[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f7RQcYjutVj0H-WUvxJhTrsQfFS4M-hdCJPc1ndyTItU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":16,"language":18,"yearPublished":19,"yearPublishedTranslation":20,"wordCount":21,"charCount":22,"usRestricted":23,"gutenbergId":24,"gutenbergSubjects":25,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},1577,"Arsène Lupin Mauretanian kuningas","Leblanc, Maurice",1864,1941,"1577-leblanc-maurice-arsene-lupin-mauretanian-keisari","1577__Leblanc_Maurice__Arsène_Lupin_Mauretanian_keisari",null,"romaani",[14,15],"seikkailu","rikos",[17],"ranskalainen","fi",1921,1922,34178,221109,false,55211,[26,27],"Detective and mystery stories","Lupin, Arsène (Fictitious character) -- Fiction",[29,30,31,32],"Adventure","Crime, Thrillers and Mystery","French Literature","Novels","\"Arsène Lupin Mauretanian keisari\" by Maurice Leblanc is a novel written during the early 20th century. This adventurous tale follows the cunning gentleman thief Arsène Lupin as he faces off against various adversaries, including the determined police chief Weber. The story is filled with mystery, intrigue, and a series of twists that challenge Lupin's legendary intelligence and resourcefulness.  At the start of the narrative, we are introduced to Don Luis Perenna, who is in a precarious situation as Weber, a formidable adversary, closes in on him. Don Luis skillfully navigates through tension-filled conversations, revealing his intent to protect his allies from imminent danger. As he engages in a tense duel of wits and strategy, we glimpse the stakes involved, especially regarding the lives of Marie and Florence. The atmosphere is thick with suspense as Lupin must rely on his cunning and quick thinking to escape capture and prevent a looming catastrophe, underscoring the high tensions and intricate plotting characteristic of Leblanc's work. (This is an automatically generated summary.)",[35],"Kare, Aito",269,"Mestarivaras Arsène Lupin esiintyy tässä jännitysromaanissa Don Luis Perennan hahmossa. Hän joutuu keskelle monimutkaista perintökiistaa ja salaperäistä murhasarjaa, jossa vastassa on taitava poliisitarkastaja Weber. Teos on vauhdikas yhdistelmä salapoliisikirjallisuutta ja seikkailua.","Maurice Leblancin 'Arsène Lupin Mauretanian keisari' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 1577. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","ARSÈNE LUPIN MAURETANIAN KEISARI\n\nKirj.\n\nMaurice Leblanc\n\n\nSuomentanut Aito Kare\n\nRanskankielinen alkuteos LES DENTS DU TIGRE ilmestyi 1921.\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nMinerva Oy,\n1922.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Isku\n   II. \"Auttakaa\"\n  III. Räjähdys\n   IV. \"Vihollinen\"\n    V. Sadanmiljoonan perillinen\n   VI. Weber saa korvauksen\n  VII. Aukene, Sesam!\n VIII. Arsène I, Mauretanian keisari\n   IX. \"Ansa on viritetty, varokaa itseänne, Lupin\"\n    X. Florencen salaisuus\n   XI. Lupinin \"lupiinit\"\n\n\n\n\nI LUKU\n\nIsku\n\n\nDon Luis oli odottanut tätä pelottavaa iskua, mutta kuitenkin se\nnäytti yllättävän hänet ja hän toisti monta kertaa:\n\n\"Vai niin, Weber on täällä? Weber on täällä!\"\n\nKoko hänen rohkeutensa katosi ja hän tunsi olevansa ikään kuin\npakeneva armeija, jonka paluumatka on jo melkein turvattu, mutta\njoka äkkiä huomaakin edessään jyrkänteen. Weber oli täällä, toisin\nsanoen, vihollisen etevin johtaja, mies, joka varmasti suunnittelisi\nhyökkäyksen ja vastustuksen sellaisella tavalla, että kaikki Perennan\ntoiveet murskaantuisivat. Weberin seisoessa salapoliisien etunenässä\nkävisivät kaikki pakenemisyritykset mahdottomiksi.\n\n\"Päästittekö hänet sisään?\"\n\n\"Te ette olleet kieltänyt tekemästä sitä.\"\n\n\"Onko hän yksin?\"\n\n\"Ei, hänellä on kuusi salapoliisia mukanaan. Ne hän jätti pihalle.\"\n\n\"Ja missä hän on?\"\n\n\"Hän pyysi saada mennä ensimmäiseen kerrokseen. Hän luuli teidän\nolevan työhuoneessa.\"\n\n\"Tietääkö hän minun olevan yhdessä komisario Mazeroux'n ja neiti\nLevasseur'n kanssa?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\nPerenna ajatteli hetken ja sanoi sitten:\n\n\"Sanokaa hänelle, ettette tavannut minua ja että menette etsimään\nminua neiti Levasseur'n huoneesta. Hän seuraa ehkä teitä. Se olisi\nparasta.\"\n\nJa hän sulki oven jälleen.\n\nTaistelu, jonka hän oli juuri taistellut, ei ollut jättänyt mitään\njälkiä hänen kasvoihinsa, ja nyt, kun kaikki oli menetetty ja hänen\noli toimittava, hän sai jälleen sen ihmeellisen tyyneyden, joka ei\nkoskaan häntä jättänyt ratkaisevissa silmänräpäyksissä. Hän meni\nFlorencen luo. Tämä oli hyvin kalpea ja itki hiljaa. Don Luis sanoi:\n\n\"Älkää pelätkö. Jos te tottelette minua täsmälleen, niin ei ole\nmitään pelättävää.\"\n\nFlorence ei vastannut ja don Luis näki, että tyttö vielä epäili\nhäntä. Hän melkein nautti ajatuksesta, että pakottaisi tämän\nluottamaan itseensä.\n\n\"Kuulkaa minua\", sanoi hän Sauveraudille. \"Siinä tapauksessa että\nminä epäonnistun, on vielä muutamia asioita, jotka teidän on minulle\nselvitettävä.\"\n\n\"Mitä sitten?\" kysyi Sauveraud, joka ei ollut kadottanut\nmielenmalttiaan.\n\nDon Luis kokosi kaikki epäselvät ajatuksensa lujasti päättäen\nettei unohtaisi mitään, mutta sanoisi kuitenkin vain sen, joka oli\nvälttämätöntä. Hän kysyi rauhallisesti:\n\n\"Missä olitte aamulla ennen murhaa, kun eräs mies\nebenholtsikeppeineen ja teidän tuntomerkkeinenne tuli Café du\nPont-Neufille päällikkö Vérot'n jälkeen?\"\n\n\"Kotona.\"\n\n\"Oletteko varma siitä, ettette ollut ulkona?\"\n\n\"Aivan varma. Olen myöskin varma siitä, etten ikinä ole ollut Café du\nPont-Neufissa, josta en koskaan ole kuullut puhuttavan.\"\n\n\"Hyvä. Seuraava kysymys. Kun saitte tietää koko asian, miksi ette\nmennyt poliisiprefektin tai tutkintotuomarin luo? Olisi ollut paljon\nyksinkertaisempaa ilmoittautua itse ja sanoa koko totuus kuin\nantautua tähän epävarmaan taisteluun.\"\n\n\"Ajattelin niin tehdä. Mutta ymmärsin heti, että salajuoni, joka\noli punottu minua vastaan, oli niin viekas, että en olisi voinut\nvakuuttaa viranomaisia ainoastaan kertomalla totuuden. He eivät olisi\nikinä uskoneet minua. Mitä todistuksia saatoin esittää? En mitään...\nmutta todisteet minua vastaan olivat vakuuttavat ja kiistämättömät.\nEivätkö hampaiden jäljet olleet vastaansanomaton todistus Marien\nsyyllisyydestä? Ja eivätkö minun vaiteliaisuuteni, pakoni ja\nAncenisen ampuminen olleet yhtä monta rikosta? Ei, pelastaakseni\nMarien minun täytyi olla vapaa.\"\n\n\"Mutta hänhän olisi voinut puhua itse?\"\n\n\"Ja tunnustaa rakkautemme? Huolimatta siitä, että naisellinen ujous\nesti häntä, niin... mitä se olisi hyödyttänyt? Se olisi antanut\nsyytökselle vain suuremman painon. Sehän juuri tapahtui, kun\nHippolyte Fauvillen kirjeet tulivat, yksi kerrallaan, ja paljastivat\npoliisille vielä tuntemattomat syyt rikokseen, josta meitä\nsyytettiin. Me rakastimme toisiamme.\"\n\n\"Kuinka selitätte kirjeet?\"\n\n\"En voi käsittää niitä. Meillä ei ollut aavistustakaan Fauvillen\nmustasukkaisuudesta. Sen hän säilytti omana tietonaan. Ja minkävuoksi\nhän epäili meitä? Kuinka hän saattoi saada päähänsä, että me\nhaluaisimme tappaa hänet? Mistä aiheutuivat hänen epäilyksensä, hänen\nmielettömät ajatuksensa? Siinä on salaisuus. Hän kirjoitti, että\nhänellä oli meidän kirjeemme silmiensä edessä; mitkä kirjeet?\"\n\n\"Ja hampaiden jäljet? Jäljet, jotka epäämättömästi ovat rouva\nFauvillen tekemät?\"\n\n\"En tiedä. Kaikki tyynni on yhtä käsittämätöntä.\"\n\n\"Ettekö tiedä mitä hän on saattanut tehdä yöllä kahdentoista ja\nkolmen välillä lähdettyään oopperasta?\"\n\n\"En. Hänet on nähtävästi houkuteltu ansaan. Mutta kuka ja miten? Ja\nmiksi ei hän puhu, missä hän on ollut? Uusia arvoituksia.\"\n\n\"Teidät nähtiin illalla, samana iltana kun murha tapahtui, Auteuilin\nasemalla. Mitä teitte siellä?\"\n\n\"Olin matkalla bulevardi Suchetille ja kuljin ohi Marien ikkunoiden.\nMuistakaa, että oli keskiviikko. Tulin takaisin seuraavana\nkeskiviikkona ja tietämättä mitään Marien vangitsemisesta tulin vielä\nsitäkin seuraavana, joka oli sama ilta, jolloin te saitte tietää\nmissä asuin ja annoitte komisario Mazerouxille siitä tiedon.\"\n\n\"Vielä eräs asia. Tiesittekö te Morningtonin perinnöstä?\"\n\n\"En, eikä Florencekaan, ja meillä on täysi syy uskoa, että Marie ja\nhänen miehensä tiesivät siitä yhtä vähän kuin me.\"\n\n\"Tuo vaja Damignissa, kävittekö siellä silloin ensi kerran?\"\n\n\"Kävin, ja me hämmästyimme yhtä paljon kuin tekin nähdessämme siellä\nriippuvat luurangot.\"\n\nDon Luis vaikeni. Hän tuumi hetken muistutellakseen olisiko vielä\njotain kysyttävää. Sitten hän sanoi:\n\n\"Siinä kaikki mitä halusin tietää. Oletteko omasta puolestanne\nvakuuttunut siitä, että kaikki välttämätön on nyt sanottu?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Tämä on vakava hetki. On mahdollista, ettemme enää näe toisiamme. Te\nette ole antanut minulle ainoatakaan todistusta sanojenne tueksi.\"\n\n\"Olen sanonut totuuden. Sellaiselle miehelle kuin te on totuus\nkylliksi. Omasta puolestani olen masentunut. Minä luovun taistelusta,\ntahi oikeammin sanoen, asettaudun teidän johdettavaksenne. Pelastakaa\nMarie!\"\n\n\"Pelastan teidät kaikki kolme\", sanoi Perenna. \"Neljäs noista\nsalaperäisistä kirjeistä tulee huomenna, meillä on siis hyvää aikaa\ntuumia asiaa perusteellisesti. Huomeniltana menen sinne, ja sen\navulla mitä olette kertonut, todistan teidän kaikkien viattomuuden.\nTärkeintä on olla paikoillaan kahdentenakymmenentenä viidentenä\ntoukokuuta.\"\n\n\"Ajatelkaa vain Marieta. Uhratkaa minut, jos niin vaaditaan. Uhratkaa\nmyöskin Florence. Minä puhun sekä hänen että omasta puolestani\nsanoessani teille, että on parempi uhrata meidät kuin vaarantaa\npienintäkään menestymisen mahdollisuutta.\"\n\n\"Pelastan teidät kaikki kolme\", toisti Perenna.\n\nHän aukaisi oven ja kuunneltuaan sanoi:\n\n\"Älkää liikahtako paikaltanne. Ja älkää avatko ovea millään\nverukkeella ennenkuin minä tulen ja päästän teidät. En viivy kauan.\"\n\nHän sulki oven jälkeensä ja meni ensimmäiseen kerrokseen. Hän ei\ntuntenut sitä tervettä rohkeutta, joka tavallisesti elähdytti häntä\nennen suuria taisteluita. Tällä kertaa oli kysymyksessä Florence\nLevasseurin elämä ja vapaus, tappion seuraukset näyttivät hänestä\npahemmalta kuin kuolema.\n\nKäytävän ikkunan läpi näki hän salapoliisien pitävän vahtia\npihamaalla Heitä oli kuusi. Hän näki myöskin Weberin eräässä\ntyöhuoneensa ikkunassa, jossa tämä seisoi silmäillen pihalle ja\npitäen yhteyttä väkensä kanssa.\n\n\"Peijakas\", ajatteli don Luis, \"hän on vartiopaikallaan. Tästä tulee\nsitkeä homma. Hän epäilee jotain. No, on parasta tarttua härkää\nsarviin...\"\n\nHän astui salongin kautta työhuoneeseen. Weber näki hänen tulevan.\nMolemmat viholliset seisoivat kasvoista kasvoihin.\n\nSeurasi muutaman hetken hiljaisuus ennenkuin kaksintaistelu alkoi,\nkaksintaistelu, jonka täytyi tulla nopeaksi ja rajuksi, ilman\npienimmänkään heikkouden tahi hajamielisyyden merkkiä kummaltakaan\npuolen. Se ei voisi jatkua kauempaa kuin kolme minuuttia.\n\nWeberin kasvot kuvastivat sekaisin levottomuutta ja iloa. Ensimmäisen\nkerran oli hänellä lupa, niin, käsky, taistella tätä kirottua don\nLuisia vastaan, johon hän ei milloinkaan ollut saanut tilaisuutta\npurkaa vihaansa. Ja hänen ihastuksensa oli sitä suurempi kuin hänellä\noli kaikki valtit kädessään, sillä don Luis oli vahingoittanut\nasemaansa puolustamalla Florence Levasseuria ja väärentämällä\ntämän valokuvan. Toiselta puolen ei Weber unohtanut, että don Luis\noli Arsène Lupin, ja se ajatus herätti hänessä levottomuutta. Hän\nnähtävästi tuumi:\n\n\"Pieninkin erehdys... ja minä olen myyty.\"\n\nHän alkoi taistelun leikin varjolla:\n\n\"Vai niin, te ette ollut neiti Levasseurin luona niinkuin\npalvelijanne väitti.\"\n\n\"Palvelijani sanoi sen minun käskystäni. Olin tuolla ylhäällä\nmakuuhuoneessani. Mutta halusin lopettaa ennenkuin tulin tänne.\"\n\n\"No, onko se tehty?\"\n\n\"On. Florence Levasseur ja Gaston Sauveraud ovat minun huoneessani\nkäsistä ja jaloista sidottuina sekä suukapuloilla varustettuna.\"\n\n\"Gaston Sauveraud!\" huudahti Weber. \"Se oli siis hän, jonka näimme\nmenevän sisään.\"\n\n\"Niin. Hän oli täällä yhdessä Florence Levasseurin kanssa, jonka\nrakastaja hän on.\"\n\n\"Ahaa!\" huudahti Weber ilkkuen. \"Hänen rakastajansa.\"\n\n\"Niin, ja kun komisario Mazeroux vei Florence Levasseurin minun\nhuoneeseeni voidakseen kuulustella häntä palvelijain kuulematta, oli\nSauveraudilla, joka arvasi rakastajattarensa tulevan vangituksi,\nkylliksi röyhkeyttä tullakseen jäljestä. Hän koetti ryöstää meiltä\ntytön.\"\n\n\"Ja teidän onnistui lannistaa hänet?\"\n\nOli selvää ettei Weber uskonut sanaakaan jutusta. Hän tiesi herra\nDesmalionsin ja Mazerouxin kautta, että don Luis oli rakastunut\nFlorence Levausseuriin, eikä don Luis ollut mies, joka edes\nmustasukkaisuudesta luovuttaisi rakastamansa naisen. Weber terästi\nhuomiokykyään.\n\n\"Mainio juttu\", hän sanoi. \"Seuratkaa minua huoneeseenne. Oliko se\nkova taistelu?\"\n\n\"Ei erittäin. Minun onnistui tehdä roisto aseettomaksi. Mutta\nMazeroux sai iskun peukaloonsa.\"\n\n\"Ei kai vaarallista?\"\n\n\"Ei, ei varmastikaan, mutta hän meni sidottamaan haavan välskärin\nluo.\"\n\nWeber ällistyi.\n\n\"Mitä? Eikö Mazeroux ole teidän huoneessanne vankien luona?\"\n\n\"Sitä en ole milloinkaan sanonutkaan.\"\n\n\"Ette, mutta palvelijanne.\"\n\n\"Hän erehtyi. Mazeroux meni muutamia minuutteja ennen teidän\ntuloanne.\"\n\n\"Sepä oli hauskaa\", sanoi Weber mittaillen terävästi don Luisia,\n\"väkeni on siinä luulossa, että hän on täällä. He eivät ole nähneet\nhänen menevän ulos.\"\n\n\"Eivät ole nähneet hänen menevän ulos?\" huudahti don Luis ja näytti\ntulevan levottomaksi. \"Missä hän saattaa siis olla? Minulle hän sanoi\nhaluavansa saada peukalonsa sidotuksi.\"\n\nWeber tuli yhä enemmän ja enemmän epäluuloiseksi. Perenna koetteli\nselvästi päästä hänestä lähettämällä hänet etsimään komisariota.\n\n\"Lähetän jonkun miehistäni\", sanoi hän. \"Asuuko välskäri kaukana?\"\n\n\"Rue de Bourgognen kulmassa. Mutta mehän voimme kysyä puhelimella.\"\n\n\"Vai niin, voimme kysyä puhelimella\", mutisi Weber.\n\nHän oli aivan hölmistynyt ja näytti siltä kuin ei hänellä olisi\naavistustakaan siitä, mitä saattaisi tapahtua lähimpinä minuutteina.\nHän astui hitaasti muutamia askeleita eteenpäin sulkien tien don\nLuisilta ikäänkuin olisi tahtonut estää tätä pakenemasta. Don\nLuis vetäytyi sen vuoksi puhelinkomeroon kuin olisi ollut siihen\npakotettu, otti puhelintorven käteensä ja huusi: \"Halloo! Halloo!\nOlkaa hyvä 2409\", ja leikkasi samalla toisella kädellään poikki\npuhelinlangat pöydältä ottamillaan pihdeillä.\n\n\"Halloo! Onko 2409? Onko välskäri? Halloo! Komisario Mazeroux on kai\nluonanne? -- Mitä? Mitä sanotte? Sehän on hirveätä! -- Oletteko varma\nsiitä? Sanotteko todellakin, että haava on myrkytetty?\"\n\nAjattelematta mitä teki työnsi Weber syrjään don Luisin ja otti\npuhelintorven. Myrkytetty haava oli tällä hetkellä hänelle kaikkein\ntärkein.\n\n\"Halloo!\" huusi hän pitäen silmänsä suunnattuina don Luisiin\nja antaen merkin ettei tämä poistuisi. \"Halloo! Tämä on\nsalapoliisipäällikkö Weber, joka puhuu. -- Halloo! Peijakas, miksi\nette vastaa?\"\n\nHän päästi äkkiä torven, huomasi langat, ymmärsi että ne oli leikattu\npoikki, kääntyi ympäri paljastaen kasvot, jotka selvästi kuvastivat\nhänen ajatuksensa ja huudahti:\n\n\"Kas niin! Minut on petetty.\"\n\nPerenna seisoi pari metriä hänen takanaan nojaten huolettomasti\nseinään vasen käsi selän takana. Hän hymyili reippaasti ja\nhyväntahtoisesti.\n\n\"Älkää liikahtako!\" sanoi hän tehden eleen oikealla kädellään.\n\nWeber säikähtyi enemmän hymyilystä kuin olisi säikähtänyt uhkauksista\nja varoi tarkasti liikahtamasta.\n\n\"Älkää liikkuko!\" toisti don Luis omituisella äänellä. \"Ja mitä\nteettekin, niin älkää olko levoton. Teille ei tapahdu mitään pahaa,\nsen lupaan. Vain viisi minuuttia pimeässä komerossa kuten rangaistu\npikkupoika. Oletteko valmis? Yksi, kaksi, kolme... pang!\"\n\nHän vetäytyi syrjään ja painoi vieteriä, joka asetti rautaesiripun\nliikkeeseen. Raskas seinä putosi jymähtäen alas. Weber oli vankina.\n\n\"Siinä meni sata miljoonaa helkkariin!\" irvisteli don Luis.\n\"Kunnon temppu, mutta vähän kallis. Hyvästi, Morningtonin perintö!\nHyvästi, don Luis Perenna! Ja nyt, rakas Lupinini, jos et halua\nWeberin ottavan korvausta, niin nopeasti paluumatkalle ja hyvässä\njärjestyksessä. Yksi, kaksi, vasen, oikea... vasen, oikea!\"\n\nTätä sanoessaan hän sulki oven salongin ja eteisen välillä, sitten\npalasi hän työhuoneeseensa ja sulki tämän ja salongin välisen oven.\n\nWeber takoi rautaesirippua minkä jaksoi ja huusi niin kovasti, että\nmiesten ehdottomasti täytyi kuulla se avatun ikkunan kautta.\n\n\"Te ette melua puoleksikaan niin kovasti kuin tarvitsisi!\" huusi don\nLuis. \"Katsotaan mitä voimme tehdä.\"\n\nHän otti revolverinsa ja ampui kolme laukausta, joista yksi särki\nruudun. Sitten hän lähti kiireesti huoneesta pienen raskaan\noven kautta, jonka huolellisesti sulki jälkeensä. Hän oli nyt\nsalakäytävässä, joka kulki molempien huoneiden ympäri ja päättyi\neteiseen johtavalle ovelle. Hän avasi tämän oven selkosen selälleen\nja saattoi siten piiloutua sen taakse.\n\nLaukausten ja hälinän houkuttelemana ryntäsivät salapoliisit ylös\nportaita. Tultuaan ensimmäiseen kerrokseen ja käytyään läpi eteisen,\njossa salongin ovi oli suljettu, ei heillä ollut mitään muuta tietä\nsinne, jossa kuulivat Weberin meluavan, kuin salakäytävän kautta.\nKaikki kuusi syöksyivät sinne.\n\nKun viimeinen oli kadonnut käytävän mutkaan, sulki don Luis\nvarovaisesti oven ja telkesi sen samoin kuin toisetkin. Kuusi\nsalapoliisia oli yhtä varmasti vankina kuin Weberkin.\n\n\"Satimessa\"! mutisi don Luis. \"He tarvitsevat vähintäin viisi\nminuuttia käsittääkseen tilanteen, takoakseen ovia ja särkeäkseen\nniistä jonkun. Viiden minuutin kuluttua olemme me jo kaukana.\"\n\nHän kohtasi kaksi palvelijoistaan, jotka tulivat juosten kauhistunein\nilmein, autonkuljettajan ja tarjoilijan. Hän heitti kumpaisellekin\ntuhannen frangin setelin ja sanoi ohjaajalle:\n\n\"Laittakaa auto kuntoon älkääkä antako kenenkään tulla sitä\nlähelle ja lähteä matkalle ennen minua. Kaksi tuhatta frangia\nkumpaisellekin lisää, jos pääsen pakoon autolla. Älkää seisoko siinä\ntöllistelemässä, minä tarkoitan juuri sitä mitä sanoinkin. Kaksi\ntuhatta mieheen, sen voitte ansaita. Toimikaa nopeasti!\"\n\nItse hän lähti liikaa kiirehtimättä toiseen kerrokseen; hän oli aivan\ntyyni. Mutta viimeisellä porrasaskelmalla tarttui häneen sellainen\nriemun tunne että hän huudahti:\n\n\"Eläköön! Tie on selvä!\"\n\nHän avasi oven ja huudahti:\n\n\"Voitto! Mutta meillä ei ole hetkeäkään kadotettavana. Seuratkaa\nminua!\"\n\nHän astui sisään. Häneltä pääsi tukahdutettu kirous. Huone oli tyhjä.\n\n\"Mitä!\" sammalsi hän. \"Mitä tämä merkitsee? He ovat poissa. Florence!\"\n\nNiin epätodennäköiseltä kuin se tuntuikin, oli hän tähän saakka\notaksunut, että Sauveraudilla oli väärä avain. Mutta kuinka olivat\nhe molemmat päässeet pakoon ohi kaikkien salapoliisien? Hän katsoi\nympärilleen ja nyt hän ymmärsi.\n\nIkkunannurkassa oli se alaosa seinää, joka muodosti ikäänkuin leveän\nlaatikon ikkunan alla, vedetty auki kuin kirstun kansi. Ja avatussa\nkirstussa näki hän kapeiden, alaspäin johtavien portaiden ylimmät\naskelmat.\n\nSilmänräpäyksessä oli don Luis käsittänyt koko vanhan jutun: kreivi\nMalonyin isoisänäiti, joka oli piiloutunut vanhaan perhepalatsiin,\noli sitä tietä päässyt pakoon vainoojiltaan ja asunut siellä koko\nvallankumouksen myrskyjen ajan. Kaikki oli selvää. Paksuun muuriin\nsijoitettu käytävä johti jollekin kaukaisemmalle uloskäytävälle. Sen\nvuoksi oli Florence voinut tulla ja mennä talossa, sen vuoksi liikkui\nGaston esteettömästi ja sen vuoksi olivat molemmat saattaneet tulla\nhänen huoneeseensa vakoillakseen hänen salaisuuksiaan.\n\n\"Miksikä he eivät puhuneet minulle tästä?\" ihmetteli hän. \"Heillä on\nkai vielä joitain epäluuloja jäljellä...\"\n\nMutta nyt näki hän pöydällä paperilapun. Nopeasti oli Gaston\nSauveraud kirjoittanut siihen muutamia sanoja lyijykynällä.\n\n\"Koetamme päästä pakoon ettemme saattaisi teitä huonoon valoon. Jos\nme joudumme kiinni, niin se ei tee mitään. Pääasia on, että te olette\nvapaa. Kaikki meidän toiveemme kohdistuvat nyt teihin.\"\n\nSen alla oli kaksi Florencen kirjoittamaa sanaa:\n\n\"Pelastakaa Marie!\"\n\n\"Oh --!\" mutisi hän hölmistyneenä asiain saamasta käänteestä ja\nepätietoisena mihin ryhtyisi. \"Miksikä he eivät totelleet ohjeitani?\nNyt me olemme erotetut...\"\n\nAlhaalla takoivat salapoliisit käytävän ovea. Hän ehtisi kenties\nvielä autoonsa ennenkuin he särkisivät oven. Hän katsoi kumminkin\nparhaaksi mennä samaa tietä kuin Florence ja Sauveraud; hän toivoi\nvoivansa pelastaa heidät, jos he joutuisivat vaaraan.\n\nHän astui sen vuoksi kirstuun, asetti jalkansa ylimmälle askelmalle\nja alkoi laskeutua. Kahdenkymmenen askelman jälkeen oli hän ensi\nkerroksen tasalla. Taskulamppunsa valossa tuli hän matalaan, seinään\nlaitettuun holvimaiseen tunneliin, niin kapeaan, että hän ainoastaan\nsivuttain saattoi kulkea siinä eteenpäin.\n\nKolmekymmentä metriä kauempana muodosti käytävä suoran kulman ja yhtä\npitkän matkan päässä kulmasta oli avoin laskuluukku paljastaen toiset\nportaat. Hän ei epäillyt, että pakolaiset olivat menneet juuri tätä\ntietä.\n\nAlhaalla oli aivan valoisaa. Hän huomasi kaapin, jonka esirippu oli\nvedetty syrjään. Kaapin edessä oli vuode, joka täytti melkein koko\nkomeron. Hän kulki vuodekomeron läpi ja tuli erääseen huoneeseen,\njonka ainoastaan ohut lautaseinä erotti vuodekomeroista ja huomasi\nnyt suureksi kummastuksekseen tulleensa Florencen salonkiin.\n\nNyt hän tiesi missä oli. Uloskäytävä, joka ei ollut salainen, koska\nse johti Place du Palais Bourbonille, oli se sama, jota Sauveraud\ntavallisesti käytti kun Florence otti hänet vastaan. Don Luis\nmeni eteisen kautta ja pitkin käytävää; kappaleen matkan päässä\ntarjoiluhuoneesta hän tuli kellarinportaille. Hän juoksi niitä pitkin\nja erotti pian sen pienen oven, josta viiniastiat otettiin sisään.\nPäivä tunkeutui rautaristikolla varustetun luukun raoista. Hän\nhapuili kunnes löysi lukon. Iloisena, että tämä vaarallinen matka oli\nsuoritettu, hän avasi oven.\n\n\"Oh, peijakas!\" mutisi hän hypähtäen takaisinpäin, paiskasi lukon\nlujasti kiinni ja kiersi sen paikoilleen.\n\nKaksi virkapukuista poliisimiestä vartioi uloskäytävää ja yritti\ntarttua häneen, kun hän näyttäytyi.\n\nMistä he tulivat? Olivatko he estäneet Sauveraudin ja Florencen paon?\nMutta siinä tapauksessa olisi don Luis kohdannut molemmat pakolaiset,\nsillä hän oli kulkenut aivan samaa tietä kuin hekin.\n\n\"Ei\", ajatteli hän, \"he pakenivat ennenkuin uloskäytävää vartioitiin.\nMutta nyt on minun vuoroni päästä ulos ja se ei ole helppoa. Pitääkö\nminun antaa ottaa itseni luolasta kuin jänis?\"\n\nHän palasi pitkin kellarinportaita ja aikoi tehdä rohkean vedon\nhiipimällä ulkorakennusten taitse pihamaalle, hypätä autoon ja\nhuristaa pois. Mutta tullessaan pihalle lähelle vaunuvajaa hän\nhuomasi neljä salapoliisia, neljä niistä, jotka hän oli sulkenut\nkäytävään, tulemassa juosten ja kovasti huutaen. Hän huomasi myöskin\nportinvahdin tuvalla ja portin luona olevan väentungoksen. Joukko\nmiehiä puhui yhtaikaa, äänekkäästi kinastellen.\n\nHän saattaisi ehkä käyttää tätä tilaisuutta ja hiipiä ulos.\nPiittaamatta vaarassa tulla nähdyksi hän pisti päänsä esiin. Se mitä\nhän näki, hämmästytti häntä.\n\nGaston Sauveraud seisoi selkä porttia vasten poliisien ja\nsalapoliisien ympäröimänä, jotka tyrkkivät ja solvasivat häntä.\nHänellä oli käsiraudat.\n\nGaston Sauveraud vankina! Mitä oli tapahtunut poliisin ja molempien\npakolaisten välillä?\n\nHänen sydämensä puristui tuskasta, hän kumartui vielä kauemmaksi\neteenpäin. Mutta Florencea hän ei nähnyt. Tytön oli epäilemättä\nonnistunut päästä karkuun.\n\nKun Weber tuli alas portista, vahvistivat hänen ensimmäiset\nsanansa don Luisin toiveet. Salapoliisipäällikkö oli raivosta\nsuunniltaan. Hänen vankeutensa ja nöyryyttävä tappionsa tekivät hänet\nmielettömäksi.\n\n\"Ah\", huudahti hän nähdessään vangin. \"Siinä on ainakin yksi! Gaston\nSauveraud! Hyvä saalis! Mistä saitte hänet?\"\n\n\"Place du Palais-Bourbonilta\", sanoi yksi poliiseista. \"Me näimme\nhänen hiipivän ulos kellarinovesta.\"\n\n\"Ja hänen rikostoverinsa, Levasseurin tyttö?\"\n\n\"Hänet me menetimme. Hän tuli ensiksi ulos.\"\n\n\"Ja don Luis? Toivon ettette ole antaneet hänen lähteä talosta?\nMinähän olin antanut ankarat ohjeet.\"\n\n\"Hän koetti tulla kellarinovesta viisi minuuttia myöhemmin.\"\n\n\"Kuka niin sanoi?\"\n\n\"Eräs konstaapeleista, joka oli ovella vahdissa.\"\n\n\"Ja sitten?\"\n\n\"Hän vetäytyi jälleen kellariin.\"\n\nWeber päästi ihastuksen huudon.\n\n\"Me saamme hänet! Tästä ei koidu hänelle hyvää. Poliisin\nvastustaminen! Osallisuus rikokseen! Vihdoinkin meidän onnistuu\npaljastaa hänet. Käykää kiinni, hyvät ystävät! Kaksi teistä vartioi\nSauveraudia, neljä miestä revolverit kädessä Place du Palais\nBourbonille, kaksi miestä katolle. Muut seuraavat minua. Aloitamme\nLevasseurin huoneesta ja lopetamme Perennan huoneeseen. Eteenpäin,\npojat.\"\n\nDon Luis ei odottanut vihollisen hyökkäystä. Kun hän nyt tunsi heidän\naikomuksensa, vetäytyi hän takaisin Florencen huoneeseen. Kun Weber\nei vielä tuntenut oikotietä ulkorakennusten välillä, oli don Luisilla\nkylliksi aikaa vakuuttautuakseen siitä, että laskuluukku oli hyvässä\nkunnossa ja ettei ollut mitään syytä, joka panisi heidät epäilemään\nsalaisen kaapin olemassaoloa esiripun takana. Kahdeskymmenesneljäs\npäivä toukokuuta kello viisi illalla oli tilanne siis tällainen:\nFlorence Levasseuria uhkasi vangitseminen, Gaston Sauveraud oli\nvankilassa, samoin Marie Fauville, joka kieltäytyi nauttimasta\nruokaa. Ja don Luis, joka uskoi heidän viattomuuteensa ja oli\nainoa, joka olisi saattanut pelastaa heidät, oli piiritettynä omaan\ntaloonsa, jossa liuta salapoliiseja etsiskeli häntä.\n\nMitä tulee Morningtonin perintöön, ei siitä enää voinut olla\npuhettakaan, koska perijä nyt vuorostaan oli ryhtynyt avoimeen\ntaisteluun yhteiskuntaa vastaan.\n\n\"Mainiota\", sanoi don Luis naurahtaen. \"Tätä voi kutsua minun mieleni\nmukaiseksi elämäksi. Kysymys on hyvin yksinkertainen ja voidaan tehdä\nuseammalla tavalla. Kuinka voi mies ilman sou'takaan taskussaan koota\nitselleen omaisuuden kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa panematta\njalkaa luolansa ulkopuolelle? Kuinka voi kenraali ilman sotilaita\nja sotatarpeita voittaa taistelun, jonka hän on hävinnyt? Lyhyesti\nja selvästi, kuinka on minun, Arsène Lupinin, käyttäydyttävä,\nvoidakseni huomenillalla olla läsnä kokouksessa bulevardi Suchetilla\nja pelastaakseni Marie Fauvillen, Florence Levasseurin, Gaston\nSauveraudin ja päällepäätteeksi erinomaisen ystäväni Perennan?\"\n\nHän kuuli kumeita jysähdyksiä kaukaa. Salapoliisit olivat joko\nkatolla tahi tutkivat talon seiniä.\n\nDon Luis ojentautui pitkin pituuttaan lattialle, peitti kasvot\nkäsiinsä, sulki silmänsä ja mutisi:\n\n\"Ajatelkaamme...\"\n\n\n\n\nII LUKU.\n\n\"Auttakaa!\"\n\n\nDon Luis Perenna loikoi siten hyvin kauan. Näiden tuntien pakollisen\ntoimettomuuden aikana oli hänen \"toimenaan\" lakkaamatta toistaa\nGaston Sauveraudin selostusta tapahtumista. Hän koetti eritellä\nkaikki kertomuksen yksityiskohdat, muistutteli merkityksettömimmätkin\nilmeet, näennäisesti mitättömimmätkin lauseet. Hän tarkasti näitä\nlauseita yhden kerrallaan saadakseen ilmi pienimmänkin totuuden\natomin, jonka ne mahdollisesti saattoivat sisältää!\n\nSillä totuus oli niissä. Niin oli Sauveraud sanonut ja Perenna ei\nsitä epäillyt. Koko tämä kauhea historia, kaikki, mikä muodosti\nMornington-jutun ja bulevardi Suchetin murhenäytelmän, kaikki,\nmikä saattoi levittää valoa salajuoneen Marie Fauvillea vastaan\nja selittää Sauveraudin ja Florencen kovaa kohtaloa: kaikki tämä\nsisältyi Sauveraudin kertomukseen. Don Luisin tarvitsi vain ymmärtää,\nja totuus astuisi esiin ikäänkuin siveysoppi hämärässä tarinassa.\n\nDon Luis ei poikennut silmänräpäykseksikään järjestelmästään. Jos\njoku este ilmaantui vastasi hän heti:\n\n\"On mahdollista, että minä olen väärässä ja että Sauveraudin kertomus\nei anna minulle mitään kiinnekohtaa, josta saisin johtolangan. Ehkä\ntotuus on tämän kaiken ulkopuolella. Mutta onko minulla keinoja\npäästä totuuden perille jotain muuta tietä? Kaikki mitä minulla\non apuna tutkimuksissani, ilman että kiinnitän aivan liian suurta\nhuomiota määrättyihin valonvälähdyksiin, jotka salaperäisten\nkirjeiden säännöllinen ilmestyminen on heittänyt tähän näytelmään,\nkaikki mitä minulla on, on Gaston Sauveraudin kertomus. Eikö minun\nole siis käytettävä sitä?\"\n\nJa samoinkuin käymme polkua myöten toisen henkilön jälkiä, alkoi hän\nvielä kerran läpikäydä sitä juttua, jonka Sauveraud oli kertonut.\nHän vertasi sitä siihen kuvaan tapahtumien kulusta, jonka hän tähän\nsaakka oli muodostanut itselleen. Nämä molemmat kuvat olivat aivan\nvastakkaisia, mutta eikö juuri niiden vastakkaisuus voisi johtaa\ntotuuteen.\n\n\"Tässä on se, mitä hän sanoi\", ajatteli don Luis, \"ja tässä on se,\nmitä minä uskoin. Mitä merkitsee ero? Tässä on se, mitä oli ja tässä\non se, mitä näytti olevan. Minkä vuoksi rikollinen halusi, että\nsen mitä tapahtui pitäisi näyttää juuri tällaiselta? Kääntääkseen\nitsestään epäilykset? Mutta oliko siinä tapauksessa välttämätöntä,\nettä epäilykset kohdistuisivat juuri niihin, joihin ne kohdistuivat?\"\n\nKysymyksiä syntyi joukoittain. Välistä vastasi hän niihin\numpimähkään, mainitsi nimiä ja lausui sanoja ikäänkuin nimi olisi\nollut rikollisen ja lausutut sanat juuri ne, jotka sisälsivät\ntotuuden.\n\nSitten ryhtyi hän jälleen juttuun niinkuin koulupojat tekevät\nopetellessaan ja tutkiessaan ajatusta, kun sen jokainen piirre\ntarkastetaan tyystin, jokainen lause arvioidaan oikeaan arvoonsa,\njokainen jakso punnitaan.\n\nTunnit kuluivat.\n\nÄkkiä keskellä yötä hän vavahti. Hän otti esille kellonsa.\nSähkölampun valossa näki hän, että kello oli seitsemäntoista\nminuuttia vailla kaksitoista.\n\n\"Seitsemäntoista minuuttia vailla kaksitoista\", sanoi hän, \"minä\nratkaisin arvoituksen.\"\n\nHän koetteli hallita mielenliikutustaan, mutta se oli niin voimakas\nja hänen hermonsa olivat kestäneet sellaisen kuulumattoman\njännityksen, että hän purskahti itkuun. Hän oli äkkiä keksinyt\nhirveän totuuden, samoinkuin yöllä puoleksi erotetaan maisema salaman\nvälähtäessä.\n\nEi ole mitään niin hermojakuluttavaa kuin tuollainen äkillinen\nkeksintö, kun on ensin hapuillut ja kamppaillut pimeydessä. Väsyneenä\nponnistuksista ja ruuan puutteesta hän tunsi tämän vaikutuksen niin\nvoimakkaasti, että hän, huolimatta jatkaa mietteitään, antautui\nvastustamattomasti unen helmaan vaipuen ikäänkuin hyväätekevään\nkylpyyn.\n\nHerätessään aamutunneilla reippaana ja pirteänä kovasta vuoteestaan\nhuolimatta, säpsähti hän muistaessaan otaksuman, jonka oli\nhyväksynyt, ja hänen ensimmäinen tehtävänsä oli epäillä sitä. Mutta\nsiihen ei hänellä, niin sanoaksemme, ollut aikaa. Todisteet tulivat\nitsestään virtana ja muuttivat otaksuman heti lujaksi varmuudeksi,\njota oli turha kieltää. Asia oli niin, juuri niin. Niinkuin hän\noli arvannutkin oli totuus kätketty Sauveraudin kertomukseen. Ja\nhän ei ollut erehtynyt sanoessaan Mazerouxille, että tapa, jolla\nsalaperäiset kirjeet ilmestyivät, oli vienyt hänet jäljille.\n\nTotuus oli hirveä. Ajatellessaan sitä koki hän samaa kauhua, jota\npäällikkö Vérot'kin sanoessaan jo melkein myrkyn lannistamana:\n\n\"En pidä tästä. Tämä näyttää pahalta. Koko asia on suunniteltu\npirullisella tavalla!\"\n\nPirullinen oli juuri oikea sana. Ja don Luis hämmästyi tätä rikosta,\njoka oli sellainen ettei mitkään ihmisaivot näyttäneet voivan sitä\nkeksiä.\n\nKahden tunnin ajan käytti hän koko älynvoimansa tarkastellakseen\ntilannetta joka puolelta. Hän ei ollut erittäin levoton tuloksesta,\nsillä nyt, tuntiessaan hirveän salaisuuden, ei hänellä ollut mitään\nmuuta tehtävää kuin vapautua ja mennä illalla bulevardi Suchetille,\njossa hän näyttäisi kaikille kuinka murha oli tapahtunut. Mutta\nyrittäessään hiipiä pois ja kiivetessään ylös salaisen käytävän\nkautta ja ollessaan toisten portaiden ylimmällä askelmalla, siis\nsalongin tasalla, kuuli hän miesten ääniä huoneesta.\n\n\"Peijakas\", ajatteli hän, \"asia ei ole niin helppo kuin luulin.\nPäästäkseni pakoon lainvartijoita on minun ensiksi päästävä\nvankilastani, ja ainakin yksi uloskäytävistäni on vartioitu.\nKoettakaamme toista.\"\n\nHän meni Florencen huoneeseen päin ja pani koneiston käyntiin. Kaapin\nseinä liukui syrjään.\n\nNälän pakottamana ja toivoen löytävänsä jotain ruokatavaroita, jotka\nauttaisivat häntä kestämään piiritystä nälänhätää kärsimättä, aikoi\nhän mennä ulos vuodekomerosta, kun hän äkkiä pysähtyi. Joku oli\ntullut huoneeseen.\n\n\"No, Mazeroux, oletteko viettäneet yön täällä? Ei mitään uutta?\"\n\nDon Luis tunsi poliisiprefektin äänen ja tämän kysymys ilmaisi\nhänelle ensiksikin, että Mazeroux oli päässyt ulos pimeästä komerosta\nja toiseksi, että komisario oli viereisessä huoneessa. Onneksi oli\nseinä liukunut aivan äänettömästi syrjään ja don Luis saattoi nyt\nkuulla molempien miesten keskustelun.\n\n\"Ei, ei mitään uutta, herra prefekti\", vastasi Mazeroux.\n\n\"Se on merkillistä. Täytyyhän miehen jossain olla. Tahi onko hän\nvoinut päästä pakoon yli katon?\"\n\n\"Mahdotonta, herra prefekti\", sanoi kolmas ääni, jonka don Luis tunsi\nolevan Weberin. \"Mahdotonta. Me varmistauduimme siitä eilen ja mikäli\nhänellä ei ole siipiä...\"\n\n\"Mitä te luulette, Weber?\"\n\n\"Luulen, herra prefekti, hänen olevan piiloutuneena taloon. Tämä on\nvanha talo, jossa nähtävästi on varmoja piilopaikkoja...\"\n\n\"Luonnollisesti,\" sanoi herra Desmalions, joka, sikäli kuin don Luis\nnäki katsoessaan eräästä raosta, kulki edestakaisin vuodekomeron\nedessä. \"Olette oikeassa ja me vangitsemme hänet luolassaan. Mutta\nonko se todella välttämätöntä?\"\n\n\"Herra prefekti!\"\n\n\"Niin, te tunnette minun käsitykseni asiasta ja pääministeri on\nsamaa mieltä. Lupinin esiinvetäminen olisi virhe, jota me lopultakin\nsaisimme katua Hän on tullut kunnialliseksi mieheksi; hän on meille\nhyödyllinen eikä tee mitään vahinkoa.\"\n\n\"Ei mitään vahinkoa? Ajatteletteko niin?\" sanoi Weber jäykästi.\n\nHerra Desmalions purskahti nauruun.\n\n\"Niin, luonnollisesti, eilinen kuje, puhelinkuje! Teidän täytyy\nmyöntää, että se oli sukkela. Pääministeri oli naurusta pakahtua kun\nkerroin siitä.\"\n\n\"Minä en todellakaan voi nähdä siinä mitään naurettavaa.\"\n\n\"Ei, mutta se lurjus ei todellakaan ole milloinkaan neuvoton.\nNaurettavaa tahi ei, oli kuje kuitenkin tavattoman rohkea.\nLeikata puhelinlangat teidän nenänne edessä ja sulkea sitten\nteidät rautaesiripun taa! Asiasta toiseen, Mazeroux, teidän on\nannettava korjata puhelin nyt aamulla, niin että se tulee yhteyteen\npoliisiprefektuurin kanssa. Oletteko alkaneet tutkimuksenne näissä\nmolemmissa huoneissa?