Cagliostron kreivitär

CAGLIOSTRON KREIVITÄR

Arsène Lupinin nuoruudenseikkailu

Kirj.

MAURICE LEBLANC

Ranskankielinen alkuteos: La Comtesse De Cagliostro

Helsingissä, Minerva, 1924.

Tämä on ensimmäinen Arsène Lupinin seikkailu ja se olisi epäilemättä julkaistu ennen muita, ellei hän monta kertaa ja jyrkästi olisi sitä vastustanut.

– Ei, sanoi hän. Kreivitär Cagliostron ja minun välisiä asioita ei ole vielä loppuun selvitetty. Odottakaamme.

Tämä odotus kesti kauemmin kuin hän otaksuikaan. Neljännes vuosisata kului, ennenkuin asiat olivat loppuun selvitetyt. Ja vasta nyt saadaan kertoa hirvittävästä rakkauden ja vihan kaksintaistelusta, joka vallitsi kahdenkymmenen vuotiaan nuorukaisen ja Cagliostron tyttären välillä.

I.

Arsène Lupin kaksikymmenvuotiaana.

Raoul d'Andrésy heitti polkupyöränsä, ensin sammutettuaan sen lyhdyt, piiloon korkean pensaikon taa. Samalla hetkellä kello löi kolme Benouvillen kirkontornissa. Yön pimeydessä hän seurasi Haie d'Etiguesin herraskartanoon vievää tietä ja saapui lopulta ympärysmuurille asti. Hän odotti hiukan. Äkkiä portin molemmat siivet lensivät auki ja ulos ajoivat jahtivaunut. Raoul ehti tuskin huomata, että niissä oli useita miehiä ja aseita, kun ajopelit jo kiisivät pitkin maantietä.

Raoul kulki muuria pitkin toiselle kulmalle saakka ja astui siitä neljäkymmentä askelta. Hänellä oli kaksi avainta kädessään. Ensimmäinen avasi pienen puutarhaportin ja toisella hän pääsi, kuljettuaan pitkiä portaita ja puoleksi hajonneita rintavarustuksia pitkin, erääseen ensimmäisen kerroksen huoneeseen. Siellä hän sytytti taskulamppunsa ja noudattamatta erikoista varovaisuutta, sillä hän tiesi, ettei linnassa ollut ketään ja että Clarisse d'Etigues, paronin ainoa tytär, asui toisessa kerroksessa, hän seurasi pitkää käytävää, joka vei avaraan työhuoneeseen. Siellä Raoul oli viime viikolla pyytänyt paronilta Clarissen kättä ja saanut vastaukseksi huikean vihanpurkauksen.

Hän ryhtyi työhön, jota ei kestänyt kauan. Hän tunsi huoneessa olevan suuren lipaston ja oli keskustelun aikana paronin kanssa huomannut, että tämä usein loi katseensa siihen. Raoul tunsi tarkoin kaikenlaiset vanhoissa huonekaluissa piilevät salaiset kätköt ja muutaman hetken kuluttua hänellä oli käsissään savukkeen muotoiseksi kääritty kirje. Siinä ei ollut osoitetta eikä nimikirjoitusta. Hän tutki kirjettä, jonka sisältö aluksi tuntui hänestä liian jokapäiväiseltä ja tyhjältä, mutta poistettuaan eräät lauseet, jotka nähtävästi oli tahallaan asetettu siihen vain muun täytteeksi, hän saattoi lukea seuraavaa:

"Olen löytänyt Rouenissa vihollisemme jäljet, panin ilmoituksen lehteen, että eräs talonpoika kaupungin lähistöllä oli löytänyt pelloltaan vanhan seitsenhaaraisen kynttiläjalan. Vihollisemme on heti sähköttänyt eräälle Etretatin ajurille, että häntä vastaan lähetettäisiin vaunut t.k. 12 p. Fecampin asemalle kello kolme iltapäivällä. Olen lähettänyt mainitulle ajurille toisen sähkösanoman, jossa tämä tilaus peruutetaan. Vihollisemme löytää siis asemalta teidän vaununne, jotka tuovat hänet hyvin vartioituna meidän luoksemme. Sen jälkeen voimme muodostaa tuomioistuimen ja langettaa säälimättömän tuomion. Kun peto on kuollut, on myrkky poissa. Valitkaa sellainen ratkaisu, mikä teitä miellyttää, mutta muistakaa viimeistä keskusteluamme ja ottakaa huomioon, että yrityksemme onnistuminen, että koko olemassaolomme riippuu tuosta helvetillisestä olennosta. Olkaa viisaita. Järjestäkää metsästysretki epäluulojen välttämiseksi. Saavun sinne Havren kautta tasan kello neljä parin ystäväni mukana. Älkää hävittäkö tätä kirjettä, vaan palauttakaa se minulle."

Raoul hykersi käsiään. Juttu miellytti häntä, eikä hämmästyttänyt häntä suurestikaan, koska hän oli ollut perillä eräistä yksityiskohdista jo muutamia päiviä sitten. Hän päätti sen vuoksi palata majataloon, nukkua siellä kyllikseen ja tulla tänne siksi ajoissa, että saisi tietää, mitä paroni ja hänen toverinsa suunnittelivat ja kuka oli tuo "helvetillinen olento", jonka kuolemaa toivottiin. Mutta silloin hänen silmänsä sattuivat Clarissen kuvaan ja hänelle muistui äkkiä mieleen, että Clarisse oli yksin kotona ja että hänellä, kuten ennenkin, oli avaimet. Mikä häntä siis pidättäisi? Paroni palaisi vasta aamulla. Raoul ei ollut mikään viettelijä ja hän taisteli kauan tunnettaan vastaan, mutta kiusaus voitti lopulta. Ylpeys, rakkaus, halu omistaa rakastettu, ajoivat häntä pakostakin toimimaan. Kiinnittämättä enää huomiota arveluihinsa hän nousi toiseen kerrokseen. Suljetun oven edessä hän epäröi. Tähän asti hän oli käynyt sen sisäpuolella vain keskellä päivää kuin kunnioittava ystävä. Mikä merkitys olisi samanlaisella käynnillä keskellä yötä?

Omatunto pidätti häntä taas, mutta ei kauan. Hän kolkutti hiljaa ovelle kuiskaillen:

– Clarisse, Clarisse, minä täällä olen.

Kun hän muutamaan hetkeen ei kuullut mitään, kolkutti hän uudelleen ja kovemmin. Huoneen ovi aukeni ja nuori tyttö ilmestyi ovelle yöpuvussa ja lamppu kädessä. Raoul huomasi, että hän oli säikähdyksestä kalpea ja tämä vaikutti häneen niin, että hän alkoi pyydellä anteeksi:

– Älä suutu, Clarisse... Tulin melkein tietämättäni... Sano vain sana, ja minä lähden tieheni.

Jos Clarisse olisi käsittänyt hänen soperruksensa, olisi hän ollut pelastettu, mutta hän ei kyennyt näkemään eikä kuulemaan. Hän koetti suuttua, mutta ei saanut sanotuksi kuin muutamia sekavia sanoja. Hänen käsivartensakaan ei jaksanut suorittaa poistyöntävää liikettä. Hän kääntyi ympäri ja kaatui pyörtyneenä maahan.

He olivat jo kauan rakastaneet toisiaan ja varsinkin oli nuori tyttö kiintynyt Raouliin tunteella, jossa oli jotakin käsittämätöntä ja mystillistä ja josta hän itsekään ei ymmärtänyt mitään. Vaikka Raoul häntä joskus loukkasikin pilallaan ja puheillaan, olivat heidän toiset kohtauksensa taas täynnä nuoruuden tulta ja innostusta. Raoulin paheetkin peittyivät Clarissen silmissä kokonaan hänen hyviin puoliinsa, iloisuuteensa ja reippauteensa.

Clarissen äiti oli kuollut ja hän ei ollut onnellinen synkän ja äärimmäisen jumalisen isänsä luona, joka oli ylpeä aateluudestaan, ahnas rahalle ja jota torpparitkin pelkäsivät kuin vainolaista. Sen jälkeen kun paroni oli vastannut kieltävästi Raoulin kosintaan, he olivat tavanneet toisensa kahdesti, salaa, olipa Clarisse kätkenyt hänet linnaankin isän kotona ollessa.

Tunnit kuluivat ja vasta aamun raikas tuuli, joka puhalsi ikkunasta, herätti heidät todellisuuteen. Raoul sanoi hiljaa rakastetulleen:

– Älä ole suruissasi. Elämä on niin kaunis meidän iällämme ja tulee vielä kauniimmaksi, kun olemme voittaneet kaikki esteet. Älä itke.

Clarisse pyyhki kyyneleensä katsellessaan nuorta, komeata nuorukaista edessään.

– Raoul, Raoul, sanoi hän suruissaan. Nytkään et ajattele, etkä katsele minua. Et kai ajattele ensinkään tämän jälkeen, mitä välillämme nyt on tapahtunut? Onko se mahdollista. Mitä ajattelet?

– Ajattelen isääsi.

– Isääni?

– Niin, isääsi ja hänen vieraitaan. Kuinka heidän ikäisiään miehiä saattaa huvittaa lintujenpyynti rannan kallioilla?

– Näkyy huvittavan.

– Oletko varma siitä? Minulla on kokonaan toiset luulot. Vaikka nyt onkin armonvuosi 1894, niin luulisin pikemmin... Mutta ethän pahastu?

– Puhu, rakkaani.

– No niin, minusta näyttää, että heillä on salaliitto tekeillä. Aivan niin, Clarisse... Rollevillen markiisi, Mathieu de la Vapalière, kreivi Oskar de Bennetot, Roux d'Estriers jne. Kaikki tämän seudun aatelisherrat ovat salaliitossa mukana.

Clarisse pudisti päätään:

– Puhut tyhmyyksiä, rakkaani.

– Mutta sinä kuuntelet minua niin somasti, sanoi Raoul nyt selvillä siitä, ettei Clarisse tiennyt mitään. Sinulla on aina tapana odottaa, että puhuisin sinulle vakavista asioista.

– Puhu rakkaudesta, Raoul.

Hän tarttui kiihkeästi tytön päähän.

– Koko elämäni rakastan sinua ja jos minulla on toisia suunnitelmia, tarkoittavat ne vain sinun voittamistasi. Sinun isäsi, salaliittolainen, vangitaan ja tuomitaan kuolemaan. Pelastan hänet äkkiä, ja kuinka hän ei silloin antaisi tytärtään minulle?

– Hän kyllä väistyy jonakin päivänä, ja onhan sinulla nimesi.

– Eipä oikein.

– Kuinka niin.

– D'Andrésy oli äitini nimi, jonka hän otti takaisin leskeksi jouduttuaan perheensä käskystä, joka oli suuttunut hänen avioliitostaan. Isäni oli aateliton, köyhä kuin Job, yksinkertainen opettaja, ja minkä opettaja? Voimistelun, nyrkkeilyn, miekkailun ja painin.

– Mikä sinun oikea nimesi sitten on?

– Hyvin jokapäiväinen nimi: Arsène Lupin.

– Arsène Lupin?

– Niin juuri. Eihän se ole kovin komea.

Clarisse näytti murtuneelta. Hänen omasta puolestaan nimi oli yhdentekevä. Mutta aatelistunnus oli paronille kaikki kaikessa, vävyn tärkein ominaisuus.

Clarisse sopersi sentään:

– Sinun ei olisi pitänyt kieltää isääsi. Eihän opettajan virka ole häpeällinen.

– Eihän se olekaan, sanoi Raoul hilpeästi nauraen. Olen aikalailla hyötynyt hänen opetuksestaan, joka alkoi melkein kehdosta. Olen mainio nyrkkeilijä ja voimistelija. Mutta äidilläni on ehkä ollut muita syitä hyljätä tuo oiva mies ja ne syyt eivät kuulu kehenkään.

Raoul suuteli tyttöä äkillisen kiihkeästi ja alkoi sitten hypellä ja tanssia permannolla pyörien kuin hullu.

– Kuules, sanoi hän. Tämä kaikki on hyvin hullunkurista. Mitä väliä sillä on, onko Arsène Lupin tai Raoul d'Andrésy. Riippuu vain siitä, ketä onnistaa, ja minua onnistaa, se on varma. Raoul d'Andrésysta voi tulla kenraali tai ministeri tai mikä hyvänsä, jollei Arsène Lupin ehdi ennen häntä. Se on seikka, josta kohtalo saa päättää. Minä olen valmis. Lihakseni ovat terästä ja aivot pettämättömät. Haluatko, että kävelen käsilläni, tai että kannan sinua ilmassa? Osaan ottaa kellosi, ettet ollenkaan huomaa sitä. Voin lausua sinulle Homerosta kreikaksi tai Miltonia englanniksi. Voi, kuinka elämä on kaunis. Arsène Lupin tai Raoul d'Andrésy, mitä väliä sillä on? Kuvapatsaan kahdet kasvot. Kumpi niistä saakaan valaista ihmiskuntaa loistavana aurinkona?

He puhelivat vielä hetken rakkaudestaan tehden molemminpuolisia uskollisuuden lupauksia. Lopuksi Raoul suuteli tyttöä otsalle ja sanoi:

– Olet lyönyt minut ritariksi. Nyt olen voittamaton ja valmis kukistamaan viholliseni. Tulkaa esiin! Astun näyttämölle!

Raoulin suunnitelma oli hyvin yksinkertainen. Puutarhassa linnan vasemmalla puolella nojaten muuriin oli raunioitunut, hyvin matala torni, jonka katto jäi kokonaan puitten sisään. Raoul oli varma siitä, että miehet kohtaisivat toisensa suuressa salissa, jossa paroni tavallisesti otti vastaan alustalaisensa, ja hän oli huomannut, että salin seinässä oli aukko, tai entinen ikkuna, joka antoi puutarhaan päin. Niin notkealle miehelle kuin hän oli kiipeäminen helppoa. Hän veti itsensä köynnösten paksujen juurien avulla aukon luokse, joka paksun muurin läpi kulkien oli niin pitkä, että siihen voi heittäytyä loikomaan pitkin pituuttaan. Täten hän saattoi viiden metrin päästä nähdä suuren huoneen, jossa oli parikymmentä tuolia, pöytä ja leveä kirkon penkki.

Nelisenkymmentä minuuttia myöhemmin paroni saapuikin sinne ystävineen.

Paroni Godefroy d'Etiguesilla oli lihakset kuin sirkuspainijalla, tiilenpunaiset kasvot ja silmät, jotka ilmaisivat terävyyttä ja tarmoa. Hänen toverinsa ja serkkunsa, jonka Raoul tunsi ulkonäöltä, Oscar de Bennetot, teki normannilaisen aatelismiehen vaikutuksen, mutta hän oli jokapäiväisemmän ja kömpelömmän näköinen. Molemmat näyttivät hyvin kiihtyneiltä.

– Pian toimeen, huusi paroni. La Vaupalière, Rolleville ja Auppegard saapuvat kohta. Klo 4 saapuu Beaumagnan Arcolen ruhtinaan ja de Brien seurassa puutarhan kautta, jonka suuren portin olen avannut. Ja sitten... sitten... saapuu nainen, jos hän meidän onneksemme on mennyt satimeen.

– Tuskin, mutisi Bennetot.

– Miksi? Hän on tilannut vaunut ja vaunut ovat asemalla. Hän nousee niihin. D'Ormont on ajurina ja tuo hänet tänne. Tienristeyksessä Roux d'Estrier hyppää vaunuihin ja he sitovat hänet yhdessä. Se on kaikki varmaa.

He olivat nyt lähellä Raoulin väijymäpaikkaa. Bennetot kuiskasi:

– Entä sitten?

– Sitten selitän tilanteen ystävillemme ja tuon naisen osa...

– Ja luulet saavasi aikaan sen, että hänet tuomitaan?

– Saan tai ei. Tulos on kuitenkin sama. Beaumagnan vaatii sitä. Voimmeko vastata kieltävästi?

– Se mies saattaa meidät kaikki perikatoon.

Paroni kohotteli olkapäitään.

– Tarvitaan hänen kaltaistaan miestä taistelemaan tuota naista vastaan, sanoi hän. Onko kaikki valmiina?

– Kyllä. Molemmat venheet ovat rannassa. Pienemmän pohjassa on reikä, ja se uppoaa kymmenessä minuutissa.

– Oletko laittanut kivestä painon?

– Olen. Löysin suuren, reikäisen kallionkappaleen, jonka kiinnitämme köydellä pohjaan.

He vaikenivat.

– Kas hemmetti, ajatteli Raoul. Enpä vaihtaisi tätä aitiota keisarikuntaankaan. Nepä veikkoja. Puhuvat murhasta kuin muut kauluksen vaihtamisesta.

Kolme muuta vierasta saapuivat yhtaikaa. He istuutuivat selin molempiin ikkunoihin, niin että heidän kasvonsa jäivät varjoon. Vasta kello neljä saapui kaksi lisää, joista toinen oli vanha, sotilaan näköinen ja puettu ruumiinmukaiseen pitkään takkiin. Hänen partansa oli leikattu Napoleon III aikuiseen muotiin ja hän pysähtyi kynnykselle.

Kaikki nousivat ylös mennäkseen toista vastaan, jonka Raoul heti arveli lukemansa kirjeen kirjoittajaksi, siksi, jota hartaimmin odotettiin ja jonka paroni oli sanonut olevan nimeltään Beaumagnan. Vaikka hän oli ainoa, jolla ei ollut arvonimeä eikä aatelistunnusta, otettiin hänet vastaan hälyllä, joka ilmaisi kuinka suuresti häntä kunnioitettiin. Hänen kasvonsa olivat sileiksi ajellut, posket sisään painuneet, komeat mustat silmät hehkuivat intohimosta ja hänen liikkeissään ja olemuksessaan oli jotakin askeettista, jotakin ankaraa, kuten hänen puvussaankin. Hän oli hiukan kirkonmiehen näköinen.

Hän pyysi toisia istumaan, selitti ettei kreivi de Brie tulekaan ja esitteli toverinsa Arcolen ruhtinaaksi.

– Tiesittehän, että Arcolen ruhtinas kuului meikäläisiin, mutta sattumalta hän on ollut poissa kokouksistamme ja hänen toimintansa on vaikuttanut vain kaukaa, hyvin onnellisella tavalla. Hänen todistuksensa on meille tarpeen, sillä jo kaksi kertaa, v. 1870, ruhtinas on tavannut tuon helvetillisen olennon, joka uhkaa meitä.

Raoul toimitti heti laskun ja oli hiukan pettynyt, kun huomasi, että "helvetillinen olento" olisi nyt yli viidenkymmenen, koska hän oli kohdannut Arcolen ruhtinaan kaksikolmatta vuotta sitten.

Beaumagnan vei paronin syrjään ja tämä jätti hänelle kuoren, jossa kai oli tuo salaperäinen kirje. Sitten he keskustelivat hyvin kiivaasti hiljaisella äänellä, ja Beaumagnan keskeytti väittelyn äkkiä voimakkaalla kädenliikkeellä.

Sitten Beaumagnan istuutui ja piti seuraavan puheen:

– Hyvät ystävät. Te tiedätte, kuinka vakava asemamme tällä hetkellä on. Olemme kaikki yksimielisiä ja pyrimme yksin voimin suureen päämäärään, jonka vaikutus on hyvin suurenmoinen. Meistä tuntuu, täydellä syyllä, että maamme, puolueemme ja uskontomme, sitä en erota muista, edut riippuvat tämän suunnitelman onnistumisesta. Nyt on tätä suunnitelmaa vastustamaan asettunut rohkea ja vihamielinen nainen, joka käyttäen hyväkseen eräitä tietojaan, on alkanut etsiä salaisuuttamme, jonka olemme melkein ratkaisseet. Jos hän ehtii ennen meitä, ovat kaikki ponnistuksemme olleet turhat. Hän tai me, kahdelle ei ole sijaa. Toivokaamme innokkaasti, että taistelu päättyy meidän hyväksemme.

Beaumagnan istuutui ja nojaten molemmin käsivarsin tuolin selkänojaan kumartui toisten taakse ikäänkuin hän ei tahtoisi olla näkyvissä.

Minuutit kuluivat. Hiljaisuus oli niin ehdoton, että kaikki äänet ulkoa pääsivät kuulumaan. Paroni nosti kättään. Kuului hevosen kavioiden kapse.

– Minun vaununi, sanoi hän.

Paroni meni ovelle. Puutarha oli tyhjä kuten tavallisesti. Melu läheni. Vaunut poikkesivat maantieltä ja lähestyivät linnaa. Äkkiä ne tulivat esiin portin pylväiden välistä. Ajaja antoi merkin ja paroni huusi:

– Voitto on meidän. Hän on siellä.

Paronin avulla kantoivat molemmat vaunuissa olleet saliin naisen, jonka kädet ja jalat olivat sidotut ja jonka pää oli kääritty harsokankaaseen. He laskivat hänet leveälle penkille, joka oli huoneen keskellä.

– Ottakaa pois harso, käski paroni. Hänen on myös saatava vapaasti liikkuakin.

Hän itse katkaisi siteet.

Läsnäolevat päästivät hämmästyksen huudahduksen, kun vangin piirteet paljastuivat, ja Raoul, joka kolostaan näki vangin täydessä valaistuksessa, ei myöskään voinut pidättää hämmästystään, sillä verhojen alta paljastui nainen nuoruutensa ja kauneutensa koko kukoistuksessa.

Äkkiä kuului huudahdus ja Arcolen ruhtinas sopersi silmät harallaan, kasvot vääntyneinä:

– Se on hän... se on hän... Tunnen hänet. Mikä kammottava asia.

– Mikä teidän on? kysyi paroni. Mikä on kammottavaa?

– Arcolen ruhtinas lausui seuraavat käsittämättömät sanat:

– Hän on samanikäinen kuin kaksikolmatta vuotta sitten.

Nainen oli noussut istumaan ja piti vartaloaan suorassa, nyrkkejä puristettuina polvilla. Hänen hattunsa oli pudonnut ja sen alta tulvahti hänen kampauksestaan irtautunut tukkansa kahtena mustana aaltona, joita kultainen kampa vielä pidätti. Ne jakaantuivat kahtena virtana otsalle hiukan kiharoina korvien luona. Kasvot olivat ihmeellisen kauniit. Piirteet puhtaat ja niitä elähdytti ilme, jota olisi voinut sanoa hymyksi niitten liikkumattomuudessakin. Pikemmin pienine leukoineen, pyöreine poskineen ja kaunismuotoisine silmineen hän muistutti Leonardo da Vincin tai paremminkin Bernardino Luinin naisia, joitten sulous ja hymy, jonka vain voi aavistaa, ihastuttavat ja huolestuttavat samalla kertaa. Hän oli yksinkertaisesti puettu matkapukuun, joka ilmaisi hänen vartalonsa ja olkapäänsä ihanat piirteet.

Hän katseli tarkasti ympärillään olevia ja koettaen saada selon varjossa piilevistä.

Lopulta hän sanoi:

– Mitä tahdotte minusta? En tunne ketään läsnäolevista. Miksi on minut tuotu tänne?

– Olette vihollisemme, selitti paroni.

Hän pudisti epäilevästi päätään.

– Vihollisenneko? Olette varmasti erehtynyt. Olen rouva Pellegrini.

– Ette ole rouva Pellegrini. – Vakuutan teille...

– Ette ole, kielsi paroni jyrkästi kovalla äänellä. Ja hän lisäsi yhtä hämmästyttävät sanat kuin ne, jotka Arcolen ruhtinas oli lausunut:

– Pellegrini oli henkilö, jonka nimen alla 1700-luvulla piili mies, jonka tytär te väitätte olevanne.

Hän ei vastannut muutamaan hetkeen, ihan kuin ei olisi käsittänyt sanotun mahdottomuutta. Sitten hän kysyi:

– Ja keneksi minua luulette?

– Olette Joséphine Balsamo, Cagliostron kreivitär.

Joséphine Balsamo, syntynyt vuonna 1788.

Cagliostro. Tuo merkillinen mies, joka sai paljon hälyä aikaan Euroopassa ja kiihotti niin syvästi Ranskan hovia Ludvig XVI hallitessa. Kuningattaren kaulakoriste... Rohanin kardinaali... Marie Antoinette... mitä merkillisiä yksityiskohtia kaikkein salaperäisimmän miehen elämästä.

Raoul pysyi kolossaan epäilevänä hämmästyen asioiden saamaa käännettä. Oliko tuolla naisella todella sama kaukonäköisyyden lahja kuin Cagliostrolla, oliko hänkin samanlainen taikuri ja noita, oliko hänelläkin samanlainen ennustuskyky?

Godefroy d'Etigues yksin oli jäänyt seisomaan. Hän kumartui naista kohti ja kysyi:

– Tuo nimi, Cagliostro, on teidänkin, vai kuinka?

Nainen mietti. Näytti siltä kuin hän olisi hakenut parasta vastausta, tai koettanut ottaa selville ne aseet, joita vihollisella oli käytettävissä. Hän vastasi kuitenkin ihan rauhallisesti:

– Ei mikään pakota minua vastaamaan, yhtä vähän kuin teillä on oikeutta tehdä kysymyksiä. Mutta miksi kieltäisin, että kastetodistuksessani on nimi Pellegrini, ja että huvikseni annan kutsua itseäni Joséphine Balsamoksi, Cagliostron kreivittäreksi, koska molemmat nimet täydentävät henkilöä, joka aina on kiinnittänyt mieltäni: Joseph Balsamoa.

– Kenestä te sitten suorassa polvessa periytyisitte? kysyi paroni.

Nainen oli vaiti ja kohotti olkapäitään. Oliko se varovaisuutta vai halveksimista, vastalause moisen väkivallan johdosta?

– En käsitä vaitioloanne myöntymykseksi enkä kieltämiseksi. Mutta on paikallaan palauttaa mieleen asiat, joista kaikki riippuu ja teen sen mahdollisimman lyhyesti lukemalla seuraavan, Beumagnanin laatiman asiakirjan:

Maaliskuun alussa v. 1870 ei kukaan Pariisiin saapuneiden ulkomaalaisten joukossa herättänyt sellaista huomiota kuin kreivitär Cagliostro. Kaikkialla minne tuli herätti hän mitä suurinta mielenkiintoa. Hänen nimensä jo viehätti ja vielä enemmän herätti uteliaisuutta se seikka, että hän muistutti kuuluisaa Cagliostroa salaperäisillä tavoillaan, paransi ihmisiä ihmeellisellä tavalla, antoi merkillisiä vastauksia ihmisille, jotka kysyivät häneltä neuvoa menneisyyteen tai tulevaisuuteen nähden. Alexandre Dumasin romaanin tultua muotiin hän selitti olevansa Cagliostron tytär ja tietävänsä ikuisen nuoruuden salaisuuden. Hän puhuikin hymyillen kaikenlaisesta, mitä hänelle oli tapahtunut Napoleon I hallitessa. Hänen maineensa oli niin suuri, että Tuileriesinkin portit avautuivat hänelle, ja hän pääsi keisarinna Eugenien suosioon. Charivari-lehden salaa julkaistu numero kertoo meille kohtauksesta, johon otti osaa eräs hänen innokkaimpia ihailijoitaan:

Vaikka hän oli yli kahdeksankymmenen vuoden vanha, oli hänessä jotakin Vincin Mona Lisasta. Hän oli yhä hurmaavan kaunis, ja kun kysyimme häneltä, kuinka se oli mahdollista, otti hän taskustaan pienen, kultaisen peilin, johon hän tipautti pari pisaraa öljyä, pyyhki ne pois ja katseli itseään, ja hänen kauneutensa oli entistä säteilevämpi.

– Tämä on Cagliostron peili, kertoi hän. Niille, jotka katselevat sitä luottavasti, pysähtyy aika. Katsokaa, siihen on piirretty vuosilukukin, 1783, ja sen alla on neljä riviä, jotka viittaavat neljään suureen salaisuuteen. Nämä salaisuudet hän oli kuullut Marie Antoinettelta itseltään, ja kertoi, että se, joka löytäisi selityksen niihin, pääsisi kuninkaaksi.

Hän ilmoitti ne mielellään ja ne olivat:

    Onni riippuu voimasta.
    Böömin kuninkaitten kivi.
    Ranskan kuninkaitten kohtalo.
    Seitsenhaarainen kynttiläjalka.

Sitten hän ilmoitti meille asioita, jotka täyttivät mielen hämmästyksellä. Mutta ne olivat vain alkua, ja keisarinna, joka ei tahtonut itse tehdä hänelle kysymyksiä, pyysi muita tiedustamaan Ranskan keisarihuoneen kohtaloa.

– Suvaitkoon Hänen Majesteettinsa henkäistä kevyesti, sanoi kreivitär ojentaen peiliään. Ja heti katsottuaan siihen keisarinna mutisi: Näen kovin kaunista. Suuren sodan tänä kesänä... Voitto... Keisari palaa joukkoineen riemukaaren alitse... Kansa huutaa eläköötä keisarille ja keisarilliselle prinssille.

– Tällainen on asiakirja, jonka olemme saaneet käsiimme, jatkoi paroni. Hänen syntyperäänsä selvittää vielä seuraava ote samasta lehdestä. Joku oli sanonut kerran hänelle:

– Saatatte olla Cagliostron tytär, mutta kuka oli äitinne?

– Äitiäni saa hakea hyvin korkeista piireistä Cagliostron aikaisten joukosta... Hyvin korkealta... Niin, juuri niin. Hän oli Joséphine de Beauharnais, Bonaparten tuleva puoliso, Ranskan keisarinna.

Ranskan poliisi ei voinut pysyä toimettomana ja se sai selville hyvin merkillisiä yhteensattumia, joitten mukaan Joséphine de Beauharnais oli todella synnyttänyt Palermossa tyttären oleskeltuaan sitä ennen Fontainebleaun linnassa samaan aikaan kun Cagliostro. Kahdeksantoista vuotta myöhemmin Joséphine toi Napoleonin hoviin nuoren tytön, jonka hän esitti sisarensa tyttärenä, ja joka saavutti kaikkien suosion siinä määrin, että keisarikin leikki hänen kanssaan. Hänen nimensä oli Joséphine, tai pikemmin Josine.

– Keisarikunnan kukistumisen jälkeen keisari Aleksanteri I otti hänet huostaansa ja hän otti nimekseen kreivitär Cagliostro.

Paroni jätti viimeiset sanat kaikumaan hiljaisuuteen. Häntä oli kuunneltu hyvin tarkkaan. Raoul koetti katsella, näkyisikö kreivittären kasvoilla mitään liikutuksen merkkejä, mutta ne pysyivät yhtä rauhallisina, näyttipä hän hiukan hymyilevänkin.

– Tämä raportti ja se vaarallinen vaikutus, mikä hänellä oli keisarinnaan aiheuttivat sen, että hän ja hänen veljensä karkotettiin. He matkustivat Modenaan, jonne eräs nuori upseeri heitä seurasi. Tämä upseeri oli Arcolen ruhtinas. Juuri hän oli antanut lehdille mainitsemani tiedot ja hän voi nytkin todistaa, kuka tämä henkilö on.

Arcolen ruhtinas nousi ja puhui vakavasti:

– En usko ihmeisiin, mutta se, mitä nyt sanon, on kuitenkin ihmeen toteamista. Totuus vaatii minua sotilaskunniani nimessä todistamaan, että tämä nainen on sama, jonka jätin Modenan asemalle kaksikolmatta vuotta sitten.

– Jota tervehditte ihan lyhyesti, ilman yhtään kohteliaisuutta? virkkoi Joséphine Balsamo kääntyen prinssiä kohti ja puhuen leikillisen ironisella äänellä.

– Mitä tarkoitatte?

– Tarkoitan, että ranskalainen upseeri on liian kohtelias jättääkseen hyvästit naiselle tavalliseen pöytäkirjatyyliin.

– Ja mitä se merkitsee?

– Se merkitsee sitä, että lienette lausunut ainakin muutaman sanan.

– Ehkä, en muista, sanoi Arcolen ruhtinas epäröivästi.

– Kumarruitte karkoitetun puoleen, jatkoi nainen. Suutelitte hänen kättään hiukan kauemmin kuin olisi ollut tarpeellista ja lausuitte toivovanne, etteivät hetket, jotka olitte viettänyt hänen seurassaan, vielä olisi kokonaan ohi, ja että ette unohtaisi niitä koskaan. Sen jälkeen lisäsitte vielä hyvin voimakkaasti: "En koskaan, en koskaan."

Arcolen ruhtinas näytti olevan erinomaisen hyvin kasvatettu mies. Kuitenkin nuo vanhat tapahtumat vaikuttivat häneen niin, että hän hämmentyi ja mutisi:

– Saakeli soikoon.

Mutta hän saavutti pian taas tasapainonsa ja sanoi:

– Jos tuo ensimmäinen kohtauksemme olikin miellyttävä, niin toinen hävittää kokonaan muiston siitä.

– Ja minkälainen oli tuo toinen?

– Se tapahtui seuraavana vuonna Versaillesissa, jonne seurasin Ranskan valtuuskuntaa rauhanneuvotteluihin. Näin teidät kahvilassa nauramassa ja laskemassa leikkiä saksalaisten upseerien kanssa, ja silloin ymmärsin, mitä osaa olitte näytellyt keisarin hovissa, ja kuka teidät oli sinne lähettänyt.

Kaikki nämä paljastukset, nämä ihmeellisen elämän tapahtumat kulkivat katsojien silmien editse muutamassa minuutissa. Siinä ei millään lailla todisteltu, ei millään lailla koetettu tehdä todenmukaiseksi käsittämätöntä. Siinä esitettiin vain tosiasioita, todistuksia, jotka olivat voimakkaita ja tyydyttäviä kuin nyrkinisku ja sitä pelottavampia, kun ne toivat unhotuksesta esiin ihan nuorta naista vastaan asioita, jotka olivat tapahtuneet yli sata vuotta aikaisemmin.

Raoul oli ihan ymmällään. Kohtaus muistutti hänen mielestään romaania, tai jotakin mielikuvituksellista ja mystillistä tarinaa, ja salaliittolaiset tuntuivat hänestä olevan täysin todellisuuden ulkopuolella kuunnellessaan noita juttuja, joilla heidän mielestään näytti olevan ehdoton totuuden leima. Raoul tunsi kyllä noitten maalaisaatelisten henkisen mitättömyyden, mutta sittenkin hänestä tuntui oudolta, että he uskoivat tuon naisen tavattomaan ikään, vaikka hänen ulkomuotonsa puhui aivan toista.

Sen ohella näytti kreivittären omakin suhtautuminen asioihin hiukan oudolta. Hän oli joko vaiti, tai tunnusti tai antoi vain lisää aihetta toisten luuloille. Eikö hän halunnut kumota tarinaa pitkästä iästään, joka ehkä oli hänelle mieluinen ja edisti hänen tarkoituksiaan? Tai pitikö hän vaarasta tietämättömänä koko kohtausta vain pilana?

Paroni d'Etigues kertasi vielä tehdyt syytökset ja kysyi sitten naiselta, eikö hänellä ollut mitään huomauttamista näihin.

– On kyllä, vastasi tämä. Tahtoisinpa tietää, koska te kerran tutkitte minua, pidättekö tähän asti kerääntynyttä syytösaineistoa jonkun arvoisena? Jos niin on, niin on parasta polttaa minut heti paikalla noitana, vakoilijana, uskonluopiona, kaikki rikoksia, joita pyhä inkvisitioni ei antanut anteeksi.

– Ei, vastasi paroni. Nämä seikat on mainittu vain sen vuoksi, että teistä saataisiin mahdollisimman selvä kuva.

– Ja uskotte antaneenne minusta mahdollisimman selvän kuvan?

– Kyllä, meidän kannaltamme.

– Tyydyttepä vähään. Ja mikä on näitten eri seikkailujen yhdysside?

– Niitä on kolmekin. Ensiksikin kaikkien henkilöiden todistus, jotka ovat teidät tunteneet ja joitten avulla päästään hyvin kaukaisiin aikoihin. Sitten oma tunnustuksenne.

– Mikä tunnustus?

– Toistittehan itse Arcolen ruhtinaalle hänen ja teidän välisen keskustelun Modenan asemalla.

– Niin, se on totta ja sitten?

– Ja sitten on tässä kolme muotokuvaa, jotka kaikki esittävät teitä. Katsokaapa.

Hän katseli niitä ja sanoi:

– Nuo kolme kuvaa esittävät todella minua.

– No niin. Ensimmäinen on v. 1816 Moskovassa maalattu pienoiskuva, jonka mallina on ollut Josine, Cagliostron kreivitär. Toinen on tämä, vuodelta 1870. Ja tämä kolmas on otettu äskettäin Pariisissa. Olette kirjoittanut nimenne kaikkiin kolmeen. Samanlainen nimikirjoitus, sama käsiala.

– Mitä se todistaa?

– Se todistaa, että sama nainen...

– että sama nainen, keskeytti hän, on säilyttänyt v. 1892 samat kasvot kuin v. 1816 ja 1870.

– Älkää naurako, rouva. Tiedätte, että nauru on meidän keskuudessamme ankara pyhyyden loukkaus.

Hän teki kärsimättömän liikkeen ja löi kädellään penkin selkänojaa.

– Mutta, hyvät herrat, lopettakaa jo tämä ilveily. Mitä on tapahtunut? Mistä minua syytetään? Miksi olen täällä?

– Olette täällä tekemässä meille selkoa rikoksistanne.

– Mistä rikoksista?

– Meitä oli kaikkiaan kaksitoista miestä, jotka pyrkivät samaan päämäärään. Nyt meitä on vain yhdeksän. Toiset ovat kuolleet teidän murhaaminanne.

Raoul oli huomaavinaan naisen kasvoilla kevyen varjon, mutta heti sen jälkeen hän oli samanlainen kuin ennenkin, yhtä tyyni ja kylmä, ikäänkuin ankarinkaan syytös ei voisi rikkoa tuon naisen rauhaa. Oli hän syyllinen tai ei, niin hän vaikeni, eikä mistään merkistä voinut päättää vaikeniko hän kyynillisyydestä vai viattomuudestako. Paroonin ystävät pysyivät myös vaiti, kasvot synkkinä. Kaikkien muiden takana seisoi Beaumagnan. Hän peitti kasvonsa käsillään nojaten kyynärpäänsä tuolin selustaan. Mutta hänen silmänsä säihkyivät sormien välistä ja katselivat kiihkeästi naisen kasvoja.

Suuren hiljaisuuden vallitessa paroni selvitteli syytöstään kuivasti ja virallisesti.

– Kolme kuukautta sitten Denis Saint-Hébert, nuorin meistä, oli metsästämässä maatilallaan lähellä Havrea. Hän lähti illalla pyssy olalla meren rannalle katselemaan auringon laskua kallioille. Hän ei palannut yöksi ja aamulla hänet löydettiin kuolleena rantakiviltä, joita aallot huuhtelivat. Itsemurhako? Denis oli rikas, hyvinvoipa, mieli tasapainossa. Miksi hän olisi tappanut itsensä? Murhako? Sitä ei ajateltukaan. Vahinko siis. Seuraavassa kesäkuussa saimme taas surua samanlaisissa olosuhteissa. Georges d'Isneauval, joka oli pyytämässä vesilintuja hyvin aikaisin aamulla Dieppen kallioiden juurella, kompastui leviin niin onnettomasti, että hänen päänsä sattui kiveen ja hän kuoli heti. Muutaman tunnin kuluttua kalastajat löysivät hänet. Häneltä jäi leski ja pieni tytär. Sekin oli onnettomuus, eikö niin? Kyllä muitten mielestä, mutta ei meidän. Ei ollut mahdollista, että sattuma kahdesti olisi ollut vihamielinen pienelle ryhmällemme. Kaksitoista miestä liittyy yhteen löytääkseen suuren salaisuuden. Kaksi heistä saa kuoleman. Eikö ole otaksuttava vehkeilyä, rikosta, joka heihin hyökätessään ahdistaa koko yritystä? Arcolen ruhtinas avasi silmämme, sillä hän tiesi, että salaisuus oli tunnettua muillekin kuin meille, ja että Cagliostron kreivitär oli keisarinna Eugenielle puhunut seitsenhaaraisen kynttiläjalan arvoituksesta. Sen vuoksi oli syyllistä etsittävä niiden joukosta, jotka tunsivat arvoituksen. Kahdessa viikossa tiedustelumme veivät perille. Eräällä yksinäisellä Pariisin kadulla asui talossaan eräs rouva Pellegrini, joka usein katosi kokonaisiksi kuukausiksi. Kreivitär Cagliostron nimellä hänet tavattiin eräissä piireissä, joissa harjoitettiin magiaa, ennustamista ja mustaa messua. Saimme hänen valokuvansa ja Arcolen ruhtinas tunsi hämmästyksekseen saman naisen, jonka hän oli jättänyt Modenaan. Nyt saimme selville, että hän oli molempien tovereittemme kuollessa ollut niillä seuduilla. Perheiltä tiedustellessamme saimme tietää, että molemmilla oli ollut naistuttava, joka oli aiheuttanut heille paljon huolta. Mm. oli eräs nainen varastanut Saint-Hébertiltä muistikirjan, johon oli merkitty meidän kaikkien nimet ja seitsenhaaraisen kynttiläjalan salaisuus. Siitä lähtien kaikki selviää. Sama nainen, joka tunsi seitsenhaaraisen kynttilänjalan salaisuuden, saa Saint-Hébertin rakastumaan itseensä ja seurustelee myöhemmin d'Isneauvalin kanssa. Saatuaan heiltä houkutelluksi tiedot, ja peläten, että he ilmaisisivat hänet ystävilleen, hän murhaa heidät. Tuo nainen on tässä edessämme.

Paroni vaikeni taas ja hiljaisuus tuli painostavaksi. Vain kreivitär oli välinpitämättömän näköinen, ihan kuin sanat eivät olisi koskeneetkaan häntä.

– Onko minun puhuttava kolmannestakin rikoksesta? kysyi paroni.

Kreivitär vastasi väsyneesti:

– Jos se teitä huvittaa. Kaikki mitä olette sanonut, on minulle käsittämätöntä. Puhutte henkilöistä, joitten nimiäkään en tiedä. Siis rikos enemmän tai vähemmän.

– Ettekö tuntenut Saint-Hébertiä ja d'Isneauvalia? Kreivitär kohotti olkapäitään vastaamatta.

– Entä Beaumagnania?

Hän nosti lapselliset silmänsä paronia kohti:

– Kuka hän on?

– Kolmas ystävistämme, jonka olette tappanut. Siitä ei ole kauan, muutama viikko vain... Hän kuoli myrkytettynä. Ettekö tuntenut häntä?

II.

Inkvisition tuomioistuin.

Mitä tuo syytös tarkoitti? Raoul katseli Beaumagnania. Hän oli noussut seisaalleen oikaisematta pitkää vartaloaan, hiipi toisten taitse sille puolelle, missä kreivitär oli ja istuutui lähelle häntä. Tämä ei huomannut mitään katsellessaan koko ajan paronia.

– Ette siis muista sitäkään rikosta?

Kreivitär rypisti silmäkulmiaan osoittaen toisen kerran kärsimättömyyttä ja oli vaiti.

– Ehkäpä ette ole tuntenutkaan Beaumagnania? kysyi paroni tarkastellen häntä, kuin langettavaa vastausta väijyvä tutkintotuomari. – Puhukaa; ettekö tuntenut häntä?

Hän ei vieläkään vastannut. Näytti siltä kuin hän juuri tällä hetkellä alkaisi olla varuillaan, sillä hänen hymyilyynsä sekoittui huolestumista. Hän silmäili paronia, kääntyi sitten Vaupalièrea ja Bennetota kohti ja sitten sille puolen, missä Beaumagnan istui.

