[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fBJ_ej-dn6z3hk-o_hCPfKwXRN_7gKbZunzemk6w7mZo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},158,"Mataleena","Lehtonen, Joel",1881,1934,"158-lehtonen-joel-mataleena","158__Lehtonen_Joel__Mataleena","Laulu synnyinseudulle","romaani",[],[],"fi",1905,null,17553,113504,false,[],[],[],"Lyrinen ja tunnelmallinen kertomus kuvaa nuoren miehen paluuta ja oleskelua synnyinseudullaan. Teoksessa värikäs luonnonkuvaus ja ihmisten väliset kohtaamiset yhdistyvät muistoihin ja kotiseudun kaipuuseen.","Joel Lehtosen 'Mataleena' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 158. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen ja Projekti Lönnrot.","MATALEENA\n\nLaulu synnyinseudulle\n\n\nKirj.\n\nJOEL LEHTONEN\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1905.\n\n\n\n\n\n\nSALOTÖLLI\n\n\nRiemuni on avaroilla kylillä korkeiden vaarain harjanteilla, missä\naurinko hellänä säteilee kaukaisen tuulen suhistessa, laihopelloissa\nkäyvät levottomina tuulen välähtelevät laineet, kyläraitti johtaa\nkultaisena ja mutkittelevana kauas yli mäkien sinne, missä auringon\nsäteissä etäällä kimaltavat kirkkaat, kiertelevät vedet.\n\nKyläraitin kiviaitain takaa käy ruispelloista kuiva, täyteläs tähkäin\ntuoksu, kun aurinko lämmittää. Ja moni sininen, hymyilevä kukka viihtyy\nkahisevain, keinuvain olkien seassa.\n\nMoni sininen kukka laihojen seasta tirkistelee, monet kirjavat kukat\nviihtyvät upeassa ruohikossa pellon vihreillä pientarilla.\n\nSiellä minä käyn kyläraitilla, onnellisena kuin sadun prinssi. Avointa\nrintaa auringon kuuma hengitys hyväilee, silmäluomien lävitse tunnen\nsäteiden pujahtavan huumaavan kuumina aivosuoniin, ja minä hymyilen.\nTien hieta paljaiden jalkain alla polttaa.\n\nOletteko nähneet onnen prinssiä? Paljain jaloin, yllä vain alushousut ja\npaita, sekin auki reväisty, niin että rintaa vapaa tuuli ja auringon\nkuumuus leyhyttää.\n\nMoni tuoksuva kukka viihtyy tuuheassa ruohossa pellon pientarilla, moni\nloistavan punainen tai keltainen talonpääty kohoaa näkyviin keinuvain\ntähkäin takaa.\n\nJa minä muistan monet ystävällisesti säteilevät silmät siellä taloissa,\njoista jotkut kokonaan peittyvät tuuheaan syreenipensaikkoon tai joiden\nikkunain edessä hämärtävät piilipuiden pitkät ritvat. Ja minä alan\nitsekseni kyläraitilla laulaa.\n\nPitkällä maantiellä, joka kiemurtelee ylös vaaralle laaksosta, missä\nasun kummini vesimyllyllä, -- pitkällä ja loputtomalla niinkuin elämäni\nriemu, -- tulee vastaan pieni, keltainen eukko, pysähtyy, tervehtii\nylioppilasta, sanoo:\n\n\"Hyvää päivää... No, nytkö teidät viimeinkin näin!\"\n\n\"Kuka te sitten olette? En teitä oikein muista\", vastaan.\n\n\"Olen minä teille rintaa antanut\", sanoo hän.\n\n\"Mitä ... rintaa? Mitä rintaa?\"\n\n\"Tissiä\", jatkaa hän hiukan kainostellen.\n\n\"Tissiä ... te minulle? Kiitoksia, suurkiitosta, paljonkiitosta!\"\n\n\"Niin, oman lapseni ohella. Kun olitte pieni, huusitte kovasti, olitte\norpo.\"\n\n\"Ahaa... No, tuhansia kiitoksia. Seitsemäntuhatta kiitosta!\"\n\nJa minä syleilen eukkoa.\n\nJuttelemme hänen kanssaan, kerromme tarinoitamme, istuen kauan ihanan\nmaantien vieressä kauniilla mättäillä, joilla ketoneilikat kukkivat. Hän\non suloinen...\n\nKuljen jälleen. Tulee vastaan pieni ruskea akka, hyvin ruma, ryppyinen.\nHän nauraa. Sanoo:\n\n\"No, nythän tavattiin toisemme! Olettehan te se Juuveli!\"\n\n\"Kuka te olette?\" kysyn.\n\n\"Minä? Pinskiksi sanovat, -- kuuluu nimi olevan Orpinski, puolalaista\naatelia muka...\"\n\nTiedän kyllä, että täällä todellakin elää talonpoikina jokin haara\nPuolan *Orbinsky*-sukua.\n\n\"Ja minä olen imettänyt teitä\", jatkaa nainen.\n\n\"Tekin? Äsken tuolla toinen väitti samaa. Kuka hän olikaan?\"\n\nKuvailen äskeistä tälle.\n\n\"Aha, se oli varmaankin Henriikka Lottonen.\"\n\n\"Hyvä! -- Kiitän teitä -- aatelismaitoa, perhana, puolalaista maitoa!\"\n\nMe nauramme, räkätämme. Hän on suloinen, tuo ruma ämmä.\n\nKuljen taas edelleen. Tämä oli jo viides sellaisia tuntemattomia naisia,\njotka minulle ovat täällä rintaa antaneet.\n\nKuljen omituisen iloisena tuonne ylös, kohti jotakin rakasta, tuttua\ntaloa, ohi ylpeästi suhisevain riippukoivujen, jotka siellä täällä,\nvankkoina, vanhoina ja kyyryisinä, varjostavat hehkuvaa tietä.\nIki-koivun alla minä lepään. Ja kas, kun avaan erään narisevan portin,\nniin oitis astuu portille vastaani joku mies tai nainen, jolla silmät\nystävällisesti säteilevät, ja käsi tervetulleeksi kättäni puristaa, ja\nhuulilla väreilee nauru.\n\nKymmenen vuotta tulevasta elämästäni tuskalle ja nääntymykselle\nkiitollisena annan, kun saan istua tunnin synnyinkylässäni jonkin talon\nkamarissa. Aurinko huikaisten ikkunasta paistaa, ruusut tuohisissaan\npunaisina loistavat, ja palsamien varret kuultavat läpinäkyvinä,\nheleänpunaisina kuten kappale uhkuvaa, täyteläistä inehmon valtasuonta.\n\nJa joku tuo eteeni lasin leppoisaa, kirkasta viinaa sekä kahvia\nsuurissa, kullankirjatuissa kupeissa. Myös syliini hanurin, tuon\nräikkyvän ja kevytmielisen-ihanan soittopelin. Silloin minun rinnassani\nkavahtaa, kuten aurinko sinne olisi tuhat kirkasta sädelankaa\npolttavaksi palloksi kerinyt! Minä nielaisen lasin pohjaan: armaalle\nisäntäväelleni! Aatoksetonna hymyilen, ja nähden ruusujen ja palsamien\npunaisen loisteen ikkunalla minä annan remppautuneesta soittimesta\nremuta väkeväin, liikuttavassa surumielisyydessään riemukkaiden\nkansanlaulun sävelten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAh, tämä on huone, jossa minä neljäkolmatta vuotta sitten, joutuneena\npois äidiltäni, Mataleenalta, tuskin kuukauden vanhana, potkin ja kiruin\nvieraiden hallussa, loisakkain lasten parvessa permannolla,\nvaistomaisesti ehkä kaivaten oman emoni povea. Oli minulle silloin tuotu\nvieras nisä, minä en ollut huolinut siitä pitkään aikaan, olin\ntikahtuakseni, suu ammollaan porannut, posket tulipunaisina ja silmät\nkiiluen kyynelistä, kunnes väsyneenä nukuin.\n\nArmas synnyinkylä korkealla vaaralla, upeine vainioinesi, joiden yllä\nsäteilee pyhä päivä, sinun tuttavalliset kartanosi, missä minulle\nsäteilevät monet hymyilevät silmät, sinun palsamikukkasi, leppoisat\nviinalasisi ja harmonikkasi, kuinka kaikkea sinussa rakastankaan!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kun minä vaaranteiden rikkailta kyliltä, joiden hellettä\nilmanrantain sauhuista leyhyvä tuuli viillyttää, alas myllylle ja sieltä\nkauas ikuiseen korpeen käyn -- tuossa aukeaa lepikon helmassa aho:\nmuinaisen kasken kannot siinä nököttävät mustina vielä, lukemattomat\nkivet siinä polttavina auringon häikäisyä heijastelevat -- on niin\npaahtavaa ja yksinäistä; mansikankukat tirkistelevät raukeina ja\nauringon hehkun sokaisemina; ahon laidassa seisoo huojumatta yksinäinen\nhorsma.\n\nMissä ovat hanurin sävelet nyt? Missä välinpitämättömäksi riemastuttava\nviina, kylän keinut, sen tuulessa tohisevat tuulimyllyt, ja\nystävälliset, hymyilevät silmät? Aholta luikertaa polku alas hämärään\nalhoon, jossa karja lauluttomassa viidakossa paarmain kiusaamana ynyy ja\npakenee tiheimpiin rytöihin peltikellojaan ramisutellen. Tiheiköistä on\nmetsäpuro helteessä paennut, kuuma, ummehtunut mudan haju löyhähtää\npuron uomasta, mustassa mudassa janoisina nyyköttävät suokasvit. Rotkon\nreunalla törröttää rivi kummallisia, hirmuisia kivimöyhyjä. Yksi niistä\non kuin musta jättiläissammakko: se kurkottaa paksua kaulaansa, ja\njanoinen suu on auki, ikäänkuin hän odottaisi kultaisen sudenkorennon\nvatsaansa lentävän.\n\nSuurilla kankailla, joilta tukit äskettäin on hakattu, on tukahduttavan\nkuumaa. Taivas on kuin alaspäin kääntynyt jättiläisuunin kita, --\nlentää, lentääpä huikaisevia kipunoita sieltä jättiläisuunista! Jos\nilmaan katsot, niin silmissäsi pimenee, kaikki on ympärilläsi kuin\nhämärä sauhu, tie jalkain alla polttaa ja pistelee, kellervänä paistaa\nhieta, kulonpunaisina himmottavat ympärillä kaadettujen mäntyjen\nkuivettuneet latvukset, tulipunaisena tuikkii kuumassa kankaan kamarassa\nketoneilikka. Kannonpäässä kihoilee pihka; siellä täällä torkkuu\npaahtavalla kankaalla vielä jokin seisomaan pelastunut, hoikka mänty.\nTulee silmäteriin pistävä raukeus, kärpäset ja paarmat kasvojen\nympärillä hörräävät, käsivarsien voimat paahde veltoksi vaivuttaa...\n\nMetsä on niin kummallinen... Avaroilta rahkasoilta kuuluu raukeana\ntaivaanvuohen kaukainen, yksinäinen huhutus. Tulee raukeana mieleen\ntuijottava kaipaus takaisin avaroille vaaroille, joilla varakkaat talot\nauringonpaisteessa punaisina ja kellervinä loistavat.\n\nLoputon, yksinäinen metsä on kummallinen: on kuin se sydämen\n*tunteettomaksi* imisi, ja kuitenkin jättäisi sinne tuijottavan,\nsanattoman tuskan.\n\nNiin minä liikun kivistä metsätietä kauas korpeen; velipuoleni orvolle\nmökille.\n\nTulee yht'äkkiä polun päässä eteen nokinen aita. Kas, sieltähän se tölli\nnäkyy aidan takaa, metsäaukeaman keskeltä!\n\nSiinä on pieni kesantopelto, multa paahtuneena paistaa, kiviraunioita on\nvieri vieressä, syltä korkeita, mustia, surullisia kiviraunioita.\nKivetkö sinä leiviksi pehmität, veli?\n\nKesannon reunassa nyyköttää harmaa tölli, sen ikkunakolot kuumottavat\nahdistavan mustina, -- kuten tajuttomina, sokeina.\n\nOnpa siellä vielä tuohikattoinen aittapahainen, onpa navetta, ja metsän\nlaidassa savuinen sauna, jossa sirkka uupuneesti soittaa.\n\nMutta ympäri töllin aukeamaa seisoo uhkaavana, liikkumattomana tuuhea\nkorpi, jonka puiden välitse kummallinen tummuus ammottaa kuin hiiden\nsilmät! Metsä korkeana ja auringon paahteessa kiiltävänä,\nhievahtamattomana, ikäänkuin se salajuonia punoisi! Vain kalpeain\nhaapain punertavat lehdet läpättävät. Metsä joka taholta orpoa mökkiä\nkummallisilla, ilkkuvilla katseillaan piirittää...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiellä, mökin aukeaman reunassa, on tuhkainen palo, jolla, korkeiden\nkivien välissä, nokinen mies hevosineen raataa.\n\nHehkuu tulikuumana taivaan pätsi. Kun raataja aurankurjessa päätänsä\nnakkaa, karkoittaakseen otsaltaan kärpästen horisevaa parvea, joka\nhikihuokosissa pistelee ja vihavoi kuin suola, silloin hänen katseensa\nsattuu paahtavaan taivaslakeen ja auringonsäteiden tuliseen virtaan.\nHuikenevatpa pienet, samenevat silmät silloin, huikenevat silmät, ja\naivoissa huimahtaen pimenee. On silmissään maailma kuin sekava sauhu,\njohon taivaan jättiläistakan kidasta satamalla sataa palavia kekäleitä.\n\nKyntää velipuoleni, vankka, varaton mies. Paiskaa kiukkuisesti päätänsä,\nleimahtaa silmistä taas vihainen tuikahdus, hän puree karkeita,\nkarvaisia leukojaan, ja iskee aurankurkeen kämmenensä, vankat kuin\npunaisesta hongasta veistetyt lapiot. Kajahtaa nokisella palolla\nuranuurtajan karjaisu. Vankalta otsalta valuu kimaltaen hikihelmien\nkultainen parvi, asettuu hetkeksi kutittamaan kulmakarvoja, ja sitten\nvihavoiden kierähtää silmäkoloon. Samenevat poskien noessa kultaiset\nhikihelmet, miehuudentunnon kalleimmat korut, ja putoavat kyntäjän\njalkoihin alas harmaaseen tuhkaan.\n\nLaiha on kyntäjän tamma, paljon on sillä pinnistystä töllillä ja talon\npäivätöissä. Pää riippuu raskaana, harja huiskii takkuisena, silmät\ntuijottavat raukeina, kun se kivissä kirahtelevaa auraa kiskoo. --\nVelipuoleni vanhin poika, kierosilmäinen, laiska Mateus, harppailee\ntamman rinnalla sen kimpusta lepänlehvällä kärpästen kihisevää,\npistelevää pilveä karkoitellen. Mateuksen liinatukka alas silmillä\nluuhottaa, kiukkuisesti Mateus hevon selästä kärpäsiä hosuu, ruopaisee\njoskus pistävän paarman olkapäästään, joka paljaana paistaa riekaleisen\nrohdinpaidan reiästä.\n\nMetsän helmasta lentää vihreän-kiiluva parvi paarmoja. Janoisina ne\nhyökkäävät suoraan raatajain kimppuun. Jo tunkeutuvat ne hevon\nhoriseviin sieraimiin ja silmäripsien alle, lapojen verestäviin\nhaavoihin, pistävätpä kymmenesti myrkkyiset okaansa nahan läpi\nmasmalolihaan. Raivostuu silloin hepo, kirkaisee aura kivissä kuin\nveitsellä korviavihloen, mies on lentää nenälleen tomuun, hevon\ntakakoivet ovat sahrojen ulkopuolella. Kiroaa velipuoleni, sänkiset\nleuat harmista vapisevat:\n\n\"Polta, polta, päivä perkele!\" hän hampaitaan kiristellen ärisee ja\nasettaa uudelleen tamman sahroihin. Sitten hetken levähtää ja pistää\npiippuun. Kuten vihassa tuijottelevat hikiset silmät salon piirittävään,\noutoon syvyyteen.\n\nIsän tupakoidessa Mateus livahtaa palolta saunan luo, juomaan lähteelle,\njolla veljeni eukko lastensa vaatteita pesee, tuo Otteli, laihana ja\nruskettuneena kyyröttää, paljoja hommiaan ajatellen. Ah, riekaleiset\novat vaatteet, joita hän pesee, kuin reikiä vain, kuin rääsyistä\nsolmittua verkkoa vain ne karkeat rohdinhousut ja piikkopaidat. Mutta ei\njaksa parempia hankkia: minkä kultaisen tähkän louhikosta kasvatetuksi\nsaat, se tuskin hengenpitimiksi riittää. Villi on suuri, louhinen salo,\ntuhat kultaista hikipisaraa maksaa jokainen tähkä, joka sen helmasta\nkeltaisena nousee.\n\nRikkaruohopa vetisenä ja vihreänä tuossa kaalintaimet uhkaa peittää,\nkitkemättä on vielä perunamaakin, joka mutkittelevina vakoina saunalta\nylös tölliä kohti pyrkii. Oi, pyhä aurinko, anna pitkää päivää, älä\nhelteeseen nääntymistä köyhille anna!\n\nPian vaativat murkinansa väsynyt mies ja lasten mankuva, kitisevä liuta,\nmurkinansa kovaa leipää, piimää ja suolaa. Silloinpa nuorin lapsi,\nMaria, syödessään emon sylissä, kiukkuillen ja kourat kokkelissa\nriuhtoo, puulusikkaa kouraansa vaatii hänkin kuten muut. Mankuvat\nympärillä isommat lapset, yksi mankuu emoa leikkaamaan leipää, toinen\nvoittomuutta kitisee, kolmas tappelee kannikasta veljensä kanssa.\nSyöttää emo ja juottaa muita, nykäisee eräitä tukasta ja korville\nläimäyttää, vaivoin ehtii palan omaan suuhunkin pistää. Mies sanattomana\nja karuna kovaa kannikkaansa jäytää.\n\nHirveä ja ahdistava on salo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMurkinan jälkeen olisi kota höyryävä, ja alhosta leikattava suurusruoho\nlehmipataan. Pitäisi lämmittää harmaa kyly, ja metsästä olisi juostava,\nhuuhateltava, hakemaan lehmä ja kuppelehtava vasikka. Anna, pyhä\naurinko, pitkää päivää, älä helteeseen uupumista anna!\n\nSiellä ajattelee huoliaan laiha eukko ruohoisella lähteellä. Alkaa\nsilloin ylempää tölliltä kiljahdella lapsen kimeä, kiskova itku.\n\nJuoksee, hynttyyttää äiti tupaa kohti. Mutta portailla sukellaiksen\nvastaan, silmät arkoina pälyen, kavala, laiska Mateus, kuin emoa\npaetakseen. \"Joko taas ilkeyttä väänsit!\" kivahtaa äiti ja tarttuu pojan\nniskaan; kerallaan hänet takaisin tupaan paiskaa. Ja eikös tosiaan:\npäästäkseen palolta paarmoja paimentamasta oli se Mateus hiipinyt\nlähteeltä salaa saunan taakse ja sieltä kiertoteitse tupaan. Olipa\ntuvassa ilo alkanut! Porsaan oli Mateus nostanut korista syliinsä\npotkimaan ja rinkumaan. Olipa sitten pistänyt päähänsä paiskata porsas\nlullaan, missä pikku sisko Maria alasti nukkui hiostavassa helteessä.\nAlkoi porsas lullassa kopista ja kiivaasti kinttujaan sätkytellä, avasi\nsilmänsä pelästynyt Maria, alkoi huutaa, käsillään porsasta kasvoiltaan\npois tyrkkiä.\n\nSaipa nyt korvilleen emolta niskojaan kyyristelevä Mateus, vieläpä äiti\nkahmalollisen Mateuksen pellavaisia hiuksia sattui irti kouraisemaan.\nRaivostui Mateus, alkoi suu kierossa noitua, sieppasi penkin alta\nkirveen, kirves kädessä hosui, itkien riehui. -- Riensi palolta meluun\nisä, riisti rimpuilevan Mateuksen käsistä kirveen. \"Saanpa minä\nkassaran!\" äyhäsi poika. -- \"Vai vielä kassaran!\" Isän silmissä musteni,\nsydänalassa riipaisi, tempasi isä hartioista poikaa, permantoon löi,\nulos tuvasta heitti, pojan kallo oven kamanaan kolahti. Ehtivät siihen\nmetsästä vastaksia hakemasta myös keskimmäiset lapset, Markus ja Martta.\nMarkus tikkua jalassaan huutaa: oli koivusta hypännyt terävään kantoon.\nMartta kun näkee, miten Mateusta kuritetaan, puikkii tuvan taakse\nvatukkoon, piiloon. Pikku Maria äidin sylissä pelästyneenä poraa:\n\"Tappelee, tappelee!\" Paiskaa isä Mateuksen ruokakoppiin, lähtee\ntakaisin auralleen tuvalta, missä Mateus ruokakopissa kauan kiroillen\nryskää, potkii pönkin suljettua ovea; lattianpesuhiekat viiliastioihin\nviskelee. Pikku Maria äidin hameissa itkee, kun Markuksen verisestä\njalasta puukon terällä sälöä kiskotaan, Markus huutaa, Martta\nlonksavalla permannolla lullaa tuutii ja laulaa lillittelee.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHirvittävä on salo! Sellaista hartiat-repäisevää työtä, itkua,\ntaistelua, lattiapalkkien kolinaa, köyhyyttä, nääntymystä, alastomuutta\nvuosikaudet, -- aution, kolkon korven helmassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta velipuoleni töllissä uunin ja permannon kulmassa lattialla on\nsilpuiksi pehnautunut, olkinen sija, jolla viruu toissilmä, huohottava\nnainen. Laiha povi tuskaisesti kohoilee ja laskee, suupielissä ovat\nruumiillisenkin kärsimyksen syvät, värisevät vaot, ja ainoasta silmästä\ntuijottaa houru, itsepäinen, valitukset kieltävä epätoivo.\n\nHän on minun äitini korvessa, Mataleena. Ajatelkaa: monta pitkää vuotta\non hän siinä maannut hermotaudissa, jaloilleen jaksamatta, hirveiden,\nikuisten salojen helmassa, -- ilman lääkkeitä, kuntansa apua vielä\nhalveksien, ilman muuta toivoa kuin surma, jäsenissä ainainen, henkeä\nriuhtova väristys, ja kipu päässä, sydämessä.\n\nLuteet ovat siinä, ruumeniksi piehtaroiduilla pehkuilla, polttaneet\nhänen laihaa poveaan ja kivun kalvamia reisiluitaan, torakat ovat\npimeinä öinä juosseet hänen janoa palaville huulilleen; öisessä,\navuttomassa synkeydessä ovat hänen kivusta hourut, alati kivistävät\naivonsa lennättäneet hänen silmäinsä eteen helvetin tulipunaisia\nhaaruja. Unta, taivaan kastetta, on harvoin öillä hänen sieluunsa\nlaskeutunut. Lapset ovat itkeneet yöllä, silloin on hänen laiha kätensä\nalkanut kehtoa liekuttaa. Aamulla lapset ovat nousseet hänen ympärilleen\niloisesti telmimään, hihkumaan ja lattialla jyskäen tappelemaan.\nNirskuttava porsas on hänen päänaluksiaan ja maitokuppiaan tonkinut.