassa. Mutta enhän minä tarvitse enkä\netsi nuoraa, vaan -- vapautta -- vapautta semmoista, jommoisena olen\nsitä oppinut tuntemaan ja rakastamaan. -- Mitä tämä vapaus on, siitä on\nteillä tuskin aavistustakaan -- elkää siis tuomitko minua liika\nnopeasti!\"\n\n\"Mainitsin jotain eräästä toivosta, joka heräsi -- ja että se koski\nSuomea; niin onkin. Minun täytyy jättää selittämättä, mihin se\nperustui. Ehkä puhun siitä aikanaan. Nyt tahdon vaan lisätä: rakkaampi\nkuin koskaan ennen on minulle nyt Suomi: ja rakkaana on se pysyvä niin\nkauvan kun elän.\"\n\nNiinkuin näkyy poltti hän laivansa hyvin tietäen mitä teki. Että\ntaistelu oli kova ja päätöksen tekeminen vaikea, se näkyy siitä, mitkä\nkaikki voimat, sekä ulkonaiset että sisälliset, saivat rynnätä esiin\nhäntä entisyydestään pelastamaan ja siihen palausta estämään. Toisaalla\nkultaiset kahleet, loistava aineellinen tulevaisuus, niinkuin jo kerran\nennen, vaikka silloin vähemmässä määrin, Dünaburgista lähtiessä;\ntoisaalla vapaus ja maanpako kaikkine epämääräisine lupauksineen.\nTieteellinen ura katkaistu, rakas kemia heitettävä tietymättömään\ntulevaisuuteen. Puute, taistelut, maanpako, isien maahan palaamisesta\nei tietoakaan, ei toivoakaan nähdä enää elossa vanhaa äitiä. Vaikeampaa\nvelvollisuuksien ristiriitaa tuskin voi ajatella. Mutta hänen\npäätöksensä oli tehty, hän ei voinut muuten menetellä, edellytykset\ntähän olivat hänen luonteessaan, hänen koko entisyydessään. Hänen\ntäytyi riuhtaista itsensä irti, katkaista kahle, joka oli taottu kiinni\nhänen jalkaansa. Hän teki tempauksensa ja oli vapaa!\n\nEi kuitenkaan kokonaan. Kahle kyllä katkesi, mutta siitä jäi yksi\nrengas nilkkaan jälelle, jäi siihen kalvamaan vuosikausiksi eikä sen\narpi näytä koskaan menneen täydellisesti umpeen.\n\nPäästäkseen lähtemään oli Soldan, jolla ei tietysti ollut muita tuloja\nkuin stipendinsä, odottanut neljänneksen saapumista Pietarista. Vasta\nsen saatuaan lähti hän ja vei siis mukanaan palkan, jota ei enää ollut\noikeutettu kantamaan, koska oli palveluksestaan karannut. Siitä jäi\nhänen tunnolleen taakka, jota hän ei koskaan saanut siitä kokonaan\nluoduksi. Se painoi häntä läpi koko hänen elämänsä, vaikkakin se\nsamalla tuli hyvin tärkeäksi välikappaleeksi kohtalon kädessä hänen\nsisälliselle eetilliselle uudistukselleen. Se oli kenties tämä pikku\nvälikohtaus kaikista traagillisin tapaus hänen elämässään. Tämän teon\nmerkitys selvisi hänelle kuitenkin vasta myöhemmin hänen sisällisen\nsilmänsä eteen. Silloin kun erehdys tuli tehdyksi sai hän moitteen\nnousevan pään painetuksi alas. Sillä samassa kirjeessä, jossa hän on\nesittänyt lähtönsä syyt, koettaa hän päästä asiasta seuraavalla\nselityksellä:\n\n\"Yksi kohta on vielä mainittava. Minä matkustan valtion kustannuksella.\nTämä seikka, niin painavalta kuin se minusta tuntuikin alussa, vaivaa\nminua nyt kaikista vähimmin. Tiedän liiankin hyvin, mistä ne miljoonat\ntulevat, joita keisari on jakanut -- 60 miljoonaa sinne (esim.\nPalermoon), tuhat tänne (esim. Giesseniin). En voi väittää, että olisi\nollut mitenkään lainmukaista, että käytin viimeisen vekselini matkaani\nvarten -- ainoan, jota käytin väärin. Mutta minä voin helposti\nlohduttaa itseäni sen johdosta, kiitollisuus ei kuulu politiikkaan.\nMutta kansa, joka otsansa hiessä hankkii sen kullan, jota hallitsija\nkäyttää sen sortamiseksi -- kansa on minulle rakas -- ja sen\npalveluksessa tahdon minä elää -- ja -- kuolla.\"\n\n\n\n\n7.\n\nMatkalla vallankumoukseen.\n\n\n_Frankfurt am Mainissa Metternichiä etsimässä. -- Rothschild ei osta\nvekseliä. -- Arvostelua Suomen oloista. -- Neustadtissa tohtori Freyn\nluona. -- \"Seidler, Bürger aus Neustadt.\" -- Liberté, egalité,\nfraternité. -- Eräs henkiheimolainen. -- Strassburgissa Gutenbergin\npatsaan ääressä. -- Tulo Pariisiin_.\n\nMaanantai-iltana maaliskuun 21 p:nä klo 10 illalla 1848 astuu\nvallankumoojamme postivaunuihin Giessenissä lähteäkseen tuosta kaikkien\nvallankumousten ahjosta pärskyvän tulen valossa maailman tapahtumia\nkatselemaan. Vielä vähän aikaa puhelee hän laboratoriotoveriensa John\nPorterin ja Fr. Boppin kanssa -- ainoat, jotka olivat saaneet osan\nhänen suuresta salaisuudestaan. Sitten paiskataan vaunujen ovi kiinni\nja niin lähdetään ajamaan, ensin etelään päin läpi pitkän kapean\nkaupungin ja sitten yön selässä ja pimeässä Frankfurt am Mainiin päin.\n\nHän on hyvällä tuulella ja mieli rohkeana -- tietäähän sen, kun on\nmatkalla Pariisiin. Seuraavana aamuna klo 5 pysähtyvät vaunut Frankfurt\nam Mainin komealle postikartanolle ja uniset matkamiehet hajaantuvat\nkukin taholleen. Soldan kannattaa kapsäkkinsä lähinnä olevaan\nravintolaan Café Parrot'iin ja huomaa jo siihen aikaan päivästä ihmisiä\nistumassa -- sanomalehtipöydän ääressä. -- Niin, se on ihmeellistä!\nhuudahtaa hän. Läpi vuorokauden istuivat ihmiset tähän aikaan\nsanomalehtiä lukemassa. Soldankin tarttuu lehteen ja tapaa jo uutisia\nvastassaan, uusia tietoja levottomuuksista Berliinissä ja muualla.\n\nItsessään Frankfurtissakin on edellisenä iltana ollut levottomuuksia --\nkertoo hänelle ravintolan tarjoilija -- sen johdosta, että otaksuttiin\nitsensä Metternichin, Itävallan itsevaltaisen ministerin ja pyhän\nliiton parhaan tuen olevan kaupungissa. Tarjoilija tiesi vielä senkin,\nettä tuo kaikkien tyrannien tyranni asuu Hotel de Russie'ssa -- siis\nVenäjän nimen turvissa! Kukas sinne, jos ei Soldan, joka oli lähtenyt\nkuninkaita kukistamaan! Hän rientää Hotel de Russiehin, joka on\nkaupungin komeimpia ravintoloita, sekä kysyy ystävätään Metternichiä.\nSe on erehdys, hän ei ole täällä, hän ei luultavasti ole koko\nkaupungissakaan, väittää kellneri, mutta sitä ei usko Soldan. Kellnerin\nvastaus ei muka ole muuta kuin verukkeita metelien estämiseksi, ja\nSoldan lupaa miehelle kokonaisen talarin, jos tämä voisi niin asettaa,\nettä hän saisi nähdä edes avaimen reiästä Metternichin, tuon eläimen,\nainoan laatuaan. Mutta täyttämättä jäi tämä toivo. Metternich ei ollut\nFrankfurtissa -- eikä monessa muussakaan Saksan kaupungissa, joissa hän\nsamaan aikaan kummitteli, ja syystä kyllä, sillä juuri niinä päivinä\noli hän pakomatkalla Pragin, Dresdenin ja Hollannin kautta Englantiin,\nJonkunlaisella vahingonilolla lisää Soldan, että ukkoa, jota\nsalapoliisien eksyttämiseksi yleensä oli kansan kesken kutsuttu\n\"Jemandiksi\" [Joksikuksi], nyt maaliskuun päiväin jälkeen kutsuttiin\n\"Fürst Mitternacht'iksi\" [Ruhtinas Keskiyöksi].\n\nKun ei nyt saanut nähdä Metternichiä, täytyi lähteä kaupunkia\nkatselemaan. Frankfurtissa istui juuri siihen aikaan Saksan uusien\nreformaattorien kutsuman esiparlamentin asettama valiokunta, joka hoiti\nasioita siksi, kunnes varsinainen parlamentti eli perustuslakia laativa\nkansalliskokous kokoontuisi toukokuussa. Ell'ei olisi ollut matkalla,\nolisi Soldan pysähtynyt valiokunnan istunnoita seuraamaan. Mutta nyt\ntäytyi hänen tyytyä vaan kaupungin katselemiseen ja huomasi hän sen\nyleensä kauniiksi ja siistiksi. Klo 1/2 9 koetti hän saada viimeisen\nvekselinsä rahaksi muutetuksi, mutta ukko Rothschild antoi sanoa, että\nhänellä oli niin paljon Hampuriin asetettuja papereita, ett'ei hän\nvoinut ostaa sitä. Levottomien aikain tuottama rahapula oli näet\njo silloin alkanut Saksassakin. \"Se oli minulle uusi ilmaus\nvallankumouksesta, mutta tällä kertaa jotenkin ikävä, sanoo Soldan. Kun\nnäet olin ollut varomaton sanomaan, että toivoin saavani ranskalaista\nkultaa (enkä hopeaa), koska olin matkalla Strassburgiin j.n.e. ja kun\nsen johdosta syntyi kuiskeita, niin minä, tottumaton kun vielä olin\nnäyttelemään seikkailijan osaa häpeämättömällä naamalla, hätäydyin ja\najattelin, että se voisi jotain merkitä. En viitsi luetella kaikkia\nniitä peikkoja, joita jo näin; mutta summa oli se, että minä päätin\nolla kääntymättä kaupungin muiden kauppahuoneiden puoleen ja heti vaan\njatkaa matkaani.\"\n\nMaaliskuun 23 p:nä on hän Mannheimissä Reinin varrella ja saa siellä\ntiedon levottomuuksista Bayerissa ja Ludvigin luopumisesta poikansa\nhyväksi. Samana päivänä on hän läsnä sotamiesten ja porvarien välisessä\nkahakassa Mannheimissa. Mannheimista ajaa hän varhain seuraavana\naamuna Reinvirran yli rautatieasemalle ja jatkaa nyt matkaansa\nrautatievaunussa yhä etelään päin. Mitkä mietteet hänen mielensä\ntäyttävät, se näkyy muutamista hätäisistä muistiinpanoista, jotka hän\nkirjoittaa \"höyryvaunuaan odottaessa\":\n\n\"Enintään voivat ne minut ampua. -- -- Semmoiset, jotka tunkeutuvat\nylöspäin kauniilla sanoilla, lämmittämättä sydämmiään totiseen ja\ntaivaalliseen rakkauteen kansaa kohtaan -- olen kuullut monen heistä\nsanovan, että täytyy toimia varovasti. Mitä varten ottaa askeleita,\njotka vaan saattavat ankarampiin toimenpiteisiin; miksi härnätä karhua?\nSehän on nyt hyvin sukkelasti sanottu, mutta siitä on seurauksena niin\nsuuri varovaisuus, että tuota varovaisuutta saarnatessa ei muistetakaan\nmuuta kuin omia persoonallisia toiveita -- eikä välitetä siitä, tuleeko\nollenkaan mitään muuta tehdyksi. Se on kurjaa sukua, sanon minä --\nkurjaa, sillä se teeskentelee. Tunnustavat tietäjänsä, mitä kansan\nrauha ja vapaus vaatii ja pyrkivät kuitenkin kynsin hampain\nylimykselliseen valtaan.\" Nähtävästi ajatteli hän tätä kirjoittaessaan\nkotoisia oloja, koska kohta sen jälkeen on taas kirjoittanut nämä\nmyöhempiäkin oloja muistuttavat sanat: \"Suomessa poliisijärjestelmä.\nSenssuuri kenraalikuvernöörin käsissä. Korkeammat virat kaikki\nsotilaiden käsissä, jotka olisivat valmiit kunniamerkistä myymään\nisänmaansa. Sanomalehtien lakkautuksia y.m., joista ei toden totta\nviitsi kertoa.\" Tunnin kuluttua loppui rautatiematka, jota oli vaan\npikku palanen Mannheimista Neustadtiin, joka on pieni kaupunki\nHaardtvuoren juurella.\n\nNeustadtissa oli Soldanilla eräs tuttava tohtori Frey, jonka oli\ntavannut Mannheimissa ja joka oli kutsunut häntä läpi kulkiessa\npoikkeamaan luokseen. Tohtori Frey nukkui vielä, kello oli vasta 8,\nmutta eräs vanha mies, hänen isänsä, tuli ovessa vastaan ja kysyi:\n\"Te olette Venäjältä, eikö totta? -- Olen. Poikani on siitä minulle\nkertonut. Te olette rohkea mies, jääkää nyt meille pariksi päiväksi.\"\nSemmoinen oli mieliala maassa siihen aikaan: ventovieraat ihmiset eivät\ntarvinneet muuta puoltolausetta kuin että eivät olleet tahtoneet palata\nVenäjälle.\n\nOdottaessaan, kunnes kaikki olisivat nousseet ylös talossa, lähti\nmatkamies, ukon ystävällisistä sanoista rohkaistuna, katselemaan\nkaupunkia. Hän nousi Viinivuorelle ja hänellä oli jalkainsa alla koko\nkaupunki ja edessään koko laaja tasanko, aina Reiniin saakka, ilma oli\nleppoinen, vaikkakin hiukan kostea, aurinko koetti puhkaista pilviä ja\nvaikka se yhä piilikin hattarain takana, niin ilmaisi se paikkansa\nsinertävän valkeiden pilkkujen kautta itse pilvissä tai vaalean juovain\nkautta, jotka vaelsivat yli tasangon. \"Sellaista on valo! Se ei voi\npitää koossa säteitään, olivatpa ne suuria tai pieniä. Jos se sattuu\nseinään, niin hakee se reiät siinä, hakee kaikkein hienoimmatkin. Jos\nseinä on pimeän huoneen seinä, niin syntyy sisässä ainakin yksi valoisa\npaikka, välistä selvä kuvakin, vaikka se on ylösalasin niin kauvan kun\nvalon rako on pieni.\"\n\nTohtori Freyn luona viipyi Soldan vaan muutamia tuntia, puhellen noiden\nystävällisten ihmisten kanssa omista oloistaan ja Venäjän oloista.\nHäntä näkyy ilahuttaneen, ett'ei heillä ollut mitään muistuttamista\nhänen matkaansa vastaan, vaan sitä enemmän niitä oloja vastaan, joiden\nhe otaksuivat vaikuttaneen tähän matkaan.\n\nNeustadtista tultiin sitten Laudauhun, jossa täytyi tullista\nulosmennessä ilmoittaa nimensä sotamiehelle. \"Seidler, Bürger aus\nNeustadt\", oli Soldanin ensimäinen salanimi -- niitä olisi tuleva\nsitten montakin. Seudut, joiden kautta kulettiin, olivat vuoriset ja\nkauniit, siellä täällä näkyi vanhoja linnoja, m.m. Dryfels, jossa\nRichard Leijonamieltä oli pidetty vankina.\n\nLähestyttiin Ranskan rajaa, vapauden maata. Viimeinen, mikä Saksan\npuolella herätti huomiota, oli 14 vuotias tyttö, joka kori käsivarrella\nja avojaloin juoksi vaunujen perässä ainakin neljännestunnin. \"Se oli\nhurmaavan kaunis olento enkä voinut kääntää hänestä silmiäni. Eräs\nvaunutovereistani tiesi, että tyttö oli erään papin tytär\nläheisyydestä!\" -- Oli jo hämärä, kun saavuttiin rajalle ja\npysähdyttiin tulliin.\n\nJa mikä tuli rajalla vastaan? Mikä oli ensi näkemä? Vallankumous ja\nvapauden aatteet tulvahtivat kaikella tuoreudellaan vastaan!\nKolmivärinen lippu liehui tullihuoneen oven edessä ja oven päällä\nluettiin sanat -- _liberté, egalité, fraternité!_ Tullissa ei ollut\nrettelöitä eikä turhia tarkastuksia. Luotettiin miehen sanaan. Kun\ntulliherra kysyi, oliko mitään tullattavaa, ja sai vastaukseksi, ett'ei\nollut, jätettiin kapsäkki avaamatta. Eikä passiakaan kysytty.\nTullihuoneelta ajettiin Vissenbourgin linnakaupunkiin ja vaunut\npysähtyivät erään ravintolan eteen, jossa niiden kulettaja kehoitti\nsyömään illallista. Lyhtyjen valossa liikkui kadulla iloista kansaa\nlaulaen -- marseljeesiä!\n\nKirjeessä, jossa tästä matkasta kerrotaan, ei näy mitään ilmauksia\nsiitä mielentilasta, joka valtasi matkustajan Ranskan kynnyksellä.\nJokainen, joka on tämän rajan yli astunut, tietää kuitenkin, että se\nyksin rautateidenkin epärunollisessa ympäristössä tekee hauskan\nvaikutuksen. Vapaus, virkamiesten miellyttävä käytös, iloiset kasvot,\nkaunis kieli -- kaikki se lumoaa. Vaikka kuinkakin tietäisi, että nuo\nsanat \"vapaus, yhdenvertaisuus, veljeys\" ovat menettäneet merkityksensä\nja muuttuneet valekyltiksi, jonka takana ei ole mitä luvataan, niin\nvavahtaa rinta kuitenkin ne ensi kerran nähdessään. Sillä niillä on\nkerran tottakin tarkoitettu, ne ovat kerran tottakin tietäneet. Ja\nsilloin juuri jos milloin -- keväällä 1848 -- oli niiden merkitys\nsuurempi ja niihin asetettu toivo vilpittömämpi kuin koskaan ennen ja\njälkeen. Ja mitä ne mahtoivat Soldaniile sanoa, sen voi kuvailla\ntietäessään, ett'ei ollut vielä vuotta kulunut siitä, kun hän oli\nlähtenyt -- Venäjältä, jota hän kutsui suureksi vankilakseen.\n\nOmituinen sattuma oli, että Soldan samassa paikassa tapasi miehen,\njonka kohtalo oli sama kuin miksi hänen omansa tulisi sittemmin\nmuodostumaan. Tarjoilija, joka toi hänelle pihviä ja palveli häntä\npöydässä, hämmästytti häntä hienolla käytöksellään. Kun ei Soldanin\nranskan puhuminen oikein vielä luonnistanut, alkoi mies puhua saksaa ja\nantoi kernaasti kaikellaisia hyödyllisiä tietoja. Keskustelun kuluessa\ntuli ilmi, että hän oli maanpaossa oleva puolalainen hyvästä perheestä.\nHänen silmänsä loistivat ilosta, kun hän puhui niistä toiveista, joista\npuolalaiset siihen aikaan uneksuivat isänmaansa pelastukseksi.\nLaumoittain olikin puolalaisia siihen aikaan palannut Pariisista\nkotimaahansa ja oli innostus heidän asiaansa niin suuri, että heillä\nBadissa oli vapaat matkat rautateillä.\n\nYötä myötenkin jatkuu matka. Tullaan johonkin kaupunkiin, joka on\njotenkin suuri ja siisti, mutta jonka nimeä ei tule kysytyksi. Hevosia\nvaihdettaessa harhailee matkamies läheisillä kaduilla. Kuinka\nomituista, kuinka merkillistä! Missä on hän, missä kolkassa maailmaa,\nmikä aika on yöstä? Kaikki on hiljaa, kaikki nukkuvat, hän on matkalla\njonnekin, epämääräisille perille. Hän kulkee kuin unessa, pääsee\njohonkin ravintolaan, tapaa itsensä istumasta viinilasin ääressä, jonka\nmuuan eukko on tynnyristä laskenut, ja sitten taas takaisin vaunuun ja\nyhä edelleen.\n\nStrassburgiin saavuttiin aamulla varhain maaliskuun 25 p:nä ja ajettiin\nmuutamia kauniita katuja pitkin ja poikki kahden torin. Toreilla olevat\nkuvapatsaat olivat koristetut trikolooreilla ja Gutenbergin\npronssisessa päässä oli punanen frygialainen myssy, vapauden merkki.\nEikä Soldan sitä nähdessään malta olla huudahtamatta, että sen\npäähineen tuo mies kyllä ansaitsee paremmin kuin kukaan muu. Sillä\nkirjapainotaito, sanoo Lamartine, on kuin ihmisajatuksen alinomaista\nräjähtelemistä ja on se muuttunut kansoille toiseksi ilmestykseksi.\nTietämättään oli Gutenberg laskenut perustuksen uudelle\nmaailmalle. Keksimällä aatteiden välityskeinon, valmisti hän järjen\nriippumattomuuden. Jokaisella hänen kirjaimellaan oli enemmän voimaa\nkuin kuninkaiden sotajoukoilla ja paavien pannakirjoilla. Hän pisti\nälyn käteen sanan aseet. Eikä hän suotta näin ihastunut Gutenbergin\npatsaan ääressä. 1848:n vallankumous oli m.m. juuri painovapauden\nhyväksi tehty vallankumous. Sehän se oli yhtenä pääpykälänä kaikissa\nparannusohjelmissa. Ja varmaankin muistui hänelle taas mieleen,\nmillaiset vastaavat olot olivat Suomessa: että kenraalikuvernööri hoiti\nsenssuuria, että Saima oli lakkautettu... \"Davidin tekemä Gutenbergin\nvartalokuva oli jättiläisen kokoinen ja ylen komea pitkine partoineen.\nHartaudella ja kunnioituksella katselin tuon miehen muistopatsasta,\njoka oli ollut aseena Jumalan kädessä.\"\n\nStrassburgissa on Soldan piirtänyt kuvan vaunuista, joilla hän sieltä\nlähti Pariisiin ja pienoiskuvan itsestään aamukahvia juomassa. Vaunussa\noli kolme osastoa: katto, taustana (paras paikka) keskusta, jossa\nSoldan matkusti ja maksoi piletistä Pariisiin 50 frangia.\n\nStrassburgista Pariisiin ei matka tarjonnut mitään erikoista. Hevosia\nvaihdettiin joka toinen tunti ja ne riisuttiin ja valjastettiin niin\npian, että harvoin ehti nousta edes alas vaunuista. Kaupunkien ja\nkylien läpi ajettaessa ei kukaan katsahtanut päinkään ohi koluuttavia\nvaunuja, tuota jokapäiväistä ilmiötä, vaikka _näissä_ vaunuissa kulki\nniin merkillinen matkustaja kuin Sortavalassa syntynyt venäläinen\nluutnantti matkalla Pariisiin, vallankumoukseen. Korkeampien mäkien\nalla komennettiin: _Descendez messieurs!_ [Astukaa alas, hyvät herrat!]\n-- ja se oli hauskaa vaihteen vuoksi. Kaksi lisähevosta valjastettiin\nentisten 5:n sijaan ja nyt lähti karavaani soihtujen valossa, jos\nsattui ilta, kiipeämään savista mäkeä. Eräs nuori sotamies oli kerran\nSoldanin lähin naapuri vaunuissa ja kovin puhelias hän oli. Hän sai\nsikarin ja tuli sytyttämään sitä antajan sikarista, suu suuta vastaan\n-- ja vielä joivat he viiniäkin ja kilistelivät kaikessa ystävyydessä\n-- venäläinen luutnantti keisarin palveluksessa ja ranskalainen\nsotamies tasavallan työssä. Tämä tapahtui Vogesien harjalla. Sitten\nkulki tie Nancyn, Toursin, St. Aubinin ja Vitryn kautta enimmäkseen\nyksitoikkoisia seutuja.\n\nMutta vähitellen lähenee matkan maali. Oli ilta maanantaina maaliskuun\n27 p:nä. Sotilastoveri oli poistunut ja sijaan tullut joku lihava,\nhyväntahtoinen vanha mies. Hän kertoi, että kaupunki, jonka läpi nyt\nkulettiin, oli nimeltään Neuilly. Oli jo sytytetty tulia. Harmitti\nvähän, kun täytyi ajaa pimeässä Pariisiin. Omituinen tunne alkoi\nkuitenkin päästä vallalle ja muistutti se ensimmäisestä tulosta\nPietariin 18 vuotta sitten. Siinä oli iloa siitä, että matka oli\npäättymässä ja että pian oltaisiin Pariisissa, tuossa ihmeellisimmässä\npaikassa, jota maa pinnallaan kantaa, ja samalla pieni sekoitus\nsurumielisyyttä siitä kovasta kohtalosta, siitä merkillisestä voimasta,\njoka tempoi minua eteenpäin ja josta minulla sillä kertaa oli vaan\npuolinainen aavistus. Kohta oli jälellä vaan _une heure encore!...\nencore vingt minutes... voilä_ [vielä tunti... vielä 20 minuuttia...\nkas niin!] -- ei, se on vasta Vincennes... -- mutta kertokoon hän itse\nyhä edelleen:\n\n\"Kun nuo suuret vaunut vyöryivät ohi Vincennesin ja 'Heinäkuun\npatsaan', joka seisoi Bastillen torilla, muuttui oudoksi mieleni. Tätä\noutoutta en voi selittää, sillä siinä ei ollut mitään ajatusta, se oli\nvaan sekaantunut sarja nuolennopeita kuvia kaikista ajanjaksoista\nelämässäni sekä siihen yhdistettyinä ne kuvat, jotka sillä hetkellä\nsattuivat silmään, vaikk'ei niitä näe. Sen tapainen tunne valtasi\nminut, kun ensi kerran näin Pietarin, Helsingin, Berliinin, Leipzigin,\nDresdenin. Ja samalla, kuinka ihmeellisiä nyt, nyt, ja Pariisissa!\n-- -- Mielentilani voisin kuvaavimmin sovittaa sanoihin: 'Minäkö? --\nminä! -- olen -- olen! -- siis -- siis! -- Pariisissa -- Pariisissa! --\nPa-rii-sissa!' -- Oli ilta; tuolla kapealla pitkällä kadulla -- rue St.\nHonoré -- oli kaikki jo valoisaa ja iloista; oli juhlavalaistus sinä\niltana luulen. Ainakin tapahtui meille, että eräällä torilla joukko\nnuorisoa poltti pieniä raketteja, joita he yleiseksi iloksi, mutta\nkuskin suuttumukseksi heittelivät vaunujamme ja hevosiamme vastaan.\nSilloin tällöin laukaistiin pistooleja. Kuulin marseljeesin rallatusta.\nMakasiinit loistivat ihanina kaasulamppujensa valossa ja väkeä tulvaili\nmyötä ja vastaan ja kaikille suunnille. Vihdoin ajettiin suuren talon\npihalle 'Messageries generales', lähellä Palais Royalia. Piha oli\ntäynnä samanlaisia vaunuja kuin meidän. Suuri hotelli oli lähellä.\nSiinä vietin ensimäisen yöni.\"\n\n\n\n8.\n\nPariisissa.\n\n\n_Pariisin vetovoima. -- \"Au premier en descendant du ciel.\" --\nS.A. Hedlund. -- Edustajakammarin piiritys. -- Paraati Marskentällä. --\n\"Pyhä totuus ihmisen vankin tuki.\" -- Sanomalehdet. -- Ei sanaakaan\nSuomesta. -- Pariisilainen ja suomalainen. -- Innostus alkaa hälvetä.\n-- Velvollisuuksien ristiriitaa. -- On menetellyt väärin. -- \"Alkaa\ntoinen sisällinen maailma selvitä.\" -- Lähtö Pariisista_.\n\nLumoavalla voimalla on Pariisi kaikkina aikoina loihtinut ihmisiä\nluokseen, riippumatta siitä, mitkä aatteet siellä ovat olleet vallalla\nja mitkä hallitukset. Kaikki odottavat sieltä jotain uutta näkemistä,\noppimista ja kokemista. Niinä aikoina, jolloin tässä maailman ahjossa\nhistorian ainekset kiehuvat yhteen joko taidolla taottaviksi tai uusina\nonnen Sampoina siitä täysivalmiina syntyäkseen, on Seinen kaupungilla\ntavallista suurempi vetovoima. Koko maailma odotti helmikuun\nvallankumoukselta ainakin jotain hyvää itselleen, ja välillisesti\nsaikin. Ja olihan niitäkin, jotka niinkuin puolalaiset katsoivat uuden\ntasavallan ensimmäiseksi velvollisuudeksi käydä heitä auttamaan,\njulistaa sota Venäjää vastaan ja antaa heille takaisin heidän menetetty\nisänmaansa.\n\nHarvaa miestä lienee Pariisi kuitenkaan vetänyt puoleensa niin\nvastustamattomasti kuin Soldania. Tosin ei hänellä ollut sieltä mitään\nvarsinaista odotettavana. Hän lähti sinne pelkkänä asianharrastajana,\ntahtoi vaan olla mukana, tahtoi vaan nähdä rakkaimpien aatteittensa,\nihanimpien ihanteittensa toteutumista. Kun ottaa lukuun, miten vähän\nhänellä oli ulkonaisesti voitettavana ja saavutettavana, saattaa hänen\ntekonsa siis tuntua naurettavalta ja hullulta. Mutta kun muistaa, mitä\nhän uhrasi, mistä luopui, ei häntä voi olla ihailematta ja hänelle\ntäydellisintä myötätuntoisuuttaan antamatta.\n\nJa hän saikin nähdä mitä oli halunnut, sai olla mukana, kun historiaa\ntehtiin. Tosin oli varsinainen taistelu jo tapahtunut helmikuun\npäivinä, mutta maininki kävi vielä korkeana myrskyn jälestä.\nKansalliskokouksen vaaleja toimitettiin parhaallaan, ja väliaikainen,\nLamartinen johtama hallitus oli saanut osakseen yleisen suosion myöskin\ntyöväen piireissä, jolle se oli hankkinut työtä valtion kustannuksella.\nAika oli juhlain ja riemun aikaa. Kansa oli hurmaantunut voitoistaan ja\nrajattomasta vallastaan.\n\nJo tullessaan oli Soldan vaunun ikkunasta nähnyt palan juhlivaa,\ninnostunutta Pariisia. Ja joka aamu, avatessaan ikkunan asunnossaan,\njoka oli pieni kammari Pierre l'Escot-kadun varrella, viidennessä\nkerroksessa maasta nousten, mutta \"au premier en descendant du ciel\"\ns.o. ensimmäisessä taivaasta tullen, tulvi sinne maailman-kaupungin\nmelu alhaalta kaduilta ja toreilta. Yöt ja päivät kuului sinne\nisänmaallisia lauluja, milloin girondistien hyvästijättölaulu, milloin\nmarseljeesin sävelet ylinnä muista. Ja jo ensimmäisenä aamuna kadulle\nastuessaan kohtasi hän näyn, joka siihen aikaan oli hyvin tavallinen\nPariisissa, mielenosoituksen vanhaa kuninkuutta vastaan ja uuden\npuolesta: suuremmoisen ruumissaaton soihtuineen, soittoineen ja\nparaativaunuineen, joissa jotain helmikuun päiväin haavoittunutta ja\nsittemmin sairaalassa kuollutta uhria saatettiin hautaan.\n\nTekemistään muistoonpanoista päättäen oli Soldan läsnä kaikissa\nmerkillisemmissä tapauksissa, ottaen niihin osaa katselijana. Niinpä\nsanoo hän olleensa mukana veljeyden juhlassa, _Fête de la\nfraternité'ssa_ Champs Elysées'llä huhtikuun 21 p:nä, jossa hänellä oli\npaikkansa aivan lähellä väliaikaisen hallituksen lavaa Arc de Triomphen\nluona, minkä editse kaikki vallankumouksen synnyttämät vapaaehtoiset\npataljoonat marssivat suuremmoisessa kansalaisparaatissa. Painetit\nolivat kukkasilla koristetut ja kanuunat vihreillä oksilla.\nVäliaikainen hallitus ja sen johtava sielu, runoilija Lamartine, oli\nnäinä aikoina kunniansa ja kansansuosionsa kukkulalla ja huuto \"_vive\nLamartine_!\" oli yhtä innokas kuin \"_vive la République_!\" -- Myöskin\nedustajakammarin piirityksessä toukokuun 15 p:nä, jolloin roistoväki\ntunki vasta valittujen kansanedusmiesten kokoushuoneeseen Palais\nBourbonissa ja uhkasi riistämällä heiltä vallan panna toimeen uuden\nvallankumouksen, oli hän läsnä. Eräs kaartin pataljoona sai kuitenkin\nkapinoitsijat karkotetuksi edustajahuoneesta, jonka jälkeen Lamartine\nja toinen hallituksen jäsen Ledru-Rollin aseellisten ja aseettomien\netunenässä lähtivät valloittamaan Hôtel de Villeä, minne toinen osa\nkapinallisia oli sijoittunut. Tässäkin tilaisuudessa sanoo Soldan\nolleensa ja kulkeneensa jonkun matkaa aivan lähellä Lamartinea. --\nToukokuun 21 p:nä pidettiin sotaväen katselmus Marskentällä, joka juhla\non saanut nimekseen _Fête de la Concorde_ s.o. yksimielisyyden juhla ja\njossa kansa, sotaväki ja kansalliskaarti ikäänkuin lopullisesti\ntunnustivat tasavallan ja hyväksyivät kansan eduskunnan -- siinäkin oli\nSoldan saapuvilla, vaikk'ei hän tästä enemmän kuin muistakaan\ntapahtumista Pariisissa hänen siellä ollessaan ole jättänyt mitään\nseikkaperäisempiä muistiinpanoja. Nähtävästi olivat saadut vaikutukset\nniin voimakkaat ja monilukuiset, ett'eivät ne olleet muutamin sanoin\nkerrottavissa ja pitempään kirjoittamiseen ei ollut aikaa eikä halua.\nEräässä paksussa vihkossa, jonka nimenä on \"Min resa\", ja johon hän on\nnidottanut muistoonpanonsa Saksasta, Englannista ja Ruotsista, ei ole\nPariisista kuin jonkun sivun verta tietoja.\n\nJos emme siis voikaan Soldanin omilla sanoilla esittää hänen näkemiään\nPariisissa, voimme sen kuitenkin tehdä erään toisen miehen sanoilla,\njoka samoinkuin Soldankin oli läsnä kahdessa viimemainitussa\nmerkkitilaisuudessa. Tämä mies oli hänen jo ennen mainittu ystävänsä,\nruotsalainen sanomalehtimies Sven Adolf Hedlund.\n\nTutustumisestaan Soldanin kanssa on Hedlund Göteborgs Handels- och\nSjöfartstidningissä v. 1885 kirjoittamissaan muistosanoissa\nystävävainajastaan kertonut seuraavaa:\n\n\"Oli toukokuu 1848. Madame Molinier'n hotellissa, Cour de Commercessa\nPariisissa, asui monta pohjoismaalaista: ruotsalaisia, norjalaisia,\nsuomalaisia ja myöskin joku venäläinen. -- Kaksi vierasta viipyi vielä\naamiaispöydässä, toinen luki sanomalehteä, toinen istui, niinkuin\ntapansa oli, äänetönnä ja tuijotti synkästi eteensä.\"\n\n\"Lehti oli luettu ja minä aioin mennä huoneeseeni. Silloin kuulin\nkummakseni ruotsia tuon synkän muukalaisen huulilta, tuolla tunnetulla\nsuomalaisella murteella: 'Tehän olette hra Hedlund. Saanko puhua\nkanssanne kahdenkesken?'\"\n\n\"Menimme huoneeseeni. Muukalainen virkkoi: 'Kuninkaallisen kirjaston\nhoitaja Arvidsson, jolle olen kirjoittanut, on neuvonut minua luoksenne\nja sanonut, että voin kääntyä puoleenne täydellä luottamuksella. Tahdon\nsenvuoksi peittelemättä sanoa teille kaikki. Olen insinööriupseeri\nVenäjän palveluksessa. Olen muutamia kuukausia sitten matkarahaa\nnauttien tutkinut kemiaa Liebigin johdolla. Minut on kutsuttu takaisin\nVenäjän ja Saksan välillä mahdollisesti syttyvän sodan vuoksi. Minun\nolisi siis pitänyt kantaa aseita maata vastaan, jota saan kiittää\nparhaasta sivistyksestään. Sitä en tahtonut! Olen pannut kokoon\nunivormuni, lähettänyt niin monta preparaattia kuin mahdollista\njonkunlaiseksi korvaukseksi matkarahasta ja lähettänyt ne kaikki kotiin\nynnä kohteliaan kirjeen päällikölleni. Nyt olen täällä.\"\n\n\"Mies kutsui itseään Bort -- hänen oikea nimensä, joka ei moneen\nvuoteen kuulunut huuliltani oli -- A.F. Soldan.\" [Hänen koko nimensä\nPariisissa oli Felix (Onnellinen) Bort (Pois), valittu varmaankin\ntulkitsemaan sitä onnellista mielentilaa, minkä pois-pääsö Venäjän\npalveluksesta hänessä synnytti.]\n\nYllämainituista historiallisista tilaisuuksista on Hedlund, joka oli\nsaapunut Pariisiin \"Dagligt Allehandan\" kirjeenvaihtajana, kirjoittanut\nvilkkaita kuvauksia tähän lehteen. Hyvin luultavaa on, että Soldan,\njoka asui samassa hotellissa kuin Hedlund, oli yhdessä hänen kanssaan\nliikkeellä kaupungissa ja näki siis hänen silmillään.\n\nEräässä kirjeessä, joka on päivätty toukokuun 15 p:nä, kertoo Hedlund\nedellisenä iltana olleensa kokouksessa, joka pidettiin vallankumooja\nBlanquin klubissa ja jossa tämän ehdotuksesta päätettiin, että\nseuraavana päivänä olisi kansalliskokoukselle jätettävä anomus\npuolalaisten vapauttamisen hyväksi. 15 p:nä kokoonnuttiin sitten klo\n10:n aikaan sovitulle paikalle Theâtre de la Gaîtén ja Theätre\nnationalin välille, jonne Hedlundkin riensi.\n\n\"Joukko kansaa seisoi jo klubin lipun ympärillä ja pysyttelihe jotenkin\ntyynenä ja rauhallisena. Keskustelun aineena niissä ryhmissä, jotka\nolivat muodostuneet erään puhujan ympärille, oli enimmäkseen Puola.\nMuutamat puhuivat myöskin työmiehistä ja näiden surullisesta asemasta.\nLiityin muutamaan työmieheen, joka näytti siivolta, pistin käteni hänen\nkainaloonsa ja me astelimme Bastillen torille. Tänne kokoontui nyt\nsopimuksen mukaan toinen joukko toisensa perästä, kaikki lippuineen ja\nvähä väliä huutaen: _vive la Pologne!_ Hetken kuluttua lähti jono\nliikkeelle. Alinomaa liittyi siihen uusia joukkueita, jäseniä kaikista\nklubeista, ja melkein kaikki kansallistyöhuoneiden työmiehet. Liput\nliehuivat kunkin osaston edessä, kulkijoilla oli käsissä vihreitä\noksia, laulu soi ja huutoja kaikui: 'Eläköön Puola! Eläköön työmiehet!\nEläköön tasavalta! Alas ylimykset!' -- ja tämä ääretön väen paljous,\njossa arviolla oli ainakin satatuhatta henkeä, tulvaili nyt bulevardeja\nmyöten alas Madeleine-torille. Täällä puhui muuan pappi Chêtet\nkansalle Puolan puolesta ja tervehdittiin häntä myrskyisillä\nhyväksymishuudoilla. Samassa tilaisuudessa valittiin myöskin edusmiehiä\nkustakin yhdistyksestä viemään perille kansan vaatimusta. -- Noin klo\n1:n tienoissa seisoi koko tämä joukko kansalliskokouksen istuntohuoneen\nympärillä ulottuen taajoissa, leveissä riveissä aina suuren Luxorin\nobeliskin luo Concorde-torilla. Osa linjasotaväestä oli sijoitettu\nsillalle ja toinen osa ynnä liikkuva kansalliskaarti huoneen\nrappusille. 'Alas painetit!' huudetaan; 'mehän tulemme aseettomina,\nemme tahdo tehdä väkivaltaa!' Pyyntö täytettiin heti ja heti kohta\nkaikui huutoja: 'Eläköön yhteys!' samalla kun käsiä puristettiin ja\nväkijoukko veljeytyi sotaväen kanssa. Oli levinnyt huhu, että sotaväen\nkiväärit olivat ladatut. Osoittaakseen tätä huhua vääräksi, vetivät\nsotamiehet esiin latasimet ja antoivat niiden helähtää tyhjäin\npyssynpiippujen pohjaan. Silloin taas uudistuivat hyväksymishuudot. Nyt\nlähtivät lähetystöt liikkeelle ja astuivat isoja rappuja myöten\nkansalliskokouksen huoneesen. Väkijoukko odotti. Osa levottomimmista\nalkoi kiivetä kaiteitten päälle, jotka sulkivat tien huoneen\nsisäänkäytäviin. Muutamat varomattomat sotamiehet löivät heitä sormille\nkiväärin perillä, mutta täytyi heidän kohta luopua siitä, ja alkoivat\nhe sen sijaan auttaa kaiteiden päälle niin monta kuin niille mahtui.\nSillävälin oli kaupungissa alkanut levitä tieto tapahtumista ja yksi\nkansalliskaartin osasto toisensa perästä osaksi marssi esiin, osaksi\npysähtyi lähellä oleville sivukaduille. Sillä tavalla seisottiin sitten\nnoin klo 1/2 4:ään. Menin muutamaan ravintolaan vastapäätä\nkokoushuoneen suurta porttia ja istuin siellä noin puolen tunnin\nverran, kun painetteja alkoi välähdellä leveimmältä kadulta. 'Jumalan\nkiitos, me olemme pelastetut!' kuulin kuiskattavan vierelläni. Mutta\nsilloin joutui koko väkijoukko liikkeelle ja huutoja: 'aseihin!' kaikui\nilmassa. Samassa hyökkää eräästä ikkunasta sisään mies, heiluttaen\nkädessään jotain klubin lippua ja julistaa: 'Kansalliskokous on\nlakkautettu! Uusi väliaikainen hallitus on asetettu! Kansa vallitsee\nsalissa! Sisällinen sota syttyy!' Hämmästys oli yleinen. Ikkunaluukkuja\nja portteja sulettiin eikä kukaan tiennyt, miten tämä tulisi\npäättymään.\"\n\n\"Juoksin tietysti ulos, seurasin muutaman ryhmän mukana ylös rappuja ja\npäädyin eräälle lehterille. Sieltä näin, että koko kansalliskokouksen\nsali oli täynnä mekkopukuisia työmiehiä, joista suurin osa seisoi yhtä\nuteliaasti todistellen kuin minäkin; toiset istuivat edusmiesten\npenkeillä ja kirjoittivat, toiset tunkeilivat ulos pihalle ja vielä\ntoiset seisoivat ylhäällä puhujalavalla. Paitse näitä viimemainituita\nseisoi siellä joukko mustapukuisia henkilöitä ja deklamoi. Oli mahdoton\nkuulla, mitä he sanoivat. Menin siis alas saliin ja istuuduin niinkuin\nmuutkin erään pulpetin ääreen ja kirjoitin luettelon uuden väliaikaisen\nhallituksen jäsenistä, joka kohteliaasti minulle annettiin. Nimet\nolivat Barbes, Louis Blanc, Albert, Leroux, Ledru-Rollin ja Blanqui.\nRaspailin nimi oli poispyyhitty. Muitakin listoja lienee kierrellyt,\njoissa sitäpaitse oli nimet Hubert, Cabet y.m., mutta minä en nähnyt\nmuita kuin nuo mainitsemani. Hengitin helpommin, kun taas olin\nulkoilmassa, sillä tuolla sisällä oleminen oli mitä pahimman väkivallan\ntekoa.\"\n\n\"Ulkona oli nyt jo koolla äärettömän paljon sotaväkeä ja toisia yhä\ntuli, kaikki huutaen: 'Eläköön tasavalta! Eläköön kansalliskokous!'\nSuuri osa ympärillä seisovaa väkijoukkoa huusi samaa, mutta useimmat\nhuusivat vaan: 'Eläköön tasavalta!' Jotkut uskalsivat huutaa: 'Eläköön\nBarbes!' -- mutta heidät heitettiin heti kauluksesta sotamiesten\nkeskeen.\"\n\nMitä sitten tapahtui, sitä ei Hedlund ollut omin silmin näkemässä, vaan\nkertoo hän siitä sen mukaan, mitä sai kuulla tovereiltaan, jotka olivat\nolleet saapuvilla. Näiden toverien joukossa oli varmaankin Soldan yksi,\nkoska hän sanoo olleensa mukana juuri Lamartinen riemukulussa Palais\nBourbonista Hôtel de Villeen.\n\n\"Kun kansalliskaarti oli puhdistanut kansalliskokouksen salin ja\nedusmiehet asettuneet paikoilleen ja alkaneet suuren melun kestäessä\nkeskustelunsa, lähtivät Lamartine ja Ledru-Rollin Hôtel de Villeen,\nminkä uusi väliaikainen hallitus oli ottanut haltuunsa. Matkalla sinne\näärettömän, aaltoilevan väkijoukon läpi jymisi yksi ainoa huuto:\n'Eläköön Lamartine!' Ihmisiä tunkeili yhtämittaa hänen ympärillään\ntarttuakseen hänen käsiinsä ja -- ainakin muutamain kertomusten mukaan\n-- suudellakseen hänen vaatteitaan. Ainoastaan käyttäen voivat he niin\nollen päästä eteenpäin, ollen aivan näännyksissä uupumuksesta, joka oli\nseurauksena ponnistuksista, mielenliikutuksesta ja kovasta kuumuudesta.\nEi kukaan huutanut: 'Eläköön Ledru-Rollin!' Tultuaan Hôtel de Villeen\nhuomasivat he, että kansalliskaarti oli jo sen valloittanut. Tuon n.k.\nuuden väliaikaisen hallituksen kantajoukko oli noin klo 5:n tienoissa\nanastanut kaupungintalon, pannut lippunsa sen ikkunoihin ja heittänyt\njulistuksia alas kansalle, mutta joutui nyt yhtäkkiä satimeen keskellä\nvirkansa toimitusta. Barbes, Blanqui, Raspail y.m. vangittiin heti ja\nvietiin heidät seuraavana aamuna Vincennes'n vankilaan.\"\n\nKun Hedlund myöhemmin illalla kävi Hôtel de Villessä, oli koko sen\nedustalla oleva avara tori täynnä sotaväkeä. Kansanjoukoissa, joita\nparveili kaduilla ja Seinen rannoilla, kuulin sanottavan: meitä on\npetetty, uskoteltiin, että me puolustimme Puolan asioita, mutta nyt\nnäemme, että heillä oli aivan toiset tarkoitukset. Useimmat olivat\ntyytyväisiä siihen, mitä oli tapahtunut. Ainoastaan yksi mies seisoi\npuolustamassa Barbes'ia mitä innokkaimmin. \"Eihän hän ollut tahtonut\nmuuta kuin ottaa miljardin rikkailta ja antaa sen köyhille.\"\n\nMainittakoon vielä, mitä Hedlund sanoo siitä kansallisvartiosta, joka\nnoin oli palauttanut järjestyksen ja sitä ylläpiti: \"En ole koskaan\nnähnyt enkä voinut edes kuvaillakaan sellaista aseellisten paljoutta.\nPitkissä riveissä vaan painetteja kaikilla kaduilla niin kauvas kun\nsilmä kantaa ja sen lisäksi vielä vartio-osastoja kaikilla\nsuuremmilla toreilla. Sen nyt kuitenkin käsittää, kun muistaa, että\nkansalliskaartiin Pariisissa kuuluu noin 250,000 miestä, johon tulee\nlisäksi 20,000 miestä linjajoukkoja. Nämä viimemainitut ovat\nryhtinsä ja käytöksensä kautta herättäneet ihailuani, ja liikkuva\nkansalliskaarti samaten. Se on kokoonpantu vapaaehtoisista, osaksi\ntyöttömistä tehtaan työmiehistä, ja on harjoitettu, ja varustettu\nunivormuilla. On ilo nähdä sen vilkkautta ja reippautta. Siitä, joka on\ntottunut näkemään oikein hyvin varustettua sotaväkeä, näyttää tämä\nkuitenkin ensi silmäyksessä hiukan omituiselta. Kaikilla ei ole vielä\nunivormua ja sen vuoksi on viheriäin olkapolettien seassa sangen paljon\nmekkoja ja siviilipukuja.\" Hedlund lausuu sitten kummastuksensa siitä,\nettä nämä sotamiehet tupakoivat rivissä seisoessaan ja pyytävät tulta\nupseereilta, kun se sammuu, että he huutavat eläköön! ei käskystä, vaan\n\"con amore\" ja että he kuitenkin tottelevat päälliköitään. Hedlund\nluulee huomanneensa, että sotamies on alkanut muuttua ihmiseksi, sillä\nsellaista ruotsalaista luutnanttinulikkaa, joka huutaa \"go' mårrån,\ngossar!\" vanhoille harmaantuneille parrakkaille sotavanhuksille ja\nhöystää sitä jollain satavuotisella sukkeluudella, ei hän ole tavannut.\n\"Tuo seurustelun keveys ja herttaisuus, joka juuri on oikeata\ntasa-arvoisuutta ja josta meillä todellakaan ei ole mitään käsitystä,\ntekee minuun\", sanoo hän, \"sanomattoman miellyttävän vaikutuksen.\" Jos\nse vaikutti noin Hedlundiin, joka tuli Ruotsista, mitä lieneekään se\nvaikuttanut Soldaniin, joka tuli Venäjältä. Hauskaa oli hänestä nähdä\nsekin, ett'ei Pariisissa kukaan ujostellut olemasta työmies;\npäinvastoin anastivat sen nimen itselleen nekin, joilla ei ollut\noikeuttakaan sitä kantaa. \"Mekkopukuisia miehiä näkee täällä usein\nsilkkipukuisten naisten kanssa, sillä sekä isännät että työmiehet\nkäyttävät mekkoa.\"\n\nViikkoa myöhemmin eli lokakuun 21 p:nä oli Marskentällä suuri\nyksimielisyyden juhla, jota Hedlund ja Soldan arvattavasti sitäkin\nsamoilla silmillä katselivat. Hedlund kertoo siitä seuraavaa:\n\n\"Jo klo 6-7:n aikaan aamulla tulvi äärettömiä kansanjoukkoja\nMarskentälle. Minä tulin sinne vasta puolenpäivän aikaan, kun suuri osa\nsotaväkeä ja käsityöläisten vapaajoukkoja jo oli katsastettu. Kenttä\nvilisi ihmisiä, jotka tungeskelivat toistensa välissä niinkuin\nmuurahaiset. Keskellä kenttää seisoi jättiläisensuuri kuva\ntasavallasta, _la machine de la Liberté_, niinkuin eräs työmies sitä\nkutsui. Sen jalustan ympärille oli pystytetty kaikkien Ranskan\ndepartementtien liput. Toiselta kädellään tarjosi kuva miekkaa ja\npalmunoksaa, jättäen vastaanottajalle vapauden valita. Kuva seisoi\nkorkealla jalustalla, joka etäämpää katsellen näytti marmorilta, mutta\nlähempää tarkastettaessa huomattiin olevan paikattu puuteline, jonka\nyli oli vedetty valkeaa kangasta. Kohteliaisuuteni kielsi minua\nnäkemästä siinä mitään allegoriaa, mutta minua hirvitti ajatellessani,\nettä joku kovempi tuulenpuuska voisi heittää maahan koko komeuden,\nennenkun asianomaiset olisivat ehtineet purkaa sen.\"\n\n\"Yhdellä puolella kenttää seisoi kaksi suurta obeliskiä kaikellaisine\nkirjoituksineen; toisen ympärillä seisoivat Italian, Puolan ja Ranskan\nja toisella vapauden, yhdenvertaisuuden ja veljeyden jättiläisensuuret\npatsaat. Korkeista koristetuista juhlariuvuista liehui äärettömiä\nlippuja kultaisine kirjoituksineen. Vastapäisellä puolella kenttää,\nl'Ecole militairen edessä istuivat korkealla lavalla hallituksen ja\nkansalliskokouksen jäsenet sekä joukko naisia komeissa puvuissa. Tämän\npaikan ympärillä oli tungos suurin, mutta siinäkin pysyi siihen\ntottunut kansa hyvässä järjestyksessä. Jokainen tuli esiin aina sen\nmukaan kuin edelliset poistuivat. Etimmäiset nostelivat toisiaan ylös\nja suuri joukko naisia istui vartiota pitäväin kansalliskaartilaisten\nhevosten satuloissa. Moni ritari oli lainannut hevosensa selän 2 tai 3\nnaiselle.\"\n\n\"Tässä nyt marssivat kansalliskokouksen editse suunnattomat joukot\nsotaväkeä kuin myöskin eri ammattikunnat suurten vaunujensa ympärillä,\njoissa kuletettiin kunkin tunnusmerkkejä. Nämä viimemainitut\nmuistuttivat ehdottomasti niitä aikoja, jolloin leipurien ammattikunta\nkantoi suuria rinkelejään ja teurastajat jättiläisensuuria makkaroitaan\nkatuja pitkin. Muutamien vaunujen ympärillä kulki kauniita nuoria\nneitosia -- valkosissa puvuissa ja käsivarsiin sidotuissa\nkolmivärisissä lipuissa ja päässä tammenoksasta tehdyt seppeleet.\nMietiskelin, eikö sieltä ehkä ilmaantuisi köyhälistönkin vaunut, joka\nsekin kuuluu teollisuuteen, mutta luultavasti olisi sen seurue ollut\nliika suuri mahtuakseen kentälle.\"\n\n\"Erittäin kaunis oli sotaväen ohikulku. Sen alkoi kansalliskaarti sekä\nratsain että jalkaisin, ja seurasivat sitä linjajoukkojen sekä\njalka- että ratsuväki. Tämä viimemainittu oli sanomattoman kaunista ja\nvaikuttavaa katsella, komeine hevosineen ja miehineen, jotka olivat\npuetut kypäreihin ja haarniskoihin, jotka välkkyivät auringossa.\nMelkein joka sotamies kantoi vihreitä oksia kivääriensä nenässä\n(silloinkun eivät kantaneet niissä reikäleipiään) ja kulkivat\nkansalliskokouksen ohitse laulaen ja eläköön-huutoja huutaen. 'Eläköön\ntasavalta! -- Eläköön kansalliskaarti! -- Eläköön yhteys!' kaikui yli\nkoko kentän. Kaikkea tätä säestivät kanuunain laukaukset.\"\n\n\"Minulle sanottiin, että siellä olevia sotajoukkoja oli noin 7 sataa\ntuhatta miestä ja että kentällä kaikkiaan oli 8 à 9 sataa tuhatta\nhenkeä.\"\n\n\"Kaikki ihmiset olivat iloisia ja ystävällisiä ja lauloivat ilman melua\nja nauroivat olematta humalassa. Kaikkia hallitsi sama halu nähdä se\ntai se mainio mies. 'Tuolla istuu Lamartine! -- Kas, tuo tuossa\nvalkoisissa liiveissä on Ledru-Rollin! Nyt paljastaa hän päänsä, nyt\nviittaa hän kädellään!' j.n.e.\"\n\n\"Illalla oli koko Pariisi ynnä Marskenttä juhlallisesti valaistu. L'arc\nde l'Etoilesta Tuileriain puistoon riippui köynnöksiä ja lamppuja\npuitten välissä. Muutamin paikoin riippui poikki tien äärettömän suuria\nkynttiläkruunuja satoine liekkeineen. Pitkin bulevardeja tulvi valoa\nkaiken väristä kaikista ikkunoista ja kerroksista; Seinevirtaan\nkuvastui lukemattomia tuikkivia tulia valaistuilta rannoilta ja\nkylpyhuoneista, ja kaiken tämän yli valoi kuu, taivaan suuri lamppu,\nrauhallista, surumielistä valoaan. Se antoi valonsa ilmaiseksi, kun nuo\nmuut pienet valot kuuluvat maksaneen pari miljoonaa francia.\"\n\nTäntapaiset lienevät yleispiirteissään olleet ne vaikutukset, joita\nSoldan Pariisin elämää seuratessaan vastaanotti. Itse hän niitä,\nniinkuin jo on mainittu, ei kuvannut. Mutta millä mielellä hän kaikkia\nnäitä tapahtumia katseli, se näkyy kuitenkin hyvin selvästi edellisessä\nluvussa julaistusta suuresta kirjeestä, jossa hän selittää omaisilleen\nlähtönsä syitä. Se on kirjoitettu juuri Pariisissa olon vaikutuksesta\nja siitä hehkuu läpeensä pyhä innostus vallankumouksen aatteisiin.\nKuinka syvästi nuo vastakerrotut tapahtumat häneen vaikuttivat, kuultaa\nesiin siitäkin vähästä, mitä hän niiden johdosta suorastaankin lausuu.\nSe, mitä hän on nyt nähnyt s.o. kohtauksia maailman draamasta \"Eurooppa\nv. 1848\", on \"suuremmoisin näytelmä, mitä vielä koskaan on näytetty.\nVeljeyden ja yksimielisyyden juhlat ovat merkitykseltään sellaisia,\nettä ne tukahduttavat kaikki pikkumaiset yksityispyyteet.\" Ja kun hän\npelkää, että sukulaiset ehkä luulevat hänen joutuvan onnettomuuteen,\nhuudahtaa hän: \"minä olen onnellisempi nyt kuin silloin, kun te\nluulitte minut onnelliseksi. Totuus, pyhä totuus on kuitenkin lopulta\nihmisen vankin tuki!\"\n\nEikä hän seuraa ainoastaan Pariisin tapahtumia. Hänen harrastuksensa\nulottuu muihin maihinkin. Hän ahmii ahmimalla sanomalehtiä. Lehdillä\nolikin siihen aikaan riemun päivät, ne kun sekä Pariisissa että muualla\nolivat vapautetut ennakkosenssuurista ja ensi kerran saivat puhua\nsuunsa puhtaaksi. Kohta tulonsa jälkeisenä päivänä oli Soldan rientänyt\nottamaan selkoa, mistä saisi käsiinsä ruotsalaisia lehtiä. Hänet\nneuvottiin Hôtel de Dannemarciin lähellä Palais Royalia. Siellä tapasi\nhän myöskin ruotsalaisia ja puolalaisia ja yhden suomalaisenkin, jonkun\nräätälinsällin Tampereelta.\n\nMutta yhtä hän turhaan etsi sanomalehdistä. Ei yhdessäkään lehdessä,\njoita luki, ei edes ruotsalaisissakaan, näkynyt sanaakaan Suomesta.\n\"Suomen nimestä ei kuulunut hiiskahdustakaan aikana, jolloin muuten\nkaikkia kansoja Euroopassa tavalla tai toisella muistettiin\nvaltiollisissa artikkeleissa. Ainakin sattui se kovin kipeästi minun\nsydämmelleni. Aika oli semmoinen, että joka päivä saapui jotain uutta,\njonka merkitys oli tärkeä kokonaisuudelle, ja näistä uutisista imin\nminä parasta voimaa uupuneelle sielulleni.\"\n\nEräässä toisessakin, tuttavalleen Porterille kirjoittamassaan kirjeessä\njohtuu hän niinikään puhumaan Suomesta ja suomalaisista. Hän on\ntavannut Pariisissa neljä maanmiestään -- kolme lääkäriä ja yhden\nfiloloogin. \"En voi ajatella kahta suurempaa vastakohtaa kuin\npariisilainen ja suomalainen. Edellinen on haapapuu, loistavine,\nliikkuvine lehtineen, jotka tuon tuostakin heittävät kuperkeikkoja\nilmassa, lentävät ympäri, putoavat alas, jolloin ei ole muuta jälellä\nkuin ruma runko hauraine oksineen. Jälkimmäinen taas on kuin petäjä,\njoka vaatimatonna karulta kalliolta elantonsa hakee, jonka ulkomuoto on\nvähäpätöinen, vaan joka samalla on luja ja rauhallinen ja -- aina\nvihreä. Minun osakseni ei, niinkuin hyvin tiedät, tullut näitä\npohjoismaisen luonteen ominaisuuksia, ei ainakaan lujuutta ja rauhaa;\narvelen kuitenkin, että siitä sentään sallittanee minunkin puhua.\nYksilö, joka ei ole mitään maailmassa toimittanut, ei ansaitse otettaa\nhuomioon. Me emme luultavasti enää koskaan tapaa toisiamme. Toivon\nkuitenkin, että sinä, jos joskus nimeni hämärästi mieleesi muistuu,\nsuuntaisit huomiosi pieneen kansaan 'tuolla puolen valtamerien', johon\nystäväsi kuuluu pieneen, kauvan halveksittuun, mutta kuitenkin\nitsenäiseen ja hyvään kansaan. Toivon, että toiveeni sen suhteen\ntoteutuvat; sillä jo nyt on Suomen kansan kansallinen itsenäisyys\ntarpeeksi suuri, joskaan ei luomaan iestä niskoiltaan, niin ainakin\nsitä nääntymättä kantamaan. Kansallinen elämä tässä Euroopan\nkaukaisessa nurkassa on -- merkillistä kyllä -- erittäin jaloa ja\npuhtaasti inhimillistä; ja nythän työskentelee aika kaikin tavoin\nkaikkien kansallisuuksien vapauttamiseksi.\"\n\nLoppusanoista näkyy, että Soldanilla sittenkin, vaikk'ei hän kuullut\nhiiskahdustakaan Suomesta, kuitenkin oli jotain toivoa senkin\ntulevaisuudesta. Mutta ennen kaikkea osoittaa se, kuinka paljon hän\nisänmaataan ajatteli.\n\nVähitellen näyttää kuitenkin se innostus vallankumouksen suuriin\naatteisiin ja niitä toteuttaviin tapahtumiin, joka ensi alussa oli\nollut niin palava, alkaneen hiiltyä. Kirje, joka on julaistu\nedellisessä luvussa ja jossa hän selittää lähtönsä syitä, on ilmaus\ntästä ensi aikain innostuksesta ja kuvaa sitä. Se on niinkuin\nmainittu kirjoitettu Pariisista, vähää ennen sieltä lähtöä. Mutta\njo siitäkin kuultaa läpi toinen mieliala kuin minkä se tahtoo asettaa\npäällepäin. Hän siinä ikäänkuin panee pienen vastalauseen Giessenin\naikaista hurmaustaan vastaan. \"Se oli silloin kuin minä otin tuon\naskeleeni. Mitä minä sittemmin olen osaksi huomannut toisellaiseksi, ei\nkuulu tähän. Ehkä te niinkuin yleisökin huomaatte paljon arvosteltavaa\nsuhteessani ja syissäni. Ehkä löydän itsekin jotakin. Mutta nyt on\nkysymys vaan siitä, miten oli silloin. Olin kuumeentapaisen\nlevottomuuden vallassa: kansain riemuhuudot hurmasivat minua, mutta\npääkipuni samalla saattoi minut epätoivoiseen sielun tuskaan. Tyyni\narvostelukyky oli siis tiessään ja näiden olojen vallitessa päätettiin\nja pantiin toimeen -- kaikki kolmen päivän kuluessa.\" -- \"Ja mitä minä\nsilloin katsoin ainoaksi, joka voisi temmata minut elinkautisesta\nkurjuudesta.\" -- -- -- \"Se minkä sittemmin olen huomannut osaksi\ntoisellaiseksi -- oli usko siihen, että pakoni olisi ollut ainoa\npelastuskeino. -- -- Tapasin matkallani muuntamia hyviä ystäviä, jotka\nolivat vakuutettuja siitä, ett'ei palaamiseni olisi ollut mahdoton.\nSilloin näyttäytyi musta haltija (svartälfven) taas, kaikki näytti\nharmaalta ja mieleni masentui.\"\n\n\"Minun tahtoni oli puhdas kuin lumi, rakkauteni totuuteen oli lämmin\nkuin tuli, terveyteni oli huono, se oli jumalan tahto joka tapahtui.\"\n\n\"Omassatunnossani saa nyttemmin silloinen mielisairauteni kaiken syyn\ntyhmyyteeni, jonka tein 20 p:nä maaliskuuta.\"\n\n\"Asia on nimittäin niin, että minä nyt itse asiassa katson menetelleeni\nväärin ja epäviisaasti. Mutta se onkin kaikki. Olen hairahtunut ja\nsillä hyvä. Olot, jotka toivat minut siihen, te tunnette.\"\n\n\"Luulin tulleeni Rubikonin yli ja olinkin vaan tullut Reinin yli.\"\n\nOsa näistä lausunnoista on tosin myöhemmiltä ajoilta, mutta ei ole\nepäilemistäkään, että muutos tähän suuntaan jo oli tapahtunut\nPariisissa.\n\nMikä nyt tämän uuden mielenmuutoksen oli aikaansaanut?\n\nEpäilemättä oli siihen läheisenä syynä Soldanin terveydentila, joka\ntaas näkyy huonontuneen ja joka pitkiksi ajoiksi saattoi hänet\nalakuloiseksi ja synkkämieliseksi, mihin hänellä muuten kyllä oli\ntaipumusta terveenäkin ollessa.\n\nKai siihen myöskin vaikutti se tapa, millä eräät Pariisissa oleskelevat\nsuomalaiset lääkärit Wolmar Styrbjörn Schildt ja J.W. Pipping sekä\nmaisteri Herman Kellgrén arvostelivat hänen outoa tekoaan. Heidän kylmä\njärkensä ei nähtävästi ulottunut tunkemaan Soldanin sisällisiin\nvaikuttimiin. Heistä oli koko teko seuraus jostain patologisesta\nabnormiteetistä ja he, niinkuin jo on mainittu, kehoittivat häntä\npalaamaan takaisin Venäjälle. Soldan ei itse uskonut sitä\nmahdolliseksi, mutta ystävät saivat hänet kirjoittamaan Porterille\nGiesseniin ja tiedustelemaan, oliko venäläisen lähetystön puolelta ehkä\nryhdytty joihinkin toimenpiteihin hänen lähtönsä johdosta. Lienevätkö\nsaadut uutiset sen vaikuttaneet vai liekö ystävillekin selvinnyt\nvenäläisen ilkeyden pohjattomuus, niin että hekin ymmärsivät Soldanin\npalaamisen mahdottomaksi, palaamisesta Venäjälle ei tullut mitään. Vaan\nniin kauvan kun asia oli auki, oli varmaankin taistelu Soldanin\nrinnassa ankara. Pitäisikö hänen palata ja myöntää, että kaikki oli\nollut turhaa, ett'ei asia -- vapaus ja riippumattomuus, etupäässä\nhenkinen, -- ollut sitä laatua, että sentähden kannatti tällaisia\nuhrauksia tehdä? Mikä oli suurempaa ja oikeampaa: palatako\nvelvollisuuden tielle niihin oloihin, joissa oli ollut, ja teeskennellä\nuskollista alamaista, vaiko pysyä poissa ja säilyttää henkinen vapaus\nja pysyä rehellisenä miehenä ainakin omissa silmissään? Mutta mitä taas\nrehellisyyteen ja oikeuteen tulee -- kummallako puolen se taas olikaan?\nEikö hän ollut saanut kasvatustaan valtion kustannuksella? Eikö hän\nollut täydellä luottamuksella saanut luottamustehtävää suorittaakseen?\nEikö hän ollut itse hakenut ja vapaaehtoisesti ottanut vastaan\nmatkarahaa, joka velvoitti ainakin moraalisesti, ja eikö hän ollut\npaennut vieden mukanaan vieraita rahoja? Eikö hän ollut pettänyt,\nsyönyt sanaansa, käyttäytynyt kunnottomasti?\n\nKiusaus palaamisesta tosin sen mahdottomuuden takia hälveni, mutta\nsittenkin jäivät vielä kaikki nuo muut kysymykset auki. Varsinkin\nvaivasivat häntä mukaan otetut venäläiset rahat. Että hän synkempinä\nhetkinään piti itseään varkaankin veroisena, osoittaa eräs lause\nvastamainitussa kirjeessä Porterille. Hän pyytää Porteria pitämään\nhuolta Giesseniin jääneestä kirja-arkustaan, jonka sopivassa\ntilaisuudessa aikoo toimittaa Suomeen ja lahjoittaa sen sisällön\nKuopion kimnaasille. \"Kirjat eivät ainakaan ole varastetut\", lisää hän\nilmeisellä katkeruudella itseään kohtaan.\n\nLopuksi lienee mielenkäännökseen vaikuttanut sekin, että se kaunis\nihanteellinen kuva, jonka hän oli luonut itselleen vallankumouksesta,\noli alkanut tummua. Itse oli hän, siinä asemassa kuin oli, tuomittu\ntäydelliseen toimettomuuteen. Kun melkein koko muu maailma toimi uusien\naatteiden hyväksi, sai hän luvan istua jossain kahvilassa ja lukea\nlehtiä, joissa ei Suomesta mitään kuulunut. Mitä toiveita hänellä\nmielensä hurmauksessa lienee ollutkin, se ei käy selville. Mutta jos\nhänellä jotain olikin, niin ne tietysti haihtuivat kohta, kun hän\nvähänkin järkiinsä selvisi. Ja jos ei ennen, niin kyllä kai ystävät\npitivät huolta siitä. Sillä voinee pitää jotenkin varmana sitä, että he\nolivat vallankumouksen suhteen samalla kannalla kuin U. Cygnæus, joka\narvosteli maailmaa \"hullun koiran puremaksi\".\n\nJa kyllähän vallankumous 1848 antoi siihenkin arvosteluun aihetta,\nvarsinkin kun muistaa kesäkuun kauheata ja veristä meteliä Pariisissa\nja ensi edistysten jälkeen alkanutta tosin kyllä ymmärrettävää, mutta\ntietysti aina katkeroittavaa taantumista. Ei ollut kaukaakaan kulunut,\nkun Soldan jo sanoo, että hän, joskin hän seuraa tapahtumia yhtä\nsuurella osanotolla kuin ennen, jo katselee niitä tyynemmin, kävipä\nsitten myötä tai vastaan.\n\n\"Minua on tuskin enää harmittanut sekään, että meidän suomalainen\nkaartinpataljoonamme on lähtenyt sotaan, taaskin taistelemaan vapautta\nja oikeutta vastaan; sitä vartenhan ne ovat kaartilaiset.\"\n\nOliko siis kaikki ollut turhaa, oliko hän vaan tehnyt suuren fiaskon\nilman mitään tulosta?\n\nEi.\n\nKaikista pettymyksistä ja omantunnon moitteista huolimatta oli hän\nsaanut moraalisen voiton: oli saanut olla uhraamassa jotain aatteitten\nja ihanteitten hyväksi. Eikä se ollut vähän, mitä hän oli uhrannut.\nEikä sen moraalinen arvo ollut halveksittava: hän oli parhaassa\ntarkoituksessa tehnyt mitä teki. Sen vuoksi voikin hän sanoa: \"En\ntahtoisi mitenkään tehdä tehtyä tekemättömäksi. Minun mittakaavani\ntässä asiassa on toinen kuin suuren joukon, joka sekottaa järkevyyden\nja järjen ja kumartaa kultaista vasikkaa sen sijaan, että palvelisivat\nainoata totista Jumalaa. On inhimillistä hairahtua, mutta jumalallista\non uhrata kaikki, mitä pitää maailmassa kalliina ja rakkaana, sen\nedestä, mitä katsoo pyhäksi totuudeksi.\"\n\nJa tästä hänelle alkaa toinen sisällinen maailma selvitä ja kirkastua.\n\nMikä se maailma on ja kuinka se hänelle valkeaa, siihen antavat hänen\nvastaiset vaiheensa tilaisuutta palata.\n\nInnostus ulkonaiseen vallankumoukseen oli hänet pannut liikkeelle. Se\noli virvatuli, jota tavotellessaan hän kuoppaan lankesi. Mutta siitä\nnoustessaan oli hänessä tapahtunut sisällinen vallankumous, uusi\nkehityskausi alkanut, joka teki hänestä moraalisesti eheän luonteen.\nSiinä kasvoi hän sitä mukaa kuin juopa entisyyden ja nykyisyyden\nvälillä laajeni, laajeten lopulta Atlantin levyiseksi.\n\nTaistelu itsensä kanssa, epävarmuus ja sairaus ovat häntä kuitenkin\nniin järkyttäneet, että hän sinä aikana näyttää menettäneen kokonaan\nluottamuksen itseensä ulkonaisissakin asioissa. Hän oli Pariisissa\ntavannut erään ameriikkalaisen perheen, fysiikan professori Nortonin\nDelawaresta, joka kehotti häntä tulemaan Ameriikkaan ja lupasi hänelle\npaikan johtamassaan oppilaitoksessa Newarkissa. Hänellä olisi vielä\nollut rahojakin tämän matkan tekemiseen ja olikin hän aikeessa seurata\nneuvoa. Hän luopui siitä kuitenkin.\n\n\"Se oli tyhmästi tehty niissä oloissa, mutta minä olin yhtä paljon\nilman omaa tahtoa kuin ilman arvostelukykyä, -- muut saivat ajatella ja\ntahtoa puolestani.\" Arvattavasti heidän kehoituksestaan suuntasi hän\nkulkunsa Lontooseen ja sieltä Ruotsiin.\n\nTehtyään testamenttinsa kirjeessä veljelleen -- lahjoittaen hänelle\nkirjastonsa ja Kuopion kimnaasille kivennäis-kokoelmansa, jos ne\nolisivat Pietarista pelastettavissa, lähti hän yhdessä Kellgrénin\nkanssa ensin Boulogneen ja sieltä Lontooseen.\n\n\n\n\n9.\n\nPakolaisena Norjassa ja Ruotsissa.\n\n\n_Lontoossa. -- Myrskyssä Pohjanmerellä. -- Ringerikessä. --\nVallankumous päättynyt idylliin. -- Arbogassa ja Strömsholmissa. --\nHakee turhaan tointa. -- Saa väliaikaista työtä Guldsmedshyttanissa. --\nPäättää lähteä Ameriikkaan_.\n\nKesäkuun 10 p:nä lähti Soldan yhdessä maisteri Herman Kellgrénin kanssa\nPariisista rautateitse Boulogneen ja sieltä höyrylaivalla Lontooseen,\njonne saavuttiin seuraavana iltana. Passin kanssa oli pakolaisellamme\n-- sillä siinä asemassa hän nyt oli -- vähän vaikeuksia, kun ei hän\ntietysti voinut hankkia siihen vaadittua Venäjän lähettilään\nnimikirjoitusta. Asia autettiin kuitenkin siten, että Soldan ilmoitti\nolevansa \"politillinen pakolainen\", jota hän, niinkuin sanoo \"ei,\njumala paratkoon, suinkaan ollut, vaan päinvastoin hyvinkin --\nepäpolitillinen\". Semmoisesta sai hän kuitenkin tästä lähin käydä\nkauvankin eteenpäin. Saamissaan suosituskirjeissä mainitaan häntä aina\nsellaisena, -- myöskin Liebig, joka antoi hänelle mitä kauneimmat\narvolauseet ja suositukset.\n\nOli sunnuntai-ilta, kun saavuttiin Lontooseen ja Thamesillä tuli\nhuvilaivoja vastaan toinen toisensa perästä, kaikki täynnä\nhuvimatkailijoita, joista jokainen ilman eroitusta oli puettuna\npyöreään lakkiin, valkoiseen kaulahuiviin ja -- frakkiin.\n\nSiihen, joka saapuu hauskasta, keveästä, keikkuvasta Pariisista\nLontooseen, ei tämä aivan erilainen naapurikaupunki tee mitään\nmiellyttävää vaikutusta, ei ulkomuotonsa eikä asukkaittensa kautta. Ei\nmitään siististi rakennettuja kivirantoja niinkuin Seinen varrella,\nvaan ainoastaan makasiineja ja laivasiltoja. Monikerroksiset, likaiset,\nnokiset huoneet tunkevat rantaan saakka ja seisovat kuin polviaan\nmyöten vedessä. Mutta eloisaa ja vilkasta on liike Thamesillä ja sen\nrannoilla. Pikkuisia höyryvenheitä kulkee ylös ja alas, tuhansittain\nseisoo laivoja mastometsineen rannoilla, merimiehet huutavat ja\nlaulavat ja vipukoneet vinkuvat lastatessa ja purkaessa. Ja että tuon\nrantaliikkeen ohella noiden makasiinien takana mahtaa olla vielä\nankarampi aherrus, sen aavistaa tarkastellessaan Thamesin yli vievää\nLondon bridgeä, jonka läheisyyteen laiva laskee. Sillan korkean\nkivikaiteen yli vilkkuu tuhansittain ihmisten ja hevosten päitä ei\nkoskaan keskeytyvässä jonossa, valuen edes ja takaisin, ilmauksena tuon\näärettömän muurahaispesän lakkaamattomasta liikkeestä.\n\nLontoolaiset eivät olleet kohteliaita Soldanille enemmän kuin\nmuillekaan, eikä hänen heistä saamansa vaikutus ollut erilainen kuin\nmuidenkaan, jotka ensikerran Lontooseen tulevat. Ennenkun astuttiin\nmaihin, sanoi Kellgrén, joka oli ennen ollut Lontoossa: \"Saat nähdä,\nkun tulet kaupunkiin, että sinua kaikki ihmiset töllistelevät, kun\nkulet palttoossa ja lakissa ja ilman valkeaa kaulahuivia.\" He aikoivat\nkulkea laivasta jalkaisin hotelliinsa, katsellakseen kaupunkia,\nmutta täytyi heidän pian ottaa ajuri ja paeta pois uteliaiden ja\nihmettelevien ihmisten käsistä. Ei hän siis syyttä sano kirjeessään:\n\"En voinut itsestään Lontoosta nähdä mitään pelkkien pyöreiden lakkien\nja valkeiden huivien vuoksi.\"\n\nVielä samana iltana koetti hän kuitenkin, yksin ulos mennen, asettua\nyleistä tapaa vastaan ja lähti puvussa, joka oli Pariisissa hyvin\nkelvannut, kävelemään hienoon Jamesin puistoon. Mutta nuo juhlalliset\nsunnuntainaamat katselivat häntä yhäkin niin suurella hämmästyksellä\nkuin ei hänellä olisi ollut mitään päähinettä eikä mitään muitakaan\nvaatteita päällään. Kaikki kävelijät näyttivät muuten siltä kuin\nolisivat he tulleet suoraan ehtoolliselta. Eikä auttanut muu kuin\nnauraen palata hotelliin ja ostaa seuraavana päivänä pyöreä hattu ja\nvalkonen kaulahuivi. Ja kirjeessä, jossa hän tästä puhuu, kertoo hän\nseuraavan kaskun: \"Tuli kerran maalta gentlemanni Lontooseen ja viipyi\nsiellä pitemmän aikaa. Hänellä oli siellä hyvä ystävä, jota hän tahtoi\nkäynnillään hämmästyttää, mutta jota hän ei koskaan tavannut kotonaan,\nvaikka kävi kaksikymmentä kertaa tapaamassa. Ystävä oli aina 'mennyt\nulos'. Viimein kohtasivat he toisensa sattumalta. Hän oli, mies parka,\nollut joka kerta puettuna frakkiin, vaikka oli aamupäivä, eikä\npalvelija ollut uskaltanut ilmoittaa miestä niin moukkamaista, joka ei\ntiennyt, että ainoastaan iltapäivällä sopii tulla frakissa visitille.\"\nLontoolaiset olivat Soldanista kylmiä auttomaatteja, jotka hyvin\nmonimutkaisen koneiston avulla pantiin liikkeeseen. Koko kaupunki häntä\noikein sydämmensä pohjasta ikävystytti.\n\nHän viipyikin siellä vaan muutamia päiviä odottaessaan laivan lähtöä\nNorjaan, jonne hän heti tultuaan oli ostanut piletin. Ainoastaan\npikipäin kävi hän katsomassa Lontoon tavallisimpia merkillisyyksiä:\nWestminster abbeytä, Parlamenttia, Paavalin kirkkoa, Brittiläistä\nmuseota, Thamesin tunnelia, Toweria sekä taidekokoelmia, jotka\nviimemainitut häntä kaikkialla suuresti huvittivat. Erittäin herätti\nhänen huomiotaan se omituisuus englantilaisten taiteilijain aiheen\nvalinnassa, että melkein joka toisessa taulussa oli -- metsästyskaluja,\nratsusaappaita ja hevosia, Tyhmä voisi luulla, että englantilaiset\nrakastavat hevosia enemmän kuin ihmisiä. Muiden merkillisyyksien\njoukossa pistäytyi hän kuulemassa Jenny Lindiä, joka siihen aikaan oli\nmaineensa kukkulalla.\n\nSaakoon tässä sijansa vielä seuraava pala senaikuisen Lontoon\nluonteenkuvaukseksi: \"Kirjakaupoissa näkyi paitsi Jenny\nLindiä ainoastaan Guizot ja Thiers ja joskus Lamartine, sekä\nkullattuihin kansiin sidottuina Youngin Night thougts ja Miltonin\nParadise lost, kuin myös kokkikirjoja, Psalttari ja muita mysterioita.\"\n\nIlman mitään erityistä kaipausta jätti Soldan Lontoon, jossa ei ollut\naikonutkaan kauvemmin viipyä. Lähdöstään kertoo hän: \"Ilta oli tullut.\nTallustelin pitkän aikaa laivatelakoita kohti, jouduin Thamesille,\nnousin Waterloon sillan luona pennyvenheeseen ja laskin alas\nLontoonsillalle, josta kulin jalkaisin Blackwellin rautatieasemalle,\nhuristin alas City Channeliin ja nousin junasta -- liika varhain. City\nChannelilla samoin kuin kaikilla muillakin kanavilla on kaksi päätä.\nOli jo yö. Sanoin tahtovani nousta Cityn kanavan luona ja minut\npäästettiin ulos. Eräs gentlemanni oli niin kohtelias, että neuvoi,\nmiten minun oli osattava kanavan suuhun ja rantaan. All right! Haparoin\npimeässä ja tulin vihdoin rantaan ja huusin 'Solidea', laivani nimeä.\nEi vastausta, huudan kuin äkänen matruusi kerta toisensa perästä --\nkaiku kuului vaan hiljaisessa, jumalallisen ihanassa kuutamoyössä.\nPitkän aikaa etsittyäni sain käsiini matruusin, joka souti minut ulos.\nSousimme laivasta toiseen, mutta ainoastaan äkäsiä koiria tapasin minä\nja joskus yhtä äkäsiä yövartijoita kahdella jalalla -- mutta en mitään\n'Solidea'. Viimein tiedettiin eräässä laivassa kertoa, että muuan\nnorjalainen laiva oli purjehtinut myötävirtaan iltapäivällä ja\nmahdollisesti pysähtynyt Citykanavan alipäähän, jonne olisin voinut\ntulla rautatiellä, jos olisin pysynyt junassa. Uupuneet jalkani saivat\nkantaa minua vielä kahden virstan verran. Yö oli kuitenkin\njumalallinen, niinkuin jo sanoin, ja kuu valaisi mieltäni ja karttaani\nja minä löysin 'Soliden' klo l:n aikaan yöllä, -- enkä katunut muuta\nkuin niitä kahta killinkiäni, jotka tämä huvi minulle maksoi.\"\n\nNe olivat vielä keisari Nikolain matkarahoja nuo killingit ja olihan\nniitä syytä säästäen pitää, sillä ei ollut juuri suurta toivoa\nuusienkaan saamisesta.\n\nPian oltiin nyt merellä ja pian puhaltivat raittiit tuulet matkamiestä\nvastaan. Liiankin raittiit, sillä matka Pohjanmeren yli Englannista\nNorjaan kesti -- kymmenen vuorokautta. Soldan oli halunnut ilmaa,\ntahtonut pudistaa päältään kaikki suurten kaupunkien painajaiset. Nyt\nhän sitä sai. Ja vaikkakin mitä kiukkuisimmassa vastatuulessa purjehti\nhän nyt uutta elämää kohti, kohti uusia maita ja uusia ihanteita.\nVaikka laiva keikkui kuin kaarnapalanen meressä, vaikka aallot olivat\nkorkeammat kuin laiva oli pitkä, -- ei hän ollut hetkeäkään merikipeä,\nvaan päinvastoin juuri meriterve ja ravakasti auttoi hän merimiehiä\npurjeita liikuttelemassa -- harjoitus, joka vastedes Atlantin yli\nmentäessä oli oleva hänelle hyödyksi.\n\nKesäkuun 28 p:nä laski laiva vihdoinkin Fredrikstadin kaupungin\nsatamaan Glommen-virran suuhun ja jatkoi siitä vuonoa myöten matkaansa\nhiukan ylempänä olevaan Sarpsburgin kauppalaan, jossa asettui\nankkuriin. Sarpsburgista suuntasi Soldan matkansa Kristianiaan, jossa\nteki tuttavuutta ainoastaan yhden ainoan ihmisen kanssa, erään\nkirjakauppias Dybvadin, jolle oli saanut suosituskirjeen Kellgréniltä\nja joka lupasi koettaa hankkia Soldanille jotain tointa.\n\nKun Soldan halusi päästä maalle, sai hän Dybvadilta osoitteen paikkaan,\njossa hän voisi mukavasti ja hauskasti elellä luonnon helmassa.\n\nJätettyään kirjansa -- ja lontoolaisen pyöreän hattunsa -- Dybvadin\nhuostaan astui Soldan jalkaisin neljän peninkulman päässä olevaan\nHönefosseniin, joka on pohjoispuolella Tyrifjordia Ringerikessä. Kaksi\njokea sattuu siinä yhteen noin tunnin matkan päässä Tyrifjordista ja\ntoinen niistä muodostaa jokien risteyksessä kauniin putouksen,\nHönefossenin. Vaan muutamia askeleita kuohuvasta koskesta vuokrasi\nSoldan itselleen huoneen.\n\nTässä luonnonihanassa seudussa viipyi hän nyt kymmenen viikkoa ja siitä\najasta lukee hän, mitä ruumiilliseen ja henkiseen uudistukseen tulee,\nuuden jakson elämässään. Hän alkoi oikein asian alkain harhailla pyssy\nolallaan tuon äärettömän ihanan ja suurenmoisen seudun metsissä. Hän\nampui jäniksiä ja oravia ja sai käyttää sen talon koiria, jossa asui.\nHän souteli joella, tuulasteli, niitti heiniä ja haravoi, karhitsi ja\nnosti potaattia. Ihmisistä oli hauskaa (morsomt), kun Grahn --- se oli\nnyt hänen nimensä -- oli mukana. Hän oli heistä \"en pen fyr\" [kaunis\npoika] ja lapset toivat hänelle tuoretta lähdevettä ja saivat\njuomarahoja: \"Han maa vaere grusomt rig den svenske fyren\", sanoi\nemäntäni, \"han har kun sidenlommetörklen.