Silloin hän yhtäkkiä säpsähti kuin sellainen, joka näkee kummituksen, ja hänen silmänsä sulkeutuivat. Hän ojensi käsiään kuin karkoittaakseen kamalan näyn ja hänen kuultiin sopertavan:

– Beaumagnan... Beaumagnan...

Oliko se tunnustus? Joko hän aikoi luopua ja tunnustaa rikoksensa? Beaumagnan odotti ja koetti vaikuttaa kreivittäreen koko sielunsa voimalla. Eräänä hetkenä hän jo luuli onnistuvansa. Nainen ikäänkuin vaipui kokoon ja oli antautumaisillaan. Beaumagnanin kasvoilla väikkyi julman ilon ilme. Turha toive. Kuin pyörrytyksestä päässeenä nainen kohottautui. Jokainen kuluva minuutti palautti hänen rauhallisuuttaan ja vapautti hänen hymynsä, ja hän sanoi tuolla johdonmukaisuudella, joka näyttää totuuden täydelliseltä ilmaisulta ja jota vastaan ei voi sanoa mitään:

– Säikytitte minut, Beaumagnan, sillä luin sanomalehdistä, että olisitte kuollut. Mutta miksi ovat ystävänne halunneet pettää minua?

Raoul oli heti selvillä siitä, että kaikki tähän asti tapahtunut oli melkein merkityksetöntä. Nyt vasta olivat todelliset vastustajat toistensa edessä. Oikea taistelu oli vasta alulla. Se ei enää rajoittunutkaan paronin salakavaliin hyökkäyksiin, vaan muuttui kiukkuisen, vihasta kuohuvan vihamiehen huikeaksi rynnäköksi:

– Valhetta! Valhetta! huusi Beaumagnan. Kaikki teissä on valhetta. Olette teeskentely, salakavaluus, alhaisuus, petos itse. Hymyilynne taakse kätkeytyy kaikki, mikä maailmassa on inhottavaa. Tuo hymy; mikä kamala naamio. Teitä pitäisi raadella tulikuumilla pihdeillä. Hymynne on kuolemaa, ikuinen kadotus sille, joka antautuu sen lumoihin.

Beaumagnanin ääni värisi kiukusta, hänen liikkeensä olivat uhkaavia, ikäänkuin hän olisi halunnut tarttua tuon naisen kurkkuun, jonka alituinen hymy yhä kiihotti häntä, ja sai hänet menettämään hillintäkykynsä.

– Tyyntykää, Beaumagnan, sanoi nainen hänelle hyvin lempeällä äänensävyllä, joka vielä enemmän kiihotti toista.

Siitä huolimatta hän koetti hillitä itseään ja hallita sanoja, jotka pyrkivät hänen suustaan. Se ei kuitenkaan onnistunut. Ne valuivat niin nopeasti ja niin vuolaana virtana, että hänen tovereittensa oli vaikea käsittää niitä. Hän lausui oudon tunnustuksensa lyöden rintoihinsa kuin entisajan uskovaiset, jotka ottivat yleisön syntiensä todistajiksi.

– Minä itse hain taistelua heti d'Isneauvalin kuoleman jälkeen. Arvelin, että tuo velho yhä olisi jäljillämme... ja että olisin voimakkaampi kuin muut... paremmin varustautunut hänen taikavoimaansa vastaan. Tiedättehän, että juuri silloin aioin pukeutua munkkikaapuun ja antautua kirkon palvelukseen. Olin siis muka turvassa pahalta, tehtyjen sitoumusten kiinnittämä ja ennen kaikkea uskoni suojelema. Menin siis erääseen spiritistiseen istuntoon, jossa tiesin tapaavani hänet.

Hän olikin siellä. Vartioin häntä. Hän puhui vähän ja pysyttelihe syrjässä kuunnellen muita ja poltellen savukkeita. Olin ottanut mukaani erään ystäväni, joka pyynnöstäni asettui istumaan hänen viereensä ja rupesi puhelemaan häntä ympäröivän ryhmän kanssa. Silloin hän äkkiä kutsui minua nimeltäni kaukaa. Hän tiesi tietenkin Saint-Hébertin muistikirjasta, että olin yksi kahdestatoista... yksi kymmenestä elossa olevasta. Ja tuo nainen, joka näytti elävän jonkunlaisessa unessa, heräsi äkkiä. Minuuttia myöhemmin keskustelimme, ja kahden tunnin aikana hän käytti niin paljon kauneuttaan, koko henkensä ja olentonsa suloutta, että lupasin tavata hänet jälleen.

Samana iltana, hänen asuntonsa edessä... minun olisi tullut paeta maailman ääriin. Mutta se oli jo liian myöhäistä. Minussa ei enää ollut rohkeutta eikä tahtoa, ei muuta kuin halu tavata hänet uudelleen. Tietysti peitin intohimoni kauniisiin sanoihin. Vakoilin muka vastustajaa... oli tärkeää tietää, mitä hän puuhasi, saada hänet vakautuneeksi rikoksistaan ja käännyttää hänet... Kaikki vain tekosyitä. Oikeastaan olin jo ensi silmäyksellä joutunut hänen tenhonsa valtaan, hänen vangikseen ja heti olin varma hänen viattomuudestaan. Sellainen hymy kuin hänen, saattoi olla vain viattomuuden merkki.

Ei edes kuolleitten ystävieni pyhä muisto valaissut minua. En tahtonutkaan nähdä mitään. Elin monta kuukautta pimeydessä nauttien pahimmat riemut, enkä edes katunut sitä, että olin luopunut uskostani ja lupauksistani. Vieläpä petin asiammekin. Rikoin vaitiololupauksemme. Mutta tuo nainen tietää salaisuudestamme sen minkä mekin.

Paheksumisen mutina seurasi näitä sanoja. Epäonnistumisensa tunnustamisen nöyryyttämänä Beaumagnan ei enää ollutkaan suuttunut ja hän päätti puheensa hiljaisella äänellä.

– Minkä vuoksi lankesin? En tiedä. Sellainen mies kuin minä ei saa erehtyä. En voi puolustuksekseni sanoa edes sitä, että hän kyseli minulta. Ei, hän viittasi kyllä usein seitsenhaaraisen kynttiläjalan salaisuuteen, ja kerran melkein tietämättäni, päästin suustani korjaamattomat sanat... pelkurimaisesti... miellyttääkseni häntä... ollakseni arvokkaampi hänen silmissään... saadakseni hänet lempeämmin hymyilemään. Toivoin ehkä, että hänestä tulisi liittolaisemme ja että hän auttaisi meitä neuvoillaan, koko tarkkanäköisyydellään, jota ennustamisen harjoittaminen oli terästänyt. Olin hullu. Synnin valta oli hurmannut minut.

Herääminen oli kamala. Eräänä päivänä, siitä on nyt kolme viikkoa, minun piti matkustaa Espanjaan. Olin jättänyt hänelle hyvästit aamulla. Kolmen seudussa iltapäivällä palasin kotiin, koska olin unohtanut antaa määräyksiä palvelijoille. Tulin taloon keittiön portaita, ja kuulin ääntä huoneestani. Lähestyin varovasti. Työhuoneessani oli tuo nainen, jonka kuvan näin peilistä. Hän puuhasi jotakin matkalaukussani. Seurasin hänen hommiaan. Hän otti sieltä pienen rasian, jossa säilytin kapseleita unettomuutta vastaan. Hän otti niistä yhden, avasi sen ja pisti siihen jotakin. Olin niin järkytetty, että päästin hänet menemään. Otin kapselit ja kiiruhdin apteekkiin. Ne tutkittiin siellä ja yhdestä löytyi sellainen annos myrkkyä, että olisin varmasti kuollut.

Niin oli siis ehdoton todistus käsissäni. Hän oli tuominnut minut saatuaan tietoonsa kaikki salaisuuteni. Hän oli valmistanut minulle Saint-Hébertin ja d'Isneauvalin kohtalon.

Kirjoitin asiamiehelleni Madridiin ja muutaman päivän kuluttua sanomalehdet kertoivat erään Beaumagnanin kuolleen siellä. Sen jälkeen elin piilossa ja seurasin häntä askel askeleelta. Hän kävi Havressa ja Dieppessä, siis samoilla paikoilla, joissa mekin harjoitimme etsintäämme. Hän tiesi, että aioimme tehdä kaivauksia eräässä luostarissa Dieppen lähellä ja meni sinne. Sitten häivyin hänen jäljiltään, kunnes taas tapasin hänet Rouenissa. Lopun tiedätte, ystäväni, paroni d'Etiguesin kertomuksesta, kuinka laitoimme ansan ilmoittamalla lehdissä, että talonpoika oli löytänyt seitsenhaaraisen kynttiläjalan peltoaan kaivaessaan.

Emme voi jättää tätä naista oikeuden tuomittavaksi. Siitä johtuva melu vaikuttaisi epäedullisesti meihinkin. Meidän pelottava velvollisuutemme on siis tuomita ja rangaista häntä kaikella sillä ankaruudella, minkä hänen tekonsa ansaitsevat.

Beaumagnan lopetti syytöksensä hyvin vakavasti ja tyynesti, tavalla, joka oli syytetylle paljoa vaarallisempi kuin hänen vihansa. Hän näytti todella syylliseltä ja Raoul d'Andrésykaan ei enää tiennyt mitä ajatella, ja hän inhosi tuota miestä, joka oli rakastanut nuorta naista ja muisteli sitä nyt vapisten tuon syyllisen rakkauden riemua.

Cagliostron kreivitär oli noussut paikaltaan, katseli vastustajiaan suoraan kasvoihin ja sanoi:

– Arvasinhan, että joutuisin roviolle.

– Joudutte sinne, minne päätämme, vastasi Beaumagnan. Ei mikään voi estää oikeamielistä tuomiotamme.

– Tuomiotanne? Millä oikeudella? sanoi kreivitär. Rikoksia varten on tuomareita, mutta te ette ole. Sanotte pelkäävänne oikeusjutun melua. Minä välitän vähät siitä, että te tarvitsette pimeyttä ja hiljaisuutta tarkoituksiinne. Päästäkää minut vapaaksi.

– Vapaaksi? Jatkamaan murhianne? Olemme nyt teidän herrojanne. Saatte alistua meidän tuomioomme?

– Teidänkö tuomioonne? Jos joukossanne olisi yksikin oikea tuomari, yksikin mies, jolla olisi käsitys siitä, mikä on järkevää ja totta, hän nauraisi teidän tyhmille luuloillenne ja teidän hulluille todisteillenne.

– Sanoja, sanoja, huusi Beaumagnan. Meidän olisi saatava vastatodistuksia... jotakin, mikä hävittäisi silmieni näkemän.

– Mitä hyötyä minulla on puolustuksesta. Päätöksenne näyttää olevan tehty.

– Se on tehty, koska te olette syyllinen.

– Syyllinen siihen, että olen pyrkinyt samaan päämäärään kuin tekin, ja sen vuoksi olette mielivaltaisesti vanginneet minut, vakoilleet minua ja näytelleet rakkauden komediaa... Jos jouduitte ansaan; sitä pahempi teille. Jos kerroitte minulle salaisuuksianne; sitä pahempi teille. Olen kuitenkin vannonut pääseväni päämäärään, tapahtui mitä hyvänsä, teistä huolimatta. Siinä on ainoa rikokseni teidän silmissänne.

– Rikoksenne on siinä, että olette murhannut, lausui Beaumagnan ankarasti.

– En ole murhannut, vastasi hän yhtä lujasti.

– Ette siis ole sysännyt Saint-Hébertiä kuiluun, ettekä murskannut d'Isneauvallin päätä?

– En tunne kumpaakaan.

– Entä minä, entä minä? Ettekö ole tuntenut minuakaan? Ettekö aikonut myrkyttää minua?

– En.

Beaumagnan joutui raivoihinsa ja sinutteli häntä kiihkossaan:

– Mutta näin sinut, Joséphine Balsamo, näin sinut niinkuin nytkin. Sillä aikaa kun laittelit myrkkyä, väikkyi huulillasi sama hymy kuin tälläkin hetkellä, vaikka se muuttuikin julmaksi.

Kreivitär kohotti päätään ja sanoi:

– Se en ollut minä.

Beaumagnan näytti tukahtuvan. Kuinka hän saattoi olla niin rohkea? Mutta nainen asetti rauhallisesti kätensä hänen olalleen ja sanoi:

– Viha saattaa teidät suunniltanne. Fanaattinen sielunne ei tahdo tunnustaa rakkauden syntiä. Mutta sallittehan minun kuitenkin puolustautua?

– Se on oikeutenne. Mutta kiireesti.

– Pyytäkää siis ystäviltänne Moskovassa v. 1816 maalattu kuva. Katselkaa sitä tarkoin. Eikö se ole minun kuvani?

– Minne pyritte, kysyi toinen.

– Vastatkaa, että se on minun kuvani.

– On.

– Siis, jos se on minun kuvani, niin olin elossa tuohon aikaan. Siitä on noin kahdeksankymmentä vuotta ja olisin silloin ollut noin viidenkolmatta tai kolmenkymmenen ikäinen. Ajatelkaa tarkoin, ennenkuin vastaatte. Epäröitte sellaisen ihmeen edessä, ettekä uskalla vastata vakuuttavasti. Avatkaapa vielä kuvan kehyksen tausta. Siinä on toinen kuva hymyilevästä, harsopäisestä naisesta, jonka tukka jakaantuu kahteen osaan pään molemmin puolin. Eikö sekin ole minun kuvani?

Beaumagnan sopersi kuvaa katsellen:

– On... on.

– Lukekaa siis päiväys kuvan oikealla puolella. Beaumagnan luki:

– Tehty Milanossa vuonna 1498.

– Vuonna 1498. Siitä on neljäsataa vuotta...

Hän purskahti kirkkaaseen nauruun ja jatkoi:

– Älkää olko niin ällistyneen näköinen. En koetakaan vakuuttaa teille, että olisin ollut mallina neljäsataa vuotta sitten. Ei, kuva on Neitsyt Maarian kuva, jonka on maalannut Bernardo Luini, Leonardo da Vincin oppilas. Nyt ymmärrätte, minne pyrin. Luinin neitsyeen, Moskovassa kuvatun tytön ja minun välilläni ei ole muuta salaperäistä kuin merkillinen yhdennäköisyys. Miksi ette siis meidänkin tapauksessamme voi uskoa sitä seikkaa että nainen, jonka näitte huoneessanne, oli joku toinen joka oli suuresti minun näköiseni ja joka on voinut murhata molemmat ystävänne?

– Näin teidät, näin teidät, vastusti Beaumagnan aivan kalpeana ja vavisten. Näin näillä silmilläni.

– Silmänne näkevät myös äsken otetun kuvan, kahdeksankymmentä ja neljäsataa vuotta sitten maalatut. Elin siis neljäsataa vuotta sitten?

Nainen seisoi hänen edessään koko nuorteassa kauneudessaan valkeine hampaineen ja loistavine ihoineen, piirteet täyteläisinä ja kukoistavina kuin hedelmä. Beaumagnan huudahti kuin hädässä:

– Voi sinä noita. On hetkiä, jolloin voin uskoa noihin mahdottomuuksiin. Katsos, moskovalaisessa kuvassa olevalla naisella on paljaalla olallaan, rinnan yläpuolella musta pilkku. Samanlainen on sinullakin olkapääsi alapuolella. Olen nähnyt sen. Näytä meille olkasi, että toisetkin sen näkevät, että he tietäisivät.

Hän oli hiestä märkänä ja kohotti kätensä naisen olkapäätä kohti aikoen reväistä hänen pukunsa. Mutta toinen työnsi hänet luotaan ja sanoi hyvin arvokkaasti:

– Kylliksi, Beaumagnan. Ette tiedä, mitä teette, ettekä ole tiennyt kuukausimääriin. Kuuntelin teitä ja hämmästyin, sillä puhuittehan kuin olisin ollut rakastajattarenne, jota en kuitenkaan ole ollut. Tunnustuksenne ei ollut vilpitön. Ylpeytenne ei ole sallinut teidän tunnustaa epäonnistumistanne rakkaudessanne minuun. Kuukausimääriä ryömitte jaloissani pyytäen armoani, mutta huulenne eivät yhtä ainoata kertaa ole koskeneet huuliini. Siinä on koko käytöksenne ja vihanne selitys. Kun ette saanut minua taipumaan, koetatte tuhota minut ja teette minusta ystävienne silmissä hirmuisen noidan ja urkkijan. Millä oikeudella vetoatte silmienne todistukseen? Silmänne olivat minun lumoissani ja kun toinen nainen näytti teille kasvonsa, näitte vain minut. Niin, toinen nainen. On olemassa toinen nainen, joka on perinyt eräitä Cagliostron papereita, ja joka myös käyttää hänen nimeään: Belmonten markiisi, Fenixin kreivitär. Hakekaa häntä, Beaumagnan. Sillä hänet te näitte ja vain teidän sairaat aivonne laativat syytöksiä minua vastaan.

– Tämä kaikki on poikamaista ilveilyä, ja olin täysin oikeassa pysyessäni viattomuuteeni luottaen rauhallisena teidän keskellänne. Olette oikeastaan kunnon miehiä, joilla ei ole mitään syytä tappaa minua. Ehkä teille, Beaumagnan, joka olette fanaatikko ja pelkäätte minua, mutta tekin tarvitsette pyöveliä, joka tottelisi teitä. Sulkekaa minut jonnekin, jos se teitä huvittaa. Mutta tietäkää myös, ettei ole minkäänlaista vankilaa, josta en voisi päästä ulos yhtä helposti kuin tästä huoneesta. Siis tuomitkaa, en sano enää sanaakaan.

Mitä oli vastattava. Beaumagnan oli vaiti. Kaksintaistelu oli päättynyt hänen häviöönsä, ja hänen ystävänsäkään eivät enää olleet sellaisten miesten näköisiä, jotka ehdottomasti ovat päättäneet tuomita jonkun kuolemaan. He epäilivät ja Raoulkin tunsi sen selvästi ja hän olisi jo alkanut toivoa, ellei hän olisi liian hyvin muistanut paronin ja Bennetotin valmisteluja.

Beaumagnan neuvotteli kuiskaten näitten kanssa ja jatkoi niinkuin kaikki väittely jo olisi päättynyt:

– Teillä on edessänne kaikki asiakirjat. Tiedätte, kuinka päättävästi paroni ja minä olemme syyttäneet tätä naista ja kuinka sukkelasti ja viekkaasti hän on puolustautunut vedoten ihan yllättävään yhdennäköisyyteen. Asema on siis hyvin yksinkertainen. Niin taitava vastustaja on hyvin pelättävä ja hänellä on käytettävinään sellaisia keinoja, ettei hän milloinkaan jätä meitä rauhaan. Työmme menestyminen on vaarassa. Hänen olemassaolonsa vie siis muitta mutkitta häviöömme. Hänen on siis kadottava, väistyttävä, niin ettei hän enää voi yrittää mitään. Emme oikeastaan ole täällä rangaistaksemme, vaan puolustautuaksemme, ja sen vuoksi olemme ryhtyneet seuraaviin toimenpiteisiin. Tänä yönä kulkee englantilainen laiva tästä ohi jonkun matkan päässä. Siitä lähtee vene, jonka tapaamme kello 10 Belvalin kukkulan juurella. Tämä nainen pannaan veneeseen; siirretään englantilaiseen laivaan ja suljetaan Lontoossa hullujenhuoneeseen, siksi kunnes olemme päättäneet työmme.

Raoul huomasi heti, että tuo merkitsi kuolemaa. Ei ollut mitään englantilaista laivaa. Molemmat venheet, joista toisessa oli reikä, vietäisiin selälle, jossa nainen upotettaisiin. Hän katoaisi kenenkään tietämättä kuinka.

Kukaan ei vastustanut Beaumagnanin ehdotusta. Kaikki nousivat lähteäkseen onnellisina siitä, että oli saatu niin suopea ratkaisu. Jonkun ajan kuluttua ei enää ollut jäljellä muita kuin Beaumagnan ja hänen kaksi serkkuaan.

Ja niin sattui se, mikä Raoulista tuntui perin oudolta, että tuo dramaattinen kohtaus; jossa naisen elämästä oli päätetty niin mielivaltaisesti ja jossa kuolemantuomio oli saavutettu ilkeillä verukkeilla, päättyi yhtäkkiä, kuin näytelmä, jossa ratkaisu tapahtuu ennen johdonmukaista päätöstä, kuin oikeusjuttu, jossa tuomio langetetaan kesken kuulustelujen.

Beaumagnanin viekas ja kekseliäs luonne paljastui näitten tapausten aikana täysin selvästi. Ylpeyden ja rakkauden kiduttamana hän oli saattanut löytää ratkaisuksi vain kuoleman. Sitäkään hän ei uskaltanut julkisesti ajaa, vaan peitti pyrkimyksensä teeskentelyyn, koetti pettää omaatuntoaan ja ehkä myös oikeutta. Nyt hän seisoi ovella katsoen kuolemaantuomittua naista. Hän oli kuolonkalpea, kulmat rypyssä, leuka tärisi hermovärähdyksistä, kädet ristissä rinnalla. Hänen aivoissaan liikkui kai myrskyisiä ajatuksia. Epäröikö hän viime hetkellä?

Missään tapauksessa hän ei miettinyt kauan. Hän tarttui paronia olkapäähän ja lähti pois huutaen:

– Vartioikaa häntä, taikka...

Kului tunti. Illan varjot alkoivat peittää huoneen. Nuori nainen katsahti pari kertaa kelloaan. Hän koetti aloittaa keskustelun Bennetotin kanssa. Koko hänen olentonsa säteili viehkeyttä ja hänen äänessään oli sointuja, jotka liikuttivat kuuntelijaa kuin hyväilyt.

Bennetot vain mörähteli uhkaavan näköisenä, eikä ollut kuulevinaan.

Puolen tunnin kuluttua nainen katseli sinne tänne ja huomasi oven jääneen auki. Hänen mieleensä välähti paon mahdollisuus ja koko hänen vartalonsa jännittyi kuin hyppyyn.

Raoul haki myös keinoja häntä auttaakseen. Jos hänellä olisi ollut revolveri, olisi hän ampunut Bennetotin. Hän koetti myös hypätä huoneeseen, mutta aukon suu oli liian pieni.

Bennetot oli aseistettu. Hän tunsi vaistomaisesti vaaran, asetti revolverin viereensä pöydälle ja huusi:

– Vielä liike, niin ammun paikalla. Vannon sen Jumalan nimeen.

Hän olikin mies, joka varmasti pitäisi lupauksensa. Kreivitär ei sen jälkeen liikahtanutkaan. Raoul katseli häntä lakkaamatta ahdistus sydämessä.

Godefroy d'Etigues palasi seitsemän tienoissa. Hän sytytti lampun ja sanoi Oscar Bennetotille:

– Valmistautukaamme. Hae paarit vajasta. Sitten saat mennä syömään.

Jäätyään yksin naisen kanssa paroni näytti epäröivän. Raoul näki, että hänen silmissään oli tuijottava ilme ja että hän aikoi puhua tai toimia.

Hän hyökkäsikin äkkiä ja karusti:

– Rukoilkaa Jumalaa, rouva, sanoi hän valmistelematta.

Kreivitär vastasi äänellä, josta kuului, ettei hän käsittänyt:

– Miksi pitäisi minun rukoilla?

Silloin sanoi paroni hyvin hiljaa:

– Tehkää, kuten haluatte... mutta minun pitäisi ilmoittaa teille...

– Ilmoittaa minulle, mitä? kysyi nainen yhä hätäisempänä.

– On hetkiä, jolloin täytyy rukoilla, rukoilla, niin kuin olisi kuoltava.

Nainen värisi äkkiä kauhusta. Hän näki heti koko tilanteen. Hänen käsivartensa nytkähtelivät kuumeisessa kouristuksessa.

– Kuolla, kuolla? Mutta eihän siitä ollut kysymys. Hulluinhuone... ei se ollutkaan totta... He aikovat heittää minut mereen keskellä yötä... Voi, kauheata. Mutta se ei ole mahdollista. Minäkö kuolisin? Apua... apua!

Paroni haki suuren vaipan. Raivoisalla kiireellä hän kietoi naisen pään siihen ja sulki hänen suunsa kädellään tukahduttaakseen hänen huutonsa.

Bennetot palasi samassa ja kahden he kaatoivat hänet paareille, köyttivät hänet niihin kovasti ja sitoivat niihin renkaan, joihin kivi kiinnitettäisiin.

III.

Uppoava vene.

Molemmat serkukset istuutuivat lampun alle pitämään kuolinvalvojaisia. Heidän kasvonsa, joitten piirteet ajatus kuolemasta veti kieroon, olivat kaamean näköiset. Aika kului. Linnasta ei kuulunut yhtään ääntä eikä ympäristöstäkään. Bennetot lähestyi vankia.

– Hän ei edes valita. Sepä vasta nainen!

– Uskotko kaikkeen, mitä hänestä sanotaan.

– Ne ovat juttuja. Mutta ei puhuta niistä. On jo liikaa, että puutuimme tähän asiaan. Vannon sinulle Jumalan nimeen, että jos olisin voinut vastata kieltävästi Beaumagnanille, niin... Mutta... mutta...

Bennetotkin lisäsi:

– Minäkin vannon, että lähtisin pakoon vaikka millä syyllä. Oikeastaanhan meidät tutkimuksessa todistettiin kumoon joka asiassa. Sanoinhan jo sinulle, että Beaumagnan tietää paljon enemmän kuin me, ja että me olemme vain hänen käskyläisiään. Jonakin päivänä, kun hän ei enää tarvitse meitä, hän sanoo meille hyvästit, ja saamme nähdä, että hän on käyttänyt meitä hyödykseen.

– Ei, sitä hän ei milloinkaan tee.

– Mutta jos sentään...

Godefroy sulki hänen suunsa kädellään:

– Hiljaa, hän kuulee.

– Mitä sillä väliä, kun kohta kuitenkin...

He eivät enää uskaltaneet puhella, laskivat vain kellon lyöntejä läheisessä kirkontornissa. Kun kello löi kymmenen, iski paroni äkkiä nyrkkinsä pöytään, niin että lamppu keikahti:

– Hitto vieköön. Nyt on lähdettävä!

– Hemmetin harmillista. Täytyykö meidän toimia kahden?

– Toiset tahtovat tulla mukaan, mutta jätän heidät jälkeen, sillä he uskovat englantilaiseen laivaan.

– Minun mielestäni olisi parempi mennä yhdessä.

– Ole vaiti! Käsky koskee vain meitä, ja toiset voisivat lörpötellä. Se vielä puuttuisi. Tuossa he ovatkin.

D'Ormont ja Rosseville tarttuivat paarien käsipuihin. Ulkona oli pimeä, ja kulkue törmäsi alituiseen kiviin ja puihin. Kirouksia kuului tuon tuostakin.

– Hiljaa, komensi paroni. Joku voisi tuntea äänemme.

– Ei täällä ole ketään. Oletko järjestänyt tullimiehet pois?

– Olen, vastasi paroni. He ovat kapakassa varman miehen vieraina. Siitä huolimatta on kuitenkin mahdollista, että he lähtevät tarkastukselle.

Ahtaalla tiellä kävi kantaminen vaikeaksi, ja paroni pyysi muita jäämään taakse jatkaen matkaa Bennetotin kanssa. Matka oli pitkä ja vaivaloinen. Vuoreen hakatun tien mutkissa täytyi usein nostaa paarit pystyyn, että päästäisiin eteenpäin. Bennetot kiukustui lopulta niin, että halusi heittää paarit suoraan mereen joltakin jyrkänteeltä.

Vihdoin he saapuivat tasaiselle rannalle ja saivat hiukan hengähtää. Jonkun matkan päässä näkyivät molemmat veneet. Meri oli rasvatyyni. Bennetot nosti paarit pienempään veneeseen näyttäen sen pohjassa olevaa reikää, johon pistettiin olkitukko.

– Sidotaan paaritkin veneeseen, ehdotti paroni.

Bennetot vastusteli peläten, että jos toimitetaan tutkimus ja jos vene ajautuu rantaan, niin huomataan kohta rikos. Hän pelkäsi paarien todistavan heitä vastaan.

– Meidän on mentävä kyllin kauas, selitti paroni. Sieltä ei milloinkaan löydetä mitään. Sitäpaitsi paarit ovat olleet käyttämättä parikymmentä vuotta, eikä kukaan tiedä, kenen ne ovat.

Hän puhui vapisten ja väräjävällä äänellä.

– Mikä sinun on, Godefroy, kysyi Bennetot.

– Minulla? Ei mikään.

– No, lähdetään sitten vesille. Mutta ensiksi on noudatettava Beaumagnanin määräyksiä, otettava kapula hänen suustaan ja kysyttävä, haluaako hän vielä jotakin. Teethän sinä sen, teethän?

Bennetot sopersi:

– Koskisinko häneen? Mieluimmin kaadun tähän paikkaan. Entä sinä?

– En minäkään voi... en voi.

– Hänhän on sentään syyllinen. On tappanut.

– Niin, niin. Ainakin se on luultavaa. Mutta... hän on niin suloisen näköinen.

– Niin, hän on kovin kaunis... kaunis kuin neitsyt Maaria.

He vaipuivat yhtaikaa polvilleen paarien ääreen ja alkoivat rukoilla kovalla äänellä sen puolesta, joka meni kuolemaan ja pyysivät hänelle neitsyt Maarian apua.

Se näytti antavan heille jonkun verran rohkeutta, sillä he karkasivat äkkiä pystyyn päästäkseen nopeammin kaikesta. Godefroy tarttui airoihin, Bennetot kiinnitti paareihin suuren kiven, ja he sousivat merelle aika vauhtia. Parinkymmenen minuutin kuluttua heidän kulkunsa hidastui.

– En jaksa enää, valitti paroni, käsivarteni väsyvät. Sinun vuorosi...

– En minäkään jaksa.

Godefroy yritti taas, mutta luopui soutamisesta ja sanoi:

– Emmeköhän ole jo kyllin kaukana merellä, niin ettei luodekaan enää paljasta pohjaa. Luuletko?

– Olemme kyllä. Sitä paitsi käy tuuli, joka vie veneen yhä kauemmaksi.

– Ota pois olkitappi.

– Se on sinun tehtäväsi, vastusteli Bennetot, josta tapin poistaminen oli sama kuin murha.

– Kylliksi lörpötelty. Tehdään loppu kaikesta. Bennetot veti veneitä yhdistävää nuoraa, niin että hinattuna ollut tuli ihan lähelle. Hänen tarvitsi vain kumartua ja vetää pois olkitukko.

– Minua pelottaa, Godefroy, sanoi hän. Ikuisen autuuteni nimessä minä en toimi vaan sinä.

Godefroy hyppäsi pystyyn, syöksyi hänen luokseen ja repäsi äkkiä oljet pois. Kuului veneeseen virtaavan veden solina, ja se vaikutti häneen niin, että hän heti olisi ollut valmis taas täyttämään reiän. Liian myöhään. Bennetot oli irrottanut köyden, tarttunut airoihin ja souti kiivaasti rantaa kohti.

– Seis, huusi Godefroy, seis! Tahdon pelastaa hänet. Pysäytä, hurjimus. Sinä, sinä juuri hänet tapat. Murhaaja, murhaaja... Minä olisin pelastanut hänet.

Mutta Bennetot oli kauhusta huumautunut, ja sousi niin, että airot olivat katketa.

Nainen jäi siis yksin. Vesi nousisi muutamassa minuutissa ja venhe painuisi pohjaan.

Godefroy tiesi sen. Sen vuoksi hän tarttui toiseen airopariin, ja hurjasti ponnistellen molemmat pakenivat tuota kauhun paikkaa. He pelkäsivät kuulevansa kauhun huudon, tai tuon kamalan äänen, joka syntyy veden sulkeutuessa uponneen yli ainiaaksi.

Kun he olivat noin puolimatkassa maata kohti, vene äkkiä kallistui, ja nuori nainen tunsi huumaustilassaankin, että jotakin kohta tapahtuisi. Hän odotti tyynesti kuolemaa ja hänestä tuntui, kun hän jo olisi ikuisuuden rajan tuolla puolen.

Häntä hämmästytti kuitenkin se, ettei kylmä vesi koskenutkaan häneen. Vene ei tuntunutkaan painuvan. Se näytti pikemmin valmiilta kaatumaan ikäänkuin joku olisi kiivennyt sen reunan yli. Äkkiä hän kuulikin tuntemattoman äänen kuiskaavan korvaansa:

– Rauhoittukaa, täällä on ystävä, joka on tullut avuksenne. Ette ole milloinkaan nähnyt minua. Nimeni on Raoul, Raoul d'Andrésy. Kaikki on hyvin. Olen tukkinut aukon kangaspalasella, ja heitin kiven mereen.

Hän leikkasi veitsellään nuoren naisen siteet ja kysyi:

– Koskeeko teitä johonkin?

Tämä kuiskasi tuskin kuuluvalla äänellä:

– Kyllä, nilkkaan. He sitoivat köydet niin lujalle.

– No, se ei tee mitään. Pääasia on vain päästä maihin. Molemmat pyövelit ovat jo varmasti rannassa ja nousevat kiireesti linnaa kohti. Meidän ei tarvitse pelätä mitään.

Hän teki valmistelunsa nopeasti, sieppasi aikaisemmin pohjalle kätkemänsä airon ja alkoi meloa jatkaen selityksiään hupaisasti lörpötellen, ikäänkuin ei mitään erikoisempaa olisi tapahtunut.

– Minun on aluksi esittäydyttävä hiukan muodollisemmin, vaikka en olekaan esittelykunnossa. Koko pukunani ovat jonkunmoiset uimahousut ja niihin kiinnitetty veitsi. Siis olen Raoul d'Andrésy, nöyrin palvelijanne, koska sattuma sen sallii. Niin, hyvin yksinkertainen sattuma. Kuulin keskustelun... Tiesin, että salaliitto oli tekeillä jotakin naista vastaan... Silloin menin edelle. Tulin rantaan, ja kun molemmat serkukset saapuivat teitä kantaen, laskeuduin veteen. Minun tarvitsi vain tarttua veneenne perään, kun sitä hinattiin. Kumpikaan ei tiennyt uhrinsa mukana hinaavansa uimamestaria, joka oli varmasti päättänyt pelastaa hänet. Kerron teille kaikki tarkemmin, sitten kun saatatte paremmin kuunnella. Tällä kertaa tuntuu minusta kuin puhuisin kuuroille korville.

Nainen oli hetken ääneti. – Minuun koskee, sanoi hän sitten. Olen ihan lopussa.

Raoul vastasi neuvomalla:

– Menettäkää tajuntanne. Ei mikään anna sellaista lepoa kuin tajunnan menetys.

Nainen nähtävästi totteli, sillä muutaman valitusäänen jälkeen hänen hengityksensä muuttui rauhalliseksi ja säännölliseksi. Raoul peitti hänen kasvonsa ja jatkoi itsekseen:

– Niin on parempi. Minulla on täysi vapaus toimia, ja minun ei tarvitse tehdä tiliä kenellekään.

Kun veneen kokka karahti rannan kiviin, hän otti merkillisen kevyesti nuoren naisen syliinsä ja kantoi hänet jyrkänteen juurelle.

– Olen nyrkkeilymestari ja aika taitava roomalaisessa painissa, selitti hän. Tunnustan teille, kun kerran ette kykene kuulemaan minua, että isäni perintö tuotti minulle aika lailla etuja. Mutta riittää jo lörpötystä. Levätkää tämän kallion alla, jossa olette suojassa nousuvedeltä. Minä lähden tieheni. Arvelen, että mielellänne kostatte molemmille serkuksille. Sen vuoksi on välttämätöntä, että he eivät löydä venettä ja että teidän luullaan varmasti hukkuneen. Siis hiukan kärsivällisyyttä.

Kuljetettuaan veneen kauemmas merelle ja upotettuaan sen Raoul palasi.

– Nyt on noustava tuonne ylös, ja se ei ole niinkään helppoa.

Nainen heräsi tajuttomuudestaan ja Raoul näki hänen aukovan silmiään lyhdyn valossa. Hän yritti nousta seisaalleen, mutta nyrjähtyneeseen jalkaan koski, ja hän vaipui huudahtaen jälleen maahan. Raoul riisui hänen kenkänsä ja huomasi, että sukka oli verinen. Haava ei ollut vaarallinen, mutta Raoul sitoi sen nenäliinallaan ja päätti lähteä heti liikkeelle.

Hän nosti naisen olkapäälleen ja aloitti nousun. Se oli vaikeaa ja monesti hänestä tuntui, että jatkaminen oli mahdotonta. Hän pysähtyi kolmasti hengähtääkseen ja jutteli hilpeästi ja laski pilaa. Kun huipulle saavuttiin, ei hän malttanut seisahtua, vaan kiiruhti nopeasti saattamaan nuoren naisen turvaan. Hän kantoi hänet yksinäiseen latoon, jonne hän jo oli varustanut pullon konjakkia ja hiukan ruokaa. Heidän päästyään ylisille hän veti raput perässään ja sanoi:

– Nyt kahdentoista tunnin lepo. Huomenna hankin miehen, joka vie teidät minne haluatte.

Raoul hoiti kreivitärtä parhaansa mukaan, ja Joséphine Balsamo jättäytyi täysin luottavasti hänen turviinsa. Hän sulki silmänsä ja nukkui heti.

Lamppu valaisi täydellisesti nuo kauniit kasvot, jotka olivat punertuneet edellä käyneiden tapausten jännityksestä. Raoul polvistui hänen eteensä ja katseli häntä kauan. Vallinneen kuumuuden vuoksi hän oli avannut pukunsa kauluksen, ja Raoul näki hänen olkapäittensä kauniit muodot ja hienon viivan kaulan taipeessa.

Hänen mieleensä muistui tuo musta pilkku, johon Beaumagnan oli viitannut ja joka näkyi pienoiskuvassa. Hän siirsi hiljaa kangasta syrjemmäksi. Siellä se oli seuraten hänen hengityksensä säännöllistä nousua ja laskua.

– Kuka olet? Kuka olet? mutisi Raoul sekavien tunteiden vallassa. Mistä maailmasta tulet?

Hänkin tunsi tuon mystillisen vaikutuksen, joka lähti tuosta olennosta.

Joséphine huokasi. Hänen silmänsä aukenivat, ja kun hän näki Raoulin polvillaan vieressään, hymyili hän ja punastui, ja tuo hymy jäi hänen huulilleen, vaikka väsyneet silmäluomat taas sulkeutuivatkin.

Hänen hymynsä lumosi Raoulin. Nuorukainen kuiskaili itsekseen innoitettuja sanoja, risti kätensä kuin epäjumalan edessä, ja voimatta vastustaa kiusausta, painoi äkkiä huulensa hänen huulilleen täynnä nuorekasta innostusta ja hehkuvaa tunnetta, luvaten itsekseen auttaa häntä kaikessa.

Lopulta hänkin nukkui lupaukset huulillaan syvään horrokseen.

Yksitoista lyöntiä kajahti läheisen kirkon kellosta, kun hän aamulla heräsi. Hiukan päivänvaloa pääsi latoon seinälautojen lomitse. Lamppu oli sammunut, ja Raoul kiiruhti aukaisemaan seinäluukun nähdäkseen paremmin. Mutta Joséphine Balsamoa ei enää ollutkaan siellä. Hän syöksyi heinien kimppuun, pöyhi niitä ja haki hakemistaan, mutta ei löytänyt mitään. Hän kiipesi rappuja alas, mutta sielläkään ei ollut ketään. Sitten etsi hän läheisen puiston, kurkisteli kentälle, katseli tielle. Ei jälkeäkään. Raoul palasi latoon etsiäkseen sieltä vielä kerran. Lautaan oli kiinnitetty valokuva. Se oli hänen, ja siihen oli kirjoitettu epäselvästi lyijykynällä:

"Kiitän pelastajaani, mutta hän älköön koettako löytää minua."

IV.

Yksi seitsemästä haarasta.

– Löydän sinut kuitenkin, päätteli Raoul suudellen valokuvaa, ja sinä rakastat minua niin kuin minä sinua. Sinä joudut kerran omakseni.

Raoul tunsi kyllä itsekin tämän valan mahdottomuuden ja rohkeuden, mutta nyt heränneen tunteen edessä väistyi Clarisse d'Etiguesin kuva kauas hänen mielestään, ja hän saattoi ajatella nuorta tyttöä vain hiljaisella säälillä.

Hän vietti kaksi päivää miettien ja tehden suunnitelmia majatalon pienessä kamarissa, jonka hän oli vuokrannut. Hän otaksui, ettei Joséphine kipeine jalkoineen ollut voinut palata Pariisiinkaan että hänen täytyi olla piilossa jossakin lähistöllä. Jo kostonsakin takia hänen ei sopinut poistua taistelukentältä, ja hänen asemansa oli sitä parempi, kun toiset uskoivat hänen kuolleen.

Kolmannen päivän iltana hän löysi pöydältään kukkakimpun. Hän kyseli majatalon hoitajalta, kuka sen oli tuonut, mutta tämä ei tiennyt mitään.

– Se on hän, se on hän, riemuitsi Raoul itsekseen suudellen kukkia.

Neljänä päivänä perätysten hän väijyi vaunuvajan takana nähdäkseen tuojan, mutta hän ei saavuttanut mitään. Vasta neljännen päivän iltana hän kuuli puutarhan pensaikosta kankaan suhinaa puita vasten. Raoul oli syöksymäisillään esiin, mutta pidättäytyi ja vetäytyi takaisin. Hän tunsi Clarissen.

Hänellä oli kädessään samanlainen kukkakimppu kuin eilenkin ja hän pisti sen sisään Raoulin avoimesta ikkunasta suoraan pöydälle. Kun hän kääntyi, säpsähti nuorukainen nähdessään hänen kasvojensa tavattoman kalpeuden ja kärsivän ilmeen. "Saan kärsiä paljon sinun tähtesi", muisti Raoul hänen sanoneen, mutta hän oli siinä määrin pettynyt siitä, ettei kukkien tuoja ollutkaan Joséphine, että hän antoi tytön mennä.

Hänelle johtui mieleen, että paroni ystävineen oli puhunut pikaisesta käynnissä Dieppessä, ja hänkin alkoi nopeasti varustautua olemaan mukana asioissa.

Jo samana iltana hän pukeutui kalastajaksi, värjäsi kasvonsa ruskeiksi ja kun hän näki paronin ja Bennetotin nousevan junaan, seurasi hän heitä nousten junasta samalla asemalla, jonne molemmat herrat jäivät yöksi.

Seuraavana aamuna Ormont, Rolleville ja Roux d'Estrier saapuivat myös sinne. Koko seurue nousi vaunuihin, ja Raoul lähti juosten perässä.

Vaunut pysähtyivät kymmenen kilometrin päässä suuren, rappeutuneen rakennuksen luo, jota sanottiin Gueuresin linnaksi. Lähestyen avointa porttia Raoul näki, että puisto oli täynnä työmiehiä, jotka kaivoivat maata käytävillä ja nurmikolla.

Kello oli kymmenen, ja verannalla juttelivat työnjohtajat viiden äsken saapuneen herran kanssa. Raoul lähti työmiesten pariin, jutteli heidän kanssaan ja kyseli kaikenlaista. Hän sai kuulla Rollevillen markiisin ostaneen linnan, ja että "korjaustyöt" oli aloitettu tänä aamuna.

Raoul kuuli erään työnjohtajan sanovan paronille:

– Määräyksiänne on tarkoin seurattu. Niiden, jotka löytävät maasta metallin kappaleita, esineitä ja rahoja, täytyy tuoda ne minulle palkkiota vastaan.