\n\nHän on minun äitini Mataleena, siellä korven töllissä. -- Minä, jota\nikuisen, humisevan salon yksinäisyys tuskallisesti ahdistaa, jonka\nsydämen se tunteettomaan nääntymykseen riuduttaa, joka kaipaan korkeille\nkylille, soittoon, lauluun ja punaisiin hymyihin, minä tahtoisin\naavistaa hänen tuskansa, äitini Mataleenan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHiostava on työorjain päivä nokisilla kydöillä suurten metsäin\numpilukossa. Hikipisarain suolaaman otsan se kurttuihin vetää, ja\nloihtii silmiin oudon, tajuttoman tuijotuksen. Mutta kun ilta saapuu ja\nkorkeiden koivujen latvat punertavat, ja viilenee metsän varjo, mikä\ntenho silloin!\n\nMikä tenho, -- jonka vain *minä* nähnen!\n\nMökin aukeaman laidasta, hiljaisten koivujen varjosta se yht'äkkiä esiin\nastuu, tuoksuvan lehtiesiripun takaa, se: metsän *Ihme*. Siellä se jo\nseisoo...\n\nSiellä se seisoo, metsän Ihme, kuvastuu valkeana varjoihin, jotka\nkoivunkylkien välitse ammottavat. Se on ihmisen näköinen olento ikuisten\nkoivujen varjossa, se keikistää selkää, kohoavat valkeat, väkevät\nrinnat, nisät paisuvat ja nännit loistavat -- tulipunaisina kuin\nketoneilikan kukat. Se kytkee kätensä niskansa taakse ja huiskien\nheilauttaa päätänsä, niin että hiukset suhisevat kuin vihreät, tuoksuvat\nkoivunlehvät. Huulet ovat tulipunaiset, se nauraa. Sen silmistä\nleimahtaa kimma, metsän varjosta villin kiihkeänä, riemukkaana,\nvihaavana, rakastavana kuin naarassuden silmistä hehkuvan luulisin.\nPunainen suu jäykistyneessä naurussa se katselee metsän siimeksestä\ntöllille, joka nokisen kannokon vierellä nukkuu paahtavan päivän jälkeen\nraskasta untaan.\n\nMutta sairas äitini töllissä ei nuku. Ja hän luulee näkevänsä\nsuviöisessä ikkunassa jotakin hirvittävää, vihreälle leimahtavaa. Hän\nsupisee itsekseen: \"Se on saatana!\" ja alkaa yksinään puoliääneen\nrukoilla kiduttavia, uikuttavia, hourupäisiä rukouksiaan, -- kun sirkka\nihanasti uunilla soittaa ja kun minä tiedän, että se olento on vain\nminun suosijani, _geniukseni!_\n\n\n\n\nHUUTOLAINEN\n\n\nYstävät, tämä laulu ja satu Mataleenasta, äidistäni, on onneni\nhehkuvimmalta, ihanimmalta ajalta.\n\nKatsokaas, keskisuvi on nyt kukkeimmillaan, heinäkuun helmassahan minä\ntäällä elän, ilma on iki-sininen, ja huikaisevan valkeat poutapilvet sen\nhelmassa matkaavat, aurinko säikkyy lämpöisenä, avoin rintani väkevänä\nnousee. Tuntuu kuin en olisi enää tien lämpöisessä hiedassa asteleva\nihminen, vaan tuuli, joka siivillään painaa ilmat alleen ja katoaa\nloputtoman ikuisuuden ihanaan sineen...\n\nKatsokaas, pellot tuulessa jo kahisten lainehtivat täynnä välkkyvää,\ntuleentuvaa viljaa, keto on hukkumaisillaan tuoksuvaan puna-apilaaseen\nja auringonkukkiin. Kukkain tuuhean kirjavuuden sisässä heinäsirkat\nhelteessä sirisevät; mutta siellä myllyllä, jossa asun, suuren,\naurinkorinteisen kylän laidassa, siellä myllyllä loistavat kimaltavassa\nvesipadossa tuuhean ruohon joukossa ulpukat, ja teräksenä kimaltaen\nliitelevät suuret sudenkorennot. Ja myllyrännin laitain yli väkevä vesi\niäti sumisten, kumisten syöksyy alas puroon niinkuin sula, välkkyvä\nhopea, -- niinkuin sula hopea keltaisena pärskyvään vaahtoonsa puron\npyörivälle pinnalle.\n\nTaruni on todellisuudessakin hiukan ihmeellinen, minun, onnenpojan, joka\nkäyn pitkät päivät joutilaana aurinkoisen synnyinkyläni raitilla...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuten te, ystäväni, kaikki sen tiedätte, olen minä äpärä, minä, sen\n*Ihmeen*, sen metsäpirun väkevä, kiilusilmäinen, karvarintainen\nlemmityislapsi.\n\n\"Se äitisi oli huora\", sanoi minulle myllärin emäntä, paksu ja ruskea\nmuori, joka puhuu viattomasti ja muikeasti niinkuin sen seudun vanha\npolvi ainakin ja joka itsekin pitäisi yhä mukavista horjahteluista, jos\nei ikä niitä estelisi, kuten mylläri joskus huokaillen vihjaa, herännyt\nmies nimittäin. Viattomasti: mummo ei tiedä kaunistella arvonimeä, jota\nhienot, ihanasti hajuvesille lemahtavat säätyneitoset eivät punastumatta\nedes itsekseenkään supukkasuukkosillaan tohdi kuiskata.\n\n\"Niin, hoora\", naurahtaa leikkiä laskien Mari Pirskanen, ja\npirskahduttaa syljen piippunsa kopan ohitse kamarin lattialle, joka on\nmyllärin muorin sänkykamari ja jossa miehekäs Mari samalla pitää\nsekalaiskauppaa: tupakoita, vesirinkeleitä, juhtia, nauloja, neuloja.\nMiehekäs Mari: käy saappaissa ja housuissa, ilman hameita; meni\ntukkitöihin, kun puolisolla on taipumus nuhjusteluun ja lehmänlypsyyn;\nkuuluivat toiset tukkilaiset sanoneen:\n\n\"Piippu Marilla? Pitkä sikari hänellä pitäisi olla.\"\n\n\"On kyllä öillä\", vastasi Mari Pirskanen.\n\nJa nyt me kolme siellä kamarissa jutellaan äidistäni, selvästi,\nyksinkertaisesti. Lisäksi kuului äitini olleen aika nokkava,\nvähimmästäkin hyvään ohjauksesta kiukustuva, itsepäisyydellään on hän\nturhia suruja itselleen tuottanut. Kavala on hän ollut takanapäin\nhaukkumaan, ja edessä olemaan mitä hymyilevin, vilpittömin ystävä. Hän\non ikuisesti vihaten rettelöinyt käräjissä lähimmäistensä kanssa. Niin\novat rehelliset tuttuni, muutkin kuin tämä hellä muori ja tämä reilu\nMari Pirskanen, hänestä minulle naurahdellen kertoilleet, pitäen,\nmukamas, minua aivan toisenlaisena kuin hän.\n\nSellainen on hän ollut, minun äitini, nuorena: ylpeä, väkevä. Hänen\ntiheä tukkansa on ruskeana lainehtinut valkeille olkapäille rakastetun\nvuoteilla, hänen hymykuopissaan on asunut ilveilevä, hekumoiva ilo.\nHänen, joka nyt toissilmänä ja kalpeana, valittamatta, viruu\nsalotöllissä ruumenisilla oljilla, poskillaan kirkkaiden kyynelien\nhaikea kimallus.\n\nTäältä olen syntyisin minä, hänen itsepäinen poikansa, täältä\npimeimmistä pitäjistä, joissa korvet suurina ja outoina suhisuttavat\ntuhansia lehvälatvojaan, joissa suuret, leikkivät vedet\nauringonsauhuisina kimaltaen sukeltavat rantain oikullisiin sopukkoihin,\nvuoroin lahtiin harmaakallioisiin ja jylhiin kuin hiiden hirveimpiin\nkirkkoihin, vuoroin valkamiin valkeahietaisiin, nuottaruohojen\nreunustamiin. Täältä olen syntyisin minä, jaa, *minä*, -- täältä, missä\ntalot vaarojen harjoilta loistavat hopeanharmaina ja keltaisina\npilkkuina äärettömäin salojen sisältä, kuten luodot vihreäin, tuulessa\nlainehtivain merten helmasta. Täältä, missä töllit mustina lyyhöttävät\nmetsäin pimennoissa... Siellä pimennoissa velhot ja pirut asuvat...\n\nSikäli kuin minä lapsuudestani olen kuullut, myi synnyinpitäjäni minut,\nemosta päässeen, kitisevän, piennä pahaisena huudolle pappilansa\nlampuodille. Sepä oli ihanaa aikaa!\n\nOli pappilassa joulu, ja lampuodinkin pirtissä tuikkivat kirkkaina\ntuoksuvan kuusen tulet, ikkunoista ammotti mustana ulkoinen pimeys, sen\nmuistan, kuten juhlahetkeni aina, ja kiiltäviin ruutuihin kuvastuivat\nkynttiläin lepattavat liekit. Sain minä ensimmäisen joululahjankin\nsilloin, sain kolmella äänellä piipottavan, keltaisen savikukon. Ja\nvieläkin suuremman lahjan minä sain. \"Antakaa pojalle viinaa!\"\nnaureskelivat jouluisessa pirtissä lampuodin miehet, sen muistan toki.\nJa minä imin tarjotun lasin laidalta, ja aloin iloisena paitaressuna\nhypätä töpsötellä ympäri tuoksuvaa, tuikkivaa metsäkuusta, ja\nsavilintuni kolmella reiällään piipattaen lauloi.\n\nMinä kiitän, sen pisaran tarjoojat, teitä! Iäti on otsallani kimaltava\nnäkymätön kruunu kuin viinan ilosta saatu! Minä kiitän teitä, että jo\nsilloin sallitte rinnassani riemuiten porista raittiin, väkevän\nkorpikyynelien-puron: hetken innostuksen huumeen.\n\nMinä muistan, että minä siellä lampuodilla, emostani erotettuna,\nvierasten ihmisten hoidossa, olin laiha ja kituva, että minua vaivasi\nainainen vatsatauti, paha paidalleni. Silloinkos mustanruskea, repsakka\nKaisa-piika otti minua käsipuolesta kiinni, vei kuistin portaille ja\nantoi aika lailla selkään.\n\nSitten tuli onni, joka minua pitkin ikääni on hellävaroen käsillään\nkantanut ... kuin kultaista metsäruusun kukkaa. Onneni: metsän Ihme,\njolla on villeinä leimahtavat silmät ja nisät hekumallisina paisuvat.\nHän on minua hellin käsin kantanut kuten korven kultaista, hieno-okaista\nkukkaa.\n\nPaljon oli lapsia papinleskellä, kuten pappisväellä ainakin on: lauma\nvereviä, järkeviä poikia ja tytärtä kaksi. Mutta pojista nuorin oli\nnähty hyväksi muuttaa uuteen, tuoksuvia kieloja kukkivaan asuntoonsa\nkalmiston raskaiden syreeniterttujen siimekseen, harmaan ristikirkon\nvierelle. Minullapa päätettiin hänen sijansa elävien ilmoilla täyttää.\n\nNiin huutolaisesta papinlesken ottopojaksi muutuin.\n\nIkävä oli minulla aluksi pappilan saleissa, hartaasti suhisevain\nkoivujen ja saksanheisien varjostamain ikkunain takana: ikävä lampuodin\nemäntää, jota olin parahiksi oppinut äidikseni sanomaan.\n\nIhmeellistä. Hoidosta hoitoon minä olen kulkenut, niin monia olen\näidikseni sanonut, niin monet ovat minua käsillään hellävaroen kantaneet\nkuin korven kultaista kukkaa, joka hienot okaansa kätkee, ja\nystävälliset naiset ovat minua rinnoillaan syöttäneet. Mikä onni!\n\nKun minä lampuodin emäntää itkeä tihersin, tulivat pappi-vainajan\nsinisilmäiset tyttäret ja riisuivat minut, orvon ressuraukan, nukkumaan\npehmoiseen vuoteeseen valkeain lakanain väliin. Ja he istuivat vuoteeni\nvieressä toinen toisella puolella, toinen toisella, ja ylitseni\nkumartuen he katsoivat, kuinka minä silmät suurina kuuntelin, kun he\nkertoivat minulle satua Punahilkasta, joka suuressa metsässä\nkummallisesti pelastuu harmaan, ilkeän suden punaisesta kidasta.\n\nMinä kiitän teitä, papin kirkassilmäiset tyttäret! Rintani väkevänä\nkumisee; tosiaan minäkin, laulava metsästäjä, kerran pelastan jonkun\nPunahilkan harmaan suden punaisesta kidasta!\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuli minulle ikää kuusi tai seitsemän vuotta, enkä vielä oikeasta\nemostani tietänyt mitään, minä lapsi, joka lehdosta ilmestyneenä\npiipertelen vattuja poimien pappilan lehdoissa ja metsissä.\n\nLoiskahdellen löivät rantoihin synnyinpitäjäni avarain vetten\noikulliset, kimaltavat, tajuttomat laineet...\n\nOlivatko inehmot kieltäneet äitiäni minun luokseni tulemasta, koskapa he\nminulta hänen nimensäkin ottivat pois, nimittivät minua ainoastaan\nlehdon lapseksi, -- kuten suhisevain metsäin ja suvisten,\nauringonpaisteessa välkkyväin lehtojen lapsi olenkin?\n\nKerran vain pappilassa muistan: menin avaraan keittiöön -- tai ehkä joku\nminut sinne vei? -- siellä sattuivat silmäni kohta tummaan, solakkaan\nnaiseen -- hän tahtoi ottaa minut syliinsä, houkutteli minut nisulla --\nhän minua oudosti kammotti, minä juoksin hänen luotaan pois papinrouvan,\n*todellisen* äitini, *vaalijani*, turviin.\n\nSilloin kuulin selkäni takaa niin omituisen naurun -- kuulen sen\nkorvissani vieläkin -- ikäni se sydäntäni kummallisen tuskallisesti\nvaristaa. Ja se nauru oli kuin hermostuneen itku. Se tumma, outo nainen\nnauraen sanoi: \"Pois meni poika!\" Ei muuta.\n\nMiksikä äiti silloin näytti minusta niin tummalta? Hän on vaalea, vain\ntukka tummanruskea. Siksikö ehkä, että pappilassa juoksevilta kylän\nakoilta olin sattunut kuulemaan sanoja yksiä ja toisia; kuulteni olivat\nhe monesti osuneet virkkamaan:\n\n\"Tämä se on nyt se *armoton* poika. Äiti sen jätti kuten jänis pentunsa.\nMaantien ojaan sen vatsalleen kirkumaan jätti.\"\n\nNiin läsnäollessani salaa keskenään ne punasilmäiset, viisaita vesiä\nitkevät virsikirjakainalot, ikäänkuin ei minulla olisi ollut korvia\nsilloin jo.\n\nHeidän puheensa tähden äitini minusta silloin *tummalta*, mustalta\nnäytti.\n\nSitten se pappilan väki pani minut kouluun, jossa sain oppia tietämään,\nettä pimeässä on paras pelätä, että täällä synnyinmaamme hyisillä\nsoillakin asuu hehkuvain tropiikkien hirveitä eläimiä, jalopeuroja,\njotka viekkaasti ja kiljuen vaeltavat orpojen töllien ympärillä etsien\nkenen he nielisivät, että on muitakin hirveitä, oudon-salaperäisiä\nolentoja, joita täytyy vavista ja karttaa, joista aina huolessa täytyy\nolla: maailma ja meidän oma lihamme. Kärsivä, värisevä, tuskallinen oma\nliha, jossa punaiset suonet pulppuavat.\n\nSain myös tietää, että jossakin -- tuon sinisen, huikaisevan ilman\nyläpuolella, -- tyhjässä, ja kaikkialla, -- oleksii joku kärtyinen,\njuonitteleva, vanha ukko, joka kuuluu kovasti rakastavan pahaa maailmaa\nsillä tavalla kuin vanhat ja typerät aina rakastavat: kostaen\nnuorisolle, kostaen sen pahat teot aina kolmanteen ja neljänteen\npolveen.\n\nTuli korven lapsen tajuttomaan sieluun jotakin haikeaa jo silloin.\nMutta, jumal'auta, hetkeksi vain: ytimessä kohisi kuitenkin iki-väkevänä\nkorven koski!\n\nTarussani aloin silloin jo vaistota jotakin synkän ihanaa, nautittavan\nsynkkää. Ihmisten tyhmäin juttujenko vuoksi minä, vielä lapsi siihen\naikaan, jo punastuin, rinnassani nyyhkytys kulki, jos jotenkin\nvihjattiin orpouteeni ja sukuuni? Ainakin ihmiset minua lellittelivät,\nhellävaroen käsillä kantoivat kuin korven kultaista kukkaa, joka hienot\npiikkinsä peittää heleäin, punaisten terälehtien verhoon.\n\nOli minulla vielä maailmassa velipuoli, jonka köyhyyteen nääntyvästä\nkorven-elämästä olen teille jo puhunut, ja myös sisarpuoli. He molemmat\nolivat huudolla samaan aikaan kuin minä ottopoikana pappilassa.\n\nSisarpuoltani en nykyisiin päiviin asti ole kertaakaan eläessäni nähnyt.\nMutta muistan pappilan keittiön nurkassa kerran arasti seisoneen\npitkähkön pojan, minua pitemmän. Minut vietiin hänen luokseen, sanottiin\nhäntä veljekseni. Hän oli repaleisissa vaatteissa; näytti sormeaan,\njossa oli haava, koskapa sen ympärille oli kääritty likainen riepu.\nNäytti kipeää sormeaan, sanoi minulle: \"En edes tuota riepua ole\näidiltäni saanut.\"\n\nMinua ahdisti, ja hävetti sekä hän että outo äitini, joka ei ollut edes\ntuota riepua hennonut, se vintiö, antaa hänen kipeän sormensa ympärille.\nMutta pohjalla kohisi kuitenkin korven iki-väkevä, synkästi riemuitseva\nkoski!\n\nKoulussa opettivat minulle paljon joutavaa, monta vierasta kieltä,\nkylmiä, raskaita, rämiseviä minulle, oudon vastenmielisiä kaikki.\nJumalan kiitos, nykyjään alkaa jokaisen taito muististani haihtuen antaa\ntilaa jollekin muulle: sillä pohjalla kohisivat kuitenkin iki-avarat\nmetsät, kuului erämaan suokurppain etsivä, pitkäveteinen, valittava\npiipatus, tai valkearintaisten lokkilintujen itkevä ääni, kun ne\nruohoisten nuottavalkamain yläpuolella liidellen etsivät orpoa ruokaansa\nsyvistä, vuolaista vesistä.\n\nHe kiihoittivat kunnianhimoani laskemaan satoja laskuesimerkkejä parissa\nviikossa jonkin viheliäisen korkeimman arvosanan vuoksi! Aikoivatko he\nminusta tehdä kaupustelijan tai konttoristin? Enkö minä saa rahaa\nosaamatta yhteenlaskua? Hahaa, pohjalla paisuen, rintaansa kohottaen\nkumisi kuitenkin salojen koski! *Kaupaksiko* se vaahtoisten kuohujensa\nkimallusta, hopeisia helmiä tarjoaa, tai *tinkiikö* se ehkä silloin, kun\nse vihassa ja näännyttävässä kaihossa pyrkii yli korkeiden sulkujen ja\nkatselee itselleen yhä uusia, päättömiä kulkuteitä!\n\nSäälittävällä elämänkatsannolla tekivät opettajat minut araksi ja\nsulkeutuneeksi, lukukammioiden vankilassa tekivät he minut varreltani\nheikoksi ja hinteläksi, ja kumminkin he olivat, jos kukaan, hyviä\nihmisiä!\n\nMutta pohjalla kohiseva korven koski, mustana virtana se valui metsän\npimennon jääkylmistä, kirkkaista lähteistä, mustana se viuhtoi jo\nvalkeaa, vihasta säihkyvää harjaansa.\n\nVietiin minut keskiluokille suuriin kaupunkeihin, murjottavain,\njylseiden tiilimuurien pimeihin lokeroihin. Enkä minä siltä ajalta\nmuista muuta ihanaa kuin illat ikkunani ääressä, kun iltarusko helmeili\nveripunaisena kaukaa, savuavain tehtaantorvien takaa, ilmanrantain\nmetsistä, -- kun katujen syvänteissä lyhdyt syttyivät usvista\ntuikkimaan, ja portot ja työmiehet liikkuivat väsyneinä varjoina\nlyhtyjen ohi, -- kaukaa helisivät tornikellojen yksitoikkoiset, haikeat\nsävelet...\n\nJotakin käsittämätöntä tuli minuun silloin siellä kivijylsiöiden\nparvessa... Enkö minä, lurjus, alkanut vaistomaisesti vihata tuota\nhoikkakoipista, keltaista työpöytääni, joka sieltä maalta ja\npikkukaupungeista oli minua tänne tiilisten muurien sisään kuin\ntakaa-ajanut ja jonka levyn ikävissäni olin puukollani kaivertanut\ntäyteen syviä pykämiä ja pirunkuvia, tahrannut sen maaleilla ja\nmusteella, -- pöytää, jonka ääressä olin *hikoillut* läksyjen kimpussa,\nmitkä minulle kuitenkin olivat varsin helpot? Enkö vihannut tuota\nvanhaa, matalaa piironkia ja sen punertavasta mahongista tirkisteleviä\nmessinkiheloja, joita käteni liian *usein* olivat kahnanneet, jonka\nlukuisissa lokeroissa piilottelin parhaita aarteitani: kristallikiviä,\nsuuria, sinisiä lasimöykkyjä, yhä enemmän käyttämättömäksi jääviä\nvärilaatikoitani, vaikenevaa okariinaa, Pan-huilun jälkeläistä, -- oi,\nHerra Jumala!\n\nEnkö vihannut salin vihreitä, tuuheita palmuja, jotka kiiltävillä\njalustoillaan koskaan hievahtamatta, suhisematta, aivan kuin unessa\nnuokkuivat, salin punaisia, samettivatsaisia sohvia ja tuoleja -- niin\netten niille surmaksenikaan tahtonut istua, kristallikruunua, avaraa\nruokasalia, sen pyöreää, välkkyvää pöytää, jonka ääressä niin monesti\nolin istunut toisten puheita kuulematta, kuuntelematta, jörönä\ntuijotellen, kun muut iloisesti juttelivat; eivätkä minulle entiset\nherkkunikaan maistuneet.\n\nOi pyhä, kalpea Mataleena, et tiedä niitä pitkiä öitä, joita valvoin\nsiellä kaukana pehmoisessa vuoteessani käsilläni pimeydessä haparoiden.\nJa kaikki oli raskasta...\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli korvessa ihmeellinen kukka, mutaisesta suosta se kasvoi, se\naurinkoon kaivaten kohotti aamukasteen täyttämää teräinsä maljaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinä vihasin sitä sumuista, kohisevaa kaupunkia. Minä kiroillen tappelin\njonkin lempikapineeni, terävän kaksiteräisen tikarin, omistamisesta\nkasvattisisarteni kanssa, minä, lurjus, silmät vimmasta säkenöiden\npuhuin heille *oikeuksistani*, minä joskus melkein vihasin\n*kasvattiemoani*, joka usein minulle aamuisin kuljetti tuoksuvan kahvin\nsänkyni viereen ja jota minä *kuitenkin rakastin*! Sillä minä kaipasin\ntakaisin jonkinlaiseen korpeen, niinkuin metsä kesytettyä sutta, kettua\ntai lintua kutsuu.