[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fwPG5MKLT63h_AcIJlwM6N_535Quk9xiEfwxpE0qe1W8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1579,"Luonnonkirja","Topelius, Zacharias",1818,1898,"1579-topelius-zacharias-luonnonkirja","1579__Topelius_Zacharias__Luonnonkirja",null,"lastenkirja",[],[],"fi",1856,1868,43525,267421,false,55271,[23],"Finnish language -- Readers",[25,26,27],"Children & Young Adult Reading","Nature/Gardening/Animals","Religion/Spirituality","\"Luonnon-kirja: Ala-alkeiskouluin tarpeiksi\" by Zacharias Topelius is a textbook written in 1855 for Finnish elementary schools. This pioneering natural science primer introduces young readers to botany, zoology, chemistry, physics, and astronomy through the adventures of two curious siblings, Antti and Liisa, who explore the world around them with their father's guidance. Blending scientific knowledge with religious worldview, poetry, and moral tales, the book reflects 18th-century natural theology while encouraging independent thinking and love of learning. It became one of Finland's most widely used educational texts for decades. (This is an automatically generated summary.)",[],266,"Topeliuksen laatima ja alun perin oppikirjaksi tarkoitettu teos esittelee lapsille luonnonilmiöitä, eläinkuntaa ja ihmisen osaa maailmassa. Kirja yhdistää havainnollista tietoa kristilliseen maailmankuvaan ja korostaa ahkeruuden sekä luonnon kunnioittamisen merkitystä.","Z. Topeliuksen 'Luonnonkirja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1579.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LUONNON-KIRJA\n\nAla-alkeiskouluin tarpeeksi\n\n\nKirj.\n\nZ. TOPELIUS\n\n\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 23 Osa.\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seura,\n1868.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Ihmisestä.\n   II. Imettäwistä eläimistä.\n  III. Linnuista.\n   IV. Mateliaista.\n    V. Kaloista.\n   VI. Niwel-eläwistä ja nilvi-eläwistä...  70\n  VII. Kasveista.\n VIII. Kivikunnasta.\n   IX. Maasta.\n    X. Wedestä.\n   XI. Ilmasta.\n  XII. Tulesta.\n XIII. Valosta ja lämpimästä.\n  XIV. Painosta ja liikunnosta.\n   XV. Suuresta avarasta maailmasta.\n\n\n\n\nEnsimäinen Luku.\n\nIhmisestä.\n\n\nJumala on suuri. Jumala on hywä. Hän on luonut taiwaan. Hän on luonut\nmaan. Hän on luonut Sinun. Kiitä Jumalata. Pelkää Jumalata. Rakasta\nJumalata. Tottele hänen käskyjänsä. Jumala olkoon kiitetty.\n\nMe olemme Jumalan lapset. Me katselemme hänen tekojansa. Me\nihmettelemme hänen wiisauttansa. Me rukoilemme hänen suuruuttansa. Me\nylistämme hänen hywyyttänsä. Jumala antakoon meille oikean nöyryyden.\nJumalan pelko on wiisauden alku.\n\nTämä kirja sisältää Jumalan töitä. Tämä kirja on lasten kirja. Lue\ntätä. Lue kowasti. Lue hywästi. Pidä tarkka waari. Ajattele tarkasti.\nSeiso suorana. Sano sanat selwästi. Rohkaise mielesi. Ahkera palkitaan.\nLukemisen perästä tulewat leikit. Hupaisesti saat sitten juoksennella.\n\nAlottakaamme siis. Kuunteleppa nyt. Isä ei ole kotona. Missä on isä?\nHän tekee työtä lastensa eduksi. Hän tekee työtä isänmaansa hyödyksi.\nHän tekee työtä Jumalan kunniaksi. Työttä emme saa leipää. Leiwättä ei\nwoi kukaan elää. Kiitoksia isä. Kiitos hywä Jumala jokapäiwäisestä\nleiwästä.\n\nÄiti istuu tuwassa. Mitä tekee äiti? Hän tekee työtä lastensa eteen.\nHän ompelee waatteemme. Hän keittää ruokamme. Waatteitta palellumme.\nRuuatta näännymme nälkään. Kiitoksia äiti. Kiitos hywä Jumala ruumiimme\nwaatteista.\n\nKyllä wanhempamme owat hywät meille. He rukoilewat Jumalata kanssamme.\nHe opettawat meitä hywiksi lapsiksi. Rukouksetta ei ole siunausta.\nHywyydettä ei ole oikeaa iloa. Mielellämme siis tottelemme\nwanhempiamme. Pidämme siis heitä kaiken ikämme sydämellisesti rakkaina.\n\nLiisa on sisareni. Hän on aiwan pieni. Hän ei käwele. Hän konttaa. Hän\nei puhu. Hän loruaa. Nauraa hän osaa. Haukotella hän osaa. Aiwastella\nhän osaa. Ei se ole suuri oppi. Pieni lapsi ei osaa enempätä. Suuretkin\nowat ennen olleet yhtä pieniä. Wäkewätkin owat kerran olleet yhtä\nheikkoja. Oppineetkin owat kerran olleet yhtä tietämättömiä. Kyllähän\nruumiimme kaswaa. Suokoon Jumala sielummekin kaswaa. Jumala siunatkoon\nLiisaa. Kyllä hän on hywä.\n\nAntti on weljeni. Hän on neljän (4) wuoden wanha. Hän ratsastaa laukkaa\nisolla puuhewosella. Antti osaa juosta. Antti osaa leikitellä. Ei se\nole suuri oppi. Ajan pitkään oppii hän kyllä enemmän. Sitten tulee hän\nymmärtäwäisemmäksi. Sitten tulee hän wakawammaksi kaikissa. Jumala\nsiunatkoon Anttia. Kyllä hän on hywä.\n\nIso-isä istuu pöydän takana. Hän on hywin wanha. Hän on harmaissaan.\nHänellä owat rynkkyiset kädet. Ei hänellä ole hampaitakaan. Mutta\nwallan hywä hän on. Hän on elänyt jo hywin kauwan. Hän on nähnyt hywin\npaljon. Hän on wiisas mies. Jumalinen on hän kyllä. Hän osaa kertoa\nJumalan woimaa. Hän tuntee ihmiset. Hän tietää eläinten historian.\nKaswit tietää hän kaikki. Hän tahtoo kertoa meille kaikkia. Kiitoksia\niso-isä. Jumala siunatkoon wanhoja niiden wiisaassa wanhuudessa.\n\nNyt istumme kaikki rinkiin. Pidä waari. Nyt alkaa ensimäinen kertomus.\nMitä siinä on? Siinä puhutaan ihmisen ruumiista. Siinä puhutaan sen\nsielusta. Siinä puhutaan sen aistimista.\n\n\n\nKuinka Dion yritti luomaan ihmistä.\n\n\nOlipa kerran mies. Sen nimi oli Dion. Hän asui yksinäisellä saarella.\nHänen päiwänsä tuliwat pitkiksi. Hänellä oli ikäwä. Hän puhui\nitsekseen. Minä teen itselleni kumppanin. Minä luon ihmisen.\n\nTuolla rannalla oli sawea. Dion otti sawea käteensä. Hän teki siitä\ntönkin. Hän teki tönkin ihmisen muotoiseksi. Hän teki pään. Hän teki\nkaulan. Hän teki rinnan. Hän teki watsan. Hän teki käsiwarret. Hän teki\nkädet. Hän teki sääret. Hän teki jalat. Hän asetti kuwan seisomaan\npuuta wasten. Nyt on ihminen walmisna.\n\nEipä kuwa hengittänytkään. Dion sanoi näin: Hywä Jumala suo kuwan\nhengittää keuhkoillansa. Hywä Jumala suo weren juosta kuwan suonissa.\nHywä Jumala suo kuwan sydän liikkumaan.\n\nJumala lähetti saarelle enkelin. Enkeli koski kuwaan. Alkoiwatpa kuwan\nkeuhkot hengittää. Juoksipa weri sen suonissa. Sydän alkoi tykyttää.\nDion ihastui. Nyt on kaikki hywästi. Nyt on ihminen walmisna.\n\nEipä kuwa liikkunutkaan. Ampiainen pisti sitä. Tätä ei se tuntenut.\nDion sanoi näin. Wielä puuttuu jotakin. _Liikunto_ on poissa. _Tunto_\non poissa. Kuwa on hermotoin. Hermotoin on onnetoin. Ontuwan täytyy\nkulkea sauwan nojassa. Molemmat tarwitsewat toisten apua. Hywä Jumala\nsuo hänen ottaa kiinni käsillään. Suo koko ruumiin saada wapaan\nliikunnon. Suo koko hänen ruumiinsa saada tunnon-aistimen.\n\nEnkeli koski kuwaan. Kohta taittoi kuwa oksan puusta. Kohta tunsi hän\nampiaisen piston. Koko kuwa sai liikunnon. Koko kuwa sai tunnon. Se\nhikoili lämpimässä. Sitä paleli kylmässä. Hywin iloisena oli Dion. Nyt\non kaikki hywästi. Nyt on ihminen walmisna.\n\nKuwa löi päänsä puuhun. Kuwa kompistui pienintäkin kiweä wasten. Dion\npeljästyi. Wielä puuttuu jotakin. Kuwa on sokea. Sokea on onnetoin. Se\nelää alinomaisessa pimeydessä. Muiden täytyy sitä käsillään taluttaa.\nHän on wieras maan päällä. Hywä Jumala suo kuwan nähdä silmillään.\n\nEnkeli koski kuwaan. Kuwapa näki silmillään. Jumala oli antanut kuwalle\n_näön-aistimen_. Dion tuli hywin iloiseksi. Nyt on kaikki hywästi. Nyt\non ihminen walmisna.\n\nDion puhutteli kuwaa. Kuwa ei kuullut hänen ääntänsä. Dion peljästyi.\nWieläkin puuttuu jotakin. Kuwa on kuuro. Kuuro on hywin onnetoin. Ei\nhän kuule ystäwäinsä suloisia sanoja. Ei häntä ilahuta lintuin laulu.\nHän on wierasna wertaistensa seassa. Hywä Jumala suo kuwan kuulla\nkorwillaan.\n\nEnkeli koski kuwaan. Kuwa alkoi kuunnella. Nyt kuuli hän korwillaan.\nJumala oli antanut hänelle _kuulon-aistimen_. Dion tuli hywin\niloiseksi. Nyt on kaikki hywästi. Nyt on ihminen walmisna.\n\nDion koetteli kuwaa. Oikeaan käteensä otti hän kukoistawan ruusun.\nWasempaan käteensä otti hän mädänneen munan. Kumpiko näistä haisee\nparemmalta? Kuwa osotti munaa. Dion oli mielipahoillaan. Wielä puuttuu\njotakin. Haju on poissa. Haju eroittaa hywähajusen pahalta haisewasta.\nHywä Jumala suo kuwan saada nenäänsä _hajun-aistimen_.\n\nEnkeli koski kuwaan. Kuwa saattoi eroittaa kukan hajun. Dion tuli hywin\niloiseksi. Nyt on kaikki hywästi. Nyt on ihminen walmisna.\n\nDion koetteli wielä kuwaa. Hän otti toiseen käteensä makean omenan.\nToiseen käteensä otti hän karwaan sienen. Syö molemmista. Kumpiko\nnäistä maistuu paremmalta? Kuwa osotti sientä. Dion tuli pahoille\nmielin. Wielä puuttuu jotakin. Maku on poissa. Maku eroittaa makean\nkarwaasta. Hywä Jumala suo kuwan kieleen maku.\n\nEnkeli koski kuwaan. Kuwan kieli sai _maku-aistimen_. Dion tuli hywin\niloiseksi. Nyt on kaikki hywästi. Nyt on ihminen walmisna.\n\nDion koetteli wielä kuwaa. Hän puheli ystäwällisiä sanoja. Kuwapa ei\nwastannutkaan. Dion peljästyi. Wielä puuttuu jotakin. Kuwa on mykkä.\nMykkä on hywin onnetoin. Ei hän woi sanoa tarpeitaan. Ei hän woi saada\najatuksilleen ääntä. Hän on wieras ihmisten seassa. Hywä Jumala suo\nkuwan puhua suullansa.\n\nEnkeli koski kuwaan. Kuwan huulet saiwat äänen. Hänen kielensä sujui\npuheesen. Hänen suunsa sai _puheen_ lahjan. Dion tuli hywin iloiseksi.\nNyt on kaikki hywästi. Nyt on ihminen walmisna.\n\nWieläkin koetteli Dion kuwaa. Dion kyseli. Kuwa wastasi hulluja sanoja.\nDion peljästyi. Wieläkin puuttuu jotakin. _Ymmärrys_ on poissa. Hullu\non hywin onnetoin. Hullu ihminen on peto. Hywä Jumala suo kuwan\najatella. Hywä Jumala suo kuwan tietää mitä tahtoo. Hywä Jumala suo\nkuwalle ymmärrys.\n\nEnkeli koski kuwaan. Ajatuksia tuli kuwan aiwoihin. Ymmärryksen walo\nyhdisti ajatukset. _Tahto_ toi ajatukset kuwan huulille. Nyt puhui kuwa\nwiisaita sanoja. Dion tuli hywin iloiseksi. Nyt on kaikki hywästi. Nyt\non ihminen walmisna.\n\nDion otti kuwan syliinsä. Yksinäni olen täällä. Tarwitsen ystäwätä. Ole\nystäwänäni. Kuwa kääntyi pois. Kuwa naurahti. Hänen naurunsa oli niin\nkummallista. Dion peljästyi hywin. Wieläkin puuttuu jotakin. _Mieli_ on\npoissa. Tässä puuttuu _mieli-kuwituksen_ woima. Mielikuwituksetta ei\nole ihmisellä iloa maan päällä. Mielikuwituksetta ei hän ymmärrä\nwertaistensa mielikarwautta. Hywä Jumala suo kuwalle mielikuwituksen\nlahja.\n\nEnkeli koski kuwaan. Kuwan sydän tykytti ihmisen tunteilla.\nMielikuwituksella ymmärti hän toisen ystäwyyden. Dion otti kuwan\nsyliinsä. Kuwa itki ilosta. Dion oli onnellinen. Nyt ei puutu mitään.\nNyt on ihminen walmis.\n\nMutta enkeli naurahti suloisesti. Dion raukka. Sinä tahdot tehdä\nJumalan töitä. Sinä tahdot luoda ihmistä. Sinä sanot näin. Nyt ei puutu\nenää mitään. Mutta parhainta puuttuu wielä. Ihmisen ylewintä lahjaa\npuuttuu wielä. _Järkeä_ puuttuu wielä. _Omaatuntoa_ puuttuu. Paljo olet\nkyllä tehnyt. Jumalan kuwaa et ole woinut tehdä. _Kuolematonta_ henkeä\npuuttuu wielä. Kuwa ei woi tuntea Jumalata. Kuwa ei woi rukoilla\nJumalata. Siksi ei sillä ole osaa ijankaikkisessa elämässä. Siksi ei\nole kaikesta muusta mihinkään. Siksi on kuwasi sawinen tönkki.\n\nEnkeli koski kuwaan. Kohta musertui kuwa tomuksi. Dion peljästyi kowin.\nMitä on minulla tehtäwä? Olen ylpeydelläni wihoittanut eläwän Jumalan.\n\nEnkeli näki Dionin katumisen. Nöyryytä itsesi Jumalan edessä. Anna\nhänelle ainoalle kunnia. Ota sauwasi. Seuraa minua. Minä johdatan sinun\nihmisiin. Yksinään ei woi kukaan tulla toimeen maan päällä. Käy Jumalan\nteitä. Te'e Jumalan tahtoa. Niin on Jumala luopa sinuun uuden ihmisen.\n\nDion lankesi polwilleen. Hywä Jumala suo anteeksi ylpeyteni. Ihminen on\nsinun pyhä tekos. Ainoastaan sinä woit luoda hänen. Ainoastaan sinä\nwoit tehdä hänen täydelliseksi. Mutta minä olen tomu. Minä en woi\nmitään itsestäni. Sinun on walta. Sinun on woima. Sinun on kunnia\nijankaikkisesta ijankaikkiseen.\n\nNyt loppui puhe Dionista. Nyt tulee toinen kertomus. Mistä siinä\npuhutaan? Siinä puhutaan ihmisen opista.\n\n\n\nKasper ei saanut oppia mitään.\n\n\nOlipa kerran kuningas. Hän meni muutamana päiwänä metsään. Siellä oli\nmuurahaispesä. Monta muurahaista weti korsia pesään. Niistä oliwat\nuseat hywin pieniä. Ne oliwat wasta päässeet kuorestaan. Kohta alkoiwat\nne tehdä työtä. Kohta taisiwat ne kummia asioita. Ne keräsiwät\nitselleen ruokaa. Ne rakensiwat itselleen kammioita. Ne tekiwät\nkummallisia kulkureikiä muurahaispesään. Ne menetteliwät juuri kuin\ntäydellisiksi oppineet.\n\nTämäpä näytti kuninkaasta kummalta. Hän ajatteli itsekseen näin.\nMuurahainen on ainoastaan eläwä. Se rakentaa niin kummallisia\nkammioita. Mutta kukaan ei ole opettanut häntä rakentamaan. Ihminenhän\non paljoa täydellisempi. _Miksi ei ihminen woi oppia itsestänsä?_\n\nKuninkaalla oli puutarha. Sen ympärillä oli korkea muuri. Siinä oli\npuita kauniine hedelmineen. Siinä oli kirkkaita wesihetteitä.\nKuninkaalla oli myös paimen. Hänen kutsui kuningas tykönsä.\nKartanossani on poika. Kasper on hänen nimensä. Hän on hywin pieni. Hän\nei taida wielä puhua. Wie Kasper puutarhaan. Sulje se sinne. Anna\nhänelle ruokaa. Anna hänelle juomaa. Mutta tätä tulee sinun tehdä\nyöllä. Kasper ei saa sinua nähdä. Ei koskaan saa hän nähdä ihmistä. Ei\nkoskaan saa hän oppia mitään muilta ihmisiltä. Hänen pitää opettaa\nitsensä.\n\nPaimen teki mitä kuningas käski. Neljä wuotta kului. Sitten tuli\nkuningas puutarhaan. Elääkö Kasper wielä? Elää herra kuningas. Mitä on\nhän oppinut? Hän ei ole oppinut mitään. Tämä näytti kuninkaasta hywin\nkummalta.\n\nTaas kului neljä wuotta. Kuningas tuli puutarhaan. Elääkö Kasper wielä?\nElää herra kuningas. Mitä on hän oppinut? Hän on oppinut kaksi sanaa.\nMuutamana päiwänä juoksi lampaita puutarhan muurin takana. Niiden\njälessä juoksi koira. Kasper matki lammasten määkymistä. Kasper matki\nkoiran haukkumista. Siitä asti taitaa hän puhua kaksi sanaa. Yksi on\nmää. Toinen on hau. Tätä kummeksi kuningas hywin.\n\nWielä kului neljä wuotta. Kuningas tuli puutarhaan. Elääkö Kasper\nwielä? Elää herra kuningas. Mitä on hän oppinut? Hän lirittää kuin\nlintu. Hän kirnuttaa kuin sammakko. Hän kiipeää kuin orawa. Hän laukkaa\nkuin jänis. Enempätä ei ole hän oppinut. Kuningasta kummastutti.\n\nWiimein kului wielä neljä wuotta. Kuningas tuli puutarhaan. Elääkö\nKasper wielä? Elää herra kuningas. Mitä on hän oppinut. Hän on kaswanut\nisoksi. Hän on seitsemäntoista (17) wuotias. Hän on wäkewä kuin karhu.\nHän on wiekas kuin kettu. Hän on sukkela kuin kissa. Hän on ahnas kuin\nkoira. Hän on siiwotoin kuin eläin. Hän syöpi weristä lihaa. Hän kulkee\nwaatteitta. Hän ei tunne tulen pitoa. Hän ei tunne metallien hyötyä.\nHän ei tunne ihmisten tapoja. Hän on eläin.\n\nKuningas tahtoi nähdä oppimatonta ihmistä. Kuningas meni puutarhaan.\nKasper peljästyi. Kuningas puhui laupiaita sanoja. Kasper piilottui\npuiden taakse. Kuningas meni likemmä. Kasper pakeni. Hän kiipesi muurin\nylitse. Hän juoksi metsään. Kuningas haetti häntä. Palwelijat etsiwät\nläpi koko metsän. Wiimein löysiwät he Kasperin puusta. Hän torjui\nwastaan. Hän puri kuin susi. Hän kynsi kuin kissa. Hän karjui kuin\nleijona. Wiimein saatiin hän sidotuksi. Palwelijat weiwät hänen\nkuninkaan tykö. Taas puhui kuningas laupiaita sanoja. Hän tarjosi\nKasperille waatteita. Hän tarjosi hänelle ruokaa. Kasper ei ymmärtänyt\nmitään. Hän konttasi kuninkaan sängyn alle. Hän puri kuninkaan kättä.\nKasper oli peto.\n\nSitte armahti se hywä kuningas. Hän sanoi näin. Nyt näen Jumalan\ntarkoituksen. Eläintä ei tarwitse opettaa. Se tekee itsestään mitä\nsillä on tehtäwänä. Se on alusta miksi Jumala sen aikoi. Sellaisena\npysyy se koko elinaikansa. Eläin ei woi tulla täydellisemmäksi. Ihmisen\npitää tulla alinomaa paremmaksi. Siksi pitää hänen alinomaa oppia.\nOpettamatta on hän eläin.\n\nKuningas antoi Kasperin asua ihmisten seassa. Kasper oli kuin pieni\nlapsi. Hän opetteli puhumaan. Hän opetteli ihmisten tapoja. Hän\nopetteli hyödyllisiä oppeja. Näin tuli hän ihmiseksi. Näin tuli hänestä\nhywä mies.\n\nPieni lapsi on kuin siemen. Jumala kylwää sen. Ihminen kastelee sitä.\nHoidotta laskastuu se. Siksi tulee pientä lasta opettaa. Tulee siis\najatella näin. Se on Jumalan siemen. Minä kastelen sitä siementä. Näin\ntulee siitä Jumalan kukka. Näin tulee siitä hywä ihminen.\n\nSillä ihminen on Jumalan lapsi. Elämä maan päällä on hänen koulunsa.\nOmatunto on hänellä witsana. Ijankaikkinen elämä on hänellä päämääränä.\nWiisaus on hänen kaunistuksensa. Jumalan pelko on wiisauden alku.\n\nNyt loppui puhe Kasperista. Nyt tulee kolmas kertomus.\n\n\n\nKuninkaan matkasta.\n\n\nKuningas oli wiisas mies. Hän tahtoi tuntea ihmisiä. Hän tahtoi nähdä\nniissä Jumalan tekoja. Siksi pukeusi hän alhaisiin waatteisiin.\nKäteensä otti hän sauwansa. Selkäänsä otti hän laukkunsa. Näin meni hän\nulos awaraan maailmaan.\n\nKuningas näki monta maata. Pian kaikissa maissa asui ihmisiä. Yksi maa\nei ollut toisen lainen. Yksi ihminen ei ollut toisensa kaltainen. Mutta\nkaikilla oli ihmisten ruumis. Kaikilla oli ihmisten sielu. Ihmiset\nsamassa maassa kutsuttiin maan _kansaksi_. Toinen kansa oli toistaan\nerilainen. Muutamat maat oliwat hywin kuumia. Niissä oliwat ihmiset\nmustia. Toiset maat oliwat wähemmin kuumia. Niissä oliwat ihmiset\nruskeita. Muutamissa maissa oliwat ne kuparin punaisia. Toisissa maissa\noli heidän ruumiinsa keltainen. Kylmemmissä maissa oliwat ihmiset\nwalkeita. Mutta kuningas oli lukenut raamattua. Hän tunsi Aadamin\nhistorian. Hän tiesi Eewastakin. Näistä owat kaikki ihmiset sukuisin.\nSiksi kaikki ihmiset owat weljeksiä. Moni ei ajattele sitä. Moni walkea\nihminen pitää mustia huonompina. Walkeat ostawat mustia rahalla. Ne\npitäwät niitä orjinaan. Tämän näki kuningas hywin wääräksi. Sillä\nkaikki ihmiset owat yhdellaisia Jumalan edessä.\n\nKuningas näki wielä enemmän. Hän näki ihmisten ruuan. Siinä on ihminen\nsuurin kaikista pedoista. Hän tappaa monta eläintä. Sitten syöpi hän\nniiden lihaa keitettynä. Metsä-ihmiset syöwät weristä lihaa.\nRaiwokkaimmat syöwät ihmisenkin lihaa. Tämän näki kuningas ilkeäksi.\nEläinten maito on terweellistä ruokaa. Ihminen syöpi monia kaswejakin.\nPuiden hedelmät owat monella ruokana. Jywistä tulee ihmiselle ruokaa.\nHän walmistaa tulella ruokansa. Tätä eiwät tee koskaan eläimet. Moni\nihminen laittaa konstillista ruokaa. Siitä ei woi kukaan hywin.\n\nKuningas näki wieläkin enemmän. Hän näki ihmisten _pituuden_. Sadut\nkertowat pitkistä jättiläisistä. Sellaisia ei ole enää. Ihmisen\ntawallinen pituus on kolme kyynärää. Muutamat owat pitemmät. Sata (100)\nwuotta takaperin eli mies Paltamon pitäjässä. Hän oli neljää kyynärätä\npitkä. Siksi näyteltiin häntä rahan edestä. Monet ihmiset owat kolmea\nkyynärää lyhyempiä. Muutamat owat hywin pieniä. Sellaisia kutsutaan\nlintukotolaisiksi. Sata wuotta takaperin eli Puolassa mies. Hän oli\nkolmenkymmenen (30) wuoden wanha. Kuitenkaan ei hän ollut täyttä\nkyynärätä pitkä. Siksi häntäkin näyteltiin rahan edestä. Sellaiset\nihmiset owat onnettomia. Ei ihmistä pidä kummana katsella kuin outoa\neläintä.\n\nKuningas näki wieläkin enemmän. Hän näki ihmisten _elin-ajan_. Korppi\nelää sata wuotta. Elehwantti woipi tulla sadanwiidenkymmenen (150)\nwuoden wanhaksi. Hauki woipi elää kolmesataa (300) wuotta. Walaskalan\nsanotaan eläwän tuhannen (1000) wuotta. Moni puu tulee sadan wuoden\nwanhaksi. Monien puiden ikä lasketaan aina useiksi tuhansiksi wuosiksi.\nWedenpaisumusta ennen eliwät ihmisetkin paljoa kauemmin. Aadami eli\nyhdeksänsadan kolmenkymmenen (930) wuoden wanhaksi. Methusalemi tuli\nyhdeksänsadan kuudenkymmenen-yhdeksän (969) wuoden ikään. Nyt ei enää\ntule monta ihmistä seitsemääkymmentä (70) wuotta wanhemmaksi. Muutamat\npääsewät kahdeksankymmenen (80) wuoden wanhaksi. Englannissa oli yksi\nmies Jenkins nimeltä. Hän eli satawiisikymmentä-yhdeksän (159) wuotta.\nMuutamat ihmiset kuolewat nuoruudessaan. Monta lasta kuolee aiwan\npienenä. Ainoastaan Jumala määrää ijän pituuden.\n\nKuningas näki wieläkin enemmän. Hän näki ihmisen _neljä ikäkautta_.\nLapsuus lasketaan aina wiidenteentoista (15) wuoteen. Sitten tulee\nnuoruus kolmanteenkymmeneen (30:neen) wuoteen asti. Sitten seuraa\nmiehuus kuudenteenkymmeneen (60:neen) wuoteen asti. Wiimein tulee\nwanhuus kuudenkymmenen wuoden perästä. Sekään ei ole aina yhtäläistä.\nLapsi kaswaa. Sen sielu kaswaa yhdessä ruumiin kanssa. Kolmenkymmenen\nwuoden ijässä on ruumiilla täysi woimansa. Sielu kaswaa alinomaa\nenemmän. Siksi on wanhuus nuoruutta wiisaampi.\n\nKuningas näki wieläkin enemmän. Hän näki ihmisen _awiopuolet_. Kaikki\neläwät owat jaetut kahteen osaan. Muutamat eläwät owat koiraita. Toiset\nowat naaraita. Kaswit jakauwat samalla lailla. Wäkewämpi ihminen on\nmies. Heikompi ihminen nimitetään waimo. Kumpikaan näistä ei ole\nhuonompi. Molemmat owat yhtä Jumalan edessä. Molemmat owat Jumalan\nwaltakunnan periwiä. Molempain tulee alinomaa auttaa toisiansa. Jumalan\ntahto on sellainen. Wäkewämmän ei saa olla kowan heikompaa kohtaan.\n\nKuningas näki wieläkin enemmän. Hän näki _ihmisen wallan luonnon\nylitse_. Ihminen kesyttää raiwoimmatkin eläimet. Hän tappaa mahdottoman\nsuuren walaskalan. Suuri elehwantti kantaa häntä kuuliaisesti\nselässään. Ylewä hewonen tottelee hänen suitsiansa. Wäkewä härkä wetää\nhänen sahrojansa. Hänelle täytyy karhun jättää turkkinsa. Hänelle\ntäytyy lampaan antaa willansa. Hän höyhentää linnulta untuwat. Hän\nottaa mehiläiseltä hunajan. Hän kaataa kirweellä suurimmatkin puut. Hän\nwalmistaa pellon siemenille. Hän kutoo pellawista waatetta. Hän kehrää\nhampuista köyttä. Hän etsii metallia maan sisuksista. Hän koristaa\nkullalla sormensa. Hän panee ruokapöydälleen hopioita. Hän takoo kowaa\nrautaa. Hän koristaa timanteilla keisarin kruunun. Hän särkee wuorien\nläpi tien. Hän pyörittää wedellä myllyin rattaat. Hän purjehtii\ntuulessa laiwalla. Hän sulkee uuniinsa waltawan tulen. Hän kuwaa koko\nmaanpiirin kartallensa. Hän laskee jo edeltäkäsin auringon juoksun. Hän\njakaa wuotensa kuun waiheiden mukaan. Hän mittaa numeroilla kiiluwain\ntähtien juoksun.\n\nNiin on koko näkywä maailma ihmiselle alamainen. Kyllä elää waltawa\nhenki ihmisen heikossa ruumiissa. Mutta Jumalan edessä on ihminen\nkuitenkin aiwan wähäinen. Hänen waltansa on maan päällä aiwan suuri.\nMutta Jumalan walta on kuitenkin paljon suurempi. Wäkewin sankari ei\nole Jumalan suhteen mitään. Wiisain mies on Jumalan wiisauden suhteen\nhullu. Pieni käärme woipi surmata wäkewimmän miehen. Sääsken siipi on\nwiisaammasti luotu kuin kaikkein ihmisten teot. Kuningas otti käteensä\nyhden ketokukan. Woi kuin olet kaunis. Kultainen pukuni ei ole niin\nkaunis kuin sinun.\n\nIhminen elää tänä päiwänä. Wähän ajan perästä kuolee hän pois. Sitten\nmuuttuu hänen ruumiinsa maassa mullaksi. Sitten tulee hänen sielunsa\neläwän Jumalan eteen. Sitten kuuluu hänelle Jumalan ääni. Minä panin\nsinun luonnon waltakuntain kuninkaaksi. Kuinka käytit sinä suurta\nwaltaasi? Kuinka elit sinä ihmisten seassa? Kuinka menettelit sinä\neläinten kanssa? Kuinka täytit sinä toimesi maan päällä? Elä ole wäärä.\nElä ole ylpeä. Minä olen Herra sinun Jumalasi. Sinä olet ainoasti\ntaloni hoitaja.\n\nKaikkea tätä ajatteli kuningas tarkasti. Hän sanoi itselleen näin.\nOlenpa minäkin herra minun kuningas-waltakunnassani. Mutta nyt minä\nwaellan ympäri maailmaa palwelijan puwussa. Niinpä on ihminenkin\nkaikkein eläwäin herra maan päällä. Mutta Jumalan edessä on hän waan\npalwelija. Jumala antakoon hänelle nöyrän sydämen. Sitten käyttää hän\noikein waltansa. Sitten on ihmisen kunnia Jumalan kunnia. Sitten on\nihmisen waltakunta Jumalan waltakunta maan päällä.\n\n\n\nMitä Jumala antoi ruumiilleni.\n\n\n    Mä silmää kirkast' olen saanut kaksi;\n    Kun niillä katson, tulen iloisaksi.\n    Luon silmäni mä Herran valohon,\n    Mä näen iltatähden taivahalla.\n    Niitulla näen kukat vihannalla.\n    Ne Luojan töit' on. Tekons hyvät on.\n\n    Ja kaksi korvaa onpi myöskin mulla.\n    Jumalan sanaa niillä saatan kuulla.\n    Mä äidinrukouksen kuulla voin,\n    Ja linnun laulun Luojan kunniaksi,\n    Ja isän neuvon. Tulen viisaammaksi,\n    Kun kaikki opin. Se mun palkintoin.\n\n    Suun saanut olen, kielen myöskin, jolla\n    Mä ylistää voin Herraa laulelolla.\n    Mä sillä puhun. Sillä kyselen\n    mit' en mä ymmärrä, ja rukoelen.\n    Mä suulla syön. Mä sillä naureskelen.\n    Suo, Herra, että hyvää puhelen.\n\n    Kaks kättä mull' on. Vasen onpi toinen\n    Täll' oikealla paljon tehdä voinen.\n    Viis sormea on mulla kädessäin.\n    Rehellisesti teen mä niillä työtä.\n    Suo, Luoja, aina apus olla myötä!\n    Niin elän isänmaata hyödyttäin.\n\n    Kaks jalkaa on mulla. Sormia ne vailla,\n    Vaan varpaat niiss' on. Jaloill' aika lailla\n    Mä juoksen äidin luo, kun kutsuu hän.\n    Kun isä käskee pois, niin lähden miellä.\n    Suo, Luoja, käydä oikealla tiellä!\n    Niin astun vakavasti elämään.\n\n    Myös sydän pienä on mulle kasvanunna.\n    Viel' ei sit' ole murheet murtanunna.\n    Kädellä tunnen, kuin se riemuitsee.\n    Suo, Luoja, terveyttä ruumiilleni,\n    Sykkäillä hyvän eestä sydämeni!\n    Niin siunauskin mua seurailee!\n\n\n\n\nToinen luku.\n\nImettäwistä eläimistä.\n\n\nTule, weljeni. Tule, sisareni. Menemmepä nyt ulos. Jo seisomme\nkartanolla. Ympärillämme on koko suuri luonto? Se on koko maailma, jota\naistimillamme käsitämme.\n\nKoko luonto on niinkuin kirja. Joka sitä kirjaa taitaa lukea, hänellä\non siitä iso ilo. Se kirja on täynnä kauniita kuwia. Se kirja on täynnä\nhyödyllistä oppia. Siinä kirjassa on joka lehti täynnä Jumalan\nwiisautta.\n\nKoko luonto on kuin suuri maa. Siinä maassa on monta waltakuntaa. Mitkä\nowat luonnon kunnat? Niitä on kolme. Ensimäinen on eläinkunta. Toinen\non kaswikunta. Kolmas on kiwikunta.\n\nMennäänpä nyt ensin ulos siihen suureen eläinkuntaan. Ympärillämme on\nmaailma täynnä eläwiä olennoita. Muutamat eläwät aiwan liki meitä\nomassa maassamme. Muutamat asuwat muissa maissa aiwan kaukana täältä.\nMuutamat owat paljon isommat meitä. Muutamat owat pienemmät pienintä\nsääskeä. Kaikilla on tarkoituksensa, jota warten ne eläwät. Jumala ei\nole niitä tyhjän wuoksi luonut. Wälistä ymmärrämme hänen\ntarkoituksensa. Wälistä on se meille salassa. Uskokaamme aina Jumalan\nijankaikkista hywyyttä.\n\n\n\nKuinka kuningas Leijona (Jalopeura) kokosi kansaansa.\n\n\nOlipa kerran kesällä. Leijona, joka on eläinten kuningas, istui\nhallitus-istuimellansa metsässä. Siinä oliwat kaikki eläimet, jotka\nmaalla eläwät. Linnut lenteliwät kauniissa aamu-ilmassa. Likellä oli\nmeri, jonka wesi oli täynnä monellaisia eläwiä. Kaikki kuuliwat\nleijonan äänen, joka kiljui metsässä.\n\nNäin sanoi leijona. Minä olen kutsunut teidät kaikki, jotka maailmassa\nasutte. Minä tahdon lukea teidän määränne. Minä tahdon tietää kansani.\nKiwet eiwät kuulu waltakuntaani. Kaswitkaan eiwät kuulu siihen. Kiwi ei\nwoi itsestään liikkua. Kaswi imee ruokansa juurillaan. Mutta eläin\nwoipi liikkua mihinkä tahtoo. Eläimellä on suu, jolla syöpi. Eläin\ntuntee mikä käypi kipeästi. Eläin tuntee mikä tekee hywää. Eläimessä on\nluonto, josta tietää ilman opitta tehdä mitä hänellä on toimena\nmaailmassa.\n\nLeijona kutsui Koiran. Mikä sinä olet? Minä olen _nisäkäs_. Miksikä se?\nMinä synnytän eläwiä penikoita. Minä imetän niitä. Minä hengitän\nkeuhkoilla. Minulla on lämmin weri. -- Se on hywä. Mene tiehesi.\n\nLeijona huuti Warpuisen tykönsä. Mikä sinä olet? Minä olen _lintu_.\nMiksikä se? Minä munin pesääni. Minä haudon munistani pojat. Minä\nhengitän keuhkoilla. Minulla on lämmin weri. Minulla on höyhenpuku\npäällä. Minä lennän siiwillä. Minä käwelen kahdella jalalla. -- Se on\nhywä. Lennä matkoihisi.\n\nLeijona kutsui Käärmeen eteensä. Mikä sinä olet? Minä olen _matelias_.\nMiksikä se? Minä matelen maata. Minä hengitän keuhkoilla. Minulla on\nkylmä weri. -- Se on hywä. Matele matkoihisi.\n\nLeijona huuti Hauwin eteensä. Mikä sinä olet? Minä olen _kala_. Miksikä\nse? Minä päästän mätini weteen. Minä hengitän kituisilla. Minä uin\newillä. Minulla on kylmä weri. Ruumiini peittäwät suomut. -- Se on\nhywä. Ui matkoihisi.\n\nLeijona kutsui Perhon nimeltä. Mikä sinä olet? Minä olen _niwel-eläwä_.\nMiksikä se? Ruumiini on monesta niweleestä. Muutamat meistä owat\ntoisellaisia. Muilla eläimillä on luinen selkäranka. Minulla ei ole\nsitä ollenkaan. Minä hengitän ruumiini hienoista reijistä. Wereni on\nkylmä. Minulla on kuusi jalkaa. Minä munin. Munasta tulee toukka.\nToukasta tulee kotero. Koterosta mataa sikiäni täysikaswuisena ulos. --\nSe on hywä. Lennä tiehesi.\n\nLeijona kutsui Simpukan. Mikä sinä olet? Minä olen _nilwiäinen_.\nMiksikä se? Ruumiini on aiwan pehmeä. Minä asun kowassa kuoressa.\nMinulla ei ole niweliä ruumiissa. Minä liikun aiwan hiljaa. -- Se on\nhywä. Mada hiljaa tiehesi.\n\nLeijona puhui wielä. Tunnenpa ne _kuusi eläinluokkaa_. Jokaisen luokan\nja'an lahkoihin. Jokaisen lahkon ja'an sukuihin. Jokaisen suwun ja'an\nlajihin. Sen saamme sitten paremmin oppia. Itse olen imettäwä eläin. En\nsaata lentää linnun lailla. En woi mataa käärmeen tawalla. En woi uida\nniinkuin kala. En woi muuttauda perhon lailla. En woi asua kuoressa\nsimpukan tawalla. Siksi menkööt nyt muut pois. Imettäwät eläimet waan\nkutsun walta-istuimeni eteen.\n\nEläpä wielä. Tuolla näen sen ylewän _ihmisen_ tulewan. Mitä sinä\ntahdot, ihminen? Yksinäsi seisot sinä suorana niinkuin petäjä metsässä.\nYksinäsi katsot sinä pystöpäisenä sinistä taiwasta kohti.\n\nIhminen katsoi majesteetillisesti kokouneita eläimiä. Kuningas Leijona,\nsinä olet kutsunut tänne kaikki, jotka imettäwät sikiöitään. Niin teen\nminäkin. Ruumiini on monissa toimissa eläinten ruumiin lainen. Siksi\nsaat lukea minunkin imettäwäin eläinten luokkaan. Mutta kaikkiwaltias\nJumala on antanut minulle kuolemattoman sielun. Hänen wiisautensa on\nantanut minulle järjen walon. Suuni taitaa puhua. Tahtoni on wapaa.\nSaatan nauraa. Saatan itkeä. Sitä eiwät saata eläimet. Sentähden olen\nylewämpi kaikkia muita eläimiä. Kuningas leijona ei ole päämieheni.\nHywästi, herra kuningas. Huomenna otan sinun kiinni rautahäkkiin.\n\nLeijona pudisti wihassa pitkää harjaansa. Hywästi, ihminen. Sinä et\nkuulu minun waltakuntaani. Huomenna rewin sinut penikoilleni ruuaksi.\n\nIhminen meni pois, ylewänä kuin kuningas. Nyt wapisiwat kaikki eläimet.\nLeijona näki aran apinan kiipeäwän puuhun. Eläpä wielä. Etkö sinä ole\nihminen?\n\nApina, joka muutoin mielellään tahtoi olla ihmisenä, kielsi nyt\noikeastaan niin olewansa. En suinkaan ole mikään ihminen. Niin kaunis\nen suinkaan ole. Enhän minä kule aiwan suorana. Jalkani näyttäwät\nkäsiltä. Useoilla meillä on häntä. Kertoisin sinulle jotakin, herra\nkuningas. Jumala loi ihmisen kuwakseen. Siksi luotiin hän alusta niin\nkauniiksi. Mutta Jumalan wihollinen kadehti tätä. Herra Jumala, suo\nminunkin luoda olento. Jumala soi sen. Luotiinpa apina, joka matkii\nsitä ilkeätä, jota ihmisellä on. Siksi on minulla ruma ruumis. Siksi on\nminulla häjy sisu. Minä warastan. Minä olen ahnas. Minä olen kawala.\nKuitenkin armahti Jumala minua. Apina raukka, annan sinulle yhden\nihmisen hywistä taipumuksista. Sinun pitää rakastaa lapsiasi yhtä\nhellästi kuin ihminenkin rakastaa omiaan.\n\nLeijona antoi apinan mennä. Samassa tuli _nahkasiipi_ lentäen. Oletko\nsinä lintu? En, herra kuningas. Minä lennän pitkäin kynsieni wälillä\nolewilla hienoilla nahkoilla. Imettäwä eläin olen minä, joka koko\ntalwen nukun pimeissä koloissa. Kesällä lentelen minä ainoastaan öillä.\nMinä kerron sinulle jotakin, herra kuningas. Muutamana iltana ajoin\nsurisewaa sittisontiaista. Olipa siinä poika, joka huiski ilmaan\nnotkealla saikaralla. Minä lensin äänen perässä. Saikara käwi minuun.\nPutosinpa maahan. Poika, joka otti minun, elätti minua wankina häkissä.\n\nLeijona antoi nahkasiiwen lentää. Puhaltipa _walaskala_ wettä korkealle\nmeren pinnasta. Oletko sinä kala? En, herra kuningas. Minä synnytän\neläwiä sikiöitä, jotka imewät maitoani. Siksi olen imettäwä eläin, joka\nhengitän ilmaa. Minä kerron jotakin sinulle, herra kuningas. Kerran\najoin silliä sywässä meressä. Purjehtipa siinä laiwa, joka lähetti ulos\nweneen. Mies nakkasi weneestä selkääni teräwän keihään, joka oli\nköydessä kiinni. Uinpa useita peninkulmia wetäen wenettä perässäni.\nWiimein löin pyrstölläni weneen kumoon. Ihminen, joka keittää raania\nihrastani, wäjyy henkeäni. Minä olen suurin eläin, mitä on. Kuitenkin\non ihminen tappanut monta sataa weljistäni. Hylekin, jolla on pää kuin\nkoiralla, on imettäwä eläin, joka elää wedessä. Saukko, joka pyytää\nkaloja, on samallainen eläin.\n\nLeijona tuskauntui. Ui tiehesi, walaskala. Sinä olet kuitenkin\n_meri-eläin_. Kuulisin wielä jotakin enempätä _maa-eläimistä_. Kuulisin\nniistä, jotka owat _kesyjä_. Kuulisin niistä, jotka owat _kesyttömiä_.\nNiiden pitää antaa minulle kertomus elämästään.\n\nTuliwat siis imettäwät eläimet leijonan istuimen eteen. Ne kertoiwat\nmonta kummallista asiaa, joita leijona mielellään kuunteli. Et wielä\nsaa kuulla kaikkia mitä ne sanoiwat itsestään. Siitä tulisi suuri\nkirja. Mutta se, joka tarkasti kuuntelee, saapi tietää entistä enemmän.\n\n\n\nMitä koti-eläimet kertoiwat.\n\n\n_Koira_ murisi leijonalle. Sinä uskollinen koira, mitä sinulla on\nsanomista? Alinomaa haukut sinä isäntäsi owella.\n\nKoira wastasi. Uskollinen kyllä olen, herra kuningas. Häpeän tuota\nkettua, sukulaistani. Susi, riitaweljeni, minua harmittaa. Sukulaisteni\nwuoksi olen tullut peto-eläinten lukuun. Kuitenkin olen uskollisin\nkoti-eläimistä, jotka seuraawat ihmistä totellen. Minä olen ihmisen\nuskollisin palwelija. Minä wartioin hänen kartanoansa. Metsässä etsin\nhänelle saalista. Kylmimmissä maissa wedän hänen rekeänsä. Meitä on\nmonta erinäköistä weljestä. Pentukoira on wälistä niin pieni kuin\nrotta. Englanninkoira on wälistä wasikan kokonen. Hurttakoiralla on\nteräwä kuono. Rakkikoiralla on tolppa kuono. Mäyräkoiralla owat lyhyet\njalat. Willakoiralla on willa päällä. Kaikki olemme samanlaisia koiria.\nNaaraani on narttu. Sikiäni on penikka. Me olemma wiisaimmat eläimet.\nMeillä on tarkin wainu. Sillä tunnemma me askeleet. Monia keinoja\nopimme ihmisten hyödyksi. Usein olemme pelastaneet lapsen, joka oli\npudonnut mereen. Palwelinpa kerran miestä, joka eksyi talwella. Tuli\npyry-ilma, joka hautasi hänen sywään lumen alle. Sinne hän kyllä olisi\npaleltunut. Mutta minä paneusin maata hänen rinnallensa, joka siitä\npysyi lämpimänä. Haukuinpa kaikin woimin. Wiimein tuli wäkeä, joka wei\nisäntäni lämpimään tupaan.\n\nLeijona nyökäytti päätään tytywäisenä. Uskollista palwelijaa ei woida\nkullalla palkita.\n\n_Kissa_ köyristi selkäänsä naukuen leijonan edessä. Herra kuningas,\nminä olen likeinen sukulaisesi. Me molemmat kuulumma kissan sukuun,\njoka saattaa wetää kyntensä piiloon. Sukumme on parhaimmin warustettu\neläinten seassa. Siksi olenkin oikein luontoni mukainen peto. Waro\nitseäsi, lintu, joka nokit siemeniä maasta. Waro itseäsi, rotta, joka\nkatselet reijästäsi ulos. Minä wäjyn sinua. Minä kyyristyn alas. Minä\nhyppään. Isken kynteni armahtamatta niskaasi. Semmoinen on oikea\nhaluni. Minä tapan kaikki ne, jotka owat heikommat minua. Kuitenkin\nolen kesyttynyt ihmisen palweluksessa. Hän silittää säihkywää\nselkääni. Minä nukun hänen polwellansa. Minä wartioitsen hänen\naittaansa. Kauniit sikiäni leikitsewät hänen lastensa kanssa. Hän\nkiittää siisteyttäni. Kissa pesee silmiänsä. Saammepa wieraita. Mutta\neipä parane paha sisuni hywyydestä. Minä olen julma. Minä olen wiekas.\nMinä woin hyljätä parhaan ystäwäni. Minä saatan kynsiä sitä kättä, joka\nwasta antoi minulle ruokaa.\n\nLeijona pudisti suutuksissa pitkää harjaansa. Mene, kissa. Olet kyllä\nhywin kaunis. Mutta luontosi on häjy. Ennen olkoon ruumiini ruma kuin\nsydämeni häjy.\n\n_Hewonen_ hirnui. Minä olen ylewin kotieläimistä. Minä olen kaunis.\nMinä olen wäkewä. Minä olen kärsiwällinen. Minä olen oppiwainen. Minä\nolen ihmisen hyödyllisin palwelija useammissa maakunnissa maan päällä.\nHän naulaa kawioihini rautaset kengät. Hän täyttää tyynynsä häntäni\njouhilla. Minä wedän hänen kuormaansa. Hän ratsastaa selässäni. Sodassa\nkannan minä herraani wihollisten pajunetteja wastaan. Wälistä olen minä\nori. Wälistä kutsutaan minua ruunaksi. Naaraani nimi on tamma. Sikiäni\nnimitetään warsaksi. Tumman punainen veljeni on raudikko. Harmaan\nweljeni nimi on hiirenkarwa. Kaksikarwalla on waaleoita karwoja\ntummempain seassa. Papumuksella on tummia pilkkoja walkiassa nahassa.\nLaiska aasi, jolla owat pitkät korwat, on sukulaiseni eteläisimmissä\nmaissa. Karwoja kaulassani kutsutaan harjaksi. Minä juosta hölkkäsen.\nMinä juoksen. Minä laukkaan. Usein lyöpi herrani minua armahtamatta.\nSilloin on uskollisessa mielessäni suru ihmisen kiittämättömyydestä.\n\nLeijona kiitti hewosen ylewyyttä. Miksikä sinä, joka olet niin wäkewä,\nkärsit ihmisen kowuutta?\n\nHerra kuningas, minä tiedän tarkoitukseni. Jumala on pannut minun\npalwelijaksi maan päälle. Moni ihminen rakastaa minua hywin. Ne\nhoitawat minua hywänä kumppaninansa. Minä tunnen herrani äänen. Minä\nsyön leipää hänen kädestänsä. Niin on hänen hoitonsa minulla palkkana.\n\n_Härkä_ mölisi. Katsoppa minuakin, herra kuningas. Minä olen\nhyödyllisten _raawas-eläinten_ isä. Sukuni, jolla owat sarwet,\nkutsutaan senwuoksi _sarwieläimiksi_. Me kuulumme _märehtiwiin\neläimiin_. Me purekselemma kaksi kertaa ruohot, joita syömme. Me\nkuljemme karjoissa laitumella. Saattanenpa olla kukatiesi kömpelö.\nMahdollisesti saatat pitää minua tyhmänä. Mutta jäykkä kuormanwetäjä\nminä olen. Lihani on ihmisen woimallinen ruoka. Wuotani parkitaan\nnahaksi. Talistani kastetaan kynttilöitä. Sarwistani tehdään kampoja.\nMutta teurastaja ei ole minusta mieluinen. Sonni on nimeni wälistä.\nNaaraani nimi on lehmä. Sen hywästä maidosta saadaan kermaa. Siitä\nsaadaan wiiliä. Tästä kirnutaan woita, jota lapset panewat mielellään\nleiwälle. Wanhimman tyttäreni nimi on hieho. Nuorin lapseni on wasikka.\nElä ärsytä minua, herra kuningas. Silloin pusken sinua käyrillä\nsarwillani.\n\nLeijona nyökäytti päätään leikillään. Ihminen kutsuu sitä, joka on\nuppiniskanen, härkäpääksi. Rehellinen otus sinä kuitenkin olet. Tunnen\nuseita sukulaisiasi lämpimissä maissa. Niiden seassa on se wäkewä\n_puhwelihärkä_. Niiden seassa on kameli, jota kutsutaan erämaan\nlaiwaksi. Niiden seassa on kyttyräselkänen _dromedari_.\n\n_Lammas_ määkyi. Minäkin kuulun märehtiwiin eläimiin. Isäni, jolla owat\nsarwet, kutsutaan jääräksi. Äitini nimi on uuhi. Sikiäni nimi on\nkaritsa. Minä olen turwaton eläin, joka wastuksetta tapetaan. Sentähden\non kutsuttu Wapahtajaamme Jesusta Jumalan karitsaksi. Minä olen\nensimäinen eläin, joka on ihmisiin kesyttynyt. Siksi kutsutaan jo\nAabeli Aadamin poika lammasten paimeneksi. Minusta on ihmiselle paljo\nhyötyä. Hän keritsee minulta willan, joka sitten langoiksi kehrätään.\nLangoista kudotaan monellaista waatetta, josta saadaan lämpimiä\nwaatteita. Niistä kudotaan myös pehmeitä sukkia. Nahoistani tehdään\nturkkia. Lihastani tulee hywä ruoka.\n\nLeijona wastasi ystäwällisesti. Lakeamielinen sinä kyllä olet. Minä\ntunnen sukulaisesi, partawan _wuohen_, jonka uros kutsutaan pukiksi.\nLahkoosi kuuluu _sarwas_ eli _Saksan peura_, jolla owat haaraiset\nsarwet. Siihen kuuluu iso _hirwi_, jota ajetaan metsissä. Siihen kuuluu\nnopea _porokin_, joka wetää Lappalaisen pulkkaa pohjois-tuntureilla.\n\n_Sika_ röhki. Katsoppa minuakin, herra kuningas. Minä olen siiwoton\notus, joka mielelläni tulen lijassa toimeen. Minä tongin maata\nturwallani, jota sanotaan kärsäksi. Isäni nimi on karju. Äitini nimi on\nemäsika. Lapseni nimi on porsas. Ihminen, joka ylenkatsoo minua, syöpi\nmielellään lihaani. Siitä saadaan läskiä. Siitä saadaan kinkkua. Siitä\nsaadaan sylttyä. Harjaksistani tehdään harjoja, joilla pellawia\nharjataan. Kesyttömän weljeni nimi on metsäkarju. _Siilillä_ owat\npitkät piikit selässä.\n\nLeijona wastasi. Tunnen muutaman ison eläimen samasta lahkosta, johon\nsinäkin kuulut. Kerran kuljin etelä-maissa, joissa aurinko on kuuma.\nSiellä kohtasin hirweän kummallisen eläimen, jota kutsuttiin _norsuksi\neli elehwantiksi_. Näin hewosen menewän suorana hänen watsansa alatse.\nSuussa oli sillä kaksi hirmuisen isoa hammasta, joista saadaan sitä\nkallista norsunluuta. Se pani ruokaa suuhunsa pitkällä turwalla, jota\nkutsuttiin kärsäksi. Tällä saattoi hän toimittaa kummallisia asioita.\nSillä saattoi hän nostaa ihmisen ylös. Ihmiset oliwat kesyttäneet\nhänen. Ne oliwat rakentaneet hänelle selkään tornin, jossa 20\n(kaksikymmentä) sotamiestä asui.\n\nSyntyipä nyt kowa karjunta meteli metsässä. Arat koti-eläimet pakeniwat\npelästyneenä ihmisten asuntoihin. Pedot tuliwat leijonan istuimen\neteen.\n\n\n\nMitä pedot kertoiwat.\n\n\nNe tunnustiwat leijonalle kaiken julmuutensa. Me elämme enimmästi\nmuiden eläinten lihasta. Jumala on antanut meille teräwät kynnet,\njoilla tartumme saaliisemme. Suussa owat meillä teräwät hampaat, joilla\nrewimme eläimen, jonka olemme saaneet kiinni. Yöllä olemme pyydössä.\nPäiwällä nukumme luolissamme. Emme tule koskaan oikein kesyiksi.\nWälistä owat ihmiset ottaneet meiltä penikat pesästä. Ne owat antaneet\nmeille ruokaa. Me olemme kaswaneet isoiksi heidän taloissansa. Olemme\nolleet jonkun ajan nöyrinä ihmisten wallassa. Olemmepa joskus nähneet\nwertä juoksewan. Jonkun kerran on kesy eläin tullut meitä likelle.\nKohta on tullut raju luontomme takasin. Me olemma repineet wahtimme,\njotka owat antaneet meille ruokaa.\n\n_Tiikeri_ karjui hirmuisesti. Tunnetko minua, herra kuningas?\nKissan-sukuun kuulumme kaikki, jotka olemme julmimpia petoja. Haluatko\ntietää muotoani? Halaatko tietää woimaani? Katso tarkasti kissaa, joka\non wähäisenä kuwanani. Ajattele kissaa pienen hewosen kokoisena. Waro\nitseäsi, herra kuningas. Minä en säästä yhtään eläwää, johonka pääsen\nkiinni hampaillani. Minä murhaan huwikseni. Minä olen kawala peijakas,\nja wäjyn heikompia eläimiä, jotka sammuttawat janoansa hetteistä. Minä\nrewin pyytäjän, jonka mieli tekee wiirullista nahkaani.\n\n_Leijona_ kiljui wihassa. Minäkin olen kissan-sukua. Minä tunnen teidät\nkaikki, jotka siihen kuulutte. Kawala tiikeri, minä tunnen sinut hywin.