Selvästi koko hommalla ei ollut muuta tarkoitusta kuin jonkun löytäminen. Mutta minkä? kyseli Raoul itsekseen.

Hän käveli puistossa, kierteli ulkohuonerakennuksia ja pistäytyi kellariinkin.

Puolen kahdentoista tienoissa hän ei ollut vielä päässyt mihinkään tuloksiin, ja välttämättömyys toimia tuli yhä pakollisemmaksi.

Tällä hetkellä nuo viisi herraa olivat talon takana, pitkällä, puistosta kohoavalla pengermällä. Sitä reunusti kahteentoista pilariin nojaava porras.

Työläisryhmä alkoi kuokillaan rikkoa patsaita. Raoul katseli heitä mietteissään ja tarkkaavaisena kädet taskussa, savuke suupielessä, ollenkaan välittämättä siitä, että hänen läsnäolonsa täällä saattoi näyttää kummalliselta.

Godefroy d'Etigues kiersi itselleen savukkeen. Kun hänellä ei ollut tulitikkuja, lähestyi hän Raoulia ja pyysi tulta. Sillaikaa kun paroni sytytti savukettaan, lensi äkillinen tuuma Raoulin pään läpi, suunnitelma, jonka kaikki yksityiskohdat tuntuivat hänestä täysin johdonmukaisilta. Mutta täytyi pitää kiirettä.

Raoul otti hatun päästään ja sen alta tuli näkyviin hyvin hoidettu tukka, joka ei ollenkaan sopinut hänen pukuunsa.

Paroni katseli häntä tarkkaavaisesti ja tuntien hänet äkkiä sanoi suuttuneena:

– Tekö taas. Ja valepuvussa. Mitä tämä uusi ilveily tarkoittaa? Kuinka olette rohjenneet seurata minua tänne? Olen jo antanut täysin tyhjentävän vastauksen avioliittotarjoukseenne.

Raoul tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi käskevällä äänellä:

– Ei mitään melua. Sillä menettäisimme kaikki. Käskekää ystävänne tänne.

Godefroy yritti vastustella.

– Tuokaa tänne ystävänne, toisti Raoul. Teen teille palveluksen. Mitä haette? Kynttilääkö?

– Niin juuri, sanoi paroni vastoin tahtoaan.

– Seitsenhaaraista kynttiläjalkaa, eikö niin. Minä tiedän, missä se on piilossa. Myöhemmin annan teille lisää neuvoa työssänne. Sitten vasta puhumme neiti d'Etiguesistä. Tänään ei. Kutsukaa ystävänne, mutta pian.

Godefroy epäröi, mutta lupaukset ja varmuus, jolla Raoul esitti asiansa, vaikuttivat sen, että hän kutsui ystäviään, jotka heti saapuivat.

– Tunnen tämän herran, sanoi hän, ja hän väittää, että löydämme ehkä piankin hakemamme...

Raoul keskeytti hänet:

– Ei mitään "ehkä". Olen täältä kotoisin, ja lapsena leikin usein puutarhassa puutarhurin poikien kanssa. Vanha puutarhuri näytti meille usein kellarin seinään kiinnitettyä rengasta. "Siinä on kätkö" sanoi hän, "ja olen nähnyt sinne suljettavan vanhoja tavaroita, kynttilänjalkoja, astioita..."

Nämä tiedot saivat paronin ystävät innostumaan. Bennetot väitti sentään:

– Kellarissako? Olemme tutkineet ne.

– Ette tarkkaan, väitti Raoul. Opastan teitä.

Kellariin päästiin portaita, jotka veivät puutarhasta suoraan maan alle. Kaksi ovea aukeni molemmin puolin ja sitten alkoi holvattu käytävä.

– Kolmas ovi vasemmalla, sanoi Raoul, joka jo oli tutkinut kaikki. Tästä näin.

Hän vei heidät kaikki pimeään komeroon, jossa täytyi kumartua.

– Täällä ei näe mitään, valitteli paroni.

– Se on totta, virkkoi Raoul. Tässä on tulitikkuja ja näin sattumalta kynttilän portaitten yläpäässä. Juoksen hakemaan.

Hän löi kiinni komeron oven, sulki sen lukkoon ja juoksi tiehensä huutaen vangeilleen:

– Sytyttäkää nyt seitsenhaarainen kynttiläjalka. Löydätte sen viimeisen permantokiven alta huolellisesti käärittynä hämähäkinverkkoon.

Ulos päästyään hän vielä kuuli, kuinka nuo viisi miestä iskivät nyrkeillään kellarin ovea, ja hän arveli, ettei tuo vanha, ravistunut ovi kauankaan kestäisi viiden miehen rynnäkköä. Mutta saavutettu etumatka riitti hänelle.

Yhdellä hyppäyksellä hän oli pengermän luona, sieppasi eräältä työläiseltä kuokan ja iski yhdeksättä pylvästä, niin että se halkeili. Sitten hän kävi käsiksi sen yläpäähän, joka heti putosi kappaleina maahan. Tiilien välisessä tyhjässä lokerossa oli vain kiviä ja savea ja niitten välistä Raoul sieppasi esiin yhden haaran tuosta suuresta kynttiläjalasta, jollaisia vieläkin näkee alttareilla.

Hänen ympärilleen oli kerääntynyt ryhmä työläisiä ja he päästivät huudon nähdessään metallikappaleen, jota Raoul heilutteli päänsä yläpuolella. Ensimmäinen löytö koko päivässä oli tehty.

Raoul olisi ehkä voinut säilyttää kylmäverisyytensä, jos hän olisi päässyt juoksemaan viittä ystävystä kohti, ikäänkuin antaakseen heille löytönsä. Mutta juuri samalla hetkellä kuului talon kulman takaa huutoa, ja sieltä tuli Rolleville täyttä juoksua muitten seuraamana huutaen:

– Ottakaa kiinni varas. Kiinni varas!

Raoul hyökkäsi suinpäin työläisjoukkoon ja pakeni. Sehän oli mieletöntä, kuten hänen käytöksensä alusta alkaen, sillä jos hän olisi halunnut saavuttaa paronin ja hänen ystäviensä luottamuksen, ei hänen olisi tullut sulkea heitä kellariin, eikä viedä sitä, mitä he etsivät. Mutta todellisuudessa Raoul melkein vaistomaisesti otti osaa peliin Joséphinen puolesta, ja hänellä ei ollut muuta suunnitelmaa kuin tarjota tälle jonakin päivänä keksimänsä aarre. Hän pakeni siis kaikin voimin.

Pääkäytävää vartioitiin. Raoul lähti sen takia toiseen suuntaan, juoksi vesilammikon reunaa tuupaten sinne kaksi hänen kintereillään kiitävää miestä, jotka rupesivat huutamaan kuin hullut, ja pääsi kasvitarhaan, jota joka puolelta ympäröivät korkeat muurit.

– Voi helkkari, ajatteli hän. Nyt olen kiikissä. Siitä tulee aika melu... Mikä hyppäys alaspäin.

Kasvitarhan vasemmalla puolella näkyi muurin yli kylän kirkko, jonka ympärillä oli hautausmaa. Sieltä toi pieni portti, jota ympäröi puuryhmä, entisten linnan herrojen muurin tällä puolella olevaan hautakappeliin, mutta sekin oli suljettu lujilla rautaristikoilla. Juuri sillä hetkellä, kun Raoul etsien poispääsyä kulki erään ristikon ohi, avautui ristikko hiljaa, sieltä ojentui käsivarsi, joka sulki häneltä tien, käsi tarttui häntä kaulukseen ja Raoul tunsi, kuinka hänet vedettiin pimeään tiheikköön hautausmaan puolella. Samalla sulki joku nainen ristikon. Raoul pikemmin arvasi kuin tiesi, että hän oli Joséphinen läheisyydessä.

– Tulkaa, sanoi tämä lähtien kulkemaan puitten välitse. Itse muurissa oli toinen ovi avoinna ja siitä he pääsivät hautausmaalle.

Kirkon ovella seisoivat vanhanaikuiset umpivaunut, sellaiset, joita ei enää tavata muualla kuin kaukaisella maaseudulla. Niitten edessä oli kaksi hevosta ja ajurin paikalla vanha, harmaapartainen mies, jonka selkä oli kumarassa kuluneen nutun alla.

Raoul ja kreivitär nousivat vaunuihin kenenkään näkemättä. Joséphine sanoi ajajalle:

– Leonard, Lunerayn tielle Doudevilleen. Pian.

Kirkko oli ihan kylän laidassa, ja kun lähti Lunerayn tielle, vältti kokonaan talot. Edessä oli laaja tasanko, joka vasta myöhemmin kohottautui vuoristoksi. Molemmat laihat elukat lähtivät liikkeelle kiiveten reippaasti mäessä.

Vaunujen sisustus ei ollenkaan vastannut ulkonäköä. Siellä oli mukavaa ja tilavaa, ja sitä suojeli uteliaitten katseilta puusäleikkö. Raoul oli mielettömänä ilosta. Hän lankesi kreivittären jalkoihin ja antoi rakkautensa tunnustuksen vapaasti valua huuliltaan.

– Te, tehän se olette. Mikä sattuma. Juuri silloin kun he olivat saamaisillaan minut käsiinsä, ilmestyy Joséphine Balsamo varjosta ja pelastaa minut. Oi, kuinka olen onnellinen ja kuinka rakastan teitä. Olen rakastanut teitä monta vuotta, monta vuosisataa. Niin, niin, minussa palaa vuosisatojen rakkaus... vanha rakkaus, joka on nuori kuin te, ja kaunis kuin te. Silmänne ovat käännetyt minuun. Ettehän suutu minulle? Saanhan puhua teille rakkaudestani?

Kreivitär avasi oven:

– Jos pyytäisinkin teitä nousemaan pois?

– En lähtisi.

– Jos pyytäisin ajuria avukseni.

– Tappaisin hänet.

– Entä jos lähtisin itse tieheni?

– Jatkaisin tunnustustani tiellä.

Hän puhkesi nauruun.

– Teillä on aina vastaus valmiina. Jääkää siis tänne. Mutta kylliksi hulluttelua. Kertokaa pikemmin, mitä teille tapahtui ja miksi teitä ajettiin takaa.

Raoul oli riemuissaan.

– Niin, kerron teille kaiken, koska ette hylkää minua, koska annatte minun rakastaa teitä.

– Mutta minä en salli mitään, sanoi hän nauraen. Kiusaatte minua tunnustuksillanne, ettekä edes tunne minua.

– Enkö tunne teitä!

– Olette tuskin nähnyt minua yöllä, huonossa valossa.

– Ja päivällä ennen tuota yötä. Minulla oli aikaa ihailla teitä koko tuon inhottavan kohtauksen kestäessä.

Kreivitär katseli häntä äkkiä muuttuen vakavaksi.

– Vai olitte mukana siellä?

– Olin, sanoi Raoul kiihkeän vakuuttavasti. Olin siellä ja tiedän kuka olette. Tunnen teidät, Cagliostron tytär. Pois naamio! Napoleon I sinutteli teitä... Petitte Napoleon III ja autoitte Bismarckia ja saatoitte kunnon kenraali Boulangerin tekemään itsemurhan. Te kylvette ikuisen nuoruuden lähteessä. Olette sata vuotias, ja minä rakastan teitä.

Joséphine muuttui yhä vakavammaksi ja alkoi kertoa. – Tiesin, että he toimittaisivat kaivauksia Gueuresin linnassa ja olin juuri astumassa puutarhaan takatietä, kun tapasin teidät.

– Ihme tosiaankin, sanon minä. Ja sellainen onkin tapahtunut. Viikkoja ja kuukausia, ehkä kauemminkin, on tästä puutarhasta etsitty seitsenhaaraista kynttiläjalkaa, ja minä tarvitsin vain muutaman minuutin keksiäkseni sen koko joukon keskeltä ja vastustajiemme valvoessa. Riitti vain kun ajattelin, kuinka iloiseksi te tulisitte.

Joséphine näytti olevan ihmeissään:

– Mitä? Oletteko löytänyt sen?

– En koko esinettä, mutta yhden haaran kuitenkin. Tässä se on.

Joséphine Balsamo otti metallikappaleen ja tarkasteli sitä innoissaan.

– Niin on, niin on, mutisi hän... Ei epäilemistäkään. Haara on sahattu juuresta poikki. Ette voi uskoa, kuinka kiitollinen olen teille.

Raoul kertoi muutamin kuvaavin sanoin taistelun menon. Nuori nainen oli ihmeissään.

– Mikä teidän mieleenne juolahtikaan? Miksi juuri kaasitte yhdeksännen pylvään? Sattumaltako?

– En suinkaan. Olin varma asiastani. Yksitoista pilaria oli tehty satoja vuosia sitten, vain yksi myöhemmin.

– Mistä sen tiesitte.

– Koska muissa oli käytetty tiiliä, jollaisia valmistettiin kaksisataa vuotta sitten ja vain yhdeksännessä uudempia. Siis on yhdeksäs kerran kaadettu ja sitten pystytetty uudelleen. Miksi? Tietysti vain jonkun kätkemiseksi.

Joséphine Balsamo oli vaiti kauan aikaa. Sitten hän sanoi hitaasti:

– Se on kummallista. En olisi koskaan voinut uskoa, että niin nopeasti saattaa onnistua... siinä, mihin me olemme kuluttaneet vuosikausia. Niin, se on todellakin ihme...

– Rakkauden ihme, lisäsi Raoul.

– Oliko Beaumagnan siellä? kysyi kreivitär.

– Ei onnekseen ollut.

– Kuinka niin: onnekseen?

– Olisin kuristanut hänet. Inhoan tuota mustaa miestä.

– Vähemmän kuin minä, sanoi kreivitär tylyllä äänellä.

– Mutta tehän ette aina ole inhonnut häntä, sanoi nuorukainen kykenemättä hillitsemään mustasukkaisuuttaan.

– Valhetta ja panettelua, selitti Joséphine ääntään korottamatta. Beaumagnan on teeskentelijä ja hassu, hänen ylpeytensä on sairaalloista, ja sen vuoksi että olen hylännyt hänen rakkautensa, tahtoi hän murhata minut.

Raoul vaipui taas polvilleen hänen eteensä innostuksen vallassa.

– Oi, noita suloisia sanoja! huudahti hän. Siis ette ole koskaan rakastanut. Mikä vapautus. Mutta onhan se mahdollista. Kuinka voisikaan Joséphine Balsamo rakastua Beaumagnaniin?

Hän nauroi ja taputti käsiään.

– Kuulkaa. En enää tahdo sanoa teitä Joséphineksi. Se ei ole kaunis nimi, vaan Josineksi, tahdotteko? Niin, niin, sanon teitä Josineksi, kuten Napoleon ja äitinne Joséphine Beauharnais. Sovimmeko siitä? Josine. Minun Josineni!

– Hiukan enemmän kunnioitusta ensiksi, sanoi nuori nainen hymyillen toisen lapsellisuudelle. En ole teidän Josinenne.

– Kunnioitusta. Mutta sitähän minä olen tulvillani. Kuinka en olisi? Istummehan kahden tänne suljettuina. Te olette ihan turvaton, ja minä pysyn polvillani edessänne kuin olisitte jumalan kuva. Pelkään ja vapisen. Jos antaisitte kätenne suudeltavaksi, en uskaltaisi...

V.

Poliisit ja santarmit.

Raoul ei lakannut ilmaisemasta ihailuaan koko matkalla. Vaikka hänellä olisikin ollut aikomus voittaa nuoren naisen rakkaus, niin hän säilytti häntä kohtaan hyvin kunnioittavan asennon rohjeten juuri paraiksi puhua rakkaudestaan. Kuunteliko Joséphine? Joskus hän vastaili kuin lapselle, joka naivisti ilmaisee ihailunsa, joskus hän taas vaipui pitkään äänettömyyteen, joka tuskastutti Raoulia:

– Vastatkaa, toki, vastatkaa! pyyteli hän. Muutama sana vain.

– Vainko muutama sana.

– Niin, ei enempää.

– No niin. Doudevillen asema on ihan lähellä. Siinä voitte nousta junaan ja matkustaa pois.

Raoul laski kätensä ristiin rinnan yli pahastunein ilmein.

– Entä te?

– Minäkö?

– Niin. Mitä teistä tulee ihan yksin?

– Voi hyvä jumala, koetan tulla toimeen niin kuin tähänkin saakka.

– Mahdotonta! Ette enää voi tulla toimeen minutta. Olette ryhtyneet taisteluun, jossa apuni on välttämätön. Ne heittiöt musertaisivat teidät.

– He luulevat minun kuolleen.

– Yksi syy lisää. Jos te olette kuollut, niin kuinka voitte toimia?

– Älkää pelätkö. Toimin niin, etteivät he näe minua.

– Mutta kuinka paljon helpompaa kaikki onkaan minun avullani. Pyydän teitä, ja nyt puhun ihan tosissani, älkää karkoittako minua. Teidän on hyväksyttävä apuni. Jos olen loukannut teitä tunnustuksillani, olen tästä lähin vaiti. Haluan vain uhrautua teille, kuten sellaiselle, mikä on kaunista, puhdasta ja jaloa.

Joséphine taipui vihdoin ja antoi hänen jäädä. Kuljettiin Doudevillen ohi. Hiukan kauempana, Yvetotin tiellä, vaunut kääntyivät talon pihalle, jonka ympärillä kasvoi lehmuksia ja jalavia.

– Mennään, sanoi kreivitär. Tämä talo on vanhan naisen, muori Vasseurin, jonka majatalo on vähän matkan päässä. Hän on palvellut luonani keittäjättärenä, ja tulen väliin lepäämään tänne. Syömme täällä aamiaista. Lähdemme tunnin kuluttua, Leonard.

He kulkivat jonkun matkaa ja heidän eteensä ilmestyi valkoinen talo, jonka edessä oli puutarha. He astuivat saliin, jota käytettiin kahvilana.

– Tuolta kuuluu miesääniä, sanoi Raoul osoittaen huonetta perällä.

– Juuri siellä syön tavallisesti aamiaista. Muori Vasseur kai juttelee jonkun talonpojan kanssa.

Hän oli tuskin lopettanut puheensa, kun ovi aukeni ja vanha nainen astui ulos. Nähdessään Joséphinen hän näytti hätääntyvän ja sulki oven takanaan sopertaen käsittämättömiä sanoja.

– Mitä nyt, kysyi kreivitär huolestuneella äänellä.

Muori Vasseur vaipui istumaan tuolille ja sai sanotuksi:

– Lähtekää ja pelastakaa itsenne, pian.

– Mutta miksi? Puhu toki ja selitä.

– Poliisit hakevat teitä. Huone, jossa matkatavaranne ovat, on käännetty ylösalaisin. Santarmeja odotetaan. Pelastautukaa, tai olette hukassa.

Nyt kreivitär vuorostaan horjahti ja nojasi pöytää vasten. Hänen silmänsä kohtasivat Raoulin katseen ihan kuin pyytäen hänen apuaan. Nuorukainen oli hämillään. Hän sopersi:

– Mitä teidän tarvitsee välittää santarmeista? Eiväthän ne teitä hae.

– Kyllä, kyllä, juuri häntä, sanoi muori Vasseur, pelastakaa hänet, pian.

Kalpeana, käsittämättä mikä merkitys juuri sillä sekunnilla oli, hän tarttui kreivittären käsivarteen ja saattoi hänet ulos. Mutta kun nuori nainen oli ensimmäisenä astunut kynnyksen yli, perääntyi hän kauhuissaan ja mutisi:

– Santarmit. He näkivät minut.

Molemmat palasivat kiiruusti sisään. Muori Vasseurin kaikki jäsenet vapisivat ja hän toisteli tylsästi:

– Poliisit, santarmit...

– Olkaa hiljaa, sanoi Raoul päättävällä äänellä tullen yhä tyynemmäksi. Vastaan kaikesta. Kuinka paljon heitä on?

– Kaksi poliisia...

– Ja lisäksi kaksi santarmia. Siis ei väkivallalla voiteta mitään. Olemme piiritetyt. Missä ovat matkalaukut, jotka he ovat tutkineet?

– Ylhäällä.

– Ja mistä sinne pääsee?

– Tästä.

– Hyvä on. Jääkää tänne ja pysykää vaiti. Minä vastaan kaikesta.

Raoul talutti taas kreivitärtä, ja he nousivat huoneeseen ahdasta ja kiemuroivaa porraskäytävää pitkin. Ullakkohuoneessa olivat matkalaukut, ja niitten sisältö oli kaikkialla hujan hajan huoneessa. Juuri kun he olivat päässeet sinne, tulivat poliisit kahvilahuoneeseen ja katsoessaan ullakkoikkunasta näki Raoul santarmien kiinnittävän hevosiaan aitaan.

Joséphine ei liikahtanutkaan, ja Raoul näki hänen kasvojensa värähtelevän ja vanhenevan pelosta.

Hän käski:

– Toimikaa pian. Vaihtakaa pukua. Pukeutukaa johonkin toiseen hameeseen.

Hän kääntyi ikkunaa kohti ja näki santarmien ja poliisien kerääntyvän puutarhaan. Kun Joséphine oli pukeutunut, hän otti hänen harmaan pukunsa ja pukeutui siihen. Se sopi hänelle mainiosti, ja hän oli tuossa valepuvussaan niin iloisen ja rauhallisen näköinen, että kreivittären luottamus taas palasi.

– Kuunnellaan nyt, sanoi Raoul.

Poliisien ja santarmien keskustelu kuului hyvin selvästi. He kuulivat erään santarmin kysyvän matalalla, laiskalla äänellä:

– Olette siis aivan varmat siitä, että hän asui täällä?

– Aivan varma. Sitähän todistavat hänen tänne jättämänsä kaksi laukkuakin, joissa on hänen nimensä: rouva Pellegrini. Ja onhan muori Vasseur kunnon nainen.

– Kunnollisempaa kuin muori Vasseur ei ole missään. Hänet tunnetaan koko seudulla.

– No niin. Muori Vasseur selitti, että rouva Pellegrini tulee tänne silloin tällöin viettämään täällä jonkun päivän.

– Kahden murtovarkauden välissä.

– Aivan niin.

– Siis tuo rouva Pellegrini olisi oivallinen saalis.

– Olisi kyllä. Hänen erikoisalansa on petkutus ja kaikki muu sellainen. Hänellä on sitäpaitsi suuri joukko rikostovereita.

– Onko teillä hänen tuntomerkkinsä?

– On ja ei ole.

– Kuinka niin?

– Hänestä on kaksi kuvaa, jotka ovat ihan erilaiset. Toisessa hän on nuori, toisessa hyvin vanha. Iältään hän on tuossa kolmen- ja kuudenkymmenen välillä.

He purskahtivat nauruun, ja sitten jatkoi matala ääni:

– Mutta te olette hänen jäljillään?

– Olemme ja emme ole. Kaksi viikkoa sitten hän toimi Rouenissa ja Dieppessä. Siellä kadotettiin hänen jälkensä. Ne löydettiin suurelta rautatielinjalta ja sitten ne katosivat taas. Onko hän jatkanut Havreen asti, vai poikennut Fecampiin? Mahdotonta tietää. Hän on kerrassaan kadonnut. Olemme harhateillä.

– Miksi sitten olette tulleet tänne?

– Sattumalta. Eräs rautatievirkamies, joka oli lähettänyt hänen tavaransa tänne, muisti tuon nimen Pellegrini, joka oli kirjoitettu yhteen niistä revenneen osoitelipun alle.

– Oletteko tutkinut tämän talon vieraita?

– Niitä on täällä kovin harvoin.

– Nyt ainakin on eräs nainen, jonka näimme juuri saapuessamme.

– Nainen?

– Varmasti. Olimme vielä hevosten selässä, kun hän lähti talosta tuon portin kautta. Hän taisi palatakin sisään, ikäänkuin pelkäisi tulevansa nähdyksi.

– Mahdotonta. Ei majatalossa ole yhtään naisvierasta.

– On, ja harmaihin puettu. Ja hänellä oli sinikukkainen hattukin.

Miehet vaikenivat. Raoul ja hänen toverinsa olivat ääneti kuunnelleet koko keskustelua. Jokaisen uuden todistuksen ilmetessä Raoulin kasvot tulivat yhä ankarammiksi. Joséphine ei kertaakaan kieltänyt.

– Ne tulevat... ne tulevat, pääsi häneltä kuiskaamalla.

– Niin, ja nyt on aika toimia... Muutoin löytävät he teidät täältä.

Joséphinella oli yhä hattunsa päässään. Raoul sieppasi sen ja pisti sen päähänsä painaen reunoja hiukan alemmaksi, että siniset kukkaset oikein näkyisivät. Hän laski harson silmilleen ja antoi viimeiset määräyksensä:

– Avaan teille tien. Heti kun se on vapaa, lähdette rauhallisesti pois tietä pitkin aina torpalle asti, missä vaunut odottavat. Istuutukaa niihin ja Leonard olkoon valmiina lähtöön.

– Entä te?

– Saavutan teidät siellä.

– Entä jos he pidättävät teidät?

– Eivät pidätä, yhtä vähän kuin teitäkään. Älkää juosko. Kylmäverisyyttä vain.

Raoul oli lähestynyt ikkunaa. Hän kumartui siitä ulos. Miehet olivat tulossa sisään. Hän hyppäsi ikkunalaudalle, nosti jalkansa sen yli ja syöksyi puutarhaan. Siellä hän päästi kimeän huudon, kuin olisi vasta nyt huomannut santarmit ja pakeni kaikin voimin.

Heti kuului huutoja hänen takanaan:

– Siinä on nainen! Harmaa hame! Seis, tai ammun!

Yhdellä hyppäyksellä hän pääsi tien yli ja juoksi pelloille, hyppäsi taas aidan yli, joutui maatalon pihalle ja kiisi vinosti pihan poikki. Taas tuli aita vastaan. Sitten taas peltoa, ja sitten polku, joka kulki toisen talon ulkohuonerivin taitse.

Hän kääntyi katsomaan taakseen. Takaa-ajajat olivat jonkun verran jäljessä eivätkä voineet nähdä häntä. Sekunnissa hän oli heittänyt hameet päältään keskelle pensaikkoa. Hän pani hattunsa kallelleen, kädet taskuihin, sytytti savukkeen ja palasi matruusin puvussaan samaa tietä.

Poliisit hyökkäsivät häntä vastaan talon nurkan takaa ihan hengästyneinä.

– Hei, matruusi... Oletko nähnyt naista? Harmaassa puvussa.

– Olen kyllä... naista, joka juoksi... oikeaa hupakkoa?

– Juuri niin... ja minne hän meni?

– Hän meni taloon.

– Menikö taloon?

– Niin meni.

– Onko siitä kauan?

– Ei kahtakymmentä sekuntia.

Miehet kiisivät eteenpäin kaikella kiireellä. Raoul jatkoi matkaansa ja tervehti iloisesti santarmeja, jotka tulivat perässä hidasta marssia. Hän pääsi tielle jonkun matkaa majatalon tuolla puolen.

Sadan metrin päässä olivat kärryt odottamassa. Leonard istui istuimellaan ruoska kädessä. Joséphine piti ovea auki istuen vaunuissa.

Raoul käski ajamaan Yvetotin tietä.

– Kuinka? kysyi kreivitär, mutta mehän joudumme ajamaan majatalon ohi.

– Pääasia on, ettei meidän ole nähty tulevan sieltä. Tie on tyhjä. Käyttäkäämme sitä hyväksemme... Aja hiljaa, Leonard... aja kuin hautajaisiin mennessä.

He kulkivat todella majatalon ohi samaan aikaan kuin poliisit palasivat retkeltään. Yksi heistä heilutteli harmaata hametta ja sinikukkaista hattua. Toiset heiluttelivat käsiään ja puhuivat innoissaan.

– He ovat löytäneet vaatteenne ja tietävät siis, mistä pitää kiinni. He eivät enää hae teitä, vaan tapaamaansa matruusia. Vaunuihin he eivät kiinnitä minkäänlaista huomiota. Ja jos heille sanottaisiin, että olemme täällä, purskahtaisivat he nauruun.

– He tutkivat muori Vasseuria.

– Hoitakoon hän asiansa.

Kun he olivat päässeet miesjoukon ohi, kiiruhti Raoul vauhtia.

– Minne me nyt menemme? kysyi hän.

– Seinen rannalle saakka.

– Helkkari. Kuusitoista ja puoli peninkulmaa päivässä; se on ihmeellistä.

Molempien ikkunoiden välissä oli pieni peili, josta Raoul saattoi nähdä seuralaisensa. Hän oli pukeutunut tummempaan hameeseen ja pannut päähänsä kevyen hatun, joka verhosi koko hänen päänsä. Hän riisui sen ja otti laukusta vaunun istuimen alta pienen nahkalaukun, jossa oli vanha, varrellinen peili, pukeutumistarpeita, hajuvesipulloja jne.

Otettuaan peilin käteensä hän katseli siitä hyvän aikaa väsyneitä ja vanhentuneita kasvojaan.

Sitten hän kaasi muutaman tipan peilin lasille pienestä kristallipullosta ja hieroi sitä silkkipalasella. Ja hän katsahti taas peiliin.

Raoul ei aluksi käsittänyt, mistä oli kysymys, mutta kun kymmenen tai viisi minuuttia oli kulunut, jonka aikana Joséphine näytti kohdistavan koko katseensa ja tahtonsa voiman peiliin, hämmästyi hän kovasti. Naisen suun ympärille ilmestyi ensiksi nuorekas hymy, hiljaa ja varovasti kuin talvinen aurinko. Muutaman hetken kuluttua se tuli rohkeammaksi, suupielet silisivät, kasvoille levisi puna, lihakset näyttivät pyöristyvän, posket ja leuka saivat entiset hienot ääriviivansa, ja äkkiä valaisi koko nuoruuden loiste tuota äsken melkein kuihtunutta olentoa. Ihme oli tapahtunut?

Ihmekö? tuumi Raoul. Ei. Taikka korkeintaan tahdon aikaansaama ihme, kirkkaan ja itsepäisen ajatuksen vaikutus, joka ei hyväksy herpautumista ja palauttaa järjestyksen sekasortoonkin. Muuten: puhdasta ilveilyä nuo pullot, peilit ja nesteet.

Raoul katseli peiliä ja tunsi sen samaksi, josta linnassa oli puhuttu tuomiota julistettaessa. Raoulilla oli halu loukata toveriaan ja hän sanoi:

– Onpa isänne antanut teille kauniin lahjan. Tuon talismanin avulla toipuu pian pahimmistakin mielenjärkytyksistä.

– Menetin todella itsehillintäni. Sellaista tapahtuu minulle harvoin, ja olen kestänyt paljoa pahempiakin koettelemuksia kuin tämä.

– Vai paljoa pahempia, sanoi Raoul ivaa äänessä.

Sitten he olivat vaiti, ja Raoulin aivoissa liikkui monenlaisia mietteitä. Hänellä oli siis varkaan sielu, hänen kasvonsa, nuo viattomat ja lapselliset kasvot valehtelivat vain. Hän oli niin pettynyt, että aikoi paeta Yvetotin luona, ja suuttui itselleen, kun ei voinut tehdä päätöstään. Hänen mieleensä johtui Clarissekin, tuo niin jalosti antautunut ja jalosti rakastava tyttö. Mutta Joséphine Balsamo ei päästänyt uhriaan niin helpolla. Hänestä lähti huumaava tuoksu. Hän täytti Raoulin mielen voimakkaalla intohimolla, kummallisella, salaperäisellä viettelyksellä. Ja taas häipyi Clarissen kuva.

– Josine, Josine, huokaili hän kuulumattomasti.

Mitä hyvää oli enää huutaa ilmoille rakkautta ja tuskaansa. Hän oli menettänyt luottamuksensa ja uskonsa ja Josine saattoi tuskin enää saavuttaa hänen silmissään sitä asemaa, mikä hänellä oli ollut.

Lähestyttiin Seineä. He kulkivat pitkin virran rantaa ja kääntyivät sitten Rouenin tielle. Hetkistä myöhemmin vaunut pysähtyivät ja Leonard ajoi tiehensä jätettyään heidät erääseen paikkaan metsän reunaan, josta Seine näkyi.

Joséphine Balsamo ojensi kätensä ja sanoi:

– Hyvästi, Raoul. Jonkun matkan päässä on Mailleraien asema.

– Kuinka teidän käy?

– Minunko? Asuntoni on ihan lähellä.

– En näe sitä.

– Kyllä. Se on tuo vene, joka näkyy lehvien läpi. Niityn läpi kulki kapea polku, joka vei kaislikkoon.

Kreivitär lähti kulkemaan sitä pitkin Raoulin seuraamana. He saapuivat pian rantaan ja siinä oli kevyt alus, pajupensaitten piilossa. Kukaan ei voinut nähdä eikä kuulla heitä. He olivat yksin suuren sinisen taivaan alla. Siinä kului muutama sellainen minuutti, jotka aina pysyvät mielessä ja vaikuttavat koko kohtaloon.

– Hyvästi, sanoi Joséphine taas. Hyvästi.

Hän epäröi tarttuisiko tuohon ikuisiksi hyvästiksi ojennettuun käteen.

– Ettekö halua puristaa kättänikään, kysyi Joséphine.

– Kyllä, kyllä, mutta miksi eroaisimme?

– Koska ei meillä enää ole mitään sanomista toisillemme.

– Ei mitään tosiaankaan, ja siitä huolimatta emme ole sanoneet mitään.

Raoul otti kuitenkin toisen tuoksuvan ja lämpimän käden omiinsa.

– Noitten miesten puheet... syytökset siellä majatalossa, ne olivat siis totta?

– Mitä se teitä liikuttaa?

– Kuinka niin?

– Luulisi todella, että nuo paljastukset vaikuttavat käytökseenne.

– Mitä tarkoitatte?

– Voi, kuinka olette yksinkertainen. Tarkoitan, että olisin ymmärtänyt kiihtymyksenne paronin ja Beaumagnanin syytökset kuullessanne, mutta niistähän ei enää ole puhettakaan.

– Muistan kuitenkin heidän syytöksensä.

– Heidän syytöksensä sitä vastaan, jonka nimen heille ilmaisin, markiisitar Belmontea vastaan. Mutta siinähän ei ole kysymyksessä rikokset, ja mitäpä äsken kuulemanne paljastukset teitä liikuttavat?

Raoul oli hämmästyksissään hänen suoruudestaan. Nuori nainen vain nauroi hänen edessään hyvin huolettomana ja jatkoi:

– Niin, nyt on varakreivi Raoul d'Andrésy esillä. Varakreivillä täytyy tietysti olla siveellisiä periaatteita, maailmanmiehen käytöstapa...

– Ja entä jos olisikin niin, entä jos tuntisin pettymystä?

– Hyvä on. Nyt on sana sanottu. Olette pettynyt. Haitte kaunista unelmaa ja kaikki haihtuikin. Nainen näyttäytyy teille nyt sellaisena kuin hän on. Vastatkaa suoraan: te olette pettynyt.

Hän sanoi kylmästi ja kuivasti:

– Olen.

Syntyi hiljaisuus. Joséphine katseli häntä pitkään ja kuiskasi:

– Niin, olen varas. Sitähän aioitte sanoa: Varas.

– Niin kyllä.

Joséphine hymyili ja kysyi:

– Entä te itse?

Ja kun hän aikoi vastustaa, tarttui Joséphine kiivaasti hänen olkapäähänsä ja sanoi häntä käskevästi sinutellen:

– Entä sinä, pikkuinen? Mikä sinä olet? Pitäisipä katsella sinunkin peliäsi. Kuka olet?

– Nimeni on Raoul d'Andrésy.

– Hullutusta. Nimesi on Arsène Lupin. Isäsi, Théophraste Lupin, joka yhdisti nyrkkeilyn opettajatoimen paljon tuottavampaan kiristäjän ammattiin, tuomittiin vankeuteen Yhdysvalloissa, jossa hän kuoli. Äitisi otti tyttönimensä ja asui köyhänä sukulaisena kaukaisen serkkunsa, Soubisen herttuan luona. Eräänä päivänä herttuatar huomasi kadottaneensa hyvin kallisarvoisen historiallisen korun, joka ei ollut mikään muu kuin Marie Antoinetten kuuluisa kaulanauha. Kaikista etsiskelyistä huolimatta ei saatu selville, että sinä olit varas. Teit rikoksen rohkeasti ja hämmästyttävän taitavasti. Minä tiedän sen. Sinä olit varas, ja olit vasta kuuden vuoden vanha.

Raoul kuunteli kalpeana kiukusta ja kasvot vääntyneinä. Hän kuiskasi:

– Äitini oli onneton ja sorrettu. Tahdoin auttaa häntä.

– Varastamalla.

– Olin kuusivuotias.

– Nyt olet kahdenkymmenen, äitisi on kuollut, olet vahva, älykäs, tarmoa täynnä. Millä elät?

– Teen työtä.

– Niin kyllä, toisten taskuissa.

Hän ei jättänyt Raoulille aikaa kieltää:

– Älä sano mitään, Raoul. Tunnen elämäsi pienimpiä yksityiskohtia myöten, ja voisin kertoa sinusta sellaista, jota itsekin hämmästyisit, tänä vuonna tapahtuneita asioita ja vanhempiakin, ja kaikki mitä sanoisin, ei olisi sen kauniimpaa kuin se, mitä kuulit minusta majatalossa. Takaa-ajo, poliisit, santarmit. Sinä tunnet ne kaikki ja olet vasta kahdenkymmenen. Onko siis syytä moittia toista? Ei, Raoul. Koska tunnen elämäsi ja koska sattuma on näyttänyt sinulle osan minun oloani, niin heittäkäämme molemmat kaikki verhot. Varastaminen ei ole kaunista; kääntäkäämme kasvomme siitä ja olkaamme ääneti.

Raoul oli vaiti. Hän tunsi suurta väsymystä. Hän näki äkkiä koko olemassaolonsa kuin sumussa, jossa millään ei enää ollut väriä, kauneutta eikä suloa. Hän olisi halunnut itkeä.

– Viimeisen kerran, Raoul, hyvästi.

– Ei... ei, sopersi toinen.

– Täytyy, ystäväni. Tekisin sinulle vain pahaa. Älä koeta sekoittaa elämääsi minun elämääni. Sinulla on kunnianhimoa ja tarmoa, sellaisia ominaisuuksia, että voit valita tiesi paremminkin.

Hän lisäsi ihan hiljaa:

– Minun tieni ei ole hyvä, Raoul.

– Ja kuitenkin seuraat sitä, Josine. Se juuri minua pelottaa.

– Kääntyminen on jo mahdotonta.

– Niin minullekin siis.

– Ei, sinä olet nuori. Pelasta itsesi. Väistä kohtalon kouria, jotka uhkaavat sinua.

– Mutta sinä, sinä, Josine?

– Minäkö. Mutta se on elämääni.

– Kamalaa elämää, josta kärsit.

– Kun sen tiedät, niin miksi haluat jaolle.

– Sen vuoksi, että rakastan sinua.

– Syy lisää paeta minua. Rakkautesi on jo etukäteen tuomittu kuolemaan. Häpeäisit minua ja minä epäilisin sinua.

– Rakastan sinua.

– Tänään kyllä, mutta huomenna? Raoul, tottele käskyä, jonka annoin jo ensimmäisenä yönä tavatessamme. "Älä koeta tavata minua jälleen."

– Niin, niin, anoi Raoul hitaasti. Olet oikeassa. Mutta on kamalaa ajatella, että kaikki olisi lopussa välillämme, ennen kuin minulla on ollut tilaisuutta toivoakaan... ja ennen kuin saisitte edes muiston minusta.

– Ei kukaan unohda sitä, joka on pelastanut hänet kahdesti.

– Ei, mutta unohdat, että rakastan sinua.

– En unhoita sitäkään.

Ja lakaten häntä sinuttelemasta Joséphine lisäsi:

– Vilpittömyytenne, innostuksenne, kaikki mitä teissä on suoraa ja oivallista, on liikuttanut minua.

He seisoivat yhä käsi kädessä ja heidän silmänsä eivät päässeet irti toisistaan. Raoul vapisi hellyydestä. Joséphine sanoi hiljaa:

– Kun erotaan ikuisesti, täytyy antaa takaisin se, mitä on saanut. Antakaa minulle kuvani, Raoul.

– En, en koskaan.

– Siinä tapauksessa minä olen rehdimpi ja annan teille sen, mitä olette minulle antanut.

– Minkä, Josine?

– Ensimmäisenä yönä, ladossa, kun nukuin, Raoul, sinä kumarruit puoleeni ja tunsin huulesi huulillani.

Kietoen kätensä Raoulin kaulaan hän suuteli häntä huulille.

– Josine, Josine, sanoi Raoul typertyneenä, tee minulle mitä tahdot... Rakastan sinua, rakastan sinua.

He lähtivät Seinelle päin. Kaislat heiluivat heidän ympärillään, heidän vaatteensa hipoivat pitkiä, hoikkia korsia, joita tuuli liikutteli. He kulkivat onnea kohti ajattelematta muuta kuin sellaista, joka saa rakastuneet värisemään.

– Vielä sana, Raoul, sanoi Joséphine pysähtyen. Vielä sana. Tunnen, että aion pitää sinut kokonaan. Eihän elämässäsi ole muuta naista?

– Ei ketään.

– Voi, sanoi nuori nainen katkerasti. Nyt jo valhe.

– Valheko?

– Entä Clarisse d'Etigues? Tehän kohtasitte toisenne linnassa. Teidät on nähty.

Raoul hermostui.

– Vanha juttu... Merkityksetöntä hakkailua.

– Vannotko sen?

– Vannon.

– Sitä parempi, sanoi hän synkällä äänellä. Sitä parempi hänelle. Ja hän saa varoa milloinkaan tunkeutumasta väliimme. Muuten...

Raoul veti hänet mukaansa:

– Rakastan vain sinua, Josine. En ole milloinkaan rakastanut ketään muuta. Elämäni alkaa tänä päivänä.

VI.

Lemmenviikot.

Nonchalante oli jokialus, samanlainen kuin muutkin, hyvin vanha, väri karissut, mutta hyvässä kunnossa vanhan Delatren pariskunnan hoidossa. Ulkopuolelta ei nähnyt paljoakaan siitä, mitä Nonchalante kuljetti: muutaman laatikon, muutaman vanhan korin ja tynnyrin, siinä kaikki, mutta jos laskeutui kannen alle, saattoi helposti huomata, että se ei kuljettanut yhtään mitään.

Koko sisusta oli järjestetty kolmeksi pieneksi, mutta mukavaksi huoneeksi, ja siellä Raoul ja Joséphine elivät kokonaisen kuukauden. Delatren pariskunta, tylyjä, vähäpuheisia kumpikin, hoiti taloutta. Silloin tällöin pieni hinaaja tuli hakemaan alusta ja kuljetti sitä paikasta toiseen.

Ne olivat sanomattoman onnen viikkoja. Raoul oli ainaisen ihastuksen vallassa, ja vaihtelevat maisemat Seinen varsilla lisäsivät päivien suloa. Joséphine oli hiljaisempi, mutta hymyili kuin onnellisen unen vallassa. Joka päivä he lähestyivät yhä enemmän toinen toistaan. Jos Josine alkuaan liekin toiminut oikusta, oli hän nyt voimakkaan rakkauden orja, joka sai hänen sydämensä kolkuttamaan ja opetti hänelle, että liian suuri rakkauskin on tuskaa.

Menneisyydestä he eivät koskaan puhuneet sanaakaan, ja se mikä heistä näytti salaperäiseltä ja selittämättömältä, selvisi vähitellen itsestään.