\n\nOi, te ette tiedä, kuinka pistävät sittenkin okaat korven kultaisen\nkukan, vaikka sitä miten hellien käsissään kantaisi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten minä suviksi palkkausin kasvattisuvustani eroon jonnekin kauas\nmaalle, en sanonut minne lähdin, en kesällä kirjelappuakaan\nkirjoittanut, en tietoa itsestäni antanut. Kiroilevain maanmittarien\nparissa minä korvessa heliseviä ketjuja raahasin, tikkuja mustiin\nsuonsilmiin pistin; suurissa metsissä, hiisien hirmuisten vuorten\nympärillä, joiden uumenet onttoina kumisivat. Iso hiisi asui siellä\nhiiden Pisassa, hornan kalliossa. Korvessa, jossa sylien paksuiset\niki-koivut jättiläisvankkoina kaatuivat naurettavan hoikkain\nlinjasauvain tieltä, korvessa, missä kontiot auringonpaisteisilla\nhetteillä tyytyväisinä ja myhäilevinä nuuskivat punajuuriputkia.\n\nSyksyisin kaupunkiin palasin jälleen, sanoin kuivasti siellä ja siellä\nsuven olleeni. Taas ikävystyneenä tuijotin.\n\nHe hymyilivät leppeästi minulle: \"Tokkohan sinä nyt rupeat\nmaanmittariksi? Tokkohan sinun halusi nyt oikein siihen on? Mutta jos\nhaluat, niin rupea vain, kun niin kerran haluat!\"\n\nHe alkoivat uskoa, että siihen halusin. Kun he sen tekivät, niin kas:\nminulta halu tykkänään loppui!\n\nLoppui haluni kaikkeen. Mutta korven helmassa kukki kuohujen partailla\norjanruusu.\n\nKoko kouluaikani ansio on vain, että se minuun sytytti sammumattoman\nvihan kaikkeen kouluutumiseen, kaikkeen, kaikkeen! sanon minä. Ei ole\nsitä kultaista kirjaa taivaan alla, jota minä nöyrästi alistuen,\nkouluutuakseni oppisin!\n\nKorven koski painaa vasten patoja raivoisasti kumisevan, väkevän\nrintansa, sen vaahto yhä, yhä paisuen kuohuu, sen vaahdossa syttyy\nsateenkaarien helmiä, kultaa, tähtiä, tuhatkertaisesti. Sen tähdissä on\nsielulleni lukemista paljon...\n\nSain minä vihdoin sen valkean lakin, joka niin mainiosti sopii yhteen\nhuolimattomasti avonaisena reuhottavan, usein nokilikaisen paidan ja\npaljaan, karvaisen rinnan sekä virsujen ja avojalkain kanssa. Mikä se\nvalkea myssy on, mitä sen kultainen metallilätkä oikeastaan merkitsee,\nen tiedä. Onhan se keveä ja pehmyt se myssy ja pysyy vaaranteiden\ntuulessa hyvin päässä -- siinä kaikki.\n\nMiksi minun piti ylioppilaaksi tultuani lukea? Pitikö minun lukea?\nJohonkin virkaanko? Mihin?\n\nPuhua minulle yliopistoista, auditorioista, tutkinnoista ja seppeleistä\nkeltaisten tohtorien kaljujen päälakien ympärillä oli samaa kuin olisi\nminulle puhuttu polyneesialaisten kalastuskapineista. Herätti aivan yhtä\nvähän mielenkiintoa kuin jos karhunpenikalle olisi selitetty Lontoon\nkristallipalatsin ihmeellisyyksiä. Ei herättänyt tiedonhalua lainkaan.\nOn maailmassa intresantimpaakin, vaikk'ei niin edullista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKohisi koski, sihiseviä, kultaisia vaahtoja myllyttävä, kellan-kihoinen,\nkimaltava ja huimaava.\n\nJa siihen aikaan minä näin ensi kertaa korven Ihmeen naisen hahmossa:\nhän oli minusta, silloin, kiihkeän intohimoinen, vihaava, kaipaavan\nihana ja hymyilevä, suutelemattomat huulet suudelmilla näännyttävä,\nsäkenöivän, murskaavan epäluuloinen ja mustasukkainen, yksinäisyydessä\nkituva ja ylpeässä vihassa väistävä, väristävän kylmä ja hurjana\npaahtava, pistävän myrkyllinen ja palsamilla lääkitsevä, iäti kostava,\n-- se nainen oli naisena sama metsän Ihme, jonka silmät välähtelevät ja\npaisuvain nisäin nännit palavat tulipunaisina kuin kaksi ketoneilikan\nkukkaa.\n\nYstävät, te tunnette useat sen naisen, -- sillä tehän tiedätte kaikki\nasiat, paitsi ette aina hoitaa hyvin asioitanne, -- ihanan naisen, jossa\noma sieluni, korven leimahteleva Ihme, oli henkilöityneenä, joka\ntielleni astui väkevänä ja kieltäytyvänä kuten minä itse -- se oli ainoa\nrakkauteni, paahtava ja viluinen, hourupäinen kuin helvetin yö, -- no\nniin, tarkoin ajatellen ei silloinkaan ihan jetsulleen ainoa\nrakastuminen.\n\nEmme me kaksi yhteen sopineet. Sillä molemmista meistä olivat koulut,\nkirkot ja kodit ehtineet paljon viedä luonnon terveyttä, intohimon\nryöppyyn sokeasti heittäytyvää uskallusta -- siksi minäkin olen\npuolinainen, *pelkään* luontoni voimaa kuin jumalaansa heikko, särjetty\nkristitty raukka.\n\nYstävät, teistä moni tuntee sen naisen, sen ihanan: hän ei näytä teistä\nmiltään erikoiselta, eikä hän minustakaan siltä näytä nyt enää. Minä\nentisille ajoille hymyilen, ja silloista järjetöntä itseäni säälin ja\nihailen. Olla niin ihanan ihanteellisesti rakastunut, minä? Varsinkin\nnyt, äitini vihdoin kohdattuani, ajattelin: Minä, -- kevytjalkaisen\nMataleenan poika, ovelan ja huikentelevan! -- Ja mitä varten? Vaimoksiko\nsaadakseni? Siinäpä se: jossakin sielussani kuiski salaa minulle\nsellainen ääni, jota en käsittänyt, mutta nyt alan käsittää, -- se\nkuiski, hymyili, nauroi, varoitti: \"Älä niin mielettömän nolosti\nrakasta; joudut ehkä naimisiin, ja sinähän kaipaat *naista*: rakkautta!\nEt -- vaimoa. Et vielä, -- sehän olisi lapsellisen hassua: ajatella\nsinua, leikkisää poikasta, naimisissa! Sinunhan *täytyy* saada *elää*:\nviinaa, vallattomuutta valtavasti, ja ... edes muutamia naisia,\nraukalle. Hullunkurista, jos teeskentelisit heittäytyväsi vakavaksi, --\nei sinulle tarpeellista!\" -- No, siinäpä se, siinäpä ristiriita:\npelkäsin lähestyä tuota ihanaa naista, itsekkyydestä, ja kuitenkin\nrakastin juuri sellaista hahmoa. Mikä sekavuus! Ja, ystäväni, kun te\nsiihen aikaan, jolloin minulla oli se sydämeni kipein sekavuus, --\njollainen teillä useimmilla muuten on ollut tai teitä pelättävänä\nlähestyy, jos teissä on tilkkakin väkevää verta, -- kun te siihen aikaan\nnäitte minun silmäini ammottavan kalpeista kasvoista kuin sokean\nonttojen silmäkolojen, näitte minun horjuen astuvan, usein yht'äkkiä\npuhkeavan tulvivaan, käsittämättömään itkuun huoneissanne pää pöytäänne\nvasten, raivoilevan, kömpelösti ivaavan itseäni ja muita, niin te\nuskotte, jos sanon: silloin oli surmanhetkeni lähellä, metsän Ihme,\ngeniukseni, oli tosiaan tappaa minut!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta korven kohdusta puhkesi kirpeä kukka, ja kaikkialla sitä hellivin\nkäsin kannettiin...\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlin sairas silloin. Kun työkin, unettoman uni, nälkäisen leipä, kirotun\nsiunaus, hylätyn onni, minut jätti, silloin minä tiesin, mikä on\nrakkaus: korven villi Ihme. Silloin minä tiesin, mikä ajatus tuskassa\nalkoi sieluuni hiipiä. Se oli sekava kuin sairaan houre, se hirvitti,\nkauhisti minua. Eikö tuhannesti sielussani tuska minulle huutanut,\nhellien kuiskannut ja lapsellisesti leperrellyt: \"Ota myrkkyä, juokse\njärveen, ammu otsaasi, ole mies!\"\n\nMikä ihme minut silloin elävien ilmoille pelasti? Kun olin jo hyvää,\nvanhaa ukko Jumia perkeleeksi nimittänyt ja tuhannesti vannonut:\n\"Tosiaan, minä pelkään maailmaa kuten olet käskenyt, pelkään niin että\nsiitä pakenen -- en kahleita perässäni raahaten, vaan ne poikki lyöden!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta korvesta kohosi omituinen kukka, ja salaiset mahdit sitä hellien\nkultaisilla käsillään kantoivat.\n\nKorvesta kohisi iki-väkevä virta, ja kun se ihmisten ilmoille tuli,\nrakensivat he tokeita, sulkuja, patoja siihen, ankarat paalut sen pohjan\nhyllyvään, värisevään mutaan iskivät, aidoilla sen teitä tukkivat.\nAavistanut ei alussa tuhoa virta, vaistomaisesti se kohosi kurkistamaan\nyli raja-aitain, yht'äkkiä hätääntyi, hirmustui, pyörteissä pyörimään\nmusteni, pauhaavain kuohujen sekavan-ihanaa, järjetöntä kuohua korkealle\nilmaan paiskasi, kumisi ja kohisi, kituvan rintansa tokeihin painoi. Ne\nryskyen särki. Mielipuolen-temmellyksessä tokeista vapautti itsensä\nväkevä virta, riemuiten, kirkkaana sädehtien edelleen kohisi.\n\nJa minun sisäinen ihmiseni kohosi kuohuista yht'äkkiä väkevänä,\nraikkaana ja hymyilevänä kuin korpikosken nuori Ahti. Se aallon harjalla\nistui, iho viluisten vetten kylpyä vielä punertavana ja verevänä värisi,\nsen suonissa raittiina veri kiehui, konsa kultainen aurinko paistoi. Sen\nkellervät kiharat häilyivät kosken pirskahtelevia helmiä täynnä, silmät\nhymyilevinä, omaa autuuttaan ihmettelevinä loistivat, ja sen kädessä\nsäteili hopeinen kannel, kun se kuohuisilla aallonharjoilla istui.\n\nJa korven koski sille lauloi:\n\n\"Terve korven ihmepauhuun, terve, kosken lapsi, terve kiharainen Näkki!\n\n\"Terve riemun velhomaille, terve! Lapsekseen korpi sinut jälleen\nriistää, terve iki-riemun ryskyyn, omain vertesi koskien kuningas! Korpi\nsinut synnytti, vapauden villi veri suonissasi kohisee. Mitä sinulla on\nihmisten kanssa?\n\n\"Korpi omaa vertaan jälleen vaatii, kutsuu ja kiihoittaa. Mitä sinulla\non ihmisten kanssa!\n\n\"Ihanat ovat korven kosken laulut, mahtavat, ihanat ovat korven linnat,\nsuuret, suistamattomat mahdit viileydessä asuvat, onnekas olet, kun\nkorpeen uskot!\n\n\"Käykööt ihmiset omia teitään. Omia teitä sinä eteenpäin kuohut. Ken\nsinua kulussasi estää, rintansa rutistukoon louhien särmiin, taittukoon\nselkänsä kuin risu jalan alla, sortukoon kuohuun kuin sortuu maahan\nrosvo, jos tavoittelee rikkautta toisen!\n\n\"Sillä myrskyisen villit ja mahtavat ovat korven laulut. Ken estäisi\nkulkua korven kosken!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlin minä ennen kulkenut inehmojen joukossa arkana, tuskaisena,\npälyvänä.\n\nTulivat luokseni inehmot:\n\n\"Terve! Mitä sinä teet? Miksi sinä aiot? Mitä sinä luet?\"\n\nAh, enhän minä tietänyt, arasti jotakin hölynpölyä heille valehtelin, --\nmitä, en ymmärtänyt itsekään.\n\nHe eivät nähneet minua kovinkaan ahkerassa työssä, suu auki minä heidän\nluku-innostustaan kuuntelin, he sanoivat:\n\n\"Luetko sinä oikeastaan mitään? Mitä sinä teet?\"\n\nEnhän minä mitään pahaa tehnyt. Vain hiukan punssille haisin.\n\nMutta kun tuskakauteni ohitse oli, niin pystyyn nousi nokka, saivat\npienet silmäni itsepintaisen, hävyttömän loisteen, ja riemu kasvoillani\nasui. Miksi he eivät ole enää usein senjälkeen tulleet minulta\nutelemaan, missä minä silloin tai silloin oleskelin, miksi minä aion,\nmitä minä teen? Vaikk'en minä ole tehnyt mitään.\n\nTai johtuuko tämä ehkä siitä, että olen oppinut näille, omista\naskareistaan täyttymättömille, vielä toistenkin hommain tietoja\nahnehtiville, hullunkurisesti nauramaan: \"Kaiketi samalla maapallolla\nkuin sinäkin oleksin!\" ja viheltäen kääntämään heille selkäni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa sitä ennen minä läksin iäksi kasvattiemoni kotoa -- tosin se minulle\nmonet kirkkaat kyynelet maksoi, ja hänellekin, armaalle vanhukselle; --\nturha oli hänen minusta toivoa pankkimiestä, tohtoria,\npillerinpyörittäjää, -- ja katosin omille teilleni. Ja ellen olisi se\nmelkoisesti toimeentuleva tyhjäntoimittaja mikä nyt olen, niin tosiaan\nminä kuitenkin rantajätkä, pieni varas tai konttoristi tai mikä muu\ntyhjyri tahansa olisin.\n\nJa minä olen monta vuotta liikuskellut jumalties missä -- enkä ole\nhommannut paljon mitään -- kolme neljännestä vuotta on aina ollut ihanaa\nmakaamista, niinkuin korven kontion, joka vain keväillä viheltäen ja\nriemua muristen herää tuoksuvaan, vihreään metsään.\n\nMutta miksi kaiken tämän olen itsestäni kertonut? Mikä tykkää mistäkin!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKymmeneen vuoteen en ollut hopeisella synnyinseudullani käynyt. Silloin\nminut yht'äkkiä valtasi sanomaton, selittämätön kaipaus sinne.\n\nKorvestahan oli kasvanut korven kukka, mutta Mataleena, kalvea ja etsivä\nMataleena, ei ollut sitä kuin varmaankin unessa nähnyt.\n\nTulin synnyinseudulleni pitkäin aikain jälkeen hymyilevänä, ylpeänä,\nriemukkaana.\n\nAuringonpaisteessa kimalsivat ja säihkyivät hopeisilla kisatanterillaan\nsynnyinseutuni tuhannet laineet; suoraan laineista nousivat omituisen\ntuuheina, vihreinä metsät, satumaisen utuiset; satain välkkyväin salmien\nmutkat kiersivät kevätlehtoja ja pientä kaupunkia, joka\ntöyrässaarellaan, siltain toisiin saariin yhdistämänä, loisti kukkivain\npuistojen suojassa kuin valtavista vesistä lumoten kohonnut satusaari.\n\nKuljin lapsuuden teitä, siellä kaikki oli minulle tuiki tuttua, ja\nsamalla tuntematonta. Tervehtien, riemukkaasti pauhaten solisivat\nympärilläni tuhannet kimaltavat laineet.\n\nKaikki muuttunutta ja ennallaan oli, loisti seutu kuin kadonnut ihana\nuni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSilloin, eräänä ehtoona, -- sadoissa saarissa oli jo rauha, iltarusko\ntuoksuvain koivikoiden takaa loisti palavasti kuin nuoren sydämen hurme,\nsalmet tyyninä pälyivät, ja rantakalliot kuvastuivat valkeine\nkoivunrunkoineen lahtien kirkkaaseen, värisevään veteen, -- minä istuin\njonkun tuttuni huoneessa. Ikkunanpuolisko oli avattu, joskus kävi lämmin\nlehahdus ikkunan edessä suhisevasta koivikosta, tuuli uutimia\nliikautteli, varisteli ruusua, joka pöydällä hieno-oksaisena ja\npunakukkaansa keinuttaen nuokkui.\n\nTuttuni, tummatukkainen, surumielinen nainen, sanoi yht'äkkiä, hiljaa,\nkuiskaten, silmiini katsoen:\n\n\"Oletko äskettäin äitiäsi nähnyt?\"\n\nLehahti ikkunasta illan henki, tuoksahti ruusu. Ulkoa jostakin kaukaa\nkajahtivat suviset hanurinsävelet.\n\nSykähti sydämeni kummallisesti, nopeasti ja iloisesti kiirehdin\nvastaamaan:\n\n\"En... Vai äskettäin! En toki -- seitsemääntoista vuoteen!\"\n\nAloin kiireesti kävellä lattialla, sytytin savukkeen; istahdin pöydän\nlaidalle, hymyillen kysyin, kiireesti:\n\n\"Elääkö hän vielä? Missä hän lienee?\"\n\n\"Eläähän se vielä!\" ystäväni verkkaan vastasi, oli hetken vaiti, ja\nkatsoi hymyillen. -- \"Oi, kuinka hän on etsinyt sinua!\" jatkoi hän\nsitten kiireesti. \"Hänpä se tässä takavuosina menetti toisen\nsilmänsä...\"\n\n\"Niin, minä tiedän!\" vastasin oikein ajattelematta mitä; en sitä\ntietänyt.\n\nJatkoi tuttuni:\n\n\"Täällähän se on alituiseen kulkenut, kysellyt: Oletteko nähneet minun\npoikaani? Ettekö ole minun pojastani mitään kuulleet?\"\n\nSydämeni liikuttui. Sielussani näin vanhanlaisen naisen väsyneenä ja\npuolisokeana ponnistelevan tietä pitkin talosta taloon, kysyvän:\n\"Ettekö, ettekö vieläkään, hyvät ihmiset, ole nähneet minun poikaani!\"\n\nTuttuni jatkoi:\n\n\"Tässä kerran tuli hän tänne tuolta naapurista, ihan vapisi, sanoi:\nSiellä näin miehen huonoissa vaatteissa ... oli aivan poikani\nnäköinen... Äitisi sanoi aikoneensa jo kysyä: Oletteko te se ja se... Ei\nkuitenkaan uskaltanut. -- Oi poika-parkaa, sanoi äitisi; jos kuljeksinee\nnälkäisenä sällinä tai minä tahansa, kun sinne maailmalle on joutunut.\nKun saisi hänet edes nähdä, ja sitten kuolla.\"\n\nVedet tulivat silmiini, menin takan luo muka poroja savukkeestani\nkaristamaan, ettei tuttu kyyneliäni näkisi.\n\n-- Oi äiti, -- ajattelin, -- oikein sinä arvasit! Ylpeydellä täytyy\nminun tunnustaa, että sälliä, seikkailevaa sälliä minussa on koko\njoukon, on tosiaan! Enkö minä erityisesti rakasta esimerkiksi jotakuta\nnuorena rappiolle joutunutta ylioppilasmiestä, joka suuren perintöosansa\njo koulussa antoi valua oluena kurkun kautta tyhjiin, joka filosofisesti\nnauraa nikotellen todisteli koko työnteon hassuudeksi; on nyt maalla\nmonta vuotta makaillut tekemättä mitään, ei välitä ihmisistä mitään,\njoskus vain maanviljelijä-veljeltään mankuu markan tai pari viinaan.\nHänellä on sydän alttiimpi, ymmärtävämpi, herkempi kuin monella muulla,\neikä hän pään puutteessa kuhnustele, vaan siksi, että sellainen kuhnurin\nolo on hänelle juuri itse elämä. No niin, no niin, -- ja hän on kerran\nkellonsa pantannut hankkiakseen minulle rahaa olutpulloon!\n\nEnkö minä rakasta jotakin telegrafistia, joka, juoppo, on potkittu\npaikasta toisensa jälkeen: hän on iloinen ja terävä, mutta sydän hänellä\non liian hyvä. -- Tyhjäntoimittajia, oikeita, hartaita, vakavia\ntyhjäntoimittajia minä suuresti rakastan; kernaasti virun samalla\nvuoteella sellaisen miehen kanssa, jota yleensä lurjukseksi mainitaan:\njonka muut ovat narranneet itseään ruhtinaallisesti kestitsemään ruuilla\nja juomilla, ja joka itse on siten vajonnut velkoihin korviin saakka,\nveloista viinaan ja porttojen vuoteille; virun hänen vuoteellaan ja\nkuuntelen, kun hän puhuu, -- oikein pitkäksi pojaksi virunkin: selväksi,\ntarkkanäköiseksi! Niin eivät kirjanoppineet puhu kuin hän, elänyt mies.\n\nEnkö rakasta itsemurhaajia, -- kun ajattelen sitä jumalien-leimua, mikä\nheidän järkensä on polttanut; enkö ihaile merille paenneita utopisteja,\njotka antavat kiharainsa kasvaa pitkiksi ja, kuten Cola di Rienzi,\nkulkevat likaisen työväkiliudan johtajina punaista lippua liehuttaen, --\nkunnes pettyvät, keritsevät itsensä klanipäiksi ja pakenevat maasta, --\nheidän unensa vapaudesta ei toteudu muualla kuin taivaassa! Ja\ntaivaaseen he eivät usko.\n\nRakastan yhäti hieman miehiä, jotka leininsyöminä konjakkinokkaisina,\nkulunut lievetakki yllään, köntystävät lehtien toimituksiin imartelemaan\nja livertelemään: päästäkseen leipäpalkalla kirjoittamaan artikkeleita\naivan sen henkisiä mitä heiltä vain tilataan, -- rakastan ja inhoan\nheitä. Heissä on ympäristö ihanimman ihmisen siaksi muuttanut. Mutta\npystyjä prillipäitä, ainaisten ummehtuneiden, kuivain periaatteiden\nmiehiä minä -- vihaan, tottamaar, sillä he juuri ovat ne, jotka\nmuuttavat ihanimmat jumalankuvat sioiksi.\n\nOikein arvasit, äitini! Oikein sinä arvasit, kuljeksija olen minä ollut,\nja yhä enemmän kuljeksimaan haluni palaa, kun ne tiet ovat ihanat ja\nloputtoman pitkät, joiden päässä kuoppani avautuu. Kuljeksimassa minä\nolen ollut, -- jos en nälkääkään nähnyt, vaikk'ei parin kolmen päivän\npaasto juuri miehen henkeä viene; olen nukkunut torppain luteisilla\npehkuilla ja porton silkkitakin alla, olen kulkenut rahattomana\nvastenmielistenkin ihmisten luo vieraisiin, imartelemaan ja\nhassuttelemaan: saadakseni vain kupinkin kahvia kuriseviin suoliini;\nhummannut hurjain pöydissä, joissa viina, viinit viidenlaiset ja\nsamppanja tulvii. Elämäni on ollut joskus kiemurrella kuin mato\nkoukussa, omistamatta mitään, ja joskus rehkiä rikkaana kuten Ruomi\nröykkiä.