Lyrinen ja tunnelmallinen kertomus kuvaa nuoren miehen paluuta ja oleskelua synnyinseudullaan. Teoksessa värikäs luonnonkuvaus ja ihmisten väliset kohtaamiset yhdistyvät muistoihin ja kotiseudun kaipuuseen.
Joel Lehtosen 'Mataleena' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 158. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen ja Projekti Lönnrot.
MATALEENA
Laulu synnyinseudulle
Kirj.
JOEL LEHTONEN
Otava, Helsinki, 1905.
SALOTÖLLI
Riemuni on avaroilla kylillä korkeiden vaarain harjanteilla, missä aurinko hellänä säteilee kaukaisen tuulen suhistessa, laihopelloissa käyvät levottomina tuulen välähtelevät laineet, kyläraitti johtaa kultaisena ja mutkittelevana kauas yli mäkien sinne, missä auringon säteissä etäällä kimaltavat kirkkaat, kiertelevät vedet.
Kyläraitin kiviaitain takaa käy ruispelloista kuiva, täyteläs tähkäin tuoksu, kun aurinko lämmittää. Ja moni sininen, hymyilevä kukka viihtyy kahisevain, keinuvain olkien seassa.
Moni sininen kukka laihojen seasta tirkistelee, monet kirjavat kukat viihtyvät upeassa ruohikossa pellon vihreillä pientarilla.
Siellä minä käyn kyläraitilla, onnellisena kuin sadun prinssi. Avointa rintaa auringon kuuma hengitys hyväilee, silmäluomien lävitse tunnen säteiden pujahtavan huumaavan kuumina aivosuoniin, ja minä hymyilen. Tien hieta paljaiden jalkain alla polttaa.
Oletteko nähneet onnen prinssiä? Paljain jaloin, yllä vain alushousut ja paita, sekin auki reväisty, niin että rintaa vapaa tuuli ja auringon kuumuus leyhyttää.
Moni tuoksuva kukka viihtyy tuuheassa ruohossa pellon pientarilla, moni loistavan punainen tai keltainen talonpääty kohoaa näkyviin keinuvain tähkäin takaa.
Ja minä muistan monet ystävällisesti säteilevät silmät siellä taloissa, joista jotkut kokonaan peittyvät tuuheaan syreenipensaikkoon tai joiden ikkunain edessä hämärtävät piilipuiden pitkät ritvat. Ja minä alan itsekseni kyläraitilla laulaa.
Pitkällä maantiellä, joka kiemurtelee ylös vaaralle laaksosta, missä asun kummini vesimyllyllä, – pitkällä ja loputtomalla niinkuin elämäni riemu, – tulee vastaan pieni, keltainen eukko, pysähtyy, tervehtii ylioppilasta, sanoo:
"Hyvää päivää... No, nytkö teidät viimeinkin näin!"
"Kuka te sitten olette? En teitä oikein muista", vastaan.
"Olen minä teille rintaa antanut", sanoo hän.
"Mitä ... rintaa? Mitä rintaa?"
"Tissiä", jatkaa hän hiukan kainostellen.
"Tissiä ... te minulle? Kiitoksia, suurkiitosta, paljonkiitosta!"
"Niin, oman lapseni ohella. Kun olitte pieni, huusitte kovasti, olitte orpo."
"Ahaa... No, tuhansia kiitoksia. Seitsemäntuhatta kiitosta!"
Ja minä syleilen eukkoa.
Juttelemme hänen kanssaan, kerromme tarinoitamme, istuen kauan ihanan maantien vieressä kauniilla mättäillä, joilla ketoneilikat kukkivat. Hän on suloinen...
Kuljen jälleen. Tulee vastaan pieni ruskea akka, hyvin ruma, ryppyinen. Hän nauraa. Sanoo:
"No, nythän tavattiin toisemme! Olettehan te se Juuveli!"
"Kuka te olette?" kysyn.
"Minä? Pinskiksi sanovat, – kuuluu nimi olevan Orpinski, puolalaista aatelia muka..."
Tiedän kyllä, että täällä todellakin elää talonpoikina jokin haara Puolan *Orbinsky*-sukua.
"Ja minä olen imettänyt teitä", jatkaa nainen.
"Tekin? Äsken tuolla toinen väitti samaa. Kuka hän olikaan?"
Kuvailen äskeistä tälle.
"Aha, se oli varmaankin Henriikka Lottonen."
"Hyvä! – Kiitän teitä – aatelismaitoa, perhana, puolalaista maitoa!"
Me nauramme, räkätämme. Hän on suloinen, tuo ruma ämmä.
Kuljen taas edelleen. Tämä oli jo viides sellaisia tuntemattomia naisia, jotka minulle ovat täällä rintaa antaneet.
Kuljen omituisen iloisena tuonne ylös, kohti jotakin rakasta, tuttua taloa, ohi ylpeästi suhisevain riippukoivujen, jotka siellä täällä, vankkoina, vanhoina ja kyyryisinä, varjostavat hehkuvaa tietä. Iki-koivun alla minä lepään. Ja kas, kun avaan erään narisevan portin, niin oitis astuu portille vastaani joku mies tai nainen, jolla silmät ystävällisesti säteilevät, ja käsi tervetulleeksi kättäni puristaa, ja huulilla väreilee nauru.
Kymmenen vuotta tulevasta elämästäni tuskalle ja nääntymykselle kiitollisena annan, kun saan istua tunnin synnyinkylässäni jonkin talon kamarissa. Aurinko huikaisten ikkunasta paistaa, ruusut tuohisissaan punaisina loistavat, ja palsamien varret kuultavat läpinäkyvinä, heleänpunaisina kuten kappale uhkuvaa, täyteläistä inehmon valtasuonta.
Ja joku tuo eteeni lasin leppoisaa, kirkasta viinaa sekä kahvia suurissa, kullankirjatuissa kupeissa. Myös syliini hanurin, tuon räikkyvän ja kevytmielisen-ihanan soittopelin. Silloin minun rinnassani kavahtaa, kuten aurinko sinne olisi tuhat kirkasta sädelankaa polttavaksi palloksi kerinyt! Minä nielaisen lasin pohjaan: armaalle isäntäväelleni! Aatoksetonna hymyilen, ja nähden ruusujen ja palsamien punaisen loisteen ikkunalla minä annan remppautuneesta soittimesta remuta väkeväin, liikuttavassa surumielisyydessään riemukkaiden kansanlaulun sävelten.
Ah, tämä on huone, jossa minä neljäkolmatta vuotta sitten, joutuneena pois äidiltäni, Mataleenalta, tuskin kuukauden vanhana, potkin ja kiruin vieraiden hallussa, loisakkain lasten parvessa permannolla, vaistomaisesti ehkä kaivaten oman emoni povea. Oli minulle silloin tuotu vieras nisä, minä en ollut huolinut siitä pitkään aikaan, olin tikahtuakseni, suu ammollaan porannut, posket tulipunaisina ja silmät kiiluen kyynelistä, kunnes väsyneenä nukuin.
Armas synnyinkylä korkealla vaaralla, upeine vainioinesi, joiden yllä säteilee pyhä päivä, sinun tuttavalliset kartanosi, missä minulle säteilevät monet hymyilevät silmät, sinun palsamikukkasi, leppoisat viinalasisi ja harmonikkasi, kuinka kaikkea sinussa rakastankaan!
Mutta kun minä vaaranteiden rikkailta kyliltä, joiden hellettä ilmanrantain sauhuista leyhyvä tuuli viillyttää, alas myllylle ja sieltä kauas ikuiseen korpeen käyn – tuossa aukeaa lepikon helmassa aho: muinaisen kasken kannot siinä nököttävät mustina vielä, lukemattomat kivet siinä polttavina auringon häikäisyä heijastelevat – on niin paahtavaa ja yksinäistä; mansikankukat tirkistelevät raukeina ja auringon hehkun sokaisemina; ahon laidassa seisoo huojumatta yksinäinen horsma.
Missä ovat hanurin sävelet nyt? Missä välinpitämättömäksi riemastuttava viina, kylän keinut, sen tuulessa tohisevat tuulimyllyt, ja ystävälliset, hymyilevät silmät? Aholta luikertaa polku alas hämärään alhoon, jossa karja lauluttomassa viidakossa paarmain kiusaamana ynyy ja pakenee tiheimpiin rytöihin peltikellojaan ramisutellen. Tiheiköistä on metsäpuro helteessä paennut, kuuma, ummehtunut mudan haju löyhähtää puron uomasta, mustassa mudassa janoisina nyyköttävät suokasvit. Rotkon reunalla törröttää rivi kummallisia, hirmuisia kivimöyhyjä. Yksi niistä on kuin musta jättiläissammakko: se kurkottaa paksua kaulaansa, ja janoinen suu on auki, ikäänkuin hän odottaisi kultaisen sudenkorennon vatsaansa lentävän.
Suurilla kankailla, joilta tukit äskettäin on hakattu, on tukahduttavan kuumaa. Taivas on kuin alaspäin kääntynyt jättiläisuunin kita, – lentää, lentääpä huikaisevia kipunoita sieltä jättiläisuunista! Jos ilmaan katsot, niin silmissäsi pimenee, kaikki on ympärilläsi kuin hämärä sauhu, tie jalkain alla polttaa ja pistelee, kellervänä paistaa hieta, kulonpunaisina himmottavat ympärillä kaadettujen mäntyjen kuivettuneet latvukset, tulipunaisena tuikkii kuumassa kankaan kamarassa ketoneilikka. Kannonpäässä kihoilee pihka; siellä täällä torkkuu paahtavalla kankaalla vielä jokin seisomaan pelastunut, hoikka mänty. Tulee silmäteriin pistävä raukeus, kärpäset ja paarmat kasvojen ympärillä hörräävät, käsivarsien voimat paahde veltoksi vaivuttaa...
Metsä on niin kummallinen... Avaroilta rahkasoilta kuuluu raukeana taivaanvuohen kaukainen, yksinäinen huhutus. Tulee raukeana mieleen tuijottava kaipaus takaisin avaroille vaaroille, joilla varakkaat talot auringonpaisteessa punaisina ja kellervinä loistavat.
Loputon, yksinäinen metsä on kummallinen: on kuin se sydämen *tunteettomaksi* imisi, ja kuitenkin jättäisi sinne tuijottavan, sanattoman tuskan.
Niin minä liikun kivistä metsätietä kauas korpeen; velipuoleni orvolle mökille.
Tulee yht'äkkiä polun päässä eteen nokinen aita. Kas, sieltähän se tölli näkyy aidan takaa, metsäaukeaman keskeltä!
Siinä on pieni kesantopelto, multa paahtuneena paistaa, kiviraunioita on vieri vieressä, syltä korkeita, mustia, surullisia kiviraunioita. Kivetkö sinä leiviksi pehmität, veli?
Kesannon reunassa nyyköttää harmaa tölli, sen ikkunakolot kuumottavat ahdistavan mustina, – kuten tajuttomina, sokeina.
Onpa siellä vielä tuohikattoinen aittapahainen, onpa navetta, ja metsän laidassa savuinen sauna, jossa sirkka uupuneesti soittaa.
Mutta ympäri töllin aukeamaa seisoo uhkaavana, liikkumattomana tuuhea korpi, jonka puiden välitse kummallinen tummuus ammottaa kuin hiiden silmät! Metsä korkeana ja auringon paahteessa kiiltävänä, hievahtamattomana, ikäänkuin se salajuonia punoisi! Vain kalpeain haapain punertavat lehdet läpättävät. Metsä joka taholta orpoa mökkiä kummallisilla, ilkkuvilla katseillaan piirittää...
Siellä, mökin aukeaman reunassa, on tuhkainen palo, jolla, korkeiden kivien välissä, nokinen mies hevosineen raataa.
Hehkuu tulikuumana taivaan pätsi. Kun raataja aurankurjessa päätänsä nakkaa, karkoittaakseen otsaltaan kärpästen horisevaa parvea, joka hikihuokosissa pistelee ja vihavoi kuin suola, silloin hänen katseensa sattuu paahtavaan taivaslakeen ja auringonsäteiden tuliseen virtaan. Huikenevatpa pienet, samenevat silmät silloin, huikenevat silmät, ja aivoissa huimahtaen pimenee. On silmissään maailma kuin sekava sauhu, johon taivaan jättiläistakan kidasta satamalla sataa palavia kekäleitä.
Kyntää velipuoleni, vankka, varaton mies. Paiskaa kiukkuisesti päätänsä, leimahtaa silmistä taas vihainen tuikahdus, hän puree karkeita, karvaisia leukojaan, ja iskee aurankurkeen kämmenensä, vankat kuin punaisesta hongasta veistetyt lapiot. Kajahtaa nokisella palolla uranuurtajan karjaisu. Vankalta otsalta valuu kimaltaen hikihelmien kultainen parvi, asettuu hetkeksi kutittamaan kulmakarvoja, ja sitten vihavoiden kierähtää silmäkoloon. Samenevat poskien noessa kultaiset hikihelmet, miehuudentunnon kalleimmat korut, ja putoavat kyntäjän jalkoihin alas harmaaseen tuhkaan.
Laiha on kyntäjän tamma, paljon on sillä pinnistystä töllillä ja talon päivätöissä. Pää riippuu raskaana, harja huiskii takkuisena, silmät tuijottavat raukeina, kun se kivissä kirahtelevaa auraa kiskoo. – Velipuoleni vanhin poika, kierosilmäinen, laiska Mateus, harppailee tamman rinnalla sen kimpusta lepänlehvällä kärpästen kihisevää, pistelevää pilveä karkoitellen. Mateuksen liinatukka alas silmillä luuhottaa, kiukkuisesti Mateus hevon selästä kärpäsiä hosuu, ruopaisee joskus pistävän paarman olkapäästään, joka paljaana paistaa riekaleisen rohdinpaidan reiästä.
Metsän helmasta lentää vihreän-kiiluva parvi paarmoja. Janoisina ne hyökkäävät suoraan raatajain kimppuun. Jo tunkeutuvat ne hevon horiseviin sieraimiin ja silmäripsien alle, lapojen verestäviin haavoihin, pistävätpä kymmenesti myrkkyiset okaansa nahan läpi masmalolihaan. Raivostuu silloin hepo, kirkaisee aura kivissä kuin veitsellä korviavihloen, mies on lentää nenälleen tomuun, hevon takakoivet ovat sahrojen ulkopuolella. Kiroaa velipuoleni, sänkiset leuat harmista vapisevat:
"Polta, polta, päivä perkele!" hän hampaitaan kiristellen ärisee ja asettaa uudelleen tamman sahroihin. Sitten hetken levähtää ja pistää piippuun. Kuten vihassa tuijottelevat hikiset silmät salon piirittävään, outoon syvyyteen.
Isän tupakoidessa Mateus livahtaa palolta saunan luo, juomaan lähteelle, jolla veljeni eukko lastensa vaatteita pesee, tuo Otteli, laihana ja ruskettuneena kyyröttää, paljoja hommiaan ajatellen. Ah, riekaleiset ovat vaatteet, joita hän pesee, kuin reikiä vain, kuin rääsyistä solmittua verkkoa vain ne karkeat rohdinhousut ja piikkopaidat. Mutta ei jaksa parempia hankkia: minkä kultaisen tähkän louhikosta kasvatetuksi saat, se tuskin hengenpitimiksi riittää. Villi on suuri, louhinen salo, tuhat kultaista hikipisaraa maksaa jokainen tähkä, joka sen helmasta keltaisena nousee.
Rikkaruohopa vetisenä ja vihreänä tuossa kaalintaimet uhkaa peittää, kitkemättä on vielä perunamaakin, joka mutkittelevina vakoina saunalta ylös tölliä kohti pyrkii. Oi, pyhä aurinko, anna pitkää päivää, älä helteeseen nääntymistä köyhille anna!
Pian vaativat murkinansa väsynyt mies ja lasten mankuva, kitisevä liuta, murkinansa kovaa leipää, piimää ja suolaa. Silloinpa nuorin lapsi, Maria, syödessään emon sylissä, kiukkuillen ja kourat kokkelissa riuhtoo, puulusikkaa kouraansa vaatii hänkin kuten muut. Mankuvat ympärillä isommat lapset, yksi mankuu emoa leikkaamaan leipää, toinen voittomuutta kitisee, kolmas tappelee kannikasta veljensä kanssa. Syöttää emo ja juottaa muita, nykäisee eräitä tukasta ja korville läimäyttää, vaivoin ehtii palan omaan suuhunkin pistää. Mies sanattomana ja karuna kovaa kannikkaansa jäytää.
Hirveä ja ahdistava on salo.
Murkinan jälkeen olisi kota höyryävä, ja alhosta leikattava suurusruoho lehmipataan. Pitäisi lämmittää harmaa kyly, ja metsästä olisi juostava, huuhateltava, hakemaan lehmä ja kuppelehtava vasikka. Anna, pyhä aurinko, pitkää päivää, älä helteeseen uupumista anna!
Siellä ajattelee huoliaan laiha eukko ruohoisella lähteellä. Alkaa silloin ylempää tölliltä kiljahdella lapsen kimeä, kiskova itku.
Juoksee, hynttyyttää äiti tupaa kohti. Mutta portailla sukellaiksen vastaan, silmät arkoina pälyen, kavala, laiska Mateus, kuin emoa paetakseen. "Joko taas ilkeyttä väänsit!" kivahtaa äiti ja tarttuu pojan niskaan; kerallaan hänet takaisin tupaan paiskaa. Ja eikös tosiaan: päästäkseen palolta paarmoja paimentamasta oli se Mateus hiipinyt lähteeltä salaa saunan taakse ja sieltä kiertoteitse tupaan. Olipa tuvassa ilo alkanut! Porsaan oli Mateus nostanut korista syliinsä potkimaan ja rinkumaan. Olipa sitten pistänyt päähänsä paiskata porsas lullaan, missä pikku sisko Maria alasti nukkui hiostavassa helteessä. Alkoi porsas lullassa kopista ja kiivaasti kinttujaan sätkytellä, avasi silmänsä pelästynyt Maria, alkoi huutaa, käsillään porsasta kasvoiltaan pois tyrkkiä.
Saipa nyt korvilleen emolta niskojaan kyyristelevä Mateus, vieläpä äiti kahmalollisen Mateuksen pellavaisia hiuksia sattui irti kouraisemaan. Raivostui Mateus, alkoi suu kierossa noitua, sieppasi penkin alta kirveen, kirves kädessä hosui, itkien riehui. – Riensi palolta meluun isä, riisti rimpuilevan Mateuksen käsistä kirveen. "Saanpa minä kassaran!" äyhäsi poika. – "Vai vielä kassaran!" Isän silmissä musteni, sydänalassa riipaisi, tempasi isä hartioista poikaa, permantoon löi, ulos tuvasta heitti, pojan kallo oven kamanaan kolahti. Ehtivät siihen metsästä vastaksia hakemasta myös keskimmäiset lapset, Markus ja Martta. Markus tikkua jalassaan huutaa: oli koivusta hypännyt terävään kantoon. Martta kun näkee, miten Mateusta kuritetaan, puikkii tuvan taakse vatukkoon, piiloon. Pikku Maria äidin sylissä pelästyneenä poraa: "Tappelee, tappelee!" Paiskaa isä Mateuksen ruokakoppiin, lähtee takaisin auralleen tuvalta, missä Mateus ruokakopissa kauan kiroillen ryskää, potkii pönkin suljettua ovea; lattianpesuhiekat viiliastioihin viskelee. Pikku Maria äidin hameissa itkee, kun Markuksen verisestä jalasta puukon terällä sälöä kiskotaan, Markus huutaa, Martta lonksavalla permannolla lullaa tuutii ja laulaa lillittelee.
Hirvittävä on salo! Sellaista hartiat-repäisevää työtä, itkua, taistelua, lattiapalkkien kolinaa, köyhyyttä, nääntymystä, alastomuutta vuosikaudet, – aution, kolkon korven helmassa.
Mutta velipuoleni töllissä uunin ja permannon kulmassa lattialla on silpuiksi pehnautunut, olkinen sija, jolla viruu toissilmä, huohottava nainen. Laiha povi tuskaisesti kohoilee ja laskee, suupielissä ovat ruumiillisenkin kärsimyksen syvät, värisevät vaot, ja ainoasta silmästä tuijottaa houru, itsepäinen, valitukset kieltävä epätoivo.
Hän on minun äitini korvessa, Mataleena. Ajatelkaa: monta pitkää vuotta on hän siinä maannut hermotaudissa, jaloilleen jaksamatta, hirveiden, ikuisten salojen helmassa, – ilman lääkkeitä, kuntansa apua vielä halveksien, ilman muuta toivoa kuin surma, jäsenissä ainainen, henkeä riuhtova väristys, ja kipu päässä, sydämessä.
Luteet ovat siinä, ruumeniksi piehtaroiduilla pehkuilla, polttaneet hänen laihaa poveaan ja kivun kalvamia reisiluitaan, torakat ovat pimeinä öinä juosseet hänen janoa palaville huulilleen; öisessä, avuttomassa synkeydessä ovat hänen kivusta hourut, alati kivistävät aivonsa lennättäneet hänen silmäinsä eteen helvetin tulipunaisia haaruja. Unta, taivaan kastetta, on harvoin öillä hänen sieluunsa laskeutunut. Lapset ovat itkeneet yöllä, silloin on hänen laiha kätensä alkanut kehtoa liekuttaa. Aamulla lapset ovat nousseet hänen ympärilleen iloisesti telmimään, hihkumaan ja lattialla jyskäen tappelemaan. Nirskuttava porsas on hänen päänaluksiaan ja maitokuppiaan tonkinut.
Hän on minun äitini Mataleena, siellä korven töllissä. – Minä, jota ikuisen, humisevan salon yksinäisyys tuskallisesti ahdistaa, jonka sydämen se tunteettomaan nääntymykseen riuduttaa, joka kaipaan korkeille kylille, soittoon, lauluun ja punaisiin hymyihin, minä tahtoisin aavistaa hänen tuskansa, äitini Mataleenan...