\"\n\n\"Käskynne mukaan, herra prefekti. Herra Weber ja minä olemme\nnuuskineet kaikkialla koko tunnin.\"\n\n\"Niin\", sanoi herra Desmalions, \"tämä Florence Levasseur näyttää\nminusta epäilyttävältä. Hän on aivan varmasti kanssarikollinen. Mutta\nminkälainen oli hänen suhteensa Sauveraudiin ja don Luis Perennaan?\nSen tahtoisin mielelläni tietää. Oletteko keksineet mitään hänen\npapereistaan?\"\n\n\"En, herra prefekti,\" sanoi Mazeroux. \"Ei mitään muuta kun laskuja ja\nliikekirjeitä.\"\n\n\"Ja te, Weber?\"\n\n\"Minä olen löytänyt jotain hyvin mielenkiintoista, herra prefekti.\"\n\nWeber puhui riemuitsevasti ja jatkoi vastaukseksi herra Desmalionsin\nkysymykseen:\n\n\"Tässä on eräs Shakespearen osa, kahdeksas osa. Kuten näette, on\nse erilainen kuin muut osat, kirja on ontto ja muodostaa salaisen\npiilopaikan papereille.\"\n\n\"Niin. Minkälaisille papereille?\"\n\n\"Tässä ne ovat: melkein kirjoittamattomia paperilehtiä. Yhdessä\non merkitty ne päivämäärät, jolloin salaperäiset kirjeet jätetään\nperille.\"\n\n\"Ahaa!\" sanoi herra Desmalions, \"se on musertava todistus Florence\nLevasseuria vastaan. Ja se selvittää meille myöskin mistä don Luis\nsai tietonsa.\"\n\nPerenna kuunteli kummastuneena. Hän oli tämän kohdan unohtanut\nkokonaan ja Gaston Sauveraud ei ollut maininnut siitä\nkertomuksessaan. Ja kuitenkin oli se hyvin kummallinen ja tärkeä\nseikka. Mistä oli Florence saanut nämä aikamäärät?\n\n\"Ja mitä on toisissa papereissa?\" kysyi poliisiprefekti.\n\nDon Luis heristi korviaan. Toiset paperit olivat välttäneet hänen\nhuomionsa sinä päivänä, jolloin hän oli keskustellut Florencen kanssa\ntässä huoneessa.\n\n\"Tässä on toinen\", sanoi Weber.\n\nHerra Desmalions otti paperin ja luki:\n\n\"Huomatkaa, että räjähdys ei ole yhteydessä kirjeiden kanssa ja että\nse tapahtuu kello kolme aamulla.\"\n\n\"Niin\", sanoi prefekti, \"tuo merkillinen räjähdys, jonka don Luis\nennusti ja joka seuraa viidettä kirjettä, ainakin sen mukaan mitä\npaperille on kirjoitettu. Siihen on meillä vielä hyvää aikaa, koska\nkirjeitä on ollut vasta kolme ja neljäs tulee tänä yönä. Sitäpaitsi\nbulevardi Suchetilla olevan talon räjähdyttäminen ei ole mikään\nhelppo asia. Onko siinä kaikki?\"\n\n\"Herra prefekti\", sanoi Weber ottaen esille viimeisen, \"tahdotteko\nolla niin hyvä ja katsoa tätä pienistä neliöistä kokoonpantua\nsuurempaa neliötä Eikö se näytä talon pohjapiirrokselta?\"\n\n\"Varmasti.\"\n\n\"Tämä on tämän talon pohjapiirros\", selitti Weber juhlallisesti.\n\"Tässä näette pihamaan, päärakennuksen, porttivahdintuvan ja neiti\nLevasseurin huoneen. Tästä pisteestä lähtee punaisella merkitty\npilkutettu viiva kierrellen päärakennusta kohti. Tämän viivan alku on\nmerkitty punaisella ristillä, joka merkitsee tätä huonetta, jossa nyt\nolemme... tahi tarkemmin sanoen vuodekomeroa. Tässä näette jotain,\njoka merkitsee kai takkaa... tahi pikemmin kaappia, vuoteen takana\nolevaa kaappia, joka on arvatenkin esiripun peittämä.\"\n\n\"Mutta siinä tapauksessa\", sanoi herra Desmalions, \"täytyy\ntuon pilkutetun viivan merkitä käytävää, joka johtaa tästä\nsivurakennuksesta päärakennukseen. Katsokaa, viivan toisessa päässä\non myöskin pieni punainen risti.\"\n\n\"Niin, herra prefekti, siinä on vielä yksi risti. Meidän on\nvarmistauduttava siitä, mitä huonetta se tarkoittaa. Mutta sillä\naikaa olen arviokaupalla sijoittanut muutamia miehiä pieneen\nhuoneeseen toisessa kerroksessa, sinne, niissä viimeinen salainen\nkohtaus eilen don Luisin, Florence Levasseurin ja Gaston Sauveraudin\nvälillä tapahtui. Koska me olemme varmoja viivan toisesta\npäätepisteestä, niin tunnemme siis don Luis Perennan piilopaikan.\"\n\nSyntyi hiljaisuus, jonka jälkeen Weber jatkoi vielä juhlallisemmin:\n\n\"Herra prefekti, eilen tuo mies loukkasi minua karkeasti. Sen\ntodistavat alaisenne. Palvelijat tietävät sen myöskin. Yleisö on pian\nsiitä selvillä. Tuo mies on auttanut Florence Levasseurin pakenemaan.\nHän oli myöskin apuna Gaston Sauveraudin pakoyrityksessä. Hän on\nroisto vaarallisinta lajia. Herra prefekti, minä olen vakuutettu,\nettette te kiellä minulta lupaa kaivaa häntä esille luolastaan.\nMuuten... muuten, herra prefekti, katson itseni pakotetuksi pyytämään\neroni.\"\n\n\"Ja hyvällä syyllä\", sanoi prefekti nauraen. \"Onhan aivan\nluonnollista, että te ette voi sulattaa rautaesirippujuttua. No niin,\nkäykää päälle sitten! Se on don Luisin yksityisasia, hän on itse\ntahtonut näin. Mazeroux, soittakaa virastooni niin pian kuin puhelin\non kunnossa. Ja teidän molempien on kohdattava minut tänä iltana\nFauvillen talossa. Älkää unohtako, että nyt on neljännen kirjeen yö.\"\n\n\"Ei tule mitään neljättä kirjettä, herra prefekti\", sanoi Weber.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Koska don Luis sitä ennen on lukkojen ja salpojen takana\".\n\n\"Vai niin, te syytätte don Luisia myöskin siitä että...\"\n\nDon Luis ei odottanut kuulevansa muuta. -- Hän meni hiljaa kaapille\nja työnsi seinän äänettömästi syrjään.\n\nVai niin, hänen piilopaikkansa oli siis tunnettu.\n\n\"Peijakas\", murisi hän, \"tämä on hiukan ikävää. Minä olen hauskassa\npinteessä.\"\n\nHän oli ehtinyt salakäytävän puoliväliin aikomuksessa tulla toiselle\nuloskäytävälle, mutta pysähtyi äkkiä.\n\n\"Se ei hyödytä mitään, koska uloskäytävä on vartioitu. Odottakaamme\nhiukan, katsokaamme...\"\n\nVuodekomerosta päin kuului koputuksia seinään, jonka ontto kaiku\narvatenkin oli herättänyt salapoliisipäällikön huomiota. Ja kun\nWeberin ei tarvinnut ottaa huomioon samaa varovaisuutta kuin don\nLuisin ja hän voi murtaa laudoituksen vaivautumatta etsimään\nkoneistoa, oli vaara aivan lähellä.\n\n\"Piru vieköön\", mutisi don Luis, \"tämä on liian hullua. Mitä on\ntehtävä? Ryhtyä taisteluun heitä vastaan. Oh, jos minulla olisi\njäljellä koko voimani...\"\n\nMutta ruuanpuute oli hänet näännyttänyt. Hänen polvensa horjuivat ja\nhänen aivoiltaan tuntui puuttuvan tavallinen selvyys.\n\nVäkivaltainen hävitystyö vuodekomerossa pakotti hänet kaikesta\nhuolimatta ylemmälle uloskäytävälle ja kiivetessään pitkin\nportaita antoi hän valon sähkölampustaan kierrellä seinäkivillä ja\npuuluukulla. Hän koetti nostaa luukkua olkapäillään. Mutta jälleen\nkuuli hän päänsä päällä askeleita. Miehet olivat vielä siellä.\n\nKiehuen voimattomasta kiukusta hän odotti Weberin tuloa.\n\nAlhaalta päin kuului romahdus, sen kaiku kiiri läpi tunnelin äänten\nsorinan seuraamana.\n\n\"Kas niin\", ajatteli hän. \"Käsiraudat, vangitseminen, vankikoppi!\nMikä huono onni... ja niin naurettava kokonaisuudessaan. Ja Marie\nFauville, joka varmasti tulee lopettamaan itsensä... ja Florence...\"\n\nEnnenkuin hän sammutti lampun, antoi hän sen valon viimeisen kerran\nvalaista ympärilleen.\n\nParin metrin päässä portaista, noin niiden puolivälin korkeudella,\npuuttui sisimmästä seinästä suuri ovi, joten muodostui tarpeeksi\nsuuri tyhjä aukko, niin että saattoi ryömiä sinne.\n\nVaikka tämä reikä ei muodostanutkaan mitään tarkoituksenmukaista\npiilopaikkaa, oli joka tapauksessa mahdollista, että etsijät\nlaiminlöisivät sen tutkimisen. Sitäpaitsi ei don Luisilla ollut\nvalitsemisen varaa. Sammutettuaan lampun kumartui hän eteenpäin\nseinäaukkoa kohden, ulottuen siihen käsillään ja onnistui ryömimään\ntasapainoaan kadottamatta sinne.\n\nWeber, Mazeroux ja heidän joukkonsa lähenivät. Don Luis painautui\nmahdollisimman lähelle piilopaikkansa takaseinää välttääkseen\nlyhdyn valon, jonka kajastus alkoi jo näkyä. Ja nyt tapahtui jotain\nkummallista: kivi, jota vastaan hän painautui, kääntyi hitaasti\nympäri ikäänkuin olisi liikkunut akselin ympäri ja hän putosi\ntoiseen, takana olevaan tyhjään komeroon. Kivi kääntyi paikoilleen\nyhtä hitaasti kuin ennenkin samalla kuin joukko pieniä kiviä rapisi\nalas seiniä peittäen puoleksi hänen jalkansa.\n\n\"Kas vain!\" ajatteli hän. \"Asettuuko kohtalo todellakin oikeuden\npuolelle?\"\n\nHän kuuli Mazerouxin sanovan:\n\n\"Ei sieluakaan! Ja tähän päättyy käytävä. Mikäli hän ei livahtanut\ntullessamme... katsokaa portaiden yllä olevasta luukusta.\"\n\nWeber vastasi:\n\n\"Päättäen kulkemamme tien suunnan mukaan on varmaa, että luukku\non toisen kerroksen tasalla. Toisen pienen punaisen ristin piti\njuuri merkitä huonetta don Luisin makuuhuoneen vieressä toisessa\nkerroksessa. Sinne olen sijoittanut kolme salapoliisia. Jos hän on\nkoettanut päästä ulos sitä tietä, on hän kiinni.\"\n\n\"Meidän tarvitsee vain koputtaa\", sanoi Mazeroux. \"Silloin löytää\nväkemme luukun ja päästää meidät pois. Muuten meidän on murrettava\nse.\"\n\nJälleen kaikuivat kovat iskut kautta käytävän. Kaksikymmentä\nminuuttia sen jälkeen antoi luukku perään ja Weberin sekä Mazerouxin\nääniin sekaantui muita ääniä.\n\nSillä aikaa tutki don Luis olinpaikkaansa ja huomasi kuinka\ntavattoman pieni se oli. Hän saattoi olla korkeintaan istuvassa\nasennossa. Tässä oli tunneli, eli tarkemmin sanoen ahdas sola,\npuolitoista metriä pitkä päättyen vielä pienempään tiileillä\nkiinnimuurattuun aukkoon. Tiilikivet, joista puuttui muutamia,\nmuodostivat sivuseinät ja kivet, joiden olisi pitänyt pysyä koossa,\nputoilivat pienimmästäkin kosketuksesta alas, niin että luolan lattia\noli niiden peittämä.\n\n\"Hitto vie\", ajatteli don Luis, \"en saa käännellä täällä itseäni\nliiaksi, muuten joudun vaaraan tulla elävänä haudatuksi. Hauskoja\nnäkymiä!\"\n\nEi ainoastaan tämä, mutta myöskin pelko aiheuttaa melua pakotti\nhänet olemaan liikkumattomana. Ajatus seurasi ajatusta. Hän muisti\nkummastelleensa kuinka kreivi Malonyin isoisänäiti oli käyttäytynyt\npysyäkseen hengissä niinä päivinä, jolloin hänen täytyi olla\npiilossa rautaesiripun takana ja ymmärsi nyt, että salakäytävän\nja puhelinkomeron välillä oli ollut yhteys, putkijohto, joka oli\nliian kapea että ihminen olisi voinut ryömiä siitä läpi, mutta\nilmavaihdon vuoksi välttämätön. Varovaisuustoimenpiteenä siltä\nvaralta, että salainen käytävä keksittäisiin, peitti suuri kivi tämän\nputkijohdon pään. Kreivi Malonyi oli kai antanut täyttää tämän johdon\nkorjatessaan työhuonettaan.\n\nSiinä istui hän paksun seinän sisään suljettuna ilman muuta määrättyä\ntarkoitusta kuin poliisin kynsien välttäminen. Kului useita tunteja.\n\nNälän ja janon kiusaamana vaipui hän vähitellen syvään uneen ja\nnukkui niin raskaasti ettei herännyt ennenkuin kello kahdeksan\nillalla. Herättyään tunsi hän itsensä hyvin väsyneeksi ja näki nyt\nolotilansa kauheassa valossa. Hän muutti äkkiä mielensä ja päätti\nantautua vihollistensa käsiin. Mikä tahansa oli parempaa kuin tämä\nkärsimys ja ne vaarat, joihin hän joutuisi viipymällä kauemmin.\n\nMutta kääntyessään löytääkseen sisäänkäytävän luolaansa huomasi hän\nensiksikin, että kivi ei kääntynyt painamalla ja sitäpaitsi, että\nhänen ei monista yrityksistään huolimatta onnistunut löytää koneistoa\njoka pani kiven liikkeeseen. Hän etsi itsepintaisesti, mutta kaikki\nhänen kokeensa olivat turhia. Kivi ei liikkunut paikaltaan. Mutta\njoka kerran hänen ponnistaessaan putoili seinän yläosasta kiviä\nsupistaen hänen ennestäänkin pientä liikkumisalaansa.\n\nHuomattavalla ponnistuksella tukahdutti hän levottomuutensa ja sanoi\nleikillisesti itselleen:\n\n\"Mainiota! Nyt olen pakotettu huutamaan apua... minä, Arsène Lupin!\nNiin, huutamaan noita herroja poliiseja apuun. Muuten lisääntyvät\ntoiveeni tulla elävänä haudatuksi joka minuutti. Se mahdollisuus on\nolemassa kymmenen yhtä vastaan!\"\n\nHän väänteli käsiään.\n\n\"Ei, piru vie, haluan selviytyä tästä pulasta omin neuvoin. Huutaa\napua? Ei tule koskaan kysymykseenkään!\"\n\nHän kokosi kaiken tarmonsa ajatellakseen, mutta hänen tylsistyneet\naivonsa antoivat hänelle ainoastaan hämmentyneitä ja irrallisia\nmielijohteita. Hän näki lakkaamatta edessään Florencen ja myöskin\nMarie Fauvillen kasvot.\n\n\"Tänä yönä minun on heidät pelastettava\", sanoi hän itsekseen. \"Ja\nminä teen sen ehdottomasti, koska he ovat syyttömät ja minä tiedän\nkuka on todellinen rikollinen. Mutta kuinka minun on käyttäydyttävä\nonnistuakseni?\"\n\nHän ajatteli poliisiprefektiä ja kokousta, joka tapahtuisi bulevardi\nSuchetilla Fauvillen talossa. Kokoontujat olivat jo saapuneet.\nPoliisi vartioi taloa. Ja tämä muistutti häntä paperipalasesta,\njonka Weber oli Shakespearen kahdeksannesta osasta löytänyt ja josta\nprefekti oli lukenut:\n\n\"Huomatkaa, että räjähdys ei ole yhteydessä kirjeiden kanssa ja että\nse tapahtuu kello kolme aamulla.\"\n\n\"Niin\", ajatteli don Luis seuraten herra Desmalionsin ajatusjuoksua,\n\"niin, kymmenen päivän kuluttua. Koska on tullut vasta kolme\nkirjettä, tulee neljäs tänä yönä ja räjähdys ei tapahdu ennenkuin\nviides kirje on ilmestynyt, siis kymmenen päivän kuluttua.\"\n\nHän toisti:\n\n\"Kymmenen päivän kuluttua... samanaikuisesti viidennen kirjeen\nkanssa... kymmenen päivän kuluttua...\"\n\nÄkkiä vavahti hän kauhusta. Hirveä näky välähti hänen mielessään,\nnäky, joka oli liiankin totta. Räjähdys tapahtuisi tänä yönä! Ja\ntäydellisesti vakuutettuna, että tämä oli oikea otaksuma, hyväksyi\nhän uudelleen valveutuneella terävänäköisyydellään sen heti aivan\nvarmana. Varmasti oli vain kolme kirjettä tullut perille, mutta\nne piti laskea niinkuin neljä olisi tullut, koska yksi ei ollut\ntullut perille oikeaan aikaan, vaan kymmenen päivää myöhemmin,\nsyystä, jonka don Luis tunsi. Sitäpaitsi ei asia koskenut nyt\nsitä. Ei ollut kysymyksessä totuuden etsiminen tässä kirjeiden ja\npäivämäärien sekasorrossa, tässä tiheässä pensaikossa, jossa kukaan\nei tuntenut itseään varmaksi mistään. Ei, yksi asia oli muuta\ntärkeämpi ja se oli tämä lause: \"Huomatkaa, että räjähdys ei ole\nyhteydessä kirjeiden kanssa.\" Ja kun räjähdys oli asetettu toukokuun\nkahdenkymmenenviidennen päivän yöksi, tapahtuisi se juuri sinä yönä\nkello kolme!\n\n\"Auttakaa! Auttakaa!\" huusi hän.\n\nTällä kertaa hän ei epäröinyt. Tähän saakka oli hänellä ollut\nrohkeutta istua vankilassaan ja odottaa ihmetyötä, joka vapauttaisi\nhänet, mutta hänestä oli parempi kohdata jokainen vaara ja antautua\nmihin rangaistukseen tahansa mieluimmin kuin jättää poliisiprefekti,\nWeber, Mazeroux ja heidän seuralaisensa alttiiksi kuolemalle, joka\nheitä odotti.\n\n\"Auttakaa! Auttakaa!\"\n\nFauvillen talo räjäytettäisiin ilmaan kolmen, neljän tunnin kuluttua.\nSen hän tiesi aivan varmaan. Yhtä täsmällisesti kuin nuo salaperäiset\nkirjeet olivat saapuneet määräpaikkaansa huolimatta kaikista\nesteistä, tulisi räjähdyskin tapahtumaan sanottuun aikaan. Näiden\nkaikkien rikosten helvetillinen toimeenpanija oli niin tahtonut.\nKello kolme aamulla ei Fauvillen talosta olisi jäljellä mitään.\n\n\"Auttakaa! Auttakaa!\"\n\nHänelle oli palautunut niin paljon voimia, että hän saattoi päästää\nepätoivoisen huudon ja antaa äänensä tunkeutua läpi rappauksen ja\nkiviseinien.\n\nKun hän ei näyttänyt saavan mitään vastausta huutoonsa, keskeytti hän\nja kuunteli kauan. Hiljaisuus oli täydellinen.\n\nSilloin ajoi tuska kaikista hänen huokosistaan kylmän hien. Ajatella,\njos salapoliisit olivat lakanneet vahtimasta ylintä kerrosta ja\ntyytyneet viettämään yönsä alakerrassa.\n\n\"Auttakaa! Auttakaa!\"\n\nHiljaisuus, syvä, järkähtämätön hiljaisuus.\n\n\"Auttakaa! Auttakaa!\"\n\nHän tunsi, että hänen huutonsa ei tunkeutunut ympäröivien seinien\nulkopuolelle. Sitäpaitsi tuli hänen äänensä aina heikommaksi ja\nheikommaksi, se kuului nyt ainoastaan käheänä kuiskauksena, joka\nkuoli jo hänen kurkkuunsa.\n\nHän lakkasi huutamasta ja kuunteli jälleen koko tuskan jännittämällä\nhuomaavaisuudellaan sitä syvää hiljaisuutta, joka ympäröi kiviarkkua,\njohon hän ollut suljettuna. Ei vieläkään mitään, ei ääntäkään. Ei\nkukaan tullut tahi voinut tulla hänen avukseen.\n\nFlorencen nimi ja kasvot seurasivat häntä alinomaa Hän ajatteli\nmyöskin Marie Fauvillea, jonka oli luvannut pelastaa. Mutta Marie\nkuolisi nälkään. Ja samoinkuin Marie, samoinkuin Gaston Sauveraud ja\nniin monet muutkin, tulisi hänkin, Lupin, vuorostaan tämän kauhean\nkummitusmaisen olennon uhriksi.\n\nHän sai raivokohtauksen. Hän saattoi tuskin hengittää tukahduttavassa\nja pilaantuneessa ilmassa. Hänen aivojaan pakottivat ikäänkuin\nruumiillisesta kivusta kuvat, jotka lakkaamatta johtuivat hänen\nmieleensä ja joilla oli joko Florencen kauniit kasvot tahi Marien\nkalpeat piirteet. Ja Marien maatessa kuolevana kuulivat hänen\nsumentuneet aivonsa räjähdyksen Fauvillen talosta ja näkivät\nprefektin ja Mazerouxin makaavan kuolleena kauheasti silvottuina.\n\nPimeys hiipi hänen ylleen. Hän joutui jonkunlaiseen horrokseen\nsammaltaen katkonaisia sanoja:\n\nFlorence... Marie... Marie...\n\n\n\n\nIII LUKU\n\nRäjähdys\n\n\nTuo neljäs salaperäinen kirje! Neljäs näistä kirjeistä, jotka olivat\nitse paholaisen postittamia ja pirun tuomia, kuten eräs lehdistä\nasian ilmaisi!\n\nMuistamme kaikki sen ennenkuulumattoman jännityksen, joka vallitsi\nyleisön keskuudessa, kun kahdeskymmenesviides päivä toukokuuta\nlähestyi. Ja viimeiset uutiset kohottivat yleisön mielenkiinnon\nhuippuunsa. Yleisö sai kuulla puhuttavan Sauveraudin vangitsemisesta,\nhänen rikostoverinsa Florence Levasseurin -- don Luis Perennan\nsihteerin -- paosta ja Perennan omasta salaperäisestä katoamisesta.\n\nTästä hetkestä alkaen voitonvarmana ja melkein kaikki murhenäytelmän\nesittäjät käsissään, tuli poliisi puheliaammaksi ja sen ilmoitusten\njohdosta tunsi yleisö don Luisin muuttuneen aseman, aavisti hänen\nintohimonsa Florence Levasseuriin sekä todellisen syyn hänen\nmielenmuutokseensa ja vapisi jännityksestä nähdessään tämän\nihmeellisen miehen antautuvan uuteen taisteluun.\n\nMitä hän aikoi tehdä. Tiedot Marie Fauvillesta eivät olleet hyviä.\nTaipumattomalla itsepäisyydellä pysyi hän itsemurha-aikeissaan. Häntä\ntäytyi ruokkia keinotekoisella tavalla ja Saint-Lazaren sairasosaston\nlääkärit eivät salanneet epäilyksiään. Tulisiko don Luis ajoissa?\n\nSinä iltana virtasi tavaton väenpaljous La Muetten ja Auteuilin\nkautta bulevardi Suchetille, ihmisvirta, joka ei tullut ainoastaan\nPariisista, vaan myöskin esikaupungeista ja maaseudulta. Näytelmä oli\njännittävä ja yleisö tahtoi olla mukana.\n\nHe katselivat vain matkan päästä, sillä poliisi oli sulkenut tien\nsata metriä talon kummallekin puolen ja kaikki, joiden onnistui\nkiivetä vastapäiselle muurille, ajettiin alas linnoituksen\nkaivantoihin.\n\nTaivas oli onnettomuutta ennustavien raskaiden pilvien peitossa,\njoita tuon tuostakin valaisi hopeainen kuu. Miehet lauloivat.\nKatupojat matkivat eläinten ääniä. Ihmiset asettuivat ryhmiin\npenkeille ja käytäville, syöden ja juoden sekä pohtien asiaa.\n\nOsa yötä vietettiin tällä tavoin, eikä mitään tapahtunut, joka olisi\nvaimentanut väkijoukon uteliaisuutta. Se rupesi tuumimaan eikö olisi\nviisainta mennä kotiin, koska Sauveraud oli vankilassa ja oli hyvin\nvähän luultavaa, että neljäs kirje loihdittaisiin näkyviin samalla\nsalaperäisellä tavalla kuin toisetkin.\n\nMutta kuitenkaan ei menty: täytyihän don Luis Perennan tulla!\n\nJo kello kymmenestä illalla olivat prefekti, hänen ensimmäinen\nsihteerinsä, salapoliisipäällikkö ja hänen lähin miehensä Weber,\nkomissario Mazeroux ja kaksi tarkastajaa kokoontuneet siihen suureen\nhuoneeseen, jossa Fauville murhattiin. Viisitoista salapoliisia oli\nsijoitettu muihin huoneisiin yli kahdenkymmenen vahtiessa kattoa,\ntalon ulkosivua ja puutarhaa.\n\nIltapäivän kuluessa oli toimitettu uusi perusteellinen tutkimus,\nmutta paremmatta tuloksetta kuin ennenkään. Kaikkia oli käsketty\nvalvomaan. Jos kirje ilmestyisi jossain paikassa suurta huonetta,\nhaluttiin päästä selville kuka sen toi. Poliisi ei uskonut ihmetöihin.\n\nKello kaksitoista antoi herra Desmalions tarjota alaisilleen kahvia.\nItse hän tyhjensi kaksi kuppia ja oli alituisesti liikkeessä, milloin\nhän meni huoneen päästä toiseen, milloin portaita ylös ylähuoneen,\nmilloin etuhuoneen ja eteisen väliä. Hän halusi vahdinpidon\ntapahtuvan mitä suotuisimpien olosuhteiden vallitessa ja antoi sen\nvuoksi kaikkien ovien olla avoinna ja kaikkien sähköjen palaa.\n\nMazeroux huomautti:\n\n\"Pitää olla pimeä, että kirje tulisi. Te muistatte, herra prefekti,\ntehneenne tämän kokeen ennenkin, mutta silloin ei kirje tullut.\"\n\n\"Koetamme uudelleen\", vastasi herra Desmalions, joka kaikesta\nhuolimatta oli peloissaan don Luisin sekaantumisesta ja ryhtyi\nkaikkiin toimenpiteisiin tehdäkseen sen mahdottomaksi.\n\nMutta kun yö yhä kului, tulivat kaikki läsnäolijat kärsimättömiksi.\nVarustautuneena taisteluun halusivat he näyttää voimiaan. He\nponnistivat näkö- ja kuulohermojaan äärimmäisiin asti. Kello\nyksi tapahtui hälytys, joka osoitti minkä korkeuden jännitys oli\nsaavuttanut. Ensimmäisessä kerroksessa kajahti laukaus ja sitä\nseurasi huuto. Tarkastettaessa huomattiin, että kaksi salapoliisia,\njotka kohtasivat toisensa kierroksella, eivät olleet tunteneet\ntoisiaan ja toinen heistä oli ampunut revolverilla ilmaan\nilmoittaakseen tovereilleen.\n\nSilläaikaa oli väkijoukko ulkopuolella vähentynyt.\n\nOhjeet olivat nyt lievemmät ja uteliaat saivat tulla lähemmäksi,\nmutta vielä oli katu suljettu.\n\nMazeroux sanoi:\n\n\"Mutta onko varma, että räjähdys on kymmenen päivän kuluttua eikä\ntänä yönä, herra prefekti, muuten olisivat kaikki nuo ihmiset, samoin\nkuin mekin, vaarassa.\"\n\n\"Yhtä vähän tapahtuu räjähdystä kuin tulee kiirettäkään tänä yönä\",\nsanoi herra Desmalions olkapäitään kohottaen. Ja hän lisäsi: \"sinä\npäivänä annetaan sitäpaitsi ankarat ohjeet.\"\n\nKello oli kymmenen minuuttia yli kaksi.\n\nKun prefekti viisitoista minuuttia tämän jälkeen sytytti savukkeen,\nsanoi eräs salapoliisi leikillisesti:\n\n\"Tuota meidän on ensi kerralla välttäminen, herra prefekti. Se voisi\nolla vaarallista.\"\n\n\"Seuraavalla kerralla\", sanoi herra Desmalions, \"en kuluta aikaa\npitämällä vahtia. Sillä alan uskoa, että tämä kirjejuttu nyt on\nloppuunsuoritettu.\"\n\n\"Sitä ei voi tietää\", huomautti Mazeroux.\n\nKului muutamia minuutteja. Herra Desmalions oli istuutunut. Myöskin\ntoiset istuivat. Kukaan ei puhunut mitään.\n\nÄkkiä hypähtivät kaikki ylös tehden samanlaisen kummastuneen eleen.\n\nSoitettiin...\n\nHe kuulivat heti mistä ääni tuli. \"Puhelin\", mutisi herra Desmalions\n\nHän otti torven.\n\n\"Halloo! Kuka siellä on?\"\n\nEräs ääni vastasi, mutta niin kaukaa ja niin heikosti, että hän\nerotti ainoastaan epäselvää muminaa ja huudahti:\n\n\"Puhukaa kovemmin! Mistä on kysymys? Kuka te olette?\"\n\nÄäni sammalsi muutamia sanoja, jotka näyttivät yllättävän prefektin.\n\n\"Halloo!\" sanoi hän. \"En kuule. Olkaa hyvä ja toistakaa mitä\nsanoitte. Kuka puhuu?\"\n\n\"Don Luis Perenna\", kuului vastaus, tällä kertaa selvemmin.\n\nPrefekti teki liikkeen ikäänkuin pannakseen pois kuulotorven ja\nmutisi:\n\n\"Tämä on pilaa. Joku lurjus laskee kanssamme leikkiä.\"\n\nHän jatkoi kuitenkin vastoin tahtoaan ja käskevällä sävyllä:\n\n\"Mitä tämä on? Väitättekö olevanne don Luis Perenna?\"\n\n\"Kyllä\".\n\n\"Mitä haluatte?\"\n\n\"Paljonko kello on?\"\n\nPrefekti teki vihaisen liikkeen, ei niin paljon suuttumuksesta\nnaurettavaan kysymykseen kuin siitä, että oli todellakin tuntenut don\nLuisin äänen.\n\n\"Mitä?\" sanoi hän ja hillitsi itsensä. \"Mikä kysymys se on? Missä te\nolette?\"\n\n\"Kotonani, rautaesiripun yläpuolella, työhuoneeni katolla.\"\n\n\"Katolla?\" toisti prefekti, joka ei tiennyt mitä uskoa.\n\n\"Niin, ja sangen väsyneenä, sen tunnustan.\"\n\n\"Me lähetämme väkeä auttamaan teitä\", sanoi herra Desmalions, joka\nalkoi tulla hyvälle tuulelle.\n\n\"Myöhemmin, herra prefekti. Vastatkaa minulle ensiksi... ja pian.\nMuuten en tiedä onko minulla voimia... mitä kello on?\"\n\n\"Ei, kuulkaapas...\"\n\n\"Pyydän teitä?\"\n\n\"Kello on kahtakymmentä vailla kolme.\"\n\nTuntui kuin äkillinen kauhu olisi antanut don Luisille uusia voimia.\nHänen heikko äänensä sai voimaa ja vuoroin pyytäen, käskien ja\nvedoten, täynnä rehellistä vakaumusta hän teki kaikkensa saadakseen\nherra Desmalionsin uskomaan sanojaan:\n\n\"Menkää tiehenne, herra prefekti. Menkää, jokikinen, jättäkää talo.\nSe lentää ilmaan kello kolme. Niin, niin, sen vannon. Kymmenen päivää\nneljännen kirjeen jälkeen, se on nyt, sillä on ollut kymmenen päivän\nväliaika kirjeiden tulolla. Se tapahtuu nyt, kello kolme aamulla.\nHuomatkaa mitä oli kirjoitettu paperille, jonka herra Weber antoi\nteille aamulla: 'Räjähdys ei ole yhteydessä kirjeiden kanssa. Se\ntapahtuu kello kolme aamulla.' Kello kolme aamulla tänään, herra\nprefekti! Menkää, minä pyydän teitä. Ei kukaan saa jäädä taloon.\nTeidän on uskottava minua. Minä tiedän nyt kaikki. Eikä mikään voi\nestää uhkausta menemästä täytäntöön. Menkää, menkää, menkää! Tämä\non hirveätä... tunnen, että te ette usko minua... eikä minulla ole\nyhtään voimia jäljellä... menkää pois, kaikki!\"\n\nHän sanoi lisäksi joitakin sanoja, joita herra Desmalions ei\nkäsittänyt. Sitten vaikeni ääni ja vaikka prefekti vielä kuuli\nhuudon, tuntui hänestä, että se oli hyvin kaukainen ja että\npuhelintorvi ei enää ulottunut puhujan suun luo.\n\nHän pani pois kuulotorven.\n\n\"Hyvät herrat\", sanoi hän hymyillen, \"kello on seitsemäätoista\nminuuttia vailla kolme. Seitsemäntoista minuutin kuluttua lennämme\nilmaan. Niin ainakin hyvä ystävämme don Luis Perenna väittää.\"\n\nHuolimatta leikillisestä tavasta, jolla uhkaus sanottiin, syntyi\nkuitenkin yleinen levottomuus. Weber kysyi.\n\n\"Oliko se todellakin don Luis, herra prefekti?\"\n\n\"Hän itse. Hän on ryöminyt johonkin piilopaikkaan talossaan\ntyöhuoneensa yläpuolella ja tuntuu olevan ponnistuksista ja\nkärsimyksistä aivan loppunut. Menkää ja päästäkää hänet ulos,\nMazeroux... jos ei tämä vain ole hänen keksintönsä uusi koukku.\nTeillä on kai vangitsemismääräys?\"\n\nKomisario Mazeroux meni herra Desmalionsin luo. Hän oli kalpea.\n\n\"Herra prefekti, sanoiko hän teille, että me lennämme ilmaan?\"\n\n\"Sanoi. Hän luottaa merkintöön, jonka herra Weber löysi eräästä\nShakespearen osasta. Räjähdys tapahtuu tänä yönä.\"\n\n\"Kello kolme aamulla?\"\n\n\"Niin, vähemmän kuin neljännestunnin kuluttua.\"\n\n\"Ja aiotteko te jäädä tänne, herra prefekti?\"\n\n\"Kuinka muuten? Luuletteko te meidän tottelevan sen herran\npäähänpistoja?\"\n\nMazeroux hätkähti, epäröi, mutta huolimatta kunnioituksestaan herra\nprefektiä kohtaan huudahti hän kykenemättä itseään hillitsemään:\n\n\"Se ei ole päähänpisto! Minä olen työskennellyt yhdessä don Luisin\nkanssa. Minä tunnen miehen. Jos hän sanoo, että jotain tapahtuu, niin\nhänellä on syynsä.\"\n\n\"Mahdottomat syyt\".\n\n\"Ei, ei, herra prefekti,\" väitti Mazeroux kiihottuen yhä enemmän,\n\"minä vakuutan, että teidän on kuultava häntä. Talo räjähtää ilmaan\n-- kuten hän sanoi -- kello kolme. Meillä on jäljellä vain muutamia\nminuutteja. Poistukaamme... pyydän teitä, herra prefekti.\"\n\n\"Toisin sanoen, te haluatte livistää.\"\n\n\"Se ei ole livistämistä, herra prefekti. Se on luonnollinen\nvarovaisuustoimenpide. Mehän voimme koettaa... ja te itse, herra\nprefekti...\"\n\n\"Riittää nyt\".\n\n\"Mutta, herra prefekti, koska don Luis sanoi...\"\n\n\"Riittää, minä sanon!\" toisti prefekti korskeasti. \"Jos olette\npeloissanne, voitte käyttää antamaani määräystä ja lähteä hakemaan\ndon Luisia.\"\n\nMazeroux teki kunniaa vanhalla sotilastavallaan ja sanoi:\n\n\"Minä jään tänne, herra prefekti.\"\n\nHän teki täyskäännöksen ja palasi paikoilleen.\n\nTuli hiljaisuus. Mutta Desmalions alkoi kulkea kädet selän takana\nedestakaisin huoneessa. Sitten kääntyi hän salapoliisipäällikköön ja\nensimmäiseen sihteeriinsä:\n\n\"Te olette toivottavasti kanssani samaa mieltä?\"\n\n\"Varmasti, herra prefekti.\"\n\n\"Luonnollisesti. Ensiksikin ei tämä otaksuma perustu mihinkään\nsellaiseen, johon kannattaisi kiinnittää huomiota. Ja sitäpaitsi\nolemme vartioidut. Pommit eivät voi ilmestyä noin tuostaan. Täytyy\nolla joku, joka heittää ne. Mistä hän tulee? Mitä tietä?\"\n\n\"Samaa tietä kuin kirjeet\", esitti sihteeri.\n\n\"Mitä se merkitsee? Te katsotte siis...\"\n\nSihteeri ei vastannut eikä herra Desmalions puhunut loppuun. Samoin\nkuin toiset tunsi hänkin levottomuutta, joka vähitellen, sikäli kuin\nminuutit kuluivat, tuli sietämättömäksi.\n\nKello kolme aamulla! Ne sanat palautuivat lakkaamatta mieleen. Kaksi\nkertaa katsoi hän kelloaan.\n\nSe oli kahtatoista minuuttia vailla. Kymmentä minuuttia. Räjähtäisikö\ntalo todellakin ilmaan sen vuoksi, että joku helvetillinen ja\nkaikkivoipa olento niin halusi?\n\n\"Se on mieletöntä, aivan mieletöntä!\" huudahti prefekti jalkaa\npolkien. Seitsemän minuuttia, kuusi minuuttia...\n\nMazeroux laskeutui aivan hiljaa polvilleen, teki ristimerkin ja luki\nmatalalla äänellä rukouksiaan. Hänen käytöksensä teki sellaisen\nvaikutuksen, että ensimmäinen sihteeri ja salapoliisipäällikkö\ntekivät liikkeen mennäkseen prefektin luo.\n\nHerra Desmalions käänsi päänsä pois ja jatkoi kulkuaan lattialla.\nMutta hänen tuskansa lisääntyi ja sanat, jotka hän oli kuullut\npuhelimessa kaikuivat hänen korvissaan. Perennan vakavuus, hänen\npalavat pyyntönsä, hänen innokkaat vakuutuksensa, kaikki tämä teki\nprefektin hermostuneeksi. Hän oli nähnyt Perennan toimessa. Hän\npäätti, että asian nykyisessä tilassa hänellä ei ollut oikeutta\nlaiminlyödä tämän miehen varoitusta.\n\n\"Menkäämme,\" sanoi hän.\n\nSanat lausuttiin mitä rauhallisimmalla sävyllä ja näytti kuin ne,\njotka sen kuulivat, olisivat pitäneet niitä hyvin ymmärrettävänä\njohtopäätöksenä aivan jokapäiväisistä edellytyksistä lähteneenä. He\npoistuivat kiirehtimättä, ilman pakoa tahi epäjärjestystä, kuten\nmiehet, jotka tyynesti tottelevat järjen vaatimuksia.\n\nHe vetäytyivät ovella syrjään antaakseen prefektin mennä ensin.\n\n\"Ei\", sanoi tämä, \"käykää eteenpäin, minä tulen viimeisenä.\"\n\nHän oli viimeinen, joka poistui, eikä hän sammuttanut sähkövaloa.\n\nEteisessä pyysi hän salapoliisipäällikköä puhaltamaan pilliinsä. Kun\nkaikki siviilipukuiset salapoliisit olivat kokoontuneet, määräsi hän\nheidät lähtemään talosta yhdessä porttivahdin kanssa ja sulkemaan\nportin.\n\nSitten kutsui hän bulevardilla olevat salapoliisit ja sanoi:\n\n\"Pitäkää yleisö niin kaukana kuin voitte ja kiiruhtakaa. Me menemme\njälleen taloon puolen tunnin kuluttua.\"\n\n\"Ja te, herra prefekti\", kuiskasi Mazeroux. \"Te ette kai jää tänne,\ntoivon minä.\"\n\n\"En, sitä en tee\", sanoi hän nauraen. \"Jos kerran tottelen ystävämme\nPerennan neuvoa, niin voin yhtä hyvin tehdä sen perusteellisesti.\"\n\n\"On vain kaksi minuuttia jäljellä.\"\n\n\"Ystävämme Perenna puhui kello kolmesta eikä kahdesta minuutista\nvailla kolme. Niin että...\"\n\nHän meni bulevardin poikki mukanaan ensimmäinen sihteeri,\nsalapoliisipäällikkö ja Mazeroux sekä kiipesi vastapäiselle vallille.\n\n\"Meidän pitäisi ehkä laskeutua maahan\", esitti Mazeroux.\n\n\"Niin, laskeutukaamme maahan\", sanoi prefekti yhä leikillisellä\nsävyllä. \"Mutta sen sanon rehellisesti, jos ei mitään räjähdystä\ntapahdu, ammun kuulan otsaani. En voi elää kauemmin tehtyäni itseni\nnaurettavaksi.\"\n\n\"Räjähdys tapahtuu, herra prefekti\", selitti Mazeroux.\n\n\"Minkälainen luottamus teillä onkaan ystäväämme don Luisiin!\"\n\n\"Niin on teilläkin, herra prefekti.\"\n\nHe vaikenivat odottaen hermostuneina ja taistellen levottomuutta\nvastaan, joka valtasi heidät. He laskivat sydämensä lyöntien mukaan\nsekunteja. Tästä ei tuntunut tulevan loppua.\n\nJossain löi kello kolme.\n\n\"Nähkääs\", murisi herra Desmalions muuttuneella sävyllä, \"nähkääs! Ei\ntapahdu mitään, jumalan kiitos!\"\n\nJa hän äännähti:\n\n\"Tämä on hupsuutta, suorastaan hulluutta! Kuinka voi antautua\ntällaisiin hullutuksiin.\"\n\nToinen kello löi kauempana. Sitten löi naapuritalon katolla oleva\nkello.\n\nEnnenkuin kolmas lyönti oli kaikunut, kuulivat he räiskettä, ja\nheti sen jälkeen hirveän räjähdyksen, täydellisen, mutta niin\nlyhytaikaisen, että he näkivät ikäänkuin näyssä tavattoman tuli- ja\nsavupatsaan, joka heitti ympärilleen suuren joukon kiviä ja\nmuurinkappaleita. Ja kaikki oli loppu. Purkaus oli tehnyt tehtävänsä.\n\n\"Pian!\" huudahti poliisiprefekti ja syöksyi eteenpäin. \"Ilmoittakaa\npuhelimella palokunnalle tulenvaaran varalta.\"\n\nHän tarttui Mazerouxin käsivarteen:\n\n\"Juoskaa autolleni, te tapaatte sen sadan metrin päässä tuolla\nbulevardilla. Sanokaa ohjaajalle, että ajaa teidät don Luisin luo, ja\nkun löydätte hänet, niin vapauttakaa ja tuokaa hänet tänne.\"\n\n\"Vangittunako, herra prefekti?\"\n\n\"Vangittuna? Oletteko hullu!\"\n\n\"Mutta jos salapoliisipäällikkö...\"\n\n\"Salapoliisipäällikkö saa pitää suunsa. Siitä vastaan minä. Lähtekää\nmatkaan!\"\n\nMazeroux ei toimittanut tehtäväänsä suuremmalla kiireellä kuin jos\nhänet olisi lähetetty vangitsemaan don Luisia, sillä Mazeroux oli\nomantunnontarkka mies, mutta tämä tuotti hänelle suurempaa iloa.\nTaistelu, jota hän oli ollut pakotettu taistelemaan sitä miestä\nvastaan, jota hän vielä kutsui isännäkseen, oli usein liikuttanut\nhäntä melkein kyyneliin. Tällä kertaa tuli hän auttajana, ehkäpä\nsaattoi pelastaa isäntänsä hengen.\n\nSamana iltapäivänä oli salapoliisipäällikkö herra Desmalionsin\nmääräyksen mukaan lopettanut talon tutkimisen, koska näytti siltä,\nettä don Luis oli päässyt pakoon, ja jättänyt ainoastaan kolme miestä\nvartioimaan. Mazeroux tapasi heidät eräässä alakerran huoneessa,\njossa he vuorotellen valvoivat. Vastaukseksi hänen kysymykseensä\nselittivät he, etteivät olleet kuulleet ääntäkään.\n\nHän meni yksin ylös portaita päästäkseen kuulijoista keskustellessaan\nisäntänsä kanssa. Hän meni salongin kautta ja tuli työhuoneeseen.\n\nTäällä tuli hän levottomaksi sytytettyään sähkön ja nähtyään huoneen\ntyhjäksi.\n\n\"Isäntä!\" huusi hän useita kertoja. \"Missä te olette?\"\n\nEi vastausta.\n\n\"Koska hän puhui puhelimella, ei hän voi olla kaukana\", ajatteli\nMazeroux.\n\nSeisomapaikaltaan näki hän kuulotorven riippuvan nyörissä ja\nmennessään puhelinkomerolle kompastui hän tiilikiviin ja muurisaveen,\njotka peittivät lattian. Hän sytytti komeroon valon ja näki\nyläpuolellaan riippuvan käden ja käsivarren. Käsivarren ympäriltä\noli katto rikottu. Mutta olkapää ei ollut voinut tunkeutua läpi ja\nMazeroux ei voinut nähdä vangin päätä.\n\nHän hypähti tuolille, niin että ulottui käteen. Hän tunnusteli sitä\nja tuli tyynemmäksi, sillä se oli lämmin.\n\n\"Tekö se olette, Mazeroux?\" kysyi ääni, joka tuntui komisariosta\ntulevan hyvin kaukaa.\n\n\"Kyllä, minä se olen. Te olette haavoittunut, eikö niin? Ei suinkaan\nvaarallisesti?\"\n\n\"En, ainoastaan huumaantunut... ja vähän väsynyt... nälästä...\nkuulkaa...\"\n\n\"Minä kuulen\".\n\n\"Vetäkää toinen kirjoituspöytäni vasemman puoleisista laatikoista\nauki. Sieltä löydätte...\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Vanhan suklaapalan.\"\n\n\"Mutta...\"\n\n\"Tehkää niinkuin sanoin, Alexandre, minä olen aivan nälän\nnäännyttämä.\"\n\nDon Luis toipui hetken kuluttua ja sanoi iloisemmalla äänellä:\n\n\"Nyt on parempi. Nyt saatan odottaa. Menkää keittiöön ja hankkikaa\nminulle hiukan leipää ja vettä.\"\n\n\"Minä tulen heti takaisin.