\n\nNe aatokset silmänräpäyksessä, ylpeinä ja riemuitsevina, sieluuni\nlensivät. Mutta tuttuni, tuo nainen, jatkoi:\n\n\"Se äitisi on kulkenut sinua etsien, valitellen: Kun ei vain se poika\ntulisi hulluksi, tässä meidän suvussa on ollut niin paljon\nheikkomielisiä.\"\n\nSilloin rajusti yht'äkkiä vavahti sydämeni; huuleni alkoivat vavista,\nkuumat kyynelet poskille kierivät. Kiivaasti kuljin edestakaisin\nlattialla, sielussani lauloi:\n\n-- Mataleena, sen olisit voinut jättää sanomatta. Ah Mataleena,\nMataleena, jospa tietäisit, miten lähellä heikkopäisyyttä olen jo ollut!\nMataleena, oi Mataleena!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKasvoi korven mustista, lokaisista soista kultainen kukka. Se hehkuvaa\npäivää kohti teräinsä kasteisen kuvun avasi, mutta se suo oli\nmielipuolten suku, ja minun sieluni oli se kukka!\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"No niin!\" sanoin minä hymyillen ja lyhyesti, varmasti. \"Mielipuolisuus\nei haittaa. Sitä komeammin vain hetkeni elän, kun tiedän, että tuskan\ntullen on toinenkin vapahtaja, ei ainoastaan kuolema. -- No niin. Missä\näitini nyt on?\"\n\nTuttuni sanoi hänen olevan siellä ja siellä, velipuoleni töllissä, josta\njo olen tuonnoin kertonut.\n\n\"Hän kuuluu olevan kipeänä!\" tuttuni sanoi. \"Pitkiin aikoihin ei häntä\nole täällä näkynyt. Kuinka hän tulisikaan iloiseksi, jos sinut näkisi!\"\n\n\"No niin, hän saa sen ilon. Mikä tauti häntä vaivaa?\"\n\nVastasi tuttu:\n\n\"En tiedä ... tai ... hän kuuluu olevan vähän heikkopäinen ... on jo\nkerran ennenkin ollut...\"\n\nMinä vaikenin, vapiseva huokaus rinnastani kohosi.\n\nJatkoi tuttu:\n\n\"Puhdasmuotoinen oli nuorena. Ja väkevä, täyden vesikorvon hän yksinään\nolallaan jaksoi kantaa...\"\n\nVähän hiljaisuuden jälkeen tuttu taas:\n\n\"Hän se on niitä raamatunlukijoita...\"\n\n\"No se nyt vielä puuttuu!\" huudahdin.\n\n\"No se juuri!\" tuttu sanoi. \"Sehän se kai on hänet heikkopäiseksi\ntehnytkin. Hän osasi ennen muinoin raamatun ulkoa...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun minä tuttuni luota lähdin, niin keväisessä, tuoksuvassa yössä kauan\nvalvoin, päätäni kummallinen pakotus vihloi, sielussani yhä ja yhä\nkertautuen kummallisesti lauloi:\n\n\"Ja kasvoi korven keskessä, korven, jossa ikuiset kosket kumisten\npauhaavat, kasvoi korven keskessä kimaltava, outo kukka. Kaikki sitä\nkäsillään kantoivat, mutta se suo oli mielipuolisuuden suo, josta se\nkasvoi, ja okainen, palava kukka oli minun sieluni, oi Mataleena!\"\n\n\n\n\nSATU\n\n\nSynnyinkyläni harjuilta, jotka kohoavat salojen keskeltä vihreinä\nkumpuina, kuin meren helmasta aavat saaret, kävin alas korpeen,\näärettömään, laitaansa löytämättömään, -- katosin tuhansien suhisevain\nkoivunlehväin kätköihin velipuoleni torpalle, etsien sukuani kuin\nkattilaromuista myyty Kullervo ennen, mutta enpä synkkänä ja hirveänä\nkuin Kullervo. Ah, ilo ja ylpeä kirkkaus otsallani asui.\n\nSiellä tapasin veljeni, vankkaleukaisen, sänkiposken, joka hammasta\nkiristäen ja karkeasti kiroillen kyntää korven paloa ja on keskelle\nsaloa pystyttänyt maaemolle sylenkorkuisia alttareita: köyhäin peltojen\nharmaita kiviraunioita sata!\n\nPainuin pienen töllin matalasta ovesta sisään, sydän vapisi.\n\nEnsimmäinen, mikä ahtaassa töllissä loisti silmiini, oli punainen hame.\n-- Ah! ajattelin, -- sen, jolla on tuo punainen hame, täytyy varmaan\nolla äitini.\n\nSitten näin, että hänellä, jolla oli yllään tuo punainen hame, oli\nkellervän-kalvaat, kärsimyksestä oudon ihanat, laihat kasvot. Minä heti\nääneen tuumin, virkahdin: \"Tuossahan se on äitini!\" Arvasin oikein.\nAjatelkaa, en ollut häntä nähnyt seitsemääntoista vuoteen, ja vain\nkerran sitä ennen.\n\nHän istui oljilla permannolla, selkä takan seinää vasten. Hän oli niin\noudon kellervä ja ihana; silmäluomet olivat raskaasti puoliummessa,\nkatse tuijotti permantopalkkeihin, kuin kivussa, korkealla otsalla\nhelmeili hiki. Ruskea tukka, jossa jo välkkyi viljalti hopeisia\nsuortuvia, lainehti sekavana ja raskaana laihoille olkapäille. Minä näin\npoven, joka sairaudesta läähättäen kohosi ja laski kuten yhtämittainen,\niankaikkinen kidutus; ja minä -- riemuitsin. Kummallisesti punertavat\nhuulet olivat puoleksi auki, hengitys ahtaana kävi. Kädet riippuivat\nsivuilla niin laihoina, että ohuen, valkean ihon läpi luut punaisina\nkuumottivat.\n\nHän oli puolisokea, tauti oli vuosikausia sitten raastanut hänen\npäästään vasemman silmän, sen paikalla oli nyt vain verestävä, kyyneliä\nkimaltava kolo. Meidän suvussammehan on niin paljon ollut sokeita,\nhulluja.\n\nMiten se oikea silmä tuijotti minuun, kauan. Sitten äitini ojensi\nkätensä, -- ei hievahtanut paikaltaan, ei sanaa virkkanut, vain ohuet\nhuulet alkoivat yht'äkkiä vavista. Ja jo vieri poskille kyynelten\nkimaltava, loppumaton parvi.\n\nTosiaan, minä en nykyisin itke aivan tyhjästä. Kun suru pienoinen tulee,\nniin minä kirota järäytän. Mutta kun äitini ei pitkään aikaan uskaltanut\nminuun edes katsoa, viimein toki katsoi: ainoa silmänsä ihmeellisesti\nsäteili, vapisevilla huulilla oli samalla aikaa itku ja punertava hymy,\nkatsoi, hiljaa sanoi:\n\n\"Voitkohan antaa minulle anteeksi?\" niin sydämeni hytkähti, muistin\npitkät vuoteni vieraiden vallassa, ja minun, nyyhkivän, kasvoni hetkeksi\nkäsiini painuivat. Sitten yht'äkkiä aloin nauraa.\n\n\"Äiti!\" sanoin. \"Jos minut eloon saattaessasi erehdyit, niin olipa se\ntosiaan parahin erehdys, mikä hätiköimällä lienee tehty. Ihana on\nelämäni oleva.\"\n\nNiin uskoinkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Mitä on minun kauneudestani!\" huokasi minulle valittaen äitini,\nMataleena. \"Kun äly, äly on mennyt, niin on kauneuskin mennyt -- siitä\non jo monta vuotta!\" hän kipeää päätänsä pidellen valitti.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Mitä on voimastani enää!\" valitti minulle äitini. \"Niin, -- tosiaan\nminä jaksoin ennen kantaa täyden vesisaavin olallani -- nyt en pääse\noljiltani ylös, -- luuletko, että tässä viruisin, jos voisin päästä\npois. Kulkeilla, kulkeilla olisin! Mutta kun äly, äly on mennyt!\"\nvalitti minulle äitini.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Mitä on minun taidostani enää! Ennen minä vaeltelin kylillä, kudoin\nkauniita kankaita, punajuovaisia kankaita, mutta nyt, äly on mennyt!\"\nvalitti minun äitini, Mataleena.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Ei ole kotia, ei kontua minulla sinulle. Hävitin kaikki, hullu. Kaikki\non mennyt, äly, älykin on mennyt!\" valitti äitini Mataleena.\n\nMinä nauroin.\n\n\"Minä vihaisin kotia, jos sen saisin!\" minä lohdutin.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Miten käsivartesi ovat valkeat!\" liverteli minulle äitini, ja hänen\nainoa silmänsä säteili kummallisesti. \"Niin oli synnyttyäsi ihosi\nvalkea, sinisenä se kuulsi!\" hän sanoi, ja katse kirkkaana säteili. Minä\nhymyilin.\n\n\"Mutta miten olet jäänyt pienikasvuiseksi!\" hän sanoi yht'äkkiä,\nilkeästi, hyvin tylysti. \"Olet ruma.\"\n\nMieleni synkkeni, minä vastasin:\n\n\"Hm, -- ne siellä maailmalla ovat uuvuttaneet voimaani paljon\nsellaisella joutavalla, mistä minulle ei ole ollut mitään hyötyä! Ei\nsovi hirvelle sahrain veto. Vaikka se mainiosti kyntöhevon varsalle\nsopii.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMe valvoimme emoni kanssa hiljaa jutellen pitkän, pitkän illan yöksi;\nminä paitahihasillani ja piippua imien sängyn laidalla, hän pehkuillaan\npermannolla. Muu tölli, veljeni, joka oli vaimonsa kanssa siirtynyt\nsängystä lattialle haavanlehdille, ja sisareni, joka majaili aitassa, --\ntölli miehineen, naisineen, lapsineen nukkui, yö hämärtyi, sirkat\nuuninholmissa helisivät.\n\nKesäyön ruskotus oli tullut korven takaa ja heitti ikkunaan veripunaisen\nheijasteen, veripunaisena loisti takankarsina, jossa äitini istui. Oli\näitini kuin pyhimys, pään ympärillä ruskotuksen veripunainen, haikea\nloiste säteili, kun hän siinä istui kalpeana ja sairaana hiljaa\njutellen.\n\nNiin, me valvoimme hiljaa jutellen, ettemme olisi muita herättäneet.\nMinä nöyränä, samalla ylpeänä: kun tahdoin auttaa emoani. Mutta kun\näitini puheli, paljonkin seikkoja, tapauksia, niin -- mitä ne minua\nliikuttivat? Jokin hiljaa sielussani kuiskutteli, että elämäni oli ollut\ntoinen kuin hänen: olin paikaltani siirretty, ja sittenkin entisissä\njuurissani kiinni, mahtavasti kiinni, -- mutta ne juuret eivät oikein\nsittenkään olleet kiinni: olin irrallinen olento. Koetin kuunnella, --\nkuuntelin nöyränä, levottomana... Ja emoni kertomat tapahtumat olivat\nminulle -- niin kaukaisia. Oi, *hänen* sortumisensa: minulla oli elämä\nedessäni, -- sen täytyi saada olla minun *omaa* elämääni.\n\nEn huomannut, etten pian tahtonutkaan hänen elämäänsä seurata...\nikäänkuin sitoutua kiinni tuohon menneeseen ja sairaaseen...\nTuskallista...\n\nÄitini äskeiset sanat: \"Olet ruma!\" Hän oli -- tyly, julma, -- ja samaa\ntunsin itsessänikin.\n\nMinä, julma: epätoivoissani, että juureni, esihistoriani oli sellainen,\nja että minun kenties täytyisi *syöksyä* siihen takaisin, palautua\njuuriini, koska niille en lopulta mitään voisi; vaikka olinkin niistä\nyksilöllisesti irti, niin juureni olivat kuitenkin samaa *ainesta* kuin\nemonikin juuret, ja minä siis ikäänkuin saman lajin puu kuin hän; --\nepätoivoissani, viimein sangen hajamielisesti kuunnellen aloin siinä\nkuvitella seuraavaa laulua, satua, mielikuvaa, heittäytyneenä -- kun\näitinikin toivottomana sanattomaksi väsyi -- minulle luovutetun sängyn\noljille. Surkeus: lapset kitisivät unissaan luteensyöminä lattialla,\nveli kuorsasi. En unta silmiini saanut: sielussani säteili Mataleenan\ntarina, mutta säteili omalla tavallaan, niin, *sielustani*: kuin\nmustalta taivaalta talven kimaltavat tähdet.\n\nJa nyt sen teille, ystäväni, kerron. Miksi?\n\n       *       *       *       *       *\n\nKorvesta oli äitini, äärettömästä, laitaansa löytämättömästä, joka\nrikkaiden kyläharjujen alla leviää kuin rannaton, vihreä meren-ulappa\naina ilmanrantain sinisiin etäisyyksiin. Kaarne aikomukseensa väsyisi,\njos se aikoisi levähtämättä lentää kyläkukkuloilta kauas yli äärettömän\nsalon.\n\nOli äitini isällä ollut siellä vaaralla salon keskellä talo. Siellä,\nauringonpaisteisella vaaralla, jonka ylitse kesäpäivinä hopeiset pilvet\nmahtavina vyöryvät, olivat äitini ja kaksi enoani syntyneet. Mutta jo\nmiehuuden vankimmassa iässä äitini isä kadotti näkönsä. Lapset olivat\npieniä vielä, talo palkkalaisten hoidossa köyhtyi, se täytyi veloista\nmyydä. Köyhänä ruotulaisena kuoli äitini isä; niin oli sukuani pitkä\nliuta jo ennenkin kuollut köyhtyneinä ja sairaina. Kun enoni miehiksi\nkasvoivat, joutuivat he korkeilta kukkuloilta alas ikuiseen korpeen\ntorpantilkkujen perkaajiksi, ja heidän mukanaan äitinikin, sisaruksista\nnuorin. Siellä korvessa Mataleena tyttösenä eli.\n\nSiellä hän eli helmassa metsän, jossa, sokean, suhisevan havukaton alla,\npetojen polut painuivat viitain tiheihin piiloihin, jossa iki-vanhain\nkuusten oksat harrottivat polkujen yli kuin sokeiden jättiläisten\nhaparoivat, karvaiset kourat, ja naavakoivujen lehväiset latvat\nhuohuivat niin korkealla, että päätä huimasi, jos niihin katseensa\nkohotti, koivujen hopeanvälkkyvissä kyljissä naava riippui sakeana,\nvanukkeisena partana. Siellä olivat lähteiden pohjat sameat varisseista\nlehdistä, muurahaisten väkevälemuiset tiet veivät risujen piiloitse\nkeolta keolle. Oli siellä jokin metsän kumma huvikseen notkistellut\nvahvoja koivuja polkujen yli kaareviksi, notkeiksi luokeiksi, kuin\nhentoja pajunvarpuja ikään.\n\nSiellä, reunalla ruohoisen ahon, jossa syltä-korkea heinä ja angervot\nväkevästi tuoksuivat, törrötti isoja kallionmöyhyjä mustina ja\nkummallisina. Niiden laella nuokkuivat tuuheat, vihreät\nsanajalkapensaikot kuin metsänpeikkojen hiustupsut. Ne sanajalkaiset\nkalliot olivat lavoja, joilta metsän hiidet suhisevia puheitaan pitivät,\nja alas alhoon, jonne kiviltä puhuttiin, kokoontui kuuntelijoina metsän\npunaisia piruja ja ja parvi ylpeitä hirviä. Hirvet vatsaansa saakka\ntuoksuvassa ruohossa seisoivat, niiden kyljet välkkyivät kuin olisi joka\ntoinen karva ollut hopeaa, joka toinen silkkiä, niiden niskassa ja\nsarvien välissä päälaella hohtivat tuuheat karvatöyhdöt. Ne kalusivat\nalhon laidassa haapojen kyljet paljaiksi, kun odottivat ajajiaan, metsän\nmenninkäisiä, pirunpoikia; niiden silmät leimusivat punaisina.\n\nSiellä salon pimennoissa välkkyi kymmeniä lampia, salon sinisiä,\npeloittavia silmiä. Jos Mataleenalta, joka siihen aikaan oli salon\npunahuulinen tyttö, kysyit, tokko hän noilla lammilla oli ongella\nkäynyt, niin hän saattoi vastata:\n\n\"Olen kyllä joissakin. Mutta ei kaikista onkia uskalla.\"\n\n\"Miksi ei uskalla?\"\n\n\"Kun niissä ei ole pohjaa.\"\n\n\"Mistä tiedät, ettei niissä ole pohjaa?\"\n\n\"Kun aikuiset ovat niin kertoneet. Ei niissä ole pohjaa, niissä on vesi\nkuin kymmenen kaivoa päällekkäin.\"\n\nHirveitä lampia, joissa ei ole pohjaa, joissa vesi mustana syvyytenä\nlouhien välissä ammottaa. Pohjattomasta pohjasta nousevat valkeat\nlumpeet kavalina ja vaaniskelevina. Jos havaitsevat rannalla onkijan,\nniin yht'äkkiä alkavat elää kuin käärmeet ja varsiinsa kietoen kiskovat\npohjattomaan syvyyteen sen onkijan, joka on uskaltanut liian lähelle\nlouhiselle rannalle.\n\nNe ovat hiisien kaivoja, niiden äyräiltä metsän velhot vettä latkivat...\n\nSellainenpa on salo, ahdistava ja ihana. Siellä on äitini lapsena\nelänyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinä, joka sanomattomasti rakastan korkean harjun kesäistä kyläraittia,\nmissä heinäsirkat sirisevät tuoksuvain sanajalkain ja piikkisten\nohdakkeiden juurilla, -- kiviaitain takana lainehtii tuleentuvien\nlaihojen kahiseva lakeus, laihokumpujen takaa kurkistavat talojen\nlukemattomat päädyt, kaivonvintit, tuulimyllyt; yli kaiken vyöryvät\nsäihkyvinä vuorina hopeiset pilvet; -- minä, joka kernaasti kuljen\ntuoksuvia pientaria myöten talosta taloon ja rakastan pitkiä maanteitä,\nniin, iäti maanteitä, minä ymmärrän hyvin Mataleenan, koska hän lähti\npois salotöllistä ja ilmestyi korkeille kylille.\n\nSiihen aikaan, jolloin Mataleena varttui tytöstä, -- ja se tapahtui\nhänen iässään sangen varhain, -- seisoi korkeimmalla harjanteella\nSöyrharjun talo. Se oli kuin mikäkin linna: rakennukset olivat tiheänä\nneliönä ympäri pienen, ahtaan pihan, jonka kulmassa pihlaja suvituulessa\nsuhisi ja päivänpaisteessa välähteli. Talon ulkoseinät seisoivat\nlävettöminä, kolkkoina ja vankkoina; pihalle päin olivat ikkunoista\nuseimmat.\n\nSellainen linnoitus on moni vanha talo vieläkin täällä tiheässä vaaran\nkylässä. Vanhat ukot kertoivat tuon rakennustavan johtuvan siitä, että\nseudut ennen muinoin ovat olleet savolaisten ja ryssäin tulisimpia\ntaistelutanteria.\n\nAavan kummun komeutena keskellä kylää seisoi Söyrharjun talo. Heleät\nviljavainiot sen helmuksista valuivat aaltoina alas rinteitä pitkin,\nmetsäin äärettömään vihreyteen ja selkävetten rannoille, lepikkojen\nlaiteille. Mutta Söyrharjun kattojen tiheästä ryhmästä kohotti ilmojen\nsineen välähtelevää latvaansa se kookas pyhä pihlaja.\n\nSöyrharjun omistaja oli leveähartiainen, vankka vanhapoika, pietisti,\njonka silmäluomet olivat punaisen-pöhöttyneet, joka ei monta sanaa\npäivässä kenellekään virkkanut, vain hymyili, joka ei usein suuttunut,\nvain kärsivällisesti ihmisten ilkeyttä huokaili, joka oli hyvä köyhille\neikä anteliaisuuttaan raitin kulmissa kuuluttanut, oli lauhkea kuin\nlammas, kärsivällinen kuin karitsa. Hänenpä luokseen joutui alhaalta\nkorven töllistä palvelukseen äitini, nuori Mataleena.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKen ei siihen aikaan olisi nähnyt Mataleenan istuvan Söyrharjun\nkamarissa kangaspuiden ääressä? Kuului kalke kylille, sukset natisivat\nripeästi, polkiessa voimakkaiden jalkain, siristen sukkula lensi\nhelskyessä pirran. Piteni punajuovainen, heleä kangas. Hymyili\nMataleena. Ikkunan kukkasten takaa kimaltelivat hopeiset, oikulliset,\nihanat sisämaan vedet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKetä ei olisi Mataleena tervehtinyt kyläraitin takaa laihopellon\npientarilta, missä sirppi kädessä liikkui? Ojentui vartalo solakka,\nsirppi välähti, paisui valkea povi auenneen paidan kätköistä, silmät\nkiihkeästi, kevytmielisen riemukkaasti säteilevät, ja suun hymykuopat\nvärisivät. Poskille syttyi polte, kuin kiihkeä, hillitön halu hekumaan.\nMoni kirkas, sininen ruiskukka loisti laihosta aidan takaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKen ei olisi Mataleenaa nähnyt myöhäisinä suviehtoina kyläkeinuilla\nmäntyisillä mäillä? Talot vaipuivat öiseen tummuuteen ruispeltojen\nkeskellä, vain kalpeain haapain lehdet läpättivät, öiset ilmain ääret\nheleinä loistivat yli maan, ja keinu-ahon laidassa kasteinen lehto\nheinäsirkkoja sirisi, ja tuoreet sanajalat raikkaasti tuoksuivat.\n\nSydämeni palaa kuin tuli, kun ajattelen niitä kyläkisoja, joissa\nMataleenakin siihen aikaan iloitsi, kun pirttien pimeissä sopissa viulut\nvinkuivat, nuo samaiset viulut, joita niin monta olen tavannut\nsynnyinkyläni tupain peräseinillä riippumassa ruskettuneina,\nravistuneina ja torakkain asumina, viulut, jotka tahtoisin saada jälleen\nunestaan heräämään ja väkevän-riemukkaina soimaan merkillisiä säveliä.\n\nAh, rakkaat ystävät, mitä teillä on sanomista siihen, jos kylillä\näidistäni Mataleenasta paljon pahaa kerrottiin? Jos sanottiin, että\nSöyrharjulla hänen aittansa ovella läpi öiden kuului rystyjen naputus,\nettä sieltä usein kajahti nuorukaisten laulu ja kirkas kiroilu,\naidanseivästen rusahteleminen taistelun-rähinässä, sekä Söyrharjun\nisännän valittava tora. Mutta aamulla voitiin nähdä sen tai tämän\nvieraan kylän pojan rattaat kylänlaidassa korkeimman männyn latvaan\nripustettuina. Ja moni kylän viirunaama nuorimies kilpailijoilleen\nkiukkuisena hävyttömästi kehui Mataleenan vuoteella viettäneensä monta\nyötä kaikkivaltiaana herrana. Tosiaan! Entäpä sitten. Oma asiansa. -- Ja\nvoidaanko sitäpaitsi estää perhosia lentelemästä tuoksuvalla\napilaskedolla? Voisitteko te vanhat kalpeine, paheksuvine ajatuksinenne\ntehdä tekemättömäksi sen, mikä jo on tapahtunut: äitini\nvälinpitämättömän ja kevytsieluisen nuoruuden-riemun!