Hiostava on työorjain päivä nokisilla kydöillä suurten metsäin umpilukossa. Hikipisarain suolaaman otsan se kurttuihin vetää, ja loihtii silmiin oudon, tajuttoman tuijotuksen. Mutta kun ilta saapuu ja korkeiden koivujen latvat punertavat, ja viilenee metsän varjo, mikä tenho silloin!
Mikä tenho, – jonka vain *minä* nähnen!
Mökin aukeaman laidasta, hiljaisten koivujen varjosta se yht'äkkiä esiin astuu, tuoksuvan lehtiesiripun takaa, se: metsän *Ihme*. Siellä se jo seisoo...
Siellä se seisoo, metsän Ihme, kuvastuu valkeana varjoihin, jotka koivunkylkien välitse ammottavat. Se on ihmisen näköinen olento ikuisten koivujen varjossa, se keikistää selkää, kohoavat valkeat, väkevät rinnat, nisät paisuvat ja nännit loistavat – tulipunaisina kuin ketoneilikan kukat. Se kytkee kätensä niskansa taakse ja huiskien heilauttaa päätänsä, niin että hiukset suhisevat kuin vihreät, tuoksuvat koivunlehvät. Huulet ovat tulipunaiset, se nauraa. Sen silmistä leimahtaa kimma, metsän varjosta villin kiihkeänä, riemukkaana, vihaavana, rakastavana kuin naarassuden silmistä hehkuvan luulisin. Punainen suu jäykistyneessä naurussa se katselee metsän siimeksestä töllille, joka nokisen kannokon vierellä nukkuu paahtavan päivän jälkeen raskasta untaan.
Mutta sairas äitini töllissä ei nuku. Ja hän luulee näkevänsä suviöisessä ikkunassa jotakin hirvittävää, vihreälle leimahtavaa. Hän supisee itsekseen: "Se on saatana!" ja alkaa yksinään puoliääneen rukoilla kiduttavia, uikuttavia, hourupäisiä rukouksiaan, – kun sirkka ihanasti uunilla soittaa ja kun minä tiedän, että se olento on vain minun suosijani, geniukseni!
HUUTOLAINEN
Ystävät, tämä laulu ja satu Mataleenasta, äidistäni, on onneni hehkuvimmalta, ihanimmalta ajalta.
Katsokaas, keskisuvi on nyt kukkeimmillaan, heinäkuun helmassahan minä täällä elän, ilma on iki-sininen, ja huikaisevan valkeat poutapilvet sen helmassa matkaavat, aurinko säikkyy lämpöisenä, avoin rintani väkevänä nousee. Tuntuu kuin en olisi enää tien lämpöisessä hiedassa asteleva ihminen, vaan tuuli, joka siivillään painaa ilmat alleen ja katoaa loputtoman ikuisuuden ihanaan sineen...
Katsokaas, pellot tuulessa jo kahisten lainehtivat täynnä välkkyvää, tuleentuvaa viljaa, keto on hukkumaisillaan tuoksuvaan puna-apilaaseen ja auringonkukkiin. Kukkain tuuhean kirjavuuden sisässä heinäsirkat helteessä sirisevät; mutta siellä myllyllä, jossa asun, suuren, aurinkorinteisen kylän laidassa, siellä myllyllä loistavat kimaltavassa vesipadossa tuuhean ruohon joukossa ulpukat, ja teräksenä kimaltaen liitelevät suuret sudenkorennot. Ja myllyrännin laitain yli väkevä vesi iäti sumisten, kumisten syöksyy alas puroon niinkuin sula, välkkyvä hopea, – niinkuin sula hopea keltaisena pärskyvään vaahtoonsa puron pyörivälle pinnalle.
Taruni on todellisuudessakin hiukan ihmeellinen, minun, onnenpojan, joka käyn pitkät päivät joutilaana aurinkoisen synnyinkyläni raitilla...
Kuten te, ystäväni, kaikki sen tiedätte, olen minä äpärä, minä, sen *Ihmeen*, sen metsäpirun väkevä, kiilusilmäinen, karvarintainen lemmityislapsi.
"Se äitisi oli huora", sanoi minulle myllärin emäntä, paksu ja ruskea muori, joka puhuu viattomasti ja muikeasti niinkuin sen seudun vanha polvi ainakin ja joka itsekin pitäisi yhä mukavista horjahteluista, jos ei ikä niitä estelisi, kuten mylläri joskus huokaillen vihjaa, herännyt mies nimittäin. Viattomasti: mummo ei tiedä kaunistella arvonimeä, jota hienot, ihanasti hajuvesille lemahtavat säätyneitoset eivät punastumatta edes itsekseenkään supukkasuukkosillaan tohdi kuiskata.
"Niin, hoora", naurahtaa leikkiä laskien Mari Pirskanen, ja pirskahduttaa syljen piippunsa kopan ohitse kamarin lattialle, joka on myllärin muorin sänkykamari ja jossa miehekäs Mari samalla pitää sekalaiskauppaa: tupakoita, vesirinkeleitä, juhtia, nauloja, neuloja. Miehekäs Mari: käy saappaissa ja housuissa, ilman hameita; meni tukkitöihin, kun puolisolla on taipumus nuhjusteluun ja lehmänlypsyyn; kuuluivat toiset tukkilaiset sanoneen:
"Piippu Marilla? Pitkä sikari hänellä pitäisi olla."
"On kyllä öillä", vastasi Mari Pirskanen.
Ja nyt me kolme siellä kamarissa jutellaan äidistäni, selvästi, yksinkertaisesti. Lisäksi kuului äitini olleen aika nokkava, vähimmästäkin hyvään ohjauksesta kiukustuva, itsepäisyydellään on hän turhia suruja itselleen tuottanut. Kavala on hän ollut takanapäin haukkumaan, ja edessä olemaan mitä hymyilevin, vilpittömin ystävä. Hän on ikuisesti vihaten rettelöinyt käräjissä lähimmäistensä kanssa. Niin ovat rehelliset tuttuni, muutkin kuin tämä hellä muori ja tämä reilu Mari Pirskanen, hänestä minulle naurahdellen kertoilleet, pitäen, mukamas, minua aivan toisenlaisena kuin hän.
Sellainen on hän ollut, minun äitini, nuorena: ylpeä, väkevä. Hänen tiheä tukkansa on ruskeana lainehtinut valkeille olkapäille rakastetun vuoteilla, hänen hymykuopissaan on asunut ilveilevä, hekumoiva ilo. Hänen, joka nyt toissilmänä ja kalpeana, valittamatta, viruu salotöllissä ruumenisilla oljilla, poskillaan kirkkaiden kyynelien haikea kimallus.
Täältä olen syntyisin minä, hänen itsepäinen poikansa, täältä pimeimmistä pitäjistä, joissa korvet suurina ja outoina suhisuttavat tuhansia lehvälatvojaan, joissa suuret, leikkivät vedet auringonsauhuisina kimaltaen sukeltavat rantain oikullisiin sopukkoihin, vuoroin lahtiin harmaakallioisiin ja jylhiin kuin hiiden hirveimpiin kirkkoihin, vuoroin valkamiin valkeahietaisiin, nuottaruohojen reunustamiin. Täältä olen syntyisin minä, jaa, *minä*, – täältä, missä talot vaarojen harjoilta loistavat hopeanharmaina ja keltaisina pilkkuina äärettömäin salojen sisältä, kuten luodot vihreäin, tuulessa lainehtivain merten helmasta. Täältä, missä töllit mustina lyyhöttävät metsäin pimennoissa... Siellä pimennoissa velhot ja pirut asuvat...
Sikäli kuin minä lapsuudestani olen kuullut, myi synnyinpitäjäni minut, emosta päässeen, kitisevän, piennä pahaisena huudolle pappilansa lampuodille. Sepä oli ihanaa aikaa!
Oli pappilassa joulu, ja lampuodinkin pirtissä tuikkivat kirkkaina tuoksuvan kuusen tulet, ikkunoista ammotti mustana ulkoinen pimeys, sen muistan, kuten juhlahetkeni aina, ja kiiltäviin ruutuihin kuvastuivat kynttiläin lepattavat liekit. Sain minä ensimmäisen joululahjankin silloin, sain kolmella äänellä piipottavan, keltaisen savikukon. Ja vieläkin suuremman lahjan minä sain. "Antakaa pojalle viinaa!" naureskelivat jouluisessa pirtissä lampuodin miehet, sen muistan toki. Ja minä imin tarjotun lasin laidalta, ja aloin iloisena paitaressuna hypätä töpsötellä ympäri tuoksuvaa, tuikkivaa metsäkuusta, ja savilintuni kolmella reiällään piipattaen lauloi.
Minä kiitän, sen pisaran tarjoojat, teitä! Iäti on otsallani kimaltava näkymätön kruunu kuin viinan ilosta saatu! Minä kiitän teitä, että jo silloin sallitte rinnassani riemuiten porista raittiin, väkevän korpikyynelien-puron: hetken innostuksen huumeen.
Minä muistan, että minä siellä lampuodilla, emostani erotettuna, vierasten ihmisten hoidossa, olin laiha ja kituva, että minua vaivasi ainainen vatsatauti, paha paidalleni. Silloinkos mustanruskea, repsakka Kaisa-piika otti minua käsipuolesta kiinni, vei kuistin portaille ja antoi aika lailla selkään.
Sitten tuli onni, joka minua pitkin ikääni on hellävaroen käsillään kantanut ... kuin kultaista metsäruusun kukkaa. Onneni: metsän Ihme, jolla on villeinä leimahtavat silmät ja nisät hekumallisina paisuvat. Hän on minua hellin käsin kantanut kuten korven kultaista, hieno-okaista kukkaa.
Paljon oli lapsia papinleskellä, kuten pappisväellä ainakin on: lauma vereviä, järkeviä poikia ja tytärtä kaksi. Mutta pojista nuorin oli nähty hyväksi muuttaa uuteen, tuoksuvia kieloja kukkivaan asuntoonsa kalmiston raskaiden syreeniterttujen siimekseen, harmaan ristikirkon vierelle. Minullapa päätettiin hänen sijansa elävien ilmoilla täyttää.
Niin huutolaisesta papinlesken ottopojaksi muutuin.
Ikävä oli minulla aluksi pappilan saleissa, hartaasti suhisevain koivujen ja saksanheisien varjostamain ikkunain takana: ikävä lampuodin emäntää, jota olin parahiksi oppinut äidikseni sanomaan.
Ihmeellistä. Hoidosta hoitoon minä olen kulkenut, niin monia olen äidikseni sanonut, niin monet ovat minua käsillään hellävaroen kantaneet kuin korven kultaista kukkaa, joka hienot okaansa kätkee, ja ystävälliset naiset ovat minua rinnoillaan syöttäneet. Mikä onni!
Kun minä lampuodin emäntää itkeä tihersin, tulivat pappi-vainajan sinisilmäiset tyttäret ja riisuivat minut, orvon ressuraukan, nukkumaan pehmoiseen vuoteeseen valkeain lakanain väliin. Ja he istuivat vuoteeni vieressä toinen toisella puolella, toinen toisella, ja ylitseni kumartuen he katsoivat, kuinka minä silmät suurina kuuntelin, kun he kertoivat minulle satua Punahilkasta, joka suuressa metsässä kummallisesti pelastuu harmaan, ilkeän suden punaisesta kidasta.
Minä kiitän teitä, papin kirkassilmäiset tyttäret! Rintani väkevänä kumisee; tosiaan minäkin, laulava metsästäjä, kerran pelastan jonkun Punahilkan harmaan suden punaisesta kidasta!
Tuli minulle ikää kuusi tai seitsemän vuotta, enkä vielä oikeasta emostani tietänyt mitään, minä lapsi, joka lehdosta ilmestyneenä piipertelen vattuja poimien pappilan lehdoissa ja metsissä.
Loiskahdellen löivät rantoihin synnyinpitäjäni avarain vetten oikulliset, kimaltavat, tajuttomat laineet...
Olivatko inehmot kieltäneet äitiäni minun luokseni tulemasta, koskapa he minulta hänen nimensäkin ottivat pois, nimittivät minua ainoastaan lehdon lapseksi, – kuten suhisevain metsäin ja suvisten, auringonpaisteessa välkkyväin lehtojen lapsi olenkin?
Kerran vain pappilassa muistan: menin avaraan keittiöön – tai ehkä joku minut sinne vei? – siellä sattuivat silmäni kohta tummaan, solakkaan naiseen – hän tahtoi ottaa minut syliinsä, houkutteli minut nisulla – hän minua oudosti kammotti, minä juoksin hänen luotaan pois papinrouvan, *todellisen* äitini, *vaalijani*, turviin.
Silloin kuulin selkäni takaa niin omituisen naurun – kuulen sen korvissani vieläkin – ikäni se sydäntäni kummallisen tuskallisesti varistaa. Ja se nauru oli kuin hermostuneen itku. Se tumma, outo nainen nauraen sanoi: "Pois meni poika!" Ei muuta.
Miksikä äiti silloin näytti minusta niin tummalta? Hän on vaalea, vain tukka tummanruskea. Siksikö ehkä, että pappilassa juoksevilta kylän akoilta olin sattunut kuulemaan sanoja yksiä ja toisia; kuulteni olivat he monesti osuneet virkkamaan:
"Tämä se on nyt se *armoton* poika. Äiti sen jätti kuten jänis pentunsa. Maantien ojaan sen vatsalleen kirkumaan jätti."
Niin läsnäollessani salaa keskenään ne punasilmäiset, viisaita vesiä itkevät virsikirjakainalot, ikäänkuin ei minulla olisi ollut korvia silloin jo.
Heidän puheensa tähden äitini minusta silloin *tummalta*, mustalta näytti.
Sitten se pappilan väki pani minut kouluun, jossa sain oppia tietämään, että pimeässä on paras pelätä, että täällä synnyinmaamme hyisillä soillakin asuu hehkuvain tropiikkien hirveitä eläimiä, jalopeuroja, jotka viekkaasti ja kiljuen vaeltavat orpojen töllien ympärillä etsien kenen he nielisivät, että on muitakin hirveitä, oudon-salaperäisiä olentoja, joita täytyy vavista ja karttaa, joista aina huolessa täytyy olla: maailma ja meidän oma lihamme. Kärsivä, värisevä, tuskallinen oma liha, jossa punaiset suonet pulppuavat.
Sain myös tietää, että jossakin – tuon sinisen, huikaisevan ilman yläpuolella, – tyhjässä, ja kaikkialla, – oleksii joku kärtyinen, juonitteleva, vanha ukko, joka kuuluu kovasti rakastavan pahaa maailmaa sillä tavalla kuin vanhat ja typerät aina rakastavat: kostaen nuorisolle, kostaen sen pahat teot aina kolmanteen ja neljänteen polveen.
Tuli korven lapsen tajuttomaan sieluun jotakin haikeaa jo silloin. Mutta, jumal'auta, hetkeksi vain: ytimessä kohisi kuitenkin iki-väkevänä korven koski!
Tarussani aloin silloin jo vaistota jotakin synkän ihanaa, nautittavan synkkää. Ihmisten tyhmäin juttujenko vuoksi minä, vielä lapsi siihen aikaan, jo punastuin, rinnassani nyyhkytys kulki, jos jotenkin vihjattiin orpouteeni ja sukuuni? Ainakin ihmiset minua lellittelivät, hellävaroen käsillä kantoivat kuin korven kultaista kukkaa, joka hienot piikkinsä peittää heleäin, punaisten terälehtien verhoon.
Oli minulla vielä maailmassa velipuoli, jonka köyhyyteen nääntyvästä korven-elämästä olen teille jo puhunut, ja myös sisarpuoli. He molemmat olivat huudolla samaan aikaan kuin minä ottopoikana pappilassa.
Sisarpuoltani en nykyisiin päiviin asti ole kertaakaan eläessäni nähnyt. Mutta muistan pappilan keittiön nurkassa kerran arasti seisoneen pitkähkön pojan, minua pitemmän. Minut vietiin hänen luokseen, sanottiin häntä veljekseni. Hän oli repaleisissa vaatteissa; näytti sormeaan, jossa oli haava, koskapa sen ympärille oli kääritty likainen riepu. Näytti kipeää sormeaan, sanoi minulle: "En edes tuota riepua ole äidiltäni saanut."
Minua ahdisti, ja hävetti sekä hän että outo äitini, joka ei ollut edes tuota riepua hennonut, se vintiö, antaa hänen kipeän sormensa ympärille. Mutta pohjalla kohisi kuitenkin korven iki-väkevä, synkästi riemuitseva koski!
Koulussa opettivat minulle paljon joutavaa, monta vierasta kieltä, kylmiä, raskaita, rämiseviä minulle, oudon vastenmielisiä kaikki. Jumalan kiitos, nykyjään alkaa jokaisen taito muististani haihtuen antaa tilaa jollekin muulle: sillä pohjalla kohisivat kuitenkin iki-avarat metsät, kuului erämaan suokurppain etsivä, pitkäveteinen, valittava piipatus, tai valkearintaisten lokkilintujen itkevä ääni, kun ne ruohoisten nuottavalkamain yläpuolella liidellen etsivät orpoa ruokaansa syvistä, vuolaista vesistä.
He kiihoittivat kunnianhimoani laskemaan satoja laskuesimerkkejä parissa viikossa jonkin viheliäisen korkeimman arvosanan vuoksi! Aikoivatko he minusta tehdä kaupustelijan tai konttoristin? Enkö minä saa rahaa osaamatta yhteenlaskua? Hahaa, pohjalla paisuen, rintaansa kohottaen kumisi kuitenkin salojen koski! *Kaupaksiko* se vaahtoisten kuohujensa kimallusta, hopeisia helmiä tarjoaa, tai *tinkiikö* se ehkä silloin, kun se vihassa ja näännyttävässä kaihossa pyrkii yli korkeiden sulkujen ja katselee itselleen yhä uusia, päättömiä kulkuteitä!
Säälittävällä elämänkatsannolla tekivät opettajat minut araksi ja sulkeutuneeksi, lukukammioiden vankilassa tekivät he minut varreltani heikoksi ja hinteläksi, ja kumminkin he olivat, jos kukaan, hyviä ihmisiä!
Mutta pohjalla kohiseva korven koski, mustana virtana se valui metsän pimennon jääkylmistä, kirkkaista lähteistä, mustana se viuhtoi jo valkeaa, vihasta säihkyvää harjaansa.
Vietiin minut keskiluokille suuriin kaupunkeihin, murjottavain, jylseiden tiilimuurien pimeihin lokeroihin. Enkä minä siltä ajalta muista muuta ihanaa kuin illat ikkunani ääressä, kun iltarusko helmeili veripunaisena kaukaa, savuavain tehtaantorvien takaa, ilmanrantain metsistä, – kun katujen syvänteissä lyhdyt syttyivät usvista tuikkimaan, ja portot ja työmiehet liikkuivat väsyneinä varjoina lyhtyjen ohi, – kaukaa helisivät tornikellojen yksitoikkoiset, haikeat sävelet...
Jotakin käsittämätöntä tuli minuun silloin siellä kivijylsiöiden parvessa... Enkö minä, lurjus, alkanut vaistomaisesti vihata tuota hoikkakoipista, keltaista työpöytääni, joka sieltä maalta ja pikkukaupungeista oli minua tänne tiilisten muurien sisään kuin takaa-ajanut ja jonka levyn ikävissäni olin puukollani kaivertanut täyteen syviä pykämiä ja pirunkuvia, tahrannut sen maaleilla ja musteella, – pöytää, jonka ääressä olin *hikoillut* läksyjen kimpussa, mitkä minulle kuitenkin olivat varsin helpot? Enkö vihannut tuota vanhaa, matalaa piironkia ja sen punertavasta mahongista tirkisteleviä messinkiheloja, joita käteni liian *usein* olivat kahnanneet, jonka lukuisissa lokeroissa piilottelin parhaita aarteitani: kristallikiviä, suuria, sinisiä lasimöykkyjä, yhä enemmän käyttämättömäksi jääviä värilaatikoitani, vaikenevaa okariinaa, Pan-huilun jälkeläistä, – oi, Herra Jumala!
Enkö vihannut salin vihreitä, tuuheita palmuja, jotka kiiltävillä jalustoillaan koskaan hievahtamatta, suhisematta, aivan kuin unessa nuokkuivat, salin punaisia, samettivatsaisia sohvia ja tuoleja – niin etten niille surmaksenikaan tahtonut istua, kristallikruunua, avaraa ruokasalia, sen pyöreää, välkkyvää pöytää, jonka ääressä niin monesti olin istunut toisten puheita kuulematta, kuuntelematta, jörönä tuijotellen, kun muut iloisesti juttelivat; eivätkä minulle entiset herkkunikaan maistuneet.
Oi pyhä, kalpea Mataleena, et tiedä niitä pitkiä öitä, joita valvoin siellä kaukana pehmoisessa vuoteessani käsilläni pimeydessä haparoiden. Ja kaikki oli raskasta...
Oli korvessa ihmeellinen kukka, mutaisesta suosta se kasvoi, se aurinkoon kaivaten kohotti aamukasteen täyttämää teräinsä maljaa.
Minä vihasin sitä sumuista, kohisevaa kaupunkia. Minä kiroillen tappelin jonkin lempikapineeni, terävän kaksiteräisen tikarin, omistamisesta kasvattisisarteni kanssa, minä, lurjus, silmät vimmasta säkenöiden puhuin heille *oikeuksistani*, minä joskus melkein vihasin *kasvattiemoani*, joka usein minulle aamuisin kuljetti tuoksuvan kahvin sänkyni viereen ja jota minä *kuitenkin rakastin*! Sillä minä kaipasin takaisin jonkinlaiseen korpeen, niinkuin metsä kesytettyä sutta, kettua tai lintua kutsuu.
Oi, te ette tiedä, kuinka pistävät sittenkin okaat korven kultaisen kukan, vaikka sitä miten hellien käsissään kantaisi.