\nMinä tunnen _ilweksen_ pohjan metsissä. Minä tunnen _pantterin_. Minä\ntunnen _leopardin_. Kaikki olette te wiekkaita murhaajia. Minä häpeän\nsukulaisiani. Minä olen myös jalomielisin. En unhota koskaan sitä, joka\non minulle tehnyt hywää. Olipa kerran orja nimeltä Androkles, joka\npakeni pois wainoojiltaan. Hän kohtasi minut metsässä. Hän otti pois\norjantappurapiikin haawoitetusta jalastani. Kiitollisuudesta tulin\nhänen ystäwäksensä. Kauwan asui hän suojassa luolassani. Mutta\nmuutamana päiwänä saiwat ihmiset minut kiini. Ystäwänikin tuli\nwangiksi. Neljään päiwään en saanut ruokaa. Ihmiset, julmemmat minua,\nnakkasiwat ystäwäni Androkleen jalkaini eteen. Ne kiusasiwat minua\nkowasti. Nälkäinen leijona, syö nyt ystäwäsi. Mutta minä köyristyin\nkiitollisena Androkleen edessä. Minä näytin julmia hampaitani niille,\njotka mieliwät tarttua häneen. Silloin liikkui mieli kaikilla, jotka\ntämän näkiwät. Jalomielinen leijona, ystäwäsi on wapaa. Niin päästiwät\nAndrokleen irti uskollisuuteni tähden.\n\n_Karhusta_ tuntui tämä kertomus hywältä. Hän mörisi hywillä mielin.\nHerra kuningas, ymmärrän jalomielisyytesi. Waro itseäsi käpäläni\nlyönnistä, jolla on kahdentoista miehen woima. Waro itseäsi julmemmalta\nweljeltäni jääkarhulta, joka asuu ylhäällä meren jäillä. Minä olen\nherrana pohjan metsissä. Siellä walmistan pesäni, jossa makaan\ntalwella. Siellä syön marjoja mättäiltä. Siellä makustelen mettiäisten\nhunajaa. Wälistä kaadan talonpojan lehmän, jonka sitten syön suuhuni.\nSiksi pyytää minua metsästäjä, joka käyttää karwasen turkkini\npeitoksensa talwella. Usein tappelen silloin henkeni edestä. Wälistä\nkohtaan pieniä lapsia, jotka owat eksyneet metsässä. Kohta tulee heidän\näitinsä, joka hädissään etsii heitä. En minä tee pahaa lapsille. En\nminä tee pahaa äidille. Hiljaa menen pois niiden tieltä.\n\nLeijona nyökäytti päätään hywin leikillisesti. Karhu äijä on hywä mies.\nMutta ei hän puhu kaikkia mitä hän tietää. Näinpä kerran miehen, joka\ntalutti karhua turwassa kiinni olewasta renkaasta. Siihenpä kokousi\npaljo wäkeä, joka halusi nähdä karhun tanssaawan. Mies löi karhua\narmahtamatta. Jopa tanssasi karhu. Jopa wäki nauroi. Aiwan kömpelö oli\nkarhu tansissa.\n\n_Susi_ ulwoi. Onko täällä saalista? Kunhan olisi jotakin. Sukulaiseni\nkoiran kanssa olen alinomaisessa sodassa. Koira, joka on tappanut\nsuden, jättää suden siihen. Susi, joka on tappanut koiran, syöpi hänet\nkohta suuhunsa. Talwi-illoilla kuljemme isoissa joukoissa saaliin\npyydössä. Waro silloin pieniä lapsia, jotka juoksewat kartanon poikki.\nMinä saan waroa itseäni metsästäjältä, joka ajaa minua suksilla\ntalwella. Joka minut tappaa, saapi rahaa palkinnoksi.\n\nLeijona tiesi kertomuksen sudestakin. Sinähän se olit, joka kerran\nputosit suden-hautaan. Köyhä akka käweli haudan siwu. Pilkkasipa siinä\nsutta. Parhaiksi sinulle, ilkeä eläin. Samassa putosi akka itse\nhautaan. Puhuipa nyt pelästyksissään kokonaan toista. Susi kulta, etkö\nsöisi näkkileipää pussistani?\n\nWielä tiesi leijona toisen kertomuksen. Poikanen ajoi järwelle wettä\nnoutamaan awannosta. Tulipa joukko susia ympärille. Poikanen antoi\nhewosen juosta tiehensä. Ammeen kaatoi hän jäällä yllensä. Sudet, jotka\nhalusiwat saada poikaa, pistiwät käpälänsä ammeen laidan alle. Poikapa\nlyödä sätkäytti kirweellään käpälät poikki. Muutamat sudet, jotka\nnäkiwät toisista werta juoksewan, karkasiwat niiden päälle, jotka\noliwat werisinä. Tulipa kowa tappelu ammeen ympärillä. Monta sutta\nsiinä purtiin kuoliaaksi. Muut juoksiwat tiehensä; Poikanen, joka\nkonttasi ammeen alta, sai paljo rahaa kuolleitten susien nahoista.\n\n_Kettu_ tulla sipsutteli esiin ulkokullatun näköisenä. Herra kuningas,\nminäkin olen koiran sukua. Wiekkauteni on hywin kuulusa. Saatan purra\npoikki häntänikin, joka on tarttunut ketun-rautoihin. Wiekkaasti petän\nminä pyytäjän, joka käyttää nahkaani pehmeimmiksi turkiksi. Useampia\nkertomuksia saat sitten kuulla. Wertaistani ei löydy wiekkaudessa.\n\nLeijona julmisti kulmakarwojaan. Elä pöyhistele kowin paljon sinä Mikko\nkettu. Wiekkaus ei ole wiisaus. Kawaluus ei ole ymmärrys. Jo tiedän\ntarpeeksi peto-eläimistä. Minua inhottawat ne, jotka eläwät muiden\nturmiosta.\n\nLeijona ajoi peto-eläimet pois. Niiden perästä tuli wielä muita\nnisäkkäitä, joita kutsutaan:\n\n\n\nNäwertäjät.\n\n\nNämä oliwat edellisiä pienemmät. Kaikilla oli kaksi pitkää etuhammasta,\njoilla he kaswikunnasta näwertäwät enimmän ruokansa.\n\n_Orawa_ hyppäsi likimmäiselle oksalle istumaan. Katso minuakin, herra\nkuningas. Minä olen luotu merimieheksi. Minä kiipeän sukkelasti puuhun.\nMinä purjehdin hännälläni lastun päällä joen poikki. Saanpa waroa\nitseäni. Poika panee paulojansa eteeni. Wankina ollessani häkissä\nhyppään sukkelasti pyöriwässä rattaassa.\n\nLeijona wastasi. Pysy metsässä, kaunis orawa. Pahoin käypi sinulle\nmerellä. Mitä nuo pienet eläimet owat, jotka isossa joukossa\njuoksentelewat jalkaini wieressä?\n\n_Rotta_ wikisi. Täällä olen minä, joka näpistelen akan ruokaa lukitussa\nhuoneessa. _Hiiri_ juosta piiperti esiin. Täällä olen minä, joka\nnäwerrän reikiä leipälaariin. _Myyrä_ katsoa pilkisti reijästään.\nTäällä olen minä, joka kaiwan kulkureikiä yrttitarhan penkkien alle.\nElä tule meitä kowin likelle. Me olemma urhoollisia otuksia. Sano\nmeille kuitenkin yksi asia, herra kuningas. Oletko nähnyt kissaa näillä\ntienoilla?\n\nLeijona puhui leikkiä. Kyllähän te oletta urhoollisia. Kerran oli\nteillä iso neuwotteleminen. Wiisaimmat teistä keksiwät hywän keinon.\nPitäisipä ripustaa tiuku kissan kaulaan. Tätä pitiwät kaikki wiisaana\nneuwona. Puuttuipa kuitenkin ainoastaan yksi asia. Ei ollut yhtään,\njolla oli halua ripustaa tiukua kissan kaulaan.\n\n_Jänis_ lankkasi ottaen pitkiä hyppyjä. Täällä olen minä. Sukulaiseni,\nsiewä _kaniini_, näwertää tuolla kuorta puista. Kesällä olen mullan\nharmaa. Talwella olen lumen walkoinen. Katsopa komeita korwiani.\nKatsopa pitkiä turpakarwojani. Enkö ole mahtawa weitikka?\n\nLeijona kuuli rymyn kaukaa. Jänis lähti pakoon. Miksikä piilotat pääsi\npensaasen? Herra kuningas, kuulen koirain haukkuwan. Metsästäjä ampuu\nminun. Köökkipiika paistaa minun. Pojat pyhkiwät luwunlasku-taulujaan\nkatkaistulla käpälälläni.\n\n_Majawa_, jolla on uimanahat takajaloissa, kämpi ylös rannalle. Herra\nkuningas, minäkin kuulun näwertäwäin lahkoon. Wedessä pyydän kaloja\nruuakseni. Sitten rakennan rannalle kummallisia huoneita.\nMuurauslastana pidän leweätä häntääni. Ihmiset pyytäwät minua sen\nlääkkeen tähden, jota saadaan ruumiistani.\n\nLeijona kohosi ylös waltawassa ylewyydessään. Nyt näen teissä Luojan\nkaikkiwallan. Hywin erilaisiksi on hän luonut eläimet. Muutamat meistä\nowat leppeitä. Muutamat owat julmia. Muutamat owat heikkoja. Muutamat\nowat wäkewiä. Muutamat eläwät maan kaswuista. Muutamat eläwät toisten\neläinten lihasta. Syntiin-lankeemuksen jälkeen on alinomainen sota maan\npäällä. Jumala, joka on hywä kaikille, on kerran antawa meille kaikille\nrauhan. Hän on kuulewa luontokappaltenkin huokaukset. Hänen nimensä\nolkoon ylistetty koko maan päällä.\n\nNyt waikeni leijona puhumasta. Nyt meniwät kaikki nisäkkäät pois.\nAurinko paistoi pitkiin puihin. Kylän pienet lapset juoksiwat iloisina\nmetsässä. Niille ei tehnyt kukaan pahaa. Julmimmat pedot eiwät asu\nmaassamme. Rukoile alinomaa Jumalalta suojelusta. Ole hywä eläimille.\nSilloin ei wahingoita karhu. Silloin ei pure susi. Silloin juoksewat\nsiweäluontoiset eläimet iloisina wastaasi.\n\n\n\nApinat.\n\n\nKaksi poikaa meni kerran metsään. Toinen pani maahan sawiastian, joka\noli rusinoita täynnä. Molemmat pojat, jotka oliwat wäsyneinä, nukkuiwat\nheti puolipäiwän lämpimässä.\n\nLaskeusipa useita apinoita puista. Yhden ahneimman mieli teki\nrusinoita. Pistipä kätensä sawi-astiaan. Siina puristi hän kouransa\ntäyteen rusinoita. Mutta sawi-astian suu olikin ahdas. Apina, joka ei\nollenkaan tahtonut jättää saalistaan, ei saanutkaan kättään pois. Niin\njuoksi hän, wetäen raskasta sawi-astiaa muassaan. Pojat, jotka samassa\nheräsiwät, saiwat sen helposti kiinni ahneuden tähden.\n\nMiettipä toinenkin poika petosta. Hän riisui saappaansa. Sitten weti\nhän ne taas jalkaansa. Sitten riisui hän ne jälleen. Sen perästä\nmeniwät pojat kappaleen matkan päähän. Apinat, jotka katseliwat näitä\npuista, tahtoiwat matkia poikaa. Yksi niistä weti saappaat jalkaansa.\nSamassa tuliwat pojat takasi. Mielipä nyt saapasjalkainen apina juosta\ntiehensä. Mutta saappaat oliwat esteenä. Apina kompastui. Apina\nlankesi. Tulipa sekin kiinni matkima-halunsa tähden.\n\n\n\nLeijona.\n\n\nKaukana kuumassa Afrikassa kuuluu öillä leijonan kiljuminen. Silloin\nwapisewat kaikki eläwät, jotka owat tienoilla. Uskaliaimmatkin koirat\nhätäywät silloin ihmisten jalkoihin. Karja ammoo. Hewoset kuopiwat\npelosta. Lampaat pakkauwat kokoon päin toisiansa wastaan. Ainoastaan\nharwat eläimet saattawat woittaa leijonan. Elehwantti lyöpi sen\nkärsällään maahan. Puhweli-härkä wiiltää sen watsan halki sarwillaan.\nJättiläis-käärme kääriypi musertaen leijonan ruumiin ympärille. Usein\nwoittaa leijona tappelussa nämäkin. Yksi ainoa olento pelottaa\nleijonaa. Tämä olento on ihminen. Hän pyytää leijonan hautaan. Hän sen\nampuu luodilla. Mutta se, joka juoksee pakoon, on kuoleman oma.\n\nMetsästäjä, joka oli ampunut ruutinsa loppuun, tapasi yht'äkkiä\nmetsässä leijonan. Metsästäjä pysähtyi. Leijona pysähtyi. Metsästäjä\nkäweli. Leijona käweli. Metsästäjä katsoi kiiwaasti leijonaa silmiin.\nLeijona katsoi samoin häntä. Näin seisoiwat he kauwan. Wiimein meni\nleijona, peläten metsästäjän katsantoa, aiwan hiljoilleen tiehensä.\nNiin waltawasti koskee ihmisen sula katsanto wäkewimpiinkin eläimiin.\n\n\n\nKuningastiikeri.\n\n\nTämä asuu Aasiassa. Hän on hirmuinen. Hänen silmänsä näyttäwät\nsädehtiwän. Hänen kielensä riippuu weri-punaisena ulkona kidasta. Hän\ntawoittaa sukkelimmankin hewosen. Hän juoksee, härkä suussa. Elehwantti\nyksinään woipi hänen rusentaa. Ihminen on häntä pyytäessä suuressa\nwaarassa. Kuitenkin saatetaan häntä säikyttää. Muuan rouwasihminen näki\nyht'äkkiä kuningastiikerin wieressään. Hän löi tätä silmille pienellä\nkepillä. Tiikeri pakeni. Eläinten kesyttäjät näyttäwät tiikerejä\nrauta-häkeissä. Ne uskaltawat pistää kätensä niiden kitaan. Niin suuri\non ihmisen walta koko luonnon ylitse.\n\n\n\nKarhu-Pekka.\n\n\nRowaniemen pitäjäässä asui mies nimeltä Karhu-Pekka. Hän oli tappanut\nenimmästi yksinään kuusikymmentä karhua. Se on maassamme jo suuri\nkunnia. Karhu-Pekka haki talwella karhun pesän. Siitä ajawat koirat\nkarhun ulos. Sitten tappaa pyytäjä karhun keihäällä. Muutamat sen\nampuwat pyssyllä. Sellainen pyytökeino on waarallinen. Monen pyytäjän\non karhu kouristanut kuoliaaksi. Mutta Karhu-Pekka taisi keinonsa.\nKarhu, joka on kaatunut, pannaan re'elle. Sitten wiedään se kotiin\nkylään. Sielläpä tulee iso ilo. Wietetäänpä karhun peijaisia isoilla\npidoilla, joissa lauletaan monta runoa karhun kunniaksi.\n\n\n\nKettu ja kalastaja.\n\n\nOlipa kerran ukko. Hän sai eräänä talwipäiwänä niin paljon kaloja, kuin\nmahtui hänen laituriinsa. Hywin iloisena lähti hän kotiinsa, ajaen isoa\nkuormaansa. Siinä lauleli hän ilomielin. Mutta mikähän tuo on, joka\nmakaa tuolla keskellä tietä? Kuollut kettupa se on. Tämän piti ukko\nhywänä saaliina. Kaunis turkkisi, kettu kulta, sattuikin minulle hywään\ntarpeesen. Nostipa ukko ketun takapuolelle kuormansa päälle. Mutta itse\nistui hän etupuolelle.\n\nEipä se ilkeäjuoninen kettu ollutkaan oikein kuolleena. Oli waan niin\nolewinaan. Hän tiesi kyllä, miksikä hän niin oli.\n\nUkon hawaitsematta nakkeli hän kuormasta kaikki kalat tielle. Sitten\nhyppäsi hän itse pois reestä. Rupesipa heti kokoamaan kaloja tieltä.\nMuutamat säästi hän. Toiset söi hän suuhunsa. Niin hywää atriaa ei hän\nollut saanut kaukaan aikaan.\n\nUkko, joka ajeli iloisena eteenpäin, ei hawainnut tätä ollenkaan.\nWiimein tuli hän kotiin kuormineen. Waimo tuli häntä wastaan. Missä\nolet wiipynyt niin kauwan, ukkoni? Elä ole milläsikään, akkani. Nyt\npidetäänkin isot pidot. Laita pata tulelle. Minulla on reki täynnä\nkaloja. Niinkö, ukkoseni? Se on tietty. Minulla on wielä sitten komea\nkettu, jonka löysin tieltä kuolleena.\n\nAkka tuli reelle. Woi kuin narraat, ukkoseni. Eihän tässä ole yhtään\nkalaa. Wielä wähemmin tässä on kettua. Ukkoa hywin häwetti. Näen sen\nkyllä, akkaseni. Kawala kettu on tehnyt minulle aika kolttosen.\n\n\n\nKarhun kalanpyytö.\n\n\nKettu, joka oli syönyt watsansa täyteen, istui aiwan hywillä mielin\nmetsän rinteellä. Iso koko kaloja oli wielä hänellä wieressä. Juosta\njolkuttelipa karhu metsästä. Hywää päiwää, kettu kummiseni. --\nJumal'antakoon, karhu kummiseni. -- Miten wain olet saanut noin paljon\nkaloja? -- Olen ne onkinut järwestä. -- Sepä oli oiwallinen saalis.\nEtkö opettaisi minuakin onkimaan? -- Aiwan mielelläni, kummi kulta. --\nNo miten se käypi laatuun? -- Kyllä sen sanon sinulle, karhu. Mene\nawannolle jonakuna talwi-iltana, kun on hywin kiiluwaisia taiwaalla.\nLaske siinä häntäsi awantoon. Istu sitten siinä aiwan yhdessä kohti\naamuun asti. Wedä sitten häntäsi ylös. Niin on kala tarttunut kiinni\njokaiseen karwaan. Sillä lailla minä ongin. -- Kiitoksia kettu\nkummiseni. Se on hywä neuwo. -- Pidä hywänäsi, karhu kummiseni.\n\nSamana iltana oli kowa pakkanen. Tähdet paistoiwat taiwaalla. Karhu,\njoka muisti ketun opetuksen, meni järwen jäälle. Siellä istui hän kohta\nhäntineen awantoon. Wähän ajan perästä tunsi hän juurikuin\npuristettawan häntäänsä. Ne owat kaloja, jotka tarttuwat kiini. Kyllä\nwain tuleeki hywä saalis.\n\nSiinä istua kökötti karhu aina aamuun asti. Sillä aikaa oli awanto\nmennyt wahwaan jäähän. Karhun häntä oli jäätynyt siihen kiini. Jo alkoi\nkarhua ikäwystyttää. Pitäähän minun wetää ylös kalani. Mutta sepä ei\ntahtonutkaan onnistua. Häntä oli kiinni. Karhu ei pääsnyt paikalta\nliikkumaan.\n\nKettu, joka juuri nyt oli aamukeinoillaan, hawaitsi karhun surkean\ntilan. Ilkeä weijari oli tuo kettu. Ei hän auttanut ollenkaan karhua.\nJuoksipa waan kalastajan tuwan tykö. Siinä kiipesi hän katolle. Sieltä\nhuuti hän korsteenin läpi. Akka kulta, mene heti järwelle. Siellä istuu\nkarhu häntineen awannossasi, josta noudat wettä.\n\nAkka, joka kirnusi woita, wihastui kowin. Kohta juoksi hän korento\nkädessä järwelle. Karhu ryökäle, miksikä awantoani pilaat? Kyllä minä\nsinulle opetan parempia tapoja.\n\nNiin pieksi hän karhua kaikin woimin korennolla. Karhu raukka oli\nsuuressa hädässä. Aina lujemmasti koki hän repiä häntäänsä irti.\nWiimein käwi kowin pahasti. Koko häntä katkesi awantoon. Aiwan siitä\npäiwästä asti ei ole karhulla enää ollut häntää.\n\nKettu taas mennä liwahti tupaan, jonka owen akka oli jättänyt\nlukitsematta. Siellä kaatoi hän kirnun. Niin sai hän taas hywän atrian.\nKyllä hänelle onnistuiwat ilkeät keinonsa. Mutta sentähden kadotti hän\nkaikki ystäwänsä. Ei yksikään uskonut enää koko ilkeää kettua.\n\n\n\nKaunis varsa.\n\n\n    Mun varsani sievästi\n    Käyttääpi itseään.\n    Hän juoksee vireästi,\n    On pulska käydessään.\n    Jos ohi pyrit illoin,\n    Niin ei hän laskekaan.\n    Hän korvaa nostaa silloin\n    Ja kuopii jalallaan.\n\n    Nyt syö hän laitumella.\n    Mä tahdon ratsastaa.\n    Saa renki houkutella.\n    Hän luoksein karahtaa.\n    Hän muist' ei koskaan huoli.\n    Mä hänet suitsetan,\n    Ja niinkuin ukonnuoli\n    Lähdemme matkahan.\n\n\n\nRakki ja jahtikoira.\n\n\n Rakki:      Talvell' en tahtois juostakaan,\n             Jos noin huonoa ruokaa saan.\n\n Jahtikoira: Tuvass' en minä tahtois maata.\n             En makiaisia kerjätä saata.\n\n Rakki:      Maatapa saan, olen huoleton.\n\n Jahtikoira: Metsiä juosta, se riemuni on.\n\n    Koira se metsiä juoksi vaan.\n    Vilkas ja terve on ruumiiltaan.\n    Rakkipa ain' oli kotonansa,\n    Levätä sai yhä rauhoissansa.\n    Haukkui kaikkia penkiltään.\n    Niin lihavuuteen kuoli hän.\n\n\n\nHärkä ja poikanen.\n\n\n    Kas tuolla on lapsia leikkimässä.\n    Tuoll' ämmä on lehmiä lypsämässä.\n    Tuoll' ilosat vasikat hyppäilee.\n    Ja hyttyset pois savu heist' ajelee.\n    Ja härkäkin leveänaamainen\n    Tuoll' ällisteleepi se pöyhkäillen.\n    Sen luo tuli poika nyt pienokainen;\n    Kyll' olet sä hirveän aattelevainen.\n    No, mitäpäs härkä nyt mietit noin?\n    Sä viisaaks tullet jo piakkoin.\n    Näin härkä vastasi: Onpa mun täällä\n    Niin pehmeä nukkua sammalen päällä.\n    Täss' syön minä ruohoa aamuin illoin.\n    En mitään ikinä aattele silloin.\n\n\n\nMatkakumppalit.\n\n\n    \"Miks vingut noin? Suus kiinni, irvihammas!\"\n    Sialle lihavalle lausui lammas.\n    Kun sika huusi, koska väkisin\n    He kartanohon vietiin kumpikin.\n    Näin sika vastas: \"Miks nuo sanat päästät?\n    Sä, matkakumppalini, nahkas säästät.\n    Sä syliin joudut, villas keritään.\n    Sä jälleen vapahaksi päästetään.\n    Mä, raukka, kelpaan pöystiks ainoasti.\n    Mä tapetaan. Siis huudan haikeasti.\n    Lihani annan mä, sä villas vaan.\n    Huomenna paistina jo olla saan.\"\n\n\n\n\nKissa ja tyttönen.\n\n\n Tyttönen. Kissa, et kynsiä saa mua noin.\n           Käpäläs näinkö mä saada voin.\n           Et saa kintaist' okia näyttää.\n\n Kissa.    Minkä sä vaadit, tahdon ma täyttää.\n           Tyttönen, muista, et myöskään saa\n           Sä mua noin kovin kouristaa.\n\n    Vieläkin kourasi tyttönen.\n    Pahaa taas teki kissallen.\n    Kissa nyt kynsäsi uudestansa.\n    Vuosipa Vertä jo virtanansa.\n    Pahaa ei aikonut kumpikaan.\n    He oli ystävät ainiaan.\n\n\n\n\nKolmas Luku.\n\nLinnuista.\n\n\nTuolla akkunassa riippui ei kauwan aikaa sitten lintuhäkki. Siinä asui\nwiheriäwarpunen, jonka sain werkolla metsässä. Kewäimen tultua alkoi se\nwisertää. Ymmärsinpä sen pyrkiwän ulos wapaasen ilmaan. Sanoin sille:\nmitä annat minulle, jos päästän sinun irti? Se wastasi: sano mitä\ntahdot.\n\nMinä sanoin: kutsu tänne kaikki linnut, jotka lentäwät metsissä. Kutsu\ntänne kaikki ne, jotka uiwat wedessä. Jos woit luwata minulle sen,\npääset wapaaksi.\n\nSe wastasi. Paljo waadit minulta, joka olen niin pieni. Woinko pakottaa\nsuuret kokot kuulemaan ääntäni?\n\nMinä sanoin: sano niille, että minä tahdon katsella Jumalan tekoja\nlinnuissa. Kyllä ne mieluisesti tottelewat ääntäsi Jumalan kunnian\ntähden.\n\nWiheriäwarpusesta oli tämä neuwo hywä. Luwattua mitä pyydin, päästin\nsen lentämään. Eipä kauwan wiipynytkään, niin jo tuli takaisin. Nyt\neiwät ne ole tästä kaukana, sanoi hän. Ne istuwat tuhansittain kaikilla\noksilla metsässä. Tuolla merellä uipi tuhansia toisia. Seuraa minua,\nniin osotan sinulle tien.\n\nSitten hän lentää liuwotteli pois. Kuljin sitä suuntaa, jota hän\nedeltäkäsin lensi. Tulimmepa suureen metsään järwen rannalla. Siellä\nlentää räpytti monia lintuja joka paikassa, niin että niiden siiwet\nsuhisiwat juurikuin myrsky-ilma. Kysyin kummastellen, jos kaikki nämä\noliwat lintuja. Owat, sanoi wiheriäwarpunen. Meidät tunnetaan siitä,\nettä me kaikki munimme. Jonkun ajan haudottuamme muniamme, puhkeawat\nniistä poikamme, joita sitten elätämme pesässä. Ruumiimme on peitetty\nlämpimillä höyhenillä, jotka wissinä aikoina lähtewät ruumiistamme, kun\nolemme sataimessa. Uusia höyheniä kaswaa entisten sijaan. Suumme, joka\non luusta, kutsutaan nokaksi. Meillä on kaksi siipeä, joilla lennämme,\nsamalla perää pitäen pyrstöllämme. Ruumiissamme on hienoja huokureikiä,\njotka tekewät meidät keweämmiksi. Kaikki on niin laitettu, että woimme\nlentää ilmassa, juurikuin kalakin uipi wedessä. Muutamilla meistä owat\nniin pienet siiwet, että ne lentäwät waiwaloisesti. Muutamat linnut\neiwät lennä ollenkaan, waan juoksewat. Moni meistä rakentaa kummallisia\npesiä kaikellaisista aineista, joita kokoomme siihen nokallamme.\nMuutamat meistä tulewat wanhoiksi, mutta eiwät kuitenkaan elä niin\nkauwan kuin nisäkkäät. Pienimmät eläwät tuskin kolmea wuotta. Monet\nmeistä asuwat kesällä pohjoisessa, mutta syksyllä lentäwät ne pois\nlämpimimpiin maihin etelään. Sellaiset owat _muuttolinnut_. Jumala\nosottaa niille tien wieraisihin maihin. Jumala johdattaa ne jälleen\ntakaisin kewäillä pohjoiseen.\n\nNäin puhuttua piilousi wiheriäwarpunen wapisten, sillä siinä tuliwat\nisot petolinnut, jotka kaikki eläwät pienempäin lintujen lihasta. Ne\niskewät saaliisensa kiinni pitkillä kynsillään. Ne repiwät sen\npalasiksi koukerolla nokallaan. Kaukaa Amerikan wuorilta tuli se suuri\n_kondorikotka_, joka on niin wäkewä, että se lennättää kynsissään\nlampaan. Sen rinnalla lensi sen pienempi weli, se harmaa _korppikotka_,\njoka näyttää niin julmalta paljaine kauloineen. Sen perässä tuli se\nahnas _sääski_ haarapyrstöineen. Sen perässä lensi haukan suku, jolla\non kaikista linnuista tarkin näkö. Se suuri _kotka_, jota kutsutaan\nlintuin kuninkaaksi, lensi sitten ilmassa leweillä siiwillään.\nSukkelasti kuin nuoli luijasi _jahtihaukka_ ylhäältä alas saaliinsa\npäälle. Siellä wikisiwät pienet linnut raatelewan haukan ympärillä,\njoka uhkasi syödä ne suuhunsa. Siinä piilousi _pöllö_ päiwän walossa\ntirristäwine silmineen, sillä se wäjyy yöllä hiljaa saalistansa.\nMuistatko sitä isoa kissapöllöä, jonka rengit naulasiwat tallin owen\npäälle? Hywin rumahan se oli, mutta rumempi oli wielä huuhkaja, se\nsuurin pöllöin suwusta. Kaikki lensiwät nyt metsään saalista pyytämään.\n\nWieläkään en uskalla tulla näkywiin, sanoi wiheriäwarpunen.\nWaris-sukuun, joka tulee tätä likinnä, ei ole ollenkaan luottamista.\nKysy näiltä linnuilta, niin wastaawat ne sinulle mieluisimmasti\nsyöwänsä jäännöksiä, jotka muillen eiwät kelpaa. He wastaawat eläwänsä\nkaswuin marjoista. Mutta elä heitä usko. Olen heidän nähnyt\nwarastelewan munia lintusten pesistä. Poikiamme saamme pelätä heiltä.\nTuolla raakkuu se mustanharmaa _waris_. Tuolla huutaa se musta\n_korppi_, joka jo kaukaa tuntee hajun kuolleista eläimistä. Tuolla\nnauraa räkättää se warkaan-sekanen _harakka_. Tuolla tekee se musta\n_naakka_ pesäänsä kirkon torniin.\n\nOnpa ihanaa kewäillä kuulla laululintuin laulawan puissa. Silloin\nihastuu ihmisen mieli, sillä lintuin wiserrys kiittää Jumalata. Tule,\nminä näytän sinulle ne, jotka kauniimmasti laulawat wiheriässä\nmetsässä. Jospa olisi yö, kuulisitpa sen harmaan _satakielisen_ laulun.\nHarwoin tulee hän tänne meidän maahan, mutta on meillä täällä se\nsuloinen _laulurastas_, jota kutsutaan pohjoisen satakieliseksi.\nAuringon noustessa ihanana aamuna on meitä monta, jotka laulamme\nsydämen pohjasta. Tuolla näet _leppäkertun_. Täällä wisertää sisareni,\nse pieni _wiheriäwarpunen. Peippo_ laulaa tuolla iloisella äänellään.\nSe keltanen _kanarialintu_, joka tuotiin tänne wankina wieraasta\nmaasta, laulaa kuitenkin iloisena häkkinsä wankeudessa. Tuolla on\n_tikliwarpunen_, yhtä kaunis nähdä kuin kuullakkin. Tuolla on se\nilomielinen _hamppuwarpunen_. Mutta kukahan tuo on, joka noin ihanasti\nlirittää tuolla korkealla sinisessä ilmassa? Se on se kauwan odotettu\n_leiwonen_, jonka wiserrys ennustaa kewäimen tuloa.\n\nMonta pientä lintua kutsumme warpuslinnuiksi. Mutta kaikki eiwät laula\nyhtä kauniisti. Tuolla katolla tiuskuttaa naapurisi, _kotiwarpunen_.\n_Wästäräkki_ lieputtaa alinomaa pyrstöänsä. _Kiwitasku_ hyppelee\nhääläten kiwillä. _Pakkastiainen_ kiipeää puissa. _Punatulkku_\npöyhistelee punaisine rintoineen. Waroppa poikasen ansaa kaunis\npihlajalintu, joka istut pihlajanmarja-tertussa. Pyydäppä, poikanen,\nennen tuo musta _kottarainen_, jonka saatat opettaa matkimaan ihmisten\nsanoja. Sukkela _pääskynen_, sinut tunnemme kaikki. Aina tulet sinä\nkewäillä takaisin pesääsi huonetten lakkaan. Aina muutat sinä syksyllä\npois lämpimämpiin maihin. Sanoppa, oletko siellä tawannut pienintä\nkaikista linnuista, _kolibria_ eli mesilintua, joka elää kukkaisten\nhunajasta? Sanoppa, oletko nähnyt sitä kirjawaa _papukaijaa_, joka\nkäwelee niin pahasti kahdella ainoalla warpaallaan? Usein olemme hänen\nkuulleet häkissä puhuwan ajattelemattomasti sanoja, joita ei hän\nymmärrä.\n\nTunnetkos sitä, joka kukkuu metsässä? Se on se harmaa _käki_, joka\nmunii muiden lintuin pesään. Kaksi warwasta kääntyy sillä eteenpäin,\nmutta kahdet kääntywät taaksepäin. Sellaiset jalat owat _tikallakin_,\njoka teräwällä nokallaan hakkaa reikiä puihin.\n\nKerran istuin huoneesi katolla, sanoi wiheriäwarpunen. Siitä näin hywät\nystäwäsi, kesyt _kanalinnut_, jotka eläwät yhdessä, suuressa seurassa.\nSiinä piilousi se siweä _kyyhkynen_ haukan kynsistä kuhertain\nkyyhkyislakkaansa. Rikkaläjällä pöyhisteli se riitaisa _kukko_, joka\nwarhain aamuilla huutaa kukkokiekonsa. _Kanan_ kaakattaessa piipattawat\nkananpojat sen siipien alla. Mutta jos kukko oli olewinansa joksikin\npöyhkeä, oli _kalkkuna_ olewinansa kahta wertaa pöyhkeämpi. Se käydä\ntepasteli juurikuin ylpeä ihminen. Se pyyhki maata siiwillään, juuri\nkuin olisi tahtonut sanoa: kuka uskaltaa nauraa minun ylewyydelleni?\nKaikki nämä linnut eiwät tahtoneet mielellään tulla metsään. Minä\nlupasin heidän täällä saawan tawata likeisiä sukulaisiaan. Siitä\nkaakattiwat he ylenkatseella. Mutta iloisempana elää täällä\nwapaudessaan se suuri _metso_, joka soipi kewäillä puun latwassa.\nTäällä pitäwät _teeret_ soidinta isoissa joukoissa, waikka ne usein\nsäikähtywät metsämiehen ampumisesta. Täällä wiheltää _pyy_ metsikössä.\n_Metsäkana_ (riekko), joka on harmaankirjawa kesällä, walkenee\ntalweksi. Kalkkuna, joka ei ollenkaan tahtonut tuntea tätä\nsukulaisuutta, kääntyi mieluisammin sen kauniin _riikinkukon_ tykö,\njoka wasta oli tullut tänne lämpimistä maista. Sattuikin kalkkuna juuri\nparhaasensa. Riikinkukko, joka oli wielä pöyhkeämpi, lewitti\npäiwäpaisteessa kaunishöyhenisen pyrstönsä. Se kateellinen kalkkuna\nnärkästyi kokonaan mieliharmista. Kohta hyökäsi hän riikinkukon päälle,\njoka samassa iski kiinni kalkkunaan. Niin tappeliwat molemmat, siksi\nkuin oliwat nykkineet toisistaan kaikki höyhenet.\n\nTuolla näet sen suuren _kamelikurjen_, joka on kotoisin kaukaa tuolta\nkuumasta erämaasta. Se on suurin kaikista linnuista. Lentää ei se\nsaata, sillä sen siiwet owat liiaksi pienet. Mutta hän juoksee\nparemmasti kuin sukkelin hewonen. Kun metsästäjä ajaa häntä kauwan,\nsaadaksensa sen pyrstöstä kauniita höyhentupsuja, piilottaa hän juuri\nkuin jänis päänsä pensaasen.\n\nRannalla käwelee pitkäsäärisiä lintuja noukkimassa ruokaansa pitkällä\nnokallaan. _Kahlolinnut_ ne owat, sillä ne kahlailewat mielellään\nmatalassa wedessä. Tuolla on se suuri _tuonenkurki_, joka muissa maissa\ntekee pesänsä katolle. Tuolla on _kurki_, joka lentäessään oikasee\npitkän kaulansa suoraksi. Tuolla waanii _haikara_ kaloja. Tuolla\nwiheltelee _kuowi_. Tuolla kahlailee _kurppa_. Tuolla kurnuttaa\n_ruisrääkkä_ illoilla ruispellossa.\n\nSoudellessasi weneellä kesällä olet usein nähnyt lintuja, jotka\npulisewat wedessä leweöine nokkineen. Edellimäisenä uipi emä. Sen\njälessä uipi keltanen poikaparwi. Nämä owat _uimalinnut_, joilla on\nuimanahka warwasten wälissä. Tuo kaunis _tiira_ tuijaapi alas mereen,\nsaadakseen kiinni salakkaa. Kun _kalalokki_ lentää maalle, odottaa\nkalastaja myrskyä. Ylewänä uipi se walkea _joutsen_ tyweneissa\nlahdissa. Kotona kartanolla kaakattaa kesy _hanhi_, mutta metsähanhet\nmuuttawat syksyllä suurissa parwissa lämpimämpiin maihin. _Heinäsorsa_\nuipi lahdissa koko poikaparwinensa. _Ankka_, joka käydä lenkuttaa\nwesilammikkoon, on sorsan kesy sisar. _Koskelo_ tarttuu usein\nkalastajain werkkoihin sukeltaessaan kalain perässä. Korkealla lentää\n_kaakkuri_ taaksepäin oikaistuine jalkoineen. Rikas mies nukkuu\n_haahkatelkän_ pehmeillä untuwilla.\n\nWielä on meitä monta, joita en ennätä luetellakkaan, sanoi\nwiheriäwarpunen. Luokkamme lajia on 6,000 (kuusituhatta). Ainoastaan\npapukaijoja on 200 (kaksisataa) lajia. Kyyhkysiä lasketaan olewan 100\n(sata) lajia. Hywin erilaatuiseksi on meidän ruumiimme rakennettu, aina\nsen elinkeinon mukaan, joka meille parhaite sopii. Jos petolinnut\nwälistä tekewät ihmisille wahinkoakin, owat ne muut sitä wastaan\nsuureksi hyödyksi. Muutamat meistä syöwät mätänewiä raatoja, jotka\nmuutoin myrkyttäisiwät ilman. Muutamat syöwät monia wahingollisia\neläwiä. Muutamat nielewät kaswien siemeniä, jotka ne sitten jättäwät\nitsestään siihen, missä ei koskaan ennen sellaisia kasweja ole ollut.\nUseammat linnut owat ihmisille hywäksi ruuaksi. Untuwillamme makaawat\nlapset kätkyessä. Metsä-ihmiset tekewät waatteita höyhenistämme.\nMunistamme tulee makeaa ruokaa. Huolista raskasmielisenä menee ihminen\nmielellään metsään kuuntelemaan lintuin laulua. Siellä kewenee hänen\nmielensä, sillä ilomieliset linnut laulawat uutta toiwoa hänen\nmurheelliselle sydämellensä.\n\nTämän sanottua katseli wiheriäwarpunen haikeasti minua, juuri kuin\nolisi tahtonut sanoa: joko nyt olet tyytynyt? Pääsenkö jo takaisin\nwapauteeni? Pääset, sanoin hänelle. Nyt olet wapaa. Kohta lensi hän\niloisena sinisen taiwaan alla laulamaan Jumalan hywyyttä koko\nelin-aikansa.\n\n\n\nKotka.\n\n\nKalastaja, joka souteli merellä, näki kummallisen sodan. Korkealla\nilmassa lensi iso kotka. Weden kalwossa ui iso hauki, joka ajeli\npienempiä kaloja. Kotka näki hauwin. Juurikuin nuoli ampui hän alas\nylhäältä. Hän iski teräwät kyntensä kiinni hauwin selkään. Hän koetti\nnostaa sitä ylös wedestä, lentääksensä pois sen kanssa. Mutta hauki oli\nhänelle kowin raskas. Hauki oli hänelle kowin wäkewä. Tämän tunnettua\nkoetti kotka siiwillänsä räpyttäen päästää kynsiään irti. Sepä ei\nonnistunutkaan. Ne istuiwat kowin lujassa. Hauki koetti taas sukeltaa\nmeren pohjaan. Mutta hänellä ei ollut woimia wetää sitä ylöspäin\nriuhtowaa kotkaa muassaan. Näin taisteliwat kauwan nämä molemmat\nwäkewät pedot. Wiimein wäsyi kotka. Hauki, joka oli paremmin kotonaan\nwedessä, weti wihollisensa muassaan sywyyteen. Siellä kuoli kotka.\nMutta haukikaan ei woinut enää päästä wapaaksi kuolleesta kotkasta,\njoka oli kiinni hänellä selässä. Muutaman ajan perästä nousi hän\nkuolleena ylös weden pintaan. Kotkan luuranko oli wielä kynsistä kiinni\nhauwin ruumiissa.\n\nOnpa niinkin tapahtunut, että kotka on wienyt pieniä lapsiakin, jotka\nowat leikitelleet kedolla. Näin käwi kerran Sweitsissä, jossa on paljo\nhywin korkeita wuoria. Kotka wei lapsen ruuaksi pojilleen pesäänsä,\njonka hän oli tehnyt korkealle kalliolle. Mutta lapsen isä, joka tiesi\nmissä pesä oli, kiipesi sinne. Siellä löysi hän lapsensa wielä eläwänä\nkotkan poikain seassa. Kotka warjeli pesäänsä wihan wimmassa riehuen.\nWasta kowan tappelun perästä, jossa isä sai useita sywiä haawoja,\nonnistui hänelle saada lapsensa pois. Kotka tapettiin. Sen pojat\notettiin eläwinä. Kaswaessaan tuliwat ne hywin kesyiksi. Mutta etteiwät\npääsisi lentämään pois, leikattiin niiltä toinen siipi toista\nlyhemmäksi. -- Kotkalla, niinkuin leijonallakin, kuwataan woimaa.\nMuutamat suuret waltakunnat käyttäwät wieläkin kotkan kuwaa\nwaakunanansa. Muut pitäwät leijonan kuwaa.\n\nMuinoin oli suurisukuisilla ihmisillä tapana taiwuttaa _jahtihaukkaa_\nmetsästämiseen. Se pyydettiin kiinni aiwan nuorena. Sitten pantiin se\nriippuwaan wanteesen, jota alinomaa heilutettiin ympäriinsä kolme\nwuorokautta, niin ettei jahtihaukka saanut ollenkaan nukkua. Siinä tuli\nse niin pyörryksiin, että häneltä katosi kokonaan muisto wapaudestansa.\nMutta hänellä oli wielä jälellä luonnollinen halu muita lintuja\npyytämään. Prinsessat, jotka ratsastiwat kauniilla hewosilla,\nkulettiwat jahtihaukkaa muassaan, hihnalla käteen kiinni sidottuna. Kun\njoku muu lintu nähtiin metsässä, päästettiin jahtihaukka irti. Kohta\nlensi se saaliinsa perään. Wähän ajan perästä palasi se takaisin tuoden\nsaaliin muassaan. Sellaisista jahtihaukoista maksoiwat rikkaat hywin\npaljo.\n\n\n\nHarakka.\n\n\nSattuipa eräässä herrastalossa kerran niin, että hopealusikka katosi,\njota ei woitu löytää. Ketään muuta ei saatettu luulla warkaaksi, kuin\npalweluksessa olewaa tyttö raukkaa, joka oli pessyt hopeakalut\nkyökkissä. Tyttöä syytettiin warkaudesta. Tätä hän kyllä ei\ntunnustanut, mutta kun ei woinut todeksi näyttää wiattomuuttaan,\nwietiin hän wankeuteen. Herrastalossa oli kesy harakka, joka hyppeli\njoka paikassa huoneissa. Juuri kuin tytön piti kärsiä rangaistuksensa,\ntoimitti Jumala niin, että hänen wiattomuutensa tuli ilmiin. Eräs poika\nlöysi harakan kätköjä, joita se oli tehnyt lakkaan kurkihirren ja katon\nwäliin. Siellä oli sekin kadonnut hopealusikka. Siellä oli paljo\nmuutaki, jota oli kadonnut, ilman että siitä kukaan tiesi mihinkä kalut\noliwat joutuneet. Waras harakka oli wienyt kaikki nokassaan kätköönsä.\n\n\n\nPääskyset ja warpunen.\n\n\nKaksi pääskystä oli kerran tehnyt pesänsä tallin owen kohdalle. Kohta\nhawaitsiwat he warpusen lentäwän pesään. Ne koettiwat ajaa häntä siitä\npois. Mutta warpunenpa ei lähtenytkään pois, waan puri heitä, kun\nyrittiwät sisälle. Nytpä nähtiin kummia. Nämä kaksi pääskystä kutsuiwat\nison joukon muita pääskysiä apuunsa. Kaikki pääskyset toiwat suussaan\nolkia ja sawea. Näillä alkoiwat he muurata pesän suuta umpeen, niin\nettä warpunen olisi kyllä kuollut sinne nälkään, jos ei muuan armelias\npoika olisi pelastanut häntä sieltä. Pääskyset saiwat pesänsä takasi.\nMutta siinä eiwät he enää menestyneet, waan rakensiwat itselleen toisen\npesän.\n\n\n\nMuuttolinnut.\n\n\nEiwät kaikki linnut muuta pois talweksi. Piammiten kaikki petolinnut\npysähtywät tänne. Warpunen laulaa tirskuttaa talwellakin katolla.\nUseammat kanalinnut pysähtywät tänne, mutta kesyt paleltuisiwat, jos\neiwät saisi majaa ihmisiltä. Useoita pieniä lintuja jääpi tänne.\nWaris muuttaa pois syksyllä pohjois-Suomesta, mutta pitää talwea\nEtelä-Suomessa. Tilhi asuu kesällä Lapissa, mutta tulee tienoillemme\ntalwen alussa. Muutamat rastaat owat täällä koko wuoden, mutta useammat\nmuut linnut muuttawat pois syksyllä. Kaikki wesilinnut, jotka eiwät\nole kesyjä, muuttawat pois samana aikana. Muutamat eiwät mene kauwas\nmerien taakse. Toiset linnut muuttawat useita satoja peninkulmia\nniihin maihin, joissa aurinko paistaa kuumana wuoden pitkään.\nPohjois-Saksanmaalla saatiin kerran tuonenkurki, jonka siiwen alla oli\nkiinni katkennut nuolen kappale. Tämä nuoli oli sellainen, jolla\nmetsä-ihmiset kaukana Afrikassa ampuwat lintuja. Puolassa saatiin\ntoinen tuonenkurki, jolla oli kultaketju kaulassa. Ketjussa oli\npiirrettjä sanoja. Eräs korkeasukuinen mies Itä-Intiassa, jonne on\nmonta sataa peninkulmaa Puolasta, oli ripustuttanut ketjun tuonenkurjen\nkaulaan.\n\n\n\nMuuttolinnut.\n\n\n    Te lähtevät linnut,\n    Oi milloinka saa\n    Taas vartoa teitä\n    Tää syntymämaa?\n    Kun virtojen juoksu\n    Pois kahlehet luopi\n    Ja kukkien tuoksu\n    Taas suloa suopi,\n    He riemuten lentää,\n    Tien viittaa ei lie,\n    Vaan kohti he entää,\n    Kyll' löytyvi tie,\n    Mi kotihin vie.\n\n    Sä eksynyt henki,\n    Oi milloinka taas\n    Sä löytänet vihdoin\n    Sun syntymämaas?\n    Kun palmusi siellä\n    Jo kypsenä hohtaa,\n    Niin täält' ilomiellä\n    Sä palajat kohta.\n    Kuin lintu sä lennät,\n    Tien viittaa ei lie,\n    Vaan koht' sä ennät,\n    Kyll' löytyvi tie,\n    Mi kotihin vie.\n\n\n\n\nLintunen akkunan ruudun takana.\n\n\n    \"Ken naputtaapi nyt akkunaan?\" --\n    \"Se aukaise mulle hetkeks vaan!\n    On pakkanen ulkona. Paleltaa.\n    Jo kuolen kohta. Ei ruokaa saa.\n    Jos tupaan pääsen, mä tyydyn vähään,\n    Vaikk' ortehen kaikkein pienimpähän.\"\n    Laps lintusen laski lämpimään\n    Ja sille jakeli leivästään.\n    Kun talvi katosi luminen\n    Ja kevät tuli, jo lintunen\n    Taas ruutuun noukkas ja pyrki pois:\n    Laps päästi ettei sen paha ois.\n    Pois pääsi se näin,\n    Lens taivohon päin\n    Ja lauleli Luojaa ylistäin.\n\n\n\nLaululintunen.\n\n\n    Jo päättyi, lintu, sun elämäs.\n    Et ruokaa nouki nyt sormiltain.\n    Et enää lennä nyt häkistäs.\n    Et enää kuiska mun olallain.\n    Et enää laulele riemuisasti,\n    Jost' iloitsimme niin useasti.\n\n    Puutarhaan lapset nyt juoksivat.\n    Ja maahan haudan he kaivoivat.\n    He siihen lintusen peittivät.\n    Sen päälle ruusunkin heittivät.\n    Kun kauniist' iltapäivänen loisti,\n    He linnun laulua aina muisti.\n\n\n\nKettu ja kukko.\n\n\n Kettu: \"Mull' arvoitus onpi. Ken arvaa sen?\"\n\n Kukko. \"Se mulle virka. Kyll' arvunnen.\"\n\n Kettu. \"Ken ylpeydessään itseään\n        Niin antavi narrata, että hän\n        Siit' itkevi? Ken syö herkkuja vaan?\n        Mik' elävä viisain on luonnostaan?\n        Tuo arvoitus päätäsi pyörryttää.\n        Luo astu. Sen tahdon mä selittää.\"\n\n Kukko. \"Ai, kynsines kuin mua runtelet?\"\n\n Kettu. \"Kun kourissani nyt kitiset,\n        Niin arvoitukseni selitän sulle.\n        Tuo korkein viisaus suotu on mulle,\n        Sill', aatteles, minäpä lorullain\n        Nyt herkkua ateriakseni sain.\n        Jok' ylpeydessään itseään\n        Niin antavi narrata, että hän\n        Siit' itkee, sep' olet juuri sä.\n        Sen vuoks sinut suuhuni nielen mä.\"\n\n\n\nWarpunen ja hevonen.\n\n\n    Tuoss' söi hepo kauroja itsekseen.\n    Niin varpunen lens hänen vieraakseen.\n    \"No, annapa mullekin jyvänen\n    Tai kaksikin\", virkkoi varpunen.\n    \"Syö pois\", hepo vastas, \"min haluat vaan,\n    Viel' yltäkyllin minäkin saan.\"\n\n    Mies hyvä se antavi omastaan.\n    Näin varpu pääs nälän tuskastaan.\n    Kun taas kesän lämpimät tulivat,\n    Niin kärpäset hepoa purivat,\n    Niit' otti nyt kiinni varpunen,\n    Näin ystävätänsä palkiten.\n\n\n\n\nNeljäs Luku.\n\nMateliaista.\n\n\nWeljeni Antti ja sisareni Liisa meniwät kerran metsään. Ne oliwat jo\nkaswaneet niin isoiksi, että woiwat hoitaa itsensä. Molemmat oliwat\nhywin halukkaat saamaan tietoja. Heistä oli lystintä saada alinomaa\noppia jotakin enemmän, kuin ennestään tiesiwät.\n\nTultuansa metsän sisään isolle suolle, näkiwät kauniita keltasia\nhilloja mättäillä. Liisa kumartui niitä poimimaan, mutta sai samassa\nkouraansa jotakin kylmää ja kinaista. Hyi! kiljasi hän; minä sain\nkäärmeen kouraani.\n\nAntti, joka oli aiwan likellä, juoksi säikäyksissään sisarensa luokse.\nEi se ole käärme, sanoi hän; se on waan pieni sisilisko, joka ei tee\nwahinkoa. Minä lyön sen kepilläni kuoliaaksi.\n\nLiisa sanoi: jos se ei tee kenellekkään pahaa, niin anna hänen elää.\nEläköön sitten sinun tähtesi, wastasi Antti. Mutta jotakin rangaistusta\npitää hänen saada, siksi kun pelätti sinua. Sisilisko, sinun täytyy\nkertoa meille jotakin eläwäin seassa olewista sukulaisistasi.\n\nMielelläni teen sen, sanoi sisilisko, ollen tykyttäwine sydämineen\npojan kädessä. Me kuulumme kolmannen luokan eläwiin, joita kutsutaan\nmatelioiksi. Muukalaisella nimellä kutsutaan meitä _amfibioiksi_; se\nmerkitsee eläwiä, jotka eläwät kahdella lailla. Keuhkomme owat niin\nkummallisesti laitetut, että saatamme hengittää ja elää sekä wedessä\nettä maalla. Siksi ei ole hengityksemmekään niin täydellinen, kuin\nnisäkästen ja lintuin. Ja kun eläimet saawat hengityksestä lämpimän, on\nmeillä kylmä weri. Samasta syystä woimme kuolematta kärsiä isompata\nlämmintä ja kowempata kylmää kuin muut eläwät. Useimmat meistä luowat\nwuosittain nahkansa. Useammat muniwat meistä. Munista matawat sitten\npojat ulos auringon lämpimässä. Syksyllä kylmän tultua matelemme alas\njärwien pohjaan eli maahan tainnoksissa tampistuneina talwen\npakkaisessa. Mutta maan sulettua kewäillä wirkistymme jälleen ja\nmatelemme ylös piilostamme. Kuumissa maissa on meitä sekä paljo että\nisoja; mutta tällä maalla on meitä wähä ja pieniä. Ihmisestä olemme\nilkeitä ja inhottawia, kun hän meihin koskee. Waikka muutamat meistä\nowat myrkyllisiä eläwiä, eiwät kuitenkin useat ole wahingollisia.\n\nSeuratkaa minua järwen rannalle, sanoi sisilisko, niin näytän teille\nluokastani useita eläwiä. En minä tule, sanoi Liisa. Siihen en uskalla\nollenkaan; tiedän siellä olewan monta käärmettä. Mutta Antti sanoi: elä\npelkää; suojelen sinun kyllä kepilläni. Jo lupasi Liisakin seurata\nhäntä; mutta hywin häntä pelotti; hän katseli usein ympärilleen, ettei\nolisi astunut käärmehien päälle.\n\nWähän ajan perästä tuliwat mutaiselle rannalle, jossa mateli rapakossa\nmonta ilkeätä eläwää. _Sammakko_ istui ja kurnutti lammikon rannalla,\nniinkuin sillä on kewäillä tapana. Nähtyään lapset, hypätä lötkitti se\nweteen. Sinne oli se tehnyt mustaa sammakon kutua, joka on kalan mädin\nlaista. Katsoppa noita pieniä sammakoita, sanoi sisilisko. Hywin\nkummallisesti muuttuwat ne kaswaessaan. Sikiöt owat munista tultuaan\nisoine päineen ja pienine sukkelasti liikkuwine häntineen kalain\nnäkösiä. Silloin ne uiwat, ja silloin hengittäwät ne kalain lailla, ja\nmaalle otettuina kuolewat ne. Mutta kahdeksan wiikon kuluttua kaswawat\nniille jalat ruumiisen. Häntä putoaa niiltä pois. Ne woiwat silloin\nhengittää ilmaa ja eläwät maalla. Sammakot syöwät kaswuja ja kalan\nmätiä. Itse käywät ne monien eläinten ruuaksi. Ja rumin niistä on se\nruskea konna.\n\nTässä on oikea asuntomme, sanoi sisilisko. Katseleppa noita monia\npieniä _sisiliskoja_, weljiäni ja sisariani, jotka matelewat niin\nnopeina kiwien wälissä. Me sisiliskot olemme hoikempia ja pitempiä kuin\nsammakko. Meillä on neljä jalkaa ja teräwä häntä. Pienillä joukossamme\non suomuinen ruumis, ja ne syöwät enimmästi pieniä matoja. Mutta jos\ntahdot seurata minua kauwas tuonne kuumaan Afrikaan, niin näytän\nsinulle yli 15 (wiidentoista) kyynärän pituisia sisiliskoja. Semmoinen\nsisilisko on se julma _krokodili_, joka wäjyy saalista wirtain mudassa.\nElä mene wirtaan uimaan. Krokodili nielee sinut hirweään kitaansa eli\npuree ruumiisi poikki teräwillä hampaillansa. Usein mataa se wirran\nrannalle. Jos se siinä juoksee jälkeesi, wäistele alinomaa syrjään.\nSillä hywin sukkela on krokodili juoksemaan, suoraan kulkeisa; mutta\nwaikea on sillä käännellä pitkää ja kankeata ruumistaan. Sen nahka on\nniin kowa, ettei mikään kiwäärin kuula pääse sen läpi, ja se on\npakuraisissa ruuduissa. Hietaan munii se isot walkeat munansa, ja hywin\nniitä lisäysisi, jos ei pieni nisäkäs söisi sen munia.\n\nJos seuraat minua tuonne suurille merille etelään, näytän sinulle\ntoisen kummallisen matawan eläwän, jonka nimi on _kilpikonna_.