\"\n\n\"Ei sitä tietä. Menkää Florence Levasseurin huoneen kautta ja\nsalakäytävää myöten portaille, jotka johtavat laskuluukulle.\"\n\nJa hän neuvoi kuinka kivi oli käännettävä ja ryömittävä aukkoon,\njosta hän oli niin viheliäisessä tilassa paennut.\n\nKaikki oli tehty kymmenessä minuutissa. Mazeroux puhdisti aukon, sai\nkiinni don Luisin jaloista ja veti hänet ulos luolasta.\n\n\"Oh, hyvä jumala!\" valitti hän myötätuntoisena. \"Sellaisessa\nkunnossa, isäntä! Mitä te olette tehnyt? Minä ymmärrän nyt: teidän\non täytynyt kaivautua sieltä missä olitte, kaivautua lakkaamatta...\nenemmän kuin metrin!\"\n\nKun don Luis oli asettunut makuuhuoneeseensa, syönyt hiukan leipää ja\nsammuttanut janonsa, kertoi hän:\n\n\"Niin, poikaseni, se oli todellakin vaikeaa. Kun kaikki ajatukset\nsurisivat päässä eikä voi käyttää aivojaan, niin haluaa todellakin\nsaada vain kuolla. Ja sitäpaitsi ei siellä ollut ilmaa, ymmärrättekö?\nMinä en voinut hengittää, mutta minä menin eteenpäin ja kaivoin\nniinkuin näitte, kaivoin käsilläni, puolinukuksissa. Katsokaa vain,\nsormeni ovat kuin hyytelöä. Mutta ajattelin vain sitä kirottua\nräjähdystä ja halusin varoittaa teitä mihin hintaan hyvänsä ja\njatkoin kaivamistani.\"\n\nHän katsoi Mazerouxiin ja kysyi sellaisella äänensävyllä ikäänkuin\nolisi ollut vastauksesta varma:\n\n\"Räjähdys tapahtui, eikö niin?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Täsmälleen kello kolme?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ja herra Desmalions antoi luonnollisesti tyhjentää huoneet?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Viimeisellä hetkellä?\"\n\n\"Niin.\"\n\nDon Luis naurahti ja sanoi:\n\n\"Minä tiesin, että hän vetäytyisi pois aikanaan eikä antaisi\nperään ennenkuin viimeisellä hetkellä. Teillä on täytynyt olla\nepämiellyttävä hetki, Mazeroux, sillä luonnollisesti te uskoitte\nminua heti alun pitäen.\"\n\nHän söi puhuessaan ja jokainen suuntäysi näytti palauttavan hiukan\nhänen tavallista eloisuuttaan.\n\n\"Mainio ruokahalu!\" sanoi hän. \"Tunnen pääni niin kevyeksi. Mutta\nminun on harjoitettava, että totun tällaiseen.\"\n\n\"Ei kukaan saattaisi luulla teidän paastonneen\nneljääkymmentäkahdeksaa tuntia\".\n\n\"Niin, sellaista se on kun on vahva ruumis ja voimia kestää. Puolen\ntunnin kuluttua olen minä kuin uusi mies. Kunhan saan vain ajaa\npartani ja ottaa kylvyn.\"\n\nKun hän oli lopettanut pukeutumisensa, söi hän Mazerouxin valmistaman\naamiaisen, munia ja kylmää lihaa. Sitten hän nousi ja sanoi:\n\n\"Lähtekäämme nyt\".\n\n\"Ei ole mitään kiirettä. Paneutukaa levolle muutamiksi tunneiksi.\nPrefekti voi odottaa.\"\n\n\"Te olette hullu. Te unohdatte Marie Fauvillen.\"\n\n\"Marie Fauvillen?\"\n\n\"Niin, tietysti. Luuletteko te minun antavan hänen istua vankilassa?\nEnkä Sauveraudin liioin. Meillä ei ole hetkeäkään kadotettavissa.\"\n\nMazeroux tuumi itsekseen, että isännän pää ei ollut vielä selvä.\nVapauttaa Marie Fauville ja Gaston Sauveraud käden käänteessä! Ei, se\nmeni jo liian pitkälle.\n\nPerenna, jonka hän saattoi prefektin autoon, oli jälleen kuin uusi,\nreipas, pirteä ja toimintahaluinen ikäänkuin juuri vuoteesta noussut.\n\n\"Hyvin hivelevää itserakkaudelleni\", sanoi don Luis Mazerouxille,\n\"hyvin imartelevaa, että prefekti ensin epäröi kun olin häntä\npuhelimella varoittanut, mutta antoi sitten viime hetkellä myöden.\nSellainen vaikutus minulla on noihin veikkoihin, että saan heidät\ntuolla tavoin tanssimaan pillini mukaan. 'Varokaa itseänne, hyvät\nherrat' ilmoitan luolastani! 'Varokaa itseänne pommilta kello kolme'.\n-- 'Tyhmyyksiä', sanovat he. -- 'Ei varmastikaan', vastaan minä --\n'Mistä sen tiedätte?' -- 'Tiedän vain'. -- 'Mutta mitä todistuksia\nteillä on?' -- 'Todistuksia? Se, että minä sanon sen.' -- 'No niin,\nkoska te sen sanotte, niin...' Ja kun kello on viittä vailla kolme,\nmarssivat he ulos. Oh, ellen olisi niin vaatimaton kuin olen --!\"\n\nHe tulivat bulevardi Suchetille, jossa väkijoukko seisoi niin tiheään\npakkautuneena, että heidän täytyi nousta autosta.\n\n\"Odottakaa minua täällä, isäntä. Minun täytyy ilmoittaa prefektille.\"\n\nBulevardin toisella puolen himmeän aamutaivaan alla näki don Luis\nräjähdyksen aiheuttaman hävityksen. Se ei ollut niin suuri kuin\nhän oli odottanut. Joku osa kattoa oli pudonnut alas ja sirpaleet\nnäkyivät ammottavista ikkunoista, mutta talo oli jäljellä. Fauvillen\nuutisrakennus ei ollut kärsinyt suuriakaan vaurioita ja, kummallista\nkyllä, sähkövalo, jonka prefekti oli jättänyt palamaan,ei ollut\nsammunut. Puutarhaan ja tielle oli asetettu huonekaluröykkiöitä,\njoita muutamat sotilaat ja poliisit vartioivat.\n\n\"Seuratkaa minua\", sanoi Mazeroux tullessaan hakemaan don Luisia ja\nviedäkseen hänet insinöörin työhuoneeseen.\n\nOsa lattiaa oli revitty. Etuhuoneesta vasemmalle olevat ulkoseinät\nolivat halkeilleet ja kaksi työmiestä oli tukemassa niitä pylväillä,\njoita he olivat hakeneet lähimmästä lautatarhasta. Mutta yleensä ei\nräjähdyksellä ollut ollut niitä seurauksia, joita sen järjestäjä oli\najatellut.\n\nHerra Desmalions oli siellä yhdessä kaikkien niiden kanssa, jotka\nolivat viettäneet yönsä huoneessa. Vain Weber oli mennyt matkoihinsa;\nhän ei tahtonut tavata vihollistaan.\n\nDon Luisin sisääntulo herätti huomiota. Prefekti meni heti häntä\nvastaan ja sanoi:\n\n\"Minä pyydän esittää kaikkien meidän yhteisen kiitoksen. Teidän\nterävänäköisyytenne on yläpuolella kaiken ylistyksen. Te olette\npelastanut henkemme ja sen haluamme, nämä herrat ja minä,\nehdottomasti tunnustaa. Mitä minuun tulee, niin on tämä jo toinen\nkerta kun minulla on syy kiittää teitä.\"\n\n\"Voitte hyvin yksinkertaisella tavalla osoittaa minulle\nkiitollisuuttanne, herra prefekti\", sanoi don Luis, \"antamalla minun\nsuorittaa tehtäväni loppuun.\"\n\n\"Tehtävänne?\"\n\n\"Niin, herra prefekti. Se, mitä tänä yönä on tapahtunut, on\nvain alkua. Lopuksi tulee Marie Fauvillen ja Gaston Sauveraudin\nvapauttaminen.\"\n\nHerra Desmalions hymyili.\n\n\"Oh --!\"\n\n\"Pyydänkö liian paljon, herra prefekti?\"\n\n\"Pyytää voi aina, mutta täytyy pysytellä mahdollisuuksien rajoissa.\nJa noiden ihmisten syyttömyys ei riipu minusta.\"\n\n\"Ei, herra prefekti, mutta teistä riippuu ilmoittaminen heille, jos\nminä todistan heidän syyttömyytensä.\"\n\n\"Siihen suostun, jos te todistatte sen niin, ettei sitä kauemmin\nvoida epäillä.\"\n\n\"Sen teen.\"\n\nKaikesta huolimatta vaikutti don Luisin rauhallinen varmuus herra\nDesmalionsiin, ja hän sanoi:\n\n\"Sen nopean tutkimuksemme tulokset, jotka olemme saaneet, saattavat\nkenties auttaa teitä. Olemme esimerkiksi varmat siitä, että pommi oli\nasetettu lattiapalkkien alle sisäänkäytävän luo.\"\n\n\"Olkaa hyvä ja älkää vaivautuko, herra prefekti. Ne ovat ainoastaan\ntoisarvoisia seikkoja. Pääasia on nyt, että te saatte tietää koko\ntotuuden, ettekä yksinomaan sanojen kautta.\"\n\nPrefekti oli tullut lähemmäksi. Hän ja salapoliisit seisoivat don\nLuisin ympärillä ja seurasivat kuumeentapaisella kärsimättömyydellä\nhänen huultensa liikkeitä. Oliko mahdollista, että totuus, joka\nvielä oli niin kaukainen ja hämärä, huolimatta kaikesta siitä\nmerkityksestä, jonka he antoivat tehdyille vangitsemisille, nyt\nvihdoinkin olisi tunnettu?\n\n\"Herra prefekti\", sanoi don Luis, \"te odotitte tänä yönä turhaan\nneljännen kirjeen tuloa. Nyt saamme me, kiitos erään ihmeellisen\nsattuman, olla läsnä sen saapuessa. Te saatte silloin tietää, että\nse oli sama käsi, joka suoritti rikokset... ja senkin, kenen käsi se\noli.\"\n\nHän kääntyi Mazerouxiin.\n\n\"Herra komissario, tahdotteko olla hyvä ja tehdä huoneen niin\npimeäksi kuin mahdollista? Ikkunanluukut ovat poissa, mutta te voitte\nvetää verhot ikkunoihin ja sulkea ovet. Herra prefekti, onko se vain\nsattuma, että sähkö palaa?\"\n\n\"Kyllä. Me sammutamme sen.\"\n\n\"Hetki vielä. Onko jollakin herroista mukanaan taskulamppu? No niin,\nsitä ei tarvita. Tämä on riittävä.\"\n\nKynttiläjalassa oli kynttilä. Hän otti sen ja sytytti.\n\nSitten hän sammutti sähkövalon.\n\nTuli puolipimeä. Kynttilänliekki lepatti ikkunoista käyvässä vedossa.\nDon Luis suojeli sitä kädellään ja meni pöydän luo.\n\n\"En luule että tarvitsee odottaa kauan\", sanoi hän. \"Arvaan, että\nvie vain muutamia minuutteja ennenkuin tosiasiat puhuvat puolestaan\nparemmin kuin minä voin sen tehdä.\"\n\nNämä hetket, joiden aikana ei kukaan rikkonut hiljaisuutta,\nolivat unohtumattomia. Herra Desmalions selitti myöhemmin eräässä\nhaastattelussa, jossa hän teki hyvin huvittavalla tavalla itsestään\npilaa, että hänen aivonsa yön seikkailuista kiihtyneinä kuvittelivat\nmitä uskomattomimpia tapahtumia, kuten esimerkiksi, että joukko\naseistettuja miehiä hyökkäisi taloon tahi että kummitukset ja henget\nnäyttäytyisivät.\n\nHänen uteliaisuutensa kiihotti häntä pitämään silmänsä suunnattuina\ndon Luisiin. Tämä istui pöydänkulmalla pää hiukan taaksepäin\ntaivutettuna ja silmät kattoon suunnattuina. Hän söi leipäpalasta\nja nakerteli suklaakakkua näyttäen hyvin nälkäiseltä, mutta aivan\ntyyneltä.\n\nKesti useampia sekunteja kuten don Luis oli sanonut, ehkä kolme-,\nneljäkymmentä; ne tuntuivat iankaikkisuudelta. Sitten kohotti Perenna\nkynttilää ja sanoi:\n\n\"Kas tuossa...\"\n\nSen, mitä he nyt näkivät, olivat kaikki huomanneet melkein samalla\nhetkellä kun hän sen sanoi. Katosta laskeutui kirje. Se leijaili\nhitaasti alas kuin tuulen ajelema lehti. Se kosketti hiukan don\nLuisia ja putosi lattialle pöydän jalkojen väliin.\n\nDon Luis otti ylös paperin, ojensi sen herra Desmalionsille ja sanoi:\n\n\"Kas tässä, herra prefekti. Tässä on neljäs kirje, jonka piti tulla\nyöllä.\"\n\n\n\n\nIV LUKU\n\n\"Vihollinen\"\n\n\nHerra Desmalions silmäili häneen ja hänestä kattoon mitään\nkäsittämättä. Perenna sanoi:\n\n\"Oh, tässä ei ole mitään noituutta, ja vaikka kukaan ei ole heittänyt\nkirjettä ylhäältä eikä katossa löydy pienintäkään reikää, on selitys\nkuitenkin hyvin yksinkertainen.\"\n\n\"Vai niin, se on siis yksinkertainen?\" sanoi herra Desmalions.\n\n\"Niin, herra prefekti. Se näyttää melkein pilanpäiten suoritetulta\nmonimutkaiselta noitatempulta. Mutta minä väitän sen olevan hyvin\nyksinkertaisen... ja samalla hyvin hirveän. Herra Mazeroux,\ntahdotteko olla hyvä ja vetää verhot syrjään sekä antaa meille niin\npaljon valoa kuin mahdollista?\"\n\nMazerouxin täyttäessä määräyksen ja herra Desmalionsin läpikäydessä\nneljännen kirjeen, jonka sisällys oli merkityksetön ja vahvisti vain\nedelliset, otti don Luis tikapuut, jotka työmiehet olivat jättäneet\nnurkkaan, sijoitti ne keskelle huonetta, kiipesi ylös ja asettui\nniille hajareisin niin, että saattoi ulottua kattokruunuun.\n\nSen muodosti leveä, ympyränmuotoinen messinkilevy, josta riippui\nkristalliliuskoja. Sisälle, lankoja peittävän messinkikolmion väliin,\noli sijoitettu kolme lamppua.\n\nHän paljasti langat ja leikkasi ne poikki. Sitten ryhtyi hän ottamaan\nalas koko laitetta. Saadakseen sen nopeammin pyysi hän vasaran ja löi\nrikki kruunua pitelevän sinkilän ympäryksen.\n\n\"Olkaa hyvä ja auttakaa minua\", sanoi hän Mazerouxille.\n\nMazeroux meni ylös portaita ja auttoi häntä ottamaan kruunun alas.\nSalapoliisit ottivat sen vastaan ja sijoittivat pöydälle huomattavan\nvaikeasti, sillä se oli raskaampi kuin näytti.\n\nLähemmin tarkastettaessa huomattiin sen olevan varustetun\nkuutiomaisella metallisäiliöllä, joka oli ollut kiinnitetty katon\nyläpuolelle rautakoukkujen väliin, joten don Luis oli pakotettu\nhakkaamaan pois rappauksen, joka sitä peitti.\n\n\"Mikä peijakas tuo on?\" huudahti herra Desmalions.\n\n\"Avatkaa se itse, herra prefekti, siinä on kansi\", sanoi Peranna.\n\nHena Desmalions kohotti kantta. Astia oli täynnä vietereitä ja\nrattaita, kokonainen monimutkainen koneisto, joka muistutti kellon\nkoneistoa.\n\n\"Sallitteko, herra prefekti?\" sanoi don Luis.\n\nHän otti yhden koneosan ja huomasi sen alla toisen, joka oli\nyhdistetty ensimmäiseen kahdella toistensa kanssa kosketuksissa\nolevalla hammasrattaalla; jälkimäinen laite muistutti suuresti niitä\nitsetoimivia koneita, jotka päästivät painettuja kiertokirjeitä.\n\nAivan astian pohjalla, juuri siinä, missä se kosketti kattoon, oli\npuoliympyräinen syvennys, jossa riippui kirje valmiina lähetettäväksi.\n\n\"Viimeinen niistä viidestä kirjeestä\", sanoi don Luis, \"joka\nluultavasti jatkaa syytösten sarjaa. Pankaa merkille, herra prefekti,\nettä alkuaan oli kruunussa neljäs lamppu keskellä. Se otettiin\nnähtävästi pois kun kruunu muutettiin kirjekoneistoksi.\"\n\nHän jatkoi yksityiskohtaista selontekoaan.\n\n\"Koko kirjevarasto sijoitettiin siis tähän pohjalle. Nerokas\nkoneisto, jota kellolaite käytti, otti ne määrättyyn aikaan ja\ntyönsi ulos lamppujen välitse ilmaan kristalliliuskojen peittäessä\nsyvennyksen.\"\n\nEi kukaan don Luisin ympärilläolijoista sanonut mitään ja he\nnäyttivät kaikki kenties hieman pettyneiltä. Juttu oli kylläkin\nsangen ovela, mutta he olivat odottaneet jotain enempää kuin\ntällaista vieteri- ja ratastemppua.\n\n\"Olkaa kärsivällisiä, hyvät herrat\", sanoi don Luis. \"Olen luvannut\nteille jotain kauheaa ja sitä te saatte.\"\n\n\"No niin\", sanoi prefekti, \"minä myönnän, että täältä kirjeet\ntulivat. Mutta monet asiat ovat vielä epäselviä ja sitäpaitsi on eräs\nerikoinen asianhaara jota näyttää olevan mahdoton selittää. Kuinka\nsaattoivat rikolliset laittaa kattokruunun tuolla tavoin? Kuinka\nsaattoivat he poliisin vartioimassa talossa huoneessa, jota pidettiin\nöin päivin silmällä, suorittaa sellaisen työn kenenkään heitä\nnäkemättä tahi kuulematta?\"\n\n\"Vastaus on sangen helppo, herra prefekti: työ suoritettiin ennenkuin\npoliisi vartioi taloa.\"\n\n\"Siis ennen murhan tapahtumista?\"\n\n\"Niin, ennen sen tapahtumista.\"\n\n\"Ja mikä todistaa asian olevan niin?\"\n\n\"Se tosiasia, ettei asia voi muuten olla.\"\n\n\"Mutta selittäkää!\" huudahti herra Desmalions tehden kärsimättömän\neleen. \"Jos teillä on tärkeitä asioita meille ilmoitettavana, niin\nminkä vuoksi viivyttelette?\"\n\n\"On parasta, herra prefekti, että te saatte totuuden selville samalla\ntavoin kuin minäkin. Kun te tiedätte kirjeiden salaisuuden, on totuus\npaljon lähempänä kuin luulettekaan ja te olisitte jo nimittäneet\nrikollisen, jos ei hänen rikoksensa olisi niin hirveä, että se on\nkääntänyt kaikki epäilykset hänestä.\"\n\nHerra Desmalions katsoi häneen tarkkaavasti Hän tunsi Perennan\njokaisen sanan painon ja oli todellakin liikutettu.\n\n\"Teidän käsityksenne mukaan,\" sanoi hän, \"asetettiin nämä\nrouva Fauvillea ja Gaston Sauveraudia syyttävät kirjeet tähän\ntarkoituksella syöstä molemmat turmioon?\"\n\n\"Aivan niin, herra prefekti.\"\n\n\"Ja kun ne sijoitettiin tähän ennen rikoksen tekoa on salaliitto siis\nsuunniteltu ennen murhaa.\"\n\n\"Niin, herra prefekti, ennen murhaa. Kun tunnemme rouva Fauvillen\nja Gaston Sauveraudin viattomuuden, on meidän tultava siihen\njohtopäätökseen, että koska kaikki syyttää heitä, niin on se\ntarkoituksellisten tekojen tulos. Rouva Fauville oli murhayönä\nulkona: salajuoni! Hän ei kyennyt tekemään selkoa siitä missä oli\nollut: salajuoni! Hänen selittämätön automatkansa La Muettelle ja\nhänen serkkunsa Sauveraudin kuljeskeleminen lähitienoilla: salajuoni!\nHampaiden merkit omenassa, rouva Fauvillen omien hampaiden:\nsalajuoni, pirullisin kaikista! Kaikki oli laskettu etukäteen, kaikki\noli niin sanoakseni valmistettu, mitattu, otsakkeella varustettu\nja numeroitu. Kaikki tapahtuu määrättyyn aikaan. Mitään ei jätetty\nsattuman varaan. Se oli nerokkaasti kokoonpantu koneisto, mainioimman\nmestarin arvoinen, niin erinomaisesti rakennettu, että ulkonaiset\ntapahtumat eivät voineet saattaa sitä epäkuntoon ja että koneisto\ntyöskenteli oikein, täsmällisesti, horjumattomasti... ikäänkuin\nkellolaite tässä säiliössä, joka on tunnusmerkillinen koko jutulle ja\nantaa samalla kertaa tarkimman selityksen siitä, koska kirjeet, jotka\nilmiantavat murhaajat, asianmukaisesti postitettiin ennen rikosta ja\nheitettiin alas rikoksen jälkeen määrättyinä aikoina ja päivinä.\"\n\nHerra Desmalions mietti hetken ja huomautti sitten:\n\n\"Mutta kirjoittamissaan kirjeissä herra Fauville syyttää vaimoaan.\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Meidän on siis otaksuttava, että hän oli joko oikeassa syytteissään\ntahi että kirjeet ovat väärennettyjä?\"\n\n\"Ne eivät ole väärennettyjä. Kaikki asiantuntijat ovat todenneet\nherra Fauvillen käsialan.\"\n\n\"Siis?\"\n\n\"Siis...\"\n\nDon Luis ei puhunut loppuun ja herra Desmalions tunsi totuuden\ntuulahduksen vielä lähempänä itseään.\n\nToiset vaikenivat yhtä liikutettuina kuin hänkin. Hän mutisi:\n\n\"En ymmärrä...\"\n\n\"Kyllä, herra prefekti, te ymmärrätte. Te käsitätte, että jos\nnäiden kirjeiden lähetys on yhteydessä rouva Fauvilleen ja Gaston\nSauveraudiin suunnatun salaliiton kanssa, niin on se sen takia, että\nniiden sisällys on järjestetty sellaiseksi, että sen täytyy olla\nuhreille langettava.\"\n\n\"Mitä? Mitä te sanotte?\"\n\n\"Sanon, mitä olen ennenkin sanonut. Koska he ovat syyttömiä, ovat\nkaikki heitä vastaan olevat asianhaarat salajuonien tuloksia.\"\n\nSyntyi uudelleen pitkä hiljaisuus. Prefekti ei koettanutkaan salata\nliikutustaan. Hän puhui hyvin hitaasti ja silmät don Luisiin\nkiinnitettyinä sanoessaan:\n\n\"Kuka lieneekään rikollinen, niin en ole koskaan kuullut\npuhuttavankaan niin kauheista vihan ilmauksista.\"\n\n\"Se on vielä hirveämpää kuin te luulettekaan, herra prefekti\", sanoi\nPerenna enenevällä suuttumuksella, \"se on vihaa, jonka voimakkuutta\nte ette voi aavistaakaan, koska ette tunne Sauveraudin kertomusta.\nMinä ymmärsin sen täydelleen kuullessani häntä ja sen jälkeen olen,\nennen kaikkea muuta, ajatellut vain tätä vihaa. Kuka saattaisi\nvihata sillä tavoin? Kenen vihalle oli Marie Fauville ja Sauveraud\nuhrattava? Kuka oli se tuntematon, jonka pahaan suunnattu nerokkuus\noli takonut molemmat uhrit niin vahvoihin ketjuihin? Ja sitten\ntuli mieleen toinen mielijohde, aikaisempi mielijohde, joka oli jo\nuseita kertoja pistänyt silmiini, ja josta olin maininnut komisario\nMazerouxille: tarkoitan kirjeiden tulon tieteellistä säännöllisyyttä.\nTein sen johtopäätöksen, että niin tärkeät paperit eivät voineet\nilmaantua määrättyinä päivinä mikäli ei ollut pakottavia syitä\nsiihen. Mitä syitä? Jos joka kerran olisi välikappaleena ollut\n_ihminen_, olisi varmasti sattunut säännöttömyyksiä, etenkin poliisin\nsaatua asiasta tiedon ja ollessa läsnä kirjeiden saapuessa. Mutta\nkaikesta huolimatta saapuivat kirjeet _ikäänkuin ne eivät olisi\nvoineet olla tulematta_. Ja niin selvisi minulle syy vähitellen:\nne tulivat _koneellisesti_ jonkun näkymättömän toiminnan kautta,\njoka oli kerta kaikkiaan pantu käyntiin ja vaikutti luonnonlain\nsokealla täsmällisyydellä. Tässä ei ollut kyseessä tietoinen äly ja\ntahto, vaan puhtaasti aineellinen välttämättömyys. Näiden kahden\nmielijohteen -- vihollisen ja koneiston -- yhteensattuminen synnytti\nvalopilkahduksen. Niiden sattuessa vastakkain aivoissani muistuttivat\nne minulle muun muassa, että herra Fauville oli ollut ammatiltaan\ninsinööri.\"\n\nToiset kuuntelivat häntä tuskaisella ahdistuksella. Tämä asteittainen\npaljastus ei vähentänyt heidän levottomuuttaan, vaan lisäsi sitä,\nkunnes se tuli suorastaan kiduttavaksi.\n\nHerra Desmalions huomautti:\n\n\"Minä myönnän, että kirjeet tulivat määrättynä päivänä, mutta te\nette ole kiinnittäneet huomiota siihen, että tunnit vaihtelivat joka\nkerta?\"\n\n\"Toisin sanoen, että ne vaihtelivat aina sen mukaan odotettiinko\npimeydessä vai ei ja juuri tämä asianhaara antoi minulle\navaimen arvoitukseen. Jos kirjeet -- ja se oli välttämätön\nvarovaisuustoimenpide, sen ymmärrämme nyt -- tulivat vain pimeyden\nsuojelemina, täytyi sen johtua siitä, että joku kone esti niitä\ntulemasta sähkön palaessa ja että tämän koneen täytyi olla yhteydessä\nhuoneessa olevan sähköjohdon kanssa. Muuta selitystä ei voinut olla.\nOlimme tekemisissä itsetoimivan koneen kanssa, joka kellolaitteen\nkautta antoi ulos syytöskirjelmiään sinä ja sinä päivänä, sillä ja\nsillä tunnilla ja ainoastaan sähkön ollessa sammuksissa. Teillä on\nkone edessänne. Asiantuntijat voivat ilman epäilyä vahvistaa tämän\nväitteeni. Mutta kun on tosiasia, että se oli tässä huoneessa ja\nettä se sisälsi herra Fauvillen kirjoittamia kirjeitä, niin enkö\nole oikeassa väittäessäni, että sen oli rakentanut herra Fauville,\nsähköinsinööri?\"\n\nJälleen tuli nimi Fauville esille kuin piintynyt päähänpisto,\nja joka kerran sai se määrätymmän muodon. Ensiksi oli se \"herra\nFauville\", sitten \"herra Fauville, insinööri\" ja vihdoin \"herra\nFauville, sähköinsinööri.\" Ja niin sai kuva \"vihollisesta\" kuten\ndon Luis sanoi, määrätyt piirteet ja ajoi kauhun väristyksen näihin\nmiehiin, jotka kuitenkin olivat tottuneet mitä luonnottomimpiin\nja ihmeellisimpiin rikoksiin. Totuus ei enää hiipinyt heidän\nympärillään, he taistelivat sitä vastaan, kuten taistellaan\nvihollista vastaan, jota ei nähdä, mutta joka pakottaa polvilleen ja\ntarttuu kurkkuun.\n\nPrefektikin tunsi saman vaikutuksen kuin kaikki muut ja sanoi\nhillitysti:\n\n\"Siis herra Fauville kirjoitti nämä kirjeet syöstäkseen vaimonsa ja\nmiehen, joka rakasti tätä, turmioon?\"\n\n\"Aivan niin\".\n\n\"Siinä tapauksessa...\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Kun hän tiesi, että häntä uhkasi kuolema, tahtoi hän, jos tämä\nuhkaus joskus toteutuisi, että hänen kuolemansa katsottaisiin hänen\nvaimonsa ja tämän ystävän aiheuttamaksi?\"\n\n\"Niin\".\n\n\"Ja kostaakseen heidän rakkautensa sekä tyydyttääkseen molempia\nkohtaan tuntemansa vihan, tahtoi hän, että koko tämä todistussarja\nosoittaisi heidät syyllisiksi murhaan, jonka uhriksi hän oli\njoutunut?\"\n\n\"Niin\".\n\n\"Niin että herra Fauville... kuinka sanoisinkaan... oli oman\nmurhaajansa rikostoveri. Hän pelkäsi kuolemaa. Hän taisteli sitä\nvastaan. Mutta hän järjesti niin, että hänen vihansa saisi siitä\ntyydytyksen. Onko asia niin?\"\n\n\"Melkein, herra prefekti. Te kuljette samoja portaita, joita minä\nkuljin ja samoinkuin minäkin epäröitte äärimmäisen totuuden edessä,\ntotuuden, joka antaa murhenäytelmälle niin kauhean luonteen, että se\nylittää kaikki inhimilliset mitat.\"\n\nPrefekti löi molemmat yhteenpuristetut kätensä pöytään ja huudahti\näkillisellä vastenmielisyydellä.\n\n\"Se on naurettavaa! Se on täydellisesti väärä otaksuma! Herra\nFauville kuoleman uhkaamana työskentelemässä vaimonsa turmioksi tällä\npirullisella tavalla? Mahdotonta! Mies, joka kävi virastossani mies,\njonka te näitte, ajatteli vain yhtä asiaa: kuinka hän välttäisi\nkuoleman! Häntä hallitsi vain kauhu: kuolemankauhu. Sellaisella\nhetkellä ei mies tee kellolaitteita ja aseta ansoja, erittäinkin\nkun ansat eivät tuota hyötyä, jos hän ei kuole rikoksen kautta.\nVoitteko ajatella herra Fauvillen työskentelevän itsetoimivan\nkoneen avustamana. Omin käsin panevan sinne kirjeitä, jotka hän\non vaivautunut kirjoittamaan eräälle ystävälle kolme kuukautta\nsitten, järjestävän tapahtumia siten, että hänen vaimonsa näyttäisi\nrikolliselta ja sanovan: 'Kas niin! Jos minut murhataan, voin olla\nrauhallinen: Marie vangitaan!' Ei, teidän on myönnettävä, että\nsellaiset kauheat varovaisuustoimenpiteet ovat mahdottomia. Tahi\njos hän on niin tehnyt... niin, jos hän sellaiseen ryhtyy, on hän\nvarma siitä, että tulee murhatuksi. Se merkitsee, että hän alistuu\nmurhattavaksi. Se merkitsee, että hän niin sanoaksemme, on samaa\nmieltä murhaajan kanssa ja kohtaa hänet puolitiessä. Lyhyesti ja\nselvästi, se merkitsee...\"\n\nHän keskeytti ikäänkuin lausumansa ajatukset olisivat yllättäneet\nhänet. Toisetkin näyttivät yhtä hämmästyneiltä. Kaikki tekivät\ntiedottomasti johtopäätöksiä, joita he eivät itse oikein voineet\nkäsittää. Don Luis ei irrottanut silmiään prefektistä ja odotti\nvälttämätöntä sanaa.\n\nHerra Desmalions mutisi:\n\n\"Kas niin, ette kai te väitä, että hän itse suostui...\"\n\n\"Minä en väitä mitään, herra prefekti\", sanoi don Luis. \"Tähän\nsaakka te olette seurannut omien ajatuksienne järjestelmällistä ja\nluonnollista kulkua ja ne ovat vieneet teidät nykyiseen tilanteeseen.\"\n\n\"Niin, niin, tiedän, mutta nyt näytän teille tämän otaksuman\nmahdottomuuden. Se ei voi olla oikea, emmekä me voi uskoa Marie\nFauvillen viattomuuteen, jos emme halua otaksua jotain niin\nmahdotonta kuin herra Fauvillen osallistuminen omaan murhaansa. Sehän\non naurettavaa!\"\n\nHän nauroi, mutta se oli pakotettua naurua, joka ei kuulunut oikealta.\n\n\"Sillä loppujen lopuksi\", jatkoi hän, \"te ette voi kieltää, että\njuuri siinä me olemme nyt.\"\n\n\"Sitä en kiellä.\"\n\n\"No?\"\n\n\"Niin, kuten sanotte, herra Fauville otti osaa omaan murhaansa.\"\n\nNämä sanat sanottiin aivan tyynesti, mutta niin vakuuttavin\nilmein ettei kukaan vastustanut. Niiden johtopäätösten jälkeen,\njotka don Luis oli pakottanut kuulijansa tekemään, olivat he\njoutuneet umpikujaan, josta oli mahdotonta tulla pois turvautumatta\nverukkeisiin, joihin ei löytynyt mitään vastausta. Ei ollut enää\nmahdollista olla näkemättä herra Fauvillen osallisuutta omaan\nkuolemaansa. Mutta minkälainen oli tämä osallisuus? Mitä osaa hän oli\nnäytellyt tässä viha- ja murhanäytelmässä? Oliko hän näytellyt osaa,\njoka johti hänen kuolemaansa, vapaaehtoisesti tahi pakotettuna? Ja\nkuka oli ollut hänen rikostoverinsa?\n\nKaikki nämä kysymykset tunkeutuivat herra Desmalionsin ja muiden\nmieleen. He eivät ajatelleet muuta kuin niiden ratkaisemista\nja don Luis saattoi olla varma, että hänen ratkaisunsa\nhyväksyttäisiin. Tästä hetkestä tarvitsi hänen vain kertoa mitä\noli tapahtunut tarvitsematta pelätä vastaväitteitä. Hän teki sen\nhyvin lyhytsanaisesti, raportin muodossa, joka rajoittui kaikkein\ntärkeimpään:\n\n\"Kolme kuukautta ennen rikosta kirjoitti herra Fauville joukon\nkirjeitä ystävälleen, herra Langernaultille, joka, sen mukaan kuin\nkomisario Mazeroux varmastikin on teille puhunut, herra prefekti,\noli ollut kuolleena useita vuosia, asianhaara, josta herra Fauville\nei voinut olla tietämättä. Nämä kirjeet pantiin postiin, mutta\nsiepattiin pois jollain tavalla jota ei tässä tilaisuudessa tarvitse\npohtia. Herra Fauville raaputti pois leimat ja osoitteen sekä asetti\nkirjeet erikoisesti sitä varten laitettuun koneeseen jonka toiminnan\nhän asetti niin, että ensimmäinen kirje tulisi esille neljätoista\npäivää hänen kuolemansa jälkeen ja seuraavat aina kymmenen päivän\nväliajoilla. Nykyhetkellä on aivan selvää, että hänen toimintansa\noli etukäteen suunniteltu pienimpiin yksityisseikkoihin asti. Kun\nhän tiesi Sauveraudin olevan rakastuneen vaimoonsa ja oli selvillä\nkaikesta mihin Sauveraud ryhtyi, oli hän tietysti huomannut että\nhänen vihattu kilpailijansa kulki joka keskiviikko talon ohi,\nja että Marie Fauville seisoi silloin ikkunassaan. Tämä on mitä\nmerkittävin asianhaara ja on ollut minulle tavattoman tärkeä; teidän\non katsottava se täydelleen samanveroiseksi todistuskappaleen kanssa.\nJoka keskiviikkoilta, minä toistan sen, oli Sauveraudilla tapana\nkäydä talon ympäri. Pankaa nyt merkille tämä: ensiksikin, herra\nFauvillen suunnittelema rikos tapahtui keskiviikkoiltana; toiseksi,\nettä rouva Fauville meni miehensä nimenomaisesta pyynnöstä sinä\niltana oopperaan ja rouva d'Ersingerin luo.\"\n\nDon Luis vaikeni hetkeksi ja jatkoi sitten:\n\n\"Tänä keskiviikkoaamuna oli kaikki kunnossa, onnettomuuskello oli\nvedetty, syytöskone työskenteli erinomaisesti ja tulevat tapahtumat\nvahvistaisivat välittömästi herra Fauvillen valmistamia todisteita.\nHerra prefekti, te saitte häneltä kirjeen, jossa hän kertoi itseään\nvastaan suunnitellusta salaliitosta ja pyysi teidän apuanne\n_seuraavana aamuna_ t.s. _kuolemansa jälkeen!_ Hänellä oli pätevät\nsyyt uskoa, että kaikki kävisi aivan täsmälleen 'vihollisen' tahdon\nmukaan, mutta silloin tapahtui jotain, joka oli vähällä kumota hänen\nsuunnitelmansa: tarkastaja Vérot esiintyi teidän lähettämänänne,\nherra prefekti, kootakseen tietoja Morningtonin perillisistä.\nMitä tapahtui näiden miesten välillä? Sitä ei arvatenkaan saada\nkoskaan tietää. Molemmat ovat kuolleet, eikä heidän salaisuutensa\nenää palaa. Mutta sen voimme kuitenkin pitää varmana, että Vérot\non ollut täällä ja ottanut mukaansa suklaapalan, jossa ensi kerran\nnähtiin tiikerihampaiden jäljet, ja että Vérot, kiitos meille\ntuntemattomien asianhaarojen, onnistui keksimään herra Fauvillen\nsuunnitelmat. Sen me tiedämme, sillä Vérot'n viimeiset tässä\nmaailmassa lausutut sanat koskivat sitä. Hänen kauttaan saimme\ntietää, että rikos tapahtuisi seuraavana yönä ja hän oli kirjoittanut\ntietonsa kirjeeseen, joka häneltä varastettiin. Ja Fauville tiesi sen\nmyöskin, sillä päästäkseen pelottavasta vihollisesta, joka ehkäisi\nhänen suunnitelmiaan, myrkytti hän tämän, ja kun myrkky vaikutti\nhitaasti, oli hän kylliksi röyhkeä seuratakseen päällikkö Vérot'a\nCafé du Pont-Neufiin valepuvussa, joka teki hänet Sauveraudiksi ja\nsuuntasi epäilykset tähän. Täällä varasti hän Vérot'n kirjoittaman\nkirjeen, pani tilalle kirjoittamattoman paperiarkin ja kysyi sen\njälkeen eräältä ohikulkijalta, josta piti tulla todistaja Sauveraudia\nvastaan, tietä lähimmälle Metropolitaine asemalle Neuilly'n, jossa\nSauveraud asui! Siinä on teille mies, herra prefekti.\"\n\nDon Luis puhui vakuuttavasti ja lämmöllä, jonka luja vakaumus\nsynnyttää. Hänen järjestelmällinen ja lujasti yhtenäinen\nselostuksensa näytti pakottavan esille totuuden.\n\n\"Siinä on teille mies, herra prefekti, siinä on teille roisto.\nKauhu Vérot'n paljastuksesta oli niin suuri, että hän, pantuaan\ntoimeen suunnittelemansa kauhean teon, meni prefektin virastoon\nvarmistuakseen uhrinsa kuolemasta ja siitä, ettei tämä ollut\nantanut häntä ilmi. Te muistatte tapahtuman, herra prefekti, miehen\nliikutetun ja pelästyneen käytöksen: 'Huomenillalla', sanoi hän.\nNiin, hän _pyysi_ apua seuraavaksi päiväksi, vaikka tiesi, että\nkaikki olisi ohi samana iltana ja että poliisilla seuraavana päivänä\nolisi edessään murha ja kaksi syytettyä, joita vastaan hän itse oli\nkoonnut todistukset... Marie Fauville, jonka hän niin sanoaksemme\noli antanut ilmi etukäteen. Ja sen vuoksi teki minun ja komisario\nMazerouxin tulo samana iltana hänet niin hämmästyneeksi. Keitä olivat\nnämä tunkeilijat? Onnistuisiko heidän estää hänen suunnitelmansa?\nLähemmin ajateltuaan hän rauhoittui, vaikkapa me itsepäisyytemme\nkautta pakotimme hänet antamaan perään. Mitä hän meistä välitti?\nHänen valmistuksensa olivat niin hyvin suoritetut, ettei mikään\nvartiointi voinut tehdä niitä tyhjiksi, eivätkä vahdit saisi edes\nvihiä siitä. Se mitä tapahtuisi, tapahtuisi joka tapauksessa ja\ntietämättämme. Kuolema tekisi työnsä hänen viittauksestaan. Ja\nhuvinäytelmä, tahi oikeammin sanoen, murhenäytelmä, kulkisi kulkuaan.\nRouva Fauville, jonka hän oli lähettänyt teatteriin, tuli sanomaan\nhyvää yötä. Sitten tuli hänen palvelijansa mukanaan jotain syötävää,\nniiden joukossa maljakko omenoita. Sitten sai hän raivokohtauksen,\nsellaisen miehen tuskankohtauksen, jonka täytyy kuolla ja joka pelkää\nkuolemaa; kokonainen näytelmä, jonka aikana hän näytti meille kaapin\nja sidotun muistikirjan, jonka piti sisältää selonteko salaliitosta.\nSitten loppui kaikki. Mazeroux ja minä vetäydyimme etuhuoneeseen\nja suljimme välioven, herra Fauville jäi yksin ja saattoi tehdä\nmitä halusi. Mikään ei voinut häntä estää toteuttamasta aikeitaan.\nKello yksitoista illalla rouva Fauville -- jolle hän epäilemättä oli\nlähettänyt Sauveraudin käsialalla kirjoitetun kirjeen -- lähtisi\noopperasta ja ennen rouva d'Ersingerin luo menoaan viettäisi tunnin\nkotinsa lähistöllä. Toiselta puolen tekisi Sauveraud tavallisen\npyhiinvaellusretkensä keskiviikkoiltana vähän matkan päässä rouva\nFauvillesta, mutta vastakkaisella puolella. Molemmat joutuisivat\npoliisin epäluulojen alaisiksi, joko herra Fauvillen viittausten\ntahi Café du Pont-Neufin tapahtumien vuoksi, ei kumpainenkaan\nvoisi todistaa alibiaan eikä selittää minkä vuoksi oleskeli niin\nlähellä taloa. Eivätkö näin ollen molemmat tulisi syytetyiksi ja\ntuomituiksi rikoksesta? Siinä epätodennäköisessä tapauksessa, että\njoku sattuma puhuisi heidän puolestaan, oli olemassa kiistämätön\ntodistus omenan muodossa, jossa oli rouva Fauvillen hampaiden jäljet!\nJa sitten, muutamia viikkoja myöhemmin, viimeinen ja ratkaiseva\ntemppu, salaperäiset kirjeet, jotka tulivat joka kymmenes päivä\nja syyttivät molempia. Pieninkin yksityisseikka oli pirullisella\nterävänäköisyydellä suunniteltu. Te muistatte, herra prefekti,\ntuon turkoosin, joka putosi sormestani ja löytyi kaapista? Oli\nneljä henkilöä, jotka olivat voineet ottaa sen ylös. Herra Fauville\noli niistä yksi. Hänet me jätimme huomioonottamatta ja kuitenkin\nse oli juuri hän, joka pani turkoosin kaappiin estääkseen minun\nväliintuloani, joka olisi saattanut käydä vaaralliseksi. Nyt oli teko\ntäydellinen. Kohtalo täyttyisi. 'Vihollisen' ja hänen uhrinsa välissä\noli vain yksi tapahtuma. Tämä tapahtui. Herra Fauville kuoli.\"\n\nDon Luis vaikeni. Hänen sanojansa seurasi pitkä hiljaisuus ja hän\ntunsi itsensä vakuutetuksi, että hänen äsken kertomansa pitkä\nhistoria oli saavuttanut kuulijoiden täydellisen hyväksymisen. He\neivät arvostelleet, he uskoivat.\n\nHerra Desmalions teki viimeisen kysymyksen:\n\n\"Te olitte etuhuoneessa yhdessä komisario Mazerouxin kanssa.\nUlkopuolella oli poliiseja. Jos nyt otaksutaan, että herra Fauville\ntiesi tulevansa murhatuksi tänä yönä ja juuri siihen aikaan, niin\nkuka on voinut tappaa hänet ja hänen poikansa? Talossahan ei ollut\nketään?\"\n\n\"Siellä oli herra Fauville\".\n\nVastustuksen sorina purkautui ilmoille. Verho oli äkkiä vedetty\nsyrjään ja don Luisin esittämä näky aiheutti paitsi kauhua,\nodottamattoman epäilyn purkauksen ja jonkunlaista katumusta siitä\naivan liian hyväntahtoisesta huomaavaisuudesta, jolla hänen\nselityksensä oli otettu vastaan. Prefekti ilmaisi kaikkien tunteet\nhuudahtaessaan:\n\n\"Kylliksi sanoja! Kylliksi otaksumia! Niin järjelliseltä kuin ne\nnäyttävätkin, johtavat ne kuitenkin mahdottomiin lopputuloksiin.\"\n\n\"Näennäisesti mahdottomiin, herra prefekti; mutta mistä me voimme\ntietää ettei herra Fauvillen kuulumatonta käytöstä voida selittää\naivan luonnollisilla syillä. Tietysti ei ole ketään, joka kuolee\nkevein sydämin saadakseen kostaa. Mutta mistä me tiedämme ettei herra\nFauville, jonka äärimmäisen kalpeuden ja tavattoman sairaalloisen\nnäön te panitte epäilemättä merkille niinkuin minäkin, potenut jotain\nkuolettavaa tautia, ja että hän, tietäessään itsensä tuomituksi...\"\n\n\"Kylliksi sanoja, sanon vielä kerran,\" huudahti prefekti. \"Te\nliikutte vain otaksumissa. Mutta minä haluan todistuksen, yhden\ntodistuksen, vain yhden. Ja odotamme sitä...\"\n\n\"Tässä se on, herra prefekti.\"\n\n\"Mitä? Mitä te sanotte?\"\n\n\"Herra prefekti, ottaessani alas kattokruunun löysin sinetöidyn\nkirjekuoren metallisäiliön päältä. Kun kruunu oli asetettu\nsen ullakkokamarin alle, jossa herra Fauvillen poika asui, on\nsiis selvää, että herra Fauville kohottamalla poikansa huoneen\nlattiapalkkeja saattoi päästä valmistamansa koneen yläosaan\nkäsiksi. Viimeisenä yönä asetti hän sinne tämän sinetöidyn kuoren\nvarustettuaan sen murhapäivän ajalla; '13 päivä maaliskuuta kello 11\ni.p.' ja allekirjoituksella 'Hippolyte Fauville'.