Sitten minä suviksi palkkausin kasvattisuvustani eroon jonnekin kauas maalle, en sanonut minne lähdin, en kesällä kirjelappuakaan kirjoittanut, en tietoa itsestäni antanut. Kiroilevain maanmittarien parissa minä korvessa heliseviä ketjuja raahasin, tikkuja mustiin suonsilmiin pistin; suurissa metsissä, hiisien hirmuisten vuorten ympärillä, joiden uumenet onttoina kumisivat. Iso hiisi asui siellä hiiden Pisassa, hornan kalliossa. Korvessa, jossa sylien paksuiset iki-koivut jättiläisvankkoina kaatuivat naurettavan hoikkain linjasauvain tieltä, korvessa, missä kontiot auringonpaisteisilla hetteillä tyytyväisinä ja myhäilevinä nuuskivat punajuuriputkia.
Syksyisin kaupunkiin palasin jälleen, sanoin kuivasti siellä ja siellä suven olleeni. Taas ikävystyneenä tuijotin.
He hymyilivät leppeästi minulle: "Tokkohan sinä nyt rupeat maanmittariksi? Tokkohan sinun halusi nyt oikein siihen on? Mutta jos haluat, niin rupea vain, kun niin kerran haluat!"
He alkoivat uskoa, että siihen halusin. Kun he sen tekivät, niin kas: minulta halu tykkänään loppui!
Loppui haluni kaikkeen. Mutta korven helmassa kukki kuohujen partailla orjanruusu.
Koko kouluaikani ansio on vain, että se minuun sytytti sammumattoman vihan kaikkeen kouluutumiseen, kaikkeen, kaikkeen! sanon minä. Ei ole sitä kultaista kirjaa taivaan alla, jota minä nöyrästi alistuen, kouluutuakseni oppisin!
Korven koski painaa vasten patoja raivoisasti kumisevan, väkevän rintansa, sen vaahto yhä, yhä paisuen kuohuu, sen vaahdossa syttyy sateenkaarien helmiä, kultaa, tähtiä, tuhatkertaisesti. Sen tähdissä on sielulleni lukemista paljon...
Sain minä vihdoin sen valkean lakin, joka niin mainiosti sopii yhteen huolimattomasti avonaisena reuhottavan, usein nokilikaisen paidan ja paljaan, karvaisen rinnan sekä virsujen ja avojalkain kanssa. Mikä se valkea myssy on, mitä sen kultainen metallilätkä oikeastaan merkitsee, en tiedä. Onhan se keveä ja pehmyt se myssy ja pysyy vaaranteiden tuulessa hyvin päässä – siinä kaikki.
Miksi minun piti ylioppilaaksi tultuani lukea? Pitikö minun lukea? Johonkin virkaanko? Mihin?
Puhua minulle yliopistoista, auditorioista, tutkinnoista ja seppeleistä keltaisten tohtorien kaljujen päälakien ympärillä oli samaa kuin olisi minulle puhuttu polyneesialaisten kalastuskapineista. Herätti aivan yhtä vähän mielenkiintoa kuin jos karhunpenikalle olisi selitetty Lontoon kristallipalatsin ihmeellisyyksiä. Ei herättänyt tiedonhalua lainkaan. On maailmassa intresantimpaakin, vaikk'ei niin edullista.
Kohisi koski, sihiseviä, kultaisia vaahtoja myllyttävä, kellan-kihoinen, kimaltava ja huimaava.
Ja siihen aikaan minä näin ensi kertaa korven Ihmeen naisen hahmossa: hän oli minusta, silloin, kiihkeän intohimoinen, vihaava, kaipaavan ihana ja hymyilevä, suutelemattomat huulet suudelmilla näännyttävä, säkenöivän, murskaavan epäluuloinen ja mustasukkainen, yksinäisyydessä kituva ja ylpeässä vihassa väistävä, väristävän kylmä ja hurjana paahtava, pistävän myrkyllinen ja palsamilla lääkitsevä, iäti kostava, – se nainen oli naisena sama metsän Ihme, jonka silmät välähtelevät ja paisuvain nisäin nännit palavat tulipunaisina kuin kaksi ketoneilikan kukkaa.
Ystävät, te tunnette useat sen naisen, – sillä tehän tiedätte kaikki asiat, paitsi ette aina hoitaa hyvin asioitanne, – ihanan naisen, jossa oma sieluni, korven leimahteleva Ihme, oli henkilöityneenä, joka tielleni astui väkevänä ja kieltäytyvänä kuten minä itse – se oli ainoa rakkauteni, paahtava ja viluinen, hourupäinen kuin helvetin yö, – no niin, tarkoin ajatellen ei silloinkaan ihan jetsulleen ainoa rakastuminen.
Emme me kaksi yhteen sopineet. Sillä molemmista meistä olivat koulut, kirkot ja kodit ehtineet paljon viedä luonnon terveyttä, intohimon ryöppyyn sokeasti heittäytyvää uskallusta – siksi minäkin olen puolinainen, *pelkään* luontoni voimaa kuin jumalaansa heikko, särjetty kristitty raukka.
Ystävät, teistä moni tuntee sen naisen, sen ihanan: hän ei näytä teistä miltään erikoiselta, eikä hän minustakaan siltä näytä nyt enää. Minä entisille ajoille hymyilen, ja silloista järjetöntä itseäni säälin ja ihailen. Olla niin ihanan ihanteellisesti rakastunut, minä? Varsinkin nyt, äitini vihdoin kohdattuani, ajattelin: Minä, – kevytjalkaisen Mataleenan poika, ovelan ja huikentelevan! – Ja mitä varten? Vaimoksiko saadakseni? Siinäpä se: jossakin sielussani kuiski salaa minulle sellainen ääni, jota en käsittänyt, mutta nyt alan käsittää, – se kuiski, hymyili, nauroi, varoitti: "Älä niin mielettömän nolosti rakasta; joudut ehkä naimisiin, ja sinähän kaipaat *naista*: rakkautta! Et – vaimoa. Et vielä, – sehän olisi lapsellisen hassua: ajatella sinua, leikkisää poikasta, naimisissa! Sinunhan *täytyy* saada *elää*: viinaa, vallattomuutta valtavasti, ja ... edes muutamia naisia, raukalle. Hullunkurista, jos teeskentelisit heittäytyväsi vakavaksi, – ei sinulle tarpeellista!" – No, siinäpä se, siinäpä ristiriita: pelkäsin lähestyä tuota ihanaa naista, itsekkyydestä, ja kuitenkin rakastin juuri sellaista hahmoa. Mikä sekavuus! Ja, ystäväni, kun te siihen aikaan, jolloin minulla oli se sydämeni kipein sekavuus, – jollainen teillä useimmilla muuten on ollut tai teitä pelättävänä lähestyy, jos teissä on tilkkakin väkevää verta, – kun te siihen aikaan näitte minun silmäini ammottavan kalpeista kasvoista kuin sokean onttojen silmäkolojen, näitte minun horjuen astuvan, usein yht'äkkiä puhkeavan tulvivaan, käsittämättömään itkuun huoneissanne pää pöytäänne vasten, raivoilevan, kömpelösti ivaavan itseäni ja muita, niin te uskotte, jos sanon: silloin oli surmanhetkeni lähellä, metsän Ihme, geniukseni, oli tosiaan tappaa minut!
Mutta korven kohdusta puhkesi kirpeä kukka, ja kaikkialla sitä hellivin käsin kannettiin...
Olin sairas silloin. Kun työkin, unettoman uni, nälkäisen leipä, kirotun siunaus, hylätyn onni, minut jätti, silloin minä tiesin, mikä on rakkaus: korven villi Ihme. Silloin minä tiesin, mikä ajatus tuskassa alkoi sieluuni hiipiä. Se oli sekava kuin sairaan houre, se hirvitti, kauhisti minua. Eikö tuhannesti sielussani tuska minulle huutanut, hellien kuiskannut ja lapsellisesti leperrellyt: "Ota myrkkyä, juokse järveen, ammu otsaasi, ole mies!"
Mikä ihme minut silloin elävien ilmoille pelasti? Kun olin jo hyvää, vanhaa ukko Jumia perkeleeksi nimittänyt ja tuhannesti vannonut: "Tosiaan, minä pelkään maailmaa kuten olet käskenyt, pelkään niin että siitä pakenen – en kahleita perässäni raahaten, vaan ne poikki lyöden!"
Mutta korvesta kohosi omituinen kukka, ja salaiset mahdit sitä hellien kultaisilla käsillään kantoivat.
Korvesta kohisi iki-väkevä virta, ja kun se ihmisten ilmoille tuli, rakensivat he tokeita, sulkuja, patoja siihen, ankarat paalut sen pohjan hyllyvään, värisevään mutaan iskivät, aidoilla sen teitä tukkivat. Aavistanut ei alussa tuhoa virta, vaistomaisesti se kohosi kurkistamaan yli raja-aitain, yht'äkkiä hätääntyi, hirmustui, pyörteissä pyörimään musteni, pauhaavain kuohujen sekavan-ihanaa, järjetöntä kuohua korkealle ilmaan paiskasi, kumisi ja kohisi, kituvan rintansa tokeihin painoi. Ne ryskyen särki. Mielipuolen-temmellyksessä tokeista vapautti itsensä väkevä virta, riemuiten, kirkkaana sädehtien edelleen kohisi.
Ja minun sisäinen ihmiseni kohosi kuohuista yht'äkkiä väkevänä, raikkaana ja hymyilevänä kuin korpikosken nuori Ahti. Se aallon harjalla istui, iho viluisten vetten kylpyä vielä punertavana ja verevänä värisi, sen suonissa raittiina veri kiehui, konsa kultainen aurinko paistoi. Sen kellervät kiharat häilyivät kosken pirskahtelevia helmiä täynnä, silmät hymyilevinä, omaa autuuttaan ihmettelevinä loistivat, ja sen kädessä säteili hopeinen kannel, kun se kuohuisilla aallonharjoilla istui.
Ja korven koski sille lauloi:
"Terve korven ihmepauhuun, terve, kosken lapsi, terve kiharainen Näkki!
"Terve riemun velhomaille, terve! Lapsekseen korpi sinut jälleen riistää, terve iki-riemun ryskyyn, omain vertesi koskien kuningas! Korpi sinut synnytti, vapauden villi veri suonissasi kohisee. Mitä sinulla on ihmisten kanssa?
"Korpi omaa vertaan jälleen vaatii, kutsuu ja kiihoittaa. Mitä sinulla on ihmisten kanssa!
"Ihanat ovat korven kosken laulut, mahtavat, ihanat ovat korven linnat, suuret, suistamattomat mahdit viileydessä asuvat, onnekas olet, kun korpeen uskot!
"Käykööt ihmiset omia teitään. Omia teitä sinä eteenpäin kuohut. Ken sinua kulussasi estää, rintansa rutistukoon louhien särmiin, taittukoon selkänsä kuin risu jalan alla, sortukoon kuohuun kuin sortuu maahan rosvo, jos tavoittelee rikkautta toisen!
"Sillä myrskyisen villit ja mahtavat ovat korven laulut. Ken estäisi kulkua korven kosken!"
Olin minä ennen kulkenut inehmojen joukossa arkana, tuskaisena, pälyvänä.
Tulivat luokseni inehmot:
"Terve! Mitä sinä teet? Miksi sinä aiot? Mitä sinä luet?"
Ah, enhän minä tietänyt, arasti jotakin hölynpölyä heille valehtelin, – mitä, en ymmärtänyt itsekään.
He eivät nähneet minua kovinkaan ahkerassa työssä, suu auki minä heidän luku-innostustaan kuuntelin, he sanoivat:
"Luetko sinä oikeastaan mitään? Mitä sinä teet?"
Enhän minä mitään pahaa tehnyt. Vain hiukan punssille haisin.
Mutta kun tuskakauteni ohitse oli, niin pystyyn nousi nokka, saivat pienet silmäni itsepintaisen, hävyttömän loisteen, ja riemu kasvoillani asui. Miksi he eivät ole enää usein senjälkeen tulleet minulta utelemaan, missä minä silloin tai silloin oleskelin, miksi minä aion, mitä minä teen? Vaikk'en minä ole tehnyt mitään.
Tai johtuuko tämä ehkä siitä, että olen oppinut näille, omista askareistaan täyttymättömille, vielä toistenkin hommain tietoja ahnehtiville, hullunkurisesti nauramaan: "Kaiketi samalla maapallolla kuin sinäkin oleksin!" ja viheltäen kääntämään heille selkäni.
Ja sitä ennen minä läksin iäksi kasvattiemoni kotoa – tosin se minulle monet kirkkaat kyynelet maksoi, ja hänellekin, armaalle vanhukselle; – turha oli hänen minusta toivoa pankkimiestä, tohtoria, pillerinpyörittäjää, – ja katosin omille teilleni. Ja ellen olisi se melkoisesti toimeentuleva tyhjäntoimittaja mikä nyt olen, niin tosiaan minä kuitenkin rantajätkä, pieni varas tai konttoristi tai mikä muu tyhjyri tahansa olisin.
Ja minä olen monta vuotta liikuskellut jumalties missä – enkä ole hommannut paljon mitään – kolme neljännestä vuotta on aina ollut ihanaa makaamista, niinkuin korven kontion, joka vain keväillä viheltäen ja riemua muristen herää tuoksuvaan, vihreään metsään.
Mutta miksi kaiken tämän olen itsestäni kertonut? Mikä tykkää mistäkin!
Kymmeneen vuoteen en ollut hopeisella synnyinseudullani käynyt. Silloin minut yht'äkkiä valtasi sanomaton, selittämätön kaipaus sinne.
Korvestahan oli kasvanut korven kukka, mutta Mataleena, kalvea ja etsivä Mataleena, ei ollut sitä kuin varmaankin unessa nähnyt.
Tulin synnyinseudulleni pitkäin aikain jälkeen hymyilevänä, ylpeänä, riemukkaana.
Auringonpaisteessa kimalsivat ja säihkyivät hopeisilla kisatanterillaan synnyinseutuni tuhannet laineet; suoraan laineista nousivat omituisen tuuheina, vihreinä metsät, satumaisen utuiset; satain välkkyväin salmien mutkat kiersivät kevätlehtoja ja pientä kaupunkia, joka töyrässaarellaan, siltain toisiin saariin yhdistämänä, loisti kukkivain puistojen suojassa kuin valtavista vesistä lumoten kohonnut satusaari.
Kuljin lapsuuden teitä, siellä kaikki oli minulle tuiki tuttua, ja samalla tuntematonta. Tervehtien, riemukkaasti pauhaten solisivat ympärilläni tuhannet kimaltavat laineet.
Kaikki muuttunutta ja ennallaan oli, loisti seutu kuin kadonnut ihana uni.
Silloin, eräänä ehtoona, – sadoissa saarissa oli jo rauha, iltarusko tuoksuvain koivikoiden takaa loisti palavasti kuin nuoren sydämen hurme, salmet tyyninä pälyivät, ja rantakalliot kuvastuivat valkeine koivunrunkoineen lahtien kirkkaaseen, värisevään veteen, – minä istuin jonkun tuttuni huoneessa. Ikkunanpuolisko oli avattu, joskus kävi lämmin lehahdus ikkunan edessä suhisevasta koivikosta, tuuli uutimia liikautteli, varisteli ruusua, joka pöydällä hieno-oksaisena ja punakukkaansa keinuttaen nuokkui.
Tuttuni, tummatukkainen, surumielinen nainen, sanoi yht'äkkiä, hiljaa, kuiskaten, silmiini katsoen:
"Oletko äskettäin äitiäsi nähnyt?"
Lehahti ikkunasta illan henki, tuoksahti ruusu. Ulkoa jostakin kaukaa kajahtivat suviset hanurinsävelet.
Sykähti sydämeni kummallisesti, nopeasti ja iloisesti kiirehdin vastaamaan:
"En... Vai äskettäin! En toki – seitsemääntoista vuoteen!"
Aloin kiireesti kävellä lattialla, sytytin savukkeen; istahdin pöydän laidalle, hymyillen kysyin, kiireesti:
"Elääkö hän vielä? Missä hän lienee?"
"Eläähän se vielä!" ystäväni verkkaan vastasi, oli hetken vaiti, ja katsoi hymyillen. – "Oi, kuinka hän on etsinyt sinua!" jatkoi hän sitten kiireesti. "Hänpä se tässä takavuosina menetti toisen silmänsä..."
"Niin, minä tiedän!" vastasin oikein ajattelematta mitä; en sitä tietänyt.
Jatkoi tuttuni:
"Täällähän se on alituiseen kulkenut, kysellyt: Oletteko nähneet minun poikaani? Ettekö ole minun pojastani mitään kuulleet?"
Sydämeni liikuttui. Sielussani näin vanhanlaisen naisen väsyneenä ja puolisokeana ponnistelevan tietä pitkin talosta taloon, kysyvän: "Ettekö, ettekö vieläkään, hyvät ihmiset, ole nähneet minun poikaani!"
Tuttuni jatkoi:
"Tässä kerran tuli hän tänne tuolta naapurista, ihan vapisi, sanoi: Siellä näin miehen huonoissa vaatteissa ... oli aivan poikani näköinen... Äitisi sanoi aikoneensa jo kysyä: Oletteko te se ja se... Ei kuitenkaan uskaltanut. – Oi poika-parkaa, sanoi äitisi; jos kuljeksinee nälkäisenä sällinä tai minä tahansa, kun sinne maailmalle on joutunut. Kun saisi hänet edes nähdä, ja sitten kuolla."
Vedet tulivat silmiini, menin takan luo muka poroja savukkeestani karistamaan, ettei tuttu kyyneliäni näkisi.
– Oi äiti, – ajattelin, – oikein sinä arvasit! Ylpeydellä täytyy minun tunnustaa, että sälliä, seikkailevaa sälliä minussa on koko joukon, on tosiaan! Enkö minä erityisesti rakasta esimerkiksi jotakuta nuorena rappiolle joutunutta ylioppilasmiestä, joka suuren perintöosansa jo koulussa antoi valua oluena kurkun kautta tyhjiin, joka filosofisesti nauraa nikotellen todisteli koko työnteon hassuudeksi; on nyt maalla monta vuotta makaillut tekemättä mitään, ei välitä ihmisistä mitään, joskus vain maanviljelijä-veljeltään mankuu markan tai pari viinaan. Hänellä on sydän alttiimpi, ymmärtävämpi, herkempi kuin monella muulla, eikä hän pään puutteessa kuhnustele, vaan siksi, että sellainen kuhnurin olo on hänelle juuri itse elämä. No niin, no niin, – ja hän on kerran kellonsa pantannut hankkiakseen minulle rahaa olutpulloon!
Enkö minä rakasta jotakin telegrafistia, joka, juoppo, on potkittu paikasta toisensa jälkeen: hän on iloinen ja terävä, mutta sydän hänellä on liian hyvä. – Tyhjäntoimittajia, oikeita, hartaita, vakavia tyhjäntoimittajia minä suuresti rakastan; kernaasti virun samalla vuoteella sellaisen miehen kanssa, jota yleensä lurjukseksi mainitaan: jonka muut ovat narranneet itseään ruhtinaallisesti kestitsemään ruuilla ja juomilla, ja joka itse on siten vajonnut velkoihin korviin saakka, veloista viinaan ja porttojen vuoteille; virun hänen vuoteellaan ja kuuntelen, kun hän puhuu, – oikein pitkäksi pojaksi virunkin: selväksi, tarkkanäköiseksi! Niin eivät kirjanoppineet puhu kuin hän, elänyt mies.
Enkö rakasta itsemurhaajia, – kun ajattelen sitä jumalien-leimua, mikä heidän järkensä on polttanut; enkö ihaile merille paenneita utopisteja, jotka antavat kiharainsa kasvaa pitkiksi ja, kuten Cola di Rienzi, kulkevat likaisen työväkiliudan johtajina punaista lippua liehuttaen, – kunnes pettyvät, keritsevät itsensä klanipäiksi ja pakenevat maasta, – heidän unensa vapaudesta ei toteudu muualla kuin taivaassa! Ja taivaaseen he eivät usko.
Rakastan yhäti hieman miehiä, jotka leininsyöminä konjakkinokkaisina, kulunut lievetakki yllään, köntystävät lehtien toimituksiin imartelemaan ja livertelemään: päästäkseen leipäpalkalla kirjoittamaan artikkeleita aivan sen henkisiä mitä heiltä vain tilataan, – rakastan ja inhoan heitä. Heissä on ympäristö ihanimman ihmisen siaksi muuttanut. Mutta pystyjä prillipäitä, ainaisten ummehtuneiden, kuivain periaatteiden miehiä minä – vihaan, tottamaar, sillä he juuri ovat ne, jotka muuttavat ihanimmat jumalankuvat sioiksi.
Oikein arvasit, äitini! Oikein sinä arvasit, kuljeksija olen minä ollut, ja yhä enemmän kuljeksimaan haluni palaa, kun ne tiet ovat ihanat ja loputtoman pitkät, joiden päässä kuoppani avautuu. Kuljeksimassa minä olen ollut, – jos en nälkääkään nähnyt, vaikk'ei parin kolmen päivän paasto juuri miehen henkeä viene; olen nukkunut torppain luteisilla pehkuilla ja porton silkkitakin alla, olen kulkenut rahattomana vastenmielistenkin ihmisten luo vieraisiin, imartelemaan ja hassuttelemaan: saadakseni vain kupinkin kahvia kuriseviin suoliini; hummannut hurjain pöydissä, joissa viina, viinit viidenlaiset ja samppanja tulvii. Elämäni on ollut joskus kiemurrella kuin mato koukussa, omistamatta mitään, ja joskus rehkiä rikkaana kuten Ruomi röykkiä.
Ne aatokset silmänräpäyksessä, ylpeinä ja riemuitsevina, sieluuni lensivät. Mutta tuttuni, tuo nainen, jatkoi:
"Se äitisi on kulkenut sinua etsien, valitellen: Kun ei vain se poika tulisi hulluksi, tässä meidän suvussa on ollut niin paljon heikkomielisiä."
Silloin rajusti yht'äkkiä vavahti sydämeni; huuleni alkoivat vavista, kuumat kyynelet poskille kierivät. Kiivaasti kuljin edestakaisin lattialla, sielussani lauloi:
– Mataleena, sen olisit voinut jättää sanomatta. Ah Mataleena, Mataleena, jospa tietäisit, miten lähellä heikkopäisyyttä olen jo ollut! Mataleena, oi Mataleena!