\" [Hän mahtaa olla kauhean\nrikas tuo ruotsalainen -- häneltä on vaan silkkisiä nenäliinoja.]\n\nTähän idylliin siis Soldanin vallankumous oli päättynyt, samaan aikaan\nkun vallankumous Pariisissa päättyi vereen kesäkuun kahakoissa. Totta\nhän puhui sanoessaan, että hän oli niin epäpolitillinen pakolainen kuin\nmahdollista. Mutta oli hänen vallankumouksensa hänelle tarpeeksi suuri.\nHän oli saanut terveytensä takaisin, voittanut luottamuksen itseensä.\nJa kun ajattelee, mitä kaikkea hän oli nähnyt ja kokenut ja millainen\nmuutos jo hänen ulkonaisissakin oloissaan oli tapahtunut siitä kun hän\nPietarista lähti ja saapui Ringerikeen, oli siinä yllin kyllin\nvaihtelua yhden vuoden ajaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun ei hra Dybvadin ollut onnistunut saada Soldanille mitään tointa\nhankituksi ja kun ei tämä siis voinut jäädä Norjaan siellä itselleen\ntulevaisuutta luomaan, päätti hän syyskuun keskipalkoilla kääntää\nkokkansa Ruotsia kohti, jossa hänellä Arbogassa oli eräs vanha tuttava,\ntohtori Albert Langell. Tämän miehen kohtalossa oli jotain ulkonaista\nyhtäläisyyttä Soldanin oman kohtalon kanssa. Hän oli kotoisin\nLappeenrannasta, mutta oli harjoittanut opinnoitaan Itämeren\nmaakunnissa, mistä hänet karkoitettiin siitä syystä, että oli käynyt\nomin lupinsa Ruotsissa ja ottanut osaa erääseen ylioppilasjuhlaan\nUpsalassa. Hänelle oli Soldan Norjasta kirjoittanut ja saanut\nkutsumuksen tulla Arbogaan, jonne matkustikin Kongesvingerin,\nVärmlannin suomalaisseutujen, Karlstadin, Kristinehamnin ja Örebron\nkautta.\n\nArbogaan saapui hän 20 p:nä Syyskuuta ja viipyi siellä muutamia\nviikkoja. Tältä ajalta on säilynyt kirje (2.10.1848), joka osoittaa,\nkuinka ahdistetuissa oloissa hän eli, kun ei näet uskaltanut itse edes\nkirjoittaakaan kotiinsa. Suomessa luultiin, että hän oli jo aikoja\nsitten Ameriikassa ja sitä luuloa tahtoi hän -- siinä tapauksessa että\nhänen kirjeensä ehkä avattaisiin -- yhäkin ylläpitää viranomaisissa.\nSaadakseen olla rauhassa Ruotsissa, mutta samalla kuitenkin ilmaista\nomaisilleen oikean olinpaikkansa, ei hän itse uskalla kirjoittaa, vaan\npanee Langellin kirjoittamaan puolestaan. Jos vaara oli olemassa, niin\nkai se katosikin, sillä kirje oli taitavasti kirjoitettu. Langell\nkertoo siinä milloin niinkuin itsestään, milloin niinkuin eräästä\nkirjeensaajan tohtori Soldanin ja hänen yhteisestä ystävästään\n(Lundbergista), mutta kuitenkin niin, että annetut tiedot sopivat\nSoldaniin. Sen mukaan on hänen terveytensä parantunut ja hän on\nhommassa hankkia itselleen tointa jossain tehtaassa. Ilmoittaa hän\nmyöskin saaneensa kirjeet veljeltä ja kehoittaa lisää kirjoittamaan.\nSinä voit kirjoittaa minulle kuin omalle veljellesi. Ei kuitenkaan\ntätäkään kirjettä uskallettu lähettää postissa, vaan toimitettiin se\nA.I. Arvidsonille Tukholmaan sieltä edelleen lähetettäväksi. Kahta\nkuukautta myöhemmin (8.12.1848) kirjoittaa sama Langell tohtori\nSoldanille toisen kirjeen, jossa hän koettaa uskotella mahdollisia\nnuuskijoita, että heidän takaa-ajamansa otus on jo matkustanut\nAmeriikkaan ja että hän on New-Yorkista kirjoittanutkin Langellille.\n\"Hänellä on sitäpaitsi uusi nimi, jota en edes minäkään tiedä -- poika\non kovin varovainen -- vaikka hän on antanut tarkan osoitteen eräälle\nystävälleen tuossa suuressa kaupungissa. Sitä en tietysti anna\nkenellekään kuolevaiselle j.n.e. Veli tietysti osasi lukea rivien\nvälitse ja näki tästäkin kirjeestä, että Ameriikkaan muka matkustanut\nyhäkin oli Arbogassa, sillä Lundberg lähetti taaskin terveisiä, että\nhän tekee työtä, lueksii uusin voimin ja syventyy m.m. vuoritieteeseen,\nkoska hän kemistinä on mieltynyt kaikkeen, joka on sen kanssa\nyhteydessä. Hän on terve ja reipas.\"\n\nMahtoiko nyt olla syytä näin suureen varovaisuuteen? On mahdoton\ntietää, koetettiinko Soldania saada kiinni, vai jätettiinkö hänet\nrauhaan, kun ei siinä onnistuttu. Se oli toki varma, että hänellä ei\nainakaan ollut laillista turvaa ja että hänet luultavasti olisi\nluovutettu venäläisille, jos siitä olisi vaatimuksia tehty. Eikä\nhän ainakaan saanut mitään ololupaa maassa. Hän kääntyi kyllä kohta\nArbogaan tultuaan parooni V.F. Tersmedenin puoleen, joka asui Ramnasin\ntehtaalla ja kuului olevan hyvä ystävä kuninkaan kanssa, (joka taas\nkuuluu olevan valistunut ja rehellinen mies), mutta tämä yritys ei\nollenkaan onnistunut. Soldanin epävakainen asema teki hänelle siis\nvälttämättömäksi pysyä yhä edelleen piilossa niin paljon kuin\nmahdollista ja esti häntä itse toimimasta sopivan toimen hankkimisessa.\nKun muilla ei ollut samaa harrastusta kuin hänellä, ei hän lopulta\nmitään tointa saanut ja oli pakotettu jättämään Ruotsin. \"Jos minä vaan\nvoisin pysyä piilossa vuodenkaan eteenpäin\" -- kirjoittaa hän\nHedlundille -- \"niin olisi kaikki ohitse. Minulla on hyvä toivo siihen,\nettä yleinen mielipide, joka ei nytkään ole minulle epäedullinen, on\nsill'aikaa vakaantunut siihen määrin, ett'ei se pahimmassa tapauksessa\nsallisi minua luovutettavaksi, varsinkin jos homo quaestionis siihen\nmennessä olisi ehtinyt tulla tunnetuksi rehellisenä miehenä, jonka\nryssä on tuominnut hirtettäväksi. -- Niin, voisinhan minä antaa\nhirtättääkin itseni, mutta kernaasti tahtoisin minä sitä ennen esittää\nkansalle -- syyn tuomioon.\"\n\nOltuaan Langellin luona muutamia viikkoja siirtyi Soldan, luultavasti\nollakseen paremmassa turvassa maalla ja elääksensä siellä halvemmalla\nkuin kaupungissa, lähellä olevalle Strömsholmin lastauspaikalle Mälarin\nrannalla, jossa Langellin appi-isä Moring oli vaakaajana. Täällä viipyi\nhän jouluun saakka ja näkyy alussa viihtyneen hyvin ja olleen elämäänsä\ntyytyväinen odottaessaan tointa, joka hänelle oli luvassa jonkun matkaa\npohjoisempana olevalla Guldsmedshyttanin tehtaalla. Hän etupäässä\nlueskeli ja kirjoitteli, ensimmäisiä filososoofisia kokeitaan paperille\npannen. Vähitellen alkoi elämä kuitenkin käydä tukalaksi, kuta\nkauvemmin paikansaanti viipyi. Rahat s.o. loput stipendistä olivat\nkulutetut ja hänen täytyi syödä armoleipää. Vaikkakin häntä Moringin\nluona kohdeltiin kuin läheistä sukulaista, oli asema kuitenkin vaikea.\nSitä vaikeutti vielä se, että Soldan täällä samoin kuin yleensä\nmuuallakin sopi huonosti tavallisten ihmisten seuraan. \"Minussa on\naivan auttamaton välinpitämättömyys näihin tuhansiin pieniin\nkysymyksiin, pitääkö olla puettuna frakkiin vai bonjouriin, onko sitä\nrouvaa kutsuttava hänen armokseen vaiko armolliseksi rouvaksi, onko\nArboga hauskempi kuin Norrköping, -- joka välinpitämättömyys tekee\nminusta 'kummallisen kurjen' ja asettaa minut ulkopuolelle ympäristöni\ntavallisinta ja välittömintä elämää.\"\n\nSentähden hän koetti, samalla kun odotti pääsyänsä Guldsmedshyttaniin,\nHedlundin kautta päästä kokonaan pois näiltä seuduilta. \"Enkö voisi nyt\nsaapua kaikessa hiljaisuudessa (Arbogassa ja täällä yleensä tunnetaan\nminut Johnssonin nimellä, vuoriylioppilas Suomesta) maisteri Hedlundin\nveljen tai isän maatilalle Eldgarnissa ja taas uudella nimellä ja\nnorjalaisena (minä osaan jotenkin 'snakke norsk') tai saksalaisena\n(puhun sitä kieltä yhtä hyvin kuin ruotsia, ell'en paremminkin).\nVoisin olla agronoomina tai kartanonvoutina tai jonakin muuna.\nVoisitte lähettää minulle työtä Tukholmasta: minä taidan ranskaa,\nenglanninkieltä, suomea (myöskin venäjää, jonka jumala minulle anteeksi\nantakoon!) Voisin siis tehdä käännöstyötä. Enkö voisi olla olevinani\nkotiopettajana jossain perheessä ja näön vuoksi antaa opetusta\nmaalauksessa tai musiikissa (soitan viulua); tai olla avullisena jotain\nluonnontieteellistä teosta ulosannettaessa. Jos en muuta, niin osaan\nainakin piirtää kuvia.\"\n\nYstävä Hedlund ei kuitenkaan näytä voineen käyttää tätä monitaitoista\nmiestä mihinkään näistä toimista, koska hän ehdottaa, että Soldan\nkirjoittaisi jotain Nya Dagligt Allehandaan, jonka toimitukseen Hedlund\nkuului, esim. matkoiltaan Pariisista lähdettyä, tai Venäjän oloista tai\nSuomen. Siihen ei Soldan kuitenkaan suostu, sillä matkallaan oli hän\nollut sairas ja \"mitä Venäjään tulee, niin tulen minä uudelleen\nsairaaksi vaan sitä ajatellessanikin; se on minulle todellakin aivan\nliian vastenmielistä. Mutta Suomi! jolle minä sydämmestäni olen\nvannonut uskollisuudenvalan, minkä aion pitää, vaikkakin minusta tulisi\nRuotsin alamainen -- Suomen ja mahdollisesti Suomen ja Ruotsin\nyhteisissä eduissa voisi ehkä läheisin tulevaisuus tarjota\nkansanystävillemme erityistä tehtävää. Mielipiteet Suomessa minä kyllä\nhyvin tunnen, samoinkuin virkamiesluokan kurjan orjamaisuuden, mutta\nminulta puuttuu kokonaan erityiskohtaisia yksityistietoja, enkä ole\npariin vuoteen kuullut sanaakaan Suomen kansan asioista. Haluan\nkauheasti saada lukea jotain suomalaista lehteä, vaikka se vaan olisi\nFinlands Allmänna!\"\n\nPaikan saanti lykkäytyi siis silläkin taholla yhä epämääräisempään\ntulevaisuuteen. Ja mitä läheisempiin toiveihin tulee, niin oli\ntehtaanhoitaja Elzvik Guldsmedshyttanissa, joka oli luvannut hänelle\nkemistin paikan tehtaalla, niin huonoissa asioissa, että tehdasta\nhankittiin yhtiön haltuun. Soldan ei kuitenkaan hevillä luopunut\ntoivostaan, koska hän kerran päästyään kemistiksi tehtaalle olisi\nsamalla voinut jatkaa opintojaan kemiassa, jotka olivat niin\nodottamatta keskeytyneet. Mutta olo Arbogassa, johon hän uudenvuoden\naikaan siirtyi Langellin luo, kävi yhä tukalammaksi, varsinkin kun ei\nnäiden molempain nuoruudentuttavain kesken näyttänyt olevan mitään\nlähempää henkiheimolaisuutta. Helmikuussa (18 p.) kirjoittaa hän\nHedlundille, että hän vaan muutamia päiviä tulee viipymään Arbogassa.\n\"Se varjo, joka noin viikon päivät on tehnyt päiväni pimeiksi ja yöni\nkamaliksi, on ystäväni ja suojelijani Langellin aikaansaama. -- -- 'Der\nTeufel hat das Suchen und seine Grossmutter das Warten erfunden.' [Se\non piru, joka on keksinyt etsimisen, ja sen isoäiti odotuksen.]\nElzvikin yhä uudistuvien lupauksien vuoksi toimen saamisesta hänen\nluonaan tulin näyttelemään tuota pitkän odotuksen osaa, joka on\nkaikista vaikein; tietysti tulisin lopulta välttämättä kyllästyttämään\nsekä isäntäväkeäni että itseäni! -- Meidän kesken sanoen on Langell\noikein ensi luokan 'prosaicus', järkevyys on hänen mielestään järkeä;\nulkonainen riippumattomuus ja arvo ovat ainoat joiden hyväksi ihmisen\nkannattaa elää y.m.s. Hän on niitä, joiden silmät ovat niin syvälle\npainuneet heidän omaan pöhöttyneeseen itseensä, että heidän\nnäköpiirinsä ulkopuolella sitä on melkein suljettu. Hän ryhtyi nyt niin\ninnokkaasti selittämään minulle, kuinka 'epäviisas' ja 'hullu'\nviimeinen elämäni muutos oli, että hän sai minut täydelliseen\nitkukohtaukseen. Vaikk'ei tuolla miehellä nyt olekaan mitään omaa\nvakuutusta, joka lepäisi varmalla pohjalla, onnistui hänen levittää\neteeni kaikki vajavaisuuteni niin, että minä vähitellen jouduin\ntäydelliseen epätoivoon. -- Enkähän voi itseltänikään salata, ett'ei\nepäpolitillista tekoani voida sanoa oikeaksi. Jos siinä nyt ei ole,\nniinkuin ihmiset näkyvät tahtovan sitä katsoa, mitään, joka korvaisi\nsen mikä siinä on väärää, niin on koko juttu todellakin jotenkin\nsurkea, ja silloin en minä ole, paitse suurta ja vaikeasti kannettavaa\ntyhmyyttä, tehnyt muuta kuin tuottanut suurta surua rakastetulle\näidilleni ja sisarilleni. Kun on vaan tahtonut sitä, mikä on hyvää ja\noikeata, niinkuin minä olen tahtonut, -- niin ei hänellä ole jäleilä\nmuuta kuin itkeä niinkuin minä tänään itkin Arbogan metsissä.\"\n\nNämä ystävät, Langell ja hänen appensa, näkyivät osanneen ottaa\nSoldanilta hänen itseluottamuksensa siihen määrin, ett'ei hän luule\nvoivansa hoitaa edes pehtorinkaan tointa jossain tehtaassa. Eikä edes\nruveta torppariksikaan! -- jota Hedlund hänelle ehdottaa. Hän on siksi\nliika epäkäytännöllinen, liika heikko ruumiiltaan, eikä hänellä ole\nrahojakaan, joita tarvittaisiin alkamiseen, mutta suurin syy tätä\nHedlundin ehdotusta vastaan -- jos se nyt lieneekään ollut todenteolla\ntehty -- on se, että hänen viihtyäkseen tuollaisessa asemassa tulisi\nkääntää nurin henkensä hitaasti saavuttama sisältö ja harrastukset, --\nniinkuin käännämme kintaat nurin -- joka hänestä on mahdotonta ja\nluonnotonta ja väärää. Mutta hätäkeinona voisi hän kuitenkin ilman\nepäilystä ryhtyä mihin tahansa -- niin, hän voisi koettaa olla vaikka\npitsenttinä jonkun siivomman, niin, vaikkapa pahankurisenkin (!)\nherrasväen luona.\n\nNäissä oloissa alkaa Soldanille yhä enemmän selvitä se, että hänen\ntäytyy lähteä Ameriikkaan, että hän ainoastaan siellä voi päästä\nsopusointuun elämässään ja tavalla tai toisella pestä puhtaaksi nimensä\nisänmaansa edessä, sillä se häntä lopultakin enin kaikista vaivasi. Ja\nnimensä puhdistamisella ajatteli hän varmaankin sitä, että jotenkuten\nsaisi takaisin maksetuksi sen osan matkarahaansa, jota oli käyttänyt,\nsiihen oikeutta omistamatta, ja rahaa ei näkynyt olevan ansaittavissa\nmuualla kuin Ameriikassa. Tämä tuuma saavuttaa myöskin hänen ystäväinsä\nhyväksymisen suuremmassa määrin kuin mikään muu hänen tuumistaan, sitä\nenemmän kuin he kaiken lisäksi vielä näkyvät luulleen, että Soldan\njotenkuten oli valtiollisesti vaarallinen henkilö. \"Kuule ja\nihmettele\", kirjoittaa hän Hedlundille, \"täällä luullaan, että minun\nkirjalliset tuumani koskevat _punaista tasavaltaa_, kommunismia ja\nmuuta semmoista -- ja ell'en minä aivan suuresti erehdy, niin ovat he\nsalaisesti sitä mieltä, että he toimittamalla minut maasta pois, eivät\ntee ainoastaan minulle, mutta myöskin isänmaalleen erinomaista\npalvelusta.\"\n\nMaaliskuussa 1849 olivat ennen mainitun Elzvikin asiat selvinneet\nsikäli, että hänen tehtaansa oli joutunut yhtiön haltuun ja hän itse\npäässyt vakavammalle kannalle.\n\nMaaliskuun keskipalkoilla jätti Soldan Arbogan ja muutti\nGuldsmedshyttaniin siinä toivossa, että hän lupausten mukaan pääsisi\nyhtiön palvelukseen tehtaan kemistinä ja samalla saisi lisätuloja\nlasten kotiopettajana. Ja jo ennen lähtöään tilaa hän Hedlundin\nkautta Tukholmasta paitse filosoofisia teoksia myöskin koko joukon\nkemiallista kirjallisuutta, sekä suuria että pieniä teoksia, aikoen\ntodenteolla ryhtyä malmeja ja rautoja tutkimaan, jopa harjaantumaan\nraudansulatuksen käytölliseen johtoonkin ja siinä kohden panemaan\nparannuksiakin toimeen.\n\nEpäilemättä olisi tämä ala ollut aivan omiansa Soldanille, hän kun oli\nsekä käytännön että tieteen mies, -- minkä hän rahapajan tirehtörinä\nsitten kyllä osoitti -- mutta valitettavasti ei tuleva hopean- ja\nkullanlyöjä, vaikka olikin nyt kultaseppähytin hopeakaivoksessa,\npäässyt taitoaan ja taipumuksiaan kehittämään, sillä olot tehtaalla\nolivat hiukan alkuperäisellä kannalla. Siellä oli näet kyllä entisen\nomistajan Elzvikin aikana ollut kemisti -- 500 kruunun palkalla --\nmutta laboratorio oli niin vaillinainen, että siitä puuttui kaikkein\nvälttämättömimmätkin tarpeet. Omalla kustannuksellaan tilasi Soldan\nsinne paitse kirjallisuutta myöskin spriilamppuja, sulattimia ja\nkuppeja, myyden niiden saamista varten omistamansa kiikarin. Mutta kun\nuusi yhtiö vihdoin huhtikuun 15 p:nä pitämässään yhtiökokouksessa\nlopullisesti muodostui, eivät uudet isännät enää luulleet tarvitsevansa\nkemistiä ollenkaan. Päästäkseen Soldanista, jota kuitenkin oli\nlupauksilla elähytetty, merkittiin yhtiökokouksen pöytäkirjaan, että\nhänet oli otettu yhtiön palvelukseen 100 R:t:n palkalla vuodessa ja\nilmoitettiin samalla, että tämä päätös olisi voimassa niin kauvan kun\nSoldan itse tahtoi siihen tyytyä. Kun tuommoinen pestaaminen oli sama\nkuin poiskäsky, ei Soldan tietysti muuta voinut kuin heti luopua\ntoimesta, jota hän ei vielä ollut ottanut vastaankaan.\n\nOnneksi pysyi kuitenkin voimassa Elzvikin tarjooman sopimuksen toinen\npuoli: kotiopetus. Soldan sai asunnon ja ruuan siitä, että opetti\nElzvikin lapsille kauniita taiteita, soittoa y.m. Ja nyt oli hän\npelastettu siitä, mikä hänelle oli ollut kaikkein vaikeinta hänen\nsiihenastisessa asemassaan. Hän sai tehdä työtä, ei syönyt kenenkään\narmoleipää ja sai, joskaan ei muuta, niin ainakin ruuan ja asunnon.\nMyöskin joitain pikkutöitä sai hän tehtaalta: maanmittausta,\nmalmikokeiden tekoa ja sen semmoista. \"Tämä oli minun iloisin aikani\nRuotsissa, sillä minä ansaitsin ainakin leipäni.\"\n\nEi se kuitenkaan voinut olla muuta kuin väliaikaista. Soldanin päätös\nlähteä Ameriikkaan oli jo tehty. Ja kun hän oli saanut sen verran rahaa\nkokoon, että voi matkustaa Tukholmaan lopulla toukokuuta, pani hän\nkampsunsa kokoon ja lähti.\n\nEnnenkun häntä kuitenkaan sinne seuraamme, tehkäämme hiukan selkoa\nhänen filosoofisista tuumistaan, jotka tähän aikaan olivat hänessä\npäässeet suureen vauhtiin ja jotka täyttivät hänen mielensä. Harrastus\nfilosofiaan, innostus ajattelemiseen ja elämän suurten kysymysten\nratkaisemiseen ja palava halu totuuden perille pääsemiseen, -- se oli\nse uusi maailma, jonka ranta oli alkanut hänelle jo Pariisissa ollessa\nhäämöittää ja jonka saavuttaminen siitä lähtien yhä enemmän muuttui\nhänen elämänsä päätarkoitukseksi. Taiteilija, insinööri, kemisti\nSoidan, jotka olivat vaan eri puolia tästä monipuolisesta miehestä,\nalkaa vähitellen kehittyä siksi, joka oli hänen oikea minuutensa: --\nfilosoofi Soldaniksi.\n\n\n\n\n10.\n\nFilosoofi Soldan.\n\n\n_Kirjeitä Hedlundille. -- \"Rohkea sana voimasta.\" -- Tulo Tukholmaan.\n-- Ei uskalla jäädä sinne. -- Eldgarnissa. -- Lähtö Ameriikkaan. --\nHeisingörissä_.\n\nOllessaan ensin Arbogassa ja sitten Guldsmedshyttanissa ilman mitään\nvarsinaista tointa oli Soldaniila hyvää aikaa lukemiseen ja\nmiettimiseen ja mietteittensä paperille panemiseen. Eräässä kotiinsa\nkirjoittamassaan kirjeessä kertoo hän näkyvällä mielihyvällä, että\nhänen terveytensä ja yleinen tilansa on parantunut niin, että hän on\nvoinut täyttää paksun kirjan ei ainoastaan muistiinpanoilla muista\nkirjoista, vaan myöskin omilla. Hän voi ei ainoastaan lukea ja\nkirjoittaa, mutta myöskin ajatella hiukan.\n\nHän alkaa miettiä teosta, jonka tarkoituksena olisi esittää\nluonnontieteellinen tutkimus Jumalan ilmestymisestä luonnossa, hänen\ntahdostaan ja ihmisen paikasta ja merkityksestä maailmassa ja hänellä\non mielestään jo hallussaan se kaaos, josta tämä teos on esiintyvä.\nYllyttimenä heikkojen voimiensa liikkeelle saamiseen pitää hän sitä\nsietämätöntä teeskentelyä, joka vallitsee ei ainoastaan yleisessä\nopetustoimessa, vaan tieteessäkin, puhumattakaan kirkosta. Niinpä\nesimerkiksi kerrotaan koululapsille raamatun ihmeistä, ilmaisematta,\nett'eivät sivistyneet ja oppineet enää niitä usko. Miks'ei opettaja saa\nopettaa tuntemaan Jumalaa ja tietämään, että se on hänen tahtonsa, joka\ntapahtuu ja määrää? Miksi vaan täytyy uskoa sitä ja pysyä laimeana ja\ntoimetonna? Sentähden tahtoo hän helppotajuisesti esittää joukon\ntuloksia, joista ainoastaan tieteellisesti sivistyneet ovat selvillä.\nTieteen helppotajuiseksi tekeminen on hänestä aikamme tärkeimpiä\ntehtäviä ja se on tehtävä kansallisessa tarkoituksessa s.o. erikseen\njokaista kansaa varten siten, että kansan sivistyskanta ja muut olot ja\nedellytykset otetaan lukuun. Ja hän ryhtyy jo esipuhettakin\nkirjoittamaan tähän kansanvalistusta tarkoittavaan teokseensa,\nsiteeraten siinä erästä saksalaista leikinlaskua, joka sanoo: \"Niin,\nLutherus osasi oikeaan, ainoastaan mustetta paholainen hiukan pelkää;\nainoastaan sen voimalla voi hänet karkoittaa.\" Hänkin toivoo voivansa\nheittää jotain mustetta valheen henkeä vastaan.\n\nEsipuhetta pitemmälle ei teos kuitenkaan joudu, mutta aate siitä\nväikkyy hänen mielessään vielä Atlantilla keinuessa ja jälkeenkin päin.\n\nSamoilta ajoilta kuin nämä tuumat on Soldanin papereissa säilynyt\nmyöskin joukko häntä erinomaisesti kuvaavia ja hänen mielipiteitään\nvalaisevia kirjeitä ystävälle Hedlundille, jossa hän avaa tälle koko\nhenkensä ja maailmankatsantotapansa, samalla kun saa tyydyttää tuota\naina tuntemaansa tarvetta puhua henkilölle, jonka luulee itseään\nymmärtävän. Jokainen, joka elämänsä murrosaikoina on löytänyt jonkun,\njoka tahtoo häntä kuulla ja ymmärtää, käsittää, mikä viehätys mahtoi\nSoldanille olla saada purkaa sielunsa tämän henkiheimolaisensa eteen.\nMielipiteet ja katsantotavat olivat kyllä eroavaisia, samoin kuin\nluonteetkin olivat vastakkaisia -- Soldan haaveilija ja teoreetinen\nfilosoofi, Hedlund käytännön ja terveen järjen mies -- mutta tuo\nvastakohtaisuus oli tietysti vaan omansa antamaan sitä suurempaa\nviehätystä keskustelulle. Voi olla, että ystävyys Soldanin puolelta oli\nsyvempi ja suurempi, hänellä kun ei kaukana maalla asuen ollut ketään\nmuuta ystävää, mutta että Hedlundkin tunsi lämpimästi, siitä on\ntodistuksena m.m. sekin, että hän Soldanista kirjoittamassaan\nnekroloogissa laajalti refereerasi juuri näitä Soldanin kirjeitä,\nkoettaen niiden mukaan antaa käsitystä ystävänsä maailmankatsannosta.\n\nHe eivät olleet tavanneet toisiaan sen jälkeen kun olivat Pariisissa\neronneet. Hedlund oli viipynyt siellä Soldanin jälkeen aina syksyyn\nsaakka. Soldan sanoo hänet \"tervetulleeksi politikan meluavasta\nmetropoolista rauhalliseen Ruotsiin!\" Mainittuaan sitten, että hänellä\nolisi kaikellaista, josta haluaisi jutella, kysymyksiä, jotka koskevat\nkaikkia ja siis etupäässä niitä, jotka harrastavat yleisiä asioita,\nsanoo hänkin tulleensa varmaan ja itsenäiseen käsitykseen elämästä ja\nmaailmasta ja että tämä vakuutus on yhtäpitävä ajan hengen kanssa.\n\"Sellaisessa tilassa ollen ei ihminen kuitenkaan tyydy siihen erillään\noloon maailmasta, jossa minä tätä nykyä elän. Voihan kyllä, missä\nlieneekään, tehdä lentomatkan maailman ympäri henkensä siivillä, mutta\nsemmoisella retkellä näkee pääasiassa vaan sen, mitä on nähnyt\nennenkin. Nähty esiintyy kyllä useimmittain yhä selvemmässä valossa,\nmutta uusia puolia, uusia olemusmuotoja ei helposti huomaa, ell'ei ole\nnero. Mutta selvyyskin on verrannollinen asia ja -- man kann logisch\nrichtig den grössten Unsinn deuten.\" [Voidaan loogillisesti\nsuurimpiakin mielettömyyksiä selittää.]\n\n\"Se alakuloisuus, joka oli minussa eniten silmiinpistävää, kun\ntapasimme toisemme ranskalaisen vapauden myrskyn mainingeissa, ei ollut\nmuuta kuin maininkia siitä myrskystä, siitä totisesta ja sentähden\nankarasta taistelusta, jota olin taistellut vanhaa pinttynyttä ja\nmonipäistä lohikäärmettä itsekkäisyyttä vastaan. Tämä taistelu oli kuin\ntaistelua elämästä ja kuolemasta hyvän isän ja hänen pahain poikainsa\nvälillä, jossa molemmat puolueet olivat vähällä menehtyä. Voin siis\nhyvällä omallatunnolla pyytää, ett'ei käyttämääni suoraa kieltä\nkatsottaisi kehumiseksi. -- -- -- Sentähden tahdonkin heti ilmaista,\nettä olen pääasiallisesti työskennellyt luonnontieteiden alalla, ja\nsiellä ja täällä myöskin järsien jotain luuta abstraktisen filosofian\nluurangosta, sekä että minun suuntani sentähden ei liene se, joka\nluullakseni on maisteri Hedlundin. Luulen näet, että Maisteri on\nkääntänyt silmänsä etupäässä puhtaasti politillisiin ja\nyliteiskunnallisiin kysymyksiin, jota vastoin kirkon taikauskoisuus\nminua eniten vaivaa.\"\n\nPäästyään näin alkuun ja saatuaan Hedlundilta ystävällisen vastauksen\nalkaa hän seuraavassa kirjeessä (12.12.1848) esittää mielipiteitään\nlempiaineistaan kirkosta ja uskonnosta:\n\n\"Meidän protestanttinen pohjolamme on tätä nykyä sairas ja veltto; on\nolemassa ilmeinen seisaus sen henkisessä kehityksessä. Sinä tunnet ne\ntuhannet taudit, jotka niin itsepintaisesti jäytävät kansan vapautta ja\nonnea. Kuinka ne ovat syntyneet, sen sanoo meille historia; mutta\nkuinka ne ovat parannettavat, -- -- siinä on kysymys. -- Sinä olet\nradikaali politikassa, minä olen radikaali uskonnossa.\"\n\n\"Uskonto on juuri sekä yksityisten että kansain elämässä ja\ntoiminnassa. Kansain taudit näemme me molemmat; minä luulen, että syy\non itse juuressa. Minun mielipiteeni on, että maan uskonto on huono ja\njuuri sentähden heikko ja sen huonouden päätän minä sen heikkoudesta.\nEn tiedä, kuinka pitkälle voit seurata minua tässä asiassa, mutta jos\nväität, että maan uskonto on puhdasta kristinuskoa, niin vastaan minä,\nettä ehkä se olisi sitä, ell'ei se olisi kiedottu elähtäneen kirkon\nkankeaan muotoon. En minä tahdo kristinuskoa, vaan kirkkoa vastaan\nvetää miekkaani (tai kynääni), niin heikko kuin se olkoonkin. Teen\ntarkan eron Kristuksen oman opin ja sen opin välillä, johon se\nihmiskunnan vahingoksi on kiedottu.\"\n\n\"Uskontoa saarnataan meillä uskona, samalla kun jokainen tietää, että\n'usko ei ole joka miehen asia.' Jo kasvavana poikana, vaikk'en suinkaan\nollut väliäpitämätön uskonnosta, minun oli kokonaan mahdotonta uskoa\nkaikkea, mitä saarnattiin raamatusta ja katkesmuksesta. Mutta minä en\ntiennyt, mitä minun pitäisi uskoa -- enkä siis välittänyt erittäin\npaljon koko asiasta; uskontoni oli silloin huono, niinkuin se on\nkaikilla muillakin, joita se ei kannusta tehokkaaseen itsensä\nuhraamiseen. Jos usko muutoin mitään merkitsee, niin tulee sen ainakin\nolla täydellisesti eheän ja kestävän uskon s.o. vakuutuksen. Ainoastaan\nsemmoisena ollen voipi se temmata ihmiset noista alhaisista ja\nyksinomaisista kukkaropuuhista. Eikä se ainoastaan voi sitä, vaan se\nmyöskin tekee sen. Jos se ei sitä tee, niin se horjuu itse -- ja\nuskonto on huono.\"\n\n\"Mutta nyt kuuluu tämmöisen uskon lujuuteen myöskin jonkun verran\ntietämättömyyttä (en puhu tässä niistä, jotka tutkimusten kautta ovat\ntulleet vakuutukseen, sillä se on silloin tietoa), jonkunlaista\nsydämmen yksinkertaisuutta, joka meidän päivinämme ja meidän\nyhteiskunnassamme on auttamattomasti hävinnyt. Ei niin varsinaisessa\nkansassa, mutta mitä auttaa se, kun se papeissa on mennyttä kalua; ja\noppi, jota ei elämässä noudateta, kantaa huonoja hedelmiä. Varmaa on\nmyöskin, että siveellisyys maassa yleensä on huono, varsinkin jos me,\nradikaaleja ollen, otamme Kristuksen yhtä selvän kuin syvällisen opin\nmääräksi ja mitaksi. Mitä tekevät herrat muuta kuin pelaavat korttia ja\nmitä tekee talonpoika muuta kuin kyntää ja ahertaa leivän vuoksi,\nsamalla kun hän moraalinsa avulla töin tuskin pääsee purjehtimaan\nyhteiskunnallisten lakien karisten niemien ohitse. Entä vankilain\nasukkaat, jotka muuten kaikki kuuluvat tuohon yksinkertaisempaan\nkansanluokkaan? Ehk'eivät olot nyt ole huonommat (minä luulen, että ne\novat paremmat) kuin puhdistetun opin alkuaikoina; mutta varma on, että\nero sen välillä, miten on ja miten pitäisi ja suureksi osaksi voisikin\nolla, jos uskonnolla olisi elämää, tätä nykyä osoittaa kauhean aukon\nolevan olemassa. Niin ainakin minusta näyttää, kuinka asiata\nkäännellenkin: suuren joukon uskonnollinen itsetietoisuus -- ja\nseurauksena siitä myöskin valtiollinen itsetietoisuus on kahlehdittu ja\npuolikuollut.\"\n\n\"Jos kysytään, miksi törkeitä rikoksia tavataan ainoastaan yhteisessä\nkansassa (en tarkoita virkamiesluokan turmelusta, joka usein on\nkylläkin suuri, mutta harvinaisempi; vaan varkautta, murhaa ja\nmurhapolttoja), niin näkyy selvästi, millä tavalla valistus yleensä\nvaikuttaa, nimittäin tapoja jalostavasti. Mutta ilmeistä on, että tuo\nusko, jota saarnataan yksin autuaaksi tekeväksi, on verrattomasti\npaljoa heikompi herroissa kuin talonpojissa. Se ei ole luterilaisuus,\njoka on korottanut edellisten siveyden mainitussa suhteessa, se on\nsyrjästäpäin saatu tieto, joka enemmän tai vähemmän on muodostunut\ndogmeista riippumattomaksi uskonnoksi. En uskalla vedota siihen\nniinkuin tosiasiaan, mutta luulen kuitenkin, että yleensä juuri ne\nherrasmiehet, jotka enin ovat vapautuneet itsekkäisyydestään ja\nomistaneet omain asiainsa ohella myöskin kanssaihmistensä asian, että\njuuri nämä ovat niitä, joissa dogmaatinen usko eniten on kadonnut.\nMutta se, mikä heissä on heidän opinnoistaan muuttunut todelliseksi ja\neläväksi uskonnoksi, se on osoittautunut olevansa todellista ja elävää\nuskontoa, se on varmaankin ollut sopusoinnussa Kristuksen moraalin\nkanssa. Näkyy, ett'eivät ne ole dogmit eikä siis kirkko, jotka\nelähyttävät siveelliseen toimintaan, vaan moraali, joka meillä on\nKristuksen oma oppi eikä apostolien lisäykset ja Lutheruksen\nitsepintainen puustavillisuus -- joka ehkä oli hyvä aikanaan. Mutta\ndogmit eivät ainoastaan ole hyödyttömiä, ne ovat myöskin vahingollisia,\nsillä ne saavat uskon horjumaan, samalla kun ne sulkevat pois tiedon,\njoka voisi tukea sitä ja pitää sitä pystyssä. Sentähden en minä usko,\nettä ihmisen autuus voi riippua siitä, mitä hän uskoo, vaan hänen\npyrinnöstään seurata Kristuksen esimerkkiä, jos hän kerran huomaa sen\njärkeväksi. Ja semmoiseksi huomaavat sen kaikki, jotka kerran oppivat\nsen tuntemaan.\"\n\n\"Sillä seikka on juuri se, että kristinusko on sopusoinnussa järjen\nkanssa, ja mitä moraaliin tulee, on tiede hyväksynyt saman opin --\nkenties muutamilla tarpeellisilla lisäyksillä. Ero pappien niin usein\ntuomitseman tieteisopin ja kirkon opin välillä on se, että jälkimmäistä\ntäytyy uskoa, edellistä voidaan taas tietää ja sitä helpommin myöskin\nuskoa. Mutta kun usko on heikko, niin on sen aika ohitse, yksin ei sitä\nvoi enää koskaan panna paikoilleen, tiedon on silloin astuttava sijaan,\njos ei mieli uskonnon pysyä -- huonona.\"\n\n\"Minä luulen sen ajan olevan aivan lähellä, jolloin totinen ja elävä\ntutustuminen jumalaan ja hänen tahtoonsa ei enää tule olemaan muutamien\ntiedon ylimysten monopoolina, vaan että ne jätetään myöskin kansan\nkäsiin, jonka arvo ja oikeudet v. 1848 vihdoinkin niin syvältä\nuurrettiin ihmiskunnan tietoisuuteen, ett'ei sitä enää koskaan saada\numpeen menemään. Tiede on vaikeata, mutta sen tulokset ovat\nyksinkertaiset ja selvät; ainoastaan politillinen absolutismi ja kirkon\nhierarkia ovat viime vuosina saaneet Saksassa aikaan sen, että noin\nneljän vuoden kuluessa ei vähemmän kuin 150 tuhatta ihmistä on pannut\ntoimeen vallankumouksen kirkoissaan. Meillä ei välitetä tästä\nvallankumouksesta uskontomme emämaassa. Mutta mikäli minä uskallan\nuskoa, on tämä välinpitämättömyys yhtä vaarallinen kuin toinenkin, ja\nniinkuin jo sanoin -- sen alku ja juuri, -- samoinkuin tuo saksalainen\nvaltiollinen tulistuminen viime helmi- ja maaliskuussa nähtävästi oli\nseurauksena ennen tapahtuneesta uskonnollisesta vapautumisesta.\"\n\n\"Mikä nyt on totuus? Sitä nyt ei tosin ratkaista kirjeessä, mutta se ei\noikeastaan ollut aikomuksenikaan. Tahdoin vaan henkilölle, joka minut\nymmärtää, puhua pari sanaa asiasta, josta sydämmeni on täysi. Jos ei\nmikään siitä, josta ylempänä olen puhunut, olisi totta, niin on\nainakin se totta, ett'ei täällä Ruotsissa ole omantunnon- eikä\nuskonnonvapautta. Vai olenko väärässä? Minulle sanotaan, että se, joka\njättää Lutheruksen opin, ajetaan maanpakoon sen tai sen _kaaren_\nmukaan.\"\n\n\"Sinä huomaat, että se aate, joka minua elähyttää, ei ole arvoton. Kun\net vaan kirjeeni heikosta yhtenäisyydestä saisi syytä huudahtamaan:\n'Nalle hyvä, elä tuossa yrittelekään!' Mutta ei minunkaan uskontoni ole\nmikään lastentaru, vaan hedelmä ennakkoluulottomista opinnoista. Olen\nnyt järkähtämättömästi vakuutettu siitä, että se Jumala, josta on\npuhuttu aina sitten kun löydettiin ainoa Jumala, -- ei ole mitään muuta\nkun se henki, joka elää luonnossa ja luonnon kanssa ja siis myöskin\nihmisessä; ja ett'ei siis myöskään ihmissielu ole ainetta, vaan henkeä,\njoka elää ihmisluonnossa ja sen kanssa.\"\n\nYllä oleva kirje Hedlundille on kirjoitettu joulukuun 12 p:nä 1848.\nKaksi kuukautta turhaan vastausta odotettuaan ei Soldan enää voinut\nvastustaa haluaan uudelleen kääntyä sen ainoan henkilön puoleen, jonka\nhän tunsi Ruotsissa semmoiseksi, joka voisi häntä ymmärtää. Ei tämäkään\nhenkilö näytä liioin joutaneen filosoofiseen ajatustenvaihtoon, mutta\nvälipä sillä -- pääasia oli, että kirjoittaja sai koota mietteitään ja\nharjoitella itseään niiden esittämisessä. Helmikuun 2 p:ltä 1849 on\nkirje, jossa hän kertoo entisistä ystävistään Pietarissa sekä\nulkonaisista asioistaan.\n\nSaatuaan sen johdosta vihdoinkin vastauksen Hedlundilta, lähettää hän\nhänelle kohta taas uuden kirjeen, jossa ensin lausuu ilonsa siitä, että\nHedlund on näistä syvistä ja vaikeista kysymyksistä pääasiassa samaa\nmieltä kuin hänkin. Sitten seuraa taas mietteitä:\n\n\"Sinä kehoitat minua mainitsemaan jotain tieteellisistä tuumistani.\nNiin, näetkös; mutta sopikaamme ensiksi siitä, että Suomen kohtalo\neräissä kohdissa vielä on sidottu Ruotsin kohtaloon ja että me siis\nniin sanoaksemme olemme veljiä toivossa ja hengessä. Minusta on\nhuonosti kansan kansallisen kehityksen laita, niin kauvan kun kirkossa\nei ole elämää eikä liikettä. Kristinusko ja lutherilainen kirkko ovat\n-- kaksi eri asiaa -- eikä yksi -- ja tämä on käsitettävä ja\nmyönnettävä. Mutta en nyt tahdo tästä puhua.\"\n\n\"On katsottava ihmiskunnalle tärkeäksi asiaksi, että tiede on voinut\nvahvistaa koko joukon asioita, joita ilmestys, tunne, usko ovat ennen\nesittäneet. -- Kokemukseni on myöskin vakuuttanut minua siitä, että\nalkuperäinen suuressa yleisössä elävä usko usein on horjuva ja\n_toimeton_. Ei mikään ole niin tavallista kuin sunnuntaijumalisuus,\njohon on sekotettu arkisuruttomuutta. Se ilmenee _kansainkin elämässä_.\nKun minä nyt huomaan, että filosofia tarjoo minulle vakaumuksen, joka\npysyy voimassa koko viikon, samalla kun se vapauttaa minut monesta\nasiasta, jotka ainoastaan rasittavat omiatuntoja -- niin en voi muuta\nkuin uskoa, että kirkon täytyy lähteä liikkeelle jotain vastaan --\nniin, jotain, joka toistaiseksi on yksinään liikkeessä, sill'aikaa kun\nkirkko lepää kaikessa rauhassa -- rauhassa, joka on äärettömäksi\nvahingoksi kansoille. Sanalla sanoen, näen suuren ja hedelmällisen\ntyöalan, mutta joka on vielä aivan vähän viljeltyä.\"\n\n\"Tässä on nyt vako, jota minä valoisina hetkinäni luulen kykeneväni\nkyntämään. -- -- Luulen pienten opintojeni nojalla geologiassa,\nfysikassa ja kemiassa y.m. voivani sekä oppineille että oppimattomille\nyleistajuisella tavalla todistaa jumalan immanensin luonnossa, jossa\nhän esiintyy luovana aatteena ja ihmisessä, jossa hän esiintyy\npersoonallisena henkenä! Puoli Eurooppaa pyrkii ja haparoi tätä nykyä\nsillä tiellä, joka viepi tämän asian käsittämiseen -- siellä ja täällä\nitsetietoisesti, mutta usein kuitenkin ainoastaan aavistellen.\nSeuraukset siitä ovat monet ja runsaat. Tämä väite on itsessään kenties\ntärkeimpiä todistettavia. Moni on iskevä kirveensä kiveen ja ehkä olen\nminä niistä ensimmäinen. Mutta kieltämätöntä on, että tämä asia on\nihanimpia, joiden eteen voi elää.\"\n\nJa hän ryhtyy sillä innolla, joka aina seuraa uuden aatteen ja uuden\nelämäntehtävän keksimistä, esittämään sitä muillekin. Hän kirjoittaa\njonkunlaisen filosoofisen tutkimuskokeen Ett vågadt ord om kraft\n(Rohkea sana voimasta) joka täyttää kaksitoista tiheään kirjoitettua\nsivua. Ryhtyessään siihen tuntee hän sen onnistumisesta samoinkuin\nmuittenkin mietteittensä kelpaavaisuudesta, s.o. siitä, onko niissä\nmitään juurta ja perää, riippuvan, voiko hänen mielensä kohentua.\nHeikko ääni hänelle sentään kuiskaa: ei ole kaikki hulluutta, joka\nminua elähdyttää. Ja kun hän on saanut kokeensa valmiiksi, heittää hän\nlaukun selkäänsä ja astuu jalkaisin Guldsmedshyttanista kolmen\npeninkulman päässä olevaan Linden kaupunkiin, jossa asuu eräs viisas\nmies, vanha rehtori Pehr Vilhelm Bergstrand. Tämän luo menee hän ja\nesittää itsensä ja teoksensa. Viikon perästä tekee hän saman matkan\nuudelleen ja saa ilokseen kuulla, että Bergstrand katsoo hänen\nharrastuksiansa totisiksi ja perinpohjaisiksi ja kiittää hänen\nesitystapaansa erittäin intresantiksi ja selväksi, samalla kun kehuu\nhänen luonnontieteellisiä tietojaan. Kirjoituksen on hän kuitenkin\nvarustanut murhaavilla reunamuistutuksilla ja he joutuvat väittelyyn\ntranscendensistä ja immanensista. Lopputuloksena keskustelusta on se\ntavallinen, että nuori filosoofi pysyy omissa mielipiteissään ja saa\nniihin vielä vahvistustakin.\n\nTämä Soldanin \"progradu\"-koe on muutamilla lyhennyksillä näin kuuluva:\n\n        _Rohkea sana voimasta_.\n\n\"Ihmishenki on aina pyrkinyt ratkaisemaan maailman ilmiöitä. Mutta\ntähän saakka on se tehnyt sitä n.s. tietämättään. Ihmiskunta on siinä\nkohden elänyt järkevästi, melkein niinkuin lapsi elää järkevästi.\nVanhemmat sanovat lapselle: 'sinun täytyy tehdä niin ja niin, sillä\nJumala käskee, katso, me teemme itsekin samalla tavalla.' Ja lapsi\nuskoo ja on järkevä; usko s.o. järki tunteen muodossa johtaa häntä.\nMutta lapsi on järkevä _ainoastaan_ mikäli hänen ajatuksensa seuraa\nJumalan tahtoa.\"\n\n\"Kun nyt siis maailman järkevä alku oli tuntematon, tuli\nluonnonilmiöitä selitettäessä aina eteen jotain selittämätöntä. Täytyi\nmyöntää, että vaikka tunnettiinkin useita perussyitä, ei kuitenkaan\ntunnettu näiden perussyiden syytä. Ja silloin keksittiin _voimat_\n(gravitatsioni, attraktsioni, repulsioni, kohesioni j.n.e.) selittämään\nmaailman syntyä ja sen eri geoloogisia aikakausia.\"\n\n\"Mutta niinpiankun tultiin siihen, että maailmaan ilmestyi eläviä\nolentoja, kasveja ja eläimiä, silloin väitettiin, että ne ovat Jumalan\nluomat, että hän astui alas valmiin maan päälle ja viipyi siellä\nviikkokauden, jolloin elämä sai alkunsa. Muuta ei tarvittukaan jatkuvan\nelämän selvittämiseksi: Kasvien ja eläinten kylvetyt siemenet kantoivat\nhedelmiä kukin lajinsa mukaan ja noudattivat määrättyä lakia uuden\nvoiman vaikutuksesta s.o. _elin_voiman.\"\n\n\"Mutta sopiihan kysyä: onko mitään järkevää syytä otaksua, että\nkaikkien näiden voimain ohessa on olemassa Jumala, joka on niiden\n_ulkopuolella_? Miksi ei voi koko kaikkisuutta järjestää kaikista\nvoimista muodostuneella _yleis_voimalla, niinkuin sen erikoisuudet\n(geoloogiset aikakaudet, kasvin elämä) on järjestetty jollain\nerikoisvoimalla. Miksi ihmisen luomiseen tarvitaan erityistä Jumalan\ntoimenpidettä? Totta kyllä on, että elinvoimassa vaikuttaa koko joukko\nerityisiä, ikäänkuin alivoimia, mutta mitä merkitsee se yleisvoimalle?\nHuomaamme sen päinvastoin olevan ikäänkuin yhteiskudoksen koko\nkaikkisuudessa aineeseen vaikuttavista voimista. Kun kivi putoo maahan,\nkun _kaksi_ atoomia yhtyy muodostaakseen uuden, kun nämä uudet atoomit\nliukenevat vedessä imeytyäkseen ilman painosta ja huokoisvedosta\nkasviin j.n.e., ei voima siinä ainoastaan vaikuta aineeseen yleisenä\nattraktsionina ja repulsionina, vaan se myöskin välittömästi johtaa\njokaisen atoomin sinne, mihin sen on mentävä. Kasvin elinvoima ei ole\nmuuta kuin summa niistä eri voimista, jotka yhteensä aikaansaavat\nkasvin s.o. luovat sen. Mutta eikö myöskin tuo suuri yleisvoima ole\ntuollainen koko luonnon _elinvoima_, joka erityisten luonnon voimain\nkautta ei ainoastaan vaikuta aineeseen, vaan myöskin järjestää sen\nniin, että kaikkisuus luopihe yhtenäisine sisältöineen? Toden totta, ei\nole Jumalaa, on vaan yleisvoima, joka on kudos äärettömän moninaisesti\nyhteisvaikuttavista yksinkertaisemmista voimista. Kirjoittaja koettaa\nvalaista väitettään m.m. kemiallisen heimolais- eli taipumusvoiman\navulla, joka ilmaantuu m.m. siinä, että kaksi atoomia vetyä aina yhtyy\nyhteen atoomiin happea. Tämä yhteys muodostaa uuden yhteyden, nimittäin\natoomin vettä. Kysyn, eikö tämä heimolaisvoima, tämä tuntematon ilmiö\nole todellinen elinvoima niille uusille yhteyksille, joita sanotaan\nvesiatoomeiksi. Tai jos elinvoimaa s.o. sitä voimaa, joka järjestää ja\nyhdistää erilaiset atoomit määrätynlajiseksi yksilöksi, kutsumme sen\nsieluksi, eikö tämä sielu ole täysin sama asia kuin tuo muuten\ntuntematon heimolaisvoima?\"\n\n\"Samalla tavalla voisi tarkastaa myöskin monimutkaisempien atoomien\nsyntyä: jokainen atoomi alunaa on esim. aina saman lain mukaan\nmuodostunut yhteys 66 yksinkertaisesta atoomista, joiden joukossa on\naina viiteen erilaiseen aineeseen (kun esim. puun kudoksissa on vaan\nkolmea lajia: hiiltä, vetyä ja happea). Se ei ole mikään sattuma, joka\nyhdistää nämä 66 atoomia, sillä jokainen tällainen yhteys on rakennettu\naivan samalla tavalla kuin muutkin -- niinkuin mansikka on toisensa\nnäköinen, tai vielä enemmänkin. Se kemiallinen voima, joka synnyttää\naluna-atoomit, on aivan yhtä pätevästi sen 'elinvoima' kuin mansikan\nelinvoima on se monimutkainen voima, joka muodostaa atoomit\nmansikaksi.\"\n\n\"Jos tarkastetaan alunakristallia, joka kasvaessaan suuremmasta\nmäärästä alunaliuosta on erittäin kaunis ja säännöllinen oktaedri, niin\ntäytyy se tunnustaa yhtä selittämättömäksi tulokseksi kuin mansikka tai\njoku muu luonnontuote. Väitetään ehkä, että sen säännöllisyys on\nseuraus siitä, että eri aluna-atoomeilla on määrätty muoto ja että ne\nyhteenliitettyinä muodostavat säännöllisen tuloksen. Niin ehkä onkin.\nMutta ei saa unohtaa, että tälläinen selitys -- tietysti niin pitkälle\nkuin se ulottuu -- myöskin voidaan antaa kasvin elinvoimasta: se\neroitetaan niin hyvin kuin voidaan useiksi eri voimiksi. -- Mutta kun\ntässä ei päästä mihinkään yksinkertaisten tunnettujen voimain avulla,\nniin keksitään uusi: kasvin _elinvoima_.\"\n\n\"Mutta tässä sopii kysyä: mitä järkevätä syytä on pitää sellaista\nmonimutkaisempaa voimaa kuin esim. mansikan elinvoimaa riippuvana\njostain luonteeltaan toisellaisesta kuin on esim. se yksinkertaisempi\nsähkövoima, joka yhdistää alunan yksinkertaiset atoomit yhdeksi\nryhmäksi? Jos sähkö on erityisellä tavalla kokoonpantu aine, joka\nvälittää kemiallista yhteyttä korkeampaan tarkoitukseen aijottujen\natoomien välillä, mistä tulee sitten tämä sähkö? Eikö sen alulla ole\nmitään tekemistä niiden korkeampien tuotteiden alun kanssa, joiden\nyhteyttä se välittää?\"\n\n\"En voi muuta ymmärtää kuin että syynä siihen, miksi luulemme paremmin\ntuntevamme aineellisten atoomien vetovoiman alkua kuin kasvin\nsyntymisen alkua, on se, että meidän mielestämme attraktsioni on jotain\nyksinkertaista ja ilmenee kaikessa aineessa, jota vastoin viimemainittu\nilmenee vaan pienessä osassa siitä. Kasvin syntyä emme voi selittää --\nse on siis varmaankin Jumalan luoma, mutta atoomien yhteys on\nyksinkertainen asia, se perustuu atoomien -- attraktsioniin. Niin\ntavallisesti selitetään. Mutta mistä syystä attraheerautuvat atoomit?\nNiin, sitä ei kukaan tiedä. Jumala on ehkä sen niin luonut, antanut\nniille semmoisen _voiman_. (Varotaan sanomasta, että Jumala ehkä yhäkin\n_luopi_ niin.)\"\n\n\"En voi tässä olla syyttämättä kemistejä yleensä jonkinlaisesta\nepätieteellisyydestä. Heidän kuulee usein, ylistäessään luonnon\nsyvimpiin salaisuuksiin tunkevaa tiedettään, huudahtavan, että Jumalan\ntunteminen on ainoastaan sen kautta mahdollinen. Olkoon vaan, että tämä\ntie on siihen tarpeellinen, mutta kun he väittävät, että he ovat\noppineet tuntemaan Jumalan paremmin kuin muut, niin he erehtyvät. He\nkun tutkivat Jumalan ihmeellisiä ja lainmukaisia tekoja niiden\nyksityiskohdissa, niin heidän uskonsa siitä voimistuu, mutta tieto\nJumalan todellisesta laadusta on heidän kauttaan vaan aivan vähän\nlaajentunut.\"\n\n\"Ne ovat voimat, jotka minun käsitykseni mukaan ovat tämän tiedon\ntiellä. Puhuakseni vielä kemistien kieltä _on koko luonto tulos\nvoimista_. Ainoastaan niitä tarvitaan kaikkien aineellisten ilmiöiden\nsynnyttämiseksi alkuaineesta. Nämä voimat ovat enemmän tai vähemmän\nlaajaperäiset. Yksinkertaiset ovat yhdistetyimpien palveluksessa ja\nsyntyvät niistä ja niitä taas järjestävät toiset j.n.e. Meillä on\nsanalla sanoen kouraantuntuva selitys maailmanluomisesta.\"\n\n\"Vahinko vaan, että kaikessa tässä on unhotettu yksi asia, joka\nmuistuttaa eukosta, joka mitä kauneimmin kehui vastasyntynyttä lasta:\nsillä oli niin kauniit siniset silmät, niin suloinen suu, niin\nkaunismuotoinen pää; sillä ei sanalla sanoen ollut muuta vikaa kuin se\nettä -- siltä puuttui henkeä.\"\n\n\"Samoin on nykyisen luonnontieteellisen maailmanluomisen laita: _henki_\non poissa. Noiden monien voimien joukosta on unohdettu yksi, joka\nsittenkin on kaikista tärkein.\"\n\n\"Mitä se on kuin intialaiset tarkoittavat Brahmalla? Muhamettilaiset\nAllahilla? Kristityt Jumalalla? Ei kukaan kieltäne, että niillä on\ntarkoitettu maailman alkua, voiman _luojaa ja ylläpitäjää_.\"\n\n\"Me voimme siis ilman epäilystä sanoa, että tuo yllämainittu\nyleis_voima_ on juuri jumala, joko häntä sitten mainitaan yhdellä tai\ntoisella nimellä. Jumala ei siis ole muuta kuin vastamainittujen\nkaikkien voimain yhteys; hän on luonnon elinvoima, joka luonnossa\nilmaisekse äärettömässä määrässä äärellisiä voimia, jotka\nlukemattomilla tavoilla ovat keskinäisessä vuorovaikutuksessa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nUsein olivat Soldanin mieliharrastukset keskeytyneet ulkonaisten\nvaikutusten vuoksi. Milloin olivat siihen olleet syynä olot, niinkuin\nsilloin kun hänen oli pakko luopua maalauksestaan, milloin taas hän\nitse yhdessä olojen kanssa, niinkuin Giessenissä, jossa hänet\ntemmattiin pois kemian kokeilupöydän äärestä. Tällä kertaa täytyi\nfilosoofisen ja teoloogisen kirjailijan panna paperinsa kokoon ja\njättää se harrastus lepäämään epämääräisiin aikoihin. Sillä eihän\nkaukaisessa maaseudussa ruokapalkoillaan eläminen ollut juuri omansa\nkehoittamaan kirjailemiseen. Eikä tuottavampaakaan toimialaa ollut\ntiedossa. Ei siis muuta neuvoa kuin mitä pikimmin toteuttaa tuuma\nAmeriikkaan lähdöstä. Siellä häämöitti vapaus, siellä tulisi aina\nolemaan työtä tekevälle, siellä voisi jokainen itse valita\nharrastustensa piirin, siellä löytää alansa tai luoda sen.\n\nJa kun oli käsissä toiveiden toukokuu, kun nurmet vihersi ja kosken\nkohina kuului yksinäisen avonaisesta ikkunasta ja Mälari loi\njääpeitteensä, niin astui Soldan höyrypurteen ja riensi Tukholmaan\netsiäkseen siellä laivaa, joka veisi hänet vesien taa.\n\nSekavat tunteet rinnassa katseli hän Mälarin jälelle jääviä rantoja.\nSuomessa luuli hän kulkevansa, Suomesta lähtevänsä. Sillä Mälari on\nSaimaan näköinen niinkuin mansikka on toisen mansikan näköinen.\n\nMaisteri S.A. Hedlund istui eräänä päivänä loppupuolella toukokuuta\nasunnossaan Sperlingin mäellä Tukholmassa, kun ovi avautui ja sisään\nastui roteva suippopartainen mies, päässä siniset lasisilmät. Hedlund\noli juuri saanut maksaa takauksen erään karanneen ystävänsä edestä ja\noli siis huononlaisella tuulella vieraita vastaanottaakseen.\n\n-- Etkö tunne minua? kysyi tulija.\n\n-- En.\n\nMies otti pois lasisilmänsä ja huudahti:\n\n-- Mainiota! Sitten eivät venäläiset nuuskijatkaan tunne minua.\n\nSe oli Soldan, Mutta yhtäkkiä huudahti hän, katsahdettuaan ulos\nkadulle: -- Mitä näen minä? Westermarck? Huuda hänet sisään.\n\nHedlund juoksi avopäin kadulle ja huusi sisään vieraan, joka oli\nSoldanin vanha kadettitoveri, kapteeni Westermarck -- sama, joka oli\nollut saattamassa häntä laivaan Pietarista lähdettäessä -- ja oli nyt\nTukholmassa toimittamassa jotain kanuunain tilauksia Venäjän valtiolle.\nSe oli iloinen kohtaus.\n\n-- Katsos, sanoi Soldan, osoittaen univormuun puettua upseeria\nHedlundille. -- Tuollainen komea herra olisin minäkin voinut olla ja\nkantaa tuommoisia koristuksia ja ritarimerkkejä, jos olisin siivosti\nkäyttäytynyt.\n\n-- Kadutko?\n\n-- Kadunko! Ei, veliseni, en suinkaan kadu!\n\nSoldan jäi asumaan Hedlundin luo muutamiksi päiviksi, mutta eräänä\naamuna sanoi hän: Nyt täytyy minun lähteä. Kävelin tois-iltana\nKarlsbergin käytävässä Westermarckin kanssa, kun Suchtelen (Venäjän\nsilloinen lähettiläs) ajoi ohi. Tietysti tervehti Westermarck. Eilen\ntiedusteli konsuli Mollerius Westermarckilta, kenen seurassa hän oli\nkulkenut. Westermarck ei voinut tehdä siitä selkoa. Nyt täytyy minun\npoistua täältä, sekä hänen tähtensä että itseni tähden.\n\nTämän kohtauksen on Hedlund kertonut muistosanoissaan Soldanista. Se\ntapahtui alkupuolella kesäkuuta ja kun ei Hedlundillakaan ollut sillä\nhaavaa mitään tekemistä Tukholmassa, vei hän pakolaisen varmaan piiloon\nisänsä maatilalle Eldgarnin saareen Mälarin vesien turviin. Täällä\nviipyi Soldan kolme viikkoa ystävällisessä perheessä, eli kuin Saimaan\nsaaressa ja oli onnellinen. Vihdoin viimeinkin sai hän mielinmäärin\nsivistynyttä seuraa, sai puhella ja vaihtaa mielipiteitä ystävän\nkanssa, joka häntä ymmärsi ja tahtoi häntä kuunnella. \"Me nautimme\nyhdessä luonnosta\", kirjoittaa Hedlund, \"istuimme sammaleisessa vuoren\nhalkeamassa, ja katselimme, kuinka aurinko laskeutui Vendtholmin taa.\nFilosofia ja uskonto olivat aina uudistuvat puheenaineemme. Soldan oli\nhegeliläinen, minä olin silloin vielä kirkollinen, jolla kannalla vielä\npysyin pari vuotta, kunnes lukemalla raamattua ja panemalla muistiin\nparalellikohtia tulin vakuutetuksi raamatun auktoriteetin\nkestämättömyydestä. Mielipiteiden eroavaisuus ei kuitenkaan häirinnyt\nsydämmellistä väliämme.\"\n\nEräänä päivänä oli Soldan Eldgarnin perheen kanssa vieraissa lähellä\nolevassa Farentunan pappilassa. Soldanilla oli viulunsa mukanaan.\nNuoriso lähtee marssimaan viheriän pihamaan ympäri, Soldan asettuu\netunenään ja alkaa soittaa -- marseljeesia. Marseljeesia rauhallisessa,\nlainkuuliaisessa, kuninkailleen uskollisessa Ruotsin maalaispappilassa!\nKovin kauhistuivat siitä ukkoset: vanha rovasti ja hänen lankonsa\nintendentti Axel Nyström. Mikä lienee vallankumoilija koko tuo pitkä\nhuikari, jonka ei tiedä edes oikeata nimeä. Mutta vanha ukko Hedlund\npelkää vielä pahempaa: että hänen poikansa Sven on joutunut venäläisen\nvakoilijan pauloihin.\n\nSillä välin kun Soldan piili Eldgarnissa, oli Arvidsson Tukholmassa\ntoiminut hänen hyväkseen kuulustelemalla hänelle sopivaa tilaisuutta\npäästä Ameriikkaan. Hänen onnistuikin saada tietoonsa norjalainen\nlaiva, joka lastasi rautaa New-Yorkiin, ja kapteeni lupasi ottaa\nSoldanin mukaansa. Saatuaan siitä tiedon lähti Soldan kesäk. 21 p:nä\nEldgarnista Tukholmaan.\n\nMaasta pääsö kohtasi kuitenkin vaikeuksia passin vuoksi. Soldan itse ja\nhänen ystävänsä saivat juosta sinne tänne, kunnes Arvidssonin\nvihdoinkin onnistui Tukholman silloisen poliisimestari Bergmannin\nkautta järjestää asiat niin, että passiin tarvittavat allekirjoitukset\nsaatiin. Hän ei sanonut sietävänsä nähdä, että suomalainen\nluovutettaisiin Venäjälle, ja niin oli asia reilassa.\n\nHedlund saattoi Soldanin venheellä peninkulman matkan sinne, missä\nlaiva oli ankkurissa laivasillan ääressä. Soldan nousi laivaan ja\nHedlund seisoi maissa ja ystävykset heittivät toisilleen\nlakkinsa viimeisiksi hyvästiksi. Se oli juhannusaatto. Ja niin oli\nSoldan alkanut pitkän retkensä suureen länteen.\n\nKesti kuitenkin useita päiviä, ennenkun Bröderne -- se oli laivan nimi\n-- pääsi ulos Tukholman saaristosta. Tuuli oli vastainen, puhalsi\nidästä, juhannuspäivänä ei oltu tultu pitemmälle kuin Sjötulleniin,\njossa laskettiin ankkuri ja mentiin maihin juhannusta viettämään\nLadugårdsgärdetissä, missä oli soittoa, tanssia, juhlariukuja,\ntaalalaistyttöjä, sotamiehiä ja punssia. Soldankin oli siellä. Vasta 29\np:nä pääsi laiva ulos Sandhamnista, kun tuuli vihdoinkin oli kääntynyt\nlänteen.\n\nLaivan maatessa Sandhamnissa kirjoittaa Soldan sieltä kirjeen\nHedlundille. Hän on pahalla tuulella viivykin tähden ja sitten eivät\nkaikki vaarat vielä ole ohitse. Laivan on määrä pysähtyä Helsingörissä.\n\"Juutinrauma painaa rintaani kuin laivan ankkuri, vaikka minä luulen\nolevani jotakuinkin selvillä itseni kanssa siinä tapauksessa, että\nvihollinen saisi minut käsiinsä. Siitä olen varma, että ne kyllä\nkustantaisivat kuriirin ja antaisivat hänelle kunniamerkin palkinnoksi\ntyhmästä päästäni.\" -- -- \"Mutta sanohan itse, eikö ole aika omituista\nkulkea näin milt'ei Suomen nenän editse -- ja ett'ei sinne luultavasti\nkoskaan saa palata? Jääkää hyvästi, te ystäväni, ja muistelkaa joskus\ntuota ikävää, mutta hyvää tarkoittavaa hupsua, joka repi rikki oman\nelämänsä kartan ja heitti palaset tuulen viedä.\"\n\nHelsingöriin saapui laiva vasta heinäkuun 11 p:nä, oltuaan siis\nmatkalla Tukholmasta kolmatta viikkoa ja koko ajan vastatuulessa, joka\nkerran ruvettuaan sille sijalle pysyi yhtäläisenä aina Ameriikkaan\nsaakka. Helsingörissä ei tapahtunut mitään onnettomuutta eikä\nkiinniottajia näkynyt eikä kuulunut. Varmuuden vuoksi oli perämies\nkuitenkin rautaharkkojen väliin kaivanut kuopan, jonne Soldan saisi\nryömiä piiloon vaaran uhatessa. Odottaessaan kapteenia maihin tulevaksi\nkirjoittaa hän kirjeitä sekä Hedlundille että veljelleen Suomeen.\nJälkimmäisen pyytää hän jättämään Arvidssonnin toimitettavaksi\nedelleen. Se on kirjoitettu niin hienolle paperille, että sen voi\nkääntää kuinka pieneksi tahansa ja pistää liivintaskuun. \"Nyt juuri\ntuli kapteeni ja ilmoitti 'all right'. On siis kaikki päivänselvää. Me\nnostamme ankkurin varhain aamulla. On siis myöskin päivänselvää, ett'en\npuhu siitä asiasta sen enempää. Niin, sen verran saat vielä tietää,\nettä minä huomenna tarjoon punssia matruuseille; on näet minun\nsyntymiseni päivä, 32 vuotta, toivoakseni samalla myöskin\nuudestasyntymiseni. Annoin tuoda maista aarakkia ja sokeria. -- Saavun\nkyllä köyhänä kuin lutikka Ameriikkaan, mutta minä ajattelen, ainakin\nnyt, että juuri se on kaikista hauskinta. -- -- P.S. -- Oletko kuullut\nsen liikuttavan tarinan Kukosta ja Hanhesta? He lähtivät purjehtimaan\nja silloin pyysi hanhi kukkoa kiipeämään maston nenään ja tähystämään\nmaata, ja kukko kiipesi maston nenään ja huusi: -- 'Siinä on Helsin --\ngöör!' -- -- johon hanhi vastasi: -- 'Onko niin -- onko niin -- onko\nniin!' Terveisiä! -- Minulla on kunnia piirtää j.n.e. Mutta kunniasta\nmuistuu mieleeni, että sinä saat olla hyvä ja suorittaa postimaksun\ntästä kirjeestä: minä suorastaan en voi sitä tehdä. -- Tahdon kuitenkin\nkoettaa pientä viekkautta. Ehkä tekee laivan isäntä, nähdessään kuoren\npäällä kapteenin käsialan, pienen taloudellisen erehdyksen! ja niin\njääpi petos viimeiseksi työkseni Euroopassa -- hyvä merkki!\"\n\nNäin hilpeällä mielellä erosi siis Soldan vanhasta Euroopasta ja lähti\nhyvällä luottamuksella pyrkimään valtamerien yli uuteen maailmaan.\n\n\n\n\n11.\n\nAtlantinmerellä.\n\n\n_Päiväkirja merellä. -- Hänen rukouksensa. -- \"Strauss ja Ullman\" --\nStraussin oppi nerosta. -- Mietteitä Jumalan olennosta. -- Jumalan\nimmanensi. -- Ulos Atlantille. -- Jumalan persoonallisuudesta. --\nDelfiinejä. -- Luonnosta Atlantilla. -- Pahoja unia. -- Luonnontutkija.\n-- Luonnonihailija. -- Ihana yö ja aamu. -- Valaskaloja. -- Suunnitelma\nsuureen teokseen. -- Turskan ongintaa New-Foundlandin matalikolla. --\nSandy hook. -- Tulo Ameriikkaan_.\n\nHän on päässyt rauhaan, sekä sielun että ruumiin puolesta. Ei ole enää\npelkoa takaa-ajajista, eivät ahdista enää pienet jokapäiväiset\nkysymykset, miten tulla toimeen, miten olla. Ei hermostuta\nepätietoisuus tulevaisuudesta eikä elinkeinoista, sillä ennen\nAmeriikkaan tuloa on niitä turha ajatella.\n\nMaailma on nyt siinä, missä se on, laivassa, käsin koskettavissa, ja\nelämä, se on elämää laivalla. Edestä ei näy muuta kuin merta, takaa ei\nmuuta kuin merta ja molemmilla kupeilla on maailmanlaitaan yhtä pitkä\nmatka. Ja sentähden hän nyt nauttii sanomattomasti ja on onnellinen ja\ntyytyväinen. Kirjeissä ja päiväkirjoissa olemme ennen tuon tuostakin\ntavanneet alakuloista mieltä, Atlantilla pidetystä päiväkirjasta emme\ntapaa siitä ainoatakaan ilmausta.\n\nAmeriikasta kirjoittamassaan kirjeessä Hedlundille antaa hän seuraavan\nkokonaiskuvan matkastaan:\n\n\"Merellä olin minä erinomaisen hyvässä kunnossa, vaikka matka kestikin\n80 vuorokautta. Monesta ihanasta päivästä minä nautin ulkona aalloilla.\nMutta kun useiden päivien itsepäisen vastatuulen jälkeen 'purjetuuli'\nvaljastettiin laivan eteen ja kuletti sitä niinkuin nelivaljakolla, tai\nkun yö oli pimeä ja taivas valaistu hohtokivillä tai kun pieni myrsky\npilvisenä yönä hämmenteli oikean komean fosforisopan 'Veljesten' kokan\nedessä, silloin oli ihanaa merellä. Siellä oli usein ihanaa; minä opin\nrakastamaan merta, eikä minua mikään painanut. Ajattele vaan: uusi\naurinko joka aamu, yksi toistaan ihanampi, jonka, ynnä rinnan täyden\nraitista aamuilmaa, saapi palkaksi muutamain tuntien unesta, josta ei\ntule puutetta laivalla; ja ilta-aurinko tulee aina kaupanpäällisiksi.\n-- Usein näytti minusta kuin voisi merellä päästä vielä paremmaksi\ntutuksi luonnon kanssa kuin maalla, jossa luonto on ikäänkuin\nsotkuksissa. Se on niin rehellistä ja puhdasta peliä, kun aamuaurinko\nluo ensimmäisen kultauksensa tasasesta meren laidasta; aivan\ntoisenlaista kuin silloin, kun se matelee ylös aitoja ja kattoja myöten\nmaalla. Sinä näet merellä ihan kuin kouraan tuntuvasti, että tässä on\nmatematiikkaa mukana, sinä näet silmilläsi, että maa on pyöreä; vasta\nmerellä huomaat sinä oikein selvästi, että taivaankappalten radat eivät\nole vedetyt vapaalla kädellä, vaan kompassin ja sirkkelin avulla. --\nKun ei valtameren yli purjehtiessa ole mitään parempaa ajateltavaa kuin\n-- taivas ja maa, niin käy mielikuvitus niin korkealentoiseksi, että\nihminen leikkii palloa maapallon kanssa ja kiinnittää tuhannet tähtöset\nmärän sormensa päähän, niinkuin olisivat ne hiekkajyväsiä. On jotain\noikein jumalallista tuollaisessa leikissä.\"\n\nSellainen on kuva yleispiirteissä, yksityiskohdissa on se vielä\nviehättävämpi, tarjoten maisemia mereltä ja kuvia purjehtijan\naate-elämästä. Seuraamme näitä molempia esittämällä niitä päiväkirjan\nmukaan, jota hän pitää rinnakkain näistä molemmista: merestä ja\nmietteistään merellä.\n\nPäiväkirja alkaa keskiviikkona heinäkuun 25 p:nä. Laiva on pääsemässä\nEnglanninkanavaan Galloperin majakan ja Flamandin matalikon välillä.\nLähtien Helsingöristä 11 p:nä on se siis ollut Pohjanmerellä liki kaksi\nviikkoa. Ja yhä vaan kestää kiukkuinen vastatuuli. He ovat jo viidettä\nvuorokautta koettaneet päästä kanavaan, mutta aina vaan kantaa tuuli ja\nlaiva luovailee yhä Galloperin matalikon tienoilla.\n\nVarhain aamulla mainittuna päivänä tulee höyrylaiva näkyviin ja \"kulkee\nsuoraan tuulta vastaan ja meidän ohitsemme. Se kohoo pystyyn ja painuu\nalas kuin ylpeä hevonen, kuitenkin juhlallisemmin ja suuremmoisemmin.\nTuo rohkea rinta nouse esiin vedestä ja kohoo niin korkealle,\nettä emäpuu tulee näkyviin; ja sen liikkeen aikana näkyy kuin\nsuonenvedontapaisia tempauksia vähäisillä väliajoilla. Kun sellainen\nseisaus ilmaantuu, luulee ja ikäänkuin toivoo katsoja, että liikunta\nalaspäin aaltoa myöten alkaisi, mutta niin ei tapahdu; sen sijaan\ntunkee uusi vesivuori ja taas uusi rintaa vastaan ja kohottaa\njättiläisen kokkapuolen niin korkealle, että luulee perän välttämättä\npitävän sukeltaa veden alle.\" --\n\nHöyrylaivat olivat silloin vielä uudet, olivat olleet tuskin kymmentä\nvuotta käytännössä ja olivat siis omiansa huomiota herättämään,\nvarsinkin niissä, jotka eivät purjeilla päässeet paljon paikalta\nliikkumaan. Sinäkin päivänä oli edistytty taapäin. Iltapäivällä kiihtyy\nmyrsky. Aalto toisensa perästä huuhtelee kantta. Purjeita pienennetään\nniin paljon kuin mahdollista. \"Kasvot käyvät totisiksi, kun koko laivan\nrunko natisee, mutta pelkoa se totisuus ei ole. Se on vaan arvokkain\ntapa olla läsnä niin totisessa ja suuremmoisessa elementtien\nnäytelmässä. -- -- Kun joimme teetä, puhalsi ankara vihuri ja yht'äkkiä\nkuului ukkonenkin. Rautalasti romisee laivan ruumassa ja kun laiva\njonkun kerran kallistuu oikein kovasti, kuuluu rautatankojen kolinaa,\njoka päättyy pahaan rämähdykseen. Lasti on kuitenkin hyvin telkitty,\nvakuutetaan minulle.\"\n\nSeuraavana päivänä, heinäkuun 26 p:nä, muistiinpanot alkavat näin:\n\n\"_Sillä muuta perustusta ei taida yksikään panna, vaan sen, kuin pantu\non, joka on Jeesus Kristus_. Kor. 3:II.\n\n\"_Ettekö te tiedä itseänne Jumalan tempuksi ja että Jumala asuu\nteissä._ 1 Kor. 1:14.\"\n\nJa sitten seuraa näin kuuluva kappale, jonka päällä ovat sanat: \"Minun\nrukoukseni esim. Guldsmedshyttanissa.\"\n\n\"Olen kärsinyt, olen kovia kokenut, vaikeita päiviä olen elänyt. Ja\nminä olen jättänyt sieluni Kaikkivaltiaan huostaan ja muserrettuna\nanonut hänen apuansa. Kylmät väreet olivat kerran sellaisena hetkenä --\neräänä hetkenä kohta uudestasyntyneen vakaumukseni jälkeen -- saamani\nkauhea vastaus kysymykseeni: 'Onko sinulla Jumala? Etkö ole\nteeskentelijä? Sinä olet todistellut pois häntä sielustasi! Auta nyt\nitseäsi tai menehdy!' Minä en ole sepittänyt tätä, tapaus on mainittu\npäiväkirjassani. Syvästi liikutettuna heittäysin minä polvilleni ja\npainoin vetiset silmäni päänaluseeni: 'Isä, käsitettävä tai\nkäsittämätön, mikä olletkin! Sinä näet, että minä kaikella sillä\nvoimalla, minkä minun sielulleni annoit, etsin Sinua ja pyrin päästä\ntahtoasi täyttämään: Ohjaa minua oikealle tielle, jos olen eksynyt.\nEttä annat minulle anteeksi, jos olen hairahtunut, sen tiedän!\"\n\nTämä mielenpurkaus tulee hiukan odottamatta, mutta itse on hän\nkuitenkin selvillä sen syistä. Moneen vuoteen ei hän sano osanneensa\nrukoilla. Syynä siihen ovat olleet hänen filosoofiset lukunsa, \"jotka\nmeidän aikanamme niin kernaasti ja helposti johtavat epäilykseen, mutta\neivät silti yhtä helposti vapauta. Koettelemuksen hetkinä, sen tietää\njokainen, joka ei ole tyhmä tai kevytmielinen ja jolla on ollut kovia\ntaisteluita elämässä, vedetään epäilijää niinkuin uskovaistakin\nvastustamattomalla voimalla, joskaan ei aina rukoilemaan tavallisessa\nmerkityksessä, niin ainakin ajattelemaan kaiken onnen ja surun alkua.\nTunnemme oman voimattomuutemme ja meitä kehoitetaan ja pakoitetaan\n_ikävöimään_ ja samalla _toivomaan_ voimaa, joka voi antaa tukea\nkaikissa kohtaloissa.\"\n\nVielä paremmin selittää hänen mielialansa kääntymistä näihin asioihin\nseuraavat sanat, jotka hän samana päivänä on kirjoittanut\npäiväkirjaansa: \"Olen lukenut 'Strauss och Ullmannin'\", -- ja toiset,\njotka tavataan niinikään samana päivänä veljelle kirjoitetussa\nkirjeessä: \"Jos tahdot tietää, millainen maailman-katsantotapani tätä\nnykyä on, niin hanki itsellesi kirja: 'Strauss och Ullmann'.\"\n\nHänellä oli matkalukemisenaan tuo siihen aikaan niin suurta huomiota\nherättänyt teos, kuuluisan tohtori D.F. Straussin, Jeesuksen elämän\nkirjoittajan ruotsiksi ilmestynyt kirjanen \"Det förgängliga och\nbeståndande i Christendomen.\" [Katoova ja pysyvä kristinopissa.] Tässä\nkirjasessaan esittää tuo suuri filosoofi selvästi ja pelkäämättä\noppinsa äärimmäisenä tuloksena, että Kristus hänen käsityksensä mukaan\nei ole jumalanpoika, vaan ihminen korkeimmassa ilmestymismuodossaan\ns.o. nero. Kun Straussin oppi ainakin siksi kerraksi teki Soldaniin\nmitä valtavamman vaikutuksen ja oli nähtävästi käännekohtana hänen\nfiiosoofisessa kehityksessään, tehtäköön kirjan sisällöstä lyhyesti\nselkoa.\n\nMainittuaan esipuheessaan, että hänen teostansa Jeesuksen elämä on\nkäsitetty negativisesti eli ett'ei siinä muka olisi mitään asetettu sen\nJeesuksen sijaan, joka siinä kielletään, nimittäin yliluonnollinen,\nihmeitä tekevä Jumalan poika, käy Strauss tässä toisessa teoksessaan\nluomaan hänestä sitä kuvaa, jonka hän hänestä on saanut.\n\nKirjanen alkaa polemiikilla Paavalia vastaan, joka (Kor. 15:32) sanoo\ntulevassa elämässä odotettavan palkinnon toivossa taistelevansa\nKristuksen puolesta. Tätä katsantotapaa Strauss pitää paljoa alempana\nkuin sitä, joka kaikista toivotuista palkinnoista huolimatta vaikuttaa\ntotuuden puolesta, totuuden itsensä voiton vuoksi. Hän itse ainakaan ei\nsemmoista toivoa tarvitse, yhtä vähän kuin häntä pelottaa toisessa\nelämässä uhkaava rangaistuskaan. Ei hän siltä kuitenkaan kiellä\nkuolemattomuutta. Hän vaan perustaa sen kokonaan muuhun kuin kostoon.\nPaha ja hyvä kantaa palkkansa jo tässä elämässä ja tuntuvat niiden\nseuraukset tulevassa elämässä siellä yhä jatkuvan kehityksen muodossa.\n\nNiinikään vastustaa Strauss apostoolista käsitystä siitä, että ell'ei\nKristus olisi noussut ylös kuolleista, olisi heidän saarnansa\nmitätön ja usko häneen turha. Hänelle ei ole ylösnousemisen ihme\nminkäänarvoinen, vaan perustaa hän uskonsa Kristukseen yksinomaan hänen\nelämäänsä ja vaikutukseensa maan päällä.\n\nEi hän myöskään katso kristinopin elinjuureksi sitä, että Kristus olisi\nkuolemansa kautta vapauttanut meidät jumalan vihasta ja synnin\nrangaistuksesta. Kieltämättä on Uuden Testamentin väärinselitystä\nväittää sen opiksi oppia vihastuneesta, kostonhimoisesta jumalasta,\njoka vasta Pojan veren kautta voitiin saada muuttamaan mieltänsä\nlempeämmäksi syntistä ihmiskuntaa kohtaan. Ei ole totta, että Jumala\nvaatii uhria, sillä jo Jeesus itse ja apostolit esittävät Jumalan armoa\nja vanhurskautta ei seurauksena Jeesuksen kuolemasta, vaan\nedelläkäyvänä syynä siihen. Jos syntein anteeksiantaminen on\nmahdollinen muuttumattoman ja kaikkivaltiaan Jumalan puolesta, niin\non sen täytynyt Hänen puoleltaan olla olemassa samanlaisena\nijankaikkisesti, mistään satunnaisesta tapahtumasta riippumatta.\nSitäpaitse ei ole Jumalan oikeudentunnon mukaista, että yksi saa kärsiä\nkaikkien edestä. Jumalan hyvyys muka kyllä tahtoisi vapauttaa kaikki\nrangaistuksesta, mutta hänen vanhurskautensa ei myönnä rangaistuksen\ntäydellistä anteeksiantamista. Vaan ei ole hyvyyttä se hyvyys, niinpian\nkun viaton tietäen tahtoen jätetään rangaistavaksi, silloinkun\nsyylliset saavat kulkea vapaina.\n\nVaan Kristuksen kärsimystä ja kuolemaa ei olekaan tältä kannalta\nkatsottava. Sen tarkoitus oli toinen. Se tuli välttämättömäksi hänen\ntahtonsa puhtauden ja voiman kautta, joka kielsi hänet väistymästä\ntaistelussa hänen käsittämänsä totuuden ja hänen elämänsä tehtävän\npuolesta.\n\nKoetettuaan sitten osoittaa, että Jeesuksen n.k. ihmeteot eivät enää\nvoi semmoisina esiintyä meille, joskin ne semmoisina esiintyivät hänen\naikalaisilleen, tahtoo Strauss vielä osoittaa, että hänen tehtävänsä\nsiveellis-uskonnollinen arvo ja merkitys ei niiden kautta lisäänny,\nvaan päinvastoin kärsii, koska niiden täytyy olla joko väärin\ntulkituita, erehdyttävästi esitetyitä tai seurauksia joko tekijäinsä\ntai ympäristön, esim. parannettujen sairaiden, sairaloisesta tilasta.\n\nKristuksen synnynnäinen jumaluus, hänen sikiämisensä pyhästä hengestä\nja syntymisensä neitseestä Mariasta on lopuksi sekin Straussin mielestä\nhylättävä, koska Jeesus, vaikkakin hän olisi syntynyt ilman maallista\nisää, ja siis siltä puolen synnitönnä, kuitenkin olisi saanut synnin\näidinperinnöksi. Ei siis Jeesuksen syntyminen ilman isää anna meidän\nuskollemme mitään uutta tukea, mitä sillä ei jo ennestään ole.