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiihen aikaan tapahtui kerran, että Mikael, kahdeksantoistavuotias\nnuorimies Söyrharjun myllyltä, -- mylly oli varjoisessa laaksossa\nkylävaaranteen alla, hopeinen, kumiseva putous sitä käytti, ja se tuo\nmieleeni toisen vesimyllyn, joka oli lähellä kaunista lapsuudenkotiani,\nnaapurissa; -- vanha oli tämän myllyn mylläri, vaimonsa jo aikaa sitten\nkuollut; poika oli palannut vieraista kylistä palveluksesta hoitamaan\nisänsä ammattia, maksaen myllyveroa Söyrharjun isännälle; -- niin,\nsiihen aikaan tapahtui kerran, että Mikael, muuten yleensä tunnettu\numpimieliseksi ja sävyisäksi, kuten köyhän pitäisikin aina olla, --\ntapahtui kerran, että Mikael kylällä talkookisoissa yritti yht'äkkiä\niskeä puukkoaan jonkun kylän nuoren miehen selkään! Hänet estettiin\nsiitä, hänet ajettiin kemuista pois.\n\nYksin hän harhaili kotiin sydänyöllä, etsien syrjäpolkuja: oli kuin\njulkisesti kirkossa häväisty pahantekijä. Säikkyi askeltensa kuminaa\nkyläraitilla kuin takaa-ajettu murhaaja. Hulluna, järjetönnä oli mies\nkuin se, joka on nälkään kuolemaisillaan ja leipää etsii. Kotona\nheittäytyi hervottomana haavanlehdille aittansa permannolle. Valvoiko,\nnukkuiko? Oli vain huumauksessa, itänyt ei ainoaa ajatusta aivoissa,\njotka olivat kuin kuumaa lyijyä täyteen valetut, silmiä poltti ja\nohimoissa jyski niin, että olisi luullut veren niistä ulos purskahtavan.\nSakeana, raskaana virtasi suonissa veri, ja rintakehää ahdisti kuin\nolisi joku sitä rautanyrkeillä kokoon rutistanut ja tahtonut tylsällä\nveitsellä sydänalaa halkaista. Rinnassa kuin hukan nälkä ja sydämessä\ntuska!\n\nNiin tuli hurjana rakkaus, sanon.\n\nOlisi tahtonut aittansa lehtipehkuilla vääntelehtiessään yhteen ainoaan\nparkaisuun rintansa pohjimmaiset pakotukset purkaa, kiljaista kuin\nSimson, joka hiustensa voiman kadonneeksi havaitsee. Mutta ei hän\njaksanut muuta kuin käsiään ja ruumistaan väännellä, kuten myrkynjuonut,\nja vuoroin päätänsä ja rintaansa pusertaa. Ei ääntämään kyennyt, vaikka\nkoko olentonsa kuin puolikuolleeksi ruoskittuna pohisi ja kohisi: tuska,\ntuska!\n\nYstävät, te ette ole tietäneet, mikä on metsäeläinten epäluuloinen,\nkylmä rakkaus!\n\nKauan sittenhän oli Mikaelin rinnassa siinnyt se mato, se käärme, --\nrakkaus, jo silloin, kun hän, isän sairastuttua, palasi vieraista\nseuduista kotikylille ja näki Mataleenan tukan upeana kiiltävän, silmäin\nkummallisen palavina, melkein ilkkuvina välähtävän, suun sopissa\nhillittömän hymyn värisevän. Sydämen ympärille oli silloin kietoutunut\nrakkauden käärmeenpoikanen ja alkanut puristella sitä sydäntä niin, että\nse usein oli pakahtua tuliseen tuskaan. Mutta nyt se oli pahempi kuin\nkoskaan ennen, sillä se kyynpoikanen, kavalin ja mustin, oli nyt\nsuureksi kasvanut ja saanut myrkkyhampaansa, mustasukkaisuuden. Ne\nhampaat, terävät ja pistävät, se ikeniä myöten oli Mikaelin sydämeen\nupottanut, karvasta myrkkyä valanut hehkuvaan vereen.\n\nEikä syytä ollut muuta kuin että Mataleena talkoopaikan viulujen\nhelinässä oli tohtinut tanssia muidenkin kanssa kuin Mikaelin. Mikael\nnäki Mataleenan toisen seurassa, toinen oli rikas, mutta Mikaelin yllä\noli kulunut sarkatakki ja köyhäksi hän itsensä tiesi. Mikael näki\nMataleenan riemuitsevan ja sen toisen riemuitsevan; silloin maailma\nhänen silmissään musteni, hän sokeni vallan, vain yhden hän näki:\nMataleenan keralla toisen. Pisti ensi kertaa se käärme, muuta ei hän nyt\nmuista kuin että sanoivat talkoopaikassa hänen koettaneen iskeä toista\npuukolla. Eikä hän kadu sitä, että yritti iskeä ja että nyt yksin\nkivussa makaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIstuu Mataleena ehtoolla Söyrharjun kaivolla, tuuhea humalisto vieressä\ntuoksuu, sirkka soi saunassa, ja ruisrääkkä raksuttaa kuhilaitten\ntakana, kaste nousee ruohistoon, ja punertava iltataivas piilipuiden ja\nhaapain välitse loistaa.\n\nSattuu silloin, että veden himmeydestä, kaivon syvyydestä, Mataleenan\nsielusta väikkyy hänen silmäinsä eteen ihme kuva: kasvoilta vaaleampana\nkuin illan hämyn vaaleus, tummempana kiharoilta kuin syväin vaarojen\ntummuus. Hänen oma kuvansa, hänen sielunsa kuva.\n\nHymyilee Mataleena kuvalleen kuin uskomattomalle utuolennolle, joka on\nilmestynyt jostakin satujen pohjattomista syvyyksistä; itsekseen hän,\nhöperö, hymyilee ja kyynelöi, ajattelee miten hän on ilkeä muille,\nvaikka muut ovat hänelle hyviä. Miten hän kyläin miehet tahtoo valtaansa\nkietoa, -- vaikk'ei yhdestäkään heistä paljon välitä! Miten tahtoo\njokaisen kanssa kuhertaa... Miten valheellisesti panettelee toisia\nyhdelle, saadakseen nähdä, tokko tämä yksi silloin on mies edes\npaneteltuja puolustamaan. Miten hän valheellisesti yhtä imartelee\nsaadakseen nähdä, pettyykö tämä hassu raukka imarruksista ja alkaa\nitsekin itseään kiittää, se kehno. Sellainen on Mataleena, ilkeä ja\nviekas. Syystäpä juoruäidit häntä soimaavat, kehno hän on.\n\nVaistomaisesti hän hyvin tuntee koko kylän miehet. Mutta Mikaelia hän ei\ntunne!\n\nMikael ei ole vielä koskaan puhunut hänelle ainoaakaan merkittävää\nsanaa. Mikael on kuin pelännyt häntä, koettaen karttaa vastaan tullessa,\nja heittäen katseen, joka oli kuin hillitöntä, röyhkeää kiukkua, vihaa.\nMikael oli käsittämättömän raivokas viime kisoissa, ei hän suutaan\navannut juttuun Mataleenalle, vain hammasta kiristeli. Ja kohta sen\njälkeen oli hän veitsellä tavoittanut naapurin isäntää selkään. Silloin\nMataleena riemuitsi, vain outo pelko esti häntä lähtemästä tanssituvasta\npois ajetun pojan jälkeen.\n\nMataleena muistelee, silmät hiljaa ummistettuina ja hengitystään\nseisauttaen; näkee pitkän, vaalean miehen, jonka kasvoja karvas,\nlemmenkateuden vääristämä ilme vain kaunistaa. Miehellä oli siniset\nsilmät, samalla leimahtelevat ja arat, epäilevät; ripsien alla oli\nsilmänräpäyksen värähtänyt sininen, leikkivä säde.\n\nMataleena itsekseen säpsähtää ja riemuitsee. Vain silmänräpäyksen oli\nripsien alla sinisenä, leikkien värähtänyt.\n\nMonta Mikaelia hän tuntee, kylillä on sen nimisiä monta, Samuelien,\nNathanien, -- lausutaan muuten _Nathan_, äännetään h:kin, -- ja\nNathanaelien joukossa. Mutta tämä nimi, Mikael, miten oudolta, melkein\nihanalta se nyt hänestä tuntuu!\n\n       *       *       *       *       *\n\nViikkoon ei ollut käynyt kylillä Mikael. Lauantaiehtoona painui\nMataleena kyläisiltä vaaranteilta alas myllylle päin, varjoisiin\nlaaksoihin, joiden helmassa kumea myllykoski kaukaa kohisi. Mikaelia hän\nuteliaana tahtoi tavata.\n\nSamaan aikaan oli Mikael lähdössä ylös kyläharjuille, joiden rinteillä\nlehdoissa kuutamon hopeinen utu kierteli.\n\nSilloin he tienpolvessa yht'äkkiä kohtasivat toisensa, Mataleena ojensi\nkätensä, Mikael ei näyttänyt sitä huomaavan, hänen rintansa vain\nkohoili. Mataleena puhui, toinen ei vastannut, vain huulet vapisivat\nkuin mykällä, Mataleena naurahti, sydän kummallisesti, vaikeasti\nvavahti. Silloin Mikaelin suu vääntyi kankeaan nauruun, ja ahtaalla,\nsoinnuttomalla äänellä hän sanoi, itsekään tietämättä mitä:\n\n\"Ei kukaan ennen ole rakastanut minua!\"\n\nKummallisesti se vaikutti: Mataleena nauroi, tietämättä nauravansa!\nKolkosti naurahti Mikaelkin, Mataleena katsoi silloin häneen, ja\npoistui, vastaten Mikaelin sanoihin jotakin, mitä ei itsekään tietänyt.\n\nMitä Mikaelille vastasi, ei Mataleena tietänyt, mutta sydän vavisten hän\nMikaelin läheisyydestä paetessaan koetti itselleen vakuuttaa: -- Hän on\njoko hullu, tai sitten hän minua ivasi ... niinkuin minä hänelle olisin\nrakkauttani tungetellut!\n\nMitä Mataleenalle oli sanonut, ei Mikael muistanut, sen vain muisti,\nettä Mataleena oli vastannut hänelle:\n\n\"Kenen sitten nyt luulet itseäsi rakastavan?\"\n\nMikael ajatteli: -- Lehto jo harmentuu, harmaat vesitiet vievät saariin,\njoista suvella nuori joukko souteli. En kertaakaan ollut siellä\nMataleenan kanssa niinkuin muut. Silmäni ovat kyynelissä, Mataleena\nkatsoi äsken minua oudoksuen. Mitä minä puhuin? Hän vetäytyi pois ...\nhänessä oli jotakin heräävää, mutta tylyä. Jumala, Jumala, miten hän\nsanoi: \"Kenen sitten nyt luulet itseäsi rakastavan!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten he, työn lomassa, jälleen päivällä toisensa kohtasivat kuin salaa\netsien.\n\nEivät he hyvääpäivää toivottaneet, he olivat ahdistukseensa nääntyä,\nvapisivat, sokenivat, kun toisensa kylärahilla kohtasivat, olivat\ntoisensa syliin ryöstää. \"Armahda, Jumala!\" he itsekseen rukoilivat.\n\nMataleena kasvonsa peitti ja kääntyi pois Mikaelista.\n\nTuli vihdoin Mataleena luo, kummasteliko Mikaelin kalpeutta ja katsetta?\nAlkoi kiihkeän rauhattomasti hänen vointiaan udella.\n\n\"Tiedäthän! Miksi kysyt!\" lausui Mikael.\n\nMataleena katsoi tutkien, näki todeksi, hänen katseensa hämärtyi,\nsilmäluomet raukenivat, kiireesti hän lähti.\n\n\"Tule käymään kylän kiusan luona!\" hän kauempaa Mikaelille naurahti.\n\nRiemuitsi Mikael kotiin käydessään:\n\n-- Oi silmäluomiensa raukeutta, suun soppien pehmoisuutta, otsansa\nvalkeaa unta! Rakastan häntä.\n\nJa minä menen luokseen jo tänään, kuten kutsui! Ja vaikka tieni olisi\ntäynnä tanssituvan rikkaita tuttusia, tyttysiä, köyhyyttäni halveksivia\npoikia, jotka hänen helmaansa himoavat, niin menen, sillä hän, hän minua\nkutsuu!\n\nJa vaikka kallis äitini haudasta nousisi ja kietoen kaulaani pehmeät\nkädet kokisi estää, niin minä ne kädet kaulastani julmasti repisin ja\nmenisin. Sillä hän minua kutsuu!\n\nVaikka ryömiä pitäisi jalatonna tuhat penikulmaa, niin minä menen,\nsyleilläkseni häntä kuin kuolo kerran meitä, niin että hengen hätää\ntäytyy huutaa, ja sitten onneensa alistua ja pakahtua köyhiin sanoihin:\nrakastan, rakastan sinua!\n\nAh, jos susi-ilves olisin, että mykän sydämeni kynsilläni puhumaan\npusertaisin: helpottuisi sana-voimattomuuden tuska: rakastan sinua! --\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kun Mikael syys-yönä oli tullut Söyrharjulle ja painoi Mataleenan\naitan porraskivelle jalkansa, -- hänen sieluaan ahdisti, päätä huimasi,\nraskaasti rinta hengitti -- silloin tuikki valo aitan oven raoista\nhetken seisoi Mikael kuunnellen, -- kuului tuttavain miesten ääniä\naitasta, -- silloin Mikaelin rinnassa pahoin riipaisi ja silmissä\nmusteni. Hän löi kumauttaen nyrkkinsä oveen ja Mataleenan nimeä huusi.\n\nMataleena oitis avasi, Mikaelin silmissä oli hullu hehku, hän näki\nMataleenan edessään tummana hahmona, otsaansa pitelevän... Mikael\nsilloin kylmästi sanoi, hammasta kiristäen:\n\n\"Aah Mataleena, ethän sinä nyt vain -- pelkää!\"\n\nMikael uskoi tapaavansa Mataleenan yksin; nyt parvi poikia juuri hänen\nsilmiensä edessä lyhdyn valossa istui Mataleenan huoneessa.\n\nMikael jatkoi:\n\n\"Sinä kutsuit minut luoksesi ... sinulla ei ollut yhtä hetkeä minun\nvaraltani! Ah, sinä säpsähdät, pelkäät... Pelkää vain, siitä minä\niloitsen. Minä vihaan sinua, Mataleena, Mataleena rakas!\"\n\n\"Ole järkevä!\" sanoi Mataleena.\n\n\"Järkevä, järkevä! Haha ... minä vihaan sinua iankaikkisesti! Sen\ntiedät!\"\n\nNyyhkien ja viheltäen poistui Mataleenan luota syysyössä Mikael, ja\nhänen lähtiessään pari ruutua Söyrharjulla rikki helähti, hän ne\nsirpaleiksi sinkautti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIäti epäilevä, loputtomasti vihaava, kylmä kuin jää, alati raivoisaa\nkostoa etsivä on korven kontio, joka ennen punajuuriputkien parissa\nviihtyi, kun sen rintaa kerrankin on haavoittanut piilosta lennätetty\nnuoli. Mikä oli se kohtalo, Mataleena, joka syyttömään käteesi asetti\npistävän, myrkkyisen nuolen? Katso, Mikaelin rinnasta vain pienen pieni\nverenpisara pirahti: iäksi on hänen verensä sinulle mustaksi\nmyrkyttynyt!\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe kohtasivat toisensa usein, mutta kertaakaan he eivät rakkaudestaan\ntoisilleen puhuneet.\n\nMataleena Mikaelia vavahtaen, epäröiden lähenee, Mikaelin sydämessä\nsyttyy kiihkeä jano.\n\nMataleena epäröiden lähestyy, tiheään liikkuu povi; syvinä katsovat\nsilmät, ne aavistavat ja pelkäävät.\n\nKun Mikael häneen katsoo, on kuin hän tahtoisi Mataleenaa rukoilla, ei\ntiedä miksi -- joitakin tulevia tuskia hän tahtoisi Mataleenalta\nanteeksi rukoilla. Mutta suutansa hän ei saa auki -- niin on hänet\nvallannut haihtumaton epäluulo ja haikeus.\n\nJa kuitenkin Mikael aamuisin unestaan herää vain Mataleenan päivällä\nnähdäkseen.\n\nKun Mikael Mataleenaa lähenee, tahtoisi Mataleena hänelle paljon puhua,\nMikaelin kärsivä katse hänet näännyttää, hänen suupielissään on\nsuloinen, karvas, katkera kipu, mutta jos Mataleena nöyrän sanankin\nvirkkaa, niin Mikaelin suu vääristyy kankeaan, raivoisaan nauruun --\nsilloin Mataleenakin ylpeänä otsaansa nakkaa ja nauraa, nauraa! Puristuu\nnyrkiksi Mikaelin käsi, kärsien he toisistaan eroavat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMikä on Mataleenan mieli, kun hän jälkeen yön herää syksyisen aamun\nharmauteen?\n\nHänen on kuin näkisi unta vielä, punaisten viulujen soitto korvissaan\nhelisee, raukeasti raottuvain silmäripsien alla hän näkee kisatuvan ja\nylpeän nuorukaisotsan, säteilevät silmät hän vielä näkee, Mikaelin\nväkevä käsivarsi kietoutuu hänen vyötärölleen, syttyvät povessaan\njanoisina ja kiihkoisina salaisimmat, kuumat halut, hillitön riemu\nsilmistä säteilee.\n\nMutta syys-aamuna varhaisena sade ikkunoissa rapisee: \"Arki, työ, arki,\ntyö, arki, arki, työ.\" Tuuli sohahtaa, märät pisarat ruuduissa\nvälähtelevät.\n\nNiin hiljaista, tyhjää, yksitoikkoista. Mataleena tahtoisi vain nukkua\n... että näkisi täydellisen onnen unessa.\n\nKun hän hiuksiaan sukii, alkaa syystuulessa kuulua humina kuin\nkaukaisista uruista, ja lähteväin, seudulta pakenevain joutsenien laulu.\n\nEnsimmäinen on valkean joutsenen laulu. Se laulaa: \"Kaikki on mennyt\npois!\" Mataleena kuuntelee, silmänsä kostuvat, hiljaa hän toistaa:\n\"Kaikki on pois, pois.\"\n\nToinen laulu on harmaan joutsenen laulu. Se on: \"Nykyhetken ikävä on\nsuloinen seura!\" Ja Mataleena hiljaa hyräilee: \"Nykyhetken ikävä on\nsuloinen seura!\"\n\nMutta kolmas joutsen, se on oudon musta ja hirvittävä, ja sen laulu\nhuutaa: \"Kaikki tuleva on turhaa!\"\n\nSilloin Mataleena säikähtää, suka kädestä putoaa, ja hän parahtaa:\n\"Pois, pois, lennä kauas, toivottomuuden musta lintu! -- Kaikki tuleva\non turhaa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Mataleena taas pitkän ajan jälkeen näki Mikaelin Söyrharjun tuvassa,\nniin hän säikähti, kätensä vapisivat, hän oli sortua maahan. Suloinen,\nhiljainen liikutus ja riemu hänet valtasi.\n\nMikael lähestyi Mataleenaa, Mataleenan sydän oli tykytykseensä särkyä.\nMikael vavahti Mataleenan nähdessään, oli kuin hän olisi aikonut\nseisahtua Mataleenaa tervehtimään.\n\nJa nyt -- tylynä Mikael kulki Mataleenan ohi.\n\n\"Isännälle minulla on asiaa!\" sanoi Mikael, heitti Mataleenaan ilkkuvan\nkatseen. Tuvan perälle isännän kamariin hän katosi.\n\nMataleena seisoi hetken tuvassa yksinään kuin tajuttomana, näkönsä\nmenettäneenä. Sitten alkoi povea pusertaa ahdistava tuska.\n\nMataleena ei jaksa uskoa ... aavistaa, että Mikael hänet tahtoo hylätä\n... niinkuin he koskaan olisivat toisilleen tehneet muuta kuin\nhylänneet!\n\nIlman leppoista sanaa tai hymyä kulki Mikael Mataleenan ohi heidän\nkohdatessaan pitkän ajan jälkeen!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMikael! Miksi uhmaat, miksi jätät toivon ja koetat aidoilla tuketa\nkorven ylpeän naarashirven teitä? Etkö tiedä, että hän niiden yli käy,\nettei häntä aitauksiin suljeta, ettei nöyryyttämällä tule vangiksi\nMataleena!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKauan on Mataleenan suosiota etsinyt Söyrharjun punasilmäinen, lauhkea\nvaari, virsiä veisaava, nauramaton körttiläinen. Ei ole Mataleenalta\nhänen palveluksessaan puuttunut leipää, ei unta eikä kirjavia nauhoja,\nniin pietisti ja koreutta kammova kuin hän onkin. Eikä ole hän torunut\nMataleenaa kylän juoruamasta kevytmielisyydestä. Vain alakuloisesti,\nsilmät vesissä ja sanaakaan virkkaamatta vaari on häneen katsonut\njälkeen sellaisten öiden, jolloin oli kylän miehiä pihoiltaan ajellut.\nEi ole hennonut estää Mataleenaa etsimästä nuorten keinuja, viulujen\nvinguntaa ja tanssituvan kolkkavia lattiapalkkeja avaralla, korkealla\nkylällä.\n\nNe ovat, ihmiset, kylillä kertoneet, että Söyrharjun mies tavoittelee\nMataleenaa itselleen, vaikk'ei Mataleena hänestä muka välitä, hänen\nitkusta punaisille silmilleen vain nauraa. Mataleenalla on tarjolla niin\nmonta rikasta! Onhan Mataleena riuska ja sukkela, vankka hän on tekemään\ntyötä.\n\nMutta nyt alkavat kylillä kertoa, ettei Mataleena ainakaan Mikaelista\nvälitä, sillä Mikael on köyhä ja hullu. Sen jutun on Mataleena itse\nlevittänyt kylille.\n\nJa sitten he alkavat supista, että Mataleena on ruvennut suosimaan\nSöyrharjun vanhaa miestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMataleena! Luuletko näin kesyttäväsi korven pedon, jota haavoitat, jonka\nrintaan yhä ammut epäluulon ja vihan myrkyttäviä nuolia!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Mikael kerran tuli Söyrharjulle, hän tapasi isännän kamarissa\nMataleenan ja Söyrharjun miehen istumassa sylikkäin sängyn laidalla.\n\nHämillään isäntä lähti kamarista. Mikael lähestyi kiihkeänä Mataleenaa.\n\nMikaelin sanat iskivät myrkyllisenä ivana, iskivät Mataleenaan kuin\nnälkäiset, punakitaiset korpit:\n\n\"Ah, Mataleena, mitä sinä vavahdit! Sinähän näytät haluavan -- hymyillä.\nÄlä, älä! Minä en kärsi nyt hymyjä! Myrkkyä, myrkkyä tahdon olla, minä\nsinut raatelen. Osaatko sinä alati noin hymyillä! Oh, ethän sinä enää\nosaakaan ... haha! Ilkiön kynsillä revin kasvoiltasi pois hymyjen\nverhot. Mitä on hymyjen alla?\"\n\nMataleenan povi alkaa vavahdella kuin neuvotonta raivoa, ja hänen\nkatseessaan, huulillaan on jotakin rajattoman inhon sekaista, vihaavaa.\n\n\"Hymyile vain!\" jatkaa Mikael. \"Katso vain noin vihaten, inhoten!\nSydämesi kiehuu kuin kattila! Kiehukoon! Tahdonhan vihdoin nähdä, mitä\nkiehuessa ylös kuohahtaa!