– Olet äitisi tytär, selitti Raoul kerran, jos kerran on ollut olemassa kreivitär Cagliostro. Pari, kolmekymmentä vuotta sitten hän häikäisi kauneudellaan toisen keisarikunnan Pariisin ja hämmästytti Napoleon III hovia. Ns. veljensä avulla hän valmisti nuo paperit, joissa selitettiin hänet Joséphine Beauharnaisin tyttäreksi. Hänet karkotettiin Italiaan... ja hän nousi kuolleista muutamaa vuosikymmentä myöhemmin tyttärensä hahmossa, joka on tässä läsnä. Siitähän olemme täydellisesti yhtä mieltä.

Joséphine ei vastannut mitään ja Raoul jatkoi selittäen, että samat paperit, jotka olivat saattaneet harhaan Napoleon III poliisin, olivat vieneet Beaumagnaninkin harhateille, jonka lisäksi olivat tulleet muotokuvat Bernardino Luinista alkaen. Oikeastaan koko tarinassa ei Raoulin mielestä ollut mitään salaperäistä; erinomaisen taitavasti järjestetty juoni vain.

Joséphine ei ollut oikein mielissään näistä puheista, mutta nuoren naisen viehätysvoima säilyi kuitenkin ja Raoul oli joskus jonkun verran suutuksissaan vapautensa menettämisestä.

Kolmannen viikon lopulla Leonard taas ilmestyi. Eräänä aamuna Raoul näki tutut umpivaunut pienine hevosineen. Kreivitär astui niihin ja ne lähtivät liikkeelle.

Hän palasi vasta illalla. Leonard kantoi alukseen tavarakääröjä, jotka hän pisti sisään sala-aukosta, jollaisen olemassaoloa Raoul ei ennen ollut huomannut.

Yöllä Raoulin onnistui avata salaluukku ja tutkia kääröt. Niissä oli suurenmoisia pitsejä ja arvokkaita pukuesineitä. Seuraavana päivänä uusi yritys, joka tuotti harvinaisia seinäkudelmia 1500-luvulta.

Sellaisina päivinä Raoulin aika kävi pitkäksi. Hän vuokrasi polkupyörän ja lähti ajelemaan ympäristöön. Tällaisella matkalla saapui hän kerran suuren talon luo, jonka piha oli täynnä väkeä. Hän kiiruhti uteliaana sinne ja huomasi pidettävän huutokauppaa, jossa myytiin harvinaisia huonekaluja ja muita tavaroita.

Raoul lähti kiertelemään taloa. Hän huomasi, että erästä avointa ikkunaa vasten oli asetettu tikapuut, ja oikein tietämättään miksi, hän alkoi kavuta niitä pitkin ylös.

Sisältä kuului tukahdutettu kirkaisu, ja Raoul näki Joséphine Balsamon, joka hänet tunnettuaan heti rauhoittui ja sanoi:

– Ihailen kaunista kirjakasaa. Ihmeellisiä, harvinaisia niteitä. Raoulkin katseli kirjoja ja pisti taskuunsa kolme harvinaisinta, kun taas kreivitär Raoulin tietämättä anasti joukon mitaleja lasilaatikosta. He kulkivat väkijoukon läpi kenenkään huomaamatta, ja vaunut odottivat vähän matkan päässä.

Tästä alkaen Raoul ja kreivitär työskentelivät yhdessä, ja molemmat säilyttivät kylmäverisyytensä ja rohkeutensa, huolettoman iloisuuden, jota mikään ei näyttänyt häiritsevän.

Raoul ei enää saattanut olla epätietoinen siitä, minkälaista elämää hänen rakastettunsa vietti ja hän epäili, että hänellä oli apunaan kokonainen järjestö, jonka kanssa hän oli yhteydessä Leonardin välityksellä. Samalla hän tiesi Joséphinen yhä olevan syventyneen seitsenhaaraisen kynttiläjalan salaisuuden tutkimiseen ja että hän yhä piti tarkoin silmällä Beaumagnanin puuhia.

Heidän ehdoton ystävyytensä ei saattanut ikuisesti säilyä sen takia, että he olivat kumpikin luonteeltaan hyvin päättäväisiä ja itsepäisiä. Heidän välillään sattui usein yhteenottoja, jotka veivät lopulta varsinaiseen taisteluun. Tämä tapaus, joka lopetti heidän kuherruskuukautensa, alkoi sillä, että he eräänä iltana näkivät paroni d'Etiguesin, Beaumagnanin ja Bennetotin menevän varieté-teatteriin.

– Seurataan heitä, sanoi Raoul.

Kreivitär epäröi, mutta Raoul sai hänet kuitenkin lähtemään teatteriin.

He saivat pimeän aition, ja näkivät vastapäisen aition perällä kolme vastustajaansa. Oli omituista, että Beaumagnan, joka oli ankara tavoiltaan ja kirkollismielinen, oli lähtenyt bulevarditeatteriin, jossa sen lisäksi vielä näyteltiin hyvin vapaata kappaletta.

Lavalla esiintyi joukko tanssijattaria, ja eräs heistä heitteli virtana ympärilleen vääriä jalokiviä, jotka loistivat ja kimmelsivät. Hänellä oli päässään nauha, jossa oli useita monivärisiä kiviä, ja hänen tukassaan paloivat sähkölamput.

Kaksi näytöstä oli mennyt, ja vastapäätä oleva aitio pysyi yhä tarkkaan suljettuna ja hiljaisena. Väliajalla Raoul kulki sen ohi, huomasi oven olevan raollaan ja katsoi sisään: Ei ketään. Hän sai kuulla, että herrat olivat poistuneet noin puoli tuntia sitten.

– Täällä ei ole enää mitään tekemistä, sanoi hän kreivittärelle. He ovat menneet.

Silloin nousi esirippu taas. Äskeinen näyttelijätär oli taas esillä. Nyt oli helpompi nähdä hänet ja Raoul huomasi, että kiviä oli hänen tukassaan seitsemän.

– Seitsemän, ajatteli hän. Se selittäneekin Beaumagnanin täällä olon.

Hän sai tietää aition vartijalta, että näyttelijättären nimi oli Brigitte Rousselin, että hän asui Montmartressa vanhan naisen kanssa, joka aina tuli häntä saattamaan harjoituksiin.

Seuraavana päivänä Raoul oli Montmartressa, kapealla ja kiertelevällä kadulla, jonka varrelta hän helposti löysi hakemansa talon. Hän huomasi, että ylin kerros oli asumaton ja laati heti hänelle ominaisen nopean suunnitelman. Hän käveli jonkun aikaa edestakaisin kuin henkilö, joka on tullut tapaamaan toista. Kun hän huomasi talon ovenvartijan tulevan ulos, puikahti hän nopeasti hänen taakseen, nousi rappuja tyhjän huoneuston ovelle, rikkoi oven, avasi erään ikkunan, joka oli korkeammalla viereisen talon kattoa, jolle hyppäsi. Aivan lähellä oli avonainen luukku, ja siitä hän puikahti ullakkoon, joka oli täynnä vanhoja tavaroita ja josta päästiin nostoluukun kautta alas näyttelijättären asuntoon.

Hän kuuli alhaalta kahden naisen äänet. Taivuttautuen ulos luukusta niin pitkälle kuin suinkin uskalsi, Raoul sai kuulla Brigitten sanovan:

– Hyvä on. Sepä hauskaa, ei olekaan harjoitusta tänään. Rupean uudelleen vuoteeseen, kunnes tulee ulosmenon aika.

Tämä kotona pysyminen ei ollut oikein Raoulin laskelmien mukaista, mutta siitä huolimatta hän odotti luottaen sattumaan. Äkkiä kilahti ovikello.

– Sepä kummallista, sanoi Brigitte, en odota ketään tänään. Mene katsomaan, Valentine.

Vanha palvelijatar lähti ja ilmoitti palatessaan:

– Siellä on joku teatterista, johtajan sihteeri, joka toi tämän kirjeen.

– Anna tänne. Käskitkö hänen tulla sisään.

– Käskin.

Palvelijatar repäisi kuoren ja Brigitte luki puoliääneen: "Hyvä neiti Rousselin! Jättäkää sihteerilleni kivillä varustettu nauha, jota piditte päässänne. Tarvitsen sitä, ottaakseni siitä mallin. Saatte sen takaisin illalla teatterissa."

Kuullessaan nämä sanat Raoul säpsähti:

– Kas vain, ajatteli hän. Otsanauha. Seitsemän kiveä! Onko teatterin johtajakin jälillä? Mahtaako Brigitte totella?

Hän rauhoittui pian. Nuori nainen sanoi:

– Se ei ole mahdollista. Olen jo luvannut kivet toiselle.

– Sepä ikävää, sanoi palvelijatar. Johtaja ei ole tyytyväinen.

– Minkä minä sille mahdan. Olen luvannut ja otan hyvän maksun.

– Mitä vastaan?

– Kirjoitan hänelle, tuumi Brigitte.

Hän palasi taas makuuhuoneeseen ja antoi kirjekuoren palvelijattarelle.

– Tunsitko tuon sihteerin? Oletko nähnyt hänet teatterissa?

– En, tämä oli uusi.

– Pyydä häntä sanomaan johtajalle, että olen pahoillani, ja että selitän kaikki hänelle itselleen.

Valentine lähti. Taas kului pitkä aika. Brigitte oli istuutunut pianon ääreen ja alkoi laulaa harjoituksia, jotka nähtävästi peittivät ulko-oven aukenemisen synnyttämän äänen, sillä hän ei kuullut sitä. Juttu näytti hänestä muuten hiukan sekavalta. Tuo sihteeri, joka ei ollut tuttu, tuo koristeen pyytäminen, kaikki tuntui ansalta, merkillisen kierolta vehkeeltä. Äkkiä näki hän jonkun tulevan ovesta ja kiiruhtavan makuuhuonetta kohti.

– Valentine kai, arveli hän. Ehkäpä olenkin kuullut väärin.

Mutta silloin lakkasi piano äkkiä soimasta, pianotuoli työnnettiin kiivaasti taaksepäin ja laulajatar sanoi äänellä, jossa tuntui hätä:

– Kuka te olette? Uusi sihteerikö? Mutta mitä te oikeastaan tahdotte?

– Johtaja on käskenyt minua tuomaan koristeen, kuului miehen ääni. Minun täytyy vaatia sitä.

– Mutta vastasinhan hänelle, sopersi näyttelijätär yhä hätäisemmin. Palvelijatar on kai antanut kirjeen teille. Miksi hän ei tullut kanssanne tänne? Valentine, Valentine!

Hän huusi monta kertaa kovasti hädissään.

– Valentine! Pelkään teitä... Silmänne...

Ovi sulkeutui paukahtaen. Raoul kuuli tuolien kaatuilevan, painiskelun melskettä ja huudon:

– Apua, apua...

Siinä kaikki. Jo muutaman sekunnin ajan oli Raoul, aavistaessaan, että vaara oli käsillä, koettanut nostaa luukkua mahtuakseen läpi. Siihen häneltä kului pitkältä kallista aikaa. Lopuksi hän pääsi hyppäämään alas ja huomasi olevansa kolmen, eri suuntiin vievän oven edessä.

Sattuman varalta hän tempasi auki yhden ja tuli huoneeseen, joka oli ihan sekaisin. Kun hän ei nähnyt siellä ketään, tunkeutui hän makuuhuoneeseen, ja siellä piteli mies Brigitteä kurkusta molemmin käsin. Hän kuuli naisen tuskallisesti korisevan, ja miehen kiroilevan inhottavasti.

Raoul hyökkäsi hänen kimppuunsa mahdollisimman hurjasti ja sai hänet hellittämään otteensa. Molemmat vieriskelivät permannolla, ja Raoul löi otsansa uuniin niin kovasti, että oli vähällä menettää tajuntansa. Toinen oli paljoa painavampi kuin hän, ja taistelu ratkeaisi kai pian tuon voimakkaan miehen ja hennon nuorukaisen välillä. Äkkiä toinen nousi pystyyn, mutta se olikin Raoul.

– Hyvä tempaus, eikö totta? ivaili hän. Sen on Théophraste Lupin-vainaja opettanut minulle. Japanilainen temppu. Se saattaa toisen hyväksi aikaa parempaan maailmaan ja voimattomaksi kuin lammas.

Hän kääntyi nuoren näyttelijättären puoleen ja kantoi hänet vuoteelle. Hän näki heti ettei kuristuksella ollut sitä kamalaa vaikutusta, jota hän oli pelännyt. Brigitte Rousselin hengitti. Ei näkynyt mitään haavaa. Mutta hän vapisi kauttaaltaan ja katseli häntä pelästynein silmin.

– Koskeeko teihin? kysyi Raoul. Älkää peljätkö. Teidän ei tarvitse enää pelätä mitään hänen puoleltaan ja varmemmaksi vakuudeksi...

Hän työnsi verhot syrjään, repäisi irti niitä kannattavat nauhat – ja sitoi miehen kädet ja jalat. Sitten hän käänsi murhamiehen valoa kohti. Häneltä pääsi huudahdus. Hän oli ihan tyrmistynyt ja mutisi:

– Leonard, Leonard.

Hänellä ei ollut milloinkaan ennen ollut tilaisuutta nähdä tuon miehen kasvoja, joka tavallisesti istui kyyryssä vaunujensa istuimella vetäen päänsä olkapäittensä väliin ja salaten vartalonsa niin, että Raoul luuli häntä pikemmin laihaksi ja kyttyräselkäiseksi. Mutta hän tunsi toisen luiset kasvojenpiirteet, joita harmahtava parta pitensi: Siinä oli todella Leonard, Joséphine Balsamon oikea käsi.

Hän sitoi hänet paremmin, pisti hänen suuhunsa hyvän kapulan ja kietoi koko pään kangaskappaleeseen. Sitten hän veti hänet toiseen huoneeseen ja sitoi hänet kiinni sohvan jalkaan. Sen jälkeen hän palasi Brigitten luo, joka yhä valitteli.

– Kaikki on ohi, sanoi hän. Levätkää nyt rauhassa. Keskustelen palvelijattarenne kanssa ja katson, miten hänelle on käynyt.

Hän tapasi Valentinen keittiössä ihan samassa tilassa, mihin hän oli jättänyt Leonardin. Hän oli tyyni ja rauhallinen. Päästyään vapaaksi hän ei ruvennut huutamaan, vaan mukautui kaikessa Raoulin ohjeisiin.

– Olen salapoliisin palveluksessa, selitti tämä. Olen pelastanut emäntänne. Menkää häntä hoitamaan. Minä puolestani pidän huolta miehestä, kuulustelen häntä ja otan selville, onko hänellä rikostovereita.

Raoul työnsi hänet käytävään saadakseen pian olla yksin ajatuksineen, jotka olivat niin tuskallisia, että hän mieluimmin kuin olisi antanut vaistonsa johtaa, olisi paennut taistelupaikalta.

Mutta hän ei kuitenkaan menetellyt tunteensa mukaan. Hän meni pihan yli ja avasi hyvin hitaasti ison käytävän portin ja katseli toiselle puolelle katua. Niin, siellä seisoivat vanhat umpivaunut, hiukan alempana.

Ajajana oli ihan nuori palvelija, jonka Raoul oli usein nähnyt Leonardin seurassa ja jonka nimi oli Dominique. Mutta oliko vaunujen sisällä joku ja kuka?

Raoul palasi, ja kun hänen epäilynsä olivat vahvistuneet, ei mikään maailmassa saattanut estää häntä kulkemasta tietään päähän saakka. Hän meni siis taloon, vangin luo.

Hänen silmäänsä oli pistänyt iso vihellyspilli, joka taistelun aikana oli singahtanut Leonardin taskusta. Tarvittiinko pilliä ilmoittamaan vaarasta vai antamaan tietää, että tie oli vapaa?

Raoul hyväksyi jälkimäisen otaksuman pikemmin arviolta kuin harkinnasta. Hän avasi siis ikkunan juuri niin kauaksi, että ehti antaa merkin.

Hän odotti piiloutuneena verhon taakse.

Sydän kolkutti hänen rinnassaan. Milloinkaan ei hän ollut tuntenut tällaista kärsimystä. Pohjaltaan hän ei ollenkaan epäillyt, mitä tulisi, ja hän tiesi tuntevansa, kuka astuisi sisään ovesta. Mutta hän tahtoi kuitenkin vielä toivoa, kaikkea todenmukaisuutta vastaankin. Hän ei millään tahtonut uskoa, että Leonardilla tässä murhayrityksessä olisi rikostoverina...

Raskaat ovet aukenivat:

Joséphine Balsamo astui sisään.

Hän lähestyi rauhallisesti, yhtä vapaasti kuin jos hän olisi ollut menossa vierailulle ystävättären luo. Harso silmillään hän kulki pihan yli ja astui sisään.

Samalla hetkellä Raoul oli saavuttanut mielensä tyyneyden. Hänen sydämensä löi taas rauhallisesti. Hän oli valmis taisteluun tuon toisenkin vastustajan kanssa toisenlaisilla, mutta yhtä vaikuttavilla aseilla. Hän kutsui Valentinen ja sanoi:

– Tapahtukoon mitä hyvänsä, niin ei sanaakaan. Nyt tulee eräs rikostovereista. Olkaa aivan hiljaa, ehdottomasti.

– Voin auttaa teitä, sanoi palvelijatar. Juoksen poliisikamariin.

– Ei millään ehdolla. Jos juttu tulisi tunnetuksi, voisi siitä johtua ikävyyksiä emännällenne. Vastaan kaikesta, mutta makuuhuoneesta ei saa kuulua risahdustakaan.

– Hyvä on, herra.

Raoul sulki ovet, niin että Brigitten huone ja se, jossa hän kohtaisi Joséphinen, olivat tarkasti eristetyt toisistaan.

Samalla hetkellä Joséphine astui kynnyksen yli. Hän näki Raoulin. Hän tunsi vaatteista Leonardin.

Raoul huomasi, missä määrin Joséphine tällaisilla hetkillä saattoi hallita itseään. Ollenkaan hämmästymättä Raoulin läsnäoloa ja huoneessa vallitsevaa sekasortoa hän harkitsi asioita itsekseen ja näkyi hyvin, että hän aikoi kysyä.

– Mitä tämä kaikki on? Kuka on sitonut Leonardin? Mitä Raoul täällä tekee?

Mutta hän poistikin harson kasvoiltaan ja kysyi yksinkertaisesti:

– Miksi katselet minua noin, Raoul?

Raoul viivytteli hiukan vastaustaan. Sanat, jotka hän aikoi sanoa, olivat pelottavia ja hän tarkasteli Joséphineä, ettei menettäisi yhtään hänen lihastensa värähdystä, yhtään hänen silmiensä räpäystä. Sitten hän lausui:

– Brigitte Rousselin on murhattu.

– Brigitte Rousselin?

– Niin, eilinen näyttelijätär, jolla oli otsanauha kivineen, ja sinä et uskalla sanoa, ettet tiedä kuka tuo nainen on, koska kerran olet täällä ja koska kerran olit antanut Leonardille määräyksen ilmoittaa sinulle, heti kun kaikki on valmista.

Joséphine näytti kiihtyneeltä.

– Leonard, Leonardko olisi murhannut?

– Niin juuri. Hän on murhannut Brigitten. Yllätin hänet, kun hän puristi tyttöä kaulasta molemmin käsin.

Hän näki Joséphinen vavahtavan ja putoavan istumaan sopertaen:

– Se kurja... se kurja... Onko mahdollista, että hän on tehnyt sen?

Ja vielä matalammalla äänellä, kauhulla, joka yhä kohosi:

– Hän on tappanut... hän on tappanut... Onko se mahdollista? Hän oli kuitenkin vannonut minulle, ettei hän koskaan tappaisi... Hän on vannonut... Ei, en tahdo uskoa sinua...

Oliko hän vilpitön, vai näyttelikö hän vain? Leonard oli ehkä toiminut äkillisen häiriön, äkillisen raivonpuuskan vallassa, vai oliko hän menetellyt saamiensa ohjeitten mukaan? Kamalia kysymyksiä, joihin Raoul ei saattanut vastata.

Joséphine katseli häntä silmät kyynelissä, heittäytyi yhtäkkiä häntä kohti ja risti kätensä.

– Raoul... Raoul, miksi katselet minua noin? Ei, ei, ethän syytä minua? Voi, se olisi kamalaa. Saattaisitko uskoa minun tienneen? Vanno minulle, ettet usko. Raoul, minun Raoulini.

Raoul pakotti hiukan karusti hänet istumaan. Sitten hän siirsi Leonardin varjoon. Miteltyään hiukan aikaa permantoa hän tarttui Josinen olkapäähän.

– Kuuntele minua, Josine, lausui hän hitaasti, äänellä, joka oli syyttäjän ja paljon enemmän vastustajan kuin rakastajan ääni, kuuntele minua. Jollet puolen tunnin kuluessa ole täydellisesti selvittänyt tätä juttua ja kaikkia salaisia vehkeitä, toimin sinuun nähden kuin leppymätön vihollinen. Hyvällä tai pahalla vien sinut tästä talosta ja vähääkään epäröimättä annan lähimmässä poliisikamarissa ilmi rikoksen, jonka auttajasi Leonard on tehnyt... Sen jälkeen saat itse hoitaa asiasi. Aiotko puhua?

VII.

Kaksi tahtoa.

Sota oli siis julistettu ja Raoul oli ryhtynyt siihen hetkenä, jolloin hänellä oli kaikki voiton mahdollisuudet ja jolloin Joséphine Balsamo oli yllätettynä ja heikomman asemassa, koska hän ei olisi voinut odottaa tällaista näin voimakasta ja säälimätöntä hyökkäystä.

Eihän hänen kaltaisensa nainen toki voinut alistua tappioon. Hän tahtoi vastustaa. Hän ei voinut olettaa, että herkkä ja suloinen rakastaja, jommoinen Raoul d'Andrésy oli, saattoi aivan äkkiä muuttua jyrkäksi ja alistaa hänet lujan tahtonsa kahleisiin. Hän turvautui imarteluihin, kyyneleihin, lupauksiin, kaikkiin naisellisiin valloituskeinoihin. Raoul pysyi järkähtämättömänä.

– Sinun täytyy puhua kaikki selväksi! Minä olen jo saanut kyllikseni näistä hämäräperäisistä seikoista. Sinua ne voivat miellyttää, vaan ei minua. Minä vaadin täyttä selvyyttä.

– Mutta mistä? huudahti kreivitär epätoivoissaan. Elämästänikö?

– Elämäsi kuuluu sinulle, sanoi Raoul, salaa menneisyytesi, ellet uskalla sitä paljastaa minulle. Tiedän kyllä, että aina pysyt arvoituksena sekä minulle että maailmalle ja etteivät viattomat kasvosi milloinkaan ilmaise, mitä liikkuu sielusi pohjalla. Mutta minä tahdon tietää sen osan elämääsi, joka koskee omaanikin. Meillä on yhteinen päämäärä. Näytä, mitä tietä sinä kuljet. Ellet sitä tee, niin voin sipaista rikosta, ja sitä minä en tahdo!

Hän löi nyrkkinsä pöytään.

– Ymmärräthän, Josine. Minä en tahdo tehdä murhaa! Varastaa voin, ryövätä myös! Mutta murhata en voi millään ehdolla!

– En minäkään sitä tahdo tehdä, sanoi kreivitär.

– Ehkä et, mutta yhtä kaikki murhaat.

– Se on valhe!

– Puhu siis suoraan. Selitä kaikki!

Kreivitär väänteli käsiään. Hän vastusteli ja huokasi:

– Minä en voi... minä en voi...

– Miksi et? Mikä estää sinua ilmoittamasta minulle, mitä tiedät asiasta, mitä Beaumagnan on sinulle ilmaissut?

– Mieluummin olisin sekoittamatta sinua tähän, sopersi kreivitär, asettamatta sinua taistelemaan tuota miestä vastaan.

Raoul purskahti nauruun.

– Ehkä pelkäät minun puolestani? On sekin verraton hätävalhe! Ole rauhassa, Josine. Minä en pelkää Beaumagnania. Erästä toista vastustajaa minä pelkään paljon enemmän.

– Kuka hän on?

– Sinä, Josine.

Raoul jatkoi tiukemmin.

– Sinä, Josine. Ja juuri tämän tähden minä tahdon täyden selvyyden. Kun katson sinua suoraan kasvoihin, niin silloin en enää pelkää. Kerrotko?

Kreivitär pudisti päätään.

– En, sanoi hän, en.

Raoul kiivastui.

– Sinä siis uhmaat minua. Mainiota, sinä tahdot yksinäsi pitää kaiken. Samapa tuo. Lähtekäämme. Ulkona osaat arvostella tilanteen paremmin.

Raoul otti hänet syliinsä ja heitti hänet toiselle olalleen, aivan samoin kuin hän oli tehnyt ensimmäisenä iltana, jyrkänteen juurella. Ja kantaen täten taakkaansa hän astui ovea kohden.

– Seisahdu, sanoi kreivitär.

Tämä voimannäyte, jonka Raoul oli suorittanut uskomattoman helposti, kesytti kreivittären. Hän tunsi, ettei tuota miestä voinut enempää ärsyttää.

– Mitä tahdot tietää? sanoi hän päästyään uudelleen istumaan.

– Kaiken, lausui Raoul, ja ensiksi, minkä tähden olet täällä ja sitten, mistä syystä tuo konna on surmannut Brigitte Rousselinin.

Kreivitär selitti:

– Jalokivillä koristettu otsanauha...

– Ne kivet eivät ole minkään arvoisia! Ne ovat aivan mitättömiä kiviä, vääriä granaatteja, vääriä topaaseja, kristalleja, opaaleja...

– Niin kyllä, mutta niitä on seitsemän...

– Entä sitten? Miksi mies tahtoi murhata hänet? Olisihan ollut perin helppoa odottaa ja ensi sopivassa tilaisuudessa penkoa huoneesta koristus esiin.

– Se on kyllä totta, mutta toisetkin näyttivät olevan samoilla jäljillä.

– Toisetko?

– Niin, tänä aamuna, aivan varhain otti Leonard selkoa tuosta Brigitte Rousselinista, jonka otsakoristeen huomasin eilisiltana, ja hän tuli kertomaan, että tämän talon ympärillä vaani henkilöitä.

– Henkilöitä? Keitä he olivat?

– Belmonten lähettejä.

– Siis tuon naisen, joka on sekaantunut tähän asiaan?

– Niin, hänet tapaa kaikkialla.

– Entä sitten? kysyi Raoul, tarvitsiko sen vuoksi tappaa tuo nainen?

– Hän joutui varmasti jostain syystä suunniltaan. Tein väärin sanoessani hänelle: "Minun täytyy saada tuo otsakoriste mistä hinnasta tahansa."

– Siinä nyt näet, siinä näet, huudahti Raoul, me olemme riippuvaisia tuosta roistosta, joka joutuu suunniltaan ja surmaa aiheettomasti ja typerästi. Tästä täytyy tulla loppu. Minä otaksun, että talon lähellä liikkuvat henkilöt olivat Beaumagnanin lähettämiä. Sinä et pysty taistelemaan Beaumagnanin kanssa. Anna minun ottaa asia hoteisiini. Jos tahdot onnistua, niin voit yksinomaan minun kauttani onnistua.

Josine alkoi taipua. Raoul todisti etevämmyyttään niin vakuuttavalla äänellä, että se tehosi häneen melkein fyysillisesti. Hän näki nuoren miehen suurempana, voimakkaampana, lahjakkaampana kuin kukaan niistä miehistä, joihin hän oli tutustunut, ja hänellä oli joustavampi äly, terävämpi katse ja monenmoiset toimintakeinot. Hän taipui tämän säälimättömän tahdon ja tämän tarmon edessä, jota ei millään keinoilla voinut taivuttaa.

– Olkoon siis, sanoi kreivitär. Minä puhun. Mutta miksi puhelemme täällä?

– Juuri täällä eikä missään muualla, huudahti Raoul, tietäen varsin hyvin, että jos kreivitär saisi aikaa harkitakseen, ei hän saisikaan mitään kuulla.

– Olkoon siis, sanoi kreivitär uudelleen, olkoon siis, minä alistun, koska rakkautemme on vaarassa ja koska sinä näyt niin vähän välittävän siitä.

Raoul tunsi itsensä tavattoman ylpeäksi. Ensi kerran hän täydelleen tajusi, mikä vaikutusvoima hänellä oli toisiin ja millä tavattomalla tehokkuudella hän saattoi pakoittaa päätöksensä toisten noudatettaviksi.

Kreivitär ei kylläkään vallinnut kaikkia apukeinojaan. Brigitte Rousselinin otaksuttu kuolema oli tavallaan heikentänyt hänen vastustuskykyään ja nähdessään Leonardin sidottuna, hänen hermonsa herpaantuivat.

Mutta Raoul oli nopeasti käyttänyt hyväkseen tarjolla olevaa tilannetta, hyötynyt kaikista seikoista saavuttaakseen uhkauksilla, peloituksilla, väkivallalla ja viekkaudella lopullisen voiton!

Nyt hän oli tilanteen herra. Hän oli pakoittanut Joséphine Balsamon antautumaan ja samalla kertaa oli hallinnut omaa rakkauttaan. Hän ei enää pelännyt suudelmia, hyväilyjä, viekottelukeinoja, intohimon hurmiota, nautinnon huumausta, koska hän oli ollut jo aivan tunteen särkymisen rajalla.

Hän otti liinan, joka peitti pöydän ja heitti sen Leonardin yli, sitten hän palasi Josinen luo ja istui hänen viereensä.

– Minä kuuntelen.

Kreivitär loi häneen katseen, joka ilmaisi kostonhimoa, voimatonta suuttumusta ja sopersi:

– Sinä teet väärin. Sinä käytät hyväksesi hetkellistä heikkouttani pakoittaaksesi minut tunnustamaan sellaista, jonka toisena hetkenä olisin vapaasta tahdosta sinulle ilmaissut. Tämä on tarpeetonta nöyryyttämistä, Raoul.

Raoul jatkoi tylysti:

– Minä kuuntelen. Silloin kreivitär lausui.

– Niinkuin tahdot. Tehkäämme loppu kaikesta ja mahdollisimman pian. Minä jätän yksityiskohdat sikseen ja ryhdyn heti asiaan. Kertomukseni ei ole pitkä eikä monimutkainen. Lyhyt selitys ainoastaan. Siis, kaksikymmentäkaksi vuotta sitten, muutama kuukausi ennen kuin syttyi sota Ranskan ja Preussin välillä vuonna 1870, oli kardinaali Bonnechose, Rouenin arkkipiispa ja senaattori tarkastusmatkalla Caux'ssa. Tuli äkkiä rajuilma ja hän meni etsimään suojaa Gueuresin linnasta, missä silloin asui sen viimeinen omistaja kreivi des Aubes. Hän söi siellä päivällistä. Illalla kardinaalin mennessä huoneeseen, joka oli järjestetty hänen olinpaikakseen, pyysi kreivi des Aubes, melkein yhdeksänkymmenen vuotias vanhus, aivan raihnas, mutta vielä täysin henkisesti pirteä, päästä erikoisesti hänen puheilleen. Tähän pyyntöön suostuttiin ja heidän keskustelunsa kesti kauan. Kardinaali kirjoitti myöhemmin muistiin tämän keskustelun ja minä en muuta siitä sanaakaan. Se on tällainen. Minä osaan sen ulkoa:

"– Monseigneur, minä en hämmästytä teitä, jos kerron, että nuoruuteni ensimmäinen aika kului keskellä suurta vallankumousta. Terrorin aikana olin kahdentoista vuotias, olin orpo ja seurasin joka aamu tätiäni lähellä olevaan vankilaan, missä hän jakeli apua ja hoiteli sairaita. Sinne oli suljettu joukko kaikenlaisia henkilöitä, joita tutkittiin ja tuomittiin aivan umpimähkään. Ja silloin minä tutustuin siellä henkilöön, jota ei kukaan tuntenut ja josta ei kukaan tiennyt, minkä vuoksi tai minkä ilmiannon tähden hänet oli vangittu. Olin hänelle kohtelias ja hurskauteni herätti hänessä luottamusta. Voitin hänen suosionsa ja sen päivän iltana, jona hänet oli tutkittu ja tuomittu kuolemaan, sanoi hän minulle:

"– Rakas lapsi, huomenna aamun valjetessa minut viedään mestauslavalle, eikä kukaan tiedä, kuka minä olen. Niin olen minä tahtonutkin. Sinullekaan en sitä sano. Mutta olosuhteet vaativat minua ilmaisemaan sinulle eräitä seikkoja ja minä pyydän sinua kuuntelemaan minua tarkkaavasti kuin mies ja myöhemmin toimimaan kylmäverisesti ja uskollisesti kuin mies. Minä annan sinulle erittäin tärkeän tehtävän. Olen varma siitä, että osaat tällaisen tehtävän hoitaa ja osaat, tapahtuu mitä tahansa, säilyttää salaisuuden, josta riippuu tavattoman paljon.

"Sitten hän ilmoitti minulle, jatkoi kreivi des Aubes, olevansa pappi ja joutuneensa säilyttämään suurta jalokivimäärää, jotka olivat niin puhtaita, että mahdollisimman suuri arvo siten saatiin supistumaan mahdollisimman pieneen alaan. Sen mukaan kuin näitä kiviä oli hankittu, oli ne kätketty mahdollisimman erikoiseen piilopaikkaan. Eräässä Caux'n maakunnan kolkassa, sellaisella paikalla, joka oli aivan vapaa ja jossa kuka tahansa saattoi liikkua, on tuollainen korkea kivi, jotka aikoinaan merkitsivät ja merkitsevät vieläkin tiluksien, peltojen, niittyjen, metsien y.m. sellaisten rajoja. Tämä graniittipyykki, joka melkein kokonaan oli painunut maan sisään, oli keskellä pensaikkoa, sen yläpäässä oli pari kolme luonnon muodostamaa koloa, joissa oli multaa, missä kasvoi kaikenlaisia kasvia ja villiä kukkia.

"Tänne, johonkin näistä syvennyksistä, joista multakokkare huolellisesti nostettiin pois ja uudelleen pistettiin paikalleen, tänne, paljaan taivaan alla olevaan piilopaikkaan kätkettiin kallisarvoisia kiviä. Syvennykset olivat nyt täynnä ja kun mitään uutta piilopaikkaa vielä ei oltu valittu, säilytti pappi jalokiviä puulippaassa, jonka hän itse vähän ennen vangitsemistaan oli kaivanut tuon saman rajapyykin juurelle maan sisään.

"Hän ilmaisi minulle paikan aivan selvästi ja antoi minulle yhden ainoan sanan, jonka avulla aivan ehdottomasti voisi kätköpaikan ratkaista siinä tapauksessa, että muuten sen olisin unohtanut.

"Minun täytyi sitten hänelle luvata, että heti rauhallisten aikojen palattua, jonka hän arveli tapahtuvan kahdenkymmenen vuoden päästä, menisin katsomaan, että kaikki oli paikallaan ja että siitä päivästä alkaen viettäisin jokaisen pääsiäismessun Gueuresin kylän kirkossa.

"Jonain pääsiäispäivänä näkisin vihkivesimaljan luona mustapukuisen miehen. Heti kun olisin sanonut nimeni, veisi tämä mies minut alttarin luo ja osoittaisi seitsemänhaaraista kuparista kynttilänjalkaa, jonka kynttilät sytytetään ainoastaan juhlapäivinä. Minun piti silloin heti tehdä sama liike ja sitten ilmaista hänelle kätköpaikka.

"Nämä liikkeet olivat yhteisenä tuntomerkkinä välillämme. Sen jälkeen piti minun viedä hänet rajapyykin luo."

"Minä vannoin iankaikkisen pelastukseni nimessä, että tarkalleen täytän kaikki hänen käskynsä! Seuraavana päivänä tuo arvoisa pappi nousi mestauslavalle."

"Monseigneur, vaikka olinkin nuori, niin pidin ehdottomasti lupaukseni ja säilytin salaisuuden. Kun tätini oli kuollut, jouduin sotaväkeen ja sain ottaa kaikkiin keisarikunnan aikaisiin sotiin osaa. Napoleonin kaaduttua olin kolmenkymmenenkolmen vuotias ja eversti, jonka arvon silloin menetin. Menin ensin piilopaikkaan, missä heti löysin tuon graniittisen rajapyykin, sitten pääsiäisenä 1816 Gueuresin kylän kirkkoon, missä näin tuon kuparisen kynttilänjalan. Mutta tuona pyhänä ei mustapukuinen mies ollutkaan vihkivesimaljan luona.

"Palasin seuraavana pääsiäisenä ja sen jälkeen jokaisena pyhänä, sillä olin ostanut Gueuresin linnan, joka oli myytävänä. Tällä tavalla olin aivan kuin uskollinen sotilas, joka pysyttelee hänelle määrätyllä vartiopaikalla. Mutta mustapukuinen mies ei ole tullut koskaan.

"Mitä minun tulee tehdä? Kenen puoleen kääntyä? Kääntyäkö kirkollisten viranomaisten puoleen? Pyytääkö audienssia Ranskaan kuninkaan luo? Ei, olin saanut aivan selvät määräykset. Minä en saanut niitä tulkita omalla tavallani.

"Olen ollut vaiti. Mutta millaisia taisteluja olenkaan taistellut omassatunnossani! Mitä suurta tuskaa tämä on minulle tuottanut. Kauhistun ajatellessani, että voisin kuolla ja viedä hautaan näin suuren salaisuuden!

"Monseigneur, tänä iltana ovat kaikki epäilykseni haihtuneet. Teidän onnellinen saapumisenne linnaani on kieltämättä todistus taivaallisesta tahdosta. Te edustatte samalla kertaa kirkollista ja maallista valtaa. Arkkipiispana edustatte kirkkoa, senaattorina valtiota. En siis tee väärin ilmaisemalla teille seikkoja, jotka koskevat molempia. Tästälähin te siis saatte päättää kaikesta. Monseigneur, toimikaa. Neuvotelkaa. Ja kun sanotte minulle, kenen huostaan uskon tuon pyhän aarteen, niin annan teille kaikki tarpeelliset viittaukset."

Kardinaali oli vaieten kuunnellut. Hän tunnusti, että kreivin kertomus ei hänestä tuntunut oikein vakuuttavalta. Silloin kreivi des Aubes poistui ja palasi vähän ajan päästä tuoden pienen puisen lippaan.

"– Tässä on rasia, josta hän minulle puhui ja jonka löysin sieltä. Pidin viisaimpana ottaa se linnaani. Ottakaa se mukaanne ja antakaa arvioida nämä muutama sata jalokiveä, jotka rasiassa ovat. Silloin voitte uskoa, että kertomukseni on tosi ja että tuo arvokas pappi oli oikeassa viitatessaan arvaamattoman suuriin rikkauksiin, koska hänen vakuutuksensa mukaan rajapyykin sisällä on kymmenen tuhatta yhtä kaunista jalokiveä kuin mitä nämä ovat."

"Kreivin kertomus ja hänen tuomansa todistuskappaleet vaikuttivat nyt vakuuttavasti kardinaaliin, joka päätti ryhtyä asiaan ja kutsua vanhus luokseen heti paikalla, kun hänen apuansa salaisuuden ratkaisemisessa tarvittaisiin.

"Keskustelu päättyi tähän lupaukseen, jonka arkkipiispa varmasti aikoi täyttää, mutta eräät tapaukset estivät sen. Sinä tunnet nämä tapaukset. Ensin tuli sodanjulistus Ranskan ja Preussin välillä ja sitä seuraavat onnettomuudet. Hyökkäys oli ankara. Keisarikunta kukistui. Vihollinen hyökkäsi maahan. Ja kuukaudet kuluivat.

"Kun Rouenia uhattiin, päätti kardinaali lähettää Englantiin turvaan erinäisiä asiakirjoja, jotka hänelle olivat tärkeitä ja päätti tähän lähetykseen liittää kreivin antaman lippaan. Neljäntenä päivänä joulukuuta, päivää ennenkuin saksalaiset valtasivat kaupungin, läksi hänen luotettava palvelijansa Jaubert ohjaten itse pieniä rattaita sitä tietä myöten, joka johti Havreen noustakseen siellä laivaan.

"Kymmenen päivää myöhemmin sai kardinaali kuulla, että Jaubertin ruumis oli löydetty eräästä rotkosta Rouvrayn metsästä, kymmenen kilometrin päästä Rouenista. Kardinaali sai takaisin matkalaukun, missä asiakirjat olivat. Mutta rattaat, hevonen ja lipas olivat kadonneet. Tutkimalla päästiin selville, että onneton palvelija oli joutunut keskelle saksalaista ratsastavaa tiedustelujoukkoa, joka oli lähtenyt Rouenin toiselle puolelle ryöstämään rikkaiden porvareiden vaunut näiden pyrkiessä Havreen.

"Onnettomuus seurasi toistaan. Tammikuun alussa tuli kreivin lähettämä henkilö kardinaalin luo. Vanhus ei ollut voinut kestää maansa onnettomuutta. Ennen kuolemaansa hän oli kirjoittanut heikolla käsialalla nämä pari lausetta:

"Sana, joka ilmaisee rajapyykin paikan, on kaiverrettu lippaan, pohjaan... Olen kätkenyt kynttilänjalan puutarhaani."

"Seikkailusta ei siis enää mitään ollut jäljellä. Kun lipas oli varastettu, niin ei ollut mitään todistuskappaletta, joka olisi ilmaissut, oliko kreivi des Aubesin kertomuksessa vähääkään totta. Kukaan ei ollut kiviä nähnyt. Olivatko ne oikeita? Olivatko ne olemassakaan, vai oliko kreivi ainoastaan kuvitellut kaiken? Ja rasia sisälsi ehkä vain teatterikoruja ja värillisiä kiviä?

"Epäilys heräsi kardinaalin mielessä, se kasvoi ja lopulta hän päätti vaieta koko asiasta. Kreivi des Aubesin kertomusta saattoi pitää vanhuksen hourailuna. Olisihan ollut vaarallista sellaisten tarinoitten levittäminen. Hän siis vaikeni. Mutta..."

– Mutta? kysyi Raoul d'Andrésy, jossa tällaiset tarinat näyttivät herättävän tavattoman suurta mielenkiintoa.

– Mutta, vastasi Joséphine Balsamo, ennenkuin hän teki lopullisen päätöksensä, kirjoitti hän muistelmansa, laati kertomuksen keskustelusta Gueuresin linnassa ja sitä seuraavista tapauksista. Nämä muistelmat hän unohti polttaa tai joutuivat ne harhateille. Hänen kuoltuaan löydettiin ne erään teologisen teoksen välistä, kun hänen kirjastonsa myytiin huutokaupalla.

– Ja kuka sen löysi?

– Beaumagnan.

Joséphine kertoi tämän kaiken pää kumarassa ja hiukan yksitoikkoisella äänellä, aivan kuin lukien ulkoa jotain. Kohottaessaan katseensa hän hämmästyi nähdessään Raoulin ilmeet.

– Mikä sinun on? kysyi hän.

– Tämä innostuttaa minua. Ajattelehan, Josine, ajattelehan, askel askeleelta, noiden kolmen vanhuksen kertomuksen kautta, jotka ovat toisilleen ojentaneet soihdun, siirrymme ajassa sata vuotta taaksepäin ja siellä liitymme tarinaan, joka alkaa keskiajalla. Ketju on aivan ehjiä. Kaikki renkaat ovat paikallaan. Ja viimeisenä renkaana ilmestyy Beaumagnan. Mitä hän on tehnyt? Onko hän tehtävänsä arvoinen vai onko hänet siitä syrjäytettävä? Pitääkö minun liittyä häneen vai riistää soihtu häneltä?