\n\nMutta kaikista vaikeinta on meidän käsittää -- sanoo Strauss --\nJeesus Nikealaisen uskontunnustuksen mukaan, syntyneenä isästä\nijankaikkisesta; ja Johanneksen mukaan sanana, joka oli ijankaikkisesti\nJumalan tykönä, jonka kautta Jumala on maailman luonut, joka sitten\nmuuttui lihaksi ja asui meidän tykönämme palatakseen viimein siihen\nihanuuteen, joka sillä aina on ollut Jumalan tykönä. Kuinka vieraaksi\nja kaukaiseksi muuttuu meille Kristuksen kuva tämän kautta! Emme voi\nenää ajatella hänessä mitään tosi-inhimillistä, eivät hänen\ntietoisuutensa ole meidän, eivät hänen hyveensä inhimillisiä hyveitä,\nkoska koko hänen henkinen ja siveellinen elämänsä lepää perustuksilla,\njotka meiltä muilta kokonaan puuttuvat.\n\nJa vielä vaikeampi on Straussin ajatella Luoja ihmiseksi muuttuneena,\nyhtenä ainoana henkilönä. Sen hän kyllä voi käsittää ja pitää sen\nvälttämättömänä käsitteenä, että absoluuttinen ilmasekse kaiken\näärellisen tuloksena, mutta kuinka se voisi koko täydellisyydellään\nuppoutua yhteen ainoaan äärelliseen olentoon, se tuntuu hänestä yhtä\nmahdottomalta kuin tahtoisi joku väittää, että harmonian sisältö voi\nilmaantua yhdessä ainoassa säveleessä. Joko on siis Jumalan ihmisenä\nilmestyminen tapahtunut koko ihmiskunnassa tai ei se ollenkaan\ntapahtunut.\n\nStrauss on taipuvainen ensimainittuun. Pantheismi opetti näkemään\nJumalan ilmautumista luonnossa, mutta silloin se myös ilmestyy hengen\nmaailmassa: taiteessa, valtiossa ja historiassa. Hengen maailman\nkorkeimpia edustajia ovat nerot, ne, jotka elähyttäen ja uutta luoden\novat vaikuttaneet ihmiskuntaan. Neroja jo kaikkialla ihaillaan ja\nniille patsaita pystytetään. Ja kaiken tämän johdosta lausuu Strauss\nrohkean väitteensä: Ainoa ihailu (dyrkan) -- valitettakoon sitä tai\niloittakoon siitä, kieltää sitä ei voi -- joka meidän aikamme\nsivistyneillä vielä on jälellä uskonnollisen rappeutumisen jälkeen, on\nneron ihailu (Cultus des Genius). Ja neron tekee hän Kristuksesta sen\nperusteella, että tapaa hänessä kaikki neron tunnusmerkit:\nsielunvoimien sopusoinnun, suuren aatteen, jonka hyväksi taisteli ja\nuhrautui, suuremmoisen voiman, jolla hän vaikutti ensin ympäristöönsä\nja sitten jälkimaailmaan ja sitä seuraavat vaikutukset rakkauteen ja\nvihaan. Samalla kun Kristus siis on nero, verrattava esim.\nSokratekseen, seisoo hän kuitenkin muita neroja äärettömästi ylempänä\ntyönsä kautta, sillä ei mikään ennen häntä elänyt nero ole siihen\nmäärin kuin hän kohottanut kansakuntain katseita korkeuteen ja\nopettanut heitä syvemmin ja oikeammin tuntemaan, käsittämään ja\nkunnioittamaan niitä voimia, rakkautta ja hyvyyttä, jotka kaikkea\nolevaista hallitsevat. Ja sentähden ansaitsee kristinuskon\nperustajanero ihailumme ennen kaikkia muita neroja. Häntä etevämpää ei\nole ollut, eikä tulekaan olemaan.\n\nSamassa kirjassa on vastaus Heidelbergin professorilta Ullmannilta,\njoka puolustaa protestanttisen kirkon tavallista käsitystä\nKristuksesta.\n\nTämä kirjanen, jossa taistellaan ihmiskunnan suurimmasta ja kaikkina\naikoina jännittävästä kysymyksestä, on nyt Soldanilla luettavana.\nTaivaan ja maan välillä väikkyessään on hän sen johdosta tullut\npakoitetuksi vastaamaan kysymyksiin, joista ei kukaan ajatteleva\nihminen koskaan ole päässyt ohi.\n\nJa hän ryhtyy sitä tekemään hänelle omituisella innolla. Se on melkein\nse ainoa asia, jota hän merta kyntäessään ajattelee ja miettii. Hän\nkävelee kannella milloin myrskyssä, milloin tyynessä, milloin auringon\nnoustessa ja laskiessa, milloin tähtien tuikkaessa ja kuun valaistessa.\nHän miettii ja punnitsee ja silmä tuijottaa kauvas taivaan rannalle,\njota vasten hänen pitkä vartalonsa liikkumatonna kuvastuu. Ja sitten\nlaskeutuu hän alas kajuuttaan kirjoittamaan ja kirjoittaa, kunnes se\njostain syystä keskeytyy, jatkuakseen taas jonain toisena päivänä.\n\nVastamainitussa kirjeessä veljelleen lausuu hän nyt lukemansa kirjan\njohdosta mietteensä m.m. Straussin nero-opista:\n\n\"Ihaileminen ei ole palvelemista, ei uskontoa. En voi jättää koko\nsieluani neron haltuun. Nero ei ole Jumala. Neron persoona ei anna\nminulle mitään autuutta.\" Mutta joskaan hän ei voi hyväksyä Straussin\noppia, ei Ullmanninkaan oppi saavuta hänen hyväksymistään tuskan ja\nkoettelemuksen hetkinä. \"Mutta uskontoa tarvitsevat kaikki, sekä nerot\nettä nerottomat. Kenen puoleen minä sitten käännyn, ell'en Jumalan?\"\n\n\"Herra Ullman, -- kirjoittaa hän edelleen, -- seuraako nyt kaikesta,\nmitä Strauss ja kumpp. ovat sanoneet, ett'ei Jumalaa ole, ett'ei hän\nole se ääretön, suuremmoinen, ihana, ylen kaikkea ihana? Nero ei\ntodellakaan ole Jumala. Mutta se, mikä on nerokasta ja ihailtavaa, on\njumalallista ja on juuri osa itse Jumalasta. Me emme palvele luontoa,\nemme Jumalaa Luojana, vaan kun me haemme lohdutusta, haemme me\npersoonaa, järjellistä, itsetietoista henkeä. -- -- Eikö Jumala voi\nolla yhtä suuri ja ihailtava, vaikkakin hän luo itselleen maailman,\njoka on hänen elämänsä? Käykö hän pienemmäksi olemalla immanentti?\nPäinvastoin! Jos hänellä kerran on maailma oman itsensä ulkopuolella,\nvaikka se olisikin vaan henkinen, vaikka vaan yksi ainoa ihmishenki,\nniin on se ulkopuolella häntä vaillinaisuus, hänen rajoituksensa. Hän\ntulee siitä kohta pienemmäksi. Lakkaako hän olemasta persoona siksi,\nett'ei kaikki toiminta hänessä ole tietämistä; siksi, että hän myöskin\nluopi. Onhan hän kuitenkin kaikkitietäväinen; ja persoonahan on sama\nkuin tieto itsestään, itsetietoisuus. Jos nyt tietämiseen ajatuksen ja\nJumalan omien lakien mukaan kuuluu välikappaleita ja jos hän sellaisia\nkäyttää, voiko se alentaa häntä? Voipi ainakin semmoisen silmissä, joka\ntyytyy sellaiseen kuviteltuun Jumalaan, jonka itsetietoisesti pitäisi\ntehdä jokainen oljenkorsi.\"\n\nKirjettä, jossa hän näitä mielipiteitä terottaa veljelleen ja joka oli\naikomus lähettää maihin luotsien mukaan Englannin kanavasta, ei\nlähetetty ennen kuin Ameriikasta (16.2.1850). Siellä on lähettäjä\nsiihen lisännyt, että se kuvaa hänen aatesuuntaansa siihen aikaan. \"Se\nvoi näyttää hävittämishalulta ja kieltämiskiihkolta. Se on kuitenkin\naivan päinvastoin; mutta järjen puolesta on meidän taisteltava ja\nmyöskin kitkettävä rikkaruohoa niin paljon kuin voimme. Jumalan avulla\nolet sinä kerran kuuleva, että mitä minä olen miettinyt, ei ollut,\nniinkuin ehkä sinä itse ja ainakin moni muu on luullut, vaan pelkkää\nhuijausta. Melkein päivä päivältä selviää minulle yleissilmäys tähän\nmerkilliseen maailman-ilmiöön (ilmiöön maailmasta) yhä enemmän.\n_Filosofia_ on aivan jumalallisen ihana tiede, kun se yhdistetään\nluonnontieteihin.\"\n\nSamassa kirjeessä heinäk. 26 p:ltä kertoo hän vielä olleensa\n\"erinomaisen hyvissä nesteissä\" merellä. Usein muistaa hän kotiaan ja\nmuistelee sitä pitkät jaksot jotenkin rauhallisesti. \"Mutta kun äidin\nkuva esiintyy vilkkaammin -- silloin -- niin silloin lopetan minä\nvierailuni nopeasti sillä toivomuksella: Antakoon Jumala äitiparallemme\nsiunauksensa. -- -- En tiedä ollenkaan, miltä nyt Euroopassa näyttää.\nOn aivan kuin olisin Suomessa. -- -- Minua kutsutaan laivassa vuoron\nMister Johnssoniksi, vuoron Soldaniksi. Laivaväki on hauskaa ja\nerinomaista. Ovathan norjalaiset maailman taitavimpia merimiehiä.\nNäiden luonne on sekoitus miehekästä reippautta ja uskonnollista\nhurskautta. Matruusien ruumassa pidetään rukous aamuin ja illoin ja\nsillä välin lauletaan hauskoja lauluja.\"\n\nHeinäkuun 27 p:nä pääsee laiva vihdoinkin Englanninkanavaan, saatuaan\nyöllä suotuisampaa tuulta. Luotseja tulee laivaan ja ostetaan heiltä\nruokavaroja, mutta eivät he tiedä mitään maailmanmenosta. Kun luoviessa\njoudutaan milloin millekin puolelle kanavaa, niin ollaan vuoron\nCalais'n kohdalla, vuoron Doverin ja Soldan piirustaa ne molemmat\nkiikaristaan.\n\nMutta enempi kuin yksitoikkoinen matka ja sen pienet tapahtumat\nhuvittavat häntä yhä hänen mietteensä. Paitse mietteitä muistikirjaan\ntulee jälkikirjoitus äsken kerrottuun kirjeeseen veljelle. On yhä\nkysymys kirjasta Strauss och Ullman, joka näkyy kokonaan vallanneen\nhänen mielensä. Veljen on hankittava se kirja, joka tuskin lienee\nkielletty Suomessa, koska se -- korkeasti oppiaineiden mielestä kumoo\ntuon pakanan Straussin oppeja, joka tässä kumminkin on ilman sarvia ja\nhampaita.\n\n-- -- -- \"Immanensin voi todistaa -- tehdä silmäänpistäväksi. Se on\näärettömän tärkeä asia, ja asia, jonka hyväksi voi _elää ja\nkuoliakin_.\"\n\nJa hän käy sitä todistamaan, tarttuu rohkeasti kynäänsä ja muistikirjan\nlehdet täyttyvät sivu sivulta hienolla kirjoituksella.\n\n\"Vanha käsitys Jumalasta, tuosta vanhan miehen muodossa esitetystä\npersoonasta, on hänestä mahdottomuus. Onko Hänen tuumailtava jokaista\noljenkortta ja tarvitseeko Hänen miettiä, niinkuin ihminen tehdäkseen\nesim. jotain konetta? Onko hän todellakin sellainen nerojen nero, että\nhän vaan älynsä ja terävyytensä avulla saa tehdyksi sen, mitä tekee?\nMutta jos inhimillistä persoonallisuutta tavallisessa merkityksessä\ntällä tavalla tahdotaan sovittaa häneen, niin täytyneehän kuitenkin\nmyöntää, että hänen ajatuksensa, joskin väsymättä, täytyy toimia pala\npalalta, atoomi atoomilta, että tulisi tehdyksi, mikä tehtävä on.\nOlettakaamme siis, että se myönnetään. Mutta kuinka on silloin\nluomakunta ajateltava? Jos itsetietoinen ajatus seuraa pikaisen atoomin\nliikettä, niin ovat nämä atoomit siis itsetietoisia. Kivi, joka tekee\nliikkeen, esim. pudotessaan maata kohden, on siis itsetietoinen\nputoamisestaan tai täytyy ainakin itsetietoisen ajatuksen tästä\nmäärätystä liikkeestä olla kivessä tai kiven mukana ja sitäpaitse olla\nsyynä sen putoamiseen. Sen voimme ainakin otaksua. Se, jolla ei\nmielipidettämme vastaan ole muuta sanomista kuin että ajatus voisi olla\njärkevä ilman itsetiedottomuutta, hän kuvitelkoon kernaasti luovaa\najatusta itsetietoisena, s.o. samanlaatuisena kuin vapaata\nihmisajatusta. Ei ole näet mitään keinoa tarkastaa, eikö sentapaista\ntietoisuutta ole kivelläkin. On kuitenkin myönnettävä, että sellainen\najatus ei ole vapaa siinä tarkoituksessa, että se voisi vaikuttaa\nmielensä mukaan eri haaroille. Kivi ei voi muuta kuin pudota.\"\n\n\"Silloin voisi kyllä ehkä kuvailla itselleen itsetietoisen Luojan ilman\nmitään välikappaletta. Mutta mihinkä silloin ihmistä tarvitaan? Mitä\nvarten on hänen tutkittava luontoa ja maailmaa? Ja mikäli eroaa sillä\ntavalla myötävaikuttava Luoja _meidän_ tunnustamastamme? Siinä ei ole\nvielä mitään vapaata itsetietoisuutta, ei mitään yhtenäisyyttä, joka\njärjestää kaikki vapaasti rakkaudesta ja viisaudesta j.n.e.\"\n\n\"Ja tahdotaanko hänet siitä huolimatta asettaa ulkopuolelle maailman?\nHän sanoo: tulkoon! ja niin tapahtuu; sanoo esimerkiksi: tulkoon\nihminen! ja ihminen syntyy s.o. hän on siinä tuokiossa valmis. Mutta\nonko mahdollista ajatella, että ihminen voi syntyä muuten kuin\nmuodostumalla askel askeleelta atoomeista, jotka ovat saatettavat\nyhteen ja järjestettävät -- vaikkakin tuo yhtäkkinen syntyminen\nvoitaisiin ajatella tapahtuvaksi tavattoman lyhyessä ajassa s.o.\nluonnon lakeja sivuuttamalla. Vaan silloinkin tarvittaisiin\njärjestäjää, järjestävää ajatusta. Eikö sen vuoksi olisi järkevintä\nkoettaa käsittää tuota sanaa 'tulkoon!' kaikkien niiden ajatussarjain\nsisällöksi, jotka järjestävät aineen?\"\n\nNäitä hän miettii. Mutta yht'äkkiä on kynä pantava pois ja noustava\nkannelle, sillä ollaan lähellä maata ja illan pimeässä näkyy siellä\nBrightonin tulilla valaistu kaupunki. Yö on ihana, kuu paistaa\nkirkkaasti ja muuan höyrylaiva lähenee, suuri ja komea, jonka mastosta\npaistaa punanen lyhty, ja paksu ja korkea savutorvi kuumottaa valkeana\npitkän matkan päähän, Seuraava aamu elokuun 26 p:nä on tyyni ja\ntavattoman ihana ja purjehtijat ovat Wight saaren kohdalla. St.\nCatherinan niemestä näkyy suuri kylä ja torni ja puutarhoja.\n\nMutta tuuli pysyy yhä vastaisena ja matka edistyy hitaasti. Se\nharmittaisi ja suututtaisi, vaan ei auta merimiehen kyllästyä. Hänen\ntapansa on panna lauluksi, ja lauluksi panee Soldankin, sepittää\nseuraavat säkeet:\n\n    När man seglar ifrån ost, då vinden är från väst,\n    Då vet jag intet bättre än sjunga som är bäst.\n          Tussi rullan -- rullan.\n\n    Man seglar en vecka och vinden är emot,\n    Men det är sjömans vishet, han seglar utan knot.\n          Tussi rullan -- -- --\n\n    Man seglar i tre veckor och seglar i motvind,\n    Man sjunger dock och seglar och vinden ger man hin.\n          Tussi rullan -- -- --\n\n    I fyra veckor kryssas, men kommes inte fram,\n    Då kryssar man och sjunger, att knota vore skam.\n          Tussi rullan -- -- --\n\n    Och än är vinden mot, fast den sjette veckan går,\n    Men vi sjunga då vi segla, ty skulden är ej vår.\n          Tussi rullan -- -- --\n\n    Och upp vi spänna vingarne alla på en gång\n    Och i med- som motvind vi segla under sång.\n          Tussi rullan -- -- --\n\nJa juuri kun hän on saanut laulunsa valmiiksi ja esittänyt sen, niin\nkääntyy tuuli ja puhaltaa suoraan perän takaa ja lupaa tulla\npysyväiseksi. Kaikki purjeet vedetään ylös eikä kestä kauvan, ennenkun\nlaiva pääsee ulos Englannin kanavasta ja voi panna suuntansa New\nFoundlandin matalikkoa kohti. Klo 10 seuraavana aamuna näkyy Cap\nLizard, Englannin eteläisin niemi, viimeisen kerran, Eurooppa painuu\npois näköpiiristä, aallot alkavat kasvamistaan kasvaa ja vaahto sähisee\nkokassa ja kupeilla. Ollaan Atlantilla.\n\nTaas kynä käteen, taas mietteet kohoamaan kohti maailman korkeimpia\nkysymyksiä, jatkoksi edellisille. Se on yhä kysymys Jumalan\nimmanensista, jota hän koettaa ratkaista.\n\n\"Jo ensi silmäyksellä, minkä luomme luonnon järjestykseen, aavistamme\nimmanensin. Näemme, kuinka kaikki on järjellisessä yhteydessä kaiken\nmuun kanssa, niin että siis yhteinen ja yksi ainoa järki luopi,\njärjestää ja yhdistää kaikki. Yksi ajatus, sisällöltään äärettömän\nvaihteleva, elää maailmassa ja luopi sitä. Se on tehnyt sitä niin aina,\nsekä silloin kun ei maailmassa vielä ollut itsetietoisia olennoita ja\nsittemmin, kun ne sinne ilmaantuivat. Luova ajatus on siis immanentti\nn.k. hengettömässä luonnossa, samoinkuin myöskin henkeä omistavassa.\nKun me lopuksi näemme ajatuksen eläinsarjassa matelevan esiin aina\njärjelliseen ja vapaaseen ajatukseen saakka ihmisessä, niin näyttää\nkouraantuntuvalta, että se on itse Luoja, joka tässä viimeisessä\nluonnontuotteessa, ihmisessä, on se olento, joka muodostaa hänen\nsielunsa ja hänen henkensä.\"\n\n\"Jos kuvailemme ajatusta vibratsionina hengen substansissa, niin auttaa\nse meitä ihmeellisellä tavalla käsittämään filosoofillisia esityksiä\n(ainakin minun käsitykseni mukaan). Yksi määrätty ajatus on yksi\nmäärätty vibratsioni, toinen ajatus toinen. Se voi kuitenkin olla\nhyvinkin monenkertainen -- melkein niinkuin kokonainen kuva, joka\nväräjää esim. hermokalvosta taapäin. Mutta yksi vibratsioni voi nyt\nkohdata yksiä aivoja, satoja aivoja, voi sattua maahan, ilmaan, koko\nkaikkisuuteen, nyt ja silloin ja aina jatkuvasti ja katkonaisesti\nj.n.e. Vibratsioni ei ole sitä mitä se on sen kautta, että se ulottuu\nniin ja niin suureen alaan avaruudessa, aivoissa, koko ruumiissa, eikä\nsenkään kautta, että se kestää niin ja niin kauvan: sekunnin tai tunnin\ntai ijäisyyden, vaan se on sitä mitä on olemalla tuo määrätty\nvibratsioni, niinkuin ääni on määrätty sointu tai sointujen harmonia\nainoastaan määrätyn nopeuden tähden ilman värähdyksissä. Täten on nyt\nymmärrettävä ajatuksen riippumattomuus ajasta ja paikasta, tai sen\nijäisyys ja kaikkialla läsnäolevaisuus. Yksi määrätty ajatus, jonka\nesim. Jumala ajattelee koko universumissa, mahtuu vallan hyvin ihmisen\naivoihin, niin, jopa hyönteisenkin, kuinka pienen tahansa, kunhan se\nvaan on suurempi kuin muutamain aaltojen pituus väräjävässä\nhenkisubstansissa. Melkein niinkuin ääni pienessä pelilaatikossa tuskin\ntäyttää tavallisen asuinhuoneen, jota vastoin samat sävelet suuremmasta\nsoittokoneesta voidaan ajatella ulottuvan läpi koko ilmameren, samalla\nkun ne mahtuvat pienen lapsenkin korvaan.\"\n\nVaan vaikka hän näin koettaa näyttää Jumalan immanensia luonnossa, ei\nhän kuitenkaan mitenkään tahdo kieltää hänen persoonallisuuttaan.\nKysymystä persoonallisuudesta ei hänen mielestään voida kyllin\nlämpimästi puolustaa. Sillä persoonana me jumalaa palvelemme,\nrakastamme Häntä ja toteutamme Hänen tahtoaan. \"Mutta tyhjää pelkoa on,\nettä me kadottaisimme hänet käsittämällä hänet niissäkin suhteissa,\njoissa hän ennen oli meille outo olento, eläen toisessa maailmassa kuin\nmeidän. Sillä käsitys Jumalasta vaihtelee aikain kuluessa. Se käsitys,\nettä Jumala olisi jonkinlainen ukko, on syntynyt siitä, että ihmiset\npersoonallista Jumalaa ajatellessaan eivät voineet vapautua siitä, että\nhänellä olisi aistillisen ihmisen ominaisuudet. Olihan ihminen ainoa\npersoona koko luomakunnassa. Sen sijaan, että olisi Jumalalle siirretty\nainoastaan se osa ihmisestä, joka todella muodostaa hänen\npersoonallisuutensa, nimittäin järjellinen itsetietoisuus, joka on\nhenkinen sisältö, henkinen prosessi tietämistä ja tahtomista s.o. hänen\nminuutensa, ja jolla ei ole mitään tekemistä semmoisten asiain kanssa\nkuin pään muoto, sydän, kädet ja jalat ja vielä vähemmin minkään paikan\nkanssa jossain avaruuksissa niinkuin esim. taivaan, siirrettiin häneen\nkäsitys ihmisestä kaikkineen päivineen. Tämä käsitys on kyllä\nluonnollinen, kun muistaa, minä aikoina se syntyi ja miten se sitten\npääsi juurtumaan ja muodostumaan järjestelmäksi, mutta siitä ei seuraa,\nettä se, mikä yhtenä aikana tuntui järjelliseltä, tarvitsee\ntunnustettaa sellaiseksi toisena.\"\n\nLopputuloksena kaikista näistä mietteistä on sitten se, että Jumalan\nominaisuudet jäävät samoiksi kuin ennenkin, kun niitä ei vaan käsitetä\njärjettömällä tavalla. Hän on siis ijäinen, sillä henki on ijäinen ja\n_kaikkialla läsnäoleva_ tai oikeastaan riippumaton paikasta ja\npaikkakäsitteistä; hän on _kaikkivoipa_, sillä se on hän, joka voipi\nkaiken, mikä voidaan, paitse ei omia laatimiaan lakeja vastaan. Vapaa\non hän, sillä ei ole mitään, joka hänet voittaa; on hyvä, laupias,\nkärsivällinen, kaikkiviisas, sillä hän on itse viisaus, järki j.n.e.\nTarvitsee vaan ajatella, mitä nämä nimitykset merkitsevät,\nhuomatakseen, että ne kyllä soveltuvat yleiseen henkeenkin. Mutta ei\nvoi Jumala itsekään ruokkia 4 à 5 tuhatta nälkäistä ihmistä parilla\npienellä leivällä.\n\nMutta luonto, Atlantti ja sen tapahtumat, vetävät taas väkisin huomiota\npuoleensa. Keskellä filosoofista lausetta pujahtaa muistiinpano: \"Ilta\nihana. Näkyi muutamia delfiinejä.\" Kohta niitä ilmaantuu enemmän.\nLaivassa laitetaan harpunat kuntoon ja koetetaan iskeä, mutta ilman\nmenestystä.\n\n\"Torstaina elokuun 9 p:nä vastatuulta vähän aikaa. Illalla taas kaikki\nhyvin. Pilkkosen pimeää ja sadetta, mutta noidantuli (marelden) oli\nsuurenmoinen. Seisoin kokassa ja näytti välistä siltä kuin tuolla\nalhaalla olisi poltettu lyhtyä, niin kovaa oli valo. -- -- Koetin\nseistessäni kokassa kuvailla syvyyttä tuolla alhaalla; on niinkuin ei\nmielikuvitus voisi tunkea veden läpi, joka jo muutamain satain jalkain\nsyvyydessä on melkoista tiukemmassa. -- Lauvantaina 11 p:nä. Laineet\nkuohuvat korkeina. Niitä kuvataan huonosti, kun sanotaan: ne\novat huoneen korkuisia. Eivät ne valtamerellä ole vähääkään huoneen\nlaisia. Mutta erittäinkin on huomattava, että ne eivät seuraa\nsäännöllisesti toisiaan, eivätkä myöskään näytä korkeilta. Profiilin\navulla ne paremmin käsittää, Oginskin poloneesi (tai?) rupesi soimaan\nkorvissani ja sai minut ottamaan esille mustepullon ja kynttiläjalan,\njoka kiinnitettiin pöydän yli kulkevan nuoran alle. -- Viuluni kaula on\nmennyt poikki. -- Poloneesi käy eräässä paikassa nain\":\n\n[Nuottirivi].\n\n\"Näen sisareni Karoliina vainajan soittavan suuressa salissa! -- --\nOlemme nyt melkein samalla pituusasteella kuin Atsoorit. -- -- Näin\ntaaskin unta isävainajastani, joka oli terve ja reipas ja ikäänkuin\nnuorentunut, mutta samalla kuitenkin kuin palanneena tuolta puolen --\njenseits. -- Myöskin Venäjän keisarista näin kerran unta; juoksin ylös\nkorkeita rappuja eräässä linnassa välttääkseni häntä, hänen seurueensa\nkuului jo tulevan: se oli jossain kadettikoulussa tai semmoisessa; --\nen saa koskaan nappejani ja hakasiani kiinni sellaisissa tilaisuuksissa\nja epämiellyttävä hätä ahdistaa minua silloin.\"\n\nYhtäkkiä muuttuu hän luonnontutkijaksi. Tiistaina, elokuun 14 p:nä\npidetty päiväkirja kertoo: \"Aamulla nostettiin merestä kimppu\nnilviäisiä. Niiden ruumis on jonkunlainen silinterimäinen säkki, joka\non avoin toisesta päästä; se on väritöntä, läpikuultavaa ainetta,\nmelkein kuin lasia tai munanvalkuaista. Sen toinen pää oli kova kuin\nihmissilmän kristallilinssi (mutta keskusta oli pehmeämpi), samoin kuin\npääkin, joka liikkui ja tykki säännöllisesti; liikunta oli kuin huulten\naukeilemista ja sulkeutumista. Keskiruumis tykki myöskin, mutta siinä\nkiertelevää nestettä ei voinut erottaa. -- -- Leikkasin yhden keskeä\npoikki vesilasissa ja nyt jatkuivat samat liikkeet kauvan aikaa\nmolemmissa puoliskoissa, vaikkakin hitaammin. Kun repäsin\nb-päätä, ei eläin näyttänyt millään eri liikkeellä siitä kärsivänsä.\"\n-- -- --\n\nJa luonnontutkijasta taas luonnonihailijaksi, maalariksi, runoilijaksi!\n\n\"Kuinka voisin kuvata merta niin, että se, joka ei ole sitä nähnyt,\nsaisi siitä elävän käsityksen? -- Ilta oli pimeä ja viileä ja taivas\ntähdessä. Valvoin puoleen yöhön saakka ja liitelin kaukana ylhäällä\navaruuksissa, kävellen edestakaisin kannella, joka verkalleen nousi ja\nlaski, -- Päivällä vaihtelee meren väri taivaan ja ilman värin mukaan.\nKun taivas on jotakuinkin kirkas, on synkän sininen sen pääväri;\nlähimmäisillä aalloilla, jotka esiintyvät selvemmin, ovat valopaikat\nindigon ja berliininsinisen välistä sinistä, ja varjot melkein mustia.\n-- Kun ei myrsky käy ja vaikka vähän kävisikin, ei näy mitään vaahtoa\naaltojen terävillä harjoilla. Kun tuuli on heikompi, niin ovat aallot\nsilloinkin niin suuret, että laivaa keikuttavat, mutta ne ovat samalla\npyöreät ja verkkasat. Jos tuuli kiihtyy, niin väreilevät suuret aallot,\nmeri muuttuu läheisyydessä tummemmaksi ja nyt voidaan vihuri nähdä\nsilmillä, mutta aaltojen muoto ei muutu niin helposti. Jos taivas on\npilvessä, on merikin harmaa ja nyt näkyy parhaiten tuo väreily, joka\nalkaa aivan lähellä näennäistä horisonttia, jossa se on pimein,\nsamoinkuin se on valoisin lähellä laivaa, vaikka varjot täällä ovatkin\nräikeämmät ja pimeämmät kuin meri kokonaisuudessaan tuolla kaukana.\nKuutamo ja varsinkin aurinko laskiessaan, kun taivas ja pilvet\nmoninaisella tavalla vaihtelevat valkoisina, keltaisina, punaisina ja\nvioletteina, synnyttävät vastaisella puolella meren näköpiiriä\nvastaavia värivivahduksia. --\"\n\n\"Äskettäin kun meri kuohui ja laiva kovasti keinui, näytti siltä kuin\nhorisontti säännöllisesti olisi laahannut noin 50 à 100 sylen päässä\nlaivasta palatakseen taas seuraavana hetkenä tavalliseen asemaansa.\nSeikka oli se, että aika-ajoittain aina oltiin tuon mutkaisen pinnan\npohjalla, jolloin lähimmäisen suuren aallon selkä muodostui\nhorisontiksi. Tästä horisonttiviivasta ulottui nyt tuo pienempiin\naaltoihin murtunut pinta melkein tasaisena myötämäkenä aina laivaan\nsaakka. Oli hyvin vaikeata huomata tätä meren hetkellistä kaltevuutta,\njoka synnytti näköhäiriön.\" -- -- --\n\n\"Kun minä syvennyn uskonnolliseen tunteeseen, tai kun se valtaa\nmieleni, niin tapahtuu se varsinkin kirkkaina tähtiöinä tai auringon\nlaskua tai nousua katsellessa, tai kun olen noussut vuoren huipulle ja\nannan mieleni levätä siinä taivaan vapaiden ja tuoreiden tuulien\ntanssissa, tai kun katselen kukkaa, kristallia tai hyönteistä,\nvarsinkin suurennuslasilla. -- -- Tahdon minäkin kernaimmin nähdä\nJumalan taivaassa ja minä teenkin sen. Mutta minun taivaani on maailman\nkaikkisuus. Sentähden on minulle vapaa tähtiyö myöskin parahin kirkko.\nTahdon nyt nauttia onnesta, ihailla Jumalan suuruutta hänen tekojensa\nsuuruudessa, Silloin hakee silmäni muutamia usvapilkkuja pimeällä\ntaivaan kannella ja minä muistan, että se on linnunrata miljoonine\naurinkoineen, annan ajatukseni liidellä edelleen niihin usvapilkkuihin,\njoita ainoastaan teleskoopit kykenevät löytämään ja sitten vieläkin\nsinne, mihin ihmisen silmä ei koskaan ole tunkenut. Sillä lailla liidän\nyhä kauvemmas ja kauvemmas, yhä lähemmä sitä rajaa, jota -- ei ole,\nmutta jonka järjellinen (tai järjetön) mielikuvitus on keksinyt. Minä\nkatselen näin tuota äärettömyyttä avaruudessa, mutta minä nautin\nlöytäessäni aurinkokunnan kunkin miljoonan auringon ympärillä kussakin\nnoista miljoonista linnunradoista. Sillä ehdottomaksi käy minulle\nsilloin vakaumus siitä, että Jumala kaikissa näissä aurinkokunnissa\nelää jonkunlaista elämää, joka on verrattavissa meidän omaan\nelimelliseen ja henkiseen elämäämme. Mielikuvituksella on näissä sijaa\nenemmän kuin kaikkein rohkeimmissa unelmissa. Mutta se sinään, minulle\non vertailu verrattain vähäpätöistä. Sillä tällä suuruudella on\nmerkityksensä mitattuna ainoastaan kyynärällä tai maan säteellä. Se\nsuuruus on sanalla sanoen enemmän aineen kuin hengen. Mutta\nJumalalle, Hengelle, persoonalle, jota meillä kutsutaan ihmisten\nIsäksi, notkistan minä polveni.\"\n\nNiin, mistä hän alkaneekin, luonnosta tai lukemastaan -- aina kiertävät\najatukset tuohon ainaiseen kysymykseen Jumalan immanensista.\n\nOn ollut myötäinen tuuli ja on elok. 17 p:nä saavuttu keskelle\nAtlanttia paikkaan, joka on pit. 28° 7' ja lev. 45° 16'. Siinä tyyntyy\nsää ja meri käy niin lepposaksi, että siinä voisi soutaa pienellä\nsavolaisvenheellä. Ilta on taas jumalallisen ihana ja yö niin hurmaava,\nettä on mahdotonta mennä levolle. Laivamiehet alkavat leikkiä kannella\npimeässä ja tekevät kaikellaisia voimistelutemppuja. Soldankin, vanha\nakrobaatti, yhtyy leikkeihin. Mutta kun muut ovat menneet levolle,\nkiipee hän kajutan katolle, laskeutuu siihen selälleen ja katselee\ntähtitaivasta. Linnunrata loistaa eteläpäässään niin kirkkaasti, että\nsen valo heijastaa vedestä. Tähdenlentoja näkyy kuin kiitäviä nuolia\noikealla ja vasemmalla.\n\nHän nukkuu siinä yönsä ja herää aamulla auringon nousuun. Se on\njännittävä hetki; on niinkuin odottaisi merkkiä, jota aijotaan sytyttää\nkaukana peninkulmain päässä ja joka vihdoinkin leimahtaa ilmituleen,\nvaikka se välimatkan pituuden vuoksi loistaa vaan kuin hehkuva piste\ntai tähtönen. Ja nyt ilmaantuu vavahtelevia säteitä, nopeasti toisiaan\nseuraten, pilven epätasaiseen reunaan, joka kulkee horisonttia pitkin.\nSe ei ole aurinko itse, joka on vielä horisontin alla, ne ovat vaan\nmurtuneita kultasäteitä. Nyt leviää loisto ikäänkuin hyppien pilvestä\ntoiseen, toinen syttyen, mutta toinen ei siitä sammuen. Yhtäkkiä\npelmahtaa esiin valokimppuja, mutta aurinkoa ei vielä näy. Katsojan\nmieli jännittyy ja hän koettaa säteiden suunnasta arvata paikan, missä\naurinko itse piilee. Silloin hämmästyttää uuden tähden ilmaantuminen,\njoka ikäänkuin nykäisten ampuu esiin pilven reunasta; mutta nyt ei se\ntähti enää ole kultaa, vaan puhtainta, häikäisevintä auringonvaloa,\nvalkeaa ja kultaista ja kaikkea yhtaikaa. Ja nyt nousee se esiin ja\nvalo levähyttelee yhä useampia sädekimppuja; kaikki katoaa sen\nläheisyydessä ja kun noin puolet sen ylenevästä kehästä on yläpuolelta\npilven reunaa, näyttää siltä kuin sen alipuoli vuotaisi sen yli. Kohta\nnäkyy punainen raide hehkuvan kehän ympärillä ja musta ja liikkuva\nympyrän segmentti tanssii sen ympäri niinkuin mikä komplimenttien\ntekijä, -- se on komplementtiväri-ilmiö, joka näytäkse. Vähitellen\nvaluu kulta aalloille, jotka ovat lähinnä laivaa ja siitä edelleen. \"Ja\nkun minä kerran olen auttanut Phoiboksen näin ylös, niin jaksanee tuo\nsiitä yletä edelleen ilman minuakin, kunnes kapteeni ja perämies klo 12\ntulevat sekstantteineen ja pyytävät häntä laskeutumaan alas.\"\n\nElokuun 21 p:nä oli meri taas tyyntynyt ja aaltoili ulappa pitkinä,\nleveinä suurenmoisina maininkeina. Siitä alkaa suotuisa tuuli puhaltaa\nja seuraavat päivät muodostuvat mitä ihanimmiksi ajatella voi. Meri on\npuhtaan sininen, tuuli tasanen koko päivän, ilma lämmin, mutta ei\npainostava. Laiva liukuu tasaisesti ja nopeasti puolitoista\nmeripeninkulmaa tunnissa. Vesilintuja, jotka muistuttavat kalalokkeja,\nmutta jotka ovat suurempia ja väriltään harmaita, uiskentelee meressä,\nja kerran näkyy laivan edessä pari sorsaakin. Se on merkki siitä, että\naletaan lähestyä New Foundlandin matalikkoa. Kuta lähemmä sitä tullaan,\nsitä useammin ilmaantuu lintuja. Eräänä päivänä näkyy viisi laivaa ja\nyksi niistä tulee suoraan \"Veljeksiä\" vastaan. Siinä tervehditään\nviireillä ja vaihdetaan suurelle mustalle taululle kirjoitetuin\nnumeroin pituusmitat. Myöskin valaskaloja ilmaantuu laivan läheisyyteen\nja piirustetaan. Kerrankin tulee niitä 3 tai 4 yhdessä parvessa.\nValaskala keinuu aalloilla kuin laiva tahi venhe. -- -- Tuo tunnettu\nvesisuihku muuttuu myrskyssä tai tuulessa vaaleaksi vesiusvaksi. Ne\neivät pelkää laivaa, vaan lähenevät sitä iltahämärässä aina 20 sylen\npäähän. Se on elokuun 26 päivä.\n\nSeuraavana päivänä selviää Soldanille suunnitelma suureen teokseen\n3:ssa, ei, 7:ssä osassa! -- Mitä se tulisi sisältämään, siitä voi saada\njonkunlaisen aavistuksen sisällysluettelosta:\n\nI. Luonnontieteet (fysiikka, kemia, astr., fysiol.) -- II.\nJärjestelmän pääaatteen esitys. -- Immanensi. -- 1. Distinktsioneja ja\ndefinitsioneja (joita esitetään välttämättöminä ehtoina tekijän kannan\noikeaan ymmärtämiseen). Kategorioita j.n.e. 2. Kuvaus vallitsevista\nkäsitteistä ja niiden vaikutuksesta yleiseen tapaan. Slentriaani. --\n3. Katsaus uskontoihin. 4. Hengen luonto ja olento useissa luvuissa,\nhengen elämä, historian koko johto. -- III. Jumala, meidän suhteemme\nhäneen. Uskonto, tiede, taide. -- Moraali. Tahdon vapaus. Hyvä ja paha.\nOmatunto. Tunne. Usko. Aavistus. -- IV. Seurauksia uskontoon ja\nkirkkoon nähden. 1. Kristinusko, historiallinen katsaus siihen\nlyhykäisyydessä ja sen historiallinen suhde muihin uskontoihin.\n2. Kristinuskon merkitys oikeaoppisen käsityksen mukaan. 3. sama meidän\nkäsityksemme mukaan. 4. Kristinusko suhteessaan elämän kolmeen\nsalaisuuteen: a) rakkauteen (hyvyyteen), b) uhrautumiseen ja c) työhön.\n5. Kristuksen persoona ja historia. Strauss ja evankeliot. -- Ullman\ny.m. Voitto siitä. Vastaväitteiden torjuminen. 6. Tulevaisuuden\nuskonto. -- Politiikka y.m. Vapaus, vapaus! Liberté chérie! Kirkon\nmerkitys ja suhde valtioon. -- V. Seurauksia luonnontieteihin nähden.\nMaailman luominen. Voimat. Attraktsiooni ja repulsioni. Sähkö ja lämpö.\nValo. -- Magnetismi. Hypoteeseja substansista. -- Etheri. --\nEläimellinen magnetismi. Uusi lähde kysymyksiin luonnontutkijoille.\nVI. Loppumietteätä, Historiallisen kehityksen välttämättömyys ja\nvastaansanomattomuus. Vanhoillisuus. Vallankumousten syy ja merkitys.\nUusien aatteiden voitto.\n\nSiis laajasti suunniteltu teos, koko maailmanrakennuksen ja ihmiskunnan\njohtavien aatteiden esittämiseksi -- ei ensimmäinen eikä viimeinenkään\nlaatuaan ja siinä muiden kaltainen, että supistui suunnitelmaansa, --\nmutta kaikessa tapauksessa omansa antamaan käsitystä miehen aatteiden\nlennosta ja harrastusten suunnasta.\n\nTiistaina elokuun 28 p:nä ollaan New Foundlandin matalikolla, joka\nhuomataan siitä, että luoti vetää ainoastaan 50 syltä nuoraa jälessään\nja tuopi pohjalta hiekkaa. Kun sää tyyntyy, aletaan laittaa turskan\npyydyksiä kuntoon ja kun ne ovat vedessä, vedetään toinen toistaan\nkomeampi turska ylös. Neljällä koukulla saadaan noin viidessä tunnissa\n145 turskaa. Filosoofimme saa puolikymmentä hänkin, mutta on hänellä\nsen lisäksi onni saada koukkuunsa jättiläiskampela, joka vihdoin ylös\nsaatuna painaa 5 leiviskää ja on leveydeltään kyynärä ja pituudeltaan\nkaksi.\n\nKuu ollaan juuri kalanpyyntipuuhissa, lähestyy laivaa soutuvenhe\neräästä pyyntilaivasta. Se keinuu kovasti ja katoo aina hetkiseksi\naaltojen väliin. Tulijat olivat portugalilaisia kalastajia\nLissabonista, toivat turskia ja pyysivät niillä vaihtaa jauhoja,\ntupakkaa ja muuta hyvää. \"Näiden matruusien eli kalastajain kasvot\nolivat tarkkapiirteiset ja etelämaalaiset, jommoisia näkee hyvissä\nitalialaisissa tauluissa. Ne herättivät huomiota siistillä\nkäytöksellään ja kauneilla miehekkäillä kasvoillaan, joista loisti\naivan erinomainen hyväntahtoisuus ja vaatimattomuus. He puhuivat\nkohteliaasti ja tervehtivät lakeillaan. Ainoastaan yksi taisi hiukan\nenglanninkieltä. Kun he olivat saaneet ryyniä, kääretupakkaa (minäkin\nuhrasin neljänneksen kartuusia pienestä varastostani), näkyi selvästi,\nettä he mielellään olisivat ottaneet ryypynkin; mutta he eivät\npyytäneet, ollen siinä suhteessa vastakohtana hävyttömille\nenglantilaisille luotseille kanavassa. Kun sitten ryyppy tarjottiin\n(juomalasissa), syntyi ilmeinen mielihyvä; mutta useimmat maistoivat\nvaan vähän tuosta herkusta, johon he eivät edes näyttäneet liioin\ntottuneenkaan, ja kursailivat keskenään arvojärjestyksestä. He olivat\nolleet kolme kuukautta täällä ulkona pyytämässä turskaa, joka on tärkeä\nruoka-aine Portugalissa paaston aikana.\"\n\nSyyskuun 2 p:nä alkaa vihdoinkin taas monen tyynen päivän perästä tuuli\npuhaltaa ja laiva pääsee pois New Foundlandin matalikolta, suunnaten\nnyt hyvää vauhtia kulkuansa New-Yorkia kohti. Matka lähenee loppuaan ja\npäiväkirja myös. Se sisältää yhä mietteitä tuosta samasta suuresta\nkysymyksestä ja päättyy seuraavin sanoin:\n\n\"Kun me sanomme: jumala on henki, niin voimme me puhua tästä hengestä\nja nimittää sitä Jumalan hengeksi. Tämä Jumalan henki ei kuitenkaan ole\nmitään muuta kuin Jumala itse. Mutta tämä Jumalan henki, jos se kerran\non henki, on myöskin sama kuin ihmishenki; sillä henki on vaan yksi,\nsillä tavalla, tarkoitamme, että Jumalan henki ja ihmishenki ovat sama\nasia.\"\n\n\"Ero syntyy vasta, kun tulee kysymys Jumalasta, jota me palvelemme\nuskonnossa: siinä teemme eron sen välillä, jota me kutsumme\njumalalliseksi, ja sen välillä, joka ei ole jumalallista. Ja mitä tähän\n_jumalalliseen_ tulee, niin täytyy senkin, hengen yhteyden ja\nkokonaisuuden vuoksi, välttämättä löytyä ihmishengessä, joka sisältää\nsen kaiken, vaikkakin vaan mahdollisuutena. Ei mitään henkeä ole\n_ulkopuolella_ ihmishenkeä; siis on siinä jumalallinenkin, on se, mikä\non palveltavaa ja pyhää.\"\n\n\"Mitä se on, se on toinen kysymys.\"\n\nTähän päättyvät päiväkirjan mietteet eikä se sisällä mereltä enää muuta\nkuin kuvauksen Ameriikkaan tulosta. Eräänä päivänä ilmoitetaan, että\nSandyhookin majakka on näkyvissä ja Soldan kiipeää kapteenin kanssa\nkokkamaston raakapuulle, josta hän nyt näkee ensimmäisen kiinteän\nesineen Ameriikan mantereelta. \"Se oli kaksiloistoinen majakka, jonka\ntulista toinen aina vilkahteli vähäisen väliajan kuluttua. -- Ihana\nnäky! -- Laiva tuolla alhaalla oli lapsellisen ja samalla niin totisen,\nmutta ennen kaikkea kaitasen näköinen. Kun klo 11 istuimme alhaalla\ntupakoiden, tuli perämies ilmoittamaan, että nyt näkyy majakka\nkanneltakin. Se oli vielä aivan taivaan ja meren rajassa; joka kerta\nkun laivamme painui aallon pohjaan, sammui se s.o. upposi mereen,\nniinkuin runoilijat sanovat. Siten ilmaantui Ameriikka eteeni\nkirkkaasti kimmeltävän tulen tai tähden muodossa.\"\n\nMitä toiveita uusi maa hänessä herätti, siitä oli hän jo ennen\neräässä kirjeessä veljelleen tehnyt selkoa. \"On oleva ilo ja riemu\npäästä lukemaan ja tutkimaan vapaudessa ja uusilla vereksillä\nvoimilla. Tahdon koettaa päästä Ameriikassa opettajauralle, jos\nmahdollista; mieluummin opettajana kemiassa ja piirustustaidossa tai\nmaanmittauksessa ja semmoisessa, joka on minulle helppoa ja hyvää s.o.,\njota kannattaa tehdä ilman suurta ajanhukkaa. Jos olisin niin\nonnellinen, että minä -- kielitaitoni nojalla, kun taidan useita kieliä\n-- voisin löytää (tietysti ajan ollen) kelvollisen kirjastonhoitajan\npaikan, niin luulen minä, että silloin olisin tyytyväisin. En\nkuitenkaan liikoja toivo. Uskon menestykseeni, mutta olen mieli\niloisena valmis mihin työhön tahansa, jota vaan voin tehdä.\nMielilauseeni on oleva: 'Schwarzbrot und Freiheit.' [Ruisleipää ja\nvapautta.] Ja viimeisen sanan valta -- se on suurin.\"\n\nNukuttuaan hiukan keski-yötä nousee Soldan ylös klo 4:n tienoissa,\njuuri kun laiva on tulossa satamaan. \"Loistavampaa yötä ja\ntähtitaivasta en ole koskaan nähnyt. Puolikuu paistoi kirkkaasti, niin\nettä sen varjopuolikin näkyi. Oikealla siitä oleva Kalevan miekka oli\nkirkkaaksi hangattu ja Sirius muodosti häikäisevän keskustan sillä\npuolen taivaan- ja merenrantaa. Viisi majakkaa ja siellä täällä joku\nlyhty laivoista, jotka olivat ankkurissa, ja kun oli tultu sopivaan\npaikkaan satamassa, annettiin ankkurin mennä ja niin oltiin\nNew-Yorkissa. Silloin oli syyskuun 13 päivä.\"\n\nPurjehdusretki, joka näin oli päättynyt, oli niinkuin jo on mainittu,\nollut kaikin puolin mieluinen varsinkin siihen nähden, että matkustaja\nkoko ajan oli minkään häiritsemättä saanut tehdä mielityötään lukemista\nja kirjoittamista. Vaan ennen kaikkea oli hän päässyt selvyyteen\nitsensä kanssa. Hänen maailmankatsantokantansa oli vakaantunut varmalle\npohjalle ja hänen fllosoofiset mietteensä olivat saaneet syvyyttä ja\nvoimaa. Niinkuin jo tässä julaistuista otteista näkyy, olivat hänen\naatteensa monestikin alkuperäiset ja sanansa sattuvat. Tuota suurta\nsuunnittelemaansa systeemiä ei hän tosin koskaan saanut loppuun\nkehitetyksi ja valmistetuksi. Syynä siihen oli kai etupäässä se, että\nhän, niinkuin jo näkyy hänen päiväkirjastaan Atlantilla, oli niin\nsanoakseni lyyrillinen filosoofi. Siinä oli hänen voimansa ja\nheikkoutensa ajattelijana. Aatteet pyrähtävät yht'äkkiä lentoon,\nnousevat korkealle ja niille avautuu laajoja näköaloja, mutta kun ne\neivät pysy kauvan yhdessä paikassaan, ei kartta kuletuista taipaleista\nole yhtenäinen. Mutta lyyrillisen kyvyn ominaisuuksia on toiselta\npuolen välittömyys ja taipumus elämään mukana aatteissaan. Kaikki,\nmistä Soldan tuli selville ja mitä huomasi oikeaksi ja todeksi, pyrki\nhän sovittamaan takaisin itseensä, niinkuin se oli hänestä itsestään\nlähtenytkin. Hänen ajattelemisensa tulokset muuttuivat siten ohjeiksi\nhänen omalle elämälleen. Mitä hän siten filosoofina mahdollisesti\nkadotti, sen voitti hän ihmisenä. Jokainen löytämänsä uusi totuus oli\naina uusi askel sisällisen jalostumisen tiellä. Perinpohjaisemmin kuin\nkoskaan ennen sai hän Atlantin matkallaan antautua tämän tien suuntaa\nselvittelemään. Se suunta oli kyllä muuttunut paljon entisestään, se ei\nollut se, mitä sovinnainen teologia kulki, mutta pysyi pääpiirteissään\nsamana, mikä aina oli ollutkin: kristillisenä pyrkimyksenä oikeuteen ja\ntotuuteen. Eikä hän tältä tieltä Ameriikassakaan hairahtunut.\n\n\n\n\n12.\n\nEnsimmäiset vuodet Ameriikassa.\n\n\n_Ensimmäinen päivä Ameriikassa. -- Etsii turhaan työtä New-Yorkissa. --\nOpettajana Newarkissa. -- Arvostelua Ameriikan oloista. -- Ikävyyttä ja\nalakuloisuutta. -- Jatkoa mietteihin merellä. -- Ystäviä Filadelfiassa.\n-- Fredrika Bremer. -- Kemianopettajana Cambridgessa. -- Jenny Lind. --\nKeksintö. -- Perustaa tehtaan. -- Lähtee Pennsylvaniaan_.\n\nSatamaan saavuttuaan lähti Soldan -- eli Dalson, joksi hän nyt kutsui\nitseään -- maihin kapteenin kanssa, suunnaten kulkunsa \"Broadwayhin\",\njoka on New-Yorkin pääkatu. Vähääkään välittämättä hänen puhtaista\nvaatteistaan, \"joissa hän on kuin gentlemanni ikään\", tuuppivat\nvastaantulijat häntä oikealta ja vasemmalta, ikäänkuin tahtoisivat\nsanoa: \"Sinä näet, hyvä ystävä, että meillä on täällä kova kiiru,\nmeillä on business to attend\" [asioita, jotka odottavat], ja me kyllä\nselittäisimme sinulle, mikä on ero mietiskelijän ja liikemiehen\nvälillä, mutta siihenkään ei meillä ole aikaa; sentähden tuupimme me\nsinua ja sinä varmaankin ymmärrät, mitä se merkitsee.\n\nKun on tottumaton kävelemään, hakee hän istumapaikkaa ja löytää vaivoin\ntavaroista vapaan rapunnurkan, jonka nenällä kahareisin ratsastaen\nlevähtää hetkisen pitäessään joukkojensa tarkastusta. Neekereitä\nolkihatuissa ja mustissa takeissa vilisee siinä vähemmin hienojen\nnaisten joukossa omnibussien välissä ja ympärillä, jotka ovat kirjavia\nja kullattuja ja ulkoa ja sisältä täynnä kuvia ja osoitteita. Hänellä\non taskussaan 1 1/2 dollaria ruotsinrahaa ja kuningas Oskarin kaunis\nmuotokuva kiiltää uutena molemmista rahoista. Erään vaihtajan puodista\nsaa hän maan rahaa toisesta, ostaa sikarin, sytyttää sen, istuutuu taas\nja töllistelee. Kaasulamput sytytetään ja ympäristö alkaa nyt näyttää\nhiukan runollisemmalle. Hän hakee käsiinsä hotellin ja juo teetä.\nSiellä on siistiä, mutta jäykkää, ja tee maksaa puoli dollaria. Sitten\nmenee hän kotiinsa s.o. laivaan ja lopputulos on seuraava: \"Päivä,\nensimmäinen päiväni Ameriikaasa oli ikävä.\"\n\nSe oli esimakua Ameriikasta yleensä, sillä sen suurempaa hauskuutta ei\nse juuri jälkeenpäinkään tarjonnut. Puolitoista dollaria oli Soldanilla\nrahaa, mistä hän jo ensi päivänä kulutti yli puoli dollaria teehen ja\ntupakkaan. Ei sellaisella pääomalla panna suurtakaan liikettä alkuun,\nja vaikeaa olikin alku. Jo siihen aikaan oli siirtolaistulva\nAmeriikkaan niin suuri, ett'ei hänen onnistunut saada mitään tointa,\nvaikka hänellä oli hyvät todistukset ja taskut täynnä erinomaisia\nsuosituskirjeitä ja vaikka hän kohta tapasi ystäviä ja tuttavia, jotka\nhäntä koettivat auttaa alkuun. Jo seuraavana päivänä tulonsa jälkeen\nhaki hän näet käsiinsä erään mr. Harriksen, jonka tuttavuuden hän oli\ntehnyt Giessenissä ja jolla oli kemiakoulu ja laboratorio New-Yorkissa,\nja asui tämän luona ne kolme viikkoa, jotka oleskeli New-Yorkissa,\nturhaan leipätointa hakien kivipainoissa, topograafisissa toimistoissa\nja sen semmoisissa. Toinen tuttava oli ruotsalainen professori Pehr\nErik Bergfalk, jolle hänellä oli Ruotsista suosituskirjeitä. Vieraiden\napuun turvaaminen ei kuitenkaan ollut hauskaa. Päiväkirjassaan\nkirjoittaa hän saaneensa tuntea \"nöyryytystä köyhyyden vuoksi, jota\nihmeellisen väärinkäsityksen tähden pidetään häpeällisenä. -- Minulle\nannettiin raha-apua, kun ei ollut muuta apua, ja sitten oltiin\npulassa siitä, kuinka sen tulisi tapahtua. Väärää ritarillisuutta.\nEivät ymmärtäneet Kommosen tavoin sanoa: 'Niin paljon voin\nminä antaa sinulle niin ja niin pitkäksi aikaa.' Mutta mitä onkaan\nenglantilaiseen jäykkyyteen pinttynyt ameriikkalainen tuollaisem\ntalonpoikaispojan rinnalla!\"\n\nPariisissa oli Soldan, niinkuin jo ennen on mainittu, tutustunut\nerääsen professori Nortoniin, jolla oli poikakoulu eli n.k. \"College\"\nNewarkissa Delawaren valtiossa, muutamain tuntien matkan päässä\nNew-Yorkista. Kun ei maailma muualla valjennut, kirjoitti hän tälle ja\ntarjoutui opettajaksi hänen kouluunsa. Kutsut heti saatuaan saapui\nSoldan lokakuun 19 p:nä Newarkiin.\n\nNewark oli siihen aikaan pieni maaseutukaupunki Delawaren valtiossa.\nSen asukasluku oli kuusisataa, joista suurin osa oli presbyterejä ja\nmetodisteja. Koulu oli yksityinen ja huonoissa asioissa. Se oli sen\najan korkeampia Ameriikassa ja oli olevinaan yliopisto, mutta ei\nvastannut enempää kuin meikäläistä kimnaasia. Siinä oli vaan\nkolmekymmentä oppilasta, ylioppilasta, koska sitä ei kannattanut mikään\nuskonnollinen lahko, joka muuten oli tavallista ja tarpeellista\nAmeriikassa. Palkka, jonka Soldan siinä sai, oli senvuoksi mitätön\nnälkäpalkka. Sen lisäksi täytyi hänen asua samassa rakennuksessa\npoikain kanssa, jotka olivat laitoksen hoidossa. Huone oli pieni,\nepäsiisti ja epämukava ja hän viihtyi siinä huonosti, kun ei voinut\ntehdä työtä niinkuin olisi halunnut. Kohta tulonsa jälkeen oli hän\nvielä vähällä kuolla häkään. Usein hänen oli kuin olisi hän siirtynyt\ntakaisin kadettikouluaikoihin.\n\nIkävintä oli hänestä kuitenkin se, että henkinen ilmanala oli kokonaan\ntoinen kuin mitä hän oli toivonut Ameriikassa tapaavansa. Noin puoli\nvuotta tulonsa jälkeen kirjoittaa hän Hedlundille: \"En ole vielä\nollenkaan koteutunut uudessa maailmassa ja suuresti epäilen, että se\nkoskaan tulee tapahtumaan. En pidä koko siitä henkisestä ilmanalasta,\njota täällä hengitetään mihin vaan kääntyy. Varsin harvat ovat\ntuttavani, eikä yksikään heistä kykene silmäilemään yli maanosien ja\nkansain olojen. Heillä on kyllä jonkunlaista yleistä sivistystä ja he\novat kyllä sen verran perehtyneet useimpiin tieteenhaaroihin, että\nhäikäilemättä käyttävät termejä, eivätkä aja kiinni, vaikka\nvaikeampikin kysymys tulee vastaan; josta saavat kiittää monia aineita,\njoita niissä luetaan. Tekisi mieleni kuvata jotain täkäläistä\nkoulua ja näyttää, kuinka pitkälle charlataneria ja pintapuolisuus\nmenee -- humbuugia, humbuugia! Ihmiset yleensä käyttäytyvät hyvin,\novat kohteliaita ja ystävällisiä ja minä olen tavannut paljon\nhyväntahtoisuutta ja sydämmellisyyttä, Mutta se ei estä heitä puhumasta\nvaan ilmasta ja ihmisistä (tuttavista). Kun siitä kohenevat, niin\nkiittävät ja kehuvat 'our glorious country'aan'. Se näkyy olevan\naiheena heidän lehdissään, alituista itsensä kehumista ja itseensä\ntyytymistä. Mutta paksuinta ja ainakin minulle vastenmielistä on se,\nettä tähän kaikkeen on sekotettu kirkollisuutta, lahkolaisuutta ja\ntekopyhyyttä -- uskonnon nimellä, joka mies käy joka pyhä kirkossa, ja\nsiitä päätetään, että tässä maassa ollaan hyvin -- uskonnollisia. 22\nmiljoonan ihmisen osaksi on täällä 25 tuhatta pappia, joista enempi\nkuin 22 tuhatta toimii sielunpaimenena ja saarnaa kristinuskoa. Yksi\ntuhatta kohti, se on ehkä 5 à 10 kertaa enemmän charlataneriaa,\ntekopyhyyttä ja itsekkäisyyttä kuin meidän pohjolassamme. Ollaan\nerinomaisen kristillisiä sanoissa ja kauhistutaan kuin ruttoa jokaista\nitsenäistä ajatusta Jumalasta; mutta ystävääkin nyletään laillisella\ntavalla, niinpiankun se kannattaa. -- Tämä Newark on oikea pimeyden\npesä täynnä presbyterejä ja methodisteja.\"\n\nTämä jumalisuus, jota Soldan katsoi ulkokullaisuudeksi, näyttää olleen\nhänelle pahin loukkauskivi ja enin katkeroittaneen hänen elämäänsä\nNewarkissa. Päiväkirjassa ja kirjeissä se vähä väliä tulee esiin ja\nantaa aihetta pitkiin filosofeerauksiin uskonnon oikeasta suhteesta\nJumalaan, -- samaan suuntaan kuin merellä pidetyssä päiväkirjassakin.\nSe on hänelle niin vastenmielistä, että arvostelu joskus pukeutuu\nivankin muotoon, vaikk'ei iva ja pilkka yleensä kuuluneetkaan Soldanin\ntapoihin. -- \"Nyt juuri, 10 minuuttia sitten kolkutti joku ovelleni ja\nme menimme ulos kadulle, jossa jäätelökonditoria oli avattu viikko\nsitten. Huone oli täynnä nuoria tyttöjä paikkakunnan 'female\nseminarystä' opettajineen ja opettajattarineen. Automaatteja, jäätelöä\nsyöviä automaatteja, jotka istuvat kukin tuolillaan ympäri seiniä ja\nsyövät. En suuresti ihmettelisi, jos kuulisin jonkun opettajattarista\nlukevan isoäänisen rukouksen, ennenkun toimitus alkaa!\"\n\nYksinäisyyden synnyttämä ikävä on pian kietonut hänet niin, ett'ei hän\nvoi luonnon helmassakaan ympäristöään valoisemmalta kannalta katsoa.\nSen tunteen harsoittamana on hänen mielensä, kun hän kerrankin eräänä\nkirkkaana sunnuntaipäivänä käyskennellessään ulkona kaupungista joutuu\nseuraaviin mietteihin: \"On merkillistä, kuinka suljetuilta ja\nelottomilta ameriikkalaisten talot yleensä näyttävät, ja varsinkin\nmaalla. Uutimet ovat alhaalla kaikkialla ja luukut ja ovetkin ovat\nsuljetut -- niissä on jotain rakennuksellista _noli me tangere'a_.\nUlko-ovessa on vaan pyöreä messinkinuppi. Jos koetat sitä vääntää, niin\ntuntuu se liikkumattomalta. Täytyy kolistella päästäkseen sisään -- ja\njos sitten pääset sisään, niin et ehkä aluksi saa nähdä yhtään ihmistä.\nAsetut sitten etehiseen ja jätät sinne hattusi -- ja sitten\nvastaanottohuoneeseen -- käyntisi on hiljaista kuin aaveen -- ja\nsisällä on synkkää ja pimeää -- ja kohteliaisuutta ja seremoniaa sekä\nsiitä seuraavaa pimeyttä mielipiteissä -- se on kylläkin kamalaa.\"\n\nEikä kestäkään kauvan, ennenkun tuo vanha valitus puhkee esiin, valitus\nomista vioista ja myötätuntoisuuden ja ystävyyden puutteesta. \"Minä\nkärsin surkeasti tarmon puutteesta ja haluan äärettömästi sen\nkorvaamista myötätuntoisuudella jotain kunnon ihmistä kohtaan. Aina\nsiitä lähtien kuin erosin Budkovskysta ja Cygnæuksesta en ole saanut\nnauttia ainoankaan sellaisen seurasta; en ole edes nähnyt heitä --\nell'en ota lukuun Bergfalkia ja Hedlundia. -- Se on yhteiskunnan\nääretön teeskenteleväisyys, joka vihloo minua. Mutta nyt on minusta\ntaas väärin taipua sen alle, ja tässä olentoni sisäinen\nristiriitaisuus. -- Oli miten oli, minä elän kurjaa elämää täällä\nNewarkissa. Ei ainoakaan terve ajatus tunge esiin aivojeni pimeydestä,\nenkä voi edes kirjoittaa kirjeitäni. -- -- On jotain epäluonnollista\nsiinä, että ihminen temmataan irti omasta kansastaan ja heitetään noin\n'mir nichts, dir nichts' esim. Ameriikkaan. En sanoisi mitään, jos tämä\nihminen olisi saksalainen; mutta suomalainen!\"\n\nJa tästä johtuu hän taas niinkuin kerran Berliinissä samallaisen\nmielentilan painamana vertailemaan toisiinsa eri kansoja -- pitää esim.\nnorjalaisista enempi kuin ruotsalaisista, koska ovat avonaisempia ja\nsuorasukaisempia -- ja tulee siihen johtopäätökseen, että mitä\nsuoruuteen ja rehellisyyteen tulee, niin on sen ihanne _suomalainen\ntalonpojan poika_, \"jota ei voi missään muualla maailmassa saada\nkasvamaan. Muualla maailmassa eivät ihmiset ollenkaan kasva siihen\nkuosiin; he ovat kyllä täynnä tietoja, yleviä tai vapaamielisiä\naatteita, joka kaikki on kiedottu sävyisyyden ja vaatimattomuuden\nkuoreen -- mikä usein ehkä on jotenkin teennäistä -- ja jota aina\nkannattaa ujostelematon käytös. Meiltä suomalaisilta puuttuu kaikki\ntämä hienostus ja ehkä meidän vastenmielisyytemme sitä kohtaan seuraa\nsamoista syistä kuin ketun vastenmielisyys pihlajanmarjoja kohtaan.\nMutta se on ainakin varmaa, että tuo rehellisyys voi viihtyä\nvalistuneiden mielipiteiden ja sopivan käytöksen seurassa, joskaan ei\naina niin tapahdu. En voi toisekseen kuitenkaan olla kehumattakaan:\nkuulukoon se paksulta, se on kuitenkin suuremmoista, kun tuollainen\nolento sanoo ystävälleen: 'Veli kulta, nyt olet käyttäytynyt\nsikamaisesti' ja saa vastaukseksi: 'Onko se mahdollista, mitä olen\nsitten tehnyt?' Semmoista olen nähnyt Suomessa. -- -- Oi, että tämä\nluonteenpiirre olisi, niinkuin luulen olevan, kansallinen Suomessa,\nja oi, jos sitä voisi säilyttää ja samalla jalostaa! Siinä on\nminun mielestäni jotain vielä kauniimpaa kuin tieteellisessä\ntotuudenrakkaudessa, joka tavallisuutensa vuoksi tuskin on edes mikään\nansiokaan. Kunpa vaan kykenisin kuvaamaan sitä tarkasti ja oikein;\nkirjoittaisin silloin kansallisen romaanin, jossa päähenkilöinä olisi\nentisiä talonpoikia, ylioppilaita ja maistereita -- ja tietysti vielä\nmuutamia naisia Kuopion sosieteesta, vai mitä?\"\n\nOlen näistä mietteistä tehnyt näin tarkkaa selkoa, koska niissä näkyy\njo sarastusta hänen vastaiseen mitä ankarimmasti eetilliseen\nmaailmankatsantotapaansa, joka Suomeen palattua ja Herbartin\nfilosofiaan tutustuttua hänelle täydellisesti selviää.\n\nVähitellen alkoi hän kuitenkin viihtyä ainakin hiukan paremmin, kun\nhänen ulkonaiset olonsa kävivät siedettävämmiksi siten, että hän m.m.\nsai mukavamman asunnon, jossa voi työskennellä rauhassa. Muutoksen\naiheutti se, että se koulu, jossa hän ensin työskenteli, ja johon hän\noli tullut syksyllä, lakkasi keväällä, ja professori Norton perusti\nuuden oppilaitoksen nimeltä \"Delaware High School\". Soldan sai siinäkin\npaikan, nyt paremmalla palkalla ja velvollisuudella antaa opetusta\nkemiassa, ranskankielessä ja piirustuksessa. Samaan aikaan eli\nkesällä 1850 tutustui hän myöskin pariin mieheen, joissa löysi\nmyötätuntoisuutta ja henkiheimolaisuutta. Ne asuivat tosin\nFiladelfiassa, mutta kun tuo kaupunki oli vaan muutaman tunnin päässä\nNewarkista, pistäytyi hän siellä tuon tuostakin. Toinen näistä oli\ntanskalainen muinaistutkija ja historioitsija Ludvig Koeppen ja toinen\nliikemies, entinen Yhdysvaltain konsuli Göteporissa Richard Schmidt,\njoista varsinkin jälkimmäisen kanssa suhde myöhemmin muuttui erittäin\nsydämmelliseksi ja jonka kanssa seurustelu oli harvoja valopilkkuja\nAmeriikan ajalta.\n\nNuo hiukan muuttuneet olotko lienevät vaikuttaneet, että Soldan alkoi\nnähdä jotain hyvääkin Ameriikan oloissa. Sitä, mitä hän kaikkialta\nhaki, nimittäin ympäristöä, joka tuntisi samaa harrastusta kuin hänkin\nelämän suurten kysymysten filosofiseen käsittelemiseen, ei hän kyllä\nlöytänyt uudessa maailmassa, jossa hänen mielestään vallitsi ääretön\nraakuus tieteitten tieteeseen nähden. Mutta oli siellä kuitenkin jotain\nhyvää. Orjuutta oli hän paennut Venäjältä ja vapauden hän löysi\nAmeriikassa. Keisari Nikolain itsevaltiudesta oli hän tullut maahan,\njossa kansanvaltaiset periaatteet oli pantu käytäntöön. Rakkaus\nvapauteen oli siellä vähitellen muuttunut yhtä luonnolliseksi vaistoksi\nkuin nälkä ja jano. \"Siitä seuraa tuhansia tuloksia, joista paras on\nrajaton mahdollisuus kehitykseen missä hyvässä tarkoituksessa tahansa.\nTäällä ei rakenneta ritarihuoneita ja kasarmeja, mutta kyllä\nkouluhuoneita ja kirkkoja. Arvomerkkejä ja arvonimiä ei täällä ole,\neikä myöskään matelijoita; suutari ei nosta lakkiaan edes tuon suuren\nmaan kansan valitsemalle presidentille -- ell'ei hän satu olemaan tuttu\nhänen kanssaan. Ei mitään univormuja, ei mitään salaisia poliisimiehiä.\nOlen varma siitä, että jos kirje jätettäisiin postiin sulkematonna, ei\nkoskaan pistäisi minkään postimestarin päähän lukea sitä.\" -- Tämä oli\ntietysti suuri hyve Soldanista, joka ei uskaltanut koskaan kirjoittaa\nsuoraan kotiinsa siinä pelossa, että kirjeet välillä, myöskin Suomessa,\navattaisiin, vaan täytyi hänen koko maanpakonsa aikana lähettää tiedot\nitsestään kyläkyydillä toisten kirjeiden sisässä ensin Ruotsiin ja\nsieltä sitten jotenkuten Suomeen. -- \"Sanalla sanoen: lain laatii kansa\nja se pannaan käytäntöön julkisten tuomioistuinten kautta, josta\nyhtäläisyys lain edessä on enemmän tai vähemmän välttämätönnä\nseurauksena. Tällä lailla ei tietysti voi olla mitään sitä vastaan,\nettä esim. suutari nimitetään senaattoriksi, puotilainen raha-asiain\nministeriksi j.n.e. Sen vuoksi ei olekaan mitään alamaisia, vaan\nainoastaan kansalaisia; 'a good Citizen' on täällä arvonimi, korkeampi\nkuin hovineuvos, puhumattakaan nimineuvoksesta.\" Lausuttuaan sitten\nvielä ihastuksensa siitä, ett'ei Ameriikassa ole poliisia, vaan että\njärjestystä ylläpitää tuo näkymätön henki, kansan oma tahto, ett'ei\nmitään poliisijärjestystä ole, ett'ei kukaan kysy, kuka olen, niin\nkauvan kun lakia tottelen, ja ett'ei Yhdysvalloissa ole kerjäläisiä, ei\nainakaan ryysyisiä, lopettaa hän tämän kirjeessä veljelleen antamansa\nkuvauksen: \"Vanha ja hyvä Keisarin alamainen voisi mahdollisesti katsoa\nikäväksi yksitoikkoisuudeksi, että tuhannet ja taas tuhannet miehet,\najurit, rengit, kisällit, taiteilijat, virkamiehet, kaikki käyvät\npuettuina samaan mustaan takkiin ja pyöreään lakkiin, eikä kenelläkään\nole laakerinmarjoja tai muuta kultaa kauluksissaan, mutta kun hän\nhuomaa, että kerjäläistenkin kirjavuus on poissa, niin luulisin hänen\npian tyytyvän tuohon yksitoikkoisuuteen.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaitse tavallista opetustointaan harrasti Soldan Newarkin aikanaan\nahkerasti omien aatteidensa selvittämistä ja esittämistä ainakin\nitselleen, jos ei muille. Päiväkirja oli hänen alinomainen, joskin\nainoa ystävänsä. Se sisältää jatkoa mietteihin mereltä ja\nmietteet yhä laajenevat ja syventyvät. Siinä paisuvat paisumistaan\nainekset tuohon teokseen, jonka tarkoitus olisi tieteellisellä,\netupäässä luonnontieteellisellä tiellä ja helppotajuisen esitystavan\navulla selittää ja mikäli mahdollista todistaa immanensin aatteen\ntotuus. Kysymys, jonka ratkaisua hän miettii, on hänen mielestään ajan\ntärkein. Sillä kaikki muut ihmiskunnan nykyiset elinkysymykset,\nniinkuin kansain vapautuminen mielivaltaisesta yksinvallasta ja\nsotilasdespotismista, työmiesten oikeus osallisuuteen työn voitosta ja\nkasvatuksesta, uskonnon korottaminen sokean ja siis heikon uskon\nkannalta järjelliseen tietoon, juureutuvat hänen mielestään tuohon\npääkysymykseen Jumalan immanensista luonnossa tai toisin sanoen\nkysymykseen ihmisen suhteesta Jumalaan.\n\nEhk'eivät ne mielipiteet, joita hän lausuu ja se kanta, jolla hän\nseisoo, olekaan uusia eivätkä kaikinpuolin hänen omiaan, tehnen niistä\nkuitenkin tässä yhteydessä selkoa hänen sisäisen aatemaailmansa\nvalaisemiseksi, varsinkin kun esitystapa on hänen omaansa ja hänelle\nkylläkin omituista. Muistettava on myöskin että se, mikä ehkä näyttää\nvanhalta, siihen aikaan oli verrattain uutta. Terää hänen sanoilleen\nantoi nähtävästi se, että hän eli keskellä korkeakirkollista\nyhteiskuntaa, jossa hänen mielestään rehoitti tekopyhyys ja\ntekojumalisuus ilman oikeata siveellistä sisältöä.\n\n        _Jumalan kieltämisestä_.\n\n\"Muitten väärinesitysten joukossa uudesta filosofiasta on sekin, että\nse muka kieltää Jumalan. Sellaisia paukkusanoja ottaa ortodoksia\ntietysti riemulla vastaan ja käyttää aseena ei ainoastaan niitä\nargumentteja vastaan, joita tällä filosofialla on esiintuotavana, vaan\nmyöskin niiden kuulemisen sopivaisuutta vastaan. Ortodoksia ei hae\ntotuutta semmoisenaan, vaan vaatii pysymistä ennen tehdyssä uskossa,\nolkoon se mikä tahansa. Se sanoo ilman hetkenkään epäilystä, että jos\ntodellakin niin olisi, ett'ei mitään Jumalaa ole olemassa, niin tahdon\nminä kuitenkin uskoa sen, sillä sen uskominen tekee minut onnelliseksi.\nJärjettömyys pistää tässä tapauksessa selvästi esiin; sillä tarkemmin\nselitettynä ei se kai ole muuta kuin että minä tahdon ennemmin uskoa\njotain epätotta, joka tekee _minut_ onnelliseksi kuin todellista\ntotuutta, joka tietysti, olkoon sen sisältö mikä tahansa, lopulta on\noleva se, jonka täytyy tehdä onnelliseksi koko ihmiskunta.\"\n\n\"Mutta nyt on, niinkuin sanottu, kuitenkin niin, että uusi filosofia ei\nsuinkaan kiellä Jumalaa. On päinvastoin sen lopullinen päämaali oikein\nymmärtää häntä ja esittää häntä niin, ett'ei häntä ole ainoastaan\nsokeasti uskottava, vaan myöskin tiedettävä. Jos silloin näyttäytyy,\nettä monet vallitsevista käsitteistä ovat ristiriidassa vapaan ja\ntotuutta hakevan tutkimuksen kanssa; jos jumala kielletään asuvan\ntaivaassa, jolla ortodoksia käsittää jotain kovin epämääräistä, kun maa\non hänen astinlautansa, niin ei kai siltä ole kielletty Jumalaa.\"\n\n        _Luominen_.\n\n\"Yksi pääkysymyksiä on se: onko luonto luotu yhdellä kertaa -- esim. 5\npäivässä -- vai luodaanko sitä yhä vieläkin? Me voimme -- tähtitieteen\nja geologian avulla -- mennä niin kauvaksi taapäin, että saamme kiinni\njonkunlaisesta alusta; mutta mitä on tämäkään alku muuta kuin\näärellisen ilmiön alku, alku jonkun tähtikunnan tai aurinkokunnan. Se\nolisi kuitenkin _alku_, ja kun se olisi ainoa laatuaan, niin voisi sitä\nkutsua _luomiseksi_. Mutta nyt on se näennäisesti vaan lapsen järki,\njoka repii irti tämän alun itsessään olemassa olevaksi momentiksi ilman\nmitään yhteyttä sen kanssa, joka seuraa. Syy siihen on taaskin siinä,\nettä tahdotaan sovittaa aistillisia käsitteitä Jumalan käsitteeseen.\nAjatellaan näet heti jotain taidokkaasti tehtyä esinettä, esim.\nhöyrykonetta tai kelloa, ja tiedetään varmuudella, että joku mestari on\nne rakentanut. Sitä paitse tullaan pian vakuutetuksi siitä, että\nkaikella on syynsä j.n.e. Johtopäätös siitä on se, että maailma\nkaikkine ihanuuksineen _täytyy_ olla sekin jonkun tekemä, jonkun\n_luoma_; tämä joku on tietysti Jumala. Sanalla sanoen, on siis olemassa\ntäydellinen yhtälö kellosepän ja Jumalan välillä. Hän, Jumala,\nkelloseppä, on luonut koneiston ja pannut sen käymään, ja nyt käy se --\nhänen valvontansa alla.\"\n\n\"Tämä tieto jumalasta ja sitä vastaava oppi on syntynyt aikana, jolloin\nei ollut mitään aavistusta elävästä luonnosta yhtenäisenä ilmiönä;\naikana, jolloin ei tunnettu aggregati-muotojen suhteita, jolloin ei\nollut sitä mitä nyt on: luonnontiedettä. Tuota oppia voikin hyvällä\nomallatunnolla puolustaa ainoastaan se, joka ei tätä tiedettä tunne.\"\n\n\"Sillä eikö ole ilmeistä, että on olemassa tätä meidän kysymystämme\naivan varmasti ratkaiseva ero kellokoneiston ja luonnon välillä.\nKellossa on pääasia _mekaaninen_ liike, ainakin sen tarkoitukseen\nnähden, ja itse koneisto on muuttumaton, sittenkun se kerran luotiin,\nja tämä taas tarvitsi varman, _rajoitetun_ ajan valmistuakseen. Kello\nei kuitenkaan synnytä mitään uusia tuloksia itsestään, vaan ainoastaan\n_liikkuu, käy_, ja on huomenna sama kuin tänäänkin. Luonnossa taas on\nliikunta vaan keino, ell'ei tahdo otaksua, että Jumala tahtoo\nleikitellä. Näemme muunnoksia, tuloksia, ja kaikki viittaa siihen, että\ntämä tuloksien aikaansaaminen on sen tarkoitus, joskaan ei viimeinen.\nVoisihan kyllä ajatella, että itse koneiston valmistamiseen tarvittiin\nmäärätty aika (esim. 6 päivää tai 6 miljoonaa vuotta); mutta jo tässä\nväittää luonnontiede vastaan -- koska on selvää, että itse\nkoneistossakin tapahtuu muutoksia vielä meidänkin aikanamme. Sekin,\nettä muka eläimetkin luotiin muutamien päivien kuluessa ja sitten\nsikisivät itsestään, on _kovin mielivaltaista_. Sillä kuinka voimme\nolettaa, että ensimmäinen pari oli tuloksena yhdestä syystä ja\nseuraavat jostain toisesta? Ja mitä merkitsee se, että eläin sikiää,\nell'ei sikiäminen ole sen voiman toimintaa, joka synnyttää, luopi\neläimen aineesta? Mutta tämä voima on kai muuttumaton, koska sen\ntuloskin on muuttumaton?\"\n\n\"Voisi myöskin esittää esimerkeiksi geoloogiset aikakaudet ja sanoa,\nettä ne vastaavat alkua (esim. kun niitä on kuusi); mutta missä on\nsanottu, että geolooginen revolutsiooni on mikään yhtäkkinen mullistus\ntai paukaus; on pikemminkin selvää, että sekin on pitkällistä työtä --\njatkuvaa luomista -- eikä eläinten ilmaantuminen yhtenä aikakautena ole\nyhden päivän työ enemmän kuin oli päivän työ erottaa maa taivaasta.\"\n\n\"Ei siis ollenkaan riitä ruveta selittelemään Mooseksen kirjaa\n(tieteen, geologian vuoksi) niin, että nuo 6 päivää eivät merkitse\npäiviä tavallisessa merkityksessä, vaan että niillä on vaan symboolinen\nmerkitys. On myöskin myönnettävä, että samalla kun luominen ei ole\nkuuden päivän työtä, vaan ainakin joku epämääräinen ja hyvin pitkä\najanjakso, samalla on myöskin olemassa se mahdollisuus, että tämä\nluomistyö ei ole vieläkään päättynyt -- joka mahdollisuus muuttuu\ntäydelliseksi varmuudeksi, kun tieteen valossa vertailee sitä, joka\ntätä nykyä tapahtuu maanpallolla, siihen, joka siinä ennen tapahtui. --\nOn kai otaksuttava, että esim. elimellinen maailma, useita kertoja\nluotu ja taas hävitetty, ennen muinoin syntyi samoista voimista kuin\ntähänkin aikaan, ja samalla tai melkein samalla tavalla. No niin,\nvoidaanko siis käsittää sana ajanjakso (geolooginen ajanjakso) siinä\ntarkotuksessa kuin olisi kysymys jostain äkkinäisestä ja nopeasta\ntapahtumasta, jostain jyrinästä ja jonkun tulkoon-sanan kaiusta? Eikö\nole jo pikemminkin otaksuttava, että nämä tulokset ovat syntyneet\nsellaisissa tilaisuuksissa tavallisesti vaikuttavista luonnonvoimista,\nvähä vähältä ja varmasti, eikä ihmeen kautta puhaltamalla henkeä nenään\ntai kylkiluita katkomalla. -- Kuinka nyt tuumittaneekin, niin syntyy\nsiitä aina toisellainen luomistyö, minkä alaiseksi luonto joutui, kuin\ntuo raamatullinen, joka näyttää paljoa enemmän silmänkääntäjän tempulta\nkuin todelliselta tapahtumalta luonnossa -- joka viimemainittu se\nkuitenkin tahtoo olla, ell'ei tahdo olla mitään muuta kuin -- taru --\nanteeksi: jumalaistaru!\"\n\n        _Henki ja aine_.\n\n\"Jonkunlaista valtaa lienee toki myönnettävä hengelle aineessakin --\njos jumala on henki. Tavallisesti pannaan henki luontoa _vastaan_, ja\npäinvastoin, ja nyt julistetaan toinen pyhäksi ja toinen epäpyhäksi.\nMutta millä perusteella on luonto epäpyhä? Puhtaalle on kaikki\npuhdasta. Eikä minun mielestäni Jumalata sillä ylistetä ja kiitetä,\nettä hänen töitään halvennetaan. Vai mitä muuta tehdään, kun ihminen\njulistetaan kaikista kurjimmaksi olennoksi? 'Ei palastakaan puhdasta\nlihaa ole ruumiissani', lausuttiin eräässä rukouskokouksessa, jossa\näsken kävin.\"\n\n        _Pantheismi_.\n\n\"Se yleinen vaikutus, jonka tämä sana -- joka valitettavasti päättyy\nism'iin -- synnyttää vastustajissaan, näyttää olevan se, että se muka\nkieltää Jumalan olemassaolon. Ei ole mitään jumalaa! Mikä järjettömyys!\nMutta silloin unohdetaan, että filosofia aina silloin, kun se\ntyöskentelee tieteellisesti ja ilman ennakkoluuloa, juuri hakee tätä\nmerkillistä olentoa, jonka koko ihmiskunta yksimielisesti, vaikkakin\ntuhansin eri tavoin on tunnustanut. Pantheismi ei suinkaan kiellä\nmaailman synnyttäjää ja johtajaa. Ainoastaan maailman _ulkopuolella_\nolevan Jumalan se julistaa _mielikuvituksen_ luomaksi. Pantheismin\ntarkoitus on vaan näyttää, kuinka kaikki maailmassa on selitettävissä\n(niin pitkälle kuin ihmiset sitä yleensä ovat selittäneet) ilman\ntuollaista maailmantakaista Jumalaa. Kun nyt tähän tulee, että\ntuollaisen transcendentin Jumalan olemassa olo, juuri sen vuoksi että\nse on _ulkopuolella_ meidän tietomme piiriä, on yksinomaan uskon\nhyväksi olemassa oleva oppi, niin on selvää, että kaikella tuolla\nhuudolla jumalattomuudesta ei ole mitään merkitystä tieteelle, joka\ntyynesti odottaa sitä voittoa, jonka jokainen totuus kerran tietää\nsaavuttavansa.\"\n\n        _Kaikkeuden meri_.\n\n\"Kylve kaikkeuden meressä? Se on ihmishengen elementti. Niin keinuu\nmerisorsa valtameren aalloilla, viihtyy ja voimistuu myrskynkin\nraivotessa. Jos se vaan osaa elää siinä maailmassaan, on se hyvässä\nturvassa, jos petolintu jostain toisesta maailmasta vaakkuu hänen\npäänsä päällä, niin sukeltaa hän pohjaan. Ja jos siellä alhaalla alkaa\ntuntua tukehduttavalta ja kamalalta, ui hän taas esiin aallon\nharjalle. Mutta vierailut kuivalla kamaralla jättää se kernaimmin --\npetolinnuille.\"\n\n        _Totuudesta_.