\n\nSillä on luinen katto selässä, juurikuin kilpi, ja tämä kilpi on niin\nkowa, että sen päällitse saattaa ajaa waikka waunuilla. Watsan alla on\nsillä hienompi kilpi, ja molempain kilpien wälistä pistää konna ulos\npitkän kaulansa, pienen päänsä ja neljä jalkaansa. Kun näet sen\nmakaawan päiwäpaisteessa meren rannalla, käännä se selälleen. Niin se\nei enää woi kääntyä watsalleen. Ota se sitten ja keitä sen liha, joka\non parempaa kuin wasikan liha. Kowasta luusta saatat sitten tehdä\nkauniita kampoja ja rasioita.\n\nElä mene likelle tuota wanhaa kiwirauniota; siinä matelee se jalatoin\n_käärme_. Katso kuinka nopeasti se menee eteenpäin wetäen kokoon\nsuomuisia renkaita, joita sillä on ruumiin ympärillä. Sen pitkä kieli\non teräwä ja halki. Jo lähettäyy se sammakon päälle. Hän pitää sitä\nkiinni teräwissä hampaissaan. Mutta ei hän sitä pureksele, waan nielee\nsen kokonaan. Näetkö kahta ontta hammasta sen suussa? Niiden juuressa\non myrkkyrakko. Purressaan puristaa se myrkkyä rakosta. Myrkky tulee\nhaawaan ja sekaupi wereen; siitä kuolee se, jota käärme on pistänyt.\nMutta muutamilla käärmeillä ei ole ollenkaan myrkkyrakkoa, eiwätkä ne\nwahingoita ketään. Ei käärme hännällään pistä koskaan. Joka wuosi\nmuuttaa hän nahkansa. Olenpa nähnyt hänen tekewän munia, joista sikiöt\nmatawat ulos auringon lämpimässä. Mutta muutamat käärmeet synnyttäwät\neläwiä sikiöitä. Waro, weikkonen, mutta elä pelkää. Käärmeet, joita\ntässä maassa on, owat kaikki pieniä. Punaisenruskea _vaskikäärme_ ei\nole myrkyllinen. Musta _tarhakäärme_, jolla on walkeita pilkkoja\nkaulassa, ei tee kenellekkään pahaa. Mutta väistä siiwolla tuota\nharmaata _kyykäärmettä_, jolla on ruskeita pilkkuja selässä. Waro itseäs\nmustalta _kyykäärmeeltä_ ja pieneltä _kyymadolta_. Ne owat kaikki samaa\nlajia ja saattawat sinua wahingoittaa, jos astut niiden päälle\nawojaloin käwellessäsi niityllä.\n\nKuulin kerran wanhan sisiliskon kertowan hirweän suurista käärmeistä,\njotka eläwät kuumissa maissa. Metsässä kulkeissaan kuulee kalisewan\näänen. Silloin juoksewat puoleksi alastomat ihmiset minkä jaksawat.\nSillä silloin tulee suuri ja myrkyllinen _kalkkarokäärme_, jonka tulo\nkuullaan hännän kalisemisesta. Toisella kerralla nähdään jotakuta\nliikkuwan korkeissa puissa. Siellä matelee se suuri _kuningaskäärme_,\njoka on 15 (wiittätoista) kyynärää pitkä ja niin paksu kuin miehen\nreisi. Se nakkauu puusta sarwaan (Saksan peuran) päälle, joka on\npaneunut nukkumaan warjoon. Se kiertäyy sarwaan ympärille; silloin\nkyllä tulee sarwaalle loppu. Se on niin wäkewä, että se, häntänsä\nkäärittyä puun ympärille, woipi wielä ruumiillaan puristaa härän\nkuoliaaksi. Hywä on, ettei täällä ole yhtään kuningaskäärmettä.\n\nEikö sinulla ole kauniimpia eläwiä meille näytettäwiksi? kysyi Antti\npahoilla mielin. Ei, sanoi sisilisko. Jos ei Jumala olisi sallinut\nmuutamain eläwäin olla häjyjä ja pahoja, ei ihminen olisi ymmärtänyt\nkaunisten ja hywäin eläwäin arwoa. Me matawat eläwät olemme tulleet\nwihattawiksi ihmisiltä, siitä asti kuin käärme ensin wietteli Eewan\nsyntiin. Siksi on Jumala pannut wainon Aadamin suwun ja käärmeen suwun\nwälille. Hywin surullista on se meille. Mutta meillekki on rauha\ntulewa, kun aika on päättynyt.\n\n\n\nSltkeähenkisiä eläwiä.\n\n\nNäin kerran kukkoraukan, jolta kyökkipiika löi pään poikki, kun se piti\npaistettaman päivälliseksi. Päätönnä lensi se aidan wiereen ja istui\nsiinä, siksi kun kuoli. Kilpikonnakin mataa wielä hetken aikaa, pään\nkatkaistua. Ei sitä ole hywä katsoa. Käärme wiuruilee wielä kappaleiksi\nhakattunakin. Sammakko hyppelee wielä sydämen otettua pois. Sisiliskoja\non löydetty eläwinä puissa, joissa kuori on kaswanut niiden päälle.\nWiisikymmentä wuotta sitten löydettiin kolme eläwää sammakkoa kowasta\nkiwestä, joka särettiin. Siellä mahtoiwat he olla useita tuhansia\nwuosia, siitä asti kuin kiwi muinoin oli pehmeää. Siitä otettua ne\nalkoiwat iloisesti hypellä; mutta hetken perästä kuoliwat kaikki kolme.\nSellaiset eläwät saattawat myös olla kauwan ruuatta. Ison käärmeen on\nnähty olewan ruuatta kaksi kuukautta, laihtumatta eli kuolematta.\n\n\n\nKäärmeet.\n\n\nEräs maanmies Amerikassa astui kalkkalokäärmeen päälle, joka samassa\npisti häntä saappaasen. Mies ei pitänyt tästä waaria, kun sen renki löi\nkäärmeen kuoliaaksi. Mutta hetken perästä alkoi pistetty jalka ajettua\nja mies kuoli. Poikansa, joka peri hänen, piti isä-wainaansa saappaita.\nWähän ajan perästä sairastui tämäkin ja kuoli. Saappaat myytiin sitten\nhuutokaupassa. Eräs talonpoika osti ne; mutta tuskin oli ne jalkaansa\nwetänyt, ennenkuin hän wuorollaan sairastui ja kuoli. Otettiinpa nyt ne\nwaaralliset saappaat tutkittawiksi. Ja mitä niissä löydettiin? Toisessa\nsaappaassa oli käärmeen myrkyllinen hammas jälellä, ja kaikkia, jotka\npitiwät saappaita, oli se haawoittanut ja kuolettanut.\n\nItä-Intiassa on ihmisiä, jotka saattawat lumota käärmeitä. Tässä\npuhaltawat he pieneen pilliin. Kohta mataa käärme maasta ylös ja\ntanssaa pillin soiton jälkeen. Muutamilla on sellainen walta\nkäärmeille, että woiwat ottaa ne käteensä ja kääriä ne kaulansa\nympärille. Woipi täyttää kuolleen käärmeen nahkan, juuri kuin\nnisäkästen ja lintuin nahkoja täytetään, niin että ne owat eläwäin\nnäköisiä.\n\n\n\nLohikäärme ja salamanderi\n\n\nSadut kertowat paljo asioita, joita ei enää olekkaan maailmassa. Suuret\nsiiwelliset lohikäärmeet wahtasiwat kätketyitä tawaroita ja söiwät\nkauniita prinsessoja. Tulessa asui kaunis salamanderi, joka kantoi\npäässään kultaista kruunua. Nyt on toisin. Nyt asuu kaukana tuolla\nItä-Intian saarilla pieni sisilisko, joka lentää siiwillä ja jota siksi\nkutsutaan lohikäärmeeksi. Ja muissa eteläisissä maissa elää pieni\nkirjawa sisilisko, joka on tuskin korttelia pitkä. Tämä on salamanderi.\nEi sillä ole enää kultakruunua päässä. Ja tuleen pudottua kuolee se\nniinkuin muutkin eläwät. Paha on, kun niin on; mutta niin se on.\n\n\n\nSammakko.\n\n\n    Sammakko näki härän vierellänsä.\n    Kateus poltti hänen sydäntänsä.\n    Miks en mä ole härän suuruinen?\n    Noin huus tuo eläin vähäpätöinen.\n    Suun vasten tuulta kääntäissänsä\n    Hän pullisti nyt itseänsä,\n    Niin että viimein halkes, poloinen!\n    Näin päättyi tarunsa ja elämänsä.\n\n\n\n\nWiides Luku.\n\nKaloista.\n\n\nAntti ja Liisa seurasivat eräänä päivänä vanhaa Simunaa, joka souteli\nveneellä merellä. Siinä laski Simuna verkkojaan ja sai monta kalaa.\nKauvan ne eivät olleet veneessä, ennenkuin kuolivat. Miksikä, sanoi\nAntti, kalat kuolevat vedestä ylös otettuina? Siksi, sanoi Simuna, että\nkalat hengittävät vettä suullaan ja päästävät sen kitasistaan takasin\nulos. Vedessä on juuri niin paljo ilmaa, kuin kalat sitä tarvitsevat.\nKaloilta, vedestä ylös otettuina, kuivavat kitaiset. Ja silloin\nkuolevat kalat, juurikuin maa-eläimet kuolevat vedessä, kun eivät voi\nsiinä hengittää.\n\nLiisa sanoi: miksikä ei kala saata valittaa, kun sille tehdään pahaa?\nSimuna vastasi: se on mykkä, siksi että kaikkien eläinten ääni tulee\nkeuhkoissa olevasta ilmasta. Ja kalalla ei ole keuhkoja. Se elää ja\nkuolee äänetönnä. Sentähdenpä sillä lieneekin niin vähä huolta\nvertaisistaan. Ei kalalla ole isää eikä äitiä, ei puolisoa eikä lasta,\njota se rakastaa. Ei sillä ole veljeä eikä ystävää; ei sillä ole pesää\neikä vuodetta. Sillä on ainoasti muutamia paikkoja, joissa se\nmieluisemmasti oleskelee. Mutta jos yhtä hätyytetään, eivät toiset tule\nkoskaan sen apuun. Pyrstöllään ja evillään liikuttelee se nopeasti\nliukasta ruumistaan vedessä. Monella kalalla on kylmäverisessä\nruumiissa rakko ilmaa täynnä, joka pitää sitä tarpeeksi yläällä, ettei\nse painu. Naaraskalain laskettua mätinsä rannoille ja koiraskalain\njuoksutettua maitinsa mädin sekaan, eivät he enää huoli sikiöistään.\nAurinko lämmittää mätiä. Sikiöt matavat itse siitä pois ja hoitavat\nitsensä pieninä ollessaan. Ne syövät vesikasvuin siemeniä ja nokkivat\nsääskiä, jotka liehuvat veden pinnassa. Pian tulee niistä monta ahnasta\npetoa. Sitten iskevät he terävillä hampaillaan pienempiä kaloja ja\nnielevät ne pureskelematta. Kaloista on ihmisille suuri hyöty,\nsentähden niitä paljo pyydetään ja mieluisesti syödään.\n\nPysähdytäänpä tähän, sanoi Antti. Tässä juoksee tuo kirkas virta\nsuureen mereen. Tässä näemme sekä suolattoman veden kaloja että\nsuolaisen veden kaloja. Ja muutamat elävät välistä suolattomassa\nvedessä, välistä suolaisessa vedessä. Tässä uipi _rustokaloja_, joilla\nei ole oikeita luita ruumiissa, vaan ainoastaan rustoja. Liisa sanoi:\nvaro itseäsi, veljeni; tuolla uipi käärme. Antti sanoi: ei se ole\nkäärme. _Nahkiainenhan_ tuo on, joka saattaa imeytä käteesi kiinni ja\njolla on kitaisten sijassa seitsemän ilmanreikää kummallakin puolella.\nSimuna sanoi: tunnen kyllä useita rustokaloja; mutta ei niitä ole\nmonta. Näetkö tuota suurta kalaa, jolla on pitkä hampaaton turpa? Se on\nmusta _sampi_, jonka mädistä saadaan makeaa kaviaria. Ja kaukana tuolla\nvaltameressä vaanii ahnas _hai_, joka synnyttää eläviä sikiöitä ja jota\nkutsutaan meren tiikeriksi. Hyvä on, ettei sitä ole täällä meidän\nmeressä.\n\nNe, jotka nyt tulevat, ovat _ruotokaloja_, sanoi Simuna. Niillä on\noikea selkäranka ja kylkiruodot. Ne jaetaan myös _suomukaloihin_ ja\n_nahkakaloihin_. Tässä luikertelee _ankerias_, joka on kovin liukas\nkäsissä pysymään ja on enemmän kuin mikään muu kala käärmeen näköinen.\nÖillä mataa se kosteassa ruohossa ylös hernemaihin. Tässä on _turska_\nja _saita_, jotka saatuina kuivataan päiväpaisteessa ja tehdään\nlipeäkalaksi jouluksi. Tässä on _made_, niiden heimolainen, hienone ja\nmakeine mätineen. Pohjamudassa makaa kiero _pallas_ eli _maariankala_,\njonka silmät ovat yhdellä puolella ruumista. Tässä on _ahven_, jota\nkaikki poikaset mielellään onkivat. Tässä näet hopeannäköisen _kuhan_\nja ahnaan _kiiskin_ leveine suineen ja paksuine kinoineen. Tässä uipi\npieni piikkinen _rautunen_ ja kaunis _makrilli_ ja ilkeä, mutta\nhyvänmakuinen _simppu_, jolla on ruma ja iso pää. Tässä on _säkiä eli\nmonni_, suurin kaikista suolattoman veden kaloista. Koskea ylös\nlähättäyy voimakkaalla pyrstöllään kaunis _lohi_, joka on ylevin\nvettemme kaloista. Sen vieressä uivat heimolaisensa _taimen, rautulohi,\nkuore_ ja hyvänmakuinen _siika_. Niinkuin lohikin, menee se virtoja\nylöspäin kutemaan suolattomassa vedessä.\n\nTäällä pyytää saalista virtain susi, ahnas _hauki_, joka usein nielee\nvertaisiaan ja omia sikiöitään. Tässä menee parvi, jossa on\nmiljonittain _sillejä_ kerroksissa päälletysten. Silli muuttaa kauvas\nsuuriin meriin, joihin lukemattomia kalastajia ja merenpetoja niitä\najaavat. Ainoastaan harvoin tulee se maamme rannoille. Sen sijaan on\nmeillä täällä sen velipuoli _silakka_ ja sen pieni heimolainen\n_kilosilakka_, jotka, niinkuin sillikin, suolataan nelikoihin ja\ntulevat monen ihmisen ruuaksi.\n\nPotkeppa nuottasi mereen ja vedä hyvä apaja, sillä täällä tulee jo\nparvi turvattomia _kiiltokaloja_, jotka usein käyvät isompain\nsaaliiksi. Tässä uipi _toutain_, jota rikkaat ihmiset elättävät\nlammikoissa. _Kouri_ tulee; se on se, joka asuu mutaisessa järvessä.\nJopa jäit nuottaani, leveä _lahna_! Tuolla lentää kalalokki. Varo\nitseäsi sen kourista sinä kullalta välkkyvä _sorva_! Varo itseäsi\nhauvilta, punasilmänen _särki_! Kuka läiskyttää niin tiheään tuolla\nkaukana veden pinnassa? Se on iloinen _säynäjä_ punasine evineen ja\nköyryine niskoineen. Tuolla välkkyy pieni hopeanvalkoinen _salakka_,\njoka uida kieruilee veden pinnassa auringon paisteessa illalla. Pyydä\nminulle, sanoi Liisa, elävä salakka. Minä vien sen huviksi vieraalleni.\nKotona kamarissamme on meillä _kultakala_ lasi-astiassa vedessä. Se on\ntuotu tänne laivalla kaukaisista maailman-osista.\n\nKalat, sanoi Simuna, ovat juurikuin kotoisin toisista maailman-osista\nveden valtakunnissa. Ne eivät ymmärrä meitä, jotka asumme täällä\nselvässä ilmassa. Ja me ymmärrämme ainoastaan hyvin vähä heidän\nelämästään synkässä syvyydessä. Mutta me ymmärrämme Jumalan tahtovan\ntäyttää kaikkia maailman paikkoja elävillä olennoilla, jotka siellä\ntodistavat hänen kaikkivallastaan ja viisaudestaan. Ja koska vesi\npeittää niin suuria maan-aloja, ajattelemme iloisina: eivät nämäkään\navarat alueet ole autioina Jumalan ihanassa luonnossa. Sielläkin\nylistävät Jumalan pyhää nimeä hänen luodut tekonsa.\n\n\n\nHai.\n\n\nSuurin hai on viittätoista kyynärää pitkä ja kutsutaan ihmisten\nsyöjäksi. Sen kita on hyvin iso. Leukainsa aukaistua voipi hän niellä\ntäysikasvuisen miehen, ja koira saattaa kontata sisälle ja ulos hänen\nvatsassansa. Norjalaisen kalastajan nieli hai. Kahden päivän\nperästä saatiin sama hai. Kalastaja oli täysissä vaatteissa ja\nkuolleena hain vatsassa. Itä-Intiassa hyppäsi muutamia merimiehiä\nenglantilais-laivasta mereen uimaan. Varsin tätä varten panivat he\nvahdin. Vahtipa huusi: hai tulee. Kohta hyökäsivät kaikki veneesen.\nMutta viimeinen merimies pääsi ainoasti puoleksi ylös, kun hai jo\nennätti purra häneltä molemmat jalat poikki, niin että hän kuoli.\nMerimiehellä oli hyvä ystävä, jonka sydämeen koski tämä tapaus kovasti.\nHän sieppasi puukon, hyppäsi mereen, sukelti hain vatsan alle ja\npaiskasi puukon sen ruumiisen. Hirmuisesti pieksi peto aaltoja pitkällä\npyrstöllään. Mutta viimein nähtiin sen veren juoksevan kuiviin, hain\nkääntyvän kylelleen ja kuolevan.\n\n\n\nHauki.\n\n\nHaita pyydetään isoilla rautakoukuilla, joita se nielee, kun niissä on\nläskiä syöttinä. Haukeja pyydetään messinkikoukuilla, joihin pannaan\npieni kala syötiksi. Usein, hauvin saatua, on sen vatsassa pienempi\nhauki. Pienemmän hauvin sisässä on ahven. Ahvenen vatsassa on salakka.\nNiin tulee heikompi väkevämmän saaliiksi. Hauki tarttuu ahneesti kiinni\nkaikkiin, jotka kiiltävät. Usein keinotellaan se tarttumaan koukkuun,\njota vedetään veneen perässä pantuna kirkkaasen messinkipalaseen kiini.\nMonta satua on haukiloista, jotka ovat nielleet kultasormuksia, joita\non nakattu mereen. Oulusta purjehti kerran laiva etelään päin. Kolmen\npäivän perästä sen lähdettyä osti laivan omistaja saadun hauvin. Kun\nhauki oli perattu päivälliskeitoksi, löydettiin sen vatsasta\nhopealusikka, johon oli merkitty laivan nimi. Hyvin mielipahoilleen\nmeni laivan omistaja, sillä hän pelkäsi koko laivan uponneen mereen.\nMutta niin pahasti ei ollut kuitenkaan käynyt. Laivan kokki oli\nvahingossa pudottanut hopealusikan mereen pesuvedessä. Hauki oli nähnyt\nlusikan välkkyvän ja niellyt sen.\n\n\n\nLohi.\n\n\nSillä on pyrstössä niin iso voima, että se usein lähättäyy kolme\nkyynärää ylös vedestä. Koskeen rakennetaan sille pato lujista\nvaajoista. Uidessaan koskea ylöspäin pyrkii lohi siitä pienestä\nreijästä sisälle. Mutta kun ei pääse etemmä padossa, kääntyy se\ntakaisin eikä osaakkaan enää tulla ulos reijästä. Niin saadaan usein\nOulussa sadottain lohia päivässä. Lohia pyydetään verkoilla eli\nkoukuilla. Ja vaikka se on niin väkevä, kuolee se kuitenkin kuonoon\nvähä lyötyä.\n\n\n\nMuista kaloista.\n\n\nKala on tottunut meren pohjassa oleviin ruohoihin; sentähden ei se\nvälttele kalamiehen verkkoa. Välistä tarttuu se siihen päästä, välistä\nevistä. Näin pyydetään silakoita rannoillamme alavilla verkoilla, joita\nkutsutaan potkuiksi ja lasketaan mereen mataloille yöksi. Niin\npyydetään silliäkin. Paljo saadaan kaloja nuotalla, joka potketaan\nkierrokseen apajalle ja vedetään joka kerta maalle pitkillä köysillä.\nKuninkaat ja rikkaat miehet elättävät kaloja lammikoissa. Siitä\ntiedetään haukien ja toutainten elävän kahden ja kolmen sadan vuoden\nvanhoiksi. Muutamilla naaraskaloilla on yhdeksään miljonaan mädin\nsiemeniä sisässä. Se on niin paljo, että jos niitä luettaisiin yötä ja\npäivää, saisi niitä lukea monta viikkoa. Jos jokaisesta mätisiemenestä\ntulisi kala, olisivat kyllä kaikki vedet aivan täynnä kaloja. Mutta\nkaikkein suurimman osan kaloista syövät muut kalat eli ihmiset. Samoin\nkäypi lukemattomille kalanpojille pieninä ollessa. Nyt ovat viisaat\nihmiset oppineet kalan mädistä hautomaan poikia vedessä olevissa\nloodissa. Isommiksi tultua päästetään sikiöt mereen pyydettäviksi, kun\novat tulleet täysikasvuisiksi.\n\n\n\nKultakala lasipurkissa.\n\n\n    Oi kaukainen vieras, miksikä sa\n    Kiinn' annoit itsesi saavuttaa?\n    Ja tähän purkkihin loistavaan\n    Miks vaihdoit avaran meres pois,\n    Mi ollut sulle tuttuna ois?\n    Nyt myrskyn et pauhua kuulekaan;\n    Täss' aalto ei koskaan vaahtona käy,\n    Hai-kaloja tässä ei myöskään näy,\n    Ei täss' ole pelkoa ensinkään.\n\n    Et koskahan kärsi sä nälkääkään.\n    Sill' leipää sulle mä murennan\n    Ja kiinn' otan kärpäsen lihavan;\n    Sä silloin uit veden pinnallen\n    Ja hypäten kiinn' otat kärpäsen.\n    Sun kullainen ruumiis lasini alta\n    Niin usein näyttävi suuremmalta.\n    Sä siinä voinet, kuin kuningas.\n    Muistatko vielä sun kotias?\n\n    Mut vankina olet sä kuitenkin,\n    Ja vaikkapa kaikkia saisitkin,\n    Sä turvasi, rauhasi, ravintois\n    Vaihtaisit riemuten kotohois.\n    Sä myrskyhyn menisit mieluisammin\n    Ja hai-kalan saaliiks kernahammin,\n    Kuin vankina olla täss' ainiaan\n    Ja vapauttasi kaihota vaan.\n\n\n\n\nKuudes Luku.\n\nNiwel-eläwistä ja nilvi-eläwistä.\n\n\nAntti ja Liisa näkiwät metsän läpi mennessään sääskien lentää kihisewän\nauringon paisteessa. Kah, sanoi Liisa, wielä ei ole kukaan sanonut\nmeille mitään sääskistä. Antti sanoi: sanon sinulle niistä mitä luulen.\nOlemme nyt tulleet tuntemaan ne neljä ensimäistä luokkaa siinä suuressa\neläinwaltakunnassa.\n\nOlen kuullut näitä luokkia kutsuttawan _ylhäisemmiksi_, kun niillä owat\ntarkemmat aistimet ja täydellisemmäksi muodostunut ruumis. Mutta wiides\nja kuudes luokka kutsutaan _alhaisemmaksi_, kun niillä on\nwaillinaisempi ruumiin rakennus. Sen tiennewät kyllä muut paremmin kuin\nme. Minä waan uskon kaikki, mitä Jumala on luonut, olewan\ntarkoitukseensa aiwan täydellistä. Ja tarkasti katsoessani muurahaisten\npesää eli hämähäkin werkkoa eli perhon koteroa, en tiedä mitä olisi\nparemmasti tehtyä ja täydellisempätä nähtäwää koko eläinwaltakunnassa.\nWiidennen ja kuudennen luokan kutsunemme paremmin luonnon pieniksi\nlapsiksi. Sillä pian kaikki siihen kuuluwat owat aiwan pieniä, ja usein\nniin pikkusia, ettei niitä woi paljain silmin nähdä.\n\nLiisa sanoi: otetaanpa sääski kiini. Sen pitää kertoa meille jotakin\nsukulaisistaan.\n\nSääski sanoi: me kuulumme eläinten wiidenteen luokkaan ja meitä\nkutsutaan _niwel-eläwiksi eli hyönteisiksi_. Ruumiissamme on useita\nniweleitä, ja on juurikuin uurros rinnan ja watsan wälissä. Päistämme\nlähtewät pitkät tuntosarwet, joilla tunnemme eteemme. Muutamilla meistä\non pieni imin, jolla imemme ruokamme. Toisilla taas owat leuwat ja\nhampaat. Silmämme owat yhdistetyt aiwan pienistä silmistä toinen\ntoisensa wiereen. Siksi woimme katsoa usealle suunnalle samalla kertaa,\nwaikka emme woi liikuttaa silmiämme. Ei yhdelläkään meistä ole wähempää\nkuin kuusi jalkaa; mutta useilla on monta jalkaa. Onpa muutamilla 60\n(kuusikymmentä) paria ja 100 (sata) paria jalkoja. Kesällä teemme\nmunia, joista mataa ulos pieniä matoja, joita kutsutaan toukiksi.\nToukat syöwät ahneesti ja kaswawat pian. Sitten kutowat ne itsensä\ntuppeen, jota kutsutaan _koteroksi_, ja näyttäwät kuolleilta.\n\nElä wielä, sanoi Liisa: kyllä ymmärrän tarkoituksesi. Kerran otin\nkaalimaasta sellaisen toukan, joka söi isoja reikiä kaalin lehtiin.\nPanin sen lasipurkkiin ja annoin sille joka aamu tuoreita lehtiä syödä.\nMuutamana aamuna oli toukka kadonnut, ja sen sijaan riippui kultamato\nlehdessä. Kah, sanoin, mato on kuollut ja sillä on kultanen\nruumisarkku. Kahden wiikon kuluttua katsoin toukan hautaa. Riippuipa\nkuiwaneessa lehdessä waan tyhjä kuori, ja lehden wieressä istui kaunis\nperho, joka oli tullut ulos kulta-arkusta. Ja akkunan awattua lensi se\niloisena isoilla siiwillä auringon paisteessa ja imi hunajaa kukista.\n\nNiin, sanoi Antti. Minä olen lukenut tästä. Minulla on kirja, jossa\nkaikki tämä on kuwattuna. Ylinnä wasemmalla puolella näkyy pieniä\nmunia, joita perho on tehnyt lehteen. Niiden alla on toukka, joka on\ntullut munasta ja sitten kaswanut isommaksi. Sen alla on kotero,\njohonka se on kutonut itsensä ja näyttää kuolleelta. Mutta oikealla\npuolella näkyy iso kaaliperho, joka on tullut ulos koterosta. Jumala\ntahtoo tekoinsa tulemaan alinomaa täydellesimmiksi. Ihminen on täällä\nmaan päällä toukan lainen, joka syöpi maan tomua. Kun hänen ruumiinsa\nkuoltua haudataan, ajattelewat ymmärtämättömät kaikki olewan lopussa.\nMutta hauta on se kotero, josta ihmisen sielu, täydellisempänä ja\nwapaampana, nousee Jumalan tykö, niinkuin perho auringon walossa. Ja\nniin on ainoasti se ensimäinen kadonnut; ja niin alkaa ihmiselle uusi\nja parempi elämä.\n\nLiisa sanoi: eiwätkö kaikki niwel-eläwät kuole talwella? Eiwät, sanoi\nsääski. Muutamat paleltuwat kuoliaiksi, ja silloin tulee munista uusia\nkewäimen tultua. Mutta muutamat makaawat tainnoksissa ja wirkistywät\njälleen lämpimän tultua. Ja muutamat meistä owat myrkyllisiä. Toiset\ntekewät suurta wahinkoa syöden hyödyllisiä kasweja. Toiset taas imewät\nihmisten ja eläinten wertä. Mutta muutamista on ihmisillä sekä hyötyä\nettä hupaa.\n\nNyt tuli suhina ilmaan ja mataminen ympäriinsä maalle. Siinä tuliwat\n_koppiaiset_, joilla owat ohuet siiwet kowain kuorten alla. Lentäessään\ntäytyi heidän ensin nostaa kuoret ylös. Siinä surisi _sittisontiainen_,\njoka asuu sontatunkioissa ja kämpii tiellä auringon paisteessa. Siinä\nmateli _kiiltomato_, joka öillä kiiltelee kasteisessa ruohossa. Siinä\noli _leppäkerttu_. Siinä oli _niskanyhky_, joka selälleen käännettynä\nhypätä napsauttaa ylös. Tuolla lentiwät _kultakoppa_ ja wiheriäinen\n_Espanjan rakkokärpänen_, joka hienonnetaan ja pannaan laastarin\npäälle. Muuanta rumaa koppiaista sanottiin _raatokopaksi_. Paljoa\nwiattomampi oli se pieni _puuseppä_. Se takoi seinässä aiwan kuin kello\nnapsuttaa. Yksinkertaiset ihmiset sanowat sen merkitsewän pahaa. Mutta\nse merkitsee waan, että puuseppä syöpi reikää puuhun.\n\nSiinä hyppeliwät _suorasiipiset_, jotka ottawat pitkiä hyppyjä\ntakajaloillaan. Ruohossa tirskui lystillinen _heinäsirkka_, joka\nsuurissa parwissa syöpi maan kaswia kuumissa maissa. Siinä\nkuului _sirkka_, joka tirskuttaa talon tuwassa. Siinä matoiwat\n_nahkakuoriaiset_ kasweissa ja eläimissä. Yhdellä näiden toukista oli\nwalkeata wahtua ympärillä korressa, ja lapset luuliwat wahtua käärmeen\nsyljeksi. Wiheriäinen _metsälude_ oli kaswuilla isona wastuksena, juuri\nkuin punanen _lude_ on ihmisillä. Ei ole _torakasta_ kyökkiin. Parempi\non pieni _konsionelli_, josta saadaan Amerikassa niin kaunista\npunawäriä.\n\nSitten liehuiwat siinä ne kauniit _perhot_, jotka eläwät lyhyttä ja\niloista elämäänsä kesän lämpymässä. Niiden siiwet hohtiwat kauniimman\nnäköisinä. Muutamat lentelewät päiwällä, niinkuin _kaaliperho_ ja\n_nokkosperho_; mutta pieni walkea _koiperho_, jonka toukka syöpi reikiä\nwaatteisiin ja waatteella päällystettyihin huonekaluihin, lentelee\nyöllä. Muutamata yöperhosen sukua kutsutaan _kutojiksi_, sillä niiden\ntoukat kutowat ympärillensä koteroita hywin hienoista langoista.\nSellainen kutoja on _silkkimato_, eräs toukka, joka elää silkkiäispuun\nlehdistä.\n\nNiin, sanoi Liisa, siitä on äitimme kertonut. Äidin paras huiwi on\nsilkistä, ja se on kudottu silkkilangoista. Eteläisissä maissa\nelätetään monta miljonaa silkkimatoja. Niiden kutouttua koteroihin\nkehitetään koteroista wyyhdelle hieno ja luja silkkilanka.\n\n_Korennot_ lensiwät weden yli neljällä pitkällä ja läpikuultawalla\nsiiwellä. Niiden seassa näkyi _päiwäkorento_, joka elää ainoasti yhden\npäiwän, _sudenkorento_, joka on niin hohtawan näköinen. Siinä lensi\n_muurahaiskorento_, jonka wiekas toukka kaiwaa hietaan kolon ja ottaa\nkiinni ne muurahaiset, jotka siihen putoawat. Siinä lentiwät\n_pistiäiset_, joilla on hännässä vaapsi, millä pistäwät. Siinä surisi\n_ampiainen_, joka on niwusista niin hoikka ja jonka pesä on kuin\nharmaasta paperista tehty palli. Ahkera _mehiläinen_ kokosi hunajata ja\nwaksia pesänsä kummallisiin kammioihin. _Mettiäinen_ surisi kukkain\nseassa, ja maalla weteli ahkera _muurahainen_ korsia pesäänsä jossa hän\nasuu talwenkin ajan. Pistiäisten perästä tuliwat _kaksisiipiset_.\nNäiden seassa näkiwät Antti ja Liisa hywän tuttunsa, tuon kärkkywän\nharmaan _kotikärpäsen_ ja surisewan _paarman_. Liisa ajoi kädellään\npois wertä himoawan _sääsken_, joka niin tuskauttawasti laulaa\npingittää, kun mielellään nukkuisi kesä-illalla. Mutta wieläkin muita\ntuskauttawia otuksia oli täällä metsässä. Lapset woiwat töin tuskin\nwaroa itseänsä silmittömiltä _matelijoilta_. _Täi_ mateli päästäkseen\nasumaan siiwottoman ihmisen tukassa. _Kirppu_, joka ottaa niin pitkiä\nhyppyjä, oli samassa aikeessa. Puiden oksain wälissä kutoi _hämähäkki_\nwerkkoaan ja istui sen keskelle wäijymään kärpäsiä. Ei täällä ollut\nmyrkyllistä _skorppionia_, joka eteläisissä maissa asuu huoneiden alla\nja pistää ihmisiä hännässään olewalla piikillä. Tummanruskea krapu\nkulki takaperin joessa ja tuli keitettyä punaiseksi. _Siira_ ja\n_tuhatjalkanen_, ilkeät nähdä, piilousiwat kiwien alle maalla.\n\nMetsässä ollessaan haki Antti _matoja_ syötiksi, sillä illalla aikoi\nhän soutaa onkimaan. Kerro minulle jotakin tutuistasi, sanoi hän\npunaiselle lieralle, joka mateli turpeesen.\n\nMato sanoi: minä olen _nilwi-eläwiä_. Meillä on niweletön ja jalaton,\npehmeä ja kinainen ruumis. Kuitenkin saatamme kulkea, niinkuin käärme,\nkooten ja ojentaen ruumistamme. Keskenämme olemme hywin erilaisia.\nMuutamilla on pehmeä ja alaston ruumis. Muutamat owat karwasia, ja\nmuutamat asuwat kowassa kuoressa, johonka owat kaswaneet kiini.\nMuutamilla owat silmät, mutta toisilla ei ole silmiä. Ei yhdelläkään\nmeistä ole siipiä lentää. Me asumme enimmiten wedessä eli maassa.\nMuutamilla meistä on asunto ihmisten ja eläinten suolissa. Sellaiset\nsaattawat matkaan tauteja ja wahinkoa; onpa niitä myrkyllisiäkin\nmatoja. Useammat eiwät ole wahingollisia, waan käywät muille ruuaksi,\nja muutamista on ihmiselle hyötyä ruuaksi ja koristukseksi.\n\nAntti käski Liisan tulla katsomaan nilwi-eläwiä. Tässä on _jouhimato_,\njoka on mustan jouhen näköinen. Tässä oliwat _sukkulamato_ ja\n_heisimato_, jotka syntywät ja eläwät ihmisten suolissa. Näistä on\nmonella iso waiwa. Pienen _lieran_ wieressä näkyi iso _onkimato_, joka\noli wasta sateen jälkeen matanut ylös maasta. Tässä oli musta\n_iilimato_, joka pannaan wertä imemään, kun joku on kipeänä.\nTässä mateli kiwellä pieni pehmeä _etana_. Hiljaa wetäysiwät\n_näkinkenkäläiset_ ulos kieroista kuoristaan. _Raakut_ taas asuiwat\njuuri kuin kuperakantisissa rasioissa. Tässä oliwat _helmisimpukka_,\njonka kuoresta löydetään oikeita simpukan helmiä, ja _kiiltoraakku_,\njonka kuoresta tehdään nappeja ja muita koreita kaluja. Ulkona meressä\nriippui _syötäwä osteri_ kalliossa kiinni ja saatiin siitä ihmisille\nherkkuruuaksi. Kerran ha'in minä, sanoi Antti, näkinkenkiä\npainolastista, joka oli heitetty ulos laiwasta. Siinä oli monta eri\nlajia; siinä oli suuria kokoja lähes aiwan hienonnettuja näkinkenkiä.\n\nMutta jos saattaisin kulkea meren pohjaa, kuinka lukemattomia\nnäkinkenkiä ja raakkuja woisin sieltä poimia! Siellä löytäisin suuren\n_jättiläisraakun_, joka woipi kuortensa wälissä purra pienellaisen\nankkuriköyden poikki. Siellä näkisin kummalliset _säde-eläwät_, joilla\non watsa, suu ja raajat, mutta ei päätä. Muutamat niistä owat aiwan\nkuin kinaläjä, joka liikkuu wedessä ja lapset kutsuwat niitä\n_merihyhmelöiksi_. Toisia kutsutaan _meritähdiksi_, ja niillä on kuori\nympärillä. Toisia istuu lukematon määrä kiinnikaswaneina juurikuin\noksat puissa, jotka tekewät itsensä. Niin rakentawat _koralli-eläwät_\nkoreita punaisia metsiä kiwestä meren pohjaan. Ja koralleista tehdään\nhywiä kaulahelmiä.\n\nMutta nämä eiwät ole eläwiä, sanoi Liisa kummastellen. Niin, sanoi\nAntti, muutamat owat pitäneet niitä kasweina, ja toiset owat luulleet\nniitä kiwiksi. Kuitenkin owat ne eläwiä, jotka syöwät ja liikkuwat;\nmutta ne kaswawat kuoristaan kiinni toisiinsa. Ja kun monta miljonaa\nsellaisia pieniä eläwiä on kaswanut yhteen, tulee siitä kiwi-metsä eli\nkallio, jossa laiwat saattawat meressä tulla haaksirikkoon. Kun nämä\neläwät owat kaswein laisia, kutsutaan niitä _kaswi-eläwiksi_. Paitsi\nnäitä on wielä muitakin aiwan pieniä, joita kutsutaan _wesiäisiksi_ eli\n_infusioni-eläwiksi_. Niitä on yleensä lukematoin määrä wedessä ja\nluultawasti ilmassakin. Useampia niistä ei woi paljailla silmillä\nnähdä. Mutta wälistä katsoessa wesihernettä suurennuslasilla, nähdään\nlukemattomia sellaisia eläwiä eläwän ja tappelewan yhdessä\nwesiherneessä.\n\nEn koskaan enää uskalla juoda wettä, sanoi Liisa. Anttia nauratti.\nMiksi et uskalla? Joka päiwä syömme ja juomme monia tuhansia näitä\npieniä eläwiä aiwan siitä tietämättä, ja ne eiwät tee meille mitään\nwahinkoa. Mutta nyt olemme nähneet wiimeiset ja alhaisimmat eläinkunnan\nasukkaat. Ylewinnä kaikista näistä eläiwistä on luonnon herra ja\nkuningas, ihminen. Sitä likinnä owat nisäkkäät, jotka likinnä ihmistä\nowat rikkainlahjaiset. Niitä likinnä owat linnut; sitten owat matelewat\neläwät; sitten kalat; sitten niwel-eläwät. Ja jokaisesta luokasta\nalaspäin näemme muutamia eläinten parhaimpia ruumiin-osia ikäänkuin\njääwän pois eli muuttuwan. Wiimein näemme alhaisimmissa eläwissä\nsellaisia olentoja, jotka owat kaswikunnan rajalla ja juurikuin sitowat\nnämä molemmat eläwän maailman suuret waltakunnat yhteen. Sillä Jumala\nkaikkiwallassaan on tahtonut sitoa koko luodun maailmansa olennot\nyhteen, toisen toiseensa, niin ettei missään paikassa ole tyhjää lomaa,\njoka eroittaisi hänen luotuja tekojaan toisistaan. Enkelit, ihmiset,\neläimet, kaswit, kiwet, kaikki owat wieretysten, yksi täydellisempi\ntoistaan. Niin nähdään aina niiden, jotka owat toisiaan likinnä,\nluonteineen koskewan toisiinsa. Tämä on luonnon suuri _jakso_, jonka\nalku ja loppu owat Jumalassa, joka kaikki kaikissa waikuttaa.\n\n\n\nHeinäsirkat.\n\n\nKesällä niityllä käwellessä kuulee heinäsirkkain laulawan ruohossa.\nTätä eiwät ne tee suullaan, waan takajalkojaan kihnuttamalla siipiinsä.\nTämä on niistä lystiä. Eiwät heinäsirkat ole ollenkaan wahingollisia\ntässä maassa, waan lämpimämmissä maissa woiwat ne tehdä hirmuista\nhäwiötä. Raamatussa puhutaan niistä suurista rasituksista, joita Jumala\nantoi tulla Egyptin maalle. Niissä puhutaan heinäsirkkainkin\nhäwityksistä. Sitä antaa Jumala tapahtua luonnollisista syistä. Niin\ntapahtuu nimittäin muutamina wuosina, että heinäsirkkoja sikiää\nsuunnattomasti niiden kotimaissa tuolla kaukana Aasiassa. Kun siellä ei\nole niillä enää mitään syömistä, muuttawat ne lukemattomat parwet pois\ntoisiin maihin. Siellä laskeuwat ne juurikuin synkkä pilvi pelloille,\nniityille ja metsiin ja syöwät muutamassa hetkessä kaiken kaswun.\nSilloin käsketään kaikki tienoilla olewa wäki häwittämään tätä\nmaakunnan rasitusta. Petolintuja keräypi paljolta syömään\nheinäsirkkoja. Usein sattuu, että tuuli ajaa miljonittain näitä pieniä\neläwiä merelle, johon ne putoawat ja hukkuwat. Näin häwenewät ne\ntawallisesti wähässä ajassa. Monessa paikassa eteläisissä maissa syöpi\nkansa heinäsirkkoja, joita suolataan, sawustetaan eli kuiwataan\nauringossa.\n\n\n\nKimalaisten talous.\n\n\nKalat, jotka usein kulkewat isoissa parweissa, eiwät tiedä ystäwyydestä\neikä keskinäisestä auttawaisuudesta. Sitä enemmän näkee näitä luonteita\nmuutamilla hyönteisillä. Eiwät kaikki meistä ole nähneet mettiäisiä ja\nampiaisia. Ne eläwät kimalaisten tawalla monta yksissä yhteisessä\npesässä. Ymmärtäwät ihmiset rakentawat kimalaisille walmiin pesän,\njohon kimalaiset itse saawat tehdä sisuksen. Tule, menemme tuolle\nisolle kimalaispesälle puutarhaan. Siinä on yksi ainoa emä, jota\nkutsutaan _kimalais-emäksi_, joka on kaikkein kimalaisten emä. Se asuu\nisoimmassa kammiossa; kaikki muut palwelewat ja hoitawat sitä. Samassa\npesässä on 700 (seitsemänsataa) koirasta, joita kutsutaan _kuhnuriksi_,\nkun owat laiskoja eläwiä, jotka eiwät tee työtä. Mutta 10 ja aina\n15,000 (kymmenen ja aina wiisitoista-tuhatta) on siinä työkimalaista,\nja nämä owat sellaisia asukkaita pesässä, jotka eiwät ole koiraita\neiwätkä naaraita. Ne owat pienimmät ja ahkerimmat, niiden näkee\nalinomaa lentelewän ympäriinsä kukissa. Karwasissa jaloissaan wiewät he\nkukista kotiinsa kukkain siemenjauhoja, joista toiset kimalaiset\ntekewät _waksia_. Waksista tekewät he pesään kuusikulmaisia kamareja,\njoissa asuwat. Niissä talleltawat he _hunajan_, jota owat imeneet\nkukista ja jota syöwät syksyllä ja kewäillä; mutta talwella nukkuwat\nenimmästi tainnoksissa. Monta pientä kammiota on walmistettu sikiöille.\nSiinä panee kimalais-emä munan kuhunkin kamariin. Munasta mataa toukka.\nHeti owat työkimalaiset syöttämässä toukkaa, siksi kuin tämä tulee\nkoteroon. Kotero muurataan kohta kammioonsa; owi tukitaan waksilla.\nAikaa kuluu. Kun uusi kimalainen on koterossaan saanut oikean muotonsa,\nmataa se ulos ja alkaa kohta tehdä työtä. Niin kummallinen on eläinten\nluonto. -- Ihminen tyhjentää kimalaisten pesiä. Waksista waletaan\nkynttilöitä, ja sillä waksataan lankoja, joilla waatteentekijä ompelee.\nHunajata ko'otaan ja käytetään makeisiin juomiin. Mutta elä ärsytä\nkimalaisia; woitpa saada koko joukon päällesi. Ne pistäwät sinua\nteräwällä piikillään, ja silloin ajettuu se paikka. Onpa nähty\nkimalaisparwen tappawan ison hewosen.\n\n\n\nMuurahainen.\n\n\nMenemmepä nyt muurahaisen tykö. Oppikaamme hänestä mitä hywä sopu,\nahkeruus ja wäsymättömyys woipi saada maailmassa toimeen. Nämä\nsiiwilliset muurahaiset owat koiraita ja naaraita, jotka lentäwät\njonkun ajan isoissa parwissa ympäriinsä ja tulewat juurikuin sateena\nalas; mutta sitten kadottawat siipensä. Ne owat laiskoja ja jättäwät\nkaiken waiwan työmuurahaisille. Mutta nämäpä owatkin sitä ahkerampia.\nNämä tekewät kaikki työt, rakentawat pesät, kokoawat ruokaa ja hoitawat\nsikiöitä. Pesä, jonka näet, ei ole hywin korkea; kuitenkin asuu sen\nkammioissa ja kerroksissa yhdessä monta tuhatta muurahaista. Koko kesän\nkuljettawat ne siihen hawunneuloja rakennus-aineeksi ja pieniä\nhyönteisiä ruuaksi. Katsoppa tuota pientä muurahaista, joka wetää isoa\nkortta takaperin! Korsi on hänelle liian raskas; hän ei woi sille\nmitään. Mutta ei se jätä työtään keskitekoiseksi. Muuan kumppaneista\nrientää siihen. Molemmat ryhtywät woimineen kiinni, ja wiimein jaksawat\nhe kuljettaa korren. Nakataanpa pieni oksa pesään; muurahaiset\njuoksewat sen yli ja koettawat saada oksaa pois. Nakataanpa siihen\nsittisontiainen; muurahaiset luulewat sittisontiaisen tulewan\npäällensä. Siinä wastustawat he urhoollisesti; sittisontiainen on\npahoissa päiwissä ja kokee kaikin woimin päästä tiehensä pesästä.\nKäärme, joka on paljoa isompi, waroo kyllä tulemasta muurahaispesään;\nsiinä tulisi hänelle kyllä tuho. Niin ahkerat, ymmärtäwät, auttawat ja\nurhoolliset owat muurahaiset. Jos niiden pesää häwitetään, pantawaksi\nkuumaan weteen hauteeksi sairaille ihmisille, nähdään muurahaisten\nhywin sukkeloina kantawan muniaan ja walkeita koteroitaan. Ne alkawat\nkohta rakentaa uutta pesää. Muurahaiset häwittäwät paljo wahingollisia\nhyönteisiä puutarhoissa; mutta työlästä on istua ruohokossa, jossa\nmuurahaisia juoksentelee ympäriinsä.\n\n\n\nHämähäkki.\n\n\nParempi on katsoa ahkeraa muurahaista, kuin tuota raateliasta\nhämähäkkiä. Mutta sen ihmeellistä älyä täytyy meidän kuitenkin\nkummastella. Näetkö, tuolla on hämähäkki kutomassa werkkoa kahden oksan\nwälille waarainpensaassa. Sepä nyt miettii mistä tuuli käypi. Sitten\nlaskee se oksalta pitkän langan riippumaan ja antaa tuulen puhaltaa\nlankaa toiseen oksaan kiini. Nyt on sillä silta molempien oksain\nwälillä pensaassa. Tätä siltaa myöten kulkee se edestakasin, kutoen\nwerkkoansa. Se kutoo langan lankaan, ja kaikki langat käywät ulos\nkeskuksesta, juurikuin säteet tähdessä. Jopa on werkko walmiina.\nIstuupa hämähäkki keskelle waanimaan. Tuossa surisee paarma. Se on\nliian suuri; se lentää werkon läpi. Kohta rientää hämähäkki parantamaan\nwerkkonsa reikää. Elähän wielä! Tuolla tulee kärpänen. Se tarttuu\nwerkkoon. Turhaan kokee se pyrkiä siitä irti. Hämähäkki töytää siihen,\nkutoo sen ympärille juurikuin kerän kinasia lankoja, tappaa sen ja imee\nnesteet sen ruumiista. Sitten asettuu hän taas wahtiin. Nyt tulee pieni\nperho. Woipikohan tuo murtaa tietä itselleen werkon läpi? Ei, se\ntarttui kiinni, se kiertyi siihen. Hämähäkki tulee. Perho raukka, nyt\non kyllä sinulla loppu käsissä. Mutta eläpä, autetaanpa sitä. Nyt\nrewimme werkon rikki. Hämähäkki juoksee pakoon, ja perho lentää\nliuwottelee kiitollisena tuonne niitylle kukkiin.\n\n\n\nMehiläinen ja kyyhkynen.\n\n\n    Purohon putos mehiläinen,\n    Mut tuonpa huomas kyyhkyläinen.\n    Hän kohta, säälein sydämestä,\n    Lens puuhun ylös nopeaan\n    Ja pienen lehden lehväksestä\n    Pudotti veteen nokaltaan\n    Lautaksi pikku-elävällen,\n    Vaarasta päästä maalle jällen.\n\n    Kun sitten kerran kyyhkynen\n    Lens illall' lehdon siimeesen\n    Ja kukers siellä iloksensa,\n    Oksalla istuin yksinään,\n    Niin metsämiespä pyssyään\n    Ojensi, häntä tappaaksensa.\n\n    Mut siihen mehiläinen lensi\n    Ja käteen pistämähän ensi,\n    Ett' tuntui kipeätä tekevän,\n    Pau! luoti lähti nyt -- mut syrjähän.\n    Pelastuneena kyyhky lens. -- Mun ystäväin!\n    Kas, hyvänteko palkitahan aina näin.\n\n\n\n\n\nEläinten tavoista.\n\n\n    Jalous, miehuus _jalopeuran_ aina olkoon sulla,\n    Vaan et kuin _tiikeri_ saa julmaks verenjuojaks tulla.\n    Kuin _kyyhky_ ole siivo, kuin _lammas_ lakea.\n    Vaan ei kuin _aasi_ tuhma, kuin _kissa_ kavala,\n    Ain' ole uskollinen myös kuin _koira_ ihmisellen,\n    Vaan älä imartele sä kuin hänkin lieherrellen.\n    Suruton ole, riemuinen kuin _lintu_ laulukieli,\n    Ja viisas, älä viekas vaan kuin _kettu_ myrkkymieli.\n    Ykspäinen älä ole kuin _härkä_ jörö on.\n    Kuin _joutsen_ puhdas ruumiis ja sielus olkohon.\n    Kuin _kala_ ole äänetön kun sulle uskotaan\n    Salainen asia. Kuin _oravainen_ nopsa liikkumaan.\n    Kateudesta älä halkea kuin teki rietas _konna_.\n    Pelosta älä vapise kuin _jänis_ miehuutonna.\n    Käy edespäin, ei taaspäin kuin _krapu_, kulkeissas.\n    Äläkä ole _susi_ ahne, ei liukas _angerjas_,\n    Ei _sika_ siivoton. Ei kaksipäinen kieles\n    Kuin _käärmeen_ olko. Pyrkikökön mieles\n    Taivasta kohti niinkuin _kotka_ kohoumaan.\n    Äl' loiku laiskana kuin _karhu_ luolassaan.\n    Kuin _hevonen_ sä ollos myös virkku, rivakka,\n    Ja älä vitkastele kuin hidas _etana_.\n    Sä älä _riikinkukkona_ vaan vaatteiltasi loista.\n    Kas _kalkkuna_ kuin pöyhkeilee; sun tapas olkoon toista.\n    Äl' _apinana_ matki. Jos olet nuori vielä,\n    Äl' yhdy _korpin_ huutoon, vaan laula _leivon_ kieltä.\n    Otappas _muurahaiselta_ myös oppi ahkerasta.\n    Ja ime mesi kukasta vaikk' kaikkein karvaimmasta\n    Kuin _mehiläinen_. Tee luja työ, kuin _korallien_ luoma,\n    Vuossatojakin kestävä. Nää kaikki hyvin huomaa.\n    Oi ihminen, ylevin ja jaloin elävistä.\n    Niin luontokappaleistakin sä opit hyödyllistä.\n\n\n\n\nSeitsemäs Luku.\n\nKasveista.\n\n\nTuossa pienessä huoneessa liki herrastalon veräjää asuu vanha mies. Se\non puutarhanhoitaja, joka tekee niin ahkerasti työtä lapiolla ja\nrautaharavalla puutarhassa. Se näyttää niin hyvältä ja ystävälliseltä,\njonkalaiseksi se tulee, jolla on alinomaa tekemistä semmoisen kanssa,\njoka on kaunista luonnossa. Hän kutsuu puita oppilaisikseen, ja kukkia\nneitosikseen. Hän pitää niitä hyvinä, juurikuin hyvä isä lapsiaan, ja\nselvästi on nähtävä, kuinka ne menestyvät hänen hoidossaan. Kasvit ovat\nhänen rikkautena, ja ne palkitsevat monikertaisesti hänen vaivansa. Ei\nhän voi ymmärtää, kuinka kevytmielisillä ihmisillä on sydäntä\nvahingoittaa kasveja ilman mitäkään hyötyä. Nähtyään jonkun pojan\nvahingoittavan puun kuorta, sanoo hän pojalle: ajatteletko mitä teet?\nTämä puu on kaunistuksena ja varjona koko tienoolle. Ihmisille ja\neläimille on siitä iloa pitkiksi ajoiksi; mutta aivan suotta\nvahingoitat sinä sitä, joka on tarvinnut monta vuotta kasvaaksensa.\n\nJa toiselle pojalle sanoo hän: jos haluat vähällä vaivalla tehdä\njotakin kaunista, josta sinulle ja muille on kauvan iloa, niin istuta\npuu. Se kasvaa nukkuissasikin.\n\nJa tuolle tyttöselle sanoo hän: pane kukkia keväillä puutarhaasi ja\ntalvella kruukkuihisi. Hoida ne hyvästi ja kastele niitä usein. Se\niloittaa ihmisen sydäntä nähdessään viattomia kasvavan maan päällä ja\nkukoistavan hänen ystävällisessä hoidossaan.\n\nUsein käski hän minua, kulkeissani veräjän läpi, tulemaan puutarhaan.\nSiellä puhui hän minulle kauniita opetuksia kasvien monenlaisuudesta.\nJa mitä hän puhui, sanon minäkin nyt teille. Mutta kaikkia et sinä\nvielä voi ymmärtää. Vielä on sinulla paljo oppimista vanhemmaksi\ntullessasi.\n\nTule veljeni, tule sisareni, menemme ulos tuonne isoon metsään. Siellä\non paljo kasveja. Mistä tiedämme niiden ei olevan eläimiä? Siitä,\netteivät kasvit tunne, jos niihin koskemme; ja siitä, etteivät ne,\nniinkuin eläimet, voi itsestään liikkua edes ja takaisin-päin.\n\nMistäpä tiedämme niiden ei olevan kiviä? Siitä, että kasvit ensin ovat\npieniä ja sitten kasvavat isommiksi; siitä, että ne kasvavat sisäten,\nnestetten ympärijuoksusta; siitä että ne tarvitsevat ruokaa, että ne\nelävät jonkun ajan ja sitten kuolevat.\n\nKatso, koko maa on Jumalan ihana puutarha. Siinä on Jumala istuttanut\nkaikkein erilaisimpia kasvuja, aivan suuresta petäjästä, jonka latva\nylettyy pilviin, aina tuohon pienoiseen homeesen, joka kasvaa kaapissa\nolevassa leipäpalasessa. Mutta kaikki kasvit ovat toistensa laisia\nsiinä, että ne kasvavat siemenestä, ja jokainen kasvi antaa siemeniä\nuusille kasveille, jotka ovat samaa lajia.\n\nTule, istu tähän pihlajan oksain alle ruohokkoon. Koko pihlaja on\nvalkeana _kukista_, jotka levittävät ympärillensä suloisen hajun.\nNäiden kukkain kasvettua jonkun ajan, putoavat niistä kukanlehdet, ja\nsitten kasvaa kukan sijaan pihlajanmarja, joka on hedelmä ja jossa on\nmonta siementä. Siemen, pudottuaan multaan, turpeutuu lämpimästä ja\nkosteudesta. Itse se kuolee, mutta siitä kasvaa uusi elo. Siemenestä\nlähtee säie alaspäin ja säie ylöspäin, ja silloin sanotaan: siemen\n_itää_. Siinä nousee _oras_ ylöspäin yhtenä eli kahtena hienona\nlehtenä, joita kutsutaan _sirkkalehdiksi_, josta sitten tulee _korsi\neli varsi_. Juuri haaroittuu monelle suunnalle ja imee elatusta maasta.