Raoulin innostus vaikutti vakuuttavasti kreivittäreen. Yhtä kaikki hän vielä arkaili sillä hän ei ollut lausunut niitä sanoja, jotka ehkä olivat kaikkein tärkeimmät, joka tapauksessa vaikuttavimmat, koska ne koskivat hänen osuuttaan tähän asiaan. Mutta Raoul sanoi:

– Jatka, Josine. Meillä on loistava tie edessä. Kulkekaamme yhdessä ja yhdessä saamme palkinnon, joka on aivan kätten ulottuvilla.

Kreivitär jatkoi:

– Beaumagnanin luonteen voi selittää yhdellä sanalla: Hän on kunnianhimoinen. Heti alunpitäen on hän asettanut uskonnollisen mielensä, joka kylläkin on aivan harras, suunnattoman kunnianhimonsa palvelukseen ja molemmat yhdessä ovat johdattaneet hänet jesuiittain joukkoon, joiden keskellä hänellä on huomattava asema. Löydettyään nuo muistelmat hän aivan huumaantui. Mitä laajoja näköaloja aukenikaan hänelle. Hän sai eräitä esimiehiään vakuutetuksi asiasta, kiihoitti heidät tavoittamaan rikkauksia ja sai heidät käyttämään kaikkea sitä vaikutusvaltaa, mikä jesuiitoilla oli, tämän asian hyväksi.

"Heti kokosi hän ympärilleen tusinan verran aatelisia, jotka olivat mikä enemmän mikä vähemmän kunniallisia ja enemmän tai vähemmän velkaantuneita. Näille hän ilmaisi osan salaisuutta, muodosti täydellisen salaliiton, jonka jäsenet olivat valmiita mihin tekoon tahansa. Jokaisella oli oma taistelualueensa, jokaisella oma tiedustelupiirinsä. Beaumagnan piti heidät koossa rahan avulla, jota hän tuhlasi runsaasti.

"Kahden vuoden tutkimusten jälkeen päästiin tuloksiin, jotka olivat hyvinkin huomattavat. Ensiksi saatiin tietää, että mestattu pappi oli veli Nicolas Fécampin abbottikunnan rahastonhoitaja. Tutkimalla salaisia arkistoja ja vanhoja luostariarkistoja löydettiin kummallinen kirjeenvaihto, joka muinoin oli Ranskan luostareiden välillä. Siten päästiin selville, että jo hyvin varhain on maassa koottu erikoista kymmenystä, jonka suorittivat kaikki kirkolliset järjestöt ja jonka kokosivat vain Caux'n maakunnanluostarit. Tämä oli jonkinmoinen yhteinen rahasto, jonka avulla voitiin vastustaa mahdollisia hyökkäyksiä tai ryhtyä ristiretkiin. Neuvosto, johon kuului seitsemän jäsentä, valvoi rikkauksien keräämistä, mutta vain yksi heistä tiesi, mihin aarre oli kätkettynä.

"Vallankumous oli hävittänyt kaikki luostarit. Mutta rikkaudet olivat jälellä. Veli Nicolas oli ollut niiden viimeinen hoitaja."

Pitkä äänettömyys syntyi näiden Joséphine Balsamon sanojen jälkeen. Raoulin tiedonhalu oli vain lisääntynyt ja hänen mielensä oli aivan kuohuksissa.

Hän lausui innoissaan:

– Miten ihanaa tämä kaikki onkaan! Miten suurenmoinen seikkailu! Olin aina aivan varma siitä, että menneisyys oli jättänyt nykyajalle tällaisia aarteita, joiden etsiminen vaatii vaikean arvoituksen ratkaisemista. Tämähän oli aivan luonnollista. Esi-isillämme ei ollut kassakaappeja ja Ranskan pankin holveja. Heidän täytyi valita luonnollisia kätköpaikkoja, joihin kokosivat kultaa ja jalokiviä ja joiden salaisuuden he säilyttivät muistitieteellisen lauselman kautta, joka oli aivankuin kirjainjärjestelmä kassakaapin lukkoon. Jos onnettomuus tapahtui, niin hukkui salaisuus ja samalla vaivalloisesti koottu aarre.

Kiihkonsa karttui ja hän lausui iloisesti:

– Mutta tämä ei huku, Joséphine Balsamo, vaikka tämä onkin tavattoman vaikea ongelma. Jos veli Nicolas on puhunut totta ja kaikki viittaa siihen, että hän niin on tehnyt, jos nämä kymmenentuhatta jalokiveä ovat kummallisessa piilopaikassaan, niin tämä keskiajan jättämä perintö on miljoonien frangien arvoinen. [Epäilemättä on tarina munkkikuntien miljoonia käsittävistä aarteista saanut tästä alkunsa.] Kaikki nämä miljoonien munkkien säästöt, tämä kristityn kansan ja uskonkiihkoisen aikakauden jättiläisuhri, kaikki tämä on kätketty graniittiseen rajapyykkiin keskellä Normandieta! Eikö se ole suurenmoista?

Hän istui äkkiä nuoren naisen viereen aivan kuin tahtoen itse lopettaa omat kiihkoisat mielenpurkauksensa ja kysyi käskevällä äänellä:

– Ja mitä osaa sinä tässä seikkailussa esität, Joséphine Balsamo? Mitä lisätietoja sinulla on? Oletko Cagliostrolta saanut jotain erikoisia viittauksia?

– Vain muutaman sanan, vastasi hän. Luettelossa missä on neljä arvoitusta, on hän tämän ja "Ranskan kuninkaitten aarteen" kohdalle kirjoittanut: "Rouenin, Havren ja Dieppen välillä. (Marie-Antoinetten tunnustus)."

– Niin, niin, sanoi Raoul, Caux'n maakunnassa... Seine-virran suussa, missä Ranskan kuninkaat ja munkit ovat olleet mahtavia... Siellä ovat kätkössä kymmenen vuosisadan kirkolliset säästöt... Molemmat aarrekirstut ovat siellä, lähellä toisiaan tietysti, ja sieltä minä ne löydän. Sitten kääntyen Josinen puoleen hän jatkoi:

– Siis sinäkin etsit?

– Niin, mutta ilman varsinaista suunnitelmaa.

– Ja eräs toinenkin nainen etsii? sanoi Raoul katsoen häntä suoraan silmiin, se nainen, joka surmasi Beaumagnanin kaksi ystävää.

– Niin, sanoi kreivitär, markiisitar de Belmonte, jonka luulen olevan Cagliostron suoranaisen jälkeläisen.

– Etkä päässyt mistään selville?

– En, ennenkuin tapasin Beaumagnanin.

– Joka tahtoi kostaa ystäviensä puolesta, eikö niin?

– Niin, sanoi kreivitär.

– Ja Beaumagnan ilmaisi vähitellen sinulle kaiken, mitä hän tiesi?

– Niin.

– Vapaaehtoisesti?

– Vapaaehtoisesti...

– Sinä tiesit hänen tavoittavan samaa kuin sinäkin ja sinä käytit hyväksesi hänen rakastumistaan sinuun johdattaen hänet tunnustamaan kaiken.

– Niin, vastasi kreivitär suoraan.

– Se oli uhkarohkeaa peliä.

– Henkeni oli vaarassa. Päättäessään surmata minut tahtoi hän epäilemättä päästä vapaaksi rakkaudesta, joka häntä kidutti, koska minä en vastannut siihen. Mutta ennen kaikkea muuta hän kauhistui sitä, mitä hän oli minulle ilmaissut. Äkkiä olin tullut hänelle vihamieheksi, joka voi saavuttaa päämäärän ennen häntä. Sinä päivänä, jona hän huomasi tehneensä erehdyksen, olin tuomittu.

– Ja kuitenkin olivat löydöt tähän asti supistuneet muutamiin historiallisiin seikkoihin, jotka sellaisinaan olivat jokseenkin epämääräisiä?

– Niin juuri.

– Ja kynttilänjalan haara, jonka sieppasin pilarista, oli ensimmäinen varsinainen todistuskappale?

– Niin oli.

– Ainakin voimme sitä otaksua. Sillä teidän eronne jälkeen ei mikään todista hänen päässeen askeltakaan eteenpäin.

– Kuinka niin?

– Korkeintaan yhden askeleen. Eilisiltana tuli Beaumagnan teatteriin. Miksi? Siksi, että Brigitte Rousselinin otsakoristeessa oli seitsemän jalokiveä. Hän tahtoi päästä selville siitä, mitä tämä merkitsi, ja epäilemättä juuri hän on käskenyt pitämään tänä aamuna silmällä Brigitten asuntoa.

– Vaikka niin olisikin, niin me emme saa mitään tietää.

– Me voimme sen saada tietää, Josine.

– Miten? Kenen kautta?

– Brigitte Rousselinin kautta.

Kreivitär vavahti.

– Brigitte Rousselininko kautta?

– Juuri niin, sanoi Raoul rauhallisesti, meidän tulee vain kysyä häneltä.

– Kysyäkö tuolta naiselta?

– Minä puhun juuri hänestä enkä kestään muusta.

– Mutta siis... mutta siis... hän elää?

– Tietysti! huudahti Raoul.

Hän nousi, pyörähti pari kolme kertaa kantapäillään ja sitten tanssi muutaman askeleen aivan kuin cancania tai giguea.

– Minä rukoilen, kreivitär Cagliostro, älä katso noin vihaisesti minuun. Ellen olisi saanut sinussa aikaan hermotäräystä, joka mursi vastustushalusi, niin et olisi hiiskunut minulle sanaakaan ja missä silloin olisimme? Jonain kauniina päivänä voi Beaumagnan siepata miljoonat ja Josine saa nuolla hyppysiään. Hymyilehän minulle, miksi suotta katsot noin vihan vimmaisena.

Kreivitär läähätti:

– Ja sen sinä olet uskaltanut tehdä!... Sen olet tohtinut... Ja kaikilla noilla uhkauksilla, tuolla kiristyksellä tahdoit saada minut puhumaan. Koko menettelysi oli vain ilveilyä siis. Raoul, minä en koskaan anna tätä sinulle anteeksi.

– Varmasti, varmasti, sanoi hän leikillisellä äänellä, sinä annat sen minulle anteeksi. Itserakkautesi on vain loukkaantunut, rakkaani, ja sillä ei ole mitään tekemistä meidän rakkautemme kanssa! Rakastavaisten kesken ei sellainen merkitse mitään. Tänään raapii toinen, huomenna toinen... kunnes lopulta olemme joka asiassa yhtä mieltä.

– Ellemme sitä ennen eroa, sanoi kreivitär hampaitaan purren.

– Eroako? Siksikö, että olet keventänyt mieltäsi kertomalla eräitä seikkoja? Siksikö eroaisimme?...

Mutta Joséphine oli niin kummastuneen näköinen, että Raoul äkkiä alkoi hurjasti nauraa ja lopetti kaikki selvittelyt. Hän hyppeli vuoroin toisella ja toisella jalallaan nauraen:

– Kylläpä tämä on hullua! Rouva on suuttunut!... Eihän tässä enää voi keksiä mitään pikku kujeitakaan?... Närkästyt aivan pikku asioista!... Kylläpä, hyvä Joséphine, minun täytyy sinulle nauraa!

Kreivitär ei kuunnellut häntä. Raoulista välittämättä hän irroitti vaatteen, joka tukki Leonardin suun ja aukaisi hänen siteensä.

Leonard hyökkäsi Raoulia kohden aivan kuin raivoisa peto.

– Älä kajoa häneen! sanoi kreivitär käskevästi.

Hän pysähtyi heti ojentaen puristetut nyrkkinsä Raoulin kasvoja kohden, joka nauroi niin, että kyyneleet tulivat hänen silmistään:

– Tuossapa on kummitus... aivan kuin laatikosta ponnahtanut paholainen...

Mies vapisi vihasta suunniltaan sanoen:

– Kyllä me vielä tapaamme toisemme... Me tapaamme toisemme... vaikkapa vasta sadan vuoden päästä...

– Vai otat sinäkin vuosisadat laskuun!... ilkkui Raoul, aivan kuin emäntäsikin...

– Mene, sanoi kreivitär, lykäten Leonardin ovelle... Mene... Sinä viet vaunut pois...

He vaihtoivat muutaman sanan kielellä, jota Raoul ei ymmärtänyt. Kun kreivitär oli jäänyt kahden kesken nuoren miehen kanssa, lähestyi hän tätä ja sanoi katkeroituneena:

– Ja nyt?

– Nytkö?

– Niin, mikä on tarkoituksesi?

– Tarkoitukseni on puhdas, Joséphine, aivan enkelimäisen puhdas.

– Lopeta jo pilkantekosi. Mitä aiot tehdä? Miten aiot toimia?

Raoul tuli vakavaksi ja vastasi:

– Aivan toisin kuin sinä, Josine, joka aina olet epäluuloinen. Aion olla sitä, mitä sinä et ole, nimittäin uskollinen ystävä, joka häpeäisi menetellessään kierosti.

– Mitä sillä tarkoitat?

– Sitä, että aion tehdä Brigitte Rousselinille eräitä hyvin tärkeitä kysymyksiä ja teen ne siten, että sinä voit ne kuulla. Tyydyttääkö se sinua?

– Kyllä, vastasi kreivitär yhä vielä ärtyneesti.

– Siinä tapauksessa jää tänne. Minä toimitan kaiken nopeasti. Aika on täpärällä.

– Miksi on aika täpärällä?

– Kohta sen ymmärrät, Josine. Jää tänne.

Raoul avasi väliovet jättäen ne raolleen, jotta kreivitär voisi kuulla jokaisen sanan ja meni Brigitteä kohden, joka makasi vuoteellaan Valentinin hoitelemana.

Nuori näyttelijätär hymyili hänelle. Vaikka hän olikin kauhuissaan, vaikka hän ei tiennyt, mitä tapahtui, niin nähdessään pelastajansa tunsi hän itsensä varmaksi ja jännitys laukesi.

– En aio väsyttää teitä, sanoi Raoul... Puhun vain parin minuutin ajan. Voitteko vastata minulle?

– Kyllä.

– No siis! Teidän kimppuunne hyökkäsi hullu, jota poliisi pitää silmällä ja joka suljetaan hulluinhuoneeseen. Ei siis ole enää mitään vaaraa olemassa. Mutta tahtoisin eräästä seikasta päästä selville.

– Kysykää.

– Mikä on tämä jalokivinauha? Keneltä sen olette saanut?

Raoul huomasi hänen epäröivän. Mutta hän tunnusti kuitenkin:

– Ne ovat kiviä, jotka löysin eräästä vanhasta lippaasta.

– Puulippaasta?

– Niin, aivan haljenneesta, joka ei ollut edes lukittu. Se oli kätketty olkien alle vajaan siinä pienessä talossa, missä äitini asuu maalla.

– Missä?

– Lillebonnessa, Rouenin ja Havren välillä.

– Kyllä tiedän. Ja mistä tämä rasia oli tullut?...

– En tiedä. En ole sitä kysynyt äidiltä.

– Löysittekö kivet sellaisina kuin ne nyt ovat?

– En, ne olivat suurissa hopeisissa sormuksissa.

– Ja missä ovat nuo sormukset?

– Minulla oli ne vielä eilen sminkkilaatikossani teatterissa.

– Teillä ei siis enää niitä ole?

– Ei, minä annoin ne eräälle herralle, joka tuli onnittelemaan minua pukuhuoneeseeni, ja joka sattumalta ne näki.

– Oliko hän yksin?

– Kahden herran seurassa. Hän oli kokoilija. Lupasin tänään kello kolme tuoda hänelle kivet, jotta hän voi ne sovittaa sormuksiin takaisin. Hän lupasi ostaa ne minulta kalliilla hinnalla.

– Noiden sormuksien sisällä on kirjoitus?

– On... vanhanaikaisilla kirjaimilla kirjoitettu, joita en ole sen tarkemmin tutkinut.

Raoul tuumi ja sanoi sitten vakavasti:

– Kehoitan teitä vaikenemaan aivan tarkkaan kaikesta mitä teille on tapahtunut. Ellette niin tee, niin siitä voi olla ikäviä seurauksia, ei teille, vaan äidillenne. Onhan ihmeellistä, että hänen luonaan on sormuksia, joilla ehkä ei ole suurta kauppa-arvoa, mutta jotka historiallisesti ovat hyvin arvokkaita.

Brigitte Rousselin kauhistui:

– Minä annan ne heti pois.

– Tarpeetonta. Säilyttäkää kivet. Minä menen teidän nimessänne vaatimaan sormuksia takaisin. Missä tuo herra asuu?

– Vaugirard kadun varrella.

– Hänen nimensä?

– Beaumagnan.

– Hyvä on. Vielä viimeinen neuvo, neiti. Lähtekää tästä asunnosta. Tämä on liiaksi syrjäisellä paikalla. Ja jonkun aikaa, sanokaamme kuukausi, asukaa hotellissa kamarineitonne kanssa. Siellä ette saa ketään ottaa vastaan. Ymmärrättehän?

– Kyllä.

Kun Raoul tuli toiseen huoneeseen, tarttui Joséphine Balsamo Raoul d'Andrésyn käsivarteen. Hän näytti hyvin levottomalta ja kaikki koston ja suuttumuksen ajatukset näyttivät kadonneen. Lopulta hän sanoi:

– Minä ymmärrän aikomuksesi? Sinä menet hänen luokseen.

– Beaumagnanin luo.

– Tämä on selvää hulluutta.

– Miksi?

– Beaumagnanin luo! Ja siihen aikaan, jolloin tiedät hänen olevan kotonaan noiden kahden muun seurassa.

– Kaksi ja yksi on yhteensä kolme.

– Älä mene sinne, minä rukoilen sitä.

– Entä sitten? Luuletko sinä heidän syövän minut suuhunsa?

– Beaumagnan voi tehdä mitä tahansa.

– Hän on siis ihmissyöjä!

– Älä ilveile, Raoul!

– Älä itke, Josine.

Raoul tunsi, että kreivitär oli jälleen aivan rehellinen, että naisellinen tunne oli hänessä saanut voiton, hävittänyt kaiken epäsovun ja että hän pelkäsi hänen puolestaan.

– Älä mene sinne, Raoul, jatkoi kreivitär. Minä tunnen Beaumagnanin asunnon. Nuo kolme roistoa hyökkäävät sinun kimppuusi eikä kukaan voi tulla sinua auttamaan.

– Sitä parempi, sanoi Raoul, sillä silloin ei kukaan voi tulla heitäkään auttamaan.

– Raoul, Raoul, sinä lasket leikkiä ja kuitenkin...

Raoul sulki hänet syliinsä.

– Kuulehan, Josine, minä tulen viimeisenä keskelle tavattoman suurta juttua, jossa tapaan kaksi voimakasta järjestöä, sinun ja Beaumagnanin, joista ei kumpikaan halua ottaa minua, kolmatta roistoa, joukkoonsa... josta seuraa, että ellen ryhdy voimakkaisiin keinoihin, jään tyhmeliiniksi. Salli siis minun järjestää asiat viholliseni Beaumagnanin kanssa samalla tavalla kuin olen järjestänyt ystäväni Joséphine Balsamon kanssa. Minä olin jokseenkin ovela, enkö ollutkin, ja täytyyhän sinun tunnustaa, että minä osaan joustani käyttää? ...

Raoul loukkasi uudelleen häntä. Kreivitär irrottautui hänen sylistään ja he astelivat vaieten toistensa rinnalla.

Sielussaan Raoul kysyi itseltään, että eiköhän hänen säälimättömin vihollisensa ollut tämä lempeäkasvoinen nainen, jota hän niin kiihkeästi rakasti ja joka niin kiihkeästi rakasti häntä.

VIII.

Kuilun partaalla.

– Asuuko herra Beaumagnan täällä?

Sisällä aukeni pieni luukku ja vanhan palvelijan kasvot näkyivät ristikon takaa.

– Asuu. Mutta herra ei ota ketään vastaan.

– Menkää sanomaan hänelle, että minä tulen neiti Rousselinin lähettämänä.

Beaumagnan asui talossa, johon kuului kaksi kerrosta. Mitään portinvartijaa ei ollut. Ei mitään soittokelloa. Rautainen ovivasara jyskytti paksuun porttiin, jossa oli aivan kuin vankilan ristikko.

Viiden minuutin ajan Raoul odotti. Noita kolmea herraa mahtoi hämmästyttää miehen tulo sinä hetkenä, jona he odottivat nuorta näyttelijätärtä.

Palattuaan sanoi palvelija:

– Herra on hyvä ja antaa käyntikorttinsa.

Raoul antoi korttinsa.

Uusi odotus. Sitten kuului, miten lukkoja avattiin ja ketjuja irrotettiin. Raoul vietiin laajan eteisen läpi, joka muistutti luostarin vastaanottohuonetta ja jonka seiniltä tihkui kosteus.

He menivät usean oven ohi. Viimeinen oli päällystetty kuparilevyillä.

Vanha palvelija avasi oven, sulki sen hänen jäljestään ja nuori mies seisoi kolmen vihollisensa edessä, sillä muuksi hän ei voinut kutsua näitä, joista ainakin kaksi odotti hänen tuloaan valmiina hyökkäämään aivan kuin nyrkkeilijät hänen kimppuunsa.

– Se on hän! Se on todellakin hän! huudahti Godefroy d'Etigues raivoissaan. Beaumagnan, se on hän, joka varasti Gueuresissa kynttilänjalan haarukan. Kylläpä hän on uskalias! Mitä te täällä teette tänään? Jos aiotte pyytää tytärtäni vaimoksenne...

Raoul vastasi nauraen:

– Mutta ettehän te ajattele mitään muuta kuin sitä. Minä tunnen neiti Clarissea kohtaan samaa syvää tunnetta ja minulla on entiset kunnioittavat toiveeni. Mutta yhtä vähän kuin Gueuresissa olen tullut kosimaan.

– Mitkä siis on tarkoituksenne?... ärähti paroni.

– Gueuresissa suljin teidät kellariin. Tänään...

Beaumagnanin täytyi pidättää, sillä muuten olisi Godefroy d'Etigues hyökännyt tulijan kimppuun.

– Pysykää alallanne, Godefroy. Istukaa ja herra selittäköön, mikä on hänen käyntinsä tarkoitus.

Hän itse istui pöytänsä ääreen. Raoul istuutui.

Ennen kuin hän ryhtyi puhumaan hän tarkasti vihollisiensa kasvoja. Hän huomasi niiden muuttuneen sen jälkeen kuin he viimeksi tapasivat toisensa d'Etiguessa. Varsinkin paroni oli vanhentunut. Hänen poskensa olivat painuneet sisäänpäin ja silmissään oli toisinaan harhaileva ilme, joka erikoisesti kiinnitti nuoren miehen huomiota. Omantunnonvaivat synnyttivät tällaisen kuumeen ja rauhattomuuden, jonka Raoul oli huomaavinaan myöskin Beaumagnanin kasvoilla.

Mutta tämä hillitsi kuitenkin parhaiten itseään. Jos Josinen kuolema vaivasi häntä, niin oli se pääasiassa omantunnonkysymys, kun ihminen tuomitsee tekojaan ja huomaa tehneensä oikein. Tämä sisäinen taistelu ei vaikuttanut hänen ulkomuotoonsa eikä saattanut häntä tasapainosta muuta kuin ajoittain kriitillisinä hetkinä.

– Minun on tällainen kriitillinen hetki luotava, tuumi Raoul, jos tahdon onnistua. Joko hänen tai minun täytyy tässä taipua.

Ja kun Beaumagnan jatkoi:

– Mitä tahdotte? Käyttäen neiti Rousselinin nimeä olette päässyt luokseni. Missä tarkoituksessa?

Raoul vastasi rohkeasti:

– Siinä tarkoituksessa, että aion jatkaa sitä keskustelua, jonka aloititte hänen kanssaan teatterissa eilisiltana.

Hän hyökkäsi suoraan. Mutta Beaumagnan ei hätääntynyt.

– Minun mielestäni, sanoi hän, ei tätä keskustelua voitu suorittaa muuta kuin hänen kanssaan ja minä odotin häntä yksinään.

– Neiti Rousselin ei ole vakavien asianhaarojen vuoksi voinut tulla, sanoi Raoul.

– Vakavien asianhaarojen vuoksi?

– Niin. Hänet on aiottu murhata.

– Mitä? Mitä sanotte? Murhata? Ja miksi?

– Siksi, että aiottiin ottaa ne seitsemän kiveä, joihin kuuluvat sormukset te ja nämä kaksi herraa otitte häneltä.

Godefroy ja Oscar de Bennetot liikahtivat tuoleillaan. Beaumagnan pysyi rauhallisena, mutta hän ihmetteli tätä nuorta miestä, joka odottamattomasti sekaantumalla asiaan esiintyi halveksivasti ja uhkamielisesti. Joka tapauksessa oli vastustaja hänen mielestään vähäpätöinen ja se ilmeni hänen vastauksessaan:

– Kaksi kertaa te jo sekaannutte asiaan, joka ei teihin kuulu, ja sen te teette tavalla, joka aiheuttaa meidät antamaan teille pienen läksytyksen. Ensimmäisellä kerralla houkuttelitte meidät ansaan Gueuresissa ja sieppasitte meille kuuluvan esineen, jollaista tekoa kutsutaan toisen omaisuuden anastamiseksi. Tänään on menettelynne vieläkin röyhkeämpi, koska tulette solvaisemaan meitä aivan suoraan vasten kasvoja, vaikka varsin hyvin tiedätte, että me emme ole noita sormuksia varastaneet, vaan olemme ne saaneet. Voitteko selittää meille tekonne syyt?

– Te tiedätte varsin hyvin omasta puolestanne, sanoi Raoul, etten minä ole anastanut toisen omaisuutta, en ole hyökännyt kimppuunne, vaan olen ainoastaan pyrkinyt samaan päämäärään kuin tekin.

– Vai pyritte te samaan päämäärään kuin mekin? kysyi Beaumagnan hiukan pilkallisesti. Ja saanko tietää, mikä on tämä päämäärä?

– Niiden kymmenentuhannen jalokiven löytäminen, jotka ovat kätketyt graniittiseen rajapyykkiin.

Beaumagnan oli pudonnut satulasta ja hän sen ilmaisikin aivan selvästi sekä ilmeillään että vaitiolollaan. Silloin Raoul teki uuden hyökkäyksen:

– Koska me siis etsimme entisten luostarien suurta aarretta, niin tiemme osuvat yhteen ja töytäämme silloin vastatusten. Siinä on kaiken selitys.

Luostarien aarre! Graniittinen rajapyykki. Kymmenentuhatta jalokiveä! Beaumagnan tunsi kuin häntä olisi vasaralla lyöty päähän. Uusi kilpailija oli siis ilmestynyt! Kreivitär Cagliostron syrjäyttämisen jälkeen ilmestyi uusi miljoonien tavoittelija!

Godefroy d'Etigues ja Bennetot loivat vimmaisia katseita ja suoristivat atleettivartalonsa hyökätäkseen. Beaumagnan hillitsi itseään pysyäkseen kylmäverisenä, koska hän tunsi tarvitsevansa sitä tänä hetkenä aivan välttämättömästi.

– Taruja! sanoi hän koettaen saada äänensä rauhalliseksi ja selvittääkseen ajatuksiaan. Lastenhoitajan juttuja! Täydellistä satua! Ja tällaiseen te tuhlaatte aikaanne?

– En enempää kuin tekään, vastasi Raoul, joka ei tahtonut Beaumagnanin toipuvan hämmästyksestään ja halusi käyttää jokaisen tilaisuuden uuteen hyökkäykseen. En enempää kuin tekään, joiden kaikki puuhat tähtäävät tämän aarteen anastamista... en enempää kuin kardinaali Bonnechose, jonka kertomus ei suinkaan ollut mikään lastenhoitajan tarina. En enempää kuin teidän monet ystävänne, joiden johtaja ja innostaja te olette.

– Hyvä jumala, sanoi Beaumagnan koettaen olla ivallinen, miten hyvin te kaikki tiedättekään!

– Paremmin kuin te luulettekaan!

– Ja mistä olette nämä tiedot saanut?

– Eräältä naiselta!

– Naiseltako?

– Joséphine Balsamolta, kreivitär Cagliostrolta.

– Kreivitär Cagliostrolta! huudahti Beaumagnan hämillään. Te siis tunsitte hänet!

Raoulin tuuma onnistui äkkiä. Hänen ei tarvinnut muuta kuin heittää kreivitär Cagliostron nimi saadakseen vastustajansa hätääntymään. Ja hätääntyminen oli niin suuri, että Beaumagnan ajattelemattomasti puhui kreivittärestä aivan kuin kuolleesta olennosta.

– Te tunsitte siis hänet? Missä? Milloin? Mitä hän sanoi teille?

– Minä tunsin hänet viime talvesta asti, aivan samoin kuin tekin, vastasi Raoul hyökäten uudelleen. Ja talvella siihen asti, kunnes minulla oli onni tavata paroni d'Etiguesin tytär, näin hänet melkein joka päivä.

– Te valehtelette, huudahti Beaumagnan. Hän ei ole voinut teitä nähdä joka päivä. Hän olisi maininnut minulle nimenne! Olin hänen siksi läheinen ystävänsä, että hän ei peitellyt mitään tällaisia salaisuuksia!

– Tämän hän peitteli.

– Te valehtelette! Tahdotte uskotella minulle, että teidän ja hänen välillä vallitsi hellä suhde! Se ei ole totta: Joséphine Balsamoa voi soimata monesta seikasta, keimailusta, ajattelemattomuuksista, mutta ei irstaudesta.

– Rakkaus ei ole irstautta, vastasi Raoul rauhallisesti.

– Mitä sanotte? Rakkaus? Rakastiko Joséphine Balsamo teitä?

– Rakasti.

Beaumagnan oli aivan suunniltaan. Hän heristi nyrkkiään Raoulin edessä. Nyt saivat toiset vuorostaan rauhoittaa häntä, mutta hän vapisi raivosta ja hiki virtasi hänen otsaltaan.

– Nyt sain hänet ansaan, ajatteli Raoul riemuissaan. Hän ei hievahdakaan kun on kysymys rikoksesta ja omantunnonvaivoista, mutta rakkaus kalvaa vielä häntä ja minä voin johdattaa hänet mihin haluan.

Kului pari minuuttia. Beaumagnan pyyhki kasvojaan. Hän joi lasillisen vettä ja huomattuaan, että vastustaja, vaikka olikin nuorukainen, ei ollut niitä, joista päästään kädenkäänteessä, hän jatkoi:

– Me siirrymme pois asiasta. Teidän henkilökohtaisilla tunteillanne kreivitär Cagliostroa kohtaan ei ole mitään tekemistä käsillä olevan asian yhteydessä. Palaan siis ensimmäiseen kysymykseeni: minkä vuoksi olette tullut tänne?

– Se on hyvin yksinkertaista, sanoi Raoul, ja sen voin lyhyesti selittää. Minä olen täällä niiden kirkollisten, keskiajalta asti peräisin olevien rikkauksien vuoksi, jotka te tahdotte toimittaa jesuiittain kassakirstuihin. Nämä uhrit kerääntyivät kaikista maakunnista, mutta lähetettiin Caux'n maakunnan seitsemälle abbotille. Täten syntyi yhteinen rahasto, jota hoiti jonkinmoinen seitsemän miehen muodostama valiokunta, mutta joista vain yksi tiesi, minne oli sijoitettu kassakaappi ja mikä oli lukon avaamisen salaisuus. Jokaisessa abbottikunnassa oli piispallinen eli paimenellinen sormus, joka polvi polvelta aina annettiin uudelle päämiehelle. Aivan kuin yhteisen tehtävän symbolina oli seitsemänhaarainen kynttilänjalka. Tämän kynttilänjalan jokaisessa haarassa oli muistona heprealaisista uskontomenoista ja Mooseksesta samanvärinen ja -laatuinen jalokivi kuin oli noissa piispansormuksissakin. Siten on Gueuresistä löytämässäni haarukassa punainen kivi, granaatti, joka oli sitä abbottikuntaa edustava kivi. Toiselta puolelta tiedämme, että veli Nicolas, viimeinen luostareiden ylijohtaja oli Fecampin luostariin kuuluva munkki. Olemme kai kaikki tähän asti yhtä mieltä?

– Olemme.

– Oli siis päästävä selville noiden seitsemän abbottikunnan nimestä, päästäksemme selville siitä, mistä päin oli aarretta etsittävä. No niin, seitsemän nimeä on kirjoitettu noihin seitsemään sormukseen, jotka Brigitte Rousselin antoi teille eilen teatterissa. Minä pyytäisin saada tarkastaa näitä seitsemää sormusta.

– Te siis tarkoitatte, sähisi Beaumagnan, että me olemme saaneet vuosikausia taukoamatta etsiä ja että te väitätte aivan ensi hetkellä päässeenne samaan tulokseen kuin mekin?

– Juuri niin.

– Ja ellen minä suostu?

– Anteeksi, kieltäydyttekö? Minä en vastaa muuta kuin suoraan vastaukseen.

– Kieltäydyn ehdottomasti. Teidän vaatimuksenne on suorastaan mieletön ja minä kieltäydyn aivan jyrkästi.

– Siinä tapauksessa annan teidät ilmi.

Beaumagnan näytti aivan ällistyvän. Hän katsoi Raouliin aivan kuin mielipuoleen.

– Annatte minut ilmi... Mitä te tällä uudella jutullanne tarkoitatte?

– Minä annan teidät kaikki kolme ilmi.

– Kaikki kolmeko? vastasi hän ilkkuen. Mutta minkä vuoksi?

– Minä annan teidät kaikki kolme ilmi Joséphine Balsamon, kreivitär Cagliostron murhaajina.

Kukaan ei väittänyt sanallakaan vastaan. Kukaan ei tehnyt ainoatakaan liikettä. Godefroy d'Etigues ja hänen serkkunsa Bennetot hiukan lyysähtivät tuoleillaan. Beaumagnan oli kalmankalpea ja pilkallinen kasvojen ilme muuttui kamalaksi irvistykseksi.

Hän nousi, väänsi avainta lukossa ja pisti avaimen taskuunsa. Tämä teko hiukan rohkaisi hänen tovereitaan. Tämä johtajansa toiminta näytti antavan heille uutta voimaa.

Raoul uskalsi ilkkua:

– Kun asevelvollinen tulee rykmenttiin, niin saa hän tavallisesti aluksi ratsastaa hevosella ilman suitsia, kunnes pysyy satulassa.

– Mitä tämä tarkoittaa?

– Sitä, että minä olen päättänyt olla käyttämättä revolveria taskussani, kunnes olen tottunut suoriutumaan jokaisesta tilanteesta älyni avulla. Huomaatte siis, että minulla ei ole ohjaksia... toisin sanoen, minulla ei ole revolveria. Teitä on kolme ja kaikki aseilla varustettuina, minä olen yksin. Siis...

– Jo riittää joutava lörpöttely, sanoi Beaumagnan uhkaavasti. Pysykäämme asiassa. Te siis syytätte meitä kreivitär Cagliostron murhasta?

– Niin.

– Onko teillä todistuksia tämän hirvittävän syytteenne tueksi.

– On kyllä.

– Ilmaiskaa ne.

– Sen teen. Muutama viikko sitten liikuskelin Haie d'Etiguesin lähistöllä odotellen tilaisuutta nähdäkseni neiti d'Etiguesin, kun huomasin vaunut, joita ohjasi muuan apulaisenne. Nämä vaunut saapuivat maatilalle. Samoin tein minäkin. Eräs nainen, hän oli Joséphine Balsamo, tuotiin torniin, missä te olitte koolla jonkinmoista tuomioistuinta varten. Hänen asiansa tutkittiin ja tuomittiin hyvin kavalalla ja petollisella tavalla. Te esiinnyitte yleisenä syyttäjänä ja menitte järjettömässä turhamaisuudessa niin pitkälle, että uskottelitte toisille olleenne tuon naisen rakastajana. Mitä näihin toisiin kahteen herraan tulee, niin esiintyivät he pyöveleinä.

– Todistakaa! Todistakaa! sähisi Beaumagnan ja hänen kasvonsa aivan vääntyivät.

– Minä näin ja kuulin kaiken, sillä piileskelin erään ikkunan syvennyksessä aivan päänne yläpuolella.

– Se on mahdotonta, sopersi Beaumagnan. Jos niin olisi ollut asianlaita, olisitte koettanut sekaantua asiaan ja pelastaa hänet.

– Mistä pelastaa? kysyi Raoul, joka ei tahtonut ilmaista pelastaneensa kreivitärtä hukkumasta. Minä uskoin samoin kuin toverinikin, että tahdoitte tuomita hänet päättämään päivänsä englantilaisessa hulluinhuoneessa. Minä riensin Etretatiin asti. Vuokrasin veneen ja soudin mainitsemanne englantilaisen jahdin luo aikoen säikäyttää sen kapteenin.

Siinä tein virheen ja siksi tuo onneton nainen menettikin henkensä. Vasta myöhemmin selvisi minulle hirvittävä tekonne ja saatoin rekonstruoida menettelynne julmia yksityiskohtia myöten, miten molemmat rikostoverinne kulkivat kallioportaita, laskivat hänet puhkaistuun veneeseen ja hän hukkui.

Kauhuissaan kuunnellen olivat toiset tuoleineen siirtyneet lähemmäksi. Bennetot siirsi syrjään pöydän, joka tavallaan oli nuoren miehen suojamuurina. Raoul näki edessään Godefroy d'Etiguesin hurjistuneet kasvojen ilmeet ja väärään vääntyneen suun.

Jos Beaumagnan vain viittaisi, niin vetäisisi paroni revolverin esiin ja ampuisi kuulan nuoren miehen päähän...

Ehkä jokin käsittämätön ajattelemattomuus pidätti Beaumagnania toimimasta. Hän kuiskasi uhkaavalla äänellä:

– Minä sanon teille kerta vielä, ettei teillä ollut mitään oikeutta tällaiseen toimintaanne ja että olette sekaantunut asiaan, joka ei vähääkään teille kuulu. Mutta minä en tahdo kierrellä ja kieltää sitä, mikä on tapahtunut. Mutta... mutta minä vain kysyn teiltä, kuinka te saatuanne tietää sellaisen salaisuuden uskallatte olla täällä meitä uhkaamassa? Tämähän on suorastaan mieletöntä!

– Minkä vuoksi? kysyi Raoul viattomasti.

– Koska teidän elämänne on meidän hallussamme.

Raoul kohautti olkapäitään.

– Minun elämääni ei uhkaa mikään vaara.

– Meitä on kolme emmekä suinkaan ole sovittelevalla tuulella asiassa, joka läheisesti koskee turvallisuuttamme.

– Ei minua uhkaa mikään sen suurempi vaara teidän joukossanne, vakuutti Raoul, kuin jos olisitte puolustajiani.

– Oletteko siitä aivan varma?

– Olen, koska ette ole minua vielä tappaneet kaiken sen jälkeen, mitä olen sanonut.

– Ja jos päättäisin sen tehdä?

– Niin tunnin päästä olisitte kaikki vankilassa.

– Joutavia!

– Minä vakuutan sen. Nyt on viisi minuuttia yli neljän. Muuan ystäväni kävelee poliisiprefektuurin ulkopuolella. Ellen ole neljännestä vailla viisi palannut, niin hän ilmoittaa asiasta viranomaisille.

– Loruja! Laverteluja! huudahti Beaumagnan, joka näytti varmistuvan. Minähän olen tunnettu henkilö. Kun hän lausuu nimeni, niin hänelle nauretaan vasten kasvoja.

– Häntä kuunnellaan varmasti.

– Sitä ennen... mutisi Beaumagnan, joka kääntyi Godefroy d'Etiguesin puoleen.

Kuolemantuomio oli lähellä. Raoul tunsi vaaran hekuman. Muutaman sekunnin päästä tekee toinen sen liikkeen, jonka hän tähän asti oli pidättänyt suuren kylmäverisyytensä kautta.

– Sananen vielä, sanoi hän.

– Puhukaa, mutisi Beaumagnan, mutta todistakaa silloin meidän syyllisyytemme. Minä en enää tahdo kuulla pelkkiä syytöksiä. Siitä mitä oikeus siitä tai tästä ajattelee, siitä minä vastaan. Mutta minä vaadin todistuksia, joiden kautta huomaan minulla olevan syytä väitellä kanssanne. Sanokaa heti paikalla todistus tai muuten...

Hän oli uudelleen noussut. Raoul nousi myös ja katsoen häntä suoraan silmiin sanoi jyrkästi, määräävästi:

– Siis todistus... muussa tapauksessa minua odottaa kuolema, eikö niin?

– Niin.

– Minä siis vastaan. Antakaa minulle heti paikalla nuo seitsemän sormusta. Tai muuten...

– Tai muuten?

– Tai ystäväni jättää poliisille sen kirjeen, minkä kirjoititte paroni d'Etigues'ille, ja mainitsitte keinot, joiden avulla voi saada Joséphine Balsamon kiinni ja kehotitte häntä surmaamaan hänet.

Beaumagnan oli hämmästyvinään.

– Vai kirje? Kehotus murhaan?

– Juuri niin, sanoi Raoul... asia oli tavallaan peitelty ja täytyi jättää erinäisiä kohtia pois, ennenkuin sai sen kirjeestä selville.

Beaumagnan purskahti nauruun.

– Kyllä minä tiedän... muistan varsin hyvin... vähäpätöinen kyhäys...

– Kyhäys kylläkin, mutta joka on vääjäämätön todistus teitä vastaan, juuri se, jota vaaditte.

– Totta kyllä... totta kyllä... sanoi Beaumagnan yhä ivallisesti. Mutta minä en ole mikään lapsi ja osaan olla varovainen. Tämän kirjeen antoi paroni minulle takaisin istuntomme alussa.

– Saitte kopion, mutta alkuperäinen on minulla ja sen löysin siitä kirjoituspöydästä, jota paroni käyttää. Tämän alkuperäisen kirjeen jättää ystäväni poliisille.

Raoulin ympärillä tuli piiri ahtaammaksi. Molempien serkuksien kasvoilla ei näkynyt enää mitään muuta kuin pelkoa ja kauhua. Raoul huomasi kaksintaistelun päättyneen ennenkuin mitään lopullista taistelua oli ollutkaan. Oli vain hiukan mittailtu miekkoja ja tehty muutamia pistoksia. Vielä ei oltu oteltu läheltä. Hän oli kaiken niin taitavasti johtanut, oli ovelan menettelynsä kautta pakottanut Beaumagnanin sellaiseen traagilliseen tilanteeseen, ettei hän enää voinut kylmäverisesti arvostella asioita eikä nähdä, missä oli vastustajansa heikko kohta.

Raoul vakuutti kylläkin, että hänellä oli tuo kirje. Mutta millä hän todisti väitteensä? Ei millään. Baumagnan oli kylläkin vaatinut ehdotonta ja varmaa todistusta, mutta Raoul oli menettelynsä kautta johdattanut hänet siihen, että hän tyytyi vain Raoulin vakuutukseen.

Hän antautui heti, tinkimättä, vastustelematta. Hän avasi laatikon, otti sormukset ja sanoi:

– Kuka minulle vakuuttaa, että te ette enää käytä tätä kirjettä minua vastaan?

– Minä annan teille kunniasanani, ja sitäpaitsi eivät tilanteet koskaan uusiinnu kahdesti samalla tavalla. Seuraavalla kerralla voi teillä olla yliote.

– Siitä voitte olla varma, sanoi Beaumagnan hilliten raivoaan.