\"\n\nHerra Desmalions aukaisi innokkaana kuoren. Hän säpsähti heitettyään\nsilmäyksen paperiarkkiin, joka oli kuoressa.\n\n\"Oh, se roisto, se roisto,\" sanoi hän. \"Miten on mahdollista, että on\nolemassa sellainen lurjus? Sellainen halveksittava eläin!\"\n\nVärähtelevällä äänellä, joka liikutuksen vuoksi oli usein melkein\nkuulumaton, hän luki:\n\n\"Loppu lähenee. Hetki on käsissä. Nukuttamani Edmond on nyt\nkuollut ilman että myrkyn tuli herätti hänet horroksistaan. Oma\nkuolonkamppailuni alkaa. Kärsin kaikkia helvetin tuskia. Käteni\nsaattaa tuskin kirjoittaa näitä viimeisiä rivejä. Minä kärsin, oh,\nkuinka minä kärsin! Ja kuitenkin on onneni sanoin kuvaamaton.\n\n\"Tämä onni johtuu käynnistäni Lontoossa Edmondin kanssa neljä\nkuukautta sitten. Siihen asti vietin mitä kauheinta elämää peittäen\nvihani naiseen, joka halveksi minua ja rakasti toista. Terveyteni oli\nmurtunut, tunsin säälimättömän sairauden jäytävän itseäni samalla\nkuin näin poikani tulevan päivä päivältä heikommaksi ja kalpeammaksi.\nIltapäivällä neuvottelin kuuluisan lääkärin kanssa ja nyt ei jäänyt\nenää pienintäkään epäilyä: sairaus, joka kulutti minua, oli syöpä, ja\nminä tiesin myöskin, että poikani Edmond samoin kuin minäkin, seisoi\nhaudan partaalla parantumatonta keuhkotautia sairastaen.\n\n\"Samana iltana keksin suurenmoisen kostotuumani. Ja minkälaisen\nkoston! Pelottavan syytöksen toisiaan rakastavaa miestä ja naista\nkohtaan. Vankila! Tuomioistuin! Pakkotyö! Mestaus! Eikä mitään avun\nmahdollisuutta, ei vastarintaa, ei toivoa. Kootut todistukset,\ntodistukset niin pelottavat, että syyttömänkin täytyy epäillä omaa\nviattomuuttaan. Mikä kosto! Ja mikä rangaistus! Olla viaton ja\ntaistella turhaan syyttäviä asianhaaroja ja tosiasioita vastaan,\njotka selittävät syylliseksi!\n\n\"Olen onnellinen. Kuolema, jonka olen itselleni tuottanut, on alku\nheidän tuskiinsa. Miksikä siis elää ja odottaa luonnollista kuolemaa,\njoka merkitsisi heidän onnensa alkamista? Ja kun Edmondin täytyy\nkuolla, miksikä en pelastaisi häntä pitkäaikaisesta sairaudesta\nantamalla hänelle kuoleman, joka kaksinkertaistuttaa Marien ja\nSauveraudin rikoksen.\n\n\"Loppu lähestyy. Minun täytyy keskeyttää, tuskat käyvät\nylivoimaisiksi. Mutta nyt hallitsen jälleen itseäni. Kuinka hiljaista\nonkaan! Ulkopuolella ja sisällä ovat poliisin lähetit, jotka\nvartioivat rikostani. Ja aivan läheisyydessä hiiviskelee Marie minun\nkirjeeni määräämälle kohtauspaikalle, johon hänen rakastettunsa\nei tule. Ja rakastaja kuljeskelee ikkunan alla, jossa hänen\nrakastettunsa ei näyttäydy. Oh, te pienet, kauniit nuket, joiden\nrihmoista minä pitelen! Tanssikaa! Hyppikää! Herra jumala, kuinka\nhe ovat naurettavia! Nuora teidän kaulanne ympärille, herrani, ja\ntoinen nuora teille, rouvani! Ettekö se olleet te, joka myrkytitte\nVérot'n tänä aamuna ja seurasitte häntä ebenholtsikeppeinenne Café\ndu Pont-Neufille? Tietysti, luonnollisesti se olitte te. Ja yöllä\nmyrkyttää kaunis nainen minut ja poikapuolensa. Todistuksia? Niin,\nmiten onkaan omenan laita, rouvani, omenan, jota te ette purreet ja\njossa kuitenkin on teidän hampaidenne jäljet? Kuinka naurettavaa!\nTanssikaa! Hyppikää!\n\n\"Ja kirjeet! Kuolleelle Langernaultille kirjoitetut kirjeet! Ne\nkruunaavat riemuni. Oh, mikä ilo, kun keksin ja rakensin pienen\nkoneellisen leikkikaluni! Eikö se ollut sievästi tuumittu? Eikö se\nole korea ja tarkka? Määrättynä aikana, pang, ensimmäinen kirje!\nKymmenen päivää myöhemmin, pang, toinen kirje. Ei ole enää mitään\ntoivoa, ystävä raukat, te olette tuomitut. Tanssikaa! Hyppikää!\n\n\"Ja mikä minua huvittaa enin -- sillä nyt nauran -- on ajatus, ettei\nkukaan tiedä sitä eikä tätä. Marie ja Sauveraud ovat syyllisiä...\nsiitä ei ole pienintäkään epäilystä. Mutta sen jälkeen... täydellinen\npimeys. Kukaan ei saa milloinkaan tietää mitään. Ja muutamien\nviikkojen kuluttua, kun molemmat rikolliset ovat peruuttamattomasti\ntuomitut, kun kirjeet ovat poliisin hallussa, niin 25. päivä, tahi\ntarkemmin sanoen, kello kolme aamulla 26. päivänä toukokuuta,\npyyhkäisee räjähdys pois jokaisen tekoni jäljenkin. Pommi on asetettu\npaikoilleen, olen sen viereen asettanut muistikirjani, myrkkypullon,\nkäyttämäni oopiumiruiskun ja kaksi Vérot'n kirjettä, jotka voisivat\npelastaa rikolliset. Ei, kukaan ei saa milloinkaan mitään tietää.\n\n\"Mikäli ei... mikäli ei tapahdu ihmettä... jos pommi jättää seinät\npystyyn ja katon ehyeksi. Tahi mikäli ei joku ihmeellisellä\nneroudella varustettu, tavattoman älykäs olento selvitä sekoittamiani\nlankoja ja kuukauden tutkimusten perästä keksi tätä kirjettä.\n\n\"Kas niin, nyt se on loppu. On jäljellä vain allekirjoittaminen.\nKäteni vapisee yhä enemmän. Hiki tippuu otsaltani suurina pisaroina.\nMinä kärsin helvetin tuskia ja olen taivaallisen onnellinen. Ahaa,\nystäväni, te odotitte kuolemaani! Sinä, Marie, annoit minun,\nvaromattomasti kyllä, lukea silmistäsi ihastuksen nähdessäni minut\nsairaana. Ja te olette molemmat niin varmoja tulevaisuudesta, että\nteillä oli rohkeutta kärsivällisesti odottaa kuolemaani. Tässä se nyt\non, minun kuolemani! Se on tässä ja tässä olette te yhdistettyinä\nkäsiraudoilla minun hautani yläpuolella. Marie tulee ystäväni\nSauveraudin vaimoksi. Sauveraud, lahjoitan teille vaimoni. Olkaa\nyhdistettyjä pyhässä avioliitossa. Jumala siunatkoon teitä, lapseni!\nTutkintotuomari laatii aviosopimuksen ja pyöveli lukee vihkimäkaavan.\nOh, ihanaa! Kärsin helvetin tuskia... mutta riemuitsen! Kuinka\nihana onkaan viha, kun se tekee kuoleman näin suloiseksi! Minä\nolen onnellinen kuollessani. Marie on vankilassa! Sauveraud\nitkee kuolemaantuomittujen kopissa. Ovi avautuu. Oh, kauhua...\nmustiinpuetut miehet. Ne menevät vuoteen luo: 'Gaston Sauveraud,\narmon anomuksenne on hylätty. Rohkeutta! Olkaa mies!' Kylmä, kostea\naamu... mestauslava! Nyt on sinun vuorosi, Marie, sinun vuorosi!\nHaluatko elää rakastajasi jälkeen. Sauveraud on kuollut, nyt on vuoro\nsinulla. Katso, tässä on sinulle nuora. Tahi haluatko mieluummin\nmyrkkyä... kas niin, kuole nyt, lutka! Kuole, suonissasi tulta,\nniinkuin minäkin, joka vihaan sinua, vihaan sinua, vihaan sinua!\"\n\nHerra Desmalions lopetti ja kaikki läsnäolijat vaikenivat\nhämmästyksen lamaannuttamina. Viimeisiä rivejä oli prefektin ollut\nsangen vaikea lukea, sillä käsiala oli melkein muodotonta ja\nepäselvää.\n\nHän sanoi matalammalla äänellä paperiin katsoen:\n\n\"Hippolyte Fauville. Niin kuuluu allekirjoitus, se roisto sai\nviimeisellä minuutilla voimia kirjoittaakseen selvästi nimensä. Hän\npelkäsi, että hänen alhaisuuttaan voitaisiin epäillä. Kuinka olisi\nkukaan saattanut luulla tällaista?\"\n\nHän heitti katseen don Luisiin ja lisäsi:\n\n\"Tämän salaisuuden paljastamiseen vaaditaan todellakin verratonta\nterävänäköisyyttä ja lahjoja, joiden edessä meidän on kumarruttava...\nminä ainakin sen teen. Kaikki tämän hullun antamat selitykset ovat\nedeltäpäin selostetut hämmästyttävän tarkasti.\"\n\nDon Luis kumarsi ja hänelle osoitettuun kiitokseen vastaamatta sanoi:\n\n\"Olette oikeassa, herra prefekti, hän oli mielipuoli vaarallisinta\nlajia, terävästi ajatteleva hullu, joka ei antanut minkään\nestää itseään suorittamasta tehtäväänsä. Hän toteutti sen\nyli-inhimillisellä kiihkolla, turhan tarkan älynsä kaikella voimalla.\nJoku toinen olisi tappanut uhrinsa avoimesti ja raa'asti.\"\n\nHerra Desmalions teki loppueleen. Lisäkysymyksiin antaisi\npoliisitutkinto valaistusta. Nyt oli tärkeintä pelastaa Marie\nFauvillen henki.\n\n\"Meillä ei ole hetkeäkään kadotettavissa\", sanoi hän. \"Rouva\nFauvillelle on tästä ilmoitettava heti. Samalla aikaa tiedotetaan\ntutkintotuomarille, että juttu häntä vastaan on heti lakkautettava.\"\n\nHän antoi kiireesti muutamia ohjeita poliisitutkinnasta. Sitten\nkääntyi hän Perennaan.\n\n\"Tulkaa, herraseni,\" sanoi hän, \"on vain oikein, että rouva Fauville\nsaa kiittää vapauttajaansa. Tulkaa te myöskin, Mazeroux.\"\n\nKokous oli loppu, tämä kokous, jonka aikana Perenna oli antanut\nloistavimman todistuksen neroudestaan. Herra Desmalionsin kasvojen\nilmeet kuvastivat koko hänen ihailunsa. Ja Perenna nautti\nsuunnattomasti siitä omituisesta tilanteesta, että hän, joka\nmuutamia tunteja sitten oli poliisin takaa-ajama, nyt istui autossa\npoliisiprefektin vieressä. Weberin kantamalla kaunalla ei ollut nyt\nmitään merkitystä.\n\nHerra Desmalions alkoi sillävälin pintapuolisesti tutkia uutta\narvoitusta ja osoitti, että muutamat kohdat olivat vielä\nselvittämättä.\n\n\"Niin, aivan oikein... tässä ei ole epäilyksen varjoakaan... me\ntoivomme... asia on niin, eikä toisin. Mutta pari seikkaa on vielä\npimeyden peitossa. Ensiksikin hampaiden jäljet. Huolimatta hänen\nmiehensä myönnytyksestä se on asia, jota ei voida jättää syrjään.\"\n\n\"Luulen selityksen olevan hyvin yksinkertaisen, herra prefekti. Annan\nsen teille niin pian kuin saan vaadittavat todistukset.\"\n\n\"Hyvä on. Mutta toinen kysymys: mistä johtuu että Weber tänä aamuna\nlöysi räjähdystä koskevan paperin neiti Levasseurin huoneesta?\"\n\n\"Ja mistä johtuu\", lisäsi don Luis nauraen, \"että minä löysin sieltä\nniiden viiden päivän aikamäärät, jolloin kirjeet saapuivat?\"\n\n\"Te yhdytte siis minun käsitykseeni?\" sanoi herra Desmalions. \"Osa,\njota neiti Levasseur on näytellyt, on lievimmin sanoen epäilyttävä.\"\n\n\"Uskon kaiken selviävän, herra prefekti, ja teidän tarvitsee vain\nkysyä rouva Fauvillelta sekä Gaston Sauveraudilta hajottaaksenne\nviimeisen epäilyksen ja puhdistaaksenne neiti Levasseurin kaikista\nepäluuloista.\"\n\n\"Ja sitten\", jatkoi herra Desmalions, \"on vielä asianhaara, joka\nnäyttää minusta kummalliselta. Tunnustuksessaan ei Hippolyte Fauville\nmaininnut sanallakaan Morningtonin perinnöstä. Minkä vuoksi? Eikö hän\ntiennyt siitä? Onko meidän otaksuttava, että tämä rikossarja on vain\npuhdas sattuma?\"\n\n\"Yhdyn täydellisesti teihin, herra prefekti. Hippolyte Fauvillen\nvaiteliaisuus testamentin suhteen kummastuttaa minua, myönnän sen.\nMutta pidän sitä suhteellisesti verrattain vähäpätöisenä seikkana.\nPääasia on Fauvillen syyllisyys ja hänen vaimonsa viattomuus.\"\n\nAuto pysähtyi Sant-Lazaren ulkopuolelle, kurjan, kolkon vankilan,\njoka vielä odottaa maan tasalle hajottamistaan.\n\nPrefekti hypähti ylös. Portti aukeni heti.\n\n\"Onko vankilanjohtaja täällä?\" kysyi hän. \"Lähettäkää heti häntä\nhakemaan, on kiire.\"\n\nTahtomatta odottaa kiisi hän heti pitkin sitä käytävää, joka vei\nsairasosastolle; tullessaan toiseen kerrokseen kohtasi hän johtajan.\n\n\"Rouva Fauville\", sanoi hän kuluttamatta aikaa, \"haluan tavata hänet\".\n\nMutta hän pysähtyi huomatessaan hämmästyneen ilmeen vankilanjohtajan\nkasvoilla.\n\n\"Mikä on?\" kysyi hän. \"Mistä on kysymys?\"\n\n\"Ettekö ole kuullut sitä, herra prefekti?\" sammalsi johtaja. \"Minähän\nilmoitin virastoonne puhelimella.\"\n\n\"Sanokaa, mitä on tapahtunut?\"\n\n\"Rouva Fauville kuoli aamulla. Hänen onnistui ottaa myrkkyä.\"\n\nHerra Desmalions tarttui johtajan käsivarteen ja kiiruhti Perennan ja\nMazerouxin seuraamana sairasosastolle.\n\nEräässä huoneessa näki hän Marie Fauvillen makaavan vuoteessa.\nHänen kalpeilla kasvoillaan ja olkapäillään oli ruskeita pilkkuja,\nsamanlaisia kuin päällikkö Vérot'n, Hippolyte Fauvillen ja hänen\npoikansa Edmondin ruumiissa.\n\nPrefekti huudahti kiivaasti:\n\n\"Mutta myrkky... mistä se tuli?\"\n\n\"Tämä pullo ja ruisku löydettiin hänen pieluksensa alta.\"\n\n\"Pieluksen alta? Mutta kuinka se sinne tuli? Mistä hän sen sai? Kuka\nantoi sen hänelle?\"\n\n\"Sitä emme vielä tiedä, herra prefekti?\"\n\nHerra Desmalions katsoi don Luisiin. Hippolyte Fauvillen itsemurha\nei siis ollut lopettanut tätä rikosten sarjaa! Ei siinä kyllin, että\nhänen tekojensa tarkoituksena oli antaa Marien kuolla pyövelin käsien\nkautta, nyt oli hän pakottanut tämän ottamaan vielä myrkkyä. Oliko\nse mahdollista? Oliko ajateltavissa, että tuon kuolleen miehen kosto\nvielä jatkuisi samalla koneellisella ja selittämättömällä tavalla?\nTahi pikemminkin... eikö pikemminkin ollut olemassa joku toinen\nsalainen tahto, joka salaperäisesti ja rohkeasti jatkoi Hippolyte\nFauvillen saatanallista työtä?\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi päivää sen jälkeen tuli toinen huomiotaherättävä uutinen:\nGaston Sauveraud oli löydetty kopistaan kuolleena. Hänellä oli ollut\nrohkeutta kuristaa itsensä lakanalla. Kaikki kokeet palauttaa hänet\nhenkiin olivat turhat.\n\nHänen vieressään pöydällä oli puolitusinaa sanomalehtileikkeleitä,\njotka joku tuntematon käsi oli hänelle toimittanut. Kaikki kertoivat\nMarie Fauvillen kuolemasta.\n\n\n\n\nV LUKU\n\nSadanmiljoonan perillinen\n\n\nNeljäntenä iltana äsken kerrottujen tapahtumien jälkeen soitti\nmelkein kokonaan pitkään viittaan kääriytynyt vanha vuokra-ajuri\nPerennan ovikelloa ja lähetti don Luisille kirjeen. Hänet osoitettiin\nheti työhuoneeseen ensimmäisessä kerroksessa. Hän ehti tuskin heittää\nviittansa ennenkuin ryntäsi don Luisin luo.\n\n\"Tällä kertaa on tosi kysymyksessä, isäntä!\" huudahti hän. \"Nyt ei\nsovi kuhnailla: laittakaa kuntoon matkalaukkunne ja lähtekää niin\npian kuin voitte!\"\n\nDon Luis, joka istui lepotuolissa aivan rauhallisena ja poltti,\nvastasi:\n\n\"Kumpaisen haluatte, Mazeroux? Sikaarin vaiko savukkeen?\"\n\nMazeroux suuttui.\n\n\"Ei kuulkaapas, luetteko te sanomalehtiä?\"\n\n\"Kyllä, joskus.\"\n\n\"Siinä tapauksessa olette tilanteesta yhtä selvillä kuin minä ja\nkaikki muutkin. Viimeisenä kolmena päivänä kaksoisitsemurhan tahi\ntarkemmin sanottuna Marie Fauvillen ja Gaston Sauveraudin murhan\njälkeen ei ole yhtään lehteä, joka ei ole sanonut suunnilleen\nnäin: 'Nyt, kun herra Fauville, hänen poikansa, hänen vaimonsa ja\nhänen sukulaisensa Gaston Sauveraud ovat kuolleet, ei ole ketään,\njoka seisoisi don Luis Perennan ja Mornington-perinnön välissä?'\nYmmärrättekö, mitä se merkitsee? Yleisö puhuu bulevardi Suchetin\nräjähdyksestä, Fauvillen paljastamisesta hänen kuolemansa jälkeen,\nkauhustaan sitä petoa, Fauvillea, kohtaan, eikä tiedä kuinka\nsaattaisi kylliksi ylistää teidän terävänäköisyyttänne. Mutta on\neräs asia, joka on kaikkien keskustelujen ja pohtimisien pääaiheena.\nKun nuo kolme Roussel-perheen jälkeläistä ovat kuolleet, kuka on\njäljellä? Don Luis Perenna. Kuka perii omaisuuden kun ei ketään\nluonnollisia perillisiä ole? Don Luis Perenna.\"\n\n\"Sellainen onnenpoika!\"\n\n\"Niin sanoo yleisö, isäntä? Se sanoo, että tämä joukko murhia ja\nkauheuksia ei voi olla sattuman työtä, vaan merkitsee se jonkun\nkaikkivoivan tahdon läsnäoloa, joka alkoi Cosmo Morningtonin murhalla\nja loppui sadanmiljoonan anastuksella. Ja kun tälle tahdolle on\nannettava nimi, osoittavat he lähimpään, erinomaiseen, kuuluisaan,\nhuonomaineiseen, salaperäiseen, kaikkivoipaan ja kaikkialla\nläsnäolevaan henkilöön, joka oli Cosmo Morningtonin ystävä ja joka\nalusta alkaen on johtanut tapahtumia, liittänyt ne yhteen, syyttänyt\nja vapauttanut ihmisiä, vanginnut ja auttanut heitä pakoon. He\nsanovat, että hän hallitsee koko juttua, hoitaa sitä omien etujensa\nmukaisesti ja pistää vihdoin taskuunsa satamiljoonaa. Ja tämä henkilö\non don Luis Perenna, toisin sanoen Arsène Lupin, epäilyttävä henkilö,\nja olisi mieletöntä jollei asettaisi häntä tällaisen suurenmoisen\njutun yhteyteen.\"\n\n\"Kiitoksia paljon.\"\n\n\"Niin puhuu yleisö; minä toistan vain sen. Niin kauan kuin rouva\nFauville ja Gaston Sauveraud olivat hengissä, ei yleisö paljoa\najatellut teidän vaatimuksianne perintöön. Mutta molemmat ovat\nkuolleet. Sen vuoksi ei voida olla huomaamatta sitä suorastaan\nihmetyttävää tapaa, jolla kohtalo työskentelee don Luis Perennan\neduksi. Te tunnette lainopillisen peruslauseen: _fecit cui prodest_.\nKenellä on etua Roussel-perillisten katoamisesta? Don Luis\nPerennalla.\"\n\n\"Sillä roistolla!\"\n\n\"Sillä roistolla! Juuri sitä sanaa märehtii Weber lakkaamatta\npoliisiprefektin ja tutkintotuomarin käytävissä. Te olette roisto\nja Florence Levasseur on teidän rikostoverinne. Ja tuskin kukaan\nuskaltaa vastustaa. Poliisiprefekti? Mitä se hyödyttää, että hän\npuolustaa teitä, muistuttaa, että te olette kaksi kertaa pelastanut\nhänen henkensä ja tehnyt poliisille palveluksia, joista hänen oli\nennen muita oltava teille kiitollinen? Mitä se hyödyttää, että\nhän käy pääministerin luona, ja me kaikki tiedämme Valenglayn\nteitä suojelevan? On muita paitsi poliisiprefekti. Meillä on koko\nsalapoliisiosasto, yleinen syyttäjä esikuntineen, tutkintotuomari,\nsanomalehdet ja ennen kaikkia yleinen mielipide, joka on\ntyydytettävä, joka odottaa ja pyytää rikollista. Tämä rikollinen\nolette joko te itse tahi Florence Levasseur. Tahi oikeammin sanoen,\nse olette te ja Florence Levasseur.\"\n\nEi lihaskaan don Luisin kasvoilla värähtänyt. Mazeroux odotti hetken.\nKun hän ei saanut mitään vastausta, teki hän epätoivoisen eleen.\n\n\"Tiedättekö mitä te pakotatte minut tekemään? Pettämään\nvelvollisuuteni. Minä sanon teille, että huomenna te saatte kutsun\ntutkintotuomarin luo. Kuulustelun jälkeen, huolimatta siitä mitä\nkysymyksiä teille tehdään ja mitä te vastaatte, teidät vangitaan.\nVangitsemismääräys on valmis. Sen ovat teidän vihollisenne saaneet\naikaan.\"\n\n\"Peijakas...\"\n\n\"Eikä siinä kaikki. Weber, joka palaa halusta saada kostaa, on\npyytänyt lomaa saadakseen vartioida tästä päivästä alkaen taloanne,\nniin ettette pääse pakoon kuten Florence Levasseur. Hän on täällä\nväkineen tunnin kuluttua. Mitä siitä sanotte?\"\n\nVastaamatta ja luopumatta huolettomasta asennostaan antoi don Luis\nMazerouxille merkin.\n\n\"Katsokaahan ikkunoiden välisen sohvan alle.\"\n\nDon Luis näytti vakavalta. Mazeroux totteli vaistomaisesti. Sohvan\nalla oli matkalaukku.\n\n\"Kymmenen minuutin kuluttua, sanottuani palvelijoilleni meneväni\nvuoteeseen, kannatte te matkalaukkuni rue de Rivoli 143 B:hen, jossa\nolen herra Lecocqin nimellä vuokrannut itselleni asunnon.\"\n\n\"Minkä vuoksi isäntä? Mitä se merkitsee?\"\n\n\"Sitä, että kun ei minulla ollut ketään luotettavaa henkilöä\nkantamaan matkalaukkuani, niin olen kolme päivää odottanut\nkäyntiänne.\"\n\n\"Niin, mutta...\" sammalsi Mazeroux hämmästyneenä.\n\n\"Mitä mutta?\"\n\n\"Oletteko te päättänyt livistää?\"\n\n\"Luonnollisesti. Mutta miksikä kiirehtiä? Syy minkä vuoksi hankin\nteille salapoliisin paikan oli se, että minä halusin tietää heidän\nsuunnitelmistaan minua vastaan. Kun te nyt sanotte, että minä olen\nvaarassa, niin livistän.\"\n\nMazerouxin katsoessa häneen kasvavalla kummastuksella, löi hän tätä\nolkapäähän ja sanoi ankarasti:\n\n\"Nähkääs, herra komisario, oli turhaa pukeutua ajuriksi ja pettää\nvelvollisuutensa. Te ette voi koskaan pettää velvollisuuttanne.\nKysykää omaltatunnoltanne; olen varma siitä, että se tuomitsee teidät\nansionne mukaan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nDon Luis oli puhunut totta. Huomattuaan kuinka suuressa määrin Marie\nFauvillen ja Gaston Sauveraudin kuolema oli muuttanut tilannetta,\nkatsoi hän parhaaksi muuttaa varmaan paikkaan. Syynä siihen ettei hän\nollut tehnyt sitä ennen, oli se, että hän toivoi saavansa tietoja\nFlorence Levasseurilta joko kirjeen kautta tahi puhelimitse. Kun\ntyttö itsepäisesti vaikeni, ei don Luisilla ollut mitään syytä\nantautua vangittavaksi, jonka seikan tapausten kulku oli tehnyt hyvin\ntodennäköiseksi.\n\nJa hänen aavistuksensa olivat oikeat. Seuraavana aamuna tuli Mazeroux\nrue de Rivolille ja näytti hyvin virkeältä.\n\n\"Te pääsitte pakoon viimeisellä hetkellä. Weber sai tänä aamuna\nkuulla, että lintu oli lentänyt pois. Hän on aivan raivoissaan.\nJa teidän täytyy tunnustaa, että sekasotku käy aina pahemmaksi ja\npahemmaksi. Päämajassa ollaan aivan nolostuneita. He eivät edes\ntiedä, mitä Florence Levasseurin kanssa olisi tehtävä. Te olette\nsiitä tietysti lukeneet lehdistä. Tutkintotuomari väittää, että\nkoska Fauville teki itsemurhan ja tappoi poikansa Edmondin, ei\nFlorence Levasseurilla ole asian kanssa mitään tekemistä. Hänen\nkatsantokantansa mukaan on juttu lopullisesti selvä. Siinä on meillä\nihana tutkintotuomari! Eikö esim. Gaston Sauveraudin murha ole\npäivänselvä; Florence Levasseurilla on ollut sormensa siinä niinkuin\nkaikessa muussakin. Eikö juuri hänen huoneestaan, Shakespearen\nteosten välistä, löydetty ilmoitusta, että Fauville oli järjestänyt\nkirjejutun ja räjähdyksen? Ja niin...\"\n\nMazeroux vaikeni don Luisin silmien ilmeestä pelästyneenä. Hän\nymmärsi, että isäntä oli rakastunut tyttöön enemmän kuin koskaan.\n\n\"No niin\", sanoi Mazeroux, \"emme puhu asiasta. Tulevaisuus on\nnäyttävä minun olleen oikeassa, sen saatte kyllä nähdä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivät kuluivat. Mazeroux kävi niin usein kuin mahdollista, tahi\nilmoitti puhelimitse don Luisille niistä molempien tutkimusten\nyksityiskohdista, joihin Sant-Lazaressa ja Sante-vankilassa oli\nryhdytty.\n\nVielä ei oltu saatu pienintäkään selvyyttä tuohon käsittämättömään\nsalaisuuteen: hampaiden jälkiin omenassa. Fauvillen suora tunnustus\nvapautti Marien. Ja kuitenkin olivat omenassa epäilemättä Marien\nhampaiden jäljet. Nuo niin kutsutut tiikerinhampaat olivat\nehdottomasti hänen. Ja sitten...\n\nLyhyesti ja selvästi, kuten Mazeroux sanoi, kaikki hapuilivat\npimeydessä, ja vielä siihen määrin, että prefekti, testamentin\nsäädöksen mukaan, äkkiä päätti, että perillisten kokous pidettäisiin\nseuraavalla viikolla ja määräsi sen yhdeksänneksi päiväksi kesäkuuta.\nHän toivoi tällä tavoin saavansa kiusallisen jutun loppumaan, jutun,\njossa poliisi osoittautui saamattomaksi ja hölmistyneeksi. He\npäättäisivät perinnöstä asianhaarojen mukaan ja sitten lopettaisivat\njutun. Yleisö lakkaisi vähitellen puhumasta Mornington-perillisten\njoukkomurhasta ja tiikerihampaiden arvoitus vaipuisi unholaan.\n\nOli kummallista, mutta nämä viimeiset päivät, jotka olivat kuumeisia\nja levottomia kuten kaikki päivät ennen suurta taistelua -- ja kaikki\ntunsivat, että tässä viimeisessä kokouksessa tulisi suuri taistelu\n-- vietti don Luis lepotuolissa rue de Rivolin parvekkeella istuen\nrauhallisesti sikareita polttaen ja puhallellen savurenkaita, joita\ntuuli vei Tuileriesin puutarhaan.\n\nMazeroux ei voinut sitä sulattaa\n\n\"Te kummastutatte minua. Te näytätte niin rauhalliselta ja\nhuolettomalta!\"\n\n\"Minä olen rauhallinen ja huoleton, Alexandre.\"\n\n\"Mutta mitä te tarkoitatte? Eikö asia kiinnitä mieltänne? Ettekö aio\nkostaa rouva Fauvillea ja Sauveraudia? Teitä syytetään julkisesti ja\nte istutte puhaltelemassa savurenkaita!\"\n\nMutta samana päivänä kun kokouksen piti olla, tuli Mazeroux sisään\nkauhistunein ilmein kädessään kirje.\n\n\"Tämä on teille, isäntä. Se oli osoitettu minulle mutta sisäkuoressa\noli teidän nimenne. Kuinka selitätte sen?\"\n\n\"Sehän on helppoa. Vihollinen tuntee meidän läheisen tuttavuutemme,\nja kun hän ei tiedä missä minä olen...\"\n\n\"Mikä vihollinen?\"\n\n\"Sen sanon teille huomeniltana.\"\n\nDon Luis avasi kuoren ja luki punaisella kirjoitetut seuraavat rivit:\n\n\"Vielä on aikaa, Lupin. Vetäytykää taistelusta. Muuten kuolette\ntekin. Uskoessanne että päämäärä on saavutettu, kohottaessanne\nkätenne minua vastaan ja lausuessanne riemuitsevia sanoja avautuu maa\njuuri silloin allanne. Kuolinpaikkanne on valittu. Ansa on viritetty.\nVarokaa itseänne, Lupin!\"\n\nDon Luis hymyili.\n\n\"Hyvä\", sanoi hän \"Nyt selvenee pian kaikki.\"\n\n\"Niinkö luulette?\"\n\n\"Niin. Kuka antoi teille kirjeen?\"\n\n\"Tällä kertaa oli meillä onni. Poliisi, jolle se jätettiin, sattui\nasumaan Les Ternes'ssä, sen talon vieressä, josta kirje tuli. Hän\ntuntee miehen hyvin. Se oli onnellinen sattuma, eikö niin?\"\n\nDon Luis hypähti tuolilta säteillen ihastuksesta.\n\n\"Mitä tarkoitatte? Sanokaa! Tiedättekö kuka hän on?\"\n\n\"Mies palvelee avenue des Ternesin varrella olevassa sairashuoneessa.\"\n\n\"Menkäämme sinne. Meillä ei ole aikaa kadotettavana.\"\n\n\"Mainiota, isäntä! Nyt olette kaltaisenne.\"\n\n\"Luonnollista. Niin kauan kun ei ollut mitään tekemistä, odotin ja\nlepäsin, sillä ymmärrän hyvin, että taistelu tulee pelottavaksi.\nMutta koska vihollinen nyt vihdoinkin on tehnyt erehdyksen ja antanut\nminulle jäljen seurattavaksi, ei minun tarvitse odottaa enää; nyt\nkäyn suoraan asiaan. Tiikerin jäljille, Mazeroux!\"\n\nKello oli yksi päivällä, kun don Luis ja Mazeroux saapuivat avenue\nLes Ternesin sairaalaan. Eräs palvelija avasi oven. Mazeroux\nantoi don Luisille merkin. Mies oli juuri sama, joka oli tuonut\nkirjeen. Komisarion kysymyksiin vastasi hän kiertelemättä olleensa\npoliisikonttorissa tänä aamuna. \"Kenen käskystä?\" kysyi Mazeroux.\n\n\"Priorittaren\".\n\n\"Priorittaren?\"\n\n\"Niin, talossa on myöskin yksityissairaala, jossa hoidetaan nunnia.\"\n\"Voimmeko puhua priorittaren kanssa?\"\n\n\"Kyllä, tietysti, mutta ette nyt; hän on mennyt ulos.\"\n\n\"Koska hän on kotona?\"\n\n\"Oh, hän saattaa tulla koska hyvänsä.\"\n\nPalvelija vei heidät odotushuoneeseen, jossa he viettivät enemmän\nkuin tunnin.\n\n\"Täällä emme ole miksikään hyödyksi, isäntä\", kuiskasi Mazeroux.\n\n\"Mihin teillä on kiire? Odottaako teitä morsian?\"\n\n\"Me hukkaamme aikaa.\"\n\n\"En minä suinkaan. Kokous prefektin luona ei ole ennenkuin kello\nviisi.\"\n\n\"Mitä sanotte? Te teette pilaa. Ettehän aio sinne?\"\n\n\"Miksikä en?\"\n\n\"Miksi? Vangitsemismääräys...\"\n\n\"Vangitsemismääräys? Paperilappu!\"\n\n\"Paperilappu, joka tulee vaaralliseksi, jos annatte poliisille\ntilaisuuden käyttää sitä. Teidän läsnäoloanne tullaan katsomaan\nhaasteeksi.\"\n\n\"Ja poissaoloani tunnustukseksi. Herran, joka saa sata miljoonaa, ei\nsovi sinä päivänä vetäytyä syrjään. Minun täytyy olla läsnä tuossa\nkokouksessa, enkä halua laiminlyödä oikeuttani. Ja sinne minä menen.\"\n\n\"Isäntä...\"\n\n\"Heidän edestään kuului tukahdutettu huudahdus. Ja eräs nainen,\nsairaanhoitajatar, joka kulki läpi huoneen, alkoi äkkiä juosta,\nkohotti verhoa ja katosi.\"\n\nDon Luis nousi epäröiden eikä tiennyt mitä olisi tehtävä. Neljän,\nviiden sekunnin epäröinnin jälkeen syöksyi hän verhon kautta\nkäytävään ja pysähtyi sen päässä erään nahkoitetun oven eteen, joka\noli äsken suljettu. Hän hukkasi vielä enemmän aikaa hapuilemalla\nvapisevin käsin lukkoa.\n\nAvattuaan sen huomasi hän takaportaat. Menisikö hän niitä pitkin?\nOikealla jatkuivat samat portaat pohjakerrokseen. Hän meni niitä\nmyöten, saapui keittiöön, sai käsiinsä keittäjättären ja sanoi\nhänelle käskevällä äänellä:\n\n\"Onko eräs hoitajatar mennyt äsken tätä tietä ulos?\"\n\n\"Tarkoitatteko sisar Gertrudea, sitä uutta?\"\n\n\"Niin, niin, pian... häntä odotetaan tuolla.\"\n\n\"Kuka odottaa?\"\n\n\"Sehän on pirua, ettekö voi sanoa, mitä tietä hän meni?\"\n\n\"Tuosta ovesta.\"\n\nDon Luis syöksyi eteenpäin pienen eteisen kautta ja tuli avenue des\nTernesille.\n\n\"Tämähän on hauskaa kilpajuoksua!\" huudahti Mazeroux, joka oli\nsaavuttanut hänet.\n\nDon Luis katseli pitkin katua. Eräs linja-auto ajoi juuri pieneltä,\nPlace Saint Ferdinandin viereiseltä torilta.\n\n\"Siellä hän menee\", selitti don Luis. \"Tällä kertaa en päästä häntä\npakoon.\"\n\nHän huusi vuokra-auton.\n\n\"Seuratkaa tuota linja-autoa viidenkymmenen metrin päästä.\"\n\n\"Onko se Florence Levasseur?\" kysyi Mazeroux.\n\n\"On.\"\n\n\"Mainiota!\" mutisi komisario. Sitten ei hän voinut olla\nhuudahtamatta: \"No, näettekös nyt. Niin sokea ette kai saata olla,\nettä luulisitte häntä syyttömäksi.\"\n\nDon Luis ei tehnyt mitään vastaväitteitä. Jännittynyt ilme\nkasvoissaan tarkasteli hän autoa, joka tällä hetkellä seisoi\nbulevardi Haussmannin kulmassa.\n\n\"Pysähtykää!\" huusi hän ohjaajalle.\n\nTyttö nousi pois. Oli helppo tuntea Florence Levasseur\nhoitajatarpuvussa. Hän katsoi ympärilleen varmistautuakseen siitä,\nettei häntä seurattu, otti sitten ajurin ja ajoi pitkin bulevardia ja\nrue de la Pépinièrea Saint-Lazaren rautatieasemalle.\n\nDon Luis katsoi etäämpää kuinka hän meni Cour de Romen portaita ja\nseurattuaan jäljestä näki tytön odotussalin toisessa päässä olevalla\nlippuluukulla.\n\n\"Pian, Mazeroux\", sanoi hän. \"Ottakaa esille salapoliisikorttinne ja\nkysykää mihin hän osti lipun. Juoskaa, ennenkuin muita matkustajia\ntulee.\"\n\nMazeroux riensi pois, kysyi lipunmyyjältä ja palasi takaisin.\n\n\"Rouen, toinen luokka.\"\n\n\"Ostakaa lippu itsellenne.\"\n\nMazeroux teki niin. He kuulivat, että muutaman minuutin kuluttua\nlähtisi pikajuna. Heidän tullessaan asemasillalle nousi Florence\njuuri erääseen vaunuosastoon.\n\nJuna vihelsi.\n\n\"Nouskaa junaan\", sanoi don Luis vetäytyen syrjään niin hyvin kuin\ntaisi. \"Sähköttäkää minulle Rouenista, tulen sinne teidän jälkeenne\nillalla. Pitäkää häntä koko ajan silmällä. Älkää päästäkö häntä\nliukumaan sormienne välitse. Hän on hyvin viekas, sen saatte uskoa.\"\n\n\"Mutta miksi ette itse matkusta? Se olisi paljon parempi...\"\n\n\"Ei saata tulla kysymykseenkään. Juna ei pysähdy ennenkuin Rouenissa\nja minä en ehtisi illaksi takaisin. Kokous prefektin luona on kello\nviisi.\"\n\n\"Ja te aiotte itsepäisesti sinne?\"\n\n\"Enemmän kuin koskaan. Kas niin, nouskaa vaunuun.\"\n\nHän sysäsi Mazerouxin erääseen viimeisistä vaunuista. Juna alkoi\nliikkua ja katosi pian erääseen tunneliin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello oli täsmälleen viisi, kun majuri, kreivi d'Astrignac, maître\nLepertuis ja amerikkalainen lähetystösihteeri saatettiin herra\nDesmalionsin työhuoneeseen. Samassa astui joku vahtimestarin\nhuoneeseen ja jätti korttinsa.\n\nPäivystävä vahtimestari katsoi korttiin, käänsi nopeasti päänsä\neräässä nurkassa seisovaan ja puhelevaan miesjoukkoon ja kysyi sitten\näsken saapuneelta: \"Onko teitä pyydetty tänne?\"\n\n\"Ei tarvitse. Sanokaa vain että täällä on: don Luis Perenna.\"\n\nSähköisku värähdytti pientä nurkassa puhelevaa joukkoa ja eräs heistä\nastui esiin. Se oli Weber, salapoliisipäällikkö.\n\nMolemmat miehet katsoivat toisiaan suoraan silmiin. Don Luis hymyili\nrakastettavasti. Weber oli kuolonkalpea, hänen joka jäsenensä vapisi\nja hän ponnisteli hillitäkseen itseään.\n\nHänen lähellään seisoi pari sanomalehtimiestä ja neljä salapoliisia.\n\nVahtimestari tuli takaisin ja osoitti, sanaakaan sanomatta,\ndon Luisille tietä. Perenna teki Weberin ohi mennessään mitä\nkohteliaimman kumarruksen, nyökkäsi ystävällisesti salapoliiseille ja\nastui sisään.\n\nKreivi d'Astrignac tuli heti ojennetuin käsin häntä vastaan\nosoittaen sen kautta, etteivät mitkään lorut olleet vähentäneet\nsitä kunnioitusta, jota hän yhä tunsi sotilas Perennaan\nmuukalaislegioonasta. Mutta prefektin käytös oli hyvin pidättyvää\nja paljon merkitsevää. Hän jatkoi niiden paperien selailemista,\njoita oli tutkinut, puhellen hiljaa Amerikan lähetystösihteerin Ja\nasianajajan kanssa.\n\nDon Luis ajatteli:\n\n\"Rakas Lupin, joku lähtee tästä huoneesta käsiraudoilla varustettuna.\nJollei se ole todellinen rikollinen, niin olet se sinä, poika\nraukkani Muista minun sanojani.\"\n\nHän hieroi käsiään niin tyytyväisenä, että herra Desmalions ei voinut\nolla katsomatta häneen. Don Luis näytti säteilevältä kuin mies, joka\nnauttii sekoittamatonta onnea ja varustautuu kokemaan vielä suurempia\nriemuja.\n\nPoliisiprefekti vaikeni hetken ikäänkuin olisi kummastellut mitä\npeijakasta mies iloitsi; sitten selaili hän jälleen papereitaan ja\nsanoi vihdoinkin:\n\n\"Olemme kokoontuneet jälleen, hyvät herrat, niinkuin kaksi kuukautta\ntakaperin, tullaksemme määrättyyn tulokseen Morningtonin perinnöstä.\nSenor Carcèrés, perulainen attashea, ei tule. Olen saanut Italiasta\nsähköteitse tiedon, että hän on hyvin sairas. Hänen läsnäolonsa ei\nole välttämätön. Ei puutu siis ketään... paitsi tietysti niitä,\njoiden vaatimukset tämä kokous olisi mielellään vahvistanut,\ntarkoitan Cosmo Morningtonin perillisiä.\"\n\n\"Eräs toinen henkilö puuttuu myöskin, herra prefekti.\"\n\nHerra Desmalions silmäsi don Luisiin, joka oli puhunut. Prefekti\nepäröi hiukan ja päätti pyytää häntä selittämään.\n\n\"Mitä tarkoitatte? Kuka?\"\n\n\"Mornington-perillisten murhaaja.\"\n\nTällä kertaa veti don Luis jälleen puoleensa huomion ja pakotti\ntoiset, kohtaamastaan vastarinnasta huolimatta, ottamaan huomioon\nhänen läsnäolonsa ja antautumaan hänen vaikutuksensa alaiseksi.\n\n\"Herra prefekti\", kysyi hän, \"sallitteko minun esittää asianhaarat\nsellaisina kuin ne nyt ovat? Siitä tulee luonnollinen jatko ja loppu\nsille keskustelulle, joka meillä oli bulevardi Suchetin räjähdyksen\njälkeen.\"\n\nHerra Desmalionsin vaikeneminen antoi don Luisille luvan puhua. Hän\njatkoi heti:\n\n\"Se ei vie pitkää aikaa, herra prefekti, ja siihen on kaksi\nsyytä: ensiksikin, koska meillä on käytettävänä herra Fauvillen\ntunnustus ja me tiedämme täydellisesti mitä eriskummallista osaa\nhän näytteli, ja toiseksi, koska totuus, niin monimutkaiselta\nkuin se näyttääkin, on itse asiassa sangen yksinkertainen. Kaikki\nperustuu siihen huomautukseen, jonka te, herra prefekti, teitte\nlähtiessänne Fauvillen talosta: 'Mistä johtuu', kysyitte te, 'että\nMornington-perintöä ei kertaakaan mainita Hippolyte Fauvillen\ntunnustuksessa?' Kaikki perustuu siihen, Hippolyte Fauville ei\nsanonut sanaakaan perinnöstä ja syy on selvästi se, ettei hän\nsiitä tiennyt mitään. Ja syy minkävuoksi Gaston Sauveraud saattoi\nkertoa minulle koko hämmästyttävän juttunsa tekemättä pienintäkään\nviittausta perintöön, oli se, ettei perintö näytellyt Sauveraudin\njutussa mitään osaa. Hän ei tiennyt siitä enempää kuin Marie Fauville\nja Florence Levasseurkaan. On mahdotonta kieltää sitä tosiasiaa,\nettä Hippolyte Fauvillea ohjasi kostonhalu ja yksinomaan vain se.\nMinkä vuoksi olisi hän muuten käyttäytynyt niinkuin teki, kun Cosmo\nMorningtonin miljoonat olisivat tulleet hänelle täydellä oikeudella?\nSitäpaitsi, jos hän olisi halunnut nauttia näistä miljoonista, ei hän\nolisi aloittanut ottamalla itseltään henkeä. Se asia on siis varma:\nperintö ei vaikuttanut millään tavoin Hippolyte Fauvillen päätökseen\nja toimiin. Ja siitä huolimatta katosivat he kaikki, yksi kerrallaan,\ntaipumattomalla säännöllisyydellä juuri siinä järjestyksessä kuin\nMornington-testamentin perintö olisi heille langennut: Cosmo\nMornington, Hippolyte Fauville, Edmond Fauville, Marie Fauville ja\nvihdoin Gaston Sauveraud. Eikö se ole omituista? Ja eikö meidän ole\notaksuttava, että kaiken tämän takana oli johtava tahto? Eikö meidän\nole myönnettävä, että tähän pelottavaan taisteluun vaikutti perintö,\nja että viheliäisen Fauvillen vihan ja mustasukkaisuuden takana\nseisoi vielä hirvittävämmällä tarmolla varustettu olento, mies, joka\nseurasi määrättyä tarkoitusta, ajaen heitä kuolemaan yhden kerrallaan\nkuten numeroituja uhreja. Herra prefekti, yleinen mielipide antaa\nminulle täydellisen oikeuden sanoa, ja osa poliiseista, herra Weber\netunenässä, on aivan samaa mieltä kuin minäkin, että tällaisen\nolennon olemassaolo on jokaiselle selvä. Täytyy olla joku, joka\nmuodosti määräävän tahdon ja ajoi asiaa koko tarmollaan. Tämä\njoku -- olin minä. No niin, miksikä ei? Enkö minä ollut siinä\nasemassa, että minulla oli syy murhiin? Enkö minä ollut Cosmo\nMorningtonin perillinen? -- En aio puolustautua. On mahdollista,\nettä ulkonainen vaikutus tahi asianhaarat voivat pakottaa teidät,\nherra prefekti, ryhtymään epäoikeutettuihin toimenpiteisiin minua\nkohtaan, mutta en tahdo loukata teitä silmänräpäystäkään uskomalla,\nettä te voitte katsoa miehen, jonka toimintaa olette kaksi kertaa\ntarkastellut, kykenevän sellaiseen rikokseen. Ja kuitenkin on vain\nluonnollista, että yleisö vaistomaisesti syyttää minua. Paitsi\nHippolyte Fauvillea täytyy olla vielä toinen rikollinen ja hän\non varmasti Cosmo Morningtonin perillinen. Koska minä en ole se\nmies, niin on olemassa joku toinen Cosmo Morningtonin perillinen.