\nKorresta eli varresta lähtee uusia _vesoja_, jotka kasvavat _oksiksi ja\nhaaroiksi_. Oksat kantavat sitten _lehtiä_, jotka imevät elatusta\nilmasta. Kesän tullessa ja kasvin päästyä isommaksi, tekee se\n_silmikoita eli urpia_ ja alkaa kukkia. Kukista kasvavat sitten\nhedelmät, joissa on taas uusia siemeniä, ja siemenistä kasvaa taas\nuusia kasveja.\n\nTarkasti katsoessamme kukkia, näkyy muutamissa olevan keskellä\njuurikuin rihma eli nasta. Tämän alapuolesta, joka aikaa myöten kasvaa\nloppuun, tulee sitten hedelmä. Toisissa kukissa on yksi eli useampi\nrihma, joiden nenässä on pieni nyhämäinen nasta; tämä on se, jossa on\nsiitepöly. Usein on näitä erinäisiä laitoksia samassa kukassa. Katsoppa\ntuota pientä kukkaa, joka on kuvattu tähän kirjaan sivulle. Se on\naurankukka. Keskellä kukkaa on pieni rihma, jonka pää on halki, se on\nse, josta sitten hedelmä ja siemen kasvavat. Sen ympärillä on neljä\nmuuta rihmaa, nasta päässä. Näissä rihmoissa on siitepöly. Niitä\nsuippoja lehtiä, jotka alapuolella ovat kukan ympärillä, kutsutaan\nkukanverhoksi; mutta ne viisi lehteä yläpuolella ovat kukkalehdet.\nToinen kasvi kukan vieressä on rukiin olki tähkäneen.\n\nMuutamilla kasvilla, niinkuin sienillä ja sammalilla, ei ole kukkia;\nmutta kaikilla kasveilla ovat siemenet. Yksi jyväkasvin tähkä\nantaa 50 ja 100 siementä. Muutamat puut antavat miltei 500,000\n(viisisataatuhatta) siementä yhtenä kesänä. Ja kuitenkin voivat kasvit\nenetä monella eri tavalla. Eräänä päivänä nä'in puutarhanhoitajan\nleikkaavan halavasta oksan ja pistävän sen märkään maahan. Sitten\ntaittoi hän aaprotipensaasta oksan ja pisti senkin maahan. Miksikä\nteette niin? kysyin minä. Sen tulet tietämään yhden eli kahden viikon\nperästä, sanoi puutarhanhoitaja. Niinpä kävikin. Sen ajan kuluttua\nalkoi halavan oksaan ja aaprotiin kasvaa pieniä vesoja. Siitä ymmärsin\nniistä samassa kasvaneen pieniä juuria alaspäin maahan. Ja näin tuli\nhalavan oksasta koko halava, ja katkastusta aaprotista koko\naaprotipensas. Sellaista oksaa kutsui puutarhanhoitaja _panovesaksi_.\nMutta kun hän leikkaamatta sujutti oksan maahan juurtumaan, kutsui hän\nsitä _juurrukkaaksi_.\n\nToisen kerran näin puutarhanhoitajan leikkaavan oksan omenapuusta ja\nsen hyvin tarkasti sovittavan kasvavaan pihlajaan. Muutaman ajan\nkuluttua alkoi se oksa kasvaa omenia, koko muun puun osan kasvaessa\npihlajanmarjoja. Tämä oli hyvin kummallista. Näetkö, sanoi\npuutarhanhoitaja, olen _istuttanut_ omenia pihlajaan.\n\nMikä on syynä siihen, että lehdet lakastuvat syksyllä? Se, että nesteet\neivät enää nouse puun suoniin lämpimän ja valon vähettyä. Silloin kasvi\nlevähtää, juurikuin eläin nukkuu. Talvella ovat useat puut\ntainnoksissa; mutta jos koetat keväillä kuoria puusta kuorta, näetpä,\nkuinka se on jälleen märkänä sisäpuolelta. Silloin nesteet nousevat\nuudestaan, ja siitä puhkeevat lehdet. Muutamat eläimet nukkuvat avoimin\nsilmin. Ja näin nukkuvat hakopuutkin talvella, vaikka ovat viheriöinä\nkoko vuoden ajan. Mutta kuumissa maissa, joissa on alinomainen kesä,\nkasvit aivan vähä nukkuvat.\n\nOlen nähnyt kasveja, jotka elävät monta vuotta ja joita siksi kutsutaan\n_monivuotisiksi_. Sellaisia ovat puut, joista muutamat tulevat usean\ntuhannen vuoden vanhoiksi. Mutta niitä kasvuja, jotka yhtenä vuonna\nitävät ja toisena vuonna kukkivat ja sitten lakastuvat, kutsutaan\n_kaksivuotisiksi_. Sellaisia ovat kaali ja juurikas. Ja niitä, jotka\nelävät ainoastaan keväistä syksyyn, kutsutaan _vuosinaisiksi_.\nSellaisia ovat pellava, hamppu ja monta kukkakasvia. Muutamia, niinkuin\nresedakasvia, _viljellään_ kruukuissa talvella. Muutamia, niinkuin\nruista ja ohraa, _kylvetään_ peltoon ihmisten ruuaksi. Muutamat\n_istutetaan_ siihen, jossa ne eivät muutoin kasvaisi, niinkuin\nhedelmäpuut, marjapensaat, sipulit ja potaatit. Sillä kaikki kasvit\neivät menesty kaikissa paikoissa, vaan Jumala on antanut jokaiselle\nkasvilajille sellaisen asuinpaikan, joka sillen on sopivin. Oletko\nnähnyt, kuinka kukkakasvit mieluisesti kallistuvat akkunanruutuun päin?\nKaikki kasvit tarvitsevat valoa ja kallistuvat mieluisesti sinne päin,\njosta Jumalan päivänvalo kirkkaimmin lankeaa niihin. Mutta muutamat\nkasvavat ainoasti vedessä, muutamat kovassa auringon valossa, muutamat\nparemmin varjossa, muutamat märässä maassa ja muutamat kuivissa\npaikoissa. Muutamat, niinkuin muuan laji sammalia, kasvavat toisissa\nkasvuissa. Ja muutamat tarvitsevat ison lämpimän, niin että ne ainoasti\nkasvavat kuumissa maissa; mutta muutamat tytyvät vähempään lämpimään ja\nkasvavat täällä kylmemmässäkin maassa. Etinnä tuolla pohjoisessa ja\netelässä, jossa on alinomainen talvi, ei ole enää ikuisen lumen alla\nyhtään kasvia.\n\nKasveja on sanomattoman paljo maan päällä. Kuka voipi lukea puut\nmetsässä eli jyväkasvien olet pellolla eli ruohot kedolla. Jumala teki\nne niin moniksi, että ne kaunistaisivat maan viheriäisyydellään ja\ntulisivat ihmisille ja eläimille ravinnoksi. Sillä kaikilla elävillä\nolennoilla on ravinto kasvikunnasta. Itse leijonakin kuolisi nälkään,\njos ei sillä olisi muita eläimiä ruuaksi; ja nämä eläimet, joita\nleijona syöpi, ovat eläneet kasveista. Siksi on Jumala suonut\nkasvikunnan tuottamaan hyvänmakuisimpia ja suloisimpia hedelmiä. Ja\nsitten on hän niin laittanut, että nämä hedelmät saavat olla rauhassa,\nsiksi kuin _kypsyvät_. Tätä ennen maistuvat ne pahalle ja kutsutaan\n_raa'oiksi_. Mutta oikein kypsyttyään putoavat ne usein itsestään alas\nja juurikuin sanovat sivukulkijalle: tule ja ota minut!\n\n\n\nPuista.\n\n\nTuuli suhisee metsässä; männynkärkät putoavat maahan. Jonkun ajan ajaa\nniitä tuuli ympäriinsä; mutta viimein tarttuvat ja pysähtyvät ne\nhietaan. Sitten itävät nuo pienet siemenet, joita on kärkän sisässä\nkovain suomujen alla. Pieni vesa nousee maasta. Jo silloin on siinä\npieniä viheriäisiä neuloja, joita kutsutaan _havunneuloiksi_. Vielä on\nse pienenä; hevonen voipi sen polkea, karhu voipi sen purra poikki.\nPian kasvaa se korkeammaksi; jo voipi siinä eroittaa rungon ja useita\noksia. Vuosia kuluu; monta kesää sataa; monta talvea tuiskuaa. Varsi\nkohoaa aina ylemmä; oksat tulevat aina isommiksi. Kahdenkymmenen vuoden\nkuluttua on se pieni vesa tullut isoksi puuksi. Alimmaiset oksat ovat\nlakastuneet ja pudonneet pois. Ylimmäiset oksat ovat puun latvana.\nKuudenkymmenen vuoden perästä ei mänty enää kasva pituudelleen. Mutta\nse kasva vielä vahvuudelleen. Jos se on hyvää laatua ja kasvaa\nsopivalla maalla, tulee siitä petäjä, josta saadaan suuri pölkky eli\npaksu masto. Juuresta hakattuna näkee sen sisällisen muodon.\nSisimmäisenä on _ydin_ eli sydän. Sydämen ympärillä on _puu_. Puun\nympärillä on _mäihä eli jälsi_. Mäihän ympärillä on _kuori_. Kuoren\npäällä kihoilee _pihka_. Ja tarkasti katsoessa hakattua päätä, näkee\nsiinä keltasia lustoja eli renkaita puussa, toinen toisensa takana,\nsydämestä kuoreen asti. Sillä joka vuonna on puu tullut sen verran\nvahvemmaksi, kuin on väliä yhdestä renkaasta toiseen. Lustot luettua\nsaapi niistä tietää puun ijän.\n\n_Mänty_ on havupuu, jonka juuri pistää syvälle maahan. Se on kalliin\npuunlajimme. Sen rungosta hakkaamme hirsiä ja palkkia, eli sahaamme sen\nlankuiksi ja laudoiksi. Sen pihkasta saamme hartsia eli poltamme sen\ntervaksi. Mikä on tuon toisen pitkän havupuun nimi, joka seisoo\nmetsässä männyn vieressä ja jolla ovat niin pitkät riippuvat oksat? Se\non kaunis _kuusi_, jonka harvasyisempi puu paukkuu niin iloisesti\ntulessa. Sen juuret levenevät likempänä maan pintaa ympäriinsä. Ja mikä\non tuon puun nimi, jolla ovat hienommat havunneulat ja mutkaset oksat\nja pienet hyvänhajuiset marjat? Se on _kataja_, jonka hienoksi\nhakattuja oksia piristellään tuvan lattialle. Mutta usein ei kataja\ntule puuksi, vaan on pensaana, joka kasvaa pitkin maata.\n\nMinä sanoin: eikö ole muuta puuta, joka on petäjää pitempi?\nPuutarhanhoitaja sanoi: etkö ole lukenut raamatussa kuningas Salomonin\nrakentaneen Jerusalemin temppelin Libanon'in vuorelta tuoduista\nsetripuista. _Setripuu_ on hyvänhajuinen havupuu, paljoa pitempi\npetäjää. Vielä muitakin havupuita kasvaa muissa maissa. Siellä\nrakennetaan laivoja noista pitkistä _Saksan kuusista_. Siellä\nistutetaan _sypressipuita_ rakasten ystäväin haudoille murheen\nmuistokuvaksi.\n\nKävellessäsi metsässä havaitset pian havupuiden kasvavan kovemmassa\nmaassa, hiedassa ja kivikossa. Sitten tulet toiselle paikalle, jossa\nmaa on pehmeämpää ja usein märempää. Siinä kasvaa aivan muita puita,\njoilla on havunneulain sijassa oksissa hienoja lehtiä. Silloin sanot:\nolemmepa tulleet lehtimetsään, sillä nämä puut ovat _lehtipuita_.\nOlethan nähnyt _ylevän tammen_, jonka siemenet ovat piilossa pyöreissä\nterhoissa? Aivan hitaasti se kasvaa; siksi tuleekin se hyvin vanhaksi\nja aivan kovaksi. Kun tahdotaan rakentaa oikein lujaa laivaa,\nrakennetaan se varsinkin tammesta. Mutta jos et ole nähnyt tammea, joka\nkasvaa ainoasti Etelä-Suomessa, olethan ainakin nähnyt _koivun_, joka\nkasvaa yleensä aina Lapinmaahan saakka. Se on tuo, joka seisoo tuvan\nulkopuolella riippuvine oksineen ja lehtineen, ja josta saadaan\nsitkeintä työainetta ja parhainta polttopuuta. Puukkosi pää on tehty\nsen juuresta, kovasta visasta. Elä revi pois sen valkeaa tuohta, sen\nvielä kasvavana ollessa. Elä juoksuta paljo pois sen hyvää mahalaa; puu\nmenettää silloin nesteensä ja kuolee. Muistathan tuon tummanviheriäisen\n_lepän_, joka kasvaa märissä paikoissa ja tulee kuorittuna punaseksi?\nMuistathan _pihlajan_ ja _tuomen_ suloisine valkeine kukkineen ja\nhyvine marjoineen? Muistathan suoran _haavan_, jonka lehdet alinomaa\nvapisevat tuulessa? Muistathan _halavan_ ja _raidan_, jotka ovat niin\nhauraita, ja sen notkean _pajun_, joka mielellään haaraupi pensaaksi?\nEt ole tainnut nähdä kaunista lehtevää _vaahteraa_, et kaunista\n_saarnia_ ja _jalavaa_ valkeine kukkineen ja _niinipuuta_, jonka\nsisuskuoresta tehdään niinimattoja? Mutta jos niitä olet nähnyt\nEtelä-Suomessa, et ole kuitenkaan nähnyt _pyökkipuuta_, vaikka tunnet\npuustavit. Muinoin leikattiin ne sellaiseen kovaan puuhun, niillä\npräntättäväksi. Ja _mahognipuuta_ ja _ebenholtsia_ eli mustaa puuta ja\nmonta muuta kallista puunlajia olet nähnyt ainoasti huonekaluissa,\njoita nikkari tekee. Sillä nämä puut kasvavat vaan lämpimissä maissa.\n\nPuutarhassa näin useita hedelmäpuita, joiden mehukkaat hedelmät olivat\nhyviä syödä. _Omenapuu_ seisoi keväillä aivan lumivalkeana kukista, ja\nsyksyllä painoivat omenat kaikki oksat sujuksiin. Vesi tuli suuhuni\nkatsoessani _päärynäpuuta_ ja _kirsimarja-puuta_. Poimi vaan ja syö,\nsanoi puutarhanhoitaja. Sitten saatat istuttaa siemenet, sillä se on\nhyvin hupaista. Entä kun saat omenat kasvamaan vielä Pohjanmaallakin.\nHämeessä kasvaa sekä omenia että kirsimarjoja. Etelä-Suomessa kasvaa\nvielä päärynäpuitakin. Jos sinulla on hyvä onni, saat vielä luumujakin\n_luumupuusta_. Mutta maamme on kovin kylmä eteläisille hedelmäpuille.\nSeuraa minua ansariin, niin näytän sinulle monta sellaista.\n\nAnsari, mikä se on? kysyin minä. Puutarhanhoitaja sanoi: se on huone,\nvarsin rakennettu sellaisia ulkomaalaiskasveja varten, jotka\ntarvitsevat hyvää lämmintä ja jotka paleltuisivat, jos ne olisivat\nulkona. Sellaista ansaria saatetaan lämmittää ja siinä on eteläpuolella\nsuuria akkunoita. Oletko koskaan syönyt _väskynöitä, manteleja,\nsaksanpähkinöitä, sitruneja, pomeranseja ja viikunia_? Olen; sanoin\nminä, niitä olen ostanut kaupungissa. Kaupunkiin tuodaan niitä\nlaivoilla merta myöten, sanoi puutarhanhoitaja. Tässä näet ne kaikki\nkasvavan puissa. Oletko koskaan juonut _kahvea_? Olen kyllä. Tässä näet\nkahvipuun, jonka siemenet kuivataan, ja sitten niitä poltetaan ja\njauhetaan kahvimyllyssä. Oletko juonut suklaatia? Olen sitäkin. Tässä\nnäet _kakaopuun_, jonka hedelmistä tehdään suklaatikakkuja.\n\nTäällä ansarissa kasvaa hyviä kryytejä ja hyödyllisiä puulajia, joita\ntuodaan kaukaa meritse. Oletko maistanut _kanelia ja kryytineilikoita\nja laakeripuun_ lehtejä lakritsin ympärillä. Olen kyllä. Tässä näet\nniiden kasvavan puissa. Oletko maistanut _kiina_ nimistä lääkettä, ja\noletko tuntenut _kanvertin_ väkevää hajua? Olen senkin sairaana\nollessani. Tässä näet niitäkin. Kiina on puun kuorta ja kanvertti on\npuun pihkaa. Tässä on toinen puu, jonka pihasta saadaan _kautsukkia_\neli _gummielastikumia_ ja tässä on toinen, jonka pihasta saadaan\nsitkeää _guttaperkkaa_. Tässä on _brasiljapuu_, josta sahattuja jauhoja\nvärjäri panee painolaitokseensa, ja kevyt _korkkipuu_, josta leikataan\nkorkkeja puteleihin.\n\nTässä on _öljypuu_, josta luet niin paljo raamatussa, sanoi\npuutarhanhoitaja. Mutta ne suuret _palmapuut_ ovat niin korkeat,\netteivät ne mahtuisi ansariin. Kerron sitten sinulle niistä jotakin\nenemmän.\n\n\n\nPensaista ja kyönnöksistä.\n\n\nPane viinamarja maahan, niin itävät sen siemenet ja kasvavat ylös\nvesoina. Mutta jokaisesta vesasta ei tule puuta, vaan pensas. Ja useat\npensaat ovat, niinkuin puutkin, monivuotisia kasveja, mutta paljoa\npienempiä niitä. Niillä ei ole, niinkuin puilla, oikeaa vartta, vaan\noksat levenevät hajalleen juuresta.\n\nKesän kuluttua eteenpäin menen mielelläni poimimaan hyviä marjoja\n_vaarain- ja viinamarjapensaista_. Niitä löydän metsässä kasvavina;\nmutta _karviaismarja-pensaita_ istutetaan puutarhaan, ja\n_pähkinäpensas_ hyvine pähkinöineen ei kasva ylempänä pohjoispuolella\nmaata. Kerran sairastin, ja silloin join _seljapensaan_ kukista\nkeitettyä teetä. Jälleen terveeksi tultuani oli keskikesä. Silloin\npuhkesivat _syrenein_ sulohajuiset, sinenpunertavat kukat, ja\n_orjantappurapensaat_ olivat aivan punaisina ruusuista. Niiden lemu oli\nlääkkeenä väsyneelle mielelleni. Aivan siitä asti on ruusuin suloinen\nhaju ollut minusta mieluista. Olen nähnyt niitä monellaisia,\nyksinkertaisia ja kaksinkertaisia. Ja kättäni naarmittua sen teräviin\npiikkiin olen sanonut ruusupensaalle: muut sinua toruvat; minä annan\nsinulle anteeksi kauneutesi tähden.\n\nAnsarissa näin ihmeellisiä pensaita. Siinä oli _teepensas_, jonka\nkuivatuista lehdistä keitetään tavallista teetä. Siinä oli\n_lakritsipensas_ ja _pippuripensas_, jonka karvaista marjoista tehdään\nkryytejä ruokaan. Siinä oli vuotuinen _pumpulipensas_, jonka siemenistä\nnykitään nuo hienot pumpulit. Sitten kartataan pumpulit, kehrätään\nlangoiksi ja kudotaan pumpulivaatteeksi.\n\nMetsässä näin minä muutamia hyvin pitkiä pensaita, jotka kasvoivat\npitkin maata. Sellaisia kutsuttiin _varvuiksi_. Mutta eivät ne olleet\nmitään pahoja ja vaarallisia varpuja, sillä niissä kasvoi _mustikoita,\njuolukoita ja puoloja_. En pitänyt niin vaaria _variksenraakuista_ ja\n_sianpuoloista_. Mutta _pursuja_ on hyvä panna haudeveteen, ja ruskea\n_kanerva_ kaunistaa erämaan hietikotkin kauniilla vaaleanpunaisilla\nkukillaan.\n\nKauvan olin miettinyt tuota tärkeätä asiata, josko rusinat kasvaisivat\npuissa. Muutamana päivänä rohkenin tätä kysyä puutarhanhoitajalta.\nHänpä näytti minulle kummallisen kasvin, jolla oli niin pitkä ja hoikka\nvarsi, ettei se voinut kantaa omaa pituuttaan. Siksi oli se kääritty\npitkän seipään ympärille, joka seisoi tukena sen vieressä. Sellaisia\nkasveja kutsutaan köynnöksiksi, sanoi puutarhanhoitaja. Ja tämä on\n_viinakyönnös_. Sen hedelmät kasvavat, juurikuin pihlajanmarjat,\ntertuissa ja kutsutaan _rypäleiksi_. Muutamista rypäleistä puristetaan\nviiniä. Toisia pannaan sokeriin ja kutsutaan _kruukkurusinoiksi_.\nToisia taas kuivataan ja kutsutaan rusinoiksi. Sellainen köynnös on\n_humalakin_, joka kasvaa humalamaissa, ja _muratti_, joka kiipeää\nmuureja ja seiniä myöten ylös. _Kurkut_ ja _melonat_, joita viljellään\nansaripenkeissä, ovat köynnöskasvien laisia, mutta ne kiertelevät\nparemmin pitkin maata.\n\n\n\nYrttejä ja ruohoja.\n\n\nKesällä ulkona kävellessäni näen suloisen viheriän katteen olevan\nmaalla. Monia tuhansia yrttikasveja elää niityillä ja metsäin mäillä\nlyhyen kukoistus-aikansa. Hyvin erilaisiksi ovat ne luotuina, mutta\nkaikilla ovat viheriäiset varret, jotka jakauvat haaroihin ja\nlakastuvat syksyllä. Miksi täytyy pellavaa joka vuosi kylvää uudestaan?\nSiksi kun sen juuri on vuotuinen. Miksi ei saada ensimäisenä, vaan\nvasta toisena vuotena siemeniä nauriista ja juurikkaista? Siksi kun\nniiden juuret ovat kaksivuotisia; varret ja lehdet lakastuvat syksyllä,\nmutta kasvavat jälleen samasta juuresta tulevana keväänä.\n\nPieneen peltotilkkuun on äiti kylvänyt yrttikasvien siemeniä, joiden\nhedelmät ovat hyviä syödä. Siinä kasvaa _herneitä_ ja _papuja_ pitkissä\npalkoissa. Sitten on äiti kylvänyt _juurikasvien_ siemeniä, joista\nsyödään juuret, mutta ei varsia, lehtiä ja hedelmiä. Syksyllä otamme ne\nmaasta ylös. Sitten saamme hyviä _potaateja_, mehuisia _nauriita_,\nisoja _lanttuja_, pieniä _rediisejä_, keltasia _porkkanoita_,\nvalkeita _morajuuria eli palsternakkoja_ ja _retikkoja_, punaisia\n_punajuuria_ ja oikein väkevää _piparijuurta_. Tästä ja potaateista on\näiti pannut juuria maahan; mutta ne muut on hän saanut siemenistä.\n\nOlen poiminut _lakkoja_ suolta, _mesimarjoja_ ja _maamuuraimia_\nniityltä ja _mansikoita_ metsän rinteiltä. Puutarhassa olen nähnyt\nuseita hyviä _kyökkikasveja_ viljeltävän penkeissä. Siinä kasvaa isoja\nmonellaisia _pääkaaleja_ ja _sallaatia_ ja viheriäistä _pinaatia_, jota\nhakataan hienoksi kyökissä. Siinä viljellään useita _kryytikasvejakin_,\njoita pannaan ruokaan, niinkuin _tilliä, persiljaa, meiramia ja\ntimjamia_. _Aniksen_ ja _venkoolin_ siemeniä panee äiti joululeipään\nkryyteiksi. Samoin panee hän _kuminoitakin_; mutta niitä kasvaa\nitsestään. _Inkivääriä, safrania, muskotia ja kardemummaa_ ja sitä\nkarvainta _sinappia_, jota syödään läskin kanssa, tuodaan ulkomailta.\n\nVielä on peltotilkussamme useita _sipulikasveja_. _Ruohosipulista_\nsyömme varret ja _punasipulista_ juuret; mutta _kynsilaukalla_ on paha\nhaisu. Useita kukkia, niinkuin lemmenkukkia ja tulppaneja, kasvaa\nsipulinjuurista. Mutta sipuli ei ole mikään oikea juuri, vaan\npakurainen runko, josta kasvaa juurisäikeitä alaspäin.\n\nHevosemme ja karjamme ymmärtävät ruokansa valita laitumella. Voikukista\nja muista karvaista kukista eivät ne huoli; vaan hyvin mielellään\nsyövät _hiirenherneitä_ ja _apilasta_ eli paulakukkaa, sekä punaista\nettä valkeaa. Sellaisia yrttikasveja kylvämme ja kutsumme niitä\n_karjanrehu-yrteiksi_.\n\nIsä ostaa välistä _raparperia_ ja _oksennusjuurta_ apteekista, kun\nsairastumme. Mutta siihen ei hänellä ole aina varoja. Siksi kasvatamme\nkotona hyviä _lääkeruohoja_, niinkuin _minttua, aaprotia, lavendelia ja\naaluminjuurta_. Muita sellaisia, niinkuin _raateita, pietar-yrttejä ja\nmaliheiniä_ poimimme metsistä. Isä on myös neuvonut meitä tuntemaan\n_myrkylliset_ yrtit. Kyllä me varomme itsiämme _hullukaalista_, jossa\novat mustat ja valkeankeltaset kukat. Me eroitamme sen myrkyllisen\nmyrkkyputken, jonka varressa on pilkkoja, _koiranputkesta_, joka ei ole\nvahingollinen. _Näsiänmarjat_ eivät petä meitä, vaikka ovat punaisten\nviinamarjain laisia. _Sudenmarjoista, koisopuunmarjoista ja voikukista_\nemme luule ollenkaan hyvää. Myrkyllistä yrttikasvia olemme istuttaneet\neteläpuolelle tupaa, ja sitä kutsumme _tupakiksi_. Sitä saatetaan\npolttaa ja purra ja nuuskata, kun siihen on totuttu. Mutta se, joka ei\nole siihen tottunut, tulee siitä sairaaksi. Ja sitä emme huoli\nkoetella.\n\nOnpa hyvää ja iloista, kun näkee kukkakruukkuja akkunoissa. Liisalla on\nuseita kauniita _puutarhan kukkia. Kurjenpolvi, palsamikukka ja\nhelmipuu_ on sillä aina huoneessa sisällä. Ulos on hän pannut kasvamaan\nkeltasen _narsissin_, valkean _narsissin_, helopunaisen _pionin,_\nkirjavan _unikukan, auringonkukan, tulppaanin, asterin, kelloruusun,\nkeisarinkruunun, satakaunon_ ja vieläpä muitakin. Mutta _kultalakkaa,\nleukoijaa ja neilikkaa_, jotka kaikki tuoksuavat niin hyvältä, ja\n_myrttiä_, josta tehdään morsiankruunuja, ja sulohajuista _resedaa_,\nkukkain ujoa torpantyttöä, -- niitä kaikkia pitää Liisa enemmin\nkruukuissa. Puutarhanhoitaja on luvannut hänelle kaksi kauniinta\nsipulikasvua: _hyasinthin_ ja ison monivärisen _dahlian eli georginin_.\n\nNiityillä kasvaa lukemattomia metsäkukkia. Siellä näkee heti keväillä\n_sinivuokon_ ja _valkovuokon_ ja _säynäskukan_ ja _lehmänkieli-kukan_.\nSittemmin kesällä saadaan poimia _orvokkeja, voikukkia, sinikelloja ja\nnurmineilikoita_. Pellossa kasvaa _sinikauno_ ja _aurankukka_. Vedestä\nsaadaan _valkeita lummekukkia_ ja _keltaisia lummekukkia_. Mahdoton on\nniitä kaikkia luetella. Mutta yhtä en voi olla mainitsematta. Metsässä\nkasvaa mäntyin juurilla pieni _sirkkusenkello eli linnea_, joka on\nsaanut nimensä kasvien järjestäjästä, suuri-arvoisesta Linné'estä.\n\nKerran poltin käteni tuossa pahassa _nokkosessa_. Menin kotiin sitä\nvalittamaan äidilleni. Äiti istui kutomassa. Elä ole milläsikään, sanoi\nhän. Nyt kudon kaunista liinaa teille kaikille. Mistä on kudottava? Se\non pellavalangoista, joita sisaresi kehrää rukilla. Mistä ovat langat?\nNe ovat _pellavista_, joita isäsi on saanut pellosta. Hyvin kauniina\nkasvavat ne siinä pienine sinisine kukkineen. Syksyllä nykimme ne ylös\njuurineen. Sitten liotamme ne vedessä. Sitten loukutamme ne, niin että\npäistäreet varisevat pois. Sitten häkläämme ne niin että tappurat\nlähtevät pois. Sitten harjaamme ne. Niin ovat ne valmiina\nkehrättäviksi. Mutta isällä on _hamppuakin_, joka on nokkosen näköistä.\nHyvin lujia kuituja saadaan hamput lioitettua ja loukutettua.\nKöydenkehrääjä tekee niistä lujimpia köysiä, ja niistä kudotaan\nsäkkivaatetta ja purjevaatetta.\n\nMenemmepä nyt niitylle ja leikittelemme ruohokossa. Siinä on suuri\njoukko monellaisia kasvia, joilla kaikilla on onsi nivelikäs korsi ja\npitkät kaitaiset lehdet. Siinä on _simakettä eli hajuheinää_, joka\nhaisee niin hyvältä heinäladoissa. Siinä on _hiirenhäntäheinää ja\npuntaripää-heinää ja kastikasta ja nurmikasta_. Nämä kaikki ja muut\nyhteensä ovat sinä pehmeänä viheriänä heinikkona, jota isä niittää\nviikatteella ja äiti haravoipi ja kaikki sitten kantavat eli hevosella\najavat latoon. Rannalla kasvaa _saraheinää_ ja _niittyvillaa_ valkeine\nuntuvineen, ja _ruokoa_, joka niin nöyrästi kumartelee jokaiselle\ntuulen löyhäykselle. Mutta tuolla vedessä seisoo pehmeä _kahila_, josta\nmattoja letitetään.\n\nAivan usein on meillä vastusta _rikkaruohosta_ pellolla. _Narsku_\ntukkeupi siihen halukkaasti, ja _ohdake_ tahtoo alinomaa kasvaa\nuudelleen, vaikka sitä nykitään juurineen pois. _Ukonkaurakaan_ ei ole\nsiinä mieluista, ja _juolas_ juurtuu alinomaa puutarhan penkkiin. Mutta\n_saviheinän_ ja _vesinenätin_ kitkemme helpommasti pois.\n\nMissä sellaista ruohoa kasvaa, jota heiniksi niitetään, siinä on\n_niitty_; mutta jossa kasvaa jyväkasveja, siinä on _pelto_. Mitä ovat\njyvät? Ne ovat siemeniä useista hyvistä kasveista, jotka kuuluvat\nruohoihin. Isä kylvää syksyllä _ruista_ peltoonsa. Silloin kasvaa\nkylvöstä pienoisia oraita. Talvi tulee, lunta sataa, rukiin laihon\npeittää lumi. Se ei kasva, se ei kuole; se odottaa aikaansa. Kevät\ntulee, kesä lämmittää. Silloin käypi ruis tähkään; silloin hedelmöivät\ntähät. Silloin hedelmöityvät ne, joka merkitsee että siemenjyvät\nkasvavat tähkissä, ja sitten tuleuvat ne. Silloin mennään pellolle,\nleikataan ruis sirpillä, sidotaan lyhteisin, pannaan kuhiloille,\nkuivataan auringon paisteessa ja puidaan riihessä. Ruumenet eroitetaan\npois, oljet pannaan tallelle, jyvät jauhetaan myllyssä, ja sitten\nleipoo äiti jauhoista kaunista leipää ja keittää parasta puuroa. Hyvin\niloista ja hyvää on pellolla tehdä työtä.\n\nMutta _ohrat_ kylvetään keväillä, ja kuitenkin ennättävät ne valmistua\nsyksyllä leikattaviksi. Puitua käytetään ne ryyneiksi eli tehdään\nmaltaiksi, ja niistä pannaan olutta ja sahtia. Mutta ei ole oikein\npolttaa tätä hyvää Jumalan lahjaa paloviinaksi. _Kaurat_ käytetään\nosittain ryyneiksi, ja jäänös annetaan hevosille ruuaksi. _Nisua_\nkylvetään harvoin; nisujauhot tuodaan enimmästi Venäjältä, ja sitten\nsaadaan nisuleipää. _Tattaria_ ei myös kylvetä paljo; mutta\ntattariryynit me kyllä tunnemme. _Riisiryynit_ ja _mannaryynit_ tuodaan\nmuista maista, joissa sellaisia jyviä kasvaa.\n\nVieläkin näin jotakuta, joka kuului ruohoihin. Kaupungista ostin\nvapoja, jotka olivat ulkomaan _rytejä eli ruotoja_, joita isä halkoi\nkaiteisin piduiksi. Ansarissa nä'in kallista _sokeriruokoa_, joka\nkasvaa lämpimissä maissa. Sen mehusta keitetään sokeria, siirappia ja\nruskeaa sokeria. Mutta nyt on alettu keittää sokeria juurikasveista,\njoita täälläkin on, ja ne ovat _valko-juurikkaita_.\n\n\n\nKukattomista kasveista.\n\n\nKokonaisen kesän odotin _sananjalkasia_ kukkiviksi. Mutta ne olivat\nalinomaa samallaisia eivätkä kukkineet koskaan. Sen sijaan saivat ne\ntakapuolelle lehtiään pieniä siemeniä, jotka olivat hiekan laisia.\nSamallaisia siemeniä näin _kortteissa_, jotka kasvoivat märässä maassa.\nPäätinpä katsella _sammalia_, jotka kasvavat kivillä. Näi'n sekä\n_rahkasammaleen_ että pehmeän _karhunsammaleen_ ja _seinäsammaleen_,\njolla tukitaan hataroita seinänrakoja. Näinpä muitakin aivan hienoja\nsammalia, jotka olivat puunkuoren laisia eli kuin ohuet paikat.\nSellaisia sanotaan _jäkälöiksi_. Niihin kuuluvat puiden _naavat_, jotka\nriippuvat kuin pitkä parta havupuiden oksissa. Sellaisia ovat\n_kangasjäkälä_, josta leivotaan leipää katovuosina, ja _poronjäkälä_,\njota poro kaivaa lumen alta, ja _kiventiira_, jolla äiti painaa\nvillalankojaan ruskeaksi. En voinut nähdä niissä kukkia, mutta näin\nniillä olevan siemenet pienissä koteissa.\n\nMerellä soudellessani tarttuivat aironi usein meriruohoon, jota kasvoi\npitkissä varsissa ylös meren pohjasta. Sellaisia oli monta lajia, ja\nniitä kutsuttiin _hauroiksi_, ja sellaista oli siinäkin viheriäisessä\naineessa, joka kokoupi veden pintaan seisovassa vesilammikossa. Kaikkia\nnäitä kutsuttiin _leviksi_, ja niillä olivat siemenet, mutta ei kukkia.\n\nSaman näin _sienissäkin_. Ne olivat monellaisia, ja muutamia, niinkuin\n_korvasieniä_, paistoi äiti ruuaksi; mutta toisista sanoi äiti: elkää\nsyökö niitä, sillä ne ovat myrkyllisiä. Juuri sellainen oli\n_kärpässienikin_. Tunteaksesi tämän, panen sen tähän kirjan sivulle\nkuvattuna. Sillä on punanen pilkkunen hattu päässä, ja seisoo jalalla;\nmutta muutamilla sienillä ei ole ollenkaan jalkaa. Muistatko\n_ukontuhnua eli maanmunaa_, joka on valkea ja pyöreä kuin muna? Kun\nsitä mädänneenä polkee, tulee siitä juurikuin savua. _Taulakääpä_ ja\n_jäneksenkääpä_ kasvavat puissa. Mutta pienin sieni on _home_, joka\nkasvaa vanhassa ruuassa. Eikä kukaan voi sanoa kuinka sen siemenet ovat\ntulleet siihen.\n\nJa juurikuin muutamia eläimiä kutsutaan ylhäisemmiksi ja toisia\nkutsutaan alhaisemmiksi heidän ruumiinsa täydellisemmän eli\nvaillinaisemman muodon mukaan, niin kutsutaan kasvejakin. Mutta kaikki\novat niin viisaasti luodut, että ne ovat täydelliset tarkoitukseensa\ntässä maailmassa. Niin ihmeellisesti on hyvä Jumala kasveihin\nyhdistänyt kauneuden ja hyödyn, että silmillemme, haistollemme ja\nnälkäiselle vatsallamme on niistä iloa.\n\nEräänä ehtoona juhannuksen aikana istuivat Antti ja Liisa turvepenkillä\npitkän koivun alla. Tuolla haassa söivät lehmät tuoretta ruohoa. Linnut\nlauloivat kukkivassa pihlajassa, mansikat paistoivat punaisina metsän\nrinteellä, apilaat tuoksuivat hyvänhajuisina kartanolla ja avoimesta\ntuvan ovesta tuli vasta leivotun lämpimän leivän haju ulos. Siinä\npanivat molemmat lapset kätensä ristiin, rukoilivat ja kiittivät\nJumalaa, joka verhotti koko maan niin kauniiksi viheriäisillä\nkasvuilla. Ne katsoivat ilolla ja rakkaudella kaikkia puita, kaikkia\npensaita, kaikkia tuhansia kukkia ja erilaisia yrttikasveja. Ja samalla\nhetkellä muistivat molemmat mitä Vapahtaja Jesus sanoi kedon\nkukkaisista: \"Totisesti sanon minä teille, ettei Salomon kaikessa\nkunniassansa ollut niin vaatetettu kuin yksi heistä!\"\n\n\n\nPuiden ijästä.\n\n\nUsein luetaan hakatun petäjän tyven päässä aina 200 ja 300 keltaista\nrengasta. Siitä tiedetään petäjän kasvaneen kaksi eli kolme sataa\nvuotta, ennenkuin se on tullut isoksi mastopuuksi. Muutamain rengasten\nväli on leveämpi ja toisten on kaitasempi. Tästä on nähtävä puun\nkasvaneen yhtenä vuonna enemmän paksuudelleen, kuin toisena vuonna. Se\ntulee siitä, että kesä on ollut enemmän eli vähemmän sopiva puun\nkasvulle. Ne puut, joilla on löyhä sisus ja jotka kasvavat pian,\nniinkuin haapa ja halava, vanhenevat pikemmin ja kuivavat enemmin.\nMutta kovat puulajit, niinkuin tammi, kasvavat paljoa hitaammasti ja\ntulevat hyvin vanhoiksi. Englannissa on tammia, jotka ovat yli tuhannen\nvuoden vanhoja. Itä-Indiassa kasvaa viikunapuu, joka yksinään on pienen\nmetsikön kokoinen. Monta sen oksista, jotka riippuvat maassa, on siinä\njuurtunut erityisiksi vesoiksi. Seitsemäntuhatta ihmistä mahtuu\nistumaan tämän puun varjossa, ja sen luullaan olevan kahtatuhatta\nvuotta vanhemman.\n\n\n\nPalmuista.\n\n\nLämpimissä maissa ei ihmisen tarvitse kuin ojentaa kätensä ottamaan\nruokaa kasvikunnasta. Siellä kasvaa _leipäpuu_, joka antaa niin\nrunsaasti hedelmiä, että kolme puuta elättää yhden hengen koko vuoden\nympäri. Mutta eivät mitkään puut ole niin kauniita ja hyödyllisiä kuin\nkorkeat palmupuut. Tässä näet _palmupuun_ kuvan. Sen korkeassa välissä\nei ole yhtään oksaa, ainoastaan latvassa on isolehtinen kruunu. Sitä\nmyöten kun runko kasvaa korkeammaksi ja uusia lehtiä tulee latvaan,\nputoavat alimmaiset lehdet pois ja jättävät ympäri runkoa pakuraisia\nrenkaita. Alaston ja musta neekeri, jolla on valkeata vaatetta nivusten\nympärillä, kiipeää runkoa ylöspäin, päästäkseen käsiksi pyöreihin\nkokospähkinöihin, jotka kasvavat aivan lehtien juuressa. Pähkinät ovat\nlapsen pään kokosia ja aivan hyviä syödä. Niiden neste on maidon laista\nja hyvin terveellistä. Niiden kovista kuorista tehdään kuppeja ja\nkauhoja. Lehdet suojaavat polttavalta auringolta. Lehdistä letitetään\nmattoja ja varjostimia; niiden varsista letitetään vakkoja ja köysiä.\nSagupalmulla on paksu ydin, jota kuivataan ryyneiksi. Dadelpalmuissa\nkasvaa makuisempia dadeleja. Monta ihmistä saapi niistä piammiten koko\nravintonsa. Nesteestä tehdään palmuviiniä; sydämet hienonnetaan\nkameeleille ruuaksi ja puista saadaan teosaineita ja polttopuuta.\n\n\n\nTervasta.\n\n\nTiedätkö miten tervaa poltetaan kesällä haudassa? Isä menee metsään.\nSiellä näkee hän hienoja mäntyjä kasvavan laihassa maassa. Ne eivät\nkelpaa sahapölkyiksi ja lankuiksi; mutta isä tietää paremmin mihinkä ne\nkelpaavat. Keväillä koloo hän ne, ja sen tekee hän niin, että hän\nterävällä raudalla kuorii puista parkin ja jättää siihen kaitaiselta\nkuorta seläksi. Toisena vuonna vestetään tyvelle jäänyt parkki pois.\nKolmantena vuonna kuoritaan ylempää parkkia; sillä lailla jatketaan\nkoloja. Viidentenä talvena tavallisesti kaataa isä ne kolotut puut,\nvedättää haudalle, särkee ne pieniksi ja latoo pinoihin. Sitten kaivaa\nhän maahan pyöreän kuopan, joka kutsutaan _tervahaudaksi_. Siihen latoo\nhän tervakset ja kattaa sen sammalilla ja hiedalla. Sitten sytyttää hän\nhaudan; mutta ei se saa palaa ilmitulessa, vaan ainoastaan hiiltymällä.\nKuumuudessa muuttuu pihka _tervaksi_ ja juoksee haudan pohjassa olevaa\npuutorvea myöten tynnyreihin. Tervalla täytetyt tynnyrit myypi isä\nkaupunkiin kauppamiehelle. Kauppamies tyhjentää osan tervaa isoon\nvaskikattilaan ja keittää sen siinä pi'eksi. Toisen osan antaa hän olla\ntynnyreissä ja viepi ne sekä pikitynnyrit laivaansa. Laiva purjehtii\nvieraalle maalle. Siellä myypi kippari tervan ja pi'en, jota ei ole\nsaatettu valmistaa vieraassa maassa. Rahoilla ostaa hän sitten suoloja,\nkahvia, sokuria ja paljo muuta hyvää kalua, jota ei saateta valmistaa\nomassa maassamme. Kaikkea tätä tuopi hän laivalla kauppamiehelle, ja\nkauppamies myypi tätä sitten meille. Näin vaihettaa yksi maa kalujaan\ntoisen maan kanssa, ja näin saavat kaikki mitä tarvitsevat.\n\n\n\nKaarle Linné'stä ja yrttikasveista.\n\n\nSata vuotta takaperin eli eräs ruotsalainen mies, jonka nimi oli\n_Kaarle Linné_. Jo poikana olivat hänelle luonnossa kasvit rakkaimpia.\nKoko kesiä oli hän ulkona metsässä ja niityllä. Alinomaa tutki hän\nkukkia toisen toisensa rinnalla ja koetti keksiä niiden tarkoitusta.\nNäkipä viimein ihmeellisen järjestyksen, erilaisten kukkain suuressa\nmoninaisuudessa. Hän luki siittimet jokaisessa kukassa. Kaikki kukat,\njoilla olivat samallaiset siittimet, asetti hän yhteen samaan luokkaan.\nTällä tavalla sai hän 23 luokkaa. 24:nteen luokkaan luki hän ne kasvit,\njoilla ei ollut kukkia. Sitten hän jokaisen luokan jakoi lahkoihin,\njokaisen lahkon sukuihin ja jokaisen suvun lajeihin. Samoin jakoi hän\neläimetkin. Näin koetti hän tutkia koko luonnon viisautta. Toiset\nymmärtävät miehet ovat tehneet hänen tekonsa täydellisemmäksi. Mutta\nkaikissa maissa ja kaikkina aikoina on Linné'n muisto ollut laajalta\nmainiona. Vielä kauvan, hänen kuoltuansakkin, muistelevat lapset hänen\nnimeään ja viisaat maailmassa sanovat toisilleen: se oli mainio mies!\nJa iltatuulen puhaltaessa puihin ja kukkiin ja ruohoon, kuulee näiden\nsuhisevan ja juurikuin sanovan toisilleen näin: se mies, joka rakasti\nmeitä ja ymmärsi meitä, oli nimeltä Kaarle Linné. Se oli mainio mies!\n\nKasvit jaetaan kukkainsa ja hedelmäinsä näön mukaan. Niin kutsutaan\nmonia kasveja _hernekukkasiksi_, niinkuin herneitä ja apilasta. Toisia\nkutsutaan _yhdyskukkasiksi_. Toisia taas kutsutaan _ristikukkasiksi_,\nniinkuin naurista ja krassia. Vielä kutsutaan toisia _ruusukukkasiksi_,\nniinkuin orjantappurapensaita ja vaaramia. Muutamissa on monta pientä\nkukkaa tertussa, niinkuin koiranputkessa ja kuminassa. Muutamat kukat\novat huulten moisia, ja muutamat riippuvat alaspäin. Ruohoin kukat ovat\ntähkässä eli tertussa. Ja niin nä'emme heti katsoessamme heimolaisuuden\nerilaisten sukuin ja lajien välillä kasvikunnassa.\n\nOletko nähnyt muutamain kukkain sulkevan kukkateränsä\nillalla ja avaavan sen jälleen aamulla? Ansarissa näin pienen\nulkomaalais-yrttikasvin nimeltä _mimosa_. Koskettuani sen lehtiin, veti\nse lehtiään ja lehteinsä varsia juurikuin pelosta kokoon. Siinä näin\ntoisenkin ulkomaalais-kukan, jonka nimi oli _kärpässieppo_. Kärpäsen\nistuttua sen jäläisiin ja karvaisiin lehtiin, supisti kukka lehtensä\nyhteen ja piti kärpästä kiini. Mutta kärpäsen kuoltua, aukasi kukka\njälleen lehtensä. Erinomattain paljo olisi vielä sanomista kasveista.\nRukoile Jumalata, että hän soisi sinun paljo oppia. Niin ymmärrät sinä\nJumalan tekoja ja Jumalan niissä.\n\n\n\nPellosta ja niitystä.\n\n\nTämä tieno, jossa nyt asumme, oli ennen erämaana. Metsä kasvoi yleensä,\nja mättäät ja kivet tekivät maan koleikoksi. Mutta monia aikoja siitä\nmuuttivat esi-isämme tänne. Ne alkoivat hakata metsää, kuokkia pois\nmättäitä ja raivata pois kiviä. Paljo ovat esi-isämme tässä tehneet\ntyötä ja nähneet vaivaa tätä kauvan pitkittäessä. Mutta meillä, jotka\nelämme kaukana niiden jälessä, on heidän työstä isoa hyötyä ja iloa. Ja\ntästä on meillä opittava, ettei meidän tule tehdä työtä ainoastaan\nomaksi eduksemme, vaan eduksi niille, jotka tulevat ja elävät meidän\nperästä. Siksi viljelemme alinomaa enemmän maata hyödyksi ja iloksi\nrakkaalle isänmaallemme, Suomelle.\n\nNyt on meillä peltoa ja niittyä. Pelto on se maa, jossa jyviä kasvaa,\nja sitä kyntää isä hevosella ja auralla. Siihen kylvää hän ruista\nsyyskylvöksi ja ohraa ja kauraa kevätkylvöksi. Sitten leikkaamme\nelokasvit syksyllä. Sitten kuivaamme ja puimme ne, niinkuin jo ennen on\nmainittu. Ja sitten kiitämme Jumalata jokapäiväisestä leivästä. Sillä\nvälistä suopi Jumala katovuoden tulla pellolle. Silloin turmelee halla\njoutumattoman viljan, eli kuivaa se pois. Ja sitten tulee kallis aika\nja köyhyys maahan. Ennen oli vieläkin pahempi. Silloin ei ollut meillä\nnoita hyviä potaatteja, jotka nyt ovat isona apuna, kun on puutetta\njyväelosta. Ei siitä ole sataa vuotta, kuin meidän maassa alettiin\nistuttaa potaateja. Ja siitä on tuskin viisikymmentä vuotta, kun ne\ntulivat yleisesti tutuiksi.\n\nNiitty on se maa, jossa ruoho kasvaa, jota sitten niitetään ja\nkuivataan heiniksi. Heinät viedään latoihin, ja talvella ajetaan kotiin\nkarjalle ruuaksi. Jos emme niin tekisi, nääntyisivät hevoset ja lehmät\nja lampaat talvella nälkään. Välistä tulee heinistäkin katovuosi.\nNiitty kuivaa, mato syöpi ruohon. Silloin täytyy meidän teurastaa osa\nkarjaa. Tähteet täytyy elättää oljilla. Silloin ikävöimme kevättä\nenemmän, kuin koskaan muulloin. Mutta Jumala tuopi meille iloisen\nkeväimen, ja sitten kasvaa ruoho jälleen, ja silloin päästämme karjan\ntaas laitumelle. Hyvin iloista on silloin nähdä, kuinka vasikat\nhyppelevät heinikossa.\n\n\n\nNokkonen ja ruusu.\n\n\n    Nokkoselle poljetulle\n    Ruusu lausui oksaltaan:\n    Kov' on onni suotu sulle,\n    Sua aina kartetaan.\n    Sinuhun ei silmää luoda,\n    Ken sun näkee, väistyy pois;\n    Hyvityst' ei sulle suoda,\n    Sillä kättä polttaa vois.\n    Jokainen, jok' astuu luokse,\n    Tuntein sinun tapojas,\n    Kohta luotas poijes juoksee,\n    Peläten sun pistoas.\n\n    Tähän vastas nokkonen:\n    Luoja loi mun tuliseksi;\n    Koristusta minä en\n    Saanut vaaran peitteheksi.\n    Mut sä petät, kaunoinen!\n    Luotu muita narraamahan\n    Kaikkia sä viittailet\n    Sua riemuin poimemahan:\n    Piikkis piillät, hymyilet.\n    Kyllä kerskaat, ett' on sulla\n    Väri, loiste, joilla kiillät,\n    Mutta julmempi kuin mulla\n    Sull' on miekka, millä viillät.\n\n\n\nLilja laaksossa.\n\n\n    Sä laakson lilja, oletkos\n    Vaan maasta noussut elohos?\n    Et; kuihtuisitpa kuoloon poisi,\n    Jos ei myös taivas pilvistään\n    Sun juurtas kastais vedellään\n    Ja sulle päivän paisteen soisi,\n    Jok' umpinaisen silmukan\n    Aukaisee täyteen kukkahan.\n    Niin, sielu, elos oikea\n    On armolahja taivaasta.\n\n\n\nLiisan kukka.\n\n\n    Kuin kovin janottaapi\n    Mun pientä neitoain!\n    Se yhä juoda saapi\n    Enemmän vaatii vain.\n    Se seisoo kruukussansa\n    Jalkoineen sorjasti,\n    Hienoilla juurillansa\n    Ruokaansa imevi.\n\n    Hän ilmaa hengitseepi\n    Kauneilla lehdillään,\n    Kun päivä ruskoileepi,\n    Niin riemuitsevi hän.\n    Hän tahtoo kernahasti\n    Nojata ruudullen,\n    Mist' tuikkii kirkkahasti\n    Aurinko kultainen.\n\n    Mä häntä neuvon silloin,\n    Kuin äiti ainiaan:\n    Kasvappa aamuin, illoin,\n    Ja seiso hiljaa vaan.\n    Jos mielit uudestansa\n    Pääs kääntää ruutuhun,\n    Mä tulen kepin kanssa,\n    Ja siihen kytken sun.\n\n    Hän kasvaa suuremmaksi\n    Ja kauniit lehdet saa\n    Ja tulee loistavaksi,\n    Se mua riemuittaa.\n    Jo silmikon se saapi\n    Niin pienen, pienoisen;\n    Se kukaks puhkeaapi,\n    Kun vartun hiukkaisen.\n\n    Näin kukkani kun loistaa\n    Kuin korein morsian,\n    Kiitellen tahdon muistaa\n    Mä Herraa taivahan.\n    Myös lasta vertaan kukkaan\n    Viattomuudessaan.\n    Suo, Herra, ettei hukkaan\n    Aikansa menis vaan.\n\n\n\n\nKahdeksas Luku.\n\nKiwikunnasta.\n\n\nTule Liisa, mennäänpä isän luokse pellolle. Kanna sinä kruukkua, minä\nkannan kirwestä. Kruukku on poltetusta sawesta, ja siinä on suoloja.\nKirwes on raudasta, ja sen terä on teräksestä. Isä kyntää peltoa ja\nkorjaa siitä kiwiä pois.\n\nSaatatteko sanoa meille, isä, mitä sawi on? Owatko suolat eläwiä?\nOwatko rauta ja teräs kasweja? Ja mitä owat multa ja kiwet?\n\nMuista se, sanoo isä. Eläwät ja kaswit owat eläwiä olentoja. Ne\nsyntywät ja kaswawat sisältäpäin kaikellaisella rawinnolla. Aikansa\nelettyä tulewat ne wanhoiksi ja kuolewat; mutta niiden sikiät kaswawat\nniiden sijaan. Niin muuttuwat alinomaa eläinkunnan ja kaswikunnan\nasujat. Ja kuitenkin näyttäwät ne alinomaa olewan samallaisia.\nKotiwarpunen, joka laulaa tirskuttaa katolla, on laulanut siellä\nniinkauwan kuin minä muistan. Niitynruoho on samaa ruohoa, jota kaswoi\nollessani aiwan pienenä. Ja kuitenkaan ei ole se enää sama warpuinen,\neikä sama ruohokaan, waan uusi warpunen ja uusi ruoho. Kokonaan toisin\non kiwien asia. Eläwät ja kaswit eläwät itsessään. Kiwet owat itsessään\nhengettömiä kappaleita ja eläwät ainoasti koko sen suuren maailman\nosina. Ne eiwät muutu itsessään. Ne eiwät synny; ne eiwät kuole. Eiwät\nkoskaan kaswa sisältäpäin. Ne eiwät syö, eikä niillä ole sikiöitä eikä\nsiemeniä. Eiwät koskaan wanhene nuo kowat wuoret. Näetkö tätä pientä\nkiweä, joka minulla on kädessä? Sellainen kuin se nyt on, sellaisena on\nse pysynyt monta tuhatta wuotta aina maan ensimäisestä ajasta. Näinä\ntuhansina wuosina ei se ole kaswanut wähintäkään, ja tuhannen wuoden\nkuluttua eteenpäin ei se ole isompi kuin nytkään.\n\nKatsoppa, nyt lyön kiwen rikki. Se menee palaisiksi, ja jokainen\npalainen on eri kiwi. Mutta eläwää eli kaswia en saata lyödä rikki,\nilman etteiwät ne kuole. Kahdesta pienestä kirweestä saatan takoa ison\nkirween. Mutta enpä saata kahdesta pienestä kananpojasta tehdä kukkoa\neli kahdesta pienestä männystä isoa petäjätä. Eläin ja kaswi owat\nkumpikin jo itsestään niinkuin walmiita. Mutta suuresta rautakangista\nsaatan takoa tuhat naulaa, ja jokainen naula on rautaa.\n\nEnkö saata takoa muuta kuin rautaa? Aiwan wissisti, saatan takoa\nuseampia metalleja. Sillä kiwikuntaan luemme monta kappaletta maan\npäällä, joilla ei ole erinäistä elämää. Metallit owat läpinäkymättömiä,\ntiheitä kappaleita. Useat sulawat kuumuudessa, mutta kowenewat jälleen\ntultuaan kylmempään ilmaan. Olen nähnyt sellaisiakin, joita on löydetty\nmaasta puhtaina ja sekoittamattomina. Mutta tawallisesti murretaan\n_metallimalmi_ kaiwannoista wuorissa, ja rautamalmia saadaan järwien\npohjastakin. Sitten kuumennetaan malmi hiilillä sekoitettuna\nmasuuneissa, puhdistettawaksi muista aineista. Silloin rauta sulaa,\njuoksee ulos, jähmistyy harkoiksi eli taotaan kangiksi, niinkuin\nrautapruukeissa on tapana. Muutamat metallit eiwät ruostu ollenkaan\nilmassa, eiwätkä kulu kowimmassakaan tulessa; ja siksi kutsutaan niitä\n_kalleiksi_ metalleiksi. Sormessani on sormus ja säästökukkarossani on\nkeltanen raha. Molemmat owat _kultaa_, joka on kallis metalli ja\nsaatetaan takoa hienoimmiksi lewyiksi. Kultaa on harwassa, ja se on\nhywin kallista. Se on yhdeksäntoista kertaa raskaampi wettä, ja löytyy\nainoasti yksi sitä raskaampi metalli, nimittäin walkea _platina_. Mutta\ntuo walkea metallinen lusikka ja tuo walkea raha owat _hopeaa_, joka on\nhyödyllisin kalliista metalleista, sillä siitä taotaan kaikellaisia\nkaluja, jotka owat sekä kauniita että lujia.