\n\n\"Kun me sanomme, että me pidämme sitä ja sitä totuutena, niin emme\ntarkoita sitä, mitä lapset tarkoittavat sanoessaan keppiä hevoseksi ja\nsillä ratsastaessaan; vaan me tarkoitamme, että me katsomme sen todella\n_olevan_ totuutta. Se on totuutta, me ymmärrämme, että se on totuutta,\nettä meidän järkemme on pakotettu sen siksi tunnustamaan. Sen teemme me\nvälittämättä tulevaisuudesta. Se ei tosin ole laiminlyövä lausumasta\ntuomiotaan meidän totuudestamme, niinkuin me olemme lausuneet tuomiomme\nentisten aikain totuuksista. Tulevaisuus on ehkä kieltäväkin\ntotuutemme, mikäli se tahtoo olla korkein totuus; ehkäpä se vielä\nsynnyttää uuden totuuden, joka on suurempi kuin meidän. Mutta kaikki se\nliikuttaa meitä vähän, jos me vaan olemme löytäneet absoluutisen\ntotuuden s.o. sen, joka on meille absoluutinen totuus. Me emme saa\ntietää mitään sellaisesta tulevaisuuden tiedosta, yhtä vähän kuin\nvoimme tietää menneisyydenkään tiedosta (sovittamatta siihen omia\ntietojamme). Mutta juuri sen vuoksi vaadimme me kullekin aikakaudelle\noikeutta pitää tietoansa, todellista vakuutustaan, todellisena\ntotuutena.\"\n\n        _Jumalan kaikkitietoisuus_.\n\n\"Jumalan kaikkitietoisuus on sikäli rajoitettu, ettei hän tiedä\nkaikkea, mitä tietää, _yhdellä haavaa_ -- vaan ainoastaan aikain\nkuluessa; sillä hän on henkisarja tietoa, tai tuhat sarjaa, mutta niin,\nettä kustakin sarjasta vaan yksi rengas erällään kulkee nykyhetken\nkautta ja tietoisuuden-peilin kautta, olin vähällä sanoa. -- Mutta se\non vaan varmaa, että sitä, mitä ei kukaan tiedä, sitä ei tiedä\nJumalakaan. Silloin kun hän tietää -- ja hän tietää aina -- niin\nkäyttää hän siihen orgaaneja...\"\n\n        _Kristuksen persoonasta_.\n\n\"Nyt on tosiasia, että on ollut olemassa Mozart, Tasso, y.m.\nihmelapsia. Jos nyt joku heistä olisi ollut nero uskonnossa, niinkuin\njoku toinen taiteessa, niin eikö hän silloin olisi jotenkin --\njumalallinen. Onko mahdotonta, että sellainen nero kerran olisi\nsyntynyt, ehkä useampiakin kertoja, vaikkakin eri oloissa ja eri\naikoina. Entäpä Kristus oli sellainen nero? Se kysymys on ainakin\nesitettävä. Voisihan tapahtua, että sitä tietä löydettäisiin selitys,\njoka lopulta antaisi jo kauvan orjuudessa kituneelle kansalle totuuden\nja lohdutuksen varjon ja tekopyhyyden asemasta.\"\n\n        _Onnellisuudesta tulevassa paratiisissa_.\n\n\"Oikein taitavasti kuvatussa taivaassa (Dante, Milton) ovat autuudet\naistillista laatua, ainakin puoleksi. Inhimillinen mielikuvitus, joka\nkuvaa sellaisia ihanuuksia, ottaa esikuvakseen elämän maan päällä ja\nsijoittaa sen taivaaseen vaan hienonnettuna taiteilijan käden kautta.\nMutta mitä järkeä on tuollaisessa hienontamisessa? ja epäiltävää on\nsitäpaitse, onko tämä hienontuminen ylenemistä, onko tuo autuus\ntodellakin _korkeampaa_ kuin todellisuus maan päällä? Maito- ja\nhunajavirrat olisivat ainakin vastenmielisiä pitkän päälle\n(ijäisyydestä puhumattakaan). Mutta onko mitään, voiko edes ajatella\nmitään autuutta, joka olisi korkeampaa ja puhtaampaa kuin se, minkä\ntunnemme oppiessamme tuntemaan uuden ja suuren totuuden?\"\n\n\"Mutta semmoista autuutta on _maan päällä_, jossa tallustelemme. Sitä\npaitse tehdään tavallisesti erehdys arvosteltaessa onnellisuuden eri\nasteita. Sanotaan, että toinen tila on verrattomasti korkeampi ja\nparempi kuin toinen. Sen suhteen, joka tuntee kaikkein _korkeinta_, on\ntämä totta, mutta myöskin _ainoastaan_ sen suhteen. Niinpä on hänelle\npuhdas jumalallinen (eli n.k. kristillinen) _rakkaus_ korkein\nmahdollinen ja todellinen autuus, ja hunaja, ehkä maitokin suorastaan\nkauhistus.\"\n\n\"Mutta useimmille ihmisille on tämä toivo ikuisen onnen toteutumisesta\nvarsin huono kehoitus hyvyyteen. Lupaa laiskalle koulupojalle\nkultahevonen saatavaksi 25 vuoden päästä ja saa hänet vakuutetuksi\nsiitä, että hän todellakin on saava sen, ja seuraus on oleva -- ei\nmikään. Sellainen on ihmisen luonto. Poika pysyy laiskana, paitse ehkä\nyhtenä tai kahtena ensi päivänä.\"\n\n\"Opilla taivaan valtakunnasta ei ole käytöllistä merkitystä.\"\n\n\"Eikähan kukaan tarkoittane, että jos tällainen taivaan valtakunta on\nolemassa, rehellinen totuuteen pyrkivä ihminen, joka ei usko tällaiseen\ntaivaan valtakuntaan, sulettaisiin siitä tämän epäuskonsa vuoksi. Se\nolisi sama kuin _rangaista_ miestä, joka ei parhaalla tahdollaankaan\nvoi löytää oikeata tietä; se olisi samaa kovuutta Herrassa kuin mikä\nilmaantuu Lappeen talonpojan käytöksessä, joka seipäällä pieksää\nhevosensa melkein kuoliaaksi sentähden, ett'ei tällä ole voimia vetää\nhänen luonnottoman raskasta lautakuormaansa.\"\n\n\"Vastakohtana helvetille voisi tuo vielä menetellä, mutta rangaistuksen\nlaita on sama kuin palkinnonkin. Tosin kyllä näyttää siltä kuin\nrangaistuksen uhka olisi tehokkaampi kuin tulevan palkinnon lupa.\n(Ainakin on koulupojalle rangaistus erittäin huonosta läksystä\ntehokkaampi kuin palkinto satunnaisesta hyvästä). Mutta jos mieli sen\nolla jotain muuta kuin illusoorinen, niin tulee sen todellakin muuttua\nkannukseksi tai edes vaikuttimeksi hyvään elämään -- ja sitten\n_ei sitä saa epäillä_. -- Totta kyllä, että innokas pappi voi\nennakkotoitotuksillaan viimeisen tuomion pasuunaan tärisyttää\nkuulijansa kyyneliin -- mutta se ei estä heitä iltasilla\njuopottelemasta, vaikkakin se aamulla tuntui vaaralliselta pelättävän\ntuomion vuoksi.\"\n\n        _Oli kaunis kevätaamu_.\n\n\"Oli kaunis kevätaamu ja maa viherti nuorta nurmea ja vuokot kukkivat\nja ilmassa lauloivat leivot. Komeasti loisteleva aurinko huokui elämää\nja lämpöä seudun yli. Jo luonto yksin olisi tehnyt päivästä\njuhlapäivän; nyt tekivät sen ihmisetkin puolestaan; oli sunnuntai,\nKellot soivat ja minä seurasin kirkkoon rientävää joukkoa. Sydämmeni\noli niin täysi ja lämmin; luulin olevani yhtä ansiokas kuin kaikkein\nansiokkaimmat kirkkomiehet.\"\n\n\"Tarkkaavasti kuuntelin saarnaa. Se oli syvästi kristillinen ja\nliikuttava. Mutta hartauteni alkoi pian hälvetä, ja minä tunsin\nselvästi, että sydämmeni jähtyi yhä nopeammin kuta enemmän saarnamies\nläheni helvetin hehkuvaa kuumuutta. Vierustoverini oli mies, jonka\nmoraali oli jotenkin huono. Mutta hän oli liikutettu ja minä näin hänen\nvuodattavan kyyneliä. Olin jo itsekin tuntenut halua itkemään, ei\nhartaudesta, vaan mielen haikeudesta, mutta kun näin miehen kyyneleet,\nrauhoituin. Mahtaahan se olla pyhä tunne, ajattelin, ja nämä ihmiset\nvoisivat olla sekä jaloja että epäjaloja, jos he vaan olisivat --\nsiihen oppineet. Mutta kun lähdin kirkosta, tuli tuhansittain\nkysymyksiä ja epäilyksiä mieleeni.\"\n\n\"Miksi eivät nuo ihmiset ole parempia kuin ovat, vaikka he joka\nsunnuntai hartaasti kuuntelevat jumalansanaa? Ehkä on heidän uskonsa\nheikko? Mutta sittenhän he eivät voisi liikutuksesta itkeä? Vaan jos he\novat väkevät uskossa, s.o. ovat vakuutetut sen sisällön totuudesta,\nmiksi ovat he itsekkäitä ja maallisia harrastuksissaan? Ja taas: miksi\non tärkein kohta saarnassa yhä uudistuvaa vakuuttelemista uskon\nvälttämättömyydestä ja tärkeydestä, uhkailemista niille, jotka eivät\nusko ja palkkion lupaamista uskovaisille? Eikö se ole epäiltävää tuo\ntuollainen alinomainen vakuutteleminen? Eikö se monessa suhteessa\nmuistuta heikon asian puolustamista? Olisi syytä tutkia, eikö ehkä tuo\nyleinen epäusko ole kotoisin ei ihmisen pahasta luonnosta, vaan itse\ntarjotun _opin epäuskottavaisuudesta ja epäluonnollisuudesta_?\"\n\n        _Elinkysymysten yhtenäisyydestä_.\n\nElinkysymysten yhtenäisyydestä ja toisistaan riippuvaisuudesta\nkirjoittaa hän muistoon:\n\n\"Tavallisesti tapahtuu niin, että me istahdamme jollekin tiedonpuun\nmonista oksista ja nakerramme sen pala palalta ihan paljaaksi; ja niin\nme tulemme johonkin varmaan johtopäätökseen. Ja jos me ummistamme\nsilmämme kaikilta muilta tieteen haaroilta, niin luulemme olevamme\nkauhean suuria sankareja ja hosumme ympärillemme vitsoilla, jotka\ntietysti ovat otetut siitä oksasta, joka on meidän. Mutta se on juuri\ntämä ilmiö, jota jokapäiväisyytensä vuoksi voidaan kutsua\ninhimilliseksi lyhytnäköisyydeksi. Se ei oikeastaan ole\nlyhytnäköisyyttä, vaan silmien sulkemista pelästymisen tähden.\"\n\n        _Jumalan suuruudesta_.\n\n\"Johtui mieleeni seuraava: Ajattele ylevä alppimaisema, ihmeen ihana\nlaakso vihreine niittyineen jyrkkien vuorenseinien välillä, joiden\nrinteillä kasvaa somia lehtoja ja niiden välitse metsäpuroja syöksyy\nsyvyyteen, ja perällä lumihuippu, jota aamuauringon ensimmäiset säteet\nvalelevat lempeällä ruusunpunallaan, joka vähitellen vaihtuu kullan\nkeltaiseksi. Ja nyt astuvat hauskan alppimajan asukkaat esiin ja\npitävät aamurukouksensa varhaisen aamun raittiissa ilmassa. He\nveisaavat virren ja paimen puhaltaa hartautta huokuvan sävelen\nalppitorvellaan. Ja rukoukseen ja lauluun vastaavat vuoriseinät\njuhlallisen amenen. Se on jumalallisen kaunista todellisuudessa, se on\nsuuremmoista! -- Mutta katselehan sitä korkeudesta, esim. ylhäältä\nilmameren pinnalta, niin että näet puolen maanpalloa ja monen tuhannen\nmuun paikan ja esineen joukossa myöskin tämän alppilaakson. Miten on\nnyt tuon suuremmoisuuden laita? Kuinka pieneltä se nyt näyttääkään, kun\nvertaat sitä kokonaisuuteen! Kuinka pieneltä näyttää kokonainen\nmaanosakin! Voidaan tutulta seudulta valita yksi paikka ja ajatella sen\nsuurenmoisia yksityiskohtia, ja sitten toinen ja taas toinen j.n.e.\nSuurin mahdollinen määrä tätä lajia on kai enin jumalallista, ja näin\nsaamme käsityksen siitä, kuinka Jumala katselee esiintyjiä alhaalla\nmaan näyttämöllä. Hän ei koske sitä -- heillä on ankarat lait, jotka\nliikuttavat heitä eteenpäin -- hän vaan katselee ja nauttii. Jos he\nrukouksissaan alppilaaksossa anovat päiväpaistetta ja rauhaa maahan,\nniin hän kyllä sen näkee ja kuulee -- mutta nuo rukoukset ovat täysin\ntehottomat hänen laitoksiinsa nähden, jotka kulkevat laillista\nkulkuaan. Ajattele toki ihminen; kuka oli se, joka tuolla tavalla\nkatseli alas maahan -- se oli henki, se oli oma henkesi jumalallisena\nhetkenä, se oli Jumala.\"\n\n        _On erotus_.\n\n\"On erotus hartauden ja hartauden välillä, tunteen ja tunteen. Minäkin\nolen ollut liikutettu ilosta ja onnesta tietäessäni avanneeni sydämmeni\nja puhdistaneeni sen Jumalan kasvojen edessä ja hänen avullaan -- esim.\nensi kertaa ripille mennessäni. Olen sittemminkin taas astunut Jumalan\nalttarin eteen uskomatta enää vanhalla tavalla -- ja olen taas vavissut\nonnesta tietäessäni omaavani puhtaan sydämmen -- ehkä täynnä heikkoutta\nja syntiä, jotka kuitenkaan eivät ole lisääntyneet suuruudessa ja\nvoimassa kääntymiseni jälkeen, jos sitä tahtoo sillä nimellä nimittää.\nMutta laitani oli silloin nykyisyyteen verraten, niinkuin on kuulla\nmainiota soittoa ulkoa sen sijaan että istuu sisällä konserttisalissa.\"\n\n        _Yhdestoista käsky_.\n\n\"Työ on itse hyve ja synnyttää muita hyveitä sekä taistelee paheita\nvastaan; jota vastoin laiskuus synnyttää paheita. Mutta Mooseksen\nkymmenissä käskyissä ei ole siitä mitään mainittu. Etelän lapset ovat\nlaiskoja. Olisi hyvin tarpeellista piirtää tauluihin yhdestoista käsky:\n'Ei sinun pidä laiskotteleman'.\"\n\n        _Aavistuksia Darwinismista_.\n\n\"Väitetään, että keskeytykset esim, ihmistä luotaessa ovat omansa\nosottamaan luojan itsetietoisuutta. Millä ihmeen tavalla voisi\nsellainen aineen yhtyminen kuin esim. ihmisen siemen syntyä sokean\nvoiman kautta, joka olisi samallainen kuin se, joka nyt vie sukua\neteenpäin? Tai jos apina on ihmisen isä ja äiti, miksi ei enää synny\nuseampia ihmisiä samalla tavalla?\"\n\n\"Kysymys on vielä hämärä ja selittämätön, mutta jotain voitanee\nesittää, joka melkoisesti tasoittaa sen pulmallisuutta.\"\n\n\"Ei tuollainen siemenen luominen yksistään ole ihme -- vaan jokainen\nerityinen kohta luomisessa on samallainen ihme, samallainen arvoitus.\"\n\n\"Nuo keskeytykset! Mutta kuka on sanonut, että ne ovat keskeytyksiä.\nEivät geoloogiset ajanjaksot ole keskeytyksiä, ainoastaan käännekohtia.\nJo alkuvuorten aikoina -- jopa paljoa ennenkin, maan sulaumiskautena --\noli olemassa sama loogillinen, nykyistä maailmaamme kohti tähtäävä\njohto, joka on huomattavana minä murroskautena tahansa.\"\n\n\"Vaikk'emme olekaan vielä keksineet, minkä lakien mukaan ja millaisissa\nolosuhteissa uusi elimellinen siemen syntyy, täytyykö sen siltä olla\nulkoapäin tuleva voima, joka sen saa aikaan? Ja onko se vähimmässäkään\nmäärässä parempi vastaus kysymykseen kuin mikä meidän on? Ulkoapäin\nvaikuttavasta voimasta ei meillä ole minkäänlaista merkkiä tai\nkokemusta, mutta voimain immanenttisen vaikutuksen huomaamme\nkaikkialla.\"\n\nTämän mietelmän perään on niiden kirjoittaja v. 1874 kirjoittanut\nseuraavan muistutuksen: \"Aavistuksia Darwinismista, joka tuli noin 1860\n-- -- -- nämä lehdet ovat kirjoitetut 1850.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinkuin nämä otteet Soldanin muistikirjasta osoittamat oli\nhänen vastasyntynyt vakuutuksensa, joksi hän kutsui silloista\nkatsantokantaansa, sotakannalla kirkon hyväksymää oppia ja käsitystä\nvastaan. Hän haaveili, niinkuin jo on mainittu, teoksen kirjoittamista\nnäiden lempiaatteittensa esittämiseksi ja tutuksi tekemiseksi sekä\nRuotsissa että Suomessa. Uskonnon ja filosofian sopusointuun\nsaattaminen oli hänen suuri -- ja saavuttamaton -- ihanteensa. Mutta\nvaikka se varsinkin alussa oli etupäässä taistelua kirkon dogmeja\nvastaan, oli sen syvin sisältö kuitenkin eetillinen, niinkuin on jo\nhuomautettu. Valitukset omasta kehnoudesta, virheistä, heikkouksista:\nvarsinkin itsekkäisyydestä ja itserakkaudesta, olivat säännöllisesti\nuudistuvana kertona hänen sieluntilansa analyyseissä. Asteettain\nherkkenee hänen omatuntonsa ja vuosi vuodelta käy hän yhä ankarammaksi\nitseään kohtaan. Aatteiden ja ihanteiden selvittäminen ensiksi ja\ntoiseksi niille uskollisena oleminen, se on hänen elämänsä\njokapäiväinen pyrintö ja sen ainoa sisältö.\n\nVaatien paljon itseltään vaatii hän sitä muiltakin tai ainakin koettaa\nvaikuttaa muihin. Mutta nyt samoinkuin ennen Pariisissakin on hän siinä\nasemassa, ett'ei voi päästä mitään toimimaan sen hyväksi, mitä katsoo\noikeaksi. Isänmaataan hän nytkin etupäässä ajattelee, mutta hänen\näänensä olisi jäänyt huutavaksi ääneksi merien taa, jos olisi\nkoettanutkin huutaa. Siinä ympäristössä taas, jossa hän elää, ei\nhänellä ole mitään mahdollisuutta herättää huomiota, vielä vähemmän\nmyötätuntoisuutta. Puuttuu kaikkea tilaisuutta keskusteluun\nerimielisten kanssa ja vielä enemmän heidän voitolliseen\nvakuuttamiseensa. Näin yksin jääneenä valtaa hänet vähä väliä\nalakuloisuus ja masennus, joka joskus painaa häntä niinkin raskaasti,\nettä hän epäilee oman kantansa oikeutta. \"Eikö ole velvollisuutemme\nantaa arvoa jokaisen katsantokannalle, kun ei kuitenkaan voi sitä\nkohottaa? Onko kaiken halveksuminen todellakin korkein kanta?\" kysyy\nhän ja vastaa: \"luultavasti ei!\"\n\nEpäilyksensä on kuitenkin vaan hetkellinen, pian on hän taas selvillä\nsiitä, ett'ei hänellä ole mitään mahdollisuutta onnelliseen elämään\nnoiden ihmisten kanssa, joita kirkon yövartijat johtavat. \"Minun täytyy\npäästä takaisin Eurooppaan, täytyy päästä joka tapauksessa!\" huudahtaa\nhän ikäänkuin lopputuloksena ensimmäisen vuotensa kokemuksista\ntoiveittensa luvatussa maassa. \"Kun vaan osaisin olla käytöllinen ja\nansaita matkarahoja!\"\n\nEurooppaan palaaminen sai kuitenkin tuon käytöllisyyden puutteesta\nvielä toistaiseksi jäädä hurskasten toivomusten joukkoon, ja sitäpaitse\nmuistutti yöllisenä painajaisena usein ilmaantunut keisari Nikolai\nsiitä, mitä siellä olisi ollut odotettavana. Katkaistakseen yhdellä\niskulla kaikki siteet entisyytensä ja turhain toiveittensa\nhoukutuksilta ja päästäkseen siihen rauhaan ja resignatsioniin, minkä\nvoittamattomat esteet luovat, näyttää hän näinä vaikeina aikoina\nmiettineen perheen perustamista. Nainen, joka oli saanut hänet näihin\ntuumiin, oli joku Susanne Gilbert, johon hän oli tutustunut Nortonin\nluona. Kosimiskirjekin oli jo valmis, mutta jäi lähettämättä. Hän\nhuomasi näet, että hänen tunteensa ei ollut rakkautta, vaan\nrakastumista. He olivat Susannen kanssa soitelleet, Soldan viuluansa\n(\"Kaisaansa\") ja toinen säestänyt. Ja sen johdosta huokaa hän\nhaikeasti: \"Oi, että täytyy vaeltaa elämän läpi ilman säestävää\nsydäntä.\"\n\nHeinäkuussa 1850 päättyi viimeinkin Newarkissa olo Nortonin koulun\nlakkautuksella, joka ei ollut kannattanut sekään.\n\nLähtiessään sai Soldan kokea uuden pettymyksen, sai uutta vahvistusta\nepäedulliselle arvostelulleen ameriikkalaisista oloista ja ihmisistä.\nHänelle oli näet luvattu palkkaa 125 dollaria, mutta maksettiinkin vain\n120. \"Tämä kurja pikkumaisuus suututti minua enemmän kuin jos olisin\nkadottanut 50 dollaria. Ero Nortonista oli -- kylmä. Siinä on meillä\nnyt oikein perikuva ameriikkalaisesta! Mies, joka on tehnyt keksinnön\ntieteessä ja on oikein hieno ja hauska ja taitava mies, mies, joka\nnauttii kaikkien parempien ihmisten kunnioitusta mikäli tiedän. Hän\npitää palveluksessaan kolme opettajaa, joista kaksi ulkomaalaista,\nerittäin epävarmoilla ehdoilla, tiedustelee hiljaisuudessa toista\npaikkaa ja saa asian milt'ei päätökseen, mutta ei hiisku vielä\nsanaakaan aikeistaan, vaikka lukukausi lähenee loppuaan. Vaikka hänen\ntuumansa toteutuisivat vasta uuden lukukauden alussa, niin kumartaa hän\nheille vaan ja sanoo: 'en enää tarvitsekaan teitä.' Pääsin salaisuuden\nperille omituisen sattuman kautta. Hän sai avonaisen minulle osoitetun\nkirjeen toisen kirjeen sisässä, joka oli osoitettu hänelle. Siinä\nkirjeessä ilmoitettiin minulle, että olin saanut paikan Cambrigdessä.\nMutta Nortonin tuli jättää se ainoastaan siinä tapauksessa, että hän\nitse tahtoi vastaanottaa paikan, joka tarjottiin hänelle Bostonissa.\nMutta minulle menevän kirjelipun tuli hän lähettäneeksi minulle,\nennenkun oli ehtinyt lukea läpi oman kirjeensä. Niinpiankun huomasin\nerehdyksen, annoin sen hänelle takaisin sillä selityksellä, että\ntahdoin pitää tapahtunutta tapahtumattomana. Se oli vaikea uhraus minun\npuoleltani, mutta minä katsoin sen rehellisimmäksi. Ja hän, hän oli\niloinen kuin pelimanni! Ja mitä seurasi? Samallaista teeskentelyä,\nsamallaista salaperäisyyttä! Minua etoo kertomasta sen enempää\nasiasta.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKohta Newarkista päästyään kiirehti Soldan Filadelfiaan, jossa vietti\nkesäkuukaudet miellyttävissä oloissa, varsinkin sitten kun ystävänsä\nJohn Porterin välityksellä, joka oli saapunut Giessenistä kotimaahansa,\noli saanut lupaan uuden paikan Cambrigden yliopistokaupungissa. Toimi\noli kemian apuopettajan virka erään professori Horsfordin luona.\nFiladelfiassa pääsi Soldan nyt sitäpaitse lähemmin tutustumaan Richard\nSchmidtiin. Schmidt oli varakas liikemies, erään laivavakuutusyhtiön\njohtaja ja monipuolisesti sivistynyt ja kaikin puolin hieno mies, sekä\nsitäpaitse mieltynyt filosoofisiin ja uskonnollisiin mietiskelyihin --\nsiis juuri sellainen, jommoista Soldan ystäväkseen kaipasi. Heidän\nvälillä syntynyt laaja kirjeenvaihto soi Soldanin nauttia tämän miehen\nseurasta vielä sittenkin, kun hän oli jättänyt Filadelfian, ja jatkui\nse vielä Soldanin Ameriikasta lähdettyäkin. Myöskin aineellisesti\nauttoi Schmidt varatonta ystäväänsä, tehden hänelle mahdolliseksi hänen\nkokeensa keksintöjään tehdessään. Apuansa antoi Schmidt aina\ngentlemannin hienoudella.\n\nFiladelfiassa oli Soldanilla onni tutustua myöskin Fredrika Bremeriin,\njoka siihen aikaan oli Ameriikassa ja jota siellä kovasti juhlittiin.\nKohtauksestaan mainion kirjailijan kanssa kertoo hän päiväkirjassaan,\nettä hän meni häntä tapaamaan hänen asuntoonsa professori Haardtin\nluona. Odotellessaan häntä vastaanottohuoneessa sanoo hän tunteneensa\nsuurta ja samalla jotain omituista, samallaista kuin kerran Kasselissa\neräänä kauniina syysaamuna kävellessään muiden vielä nukkuessa ulos\nkaupungin portista, jossa hänellä oli mitä ihanin näköala uuteen ja\nkauniiseen luontoon. Kuinka olen tullut tänne! Ja missä ovat äitini ja\nsisareni? -- se oli jotakuinkin hänen tunteittensa sisältö. Ensi\nkohtaus oli kuitenkin pieni pettymys. \"Siinähän hän kyllä oli rikkaine\nsydämmineen, mutta ensi tuttavuudessa on aina jotain proosallista.\nTäytyy välttämättä puhella välinpitämättömistä asioista tai ainakin,\nniinkuin nyt, välinpitämättömyydellä asiasta, joka -- tällä kertaa\nSuomi -- on rakas.\" Kohtaus kesti vaan puolen tuntia, mutta ehti Soldan\nkuitenkin suureksi harmikseen osoittaa ei 'osaavansa isämeidän\nrukousta', jota neiti Bremer halusi kuulla, tehtyään sen huomautuksen,\nett'ei suomalaisessa Isämeidässä ole ainoatakaan r:ää. Parin päivän\nperästä oli Soldan yhdessä muiden kanssa kutsuttu Fredrika Bremerin\nvastaanottoon. \"Hän puheli jokaisen kanssa erikseen. Minä voin päästä\nesille vasta hyvästiä heitettäessä, kun kaikki olivat poistuneet; mutta\nei minulla ollut sydäntä viipyä, kun hän lienee ollut jo tarpeeksi\nikävystynyt. Kaksi 10 ja 12 vuoden vanhaa tyttöä tuotiin näkemään\nFredrika Bremeriä. Hän suuteli heitä. Se oli heille siunaus saatuna\nkoko elämän ajaksi. Eräs nuori nainen oli erittäin tuttavallinen ja\nlienee ollut mielestään oikein 'congenial'. Minusta oli hän hyvin\nteeskennelty, puhui pilvistä ja meren aalloista ja sanoi tahtovansa\nkäydä Ruotsissa noiden vaatimattomien ihmisten luona y.m.s. Fr. Bremer\nnäkyi tulevan liikutetuksi, kun minä mainitsin maanpaostani, josta hän\nei tiennyt. On kaunista nähdä, kuinka hänen päänsä ei vähintäkään joudu\npyörälle siitä paljosta suitsutuksesta, joka tulee hänen osakseen; hän\non ja pysyy todellisena alusta loppuun.\"\n\nElokuun 5 p:nä lähti Soldan Filadelfiastä uuteen toimeensa\nCambridgessä, viipyen muutamia päiviä New-Yorkissa tuttavansa Harrisin\nluona ja käyden samalla katselemassa erästä New-Yorkin läheisyydessä\nolevaa -- sota-akatemiaa. Tästä näkemästään teki hän tarkkoja\nmuistiinpanoja, niinkuin hän yhäkin olisi ollut keisarillinen\nvenäläinen stipendiaatti. Joskaan eivät sota-asiat häntä enää\nhuvittaneet, on tämä pieni poikkeus matkan varrelta kuitenkin\nosoituksena siitä, kuinka suuri hänen tiedonhalunsa yleensä oli ja\nkuinka hän ei laiminlyönyt ainoatakaan tarjona olevaa tilaisuutta sen\ntäydentämiseen kaikilla aloilla. Kaikesta tahtoi hän selkoa ottaa,\nkaiken perille päästä, ja haikeasti valittaa hän usein esim.\nhistoriallisten ja kasvitieteellisten tietojensa puutetta, jotka\nolisivat olleet hänelle tarpeellisia tuota hänen suurta teostansa\nvarten.\n\nCambridgessä joutui Soldanin harrastusten esineeksi hänelle verrattain\nuusi tieteenhaara, geologia, josta eräs professori Agazzis piti\nluentoja. Nämä luennot, joita pidettiin samassa laboratoriossa, jossa\nSoldan työskenteli, ynnä siitä johtuva tuttavuus Agazzisin kanssa,\nolivat hänelle sittemmin suureksi hyödyksi, kun hän toimi maanmittarina\nja geoloogina Pennsylvanian valtion palveluksessa. Agazzisin tuttavuus\nnäkyy muutenkin olleen hänelle mieluinen. Paitse sitä, että tämä mies\noli perinpohjaisempi ja totisempi tiedemies kuin hänen muut siihen asti\ntapaamansa ameriikkalaiset, sointuivat hänen uskonnolliset ja\nfilosoofiset aatteensa Soldanin omiin, jotka niistä saivat uutta\nvirkistystä.\n\nCambridgessä olo oli muutenkin Soldanille suureksi kohennukseksi ja\nalkoi hän nyt vähitellen koteutua uuteen isänmaahansa ja saada vähän\nenemmän ilmaa siipiinsä. Ei hänen tosin onnistunut päästä siihen\nasemaan, jota hän eräässä ennen mainitussa kirjeessä veljelleen oli\nhaaveksinut, nimittäin kirjastonhoitajaksi, jossa toimessa voisi lukea\nja tutkia rauhassa, mutta oli hän nyt ainakin paikassa, jossa oli\nkirjasto käytettävänä silloin, kun siihen aikaa riitti. Usein lausuu\nhän ilonsa siitä, ja hänen muistoonpanonsa osoittavat, että hän\nkirjastoa ahkerasti käytti. Yliopiston kirjastossa tapasi hän m.m.\nGrimmin teoksen Kalevalasta ja joutui kai sen johdosta puhumaan siitä\nystävälleen Porterille, joka ryhtyi englanniksi kääntämään Kalevalaa ja\nsai osan siitä valmiiksikin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikka John Porter vasta pari vuotta myöhemmin eli v. 1855 ryhtyi tätä\nkäännöstyötä suorittamaan, tahdon sitä kuitenkin tässä yhteydessä\nkosketella. Eräässä kirjeessä marraskuun 17 p:ltä 1855 kertoo hän\nSchiefnerin saksalaisen käännöksen mukaan mitä suurimmalla ihastuksella\nlukeneensa osia tuosta ihmeellisestä epoksesta. \"Vertailen sitä juuri\nparhaallani professori Longfellowin uuteen runoelmaan 'Hiawatha', jonka\nikäväkseni olen huomannut selväksi jäljennökseksi Kalevalasta. Aion\nsaattaa tämän seikan yleisön tietoon jossain aikakauskirjoistamme.\nAmeriikkalaisten huomio tulee sen kautta suunnatuksi Suomeen.\" Sitten\nseuraa kirjeessä englantilainen käännös osasta Kalevalan ensimmäistä\nrunoa, jota Porter pyytää Soldania vertaamaan Longfellowin\n_Tribune'ssa_ julaistuun runoelmaan.\n\nNiinkuin tunnettu leimahti tästä asiasta kiihkeä kynäsota Ameriikan ja\nEnglannin lehdissä. Suoranaisesti ei Soldan tosin liene tähän osaa\nottanut, mutta hänen ansiokseen on kuitenkin luettava, että selvitys\nasiasta näin tuli toimeen, sillä se oli hän, joka ensiksi oli\nkiinnittänyt Porterin huomion kansanrunouteemme.\n\nJoulukuun 17 p:nä samana vuonna kirjoittaa Porter Soldanille\nLancasterista: \"Sittenkun olitte täällä, on riita 'Hiawathan' johdosta\nyhä kiihtynyt. Englannin sanomalehtien kanta asiassa on antanut sille\nuutta yllykettä. Runoilija William Howitt on eräässä _Lontoon\nAtheneum'issa_ julkaisemassaan kirjeessä sanonut, että Longfellow on\nihmeteltävällä taidolla omistanut Kalevalan muodon ja hengen. -- The\n_National Intelligence_ ei ottanut vastaan toista kirjoitustani siitä\nsyystä, että se oli jo antanut sananvuoroa molemmille puolueille ja\npelkäsi, että riita painuisi yli niiden rajain, joita he voivat myöntää\ntähän vuodenaikaan. Lähetin silloin viime keskiviikkona kirjoitukseni\nNew-York Tribune'en, mutta en ole vielä siitä mitään kuullut. -- Kun\ntästä olen päässyt, aion ryhtyä Kalevalaan ja käydä läpi nuo mainiot\nrunot ('the glorious runes').\"\n\nSitten seuraa kirjeessä käännöskatkelma 41:stä runosta, jota hän pyytää\nSoldanin korjailemaan. Hän pyytää myöskin Soldanilta selontekoa\nKalevalasta, joka olisi tarkempi kuin Schiefnerin käännöksen\nesipuheessa oleva. Nähtävästi hän sen saakin, koska Soldanin paperien\njoukossa on konsepti selontekoon kansanrunoudesta yleensä ja erittäin\nKalevalasta.\n\nJohn Porter ei ehtinyt kääntää koko Kalevalaa, ainoastaan muutamia osia\nsiitä, jotka hänen kuolemansa jälkeen v. 1860 ilmaantuivat painosta\nnimellä Selections from the Kalevala. Mutta kuinka innostunut hän oli\nkirjallisuuteemme, sitä osoittaa se, että hän siihen oikein\ntutustuakseen rupesi oppimaan ruotsinkieltä ja osaksi oppikin sen. Hän\noli suuresti ihastunut Runebergiin ja varsinkin Hirvenhiihtäjiin ja\nkäänsi m.m. Maamme-laulun englanniksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nCambridgessä pääsi Soldan taas käsiksi rakkaaseen kemiaansa,\njohtaessaan professori Horsfordin oppilaiden opinnoita käytännöllisessä\nkemiassa. Oppilaansa näkyivät olleen häneen erittäin tyytyväiset ja\nherätti hän ehdottomasti virkaveljiensäkin kunnioitusta, sillä\ntiedemiehenä oli hän heitä etevämpi, eikä suinkaan näy arvosteluaan\nsäästäneen heidän heikkouksistaan. Horsfordin laboratoriota hän esim.\nkoetti saada parempaan kuntoon huomauttamalla sen puutteellisuuksista.\nHeillä oli heilläkin, ylioppilailla ja professoreilla, tiedeseuransa,\nScientific Society'nsä, joka joutui Soldanin ankaran arvostelun\nesineeksi. Hän puhuu siitä suurella ylenkatseella. Eräässäkin\nkokouksessa, jossa tehtiin joitain lapsellisia kokeita johtamalla\nvetykaasua tärpätin kautta, ehdotti Soldan häikäilemättä, että\ntiedeseura toistaiseksi kokonaan lakkaisi _tiedettä edistämästä_ --\npoikanulikoita kun ovat -- ja asettaisi päätehtäväkseen jäsentensä oman\nvaurastumisen. Soldanin papereissa löytyy se puhekin, jossa hän tämän\nohjelmansa esittää. Vaikkakin esitys loukkasi itsekylläisien\nameriikkalaisten hyvää luuloa itsestään, täytyi läsnäolijain kuitenkin\nmyöntää ansaituksi hänen arvostelunsa, ehk'ei olekaan säilynyt jälkiä\nsiitä, missä määrin hän sai vähennetyksi sitä humbuugia, joka häntä\ntieteen alalla niinkuin muillakin niin suuresti suututti Ameriikassa.\n\nJoskin Cambridgessä olo vilkkaamman henkisen elämänsä kautta\ntyydyttikin enemmän kuin Newark ja vaikka kaupunki olikin siedettävämpi\nja toimi siellä mieluisempi, vaivasi häntä sielläkin tuo ainainen\nhenkiheimolaisuuden puute. Hän kyllä sai tehdä tuttavuuksia ja joutui\nperheihin, jotka olivat seudun parhaita, hän oli kernaasti nähty\nsalongeissa kieli- ja muiden taitojensa tähden, hän oli intresantti\nilmiö, kun oli palvellut Venäjän armeijassa ja sieltä karannut, mutta\nsiitä huolimatta viihtyi hän yhäkin huonosti seuraelämässä. Eräästäkin\nillanvietosta tultuaan huudahtaa hän: \"Kun ne eivät vaan puhuisi niin\npaljon roskaa!\" Ja toisen kerran: \"No niin, ihmiset ovat erittäin\njärkeviä ja osaavat hyvin käyttäytyä. Mutta miksi en minä löydä heistä\nainoatakaan, joka ottaisi minut huostaansa ja ohjaisi minua, oikaiseisi\nminua? Mutta jos minä en ole ohjattavissa, niin sanoisivat minulle edes\nsen suoraan ja rehellisesti. Sillä semmoinen minuun kyllä vaikuttaa.\nMutta minulla näkyy olevan oma kurjuuteni ja heillä on omansa; mutta\nminun on suurempi. Ei se ole ainoastaan lämpöä minun puoleltani ja\nväärinkäsitystä heidän puoleltaan; se on tuo kirottu henkinen ylpeys,\njoka näkyy kulkevan filosofiani kintereillä. -- -- Voi, jos saisi edes\npuhutella jotain elävätä ihmistä sen sijaan, että uskoo vaan kaikki\nkynälleen!\"\n\nSamallaista tasapainon puutetta ja sairaloisuutta osoittaa myöskin\nseuraava tapaus, johon on yhdistetty niin kuuluisa nimi kuin Jenny\nLind. Tämä mainio laulajatar, joka syksyllä v. 1851 oleskeli\nAmeriikassa, pani Soldan-parankin pään pyörälle, vaikk'ei hän ollut\nsatakieltä nähnyt eikä kuullutkaan kuin hyvin kaukaa teaatterin\nparatiisista Lontoossa ollessaan. Oli julistettu kilpailu parhaasta\ntervehdys- ja ylistysrunosta \"jumalattaren\" kunniaksi. Porterkin oli\narvatenkin sen johdosta tullut kirjoittaneeksi runon, joka Soldanin\nmielestä oli parempi kuin palkinnon saanut. Tähän runoon sepitti Soldan\nsäveleen ja lähetti sen ynnä kirjeen Jenny Lindille, toivoen saavansa\nsiihen jonkunlaisen vastauksen. Kuta useampia päiviä kului ilman\nvastausta, sitä suuremmalla jännityksellä Soldan sitä odotti. Häntä\nhermostutti varsinkin se, ett'ei tiennyt, oliko kirje tullut perille\nvai ei. Hän oli näet jättänyt sen hotellin palvelijalle, joka luettuaan\nosoitteen loi hyvin halveksivan silmäyksen Soldanin vanhaan nappia\npuuttuvaan päällystakkiin eikä näyttänyt siltä kuin aikoisi hän\ntoimittaa kirjeen perille. Epätietoisuus siitä, oliko kirje tullut\nperille vai oliko vastaanottaja pitänyt sen sisällön niin mitättömänä,\nett'ei viitsinyt siihen vastata, saattoi hänet monta päivää kestävään\n\"katzenjammeriin\". \"On toki ääretön välimatka meikäläisen ja Jenny\nLindin välillä! Ja minä olen sitäpaitse narri. -- Olen tuntenut kauheaa\nnöyryytystä tuon kirjeen johdosta Jenny Lindille. Mitä se on? Olinko\ntodellakin tyhmä? Enkö ole puolihöperö? Eikö hermoheikkouteni ole\nsurullinen ilmiö? Mutta onko se vika? Voinko sitä auttaa? Tai\nluulottelija ja itserakas? Mutta mitä sitten olen luulotellut? Että hän\nolisi läpitsensä jalo ihminen? Tyhmä minä lienen ollut, sillä en minä\nollut niinkuin muoti vaatii. Mutta aikomukseni oli rehellinen, sen\ntietää Jumala. -- -- Kun vaan olisi seuraa!\"\n\nNiin lapselliselta kuin tämä epätoivo moisen vähäpätöisyyden vuoksi\nnäyttääkin, oli se samoinkuin kaikki muukin Soldanilla likeisessä\nyhteydessä hänen käsityksensä kanssa ihmisistä yleensä. Jenny Lind ei\nollut ainoastaan suuri taiteilija, vaan myöskin harvinaisen jalo ja\nhyväsydämminen ihminen. Nähtävästi odotti hän semmoiselta ainakin\nkiitosta, ja kun ei sitä tullut, vaikutti se häneen -- ei niin, että\nsyy olisi ollut Jenny Lindissä, vaan hänessä itsessään. Sillä\nluottamusta omaan itseensä ei hän koskaan saavuttanut elämässään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa kuitenkin oli hän jo tällä lyhyellä Ameriikassa oloajallaan ehtinyt\ntekaista keksinnönkin. Kemiallisessa opetustoimessaan joutui Soldan\nitsekin tekemään kokeita tällä alalla, eikä aikaakaan, kun\nhän keskellä filosoofisia, korkealle tähtääviä mietteitään sielun\nkuolemattomuudesta, uskosta ja totuudesta hämmästyttää päiväkirjansa\nselailijaa seuraavalla ilmoituksella:\n\n\"Olen tehnyt kokeita haihduttamalla maitoa sokerin ja gummin avulla --\nhyvä taito merimatkoja varten.\"\n\n\"200 Cub. centm. tuoretta maitoa, pari tippaa NaOCO2 liuosta; 2 1/2 gr.\ngumm. arab. (liuosta), 20 gr. sokerijauhoa -- näkyy vastaavan hyvin, --\nlakataan, kun kaikki on melkein kuivaa -- sekotetaan veteen,\nhämmennetään.\"\n\nTarkempia tietoja tästä hänen harrastustensa odottamattomasta esineestä\ntapaamme samaan aikaan alkaneessa kirjevaihdossa Rich. Smithin kanssa.\nHeinäkuun 28 p:nä 1851 päiväämässään kirjeessä kertoo hän joku aika\nsitten sattumalta saaneensa nähdä Englannissa valmistetun tuotteen\nkuivattua maitoa, joka oli suljettu ilmaa pitävään tina-astiaan ja\njosta veteen sekoitettuna tuli maitoa. Teos oli jotenkin ala-arvoista,\nmutta itse kysymys maidon kuivaamisesta oli hänestä hauska. Hän\notti sen kotiinsa ja alkoi kohta kokeilla samallaisen teoksen\naikaansaamiseksi omalla tavallaan. Ennen pitkää eli noin parin\nkuukauden kuluttua onnistuikin hänen keksiä metoodi ja valmistaa\napparaatti, joiden avulla hän taisi valmistaa maitokakkua, joka\ntäydellisesti vastasi tarkoitustaan. Koettaakseen sitä käytännössä\nantoi hän sitä eräälle kapteeni Huntille merimatkoilla käytettäväksi ja\nsai tältä sittemmin kiittävät arvostelut. Soldanin maidolla oli\nkapteenin mielestä paljoa paremmat ominaisuudet kuin englantilaisella,\njota hän myöskin oli koettanut. Itse oli Soldan huomannut sen\nsäilyttävän tuoreutensa useita viikkoja avonaisessakin astiassa, mutta\niimanpitävästi sulettuna luulee hän sen pysyvän vuosia. Hinta voisi\nolla melkoista halvempi kuin englantilaisen teoksen.\n\nKeksintö oli siis valmis ja kysymys oli nyt saada se käytännössä\ntoteutetuksi. Vaan se puoli asiasta ei ollutkaan yhtä näppärästi\nsuoritettavissa. Vasta seuraavana vuonna voi hän ruveta sitä puolta\nasiasta hommaamaan, muutettuaan New-Yorkiin asumaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeinäkuussa lähti Soldan Cambridgestä ja lähti yhtä kyllästyneenä ja\npettyneenä kuin Newarkistakin, sillä Cambridgessäkin oli hän joutunut\nmelkein samanlaisen kohtelun alaiseksi kuin Newarkissa. Hänen\nesimiehensä professori Horsford käytti hyväkseen suomalaisen\nherkkäuskoisuutta ja hyväsydämmisyyttä ja sai hänet houkutelluksi\nluopumaan osasta pientä palkkaansa, estäen hänet siten tekemästä\nmaitokokeitaan siinä määrin kuin olisi tahtonut. -- \"Horsford on\nroisto!\" -- Se oli hänen arvostelunsa miehestä, sitä katkerampi kun\nhänelle ei mikään ollut vastenmielisempää kuin pakko olla varoillaan\nihmisiä kohtaan. Todellisella ilolla jätti hän sen vuoksi Cambridgen ja\nlähti ystävänsä Ludvig Koeppenin kanssa kävelyretkelle lähellä olevaan\nWhite Mountainsin vuoristoon.\n\nRetki ihanissa seuduissa oli erinomaisen virkistävä ja herätti se\nSoldanissa taas eloon kauvan kadoksissa olleet taiteilijataipumukset.\nHän matkallaan piirusteli luonnossa ja maalasi sitten New-Yorkiin\ntultuaan tekemiensä luonnoksien mukaan öljyväri-taulujakin, tullen\nsiihen iloiseen huomioon, että \"hänellä näkyy olevan oikea taipumus\nmaisemamaalaukseen.\"\n\nJalkamatkan päätyttyä asettui Soldan Concorden kaupunkiin Newhampshiren\nvaltiossa, jonne oli saanut kutsut tulla loppukesää viettämään erään\nJoseph Elan luo, joka oli ollut hänen oppilaitaan Cambridgessä ja nyt\ntarjosi hänelle tilaisuutta jatkamaan maitokokeita luonaan. Tuskin\noli Soldan kuitenkaan päässyt asettumaan nuoren ystävänsä luo,\nkun tämä sairastui äkillisesti ja kuoli muutaman viikon kuluttua.\nSuurella kaipauksella puhuu Soldan Elasta päiväkirjassaan: \"Tässä\nsuoraluontoisessa ja vapaamielisessä nuorukaisessa, se on uskoni,\nmenetti Ameriikka voimakkaan totuuden sankarin. 23 vuotias, mutta\nkypsynyt kuin vähintäin 33 vuotias. Voimakkain yhdyssiteeni tämän\nkaupungin kanssa.\" Soldan jäi kuitenkin lukukauden loppuun saakka\nConcordeen, ruveten pelkästä hyväntahtoisuudesta opettajaksi siellä\nolevaan naiskouluun, jonka johtaja oli Elan täti ja joka ilman Soldanin\napua olisi ollut pakoitettu opettajan puutteessa lakkaamaan.\n\nMarraskuussa v. 1851 lähti Soldan Concordesta ja saapui saman kuun 30\np:nä New-Yorkiin, jossa hän oli saanut edullisen kotiopettajan toimen\nerään rikkaan liikemiehen mr. Pellin luona. Hän on hyvin tyytyväinen\nasemaansa ja huudahtaa kirjeessä äidilleen: \"On tuhatta kertaa\nmakeampaa leipä, jonka vuoksi saa vähän ahertaa, kuin se, minkä\nvarastaa insinöörinä Venäjän palveluksessa!\" Toisissakin suhteissa oli\nhän ihastunut New-Yorkissa oloonsa, ainakin alussa. Siellä olivat hänen\nmielestään olot eurooppalaisemmat kuin missään muualla Ameriikassa ja\nsiellä löysi hän vihdoinkin sen kodin tapaisen, jota oli kaivannut. Hän\njoutui näet asumaan erään saksalaisen lääkärin Enderlinin perheeseen,\njossa hän hyvin viihtyi. Enderlin oli naimisissa erään leskirouva\nMüllerin kanssa, jolla oli kaksi lasta edellisestä avioliitosta. Toinen\nniistä, tytär Maria, tuli sittemmin Soldanin vaimoksi.\n\nSuurinta tyydytystä ja mielihyvää tuotti hänelle kuitenkin New-Yorkissa\noloaikanaan hänen siellä jatketut puuhansa maito-keksinnön kanssa. Hän\nhaki ja sai patentin keksinnölleen ja onnistui hänen myöskin löytää\napumiehiä teostaan suuremmassa määrin valmistaakseen ja kauppaan\nsaattaakseen. Hänen vanha toverinsa Giessenin ajoilta, Harris, ja\neräs toinen ameriikkalainen Blatchford lupasivat ruveta hänen\nyhtiömiehiksensä. Suunnitellun sopimuksen mukaan tulisi heidän panna\nrahat ja hänen aate, he perustaisivat tehtaan ja Soldan saisi\nkolmanneksen puhtaasta voitosta, jos hän olisi läsnä valmistuspaikalla\nja ottaisi osaa työhön, mutta vaan neljänneksen, jos hän olisi muissa\ntoimissa. Huhtikuuhun v. 1852 mennessä kehittyikin asia niin pitkälle,\nettä yhtiö vuokrasi tehtaan lopullisten kokeiden tekemistä varten\nsuuremmassa mitassa. Kokeet olivat näet kaikki tehtävät uudestaan ja\nniihin kului useita kuukausia. Huhtikuun 2 p:nä 1852 kirjoittaa hän\nkotiinsa tästä asiasta: \"Olen nyt ehtinyt niin pitkälle, että on hyviä\ntoiveita siitä, että tehdas saadaan kuntoon vuoden kuuluessa, ja ensi\nvuosi tulee jo antamaan meille pienen, kauniin voiton, mikä sitten\njaetaan miehiä myöten, niinkuin jo olen maininnut. Jos kaikki käy\nhyvin, niinkuin nyt näyttää, niin voin minä jo ensimmäisenä vuonna\nkaapata tuhannen dollaria omalle osalleni.\"\n\nMutta samassa lisää hän seuraavat häntä ylen kuvaavat sanat:\n\n\"Mutta olkoon kuitenkin sanottu, ett'en rakenna minä onneani\nsemmoiselle pohjalle enkä minä koskaan tahdo tulla affäärimieheksi\ntavallisessa merkityksessä. Olen jo näinä kahtena kuukautena tuntenut\nja kokenut, kuinka sielua ja sydäntä tappavaa tämä rahan perään\nahertaminen semmoisenaan on: minua inhottaa ajatella kaikkia niitä\nlikalätäköitä, jotka ovat rahamiesten tiellä ja kuinka helppoa on\nniihin joskus kiireessä tai harmissa astua ja askeleensa pilata. Minä\nkatsonkin koko tätä juttua vaan ameriikkalaiseksi yritykseksi, joka\nsaakoon onnistua tai olla onnistumatta: minua ei kumpainenkaan tapaus\ntule sen suuremmin liikuttamaan, vaikkakin minä hartaasti toivon ja\nsiitä toivosta iloitsen, että minä ainakin parin vuoden päästä olen\nsaava mahdollisuutta ja tilaisuutta antautua koko sielullani ja koko\nsillä sydämmellä, minkä olen onnistunut siihen mennessä puhtaana\nsäilyttää, siihen harrastukseen, mikä on minulle kaikesta kallein,\nnimittäin elämän kysymysten ratkaisemiseen. -- Ei missään ole iloa niin\npaljon tarjolla kuin elämän totisuudessa.\"\n\nVoisi jo edeltäpäin sanoa, että ken sellaisilla tarkoituksilla antautuu\naffäärimieheksi Ameriikassa, hän ei pitkältäkään potki niiden rinnalla,\njoiden tarkoitukset ovat enemmän sopusoinnussa maan tapojen ja\ntarkoitusten kanssa. Siitä on Soldaninkin maito-affääri hyvä esimerkki,\nniinkuin vielä tulemme näkemään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinkuin jo on mainittu, ajatteli hän tehdessään sopimusta maitoasiasta\njotain poissaoloa New-Yorkista, sill'aikaa kun muut maidon\nvalmistamistehdasta hoitaisivat. Samaan aikaan eli huhtikuussa 1852,\nkun hän puuhasi keksintönsä kanssa, oli hän saanut tarjouksen toimeen,\njoka häntä kovasti houkutteli. Professori Henry D. Rogers,\nPennsylvanian valtion geoloogisten tutkimusten johtaja, tarjosi näet --\nR. Smithin suosituksen johdosta ja nähtyään hänen piirustuksensa\nedellisen kesän jalkamatkalta -- Soldanille assistentin paikan\npalveluksessaan. Ehdot olivat hyvät, 700-800 dollaria vuodessa ja työtä\ntulisi kestämään parikin vuotta. Hänen tehtävänään tulisi olemaan\nprofiilien tekeminen kivihiilikerroksista ja geoloogisten karttain\npiirtäminen, luonnosten ottaminen geologisesti merkillisistä ryhmistä\nja paikoista, sekä myöskin tavallisten maanmittaustöiden toimittaminen\n-- siis toimi, johon hän jo upseerina ollessaan oli perehtynyt. Se\nhäntä myöskin viehätti, että pääsisi tutkimaan käytännössäkin\ngeologiaa, johon hän oli Agazzisin luentojen kautta saanut uutta\nharrastusta. Suurimpana vetovoimana oli ehkä kuitenkin se, että hän\npääsi maalle ja liikkumaan metsissä ja siten vahvistamaan terveyttään,\njoka aina tuontuostakin juonitteli.\n\nKaikellaista oli hän kyllä jo ehtinyt kokeakin niinä puolena kolmatta\nvuotena, jotka oli ollut Ameriikassa: olla opettajana yhdessä\npoikakoulussa, yhdessä tyttökoulussa, yhdessä yliopistossa, olla\nkotiopettajana ja lopuksi tehdä huomattavan keksinnön ja panna sitä\nvarten kokonaisen tehtaankin käymään. Väliaikoina hoiti hän vielä\nlukujaankin ja mietti yhä samoja suuria kysymyksiään, josta kaikesta\nmuistokirjat ja kirjeet todistavat. Eivätkä olleet Euroopan politiikka\nja kotimaan kysymyksetkään kadonneet kokonaan näköpiiristä. Niihin\nkiinnitti hänen huomiotaan Kossuthin tulo Ameriikkaan. Unkarilainen\npatriootti oli loppupuolella vuotta 1851 saapunut New-Yorkiin\nkoettaakseen innostuttaa ameriikkalaisia maansa asiain hyväksi. Hän\notettiin vastaan suurilla mielenosoituksilla, joissa Soldankin oli\nläsnä ja joista hän mainitsee päiväkirjassaan ja eräässä kirjeessään,\npiirustaapa hänen unkarilaisen lakkinsakin, jolla hän tervehti\nriemuitsevaa kansaa: \"Mieliala on yleisesti hänen puolellaan\", --\nkirjoittaa hän -- \"vaikka jesuiittain ja rahamiesten lehdet\nkirjoittavatkin häntä vastaan. Hän uneksuu ohimennen sanoen myöskin\nskandinavialaisesta aatteesta ja toivoo jotain Suomellekin, tai on\nainakin sitä tekevinään. -- -- 10 p:nä joulukuuta 1851 piti kaupunki\nsuuret päivälliset Kossuthin kunniaksi -- ja nyt piti hän tuon suuren,\nihanan maailmaa tärisyttävän puheensa, jossa hän kehoittaa Ameriikkaa\nmuuttamaan tyhmää politiikkaansa.\"\n\nEi Ameriikka kuitenkaan muuttanut politiikkaansa eikä sekaantunut\nEuroopan asioihin, jotka siellä olivat Soldanin mielestä yhtä tyhmästi\nUnkarissa kuin muuallakin. \"Totta tosiaan\", kirjoittaa hän, \"on maailma\nnyt taas kurjalla kannalla. Kaikki hyvät kärsivät ja vääryys rahoittaa.\n-- -- En voi kieltää, että innostukseni ajan merkkeihin on melkoisesti\njähtynyt -- ja minä miltei iloitsen (harmissani) siitä, että 'setäni\nvarjo' (Louis Napoleon) tehtiin kuninkaaksi Pariisissa. Onhan sentään\nhauskaa sekin, kun on nähnyt omin silmin ja läheltä maailmanhistoriaa\nluotavan. Mutta muuhun täytyy paremmat ajat perustaa eikä\nbarrikaadeihin.\"\n\nTätä pessimismiä lisäsivät vielä hänen Suomesta saamansa tiedot.\nNikolain hallitusjärjestelmä oli siellä kehittynyt huippuunsa. \"Kotka\nhioo kynsiään. -- Suomea eivät saa kirjoittaa muut kuin asianomaiset\n(teologiaa ja ekonomiaa -- minun pitää jouduttaa hiukan teologiaa\nsaadakseni sen painetuksi suomenkielellä!)\" -- -- Ja kun veli Kalle on\nkirjoittanut ei saaneensa lupaa matkustaa ulkomaille opinnoitaan\njatkamaan, päättää Soldan sen tapahtuneen hänen tähtensä ja lisää\nivallisesti: \"Hermoheikko pelkää rottaa, vaikkakin hän on hävytön tai\nnäyttää karskilta; kipinää ajetaan välistä takaa paloruiskulla\" --\njoissa sanoissa ei ole lausuttu sattuvaa arvostelua ainoastaan Nikolai\nI:n aikuisesta politiikasta.\n\nHarvoin lienee Suomen kansan kohtalo ollut toivottomampi kuin vuoden\n1850:n vaiheilla. Mutta sinne, tuohon murjottuun maahan, jossa vapaus\ntuikki kuin kynttilä umpilyhdyssä, oli kuitenkin hänen ainainen halunsa\nmaasta, jossa vapaus loimona liekehti. Vaan yhä kauvemmas siitä vei\nhänen tiensä, vei vaan yhä lännemmäksi, eikä palauksen aamukoita edes\nsarastanutkaan idän ilmoilta, ei hänelle eikä hänen maalleenkaan.\n\n\n\n\n13.\n\nPennsylvanian hiilimailla.\n\n\n_Tamaquassa. -- Luonnon helmassa. -- Henry ja Benjamin Kline. --\n\"Toinen Paganini.\" -- Bostonissa. -- Jatkuvia maanmittaustöitä. --\nFiladelfiassa_.\n\nKesäkuussa v. 1852 on Soldan -- heitettyään kaikki kemialliset\nkaupunkilaispuuhansa -- jo täydessä toimessa ulkona luonnon helmassa.\nHänen tehtävänään on kartoittaa sekä topograafisesti että geoloogisesti\nkivihiiliseutuja Pottsvillen ja Mauch Chunkin kaupunkien välillä\nPennsylvanian valtiossa ja ottaa selkoa siitä, missä hiiltä löytyy.\nTästä toimestaan on hän tehnyt hauskaa selkoa kotiinsa kirjoittamissaan\nkirjeissä, joihin hän tapansa mukaan on piirtänyt karttoja ja kuvia.\nMistään päiväkirjasta fiiosoofisine mietteineen ei nyt ole jälkeäkään\nolemassa, sen tekemiseen kun ei nyt tietysti ollut aikaa. Sen sijaan on\npiirustusvihko, joka kauvan on ollut unohduksissa, taas otettu esille.\n\nEnsimmäinen Soldanin metsäkauden kirjeistä on päivätty 20 p:nä\nheinäkuuta Tamaquan pikkukaupungissa Pennsylvaniassa. Siinä selvittää\nhän äidilleen ja sisarilleen maanmuodostusopin alkeita, eri\nmaakerrosten niinkuin kivihiili-, hieta-, kivi-, stukki- y.m. kerrosten\nmuodostuksia niissä seuduissa, joissa hän työskentelee. Sitten puhuu\nhän kaivoksista ja miten niissä työskennellään ja antaa lopuksi\nvalaisevan kuvauksen siitä, kuinka kivihiiltä kuletetaan kaivoksista\nlastaus- ja ulosvientipaikkoihin Pottsvillessä ja Mauch Chunkissa, Se\ntapahtuu siten, että vaunut suurimman osan matkasta kulkevat omasta\npainostaan ja että niitä vaan muutamissa penkereissä autetaan ylös\nnostokoneilla.\n\nTässä keskellä vuorista metsämaata työskenteli hän nyt mitä ihanimman\nluonnon helmassa. Kukkuloilta, jotka kaikki kasvoivat metsää:\nkastanjaa, tammea, myöskin kuusta ja petäjää ja laakeripuuta, on joskus\nmitä ihanimpia näköaloja sinisine harjuineen. Ilma on mainio, sää\nenimmäkseen kaunis. Millaista hänen elämänsä tuossa ympäristössä on,\nsiitä antaa toinen kirje (Dauphinista, 7 p:nä marraskuuta 1852) selvän\nja mitä miellyttävimmän kuvan. Annan hänen itsensä taas pitemmältä\npuhua:\n\n\"Tätä kirjoitan minä Dauphinin pikkukaupungissa, lähellä\nSusquehannah-jokea, 8 engl, peninkulmaa Harrisburgista, joka on\nPennsylvanian pääkaupunki. Viime kirjeessäni piirustin jonkunlaisen\nkartan seudusta, jossa oleskelin. Olen sittemmin joustanut paljoa\npitemmälle. Dauphin on Pottsvillen hiilipiirin äärimmäisessä,\nläntisessä osassa, noin 70 peninkulmaa Mauch Chunkista, josta alotin\ntyöni keväällä. 70 peninkulmaa on pitkä matka, kun sitä samoilee ja\nristeilee minun tavallani. Jos olisin pannut kaikki kesäiset askeleeni\nyhteen linjaan, niin ulottuisi se Lissabonista sinne Kuopioon, luulen\nma, eli kuinka paljon tekee 15-20 virstaa päivässä seitsemän kuukauden\naikana. En ole tietysti voinut muuta kuin edistyä terveydessä, voimassa\nja reippaudessa. En ollut juuri ollenkaan uupunut iltasin ja kuitenkin\non paljoa raskaampaa tunkea ja kiivetä läpi metsäin ja pensastoiden,\nyli mäkien ja poikki laaksojen kuin marssia avonaisella maantiellä.\nAntaakseni mammalleni nyt kuvan elämästäni, niin olivat päiväni melkein\ntämänkaltaiset\":\n\n\"Nukuin makeinta untani jossain jonkun pikkukaupungin hotellissa.\n(Usein näin mammaa unissani, aina terveenä ja rauhallisena omana\nmammanani). Suuri 'porokello' soi rappusissa kello 1/2 7 tai niissä\nseuduin. Silloin alettiin kai kaikissa vuoteissa käännähdellä ja\nalkuasukkaat -- niin arvelen -- hyppäsivät kohta ulos. Puolta tuntia\nmyöhemmin kutsui kello taas aamiaiselle. Silloin olin jo minäkin siksi\nvalpastunut, että olin -- ainoastaan 10 minuuttia myöhemmin kuin muut\n-- aamiaispöydässä, jossa tavallisesti tarjottiin kahvia, teetä,\nlämpimiä lettuja, munapiirakkaa, pihviä ja omena- ja persikkaseosta --\npotaatit unohdin -- mutta viime aikoina en koskaan unohtanut panna\nmukaan -- mutta niistä toisessa paikassa. Nyt seurasi sikari, tuo\nvalitettavasti unohtamaton -- ja niin kauvan kun sitä kesti, tehtiin\nvalmistuksia päivän retkeä varten. Emäntä sai panna leipää ja lihaa ja\njuustoa ja kurkkuja läkkirasiaani ja maitoa toiseen pienempään -- ja ne\nsijoitettiin nahkalaukkuun ynnä niiden kanssa -- mutta niistä toiste.\nKaksi nuorta poikaa, Henry ja Benjamin Kline, saksalaista sukuperää,\noli minulla uskollisina aseenkantajina, ketjun ja kontin kantajina. He\nolivat aina valmiit, minäkin jotakuinkin ajoissa. Nuori Mr. Poole,\nurkujen rakentaja, kuului viime kuukausina pieneen retkikuntani, tehden\nkuitenkin enemmän kotityötä.\"\n\n\"Klo 8 ja 9:n välillä lähdimme me liikkeelle. Allekirjoittanut oli\npuettu lyhyeen keltasen harmaaseen kesätakkiin, olki- tai huopahattuun,\nvarsisaappaihin, kupeellani rakas Leipzigin markkinoilta ostettu\nmainio, nyt vanhuudesta jo ruskettunut nahkalaukku, ja kädessä\npiirustuslauta keppineen. Välistä marssittiin englannin peninkulma,\nvälistä kaksi tai kolmekin työpaikalle. Minä määräsin suunnan. 'Norr 16\nVest!' esimerkiksi. Henry Kline asetti kompassin paikoilleen, määräsi\npisteen ja tuo vikkelä, hyväluontoinen Ben alkoi nyt vetää ketjua\nHenryn komennon mukaan -- läpi risujen ja pensaiden, miten milloinkin\nsattui -- sill'aikaa kun minä kulin ympäri sekä itään että länteen\nlukien askeleitani ja sihtaillen pienellä kompassillani. Sillä tavoin\ntultiin esim. harjun selälle. Poikain oli määrä odottaa minua siellä.\nNoin puolen tunnin kuluttua kuului hoilaamista metsästä. Kuka se oli?\nMinä. Vastaus kuului: 'More east!' [Enemmän itäänpäin!], sillä Henry\ntiesi aikoja sitten, että minä toisella korvallani en voinut erottaa\näänen suuntaa. Nyt olin kohta heidän luonaan ja määräsin asianhaarain\nmukaan uuden suunnan -- mutta aina niin, että me päivällisen aikaan\njoutuisimme johonkin laaksoon, jossa olisi puronen ruokaviineineen.\nVasta syksymmällä, kun päivät alkoivat jäähtyä, tapahtui päivällisen\nsyönti näin: Ben, joka kantoi kirvestä ja melkein yhtämittaa hyräili\nCarneval de Venise'ä tai jotain muuta minun kappalettani, hakkasi puut,\nsittenkun ensin oli siivonnut paikan noista tavattoman tiheistä\nlaakeripensaista ja muista köynnöksistä, joita laaksot täällä ovat\ntäynnä. Minä Henryn kanssa keräsin sill'aikaa kaatuneita puita, ja\nennen pitkää hulmusi hauska kokko puron varrella -- aivan niinkuin\nmeillä -- niin, ja nyt vasta tulivat potaatit esiin, paistettaviksi ja\nroviolla poltettaviksi. Entä suola? Se unohtui - ensi kerralla -- mutta\nsitten oli minulla aina suolaa liivintaskussa. Eräänä semmoisena\nhetkenä 25 p:nä heinäkuuta avasin minä paksun kirjepakan kotoa, jonka\nolin saanut juuri lähtiessämme aamulla majapaikasta. Tulta ei meillä\nsillä kertaa ollut, mutta ihana ja laaja näköala lähteen partaalta\nkorkealla vuoren harjulla. Lepäsimme tuolla tavoin noin puolen tuntia\nsiksi, kunnes minua alkoi nukuttaa loikoessani siinä keveä ilmatyyny\npääni alla; silloin herätin Henryn ja hän Benin ja nyt jatkoimme\nsamoilemistamme läpi risujen ja pensastoiden, hoilaten, mitaten ja\npiirustaen, -- kunnes noin 6 tai 7:n aikana palasimme suorinta tietä\nentiseen hotelliimme tai johonkin uuteen muutamia peninkulmia vanhasta,\njonne matkakapineemme y.m. oli jo ennen lähetetty dilisanssilla tai\nhöyryvaunulla. -- Illallinen oli valmis ja me myöskin valmiit sitä\nnauttimaan. -- Puolen tunnin kuluttua alkoivat jalat tuntua jotenkin\nväsyneiltä -- mutta tavallisesti olin minä vielä siksi virkeä, että\njaksoin avata viululaatikkoni ja -- 'give us a tone' -- antaakseni\nkonsertin ruokasalissa tai avonaisessa vieras- ja tarjoiluhuoneessa; ja\nsilloin oli minulla aina onni nähdä parvi vuori- ja muita miehiä\ntunkevan sisään. Yleensä eivät he pitäneet musiikistani; vähä väliä\nsain minä kuulla peittelemättömiä ja naiiveja arvosteluja siitä; mutta\nsiitä, että minä olin toinen Paganini taitavuuteen nähden, olivat he\nkaikki yhtä mieltä. Jos satuin olemaan hyvällä tuulella soitellakseni\netupäässä heidän huvikseen, niin soitin semmoisia kappaleita kuin 'I'm\ncoming from Alabama' tai jonkun Värmlannin polskan, ja silloin oli\nkaikki hyvin. Ja kyllä siinä on koko joukko tervettä järkeä\ntuollaisessa ma'ussa; 'tone' (ääni) on heistä sävel, ja sellaista\ntahtovat he kuulla, mutta juonikkaita variatsiooneja ja monimutkaisia\nitalialaisia kappaleita jos jonkinlaisista uvertyyreistä eivät he\nymmärrä ja ne ovat heistä ikäviä. Näkyy olevankin niin, että\nyksinkertainen ja luonnollinen sisältörikkaampi musiikki on aivan\nhukkunut ja kadonnut kaikellaisten variatsionisotkujen taa. --\nKuitenkin tuotti minulle sanomatonta iloa tehdä heille seuraava pila.\nKun halusin päästä joskus hyvinkin sekalaisesta kuulijakunnastani, niin\naloin soittaa -- Ernstin elegiaa. En ehtinyt vielä puoleenkaan, kun\nnäin heidän solahtavan kadulle toinen toisensa jälestä samalla\nhiljaisella ja kursailemattomalla tavalla kuin olivat tulleetkin. Ja\nkuitenkin sanoo Porter, yksi niistä harvoista tuttavistani, jotka\nkernaasti tahtovat kuulla tätä ihanaa kappaletta, että minä nyt soitan\nsen verrattomasti paremmin (omasta mielestäni kylläkin kurjasti) kuin\nennen muinoin Giessenissä. Mutta kello on 9, on aika mennä levolle, ja\nkun minä hetken kuluttua nukun makeasti -- niin on päiväni lopussa.\n-- Tällä retkellä tekemäni kartta peittää -- yli 200 engl.\nneliöpeninkulmaa; paikan voi helposti löytää jokaisesta suuremmasta\nYhdysvaltain kartasta. Piirustin tähän ylimalkaisen kartan, jossa viime\nkesänä 'kartoittamani' alue on merkitty harmaalla. Vähän pohjoisempana\non vielä muitakin hiilimaita, ne saavat olla siellä ensi kesään,\njolloin minä uudistunein voimin ja lisääntyneellä taidolla toivon\nsaavani nekin selville. Mutta eikö ole merkillistä, ett'ei sellaista\ntopograafista karttaa kuin minun, joka on Euroopassa niin tavallinen ja\njoka tarkkaan näyttää jokaisen mutkan maan pinnassa, vielä ole koskaan\nennen tehty tässä maassa, paitse muutamista kaistaleista meren\nrannalla. Niin, harvoin tapaa jonkun, joka edes ymmärtää semmoista\nkarttaa, vaikka se valmiina asetettaisiin hänen nenänsä alle. -- -- --\nTahdon vielä lisätä, että mamman hyvät kirjeet, jotka kirjoitettiin\njoulukuussa kaksi vuotta sitten, saapuivat perille viime kesänä. Eivät\nnäy kirjeet hukkuvan, on kuin seuraisi niitä kallis siunaus. Mamma\nkutsui kirjettä kyyhkyseksi, ne ovat ja ansaitsevat olla jonkinlaisia\npyhiä kyyhkysiä -- ainakin niin kauvan kun ne ovat viattomia. --\"\n\n-- -- \"Olen tyytyväinen tähän uuteen elämänuraani. Enhän tosin voi olla\naivan innostunut tähän alinomaiseen samoilemiseen, mutta minä ajattelin\nja ajattelen vieläkin, että tarvitsin tätä puhaltaakseni uutta elämää\nja uusia voimia itseeni. Toimeentuloni on hyvä kyllä eikä mikään estä\nminua parantamasta sitä vastaisuudessa. Ei täällä ole työn puutetta\nsille, joka tahtoo ja voi tehdä sitä. Ja minä viisastun vuosi vuodelta\nsikäli, että opin antamaan arvoa työn merkitykselle ja kunnialle.\nElämäni oli toki liiaksi haaveellista ennen. Totinen elämä ei lopulta\nkuitenkaan ime voimaansa usvaisista unelmista, -- vaan tarvitsee tunkea\njuurensa elävään todellisuuteen. Olen tyytyväinen, sisällisesti oikein\nonnellinen sen johdosta, miten asiat ovat kehittyneet. En luule, että\nolisin voinut saada sopusointuun sairaloisesti levotonta ja intoilevaa\nhenkeäni -- ell'en olisi tuona merkillisenä hetkenä syöksynyt\nmyrskyiseen mereen: ei se ainakaan olisi tapahtunut ajoissa. Tekoni\nkautta onnistui minun saada aika odottamaan itseäni, Matti-Myöhäistä;\nja minä toivon -- olevani pelastettu. -- Toisaalta ei haaveilu ollut\nainoastaan unta, ei ainoastaan harhaluuloa; siinä oli paljon, vaikkakin\nvääristynyttä todellisuutta, ainakin sen verran kuin tarvitaan sen\nterveellisen tasapainon saavuttamiseksi, joka oli kerran tuleva. Elämä\non minulle kallis ja pyhä vielä ja on semmoisena pysyvä, ihmiselämä\nnimittäin.\" --\n\nLopetettuaan kartoittamistyönsä Pottsvillen kaivosseudussa siirtyi\nSoldan talveksi Bostoniin valmistaakseen ne kartat, joihin hän oli\ntehnyt mittauksia kesän kuluessa. Mitä hän muuta siellä toimitti, siitä\nei ole mitään muistiinpanoja säilynyt. Että hän taas oli päässyt\nrakkaaseen filosofiaansa, sitä todistavat hänen muistikirjassaan\ntavattavat mietteet. Suurin osa ajasta näyttää kuitenkin kuluneen\nkarttatyöhön.\n\nSeuraavana kevännä (1853) on hän taas samoilla seuduilla kuin\nedellisenäkin ja samoissa toimissa, yhä Rogersin palveluksessa, jolta\nhän ystävänsä Smithin toimesta nyt lienee saanut hiukan paremman palkan\nkuin edellisenä vuonna. Rogers oli näet tietysti niinkuin melkein\nkaikki muutkin ameriikkalaiset, joiden kanssa Soldan tuli asioihin,\nkoettanut käyttää hänen hyväntahtoisuuttaan edukseen sälyttämällä hänen\nniskoilleen työtä enemmän kuin oli sovittukaan. Smith kehoittaa\nSoldania tekemään kirjallista kontrahtia -- millä menestyksellä, ei käy\nselville.\n\nOltuaan ensin kolme viikkoa Schylkill-joen lähellä olevan Phoenixvillen\nlyijy- ja kuparikaivosseudussa, valmisti hän siitä kartan,\njoka heti valmistuttuaan sai kunnian joutua suureen New-Yorkin\nkristallipalatsissa olleeseen näyttelyyn. Työskenneltyään Hatzletonin\nhiiliseudussa yhden kuukauden siirtyi hän Susquehannah-joen varrella\nolevaan Vilkesbarreen, jossa mitä ihanimman luonnon helmassa viipyi\nheinäkuusta lokakuuhun.\n\nKun kartoittamistyö siellä oli loppunut, vei Soldan joukkonsa, johon\npaitse ennen mainituita Henry ja Benjamin Klineä kuului vielä kaksi\nmuuta apulaista ja yksi hevonen, aution seudun läpi Haztletonista\nCliftonin kylään, jossa hän heistä erosi. Cliftonissa piirusti hän\nvielä joukon maisemaluonnoksia geoloogista kertomusta varten\nmittaamistaan seuduista ja matkusti sitten lokakuun lopussa (1853)\nFiladelfiaan ja sieltä New-Yorkiin.\n\nHän oli päättänyt jättää maanmittaustyön, osaksi siitä syystä, että oli\nsen vaivaloisuuksiin kyllästynyt, osaksi sen vuoksi, että työn paljous\noli estänyt häntä omistamasta mitään aikaa geologisiin tutkimuksiin\npuhtaasti tieteelliseltä kannalta, niinkuin oli toivonut. Ja vilkas ja\nvaihteleva kun oli, väikkyi hänen mielessään jo taas halu henkisiin\nharrastuksiin ja muihin toimiin, jotka pitäisivät sydämmen ja sielun\nreippaina ja eloisina.\n\nSillä se oli tuo henkinen, aatteellinen puoli elämästä, jota hän aina\nkoki hoitaa ja vaalia. Halu siihen pakotti hänet muuttamaan suuntaa,\nniinpiankun joku alotettu ura uhkasi viedä -- rahapajaan. Siihen,\naineellisiin etuihin, olisi topograafin toimikin ehdottomasti vienyt,\nsillä kilpailu kenen muun kanssa tahansa silläkin alalla olisi hänelle\nollut ylen helppo. Ystävät, etupäässä Smith, eivät lakanneet\npuhaltamasta tuulta purjeisiin, niinpiankun hän ne levitti, mutta\nSoldanin elämänpurren peräsimessä oli toiset voimat.\n\n\n\n\n14.\n\nViimeiset vuodet Ameriikassa.\n\n\n_Tohtori Enderlinin perheessä New-Yorkissa. -- Myy maitopatenttinsa. --\nKesän vietto George-järvellä. -- \"The Geology of Pennsylvania.\" --\nAsettuu Pottsvilleen. -- Naimapuuhia. -- Aarniometsissä. -- Saa kutsun\npalata Suomeen. -- Loppuvaikutus Ameriikasta_.\n\nMarraskuussa 1853 saapui Soldan New-Yorkiin ja asettui asumaan entiseen\npaikkaansa Enderlinillä, nauttien kauvan kaivatuista mukavuuksista\nystävällisen perheen helmassa. Hänen päätyönään talven kuluessa oli\nkarttain piirustaminen kesällä tehtyjen piirustusten mukaan ja\nsivutöikseen sai hän tekemistä maitopatenttinsa kanssa.\n\nNiinkuin on jo mainittu, oli se hänen lähtiessään maanmittaustöihin\nPennsylvaniaan jäänyt sille kannalle, että Harris & Blatchford\nhoitaisivat tehdasta ja valmistaisivat tavaraa luovuttamalla\nneljännen osan voitosta keksijälle. Voittoa ei kuitenkaan liene tullut\nsanottavasti jaettavaksi, koska tuli puhe yhtiön liikkeen\nlakkauttamisesta. Sopimuksen nojalla, joka sisälsi pykälän siitä, että\npatentti siirtyisi takaisin Soldanille, ell'ei yhtiö voisi sitä\nhyväkseen käyttää, alkoi hän etsiä uusia yhtiömiehiä. Syy ei näet ollut\nkeksinnössä, vaan sen käyttäjissä. Blatchfordin johtama tehdas ei ollut\nvoinut panna käytäntöön mitä vaadittiin ja niin oli tuote tullut\nhuonoa. Soldan huomasi kyllä vian, mutta kun hänellä oli ollut\nrettelöitä ja ikävyyksiä yhtiömiestensä kanssa, ei hän suostunut sitä\nilmaisemaan, ennenkun suhde oli uudesta järjestetty. Monien\nkeskustelujen ja sovittelujen jälkeen ratkaistiin asia viimein siten,\nettä entinen yhtiö lakkasi ja Soldan möi koko keksintönsä entisille\nyhtiömiehilleen. Summa, minkä hän siitä sai, oli 4,000 dollaria.\nKauppasopimus sisälsi muun ohessa sitoumuksen, ett'ei Soldan millään\ntavalla toimisi maidon valmistamisen alalla, niin kauvan kun keksintö\nolisi ostajain tai heidän oikeudenomistajainsa hallussa.\n\nSe oli siis Soldanin hyöty keksinnöstä, josta myöhemmin lienee\nkehittynyt miljoonaliike. Paitse sitä, että hän oli siihen uhrannut\naikaa parisen vuotta, oli hänellä ollut suoranaisia kustannuksiakin\nkokeiden teosta, patentin hankkimisesta y.m. Myöhemmin näkyy hän\nkauppojaan katuneen ja arvelee kerran eräässä muistiinpanossaan Suomeen\npalattuaan, että hänestä minä päivänä tahansa voisi tulia rikas mies,\njos keksintö vielä olisi hänen käytettävänään.\n\nMyydessään piti hän kuitenkin kauppaa edullisena ja oli iloinen siitä,\nettä saamansa rahat -- suuri summa kyllä hänen siihenastisiin\npääomiinsa nähden -- sallivat hänen maksaa vanhat velkansa ja elää\njoitakuita vuosia leipähuolista vapaana. Ruotsalaiset ystävät, Langell,\nHedlund y.m. saivat nyt takaisin sen vähän, mikä heiltä oli liiennyt\nSoldanin Ameriikkaan lähtiessä. Silloin hänelle myöskin pisti päähän\nsuorittaa velkansa Venäjän valtiolle ja aikoi hän jo lähteä viemään\nsitä Venäjän lähettiläälle Washingtoniin, kun Smith sai hänet tästä\ntuumasta luopumaan, arvatenkin sillä syyliä, että rahat, jos ne, mikä\nei ollut luultavaa, otettaisiinkin vastaan, eivät varmaankaan\nkilahtaisi sen kirstun pohjaan, jonne olivat aijotut.\n\nInnostuneena tästä hyvästä tuloksesta ja kun hän nyt rahakkaana miehenä\nvoi käyttää aikaansa mihin tahtoi, ryhtyi Soldan miettimään uusia\nkeksintöjä. Koko talven 1854 teki hän kokeita koneita varten, joiden\navulla voisi valmistaa muitakin säilykkeitä kuin kuivattua maitoa.\nKokeissaan hän näkyy joutuneenkin niin pitkälle, että sai patentin\njonkinlaiselle kuivauskoneelle, jonka avulla voisi säilyttää m.m.\nhedelmiä. Keksintö ei kuitenkaan näy oikein onnistuneen, koska se jäi\nsiihen, sittenkun se varmaankin oli niellyt sievosia summia. Keksijällä\noli näet työssään kaksi apulaistakin, eräs ruotsalainen Svederus ja\ntoinen muuan merimies Fonselius Oulusta, joka oli karannut laivastaan\nja joutunut suureen puutteeseen, kunnes Soldan otti häntä auttaakseen.\nNäistä keksinnöistään sanoo hän eräässä kirjeessään: \"Tein yrityksen\nameriikkalaisella tavalla vuolla kultaa veitsellä vielä kerran, mutta\nen onnistunut. Tuo ala on liika epävarma rehelliselle muukalaiselle.\"\nSen jälkeen ei hän enää esiinnykään tällä alalla ja päättyy sankarimme\nkeksijäkausi tähän. Olkoon kuitenkin vielä mainittu, että hän\nmuistiinpanojensa mukaan sanoo 16 p:nä helmikuuta 1857 keksineensä\nkonkaavin peilin määrätyn pinnan valaisemista varten ja (17 p. maalisk.\n1857) työskennelleensä Niagarapumpun keksimiseksi. Myöskin sanoo hän\nkeksineensä keinon matkia tähtien loistetta -- mitä ne kaikki sitten\nlienevät olleetkaan.\n\nKesän tultua pudisti hän kaupungin pölyn jaloistaan ja lähti taas\nhengittämään raitista maaseudun ilmaa, ei kuitenkaan työmiehenä, vaan\nhuvimatkailijana. Hän suuntasi kulkunsa ihanan, Cooperin romaaneista\nkuuluisan George-järven rannalle ja vietti siellä hauskoja hetkiä,\nniinkuin ennen Ringerikessä. Hänen ystävänsä Porter, joka asui\nProvidencessa ja jota Soldan tuontuostakin tapasi, tuli häntä sinne\ntervehtimään. \"Me haaveilimme yhdessä, soutelimme, uimme, kalastimme,\npiirustelimme ja makasimme pari yötä järven rannalla Norrovsissa.\"\nOmiksi huvikseen mittaili Soldan järven rantoja ja maita sen ympärillä\nja valmisti sitten seudusta matkailijakartan, johon on liitetty\nmuutamia historiallisia tietojakin George-järven ympärillä\ntapahtuneista taisteluista sataluvulla. Kartan piirsi hän itse kiveen\nja julkaisi sen omalla kustannuksellaan, myytäväksi m.m. George-järven\nlaivoilla, mutta ei näy sekään affääri liioin leiville lyöneen.\n\nToinenkin kartta Ameriikassa kantaa Soldanin tai oikeastaan Dalsonin\nnimeä. Se on Rogersin johdolla tehty suuri ja komea geolooginen ja\ntopograafinen kartta Pennsylvanian kivihiilimaista ja mainitaan sen\nvalmistamisessa apuna olleiden kolmen topografisen assistentin joukossa\nmyöskin A. Dalson. Sitä paitse piirsi hän tämän erinomaisen hienon,\npaljotöisen ja monivärisen kartan siihen lopulliseen kuntoon, josta se\nsitten kivelle siirrettynä ilmestyi painosta v. 1858. Tämä hänen suuri\ntyönsä, josta hän itse vaan ohimennen puhuu, sai ansaitun kiitoslauseen\nsen suuren teoksen esipuheessa, jonka Rogers julkaisi karttaa\nselvittäväksi tekstiksi. Tässä teoksessa, jonka nimi on \"_The Geology\nof Pennsylvania Governament Surrey, by Henry Darvin Rogers, State\ngeologista_\" ja jota ilmestyi kaksi jättiläisnidosta yhteensä 2,000\nsivulla, on useita piirroksia Soldanilta. Ei ole siis vähäinen se osa,\njoka tällä kaukaisen, pienen Suomen pojalla oli tällä erikoisalalla\nsuuren lännen viljelykselle voittamisessa.\n\nKeskipaikoilla syyskuuta palasi Soldan taas New-Yorkiin, jonne hän\njoutui juuri ystävänsä tohtori Enderlinin hautajaisiin. Perheenisän\nkuoltuakin jäi hän perheeseen ja asui lesken luona vuoden loppuun. Tämä\naika näkyy olleen huoletonta ja onnellista ja kulutti hän sen, yhä\nkapitalistina eläen, harjoitellen lempitöitään lueskelemista,\nmaalausta, kokeilemista, soittoa ja filosoofista mietiskelyä.