\nHäntä minä syytän, herra prefekti. Tässä häpeällisessä jutussa,\njota on silmiemme edessä näytelty, on jotain enemmän kuin kuolleen\nmiehen tahto. Yhteen aikaan luulimme asian olevan niin, mutta siinä\non jotain muutakin. Minä en ole taistellut koko ajan kuollutta\nmiestä vastaan, useamman kerran olen tuntenut elämän hengityksen\nkasvoillani. Kuollut mies teki paljon, mutta hän ei tehnyt kaikkea.\nJa jos niinkin olisi ollut, oliko hän yksin tätä tehdessään? Oliko\nFauville yksin suorittamassa toisen käskyjä? Tahi oliko hänellä\nrikostoveri, joka auttoi häntä suunnitelman suorittamisessa? Sitä\nemme tiedä. Mutta tuo tuntematon jatkoi työtä, johon hän alussa\nehkä oli antanut vain aiheen, ja jota hän kaikessa tapauksessa\nkäytti edukseen päättäen suorittaa sen loppuun asti. Ja sen hän\nteki, koska tunsi Cosmo Morningtonin testamentin. Häntä minä syytän.\nMinä syytän häntä kaikista niistä petoksista ja rikollisista\nteoista, joita ei voida lukea Hippolyte Fauvillen työksi. Minä\nsyytän hänen murtaneen auki sen kirjoituspöydän laatikon, johon\nmaître Lepertuis oli pannut päämiehensä testamentin. Minä syytän\nhänen menneen Cosmo Morningtonin huoneeseen ja asettaneen sinne\nmyrkkypullon sen glycero-fosfaattipullon tilalle, jota Cosmo\nMorningtonin oli tapana käyttää ruiskutuksissaan. Minä syytän\nhänen näytelleen sen lääkärin osaa, joka tuli ja antoi Cosmo\nMorningtonista väärän lääkärintodistuksen. Minä syytän hänen\nhankkineen Hippolyte Fauvillelle sen myrkyn, joka tappoi päällikkö\nVérot'n, Edmond Fauvillen ja Hippolyte Fauvillen itsensä. Minä\nsyytän hänen suunnanneen Gaston Sauveraudin käden minua vastaan, kun\ntämä kolme kertaa hänen neuvostaan ja osoituksestaan koetti riistää\nhenkeni ja onnistui vihdoin ottamaan hengen autonkuljettajaltani.\nMinä syytän hänen käyttäneen sitä yhteyttä, jonka Gaston Sauveraud\noli solminut sairasosastolla, lähettääkseen rouva Fauvillelle\nmyrkyn ja morfiiniruiskun, joilla tuo naisraukka saattoi toteuttaa\nitsemurha-aikeensa. Minä syytän hänen tuntemattomalla tavalla\ntoimittaneen Gaston Sauveraudille sanomalehtileikkeleitä Marie\nFauvillen kuolemasta, ja että hän oli etukäteen laskenut tekonsa\nseuraukset. -- Yhdellä sanalla -- mainitsematta hänen osuuttaan\npäällikkö Vérot'n, autonohjaajani ja ensimmäisen tarkastaja Ancenisen\nmurhiin -- syytän häntä, että hän on tappanut Cosmo Morningtonin,\nHippolyte Fauvillen, Edmond Fauvillen, Marie Fauvillen ja Gaston\nSauveraudin, siis kaikki, jotka seisovat hänen ja miljoonien välillä.\nNämä viimeiset sanat, herra prefekti, sanovat teille selvästi, mitä\nminä ajattelen. Kun mies tekee lopun viidestä kanssaihmisestään\nsaadakseen haltuunsa muutamia kymmeniä miljoonia, merkitsee se, että\nnämä toimenpiteet asettavat hänet aivan varmasti noiden miljoonain\nhallitsijaksi. Lyhyesti ja selvästi, kun mies tappaa miljonäärin\nja hänen neljä perillistään, merkitsee se, että hän itse on viides\nperillinen. Miehen täytyy olla täällä heti.\"\n\n\"Mitä?\"\n\nPoliisiprefekti huudahti tahdottomasti.\n\nDon Luis vastasi:\n\n\"Herra prefekti, hänen tänne tulonsa on minun syytösteni järjellinen\njohtopäätös. Muistakaa, että Cosmo Morningtonin testamentissa\non pykälä, joka säätää, ettei kenenkään perillisen vaatimuksia\nhyväksytä, jollei hän ole tänään täällä läsnä.\"\n\n\"Ja ellei hän tule?\" sanoi prefekti näyttäen täten että don Luisin\nvakaumus oli vähitellen voittanut hänen epäilynsä.\n\n\"Hän tulee, herra prefekti. Muuten ei koko tällä jutulla olisi ollut\nmitään merkitystä.\"\n\n\"Mutta entä jos hän ei tule?\" huudahti Desmalions entistä\nkiihkeämmällä äänensävyllä.\n\n\"Silloin, herra prefekti, on teidän otaksuttava, että rikollinen olen\nminä, eikä teillä ole muuta tehtävää kuin vangita minut. Kello viiden\nja kuuden välillä saatte te tässä huoneessa nähdä edessänne henkilön,\njoka on murhannut Morningtonin perilliset. Vastakkaisessa tapauksessa\ntulee oikeudentunto joka tapauksessa tyydytetyksi. Hän tai minä...\ntilanne on hyvin yksinkertainen.\"\n\nHerra Desmalions vaikeni. Hän kierteli ajatuksissaan viiksiään ja\nkulki ympäri pöydän monta kertaa siinä pienessä piirissä, jonka\nläsnäolijat muodostivat. Oli selvää, että hänen aivoissaan oli\nmuodostumassa vastaväitteitä. Vihdoinkin mutisi hän:\n\n\"Ei, ei. Sillä kuinka voimme selittää, että mies olisi odottanut\ntähän saakka tehdäkseen vaatimuksensa?\"\n\n\"Ehkä onnettomuus, herra prefekti, joku este. Tahi myöskin -- eihän\nvoi tietää -- ehkä epänormaali halu herättää tavatonta huomiota.\nHuomatkaa, herra prefekti, kuinka huolellisesti ja taitavasti koko\njuttu on hoidettu. Jokainen tapahtuma sattuu täsmälleen Hippolyte\nFauvillen määräämällä hetkellä. Emmekö voi otaksua, että hänen\nrikostoverinsa noudattaa samaa järjestelmää eikä astu esiin ennenkuin\nviimeisellä hetkellä?\"\n\nHerra Desmalions huudahti melkein katkerasti:\n\n\"Ei, ei ja tuhat kertaa ei! Se ei ole mahdollista. Jos on olemassa\nolento, tarpeeksi hirveä suorittaakseen sellaisen sarjan rikoksia, ei\nhän ole niin tyhmä, että jättäytyisi käsiimme.\"\n\n\"Hän ei tiedä mikä vaara häntä tänne tullessaan uhkaa, koska ei\nkukaan ole ajatellut hänen olemassaolonsa mahdollisuutta. Sitäpaitsi,\nmitä hän panee vaaraan?\"\n\n\"Oh, jos hän on todellakin tehnyt nämä murhat...\"\n\n\"Hän ei ole niitä tehnyt, herra prefekti. Hän on järjestänyt niin,\nettä ne ovat tulleet tehdyiksi, ja se on kokonaan toinen asia. Ja nyt\nte ymmärrätte missä miehen käsittämätön voima piilee. _Hän ei toimi\nhenkilökohtaisesti._ Siitä päivästä kun totuus selveni minulle, olen\nonnistunut vähitellen keksimään hänen toimintatapansa ja paljastamaan\nkoneiston, jota hän johtaa. _Hän ei toimi henkilökohtaisesti._\nSiinä hänen järjestelmänsä. Te huomaatte niin olevan koko ajan.\nCosmo Mornington kuoli näennäisesti huolimattomasti tehdyn ruiskeen\nvuoksi. Itse asiassa oli se tämä mies, joka laittoi niin, että\nruiske tuli kohtalokkaaksi. Päällikkö Vérot'n tappoi näennäisesti\nHippolyte Fauville. Itse asiassa on se ollut tämä mies, joka on\nosoittanut Fauvillelle murhan välttämättömyyden ja niin sanoakseni\nohjannut hänen kättään. Samalla tavoin tappoi Fauville poikansa\nja teki itsemurhan kuten Marie Fauville ja Gaston Sauveraudkin.\nTodellisuudessa se oli tämä mies, joka halusi, että he kuolisivat,\naiheutti heidän itsemurhansa ja antoi siihen välineet. Siinä on\njärjestelmä ja sellainen on mies.\" Hän lisäsi hillityllä äänellä,\njossa tuntui levottomuutta: \"Tunnustan etten koskaan elämässäni,\njonka kuluessa olen tuntenut monta kummallista henkilöä, ole tavannut\nkauhistuttavampaa olentoa, joka toimisi niin pirullisella neroudella\nja niin suurella psykologisella vaistolla.\"\n\nHänen sanansa tekivät kuulijoihin yhä voimakkaamman vaikutuksen.\nHe näkivät edessään tuon näkymättömän olennon. Se sai heidän\nmielikuvituksissaan muodon. He odottivat hänen tuloaan. Kahdesti oli\ndon Luis kääntynyt ovelle ja kuunnellut.\n\nHerra Desmalions sanoi:\n\n\"Toimiiko hän itse tahi antaako toisten toimia, on sama, sillä kun\nhän kerran on kiinni, tulee laki...\"\n\n\"Laki ei saa mitään helppoa tehtävää, herra prefekti. Hänen kykynsä\nomaava mies on tietysti etukäteen nähnyt kaikki, vangitsemisen ja\nsyytteenkin, jonka kohteeksi hän voi joutua, eikä häntä vastaan ole\nmitään muuta kuin teoria ilman todisteita.\"\n\n\"Te katsotte siis...\"\n\n\"Minä, herra prefekti, katsoisin parhaaksi hyväksyä hänen\nselityksensä luonnollisena asiana enkä osoittaisi mitään epäluuloa.\nTärkeintä on saada selville kuka hän on. Sitten voitte te ennemmin\ntahi myöhemmin paljastaa hänet.\"\n\nPrefekti jatkoi kulkuaan ympäri pöydän. Majuri d'Astrignacin silmät\nolivat suunnattuina don Luisiin, jonka rauhallisuus hämmästytti\nhäntä. Asianajaja ja lähetystösihteeri näyttivät olevan kovin\njännittyneitä. Astuisiko tuo kauhea murhaaja heidän eteensä?\n\n\"Hiljaa!\" sanoi prefekti ja pysähtyi.\n\nJoku kulki etuhuoneessa.\n\nKoputettiin ovelle.\n\n\"Sisään!\"\n\nVahtimestari astui sisään mukanaan käyntikorttitarjotin.\nTarjottimella oli kirje ja yksi niitä painettuja kaavakkeita, joille\nkävijät kirjoittivat nimensä ja asiansa.\n\nHerra Desmalions meni kiireesti vahtimestaria vastaan. Hän epäröi\nhetken ennenkuin otti ilmoituslehden. Hän oli hyvin kalpea. Sitten\nkatsoi hän siihen nopeasti.\n\n\"Oh --!\" sanoi hän vavahtaen.\n\nHän heitti silmäyksen don Luisiin, tuumi, otti kirjeen ja kysyi\nvahtimestarilta:\n\n\"Onko tulija siellä?\"\n\n\"Odotushuoneessa, herra prefekti.\"\n\n\"Saattakaa hänet sisään kun soitan.\"\n\nVahtimestari lähti huoneesta.\n\nHerra Desmalions seisoi paikaltaan liikahtamatta kirjoituspöytänsä\nedessä. Toisen kerran kohtasi don Luis hänen silmänsä. Mitä oli\ntapahtunut?\n\nÄkillisellä liikkeellä avasi prefekti kuoren, jota piteli, veti\nesille kirjeen ja alkoi lukea.\n\nToiset seurasivat hänen jokaista liikettään, hänen jokaista\nilmettään. Täyttyisikö Perennan ennustus? Esittäisikö viides\nperillinen vaatimuksensa perintöön?\n\nNiin pian kuin herra Desmalions oli lukenut ensimmäiset rivit, katsoi\nhän ylös ja sanoi puoliääneen don Luisille:\n\n\"Olette oikeassa. Eräs perillinen ilmoittautuu.\"\n\n\"Kuka hän on, herra prefekti?\"\n\nHerra Desmalions ei vastannut. Hän luki kirjeen loppuun. Luettuaan\nsen luki hän sen vielä uudelleen tarkkaavaisesti kuin olisi punninnut\njoka sanaa. Lopuksi luki hän sen ääneen:\n\n    'Herra prefekti.\n\n    Sattuma on paljastanut minulle erään Rousselin perheen\n    tuntemattoman perillisen. Vasta tänään onnistui minun hankkia\n    perillisen laillistuttamistodistukset ja ennen aavistamattomien\n    esteiden vuoksi olen tilaisuudessa lähettämään teille ne\n    viimeisessä silmänräpäyksessä _asianomaisen henkilön mukana_.\n    Kunnioittaen salaisuutta, joka ei ole minun, ja naisena haluten\n    pysyä asian ulkopuolella, johon olen vain sattumalta sekaantunut,\n    pyydän teitä, herra prefekti, suomaan minulle anteeksi, etten\n    pane tämän kirjeen alle nimeäni.'\n\nPerenna oli siis ollut oikeassa ja tapaukset vahvistivat hänen\nennustuksensa. Uusi henkilö ilmoittautui määrättyyn aikaan. Ja itse\ntapa, jolla tämä jutun uusi vaihe esiintyi, oli luonteenomainen sille\nkoneelliselle täsmällisyydelle, jolla koko asiaa oli hoidettu.\n\nJäljellä oli vain kysymys: kuka oli tämä tuntematon henkilö,\ntämä perillinen ja viisi -- kuusinkertainen murhaaja? Hän odotti\netuhuoneessa. Hänen ja toisten välillä oli vain seinä. Hän oli\ntulossa. He näkisivät hänet.\n\nPrefekti soitti.\n\nMuutamia jännittäviä sekunteja kului. Omituista kyllä ei herra\nDesmalions irrottanut silmiään Perennasta. Don Luis hallitsi itsensä\ntäydellisesti, mutta tunsi epävarmuutta ja levottomuutta.\n\nOvi avautui. Vahtimestari päästi jonkun sisään.\n\nTulija oli Florence Levasseur.\n\n\n\n\nVI LUKU\n\nWeber saa korvauksen\n\n\nDon Luis seisoi hetken kivettyneenä. Florence Levasseur täällä!\nFlorence, jonka hän oli Mazerouxin silmälläpidon alaisena jättänyt\njunaan, ja jonka oli mahdotonta olla takaisin ennen kahdeksaa illalla.\n\nHämmästyksestään huolimatta ymmärsi hän kuitenkin heti. Florence oli\ntietänyt, että häntä seurattiin, houkutellut heidät Saint-Lazaren\nrautatieasemalle ja kulkenut aivan yksinkertaisesti rautatievaunun\nläpi astuen toiselle asemasillalle rehellisen Mazerouxin istuessa\njunassa pitämässä silmällä matkustajaa, jota ei ollut.\n\nMutta äkkiä käsitti hän kauhistuttavan tilanteen.\n\nFlorence tuli vaatimaan perintöä ja tämä toimenpide oli, Perennan\nomien sanojen mukaan, mitä hirvittävin todistus.\n\nVastustamattoman voiman ajamana hypähti don Luis tytön luo, tarttui\nhänen käsivarteensa ja sanoi melkein käskevästi:\n\n\"Mitä te täällä teette? Miksikä tulette tänne? Miksi ette ilmoittanut\nminulle --?\"\n\nHerra Desmalions asettui heidän väliinsä. Mutta don Luis huudahti,\ntytön käsivartta päästämättä:\n\n\"Oh, herra prefekti, ettekö näe, että tässä on erehdys? Henkilö, jota\nodotimme, ja josta minä puhuin, ei ole hän. Se toinen pysyttäytyy\ntaka-alalla kuten aina. Onhan mahdotonta, että Florence Levasseur...\"\n\n\"Minulla ei ole mitään ennakkoluuloja tästä nuoresta naisesta\", sanoi\nprefekti virallisella äänellä. \"Mutta velvollisuuteni on kysyä, mikä\non tuonut hänet tänne, ja sen aionkin tehdä.\"\n\nFlorence katsoi yhdestä toiseen ikäänkuin koko juttu olisi ollut\nhänelle ratkaisematon arvoitus. Hänen kauniit, tummat silmänsä\nolivat rauhalliset kuten tavallisesti. Hän ei kantanut enää\nsairaanhoitajatarpukua; hänen harmaa, yksinkertainen, koristelematon\npukunsa esiintoi hänen solakan vartalonsa.\n\nHerra Desmalions sanoi:\n\n\"Selittäkää, neiti.\"\n\nHän vastasi:\n\n\"Minulla ei ole mitään selitettävää, herra prefekti. Olen tullut\nluoksenne asialle, jonka nyt olen toimittanut tietämättä mitä se\nkoskee.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte? Tietämättä mitä asia koskee?\"\n\n\"Niin on asian laita. Eräs, johon luotan ja jota kohtaan tunnen\nsuurta kunnioitusta, on pyytänyt minua tuomaan teille eräitä\npapereita. Ne koskevat kai sitä asiaa, joka on tämän kokouksen\naiheena.\"\n\n\"Morningtonin perintöä?\"\n\n\"Niin\".\n\n\"Tehän tiedätte, että jos ei perinnön vaatimuksia olisi tehty tämän\nkokouksen aikana, ei niitä olisi hyväksytty?\"\n\n\"Minä tulin niin pian kun sain paperit\".\n\n\"Minkä vuoksi ette saanut niitä paria tuntia aikaisemmin!\"\n\n\"Minä en ollut saapuvilla. Minun täytyi poistua kiireesti talosta,\njossa asuin.\"\n\nPerenna ei epäillyt, että hänen väliintulonsa oli hidastuttanut\nvihollisen aikeita pakottaen Florencen pakenemaan.\n\nPrefekti jatkoi:\n\n\"Te ette siis tunne syytä minkä vuoksi olette saaneet nämä paperit?\"\n\n\"En\".\n\n\"Ja te olette nähtävästi yhtä tietämätön siitä, että nämä paperit\nkoskevat teitä?\"\n\n\"Ne eivät koske minua, herra prefekti.\"\n\nHerra Desmalions hymyili, katsoi Florencea silmiin ja sanoi:\n\n\"Niitä seuraavan kirjeen mukaan ne ovat hyvin läheisessä yhteydessä\nkanssanne. Ne näyttävät ehdottomasti todistavan, että te polveudutte\nRousselin perheestä, ja että teillä näin ollen on oikeus Morningtonin\nperintöön.\"\n\n\"Minulla!\"\n\nSe oli tahdoton kummastuksen ja vastustuksen huudahdus.\n\n\"Antakaa minulle paperit\", sanoi herra Desmalions.\n\nFlorence otti käsilaukustaan sinisen kuoren, joka ei ollut sinetöity\nja joka sisälsi joukon kuluneita, haalistuneita asiapapereita.\n\nPrefekti tutki niitä vaieten, luki ne läpi, tarkasti\nperusteellisesti, tutki sinetit ja allekirjoitukset suurennuslasilla\nja sanoi:\n\n\"Ne ovat, sikäli kuin näyttää, oikeita. Sinetit ovat julkisten\nviranomaisten.\"\n\n\"Siis, herra prefekti --?\" kysyi Florence vapisevin äänin.\n\n\"Siis näyttää teidän tietämättömyytenne minusta hyvin kummalliselta.\"\n\nHän kääntyi asianajajaan ja sanoi:\n\n\"Kuulkaa, mitä nämä paperit sisältävät ja todistavat. Gaston\nSauveraudilla, Cosmo Morningtonin perillisellä neljännessä polvessa\noli, kuten tiedätte, vanhempi Raoul-niminen veli, joka asui\nArgentiinassa. Tämä veli lähetti ennen kuolemaansa, erään vanhan\nhoitajattaren mukana Eurooppaan lapsen, joka ei ollut mikään muu kuin\nhänen tyttärensä, avioton, mutta lailliseksi tunnustettu tytär, joka\nhänellä oli Buenos Airesissa olevan ranskalaisen opettajattaren,\nneiti Levasseurin kanssa. Tässä on kastetodistus. Tässä on isän\nitsensä kirjoittama selitys. Tässä on vanhan lapsenhoitajan todistus.\nTässä on kolmen ystävän, Buenos-Airesin kauppiaiden, todistus. Ja\ntässä ovat isän ja äidin kuolintodistukset. Kaikki nämä todistukset\novat laillisia ja ovat varustetut Ranskan konsulin sinetillä.\nNykyoloissa ei minulla ole mitään aihetta niitä epäillä ja minun\ntäytyy pitää neiti Levasseuria Raoul Sauveraudin tyttärenä ja Gaston\nSauveraudin veljentyttärenä.\"\n\n\"Gaston Sauveraudin veljentytär? Hänen veljentyttärensä?\" sammalsi\nFlorence.\n\nDon Luis huomasi herra Desmalionsin tarkastelevan tyttöä vielä\ntarkemmin kuin hän itse ja hän koetti lukea sen miehen salaiset\najatukset, josta ratkaisu riippui. Ja hän tuli äkkiä vakuutetuksi,\nettä Florencen vangitseminen oli yhtä päätetty kuin jos hän olisi\nollut pahin rikollinen. Hän meni tytön luo ja sanoi:\n\n\"Florence!\"\n\nTyttö katsoi häneen kyyneleisillä silmillään mitään vastaamatta.\n\n\"Voidakseni puolustaa teitä, Florence -- sillä sitä te tarvitsette,\nvaikk'ette, siitä olen varma, tiedä siitä mitään -- täytyy teidän\nymmärtää se kauhea tilanne, johon olosuhteet ovat teidät johtaneet.\nPoliisiprefekti on erinäisten tapahtumien perusteella tullut siihen\njärjestelmälliseen tulokseen, että henkilö, joka astuu tähän\nhuoneeseen mukanaan selvät todistukset oikeudestaan perintöön, on\nmurhannut Morningtonin perilliset. Te tulitte huoneeseen, Florence,\nja te olette epäilemättömästi Cosmo Morningtonin perillinen.\"\n\nHän näki tytön tulevan kuolonkalpeaksi ja vapisevan kaikista\njäsenistään.\n\nHän jatkoi:\n\n\"Tämä on muodollinen syytös. Eikö teillä ole mitään sanottavaa?\"\n\nFlorence epäröi hetken ja selitti sitten:\n\n\"Minulla ei ole mitään sanottavaa. Koko juttu on arvoitus. Mitä minä\nvoisin vastata? En ymmärrä?\"\n\nDon Luis seisoi hänen edessään tuskasta vapisten. Hän sammalsi:\n\n\"Siinäkö kaikki? Taivutteko te?\"\n\nHetken kuluttua sanoi tyttö matalalla äänellä:\n\n\"Olkaa hyvä ja selittäkää. Mitä tarkoitatte sanoessanne, että jos en\nvastaa, niin taivun syytökseen?\"\n\n\"Aivan niin\".\n\n\"Ja sitten?\"\n\n\"Vangitseminen... vankila.\"\n\n\"Vankila!\"\n\nWeber astui salapoliisien seuraamana sisään. Herra Desmalions puhui\nhänen kanssaan ja osoitti Florencea. Weber meni tämän luo.\n\n\"Florence!\" sanoi don Luis.\n\nTyttö katsoi häneen, näki Weberin ja hänen väkensä sekä ymmärsi\näkkiä mitä tapahtuisi. Hän otti askeleen takaisin, horjui hetken ja\nheittäytyi sitten don Luisin käsivarsille:\n\n\"Oi, pelastakaa minut, pelastakaa minut, pelastakaa minut!\"\n\nHän teki tämän niin luonnollisesti ja vaistomaisesti, hänen\ntuskanhuutonsa ilmaisi sellaista levottomuutta, jota vain syytön\nsaattaa tuntea, että don Luis tuli heti vakuutetuksi ja huudahti:\n\n\"Ei, ei, se ei saa tapahtua! Herra prefekti, on asioita, joita ei\nvoida sallia...\"\n\nHän kumartui Florencen puoleen, jota piti puristettuna rintaansa\nvasten niin kovasti ettei kukaan voinut ottaa tätä häneltä. Heidän\nsilmänsä kohtasivat. Heidän kasvonsa olivat aivan lähekkäin. Perenna\nvapisi mielenliikutuksesta nähdessään kuinka väsynyt ja avuton tyttö\noli ja sanoi hänelle intohimoisesti niin ettei kukaan muu voinut\nkuulla:\n\n\"Minä rakastan teitä... minä rakastan teitä... oi, Florence, jos vain\ntietäisitte mitä tunnen, kuinka kärsin ja kuinka onnellinen olen!...\nFlorence, rakastan teitä, rakastan teitä!\"\n\nWeber oli vetäytynyt prefektin merkistä syrjään. Tämä halusi nähdä\ntuon odottamattoman kohtauksen molempien salaperäisten olentojen, don\nLuis Perennan ja Florence Levasseurin välillä.\n\nDon Luis vapautti käsivartensa ja asetti tytön tuolille. Sitten pani\nhän molemmat kätensä tämän olkapäälle ja sanoi:\n\n\"Vaikka te ette ymmärrä, Florence, alan minä ymmärtää sangen paljon\nja voin melkein nähdä tien siinä pimeydessä, joka pelottaa teitä.\nKuulkaa minua, Florence. Ettehän se ole te, joka teette tämän kaiken,\neikö niin? Teidän takananne, teidän yläpuolellanne on joku toinen...\njoku, joka antaa teille ohjeita, vaikka te itse ette tiedä mihin hän\nteitä...\"\n\n\"Ei kukaan ohjaa minua. Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Niin, te ette ole yksin. On paljon sellaista, jota te teette koska\nteidän käsketään niin tekemään, ettekä te tiedä sen seurauksia.\nVastatkaa minun kysymykseeni, oletteko te aivan vapaa? Ettekö ole\nkenenkään vaikutuksen alainen?\"\n\n\"En\", sanoi Florence, \"en ole kenenkään vaikutuksen alainen, en...\nolen siitä varma.\"\n\nDon Luis oli itsepäinen ja tuli yhä innokkaammaksi.\n\n\"Ei, te ette ole siitä varma... älkää sanoko niin. Joku hallitsee\nteitä tietämättänne. Ajatelkaa silmänräpäys. Te olette Cosmo\nMorningtonin perillinen, omaisuuden, jota te ette halua, siitä olen\nvarma. No, jos te ette halua tätä omaisuutta, kenelle joutuu se\nsilloin? Vastatkaa. Onko joku, jolle on tärkeätä, että te tulette\nrikkaaksi. Siitä riippuu kaikki. Onko teidän elämänne sidottu\njonkun toisen elämään? Onko hän ystävänne? Oletteko kihloissa hänen\nkanssaan?\"\n\nTyttö vavahti vastenmielisyydestä.\n\n\"Oh, en ikinä! Mies, josta puhutte, ei voi...\"\n\n\"Vai niin\", huudahti don Luis mustasukkaisuuden valtaamana, \"te\ntunnustatte! Vai niin, mies, josta puhun, on siis todellakin\nolemassa! Vannon, että sen roiston...\"\n\nHän kääntyi kasvot vihan vääntäminä herra Desmalionsiin. Hän ei enää\nkoettanut hillitä itseään.\n\n\"Herra prefekti, nyt näemme päämaalin. Minä tunnen tien, joka\njohtaa sinne. Peto vangitaan tänä iltana tahi viimeistään aamulla.\nHerra prefekti, näitä papereita seuraava kirje, allekirjoittamaton\nkirje, jonka tämä nuori nainen jätti teille, on erään priorittaren\nkirjoittama, joka johtaa avenue les Ternesin varrella olevaa\nsairaalaa. Toimittamalla sairashuoneella heti tarkastus,\nkuulustelemalla prioritarta vastakkain neiti Levasseurin kanssa,\nkeksimme me kuka on rikollinen. Mutta emme saa kuluttaa minuuttiakaan\nhukkaan, muuten tulemme liian myöhään ja peto on paennut.\"\n\nHänen purkauksensa oli vastustamaton. Oli mahdotonta vastustaa hänen\nvakaumustaan. Herra Desmalions huomautti kuitenkin:\n\n\"Neiti Levasseur saattaisi sanoa meille...\"\n\n\"Hän ei sano mitään, ei ainakaan ennen kuin mies on hänen\nläsnäollessaan paljastettu. Herra prefekti pyydän teiltä samaa\nluottamusta kuin ennenkin. Eivätkö kaikki lupaukseni ole täyttyneet?\nLuottakaa minuun, herra prefekti, heittäkää pois epäilyksenne.\nMuistakaa kuinka Marie Fauvillea ja Gaston Sauveraudia syytettiin\nmitä vakavimmilla syytöksillä ja kuinka he sortuivat viattomuudestaan\nhuolimatta. Tahtooko laki, että Florence Levasseur uhrataan samoin\nkuin molemmat toisetkin? Sitäpaitsi enhän pyydä, että hänet\npäästettäisiin vapaaksi, vaan että minä saisin puolustaa häntä...\nSiis toisin sanoen, vain parin tunnin lykkäystä. Pyytäkää herra\nWeberiä huolehtimaan siitä, että häntä vartioidaan tarkasti. Antakaa\nsalapoliisienne tulla mukanamme... niin vieläpä useiden, sillä meitä\nei tule liian monta vangitaksemme tuon inhottavan pedon luolassaan.\"\n\nHerra Desmalions ei vastannut. Hetken kuluttua hän vei Weberin\nsyrjään ja puhui muutaman minuutin hänen kanssaan. Herra Desmalions\nei näyttänyt olevan erikoisen suostuvainen don Luisin esitykseen.\nMutta Weber sanoi:\n\n\"Älkää olko huolissanne, herra prefekti. Me emme antaudu mihinkään\nvaaraan.\"\n\nHerra Desmalions suostui.\n\nHetki tämän jälkeen nousivat don Luis ja Florence Levasseur Weberin\nja kahden salapoliisin seuraamana autoon. Toinen salapoliisien\ntäyttämä auto seurasi heitä.\n\nSairashuone kirjaimellisesti täyttyi poliiseilla eikä Weber\nlaiminlyönyt mitään varovaisuustoimenpiteitä.\n\nEräs palvelija osoitti poliisiprefektin, joka oli tullut omalla\nautollaan, odotushuoneeseen ja sitten saliin, jossa prioritar otti\nhänet vastaan. Ilman mitään johdantoa teki prefekti don Luisin,\nWeberin ja Florencen läsnäollessa kysymyksiä priorittarelle.\n\n\"Minulla on tässä kirje\", sanoi hän, \"joka tuotiin virastooni ja joka\nkoskee eräitä perintöä koskevia papereita. Se ei ole allekirjoitettu\nja on laadittu väärennetyllä käsialalla, mutta minulle on sanottu,\nettä se on teidän kirjoittamanne. Onko niin?\"\n\nPrioritar, tarmokaskasvoinen ja päättäväisen näköinen nainen, vastasi\nrauhallisesti:\n\n\"Aivan niin, herra prefekti. Kuten minulla oli kunnia kirjeessäni\nsanoa, katsoin minä parhaaksi olla panematta nimeäni. Tärkeää oli\nvain paperin jättäminen. Mutta koska te tiedätte, että se olin minä,\njoka kirjoitin, niin olen valmis vastaamaan kysymyksiinne.\"\n\nHerra Desmalions jatkoi katsahtaen Florenceen:\n\n\"Ensiksi tahtoisin kysyä, tunnetteko te tämän nuoren naisen?\"\n\n\"Kyllä, herra prefekti. Muutamia vuosia sitten oli Florence meillä\npuoli vuotta sairaanhoitajattarena. Hän käyttäytyi niin hyvin, että\nilomielin otin hänet takaisin neljätoista päivää sitten. Kun olin\nsanomalehdistä lukenut hänen jutustaan, niin pyysin häntä käyttämään\ntoista nimeä. Meillä oli sairashuoneessa uusi henkilökunta, joten hän\nsaattoi oleskella täällä turvallisesti.\"\n\n\"Mutta koska olette lukeneet sanomalehtiä, niin te kai tunnette\nsyytökset häntä kohtaan?\"\n\n\"Niillä syytöksillä ei ole mitään merkitystä henkilöille, jotka\ntuntevat Florencen. Hänellä on jaloin luonne ja herkin omatunto kuin\nkellään muulla tapaamallani henkilöllä.\"\n\nPrefekti jatkoi:\n\n\"Puhukaamme papereista. Mistä ne tulivat?\"\n\n\"Eilen, herra prefekti, löysin huoneestani kirjeen, jossa lähettäjä\npyysi minua toimittamaan muutamia Florence Levasseuria koskevia\npapereita.\"\n\n\"Kuinka saattoi kukaan tietää, että hän oli täällä?\" keskeytti herra\nDesmalions.\n\n\"Siitä en tiedä mitään. Kirje ilmoitti vain, että paperit\nlähetettäisiin Versaillesiin poste restante, minulle osoitettuna,\nmäärättynä päivänä, s.o. tänä aamuna. Minua pyydettiin myöskin\nolemaan mainitsematta asiasta kenellekään sekä antamaan ne kello\nkolme tänään Florence Levasseurille käskyllä viedä ne heti\npoliisiprefektille. Minua pyydettiin myöskin lähettämään eräs kirje\nkomisario Mazerouxille.\"\n\n\"Mazerouxille! Sepä kummallista.\"\n\n\"Se kirje koski kai samaa asiaa. Minä pidän paljon Florencesta. Sen\nvuoksi kirjoitin kirjeeni ja ajoin tänä aamuna Versaillesiin ja sain\nsieltä paperit kuten oli ilmoitettu. Tullessani kotiin oli Florence\nulkona. En voinut antaa hänelle papereita ennenkuin hänen palattuaan,\nnoin neljän aikaan.\"\n\n\"Missä oli paperit pantu postiin?\"\n\n\"Pariisissa. Kuori oli leimattu avenue Nielissa, lähimmässä\npostitoimistossamme.\"\n\n\"Eikö teistä näyttänyt kummalliselta kirjeen löytyminen huoneestanne?\"\n\n\"Kyllä, herra prefekti, mutta ei kummallisemmalta kuin moni muu tätä\nasiaa koskeva seikka.\"\n\nPrefekti kääntyi Weberin puoleen ja sanoi:\n\n\"Olkaa hyvä ja tutkikaa huone, jossa neiti Levasseur asui.\"\n\nKun prioritar teki vastaväitteitä, sanoi prefekti:\n\n\"Meidän on ehdottomasti tiedettävä syy miksikä neiti Levasseur\nnoudattaa niin täydellistä vaiteliaisuutta.\"\n\nFlorence itse näytti tietä. Mutta kun Weber jätti huoneen, huusi don\nLuis:\n\n\"Olkaa varuillanne, herra Weber!\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"En tiedä\", sanoi don Luis, joka ei todellakaan olisi voinut selittää\nminkä tähden Florencen käyttäytyminen teki hänet levottomaksi. \"En\ntiedä. Mutta minä varoitan teitä.\"\n\nWeber kohautti olkapäitään ja lähti priorittaren seuraamana.\nEteisessä otti hän mukaansa kaksi salapoliisia. Florence kulki\nedellä. Hän meni pitkin portaita ja pitkän käytävän läpi ja kääntyi\neräässä kulmassa kapeaan käytävään, jonka päässä oli ovi.\n\nSe oli hänen huoneensa. Ovi avautui ulospäin. Florencen vetäessä sitä\notti hän askeleen takaisinpäin, jolloin Weber oli pakotettu tekemään\nsamoin. Tyttö käytti tilaisuutta, syöksyi sisään ja sulki oven aivan\nsalapoliisipäällikön nenän edessä.\n\nTämä teki vihaisen eleen.\n\n\"Se letukka. Hän aikoo polttaa paperit --!\"\n\nSitten kääntyi Weber priorittaren puoleen:\n\n\"Onko tähän huoneeseen muuta ovea?\"\n\n\"Ei.\"\n\nHän koetteli avata ovea, mutta se oli suljettu ja pantu salpaan.\nHän vetäytyi syrjään antaakseen tilaa eräälle jättiläismäiselle\nsalapoliisille, joka yhdellä nyrkin iskulla murskasi oven.\n\nWeber pisti kätensä aukosta sisään, veti pois salvan, väänsi lukkoa\nja astui sisään.\n\nFlorence ei ollut huoneessa. Pieni avonainen ikkuna osoitti tien,\njota hän oli paennut.\n\n\"Kirotun huono onni!\" huusi Weber. \"Hän on livistänyt.\"\n\nHän ryntäsi pitkin portaita ja huusi yli kaiteen:\n\n\"Vartioikaa kaikkia ovia! Hän on karannut! Ottakaa hänet kiinni!\"\n\nHerra Desmalions tuli juosten. Kohdattuaan Weberin ja kuultuaan\nhänen selostuksensa hän meni Florencen huoneeseen. Avoin ikkuna\njohti takapihalle. Vesiränni kulki pitkin seinää. Sitä myöten oli\nFlorence liukunut alas. Mutta mitä kylmäverisyyttä ja kuvaamatonta\ntahdonvoimaa oli häneltä vaadittukaan paetessaan tällä tavoin!\n\nSalapoliisit olivat levittäytyneet kaikille suunnille sulkeakseen\npakolaiselta tien.\n\nPoliisiprefekti ei koettanutkaan peittää tyytymättömyyttään. Myöskin\ndon Luis oli sangen suuttunut tästä paosta, joka rikkoi hänen\nsuunnitelmansa ja moitti avoimesti salapoliisipäällikön älyn puutetta.\n\nHerra Desmalions teki priorittarelle uusia kysymyksiä ja sai tietää,\nettä Florence ennen sairashuoneelle tuloaan oli viettänyt kaksi\nvuorokautta eräässä yksityishotellissa Saint-Louisin saarella.\nPrefekti käski Weberin heti seurata tätä jälkeä.\n\nTapahtumat osoittivat prefektin olleen oikeassa. Florence oli paennut\ntähän yksityishotelliin ja ottanut sieltä huoneen väärällä nimellä.\nMutta tuskin oli hän saapunut, kun eräs pieni poika oli tullut häntä\nkysymään ja he olivat lähteneet yhdessä.\n\nMyöhemmin illalla onnistui Weberin löytää poika. Hän oli erään\nnaapuritalon portinvahdin poika. Mihin hän oli saattanut Florencen?\nHän kieltäytyi jyrkästi ilmiantamasta naista, joka oli häneen\nluottanut ja itkenyt häntä suudellessaan. Hänen äitinsä pyysi, isä\nantoi korvapuustin, mutta poika oli taipumaton.\n\nKello puoli yksitoista asettui eräs prefektin lähettämä\nsalapoliisijoukko Weberin käytettäväksi. Mazeroux, joka oli palannut\nRouenista raivoissaan Florencelle, oli heidän joukossaan.\n\nHaeskelu jatkui. Don Luis oli vähitellen ottanut johdon. Heti\njälkeen puolenyön kutsui kimakka vihellys kaikki saaren itäosaan\nquai d'Anjoun päähän. Kaksi salapoliisia pienen uteliaan väkijoukon\nympäröimänä seisoi heitä odottamassa. He olivat juuri saaneet kuulla,\nettä vähän matkaa täältä, quai Henri IV:llä, joka ei enää kuulunut\nsaareen, oli nähty vuokra-auto, kuultu kiistaa ja sitten oli auto\najanut Vincennesiin päin.\n\nKiiruhdettiin quai Henri-IV:lle ja talo löydettiin heti. Eräs\nalakerroksen ovista johti katukäytävälle. Auto oli seissyt muutamia\nminuutteja tämän oven edessä. Kaksi henkilöä, mies ja nainen, olivat\ntulleet läheisyydestä. Kun auton ovi oli suljettu, oli mies huutanut\nohjaajalle:\n\n\"Ajakaa bulevardi Saint Germainille ja pitkin kanavia. Sitten\nVersaillesin tietä.\"\n\nMutta portinvahdin vaimo saattoi antaa tarkempia tietoja. Uteliaana\nalakerran vuokralaisen suhteen, jota hän oli nähnyt vain kerran\nja joka maksoi vuokransa Charlesin nimellä allekirjoitetuilla\nmaksuosoituksilla eikä oleskellut paljon asunnossaan, oli hän\nkäyttänyt hyväkseen sitä, että porttivahdinasunto oli seinän takana\nja kuunnellut. Mies ja nainen kiistelivät. Kerran huusi mies kovalla\näänellä:\n\n\"Tulkaa mukaani, Florence, vaadin sitä ja annan teille kaikki\ntodistukset siitä, että olen syytön. Jos te kumminkin kieltäydytte\ntulemasta vaimokseni, poistun maasta. Olen jo ryhtynyt valmistuksiin.\"\n\nVähän myöhemmin alkoi hän nauraa, korotti jälleen äänensä ja sanoi:\n\n\"Peloissanne, mistä, Florence? Ehkä siitä, että minä tapan teidät?\nEi, ei, älkää pelätkö...\"\n\nMuuta ei portinvartijatar ollut kuullut. Mutta eikö tämä ollut\nkylliksi aiheuttamaan levottomuutta?\n\nDon Luis tapasi Weberin.\n\n\"Tulkaa mukaan! Minä tiesin sen: mies pystyy mihin hyvänsä. Hän on\ntiikeri! Hän aikoo tappaa tytön!\"\n\nHän riensi ulos, veti Weberin mukanansa niiden poliisiautojen luo,\njotka odottivat vähän matkan päässä. Sillä aikaa vastusti Mazeroux:\n\n\"Olisi parasta tutkia talo, saada joku johtolanka...\"\n\n\"Oh\", huudahti don Luis lisäten vauhtia, \"talo johtolankoineen seisoo\nkyllä paikoillaan! Mutta hän saa etumatkan, se roisto... ja hänellä\non mukanaan Florence... hän aikoo tappaa tämän! Siinä on ansa, olen\nvarma siitä!\"\n\nHän veti molempia miehiä vastustamattomalla tarmolla mukanaan.\n\nHe lähestyivät autoja. Niin pian kuin hän sai ne näkyviinsä, huudahti\nhän:\n\n\"Tehkää selväksi! Minä ajan itse.\"\n\nHän tahtoi ottaa ohjaajan paikan. Mutta Weber teki vastaväitteitä,\ntyönsi hänet autoon ja sanoi:\n\n\"Älkäähän hätäilkö... ohjaaja ymmärtää asiansa. Hän ajaa paremmin\nkuin te.\"\n\nDon Luis, Weber ja kaksi salapoliisia istuivat autoon, Mazeroux otti\npaikan ohjaajan vieressä.\n\n\"Versaillesin tietä!\" huudahti don Luis.\n\nAuto lähti liikkeeseen ja hän jatkoi:\n\n\"Ei, kuulkaa, mitä se tyhmyri tekee? Tämä ei ole oikea tie. Mitä tämä\ntarkoittaa?\"\n\nAinoa vastaus oli nauru. Weber nauroi niin että hyppi. Don Luis\nnieli kirouksen, teki pelottavan ponnistuksen ja yritti hypätä\nautosta. Kuusi kättä kietoutui hänen ympärilleen ja piti häntä\nliikkumattomana. Weber tarttui hänen kurkkuunsa. Salapoliisit pitivät\nhänen käsivarsistaan. Hänellä ei ollut tilaisuutta painia ahtaassa\nautossa ja hän tunsi revolverinsuun ohimoillaan.\n\n\"Ei mitään tyhmyyksiä\", mutisi Weber, \"muuten laukaisen päähänne. Vai\nniin, te ette odottaneet tätä? Tässä on hyvitys Weberille!\"\n\nJa kun Perenna vielä vastusteli, jatkoi hän uhkaavasti:\n\n\"Muistakaa, että saatte syyttää itseänne! Nyt lasken kolmeen, yksi,\nkaksi.\"\n\n\"Mutta mikä on tarkoituksenne?\" karjui don Luis.\n\n\"Prefektin käsky, jonka sain juuri.\"\n\n\"Mikä käsky?\"\n\n\"Viedä teidät vankilaan, jos Levasseurin tyttö pääsee pakoon.\"\n\n\"Onko teillä vangitsemismääräys?\"\n\n\"On\".\n\n\"Ja sitten?\"\n\n\"Sitten? Ei mitään... 'Santé'... tutkintatuomari...\"\n\n\"Mutta peijakas, sillä aikaa ehtii tiikeri pakoon. Tyhmyyttä! Kuinka\nvoikaan olla niin aasimainen? Sellaisia elukoita! Piru vieköön!\"\n\nKymmenen poliisia tunkeutui ovelle. Vastustus ei hyödyttänyt mitään.\nHän ymmärsi sen ja hänen katkeruutensa kasvoi.\n\n\"Tyhmyrit!\" huusi hän heidän ympäröidessään ja saattaessaan hänet\nvankilan konttoriin. \"Sellaisia nahjuksia! Sellaisia tolvanoita!\nPilata koko juttu! He aikoivat ottaa kiinni roiston, jos se heitä\nmiellyttää ja sulkevat vankilaan kunniallisen miehen sillä aikaa\nkuin roisto tekee itsensä näkymättömäksi! Ja hän on vielä murhaava\nuseita... Florence... Florence...\"\n\nHän laahasi heitä mukanaan. Tavattomalla voimalla hän ojentautui,\npudisti irti poliisit, jotka riippuivat hänessä kuin metsästyskoirat,\nsysäsi Weberin syrjään ja kääntyi Mazerouxiin:\n\n\"Mazeroux, juoskaa prefektin luo. Pyytäkää häntä soittamaan\nValenglaylle... niin, pääministerille. Haluan puhella hänen kanssaan.