\n\nNiin on Jumala suonut ihmisten hywäksi, että _rautaa_, joka on\nhyödyllisin kaikista metalleista, löytyy runsaimmin lewinneenä maan\npäällä. Ihminen, joka wäärinkäyttää niin monia Jumalan lahjoja, on\nkäyttänyt rautaakin miekoiksi ja tappawiksi luodeiksi. Kun rautaa on\nsekoitettu hiilillä, on siitä tullut _terästä_, josta taotaan\nteräaseita, niin että teräksellä woidaan kaiwaa reikiä kallioihinkin.\nMutta jos puukkosi terä on jonkun ajan märkänä, tulee siihen ruskeita\npilkkoja, joita sanotaan _ruosteeksi_; ja se syöpi sekä rautaa että\nterästä.\n\nSepän takoessa putoaa _kuonaa_ raudasta. Ja rauta, jos se saapi olla\nkauwan tulessa, palaa ruskeiksi jauhoiksi. Sellaisia metalleja, joita\nruoste ja tuli syöpi, kutsutaan _halvoiksi_ metalleiksi, ja sellaisia\nowat kaikki muut, joita nyt luettelen.\n\nAntilla on lakkarissa punertawa raha ja äitillä on kotona kahwipannu.\nRaha ja kahwipannu owat _vaskea_, joka sietää kowan kuumuuden,\nennenkuin sulaa. Kun äiti keittää rautapadassa, ei siitä ole wahinkoa,\njos rautaruostetta tulee welliin. Olen nähnyt rautajauhoa käytettäwän\nlääkkeeksi. Mutta aina tinauttaa äiti kupariastiansa sisäpuolelta.\nMuutoin _ruostuu_ kupari märkyydestä ja haposta, ja tämä ruoste on niin\nmyrkyllistä, että ihmiset saattawat kuolla siitä. Äitillä on\nkynttiläjalkoja ja talrikkeja walkeasta ja pehmeästä _tinasta_, joka\nsulaa aiwan pian. Kelloin walurit sulaawat vaskea ja tinaa sekaisin.\nSiitä tulee walumalmia, josta tehdään kirkonkelloja, kynttiläjalkoja ja\nkulkusia. Walinkauhassa sulataan raskasta ja pehmeää _plyijyä_, josta\nisä walaa luotia ja haulia pyssyihinsä. Plyijy on myrkyllistä ja samoin\non plyywittikin, jota siitä walmistetaan walkeamaaliksi. _Sinkki_ on\nwalkeaa metallia; kun sitä sulataan vasken kanssa sekaisin, tulee tästä\nkellahtawa _messinki_. Kerran teki isä myrkkyleipiä rotille. Niihin\npani hän _arsenikkia_, joka on itsestään harmajaa, mutta myydään\nwalkeana jauhona ja on hywin waarallista. Tuwassamme olewan peilin lasi\non takapuolelta peitetty tinan ja _elohopean_ sekoituksella; elohopea\non walkeaa ja näyttää sulatulta hopealta. Alin-omaa näkee elohopean\nsulana; mutta kun on oikein pakkanen talwella, jähmistyy se kokoon,\njoka näyttää tinalta ja jota saattaa takoa wasaralla. Kohta\npakkasen lauhemmaksi tultua sulaa elohopea itsestään. Jos elohopeaa\nsulataan tulikiwen (rikin) kanssa, saadaan tästä kauniin punaista\nsinooperi-wäriä. Siniset lasit, joita on äitin kaapissa, owat wärjätyt\n_kopoltilla_. Yleisensä lasketaan olewan 40 metallia. Mutta muut\nmetallit owat harwassa.\n\nJos siis otan sinooperia, saatan sen eroittaa elohopeaksi ja\ntulikiweksi. Mutta jos kuinka koetteleisin, niin en woisi enää\nelohopeasta saada muuta ainetta erilleen enkä tulikiwestäkään. Siksi\nkutsun elohopeaa ja tulikiweä _yksinkertaisiksi aineiksi_. Sellaisia\nowat kaikki metallit ja useat muut aineet. Mutta sinooperia kutsun\n_liitto-aineeksi_, ja sellaisia owat messinki, walumalmi, kliitu,\nsuola, wesi ja useammat muut kappaleet maan päällä.\n\nMuutamia maan aineita kutsutaan _palawaisiksi_, kun ne pian syttywät\ntulessa ja palawat. Useammista niistä lähtee sawu, joka ei ole muuta\nkuin hienoa nokea. Noki on taas hienoa tomua _hiilestä_, joka on\nyksinkertainen aine ja jota löytyy runsaasti kaikissa luonnon kunnissa.\nPlyijyspännissä olewa plyertsi on palawaista, sillä siinä on enimmästi\nhiiltä. Kiwihiiltä murretaan kaiwoksista ja poltetaan ulkomaalla\nhalkoin asemasta. Kaikki puu palaa aiwan helposti, sillä siinä on hywin\nhiiltä. Paitsi näitä tiedän wielä paljon muitakin palawaisia aineita.\nKeltaiset pötkylät, joita isä osti kaupungista, owat _tulikiweä_, jota\nynnä _fosforin_ (walokin) kanssa pannaan tulitikkuihin. Hiilestä,\ntulikiwestä ja saltpetteristä tehdään hienorakeista mustaa _kruutia_,\njoka on niin palawaista, että pieni kipuna kohta sytyttää sen. Siitä\ntulee monta onnettomuutta, jos ei waroin menetellä kruudin kanssa.\n\nIsä aikoo nyt syödä murkinaa. Kontissa on leipää, suolattua woita ja\nsuolaista kalaa. Mitä owat suolat? Sen sanon sinulle. _Suoloiksi_\nkutsutaan sellaisia aineita, jotka helposti sulawat wedessä ja antawat\nkieleen kirpistelewän ma'un. Ne owat _ruokasuoloja_, jotka parhaiten\ntunnemme ja jotka suojelewat ruokamme pahentumasta. Wälistä murretaan\nwuorikaiwannoista suoloja, joita kutsutaan wuorisuoloiksi. Eli\nkeitetäänkin niitä suolaisten lähdetten wedestä. Mutta suolat, joita\nisä osti kaupungissa, owat saadut merestä. Jos maistat meriwettä, antaa\nse suolan maun kieleesi. Suurien merien rannoilla, joilla wesi on\nsuolaisempaa kuin täällä, juoksutetaan sitä kuoppiin ja annetaan niissä\nhöyrytä pois auringon helteessä. Siinä jääpi walkea suola kuoppain\npohjalle, josta se kootaan ja tuodaan tänne laiwoilla. Paitsi\nruokasuolaa tunnen wielä useita muitakin suolalajeja, niinkuin _alunan_\nja wiheriäisen _wihtrillin, kuparröökin ja salpetterin_, jota isä teki\nkerran salpetteriladossa. Sellaiset suolat owat hyödyllisiä useoihin\nkäsitöihin, mutta niitä ei saata syödä.\n\nMonet aineet tulewat happanewiksi (happanewat) kun seisowat kauwan.\nWälistä pannaan _etikkaa_ ruokaan; siitä tulee ruoka happameksi.\n_Wiinahappo_ tunnetaan wiinamarjoissa ja _omenahappo_ omenoissa. Mutta\ntunnenpa muita _happoja_, jotka owat paljon wäkewämmät, esim. polttawan\n_wihtrilli-öljyn_ (rikkihapon). Jos panen waskirahan _sieweteen_\n(salpetterihappoon), syöpi happo pois ruosteen, ja raha on niin kirkas\nkuin olisi uusi. Mutta jos pisarakaan happoa tipahtaa waatteisiin,\npolttaa se reijän; ja jos se sattuu sormeen, tulee siitä keltainen\npilkku ihoon. Sentähden tiedän waroa itseäni sellaisista wäkewistä\nhapoista. Oli kerran päihtynyt mies, joka tahtoi kaataa enemmän wiinaa\npikariin, mutta erehtyipä lasin otossa ja kaasi siewettä palowiinan\nsijaan pikariin. Kun hän sen ryyppäsi, poltti se niin kowasti sisuksia,\nettä hän wähän ajan perästä kuoli.\n\nKun äiti lijottaa tuhkaa kuumassa wedessä, tulee siitä _lipeää_, jota\ntarwitaan waatetten pesussa ja peseen (soopan) teossa. Isä polttaa\njuuri sitä warten metsässä koiwuja ja haapoja tuhkaksi. Tästä tekee hän\nlipeää, jonka sitten keittää muuripadassa kuiwiin, ja saapi siitä\nruskeaa _potaskaa_. Sitten polttaa hän sen walkeaksi ja myypi\nkaupunkiin, sillä sitä tarwitaan wärjäykseen ja muuhunki.\n\nOtanpa nyt multaa käteeni maasta. Mitä on multa? Multa on erinäisten\nkaikissa luonnonkunnissa olewain ainetten sekoa. Siinä on jäänöksiä\nmädänneistä kaswuista ja eläwistä. Sellaisissa aineissa hyötywät\nkaswien juuret, ja siksi kutsutaan multaa, jossa on paljolta sellaisia\naineita, ruokamullaksi. Siksi höystetään peltoa, ja siksi kynnetään\nsitä, että multa paremmin sekausisi, ja kaikki sen aineet paremmin\n_lahoisiwat_ ilmassa. Mullassa on useita _maalajejakin_. Siinä on usein\nsitä hyödyllistä _sawea_, joka on maalaji, joka kowenee tulessa. Siitä\npoltetaan tiilejä. Siitä tekewät kruukunmaakarit sawi-astiamme, ja\nposliinitehtaissa walmistetaan siitä talrikkiakin. Meillä on pellossa\npunertawaa _merkeliä_, joka on hywin kaswawaa, ja siinä on sawea ja\n_kalkkia_. Mutta kalkkimaata on enimmästi wuorissa.\n\nHietamaassa ei menesty wilja hywästi, sanoo isä, sillä hieta on löyhää\nja päästää sateen läpi. Hietaa on yleeseen sanomattomaan paljolta; kun\nse on karkea-rakeista, sanotaan sitä someroksi. Mitä on hieta? Se on\nhienonnettuja rakeita kowasta aineesta, jota kutsutaan _kiiseliksi_ ja\non _kiwilajia_. Ei mitään ole niin runsaasti maan päällä. Kuka woipi\nlukea hiedan rakeet meressä ja rannoilla ja kankailla, joilla petäjät\nkaswawat. Kiiseliä on se punanen _hietakiwi_, jota käytetään tahkoiksi,\nja kowa _pii_, joka antaa säkeneitä tuliraudalla lyödessä ja\n_ukonkiwi_ (kuutilo). _Maasälpä_ (wältspaati) ja _kiiltoliuska-kiwi_\n(katinkulta-kiwi) owat enimmästi kiiseliä. Ja näistä owat kowat\n_kneissi- ja kraniittiwuoret_ ja sanomattomat harmaat kiwet yhdistetyt.\nWälistä on muita kiwilajia ikäänkuin pakattuina niiden sisässä. Niissä\nnäkyy _aluna-liuskakiweä, kiilto-liuskakiweä_ (katinkulta-kiweä) ja\n_sawiliuska-kiweä_, jota saatetaan halkoa liuskoiksi ja tehdä\nluwunlasku-tauluiksi kouluihin.\n\nMuutamat wuoret owat löyhemmistä kiwilajista. Oletko nähnyt\nkalkkikiwi-kalliota, josta murretaan walkeata _kalkkikiwiä_?\nEnsin poltetaan kalkkikiwet suurissa uuneissa, ja niistä saadaan\nkastelematointa kalkkia. Kun siihen kaadetaan wettä, ottaa se\nhetkeksi kowan kuumuuden, ja tätä sanotaan kalkin kastelemiseksi.\nKalkkia sekoitetaan sawen ja hiekan kanssa, kun sitä käytetään\nmuurauspruukiksi. Olen nähnyt kowaa ja hienosyistä kalkkikiweä,\njota kutsutaan _marmoriksi_. Sitä on monennäköistä ulkomailla ja\nmaassammekin Ruskialassa. Siitä hakataan kauniita patsaita, portaita\nja kuwia. Ja kun mainiot mestarit owat weistimellään hakanneet\nmarmoriin kauniimpia ihmisten ja eläinten kuwia, täytyypä, kuwat\nhawaittua, pysähtyä ihmettelemään, että niin paljo elämän näköä\non woitu mukailla kowaan kiween. Mutta, koska marmori on kallista\nja sitä löytyy harwassa, on hawaittu kalkista ja wihtrilliöljystä\nsaatawan walkea sekoitus, jota kutsutaan _kipsiksi_, ja se on paljon\nhuokeampaa. Tästä tehdään kipsikuwia, joita ulkomaalais-kipsimaakarit\nkantelewat laudalla päälaellaan kaupungeissa myytäwiksi. Kowinta\nkipsiä on walkea _alabasteri_. Mutta löyhintä kalkkilajia on\n_kliitu_, jonka kaikki tuntewat, ja sitä on ulkomailla niin paljolta,\nettä siellä on kokonaisia kliitu-wuoria.\n\nSittenkin on wielä monia löyhiä kiwilajia. Äiti kihnasi messinkiä\nkirkkaaksi kiwellä, joka oli niin keweää, että pysyi weden päällä, ja\nsitä sanottiin _hohkakiweksi_. Isän paras piippu on _merenwahasta_,\njoka on niin pehmeää kiweä, että sitä saatetaan leikata. _Wuolukiweä_\nsaatetaan wuolla ja warwata padoiksi. Muutamain kiwien luullaan ennen\nolleen niin pehmeinä kuin muta on wedessä. Ja kun wesi, joka seisoi\nyleiseensä maan päällä, juoksi pois, owat kiwet sittemmin kowenneet\nilmassa. Tästä woidaan selittää, kuinka muutamissa löyhemmissä wuorissa\non tawattu jäänöksiä kaswuista ja eläwistä mudassa, jossa ne sitten\nowat kowenneet sen kanssa kiwiksi. Mutta harmaakiwi-wuorissa ei löydy\nkiwettyneitä eli _kiwettymiä_. Sentähden luullaan harmaan kiwen olleen\nmaan päällä, ennenkuin kasweja ja eläwiä on ollutkaan. Mutta muut\nwuoret ja kiwet owat tulleet ja kowenneet paljon jälempänä.\n\nTuolla kaupungissa näki äiti kiwen, joka wälkkyi kummallisesti\nkirkkaana ja oli niin kowa, että lasimestari leikkeli sillä laseja.\nÄitistä oli kiwi mieluinen ja hän pyysi sitä ostaaksensa muutamilla\nkopeikoilla. Ei, sanoi lasimestari, se kiwi on _timantti_ ja woipi\nmaksaa enemmän kuin koko teidän tupanne. Tuleppa kanssani kultasepälle,\nsanoi hän, niin näytän teille useita _kalliita kiwiä_. Sellaisia\nlöytään aiwan harwoin ja ne maksawat hywin paljon. Kun ne owat lasketut\nsileiksi, sijoitetaan ne kultaan ja kalleisiin koristuksiin. Mutta\ntimantti ei ole muuta kuin puhtainta hiiltä, ja sentähden palaa se\nkokonaan kowassa tulessa.\n\nÄiti näki kultasepällä muitakin kalliita kiwiä, jotka kaikki oliwat\nkowia, wälkkywiä ja läpikuultawia. Siellä näki hän helewän punaisen\n_rupiinin_ ja sinisen _safiirin_. Hän kysyi keltasen _topaasin_ ja\nwiheriäisen _smaragdin_ hintaa. Mutta niin paljo ei ollut äitillä\nrahaa, että olisi woinut ostaa yhtäkään niistä. Ainoasti tumman\npunainen _karnioli_ oli helpompi, ja sen osti äiti sormukseensa.\nTuleppas tänne, sanoi kultaseppä, niin saat ostaa _mukailtuja kiwiä_\nhelpolla hinnalla. Owathan ne kallisten kiwien näköisiä, waikka eiwät\nole niin kowia ja wälkkywiä. En huoli, sanoi äiti, en tahdo ylpeillä\npetollisuudella. Jos ei minulla ole waraa ostaa sitä, joka on oikeaa,\nniin en huoli teidän mukailluista kiwistännekään.\n\nIsä oli kerran juonut terweydekseen wettä lähteestä, jossa se maistui\nläkiltä. Tämä tuli siitä, että wesi oli juossut maan läpitse ja siinä\nkohdannut rautaa ja muuta metallia, joista wähäinen osa oli irtaunut\nweteen. Sellaista kutsutaan _mineraaliwedeksi_ (kiwennäiswedeksi),\nsillä kiwet ja malmit kutsutaan _mineraaleiksi_ (kiwennäisiksi). Sen\nlähteen tyköä löyti isä kiwettyneen puupalasen. Sillä muutamat kuolleet\nkaswit ja eläinten luurangot, jotka owat kauwan maanneet maassa,\nkastuwat läpi mineraaliwedestä (kiwennäiswedestä). Ja niin kowenewat ne\nwiimein kuin kiwettyneet kappaleet wuorissa.\n\nIsä sanoi: nyt olemme nähneet jotakuta kaikista kolmesta luonnon\nkunnista. Ihmeellisesti ja wiisaasti on Jumala laittanut kaikki.\nEläimille ja kasweille on Jumala antanut pyöristetyn muodon, ikäänkuin\nsiksi etteiwät loukkaisi toisiaan. Mutta kiwille on hän antanut\nsärmäisen muodon. Ja kumma se on, että niiden särmät tulewat niin\nsäännöllisiä. Jos katselet ruokasuoloja, näet jokaisella rakeella\nalusta olleen kuusi sileää siwua, juurikuin kuutiolla. Jos kaadat\nkuumaa wettä wähäisen salpetteriko'on päälle ja annat weden sitten\njäähtyä, niin näet, kuinka salpetteri jälleen hyytyy wedestä\nkuusikulmaisiksi neuloiksi. Sellaisia hyytyneitä neuloja ja kipeneitä\nkutsutaan _kiteiksi_, (kristalleiksi), ja ne owat aina samallaisia\nsamassa aineessa.\n\nKiwikuntaa löytyy jokapaikassa; koko tämä suuri maapallo on siitä\nkokoonpantu. Awarassa meressä on sanomattoman paljo suolaa, kaikkein\neläinten luissa on on kalkkia, ja itse ihmisen weressä on rautaa. Joka\npaikkaan on Jumalan kaikkiwiisas käsi lewittänyt luonnon aineet niin,\nettä alin-omaa syntyy uusia olentoja siitä, joka näyttää kuolleelta\nsilmiimme. Kaswit nousewat ylös mullasta, eläimet eläwät kasweista ja\nihminen taas saapi rawintonsa kasweista ja eläimistä. Ja niin on kaikki\nluonnon kunnat kiinteimmässä yhteydessä keskenänsä. Ja niin on Jumala\njoka paikassa, ja joka paikassa näkee ihminen Hänen äärettömän\nkaikkiwaltansa jälkiä.\n\n\n\nKullasta ja hopeasta.\n\n\nKulta, jota ihmiset niin paljon haluawat, tulee tänne Wenäjältä ja\nAmerikasta. Wälistä löydetään sitä puhtaana. Brasiliassa löydettiin\nkerran kultakappale, joka painoi 128 (sata kahdeksankolmatta)\nleiwiskää. Wirrat ja ojat tuowat muassaan kultaa wuorista. Silloin\npainuu raskas kulta wirtain pohjalle. Sieltä otetaan hieta ja\n_huuhdotaan_ astiassa; ja koska kulta on raskainta, laskeupi se\nennenkuin hieta pohjalle. Sitten sulataan kultaherneet kappaleihin.\nSuomessa on etsitty kultaa Kemissä ja Kuusamossa; mutta sitä on\nlöytynyt niin wähältä, ettei saalis ole maksanut työwaiwaa. Muutamia\nwuosia jälkeenpäin leweni huhu, Kalifornian maassa löytywän\nsuunnattoman paljo kultahietaa. Sinne matkusti monia tuhansia ihmisiä\nkaikista maailman paikoista, äkkiä rikastuaksensa. Ja paha woitonhimo\noli niin willinnyt niitä, että moni mies lähti pois waimonsa tyköä, ja\nwanhemmat lastensa tyköä, ja lapset wanhempainsa luota. Ja ne myiwät\nkaikki mitä heillä oli kotona ja jättiwät toimituksensa, päästäkseen\nkultaa kaiwamaan. Mutta kun tuliwat Kaliforniaan, oliwat siellä kaikki\nelämän tarpeet kauhean kalleita. Monta kuoli nälkään. Toiset tekiwät\nyötä ja päiwää kowasti työtä wedessä ja rapakossa, josta hakiwat\nkultahietaa. Moni menetti kultansa ja henkensä ryöwärein käsissä.\nNiin tuliwat jotkut harwat rikkaiksi: mutta moni menetti henkensä\nwiheliäisyydessä ja köyhyydessä. Ja ne, jotka pahoilla mielin palasiwat\ntakaisin kotiinsa, huokailiwat surulla, kun pahalla ahneudella on niin\nusein waltaa syntisen ihmisen sydämessä.\n\n\n\nKaiwoksista.\n\n\nKun laskeutuu alas sywiin kaiwoksiin ja näkee kaiwoswäen liikkuwan\ntulisoittoineen, tuleepa ajattelemaan saduissa mainittawia\nlintukotolaisia, jotka takoiwat kultaansa maan sisuksissa. Wälistä\nlaskeutaan niihin alas tikapuita myöten; mutta sywimpiin kaiwoksiin\nwiwutaan ihmisiä korissa. Fahlun kuparikaiwos ja Dannemoran rautakaiwos\nowat kaksi niin sywää kaiwosta Ruotsissa, että saisi panna neljä\nkirkontornia päälletysten seisomaan, ja tuskinpa ne sittekään\nylettyisiwät kaiwoksen pohjasta ylimmäiseen maapintaan. Useat kaiwokset\nmenewät alemmaksi meren pohjaa. Täällä Suomessa ei ole niin sywiä\nkaiwoksia; mutta Orijärwen vaskikaiwos saatetaan werrata olewan kahta\nkirkontornia sywän. Ja kaiwoksissa hakataan metallein malmia pitkistä\nsolista, joita kutsutaan _kaiwoskuopiksi_. Mutta on suolakaiwoksiakin.\nPienen kaupungin tienoilla, jonka nimi on Wielizka, Galizian maassa, on\nniin awaroita suolakaiwoksia sywässä maan sisässä, että ne owat kuin\nsuuri kaupunki katuineen ja torineen. Ja sellaisia toreja on siellä\nkolmikerrassa päälletysten. Siellä hakataan wuorisuoloja seinistä, ja\naiwan kaunista on se katsoa, kuinka miljonittain suolan rakeita yleensä\nkimaltelee walkean walossa, jos mihin katsoisi. Ihmiset ja eläimet\nmenettäwät siellä kyllä usein henkensä, kun katto pudota rysyää niiden\npäälle. Ja sitten käypi niinkin, että wasta monien wuotten perästä\nlöydetään niiden ruumiit muuttumattomina. Sillä suola on tunkeunut\nniiden läpitse ja warjellut niitä mätänemästä.\n\n\n\nKiwettymisistä.\n\n\nUsein poljemma me, käwellessämme maalla, jäänöksiä muinais-ajan\nkaswuista ja eläwistä. Niinpä löytyy suuria wuoria, jotka owat\nnäkinkenkäin kuorista; koko suuri Berlinin kaupunki on rakennettu\nmaalle, joka on wesiäisten jäännöksistä. Muutamissa kylmissä maissa on\nkaiwettu maasta elehwanttein ja muiden eläinten luita, joita eläimiä\non wieläkin kuumissa maissa. Onpa nähty jäännöksiä sellaisista\nmuinais-ajan eläinpuwuista, joita ei enää olekkaan maan päällä. Wälistä\nowat nämä luut kiwettyneinä. Kuitenkin käypi se useimmin niin kaswein\nkanssa. Englannissa ja muissa maissa on useampain sylien sywyydestä\nmaassa löydetty suuria metsiä, jotka owat olleet warsin mustat ja\nkowat. Sellaisista muinoin hiiltyneistä ja sittemmin kiwettyneistä\nmetsistä on kiwihiili tullut maan sisässä. Onpa löydetty kiwettyneitä\njywätähkiäkin. Maan sisästä on kaiwettu wanhoja puita, jotka owat\nolleet rautamalmiksi muuttuneita. Muutamissa mineraali- (kiwennäi-)\nlähteissä nähdään aiwan pian sellainen muutos. Jos tänä päiwänä panen\nkukkaisen sellaiseen lähteesen ja otan sen huomena siitä ylös, näenpä\nkummallista. Kukkaan ja lehtiin yleensä on tullut kowa kuori, joka on\nkokounut wedestä, ja koko kukka näyttää kuin olisi leikattu ruskeasta\nkiwestä.\n\n\n\nKaikellaisista aineista.\n\n\nAikaa sitten tuli eräs laiwa haaksirikkoon luotoja wastaan meressä, ja\ntöin tuskin pelastiwat merimiehet itsensä weneillä. Märkinä ja\nkontettuneina tekiwät he rannalle ison walkean kuiwatakseen ja\nlämmittääkseen itsiään. He mieliwät keittää ruokaakin ja paniwat\nnatronisuola-tönkkejä padan alle. Kun natronisuola kowassa kuumuudessa\nsuli hiedan kanssa yhteen, näkiwät merimiehet ihmetellen, että siitä\noli tullut _lasia_. Siitä ajasta on alettu pitää lasiruutuja\nakkunoissa. Wiheriäiseen lasiin kelpaa takkatuhkakin, mutta walkiaan\nlasiin tarwitaan joko natronia tahi potaskaa ja ruskeaa kiweä. Lasia\nwärjätäänkin ja lasketaan sileäkulmaiseksi. Kauniilta se kyllä näyttää,\nkun lasinpuhaltaja puhuu ilmaa sulaneesen lasi-aineesen ja siitä\nwalmistaa putelleja ja lasipalleja.\n\nFahlunin suuresta vaskikaiwoksesta Ruotsissa on wanha tarina. Muuan\nsuomalainen paimen hawaitsi kilinsä kyljen olewan punaisena. Paimenella\nteki mieli tietää, mistä tämä oli tullut ja huomasi pian, että kili oli\nmaannut sillä paikalla, jossa vaskea löytyi wuoressa. Näin löydettiin\nPohjolan rikkain vaskikaiwos. Waskiseppä ei kuumenna waskea, niinkuin\nrautaseppä tekee raudalle, waan takoo sitä kylmänä. Kun hän tahtoo\nliittää kahta waski-kappaletta yhteen, ei hän saa niitä kiinni\ntakomalla, waan hän yhdistää ne messingillä. Se on metallien\njuottamista.\n\nKun muutamanlaisia _hartseja_ eli pihkoja sulataan öljyssä, jota\nkutsutaan tärpätiksi, saadaan siitä _wernissaa_ (kiilto-öljyä), jolla\nmonellaisia teoksia _lakeerataan_ (kiilloitetaan). Liimaa walmistetaan\nnahasta, sarwista eli luista, kuin niitä keitetään wedessä.\n_Läkkiä_, jolla kirjoitetaan, tehdään pienistä tammen käwyistä ja\nrautawihtrillistä. _Tärkki_ on hienoa jauhoa, jota on monellaisissa\njuurissa ja siemenissä. Leipätaikinan annetaan _kohota eli nousta_,\nettä leipä tulisi mureaa. Mutta kun imelänlainen neste on käynyt, ei\nsillä ole enää imelän makua, waan se on wäkewää. Siinä on _wäkiwiinaa_\n(spirituswiinaa). Onpa monellaisissa kaswuissa makean- eli\nsokeri-ainetta. Sentähden saatetaan tehdä wiiniä ei ainoastaan\nwiinapuun rypäleistä, waan pihlajan ja tuomen marjoistakin. Palowiinaa\npoltetaan elosta eli imelletyistä potaateista, joita pannaan mäskiksi\nja käytetään. Sitten kulkee palowiina höyrynä jähdytys-astian läpi, ja\nrankki jääpi jälelle. Mutta se on ilkeä taitoteos, sillä ei koskaan ole\nmikään taito tehnyt niin paljo pahaa maailmassa. Ennemmin panemme\n_olutta_ ja _sahtia_ maltaista, jotka ensin keitetään wierteeksi, ja se\nsitten käytetään. _Simaa_ (mesijuomaa) walmistetaan hunajasta ja\nwedestä kryytein kanssa.\n\n\n\nOrijärven vuorikaiwos.\n\n\n    Kävipä ryske julma Manalassa,\n    Mä tunsin jalkoin alla tutinan,\n    Eteeni näin maan kidan aukeevan.\n    Mä huusin: \"mienkö nyt Pohjolassa,\n    Mit' olen kuullut maista etelän:\n    Syvyyden kaupunkeja, maita nielevän!\"\n\n    Ei, senhän toimi, taito aikaan saapi,\n    Heit' tulikin ja vesi tottelee,\n    Kovia kallioita halkaisee,\n    Tuo malmin esiin, sitten puhdistaapi,\n    Niin että sillä vaikka kultaa sais,\n    Kun Perunmaalle asti kaupittais.\n\n    Teollisuuspa näin, mi siivet antaa\n    Kaupalle, neron kanssa kilpaillen\n    Maailman seudut liittää yhtehen.\n    Näin Suomen mieskin unhotettu kantaa\n    Maailman markkinoille viimeinkin\n    Mit' uutta mietti hän ja saatti ilmihin.\n\n\n\nTimantti.\n\n\n    Arabiassa muinoisin\n    Mies vanha Amru eli.\n    Vaikk' oli köyhä, kuitenkin\n    Luojaansa turvaeli,\n    Hätänsä, huolens ainian\n    Vaan heitti haltuun Jumalan.\n\n    Joelle kerran tultuaan\n    Hän huomas kiven täällä,\n    Mi kiilteli kuin loistoissaan\n    Veshelmi kukan päällä.\n    Hän korjas kiven lystikseen,\n    Vei kummaksi sen lapsilleen.\n\n    Leluna lasten oltuaan,\n    Se nurkkaan viskattiin,\n    Vaan pantiin lakeen riippumaan.\n    Kun loistons keksittihin.\n    Ei Amrull' ollut kynttilää,\n    Siis lyhtynä pit' olla tää.\n\n    Illalla tuli kauppamies\n    Ja kiven kirkkaan keksi:\n    \"Tuo kivi myyppäs, tai kenties\n    Sen annat ilmaiseksi.\"\n    \"No\", vastas Amru, \"ota vaan,\n    Jos nauhan rinkeliä saan.\"\n\n    Mies kiven otti kaunoisen,\n    Pääkaupunkihin läksi,\n    Sen kauppas kultasepille\n    Taas muille myytäväksi.\n    Niin rikast ei vaan kohdannut,\n    Jok' ois sen ostaa mahtanut.\n\n    Näet, kun se oikein saatihin\n    Kirkkaaksi kanteiltansa,\n    Se timantiksi nähtihin\n    Isoimmaks lajiansa;\n    Kuningas kruunuuns osti sen,\n    Siit' tuhansia maksaen.\n\n    Hän pidot piti köyhillen\n    Nyt kruunun kunniaksi,\n    Myös Amrun lapset kerjäten\n    Tulivat vierahaksi.\n    \"Lyhtymme\", huusit, \"katsoppas,\n    Pitävi päässään kuningas\".\n\n    Kuningas tämän kuultuaan\n    Luo viittas kauppiasta,\n    Ja päätti kohta, tultuaan\n    Selvälle asiasta:\n    \"Sä rahat anna Amrullen,\n    Saat rinkelisi jällehen.\"\n\n\n\n\nYhdeksäs Luku.\n\nMaasta.\n\n\nMuutamana päivänä olivat Antti ja Liisa kartanolla ja kaivoivat niin\nvireästi, että hiki tippui otsasta. Syvän kuopan kaivettua istuivat\nlevähtämään ja katsoivat kuoppaan. Samassa tuli heidän isänsä ja kysyi:\nmitä kaivatte, lapset, ja mitä siinä katsotte kuoppaan? Liisa vastasi:\nmielellämme olisimme katsoneet sitä, jota on maan sisässä.\n\nIsä sanoi: jos koko kylän väki kaivaisi samaa paikkaa, ja jos se sitä\ntekisi viisikymmentä vuotta, eivät sittekään saisi nähdä sitä, jota on\nmaan sisuksessa. Sillä jos olisi mahdollista kaivaa reijän suoraan maan\nläpi, niin olisi se reikä 1,200 (tuhat kahtasataa) peninkulmaa syvä. Ja\npäästäväksi maan sisukseen, täytyisi kaivaa 600 (kuuttasataa)\npeninkulmaa syvään. Mutta eipä voi yksikään kaivaa puoltakaan\npeninkulmaa alaspäin, sillä sitä ennen tullaan veteen eli vuoreen.\nPeninkulman syvyyteen maan sisään ei ylety yksikään kaivanto. Välistä\nlöydetään vuorissa syviä reikiä, joita kutsutaan _luoliksi_ ja jotka\novat olleet niissä aina maan alusta. Ihmiset ovat välistä kontanneet\nnäihin luolihin ja heillä on ollut valkea muassa nähdäkseen maan\nsisuksia. Ja siellä on nähty korkeita holveja, kuin kirkkoja, joissa\nvesi on alinomaa tippunut katosta. Ja siellä on nähty ihmeellisesti\nkauniita patsaita valkeista kivistä, ja siellä on maan-alaiset virrat\npauhanneet kaukana alaalla pimeässä. Mutta ei yhtään elävää olentoa ole\nasunut syvyydessä, ja ihmisiä on alkanut niin kauhistuttaa, että ovat\nmielellään rientäneet takaisin Jumalan kirkkaan päivän valoon. Ei siis\ntiedetä mitään vissiä maan sisuksesta. Mutta siitä, joka on likinnä\njalkaimme alla, tiedämme, että siinä on useita erilaisia _maakertoja_\npäälletysten. Kaivoa kaivaessa sattuu, että ensin tullaan multaan ja\nhietaan, sitten saveen, sitten jälleen hietaan ja niin jälleen toisiin\nmaanlajeihin. Paljon paremmin tunnemme _maan pinnan_, jonka Jumala on\nluonut asunnoksi ihmisille, kasveille ja eläville.\n\nKuulin yhden akan olleen, joka ei koskaan ollut käynyt ulkona tuvasta,\njossa hän asui, sillä hän oli sekä sokea että ontuva. Kauvan luuli hän\nsiis ei maailmaa olevan tuvan ovea etemmä. Mutta kerran sai hän kuulla,\nettä oli palanen maailmaa ulkopuolellakin tuvan ovea. Pistipä kätensä,\nulos akkunasta koetellakseen, kuinka iso maailma oli. Ja kun hän\nhaparoi tyhjää ilmassa, sanoi hän kummastellen: onpa sitä maailmaa\njonnekkin päin! En voi tuntea sen seiniäkään!\n\nTämän kuultua rupesivat Antti ja Liisa nauramaan. Isä kysyi: sanoppa\nLiisa, kuinka paljo tästä on maailman ääreen? Liisa vastasi: maailmaa\non vielä kappale veräjänkin taakse maantielle, sillä olin siellä\npaimentamassa lehmiä. Antti luuli tätä kovin vähäksi ja sanoi: maailmaa\non vissiinkin peninkulma tästä eteenpäin, sillä niin kaukana kävin\nmyllyssä isäni kanssa jauhoja noutamassa.\n\nTähän sanoi isä: niin vähän tietäisimme, jos emme oppisi enempää\nmuilta. Tulkaa, menemme yhdessä tuolle korkealle vuorelle metsään.\nSiellä saamme nähdä enemmän maan pintaa.\n\nNiin menivät kaikki ja katselivat tarkasti ympärilleen mennessään.\nKäydessään astuivat he viheriäistä _tannerta_ juurikuin lattiata.\nKartanosta tultua maantielle, oli heillä toisella puolella suuri\n_metsä_ ja siinä monellaisia puita, pensaita ja _vesakkoa_. Toisella\npuolella oli tasainen maa peltoin ja niittyin kanssa. Tätä kutsuttiin\n_lakeudeksi_ ja pienempää osaa siitä kutsuttiin _kedoksi_. Vähä\nulompana, ulkopuolella kaupunkia, oli maa hietikkoa ja kutsuttiin\n_kentäksi_. Ja vielä ulompana, jossa lakeus kasvoi kanervia ja\nharvastaansa mäntyjä, kutsuttiin sitä maata _kankaaksi_. Jos tämä\nlakeus olisi niin kuiva, ettei siinä kasvaisi mitään, nimitettäisiin se\n_aavikoksi_. Ja jos se olisi paljas ja kivinen, mutta kasvaisi\nkuitenkin ruohoa, kutsuttaisiin sitä _aromaaksi_.\n\nEtemmä mennessä alkoi maa yletä ja taas aleta. Korkeaa paikkaa\nkutsuttiin _kukkulaksi_, ja kukkulan nousema ja laskeuma oli _mäki_. Ja\njos se kukkula olisi korkea ja suuri, kutsuttaisiin sitä _vaaraksi_; ja\njos se olisi pitkä ja kaitainen, sanottaisiin sitä _selänne-maaksi eli\nsärkäksi_. Laskeuttuaan mäkeä alas tulivat lapset alhaiselle paikalle\nkahden vaaran väliin, ja sitä kutsuttiin _laksoksi_. Mutta jos se lakso\nolisi pieni, kutsuttaisiin sitä _notkoksi_.\n\nLakson läpi tultua poikkeusivat lapset maantieltä pois ja alkoivat\nnousta vuoren rinnettä ylöspäin. Paikoittain oli rinne sileä, mutta\npaikoittain oli siinä suuria _rakoja_, juurikuin vuori olisi\nhalkeillut. Siellä oli paljo suuria kiviä, joita kutsuttiin\n_kallioiksi_, mutta toisia jotka olivat pinnaltaan tasaisempia,\nkutsuttiin _paaseiksi_. Ja kallioiden välillä oli _halkeimia_, joihin\nhelposti voi pudota, ja leveämpiä ja vetisiä väliä kutsuttiin\n_rotkoiksi_. Ylemmä tultua näkivät lapset täällä olevan useita vuoria\npitkässä rivissä ja laksot ja rotkot välillä, ja sitä kutsuttiin\n_vuorenselänneeksi_. Jos täällä olisi niinkuin Lapissa rivi korkeita\nvuoria terävine huippuineen ja lunta huipuilla, kutsuttaisiin niitä\n_tuntureiksi_. Ja niiden välillä olisi synkkiä _louhikko-korpia_ ja\nautioita _vuomia_, joissa ei näkisi muuta kuin kiviä kivien vieressä ja\nmätästä mättään vieressä.\n\nTämä vuori on vissiin korkein koko maailmassa, sanoi Antti. Korkea on\ntämä kyllä, sanoi isä, koska tämä on paljon korkeampi puita, huoneita\nja kiviä, jotka ovat tuolla alhaalla lakeudella. Mutta muutamat vuoret\novat vielä paljon korkeammat tätä. Ja niiden korkeutta vertaillessa\nlasketaan, kuinka korkealla näiden huiput ovat meren pinnasta.\nKorkeimman vuoren nimi on Teiriharju. Se on niin korkealla merestä,\nettä jos 8 kirkontornia pantaisiin päälletysten seisomaan, tulisi\nkahdeksannen huippu vasta Teiriharjun huipun korkuiselle. [Muist.\nKirkontornin laskemme 24 syltä eli 72 kyynärää eli 144 jalkaa\nkorkeaksi. Teiriharjun huippu on siis 1,152 jalkaa korkealla meren\npinnasta.] Kuitenkin on vielä paljon korkeampia vuoria muissa maissa.\nPeltoivi Lapissa on yhtä korkea kuin 13 kirkontornia ja Kimborazo\nAmerikassa on niin korkea kuin 180 kirkontornia päälletysten pystössä.\nJa jos voisi sinne kiivetä suoraan ylös tikapuita myöten, niin pitäisi\nniiden tikapuut olla pitemmät 7:mää virstaa eli kolmeneljännes\npeninkulmaa pitkät.\n\nMutta jos korkeain vuorten yli kivetään, mitä siellä toisella puolella\nnäkyy? kysyi Liisa. Tuleeko sieltä jo maailman ääri?\n\nEi, sieltä tulee taas toisia lakeuksia ja toisia vuoria ja laksoja ja\nkukkuloita ja mäkiä ja kankaita ja metsiä ja tuntureita, siksi kun\npysähdytään jonkun veden tykö. Niin hyödyllisesti ja kauniisti on maa\nluotu, että yksi paikka ei ole toisensa näköinen. Jotka asuvat\nerilaisissa paikoissa, tarvitsevat alinomaa vaihettaa toisilleen sitä,\njota maa antaa yhdessä paikassa ja jota puuttuu toisessa. Lakean maan\nasukasten täytyy tuoda metsästä hirtensä ja vuorista rautansa.\nVuorimaiden asukasten täytyy tuoda eloviljan ja maidon lakeilta mailta.\nJa jotka asuvat suurissa metsissä, niiden täytyy matkustaa muille\ntienoille saadakseen sitä, jota ei metsä anna.\n\nLevähdämme nyt vähäisen tässä vuoren lakeella ja syömme iltasemme. Tämä\npuukko on taottu vuoren raudasta. Tämä leipä on leivottu lakean maan\nelosta. Tämä kori on nijottu metsän juurista. Ympärillämme ja tuolla\nalempana meitä levenee maa kesän viheriäisyydessä juurikuin kirjava\ntaulu. Niin kauvas kuin silmä eroittaa, ovat kaikki Jumalan työt\ntäydellisiä ja viisaita. Ja kuitenkin näemme tässä aivan pienen osan\nmaata ja vielä paljon pienemmän osan koko luotua maailmaa. Mutta jos\nkulkisimme alinomaa samalle suunnalle ja kiipeisimme vuorten yli ja\npurjehtisimme merien ylitse, olisimmepa viimein vaeltaneet ja kulkeneet\nkoko maan ympäri.\n\nNiin, mennäänpä koko maan ympäri, huutivat molemmat lapset ilon\ninnossa. Lähdetään heti kohta ja tullaan huomenna jälleen takaisin!\n\nHeidän rakasta isäänsä nauratti, ja hän sanoi: ihmiset, joilla ovat\nkäsissä kaikki keinot, joita koskoinkaan on keksitty päästäväksi merien\nja maiden ylitse, tarvitsevat maan ympäri ennättääkseen vähintäänkin\nvuoden. Mutta jos me lähtisimme sille matkalle tänä päivänä,\npysähtyisimme kukatiesi jo ensimäisen ojan rannalle neuvontoinna.\nKukatiesi kerran, isoiksi kasvettuanne, tekin menette isoon laivaan ja\npurjehditte tuhansia peninkulmia maan ympäri. Mutta nyt palaamme\nilta-auringon valossa takaisin pieneen majaamme. Siliä siinä on hyvä\nkotimme, ja tämä maa on Suomi, oma rakas isänmaamme. Ja ei yhtään muuta\nmaata koko tämän suuren maan päällä ole meille niin rakasta ja kallista\nkaikkina elämämme päivinä. Sen maan edestä tahdomme me elää ja sen maan\nedestä saatamme kuolla. Tätä maata ymmärrämme me parhaiten. Täällä\nasuivat isämme. Täällä oli kätkyemme, jonka vieressä äitimme lauloi\nmeille laulujaan. Näiden koivuin ja kuusten alla olemme kasvaneet ja\nleikitelleet. Täällä on meillä ollut suruja ja paljo iloa, huolia ja\npaljo rauhaa. Ja täällä, tässä samassa maassa, isänmaassamme, suopi\nJumala meille kerran haudan koivuin varjoon.\n\nJa koska jalkamme polkee maata, on meidän päämme vapaasti pystössä\ntaivaan sinistä kattoa kohti. Katso, näin tahtoo Jumala alinomaa\nosottaa meille, että olemme kasvaneet maan tomusta, mutta olemme aiotut\nahkeroimaan olentomme kalliimman osan kanssa ylöspäin. Ja vaikka me\nrakastamme ja ihmettelemme tätä ihanaa maata, niin ei tämä kuitenkaan\nole sielumme oikea ja ijankaikkinen koti. Se on korkeampi: se on\nJumalan kaikkivaltiaan tykönä taivaan korkeudessa.\n\n\n\n\nFingalin luolasta.\n\n\nStaffan saarella Skotlannin maassa on mainio luola, jossa sadut sanovat\nsen jalon uroon Fingalin asuneen. Siihen soudetaan veneellä merestä,\njonka vesi huuhtoo luolan sisustaa. Siellä luulee olevansa kauniissa\nkirkossa, jossa on monia ihanoita patsaita ympäri seiniä. Ihmisten\nkädet eivät ole koskaan valmistaneet mitään ihanampaa. Suuri vuori on\nsen päällä juurikuin kattona, ja siitä tippuu alin-omaa vettä, jonka\nlorina sekauu meren pauhuun. Välistä kuuluu sieltä kuin hiljainen\nsoitto. Se kuuluu niin kummalliselta, kun tuuli kulkee patsasten väliä,\nja luulisipa kuulevansa muinais-aikain ihmisten ääniä, jotka luolassa\netsivät suojaa raju-ilmalta.\n\n\n\nMaan erinäisestä muodosta.\n\n\nLimingassa Pohjanmaalla on niin suuri lakeus aivan niittymaata, ettei\noikein voi nähdä yhdestä päästä toiseen. Isossa Kyrössä on yhtä iso\nlakeus pelkkää peltoa. Siksi onkin näistä vanhastaan sanottu:\n\n    Ison-Kyrön pelto ja Limingon niitty,\n    Vertoja näille ei ole tietty.\n\nParolan kenttä Hämeenlinnan tykönä ja Helsingin kenttä Helsinkiä\nlikellä ovat niin laajoja, että monta tuhatta sotamiestä saattaa niillä\näkseerata samalla kertaa. Suurimpia kankaita Suomessa on Hämeenkangas,\njoka menee maan poikki. Siinä kasvaa hyvin suuria petäjiä ja maa on\nruskea kanervista. Mutta harvassa näkyy siellä taloa, kun sitä\nhietikko-maata ei voida suuretta vaivatta saada pelloksi. Suomessa ei\nole yhtään oikeata lakeaa aromaata, eikä sellaista aavikkoa, kuin on\nsuuri Saharan aavikko Afrikassa. Siellä ei ole hyvä olla. Niin kauvas\nkuin silmä kannattaa, on siellä suunnaton lakeus polttavaa hietaa,\nmutta hyvin harvassa on pensasta eli puuta. Siellä kiljuu Leijona\njanoissaan. Siellä juoksee sukkela kameli-kurki. Ei kukaan ihminen\nvoisi siellä kulkea, jos eivät kamelit, joilla ratsastetaan, saattaisi\nniin kauvan kärsiä janoa nääntymättä. Mutta jossa lähde juoksee maasta,\nsiihen kasvaa ruoho ympärille vihoittamaan, ja siihen kasvaa puita,\njotka suojaavat matkamiestä.\n\nMaassamme ei näe tuulen ajavan _lentohietaakaan_ pelloille ja\nniityille, jotka siitä muuttuvat hieta-aavikoiksi. Harvoin kuulee\ntäällä puhuttavan _maanvierimisestä_, jossa vesi kaivaa alaisinpuolin\nsuuria maakappaleita eli kukkuloita, jotka sitten kukistuvat alas.\nKuitenkin on sitäkin tapahtunut jonkunkerran, niinkuin Halikossa liki\nTurkua. Kerran putosi maa alas myllyn alla. Mylly kaatui syrjälleen, ja\nmylläri ei osannut ulos. Siinä olikin seikka osata, kun ovi oli mennyt\nmaata vasten.\n\nMaassamme on monta vuorta, mutta ne eivät ole hyvin korkeita. Täällä on\nmyös useita pitkiä vuorenselänteitä ja selännemaita, joista muutamilla\novat nimet, mutta monta kutsutaan yhteisellä nimellä Maanseläksi. Monta\nkunnasta ja laksoa näkee myös täällä. Kunnaalla on usein tupa, ja\nlaksossa juoksee usein puro. Sellaisissa tienoissa on monta mäkeä.\nHämeessä, Savossa ja Karjalassa kulkee tie usein selänteen yli, jossa\novat korkeat mäet, niin että, selänteen harjalle tultua, näkee allaan\nolevan petäjäin latvat ja kirkkoin tornit. Ja siinä on niin tiheässä\nkukkuloita ja alangoita, että luulee näkevänsä kakkuja vieritysten,\nladottuna maan suurelle pöydälle, jonka Jumala on valmistanut\nihmiselle.\n\n\n\nMaamme.\n\n\n    Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,\n    Soi sana kultainen!\n    Ei laaksoa, ei kukkulaa,\n    Ei vettä, rantaa rakkaampaa,\n    Kuin kotimaa tää pohjainen,\n    Maa kallis isien.\n\n    On maamme köyhä, siksi jää,\n    Jos kultaa kaipaa ken.\n    Sen kyllä vieras hylkäjää,\n    Mut meille kallein maa on tää,\n    Kans salojen ja saarien\n    Se meist' on kultainen.\n\n    Ovatpa meistä rakkahat\n    Kohinat koskien,\n    Ikuisten honkain huminat,\n    Täht'-yömme, kesät kirkkahat,\n    Kaikk', kaikki, laulain, loistaen\n    Mi lumos sydämen.\n\n    Täss' olla meidän mieluist' on\n    Ja kaikki suotuisaa;\n    Vaikk' onni mikä tulkohon\n    Meill' isänmaa on verraton.\n    Mit' oisi maassa armaampaa,\n    Mit' oisi kalliimpaa?\n\n    Ja tässä, täss' on tämä maa,\n    Sen näkee silmämme;\n    Me kättä voimme ojentaa\n    Ja vettä, rantaa osoittaa,\n    Ja sanoa: kas tuoss' on se.\n    Maa armas isäimme.\n\n    Jos loistoon meitä saatettais\n    Vaikk' kultapilvihin,\n    Miss' itkien ei huoattais,\n    Vaan tähtein riemun sielu sais,\n    Ois tähän kurjaan kotihin\n    Halumme kuitenkin.\n\n\n\n\nVuori ja lakso.\n\n\n    \"Maan selkänä mä seison\", sanoipa vuori noin,\n    \"Mun päältäin virta syöksyy, Mä myrskyt kestää voin,\n    Mun otsain pilviin peittyy. Mä nä'yn etäällen.\n    Rotkoini kaiku matkii jyryä ukkosen.\"\n\n    Ja kaunis laakso lausui: \"täss' asuu ihmiset.\n    Minussa lähde läikkyy, ja kukkii ruususet,\n    Ja lampaat syövät heinää ja linnut visertää,\n    Ja kellot iltasilla kauniisti heläjää.\"\n\n    Ja metsä vihriäinen nyt virkkoi viimein myös:\n    \"Ihanat lajissansa on, Luoja, kaikki työs.\n    Ihmettä meissä nostaa, mi suurt on, korkeaa,\n    Vaan kaunistapa voimme pikemmin -- rakastaa.\"\n\n\n\n\nKymmenes Luku.\n\nWedestä.\n\n\nKerran, kun myrsky pauhasi kowasti, ja wesi hyökysi aaltoina, sanoi\nisä: katso Jumalan woimaa! Elementit (alku-aineet) pauhaawat.\n\nAntti sanoi: Elementit, mitä se on?\n\nIsä sanoi: muutamat kappaleet maan päällä pysywät lujemmasti kiinni\ntoisissaan. Puun palasen eli kiwen saatan ottaa käteeni ja pitää\nkiinni, ja sellaisia kutsutaan _kowiksi aineiksi_. Mutta wettä en saata\nottaa käteeni ja pitää sitä kiinni, ja sellaisia nesteitä eli märkiä\naineita kutsutaan _suliksi_. Sellaisia saatan kuitenkin ottaa kauhaan\neli ämpäriin, jolloin ne kuitenkin pysywät koossa. Mutta niin ei woi\npitää koossa höyryä, joka kohoaa kiehuwasta padasta eli häkää, jota\ntulee uunista eli ilmaa, joka tuulee. Sellaiset aineet owat\n_ilmanmuotoisia_.\n\nMuinais-aikoina ei tunnettu luonnon aineita niin tarkoin kuin nyt.\nSiksi puhuttiin tawallisesti neljästä _alku-aineesta_, joista luultiin\nkaikkein saaneen alkunsa. Ja näitä alku-aineita sanottiin\n_elementeiksi_. Ne neljä elementtiä owat: 1) _maa_, joka on kowista\naineista; 2) _wesi_, joka tawallisesti on juoksewaa ainetta; 3) _ilma_,\njoka on ilmanmuotoista ainetta, ja 4) _tuli_, joka ei ole minkäänlaista\nainetta, waan toisten ainetten häwitys.\n\nNyt menemme merelle. Katsotaanpa tarkemmin _wettä_. Nakkaan mereen\npuukappaleen. Miksi puukappale pysyy weden päällä? Siksi että on\nkeweämpi kuin wesi. Nakkaan kiwen weteen. Miksikä kiwi uppoaa? Siksi\nettä se on wettä raskaampi. Tuolla uipi wesilintu; tuolla soutaa poika\nweneessä. Miksikä ne kulkewat eteenpäin weden pinnalla. Siksi kun\nsoutelewat wettä taaksensa, wesilintu jaloillaan ja poika airoillaan.\nTuolla käypi wesimylly. Mikä panee sen rattaat liikkeelle? Wesi töyttii\nalinomaa rattaasen. Niin raskasta ja woimakasta on juostessaan wesi.\nKyllä se on wielä woimakkaampaakin, niin että se murtaa rikki suuria\nlaiwoja ja wiepi muassaan suuria kallioita ja jäätelejä, kun se on\ntullut kowaan liikkeesen.\n\nEilen, kun satoi, oli kartano märkänä ja suuria wesilammikoita oli\nkokounut maantielle. Mutta tänäpäiwänä on päiwäpaiste, ja kartano ja\ntie owat taas kuiwina. Miksikä niin? Onko kaikki sadewesi juossut pois?\nEilen panin wesikupin lämpenemään takalle. Kun tänäpäiwänä rupesin\nsilmiäni ja käsiäni pesemään, olipa kuppi tyhjänä. Miksi niin käwi? Ei\nsuinkaan ollut wesi saattanut juosta pois kupin läpi. Ei, se oli\n_höyrynnyt_ pois ja kohonnut näkymätönnä kaasuna ilmaan. Niin käwi\nkartanollakin, ja niin käwi wesikupissakin. Tiedän paljo wettä olewan\nhöyrynä ilmassa, warsinkin lämpimällä. Nämä höyryt jähtywät ja kokouwat\nsitten pilwiksi. Ilman wielä enemmän jähdyttyä sakeuwat höyryt pieniksi\nwesiherneiksi ja putoawat sateena maahan. Ja koska kesällä yö on\nkoleampi päiwää, tiiwenewät wesihöyryt jähtyneessä ilmassa ja laskeuwat\nalas aiwan pienissä herneissä _kasteeksi_ ruohoon ja muihin kappaleisin\nulkona. Wälistä ilman jähdyttyä märkäin paikkain ja wetten kohdalla\ntiiwenewät höyryt _sumuksi_. Eilen käwellessäni sumussa ajattelin\nitsekseni: kah, nytpä olen pilwessä aiwan maan pinnalla. Ja wettä, joka\nputoaa ilmasta, wetäwät kaswut ja eläwät sisäänsä: mutta suurin osa\nhöyryää jälleen pois ja tulee sateeksi. Ja kaswut ja eläwät ja joet ja\njärwet ja meret höyryäwät wettä jälleen ylös. Niin on wedellä\nalinomainen kiertäminen maan päällä, eikä sitä ole wielä koskaan nähty,\nettä wesi sentähden olisi wähennyt, waikka se muutamissa paikoissa\nsaattaa wähetä muista syistä.\n\nWälistä tapahtuu kesällä, kun pilwet satawat, että ilma niitä alempana\non hywin kylmä. Silloin jäätywät wesiherneet pudotessaan, ja tulewat\n_jäärakeina_ alas. Mutta jos ne jäätywät pilvissä, putoawat ne _lumena_\nalas.