\n\nAlkupuolella vuotta 1855 Enderlinin leski kuitenkin palasi takaisin\nEurooppaan ja kun Soldan silloin kadotti tämän kotinsa, jätti hänkin\nmarkkinatouhuisen New-Yorkin ja asettui Pottsvilleen, joka oli kaunis\nvuorikaupunki ja seutu muutenkin hänelle tuttu edellisten vuosien\nmaanmittaustöistä. Hän avasi siellä oman liikkeensä, joka tapahtui\nhänen oman kertomuksensa mukaan seuraavalla tavalla: hän maalasi\nkyltin, jossa oli hänen nimensä ja tiedonanto siitä, että hän oli\nvuori- ja siviili-insinööri, naulasi kyltin ovensa päälle, ja niin oli\nhän valmis. Toverina tässä toimessa, jossa hän muuten oli oma herransa,\noli hänellä ennen mainittu mr. Poole, joka oli ollut hänen apunaan\nmaanmittaustöissä v. 1853. Poole oli hänkin keksijä, oli rakentanut\njonkunlaiset yksiharmooniset urut. He ajattelivat samalla tavalla\nelämän pääkysymyksissä, ymmärsivät toisensa hyvin ja näkyivät\nviihtyneen toistensa seurassa. Heillä oli oma pieni talonsa\npuutarhoineen, oli neekeripoika palvelijana ja kaiken tämän komeuden\nhuippuna -- oma hevonen. Pottsville oli sitten Soldanin pääkortteerina\nsiksi, kunnes hän lähti Ameriikasta.\n\nTyötä näyttää ilmaantuneen runsaasti, sillä puute tietopuolisesti\nsivistyneistä insinööreistä oli siihen aikaan tavattoman suuri\nAmeriikassa. Hänen taitoaan käyttivät varsinkin rautatieyhtiöt uusia\nlinjoja tutkittaessa, toisin ajoin toimitti hän geoloogisia tutkimuksia\nja suoritti nämä tehtävänsä niin hyvin, että Smithin mielestä, erään\nhänen kirjeensä mukaan, Soldanille tarjottaisiin suuria summia, jos\nhänen taitojensa perille kerran oikein päästäisiin. Soldanilla\nitsellään ei niistä kuitenkaan ollut suurta iloa, ne kun estivät häntä\nhänen filosoofisissa mietteissään ja kun hän niitä teki pääasiassa vaan\nterveydellisistä syistä, saadakseen olla ulko-ilmassa.\n\nKesällä v. 1855 oli Soldanilla pieni sisällinen taistelu kestettävänä,\nratkaistavana vielä kerran kysymys siitä, olisiko hänen ainiaksi\nsidottava itsensä Ameriikkaan lemmen siteillä. Tytön nimi oli Clara\nChapman, erään farmarin tytär, hyvä ja kaunis. Soldan oli tutustunut\nhäneen jo Concordessa ollessaan v. 1851, jossa Clara kävi miss Elan\nkoulua ja oli Soldanin oppilas. Sittemmin työskenteli miss Chapman\neräässä puuvillatehtaassa Lovellissa, jossa Soldan miss Elan\nkehoituksesta kävi häntä tapaamassa v. 1854, uudistaen tuttavuutta ja\nsopien kirjeenvaihdosta. Kirjeenvaihto jatkui sitten heinäkuuhun 1855,\njolloin Soldan, yhä haaveksien kotimaahan palaamista, joka naimisten\nkautta olisi käynyt mahdottomaksi, kirjoitti jäähyväiskirjeen ja kun\nsiitä oli seurauksena kutsumus Clara Chapmannin vanhempain luo, vähän\npäästä toisen vielä selvemmän. Mitään rakkautta ei vielä ollut\nkummallakaan puolella herännyt. \"Tytöllä oli kuitenkin minua kohtaan\nystävällisiä tunteita ja miss Elan arvelujen mukaan -- hiukan muutakin.\n-- -- Surullista ja raskasmielistä on, muutamia terveitä väliaikoja\nlukuunottamatta, elämäni sen jälkeen ollut -- niinkuin sitä ennenkin\",\nkirjoittaa hän päiväkirjassaan tätä asiaa muistellessaan.\n\nTuo ainainen raskasmielisyys se häntä painamistaan painoi ja kirjeet\nsamoin kuin päiväkirjakin käyvät niin niukoiksi, että niistä vuosilta\n1855-56 on tuskin mitään jälkeä. Se on koti-ikävä, joka häntä vaivaa ja\nkäy päivä päivältä yhä raskaammaksi kantaa. Halu palata kotimaahan saa\nuutta virikettä, kun olot siellä ovat sikäli muuttuneet, että tämä\nmonivuotinen unelma ei ehkä olisi ollut aivan mahdoton toteuttaa.\nKeisari Nikolai on kuollut ja uusi aika alkanut sarastaa myöskin siihen\nnähden, että useat muut maanpakolaiset ovat armahdusjulistuksen nojalla\nvoineet palata kotimaahan. Soldan auttaa yhtä heistä, Fonseliusta,\nkäyttämään hyväkseen armoplakaattia, mutta jättää sen omasta kohdastaan\nkäyttämättä. Hän ei mielestään kelpaa sen saamiseen.\n\nJa ikäänkuin koettaisi hän välimatkaa isänmaahansa pitentämällä\nsaada kaipaustaankin sinne kuoleutumaan, painuu hän yhä syvemmälle\nAmeriikan erämaihin. Se kuitenkin vaan lisää hänen koti-ikäväänsä.\nKesällä 1856 on hän Mc Keanissa pohjoisessa Pennsylvaniassa ja\nkirjoittaa sieltä heinäkuun 25 p:nä kirjeen Arvidsonilie tehden\nsiinä selkoa oloistaan ja asemastaan:\n\n\"Nyt on kulunut seitsemän vuotta siitä, kun tulin Ameriikkaan, ja tämän\nsuuren tasavallan kansalainen olen ollut jo aikoja sitten; pitäisihän\nsiis alkaa jo koteutua. Mutta tämä 'most glorious country in the world'\n[kaikkein mainioin paikka maan päällä] polttaa päivä päivältä vaan yhä\nkuumemmin jalkapohjiani. Se on koti-ikävä, ja samalla henkisen ravinnon\npuute, joka lamauttaa minua yhä enemmän. Välttämättömyys rehellisellä\ntavalla saada kokoon tarpeellisia varoja ja niiden avulla koettaa vielä\nyhtä uutta elämän vaihetta -- pusertaa voimaa minuun ja minä teen\ntyötä. Mitä hedelmiä se kantanee, sen saa tulevaisuus osoittaa.\"\n\nSamassa kirjeessä lisää hän vielä, että hänen olisi hauska nähdä, mitä\nSnellman on uudelleen alkamassaan Litteraturbladetissa kirjoittanut\nkahtena viime vuotena. Tämän sanoo hän kuitenkin olevan vaan\nuteliaisuutta, sillä hänen omat filosoofiset tuumansa ovat ruostuneet\nja homehtuneet. Ja lieneekö se jonkunlainen ajatuksen yhteys\nSnellmannin mainitsemisen johdosta, joka tuopi hänen kynäänsä\nhuokauksen: \"Tässä on kaikkien surujeni raskain kohta: mies, joka ei\nneljänkymmenen vanhana ole mitään toimittanut, ei ole koskaan enään\nmitään saava aikaan.\"\n\nJotain hyötyä hän kuitenkin koettaa hänkin kuvailla tekevänsä, jotain\naatteellista sisältöä elämälleen hankkia. Hän työskentelee täällä\nmetsissään raa'assa, uudessa ja harvaan asutussa maassa. Hänestä on\nhauskaa olla vaikuttamassa sen kehitykseen ja hän koettaa katsoa\ntointansa yleisinhimilliseltäkin kannalta. \"Luonto hänen ympärillään\"\n-- näin kuvaa hän sitä eräässä kirjeessä Smithille v. 1856 -- \"on suuri\nja kaunis, valkoisia miehiä rientää sinne paikkoihin, joilla on\nintiaanien antamat nimet, intiaanien, jotka äsken vielä vaelsivat siinä\njousineen ja nuolineen. Rauta ja kivihiili, nuo sivistyksen kulmakivet,\nodottavat vaan uudisasukkaita. Ja yksi niistä olen minä, joka juuri\nolen aikeessa ruveta porarautoineni hakkaamaan, avaamaan suonia, joista\nrikkaudet virtaavat ulos.\" Mutta samassa lisää hän taas, että hän\nkaikessa tässä on edistynyt niin pitkälle, että hänen elämänsä on\nvararikko ja että hän on niin kovettunut ja välinpitämätön, ett'ei\nhänen tee mieli edes toivoakaan, että joku noista saatavina olevista\nsadoista tuhansista tynnyrinaloista maata olisi hänen omansa.\n\nEi _niistä_! Niistä hän ei välitä, mutta on muualla, merien takana,\ntoisella puolella maanpallon, maa samanlainen vuorineen, erämaineen,\nkorpineen, jota hän ei saa mielestään ja jota haaveksii hirsituvissa\nasuessaan, nuotion ääressä levätessään ja siinä välihin viuluaankin\nsoittaessaan, ympärillään honkain humina ja suojana vaan kaarnainen\nkatto. Ja kerran loihtii hän eteensä ihanan unelman: hän matkustaa\nHaaparantaan, jossa toisella puolen joen, Torniossa, hänen veljensä on\nlääkärinä, sisaret ja äiti, tuo 78-vuotias, mutta vielä reipas vanhus,\ntulevat myöskin sinne ja he viettävät juhannusyön Aavasaksalla. Hän\ntahtoo ainakin katsoa luvattuun maahan, joskaan ei voi sinne päästä.\n\nMutta juuri silloin kun hänen kotikaipauksensa on korkeimmillaan, saa\nhän yhtäkkiä Pennsylvanian erämaahan Mc Keanin metsiin tiedon siitä,\nettä hänen on sallittu palata isänmaahansa. Eikä vaan sallittu, vaan\nhäntä vielä kutsutaankin tulemaan, isänmaa odottaa. Syksyllä 1856 saa\nhän näet kirjeen veljeltään, että Suomen kenraalikuvernööri Berg\nlähettää terveisiä ja kutsuu häntä rakentamaan rautateitä Suomessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMonta hämmästystä valmisti Soldan tuttavilleen ja sukulaisilleen\nvaiherikkaan elämänsä aikana, monta odottamatonta tapausta kohtaa hänen\nelämäkertansa kirjoittaja. Suurin niistä on se, että kotimaahansa\nmelkein sairaloisesti ikävöivä, lähes kymmenvuotinen maanpakolainen\nsilloin, kun hänelle ilmaantuu varma mahdollisuus päästä toiveittensa\nperille -- aluksi kieltäytyy tätä mahdollisuutta hyväkseen käyttämästä.\nHän viettää talven 1856-57 karttatöissä Filadelfiassa ja keväällä 1857\npalaa hän takaisin Pennsylvaniaan samoille seuduille kuin edellisenä\nvuonna ja elää kuusi pitkää sateista kuukautta samanlaisissa toimissa\nkuin edellisenäkin vuonna. Talven 1857-58 on hän vielä yhä Ameriikassa\nPottsvillessä.\n\nSaatuaan sinne uuden kehoituksen veljeltään, vastaa hän siihen pitkässä\nkirjeessä, joka on kirjoitettu helmikuussa 1858. Kun tästä kirjeestä\nselviävät syyt hänen näennäisesti outoon viivyttelyynsä ja kun se on\nkuin yhteen paikkaan koottu kokonaisvaikutus, minkä hän sai\nAmeriikasta, otettakoon siitä tässä laajempia otteita: -- -- -- -- --\n\n\"Tärkeämpi kuin mikään muu on minulle tietysti tieto siitä, että Suomen\nKenraalikuvernööriltä on tiedusteltu, olisiko mahdollista, että\npalaisin kotimaahan, ja että hänen sanainsa mukaan tämä mahdollisuus on\nolemassa -- Keisarillisen hallituksen puolesta. Kun asia kerran on\ntullut niin pitkälle, -- vaikkakin se on tapahtunut suureksi\nhämmästykseksi minulle -- on kai paikallaan, että teen selkoa\najatuksistani asiassa. Sinä saat siitä kertoa, mitä katsot sopivaksi ja\njotain kai pitänee sinun vastata; mutta sitä ennen täytyy sinun itsesi\ntuntea kaikki tähän kuuluvat asianhaarat.\"\n\n\"Mitä nyt tuohon suureen tervehdykseen tulee, niin suoraan sanoen\niloinen olen ja kiitollinen, sillä lähes kymmenen vuoden kuluessa olen\nkoettanut kantaa seurauksia hairahduksesta eräänä synkkänä hetkenä:\nkaikki vierasta; vieras maa, vieras kansa ja vieraat tavat ja\nkatsantotavat; puute kaikesta, joka luonnon järjestyksen mukaan on\nihmissydämmelle kallista. Turhaan! Ei ole se koskaan minulle onnistuva.\n-- Syy siihen on minun kohdallani -- persoonallinen. Ja kun sama seikka\nvaikuttaa, ett'en minä empimättä voi käyttää hyväkseni sitä iloista\nmahdollisuutta, minkä Kenraalikuvernöörin sanat ovat antaneet minulle,\nniin täytyy minun keskeyttää se vaitiolo, jota jo kauvan olen\nnoudattanut. Nimittäin terveyteni todellinen tila, joka -- meidän\nkesken puhuen -- on huono, kurja.\" -- -- -- -- --\n\n\"Sinä kai muistat, että minulla sitten vatsatulehdukseni vv. 1835 tai\n36 on ollut heikko terveys. Sairauteni lienee jo silloin alkanut. Tuo\nvaikea kriisi, joka minulla, niinkuin tiedät, oli kestettävänä v. 1847\nvähää ennen lähtöäni Pietarista, lienee kuitenkin pääsyynä siihen sillä\nvasta siitä lähtien olen ollut oikea Latsarus. -- On vaikea antaa\nSinulle niin selvää kuvausta voinnistani kuin tahtoisin nyt, kun\nhaluaisin kertoa sinulle kaikki. Sinähän tiedät: _ubi caput\nmelancholicum, ibi diaboli balneum_. Useiden vuosien kuluessa odotin,\nettä murhenäytelmä päättyisi halvaukseen; siihen aikaan minulla näet\nmuutamien päivien väliajalla oli verentunkeutumista aivoihin, josta oli\nseurauksena ylen kurja mielentila: velttoutta, alakuloisuutta y.m.s.\nV:na 1854 ilmaantui verentunkeutumisen sijasta, joka vähitellen katosi,\neräs oire, joka vaikutti vielä pahemmin sieluuni. Eräs kohta aivoissa,\noikealla puolella, kävi kipeän helläksi ja vaivasi minua välistä\nparikin viikkoa lakkaamatta; vaiva uudistui aika ajoittain ja aina\nsamalla paikalla. Surkeinta tässä on kuitenkin ollut se, että\nhajamielisyys ja muistamattomuus ovat lisääntyneet ja että siihen\nliittyvä hypokondrinen mielentila eivät anna minulle muuta rauhaa kuin\nvälinpitämättömyyden ja apathian. -- -- On aivan ihmeellistä, kuinka\nminä aina tähän saakka olen voinut saada suoritetuksi ne monet\nvastuunalaiset tehtävät, joita viime aikoina olen täyttänyt. Viime\nkesänä ja syksynä (vuoden aika oli tavattoman ruma) oli mieleni usein\nsynkkää synkempi enkä minä silloin enää pelännyt, niin paljon halvausta\nkuin -- järkeni menettämistä. Koneentapainen tottumukseni kaikenlaisiin\nmittaus- ja maantutkimuksiin auttoi minua kuitenkin pulasta\nviimeisessäkin toimessani, joka oli geolooginen tutkimus eräästä osasta\nPennsylvaniaa. Suuri oli kuitenkin vaikeuteni usein ja minulle selvisi,\nett'en mitenkään voi yrittää sellaista toista kertaa, etsimättä ensin\nparannusta sille vaivalle, joka näin yhä kovemmin kourin kouristaa ja\nuhkaa minua.\"\n\n\"Jo kesällä 1856 ollessani Mc Kean Countryssä aloin minä miettiä matkaa\nvanhaan maailmaan takaisin, sen taitavampien lääkärien luo. Minulla ei\nkuitenkaan ollut varoja toteuttaa matkasuunnitelmaani ja kun sitäpaitse\ntutkimukseni olivat jatkettavat v. 1857 jäin minä vielä tänne ja\nsuoritin sen niinkuin jo olen sanonut ja niin hyvin kuin taisin. Mutta\ntoivoni terveyteni takaisin saamisesta tai oikeammin sanoen uskoni\nsiihen, että ainoa mahdollinen keino sen parantumiseksi olisi matka\njohonkin kylpylaitokseen Saksassa ynnä sen yhteydessä oleva muutamain\nkuukausien kävelyretki, -- tämä usko on vakaantunut sikäli, että\ntodellakin olen päättänyt koettaa tätä keinoa ja lähteä matkalle, jos\nvoin, se on: jos onnistun keskittää muutamia satoja dollareita\nmatkarahoiksi ja jos ei mitään esteitä ilmaannu hallituksien puolelta\nulkomailla. Edellinen puoli lienee toteutumassa; eihän tarvita paljoa\nvaatimattoman, muutamia kuukausia kestävän matkan tekemiseksi. Mutta\ntuo toinen seikka minua huolettaa. Selvää on, että sairaloisen ja\nhätäilevän mielentilani tähden matkani menettäisi merkityksensä, jos\nVenäjän hallitus häiritseisi minua vanhan erehdykseni vuoksi. Varsinkin\npelottaa minua se, että äidin rauha minun tulevaisuuteeni ja\nturvallisuuteeni nähden vielä kerran häirittäisiin. -- Sitä tuskin\nkuitenkaan voin uskoa mahdolliseksi: Eikö jo se seikka, ett'en minä\nkoko elämässäni koskaan ole sekaantunut mihinkään valtiollista laatua\nolevaan kysymykseen -- en ainakaan muuten kuin yksinkertaisin ja\nvaarattomin puhein ja että nyt kymmenen vuoden kuluessa olen mitä\nhuolellisemmin karttanut kaikkea sen suuntaista -- eikö jo tämä\nriittäisi todistamaan, että maanpakolaisuudellani, vaikkakin se on niin\nkutsuttu valtiollinen rikos, ei ole mitään valtiollista merkitystä edes\nminulle itselleni. Sitä vähemmin voinee se merkitä sitä asianomaisille;\nniin, vielä vähemmin siihen surkuteltavaan olentoon nähden, joksi\nitseni olen edellä kuvannut. En ole mitään tehnyt enkä mihinkään\nryhtynyt, jota minun täytyisi salata edes arkatuntoisimmilta\nviranomaisilta, mutta enpä ole sitten myöskään toimittanut mitään,\njohon voisin vedota. Enkö siis ole kyllin vähäpätöinen saadakseni\nrauhassa kuljeskella jossain kauniissa vuoriseudussa Saksanmaalla,\nollen rauhallinen ja, ainakin nyt jo, jotenkin vaatimaton Yhdysvaltain\nkansalainen. -- Valitettavasti olen minä kuitenkin huono kansalainen\ntäälläkin siihen nähden, että minulla yhäkin on kovin vähän halua\nrahaan ja rikkauteen ja 'businessiin', joka siihen johtaa --\nvalitettavasti sanon minä, varsinkin jälkimäisessä suhteessa. Jos\nminulla olisi käytännöllisemmät taipumukset kuin on, niin olisi minun\nepäilemättä parempi olla monessa suhteessa. Mutta tuskin tiedän minä\nmitään maailmassa, joka todella mieltäni kiinnittäisi, paitse\nluonnontiedettä semmoisenaan, (jota kuitenkin olen vaan laimeasti\nharrastanut viime aikoina), ja maisemamaalausta, joka lakkaamatta, ehkä\nkuitenkin vaan kaukaisuutensa vuoksi -- (sillä ei mihinkään semmoiseen\nole minulla aikaa) houkuttelee minua vastustamattomalla voimalla. Mutta\ntämä halu olisi hyvin kyllä yhdistettävissä jatkamatkaan jossain\nkauniissa vuoriseudussa (esim. Alpeilla ja sieltä Salzkammergutiin) --\nsamoinkuin kylpykauteen jossain sopivassa paikassa Reinin varrella.\nSammumaton, koska tyydyttämätön, näyttää sitäpaitse haluni olevan\nkerran saada kulkea alppien yli -- niin, se näkyy saaneen vielä\njärkevänkin tarkoituksen, sittenkun silmäini tottumukseen nähdä\nmaiseman kauneuksia on tullut toinen tottumus ymmärtää maan geoloogisen\nrakenteen ilmauksia. -- Minulla on siis, lyhyesti sanoen, tarkoitus\nmatkustaa keväällä Eurooppaan -- niinpiankun saan viimekesäisiin\ntutkimuksiini kuuluvat kotityöt suoritetuiksi.\"\n\n\"Nyt on tietysti se kysymys lähinnä ratkaistavana, palaanko kotimaahan?\nMieleni käy haikeaksi, niinpiankun sitä ajattelen. Ei vastaukseni\nkuitenkaan ole hetken päähänpisto, vaan ainoa järkevä tulos\ntuumailuista itseni kanssa: Jos minun suuri, vaikkakin vaan puolinainen\ntoivoni siitä, että olen saava terveyteni takaisin ja sen kanssa\ntarmoni ja elämänhaluni, toteutuu, silloin tahdon kirjoittaa\narmonpyyntikirjeen Hänen Majesteetilleen. -- Semmoisena kuin nyt olen\nei minusta ole hyötyä eikä iloa kenellekään, joten kernaasti voin pysyä\npoissa. Ellei se siis onnistu, niin palaan tänne takaisin ja käytän\nhyväkseni sitä suloista piirrettä uudessa isänmaassani, ett'ei kukaan\nihminen täällä välitä lähimmäisestään. Keinoja täällä elääkseni tulen\nkyllä löytämään niin kauvan kun sitä tarvitsen; täällä ei ole sidottu\nmihinkään ammattiin -- ei liikuta ketään nähdä professori\nrihkamakauppiaana tai insinööri kivipainajana tai kylttimaakarina;\nkunhan se vaan on 'bussinessia', niin on kunnia pelastettu. Jos elämän\nkerran pitää kulua ilottomasti, niin on yksilölle todellakin\nyhdentekevää, minkä nimellistä tuo 'bussiness' on. -- Mitä siis\ntulevaisuuteen tulee, niin saamme kai nyt niinkuin ainakin jättää\nsikseen sen, mitä se mahdollisesti on tuova tullessaan. Ei edes\npääkysymyskään ole vielä ratkaistu, vaan Kenraalikuvernöörin omien\nsanain mukaan ainoastaan todenmukainen. Mutta kun ottaa huomioonsa ne\nhallitustoimet, jotka jo säteilevät Aleksanteri toisen nimen ympärillä,\nei ole liika rohkeaa rakentaa toivoaan tuolle mahdollisuudelle ja\nsellainen toivokin tekee jo hyvää. Kuinka toisellaiselta tulevatkaan\nkaunis luonto ja sivistyneen maailman ilmiöt näyttämään invalidinkin\nsilmissä, jos hän sen lisäksi huomaa itselleen mahdolliseksi elää\nvarmaa, niin, rakastakin päämäärää varten -- joka ei ole ainoastaan\nhänen oma ahdas itsensä ja sen elättäminen. -- Mutta Ameriikka on\nkokonaan itsekkäisyyden maa. Kyllähän itsekkäisyyttä on kaikissa\nkansoissa, mutta se ei missään sivistyneessä maassa liene niin\nvakaantunut, niin sekä _periaatteessa_ että käytännössä vahvistettu\nkuin täällä '_in this glorious contry_' vaikka he täällä ylpeilevätkin\n'_charity'stään_'.\"\n\nMainittuaan sitten, että hän siinä tapauksessa, ett'ei pääsisi takaisin\nSuomeen ja että häntä mahdollisesti sittenkin vielä alettaisiin\nahdistaa venäläisten viranomaisten puolelta, kertoo Soldan, että hän on\nsaanut lupaan apua Tanskan entiseltä konsulilta Filadelfiassa\nBillelta, joka siihen aikaan oli konsulina Haagissa ja joka tunsi\npersoonallisesti Soldanin, ja jatkaa sitten yhä samaan pessimistiseen\nhenkeen:\n\n\"Mutta otaksukaamme kaikkein pahinta: että tämä apu (todistus siitä,\nettä hän ei ole ottanut osaa minkäänlaisiin valtiollisiin vehkeihin)\nolisi tarpeen, vaan huomattaisiin käytännössä riittämättömäksi -- entä\nsitten? Jumalan nimessä! Ylen huonon saaliin ovat ne saaneet, jotka\novat saaneet minun: raunion, joka on jälellä kymmenvuotisen\nrangaistuksen hävityksestä (rikoksen tähden, joka tehtiin\nhypokondrisessa mielentilassa). Enhän ole mitään muuta rikkonut.\n-- -- -- Toivon kuitenkin parasta niin kauvan kun voin ja koetan\nkäyttäytyä järkevästi. En myöskään tahdo kieltää, että ihmeellisen\nsuloista olisi minun vielä kerran nähdä isänmaa ja äitini ja sisaret ja\nystävät; mutta se on Herran kädessä ja tulevaisuuden helmassa, niinkuin\nmyöskin tuo vuorimatka, joka kaikissa tapauksissa on tehtävä ennen kun\npalaan -- joka on ehtona mahdollisuudelle tulla Suomeen. -- -- -- Jos\nnyt sattuisi niin onnellisesti, että tapaisit Kenraalikuvernöörin\npersoonallisesti tai jonkun niin korkean herran kuin esim. kuvernööri\nLavoniuksen, joka sekä voisi että tahtoisi olla välittäjänä tässä\nasiassa, niin pidä sitä meidän keskemme sovittuna asiana, ett'et\ntarvitse minun tähteni salata mitään minua koskevata seikkaa. Minun\nhistoriani ei, jumala paratkoon, suinkaan ole kunniakas -- mutta se on\ntodellakin kuin 'valkonen laastari' ja parhaiten ansaitsisin minä\nkotiin palattuani hiljaisen nurkan, en siinä hävetäkseni, vaan\nsaadakseni elää kenenkään huomaamatta. Tämän sanon minä sen johdosta,\nmitä kirjoitat toiveistani ottaa osaa julkisiin töihin maassamme. Onhan\nturhaa vielä miettiä mahdollisuuksia siinä suhteessa -- ja niissä\nsuhteissa, joissa elän, on parasta arvella: 'kommt Zeit, kommt Rath'.\nJotenkin varmaa on kuitenkin, että jos sotapalvelukseen uudelleen\nastuminen asetettaisiin ehdoksi kotimaahan tulolleni, rohkeuteni ei\ntulisi siihen riittämään, sillä valitettavasti ei minulla koskaan ollut\ntaipumusta sotilasuralle.\"\n\nKirje päättyy sitten pyyntöön, että veli kirjoittaisi pian vastauksensa\nja osoittaisi sen Düsseldorffiin, jossa Soldanin sisar Augusta\noli maalausta oppimassa. \"Etkö voisi aivan avonaisesti anoa\nKenraalikuvernööriltä lupaa saada kohdata minua Düsseldorfissa sisar\nAugustan luona?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä on Soldanin viimeinen kirje Ameriikasta. Saatuaan asiansa kuntoon\nja ottamansa työt lopetetuiksi, lähti hän. Mutta niin iloinen kuin hän,\nkaikista epäilyksistään huolimatta, lienee ollutkin, täytyi hänen\nkuitenkin vähää ennen lähtöään niellä katkera pala kiitokseksi ja\npalkaksi kaikesta siitä itsensä uhraavaisuudesta, jolla hän oli\ntyöskennellyt väliaikaisen asuinmaansa hyväksi.\n\nAina siitä pitäen kun hän oli tehnyt tuon suuren erehdyksensä luvatta\nluopumalla hänelle uskotusta luottamustoimesta Venäjän valtion\nstipendiaattina ja sen lisäksi vielä anastamalla hänelle sitä varten\nuskotuita valtionvaroja, oli hän mitä huolellisemmin koettanut välttää\nkaikkea, mikä ei ainoastaan hänen itsensä, mutta myöskin muiden\nsilmissä voisi näyttää itsekkäisyydeltä ja oman voiton pyynniltä.\nKaikki hänen toivonsa ja harrastuksensa Ameriikassa ovat sitä kohden\nsuunnattuina ja siitä todistuksena, ja parhaana se, että hän sieltä\nlähti verrattain melkein yhtä köyhänä kuin oli sinne tullutkin. Ja\nsiitä huolimatta lähti hän Ameriikasta sillä tiedolla, että häntä\nsiellä pidettiin miehenä, joka laiminlöi velvollisuutensa ja -- otti\nlahjoja.\n\nEdellisen salasyytöksen tiesi hän tulleen osaksensa erään yhtiön\npuolelta, jolle oli erämaita mitannut ja kartoittanut. Hänen\nyht'äkkinen lähtönsä selitettiin näet siten, että hän tahtoi paeta pois\nedesvastausta siitä, että hänen työnsä mahdollisesti havaittaisiin\nvirheelliseksi, tai ett'ei hän ainakaan välittänyt asettaa niin, että\nyhtiö, joitain neuvoja tai selityksiä mahdollisesti tarvittaessa, olisi\ntilaisuudessa niitä häneltä saamaan. Yhtiön asiamies oli viitannut\njotain siihen suuntaan ja Soldania vaivasi vielä kauvan jälkeen päin\nse, ett'ei hän ollut selittänyt asianomaisille oikeata syytä lähtöönsä\neli ett'ei se ollut aiheutunut mistään muusta kuin siitä, että hän ei\nvoinut luopua tilaisuudesta palata kotimaahansa, mikä valtiollisista\nsyistä ei sitä ennen ollut mahdollista.\n\nToinen syytös oli vieläkin loukkaavampi ja julkeampi. Soldan oli saanut\ntehdäkseen tutkimuksen ja antaakseen lausuntonsa jostain kaivostyöstä\neräässä hiilikaivoksessa lähellä Pottsvilleä. Oli ratkaistavana joku\nriitakysymys kahden kilpailevan yhtiön välillä ja ratkaisu tulisi\nriippumaan Soldanin lausunnosta. Hän oli siis tavallaan tuomarina\nriita-asiassa ja oli tästä suuresta luottamustehtävästä hyvin\nmielissään. Hänen lausuntonsa tuli epäedulliseksi sille yhtiölle, joka\noli palkannut hänet tutkimusta tekemään ja kohta oli yhtiön johtaja\nvalmis otaksumaan, että Soldan oli ottanut lahjoja toiselta yhtiöltä.\nSyytös tehtiin niin salaperäisin sanoin, että se selvisi hänelle vasta\nmyöhemmin, kun ei selityksen vaatiminen enää ollut mahdollinen. Se oli\nhänelle sitä katkerampi kuin ei hän koskaan sano tehneensä mitään työtä\ntarkemmin ja huolellisemmin ja oli sitä tehdessään vielä pilannut\nsilmänsäkin suurennuslasia käyttäessään. Kaikista ikävintä Soldanista\noli kuitenkin se, että kun hänen ystävänsä Smith oli kehottanut häntä\ntuon selityksen vaatimiseen, hän, Soldanin jätettyä 'väärästä\nylpeydestä', niinkuin hän sanoo, asian silleen, oli ehkä saattanut\nruveta hänkin epäilemään hänen rehellisyyttään. Tuo luulo, joka Smithin\nsuhteen tietysti oli vaan Soldanin omaa sairaloista mielikuvitusta,\nvaivasi häntä niin, ett'ei hän Ameriikasta lähdettyään viiteentoista\nvuoteen kirjoittanut sanaakaan tälle miehelle, jonka kanssa hän sitä\nennen oli ollut lakkaamattomassa kirjeenvaihdossa.\n\nKatkerampaa muistoa olisi Soldan tuskin voinut ottaa mukaansa\nAmeriikasta kuin nämä kaksi salasyytöstä. Arempaan paikkaan ei hänen\npahin vihamiehensäkään olisi voinut iskuaan tähdätä kuin nämä\nkylmäveriset yankien edustajat, joille hän kaikesta päättäen oli\ntehnyt monia suuria palveluksia, vaatimatta niistä läheskään sitä\npalkkiota, jota olisi voinut, jos olisi tahtonut. Heidän mieleensä\nei tietysti mahtunut muu kuin että mies, joka ei yhdeltä ota, hän\ntietysti tekee sen vaan sitä varten, että saisi toiselta sitä enemmän\nja että jonkun tehtävän kunnolliseen suorittamiseen ei voi olla muita\nvaikuttimia kuin pelko tulevasta tarkastuksesta. Mies, joka tahtoo\ntoteuttaa omista eduistaan riippumatonta oikeutta ja täyttää\nvelvollisuutensa vaan tarpeesta täyttää sitä, oli heistä liiaksi\nmahdoton olemassa olemaan. Eivätkä he näy hänen avonaisista\nkasvoistaan, rehellisistä, suurista silmistään, luottamusta\nherättävästä ryhdistään ja totisuutta todistavasta olennostaan, joista\njo valokuvatkin kertovat sille, joka häntä ei ole nähnyt, voineen muuta\npäättää kuin että hän oli vaan tavallinen seikkailija-siirtolainen.\n\nLoppuvaikutus Ameriikasta muodostui tämän kautta varmaankin vielä\nsuuremmaksi pettymykseksi kuin miksi se muuten olisi tullut. Jo\nmuutenkin oli se kylläkin suuri. Ei ollut hän löytänyt siellä sitä\nuutta maailmaa, jota oli lähtenyt etsimään, eivät olleet hänen\ntoiveensa siellä juuri missään kohden toteutuneet. Henkinen ilmapiiri\noli ollut hänelle sopimaton, ei saanut hän harrastuksilleen\nmitään kannatusta, ei tavannut ketään, jota olisi voinut sanoa\nhenkiheimolaisekseen syvemmässä merkityksessä ja hyvin harvat olivat\nnekin, joita hän olisi voinut edes kunnioittaa rehellisinä ja\nvilpittöminä ihmisinä. Pakotettuna suuntaamaan suurimman osan voimiaan,\njoita ruumiin sairaus ja sielun sairaloisuus usein vielä heikonsivat,\nvälttämättömimmän aineellisen toimeentulon hankkimiseksi mitä\nankarimmalla työllä ja täytyen mikäli mahdollista terveenä\npysyäkseen valita nämä työnsä niin paljon kuin suinkin ulkoilmassa\nsuoritettaviksi, ei häneltä jäänyt juuri ollenkaan aikaa varsinaisiin\nhenkisiin harrastuksiin, jotka hän asetti yläpuolelle kaikkea muuta.\nNiinpiankun hän rupesi kokoomaan mietteitään ja keskittymään\nfilosofiaansa, tempasivat leipähuolet hänet taas pois kirjoituspöydän\näärestä. Kokonaan ei kuitenkaan syy tähän liene ollut epäsuotuisissa\noloissa. Hänen oma saamattomuutensa ja käytännöllisen tarmon puute\nsiihen myöskin vaikuttivat. Ei voi olla kysymättä, eikö hänen, jos\nolisi hiukan ponnistanut ja vähän paremmin pitänyt itseään esillä,\nolisi ollut mahdollista saada jalansijaa tieteellisessä maailmassa ja\njatkaa sitä tietä, mikä hänelle oli Cambridgen yliopistokaupungissa\navautunut. Joskin tieteellinen ilmapiiri siinä vallitsevan\nkypsymättömyyden ja humbuugin vuoksi oli hänelle vastenmielinen, olisi\nkuitenkin luullut, että se sittenkin oli puhtaampaa ja helpompaa\nhengittää kuin muilla aloilla. Hänen heikkoutensa oli se, että liian\nnopeasti ja liian syvästi antoi persoonallisten vastenmielisyyksien\nvaikuttaa itseensä ja tuomitsi ihmisten mukana asiatkin. Tämä\nsuvaitsemattomuus ja hengellinen ylpeys oli kyllä hänelle itselleenkin\nselvillä, vaikk'ei hän voinut sitä voittaa. Muistettava on kuitenkin,\nettä tarkoitus hänen filosoofisilla harrastuksillaan siihen aikaan\nvielä oli kansallinen eli että hän aina ajatteli niiden esittämistä\nomalle kansalleen, joskin hän ohimennen näkyy ajatelleen ruveta\nkirjoittamaan englanninkielellä.\n\nNiin hukkaan menneitä kuin miehuuden parhaat vuodet Ameriikassa\nSoldanin mielestä siis olivatkin, oli tällä ajalla kuitenkin häneen\nterveellinenkin vaikutus. Hän myöntää itsekin, että hänen elämänsä\nsiihen asti oli ollut liiaksi fantastillista, liiaksi suunnattuna pois\ntodellisuudesta. Nyt sai hän oppia katsomaan todellisuutta suoraan\nsilmiin, sai kärsiä sekä ulkonaisesti että sisällisesti ja karaistua\ntaisteluissa. Hän oppi käytännölliseen työhön ja säännölliseen työhön\nja valmistui siten siksi ankaraksi velvollisuuksien täyttäjäksi, mikä\nhän sitten oli kuolemaansa saakka. Se kaikin puolin kunnollinen,\nvilpitön, suora, itsensäkieltävä ja luja luonne, joka hänen omaistensa\nja tuttaviensa todistuksien mukaan oli, kehittyi etupäässä Ameriikan\najalla. Siellä oppi hän lisäksi resigneerauksen eli kohtaloonsa\ntyytymisen vaikean taidon, joka hänen sangviiniselle ja herkästi\nliikutetulle, aina toivon ja epätoivon välillä heilahtelevalle\nluonteelleen oli ehkä kaikista vaikeimmin saavutettava avu.\n\nSen taidon oppimisesta kiittää hän etupäässä Richard Smithiä, joka,\npaitse sitä että oli hänelle aineellisena tukena, myöskin koetti,\nitse elämän koulussa kokeneena, istuttaa tyyntä ja tyytyvää\nmaailmankatsantoansa nuorempaan ystäväänsä. Heidän aatesuuntansa olivat\nnäennäisesti perin vastakkaiset, sillä Smith hyväksyi kirkon opin, jota\nvastoin Soldan oli sitä vastaan oppositionissa. Se ei kuitenkaan\nestänyt heitä yhtymästä sillä paikalla, mitä Soldan kauniisti sanoo\nsydämmen pyhäksi maaksi ja molemmat ihailivat he toistensa jaloja\npuolia ja sanoivat sen avonaisesti toisilleen. Eräässäkin kirjeessä\nsiteeraa Smith professori Bergfalkin hänelle kirjoittamia sanoja, että\nhän on rakastanut harvaa miestä niinkuin Soldania ja Smithinkin laita\nnäkyy olleen melkein sama. Epäilemättä oli se Soldanin aatteellisuus ja\nkorkeampien kysymysten harrastus, joka hänessä Smithiä viehätti. Tuo\nhiukan yksitoikkoinen, vanha liikemies, jonka täytyi päivät päästään\nistua pulpettinsa ääressä ja jonka koko elämä oli siihen kulunut, tunsi\nvarmaankin vastakohdan vetovoimaa nuorta monia kokenutta ja aina uusia\ntuumia haaveilevaa nuorta miestä kohtaan. Hänellä puolestaan oli\nSoldanille annettavana vahva uskonsa yhteen ainoaan oikeaan ja toteen,\nelävään kristillisyyteen, jota hän koetti elämässään toteuttaa m.m.\nhyvää tehden ja kärsiviä ja puutteellisia auttaen. Sellaista puhdasta\nja valistunutta kristillisyyttä ei Soldan ollut ennen tavannut ja\nvaikutti se häneen uutuuden voimalla. Vielä vuosikausien kuluttuakin\nlausuu hän ilonsa siitä, että hän oli ollut tilaisuudessa nähdä sen\nhedelmiä. Se jakso hänen elämässään, jona hän sai nauttia Smithin ja\nhänen perheensä seurasta, oli hänelle erityisesti rakas ja\nkallisarvoinen, kirjoittaa hän. Se oli epäilemättä hänen puhtain\nvoittonsa Ameriikan ajalta.\n\nHän ei ollut siellä kaikkea maailmaa voittanut, mutta ei myöskään\nsaanut sielulleen vahinkoa. Päinvastoin oli hän siellä lisännyt\nhenkistä ja aatteellista leiviskäänsä ja oli nyt valmis kantamaan sen\nentisten erehdystensä sovitusuhriksi isänmaansa alttarille.\n\n\n\n\n15.\n\nKotia kohti.\n\n\n_Uudelleen Atlannin yli. -- Uuden ajan airueita. -- Saapuu\nDüsseldorfiin ja tapaa sisarensa. -- Uutisia Suomesta. -- Huviretki\nSveitsiin. -- Asettuu Gööteporiin. -- Hedlund, Rydberg ja Meijerberg.\n-- Tapaa Cygnæuksen. -- Kysymys Cygnæuksen siirtymisestä Ruotsiin, --\nKirjoittaa kirjasen \"Valokaasusta ja sen käyttämisestä\". -- Keksintö\nkaasun käyttämisestä keittiöissä. -- Armohakemus. -- Tulo Turkuun. --\nHelsingissä. -- Tapaa äitinsä Uuraassa. -- Itkin kuin pieni lapsi. --\nVanha koti Lappeenrannassa. -- Tanssiaiset_.\n\nErääsen piirustusvihkoonsa v:lta 1858 on Soldan kuvannut höyrylaivan,\nsen alla on myöhemmin kirjoitetut sanat: Ariel, jolla pappa keväällä\n1858 palasi Ameriikasta.\n\nMatka Atlantin yli kävi nyt paljoa nopeammin kuin kymmenen vuotta\nsitten. Mutta hauskempi se tuskin lienee ollut. Sillä joskaan\nmaanpaossa vietetyt vuodet eivät olleet häntä murtaneet, olivat ne\nkuitenkin häntä melkoisesti muuttaneet. Hän ei ollut enää tuo uskoa,\nintoa ja toiveita täynnä oleva nuori mies, joka Veljesten kannelta\ntähysteli luvattua maata. Hänen Sturm und Dranginsa, hänen\nkuohuntakautensa oli päättynyt Pariisissa, hänen matkavuotensa olivat\nnyt lopussa ja hän oli laskemassa siihen satamaan, jossa totinen\ntyöaika ja varsinainen vaikutusala miestä odottaa. Tämän vaikutusalan\nepätietoisuus ja terveyden tilan epävarmuus teki kuitenkin, ett'ei ilo\npäästä kotimaahan kuitenkaan oikein sille ilolle tuntunut, miksi hän\nsitä aikaisemmin oli kuvaillut.\n\nMatkaltaan Eurooppaan ei Soldan ole jättänyt mitään sanallisia\nmuistiinpanoja, ainoastaan kuvallisia. Näyttää kuitenkin siltä kuin\nvastamainitussa piirustusvihkossa oleva toinen kuva, samoinkuin\nmuutamat muutkin samanlaiset, kuva tyynesti aaltoilevasta Atlantista\npienine pinnalla liikkuvine virilaineineen, olisi vertauskuva\njonkunlainen hänen mielentilastaan tällä matkalla tai ainakin niistä\nhetkistä, joina hän sen piirsi, vertauskuva pohjaltaan syvästi, joskin\ntasaisesti aaltoilevasta rinnasta, jonka tunteet ovat oppineet jo\ntalttumaan, joskin ne mielen kalvoa karhentavatkin. On tuskin\nsatunnaista, että hän sellaisen aiheen valitsi ja sen niin\nhuolellisesti esitti. Piirustus on New Foundlannin matalikolta 19 p:ltä\ntoukokuuta, samoilta paikoilta, joilla hän tulomatkallaan turskia\npyysi. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa onkimiseen. Lakkaamatta pyörivät\nlaivan rattaat ja perintakainen tuuli puhalsi. Ei ollut nyt vastusta\nvastatuulista.\n\nAjat olivat muuttuneet, suuret mullistukset suoritetut. Jos purjelaiva\nVeljekset, joka viipyi kaksi kuukautta matkalla, edusti entisyyttä,\nniin oli höyrylaiva Ariel tavallaan uuden ajan edusmies kulkiessaan\nkahdessa viikossa saman matkan.\n\nJa uuden ajan airut oli tavallaan Soldan itsekin ainakin Suomelle.\nHäntä kantoi kotimaahansa juuri se uuden ajan aalto, joka 60-luvun\nalkupuolella toi tänne niin suuremmoista edistystä kaikilla aloilla, ei\nainoastaan henkisellä ja valtiollisella, mutta myöskin aineellisella\nrautateineen, uusine höyrylaivoineen ja kaikenpuolisine teknillisine\nharrastuksineen. Niihin tiesi Soldankin tulevansa osaa ottamaan,\nvaikkeivät yksityiskohdat vielä olleetkaan selvillä. Mutta sen hän\nvarmaankin ymmärsi, että hänen nyt oli tilaisuus näyttää, mihin\nkelpaisi.\n\nToukokuun 24 p:nä saapui Ariel Southamptoniin ja 29 p:nä Havreen,\njotenka siis ylimeno, laivan lähdettyä New-Yorkista 15 p:nä, oli\nsuoritettu 15 päivässä. Havresta jatkoi se matkaansa Bremeniin saapuen\nsinne toukok. 31 p:nä, josta Soldan kohta riensi Düsseldorfiin\ntapaamaan sisartaan Augustaa. Valitettavasti ei tästä kohtauksesta ole\nsäilynyt muuta kuin huudahdus: \"klo 9 tuli Augusta!\" -- hotelliin,\njossa oli päätetty yhtyä -- ja lyhyitä muistiinpanoja siitä, että he\nsöivät yhdessä päivällistä ja tekivät sitten kävelyretken Reinin\nrantoja pitkin. Mutta niinpiankun kotimaastaan kauvan poissa ollut on\nsaanut tärkeimmät tiedot äidistä ja sisarista ja sukulaisista, alkaa\nhän tiedustella vuosien vanhoja tapahtumia ja saa niitä sikin sokin\nvastauksiksi kysymyksiinsä ja sen mukaan mitä sisarelle johtuu mieleen\nuteliaasti kuuntelevalle kerrottavaksi. Puhukoon ote muistikirjasta\nmitä hän sai tietää:\n\n    1850 Castrénin häät Nathalia Tengströmin kanssa.\n    1850 Riippusilta Imatran yli.\n    1851 Perintöruhtinaan matka Helsinkiin.\n    Lääket. Prof. Ilmoni k. 1856 lavantautiin.\n    R. ja L. kunniamerkkejä.\n    1856 ja 57 oli katovuosi Suomessa.\n    Hedlund ja Arvidsson rahankeräyksen hätää kärsiville,\n       32 tuhatta Rtl.\n    Ferdinand Wright (ruvennut) maalariksi.\n    1850 k. Suometar.\n\nKuinka hyvin nuo muutamat korret, joita hän ahnaasti hamuillen haukkaa\npahimman, kauvan kärsimiänsä nälän sammuttamiseksi kuvaavat kohtausta\nveljen ja sisaren välillä! Ja kuinka liikuttavaa on, että hän ne,\njoista muutamat ovat jo toista kymmenen vuoden vanhoja, kirjoittaa\nmuistoon kuin suuret tapahtumat. Jotkut niistä viittaavat kylläkin\nmerkillisiin ja aikaa kuvaaviin tapahtumiin kotimaassa: nälkävuosiin,\nSuomettaren lakkautukseen, perintöruhtinaan käyntiin.\n\nSisarensa kautta joutui Soldan heti yhteyteen useiden taiteilijain\nkanssa, jotka silloin opiskelivat maalausta Düsseldorfissa. Niiden\njoukossa oli norjalaiset maalarit Hans Gude, silloin jo professori\nDüsseldorfissa ja V. Lerche, suomalaiset Werner Holmberg ja Alexandra\nFrosterus (Såltin).\n\nOltuaan viikon päivät Düsseldorfissa lähti Soldan sisarensa kanssa\nvirvoitusretkelle Sveitsiin. Matka kulki Reiniä myöten Kölnin ja\nKoblentzin kautta Wiesbadeniin, josta edelleen Frankfurt am Mainiin,\nHeidelbergiin ja Bisschoffsheimiin, missä pysähdyttiin, Siellä tapasi\nSoldan vanhat ystävänsä tohtori Enderlinin lesken ja tämän tyttären\nMarian, joiden luona hän oli asunut Ameriikassa. Tytär Maria oli nyt\n18-vuotias ja riitti parin päivän yhdessäolo painamaan nuoren, kauniin\nneitosen kuvan niin syvälle nyt jo nelikymmenisen Soldanin mieleen,\nettä hän siltä näkemältään pari vuotta myöhemmin nouti hänet vaimonaan\nkotiinsa.\n\nBisschoffsheimistä jatkettiin matkaa Baselin kautta Berniin ja Thuniin\nja käytiin Sveitsin merkillisimmissä paikoissa. Oli siis toteutunut tuo\nAmeriikassa haaveiltu toivo matkasta Alpeilla ja että se herätti\neloon vanhan halun piirusteluun ja maalaukseen, siitä kertovat\nlukuisat piirustukset nähdyistä seuduista, alppi- ja muista\nmaisemista. Toinenkin toivo, terveyden hoito jossain eurooppalaisessa\nkylpylaitoksessa, toteutui, Sveitsin matkan jälkeen asettui näet\nSoldan, erottuaan sisarestaan Frankfurt am Mainissa, Wiesbadeniin.\nPohjola lienee kuitenkin vetänyt puoleensa, sillä jo elokuun alussa\ntapaamme hänet piirustamassa näköaloja Hampurista ja Lyypekistä. Hän on\nmatkalla Marstrandiin ja asettuu sinne loppukesäksi. Sinne ovat häntä\ntulleet tapaamaan hänen veljensä Kalle ja sisar Edla.\n\nKoottuaan näin voimia niin paljon kuin niitä oli hänelle saatavissa\nsiirtyi Soldan syksyllä Gööteporiin ja asettui sinne. Suomeen ei hän\nvoinut lähteä, ennenkun oli saanut armon sinne palata ja kestikin lähes\nvuoden, ennenkun tämä asia oli järjestetty. Syynä siihen, miksi hän\nvalitsi Gööteporin odotuspaikakseen, oli kai yksinomaan se, että hänen\nvanha ystävänsä Hedlund oli siellä. Hänet hakikin hän heti käsiinsä.\n\n\"Oli eräs päivä syyskesästä 1858\" -- kirjoittaa Hedlund. \"Soitettiin\novellani, joka avattiin, mutta ei kukaan tullut sisään. Käännähdin\nkirjoituspöytäni äärestä ja avonaisessa ovessa seisoi sen pieleen\nnojaten pitkä mies, kädet ristissä rinnan päällä.\"\n\n\"Soldan?\"\n\n\"Niin, juuri hän! Tässä nyt saat hänet taas.\"\n\nIloisia ja liikutettuja olivat he molemmat ja ystävyyden siteet\nsolmittiin uusiin solmuihin.\n\nJa siellä oli hän nyt taas pitkästä kotvasta siinä ympäristössä, missä\nharvoin sai olla, mutta jota aina kaipasi: häntä ymmärtäväin,\nälykästen, hyvää harrastavien ihmisten seurassa. Siellä oli tuo ensiksi\nhänestä itsestään niin suuresti eroava, käytännöllisten aatteiden mies\nS.A. Hedlund, joka sanomalehtensä Handels- ja Sjöfartstidningin kautta\npuuhasi parannuksia sekä kaupunkinsa että maansa hyväksi. Sen jälkeen\nkun he viimeksi tapasivat toisensa oli Hedlund jo tullut tavallaan\nkuuluisaksi mieheksi, taistellessaan uupumattomalla innolla\nvapaamielisten ja humanististen aatteittensa puolesta. Uskonvapaus ja\nkansanopetus olivat hänen mieliaatteistaan niitä, jotka herättivät\nvilkkainta vastakaikua Soldaninkin mielessä. Puhtaasti valtiolliset\nasiat yhdistivät näitä vähemmin toisiinsa, sillä niinkuin Hedlund\nsanoo, huvitti politiikka Soldania vaan vähän. \"Tietysti oli hän\nvapauden ystävä, ja erittäinkin Suomen vapauden ja itsenäisyyden, mutta\nhän oli yhtä vähän mullistusten mies kuin hänen politillinen\nystävänsäkään. Molemmat olimme yhtä mieltä siinä, että vapaus olisi\nsaavutettava kansallisen kehityksen tietä, kansoja valistamalla,\nherättämällä heidän itsetuntoaan ja vuodattamalla mieliin korkeampaa\nsiveellistä henkeä ja herättämällä hallitsevissa käsitystä omista\nvelvollisuuksista ja omasta todellisesta tulevaisuuden turvaamisesta.\"\n\nHedlundin apumiehenä hänen sanomalehdessään toimi Viktor Rydberg, jonka\nkanssa Soldan oli paljon yksissä, Rydberg kun tavallaan kuului\nHedlundin perheeseen. Soldanin ollessa Gööteporissa julkaisi Rydberg\nG.H.o.S.T:ssä m.m. \"Viimeistä Athenalaistaan\", sekä kirjoitussarjaansa\n\"Kuinka voi Ruotsi säilyttää itsenäisyytensä?\" Ei ole tosin säilynyt\nmitään lähempiä kuvauksia heidän suhteestaan siihen aikaan, mutta\nolettaa sopii, että Soldanin suuri kysymys, kysymys Jumalasta ja\nmaailmasta ja kaiken tarkoituksesta ei voinut jäädä esille tulematta.\nRydbergin Soldaniile myöhemmin lähettämät kirjeet kuin myöskin konsepti\nerääseen Soldanin Rydbergille aikomaan kirjeeseen, jossa hän\ntestamenttaa ystävälleen runoilija-filosoofille filosoofiset\nkyhäyksensä julkaisua varten, ja joista tuonnempana -- osoittavat, että\nhe panivat suurta arvoa toisiinsa ja että Rydberg oli täysin käsittänyt\nSoldanin etevyyden ja alkuperäisyyden sekä ajattelijana että ihmisenä.\nHyvin luultavaa on, että seurustelu Rydbergin kanssa osaltaan vaikutti\nmuutokseen hänen filosoofisessa kannassaan, suunnaten sen pois\nhegeliläisyydestä. Rydbergin elämäkerrassa on Karl Varburg maininnut\nSoldaninkin ynnä Anders Chydeniuksen niiden kirjalliseen Gööteporiin\nkuuluvain miesten joukossa, jotka antoivat lisiä Rydbergin henkiseen\nelämään.\n\nKolmas mies, jonka kanssa Soidan joutui sydämmellisiin väleihin oli\nkoulumies C.J. Meijerberg, jolla oli oma realikimnaasinsa Gööteporissa\nja joka suuresti vaikutti kansakouluopetuksen kehittymiseen\nkaupungissaan. Meijerberg oli tavattoman hyvä-sydämminen,\nhienotuntoinen ja samalla älykäs ja selväpäinen mies ja kun hän\nniinkuin Soldankin oli naimaton, tulivat nämä vanhat pojat hyvin\ntoimeen toistensa kanssa. Eräässä kirjeessään Soldanille (Leipzig 12 p.\nhuhtik. 1859) on Uno Cygnæus sattuvasti kuvannut Meijerbergiä\nsanoessaan hänestä: \"Sano terveisiä ystävä M:lle ja kiitä häntä hänen\nhauskasta kirjeestään. On todellakin omituista, kuinka jonkun henkilön\nluonne kuvastuu hänen käsialassaan. M:n kirkas, valoisa sisällinen\nihminen on esitettynä hänen kauniissa, selvässä käsialassaan, ja minun\nsekasortoinen, puuromainen sisältöni on valokuvattuna epäselvissä\nvariksen varpaissani, joita M. kutsuu loihturunoiksi (trollrunor).\"\nHedlund kertoo, että Soldan sai Meijerbergistä erinomaisen auttajan ja\nystävän, otti hänet hoitoonsa ja antoi hänelle opetustointa ja siten\nmyöskin rahanansiota koulussaan.\n\nIloisimpia tapahtumia oli Soldanille hänen yhtymisensä Cygnæuksen\nkanssa Gööteporissa alkupuolella vuotta 1859. He eivät olleet tavanneet\ntoisiaan eivätkä paljon olleet kirjeenvaihdossakaan keskenään,\nsittenkun Soldan v. 1847 lähti Pietarista. Cygnæus oli jäänyt sinne\nverrattain ikävään asemaan hoitamaan kirkkokouluaan ja antamaan\nyksityisopetusta milloin missäkin laitoksessa. Monessa suhteessa olivat\nnäiden ystävysten vaiheet samanlaiset ja näkyvät heidän luonteensakin\nolleen sukua toisilleen. Cygnæus oli hänkin viettänyt osan parhaita\nvuosiaan kaukana isänmaastaan, Sitkassa, ja tavallaan oli hänen olonsa\nPietarissakin olemista vieraalla maalla, josta hänen halunsa paloi ei\nainoastaan asumaan Suomessa, mutta sen hyväksi jotain vaikuttamaankin.\nTaipumus yksinäisyyteen ja erakkouteen ja siitä seuraavaan epäluuloon\nihmisiä kohta oli yhteinen heille molemmille, samoinkuin epäluottamus\nomaan itseensä synnytti Cygnæuksessakin alakuloisuutta ja\nsairasmielisyyttä. Heidän suhdettaan valaisee erinomaisesti eräs kirje,\njossa Cygnæus vuosi sen jälkeen (25 p. huhtik. 1848) kun Soldan oli\nmatkustanut Saksaan, avaa tälle sisimmän sydämmensä ja paljastaa\nsisälliset taistelunsa. Mainittuaan aluksi, että se on turhamaisuuden\nmusta haltija, joka häntä vaivaa ja että hän on koettanut sitä voittaa,\nmutta että ulkokuoren laastaroiminen on vaikeata, niin kauvan kun ydin\non mädännyt ja että on turhaa perata virran väylää, niin kauvan kun\nlähde on mutainen, kirjoittaa hän:\n\n\"Nyt kun koko maailmaa uusitaan, olisi aika uudesta syntyä, nimittäin\nsanan vanhassa, pyhässä merkityksessä, eikä uudenaikaisessa, sillä se\nolisi minulle joutumista ojasta allikkoon. Että tahdon vähän enemmän ja\nvähän parempaa kuin voin, ei ole turhamaisuutta, niinkuin luulet, vaan\non se ainoa valojuova tässä omien hukkaan menneiden voimieni pimeydessä\nja sekasorrossa; se on juuri tieto siitä, joka tekee, ett'en joudu\nepätoivoon, vaan toistaiseksi toivon. Toivo on tosin vaan yksi\nsydänlehti elämän kukkasessa, ainoastaan yksi sanoista elämän\narvoituksessa, yksi avaimista Jumalan valtakuntaan, mutta kaksi\ntärkeintä puuttuu vielä. On kuitenkin lohduttavaa, että tuo yksikään on\nolemassa, sillä se elähdyttää noita toisiakin etsimään.\" Hän sanoo\npuuttuvansa sovitusta, puuttuvansa sitä rakkauden henkeä, joka sietää\nkaikkea, kärsii kaikkea ja antaa anteeksi kaiken. Itsekkäisyys,\nrakkauden vastakohta, on syynä kaikkiin hänen kärsimyksiinsä, kaikkeen\nsiihen kauhistuttavaan taisteluun, jota taistellaan hänen sydämmensä\nhiljaisessa kammiossa. Tästä taudistaan ei hän usko voivansa koskaan\nparantua ja se on hänen elämänsä suuri onnettomuus, hänen\nkuolemantautinsa. Hänellä on kyllä aavistus todellisesta rauhasta, on\ntieto tiestä, joka siihen vie, \"sillä hän on muutamia kertoja\nelämässään saanut pyhimpiä vakuutuksia uskottavilta, viehättäviltä\nolennoilta siitä, että he juuri hänen neuvomallaan tiellä ovat\nsaavuttaneet tuon valoisan päämaalin\", mutta miksi ei hän itse ole\nonnistunut perille tulla: \"Niin, muita olen auttanut, mutta itseäni en\nvoi auttaa!\" -- On hän kuitenkin hänkin valoisempina hetkinään\naavistanut mitä on rauha, sovitus ja uhraava rakkaus; se on tapahtunut\nsiiloin, kun hän unettomien öiden jälkeen näki taivaan avoinna ja\nVapahtajan istumassa Jumalan oikealla kädellä, mutta tämä valoisa,\nkirkastunut kuva on taas kadonnut ja hänen hengellisen silmänsä edessä\nhämärsi ja pimeni. \"Näistä autuaista hetkistä on alkuisin tuo kauhea\ntaistelu rinnassani, siellä, missä sota ei ole vähemmin verinen,\nvaikk'eivät aseet kalskahtelekaan. -- -- Ne, jotka ovat minut\ntuntevinaan, sanovat, että olen tullut synkäksi, suletuksi ja\nepäluuloiseksi Sitkassa, ja he ovat sikäli oikeassa, että sisällinen\ntaisteluni oikeastaan alkoi siellä, ja koko tuo joukko 'kauniita\nominaisuuksia', joita he minussa nyt löytävät, on seuraus sovinnon ja\nrakkauden puutteesta sanan korkeimmassa, taivaallisessa merkityksessä,\njommoisena se sisältää kaiken, mitä ihminen voi käsittää. -- -- Et voi\nmitenkään käsittää, kuinka raskas tämä vuosi viime syksystä saakka on\nollut minulle; olen useita kertoja valoisina hetkinä kysynyt itseltäni,\nonko kaikkien ruuvien ja saranain laita pimeiden päiväin aikoina ollut\noikea, enkä ole ollut varma vastauksesta. Mutta nyt kun 'våren kommer,\nfogeln qvittrar, träden löfvas, solen ler', on taas hiukan valennut\nsisässäni, ja suokoon jumala, että tätä pohjanpaloa elämäni taivaalla\nei aivan pian seuraisi tuo tavallinen, kamala, nokimusta yö.\" --\nItsetunnustus päättyy siihen ilmoitukseen, että hän ainoastaan\nSoldanille, ainoalle ystävälleen näistä asioista puhuu. \"Muulle\nmaailmalle olen mykkä kuin kala, kylmä kuin kuolema!\"\n\nKirje voisi olla yhtä hyvin Soldanin kirjoittama kuin Cygnæuksenkin,\nniin on mieliala siinä samanlainen kuin hänenkin synkimpinä hetkinään;\nnuo ulkonäöltään ja toimiltaan niin lujat ja tarmokkaat miehet\npelkäävät molemmat sisällisten ristiriitainsa vaikeimpina hetkinä\ntäydellistä murtumistaan.\n\nOli sentähden varmaankin ilo molemmille saada taas tavata toisensa ja\navata sydämmensä, asettaa ne avonaisiksi lähteiksi vierekkäin, niinkuin\noli ennen muinoin tapahtunut. Ja että ainakin Soldan kaipasi lohdutusta\nja tukea, siitä puhuu eräs Cygnæuksen myöhempi kirje. Sen mukaan olisi\nSoldan heidän tavatessaan ollut \"sekä ruumiillisesti että henkisesti\nparalyseerattu ihmisruumis, näkin kuori, josta elämä oli madellut\ntiehensä.\" Ett'ei nyt Soldanin tila kuitenkaan ollut aivan niin kurja\nkuin miksi Cygnæus sitä viisi vuotta myöhemmin kirjoittamassaan\nkirjeessä muistelee [Kirje on Jyväskylästä 18 p:ltä toukok. 1864 ja\nkäyttää Cygnæus yllä siteerattuja sanoja itsestään. Kaikellaiset\nrettelöt seminaarissa olivat saattaneet hänet sellaiseen epätoivoon,\nettä hän kutsuessaan Soldania itseään lohduttamaan huudahtaa: \"Kom\nderföre, K.B., om det någonsin är möjligt. Du kan dessutom hafva den\nlärorika synen att för dina ögon skåda afbilden af Dig sjelf vid tiden\naf din vistelse i Göteborg d.v.s. en lekamligt och andligt paralyserad\nmenniskokropp, en mussla, hvarur lifvet krupit ut. Aldrig skulle jag\nkunnat tro mig blifva så afsigkommen, så eländig som jag nu finner mig\nvara och kanske förblifver den korta tid detta elände kan räcka\"],\nsiitä antaa Hedlund elämäkerrassaan liikuttavan todistuksen. \"Sairaus,\nkoti-ikävä ja alakuloisuus olivat pilviä hänen taivaallaan, jotka\nharvoin haihtuivat. Kun se joskus tapahtui, oli hän iloinen kuin lapsi.\nSellaisia hetkiä olivat ne, jolloin hän sai muutamia päiviä olla\nyhdessä ystävänsä Uno Cygnæuksen kanssa, joka oli täynnä tuumia Suomen\nkansakoulun perustamisesta.\"\n\nEikä se liene ollutkaan ainoastaan vanhojen muistojen uusiminen, joka\nsai Soldanin näin keveämmälle mielelle. Cygnæus toi tullessaan\ntuulahduksen uudesta Suomesta, nuoresta, nousevasta Suomesta, siitä,\njota oli alettu ennen kuulumattomalla innolla rakentaa, jossa hän itse\noli saanut yhden tärkeistä tärkeimmän nurkkakiven pannakseen ja jossa\noli yksi nurkka Soldaninkin salvukirvestä odottamassa. Cygnæus oli jo\npäässyt alalleen, oli vihdoinkin joutunut kaipaamaansa rakkauden työtä\ntäyttämään ja kohta oli toinenkin pääsevä siihen asemaan, että voisi\nuhrautua yhteisen hyvän harrastukseen, joka hänen mielestään oli\nHegelin ja Snellmanin mukaan ihmisen pyhin velvollisuus.\n\nYstävyyden liitto, joka näin uudelleen solmittiin, kesti sitten aina\nSoldanin kuolemaan saakka. Lähin seuraus kohtauksesta Gööteporissa oli\nkirjeenvaihto Cygnæuksen ulkomailla ollessa ja Soldanin vielä viipyessä\nGööteporissa. Parissa pitkässä ja yhdessä lyhyemmässä kirjeessä tekee\nCygnæus Soldanille laajasti selkoa matkansa kulusta Saksassa, siellä\ntekemistään huomioista ja saamistaan opeista ja kokemuksista, jotka\nepäilemättä ovat arvokkaita lisiä hänen kasvatusopillisten aatteittensa\nkehityksen valaisemiseksi, mutta joista tässä kävisi liian pitkäksi\ntehdä selkoa. Turhaan ei Cygnæus näin verekseltään esittänytkään\naatteitaan ystävälleen. Kylvö lankesi hyvään maahan ja kantoi\nCygnæukselle mieluisia hedelmiä, sillä pian oli hän saava Soldanista\narvokkaan asetoverin taistelussa vastustajiensa kanssa. Niitä oli\npaljon ja mahtavia ja niiden joukossa näkyy hänestä olleen yksi\nvaarallisimpia Suomen silloinen uusi finansslpäällikkö parooni\nLangensköld. Vaikka aivan silminnähtävästi puolueellinen saakoon tässä\nkuitenkin sijansa Cygnæuksen arvostelu rahalaitoksemme uudistajasta.\n\"Meidän kesken puhuen aavistelen minä, että siitä miehestä tulee\nvaikein ajanmukaisen ja järkiperäisen kansanopetuksen vastustaja ja\nsitä hän tulee olemaan sekä periaatteesta, koska hän vihaa kaikkea\nitsehallinnon varjoakin, että vanhasta kannasta minun vähäpätöistä\npersoonaani kohtaan, jota aina on koettanut murjoa, usein mitä\nsydämmettömimmällä tavalla. -- -- Eräässä tilaisuudessa, jossa hän\nhuomiota herättämättä tuskin olisi voinut olla lausumatta ainakin\njotain sanaa minusta, matkastani ja tulevasta kansakoulusta, kuuluu hän\nnoudattaneen kaikkia kummastuttavaa vaitioloa, samalla kun hänen\nkasvonliikkeensä kuuluvat olleen sitä puhuvammat. -- -- Hänen halunsa\nminun kurjan persoonani murjomiseen kasvaa sitä mukaa kuin hän näkee\nmuiden minua kannattavan ja työntävän eteenpäin. Kaksitoistavuotisen\ntaisteluni kestäessä obskurantismia, absolutismia ja jesuitismia\nvastaan en minä ole karaistunut, vaan arkiunut, koska olen oppinut\nhuomaamaan, että minä sellaisessa taistelussa joudun tappiolle, kun\nkatson arvoani alentavaksi ihmisenä käyttää samanlaisia aseita kuin\njoita nuo _-ism'ien_ kannattajat käyttävät. Kuinka minun\ntulevaisuudessa on käyvä, se on Herran kädessä -- nyt ainakin sitoo\nminua kunnia ja velvollisuudet voimieni mukaan hyödyttämään\nisänmaatani.\"\n\nViimeinen vakuutus on vastaus tarjoukseen, jonka hän siihen aikaan\nsai Ruotsista ja joka ei sisältänyt sen vähempää kuin hänen\nhoukuttelemistaan pois Suomesta ja sitomista Ruotsiin. Meijerbergin\nkautta annettiin hänen tietää, että hän vaan tarvitsisi kuiskata\nmuutaman sanan ja hänet kutsuttaisiin Rudensköldin jälkeen Ruotsin\nkansakoululaitosta järjestämään. Tämän johdosta kirjoittaa hän\nSoldanille, että \"tarjous ei ole hänelle ainoastaan mielistelyä paljon\nyli sen mitä hän on voinut aavistaakaan, mutta että se ilahuttaa\nhäntä myöskin sikäli, että se osoittaa olevan asiantuntevia ja\narvostelukykyisiä ihmisiä, jotka uskovat hänen kelpaavan muuksikin kuin\nmahtavain sylkilaatikoksi, jona häntä jo pitemmän aikaa on totuttu\npitämään.\" Ei hän tietysti kuitenkaan voi vastaanottaa tarjousta, koska\nhänellä on kallis velvollisuus ja sitoumus täytettävänä köyhää\nisänmaataan kohtaan, ja vielä vähemmin antaa asiasta mitään\nalkuunpanevaa kuiskausta. Mutta diplomaatti kun oli, ei Cygnæus\nkuitenkaan hennonut jättää tätä tilaisuutta kokonaan hyväkseen\nkäyttämättä. Hän ehdottaa näet Soldanille, että tämä omassa nimessään\nvaikuttaisi ruotsalaisten ystäviensä kautta siihen, että tuollainen\ntarjous todellakin tehtäisiin, sillä se olisi minulle verrattoman\nkallisarvoinen dokumentti, kun minua taas, niinkuin odotan, aletaan\nvanhan tavan mukaan koirana potkia. -- Suostuiko Soldan lainaamaan\napuansa tähän, en tiedä, mutta tuntien hänen vastenmielisyytensä\nkaikkia sentapaisia temppuja kohtaan, en luulisi hänen sitä tehneen.\nEikähän sitä tarvittukaan, sillä Cygnæuksella oli kyllä suuret\nsuosijansa, jos oli vastustajiakin. Samassa kirjeessä (huhtik. 17 p:ltä\n1859) hän näet kertoo, että parooni Stjernvall-Valleen oli lukenut\nHeidän Majesteeteilleen erään hänen kirjeensä, jossa hän puolustaa n.k.\ntyökasvatusta Fröbelin metoodin mukaan ja jossa hän samalla ilmoittaa\naikovansa kustantaa sisarentyttärensä saamaan opetusta rouva Fröbelin\nluona. Siihen olisi Majesteetin pitänyt sanoa: \"lähetämme sinne ei vaan\nyhden, vaan useampia.\" -- Tämän yhteydessä mainittakoon lopuksi, että\nyksi niitä naisia, jotka sitten saivat tilaisuuden matkustaa ulkomaille\nvalmistumaan tulevan kansakoulun opettajaseminaariin opettajiksi, oli\nSoldanin sisar Edla, joka oleskeli Gööteporissa veljensä luona ja jonka\nantautuminen tälle alalle varmaankin oli seuraus Soldanin ja Cygnæuksen\nherättävistä keskusteluista.\n\nSeurustelu kaikkien näiden ystävien kanssa valoi uutta verta Soldanin\ntyhjentyneihin suoniin ja pani koko elimistön vilkkaampaan liikkeeseen.\nTavallisella innollaan ja harvinaisella tarmollaan ja työkyvyllään\nryhtyi hän tekemään itseään hyödylliseksi väliaikaisessa kotimaassaan.\nSiihen aikaan kun Soldan tuli Gööteporiin, oli siellä kiihkeänä\nkunnallisena kysymyksenä kysymys kaupunkia valaisevan kaasulaitoksen\nlunastamisesta kaupungille sitä omistavalta ulkomaiselta yhtiöltä.\nAsiata valmistamaan asetettuun komiteaan tuli Soldan kutsutuksi yhtiön\npuolesta. Sen töihin osaa ottaessaan tuli hän kuitenkin huomaamaan,\nettä näitä etuja, joita oman kaasulaitoksen omistaminen olisi tuottanut\nkaupungille, ei ammattitietojen puutteesta tällä alalla kyetty tässä\nkomiteassa kyllin perusteellisesti punnitsemaan, ja päätti poistaa\ntuon puutteen. Hän ryhtyi perin pohjin tekemään selkoa kaasun\nvalmistamisesta ja tuloksena oli teos \"Om lysgas och dess användning\"\n[Valokaasusta ja sen käyttämisestä]. Se oli aiottu suurelle yleisölle\neikä vaan ammattimiehille ja sisälsi laajan esityksen valokaasun\nkemiallisesta kokoonpanosta, sen valmistamisesta ja mittauksesta,\nkaasuvalaistuksen historiasta y.m. y.m. Soldanin mielestä olisi\nkaasulaitoksen lunastamisesta tuleva erinomainen affääri kaupungille,\nniinkuin sitten kävikin. Yhdessä luvussa otti tekijä tutkiakseen kaasun\nkäyttämistä lämpöaineena ja oli tilaisuudessa esittämään tulokset\neräästä omasta keksinnöstään sillä alalla. Hän oli taas, niinkuin\nAmeriikassa, joutunut keksintöjen ladulle ja onnistunut rakentamaan\napparaatin, jonka avulla mahdollisimman suuri määrä kaasun lämpövoimaa\nvoitiin hyväksi käyttää. Johtavana aatteena oli hänellä siinä siirtää\ntuo hieno tieteellinen kone, jota kutsutaan kalorimetriksi, muutetussa\nja käytöllisessä muodossa fysikaalisesta kabinetista keittiöön, jonka\nhellaan johdettiin kaasua tavallista kaasuputkea myöten. Ruuan\nvalmistus tapahtui höyryn avulla sitä varten rakennetussa\nkattilalaitoksessa. Keksintö edistyi niin pitkälle, että Soldan\nkesäkuun alussa 1859 voi kutsua yleisön katsomaan, miten keittäminen\nsen avulla tapahtui. Hän oli laskenut, että hänen kaasukeittiönsä\ntulisi halvemmaksi kuin halkotulen käyttäminen niissä seuduissa, missä\npuut ovat kalliita ja että sen käytäntöön tuleminen voisi helpoittaa\nkaasun hankkimista kaupunkeihin, joiden asukasluku ei jaksaisi\nkustantaa kaasulaitosta yksinomaan valoaineen valmistamista varten.\n\nTämä Soldanin keksintö, joka periaatteeltaan lienee ollut sama kuin\nsittemmin käytäntöön tulleet kaasukeittiöt, ei kuitenkaan ehtinyt\nvalmistua lopulliseen täydellisyyteensä, ennenkun hän sen jätti\nmatkustaakseen Suomeen. Hän kyllä antoi ohjeita keksintönsä\nkäytännöllistä täydentämistä varten eräälle mekanikko Hansenille, joka\noli ollut hänelle avullisena koneita valmistamassa, mutta ei tässä\nnäytä olleen miestä työtä yksin jatkamaan.\n\nKaikki nämä olivatkin vaan välitöitä, joita Soldan aikansa kuluksi\nteeksenteli ja jotka hän heitti luotaan ilman kaipausta, kun lähdön\naika oli tullut. Kesäkuun 29 p:nä jätti hän Gööteporin, saatuaan sitä\nennen tietää, että hänen armopyyntönsä oli hyväksytty, ja matkusti\nTukholmaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo Düsseldorfiin tultuaan oli Soldan saanut eräältä tuttavattaan\nSuomesta kirjeen, jossa tämä lähetti hänelle kaavan armohakemuskirjaan.\nKirjeen kirjoittaja, Viipurin silloinen pormestari Robert Örn kertoo\nsiinä olleensa tilaisuudessa kenraalikuvernöörin kreivi Bergin kanssa\npuhumaan Soldanista ja hänen halustaan palata kotimaahan. Soldanin\näidin puolesta sanoo hän pyytäneensä kreivi Bergiä hakemusta perille\nsaattamaan.\n\nKenraalikuvernööri suostuikin siihen ja ilmoitti haluavansa\nvastaanottaa armohakemuksen kuta pikemmin sitä parempi. Pantuaan sitten\nsanat Soldanin suuhun, kehoittaa Örn Soldania niitä empimättä\nkäyttämään. Vaikkakin ne \"au point de vue de yanki\" tuntuisivatkin\nhänestä sopimattomilta, ei hänen kuitenkaan pitäisi pilata hyvää asiata\nsanoja säikkymällä.\n\nEi armonanoja säikkynytkään sanoja, vaan noudatti pääasiassa Örnin\nkonseptia täydentämällä sitä vielä samaan suuntaan omasta puolestaan.\nAnomus on monessa suhteessa merkillinen asiakirja Soldanin elämässä.\n\nKosketeltuaan siinä ensin kasvatustaan kadettikoulussa ja Pietarin\nsota-akatemiassa sekä mainittuaan ulkomaan matkastaan ja sen\ntarkotuksesta, kirjoittaa hän:\n\n\"Tapahtui silloin, mitä Esivallalleni vaan vähässä määrin voi olla\ntunnettua, että minua ulkomailla seurasi, paitse vilpitöntä intoa\ntieteelliseen edistymiseen, myöskin sairaaloinen, masentunut mieli.\nAina seuraavaan kevääseen saakka työskentelin minä matkani päämaalia\nkohti rehellisellä harrastuksella. Sen saavuttaminen tuntui kuitenkin\nvälistä riittämättömältä, ja siitä seiskasta tapahtui minussa\nonnettomuus, joka on syynä tähän kaikkein alamaisimpaan armonpyyntöön.\nEuroopassa siihen aikaan vallitsevan yleisen kiihoituksen johdosta ja\nkevytmielisen elämän minua ympäröidessä joutui muutenkin jo alakuloinen\nmieleni täydelleen häiriöön. Rikoksen kautta luulin minä voivani saada\ntakaisin kadonneen sielunrauhani ja päätin minä kieltäytyä alamaisesti\nja velvollisuuden mukaisesti tottelemasta pian odotettavaa ja sitten\nkohta saapunuttakin kaikkein korkeinta käskyä palata Pietariin.\"\n\n\"Kymmenvuotinen koditon ja sisällötön elämä oli erehdykseni ankara\nseuraus ja on se vähitellen muuttunut sietämättömäksi rikokseni\nrangaistukseksi.\"\n\n\"Kun minä siis hyvällä omallatunnolla voin sanoa, ett'eivät\nkapinalliset ajatukset eivätkä epäpuhtaat tarkoitukset, vaan yksinomaan\nsairasmielisyyden aikaansaattama mielenhäiriö vei minut rikokseeni; ja\nkun sen jälkeinen toimintanikin -- kun olen Pohjois-Ameriikan\nyhdysvalloissa ollut milloin kemistinä, milloin insinöörinä rautatien\nrakennuksissa ja geoloogisissa tutkimustoimissa -- tämän väitteen\ntodenmukaisuutta osoittaa, niin uskallan minä heittäytyä Teidän\nKeisarillisen Majesteettinne mahtavan valtaistuimen eteen ja syvimmässä\nalamaisuudessa anoa, että Teidän Keisarillinen Majesteettinne tahtoisi\nantaa minulle armon rikoksestani ja kaikkein armollisimmasti luvan\npalata ilman rangaistusta isänmaahan uudistaakseni Teidän\nKeisarilliselle Majesteetillenne valan uskollisuudestani ja\nvelvollisuuksistani ja osoittaakseni uskollisena alamaisena Suomessa\ntyön ja palveluksen kautta voimieni mukaan kiitollisuutta ja\ntunnustusta tästä suuresta armosta. Pyssyn edelleen j.n.e.\"\n\nKun muistelee niitä innostuneita, hehkuvia sanoja joilla Soldan\nkirjeessään Pariisista puhui vallankumouksen aatteista ja vertaa niitä\nsiihen selitykseen, minkä hän armonanomuksessaan antaa lähtönsä syistä,\nei voi tätä eroavaisuutta olla jollain mielenhaikeudella ajattelematta.\nSilloin hän ei mitään katunut, joskin myönsi, että oli voinut erehtyä,\nnyt on hänen tekonsa rikos ja aiheena siihen vaan mielenhäiriö ja\ntoisten kiihoitus. Nöyristyneenä heittäytyy hän valtaistuimen juureen\narmoa anoen. Tottahan on, ett'ei hän ollut mihinkään valtiolliseen\nkiihoitustyöhön osaa ottanut, mutta kyllä hyväksynyt sen aatteet\nsilloin ja hyväksynyt ne jälkeenpäinkin. Hänen armonpyyntinsä oli siis\ntavallaan entisyyden kieltämistä, uskottomuutta aatteille, jotka häntä\nolivat elähyttäneet ja joista hän sydämmensä sopukassa ei vieläkään\nollut luopunut, joskin hänen varsinaiset elämänihanteensa nyt olivat\ntoiset. Oliko se nyt siis raukkamaisuutta, että hän näin kielsi osan\nparhaasta itsestään, oliko se vaan hätävalheita, pelastuksen toivossa?\n\nSe ei ollut kumpaakaan, vaan vilpitöntä katumusta ja todellista halua\npäästä sovittamaan sitä, mitä oli rikkonut. Kun hän puhuu rikoksestaan\nja sanoo tahtovansa sovittaa sitä työllä ja palveluksella, niin\najattelee hän varmaankin ennen muuta sitä velkaa, mikä hänellä oli\nmaksettavana, niitä rahoja, jotka luvatta ja oikeudetta oli ottanut\nmukaansa Giessenistä. Sen lisäksi oli hänelle selvinnyt, että hän\nsaadessaan matkarahan oli saanut luottamustoimen ja jättänyt sen\ntäyttämättä, ei sanalla sanoen pitänyt mitä oli vapaaehtoisesti\nluvannut. Se oli siis oikeastaan suuri siveellinen sovitustyö, julkinen\nanteeksipyyntö, jonka hän näin teki ja joka teko, niin vastenmieliseltä\nkuin se kauvan oli mahtanut hänestä näyttää, nyt lienee tuottanut\nhänelle vilpitöntä sisällistä tyydytystä ja päästänyt hänet vihdoinkin\nomantunnon rauhaan, selvittäen hänen elämänsä vaikeimman ristiriidan.\n\nTässä valossa katsottuna esiintyy armonpyynti miellyttävämpänä kuin\nmiltä se ensi lukemalla näyttää. Sen hyväksyttäväisyyttä\nlisää vielä sekin, ett'ei hän sen kautta alentunut vapaasta\namerikkalaisesta kansalaisesta itsevaltiaan alamaiseksi, ei pukenut\nvihattua univormua uudelleen päälleen, vaan astui isänmaansa\npalvelukseen ja vannoi uskollisuuden valan Aleksanteri II:lle.\n\nHeinäkuun 7 p:nä 1859 ilmoittautui Soldan, saatuaan C.H. Molanderilta\ntiedon armonsaannistaan, Venäjän lähettiläälle Tukholmassa. Kun hän\nkohta sen jälkeen omalla passilla varustettuna, johon oli kirjoitettu\nhänen vanha sukunimensä Soldan, jota hän ei ollut kuullut eikä\nkirjoitettuna nähnyt kymmeneen vuoteen, astui höyrylaiva Fürst\nMenschikoffin kannelle, oli hän jälleen Suomen kansalainen, oli hänellä\nisänmaa, jota ei hänellä ollut sitä ennen oikeastaan koskaan ollutkaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKymmenen vuotta oli kulunut siitä kun Soldan pyrki ulapalle Tukholman\nahtaasta saaristosta Ameriikkaan paetakseen. Sandhamnista, jossa laiva\nmakasi sopivaa tuulta odottaen, kirjoitti hän silloin Hedlundille:\n\"Sanokaa, eikö ole aika omituista kulkea näin milt'ei Suomen nenän\neditse ja ett'ei sinne luultavasti enää koskaan saa palata! Jääkää\nhyvästi, te ystäväni, ja muistelkaa joskus tuota ikävää, mutta hyvää\ntarkoittavaa hupsua, joka repi rikki elämänsä kartan ja heitti palaset\ntuulen viedä!\" Musiikin soidessa vei komea höyrylaiva nyt häntä samoja\nväyliä myöten suoraan Suomen syliin ja elämän kartan kappaleet olivat\nmyöskin vähitellen keräytymässä kokonaisuudeksi.\n\nTuo suuri muutos, siirtyminen vanhasta uuteen, tapahtui kallioiden ja\nkarien välitse pujoteltaessa niin vähitellen, ett'ei hän oikeastaan\nvoinut sanoa, milloin Suomen ranta alkoi ja milloin hän ensi kerran\nnäki kauvan kaivatun synnyinmaan.\n\nMillaiseksi tämä suuri, hänen elämäänsä mullistava siirtyminen\nisänmaahan muodostui ja millaiset olivat hänen siitä saamansa ensi\nvaikutukset, saakoon hän taas kertoa omilla koruttomilla sanoillaan.\nSyksyllä samana vuonna kirjoittaa hän Hedlundille:\n\n\"Matkastani Tukholmasta Turkuun ei ole muuta kerrottavaa kuin että\n'Fürst Menschikoff', jossa oli soittokunta mukana, kuletti meidät\nkarien ja saarien lomitse niin vähitellen Suomen rannalle, ett'en\noikeastaan huomannut hetkeä, jolloin näin niin kauvan kaivatun\nsynnyinmaani. Niin, Observatoriomäeltä Turussa (jossa nyt ensi kertaa\nkävin ja jossa viivyimme päivän) -- näin minä suuren näköalan maatani;\nmutta -- suokaa se minulle anteeksi -- en aivan ilman ahdistusta\nrinnassani. Aina Gööteporista lähdettyäni painuksissa ollut mieleni ei\ntahtonut ottaa oikein kohentuakseen. -- -- --\"\n\n\"Heinäkuun 11 p:nä saavuttiin Helsinkiin. Oli lupa-aika. Melkein koko\nkaupunki oli maalla. Myöskin Kenraalikuvernööri oli matkoilla. Sain\nviipyä muutamia päiviä laivavuorojenkin vuoksi -- ja vihdoin, hyvin\nlyhyen audienssin jälkeen, matkustin minä heinäkuun 17 p:nä Viipuriin.