\nSanokaa hänelle kaikki. Pyytäkää prefektiä kertomaan, että se olen\nminä: mies, joka antoi saksalaisen keisarin tanssia pillinsä mukaan.\nNimeni? Sen hän tietää. Tahi jos hän on sen unohtanut, niin prefekti\nvoi sen hänelle sanoa.\"\n\nHän vaikeni hetken ja sanoi sitten aivan tyynesti:\n\n\"Arsène Lupin! Ilmoittakaa nämä molemmat sanat hänelle ja sanokaa:\nArsène Lupin haluaa puhutella pääministeriä erittäin tärkeän asian\nvuoksi! Järjestäkää, että hän saa tietää sen heti. Menkää, Mazeroux,\nja ajakaa sen jälkeen roistoa uudelleen takaa.\"\n\nVankilanjohtaja oli avannut nimiluettelon.\n\n\"Voitte merkitä nimeni, herra johtaja,\" sanoi don Luis. \"Kirjoittakaa\nArsène Lupin.\"\n\nJohtaja hymyili ja sanoi:\n\n\"Vaikea olisikin muuta kirjoittaa. Vangitsemismääräyksessä on:\n'Arsène Lupin, alias Luis Perenna'.\"\n\nDon Luis säpsähti hiukan näistä sanoista. Hänen vangitsemisensa\nArsène Lupinin nimellä teki hänen asemansa vielä vaarallisemmaksi.\n\n\"Vai niin\", sanoi hän, \"he ovat siis päättäneet...\"\n\n\"Niinpä luulisin\", sanoi Weber riemuiten. \"Olemme päättäneet tarttua\nhärkää sarviin ja iskeä suoraan Lupiniin. Rohkeasti tehty, eikö niin?\nMutta älkää huolehtiko, meillä on teille suurempikin yllätys.\"\n\nDon Luis ei muuttanut ilmettäkään. Hän kääntyi jälleen Mazerouxiin ja\nsanoi:\n\n\"Älkää unohtako ohjeitani, Mazeroux!\"\n\nMutta nyt häntä kohtasi isku. Komissario ei vastannut. Don Luis\ntarkasteli häntä ja vavahti. Hän huomasi nyt Mazerouxin myöskin\nolevan poliisien ympäröimän. Komissarioraukka itki hiljaa.\n\nWeberin iloisuus lisääntyi.\n\n\"Teidän täytyy suoda hänelle anteeksi, Lupin. Komisario Mazeroux\nseuraa teitä vankilaan, vaikkakaan ei samaan koppiin.\"\n\n\"Niinkö\", sanoi don Luis ojentautuen. \"Mazeroux on siis vangittu?\"\n\n\"Niin on, prefektin käskystä.\"\n\n\"Mistä häntä syytetään?\"\n\n\"Hän on Arsène Lupinin rikostoveri.\"\n\n\"Mazeroux minun rikostoverini? Tyhmyyksiä! Mazeroux? Kunniallisin\nmies maailmassa.\"\n\n\"Niin, kuten sanotte, maailman kunniallisin mies. Se ei estä ihmisiä\nmenemästä hänen luokseen halutessaan kirjoittaa teille kirjeitä,\neikä estä häntä itseään viemästä niitä perille, joka todistaa, että\nhän tunsi teidän olinpaikkanne. Ja on vähän muutakin, jonka aikanaan\nteille selitämme, Lupin. Teille tulee sangen hauskaa, sen lupaan.\"\n\nDon Luis mutisi:\n\n\"Mazeroux parkani!\"\n\nSitten sanoi hän ääneen:\n\n\"Älkää itkekö, poikaseni. Tämä ei kestä kauempaa kuin yön yli.\nÄlkää itkekö. Minulla on varattuna teitä varten paljon parempi ja\nkunniallisempi toimi ja ennenkaikkea tuottavampi. Ette kai luule\netten ollut tähän varustautunut? Tehän tunnette minut! Niin paljon\nvoin teille sanoa, että huomenna olen vapaa ja hallitus tulee\nantamaan teille paikan everstin arvolla ja marsalkan palkalla. Älkää\nsen vuoksi itkekö, Mazeroux.\"\n\nSitten kääntyi hän Weberiin ja sanoi äänellä, jolla isäntä antaa\nmääräyksiä palvelijoilleen:\n\n\"Hyvä herra, olkaa hyvä ja suorittakaa Mazerouxille uskomani tehtävä.\nIlmoittakaa viipymättä prefektille, että minulla on tärkeitä\nilmoituksia tehtävänä pääministerille. Etsikää sen jälkeen käsiinne\ntiikeri Versaillesista ennen yön loppua. Minä tunnen teidän kykynne\nja luotan täydellisesti ahkeruuteenne ja huolellisuuteenne. Tulkaa\ntapaamaan minua kello kaksitoista.\"\n\nJa käskynsä antaneen isännän ryhdillä antoi hän viedä itsensä koppiin.\n\nOvi suljettiin.\n\nDon Luis ajatteli:\n\n\"Jos otaksutaankin, että prefekti soittaa Valenglaylle, ei hän tee\nsitä ennenkuin huomenna. Sillä tavoin on roisto saanut kahdeksan\ntunnin etumatkan ennenkuin minä vapaudun. Kahdeksan tuntia! Piru\nvieköön!\"\n\nHän tuumi hetken, kohautti olkapäitään sellaisin ilmein kuin olisi\nnähnyt, ettei hänellä tässä tilaisuudessa ollut muuta tekemistä kuin\nodottaa, ryömi vuoteeseen ja mutisi:\n\n\"Paneudu lepäämään, Lupin!\"\n\n\n\n\nVII LUKU\n\nAukene, Sesam!\n\n\nHuolimatta tavallisesti niin hyvästä unestaan nukkui don Luis\nkorkeintaan kolme tuntia. Häntä vaivasi kiduttava levottomuus ja\nvaikka hänen sotasuunnitelmansa oli huolellisesti laadittu, ei hän\nsaattanut olla näkemättä niitä monia esteitä, jotka todennäköisesti\nsaattaisivat sen raukeamaan tyhjiin. Weber luonnollisesti puhuisi\nherra Desmalionsille. Mutta soittaisiko Desmalions Valenglaylle?\n\nSitten hän tuumaili mitä Valenglay tekisi saatuaan ilmoituksen.\nSillä eikö ollut liiaksi vaadittu, että hallituksen päämies,\npääministeri, tottelisi Arsène Lupinin määräyksiä ja noudattaisi\nhänen suunnitelmiaan?\n\n\"Hän tulee!\" huudahti hän horjumattomasti luottaen kohtaloonsa.\n\"Valenglay ei välitä hituistakaan muotoseikoista, tavoista\nja sellaisista narrimaisuuksista. Hän tulee, vaikkapa vain\nuteliaisuudesta saadakseen tietää, mitä keisarin ystävällä on hänelle\nsanottavaa. Sitäpaitsi hän tuntee minut! Minä en ole sellainen\nkerjäläinen, joka vaivaa ihmisiä turhanpäiten. Minun tapaamisestani\nvoi aina hyötyä jotain: Hän tulee!\"\n\nHäntä ahdistivat ajatukset Florencen kohtalosta, hukkaan kuluvasta\najasta ja roiston saavuttamasta etumatkasta. Tunnit kuluivat. Jälleen\npalasivat hänen ajatuksensa Valenglayhin. Äkkiä purskahti hän nauruun:\n\n\"Kas niin, Arsène, sinä veitikka, muistatko, että houkuttelit\nherra Hohenzollerin hänen Mark Brandenburgistaan. Valenglay ei asu\nniin kaukana, hitto vie. Jos niin vaaditaan, niin voin minä itse\nvaivautua... niin, niin se on, minä otan ensi askeleen. Minä teen\nvieraskäynnin herra de Beauveun luo. Hauska tavata teitä, herra\nValenglay.\"\n\nHän meni ovelle ja oli olevinaan ikäänkuin se olisi ollut auki ja\nettä hänen tarvitsi vain odottaa vuoroaan tullakseen vastaanotetuksi.\n\nHän toisti tätä lapsellista leikkiä kolme kertaa, kumarsi syvään ja\nkauan ikäänkuin olisi pitänyt kädessään sulkahattua ja mutisi:\n\n\"Sesam, aukene!\"\n\nNeljännellä kerralla avautui ovi ja vanginvartija astui sisään.\n\nDon Luis sanoi virallisella äänellä:\n\n\"Toivon, etten ole antanut pääministerin odottaa.\" Neljä salapoliisia\nseisoi käytävässä.\n\n\"Ovatko herrat saattueenani?\" kysyi hän. \"Se on oikein. Ilmoittakaa\nArsène Lupin, Espanjan grandi, hänen katolisen majesteettinsa serkku.\nHyvät herrat, seuraan teitä. Ystäväni ovenavaaja, tässä on teille\nkaksikymmentä frangia vaivoistanne.\"\n\nHän kumarsi käytävässä:\n\n\"Backus auta, ei hansikkaita! Enkä ole ajanut partaani sitten kuin\neilen!\"\n\nSalapoliisit olivat ympäröineet hänet ja töyttäsivät häntä hieman\nkovakouraisesti. Hän nipisti kahta käsivarresta.\n\nNämä voihkivat tuskasta.\n\nVankilanjohtaja seisoi eteiskaytävässä.\n\n\"Olen nukkunut yöni mainiosti, rakas johtajani\", sanoi don Luis.\n\"Teidän vierashuoneenne ovat erinomaisen upeita. Toimitan, että\nhotelli Vankila saa Baedeckerissä tähden. Haluatteko, että kirjoitan\nnimikirjaanne suosituksen? Ettekö? Te ehkä toivotte minun palaavan?\nOlen pahoillani, herra johtaja, mutta se on mahdotonta, minulla on\nmuuta tehtävää.\"\n\nPihalla odotti auto. Don Luis nousi siihen neljän salapoliisin\nseuraamana.\n\n\"Place Beauvean\", sanoi hän ohjaajalle.\n\n\"Ei, rue Vineuse\", oikaisi eräs poliiseista.\n\n\"Vai niin\", sanoi don Luis, \"hänen ylhäisyytensä yksityisasuntoon.\nHänen ylhäisyytensä haluaa pitää vierailuni salassa. Se on hyvä\nmerkki. Muuten, hyvät ystävät, mitä on kello?\"\n\nHänen kysymykseensä ei vastattu. Ja kun poliisit olivat laskeneet\nverhot, ei hän saattanut nähdä kadulla olevia kelloja.\n\nVasta pääministerin pieneen taloon tullessaan näki hän pöytäkellon.\n\n\"Viisitoista minuuttia yli kuuden!\" huudahti hän. \"Hyvä! Silloin ei\nole paljon aikaa kadotettu.\"\n\nHe soittivat ja salapoliisit menivät ulos vanhan palvelijattaren\nseuraamana, joka oli päästänyt heidät sisälle.\n\nHuoneeseen tuli joku henkilö toisen seuraamana. Don Luis tunsi\nValenglayn ja poliisiprefektin.\n\n\"Hyvä on\", ajatteli hän, \"hän on käsissäni.\"\n\nHän näki hyväntahtoisen ilmeen vanhan pääministerin kapeilla,\nryppyisillä kasvoilla. Niissä ei ollut ankaruutta, ei mitään, joka\nolisi asettanut sulkuja ministerin ja sen epäilyttävän olennon\nvälille, jonka hän otti vastaan. Niissä näkyi vain leikillistä\nuteliaisuutta ja hyvänsuopaisuutta, jota ei Valenglay ollut\nmilloinkaan salannut ja jonka hän oli avoimesti tuonut ilmi\npuhuessaan Arsène Lupinin oletetun kuoleman jälkeen seikkailijasta ja\nniistä omituisista suhteista, jotka olivat heidän välillään vallinneet.\n\n\"Te ette ole muuttunut\", sanoi hän katsottuaan hetken Lupinia. \"Iho\nhiukan tummempi... hiukan harmaata ohimoilla, siinä kaikki.\"\n\nSitten otti hän kireämmän sävyn ja sanoi:\n\n\"No, mitä te haluatte?\"\n\n\"Ensiksikin erään vastauksen, herra pääministeri. Onko\nsalapoliisipäällikkö Weber, joka vei minut eilen illalla vankilaan,\nseurannut vuokra-autoa, jossa Florence Levasseur vietiin pois?\"\n\n\"Kyllä, auto pysähtyi Versaillesissa. Siinä istuvat henkilöt ottivat\ntoisen, jonka piti ajaa heidät Nantesiin. Mitä muuta haluatte paitsi\ntämän vastauksen?\"\n\n\"Vapauteni, herra presidentti.\"\n\n\"Heti, tietysti?\" kysyi Valenglay nauruun purskahtaen.\n\n\"Kolmenkymmenen- tahi korkeintaan kolmenkymmenenviiden minuutin\nkuluttua.\"\n\n\"Puoli kahdeksan?\"\n\n\"Viimeistään puoli kahdeksan.\"\n\n\"Ja mihin aiotte käyttää vapautenne?\"\n\n\"Vangitakseni henkilön, joka on murhannut Cosmo Morningtonin,\npäällikkö Vérot'n ja Roussel-perheen jäsenet.\"\n\n\"Oletteko te ainoa, joka voi vangita hänet?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Mutta onhan poliisi liikkeellä. Sähkösanomalaitos työskentelee.\nMurhaaja ei voi lähteä Ranskasta. Hän ei voi meitä paeta.\"\n\n\"Te ette löydä häntä.\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Siinä tapauksessa hän tappaa Florence Levasseurin. Florencesta tulee\nhänen seitsemäs uhrinsa. Ja se on teidän syynne.\"\n\nValenglay vaikeni hetken ja sanoi sitten:\n\n\"Teidän käsityksenne mukaan, vastoin kaikkea todennäköisyyttä ja\npoliisiprefektin hyvin perusteltuja epäluuloja, on Florence Levasseur\nsiis syytön?\"\n\n\"Ehdottomasti, herra prefekti.\"\n\n\"Ja te luulette hänen olevan hengenvaarassa?\"\n\n\"Hän on hengenvaarassa\".\n\n\"Oletteko rakastunut häneen?\"\n\n\"Olen\".\n\nValenglay näytti ihastuneelta. Lupin rakastunut! Lupin rakkauden\nohjaamana ja tunnustaa sen! Kuinka jännittävää!\n\nDon Luis osoitti kelloon.\n\n\"Kello on paljon, herra ministeri.\"\n\nValenglay nauroi.\n\n\"En ole milloinkaan nähnyt kummempaa! Don Luis Perenna, olen\npahoillani, etten ole mikään rajaton itsevaltias. Silloin tekisin\nteistä salaisen poliisimme päällikön.\"\n\n\"Sitä tointa on Saksan keisari jo minulle tarjonnut.\"\n\n\"Tyhmyyksiä!\"\n\n\"Mutta minä kieltäydyin\".\n\nValenglay nauroi sydämellisesti, mutta nyt löi kello seitsemän. Don\nLuis alkoi tulla levottomaksi. Valenglay istuutui, kävi suoraan\nasiaan ja sanoi vakavasti:\n\n\"Don Luis Perenna, ensimmäisenä päivänä, kun te jälleen sukelsitte\nesiin, siis yht'aikaa Suchet bulevardin murhan kanssa, tiesimme me\nprefektin kanssa kuka te olitte. Perenna oli Lupin. Te ymmärsitte\nluultavasti syyn, minkä vuoksi me emme halunneet tuon kuolleen\nnousevan uudelleen ylös ja minkä vuoksi annoimme teille eräänlaista\nsuojaa. Poliisiprefekti oli kanssani aivan samaa mieltä. Koska don\nLuis Perenna taisteli oikeiden asiain puolesta jätimme Arsène Lupinin\nrauhaan. Onnettomuudeksi...\"\n\nValenglay pysähtyi ja jatkoi sitten:\n\n\"Onnettomuudeksi sai poliisiprefekti yksityiskohtaisiin todistuksiin\nperustuvan ilmiannon eilen illalla, jossa mainitaan teidän olevan\nArsène Lupin.\"\n\n\"Mahdotonta!\" huudahti don Luis. \"Se on väite, jota ei kukaan voi\ntodistaa. Arsène Lupin on kuollut.\"\n\n\"No niin, mutta se ei todista, että don Luis Perenna elää.\"\n\n\"Don Luis Perennalla on asianmukaisesti laillistutettu olemassaolo.\"\n\n\"Ehkä. Mutta sitä vastaan väitetään.\"\n\n\"Kuka? On vain yksi mies, jolla olisi siihen oikeus ja jos hän\nsyyttää minua, niin tulee se hänen turmiokseen. En saata uskoa hänen\nolevan kylliksi tyhmän...\"\n\n\"Ei, ei kylliksi tyhmän, vaan riittävästi viisaan.\"\n\n\"Te tarkoitatte Cacérèsia, perulaista attashea?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Mutta hänhän on ulkomailla?\"\n\n\"Enemmänkin, hän karkasi poliisilta kavallettuaan lähetystön kassan.\nMutta ennen maasta lähtemistään allekirjoitti hän selityksen, joka\nsaapui eilen illalla meille, ja jossa hän sanoo hankkineensa teille,\ndon Luis Perennan nimellä, täydelliset henkilöllisyystodistukset.\nTässä on teidän kirjeenvaihtonne hänen kanssaan ja kaikki paperit,\njotka todistavat hänen väitteensä totuuden. Jokainen, joka niitä\ntutkii, voi vakuuttautua siitä, että te ette ole don Luis Perenna,\nvaan Arsène Lupin.\"\n\nDon Luis teki vihaisen eleen.\n\n\"Tuo Cacérès roisto on vain välikappale\", sähähti hän. \"Hänen\ntakanaan seisoo toinen, joka on hänelle maksanut ja ohjaa hänen\ntoimiaan. Se on lurjus itse, tunnen hänen otteensa. Hän on vielä\nkerran koettanut päästä minusta ratkaisevassa silmänräpäyksessä.\"\n\n\"Niin minäkin luulen\", sanoi pääministeri. \"Mutta kun kaikki\nnämä paperit, niitä seuraavan kirjeen mukaan, ovat ainoastaan\nvalokuvajäljennöksiä ja alkuperäiset, jos teitä ei tänä aamuna\nvangita, luovutetaan johtavalle Pariisin sanomalehdelle tänä iltana,\nolemme pakotetut ottamaan syytteen huomioon.\"\n\n\"Mutta, herra presidentti,\" huudahti don Luis, \"kun Cacérès on\nulkomailla ja roisto, joka osti häneltä paperit, on paennut ehtimättä\ntoteuttaa uhkaustaan, ei meidän tarvitse pelätä asiakirjojen\nsanomalehdille luovuttamista.\"\n\n\"Mistä me sen tiedämme? Vihollinen on kai ryhtynyt\nvarovaisuustoimenpiteisiin. Hänellä saattaa olla rikostovereita.\"\n\n\"Niitä ei hänellä ole\".\n\n\"Mistä sen tiedämme?\"\n\nDon Luis katsoi Valenglayhin ja sanoi:\n\n\"Mitä te oikein haluatte sanoa, herra presidentti?\"\n\n\"Kerron sen. Vaikka Cacérès uhkasi meitä, halusi poliisiprefekti,\njoka tahtoi saada niin paljon selvyyttä kuin suinkin Florence\nLevasseurin osasta tässä pelissä, olla estämättä teitä toimissanne\neilen illalla. Kun nämä eivät johtaneet mihinkään, päätti hän\nainakin käyttää sitä tilaisuutta, että don Luis oli asettunut\nkäytettäväksemme ja vangita Arsène Lupinin. Jos me nyt antaisimme\nhänen mennä, julkaistaisiin asiapaperit varmasti ja te ymmärrätte\nkuinka naurettavaan asemaan me joutuisimme yleisön edessä. Tällä\nhetkellä pyydätte te Arsène Lupinin vapauttamista, vapautusta, joka\nolisi laiton, perusteeton, anteeksiantamaton. Minun täytyy senvuoksi\nvastata kieltävästi ja minä vastaan kieltävästi.\"\n\nHän vaikeni. Parin sekunnin hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi:\n\n\"Mikäli ette...\"\n\n\"Mikäli en?\"\n\n\"Mikäli ette -- ja sen juuri halusin sanoa -- mikäli ette\nvastapalvelukseksi tarjoa minulle jotain niin erinomaista, että minä\nvoin antautua siihen epämiellyttävään vaaraan, jonka Arsène Lupinin\nennenkuulumaton vapauttaminen aiheuttaisi.\"\n\n\"Mutta, herra presidentti, jos minä tuon teille todellisen\nrikollisen, murhaajan.\"\n\n\"Siihen emme tarvitse teidän apuanne.\"\n\n\"Ja jos annan teille kunniasanani palata takaisin heti suoritettuani\ntehtäväni ja jättäytyä käsiinne?\"\n\nValenglay löi kätensä pöytään, korotti äänensä ja huudahti\nhyväntahtoisen tuttavallisella äänellä:\n\n\"Kas niin, Arsène Lupin, lyökää korttinne esiin! Jos te todellakin\nhaluatte saada tahtonne perille, niin maksakaa siitä! Peijakas,\nmuistakaa, että tämän jutun ja erikoisesti viime yön tapahtumien\njälkeen tulette te Florence Levasseurin kanssa yleisön silmissä\nolemaan mitä te jo olette: näytelmän toimivat henkilöt, todelliset\nja ainoat rikolliset! Ja nyt, kun Florence Levasseur on livistänyt,\ntulette te minun luokseni pyytämään vapauttanne! Olkoon niin, mutta\ntarjotkaa meille maksu älkääkä kitsastelko!\"\n\nDon Luis istuutui Valenglayn eteen ikäänkuin he olisivat olleet kaksi\ntasa-arvoista neuvottelijaa.\n\n\"Minä en ole monisanainen. Yksi lause ilmaisee saaliin, jonka aion\ntarjota maani pääministerille.\"\n\nHän katsoi Valenglayta suoraan silmiin ja sanoi, pannen painon joka\ntavulle:\n\n\"Vaihdoksi kahdenkymmenenneljän tunnin vapaudesta kunniasanaani\nvastaan palata tänne huomenaamulla joko Florencen kanssa, mukanani\nkaikki todisteet hänen viattomuudestaan, tahi ilman häntä\njättäytyäkseni käsiinne, tarjoan teille...\"\n\nHän keskeytti ja jatkoi sitten vakavalla sävyllä:\n\n\"... tarjoan teille kuningaskunnan, herra hallituksen presidentti.\"\n\nTarjous kuului satumaiselta, naurettavalta ja riittävän\nyksinkertaiselta aiheuttaakseen olkapäiden kohautuksen, se kuului\nhullun kerskailulta. Mutta Valenglay istui liikkumattomana. Hän\ntiesi, että nykyisten olosuhteiden vallitessa ei hänen edessään oleva\nmies laskenut leikkiä.\n\nHän tiesi sen niin varmasti, että tottuneena pohtimaan tärkeitä\npoliittisia kysymyksiä, joissa salaisuus oli äärimmäisen tärkeä,\nhän heitti katseen poliisiprefektiin ikäänkuin herra Desmalionsin\nläsnäolo olisi häntä haitannut.\n\n\"Vaadin ehdottomasti\", sanoi don Luis, \"että herra poliisiprefekti\njää tänne ja kuulee sanottavani. Hän on tilaisuudessa paremmin\nkuin kukaan muu arvioimaan sen arvon ja hän voi todistaa muutamien\nyksityisseikkojen todenperäisyyden.\"\n\n\"Kertokaa\", sanoi Valenglay.\n\nDon Luis hymyili.\n\n\"Sallitteko --?\" sanoi hän.\n\nHän nousi, meni ja otti seinältä pienen luoteis-Afrikan kartan. Hän\nlevitti sen pöydälle, asetti erilaisia esineitä sen kaikille neljälle\nkulmalle pitääkseen sen auki ja sanoi:\n\n\"Tämä on asia, joka on tuottanut herra poliisiprefektille paljon\nhuolta ja jonka johdosta hän on antanut suorittaa tutkimuksia.\nTarkoitan sitä, kuinka minä käytin aikani, tahi oikeammin, kuinka\nArsène Lupin käytti aikansa niinä viimeisenä kolmena vuotena, jolloin\nhän palveli muukalaislegioonassa.\"\n\n\"Niihin tutkimuksiin ryhdyttiin minun käskystäni\", sanoi Valenglay.\n\n\"Ja ne johtivat --?\"\n\n\"Ei mihinkään.\"\n\n\"Niin että te ette tiedä mitä minä tein vankeuteni aikana?\"\n\n\"Emme\".\n\n\"Sen kerron teille, herra presidentti. Sen ei tarvitse tulla\njulkiseksi.\"\n\nHän osoitti lyijykynällä erästä pistettä Marokossa:\n\n\"Tuolla minut otettiin vangiksi kahdentenakymmenentenäviidentenä\npäivänä heinäkuuta. Minun vangiksi joutumiseni näytti herra\npoliisiprefektistä ja kaikista muistakin, jotka saivat kuulla\nsiitä puhuttavan, hyvin kummalliselta. He kummastelivat sitä,\nettä minä olin kylliksi tyhmä joutuakseni väijytykseen ja\nantaakseni nelikymmenmiehisen berberijoukon vangita itseni.\nHeidän kummastuksensa oli oikeutettu. Vangiksi joutumiseni oli\ntarkoituksellinen shakkiveto. Te ehkä muistatte, herra presidentti,\nettä minä kirjoittauduin muukalaislegioonaan tehtyäni turhan\nyrityksen, eräiden onnettomien yksityisasioiden vuoksi, riistää\nitseltäni hengen. Minä halusin kuolla ja luulin maurilaisen kuulan\nantavan minulle kaipaamani rauhan. Kohtalo ei sitä sallinut. Eräänä\npäivänä, sitä erikoisesti ajattelematta, koko olentoni kaivatessa\nsuurempaa seikkailua, jota en oikein selvästi nähnyt edessäni, mutta\njoka houkutteli minua salaperäisellä tavalla -- eräänä päivänä,\nkun minut ympäröi joukko vihollisia, mutta olisin vielä voinut\nrynnätä läpi, annoin ottaa itseni vangiksi. Siinä koko asia, herra\npresidentti. Vankina olin vapaa. Minulle avautui uusi elämä. Se\noli kuitenkin vähällä päättyä pahoin. Kolme tusinaa berbereita,\nerään merkittävän nomadiheimon lähettämä tiedustelujoukko, nelisti\nensin pienelle telttaryhmälle, johon heidän päällikkönsä vaimot\nolivat kymmenen miehen vartioimina leiriytyneet. He purkivat\nteltat ja viikon marssin jälkeen, joka minusta tuntui sangen\nrasittavalta seuratessani jalan ratsastavaa joukkoa, pysähdyimme\nkapealle, luurankojen peittämälle vuoriylängölle. Täällä asettivat\nhe maahan paalun ja sitoivat minut siihen. He aikoivat leikata\nminulta korvat, nenän, kielen ja viimeksi pään. He alkoivat\nkumminkin ensin ruokailla. Lähellä olevalla lähteellä he söivät ja\njoivat eivätkä välittäneet minusta muuta kuin että nauroivat ja\nkuvailivat minulle odotettavissa olevia tuskia. Kului yö. Päivän\nvaljetessa kokoontuivat he ympärilleni ja päästivät kovia huutoja,\njoihin sekaantui naisten kimakka ulvonta. Kun varjoni tapasi erään\nviivan, jonka he olivat edellisenä iltana vetäneet, lakkasivat he\nmeluamasta, ja eräs heistä, jonka piti toimittaa leikkaukset, astui\nesiin ja käski minun ojentamaan kieleni. Sen tein. Hän tarttui\nsiihen vetäen toisella kädellään tupesta veitsen. En saata koskaan\nunohtaa miehen hämmästystä kun hän näki, ettei hänen veitsestään\nollut jäljellä muuta kuin varsi ja vaaraton, pieni, naurettava\nkappale terää. Hän purki raivonsa kiroustulvaan, syöksyi erään\ntoverinsa luo ja tempasi tältä veitsen. Sama hämmästys: tämäkin\nveitsi oli katkaistu. Syntyi yleinen sekaannus ja kaikki vetivät\nesiin veitsensä. Alkoi tavaton melu. Heitä oli neljäkymmentäviisi\nmiestä ja heidän neljäkymmentäviisi veistään oli katkaistu. Päällikkö\nheittäytyi minun päälleni ikäänkuin olisi katsonut minut syylliseksi\ntähän käsittämättömään ilmiöön. Hän tähtäsi suurella pistoolilla\notsaani ja näytti minusta niin rumalta, että nauroin hänelle vasten\nkasvoja. Hän painoi liipasinta. Pistooli ei lauennut. Hän koetti\nuudelleen. Se ei lauennut nytkään. Kaikki alkoivat nyt tanssia sen\npaalun ympärillä, johon minä olin sidottu. Hanat naksahtelivat. Mutta\nmusketit, pistoolit, karbiinit ja kiväärit eivät lauenneet. Se oli\noikea ihme! Teidän olisi pitänyt nähdä niiden naamat. En ikinä ole\nnauranut niin. Muutamat juoksivat telttaan hakemaan lisää ruutia.\nToiset latasivat aseensa uudestaan kokeakseen uuden pettymyksen minun\nyhä nauraessani ja nauraessani. Tämä ei voinut jatkua ikuisesti.\nVanha päällikkö otti mahtavan kiven ja tuli minua vastaan kasvot\nvihan vääristäminä. Hän ojentautui koko pituuteensa, kohotti kahden\nmiehen auttamana kiven pääni päälle ja päästi sen alas... minun\neteeni, paalun päälle. Ukkoraukasta se oli hämmästyttävä näky. Minä\nolin yhdessä sekunnissa irrottautunut kahleistani ja hypähtänyt\ntakaisin sekä seisoin kolmen askeleen päässä hänestä, kädet\nojennettuina, molemmissa käsissä revolverit, jotka minulta oli otettu\npois kun jouduin vangiksi. Päällikkö alkoi nyt nauraa kuten minä\nolin nauranut, ivallisesti. Häneen ei näillä kahdella revolverilla\nollut suurempaa vaikutusta kuin niillä kelvottomilla aseilla, jotka\nolivat säästäneet minun elämäni. Hän ja hänen molemmat seuralaisensa\nottivat suuret kivet. 'Kädet alas,' huusin minä, 'tahi minä ammun'.\nPäällikkö heitti kivensä. Samalla hetkellä kajahti kolme laukausta.\nPäällikkö ja hänen molemmat miehensä kaatuivat kuolleina maahan.\n'Kenen on vuoro', kysyin ja katsoin ympäröivään joukkoon. Jäljellä\noli neljäkymmentäkaksi miestä. Minulla oli yksitoista luotia. Kun\nei kukaan miehistä liikkunut, pistin revolverit kainalooni ja otin\ntaskustani kaksi pientä patruunalaatikkoa, joissa oli viisikymmentä\npatruunaa. Vyöstäni vedin kolme suurta teräväksi hiottua veistä.\nPuolet joukosta teki alistumisen merkkejä ja asettautui taakseni.\nToinen puoli antautui hetkeä myöhemmin. Taistelu oli loppu. Se oli\nkestänyt vain neljä minuuttia.\"\n\n\n\n\nVII LUKU\n\nArsène I, Mauretanian keisari\n\n\nDon Luis vaikeni. Hän hymyili tyytyväisenä; näiden neljän minuutin\nmuisto näytti huvittavan häntä tavattomasti.\n\nValenglay ja poliisiprefekti, jotka eivät vähällä kummastelleet\nkylmäverisyyttä ja rohkeutta, tuijottivat häneen hämmästynein ilmein.\nOliko mahdollista, että ihmisen sankarillisuus saattoi kohota\nsellaiseen kuulumattomaan korkeuteen?\n\nPerenna meni silläaikaa kaminan toiselle puolelle ja osoitti suurta\nRanskan karttaa:\n\n\"Te, herra presidentti, sanoitte roiston auton lähteneen\nVersaillesista ja olevan matkalla Nantesiin?\"\n\n\"Niin, ja olemme ryhtyneet kaikkiin toimenpiteisiin hänen\nvangitsemisekseen joko matkalla, Nantesissa tahi Saint-Mozaressa,\njossa hän ehkä aikoo astua laivaan.\"\n\nDon Luis tuli jälleen pöydän luo ja jatkoi:\n\n\"Taistelu oli ohi, eikä kellään ollut halua sitä uudistaa.\nNeljäkymmentäkaksi veitikkaani seisoivat kasvoista kasvoihin ei\nvoittajan, mutta yliluonnollisia keinoja käyttävän vastustajan\nkanssa. Niille käsittämättömille tosiasioille, joiden todistajina he\nolivat olleet, ei löytynyt mitään muuta selitystä. Minä olin noita,\njonkunlainen marabu, profeetan lähetti.\"\n\nValenglay nauroi ja sanoi:\n\n\"Heidän käsityksensä ei ollut niinkään tyhmä. Sillä teidän oli\ntäytynyt suorittaa taikatemppu, jota minun käsittääkseni tuskin\nvoidaan kutsua muuksi kuin ihmetyöksi.\"\n\n\"Herra presidentti, tunnetteko te erään Balzacin omituisen novellin,\njonka nimi on 'Erämaan intohimo?'\"\n\n\"Tunnen\".\n\n\"No niin, siinä on arvoitukseni avain.\"\n\n\"Niinkö? Sitä en ymmärrä. Ettehän te olleet naarastiikerin kynsissä.\nEihän siellä ollut tiikeritärtä kesytettävänä.\"\n\n\"Ei, mutta siellä oli naisia.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"En tahdo kehua\", sanoi don Luis reippaasti, \"mutta joukossa oli\nnaisia, jotka auttoivat minua ja naiset ovat yhtä hyvin Balzacin\ntiikerittäriä, olentoja, joita ei ole mahdoton hurmata, kesyttää ja\nopettaa kunnes tulee niiden kanssa hyviksi ystäviksi.\"\n\n\"Niin, niin,\" mutisi pääministeri, \"mutta siihen tarvitaan aikaa.\"\n\n\"Minulla oli marssin aikana koko viikko.\"\n\n\"Ja täydellinen toimintavapaus?\"\n\n\"Ei, herra presidentti. Silmillä alkaminen riitti. Silmät herättävät\nmielenkiintoa, osanottoa, uteliaisuutta, hellyyttä, halua oppia\ntuntemaan lähemmin. Sitten puuttui vain tilaisuus...\"\n\n\"Ja tilaisuus tarjoutui?\"\n\n\"Niin, eräänä yönä. Minä olin sidottu tahi ainakin he luulivat minun\nolevan. Tiesin päällikön lempivaimon olevan yksinään teltassaan aivan\nlähellä minua. Menin sinne. Lähdin hänen luotaan tunnin kuluttua.\"\n\n\"Ja tiikeritär oli kesytetty?\"\n\n\"Niin, yhtä perusteellisesti kuin Balzacin: kesytetty ja sokeasti\ntotteleva.\"\n\n\"Mutta niitä oli kai useita?\"\n\n\"Aivan niin, herra presidentti, ja siinä oli vaikeus. Minä\npelkäsin kilpailua. Mutta kaikki meni hyvin. Lempivaimo ei\nollut mustasukkainen, kaukana siitä. Ja, kuten sanottu, hänen\nalamaisuutensa oli rajaton. Lyhyesti, minulla oli viisi erinomaista\nystävätärtä aivan vapaina kaikista epäluuloista ja lujasti\npäättäneinä tehdä kaikki mitä halusin. Suunnitelmani oli valmis\nennenkuin tulimme viimeiselle levähdyspaikalle. Viisi salaista\nauttajatartani kokosi yöllä kaikki aseet. He taittoivat veitsien\nterät. He ottivat luodit pistooleista. He kaatoivat vettä ruutiin.\nKaikki oli valmista. Esirippu saattoi kohota.\" Valenglay kumarsi.\n\n\"Onnittelen. Te olette kykenevä mies. Teidän suunnitelmaltanne ei\npuuttunut viehätystä. Sillä minä otaksun, että nuo viisi naista\nolivat kauniita?\"\n\nDon Luis sai lystikkään ilmeen. Hän sulki silmänsä puoleksi ikäänkuin\nmuistellen onneaan ja lausui yhden ainoan sanan:\n\n\"Noita-akkoja!\"\n\nSe aiheutti ilon purkauksen. Mutta don Luis jatkoi heti kuin olisi\nkiirehtinyt lopettamaan kertomuksensa:\n\n\"He pelastivat joka tapauksessa henkeni, nuo viisi kummitusta,\neikä heidän apunsa pettänyt milloinkaan. Minun neljäkymmentäkaksi\nvartijaani oli riisuttu aseista ja he vapisivat pelosta tässä\nerämaassa, jossa kuolema vaanii kaikkialla, sekä kokoontuivat minun,\nainoan suojelijansa, ympärille. Kun tulimme heimon luo, johon he\nkuuluivat, olin minä heidän todellinen päällikkönsä. Ja kolmen\nkuukauden kuluttua, koettuamme yhteisiä vaaroja ja väijytyksiä,\njoista pelastuttiin minun neuvokkuuteni kautta, sekä minun\njohdollani tehtyjen onnistuneiden ryöstöretkien jälkeen, olin koko\nheimon päällikkö. Minä puhuin heidän kieltään, tunnustin heidän\nuskontoaan, kannoin heidän pukuaan, noudatin heidän tapojaan...\nvalitettavasti, olihan minulla viisi vaimoa! Minä lähetin erään\nuskollisimmista puoluelaisistani Ranskaan mukanaan kuusikymmentä\nkirjettä kuudellekymmenelle miehelle, joiden nimet ja osoitteet hän\nopetteli ulkoa. Nämä kuusikymmentä olivat tovereita, jotka Arsène\nLupin oli hajoittanut ennenkuin heittäytyi Caprin luodolta mereen.\nKaikki olivat vetäytyneet syrjään mukanaan satatuhatta frangia\nkäteistä ja pieni kauppa tahi muu julkinen askare toimenaan. Eräälle\nolin hankkinut tupakkakaupan, toiselle puistonvartijan toimen\njne. Yhdellä sanalla sanoen, he olivat kunniallisia kansalaisia.\nKaikille -- olivatko he sitten talonpoikia, kaupunginpalvelijoita,\nneuvosmiehiä, maustekauppiaita tahi muita -- kirjoitin samanlaisen\nkirjeen, tein samanlaisen tarjouksen ja annoin samat ohjeet sitä\nvaralta, että he suostuisivat. Herra presidentti, minä luulin,\nettä näistä kuudestakymmenestä tulisi korkeintaan kymmenen tahi\nviisitoista minun luokseni, mutta heitä tuli kuusikymmentä, herra\npresidentti, kuusikymmentä miestä, ei yhtään vähempää. Määrätylle\npaikalle saapui kuusikymmentä miestä. Määrättynä hetkenä ankkuroi\nminun vanha risteilijäni _Ascendum_, Wady Draan suuhun Kap Nun ja\nKap Jubyn välille. Kaksi parkassia kiisi edestakaisin ja toi maihin\nystäviäni sekä sotatarpeita, joita he olivat tuoneet mukanaan:\nleirivarusteita, pikakiväärejä, ampumatarpeita, moottoriveneitä,\ntutkimuskoneita ja ruokatavaroita; kauppatavaroita, lasihelmiä ja\narkun kultaa, sillä minun kuusikymmentä uskollista puoluelaistani\nolivat päättäneet muuttaa vanhan voitto-osuutensa käteiseksi ja\nasettaa tähän uuteen yritykseen sen kuusi miljoonaa frangia, jonka he\nolivat saaneet isännältään. Tarvitseeko minun sanoa enempää, herra\npresidentti. Täytyykö minun puhua siitä, mitä sellainen johtaja kuin\nArsène Lupin saattoi suorittaa kuudenkymmenen sellaisen miehen kanssa\nja kymmentuhantisen hyvin aseistetun ja harjoitetun uskonkiihkoisen\narmeijan etunenässä? En luule, että koskaan on ollut niin ihanaa\naikaa kuin näiden viidentoista kuukauden kuluessa, ensiksi Atlaksen\nvuorenrinteillä ja sitten Saharan helvetillisillä tasangoilla.\nKuusikymmentä luotettavaa toveriani heittäytyi koko sielullaan\nseikkailuihin. Oh, minkälaisia miehiä! Te tunnette heidät, herra\npresidentti. Siinä oli Charolais poikineen, jotka kunnostautuivat\nprinsessa Lamballen kaulanauhajutussa. Siinä oli Marco, joka sai\nkiittää kuuluisuuttaan Kesselbach-jutusta, ja Auguste, joka oli\nteillä ensimmäisenä vahtimestarina, herra presidentti. Siinä\noli Grognard ja Le Ballu, jotka saavuttivat sellaisen kunnian\nkristallipisarajutussa. Siinä olivat veljekset Beuzeville, joita\nminulla oli tapana kutsua molemmiksi Ajaxeiksi. Siinä oli Philippe\nd'Antrac, joka oli jalompaa verta kuin joku Bourbon ja...\"\n\n\"Ja Arsène Lupin\", sanoi Valenglay, johon tarttui innostus näitä\nhomerolaisia sankareita lueteltaessa.\n\n\"Ja Arsène Lupin\", toisti don Luis.\n\nHän nyökkäsi, hymyili ja jatkoi:\n\n\"En halua puhua hänestä, herra presidentti. Minun tarvitsee vain\nsanoa, että viidessätoista kuukaudessa Arsène Lupin valloitti kaksi\nkertaa suuremman valtakunnan kuin Ranska. Marokon berbereiltä,\ntaipumattomilla tuaregeilta, etelä-Algerian arabialaisilta, Senegalin\nneekereiltä ja Atlantin rannan maureilta valloitti hän puolen Saharaa\nja sen maan, jota kutsumme vanhaksi Mauretaniaksi. Kuningaskunnan\naroja ja kankaita? Osaksi kyllä, mutta joka tapauksessa\nkuningaskunnan ylänköineen, jokineen, lähteineen, metsineen ja\näärettömine rikkauksineen, kuningaskunnan, jossa oli kymmenen\nmiljoonaa asukasta ja satatuhatta sotilasta. Tämän valtakunnan, herra\npresidentti, minä tarjoan Ranskalle.\"\n\nValenglay ei peitellyt hämmästystään. Suuresti kiihottuneena ja\nkummastuksissaan kuulemastaan kumartui hän tuon ihmeellisen miehen\npuoleen, piteli suonenvedontapaisesti kiinni Afrikan karttaa\nmolempine käsineen ja kuiskasi:\n\n\"Selittäkää, puhukaa selvemmin...\"\n\nDon Luis vastasi:\n\n\"Herra presidentti, en halua muistuttaa teille viime vuosien\ntapauksia. Ranskan, joka on päättänyt toteuttaa ylpeän unelmansa\nPohjois-Afrikan herruudesta, on täytynyt luopua osasta Kongoa.\nMinä tarjoudun lääkitsemään tuon kirvelevän haavan antamalla sille\nkolmekymmentä kertaa niin paljon kuin se on kadottanut. Tänä päivänä\non Pohjois-Afrikassa olemassa Suur-Ranska. Minun ansiostani on se\nlujasti perustettu mahti. Miljoona neliöpeninkulmaa, rantalinja,\njoka ulottuu useita tuhansia peninkulmia Tunisista Kongoon, ja\nlukemattomia muita huomattavia etuja.\"\n\n\"Se on haave\", väitti Valenglay.\n\n\"Se on todellisuus.\"\n\n\"Loruja! Saisimme sotia kaksikymmentä vuotta selvittääksemme sen.\"\n\n\"Se käy viidessä minuutissa!\" huudahti don Luis vastustamattoman\ninnokkaasti. \"Minähän en tarjoa teille valtakuntaa valloitettavaksi,\nvaan valtakunnan, joka on valloitettu, asianmukaisesti rauhoitettu\nja hallittu, täydessä työjärjestyksessä ja täynnä elämää. Minun\nlahjani on lahja, joka on otettava haltuun nyt, eikä joskus\ntulevaisuudessa. Minäkin, herra presidentti, myöskin minä, Arsène\nLupin, olen uneksinut suurta unta. Aherrettuani ja työskenneltyäni\nkoko elämäni, koettuani myötä- ja vastoinkäymisiä, rikkaampana kuin\nKroisos, koska kaikki maailman rikkaudet olivat minun, köyhempänä\nkuin Job, koska olin jakanut kaikki aarteeni, kaiken puutteessa,\nväsyneenä onnettomuuteen ja vielä enemmän onneen, nautinnon ja\nintohimon kyllästyttämänä halusin tehdä jotain meidän päivinämme\nuskomatonta: hallita! Ja jotain vielä suurempaa kuin tämä päämaali\noli saavutettu; kun kuollut Arsène Lupin oli noussut ylös kuin\nsulttaani tuhannen ja yhden yön saduista, hallitsevana, ohjaavana,\nlakia laativana Arsène Lupinina, valtion ja kirkon päänä, päätin\nminä yhdellä iskulla kumota rajamuurin kapinoivien heimojen välillä,\njoita vastaan te pohjois-Marokossa soditte tuloksettomasti silläaikaa\nkuin minä rakensin kuningaskuntaani. Kasvoista kasvoihin Ranskan\nkanssa ja yhtä mahtavana kuin se, olisin minä samanarvoisena\nnaapurina huutanut teille: 'Täällä olen minä, Arsène Lupin! Täällä\nnäette entisen huijarin ja herrasmiesvarkaan! Adrarin, Iguidin,\nEl Djoufin sulttaanin, Aubatan, Brahnan ja Frerzonin sulttaanin;\nminä se olen, sulttaanien sulttaani, Muhamedin pojanpoika, Allahin\npoika, minä, minä, minä, Arsène Lupin.' Ja ennenkuin otan sen\npienen myrkkypulverin, joka teidät vapauttaa sillä Arsène Lupinin\nkaltaisella miehellä ei ole oikeutta elää vanhaksi -- olisin\nallekirjoittanut kaikkien ylimysteni, kadien, pashojen ja marabutien\nkanssa lahjoituskirjan, jolla olisin lahjoittanut kuningaskuntani\nRanskalle. Lahjoituskirjan olisin allekirjoittanut laillisella\nnimelläni ja arvolla, johon olin täysin oikeutettu sen miekalla\nvalloitettuani: Arsène I, Mauretanian keisari!\"\n\nPääministeri ja poliisiprefekti eivät sanoneet mitään, mutta heidän\nilmeensä kuvasivat heidän ajatuksiaan. Ja sisimmässään he tunsivat\nseisovansa aivan poikkeuksellisen olennon edessä, joka oli luotu\nsuorittamaan suurtöitä ja omin käsin muodostelemaan kohtaloa.