Kasvoi korven mustista, lokaisista soista kultainen kukka. Se hehkuvaa päivää kohti teräinsä kasteisen kuvun avasi, mutta se suo oli mielipuolten suku, ja minun sieluni oli se kukka!
"No niin!" sanoin minä hymyillen ja lyhyesti, varmasti. "Mielipuolisuus ei haittaa. Sitä komeammin vain hetkeni elän, kun tiedän, että tuskan tullen on toinenkin vapahtaja, ei ainoastaan kuolema. – No niin. Missä äitini nyt on?"
Tuttuni sanoi hänen olevan siellä ja siellä, velipuoleni töllissä, josta jo olen tuonnoin kertonut.
"Hän kuuluu olevan kipeänä!" tuttuni sanoi. "Pitkiin aikoihin ei häntä ole täällä näkynyt. Kuinka hän tulisikaan iloiseksi, jos sinut näkisi!"
"No niin, hän saa sen ilon. Mikä tauti häntä vaivaa?"
Vastasi tuttu:
"En tiedä ... tai ... hän kuuluu olevan vähän heikkopäinen ... on jo kerran ennenkin ollut..."
Minä vaikenin, vapiseva huokaus rinnastani kohosi.
Jatkoi tuttu:
"Puhdasmuotoinen oli nuorena. Ja väkevä, täyden vesikorvon hän yksinään olallaan jaksoi kantaa..."
Vähän hiljaisuuden jälkeen tuttu taas:
"Hän se on niitä raamatunlukijoita..."
"No se nyt vielä puuttuu!" huudahdin.
"No se juuri!" tuttu sanoi. "Sehän se kai on hänet heikkopäiseksi tehnytkin. Hän osasi ennen muinoin raamatun ulkoa..."
Kun minä tuttuni luota lähdin, niin keväisessä, tuoksuvassa yössä kauan valvoin, päätäni kummallinen pakotus vihloi, sielussani yhä ja yhä kertautuen kummallisesti lauloi:
"Ja kasvoi korven keskessä, korven, jossa ikuiset kosket kumisten pauhaavat, kasvoi korven keskessä kimaltava, outo kukka. Kaikki sitä käsillään kantoivat, mutta se suo oli mielipuolisuuden suo, josta se kasvoi, ja okainen, palava kukka oli minun sieluni, oi Mataleena!"
SATU
Synnyinkyläni harjuilta, jotka kohoavat salojen keskeltä vihreinä kumpuina, kuin meren helmasta aavat saaret, kävin alas korpeen, äärettömään, laitaansa löytämättömään, – katosin tuhansien suhisevain koivunlehväin kätköihin velipuoleni torpalle, etsien sukuani kuin kattilaromuista myyty Kullervo ennen, mutta enpä synkkänä ja hirveänä kuin Kullervo. Ah, ilo ja ylpeä kirkkaus otsallani asui.
Siellä tapasin veljeni, vankkaleukaisen, sänkiposken, joka hammasta kiristäen ja karkeasti kiroillen kyntää korven paloa ja on keskelle saloa pystyttänyt maaemolle sylenkorkuisia alttareita: köyhäin peltojen harmaita kiviraunioita sata!
Painuin pienen töllin matalasta ovesta sisään, sydän vapisi.
Ensimmäinen, mikä ahtaassa töllissä loisti silmiini, oli punainen hame. – Ah! ajattelin, – sen, jolla on tuo punainen hame, täytyy varmaan olla äitini.
Sitten näin, että hänellä, jolla oli yllään tuo punainen hame, oli kellervän-kalvaat, kärsimyksestä oudon ihanat, laihat kasvot. Minä heti ääneen tuumin, virkahdin: "Tuossahan se on äitini!" Arvasin oikein. Ajatelkaa, en ollut häntä nähnyt seitsemääntoista vuoteen, ja vain kerran sitä ennen.
Hän istui oljilla permannolla, selkä takan seinää vasten. Hän oli niin oudon kellervä ja ihana; silmäluomet olivat raskaasti puoliummessa, katse tuijotti permantopalkkeihin, kuin kivussa, korkealla otsalla helmeili hiki. Ruskea tukka, jossa jo välkkyi viljalti hopeisia suortuvia, lainehti sekavana ja raskaana laihoille olkapäille. Minä näin poven, joka sairaudesta läähättäen kohosi ja laski kuten yhtämittainen, iankaikkinen kidutus; ja minä – riemuitsin. Kummallisesti punertavat huulet olivat puoleksi auki, hengitys ahtaana kävi. Kädet riippuivat sivuilla niin laihoina, että ohuen, valkean ihon läpi luut punaisina kuumottivat.
Hän oli puolisokea, tauti oli vuosikausia sitten raastanut hänen päästään vasemman silmän, sen paikalla oli nyt vain verestävä, kyyneliä kimaltava kolo. Meidän suvussammehan on niin paljon ollut sokeita, hulluja.
Miten se oikea silmä tuijotti minuun, kauan. Sitten äitini ojensi kätensä, – ei hievahtanut paikaltaan, ei sanaa virkkanut, vain ohuet huulet alkoivat yht'äkkiä vavista. Ja jo vieri poskille kyynelten kimaltava, loppumaton parvi.
Tosiaan, minä en nykyisin itke aivan tyhjästä. Kun suru pienoinen tulee, niin minä kirota järäytän. Mutta kun äitini ei pitkään aikaan uskaltanut minuun edes katsoa, viimein toki katsoi: ainoa silmänsä ihmeellisesti säteili, vapisevilla huulilla oli samalla aikaa itku ja punertava hymy, katsoi, hiljaa sanoi:
"Voitkohan antaa minulle anteeksi?" niin sydämeni hytkähti, muistin pitkät vuoteni vieraiden vallassa, ja minun, nyyhkivän, kasvoni hetkeksi käsiini painuivat. Sitten yht'äkkiä aloin nauraa.
"Äiti!" sanoin. "Jos minut eloon saattaessasi erehdyit, niin olipa se tosiaan parahin erehdys, mikä hätiköimällä lienee tehty. Ihana on elämäni oleva."
Niin uskoinkin.
"Mitä on minun kauneudestani!" huokasi minulle valittaen äitini, Mataleena. "Kun äly, äly on mennyt, niin on kauneuskin mennyt – siitä on jo monta vuotta!" hän kipeää päätänsä pidellen valitti.
"Mitä on voimastani enää!" valitti minulle äitini. "Niin, – tosiaan minä jaksoin ennen kantaa täyden vesisaavin olallani – nyt en pääse oljiltani ylös, – luuletko, että tässä viruisin, jos voisin päästä pois. Kulkeilla, kulkeilla olisin! Mutta kun äly, äly on mennyt!" valitti minulle äitini.
"Mitä on minun taidostani enää! Ennen minä vaeltelin kylillä, kudoin kauniita kankaita, punajuovaisia kankaita, mutta nyt, äly on mennyt!" valitti minun äitini, Mataleena.
"Ei ole kotia, ei kontua minulla sinulle. Hävitin kaikki, hullu. Kaikki on mennyt, äly, älykin on mennyt!" valitti äitini Mataleena.
Minä nauroin.
"Minä vihaisin kotia, jos sen saisin!" minä lohdutin.
"Miten käsivartesi ovat valkeat!" liverteli minulle äitini, ja hänen ainoa silmänsä säteili kummallisesti. "Niin oli synnyttyäsi ihosi valkea, sinisenä se kuulsi!" hän sanoi, ja katse kirkkaana säteili. Minä hymyilin.
"Mutta miten olet jäänyt pienikasvuiseksi!" hän sanoi yht'äkkiä, ilkeästi, hyvin tylysti. "Olet ruma."
Mieleni synkkeni, minä vastasin:
"Hm, – ne siellä maailmalla ovat uuvuttaneet voimaani paljon sellaisella joutavalla, mistä minulle ei ole ollut mitään hyötyä! Ei sovi hirvelle sahrain veto. Vaikka se mainiosti kyntöhevon varsalle sopii."
Me valvoimme emoni kanssa hiljaa jutellen pitkän, pitkän illan yöksi; minä paitahihasillani ja piippua imien sängyn laidalla, hän pehkuillaan permannolla. Muu tölli, veljeni, joka oli vaimonsa kanssa siirtynyt sängystä lattialle haavanlehdille, ja sisareni, joka majaili aitassa, – tölli miehineen, naisineen, lapsineen nukkui, yö hämärtyi, sirkat uuninholmissa helisivät.
Kesäyön ruskotus oli tullut korven takaa ja heitti ikkunaan veripunaisen heijasteen, veripunaisena loisti takankarsina, jossa äitini istui. Oli äitini kuin pyhimys, pään ympärillä ruskotuksen veripunainen, haikea loiste säteili, kun hän siinä istui kalpeana ja sairaana hiljaa jutellen.
Niin, me valvoimme hiljaa jutellen, ettemme olisi muita herättäneet. Minä nöyränä, samalla ylpeänä: kun tahdoin auttaa emoani. Mutta kun äitini puheli, paljonkin seikkoja, tapauksia, niin – mitä ne minua liikuttivat? Jokin hiljaa sielussani kuiskutteli, että elämäni oli ollut toinen kuin hänen: olin paikaltani siirretty, ja sittenkin entisissä juurissani kiinni, mahtavasti kiinni, – mutta ne juuret eivät oikein sittenkään olleet kiinni: olin irrallinen olento. Koetin kuunnella, – kuuntelin nöyränä, levottomana... Ja emoni kertomat tapahtumat olivat minulle – niin kaukaisia. Oi, *hänen* sortumisensa: minulla oli elämä edessäni, – sen täytyi saada olla minun *omaa* elämääni.
En huomannut, etten pian tahtonutkaan hänen elämäänsä seurata... ikäänkuin sitoutua kiinni tuohon menneeseen ja sairaaseen... Tuskallista...
Äitini äskeiset sanat: "Olet ruma!" Hän oli – tyly, julma, – ja samaa tunsin itsessänikin.
Minä, julma: epätoivoissani, että juureni, esihistoriani oli sellainen, ja että minun kenties täytyisi *syöksyä* siihen takaisin, palautua juuriini, koska niille en lopulta mitään voisi; vaikka olinkin niistä yksilöllisesti irti, niin juureni olivat kuitenkin samaa *ainesta* kuin emonikin juuret, ja minä siis ikäänkuin saman lajin puu kuin hän; – epätoivoissani, viimein sangen hajamielisesti kuunnellen aloin siinä kuvitella seuraavaa laulua, satua, mielikuvaa, heittäytyneenä – kun äitinikin toivottomana sanattomaksi väsyi – minulle luovutetun sängyn oljille. Surkeus: lapset kitisivät unissaan luteensyöminä lattialla, veli kuorsasi. En unta silmiini saanut: sielussani säteili Mataleenan tarina, mutta säteili omalla tavallaan, niin, *sielustani*: kuin mustalta taivaalta talven kimaltavat tähdet.
Ja nyt sen teille, ystäväni, kerron. Miksi?
Korvesta oli äitini, äärettömästä, laitaansa löytämättömästä, joka rikkaiden kyläharjujen alla leviää kuin rannaton, vihreä meren-ulappa aina ilmanrantain sinisiin etäisyyksiin. Kaarne aikomukseensa väsyisi, jos se aikoisi levähtämättä lentää kyläkukkuloilta kauas yli äärettömän salon.
Oli äitini isällä ollut siellä vaaralla salon keskellä talo. Siellä, auringonpaisteisella vaaralla, jonka ylitse kesäpäivinä hopeiset pilvet mahtavina vyöryvät, olivat äitini ja kaksi enoani syntyneet. Mutta jo miehuuden vankimmassa iässä äitini isä kadotti näkönsä. Lapset olivat pieniä vielä, talo palkkalaisten hoidossa köyhtyi, se täytyi veloista myydä. Köyhänä ruotulaisena kuoli äitini isä; niin oli sukuani pitkä liuta jo ennenkin kuollut köyhtyneinä ja sairaina. Kun enoni miehiksi kasvoivat, joutuivat he korkeilta kukkuloilta alas ikuiseen korpeen torpantilkkujen perkaajiksi, ja heidän mukanaan äitinikin, sisaruksista nuorin. Siellä korvessa Mataleena tyttösenä eli.
Siellä hän eli helmassa metsän, jossa, sokean, suhisevan havukaton alla, petojen polut painuivat viitain tiheihin piiloihin, jossa iki-vanhain kuusten oksat harrottivat polkujen yli kuin sokeiden jättiläisten haparoivat, karvaiset kourat, ja naavakoivujen lehväiset latvat huohuivat niin korkealla, että päätä huimasi, jos niihin katseensa kohotti, koivujen hopeanvälkkyvissä kyljissä naava riippui sakeana, vanukkeisena partana. Siellä olivat lähteiden pohjat sameat varisseista lehdistä, muurahaisten väkevälemuiset tiet veivät risujen piiloitse keolta keolle. Oli siellä jokin metsän kumma huvikseen notkistellut vahvoja koivuja polkujen yli kaareviksi, notkeiksi luokeiksi, kuin hentoja pajunvarpuja ikään.
Siellä, reunalla ruohoisen ahon, jossa syltä-korkea heinä ja angervot väkevästi tuoksuivat, törrötti isoja kallionmöyhyjä mustina ja kummallisina. Niiden laella nuokkuivat tuuheat, vihreät sanajalkapensaikot kuin metsänpeikkojen hiustupsut. Ne sanajalkaiset kalliot olivat lavoja, joilta metsän hiidet suhisevia puheitaan pitivät, ja alas alhoon, jonne kiviltä puhuttiin, kokoontui kuuntelijoina metsän punaisia piruja ja ja parvi ylpeitä hirviä. Hirvet vatsaansa saakka tuoksuvassa ruohossa seisoivat, niiden kyljet välkkyivät kuin olisi joka toinen karva ollut hopeaa, joka toinen silkkiä, niiden niskassa ja sarvien välissä päälaella hohtivat tuuheat karvatöyhdöt. Ne kalusivat alhon laidassa haapojen kyljet paljaiksi, kun odottivat ajajiaan, metsän menninkäisiä, pirunpoikia; niiden silmät leimusivat punaisina.
Siellä salon pimennoissa välkkyi kymmeniä lampia, salon sinisiä, peloittavia silmiä. Jos Mataleenalta, joka siihen aikaan oli salon punahuulinen tyttö, kysyit, tokko hän noilla lammilla oli ongella käynyt, niin hän saattoi vastata:
"Olen kyllä joissakin. Mutta ei kaikista onkia uskalla."
"Miksi ei uskalla?"
"Kun niissä ei ole pohjaa."
"Mistä tiedät, ettei niissä ole pohjaa?"
"Kun aikuiset ovat niin kertoneet. Ei niissä ole pohjaa, niissä on vesi kuin kymmenen kaivoa päällekkäin."
Hirveitä lampia, joissa ei ole pohjaa, joissa vesi mustana syvyytenä louhien välissä ammottaa. Pohjattomasta pohjasta nousevat valkeat lumpeet kavalina ja vaaniskelevina. Jos havaitsevat rannalla onkijan, niin yht'äkkiä alkavat elää kuin käärmeet ja varsiinsa kietoen kiskovat pohjattomaan syvyyteen sen onkijan, joka on uskaltanut liian lähelle louhiselle rannalle.
Ne ovat hiisien kaivoja, niiden äyräiltä metsän velhot vettä latkivat...
Sellainenpa on salo, ahdistava ja ihana. Siellä on äitini lapsena elänyt.
Minä, joka sanomattomasti rakastan korkean harjun kesäistä kyläraittia, missä heinäsirkat sirisevät tuoksuvain sanajalkain ja piikkisten ohdakkeiden juurilla, – kiviaitain takana lainehtii tuleentuvien laihojen kahiseva lakeus, laihokumpujen takaa kurkistavat talojen lukemattomat päädyt, kaivonvintit, tuulimyllyt; yli kaiken vyöryvät säihkyvinä vuorina hopeiset pilvet; – minä, joka kernaasti kuljen tuoksuvia pientaria myöten talosta taloon ja rakastan pitkiä maanteitä, niin, iäti maanteitä, minä ymmärrän hyvin Mataleenan, koska hän lähti pois salotöllistä ja ilmestyi korkeille kylille.
Siihen aikaan, jolloin Mataleena varttui tytöstä, – ja se tapahtui hänen iässään sangen varhain, – seisoi korkeimmalla harjanteella Söyrharjun talo. Se oli kuin mikäkin linna: rakennukset olivat tiheänä neliönä ympäri pienen, ahtaan pihan, jonka kulmassa pihlaja suvituulessa suhisi ja päivänpaisteessa välähteli. Talon ulkoseinät seisoivat lävettöminä, kolkkoina ja vankkoina; pihalle päin olivat ikkunoista useimmat.
Sellainen linnoitus on moni vanha talo vieläkin täällä tiheässä vaaran kylässä. Vanhat ukot kertoivat tuon rakennustavan johtuvan siitä, että seudut ennen muinoin ovat olleet savolaisten ja ryssäin tulisimpia taistelutanteria.
Aavan kummun komeutena keskellä kylää seisoi Söyrharjun talo. Heleät viljavainiot sen helmuksista valuivat aaltoina alas rinteitä pitkin, metsäin äärettömään vihreyteen ja selkävetten rannoille, lepikkojen laiteille. Mutta Söyrharjun kattojen tiheästä ryhmästä kohotti ilmojen sineen välähtelevää latvaansa se kookas pyhä pihlaja.
Söyrharjun omistaja oli leveähartiainen, vankka vanhapoika, pietisti, jonka silmäluomet olivat punaisen-pöhöttyneet, joka ei monta sanaa päivässä kenellekään virkkanut, vain hymyili, joka ei usein suuttunut, vain kärsivällisesti ihmisten ilkeyttä huokaili, joka oli hyvä köyhille eikä anteliaisuuttaan raitin kulmissa kuuluttanut, oli lauhkea kuin lammas, kärsivällinen kuin karitsa. Hänenpä luokseen joutui alhaalta korven töllistä palvelukseen äitini, nuori Mataleena.
Ken ei siihen aikaan olisi nähnyt Mataleenan istuvan Söyrharjun kamarissa kangaspuiden ääressä? Kuului kalke kylille, sukset natisivat ripeästi, polkiessa voimakkaiden jalkain, siristen sukkula lensi helskyessä pirran. Piteni punajuovainen, heleä kangas. Hymyili Mataleena. Ikkunan kukkasten takaa kimaltelivat hopeiset, oikulliset, ihanat sisämaan vedet.
Ketä ei olisi Mataleena tervehtinyt kyläraitin takaa laihopellon pientarilta, missä sirppi kädessä liikkui? Ojentui vartalo solakka, sirppi välähti, paisui valkea povi auenneen paidan kätköistä, silmät kiihkeästi, kevytmielisen riemukkaasti säteilevät, ja suun hymykuopat värisivät. Poskille syttyi polte, kuin kiihkeä, hillitön halu hekumaan. Moni kirkas, sininen ruiskukka loisti laihosta aidan takaa.
Ken ei olisi Mataleenaa nähnyt myöhäisinä suviehtoina kyläkeinuilla mäntyisillä mäillä? Talot vaipuivat öiseen tummuuteen ruispeltojen keskellä, vain kalpeain haapain lehdet läpättivät, öiset ilmain ääret heleinä loistivat yli maan, ja keinu-ahon laidassa kasteinen lehto heinäsirkkoja sirisi, ja tuoreet sanajalat raikkaasti tuoksuivat.
Sydämeni palaa kuin tuli, kun ajattelen niitä kyläkisoja, joissa Mataleenakin siihen aikaan iloitsi, kun pirttien pimeissä sopissa viulut vinkuivat, nuo samaiset viulut, joita niin monta olen tavannut synnyinkyläni tupain peräseinillä riippumassa ruskettuneina, ravistuneina ja torakkain asumina, viulut, jotka tahtoisin saada jälleen unestaan heräämään ja väkevän-riemukkaina soimaan merkillisiä säveliä.
Ah, rakkaat ystävät, mitä teillä on sanomista siihen, jos kylillä äidistäni Mataleenasta paljon pahaa kerrottiin? Jos sanottiin, että Söyrharjulla hänen aittansa ovella läpi öiden kuului rystyjen naputus, että sieltä usein kajahti nuorukaisten laulu ja kirkas kiroilu, aidanseivästen rusahteleminen taistelun-rähinässä, sekä Söyrharjun isännän valittava tora. Mutta aamulla voitiin nähdä sen tai tämän vieraan kylän pojan rattaat kylänlaidassa korkeimman männyn latvaan ripustettuina. Ja moni kylän viirunaama nuorimies kilpailijoilleen kiukkuisena hävyttömästi kehui Mataleenan vuoteella viettäneensä monta yötä kaikkivaltiaana herrana. Tosiaan! Entäpä sitten. Oma asiansa. – Ja voidaanko sitäpaitsi estää perhosia lentelemästä tuoksuvalla apilaskedolla? Voisitteko te vanhat kalpeine, paheksuvine ajatuksinenne tehdä tekemättömäksi sen, mikä jo on tapahtunut: äitini välinpitämättömän ja kevytsieluisen nuoruuden-riemun!
Siihen aikaan tapahtui kerran, että Mikael, kahdeksantoistavuotias nuorimies Söyrharjun myllyltä, – mylly oli varjoisessa laaksossa kylävaaranteen alla, hopeinen, kumiseva putous sitä käytti, ja se tuo mieleeni toisen vesimyllyn, joka oli lähellä kaunista lapsuudenkotiani, naapurissa; – vanha oli tämän myllyn mylläri, vaimonsa jo aikaa sitten kuollut; poika oli palannut vieraista kylistä palveluksesta hoitamaan isänsä ammattia, maksaen myllyveroa Söyrharjun isännälle; – niin, siihen aikaan tapahtui kerran, että Mikael, muuten yleensä tunnettu umpimieliseksi ja sävyisäksi, kuten köyhän pitäisikin aina olla, – tapahtui kerran, että Mikael kylällä talkookisoissa yritti yht'äkkiä iskeä puukkoaan jonkun kylän nuoren miehen selkään! Hänet estettiin siitä, hänet ajettiin kemuista pois.