\nKoti kaupungissa, (joka oli minulle uusi), oli outo ja tyly, äiti ja\nsisaret olivat muuttaneet maalle, erääsen saareen Uuraan saaristossa.\nSinne seurasinkin varhain seuraavana aamuna Pietariin menevässä\nlaivassa ja siellä oli minulla onni tunnin kestäneen matkan jälkeen\ntodellakin nähdä vanha, hyvä äitini terveenä ja hyvissä voimissa --\nensi kerran sitten toukokuun 1847! Seitsemänkymmenenviiden vuoden\nvanhana ja valkoisena kuin kyyhkynen riensi mummu ulos pihanurmikolle\nminua vastaan, joka laivasillalta juoksin minkä kerkesin ylös pientä\njyrkkää törmää, ehtiäkseni ennen häntä.\"\n\n\"Vasta useiden minuuttien kuluttua puhkesivat pidätetyt ilokyyneleet\nesiin.\"\n\n\"Kun niihin vähitellen liittyi surumielisiä muistoja monista ja\npitkistä kaipauksen ja kaikellaisen aution ikävän vuosista -- hiivin\nminä ulos tuuheiden kuusien taa, jotka ympäröivät tuota hauskaa\nkesä-asuntoa, ja itkin -- itkin vanha mies kuin pieni lapsi taas\npitkästä ajasta.\"\n\nUuraan kauniissa salmessa, Suonion saaressa, vietti Soldan äitinsä ja\nsiskojensa kanssa nyt muutamia onnellisia viikkoja, ja kaikki\nkärsimykset olivat unohdetut, kaikki huolet haihtuneet. Se\noli kuin suvinen sunnuntai, lepopäivä pitkän työkauden päätyttyä,\nunhotus vanhan ja valmistus uuteen elämään. Suomenlahden kirkas laine\nloiski rantoja vastaan, majan takana humisi kotoinen kuusikko ja\nväsynyt, matkalta palannut poika souskenteli merellä elokuun leutoina\niltoina, käyskeli metsässä, lepäili nurmikolla, äidin pitäessä hellää\nhuolta hänestä, jota oli jo iäti kadonneeksi katsonut.\n\nMutta vielä oli rakkain paikka näkemättä, kaikkein hauskimpain\nmuistojen tallettaja Lappeenranta, missä maailman kiertäneen\nmiehen lapsuuden ystävät ja nuoruuden tuttavat poika-ajoilta ja\nkadettivuosilta vielä entisellään elelivät. Saman vuoden joulun pyhinä\ntekee hän sinne retken ja antaa siitä Hedlundille seuraavan vilkkaan\nkuvauksen:\n\n\"Kolmantena joulupäivänä hankin minä hyvän kuomireen ja ajaa\nkarehdin kulkusten kilistessä sisareni Augustan kanssa Viipurista\nLappeenrantaan, vanhaan kotiini (1822-48). -- Oli teenjuonnin aika\nviiden peninkulman matkan jälkeen; me menimme erään tädin luo; tunsin\njokaisen huonekalun, jokaisen taulun seinällä; jotenkin hyvin\nihmisetkin -- se ero vaan, että lapset olivat tulleet täysikasvuisiksi.\nJoin teeni, mutta ei ollut minulla kauvan rauhaa vastata kysymyksiin,\nvaan vedin minä saappaat jalkaani ja läksin pimeässä paarustamaan\npaksussa lumessa; tein kierroksen, näin tulia tutuissa ikkunoissa,\nmutta en ainoatakaan ihmistä pikkukaupungin kaduilla. Tulin tuosta\nvanhan talomme eteen kadun kulmassa. Siellä oli valoisaa ja vilkasta,\nnäytti minusta. -- Kaivo porttimme edustalla oli muuttunut temppeliksi\n(pumpun kanssa tietysti). Puutarhamme -- sen oli joku reformatsioni\nhöylännyt pois; ranta oli onnellistutettu kaijilla ja koivukäytävällä.\nPistäysin pihaan, paljon oli siellä toisin kuin ennen. -- -- Vasta\nseuraavana päivänä, sittenkun minä kirkkomaalla olin paarustanut\nkinoksien läpi isäni haudalle (vanhan kuusen painuneiden oksien alle),\nlakaissut pois lumen kivestä ja lukenut kirjoituksen, jonka tunsin\nennestään, menin sen rikkaan värjärin luo, joka asui niissä huoneissa,\njoissa olin heittänyt ensimmäiset kuperkeikkani. Ainoastaan kyökin\nlukolla ja parilla kakluunilla oli ollut aikaa odottaa takaisin\ntuloani, ja ne tervehtivät minua nyt niin ystävällisesti ja\ntuttavallisesti. -- Vinttikammarini, jossa v. 1826 olin hoitanut kesyä\nkettua, täytti nyt tuomarin arkisto; tärkeitä papereita luulen, ainakin\nraskaita ja vanhoja, sillä 1700-lukukin oli edustettuna. Minua\nmiellytti hyvin, että värjäri, entisen naapurimme sorvarin poika,\ntarjosi minulle vapaan asunnon milloin vaan tulisin Lappeenrantaan.\"\n\n\"Illalla oli suuret tanssiaiset raastuvan salissa. Minä, kaikkien\nkumma, tietysti sinne. Enkä vaan minä, sillä on historiallinen\ntosiasia, että neljä henkeä (ehkä vielä enemmänkin! mistäs tuon\ntietäisin) menivät tansseihin ainoastaan tuota kummaa katsomaan. --\nSitä ennen olin tavannut monta vanhaa ystävää: tätejä ja vanhoja\nkoulu- ja tanssitovereita. Se oli todellakin oikein sydämmellisen\nsuloista ja ihmeellisesti jouduin minä takaisin poika-aikani ja\nnuoruuteni muistoihin. Tanssiaisissa tunsin minä puolet seurasta,\nvaikka minulle oli ennustettu, että tapaisin vaan ani harvoja tuttavia.\nTämä seikka sekä se teeskentelemätön sydämmellisyys, jolla kaikki\n(paitse kaupungin pormestari, joka ei tietysti voinut olla yhtä\nvaromaton) tervehtivät minua, teki sen, että minä näissä tansseissa\ntunsin olevani yhtä kotoinen ja asiaankuuluva kuin ennen muinoin\nkadettina. Pitkään aikaan ei kuitenkaan pistänyt päähäni mennä mukaan;\nmutta juuri kun tuossa laskin leikkiä muutamain kanssa, jotka ennen\nolivat olleet suosikkejani valssissa, mutta jotka nyt olivat heittäneet\ntanssimisen, koska heidän nuoret tyttärensä jo olivat siinä mukana,\nniin alkoivat he taipua tuumiin -- tämän harvinaisen tilaisuuden vuoksi\nja -- ja niinkuin sanottu, minä valssasin, vanha mies, niinkuin iloinen\npoika.\"\n\nHän on hyvällä tuulella, pitkästä ajasta, eikä liene jalkaansa tanssiin\nastunut, sittenkun vänrikki Tavaststjernan kanssa vietti Dünaburgissa\nensimmäisiä upseeriaikojaan ja der lange Schwede'nä tanssitteli\nkenraalien tyttäriä. Synkkä on hänen mielensä ollut, otsa totinen,\nkulmat rypyssä, joko sitten Pariisin bulevardeja käveli tai asteli\nAmeriikan aarniometsissä ja harvoin hänen huulensa hymyyn meni,\nvaikkakin sisällistä intoa hehkuvat kasvot joskus kirkastuivat. Siinä\nhän nyt tämä maailman matkamies -- kaulassa oudonlainen kravatti ja\nvaatteissa vähän vierasta kuosia -- siinä hän nyt pitkine jalkoineen\nharppailee, vähän kumartuneena naistaan kohden, oikea kätensä vanteena\nhänen vyötäisissään, ja vasen kyynärpää olkapäästä ulkona, paksut\nhuulet hymyssä ja suuret kasvot ilosta loistaen, niinkuin ei olisi\nkoskaan huolia hautonut eikä hukkaan elettyä elämäänsä surrut. \"Sitä\nAugustia!\" huudahtavat vanhat valssitoverit ja herrat tulevat\ntotilasiensa äärestä ja pysähtyvät ovelle tuota kummaa katsomaan, mutta\nkoulupojat ja kadetit kuiskaavat seinämällä seisten toisilleen, että se\nnyt on se Soldan, jonka ihmeellisistä vaiheista vanhemmat ovat\nkertoneet, mitkä ihaellen, mitkä päätänsä pudistaen. Mutta heidän\nmyötätuntoisuutensa on aina ollut hänen puolellaan, ja se on vaan\nNikolain aikuinen pormestari, joka ei ymmärrä, kuinka mies, jonka\noikeastaan olisi oltava Siperiassa, tässä kaikkia muita korkeimpana\nkeikkuu.\n\n\n\n\n16.\n\nIsänmaata palvelemassa.\n\n\n_Herännyt Suomi. -- Kiireisen työn aika. -- Opettajana Saelanin\nreaalikoulussa, -- Jäsenenä \"komiteassa Suomen hyväksi\". -- Helsingin\nuusi kaasulaitos. -- Matka Lappiin. -- Mietteitä kansan valistamisesta.\n-- Kuvitettua lukemista kansalle. -- \"Tervanpoltosta Suomessa\". --\nKäynti Lontoon maailmannäyttelyssä 1862. -- Miksi on maamme niin köyhä?\n-- Jäsenenä kansa-koulukomiteassa v. 1862. -- Vastalause ja arvostelua\nharhaan joutuneesta sivistyssuunnasta maassamme. -- Rahapajan\nperustaminen. -- Suomen pankin setelit_.\n\nSe oli kiireisen työn aika, joka 1860-luvulla vallitsi Suomessa.\nKuumeen tapainen toimintahalu valtasi kaikki, jotka työhön kykenivät.\nPaljon oli aikaa turhaan kulunut, paljon oli laiminlyöty, mitä pitkästä\ntakatalvestakin huolimatta olisi voitu saada aikaan. Puolen vuosisataa\noli Suomi nukkunut ja vihdoin herättyään nähnyt, että kesä jo oli\npuolessa ja että edistyksen aurinko paistoi jo elokuun taivaalta,\nMilloin tahansa saattaisivat tulla syksyn hallat. Maata alettiin\nmuokata, kylvöjä tehdä, kaikki miehet, jotka vaan johonkin kykenivät,\nmanattiin vainiolle. Tehtävät jaettiin, kaikki jäsenet jännittyivät.\nKun vaan voimat riittäisivät, kun ei vaan selkä kesken katkeaisi! Suomi\noli ennen ollut vaan isänmaa, nyt oli se ensin valtiopäiväin toivossa\nja sitten niiden toteutuessa muuttunut valtioksi. Että se semmoisena\nvoisi paikkaansa puolustaa, oli sitä siihen kaikilta puolin\nkehitettävä, edistystyötä kaikilla aloilla kiirehdittävä, niin kauvan\nkun vielä oli aika. Että se niinkin hyvin onnistui tämä nykyisen Suomen\norren alle saanti, siitä saadaan kiittää lämmintä loppukesää ja pitkää\nsyksyä, mutta ennen kaikkia isänmaallisten miesten työtä, joka eri\naloilla ja eri puolueissa oli yhtä tarmokasta, yhtä uhraavaa.\nPersoonallista itsensäkieltämistä siinä ennen muuta vaadittiin. Eivät\njoutaneet sen työn harvat tekijät ajattelemaan, mille alalle he\nolisivat parhaiten sopineet, mikä työ olisi heitä enin miellyttänyt,\nvaan missä heitä enin tarvittiin.\n\nSoldanin elämä oli ollut pienoiskuva hänen kansansa elämästä. Hänkin\noli olojen pakosta saanut huokailla Nikolain hallinnon painon alla,\nsaanut vierailla mailla kuin erossa omasta itsestään harhailla ilman\nmitään tyydyttävää tarkoitusta elämälleen; henki riutui ja kitui\nodottaessa sitä kesää, joka ei koskaan näyttänyt tulevan. Kun kesä\nsitten tuli, kun työmiehiä vainiolle tarvittiin, sai hänkin tyytyä\nsiihen aseeseen, mikä ensiksi käteen sattui. Hän tarttui siihen ja\nkäytti sitä napisematta. Käytti sitä ilolla ja riemulla, saaden vihdoin\ntyydyttää elämänsä suurta halua vaikuttaa isänmaan palveluksessa ja\nsamalla maksaa velkaansa, sovittaa sitä rikostaan, jonka luuli\ntehneensä. Ne vuodet, jotka hän terveyttä nauttien sai näin\ntyöskennellä, olivat hänen elämänsä kesäistä, kirkasta poutaa.\n\nSyyskuussa 1859 tapaamme hänet Helsingissä, jossa hän kohta saa paikan\nkemianopettajana Saelanin teknillisessä reaalikoulussa. Pedagogiaa,\nrikkihappoista kalia ja suolahappoa, sekä kokonainen laboratorio\nkahdentoista vasta-alkajan kanssa, joiden pitäisi ryhtyä filtreeraamaan\nja kristalliseeraamaan -- se nyt ei tosin ollut sitä, mitä hän oli\nhakenut, mutta oli hän kuitenkin tyytyväinen saadessaan jalansijaa ja\nansiota.\n\nSeuraavan vuoden alussa istuu Soldan jo eräässä komiteassa, jolle\nHedlund antaa nimen komitea Suomen hyväksi. Sen oli kutsunut kokoon\nTeollisuusjohtokunta keskustelemaan kysymyksiä maan teollisuuden\nelvyttämiseksi. Paitse Soldania kuului siihen yksitoista muuta jäsentä.\nHän ottaa vilkkaasti osaa komitean töihin tehden sille useita\nehdotuksia. Hän ehdottaa palkintojen määräämistä helppotajuisista ja\ntarpeen mukaan kuvilla varustettavista tieteellisistä kirjasista,\njoissa olisi käsiteltävä varsinkin teollisuutta koskevia kysymyksiä; --\ngraafillisen laitoksen perustamista Helsinkiin hyvien kuvien\nvalmistamista varten kansankirjasiin kuin myöskin erityiskarttain\ntekemistä varten maastamme; -- perinpohjaisia tutkimuksia\ntervanpolttotavoista sekä meillä että ulkomailla; -- sekä erinäisiä\ntoimenpiteitä käsiteollisuusnäyttelyjen aikaansaamiseksi. Komitea\nhyväksyi nämä ehdotukset, mutta hylkäsi ehdotuksen teollisuusseuran\nperustamisesta.\n\nNähtävästi oli Soldan hetikohta teknillisillä tiedoillaan vetänyt\nhuomiota puoleensa, koska häntä ajateltiin Helsinkiin silloin\nperustettavan kaasulaitoksen johtajaksi. Se toimi olisikin hänen\nmielestään sopinut hänelle hyvin, varsinkin kun hän jo Gööteporissa\noli asiaan perehtynyt ja kun hän siihen olisi voinut yhdistää\nheränneen harrastuksensa maamme metsätuotteiden jalostamisesta\nm.m. ajanmukaisemman tervanpolton kautta. Mutta hänen omat ankarat\nperiaatteensa ja lahjomaton oikeudentuntonsa veivät häneltä tämän\ntoimen. Oli näet Helsingissäkin riita siitä, olisiko kaupunki itse\nryhtyvä laitosta perustamaan vai annettaisiinko se sitä varten\nperustuneelle yhtiölle, Soldan oli tietysti sitä mieltä, että\nkaasulaitos olisi Helsingissä samoinkuin se olisi ollut Gööteporissakin\notettava kaupungin huostaan, ja antoi hän sentähden valita itsensä\nasiata pohtimaan asetettuun komiteaan yhdeksi kaupungin edustajaksi,\nvaikka yhtiö jo oli pyytänyt häntä laitoksen johtajaksi. Seuraus siitä\noli tietysti se, että kun raastuvankokous päätti antaa kaasun\nhankkimisen yhtiölle, Soldan menetti hänelle luvatun paikan ja hyvät\ntulot, saaden tyytyä sittemmin saamaansa valontarkastajan vähäiseen\npalkkaan. Tieto siitä, että niin tulisi käymään, ei kuitenkaan ollut\nvoinut saada häntä vaikenemaan asiassa, josta hän oli luonut itselleen\nvakaumuksen. Tulevaisuus on sittemmin osoittanut, että Soldan oli\noikeassa. Helsingin kaasulaitoksen yhtiölle joutuminen on ollut huono\naffääri kaupungille.\n\nNe ehdotukset, joita Soldan oli tehnyt vastamainitussa komiteassa\ntervanpolttamisen parantamiseksi, olivat vetäneet puoleensa silloisen\nfinanssäpäällikön parooni Langensköldin huomion ja seurauksena siitä\noli, että Soldania pyydettiin seuraamaan mukana virkamatkalle, jonka\nLangensköld kesällä 1860 teki maassa. Matkan tarkoituksena oli tutkia\nkruununmetsiä ja niiden suuremman tuottavaisuuden mahdollisuutta\nvaltiontaloudessa sekä yleensä ottaa selkoa kansan oloista varsinkin\nPohjan perillä. Mukana seurasi myöskin saksalainen metsäneuvos\nvon Berg ja vasta perustetun metsähallituksen ylitirehtööri Rabbe\nWrede, Matka kulki ensin Jyväskylään ja sieltä Saarijärven, Viitasaaren\nja Pihtiputaan kautta Reisjärvelle -- Ouluun -- Tornioon --\nMuonionniskaan -- Kemijärvelle -- Kajaaniin -- ja Karjalan kautta\nViipuriin. Kaikkialla pidettiin kokouksia ja kuulusteltiin kansan\nmielipidettä metsän käyttämisestä y.m. Varsinkin Pohjanmaalla ja\nLapissa tehtiin pitkiä vaelluksia erämaihin, tutkittiin metsäin laatua,\nmitattiin puita, otettiin selkoa soiden viljelysmahdollisuuksista ynnä\nmonenmoisista muista elinkeinoja koskevista asioista. Soldanin\ntehtävänä oli erityisesti tervanpolttoa koskevien tietojen hankkiminen.\n\nMatka oli hänelle mitä hauskin ja opettavin. Hän kutsuu sitä\nEriksgatakseen, kuninkaan matkakseen, ja nyt vasta oppi hän isänmaansa\noikein tuntemaan ja sen itselleen omaksumaan. Kynä muistiinpanoja\nvarten ja piirustin kuvia varten olivat yhtä mittaa työssä, niinkuin\nlukuisat luonnokset sauvotuista koskista, kahlatuista soista,\nläpikuletuista saloista, nähdyistä kirkoista, taloista ja maisemista\nosoittavat. Se oli taas taiteilija, joka oli päässyt esille, ja\nosoittaa minusta tarkkuus ja huolellisuus, jolla hän viivansa vetää ja\nse taiteellinen aisti, millä hän aineensa valitsee, kuinka suuri hänen\nluontainen, ainoastaan omassa koulussa harjaantunut taipumuksensa\ntodella oli tälläkin alalla. Ja kun vertaa hänen luonnoksiaan esim.\nAmeriikasta niihin, joita hän nyt teki, niin näyttää minusta kuin\nkuultaisi niistä se tyydytys, jota hän mahtoi tuntea saadessaan taas\nomaa maataan kuvata.\n\nKansan parissa ollessaan ja sen puutteita nähdessään ja tarpeita\ntutkiessaan heräsi hänessä kohta tuumia sen sivistämiseksi. Suurimpia\npuutteita oli hänen nähdäkseen lukutaidon tai oikeammin lukuhalun\npuute. Se riippuu hänen nähdäkseen suureksi osaksi sopivan lukemisen\npuutteesta. Jos keskustelee rahvaanmiehen kanssa asioista, jotka\njollain tavalla häntä koskevat, niin on hänen huomionsa heti vireillä.\nTiedonhalua ei häneltä puutu. Sen tyydyttämiseksi olisi turvauduttava\nsopivan sanomalehdistön luomiseen. Mutta sillä kannalla kuin\nsenaikuinen sanomalehdistö oli, ei se tätä tehtäväänsä kyennyt\ntäyttämään.\n\n\"Sanomalehtemme\" -- kirjoittaa Soldan päiväkirjaansa Sodankylän\npappilan yliskammarissa heinäkuun 29 p:nä 1860 -- \"ovat jälittelyjä\nulkomaalaisista eivätkä sovellu kansan tarpeihin ja käsityskantaan.\nKun kansalla ei ole mitään maantieteellisiä tietoja, ei mitään\nhistoriallisia edellytyksiä valtiollisten tapahtumain käsittämiseen, ei\nmitään käsitystä valtiolaitoksen elimistöstä, on valtiollinen\nuutisosasto sille arvoton. Kun sillä ei ole mitään selvää käsitystä\nluonnonvoimista ja luonnonlaeista, ovat selitykset fyysillisistä\nilmiöistä, esim. maasta, ilmasta, vedestä, eläimistä, kasveista,\nhyödyttömät mikäli ne sisältävät sovituksia jokapäiväiseen elämään.\nOpettavain kirjoitusten sisältö on lehdissämme vähemmin käytännöllinen\nkuin suotavaa olisi. Syynä siihen, mikseivät lehdet täytä\ntarkoitustaan, onkin se, ett'ei osata lukea sisältä ja ett'ei sisältö\nsovellu lukijakunnan käsityskantaan.\"\n\nKansakoululta, joka silloin vielä oli kapalossaan, ei Soldan odota apua\ntämän epäkohdan poistamiseksi, ennenkun vasta miespolvien kuluttua.\n\"Vaan eikö voisi -- niiden satojen uusien ehdotuksien joukossa, joita\ntätä nykyä koetetaan, käytetään ja hylätään -- ottaa esille asiaa,\njosta ainakin minä toivon enemmän todellista hyötyä kuin mitä monet\nmuut ehkä uskonevat mahdolliseksi. Tarkoitan kuvitettua lukemista\nkansalle -- sellaista kuvitettua lukemista, jota ei vielä tietääkseni\nmissään muussakaan maassa ole olemassa.\"\n\nJa hän tekasee kokonaisen ohjelman kuvateoksensa sisällöstä.\nSen tulisi ilmestyä vihkottain suuressa 8:ossa ja sisältää etupäässä\nalkeisopettavaista, aina sovitettuna käytölliseen elämään. Kussakin\nvihkossa pitäisi olla joku pitempi kuvitettu kirjoitus esim.\nseuraavista aineista: ulkomaan teollisuuden laadusta; maanviljelyksestä\neri osissa, niinkuin suonviljelyksestä, lannoituksesta, siemenlajeista,\nmetsänhoidosta, karjanhoidosta, kynnöstä, kylvöstä, metsäpaloista,\nmyllyistä; käsiteollisuudesta; yksinkertaisista luonnonlaeista kuvineen\nja sovituksineen käytölliseen elämään (painolaki, vipu, vaaka, puntari,\npendeli), vedestä, lumesta, ilmasta ja sen suhteesta tuleen,\nhengitykseen, liikkeeseen. Siitä laajenisi ohjelma kuvauksiin eri\nsivistysasteista, kaupasta, merenkulusta, rautateistä; tiilinpoltosta;\nkalkinpoltosta; -- sisältääpä vielä viittauksen PeIlervo-aatteestakin\ns.o. maanviljelijäin yhdystoiminnasta.\n\nPeläten, ett'ei kehittymätön lukija osaisi katsella kuvia s.o. selittää\nniitä, tulisi häntä siihen opettaa siten, että kuvat kehittyisivät\nhelposti tajuttavista vaikeampiin. Luonnonhistoriallisissa\nkertomuksissa voisi esim. alkaa kotieläimillä, hevosella tai lehmällä,\nja niistä vähitellen siirtyä oudompiin ulkomaalaisiin.\n\nTällainen kansan kuvakirja tulisi hänen uskoakseen vaikuttamaan paljon\nhyvää, kun ajattelee, missä määrän sivistyneet Robinson Crusoesta\nalkaen vaikeimpain koneiden käsittämiseen ovat nauttineet hyötyä\nkuvallisista esityksistä. Se yllyttäisi myöskin lukuhaluun, kun\nuteliaisuus kehoittaisi selon ottamiseen kuvia selittävästä tekstistä.\n\nEpäilemättä olisi tämä ehdotus korvannut kipeän tarpeen siihen aikaan,\njolloin se tehtiin, ja joskin kuvitetun lukemisen tarvetta myöhemmin on\ntyydytetty, puuttuu meiltä vieläkin Soldanin suunnittelema kansalle\naiottu kuvateos. Kenties ajatteli hän, joka jo kauvan oli tuuminut\ntieteen kansantajuiseksi tekemistä, voivansa itse ryhtyä aatteensa\ntoteuttajaksi. Siihen olisi hänellä tiedemiehenä ja taiteilijana ollut\nparemmat edellytykset kuin kenelläkään niistä, jotka ovat myöhemmin\ntällä alalla toimineet. Asia ei kuitenkaan tullut ehdotusta edemmä,\nyhtä vähän kuin niin monet muutkaan hänen hyvistä aatteistaan. Ehkä\najatteli hän juuri tätä, päästäessään kerran vanhoilla päivillään\npaperille seuraavan huokauksen: \"Tulin Helsinkiin neljänkymmenen vuoden\nijällä, varustettuna lämpimällä halulla kaikellaisia yleishyödyllisiä\nharrastuksia kohtaan, mutta ilman kykyä ottaa johtoa omiin käsiin, kun\nymmärtävää kannatusta muiden puolelta puuttui.\"\n\nVarsinaisena ja näkyvämpänä tuloksena Soldanin matkasta oli 100:n sivun\nsuuruinen, kuvilla varustettu kirjanen \"_Tervanpoltosta Suomessa ja\nkuinka se olisi parannettava_\", joka senaatin toimesta painettiin\nseuraavana vuonna. Siinä luetellaan ensiksi pääasiallisimmat\ntervanpolttopaikat maassamme, tehdään selkoa tervan valmistuksen eri\nasteista: kolomisesta, hakkauksesta ja poltosta, tervan kuletuksesta\neri seuduissa sekä maitse että meritse, tervan myynnistä ja hinnoista\nja tervan polton kannattavaisuudesta. Se ansio, jota tervanpoltto\ntuotti, oli jo siihen aikaan niin huono, että tässä teollisuudessa\nosallisina olleitten päiväpalkka oli keskimäärin 27 kopeekkaa. Köyhyys\noli samassa määrin suurempi kuta enemmän tervanpolttoa harjoitettiin\nmaanviljelyksen ja karjanhoidon kustannuksella. Paikotellen, niinkuin\nPohjanmaan rantaseuduilla, oli tervanpoltto lopen hävittänyt metsät ja\nuhkasi tehdä sen niilläkin seuduilla, missä se ei vielä ollut\ntapahtunut.\n\nEi kirjoittaja kuitenkaan tahdo ehdottaa tervanpolttoa kiellettäväksi,\nainoastaan järkiperäisemmin harjoitettavaksi, niin että myöskin\nkolottujen puitten pihka käytettäisiin hyväksi ja että etupäässä kannot\ntervaksi poltettaisiin. Samalla olisi erityisten tervauunien avulla\nmuitakin aineita, niinkuin esim. tärpätti ja hiilet, saatava\ntuottaviksi. Tekemäinsä laskujen nojalla oli Soldan tullut siihen\ntulokseen, että tervanpolton alkuperäisyyden takia 1 miljoona ruplaa\nhaihtui savuna ilmaan.\n\nKirjoittajan loppuehdotus sisälsi seuraavat parannukset: 1) että\nkolottujen puitten sijasta olisi käytettävä juuria, kantoja ja\nkaatuneita puita; 2) että kolomista olisi harjoitettava ainoastaan muun\nmetsänhakkuun yhteydessä ja etupäässä pihkan keräämistä varten; 3) että\nlisätuotteiden (tärpätin, hiilen, potaskan y.m.) saamista varten olisi\nrakennettava tervauuneja korvaamaan tervahautoja. Kun tervauunien\nrakentaminen ja käyttäminen vaatii teknillistä taitoa, niin olisi 4)\nniitä valtion välityksellä perustettava tervaseutuihin ja meren\nrannoille. Sitä varten olisi valtion toimesta metsähallitukseen\nasetettava henkilö, joka asiaan perehdyttyään ottaisi tätä uudistusta\najaakseen ja sen käytäntöönpanoa johtaakseen.\n\nAate, jonka Soldan näin esitti, oli epäilemättä tulevaisuuden aate,\nvaikka se sillä kertaa jäi vaan ehdotukseen. Varsinkin tuntuu ehdotus\npihkan keräämisestä kaadettavaksi tuomituista puista käytännölliseltä.\nKannot ja juuret lahovat yhäkin vielä metsissämme mitään hyötyä\ntuottamatta. Tervanpolton ehkäiseminen valtion metsissä oli siitä\nkuitenkin seurauksena.\n\nSyynä siihen, ett'eivät nämä ehdotukset metsän teknillisestä\njalostamisesta kehittyneet sen pitemmälle, oli kai osalta sekin,\nett'ei Soldan itse, niinkuin oli toivonut, päässyt tällä alalla\ntyöskentelemään. Niinkuin kohta tulemme näkemään; tarvittiin hänen\nkykyään tähdellisempiin tehtäviin. Päästyään perille hänen taidoistaan\nteki näet Langensköld hänestä rahapajan johtajan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnenkun hän tälle alalle antautui, teki Soldan v. 1862 valtion\nkustannuksella matkan suureen maailmannäyttelyyn Lontoossa tutkiakseen\nsiellä teollisuuden silloista kantaa ja antaakseen havaantojensa\nnojalla meidän oloihimme soveltuvia ehdotuksia m.m. meilläkin\nmahdollisesti toimeenpantavista näyttelyistä. Hänen kirjoittamansa\nkertomuksen konsepti sisältää laajan tutkimuksen maailmannäyttelyjen\nsynnystä ja hyödystä. Sen lisäksi on siinä arvosteluja aineellisen\nedistyksen ja työtaidon alhaisesta kannasta omassa maassa ja mietteitä\nsyistä siihen. Sattuvasti kuvaavat nämä mietteet silloisia oloja ja\nnäkyy niissä myöskin ensimmäisiä epäilyksiä Soldanin sittemmin niin\nankarasti tuomitsemasta hegeliläisestä filosofiasta, jossa hän\nvanhoilla päivillään näki syyn kaikkeen onnettomuuteen maassamme.\n\n\"Miksi on maamme niin köyhä?\" kysyy hän. \"Onko syy siihen yksinomaan\nvoittamattomissa luonnon-esteissä?\"\n\n\"Ei\", vastaa hän, \"syy takapajuisuuteemme niin monella alalla\non haettava yksipuolisesti mietiskelevästä tieteellisestä\nsivistyksestämme. Se on se, joka jarruttaa kaikkia harrastuksiamme\nkohota nykyajan kannalle ja panna toimeen teknillisiä parannuksia. Tämä\nmeidän toimettomuutemme imee alinomaista mehua kansassa vallitsevasta\nmaailman-katsannosta, joka periaatteellisesti halveksii aineellisen\nluonnon, aistillisen maailman merkitystä ihmishengelle. Yksinomaisesti\nuskonnollinen oppi ei tahdo olla missään tekemisissä ruumiillisen\nelämän kanssa, ell'ei se tapahdu kukistavaan suuntaan. Kirkko katsoo\naistillinen maailman enemmän tai vähemmän syntiseksi. Siitä on\nseurauksena, että kaikkea aineelliseen työhön ja pääomaan perustuvaa\nsivistystä halveksitaan. Se on tämä käsitys elämästä, jota voi kutsua\nyksipuolisesti mietiskeleväksi ja joka saattaa käytölliseen\ntoimettomuuteen. Suurin osa kansastamme hyväksyy tämän kannan kansan\nsivistykseenkin nähden. Me puhumme kyllä vuosisatain sivistystyöstä,\nmutta ell'ei ota lukuun parina viimeisenä vuosikymmenenä vaikuttaneita\nsanomalehtiä, jotka ovat, vaikeiden paino-olojen vallitessa, koettaneet\nlevittää muutakin kuin uskonnollista ja mietiskelevää valistusta, niin\nmikä on ollut tämän kansan henkisenä ravintona? Katkismus, raamattu ja\nsen lisäksi runot ja sadut. Tosin on tämän kansan jokapäiväinen työ\nhenkensä elatukseksi sen varakkaammissa jäsenissä herättänyt halua\nrealististen ja käytännöllisten tietojen hankkimiseen, mutta sellaisten\ntietojen lähteet ovat vielä harvat ja pienet. Meillä on kyllä korkeasti\nsivistyneitä ja taitavia tehtailijoita, kauppiaita, liikemiehiä ja\nteoretikoita kansallistalouden harrastajoita, siis henkilöitä, jotka\nkyllä myöntävät aineellisten harrastusten merkityksen. Mutta ne ovat\nvaan poikkeuksia yleisestä säännöstä.\"\n\n\"Enin silmiinpistävä on meillä teollisten tietojen ja taitojen alhainen\nkanta. Me viemme ulos vaan raakatavaroita ja tuomme jalostettuja.\nKäsiteollisuus on alkuperäisellä ja vähän tuottavalla kannalla.\nTeostemme kauneus ja huolellisuus on vaan sivuasia. Teknillisen\nsivistyksen puute on täydellinen. Tehtaamme ovat pakotetut käyttämään\nulkomaalaisia työmiehiä, teknillinen reaalikoulumme tarvitsee\nulkomaalaisia ammattiopettajia. Yksinkeriaisimpia teknillisiä ammatteja\non maanmittaus, ja valitukset sen alhaisesta kannasta ovat yleiset.\nKäytöllisistä sivistysvälineistä on graafillinen taito tärkeimpiä. Tätä\ntaitoa harjoittavia suomalaisia saamme turhaan hakea. Maassa on kaksi\nkivipainoa, sanoo kaksi 1 milj, 7 sataatuhatta asukasta kohti, mutta\nnimet Leevin ja Lievendahl eivät ole kotoisin Suomesta.\"\n\n\"Mitä erittäin tulee _tieteelliseen sivistykseemme_, niin on se\nainoastaan siihen nähden ollut käytöllistä laatua, että se on\nvalmistanut meille virkamiehiä. Mutta me tiedämme muutoin, että aina\nviimeisiin aikoihin saakka vaadittiin kaikkia erikoistutkintoja\nedelläkäypä tutkinto filosofiassa. Se oli oikein, sillä se tapahtui\nyleisen sivistyksen nimessä, opetti itsenäiseen ajattelemiseen,\nyhtenäiseen käsitykseen maailmasta ja elämästä. Epäilemättä onkin\nfilosoofinen sivistys kansassamme korkealla asteella. Mutta filosofia,\nuskonnon sisar, voi johtaa yhtä suureen yksipuolisuuteen kuin tämäkin,\nell'ei se perustu realiselle pohjalle, s.o. luonnontieteihin.\nNiin on meillä tapahtunutkin. Luonnontieteet ovat meillä pysyneet\nLinnén aikuisella kannalla, niillä kun etupäässä on ymmärretty\nluonnonhistoriaa. Professorin virka geologiassa, joka ennen muita avaa\nhenkisiä silmiämme, on kauvan ollut avoinna -- hakijain puutteessa.\nMutta myöskin kemia ja fysikka, nuo välttämättömät perustukset\nmaailmanrakennuksen todelliselle ymmärtämiselle, jotka Euroopan\nvarsinaisissa sivistysmaissa samalla ovat mitä voimakkaimmin\nvaikuttaneet teollisuuden ja yleisen sivistyksen kohottamiseksi, ovat\nnekin meillä esiintyneet vaan mietiskelevänä, tietopuolisena. Niiden\nvaikutus käytölliseen elämään on meillä ollut verrattain vähäinen.\nVanhin elinkeinomme maanviljelys ei ole meillä niitä vielä hyväkseen\nkäyttänyt.\"\n\n\"Näissä oloissa on absolutisella idealismilla ollut maailmankatsantomme\nmuodostamisessa rajaton valta ja niinpä onkin filosofia oppisaleissamme\naina tähän päivään saakka kukoistanut hegelianismin muodossa.\"\n\n\"Kansallistuntomme puolesta olemme me äärettömässä\nkiitollisuudenvelassa sen opeille maailmanhengestä, vapaasta\najatuksesta, historiallisesta kehityksestä. Mitä niitä vastaan\ntieteelliseltä kannalta voitaneekin muistuttaa, ne ovat kuitenkin\nolleet soihtuja elämämme tiellä. Mutta ne ovat yksipuolisia ja johtavat\nei ainoastaan eteenpäin, mutta myöskin harhaan.\"\n\n\"Ei voi tässä yhteydessä tulla kysymykseen tuon filosoofisen\nrakennuksen alasrepiminen, ei varsinkaan niin sitkeän ja venyvän\njärjestelmän kuin hegeliläisen. Mutta yhteys vaatii meitä kuitenkin\nselvästi lausumaan varman vakuutuksemme siitä, että seuraava askel,\njoka kansallishenkemme on astuttava kehityksensä tiellä, on totiseen\ntaisteluun asettuminen tuota noin syntynyttä yksipuolisuutta vastaan,\nHegeliläisyys on syystä ylpeillyt siitä, että se on halkaissut\nesiripun, joka erotti 'tuon-puolisen' (das jenseits) todellisesta\nmaailmasta. Että sitä tehdessä myöskin 'tänpuolinen' todellisuus\ntungettiin tuolle puolelle esirippua ja haihtui toimettomien unelmien\nmaailmaan, siitä on meidän nyt tultava selville, -- jos mieli meidän\ntoteuttaa kaunista unelmaamme: elää kansakuntana ja kunnialla ja\nmenestyksellä täyttää tehtäväämme. Lumottu spekulatsioni luulotelkoon\nkernaasti voivansa ajatuksen omalla voimalla käsittää ja hallita\nluontoa tuntematta sen lakeja, voimia ja laitoksia. Sellaisen\nspekulatsionin hetki on kuitenkin lyönyt, niinpiankun ajatus on ehtinyt\nottaa selkoa myöskin tästä luonnosta. Siinä toivossa, että vähäisellä\nrovollamme voisimme jouduttaa tämän tärkeän hetken tuloa, uskallamme me\nnäissä tutkimuksissamme teollisuusnäyttelyn johdosta käyttää\nesitystapaa, jonka avulla, niin paljon kuin tällaisessa esityksessä on\nmahdollista, selviäisi tämä tärkeä suhde hengen ja luonnon välillä,\ntämä lakkaamaton vuorovaikutus, niin, me voimme sanoa, tämä aineellisen\ntyön historian yhtyminen koko inhimillisen kehityksen historiaan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi ollut se siis mikään tavallinen senaatille annettava matkakertomus,\njonka Soldan kirjoitti. Epäilemättä on tutkimus aineellisen\nvälinpitämättömyyden ja tarmottomuuden syistä alkuperäinen ja sattuva,\njoskaan ei perinpohjin asiata tyhjentävä.\n\nTuota yksipuolisesti idealistista ja epäkäytännöllistä suuntaa vastaan\nsai Soldan samaan aikaan vielä taistella toisellakin alalla, nimittäin\nsiinä komiteassa, joka v. 1862 tarkasti Cygnæuksen kansakouluehdotusta.\n\nKuten tunnettu oli käsitöiden opetus seminaareissa ja kansakouluissa\nyksi Cygnæuksen kansakoulu-järjestelmän pääpylväitä. Tämän pylvään\nkatsoi komitea tarpeettomaksi ja sahasi sen pois. Soldan oli toista\nmieltä ja liitti vastalauseen komitean lausuntoon.\n\nKomitean ehdotus, että käytölliset työt seminaareissa olisivat\nsupistettavat ainoastaan virkistystöiksi lomahetkillä, oli Soldanin\nmielestä seuraus niistä sivistyssuunnista, jotka siihen saakka olivat\nolleet vallalla maassamme. Yhtäältä on kansamme valistaminen ollut\nainoastaan papiston käsissä ja muodostunut siten ennen kaikkea\nuskonnolliseksi. Toisaalta oli korkeampi tieteellinen sivistys ollut\nyksipuolisesti humanistista. Kielitaito, kaunokirjallisuus, historia ja\nfilosoofinen spekulatsioni olivat tässä suunnassa sivistyksen\nvälittäjinä ehdottomasti etusijassa matematiikan ja luonnontieteen sekä\nvarsinkin niiden käytäntöön-sovittamisen kustannuksella. Molemmat nämä\nsuunnat ovat koulunkin alalla johtaneet samaan tulokseen, nimittäin\nidealismiin, joka ei osaa panna arvoa aineellisen elämän vaatimuksille,\nkuinka tärkeätä niiden tyydyttäminen lieneekin myöskin henkiselle\nkehitykselle. Niistä on siis yhteisenä seurauksena realisten tietojen\nja käytännöllisten taitojen merkityksen yleinen halveksuminen.\n\nMutta jos tämä käsitys pääsee seminaareja järjestettäessä siihen määrin\nvallalle, että ainoastaan kuudes osa oppitunneista määrätään\nkäytännöllisiin harjoituksiin maanviljelyksessä ja käsitöissä ja niiden\njohtaja sijoitetaan seminaarin palvelijain joukkoon, niin joutuu\nsuomalaisten seminaarien järjestäminen kokonaan väärälle tolalle.\n\nSelitettyään, että hän käytännöllisillä työharjoituksilla seminaareissa\ntarkoittaa sellaisia teknillisiä töitä (sahausta, höyläystä, sorvausta,\ntakomista, viilausta, juottamista y.m.), joiden avulla puusta,\nmetallista ja muista raaka-aineista valmistetaan hyödyllisiä tuotteita\nsekä kotitarpeeksi että myytäväksi tai vaihdettavaksi, käy hän\nesittämään niiden kasvattavaa merkitystä. Kätevyydestä seuraa aina\nitseluottamusta, toimeliaisuutta, ahkeruutta, säästäväisyyttä ja kykyä\ntulla toimeen elämän eri vaiheissa, sanalla sanoen luonteen\nominaisuuksia, joita ei liene suuremmassa määrin tavattavana\nsuomalaisessa kansassa ja joita ei voitane yksimielisesti aatteellisen\nopetuksen kautta saavuttaakaan. Kun on kysymys kansakoulusta eli\netupäässä ruumiillista työtä harjoittavain kansanluokkain\nvalistamisesta, niin on tarjona vaara, että yksipuolisesti aatteellinen\nopetus vieroittaa sen pois omasta käytännöllisestä elämäntehtävästään,\nvoimatta sille kuitenkaan avata onnellisempia tai yhtä onnellisia\nelämän-uria.\n\n\"Jos asiata katsotaan erityisesti oman maamme olojen kannalta, niin\nsaadaan vaan vahvistusta sille, mitä edellä on sanottu. Maanlaatu on\nkarua, ilmanala kovaa, asema kaukainen. Tylyn luonnon helmassa täytyy\ntäällä kansan rohkeudella ja sitkeydellä hankkia keinoja ei ainoastaan\nniukaksi toimeentulokseen, mutta myöskin -- niin ainakin tekee mielemme\ntoivoa -- sivistyksen ja hyvinvoinnin luomiseksi. Mutta luonnonvoimia\nei kukisteta abstraktisten tietojen, ei mietiskelevän luonteen, ei\nkieltäymyksen hengen avulla. Siihen vaaditaan älykästä työvoimaa s.o.\nyritteliäisyyteen yhdistynyttä reaalitietoa.\"\n\n\"Lukemattomat ja osaksi myöskin äärettömät ovat ne jo tunnetut ja\ntunnustetut tarpeet, jotka ovat seurauksena maamme laadusta ja kansamme\ntähänastisesta historiasta. Vesiä ja soita on kuivattava, koskia\nperattava, rautateitä rakennettava, metsän- ja maanviljelystä\nkorotettava nykyajan kannalle, kouluja on perustettava -- mutta joka\naskeleella kaikuu vastaan tuo kamala totuus, että maamme on köyhä.\nKaikkialla tarvitaan ja puuttuu pääomaa. Köyhyytemme on muuttunut\nsananparreksi. Täällä siis, tässä luonnon niin niukasti suosimassa\nmaassa, olisi toki todeksi myönnettävä, ett'ei työhalua ja työtaitoa\nsaa kansalliseen kehitykseen pyrittäessä rankaisematta syrjäyttää\nyksipuolisesti idealistisen maailmankatsannon nimessä.\"\n\n\"Tunnustakoon Suomen kansa kernaasti aina, missä äärettömässä\nkiitollisuuden velassa se on papistolleen, ajattelijoilleen ja\nhistorian- ja kielentutkijoilleen. Mutta inhimillinen kulttuuri\npuskeutuu alinomaa uusiin muotoihin. Katsaus uusimpina aikoina\nvoimakkaimmin edistyviin kansoihin osoittaa peittämättä, että nämä\nkansat imevät elinvoimansa, hyvinvointinsa ja kansallisen itsetuntonsa\njuuri älykkäästä aineellisesta työstään ja reaalisten tieteiden\nkannattamasta teollisuudestaan. Näissä maissa on myöskin huomattu, että\nuskonto ja aatteellinen elämä yleensä eivät kärsi aineellisen toiminnan\nkorkeampaan arvoon saattamisesta, vaan päin vastoin siitä elpyvät\nKaikkien maiden kokemus osoittaa mitä selvimmin, että korkeampi\nhenkinen tieto ja jalostuneet tavat kulkevat käsikädessä aineellisen\nhyvinvoinnin kanssa, samalla kun tietämättömyys, raakuus, paheet ja\nrikokset viihtyvät köyhyyden majoissa.\"\n\n\"Mutta historian kulku on sellaista, että tätä kansain todellista\nvalloitusta, nimittäin vapautusta luonnonvoimien ylivallasta, ei saada\naikaan ilman taistelua ja yhteentörmäyksiä. Ja mikäli yksipuolinen\nidealismi siinä, joskin tietämättään, esiintyy näiden voimain\nliittolaisena, silloin on taistelu tiukka. Sillä houkuteleva sana ja\ndialektiikka ovat tämän vastustajan kadehdittavia etuoikeuksia.\"\n\nNäihin näkökohtiin perustuen ehdottaa vastalauseen kirjoittaja\njärjestettyjen ja totisten työharjoitusten toimeenpanemista\nopettajaseminaareissa, koska juuri seminaari on hänen mielestään oikea\npaikka tällaisen hyvän siemenen kylvämiseen. Sillä tarkoitus on\noleva koko kansan käsityksen selvittäminen teollisen taidon\ntarpeellisuudesta. Ei niin, että seminaarista etupäässä olisi tehtävä\nkäsityökoulua ja vielä vähemmin polyteknillistä opistoa, vaan niin,\nettä oppilaista olisi kasvatettava opettajia, jommoisia meidän maamme\nnykyisellä kannallaan ennen kaikkea tarvitsee, nimittäin sekä\naatteellisesti että käytännöllisesti sivistyneitä, reippaita,\nyritteliäitä, ahkeria ja työtaitoisia. Kansakoulunopettajan tulee olla\nperehtynyt kansan työkysymyksiin ja olla sekä halukas että kykenevä\nottamaan niihin osaa ja jos mahdollista myöskin vaikuttamaan niiden\nratkaisemiseen.\n\n\"Kansakoulun tulee meidän maassamme välttämättä olla työkoulu ainakin\nniin kauvan, kunnes tarve ja varallisuus vaatii niiden erottamista.\"\n\n\"Siis käytännöllinen laitos ja käytännöllinen opettajisto. Se on sitä\nvälttämättömämpi kun myöskin koulun käyttäminen ja menestys siitä\nmelkoisessa määrässä tulee riippumaan. Vaikka rahvastamme\nsyytettäneekin tietämättömyydestä, hitaudesta ja puuttuvasta\ntyötaidosta, niin on se varmaankin tuleva suosimaan koulua, josta sen\nlapset palaavat omaten ei ainoastaan yleisiä tietoja historiassa,\nkieliopissa y.m., vaan myöskin saavutettua kokemusta ja halua\nruumiilliseen työhön. Sillä jokapäiväinen kokemus antaa tälle\nrahvaalle oikean käsityksen tämän työn arvosta ja merkityksestä,\njota vastoin puhtaasti opillinen tieto on sille enemmän tai vähemmän\narvoitus.\"\n\n\"Varsinkin miesseminaareissa harjoitetuista käytännöllisistä töistä\nvoisi olla arvaamatonta hyötyä kansalle. Mutta selvää on, että se\nasema, mihin komitea on asettanut näiden harjoitusten johtajan (tehden\nhänestä työnjohtajan 1,200 markan vuosipalkalla) ei vastaa tarkoitusta,\njoskin ehdotettua tuntimäärää melkoisesti korotettaisiin. Näitä\nharjoitustöitä on tehtävä järjestelmällisesti ja järkiperäisten\nja samalla kansantajuisten perusteiden nojalla. Niitä on\nmyöskin johdettava siihen suuntaan, että ne vastaavat tulevan\nkansakoulunopettajan tarvetta, ja vastaista suurta lopputarvetta\nsilmällä pitäen. Tämän opettajan tulee siis olla tieteellisesti ja\nsamalla käytännöllisesti monipuolisesti sivistyneen miehen, ja täytyy\nhänen asemansa -- palkkaetuihin, apulaisiin, huoneustoon ja\ntyötarpeihin nähden -- vastata hänen tärkeätä tehtäväänsä.\nKäytännöllisten harjoitusten toimeenpaneminen seminaarissa tuottaa siis\nkustannuksia, jotka ovat enemmän kuin kymmenen kertaa suuremmat kuin\nmitä komitea on tätä varten laskenut; mutta kaiken sen jälkeen mitä\nedellä on sanottu, ei tarvinne teroittaa, että nämä kustannukset elkööt\nmillään tavoin olko esteeksi toimenpiteen toteutumiselle.\"\n\nTämä taitavasti ja vakuuttavasti kirjoitettu vastalause oli tekijänsä\nmielestä arvokkainta mitä hän varsinaisen virkatoimensa ohessa on\nonnistunut aikaansaamaan ja varmaa on, että se yhdessä Cygnæuksen omien\nlausuntojen kanssa ratkaisevasti vaikutti niihin, joiden vallassa oli\nasian lopullinen päättäminen.\n\nSen varsinainen merkitys hänen elämäkertansa kirjoittajalla on\nkuitenkin siinä tavassa, jolla Soldan vastalauseessaan mielipiteensä\nesittää. Siinä pistää siinäkin esiin mies, joka aina ottaa asiat\nsuurelta ja laajalta kannalta, joka aina näkee edessään periaatteita ja\nasettaa ne lähtökohdaksi. Mutta tuo totinen, välistä melkein\njuhlallinen tapa ei kuvaa ainoastaan Soldanin luonnetta, vaan myöskin\nhänen aikansa luonnetta, jolloin kaikilla puuhilla isänmaan ja kansan\nhyväksi, niin suuremmilla kuin pienemmilläkin, oli aatteellinen ja\nihanteellinen tausta. On kuin näkisi Fredrik Cygnæuksen suuret liikkeet\nja rypistetyt kulmat. Kysymys näennäisesti niin vähäpätöinen kuin\nkäsityöopettajan asemasta ja palkasta kasvaa suureksi, koko kansan\ntulevaisuuteen vaikuttavaksi asiaksi.\n\nNiinkuin jo olemme maininneet sai Soldan maan rahapajan järjestämisen\ntehdäkseen. Ennen tätä suurta käännöstä hänen elämässään tapahtui siinä\ntoinenkin: perheen perustaminen. Ett'ei hänen sydämmensä paleltuisi\nkuoliaaksi -- sellaisesta kuolemasta hän jo kerran ennen elämässään\nsanoo oireita tunteneensa -- ja ett'ei hän aivan auttamattomasti\njoutuisi raudankovain periaatteittensa uhriksi -- kävi hän kohta\nLapista palattuaan syksyllä 1860 noutamassa itselleen puolison\nSaksasta, entisen oppilaansa Ameriikan ajoilta, neiti Maria Müllerin.\n\nKeväällä seuraavana vuonna on hän jo uudella alallaan, valmistumassa\nsuurimpaan käytölliseen tehtäväänsä maansa palveluksessa, rahapajan\nperustamiseen, jonka tuli olla valmiina toimeensa ja alkamaan työtänsä\nheti kohta, kun Suomi oli saava oman rahakannan. Hän teki kesällä 1861\nmatkan ulkomaille, Ruotsiin ja Saksaan, tutustuakseen siellä oleviin\nrahapajoihin. Langensköldille kirjoittamissaan kirjeissä ja\nlausunnoissa tekee hän selkoa havaannoistaan. Niistä päättäen oli koko\ntämä suuri ja meillä tuntematon laitos alusta loppuun saakka hänen\ntoimeenpantava. Hänen oli tehtävä piirustukset itse rakennukseen, hänen\nhankittava koneet, hänen pidettävä huoli kaikista yksityiskohdista,\nsuurimmasta pienimpään. Tunnollisempaa ja taitavampaa miestä siihen\ntoimeen ei olisikaan voinut toista saada. Eikä olisi ollut varaa\nvalitakaan. Hän oli itse paras esimerkki teknillisen taidon alhaisesta\nkannasta maassamme, sillä hän oli ainoa, joka voi tähän toimeen tulla\nkysymykseen.\n\nTyö, jonka Soldan tässä tärkeässä luottamustoimessa suoritti, ei\nsuinkaan ole vähäisimpiä oman rahalaitoksemme historiassa. Lähinnä\nLangensköldiä ja Snellmannia on ansio muutoksen onnistumisesta\nSoldanin.\n\nKun ei tässä voi tulla kysymykseen yksityiskohtainen selonteko\nrahapajan perustamisesta, mainittakoon siitä vaan muutamia kohtia.\nLokakuun 9 p:nä 1862 kirjoittaa Soldan olevansa täydessä puuhassa\nsaadakseen rakennuksen alulle ja seuraavana kevännä huhtikuussa\nruvettiin sen perustusta panemaan. Työ oli käynyt hitaasti, kun\nharrastus sen menestyksestä Langensköldin eron jälkeen oli laimentunut,\nmutta kun Snellman samana vuonna heinäkuussa oli saanut ohjakset\nkäsiinsä, jatkui työ suurella vauhdilla. Elokuussa kirjoittaa Soldan:\n\"minulla on ollut hirmuinen kiire yhtä mittaa, kun rahapaja alkaa\nvalmistua ja tuhannet pikkuasiat ovat toimitettavat. Nyt ovat kaikki\npienet kapineet tehtävät kuparina muiden seppien luona, piirustuksia ja\nsuunnitelmia kaikkeen odotetaan tähän minulta. Ympärilläni on alituista\nhälinää -- puuseppiä, mekanikoita, vahtimestareita -- lausunnoita\nsenaattiin j.n.e. Mehän aiomme ruveta lyömään rahaa jo tänä syksynä.\"\nNiin tapahtuikin. Syyskuussa kohosi rahapaja korkealle Katajanokan\nrannalla ja Lokakuun 15 p:nä 1864 on työ siinä ehtinyt niin pitkälle,\nettä ensimmäinen satanen yhden markan kappaleita on leimattu. Siitä\nlähtien alkaa työ käydä täydellä vauhdilla. \"Moni on kyllä jo ollut\nkärsimätön\", kirjoittaa Soldan äidilleen joulukuun 8 p:nä, \"mutta 3 tai\n4 kuukautta tällaisen laitoksen esipuheeksi oli kuitenkin kovin lyhyt\naika ja minä puolestani olen varsin tyytyväinen, että jo nyt olen\nvoittanut kaikki vaikeudet, jotka seuraavat työväen täydellisestä\ntietämättömyydestä ja tottumattomuudesta tässä erikoisammatissa.\nHuomenna (jouluk. 9 p:nä) jätetään ensimmäinen sarja hopearahoja,\n30,000 markan kappaletta, pankkiin, joka summa vastedes tultanee\nantamaan joka kolmas päivä.\"\n\nEnsimmäisen leimaamansa kiiltävän ja kauniin hopeamarkkasen, jonka\nalakulmassa oli hänen nimikirjaimensa S, lähettää hän joululahjaksi\näidilleen. Se oli varmaankin riemunhetki vanhukselle, jolle tuo pieni\nkapine oli kuin sinetti hänen poikansa elämänkirjassa. Ensimmäinen oma\nsuomalainen raha oli pieni sinetti koko kansammekin elämänkirjassa ja\ntuotti sen siihen painaminen epäilemättä vilpitöntä iloa miehelle, joka\noli saanut tehtäväkseen tuon sinetin valmistamisen. Suomen vaakuna\nSuomen rahassa ynnä postimerkki-vainajissamme, jotka nekin lienevät\nolleet Soldanin piirtämät, on levittänyt tietoa Suomesta ehkä enemmän\nkuin mikään muu tapa tehdä sitä tunnetuksi.\n\nPaitse varsinaisia virallisia tehtäviään oli Soldanilla sen lisäksi\nsuuri joukko muitakin käytöllisiä sivutoimia, joista hän hyvän asian\nvuoksi ei voinut eikä tahtonut kieltäytyä. Niinpä hän jo v. 1862 oli\nvalittu Teollisuusyhdistyksen puheenjohtajaksi, jossa toimessa\nollessaan hän paitse muita toimiaan kirjoitti kirjoituksia\nkemiallisista ja teknillisistä kysymyksistä m.m. ilmanvaihdosta\nhuoneissa ja metrijärjestelmästä. Eräs kiertokirje v:na 1865 aijotusta\nteollisuusnäyttelystä on sekin Soldanin kirjoittama. Eräällä\nlentokirjasella pani hän alkuun kaupunginpostin perustamisen\nHelsinkiin.\n\nSoldanin tärkeimpiä käytännöllisiä sivutoimia oli kuitenkin hänen\nosansa Suomen pankin uusien setelien valmistamisessa. Siihenkin toimeen\nnäyttää hän olleen aikanaan ainoa kykenevä mies. Se oli hän, joka teki\nehdotukset leimasinten alkupiirustuksiin ja niistä suuren osan\nvalmistikin lopullisessa muodossaan kaivertajille jätettäviksi.\nEnsimmäisissä seteleissämme olevat maisematkin hän luonnosta piirusti\ntehden sitä varten matkoja Hauholle ja Uuraaseen. Useilla ulkomaan\nmatkoilla vuosina 1873, 1875, 1876 ja 1877 hän sitten hankki laattojen\nkaivertajia ja valvoi heidän töitään, viipyen v. 1875-76 lähes\nkokonaisen vuoden Kööpenhaminassa, jossa seteleitä hänen valvontansa\nalla painettiin Thielen kivipainossa.\n\nTyö, jonka Soldan näin suoritti isänmaansa hyväksi, oli siis sekä\nmonipuolinen että perinpohjainen, kysyen kykyä, tarmoa ja sitkeyttä.\nSattuvasti kuvaa häntä eräässä kirjeessä hänen nuori ystävänsä ja\noppilaansa professori W. Ruin sanoessaan: \"Setä on minun silmissäni\nyksi noita vanhan kansan miehiä, jotka puhuvat meille siitä\nnuorekkaasta voimasta ja toimintahalusta, mikä tämän ajanjaksomme\naamuna virtasi läpi nuortuneen yhteiskunnan ja jotka uhrautuvan työnsä\nja aatteellisia tarkoituksia kohti tähtäävien rientojensa kautta\nsaattavat häpeään nuoremman sukupolven.\"\n\nSoldanin käytännöllisten harrastusten arvoa lisää vielä se, että ne\nkauttaaltaan olivat perustavaa ja alustavaa laatua. Ja että niiden\nainoana ponnistimena oli isänmaanrakkaus ja velvollisuuden tunto ilman\nminkäänlaisia itsekkäitä pyyteitä ja vähemmän jalojen intohimojen\ntyydyttämistä.\n\nSe ei suinkaan ollut ainoata laadultaan tämä työ siihen aikaan, se oli\nomituista koko sille ajanjaksolle, jossa hän vaikutti. Mutta yksi sen\nsuunnan puhtaimpia edustajia hän oli.\n\nMutta kaikista kauneimpaan valoon joutuvat hänen toimensa virka- ja\nluottamusmiehenä siihen nähden, että hän niiden täyttämiseksi uhrasi\nlempilapsensa filosofian.\n\n\n\n\n17.\n\nTeos, joka ei valmistunut.\n\n\n_Miksi ei teoksesta mitään tullut? -- \"Streng ist Kühle, doch die\nPflicht ist strenger.\" -- Filosoofinen käsikirjoitus-kokoelma. --\nTeoksen ohjelma. -- Kirje Viktor Rydbergille, -- \"Sinne se meni.\"_\n\nNiinkuin jo useat kerrat olemme Soldanin lausunnoista nähneet, oli\nhänen elämänsä suuri unelma saada luoduksi jotain filosoofisena\nkirjailijana. Sitä oli hän haaveksinut Pietarissa univormuun\nkiristettynä, sitä Dünaburgissa juutalaisten ja valtionvarkaiden\nkeskessä eläessään. Filosofia oli auttanut häntä irtaumaan tuosta\nympäristöstä, joka uhkasi viedä hänet siveellisen turmion tielle.\nFilosofia oli tukenut ja lohduttanut häntä vallankumouksen aikana\nkärsityssä haaksirikossa, antanut hänelle uskallusta uuteen elämään ja\navannut hänelle toisen sisällisen maailman. Eikä hän liene\nvilpittömämpää iloa elämässään tuntenut kuin silloin, kun ensimmäinen\nkäsikirjoitus taskussaan kulki peninkulmamääriä rehtori Bergstrandin\nluo Lindeen saamaan arvostelua kyhäykseensä \"_Ett vågadt ord om\nkraft_.\" Kirjeet Hedlundille Guldsmedshyttanista ja päiväkirjamietteet\nAtlantilla ovat todistuksena siitä, kuinka tärkeä tämä ajattelemisen\nasia oli hänelle ja kuinka selvillä hän jo silloin oli suhteestaan\nelämän suuriin kysymyksiin.\n\nMutta kaikki tutkiminen ja kirjoittaminen täytyi olla hänellä vaan\nväliaikaista työtä, joutohetkien aikana suoritettua. Ameriikassa ei hän\nsaanut aikaa enemmän kuin muuallakaan käydäkseen siihen todenteolla\nkäsiksi. Se oli kuitenkin siellä niinkuin muuallakin se päämaali, jonka\nsaavuttamisen mahdollisuutta kaikki muut työt koettivat valmistaa.\nHänen maitokeksinnöiläänkään ei ollut muuta tarkoitusta kuin saada\nvaroja sen verran kokoon, että voisi antautua siihen harrastukseen,\njoka oli hänelle kaikista kallein, nimittäin elämänkysymysten\nratkaisemiseen.\n\nTämä harrastus se tuli Suomeenkin palattua hänen elämänsä sisimmäksi\ntarkoitukseksi. Mutta yhtä vähän kuin sen tarkoituksen saavuttaminen\noli hänelle ennen onnistunut, onnistui se hänelle nytkään. Selville hän\nkyllä pääsi suuresta kysymyksestään, löysi vihdoin sen lähteen, jonka\npinnalla totuus kuvastui ja jonka pohjalta elämänvesi pulppusi, mutta\nkun hänen piti ryhtyä sitä muille kantamaan, pettivät voimat, herposi\nmalja kädestä ja uupuneena vaipui hän sen ääreen, saamatta tuskin\nhuudetuksi, missä se oli etsittävissä. Ja ne olivat taaskin etupäässä\nulkonaiset asianhaarat, jotka tulivat häiriten väliin.\n\nEnsimmäiset vuodet kotimaassa kuluivat tuiki tarkkaan etupäässä\nrahapajan perustamispuuhiin. Epäilemättä oli tyydytys tämän samoinkuin\nmuidenkin isänmaallisten tehtäväin täyttämisestä omansa viihdyttämään\nkaipausta filosofiaan. Mutta jo vuonna 1865, kun valmistuspuuhat olivat\nsuoritetut eikä alkuunpanon innostavaa toimintaa enää tarvittu,\nalkoivat säännölliset ja koneelliset virkatehtävät taakkana painaa.\nKesäkuussa 1865 kirjoittaa Soldan Hedlundille: \"Minulla on työssä 35\nhenkeä ja sinä ymmärrät, ett'en saa levätä montakaan tuntia päivässä.\nIkävää, että tämä toimi, vaikka se on näennäisesti hyvinkin kirjava,\nkuitenkin on hyvin yksitoikkoinen ja yksipuolinen. Olen muuttunut n.s.\nleimauskoneeksi\" -- rahan tekijäksi hän, joka ei mitään niin\nhalveksinut kuin rahaa. -- Ja eräässä muistiinpanossa, jossa valittaa\nsitä, ett'ei hänen filosofiastaan mitään valmista tullut, sanoo hän\nitseään lantiksi, josta ei koskaan talariksi ollut. Kun rahapajan työt\ntasaantuivat ja alkoivat mennä hiljaisempaa menoaan, näyttää hän\nmuutamien vuosien kuluessa saaneen jotenkin paljon aikaan. Paksut\nnidokset omia mietteitä ja varsinkin muistiinpanoja filosoofisten\nkirjailijain teoksista todistavat, että hän vv. 1866-69 oli ahkerassa\nhenkisessä työssä. Vaikeat sairauden kohtaukset kuitenkin sittemmin\ntuon tuostakin keskeyttivät tätäkin työtä. Kun hän taas tointui sen\nverran, että varsinaisilta virkatoimilta olisi voinut riittää aikaa\nfilosofiaan, tuli este taas rahasetelien muodossa väliin. Vuodet\n1873-76 hukkuivat niiden synnyttämiin puuhiin.\n\nAlussa näyttää häntä kylläkin miellyttäneen tämä toimi, jossa hänen\ntaiteellinenkin halunsa sai hiukan tyydytystä, mutta vähitellen se\nmuuttui rasitukseksi. Tammikuussa 1876 kirjoittaa Soldan Köpenhaminasta:\n\"Köyhälle kansalle köyhässä maassa ei sitä näy sallittavan,\ntyöskentelemistä myöskin sisään päin, vaan täytyy täällä leipäkullan\nvuoksi elää, kunnes kaatuu. Minulle tuottaa se usein todellista\nkärsimystä, että minun pitää, pää ja sydän täynnä etiikkaa, istuutua\nkirjoittamaan ikäviä ja pitkiä kirjeitä juonitteleville liikemiehille.\"\n\n    \"Streng ist Kühle,\n    Doch die Pflicht ist strenger.\"\n\nEttä hän tavattomalla tarmollaan kuitenkin koetti tehdä mitä suinkin\nvoi ja että hän sittenkin sai niin paljon aikaan, siitä ovat hänen\nkäsikirjoituksensa mitä selvimpänä todistuksena. Joskin nämä\nkäsikirjoitukset ovat järjestämättömiä ja keskentekoisia, sisältävät ne\nkuitenkin semmoisen määrän jo loppuun suoritettua henkistä työtä, että\nsitä tekisi mieli uskomaan hänen päätyökseen eikä vaan lyhyiden\nlepohetkien tai unettomain öiden tulokseksi.\n\nSoldanin filosoofinen käsikirjoituskokoelma käsittää ensiksikin 125\npienempää tai suurempaa taskukirjaa, joihin hän virastossa ja matkoilla\nollessaan kirjoitti lyhyemmin tai pitemmin saamansa aatteet. Nämä\ntaskukirjat muuttuivat hänen rakkaimmiksi ystävikseen ja olivat hänen\nainoa seuransa vuosikausien kuluessa. Sillä kun hän oli kodin\nperustanut ja saanut itselleen oman pesänsä, ei hän siitä paljon\nliikkunut, ei hakenut seuraa eikä etsinyt ystäviä. Hän oli, kertoo\nHedlund, \"laittanut itselleen työhuoneeseensa melkein suljetun paikan,\nkirjoituspöytä edessään ja kirjahyllyt ympärillä -- ulospäin oli suuria\nhäkkiä kanarjalintuineen -- ja siinä istui hän kuin keskiajan\nerakkomunkki\" -- istui ja kirjoitti suuriin foliokirjoihin joko\nreferaatteja filosoofisista teoksista tai myöskin niin kutsutuita\nomiaan, jotka osaksi ovat laajennuksia taskukirja-muistiinpanoista.\nNäitä folionidoksia on 18 kappaletta, joista useampi sisältää noin pari\nsataa sivua. Lopuksi on olemassa liki kolmekymmentä kvarttinidosta,\njotka sisältävät osaksi referaatteja, osaksi taskukirjoista\npuhtaaksi-kirjoitettuja mietteitä.\n\nKaikesta, minkä hän pani paperille sekä otteina toisten ajatuksista\nettä ominaan, valmisti hän tarkan aakkosellisen nimi- ja asialuettelon.\nMainittakoon tässä vaan hänen omistaan muutamia päärubriikkeja:\nSiveellisistä ja käytöllisistä aatteista. -- Etiikasta. -- Totuudesta.\n-- Lainmukaisuudesta ja mekanismista. -- Uskontokysymyksiä. -- Yleistä\nfilosofiaa. -- Yleistä psykologiaa. -- Tajunnasta. -- Vapaudesta. --\nKansallisuudesta.\n\nKokoontuneet ainekset ovat siis verrattain hyvin järjestetyt ja\nolisivat ne helposti kokonaisuudeksi koottavissa sen, joka tahtoisi\nottaa tuon vaivakseen. Ainakin olisi niiden avulla saatavissa valaiseva\nesitys siitä, mitä Soldan ajatteli, mikä oli hänen filosoofinen\nkantansa ja miten hän aikain kuluessa oli tämän kantansa, lopullisen ja\njärkähtämättömän maailmankatsantonsa saavuttanut. Se olisi filosoofista\nvakaumusta hakevan psykologiaa, palanen filosofian sisäistä historiaa,\nmeille sitä läheisempää, kun se johtaa pois siitä filosoofisesta\nkannasta, joka meillä lähes puolen vuosisataa oli kaiken ajattelemisen\nja tästä ajattelemisesta johtuvan kansallisen kehityksen pohjana --\npois vanhoista Hegeliläis-Snellmannilaisista ihanteista uusiin\nHerbartilais-Soldanisiin.\n\nSoldanin filosoofisen pesän selvittämistä helpoittaisivat vielä ne\nprogrammit joita hän laati aikomaansa suurta teosta ja sen eri osia\nvarten. Tämä teos alkoi häämöttää hänelle jo Ruotsissa ja näyttää yhä\nselvinneen Ameriikassa. V. 1869 sanoo hän olevansa niin selvillä\nlempiaatteistaan, ett'ei olisi muuta jälellä kuin niiden kokoaminen ja\njärjestäminen.\n\n\"Minä tahtoisin kirjoittaa teoksen, kooltaan kohtalaisen ja\nkäsittelemiltään aiheilta niin intressantin, että se luettaisiin. Sen\ntulisi siis olla helppotajuisen sen sanan paremmassa merkityksessä. Se\nlepäisi kauttaaltaan _tieteellisellä pohjalla_ siten, että siinä olisi\nhyväksi käytetty _tulokset uudemmista tutkimuksista_ luonnontieteissä,\nkielitieteessä, psykologiassa, etnologiassa j.n.e.\"\n\n\"Teos tulisi lyhyissä, selvissä pykälissä, hyvin luokitettuna ja\nkeskitettynä, esittämään nämä tulokset.\"\n\n\"Sen _päätarkoituksena_ tulisi olemaan säälimätön, mutta tyyni taistelu\n_taikauskoa_ vastaan sen tuhansissa eri muodoissa.\"\n\n\"Se traditsioni, jota meihin on lapsuudesta saakka ammennettu, sisältää\näärettömän määrän taikauskoa, johon vaan muutamia totuuden murusia on\nkätketty: jo peruskäsitteemme ajasta ja paikasta ovat vääristetyt ja\nsekoitetut. Me katsomme maailmaa äärelliseksi esineeksi 'kansi päällä\nja Jumala kannen päällä'. Me uskomme, että aika on vaan noin\nkuusituhatta vuotta vanha. Me uskomme vielä, että _usko_ on samaa kuin\n_totuus_. Me uskomme, että Jumala on lahjoittanut ihmiselle kielen,\ntavat ja siveyden täysin valmiina, että _uskonto_ on samaa kuin\n_kristinusko_, -- että kuolemattomuus on sielujen vaellusta; uskomme\nhyvin laajalti Hegelin ja Snellmanin mukaan, että oikeata on se, mikä\non _pysyväistä_, että kaikki se, mikä on, on järkevää.\"\n\nHänen tarkoituksensa olisi sentähden kirjoittaa teos seuraavan ohjelman\nmukaan.\n\n\"I:n osa käsitteleisi orienteerauksen avaruudessa: 1) W. Herschelin\nteleskoopin avulla tehdyt tutkimukset ja saavutetut tulokset\ntähtisysteemistämme, nebuloosista, yleensä etäisistä maailmoista. 2)\nAurinkokunta kuvineen taivaankappalten verrannollisesta suuruudesta ja\nvälimatkoista. 3) Maa, katsaus sen pinnalla vallinneeseen viimeiseen\nmaan ja veden jakoon; sen eri geoloogiset aikakaudet aina\nhistorialliseen aikaan saakka.\"\n\n\"II:n osa: olisi orienteeraus ajassa: 1) ihmissuvun ikä, 2) sen\nesihistoriallinen kausi (porokausi, mammutti), 3) historiallinen kausi\n(kivikausi, pronssikausi, paalurakennukset).\"\n\n\"III:s osa: Ihminen kansojen edustamana: 1) heimot, kansat, rodut, 2)\nsivistyksen jakauminen ajassa ja paikassa, kulttuurin päävirrat, 3)\netnograafinen yleissilmäys, 4) luonnonkansain tila tätänykyä ja\nmuinaisina aikoina.\"\n\n\"IV:s osa: Katsaus sielun elämään 1) erityisine kohtineen\nsielutieteestä, tajunnasta, järjestä, käsitteistä, aatteista. 2)\nKansallispsykoloogisia mietteitä kielen, tapojen y.m. synnystä.\"\n\n\"V:s osa: Uskontotutkimuksia: 1) eri kansain uskonnollisia aatteita,\n2) fetishismi, 3) eläinten-palvelus, 4) tähtien-palvelus,\n5) tulen-palvelus, 6) Brahman oppi, 7) Budhan oppi, 8) Zoroasterin\noppi, 9) Muhamedin oppi 10) Kristinoppi.\"\n\n\"VI:s osa: Uskonnon teoria: 1) sen olento, 2) aatteet, 3) uskonnollinen\nja tieteellinen tieto, 4) uskonto ja moraali.\"\n\n\"VII:s osa: Taikauskon huono vaikutus, 1) mythien synty, 2)\nylösnousemusaate.\"\n\nTätä laajaa ohjelmaa Soldan aikain kuluessa supisteli, ja samalla kun\nse puristui kokoon, syventyi sen sisältö tieteellisemmäksi. Hänen\ntutkimustensa pääesineiksi, joista hän muita enemmän kirjoitti, tulivat\netupäässä _uskontokysymys, psykologia_, ja Herbartin filosofiaan\nperustuva ja Hegeliä vastustava _siveysoppi_. Tämän viimeisen kanssa\nhänelle läheisessä yhteydessä oleva kysymys _patriotismista ja\nkansallisuusaatteesta_ oli hänen viimeisten elinvuosiensa tärkeimpiä\ntutkimusaiheita.\n\nMutta, niinkuin sanottu, painokuntoon ei hän näistä mitään saanut,\nAinoa filosoofinen kirjoitus, jonka hän julkaisi, oli Finsk\nTidskriftissä v. 1877 ollut kirjoitussarja \"_Herbart och Rein_,\nlekmannabetraktelser ur realistisk synpunkt.\" Kirjoitus oli oikeastaan\narvostelua Reinin \"Psykologiasta\", mutta laajeni siitä esitelmäksi\ntahdon vapaudesta Herbartin käsityksen mukaan, jonka hänen mielestään\nRein oli väärin ymmärtänyt.\n\nKun tarkempi selonteko tästä filosofian pulmallisimpia kysymyksiä\nkäsittelevästä kirjoituksesta ei voi tulla tässä kysymykseen,\nmainittakoon vaan, mitä tekijä itse sillä sanoo tarkoittaneensa. Vaikka\nse näennäisesti koskikin vaan kysymystä tahdon vapaudesta, oli siinä\nkuitenkin hänen mielestään itse asiassa kysymys absolutisen idealismin\nelämästä ja kuolemasta, \"joka on suvainnut naamioituna sukeltaa esiin\nReinin uudessa psykologiassa. On siis lopultakin kysymys koko tuosta\nilkeästä elukasta, joka on kulkenut kintereillämme vuosikymmeniä ja\nuhannut niellä kitaansa maan rauhan ja todellisen onnen.\" -- \"Sen piti\ntapahtua nyt tai ei koskaan ja niin tapahtui se nyt -- ja muuan\nmynttimestari mikä lie on nyt uskaltanut käydä yliopiston psykologian\nkimppuun. -- Mutta iloinen siitä olen, tavattoman iloinen. Tuntuu kuin\nolisin tullut maanalaisesta vankeudesta päivän valoon ja raittiiseen\nilmaan.\"\n\nTyydytys, jota tekijä tunsi, vaihtui kuitenkin vähitellen\npettymykseksi. Hän oli toivonut, että professori Granfelt ja ennen\nkaikkia professori Rein ryhtyisivät väittelyyn ja että hän yhäkin saisi\nselvittää kantaansa. Mutta ei kumpikaan heistä tarttunut kynään,\njälkimmäinen kai siitä syystä, että Soldanin todistelu lienee ainakin\nosaksi järkyttänyt hänen kantaansa. Suuremmasta yleisöstä tuskin oli\nmonta, jotka olivat huomanneet kirjoituksen. \"Täällä eletään\nsellaisessa Grönlannissa, ett'en ole vielä tavannut yhtä ainoata joka\nolisi lukenut sen\", valittaa Soldan sen jälkeen kun kirjoitus oli\nilmestynyt. Ett'ei se kuitenkaan jäänyt kokonaan huomaamatta, ilmenee\nniistä sanoista joita Helsingfors Dagbladissa hänelle omistettiin hänen\nkuoltuaan: \"Varmaankin muistavat vielä monet, millä hämmästyksellä\nluimme hänen totisen ja tarkkaan mietityn kirjoituksensa 'Herbart och\nRein', joka osoitti, että maassamme oli filosofian ongelmallisiin\nkysymyksiin perehtynyt mies, josta ei kenelläkään ollut edes\naavistustakaan. Sen jälkeen oli hänellä ilo nähdä ainakin muutamain\noppilaiden seuraavan hänen jälkiään.\" Yksi näitä oppilaita oli nykyinen\nkasvatustieteen professori Waldemar Ruin, jonka filosoofisia opinnoita\nSoldan johti ja josta hänellä -- siihen saakka henkisenä erakkona\neläneellä -- oli suurta iloa vanhoilla päivillään. Herbart och Rein oli\nsiis sittenkin tavallaan merkkitapaus kotimaisen filosofiamme\nhistoriassa. Sen kautta astui uusi ennen kaikille tuntematon ajattelija\nesiin kauvas tähtäävällä tarkoituksella osoittaa vääräksi siihen aikaan\nmeilläkin yksivaltiaassa asemassa oleva Hegelin absolutinen idealismi\nja asettaa sijaan toinen meillä tuntematon suunta, Herbartin realismi.\n\nVilpitöntä tyydytystä tuotti Soldanille se ystävällinen ja ymmärtävä\narvostelu, jonka hän sai kirjoituksestaan Viktor Rydbergiltä. \"Olen\nlukenut kirjoituksesi ilolla sekä mietteittesi selvyyden että niiden\nperusteellisuuden tähden\", -- kirjoittaa Rydberg syyskuussa 1878. --\n\"Mahdollista on, ett'et saa vastausta itse ydinkohtaan nähden; mutta\njos niin käy, niin voit olla vakuutettu siitä, että se on seuraus\ntodistelusi kumoamattomuudesta. Erittäinkin olet vakuuttavalla tavalla\nosoittanut ei ainoastaan, mitä laatua Herbartin determinismi on -- jota\ntähän suureen filosofiin perehtymättömät ovat usein väärin selittäneet,\nvaan myöskin, miten välttämätön tälläinen determinismi on todellisen\nvapauskäsitteen pelastamiselle. -- -- Et saa missään tapauksessa antaa\nalakuloisuutesi luulotella itseäsi, että se, mitä olet sanonut ja\najatellut, on ajateltu ja sanottu turhaan. Joskaan et ole välittömästi\nkääntänyt vastustajaasi, on kuitenkin luultavaa, että hänellä on ollut\njotakin hyötyä siitä, mitä olet asian valaisemiseksi esiintuonut ja\nettä hän vastedes ottaa tarkempaa selkoa Herbartista, ennenkun häntä\narvostelee; ja mahdollista myös, että itse perusajatuksesi, niinkuin ne\novat esitetyt, tekevät häneen jotain vaikutusta. Mutta paitse häntä\nonhan aikakauskirjalla monta muuta lukijaa, ja kuka tietää, eikö voi\nniin tapahtua, että joku tuleva professori Helsingissä, Upsalassa tai\nLundissa on sanova, että hän nuoruudessaan sai sinulta ensimmäiset\nhuomautuksensa mestaristaan Herbartista? Niin tavallisesti tapahtuu.\nTerveet siemenet, joita järkevä tarkoitus kylvää, putoavat tuulen\nkulettamina itämiselleen sopivaan maahan, vaikkakin osa lankeisi\nkalliolle ja osa ohdakkeiden sekaan. -- -- Ajatellessasi niitä\nnäköaloja, joita sinulle on avaunut aatteiden maailmaan, ja sitä\nkaunista vaikutusalaa, joka sinulla on maasi palveluksessa, et voi\nsanoa, että elämäsi raha ei olisi kauniisti leimattu, vaikkakin\nruumiilliset kärsimykset hiukan sen reunoja nakertavat. Toivon, että\nnämä kärsimyksesi vähenevät ja että sinä paljoa enemmän kuin tähän\nsaakka saat tilaisuutta työskennellä mielivainiollasi filosofian\nalalla! Mitä sillä alalla voit saada aikaan ja kuinka harvinaisesti\nsinussa yhtyvät ajatuksen syvyys ja sen selvyys, sen osoittaa juuri\nesityksesi 'Herbart och Rein'.\"\n\nSoldanin ruumiilliset kärsimykset lisääntyivät kuitenkin vuosi vuodelta\nniin, ett'ei hän kyennyt enää aina virkaansakaan hoitamaan ja sitä\nmukaa vähenivät toiveet tuon suuren teoksen tai jonkun sen osankaan\nvalmistumisesta. Tuon tuostakin virkoo hänen ajatusvoimansa ja hän\nkirjoittaa päästyään selville jostain tärkeästä ydinkohdasta vihkonsa\nreunaan iloisen huudahduksen: \"heureka!\" tai: \"nyt sain sen!\" Mutta yhä\nuseammin uskoo hän muistikirjainsa lehtisille, joiden kanssa hän\npuhelee kuin ystävänsä kanssa, huolensa ja epätoivonsa. Maaliskuun 1\np:nä 1880 hän m.m. kirjoittaa: \"Kas niin, nyt keksin oikean käänteen!\nSe on jonain toisena aamuna vereksin voimin ja yhdellä silmäyksellä\nläpitungettava. Oli kysymys perustavasta alkuesityksestä käytölliseen\nfilosofiaan mahdollisimman selvästi ja lyhyesti, voidakseni sitten\nosoittaa sitä sekaannusta, joka vallitsee näissä käsitteissä. Oli taas\nkysymys tuosta eetillisestä epäselvyydestä, ja sen lisäksi vielä\ntiestä, joka saattaa pois tästä epäselvyydestä siveellisen tajunnan\nkirkkaaseen päivänvaloon.\"\n\n\"Voi, kun olisi vielä voimia työskentelemään! Nyt näyttää minusta kuin\nolisi asia päivän selvä minulle itselleni, mutta myöskin vaan minulle\nitselleni! Vaan jos koetan pitää kiinni noista yhä harvemmin\nilmaantuvista ajatuslangoista, niin uupuvat siipeni pian ja päässäni\npimenee ja kamaloita mietteitä välkkyy mielessäni. Ja silloin jätän\nminä -- niinkuin nytkin -- koko asian siinä toivossa että kohtalooni\ntyytyminen on käyvä helpommaksi kuin se nyt on.\"\n\nJa kun hän näin huomaa ei enää itse voivansa luoda kokonaisuutta\nkirjoituksistaan, alkaa hän etsiä toista, joka mahdollisesti haluaisi\nottaa sitä tehdäkseen. Hän ajattelee parasta ystäväänsä Hedlundia,\ntekee jo v. 1870 erään kovemman sairauden aikana kirjallisen\ntestamenttinsa hänen hyväkseen. Ja v. 1873 käy hän palatessaan\nkylpymatkalta Saksasta Gööteporissa tapaamassa Hedlundia ja Rydbergiä\nsillä tarkoituksella, että saisi heille esittää suunnitelmansa ja lukea\njoitain osia käsikirjoituksistaan. Hän viipyy useita päiviä Hedlundin\nmaatilalla Bjurslätissä, jossa myöskin Rydberg oleskeli lomahetkinään,\nmutta ei saavuta tarkoitustaan. Tästä pettymyksestään on hän elokuun 4\np:nä kirjoittanut muistikirjaansa seuraavat alakuloiset sanat:\n\n\"Pelkään, ett'eivät Hedlund ja Rydberg enää voi pelastaa karille\najautuvaa, vanhaa alusta.\"\n\n\"He eivät voi sitä, sillä vanhuus, sairaus ja -- vastahakoinen kohtalo\novat tehneet tehtävänsä.\"\n\n\"Ei Bjurslätin 'ilmakaan' enää voi puhaltaa minuun uutta henkeä, sillä\nei itse Herrakaan, kaikkien aikain ja avaruuksien Herra, enää voi minua\nauttaa!