\n\nTalwella hyytyy weden pinta kaikissa järwissä ja jokiloissa täällä\npohjoisessa jääksi, mutta alimmainen wesi ei jäädy, sillä se wesi, joka\non raskainta ja painuu pohjaan, on silloin wähän lämpimämpää. Talwella\njäällä ajaessamme sanoi isä: tässä pitää waroa, tässä käypi wirta, ja\njää on heikkoa. Sillä wesi, joka juoksee sukkelammin koskissa ja\nwirroissa, ei jäädy niin helposti, ja suolainen wesi meressä ei tule\nniin pian jääksi. Lämpimimmissä maissa etelän puolella on harwoin eli\nei koskaan niin kowa pakkanen, että wesi jäätyy. Ja ihmiset, jotka\ntulewat sieltä tänne pohjoiseen, eiwät woi kyllin ihmetellä nähdessään\nkoko maan olewan peitettynä lumella, juurikuin sokerilla, ja\nkatsellessaan, kuinka täällä käwellään ja ajetaan järwiä ja merta\ntalwella, juuri kuin sileää walkeaa lattiaa.\n\nOletko nähnyt, kuinka kauniina tähtinä lumisipaleet tarttuwat\nakkunaruutuun? Nämä pienet lumitähdet, jotka näet nyt tässä kirjassa\nkuwattuina, owat rakeita. Niitä tulee weden jäätyessä, samalla lailla\nkuin ruokasuola ja muut aineet laskeuwat astian pohjalle. Silloin\nsanotaan aineen muuttuwan juoksewasta muodosta kowan muotoiseksi.\nWedellä on se kummallinen luonto, että se saattaa olla kaiken\nmuotoisena. Kun lumi ja jää sulaa, muuttu wesi kowan muotoisesta\njuoksewan muotoiseksi. Kun sula wesi nousee höyrynä ylös, muuttuu se\nilmanmuotoiseksi. Tämä tulee aina aineen kylmyydestä eli lämpimästä.\n\nTuolla wuoren rinteellä ei kaukana tuwastamme on lähde, jossa on\nselwä kirkas wesi, jota äiti sanoo _karkkaaksi_, kun se ei ole niin\n_liukeaa_ kuin sade eli jokiwesi saippualla pestessä. Ei se ole\n_mineraali- (kiwennäis) lähde_, jonka wesi maistuu raudalta eli muilta\nsulaneilta aineilta. Eikä se ole sellainen _lämmin lähde_, joka muissa\nmaissa juoksee lämpimällä wedellä. Eikä se ole _kuohulähde_, joka\npuhaltaa suihkuna maasta ylös. Se on parempi _kaiwoamme_, jonka isä\nkaiwoi sille paikalle, jossa _wesisuonet_ kulkewat maassa kartanon\nalate. Ensin juosta lirisee se pienenä _norona_, joka tulee suohon.\nSiinä kokoupi monta sellaista noroa _puroksi_, joka kiertelee metsän\nläpi, aina maan wiettämisen mukaan. Wähän aikaa kulkeissani puron\nwiertä hawaitsin sen alinomaa isonewan monien muiden puroin siihen\nwesineen yhdistymällä. Wiimein tuli se pieneksi _joeksi_, joka juoksi\njärween, ja järwen toisesta päästä jälleen siitä ulos. Joki oli saanut\nenemmän wettä ja paisunut _isommaksi joeksi_, jota myös kutsuttiin\n_wirraksi_, kun wesi käwi siinä wäkewästi. Kun aina useampia puroja ja\n_olkajokia_ juoksi isompaan jokeen, tuli siitä wiimein leweä ja iso\n_wirta_ (kymi). Ja koko maata, josta wirta ja sen olkajoet saiwat\nwetensä, kutsuttiin _wirran-ympäristöksi_. Jossa maa wirran juowassa\noli hywin wiettäwä alaspäin ja paljo kiwiä, wesi juoksi wäkewästi, ja\nsiinä oli _koski_. Yhdessä paikassa putosi wirta wahtoawana ja pauhuten\njyrkkää kallion rinnettä, ja oli _putous_ (ämmä, köngäs). Wiimein tuli\nwirta niin suureksi, että laiwat purjehtiwat sen leweää juowaa. Ja sen\nrannoille rakensiwat ihmiset myllyjä ja sahoja ja tehtaita ja suuria\nkaupunkeja. Mutta wiimein juoksi wirta monia _suita_ (putaita)\näärettömään _mereen_.\n\nPyydinpä hywää ystäwääni merimiestä päästäkseni hänen laiwaansa. Hän\notti minun laiwaansa, ja me purjehdimme niin kauwas merelle, ettemme\nkohta enää nähneet mitään maata, waan ainoasti taiwaan päällämme ja\nmerenweden ympäri laiwaa. Nyt wasta näin, kuinka suuri Jumalan woima\noli elementeissä, ja wapisin pelosta, että me, heikot ihmiset,\nhukkuisimme. Mutta yhtä selwästi näin, kuinka Jumala oli luonut ihmisen\ntänne koko luonnon herraksi. Sukkelasti ja taitawasti rienti laiwa\neteenpäin _hyökyn_ läpi myrskyn perästä, joka tätä ennen oli ajanut\nmeren suuriin _aaltoihin_. Silloin näin meren näön muuttuwan senjälkeen\nkuin taiwas oli sininen eli pilwinen; mutta usein wiwahteli se\nwiheriäiselle. Meriwesi oli hywin suolaista, ja nyt ymmärsin miksi\njokein ja lähdetten wettä sanottiin suolattomaksi, kun siinä ei ole\nsuolaa.\n\nTäällä, sanoi merimies, juoksee wesi alinomaa samaa suuntaa, jos\ntuulikin olisi wastainen, ja sitä kutsuttiin _meriwirraksi_. Warotaanpa\nnyt, ettemme tule _merenpyörteesen_. Siinä käypi wirta pyörien, juuri\nkuin wettä rattiin kaadettaissa ja wetää laiwan mukaansa, siksi että se\nuppoaa keskelle pyörrettä. Mutta tultuamme suuriin _waltameriin_ näemme\njotakin kummallista. Kun laiwa parhaaltaan purjehtii rantawettä,\nwetäypi wesi takaisin, niin että kuiwa hieta näkyy laiwan pohjan alla.\nSitä kutsutaan _pakowedeksi_ (luoteeksi). Ja kun kuiwin jaloin poimii\nsimpukoita meren pohjasta, saapi tarkasti kyllä pitää ajasta waarin.\nSillä kuuden tiiman perästä palaa wesi takaisin, niin että jossa juuri\nwasta sai käwellä kuiwin jaloin, siinä purjehtiwat jälleen suuret\nlaiwat. Ja tätä kutsutaan _nousuwedeksi_ (wuokseksi). Mutta pakowesi ja\nnousuwesi tulewat useista syistä, joita on waikea ymmärtääksemme, wielä\npieninä ollessamme. Kuka uskoisi kuun, joka on niin kaukana maasta,\nwetäwän wettä ylemmä määrättyinä aikoina? Paremmin woinet käsittää\nwaltamerien wetten tulewan liikkeelle, kun saat tietää, että koko tämä\nsuuri maa kääntyy ympäri, juuri kuin wesi liikkuu maljassa, kun sitä\nsukkelasti käännän. Ja samalla lailla tulee pakowesi ja nousuwesi meren\nläikkymisestä edes takasin.\n\nKerran sattui purjehtiessamme laiwa matalalle eikä päässyt ennen irti,\nkuin olimme nakanneet osan lastista mereen. Olipa onni, sanoi merimies,\nettä satuimme hietaharjanteelle, sillä jos olisimme karahtaneet karille\neli teräwäkiwiseen luotoon, olisimme warmaankin tulleet haaksirikkoon.\nSillä tietänet meren pohjan olewan yhtä epätasaisen kuin maankin\npinnan. Meren pohjassa on mäkiä ja wuoria ja laksoja, niin että wedellä\non aiwan erilainen sywyys. Siinä on juurikuin metsiä koralleista ja\nkorkeista wesikasweista, joissa kalat mielellään asuwat. Mutta suurissa\nmerissä, jotka owat sywempiä kuin korkein kirkontorni on pitkä, siellä\non alinomainen pimeys ja hiljaisuus sywyydessä. Sillä wesi ei ole aiwan\nniin läpikuultawa kuin ilma ja paitsi tätä on se raskaampi, niin että\nse mahtaa painaa hirweän raskaasti hywin sywissä paikoissa. Ja ihmiset,\njotka taitawat sukeltaa, owat laskeuneet hywin sywään meressä. Mutta\nwiimein on weri puhennut niiltä suusta ja sieramista weden painamisen\ntähden. Ja ei kukaan ole eläwänä päässyt sywimpiin paikkoihin, eikä\nyksikään tunne kaikkea, jota on meren pohjassa. Sen tiedämme waan, että\nkaswien ja eläwäin siellä sywyydessä täytyy olla niin warustetut, että\nne woiwat kestää weden suunnattoman painon joka kulmalta.\n\nPurjehdittuamme wähän aikaa näimme merenrannan eli _rantamaan_\nwieraasta maasta. Tässä saamme waroa _maininkia_, sanoi merimies; sillä\ntässä murtuwat aallot waahtoon kiwiä wastaan. Onneksemme emme tawanneet\n_jääwuoria_, jotka ajelehtawat alaspäin kylmimmistä meristä, muutoin\nolisimme saattaneet pian mennä kumoon niitä wastaan. Mennäänpä nyt\nmaalle. Tämä maa ei ole _mannermaata_, joka on yhdistyksessä muiden\nsuurten maiden kanssa. Nyt olemme tulleet _saarelle_, sillä sen\nympärillä on wesi joka suunnalla. Mutta kun monta saarta on likitysten,\nkutsutaan niitä yhteensä _saaristoksi_. Ja jos tässä olisi kolmella\nkulmalla wettä, mutta neljäs siwu olisi kiinni muissa maissa, niin\nolisi tämä maa _niemi_. Ja kaitaista paikkaa niemen juurella\nkutsuttaisiin _kannakseksi_. Täällä pistää kaitainen maakaistale\nmereen, ja sitä kutsutaan _niemekkeeksi_. Toisella puolella pistää\nkaitaiselta merta maahan, ja tätä wettä kutsutaan _lahdekkeeksi_; mutta\njos lahdeke olisi isompi ja laajempi, kutsuttaisiin sitä _lahdeksi_.\nIsoimpia pitkiä lahtia meressä kutsutaan myös _wuonoiksi_. Ja nyt\npurjehdimme kaitaista wettä kahden maan wälillä yhdestä wuonosta\ntoiseen. Tätä kaitaista wettä kutsutaan _salmeksi_; mutta jos tämä\nolisi suurempi ja leweämpi, kutsuttaisiin sitä _raumaksi_. Ja sellaisia\npienempiä meriä, jotka kaitaiset salmet yhdistäwät suuren meren kanssa,\nkutsutaan _sisämeriksi_.\n\nNyt muistin maassamme olewan paljo _maawesiä eli järwiä_ ja pyysin siis\nlähteä purjehtimaan maawesille. Silloin nauroi merimies ja sanoi:\nmaawesien ympärillä on maa joka siwulla, niin ettei yksikään woi\npurjehtia niihin mereltä. Ja hywin pieniä järwiä sanotaan _lammiksi_.\nMutta kun ihmiset mielellään tahtowat tulla wettä myöten järwestä\nmerelle, kaiwawat he wesijuowan, niin että weneet ja alukset saattawat\npurjehtia tätä wäliä ja sellaista kulkujuowaa kutsutaan _kanawaksi_.\nWesi juoksee aina korkeammasta paikasta alaisempaan. Ja koska useammat\njärwet owat merta korkeammalla, niin juoksisi järwien wesi kaikki tyyni\npois kanawaa myöten, jos ei olisi keksitty pieniä kammareja eli\nsalparakennuksia, joita kutsutaan _suluiksi_, joissa alukset nostetaan\neli lasketaan wedellä, niin että kanawassa on juuri kuin portaita,\njoissa enin osa wettä on tyweneenä.\n\nNyt palaamme jälleen omaan maahamme, sanoi merimies. Mutta muistaaksesi\nmitä olet nähnyt annan sinulle _kartan_, jossa näet koko maan pinnan\nkuwattuna maineen ja wesineen. Siinä näet, kuinka maan päällä on paljo\nenemmän wettä kuin maata, niin että suuret meret peittäwät kahta\nwertaa suuremman pinnan kuin maat. Siitä saat myös oppia tuntemaan\n_maailman-osat_ ja koko sen hyödyttäwän opin, jota kutsutaan\n_maantiedoksi_ eli maanselitykseksi. Ja annan sinulle sellaisen kartan,\njohon maa on kuwattu wäreillä, joka onkin tarpeellisinta; tämä on\n_maakartta_. Mutta merimiehillä on toisia karttoja, joihin meri ja\nwedet owat tarkoin kuwatut kaikkine karineen, luotoineen ja\nmataloineen, ja sellaisia kutsutaan _merikartoiksi_.\n\nSanoin: kuinka suuri on wiisautesi, Herra Jumala, että lewität meret\npeitteeksi maan sywyyksihin ja walmistat ne tieksi ihmisten lapsille!\nSinä suot sateen wirwoittaa janoawan maan; sinä annat lähdetten ja\nwirtain kulkea elämän suonina maiden pinnalla, niin että ihmiset ja\neläimet ja kaswit saawat siitä rawintonsa. Wähinkin kasteherne kuwastaa\nsinun kunniaasi, sinun henkesi kulkee pimeäin sywyytten päällitse. Ja\nkun purjehtija panee lewolle heikolle alukselleen keskellä waltameren\naaltoja, sanoo hän itsekseen: katso, Herramme Kristus on kerran\nkäwellyt myrskyistä merta, ja aallot asettuiwat hänen allansa. Niin\ntiedän minäkin wielä tänäpäiwänä Jumalan kaikkiwallan käden hallitsewan\nelementtejä. Ja joita Jumala suojelee, niitä ei wahingoita wesi eikä\ntuli eikä muu loukkaus. Niillä on rauha ja iloinen turwa. Sillä Jumala\non wäkewyytemme, ja meren aallot, jotka murtawat kallioita ja muureja,\nasettuwat lakioiksi kuin lampaat hänen kunniansa istuimen eteen.\n\n\n\nWeden häwityksistä.\n\n\nPyhä raamattu puhuu ensimäisessä Moseksen kirjassa suuresta\nwedenpaisumisesta, joka hukutti kaikki ihmiset heidän synteinsä tähden,\npaitsi Noakkia sukuineen. Sitten lupasi Jumala wesikaaren merkillä,\nettei yhdenkään niin suuren tulwan enää pitänyt maata häwittämän.\nSellaista ei ole sittemmin ollutkaan. Mutta kyllä wieläkin tapahtuu\nwälistä, että wesi tekee suuria häwiöitä. Kun suuret wirrat paisuwat\nsateista, eli kun niiden suut tukkeuwat jäistä, kohoaa wesi ylemmä\nwirran ääriä ja lewenee maille. Silloin täytyy ihmisten ja eläinten\npelastaa itsiään miten parhaiten taitawat, muutamain weneissä, toisten\nkatoille, toisten wuorille. Metsät ja pellot häwitetään, myllyt ja\nladot wiepi wesi mukaansa. Kaduilla ja maanteillä soudellaan; kalat\nuiskentelewat ihmisten huoneissa. Silloin tulee useinkin suuri hätä\nmaahan. Mutta suuri Niilin wirta Afrikassa tekee maat hedelmällisiksi.\nJoka wuosi paisuu se maille, ja kun wesi laskeutuu takasi, jättää se\npaksulta liejua, jossa kaswaa sanomattomasti paljon eloa.\n\nTunnen kummallisen maan, jota kutsutaan Alankomaiksi, siksi kun se on\nhywin alaista. Siinä on meri muinoin lainehtinut maan päällä, mutta\nsitten on meren hieta kokounut harjanteihin rannoille, juuri kuin\nmuureiksi aaltoja wastaan. Uuttera wäki on rakentanut suuria patoja\npuista, kiwistä ja sawesta merta wastaan. Ja se wesi, jonka meri on\njättänyt sisäpuolelle patoja, on pumputtu takaisin mereen. Niin on\nsaatu suuri kappale maata meren alta. Mutta wälistä, kun on kowa myrsky\nja meriwesi pauhuaa korkealla, tapahtuu wieläkin, että meri murtaa\npadot ja juuri kuin ottaa waltaansa entisen alustansa. Silloin tapahtuu\nnäillä tienoilla suuria häwiöitä, niin että on nähty monia kaupunkeja\nja kyliä kaikkine asukkaineen nieleywän meren aaltoihin. Niin nähdään\nsiinäkin, jossa nyt laiwat purjehtiwat merellä, jotakuta pistäywän ylös\nwedestä, ja tarkemmin katsottua tutaan se kirkontorniksi kylässä, joka\nkauwan aikaa jälkeenpäin on mennyt weden alle. -- Usein kuullaan,\nkuinka laiwoja ja weneitä tulee haaksirikkoon merellä, ja joka wuosi\nhukkuu tällä lailla monta ihmistä. Muita putoaa kehnoon jäähän, eli\nhukkuu uidessa; sillä ihmiset kuolewat wedessä sentähden, etteiwät\nsiinä woi hengittää.\n\n\n\nWedestä lääkkeenä.\n\n\nMutta onpa Jumala antanut wedelle awullisen, wirwoittawan ja parantawan\nwoiman. Wedettä ei woi yksikään kaswu, ei yksikään eläin, ei yksikään\nihminen elää; moni kiwuloinen saapi wedellä terweytensä takaisin. Monta\nsairasta matkustaa satoja peninkulmia kylpemään ja uimaan etelämaiden\nlämpimissä lähteissä. Moni terwehtyy _terweyswettä juomalla_; muut\nsaawat terweytensä takaisin uimalla eli kylpemällä kylmässä wedessä\nniiden määräysten jälkeen, joita lääkäri säätää. Maassammekin on\n_terweyswesilähteitä_ mutta ei yhtään lämmintä. Turussa on\n_kylmäwesinen parannuslaitos_. Jos uit meressä eli muuten kylmässä\nwedessä, elä pelkää ollenkaan wettä, jos olet palawissasikin. Wedessä\nei wilustuta, waan paremmin kylmässä ilmassa. Riisu siis sukkelasti\nwaatteesi ja pukeu niihin jälleen pian. Eläkä juokse, niin että\nhengästyt, ennen uimista, eläkä ui kohta syönnin jälkeen, sillä se on\nwahingollista.\n\n\n\nMaamme wesistä.\n\n\nMaassamme on useita isoja jokia, niinkun Keminjoki, Oulunjoki,\nKokemäenjoki ja Wuoksenjoki; mutta muissa maissa on wielä paljoa\nisompia jokia, ja sellaisia, jotka suista owat juurikuin meriä. Maamme\njoissa on monta _koskea_, joissa tarwitaan hywää taitoa saattaa laskea\nkiwien wälitse. Täällä on myös monta pienempääkin _jokea ja ojaa_.\nKaksi suurta _koskiputousta_ (köngästä), Imatra ja Kyrönkoski, owat\nSuomen kaunistuksina. Siellä ei kuule kukaan toisen puhetta rannalla,\nsillä niin kowa on pauhu. Niitä ei woi yksikään wene päästä häwiämättä\nalas. Wälistä nähdään paksun hirren menewän putousta alas, ja ennenkuin\nse on päässyt alle, on sen jo koski kiwissä rouhinut pieniksi\nsäpäleiksi. Mutta suurin koskiputous (köngäs) koko maan päällä on\nAmerikassa, ja sen nimi on Niagara. Siitä kuuluu hirmuinen pauhu monen\npeninkulman päähän. Ja kuin aurinko paistaa utuun, joka alinomaa\npirskuu ylös putouksesta, näkyy siinä kaunis wesikaari.\n\nKaksi merta lainehtii Suomen rantamaita wasten, nimittäin Pohjanlahti\nja Suomenlahti. Nämä molemmat suuret lahdet owat osia sisämerestä,\nItämerestä, joka taas on waltameren lahti. Maassamme on monta tuhatta\njärweä ja lampia, muutamat suuria, toiset pieniä. On siis Jumala\nsiunannut tämän kauniin maan paremmin kuin useat muut maat maan päällä\nsuurella weden rikkaudella. Merenrantawesissä on saaristoja, saaria,\nkareja ja luotoja, joskus ihanoita, joskus waarallisiakin. Onpa koko\nmaakuntia ja pitäjiä, niinkuin Ahwenanmaa (Oolanti), meren piirittämiä.\nMutta se on kummallista, että rantamaamme alinomaa lisäywät. Alinomaa\nlewenewät ne ulospäin, sillä että wesi wetäypi takaisin, niin että nyt\nsaatetaan käwellä kuiwin jaloin, missä satoja wuosia tätä ennen\nvedettiin nuottaa ja soudeltiin weneellä. Tämä tulee siitä syystä, että\nmaa nousee maanalaisesta woimasta. Sitämyöten wetäypi wesikin rannoilta\netemmä, ja näin tulee Suomemme alinomaa isommaksi.\n\nHaluatko nähdä kaiwantoa, niin mene Saiman rannalle; se on maamme\nsuurin maawesi. Siihen on keisari maamme rahain suurella kustannuksella\nteettänyt kaiwannon, joka on liki wiittä peninkulmaa pitkä, ja siinä on\n18 sulkulaitosta. Yksitoista wuotta on monta sataa miestä sitä\nwalmistanut. Ne owat murtaneet juowan suurten wuorien läpi ja kaiwaneet\nsen sekä soiden että hietaharjuin läpitse. Ne owat muuranneet lujia\nseiniä kiwestä ja rakentaneet kauniimpia patoja ja kammareja\nsulkulaitoksiin. Mutta onkin se nyt teos, josta maallemme on ijäistä\nhyötyä. Sillä ennen täytyi kuljettaa kaikellaisia kaluja maisin reillä\nja kärryillä Saimaan rannoilta mereen. Se wei paljon aikaa ja oli hywin\nwaiwaloista. Mutta nyt saadaan kaikkia paljoa nopeammasti ja\nhelpommasti aluksilla, jotka kulkewat ylös- ja alaspäin pitkin _Saimaan\nkanawaa_.\n\n\n\nLähde.\n\n\n    Laakson läpi lirisee\n    Pieni lähde hiljallensa,\n    Tietymättä lainehensa\n    Nimetönnä virtailee.\n\n    Vaan kun vaipuu luoksi sen\n    Matkamiesi vaivoistansa,\n    Niin hän virvoituksestansa\n    Sitä siunaa riemuiten.\n\n    Armas Jumalani, suo,\n    Anna, Isä taivahassa,\n    Eloin juosta maailmassa\n    Niinkuin tyyni lähde tuo.\n\n\n\nLähde keväällä.\n\n\n    Jo silmäsi jällen\n    Sä päilyä suot,\n    Sen sinertävällen\n    Jo taivaalle luot.\n    Myös iloiten näet\n    Sun kukkaiset maas.\n    Ja lehdet ja mäet,\n    Kaikk' ystäväs taas.\n\n    Jos minnekkä taivut,\n    Miss' siintyvän näyt,\n    Jos minne sä vaivut\n    Ja lepohon käyt,\n    Niin laulelot sorjat\n    Sua seuraelee,\n    Ja kukkaset korjat\n    Ain imartelee.\n\n    Taas iltani täällä\n    Nyt viettää mä saan,\n    Ma sammalen päällä\n    Käyn loikuilemaan;\n    Täss' saan minä kuulla\n    Kuin aaltosi soi,\n    Niin huolet ne mulla\n    Ei pysyä voi.\n\n\n\nKoski.\n\n\n    Mä seisoin kosken kuohun partahalla\n    Ja katsoin vaahtoharjain ottelusta,\n    Kuin nälin heitä nieli pyörre musta,\n    Mi määrätöinnä mylvi hourun alla.\n\n    Kuin oris karhun kourien alaisna,\n    Vapisi kalliokin tuskissansa;\n    Ja hätähiki hänen kapeiltansa\n    Yleni vihmana viluttavaisna.\n\n    Vaan sumun suitsevaisen harmahille\n    Kirjaili aurinkoinen taivon kaarta.\n    Kuvaillen kuohun päälle sulon saarta,\n    Asuttavaksi Päivän tyttärille.\n\n    Niin ihmissydänki on tuima koski;\n    Sen syvyydess' on pyörre pauhaamassa,\n    Se vaahtoo, vapisevi vaivoissansa;\n\n    Mut päällä paistaa päivän ruusuposki,\n    Luvaten rauhan runsaan kuolemassa,\n    Kun taistelus on viimein alaltansa.\n\n                             Y. K.\n\n\n\nMeri yöllä.\n\n\n Lapsi. Oi, kuink' aallot riemuisasti\n        Sinne tänne kulkevat,\n        Kuinka tuolla kirkkahasti\n        Taivaan tulet tuikkivat.\n        Mua, meri, heijaele,\n        Kiikuttele!\n\n Äiti.  Varo, ettet uppoaisi\n        Aavan meren syvyyteen,\n        Ettei sua kuolo saisi\n        Viedä haudan synkkyyteen.\n        Lapsi, neuvoani nouda,\n        Rantaan souda!\n\n Lapsi. Äiti, jospa uppoaisin,\n        Taivashan on sielläkin.\n        Senpä syliin päästä saisin,\n        Minust' on se rakkakin!\n        Tähdet, jo mä riennän sinne\n        Tanssihinne.\n\n\n\nValtameri.\n\n\n    Oi ihmisraukka, kuin tohditkaan\n    Sä lähteä merellen!\n    Sen aaltojen päällä sun laivasi vaan\n    On mitätön lastunen.\n    Mun päälliten käypi myrskyjen tie,\n    Ne siinä pauhata saa.\n    Mi maailmassa mun vertani lie,\n    Kun lainehet kuohahtaa.\n\n    Mut myrsky kun uupuvi siivekäs\n    Ja pauhu viihtynyt on,\n    Ma olen kuin nukkunut jättiiäs,\n    Mi väsyi taistelohon.\n    Nyt painuu purjehet höllälleen.\n    Ei enää aaltoa näy,\n    Vain hopiamaininki hiljalleen\n    Viel' ulapan poikki käy.\n\n\n\nJärvi.\n\n\n    Luoksen, ystäväinen,\n    Tule, armainen,\n    Olen päilyväinen,\n    Taivaan sininen.\n    Eipä myrskysää\n    Pauhaa pinnallani;\n    Tuuli lainettani\n    Hiljaa väristää.\n\n    Koivut kuvauupi\n    Pintaan tyynehen,\n    Lepät ihastuupi\n    Minuun katsellen.\n    Rannalleni tee\n    Tänne pieni suojas,\n    Kiitä että Luojas\n    Maatas varjelee.\n\n\n\n\nYhdestoista Luku.\n\nIlmasta.\n\n\nKerran oli Antti juossut itsensä väsyksiin paperileijaa vetäen\nvastatuuleen. Tultuaan suuren tuulimyllyn luo kylän tykönä pysähtyi hän\nkatsomaan myllyn siipiä, jotka pyöriä hurisivat hyvää vauhtia tuulessa.\n\nMitä sinä katsot? sanoi Liisa, joka samassa käveli isänsä kanssa\nmaantietä. Antti sanoi: minä koetan katsoa ilmaa. Eikö voi nähdä sitä\nainetta, jolla on niin suuri voima, että se nostaa paperileijani ylös\npilveä kohti ja panee pyörimään myllyn siivet, jotka taas pyörittävät\nraskaita myllyn kiviä?\n\nIsä sanoi: ilmaa ei voi kukaan nähdä, sillä se on kokonaan läpinäkyvä.\nTässä on lasi. Se näyttää tyhjältä, ja sinä sanot siinä ei olevan\nmitään. Mutta käännäppä sen suu alaspäin ja koeta sitä upottaa veteen,\nniin siihen ei mene ollenkaan vettä. Siinä on jotakin, joka on veden\nedessä, ja se on ilma. Mutta paneppa lasi suin vinoon veteen, niin ilma\npulppuaa ulos, kun vettä juoksee sisään. Ainoasti sumuja ja vesihöyryjä\ntäynnä ollessa voit sinä nähdä ilmaa; sillä silloin on se sameaa ja\nusmaista, niinkuin autereessa, kun kesällä kauvan on ollut lämmintä.\nMutta katsoessa pitkälle ylettyvää selvää ilmaa, näkyy se siniseltä.\nSiitä tulee taivaan sininen väri. Ja kun aurinko paistaa alaalta ilman\nhuuruin läpitse, saamme nähdä kauniimpia väriä aamu- ja iltaruskoissa.\n\nToisella kerralla auringon selvästi paistaessa akkunan läpitse, näemme\npieniä tomun kipeneitä heiluvan ilmassa ja olevan alinomaa liikkeellä.\nTästä näemme ilman olevan aivan _kevyttä_ ainetta, jonka pieninkin\ntäräys panee liikkeelle. Jos istut hataran akkunan luona, tunnet\nselvästi ilma-_huo'un_ kylmemmästä ilmasta tulevan ulkoa. Jos puhallat\nhiillokseen liedessä, niin menee ilmaa tohisten suustasi ulos. Jos\npuhallat lasiputkeen, johon olet pannut herneen, niin lentää herne\nsiitä ulos, sillä ilma pakkaupi putkessa kokoon ja tulee siitä\nväkevämmäksi. Seppä pusertaa paljetta pajassa kokoon, ja ilma puristuu\npalkeessa kokoon ja puhaltaa ulos, juuri kuin tuuli, ahjoon. Välistä ei\ntunnu mitään liikettä ulkoilmassa. Silloin sanotaan: nyt on _tyven_.\nMutta käypipä niin, että ilma jollakulla paikalla laajentuu lämpimästä\nja pakkaupi muita ilmakerroksia vastaan, niin että ne tulevat\nliikkeelle, juurikuin virraksi. Siitä tulee tuuli. Tästä syystä tulee\naina tuuli suurissa tulipaloissa. Tuuli saattaa enetä useista syistä,\nja sitten tulee _myrsky_. Myrsky saattaa vielä väkiä niin hirmuisen\nkovaksi, että se kaataa suurimmatkin puut, särkee huoneita ja hautaa\nsuuret laivat kuohuviin aaltoihin. Sellaista myrskyä saapi sanoa\n_hirmumyrskyksi_. Välistä kulkee hirmumyrsky kummallisissa pyöräkkeissä\neli _tuuliaispäissä_. Toisinaan tapahtuu tyveneessä ilmassa, että\npilvi, jota kutsutaan _vesipatsaaksi_, imee vettä merestä ja repii\nmukaansa kaikki, jotka sitä likenevät, siksi kuin pilvi puhkeaa ja vesi\nputoaa alas _rankkasateena_.\n\nTuolla purjehtii suuri laiva, joka on niin raskas, että sitä monien\nihmisten voimalla tuskin jaksetaan paikalta liikuttaa. Mikä kuljettaa\nsiis laivaa eteenpäin? Se on ilma, joka täyttää sen levitetyt purjeet.\nToisella kerralla näemme, kuinka ilma kantaa pilviä ja savua ja lintuin\nsiipiä ja muita keveitä aineita niinkuin paperia ja untuvia. Siitä\nkäsitämme ilmalla olevan jonkunlaisen _tiveyden ja painon_. Olemme niin\ntottuneet ilmaan, ettemme ollenkaan tunne, kuinka se painaa meitä.\nMutta miksikä ei olut juokse ulos hanan reijästä, ennenkuin runtia\naukaistaan? Siksi että ilma painaa vastaan tapin reijässä. Ja jos imen\nilman pois sormustimesta tai kuppasarvesta, niin tarttuvat ne kiinni\nkäteeni. Miksikä niin? Siksi että ilma painaa niitä ulkoa päin, mutta\nei enää sisäpuolelta. Ja jos pistän veteen putken, joka on auki\nmolemmista päistä, niin on vesi yhtä korkealla putkessa sisä- kuin\nulkopuolellakin. Mutta jos imen ilman pois yläpuoleisesta päästä, niin\nnousee vesi ylös putkessa aina suuhuni asti. Miksikä niin? Siitä syystä\nettä ilma painaa vettä ulkopuolella putkea ja pakottaa sitä ylöspäin,\nkun ilma ei paina enää vettä putken sisällä. Sellaista putkea kutsutaan\n_vetopilliksi_. Samasta syystä saan veden nousemaan pumpussakin. Sillä\nkun pumpun vartta vedetään ylöspäin, niin pakottaa se ilman pumpun\ntorvesta pois avopäästä ylhäällä, ja ulkopuolella oleva ilma painaa\nvettä siihen ilmasta tyhjänä olevaan pumpuntorveen.\n\nTahdotko nähdä kummallista, niin tee kuin kirjan lehden laidassa oleva\nkuva osottaa. Ota ämpäri eli malja ja kaada siihen vettä. Ota sitten\nmutkalle sujutettu putki, pistä yksi pää putkea veteen ja anna toisen\npään riippua alaspäin astiasta, mutta niin että se riippuu vähä\nalempana astiassa olevaa vettä. Ime sitten ilma pois putken alapäästä.\nVesi alkaa nyt juosta putkesta ja juoksee juoksemistaan, sittekin kun\nherkesit imemästä, niin kauvan kuin vettä on astiassa. Miksikä niin?\nVedenhän täytyy ensin juosta ylöspäin, kun putken mutka on ylempänä\nveden pintaa. Emmekä koskaan näe veden muuten juoksevan ylöspäin. Mutta\nniin tekee se nyt, siksi että ulkopuolella oleva ilma painaa vettä\nsihen ilmasta tyhjään putkeen, joka ei ole muu kuin mutkistettu\nvetopilli. Mutta jos koetan imeä vettä putkeen, joka on esim. 18\nkyynärää korkealla veden pinnasta, niin en voi millään lailla saada\nvettä nousemaan 17 kyynärää ylemmäksi putkeen. Miksikä en? Siksi että\nilman paino ei voi kohottaa vettä ylemmäksi. Ja tästä näemme, että ilma\npainaa meihin joka kulmalta juuri niin paljo, kuin jos päällämme olisi\n17 kyynärän korkuiselta vettä. [Muist. Oppineet ihmiset ovat laskeneet\nkannun vettä painavan saman verran kuin 770 kannua ilmaa.] Se on hirveä\npaino, joka kokonaan rusentaisi meidät, jos ei sisällämme oleva ilma\npainaisi yhtä paljo ulospäin. Jos sisällä olevan ilman voisi pumputa\npois huoneesta, niin ulkona oleva ilma rusentaisi seinät kokonaan\nrikki.\n\nVaikea on saada jotakuta paikkaa ilmasta tyhjäksi; mutta kuitenkin on\nkeksitty kone, jolla ilma voidaan saada pois lasikellosta. Siinäpä\nnähdään, kuinka höyhen joka pannaan _ilmapumppuun_, putoaa alas yhtä\nkiivaasti kuin kivi. Sillä siinä ei ole _ilman vastusta_, joka muuten\npidättää kaikkea liikettä. Jos ei tätä vastusta olisi, ampuisin kuulani\nja nakkaisin pallini kahta vertaa etemmäksi, kuin nyt voin tehdä.\n\nIlma juoksee näkymättöminä virtoina koko maan ympäri ja ylettyy noin\nneljää peninkulmaa korkialle. Koko tätä _ilmakerrosta_ kutsutaan\nilmapiiriksi. Onpa keksitty täyttää suuri silkistä eli muusta hienosta\nvaatteesta tehty pallo _ilmalajeilla_ eli ilmanmoisilla aineilla\n(kaasuilla), jotka ovat ilmaa keveämmät. Kun pallo on sitten tiviäksi\ntukittu, niin etteivät kaasut pääse siitä pois, kohoaa pallo ilmaan, ja\npallon alle on sidottu pieni vene, jossa on saattanut istua yksi eli\nuseampia ihmisiä. Pallo eli ilmapallo on kohottanut nämä uskaliaat\nilmapurjehtijat hyvin korkealle, vieläpä korkeammalle korkeimpia vuoria\nja korkeimpia pilviä. Sieltä ovat nähneet kaupungeita ja kyliä kaukana\nalaalla jalkainsa alla siksi kuin ovat päästäneet kaasut ulos pallosta\nja sitten painuneet jälleen maahan. Mutta tuolla ilmassa korkealla on\nollut aivan vaikea hengittää, sillä ilma ohenee, jota ylemmä kohotaan.\nTapahtuu niinkin, että korkealla vuorella näkee pilvien satavan juuri\nallaan, sillä se ohu ilma ei voi kantaa pilviä niin korkealla. Syvässä\nmeressä on vesi painanut sukeltajia kovemmasti ulkoapäin, kuin niiden\nruumiissa oleva ilma on vastannut sisältäpäin, ja silloin he ovat\nolleet lähellä kuolemaa. Aivan toisin on käynyt niille, jotka ovat\nkiivenneet hyvin korkeoille vuorille. Siellä on heidän ruumiissaan\noleva ilma painanut kovemmasti ulospäin, kuin ilma ulkopuolella on\npainanut sisään päin. Siksi on veri tahtonut juosta niistä kuiviin\nsisusilman painosta. Mutta syvissä kaivannoissa on ilma samassa\nsuhteessa tiiviimpi ja vaikeampaa hengittää, niin että nähdään, kuinka\nJumala on valmistanut ihmiselle sopivimman ilman maan pinnalla.\n\nIlma pakkautuu pian kaikkein läpitse: sitä on maassa, vedessä,\nvaatteissasi olevissa langoissa ja ruumiisi sisässä. Ilmatta ei voi\nyksikään eläin hengittää, ei mikään kasvi elää eikä tulikaan palaa.\nNäin kerran rotan, joka pantiin ilmapumppuun, ilmattomaan paikkaan.\nKohta alkoi se hätäillä ja pyrki ulos. Kun ei päässyt, alkoi se aina\nvaikeammasti ja vaikeammasti hengittää. Viimein hypähti sen koko\nruumis, tukehtui ja kuoli. Muuan poika sai kerran lihapalasen\nkurkkuunsa. Siitä hän kuoli, kun ei voinut enää hengittää ilmaa.\nLukukinkereillä näin paljo väkeä matalassa tuvassa. Viimein tuli ilma\nhuoneessa niin lämpimän tukalaksi, että sitä tuskin voi hengittää, ja\nkynttilät paloivat hyvin tummina pöydällä. Vedä pelti auki, sanoi\nlukkari, että saadaan parempaa ilman vaihetusta. Ei ole se\nterveellistä, kun ei saa alin-omaa raitista ilmaa huoneesen. Sillä se\nilma, jonka hengitämme ulos, on ilmanmoista ainetta, jota nimitetään\n_hiilihapoksi_; se on vahingollista tulelle ja hengitykselle.\n\nKauvan luulin ilman olevan yksinkertaista ainetta; mutta kaupungissa\nnä'in apteekarin eroittelevan ilmaa kummallisiin lasiin. Siitä sai hän\nkaksi toisistaan erilaista yksinkertaista ainetta. Toista kutsuttiin\n_hapiksi_, sillä sitä on happo-aineissa, ja se on happo, joka pitää\nkaikkia elossa ja tekee tulen palavaksi. Mutta jos happo olisi yksinään\nilmassa, panisi pieninkin tulen kipinä koko maan palamaan. Siksi\nsekoitti Jumala ilmaan toistakin ainetta, jonka nimi on _typpi_, sillä\nse voipi yksinään tukeuttaa tulta ja ihmisiä. Vedessä on happoa ja\nmuuta ilmanlajia, joka veden vuoksi on nimeltä _vety_. Nämä kolme\nilmanlajia: happo, vety ja typpi, niinkuin myös ne kaksi kovaa ainetta\nkiiseli ja hiili, ovat yleisimmät luonnon kunnissa. Kasvien osuuksina\novat enimmästi hiiltä, happia ja vetyä. Mutta eläinten ruumiissa on,\npaitsi näitä, vielä typpeä.\n\n\n\nÄänestä.\n\n\nEräänä päivänä otti isä pyssynsä ja meni ampumaan pyitä lehdikossa.\nAntakaapa minullekin pyssy ja ruutia, sanoin minä.\n\nEi, sanoi isä; ei vielä, ennenkuin tulet vanhemmaksi. Ruuti ja pyssyt\novat vaarallisia leikkikaluja.\n\nMiksi niin?\n\nSiksi että ruudilla on pyssyssä suuri voima. Jos panet sitä irtaalleen\ntuohon maalle ja sytytät, niin sähähtää se ainoasti ylös. Mutta jos\npanet sitä ahtaasen pyssyn piippuun ja tukit etulaahingin eli luodin\npäälle, niin on ruudilla joka kulmalla jotakin edessä. Kun se\nsytytetään, palaa se silmänräpäyksessä ilmanmoisiksi aineiksi.\nSellaiset aineet ovat hyvin pontevia ja paisuvat ihmeteltävällä\nvoimalla. Ruudin palaessa pyrkivät kaasut ulos ja pakkauvat kaikella\nvoimalla sille suunnalle, jossa kohtaavat heikointa vastusta. Pah,\npaukahtaa pyssy, ja etulaahinki eli luoti lentää pois. Ja jos ei ne\nmene pois edestä, kun pyssy on ruosteinen ja kehnosti laahattu, niin\npyssynpiippu räjähtää rikki. Vastustaminen ei siinä auta, vaikka olisi\nvuori edessä. Sillä jos vuoreen hakataan reikä, ja tämä laahataan\nruutilla, niin kivi räjähtää kappaleiksi.\n\nMutta miksi paukahtaa pyssy?\n\nSen vaikuttaa ilma. Kun ruuti pakottaa etulaahingin eli luodin pois,\njääpi ilmasta tyhjä sija pyssynpiippuun. Siihen tyhjään sijaan\nsyöstäypi ilma vauhdissa, josta tulee jyrinä, ja siitä syntyy paukaus.\nKuka uskoisi tuon majesteetillisen ukkosen jyrinän tulevan ilmasta?\nMutta niin on se kumminkin. Missä leimaus kulkee pilvien välissä, ajaa\nse ilman pois. Kohta syöstäypi uutta ilmaa siihen tyhjään paikkaan, ja\nniin kuuluu järäys. Sitten kaikkuu järäys pilvissä ja maasta, niin että\nluulee kuulevansa koko rivin järäyksiä.\n\nJos huiskin ruoskalla taikka saikaralla ilmassa, kuuluu siitä suhina.\nJos soitan kirkon kelloa, niin lyöpi kieli kellon laitaan. Kello alkaa\njuurikuin täristä, ja tärinä tulee ympärillä olevaan ilmaan. Samalla\nlailla, kun näpsäyttää viulun kieltä, näkee selvästi, kuinka kieli\ntärisee jälestäpäin, ja tärinä yhtyy herkkäliikuntoiseen ilmaan. Siitä\nvoin käsittää kuinka ääni tulee ilman tärinästä. Likimmäinen ilma panee\naina eteenpäin etimmäisen ilman tärisemään, ja niin menee ääni ilman\nläpi, välistä pitemmän, välistä lyhyemmän matkan, aina sen jälkeen kuin\ntärinä on kovempi eli heikompi. Tyynellä ilmalla kuulen kirkon kelloin\näänen runsaankin peninkulman päähän merelle; mutta tuulella kuuluu se\netemmä sille suunnalle, johonpäin tuuli kulkee. Kun vihollisten\nsotalaivat viimein ampuivat Wiaporin linnaa, kuului järinä 30\npeninkulman päähän, kun korvansa pani maata vasten. Siinä kulki tärinä\nmaan läpitse; muuten ei olisi kuultu tärinää niin kauvas.\n\nKun läiskyttää veteen, lyöpi kämmeniään yhteen, polkee jalkaa eli lyöpi\nrumpua, tulee aina erinäinen ääni ilman tärinästä. Kun puhun, vihellän\neli laulan (veisaan), tulee ilma keuhkoistani ja panee ulkopuolella\nolevan ilman tärisemään. Samalla lailla soitetaan _uruilla_ kirkossa\nkauniita virsiä. Keuhkoin sijassa on uruissa suuret palkeet, jotka\npuhaltavat ilmaa piippuihin urkuinpolkijan astuessa polkimille. Sitten\ntulee siitä ilman tärinä (vipajaminen) urkujen pilleissä olevissa\npienissä reijissä, ja jokainen pilli antaa äänteen. Laulu ja\nkaikkinainen soitto, joka hartaasti silloittaa ihmisen mieltä, on jakso\näänteitä, joista yhteensä tulee _sävel_. Ja kun useita äänteitä sointuu\nyhdeksi suloääneksi, kutsutaan sitä _akkordiksi_ (sointumaksi). Sitä\nsoitetaan monellaisilla _puhallussoittimilla_, niinkuin huiluilla,\nklarineteilla, räikillä ja vaskitorvilla. Mutta viulu ja kantele ja\npiano kuin myös monta muuta ovat _kielisoittimia_. Kerran kiinnitin\nrautalangan kahden huoneen välille, jota ei ollut pitkältä. Kuulinpa\nrautalangan tärisevän tuulessa, ja siitä tuli pitkä, kaunis ja surkea\nääni. Jota lyhyempi lanka oli, sitä kimeämpi oli ääni. Siksi saadaan\neri ääni samasta viulun kielestäkin, kun sormitetaan eri paikoille\nkieltä. Ja sisältä on viulu tyhjä, ja sillä ovat ohuet seinät,\nsentähden tärisevät seinätkin ja enentävät äännetten voimaa.\n\nKerran nä'in merkillistä, jota en kohta voinut käsittää. Mies hakkasi\npuita kaukana metsässä. Jokaisella lyönnillä näin kirveen putoavan,\nmutta vasta vähän ajan perästä kuulin lyönnin. Muistinpa siitä, että\nolin usein nähnyt savun ampumisesta paljoa ennemmin kuin kuulin\npaukauksen. Nyt ymmärrän syyn siihen. Valo kulkee sukkelammasti kuin\nääni. Siksi näen kirveellä lyönnin ja pyssyn savun, ennenkuin kuulen\näänen lyönnistä ja paukauksen ampumisesta. Ääni kulkee 558 kyynärää\nsekunnissa eli ei täyttä peninkulmaa puolessa minuutissa. Ja jos tahdon\nkello kädessä laskea ajan pyssyn savun ja paukauksen välillä, niin\nsaatan sanoa varmaan: nyt on ampuja niin ja niin kaukana.\n\n\"Metsässä huutava saa vastauksen\", sanotaan sananlaskussa. Sen olen\nusein kuullutkin, varsinkin jos vuoria eli kukkuloita on ollut likellä.\nSitä kutsutaan _kaiuksi_. Ensin luulin metsään jonkun piilouneen, joka\nnyt matki minua. Mutta sitten havaitsin, että tärisevä ilma ikäänkuin\nkimpousi takaisin puista eli vuorista ja tuli jälleen tyköni, kun\nhuusin. Se kuuluu kyllä naurulliselta ja kummalta. Tuvankin tykönä\nkuuluu kaiku seinää vasten. Mutta seisoessani 30 kyynärää likempänä\nseinästä en kuule enää kaikua, sillä ääni palaa niin sukkelasti\ntakaisin, etten voi eroittaa oman ääneni ja sen kaikumisen väliä.\n\n\n\nIlmansuunnista ja tuulista.\n\n\nTahdotko tietää ilmansuuntia, niin merkitse se suunta, jolla näet\nauringon olevan puolenpäivän aikana, justiin kun kello on 12. Käännä\nsitten selkäsi aurinkoon päin, niin nyt ovat silmäsi _pohjoista_ ja\nselkäsi _etelää_ kohti. Oikealla kädelläsi on _itä_, ja vasemmalla\nkädelläsi _länsi_. Keskellä pohjoisen ja idän väliä on _koillinen eli\nitäpohjoinen_. Keskellä idän ja etelän väliä on _kaakko eli itä-etelä_.\nEtelän ja lännen välin keskellä on _louna eli länsi-etelä_. Lännen ja\npohjoisen välin keskellä on _luode eli länsipohjonen_. Nyt tunnet\ntavallisimmat ilmansuunnat. Merimies jakaa ne sitten pienempiin\npiiruihin kompassille.\n\nTuulet jaetaan ilmansuuntain mukaan, niin että jokainen tuuli saapi\nnimen siitä maailman suunnasta, jostapäin se puhaltaa. Neljä päätuulta\novat: kylmä _pohjonen_, joka tuopi hallaa; sateinen _itä_, joka antaa\nvettä ja lunta; lämmin _etelä_, joka tuulee kesällä, ja lauhkea\n_länsi_, joka tuopi meille kaunista ilmaa. Pohjonen on siksi kylmä,\nettä se tuulee sellaisilta tienoilta, joissa ei lumi koskaan sula.\nKaukana tuolla etelässä puhaltaa kuumia hieta-aavoja pitkin tuuli,\nnimeltä Samum ja on niin kuuma, että se tappaa ihmisiä. Kun sellainen\ntuuli kulkee meren ylitse, jäähtyy se; mutta jos meri ei ole laaja,\nsaattaa se kuitenkin olla hirveän kuuma. Muutamilla tienoilla maata\ntuulee koko puolen vuotta sama tuuli, ja maapallon keskustalla tuulee\nalinomaa itä. Sellaisia tuulia kutsutaan _pasaatituuliksi_, ja ne pitää\nkaikkein merimiesten tarkasti tuntea. Hirmumyrskyjä pauhaa usein\nlämpimimmissä maissa ja ilmauvat siellä yhtäkkiä. Juuri kun ilma on\nkaunis ja tyyni, nousee aivan pieni pilvi selvälle taivaalle. Joka\nsilloin makaa, hänen täytyy nousta aivan sukkelasti ylös sängystään, ja\njoka istuu pöydässä, ei hän ennätä päättää atriaansa. Kaikkein täytyy\nrientää ulos ja nakkauta maahan, sillä vähäisessä ajassa on kukatiesi\nkoko huone mennyt tuuleen.\n\n\n\nHöyrykoneista ja rautateistä.\n\n\nJos annan olutputellin seisoa uunilla lämpimässä, paukauttaa oluessa\noleva hiilihappo korkin pois sen suusta. Jos katan kiehuvan padan, niin\nettei höyry pääse siitä ulos, lähettää höyryn voima kannen pois. Kaikki\ntämä tulee ilmalajien ja höyryin suunnattomasta paisuntovoimasta. Mies,\nnimeltä _Watt_, keksi höyryn voiman kokoomisen. Sitten oli Amerikassa\nmies nimeltä _Fulton_. Vähitellen johtui hänelle mieleen tehdä raudasta\nkone, jonka suuressa kattilassa kiehuvan veden höyryvoima saattaisi\npanna liikkeelle. Hän alkoi rakentaa pientä laivaa, johon valmisti\nsellaista konetta. Kaikki, jotka tätä katselivat, nauroivat ja\nsanoivat: Fulton on hulluna! Mutta Fulton ei ollutkaan hulluna, hän oli\nvaan köyhä. Kukaan ei tahtonut lainata hänelle rahaa sellaiseen\nkokeesen, jota kutsuivat hulluksi yritykseksi. Mutta Fulton ei luopunut\nyrityksestään, ja monia huolia ja vaivoja kärsittyään sai hän laivansa\nvalmiiksi. Nyt saivat kaikki nähdä laivan lähtevän liikkeelle kulkemaan\neteenpäin ilman purjeitta ja airoitta, ainoasti höyryvoimalla. Ne,\njotka enimmän nauroivat, kummastuivat nyt enimmän. Fultonin nimi tuli\nkuuluisaksi, ja hänen keksimisensä tuli merkillisimmäksi ja\nhyödyllisimmäksi, kuin koskaan muut tehdyt kokeet. Sillä nyt, jo\nviidenkymmenen vuoden kuluttua, kulkee tuhansittain höyrylaivoja, jotka\neivät tarvitse kuluttaa kallista aikaa tyynellä ja vastaisella. Laiva,\njonka tässä näet, on höyrylaiva. Laivan sisässä on uuni, jossa kiehuu\nsuuressa höyrykattilassa vesi, ja savu nousee ylös korsteenista.\nVesihöyryt pyörittävät konetta, ja kone vetää laivan sivuilla olevat\nrattaat pyörimään. Ratasten pyöriessä lykkelevät ratasten siivet vettä\npois edestään, niinkuin airotkin tekevät soudettaessa. Ja kun kone\nvetää niin paljo, kuin esimerkiksi viisikymmentä hevosta vetää,\nsanotaan: koneella on 50:nen hevosen voima. Paitsi tätä tekee höyry\ntyötä työtehtaissa ja vapriikeissa, niin etteivät monen tuhannen\nihmisen voimat voisi sitä toimittaa. Ja joka päivä aletaan höyryä\nkäyttää uusiin toimiin, niin että ihmisen valta luonnon ylitse tässä\nilmestyy selvemmästi kuin missään muussa kohdassa.\n\nSellaisia kuormia, joita ennen monta sataa hevosta vaivoin veti pitkin\ntavallisia maanteitä, vetää nyt yksi ainoa höyrykone paljoa helpommasti\nja sukkelammasti _rautateillä_. Tässä näet rautatien kuvan; niin sitä\nkutsutaan, kun siinä ovat raudasta ratasten jälet, joita myöten rattaat\naivan keveästi pyörivät eteenpäin. Etu-nenässä kulkee höyrykone ja\nvetää perässään koko rivin vaunuja, joita saattaa olla paljoa enemmän\nkuin tässä näkyykään. Muutamissa vaunuissa on kaluja, ja toisissa istuu\nihmisiä. Rautatien ei saa olla mäkisen eikä kovin mutkaisen. Sentähden\nettä se tulisi suoraksi ja tasaiseksi, on monissa maanpaikoissa\nsärjetty kallioiden läpitse kulkujuova ja siltoja rakennettu järvien\nylitse. Monissa suurissa kaupungeissa kulkee rautatie huoneiden kattoin\npäällitse. Ja nykyjään on rakennettu riippuva silta rautatien kanssa\ntuon hirmuisen suuren Niagaran vesiputouksen ylitse.\n\n\n\nMyrsky.\n\n\n    Kas, siivin näkymättömin\n    Mä ilman kotka lennän,\n    Maailman äärist' äärihin\n    Kohisten hetkess' ennän.\n    Sa purjehtija ulapan.\n    Sun syvyytehen upotan.\n\n    Mä rantaa vasten vyörrytän\n    Laineeni vaahtoharjat,\n    Mä yli maiden lennätän\n    Pilveinkin synkät sarjat,\n    Mä syöksen korvet kumohon,\n    Kaupungit mullan peittohon.\n\n    Mut kun ma raivoon tuimimmin,\n    Mun voimain murtaa Luoja,\n    Ett' asettuen näyttäisin\n    Kuin maailmaa Hän suojaa.\n    Mä tyynen illan rauhaan näin\n    Pois nukun noista melskeistäin.\n\n    Myrskyissä vaikka nähdähän\n    Myös Herra voimissansa,\n    Luo Eljaksenp' ei tullut Hän\n    Raivoisen myrskyn kanssa,\n    Ei leimauksen liekissä,\n    Vaan vienon tuulen hengissä.\n\n\n\nKahdestoista Luku.\n\nTulesta.\n\n\nAntti sanoi: en ymmärrä mitä tuli on. Eihän tuli ole mitään; on waan\nmuiden kappalten häwitys.\n\nNiinpä onkin, sanoi isä. Ei siis olekkaan se aiwan oikein kutsua tulta\nelementiksi eli alku-aineeksi. Mutta kerran on se tullut tawaksi. Ei\ntule tulesta ajatella niin, että se häwittäisi jotakin aiwan peräti.\nMuutamia aineita se irtauttaa heidän alku-osiinsa, ja toisia muuten\nmuuttaa. Tuo puunpalanen on enimmästi hiilestä, wedystä ja haposta. Jos\nmikä palaa, wetää se itsehensä ilman happoa. Muutamat puun alku-osat\nyhdistywät hapon kanssa ja menewät ilmanmoisiksi. Mutta suurin osa\nhiilestä jääpi jälelle, kuin myös tuhka, jossa on lipeäsuoloja.\nAlku-aine hiili saattaa wieläkin huweta yhdistyessänsä hapon kanssa.\nMuutamat aineet eiwät pala koskaan. Kulta ei hupene tulessa, waikka se\nsulaa. Pellawa, tulikiwi ja ruuti saattawat hywin helposti _syttyä_, ja\nsellaisia aineita kutsutaan syttywiksi. Muutamat taas, niinkuin rauta,\ntarwitsewat kowan tulen, ennenkuin palawat.