Yksin hän harhaili kotiin sydänyöllä, etsien syrjäpolkuja: oli kuin julkisesti kirkossa häväisty pahantekijä. Säikkyi askeltensa kuminaa kyläraitilla kuin takaa-ajettu murhaaja. Hulluna, järjetönnä oli mies kuin se, joka on nälkään kuolemaisillaan ja leipää etsii. Kotona heittäytyi hervottomana haavanlehdille aittansa permannolle. Valvoiko, nukkuiko? Oli vain huumauksessa, itänyt ei ainoaa ajatusta aivoissa, jotka olivat kuin kuumaa lyijyä täyteen valetut, silmiä poltti ja ohimoissa jyski niin, että olisi luullut veren niistä ulos purskahtavan. Sakeana, raskaana virtasi suonissa veri, ja rintakehää ahdisti kuin olisi joku sitä rautanyrkeillä kokoon rutistanut ja tahtonut tylsällä veitsellä sydänalaa halkaista. Rinnassa kuin hukan nälkä ja sydämessä tuska!
Niin tuli hurjana rakkaus, sanon.
Olisi tahtonut aittansa lehtipehkuilla vääntelehtiessään yhteen ainoaan parkaisuun rintansa pohjimmaiset pakotukset purkaa, kiljaista kuin Simson, joka hiustensa voiman kadonneeksi havaitsee. Mutta ei hän jaksanut muuta kuin käsiään ja ruumistaan väännellä, kuten myrkynjuonut, ja vuoroin päätänsä ja rintaansa pusertaa. Ei ääntämään kyennyt, vaikka koko olentonsa kuin puolikuolleeksi ruoskittuna pohisi ja kohisi: tuska, tuska!
Ystävät, te ette ole tietäneet, mikä on metsäeläinten epäluuloinen, kylmä rakkaus!
Kauan sittenhän oli Mikaelin rinnassa siinnyt se mato, se käärme, – rakkaus, jo silloin, kun hän, isän sairastuttua, palasi vieraista seuduista kotikylille ja näki Mataleenan tukan upeana kiiltävän, silmäin kummallisen palavina, melkein ilkkuvina välähtävän, suun sopissa hillittömän hymyn värisevän. Sydämen ympärille oli silloin kietoutunut rakkauden käärmeenpoikanen ja alkanut puristella sitä sydäntä niin, että se usein oli pakahtua tuliseen tuskaan. Mutta nyt se oli pahempi kuin koskaan ennen, sillä se kyynpoikanen, kavalin ja mustin, oli nyt suureksi kasvanut ja saanut myrkkyhampaansa, mustasukkaisuuden. Ne hampaat, terävät ja pistävät, se ikeniä myöten oli Mikaelin sydämeen upottanut, karvasta myrkkyä valanut hehkuvaan vereen.
Eikä syytä ollut muuta kuin että Mataleena talkoopaikan viulujen helinässä oli tohtinut tanssia muidenkin kanssa kuin Mikaelin. Mikael näki Mataleenan toisen seurassa, toinen oli rikas, mutta Mikaelin yllä oli kulunut sarkatakki ja köyhäksi hän itsensä tiesi. Mikael näki Mataleenan riemuitsevan ja sen toisen riemuitsevan; silloin maailma hänen silmissään musteni, hän sokeni vallan, vain yhden hän näki: Mataleenan keralla toisen. Pisti ensi kertaa se käärme, muuta ei hän nyt muista kuin että sanoivat talkoopaikassa hänen koettaneen iskeä toista puukolla. Eikä hän kadu sitä, että yritti iskeä ja että nyt yksin kivussa makaa.
Istuu Mataleena ehtoolla Söyrharjun kaivolla, tuuhea humalisto vieressä tuoksuu, sirkka soi saunassa, ja ruisrääkkä raksuttaa kuhilaitten takana, kaste nousee ruohistoon, ja punertava iltataivas piilipuiden ja haapain välitse loistaa.
Sattuu silloin, että veden himmeydestä, kaivon syvyydestä, Mataleenan sielusta väikkyy hänen silmäinsä eteen ihme kuva: kasvoilta vaaleampana kuin illan hämyn vaaleus, tummempana kiharoilta kuin syväin vaarojen tummuus. Hänen oma kuvansa, hänen sielunsa kuva.
Hymyilee Mataleena kuvalleen kuin uskomattomalle utuolennolle, joka on ilmestynyt jostakin satujen pohjattomista syvyyksistä; itsekseen hän, höperö, hymyilee ja kyynelöi, ajattelee miten hän on ilkeä muille, vaikka muut ovat hänelle hyviä. Miten hän kyläin miehet tahtoo valtaansa kietoa, – vaikk'ei yhdestäkään heistä paljon välitä! Miten tahtoo jokaisen kanssa kuhertaa... Miten valheellisesti panettelee toisia yhdelle, saadakseen nähdä, tokko tämä yksi silloin on mies edes paneteltuja puolustamaan. Miten hän valheellisesti yhtä imartelee saadakseen nähdä, pettyykö tämä hassu raukka imarruksista ja alkaa itsekin itseään kiittää, se kehno. Sellainen on Mataleena, ilkeä ja viekas. Syystäpä juoruäidit häntä soimaavat, kehno hän on.
Vaistomaisesti hän hyvin tuntee koko kylän miehet. Mutta Mikaelia hän ei tunne!
Mikael ei ole vielä koskaan puhunut hänelle ainoaakaan merkittävää sanaa. Mikael on kuin pelännyt häntä, koettaen karttaa vastaan tullessa, ja heittäen katseen, joka oli kuin hillitöntä, röyhkeää kiukkua, vihaa. Mikael oli käsittämättömän raivokas viime kisoissa, ei hän suutaan avannut juttuun Mataleenalle, vain hammasta kiristeli. Ja kohta sen jälkeen oli hän veitsellä tavoittanut naapurin isäntää selkään. Silloin Mataleena riemuitsi, vain outo pelko esti häntä lähtemästä tanssituvasta pois ajetun pojan jälkeen.
Mataleena muistelee, silmät hiljaa ummistettuina ja hengitystään seisauttaen; näkee pitkän, vaalean miehen, jonka kasvoja karvas, lemmenkateuden vääristämä ilme vain kaunistaa. Miehellä oli siniset silmät, samalla leimahtelevat ja arat, epäilevät; ripsien alla oli silmänräpäyksen värähtänyt sininen, leikkivä säde.
Mataleena itsekseen säpsähtää ja riemuitsee. Vain silmänräpäyksen oli ripsien alla sinisenä, leikkien värähtänyt.
Monta Mikaelia hän tuntee, kylillä on sen nimisiä monta, Samuelien, Nathanien, – lausutaan muuten Nathan, äännetään h:kin, – ja Nathanaelien joukossa. Mutta tämä nimi, Mikael, miten oudolta, melkein ihanalta se nyt hänestä tuntuu!
Viikkoon ei ollut käynyt kylillä Mikael. Lauantaiehtoona painui Mataleena kyläisiltä vaaranteilta alas myllylle päin, varjoisiin laaksoihin, joiden helmassa kumea myllykoski kaukaa kohisi. Mikaelia hän uteliaana tahtoi tavata.
Samaan aikaan oli Mikael lähdössä ylös kyläharjuille, joiden rinteillä lehdoissa kuutamon hopeinen utu kierteli.
Silloin he tienpolvessa yht'äkkiä kohtasivat toisensa, Mataleena ojensi kätensä, Mikael ei näyttänyt sitä huomaavan, hänen rintansa vain kohoili. Mataleena puhui, toinen ei vastannut, vain huulet vapisivat kuin mykällä, Mataleena naurahti, sydän kummallisesti, vaikeasti vavahti. Silloin Mikaelin suu vääntyi kankeaan nauruun, ja ahtaalla, soinnuttomalla äänellä hän sanoi, itsekään tietämättä mitä:
"Ei kukaan ennen ole rakastanut minua!"
Kummallisesti se vaikutti: Mataleena nauroi, tietämättä nauravansa! Kolkosti naurahti Mikaelkin, Mataleena katsoi silloin häneen, ja poistui, vastaten Mikaelin sanoihin jotakin, mitä ei itsekään tietänyt.
Mitä Mikaelille vastasi, ei Mataleena tietänyt, mutta sydän vavisten hän Mikaelin läheisyydestä paetessaan koetti itselleen vakuuttaa: – Hän on joko hullu, tai sitten hän minua ivasi ... niinkuin minä hänelle olisin rakkauttani tungetellut!
Mitä Mataleenalle oli sanonut, ei Mikael muistanut, sen vain muisti, että Mataleena oli vastannut hänelle:
"Kenen sitten nyt luulet itseäsi rakastavan?"
Mikael ajatteli: – Lehto jo harmentuu, harmaat vesitiet vievät saariin, joista suvella nuori joukko souteli. En kertaakaan ollut siellä Mataleenan kanssa niinkuin muut. Silmäni ovat kyynelissä, Mataleena katsoi äsken minua oudoksuen. Mitä minä puhuin? Hän vetäytyi pois ... hänessä oli jotakin heräävää, mutta tylyä. Jumala, Jumala, miten hän sanoi: "Kenen sitten nyt luulet itseäsi rakastavan!"
Sitten he, työn lomassa, jälleen päivällä toisensa kohtasivat kuin salaa etsien.
Eivät he hyvääpäivää toivottaneet, he olivat ahdistukseensa nääntyä, vapisivat, sokenivat, kun toisensa kylärahilla kohtasivat, olivat toisensa syliin ryöstää. "Armahda, Jumala!" he itsekseen rukoilivat.
Mataleena kasvonsa peitti ja kääntyi pois Mikaelista.
Tuli vihdoin Mataleena luo, kummasteliko Mikaelin kalpeutta ja katsetta? Alkoi kiihkeän rauhattomasti hänen vointiaan udella.
"Tiedäthän! Miksi kysyt!" lausui Mikael.
Mataleena katsoi tutkien, näki todeksi, hänen katseensa hämärtyi, silmäluomet raukenivat, kiireesti hän lähti.
"Tule käymään kylän kiusan luona!" hän kauempaa Mikaelille naurahti.
Riemuitsi Mikael kotiin käydessään:
– Oi silmäluomiensa raukeutta, suun soppien pehmoisuutta, otsansa valkeaa unta! Rakastan häntä.
Ja minä menen luokseen jo tänään, kuten kutsui! Ja vaikka tieni olisi täynnä tanssituvan rikkaita tuttusia, tyttysiä, köyhyyttäni halveksivia poikia, jotka hänen helmaansa himoavat, niin menen, sillä hän, hän minua kutsuu!
Ja vaikka kallis äitini haudasta nousisi ja kietoen kaulaani pehmeät kädet kokisi estää, niin minä ne kädet kaulastani julmasti repisin ja menisin. Sillä hän minua kutsuu!
Vaikka ryömiä pitäisi jalatonna tuhat penikulmaa, niin minä menen, syleilläkseni häntä kuin kuolo kerran meitä, niin että hengen hätää täytyy huutaa, ja sitten onneensa alistua ja pakahtua köyhiin sanoihin: rakastan, rakastan sinua!
Ah, jos susi-ilves olisin, että mykän sydämeni kynsilläni puhumaan pusertaisin: helpottuisi sana-voimattomuuden tuska: rakastan sinua! –
Mutta kun Mikael syys-yönä oli tullut Söyrharjulle ja painoi Mataleenan aitan porraskivelle jalkansa, – hänen sieluaan ahdisti, päätä huimasi, raskaasti rinta hengitti – silloin tuikki valo aitan oven raoista hetken seisoi Mikael kuunnellen, – kuului tuttavain miesten ääniä aitasta, – silloin Mikaelin rinnassa pahoin riipaisi ja silmissä musteni. Hän löi kumauttaen nyrkkinsä oveen ja Mataleenan nimeä huusi.
Mataleena oitis avasi, Mikaelin silmissä oli hullu hehku, hän näki Mataleenan edessään tummana hahmona, otsaansa pitelevän... Mikael silloin kylmästi sanoi, hammasta kiristäen:
"Aah Mataleena, ethän sinä nyt vain – pelkää!"
Mikael uskoi tapaavansa Mataleenan yksin; nyt parvi poikia juuri hänen silmiensä edessä lyhdyn valossa istui Mataleenan huoneessa.
Mikael jatkoi:
"Sinä kutsuit minut luoksesi ... sinulla ei ollut yhtä hetkeä minun varaltani! Ah, sinä säpsähdät, pelkäät... Pelkää vain, siitä minä iloitsen. Minä vihaan sinua, Mataleena, Mataleena rakas!"
"Ole järkevä!" sanoi Mataleena.
"Järkevä, järkevä! Haha ... minä vihaan sinua iankaikkisesti! Sen tiedät!"
Nyyhkien ja viheltäen poistui Mataleenan luota syysyössä Mikael, ja hänen lähtiessään pari ruutua Söyrharjulla rikki helähti, hän ne sirpaleiksi sinkautti.
Iäti epäilevä, loputtomasti vihaava, kylmä kuin jää, alati raivoisaa kostoa etsivä on korven kontio, joka ennen punajuuriputkien parissa viihtyi, kun sen rintaa kerrankin on haavoittanut piilosta lennätetty nuoli. Mikä oli se kohtalo, Mataleena, joka syyttömään käteesi asetti pistävän, myrkkyisen nuolen? Katso, Mikaelin rinnasta vain pienen pieni verenpisara pirahti: iäksi on hänen verensä sinulle mustaksi myrkyttynyt!
He kohtasivat toisensa usein, mutta kertaakaan he eivät rakkaudestaan toisilleen puhuneet.
Mataleena Mikaelia vavahtaen, epäröiden lähenee, Mikaelin sydämessä syttyy kiihkeä jano.
Mataleena epäröiden lähestyy, tiheään liikkuu povi; syvinä katsovat silmät, ne aavistavat ja pelkäävät.
Kun Mikael häneen katsoo, on kuin hän tahtoisi Mataleenaa rukoilla, ei tiedä miksi – joitakin tulevia tuskia hän tahtoisi Mataleenalta anteeksi rukoilla. Mutta suutansa hän ei saa auki – niin on hänet vallannut haihtumaton epäluulo ja haikeus.
Ja kuitenkin Mikael aamuisin unestaan herää vain Mataleenan päivällä nähdäkseen.
Kun Mikael Mataleenaa lähenee, tahtoisi Mataleena hänelle paljon puhua, Mikaelin kärsivä katse hänet näännyttää, hänen suupielissään on suloinen, karvas, katkera kipu, mutta jos Mataleena nöyrän sanankin virkkaa, niin Mikaelin suu vääristyy kankeaan, raivoisaan nauruun – silloin Mataleenakin ylpeänä otsaansa nakkaa ja nauraa, nauraa! Puristuu nyrkiksi Mikaelin käsi, kärsien he toisistaan eroavat.
Mikä on Mataleenan mieli, kun hän jälkeen yön herää syksyisen aamun harmauteen?
Hänen on kuin näkisi unta vielä, punaisten viulujen soitto korvissaan helisee, raukeasti raottuvain silmäripsien alla hän näkee kisatuvan ja ylpeän nuorukaisotsan, säteilevät silmät hän vielä näkee, Mikaelin väkevä käsivarsi kietoutuu hänen vyötärölleen, syttyvät povessaan janoisina ja kiihkoisina salaisimmat, kuumat halut, hillitön riemu silmistä säteilee.
Mutta syys-aamuna varhaisena sade ikkunoissa rapisee: "Arki, työ, arki, työ, arki, arki, työ." Tuuli sohahtaa, märät pisarat ruuduissa välähtelevät.
Niin hiljaista, tyhjää, yksitoikkoista. Mataleena tahtoisi vain nukkua ... että näkisi täydellisen onnen unessa.
Kun hän hiuksiaan sukii, alkaa syystuulessa kuulua humina kuin kaukaisista uruista, ja lähteväin, seudulta pakenevain joutsenien laulu.
Ensimmäinen on valkean joutsenen laulu. Se laulaa: "Kaikki on mennyt pois!" Mataleena kuuntelee, silmänsä kostuvat, hiljaa hän toistaa: "Kaikki on pois, pois."
Toinen laulu on harmaan joutsenen laulu. Se on: "Nykyhetken ikävä on suloinen seura!" Ja Mataleena hiljaa hyräilee: "Nykyhetken ikävä on suloinen seura!"
Mutta kolmas joutsen, se on oudon musta ja hirvittävä, ja sen laulu huutaa: "Kaikki tuleva on turhaa!"
Silloin Mataleena säikähtää, suka kädestä putoaa, ja hän parahtaa: "Pois, pois, lennä kauas, toivottomuuden musta lintu! – Kaikki tuleva on turhaa."
Kun Mataleena taas pitkän ajan jälkeen näki Mikaelin Söyrharjun tuvassa, niin hän säikähti, kätensä vapisivat, hän oli sortua maahan. Suloinen, hiljainen liikutus ja riemu hänet valtasi.
Mikael lähestyi Mataleenaa, Mataleenan sydän oli tykytykseensä särkyä. Mikael vavahti Mataleenan nähdessään, oli kuin hän olisi aikonut seisahtua Mataleenaa tervehtimään.
Ja nyt – tylynä Mikael kulki Mataleenan ohi.
"Isännälle minulla on asiaa!" sanoi Mikael, heitti Mataleenaan ilkkuvan katseen. Tuvan perälle isännän kamariin hän katosi.
Mataleena seisoi hetken tuvassa yksinään kuin tajuttomana, näkönsä menettäneenä. Sitten alkoi povea pusertaa ahdistava tuska.
Mataleena ei jaksa uskoa ... aavistaa, että Mikael hänet tahtoo hylätä ... niinkuin he koskaan olisivat toisilleen tehneet muuta kuin hylänneet!
Ilman leppoista sanaa tai hymyä kulki Mikael Mataleenan ohi heidän kohdatessaan pitkän ajan jälkeen!
Mikael! Miksi uhmaat, miksi jätät toivon ja koetat aidoilla tuketa korven ylpeän naarashirven teitä? Etkö tiedä, että hän niiden yli käy, ettei häntä aitauksiin suljeta, ettei nöyryyttämällä tule vangiksi Mataleena!
Kauan on Mataleenan suosiota etsinyt Söyrharjun punasilmäinen, lauhkea vaari, virsiä veisaava, nauramaton körttiläinen. Ei ole Mataleenalta hänen palveluksessaan puuttunut leipää, ei unta eikä kirjavia nauhoja, niin pietisti ja koreutta kammova kuin hän onkin. Eikä ole hän torunut Mataleenaa kylän juoruamasta kevytmielisyydestä. Vain alakuloisesti, silmät vesissä ja sanaakaan virkkaamatta vaari on häneen katsonut jälkeen sellaisten öiden, jolloin oli kylän miehiä pihoiltaan ajellut. Ei ole hennonut estää Mataleenaa etsimästä nuorten keinuja, viulujen vinguntaa ja tanssituvan kolkkavia lattiapalkkeja avaralla, korkealla kylällä.
Ne ovat, ihmiset, kylillä kertoneet, että Söyrharjun mies tavoittelee Mataleenaa itselleen, vaikk'ei Mataleena hänestä muka välitä, hänen itkusta punaisille silmilleen vain nauraa. Mataleenalla on tarjolla niin monta rikasta! Onhan Mataleena riuska ja sukkela, vankka hän on tekemään työtä.
Mutta nyt alkavat kylillä kertoa, ettei Mataleena ainakaan Mikaelista välitä, sillä Mikael on köyhä ja hullu. Sen jutun on Mataleena itse levittänyt kylille.
Ja sitten he alkavat supista, että Mataleena on ruvennut suosimaan Söyrharjun vanhaa miestä.
Mataleena! Luuletko näin kesyttäväsi korven pedon, jota haavoitat, jonka rintaan yhä ammut epäluulon ja vihan myrkyttäviä nuolia!
Kun Mikael kerran tuli Söyrharjulle, hän tapasi isännän kamarissa Mataleenan ja Söyrharjun miehen istumassa sylikkäin sängyn laidalla.
Hämillään isäntä lähti kamarista. Mikael lähestyi kiihkeänä Mataleenaa.
Mikaelin sanat iskivät myrkyllisenä ivana, iskivät Mataleenaan kuin nälkäiset, punakitaiset korpit:
"Ah, Mataleena, mitä sinä vavahdit! Sinähän näytät haluavan – hymyillä. Älä, älä! Minä en kärsi nyt hymyjä! Myrkkyä, myrkkyä tahdon olla, minä sinut raatelen. Osaatko sinä alati noin hymyillä! Oh, ethän sinä enää osaakaan ... haha! Ilkiön kynsillä revin kasvoiltasi pois hymyjen verhot. Mitä on hymyjen alla?"
Mataleenan povi alkaa vavahdella kuin neuvotonta raivoa, ja hänen katseessaan, huulillaan on jotakin rajattoman inhon sekaista, vihaavaa.
"Hymyile vain!" jatkaa Mikael. "Katso vain noin vihaten, inhoten! Sydämesi kiehuu kuin kattila! Kiehukoon! Tahdonhan vihdoin nähdä, mitä kiehuessa ylös kuohahtaa!"
Mataleenan huulet värisevät kuin vihan itkusta. Ja hän tahtoo puhua.
Ah niitä sanoja, mitkä hänen huuliltaan puhkeavat! Hornan-ihania sanoja, niin että ne jääsiruina Mikaelin selkäpiitä karmivat. Haha, ei koskaan ennen ole Mataleena Mikaelille puhunut näin ihania sanoja!