\"\n\nMataleenan huulet värisevät kuin vihan itkusta. Ja hän tahtoo puhua.\n\nAh niitä sanoja, mitkä hänen huuliltaan puhkeavat! Hornan-ihania sanoja,\nniin että ne jääsiruina Mikaelin selkäpiitä karmivat. Haha, ei koskaan\nennen ole Mataleena Mikaelille puhunut näin ihania sanoja!\n\nKymmenittäin purevia, pistäviä sanoja Mikaelin mustasukkaisuudesta. Kuin\nsähiseviä vaapsahaisia hänen arkamaisuudestaan, kömpelöstä\nkäytöksestään. Sanoja kuin rankkaa, pieksävää raetta hänen\nköyhyydestään, hänen isänsä alhaisesta suvusta. Mataleenalla on suuri\nsuku, jonka jokainen jäsen on nuorena ollut ylpeä ja rikas ja vanhana\njoutunut köyhyyteen ja heikkomielisyyteen! Voi niitä ihania sanoja\nMataleenan huulilta! Kuin tulisesta ahjosta kimmahtaneita kipunoita,\nnaurua Mikaelin turhista toiveista! Yhä enemmän niitä ihania lauseita,\njotka alati päättyvät sanoihin: \"Raukka, raukka olet sinä, Mikael!\nRaukka!\"\n\nNiin he ovat toistensa sydämet okailla verille raastaneet!\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi jaksa Mikael uskoa, että kaikki mennyt on Mataleenan puolelta ollut\npettävä hymy vain. Epätoivo Mikaelin valtaa. Ei jaksa hän käsittää, se\nvain täytyy hänen oppia uskomaan, että Mataleena on hänelle ollut pelkkä\nhymy, pettävä hymy vain! Armon Jumala!\n\nMiten saattaa Mataleena liittyä Söyrharjun vanhaan mieheen!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeisoo Mikael talviyössä myllynsä kosken äyräällä, luminen on maa ja\nviluinen, ja sappikuu pauhaavan kosken usvista paistaa. On silloin kuin\njäiden saartamasta, sumuisesta virrasta kohoaisi hänen eteensä kosken\nnainen. Hänelle ilmestyy aivan Mataleenan näköinen nainen. Häilähtävät\nhänen edessään tummat kiharat kuin talvinen yö tähtien hopeista säteilyä\ntäynnä, tukka, jota Mikael niin äärettömästi rakastaa. Ah autuas yö,\njoka saa Mataleenaa syleillä, kun hän levolle asettuu.\n\nJa nainen puhuu öisen kosken pauhuista kutsuen Mikaelia.\n\n-- Mitä minä odotan vielä! ajattelee Mikael. -- Minä mies, joka kammon\nmaailmaa ja ihmisten ääniä ja tahdon yksinäni mustana kulkea.\n\nEi edes tuskaa hän enää jaksa tuntea, vain välistä hirveänä riehahtaa\nrinnassa selittämätön kipu, silmät kyyneltyvät ja jälleen kuivuvat,\ntuijottavat raukeasti kumisevaan, helmiä heittelevään kuohuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerran vielä Mataleena etsi Mikaelia, kirkkaana talvipäivänä, kun\nkorkeain kyläin yllä siinsi sininen taivas ja myllylaakson metsät\nsäteilivät pakkasen kuurassa. Askelissa vinkuvalla tiellä hän kiiruhti\nmyllylle kulkevan Mikaelin jälkeen, hänen nimeään huudahti; Mikael\nvavahtaen seisahtui ja kääntyi.\n\nMutta sinä hetkenä Mikael muisti, miten oli nähnyt Mataleenan ja\nSöyrharjun miehen istuvan sylikkäin. Söyrharjun mies oli kumartunut\nMataleenaa kohti, hänen silmäripsensä olivat melkein hivelleet\nMataleenan tukkaa. Suudellut olisi Mikael Söyrharjun vanhuksen asemassa\nMataleenan pehmoisia huulia, uhallakin hän sen olisi tehnyt, perkeleenä\nkiduttaen toista, joka nääntyen ja lemmenkateena olisi hyväilyjä\nkatsonut, kuten Mikael silloin katsoi.\n\nMutta Söyrharjun mies ei Mikaelia suinkaan tahtonut kiduttaa.\nRauhallisesti hymyillen hän oli, Mikaelin mielestä, irroittanut kätensä\nMataleenan vyötäröltä. Mikael melkein vihaa Söyrharjun köntyksen ihanaa\nlevollisuutta ja samalla sitä siunaa. Muuten Mikael voisi Söyrharjun\nvaarin tappaa.\n\nMikäpä syy Söyrharjun vaarilla olisi olla muunlainen hänelle, hylätylle\nMikaelille!\n\nSen muisti Mikael nyt, kun Mataleena häntä lähestyi. Heti Mikael\nkarvaasti kylmeni.\n\n\"Mitäs tulet?\" hän sanoi. \"Sinulta on sen jälkeen, kun sinut viimeksi\nnäin, lohjennut hammas. Olet tullut rumaksi!\"\n\n-- Ah! ajatteli Mataleena, -- niinkö hän sanoi! Mitä minä ponnistelen?\nTämä olo ei käy, se ei käy -- olenhan minä sen itselleni sadasti\nsanonut: se ei hyvin pääty.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHervotonna hän kangaspuiden ääressä istuu, povessa näännyttävä, lohduton\nkipu. Hän tahtoisi kaikki unohtaa ja heittää. Hän on kuin houreessa,\nvain kipu hänen povessaan ei huumaudu. Turhaan hän ponnistelee sielunsa\nääntä vastaan, ei jaksa, ei kykene. Kuiskuttaa epätoivo hänen korvaansa\nalati: \"Kuule, kuule, ota lahjamme ... mene Mikaelin luo ja sano\n\"Kuolkaamme yhdessä, kun emme yhdessä elää voi!\" Ei jaksa hän ajatella\nmuuta kuin kuohuvaa, jäistä koskea, vain sitä ajatellessa on hänen\nsielullaan armas lepo.\n\nYksi on suloinen: kuohu on musta ja syvä. Ei laisinkaan sitä pelkää --\nkutsuuhan se, pauhaten, sekavana sohisten kutsuu. Niin, hän tahtoo\nhieman suloa ja sydämelleen vilpoisen, hivelevän rauhan.\n\nNiin hän on monesti varmaan päättänyt lähteä lepoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOi ylpeys, sinä korkeiden ihana, väkevä kukka! Kuta vihlovammaksi vilu\nympärillä käy, sitä jäykemmäksi sen varsi jäätyy, sen terälehdet\njääkyyneliä kimaltelevat, säteilevät valkeina kuin lumi. Kuta\nankarammaksi vilu saa, sitä mahdottomampi on taipua ylpeäin\ntaitettaviksi luotujen kukkain!\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Sinä näet minun voimani kerran vielä!\" ajatteli Mataleena Mikaelista.\n\nEnnen kuukauden kulumista olivat Mikael ja hänen sairaudessa kituva\nisänsä juonilla karkoitetut, keskellä vuokra-aikaa, Söyrharjun myllyltä.\nTämän oli saanut aikaan Mataleena, jolle Söyrharjun itkusilmäinen mies\noli kuin sormen ympäri kiedottava lauhkea lanka.\n\nMutta kaksi viikkoa karkoituksen jälkeen Mataleena kuuli Mikaelin\nkosiskelevan naapurin kellivatsaista leskeä, jolla jo entisistä\nnaimisista oli monta lasta.\n\n\"Ehdin ennemmin!\" nauroi Mataleena, ja viikkokauden päästä olivat hänen\nja Söyrharjun itkusilmäisen miehen häät. Komeat ne olivat.\n\nMutta vain muutama päivä kului, niin samat häävieraat kutsuttiin\nPaunolaan, Mikaelin ja hänen pyöreän leskensä häihin. Ja komeat olivat\nne häät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten oli monta vuotta ainainen kilpailu, musta kateus ja viha,\nleppymätön vaino vierusnaapurien, Paunolan ja Söyrharjun välillä.\n\nKun Paunola avasi kirkkaiden kylävaarain alla suhiseviin saloihin\nkasken, avaran kuin aikamoisen järvenulapan, niin totta tosiaan:\nseuraavana suvena Söyrharju hakkasi korpeensa kasken kahta suuremman.\nJättiläispilvenä kohosi metsämeren helmasta Söyrharjun kytöjen samea\nsauhu.\n\nKun Söyrharju rakensi auringonpaisteisten peltojensa laiteille\nkiviaidan, kyynärää korkean ja kahta paksun, vasten Paunolan vihatuita\nalueita, niin kohtapa Paunolan mies omalle puolelleen aivan edellisen\naidan kylkeen kokosi oman kivimuurinsa, edellistä rajumman ja vihatumman\nröykkiöjonon. Söyrharjun kanssa yhteiseen aitaan ei tyytynyt Paunolan\nisäntä.\n\nKun Söyrharju kuuli, että Paunolassa kudottiin nuottaa, hopeisten\nmuikkujen satakyynäräistä kokoojaa, monien käpyjen vilkkeellä, niin\nilmestyipä kohta Söyrharjullekin puolipirtillinen nuotta-ukkoja.\nKolmisatakyynäräistä nuottaa siellä kudottiin.\n\nLaittoipa Söyrharju kirkkovenheen, pitkän, yhdeksänhankaisen, paljon\nväkeä kantavan. Sinisiksi sen soukat, notkuvat laidat siveli.\n\nMutta synnyinseutuni kimaltavilla saarivesillä kilpaili sen kanssa\nkirkkosouduissa pian Paunolan uusi, ylpeä kaksitoistahanka, jonka kyljet\nja airojen lavat välkkyivät tulipunaisina veden valkeankimaltavasta\nvaahdosta.\n\nYlpeänä ajoi talvisin Paunolan isäntä mustan, välkkyvän orhinsa kirkon\nportaiden ääreen ottaakseen rekeensä pienen, pyylevän emäntänsä. Mutta\nvielä ylpeämpänä astui kirkon ovesta portaille ja oman valakkansa\nkorjaan silloin Söyrharjun emäntä. Ivan ja vihan supussa olivat naisen\nhuulet, kahahti päätä kärsimättömästi nakatessa musta silkkihuivi\npeittona ruskean tukan ja reunusteena kalpeiden kasvojen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTapahtui sitten keväällä niin, että kun Paunolassa olivat\nlannanvetotalkoot viinoin ja viisin ruokalajein, minkä jälkeen myös\nSöyrharjulle hommattiin talkoita seitsemin ruokalajein, niin ei\nSöyrharjun talkoihin saatu ainoaakaan soittajaa. Paunolan isäntä oli ne\npalkannut Söyrharjulta pois jäämään. Aisakelloilla saatiin Söyrharjulla\nhelistää tahti remuavaan hienohelmaan.\n\nMutta kesällä tämän jälkeen mursi Söyrharjun karja käsittämättömällä\ntavalla vahvan, nokisen raja-aidan ja meni Paunolan halmeeseen, jota\npahoin pehnasi. Söyrharju maksoi silloin hyvällä korvauksen. Mutta kun\nparin viikon kuluttua joku ilkiö, josta ei mitenkään saatu selvää,\nviilteli puukolla Söyrharjun nuotan perän tuiki kelvottomaksi, ja\nSöyrharjun rengit sitten eräänä iltana kinastuivat Paunolan nuottaväen\nkanssa, jossa rymäkässä Paunolan loismieheltä lyötiin tarpoimella\nkäsivarsi poikki, niin mentiinpä käräjiin.\n\nYlpeänä astui voittanut Paunolan isäntä rekeen käräjätalon portailta.\nMutta vielä ylpeämpänä astui ovesta ulos portaille Söyrharjun emäntä,\nvierellään itkusilmäinen, alakuloinen, häpeävä mies. Kahahti tuuhea\nsilkkiliina, uhkauksensa hän huusi pois ajavan Mikaelin jälkeen.\n\nNiin he kilpasivat, toisiaan kalvoivat, panettelivat, kavalasti\nvahingoittivat, käräjissä riitelivät, itseään köyhdyttivät. He olivat\nkuin sadun kaksi kesken taisteluaan kuollutta, jotka aaveina haudoistaan\nnoussen kylminä, leppymättöminä toisiaan vainosivat. Ei ole iloa, ei\nelävää tuskaa siinä, missä haudoistaan nousseet haamut, entisyys,\nkostamaan kohoavat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKului muutamia vuosia, ja Söyrharjun itkusilmäinen isäntä kuoli\nvelkaisena, ystäväinsä heittämänä, höperönä. Leskeksi jäi Mataleena,\njolla oli kaksi lasta, rumat, mutta vankat ja viekkaat veli- ja\nsisarpuoleni.\n\nJatkui vielä juonittelua, kinaa ja riitaa. Mutta lopulta köyhtyi\nSöyrharju, ei ollut isäntä käräjärahoja kokoamassa, uljas talo joutui\nvasaran alle. Ostaja oli Paunolan isäntä.\n\nHuutokauppa oli maaliskuun pakkaspäivinä. Synnyinvaaraini yllä kaareili\nsinisen-ihana taivaan kupu, sinisinä ja punaisina kimalsivat kuuraiset\nkoivut ja pihlajat, alhaalla säihkyivät auringonpaisteessa aavat,\nlumiset järvenulapat. Söyrharjun isossa pirtissä ja pihoilla vasara\niloisesti paukkui.\n\nHuutokauppa-iltana Mikael tuli Söyrharjulle, humalaan itsensä juoneena,\niloisena, niin, hiukan haikeana, ylpeänä, kalvaana, -- vihaavana ja\nrakastavana.\n\nItkivät he silloin yhdessä, hän ja äitini Mataleena. Sinä yönä he\nsiittivät minut, onnenpojan, korkeiden vaaranteiden väkevän, kavalan,\nviekkaan, oikullisen lapsen.\n\nVäkevä on sydämeni kuin korven koski, ylpeä, loppuun asti yhä ylpeämpi\non elämäni oleva kuin metsän rajun hirven! Ja rypäleesi, taatto,\nhaltioitumisen rypäleet kulmillani hohtakoot -- lyhyen elämänhetken!\n\nKysyi äitini Mikaelilta silloin, kun juorut kylillä jo kulkivat ja\nakkain punaiset, pienet silmät alkoivat kiilua ja heidän leukansa\nlonksuttaa Paunolan isännästä, perheellisestä miehestä, ja Mataleenasta,\nlapsikkaasta naisesta; kysyi äitini Mataleena Mikaelilta silloin, kun jo\ntunsi minun kohdussaan liikahtelevan:\n\n\"Rakastatko sinä minua vielä?\"\n\nMikael kolkosti ja hiljaa:\n\n\"En!\"\n\nJa sitten nyyhkivän hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi kylmänä,\nkostonriemuisena:\n\n\"Me olimme oikullisia lapsia, me olemme toisillemme tehneet liiaksi\npahaa, emmekä voi olla sitä tekemättä iankaikkisesta iankaikkiseen.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMataleena, silloin hän tuli ensi kerran heikkomieliseksi -- kun minä\nverestään jo elin.\n\nHän kulki mierontiellä raskaana lapsineen. Ei hänen ylpeytensä huolinut\navuista sen isän, joka ei häntä sanonut rakastavansa. Leppymätön,\njäinen, mielipuoli on entisyyden viha.\n\nIsäni sanoi Mataleenalle: \"Vaikk'en sua rakasta, niin lapsen kuitenkin\npidän. Se on kunniani asia.\"\n\nÄitini kirosi:\n\n\"Jos lapsi yritetään minulta sinulle riistää, niin minä sen tapan! Se on\nkunniani asia!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nVoiko ihmistä unista syyttää? Ne tulevat, kirjavin vaattein, silloin kun\non jo vallan väsynyt eikä vastustamaan kykene. Kavalina, pettävinä,\nheikoilla hetkillä ne tulevat, voiko ihmistä niistä syyttää!\n\nJa nuorukaista nuorukaishulluudesta ja hentoa naista ihanista\nperhosunista? Kun unten aika on ohi, niin haihtuvat unet, ihminen\nkylmään, jäätävään tuskaan herää.\n\nVoiko elämäni antajia unista syyttää!\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeräsi äitini, neljäkolmattavuotias, elämänsä väkevimmässä loistossa\nkylmään, jäätävään tuskaan.\n\nKöyhänä, muserrettuna ja raskaana kulki hän syksyisiä teitä, pyysi,\nvaati, imarteli repaleisille, nälkäisille lapsilleen leipää, hänet usein\npirttien ovipielistä ulos ajettiin, ja porton nimen on hän niistä\najoista saakka tottunut kantamaan.\n\nMonet, joita vastaan hän ennen oli juonitellut, heitä käräjissä\nkurittanut omain pyyteidensä uhreina, monet häntä kirosivat ja\nilkkuivat. Harva hänelle puhui: \"Muistan vielä, että minulle anteliaana\nhyvää teit; siksi sanon sinulle: Odota kevättä vielä; keväällä\nkuloruohokin kukoistuu, ja maan matosetkin alkavat jälleen elää!\"\n\nVastasi äitini:\n\n\"Niin, keväällä ruohot jo rinnassani kukoistuvat, ja silmissäni alkavat\ntoukat elää!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoleilla kallioilla, synnyinkyläni ihanilla rannoilla, seisoi syys-yössä\nyksin nuori äiti. Sisarukseni jo huudolla olivat, minä emon uumissa\nhänen tuskistaan elin.\n\nSeisoi äitini kolkossa yössä, kuohut kallioihin löivät, jylisi ulapalla\nJumalan viha.\n\nNiin, hän itki. Kallioseinään nojasi kylmää kättä, värisevään ranteeseen\npainoi hullua otsaa -- lyijyisen raskasta, haljetakseen pakottavaa,\npyörtymyssekavaa -- hullua, hullua otsaa.\n\nEi kietonut ystävän kaulaan viluista, vapisevaa kättä, ei rinta hellä,\nhätäisesti sykkivä, lämmöin kohdannut nyyhkeitä värisevää povea...\nKylmää-huokuvaa kiveä vasten hän itki. Eikä hänen huutoaan kolkossa\nyössä kukaan kuullut.\n\n\"Jeesus Kristus!\" äitini itki. \"Oi Kristus, vaivaisten syntisten sopu ja\nlepo ja rauha, -- miksi lapsonen sieluni kurjuudessa syntyy, tähtisilmä,\nhymysuinen, -- miksikä viheliäinen, heikko sydämenlämpö kohdussani\nsykkii, miksi tänne syntyy! -- Olkiin ja pehkuihin syntyy se tänne,\nihmisten nauruun, kultapäisten Herodesten ahnaaseen vainoon, äidinpovet\nsärkeväin, -- miksi yksin ollakseen syntyy! -- Nähdäkseen kironälkää,\njanoa nääntymään, kitumaan puutetta -- enimmin orpoutta, lemmettömyyttä.\nEi toisen verta tunne vieras veri. -- Miksi ei kauan sitten paatunut\nsydämeni heikko lämpö? Parempi olisi minun olla ihmisten kiroamana,\nkivisenä, vahvana kuin horjuen näin, janoovin sieluin, löytämättä\nlohdutusta mistään; omaa kurjuuttani lapsessa jatkan. -- Miksi kärsin\nkauan? Pettynein hetkin laskeutuvaan päivään katsoin, iltani, yöni\nitsekseni itkin. Aamulla länteen tuijottaen toivoin taas: ei kohonnut\npäivä sieltä koskaan. -- Itsekseni itkin, muille ilkkuen nauroin -- mitä\nse auttoi! -- Turhaa on itkeä, turhaa. Ja kuitenkin minun itkeä täytyy.\nItkeä, vaikka kyynel on kiehunut loppuun. Itkeä, itkeä täytyy, vaikka\nsilmät eivät itkeä jaksaisi enää. Itken, itken kyynelittä: itken\nruumiini verettömäksi, kasvoni kalman-kauheiksi itken, silmäni sokeiksi,\nvereni kyynelinä -- päästäni kurjan järjen. Aivoni kiehuvat kipua\ntäynnä, aatos on sekava, kaikki on kurjuus, tunteeton tyhjyys, määrätön\nvaiva. -- Maailma silmissäni mustenee, kieppuu -- kuulooni myrskyssä,\nyössä pauhaavat jättiläiskellot, hirveän suuret avokita-kellot. Allani\nhorjuu, maan kita aukee -- nielee minut -- ja lapseni, -- alas vaivun,\nmustaan, syvään yöhön. -- Turhaan hapuilen heikoin käsin pimeydessä\nkatoavan korkeuden syliin, pimeyteen syvälle vaivun. -- Vain joskus\nvielä yössä välähtää kuin salama, kuin lentävä tähti -- viimeinen järjen\nvalo.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPauhaa myrskyn kellojen sävel hurjana, syvänä, hirvittävänä. -- Mutta\nkas nyt: yht'äkkiä kirkkaasti, metalli rinnoin väristen,\nheleänsuloisena, kyynelhellänä niinkuin mielipuolten esi-isäin ääni,\nkutsuu, kutsuu.\n\n\"Oi, vuoda silmistäni viime kyynelvirta, vavahda sydämeni\nkiitollisuutta, alistumista. Käteni ristin... Sielussani aaltoaa\nkyynelien meri, ihanain sävelten riemujen meri... Kellot, ah: hulluuden\nkellot, unohduksen kellot, toivotut kellot, suloiset kellot,\nvapautuskellot -- pääsiäiskellot!...\n\n\"Oi te, hyvät ihmiset, jotka ette kärsivän Mataleenan tuskasta tiedä,\nlaulakaa kuorossa helein äänin, te iloiset immet ja nauravat poiat:\nPääsiäinen on. Mataleena on ylösnoussut. Hänen poikansa saa elää.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeikkopäisenä synnytti minut hän, Mataleena. *Heikkopäiseltä* minut\nkyläin hoidolle pois riistettiin. Niin sain minä elää.\n\nNiin on Mataleena totisesti ylösnoussut!\n\n\n\n\nPIRUT: \"TIETÄJÄT ITÄISELTÄ MAALTA\"\n\n\nTämä laulu on minun ylpeyteni riemukkaimmalta ajalta!\n\nVarmaan silloin, kun äitini minut synnytti, -- marraskuun yössä myrsky\nnyyhki ja kohisi, virtain rannat kaamottivat valkeina ja viluisina kuin\ntuonelan tuvat, pyörre koskessa pulisi, töllin yli kylän laidassa tuulen\nkohu väkevänä kävi, läpi hataran ikkunanpielen ajoi tuuli räntää emoni\npäänalaisiksi, kun hän töllin lavitsalla virui ... -- varmaan silloin\nkun hän vääntelehti kivuissa, ikäänkuin tuhat tulipunaista rautaa olisi\njoka hetki hänen kohtuunsa ajettu, päretuohus paloi savuten, ja vanha\nakka, kääkkäleuka, istui kyhjötti karsinapenkillä leuka käden varassa,\nja ilkeästi kiiluvin silmin hän päästi kämmenensä nojassa leukansa\nkaakattamaan ja virkkoi:\n\n\"Odotas, Mataleena, kun sen huoripenikkasi ilmoille lasket, niin heti\nminä sen tapan!\"\n\nVähän ajan kuluttua jatkoi ja toisti:\n\n\"Ähäh! Mitä ihminen hakee, sitä hän saa. Arvasinhan jo sinunkin\nhakemasi, Mataleena, vaikk'eivät kuin Jumala ja piru sitä arvanneet\nmuut! Ähä, kunhan sen ilmoille lasket, tuohon paikkaan minä sen tapan!\"\n\nVarmaan silloin kun minut, poloisen, vanha akka sairaalle emolleni\ntuomitsi kuolemaan, ja äitini alkoi houria, niin, silloin yht'äkkiä akka\npakeni läähättäen tuiskuyössä kylille, hoilotti:\n\n\"Tupa on piruja täynnä, tupa on piruja täynnä. Mataleena näkee piruja!