Raoul tarttui kiihkeästi sormuksiin. Jokaisen sisällä oli todellakin nimi. Hän kirjoitti nopeasti paperille näiden seitsemän abbottikunnan nimet:

Fécamp.

Saint-Wandrille.

Jumièges.

Valmont.

Cruchet-le-Valasse.

Montvilliers.

Saint-Georges-de-Boscherville.

Beaumagnan soitti kelloa ja käski palvelijaa odottamaan käytävässä, lähestyi Raoulia ja sanoi:

– Kaiken varalta teen ehdotuksen... Te tunnette tarkoituksemme. Tiedätte, miten pitkälle olemme päässeet ja mikä on päämäärämme, joka ei suinkaan ole enää loitolla.

– Se on minunkin ajatukseni, sanoi Raoul.

– Siis, haluatteko – minä puhun kiertelemättä – liittyä meidän joukkoomme?

– Samoilla oikeuksillako kuin toverinne?

– Ei, vaan samoilla kuin minäkin.

Tarjous oli edullinen. Raoul käsitti sen ja häntä miellytti täten hänelle osoitettu kunnioitus. Ehkä hän olisi suostunut, ellei Joséphine Balsamoa olisi ollut. Mutta tämän ja Beaumagnanin välillä ei voinut syntyä mitään liittoa.

– Minä kiitän, sanoi Raoul, mutta erikoisista syistä täytyy minun hyljätä tarjous.

– Pysytte siis vihamiehenämme?

– En, vaan kilpailijana.

– Vihamiehenä, sanoi Beaumagnan, ja sellaisena uhkaa teitä...

– Sama kohtalo kuin kreivitär Cagliostroa, keskeytti Raoul.

– Juuri niin. Tiedätte varsin hyvin, että tehtävämme tarkoitus pyhittää keinot, joita meidän toisinaan täytyy käyttää. Jos siis meidän täytyy käyttää jonain päivänä näitä keinoja teitä vastaan, niin silloin on se oma syynne.

– Se on minun syyni.

Beaumagnan kutsui uudelleen palvelijan.

– Saatte saattaa herran pois.

Raoul kumarsi kolme kertaa syvään ja sitten meni ulko-ovelle asti, joka oli auki. Siellä hän sanoi vanhalle palvelijalle:

– Suvaitkaahan odottaa vielä hetkinen.

Hän palasi nopeasti huoneeseen, missä herrat neuvottelivat, seisoi kynnyksellä, kädellään pidellen ovenripaa, joten pakonsa olisi turvattu ja sanoi heille ystävällisellä äänellä:

– Mitä tulee tuohon vaaralliseen kirjeeseen, niin täytyy minun ilmaista teille muuan seikka, joka täydellisesti teitä rauhoittaa. Minä en siitä koskaan ole ottanut kopiota eikä siis ystävälläni voi olla alkuperäistä. Eikö teidän mielestänne tuo juttu ystävästä, joka kävelee poliisiprefektuurin ulkopuolella ja odottaa, kunnes kello on neljännestä vailla viisi, ole hiukan epäilyttävä? Nukkukaa siis rauhassa, hyvät herrat, ja pikaisiin näkemiin.

Hän sulki oven Beaumagnanin nenän edessä ja oli päässyt ulko-ovelle, ennenkuin tämä oli ennättänyt sanoa mitään palvelijalleen.

Toinen taistelu oli voitettu.

Kadun päässä Joséphine Balsamo, joka oli hänet saattanut sinne, odotti häntä vaunuissa kurottaen kaulaansa vaunun ikkunasta.

– Ajuri, sanoi Raoul, Saint-Lazaren asemalle, kaukojunien puolelle.

Hän hyppäsi vaunuihin ja riemusta säteillen sanoi heti:

– Tässä ovat nuo seitsemän välttämätöntä nimeä. Tässä on luettelo. Pidä se.

– Siis? kysyi kreivitär.

– Siinä ne ovat. Toinen voitto samana päivänä, ja millainen voitto! Hyvä jumala, miten helppo on petkuttaa ihmisiä! Kun vain on rohkea, ajatukset ovat selvät ja lentää kuin nuoli suoraan päämäärää kohden. Ja esteet kaatuvat itsestään. Tiedäthän, että Beaumagnan on ovela. Hän typertyi samalla tavalla kuin sinäkin, rakkaani. Eikö oppilaasi tuota sinulle kunniaa? Tällainen koululainen on kukistanut kaksi sellaista mestaria kuin Beaumagnan ja Cagliostron tytär. Mitä siihen sanot, Joséphine.

Hän jatkoi:

– Ethän ole minulle vihainen, kun puhun tällä tavalla?

– En suinkaan, en suinkaan, sanoi kreivitär nauraen.

– Ethän ole harmissasi äskeisestä tapauksesta?

– Älä pyydä minulta liikoja! Katsohan, ei saa loukata minun ylpeyttäni. Minä olen hyvin ylpeä ja pitkävihainen. Mutta sinulle ei voi pitkää aikaa olla vihainen. Sinussa on jotain, joka riisuu aseet.

– Mutta Beaumagnanilta ei ole riisuttu aseita, ei suinkaan!

– Beaumagnan on mies.

– Minä siis ryhdyn taisteluun miehiä vastaan! Minä uskon todella, Josine, pystyväni siihen. Niin, minä olen luotu seikkailuja, valloituksia, ihmeellisiä ja satumaisia tekoja suorittamaan. Tunnen, että voin suoriutua millaisesta tilanteesta tahansa edullisesti. Eikö olekin houkuttelevaa taistella, Josine, silloin kun on varma voitosta?

Kapeita katuja myöten vaunut ajoivat hyvää vauhtia. He ajoivat Seine-virran yli.

– Ja minä saan voiton, Josine, sillä minulla on kaikki valtit. Muutaman tunnin päästä lähden Lillebonneen. Etsin Rousselinin lesken ja, sallii hän tai ei, tutkin tuon lippaan, johon on kaiverrettu arvoituksen ratkaisu. Juuri niin! Ja kun tuon sanan tiedän ja nuo seitsemän abottikunnan nimet, niin paholainen periköön, ellen saa saalista kynsiini.

Josine nauroi hänen innostukselleen. Raoul yhä innostui. Hän kertoi taistelustaan Beaumagnanin kanssa. Hän syleili nuorta naista, näytti ohikulkijoille pitkää nenää, avasi vaunun ikkunan, haukkui ajajaa siitä, että hänen hevosensa käveli kuin etana.

– Aja laukkaa, senkin vanha rähjä! Rattaillasi on onnen nuori jumala ja kauneuden jumalatar, eikö tuo kääkkäsi osaa laukata.

Vaunut ajoivat Avenue de l'Opéra'a pitkin. Sitten se oikaisi Petits-Champs-kadun ja Capucines-kadun kautta. Caumartin kadulla hevonen läksi laukkaamaan.

– Mainiota, huudahti Raoul. Kahtatoista minuuttia vailla viisi. Me tulemme ajoissa. Tietysti sinä seuraat minua Lillebonneen?

– Miksi? Sehän on tarpeetonta. Riittäähän, kun toinen meistä lähtee.

– Hyvä on, sanoi Raoul, sinä siis luotat minuun. Tiedäthän etten minä petä ja että me kuulumme yhteen. Toisen voitto on toisenkin voitto.

Mutta kun lähestyttiin Auber-katua, aukeni eräs portti äkkiä, vaunut ajoivat siitä sisään vauhtiaan vähentämättä ja tulivat talon pihaan.

Kolme miestä astui vaunun kummallekin puolelle. He hyökkäsivät Raoulin kimppuun äkkiä, ennenkuin hän ennätti tehdä ainoatakaan vastustavaa liikettä.

Hän ennätti vain kuulla Joséphine Balsamon äänen, joka jääden vaunuihin komensi:

– Saint-Lazaren asema ja pian!

Miehet veivät jo Raoulin taloon ja heittivät hänet puolihämärään huoneeseen, jonka ovi suljettiin hänen jäljestään ja teljettiin.

Raoulin iloisuus oli niin suuri, ettei se aivan heti sammunut. Hän nauroi ja laski vielä leikkiä, mutta yhä kasvavalla raivolla, jonka vaikutuksesta hänen äänensä sävy muuttui.

– Vai on nyt minun vuoroni!... Hyvin suoritettu, Joséphine... Mikä loistavasti suoritettu temppu! Isku on nyt osunut minuun! Aivan keskelle maalia!... Ja tätä todella en odottanut. Kylläpä hän mahtoi olla huvitettu minun riemulauseistani: "Minä olen luotu valloituksia, ihmeellisiä, satumaisia tekoja suorittamaan!" Mikä idiootti olinkaan! Parasta on pitää suunsa kiinni, kun päästää sellaisia päättömyyksiä! Mikä romahdus!

Hän hyökkäsi ovea kohden. Turha vaiva, ovi oli luja kuin vankilan ovi. Hän koetti kiivetä pieneen ikkunaan, josta tuli kellertävä valo. Mutta millä hän pääsisi niin korkealle? Heikko rapina herätti hänen huomiotaan ja hämärässä hän huomasi katon rajassa nurkassa aivan kuin pienen ampumareiän, josta pilkisti esiin pyssyn suu. Ja se liikkui ja pysähtyi sen mukaan kuin hän liikkui tai pysähtyi.

Koko hänen vihansa kääntyi nyt tuota näkymätöntä tähtääjää kohti, jolle hän syyti haukkumasanoja:

– Roisto! Kurja raukka! Tulehan sieltä reiästäsi tänne katsomaan kuka minä olen. Kylläpä olet huonon ammatin valinnut! Ja mene sanomaan emännällesi, ettei hän pääse paratiisiin ja että vähän ajan päästä...

Hän vaikeni äkkiä. Tämä sanatulva tuntui hänestä typerältä. Hänen suuttumuksensa muuttui äkkiä alistumiseksi kohtaloonsa, hän heittäytyi vuoteelle, joka oli alkovissa.

– Ammu siis minut, jos mielesi tekee, sanoi hän, mutta anna minun nukkua rauhassa...

Raoul ei ajatellutkaan nukkumista. Hän pohti ensin tilannetta ja veti siitä kaikki häntä koskevat ikävät johtopäätökset. Joséphine Balsamo oli astunut hänen sijaansa ja aikoi siepata voiton hedelmät.

Mutta mitä keinoja olikaan kreivitär käyttänyt onnistuakseen näin lyhyessä ajassa. Raoul oli varma siitä, että Leonard oli seurannut heitä toisilla ajoneuvoilla Beaumagnanin talon lähettyville ja oli sitten heti neuvotellut kreivittären kanssa. Ja sillä aikaa kuin Joséphine odotti, oli Leonard mennyt valmistamaan ansaa Caumartin-kadun varrella olevaan taloon, mikä oli laadittu erikoisesti tällaisia hommia varten.

Mitä saattoi hän tehdä nuorena, yksin, sellaisia vihollisia vastaan? Toisella puolella oli Beaumagnan, jolla oli takanaan kokonainen lauma liittolaisia ja apulaisia. Toisella puolella oli Joséphine Balsamo ja hänen oivallisesti järjestetty joukkionsa!

Raoul teki päätöksen:

– Palaan minä myöhemmin rehellisyyden tielle, niinkuin toivoisin, tai jatkan tätä seikkailuelämää, joka on luultavampaa, niin sen vannon, että vastaisuudessa minullakin on välttämättömät apukeinot. Yksinäinen on turvaton! Ainoastaan johtajat saavuttavat päämäärän. Minä taltutin Joséphinen ja yhtä kaikki hän tänä iltana saa aarteen käsiinsä, ja sillä aikaa Raoul saa maata oljilla.

Hän oli mietteissään päässyt näin pitkälle, kun hän tunsi oudon väsymyksen valtaavan ruumiinsa ja sitä seurasi yleinen pahoinvointi. Hän taisteli unta vastaan. Mutta nopeasti hänen ajatuksensa himmenivät. Samalla hän tunsi pahoinvointia ja pistoksia vatsassaan.

Ponnistaen voimansa hän pääsi kävelemään. Tätä ei kestänyt kauankaan, huumaus sai yhä suuremman vallan ja hän muisti, miten Joséphine oli vaunuissa ottanut taskustaan pienen kultaisen makeisrasian, joka aina oli hänellä mukanaan. Tästä hän otti pari makeista, jotka hän heti pisti suuhunsa ja sitten koneellisesti tarjosi yhden nuorelle miehelle.

– Hän on myrkyttänyt minut, sanoi hän hien virratessa kasvoilta... jäljellä olevissa makeisissa oli myrkkyä...

Hänellä ei ollut aikaa todeta, missä määrin tämä ajatus oli oikea. Hänen päätänsä huimasi, hän tunsi horjuvansa suuren kuilun äärellä, johon sitten nyyhkyttäen putosi.

Kuolemanajatus oli ollut niin varma, että avatessaan silmänsä ei hän ollut aivan varma siitä, elikö hän vai ei. Hän hengitti raskaasti muutaman kerran, nipisti käsivarteensa ja puhui ääneen. Hän eli! Kuullessaan kaukaa kadun kohinan oli hän varma siitä.

– Kaikesta päättäen, sanoi hän itsekseen, en olekaan kuollut. Mutta eipä minulla ole kovin suuria ajatuksia rakastamastani naisesta, kun hän on antanut minulle unijuomaa sisältävän makeisen, niin heti syytän häntä myrkyttäjäksi.

Hän ei voinut varmasti sanoa, miten kauan hän oli nukkunut. Päivänkö? Kaksiko päivää? Ehkä enemmänkin. Hänen päänsä oli raskas, ajatuksensa harhailivat ja suuri velttous oli kaikissa hänen jäsenissään.

Seinän vieressä näki hän ruokakorin, joka oli kai laskettu ampumareiästä. Ylhäällä ei näkynyt enää mitään pyssynsuuta.

Hänen oli nälkä ja jano. Hän söi ja joi. Hän oli niin uupunut, ettei hän edes ajatellutkaan, mikä seuraus voisi olla tästä ateriasta. Oliko siinä unijuomaa? Ehkäpä myrkkyä? Vähät siitä! Nukkuiko hän vähän aikaa vai ikuisesti, se oli hänestä samantekevää. Hän laskeutui uudelleen vuoteelle ja nukkui tuntikausia, öitä ja päiviä.

Lopulta hän alkoi havaita eräitä ilmiöitä, aivan samoin kuin arvaa tunnelin loppuvan nähdessään valonvälkähdyksiä sen seinillä. Olo tuntui miellyttävältä. Hän tunsi keinuvansa, tasaisesti ja verkalleen, kuullen yhtämittaista rytmillistä kohinaa. Hän avasi silmänsä ja silloin hän näki taulunkehykset, joiden sisällä maisema yhtä mittaa muuttui, milloin kirkkaina, milloin synkkinä, milloin auringon valaisemina, milloin kullankeltaisessa iltaruskossa.

Nyt hänen ei tarvinnut muuta kuin ojentaa kätensä löytääkseen ruokaa. Hän nautti sitä vähitellen ja sen maku miellytti häntä yhä enemmän. Ruoan ohella oli tuoksuvaa viiniä. Sitä juodessaan oli hän tuntevinaan, miten voima palasi hänen suoniinsa. Hänen silmänsä tulivat jälleen kirkkaiksi. Taulunkehykset muuttuivat avoimen ikkunan puitteiksi ja hän näki kukkuloita, kenttiä ja kirkontorneja.

Hän oli nyt toisessa huoneessa, aivan pienessä huoneessa, jossa hän muisteli kerran ennen asuneensa. Mutta milloin? Hänellä oli jälleen vaatteensa, liinavaatteensa, kirjansa käytettävänään.

Hän näki tikapuuportaat. Miksi ei hän kiipeäisi niitä myöten, koska hänellä oli siihen voimia? Eihän hänen tarvinnut tehdä mitään muuta kuin tahtoa. Hän tahtoi ja hän kiipesi. Päällään hän nosti luukun ja avaruus oli hänen yllään. Virta oli hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan. Hän kuiskasi. "Nonchalanten laivankansi... Seine-virta... Deux-Amantsin ranta..."

Hän astui muutaman askeleen.

Josine istui juurikorituolissa.

Raoul ei oikeastaan tuntenut mitään äkillistä siirtymistä suuttumuksesta rakkauteen, joka nyt valtasi hänen koko olemuksensa. Eihän hän koskaan ollut tuntenut mitään suuttumusta ja kapinallisuutta Josinea kohtaan. Kaikki sulautui yhdeksi ainoaksi palavaksi haluksi saada sulkea hänet syliinsä.

Vastustajako? Varasko? Rikollinenko ehkä? Ei. Hän olla vain nainen, nainen ennen kaikkea muuta. Ja millainen nainen!

Joséphine oli tapansa mukaan puettu hyvin yksinkertaisesti ja hänellä oli päässään ohut huntu, jonka läpi hohti tukka tehden hänet siten Bernardino Luinin madonnan näköiseksi. Hänen kaulansa oli avoin, sen väri oli hohtavan pehmeä. Pitkät, kapeat kätensä olivat liikkumattomina hänen polvillaan. Hän katseli äkkijyrkkiä rantoja. Eikä mikään voinut näyttää sen lempeämmältä ja puhtaammalta kuin nämä kasvot, joille liikkumaton hymy loi syvän, salaperäisen ilmeen.

Raoul melkein kosketti häntä, ennenkuin Joséphine hänet huomasi. Hän punastui hiukan ja hänen silmäluomensa painuivat alas. Pitkien silmäripsien alta vain näkyi katse, joka ei uskaltanut kohdistua varmasti mihinkään. Ei milloinkaan nuori neitonen olisi voinut ilmaista suurempaa siveyttä ja viatonta pelkoa, vähempää keimailua ja teeskentelyä.

Raoul oli aivan heltynyt. Joséphine pelkäsi tätä heidän ensimmäistä tapaamistaan. Nuori mieshän voisi loukata häntä. Hyökätä hänen kimppuunsa, lyödä häntä, lausua julkeita solvauksia. Tai saattoihan hän halveksien paeta ja se olisi kaikesta pahinta. Raoul vapisi kuin lapsi. Tänä hetkenä ei hänelle merkinnyt mikään muu mitään kuin se, joka aina rakastaville on kaikki kaikessa, suudelma, käsien puristus, hurmio, joka syntyy, kun katse kohtaa katseen ja huulet yhtyvät nautinnon täyttäessä olemuksen. Raoul vaipui polvilleen hänen eteensä.

IX.

Murskattu käsi.

Vaitiolo on ne lunnaat, jotka tällaisesta rakkaudesta saadaan maksaa. Vaikka huulet muodostavatkin sanoja, niin niiden vaikutus ei ulotu yksinäisiin ajatuksiin asti. Kumpikin ajattelee aivan omaansa eikä koskaan tunkeudu toisen sisimpään elämään. Raoul, joka aina oli tottunut purkamaan kaiken tunteensa, kärsi näistä keskusteluista eniten.

Samoin kärsi Josinekin, sen huomasi siitä, että hän eräinä hetkinä oli niin äärimmäisen herpaantunut, että hän olisi voinut tehdä ne äärimmäiset tunnustukset, mitkä lähentävät rakastavia enemmän kuin kaikki hyväilyt. Kerran hän Raoulin sylissä alkoi niin katkerasti itkeä, että Raoul jo uskoi hänen kokonaan paljastavan sisimpänsä. Mutta samassa hän jälleen terästi mielensä ja Raoul tunsi hänen loitonneen entistään enemmän.

– Hän ei voi luottamuksella tunnustaa kaikkea, ajatteli Raoul. Hän kuuluu niihin olentoihin, jotka elävät muista erillään keskellä loppumatonta yksinäisyyttä. Häntä kahlitsee se kuva, minkä hän tahtoo toisiin istuttaa itsestään, se salaperäisyys, minkä hän on ympärilleen laatinut ja joka nyt sitoo hänet rautapaitaansa. Cagliostron tyttärenä on hän tottunut salaperäisyyteen, petokseen, juoniin, maanalaisiin puuhiin. Jos hän jollekulle kertoisi noista juonistaan, antaisi hän samalla toiselle langan, jonka avulla tämä pääsisi labyrintin perälle. Ja hän pelkää ja salaa kaiken sisimpänsä.

Raoul omasta puolestaan ei tahtonut viitata seikkailuihin, joihin olivat joutuneet, eikä arvoituksiin, joiden ratkaisua he etsivät. Oliko Josine saanut aarteen haltuunsa? Tunsiko hän kirjaimet, joiden avulla kaappi avattiin? Oliko hän pistänyt kätensä rajapyykkiin ja ottanut monet tuhannet jalokivet itselleen? Tästä varsinkin oli hän vaiti.

Päästyään Rouenin ohitse muuttui heidän seurustelunsa luontevammaksi. Vaikka Leonard karttoikin Raoulia, niin ilmestyi hän kuitenkin näkyviin. He alkoivat jälleen puuhata jotain yhdessä. Joséphine Balsamo läksi joka päivä vaunuillaan, joita pienet uupumattomat hevoset vetivät. Minne? Mitä hän hommasi? Raoul huomasi, että kolme abbottikuntaa oli virran varrella: Saint-Georges-de-Boscherville, Jumièges ja Saint-Wandrille. Mutta jos hän näillä seuduilla tutkii jotain, niin mitään ei siis vielä oltu päätetty, Joséphine oli siis yrityksissään epäonnistunut.

Tämä ajatus saattoi Raoulin heti toimimaan. Haie d'Etiguesin lähellä olevasta majatalosta tuotatti hän sinne jättämänsä polkupyörän ja ajoi Lillebonnen lähelle asti, missä Brigitten äiti asui. Täällä hän sai kuulla, että kaksitoista päivää sitten – täsmälleen sinä päivänä, jona Joséphine Balsamo oli lähtenyt matkalle – oli Rousselinin leski sulkenut talonsa ja oman ilmoituksensa mukaan mennyt Pariisin tytärtään tervehtimään. Edellisenä iltana, niin kertoivat naapurit, oli muuan hieno nainen käynyt häntä tervehtimässä.

Kymmenen aikaan illalla oli Raoul tulossa laivaan, joka oli ensimmäisessä poukamassa Rouenin eteläpuolella. Vähää ennen rantaa hän sivuutti Josinen vaunut, jotka ajoivat verkalleen, sillä hevoset olivat aivan uupuneet. Rannalla Leonard hyppäsi kuskipukilta, avasi vaunun oven, kumartui sisään ja nosti liikkumattomana olevan Josinen syliinsä. Raoul riensi auttamaan. He veivät kahden hänet Josinen hyttiin, jonne pian tuli laivanhoitaja vaimoineen.

– Hoitakaa häntä, sanoi mies. Hän on vain tainnoksissa. Mutta "soihtu palaa". Kukaan ei saa lähteä täältä!

Hän palasi vaunujen luo ja läksi.

Koko yön Joséphine Balsamo houraili, eikä Raoul voinut ymmärtää vähääkään siitä, mitä hän sanoi. Seuraavana päivänä oli hän toipunut. Kun Raoul seuraavana iltana meni lähikylään, osti hän rouenilaisen sanomalehden. Paikallisten uutisten joukosta hän löysi seuraavan:

"Eilen iltapäivällä ilmoitti muuan puunhakkaaja Caudebecin santarmeille, että hän oli kuullut naisen huutavan apua ja että nämä huudot kuuluivat Maulevierin metsän reunassa olevasta vanhasta kalkkiuunista. Brigadieri ja santarmi lähtivät heti liikkeelle. Kun nämä molemmat viranomaiset lähestyivät metsää, näkivät he kunnaiden yli kalkkiuunin lähellä kahden miehen kuljettavan naista suljettuja vaunuja kohden, joiden vieressä seisoi toinen nainen.

"Kun santarmien täytyi kiertää kunnas, eivät he saapuneet paikalle ennenkuin vasta sitten, kun vaunut jo olivat lähteneet liikkeelle. He läksivät heti ajamaan takaa. He arvelivat pian tavoittavansa heidät, koska nousuvesi alkoi tukkia tien. Mutta vaunujen eteen oli valjastettu niin nopeat hevoset ja ajaja tunsi seudun niin hyvin, että he pääsivät pakenemaan kiertoteitä pohjoiseen päin Caudebecin ja Mottevillen suuntaan. Samassa tuli pimeä eikä vielä ole saatu tietää, minne tämän seurueen onnistui paeta."

– Eikä sitä saadakaan tietää, arveli Raoul. Minä yksinäni voisin yhdistää eri tapaukset, sillä minä tiedän lähtökohdan ja tulopaikan.

Tuumittuaan tuli Raoul seuraavaan johtopäätökseen:

– Rousselinin leski on varmasti kätketty vanhaan kalkkiuuniin ja siellä vartioi häntä joku kanssarikollinen. Joséphine Balsamo ja Leonard, jotka hänet houkuttelivat Lillebonnesta, käyvät joka päivä häntä tapaamassa pakoittaakseen hänet ilmaisemaan salaisuuden. Eilen varmasti oli kuulustelu väkivaltainen. Rousseliuin leski huusi. Santarmit tulivat paikalle. Äkkinäinen pako suinpäin. Lähdettiin karkuun. Tien varrella kätkettiin vanki johonkin ennakolta valmistettuun paikkaan ja tällä kertaa oli jälleen pelastuttu. Mutta jännitys synnytti Joséphine Balsamossa tavallisen hermokohtauksen. Hän pyörtyi.

Raoul otti esiin sotaväen esikunnan kartan. Maulévrierin metsästä Nonchalanteen oli suoraa tietä noin kolmekymmentä kilometriä. Tämän tien varrella, joko sen oikealla tai vasemmalla puolella, on Rousselinin leski vankina.

– Taistelualue on siis selvillä, tuumi Raoul, ja minun on jo aika astua taistelutantereelle.

Seuraavana päivänä hän ryhtyi työhön, kuljeskeli maanteillä, kysellen ja tiedustellen, päästäkseen selville, missä vaunut olivat liikkuneet ja missä olivat pysähtyneet "kahden pienen hevosen vetämät vanhat vaunut." Tietysti tällaisen kyselyn kautta pääsi tulokseen.

Näinä päivinä Joséphine Balsamon ja Raoulin rakkaus muuttui kirpeämmäksi ja intohimoisemmaksi. Nuori nainen tietäessään poliisin häntä etsivän ja muistaen tapaukset Vasseurin majatalossa Doudevillessa ei uskaltanut lähteä laivalta kuljeksimaan pitkin Caux'n teitä. Retkiltään palattuaan löysikin Raoul hänet aina laivalta ja he heittäytyivät toistensa syliin haluten nauttia epätoivoisesti onnesta, jonka tiesivät kohta loppuvan.

Se oli samaa tuskaista iloa, jota tuntevat rakastavat jouduttuaan erilleen toisistaan. Samaa epäilyksen kalvamaa iloa, jonka mustasukkaisuus myrkyttää. Kumpikin aavisti toisensa salaisen tarkoituksen ja kun heidän huulensa yhtyivät, niin kumpikin tiesi, että toinen, ollen rakastavinaan, oikeastaan halveksi häntä.

– Minä rakastan, rakastan sinua, huudahti Raoul mielettömänä samalla kun sielunsa syvyydessä etsi keinoja pelastaakseen Rousselinin lesken kreivitär Cagliostron käsistä.

Toisinaan he syleilivät toisiaan kiihkeästi kuin taistelevat vastustajat. Heidän hyväilyissään oli julmuutta, katseessa uhkauksia, vihaa ajatuksissa, epätoivoa hellyydessä. Olisi luullut heidän vain etsivän, missä toisessa on heikko kohta, johon voi kuolettavasti iskeä.

Eräänä yönä Raoul heräsi jonkinmoiseen tuskaan. Josine oli tullut aivan hänen vuoteensa viereen ja katsoi häneen lampun valossa. Raoul värisi. Olihan Josinen hymy aivan samanlainen kuin tavallisesti. Mutta miksi se näytti Raoulin mielestä niin uhkaavalta ja julmalta?

– Mikä sinun on, kysyi Raoul, mitä sinä tahdot?

– En mitään... en mitään... vastasi toinen hajamielisenä ja poistui.

Mutta hän palasi Raoulin luo ja näytti hänelle erästä valokuvaa.

– Minä löysin tämän lompakostasi. Minä en voi käsittää, miksi pidät siellä naisen valokuvaa. Kuka hän on?

Raoul tunsi Clarissen valokuvan ja hän vastasi arkaillen.

– En minä tiedä... sattumalta se on tullut sinne...

– Älähän turhaan valehtele, sanoi Josine tylysti. Hän on Clarisse d'Etigues. Luuletko, etten ole häntä koskaan nähnyt enkä tunne teidän suhdettanne? Hänhän on ollut sinun rakastajattaresi? Onhan ollut?

– Ei, ei koskaan, vastasi Raoul kiihkeästi.

– Hän on ollut sinun rakastajattaresi, vakuutti kreivitär, minä olen siitä varma, ja hän rakastaa sinua vieläkin, eikä teidän välinne ole loppuneet.

Raoul kohautti olkapäitään. Kun hän ryhtyi puolustamaan nuorta tyttöä, keskeytti Josine hänet.

– Ei puhuta tästä sen enempää, Raoul. Olen sinua varoittanut. En millään tavoin pyri tapaamaan häntä, mutta jos hän olosuhteiden vaikutuksesta joutuu tielleni, niin sitä pahempi hänelle.

– Ja sitä pahempi sinulle, Josine, jos kosket hiuskarvaankaan hänen päässään! huudahti Raoul ajattelemattomuudessaan.

Josine kalpeni. Hänen leukansa vapisi hiukan ja laskien kätensä Raoulin kaulalle hän sopersi:

– Sinä siis uskallat mennä hänen puolelleen ja taistella minua vastaan!... minua vastaan!...

Hänen kylmä kätensä koukistui. Raoul oli tuntevinaan, että Josine aikoi kuristaa hänet. Hyppäyksellä oli hän noussut vuoteeltaan. Nyt säikähtyi Josine vuorostaan ja luuli häneen hyökättävän. Hän vetäsi vyöstään välkkyväkärkisen tikarin.

Näin he seisoivat katsellen toisiinsa valmiina hyökkäämään. Tämä vaikutti niin masentavasti Raouliin, että hän lausui:

– Miten surullista tämä onkaan, Josine! Olemmeko me jo tulleet näin pitkälle!

Mielenliikutuksen valtaamana Josine vaipui istumaan ja Raoul polvistui heti hänen eteensä.

– Suutele minua, Raoul... suutele minua... äläkä enää ajattele mitään.

He syleilivät intohimoisesti toisiaan, mutta Raoul huomasi tikarin yhä olevan Josinen kädessä ja yhdellä ainoalla liikkeellä olisi tämä voinut pistää sen hänen niskaansa.

Aamulla kello kahdeksan aikaan Raoul poistui laivalta.

– Tämä ei voi päättyä hyvin, tuumi Raoul. Hän rakastaa kylläkin minua aivan vilpittömästi ja toivoisi samoin kuin minäkin, että sitä ei mikään himmentäisi. Mutta niin ei käy. Hänen sielunsa on vihamielinen. Hän epäilee kaikkia ja kaikkea ja ennen kaikkea muuta minua.

Kaikesta huolimatta ei Raoul voinut päästä Josinesta selville. Vaikka hänellä oli täysi syy epäillä, vaikka hänellä oli monenlaiset todistukset, vaikka pahuus oli hänessä ilmeinen, niin ei Raoul voinut uskoa hänen ryhtyvän suoranaiseen rikokseen. Murha-ajatus ei voinut liittyä noihin lempeisiin kasvoihin, jotka kaikesta vihasta ja suuttumuksesta huolimatta aina pysyivät samanlaisina. Josinen käsiä ei veri tahrannut.

Mutta muistellessaan Leonardia oli hän aivan varma että tämä voisi kiduttaa Rousselinin leskeä miten julmasti tahansa.

Rouenista Duclairiin on maantie Seinen varrella olevan metsikön ja valkoisten rantakallioiden välissä. Liitukallioon on kaivettu koloja, missä työmiehet säilyttävät työkalujaan ja joskus itsekin asuvat niissä. Raoul huomasi että eräässä tällaisessa kolossa asui kolme miestä, jotka tekivät koreja rantapajuista. Sen edessä oli pieni perunamaa.

Pidettyään heitä silmällä ja otettuaan varteen eräitä epäluuloa herättäviä seikkoja otaksui Raoul, että ukko Corbut ja hänen kaksi poikaansa, kaikki kolme salametsästäjää, varkaita ja yleensä huonomaineisia miehiä, kuuluivat niihin apulaisiin, joita Joséphine Balsamolla oli melkein kaikkialla, ja että heidän luolansa oli tuollainen pakopaikka, majatalo, vaja, jommoisia Joséphine Balsamo oli valmistellut maan joka kolkkaan.

Näissä otaksumisissaan oli hänen päästävä varmuuteen. Hän päätti saartaa vihollisen olinpaikan, nousi rantakalliolle ja kulki sieltä virtaa kohden metsäpolkua pitkin, joka päättyi pieneen syvennykseen. Tässä syvennyksessä hän mateli pensaiden välitse paikkaan, joka oli neljä tai viisi metriä luolan yläpuolella.

Täällä hän vietti kaksi päivää ja kaksi yötä, syöden mukanaan tuomiaan eväitä ja nukkuen taivasalla. Korkean heinän peitossa hän seurasi miesten puuhia. Toisena päivänä hän pääsi erään keskustelun kautta selville heidän juonistaan. Corbut vartioi todellakin Rousselinin leskeä, jota he Maulévrierin kahakan jälkeen pitivät vankina luolassaan.

Miten voisin tuon naisen vapauttaa? Tai miten pääsisi ainakin hänen luokseen saadakseen ne tiedot, joita hän ei ollut antanut Joséphine Balsamolle? Raoul laati monta suunnitelmaa ja hylkäsi ne. Kolmantena päivänä hän näki Nonchalanten tulevan virtaa pitkin ja pysähtyvän kilometrin päähän luolasta.

Illalla kello viiden aikaan lähti laivasta kaksi henkilöä kävellen virran rantaa pitkin. Vaikka Joséphine Balsamo olikin puettu talonpoikaisnaisen pukuun, niin Raoul tunsi hänet. Leonard seurasi häntä.

He pysähtyivät ukko Corbutin luolan eteen ja keskustelivat miesten kanssa aivan kuin sattumalta olisivat heidät tavanneet. Kun maantiellä ei näkynyt ketään, niin he menivät aitauksen sisäpuolelle ja Leonard katosi, epäilemättä luolaan. Joséphine istui vanhalle tuolille pensaan suojaan.

Ukko Corbut perkasi puutarhaansa. Hänen poikansa punoivat korejaan puun juurella.

– Kuulustelu alkaa taas, tuumi Raoul. Mikä vahinko, etten saa olla sitä kuulemassa.

Hän piti silmällä Josinea, jonka kasvot peitti kokonaan tavallinen olkihattu, jommoisia kansannaiset käyttävät helteisinä päivinä.

Hän ei liikahtanutkaan, vaan istui kumarassa nojaten kyynärpäitään polviinsa.

Kului aikaa ja Raoul tuumi, mitä hänen oli tehtävä, kun vierestään hän oli kuulevinaan huokauksen, jota seurasi tukahutettu kirkaisu. Niin, se kuului todellakin hänen vierestään. Niin, ympärillään olevasta ruohikosta. Miten se oli mahdollista?

Hän ryömi sinne, mistä ääni tuntui kuuluvan selvemmin, eikä hänen tarvinnut kauankaan etsiä ymmärtääkseen syyn siihen. Sillä kohtaa, missä rantakallio päättyi syvennykseen, oli kivien keskellä pieni tiilikasa, jota tuskin erotti mullan ja juurien joukosta. Se oli savupiipun jäte.

Silloin hän käsitti ilmiön. Luola päättyi syvällä kalliossa sokkeloon, johon oli laadittu aikoinaan savupiippu. Tätä myöten ja kivien lomitse kuului ääni.

Kuului pari kovempaa kirkaisua. Kääntyessään saattoi Raoul nähdä Joséphinen. Hän istui yhä kumarassa ja repi kädessään olevasta kukasta lehteä. Raoul otaksui, hän tahtoi otaksua, että Joséphine ei ollut kuullut ääntä. Ehkä hän ei kaikesta tiennytkään?

Siitä huolimatta Raoul värisi inhosta. Otti hän tai ei ottanut osaa inhoittavaan onnettoman naisen kuulusteluun, niin olihan hän siitä huolimatta rikollinen. Jos hän sitä ennen oli epäillyt omia olettamuksiaan, niin täytyihän hänen nyt tosiseikkojen edessä tulla vakuutetuksi. Kaikki se, mitä hän oli aavistanut, kaikki se, mitä hän ei tahtonut tätä ennen tietää, olikin totta, koska hän johti kaikkea, koska Leonard hänen käskystään teki hirmutekoja, joita hän ei itse voinut katsella.

Varovasti Raoul irroitti tiilet ja levitti aukkoa. Lopetettuaan tämän työn olivat huudot tauonneet, mutta puheen mutinaa jatkui, vaikka sanoja ei erottanut. Hänen täytyi siis jatkaa työtään, purkaa koko savupiipun yläosa. Silloin hän kuuli sanat.

Hän erotti kaksi ääntä. Toinen oli Leonardin ja toinen naisen, epäilemättä Rousselinin lesken. Onneton nainen tuntui olevan aivan uupunut ja tavattoman kauhun vallassa.

– Kyllä... kyllä... sopersi hän... minä jatkan, koska olen luvannut, mutta minä olen niin väsynyt!... Antakaa minulle anteeksi... Ja sitäpaitsi... nuo asiat ovat jo niin kovin vanhoja... siitä on kulunut kaksikymmentäkaksi vuotta.

– Älkää turhia laverrelko, ärähti Leonard.

– Minä selitän, jatkoi nainen... Siis... Se oli siihen aikaan, kun oli sota Ranskan ja Preussin välillä, siitä on nyt kaksikymmentäkaksi vuotta... Ja kun preussilaiset lähestyivät Rouenia, niin tuli miesraukkani luo, joka oli rahtimies, kaksi herraa, joita emme koskaan ennen olleet nähneet. He tahtoivat paeta maalle matkalaukkuineen, niinkuin niin moni muu siihen aikaan. Sovittiin hinnasta ja kun heillä oli kiire, läksi mieheni heti rattailla heitä viemään. Pahaksi onneksi oli meillä hevosten oton vuoksi jäljellä enää vain yksi ainoa hevonen eikä sekään ollut mikään vahva. Sitäpaitsi satoi lunta... Kymmenen kilometrin päässä Rouenista hevonen kaatui eikä enää noussut... Herrat vapisivat pelosta, sillä preussilaiset saattoivat tulla minä hetkenä tahansa... Juuri silloin ajoi ohitse eräs rouenilainen, jonka mieheni hyvin tunsi, kardinaali Bonnechosen Jaubert-niminen uskottu palvelija... Ymmärrättehän, mitä tapahtui... Ruvettiin keskustelemaan... Nuo herrat tarjosivat suuren summan rahaa ostaakseen hänen hevosensa. Jaubert ei suostunut. He rukoilivat ja sitten uhkailivat... ja sitten he hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja löivät hänet maahan, vaikka mieheni rukoili heitä säästämään hänen henkensä... Sitten he tutkivat hänen pienet rattaansa, löysivät arkun, jonka ottivat mukaansa, valjastivat hänen hevosensa rattaittensa eteen ja läksivät pois jättäen hänet puolikuolleena siihen.

– Aivan kuolleena, sanoi Leonard.

– Niin kylläkin, mieheni sai sen kuulla kuukausia myöhemmin, päästyään käymään Rouenissa.

– Eikö hän sinä hetkenä antanut noita miehiä ilmi?

– Epäilemättä... hänen olisi pitänyt se tehdä, sanoi Rousselinin leski... mutta...

– Mutta, ilkkui Leonard, hän, sai varmaan maksun vaitiolostaan? Lippaassa, joka avattiin hänen läsnäollessaan, oli jalokiviä... miehenne sai osansa saaliista...

– Niin... niin... sanoi Rousselinin leski... sormuksia... seitsemän sormusta... Mutta ei hän sen vuoksi ollut vaiti... Mies parka oli sairas... Hän kuoli melkein heti kotiin palattuaan.

– Ja lipas?

– Se jäi tyhjille rattaille, jonka vuoksi mieheni toi sen kotiin samalla kertaa kuin sormuksetkin. Minä olin vaiti niinkuin hänkin. Onhan tämä jo vanha juttu, ja minä olen pelännyt häväistysjuttua... Olisihan voitu syyttää minun miestäni. Parempi oli silloin olla vaiti. Minä menin tyttäreni kanssa Lillebonneen ja vasta kun Brigitte läksi teatteriin, otti hän sormukset mukaansa... joihin minä en ollut edes kajonnutkaan... Siinä on koko juttu, älkää kysykö minulta sen enempää.

Leonard ilkkui uudelleen:

– Koko juttuko...

– Minä en tiedä sen enempää, sanoi Rousselinin leski arasti.

– Mutta eihän tuo teidän juttunne huvita minua vähääkään. Jos me tässä väittelemme, niin on kysymys jostain aivan muusta... ja te tiedätte varsin hyvin, mistä!...

– Mistä?

– Sanasta, joka on kaiverrettu lippaan sisäpuolelle, se on pääasia...

– Siellä oli kyllä puoliksi kuluneita kirjaimia, mutta minä en koskaan ole ajatellutkaan ottaa niistä selkoa.

– Sen kyllä uskon. Mutta me palaamme yhä samaan asiaan, missä on tuo lipas?

– Johan minä sanoin sen teille, iltaa ennen kuin te tulitte minun luokseni otti sen eräs nainen... tiheäharsoinen nainen.

– Kuka sen otti... kuka?

– Eräs nainen...

– Nainen, joka etsi sitä?

– Ei, hän näki sen sattumalta vajassa. Se miellytti häntä muinaisesineenä.

– Minä olen jo sata kertaa kysynyt teiltä tuon naisen nimeä.

– Minä en voi sitä sanoa. Hän on elämässä tehnyt minulle hyvää, hyvin paljon hyvää, ja minä tuottaisin hänelle paljon, hyvin paljon ikävyyksiä, ja siksi minä en sitä sano...

– Hän ensimmäisenä voisi käskeä teitä puhumaan...

– Ehkä... ehkä... mutta mistä minä sen tiedän? Minä en voi hänelle kirjoittaa... Me näemme toisemme vain silloin tällöin... Meidän piti tavata toisemme ensi torstaina... kello kolme...

– Missä?

– En voi sitä sanoa... minulla ei ole siihen oikeutta...

– Vai täytyy minun siis uudelleen alkaa? murisi Leonard kärsimättömänä.

Rousselinin leski kauhistui.

– Roisto!... Mitä te minulle teette?... Käsi parka...

– Puhu siis.

– Kyllä, kyllä, minä lupaan sen...

Mutta onnettoman ääni vaikeni. Hänen voimansa olivat loppuneet. Leonard vaati yhä vastausta ja Raoul kuuli muutamia sanoja soperrettavan suuren tuskan vallassa. "Niin... meidän piti tavata toisemme torstaina... vanhan majakan luona... Ja sitten... minulla ei ole oikeutta sanoa enempää... mieluummin kuolen... tehkää mitä tahdotte... niin... minä kuolen mieluummin..."

Hän vaikeni. Leonard murisi:

– Mitä nyt? Mikä tuota itsepäistä akkaa vaivaa? Ei hän kai ole kuollut?... Kyllä sinä vielä puhut!... Saat kymmenen minuuttia aikaa miettiäksesi!...