Kymmenittäin purevia, pistäviä sanoja Mikaelin mustasukkaisuudesta. Kuin sähiseviä vaapsahaisia hänen arkamaisuudestaan, kömpelöstä käytöksestään. Sanoja kuin rankkaa, pieksävää raetta hänen köyhyydestään, hänen isänsä alhaisesta suvusta. Mataleenalla on suuri suku, jonka jokainen jäsen on nuorena ollut ylpeä ja rikas ja vanhana joutunut köyhyyteen ja heikkomielisyyteen! Voi niitä ihania sanoja Mataleenan huulilta! Kuin tulisesta ahjosta kimmahtaneita kipunoita, naurua Mikaelin turhista toiveista! Yhä enemmän niitä ihania lauseita, jotka alati päättyvät sanoihin: "Raukka, raukka olet sinä, Mikael! Raukka!"
Niin he ovat toistensa sydämet okailla verille raastaneet!
Ei jaksa Mikael uskoa, että kaikki mennyt on Mataleenan puolelta ollut pettävä hymy vain. Epätoivo Mikaelin valtaa. Ei jaksa hän käsittää, se vain täytyy hänen oppia uskomaan, että Mataleena on hänelle ollut pelkkä hymy, pettävä hymy vain! Armon Jumala!
Miten saattaa Mataleena liittyä Söyrharjun vanhaan mieheen!
Seisoo Mikael talviyössä myllynsä kosken äyräällä, luminen on maa ja viluinen, ja sappikuu pauhaavan kosken usvista paistaa. On silloin kuin jäiden saartamasta, sumuisesta virrasta kohoaisi hänen eteensä kosken nainen. Hänelle ilmestyy aivan Mataleenan näköinen nainen. Häilähtävät hänen edessään tummat kiharat kuin talvinen yö tähtien hopeista säteilyä täynnä, tukka, jota Mikael niin äärettömästi rakastaa. Ah autuas yö, joka saa Mataleenaa syleillä, kun hän levolle asettuu.
Ja nainen puhuu öisen kosken pauhuista kutsuen Mikaelia.
– Mitä minä odotan vielä! ajattelee Mikael. – Minä mies, joka kammon maailmaa ja ihmisten ääniä ja tahdon yksinäni mustana kulkea.
Ei edes tuskaa hän enää jaksa tuntea, vain välistä hirveänä riehahtaa rinnassa selittämätön kipu, silmät kyyneltyvät ja jälleen kuivuvat, tuijottavat raukeasti kumisevaan, helmiä heittelevään kuohuun.
Kerran vielä Mataleena etsi Mikaelia, kirkkaana talvipäivänä, kun korkeain kyläin yllä siinsi sininen taivas ja myllylaakson metsät säteilivät pakkasen kuurassa. Askelissa vinkuvalla tiellä hän kiiruhti myllylle kulkevan Mikaelin jälkeen, hänen nimeään huudahti; Mikael vavahtaen seisahtui ja kääntyi.
Mutta sinä hetkenä Mikael muisti, miten oli nähnyt Mataleenan ja Söyrharjun miehen istuvan sylikkäin. Söyrharjun mies oli kumartunut Mataleenaa kohti, hänen silmäripsensä olivat melkein hivelleet Mataleenan tukkaa. Suudellut olisi Mikael Söyrharjun vanhuksen asemassa Mataleenan pehmoisia huulia, uhallakin hän sen olisi tehnyt, perkeleenä kiduttaen toista, joka nääntyen ja lemmenkateena olisi hyväilyjä katsonut, kuten Mikael silloin katsoi.
Mutta Söyrharjun mies ei Mikaelia suinkaan tahtonut kiduttaa. Rauhallisesti hymyillen hän oli, Mikaelin mielestä, irroittanut kätensä Mataleenan vyötäröltä. Mikael melkein vihaa Söyrharjun köntyksen ihanaa levollisuutta ja samalla sitä siunaa. Muuten Mikael voisi Söyrharjun vaarin tappaa.
Mikäpä syy Söyrharjun vaarilla olisi olla muunlainen hänelle, hylätylle Mikaelille!
Sen muisti Mikael nyt, kun Mataleena häntä lähestyi. Heti Mikael karvaasti kylmeni.
"Mitäs tulet?" hän sanoi. "Sinulta on sen jälkeen, kun sinut viimeksi näin, lohjennut hammas. Olet tullut rumaksi!"
– Ah! ajatteli Mataleena, – niinkö hän sanoi! Mitä minä ponnistelen? Tämä olo ei käy, se ei käy – olenhan minä sen itselleni sadasti sanonut: se ei hyvin pääty.
Hervotonna hän kangaspuiden ääressä istuu, povessa näännyttävä, lohduton kipu. Hän tahtoisi kaikki unohtaa ja heittää. Hän on kuin houreessa, vain kipu hänen povessaan ei huumaudu. Turhaan hän ponnistelee sielunsa ääntä vastaan, ei jaksa, ei kykene. Kuiskuttaa epätoivo hänen korvaansa alati: "Kuule, kuule, ota lahjamme ... mene Mikaelin luo ja sano "Kuolkaamme yhdessä, kun emme yhdessä elää voi!" Ei jaksa hän ajatella muuta kuin kuohuvaa, jäistä koskea, vain sitä ajatellessa on hänen sielullaan armas lepo.
Yksi on suloinen: kuohu on musta ja syvä. Ei laisinkaan sitä pelkää – kutsuuhan se, pauhaten, sekavana sohisten kutsuu. Niin, hän tahtoo hieman suloa ja sydämelleen vilpoisen, hivelevän rauhan.
Niin hän on monesti varmaan päättänyt lähteä lepoon.
Oi ylpeys, sinä korkeiden ihana, väkevä kukka! Kuta vihlovammaksi vilu ympärillä käy, sitä jäykemmäksi sen varsi jäätyy, sen terälehdet jääkyyneliä kimaltelevat, säteilevät valkeina kuin lumi. Kuta ankarammaksi vilu saa, sitä mahdottomampi on taipua ylpeäin taitettaviksi luotujen kukkain!
"Sinä näet minun voimani kerran vielä!" ajatteli Mataleena Mikaelista.
Ennen kuukauden kulumista olivat Mikael ja hänen sairaudessa kituva isänsä juonilla karkoitetut, keskellä vuokra-aikaa, Söyrharjun myllyltä. Tämän oli saanut aikaan Mataleena, jolle Söyrharjun itkusilmäinen mies oli kuin sormen ympäri kiedottava lauhkea lanka.
Mutta kaksi viikkoa karkoituksen jälkeen Mataleena kuuli Mikaelin kosiskelevan naapurin kellivatsaista leskeä, jolla jo entisistä naimisista oli monta lasta.
"Ehdin ennemmin!" nauroi Mataleena, ja viikkokauden päästä olivat hänen ja Söyrharjun itkusilmäisen miehen häät. Komeat ne olivat.
Mutta vain muutama päivä kului, niin samat häävieraat kutsuttiin Paunolaan, Mikaelin ja hänen pyöreän leskensä häihin. Ja komeat olivat ne häät.
Sitten oli monta vuotta ainainen kilpailu, musta kateus ja viha, leppymätön vaino vierusnaapurien, Paunolan ja Söyrharjun välillä.
Kun Paunola avasi kirkkaiden kylävaarain alla suhiseviin saloihin kasken, avaran kuin aikamoisen järvenulapan, niin totta tosiaan: seuraavana suvena Söyrharju hakkasi korpeensa kasken kahta suuremman. Jättiläispilvenä kohosi metsämeren helmasta Söyrharjun kytöjen samea sauhu.
Kun Söyrharju rakensi auringonpaisteisten peltojensa laiteille kiviaidan, kyynärää korkean ja kahta paksun, vasten Paunolan vihatuita alueita, niin kohtapa Paunolan mies omalle puolelleen aivan edellisen aidan kylkeen kokosi oman kivimuurinsa, edellistä rajumman ja vihatumman röykkiöjonon. Söyrharjun kanssa yhteiseen aitaan ei tyytynyt Paunolan isäntä.
Kun Söyrharju kuuli, että Paunolassa kudottiin nuottaa, hopeisten muikkujen satakyynäräistä kokoojaa, monien käpyjen vilkkeellä, niin ilmestyipä kohta Söyrharjullekin puolipirtillinen nuotta-ukkoja. Kolmisatakyynäräistä nuottaa siellä kudottiin.
Laittoipa Söyrharju kirkkovenheen, pitkän, yhdeksänhankaisen, paljon väkeä kantavan. Sinisiksi sen soukat, notkuvat laidat siveli.
Mutta synnyinseutuni kimaltavilla saarivesillä kilpaili sen kanssa kirkkosouduissa pian Paunolan uusi, ylpeä kaksitoistahanka, jonka kyljet ja airojen lavat välkkyivät tulipunaisina veden valkeankimaltavasta vaahdosta.
Ylpeänä ajoi talvisin Paunolan isäntä mustan, välkkyvän orhinsa kirkon portaiden ääreen ottaakseen rekeensä pienen, pyylevän emäntänsä. Mutta vielä ylpeämpänä astui kirkon ovesta portaille ja oman valakkansa korjaan silloin Söyrharjun emäntä. Ivan ja vihan supussa olivat naisen huulet, kahahti päätä kärsimättömästi nakatessa musta silkkihuivi peittona ruskean tukan ja reunusteena kalpeiden kasvojen.
Tapahtui sitten keväällä niin, että kun Paunolassa olivat lannanvetotalkoot viinoin ja viisin ruokalajein, minkä jälkeen myös Söyrharjulle hommattiin talkoita seitsemin ruokalajein, niin ei Söyrharjun talkoihin saatu ainoaakaan soittajaa. Paunolan isäntä oli ne palkannut Söyrharjulta pois jäämään. Aisakelloilla saatiin Söyrharjulla helistää tahti remuavaan hienohelmaan.
Mutta kesällä tämän jälkeen mursi Söyrharjun karja käsittämättömällä tavalla vahvan, nokisen raja-aidan ja meni Paunolan halmeeseen, jota pahoin pehnasi. Söyrharju maksoi silloin hyvällä korvauksen. Mutta kun parin viikon kuluttua joku ilkiö, josta ei mitenkään saatu selvää, viilteli puukolla Söyrharjun nuotan perän tuiki kelvottomaksi, ja Söyrharjun rengit sitten eräänä iltana kinastuivat Paunolan nuottaväen kanssa, jossa rymäkässä Paunolan loismieheltä lyötiin tarpoimella käsivarsi poikki, niin mentiinpä käräjiin.
Ylpeänä astui voittanut Paunolan isäntä rekeen käräjätalon portailta. Mutta vielä ylpeämpänä astui ovesta ulos portaille Söyrharjun emäntä, vierellään itkusilmäinen, alakuloinen, häpeävä mies. Kahahti tuuhea silkkiliina, uhkauksensa hän huusi pois ajavan Mikaelin jälkeen.
Niin he kilpasivat, toisiaan kalvoivat, panettelivat, kavalasti vahingoittivat, käräjissä riitelivät, itseään köyhdyttivät. He olivat kuin sadun kaksi kesken taisteluaan kuollutta, jotka aaveina haudoistaan noussen kylminä, leppymättöminä toisiaan vainosivat. Ei ole iloa, ei elävää tuskaa siinä, missä haudoistaan nousseet haamut, entisyys, kostamaan kohoavat.
Kului muutamia vuosia, ja Söyrharjun itkusilmäinen isäntä kuoli velkaisena, ystäväinsä heittämänä, höperönä. Leskeksi jäi Mataleena, jolla oli kaksi lasta, rumat, mutta vankat ja viekkaat veli- ja sisarpuoleni.
Jatkui vielä juonittelua, kinaa ja riitaa. Mutta lopulta köyhtyi Söyrharju, ei ollut isäntä käräjärahoja kokoamassa, uljas talo joutui vasaran alle. Ostaja oli Paunolan isäntä.
Huutokauppa oli maaliskuun pakkaspäivinä. Synnyinvaaraini yllä kaareili sinisen-ihana taivaan kupu, sinisinä ja punaisina kimalsivat kuuraiset koivut ja pihlajat, alhaalla säihkyivät auringonpaisteessa aavat, lumiset järvenulapat. Söyrharjun isossa pirtissä ja pihoilla vasara iloisesti paukkui.
Huutokauppa-iltana Mikael tuli Söyrharjulle, humalaan itsensä juoneena, iloisena, niin, hiukan haikeana, ylpeänä, kalvaana, – vihaavana ja rakastavana.
Itkivät he silloin yhdessä, hän ja äitini Mataleena. Sinä yönä he siittivät minut, onnenpojan, korkeiden vaaranteiden väkevän, kavalan, viekkaan, oikullisen lapsen.
Väkevä on sydämeni kuin korven koski, ylpeä, loppuun asti yhä ylpeämpi on elämäni oleva kuin metsän rajun hirven! Ja rypäleesi, taatto, haltioitumisen rypäleet kulmillani hohtakoot – lyhyen elämänhetken!
Kysyi äitini Mikaelilta silloin, kun juorut kylillä jo kulkivat ja akkain punaiset, pienet silmät alkoivat kiilua ja heidän leukansa lonksuttaa Paunolan isännästä, perheellisestä miehestä, ja Mataleenasta, lapsikkaasta naisesta; kysyi äitini Mataleena Mikaelilta silloin, kun jo tunsi minun kohdussaan liikahtelevan:
"Rakastatko sinä minua vielä?"
Mikael kolkosti ja hiljaa:
"En!"
Ja sitten nyyhkivän hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi kylmänä, kostonriemuisena:
"Me olimme oikullisia lapsia, me olemme toisillemme tehneet liiaksi pahaa, emmekä voi olla sitä tekemättä iankaikkisesta iankaikkiseen."
Mataleena, silloin hän tuli ensi kerran heikkomieliseksi – kun minä verestään jo elin.
Hän kulki mierontiellä raskaana lapsineen. Ei hänen ylpeytensä huolinut avuista sen isän, joka ei häntä sanonut rakastavansa. Leppymätön, jäinen, mielipuoli on entisyyden viha.
Isäni sanoi Mataleenalle: "Vaikk'en sua rakasta, niin lapsen kuitenkin pidän. Se on kunniani asia."
Äitini kirosi:
"Jos lapsi yritetään minulta sinulle riistää, niin minä sen tapan! Se on kunniani asia!"
Voiko ihmistä unista syyttää? Ne tulevat, kirjavin vaattein, silloin kun on jo vallan väsynyt eikä vastustamaan kykene. Kavalina, pettävinä, heikoilla hetkillä ne tulevat, voiko ihmistä niistä syyttää!
Ja nuorukaista nuorukaishulluudesta ja hentoa naista ihanista perhosunista? Kun unten aika on ohi, niin haihtuvat unet, ihminen kylmään, jäätävään tuskaan herää.
Voiko elämäni antajia unista syyttää!
Heräsi äitini, neljäkolmattavuotias, elämänsä väkevimmässä loistossa kylmään, jäätävään tuskaan.
Köyhänä, muserrettuna ja raskaana kulki hän syksyisiä teitä, pyysi, vaati, imarteli repaleisille, nälkäisille lapsilleen leipää, hänet usein pirttien ovipielistä ulos ajettiin, ja porton nimen on hän niistä ajoista saakka tottunut kantamaan.
Monet, joita vastaan hän ennen oli juonitellut, heitä käräjissä kurittanut omain pyyteidensä uhreina, monet häntä kirosivat ja ilkkuivat. Harva hänelle puhui: "Muistan vielä, että minulle anteliaana hyvää teit; siksi sanon sinulle: Odota kevättä vielä; keväällä kuloruohokin kukoistuu, ja maan matosetkin alkavat jälleen elää!"
Vastasi äitini:
"Niin, keväällä ruohot jo rinnassani kukoistuvat, ja silmissäni alkavat toukat elää!"
Koleilla kallioilla, synnyinkyläni ihanilla rannoilla, seisoi syys-yössä yksin nuori äiti. Sisarukseni jo huudolla olivat, minä emon uumissa hänen tuskistaan elin.
Seisoi äitini kolkossa yössä, kuohut kallioihin löivät, jylisi ulapalla Jumalan viha.
Niin, hän itki. Kallioseinään nojasi kylmää kättä, värisevään ranteeseen painoi hullua otsaa – lyijyisen raskasta, haljetakseen pakottavaa, pyörtymyssekavaa – hullua, hullua otsaa.
Ei kietonut ystävän kaulaan viluista, vapisevaa kättä, ei rinta hellä, hätäisesti sykkivä, lämmöin kohdannut nyyhkeitä värisevää povea... Kylmää-huokuvaa kiveä vasten hän itki. Eikä hänen huutoaan kolkossa yössä kukaan kuullut.
"Jeesus Kristus!" äitini itki. "Oi Kristus, vaivaisten syntisten sopu ja lepo ja rauha, – miksi lapsonen sieluni kurjuudessa syntyy, tähtisilmä, hymysuinen, – miksikä viheliäinen, heikko sydämenlämpö kohdussani sykkii, miksi tänne syntyy! – Olkiin ja pehkuihin syntyy se tänne, ihmisten nauruun, kultapäisten Herodesten ahnaaseen vainoon, äidinpovet särkeväin, – miksi yksin ollakseen syntyy! – Nähdäkseen kironälkää, janoa nääntymään, kitumaan puutetta – enimmin orpoutta, lemmettömyyttä. Ei toisen verta tunne vieras veri. – Miksi ei kauan sitten paatunut sydämeni heikko lämpö? Parempi olisi minun olla ihmisten kiroamana, kivisenä, vahvana kuin horjuen näin, janoovin sieluin, löytämättä lohdutusta mistään; omaa kurjuuttani lapsessa jatkan. – Miksi kärsin kauan? Pettynein hetkin laskeutuvaan päivään katsoin, iltani, yöni itsekseni itkin. Aamulla länteen tuijottaen toivoin taas: ei kohonnut päivä sieltä koskaan. – Itsekseni itkin, muille ilkkuen nauroin – mitä se auttoi! – Turhaa on itkeä, turhaa. Ja kuitenkin minun itkeä täytyy. Itkeä, vaikka kyynel on kiehunut loppuun. Itkeä, itkeä täytyy, vaikka silmät eivät itkeä jaksaisi enää. Itken, itken kyynelittä: itken ruumiini verettömäksi, kasvoni kalman-kauheiksi itken, silmäni sokeiksi, vereni kyynelinä – päästäni kurjan järjen. Aivoni kiehuvat kipua täynnä, aatos on sekava, kaikki on kurjuus, tunteeton tyhjyys, määrätön vaiva. – Maailma silmissäni mustenee, kieppuu – kuulooni myrskyssä, yössä pauhaavat jättiläiskellot, hirveän suuret avokita-kellot. Allani horjuu, maan kita aukee – nielee minut – ja lapseni, – alas vaivun, mustaan, syvään yöhön. – Turhaan hapuilen heikoin käsin pimeydessä katoavan korkeuden syliin, pimeyteen syvälle vaivun. – Vain joskus vielä yössä välähtää kuin salama, kuin lentävä tähti – viimeinen järjen valo."
Pauhaa myrskyn kellojen sävel hurjana, syvänä, hirvittävänä. – Mutta kas nyt: yht'äkkiä kirkkaasti, metalli rinnoin väristen, heleänsuloisena, kyynelhellänä niinkuin mielipuolten esi-isäin ääni, kutsuu, kutsuu.
"Oi, vuoda silmistäni viime kyynelvirta, vavahda sydämeni kiitollisuutta, alistumista. Käteni ristin... Sielussani aaltoaa kyynelien meri, ihanain sävelten riemujen meri... Kellot, ah: hulluuden kellot, unohduksen kellot, toivotut kellot, suloiset kellot, vapautuskellot – pääsiäiskellot!...
"Oi te, hyvät ihmiset, jotka ette kärsivän Mataleenan tuskasta tiedä, laulakaa kuorossa helein äänin, te iloiset immet ja nauravat poiat: Pääsiäinen on. Mataleena on ylösnoussut. Hänen poikansa saa elää."
Heikkopäisenä synnytti minut hän, Mataleena. *Heikkopäiseltä* minut kyläin hoidolle pois riistettiin. Niin sain minä elää.
Niin on Mataleena totisesti ylösnoussut!
PIRUT: "TIETÄJÄT ITÄISELTÄ MAALTA"
Tämä laulu on minun ylpeyteni riemukkaimmalta ajalta!
Varmaan silloin, kun äitini minut synnytti, – marraskuun yössä myrsky nyyhki ja kohisi, virtain rannat kaamottivat valkeina ja viluisina kuin tuonelan tuvat, pyörre koskessa pulisi, töllin yli kylän laidassa tuulen kohu väkevänä kävi, läpi hataran ikkunanpielen ajoi tuuli räntää emoni päänalaisiksi, kun hän töllin lavitsalla virui ... – varmaan silloin kun hän vääntelehti kivuissa, ikäänkuin tuhat tulipunaista rautaa olisi joka hetki hänen kohtuunsa ajettu, päretuohus paloi savuten, ja vanha akka, kääkkäleuka, istui kyhjötti karsinapenkillä leuka käden varassa, ja ilkeästi kiiluvin silmin hän päästi kämmenensä nojassa leukansa kaakattamaan ja virkkoi:
"Odotas, Mataleena, kun sen huoripenikkasi ilmoille lasket, niin heti minä sen tapan!"
Vähän ajan kuluttua jatkoi ja toisti:
"Ähäh! Mitä ihminen hakee, sitä hän saa. Arvasinhan jo sinunkin hakemasi, Mataleena, vaikk'eivät kuin Jumala ja piru sitä arvanneet muut! Ähä, kunhan sen ilmoille lasket, tuohon paikkaan minä sen tapan!"
Varmaan silloin kun minut, poloisen, vanha akka sairaalle emolleni tuomitsi kuolemaan, ja äitini alkoi houria, niin, silloin yht'äkkiä akka pakeni läähättäen tuiskuyössä kylille, hoilotti:
"Tupa on piruja täynnä, tupa on piruja täynnä. Mataleena näkee piruja!"
Sillä heikkopäinen äitini näki synnytyskivuissaan piruja, niin hän minulle velipuoleni töllissä kertoi. Torpan akka pelästyi hänen houreitaan ja pakeni hoilottaen kylille.