\"\n\n\"Se on raskas hetki tämä, kun täytyy selvin ja varmoin sanoin tunnustaa\njoutuneensa -- hylyksi!\"\n\n\"Niin paljon filosofiaa olen minä kuitenkin viimeisten vuoksien\nkuluessa onnistunut lastata laivaani, että tämä huudahdukseni ei ole\nvaan pelkkä hätähuuto, tai epätoivon ilmaus.\"\n\n\"Olenhan jo tottunut siihen ajatukseen, että se hetki tulisi piankin\nlyömään. No niin, mitäpä siis minun kohdallani merkitsee, tulkoonpa tuo\nhetki hiukan ennemmin tai myöhemmin.\"\n\n\"Ikävältä kuitenkin tuntuu, että erityinen ja satunnainen\nvastoinkäyminen piti kohdata minua juuri tällä hetkellä --\npahoinvoinnin ja mielenmasennuksen muodossa.\"\n\n\"Toivoin näet saavani ystävilleni täällä selittää kantani kysymyksissä,\njotka ovat sydämmelläni. Nyt se tuskin enää on onnistuva.\"\n\n\"Tarkoitukseni oli saada selville: onko Soldanissa todellakin mitään,\njoka ansaitsee tulla talteen pannuksi, vai onko se vaan pelkkää\nluulottelua?\"\n\n\"On nyt kuusi tai seitsemän vuotta siitä kun sattuma sai aikaan\nmerkillisen murroksen sisällisessä elämässäni. Minulla oli jotain\nharrastusta milt'ei kaikkiin mahdollisiin suuntiin, mutta tämä\nharrastus oli haihtuvaa ja pintapuolista. Oli minulla kumminkin aina\njonkunlaista filosoofista vakaumusta, mutta se oli sekin häilyvää ja\npintapuolista, sillä minä olin, vaikkakin dilettantin tavoin, pinttynyt\nhegeliaani.\"\n\n\"Silloin sattui käteeni Lazaruksen kirjanen tapojen synnystä. Se oli\nlähtökohtana uuteen ja vähitellen yhä yksinomaisempaan ja\nkeskittyvämpään harrastukseen: Herbartin filosofiaan.\"\n\n\"Jo oli kyllä nuoruuteni voima tiessään -- eikä sekään ollut koskaan\nsuuri. Mutta nuoruuden lämpö oli vielä tallella, ja tuosta mainitusta\ntapauksesta kasvoi vähitellen uusi harrastus, niin, aukeni ainakin\nomasta mielestäni aivan uusi sisäinen maailma.\"\n\n\"Kaiken tämän ohella olin minä selvillä siitä, että olin vaan\ndilettantti. Roomassani ympäröi minua koneiden räminä ja kotini ei\nollut mikään -- Tusculum. Harvoin oli terveytenikään hyvä.\"\n\n\"Mutta totuuden aurinko paistoi kuitenkin sieluuni ja aika-ajoin\ntapahtui, että ensimmäinen aamuhetki soi minulle ajatuksia. Ne olivat\ntietysti yleensä kaikua opinnoistani, mutta tuntuivat minusta joskus\nuusiltakin. Kaikissa tapauksissa olivat ne minun ajatuksiani, olkoonpa\nsitten, että olivat alkuisin mistä tahansa, ja minä kirjoitin niitä\nmuistiin, usein pitkälläni, koska eivät voimani sallineet nousta ylös.\"\n\n\"Sellainen on nyt asema. En ilmaissut haluani saada vetää paperejani\nesille saarnatakseni filosofiaa, vaan keskustellakseni perusajatuksista\nsiinä opissa, jonka olen hyväksynyt.\"\n\n\"Jos ette, ystäväni, hyväksy mielipiteitäni eräissä pääkohdissa, niin\non selvää, ett'en näiden kirjoituksieni kanssa sen enempää tahdo teitä\nikävystyttää.\"\n\nPerinpohjaisempaa selkoa ei Soldan näy saaneen tehdä mielipiteistään.\nMutta arvattavasti ei kuitenkaan kehoituksia ystäväin puolelta\npuuttunut, koska hän eräässä kirjeessä kohta tältä matkalta palattuaan\nkirjoittaa Hedlundille: \"Herää kummallisia kuvia mielessäni, kun\najattelen viimeistä yhdessä oloamme -- tuota niin merkillistä\nepäsivuista kolmiota (Rydberg, Hedlund, Meijerberg), jossa minä olin\ntylsänä kulmana siihen kuuluvine kapeine jalkoineen. Ja kuitenkin kävin\nminä vähemmän alakuloiseksi kuin tavallista. Päinvastoin -- minusta\nnäyttää kuin olisin minä Ruotsissa saanut uusia herätyksiä ja uutta\nluottamusta itseeni.\"\n\nKun Hedlund myöhemmin tarjoutuu poikansa Torstenin uudessa\nkirjapainossa painattamaan Soldanin psykologian tai propedeutikan,\nvastaa tämä siihen: \"En tahdo kieltää, että olen ajatellut\nmahdollisuutta saada jonkun osan teoksestani painetuksi Torstenin luona\n-- jos vaan olisi käsikirjoitusta, jopa olen kuvitellut sitäkin, että\nuusi laitos soisi minulle, mitä ei mikään muu laitos maailmassa voi,\nnimittäin tuulahduksen myötätuntoisuutta. -- Mutta mitäpä sanoisin\nfilosoofisista harrastuksistani? Pää ja sydän ovat halkeamaisillaan\nkuin liika täydet kapsäkit -- jotka ovat tehdyt huonosta nahkasta.\nVielä kerran sanon sinulle: jos sinä olisit täällä tai minä\nläheisyydessäsi, ei toden totta olisi käynyt niinkuin nyt on käynyt.\nSinä tunnet laulun erämaan kuoritusta puusta. -- Enkä voi minä muuta\nkuin kirota sitä kohtaloa, joka piti minua kiedottuna idealismin\nsavupilveen elämäni syysmyöhään saakka. -- Nyt katson minä kaikki jo\nkadotetuksi.\"\n\nMuutamia vuosia myöhemmin, v. 1879, kirjoittaa hän Rydbergille\nvastaukseksi hänen ystävälliseen kirjeeseensä kirjoituksen \"Herbart och\nRein\" johdosta: \"Kirjeesi oli rakkaimpia mitä koskaan elämässäni olen\nsaanut. Se oli myöskin, jos en ota lukuun paria lahjakkaan nuorukaisen\nujoa hyväksymistä, ainoa arvoa ansaitseva osanoton ilmaus, joka tässä\nsydämmeni asiassa on tullut osakseni. Ja kuitenkin vaikenin kuin muuri.\nSinä ymmärrät ilman sen pitempiä selityksiä, että se merkitsee pitkälle\nkehittynyttä alakuloisuutta eikä mitään muuta. -- -- Tuo pitkällinen,\nkiusallinen asema, kun sydän täynnä aatteellisia harrastuksia päivä\npäivältä ja vuosi vuodelta täytyy kulkea aineellisen toimeentulon tietä\nja kun täytyy olla erillään kaikesta elähyttävästä seurasta ja\nosanotosta siinä, millä on minulle jotain korkeampaa merkitystä; kaikki\ntämä vaikuttaa kovin herpaisevasti koko henkiseen olentooni ja\ntoimintaani.\"\n\n\"Niin, sinä olit onnen lemmikki, joka sait elää kauniin osan tästä\nelämästä hyvän ystävämme Hedlundin perhepiirissä. Olen kerran hänelle\nmaininnut, että koko elämäni olisi saanut toisen ja varmaankin paremman\nsuunnan, jos minulla olisi ollut tekemistä yhdenkään hänenlaisensa\nystävällisen ja uskollisen ihmisen kanssa. Ja minä olen yhäkin vielä\nsitä mieltä.\"\n\nV. 1882 erään ankaran taudin jälkeen ottaa Soldan vielä kerran puheeksi\nteoksensa ja kirjoittaa konseptin kirjeeseen, joka oli osoitettu\nystävälleni runoilijalle idealistille:\n\n\"Kauvan olen toivonut -- mutta turhaan! Nyt alkavat voimat väsähtyä,\nelämä paeta, ja raskasta, kovin raskasta on poistua täysin, mutta\nkohtalon kädellä lukituin sydämin.\"\n\n\"Sinun käsiisi, ystävän käsiin, joka minut ymmärtää, tahdon minä laskea\nnämä eloni syksymyöhällä poimimani hajalehdet. Sinä ehkä voit tavalla\ntai toisella suojella niitä siltä kylmältä viimalta, joka uhkaa ne\nuudelleen hajoittaa.\"\n\n\"Ne ovat muodon kahleet, jotka nyt minua painavat. Tahdon sen vuoksi\nkääntyä sellaisen runouden suurmestarin puoleen kuin sinä olet.\"\n\nKirjettä ja niitä seuraamaan aiottuja käsikirjoituksia ei lähetetty\nperille. Ja filosoofisella tyyneydellä tyytyi filosoofi vähitellen\nkohtaloonsa. Eräässä muistiinpanossa puolitoista kuukautta ennen\nkuolemaansa heittää hän tyynet jäähyvästit elämänsä ihanalle unelmalle.\nAntaen vielä viimeisen kerran haaveittensa ja toiveittensa kulkea\nohitsensa, sanoo hän:\n\n\"Vaan kuinka kävikään, niin kasaantuivat vaan paperini eikä aijotusta\njärjestämisestä ja kokonaisuudesta mitään tullut. Henkiset voimani\nolivat liian heikot voidakseen yhteen henkilöön yhdistää virkamiestä ja\nkirjailijaa. -- -- Pahin viholliseni oli hajaannus ja epäsäännöllisyys.\nMinulla oli aina jotain toimitettavaa viran puolesta, ei ainoastaan\nrahapajassa, vaan myös Suomen Pankille, Teollisuusjohtokunnalle y.m.s.\nSumma se: siitä ei mitään lähtenyt! ja se, joka on minua voimiltaan\netevämpi, lisätköön kernaasti: _ex nihilo nihil fit_.\"\n\n\"Mutta sen saanen kuitenkin lisätä: puhtaampaa ja lämpimämpää\nharrastusta totuuden asiaan niissä kysymyksissä, joita muistiinpanoni\nja tutkimukseni koskivat kuin mikä minua näinä 20 vuotena elähytti, en\ntarvitse toivottaa kenellekään niistä, jotka vast'edes ehkä tulevat\nvaeltamaan siihen suuntaan, mihin nämä hyvän tahtoni työt viittaavat.\"\n\n\"Yksi hyöty näistä papereistani voisi ehkä vielä olla sille, joka\ntahtoisi tutustua niihin totisesta hartaudesta filosofiaa kohtaan s.o.\n_tulevaisuuden filosofiaa_, johon Herbartin realismi on avannut\nsuuremmoisia näköaloja, nimittäin seuraava:\"\n\n\"Nämä hajalehteni ja vihkoni sisältävät melkoisen määrän käännöksiä\nsaksalaisten kirjailijain teoksista, mutta on niissä koko joukko hyviä\notteita Thilelta, Volkmannilta, Zimmermannilta, Lazarukselta, Waitzilta\ny.m.\"\n\n\"Vahinko -- kuinka helposti olisin voinut ruotsintaa ainakin näytteitä\nHerbartin omista teoksista!\"\n\n\"Mutta sinne se meni!\"\n\n\n\n\n18.\n\nMietteitä uskonnosta ja siveys-opista.\n\n\n_Uskonnon synty. -- Uskonto ja siveellisyys. -- Onnellisuuden oppi. --\nSielun kuolemattomuus. -- Siveys-oppi ja sen sovittaminen omaan\nelämään_.\n\nSinne se meni! -- elämän työ.\n\nEtt'ei se nyt kuitenkaan olisi kokonaan hukkaan mennyt, sallittakoon\ntämän kirjoittajan vielä lopuksi koettaa luoda edes jonkunlainen\nkäsitys Soldanin filosoofisesta kannasta ja maailmankatsannosta.\nTarpeellisia tietoja puuttuen en voi -- eikä sitä minulta\nvaadittanekaan -- ajatellakaan täyttää sitä programmia, jonka Soldan\noli ajatellut teoksensa pohjaksi. En voi antaa edes mitään yhtenäistä\nselontekoa hänen systeemistään. Olen vaan vaeltaessani hänen\najatustensa puutarhassa poiminut oksan sieltä toisen täältä näytteeksi\nsiitä, mitä siellä löytyy. Tuon esille nämä näytteet, jotka\npääasiallisesti ovat valikoima hänen muodollisesti valmistuneimmista\nesityksistään, osaksi siinäkin toivossa, että joku tällä alalla\ntaitavampi tarhuri on kerran kassaroiva pois kuivat oksat, kitkevä\nrikkaruohot ja aukaseva käytävät, joita myöten hän ajatteli voivansa\npäästä sen tieteen puun luo, minkä juurien lomitse hänen löytämänsä\nikuisen oikeuden ja muuttumattoman totuuden lähde pulppusi...\n\nNiinkuin Soldanin kirjeet Ruotsista ja muistiinpanot Atlantilta ja\nAmeriikasta osoittavat, oli uskontokysymys niitä kysymyksiä, jotka\neniten hänen mieltään kiinnittivät. Se oli ensimmäisiä, joista hän\nryhtyi kirjoittamaan Suomeen palattuaankin ja jonka ympärillä hänen\nmietteensä alinomaa kiertelivät.\n\nLienee sentähden paikallaan alkaa tämä esitys hänen mietteistään\nuskontokysymyksessä. Tässä niinkuin muissakin esityksissä tulen niin\npaljon kuin mahdollista seuraamaan Soldanin alkuperäistä esitys- ja\nkirjoitustapaa ja referaateissakin säilyttämään hänen omia sanojaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Uskonnon synty_.\n\nUskonto oli hänen ymmärtääkseen syntynyt vainajain palvelemisesta. Oli\nkuollut esimerkiksi joku mahtava mies, joku johtaja, patriarkka vielä\nluonnon kannalla elävässä heimossa. Kun henkeä yleensä ajateltiin\naistilliseksi, vaikkakin näkymättömäksi olennoksi -- joka jo unessa oli\nikäänkuin matkoilla -- niin heräsi helposti kysymys, minne tuo henki\noli joutunut, kun se kuoltua oli kokonaan kadonnut?\n\nMielikuvituksen ja järjen tekemien vertailujen avulla johduttiin\nsilloin päättelemään, ett'ei tuo mahtava, apua ja neuvoja aina antava\nhenkilö voinut olla kovinkaan kaukana. Hän on siinä missä hänen luunsa\nlepäävät, jossain läheisyydessä. Hän voisi siis ehkä yhä edelleen\nauttaa tai rangaista ja kun häntä palveltiin eläessä ja hänen tahtoaan\ntäytettiin ja tarpeitaan tyydytettiin, täytyi hänen yhä edelleen saada\nosansa saaliista. Hän eli siinä, mihin hänet haudattiin tai missä\nkuoli. Paikkaa ei tosin aina varmuudella tiedetty, mutta silloin\nalettiin palvella jotain paikkaa tai esinettä, kiveä tai puuta, missä\nhänen otaksuttiin olevan.\n\nMutta kun niin oli, niin oli selvää, että henget myöskin voitiin\najatella ja ajateltiinkin kätkeytyneiksi niihin esineihin, joilla on\nhenki s.o. eläimiin. Siitä syntyi käsitys sielujen vaelluksesta, joka\nniin runsaasti esiintyy alkukansain saduissa. Kaikissa vanhoissa\njumalaistaruissa vilisee muunnoksia s.o. sielu muutetaan ja muuttaa\nitse itsensä olennosta toiseen.\n\nTämä kaikki ei vielä ole uskonnon ilmiö, vaan on kuitenkin sen\nvalmistusta, sen ensimmäistä sarastusta. Se on vaan _taikauskoa ja\ntarua_.\n\nTaikausko on syyperäisen yhteyden näkemistä siinä, missä sitä todella\nei ole olemassa: vainajat, esineissä asuvat henget ovat nyt syynä\nkaikkeen, mikä tapahtuu.\n\nMutta vähitellen vaalenee kansan muistossa, sen tarustossa, kuolleiden\nyksilöiden muisto. Mutta niistä syntyneet henget metsissä ja maissa,\nvuorissa, puroissa ja järvissä elävät kansan uskossa. Toiset niistä\ntulevat suuriksi ja mahtaviksi, toiset jäävät vähäpätöisiksi; toiset\novat hyviä ja ystävällisiä ihmisille, toiset pahoja ja vihamielisiä.\nMerkitsevimmät niistä saavat nimensäkin ja jäävät muistossa elämään.\n\nKun ne ovat jo alkujaan persoonallisia olennoita, niin sepittää\nmielikuvitus niistä taruja. Ja kun ei ole olemassa mitään todellisuuden\npohjaa, koska nuo henget ovat vaan mielikuvituksen tuotteita -- niin\nkehrää taru rihmansa analogiian ja symboolien rullille. Ja niin ovat\nmeillä valmiina tarut kuolleista ja kuitenkin yhä elävistä sankareista\nja hengistä. Ja ne ovat ne tarut, joita kutsutaan _jumalaistarustoksi_.\n\nSe muodostaa kansain jaloimman ytimen, sillä siinä aatteet ja\naavistukset puhtaasti henkisestä ja jumalallisesta orastavat.\n\nMutta vielä ei meillä ole muuta kuin taikauskoa ja tarua -- vielä ei\nmeillä ole _uskontoa_.\n\nTulee sitten uusi vaikutin, uusi momentti lisää kehityksen kulkuun,\nnimittäin _tunne_, tuo vaihteleva, ihmeellinen ja vaikeasti selitettävä\nsieluntila, joka niinkuin tausta ja väritys sisältörikkaassa taulussa\nseuraa melkein jokaista ajatuksen ja tahdon ilmausta. Ja tämä\nmielentila ilmaisee usein niinkuin sumuisessa kokonaiskuvassa\nkokonaisen ajatusjakson, jopa kokonaisen sarjan aatteita.\n\nJa tunteen tarttuessa tarujen kehitykseen alkaa _uskonnon ensimmäinen\nsarastus_.\n\nSyyperäinen ajatteleminen, refleksioni, vaikkakin se on, niinkuin on\nnähty, kovin taikauskoista, ei kuitenkaan lakkaa koskettelemasta elämän\nkaikkia suhteita. Luonnon kannalla olevan ihmisen ajatukset kiertelevät\nalussa yksinomaan häntä itseään ja hänen omia aineellisia\nharrastuksiaan, ja vaikka tunne tässä niinkuin ainakin on valmis\nseuraamaan ajatusta, on kuitenkin kaikki mitä se kuvastaa ja mitä se\nvaikuttaa, ainoastaan aistillista laatua.\n\nMutta vähitellen muuttuvat menot. Yksitoikkoinen elämä johtaa\nmäärättyihin _tapoihin_, ja kun on saavuttu sille asteelle, jossa\ntietoisuus henkivainajain elämästä s.o. hengen itsenäisyydestä on selvä\nja vakaantunut ja kun näitä henkiä aletaan palvella, olkoonpa että tämä\npalveleminen on kuinka yksinkertaista tahansa (niinkuin esim. että\nnuija lasketaan ruumiin viereen, että vainaja saisi puolustautua petoja\nvastaan), silloin on se tunne, joka seuraa tätä tekoa, tuo osanoton,\npelon, kiintymisen ja kiitollisuuden tunne, uskonnollinen tunne, ja\nmuodostaa yhdessä taikauskoisen käsityksen kanssa _uskonnon ensimmäisen\nidun_.\n\nJo näillä elämänsä asteilla huomasi ihminen olevansa kiedottuna\nmoninaisiin suhteihin luonnon kanssa, joka, kun oli kysymys hänen\nainoasta harrastuksestaan, henkensä elättämisestä, milloin tuli\nystävällisesti häntä vastaan, milloin taas vihamielisesti pakoitti\nhänet vaivoihin, kärsimyksiin ja myöskin ennenaikaiseen häviöön.\n\nNiinpiankun metsät ja vedet kerran olivat näin kansoitetut, seurasi\nsiitä itsestään, että näitä sen asukkaita hyvää ja pahaa vaikuttavina\nhenkinä oli hyvitettävä. Ja kaikki, mikä tiettiin olevan eläville\nmieluista, otaksuttiin olevan sitä myöskin vainajille.\n\nJa siitä alkaa luonnon henkien palveleminen. Heille kannetaan uhreja,\nmairittelua (kiitosta ja ylistystä), lupauksia ja rukouksia. Tunne,\njoka ajaa osoittamaan vainajille kiintymystä, alamaisuutta, on\nuskonnollista tunnetta. Ja tätä uskonnollista tunnetta seuraava\npalvelus on -- _uskonnon alku_.\n\nTästä alusta, näistä monista jumaliksi muuttuneista vainajista kehittyi\nsitten vähitellen yksi kansallisjumala, jollainen on esim. juutalaisten\n_yksi_ ainoa jumala, joka sittemmin hajosi useampiin ja jonka henki\notti asuntonsa ihmisessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Uskonto ja siveellisyys_.\n\nUskontokysymyksestä siirtyy Soldan mietelmissään toiseen häntä\nyhtä paljon huvittaneeseen kysymykseen, nimittäin _kysymykseen\nsiveellisyydestä_.\n\nSellaisena kuin hän käsitti uskonnon synnyn ja kehityksen, ei ihmisen\nsiveellisyydellä ja uskonnolla ollut alussa toistensa kanssa mitään\ntekemistä. Jos tapain kehittyminen saisi kulkea omaa kulkuaan, johtaisi\nse siveellisyyteen, kaikkein korkeimpaan ihanteelliseen humaniteettiin,\nkaikkein korkeimpaan eetilliseen päämäärään, johon sivistynyt ihminen\nvoi kohota _ilman uskonto-ilmiön apua_, ilman semmoisenkin, jommoisena\nse kautta vuosisatojen elää historiallisissa muodoissaan (kirkossa),\njos _vaan olisi mahdollista_ tapojen purjehtia ympäri kaikkialla esiin\npistävien uskonnollisten tunteiden.\n\nUskonto ja siveellisyys eivät alkujaan kuulu välttämättä yhteen, --\nvaikkakin keinotekoinen kristillinen mielipide sitä tavallisesti\nväittää. Mutta kun ihmissielu on yksinkertainen olento, ei se voi\nsamalla kertaa käsittää rajattoman mahtavaa ja vaikuttavaa henkeä ja\najatella, että tällä voimalla ei olisi mitään vaikutusvaltaa ihmisen\nsiveellisiin suhteihin. Kun hänellä on hyviä ja pahoja jumalia ja\nniillä on oikkunsa ja vaatimuksensa, täytyy hänenkin jo niiden vuoksi,\nmuodostella siveellistä elämäänsä. Sillä tavalla sekaantuu siveellisyys\nuskontoon, mutta ei muodosta sen varsinaista sisältöä.\n\nSillä ei voi kieltää, että uskonnollisesta uskosta huolimatta ihmisten\nkesken on olemassa hyvin paljon _epäsiveellisyyttä_. Sen, joka ei tahdo\nummistaa silmiään, tulee huomata, että on tekoja, jotka ovat\n_suoranaisia seurauksia uskonnosta_, jopa joskus sen antamia\nmääräyksiäkin, ja jotka kuitenkin, ainakin kristillisen käsityskannan\nmukaan, ovat puhtainta _epäsiveellisyyttä_, niinkuin esim. pakanain\nihmisuhrit, muhamettilaisten uskontonsa levittäminen miekan avulla ja\nkristinuskon uskonvainot uskonnollisista syistä. Tähän väitetään, että\nvainot olivat seurauksia _väärinkäsitetystä_ uskonnosta. Mutta minä\nvastaan, että tämä väite itse on väärinkäsitystä ja käsitteiden\nsekaannusta. Sillä minä en puhu uskonnosta teoriana, en siitä\n_siveysopista_, joka aikain kuluessa on rakennettu alkuperäisten,\njalojen siveyskäskyjen pohjalle, vaan _uskonnosta kokonaisuudessaan_,\nuskonnosta ihmishengen hyvin moninkertaisena ja monimutkaisena\nilmauksena. Ja silloin ei saa puhua yksinomaan opista, vaan myöskin\ntunteesta ja tahdosta. Kysymys on siitä, mitä _uskonto_ merkitsee\nihmisen siveellisessä elämässä ja silloin puhumme me uskonnosta\nyleensä, sekä pakanallisesta että kristillisestä. Vaan silloin ei saa\najatella kristinuskoa kutistuneeksi joihinkuihin ihanteellisiin\nopinkappaleihin, joita lausui sen perustaja ja jotka hän vahvisti\ntahrattomalla elämällään ja sankarillisella kuolemallaan. Näitä\nhenkisen valon ihanteita vastaan ei meillä ole mitään muistuttamista.\nMutta nämä opit ja tämä yksityinen elämä eivät ole kristinusko. Ei voi\nvalitettavasti edes sanoa, että ne olisivat kristinuskon teoreettisen\nopin _tarkoituksenakaan_. Sillä osaksi on kristinusko kehittymisensä\naikana, niin, jopa aivan alussaan, omaksunut kohtia, jotka olivat sille\nvieraita: ei koskaan ole esim. Jeesus Natsarealainen sanonut tai\nopettanut, että Isä, Jumala, Poika ja Pyhä Henki olisivat samalla\nkertaa kolme eri persoonaa, ja osaksi taas on jo varhain ja sitten yhä\nedelleen alkuperäistä oppia ainakin osaksi väärin käsitetty tai väärin\nselitetty. Se selviää jo satain erilaisten oppien olemassa olosta,\njotka osittain hyvinkin suuressa määrin ovat _ristiriidassa_. --\nJossain täytyy siis olla erehdyksiä, sillä kaikki tahtovat ne olla\n_kristinoppia_.\n\nSiveellisillä aatteilla on siis omat juurensa aivan toisella taholla\nhistoriassa, nimittäin yhteiskuntaelämän luomissa _tavoissa_.\nVastustajamme kyllä tulevat väittämään vääräksi, että tapain kehitys on\nvaan uskonnon paralelli eikä yksi sen haaroja, mutta se on seurauksena\nlyhytnäköisyydestä ja puuttuvasta historiallisten tosi-asiain\ntutkimuksesta ja punnitsemisesta. Tämä tutkimus päinvastoin eittämättä\nosoittaa, että uskonto alkuasteillaan on aivan erityinen asia, joka ei\nmitenkään tee ihmistä siveellisemmäksi ja että sivistyksen johonkin\nmäärin kypsyessä ero uskonnon sisällön ja siveellisyyden välillä käy\nyhä suuremmaksi.\n\nAinoastaan väliasteilla on kaikissa järjestelmäksi muodostuneissa\nuskonnoissa, olkootpa ne sitten pakanallisia tai kristillisiä, tämä\nyhteys olemassa, joka siis kyllä on _faktillinen_ ja historiallinen,\nmutta ei, siveyden oman olennon mukaan, _välttämätön_.\n\nNiin voi uskontokin, käsitettynä yleisessä merkityksessään, olla\nalemmille sivistysmuodoille todellinen tarve, mutta edistyneemmillä\nasteilla usein luonnoton ja pakollinen rasitus. Siveellisen kehityksen\nkorkeammilla asteilla jää siveellinen tunne pysymään, vaikkakin usko\njumaliin ja koko uskonnollinen käsitys vaalenee tai pukeutuu uusiin\nmuotoihin. _Korkeamman siveellisyyden_ toteutuminen historiassa odottaa\njuuri tätä vapautumista uskonnollisuudesta sanan _tavallisessa_\nmerkityksessä, siinä nimittäin, että ihmisen muka pitää harrastaa\nhyveitä jumalanpelosta ja _palkinnon_ toivossa, iankaikkisen elämän\ntoivossa tämän maallisen elämän jälkeen.\n\nJuuri tämä kehno eudemonismiin s.o. onnellisuuden oppiin perustuva\nmoraali, joka vaivaa myöskin tähänastista jalointa historiallista\nuskontoa, kristinuskoa, todistaa, että siveellisyys, joskin se vaatii\nuskonnon suojelusta, _ei kuitenkaan ole sen työtä_.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Onnellisuuden oppi_.\n\nKun oikein ajattelen, niin on se kauhea asia tuo eudemonismi! Se on\njuuri se, joka lopulta katkaisee kärjen ihmisen siveelliseltä\narvostelukyvyltä.\n\nElämän äärimmäinen tarkoitus on epäilemättä siveellinen täydellisyys.\nMutta mitä on siis tämä siveellinen täydellisyys, missä se ilmasekse?\n\nEnsiksikin vaaditaan siihen täydellinen tunnollisuus eli omantunnon\nmukaisuus ajatuksissa, sanoissa ja töissä s.o. tahdon vapautuminen\nkaikista itsekkäistä laskuista. Kunnon miehen tulee, jos omatunto sitä\nkäskee, ilman epäilystä tyhjentää katkeruuden malja ja mennä tuleen\nlaskematta, mitä siitä on seuraava. Mutta omantunnon vaikuttimiin\nsisältyvät kaikki siveellisten aatteiden korkeimmat käskyt, jos ne vaan\nilman keskinäistä ristiriitaa voivat toteutua. Paitse tahdon\nvapautumista syrjävaikuttimista kuuluu niihin siveellisen tahdon\nmahdollisimmasti perinpohjaisin ja laajaperäisin täytäntöönpano, sen\ntäydellisyys, siihen kuuluu vielä hyväntahtoisuus, kohtuus ja oikeus,\njotka kaikki ovat toteutettavat itsensä vuoksi ilman mitään itsekkäitä\nsivutarkoituksia ja joita paitse siveellisyyden ihannetta ei voi\najatella. Ei siis sanalla sanoen saa etsiä vaikuttimiaan miltään muulta\ntaholta kuin tahdon omasta sisällöstä.\n\nMutta nyt on onnellisuus se, mitä ihmiset vaistomaisesti hakevat\nelämässään. Ja tämä onnellisuuden hakeminen tapahtuu sellaisella\ntaukoamattomalla innolla, että se on ainoana vaikuttimena ihmiskunnan\nkoko pyrkimiseen.\n\nOnnellisuuden halveksimista elämän siveellisissä taisteluissa on\nkuitenkin jotenkin usein tavattu historiassa. Tyhjentäessään\nlainkuuliaisuudesta myrkkypikarin näytti Sokrates siitä iäti\nmuistettavan esimerkin. Myöskin meidän kunnianarvoinen tohtori Martti\nLuther teki psykoloogisesti katsottuna samoin, kun hän matkalla\nWormsiin ilmoitti tahtovansa mennä sinne, vaikka siellä olisikin niin\nmonta pirua kuin tiilikiveä katoilla. Luther nimittäin uskoi piruihin\nja hänen sanainsa tarkoitus oli se, että kun on oikeutta tehtävä, niin\nei saa ajatella onneaan. Se siis ei ole onneaan kuin sellaiset miehet\nhakevat niinä hetkinä, jolloin he tällä tavalla toimivat. Heitä johtaa\n_eetillinen tunne_, puhdas ja oikea itsessään, mutta joka sen lisäksi\non kehittynyt yhä useammin ja useammin harjoitettujen jalojen tekojen\nkautta. Nämä miehet, he tyhjentävät katkeruuden maljan, he antavat\npolttaa ja ristiinnaulita itsensä, he toimivat vähääkään välittämättä\nsiitä, mitä on jälestä tuleva. Ajatelkaamme vaan lähemmin kuinka\nsurkeana esiintyisikään suuri Luther edessämme, jos meidän pitäisi\najatella hänen seisoessaan siinä keisarin ja valtakunnan mahtavien\nedessä, sanoneen itselleen: \"totta on, että jos en nyt taivu, niin nuo\nmunkit ja Paavilaiset polttavat minut elävältä; mutta olkoon menneeksi!\nRääkkäys ei voi kestää kaukaa. Mutta kun se kerran on ohitse, niin\ntiedän minä, että silloin alkaa ijankaikkinen onnellisuus ja onhan se\nkuitenkin jotain, jonka vuoksi kannattaa antaa hiukan kärventää\nitseään. Siis: minä sanon kuin sanonkin keisarille: mielipidettäni ei\nole voitu järkähdyttää, peruuttaa en voi, tässä seison enkä voi muuta.\"\nKysyn nyt: olisiko Luther, jos hän silloin olisi epäillyt palkintoa\nkuoleman jälkeen, osoittanut vähemmän rohkeutta ja lujuutta kuin mitä\nhän osoitti?\n\nLutherin loppusanoja: \"Jumala minua auttakoon, amen!\" ei mielestäni voi\nmuuten käsittää kuin niin, että hän yleensä aina ja kaikissa\ntilaisuuksissa oli valmis uskomaan itsensä Jumalan haltuun. Hän lienee\njotenkin selvästi käsittänyt, että vaaraton ei hänen asemansa ollut ja\nvarmaankin väikkyi hänen mielessään hämärä ajatus ruumiillisista\nkivuista, joka jokaisessa kristityssä aivan vaistomaisestikin pusertaa\nhuokauksen Jumalan tykö. Mutta nuo sanat tekevät syvän vaikutuksen\nvieläkin syvemmäksi. Sillä ne todistavat tietämättään siitä, että se\nääni hänen sisässään, joka oikeastaan ajaa häntä eteenpäin, on juuri\nJumalan ääni, on niin sanoaksemme välittömästi. Se on jumalallinen\ntunne puhtaudessaan -- on sen ihanne!\n\nJa tätä ihannetta ei mikään teoria, olkoon se väärä tai oikea, voi\nsaada häviämään. Sen olemassaolo on absoluutinen s.o. kaikkialla\nläsnäoleva, ja mahtava aina täydelliseen kukistamattomuuteen saakka,\neli niinkuin sitä sanotaan kaikkivaltiuteen saakka.\n\nAsia ei muutu, jos jätämme nuo suuret ihmiset syrjään ja tarkastelemme\nsitä jokapäiväisyyden valossa. Niin, minä uskon, että ilmiöt\njokapäiväisessä elämässä vielä paremmin selittävät meille asiain\noikeata yhteyttä.\n\nMikä merkitys onkaan uskolla iankaikkiseen elämään jokapäiväisissä\ntoimissamme? Jos tarkastelemme pikku tapahtumia ympärillämme, niin emme\nkoskaan näe ainoankaan ihmisen pysähtyvän miettimään elämän totisia\nkysymyksiä. Kun kerran on jotain toimitettava, niin ajattelemme toden\ntotta kaikkea muuta kuin moraalisia vaikuttimia. Me toimimme\ntottumuksesta, ehkä myöskin usein periaatteiden mukaan. Mutta silloin\nhuomaamme, että kaikki nämä pikku askeleemme ovat jo niin yhtyneet\ntoimintatapoihimme, ett'ei niitä tarvitse herättää eloon\ntietoisuudessamme vaikutuksen aikaansaamista varten; mutta\ntottumuksesta tehty teko ei ole harkinnan mukaan tehty teko. Jos joku\nmäärätty teko suoritetaan niinkuin sanotaan ajattelemattomasti, niin\netsitään siinä ainoastaan sitä mielihyvän tunnetta, joka sisältyy\ntotuttujen tekojen mukavaan suorittamiseen. Mutta jos taas näyttäisi\npaljoa mukavammalta olla täyttämättä siveellistä velvollisuutta,\nsilloin tulee toinen vaikutin lisäksi ja ohjaa jatkuvan toiminnan\noikeaan. Mutta ei tässäkään tapauksessa pelko onnellisuuden\nmenettämisestä määrää toimintaa, vaan tekee sen tunne meidän\nsisässämme, joka hetikohta ilmaisee, että tuo on hyvää ja tämä pahaa.\nTämä tunne on siveellinen tuomio, se on omantunnon tuomio. Vasta sitten\nkun ryhdymme filosofeeraamaan tai ehkä oikeammin teologiseeraamaan\n(teologia ei ole muuta kuin huonoa filosofiaa), matelevat ne esiin\nkaikki nuo tyhmät vaikuttimet palkinnoista ja rangaistuksista, joita\nmeidän velvollisuus sitten on uskoa.\n\nTuossa uskossa ei kyllä itsessään ole mitään pahaa. Mutta paha syntyy\nsiitä, että tämä usko periaatteeltaan on väärä eikä anna mitään johtoa\nkysymyksessä hyvästä ja pahasta. Mutta periaatteena ja sen lisäksi\nvakaumukseksi muuttuneena periaatteena karkoittaa se pois toisen\nperiaatteen, joka on oikea ja joka voi olla tarpeellisena osviittana.\nSe, niinkuin jo on sanottu, katkasee kärjen itsestään orastavalta\nsiveelliseltä tunteelta. Se on suuremmoista itsensä pettämistä. Kaikki\nyleensä ja jokainen erikseen, jotka luulevat, että se on korkein\nonnellisuus semmoisenaan, joka ajaa ihmisiä siveellisesti hyviin\ntekoihin, pettävät itsensä auttamattomasti. Onnellisuuteen pyrkiminen\nei ole muuta kuin aistillisten halujen, miellyttävien tunteiden,\nsanalla sanoen itsekkäisyyden tyydyttämistä. Mutta vaikuttimet ovat\nsamat myöskin huonoihin tekoihin. Täytyykö siis vastustaa\nsiveellisyyttä siveellisyydellä? Ja kuinka käy silloin ristiriitain\nilmaantuessa? Jos minä esim. pienen petoksen avulla voin saada\nvoiton noissa suurissa arpajaisissa? Teenkö sen? Se on kysymys\nonnellisuudesta, joka lopulta ratkaisee!\n\nMutta jos ei saa olla onnellisuus, joka ratkaisee kysymyksen\nsiveellisesti hyvän ja pahan välillä, mikä se sitten on? Mistä me\nsitten tiedämme mikä on hyvää ja pahaa? Voidaksemme tahtoa hyvää ja\ninhota pahaa, täytyy meidän tavalla tai toisella päästä tietoon erosta\nniiden välillä. Missä on sillä alkunsa?\n\nSiinä on se suuri arvoitus, jonka ratkaiseminen on etiikan suurin\ntehtävä. Ratkaisun on antanut Herbart Kantin valmistamalla tiellä eikä\nsaavutettua tulosta voida maailmassa enää koskaan hävittää -- mitä\nponnistuksia onnellisuuden opin puolustajat sitä varten tehnevätkin.\n\nSe on siveellisen ratkaisukykymme _alkuperä_, joka on tässä\nsalaperäisintä. Se on synnyttänyt kaikellaisia rohkeita kuvitteluja\njostain mystillisestä korkeammasta voimasta, jonka pitäisi olla\n_synnynnäinen_ ihmisessä ja asua hänen sydämmessään. Puhutaan kyllä\npaljon Jumalan äänestä ihmisessä, mutta se on vaan kuvaannollinen\npuheenparsi, joka ei mitään selitä. Ja kuitenkin on varmaa, että\nihminen oppii erottamaan hyvän ja pahan ja tekemään sen sitä\nsuuremmalla varmuudella ja hienoudella kuta korkeammalle hänen\nsiveellinen kasvatuksensa ulottuu. Suotuisissa ulkonaisissa ja\nsisällisissä oloissa voipi tämä arvostelukyky osoittaa mitä suurinta ja\nnerokkainta edistystä yksilön tavallisesta ympäristöstä. Sitä\nosoittavat jotkut yksityiset tapahtumat ihmiskunnan viljelyksen\nhistoriassa.\n\nMutta juuri näissä ihmiselämän loistokohdissa voimme todellakin löytää\navaimen arvoitukseemme.\n\nLuokaamme silmäys yhteen noista ihmeellisistä ilmiöistä taiteen\nmaailmassa, jotka ainakin uudempina aikoina eivät näy olevan ollenkaan\nharvinaisia. Ihmisen sielussa on ala, jonka rajat ovat aivan lähellä\nhyvän maailmaa. Se on _kauneuden_ maa. Tehkäämme sinne pieni retki ja\nkatselkaamme, emmekö sieltä löytäisi jotain viittausta siihen, miten\nsiellä asiat tapahtuvat. Sillä kauneuskin suopi ihmiselle puhdasta iloa\nja suopi sen täydellisesti epäämättömällä ja epäitsekkäällä tavalla,\nkun ei meidän puoleltamme siihen tarvita mitään muuta ehtoa kuin\ninnostusta.\n\nKatselkaamme vaan esim. tuota ihmeellistä näkyä, minkä nuori Mozart\ntarjosi maailmalle, kun hän toisella vuodella ollessaan meni vanhemman\nsisarensa pianon ääreen ja sisaren soittaessa haki käsiinsä sointuvat\nintervallit. Hän harjoitti silloin kauneutta. Hän valitsi oikein ja\nosasi, niinkuin kerrotaan, ihmeteltävällä varmuudella erottaa\nmusiikissa sen, mikä oli kaunista ja rumaa.\n\nEpäilemättä tunsi hän itse mielihyvää tästä kauniista, niinkuin hänen\nkuulijansakin. Ja vaikuttimena hänen valintaansa oli varmaankin juuri\ntämä mielihyvä. Mutta kysymys ei nyt ensi sijassa ole tästä\nvaikuttimesta, vaan tämän lapsen omistamasta mahdollisuudesta niin\nvalita s.o. erottaa kaunis rumasta. Sillä vasta mainittu vaikutin ja\nvalinta edellyttää jo kykyä erottaa kaunista rumasta, edellyttää tietoa\ntästä erosta. Ja kysymys on nyt siitä, _mistä_ sai lapsi tämän tiedon?\n\nSanottakoon sitä vain kernaasti neroksi tai Jumalan lahjaksi tai\njumalalliseksi kipinäksi; mutta myönnettävä kuitenkin on, että tämä\nJumalan lahja oli juuri tuossa koko hänen rakenteestaan seuraavassa\nkyvyssä tuntea ehdottomasti miellyttäviä tunteita, niinpiankun\nintervallit olivat soinnukkaita ja päinvastoin. Tämä ehdoton ja\ntahdoton tuomio kauniin ja ruman välillä on juuri arvoituksemme ei\nainoastaan silloin, kun on kysymys kauneudesta musiikissa, vaan myöskin\nsilloin, kun on kysymys siitä, mikä on kaunista s.o. mikä on hyvää\nihmisen teoissa.\n\nNo niin! Jälkimmäisessä tapauksessa on kyky ratkaista se, mitä sanomme\neetilliseksi arvosteluksi. Tämä arvostelu on kyllä ilmaus siveellisen\nmielihyvän tunteesta hyvän ja pahan välillä ja valinta on epäilemättä\nseuraus siitä, että tämä valinta miellyttää.\n\nMutta nyt ei oikeastaan ole kysymys valinnan vaikuttimesta, vaan\nmahdollisuudesta erehtymättä tajuta ja tuntea, mikä on hyvää ja erottaa\nse pahasta, tai mikä on sama asia: mahdollisuudesta tuntea ehdotonta\nmielihyvää hyvästä ja yhtä ehdotonta mielipahaa pahasta. Tämä\nmahdollisuus on jo alkujaan olemassa ihmisessä, kuuluu hänen omituiseen\nrakenteeseensa eikä sillä ole ollenkaan mitään tekemistä hänen\ntekojensa vaikuttimien kanssa, koska hän itse asiassa ei aina valitse\nsitä, mikä on hyvää, vaan varsin usein sen, mikä on pahaa.\n\nTämä vapaus hänellä on, hän voi valita pahan, mutta ei voi, paitse\nraakuuden tilassa, pitää pahana sitä, mikä todellisuudessa s.o. koko\nsiveellisesti sivistyneelle maailmalle on ehdottomasti hyvää.\n\nTässä näkyy minusta täysin selvästi, että siveellinen tajunta itse\nasiassa on jotain toista kuin teon vaikutin. Tuosta tajunnasta syntyy\nalkuperäinen ja ehdoton siveyden tunne melkein samalla tavalla kuin\ntunne musikaalisia sointuja kohtaan voipi kehittyä milt'ei jokaisessa\nihmisessä -- vaikkakin vaan muutamat olivat valittuja neroja.\n\nSe on siis tämän alkuperäisen tajunnan pohjalla kuin kysymys\nonnellisuuden opista on ratkaistava.\n\nEro hyvän ja pahan välillä on aivan riippumaton siitä, mitä yksilö\nsiitä kykenee käsittämään, mutta suotuisissa oloissa oppii hän helposti\ntajuamaan tämän eron.\n\nSitten esiintyy toinen kysymys: mikä se on, joka saa hänet tahtomaan\nhyvää ja inhoomaan pahaa?\n\nOlemme jo nähneet, ett'ei hän aina tee niin. Ja me voimme lisätä:\ntehtyään huonon valinnan, tuntee ihminen omantunnon vaivoja\nosoitukseksi siitä, että hänessä kuitenkin jo on olemassa tajunta\nhyvästä ja pahasta, mutta oikean valinnan ehto ei kuitenkaan ole siitä\nvälttämätönnä seurauksena.\n\nJa tässä se nyt alkaa tuo pitkällinen riita onnellisuuden opista.\n\nEi ole epäilemistäkään, että monet ihmiset monissa tilaisuuksissa\ntekevät valintansa itsekkäistä vaikuttimista, jotka vaihtelevat mitä\nmoninaisimmalla tavalla, korkeimmista kaikkein hienoimpiin. Palkatun\nsalamurhaajan palkkio on sellainen vaikutin, hän saa onnellisuutensa\nrahasta. Sellainen on iankaikkinen elämä puhtaimmassa siveydessä ja\nonnellisuudessa, sellainen iloinen kaikesta aistillisuudesta\nriippumaton tunne-elämä, sellainen taivaan valtakunta.\n\nJa kukapa tahtoisi kieltääkään, että kaikki nämä tuhannen tuhannet\nviettelykset ja uhkaukset vaikuttavat paljon hyvääkin -- paremman\npuutteessa. Mutta kieltämätöntä on toiselta puolen, että oman edun\nlukuunottaminen ei ole vähääkään tarpeellinen siveellisesti\nkehittyneelle ihmiselle, joka todella on oppinut erottamaan hyvää\npahasta. Hyvä vaikuttaa häneen samalla lumousvoimalla kuin kauniskin;\nhän valitsee hyvän vaan _senvuoksi_, että se on hyvää ja hän valitsee\nsen, seisoessaan siveellisyyden korkeimmalla asteella, ollenkaan\nottamatta lukuun yksityisiä etujaan, niin, varsin usein aivan\nilmeisesti oman onnensa vahingoksi. Se on tämä ihmisen luontoon\nistutettu määräys täyttää hyvän aatetta -- ehdottomasti ja kaikissa\nolosuhteissa -- jota me nimitämme Jumalan tahdoksi.\n\nEikä siinä voi ollakaan mitään pahaa, että me kutsumme hyviä\nvaikutuksiamme jumalan tahdoksi, kunhan vaan kerran käsitämme asian\noikein. Sillä jos minä teen jotain ainoastaan alistuakseni jonkun\ntoisen tahdon alle, silloin ei tahtoni enää ole omani, vaan toisen;\nvastuunalaisuuteni heikontuu ja tekoni arvo riippuu vaan saamani käskyn\nhyvyyden arvosta; ansio siitä on oikeastaan sen, joka minua käski ja\njoka määräsi tekoni.\n\nMutta toinen asia on, jos hyvä on ehdottomasti mieluista, niin että\njokainen, joka onnistuu läpitunkemaan sen sisällön ja laadun, siitä\nehdottomasti viehättyy, niinkuin kauniista musiikista. Silloin on\nselvää, että se korkein olento, jota emme voi ajatella muullaisena kuin\nitsenään täydellisenä hyvyytenä, ei myöskään voi pyytää eikä toivoa\n(eikä myöskään vaatia) ihmiseltä muuta kuin hyvää.\n\nSilloin tulee lopputulokseksi tämä: Jumala on käskenyt ihmisiä tekemään\nhyvää _sen vuoksi, että se on hyvää_, ja ihmisten tulee _valita se sen\nvuoksi, että se on hyvää_. Silloin voivat he olla varmat siitä, että\ntäyttävät tarkoituksensa elämässä ja että he myöskin samalla täyttävät\nJumalan käskyjä.\n\nSen vuoksi on lopuksi onnellisuuden oppi paljoa alempi siveellinen aste\nkuin eetillinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Sielun kuolemattomuus_.\n\nSoldanin kanta uskonnon syntyyn ja onnellisuuden oppiin johtaa hänet\nkysymykseen sielun kuolemattomuudesta, ja käsitteleekin hän näitä\ntoistensa yhteydessä muistiinpanoissaan. Ne sivut, joilla hän tätä\nkysymystä käsittelee, kirjoitti hän taudin käsissä ja kuolemaa\najatellen. Mietteiden hajanaisuuden korvaa niiden välittömyys:\n\n\"Loukkaannutaan tuosta yhä enemmän heräävästä epäilyksestä, mahtaako\nsielu henkisenä yksilönä jatkaa elämäänsä vielä sittenkin, kun ruumis\non mennyt kaiken maailman tietä, loukkaannutaan siitä epäilyksestä,\nettä usko sielun ikuiseen olemassa oloon perustuu enemmän kuoleman\npelkoon kuin haluun elää ikuisesti.\"\n\n\"Tämä kuoleman pelko on sangen yleinen sekä villikansoissa että\nsivistyneissä, mutta näkyy jotenkin yleisesti perustuvan eräihin\nrefleksioneihin, jotka eivät tosin pääse selvyyteen itsetietoisuudessa,\nmutta sentähden kuitenkin tekevät tunteen voimakkaammaksi -- niin, ehkä\nsitä voimakkaammaksi kuta hämärämpi refleksioni on.\"\n\n\"Näyttäytyy nimittäin, että tämä muuten niin tavallinen kuoleman pelko\nkatoaa tai kokonaan voitetaan eräissä tapauksissa, esim. kun sotaväen\nosasto hyökkää eteenpäin, tai kun jalot ihmiset oman henkensä uhalla\npelastavat toisten henkeä, tai kuu julmat villit taistelevat vihollisia\ntai petoja vastaan. Niin, matkakertomuksista näemme sen merkillisen\nilmiön, että esim, intiaaniheimot Ameriikassa, jotka yleensä ovat\nrohkeita ja mitä suurimmalla kylmäverisyydellä käyvät kuolemaan, siitä\nhuolimatta pelkäävät kaikellaisia luultuja vaaroja, joiden luulevat\nhenkimaailmasta itseään uhkaavan. Linnun odottamaton lento, lepattava\nlehti voi saada heidät kauhistumaan, ollen muka joku salainen 'enne'.\"\n\n\"Kuinka on tämä selitettävä? Siten, että refleksioni, vaikkakin hämärä,\nvoidaan saada vaikenemaan ulkoapäin tulevain voimakkaiden kiihoitusten\nkautta, joita se seuraa vetäen tahdon ja tunteen uusille aloille ja\nuuteen mielentilaan. Sotamiehet, jotka hyökkäävät patterin kimppuun,\nsaatetaan usein siksi hetkekseen mitä aistillisimmilla keinoilla,\nniinkuin rumpujen pärinällä, aimo ryypyllä unohtamaan, kuinka\nvastenmielistä on jättää tämä elämä iloineen. Jalommissa tapauksissa\nkohtaamme taas toisia jalompia tunteita, jotka aiheuttavat saman\nrohkeuden, joka silloin on jaloa rohkeutta ja herättää ihailuamme.\"\n\n\"Tämä on muistettava. Mutta epäilemätöntä on, että sekä kuoleman pelon\nettä kuoleman halveksimisen pohjana on refleksioni. Nyt kysytään, eikö\nole mahdollista päästä tämän salaperäisen pohjan perille? Se on\nepäilemättä vaikeaa, mutta ei liene mahdotonta.\"\n\n\"Kysymys on siitä, mistä on alkuisin se tunne, jota me kutsumme\nkuoleman peloksi, ja mitä on se refleksioni, joka kaikissa kansoissa ja\nkaikissa maissa kuvastaa tätä kuoleman pelkoa.\"\n\n\"Päästäksemme sen hienoimpain juurien perille täytyy meidän astua\njotenkin syvälle ihmishengen kehitykseen. Sillä kuoleman pelkoa\ntavataan jo _eläimissäkin_.\"\n\n\"Vaan jos tahdottaisiin, niinkuin moni on taipuvainen tekemään, lukea\nkuolemanpelkoa todellisiin eli välittömiin vaistoihin, niin tehtäisiin\nvarmaankin suuri erehdys tutkimuksessa. Elävänä kiinni saatu eläin\nilmaisee kyllä ruumiinsa liikkeiden kautta suurta levottomuutta ja se\nkoettaa kaikin voimin irtautua. Mutta joka siinä näkee kuoleman pelkoa,\nhän erehtyy yhtä paljon kuin se, joka pitää näitä vaistomaisia\nliikkeitä kokeina poistaa sitä vastenmielisyyttä, joka seuraa vapauden\nmenettämistä, tai sitä mekaanista painoa johonkin ruumiin osaan, jonka\nkahle synnyttää. Katso vaan, kuinka koulupoika vääntelekse, niinpiankun\nvoimakkaampi toveri tarttuu hänen ranteeseensa, tahtoen vastoin hänen\nlähimpiä liikkumisaikeitaan pysyttää häntä paikallaan. Monet tunteet\nvoivat risteillä vangitun mielessä, mutta kuoleman pelkoon ei ole aikaa\neikä syytä. Ei mitään syytä ole olettaa, että eläimenkään laita on\ntoinen.\"\n\n\"Voi pitää yleisesti tunnustettuna tosiasiana, että eläimet kaikkein\nalkuperäisimmällä luonnon kannalla, jommoista vielä tapaa n.k.\nasumattomilla saarilla, eivät tunne mitään pelkoa niitä ihmisiä\nkohtaan, jotka ensiksi tulevat saarelle. Pelko, olkoon sitten kuoleman\ntai vapauden menettämisen pelko, riippuu siis eläimissäkin\nrefleksionista, niin, näyttää melkein siltä kuin se kulkisi\nperintönäkin. Sillä ensimmäisten laukausten perästä jotka ovat\ntappaneet joitakuita tovereita, käyvät eläimet asumattomalla saarella\naroiksi ja koettavat välttää uusia vihollisiaan. Ja tämä jo vivahtaa\njotenkin paljon kuoleman pelolta, ell'ei se _olekin_ sitä.\"\n\n\"Mutta jos me siis todellakin pidämme refleksionni kuolemanpelon\npohjana ja sen välttämättömänä ehtona, niin kysytään uudelleen, mikä on\ntämän refleksionin sisältö? Sillä nyt on kysymys ajatuksen juoksusta,\njoskin epäselvästä ja niiden vääräin valaistusten pimentämästä, jotka\novat tulleet sen osaksi historiallisessa elämässä. Kuoleman pelko\nyksinään ei sitä kuitenkaan tee. Myöskin voisi tapahtua, että sittenkun\nmyönnetään sen syntyneen tätä aistillista tietä, se kuitenkin tahdotaan\n'moraalisista' syistä pysyttää.\"\n\n\"(En voi hyvin tänään.) Mutta yksi asia on muistettava. Summa on\nkuitenkin yleensä se, että luullaan tultavan elämään vielä sittenkin,\nkun on lakattu sitä tekemästä.\"\n\n\"Siihen tulee lisäksi toivo saada tavata rakkaita poismenneitä.\"\n\n\"Mutta _iankaikkisen_ elämän halu lienee sulaa (ja mitä hämärintä)\n_mielikuvitusta_.\"\n\n\"Klo 11 yöllä (4 p. maalisk. 1869).\"\n\n\"Koetan nukkua, mutta se ei tahdo onnistua. Ajatukset tunkevat päälleni\nkaksinkertaisella vauhdilla. On niinkuin olisin minä tänä aamuna tehnyt\nsielutieteellisen keksinnön kirjoittaessani: _me pelkäämme kuolemaa,\nmutta emme todenteolla ikävöi iankaikkista elämää_. Siihen tulee vielä\nlisäksi ikävä ja kipu siitä, että täytyy erota siitä, mikä on rakasta\nelämässä. Tämä tunne olisi kuitenkin mieletön ja lapsellinen, ell'ei se\n_edellyttäisi_ tuota mainittua käsitystä, että me todellakin vielä\nelämme, vaikka olemmekin kuolleet ja haudatut, elämme aistillisessa tai\njossain haaveellisessa aistillis-hengellisessä hahmossa, kirkastuneessa\nruumiissa t.m.s. Sillä jos me olisimme ehdottomasti varmat siitä,\nett'ei niin ole asianlaita, niin me paljoa helpommin taipuisimme siihen\nkatsantokantaan, joka tähän saakka tunnettujen luonnonlakien\nperusteella (tietysti vaan minun mielipiteeni mukaan, sillä vielä ei\nole tiede tätä loppuun tutkinut) vaatii ehdotonta luopumista kaikista\nvaatimuksista, jotka vivahtavat aistillisen ja yksilöllisen elämän\njatkumiselta haudan takana. Vaan niinkuin asiat nyt ovat, liikutaan\nympyrässä. Uskotaan, sama se mistä syystä, sielun kuolemattomuutta ja\nedellytetään, että se on tosiasia. Ja silloin käy todisteleminen kuin\ntanssi vaan. Lyön vetoa, että kaikki eskatologiat pitkin matkaa\nliikkuvat tämän ympyrän sisällä. Aivan niinkuin teolooginen tuumailu\nyleensä liikkuu raamatullisessa ympyrässä. Otaksutaan ratkaistuksi\nasiaksi, että raamatun auktoriteetti on järkähtymätön ja päätetään\nsiitä, että raamattu on järkähtymätön auktoriteetti!\"\n\n\"Ymmärtääksemme sen itsepintaisuuden, millä tässä katsantotavassa\nriiputaan kiinni, tulee meidän muistaa, että aistilliset käsitteet ovat\ntajunnan avulla siirretyt henkisen maailman piiriin. Ajatelkaamme vaan\nlähtökohdaksi omistusoikeus ei ainoastaan maalliseen hyvyyteen niinkuin\nomaan maatilaan, omaan suojaan tai vaan rauhalliseen nurkkaan toisen\nrauhallisessa majassa, vaan myöskin arvo ja kunnia julkisessa elämässä;\ntai rakkaat sukulaiset ja ystävät; ehkä myös oma perhe -- tai lopuksi\nmikä muu maallinen hyvä tahansa, jota me ihastuksella, ilolla tai vaan\nrauhallisella tyytyväisyydellä sanomme omaksemme. Ja ajatelkaamme nyt\ntoisaalta raudankova välttämättömyyden käsi, joka tulee ja panee\nyhdellä ainoalla iskulla koko aarteen takavarikkoon, iäksi päiväksi, ja\nsen tehtyään antaa omistajalle tämän neuvon: saat mennä ulos maailmaan,\nmihin vaan haluttaa; mutta ainoastaan sielusi saat ottaa mukaasi, muu\njää minun haltuuni ainiaksi!\"\n\n\"Ah minua! Eiköhän silloin ole musteneva sen sijaan, että valkenisi\ntuolla tavalla ryöstetyn silmissä -- niin, vaikkapa hän olisi\nrepaleinen kerjuri, kun hänellä vaan olisi kipenekään toivoa\nleipäpalasesta kituvalle, kärsivälle ruumiilleen? Tavallinen\nmaanpako ei olisi mitään sen rinnalla. -- -- Se moraali, joka\nperustetaan käsitykselle sielun yksilöllisestä jatkumisesta, on nyt\nkerta kaikkiaan kurja moraali! Kaikki, no, mitä nyt onkaan\n'onnellisuuden oppi' oppineiden kielellä (näyttää niinkuin muisto\nheikkenisi päänkivistyksestä, vaikka ajatukset tuulena tuiskuavat!) ei\n-- en saa siitä kiinni -- no niin, kaikki [eudemonismi] -- kristinusko\non vaan ala-arvoista etiikkaa. --- -- Kaikki palkitseminen, kaikki\nrangaistus, kaikki jälkilaskut (Jumalan puolelta) ovat vaan kurja\npiirre, joka raakoina aikoina siirrettiin isästä, päälliköstä,\nkuninkaasta j.n.e. Jumalaan.\"\n\n\"Mutta alhainen mateleva ajatustapa ei voi tätä ymmärtää.\"\n\n\"On toki muitakin arvoja ja aarteita elämässä kuin nuo kuvitellut,\njoita on nautittava kuvitellussa tulevaisuudessa!\"\n\n\"Kaikkea tätä kirjoitan minä uhalla ja mielihyvällä -- niin, suurella\nmielihyvällä, maaten alkavan kuumeen käsissä, joka tänä sairaaloisena\njäiden lähtöaikana voi panna minut kovalle koettelemukselle, -- --\"\n\n\"Totta on, että ajatus jättää työni kesken koskee minuun kipeästi ja\ntäyttää mieleni jollain pelolla. Mutta kun lähemmin tutkin sydäntäni,\nniin minä ainoastaan hyvin vähässä määrin haluaisin elää _itseni\nvuoksi_ -- vaan vaimon ja lasten, jotka jäävät ilman turvaa, jota niin\nhyvin tarvitsevat -- ja myöskin keskeneräisen, puolinaisen työni\nvuoksi, jota en ole ehtinyt tai voinut valmistaa. Varsinkin (nyt\n_istun_ vuoteella jotenkin levotonna ja päänsärkyisenä) kirvelee minua\ntämä viimeinen ajatus _vielä katkerammin_ senvuoksi, että minulle nyt\nvasta -- psykoloogisten tutkimusten kautta, niin vaillinaisia ja\nhajanaisia kuin ne lienevätkin -- on alkanut nämä kysymykset selvitä --\nvarsinkin uskontokysymys -- antaen minun uskoa, että kun vaan vielä\njaksaisin elää muutamiakaan vuosia, minulla sentään olisi jotain\n_valaisevaa_ ilmoitettavana pohjolallemme, joka vielä aivan viattomasti\nkulkee lahoneen kirkon talutusnuorassa. Ainakin voisin minä _levittää_\nvalistusta, joskaan en sitä _syventää_. -- Ja tämä ajatus (ehkä sekin\nlopulta vaan pelkkää turhamaisuutta, sillä heikko ja ylen köyhä on\nmuistini ja mielikuvitukseni lamautunut) on viehättävä ajatus. Mutta\njos on jotain, jota minä elämän viimeisenä hetkenä vielä haluaisin\npyytää jumalalta 'tuolla puolen maailman', niin on se tämä: _jaloa ja\nselvää miehuutta pysyä uskollisena sille, minkä täydestä sydämmestäni\nkatson olevan totuutta!_ -- Ai! -- Totuutta, joka kerran vielä\n(ssittenkun paavit, suuret ja pienet, ovat lakanneet kahlehtimasta ja\nkiduttamasta ihmishenkeä) on tärisyttäen kulkeva läpi maailman, aluksi\nsivistyneen maailman! -- Amen!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTäydentääkseni tätä esitystä Soldanin uskonnollisista ja filosoofisista\nmielipiteistä tahdon vielä panna tähän otteita hänen ajatuksistaan\nJumalasta ja Jumalan suhteesta maailmaan. Ennen olemme nähneet, että\nhän oli straussilaisen immanenssiteorian kannalla ja koetti sen avulla\nselittää suurta kysymystä. Hän luulikin selityksen löytäneensä,\nluuli voivansa määritellä Jumalan kaikkea johtavaksi alku- ja\nyleis-_voimaksi_, niinkuin olemme nähneet kirjoituksesta \"Rohkea sana\nvoimasta.\"\n\nTutkittuaan sittemmin Kantia ja varsinkin lempifilosoofiansa Herbartia\nmuuttuivat hänen mielipiteensä melkoisesti.\n\n_Uskontunnustukseni_-nimisissä mietteissä kirjoittaa hän:\n\n\"Näkyy tulleen muotiin sanoa olevansa ateisti. Mutta yleensä katsotaan\nsitä kuitenkin kaikkien kristillisten kansain kesken mitä suurimmalla\ninholla sekä yksityisessä että julkisessa elämässä. Se on nyt kuitenkin\nfilosofian _suuri kysymys_; oletettuna tietysti, että filosofian on\nmahdollista ratkaista tämä kysymys. Tämä ratkaiseminen ei ole\näärettömän tärkeä ainoastaan kristitylle ihmiselle, mutta ihmiselle\nylipäänsä. Voipi ajatella, ett'ei asiata ollenkaan voi _tieteellisesti_\nratkaista, koska tosiasioita puuttuu. Mutta silloin on vielä\njälellä usko _täysikelpoisena_ pelastusankkurina. Sanon tahallani\ntäysikelpoisena, sillä todellisenkin tiedon totuus on meille olemassa\ntotuus ainoastaan mikäli sitä uskomme s.o. meidän vakuutuksemme on sen\nehto, olkoonpa se sitten subjektiivinen tai myöskin samalla\nobjektiivinen.\"\n\n\"Mutta jos filosofia, niinkuin nyt usein sattuu, siellä ja\ntäällä suorastaan kieltää Jumalan olemassaolon tavallisessa\nmerkityksessä, silloin näyttää koko kysymys meidän tarkoituksestamme,\nvelvollisuudestamme, uskostamme j.n.e. olevan kaikkea merkitystä vailla\nja seuraus siitä on _täydellinen nihilismi_. Kysytään sen vuoksi,\nkuinka asiata on käsiteltävä tullaksemme siitä varmuuteen?\"\n\n\"Strauss oli spinozalainen ja kuului Hegelin koulun äärimmäiseen\nvasemmistoon. Hänen kantansa oli spinozalainen immanenssi, joka\nmuutamin sanoin voidaan määritellä näin: Jumalan henki on ihmisen\nhenki, sillä Jumala on kaikessa, jumala on luonnossa, niin, on itse\nluonto j.n.e. Kun Hegel väitti, että Kristus oli ensimmäinen ihminen,\njoka itsessään tiesi tämän suhteen, sekä että juuri tässä oli hänen\nsuuri merkityksensä ihmiskunnan opettajana ja pelastajana, niin saattoi\nStrauss puolestaan selittää: kun ihminen rukoilee Jumalaa, rukoilee hän\noikeastaan vaan itseään; mitään muuta Jumalaa ei ole, koska\njumaluusoppi on mielikuvitusta.\"\n\n\"Strauss ei ole koskaan kieltänyt Jesuksen jumalallista täydellisyyttä\nsiinä merkityksessä, että kutsutaan jumalalliseksi sitä, mitä ihminen\ntuntee korkeinta; hän myöntää myöskin, että Jeesus oli täysin\nvakuutettu tehtävästään maailman vapahtajana. Ainoastaan ihmeet ja\nkaikki epäluonnollisuudet s.o. luonnonlakeja vastaan sotivat asiat on\nStrauss kieltänyt.\"\n\n\"Voidaan kieltää ihmeellisyydet Jesuksen elämässä tarvitsematta silti\nkieltää uskoa persoonalliseen maailman Luojaan -- tähän ihmisen\nkorkeimman tietoisuuden kruunuun, jota vailla hänen elämänsä maan\npäällä näyttää alenevan mitättömäksi sattumaksi!\"\n\n\"Jumala, johon uskon, ei ole kukaan muu kun aatteiden isä itse, se\nolento, joka tietoisuudessamme yhtyy kaikkeen, mitä me ihmiset voimme\najatella korkeinta ja jalointa.\"\n\n\"Minä uskon aatteen yhteyteen, iankaikkisen, täydellisen, pyhän aatteen\nyhteyteen. On olemassa aatteellinen, iankaikkisesti täydellinen\nmaailma. Tuo aatteellinen maailma on iankaikkisen aatteen sisältö,\njosta todellinen maailma on vaan oleellinen ilmaus. Ja minä olen täysin\nvakuutettu siitä, että tätä aatetta oikeastaan tarkoitamme, kun\nryhdymme tutkimaan ja selittämään Jumalan _olentoa, persoonallisuutta\nja tahtoa_.\"\n\n\"Sanon vieläkin, että minä uskon tähän iankaikkiseen, joka on\njumalallinen ja persoonallinen olento, joka on alkuaihe kaikkeen, mikä\non ja tapahtuu.\"\n\n\"Ja minä tahdon ilmaista syynkin, miksi en muuta voi kuin täydellä\ntodella uskoa niinkuin uskon ei ainoastaan oleellisen maailman\nolemassaoloon, vaan myöskin tuohon puhtaaseen aatemaailmaan, joka on\nsen ikuinen pohja ja perustus s.o. miksi minä koko ymmärrykselläni ja\nkoko sydämmelläni uskon jumalaan.\"\n\n\"Perustan sen siihen vanhaan, usein jo tuhansissa muodoissa uudistuvaan\nhuomioon _tarkoituksenmukaisuudesta_ luonnossa, tämä sana käsitettynä\nsuurimmassa laajuudessaan. Pari päivää sitten olin minä tilaisuudessa\nhyvän suurennuslasin avulla katselemaan hyvää preparaattia ihmissilmän\nhermokalvosta noin 700 kertaa suurennettuna. Ja sen johdosta tahdon nyt\nsanoa, että tuota jotakin, joka esim. miljaardeissa silmissä uudelleen\nja aina uudelleen äärettömän älykkään alkukaavan mukaan synnyttää tuon\nhermokalvon ihmisen silmässä, ei tämä silmä itse tai ylipäänsä mikään\nihmisjärki voi käsittää. Olen sanonut ja sanon vielä kerran uskovani\ntähän ihmeelliseen salaperäiseen ja niinkuin minusta näyttää\n_kaikkivaltiaaseen_ voimaan, jonka kuitenkin sisäisestä loogillisesta\nvälttämättömyydestä täytyy noudattaa ankarasti määrättyä järjestystä.\nEn voi sitä käsittää muuna kuin älykkäänä olentona, josta kaikki\nvaikuttimet tapahtumiseen lähtevät. Se on _siveellinen_ olento, jolle\nulkonainen luonto ainoastaan on _välikappaleena ja perustuksena_. Mutta\nselvää on, että meillä itse siitä tavasta, millä tuo niin kutsuttu\nluominen saadaan aikaan, ei ole aavistustakaan, vielä vähemmin mitään\ntodellista tietoa.\"\n\n\"Jos katsomme näitä ihanteellisia alkukaavoja, sekä luonnossa että\nhenkimaailmassa, suoraan silmiin, niin täytyy meidän huomata, että\ntodella on olemassa sellaisia katoamattomia alkukaavoja -- joita varsin\nusein myöskin nimitetään _luoviksi aatteiksi_ tai myöskin Jumalan\n_luoviksi ajatuksiksi_, vaikkakin hyvin kyllä voi tapahtua, että\n_ehdot_ niiden toteutumiselle voivat jatkuvan kehityskulun kautta\nmuuttua aina siihen määrin, että aate ei voi kaikessa puhtaudessaan\ntoteutua. Sillä jos me nyt, yleisen ja läpikäyvän lainmukaisuuden\nvuoksi, tahtoisimme olettaa alkuaan olemassaolevan sopusoinnun, joka\ntekisi kaikkinäkevän Jumalan n.s. tarpeettomaksi, niin on kuitenkin\nselvää, että tämä 'sopusointu' on vaan sana ja muuten jotenkin hämärä\nkäsite _käsittämättömästä_ asiasta, mutta ei selitä mitään siitä\ntavasta, jolla elimellinen luominen todella tapahtuu. Kutsu sitä\nalkuaan olemassaolevaksi sopusoinnuksi, että ihmisen silmä kaikkina\naikoina niin luodaan, että sitä jälkeenpäin voidaan käyttää tuona\nihmeellisenä _camera obscurana_, joka silmä on; mutta kysymys on tämä:\nmikä se on se, joka noin liittää yhteen lukemattomat atoomit? _Kuka_ se\non, joka niinkuin mikäkin kaikkia näkevä marsalkka suuressa näytelmässä\nosoittaa jokaiselle atoomille oikean paikkansa varmuudella, niin\nvälttämättömyydellä, jolla ei ole vertaistaan. Sillä välttämättömän ja\nlainkuuliaisen täytyy tämän vaikutuksen olla, koska se ei aina onnistu,\nkun kehityksen ehdot eivät ole täytetyt.\"\n\n\"Seisomme siis tässä todellakin luonnon herran ja luojan kanssa\nkasvokkain. Yhtäällä on syvä, käsittämätön viisaus ja kyky katsoa\ntulevaisuuteen, toisaalla sokea ja järkähtämätön lainmukaisuus. Ole\nhyvä ja välitä ja yhdistä ne selvään ja ristiriidattomaan käsitteeseen!\nSpinozalaisuuden monismi ja Hegelin n.k. dialektinen metoodi eivät\nsiihen riitä.\"\n\n\"Tahdon siis tulla tähän lopputulokseen: että minä uskon tuon\nmainitun jumala-aatteen todellisuuteen, ijäisyyteen, viisauteen,\nhyväntahtoisuuteen, hyvyyteen, rakkauteen ja oikeuteen ja seurauksena\nkaikesta tästä uskon hänen _persoonallisuuteensa_ ja kaikkialla\nläsnäolevaisuuteen, tai ainakin hänen rajattomaan, kaikkeen\nulottuvaan vaikutusalaansa. Uskon siihen siitä syystä, että minä,\nviisikymmenvuotisen hegeliläisen harhailuni jälkeen, huomasin\nmahdottomaksi uskoa päinvastaista s.o. epäillä tätä Jumalan totuutta,\njonka me kaikki pohjaltaan ja pääasiassa tunnustamme, vaikka\nkäsityksemme traditsionein sitkeyden vuoksi kulkevatkin hajalleen.\"\n\n\"Mutta kun minä näin vakuutan täydellä todella uskovani Jumalaan ja\nmyöskin luulen näkeväni, että se on ainoastaan ja yksinomaan\nhegeliläinen idealismi ja myöskin sen sukulainen materialismi, joka on\nsynnyttänyt tähän aikaan yhä kasvavan _ateismin_, niin on erikoinen\ntarkoitukseni se, että minä _uskon_, mutta en _tiedä_ sitä.\nIdealistinen vaatimus absoluutisen tiedon omistamisesta on se, jota\nminä oikeastaan tahdoin vääräksi väittää. Sillä juuri tämä luuloteltu,\nmutta ei todellinen tieto tekee, että itserakkaus on kasvanut yli\nkaikkien rajain. Muka maailmaa _selittääkseen_ keksittiin yksi ainoa\nsubstanssi -- ja nyt luultiin yhdestä ainoasta käsitteestä voitavan\njohtaa kaikki selitykset.\"\n\n\"Tuota aina kaivattua henkistä siltaa äärellisen ja äärettömän välillä\nei siis ole olemassa. _Tiedon_ avulla sitä ei voida rakentaa ja\n_todellinen tiede_ tekee oikein, kun se _tunnustaa_ tuon puutteen. Ei\nole ollenkaan varma vielä tälläkään hetkellä, että filosofian tehtävä\nolisi _selittää_ tämä yhteys, jota ihmiset eivät voi selittää ja joka,\nminun tunteeni mukaan, ei edes ole aijottu selitettäväksi. Sillä jos\nminun uskoni tässä kohden muuttuisi todelliseksi tiedoksi, niin luulen\nminä vielä, ett'en minä mitenkään enää voisi tulla samaan mielentilaan\nkuin minä uskonnollisen tarpeen tullessa välttämättä haluaisin olla. En\nvoi palvella Jumalaa, josta tiedän, millainen hän on. Mutta jo itse se\nluulottelu, että puheena oleva arvoituksen arvoitus on selitettävissä,\ntuntuu jotenkin typerältä. Eihän toki ole todenmukaista, että kaikki\nhullutukset, jotka suvaitsevat syntyä ihmisen aivoissa, olisivat oikeaa\nja perusteellista totuutta!\"\n\n\"Ja jo sen vuoksi asetan minä etusijaan sen eksaktisen filosofian\ntyynesti hyväksymän vaatimattomuuden, joka arvoitusten arvoitusta\nratkastaessa voi totuudenmukaisesti vastata: emme sitä tiedä; mutta me\nuskomme sen siitä päättäen, mitä todella tiedämme.\"\n\nKierros, jonka Soldanin käsitys Jumalasta on tehnyt, oli alkanut siitä,\nettä hän luuli voivansa hänet tieteen avulla selittää, ja on nyt\npäättynyt siihen, ett'ei hän Jumalasta mitään tietänyt eikä voinut\nhäntä tieteen apuneuvoilla käydä selittämään.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Siveysoppi_.\n\nNiinkuin edellisistä uskontokysymyksen ja onnellisuuden opin yhteydessä\nesitetyistä otteista on näkynyt, pani Soldan suurta painoa\nsiveysopille. Se oli hänen filosofiansa ydin ja sen polttopiste. Oli\nhänen luonteensa mukaista, että se puoli filosofiasta häntä enin\nviehätti. Kaiken ikänsä oli hän koettanut ratkaista elämänsä\nristiriitoja sen mukaan mikä oli oikeaa, tahtoen aina jättää syrjään\nsen mikä oli hyödyllistä. \"Oikea oikean vuoksi\", oli yksi hänen\ntunnussanojaan. \"Totuus on jumalankuvani ydin\", oli toinen.\n\nOn ennen mainittu, että Soldan nuoruudessaan oli innokas hegeliaani ja\nsnellmanniaani. Häntä niinkuin muitakin aikalaisiaan viehätti ja\nhäikäisi idealismin ihana aaterakennus. Sen opin innostamana oli hän\njoutunut suureen käänteeseen Pariisiin lähtiessään ja luki sen\nhegeloimisen syyksi. Hegelismi ei kuitenkaan opillaan tarjonnut\nihmisille tukea sisällisissä taisteluissa, ei ohjannut heitä oikeaan.\nKun se lähti siitä olettamuksesta, että historia on henkinen\nkehitysprosessi, jossa itsessään järjellinen absoluutinen henki\nkehittää sisältöään ja siis synnyttää järjellisen maailman, niin\nkaikki, mikä historiassa tapahtuu ja saavuttaa jotain merkitystä on\nsiis jo alustaan alkaen järjellistä. Historialliset henkilöt toimivat\nvälikappaleina sallimuksen kädessä ja ovat seurattavia esimerkkiä\ntuleville polville. Se mikä on järjellistä ja mikä näin tapahtuu, on\nsiis myöskin oikeaa ja hyvää. Sankarien innostus katsotaan\nuhrautumiseksi kansan hyväksi ja on kaikki toiminta yhteiseksi hyväksi\nitsessään hyvää ja ansiokasta. Mutta mitään ikuisia siveellisiä\naatteita, mitään ikuista mittakaavaa ei tunnusteta. Suurten miesten\nviat ovat esim. anteeksi annettavat siksi, että heillä on suuret\nansionsa; heitä ei saa tuomita saman mittakaavan mukaan kuin muita\nkuolevaisia.\n\nHegel ei siis välittänyt siitä, miten ihmisen tulee toimia, vaan\nmitä hänen tulee saada aikaan. Inhimillinen suuruus oli hänestä\ntarmokkaassa toimintakyvyssä ja laajaperäisessä vaikutuksessa. Ero\nhyvän ja pahan välillä tallattiin jalkain alle. Hegelin oppi joutuu\nsiis periaatteessa hyvin lähelle jesuiittain oppia, joka ei kysy\nkeinoa, vaan tarkoitusta.\n\nTämä oppi ei kuitenkaan pitkän päälle Soldania tyydyttänyt. Kuta\nenemmän hän syventyi itseensä, kuta pohjemmalle hän tunki eetilliseen\nkysymykseen, sitä matalammalta ja tyhjemmältä Hegelin filosofia hänestä\nrupesi näyttämään. Ja kun hän oli tutustunut Herbartin teoksiin,\ntapahtui hänessä täydellinen käänne, hänen toinen suuri heräyksensä,\njoka lopullisesti vapautti hänet filosoofisesta entisyydestään ja johti\nhänen ajattelemisensa aivan uusille urille.\n\nHerbartin filosofia viehätti häntä varsinkin sen vuoksi, että se asetti\nikuiset siveelliset aatteet ihmisen kaiken toiminnan pohjaksi. Niiden\nmukaan ovat kaikki yksityisten teot, niin pienten kuin suurtenkin,\nmitattavat ja tuomittavat. Toiminta yleiseksi hyväksi on kyllä se\nmuoto, missä järjellisen ihmisen tulee esiintyä, mutta ei kukaan ole\njärjellinen, vielä vähemmän siveellinen ainoastaan _sen vuoksi_, että\nhän toimii yhteiskunnan palveluksessa. Se mikä tapahtuu, ei millään\nmuotoa ole semmoisenaan järjellistä ja oikeaa, sillä todellisuudessa\ntapahtuu paljon sekä hyvää että pahaa. Ei siis kelpaa leimata historiaa\nmallikelpoiseksi. Ainoastaan se, mikä historiassa täyttää ikuisesti\nsiveellisten aatteiden vaatimuksia, on mallikelpoista. Mutta tuo\nmallikelpoisuus on ja pysyy semmoisena, kokonaan riippumatta siitä,\ntoteutuuko se historiassa vai ei.\n\nNiiden samain siveellisten periaatteiden mukaan kuin historialliset\ntapahtumat tuomitaan, ovat myöskin historialliset henkilöt nuo n.k.\nsuuret miehet arvosteltavat. Kun nerokas ja tarmokas mies käy kansansa\netuja ajamaan -- uskonpuhdistajana, sotilaana, lainlaatijana t.m.s. --\nsanotaan häntä Jumalan lähettämäksi, hän on ase yleisen hengen käsissä.\nSiitä on seurauksena, että suurta miestä ei muka saa arvostella\nniinkuin tavallisia ihmisiä, ei nähdä hänessä heidän vikojaan ja\npuutteitaan ja itsekkäisyyttään, sillä ilman sitä ei ole historiassa\nmitään suurta saatu aikaan. Tarvitsee vaan ajatella Beaconsfieldiä,\nBismarckia, Aleksanteri suurta, Napoleonia y.m., nähdäkseen että\nhistorian tuomio on tällä tavoin tehty.\n\nMutta jos historian oma todistus on se, että ihmiskunta todellakin näin\nkäsittää ja arvostelee suuria luonteita, niin eikö siihen ole\ntyytyminen? Suuri mies on ja pysyy suurena, sankari sankarina, -- ja\nkansa seuraa hänen johtoaan ja antaa mielellään johtaa itseään.\n\nKysymys olisi helposti ratkaistavissa, jos meillä historiassa olisi\ntekemistä vaan luonnon kannalla tai lähellä sitä olevien kansain\nkanssa, jolloin siveellinen arvostelukyky suureksi osaksi puuttuu ja\njolloin kansa hakee ja löytää menestyksensä tarmokkaassa toiminnassa\nulospäin, esim. valloitussodissa, ja urhoollisuus ja äly ovat ainoita\navuja, joita tunnustetaan tai joille jotain arvoa annetaan. Nerokas\nmies on niissä oloissa urhokas ja älykäs, muita avuja ei häneltä\nvaadita. Jos joku nero silloin esiintyy, niin hän pääsee ilman muuta\njohtavaan asemaan, hän on Jumalan lähettämä ja usein häntä semmoisena\npalvellaan.\n\nMutta meitä kohtaa historiassa muutkin suhteet kuin alkuperäiset ja\nluonnolliset.\n\nSiveellinen tajunta herää vähitellen ja tulee tunnustetuksi. Kansansa\nkehityksen huipulla olevain miesten lukumäärä kasvaa ja silloin aletaan\nottaa lukuun ei ainoastaan etevyyden määrää, mutta myöskin sen laatua.\nOpitaan erottamaan hyvää pahasta ja siveellinen arvostelu herää.\nHistoriallisen sankarin tekoja tarkastellaan puolelta jos toiseltakin\nja tuomio aikanaan mainiosta miehestä joko muuttuu tai tulee\nerilaiseksi sen mukaan, millainen arvostelijain oma käsitys on hyvästä\ntai pahasta, ja täten tullaan vähitellen siihen, että ehtona\ntodelliseen menestykseen historiassa, todelliseen ja arvokkaaseen\ninhimilliseen kehitykseen ei suinkaan ole ainoastaan voiman ja älyn\nosoittaminen ja tarkoituksen saavuttaminen, vaan sen ohella myöskin\nsiveellisten periaatteiden toteuttaminen. Monet kansan suosion\nsaavuttaneet miehet, jotka ovat vedonneet suuren joukon intohimoihin,\novat kansan onneksi toimiessaan, mutta siveellisiä periaatteita\nlaiminlyödessään saattaneet kansansa perikadon partaalle. Syynä siihen,\nettä sellaiset miehet ovat niin suuresti päässeet kansain kohtaloihin\nvaikuttamaan, on ollut juuri kansan puuttuva siveellinen tajunta.\n\nSellaisetkin suuret miehet voivat kyllä ehkä hyödyttää tulevia polvia.\nMutta jos paha ja väärä lopultakin kulettaa mukanaan jotain hyvääkin,\nei se silti kuitenkaan lakkaa olemasta pahaa ja väärää, eikä saa\nheikontaa arvostelumme ankaruutta. Mutta kun ei kukaan meistä voi nähdä\ntulevaisuuteen eikä tietää, missä määrin oikeus ja totuus, kaikesta\nvääryydestä ja valheesta huolimatta, on voittava, niin ei meillä itse\nasiassa ole mitään muuta jälellä kuin pitää kiinni siitä ainoasta\nmittakaavasta, minkä tunnemme, nimittäin siveellisistä periaatteista.\n\nNäitä siveellisiä periaatteita, joiden tulee olla ainoana\nojennusnuoranamme, on Herbartin mukaan viisi. Soldanille muodostavat ne\nhänen \"huoneentaulunsa\", johon hän aina katsahtaa, kun on ratkaistava\nkysymys oikeasta ja väärästä, olipa sitten julkisessa tai yksityisessä\nelämässä, historiassa tai politiikassa, ja ne ovat hänen\nkantansa lähtökohtana kansallisuuskysymyksessä ja kotoisissa\npuolueriidoissammekin, niinkuin kohta tulemme näkemään. Annamme niistä\nsentähden seuraavan selonteon erään hänen käsikirjoituksensa mukaan,\njoka oli aijottu lähetettäväksi hänen ystävälleen Hedlundille. Se on\nkirjoitettu v. 1877 ja on siinäkin suhteessa merkille pantava, että\nSoldan siinä samalla selvittää kantansa siihen aikaan päivänkysymyksenä\nolevassa asevelvollisuusasiassa.\n\nSelonteko on vastaus erääseen Hedlundin kirjeeseen (4 p:ltä toukok.