Ovi avattiin ja sitten suljettiin. Hän meni epäilemättä ilmoittamaan kreivittärelle, mitä leski oli tunnustanut ja kuulemaan määräyksiä kuulustelun jatkamisesta. Kohottaen päätään näkikin Raoul heidät yhdessä toistensa vieressä. Leonard selitti hyvin kiihkeästi. Josine kuunteli.

Senkin konnat! Raoul kirosi heitä molempia. Rousselinin lesken valitukset olivat järkyttäneet häntä, hän vapisi suuttumuksesta ja halusi päästä toimimaan. Ei mikään mahti maailmassa voinut estää häntä pelastamasta tuota naista.

Tapansa mukaan hän ryhtyi toimimaan heti paikalla päästyään selville, missä järjestyksessä hänen oli meneteltävä. Arkailu tällaisissa asioissa saattoi pilata kaiken. Onnistuminen riippuu siitä rohkeudesta, jolla hyökkää tuntemattomiakin esteitä vastaan.

Hän loi katseen vastustajiinsa. Kaikki viisi olivat etäällä luolasta. Hän pujottautui nyt savupiippuun seisoen sen sisällä. Hänen tarkoituksenaan oli muodostaa itselleen käytävä niin hiljaa kuin mahdollista. Mutta melkein heti kohta maa väistyi hänen allaan ja hän vaipui äkkiä alas kivien ja tiilien sadellessa ympärillään.

– Hitto vieköön, tuumi hän, kun eivät vain nuo toiset ole kuulleet mitään!

Hän kuunteli. Kukaan ei tullut.

Pimeys oli niin suuri, että hän luuli vielä olevansa lieden sisällä. Mutta ojentaessaan kätensä hän huomasi tulleensa itse luolaan, oikeammin sanoen syvennykseen, joka oli luolan perällä, niin ahtaaseen paikkaan, että ojentaessaan kätensä hän tarttui toiseen käteen, joka oli aivan kuuma. Totuttuaan pimeyteen Raoul näki silmäparin, joka katsoi terävästi häneen, kalpean, kumaran olennon, joka vapisi pelosta.

Ei siteitä eikä suukapulaa. Mitä hyötyä siitä olisi ollut? Vanki oli niin kauhistunut ja niin heikko, ettei hän olisi jaksanut paeta.

Hän kumartui tämän puoleen ja sanoi:

– Älkää pelätkö. Pelastin tyttärenne Brigitten kuolemasta, kun ne samat, jotka vainoavat teitä, halusivat häneltä saada lippaan ja sormukset. Minä olen ajanut heitä takaa aina siitä asti, jolloin lähditte Lillebonnesta, ja minä pelastan teidätkin sillä ehdolla, ettette kerro mitään siitä, mikä tapahtuu.

Mutta turhaahan hänen oli selitellä, sillä onneton nainen ei häntä ymmärtänyt. Viivyttelemättä hän nosti naisen olalleen. Sitten hän meni luolan toiselle puolelle, avasi hiljaa oven, jota ei oltu suljettu, niinkuin hän edeltäpäin oli otaksunut.

Vähän matkan päässä Leonard ja Josine keskustelivat. Heidän takanaan, perunamaan toisella puolella oli Duclairin suureen kylään johtava valtamaantie ja tällä tiellä tuli ja meni talonpoikia rattaineen.

Kun hän huomasi sopivan hetken tulleen, hän avasi äkkiä luolan oven, kiipesi rinnettä myöten ja laski Rousselinin lesken maantien viereen.

Heti kuului huutoja hänen ympärillään. Corbut poikineen Leonardin seurassa ryntäsi eteenpäin vaistomaisesti haluten ryhtyä taisteluun. Mutta mitä he saattoivat tehdä? Toiselta taholta lähestyivät ajoneuvot. Toiset tulivat vastaiselta taholta. Jos he olisivat hyökänneet Raoulin kimppuun kaikkien näiden todistajien nähden ja olisivat väkivallalla anastaneet Rousselinin lesken, niin olisivat he joutuneet ehdottomasti tutkimusten alaiseksi ja tuomioistuin olisi heitä rangaissut. Tämän olikin Raoul ottanut varteen.

Hän lähestyi aivan rauhallisesti kahta suuripäähineistä nunnaa, jotka ajoivat pienillä, vanhan hevosen vetämillä rattailla, pyytäen heitä auttamaan vanhaa naista, jonka hän oli löytänyt tien vierestä pyörtyneenä sormet ajoneuvojen murskaamina.

Nunnat, joilla oli hoitola ja sairashuone Duclairissa, riensivät avuksi. Rousselinin leski nostettiin rattaille ja kiedottiin huiveihin. Hän ei ollut tullut täysiin tajuihinsa, vaan houraili ja liikutteli peukaloaan ja etusormeaan, jotka olivat ajettuneet ja veriset.

Ja rattaat läksivät eteenpäin hevosen juostessa ravia.

Raoul ei liikahtanut paikaltaan, niin väkevästi oli häneen vaikuttanut tuo murskattu käsi ja hänen mielenliikutuksensa oli siksi suuri, ettei hän huomannut, miten Leonard ja Corbut poikineen saarsivat hänet ja hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Hän huomasi sen vasta, kun nämä alkoivat laahata häntä perunamaata kohden... Ketään ei ollut näkyvissä, tilaisuus näytti Leonardista perin soveliaalta ja siksi hän paljasti tikarinsa.

– Pois tikari ja jättäkää meidät kahdenkesken, sanoi Josine. Menkää tekin muut. Ei saa tehdä tyhmyyksiä.

Hän ei koko kohtauksen aikana ollut liikahtanut tuolilta. Nyt hän astui pensaikon takaa esiin.

Leonard alkoi vastustaa.

– Tyhmyyksiäkö? Tyhmyys on se, jos päästämme hänet menemään nyt, kun kerran olemme saaneet hänet kiinni.

– Väisty! vaati Josine.

– Mutta tuo nainen... tuo nainen antaa meidät ilmi...

– Ei. Rousselinin leskellä ei ole mitään aihetta puhua. Päinvastoin.

Leonard poistui. Josine tuli aivan Raoulin eteen.

Raoul katsoi häneen pitkään ja hänen katseessaan oli sellainen suuttumus, että se alkoi kiusata Josinea, siksi hän laski leikkiä lopettaakseen vaitiolon.

– Kukin vuorostaan, vai mitä, Raoul? Me kaksi onnistumme kumpikin aikanamme. Tänään olet päässyt voitolle. Huomenna... Mutta mikä sinua vaivaa? Sinä olet niin kummallisen näköinen!... Sinähän katsot niin kovin tylysti?...

Raoul sanoi tiukasti:

– Hyvästi, Josine.

Josine kalpeni hiukan.

– Hyvästikö? sanoi hän. Sinä kai tarkoitat: Näkemiin!

– En, vaan hyvästi.

– Siis... siis... tarkoitat, ettet tahdo minua enää tavata?

– Minä en tahdo sinua enää tavata.

Josine katsoi maahan. Silmäluomet värähtivät. Huulilla oli hymy, mutta samalla hän näytti tavattoman murheelliselta.

Lopulta hän sanoi aivan hiljaa:

– Miksi, Raoul?

– Siksi, että olen nähnyt seikan, sanoi hän, jota en voi suvaita... jota en voi koskaan antaa sinulle anteeksi.

– Minkä seikan?

– Tuon naisen käden.

Josine oli vähällä pyörtyä ja hän sanoi hiljaa:

– Minä ymmärrän... Leonard on tehnyt hänelle väkivaltaa... Minähän kielsin sen... ja minä luulin tuon naisen taipuneen uhkauksien vaikutuksesta.

– Sinä valehtelet, Josine. Sinä kuulit tuon naisen huudot nyt samoin kuin kuulit ne Maulevrierin metsässä. Leonard toimii, mutta itse kaiken alku, murhan määrääjä olet sinä, Josine. Sinä järjestit hyökkäyksen tuohon pieneen rakennukseen Montmartressa ja käskit tappamaan Brigitten, jos hän vastustaa. Sinä sekoitit myrkkyä pulveriin, jonka Beaumagnanin piti nauttia. Sinä edellisinä vuosina toimitit tieltä pois Beaumagnanin kaksi ystävää, Denis Saint-Hébertin ja Georges d'Isneauvalin.

Josine nousi kapinaan.

– Ei, ei minä en voi sallia, että sinä... se ei ole totta, ja sen sinä itsekin tiedät.

Raoul kohautti olkapäitään.

– Niin, onhan olemassa tarina tuosta toisesta naisesta, ja se on laadittu jälkien peittämiseksi... tuo toinen nainen on sinun näköisesi ja hän tekee kaikki rikokset, jota vastoin sinä, Joséphine Balsamo, tyydyt viattomampiin seikkailuihin! Minä uskoin tuohon tarinaan. Minä olen hyväksynyt tuon jutun Cagliostron tyttärestä, tyttärentyttärestä, tyttärentyttärentyttärestä. Mutta nyt en enää usko, Josine. Jos tahallani suljin silmäni ollakseni näkemättä kaikkea sitä, mikä minua kauhistutti, niin tuo verinen käsi on lopullisesti avannut silmäni näkemään totuuden.

– Valhetta, Raoul, väärää tulkintaa kaikki. Minä en tuntenut noita kahta mainitsemaasi miestä.

Raoul vastasi väsyneenä:

– Mahdollisesti et. Eihän ole aivan mahdotonta, sekään, että olen erehtynyt, mutta nyt en enää voi nähdä sinua sen salaperäisen usvan läpi, jolla itsesi verhosit. Sinä et ole enää minulle salaperäinen, Josine. Minä näen sinut sellaisena kuin olet, siis rikollisena.

Ja hän jatkoi hiljempaa:

– Jopa sairaana. Jos jokin on valhe, niin se on sinun kauneutesi.

Josine oli vaiti. Olkihatun varjo pehmensi vielä hänen piirteitään. Rakastettunsa solvaukset eivät häneen koskeneet. Hän oli vielä viettelevä ja hurmaava.

Raoul oli aivan hämmentynyt. Hän ei mielestään ollut vielä koskaan nähnyt Josinea niin kauniina ja mieletöntähän oli uhata erota, kun huomenna sitä kuitenkin katuisi. Josine vakuutti:

– Kauneuteni ei ole valhetta, Raoul, ja sinä palaat, koska minä juuri sinun tähtesi olen kaunis.

– Minä en palaa.

– Ellet voi elää ilman minua, niin Nonchalante on lähellä. Minä odotan siellä sinua huomenna...

– Minä en palaa, vakuutti Raoul, vaikkakin hän halusi vaipua tuon naisen jalkojen juureen.

– Miksi siis vapisit? Miksi olet noin kalpea?

Raoul käsitti, että hänen pelastuksensa riippui hänen vaitiolostaan, siitä, että hän pakeni heti katsomatta taakseen.

Hän irroitti Josinen kädet, kun tämä oli tarttunut häneen, ja poistui...

X.

Vanha majakka.

Kaiken yötä Raoul ajoi polkupyörällään milloin mitäkin tietä. Hän ei tahtonut eksyttää takaa-ajajiaan, vaan väsyttää itsensä. Aamulla hän aivan uupuneena saapui erääseen Lillebonnen hotelliin.

Hän kielsi herättämästä itseään, sulki ovensa lukkoon ja heitti avaimen ikkunasta. Hän nukkui kaksikymmentäneljä tuntia.

Pukeuduttuaan ja levättyään ei hän ajatellut mitään muuta kuin Nonchalanteen palaamista. Taistelu rakkautta vastaan oli alkanut.

Hän oli hyvin onneton ja kun hän ei koskaan ollut kärsinyt, vaan aina noudattanut kaikkia pienimpiäkin oikkujaan, ärsytti häntä nyt oma epätoivonsa, jonka hän helposti olisi voinut saada päättymään.

– Miksi en palaisi? ajatteli hän. Kahden tunnin päästä olen siellä. Voisinhan lähteä parin päivän päästä, kun olen paremmin valmistunut eroon.

Mutta hän ei voinut sitä tehdä: Tuon verisen käden muisto säilyi yhä mielessä ja määräsi hänen toimintansa ja hänen täytyi ajatella kaikkia niitä hirmutekoja, josta tuo käsi oli seurauksena.

Josine oli tämän tehnyt. Josine oli siis surmannut. Josine ei siis kammoksunut murhaa, vaan piti murhaa luonnollisena ja yksinkertaisena, kun se vain edisti hänen aikeitaan. Raoul pelkäsi rikosta. Se oli hänelle ruumiillisesti vastenmielistä, koko hänen olemuksensa nousi sitä vastustamaan. Ajatellessaan, että hän jonain hairahduksen hetkenä voisi vuodattaa verta, kauhistutti häntä. Ja tähän kauhuun, tähän hirveimpään tekoon liittyi johdonmukaisesti rakastamansa naisen kuva.

Hän jäi siis, mutta se vaati voimanponnistusta. Miten katkerasti hän nyyhki! Huokauksiin purkautui hänen toivoton taistelunsa! Josine ojensi häntä kohden käsivartensa ja tarjosi hänelle huulensa. Miten voisi hän vastustaa tuon hurmaavan olennon kutsua?

Kun hänen itsekkyytensä oli saanut ankaran kolauksen, niin hän ensimmäisen kerran tajusi, miten veristä vääryyttä hän oli tehnyt Clarisse d'Etiguesille. Hän aavisti tämän itkevän. Hän saattoi kuvitella, millainen syvä pettymys hänen sielussaan vallitsi. Omantunnontuskien kalvamana hän puheli tälle hellästi ja muisteli heidän rakkautensa suloisia hetkiä.

Hän teki enemmänkin. Tietäen, että nuori tyttö sai suoraan kirjeensä, kirjoitti hän tälle:

"Antakaa minulle anteeksi, rakas Clarisse. Olen teidän suhteenne menetellyt raukkamaisesti. Toivokaamme, että tulevaisuus on parempi, ja antakoon jalo rakkautenne minulle kaiken anteeksi. Vielä kerran anteeksi, rakas Clarisse, anteeksi. – Raoul."

– Hänen rinnallaan miten pian unohdankaan kaikki nämä inhottavat asiat! Pääasia ei ole siinä, että naisella on kirkkaat silmät ja pehmeät huulet, vaan uskollinen ja vakava mieli, niinkuin Clarissella on!

Mutta siitä huolimatta hän jumaloi Josinen silmiä ja hymyä ja ajatellessaan tuon naisen hyväilyjä ei hän välittänyt mitään siitä, että tämän mieli ei ollut uskollinen eikä vakava.

Väliaikoina hän koetti etsiä vanhaa majakkaa, josta Rousselinin leski oli puhunut. Kun hän kerran asui Lillebonnessa, niin täytyi sen olla aivan lähettyvillä, ja siksi hän heti ryhtyi sitä etsimään.

Hän ei ollutkaan erehtynyt. Kyseltyään hän saikin tietää, että Tancarvillen linnan ympärillä olevassa metsässä oli hyljätty vanha majakka ja että tämän majakan omistaja oli antanut avaimet Rousselinin leskelle, joka siellä kävi kerran viikossa, nimenomaan torstaina, siivoamassa. Eräällä yöllisellä retkellä hän hankki nämä avaimet haltuunsa.

Kaksi päivää oli vielä jälellä siihen päivään, jolloin tuntemattoman naisen, jolla oli hallussaan tuo lipas, piti tavata Rousselinin leski. Koska leski maaten sairaana ei ollut peruuttanut tapaamista, niin saattoi siis Raoul käyttää hyväkseen seikkaa, joka epäilemättä oli hyvin tärkeä.

Tämä ajatus rauhoitti häntä. Hänen edessään oli nyt arvoituksen ratkaisu, jota hän viimeisinä viikkoina oli yhä miettinyt.

Jotta ei mitään jäisi sattuman varaan, niin hän edellisenä päivänä kävi tarkastamassa kohtaamispaikkaa, ja kun hän torstaina tuntia ennen määrähetkeä reippain askelin kulki Tancarvillen metsän halki, oli maalin saavuttaminen hänestä niin ehdottoman varma, että hän oli sekä iloinen että ylpeä.

Se osa tästä metsästä, joka ei kuulu puistoon, ulottuu Seine-virtaan asti peittäen sen rantakalliot. Puiston keskeltä haarautuu teitä joka taholle ja yksi näistä johtaa notkojen ja äkkinäisten rinteitten poikki jyrkälle kalliolle, missä on puoleksi puiden peitossa hyljätty majakka. Viikon aikana on seutu aivan autio. Sunnuntaisin joskus voi sinne ilmestyä joku huvimatkailija.

Jos nousee tornin huipulle, niin aukenee suurenmoinen näköala Tancarvillen kanavaan ja virran suistamoon päin. Mutta tähän aikaan oli alakerta kokonaan metsän peitossa.

Jokseenkin suuri huone oli alakerrassa, siinä oli kaksi ikkunaa ja kalustuksena kaksi tuolia. Maanpuolella oli ovi aitaukseen, missä kasvoi nokkosia ja villejä kasveja.

Lähestyessään tornia alkoi Raoul kävellä hitaammin. Hänessä heräsi aivan oikeutettu sisäinen aavistus siitä, että tulossa oli tärkeitä tapahtumia, hän ei ainoastaan tapaisi tuota tuntematonta henkilöä ja saisi kuulla lopullista salaisuuden selvitystä, vaan suuri taistelu yhä jatkuisi ja vihollinen joutuisi lopullisesti voitetuksi.

Ja tuo vihollinen oli kreivitär Cagliostro – sama kreivitär, joka tunsi Rousselinin leskeltä kiristetyt tiedot. Hän ei suinkaan alistunut tappioon, vaan kun hänellä oli melkein rajaton mahdollisuus tietojen hankkimiseen, oli hän varmasti hankkinut tietoonsa vanhan majakan paikan, missä nyt näyteltäisiin murhenäytelmän viimeinen näytös.

– Enkä minä ainoastaan toivo, sanoi Raoul itsekseen, että hän tulisi tälle kohtaamispaikalle, vaan minä olen varma siitä, että hän saapuu, me näemme toisemme ja molemmat voittajina vaivumme toistemme syliin.

Tornin ympärillä oli matala kiviaitaus, jonka yläreunaan oli siroteltu pullonkappaleita. Aitauksessa oli portti. Tämän yli Raoul kiipesi. Aitauksen sisällä ei näkynyt mitään jälkiä. Mutta olihan tulija voinut mennä muurin yli jostain toisesta kohdasta ja kiivetä ikkunasta sisään.

Hänen sydämensä löi kiivaasti. Hän puristi kätensä nyrkkiin valmiina hyökkäämään, jos sattuisi joutumaan ansaan.

– Kylläpä minä olen typerä, ajatteli hän. Miksi tänne olisi laadittu ansa?

Hän väänsi avainta ruostuneessa lukossa ja avasi oven. Sisäinen aavistus sanoi hänelle heti, että joku piili syvennyksessä oven takana. Hänellä ei ollut aikaa kääntyä hyökkääjään päin. Tuskin oli hänen vaistonsa ennättänyt hänelle ilmaista vaaran, kun jo nuora oli heitetty hänen kaulaansa, joka kiskaisi hänet taaksepäin jonkun painaessa polvensa hänen selkäänsä.

Tukehtumaisillaan, vartalo taaksepäin taipuneena täytyi hänen alistua vastustajansa tahtoon. Hän kadotti tasapainonsa ja kaatui maahan.

– Taitavasti tehty, Leonard, sopersi hän. Kaunis kosto!

Hän erehtyi. Se ei ollutkaan Leonard. Hän näki miehen kasvot sivultapäin, se oli Beaumagnan. Sillä aikaa kuin Beaumagnan sitoi hänen kätensä, korjasi Raoul erehdyksensä ja lausui ihmetyksensä seuraavilla sanoilla:

– Kas, kas, karannut munkki!

Köysi, joka oli hänen kaulassaan, oli kiinnitetty vastaiseen seinään, toisen ikkunan yläpuolella olevaan renkaaseen. Beaumagnan, joka toimi nytkähtelevin liikkein ja kiihkeästi, avasi tämän ikkunan ja raotti puolimätiä puisia ikkunaluukkuja. Sitten hän veti köydestä, joka kulki renkaan kautta pakottaen Raoulin astumaan. Ikkunaluukkujen raosta Raoul näki avaran taivaan jyrkän kallion huipulta, jolle majakka oli rakennettu, alhaalla kiviröykkiöitä ja puuryhmiä, joiden latvat estivät taivaanrantaa näkemästä.

Beaumagnan kääntyi, asetti hänet seisomaan selkä ikkunaluukkuja vastaan, sitoi hänen ranteensa ja nilkkansa.

Raoul oli nyt siis seuraavassa tilanteessa. Jos hän koetti astua eteenpäin, niin köyden liukuva silmu kuristaisi hänet. Jos toiselta puolelta Beaumagnan tahtoi vapautua vastustajastaan, tarvitsi hänen vain tyrkätä tätä, jolloin luukut antaisivat myöten ja Raoul riippuisi tornin ulkopuolella hirtettynä.

– Verraton asento vakavaa keskustelua varten, ilkkui hän.

Hän oli tehnyt päätöksensä. Jos Beaumagnan antaisi hänen valita joko kuoleman tai saamiensa tietojen ilmaisemisen välillä, niin hän puhuisi.

– Olen valmis tottelemaan, sanoi hän. Kyselkää.

– Pidä suusi kiinni, komensi toinen raivoissaan.

Ja Beaumagnan pisti hänen suuhunsa pumpulitukon ja pani silkkihuivin sen päälle ja sitoi sen niskassa solmuun.

– Jos äännähdätkään, jos teet ainoankaan liikkeen, niin heitän sinut tuonne syvyyteen.

Ja hän katsoi toiseen aivan kuin kysyen itseltään, eikö hänen heti pitäisi täyttää uhkaamansa teko. Mutta hän kääntyi, asteli synkkänä tiilipermantoa pitkin, istahti oven kynnykselle siten, että hän sen raosta saattoi nähdä ulos.

– Nyt käy hullusti, tuumi Raoul levottomana. Sitäkin hullummin, kun minä en ymmärrä tästä yhtään mitään. Miten hän on täällä? Pitäisikö minun otaksua, että hän on Rousselinin lesken hyväntekijä, sama, jonka nimeä tämä ei tahtonut mainita?

Mutta tämä ajatus ei häntä tyydyttänyt.

– Ei, se ei ole hän. Minä olen joutunut ansaan oman ajattelemattomuuteni ja lapsellisuuteni kautta. Tietysti Beaumagnanin kaltainen mies tuntee kaikki Rousselinin jutun yksityiskohdat, tietää, että täällä on kohtaamispaikka ja tietää, milloin pitäisi tavattaman. Kun hän tietää, että leski on ryöstetty, niin hän vartioi Lillebonnen ja Tancarvillen seutuja... Hän huomaa minun liikkuvan näillä tienoin... laatii silloin ansan... ja siksi...

Tällä kertaa Raoul oli päätelmistään varma. Pariisissa hän oli voittanut Beaumagnanin, nyt tämä oli vuorostaan saanut paremman otteen. Kun Beaumagnan oli voitolla, asetti hän vastustajansa ikkunaluukkua vastaan aivan samoin kuin lepakko naulataan seinään ja vaani nyt tuota naista riistääkseen tältä salaisuuden.

Muuan kohta oli yhtä kaikki hämärä. Miksi hän oli aivan kuin peto, joka oli valmis hyökkäämään saaliinsa kimppuun? Hänhän saattoi aivan rauhallisesti tavata odotetun naisen. Beaumagnanin tarvitsi vain mennä ulos, odottaa siellä ja sanoa tyynesti:

– Rouva Rousselin on sairaana ja lähettää minut sijastaan. Hän tahtoi tietää, mitä oli kirjoitettu lippaan sisäpuolelle.

– Ellei, tuumi Raoul, Beaumagnanilla ole syytä olettaa jonkun kolmannen henkilön tulevan... on sen vuoksi varuillaan... peläten odottamatonta hyökkäystä...

Heti kun tämä ajatus heräsi Raoulissa, huomasi hän ratkaisun aivan oikeaksi. Jos otaksui, että Beaumagnan oli häntä varten laatinut ansan, niin oli se vain puolet hänen aikeistaan. Ansa oli kaksinkertainen. Ketä siis saattoi Beaumagnan noin kuumeisen kiihkeästi odottaa? Ketä muuta kuin Joséphine Balsamoa?

– Juuri niin, juuri niin! tuumi Raoul saatuaan tämän selville. Juuri niin! Beaumagnan aavistaa hänen elävän. Viime kerralla Pariisissa hän aavisti tämän seikan jotenkin puheistani; minä olen taas tehnyt jonkun tyhmyyden, koska en ole kylliksi kokenut. Olisinko minä sillä tavalla toiminut ja puhunut, ellei Joséphine Balsamo olisi ollut elossa? Kerroinhan tuolle miehelle, mitä luin paroni Godefroyn kirjeen rivien lomasta, että olin läsnä tuossa kuuluisassa tutkinto-oikeudessa, enkä olisi muka ymmärtänyt, mitä aiottiin tehdä kreivitär Cagliostrolle! Lapsellista! Jos kerran kuulin tuon tuomioistuimen päätöksen, niin olin tietysti myös kallion juurella! Ja minä olin lahdella häntä kuljetettaessa laivaan! Ja minä olen pelastanut Joséphine Balsamon! Ja me rakastimme toisiamme... ei vain viime talvena, niinkuin väitin, vaan vielä senkin jälkeen, kun Josine muka jo oli kuollut!... Niin on Beaumagnan ajatellut.

Todistelu liittyi todisteluun. Tapaukset liittyivät toisiinsa kuin ketjun renkaat.

Kun Josine tahtoi päästä selville Rousselinin jutusta ja kun Beaumagnan vuorostaan etsi häntä, niin oli hän tietysti kuljeskellut majakan lähettyvillä. Saatuaan tästä tiedon, on Beaumagnan laatinut ansan. Raoul joutui siihen! Nyt on Josinen vuoro...

Kohtalo tahtoi aivan kuin todistaa Raoulin tekemät päätelmät oikeiksi. Juuri silloin kun tämä kaikki oli hänelle selvinnyt, kuului ajettavan kanaalin vartta kulkevalla tiellä ja Raoul tunsi Leonardin ohjaamien pienten hevosten kavioiden kopseen.

Beaumagnan puolestaan näytti tietävän tehtävänsä, sillä hän nousi äkkiä seisaalleen ja kuunteli.

Kavioiden kopse taukosi, sitten kuului se jälleen, mutta hitaammin. Vaunut nousivat kivistä tietä myöten, joka johti ylängölle, mistä sitten haaraantui majakalle johtava polku, jota ei kylläkään voinut vaunuilla ajaa.

Korkeintaan viiden minuutin päästä saapuisi Joséphine Balsamo.

Jokaisen minuutin jokainen sekuntti vain lisäsi Beaumagnanin kiihkoa ja vimmaa. Hän mutisi epäselviä sanoja. Hänen romanttista näyttelijää muistuttavat kasvonsa muuttuivat melkein petomaisen rumiksi. Murhavaisto ja murhahimo kuvastuivat hänen piirteissään, ja äkkiä ilmeni että tämä himo, tämä villi vaisto suuntautui Raouliin, Joséphine Balsamon rakastajaan.

Uudelleen hänen jalkansa raskaasti astuivat permantotiileillä. Hän astui tahdottomasti ja aikoi tahdottomasti surmata, aivan kuin humalainen tekee. Hänen nyrkissä olevat kätensä ojentautuivat kuin entisajan hyökkäyshirret ja suuntautuivat nuoren miehen rintaa kohden.

Jos hän astuisi vielä muutaman askeleen, niin Raoul roikkuisi tornin ulkopuolella.

Raoul sulki silmänsä. Hän ei vielä vaipunut epätoivoon, vaan koetti säilyttää toivonkipinän.

– Köysi menee poikki, ajatteli hän, ja alhaalla on pudotessani sammalta kivien päällä. Eihän jalon Arsène Lupin-d'Andrésyn kohtalo voi päättyä hirttonuoraan. Ellen minä tällä iällä voi pelastua tällaisesta tilanteesta, niin eivät minua tähän asti suosineet jumalat näytä välittävän minusta enää! Käyköön miten tahansa, samapa tuo!

Hän ajatteli isäänsä ja tämän voimisteluopetuksia ja muisteli volttia, jonka Theophraste Lupin oli opettanut. Hän sopersi Clarissen nimen ...

Mutta hyökkäystä ei tehtykään. Vaikka hän tunsikin Beaumagnanin olevan aivan lähellään, niin jostain syystä hän oli pysähtynyt.

Raoul avasi silmäluomensa. Beaumagnan seisoi hänen edessään pitkänä ja liikkumattomana. Hänen käsivartensa olivat painuneet sivuille ja kasvoilla, joille murhanhimo loi julman irvistyksen, näytti päätöksen teko ikäänkuin viivähtävän.

Raoul kuunteli, mutta ei kuullut mitään. Mutta ehkä Beaumagnan, jonka aistimet olivat äärimmäisyyteen asti pingoitetut, kuuli Joséphine Balsamon lähestyvän? Hän peräytyi askel askeleelta ja riensi äkkiä piiloutumaan oven oikealla puolella olevaan syvennykseen.

Raoul näki suoraan hänen kasvonsa. Ne olivat iljettävät. Vaaniva metsästäjä nostaa pyssyn useaan kertaan olalleen ollakseen määrätyllä hetkellä varma. Samalla tavalla Beaumagnanin kädet liikehtivät valmistautuessaan rikokseen. Ne aukenivat kuristamista varten, siirtyivät sopivan matkan päähän toisistaan ja koukkuiset sormet painuivat yhteen.

Raoul oli kauhuissaan. Hänhän ei voinut tehdä mitään ja siksi hän kärsi hirvittäviä tuskia.

Vaikkakin hän tiesi kaikki yrityksensä turhiksi, ponnisteli hän päästäkseen siteistään. Jospa hän olisi voinut huutaa! Mutta hänen suunsa oli tukittu ja nuorat painuivat syvälle lihaan.

Syvän hiljaisuuden keskellä kuului ulkoa askelten ääntä. Portti narisi. Hameen helma hipaisi ruohoja. Pienet kivet liikahtivat.

Seinän vieressä Beaumagnan kohotti kyynärpäänsä. Hänen kätensä, jotka värisivät aivan kuin tuulen heiluttamat luurangon kädet, näyttivät jo takertuvan elävän olennon sykkivään kurkkuun kuristaakseen.

Raoul koetti huutaa. Ovi avattiin ja murhenäytelmä tapahtui. Kaikki tapahtui aivan siten kuin Beaumagnan oli suunnitellut ja Raoul oli otaksunut. Nainen, ja hän oli Joséphine Balsamo, ilmestyi kynnykselle ja lyyhistyi heti Beaumagnanin hyökätessä. Kuului vain heikko valitus, jonka tukahdutti murhaajan kurkusta lähtevä haukunnantapainen ääni.

Raoul ponnisteli. Hän ei vielä koskaan ollut rakastanut Josinea niin paljon kuin nyt, jolloin hän näki tämän olevan kuoleman vaarassa. Mitä välitti hän tämän virheistä tai rikoksista! Hän oli maailman kaunein nainen. Ja tuo kauneus, tuo ihmeellinen hymy, tuo hyväilyjä varten luotu ruumis oli nyt tuhon oma. Apua ei tullut mistään. Mikään voima ei vastustanut tuon hirviön voimaa.

Joséphine Balsamon pelasti kiihkeä rakkaus, jonka yksinään kuolema sammuttaa, ja joka määrätyllä hetkellä esti miestä aikeitaan täyttämästä. Beaumagnanin voimat loppuivat, hulluutta hipaiseva epätoivo valtasi hänet, hän heittäytyi maahan, repi tukkaansa ja löi päätään kivilattiaan.

Raoul hengähti helpotuksesta. Vaikkakaan Joséphine Balsamo ei liikkunut, niin tiesi Raoul hänen varmasti elävän. Hitaasti, heräten aivan kuin hirvittävästä unesta, hän nousi, välillä valtasi hänet aivan kuin uupumus, mutta sitten hän oikaisi vartalonsa ja seisoi rauhallisena paikallaan.

Hänen yllään oli peleriinimäinen viitta ja päässään pieni hattu, josta riippui suurilla ommelluilla kukilla koristettu harso. Hän pudotti viittansa, jolloin taistelun aikana rikki menneen puseron välistä näkyivät hänen olkapäänsä.

Repeytyneen hatun ja harson hän heitti syrjään, jolloin hänen tukkansa, joka pääsi valloilleen ja valui raskaina, suurina kiharoina molemmin puolin otsaa, loisti kullanpunaisena. Poskilla oli tavallista kirkkaampi puna ja silmät kiiluivat.

Pitkän aikaa oli aivan hiljaista. Molemmat miehet katsoivat häneen hurmaantuneina. He eivät hänessä nähneet enää vihamiestä, rakastajatarta tai uhria, vaan ainoastaan säteilevän naisen, jonka lumousvoiman alaisiksi he olivat joutuneet. Raoul aivan heltyneenä, Beaumagnan liikkumattomana ja kumarassa jumaloivat häntä aivan yhtä hartaasti.

Joséphine nosti huulilleen ensiksi pienen metallipillin, jonka Raoul erittäin hyvin tunsi. Leonard oli vähän matkan päässä vahdissa ja tulee heti kutsuttaessa. Mutta Joséphine muuttikin mieltään. Miksi hän suotta kutsuisi palvelijansa, kun hän kuitenkin oli täydellisesti tilanteen herra?

Hän meni Raoulin luo, aukaisi suuta tukkivan huivin ja sanoi:

– Sinä et palannutkaan, Raoul, niinkuin uskoin. Mutta palaathan sinä vielä?

Jos hän olisi ollut vapaa, olisi Raoul sulkenut hänet kiihkeästi syliinsä. Mutta miksi ei Josine avannut hänen siteitään? Mikä salainen ajatus esti häntä siitä?

Raoul vakuutti:

– En... Kaikki on loppunut.

Josine nousi hiukan varpailleen ja painoi huulensa hänen huuliinsa mutisten:

– Meidänkö välillämme loppunut? Olethan hullu, Raoul!

Beaumagnan oli ponnahtanut seisaalleen ja lähestyi. Hän oli aivan raivostunut nähdessään tämän odottamattoman hyväilyn. Kun Beaumagnan aikoi tarttua hänen käsivarteensa, kääntyi Joséphine äkkiä ja silloin tyyneys katosi kokonaan ja todellinen hänessä piilevä tunne puhkesi esiin, viha ja hurja suuttumus.

Se puhkesi sellaisella voimalla, että Raoul ei olisi voinut sitä kuvitellakaan.

– Älä koske minuun, raukka! Äläkä luule, että minä sinua pelkään! Sinä olet tänään yksinäsi ja minä näin äsken aivan selvästi, ettet sinä uskalla minua surmata. Sinä olet pelkuri. Kätesi vapisevat. Minun käteni eivät vapise, Beaumagnan, kun oikea hetki on tullut.

Beaumagnan peräytyi nämä solvaukset ja uhkaukset kuullessaan ja Joséphine Balsamo jatkoi vihan vimmassa:

– Mutta sinun hetkesi ei ole vielä tullut. Sinä et ole vielä kylliksi kärsinyt... Sinä et kärsinyt edes silloin, kun uskoit minun kuolleen. Mutta kostoksi saat nyt nähdä, että minä elän ja rakastan.

– Niin, kuulethan, minä rakastan Raoulia. Minä rakastin häntä aluksi sen vuoksi, että saisin sinulle kostaa ja kertoa sen sinulle, mutta nyt rakastan häntä ilman syytä, rakastan siksi, että hän on hän ja etten voi häntä unohtaa. Tuskin hän sitä tietää ja tuskin tiesin sitä itsekään. Mutta kun hän muutaman päivän aikana on karttanut minua, niin olen tuntenut, että hän on koko minun elämäni. Minä en tuntenut rakkautta, mutta se on juuri tätä, tätä mielettömyyttä, joka minussa riehuu.

Hänet oli vallannut samanlainen huumaus kuin kiduttamansa miehenkin. Hänen rakkaushuutonsa näyttivät tuottavan yhtä suurta tuskaa hänelle kuin Beaumagnanillekin. Katsellessaan häntä ei Raoul tuntenut enää iloa vaan kyllästymistä. Himon, ihailun ja rakkauden liekki, joka oli hänet vielä äsken vallannut, sammui nyt lopullisesti. Josinen kauneus ja lumousvoima haihtuivat kuin kangastukset, ja vaikka ei hänen ulkomuotonsa ollutkaan muuttunut, ei Raoul siinä nähnyt mitään muuta kuin julman ja sairaan sielun kajastuksen.

Joséphine hyökkäsi yhä vain julmana Beaumagnaniin, joka vastasi mustasukkaisuuden vallassa. Oli outoa nähdä näiden kahden olennon, jotka juuri tänä hetkenä olivat saamaisillaan tärkeän arvoituksen ratkaisun, unohtavan kaiken, vimman päästyä heissä valloilleen. Edellisten vuosisatojen suuri salaisuus, jalokivien kätköpaikka, tarunomainen rajapyykki, lipas ja siinä oleva kirjoitus, Rousselinin leski, henkilö, joka lähestyi ilmaistakseen totuuden... mistään näistä eivät he nyt välittäneet vähääkään. Rakkaus riisti heidät aivan kuin hyökyvään virtaan. Viha ja intohimo kävivät ankaraa taisteluaan, joka repii rakastavien sielun.

Uudelleen Beaumagnanin kädet koukistuivat ja ojentuivat vapisten kuristaakseen. Mutta Joséphine jatkoi hyökkäystään mistään välittämättä ja heitti vasten hänen kasvojaan solvaisevat lauseensa:

– Minä rakastan häntä, Beaumagnan. Se tuli, joka sinua polttaa, on sama, joka minussakin on, se on samanlaista rakkautta kuin sinunkin ja siihen liittyy murha ja kuolema. Niin, minä surmaan hänet ennen kuin sallin hänen kuulua toiselle ja rakastavan toista kuin minua. Mutta hän rakastaa minua, Beaumagnan, kuulethan, hän rakastaa minua.

Odottamaton nauru kuului Beaumagnanin huulilta. Vihansa päättyi pilkkanauruun.

– Vai rakastaa hän sinua, Joséphine Balsamo? Olet oikeassa: hän rakastaa sinua! Hän rakastaa sinua samoin kuin kaikkia muita naisia. Olet kaunis ja hän himoitsee sinua. Toinen kulkee hänen ohitseen ja hän tahtoo tämänkin omakseen. Ja sinäkin, Joséphine Balsamo, kärsit helvetin tuskia. Tunnusta vain suoraan!

– Niin, helvetin tuskia, sanoi Joséphine, jos uskoisin hänen pettävän minua. Mutta niin ei ole asian laita ja sinä koetat typeryydessäsi...

Joséphine vaikeni, sillä Beaumagnan purskahti sellaiseen ilo- ja ivanauruun, että se kauhistutti. Tuskan vallassa kysyi Joséphine hiljaa:

– Voitko todistaa sen?... Anna minulle yksi ainoa todistus... Ei sitäkään... anna viittaus... jotain, jonka perustuksella voin epäillä... ja minä lyön hänet kuin koiran kuoliaaksi...

Hän oli ottanut puseronsa sisältä pienen nuijan, jonka varsi oli valaskalanluuta ja pää lyijyä. Katseensa tuli teräväksi. Beaumagnan jatkoi:

– Minä en ilmaise sellaista, jonka perustuksella voit epäillä, vaan jonka kautta voit olla varma.

– Puhu... ilmaise nimi.

– Clarisse d'Etigues.

Joséphine kohautti olkapäitään.

– Minä tiedän kyllä... vähäpätöinen ihastus.

– Ei suinkaan vähäpätöinen hänelle, koska hän on pyytänyt tyttöä vaimokseen tämän isältä.

– Onko hän sen tehnyt! Ei suinkaan, sehän on mahdotonta... Olen ottanut asiasta selkoa... He ovat tavanneet toisensa pari kolme kertaa maalla, siinä kaikki.

– Muuallakin, tytön omassa huoneessa.

– Sinä valehtelet, sinä valehtelet! huudahti Joséphine.

– Sano sitten, että hänen isänsä valehtelee, sillä tämä ilmaisi minulle asian toissapäivänä.

– Ja mistä hän sen oli saanut kuulla?

– Clarisselta itseltään.

– Sehän on järjetöntä! Tyttö ei tunnusta sellaista.

Beaumagnan lausui leikillisesti:

– Sattuu seikkoja, jolloin tyttö on pakotettu niin tekemään.

– Mitä? Kuinka? Mitä sinä uskallat sanoa?

– Sanon sen, mikä on totta. Rakastajatar ei ole tehnyt tätä tunnustusta vaan äiti... äiti, joka tahtoo varata tulevalle lapselleen nimen, äiti, joka vaatii avioliittoa.

Joséphine Balsamo oli melkein tukehtumaisillaan.

– Avioliittoa! Avioliittoa Raoulin kanssa! Ja paroni d'Etigues suostuisi siihen?...

– Pakosta!

– Se on valhe! huudahti Joséphine. Akkojen juorua. Ei, sinun omia keksintöjäsi. Tuossa puheessasi ei ole sanaakaan totta. He eivät ole koskaan tavanneet toisiaan uudelleen.

– He kirjoittavat toisilleen.

– Todista se, Beaumagnan! Todista heti paikalla!

– Riittääkö sinulle kirje?

– Kirjekö?

– Jonka hän on kirjoittanut Clarisselle.

– Neljä kuukauttako sitten?

– Neljä päivää sitten.

– Onko se sinulla?

– Tässä se on.

Raoul, joka jännittyneenä oli kuunnellut, vavahti, hän tunsi kirjeen kuorineen, jonka hän oli lähettänyt Lillebonnesta Clarisselle.

Josine otti kirjeen ja luki sen hiljaa korostaen joka ainoan sanan:

"Antakaa minulle anteeksi, rakas Clarisse. Olen teidän suhteenne menetellyt raukkamaisesti. Toivokaamme, että tulevaisuus on parempi ja antakoon jalo rakkautenne minulle kaiken anteeksi. Vielä kerran anteeksi, rakas Clarisse, anteeksi. – Raoul."

Hän jaksoi tuskin lukea loppuun tämän kirjeen, joka mitä suurimmassa määrässä loukkasi hänen itserakkauttaan ja kielsi hänet kokonaan. Hän horjahti. Katseensa etsi Raoulin katsetta. Raoul käsitti, että Clarisse oli tuomittu kuolemaan ja sielunsa syvyydessä hän tiesi, että tästä lähin ei hän voisi muuta kuin vihata Joséphine Balsamoa. Beaumagnan selitti:

– Godefroy sieppasi tämän kirjeen ja antoi sen minulle kysyessään neuvoani. Kun kirje on leimattu Lillebonnessa, niin löysin teidän molempien jäljet.

Joséphine vaikeni. Kasvoillaan oli niin syvän kärsimyksen ilme, että se olisi hellyttänyt samoin kuin kyyneleet, jotka valuivat pitkin hänen poskiaan, ellei tuskan takaa olisi kajastanut selvästi kostonhimo. Hän laati suunnitelmiaan. Hän sommitteli ansojaan.

Kohottaen päätään hän sanoi Raoulille:

– Minä olin sinua varoittanut, Raoul.

– Varoituksesta viisastuu, vastasi Raoul ilkkuen.

– Älä laske leikkiä! huudahti Joséphine kärsimättömänä. Tiedät varsin hyvin mitä olen sinulle sanonut ja että olisit tehnyt viisaimmin, ellet koskaan olisi tuottanut häntä meidän rakkautemme tielle.

– Ja sinä tiedät myös varsin hyvin, mitä minä olen sanonut, vastasi Raoul yhtä terävästi. Jos kajoat vain hiuskarvaankaan hänen päässään...