Näki äitini Mataleena tämän:
Uksi narahti ja tuisku kohahti, lennähti pimeydestä tupaan olento kuin ihminen ikään. Sen silmät säihkyivät vihreinä ja hirvittävinä, iho hohti valkeana ja pehmeänä kuin kesäisen lumpeen terälehdet. Se, alaston, astui verisen piinavuoteen ääreen, ja väkevinä leimusivat sillä silmät kuin metsäkissalla, tulipunaiset huulet paloivat hehkuvina niinkuin auringon paahteessa kypsyvät viinamarjatertut, valkeat nisät paisuivat ja nännit loistivat kuin kaksi ketoneilikan hehkuvan-heleää kukkaa. Se nauroi punaisilla huulillaan, – metsän Ihme, – villiä, kammottavaa nauruaan, se kumartui minun ylitseni, sen povi tuoksui kuin suopursun raaka, kitkerä raikkaus! Se hyväili minua ja kuiskutteli korvaani.
Ja sillä Ihmeellä oli pimeässä yössä seuralaisia paljon! Niitä istui uunilla ja orsilla kuin viisivuotiaan lapsen kokoisia mustia yölepakoita, siivet supussa syrjillä, ja terävinä kiiluvin silmin ne tirkistelivät lapsivuodetta kohti.
Ne pirut olivat minun syntymäni hyvät henget, kurjan kehtoni "tietäjät itäiseltä maalta".
Niitä seisoi metsän Ihmeen takana vankkoina olentoina, joilla kaartuivat mustat, avarat siivet kuin syystaivaat tähtien kimaltavaa säihkyä täynnä. Ne soittivat kummallisilla soittimilla, ja lauloivat, kun metsän Ihme minua punaisilla nisillään imetti.
Lauloi yksi kuin tuulen kohina humisevista metsistä kaukaa, väkevä laulu kulki kuin tuuli läpi tuhansien metsän latvain, kuin kohisten laskeva ja taas yltyvä aaltojen parvi rannan kahisevassa, huojuvassa kaislassa, vaahtoa kimalluttaen ja kuohuja heittäen. Ja niin hän minulle lauloi:
"Väkevä olet kerran kuin korven kontio, kaartuvat kylkiesi luut vankkoina kuin olisi keuhkojesi kammioihin kytketty hillittömästi tiellään temmeltävä tuuli, joka honkain kanssa taisteluun tahtoo; kuohuu veresi kuin rannalla aaltojen pauhu kallioiden kivirintaan. Kuinka voit sitten samalla olla niin heikko ja taipuisa ja vaihemielinen ja iloisen huikenteleva?"
"Se on meidän ansiotamme", vastasivat kuorossa töllin ovipuolelta menneitten sukupolvien henget.
"Oikein, ansiota", jatkoi mustasiipinen. "Se heittää sinut moniin vaikeuksiin, antaa elämänrikkautta: kultaa! Se näyttää sinulle totisinta totta: pyhää savua! Se on suurin kumminlahjani sinulle."
Lauloi toinen piru. Kasvonsa hymyilevinä ja verevinä paistoivat, silmänsä välähtivät sinisinä ja leikillisinä kuin hopea suvisilla vesillä, avarat siipensä kaartuivat ylitseni vaaleanpunaisina. Hän lauloi kuin suvituuli kesän tuoksuvassa apilaassa tai kedon sirkkain sirinä lämpöisessä ruohistossa. Näin hän lauloi:
"Lämmin on sydämesi oleva kuin heinäkuinen auringonsäde kultaisen auringonkukan kuvussa, suuressa, avoimessa. Kuinka voit siis samalla olla epäluuloinen kuin metsän kärppä, viekas, salakavala, petollinen, takana soimaava, vihassa mustan-myrkyllinen, iäti leppymätön kuin louhikossa kiemurteleva musta kyy, ja siten itsesi näännyttävä? Mistä on tuonen toukka tullut auringonkukan kultaiseen kupuun?"
"Se on meidän ansiotamme", uhkasivat esipolvien henget.
"Vaan varo sitä", jatkoi vaaleanpunainen. "Voita menneiden vaikutus. Sitä vastaan annan minä sinulle unohtamisen verrattoman lahjan, nauttimisen mirhamin."
Mutta kolmas lauloi:
"On sielusi loistava kirkkaana kuin silmäini teräksinen sini ja taivaansiintoiset siipeni, kuten synnyinseutujesi hiljaa tuutivat vedet, jotka vihreäin saarten välissä lepäävät pohjattomiin pohjiinsa saakka läpivälkkyvinä, läpikirkkaina kuin valkein, kuultavin ilma. Miksi siis kuitenkin järkesi, joka ei mitään pelkää taivaan alla, on kerran pimentävä mielipuolisuuden kolkko synkeys?"
"Se on meidän ansiotamme!" vastasivat verkkaisessa kuorossa töllin pimeästä ovipuolesta esi-isäini mielipuolet ja sokeat henget, jotka tummana parvena olivat sinne seisomaan kokoontuneet.
Neljäs tietäjä itäiseltä maalta, kultasiipinen, kultasulkainen, kultaa säihkyvä, lauloi:
"Kanteleen lahjoitan kerran sinulle. Mutta mikä on kuitenkin kultaisen kanteleen käsiisi rikkova?"
"Se on meidän ansiotamme!" vastasivat ovensuusta verkkaisessa kuorossa esi-isäini synkeät henget. "Ei se ole kantele, on viulu, joka täytyy rikkoa, jotta se soisi. Eikä se ole viulu, se on muuta, jonka nimeä emme tiedä. Lahjamme sinulle, poika, sukumme rakkain, kirkkain, toivotuin kukka. Mutta vartesi kohoaa syvistä soista, ja juuresi piilevät syvällä pimeässä, hirvittävässä mielipuolisuuden mudassa, sinä kirkkain kukka, terälehdet kultaa, heteet heleintä, kimaltavaa kultaa!"
Nauroi silloin punaisin huulin metsän Ihme. Hän nauroi:
"Ei ole huikaisevinta kirkkautta ilman pilkkosinta pimeyttä! Kaikki paikallaan, kaikki hyvin. Koskaan en sinua hylkää!"
Nauroi, ja häilähti vihreä tukka, leimahtivat pimeydessä ihanat silmät, paisuivat valkeat, iki-väkevät, kupuisat povet.
Äitini päänalaisiksi ikkunan pielestä marraskuun tuisku lensi.
Sattui sitten synnyinpaikkeilleni kastereissuilleen pimeän pitäjäni rovasti, hän kysyi:
"Tokkos täällä on äskettäin syntyneitä tullut? Jos kastaa ropsauttaisi."
"Onpa niinkin!" vastasi se vanha akka kääkkäleuka. "Onpa yksi, vaan tokkopa sitä kastettaneen?"
"Miksikä sitä ei kastettane?"
"Siksipä ei kastettane, kun sen äiti on portto. Eikös poikaa pidä silloin helvettiin heittää?"
Katsahti rovasti mahtavasti sankalasien yli alas eukkoon, vastasi verkkaisin, juhlallisin kielin, lapsellisen itsetuntoisin, vienoa sammaltamista sipisevin kielin:
"Jaa – ei kristityn ihmisen siitä sureman pidä eikä murheellinen oleman pidä, jos kaikesta hurskaudestansa ja tuskastansa ja piinastansa ja muusta kristillisyydestänsä huolimatta – kun hän sieluja kaloina apajaansa vaanii – verkkoonsa sattuu tulemaan mädänneitäkin kaloja, jotka ovat sattuneet sinne elävitten joukossa – uiskentelemaan."
Ja kastoi minut, se ukko hölmö. Ei hän tietänyt, että pirut ja esi-isäini henget olivat minut kauan sitten vihkineet kiukkuiseen, iloiseen joukkoonsa.
Hän veteli taikapiirroksia otsaani ja vatsaani ristiin rastiin, se musta velho! Luuli minulle hyvää tekevänsä, eikä tietänyt, miten nokastunut kerran olisin näistä hospotipokkaisista taikatempuista, joilla hän koetti perkelettä pienestä ulos manata. Suuri, läpi ikäni kestävä vaiva minulla on pestä otsaltani kasteen arkoja, kalpeaverisiä tahroja.
Että minut kastoit, siitäpä eivät metsän voimat veressäni sinulle ikinä lepy! Sen ennustan niin totta kuin pieni ennustaja olen, – niin totta kuin ennustajan nimenkin minulle ristiessäsi annoit!
Emoni pienoista kohtunsa kukkaa rakasti, kun hän kerjäten ja hourupäisenä minua ryysyissä ympäri kyliä kuljetti.
Mutta ihmiset tulivat ja sanoivat hänelle:
"Oi-voi, eipä se raukkasi koskaan voi tulla onnelliseksi. Isätön hän on, ja sinä olet portto ja älytön mielipuoli. Kuinka hän siis voisi koskaan onnelliseksi tulla!"
Silloin äitinikin ajatteli:
"Niin, olen tosiaan saastainen ja älytön. Ja isätön hän on, ei voi koskaan onnelliseksi tulla. Siksi minä hänet itseni keralla tapan!"
Meni mielipuoli äitini ryysyisenä ja kalpeana Mikaelin luo, ojensi minua käsillään miestä kohti ja rukoili:
"O sinä, jota rakastan ja vihaan enemmän kuin ketään muuta maailmassa, kuule! Kun kesäilloin järvellä soudat ja näet veden pinnalla kaksi valkeaa kukkaa, niin – minä rukoilen sinua, kiihkeässä hädässä rukoilen: älä koske niihin, älä nykäise ja taita niitä valkeita lummekukkia! Sillä niillä kukilla on pitkät varret aina pohjamutaan, ja kipeistä sydämistämme asti ne varret kohoavat, minun ja lapseni sydämestä. Jos sinä niistä kukista vedät, niin me siellä pohjan mudassa kivusta vääntelehdimme, ja jos sinä ne kukat taitat, niin heleä veremme taitetuista varsista ulos purskuu. Oi, älä tee sitä, älä tee sitä, jotta sydämemme veden alla saisivat kukkain kautta kasteen ja auringonpaisteen sulon."
Hän jatkoi:
"Oi rakas vesi, viihdytä sydämiämme, sillä hän taittaa, inhoten repii ne hurmehtivat sydäntemme kukat. – Vannotan sinua, Mikael: älä koske niihin kukkiin, niin totta kuin itse rakkauttani kerran kaipaat!"
Niin uhkasi äitini minut ja itsensä tappaa. Mutta viisaat ihmiset veivät hänet papin luo.
Saarnasi pappi paksu, purki vatsastaan kadotuksen myrskyn ihmisten yli, ketkautti kurkkuaan hurjasti eteenpäin kuin laulamaan ärsytetty kukko, silmät ummessa ja tulipunaiset posket pullollaan sylki suustaan sanoja, väliin tikahtumaisillaan henkeä mahaansa jälleen kiskaisi, taas pahoin puhalsi, pauhasi. Pelästyi äitini, alkoi uskoa, ettei hänellä ollut oikeutta itseään ja minua surmata.
Oh, hän halusi vapauttaa minut elämästä, jossa en, ihmisten ennustusten mukaan, koskaan onnelliseksi tulisi. Mutta hän ei saanut, ihmiset kielsivät hänet minua vapauttamasta...
Silloin hän pakeni minua ja surmaamishaluaan: silloin hän heitti minut isolle maantielle, pituuttaan ihanalle maantielle, josta paljon ihmisiä ohi kulki, jätti ihmisten valtaan, itse hän yksin kerjuuteille pakeni.
Oi kohtalo, Ihme, hyvin teit, että minut säästit. Ihana on elämäni ollut.
Heikkopäinen on äitini ollut, lukenut ulkoa "rakkauden apostolin" Ilmestyskirjan myrkyllisiä, vihaavia ihmeitä, luullut itsensä syntiseksi, nähnyt edessään pirun pukkina määkivän ja punaisten helvetin haarujen itseään kohti kurottelevan liekkien keskeltä, vanhan testamentin pirunriivaamien aikaa hän on elänyt.
Väliin on hän tullut aivan raivohulluksi. Silloin ihmiset ovat, kotipitäjäni yksinkertaiset, melkein pakanallisessa tietämättömyydessä elävät raiskat, kuljettaneet häntä velhojen, – vuoroin metsän loitsuja popottavain noitain, vuoroin käskyjä popottavain pappien, – luo.
Oli äitini raivohullu. Eräs ystävä-hölmö vei hänet avuttomana metsänoidan luota papin tykö, sanoi:
"Kas nyt, tee tämä terveeksi jälleen, koska sairaaksikin teit!"
"Kuka on sanonut, että minä hänet sairaaksi tein?" kysyi pappi.
Metsänoita sen oli sanonut. Mutta sitäpä ei ystävä tohtinut papille ilmaista. Hän vastasi:
"Itse vain arvelen, että sinä sen sairaaksi teit!"
"Ka miten minä hänet sairaaksi tein?"
"Kun saarnastuolista kolme kertaa rajusti huusit: Mee, mee, mee! Minäkin säikähdin, saati sitten tämä syntinen. Millä kipeäksi tehdään, sillä myös terveeksi tehdään. Huuda uudelleen: Mee, mee, mee!"
Ja pappi ymmärsi neuvon viisaaksi, huusi jälleen ankarasti:
"Mee, mee, mee varkaat, murhaajat, portot ja huorintekijät helvetin tuleen vikapäät olemme!"
Äitini tuli yhä sairaammaksi silloin. Tämän on minulle eräs mukava maalaisvanhus kertonut.
Mikael on synnyinpitäjästäni pois muuttanut. Hän on rikas ja alakuloinen, siksi myös kunnioitettu mies.
Emolleni ihmiset luulivat tekevänsä hyvää pelastaessaan hänet helvetistä, johon olisivat hänet syösseet, jos olisivat hänen antaneet tappaa itsensä ja lapsensa. Niin johdonmukaisia ovat ihmiset.
HULLUJEN LAULU
Se oli valheellinen satu Mataleenasta, satu, jota aloin sepitellä kuunnellen, hajamielisesti, äitini tarinoita siellä surullisessa töllissä; unelma, ilokseni tehty, sitten synnyinseutuni ihanan kesän keskellä.
Kun minä kerran nousin alhaalta laaksosta, suviasunnoltani, korkeille kylävaaroille, yllätti minut kylärahilla yht'äkkiä rankka sade.
Sinisenmusta pilvenmöykky oli kohonnut kaukaa yli rauhattomain selkävesien ja ampui tuhansia välkkyviä vesinuoliaan rapisten kukkuloille ja laaksoihin. Minut yllätti rankka sade.
– Menen tuonne raitin mutkaan iki-vanhan koivun juureen! ajattelin. – Koivu minua on usein ohikulkiessani paahtavalta päivältä peittänyt. Miksi ei sitten suojaisi sateelta!
Nostin takinkaulukseni pystyyn ja aloin juosta. Mutta kuinka minä juoksin ja juoksin, niin että märät virsut lätisivät, ajatellen: – Pian olen vanhan ystäväni suojassa! niin ei koivu näkyviin tullutkaan. – Mihin se on hävinnyt? ajattelin. Katselin juostessani ympärilleni: ei koivua näkynytkään. Minä olin kuin eksynyt. – Tällä kulmallahan koivun pitäisi olla! ajattelin. – Minne se nyt on joutunut?"
Silloin huomasin tien vieressä kasan valkeita lastuja ja paksun, vasta hakatun kannon. Sydäntäni viilsi kuin raskaan, kiiltävän piilun terä. – Ah! ajattelin; – he ovat hakanneet pois vanhan tuttavani, koivun, jonka varjossa monesti lepäsin, joka hopeisena jättiläisenä välkkyi ja suhisi yli ylhäisen vaaran.
Tarkastelin sateessa kantoa. Sen vieressä oli kasa lastuja ja naavaisia oksia. Minä huokasin itsekseni, toistin:
"Ne siat ovat tosiaan hakanneet pois rakkaan koivuni!"
Pitkän ajan seisoin sateessa entisen koivuni paikalla. Olin hölmistynyt. Kun asutuilla vaaranteilla ympärilleni katselin, niin heräsin kuin unesta: havaitsin, että synnyinvaaroilleni oli jo syksy tullut! Kesäprinssin, iki-vapaan, virsujalkaisen, aika oli ohitse... Pian tulisi minun matkustaa täältä pois, jättää houru äitini yksinäiseen korpeen. Minä pelkään sanomattomasti sydänmaan talvea, vereni rakastaa auringonpaisteessa loistavia suvivaaroja.
Katselin ympärilleni. Ruisvainio syltä-korkean kiviaidan takana oli jo karhealla sängellä, ja kuhilaat kyhjöttivät märkinä ja alakuloisina lannankellervällä pellolla. Minä hämmästyin. Näin pianko kesä menikin!
Sade riensi ohitse, aurinko alkoi jälleen paistaa, mutta kalpeana ja lämmöttömänä kuin syksyllä ainakin, heikosti valaisten autioita, lauluttomia peltoja, joilla vain jokin varpunen kuhilaan huipussa yksikseen tirskahteli. Minne pääskyt ovat kadonneet? Ei tuoksuen lainehtinut vihertävänvälkkyvä vilja, eivät kiiluneet siniset ruiskukat, ei edes talkooväki kahisevassa viljassa hälisten kuhissut. Jöröinä ukkoina karsaasti katsoivat minua aumat aitauksistaan.
"Onko nyt tosiaan jo syksy?" pakisin itsekseni. "Näin aavistamattako sen tulon tosiaan havaitsin?" Ja hieroin silmiäni kuin luullen näkeväni haikeaa, pahaa unta.
Lauluttomana, sydän sanattomana kuljin kyläraitilla edelleen. Havaitsin, että raitti oli lokainen ja siivoton, ei auringonpaisteinen hieta jalkapohjia lämmittänyt. Tuohon oli tien lokaan nääntynyt valkea kaaliperhonen, siivet oli poljettu rikki, joku kulkija oli sen kuoliaaksi tallannut.
Eivät kyläraitin varrella loistaneet enää monet kirjavat kukat. Sanajalat tien vierillä oli mato syönyt ruosteisiksi ja ruskettuneiksi, nokkoset maantienojassa nuokkuivat väsyneinä ja harmaina kuin tuhka tai mustina kuin noki. Siat kulkivat hanko kaulassa vastaani kyläraitin piennarta pitkin, hiljaa röhkien ja kaluten kuihtunutta, lyhyttä ruohoa. Jokin sirkka vielä näkymättömissä uupuneesti soitti. Sirkka aina syksyä merkitsee...
Vaaran korkeimmalta kohdalta näin synnyinkyläni edessäni kuin jättiläislautasella ikään: lannankeltaisia, aumaisia sänkipeltoja äärettömiin asti, niiden välillä kierteli raitti savuavilta riihiltä yhä toisille riihille, lauluttomana ja harmaana. Riihet lämmiten pullauttelivat otsaansa pitkin levottomia sauhuja, kauas lehyi kuivattujen olkien raskas, riihinen haju.
Ja hyväinen aika: ilmanrannoilla jo vaarat vähin kellertivät! Etäisten vaarain ja synnyinkukkulaini välillä pohisivat levottomina sisämaan vedet, salmissa saarten, jotka olivat tuuliset ja harmaat.
Onko syksy tosiaan tullut? Pian minun täytyy paeta täältä pois suuriin, kimaltaviin kaupunkeihin, en jaksa nähdä, minä, nautiskeleva, hopeista synnyinkylääni vallassa hirvittävän pimeyden ja vankina talvisten hankien.
Kuinka voivat nyt jo kellertää ilmanrantain vaarat, jotka kesällä siinsivät utuisina kuin ihmeellinen sauhu? Kuinka kolkosti kohisevat harmaan-haikeat järvet, jotka suvella auringonpaisteessa säihkyivät avarina, huikaisevina kuin taivaan tulien hopeinen kisakenttä! Huikaisevasta selkävesien hopeakiehusta synnyinkyläni kukkulat kohosivat vihreinä ja tuoksuvina kuin merien helmasta satujen ihmeelliset utusaaret.
Ja äskettäin, silloin, kesällä, minä istuin synnyinharjullani jonkun rikkaan talonpojan kamarissa hanuri polvillani, – kun ylhäinen aurinko paistoi, avonaisten ikkunain uutimia tuuli leyhytti, sisälle kävi apilaspeltojen upeanväkevä tuoksu. Loistivat ikkunalla ruusut ja punaiset palsamit.
Ulapat kimalsivat ikkunasta edessäni kaukaa kuin kiehuva kulta, minä soitin auringolle ja kukkain tuoksulle, soitin väkevää, kevytmielistä laulua, rakastin kesäisten ihmisten hymyileviä katseita, sukuni vanhoja tarinoita, joista tein valheellisia, synkän-ylpeitä satuja, sekä viinaksia, ja suuria sinisiä kahvikuppeja, joiden kyljissä kiilsivät hopeiset kukat ja kultaiset kirjoitukset.
Mutta nyt on syksy, – ihmisten silmät ovat kummallisesti samenneet! Minne ovat hävinneet ikkunoista heleänpunaiset kukat? Lakastuneet ovat tanhuilta ikkunain alta punaiset unikot.
Muistan monen illan, jolloin ystäväini keralla kohosin kesäasunnoltani, harmaalta myllyltä, ylhäisille vuorille ilonpitoon. Purppurainen iltarusko värisi kaukaa yli tummuvain katonharjain, kaivonvinttien ja tuulimyllyjen, me kokoonnuimme kyläkeinuille ja sytytimme sinne tuliroviot hulmuamaan korkealle taivasta kohti. Pullot käsissä me tanssimme rovion ympärillä huiman ja hullunkurisen metsäläistanssimme, ja seuraavana päivänä myöhään me, nokka kokkojen noessa, heräsimme Remulaisen rakkaina poikina korsujen tuoksuvissa heinissä tai huomasimme olevamme kylällä auringonpaisteisissa kamareissa.
Loistivat tanhualta kamarin ikkunan alta unikot. Minä olin aamuhetkellä ylen onnellinen, ja aloin vuoteellani hyräillä aamurukousta ylhäiselle elämänhaltijalle, taivaan ukolle Jumille.