\n\nDon Luis jatkoi:\n\n\"Se olisi ollut kaunis loppulause, eikö niin, herra presidentti? Ja\nloppu olisi ollut teon arvoinen. Olisin ollut onnellinen saadessani\nsen sellaiseksi. Arsène Lupin olisi kuollut valtaistuimella,\nvaltikka kädessään! Arsène Lupin olisi kuollut kantaen arvonimeä\nArsène I, Mauretanian keisari, Ranskan hyväntekijä... Mutta jumalat\ntahtoivat toisin. Tapahtukoon heidän tahtonsa. Herra presidentti,\nminä toistan tarjoukseni. Florence Levasseur on vaarassa. Maksuksi\nkahdenkymmenenneljän tunnin vapaudesta annan teille Mauretanian\nkeisarikunnan. Suostutteko siihen, herra presidentti?\"\n\n\"Tietysti suostun\", vastasi Valenglay nauraen. \"Mitä te sanotte,\nrakas Desmalionsini? Juttu ei ehkä ole aivan selvä, mutta, peijakas\nvie, Pariisi on ylistyksen arvoinen ja Mauretanian keisarikunta on\nhoukutteleva saalis. Me uskallamme kokeen.\"\n\nDon Luisin kasvot ilmaisivat niin vilpitöntä iloa kuin olisi hän\nvoittanut suurimman voiton sen sijaan että oli uhrannut kruunun ja\nheittänyt luotaan loistavimman unelman, minkä kuolevainen koskaan on\nuneksinut. Hän kysyi:\n\n\"Mitä takeita pyydätte, herra presidentti?\"\n\n\"En mitään.\"\n\n\"Voin esittää teille sopimuksia, asiapapereita...\"\n\n\"Älkää vaivautuko. Kaikesta siitä voimme puhua huomenna. Lähtekää\nnyt. Olette vapaa.\"\n\nPainava lause, uskomattomat sanat oli lausuttu.\n\nDon Luis otti muutamia askeleita ovelle.\n\n\"Vielä sana, herra presidentti\", sanoi hän pysähtyen puolitiehen.\n\"Entisten tovereitteni joukossa oli eräs, jolle minä hankin hänen\nlahjoilleen ja taipumuksilleen sopivan toimen. Sitä miestä en\nkutsunut Afrikkaan, koska arvelin hänen jonain päivänä olevan\nhyödyksi minulle siinä asemassa, jossa hän oli. Minä puhun\nMazerouxista, etsivänpoliisin komisariosta.\"\n\n\"Komissario Mazeroux, jonka Cacérès ilmiantoi Arsène Lupinin\nkanssarikollisena, on vankilassa.\"\n\n\"Mazeroux on omalla tavallaan kunnian mies, herra presidentti. Hän\non ainoastaan silloin antanut minulle apuaan, kun minä olen auttanut\npoliisia. Hän työskenteli minua vastaan koettaessani ryhtyä johonkin\npienimmälläkään tavalla laittomaan tekoon. Pyydän, että hänet\nvapautetaan.\"\n\n\"Katsotaan.\"\n\n\"Herra presidentti, teidän suostumuksenne on oikeudenmukainen teko.\nMazerouxin on lähdettävä Ranskasta. Hallitushan voi uskoa hänelle\njonkun salaisen tehtävän siirtomaapäällikön arvolla Etelä-Marokossa.\"\n\n\"Myönnetään\", sanoi Valenglay nauraen sydämellisesti. Hän lisäsi:\n\"Rakas prefektini, kun kerran olemme poikenneet lailliselta tieltä,\nei kukaan pysty sanomaan, mihin pysähdymme. Mutta tarkoitus\npyhittää keinot ja tarkoituksemme on päästä tuosta sietämättömästä\nMornington-jutusta.\"\n\n\"Tänä iltana se on selvillä\", sanoi don Luis.\n\n\"Toivon niin. Väkemme ovat jäljillä.\"\n\n\"He ovat jäljillä, mutta heidän on viivyttävä joka kaupungissa, joka\nkylässä, kysyttävä jokaiselta kohtaamaltaan talonpojalta; heidän on\ntiedusteltava, onko auto poikennut jonnekin ja se vie aikaa. Minä\nmenen suoraan.\"\n\n\"Minkä ihmetyön avulla?\"\n\n\"Se jää toistaiseksi minun salaisuudekseni, herra presidentti.\"\n\n\"Hyvä on. Haluatteko vielä jotain?\"\n\n\"Tuon Ranskan kartan.\"\n\n\"Ottakaa se.\"\n\n\"Ja parin revolvereja.\"\n\n\"Herra prefekti voi käskeä salapoliisiensa antamaan teille yhden\nparin. Siinäkö kaikki? Eikö rahoja?\"\n\n\"Ei, kiitos, herra presidentti. Minulla on aina mukanani\nviisikymmentätuhatta frangia siltä varalta, että sattuisin niitä\ntarvitsemaan.\"\n\n\"Siinä tapauksessa\", sanoi poliisiprefekti, \"lähetän jonkun mukananne\nvankilaan. Otaksun lompakkonne olleen teiltä poisotettujen tavaroiden\nmukana.\"\n\nDon Luis hymyili.\n\n\"Herra prefekti, niillä esineillä, jotka otetaan minulta pois, ei\nole milloinkaan pienintäkään arvoa. Lompakkoni on vankilassa, kuten\nsanotte, mutta rahat...\"\n\nHän kohotti vasemman jalkansa, tarttui käsillään kenkään ja painoi\nkorkoa. Kuului pieni rasaus ja jonkinlainen pieni laatikko työntyi\nesiin anturasta varpaiden alta. Se sisälsi kaksi setelitukkoa\nja muutamia pikkuesineitä kuten kellonvietereitä, rautasahan ja\npillereitä. \"Välikappaleita karkaamiseen\", sanoi hän, \"elämiseen\nja... kuolemiseen. Hyvästi, herra presidentti.\"\n\nEteisessä sanoi herra Desmalions salapoliiseille, että vanki oli\nvapaa. Don Luis kysyi:\n\n\"Herra prefekti, antoiko herra Weber teille mitään tietoja roiston\nautosta?\"\n\n\"Kyllä, hän soitti Versaillesista. Se on Komet yhtiölle kuuluva\ntummankeltainen vuokra-auto. Ohjaajan paikka vasemmalla. Hän on\npuettu harmaaseen vaatehattuun mustine nahkalippaineen.\"\n\n\"Kiitän, herra prefekti.\"\n\nJa Lupin lähti.\n\nJotain käsittämätöntä oli tapahtunut. Don Luis oli vapaa.\nPuolentunnin keskustelu oli antanut hänelle tilaisuuden toimia ja\ntaistella ratkaiseva taistelu.\n\nHän lähti kiireesti matkaan. Trocadéron luona hän tapasi ajurin.\n\n\"Aja Issy-les-Moulineauxille\", huusi hän. \"Neliä! Neljäkymmentä\nfrangia.\"\n\nAjoneuvot kiisivät Passyn kautta yli Seinen ja olivat perillä\nIssy-les-Moulineauxin lentoasemalla kymmenen minuutin kuluttua.\n\nEi yhtään lentokonetta ollut ulkona, sillä kävi kova tuuli. Don Luis\njuoksi lentokonevajaan. Ohjaajien nimet oli kirjoitettu oville.\n\n\"Davanne\", mutisi hän. \"Siinä on minun mieheni.\"\n\nOvi vajaan oli avoinna. Lyhytkasvuinen, hartiakas mies seisoi\ntarkastellen muutamia työmiehiä, jotka työskentelivät yksitason\nkorjaamisessa. Pieni mies oli Davanne itse, tuo kuuluisa lentäjä.\n\nDon Luis vei hänet syrjään ja tietäen sanomalehtien kautta\nminkälaisen miehen kanssa oli tekemisissä, alkoi keskustelun tavalla,\njoka yllätti kuulijan heti alussa.\n\n\"Hyvä herra\", sanoi hän käärien auki Ranskan kartan, \"minä haluan\nsaada kiinni miehen, joka on vienyt rakastamani naisen ja on nyt\nautolla matkalla Nantesiin. Ryöstö tapahtui keskiyöllä. Nyt on\nkello kahdeksan. Auto on vuokrattu eikä ohjaajalla ole mitään\nhalua taittaa niskojaan. Otaksutaan, että se kulkee, levähdysajat\nmukaanluettuna, kaksikymmentä lieuta tunnissa, silloin on mies\nkahdessatoista tunnissa, siis kello kaksitoista tänään, ehtinyt\nkaksisataaneljäkymmentä lieuta ja saapunut Angersin ja Nantesin\ntienoille... tässä on kartta...\"\n\n\"Les Ponts-de-Drive\", sanoi Davanne, joka kuunteli rauhallisesti.\n\n\"Niin. Toiselta puolen otaksutaan, että lentokone lähtee\nIssy-Les-Moulineauxista kello kahdeksan aamulla ja kulkee\npysähtymättä kuudenkymmenen lieun vauhdilla tunnissa... se tulisi\nneljän tunnin kuluttua, siis kello kaksitoista Les Ponts-de Driveen,\naivan yht'aikaa auton kanssa. Enkö ole oikeassa?\"\n\n\"Täydellisesti.\"\n\n\"Siinä tapauksessa on kaikki selvää, jos sovimme asiasta. Ottaako\nkoneenne matkustajia?\"\n\n\"Joskus.\"\n\n\"Lähdemme heti. Mitkä ovat ehtonne?\"\n\n\"Se riippuu asianhaaroista. Kuka te olette?\"\n\n\"Arsène Lupin.\"\n\n\"Ettepä hitto vie olekaan!\" huudahti Davanne hiukan hämmästyneenä.\n\n\"Minä olen Arsène Lupin. Te tiedätte enimmän osan siitä mitä on\ntapahtunut, sehän on ollut sanomalehdissä. No niin, Florence\nLevasseur on ryöstetty tänä yönä. Haluan pelastaa hänet. Mikä on\nhintanne?\"\n\n\"Ei mitään.\"\n\n\"Se on liian paljon.\"\n\n\"Saattaa olla, mutta seikkailu huvittaa minua.\"\n\n\"Hyvä. Mutta teidän on vaiettava huomiseen.\"\n\n\"Ostan teidän vaitiolonne. Tässä on kaksikymmentätuhatta frangia.\"\n\nKymmenen minuuttia sen jälkeen oli don Luis puettu\nlentäjän päähineeseen silmälaseineen ja lentokone nousi\nkahdentuhannenviidensadan jalan korkeuteen välttääkseen ilmavirtoja,\nlensi yli Seinen ja suuntautui länteen.\n\nVersailles, Maintenon, Chartres...\n\nDon Luis kysyi Davannelta paljonko kello oli. Se oli kymmentä\nvailla kaksitoista. Kedot olivat eriväristen peltojen kirjailemat.\nKaikkialla näkyi teitä.\n\nEräällä tiellä kulki keltainen auto!\n\nKeltainen auto! Rosvon auto! Auto, joka kuljetti Florence Levasseuria!\n\nDon Luisin iloon ei ollut sekaantunut yllätyksen tunne. Hän tiesi\nniin varmaan, että välttämättömän täytyi tapahtua.\n\nDavanne kääntyi ja huusi:\n\n\"Se on tuo tuolla, eikö niin?\"\n\n\"Niin on. Suoraan eteenpäin.\"\n\nLentokone sukelsi alas avaruuden kautta ja saavutti auton melkein\nheti. Davanne hiljensi vauhtia ja pysyttäytyi kuusisataa jalkaa auton\nyläpuolella, hiukan sen takana.\n\nTäältä saattoi erottaa kaikki yksityiskohdat. Ohjaaja istui\nvasemmalla. Hän oli puettu harmaaseen lakkiin mustine\nnahkalippoineen. Auto oli Komet-yhtiön tummankeltaisia. Tätä autoa\nhe juuri ajoivat. Ja siinä istui Florence yhdessä sen miehen kanssa,\njoka oli hänet ryöstänyt.\n\n\"Vihdoinkin\", ajatteli don Luis, \"he ovat käsissäni!\"\n\nHe lensivät hetken pitäen samaa välimatkaa.\n\nDavanne odotti merkkiä, jota don Luis ei kiiruhtanut antamaan. Hän\nnautti voimansa tunteesta, tunteesta, jossa oli ylpeyttä, vihaa ja\njulmuutta.\n\nHän kumartui ja antoi Davannelle ohjeitaan.\n\n\"Varokaa\", sanoi hän, \"ettette joudu liian lähelle. He voisivat\nlähettää meille kuulan.\"\n\nVielä kului minuutti.\n\nÄkkiä näkivät he, että puolen lieun päässä heidän edessään haarautui\ntie kolmeen suuntaan ja välille muodostui leveä avoin kenttä.\n\n\"No?\" kysyi Davanne kääntyen Perennaan.\n\nYmpärillä oleva maaseutu oli autio.\n\n\"Antaa mennä!\" huusi don Luis.\n\nLentokone näytti iskevän alas kuin vastustamattoman voiman ajamana.\nHe sivuuttivat auton kolmensadan jalan korkeudelta, hiljensivät sen\njälkeen vauhtia valiten tyynesti ja rauhallisesti laskeutumispaikan\nsekä painuivat pehmeästi ruohoon tienristeyksessä.\n\nDon Luis hyppäsi ylös ja syöksyi autoa vastaan. Hän seisoi keskellä\ntietä, kohotti molemmat revolverinsa ja huusi:\n\n\"Pysähtykää, tahi ammun.\"\n\nKauhistunut ajaja jarrutti. Auto pysähtyi.\n\nDon, Luis juoksi ovelle.\n\n\"Piru vie!\" karjui hän laukaisten tarkoituksettomasti toisen\nrevolverinsa ja särkien ikkunaruudun.\n\nAutossa ei ollut ketään.\n\n\n\n\nIX LUKU\n\n\"Ansa on viritetty, varokaa itseänne, Lupin.\"\n\n\nVoima, joka oli kiihottanut don Luisia taistelemaan ja voittamaan\noli niin valtava, ettei se kärsinyt mitään esteitä. Pettymys, raivo,\nnöyryytys, tuska tukahtui polttavaan haluun toimia, hankkia tietoja\nja jatkaa ajoa. Kaikki muu oli toisarvoista ja selkenisi pian\nitsestään yksinkertaisella tavalla.\n\nKivettynyt ohjaaja heitti katseen talonpoikiin, jotka lentokoneen\näänen houkuttelemina tulivat taloistaan. Don Luis tarttui hänen\nkurkkuunsa ja asetti revolverin suun hänen ohimolleen.\n\n\"Sanokaa mitä tiedätte... tahi olette kuollut mies!\"\n\nJa kun miesparka alkoi ladella rukouksia, karjui hän.\n\n\"Ei hyödytä mitään voihkia ja toivoa apua. Ihmiset eivät kerkeä\najoissa perille. On vain yksi keino pelastua: puhuminen! Eilen\nillalla tuli eräs herra Pariisista Versaillesiin autolla, lähetti sen\npois ja otti teidät tilalle, eikö niin?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Herralla oli mukanaan nainen?\"\n\n\"Oli.\"\n\n\"Ja herra tilasi teidät viemään itsensä Nantesiin?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Mutta muutti aikeensa tiellä ja käski teidän päästää hänet pois?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Ennen Mansiin tuloamme, pienellä oikealle johtavalla tiellä, jonka\nvieressä, hiukan syrjässä, oli vaunuvaja. Siinä nousivat molemmat\npois.\"\n\n\"Ja te jatkoitte matkaa?\"\n\n\"Hän maksoi siitä.\"\n\n\"Paljonko?\"\n\n\"Viisisataa frangia. Ja Nantesissa piti olla toinen matkustaja, joka\ntilaisi minut Pariisiin takaisin tuhannesta frangista.\"\n\n\"Uskoitteko te tähän toiseen matkustajaan?\"\n\n\"En. Luulen hänen tahtoneen pettää takaa-ajajiaan lähettämällä heidät\nminun perään Nantesiin.\"\n\n\"Ja kun te erositte heistä, niin ettekö olleet utelias näkemään mihin\nhe ryhtyivät?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Varokaa! Jos painan liipasinta, lävistää kuula otsanne! Puhukaa\nsuoraan!\"\n\n\"No niin. Minä palasin takaisin ja asettauduin muutamien puiden\ntaa. Mies oli avannut vaunuvajan oven ja veti sieltä ulos pienen\nlimousine-auton. Nainen ei tahtonut nousta siihen. He näyttivät\nkiistelevän sangen kiivaasti. Mies vuorotellen sekä uhkasi että\nrukoili. Nainen näytti sangen väsyneeltä. Mies antoi hänelle lasin\nvettä, jonka oli hakenut. Sitten nainen myöntyi.\"\n\n\"Lasin vettä?\" huudahti don Luis. \"Oletteko varma ettei hän\nsekoittanut mitään veteen?\"\n\nOhjaaja näytti kummastuvan kysymyksestä ja vastasi sitten:\n\n\"Luulen hänen sekoittaneen. Hän otti jotain taskustaan.\"\n\n\"Ja nainen ei sitä huomannut?\"\n\n\"Ei, hän ei huomannut mitään.\"\n\nDon Luis hillitsi pelkonsa. Olihan mahdotonta, että roisto olisi noin\ntuostaan, ilman mitään kiirehtimisen syytä, myrkyttänyt Florencen.\n\n\"Nainen siis päätti nousta autoon?\" jatkoi Perenna.\n\n\"Niin, ja mies sulki oven asettuen ohjauspyörään. Sitten minä lähdin.\"\n\n\"Näkemättä mihin suuntaan he ajoivat?\"\n\n\"Niin\".\n\n\"Epäilittekö matkalla, että he luulivat olevansa takaa-ajettuja?\"\n\n\"Kyllä. Mies pisti vähä väliä päänsä ulos ikkunasta.\"\n\n\"Eikö nainen huutanut? Tuntisitteko miehen jälleen, jos näkisitte\nhänet?\"\n\n\"En. Versaillesissa oli pimeä. Ja tänä aamuna en nähnyt häntä niin\nläheltä. Sitäpaitsi, se on kummallista, mutta ensiksi näytti hän\nminusta sangen pitkältä mutta tänä aamuna näytti hän hyvin pieneltä.\nEn voi käsittää sitä ollenkaan.\"\n\n\"Näen naamastanne, että te aiotte kannella. Älkää tehkö sitä, se\nolisi tyhmyyttä. Tässä on teille tuhat frangia.\"\n\nHän kääntyi Davanneen, jonka kone alkoi koota ympärilleen väkijoukkoa\nja sanoi:\n\n\"Voimmeko lähteä nyt?\"\n\n\"Milloin haluatte. Mihinkä lähdemme?\"\n\nPitämättä lukua kokoontuneesta väkijoukosta otti don Luis esille\nRanskan kartan ja levitti sen eteensä. Silmät karttaan kiinnitettyinä\nasetti hän yhden sormen Pariisin ja toisen Le Mansin päälle ja\nennenkuin hän oli itseltään kysynytkään minkä vuoksi roisto oli\nvalinnut Le Mans-Angersin tien, tiesi hän vastauksen. Erään kaupungin\nnimi sukelsi esille hänen muistostaan ja totuus välähti esiin kuin\nsalama: Alençon! Hän toisti:\n\n\"Mihin lähdemme? Takaisin, ohjaten hiukan vasempaan.\"\n\n\"Johonkin erityiseen paikkaan?\"\n\n\"Alençoniin.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi Davanne. \"Kuulkaa, miehet, antakaa minulle vähän\napua. Tältä kentältä on helppo lähteä.\"\n\nDon Luis ja jotkut toiset auttoivat häntä ja valmistukset olivat\npian suoritetut. Davanne koetteli konettaan. Kaikki oli parhaimmassa\nkunnossa.\n\nTällä hetkellä tuli suuri auto mylvien kuin kiukustunut härkä ja\npysähtyi äkkiä. Siitä nousi kolme miestä, jotka ryntäsivät keltaisen\nvuokra-auton ohjaajan luo. Don Luis tunsi heidät. Siinä olivat Weber\nja ne miehet, jotka olivat vieneet hänet vankilaan.\n\nDon Luis meni heidän luokseen. Päässään lentäjähattu ja silmälasit\nhän oli aivan tuntematon. Hän sanoi muutetulla äänellä:\n\n\"Linnut ovat lentäneet pois, herra salapoliisipäällikkö.\"\n\nWeber katsoi häneen ällistyneenä.\n\nDon Luis jatkoi:\n\n\"Niin, lentäneet pois. Ystävämme Saint-Louisin saarelta on hiottu\nkonna. Hän istuu nyt kolmannessa autossa.\"\n\nWeber tuijotti häneen. Kuka oli tämä mies, joka puhui asioista, jotka\noli puhelimitse ilmoitettu poliisin päämajaan kello kolme tänä aamuna?\n\n\"Kuka te olette, hyvä herra,\" huudahti hän.\n\n\"Mitä? Ettekö te tunne minua? Mitä sitten hyödyttää sopia\nkohtauksista ihmisten kanssa? Käyttää koko kykynsä ollakseen\ntäsmällinen ja sitten kysytään: kuka te olette! Kas niin, Weber,\ntunnustakaa nyt, että tämän te teette vain kiusataksenne minua.\nTäytyykö teidän välttämättä nähdä minun kasvoni? No niin, katsokaa!\"\n\nHän kohotti naamaria.\n\n\"Arsène Lupin!\" sähähti salapoliisipäällikkö.\n\n\"Palvelukseksenne... jalan, hevosella tahi ilmassa. Sinne aion nyt.\nNäkemiin.\"\n\nDavanne oli valmis. Don Luis nousi koneeseen. Kone alkoi käydä.\n\n\"Koilliseen\", käski don Luis. \"Yhdeksänkymmentä lieua tunnissa.\nKymmenentuhatta frangia.\"\n\n\"Meillä on vastatuuli\", sanoi Davanne.\n\n\"Viisituhatta frangia vastatuulesta lisää\", huusi don Luis.\n\nSe tosiasia, että roisto oli antanut Florencelle unipulveria, poisti\nkaikki epäilykset. Florencen täytyi nukkua ettei hän tuntisi Damignia\nja Vanhaa Linnaa. Sinne lurjus varmasti aikoi.\n\n\"Nopeammin! Emmehän pääse mihinkään. Lisätkää vauhtia!\"\n\nSable... Sille-le-Guillaume...\n\nMaa kiisi pois heidän altaan. Puut ja talot katosivat kuin varjot.\n\nVihdoin Alençon.\n\nKello oli tuskin enempää kuin neljännestä vailla kolme kun\nhe laskeutuivat kaupungin ja Damignin välille. Don Luis teki\ntiedusteluja. Useita autoja oli kulkenut Damigniin päin, niiden\njoukossa erään herran ohjaama pieni limousine-auto, joka oli\nkääntynyt kylätielle. Ja tämä kylätie johti Langernaultin maatilan\ntakana olevaan metsään.\n\nDon Luisin vakaumus oli niin luja, että hän sanoi Davannelle\njäähyväiset ja auttoi tätä alkamaan lentoretkensä takaisin Pariisin.\nViimeinen ottelu oli käsissä.\n\nHän kulki edelleen, pölyssä näkyvien kummirenkaiden jälkien\nohjaamana. Kuljettuaan metsän läpi tuli don Luis suurelle\nkyntämättömälle kentälle, josta tie kääntyi maatilalle ja päättyi\nvanhalle, raudoitetulle, puomilla varustetulle kaksoisportille. Tästä\noli limousine-auto ajanut sisään.\n\n\"Ja minun on mentävä myöskin samaa tietä\", ajatteli don Luis. Muuri\noli tästä kohdasta kolmetoista jalkaa korkea. Miten hän pääsi ylös ja\nmillä yli-inhimillisillä ponnistuksilla hän suoriutui, sitä ei hän\nitsekään olisi voinut sanoa jälkeenpäin.\n\nTultuaan toiselle puolelle löysi hän jälleen pyöränjäljet, jotka\nsuuntautuivat vasemmalle, hänelle tuntemattomille paikoille.\n\nÄkkiä, kääntyessään eräässä vanhan marjakuusiaidan kulmassa, näki\ndon Luis limousine-auton, joka oli jätetty, tahi oikeammin sanoen,\npiilotettu erääseen laaksoon. Epäjärjestys, joka vallitsi autossa,\nrikotut ikkunalasit ja astuimella riippuva jalkapeite todistivat\nrikoksesta. Roisto oli tietysti käyttänyt hyväkseen Florencen unta\nsitoen hänet; heidän tullessaan perille ja hänen koettaessaan nostaa\nFlorencea oli tämä tarrautunut kiinni kaikkeen minkä tapasi.\n\nDon Luis vakuuttautui heti siitä, että hänen otaksumisensa oli oikea.\nMennessään kapeaa, ruohoa kasvavaa, jyrkänteelle johtavaa polkua\npitkin, huomasi hän, että ruoho oli yhtä tasaisesti alaspainunut\nkaikkialla.\n\n\"Se roisto!\" ajatteli hän. \"Se roisto! Hän ei kanna uhriaan, vaan\nlaahaa häntä.\"\n\nPolku johti kiviröykkiöiden ja luhistuneiden rakennusten ohi. Tällä\npaikalla oli nähtävästi ollut vanha linna, josta maatila oli saanut\nnimensä. Eräässä heinäruo'ossa maassa huomasi don Luis jotain\nvälähtelevän. Se oli sormus, kapea ja sangen yksinkertainen, kahdella\nhelmellä varustettu kultasormus, jonka hän usein oli nähnyt Florencen\nsormessa. Ja hänen huomiotaan herätti erikoisesti se, että sormuksen\nympärille oli tarkoituksella kierretty ruohonkorsi kolminkerroin.\n\n\"Tämä on selvästikin merkki\", ajatteli don Luis.\n\nTyttö siis toivoi vielä. Hän odotti apua. Ja don Luis ajatteli\nliikutettuna, että tämä viimeinen epätoivoinen vetoaminen oli\ntarkoitettu hänelle.\n\nViidenkymmenen askeleen päässä -- tämä seikka ilmaisi omituista\nhuolimattomuutta roistossa -- oli uusi merkki, uusi johtolanka:\nkukkanen, keltainen päivänkakkara, jonka pieni käsiraukka oli\ntaittanut ja noukkinut siitä pois terälehdet. Sitten oli maassa\nviiden sormen jäljet ja sen jälkeen kiveen piirretty risti. Tällä\ntavoin saattoi hän hetki hetkeltä seurata tämän kauhean vaelluksen\nyksityiskohtia.\n\nHän kuunteli. Hän ei ollut erehtynyt. Ääni toistui ja se oli naurua;\nmutta minkälaista hirveätä naurua! Pahansuopaista, pirullista naurua\nja niin kimeätä! Se muistutti naisen naurua, mielipuolen naisen...\n\nJälleen hiljaisuus. Sitten toinen ääni ikäänkuin olisi joku\ntyökappale heitetty maahan. Sen jälkeen taas hiljaisuus.\n\nTämä tapahtui, don Luisin arvion mukaan, noin sadan metrin päässä.\n\nPolku loppui kolmeen maahan kaivettuun porrasaskelmaan. Ylempänä oli\nrojujen ja sirpaleiden täyttämä, hyvin tilava tasanko. Keskellä,\ndon Luisin edessä, oli puoliympyrän muotoinen, suurista laakereista\nkasvatettu aita. Ruohopolku jatkui sinne.\n\nDon Luis joutui hieman hämilleen, sillä aita näytti muodostavan\nläpitunkemattoman esteen. Hän meni eteenpäin ja huomasi, että siinä\nennen oli ollut aukko, mutta se oli kasvanut jälleen umpeen. Oksat\noli helppo työntää syrjään ja tämän kautta oli roiston täytynyt\nkulkea.\n\nNyt kuului nauru niin läheltä, että don Luis säpsähti ja hänestä\ntuntui, että roisto etukäteen nauroi hänen yritykselleen. Hän muisti\npunaisella kirjoitetun kirjeen:\n\n\"Vielä on aikaa, Lupin. Vetäytykää taistelusta, muuten kuolette\ntekin. Luullessanne päämääränne olevan saavutetun, kohottaessanne\nkätenne minua vastaan ja lausuessanne riemuitsevia sanoja, juuri\nsamalla hetkellä avautuu maa allanne. Kuolinpaikkanne on valittu.\nAnsa on viritetty. Varokaa, Lupin!\"\n\nHän pysähtyi. Viimeinen oksa esti häntä näkemästä. Hän painoi sen\nsilmiensä tasalle.\n\nJa hän näki...\n\nHän näki Florencen, joka -- tällä hetkellä aivan yksin -- makasi\nsidottuna maassa kolmenkymmenen metrin päässä hänestä ja suureksi\nilokseen näki hän eräistä liikkeistä, että tämä vielä eli. Hän oli\ntullut ajoissa. Florence ei kuolisi. Sitten tutki hän ympäristöä.\nOikealla ja vasemmalla hänestä oli laakeriaita, niin että muodostui\njonkunlainen areena. Keskellä oli pieni pyöreä paikka, josta\nhaarautui kaksi tietä, toisella oli ruoho alaspainunutta ja se\noli jatkoa sille tielle, jota don Luis oli kulkenut, mutta toinen\nleikkasi sen suorassa kulmassa kulkien laakeriaidan päästä toiseen.\n\nKeskellä oli sekasorrossa irtaantuneita kiviä ja luonnollisia\npaasia, savella yhteen liitettyinä ja pahkaisten puunjuurien koossa\npiteleminä; kokonaisuudessaan muodosti taulun taka-osa halkeamia\ntäynnä olevan kapean luolan, johon pääsi valoa. Lattia, jonka don\nLuis selvästi näki, oli tehty kolmesta, neljästä kivipaadesta.\n\nTässä luolassa makasi käsistään ja jaloistaan sidottuna Florence\nLevasseur, näytti kuin olisi hänet varattu jotain salaperäistä, tässä\nluolassa tapahtuvaa uhritoimitusta varten.\n\nVälimatkasta huolimatta erotti don Luis jokaisen piirteen hänen\nkalpeilla kasvoillaan.\n\nÄkkiä tarttui don Luis revolveriinsa ja kohotti käsivartensa valmiina\ntähtäämään. Uhripappi, pyöveli, oli juuri näyttäytynyt alttarilla,\njossa uhri makasi. Roisto astui luolaan ja nauroi kauheata nauruaan.\n\n\"Näen, että olette vielä täällä\", sanoi hän. \"Ei varjoakaan\npelastajasta? Olisi parasta jos hän kiiruhtaisi.\"\n\nHänen äänensä oli niin kimeä, että don Luis kuuli joka sanan. Hän\ntarttui lujemmin revolveriinsa varustautuen ensimmäisen epäilyttävän\nliikkeen sattuessa ampumaan. \"Olisi parasta, jos hän kiiruhtaisi\",\ntoisti roisto nauraen. \"Muuten on kaikki viiden minuutin kuluttua\nohi. Kuten näette, minä olen järjestyksen mies, eikö niin, Florence,\nrakkaani?\"\n\nMies oli raajarikko, jonkun sairauden runtelema, joka vaikutti hänen\nliikkumiskykyynsä. Hänen veltot ja epävarmat jalkansa notkahtelivat\nsinne tänne. Hän oli tavattoman laiha. Don Luis näki hänen kalpeat,\nkuoppaiset poskensa, pergamentinvärisen ihonsa ja verettömät kasvonsa.\n\nMies sanoi Florencelle:\n\n\"Vaikka te olette olleet hyvin kiltti tyttö, ettekä ole huutaneet\ntähän saakka, on kenties parasta olla varovainen ja estää kaikki\nyllätyksen mahdollisuudet, ettekö te ole itsekin samaa mieltä?\"\n\nHän kumartui tytön puoleen ja sitoi suuren nenäliinan tytön kasvojen\nalaosan yli.\n\nAavistaen uhkaavan vaaran, peloissaan, että roisto yhtäkkiä saa\nraivokkaan murhahalun, oli don Luis kohottanut jälleen revolverinsa\nja seurasi tapahtumia varmana ampumataidostaan.\n\nRoisto puhui kuiskaten Florencelle. Mitä hän sanoi? Mitä häpeällisiä\nesityksiä teki hän Florencelle?\n\nKatkeroituneena otti raajarikko yhtäkkiä askeleen takaisin ja huusi\nraivokkaasti:\n\n\"Mutta ettekö ymmärrä, että te olette hukassa? Nyt kun ei minulla ole\nenää mitään pelättävää, kun te olette ollut kylliksi yksinkertainen\nseurataksenne minua ja jättäytyäksenne minun valtaani, mitä\ntoivoa voi teillä enää olla? Saada minut taipumaan ehkä? Koska\nminä palan intohimosta, luulette te...? Milloinkaan ette ole\nniin perinpohjaisesti erehtynyt, pieni nukkeni! Minä en välitä\nhituistakaan kuolemastanne. Kun olette kuollut, ei teitä oteta\nlukuun. Te luulette ehkä, että koska olen raajarikko, ei minulla ole\nvoimia tappaa teitä? Tässä ei ole kysymyskään teidän tappamisestanne,\nFlorence. Oletteko milloinkaan nähneet minun tappavan ihmisiä? Ette\nmilloinkaan! Ei, ei, Florence, minä en koske teihin ja kuitenkin...\nKuulkaa, mitä tapahtuu, katsokaa itse. Juttu on järjestetty minun\nomaan tapaani... ja mitä ikinä teettekään, ette te pelastu. Tämä on\nvain valmistava varoitus.\"\n\nHän kulki muutamia askeleita ja pitäen käsillään kiinni oksasta\nkiipesi alimmalle niistä kallionlohkareista, jotka muodostivat\nluolan. Täällä vaipui hän polvilleen. Hänen vieressään oli pieni\nrautakanki. Hän tarttui siihen ja löi lähimpään kiveen kolme kertaa.\nKivet vyöryivät luolan eteen.\n\nDon Luis syöksyi kauhusta huudahtaen esiin piilopaikastaan. Hän\noli silmänräpäyksessä käsittänyt tilanteen. Luola, kivipaadet,\ngraniittipatsaat, kaikki olivat niin sijoitetut, että niiden\ntasapaino saattoi horjahtaa koska tahansa ja Florence hautautuisi\nkallioiden alle.\n\nKahdessa sekunnissa oli hän puolitiessä. Mutta tässä hän huomasi\nsalamannopealla vaistollaan, että alaspainunut ruohonjälki ei mennyt\nsuoraan arenan keskitse vaan kiersi sen. Minkä vuoksi? Se oli\nkysymys, jonka aina epäilevä vaisto asettaa, mutta johon ymmärrys ei\nehdi vastata. Don Luis lensi suoraan. Ja tuskin oli hän asettanut\njalkansa tähän piiriin, kun onnettomuus tapahtui.\n\nKaikki tapahtui uskomattoman nopeasti ikäänkuin hän olisi koettanut\nastua tyhjään avaruuteen, joka nieli hänet heti. Maa hänen allaan\navautui. Ruohoturpeet erkanivat toisistaan ja hän putosi.\n\nHän putosi aukkoon, joka ei ollut mikään muu kuin lähteen suu,\nlaajuudeltaan neljä jalkaa. Mutta juostessaan vimmatulla vauhdilla\niskeytyi hän vastakkaiseen seinään, niin että hänen käsivartensa\nolivat yläpuolella penkereellä ja hän saattoi tarttua muutamiin\njuuriin.\n\nHän oli niin vahva, että hän olisi voinut kohottautua ylös\nkäsivoimillaan. Mutta roisto oli heti syöksynyt kohtaamaan hyökkääjää\nja seisoi nyt kymmenen askeleen päässä don Luisista uhaten, häntä\nrevolverillaan.\n\n\"Älkää liikkuko\", huudahti hän, \"muuten ammun teidät!\"\n\nDon Luis oli niin voimaton, ettei hän halunnut antautua vaaraan saada\nkuulaa ruumiiseensa.\n\nHeidän silmänsä kohtasivat muutamaksi sekunniksi. Raajarikko vapisi\nkuin kuumeessa. Nyt kuului taas hänen pirullinen naurunsa:\n\n\"Lupin! Lupin! Nyt olet valmis. Lupin on kiikissä!... Millainen\npässinpää olettekaan! Minähän varoitin teitä, varoitin veripunaisella\nkirjoituksella. Muistatteko sanojani: 'Kuolinpaikkanne on valittu.\nAnsa on viritetty! Varokaa, Lupin!' Ja nyt olette te tässä! Te ette\nolekaan vankilassa? Te väistitte sen iskun, te lurjus! Onneksi\nnäin tapahtumat etukäteen ja ryhdyin varovaisuustoimenpiteisiin.\nMitä siitä sanotte? Mitä pidätte pienestä viekkaudestani? 'Koko\npoliisilaitos tulee kantapäilleni', ajattelin minä. 'Mutta on\nvain yksi, joka saattaa vangita minut, ja se on Lupin. Sen vuoksi\non hänelle näytettävä tietä, hänet on johdettava jäljille, hänen\npolkunsa on tasoitettava uhrin ruumiilla. Ja sitten siroteltava\nmuutamia merkkejä sinne tänne. Ensiksi kauniin tytön sormus, johon\noli kiedottu ruoho, hiukan kauempana kukka ilman terälehtiä, sitten\nsormien jäljet maassa ja risti kivessä! Olihan mahdotonta olla niitä\nhuomaamatta. Muistakaa: 'Ansa on viritetty'. Ja ansa minun makuuni,\nLupin, eräs parhaimmista! Oh, minä suoriuduin ihmisistä mielelläni\nmutta heidän omalla suosiollisella avullaan. Me työskentelemme\nyhdessä niinkuin ystävät ja toverukset. Minä en suorita itse töitäni.\nToiset tekevät sen minun puolestani...\"\n\nDon Luisin sormet, jotka olivat ensiksi tarttuneet ruohojuuriin,\ntarrautuivat nyt turhaan kiinni lähteen seinäkiviin. Ja hänen\nolkapäänsä painuivat syvemmälle ja syvemmälle lähteeseen.\n\n\"Se onnistui!\" sähähti roisto kesken suonenvedontapaista nauruaan.\n\"Hyvä Jumala, kuinka ihanaa on nauraa! Erittäinkin kun sitä niin\nharvoin tekee. Te ette ole milloinkaan nähneet minun nauravan, vai\nkuinka, Florence?\"\n\nHän vaikeni. Hän odotti kauheaa ratkaisua, jonka hän oli niin\nviekkaasti suunnitellut ja jossa kaikki tapahtumat seuraisivat niin\nnopeasti toisiaan hänen taipumattoman tahtonsa mukaisesti.\n\nRatkaisu ei viipynyt. Olkapäät olivat jo liukuneet alas, sitten\nleuka, sitten epätoivoiseen kuolontuskaan vääristynyt suu, sitten\nkauhun täyttämät silmät ja vihdoin otsa sekä hiukset: pää oli\nkadonnut.\n\nAukon reunalla ei ollut jäljellä muuta kuin kädet ja nekin päästivät\notteensa. Silmänräpäyksen hapuilivat sormet otetta. Ja sitten...\nsitten ei ollut enää mitään nähtävää eikä kuultavaa.\n\nRaajarikko syöksyi esiin kuin irtipäästetyn teräsvieterin\nponnahduttamana ja ulvoi ihastuksesta:\n\n\"Nyt se on tehty! Lupin on pohjattomassa lähteessä. Vielä yksi\nseikkailu lopetettu!... Uh!\"\n\nHän meni lähteen ammottavalle aukolle ja seisoen siitä vähän matkan\npäässä kuin olisi hän pelännyt tulla lähemmäksi sylkäsi hän kolme\nkertaa aukkoon.\n\nHän hoippui raivon huumaamana ja oli pakotettu kumartamaan. Mutta\nhänellä oli vielä voimia suonenvedontapaisessa raivossaan pudota\npolvilleen lähteen reunalle ja huutaa läähättäen pimeyteen:\n\n\"Hei! Kuuletko sinä, ruumis! Älä mene heti koputtamaan helvetin\nportille! Pikku tyttö tulee luoksesi kahdenkymmenen minuutin\nkuluttua... niin, täsmälleen kello neljä. Te tiedätte, että olen\ntäsmällinen ja pidän aina sanani kirjaimellisesti. -- Niin, olin\nunohtaa: perintö -- tiedättehän, Morningtonin miljoonat -- niin, ne\novat minun. Florence selittää teille kaiken hetken kuluttua. Se on\nmainiosti suunniteltu, saatte nähdä... saatte nähdä...\"\n\n\n\n\nX LUKU\n\nFlorencen salaisuus\n\n\nNyt alkaisi murhenäytelmän toinen osa. Don Luis Perennan kuolemaa\nseuraisi Florencen kuolema.\n\nVielä kaikista jäsenistään vapisten tuli roisto tytön luo, otti\nsavukkeen ja julmuuden välähdys silmissään sanoi:\n\n\"Kun tämä savuke on poltettu, Florence, silloin on teidän\nvuoronne. Pitäkää sitä silmällä. Se kuvaa elämänne viimeisiä\nminuutteja. Pitäkää sitä silmällä ja kootkaa ajatuksenne. Haluan\nettä ymmärtäisitte: kaikki tämän paikan omistajat, ja erikoisesti\nherra Langernault, ovat uskoneet, että se kivi- ja kallioröykkiö,\njoka on päänne päällä, luhistuu ennemmin tahi myöhemmin. Itse olen\nvuosikausia työskennellyt siihen suuntaan antamalla sadeveden sitä\nsyövyttää, enkä todellakaan voi sanoa, kuinka se enää pysyy koossa.\nTahi oikeammin sanoen, minä käsitän sen kyllä. Minun tarvitsee vain\niskeä yhden kerran oikeaan paikkaan, lyödä pois pieni tiilikivi,\njoka on asetettu kiilaksi kahden kallionlohkareen väliin, saadakseni\nkaiken romahtamaan kokoon kuin korttitalon.\"\n\nHän veti henkeä ja jatkoi:\n\n\"Minä esitän vaatimukseni sataan miljoonaan ja saan ne. Minä aion\nne vaatia, koska minulla on siihen oikeus ja minähän selitin teille\näsken, ennenkuin herra Lupin sekaantui asiaan, että minulla teidän\nkuolemanne jälkeen on niihin kiistämätön oikeus. Minua voidaan\nhalveksia, vihata ja kirota, mutta minä olen sadanmiljoonan omistaja\nja sen vuoksi on minulla oleva kaikkien parempien ihmisten ystävyys.\nTeidän ja Lupinin poistuttua ei ole jäljellä mitään, ei mitään\nmuuta kuin muutamia papereita ja pikkuesineitä, joita olen ollut\nkylliksi heikko säilyttääkseni lompakossani ja jotka maksaisivat\npääni, mutta aion ne polttaa muutaman minuutin kuluttua ja hajoittaa\ntuhkan tuuleen. Tällaisissa olosuhteissa on teidän tehtävä\nvaalinne, Florence. Ratkaisu on teidän käsissänne: joko te kuolette\nehdottomasti ja peruuttamattomasti tahi otatte vastaan rakkauteni.\nVastatkaa minulle myöntävästi tahi kieltävästi. Jos kiellätte,\nniin kuolette. Jos myönnätte, saatte vapautenne ja me molemmat\nlähdemme täältä; ja sitten kun teidän viattomuutenne on näytetty\ntoteen -- siitä minä huolehdin -- tulette te vaimokseni. Vastaatteko\nmyöntävästi, Florence?\"\n\nHän teki tämän kysymyksen todellisella levottomuudella pidättäen\nintohimoaan, joka sai hänen äänensä värisemään. Hän kerjäsi ja pyysi\nhaluten, että häntä rukoiltaisiin ja samalla kuitenkin melkein\nkaivaten kieltoa, niin voimakas oli hänen synnynnäinen murhanhalunsa.\n\n\"Hän itkee! Hän itkee! Hän rohkenee itkeä! Mutta, kurja tyttö,\nluuletteko etten tiedä mitä te teette? Tunnen salaisuutenne,\nkaunottareni, ja tiedän, että te ette itke kuolemanpelosta. Te? Te\nette pelkää mitään! Sanonko teille, mikä on salaisuutenne? Ei, en\nvoi... en voi, vaikka sanat polttavat huuliani. Ah, kirottu nainen,\nte olette itse näin tahtoneet! Te haluatte kuolla, Florence, koska\nitkette... te haluatte kuolla...\"\n\nNäin sanoessaan kiiruhti hän panemaan toimeen hirveän tekonsa.\nLompakko, josta hän oli puhunut ja joka sisälsi papereita, oli\nmaassa. Hän pisti sen taskuunsa. Sitten hän riisui, yhä vapisten,\ntakkinsa ja heitti sen lähimpään pensaaseen. Sen jälkeen otti hän\nrautatangon, kiipesi kiviröykkiölle, polki raivoissaan jalkaa ja\nhuusi:\n\n\"Te olette tahtonut kuolla, Florence! Mikään ei voi sitä enää estää.\nMinä en edes näe päätänne, vaikka te tekisittekin merkin. Nyt on\nmyöhäistä. Vai niin, te itkette! Te rohkenette itkeä! Sellaista\nmielettömyyttä!\"\n\nSitten vetäytyi hän hiukan syrjään ja löi kahdesti kiveen.\nKolmannella kerralla irtautui kivi.\n\nSe mitä tapahtui, tuli niin äkkiä, kiviröykkiö luhistui\nluolaan ja luolan eteen sellaisella voimalla, että raajarikko\nvarovaisuustoimenpiteistään huolimatta lennähti nurmikolle. Mutta\nputous ei ollut hengenvaarallinen, hän nousi heti ja huusi:\n\n\"Florence! Florence!\"\n\nVaikka hän oli valmistanut tapahtuman niin täsmälleen ja pannut\nsen niin tarmokkaasti toimeen, näytti tulos häntä kuitenkin\nhämmästyttävän. Hän paneutui maahan ja ryömi tämän pölyn ja tomun\npeittämän sekasorron ympäri. Hän katsoi pirstaleiden väliin, mutta ei\nnähnyt mitään.\n\n\"Kuollut!\" sanoi hän tuijottavin silmin, kasvoillaan jäykkä ilme.\n\"Kuollut! Florence on kuollut!\"\n\nVielä kerran toisti hän Florencen nimen ja kyyneleet virtasivat\npitkin hänen poskiaan.\n\nPieni tapaus näytti herättävän hänet. Eräs vahingoittunut pääskynen\nputosi maahan hänen viereensä. Hän kumartui, otti sen käteensä ja\npuristi kouraansa kuten rypistyneen paperin. Ja hänen silmistään\nloisti raaka ihastus hänen nähdessään veren tippuvan sormiensa\nvälitse ja värjäävän hänen kätensä punaisiksi.\n\nHänen kellonsa osoitti puolta viittä. Hän otti pensaasta takkinsa,\njossa se oli riippunut, puki sen päälleen ja työnsi kätensä\noikeanpuoleiseen ulkotaskuun, johon hän oli pannut lompakon.\n\n\"Mitä nyt?\" sanoi hän hämmästyneenä. \"Olin varma, että...\"\n\nHän tunnusteli vasenta ulkotaskuaan, sitten nenäliinataskuaan ja\nvihdoin kuumeisella innolla sisätaskujaan. Lompakkoa ei ollut. Ja\nhänen suureksi kauhukseen olivat kaikki muutkin hänen taskuissaan\nolleet pikkuesineet poissa: savukesäiliö, tulitikkukotelo,\nmuistikirja.