\"\n\nSillä heikkopäinen äitini näki synnytyskivuissaan piruja, niin hän\nminulle velipuoleni töllissä kertoi. Torpan akka pelästyi hänen\nhoureitaan ja pakeni hoilottaen kylille.\n\nNäki äitini Mataleena tämän:\n\nUksi narahti ja tuisku kohahti, lennähti pimeydestä tupaan olento kuin\nihminen ikään. Sen silmät säihkyivät vihreinä ja hirvittävinä, iho hohti\nvalkeana ja pehmeänä kuin kesäisen lumpeen terälehdet. Se, alaston,\nastui verisen piinavuoteen ääreen, ja väkevinä leimusivat sillä silmät\nkuin metsäkissalla, tulipunaiset huulet paloivat hehkuvina niinkuin\nauringon paahteessa kypsyvät viinamarjatertut, valkeat nisät paisuivat\nja nännit loistivat kuin kaksi ketoneilikan hehkuvan-heleää kukkaa. Se\nnauroi punaisilla huulillaan, -- metsän Ihme, -- villiä, kammottavaa\nnauruaan, se kumartui minun ylitseni, sen povi tuoksui kuin suopursun\nraaka, kitkerä raikkaus! Se hyväili minua ja kuiskutteli korvaani.\n\nJa sillä Ihmeellä oli pimeässä yössä seuralaisia paljon! Niitä istui\nuunilla ja orsilla kuin viisivuotiaan lapsen kokoisia mustia\nyölepakoita, siivet supussa syrjillä, ja terävinä kiiluvin silmin ne\ntirkistelivät lapsivuodetta kohti.\n\nNe pirut olivat minun syntymäni hyvät henget, kurjan kehtoni \"tietäjät\nitäiseltä maalta\".\n\nNiitä seisoi metsän Ihmeen takana vankkoina olentoina, joilla kaartuivat\nmustat, avarat siivet kuin syystaivaat tähtien kimaltavaa säihkyä\ntäynnä. Ne soittivat kummallisilla soittimilla, ja lauloivat, kun metsän\nIhme minua punaisilla nisillään imetti.\n\nLauloi yksi kuin tuulen kohina humisevista metsistä kaukaa, väkevä laulu\nkulki kuin tuuli läpi tuhansien metsän latvain, kuin kohisten laskeva ja\ntaas yltyvä aaltojen parvi rannan kahisevassa, huojuvassa kaislassa,\nvaahtoa kimalluttaen ja kuohuja heittäen. Ja niin hän minulle lauloi:\n\n\"Väkevä olet kerran kuin korven kontio, kaartuvat kylkiesi luut\nvankkoina kuin olisi keuhkojesi kammioihin kytketty hillittömästi\ntiellään temmeltävä tuuli, joka honkain kanssa taisteluun tahtoo; kuohuu\nveresi kuin rannalla aaltojen pauhu kallioiden kivirintaan. Kuinka voit\nsitten samalla olla niin heikko ja taipuisa ja vaihemielinen ja iloisen\nhuikenteleva?\"\n\n\"Se on meidän ansiotamme\", vastasivat kuorossa töllin ovipuolelta\nmenneitten sukupolvien henget.\n\n\"Oikein, ansiota\", jatkoi mustasiipinen. \"Se heittää sinut moniin\nvaikeuksiin, antaa elämänrikkautta: kultaa! Se näyttää sinulle totisinta\ntotta: pyhää savua! Se on suurin kumminlahjani sinulle.\"\n\nLauloi toinen piru. Kasvonsa hymyilevinä ja verevinä paistoivat,\nsilmänsä välähtivät sinisinä ja leikillisinä kuin hopea suvisilla\nvesillä, avarat siipensä kaartuivat ylitseni vaaleanpunaisina. Hän\nlauloi kuin suvituuli kesän tuoksuvassa apilaassa tai kedon sirkkain\nsirinä lämpöisessä ruohistossa. Näin hän lauloi:\n\n\"Lämmin on sydämesi oleva kuin heinäkuinen auringonsäde kultaisen\nauringonkukan kuvussa, suuressa, avoimessa. Kuinka voit siis samalla\nolla epäluuloinen kuin metsän kärppä, viekas, salakavala, petollinen,\ntakana soimaava, vihassa mustan-myrkyllinen, iäti leppymätön kuin\nlouhikossa kiemurteleva musta kyy, ja siten itsesi näännyttävä? Mistä on\ntuonen toukka tullut auringonkukan kultaiseen kupuun?\"\n\n\"Se on meidän ansiotamme\", uhkasivat esipolvien henget.\n\n\"Vaan varo sitä\", jatkoi vaaleanpunainen. \"Voita menneiden vaikutus.\nSitä vastaan annan minä sinulle unohtamisen verrattoman lahjan,\nnauttimisen mirhamin.\"\n\nMutta kolmas lauloi:\n\n\"On sielusi loistava kirkkaana kuin silmäini teräksinen sini ja\ntaivaansiintoiset siipeni, kuten synnyinseutujesi hiljaa tuutivat vedet,\njotka vihreäin saarten välissä lepäävät pohjattomiin pohjiinsa saakka\nläpivälkkyvinä, läpikirkkaina kuin valkein, kuultavin ilma. Miksi siis\nkuitenkin järkesi, joka ei mitään pelkää taivaan alla, on kerran\npimentävä mielipuolisuuden kolkko synkeys?\"\n\n\"Se on meidän ansiotamme!\" vastasivat verkkaisessa kuorossa töllin\npimeästä ovipuolesta esi-isäini mielipuolet ja sokeat henget, jotka\ntummana parvena olivat sinne seisomaan kokoontuneet.\n\nNeljäs tietäjä itäiseltä maalta, kultasiipinen, kultasulkainen, kultaa\nsäihkyvä, lauloi:\n\n\"Kanteleen lahjoitan kerran sinulle. Mutta mikä on kuitenkin kultaisen\nkanteleen käsiisi rikkova?\"\n\n\"Se on meidän ansiotamme!\" vastasivat ovensuusta verkkaisessa kuorossa\nesi-isäini synkeät henget. \"Ei se ole kantele, on viulu, joka täytyy\nrikkoa, jotta se soisi. Eikä se ole viulu, se on muuta, jonka nimeä emme\ntiedä. Lahjamme sinulle, poika, sukumme rakkain, kirkkain, toivotuin\nkukka. Mutta vartesi kohoaa syvistä soista, ja juuresi piilevät syvällä\npimeässä, hirvittävässä mielipuolisuuden mudassa, sinä kirkkain kukka,\nterälehdet kultaa, heteet heleintä, kimaltavaa kultaa!\"\n\nNauroi silloin punaisin huulin metsän Ihme. Hän nauroi:\n\n\"Ei ole huikaisevinta kirkkautta ilman pilkkosinta pimeyttä! Kaikki\npaikallaan, kaikki hyvin. Koskaan en sinua hylkää!\"\n\nNauroi, ja häilähti vihreä tukka, leimahtivat pimeydessä ihanat silmät,\npaisuivat valkeat, iki-väkevät, kupuisat povet.\n\nÄitini päänalaisiksi ikkunan pielestä marraskuun tuisku lensi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSattui sitten synnyinpaikkeilleni kastereissuilleen pimeän pitäjäni\nrovasti, hän kysyi:\n\n\"Tokkos täällä on äskettäin syntyneitä tullut? Jos kastaa ropsauttaisi.\"\n\n\"Onpa niinkin!\" vastasi se vanha akka kääkkäleuka. \"Onpa yksi, vaan\ntokkopa sitä kastettaneen?\"\n\n\"Miksikä sitä ei kastettane?\"\n\n\"Siksipä ei kastettane, kun sen äiti on portto. Eikös poikaa pidä\nsilloin helvettiin heittää?\"\n\nKatsahti rovasti mahtavasti sankalasien yli alas eukkoon, vastasi\nverkkaisin, juhlallisin kielin, lapsellisen itsetuntoisin, vienoa\nsammaltamista sipisevin kielin:\n\n\"Jaa -- ei kristityn ihmisen siitä sureman pidä eikä murheellinen oleman\npidä, jos kaikesta hurskaudestansa ja tuskastansa ja piinastansa ja\nmuusta kristillisyydestänsä huolimatta -- kun hän sieluja kaloina\napajaansa vaanii -- verkkoonsa sattuu tulemaan mädänneitäkin kaloja,\njotka ovat sattuneet sinne elävitten joukossa -- uiskentelemaan.\"\n\nJa kastoi minut, se ukko hölmö. Ei hän tietänyt, että pirut ja\nesi-isäini henget olivat minut kauan sitten vihkineet kiukkuiseen,\niloiseen joukkoonsa.\n\nHän veteli taikapiirroksia otsaani ja vatsaani ristiin rastiin, se musta\nvelho! Luuli minulle hyvää tekevänsä, eikä tietänyt, miten nokastunut\nkerran olisin näistä hospotipokkaisista taikatempuista, joilla hän\nkoetti perkelettä pienestä ulos manata. Suuri, läpi ikäni kestävä vaiva\nminulla on pestä otsaltani kasteen arkoja, kalpeaverisiä tahroja.\n\nEttä minut kastoit, siitäpä eivät metsän voimat veressäni sinulle ikinä\nlepy! Sen ennustan niin totta kuin pieni ennustaja olen, -- niin totta\nkuin ennustajan nimenkin minulle ristiessäsi annoit!\n\n       *       *       *       *       *\n\nEmoni pienoista kohtunsa kukkaa rakasti, kun hän kerjäten ja\nhourupäisenä minua ryysyissä ympäri kyliä kuljetti.\n\nMutta ihmiset tulivat ja sanoivat hänelle:\n\n\"Oi-voi, eipä se raukkasi koskaan voi tulla onnelliseksi. Isätön hän on,\nja sinä olet portto ja älytön mielipuoli. Kuinka hän siis voisi koskaan\nonnelliseksi tulla!\"\n\nSilloin äitinikin ajatteli:\n\n\"Niin, olen tosiaan saastainen ja älytön. Ja isätön hän on, ei voi\nkoskaan onnelliseksi tulla. Siksi minä hänet itseni keralla tapan!\"\n\nMeni mielipuoli äitini ryysyisenä ja kalpeana Mikaelin luo, ojensi minua\nkäsillään miestä kohti ja rukoili:\n\n\"O sinä, jota rakastan ja vihaan enemmän kuin ketään muuta maailmassa,\nkuule! Kun kesäilloin järvellä soudat ja näet veden pinnalla kaksi\nvalkeaa kukkaa, niin -- minä rukoilen sinua, kiihkeässä hädässä\nrukoilen: älä koske niihin, älä nykäise ja taita niitä valkeita\nlummekukkia! Sillä niillä kukilla on pitkät varret aina pohjamutaan, ja\nkipeistä sydämistämme asti ne varret kohoavat, minun ja lapseni\nsydämestä. Jos sinä niistä kukista vedät, niin me siellä pohjan mudassa\nkivusta vääntelehdimme, ja jos sinä ne kukat taitat, niin heleä veremme\ntaitetuista varsista ulos purskuu. Oi, älä tee sitä, älä tee sitä, jotta\nsydämemme veden alla saisivat kukkain kautta kasteen ja auringonpaisteen\nsulon.\"\n\nHän jatkoi:\n\n\"Oi rakas vesi, viihdytä sydämiämme, sillä hän taittaa, inhoten repii ne\nhurmehtivat sydäntemme kukat. -- Vannotan sinua, Mikael: älä koske\nniihin kukkiin, niin totta kuin itse rakkauttani kerran kaipaat!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin uhkasi äitini minut ja itsensä tappaa. Mutta viisaat ihmiset veivät\nhänet papin luo.\n\nSaarnasi pappi paksu, purki vatsastaan kadotuksen myrskyn ihmisten yli,\nketkautti kurkkuaan hurjasti eteenpäin kuin laulamaan ärsytetty kukko,\nsilmät ummessa ja tulipunaiset posket pullollaan sylki suustaan sanoja,\nväliin tikahtumaisillaan henkeä mahaansa jälleen kiskaisi, taas pahoin\npuhalsi, pauhasi. Pelästyi äitini, alkoi uskoa, ettei hänellä ollut\noikeutta itseään ja minua surmata.\n\nOh, hän halusi vapauttaa minut elämästä, jossa en, ihmisten ennustusten\nmukaan, koskaan onnelliseksi tulisi. Mutta hän ei saanut, ihmiset\nkielsivät hänet minua vapauttamasta...\n\nSilloin hän pakeni minua ja surmaamishaluaan: silloin hän heitti minut\nisolle maantielle, pituuttaan ihanalle maantielle, josta paljon ihmisiä\nohi kulki, jätti ihmisten valtaan, itse hän yksin kerjuuteille pakeni.\n\nOi kohtalo, Ihme, hyvin teit, että minut säästit. Ihana on elämäni\nollut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeikkopäinen on äitini ollut, lukenut ulkoa \"rakkauden apostolin\"\nIlmestyskirjan myrkyllisiä, vihaavia ihmeitä, luullut itsensä\nsyntiseksi, nähnyt edessään pirun pukkina määkivän ja punaisten helvetin\nhaarujen itseään kohti kurottelevan liekkien keskeltä, vanhan\ntestamentin pirunriivaamien aikaa hän on elänyt.\n\nVäliin on hän tullut aivan raivohulluksi. Silloin ihmiset ovat,\nkotipitäjäni yksinkertaiset, melkein pakanallisessa tietämättömyydessä\nelävät raiskat, kuljettaneet häntä velhojen, -- vuoroin metsän loitsuja\npopottavain noitain, vuoroin käskyjä popottavain pappien, -- luo.\n\nOli äitini raivohullu. Eräs ystävä-hölmö vei hänet avuttomana\nmetsänoidan luota papin tykö, sanoi:\n\n\"Kas nyt, tee tämä terveeksi jälleen, koska sairaaksikin teit!\"\n\n\"Kuka on sanonut, että minä hänet sairaaksi tein?\" kysyi pappi.\n\nMetsänoita sen oli sanonut. Mutta sitäpä ei ystävä tohtinut papille\nilmaista. Hän vastasi:\n\n\"Itse vain arvelen, että sinä sen sairaaksi teit!\"\n\n\"Ka miten minä hänet sairaaksi tein?\"\n\n\"Kun saarnastuolista kolme kertaa rajusti huusit: Mee, mee, mee! Minäkin\nsäikähdin, saati sitten tämä syntinen. Millä kipeäksi tehdään, sillä\nmyös terveeksi tehdään. Huuda uudelleen: Mee, mee, mee!\"\n\nJa pappi ymmärsi neuvon viisaaksi, huusi jälleen ankarasti:\n\n\"Mee, mee, mee varkaat, murhaajat, portot ja huorintekijät helvetin\ntuleen vikapäät olemme!\"\n\nÄitini tuli yhä sairaammaksi silloin. Tämän on minulle eräs mukava\nmaalaisvanhus kertonut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMikael on synnyinpitäjästäni pois muuttanut. Hän on rikas ja\nalakuloinen, siksi myös kunnioitettu mies.\n\nEmolleni ihmiset luulivat tekevänsä hyvää pelastaessaan hänet\nhelvetistä, johon olisivat hänet syösseet, jos olisivat hänen antaneet\ntappaa itsensä ja lapsensa. Niin johdonmukaisia ovat ihmiset.\n\n\n\n\nHULLUJEN LAULU\n\n\nSe oli valheellinen satu Mataleenasta, satu, jota aloin sepitellä\nkuunnellen, hajamielisesti, äitini tarinoita siellä surullisessa\ntöllissä; unelma, ilokseni tehty, sitten synnyinseutuni ihanan kesän\nkeskellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun minä kerran nousin alhaalta laaksosta, suviasunnoltani, korkeille\nkylävaaroille, yllätti minut kylärahilla yht'äkkiä rankka sade.\n\nSinisenmusta pilvenmöykky oli kohonnut kaukaa yli rauhattomain\nselkävesien ja ampui tuhansia välkkyviä vesinuoliaan rapisten\nkukkuloille ja laaksoihin. Minut yllätti rankka sade.\n\n-- Menen tuonne raitin mutkaan iki-vanhan koivun juureen! ajattelin. --\nKoivu minua on usein ohikulkiessani paahtavalta päivältä peittänyt.\nMiksi ei sitten suojaisi sateelta!\n\nNostin takinkaulukseni pystyyn ja aloin juosta. Mutta kuinka minä\njuoksin ja juoksin, niin että märät virsut lätisivät, ajatellen: -- Pian\nolen vanhan ystäväni suojassa! niin ei koivu näkyviin tullutkaan. --\nMihin se on hävinnyt? ajattelin. Katselin juostessani ympärilleni: ei\nkoivua näkynytkään. Minä olin kuin eksynyt. -- Tällä kulmallahan koivun\npitäisi olla! ajattelin. -- Minne se nyt on joutunut?\"\n\nSilloin huomasin tien vieressä kasan valkeita lastuja ja paksun, vasta\nhakatun kannon. Sydäntäni viilsi kuin raskaan, kiiltävän piilun terä. --\nAh! ajattelin; -- he ovat hakanneet pois vanhan tuttavani, koivun, jonka\nvarjossa monesti lepäsin, joka hopeisena jättiläisenä välkkyi ja suhisi\nyli ylhäisen vaaran.\n\nTarkastelin sateessa kantoa. Sen vieressä oli kasa lastuja ja naavaisia\noksia. Minä huokasin itsekseni, toistin:\n\n\"Ne siat ovat tosiaan hakanneet pois rakkaan koivuni!\"\n\nPitkän ajan seisoin sateessa entisen koivuni paikalla. Olin hölmistynyt.\nKun asutuilla vaaranteilla ympärilleni katselin, niin heräsin kuin\nunesta: havaitsin, että synnyinvaaroilleni oli jo syksy tullut!\nKesäprinssin, iki-vapaan, virsujalkaisen, aika oli ohitse... Pian tulisi\nminun matkustaa täältä pois, jättää houru äitini yksinäiseen korpeen.\nMinä pelkään sanomattomasti sydänmaan talvea, vereni rakastaa\nauringonpaisteessa loistavia suvivaaroja.\n\nKatselin ympärilleni. Ruisvainio syltä-korkean kiviaidan takana oli jo\nkarhealla sängellä, ja kuhilaat kyhjöttivät märkinä ja alakuloisina\nlannankellervällä pellolla. Minä hämmästyin. Näin pianko kesä menikin!\n\nSade riensi ohitse, aurinko alkoi jälleen paistaa, mutta kalpeana ja\nlämmöttömänä kuin syksyllä ainakin, heikosti valaisten autioita,\nlauluttomia peltoja, joilla vain jokin varpunen kuhilaan huipussa\nyksikseen tirskahteli. Minne pääskyt ovat kadonneet? Ei tuoksuen\nlainehtinut vihertävänvälkkyvä vilja, eivät kiiluneet siniset ruiskukat,\nei edes talkooväki kahisevassa viljassa hälisten kuhissut. Jöröinä\nukkoina karsaasti katsoivat minua aumat aitauksistaan.\n\n\"Onko nyt tosiaan jo syksy?\" pakisin itsekseni. \"Näin aavistamattako sen\ntulon tosiaan havaitsin?\" Ja hieroin silmiäni kuin luullen näkeväni\nhaikeaa, pahaa unta.\n\nLauluttomana, sydän sanattomana kuljin kyläraitilla edelleen. Havaitsin,\nettä raitti oli lokainen ja siivoton, ei auringonpaisteinen hieta\njalkapohjia lämmittänyt. Tuohon oli tien lokaan nääntynyt valkea\nkaaliperhonen, siivet oli poljettu rikki, joku kulkija oli sen\nkuoliaaksi tallannut.\n\nEivät kyläraitin varrella loistaneet enää monet kirjavat kukat.\nSanajalat tien vierillä oli mato syönyt ruosteisiksi ja ruskettuneiksi,\nnokkoset maantienojassa nuokkuivat väsyneinä ja harmaina kuin tuhka tai\nmustina kuin noki. Siat kulkivat hanko kaulassa vastaani kyläraitin\npiennarta pitkin, hiljaa röhkien ja kaluten kuihtunutta, lyhyttä ruohoa.\nJokin sirkka vielä näkymättömissä uupuneesti soitti. Sirkka aina syksyä\nmerkitsee...\n\nVaaran korkeimmalta kohdalta näin synnyinkyläni edessäni kuin\njättiläislautasella ikään: lannankeltaisia, aumaisia sänkipeltoja\näärettömiin asti, niiden välillä kierteli raitti savuavilta riihiltä yhä\ntoisille riihille, lauluttomana ja harmaana. Riihet lämmiten\npullauttelivat otsaansa pitkin levottomia sauhuja, kauas lehyi\nkuivattujen olkien raskas, riihinen haju.\n\nJa hyväinen aika: ilmanrannoilla jo vaarat vähin kellertivät! Etäisten\nvaarain ja synnyinkukkulaini välillä pohisivat levottomina sisämaan\nvedet, salmissa saarten, jotka olivat tuuliset ja harmaat.\n\nOnko syksy tosiaan tullut? Pian minun täytyy paeta täältä pois suuriin,\nkimaltaviin kaupunkeihin, en jaksa nähdä, minä, nautiskeleva, hopeista\nsynnyinkylääni vallassa hirvittävän pimeyden ja vankina talvisten\nhankien.\n\nKuinka voivat nyt jo kellertää ilmanrantain vaarat, jotka kesällä\nsiinsivät utuisina kuin ihmeellinen sauhu? Kuinka kolkosti kohisevat\nharmaan-haikeat järvet, jotka suvella auringonpaisteessa säihkyivät\navarina, huikaisevina kuin taivaan tulien hopeinen kisakenttä!\nHuikaisevasta selkävesien hopeakiehusta synnyinkyläni kukkulat kohosivat\nvihreinä ja tuoksuvina kuin merien helmasta satujen ihmeelliset\nutusaaret.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa äskettäin, silloin, kesällä, minä istuin synnyinharjullani jonkun\nrikkaan talonpojan kamarissa hanuri polvillani, -- kun ylhäinen aurinko\npaistoi, avonaisten ikkunain uutimia tuuli leyhytti, sisälle kävi\napilaspeltojen upeanväkevä tuoksu. Loistivat ikkunalla ruusut ja\npunaiset palsamit.\n\nUlapat kimalsivat ikkunasta edessäni kaukaa kuin kiehuva kulta, minä\nsoitin auringolle ja kukkain tuoksulle, soitin väkevää, kevytmielistä\nlaulua, rakastin kesäisten ihmisten hymyileviä katseita, sukuni vanhoja\ntarinoita, joista tein valheellisia, synkän-ylpeitä satuja, sekä\nviinaksia, ja suuria sinisiä kahvikuppeja, joiden kyljissä kiilsivät\nhopeiset kukat ja kultaiset kirjoitukset.\n\nMutta nyt on syksy, -- ihmisten silmät ovat kummallisesti samenneet!\nMinne ovat hävinneet ikkunoista heleänpunaiset kukat? Lakastuneet ovat\ntanhuilta ikkunain alta punaiset unikot.\n\nMuistan monen illan, jolloin ystäväini keralla kohosin kesäasunnoltani,\nharmaalta myllyltä, ylhäisille vuorille ilonpitoon. Purppurainen\niltarusko värisi kaukaa yli tummuvain katonharjain, kaivonvinttien ja\ntuulimyllyjen, me kokoonnuimme kyläkeinuille ja sytytimme sinne\ntuliroviot hulmuamaan korkealle taivasta kohti. Pullot käsissä me\ntanssimme rovion ympärillä huiman ja hullunkurisen metsäläistanssimme,\nja seuraavana päivänä myöhään me, nokka kokkojen noessa, heräsimme\nRemulaisen rakkaina poikina korsujen tuoksuvissa heinissä tai huomasimme\nolevamme kylällä auringonpaisteisissa kamareissa.