\n1877), jossa ystävä sanoo olevansa taipuvainen hyväksymään yleisen\nasevelvollisuuden periaatteet, jos se nimittäin tarkoittaa _isänmaan\npuolustusta_. Se on hänen mielestään se ehto, joka vaaditaan tämän\nvelvollisuuden täyttämiselle. Sen yli meneminen on _väkivaltaa_, mutta\nei oikeutta. \"Nyt kysytään: eikö filosofiassa ole jossain paikassa\nnäitä oikeusperusteita kehitetty? Eikö Herbart ole niistä mitään\nkirjoittanut? Haluaisin kovin mielelläni saada vastauksesi tähän.\"\n\nViitattuaan Kantin mielipiteihin hänen kirjassaan (v. 1795) ikuisesta\nrauhasta, jossa m.m. sanotaan, että paitse kiitosjumalanpalveluksia\npäättyneen sodan jälkeen olisi myöskin määrättävä julkinen katumus- ja\nparannuspäivä armon anomiseksi siitä suuresta synnistä, jota ihmiskunta\nyhä vielä harjoittaa, kun ei alistu laillisiin suhteisiin toisiin\nkansoihin nähden, kirjoittaa Soldan hiukan pistävästi, ett'ei hänen\nviisautensa sota-asioissa ulotu tätä rauhan aatetta kauvemmas. Hän on\nniin sydämmellisesti yhtä mieltä Kantin ja varsinkin Herbartin kanssa\nrauhan ja oikeuden merkityksestä, että hänet valtaa jonkinlainen inho\nkaikkia keskusteluja kohtaan siitä, miten sotatyö on parhaalla tavalla\ntoimitettava. \"Sinä siis ymmärrät ett'en minä suinkaan kykene tätä\nasiata mitenkään valaisemaan. Mutta jos sinä, tuttavallisen keskustelun\nmuodossa tahdot kuulla, kuinka nämä yksityiset mielipiteeni, joihin\nfilosoofinen vakuutukseni tietysti on painanut leimansa, ovat\nmuodostuneet, niin antaisin minä sinulle melkein tämäntapaisen\nselityksen\":\n\n\"Oikea, missä ja milloin se esiintyneekin, on pohjaltaan siveellinen\naate. Väärät teoriat ovat moraalin alalta poistaneet oikean, väittäen\nsen kuuluvan eri alalle. Niin teki yksin Kantkin. Muut sitäkin enemmän\nharhautuneet ovat Kantin kanssa sivuuttaneet siveelliset aatteet ja\nasettaneet oikeusopin siveysopin sijaan, selittäen, että 'oikeata on\nse, mikä onnistuu', s.o. mikä onnistuu päästä voitolle historiassa;\njota vastoin ero hyvän ja pahan välillä on toisarvoinen asia, joka\nkorkeintaan koskee yksiköitä, eikä sitä vastoin 'yleistä henkeä' --\nesim. kansaa. Niin on absoluutisen aatteen oppi julistanut. Kant seisoi\ntienhaarassa ja hänestä erosi kaksi tietä kahteen päinvastaiseen\nsuuntaan. Toinen oli (Hegelin) idealismi, joka meni ulos kaikkeen\nmaailmaan ja opetti kaikkia kansoja ja perehtyi pohjolaankin. Toinen\noli Herbartin realismi, joka vielä tänäkin päivänä on tuntematon\nvierailla mailla ja rauhallisesti odottaa tulevaisuuttaan omassa\nmaassaan. Mutta tämä Herbart, joka ollen Kantin vertainen\nitsenäisyydessä, mutta nöyrästi kutsuen itseään varsinkin etiikassa\nKantin oppilaaksi, koska hän Kantin kanssa hylkäsi onnellisuuden opin,\nlöysi mitä Kant ei ollut nähnyt: _siveellisten aatteiden olemassaolon\nja merkityksen_.\"\n\n\"Jo Kant lausui nuo kuolemattomat, vaikkakin vielä kovin vähän huomioon\notetut sanat: 'Ei ole maailmassa mitään, niin, ei edes sen ulkopuolella\nmitään, jota ilman rajoitusta voisi ajatella hyväksi paitse hyvä\ntahto', ja hän näki selvästi, että ero hyvän ja pahan välillä on\nabsoluutinen eikä relatiivinen. Kaikkinainen tahdon ilmaus on nimittäin\naina _joko_ hyvä _taikka_ paha; tai on se siveellisesti yhdentekevä,\njolloin sillä etiikan kanssa ei ole mitään tekemistä. Mutta Kantin ei\nonnistunut näyttää, missä tämä ero on olemassa. Hänen maailmankuulu\n'kategoorinen imperatiivinsa', joka järjen nimessä käskee: 'sinun\npitää!' ja hänen vastauksensa kysymykseen: '_mitä_ minun pitää', joka\nkuului: 'ole vapaa', 'ole mallikelpoinen' j.n.e., olivat kyllä oikeita,\nmutta jättivät asian selvittämättömäksi, niinkuin se muutamia\nviittauksia lukuunottamatta oli ollut vuosituhansia.\"\n\n\"Miltä nyt näyttää tuo hyvä tahto täydellisenä vastakohtana pahalle? --\nse on nyt elinkysymyksemme. Mitä minun pitää, että tahtoni olisi vapaa\nja että se varmuudella voitaisiin julistaa mallikelpoiseksi?\"\n\n\"Vastaus tähän on Herbartin kuolematon keksintö. Sen vastauksen antavat\nmeille siveelliset periaatteet, jotka johtuvat siitä ihmisen sielussa\nolevasta ominaisuudesta, että hän tahtonsa ilmausten johdosta voi\ntuntea joko mielipahaa tai mielihyvää, saada niistä osakseen joko\nkiitosta taikka moitetta. Tällä tavoin lausuttu tuomio on ehdoton eli\ntoisin sanoen ihmisen omasta tahdosta riippumaton.\"\n\nNämä tahdon ilmaukset voidaan nyt Herbartin mukaan n.s. laskea viidellä\nsormella. Ne ovat seuraavat:\n\n1) Tahdon sopusointu meidän oman ymmärryksemme kanssa. Tätä aatetta,\njota myöskin on kutsuttu omantunnonmukaisuudeksi, rehellisyydeksi y.m.,\nnimittää Herbart _sisällisen vapauden aatteeksi_, osoittaakseen sillä\nhyvän tahdon riippumattomuutta _kaikesta_ muusta kuin omasta\nvakaumuksestamme siitä, mitä meidän pitää, s.o. riippumattomuutta sekä\nulkonaisista että sisällisistä vaikutuksista päinvastaiseen suuntaan,\nniinkuin palkinnon toivosta, rangaistuksesta, himoista j.n.e. Tämä aate\non absoluutisesti hyvän tahdon ensimmäinen ja välttämätön ehto, mutta\n_ei ainoa_. Se ei näet anna mitään osviittaa siihen _mitä_ meidän\npitää. Siihen tietoon tullaksemme täytyy omantuntomme siveellisesti\nkehittyä ja se tapahtuu omaksumalla muut siveelliset aatteet. Niitä on,\nlähinnä sisäisen vapauden aatetta:\n\n2) Tahdon voima eli tarmon aate, jota Herbart kutsuu _täydellisyyden\naatteeksi_ ja jonka mukaan voimakkaampi, täyteläisempi,\nperinpohjaisempi tai yleensä ulkonaisesti täydellisempi tahdon ilmaus\naina herättää suurempaa tyydytystä kuin heikompi ja vaillinaisempi.\nTämän aatteen ihanne, sen korkein kehitysaste on kaikkivaltius. Mutta\nei tämäkään aate vielä anna tietoa siitä, mitä meidän pitää tehdä,\nainoastaan, miten meidän pitää, eli toisin sanoen, että meidän pitää\ntoteuttaa se, mikä hyvää on, niin täydellisesti, voimakkaasti ja\nperinpohjaisesti kuin se meille on suinkin mahdollista.\n\n3) _Hyväntahtoisuuden_ aate eli määrätyn tahdon antauminen toimimaan\ntoisen henkilön onneksi. Se on puhdas, silloinkun se on vapautunut\nkaikista syrjävaikuttimista, jotka tarkoittavat omaa etua, olkoon\nsitten läheistä tai kaukaista. Myötätuntoisuus ei vielä semmoisenaan\nole hyväntahtoisuutta, vaikkakin se sitä usein kyllä tukee. Puhdas\nhyväntahtoisuus on ja tulee sen olla todellista tahtoa. Myötätuntoisuus\nei ole mikään vapaa tahdon ilmaus, ainoastaan tahdoton mielenliikutus.\nSillä ei siis itsessään ole mitään siveellistä arvoa. Ei myöskään voi\nmyötätuntoisuus ilman muuta täyttää hyväntahtoisuuden korkeinta käskyä:\nrakastakaa teidän vihamiehiänne. Rakkaus on meidän kielemme käytännön\nmukaan ei ainoastaan monikäsitteinen ja siis valitettavasti eksyttävä,\nvaan myöskin suorastaan sopimaton nimitys hyväntahtoisuudelle, joka\nyksinään on se, mitä kristinusko tarkoittaa. Minä voin vihata ihmistä,\njonka ominaisuudet ovat minulle vastenmieliset. Ihmisen voimissa ei ole\nvälttää vihaa esim. varkaita ja pettureita kohtaan, sillä tahdon\nilmausten ominaisuudet siirtyvät sielutieteellisten lakien mukaan\nvälttämättä niihin, joista ne ovat lähteneet, olkoon sitten asiaan tai\nhenkilöön. Mutta tämä viha ei estä minua millään tavalla osoittamasta\nsamoja henkilöjä kohtaan mitä puhtainta hyväntahtoisuutta. Epäilemättä\non pyhän mestarimme oppi ymmärrettävä ainoastaan tällä tavalla. Me\ntarkoitamme, niinkuin hänkin, _hyväntahtoisuutta_, mutta puhumme\nrakkaudesta, suureksi vahingoksi asialle.\n\n4) _Kostannan eli palkitsemisen_ aate sisältää sen, että hyvä ja paha\nvaativat kostantaa niin paljon kuin mahdollista samassa mitassa.\nSiellä, missä ei niin tapahdu, syntyy siveellistä mielipahaa. Tämä aate\nedellyttää osaksi korkeampaa astetta siveellisessä kehityksessä kuin\nhyväntahtoisuus, joka alkaa jo aarniometsissä ja äidinrakkaudessa.\nMutta suorittamaton kiitollisuuden velka, samoinkuin rankaisematon\npahateko painavat jalostunutta mieltä ehdottomalla voimalla.\nHyväntahtoisuus ja käytännölliset syyt käskevät kuitenkin panemaan\n_rangaistusoikeuden_, joka perustuu yksinomaan tähän aatteeseen,\nyhteiskunnan käsiin. Ainoastaan siveellinen rappeutuminen voi kieltää\ntunnustamasta kiitollisuuden velvollisuutta.\n\n5:s ja viimeinen siveellinen periaate on _oikeuden aate_. Se perustuu\nsiihen mielipahan tunteeseen, joka siveellisen kehityksen\nalkuasteillakin herää, niinpiankun _kaksi tahtoa_ samaan aikaan\nsuuntautuu samaan esineeseen, joka voi vaan tyydyttää niistä\ntoisen. Sillä sellaisessa tapauksessa syntyy taistelua ja se on\nsemmoisenaan vastenmielistä. Luonnollinen itsekkäisyys saattaa aina\nyhteentörmäyksiin. Ei mitään rauhaa, ei mitään mahdollisuutta siihen\nolisi ihmisten kesken, jos asia saisi siihen jäädä. Sentähden täytyy\n_sopia säännöllisestä menettelystä_ määrätyissä uudistuvissa\ntapauksissa -- välttääkseen muutoin uhkaavia taisteluita. Sääntöjä\nsanotaan laeiksi ja sopimus niiden käyttämisestä on lakiin perustuvaa\noikeutta. Sen noudattaminen _on velvollisuutta_ samoista syistä kuin\n_hyväntahtoisuuden tai kostannan_ noudattaminen. Mutta yhteiskunnan\nkäytännölliset edut vaativat alistumisen _pakkoakin_, silloinkun\nsiveellinen tahto pettää. Siten syntyy yhteiskunta-oikeus, sekä\nsiviili- että rikosoikeus, näennäisesti riippumatta siveyden\nvaatimuksista, mutta todellisuudessa sen vaatimuksen pohjalla, että\ntaistelua on väistettävä. Se oikeus riippuu sopimuksesta s.o.\nkeskustelusta siveellisten periaatteiden pohjalla, tai ainakin niiden\n_hyväksymisestä_, silloinkun itsevaltias on sitä säätämässä. Niin voi\nsiis myöskin tapahtua, että väkivalta pannaan oikeuden _sijaan_, mutta\nväkivalta ei ole oikeutta vaikkakin se julistautuu laiksi -- se on vaan\nväkivaltaa tai pakkoa.\n\n\"Jokainen näistä aatteista kehittyy korkeimmilleen siellä, missä tahdon\nvapaus ja elävä tahdon voima esiintyvät täydellisimpinä. Se on ihanne.\nIhminen ei sitä voi toteuttaa, mutta yksityiset tahdonilmaukset voivat\nsen saavuttaa ja kokonaiset luonteet voivat kohota korkealle tätä\ntäydellisyyttä kohti. Jos ajattelemme sen täysin toteutuneena, on\nmeillä siveellisenä ihanteena _pyhyyden käsite_ ja se pakottaa meidät\nuskomaan olentoa, joka itse pyhästi vaatii meiltä pyrkimistä\nsiveelliseen täydellisyyteen.\"\n\nNäin pitkälle kirjeessä Hedlundille. Eräässä toisessa paikassa kokoo\nhän Herbartin etiikan sisällön seuraavaan vuorisaarnaan:\n\n\"Siveyslain summa on tämä: rakasta lähimmäistäsi omantunnon mukaisesti\nenemmän kuin itseäsi ja Jumalaa ylitse kaiken. -- Elä kanssaihmistesi\nja lähinnä kansasi hyväksi, joille olet suurimmassa kiitollisuuden\nvelassa ja joita syntyperäsi ja kasvatuksesi kautta parhaiten\nymmärrät ja tunnet. -- Uhraa itsesi isänmaan onneksi, sillä ilman\nitsensä-uhraavaisuutta on rakkaudesta puhuminen helisevä kulkunen. --\nRakkaus on puhdasta, epäitsekästä hyväntahtoisuutta kaikkia ihmisiä\nkohtaan. Se vaatii sinulta rehellisyyttä ja totuutta velvollisuuksina\nitseäsikin kohtaan ja kohtuutta lähimmäistämme kohtaan. Sinun ei pidä\nsiis ainoastaan itsesi tähden tehdä oikein, vaan myös voimaisi mukaan\nvaikuttaa oikeuden ylläpitämiseksi siinä yhteiskunnassa, jossa elät,\nniin, jopa koko ihmiskunnassa. Mutta kun ihmiset siveyslaista\nhuolimatta usein rikkovat oikeuden käskyjä vastaan, täytyy\nyhteiskunnassa ylläpitää lakia, jonka mukaan ihmiset hätätilassa pakon\navulla estetään tekemästä toisille vääryyttä. Pidä sen vuoksi\nyhteiskuntalakia pyhänä ja työskentele sen parantamiseksi.\"\n\n\"Ja kaikki tämä tulee sinun tehdä mahdollisimmalla voimalla ja\nselvyydellä s.o. mahdollisimmalla täydellisyydellä.\"\n\nEsitettyään näin maailmankatsantonsa ytimen ja sen vuosikymmenien\nkuluessa vakaantuneen sisällön käy Soldan sovittamaan sitä siihen\nkysymykseen, jonka hänen ystävänsä oli hänelle tehnyt: saako\nyhteiskunta pakottaa jäsenensä pukemaan päälleen veristä paitaa? Hänen\nvastauksensa on näin kuuluva:\n\n\"Minä uskon kyllä, että jokainen rakastaa omaa kansaansa enemmän kuin\nmuita; mutta minä en usko, että hänen, Jumalan kunniaksi, _tulee_ niin\ntehdä. Patriotismi on luonnollinen vaikutin, mutta toisarvoinen, eikä\nsillä ole mitään äänivaltaa siveellisten aatteiden kesken.\nHyväntahtoisuus kohdistuu kanssaihmisiimme ja ne ovat lähinnä --\nnimittäin maantieteelliseltä, ja historialliselta, vaan ei\nsiveelliseltä kannalta -- maanmiehemme. Mutta niinkuin opetti suuri\nmestarimme, niin opettaa meitä myös tieteellinen arvostelu: meidän\ntulee rakastaa myöskin vihamiehiämme.\"\n\n\"Lienet sentähden ehdottomasti oikeassa, kun vaadit, ett'ei\nasevelvollisia saa pakottaa sen kauvemmas kuin isänmaan puolustukseen.\nMutta minusta näyttää sen lisäksi, että _koko asevelvollisuutta_ ei\noikeuden mukaan voi asettaa ensimmäiseen eikä edes toiseenkaan sijaan.\nVapaaehtoisten tulisi -- ainakin minun mieleni mukaan -- lähteä ennen\nmuita, vaikka olisi kysymys isänmaan puolustamisestakin. Sitten\npalkkasoturien, sillä on paljon ihmisiä, jotka mielellään tekevät\nnäinkin raakaa työtä, kunhan heille maksetaan. Mutta yhdenkään\npakottaminen, joka inhoo asiaa uskonnolliselta tai siveelliseltä\nkannalta, näyttää minusta kaikin puolin raakamaiselta.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe siveysoppi, jonka pääpisteet edellä on esitetty ja jota Soldan\nkäsikirjoituksissaan monilla selityksillä ja kehityksillä valaisee, ei\njäänyt hänelle pelkäksi teoriaksi, pelkäksi opiksi. Niinkuin jo usein\nennen olemme huomauttaneet tahtoi hän saattaa elämänsä täyteen\nsopusointuun aatteittensa kanssa. Hän vaati niiden noudattamista ensin\nitseltään ja sitten myöskin muilta. Sekä yksityisessä että julkisessa\nelämässä tuli niiden olla ainoana ojennusnuorana. Kaikki, jotka\ntunsivat Soldanin hänen vanhoilla päivillään, vakuuttavat kuin yhdestä\nsuusta, että suorempaa, rehellisempää ja velvollisuutensa tunnossa ja\nsen täyttämisessä ankarampaa miestä ei ole ajateltavissa. Kun tuli\nkysymys jostain tehtävästä, jonka hän katsoi velvollisuudekseen,\nsilloin täytyi kaikkien omien etujen, kaikkien lempituumain ja\nmielitekojen väistyä. Hänen menettelynsä kaasulaitosta perustettaessa\non siitä yksi esimerkki. Toinen on hänen toimintansa Suomen pankin\nsetelien kanssa, joka monena vuotena vei häneltä sen vähänkin ajan,\nmikä häneltä olisi ilman sitä liiennyt filosoofisiin töihin ja\nlukuihin. Missä määrin tämä yksi ainoa suuri kysymys hallitsi häntä,\nosoittaa monien muiden joukossa seuraavakin ote eräästä kirjeestä\n(15 p. marrask. 1876): \"Vaatimukseni, että totuuden rakkauden on oltava\nensimmäinen kaikista avuista, on vuosien kuluessa käynyt yhä\nitsepäisemmäksi ja ankarammaksi. Vetäydyn siinä määrin kuin se on\nsuinkin mahdollista pois jokaisesta, joka ei osoita halua sitä\ntäyttämään.\"\n\nMutta kaikessa eetillisessä loistossaan esiintyy Soldan tehdessään\nmuistiinpanoja erään sisäisen taistelun johdosta, joka selviää\nseuraavassa. Otettakoon se tähän, kun se paremmin kuin mitkään\ntieteelliset esitykset valaisee sitä kantaa, jolla hän seisoi,\nsamalla kun se näyttää, millainen elävä voima hänen filosofiansa\nhänessä oli.\n\n_Syyskuun 18 p:nä 1872 klo 5.30 aamulla_.\n\n\"Kultainen aamuhetki! Epäilemättä kaikua nyt niinkuin melkein aina\nniistä henkisistä ilmapiireistä, joissa olen viime aikoina asustellut.\"\n\n\"Se on viittaus Jumalaltani, tuolta melkein ainoalta todelliselta\nystävältäni s.o. ystävältä, joka puhuu peittelemätöntä totuutta.\"\n\n\"Onhan mahdollista, ett'en näe oikein, vaikka luulen näkeväni.\"\n\n\"Mutta yksi asia on varma kuin kallio, se nimittäin, ett'en minä tieten\ntahtoen ole valehteleva itselleni -- tai niille, jotka mahdollisesti\nkerran tulevat lukemaan nämä muistiinpanoni!\"\n\n\"On kulunut jo vähän toista vuotta siitä kun -- sen jälkeen kun olin\nalkanut parantua kovasta taudistani -- omituinen epäselvyys ja häiriö\nalkoi vallata sielunelämäni.\"\n\n\"Vähitellen ja epämääräisesti, melkein niinkuin usva ilmassa muodostuu\npilveksi, alkoi minusta tuntua niinkuin tekoihini olisi hiipinyt jotain\nsotkua, joka ei millään tavalla minulle kuulunut s.o. joka olisi ollut\nminulle omituista tottumuksen vuoksi tai mistään muusta ymmärrettävästä\nsyystä. Tarkoitan, että minä nyt ja aina siitä pitäen kuin pääsin\ntäyteen kypsyyteen, joka tapahtui jotenkin myöhään, voin hyvällä\nomallatunnolla torjua syytöksen siitä, että tässä olisi jäännös omasta\nluonteestani. Tuo kypsyys alkaa minun kohdallani vasta 25-30 ikävuoteni\nvaiheilla -- s.o. epämääräisesti v. 1842 -- jolloin minä, senaikuisen\ninsinööritavan mukaan, Dünaburgissa kannoin prosentteja juutalaisilta\nja urakkamiehiltä ja kavalsin kruunulle kuuluvia rakennustarpeita y.m.\n-- ja v. 1848, jolloin minä kruunun kustannuksella ollessani ulkomailla\ntein kaikkein suurimman siveellisen kuperkeikkani koko elämässäni --\npaetessani virantoimituksestani ja _bona fide_ vastaanottamastani\nluottamustoimesta. Ett'ei tuo kypsyys silloin 1848 ja vielä sittenkin\nollut kovin kehuttavaa, näkyy siitä, ettei omatuntoni ole minua\nkoskaan vaivannut ja vasta myöhemmin, nyt vanhoilla päivilläni olen\nminä alkanut huomata siinä asiassa jotain todella huonoa.\"\n\n\"Kun nyt vaan muistini ja sielunvoimani riittäisivät minua auttamaan!\nTahdostani ja tarkoituksestani olen selvillä.\"\n\n\"Olin pormestari S.-vainajalta useita kertoja, muistaakseni kolme\nkertaa, aina kun palkanmaksoaika kaasuntarkastustoimestani lähestyi,\nsaanut yksityisenä lainana etukäteen 25-50 ruplaa. Palkka, 250 ruplaa,\nmaksettiin näet kerta vuodessa ja suoritus tahtoi aina käydä hitaasti,\nainakin minun mielestäni, kun aina olin rahapulassa. Kirjallista\nkuittia ei koskaan vaadittu ja minä maksoin velkani tavallisesti samana\npäivänä kuin vihdoin sain nostaa palkkani.\"\n\n\"Mutta _yksi_ sellainen suoritus 200 markan velasta _lykkäytyi_ jostain\nminusta riippumattomasta syystä ei ainoastaan muutamia päiviä, vaan\nmyöskin viikkoja, jopa kuukausiakin. Pormestari lienee ollut sairaana\ntai matkoilla.\"\n\n\"Yksi seikka tässä tapahtumassa on kuitenkin selvästi painunut\nmieleeni, se nimittäin, että kun minä sittemmin -- luullakseni hra S:n\npalattua kotiin -- olisin ollut tilaisuudessa jättämään hänelle rahat,\nminulla -- _ei ollut niitä_. Satuin olemaan rahapulassa! -- Se oli\nkiusallinen tila, johon jouduin -- siksi muistan sen niin hyvin.\"\n\n\"Emme tavanneet toisiamme pitkiin aikoihin. Hän oli sairas, matkusti\nvielä kerran pois, muistaakseni. Näin hänet sitten ylipäätään vaan pari\nkertaa kadulla, jossa hän käveli halvattuna.\"\n\n\"Olin liiaksi kömpelö, liiaksi hämilläni käyttääkseni tilaisuutta --\nenkä ollut tullut mihinkään sisälliseen selvyyteen asiassa, kun eräänä\npäivänä luin lehdistä, että pormestari S. oli kuollut.\"\n\n\"-- -- -- Tämän asian arin kohta oli nyt siinä, että minä siis\nvähitellen olin onnistunut _nukkua_ velvollisuuteni täyttämisestä. Sen\nsijaan, että edes heti kuolinilmoituksen luettuani olisin ottanut\npäättävän askeleen ja ilmoittautunut velalliseksi, veltostuin minä ja\nodottelin jotain tointa kuolinpesän puolelta. Tässä ei tietysti ole\nkysymys mistään laittomuudesta. Yleinen lakihan käskee jokaisen\nvalvomaan oikeuksiaan ja tekee yleensä eron vaan oikean ja väärän\nvälillä. Mutta tässä on kysymys hyvästä ja pahasta. Tässä on kysymys\nsiitä, mistä ihmiset lausuvat arvostelunsa _vetoomatta yleiseen lakiin_\ns.o. ainoastaan ihmisyyden mittakaavan mukaan. Ja tämän mittakaavan\nmukaan olin minä menetellyt _häpeällisesti_.\"\n\n\"Jumala, joka katsoo ihmisten sydämmiin, tietää kuitenkin, että\nvaikuttimeni tällä kertaa eivät olleet huonot, ainoastaan heikot ja\nepäselvät. Hän tietää, että se oli rahapula, eikä mikään halu vetäytyä\nmaksamasta, joka ensin aiheutti viivytyksen, mutta että se sittemmin ei\nollut edes rahan puute, vaan rohkeuden puute eli toisin sanoen aseman\ntukaluus, joka ylläpiti heikkouttani ja sai minut odottamaan ikävän\nasian ratkaisua -- kädet ristissä!\"\n\n\"Huono muistinikin vaikutti, että vaan silloin tällöin ja ohimennen ja\nepäselvästi muistin koko asian, kunnes viime kesänä tautivuoteella\njouduin sitä tarkemmin miettimään. Sittemmin on minua usein vaivannut\najatus, että olen menetellyt alhaisesti, mutta mitään keinoa siitä\npuhdistuakseni en sokeudessani löytänyt. Vaan tänään luulen sen\nkuitenkin löytäneeni. Tänään on Jumala vihdoinkin siunannut mieleni\nvalonkipinällä. Herätessäni salamoi seuraava ajatus mielessäni:\"\n\n\"'Kas niin! -- _Filosofian_ avulla et onnistunut tunkea asian ytimeen:\nmutta tunteesi ei ole pettänyt sinua.'\"\n\n\"Käy tosin kipeästi itsekkääseen mieleen, kun täytyy ryhtyä\nitsesyytökseen! Ja kuitenkin oli se juuri se kultamurunen, jonka tänään\nlöysin.\"\n\n\"En ollut nimittäin tähän päivään saakka tuntenut mitään oikeata\nomantunnon moitetta. Jumala kyllä näkee, ajattelin tähän saakka, että\nmenettelyni ei ollut mikään tulos epäpuhtaista vaikuttimista. Nyt sitä\nvastoin aloin todenteolla epäillä juuri tuota puhtautta. Huomasin,\nett'en tiennyt, oliko S. vainaja edes merkinnyt kirjaan puheena olevan\nmenoerän, niin, ett'en edes pitänyt sitä todenmukaisena ja että siis\nolettamiseni velan uloshakemisesta hänen kuoltuaan lepäsi mitä\nhöllimmällä pohjalla.\"\n\n\"Kunnon miehenä olisi velvollisuuteni ollut olla odottamatta\nvelkomista, sillä olinhan minä saanut rahat ainoastaan etukäteen\npalkastani.\"\n\n\"Tänään selvisi minulle nyt kaikki tuo. Heti herätessäni tuntui minusta\nniinkuin olisi pitkällinen ja pimeä pilvi nukkuessani häipynyt. Ja minä\npäätin heti pitää kiinni tuosta valopilkusta.\"\n\n\"Siitä on seurauksena kysymys: Kuinka on minun meneteltävä saadakseni\nasian korjatuksi? -- Sillä korjattava se on -- viipymättä -- vaikka\nminun pitäisikin istua vapaaehtoiseen mustaanpenkkiin.\"\n\n\"_Syyskuun 20 p:nä klo 5 aamulla_. -- Ajattelin vainajan veljeä\nvaltioneuvosta.\"\n\n\"Asia olisi kai järjestettävä hänen kauttansa. Mutta me emme ole\ntuttuja! Mutta miksi en sitten tunne häntä enkä muitakaan? Miksi ovat\nkaikki minulle vieraat? Syy ei voi olla kaikissa, sen täytyy olla\n_yhdessä_ -- ja silloin tietysti siinä, joka elää kuin metsässä kolottu\npuu, liiaksi sisäänpäin.\"\n\n\"Mutta täytyykö minun sitten välttämättä istua mustaa penkkiä kenenkään\nedessä? jos S:n perhe olisi varaton, niin voisin ehkä nimettömässä\nkirjeessä lähettää nuo viisikymmentä ruplaa ja sopia loput Jumalan\nkanssa; vai kuinka? -- Hm! Ehkäpä vielä odottaa heiltä hiljaisen\nkiitoksen siunausta kaupan päälliseksi?\"\n\n\"Kurjia kuvitteluja! Onhan selvää kuin päivä, että kaikissa tapauksissa\npersoonallinen välitys on välttämätön. Tämä huomio, joskin hiukan\nkatkera, on tämän aamun kullanmurunen herätessäni.\"\n\n\"Syvällä jokaisen ihmisen sisäisen elämän pohjassa on olemassa --\nell'ei hän elä täydellisessä luonnontilassa, -- ainakin hämärä tunne\ntai aavistus korkeammasta maailmanjärjestyksestä, joka hallitsee\nonneamme, kohtaloitamme. Jos me jossain määrinkään osaamme ymmärtää ja\ntuntea sen suuremmoista yhteyttä, emme voi olla tuntematta\nitseämme siinä pieniksi ja heikoiksi raukoiksi, mutta itse tämä\nmaailmanjärjestys on katoamattoman voiman ilmiö -- kaikkivaltias\nolento. Uskomme kautta tuohon olentoon saa elämämme arvonsa ja\nmerkityksensä, niinkuin ihminen heikkoudessaan löytää tässä uskossa\nturvansa ja johtonsa korkeimpaan päämääräänsä.\"\n\n\"No niin, minä puhun sinusta ja sinun kanssasi, Jumalani!\"\n\n\"Sinä käsittämättömän suuri, jonka olentoa minä joskus, filosoofien\neksyttämänä, olen luullut voivani nähdä kirkkain ja selvin piirtein!\"\n\n\"Mutta miksi haen minä nyt ihmisen välitystä Jumalan ja minun välisessä\nasiassa? Siksi, että minä kalpaan korvarippiä ja synninpäästöä, sillä\nminä olen tehnyt häpeällisen teon. Että se on tapahtunut velttoudesta,\nheikkoudesta, ei ole mikään puolustus. Siveysoppi käskee juuri olemaan\nvoimakas, kun on kysymys oikein tekemisestä. Mutta nyt on niin, että\ntuo teko on tehty ja vaatii oikaisua. Se taas voi tapahtua ainoastaan\nuuden teon kautta, joka on oikea ja muuten omansa kumoamaan edellisen\nvaikutuksen. Ja siihen tarvitaan, asian luonnon mukaan, ainakin\n_kaksi ihmistä_.\"\n\n\"Jumala katselee tätä tekoa kolmantena, ja tämä ajatus antaa minulle\nvoimaa voittamaan sen häpeän tunteen, joka niin kauvan on sitonut\nkieleni ja masentanut mieleni.\" -- -- -- -- --\n\n\"Tällä tavoin luo yksi esimerkki omasta elämästäni kirkasta valoa\nyhteen siveysopin pääkysymyksistä.\" -- -- -- -- --\n\n\"P.S. illalla: Puolen päivän aikaan tapasin valtioneuvos S:n eräässä\npuodissa. Olin jo pyytämässä lupaa saada puhutella häntä. Mutta sydän\nalkoi tykyttää rinnassani ja minusta olivat aika ja paikka\nsopimattomia. Tunsin kuitenkin, että minä kohta olisin valmis.\"\n\n\"_Syyskuun 21 p:nä klo 5.30_. -- On niinkuin jo paljas päätös tehdä sen\nmukaan kuin katsoo oikeaksi soinnuttaisi sieluni sisäiseen rauhaan ja\nonneen.\"\n\n\"Jumalaa kutsun minä tässä asiassa ainoastaan todistajaksi, mutta\nkuitenkin päätodistajaksi.\"\n\n\"En pyydä Häneltä mitään armoa, sillä se maailmanjärjestys, jonka synty\nJumala on minun silmissäni, tuo ihmeellisen täydellinen maailma, on\n_täynnä_ sitä armoa, jota tarvitsen. Jumalan olento on minulle\narvoitus. Mutta kun minä välistä aivan vaistomaisesti koetan tehdä\nitselleni selkoa hänen suuruudestaan, niin en voi löytää mitään sijaa\nsille käsitteelle, että Jumala voisi _vihastua_ tai muuten esiintyä\nniinkuin ihmiset epätäydellisyydessään tekevät. Ei Häntä siis myöskään\nole tarvis lepyttää tai Häneltä armoa rukoilla. Jos voisin käsittää\nJumalan _ihmisenlaisena_, en voisi ajatella häntä muuna kuin _iäti\nlempeänä ja iäti puolueettomana_. Sillä Jumala on minulle kaiken\ntotuuden, kauneuden ja hyvyyden perikuva. Mutta nyt katson minä Jumalaa\ntotuuden Jumalana, totuuden alkuperänä.\"\n\n\"Siis _todistajaksi_, ei tuomariksi. Hänen tuomionsa on näet aina\ntietty ja varma, kun omantunnon ääni puhuu. Ja me saamme aina itse\nlukea sen tuomion, sillä se on selvän selvästi kirjoitettu meidän\nsydämmeemme.\"\n\n\"Ei ollut velvollisuuteni sisältö minulle epäselvä, ainoastaan tapa\nsovittaa, mitä olin huonoudessani rikkonut. Se se on, joka on maksanut\nminulle kovan sisällisen taistelun, joka ei tätä kirjoittaessani ole\nvielä päättynyt. Mutta jos minun onnistuu tätä tietä päästä sovitukseen\nja rauhaan, niin on se epäilemättä totuuden Jumalan työtä.\"\n\n\"_Syyskuun 23 p:nä klo 6_. -- Mieltäni yhä kirvelee ajatellessani, että\nhetki lähenee. Uusia epäilyksiä herää vielä. Kuinka _luonnoton_ onkaan\naskel, jota nyt olen ottamassa? Onko _säädyllistä_ mennä melkein\ntuntemattoman henkilön luo ja esittää hänelle omantunnon vaivojaan,\njoiden kuuntelemista tuskin voisi pyytää läheiseltä ystävältä? Onko se\nhyväntapaista? Eikö se ole haaveilua, eikö se ole naurettavaa?\"\n\n\"On se, se on naurettavaa, ainakin jokapäiväisen mittakaavan mukaan.\nJokapäiväisen elämän ei ole tapana sovittaa uskontoa täydellä todella.\nMe kyllä ihailemme ja pidämme kaiken korskean hengenjalouden huippuna\nKristuksen oppia: rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi. Mutta\nyhteiskuntamme jokapäiväisissä oloissa on se vaan korulause. Koetahan\nvaan kerrankin tehdä siitä täyttä totta, johon tietysti kuuluu, että\nlähimmäisesi olkoon kuka tahansa, ei vaan hyvä ystävä ja tuttava; kyllä\nvaan joutuisit pilkattavaksi haaveilijana ja hulluttelijana.\"\n\n\"_Syyskuun 24 p:nä klo 6_. -- Eilen illalla kokous Seurahuoneella.\n_Sanat takertuivat taas kurkkuuni_. Mitä merkitsee se? Ajattelenko\nulkona kaupungissa toisin kuin kotonani? Siltä todellakin näyttää.\nAinakin oli se eilen, niinkuin minusta tuntui, seuraus siitä\nvaikutuksesta, minkä nuo 12 tyyntä, rauhallista ja ymmärtäväistä miestä\ntekivät minuun. Ei kukaan heistä tekisi tai edes tarvitseisi tehdä\nniinkuin minun oli aikomus tehdä. Ja niin sitä mentiin -- kukin\nkotiansa.\"\n\n\"Vai oliko se siksi, että uusia epäilyksiä oli tulossa? Eikö se ole\nilveilyä, itseni pettämistä, että minä kutsun Jumalan todistajaksi?\nKuinka hän voi todistaa? Eihän Jumala voi ihmiskielin puhua. Hän on\näänetön ja mykkä. Hän jättää ihmisen itsensä ratkaistavaksi sen, mikä\non oikein -- tai väärin. Tuomioistuimemme valantehneine todistajineen\nvoivat tästä kertoa.\"\n\n\"Valantehneine! Kas, siinä on ehkä avain koko arvoitukseen! Miksi\nvaaditaan todistajalta valaa? Siksi, että hänen puheensa olisi\nyhtäpitävä hänen _omantuntonsa_, hänen salaisimpien ajatustensa kanssa.\nVaan ett'ei tälläkään tiellä _täydellistä varmuutta_ saavuteta, on\ntunnettu asia. Nyt on selvää, ett'ei minunkaan haluni korvarippiin\nasiassa, jossa ei ole saatavana muita todistajia kuin Jumala ja minä\nitse, ole pohjaltaan muuta kuin _vapaaehtoinen puhdistusvala_. On siis\nvaan merkittävä, että sanottu on yhtäpitävä syytetyn omantunnon kanssa,\njoka samalla on todistajan omatunto tässä asiassa.\"\n\n\"Ja kun Jumala ei itse voi puhua eikä tuomari tunne todistajan\nomantunnon laatua, niin ei ole jälellä muuta kuin _antaa tuomarin omin\nsilmin katsahtaa todistajan ajatuksen juoksuun ja tekojen vaikuttimiin\ns.o. hänen omaantuntoonsa_.\"\n\n\"_Joulukuun 21 p:nä klo 4_. -- Taas on viikkoja kulunut, viikkoja\nomituisessa, laimeassa ja kuitenkin sietämättömässä sisällisessä\ntaistelussa.\"\n\n\"Näin eilen valtioneuvos S:n etehisessä konsertista tullessa. Ratkaisun\nviipymiseen oli monet syyt. Suurin niistä se, että yhä pelkäsin\ntulevani naurunalaiseksi, esiintyä narrina 55 vuoden ijällä.\"\n\n\"Velan maksaminen ilman selitystä asian laadusta ei olisi vienyt\npäämaaliin.\"\n\n\"Kuinka kernaasti olisinkaan ostanut omantuntoni rauhan kahden- tai\nkolmenkertaisella rahasummalla, jos se vaan olisi rahalla saatavissa.\"\n\n\"Pelko tulla naurunalaiseksi ratkaisi tällä kertaa asian.\"\n\n\"Ja mitä minä lopulta pelkään? Mahdollista väärinkäsitystä?\"\n\n\"Siis vielä tänään! -- -- -- mutta seis! Onko omatuntoni siis\nepäpuhdas? Eihän minulla ollut mitään epäpuhdasta tarkoitusta. Eikö\ntaistelua siis voi ratkaista omassa rinnassani, omassa kammiossani?\"\n\n\"Ei!\"\n\n\"Syystä siitä, että velka vielä on maksamatta. Ja siitä, että minulle\nnyt on selvinnyt kuin kirkkaaksi päiväksi: että se, mitä kirkko ja\nteoloogit sanovat _heikkouden synniksi_ on puhtaalla suomenkielellä\nkutsuttava _epäsiveellisyydeksi_. Jesuksen sanoilla: 'olkaat\ntäydelliset niinkuin taivaallinen isänne täydellinen on', ei ole muuta\njärkevää merkitystä kuin se, että meidän, kun siveellisiä vaihtopuolia\nilmaantuu elämässämme -- aina täytyy antaa etusija _täydellisemmälle_\nteolle s.o. voimakkaammalle, suuremmalle, täyteläisemmälle mitalle\nsiitä, mitä omatunto hyväksyy. Olkoon se mitta suuri tai pieni, --\nmeidän tulee täyttää se -- ilman tinkimättä! Mene siis -- ja mene\nviipymättä.\"\n\n\"Valitse siveellinen voima ennen siveellistä heikkoutta. Jumala kyllä\npitää huolen muusta. Siis --\"\n\n\"Tässä seison enkä taida muuta.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"_Samana 21 p:nä Jouluk. j.p.p_. pyysin päästä hänen puheilleen.\nIltapäivällä 4.30--5.30 tapahtui tuo vaikea tunnustus, jäykän vaitiolon\nkestäessä. Ei mitään vastakaikua niinkuin olin pelännytkin, ei\njälkeäkään tuosta lämmöstä, joka oli ollut aiheena minun menettelyyni.\nMutta ei myöskään mitään suoranaisesti tympäsevää tai hylkäävää. Voisin\nkadehtia tuon miehen rauhaa.\"\n\n\"No hyvä -- olen tehnyt kaikki mitä olen voinut. Kovin masentuneena\nkulin kotiini, ostin muutamia joululahjoja, jätän huomenna rahat ja\nsitten olen minä tässä ikävässä asiassa tunteva olevani selvillä.\"\n\n\n\n\n19.\n\nMietteitä kansallisuuskysymyksestä.\n\n\n_Patriotismi ei ole ehdoton siveellinen aate. -- Kansallisuusaate\nvielä vähemmin. -- Kirjeenvaihtoa Viktor Rydbergin kanssa. --\nKansallisuusaate voi johtaa heikomman sortoon. -- Katkoff oli\nhegeliläinen. -- Mietteitä kieliriidasta. -- Valta ei ole oikeutta. --\nZ. Topeliusta vastaan. -- \"Sijaa aatteille!\" -- Hengen jalous. --\nLoppu_.\n\nSoldanin ankara oikeudentunto ja hänen siveelliset periaatteensa\nmääräsivät hänen kantansa myöskin sen ajan suuressa kysymyksessä,\nkansallisuuskysymyksessä. On luonnollista, että hän vilkkaalla\nluonteellaan ei voinut pysyä kylmänä ja välinpitämätönnä riidassa, joka\nkiehui kuumimmillaan maassamme 1870-80 -luvulla. Hän ottikin siihen\nosaa koko sielunsa innolla ja sen kysymyksen ratkaiseminen muuttui\nhänelle hänen viimeisten vuosiensa sisällöksi.\n\nKäytöllinen politiikka oli ja pysyi hänelle kuitenkin vieraana. Siihen\nhän ei ottanut osaa, siltä kannalta ei asia häntä liikuttanut. Ell'ei\nota lukuun sitä, että hän -- senkin vastenmielisesti ja vain toisten\nkehoituksesta -- allekirjoitti liberaalisen puolueen ohjelman, ei hänen\nnimensä tullut näkyviin julkisuudessa päivän kysymyksiin kytkettynä.\nLuultavaa kuitenkin on, että hän ollen likeisissä suhteissa Anders\nChydeniukseen jossain määrin vaikutti tämän kirjoituksiin Helsingfors\nDagbladissa.\n\nHän oli asettanut itselleen toisen tehtävän, paljoa suuremman ja\nsyvemmän: sen, oliko kansallisuusaate niinkuin sen Hegel ja\nSnellman käsittivät, siveellisesti oikea, ja oliko se sopusoinnussa\nikuisten siveellisten periaatteiden kanssa.\n\nHänellä oli aikomus julaista filosoofinen tutkimus\nkansallisuusaatteesta, koettaa kumota meillä yksin vallitseva\nhegelianismi ja asettaa sijaan Herbartin siveellisiin vaatimuksiin\nperustuva oppi ihmisyydestä.\n\nNäyttääkseen, ett'ei kansallisuusaate ole se suuri absoluutinen aate,\njoksi Hegel oli sen julistanut, koettaa Soldan ensiksi osoittaa, ett'ei\npatriotismikaan semmoisenaan ole mikään ehdoton siveellinen aate, jonka\nennen muita muka pitäisi päästä tekojamme määräämään. Patriotismi, niin\njalo ja suuri kuin se onkin, ei ole siksi ehdoton siveellinen aate,\nettä on olemassa korkeampia ja suurempia aatteita, jotka ovat ikuiset\nja ehdottomasti oikeat ilman poikkeuksia ja jotka voivat kumota sen\nantamia määräyksiä.\n\nSe on kyllä hyvää ja kiitettävää ja usein sitä syystä ylistetään\nkaikkein korkeimmaksikin. Mutta se ei ole rajattomasti, ei\nabsoluutisesti hyvää. Kant oli oikeassa sanoessaan, ett'ei ole muuta\nrajattomasti hyvää kuin hyvä tahto.\n\nPatriotismi, isänmaanrakkaus on ihana asia niin kauvan kun se perustuu\nhyvään tahtoon ja onneksi tekee se sen varsin usein, jolloin se on\njaloa ja puhdasta, siveellistä ja kiitettävää. Semmoisessa muodossa on\npatriotismi esiintynyt miehissä semmoisissa kuin Porthan, Lönnrot,\nRuneberg, Castrén, Calonius, Fredrik Cygnæus, Uno Cygnæus, ja niin\nmonessa muussa isänmaanystävässä, joiden siveellinen hyvyys tässä\nkohden oli ehdotonta hyvää tahtoa.\n\nMutta kaikki tuo ei kuitenkaan mitään auta, sillä on olemassa\npatriotismia, vaikutusta yhteiseksi hyväksi, joka ei ole hyvää ja jota\nei ole johtamassa puhdas ja epäilemättömästi siveellinen tahto, vaan\ntahto, joka kyllä voi _tarkoittaa_ hyvää, mutta joka _erehtyy_\nkeinoista juuri siveellisen epäselvyyden ja sekaannuksen vuoksi.\n\nSellaista _epäiltävää patriotismia_ on m.m. natsionalistinen\npatriotismi joka sallii väkevämpien sortaa heikompia kansallisuuksia.\nEräässä kirjeessä Viktor Rydbergille (Helsinki, 2.3.79) kirjoittaa hän\ntästä asiasta: \"Minun on nyt koskettaminen erästä asiaa, joka\naika-ajoin on tuottanut minulle omantunnon vaivoja. Tarkoitan muutamia\nsatunnaisesti lausumiani sanoja isänmaanrakkaudesta luuloteltuna\nsiveellisenä aatteena. Mitä ihmettä ajattelee Björnstjerne, joka\n(Norjan lippukysymyksessä) asettuu kansain yhä edistyvää veljeytymistä\nvastaan. Hänen epäonnistunut esiintymisensä Kristianiassa muistutti\nminua eräästä satunnaisesta kohtauksestani professori Daa vainajan\n[historian professori Kristianian yliopistossa Ludvig Daa, kuoli 1877]\nkanssa rautatiejunassa. Hän väitti, että Skandinaaviassa oli\nsamallainen sisäisen hajaantumisen 'liike' kuin Suomessakin (jota olin\nvalittanut) ja joka intoillessaan 'itsenäisestä edistymisestä'\nainoastaan vaikeutti ja hidastutti hyvää asiata. Me molemmat\npahottelimme tätä ilmiötä ylipäänsä, mutta olimme eri mieltä sen\nvälttämättömyydestä. Hän piti kiinni historiasta, siitä, mikä tapahtuu,\nminä taas siitä, minkä pitäisi tapahtua ja mitä siis jokaisen\nrehellisen kansanjohtajan tulee vaatia. Ei edes Hegelin hävittävä nero\n(härjande snille) uskalla kieltää, että jonkunlainen 'epävastaavaisuus'\non olemassa todellisuuden ja 'itseään toteuttavan aatteen' välillä.\nMutta hän hyväksyy absoluutisen, syihin perustaumattoman olemisen.\nHistoria tekee itse itsensä. Filosofia on vaan myöhästynyt käsitys\n'ajanhengestä.' Kun se istuu ja maalaa 'grau in's grau', on ajanhenki\njo edistynyt ja 'luonut' (s.o. loihtinut) uusia muotoja, ja todellisuus\nhymähtelee filosoofin hyväntahtoisille spekulatsioneille. -- Minusta\nnäyttää kuitenkin siltä kuin ei nerokkaan runoilijan pitäisi edes\nrunollisissa haaveissaan hyljätä yksinkertaista ja päivän selvää\nperiaatetta, että _kaikki, joka edistää kansain välien rikkoumista_, on\npahasta. Björnson tietää aivan varmaan, että ainakaan hänen\nfilosofiansa ei ole väritön taulu ja että ajan henki itse asiassa on\n_tulos_ kansain villinä kasvavasta älystä ja filosofien (tai paremmin:\ntietäjäin ja runoilijain) _onnistuneesta_ tai myöskin epäonnistuneesta\najatustyöstä. Minä puolestani surkuttelen suuresti sitä idealismia,\njoka ei tiedä muusta vakavammasta ihmiskunnan harrastusten johdossa\nkuin mitä on ihmisten historiallisesti faktillinen tahto ja ajan\ntuulenpuuskat. Totta kyllä on, että tätänykyä kollektiivinen\nitsekkäisyys kansallisten harrastusten, patriotismin y.m. nimessä on\nintoilijain tunnussanana. Mutta yhtä paljon kuin yksilön tärkein\nharrastus, itsensä jalostaminen, on sodassa kaikkea yksilöllistä\nitsekkäisyyttä vastaan, niin on ja tuleekin olla _kansan korkeimpana\nmääränä_ itsensä jalostaminen ilman kansallista itsekkäisyyttä. Kaiken\nihmisyyden johtavana tähtenä olkoon aatteiden aate, pyhä tahto. Mutta\nkiihoitus veljeytymistä _vastaan_, olkoon se kuinka isänmaallista\ntahansa -- ei ole pyhä.\"\n\n\"Mutta minä huomaan tulleeni liian syville vesille. Se uhkaa tulvia yli\näyräittensä. Kokoan purjeeni. Vaan minun teki todellakin mieleni\nsinulle kerran, joskaan ei esittää, niin ainakin koskettaa noiden\nharhaoppisten sanojeni tarkoitusta: että isänmaanrakkaus ei kelpaa\nsiveelliseksi mittapuuksi tai johdoksi.\"\n\nTähän kirjeeseen vastaa Rydberg (Göteborg, huhtik. 1879): \"Norjan\nlippujuttu on tyhmä juttu -- ehkä sitä tyhmempi sen vuoksi, että sen\ntarkoitus ei alkujaan ollut huono. Tunnen Björnsonin hyvin ja tiedän,\nkuinka kansain veljeytyminen on hänen sydämmellään ja kuinka vierasta\nhänelle nyt on itsekäs patriotismi. Ei ole kauvan siitä, kun hän\nesiintyi ja lisäsi vihamiestensä ja panettelijainsa suurta lukua\nsanomalla tuolle norjalaiselle rievulle katkeria totuuksia vasten\nnaamaa. Kysyn itseltäni turhaan, mitä _hyvää_ on luultu voitavan\nodottaa koskemalla tuohon mitättömään asiaan; mitä pahaa siitä on\nodotettavissa, on sitä vastoin aivan selvä.\"\n\n\"Kun sinä ja professori Daa tapasitte toisenne rautatievaunussa ja\nkeskustelitte erilaisista historiallisista näkökannoista, niin törmäsi\nsiinä yhteen kaksi maailmankatsantotapaa, joiden juuret ulottuvat aina\nParmenideksen ja Heraklideksen aikoihin, joka viimemainittu\n'absoluutisine olemisineen' uudistihe Spinozassa, Hegelissä ja nyt\nviimeksi noissa uudenaikaisissa kokeissa, joiden avulla historiaa\ntahdotaan käsitellä luonnontieteellisesti ja selittää kaikki sen ilmiöt\nseurauksiksi fyysillis-mekaanisesta syyperäisyydestä. Pahaksi onneksi\ntämä syysarja kuitenkin riippuu aivan ilmassa ja jättää oman syntynsä\n-- siis filosofian pääkysymyksen -- selittämättä. Jos tämä katsantotapa\ntodella pääsisi vallalle ja määräämään valtiomiesten, eduskuntain ja\nkansanjoukkojen kantaa, niin vaipuisi koko eurooppalainen elämä,\nsiveellisen joustavuuden ja tuoreen persoonallisen tahdon puutteessa,\nitämaisen kvietismin tautia uhkuvaan hetteeseen. En tiedä, oletko\nlukenut erästä kirjoittamaani runoelmaa _Ahasverus och Prometheus_,\njoka on ollut julkaistuna Litterärt albumissa (Tukholma 1878).\nAhasverus, historiallisen _täytymyksen_ edustaja, taistelee siinä\nPrometheusta vastaan, joka edustaa sitä, _jonka_ tulee olla. Siinä\nolette te nyt, sinä ja Daa. Ei kuitenkaan ole mitään vaaraa olemassa.\nKaikki tulevain vuosisatain syvimmät luonteet ja lämpimimmät sydämmet\ntulevat olemaan Promethidejä, jotka tuntevat epämukaisuuden\ntodellisuuden ja 'itseään toteuttavan aatteen välillä' ja koettavat\nsitä poistaa. On käyvä yhä selvemmäksi, että 'historia', käsitettynä\nkaikista yksilöllisistä tahdoista riippumattomaksi tai kaikkia\nyksilöllisiä tahtoja määrääväksi faktumiksi, on yksi noita monia suuria\nmielikuvitteita, joita väärä abstraktsioni on synnyttänyt. 'Historia\ntekee itse itsensä', sanotaan; mutta nyt tullaan sanomaan: 'aatteet\ntekevät historian'. Kansa, jota ihanteelliset voimat eivät vielä ole\nvallanneet, ei ole historiallinen kansa. Sillä ei ole mitään historiaa.\nSe on lauma ja pysyy laumana, joskin se elää tuhansia vuosia. On\nnäyttäytyvä, että terveellinen determinismi (tahdon rajoitus) hyvin\nsopii yhteen sen tiedon kanssa, että harrastuksemme itsetietoisesti\nmääräämiämme päämaaleja kohti tulevat yhä tehokkaammin vaikuttamaan\nhistorialliseen syyperäisyyteen. Kansan korkeimmaksi päämaaliksi asetan\nsiis minäkin sinun kanssasi sen 'itsensä jalostamisen', joka\nehdottomasti kumoaa 'kansallisen itsekkäisyyden'.\"\n\nMutta vielä vähemmin kuin patriotismi kelpaa Soldanin mielestä\nkansallisuusaate siveelliseksi periaatteeksi. Se on vaillinainen\nsiveellisenä periaatteena ja sangen epäilyttävä politillisenakin.\n\nKansalliset pyrinnöt ovat kyllä täysin oikeutetut siinä tapauksessa,\nettä ne sisällöltään ja tarkoitukseltaan ovat siveellistä ja oikeata\nlaatua. Mutta ilmauksina luonnollisesta itsekkäisyydestä, johon niillä\non taipumus vajota, ovat ne hyljättävät. Ei mikään ole hyvää sentähden,\nettä se on kansallista tai isänmaallista. Isänmaallista on vaan se,\nmitä me isänmaassamme tapaamme hyvää.\n\nKierointa oli Soldanin mielestä kansallisissa pyrinnöissä se, että ne\nnäyttävät kaikkialla tähtäävän voimakkaamman valtaan ja heikomman\nsortoon. Kun Hegelin mukaan historia oli korkein tuomioistuin\nratkaisemaan, mikä oli lopulta oikeaa s.o. että se, mikä tapahtui ja\npääsi voitolle, oli oikeaa, niin syntyi pian käsitys siitä, että\nvaltakin oli oikeutta, että voimakkaimmalla oli aina oikeus puolellaan.\nKun kansallisuusaate aina on voimakkain suuressa joukossa, niin johtui\nse helposti pitämään omaa valtaansa oikeuden korkeimpana ilmauksena.\nMihin tämä oppi vie, se näkyy Soldanin mielestä siitäkin, miten esim.\nKatkoff sovitti tarkoituksiinsa opin absoluutisesta eli yleisestä\nhengestä. Hänen oppinsa oli, että slaavilaisen hengen piti päästä\nvaltaan ja sortaa ja häväistä kaikkia muita, koska ne olivat heikompia,\nSe oli suoranainen seuraus Hegelin oikeusopista.\n\nSiirtäessään nämä yleiset periaatteensa, -- joita hän paljoa tarkemmin\nja perusteellisemmin käsittelee kuin mitä tässä on voitu tehdä\n-- Suomen oloihin, tulee hän siihen johtopäätökseen, että\nkansallisuusaatteen yksipuolinen käsittäminen ja ainoaksi oikeaksi\nkohottaminen on saattanut meidät suurimpaan onnettomuuteemme,\nvallitsevaan puolueriitaamme, että fennomania semmoisena kuin hän sen\nkäsittää on hylättävä, koska se muka tarkoittaa sekä luvultaan\nheikomman aineksen sortamista että korkeamman kulttuurimuodon\nhävittämistä. \"Yksikieli\"-teoria on hänestä epäsiveellinen. Ja vielä\nenemmän väite siitä, että ruotsinkieli olisi Suomessa vieras kieli,\njolla muka ei ole täällä samaa oikeutta olemiseensa ja kehittymiseensä\nkuin suomenkielellä.\n\nMutta antakaamme hänen puhua omilla sanoillaan, joissa hän esittää\nteoksensa ohjelman ja sitä itselleen selvittää ikäänkuin puheluissa\nitsensä kanssa:\n\n\"En tahdo minä taistella suomalaisuuden asiaa vastaan sen järkevässä\nmerkityksessä, vaan fennomaniaa, suomikiihkoisuutta vastaan tahdon minä\ntaistella: en näet tarkoita fennomanialla työtä suomenkielen\nkehitykseksi kirjalliselta kannalta katsottuna. Tämä työ on nimittäin\nihmisyyttä ja ihmisyyteen perustuvaa toimintaa, juuri sellaista, miksi\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustajat sitä katsoivat ja niinkuin\nsen käsittivät Lönnrot, Castrén y.m. Ei kukaan heistä vihannut maan\nsivistyskieltä, eivätkä he katsoneet sitä ulkomaalaiseksi, vaan\nvaativat he ainoastaan molempien kielten tasa-arvoisuutta. Vasta tuo\nhegeliläinen yksipuolisuus etnograafisine kansallisuuksineen muutti\ntämän kannan.\"\n\n\"En tahdo myöskään taistella isänmaallista työtä vastaan suomenkielen\noikeuksien hyväksi, sillä ei suomenkielen käyttäminen julkisessa\nelämässämme, joka kansamme historiallisen kehityksen vuoksi aina\nviimeisiin aikoihin saakka on ollut varsin vaillinaista, ole sekään\nvielä fennomaniaa. Niin totta kuin humaaninen elämä on kansan\ntodellinen päämaali, ei kansassa, josta 7/8 puhuu ainoastaan suomea,\nvoida muuta vaatia kuin että suomenkieli on tähänastisesta alhaisesta\nasemastaan kaikilla laillisilla keinoilla autettava. Tältä kannalta\nkatsottuna -- tunnustakaamme se suoraan -- ovat suomenkielen oikeudet\nsuuri päämaali ja elinehto kansallemme tämän sanan väärentämättömässä\nja humaanisessa merkityksessä -- ei ainoastaan kansan suomalaiselle\nosalle, vaan koko kansallemme. Sillä myöskin ruotsia puhuvalle osalle\non katsottava inhimilliseksi tehtäväksi kaikkien kansalaisten\nsivistäminen ja kohottaminen, olkoon näiden kieli mikä hyvänsä. Sillä\nme olemme vanha historiallinen yhteiskunta syvälle juurtuneine\nyhteisine traditsioneineen. Oli siis verrattoman suuri urotyö se\nherätys, joka lähti kansallisten harrastusten tarmokkaimmasta\nedustajasta maassamme. Ei ole hän herättänyt ainoastaan suurta ja\nyleistä innostusta suomenkielen harrastusten hyväksi, vaan myöskin\nkorkean yhteiskunnallisen asemansa kautta vaikuttanut laillisten\nuudistusten aikaansaamiseksi.\"\n\n\"Kaikki tämä ei nyt minun mielestäni ole mitään muuta kuin inhimillistä\nja oikeaa ja sellaisenaan oikeutettua harrastusta enkä minä siis tahdo\nsitä vastaan mitään muistuttaa. Se ei ole mitään fennomaniaa -- vaan\nainoastaan järkevätä kansallista toimintaa. Kielitaistelumme ei olekaan\nleimahtanut tuleen näiden rajain sisällä. Totta kyllä on, että se\nosaltaan oli seuraus tarpeellisistakin uudistuksista, koska ne\nkoskettivat useita yksityisiä etuja, niinkuin pakkoa esim. uuden kielen\noppimiseen, joista oltiin vastahakoisia luopumaan. Mutta tällä bona\nfide-pohjalla ei kielitaistelu kehittynyt siihen huippuunsa, joka teki\nsen onnettomuudeksi maallemme. Se kehittyi siihen vasta sitten, kun\nsiihen yhtyi viha ja nurjuus maan toista kieltä ja sen ystäviä\nkohtaan.\"\n\nJa tätä vastaan hän tahtoo taistella. Sellainen suomikiihkoisuus ei ole\nhänestä isänmaallista, vaikka usein kuulee niin väitettävän.\n\n\"Te sanotte: valta on oikeutta! Suomalainen kansa, tuo omituinen\nedustaja maailman hengestä, on 7/8:tta Suomen kansasta. Sentähden on\ntämä maa teidän. Sentähden on ruotsi täällä ulkomainen, vieras kieli,\njonka ennemmin tai myöhemmin täytyy väistyä enemmistön kielen tieltä.\nSen vuoksi olette te myöskin muka oikeutetut kiihoittamaan mieliä sitä\nvastaan ja siis välillisesti saarnaamaan vihaa kansalaisianne vastaan,\nnoita 'ulkomaalaisia', jotka ovat vähemmistössä ja siis heikompia.\nTeidän johtopäätöksenne, että suuri enemmistö on sama kuin kansa, on\nväärä. Se on väärä siksi, että premissi on väärä. Valta ei ole\noikeutta. -- -- Te kehoitatte meitä kuuntelemaan ajan siipien suhinaa,\nja te uhkaatte murskata sen, joka uskaltaa asettua 'yleistä henkeä'\nvastaan, jota te kutsutte absoluutiseksi. Minä vastaan: oikeutta ei voi\nsillä tavalla ilmaista. Oikeus musertaa on tosin valtaa, mutta ei se\nkuulu hyviin valtoihin. -- -- Kokeenne yllyttää rauhallista suomalaista\nheimoa ruotsalaista vähemmistöä vastaan on moitittavaa -- eikä\nainoastaan sitä, vaan epäviisastakin. Tuo ulkomaalaiseksi kutsumanne\nvähemmistö on sivistyksensä ja kielensä kautta välittänyt ja välittää\nyhä vieläkin sivistystyötä enemmistönkin hyväksi. Yksipuolisessa\nkäsityksessänne kansan yhteydestä etnograafisena yhteytenä ja vallasta\noikeutena vahingoitatte te maatanne ja omaa enemmistöännekin\nvieroittamalla sivistynyttä luokkaa ottamasta osaa työhön kansan\nhyväksi. Ehkä siihen ivaten vastaatte, että suomenkansan enemmistö nyt\njo on ottanut asiat omiin käsiinsä ja että siis tämä puhe\nkieliharrastusten yksipuolisuudesta on joutavaa. Mutta täten ei\nkuitenkaan kumota mitään väitteistämme, että on olemassa suuremmoinen\neksymys, joka on seuraus muutamista houkuttelevista ja loistavista,\nmutta yhtä hyvin tieteellisesti perin vääristä ja siveellisesti\nehdottomasti moitittavista opeista.\"\n\n\"Voidaan kyllä luulotella, että mitä suomenkansan valistukseksi on\ntehty, se on tulos etnograafisesta kansallisuusharrastuksesta, jonka\nalotti J.W. Snellman ja jota fennomaanit ovat jatkaneet. Mutta se ei\nole totta, täällä tehtiin työtä ennenkin, ei erityisesti kielen\nhyväksi, vaan koko isänmaan, eikä nurjuus suomenkieltä kohtaan ole\nmuuta kuin reaktsionia liiallisuuksia kohtaan.\" -- -- -- -- --\n\n\"Hegelianismi ja snellmannismi ovat ristiriidassa itsensä kanssa.\nEtnograafisen kansanhengen toiminnan perustus natisee sisäisen\nristiriitansa painon alla. Se julistaa näet toisaalta erinomaiseksi\nuskonkappaleeksi sen, että yleisen eli absoluutisen hengen kehitys\nvaatii, että sen tulee tapahtua etnograafisen yhteishengen muodossa,\nainakin silloin kun kahdesta yhteen joustaneesta heimosta toinen on\njollain tavalla mahtavampi kuin toinen. Mutta toiselta puolen on ikävä\ntosiasia, että maamme kehitystyö on tapahtunut siinä järjestyksessä,\nettä suomalainen henki siinä on näytellyt verrattain toimetonta osaa.\nYrjö Koskinen sanoo historiassaan, että se on ollut seurauksena\nruotsalaisten harjoittamasta sorrosta. Siihen vastaamme: nuo ilkeät\nruotsalaiset, ne ovat pakoittaneet maamme viljelyksen tielle ja\nkulkeneet etunenässä, joka absoluutisen idealismin selväin lakien ja\nasetusten mukaan kuuluu etnograafisen hengen itsensä tehtäviin. Tämäkin\ntosiasia siis osoittaa, ett'ei kehitys asian sisäisen luonnon mukaan\nvälttämättä ole kytketty etnograafiseen kansanyhteyteen. Se on: tämä\nyhteys, jota aitosuomalaiselta taholta nyt niin ylpeästi vaaditaan, ei\nole mikään asian luontoon peruskuva järjestys, vaan hegeliläinen\nepäselvästä kokemuksesta johdettu ja alhaiseen historialliseen kantaan\nperustuva vaatimus: 'yksi kieli, yksi mieli!'\"\n\n\"Sanalla sanoen, ei ole olemassa mitään järkevää perustusta siihen,\nettä kansa asettuisi sallimuksen määräyksiä vastaan, kun ne niin\nselvästi ovat luettavina kansamme väärentämättömässä historiassa.\"\n\n\"Kun Snellman nuoruudessaan nousi ja neronsa koko voimalla kehoitti\ntyöhön tähän asti niin laiminlyödyn aitosuomalaisen heimon kehityksen\nhyväksi, niin oli sekin ihana asia ja kaikki isänmaan ystävät sen\nhyväksyivät. Snellman vuodatti kieltämättä uutta voimaa suomenkansan\nsuoniin. Se oli suuri ja kaunis aate, jonka hän oli omaksunut\nseuratessaan sitä uraa, jonka Porthan, Lönnrot ja Castrén olivat\nlöytäneet. Se oli kaikki hyvää ja kiitettävää, sillä se oli\nhistoriallisesti ja samalla eetillisesti oikeutettua, eikä sitä alussa\npilattu riidalla ja vihalla. Tämä aate on sittemmin vienyt harhaan.\nValitettavasti tapahtui se silloin, kun Snellman itse opillisessa\nyksipuolisuudessaan johti sen tähän väärään suuntaan. Sillä tavoin\ntyöskentelevät historiassa rinnakkain parhain tahto ja tyhmimmät\nteoriat. Sillä ei todellakaan tarvita mitään hegeliläisiä tuumailuja\nkäsittääkseen kansallisen kehityksen tarpeellisuutta, vaikk'ei _tässä\ntapauksessa kansallisella enää voikaan käsittää etnograafisesti\nyhteistä kansaa_.\"\n\n\"Yrjö Koskinen omaksui Snellmannin aatteen. Mutta voiko kukaan käsi\nsydämmellään väittää, että jos Snellman esim. silloin kun Koskinen\nensiksi alkoi esiintyä hänen rinnallaan, olisi huomannut sen, mikä jo\nennen oli näyttäynyt mahdolliseksi, nimittäin että työ suomalaisen\nkansanaineksen korottamiseksi voi tapahtua ilman vähintäkään yritystä\nruotsalaisen aineksen syrjäyttämiseksi, -- jos, lyhyesti sanoen,\nSnellman olisi korottanut mahtavan äänensä ja huutanut suomenkansalle:\neteenpäin, mutta ilman kateutta ja veljesvihaa! -- eikö isänmaallinen\ntyö Suomen hyväksi olisi muodostunut työksi ilman kiihkoa, ilman\nintohimoa ja ilman sitä surullista hajaannusta, joka nyt yhä kasvavalla\nvoimalla on vallannut meidän vanhan, rehellisen ja rauhallisen Suomen\nkansan?\"\n\n\"Onko sellainen työ enää mahdollinen, sitä en tahdo käydä ennustamaan.\nMinulla on kyllä luja luottamus siihen oikeudentuntoon, joka\nvuosisatain kuluessa on imenyt ravintoaan siitä jalosta oikeuden\nhengestä, mikä on vanhassa Ruotsin laissa. Tätä henkeä ei yhden tai\nkahden vuosikymmenen kiihoitus toki liene siihen määrin hämmentänyt,\nett'ei järkevämpiä ääniä vielä voisi päästä kuuluville. Mutta missä\novat nämä äänet? Huutavan ääniä korvessa, hegeliläisten sofismien\nsankassa korvessa!\"\n\nEi ole tarvis tehdä useampia otteita osoittaakseen, mikä Soldanin kanta\noli kansallisuuskysymyksessä ja mikä hänelle siinä tuotti tuskaa ja\nmielipahaa. Epäilemättä katseli hän kansallista liikettä liiaksi\nyksipuolisesti ja tuomitsi sitä sen hairahdusten mukaan. Hänen\nluonnollinen herkkätuntoisuutensa sai hänet samalla suurentamaan ja\nsynkentämään niiden usein kyllä kiivaiden ja vihaakin uhkuvien sanain\nja syytösten merkitystä, joita taistelun tuoksinassa sateli. Se sorto,\njota suomenmieliset muka ovat ruotsalaisia kohtaan harjoittaneet, on\nollut enemmän uhkausta kuin toimintaa. Snellmannin-Hegelin\nkansallisuusteoria ansaitsi kyllä sen oikaisevan arvostelun, minkä hän\n-- samoin kuin Rein myöhemmin Snellmanin elämäkerrassa -- siitä antaa.\nMutta teorian käytäntöön pano Suomessa ei ainakaan vielä ole ollut se,\nmiksi Soldan pelkäsi sen tulevan. Se on ollut oman pellon takaisin\nperimistä eikä vieraan anastamista.\n\nHänen mielensä kuohunta on kuitenkin hyvin ymmärrettävä. Se on\nselitettävissä sekä hänen yllä esitetyn eetillisen maailmankatsantonsa\nnojalla että myöskin psykoloogisista syistä. Tulee näet muistaa, että\nsisältönä hänen elämässään oli ollut ensin varman maailmankatsannon\nhakeminen ja sitten isänmaan ikävöiminen. Hänen siveelliset\nperiaatteensa vakaantuivat vähitellen jo ennen kotimaahan palausta,\nsittenkun hän suuresta haaksirikostaan pelastuttuaan oli saanut vankkaa\nmaata jalkainsa alle jo Ameriikassa. Mutta isänmaan kaipaus ei tullut\ntyydytetyksi ennen kuin Suomeen palattua. Kuinka suuri tämä kaipaus\noli, kuinka palava hänen isänmaanrakkautensa oli, kuinka tyhjäksi,\nmitättömäksi ja ontoksi hän tunsi elämänsä vierailla mailla, siitä\nolemme ennen nähneet liikuttavia todistuksia. Eräässä muistoon panossa\nv:lta 1867 sanoo hän vielä samasta asiasta: \"Tunnen kuuluvani siihen\nryhmään, jota sanotaan suomenkansaksi. Olen siihen sieluni ja sydämmeni\npohjasta kiintynyt. -- -- Elin yhdeksän vuotta Ameriikassa, niinkuin\nennen yhdeksän vuotta Venäjällä, eikä minussa herännyt tunteen\nvivahdustakaan siihen suuntaan, että olisin kuulunut Ameriikan kansaan.\n-- Kun olin Venäjällä, pysyi minussa suomalainen tunne alinomaa\nvireillä kirjain ja henkilöjen avulla, kirjain semmoisten kuin 'Saima'\nja 'Kallavesi', ja miesten sellaisten kuin Castrén, Lönnrot, Bergstadi,\nH. Kellgrén, Pipping, joita kaikkia heidän Pietarissa käydessään\ntapasin. Ameriikassa sitä vastoin tunsin alinomaista kaipausta ja tämä\nkaipaus oli nyt minun kansallisuustunteeni.\"\n\nIsänmaa, johon hän ikävöi, oli se yhtenäinen ja kokonainen,\nyksimielisten ja kaikkien kannattamain ihanteellisten pyrintöjen Suomi,\njommoisena hän oli sen jättänyt 1840 ja jonka kuvaa varsinkin\nRunebergin teokset hänessä säilyttivät. Se oli tuollainen suuri\njakamaton tila, jossa veljekset sovussa ja rauhassa elivät.\n\nMutta se Suomi, jonka hän vihdoin viimeinkin maanpaosta päästyään\ntäällä tapasi, ei ollut enää se, miksi hän sitä oli kuvitellut\nAmeriikan aarniometsissä. Veljekset olivat riitaantuneet eikä\nsovinnosta näyttänyt olevan toivoakaan. Se oli sitä katkerampi\npettymys, sitä suurempi suru, kun riidan aihetta hänen mielestään ei\nollut olemassa, kun sen asiallinen puoli, suomalaisen kansanaineksen\noikeutetut vaatimukset, olisi ollut rauhallistakin tietä\nratkaistavissa. Se perustui hänen mielestään vaan alhaisiin\nvaikuttimiin, vallanhimoon ja epäselvään etiikkaan.\n\nNäin ollen on ymmärrettävää, että Soldan näki vaan riidan eikä sen\ntarkoitusta ja ett'ei hän yhä enemmän kamarifilosofiksi käyden nähnyt\nniitä pakottavia syitä, joilla käytöllinen politiikka ajaa miehet\nhyökkäyksiin ja puolustukseen. Ja jos näkikin, jos myönsikin, että\nmaailmassa niin aina on, niin ei hän sitä hyväksynyt.\n\nHän panee sitä vastaan leimuavan vastalauseensa, joka omituista\najatella, kohdistuu -- Z. Topeliusta kohtaan. Topelius oli syyskuussa\n1878 pitämässään rehtorinpuheessa kuvaillut aikaisemman kansallisen\nliikkeen veljellistä luonnetta, kuinka kielestä huolimatta voitiin\njakamattomin sydämmin ryhmittyä kaikkien harrastusten yhteisen\npäämaalin ympärille, kaikkien elinkysymysten yhteisen vastauksen\nympärille, noiden yleväin, jalojen, elähyttäväin Stenbäckin --\nRunebergin -- Cygnæuksen sanojen: suomalainen isänmaamme ympärille,\nmutta oli sitten lisännyt: \"Vaan hajaannuksen aikain täytyi tulla. Ei\nmitään suurta ole syntynyt kansojen helmasta ilman taistelua ja meidän\ntulee uskoa, että nykyisyyden varjosta on koittava vielä kauniimpi\ntulevaisuus maallemme.\"\n\nTämän johdosta kirjoittaa Soldan: \"Topelius sanoo, ett'ei mitään suurta\nole syntynyt kansojen helmasta ilman taistelua. Se ei sanalla sanoen\nole totta. Todellisesti suuret ja nerokkaat ja hyvät työt syntyvät\ntäydellisesti ilman taistelua. Mitä Sokrates teki ja mitä Plato ja\nAristoteles ja mitä Keppler ja Newton, Kant, Linné, Liebig, Schiller,\nGoethe ja Runeberg -- sanalla sanoen ei ole totta, ett'ei mitään suurta\nolisi toimitettu ilman taistelua. Kaikki, mikä on nerokasta ja totta ja\nkaunista ja hyvää, syntyy kokonaan ilman taistelua. Ei saa sanoa: ei\nmitään suurta ilman taistelua -- siis: taistelkaamme; vaan: koska ei\nmitään suurta ilman taistelua, niin on siis kaikki suuri tähän saakka\nollut epätäydellistä, jota meidän tulevaisuudessa täytyy koettaa\npoistaa rakkauden voimalla, joka on suurempi kuin taistelun.\"\n\nOn liikuttavaa, milt'ei sydäntäsärkevää nähdä, kuinka Soldan kärsi\nsiitä kaikesta, mitä näki ympärillään. Muistoonpanokirjat ovat täynnä\nkatkeria huudahduksia ja valituksia sen johdosta. Saattaa melkein\nsanoa, että se katkeroitti hänen loppuelämänsä. Puheet kansallisesta\nyhtenäisyydestä kieliyhteyden perustalla olivat hänelle \"puukon pistoja\nsydämmeen.\" Eniten koskivat häneen väitteet semmoiset, ett'eivät\nruotsinkielen puhujat olisi patriootteja, ett'ei heillä tässä maassa\nolisi mitään oikeutta olemiseensa. Kun Hedlund v. 1872 kävi Suomessa,\noli Soldan häntä odottamassa rannalla ja huusi tulijaa vastaan:\n\"Tiedätkö, että nyt ovat asiat Suomessa niin, ett'ei se ole\nisänmaanystävä, joka puhuu ruotsia!\" Hän otti sen kuin persoonalliseksi\nloukkaukseksi, sitä enemmän kun hän tunsi kuuluvansa ei maamme\nruotsalaiseen kansanainekseen, vaan sen suomalaiseen. Suomen\nruotsalainen oli hänelle vierasta rotua. \"Kerjäävä uusmaalainen tekee\nminuun vastenmielisen vaikutuksen. Minä annan hänelle roposeni samalla\ntunteella kuin neekerille, venäläiselle tai italialaiselle.\" Hän oli ja\npysyi suomalaisena, karjalaisena. Suomenkansa oli hänen kansansa.\nHelylä ja Saimaan seudut olivat hänen Suomen maansa. Ja kuinka vähän\npuoluemies hän oli, kuinka täydellisesti hän käsitti ajan vaatimukset,\nosoittavat ne mietteet, joita hän tammikuun 11 p:nä 1880 kirjoitti:\n\n\"Suomenkansa on nyt saavuttanut kauvan toivotun päämaalinsa,\nkielensä yhdenvertaisuuden ruotsinkielen kanssa. Paljon tarmoa ja\npaljon taitoa on tämän toivotun päämaalin saavuttaminen kysynyt\nsuomenkielen oikeuksien puolesta taistelleilta innostuksen miehiltä.\nKuolemattoman kunnian ovat tulevat sukupolvet antavat sekä sen aatteen\nalkuunpanijoille että sen ajajille, ja koko sydämmestäni onnittelen\nminä kansaamme tähän voittoon. Sillä kieli on ja pysyy kuitenkin ei\nainoastaan hengen lähimpänä ilmauksena, vaan sen tärkeimpänä aseena ja\nelinehtona.\"\n\nMolempien kielten tasa-arvo johti päämaaliin molempien kansanainesten\nyhdenarvoisuudesta tässä maassa. Sinun pitää rakastaman ja\nkunnioittaman koko isänmaatasi! Ja isänmaallista oli hänestä jokainen\nharrastus, joka tarkoitti koko isänmaan onnea. Ja hyvää oli hänestä\njokainen harrastus, joka johti rauhaan ja yksimielisyyteen. Sellaiseen\nharrastukseen oli jokaisessa yhteiskunnassa yllinkyllin ja rajattomasti\ntilaisuutta. \"Astukaa vaan esiin, niin on isänmaan tarkoitus, ja\nottakaa eteenne ja pitäkää hyvänänne. Kaikista on täällä täysin määrin\nhuolta pidetty, nuorista ja vanhoista, köyhistä ja rikkaista,\nvoimakkaista ja heikoista, kaikki ovat kutsutut kukin leiviskänsä\nmukaan toimimaan isänmaan hyväksi. Mutta hyvä tapa vaatii, ett'ei\nkukaan pistä mitään taskuunsa kantaakseen sitä pidoista ystävilleen\nja suosikeilleen. Kantakoon kukin roponsa isänmaan alttarille.\nHakekoon hän toimialansa missä avaran juhlasalin nurkassa tahansa,\ntyöskennelköön hän kokonaisuuden tai jonkun sen osan palveluksessa, ei\nole hän missään tapauksessa siveellisesti oikeutettu vaatimaan\nkokonaisuuden tai enemmistön luuloteltua parasta jonkun yksityisen tai\njonkun vähemmistön kustannuksella.\"\n\nMutta missä hän ennen kaikkia näkee kansansa pelastuksen, mikä on\nhänestä se ainoa tulevaisuuden ohjelma, jonka mukaan voimme\nmenestyksellä toimia, mikä se näkymätön lippu, jonka hän kohottaa, sen\non hän lausunut seuraavissa sanoissa, jotka hän kirjoitti 21 p. huhtik.\n1878 ja jotka hän ajatteli suuren teoksensa loppusanoiksi:\n\n\"Sijaa aatteille!\"\n\n\"Me olemme pieni kansa. Harrastakaamme senvuoksi korskeata ja jaloa\nmoraalia. Ei niin kuin olisimme oikeutetut alhaisempaan ja\nepäjalompaan, joskin olisimme suuret ja mahtavat, mutta se on\nhyväksyttävää viisautta, joka koettaa yhdistää edullisen siihen, mikä\non itsessään hyvää ja oikeaa. Harrastakaamme siveellisiä aatteita ja me\nvoimme käydä kohti tulevaisuuttamme suuremmalla luottamuksella kuin jos\nmeillä olisi oma panssarilaivasto ja sadantuhannen miehen armeija.\"\n\n\"Meille on puolen vuosisadan kuluessa opetettu, että oikeus on sitä,\njolla on voimaa päästä valtaan. Sanokaamme suoraan, että sellainen oppi\non pohjaltaan jumalaton oppi. Sillä se, mikä varmemmin kuin mikään muu\npääsee valtaan, on väkivalta. Jos me yhä edelleenkin tunnustamme tämän\nopin totuudeksi, niin tapahtuu meille oikein vielä sinäkin hetkenä --\njota Jumala varjelkoon tulemasta -- jolloin se kohdistetaan kansallista\nitsenäisyyttämme vastaan, mikä nyt ja vastedes on valtiollinen\nturvamme.\"\n\n\"Vedotaan historiaan ja huomautetaan, että kaikkina aikoina on niin\ntapahtunut, että valta on ratkaissut kansojen olemassaolon, että\nvoimakkaammat ovat aina nielleet heikompansa, ja että kansain oikeuden\nkorkeimmat tuomarit ovat kansat itse; jos kaksi heistä joutuu riitaan,\non se valta, joka sen ratkaisee; s.o. voimakkaammalla on oikein,\nheikompi häviää. Raakuus ja vallanhimo ovat aina olleet vallassa ja\novat yhä vieläkin. Mutta on toki toinenkin valta, joka on voimakkaampi\nkuin raakuus ja itsekkäisyys, mahtavampi kuin se, joka perustuu\naineelliseen valtaan. Se on hengen jalouden, se on aatteen voima.\"\n\n\"Voiman siveysoppi viittaa menneisyyteen, aatteen siveysoppi\ntulevaisuuteen.\"\n\n\"Harrastakaamme tulevaisuuden siveysoppia!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäättyköön esityksemme August Fredrik Soldanin elämästä tähän\ntoivomukseen, jonka hän ikäänkuin jätti perinnöksi kansalleen. Sillä se\noli siihen kuin tämä elämä kaikissa vaiheissaan oli tähdännyt: hengen\njalouden ja korkean ja jalon moraalin omistamiseen.\n\nHajanainen oli tämä hänen elämänsä ollut, vaillinainen ja keskeneräinen\nsen työ, ja usein oli se hänelle itselleenkin ollut tarkoitusta vailla.\nMonia oli hän koetellut: taiteita ja tieteitä, käytäntöä, keksintöjä ja\nkirjailemista. Mutta kaksi johtavaa, aina esiytyvää punaista lankaa\nsiinä pujottelihe sen silmäkkeiden läpi: toinen palava rakkaus\nisänmaahan, joka ei hetkeksikään heikentynyt, kuinka kauvas hän siitä\npoistuikaan ja kuinka vähän näytti olevankaan toivoa sinne\npalaamisesta; -- ja toinen vielä palavampi rakkaus totuuteen ja sen\ntoteuttamiseen ensin omassa elämässä ja sitten kansan.\n\n\"Usein olen mielessäni kuvitellut alabasteri-uurnaa, joka on asetettuna\najan virtaan, missä sen reunat yhä läpikuultavammiksi hioutuvat. Uurnan\nsisässä asuu aate, ihmiskunnan iäti loistava lamppu, ja kuultaa läpi --\nensin ei ollenkaan, sitten vähitellen yhä heleämmin kuta enemmän kuori\nkuluu -- kunnes sen valo kerran kirkkaana ja kauniina loistaa seinien\nläpi kaikkein sameimpaankin silmään.\"\n\nNoin oli aatteen iäti loistava lamppu aikain kuluessa hänessä\nitsessäänkin valjennut, vuosi vuodelta yhä kirkkaammaksi käyden. Muulle\nmaailmalle ei se vedenalaista valoaan paljonkaan levittänyt. Harvat\nhänet tunsivat, harvoille hänen lamppunsa loisti. Mutta yksi oli varma\n-- niinkuin Hedlund hänestä kirjoitti, -- \"August Fredrik Soldanissa\nomisti Suomi isänmaata rakastavan, lämminsydämmisen, läpirehellisen,\nrunsailla tiedoilla varustetun pojan, joka voi olla ja jonka tulee olla\nnuoremmalle sukupolvelle jalona esikuvana. Tuo totuutta hakeva\nmietiskelijä ei enää ole olemassa, mutta hänen muistonsakin on\nyhdysside.\"\n\nNiin, olkoon se yhdysside tuon vanhan ja vankan sukupolven miehistä,\njotka nykyisen Suomen katon alle saivat, niihin nuoriin, jotka nyt sen\nkaton alla asuvat ja tahtovat sitä repimästä estää.\n\nJos tämän elämäntarinan on onnistunut tuota sidettä lujittaa ja\nosoittaa, että Suomitupa mahdollisesti kerran revittynä on uudelleen\nrakennettava niille ikuisesti järkähtämättömien siveellisten ja\noikeudellisten periaatteiden salvaimille, jotka ovat sen seiniä\ntähänkin saakka pystyssä pitäneet, silloin ei ollut tämä elämä turhaan\nelettyä, ja silloin on sen kertojankin tarkoitus saavutettu.\n\n\n\n"]