\n\nRaajarikko ei uskaltanut liikahtaa paikaltaan. Hän seisoi siinä\ntasaisella maalla, alttiina hyökkäykselle, joka saattoi tapahtua\nennenkuin hän edes tiesi missä vihollinen oli.\n\nNäkemättä mitään erikoista otti hän keppinsä ja alkoi hitaasti askel\naskeleelta kulkea, tarkasti ympärilleen silmäillen, siihen suuntaan,\njosta arveli vihollisen tulleen takkinsa luo. Kädessään piti hän\nrevolveria.\n\nÄkkiä hätkähti hän melkein kadottaen tasapainonsa ja revolveri putosi\nhänen kädestään.\n\nHän näki hirveimmän näyn, mitä hänen silmänsä saattoivat nähdä.\nHänen edessään kymmenen askeleen päässä, kädet taskuissa, toisella\nolkapäällään kevyesti muuriin nojaten, seisoi mies. Mutta se ei ollut\nmies, eikä voinut olla mies, sillä tämä mies, sen tiesi raajarikko,\noli kuollut. Se oli siis kummitus; ja tämä kummitus, tämä haamu\nkuoleman valtakunnasta saattoi raajarikon mielettömän kauhun valtaan.\nKykenemättä pakenemaan, kykenemättä puolustautumaan putosi hän\npolvilleen. Hän ei voinut irrottaa silmiään tästä kuolleesta miehestä\njonka hän tuskin tunti sitten oli haudannut lähteeseen rauta- ja\ngraniittipeitteen alle.\n\nArsène Lupinin haamu!\n\nMieheen voi tähdätä, hänet voi ampua, tappaa. Mutta haamuun! Mitä\nhyödytti vastustaa olemattoman olennon helvetillisiä vehkeitä.\n\nJa nyt näki hän tapahtuvan käsittämättömän asian: haamu otti kädet\ntaskuistaan. Toisessa kädessään piti hän savukelaatikkoa, jonka\nraajarikko tunsi omakseen. Ei ollut epäilystäkään, että olento,\njoka oli tutkinut hänen takkinsa, oli sama, joka nyt aukasi\nsavukelaatikon, otti savukkeen ja sytytti sen tulitikulla, jonka otti\nmyöskin raajarikolle kuuluvasta laatikosta.\n\nIhmeellistä! Tulitikusta lähti oikea liekki. Savukkeesta kohosi\noikeita savurenkaita, jonka erikoisen tuoksun hän heti tunsi.\n\nHän piilotti kasvonsa käsiin eikä tahtonut nähdä enempää. Mutta hän\nkuuli lähestyväin askelten äänen, jotka tulivat sitä selvemmiksi mitä\nenemmän ne lähenivät. Hän tunsi jonkun liikkuvan läheisyydessään ja\nkuuli äänen, joka kiistämättömästi kuului elävälle Arsène Lupinille,\nlausuvan:\n\n\"Varjelkoon, kuinka pahaksi te tämän otatte! Luonnollisesti\nymmärrän, että minun odottamaton ylösnousemiseni näyttää teistä\nkäsittämättömältä ja sopimattomalta. Mutta onhan nähty kummempiakin\nasioita, esim. Josua, joka seisautti auringon, tahi maanjäristys\nLissabonissa 1755. Muistatte kai mitä Marcus Aurelius sanoo\nkahdeksannellakymmenennelläneljännellä sivulla...\"\n\nRaajarikko oli saanut siksi paljon rohkeutta, että hän ymmärsi\nnyt ettei Lupin ollut kuollut. Hän ei yrittänytkään selittää tätä\nhämmästyttävää salaisuutta Arsène Lupin eli! Hän hengitti, hän puhui,\nhän liikkui!\n\nJa niin vastaansanomaton oli _elämä_, jonka roisto näki, että hän\ntotellen äkillistä luontonsa vaistoa ja vihaansa elämää kohtaan,\nheittäytyi pitkin pituuttaan maahan, tempasi revolverinsa ja laukaisi.\n\nAse laukesi; mutta liian myöhään. Don Luis antoi sille potkun,\nniin että sen suunta muuttui. Toisella potkulla lennätti hän sen\nraajarikon käsistä.\n\nRoisto kiristi raivokkaasti hampaitaan ja alkoi etsiä taskujaan.\n\n\"Tätäkö haette?\" kysyi don Luis näyttäen hänelle jonkun keltaisen\nnesteen täyttämää lasiputkea. \"Suokaa anteeksi, mutta pelkäsin teidän\nerehdyksessä pistävän itseänne. Se olisi ollut vaarallista, eikö\nniin? Enkä minä olisi milloinkaan antanut itselleni sitä anteeksi.\"\n\nRaajarikko oli aseeton. Hän epäröi hetken kummastellen, että\nvihollinen ei tehnyt voimakasta hyökkäystä ja koetti saada etua\nviivyttelystä. Hän katsoi ympärilleen pienillä räpyttelevillä\nsilmillään vaanien esinettä, jolla voisi heittää. Mutta sitten\njohtui hänen mieleensä ajatus, joka vähitellen palautti hänen\nitseluottamuksensa ja uusi, odottamaton ilo saattoi hänet\npurskahtamaan kovaan nauruun:\n\n\"Ja Florence?\" huudahti hän. \"Älkää unohtako Florencea! Minä voin\nampua ohi ja te saatoitte ryöstää minulta myrkyn, mutta minulla\non toinen keino satuttaa sydämeenne. Tehän ette voi elää ilman\nFlorencea? Florencen kuolema on teidänkin kuolintuomionne, eikö niin.\nJos Florence on kuollut, hirttäydytte te, vai mitä?\"\n\n\"Niin. En voisi elää Florencen jälkeen.\"\n\n\"Hän on kuollut!\" huusi roisto ihastuneena.\n\nDon Luis ei muuttanut ilmettäkään. Hän nyökkäsi ja sanoi:\n\n\"Se olisi suuri vahinko...\" Raajarikko oli kuin kivettynyt. Hänen\nriemuitseva vahingoniloinen puheensa katkesi ja hän huudahti:\n\n\"Mitä? Mitä te sanoitte?\"\n\n\"Sanon,\" selitti don Luis säilyttäen rauhallisen ja kohteliaan\nsävynsä ottamatta esimerkkiä raajarikosta, \"sanon, hyvä herra, että\nte olette väärässä. En ole milloinkaan tavannut rakastettavampaa\nja kunnioitettavampaa olentoa kuin neiti Levasseur. Hänen verraton\nkauneutensa, hänen nuoruutensa ja sulonsa on ansainnut paremman\nkohtalon.\"\n\nRaajarikon hämmästys kasvoi. Don Luisin tyyneys suututti häntä. Hän\nsanoi hölmistyneenä:\n\n\"Häntä ei ole enää olemassa, sanon minä. Ettekö ole nähnyt luolaa?\nHän on kuollut.\"\n\n\"Kieltäydyn uskomasta sitä,\" sanoi don Luis rauhallisesti. \"Siinä\ntapauksessa näyttäisi kaikki toisenlaiselta. Mutta linnut laulavat,\ntaivas on sininen, kaikki on niin kuin pitääkin: kunniallinen mies\nelää, ja roisto makaa hänen jaloissaan. Kuinka saattaa Florence\nsilloin olla kuollut?\"\n\nRaajarikko laahautui polvillaan takaisinpäin, ohi sen paikan, jossa\nluola oli ollut, kääntämättä silmiään sille paikalle ikäänkuin olisi\nollut täysin vakuutettu, että Florence oli päässyt pakoon kauheasta\nhaudastaan.\n\nDon Luis ei enää pitänyt häntä silmällä, vaan askaroitsi maasta\nottamansa köysivyyhdin kanssa.\n\nÄkkiä, heittäen silmäyksen viholliseensa, nousi raajarikko horjuville\njaloilleen ja alkoi juosta lähteelle.\n\nHän oli siitä kahdenkymmenen askeleen päässä. Hän pääsi matkasta\npuolet, kolmeneljännestä. Aukko ammotti jo häntä vastaan. Hän kohotti\nkäsivartensa sukeltajan tapaan ja hypähti eteenpäin.\n\nMutta hänet pidätettiin. Hän kaatui maahan ja hänet laahattiin\ntakaisinpäin käsivarret kovasti ruumista vasten puristettuina, niin\nettei hän voinut liikuttaa itseään.\n\nDon Luis, joka ei ollutkaan kadottanut häntä näkyvistään, oli\nlaittanut köydestä silmukan ja vanginnut hänet lassolla, juuri kun\nhän oli aikeissa heittäytyä syvyyteen. Raajarikko vastusteli hetken,\nmutta köysi syöpyi hänen ihoonsa. Hän lakkasi ponnistelemasta. Kaikki\noli ohi.\n\n\"Nähkääs, herra, ihmisten käy aina pahoin liiallisen itseluottamuksen\nkautta. He eivät pysty koskaan ajattelemaan, että heidän\nvastustajallaan on keinoja, joita ei heillä itsellään ole. Esim.\nkun te houkuttelitte minut ansaan, kuinka te saatoitte kuvitella,\nettä minunlaiseni mies, Arsène Lupin, joka riippui lähteen reunalla\nkädet reunan yläpuolella ja jalat sisäreunaa vasten, putoaisi alas\nkuin pässinpää? Te olitte viidentoista, kahdenkymmenen metrin päässä\nminusta ja luuletteko ettei minulla olisi ollut voimia heilauttaa\nitseäni ylös ja uhmata revolverianne, kun asia koski Florence\nLevasseurin ja omaa elämääni? Ah, ystäväni, siihen olisi tarvittu\nvain pieni ponnistus. Syynä siihen, etten sitä tehnyt, olivat paljon\ntärkeämmät seikat. Kerron ne teille... jos ne kiinnittävät mieltänne?\nSiis... heti alussa olivat jalkani ja polveni, jotka nojautuivat\nsisäseinään, tavanneet paksun kerroksen muurisavea joka täytti vanhan\nhalkeaman lähteessä; sen käsitin heti. Se oli onni, vai mitä? Ja se\nmuutti koko tilanteen. Suunnitelmani oli heti tehty. Näytellessäni\nkuiluun putoavan uhrin osaa pyöritellen silmiäni ja irvistellen\nhirveästi, laajensin jaloillani halkeamaa ja päästin saven putoamaan\nsiten, ettei se aiheuttanut pienintäkään ääntä. Kun hetki oli käsillä\nja minun puolikuolleet kasvoni katosivat näkyvistänne, painauduin\nvain yksinkertaisesti valmistamaani piilopaikkaan.\n\n\"Oletteko olleet Tancarvillessä, vanhassa keskiaikaisessa linnassa\nNormandiassa, Seinen varrella? Ettekö? No, sitten kerron teille,\nettä linnan raunioiden luona on vanha lähde, jolla on se useille\nsamanaikuisille lähteille yhteinen ominaisuus, että siellä on kaksi\naukkoa, toinen avonainen ja toinen, joka johtaa erääseen linnan\nhuoneeseen. Tancarvillessä on tämä jälkimmäinen nykyään suljettu\nrautatangolla. Täällä se oli tukittu muurisavella ja pienillä\nkivillä. Ja juuri ajatus Tancarvillestä sai minut jäämään, semminkin\nkun ei ollut mitään kiirettä, koska te olitte hyväntahtoisesti\nilmoittanut minulle, että Florence kohtaisi minut toisessa\nmaailmassa vasta kello neljä. Tutkin sen vuoksi pakopaikkani ja\ntulin vakuutetuksi, että se sijaitsi vanhan rakennuksen alla, jonka\nraunioilla nykyinen puutarha sijaitsi. Minä jatkoin ja kaivauduin\nsiihen suuntaan, joka maanpinnalla olisi vienyt minut luolalle.\nAavistukseni eivät pettäneet. Valonsäde tunkeutui sisään portaiden\nyläpäästä, joiden alimmalle askeleelle olin saapunut. Menin niitä\npitkin ylös ja kuulin teidän äänenne.\"\n\nDon Luis käänsi raajarikkoa vielä kerran ympäri ja tällä kertaa hyvin\nkovakouraisesti. Sitten hän jatkoi:\n\n\"Haluan osoittaa teille, että tulos olisi joka tapauksessa ollut\nsama, vaikka olisin hyökännyt päällenne suoraankin. Mutta minun\non kuitenkin tunnustettava, että sattuma suosi minua. Se on usein\npettänyt minut meidän taistellessamme, mutta tällä kertaa en\nvoi valittaa. Minun tarvitsi vain irrottaa muutamia tiiliskiviä\nseisoakseni päivänvalossa raunioiden keskellä. Äänenne johtamana\nhiivin eteenpäin ja tulin luolalle, jossa Florence makasi. Hauskaa,\nvai mitä? Ette voi kuvitellakaan kuinka naurettavalta kuului teidän\npikku puheenne: 'Vastatkaa myöntävästi tahi kieltävästi, Florence.\nYksi päänne liike ratkaisee kohtalonne. Jos myönnytte, olette te\nvapaa. Jos kieltäydytte, niin kuolette; vastatkaa, Florence.' Ja\nerikoisen ihastuttava oli loppu, kun te kiipesitte kalliopaadelle\nja huusitte sieltä: 'Te olette itse tahtonut kuolla, Florence! Te\nolette niin tahtonut ja nyt se tapahtuu!' Ajatelkaa vain, kuinka\nnaurettavaa! Luolassa ei sillä hetkellä ollut ketään! Ei sieluakaan.\nOlin ottanut Florencen ja vienyt hänet suojattuun paikkaan. Näytelmä\nlähestyi loppuaan. Ensimmäinen osa: Arsène Lupinin pelastus. Toinen\nosa: Florence Levasseurin pelastus. Kolmas ja viimeinen osa: hirviö\nvoitettu... kosto suoritettu!\"\n\nHän otti yhden raajarikon lähteelle tuomista kivääreistä ja sitoi sen\nkeskipaikalle viisitoista metriä pitkän nuoran ja kiinnitti nuoran\ntoisen pään raajarikon selän taa köysiin, joilla tämä oli sidottu:\nSitten kohotti hän vangin ja piti häntä lähteen yläpuolella.\n\n\"Sulkekaa silmänne, jos teitä huimaa. Älkää olko peloissanne. Minä\nolen hyvin varovainen. Oletteko valmis?\" Hän laski raajarikon\nammottavaan kuiluun ja tarttui lujasti nuoraan. Vähitellen, tuuma\ntuumalta, varovaisesti, ettei sattuisi lähteen seinämiin, laskettiin\nkäärö alas. Kun se oli tullut noin kahdentoista metrin syvyyteen,\nesti kivääri sen alasmenon ja siellä se riippui nyt pimeydessä aivan\nkeskellä aukkoa.\n\nDon Luis sytytti muutamia paperikaistaleita, jotka leijailivat alas\nheittäen kaamean valon seinämiin. Hän sanoi ivallisesti hymyillen:\n\n\"Olen valinnut tämän paikan ettette te vilustuttaisi itseänne. Se\noli hyvä päähänpisto. Huomatkaa, kiväärin molemmat päät ovat aivan\nlähteen reunalla, tuskin tuumaakaan sen päällä. Niin että jos te\nkoetatte heilua, liikkua tahi hengittää kiivaasti, luiskahtaa joko\nperä tahi piippu ja silloin alkaa matkanne alas. Minulla ei ole sen\nasian kanssa mitään jakamista. Jos te kuolette, niin se on selvä\nitsemurha. Hyvästi toistaiseksi.\"\n\nDon Luis lähti mutisten:\n\n\"Näin on hyvä. En ole mennyt niin pitkälle kuin Eugene Sue, joka\nsanoo, että suurilta rikollisilta olisi puhkaistava silmät. Mutta\npieni ruumiillinen rangaistus, miellyttävästi kauhulla sekoitettu,\non joka tapauksessa paikallaan ja terveellinen sekä ruumiille että\nsielulle.\"\n\nDon Luis meni pieneen petäjikköön, jossa Florence häntä odotti vielä\nmasentuneena niistä hirveistä kärsimyksistä, joita oli saanut kestää,\nmutta jo täysissä sielunvoimissaan.\n\n\"Se on ohi\", sanoi don Luis tyynesti. \"Huomenaamulla jätän hänet\npoliisille.\"\n\nFlorence säpsähti, mutta ei sanonut mitään ja don Luis huomasi hänen\nvaiteliaisuutensa.\n\nTämä oli ensi kerta kun he olivat kahdenkesken koettuaan niin monta\nsurullista tapausta ja katsottuaan toisiaan verivihollisiksi. Don\nLuis oli niin liikutettu, että hän saattoi puhua vain ajatuksettomia,\nkatkonaisia sanoja ilman mitään yhteyttä hänen sisässään liikkuvien\najatusten kanssa:\n\n\"Me tulemme auton luo, jos kuljemme tätä muurin vierustaa. Luuletteko\njaksavanne sinne? Autolle päästyämme ajamme Alençoniin. Siellä,\nsuuren torin laidassa, on rauhallinen hotelli. Te voitte siellä\nodottaa kunnes asia on saanut teille suotuisan käänteen... eikä se\nviivy kauan, kun rikollinen on nyt kiinni.\"\n\n\"Lähtekäämme\", sanoi Florence.\n\nMatka ei kestänyt kauan. Alençonissa merkitsi don Luis Florencen\nmatkustajakirjaan ensimmäisellä nimellä, joka mieleen johtui ja jätti\nhänet yksikseen. Tunnin kuluttua hän palasi ja koputti ovelle.\n\nHänellä ei ollut rohkeutta heti ryhtyä asiaan, jota hän oli päättänyt\nFlorencelta kysyä. Sitäpaitsi oli muita selvitettäviä asioita.\n\n\"Florence\", sanoi hän, \"ennenkuin luovutan tuon miehen, tahtoisin\ntietää mitä hän on teille ollut?\"\n\n\"Ystävä, onneton ystävä, jota olen säälinyt. Nyt minusta tuntuu\nvaikealta muistella myötätuntoa, jota olen sellaiselle pedolle\nosoittanut. Mutta muutamia vuosia sitten, tullessani tutuksi hänen\nkanssaan, kiinnyin häneen hänen kurjuutensa, hänen ruumiillisen\nheikkoutensa ja kaikkien niiden kuolemanmerkkien vuoksi, jotka\nhänellä olivat jo silloin. Hän joutui tekemään minulle muutamia\npalveluksia ja vaikka hän vietti salaperäistä elämää, joka minussa\nherätti muutamissa suhteissa levottomuutta, sai hän vähitellen,\nhuomaamattani, minuun suuren vaikutusvallan. Uskoin hänen selvään\nymmärrykseensä, tahdonvoimaansa ja rajattomaan uskollisuuteensa, ja\nkun Morningtonin juttu alkoi, niin hän -- sen huomaan nyt -- johti\nminun sekä Gaston Sauveraudin tekoja. Hän se oli, joka pakotti minut\nvalehtelemaan ja pettämään uskotellen toimivansa Marie Fauvillen\neduksi. Hän se herätti sellaisia epäilyksiä teitä kohtaan ja neuvoi\nmeitä vaikenemaan hänen olemassaolostaan, niin ettei Gaston Sauveraud\nkeskustelussa teidän kanssanne rohjennut edes mainita häntä. En\ntiedä kuinka saatoin olla niin sokea. Mutta niin se oli. Ei mikään\navannut silmiäni. Ei mikään saanut minua hetkeksikään epäilemään\ntätä vaaratonta, sairasta olentoa, joka vietti puolet elämäänsä\nsairashuoneissa ja jos hän joskus puhuikin minulle rakkaudestaan,\nniin ei hän voinut toivoa...\"\n\nFlorence ei lopettanut. Hänen ja Perennan silmät olivat kohdanneet ja\nhänestä tuntui ettei toinen kuunnellut ollenkaan. Don Luisille eivät\nselitykset murhenäytelmästä merkinneet mitään niin kauan kuin hän\nei ollut selvillä siitä asiasta, joka kiinnitti hänen mieltään. Hän\nmeni Florencen luo ja sanoi matalalla äänellä: \"Florence, te tiedätte\ntunteeni teitä kohtaan, eikö niin?\"\n\nTyttö punastui yllätettynä kuin olisi tämä kysymys ollut viimeinen,\njota hän oli odottanut. Hän ei kuitenkaan luonut silmiään alas, vaan\nvastasi avomielisesti:\n\n\"Kyllä, tiedän.\"\n\n\"Mutta\", jatkoi don Luis innokkaammin, \"te ette ehkä tiedä kuinka\nsyvästi tunnen? Te ette ehkä tiedä ettei elämälläni ole mitään muuta\ntarkoitusta kuin te?\"\n\n\"Senkin tiedän.\"\n\n\"Silloin, jos tiedätte sen, täytyy minun tulla siihen\njohtopäätökseen, että se juuri on aiheuttanut vihamielisyytenne minua\nkohtaan. Alussa koetin olla ystävänne, koetin vain suojella teitä. Ja\nkuitenkin tunsin heti alussa, että olin vastenmielisyytenne esine,\nvastenmielisyyden, joka oli sekä vaistomainen että tarkoitettu.\nMilloinkaan en nähnyt teidän silmissänne muuta kuin vihaa,\nhalveksumista, vieläpä ylenkatsettakin. Vaaran hetkenä, kun elämäänne\nja vapauttanne uhattiin, ryhdyitte te mieluummin kuinka epävarmaan\nkeinoon hyvänsä ennenkuin turvauduitte minun apuuni. Eikö tämä ollut\nvihaa? Voiko mikään muu kuin viha selittää sellaisen käytöksen?\"\n\n\"Kyllä\", sanoi Florence, \"on muutakin kuin viha, joka selittää asian.\"\n\nDon Luis hämmästyi. Hän ei oikein käsittänyt tämän vastauksen\ntarkoitusta, mutta Florencen sävy hämmensi hänet ja hän näki myöskin\nettei tytön silmissä ollut tavallista halveksivaa ilmettä, vaan että\nne loistivat sisäisestä hymystä.\n\n\"Puhukaa, puhukaa, pyydän teitä!\" sammalsi hän.\n\n\"Tarkoitan, että on toinenkin tunne, joka selvittää kylmyyden,\nepäluulon, pelon ja vihamielisyyden. Emme me aina halveksi sitä,\njota vältämme suurimmalla kauhulla, ja kun vältämme häntä, on se\nsenvuoksi, että pelkäämme itseämme, koska olemme ujoja, haluamme\nuhmata, tehdä vastarintaa, unohtaa, emmekä kuitenkaan voi...\"\n\nHän vaikeni ja kun don Luis intohimoisesti ojensi kätensä\nkerjätäkseen ja pyytääkseen häntä sanomaan enemmän, taivutti hän\npäänsä ilmaisten siten, ettei hänen tarvinnut sanoa muuta ja että don\nLuis saisi hänen sielunsa syvyydestä lukea ja löytää sen rakkauden,\njoka oli sinne piiloutunut.\n\nDon Luis hypähti ylös. Hän oli autuuden huumaama, hän tunsi melkein\nruumiillista kipua tästä odottamattomasta onnesta. Hän näki edessään\nkoko Florencen elämän, siitä hetkestä kun he olivat tavanneet, aina\nsiihen saakka kun raajarikko kumartui hänen ylitseen ja nähdessään\nhänen silmänsä täynnä kyyneleitä, huusi:\n\n\"Hän itkee! Hän itkee! Mikä mielettömyys! Mutta minä tunnen\nsalaisuutenne, Florence! Ja te itkette! Florence, Florence, te\n_haluatte_ kuolla!\"\n\nRakkaus, intohimoinen rakkaus oli ensimmäisestä päivästä vetänyt\nhäntä don Luisiin. Se oli saattanut hänet suunniltaan, täyttänyt\nhänet kauhulla, näyttänyt hänestä petokselta Marieta ja Sauveraudia\nkohtaan ja vuoroin vetänyt häntä ihailemansa ja rakastamansa miehen\nluo, vuoroin työntänyt pois.\n\nDon Luis ei tiennyt mitä tekisi, ei tiennyt millä sanoin osoittaisi\nihastustaan. Hänen huulensa vapisivat. Hänen silmänsä täyttyivät\nkyynelillä. Hänen kaipauksensa ajoi hänet kiertämään käsivartensa\ntytön ympärille, suutelemaan häntä. Mutta syvä kunnioituksen tunne\nhillitsi kaipausta. Ja liikutuksen valtaamana lankesi hän Florencen\njalkoihin ja sammalsi rakkauden ja jumaloimisen sanoja.\n\n\n\n\nXI LUKU\n\nLupinin \"lupiinit\"\n\n\nSeuraavana päivänä, vähän ennen kahdeksaa, jutteli Valenglay kotonaan\npoliisiprefektin kanssa ja kysyi:\n\n\"Te luulette siis niinkuin minäkin, rakas prefektini? Hän tulee?\"\n\n\"Sitä en ollenkaan epäile, herra presidentti. Ja hän tulee yhtä\ntäsmällisesti kuin joka kerran tämän jutun aikana. Hän katsoo\nkunniakseen tulla viimeisellä kahdeksanlyönnillä.\"\n\n\"Niinkö luulette?\"\n\n\"Niin, herra presidentti. Väkeni oli nähnyt don Luis Perennan. Hän\noli matkustanut lentokoneella. Sitten ilmoitettiin minulle jälleen le\nMansista, jossa oli tutkittu eräs hyljätty vaunuvaja.\"\n\n\"Voitte olla varma siitä, että sen oli jo aikaisemmin tutkinut Lupin\nja että me saamme tietää tuloksen. Kuulkaa, kello lyö kahdeksan!\"\n\nSamalla hetkellä kuului auton surinaa. Se pysähtyi ulkopuolelle ja\nmelkein heti soitettiin ovelle. Ohjeet oli annettu etukäteen. Ovi\navautui ja don Luis Perenna saatettiin sisään.\n\n\"No?\" huudahti pääministeri innokkaasti.\n\n\"Se on tehty, herra presidentti.\"\n\n\"Oletteko saaneet roiston kiinni?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Peijakas\", sanoi Valenglay, \"te olette kelpo mies!\" Ja hän jatkoi:\n\"Peto, luonnollisesti? Raaka, karkea lurjus?\"\n\n\"Ei, herra presidentti, raajarikko, heikko olento, luonnollisesti\nteoistaan vastuunalainen, mutta mies, jossa lääkärit huomaavat\nkaikenlaisia tauteja: keuhkotautia, selkäydintautia j.n.e.\"\n\n\"Sitäkö miestä Florence Levasseur rakasti?\"\n\n\"Oh, herra presidentti,\" vastasi don Luis nopeasti. \"Florence ei ole\nmilloinkaan rakastanut sitä lurjusta. Hän sääli tätä ja antoi tämän\nmyötätuntoisuudesta luulla joskus hämärässä tulevaisuudessa saavansa\nhänet vaimokseen.\"\n\n\"Oletteko varma siitä?\"\n\n\"Olen, herra presidentti, siitä ja paljosta muustakin, sillä minulla\non todistukset käsissäni.\" Ja hän jatkoi ilman muuta: \"Herra\npresidentti, nyt kun mies on kiinni, on poliisien helppo saada\nselville hänen elämänsä. Mutta minä voin jo nyt lyhyesti kuvata\ntämän eriskummallisen elämän. Jean Vernocq syntyi Alençonissa\nja hänet kasvatti vanha herra Langernault. Hän oppi tuntemaan\nDedessuslamare-puolisot, varasti heidän rahansa ja ennenkuin\nhe ehtivät tehdä ilmoitusta tuntemattomasta varkaasta, vei hän\nheidät erääseen vajaan Damignin kylässä, jossa he epätoivoissaan\nhirttäytyivät tultuaan ensin huumatuiksi väkevillä juomilla. Tämä\nvaja kuului Vanhaksi Linnaksi kutsuttuun maatilaan, jonka omisti\nherra Langernault, Jean Vernocqin suojelija, joka oli siihen aikaan\nsairas. Parannuttuaan ja aikoessaan puhdistaa pyssyä, sattui panos\nhänen vatsaansa. Pyssy oli hänen tietämättään ladattu. Kuka oli sen\ntehnyt?\"\n\n\"Jean Vernocq, joka edellisenä iltana oli tyhjentänyt suojelijansa\nkassakaapin. Pariisissa, jonne hän nyt lähti, nauttiakseen pienestä\nomaisuudestaan, jonka oli tällä tavoin koonnut, osti hän joltain\ntuttavalta lurjukselta papereita, jotka todistivat Florence\nLevasseurin sukuperän ja hänen oikeutensa perintöön Roussel- ja\nSauveraud-sukujen jälkeen. Nämä paperit oli varastettu vanhalta\nhoitajattarelta, joka oli tuonut Florencen Amerikasta. Suurin\nponnistuksin onnistui Jean Vernocq saamaan käsiinsä Florencen\nvalokuvan ja vihdoin Florencen itsensä. Hän teki tytölle palveluksia\nja teeskenteli olevansa luotettava ystävä. Siihen aikaan hän ei vielä\ntiennyt mitä hyötyä hänellä saattaisi olla varastetuista papereista\ntahi tytön tuttavuudesta. Mutta äkkiä muuttuivat olosuhteet\nkokonaan. Eräs varomaton sana, jonka asianajajan apulainen oli\nlausunut, ilmaisi hänelle, että maître Lepertuisin kirjoituspöydän\nlaatikossa oli testamentti, joka saattoi olla hyvin mielenkiintoinen.\nHän sai nähdä sen maksamalla tuhat frangia apulaiselle, joka\nsitten katosi. Se oli Cosmo Morningtonin testamentti, jossa hänen\ntavaton omaisuutensa määrättiin Rousselien ja Victor Sauveraudin\nperillisille. Jean Vernocq tiesi nyt mitä oli tehtävä. Jean Vernocq\nalkoi toimia. Hippolyte Fauvillen vanhan ystävän Langernaultin\npaperien joukosta oli hän löytänyt tietoja Roussel-perheestä ja\nepäsovusta, joka Fauvillen kotona vallitsi. Cosmo Morningtonista\nsuoriuduttiin helposti. Jean Vernocq esittäytyi amerikkalaiselle\nlääkärinä ja pani yhteen Morningtonin käyttämistä ruiskuista\nmyrkkyä. Mutta enemmän vaikeuksia oli hänellä Hippolyte Fauvillen\nkanssa, jonka mielisuosion hän oli saavuttanut tuttavuudellaan\nLangernaultin kanssa ja johon hänellä oli tavaton vaikutus. Tietäen,\nettä insinööri vihasi vaimoaan ja että häntä kalvoi hengenvaarallinen\ntauti, onnistui Vernocqin, erään lääkärineuvottelun jälkeen\nLontoossa, juurruttaa Fauvillen hämärtyneisiin aivoihin ihmeellinen\najatus itsemurhasta, jonka pirullista suoritusta te olette olleet\ntilaisuudessa tutkimaan. Sillä tavoin, itse näkemättä ja ilman että\nedes Fauville aavisti minkä vaikutuksen alaisena hän toimi, sai Jean\nVernocq aikaan Fauvillen ja hänen poikansa kuoleman ja pääsi Marie\nFauvillesta ja Sauveraudista antamalla heidän joutua syytteeseen\nmurhasta. Suunnitelma onnistui. Oli ainoastaan yksi este, päällikkö\nVérot'n sekaantuminen. Vérot kuoli. Tulevaisuudessa oli vain yksi\nvaara: minun, don Luis Perennan, asiaan puuttuminen, jonka Vernocq\nsaattoi aavistaa, koska minä olin Morningtonin testamentissa määrätty\nperijäksi. Tätä vaaraa koetti Jean Vernocq välttää saattamalla minut\nasumaan Place du Palais-Baurbonille, jossa Florence oli sihteerinäni\nja tekemällä Gaston Sauveraudin kautta neljä murhayritystä minua\nvastaan. Hän siis piti näytelmän kaikkia lankoja käsissään. Kun minun\nonnistui todistaa Marie Fauvillen ja Gaston Sauveraudin viattomuus,\nei hän epäröinyt: Marie Fauville kuoli ja Gaston Sauveraud kuoli.\nPoliisi seurasi minua. Poliisi seurasi Florencea. Häntä ei epäillyt\nkukaan. Ja perinnön maksamiseen määrätty päivä oli käsillä. Se oli\nkaksi päivää sitten. Sillä aikaa oli Jean Vernocq keskellä taistelua.\nHän oli sairas ja hänet oli otettu avenue des Ternesin varrella\nolevaan sairaalaan. Täältä johti hän kaikkea Florence Levasseuriin\nkautta ja priorittarelle lähettämällään kirjeellä. Lopun te tiedätte,\nherra presidentti\", lopetti don Luis kertomuksensa. \"Samana iltana\nvei roisto Florencen autolla mukanaan sillä verukkeella, että aikoi\nmuka antaa todistuksen syyttömyydestään.\"\n\n\"Ja te löysitte heidät?\" kysyi Valenglay.\n\n\"Kello kolme iltapäivällä, herra presidentti. Ja oikeaan aikaan.\nVoisinpa melkein sanoa liian myöhään, sillä Jean Vernocq alkoi\nheittämällä minut pohjattomaan lähteeseen ja musertamalla Florence\nkallionlohkareiden alle.\"\n\n\"Vai niin, silloin olette te kuollut?\"\n\n\"Aivan niin, herra presidentti.\"\n\n\"Mutta minkä vuoksi tahtoi roisto tappaa Florence Levasseurin. Tämän\nkuolemahan teki turhaksi naimistuuman.\"\n\n\"Naimisiin menossa täytyy olla kaksi, herra presidentti. Ja Florence\nkieltäytyi.\"\n\n\"Niinkö?\"\n\n\"Ja joku aika sitten kirjoitti Jean Vernocq paperin, jossa hän\ntestamenttasi kaiken mitä omisti Florence Levasseurille. Tämän\nmyötätunnon liikuttamana ja aavistamatta tekemäänsä merkitystä,\nkirjoitti Florence samanlaisen paperin, jossa teki Jean Vernocqin\nperillisekseen. Jean Vernocq olisi saanut rahat haltuunsa kenenkään\nvoimatta tehdä pienintäkään vastaväitettä.\"\n\n\"Mutta onko teillä kaikki todisteet?\" kysyi Valenglay innokkaasti.\n\n\"Tässä ne ovat\", sanoi Perenna ottaen esiin raajarikon lompakon.\n\"Tässä on kirjeitä ja asiapapereita, joita roisto säilytti... kaikki\nsuuret rikolliset tekevät itsensä tähän tyhmyyteen syypäiksi\".\n\n\"Ja hän?\" huudahti Valenglay. \"Rikollinen? Missä hän on?\"\n\n\"Hän on ulkona eräässä autossa tahi oikeammin sanoen omassa\nautossaan.\"\n\n\"Oletteko ilmoittaneet minun väelleni?\" kysyi herra Desmalions\ninnokkaasti.\n\n\"Olen, herra prefekti. Sitäpaitsi mies on kunnollisesti sidottu. Hän\nei pääse pakoon.\"\n\n\"Te olette nähnyt kaiken etukäteen,\" sanoi Valenglay, \"ja juttu\nnäyttää olevan lopussa. Mutta on vielä arvoitus, joka vielä on\nselittämätön ja se ehkä kiinnittää yleisön mieltä enimmän. Tarkoitan\njälkiä omenassa, tiikerinhampaita, kuten niitä kutsutaan ja jotka\nolivat ehdottomasti rouva Fauvillen, niin viaton kuin hän olikin.\nHerra prefekti sanoo, että te olette ratkaisseet ongelman.\"\n\n\"Kyllä, herra presidentti, ja Jean Vernocqin paperit vahvistavat,\nettä olin oikeassa. Sitäpaitsi oli ongelma hyvin helppo: omenassa\noli rouva Fauvillen hampaiden jäljet, mutta rouva Fauville ei ollut\nmilloinkaan purrut omenaa.\"\n\n\"Eikö?\"\n\n\"Niin sanoi Hippolyte Fauville ripissään kuoleman jälkeen.\"\n\n\"Hän oli hullu.\"\n\n\"Niin, mutta selvänäköinen hullu ja kykeni tuumimaan pelottavalla\njärjestelmällisyydellä. Muutamia vuosia sitten sattui rouva\nFauville Palermossa kaatumaan ja satutti hyvin pahoin suunsa pöydän\nmarmorilevyyn, niin että muutamia hänen sekä ylä- että alaleuan\nhampaistaan lohkesi. Korjatakseen vahingon ja tehdäkseen kultalevyt\ntukemaan hampaita otti hammaslääkäri, kuten tavallisesti, kipsimallin\nhänen suustaan. Herra Fauville oli piilottanut mallin ja käytti\nsitä painaakseen vaimonsa hampaiden merkit suklaapalaan vähän ennen\nkuolemaansa ja omenaan samana yönä kun kuoli. Kun tämä oli tehty,\nasetti hän mallin niiden esineiden joukkoon, jotka oli aiottu\nräjähdyksen hävitettäväksi.\"\n\n\"Kaikki on kuin Kolumbuksen muna\", sanoi Valenglay nauraen.\n\"Tarvitsee vain keksiä se.\"\n\n\"Olette oikeassa, herra presidentti. Ihmiset eivät ajattele\nsellaisia. Tässä toinen esimerkki: tahdon huomauttaa teille, että\nsiihen aikaan kuin Arsène Lupin tunnettiin herra Lenormandin ja\nruhtinas Paul Serninen nimellä, ei kukaan pannut merkille sitä, että\nnimi Paul Sernine oli muodosteltu nimen Arsène Lupin kirjaimista.\nJuttu on tänäänkin sama: Luis Perenna on myöskin muodostettu samoista\nkirjaimista kuin Arsène Lupin. Molemmat nimet ovat koottu samoista\nyhdestätoista kirjaimesta, ei yhtäkään enemmästä eikä vähemmästä. Ja\nkuitenkaan, vaikka tämä on jo toinen kerta, ei kukaan tehnyt tätä\npientä huomiota. Jälleen Kolumbuksen muna. On vain keksittävä se.\"\n\nValenglay hämmästyi hiukan tästä paljastuksesta. Näytti siltä kuin\ntämä peijakkaan mies olisi vannonut kiusaavansa hänen uteliaisuuttaan\nviimeiseen minuuttiin asti ja hämmästyttävänsä häntä mitä\nodottamattomimmilla paljastuksilla.\n\nKeskustelu läheni loppuaan. Valenglay sanoi Perennalle:\n\n\"Te olette tehnyt tässä jutussa ihmeitä ja lopuksi pitänyt sananne\nja luovuttanut rikollisen oikeudelle. Minä pidän myöskin sanani. Te\nolette vapaa.\"\n\n\"Kiitän teitä, herra presidentti. Mutta miten on komisario Mazerouxin\nlaita?\"\n\n\"Hänet vapautetaan tänä aamuna. Herra prefekti on järjestänyt niin,\nettei yleisö tiedä hänen vangitsemistaan. Te olette don Luis Perenna.\nEi ole mitään syytä, joka estäisi teidät sitä edelleen olemasta.\"\n\n\"Ja Florence Levasseur, herra presidentti?\"\n\n\"Antakaa hänen vapaaehtoisesti ilmoittautua tutkintotuomarille. Tämä\non vapauttava hänet. Vapaana ja yläpuolella kaikkien syytöksien\nvieläpä epäluulojenkin, tunnustetaan hänet varmasti Cosmo\nMorningtonin lailliseksi perilliseksi ja hän saa sata miljoonaa.\"\n\n\"Hän ei halua rahoja, herra presidentti.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Florence Levasseur ei tahdo rahoja. Ne ovat olleet aiheena niin\nmoniin kauhistuttaviin rikoksiin.\"\n\n\"Mutta --?\"\n\n\"Cosmo Morningtonin sata miljoonaa käytetään kokonaan teiden ja\nkoulujen laittamiseen Etelä-Marokossa ja Kongossa.\"\n\n\"Mauretanian keisarikunnassa, jonka meille lahjoitatte?\" sanoi\nValenglay nauraen. \"Peijakas, se on kaunis juttu, jonka hyväksyn\ntäydellisesti. Valtakunta ja keisarilliset tulot sen hoitamiseksi!\nKunniani kautta, don Luis on käyttäytynyt maataan kohtaan hyvin ja\nkauniilla tavalla maksanut... Arsène Lupinin velat!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuukausi tämän jälkeen nousivat don Luis Perenna ja Mazeroux sen\nlaivan kannelle, joka oli tuonut don Luisin Ranskaan. Florence oli\nheidän mukanaan. Ennen matkalle lähtöään he saivat kuulla Jean\nVernocqin kuolemasta; hänen oli onnistunut kaikista varokeinoista\nhuolimatta ottaa myrkkyä.\n\nTultuaan Afrikkaan tapasi don Luis Perenna, Mauretanian sulttaani,\nvanhat avustajansa ja esitteli heille ja ylimystölleen Mazerouxin.\nHän järjesti hallinnon, jota olisi hoidettava hänen määräystensä\nmukaan ja jonka olisi välitettävä uuden valtakunnan yhtyminen\nRanskaan. Hänellä oli useita salaisia keskusteluja maurilaisella\nrajalla ranskalaisten joukkojen komentajan, kenraali Leautyn, kanssa,\njolloin he suunnittelivat koko sarjan tekoja ja toimia, joihin olisi\nryhdyttävä, että Marokon valloitukselle annettaisiin se helppouden\nleima, jota muuten olisi ollut vaikea selittää. Nyt oli tulevaisuus\nturvattu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi vuotta oli kulunut hänen paluustaan Ranskaan. Kaikki muistavat\nminkälaista huomiota hänen avioliittonsa Florence Levasseurin kanssa\nherätti. Epäilykset leimahtivat jälleen ja useat lehdet puhuivat\nArsène Lupinin vangitsemisesta. Mutta mitä saattoivat viranomaiset\ntehdä? Vaikk'ei kukaan epäillytkään hänen oikeata nimeään, vaikka\nnimet Arsène Lupin ja Luis Perenna olivat muodostetut samoista\nyhdestätoista kirjaimesta, oli Arsène Lupin juridisesti katsoen\nkuollut ja don Luis Perenna eli, eikä ollut mitään mahdollisuutta\nherättää kuolleista Arsène Lupinia tahi tappaa don Luis Perennaa.\n\nHän asuu nyt Saint-Macloun kylässä, ihastuttavassa laaksossa, Oisen\nsuulla. Kukapa ei tunne hänen vaatimatonta, pientä, vaaleanpunaista\ntaloansa viheriäisine ikkunaluukkuineen ja kukkia täynnä olevine\npuutarhoineen. Ihmiset Pariisista tekevät sunnuntaisin sinne\nulkoilmamatkoja toivossa nähdä aidan rakojen kautta vilahduksen\nmiehestä, joka on ollut Arsène Lupin.\n\nHän on siellä hiukan harmaalle vivahtavine hiuksineen, nuorekkaine\npiirteineen ja nuorenmiehen käytöksineen, ja Florence on myöskin\nsiellä kauniine vartaloineen, ihastuttavine hiuksineen, kasvoillaan\niloinen ilme, jossa ei näy jälkeäkään menneisyyden epämiellyttävistä\nmuistoista.\n\nUsein tulevat vieraat koputtamaan pienelle puuportille. Ne ovat\nonnettomia ihmisiä, jotka pyytävät mestarin apua, olosuhteiden\nuhreja, olentoja, jotka ovat jääneet taistelussa alakynteen,\nhillittömiä henkilöitä, jotka ovat intohimojensa murtamia. Näitä\nkohtaan tuntee don Luis suurta myötätuntoa.\n\nJoskus tulee myöskin lähetti poliisiprefektin virastosta vedotakseen\nhänen arvioonsa jossain mutkikkaassa tapauksessa.\n\nPaitsi näitä, paitsi hänen vanhoja kirjojaan etiikasta ja\nfilosofiasta, hoitaa hän puutarhaansa. Hänen intohimonsa ovat kukat.\nHän on niistä ylpeä. Hän saa niistä palkintoja ja muistamme vielä\nminkälaista huomiota herätti hänen puna-keltainen neilikkansa, jolla\noli nimenä \"Arsène\".\n\nMutta kaikista enin askaroitsee hän eräiden suurten kukkien\nkanssa, jotka kasvavat kesällä. Hänellä on kaikenlaisia lupiineja:\nCruikshankin lupiineja, kaksivärisiä lupiineja, tuoksulupiineja ja\nkaikkein uusin tuote: Lupinin lupiini.\n\nMutta voidaanhan sanoa, että se on tunnustus. Miksikä ei?\n\nIlloin, kun muutamat erittäin suositut ystävät istuvat hänen kotonaan\n-- rauhantuomari, notaari, majuri kreivi d Astrignac -- ei don Luis\npelkää puhua Arsène Lupinista.\n\n\"Olen ollut hänen kanssaan yhdessä paljon\", sanoo hän. \"Hän ei ole\nmikään huono mies. En tahdo mennä niin pitkälle, että vertaisin häntä\nseitsemään viisaaseen tahi edes asettaisin hänet esikuvaksi tulevalle\npolvelle. Hän teki tavattoman paljon hyvää ja vain vähän pahaa.\nNe, jotka joutuivat hänen kauttaan kärsimään, ansaitsivat sen mitä\nsaivat ja kohtalo olisi heitä rangaissut ennemmin tahi myöhemmin.\nEpäilisittekö te hetkeäkään Arsène Lupinin, joka valitsi uhrinsa\npahansuopaisten rikkaiden miesten joukosta, tahi yhtiöhuijarin\nvälillä, joka riistää köyhiä ja kurjia kanssaihmisiään? Eikö\nLupin ole parempi? Ja toiselta puolen, mikä määrää hyviä tekoja!\nEnnenkuulumaton anteliaisuus! Taskuvaras? Sen myönnän. Huijari? En\nkiellä sitä. Hän oli kaikkea tätä. Mutta hän oli enemmänkin. Yleisö\nnauroi hänen toimilleen, mutta rakasti hänen luotettavuuttaan,\nrohkeuttaan, seikkailuhaluaan, terävänäköisyyttään, pettämätöntä,\niloista luonnettaan ja ääretöntä tarmoaan. Kerran hän sanoi leikillä:\nHaluaisin hautakirjoitukseeni seuraavan kirjoituksen: 'Tässä\nlepää Arsène Lupin, seikkailija.' Ja se oli aivan oikein. Hän oli\nseikkailun mestari.\"\n\nDon Luis nyökkää ja lisää:\n\n\"Ja näettekö, sitten hänellä oli eräs hyve, joka ei ole\nhalveksittava. Siitä hyveestä meidän olisi oltava näinä ikävinä\naikoina hänelle kiitollisia: hän kuului niihin, jotka osasivat\nnauraa!\"\n\n\n\n"]