\n\nNyt sytytän kynttelin, ja se palaa _liekissä_. Kun sen puhallan\nsammuksiin, niin sen sydän _hiiluu_. Mitä on liekki? Liekki on palawa\nkaasu siitä aineesta, jota kuumuus hajottaa. Siinä liehuu pieniä\n_säkeniä_ tawallisesti noesta, joka on noussut palawasta aineesta.\nSiinä säkeneet kiiltäwät, ja siitä _paistaa_ liekki. Talikynttilä\nnäyttää hywästi, sentähden että talissa on paljon hiili-ainetta. Palawa\nwäkiwiina antaa aiwan heikon walon, sentähden että siinä on wähä\nhiiltä. Siksi _sawuaa_ kynttiläni, ja siksi nokeupi korsteenin sisus\nsawusta; mutta palawasta wäkiwiinasta ei tule paljo ollenkaan nokea.\nOlen nähnyt fosforin palawan ilmitulella ja hywin sawuawan, mutta sawu\nja loiste-aine ei ole nokea, waan fosforia ja happoa yhdistettynä. Mitä\non hiillos? Se on palawaa ainetta, josta ei tule palawaa kaasua. Jos\npuhallan siihen ilmassa olewaa happia, tapahtuu palaminen nopeammasti,\nja siihen ilmautuu liekki, kun siihen tulee kaasua.\n\nNytpä ymmärrät, kuinka halot palawat tulessa. Nyt ymmärräthän,\nminkätähden puhalletaan tuleen, miksi laitetaan ilmanweto tulisijoihin\nja minkätähden huone palaa nopeammasti tuuli-ilmassa. Jota pitempi\nkorsteeni on, sitä paremmin wetää se, ja sitä paremmin puut palawat\ntakassa. Mutta miten sammutat tulen? Jos kaadat wettä tuleen, heität\nhietaa siihen eli jonkun peitteen päälle, niin sammuu se pian. Miksikä\nniin? Siksi että estät ilman tulemasta tuleen; siitä suljet pois ilman\nhapon, joka wirkistää tulen. Ja niin tukehutat sen juuri kuin eläimen,\njoka ei saata hengittää. Jos tuli on päässyt irti tuwassa, niin elä\naukase akkunoita. Tapahtuupa niinkin, että tuli tukehtuu omaan\nsawuunsa.\n\nTulen wiritämme lämpimää ja hyötyä warten, keittämistä, paistamista ja\nmuutakin warten. Siihen käytämme puita, mutta muissa maissa käytetään\nhiiliäkin, kiwihiiltä ja polttoturpeita. Jos lykkäämme pellin kiinni\ntulen takassa palaessa, niin huone täyttyy sawulla. Jos se pannaan\nkiinni hiilten wielä palaessa, tulee siitä _häkää_, josta monta ihmistä\non kuollut. Jos korsteenia ei ole isoon aikaan puhdistettu noesta,\nkäypi niinkin, että noki alkaa palaa, josta tulee nokipalo. Sen saapi\nparhaite tukehtumaan hienonnetulla tulikiwellä, jota nakataan takassa\nolewaan hiillokseen. Tulikiwen höyry tukeuttaa tulen.\n\nTuli lämmittää ja tuli walaisee. Waloksemme sytytämme walkealekon\ntakkaan eli päreen pihtiin, mutta usein sytytämme talikynttilänkin eli\nöljylampun. Sydän imee sisäänsä talin eli öljyn, joka sitten palaa ja\nwalaisee hiiluwalla hiili-aineella.\n\n\"Tuli on hywä renki, mutta huono isäntä\", sanoo sananlasku. Sentähden\npitää sitä waroa kuin sutta rautahäkissä. Muutoin tekee se meille\nkauhean wahingon, niin että pienestä tulitikusta saattaa tulla\nhirmuinen tulipalo, josta kaupunkeja ja kyliä saattaa perinpohjin\nhäwitä. Kyllähän tuli on ihmeellisimpiä luonnon woimia. Muutamat aineet\nkuumuwat palamatta ja waloa antamatta, esim. kun wettä nakataan\npoltetuille kalkkikiwille. Muutamat kappalet antawat walon, mutta eiwät\npala, esim. kiiltomato eli lahonnut puunpalanen eli tulitikku, jota\naiwan hiljaa hiwuttelen. Usein on tulen ilmituleminen aiwan\nihmeellistä. Kuinka woidaan niin kowa kuumuus saada kappaleista, jotka\nitsessään owat niin kylmiä kuin teräs ja pii.\n\nSen näemme, että tuli saadaan kihnaamalla, juuri kuin tulitikussakin,\neli kun kahta kowaa kappaletta yht'äkkiä lyödään yhteen, niinkuin\nhewosen kengänkin käytyä tiellä kiwiin. Metsä-ihmiset ottawat sillä\nlailla tulen, että hierowat kahta kuiwaa puupalasta wastatusten.\nMyllynkiwet kuumenewat ja sytyttäwät myllyn, jos ne kauwan pyöriwät\ntyhjinä. Jos heiniä pannaan kosteina latoon, alkawat ne jonkun ajan\nperästä kuumeta ja ottawat tulenkin. Samoin tekewät puuwillatkin\n(pumpulit). Laiwa, jossa oli kiwihiiltä lastina, syttyi tuleen,\nkenenkään tietämättä, mistä tuli tuli. Wiimein keksittiin kiwihiilen\nitsestään syttyneen. Muutamissa maissa, joissa maa on täynnä syttywiä\naineita, alkaa maa alhaaltapäin palaa, josta tulee _maapalo_\n_Aurinko- tahi tulilasilla_, joka murtaa walon, woin koota auringon\nsäteet pieneen paikkaan, joka tulee niin kuumaksi, että puu syttyy\ntuleen. Ja suurella tulipeilillä saatan polttaa timantinkin.\n\nKun kesällä on hywin lämmin, kokouu usein mustia pilwiä taiwaalle.\nTawallisesti näyttäwät ne kulkewan tuulta wastaan, kun ylhäällä olewa\nilma juoksee toista suuntaa, kuin se alempana maan pinnalla olewa.\nKohta leimahtelee kaitaisia tulenliekkiä, juuri kuin tulen kieliä,\npilvien laidoilla, ja sitten seuraa kowa järinä, joka wapistuttaa\nihmistä, sillä hän tuntee siinä woimattomuutensa kaikkiwoiwan Jumalan\nedessä. Se on majesteetillinen _ukkoinen_, jonka jyristessä lapset\npiilouwat äitinsä syliin. Mutta jos olet ulkona kedolla, niin älä\npelkää jyrinää. Se ei wahingoita ketään, ja kun se kuuluu, on waara jo\nsiwu, sillä se on _leimaus eli ukontuli_, joka woipi särkeä\nsuurimmatkin kalliot ja tappaa eläimiä ja ihmisiä, jossa se lyöpi\nkohti. Älä piilou silloin pitkäin puiden alle, sillä ukontuli ampuu\nwarsinkin korkeisin teräwäpäisihin kappaleisin, särkee ne ja menee aina\nmaahan. Wälistä näkyy leimaus jyrinää kuulumatta, ja sitä sanotaan\n_Kalewan walkeaksi_. Ihmeellistä on se että ukontuli juoksee muutamain\naineitten pintaa myöten, niinkuin metallein, niitä wahingoittamatta;\nmutta muut aineet, niin kuin puu, eiwät woi ukontulta johdattaa, ja\nsiksi ne särkywät. Jos tahdotaan warjella kirkontornia, joka usein on\nukontulen waarassa, kun se on teräwäpäinen ja korkea, niin naulataan\nkupari-kaistale juoksemaan tornin huipusta aina maahan asti. Kun\nukontuli sattuu tornin huippuun, juoksee se näkymätönnä alas ukkosen\njohdattajaa myöten ja katoaa, mitään wahinkoa tekemättä. Mutta jos\nihminen silloin koskisi ukkosen johdattajaan, kuolisi hän kohta sen\nkowasta vauhdista, sillä hänen ruumiinsa wiepi ukkosen woiman\nläpitseen.\n\nMitä on ukkonen? Mitä on ukontuli? Sen sanon sinulle. Olethan nähnyt\nkissan selän pimeässä silitellessä antawan säkeniä. Olethan nähnyt\ntukkasi wälistä rätisewän säkeniä, kun sitä kampaat. Jos hieron\nlasinkappaletta eli harstilewyä, niin näen kummallista. Jos panen\nsamassa lasin eli hartsin wiereen waskitorwen, messinkipallon eli muuta\nmetallia, jonka alla on lasinen jalka, ja kosken sormellani palloon,\nniin lentää säe kuulasta, ja tunnen wähäisen piston sormeeni. Jos\nminulla on warsinainen kone, sitä warten tehty, niin woin saada niin\nkowan täräyksen messinkikuulasta, että kaadun siitä. Ja jos otan sinun\nja muitakin käteeni, niin menee sama täräys jokaisen läpi. Mutta jos\nsinulla ja muilla on willakinnas kädessä, niin emme tunne täräystä eikä\nsäkenettä ja silloin ei menekkään se näkymätön woima meistä muihin.\n\nMikä on siis se kummallinen woima, joka löytyy kappaleissa salattuna ja\nwirkoaa elämään kihnaamalla? Se on _sähkö eli lieke_, ja se on se,\njosta ukontuli tulee. Se saattaa tulla monesta syystä ja kokoutua\nkauwan, ennenkuin se laukeaa. Niin kokoutuu se kesälämpimällä pilwihin,\nja ukontuli, joka lentää pilwestä, on samallainen säkene, joka sähähtää\nmessinkipallosta sormeeni; mutta ukontuli on paljoa wäkewämpi. Ruumiini\nja kaikki metallit johdattawat sähköä pikaisesti läpitsensä. Puut, wesi\nj.n.e. wiewät sitä hitaammasti. Lasi, pihka, willa ja silkki eiwät\njohdata ollenkaan tätä wäkewää woimaa.\n\nSiitäkin tulee sähköä, jos panen sinkkilewyn waskilewyn päälle\nparittain ja jotakin nestettä wäliin. Sitä käytetään siinä\nmerkillisessä keinossa, joka nähdään olewan maanteiden wieressä Turun,\nHelsingin ja Wiipurin kuin myös Turun ja Tornion wälillä. Siellä on\npystytetty korkeita pylwäitä määrättyin wälien päähän, ja pylwästen\npäihin on asetettu wernissalla woideltu waski-lanka, joka kulkee\nyhdestä kaupungista toiseen. Kun sähkö saa waikuttaa yhdessä päässä\nlankaa, tuntuu sen waikutus samassa jo toisessakin päässä. Ja se käypi\nniin sukkelasti ettei ennätä silmiään räpäyttää, ennenkuin sähköwoima\nlentää Turusta Wiipuriin. Nyt on niin sowittu, että ne ja ne merkit\nmerkitsewät erilaisia puustawia. Niin kysytään jotakuta asiaa\nHelsingissä. Kohta tiedetään se Wiipurissa, Turussa eli Torniossa, ja\nsaatetaan heti siihen wastata. Ja tätä merkillistä ja hyödyllistä\nlaitosta kutsutaan _sähkösanan lennättimeksi_.\n\nSetäni, joka on kulkenut merellä, sanoi, ettei mitään ole niin\nhirmuista kuin _maanjäristys_. Kerran kun hän oli Amerikassa, tunsi hän\nmaan tärisewän jalkainsa alla, niin että akkunalasit särähteliwät rikki\nja kellot alkoiwat itsestään soida tornissa. Älä ole peloissasi,\nsanoiwat muut merimiehet. Tämä on ainoasti _maantärinä_ eikä sitä\npitkitä kauwaksi. Maantärinä loppui; mutta jonkun ajan kuluttua alkoi\nmaa täristä kowemmasti, niin että huoneita ja muureja rysysi kumoon ja\nkukistui ihmisten päälle. Kaikki wäki riensi ulos lakeudelle,\npelastamaan henkeänsä. Sitten tuli helle ilmaan ja kowa tulikiwen\nkatku; siinä kuului jyminä, juuri kuin maan-alainen ukkonen. Ja\nkerrassaan halkesi maa, niin että kokonaisia kaupunkeja ja kyliä\nsyöstyi sywyyteen. Meri pauhusi suurissa aalloissa, waikka ei tuulta\nollut, ja hyökyi rantainsa ylitse ja hukutti kaiken maan, joka oli\nlikinnä. Meren sywyydestä kohosi uusia saaria, joita ei kukaan wielä\nennen ollut nähnyt; ja missä wasta oli kuiwa maa, siihen syytiwät meren\naallot särkyneitten laiwain säpäleitä. Nyt oli hätä ja pelko, jota ei\nkukaan woi selittää, siksi kuin luonto muutamain päiwäin perästä tuli\njälleen tasapainoonsa, niin että elämään jääneet ihmiset saattoiwat\nrakentaa itselleen uusia asumasijoja siinä häwitetyssä maassa.\n\nNiin hirweä Jumalan rangaistus on maanjäristys, ja se tulee maan\nsisässä olewasta tulesta. Sillä monta merkkiä osottaa koko maan\nsisuksen jalkaimme alla olewan tulisena ahjona, niin että tämä kowa\nmaakuori, jolla asumme, ei ole paljo kolmea tahi neljää peninkulmaa\npaksumpi. Kun wettä tulee maan-alaisista reijistä tulta likelle,\nmuuttuu se höyryksi, ja höyry paisuu niin hirmuisella woimalla, että se\ntäristää maata ja wälistä murtaa rikki sen kowan pinnankin. Mutta\nmuutamissa maissa owat wesihöyryillä ja tulella kulkupaikat, joista ne\nnousewat ylöspäin, tekemättä niin suuria häwiöitä. Oletko koskaan\nkuullut puhuttawan _tuliwuorista_?\n\nOlen, sanoi Antti. Olen nähnyt kuwa-taulun, jossa koko wuori on\nsawussa, ja jossa wirtaa juuri kuin tuli-ojia pitkin siwuja.\n\nSellaisia wuoria on monta maan päällä. Muutamat owat kauwan aikaa\nsitten palaneet loppuun ja sammuneet; mutta toiset sawuawat alin-omaa\naina tuhansia wuosia sitte, ja wielä wälistä puhaltawat ne tulta.\nSilloin kuuluu jyrinä wuoren sisästä; tulenliekki, tuhkaa ja tulisia\nkiwiä syöstyy ulos wuoren suusta, jota kutsutaan _aukoksi eli\nkraateriksi_, ja lentää monta peninkulmaa ilmassa. Sitten wirtaa ulos\njuuri kuin paksu puuro, jota kutsutaan _laawaksi_, sulaneista ja\ntulisista aineista wuoren sisästä ja juoksee hiljoilleen siwuja alas\nsiksi että se jäähtyy ja hyytyy wiimein aiwan kowaksi. Ja niin saattaa\nkiwisateesta ja tuhasta ja laawasta tulla monta ihanaa tienoa wuoren\nympärillä häwitetyksi.\n\nKun lapset kuuliwat tämän, peljästyiwät he ja sanoiwat: hywä Jumala,\nwarjele meitä maanjäristyksestä ja tuliwuorista. Mutta isä sanoi:\nkiittäkäämme Jumalaa, ettei sellaisia ole maassamme. Lämpimissä maissa\ntaritsee luonto ihmisille suurta rikkautta, mutta suuria waarojakin,\njoihin kuuluwat julmat pedot ja maan-alainen tuli. Maamme on köyhempi\nja kylmempi; mutta sen sijaan saamme nukkua huoletonna yöllä, sillä ei\nyksikään tiikeri waani owemme takana, eikä maanjäristyskään kukista\nkattoa päällemme. Ja jos joskus tuntisimmekin maantärinää, jota kyllä\nwoipi tapahtua kukatiesi kerran kymmenessä eli kahdessa kymmenessä\nwuodessa, niin on sekin hywin wähäistä eikä ole milloinkaan tehnyt\nwahinkoa, niin kauwas kuin woidaan muistaa. Harwoin lyöpi ukkonen alas,\nja kun se onnettomuus tapahtuu, että tuli pääsee irti ja kaupunkeja ja\nkyliä ja huoneita palaa, niin tulee sellainen tapaus pian aina omasta\nwaromattomuudestamme. Sillä waikka tuli on niin waarallinen aine,\nwieläpä kaikkein waarallisinkin, niin näemme, kuinka se saatetaan\nhallita ja sulkea takkoihin ja uuneihin, kun waan sen kanssa waroen\neletään. Kun se muutoin olisi vihollisemme, tulee se näin meille\nuskolliseksi ystäwäksi, josta meille on iloa ja hyötyä. Tuli lämmittää\nmeitä, kun on kylmä, ja antaa waloa, kun on pimeä. Se kiehuttaa\nruokamme kypseksi ja paistaa leipämme, se pehmittää meille kowat\nmetallit, joista on meille niin monellaista hyötyä. Ihana Jumalan lahja\non tuli, oikein käytettynä. Ei yksikään eläin ymmärrä sitä käyttää, ja\nkun joskus on tawattu niin raakoja metsä-ihmisiä, etteiwät ole\ntunteneet tulta, on niiden sanottu olleen tuskin järjettömiä\nluontokappaleita parempia.\n\n\n\nMaanjäristyksestä.\n\n\nEräänä syyspäiwänä, sata wuotta takaperin, kuuli wäki isossa Lissabonin\nkaupungissa Portugalissa yht'äkkiä kowan maanalaisen jyrinän. Maa\ntärisi hirmuisesti; Tajon iso wirta kuohui ääriensä yli ja syöksi\nwetensä kaupunkiin. Huoneita ja kirkkoja kukistui raunioiksi, puoli\nkaupunkia häwisi, ja 24,000 (neljäkolmatta tuhatta) ihmistä menetti\nhenkensä. -- Seitsemänkymmentä wuotta jälkeen päin häwitti maanjäristys\nCalabrian maan. Kokonaiset wuoret painuiwat maahan; toisia wuoria\nkohosi ylös. Rannat muuttuiwat; monta pientä järweä ja terweydelle\nwahingollista lewäsuota ilmausi; 40,000 (neljäkymmentä tuhatta) ihmistä\nmenetti henkensä. -- Maanjäristyksessä Amerikassa wetäysi meri\nyht'äkkiä takaisin rannalta, niin että kaikki likellä olewat laiwat\nkallistuiwat kumoon hietikolla. Sitten hyökysi meri jälleen maalle ja\npeitti Callao'n kaupungin ja siinä 5,000 (wiisi tuhatta) asukasta, niin\nettä päiwällä sen jälkeen näkyi ainoasti suuri hietakoko siinä, jossa\nkaupunki oli ollut. Ei kauwan aikaa jälkeenpäin häwitti maanjäristys\nkoko Vrussan kaupungin Turkinmaalla. -- Kaksikymmentä wuotta sitten\nilmausi yh'täkkiä Sisilian saarta likelle mereen saari, joka oli\npeninkulmaa pitkä. Neapelin kuningas tahtoi mielellään saarta omakseen\nja antoi sille nimensä. Englannin kuningas tahtoi myös omistaa sitä ja\nantoi sille nimensä. Mutta juuri kuin molemmat kuninkaat riiteliwät,\nkumpiko saisi pitää saaren, wajousi koko saari jälleen meren sywyyteen,\neikä sitä ole sittemmin enää nähty.\n\n\n\nTuliwuorista.\n\n\nSuurimmat tuliwuoret maailman-osassamme owat Vesuwio Neapelin\ntienoilla, Etna Sisilian saarella ja Hekla Islannin saarella. Kaikki\nkolme suitsuawat wielä wälistä tulta ja syytäwät laawaa.\nSeitsemänkymmentä kahdeksan wuotta Wapahtajamme syntymisen jälkeen\nsyyti Vesuwio niin paljo kuumaa tuhkaa, jossa oli wettä ja laawawirtaa\nseassa, Herkulanumin ja Pompejin kaupunkien päälle, että nämä\nonnettomat kaupungit piammiten kaikkine asukkaineen painuiwat hautaan.\nLikimäärin 1,600 (tuhat kuusisataa) wuotta jälkeenpäin sattui eräs\ntyömies kaiwamaan kaiwoa tällä tienoolla ja löysi kiwiportaat maasta.\nSiinä löytyiwät Herkulanumin jäänökset kolmenkymmenen kyynärän\nsywyydessä maan sisässä, ja nyt oli toinen kaupunki rakennettu sen\npäälle. Ei kaukana tästä löydettiin Pompejikin, joka nyt on suurimmalta\nosalta kaiwettu ilmiin, niin että siinä nähdään, kuinka ihmiset oliwat\nasuneet ja eläneet Kristuksen syntymisen aikana.\n\n\n\nTulen ja weden sodasta.\n\n\nEnglannissa tapahtui kerran syksyllä, että meri kowalla myrskyllä\nyht'äkkiä kohosi maalle ja pakkausi suureen masuuniin, jossa sulattiin\nmahdottoman paljon rautamalmia. Juuri kuin wesi tuli masuuniin, kuului\nkowa paukaus. Samassa näkyi korkea patsas höyryä ja tulista malmia\nnousewan ilmaan niin korkealle kuin korkein kirkontorni. Kolme kertaa\nperätysten uudistui taas paukaus. Kolme kertaa perätysten nousi\ntulipatsas. Sitten pirisi se kuuma malmi ympäriinsä joka suunnalle.\nWesi oli woittanut ja kiehui kauwan, juuri kuin ylpeillen woitostaan,\nsammuneessa uunissa.\n\n\n\nSäkene.\n\n\n    Säkene lentelee\n    Pois ilmaan pimeään,\n    Ja siinä välkkyilee\n    Lyhyllä retkellään.\n\n    Se liekittyäkän\n    Pois sammuu kadoten.\n    Kentiesi sentähän\n    Sytytti tulosen.\n\n    Mi kauvan loistelee\n    Valaisten pimeää;\n    Elokin rientelee\n    Kuin säen pieni tää.\n\n\n\nVarjele Herra!\n\n\n    Maan valo vaipuu pimeään, vaan Herra varjeleepi,\n    Ja taivaan kansi synkistyy, mut Herra varjeleepi.\n    Yön pilvi raskas nousevi ja Pohja leimuileepi\n    Ja myrsky yöllä puuhailee, mut Herra varjeleepi:\n    Maailma erämaata vaan se synkkää kuvaileepi.\n    Miss' eksyin kuolee matkamies, mut Herra varjeleepi.\n    Ja aallot syöksyy kallioon, tään perus tutiseepi,\n    Ja keula särkyy laivurin, vaan Herra varjeleepi.\n    Niin raskas onpi ilmakin ja ukko jyriseepi,\n    Salamat sinkuu pilvissä, mut Herra varjeleepi.\n    Maa jalkain alla tärisee ja vuoret vapiseepi,\n    Maan kita myöskin aukeaa, vaan Herra varjeleepi.\n    Ja vallat katoo, sodat soi ja verta tulvaileepi,\n    Ja kansat huutaa kostoa, mut Herra varjeleepi.\n    Sä ihmisraukka, näet vain, ett' aika läheneepi,\n    Maailma jolloin katoaa, vaan Herra varjeleepi.\n    Se autuas, ken itseään vaan vähäks katseleepi\n    Ja miettii aina riemuten; kyll' Herra varjeleepi.\n\n\n\n\nKolmastoista Luku.\n\nValosta ja lämpimästä.\n\n\nOnpa nyt valoisa päivä, aurinko paistaa ikkunoista sisälle, voipi siis\nnähdä kaikki tuvassamme. Illan tultua laskeupi aurinko. Sitten vasta\ntulee _hämärä_, niin ettei enää niin selvästi voi nähdä kaikkia, ja\nsitten tulee _pimeys_, jossa ei voi nähdä juuri mitään. Mutta silloin\nsytytetään valkea takkaan, päre pannaan palamaan pihtiin eli\ntalikynttilä sytytetään pöydälle, vaikka näiden valossa emme näe niin\nselvästi kuin päivän valossa. Jos tällöin menemme kartanolle, niin\nnäemme kuun paistavan ja valaisevan maata. Tai nuo kirkkaat tähdet\npaistavat niin ihmeellisen kauniina meille illalla tuolta siniseltä\ntaivaalta.\n\nMistä tulee siis valo? Se tulee meille auringosta, kuusta ja tähdistä,\ntulesta ja monista kappaleista, niinkuin kiiltomadoista, fosforista ja\nvanhoista lahonneista puupalaisista. Mitä on valo? Onko se itsestään\nkappale eli onko se kappaleiden luonto, joka saattaa meitä niitä\nnäkemään? Sitä kyllä ei voi kukaan oikein selittää. Me näemme ainoasti\nvalon täyttävän koko maailman, ja kun se katoaa, ovat kaikki asiat\ntoisin. Muutamat sanovat koko maailman avaruuden olevan täytetyn\naineella, joka on paljoa hienompi kuin ilma, ja tätä kutsutaan\n_eeteriksi_. Ja juuri kuin ääni tulee ilman tärinästä, niin tulee valo\nsiitä, että eeteri tärisee, kun joku panee sen liikkeelle. Niin paljon\ntarkoin tiedetään, että valo kulkee paljoa nopeammasti kuin ääni. Ja\njokaisen sekunnin välillä, kun kello napsahtaa, lentää valo 29,000\n(yhdeksänkolmatta tuhatta) peninkulmaa eteenpäin, ja vaikka aurinko on\nniin hirveän kaukana, ei valo kuitenkaan tarvitse kuin vähä yli 8\nminuutin tullakseen auringosta tänne.\n\nJuurikuin ääni tulee meille korvain kautta, niin tulee meille valo\nsilmäin kautta. Me näemme silmillä, ja silloin _näkyvät_ meille\nkappaleet. Kun korvat sisältä pilautuvat, tullaan kuuroksi. Kun silmät\nsaavat vahingon, tullaan sokeaksi. Sokeina syntyneet ihmiset eivät\ntunne valoa. Mutta miksikä välistä juurikuin sädehtisi ummessa olevissa\nsilmissämme, kun lyömme otsaamme seinään? Siitä se tulee, että silmän\nsisällä on hellä tuntohermo, joka johdattaa valon tuntoomme. Ja joka\nkerta, kun tämä tuntohermo loukkaantuu, tuntuu juurikuin valon säde\nnähtäisiin.\n\nOtanpa nyt paperin, pistän reijän sen läpi neulalla ja katson reijän\nläpitse. Näenpä siitä pienestä reijästä ladon ja niityn kaukana tuolla\nmetsän rinnassa. Tiedänpä nyt jonkun kappaleen tulevan silmälle\nnähtäväksi sillä, että valon säteet tulevat silmään kaikista kappaleen\nosista. Sanomattoman hienojahan silloin valon säteet ovat, kun niin\nmahdottoman paljo säteitä ladosta ja niitystä tulee silmään yhden\nainoan, paperiin pistetyn, pienen reijän lävitse!\n\nMutta miksikä lato ja muut kappaleet, jotka ovat tuolla etäällä,\nnäkyvät pienemmiltä kuin ovatkaan likempää katsoen? Sen nyt näytän\nsinulle kuvalla. Tässä ovat puut, ja tässä seison minä katsoen niitä.\nPuut ovat yhtä isoja; mutta kuitenkin näen likempänä seisovan puun\nolevan pienemmän etempänä olevaa puuta. Miksikä niin? No siksi, kun\najattelen kumpaisenkin puun latvan (huipun) päästä tulevan silmääni\nvalon säteen, ja toisen säteen juoksevan juuresta maan pinnassa.\nYmmärränpä molempain likimmäisestä puusta tulevan säteen tekevän\nisomman kulman (vinkkelin) silmääni vasten ja juurikuin enemmän\nlevenevän. Mutta etimmäisestä puusta tekevät ne suipumman kulman ja\nvähemmän levenevät. Vedänkö viivan sädetten välille, niin käsitän\nlikimmäisen puun näkyvän niin paljoa isommalta kuin etimmäisen puun,\nkuin sen sädetten välillä oleva viiva on isompi viivaa, joka on\netempänä olevasta puusta tulevain sädetten välillä.\n\nMutta et tarvitse ajatella toisen puun olevan juuri toisen kohdalla,\nsillä silloin toinen värjöttäisi pois näkymästä sen etimmäisen. Sillä\npuut ja monta muuta kappaletta ovat läpinäkymättömiä. Mutta muut\nkappaleet, niinkuin ilma, vesi ja lasi, päästävät valon lävitsensä,\nniin että niiden läpi nähdään, ja sellaisia kappaleita kutsutaan\n_läpinäkyviksi_. Kun valo paistaa läpinäkymättömihin kappaleisin, tulee\nniiden taakse varjo. Nyt palaa talikynttilä pöydällä, ja minä asetun\nkynttilän eteen. Näenpä jotakin mustaa seinällä. Mikä se on? Se on\nvarjoni. Jota likemmä seinää menen, sitä pienemmäksi tulee varjoni.\nJota etemmäksi menen seinästä, sitä suuremmaksi tulee varjo. Mutta\nvarjo tulee sen mukaan miten kynttilä on asetettu. Jos kynttilä\nasetetaan lattialle, niin tulee varjoni seinälle hyvin pitkäksi. Jos\nnostan kynttilän pääni päälle, tulee varjoni lyhemmäksi. Samalla lailla\ntulee varjoni pitkäksi edelläni tiellä kävellessäni, kun aurinko eli\nkuu on alaalla taivaalla. Mutta jos ne ovat korkealla, tulee varjo\naivan lyhyeksi. Ja jos ne ovat aivan pääni päällä, niin en näkisi\nollenkaan mitään varjoa. Sitä saat nähdä tiimapatsaassakin, joka\nnäyttää päivän aikoja juuri sillä, että navan varjo muuttuu auringon\nkulun mukaan.\n\nNäenpä läpinäkyväin kappaletten toisinaan olevan _värittömiä_, mutta\nläpinäkymättömillä kappaleilla on erilaiset _värit_. Mistä tulevat\nvärit? Ne tulevat siitä että kappaletten pinnoista palaa valo eri\nlailla. Nenäliinani on valkea; sen pinnasta palauu enin valoa takaisin,\nja sentähden se tulee valkeaksi. Huivini on musta, se imee sisäänsä\nenimmän valoa, ja siksi se tulee mustaksi. Musta huivi lämpeneekin\npikemmin, kun aurinko paistaa siihen. [Muist. Valkea ja musta eivät ole\noikeastaan mitään väriä. Valkea on valoa, ja musta on pimeyttä. En\nsaata nähdä mustaa, enkä saata nähdä varjoa, jos ei niiden vieressä ole\nvalkeampia kappaleita.] Muistatko niitä kauniita värejä vesikaaressa,\njotka tulevat auringon sädetten murtumisesta niissä pienissä\nvesiherneissä? Yläpuolelta on se punainen, sitten helevän keltainen,\nsitten viheriäinen, sitten vaaleansininen, sitten tummansininen, ja\nsisimmäinen laita on kihtaava. Jos maalaan samat värit hyrrään samaan\njärjestykseen ja nakkaan hyrrän sukkelasti pyörimään, näyttää hyrrä\naivan valkealta. Siitä näen valkean valon olevan yhdistetyn vesikaaren\nseitsemästä väristä, ja se saatetaan jälleen jakaa erilleen niihin,\nniinkuin valon sädetten paistaessa tahkotun lasin läpi. Kun valo\npaistaa kukkaan, tulee se punaiseksi, jos se imee sisäänsä kaikki muut\nsäteet, mutta palauttaa itsestään pois ainoasti punaiset. Jos se\npalauttaa itsestään siniset säteet, näyttää se siniseltä, ja niin on\nkaikkien värien kanssa. Paitsi vesikaaren värejä, on niitä muunkin\nnäköiselle vivahtavia, jotka tulevat värien sekoituksesta. Mustasta ja\nvalkeasta saadaan harmaata, mustasta ja punaisesta ruskeata j.n.e. Sen\npitää kaikkein maalarien hyvästi tuntea. Ja tarkasti tulee niiden osata\nkuvata valoisia ja varjopaikkoja; muuten ei ole kuvaus kuvatun\nnäköinen.\n\nJos jollakulla kappaleella on hyvin kiiltävä pinta, näen siinä kuvani\njuurikuin _kuvastimessa_ (peilissä). Siksi kuvauvat kaikki ympärillä\nolevat kappaleet kirkkaassa lähteessä eli tyvenessä järvessä eli hiljaa\njuoksevassa joessa. Mutta jos menen kuvastimen sivulle, enpä näekkään\nitseäni, vaan muita, jotka ovat kuvastimen edessä toisella puolella.\nSiitä näen etteivät valon säteet kimpoa kuvastimesta joka suunnalle.\nJos säteet tulevat suoraan, palauvat ne suoraan takaisin vastassa\nolevalle kohdalle. Soutaessani veneellä joella, näen rannan\nkuvastelevan niin että sen kuva vedessä juurikuin kääntyisi sisäänpäin.\nSe tulee siitä että valon säteet rannalta lankeavat vinoon veden\npintaan.\n\nMutta jos asetan suoran kepin puolitiestä veteen, niin näyttää sen kuva\njuurikuin murretulta. Ja jos panen vesikuppiin rahan, näyttää tämä\nolevan toisessa paikassa, kuin se onkaan. Miksikä niin? Siksi kuin valo\nmenee suoraan aineen läpi, joka on yhtä tiheää jokapaikasta; mutta jos\nse menee harvemman aineen läpi tiheämpään eli päin vastoin, niin\nmurtuvat säteet ja juurikuin sujuvat syrjään. Vesi on harvempaa kuin\nilma, siksi näyttää keppi murtuneelta, ja raha näyttää olevan eri\nsijalla. Ylempänä oleva ilma on harvempaa kuin alempana oleva, siksi\nnäyttää aurinko aina olevan taivaalla ylempänä, kuin se onkaan.\n\nLasi on paljoa tiheämpää kuin ilma: siksi murtaa paksu lasi hyvin valon\nsäteet. Jos otan pyöreän lasikappaleen, joka on molemmin puolin mykevä,\nnäenpä tavallisella matkalla kaikkia suurempana, kuin itsestään\novatkaan. Sellaiset _suurennuslasit_ ovat ihmeellisiä läpikatsottaessa,\nkun niillä katsotaan aivan pieniä kappaleita. Isällä on sellainen lasi,\njota hän kutsuu _tulilasiksi_, ja sillä sytyttää hän piippunsa, sillä\nse kokoaa auringon säteet yhteen polttopilkkuun. Äidillä ovat\n_silmälasit_ mykevästä lasista, kun hän ei näe selvästi likeltä.\nOntevilla lasilla nähdään kaikkia pienempänä kuin ovatkaan; sellaisia\nsilmälasia pitää lukkari, joka on likinäköinen eikä näe hyvästi\npitkälle matkalle. Ja jos sovitan useita mykeviä lasia kohtalaisesti\npitkään putkeen, niin saan siitä _kiikarin_, joka samalla näyttää\nisontavan edessä olevat kappaleet ja tuovan ne likemmä.\n\nJoka kerran kun seison auringon paisteessa eli istun valkean lekolla,\ntunnen auringon ja tulen samalla paistavan ja _lämmittävän_. Ajattelen\nsilloin usein itsekseni: kuka tiesi, jos ei valo ja lämmin ole juuri\nsamaa, joka ilmestyy kahdella eri tavalla? Toisella kerralla olen\nnähnyt valon lämpimättä, niinkuin kiiltomadon, ja lämpimän valotta,\nniinkuin kylmää naulaa takoessa, siksi että se tulee aivan kuumaksi.\nSilloin olen ajatellut: ihmeellisiä ovat luonnon voimat!\n\nOlen havainnut lämpimäin kappaletten antavan lämmintänsä kylmille\nkappaleille; mutta silloin menettävät lämpimät kappaleet lämpimäänsä.\nJos tartun talvella rautalukkoon, tunnenpa, kuinka se viepi lämmintä\nkädestäni. Olenpa havainnut muutamain kappaletten pikemmin kuin toisten\ntulevan kylmiksi eli lämpimiksi. Saatan pitää hiiltä hyppysissäni\nvaikka sen toinen pää on tulinen. Mutta jos kiehutan vettä\nrautapannussa ja tartun käsin sen rautaseen varteen, niin se polttaa.\nJos pannussa on puinen varsi, tohdin siihen kyllä tarttua. Siitä tiedän\nraudan ja kaikkein metallein olevan hyviä _lämpimänjohdattimia_, mutta\npuun, kiven, villan, ilman, veden ja muiden kappaletten johdattavan\nhitaammasti lämmintä läpitsensä. Siksi rakennetaan huoneita puusta eli\nkivestä. Sillä jos niitä rakennettaisiin raudasta, niin olisivat ne\ntukalaksi asti lämpimät kesällä ja hirveän kylmiä talvella. Siksi\npidämmekin mieluisimmasti villa-vaatteita, jotka eivät päästä lämmintä\nulos ja kylmää sisälle. Sentähden on Jumalakin vaatettanut monta\neläintä turkkiin, joissa ovat karvat eli villa. Ja siksi pidetään\nkaksinkertaisia akkunoita talvella, sillä ruutuin välissä oleva ilma\nestää tulemasta kylmän ulkoa ja lämpimän sisäpuolelta.\n\nMitä on siis lämmin? Niin, mitä se itsessään on, sitä en voi sinulle\nsanoa. Lämpimäksi kutsumme sitä, joka on yhtä lämmin eli lämpimämpi\nkuin oma ruumiimme, ja _kuumaksi_ sitä, joka on vielä paljoa\nlämpimämpi. Mutta _kylmää_ on se, joka on omaa ruumistamme kylmempi. Se\ntulee usein harjaumisesta. Jos usein lämmittelein valkean lekolla,\ntulenpa viluisemmaksi ja aremmaksi, kuin ennen olin. Ensin tultuani\nsaunaan, on minusta siinä hirmuisen kuuma, ja meressä uidessani on\nminusta ensin vesi hirveän kylmää. Mutta vähitellen totun siihen.\nSiitäpä käsitän kuumuuden ja pakkasen olevan vaan vähä enemmän eli vähä\nvähemmän lämmintä.\n\nEn kuitenkaan sentähden voi tottua kaikkeen kuumuuteen, enkä kaikkeen\nkylmyyteenkään. Jos kosken paljaalla sormellani hiillokseen eli\nliekkiin eli tuliseen rautaan, saanpa rakon sormeeni, sillä nahka\nturmeltuupi siinä. Silloin ei ole hyvä pistää sormeani kylmään veteen,\nsillä siitä alkaa sitä pahemmin pakottaa. Kuuma kuumaa ja kylmä kylmää\nvastaan. Jos heti pidän sormeani kuumuudessa, niin pääsen rakosta. Jos\nolen hyvin palavissani ja juon kylmää vettä eli jäähdyn ilmassa, niin\nvilustun ja siitä sairastun. Käteni, jalkani ja poskeni saatan\npalelluttaa kylmänä talvipäivänä, niin että ne jähmettyvät ja tulevat\nvalkeiksi ja turriksi. Jos niitä silloin lämmitän valkealla, tulevat ne\nheti kipeiksi, ja niitä alkaa pakottaa. Näinpä kerran ukon kävelevän\npuujaloilla. Hän oli palelluttanut jalkansa metsässä. Kotiin tultua oli\nhän lämmittänyt niitä valkean paisteella, ja nyt tulivat kuoleman vihat\njalkoihin, niin että lääkärin täytyi sahata ne poikki. Mutta jos hieron\npaleltunutta kättä, jalkaa eli poskea hyvin lumella, niin tulevat ne\nviimein hyviksi. Niin voidaan saada henki ihmisiinkin, jotka löydetään\npakkaisesta hengetönnä metsässä eli maantiellä. Voipi niinkin olla,\nettä ne ovat kokonaan paleltuneet hengettömiksi. Samalla lailla\nsaatetaan kuolla tulesta eli kovasta kuumuudesta.\n\nIhmeellistä on nähdä kuinka kappale isonee, kun sitä kuumennetaan, ja\npienenee _jäähdyttyänsä_. Jos minulla on rautakanki, joka sopii\nparaiksi reikään, ja kuumennan tuliseksi kangin, eipä se mahdukaan enää\nsamaan reikään, ennenkuin on jäähtynyt kylmäksi. Miksikä kuumentaa\nseppä kärrynrattaan selkärautaa, ennenkuin panee sen rattaan ympäri?\nSiksi että selkärauta kuumana on suurempi; mutta jäähdyttyä kutistuu se\nkokoon ja puristuu lujempaan rattaan selkään. Miksikä nurkat paukkuvat\ntalvella? Siksi kuin seinähirret halkeilevat, kun on lämmin sisällä ja\nkylmä ulkopuolella. Miksikä putoaa sormus sormestani, kun pistän sen\nkylmään veteen? Siksi kun sormi kutistuu enemmän kuin sormus. Miksikä\nkuohuu vesi padassa, joka on sillä täytetty? Siksi kun vesi paisuu\nlämpimästä enemmän kuin pata.\n\nMiksikä siis pata kiehuu? Siksi kun kuuma vesi padan pohjalla kevenee,\nnousee ylöspäin pintaan ja pakottaa muun veden pois edestään. Siitä\ntulee liike padassa. Pohjassa oleva vesi tulee viimein niin kuumaksi,\nettä se muuttuu höyryiksi ja nousee poreina eli kuplina ylöspäin. Jos\ntämä höyry lasketaan kylmän putken lävitse, niin jäähtyy se ja tulee\njälleen vedeksi; ja niin tisleerataan juoksevia aineita. Ja samalla\nlailla kuin lämmin vesi nousee ylöspäin padassa, niin nousee lämmin\nilmakin ylöspäin huoneessa. Sen kyllä tunnen saunan lavalla.\n\nMutta vaikka kaikki muut kappaleet kutistuvat pienemmiksi pakkasessa,\nniin tekee vesi kokonaan toisin, sillä se paisuu muuttuessaan jääksi.\nJos putelin täytän vedellä ja panen sen pakkaseen, niin särkyy puteli.\nJos reijän poraan kiveen, täytän reijän vedellä ja lyön tulpan sen\nsuulle, niin kivi halkeaa, kun vesi on talvella jäätynyt reijässä.\nSentähden on jää keveämpi kuin vesi, ja pysyy veden päällä. Jos jää\npainuisi pohjaan, niin ei se sulaisi keväällä, ja ei yhtään elävää\npysyisi silloin hengissä vedessä.\n\nMeillä oli tuvan rinnalla kylmä kamari, jota ei oltu lämmitetty kaukaan\naikaan talvella. Siinä oli ilmasta tullut märkyys jäätynyt jääneuloiksi\nakkunalasissa. Kun teimme valkean takkaan, havaitsin jään alkavan sulaa\nakkunaruudussa valkean kohdalla. Mutta samalla kertaa oli lattialla\ntakan ja akkunan välillä niin kylmä, että maito jäätyi kupissa, jonka\npanin lattialle. Miksi niin kävi? Siksi kun lämmin paistoi tulesta ja\nlämmitti ruudun, mutta se valkean ja ruudun välillä oleva ilma lämpeni\npaljoa hitaammin.\n\nLämpimäin auringon sädetten mennessä ilman läpi ei ilma ota niistä\npaljo lämmintä, vaan maa ottaa enimmän. Sitten lämmittää maa ilmaa,\njoka on sitä likinnä, ja siksi on ilma alhaalla maan pinnalla\nlämpimämpi kuin korkeammalla vuorilla. Siksi puhaltaakin toisia tuulia\nylhäällä, ja siltä se usein näyttää, kuin pilvet kulkisivat tuulta\nvastaan. Jos nousen hyvin korkealle vuorelle, tulenpa viimein\nsellaiselle paikalle, jossa lumi ei enää sula kesällä, ja sitä paikkaa\nkutsutaan _lumirajaksi_. Korkeammalla ei voi mitään kasveja menestyä;\nmutta puista on koivu, joka kasvaa likinnä lumirajaa. Keskellä maata,\njossa on lämpimin, on lumiraja korkealla ylhäällä; mutta kaikkein\nkylmimmissä paikoissa on se juuri maan pinnalla.\n\nOi Jumala, joka olet antanut silmillemme valkeuden ja ruumiillemme\nlämpimän, valaise sielummekin totuuden valolla, että mielemme olisi\nlämpimästi halukas hyvään, jota maan päällä on! Olemme lukeneet pyhässä\nsanassasi Jesuksen Kristuksen olevan totisen valkeuden, joka valaisee\nkaikki ihmiset. Anna meille siis armosi, ettemme koskaan erkanisi\nVapahtajastamme synnin teille; sillä siellä on pimeys ja kylmyys, ja\nsiellä sielumme paleltuu kuoleman varjossa. Mutta sinun tykönäsi on\narmo ja ijankaikkinen kirkkaus, ja valkeudessasi on meillä valkeus.\n\n\n\nMagneetista ja kompassista.\n\n\nNä'inpä kerran teräspalasen, joka oli hevosen kengän mukainen, ja sen\npienemmässä haarassa riippui rautakappale kiini, eikä näkynyt mitään,\njoka olisi sitä siinä pitänyt. Miten se voi käydä laatuun? Sen sanon\nsinulle. Muutamalla rauta- eli teräslajilla on kummallinen luonto vetää\ntoista rautaa itseensä kiinni ja pitää sitä siinä. Sellainen rauta eli\nteräs on _magneeti_, ja isoon magneetiin saatan panna useita\nleivisköitä painoa riippumaan. Jos tahdon tehdä leikkikalun tästä, niin\nleikkaan korkista kalanmoisen kappaleen, pistän siihen pienen\nteräskipeneen ja annan tämän uida vesikupissa. Jos minulla on nyt pieni\nongenmuotoinen magneeti, ja pidän tätä vähän matkan päässä\nkorkkikalasta, niin näen kuinka kala uipi ongen perässä, vein sitä\nvaikka mihin. Saatanpa tehdä magneetilliseksi esim. teräsneuloja,\njoissa ei ennestään ole magneetia, niin että hivutan niitä magneetiin.\nJos minulla on sellainen magneetineula ja panen sen kiinni pyöreään\nrasiaan, niin että se pääsee navan nenässä vapaasti pyörimään,\nputoamatta alas, niin näen kummallista. Kääntänenpä rasiaa, vaikka\nmiten, niin kääntyy alinomaa neulan toinen kärki pohjoista kohti.\nSellaista rasiaa kutsutaan _kompassiksi_, ja tämän tuntevat kaikki\nmerimiehet. Sillä muinoin, kun ei tiedetty kompassista, kulkivat\nmerimiehet auringon ja tähtien jälkeen purjehtiessaan aavoilla merillä,\njoilla ei maata näy. Mutta nyt on paljoa vakavampi laskea kompassin\njälkeen. Sillä jos kerran tiedän missä pohjoinen on, tiedänpä sitten\nmuutkin ilmain suunnat.\n\nMikä vetää siis magneetineulan kärkeä pohjoista kohti? Se on maassa\noleva salainen voima; mutta joka kerralla, kun neula tulee rautaa liki,\nkääntyy se tämän puoleen, ja pyörii levotoinna sinne ja tänne. Ja mitä\nse salainen voima on, jota kutsutaan magneetivoimaksi, sitä ei voi\nkukaan oikein selittää. Se on kuuluva niihin näkymättömiin maailman\nvoimiin, joita jo olemme tulleet tuntemaan sähkönä eli liekkeenä,\nvalona ja lämpönä.\n\n\n\nRevontulista.\n\n\nSyys- eli talvi-illalla, kun on kylmä, näemme taivaan vaalenevan\npohjoisessa leimuavasta valosta, joka alinomaa muuttuu. Välistä\nleimahtelee se säteinä, välistä palaa se suurina kaarina; välistä on se\nvalkeana, välistä vaalean punaisena, ja sen luulisi sähisevän. Sitä\nkutsutaan _revontuliksi_, ja tämä on kaunista ja juhlallista katsoa.\nMutta mitä se on, sitä ei voida oikein tietää. Sen luullaan olevan\nsähkö- eli lieke-valoa, joka loistaa korkealla ilmassa. Ja revontulien\npalaessa tulee aina magneetineula levottomaksi.\n\n\n\nKiikarista eli pitkäsilmästä.\n\n\nSuurennuslasilla näen pienimmätkin kappaleet paljoa suurempina, kuin ne\noikeastaan ovatkaan. Sillä katsoen on kirppu rotan kokoinen, ja\nvesiherneessä näen mahdottoman paljo pieniä eläviä, joita en voi\nollenkaan nähdä paljailla silmillä. Kiikarilla näen kaukana olevat\nkappaleet likempänä. Rannalla seisoessani näen pienen mustan pilkun\ntuolla ulkona merellä, ja jos ojennan kiikarin pilkkua kohti, niin näen\nsen olevan veneen eli laivan eli suuren kiven. Kaukana maantiellä näen\njotakin liikkuvan; otanpa kiikarin ja näen selvästi pojan ratsastavan,\neli tyttösen ajavan lehmiä laitumelle. Toisella kerralla otan suuren\nkiikarin ja ojennan sen illalla kuuta kohti. Kuupa näyttää\nkummalliselta ja vaununrattaan kokoiselta. Eli jos katson sillä tähtiä,\nnäenpä monta tähteä, joita en ennen paljain silmin nähnyt.\n\n\n\nLämpömittariista.\n\n\nUsein tahdon tarkalleen tietää, kuinka lämmin on huoneessa ja ulkona.\nSiihen on minulla kone, jota kutsutaan _lämpömittariksi_, ja jonka näet\ntässä kirjan laidassa kuvattuna. Se on oikein viisaasti tehtynä.\nEnsiksi on koneniekka pannut elohopeaa pieneen tukittuun lasipilliin,\njonka alapäässä on onsi palli. Hän tietää elohopean ja muiden ainetten\npaisuvan lämpimässä ja kutistuvan pakkasessa. Hän panee lasipillin\nmessinkilevyyn ja pistää kaikki sulavaan lumeen. Elohopea kutistuu\nkokoon pillissä. No hyvä, sanoo koneniekka, piirränpä pykälän\nmessinkilevyyn pillissä olevan elohopean tasalle, ja sen merkin nimitän\n_jäätöpykäläksi_, sillä niin kylmä silloin on, kun vesi jäätyy.\nSiihen viivaan piirtää hän 0. Sitten hän lasipillin panee kiehuvaan\nveteen. Elohopea paisuu ja nousee lasipillissä. Hyvä, sanoo\nkoneniekka; piirränpä tuohon samallaisen pykälän, ja sen nimitän\n_kiehumapykäläksi_. Sitten jakaa hän levyn jäätöpykälän ja\nkiehumapykälän välillä 100 yhtä isoon osaan. Näitä kutsuu hän\n_pykälöiksi_ ja merkitsee ne numeroilla. Jäätöpykälän alle tekee hän\nmyös yhtä isoja osia. Kun elohopea on ylempänä jäätöpykälää, niin lukee\nhän sen korkeuden messinkilevyssä olevain osain jälkeen ja sanoo: nyt\non niin ja niin monen pykälän lämmin. Mutta jos elohopea on\njäätöpykälän alla, niin hän sanoo: nyt on niin ja niin monen pykälän\npakkanen. Ja alemma 40 pykälää ei voi elohopea laskeuda, sillä silloin\njäätyy se kovaksi.\n\nLämpömittarilla tiedämme ruumiissamme olevan 37 pykälän lämpimän. Kun\nilma tuntuu hyvin kuumalta kesällä, näyttää lämpömittari 30 pykälää\nvarjossa. Harvoin on talvella 40 pykälän pakkanen.\n\nJa jos jolloinkin kuulet puhuttavan _ilmapuntarista_, niin elä luule\nsen olevan saman kuin lämpömittarin. Ilmapuntari on muullainen kone. Se\non laitettu niin, että ilma painaa ylöspäin elohopeaa korkeammalle eli\nalemmalle lasiputkessa. Ja siitä ennustetaan sadetta eli kaunista\nilmaa, kun raskas ja kostea ilman painaa enemmän kuin kuiva ja keveä\nilma.\n\n\n\nSunnuntai-aamu.\n\n\n    Oi, terve Suomi, kaunis synnyinmaa!\n    Sä vuorias\n    Ja laaksojas\n    Nyt koristat kuin morsianta.\n    Sun kansas siitä riemun saa.\n    Kun kukat tuoksuin kaunistaa\n    Tuhanten järviesi rantaa.\n\n    Ja kukat riemuitseepi valollen.\n    Min päivä suo\n    Ja maahan luo\n    Niin kirkkahasna aamupuhtehella.\n    Mut kansa, Herraa muistellen,\n    Pois heittää kaiken turhuuden\n    Ja alkaa rukoella.\n\n    Valaise, aamupäivä armias.\n    Nyt Jumalan\n    Lain korkean\n    Ja pyhän sanan kautta sieluamme!\n    Valaise Suomen ruhtinas\n    Ja köyhää kansaa loistollas.\n    Myös viimein hautojamme!\n\n\n\n\nNeljästoista Luku.\n\nPainosta ja liikunnosta.\n\n\nTule, luetaanpa wielä, sillä luonnon kirja on sanomattoman rikasta.\nTämä kiwi on _kowaa_, tämä sawi on _pehmeää_ ja tämä lasipalanen on\nniin _haurasta_. Helpommasti se murtuu rikki kuin tämä witsa, joka on\n_sitkeä_. Tämä pihlajakeppi on _notkea_; se sujuu helposti. Tämä\nteräswieteri lukossa on _pontewa_; sujutettua potkasee se itsensä\njälleen entiselle muodolleen. Pallini on myös pontewa; se kimpoaa\ntakaisin lattiasta. Plyijy ja sawi eiwät ole ollenkaan pontewia. Niitä\nen saa kimpoamaan takaisin.\n\nTämä höyhen on _keweä_, mutta tämä kiwi on _raskas_. Kun sitä pidän\nkädessäni, tunnen sen selwästi painawan alaspäin. Jos se on maassa,\ntäytyy minun käyttää woimaa nostaakseni sitä ylös; ja jos sen päästän\nkädestäni irti, putoaa se kohta maahan. Miksikä niin? Siksi että maa\nwetää sitä itseensä jonkunlaisella woimalla, joka tulee sen tiweydestä\nja suuruudesta. Se on _painowoima_. Siitä tulee kiwen _paino_. Raskaita\nowat ne kappaleet, joita maa wetää kowasti itseensä, ja keweitä owat ne\nkappaleet, joita maa wetää heikosti itseensä. Mutta walolla,\nlämpimällä, sähköllä ja magneetiwoimalla ei ole painoa.\n\nJos kiwi woisi pudota maan sisään, niin se putoaisi aiwan maan\nsisustaan; siellä se wasta pysähtyisi. Ja jos tahdon nähdä, mihin\npainowoima wetää, annanpa plyijyluodin riippua wapaana nuorassa. Siitä\nsaan minä _luotilaudan_, jota rakennusniekat käyttäwät huoneita\nrakentaessa. Luoti ja nuora riippuu suorana alaspäin, ja sitä kutsun\nminä _pystysuoraksi_. Mutta tywentä wettä järwessä eli meressä ja\nkaikkea, joka on suorana pitkinpäin, kutsun minä _tasasuoraksi_.\n\nNyt _punnitsen_ jotakuta kappaletta, tietääkseni sen _painoa_. Silloin\notan _waa'an tahi puntarin_. Jos waa'assa owat yhtä pitkät siwut ja\nyhtä raskaat painot molemmissa kupissa eli molemmilla lewyillä, niin on\nwaaka _tasapainossa_. Jos siinä eiwät ole yhtä pitkät siwut, waan owat\nyhtä isot painot, niin painuu pitempi siwu alaspäin. Jos siinä owat\nyhtä pitkät siwut, mutta ei yhtä raskaita painoja, niin laskeupi\nraskaampi paino alaspäin. Puntarissa muutan minä kanninta siksi että\npuntarin paino peräpuolella kanninta tulee yhtä raskaaksi kuin paino on\npuntarin päässä olewassa koukussa. Samallaista olet usein nähnyt\nkiikkuissasi laudalla. Tässä on kaksi poikaa, jotka owat panneet laudan\nhirren päälle kartanolla. Lauta on waa'an siwuin lainen. Jos pojat owat\nyhtä raskaat, niin asettawat he laudan niin, että sen molemmat puolet\nowat yhtä pitkällä. Silloin owat ne tasapainossa ja wuorottain\nkiikkuwat ylös- ja alaspäin. Mutta jos ne panewat laudan toiselle\npuolelle pitemmälle, niin jääpi pitemmällä puolella istuwa poika maahan\nistumaan eikä pääse ylöspäin. Ja jos toinen poika on keweempi,\ntarwitsee hän pitemmältä lautaa puolelleen, muutoin jääpi hän ylös eikä\npääse laskeumaan.