\n\nLoistivat tanhualta kamarin ikkunan alta unikot. Minä olin aamuhetkellä\nylen onnellinen, ja aloin vuoteellani hyräillä aamurukousta ylhäiselle\nelämänhaltijalle, taivaan ukolle Jumille.\n\n\"Oi sinä vanha, vankka ukko Jum!\" minä hyräilin. \"Sinä, joka huimaavan\nihanalla taivaankannella astelet sinisissä sukissa ja kirjavissa\nkengissä, körttiröijyssä ja rohdinhousuissa, sinä pietisti, tosin\nsyntien tähden itkusilmäinen ja alakuloinen, mutta kuitenkin\npitkämielinen, paljon anteeksiantava ja sangen hyvä!\n\n\"Joka et juuri kernaasti suvaitse nurkka- etkä julkisia tansseja, joka\njärjettömyytenä pidät niiden lastesi juominkeja, jotka eivät halua\nelämäänsä säästää, mutta joka kuitenkin niin usein olet antanut anteeksi\nhetkiseen iloon juopumiseni, minua kantanut käsilläsi kera korven villin\nIhmeen, -- vain yhtä nyt rukoilen sinulta!\n\n\"En rukoile, oi taivaan vanha taatto, päästä sinisen taivaslakesi päälle\nhopeisten tanhuiden ympäröimiin kultapirtteihisi, kartanoihisi\nkultaisiin.\n\n\"Rukoilen, että kun ehtoolla aika humalassa uneen vaivun, en heräisi\npäivään uuteen ja kimaltavaan enää, vaan nukkuisin purppuraiseen uneen,\nnähden synnyinseutuni jumalaisesta kesästä nuoren jumalan hymyilevää,\nriemuitsevaa unta.\n\n\"Anna otsaani kolaus tulevana tuoksuvana yönä, huulillani viinalammikko\nvielä, virsut jaloissani ja karvainen rinta paljaana kuin karhunpojalla,\nkonsa mahtava metsämies sen yht'äkkiä kaataa. Ja anna minut haudattaa\nsynnyinkyläni korkeimmalle vaaralle iki-koivun siimeiseen juureen!\n\n\"Kun kesäilta on, niin hautani koivusta kaste tippuu alas raskaina,\nhopeisina pisaroina, valuu rinnalleni valkeina, mahlaisina helminä.\n\n\"Älä koskaan anna minun koivuni alla hetkeäkään levätä minkään papin tai\nkalpeanenäisen tietoviisaan kuin kohteliaisuudesta. Vaan anna lepokivi\nsiellä kuljeksijoille, kevytmielisille, koteja halveksiville, hennoille\nhaaveksijoille, naurajille vain! Heidän polttaville silmäluomilleen\nkarista minun koivustani vilveä, palsaminen kaste, ja suhise iki-koivun\nlehvistä heidän sieluilleen mahtava, leikillinen, poikamaisen levoton\nhullujen laulu, kuten humaltuneena laulaisi se koivu!\n\n\"Oi anna minun kuolla humalassa ja huulillani viinalammikko, virsut\njalassa ja rinta paljaana, ja anna minut haudattaa kastetta kimaltavan\niki-koivun juureen!\"\n\nNiin minä rukoilin. Mutta nyt on jo syksy tullut, ja sen koivun, jonka\nalle uneen toivoin, on kaatanut raskas, tyly, välkkyvä kirves.\n\nSiis minun taistella täytyy!\n\n       *       *       *       *       *\n\nIstuin syysiltana kesäasunnollani myllypirtissä. Liedessä loimusi tuli.\n\nPimeys ammotti ulkoa mustista ikkunaruuduista, punaisina ja\nkuparinkarvaisina kuvastuivat ruutuihin lieden hyppelehtivät liekit.\n\nPirtti oli hämärä ja hiljainen. Seinäkello naputti nurkkansa varjossa\nverkkaan ja alakuloisesti. Ulkona tohisi tuuli, kohisi syksyinen koski\nkihiseviä vaahtoja pärskyttäen ja kivikossa kumisten.\n\nYksin istuin, sydämeni oli kipeä, sitä kipua, joka on nautintoa, sekin.\nHuomenaamuna olin matkustava synnyinseudultani pois.\n\nMielipuolena jää Mataleena äärettömän korven kohisevaan pimeyteen\nsairautensa piinattavaksi, veljeni luo tölliin, jää epätoivoiseen\notteluun kohisevaa, pimeää korpea vastaan. Minulla on sydämessä\nhillitön, kiduttava, näännyttävä kaipuu maailmalle, minä olen yhtä\nitsekäs kuin tunsin emonikin olevan.\n\nEilen ja viime yönä ja tänä aamuna oli pidetty viimeiset ilot,\nlähtöhumaukset. Köyhtyvän Eevi Vänskin talossa, -- *Edvin* Vänskin,\njonka luona tarjotaan kahvit sinisillä kupeilla, joiden kyljissä on\nkultaiset kirjoitukset. Sinne oli tullut mahtava talollinen Jahvet\nHepsulainen, silmät noessa, koska hän sanoo: \"Näkeehän näillä silmillä\nilmankin\", ja hänen upea tyttärensä Potentilla, -- nimi on oikeastaan\nPotentia, mutta näin on kylän rahvas ja myöskin tytön kotiväki nimen\nvääntänyt ja ilman leikkiä käsittänyt: Potentilla. -- Tullut oli myös\nmuita suvisia rakkaita ystäviä. Oli ihanaa, lauhkeaa viinaa, oli\ndynamiittikonjakkia. Pinskin aatelis-akka, joka kertoi antaneensa\nminulle tissiä, se hauska ja herttainen, touhusi tarjoilijana. Räätäli\nRömppä -- Broms -- lauloi, tanssia relletti. Eerne -- Ernst -- Sairanen,\nreservisoturi, äkseerasi, kunnes tahtoi näyttää, miten Gromboi-laiva\nmeritaistelussa upposi, jolloin hänet pantiin siankaukaloon ja vedettiin\npitkin nurmikkoa, ja hän oli amiraali Togo. Aamulla, kun hän istui aitan\nportailla, -- \"Kunnian ja häpeän välillä\", sanoi hän, -- ja kun itse\nHepsun Jahvet mahoineen ja moni muu makaili pöydän alla, istui Impi\nPotentilla yhä uljaana pöydässä, rinnat korkeina, kasvot\ntummanpunaisina, iloisesti naurahdellen ja ihanin, mustanruskein\nkiharoin, jotka ovat sakeat kuin neekeritukka, -- uljas Potentilla, joka\nlehdoista, saunavastoja tehdessään, huutaa maantielle: \"Tulkaa tänne,\nylioppilas!\"\n\nOh, ne olivat herttaiset kestit -- viimeiset -- siellä Eevi Vänskin\ntalossa, hänen sinisistä, kultakirjaisista kupposistaan.\n\nJa nyt, seuraavana päivänä, nyt syksyisenä iltana tulen ääressä istuin.\nTuuli viheltäen ujelsi, mustina ja punaisina hulmahtavissa ruuduissa\nsade rapisi. Kaukaa huohui peloittava korpi, seinäsirkka hiostavassa\nlämmössä soitti uuvuttavaa, mustaa, haikeaa syksynvirttä.\n\nOli silloin kuin karsinan pimeys olisi vierelläni oudosti avautunut ja\nalkanut säteillä; minä näyn näin.\n\nAvartui pimeys, vain seinätön ilma ja yö olivat ympärillä, mutta yössä\nkasvoivat viinapuut ja kummallista vihreää valoa hohtivat,\nviiniköynnösten rypäleet nuokkuivat paisuksissa yli pöydän, jonka\nympärillä piti iloaan pöytäseura.\n\nHe puristivat rypäleistä oivaa nestettä ja tiputtivat sitä maljoihin,\nkeveihin, kultaisiin. Eivät he olleet eilinen seura, ei aivan; ei\nHepsulainen, ei Vänski, Römppä eikä ihanan voimakas Potentia.\n\nOli toisilla kasvot kalpeat kuin liitu, mutta huulilla hymy karu ja\nylpeä kuin toivottoman iva. Toisten valkeat otsat kaartuivat vankkoina\nja terveinä, ja katseet sinisinä, väkevinä leimusivat. Muutamain silmät\nkiiluivat pirullisen pieninä matalain otsain alta, vähän niinkuin suuren\nHepsun Jahvetin; heidän huulensa verevinä paloivat, -- hieman kuin\nPotentian, -- kun kultaisten pikarien janottava neste niitä poltti.\n\nHe olivat haamuja, hulluja, minun sukuani, minun laisiani, jotka\nvihreäin köynnösten alla juhlivat. He olivat eläviä ja kuolleita,\nystäviäni, jotka viinapuiden varjossa juhlivat.\n\nJa minä luulen, että siellä juhlaseurassa istui myös itse Saatana:\neräällä kaartuivat näet hartioista mustat, kummallista valoa\nkimaltelevat siivet.\n\nMinä luulen, että ylinnä pöydän päässä istui korven Ihme, nainen\nalastonna ja lumivalkeana, kädessä malja, huulet loistaen kuin kaksi\ntuoretta haavaa, povi hekumanväkevänä paisui.\n\nJa hullujen pöytäseura, sekä edesmenneitten että eläväin, joiden\nohimoilla orjantappurat kukkivat, minulle kimaltavia, kiliseviä maljoja\nkohotti, ja se lauloi:\n\n\"Terve, Mataleenan poika! Kun hopean-säteilevistä synnyinkylistäsi\nlähdet, niin syys-öiden pimeydessä muistat meitä!\n\n\"Kun pimeydessä käyt ja pistävän orjantappurakruunun tahallasi kiedot\nohimoillesi, niin se kruunu myös ylpeyttäsi kukkikoon! Ylpeät kukkasilla\npeittävät kruununsa okaat, eivät ole muut koskaan näkevät okaiden\nviiltävän veriviiruja ylpeiden ohimoihin: okaat ovat peitossa kirkkaiden\nkukkain!\n\n\"Terve, Mataleenan poika, täysverinen pakana!\n\n\"Pakanoita olemme, me hullut. Emme kuin kristityt taivaaseen toivo\nkuoltuamme. Me teemme itsellemme epäjumalia monta kuin pakanat vain,\nniin tekaisemme, ja kuin pakanat me kumarramme aurinkoa, lämmintä,\nsäteilevää, palvelemme kirkasta kuuta, sinistä taivasta, naisia, viinaa\nja hetken riemukasta rauhaa. Mutta vielä kauniimmin palvelemme\nmyrskyisiä syys-öitä, joissa ei tähtikään tuiki, joissa yksin ja ystäviä\nhalveksien, ilman lauluja ja viinaa sytytämme yön valoksi oman\nuskottomuutemme synkeät soihdut!\n\n\"Monta on meillä, kuten pakanoilla, jumalaa. Tai oikeammin meillä on\nvain yksi: ponnistelu rajattoman vapautemme puolesta. Yksi on jumala\nmeillä: loputon, lepytön vapaudenkaipuu, niinkuin aaltojen meren\nmyrskyävällä ulapalla. Tai oikeammin, ei ole sekään jumala mikään, se\nkaipuuhan olemme juuri me itse. Eikä se jumala paljoa meiltä vaadi. Vain\narmon halveksimista, kuin taistelevilta pedoilta, ei uskoa hyvään eikä\npahaan.\n\n\"Maasta me olemme, maa on jumalamme. Kallis, kultainen on meille tomu\nmaan, jonka päällä astumme, jota ylpeäksi viljelemme, jonka hietaiseen\nhelmaan vaivuttuamme sydämemme hurme höystää tulevien polvien viljan.\n\n\"Turhaa on heittää helmiä hukkaan tuumiskellen eloja pilvien\nyläpuolella. Pois se meistä! Ja kuitenkin tuumiskelemme! Mitä on\nelävillä kuolleiden joukossa? Elävät kylvävät kukkasilla taistelujensa\ntanteren, maan!\n\n\"Emme mitään periaatteita elämässämme seuraa. Konsa sana, aatos on\nkuollut, silloin se kalpeana, kylmänä ruumiina sääntöjen kolkossa\narkussa viruu, silloin se on periaate.\n\n\"Syystuuli kohisee, kemut loppuvat, pimeistä metsistä outo kammo kulkee,\nkylmänä ja raakana sumu laaksoissa vyöryy, kaukana leimahtelevat\nkalevanvalkeat, kuparinpunaiset ja äänettömän salaperäiset, oudot.\nInehmot jo kokosivat elonsa aumoihin ja riihiin. Missä on talvesi vara,\nMataleenan poika, joka kesän sirkkana sirisit? Taivaan linnuilta kysy.\nHe iloiten elävät -- kunnes kuolo heidät korjaa. Iloitse: sinua suojaa\nmetsän Ihme, samoin kuin meitä muita, jotka emme tiedä, mikä on elämä,\nemme kuvittele tietävämme; emme, mikä olisi oikeus, totuus, emmekä sitä\ntietoa tarvitse. Omat epämääräiset sanamme oikeuden ja totuuden sijassa\novat meillä: kiihko kestää valittamatta vaivat ja ne tehdä henkensä\nmahdilla hassun-naurettaviksi. Emme toivosta, voitosta puhu, emme\nmaailman paranemiseen usko: maailma on nyt jo ylen ihana ja hyvä...\n\n\"Me emme ole liioin kuuliaisia lapsia, me hullut. Me nousemme\nvanhempiamme vastaan, meissä on kapinoitsijain henki. Me kartamme\nholhoojiamme, jotka koettavat tehdä meistä kilttejä, vanhoja teitä\ntallaavia onnenlapsia, me karkaamme kunnioitettujen, vanhalla\nauktoriteetilla varustettujen isäimme luota. Me jätämme köyhät, hourut\näitimme avuttomiksi erämaan tölleihin, -- sinä, Mataleenan poika! Sillä\nsinä et ole mikään kristitty, et tahdo sitä olla, vaan selvänäköinen: jo\npelkästään pari sanasta emosi suusta puhui sinulle, heikkona\naavistuksena, äitiarvosta enemmän kuin tuhatsivuiset, kaunistelevat\nkirjat. Mitä voisitkaan hänelle olla, hänelle, joka ei ollut nähnyt\nsinua seitsemääntoista vuoteen? Hänelle, joka ei surmannut sinua, vaan\nantoi sinut muille? -- Ja hän sinulle, joka olet elänyt erilläsi\nhänestä, vieraasta, ja olet oma puusi? Säälistä annat mitä annat, se on\ntotuus, -- muuten et olisi sepittänyt laulua Mataleenasta, joka on\nenempää: juopumus! -- Niin, emme isiämme siunaa siitä, että he ovat\nmeille elämän antaneet, jos he ovat meidät siittäneet kunnioittamaan\nlaitoksia ja palvelemaan herroja, joita me inhoamme vankiloina ja\nvanginvartijoina, jotka meille vastenmieliset ovat, jotka me oman\nonnemme uhalla alas suistamme ja sijalle kohotamme uudet, tilavammat,\nsäteilevämmät. Emmekä me vanhan repimisestämme pyydä palkaksi menestystä\nja pitkää ikää: kuta aikaisemmin sorrumme, sitä suurempi oli se vanha\nrakennus, mikä särkyessään meidät raunioihinsa hautasi.\n\n\"Ja sama on meille, jääkö kuoltuamme rakentamastamme kiveä kiven päälle.\nTyömme arvo on vain siinä, että se meitä itseämme aikanamme tyydytti.\nMitä koskee enää kuolleita pystyttämäinsä muistomerkkien ikä!\n\n\"Emmekä me tottele kieltoa: älä hukuta, tapa, vihaa! Me vihaamme, --\nkuten ihmiset aina; -- oman elomme uhalla me myrkyllisesti vihaamme\nvanhuutta alati teeskentelevää, punnitsevaa, säädyllistä, nöyrää,\nhillittyä, kalpeasieluista.\n\n\"Suursanaisia tahdomme olla, me hullut! Emmekä vielä läheskään kyllin\nsuursanaisia, sillä sanamme ovat niille, jotka kuohuvat väkevinä koskina\nkuin mekin, *nuorille*, jotka vanhaa alleen suistavat. Totisesti, me\ntiedämme mitä tuleva polvi tietää: että se on nuori!\n\n\"Omatuntomme ei ole arka: iskekäämme vapauden puolesta entisiin\nystäviimmekin, yksi kaikille, kaikki yhdelle uskollisina älkäämme olko\ntai liittoja rakentako. Samantekevähän on meille, taistelimmeko yksin\nvai kera tuhanten.\n\n\"Sinulle on Mataleena katsellessasi selvinnyt jotakin. -- Ja kun olet\nollut ihanassa synnyinkylässäsi, rakastaen ihmisiä, jotka siellä elävät,\non sinulle selvinnyt vähän myöskin heistä. Rikastumista! Mitä on sinulla\nsanottavaa seuraavasta, Mataleenan poika? Tulit keväällä\nsynnyinseudullesi, jossa kimaltavat vedet loiskivat satain salmien\nsolissa, sinä näit sisarpuolesi, jota et ennen koko iässäsi ollut\ntavannut. Se sisarpuoli oli aviossa miehellä, jota hän ei kärsinyt.\nSisarpuoli ja hänen miehensä olivat kuin kaksi samaan hirteen iskettyä\nristiinnaulittua, irti eivät he toisistaan päässeet, ah, olihan pyhä\nJumala, toisin sanoen kirkko, heidät kerran yhdistänyt. Sisarpuolesi ja\nhänen miehensä kiduttivat toisiaan kuin kaksi petoa. Mies epäluuloisena\nhukkasi omaisuutensa viinaan ja vieraille naisille, vaimo käytti\nvieraita miehiä. Niin sai sisarpuolesi pahamaineisen nimen. Sinä,\nMataleenan poika, tohdit liikuskella yhdessä pahamaineisen sisarpuolesi\nkanssa. -- Herra Jumala! alkoivat oitis lihavat matamit ja emännäiset\nsupista. -- Kuinka tämä nuori kirjailija kävelee ja asuu yhdessä tuon\npahamaineisen naisen kanssa! -- Sitten he kuulivat, että olit\npahamaineisen veli. Ja he rauhoittuivat, naurahtivat. -- Niinkuin itse\npääasia, heidän kirottu halunsa toisten asioihin sekaantua, olisi täten\nlaisinkaan muuttunut! Niinkuin sinä, Mataleenan poika, rahtuakaan\nkoskaan välittäisit siitä, vaikka he miten pahamaineisten kanssa yhdessä\nasuisivat ja liikkuisivat! Mitä se sinuun kuuluisi? Kukin tietää\nmaailmassa asiansa, jos tahtoo ja uskaltaa: vaisto sen sanoo. Mitä\narvelet tästä, Mataleenan poika?\n\n\"Niin, me hullut, -- pahamaineiset ovat hyvämaineisia meille, me annamme\npalttua tyhmän kirkon yhdistämisille, ja erotamme toisistaan riitelevät,\ntoisiaan turhaan raatelevat aviopuolisot, niinkuin he eivät koskaan\nolisi toisilleen uskollisuutta vannoneet!\n\n\"Me, jotka rakastamme lihan pyyteitä ja silmäin koreutta, me\nkevytmielisesti nauramme siellä, missä toiset puhuvat särjetyn sydämen\nnöyrää kieltä, emme ihmisten turmelusta valita me, mutta heidän\narkamaista hartauttaan sadattelemme. Ja surun ilmaus on meistä\nhäpeällisempää kuin rukouskin!\n\n\"Ja jos me taiteilijoita olemme ja taide tahtoisi meitä kitumaan ilman\nelämää, niin me jumalamme, taiteenkin, jalkoihimme poljemme ja\nvalitsemme elämän taiteellemme vahingoksi ja olemme diletantteja, jotka\nelämästään taiteen tekevät. Ja dekadentteja me tahdomme olla, -- jos\nmuut terveydellään pöyhkeilevät: kukkuloille ja taivaan siniseen\nsiintoon haluamme me, jotka edellisten polvien ummehtuneissa, soisissa\nlaaksoissa syntyneet olemme! Vastustusta ja vihaa me kaipaamme kuin\nnälkäinen ruokaa. Missä ovat vanhat? Missä, missä, missä? Tulkaa,\nsuutari soi, tappelemaan! Missä, missä, missä? Me etsimme teitä; -- ja\netsimme naisia -- emme papintyttäriä, hienohipiäisiä ja puhdasposkisia,\njotka katselevat viattomuutta säteilevin sinisilmin ja istuvat puhtaat\nkädet puhtaassa helmassa -- vaan naisia, joiden otsalla on pimeä,\nsanaton uhka ja huulilla helisee nauru. Jotka eivät hetken tullen kaipaa\nystävän tukea, joiden ylpeys riemuitsee sitä enemmän, kuta enemmän yksin\nhe ovat: tohtivat he nauttia, mutta vielä tuhatkertaisemmin kärsiä...\n\n\"Hohoi, -- sellaisia olemme, me hullut, jotka ikämme kaiken rakastamme\ntanssia, poikamaisuutta, hävytöntä iloisuutta, silloin kun muiden jalat\nja ajatukset ovat arkuuden ukkomaisuudesta kankeat ja raskaat. Jotka\nsanomme itsemme kadotetuiksi vain silloin, kun hurskaiksi ja siivoiksi\ntulemme ja kirkkaan uljuuden-järkemme kadotamme!\n\n\"Ah, varokaa itseänne, sedät vanhat ja viisaat, ahkeroineet ja rahoja\nkoonneet! Sillä me olemme varkaita ja rosvoja myös: sen suuren\nomaisuuden, jonka te vuosisatoina hikipäin olette koonneet ja ahkerina,\nahnaina, surullisina olette säästäneet meille perinnöksi, sen arvokkaan\nomaisuutenne, joka on hillittyä arkuutta, viisautta, ennakkoluuloja,\nruhtinaiden, kirkon ja yhteiskunnan kunnioittamista, sen kalliin\nperinnön me käytämme kevytmielisesti kuin kehvelit vain! Me myymme sen\narvottomana romuna ensimmäiselle eteen sattuvalle polkuhintaan, ja\nrahoilla pidämme pitkin lyhyttä ikäämme monta tuhlaavaa, vapaata iloa!\n\n\"Me valehtelemme, me vannomme väärin, me kerromme teille monta\nvalheellisen ihmeellistä tarinaa niistä, joita te vihaatte ja inhoatte,\nme viekastelemme, käytämme loppumattomia keinoja vihatessamme teitä, te\nkalpeat ja sivistetyt! Me himoitsemme teidän huoneitanne ja emäntiänne,\npalkollisianne ja typerää lammaslaumaanne! Ja ne me teiltä riistämme ja\nvaihdamme moneen kiehuvan rypäleen pisaraan, lyhyen elämämme hulluun\niloon!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin lauloi syys-yössä hengenheimoni alla rypälepuiden, punaisilla\nhuulilla kevytmielinen, kavala hymy, otsilla seppeleet ja käsissä\nmaljat, joihin tippui rypäleiden kimaltava neste myrkyllisenä,\ntulenpolttavana kuin jumalien kädestä hourupäisyyden kosto heidän\nvihaamainsa hurjiin, pakottaviin pääkoppiin: olin elänyt laulun ja\nsadun, olin juopunut yhäti.\n\nKun seuraavana aamuna varhain seisoin synnyinkyläni laivalaiturilla,\nkauas pois lähteäkseni, niin ilma oli harmaa ja vettä tihkui, mahtavain\nvaarain rinteet peittyivät sateen hämärään, outoon sumuun. Kaukaa\njärveltä kulkivat kohisten vaahtopäät laineet, ja rannalla kiehui vesi\nkellervänä kuohuryöppynä, hopeahelmiä räiskytellen. Myrsky ulapalla\npeuhasi, raskaasti keikkuen ja epäselvästi jyskyttäen pyrki niemen takaa\nlaituria kohti savuava laiva, joka ajoi keulansa edessä vaahtoisia\nkuohuja, ikäänkuin talvella lumiaura lunta.\n\n\n\n"]