"Oi sinä vanha, vankka ukko Jum!" minä hyräilin. "Sinä, joka huimaavan ihanalla taivaankannella astelet sinisissä sukissa ja kirjavissa kengissä, körttiröijyssä ja rohdinhousuissa, sinä pietisti, tosin syntien tähden itkusilmäinen ja alakuloinen, mutta kuitenkin pitkämielinen, paljon anteeksiantava ja sangen hyvä!
"Joka et juuri kernaasti suvaitse nurkka- etkä julkisia tansseja, joka järjettömyytenä pidät niiden lastesi juominkeja, jotka eivät halua elämäänsä säästää, mutta joka kuitenkin niin usein olet antanut anteeksi hetkiseen iloon juopumiseni, minua kantanut käsilläsi kera korven villin Ihmeen, – vain yhtä nyt rukoilen sinulta!
"En rukoile, oi taivaan vanha taatto, päästä sinisen taivaslakesi päälle hopeisten tanhuiden ympäröimiin kultapirtteihisi, kartanoihisi kultaisiin.
"Rukoilen, että kun ehtoolla aika humalassa uneen vaivun, en heräisi päivään uuteen ja kimaltavaan enää, vaan nukkuisin purppuraiseen uneen, nähden synnyinseutuni jumalaisesta kesästä nuoren jumalan hymyilevää, riemuitsevaa unta.
"Anna otsaani kolaus tulevana tuoksuvana yönä, huulillani viinalammikko vielä, virsut jaloissani ja karvainen rinta paljaana kuin karhunpojalla, konsa mahtava metsämies sen yht'äkkiä kaataa. Ja anna minut haudattaa synnyinkyläni korkeimmalle vaaralle iki-koivun siimeiseen juureen!
"Kun kesäilta on, niin hautani koivusta kaste tippuu alas raskaina, hopeisina pisaroina, valuu rinnalleni valkeina, mahlaisina helminä.
"Älä koskaan anna minun koivuni alla hetkeäkään levätä minkään papin tai kalpeanenäisen tietoviisaan kuin kohteliaisuudesta. Vaan anna lepokivi siellä kuljeksijoille, kevytmielisille, koteja halveksiville, hennoille haaveksijoille, naurajille vain! Heidän polttaville silmäluomilleen karista minun koivustani vilveä, palsaminen kaste, ja suhise iki-koivun lehvistä heidän sieluilleen mahtava, leikillinen, poikamaisen levoton hullujen laulu, kuten humaltuneena laulaisi se koivu!
"Oi anna minun kuolla humalassa ja huulillani viinalammikko, virsut jalassa ja rinta paljaana, ja anna minut haudattaa kastetta kimaltavan iki-koivun juureen!"
Niin minä rukoilin. Mutta nyt on jo syksy tullut, ja sen koivun, jonka alle uneen toivoin, on kaatanut raskas, tyly, välkkyvä kirves.
Siis minun taistella täytyy!
Istuin syysiltana kesäasunnollani myllypirtissä. Liedessä loimusi tuli.
Pimeys ammotti ulkoa mustista ikkunaruuduista, punaisina ja kuparinkarvaisina kuvastuivat ruutuihin lieden hyppelehtivät liekit.
Pirtti oli hämärä ja hiljainen. Seinäkello naputti nurkkansa varjossa verkkaan ja alakuloisesti. Ulkona tohisi tuuli, kohisi syksyinen koski kihiseviä vaahtoja pärskyttäen ja kivikossa kumisten.
Yksin istuin, sydämeni oli kipeä, sitä kipua, joka on nautintoa, sekin. Huomenaamuna olin matkustava synnyinseudultani pois.
Mielipuolena jää Mataleena äärettömän korven kohisevaan pimeyteen sairautensa piinattavaksi, veljeni luo tölliin, jää epätoivoiseen otteluun kohisevaa, pimeää korpea vastaan. Minulla on sydämessä hillitön, kiduttava, näännyttävä kaipuu maailmalle, minä olen yhtä itsekäs kuin tunsin emonikin olevan.
Eilen ja viime yönä ja tänä aamuna oli pidetty viimeiset ilot, lähtöhumaukset. Köyhtyvän Eevi Vänskin talossa, – *Edvin* Vänskin, jonka luona tarjotaan kahvit sinisillä kupeilla, joiden kyljissä on kultaiset kirjoitukset. Sinne oli tullut mahtava talollinen Jahvet Hepsulainen, silmät noessa, koska hän sanoo: "Näkeehän näillä silmillä ilmankin", ja hänen upea tyttärensä Potentilla, – nimi on oikeastaan Potentia, mutta näin on kylän rahvas ja myöskin tytön kotiväki nimen vääntänyt ja ilman leikkiä käsittänyt: Potentilla. – Tullut oli myös muita suvisia rakkaita ystäviä. Oli ihanaa, lauhkeaa viinaa, oli dynamiittikonjakkia. Pinskin aatelis-akka, joka kertoi antaneensa minulle tissiä, se hauska ja herttainen, touhusi tarjoilijana. Räätäli Römppä – Broms – lauloi, tanssia relletti. Eerne – Ernst – Sairanen, reservisoturi, äkseerasi, kunnes tahtoi näyttää, miten Gromboi-laiva meritaistelussa upposi, jolloin hänet pantiin siankaukaloon ja vedettiin pitkin nurmikkoa, ja hän oli amiraali Togo. Aamulla, kun hän istui aitan portailla, – "Kunnian ja häpeän välillä", sanoi hän, – ja kun itse Hepsun Jahvet mahoineen ja moni muu makaili pöydän alla, istui Impi Potentilla yhä uljaana pöydässä, rinnat korkeina, kasvot tummanpunaisina, iloisesti naurahdellen ja ihanin, mustanruskein kiharoin, jotka ovat sakeat kuin neekeritukka, – uljas Potentilla, joka lehdoista, saunavastoja tehdessään, huutaa maantielle: "Tulkaa tänne, ylioppilas!"
Oh, ne olivat herttaiset kestit – viimeiset – siellä Eevi Vänskin talossa, hänen sinisistä, kultakirjaisista kupposistaan.
Ja nyt, seuraavana päivänä, nyt syksyisenä iltana tulen ääressä istuin. Tuuli viheltäen ujelsi, mustina ja punaisina hulmahtavissa ruuduissa sade rapisi. Kaukaa huohui peloittava korpi, seinäsirkka hiostavassa lämmössä soitti uuvuttavaa, mustaa, haikeaa syksynvirttä.
Oli silloin kuin karsinan pimeys olisi vierelläni oudosti avautunut ja alkanut säteillä; minä näyn näin.
Avartui pimeys, vain seinätön ilma ja yö olivat ympärillä, mutta yössä kasvoivat viinapuut ja kummallista vihreää valoa hohtivat, viiniköynnösten rypäleet nuokkuivat paisuksissa yli pöydän, jonka ympärillä piti iloaan pöytäseura.
He puristivat rypäleistä oivaa nestettä ja tiputtivat sitä maljoihin, keveihin, kultaisiin. Eivät he olleet eilinen seura, ei aivan; ei Hepsulainen, ei Vänski, Römppä eikä ihanan voimakas Potentia.
Oli toisilla kasvot kalpeat kuin liitu, mutta huulilla hymy karu ja ylpeä kuin toivottoman iva. Toisten valkeat otsat kaartuivat vankkoina ja terveinä, ja katseet sinisinä, väkevinä leimusivat. Muutamain silmät kiiluivat pirullisen pieninä matalain otsain alta, vähän niinkuin suuren Hepsun Jahvetin; heidän huulensa verevinä paloivat, – hieman kuin Potentian, – kun kultaisten pikarien janottava neste niitä poltti.
He olivat haamuja, hulluja, minun sukuani, minun laisiani, jotka vihreäin köynnösten alla juhlivat. He olivat eläviä ja kuolleita, ystäviäni, jotka viinapuiden varjossa juhlivat.
Ja minä luulen, että siellä juhlaseurassa istui myös itse Saatana: eräällä kaartuivat näet hartioista mustat, kummallista valoa kimaltelevat siivet.
Minä luulen, että ylinnä pöydän päässä istui korven Ihme, nainen alastonna ja lumivalkeana, kädessä malja, huulet loistaen kuin kaksi tuoretta haavaa, povi hekumanväkevänä paisui.
Ja hullujen pöytäseura, sekä edesmenneitten että eläväin, joiden ohimoilla orjantappurat kukkivat, minulle kimaltavia, kiliseviä maljoja kohotti, ja se lauloi:
"Terve, Mataleenan poika! Kun hopean-säteilevistä synnyinkylistäsi lähdet, niin syys-öiden pimeydessä muistat meitä!
"Kun pimeydessä käyt ja pistävän orjantappurakruunun tahallasi kiedot ohimoillesi, niin se kruunu myös ylpeyttäsi kukkikoon! Ylpeät kukkasilla peittävät kruununsa okaat, eivät ole muut koskaan näkevät okaiden viiltävän veriviiruja ylpeiden ohimoihin: okaat ovat peitossa kirkkaiden kukkain!
"Terve, Mataleenan poika, täysverinen pakana!
"Pakanoita olemme, me hullut. Emme kuin kristityt taivaaseen toivo kuoltuamme. Me teemme itsellemme epäjumalia monta kuin pakanat vain, niin tekaisemme, ja kuin pakanat me kumarramme aurinkoa, lämmintä, säteilevää, palvelemme kirkasta kuuta, sinistä taivasta, naisia, viinaa ja hetken riemukasta rauhaa. Mutta vielä kauniimmin palvelemme myrskyisiä syys-öitä, joissa ei tähtikään tuiki, joissa yksin ja ystäviä halveksien, ilman lauluja ja viinaa sytytämme yön valoksi oman uskottomuutemme synkeät soihdut!
"Monta on meillä, kuten pakanoilla, jumalaa. Tai oikeammin meillä on vain yksi: ponnistelu rajattoman vapautemme puolesta. Yksi on jumala meillä: loputon, lepytön vapaudenkaipuu, niinkuin aaltojen meren myrskyävällä ulapalla. Tai oikeammin, ei ole sekään jumala mikään, se kaipuuhan olemme juuri me itse. Eikä se jumala paljoa meiltä vaadi. Vain armon halveksimista, kuin taistelevilta pedoilta, ei uskoa hyvään eikä pahaan.
"Maasta me olemme, maa on jumalamme. Kallis, kultainen on meille tomu maan, jonka päällä astumme, jota ylpeäksi viljelemme, jonka hietaiseen helmaan vaivuttuamme sydämemme hurme höystää tulevien polvien viljan.
"Turhaa on heittää helmiä hukkaan tuumiskellen eloja pilvien yläpuolella. Pois se meistä! Ja kuitenkin tuumiskelemme! Mitä on elävillä kuolleiden joukossa? Elävät kylvävät kukkasilla taistelujensa tanteren, maan!
"Emme mitään periaatteita elämässämme seuraa. Konsa sana, aatos on kuollut, silloin se kalpeana, kylmänä ruumiina sääntöjen kolkossa arkussa viruu, silloin se on periaate.
"Syystuuli kohisee, kemut loppuvat, pimeistä metsistä outo kammo kulkee, kylmänä ja raakana sumu laaksoissa vyöryy, kaukana leimahtelevat kalevanvalkeat, kuparinpunaiset ja äänettömän salaperäiset, oudot. Inehmot jo kokosivat elonsa aumoihin ja riihiin. Missä on talvesi vara, Mataleenan poika, joka kesän sirkkana sirisit? Taivaan linnuilta kysy. He iloiten elävät – kunnes kuolo heidät korjaa. Iloitse: sinua suojaa metsän Ihme, samoin kuin meitä muita, jotka emme tiedä, mikä on elämä, emme kuvittele tietävämme; emme, mikä olisi oikeus, totuus, emmekä sitä tietoa tarvitse. Omat epämääräiset sanamme oikeuden ja totuuden sijassa ovat meillä: kiihko kestää valittamatta vaivat ja ne tehdä henkensä mahdilla hassun-naurettaviksi. Emme toivosta, voitosta puhu, emme maailman paranemiseen usko: maailma on nyt jo ylen ihana ja hyvä...
"Me emme ole liioin kuuliaisia lapsia, me hullut. Me nousemme vanhempiamme vastaan, meissä on kapinoitsijain henki. Me kartamme holhoojiamme, jotka koettavat tehdä meistä kilttejä, vanhoja teitä tallaavia onnenlapsia, me karkaamme kunnioitettujen, vanhalla auktoriteetilla varustettujen isäimme luota. Me jätämme köyhät, hourut äitimme avuttomiksi erämaan tölleihin, – sinä, Mataleenan poika! Sillä sinä et ole mikään kristitty, et tahdo sitä olla, vaan selvänäköinen: jo pelkästään pari sanasta emosi suusta puhui sinulle, heikkona aavistuksena, äitiarvosta enemmän kuin tuhatsivuiset, kaunistelevat kirjat. Mitä voisitkaan hänelle olla, hänelle, joka ei ollut nähnyt sinua seitsemääntoista vuoteen? Hänelle, joka ei surmannut sinua, vaan antoi sinut muille? – Ja hän sinulle, joka olet elänyt erilläsi hänestä, vieraasta, ja olet oma puusi? Säälistä annat mitä annat, se on totuus, – muuten et olisi sepittänyt laulua Mataleenasta, joka on enempää: juopumus! – Niin, emme isiämme siunaa siitä, että he ovat meille elämän antaneet, jos he ovat meidät siittäneet kunnioittamaan laitoksia ja palvelemaan herroja, joita me inhoamme vankiloina ja vanginvartijoina, jotka meille vastenmieliset ovat, jotka me oman onnemme uhalla alas suistamme ja sijalle kohotamme uudet, tilavammat, säteilevämmät. Emmekä me vanhan repimisestämme pyydä palkaksi menestystä ja pitkää ikää: kuta aikaisemmin sorrumme, sitä suurempi oli se vanha rakennus, mikä särkyessään meidät raunioihinsa hautasi.
"Ja sama on meille, jääkö kuoltuamme rakentamastamme kiveä kiven päälle. Työmme arvo on vain siinä, että se meitä itseämme aikanamme tyydytti. Mitä koskee enää kuolleita pystyttämäinsä muistomerkkien ikä!
"Emmekä me tottele kieltoa: älä hukuta, tapa, vihaa! Me vihaamme, – kuten ihmiset aina; – oman elomme uhalla me myrkyllisesti vihaamme vanhuutta alati teeskentelevää, punnitsevaa, säädyllistä, nöyrää, hillittyä, kalpeasieluista.
"Suursanaisia tahdomme olla, me hullut! Emmekä vielä läheskään kyllin suursanaisia, sillä sanamme ovat niille, jotka kuohuvat väkevinä koskina kuin mekin, *nuorille*, jotka vanhaa alleen suistavat. Totisesti, me tiedämme mitä tuleva polvi tietää: että se on nuori!
"Omatuntomme ei ole arka: iskekäämme vapauden puolesta entisiin ystäviimmekin, yksi kaikille, kaikki yhdelle uskollisina älkäämme olko tai liittoja rakentako. Samantekevähän on meille, taistelimmeko yksin vai kera tuhanten.
"Sinulle on Mataleena katsellessasi selvinnyt jotakin. – Ja kun olet ollut ihanassa synnyinkylässäsi, rakastaen ihmisiä, jotka siellä elävät, on sinulle selvinnyt vähän myöskin heistä. Rikastumista! Mitä on sinulla sanottavaa seuraavasta, Mataleenan poika? Tulit keväällä synnyinseudullesi, jossa kimaltavat vedet loiskivat satain salmien solissa, sinä näit sisarpuolesi, jota et ennen koko iässäsi ollut tavannut. Se sisarpuoli oli aviossa miehellä, jota hän ei kärsinyt. Sisarpuoli ja hänen miehensä olivat kuin kaksi samaan hirteen iskettyä ristiinnaulittua, irti eivät he toisistaan päässeet, ah, olihan pyhä Jumala, toisin sanoen kirkko, heidät kerran yhdistänyt. Sisarpuolesi ja hänen miehensä kiduttivat toisiaan kuin kaksi petoa. Mies epäluuloisena hukkasi omaisuutensa viinaan ja vieraille naisille, vaimo käytti vieraita miehiä. Niin sai sisarpuolesi pahamaineisen nimen. Sinä, Mataleenan poika, tohdit liikuskella yhdessä pahamaineisen sisarpuolesi kanssa. – Herra Jumala! alkoivat oitis lihavat matamit ja emännäiset supista. – Kuinka tämä nuori kirjailija kävelee ja asuu yhdessä tuon pahamaineisen naisen kanssa! – Sitten he kuulivat, että olit pahamaineisen veli. Ja he rauhoittuivat, naurahtivat. – Niinkuin itse pääasia, heidän kirottu halunsa toisten asioihin sekaantua, olisi täten laisinkaan muuttunut! Niinkuin sinä, Mataleenan poika, rahtuakaan koskaan välittäisit siitä, vaikka he miten pahamaineisten kanssa yhdessä asuisivat ja liikkuisivat! Mitä se sinuun kuuluisi? Kukin tietää maailmassa asiansa, jos tahtoo ja uskaltaa: vaisto sen sanoo. Mitä arvelet tästä, Mataleenan poika?
"Niin, me hullut, – pahamaineiset ovat hyvämaineisia meille, me annamme palttua tyhmän kirkon yhdistämisille, ja erotamme toisistaan riitelevät, toisiaan turhaan raatelevat aviopuolisot, niinkuin he eivät koskaan olisi toisilleen uskollisuutta vannoneet!
"Me, jotka rakastamme lihan pyyteitä ja silmäin koreutta, me kevytmielisesti nauramme siellä, missä toiset puhuvat särjetyn sydämen nöyrää kieltä, emme ihmisten turmelusta valita me, mutta heidän arkamaista hartauttaan sadattelemme. Ja surun ilmaus on meistä häpeällisempää kuin rukouskin!
"Ja jos me taiteilijoita olemme ja taide tahtoisi meitä kitumaan ilman elämää, niin me jumalamme, taiteenkin, jalkoihimme poljemme ja valitsemme elämän taiteellemme vahingoksi ja olemme diletantteja, jotka elämästään taiteen tekevät. Ja dekadentteja me tahdomme olla, – jos muut terveydellään pöyhkeilevät: kukkuloille ja taivaan siniseen siintoon haluamme me, jotka edellisten polvien ummehtuneissa, soisissa laaksoissa syntyneet olemme! Vastustusta ja vihaa me kaipaamme kuin nälkäinen ruokaa. Missä ovat vanhat? Missä, missä, missä? Tulkaa, suutari soi, tappelemaan! Missä, missä, missä? Me etsimme teitä; – ja etsimme naisia – emme papintyttäriä, hienohipiäisiä ja puhdasposkisia, jotka katselevat viattomuutta säteilevin sinisilmin ja istuvat puhtaat kädet puhtaassa helmassa – vaan naisia, joiden otsalla on pimeä, sanaton uhka ja huulilla helisee nauru. Jotka eivät hetken tullen kaipaa ystävän tukea, joiden ylpeys riemuitsee sitä enemmän, kuta enemmän yksin he ovat: tohtivat he nauttia, mutta vielä tuhatkertaisemmin kärsiä...
"Hohoi, – sellaisia olemme, me hullut, jotka ikämme kaiken rakastamme tanssia, poikamaisuutta, hävytöntä iloisuutta, silloin kun muiden jalat ja ajatukset ovat arkuuden ukkomaisuudesta kankeat ja raskaat. Jotka sanomme itsemme kadotetuiksi vain silloin, kun hurskaiksi ja siivoiksi tulemme ja kirkkaan uljuuden-järkemme kadotamme!
"Ah, varokaa itseänne, sedät vanhat ja viisaat, ahkeroineet ja rahoja koonneet! Sillä me olemme varkaita ja rosvoja myös: sen suuren omaisuuden, jonka te vuosisatoina hikipäin olette koonneet ja ahkerina, ahnaina, surullisina olette säästäneet meille perinnöksi, sen arvokkaan omaisuutenne, joka on hillittyä arkuutta, viisautta, ennakkoluuloja, ruhtinaiden, kirkon ja yhteiskunnan kunnioittamista, sen kalliin perinnön me käytämme kevytmielisesti kuin kehvelit vain! Me myymme sen arvottomana romuna ensimmäiselle eteen sattuvalle polkuhintaan, ja rahoilla pidämme pitkin lyhyttä ikäämme monta tuhlaavaa, vapaata iloa!
"Me valehtelemme, me vannomme väärin, me kerromme teille monta valheellisen ihmeellistä tarinaa niistä, joita te vihaatte ja inhoatte, me viekastelemme, käytämme loppumattomia keinoja vihatessamme teitä, te kalpeat ja sivistetyt! Me himoitsemme teidän huoneitanne ja emäntiänne, palkollisianne ja typerää lammaslaumaanne! Ja ne me teiltä riistämme ja vaihdamme moneen kiehuvan rypäleen pisaraan, lyhyen elämämme hulluun iloon!"
Näin lauloi syys-yössä hengenheimoni alla rypälepuiden, punaisilla huulilla kevytmielinen, kavala hymy, otsilla seppeleet ja käsissä maljat, joihin tippui rypäleiden kimaltava neste myrkyllisenä, tulenpolttavana kuin jumalien kädestä hourupäisyyden kosto heidän vihaamainsa hurjiin, pakottaviin pääkoppiin: olin elänyt laulun ja sadun, olin juopunut yhäti.
Kun seuraavana aamuna varhain seisoin synnyinkyläni laivalaiturilla, kauas pois lähteäkseni, niin ilma oli harmaa ja vettä tihkui, mahtavain vaarain rinteet peittyivät sateen hämärään, outoon sumuun. Kaukaa järveltä kulkivat kohisten vaahtopäät laineet, ja rannalla kiehui vesi kellervänä kuohuryöppynä, hopeahelmiä räiskytellen. Myrsky ulapalla peuhasi, raskaasti keikkuen ja epäselvästi jyskyttäen pyrki niemen takaa laituria kohti savuava laiva, joka ajoi keulansa edessä vaahtoisia kuohuja, ikäänkuin talvella lumiaura lunta.