\n\nJos kumarrun kowin alaspäin niin kaadun kumoon. Jos kannan wesiämpäriä\nkädessäni, niin kumarrun käydessäni toiselle puolelle. Jos juoksen\nhirttä myöten eli käwelen porraspuuta myöten, niin huiskin käsiäni,\npysyäkseni tasapainossa. Konstiniekat, jotka käwelewät köyttä myöten,\npitäwät silloin tankoa käsissään. Miksikä niin? Siksi että jokaisessa\nkappaleessa on paikka, jota kutsutaan _painokeskustaksi_. Jos ei sillä\npaikalla ole tukea alla, niin kaatuu kappale, juuri kuin kirja, jota\nkoetan saada seisomaan yhdellä nurkalla. Jos ei minun painokeskustani\nole kohdastaan sen jalan päällä, jolle astun, niin lankean. Pieni lapsi\noppii wähitellen tuntemaan painokeskustansa, ja sitten alkaa hän\nkäwellä. Kepin saatan pitää wiippumassa pystössä sormeni päässä, niin\nettä se seisoo suorana ilmassa.\n\nJos minulla on kaksi yhtä isoa plyijypalasta, niin yksi niistä painaa\nsaman werran kuin toinenkin. Mutta jos minulla on plyijypalanen ja\npuupalanen, jotka owat yhtä isoja, niin painaa plyijypalanen enemmän\nkuin puupalanen. Silloin sanon: plyijy on raskaampi kuin puu.\n\nMiksikä uppoaa kiwi weteen? Siksi kuin kiwi on raskaampi kuin sama koko\nwettä. Miksikä pysyy hirsi weden päällä? Siksi että se on kewyempi kuin\nkokonsa wettä. Miksi makaa hirwen alapuoli wedessä? Siksi kuin se\npainaa altaan pois saman painomäärän wettä kuin se itsekin painaa. Jota\nraskaampi se on, sitä sywemmälle se painuu. Mutta se tulee kappaleen\nmuodostakin. Wene painaa pois altaan wähemmän wettä, kuin jos sen puut\nolisiwat lauttana. Ulkomaalla rakennetaan laiwoja rautalewyistä.\nJokainen rautalewy yksityisenä uppoaisi pohjaan; mutta laiwan muoto\ntekee sen, ettei se paina niin paljo wettä altansa pois. Jos nostan\nkiweä wedessä, tunnen sen siinä keweämmäksi, mutta kun olen saanut sen\nweden pintaan, tuntuu se raskaammalta. Jos putoan weteen, painunpa\npohjaan, jos en osaa uida. Mutta jos minulla on airo kainaloin alla,\nniin pysyn weden päällä. Näin kerran pojan, joka oli hukkunut. Jonkun\najan perästä nousi hän weden päälle; mutta se tuli siitä, että ruumis\noli turpunut isommaksi.\n\nIhmiset ja eläwät _liikkuwat itse_ paikasta toiseen. Mutta muut\nkappaleet eiwät liiku itse. Tuolla menewät kärryt. Eiwät ne liikkuisi\npaikalta, jos ei hewonen niitä wetäisi. Tuolla lentää palli. Se olisi\naiwan yhdessä kohti, jos ei sitä olisi nakattu menemään. Puun oksat\nliikkuwat, kun tuuli niihin puhuu. Kerä wierii pöydältä alas, koska\npainowoima wetää sitä alaspäin.\n\nJos laudan tai tien tai jonkun muun tasaisen toinen pää on ylempänä\nkuin toinen, niin kutsun sitä _wiettäwäksi pinnaksi_. Jos lasken\njotakin pyöreää eli kuperaa yläpuolelta pintaa, niin se wierii\npainollansa alaspäin. Mutta jos tahdon sitä wierittää ylöspäin, niin\ntarwitsen siihen enemmän woimaa kuin silloin, jos lauta tai tie olisi\ntasapinnassa. Siksi mennään mäkeä alaspäin hywää wauhtia, mutta ylös\nmäkeen wetäwät hewoset waikeammasti kuin tasaisella tiellä.\n\nKellon napsauttaissa sekunnin, saatan käwellä kaksi kyynärää eteenpäin;\nmutta samalla ennätän juosta 12 kyynärää. Ja samalla ajalla ennättää\nhewonen täydessä laukassa 25 kyynärää, kyyhkynen lentää 45 kyynärää,\npyssyn luoti kulkee 500 kyynärää, ja walo lentää eteenpäin 29,000\npeninkulmaa. Niin erilainen on _liikkeen nopeus_.\n\nJos on kaksi yhtä raskasta kiweä, ja yhtä niistä nakkaan wäkewämmästi\nkuin toista, niin lentää se kiwi nopeammasti, jota nakkasin\nwäkewämmästi. Mutta jos minulla on raskas kiwi ja keweä kiwi, niin\ntarwitsen enemmän woimaa raskasta kiweä nakatessa, että se menee yhtä\nnopeasti kuin keweä kiwi.\n\nNakkaanpa pallin ilmaan. Se lentää ensin winoon ylöspäin, sitten\nwähenee sen wauhti, sitten alkaa se winoon laskeuda alaspäin, ja\ntehtyänsä kaaren, putoaa se alas ja makaa maassa. Miksikä niin? Siksi\nkuin ilma tekee sille wastusta ja maa wetää sitä alaspäin. Jos nakkaan\nkiekun pyörimään, niin pidättää sitä wielä hierominenkin maata wasten.\nKaikki tämä wähentää ja estää liikettä. Ja jos ei olisi niin,\ntapahtuisipa se ihme, ettei pallini eikä kiekkani kerran kädestäni\nnakattuina enää koskaan pysähtyisi.\n\nMuuan poika pani kelkalle kiwen ja weti kelkkaa. Toinen poika, joka oli\nyhtä woimakas, tuli kumppanillensa awuksi wetämään. Nyt wetiwät he\nkelkkaa kahta wertaa nopeammasti, kuin ensimäisen pojan yksinään\nwetäessä. Wähän ajan perästä alkoiwat he riidellä. Toinen weti kelkkaa\neteenpäin, toinen taaksepäin. Eipä kelkka paikalta liikahtanut. Mutta\nwiimein wäsyi ensimäinen poika, ja nyt weti toinen poika niin paljo\ntakaperin, kuin oli eroitusta poikain woimain wälillä. Kerran sitoiwat\nmolemmat pojat nuoransa rekeen ja wetiwät sitä, kumpikin puoleltaan,\nwinoon syrjään. Menipä reki aiwan suoraan eteenpäin, siksi kuin\nmolemmat wetiwät sitä yhtä lujasti. Mutta kun toinen wäsyi, weti toinen\npoika re'en enemmän puolellensa. Kulkeissaan surwasi reki kelkkaa, ja\nkelkka poikkeusi syrjään, kun oli rekeä keweämpi, ja reki meni\nhitaammasti eteenpäin. Sitten surwasi reki olkikuormaan, mutta\nolkikuorma ei mennytkään syrjään, kun oli raskaampi, waan reki\npysähtyi. Jos raskas olkikuorma olisi surwaisnut rekeä, niin olisi se\nantanut reelle kowemman wauhdin, kuin reki antoi olkikuormalle. Näinpä\nkerran weneen purjehtiwan hywää wauhtia ja paukahtawan laiwaan, joka\npurjehti hywin hitaasti. Kuitenkin meni laiwa esteettä eteenpäin, mutta\nwene musertui rikki.\n\nKartanollamme oli suuri kiwi. Isä halusi saada sitä pois siitä, mutta\nei yksikään saanut kiweä paikalta liikahtamaan. Ottipa isä _wiwun_,\njonka näet tässä kuwattuna. Hän pisti kiwen alle lujan kangin ja pienen\nkiwen pani kangin alle aiwan likelle sitä suurta kiweä. Kun hän painoi\nwiwun yläpäästä alaspäin, jaksoipa nostaa kiwen, joka sitten wedettiin\npois lujalla re'ellä. Samalla lailla oli kaiwon wintin kanssa, ja aiwan\nniin oli lautakiikunkin (liekunkin) kanssa. Siinä oli hirsi alustukena;\ntässä oli sinä pieni kiwi. Ja pitemmällä puolella wipua oli sama woima,\nkuin pitemmällä puolella lautakiikkua. Olisi isä saattanut panna\nalapuolen wipupuuta kiwen alle ja wiwuta yläpään ylöspäin. Silloin\nolisi alustukena ollut wipupuun alapää.\n\nWintturi laiwassa ja wesiratas myllyssä owat myös wipuja. Weden, joka\non wetäwänä woimana, annetaan pudota wäkewimmästi rattaasen; mutta\nmyllynkiwet, joiden pitää pyöriä, owat kiinni lyhdyssä, jota pyörittää\nhammasratas, joka taas on akselineen yhdistyksessä wesirattaan\nkeskustan kanssa. Sellaiset woimat enenewät sanomattomasti\n_wuoroliikuntokoneella_, jossa suuremmat rattaat iskeywät hampaineen\npyörittämään pienempiä; sillä jokainen ratas tulee wiwuksi.\n\nToinen wipukone on _ruuwi_, jossa on kaksi osaa, wäännettäwä ruuwi ja\nruuwin torwi eli mutteri, joiden kierteet sopiwat toisissaan pyörimään.\nSaatan nyt tehdä kahdella tawalla, joko niin että mutteri on kiinni ja\nruuwi irtanaisena, niinkuin näet tässä kuwatussa pusertimessa. Siinä\nenenee woima ruuwissa olewalla tangolla. Taikka on itse ruuwi kiinni ja\nmutteri irtanaisena niinkuin oikeissa kärryin rattaissa pidetään. Siinä\nlisäypi mutterin woima sillä lailla että sitä wäännetään awaimella.\n\nWielä tiedän sittenkin wipukoneen. Isä aikoi halkaista pölkkyä, mutta\neipä woinutkaan saada sitä kirweellä halki. Siksi löi isä _nalkin_\npölkyn päähän, ja nyt halkesi pölkky muutamalla lyönnillä. Siitä\nymmärsin wipukonetten olewan monellaisia. Puukkoni ja hakkurautani\nwaikuttawat kuin kiilat. Keritsimien ja saksien terät owat kuin kaksi\nkiilaa ja waikuttawat kuin wiwut. Mutta kairi on samassa ruuwina ja\nnalkkina.\n\nJos tahdon käyttää _pyöriä_ ja _kinunkia_ nostaakseni suuria painoja,\nniin panen ne riippumaan irtanaisina köysissä. Jos sidon ne kiini, eipä\nolekkaan niillä enää wipuwoimaa. Mutta silloinkin on minulle niistä\nsuurta hyötyä; sillä silloin nostan painoa ylöspäin köydestä wetämällä\nalaspäin, ja silloin enenee woimani oman ruumiini painolla.\n\nAiwan wähän olen ennen ajatellut sellaisia asioita kuin painoa ja\nliikettä. Mutta jota enemmin niitä ajattelen sitä mieluisempi on niistä\nkaikista ottaa waari. Enpä ole ennen kysynyt kiweltä: miksikä uppoat?\neli weneeltä: miksikä pysyt weden päällä? En ole ennen arwellut\npallista: miksikä lennät kaaressa? eli koskesta: miksikä juokset? eli\nmyllystä: miksikä pyörit ja käytät? Mutta nyt olen oppinut kysymään ja\nwaarin ottamaan monesta asiasta. Niin tahdon katsella kaikkia\nympärilläni ja ajatella: miksikä on se niin? Kyllä on Jumala pannut\npaljo oppimista tawallisimpiinkin asioihin. Mutta sitä ei näe\najattelematon. Hän ei ajattele pitemmälle omaa nenäänsä.\n\n\n\nWiidestoista Luku.\n\nSuuresta avarasta maailmasta.\n\n\nTässä kirjassa olemme nähneet kaksi lasta tutkivan Jumalan luotuja\nkappaleita. Antti oli pojan ja Liisa tytön nimi. Nämäpä menivät\nsyys-iltana isänsä kanssa ulos. Ilma oli selkeä, mutta kylmällainen.\nTyven ja hiljaisuus oli ulkona. Tummansinisenä, korkeana, juhlallisena\nja kupevana oli taivas lasten pään päällä. Sen kupeva puolisko, oli\nkuin suulleen käännetty malja ja loisti lukemattomilla tähdillä niin\nkauvas kuin silmä voi kantaa. Tämä oli juhlallista ja hyvin kaunista.\nMolemmat lapset luulivat olevansa aivan pienet Jumalan edessä.\n\nMutta katseltuaan ympärillensä luulivat he seisovansa keskellä suurta\nontta palloa. Antti sanoi, piammiten hämmästyksellä: kah, nyt seisomme\nkeskellä maailmaa!\n\nIsä sanoi: kaikkein silmissä näyttää se siltä. Jumala on tällä tahtonut\nosottaa, että hän on asettanut ihmiset kauniin luodun maailmansa\nkeskustaan. Kun koko maailma kunnioittaa Jumalaa, kuinka paljo eikö\nihmisen sitten tulisi kunnioittaa Luojaansa, joka on asettanut hänet\nkeskelle maailmaa! Kaikkea, mitä huomaitsemme aistimillamme: kaikkea,\nmitä näemme, kuulemme, maistamme, haistamme ja tunnemme, sitä kaikkea\nkutsumme _luonnoksi_. [Muistutus: Luonnon erilaiset aineet tottelevat\njoitakuita määrättyjä _luonnonlakeja_. Näiden lakien oppia kutsutaan\n_luonnon-opiksi_, ja niitä, joilla ovat suuret tiedot näistä asioista,\nkutsutaan _luonnon-oppineiksi_.] Mutta sitä loppumatointa, jota ei\nyksikään silmä näe, ei korva kuule, vaikka se on ihmisessä ja\nmaailmassa, sitä kutsumme _hengeksi_. Luonto on katoavainen, mutta\nhenki on katoamaton. Ja molemmissa on Jumala kaikkivaltias, joka kaikki\nkaikissa vaikuttaa.\n\nAurinkoa, kuuta ja tähtiä, jotka taivaalta paistavat meille, kutsutaan\n_taivaankappaleiksi_. Ovatko ne kiinni taivaan katossa? Eivät, ne\nliikkuvat kaikki suunnattoman suurissa piireissä maailman avaruudessa.\nKuinka ne liikkuvat? Sen sanon sinulle. Olemme nähneet, kuinka\nkummallisesti maa painovoimalla vetää itseensä kaikki. Jos tätä voimaa\nei olisi, putoaisi kaikki tyyni pois maan pinnalta, ja me itsekin mennä\nhurahtaisimme äärettömään avaruuteen. Mutta ei ole se ainoastaan maa,\njoka vetää kaikki itseensä, vaan aurinko, kuu ja kaikki tähdet tekevät\nsamoin, kukin niistä suuruutensa jälkeen. Jos nyt painovoima olisi\nainoasti vallassa maailmassa, vetäisivätpä suuret taivaankappaleet\npienemmät itseensä. Maa lentäisi aurinkohon, ja kuu putoaisi maahan.\nSiksi on Jumala pannut kappaleisin toisen voiman, jonka heti saat\nnähdä. Otappa vanne ja pane sen sisäpuolelle litteä kivi. Heiluta\nvannetta sukkelasti ympäriinsä. Ei kivi sentähden putoa pois;\nheiluttaessa saapi se vauhdin ulospäin, niin että se pysyy kiinni,\nvaikka luulisi sen putoavan pois vanteesta. Jos otan sinun\nkäsivarsistasi kiinni ja pyöritän sinua ympäri, niin lentävät jalkasi\nulospäin. Jos ratsastan hevosella ympyrään, täytyy minun kumartua\nsisällepäin, muutoin putoan hevoisen selästä. Ja jos käännän rekeä\nyht'äkkiä, niin kiepsahtaa se ulospäin. Miksikä niin? Se tulee\n_pyörimävoimasta_, joka tahtoo juurikuin lennättää ulospäin kaikkea,\njota sukkelasti pyöritetään. Tuo suuri aurinko vetää siis maatamme\nitseensä painovoimalla, ja maa vetää itseensä kuuta. Mutta samassa\nvetää pyörimävoima maata ja kuuta ulospäin. Näiden molempain voimain\nnäin yhtaikaa vastapainossa ollen, ovat ne tasapainoisina; yksi vetää\nulospäin ja toinen sisällepäin, ja niin pakottavat ne maan juoksemaan\npyöreässä piirissä auringon ja kuun ympäri. Ja juuri niin on se\nyleesensä laajassa maailman avaruudessa. Suuremmat taivaan kappaleet\nvetävät pienempiä eivätkä päästä niitä irti; pienemmät juurikuin\npyrkisivät niistä irtautua vapaiksi, mutta eivät pääse pois, eivätkä\nputoa isompain päälle. Niin juoksee aurinko, maa, kuu ja kaikki tähdet\nalinomaa suurissa pyöreissä piireissä, pienemmät isompain ympäri.\n\nJos kuljen veneessä, näyttää minusta ranta juuri kuin juoksevan sivu,\nja vene näyttää olevan yhdessä kohden. Samalla lailla tuntuu meistä\ntämäkin suuri maa olevan yhdessä kohden ja koko taivaan piiri liikkuvan\nympäri meitä. Mutta maa menee eteenpäin hirveää vauhtia maailman\navaruudessa, lähes kolme peninkulmaa sekunnissa, jona kello kerran\nnapsahtaa. Ja tässä liikkuu maa kolmella tavalla. Ensiksikin pyörii se\nympäriinsä, samassa kulkee se auringon ympäri ja samassa seuraa se\naurinkoa eteenpäin avaruudessa. Siitä tulee päivä ja yö ja vuodet ja\nvuoden ajat ja paljo muuta, jota kerron sinulle.\n\nNakkaanpa pallin ilmaan. Sepä pyörii ympäri, niin että, jos pistän\nsukkapuikon sen keskustan läpi, se pyörii puikon ympäri, juurikuin\nratas pyörii akselinsa ympäri. Niin pyörii maakin ympäriinsä. Jos\nminulla olisi niin pitkä sukkapuikko, että voisin pistää sen läpi maan\nkeskustan, niin olisi puikko _maan akselina_, jonka ympäri se pyörii.\nJa molempia puikon päitä kutsuisin maan _navoiksi: pohjoisnavaksi ja\netelänavaksi_. Ei maan läpi ole pistettynä sellaista tikkua, mutta niin\najattelen, että se on sillä lailla.\n\nJos olisi taikina taikka jotakin pehmeää ainetta, ja se saisi pyöriä\nakselinsa ympäri ilmassa, niin se pyöriessään muodostuisi pyöreäksi\npalliksi, mutta vähä tasautuisi napainsa kohdalta. Sillä lailla on\nmaakin pyöristynyt palloksi ja tasautunut vähä napainsa kohdalta. Sillä\nalussa on maa ollut tulisen kuuma ja pehmeä niinkuin taikina, vaikka se\nsittemmin on päältäpäin jäähtynyt ja kuoreunut kovaksi. Luultavasti on\nniin käynyt kaikkein taivaan kappalten, sillä kaikki ovat ne pyöreitä\nkuin pallo. Ei se tee mitään jos täällä on vuoria ja laaksoja maan\npäällä; kyllä pallo on sentään pyöreä, vaikka sen pinnalle pannaan\nhietamurunen. Ja meistä näyttää, missä seisomme, maa olevan tasainen\nkuin hyrrä tai pyöreä pannukakku. Mutta sentähden on se niin, että me\nnäemme aivan pienen osan maata sen pyöreän piirin sisällä, jota\nkutsumme _taivaan ranteeksi eli näköpiiriksi_. Havaittuamme laivan\nkaukana merellä, näemme siitä ensin vaan mastoin huiput, ennenkuin\nnäemme koko laivan, ja se tulee siitä, että meren pinta, juurikuin\nmaakin, on vähän kupera ja estää laivan näkymästä. Setäni, joka oli\nmerimies, oli purjehtinut laivalla ympäri koko maan, ja hän näytti\nminulle paperista tehdyn pallon, jota hän kutsui maapalloksi ja johon\nkoko maa oli kuvattu niin pyöreäksi, kuin se onkin. Kun hän näytti\nminulle sitä paikkaa, jossa me asuimme, ja puhui ihmisten asuvan\ntoisella puolella maapalloa aivan jalkaimme alla, enpä tahtonut ensin\nuskoa häntä. Luulin niiden ihmisraukkain seisovan päällään ja\nvälttämättömästi putoavan pois, jos ei heillä ole jotakin jaloissa\nkiinni pitämässä, niinkuin kärpäsillä katossa. Mutta muistin\npainovoiman ja niin ymmärsin niiden ihmisten täytyvän kävellä yhtä\nvakavasti jaloillaan kuin meidänkin.\n\nSanommehan joka päivä: aurinko nousee, aurinko laskeuu. Mutta ei se ole\naurinko, joka nousee ja laskeuu, se on maa, joka juhlallisesti pyörii\nlännestä itäänpäin. Ja sen mukaan kuin se kääntyy ja me sen muassa,\nalamme me _aamulla_ nähdä auringon idässä ja sitten _puolenpäivän_\naikana korkeimmillaan taivaalla etelässä, siksi kuin me ja maa jälleen\nkäännymme siitä pois, ja silloin vaipuu aurinko pois silmistämme\nlänteen _illalla_. Niinkauvan kun aurinko valaisee sen paikan maata,\njossa me asumme, on _päivää_; ja kun tämä paikka kääntyy pois\nauringosta, tulee pimeä ja yö. _Päivä ja yö_ yhteensä on _vuorokausi_.\nSiinä on kulunut 24 _tuntia_, ja sillä ajalla on maa kääntynyt kerran\nakselinsa ympäri. Tunti jaetaan 60 _minuuttiin_ ja minuutti 60\n_sekuntiin_. Sitä varten on laitettu kello, jossa tuntiviisari näyttää\nkaksitoista tuntia jokaisessa puolessa vuorokaudessa. Mutta seitsemästä\nvuorokaudesta tulee yhteensä _viikko_; se alkaa sunnuntaina, joka on\npyhitetty Jumalan palvelukseen. Sitten seuraa kuusi työpäivää:\nmaanantai, tiistai, keskiviikko, tuorstai, perjantai ja lauvantai.\n[Kun sanotaan vuotta, kuukautta ja päivää, niin mainitaan kuukauspäivä.\nViikkopäivät ei ole joka vuosi samoina kuukauspäivinä. Sitä saadaan\ntietää allakasta.]\n\nKyllä meistä on maa hirmuisen suuri. Keskipaikasta ympäri mitaten on se\n3,750 (kolmetuhatta seitsemänsataa viisikymmentä) Suomen peninkulmaa.\nTiedämme jo sen olevan kaksitoista sataa peninkulmaa keskustan läpi\nmitaten. Mutta aurinko on kuitenkin paljoa suurempi. Jos sulattaisimme\nyhteen 1,400,000 (miljonan ja neljäsataa tuhatta) samallaista palloa\nkuin maa on, niin tulisi niistä kaikista yhteensä niin suuri kuin\naurinko on. Ja jos panen neulan nupin suuren nauriin viereen, saatan\nverrata neulan nupin olevan maan, ja nauriin auringon. Sentähden vetää\naurinko maata puoleensa, vaikka se on niin kaukana siitä, Juurikuin\npallikin kulkee eteenpäin samalla kun se pyörii ympäri, niin pyörii\nmyös koko tämä suuri maakin samalla ympäriinsä, kun se kulkee auringon\nympäri. Pitkä matka on maalla auringon ympäri kuljettavana: aina 88\nmiljonaa peninkulmaa. 365 (kolmessasadassa kuudessakymmenessä viidessä)\npäivässä ja piammiten kuudessa tunnissa siihen lisäksi on maa kulkenut\nkoko tämän pitkän piirin, ja sitä aikaa kutsumme _vuodeksi_. Sata\nvuotta kutsutaan _vuosisadaksi_. Mutta kun ne kuusi tiimaa tulevat\nsiihen lisäksi, niin säästämme ne yhteen ja panemme joka neljänteen\nvuoteen päivän lisäksi. Sellaista vuotta kutsumme _karkausvuodeksi_.\nTasavamman laskun vuoksi jaamme vuoden kahteentoista _kuukauteen_,\nvaikka niitä pitäisi olla vähäisen enemmänkin; sillä kuukaudeksi\nkutsutaan sitä aikaa, jonka kuu tarvitsee maan ympäri kulkeakseen, ja\nsiinä kuluu 29 ja puoli päivää. Mitkä ovat siis kuukaudet? Ne ovat\ntammikuu, helmikuu, maaliskuu, huhtikuu, toukokuu, kesäkuu, heinäkuu,\nelokuu, syyskuu, lokakuu, marraskuu, joulukuu. Ja koska ei kaikissa ole\nyhtä monta päivää, niin tulee muistaaksesi seuraava värsy:\n\n    Syys-, huhti-, kesä-, marraskuussa\n    On päivää kolmekymmentä,\n    Kahdeksan kolmatt' helmikuussa,\n    Vaan muissa yksi neljättä.\n\nTuossa on palava kynttilä; pidämme sitä aurinkona. Otanpa kerän ja\npistän sukkapuikon sen lävitse; kerä on maana, ja puikko on sen\nakselina. Asetanpa puikon seisomaan vähä vinoon ja kuljetan sitä ja\nkerää tällä kannalla ympäri kynttilää. Kun nyt samassa pyöritän kerää\nakselinsa ympäri, saanpa nähdä, kuinka päivä ja yö muuttelevat maan\npäällä. Näen senkin, että kun meillä on päivä, on ihmisillä toisella\npuolella yö; ja niin täytyy kaikkein kelloin käydä sitä enemmän edellä,\njota etempänä asutaan idässä päin, koska aurinko siellä ennen tulee\nnäkösälle. Näen senkin, kun maa vinossa kulkee auringon ympäri, että\naurinko määrätyllä ajalla enemmän paistaa maan pohjoiseen puoleen, ja\ntaas jälleen toisella ajalla enemmän eteläiseen puoleen. Tästä syystä\ntulevat vuoden-ajat. Auringon lämpimimmästi paistaessa pohjoseen, jossa\nme asumme, on meillä kesä, ja talvi on silloin eteläpuolella maata. Ja\ntaas kun eteläisillä kansoilla on kesä, on meillä talvi. Ja kun meillä\non kevät, on niillä syksy. Samasta syystä, aina sen mukaan kun aurinko\npaistaa enemmän tahi vähemmän sille paikalle, jossa asumme, eivät\npäivät ole yhtä pitkiä. Lyhyin päivä täällä pohjosessa on aina kohta\njoulun edellä. Silloin on aurinko aivan matalalla taivaalla ja laskeuu\npian. Pohjoisnavan tienoilla on silloin alin-omainen pimeys, ja\netelänavan tienoilla alin-omainen valoisa päivä. Ja koska aurinko\nsilloin noin kolme päivää paistaa yhtä kauvan joka päivä, kutsumme\nnäitä päiviä _talvipäivän tasaukseksi_. Silloin on pakkasta ja luuta ja\ntalvi meillä, niin että mielellään lämmittelee valkealekon edessä.\n\nKohta joulun jälkeen havaitsemme päiväin pitenevän ja öitten lyhenevän.\nJonkun ajan näin pitkitettyä, tulee päivä aivan yhtä pitkäksi yön\nkanssa, ja tätä aikaa kutsutaan _kevätpäivän tasaukseksi_. Silloin\ntulee kesä, hanget sulavat ja ruoho alkaa viheriöidä. Päivät alkavat\nnyt tulla pitemmiksi öitä, ja niin tulee aika, jona aurinko kolmena\npäivänä juhannuksen aikana on ainoastaan vähän aikaa _sydän-yöllä_\nkateissa. Ylempänä pohjosessa ei aurinko silloin ollenkaan laskeu\nöillä. Silloin on meillä _kesäpäivän seisaus_. Ja nyt kukoistaa kaunis\nkesä ympärillämme. Sitten alkavat päivät jälleen lyhetä ja yöt pitetä,\nsiksi että päivä ja yö ovat taas yhtä pitkät, ja silloin on meillä\n_syyspäivän tasaus_. Sitten seuraa syksy, kun heinät ovat korjatut\nniityiltä ja elot pelloilta, ja puolat kypsyvät metsissä. Tänä aikana\nlakastuu kaikki kukoistus, sillä nyt tulevat päivät jälleen öitä\nlyhyemmiksi, ja niin tulee taas talvi; ja niin on koko elämämme\nalin-omaisen muutoksen alainen. Mutta niillä, jotka asuvat\nkeskipaikalla maata, ovat päivät ja yöt alin-omaa yhtä pitkiä. Siellä\nnousee aurinko kello kuuden aikana aamulla ja laskeuu kello kuuden\naikana illalla; ja kohta auringon laskeuttua tulee synkkä pimeä. Mutta\nmeillä on aina kappale aikaa hämärää, ja sentähden tulee aamuhämärä\nkesältä niin pian iltahämärän perästä, että yöt ovat jonkun aikaa pian\naivan valoisat.\n\nSetäni, joka on merimies, oli kerran ollut muutamassa maassa, jossa ei\nkoskaan ollut talvea. Se maa oli etelässä aivan kaukana meistä, ja se\noli juuri kuin keskellä maata. Siellä olevilla ihmisillä ei ole\nollenkaan vuoden aikoja, vaan alin-omainen kesä ja kova kuumuus, niin\nettä kasvit kyllä voivat lakastua kuivuudesta, mutta ei kylmästä.\nMuutamana vuoden aikana sataa siellä pian alin-omaa kaksi kuukautta, ja\nse on niiden talvi. Samalla lailla ei ole vuoden-ajan muutoksia maan\nnavoilla, vaan on alin-omainen talvi, ja sentähden eivät ihmiset voi\nasua siellä. Kyllä siellä on puoli vuotta päivää, niinkuin puoli vuotta\nyötä; mutta auringon säteet, jotka paistavat aivan pystösuoraan maata\nvasten maan keskustalla (päiväntasaajan kohdalla), paistavat niin\nvinoon maan navoille, etteivät voi sulattaa ijäistä lunta.\n\nNyt ymmärtänet, kuinka erilaisilla paikoilla maan päällä saattaa olla\nerilainen ilma; niin että keskimaan paikoilla on lämpimämpi ilma, kuin\nmailla etempänä etelässä ja pohjosessa. Se tulee siitä, kuinka lähellä\nmaan napaa tai kuinka kaukana päiväntasaajasta paikka on, mutta vielä\nsiitäkin, onko maa korkeammalla vai matalammalla meren pinnasta.\nKorkeampi maa on aina kylmempi, kuin alhaisempi maa. Jos asun meren\nrannalla, niin siinä on kostea ilma. Ei siinä ole niin pikaisia\nlämpimän ja kylmän muutoksiakaan, kuin etempänä ylhäällä mannermaissa.\n\nPuhuisin sinulle vielä jotakin niistä pitkistä viivoista, joita näet\nmaailman kartasta, mutta sitä et sinä vielä ymmärrä. Sen verran sanon\nsinulle, että viiva, joka ajatellaan vedetyksi ympäri maan keskustan\n(vaikka sitä ei siinä ole), on _päiväntasaaja_. Tämän molemmin puolin\non kaksi samallaista viivaa, joita kutsutaan _käännepiireiksi_, eikä\nkaukana kummastakaan maan-navasta ole ne kaksi piiriä, joita kutsutaan\n_napapiireiksi_. Maat molempain käännepiirien välillä ovat kuumimpia\nmaan päällä ja kutsutaan siis _kuumaksi ilma-alaksi_. Maita\nkäännepiirien ja napapiirien välillä kutsutaan _lauhkeaksi\nilma-alaksi_, joka merkitsee pakkasen ja lämpimän olevan kohtuullisesti\ntasattuna erinäisille vuoden-ajoille. Mutta maita napapiirien ja napain\nvälillä kutsutaan _kylmäksi ilma-alaksi_. Suomemme on lauhkeassa\nilma-alassa, mutta kuitenkin niin kaukana pohjosessa, että palainen\nmaata on pohjoispuolella napapiiriä. Jumala on suonut tälle maalle ja\nkoko pohjoiselle enemmän valoa kuin pimeää. Juuri sinäkin aikana, jona\non pimeys, paistaa yön kuuvalo ja ilman revontulet ja lumen kuumotus,\nniin että pitkä talvi kuluu hiljalleen loppuun asti, kevättä\nodottaessa.\n\n\n\nKuusta.\n\n\nJumala on antanut meille kauniin lyhdyn yöksi tuonne taivaalle, ja se\non kuu. Mikä on kuu? Se on suuri pallo, joka alin-omaa vierii maan\nympäri. Minkätähden tekee se niin? Sentähden, että maa on\nviittäkymmentä vertaa suurempi, ja sentähden pakottaa hän\nkuun seuraamaan itseänsä. Pitkältäkö kuuhun on? Liki 36,000\n(kolmekymmentakuusi tuhatta) peninkulmaa. Se on pitkä matka. Ja\nkuitenkin on kuu kaikista taivaankappaleista se, joka on lähinnä maata.\n\nMinkätähden näyttää kuu niin suurelta, kun se ensin nousee? Ja\nminkätähden näyttää se niin pieneltä, ollessaan korkealla taivaalla?\nSentähden, että kaikki, mitä näemme kaukana ylhäällä tahi alhaalla,\nnäyttää pienemmältä, kuin mitä maanrajassa näemme. Mutta ei se paista\nomalla valollaan. Se on, juurikuin maakin, itsestään pimeä kappale.\nMistä paistaa siis kuu? Siitä, että auringon säteet palauvat takaisin\nsen pinnasta ja tulevat jällensä maan päälle, juurikuin valon säteet\nvuoren kukkulalta. Jos voisimme tulla kuuhun, niin näkisimme sieltä\nmaan paistavan samalla lailla. Maa, joka on paljoa suurempi, näkynee\nkauniilta kuuhun. Sieltä katsoen näkisi juurikuin tummia paikkoja\npaistavassa maalipallossa, ja nämä paikat ovat meriä ja järviä, joiden\npäilyvä pinta palauttaa valon säteet toisaalle päin, niin että vaan\nharvat niistä voivat kuuhun kimmota. Ja muutamat paikat maassa\npaistaisivat kirkkaampina, niinkuin vuoret ja mantereet, joiden\nepätasaisesta pinnasta valon säteet joka haaralle hajautuvat ja siis\nkuuhunkin kajastavat. Samalla lailla näkyy tummia ja valoisia paikkoja\nkuussakin. Vanha satu juttelee Rahko nimisen miehen yrittäneen\ntervaamaan kuuta ja tarttuneen ämpärinensä siihen, josta muka tummemmat\npaikat olisivat tulleet kuuhun; mutta älykkäät ihmiset sanovat:\nkirkkaat paikat ovat korkeita vuoria, ja tummemmat paikat ovat syviä\nlaaksoja.\n\nSe on kumma, kun kuu aina kääntää saman sivun maahan päin, ja toista\nsivua emme näekkään. Mutta aurinko paistaa kuuhun muutamina aikoina eri\nlailla. Tästä tulee, ettemme ollenkaan näe kuuta joku aika kuukaudessa,\ntaikka että se siintää ainoasti hyvin hämärästi. Sen jälkeen alkaa se\nnäkyä, ja silloin sanomme: nyt on uusi- eli yläkuu. 7 päivän perästä\nnäemme puolen valoisaa sivua, ja silloin sanotaan: nyt on puolikuu.\nTaas 7 päivän perästä näemme koko valoisan puolen, ja silloin sanomme:\nnyt on täysikuu. [Muist. Ensimmäinen täysikuu kevätpäivän tasauksen\njälkeen 21 p. maaliskuuta kutsutaan pääsiäis-täysikuuksi, ja\nensimmäisenä sunnuntuina sen jälkeen on pääsiäispäivä. Sentähden ei\nsatu pääsiäinen joka vuosi samalle ajalle. Helluntaijuhla asetetaan\npääsiäisen mukaan, ja on myös liikkuva juhla. Mutta muut juhlat,\nniinkuin juhannus ja joulu, ovat kaikkina vuosina samoina päivinä.] Sen\njälkeen alkaa kuu vähetä, juurikuin hiiret söisivät sen laitaa, ja nyt\nsanomme olevan alakuun. Taas 7 päivän perästä on se puoliskona ja vielä\n7 päivän perästä ei sitä näykkään; mutta sitten alkaa taas kuun\nsyntyminen. Sentähden puhutaan allakassa kuun neljänneksistä.\nEnsimmäisestä täydestä kuusta toiseen on 29 ja puoli vuorokautta\nkulunut; sillä niin pitkän ajan tarvitsee kuu kulkeakseen kerran maan\nympäri. Ja jos haluat saada tietää yläkuuta ja alakuuta, niin muista,\nettä kun luulisit saattavasi ottaa vasemmalla kädelläsi kuun puoliskon\nsisällepäin käyrästä laidasta kiinni, niin on uusi- eli yläkuu, mutta\njos tarttuisit siihen oikealla kädelläsi, on alakuu. Muutoin saatat\nsinäkin muistaa sen tästä, jolla isä kerran muistutti poikaansa kuuta\ntuntemaan, sanoen:\n\n    Etkös tuhma kuuta tunne?\n    Idän puolen täytymässä,\n    Luotehen vähenemässä.\n\nSattuupa niinkin välistä, että tulee _kuun pimeneminen_. Mistähän se\ntulee? Siitä, että maa tulee kohdastaan auringon ja kuun välille ja\nvarjoaa pois kuun.\n\nTässä näet äärimmäisenä loistavan auringon kuran, Tuo suurin piiri on\nse tie, jota aurinko näyttää kulkevan maan ympäri (vaikka se on maa,\njoka kulkee). Keskimäinen pallo on maa. ja tuo pieni musta pallo on\nkuu, maan ympärillä olevine rengasrataneen. Näethän nyt, kuinka maa\nvoipi tulla auringon ja kuun välille, niin että maan varjo antaa kuuhun\nja varjoaa siltä pois auringon. Voipipa niinkin käydä, että varjo\npiilottaa ainoastaan jonkun osan kuuta. Pian menee kuu eteenpäin:\nsitten tulee se pois varjosta, sitten on se jälleen valoisa, ja sitten\nsaamme jälleen kuuvalon.\n\nToisella kerralla saattaa niinkin tapahtua, että kuu tulee aivan\nauringon ja maan väliin, niinkuin näet tässä allapäin kuvattuna.\nSilloin antaa jälleen kuun varjo maan päälle ja pimittää meiltä\nauringon, ja silloin sanomme olevan _auringon pimenemisen_. Silloin\ntulee maan päällä pimeä keskellä päivää, ja linnut herkeävät laulamasta\nja luulevat olevan illan. Ja ne ihmiset, jotka eivät paremmin tiedä\nasiaa, luulevat suuren auringon tulleen vahingoitetuksi. Mutta vähän\najan kuluttua ovat maa ja kuu kulkeneet eteenpäin ja muuttaneet\npaikkansa, niin etteivät ne enään ole kohdatusten. Silloin on kalkki\njälleen valoisaa ja kirkasta, ja ihmiset kiittävät Jumalaa, joka taas\nantaa auringon paistaa hyville ja pahoille maan päällä.\n\nTästä ymmärrät siis, että kun meillä on kuun pimeneminen, kuussa on\nauringon pimeneminen. Ja kun meillä on auringon pimeneminen, niin\nkuussa on maan pimeneminen. Sellaisia pimenemisiä ei näy yhtäläisesti\nkaikilla paikoilla maata. Mutta allakka tietää kaikki sellaiset asiat\nennältä päin, sillä ne saatetaan jo edeltäkäsin laskea. Mutta ei\nyksikään voi tulla maasta kuuhun. Ja sentähden ei tiedä kukaan, onko\nkuussa joitakin eläviä, ja minkälaiset paikat siellä ovat. Luullaan\nainoasti, että siellä on hyvin korkeita vuoria, mutta tuskin ilmaa,\neikä ollenkaan vettä.\n\n\n\n\nAuringosta ja tähdistä.\n\n\nMaa vierii akselinsa ympäri lännestä itään päin, ja sentähden näyttää\nikäänkuin aurinko kulkisi idästä länteen. Ei aurinko ole kuitenkaan\nyhdessä kohti; kyllä se kulkee pitkää tietään eteenpäin maailmassa,\nikäänkuin vielä suuremman auringon ympäri, jota emme tunne. Aurinko\npyörii, niinkuin maakin, akselinsa ympäri; se on huomattu auringossa\nolevista tummista paikoista, joita siinä kiikarilla katsoen välistä\nnähdään. Ja sen näemme, että aurinko omalla valollaan valaisee\näärettömän avaruuden ja lämmittää samassa. Mutta mistä tämä valo ja\nlämmin tulee, sitä ei tiedä kukaan; sillä maasta aurinkoon on aina\nneljätoista miljonaa peninkulmaa. Jos pääskynen lentäisi aivan suoraan\nsata vuotta, niin ei se sittenkään tulisi puolivälinkään aurinkoon.\nKanuunan kuula, joka kulkee peninkulman minuutissa, tarvitsisi 27\nvuotta tullakseen aurinkoon. Suunnattoman suuri on aurinko, sen kyllä\narvannet. Jos joka päivä voisin kävellä 10 tuntia suoraan eteenpäin,\nennättäisinpä 3 vuodessa ympäri maan. Mutta auringon ympäri päästä,\nsiihen tarvittaisiin 320 vuotta.\n\nJa juurikun maata voisi kutsua auringon pieneksi lapseksi, niin\nauringolla on vielä monta muuta sellaista pientä lasta, jotka,\njuurikuin maakin, alin-omaa pyörivät suurissa piireissä äitinsä\nympärillä. Nämä auringon lapset ovat _kiertotähtiä eli planeetoja_,\njotka kaikki itsestään ovat pieniä taivaan kappaleita, mutta paistavat\nauringon lainavalolla. Sellaisia tunnetaan jo olevan 90, ja joka vuosi\nlöydetään toisia. Useat niistä ovat aivan pieniä, niin ettei niitä\nnähdä kiikaritta. Mutta toiset ovat suuria ja näkyvät kirkkaina tähtinä\ntaivaalla, jossa ne alin-omaa muuttavat sijansa. Tässä näet kolme\nkiertotähteä, jotka ovat lähinnä aurinkoa. Ensimmäinen, joka kiertää 87\nvuorokaudessa piiriänsä ympäri auringon, on Merkurius. Se on maata\npienempi. Sitä lähinnä kiertää Venus 7 1/2 kuukaudessa suurempaa piiriä\nauringon ympäri. Se on maan kokoinen ja paistaa meille kointähtenä ja\nehtootähtenä kaikkein kauniimmalla valolla, sillä se on läheisin\nkaikista tähdistä. Sitten kulkee _maa_, joka myös on kiertotähti, 365\nvuorokaudessa vielä suurempaa piiriä ympäri auringon.\n\nMutta muita suuria kiertotähtiä kulkee vielä suuremmissa piireissä\nulkopuolella näitä kolmea. Ensin kulkee Mars, joka on maata pienempi.\nJupiter, Saturnus, Uranus ja Neptunus, jotka ovat paljoa suuremmat\nmaata, kulkevat sitten yhä suuremmissa piireissä auringon ympäri. Ja\nNeptunus, joka on äärimmäinen, tarvitsee 165 vuotta kulkeakseen kerran\nauringon ympäri. Ja kaikki vierivät ne, niinkuin maakin, akselinsa\nympäri, ja niillä on päivä ja yö, niinkuin meilläkin. Mutta niille,\njotka ovat kaukana auringon valosta, on Jumala sen sijaan antanut\nkuita, jotka niitä valaisevat. Maalla on yksi kuu, suurella Jupiterilla\non 4 kuuta. Saturnuksella on 7 kuuta ja myös paistava rengas\nympärillään. Viimeisilläkin on useita kuita.\n\nKerran illalla tuli lukkarin Maija meille ja oli niin pelästyksissään,\nettä oikein vapisi. Hän oli nähnyt taivaalla tähden, jolla oli hirveän\nsuuri pyrstö perässä. Se merkitsee sotaa, sanoi hän. Älä pelkää, sanoin\nminä; se ei merkitse mitään. Se on _pyrstötähti_, ja sellaiset kulkevat\nsuurissa soikeissa piireissä auringon ympäri. Pitkäin aikain perästä\npalaavat ne takaisin, niin että ne jälleen tulevat näkyviin meidän\npaikoillamme maailmaa.\n\nKiertotähdet, kuut ja pyrstötähdet ovat _liikkuvia_ tähtiä; mutta\nkaikkia muita tähtiä kutsumme _kiintotähdiksi_, kun ne näyttävät\nliikkumattomilta eivätkä ole koskaan muuttaneet paikkaansa keskenään,\nniin kauvan kuin voidaan muistaa. Kuitenkin ovat ne suuria auringoita,\njotka kiertävät piirejä jonkun tuntemattoman maailma-auringon ympäri.\nSentähden että paremmin muistettaisiin tähtien olopaikkoja, on taivas\njaettu tähtitarhoihin. Sellainen on _Väinämöisen viikate eli Kalevan\nmiekka_. Tähdet, joiden sivu aurinko näyttää kulkevan, ovat leveänä\nratana, jota kutsutaan _eläinradaksi_. Siinä jaetaan tähdet 12:een\ntaivaan-merkkiin, joista puhutaan allakassa. Tietoa auringosta, kuusta\nja tähdistä kutsutaan _tähtitiedoksi_. [Muist. Tietoa alku-aineista ja\nluonnon voimista kutsutaan _luonnon-opiksi eli fysiikaksi_. Tietoa\nkappalten osista kutsutaan _kemiaksi_. Tietoa kaikellaisesta\nlaskutavasta kutsutaan _määräys-opiksi_. Tietoa kivistä kutsutaan\n_kivennäis-opikai_. Tietoa kasvista kutsutaan _kasvi-opiksi_. Tietoa\nelävistä kutsutaan _eläin-opiksi_.]\n\nJoka ilta näyttävät tähdet nousevan idästä ja laskeuvan länteen, josta\nnäkyy juurikuin koko taivaan piiri vierisi ympäriinsä; mutta se on maa,\njoka kääntyy. Muutamat tähdet taivaslaella päämme päällä eivät koskaan\nlaskeu, vaan kulkevat piirissä. Sellaisia on _Otava_, jossa on 7 eri\ntähteä. Yläpuolella Otavaa on tähti, joka on lähes yhdessä kohti. Tätä\nkutsutaan _pohjantähdeksi_, ja se näyttää yöllä missä päin pohjonen on.\n\nIsän vielä puhuessa, lensi pienoinen pilkka taivaalla kaitaisella\ntulileimulla. Kah, huusivat lapset, tähti lensi alas! Ja kummalta\nnäytti näistä, että taivaan tähdet saattavat lentää alas ja kadota.\n\nMutta isä sanoi; tuota kutsumme kyllä _tähdenlennoksi_, sentähden että\nse siltä näyttää; mutta ne ovat ainoasti pieniä avaruudessa lentäviä\nkappaleita, jotka välistä joutuvat maan ilmapiirin sisään. Mutta\nJumalan suuret tähdet eivät putoa; ne kulkevat ratojaan monta tuhatta\nvuotta, eivätkä väsy, eivätkä eksy äärettömässä avaruudessa.\n\nOnkohan tuonne tähtiin paljo matkaa? kysyi Liisa. Haluaisinpa kerran\npäästä sinne.\n\nIsä sanoi: kun kerran kuolemme ja Jumala vapauttaa lunastetun henkemme,\ntulee tämä ja paljo muuta meille ilmoitetuksi. Mutta asuissamme täällä\nmaan tomussa, näyttää meistä tie olevan tähtiin piammiten yhtä pitkä\nkuin ijankaikkisuus. Meistä on aurinko äärettömästi kaukana, ja valo\nkulkee kuitenkin tämän pitkän matkan puolessa yhdeksättä minuutissa.\nSiitä saatamme arvata, kuinka kaukana muutamat pienet tähdet ovat, kun\ntiedämme valon tarvitsevan tuhannen vuotta, ennättääksensä niistä\nmeihin. Sentähden on varmaa, että jos Jumala sallisi niiden pienten\ntähtein sammua tänä iltana, ihmiset vielä tuhannen vuotta jälkeenpäin\nnäkisivät niiden hienot valopiirut pilkoittavan etäällä tuolla\nsinisellä taivaalla.\n\nAntti sanoi: no, mitä on tuolla etäällä tähtien takana?\n\nIsä sanoi: toisia tähtiä.\n\nJa mitä on siellä toisten tähtien takana?\n\nVielä toisia tähtiä, Näethän tuon maitoharmaan radan, joka menee\njuurikuin tie korkean tähtisen taivaan ylitse! Tätä rataa kutsutaan\n_linnunradaksi_. Kun tähän katsotaan suurilla kiikareilla, nähdään sen\nolevan lukemattomaa tähtijonoa. Ne ovat niin kaukana, ettemme voi\neroittaakkaan jokaista niistä erittäin, vaan niiden valo sekauu yhteen,\nja tästä tulee tuo maitoharmaa valo.\n\nLapset seisoivat vähän aikaa aivan äänettöminä. Viimein sanoi Liisa,\npiammiten vapisten: missä tähdessä asuu Jumala?\n\nIsä sanoi: etkö olo lukenut Jumalan olevan jokapaikassa läsnä? Hänen\nhenkensä käypi koko luonnon lävitse, kaikkein näiden maailmain lävitse,\njotka paistavat avaruudessa, ja jokaisen vähimmänkin tuulen hengen\nlävitse, jonka löyhäytellessä ruohot kumartuvat tässä, jossa seisomme,\ntämän alhaisen maan päällä. Lapset, kumartukaamme polvillemme illan\nrauhassa ja rukoilkaamme Jumalaa, nähdessämme Hänen ääretöntä\nvoimaansa!\n\nJa he kumartuivat ristissä käsin polvilleen tähtein valossa, ja isä\nrukoili ja sanoi:\n\nPyhä, kaikkivaltias Jumala, Sinä, joka katsot alat meitä tähtein\nsilmillä ja levität allesi koko maailman äärettömän avaruuden kunniasi\nkirkkautena ja ijankaikkisen majesteettisi istuimena! Sinä näet meidän\nolevan heikkoja, köyhiä lapsia ja ainoasti hajoavaista tomua suuressa\nluodussa maailmassa. Ja meidän elämämme katoo kuin varjo, ja me olemme\nsyntiä tehneet Sinun edessäsi, emmekä uskaltaisi nostaa silmiämmekään\nkaikkivaltaasi kohti, jos ei Vapahtajamme Jesus olisi ottanut syntiämme\npois. Kuitenkin olet Sinä antanut meille, kuolevaisille ihmisille,\narmon katsella Sinun tekojasi. Ja me olemme katselleet Sinun tekojasi\nihmisessä, elävissä, kasveissa, kaikissa kolmessa luontokunnassa ja\nviimeksi suuressa maailman rakennuksessa, joka levenee päällämme\nniinkuin palvelukseesi rakettu temppeli. Ja kaikissa, pienemmästä\nsuurimpaan, olemme me nähneet Sinun kaikkivaltasi ja Sinun hyvyytesi ja\nSinun viisautesi, joka on luonut kaikki niin ihmeellisen kauniiksi ja\nhyväksi, kaikki tarkoitustensa mukaan maailmassa. Niin anna meille\nvielä Pyhän Henkesi armo, että me kaiken tämän oikein ymmärtäisimme ja\nmitä pitemmältä sitä enemmän oppisimme tuntemaan Sinua töissäsi. Me\nrukoilemme Sinun kaikkivaltaasi. Me ylistämme Sinun hyvyyttäsi. Me\nihmettelemme Sinun viisauttasi. Nämä tähdet ja maailmat katoavat.\nTämä maa katoaa. Mekin kuolemme pois; mutta sielumme pitää tulla\nSinun tykösi. Sillä Sinä yksinäsi, Herra, et katoa; Sinä pysyt\nijankaikkisesti, niinkuin Sinä olet: pyhä, kaikkivaltias, kaikkiviisas\nja kaikkihyvä. Korkeasti ylistetty olkoon Sinun pyhä nimesi nyt ja\nainiaan! Amen.\n\n\n\nVuosikaudet.\n\n\n    Kun kevät kaunis tuli,\n    Soi Luoja lämpösen,\n    Maan silmästä jo suli\n    Jääkyynel huurtehen,\n    Taas päivän paistellessa\n    Jo linnut lauloivat,\n    Ja lapset lehtosessa\n    lloisna juoksivat.\n\n    Kun kesä saapui sitten.\n    Ja niitty vihannoi,\n    Maa kaunis kukkasitten\n    Puvussa purpuroi,\n    Me saariin soutelimme,\n    Juoksimme metsihin,\n    Ja marjaan kiiruhdimme,\n    Kyll' lysti olikin.\n\n    Syys pimeät toi päivät\n    Ja myrskyt pauhuisat,\n    Pois lintuset ne veivät,\n    Pois kukat tuoksuvat;\n    Kynnettiin maita, soita\n    Ja viljaa puitihin,\n    Me söimme puolukoita,\n    Kyll' lysti olikin.\n\n    Niin talvi tulee, tiuku\n    Soi silloin helisten,\n    Lystisti sukset liukuu\n    Pääll' lumikinosten,\n    Ja tuli takassansa\n    Sulosti leimuaa,\n    Näin talvellakin kanssa\n    Kyll' lapset lystin saa.\n\n    Kun hanki kyynelehtii,\n    Niin ole riemuinen,\n    Taas kevät kaunis ehtii\n    Iloa antaen.\n    Ain' ylistele Luojaa:\n    Kaikk' ajat hauskat on;\n    Hän eloamme suojaa,\n    Sen saattaa valohon.\n\n\n\nTähtitaivas.\n\n\n    Kas, tähtyet taivaan,\n    Kuin kirkkahast' aivan\n    Nyt valoa nuo\n    Maan tomuhun luo.\n    Ei surua heillä,\n    Ei vaivoja näy,\n    He ilmojen teillä\n    Vaan riemuten käy.\n\n    He uupuin ei vaivu,\n    Ei tieltähän taivu;\n    Mi viettelys vois\n    Ne villitä pois?\n    Vuostuhannet siellä\n    Ne loistoa soi,\n    Vuostuhannet vielä\n    Näin välkkyä voi.\n\n    Mä katala kurja,\n    Min himoni hurja\n    Kuin lehtisen vaan\n    Saa ajelemaan!\n    Mä vapisen aivan,\n    Vaikk' iloiten myös,\n    Kun tähtyet taivaan\n    Näen tuikkivan yöss'.\n\n    Oi, maailman Luoja,\n    Tään ihmehen suoja!\n    Kuin sanomaton,\n    Sun voimasi on!\n    Mut raukkoja ratki,\n    Jos on parahatki!\n    Kaikk' ihmehes nuot\n    Mun tutkia suot.\n\n    Vaikk' kurjina täällä\n    Maan kuljemme päällä,\n    Niin kaikki min loit\n    Täss' opiksi soit.\n    Kautt' elämän Herran\n    Täss' aukesi tie,\n    Jok' ilohon kerran\n    Meit' ikuiseen vie.\n\nHerra, Sinä olet mahdollinen saamaan ylistyksen ja kunnian ja voiman;\nsillä sinä olet kaikki luonut, ja sinun tahdostasi he ovat, ja luodut\novat. Ilmestyskirja 4 1., 11 v.\n\nKuka taitaa häntä niin korkeasti ylistää, kuin hän on? Me näemme\nainoastaan vähimmän hänen töistänsä; sillä paljon suuremmat ovat meiltä\nvielä peitetyt. Sirakin kirjan 43 1., 36 v.\n\nHerra, meidän Herramme, kuinka ihmeellinen on Sinun nimesi kaikessa\nmaassa! Ps. 8, 10 v.\n\n\n\n"]