Joséphine vavahti.

– Miten sinä voit tuolla tavalla pilkata minun kärsimyksiäni ja puolustaa toista naista minun edessäni?... Minun edessäni! Sitä pahempi tuolle naiselle!

– Älä kauhistu, sanoi Raoul. Hän on turvassa, koska minä häntä puolustan.

Beaumagnan tarkasti heitä ja riemuitsi nähdessään vihan ja epäsovun saavan heissä vallan. Mutta Joséphine hillitsi itseään, ehkä hän mielestään haaskasi aikaa puhumalla kostosta, joka kuitenkin tulee aikanaan. Tänä hetkenä oli Joséphinella muuta ajateltavaa ja hän tunnustikin sisimmät ajatuksensa kuunnellen tarkkaavasti:

– Kuulithan vihellyksen, Beaumagnan? Eräs apulaiseni pitää silmällä tietä, jota myöten tänne tullaan ja nyt ilmoittaa... Odottamamme henkilö on tulossa... Sillä otaksun sinunkin olevan täällä häntä odottamassa?

Hän ei ollut aivan selvillä siitä, miksi Beaumagnan oli täällä ja mikä oli hänen salainen tarkoituksensa. Miten oli hän voinut saada tietoonsa päivän ja kohtaamisajan? Mitä erikoista hän tiesi Rousselinin leskestä?

Joséphine katsahti Raouliin. Tämä oli lujasti sidottu eikä siis voinut häiritä eikä ottaa osaa viimeiseen taisteluun. Mutta Beaumagnanin suhteen hän oli rauhaton, siksi hän vei tämän ovea kohden ikäänkuin aikoen menne tulijaa vastaan, kun samalla kuului nopeita askeleita. Joséphine peräytyi, lykkäsi Beaumagnanin syrjään ja antoi tietä Leonardille.

Tämä vilkaisi molempiin miehiin, vei sitten kreivittären syrjään ja kuiskasi muutaman sanan hänen korvaansa.

Joséphine näytti hämmästyvän ja sopersi:

– Mitä sinä sanotkaan?... Mitä sinä sanotkaan?...

Hän käänsi päänsä poispäin, jotta toiset eivät voisi lukea hänen ajatuksiaan kasvojen ilmeistä, mutta Raoul oli huomaavinaan hänen iloitsevan.

– Älkää liikkuko, sanoi Joséphine... Hän tulee... Leonard, ota revolverisi esiin. Kun hän astuu ovesta sisään, tähtää.

Hän sanoi terävästi Beaumagnanille, joka aikoi avata oven:

– Oletteko hullu? Ei saa sitä tehdä! Pysykää paikallanne!

Kun Beaumagnan yhtä kaikki aikoi sen tehdä, niin Joséphine kiivastui:

– Miksi aiotte poistua? Mistä syystä? Tunnette siis tuon henkilön ja aiotte estää häntä... tai viedä hänet täältä mukananne?... Miksi? Vastatkaahan toki!...

Beaumagnan ei päästänyt kättään irti, vaikka Joséphine koettikin häntä pidättää. Huomatessaan, ettei hän onnistuisi, Joséphine viittasi toisella vapaalla kädellään ja osoitti Beaumagnanin vasenta olkapäätä samalla viitaten iskemään aivan heti. Silmänräpäyksessä Leonard otti taskustaan tikarin ja pisti sillä kipeästi vastustajan olkapäähän.

Tämä murahti:

– Senkin roisto...

Ja vaipui lattialle.

Joséphine lausui rauhallisesti Leonardille:

– Auta minua kiireesti.

He leikkasivat poikki Raoulia sitovan liian pitkän köyden ja sitoivat sitten Beaumagnanin kädet ja jalat. Asetettuaan hänet istumaan seinää vastaan tutki Joséphine haavan ja pani sen päälle nenäliinan sanoen:

– Ei ole vaarallinen... hän on pari kolme tuntia tainnoksissa... Paikoillemme.

He asettuivat vaanimaan.

Kaiken tämän Joséphine teki hätäilemättä, rauhallisesti, yhtä tyyneesti kuin olisi kaiken ennakolta laskenut. Muutamalla sanalla hän antoi määräyksiään. Mutta vaikka hän puhuikin hiljaa, niin äänessä oli sellainen riemullinen sointu, että Raoul tuli hyvin levottomaksi ja aikoi huutaa ääneen varoittaakseen tulijaa joutumasta ansaan.

Mitä hyötyä siitä olisi ollut? Ei mikään voinut estää Joséphinen aikeita täyttymästä. Raoul ei enää tiennyt, mitä hänen piti tehdä. Aivonsa eivät toimineet enää selvästi. Ja sitäpaitsi... olihan kaikki jo myöhäistä. Valitus pääsi hänen huuliltaan. Tulija oli Clarisse d'Etigues.

XI.

Hulluus ja nerous.

Tähän asti Raoul oli tuntenut ainoastaan moraalista pelkoa, sillä vaarahan uhkasi vain häntä ja kreivitär Cagliostroa. Omasta puolestaan hän luotti oveluuteensa ja hyvään onneensa. Kreivittären hän tiesi aina pystyvän puolustamaan itseään Beaumagnania vastaan.

Mutta Clarisse! Joséphine Balsamon rinnalla oli Clarisse vain uhri, joka oli joutunut vihollisen viekkauden ja julmuuden valtaan. Ja silloin Raoulin kauhu tuli niin suureksi, että hiuksensa todella nousivat päässä pystyyn. Leonardin säälimätön ilme lisäsi kauhua. Hän muisti Rousselinin lesken ja tämän murskatun käden.

Tullessaan hän oli aivan oikein aavistanut, että lopullinen taistelu oli tulossa ja että hän saisi sen suorittaa Joséphine Balsamon kanssa. Tähän asti oli ollut vain pieniä kahakoita, etuvartiotaisteluja. Mutta nyt alkoi säälimätön taistelu kaikkien voimien välillä ja hän, Raoul, sai katsella sitä sidottuna, köysi kaulassa, kaiken lisäksi aivan herpaantuneena Clarissen tulon vuoksi.

– Minulla on todellakin vielä paljon opittavaa, sanoi hän itsekseen. Minä olen tavallaan syyllinen tähän tilanteeseen ja rakas Clarisse on uudelleen joutunut uhrikseni.

Nuori tyttö seisoi epäröiden Leonardin häntä uhatessa revolverillaan. Hän oli tullut huolettomana, aivan samoin kuin loma-aikana mennään tapaamaan mieluista tuttavaa, ja hän joutuikin keskelle väkivaltaa ja rikosta ja rakastamansa mies seisoi hänen edessään sidottuna ja vankina.

Hän sopersi:

– Mitä on tapahtunut, Raoul? Miksi te olette sidottu?

Hän ojensi kätensä nuorta miestä kohden samalla sekä pyytääkseen hänen apuaan että tarjotakseen omansa. Mutta eiväthän he millään tavalla voineet toisiaan auttaa.

Raoul huomasi Clarissen kasvoilla väsyneen ilmeen ja hän oli itkemäisillään ajatellessaan, millaisen vaikean tunnustuksen tämä oli saanut tehdä isälleen ja mitkä olivat heidän hairahduksensa seuraukset. Yhtä kaikki hän vastasi aivan rauhallisesti:

– Minua ei uhkaa mikään vaara, Clarisse, eikä teitäkään. Siitä minä vastaan.

Clarisse loi katseen ympärillään oleviin miehiin ja hämmästyi nähdessään Beaumagnanin ja kysyi arasti Leonardilta:

– Mitä te minusta tahdotte? Tämä pelottaa minua... Kuka minut on kutsunut tänne?

– Minä, neiti, vastasi Joséphine Balsamo.

Josinen kauneus oli herättänyt Clarissen huomiota. Heikko toivo heräsi hänessä, sillä eihän tuo ihana nainen voinut muuta kuin puolustaa ja suojella häntä.

– Kuka te olette, rouva? Minä en tunne teitä...

– Mutta minä tunnen teidät, vakuutti Joséphine Balsamo, jota nuoren tytön sulous näytti ärsyttävän, mutta joka kuitenkin hillitsi suuttumustaan. Te olette paroni d'Etiguesin tytär ja minä tiedän myöskin, että rakastatte Raoul d'Andrésyta.

Clarisse punastui eikä väittänyt vastaan. Joséphine Balsamo sanoi Leonardille:

– Mene sulkemaan portti. Sulje se ketjuilla ja lukolla, jotka olet tuonut mukanasi ja nosta uudelleen pystyyn pylväs, missä on taulu: "Yksityinen alue".

– Jäänkö minä ulos? kysyi Leonard.

– Jäät, minä en tänä hetkenä tarvitse sinua, sanoi Josine äänellä, joka herätti Raoulissa kauhua. Meitä ei saa kukaan häiritä... Ei millään ehdolla, ymmärräthän?

Leonard pakotti Clarissen istumaan tuoliin, veti hänen kätensä taaksepäin ja aikoi ne sitoa.

– Tarpeetonta, sanoi Joséphine Balsamo, jätä meidät.

Leonard totteli.

Josine katseli kaikkia kolmea vastustajaansa, jotka olivat aseettomia ja vastustuskyvyttömiä. Hän oli voittanut taistelun ja saattoi määrätä millaisen rangaistuksen tahansa.

Raoul seurasi häntä katseillaan koettaen päästä selville vastustajansa aikeista ja tuumista. Josinen rauhallisuus vaikutti eniten häneen. Hänessä ei ollut vähääkään levottomuutta eikä kiihkoa, joka jokaiselle muulle naiselle vastaavassa tilanteessa olisi ollut luonnollista. Mikään ei ilmaissut voitonvarmuutta. Hän näytti melkein kärsivän siitä, että oli pakotettu toimimaan sisäisten voimien vaikutuksesta, joita hän ei voinut vallita.

Ensimmäisen kerran hän huomasi tuon fatalismin, minkä tavallisesti hymyilevä kauneutensa salasi, tuon sisäisen ominaisuuden, joka määräsi hänen luonteensa ja selitti luonteensa salaperäisyyden.

Josine istui Clarissen viereen toiselle tuolille ja katsoen suoraan häneen alkoi hän puhua kuivalla yksitoikkoisella äänellä:

– Kolme kuukautta sitten ryöstettiin muuan nainen hänen astuessaan junasta ja vietiin Haie d'Etiguesin linnaan, jossa suureen, syrjässä olevaan saliin oli kokoontunut kymmenkunta Caux'n maakunnan aatelista, niiden joukossa tuossa oleva Beaumagnan ja isänne. En kerro, mitä kaikkea silloin puhuttiin enkä mitä julkeita väitteitä tuo nainen sai silloin kuulla aatelisilta, jotka väittivät olevansa hänen tuomareitaan. Pääasia on, että näennäisen oikeusistunnon jälkeen illalla, toisten poistuttua, isänne ja hänen serkkunsa Bennetot veivät tuon naisen rannalle, sitoivat hänet veneeseen, jonka pohjaan oli tehty reikä ja painoksi pantu suuri kivi, veivät hänet ulapalle ja sinne jättivät hänet.

Clarisse oli tukehtumaisillaan kauhusta, hän sopersi:

– Se ei ole totta!... Isäni ei koskaan olisi voinut tehdä sellaista... Se ei ole totta!

Välittämättä Clarissen vastaväitteistä jatkoi Joséphine Balsamo:

– Muuan henkilö oli kuullut, mitä tuomioistuin päätti linnassa, muuan henkilö vaan; näitä murhaajia – miksikään muiksi heitä ei kai voine kutsua? – piiloutui veneen alle ja pelasti uhrin toisten poistuttua. Mistä hän saapui? Kaikki seikat viittaavat siihen, että hän oli viettänyt yön ja seuraavan aamun teidän huoneessanne ja te olitte ottanut hänet vastaan, ette sulhasena, sillä siihen isänne ei ollut suostunut, vaan rakastajananne.

Syytökset ja herjaukset koskivat Clarisseen aivan kuin vasaraniskut. Hän oli heti paikalla tullut aivan avuttomaksi voimatta millään tavalla vastustaa tai puolustaa itseään.

Aivan kalpeana, puolipyörryksissä hän vaipui kumaraan ja sopersi:

– Hyvä rouva, mitä te sanottekaan?

– Samaa, mitä olette isällennekin tunnustanut, jatkoi kreivitär. Hairahduksenne seuraukset pakottivat teidät toissailtana kertomaan hänelle kaiken. Tarvitseeko minun teille selvemmin kertoa, mihin rakastajanne joutui? Samana päivänä, jona Raoul d'Andrésy riisti kunnianne, seurasi hän samaa naista, jonka oli pelastanut hirvittävästä kuolemasta, antoi hänelle ruumiinsa ja sielunsa, nautti hänen rakkaudestaan ja vannoi olevansa koskaan enää tapaamatta teitä. Hän vannoi valansa aivan selvästi: "Minä en rakastanut häntä" sanoi hän. "Se oli ainoastaan rakkaudenseikkailu. Kaikki on loppunut."

– Kun hänen ja rakastettunsa välillä syntyi väärinkäsitys, niin sai tämä nainen selville, että hän oli kirjoittanut teille tämän kirjeen, missä hän pyytää anteeksi ja odottaa parempaa tulevaisuutta. Ymmärrättehän kai nyt, että minulla on syytä pitää teitä vihollisena, lisäsi kreivitär synkästi.

Clarisse oli vaiti. Hänessä heräsi pelko ja hän katseli yhä suuremmalla kauhulla lempeää ja samalla kammottavaa naista, joka oli riistänyt Raoulin ja väitti olevansa hänen vihollisensa.

Syvän säälin vallassa ja välittämättä vähääkään Joséphine Balsamon vihasta Raoul vastasi hyvin vakavasti:

– Jos olen vannonut juhlallisen valan, niin sen ainakin olen vannonut ja aion pitää, Clarisse, että hän ei saa koskea hiuskarvaankaan teidän päässänne. Älkää pelätkö. Kymmenen minuutin päästä lähdette täältä aivan turvassa. Kymmenen minuutin päästä, Clarisse.

Joséphine ei välittänyt tästä väitteestä. Hän jatkoi varmalla äänellä:

– Meidän välillämme olevat suhteet ovat siis selvät. Siirtykäämme pääasiaan ja minä selitän kaiken lyhyesti. Isänne, neiti, hänen ystävänsä Beaumagnan ja heidän liittolaisensa pyrkivät yhteiseen päämäärään, johon minäkin puolestani pyrin, ja jota Raoul omasta puolestaan tavoittaa kiihkeästi. Meidän välillämme vallitsee siis ankara sota. Me kaikki olemme joutuneet yhteyteen erään Rousselin-nimisen naisen kanssa. Tällä on muuan puinen lipas, jonka me tarvitsemme onnistuaksemme aikeessamme, mutta hän on lahjoittanut sen eräälle henkilölle.

– Olemme kuulustelleet leskeä hyvin tiukasti, mutta emme ole saaneet vastausta, sillä tämä henkilö näyttää tehneen erinäisiä palveluksia tuolle leskelle ja siksi tämä kieltäytyy ilmaisemasta hänen nimeään. Olemme saaneet vain kuulla erään vanhan tarinan, jonka teille nyt kerron ja jota te epäilemättä mielenkiinnolla seuraatte meidän kannaltamme ja epäilemättä teidänkin kannaltanne katsottuna. Raoul alkoi ymmärtää, mihin kreivitär pyrki ja mihin tämä kaikki ehdottomasti viimein johti. Tämä näytti niin kamalalta, että hän suuttuneena lausui:

– Ei, ei, sitä ei saa tehdä. Muutamien asioiden täytyy pysyä salassa...

Kreivitär ei näyttänyt kuulevan tätä vaan jatkoi järkähtämättömänä:

– Asia on seuraava: Kaksikymmentäkaksi vuotta sitten preussilaisten hyökätessä Ranskaan pakeni kaksi miestä vihollisen tieltä Rousselinin rattailla ja tappoi Rouenin lähellä Jaubert nimisen palvelijan riistääkseen hänen hevosensa. Hevosen saatuaan pääsivät he pakoon riistettyään uhriltaan lippaan, missä oli kallisarvoisia jalokiviä.

– Myöhemmin sama Rousselin, jonka he veivät väkisin mukanaan, ja jolle antoivat palkaksi muutamia arvottomia sormuksia, palasi Roueniin vaimonsa luo ja kuoli melkein heti, jotenka murhasta ja hänen välillisestä osanotostaan siihen ei saatu mitään tietää. Lesken ja murhaajien välillä syntyi nyt suhde, sillä nämä pelkäsivät lesken ilmaisevan kaiken... Mutta minä otaksun, neiti että ymmärrätte täydellisesti, mistä on kysymys, eikö niin?

Clarisse kuunteli tätä niin kauhistuneena, että Raoul huudahti:

– Vaikene, Josine, ei enää sanaakaan! Tämähän on halpamaista ja mieletöntä! Mitä hyötyä siitä on?

Joséphine vaati häntä vaikenemaan.

– Mitäkö hyötyä? sanoi hän. Se, että totuus on täydelleen paljastettava. Sinä olet saattanut meidät taistelemaan toisiamme vastaan. Kärsikäämme siis sekä hän että minä myöskin yhtä paljon.

– Julmuri, huudahti Raoul epätoivoissaan.

Ja Joséphine Balsamo kääntyi Clarissen puoleen selittäen:

– Isänne ja serkkunne Bennetot pitivät Rousselinin leskeä silmällä ja paroni d'Etigues epäilemättä sijoitti hänet Lillebonneen, missä häntä helpommin saattoi vartioida. Vuosien kuluessa ilmestyi olento, joka saattoi tätä tehtävää hoitaa mahdollisimman hyvin, ja se olitte te, neiti. Rousselinin leski kiintyi teihin, eikä siis hänen puoleltaan tarvinnut enää pelätä mitään vihamielisiä toimenpiteitä. Hän ei mistään hinnasta olisi pettänyt isäänne, koska te tavan takaa kävitte häntä tapaamassa. Tietysti kävitte aivan salassa, jotta millään tavalla ei voitaisi yhdistää mennyttä aikaa nykyiseen ja siksi tapasitte toisenne toisinaan lähitienoilla vanhassa majakassa tai jossain muualla.

– Tällaisella retkellänne te näitte Lillebonnen vajassa lippaan, jota Raoul ja minä olemme etsineet. Te olitte sen vieneet kotianne, kun Raoul ja minä saimme hänen kauttaan tietää, että lipas oli henkilöllä, jonka nimeä hän ei tahtonut mainita, että tämä henkilö oli tehnyt hänelle paljon hyvää, että tapasitte toisenne määräpäivänä. Silloin huomasimme, että meidän tarvitsi vain tulla tähän vanhaan majakkaan Rousselinin lesken sijasta saadaksemme tietää koko totuuden.

– Kun näimme teidän tulevan, tiesimme samalla ehdottoman varmasti, että nuo kaksi murhaajaa olivat isänne ja Bennetot, nuo samat miehet, jotka minut heittivät mereen.

Clarisse itki ja hartiansa värisivät nyyhkytyksistä. Raoul oli aivan varma siitä, että Clarisse ei ollut aavistanutkaan isänsä rikosta, ennenkuin nyt vasta, mutta että samalla syytöksien kautta hän alkoi ymmärtää eräiden seikkojen merkityksen, joille hän tähän asti ei ollut pannut painoa ja hänen täytyi nyt pitää isäänsä murhaajana. Mitä tuskaa tämä tuottikaan nuorelle tytölle ja miten oikeaan kohtaan Joséphine Balsamo oli osunut! Hän kidutti uhriaan kuin taitavin pyöveli. Miten julmasti, paljoa kamalammin kuin mitä Leonard oli tehnyt Rousselinin leskelle ruumiillisen kidutuksen kautta, Joséphine Balsamo nyt kosti viattomalle Clarisselle!

– Niin, jatkoi kreivitär matalalla äänellä, murhaaja... Hänen rikkautensa, linnansa, hevosensa on hän saanut rikoksensa kautta. Eikö niin, Beaumagnan? Sinäkin voisit tässä todistaa, sinä, joka juuri tämän kautta olet saanut hänet aivan kokonaan valtoihisi. Kun salaisuus oli hallussasi, jonka olit jollain tavalla saanut tietoosi, johdatit hänet mihin halusit ja käyttäen hyväksesi tätä hänen ensimmäistä rikostansa ja hallussasi olevia tietoja, pakotit hänet palvelemaan sinua ja surmaamaan kaikki ne, jotka olivat tielläsi. Beaumagnan... minä tiedän yhtä ja toista! Millaisia roistoja te olettekaan!

Hän käänsi katseensa Raouliin. Nuoresta miehestä tuntui, että Josine koetti puolustaa omia rikoksiaan vetoamalla Beaumagnanin ja hänen liittolaistensa tekoihin. Mutta Raoul vastasi tylysti:

– Entä sitten? Joko olet lopettanut? Vieläkö aiot kiduttaa tuota lasta? Mitä vielä tahdot?

– Hänen täytyy puhua, sanoi Josine.

– Jos hän puhuu, päästätkö hänet vapaaksi?

– Päästän.

– Kysy siis. Mitä tahdot tietää? Mitä on tuon lippaan sisäpuolelle kirjoitettu? Eikö niin?

Vaikka Clarisse olisikin halunnut vastata, vaikka hän ehkä tiesikin salaisuuden, niin hän ei pystynyt vastaamaan eikä käsittänyt kysymystä.

Raoul jatkoi:

– Koettakaa voittaa tuskanne, Clarisse. Tämä on viimeinen vaikeus ja sitten kaikki päättyy. Minä pyydän teitä vastaamaan... Tässä kysymyksessä ei ole mitään sellaista, joka olisi ristiriidassa omantuntonne kanssa. Te ette ole tehnyt mitään vaitiololupausta. Te ette petä ketään... Sen vuoksi...

Raoulin rukoileva ääni rauhoitti nuorta tyttöä. Raoul huomasi sen ja kysyi:

– Minne lipas on joutunut? Tehän veitte sen kotianne?

– Niin vein, lausui Clarisse heikolla äänellä.

– Miksi?

– Se miellytti minua... halusin sen saada...

– Näkikö isänne sen?

– Näki.

– Samana päivänäkö?

– Ei, muutama päivä myöhemmin.

– Ja hän otti sen teiltä?

– Niin.

– Millä tekosyyllä?

– Ei millään.

– Mutta olihan teillä aikaa sitä tarkastaa?

– Ja te näitte sen sisäpuolella olevan kirjoituksen?

– Näin.

– Se oli kirjoitettu vanhanaikaisilla kirjaimilla, eikö niin? Kömpelösti?

– Niin.

– Osasitteko sen lukea?

– Osasin.

– Helpostiko?

– En, mutta lopulta pääsin selville.

– Ja muistatteko tuon kirjoituksen?

– Ehkä... en ole varma... se oli latinaa...

– Latinaako? Koettakaahan muistella...

– Onko minulla siihen oikeutta?... Jos se on niin suuri salaisuus, saanko sen ilmaista?...

Clarisse epäröi.

– Teillä on siihen oikeus, Clarisse, minä vakuutan sen... Eihän tämä salaisuus kuulu kellekään. Ei teidän isällänne eikä hänen ystävillään eikä minulla ole erikoista oikeutta siihen. Se salaisuus kuuluu sille, joka sattumalta sen ensimmäisenä löytää.

Clarisse taipui. Raoulin vakuutus oli hänen mielestään oikea.

– Niin... niin... epäilemättä olette oikeassa... Mutta ymmärrättehän, että minulle se merkitsi niin vähän, että minun täytyy pinnistää muistiani... Jollain tavalla kääntää se itselleni... Siinä puhuttiin jostain kivestä... ja kuningattaresta...

– Teidän täytyy koettaa muistaa se, Clarisse, teidän täytyy, rukoili Raoul, joka tuli levottomaksi nähdessään synkän ilmeen kreivittären kasvoilla.

Hitaasti, jännittäen muistiaan, lausuen sanoja ja niitä taas muutellen, pääsi nuori tyttö viimein tulokseen:

– Nyt tiedän... tämä oli lause, jonka sain selville... viisi sanaa latinankielellä... tässä järjestyksessä...

Ad lapidem currebat olim regina...

Tuskin hän oli ennättänyt lausua nämä sanat, ennenkuin Joséphine Balsamo hyökkäävällä tavalla lähestyi nuorta tyttöä ja huusi hänelle:

– Se on valhe! Tuon lauseen olemme tunteneet jo kauan aikaa! Beaumagnan voi sen todistaa. Beaumagnan, tunnemmehan me sen?... Hän valehtelee, Raoul, hän valehtelee. Kardinaali Bonnechose viittaa näihin sanoihin selostuksessaan, ja hän panee niille siksi vähän painoa ja pitää niitä niin arvottomina, että minä en ole niitä edes maininnutkaan!... Kiveä kohden juoksi kerran kuningatar. Mutta missä on tämä kivi ja mitä kuningatarta sillä tarkoitetaan? Kaksikymmentä vuotta on sitä jo etsitty. Ei, ei, siellä on jotain muuta.

Hänet valtasi jälleen tuo tavaton suuttumus, joka ei ilmaantunut äänen sävyssä eikä kiihkeissä liikkeissä, vaan oli kokonaan sisäistä ja jonka huomasi vain eräistä pienistä seikoista ja ennen kaikkea muuta oudoista ja erikoisista sanoista.

Kumartuen nuoren naisen puoleen ja sinutellen häntä, Joséphine lausui:

– Sinä valehtelet!... Sinä valehtelet!... Vielä on yksi sana, johon sisältyy kaikki... Mikä se on? Yksi salasana on olemassa... yksi ainoa... mikä se on? Vastaa.

Clarisse vaikeni kauhuissaan. Raoul rukoili:

– Muistelkaa, Clarisse... Muistelkaa... Paitsi noita viittä sanaa, ettekö nähnyt vielä muuta?...

– En minä tiedä... en minä usko... valitti nuori tyttö.

– Muistelkaa... Teidän täytyy muistaa... Pelastuksenne riippuu siitä...

Mutta Raoulin käyttämä ääni ja hänen hellyytensä Clarissea kohtaan sai Joséphine Balsamon aivan raivoihinsa.

Hän tarttui nuoren tytön käsivarteen ja komensi:

– Puhu, tai...

Clarisse sopersi voimatta vastata. Kreivitär vihelsi pilliinsä.

Melkein heti paikalla ilmestyi Leonard oviaukkoon. Hampaitaan purren hän käski soinnuttomalla äänellä:

– Vie hänet täältä, Leonard... ja ala kuulustelu.

Raoul ponnahti paikallaan.

– Raukka! Kurja! huusi hän. Mitä aiot hänelle tehdä? Sinähän olet huonoista huonoin nainen. Leonard, jos kajoatkaan vain tuohon lapseen, niin minä vannon jumalan kautta, että kerran vielä...

– Kylläpä sinä pelkäät hänen puolestaan! ilkkui Joséphine Balsamo. Sinähän joudut aivan suunniltasi ajatellessasi hänen kärsivän. Toden totta, te olette kuin luodut toisianne varten. Murhaajan tytär ja varas!

– Niin, varas, sähisi hän palaten Clarissen luo. Sinun rakastajasi on varas, ei mitään muuta! Hän on aina elänyt varastamalla. Jo lapsena hän varasti! Antaakseen sinulle kukkia, kihlasormuksen, hän varasti. Hän on murtovaras, rosvooja. Jo hänen kaunis nimensäkin d'Andrésy on varastettu. Raoul d'Andrésy? Arsène Lupin on hänen oikea nimensä. Paina se mieleesi, Clarisse, se tulee vielä kerran kuuluisaksi.

– Kyllä minä olen nähnyt sinun rakastajasi tekojaan tekemässä! Hän on suoranainen mestari! Ovela! Kylläpä teistä tulee kaunis pari, ellen sitä estäisi, ja millainen tulisikaan teidän lapsestanne, joka olisi Arsène Lupinin poika ja paroni Godefroyn tyttärenpoika.

Muistaen lapsen kiihottui hänen raivonsa uudelleen. Pahuuden hulluus sai hänessä vallan.

Leonard...

– Villipeto, huusi Raoul epätoivoissaan. Sinä olet halpamainen!... Nyt olet paljastanut itsesi Joséphine Balsamo! Turhaan nyt enää koetat näytellä! Pyöveli olet sinä!...

Mutta Joséphine oli suunniltaan, hänessä vallitsi hurja vimma päästä tuottamaan tuskaa ja kiduttamaan nuorta tyttöä. Hän itse lykkäsi tytön Leonardin luo, joka raasti häntä ovea kohden.

– Raukka! Hirviö! ulvoi Raoul. Jos kajoat vain hänen hiuskarvaansakaan, kuuletko... hiuskarvaansakaan, niin olette kuoleman omat. Hirviöt! Päästäkää hänet vapaaksi!

Hän ponnisteli niin voimakkaasti siteitään vastaan, että Beaumagnanin laatima loukku meni pilalle ja mädät ikkunaluukut irtaantuivat saranoiltaan pudoten huoneeseen hänen taakseen.

Hetkisen vastustajat olivat levottomia. Mutta nuorat olivat lujat ja pidättivät siksi hyvin vankia, että mitään vaaraa ei tarvinnut pelätä. Leonard otti esiin revolverinsa ja ojensi sen Clarissen ohimoa kohden.

– Jos tuo mies vielä tekee ainoankaan liikkeen, jos hän astuu askeleenkaan, niin ammu, käski kreivitär.

Raoul ei liikahtanut paikaltaan. Hän oli aivan varma siitä, että Leonard täyttäisi määräyksen heti paikalla ja että hänen pieninkin liikkeensä syöksisi Clarissen kuolemaan. Mitä siis tuli tehdä?... Hänen täytyi siis alistua? Hän ei siis millään keinolla voinut päästä vapaaksi?

Joséphine Balsamo piti häntä yhä silmällä.

– No, sanoi hän, sinä siis ymmärrät tilanteen ja pysyt alallasi.

– En, vastasi Raoul hilliten itseään... en, mutta minä mietin.

– Mitä?

– Minä lupasin hänelle, että hän pääsee vapaaksi ja että hänen ei tarvitse mitään pelätä. Tahdon pitää lupaukseni.

– Se on ehkä liian myöhäistä, sanoi kreivitär.

– Ei ole, Josine, sinä päästät hänet vapaaksi.

Josine kääntyi rikostoverinsa puoleen sanoen:

– Olethan valmis, Leonard. Mene ja tee tehtäväsi nopeasti.

– Seis, huudahti Raoul, päästä hänet vapaaksi... Kuulethan, Josine, minä käsken sinua päästämään hänet vapaaksi... Nyt ei ole kysymyksessä aikomasi hirmuteon lykkääminen tai muuttaminen. Sinun täytyy heti paikalla päästää Clarisse d'Etigues vapaaksi ja avata hänelle ovi selkoselälleen.

Hänen täytyi olla aivan varma itsestään, hänen vaatimustensa takana täytyi olla aivan erikoiset syyt, koska hän sanoi sanottavansa niin juhlallisen varmasti.

Se vaikutti Leonardiinkin, joka epäröi. Clarisse, joka ei ollut käsittänyt, mikä kauheus häntä odotti, näytti rauhoittuvan.

Kreivitär kysyi hämmästyneenä:

– Joutuvia loruja, eikö niin? Uusi juoni taas...

– Ei, vaan sellainen tosiseikka, vakuutti Raoul, että se määrää kaiken ja sinäkin alistut.

– Mitä tämä tietää? kysyi kreivitär joutuen yhä enemmän ymmälle. Mitä sinä haluat?

– Minä en halua... minä vaadin.

– Mitä?

– Että Clarisse päästetään aivan heti vapaaksi, että hän saa lähteä täältä, etkä sinä etkä Leonard astu askeltakaan paikaltanne.

Joséphine nauroi ja kysyi:

– Eikö muuta?

– Ei muuta.

– Ja mitä tarjoat sinä sen sijaan minulle?

– Arvoitukseen kuuluvan sanan.

Joséphine vavahti.

– Sinä tiedät sen siis?

– Tiedän.

Näytelmä muuttui heti. Raivoisat vastustajat, jotka olivat hyökänneet toistensa kimppuun joko vihan, mustasukkaisuuden tai rakkauden vimmassa, kohdistivat kaiken huomionsa nyt kokonaan suureen yhteiseen yritykseen. Kreivittären kostonhimo väistyi. Munkkien monet tuhannet jalokivet kimaltelivat hänen silmissään, niinkuin Raoul olikin tarkoittanut.

Beaumagnan oli kohottautunut puoliksi seisomaan ja kuunteli ahneesti.

Josine jätti Clarissen vartijansa huostaan ja lähestyi Raoulia sanoen:

– Riittääkö tuo yksi sana?

– Ei sanoi Raoul. Se on myös selitettävä. Lauseen salaisuus on kätketty verhon taakse ja sen läpi on ensin päästävä.

– Ja sinä olet sen tehnyt?

– Olen. Jo aikaisemmin olin tehnyt eräitä johtopäätöksiä. Äkkiä selvisi minulle koko totuus.

Josine tiesi varsin hyvin, että tällaisissa tapauksissa Raoul ei laskenut leikkiä.

– Selitä, sanoi hän, ja Clarisse saa lähteä täältä.

– Hänen täytyy ensin saada mennä, vastasi Raoul, sitten selitän. Tietysti minä en selitä, jos köysi on kaulassani ja kädet sidottuina, vaan aivan vapaana.

Josine vastusti tätä.

– Naurettavaa. Sinä muuttaisit tilanteen. Nyt minä olen kaiken valtias.

– Et enää, vastasi Raoul. Sinä olet riippuvainen minusta. Minä saan nyt määrätä ehtoni.

Kreivitär kohautti olkapäitään, mutta ei kuitenkaan voinut olla sanomatta:

– Vanno, että puhut aivan totta. Vanno äitisi haudan kautta.

Raoul lausui juhlallisesti:

– Minä vannon äitini haudan kautta, että kaksikymmentä minuuttia sen jälkeen kun Clarisse on lähtenyt täältä ilmaisen sinulle, missä on rajapyykki eli toisin sanoen, minne ovat kerätyt Ranskan munkkien aarteet.

Joséphine Balsamo tunsi, miten Raoul ihmeellisellä lumousvoimallaan pyrki vakuuttamaan hänelle väitteensä todeksi, hän koetti vastustaa sitä ja sanoi sen vuoksi:

– Ei, ei, tämä ei ole mitään muuta kuin ansa... sinä et tiedä mitään...

– Minä en ainoastaan sitä tiedä, sanoi Raoul, mutta minä en ole ainoa, joka sen tietää.

– Kuka muu siis?

– Beaumagnan ja paroni.

– Mahdotonta!

– Punnitsehan asiaa. Beaumagnan oli toissapäivänä Haie d'Etiguessa. Miksi? Koska paroni on löytänyt lippaan ja koska he yhdessä tutkivat tuota kirjoitusta. Joko ei ole olemassa mitään muuta kuin nuo viisi sanaa, jotka kardinaali on kertomuksessaan maininnut, tai on vielä yksi, joka ilmaisee koko salaisuuden, ja silloin he ovat sen nähneet ja tietävät kaiken.

– Vähät minä siitä! sanoi Joséphine katsoen Beaumagnaniin. Hän on minun hallussani.

– Mutta Godefroy d'Etigues ei ole sinun hallussasi ja tänä hetkenä voi hän yhdessä serkkunsa kanssa olla määräpaikalla Beaumagnanin lähettämänä ja valmistautuvat ottamaan aarteen haltuunsa. Käsitätkö vaaran? Jos menetät yhdenkään minuutin, niin voit menettää kaiken?

Kreivitär väitti raivoissaan:

– Minä voitan kaikki, jos Clarisse puhuu.

– Hän ei puhu siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hän tiedä enempää.

– Puhu sinä siis, koska ajattelemattomuudessasi olet tunnustanut sen tietäväsi. Miksi päästäisin hänet vapaaksi? Miksi tottelisin sinua? Heti kun Clarisse on joutunut Leonardin käsiin, ei minun tarvitse muuta kuin tahtoa ja voin puristaa sinusta kaikki tiedot.

Raoul nosti päänsä pystyyn.

– Et, sanoi hän, vaara on väistetty, myrsky on mennyt ohi. Ehkä sinun ei todellakaan tarvitsisi tehdä mitään muuta kuin tahtoa, mutta sinä et enää voi tätä tahtoa. Sinulla ei ole enää siihen voimia.

Ja Raoul oli vakuutettu siitä, että hän tässä oli aivan oikeassa, Kreivitär oli kova, julma, "pirullinen" niinkuin Beaumagnan sanoi, mutta hän oli samalla nainen ja hermokohtausten alainen, hän teki pahaa määrätyn hermopingoituksen aikana eikä vapaasta tahdostaan – kun tällainen hulluudenhetki oli mennyt ohi, niin sitä seurasi väsymys, sekä moraalinen että ruumiillinen herpaantuminen. Raoul aavisti hänen nyt jo joutuneen niin pitkälle.

– Olehan, Joséphine Balsamo, loogillinen oman itsesi kanssa, sanoi hän. Sinä olet pannut elämäsi tämän ainoan kortin varaan saadaksesi äärettömän suuren aarteen. Aiotko kieltää kaikki nämä pyrkimyksesi sinä hetkenä, jona minä tarjoan ratkaisun?

Vastustus heikkeni. Joséphine Balsamo väitti vielä:

– Minä epäilen sinua.

– Se ei ole totta. Sinä tiedät varsin hyvin, että minä pidän lupaukseni. Jos viivyttelet... Mutta sinä et viivyttele. Sielussasi olet jo tehnyt päätöksen ja se on viisas.

Kreivitär mietti pari minuuttia, sitten hän teki liikkeen joka ilmaisi: "Saanhan minä myöhemminkin käsiini tuon tytön ja kostoni on vain siirtynyt toiseen aikaan."

– Äitisi muiston nimessä siis vannot? kysyi hän.

– Äitini muiston nimessä, kaiken jäljellä olevan kunniani ja rehellisyyteni nimessä vannon ilmaisevani sinulle kaiken.

– Minä suostun, sanoi Josine. Mutta Clarisse ja sinä ette saa vaihtaa sanaakaan keskenänne.

– En sanaakaan. Ei minulla olekaan mitään salaista hänelle sanottavaa. Kun hän vain pääsee vapaaksi, niin olen tyytyväinen.

Josine käski:

– Leonard, päästä tyttö menemään. Irroita tuon nuoren miehen siteet.

Leonard ei näyttänyt tätä hyväksyvän, mutta hän oli siksi paljon tottunut tottelemaan, ettei kapinoinut. Hän päästi Clarissen irti ja leikkasi Raoulin siteet poikki.

Raoul ei esiintynyt niin juhlallisesti kuin hetken vakavuus olisi vaatinut. Hän oikoi jalkojaan, venytteli pariin kertaan käsivarsiaan ja hengitti syvään.

– Näin on helpompaa olla! Minä en ole luotu olemaan vankina. Vapauttaa hyvät ja rangaista pahoja, se on minun ammattini. Vapise Leonard!

Hän lähestyi Clarissea ja sanoi:

– Pyydän teiltä anteeksi kaikkea sitä, mitä on tapahtunut. Tämä ei uudistu enää koskaan, olkaa siitä varma. Tästä lähin olette minun suojelukseni alainen. Jaksatteko poistua?

– Kyllä, kyllä, sanoi Clarisse. Mutta entä te?

– Minä en ole missään vaarassa. Teidän pelastuksenne on pääasia. Pelkään, ettette jaksa kävellä pitkää matkaa.

– Eilen isäni toi minut erään ystävän luo ja tulee huomenna hakemaan minua.

– Täältä lähitienoiltako?

– Niin.

– Älkää sanoko sen enempää, Clarisse. Muut tiedot olisivat teille vahingollisia.

Hän saattoi Clarissea ovelle ja viittasi Leonardia avaamaan portin. Kun Leonard oli sen tehnyt, jatkoi hän:

– Olkaa järkevä älkääkä peljätkö mitään, ei kerrassaan mitään, ei minun eikä omasta puolestanne. Me tapaamme toisemme silloin kuin aika on siihen otollinen ja sellainen aika tulee vielä, vaikka millaiset esteet tahansa erottaisivatkin meidät.

Hän sulki oven Clarissen poistuttua. Clarisse oli pelastettu.

Ja huimapäisyydessään hän tohti huudahtaa:

– Mikä suloinen olento!

Kun Arsène Lupin myöhemmin kertoi tästä seikkailustaan Joséphine Balsamon kanssa, ei hän voinut olla nauramatta:

– Niin, minä nauran nyt samoin kuin nauroin silloinkin, ja minä muistan silloin suorittaneeni tuollaisen pienen tanssin, joka aina on ilmaissut saaneeni voiton... ja tämän voiton saaminen oli todellakin vaikeaa.

– Olin todellakin innoissani. Clarisse oli vapaa, kaikki näytti loppuneen. Sytytin savukkeen ja kun Joséphine Balsamo asettui eteeni ja muistutti tekemäämme sopimusta, olin niin epähieno, että puhalsin sauhua vasten hänen kasvojaan.

– Heittiö! sähisi Josine.

– Se sana, minkä heitin vasten hänen naamaansa, oli suorastaan hävytön. Voin puolustaa itseäni sillä, että siinä oli enemmän veitikkamaisuutta kuin raakuutta. Ja sitäpaitsi... sitäpaitsi... miksi suotta puolustaisin itseäni? Miksi erittelisin kaikkia äärimmäisiä vastakkaisimpia tunteita, jotka tuo nainen minussa herätti? En kerskaile suinkaan olleeni hänen suhteensa aina psykologisesti oikeassa tai menetelleeni moitteettomasti hänen suhteensa. Minä rakastin ja halveksin häntä hurjasti samalla kertaa. Mutta kun hän oli hyökännyt Clarisseen, niin inhoni ja halveksimiseni oli rajaton. En nähnyt enää hänen kauneutensa ihmeellistä naamiota, vaan kaiken sen, joka oli sen alla ja siksi raateleva peto ilmeni minussa äkkiä ja heitin kantapäilläni pyörähtäen julkean loukkaussanan vasten hänen kasvojaan.

Arsène Lupin saattoi kylläkin jälkeenpäin nauraa tälle kaikelle. Mutta silloin oli ainakin vakava hetki eikä puuttunut paljoa siitä, että kreivitär tai Leonard olisi ampunut hänet kuoliaaksi.

Joséphine Balsamo sanoi hampaitaan purren:

– Kuinka minä sinua halveksin!

– Yhtä paljon kuin minä sinua, ilkkui Raoul.

– Ja sinä tiedät, että kaikki ei ole loppunut Clarissen ja Joséphine Balsamon välillä.

– Yhtä vähän kuin Clarissen ja Raoul d'Andrésyn välillä, vastasi toinen pelottomasti.

– Roisto! mutisi Josine... sinä ansaitsisit...

– Revolverinkuulan... Mahdotonta, rakkaani!

– Älä uhmaile minua liian paljon, Raoul!

– Mahdotonta, sanoi Raoul. Tänä hetkenä olen sinulle pyhä. Minä edustan sinulle miljardia. Ammu minut ja miljardi menee nenäsi ohitse, Cagliostron tytär! Niin suuri on sinun kunnioituksesi minua kohtaan! Jokainen solu aivoissani vastaa jalokiveä... Jos kuula osuu sinne, niin silloin saat huutaa kaikkia esi-isiäsi avuksesi... Juuri niin, et saisi silloin ropoakaan! Minä sanon kerta vielä, Joséphine, että minä olen "tabu", niinkuin Polynesiassa sanotaan. Tabu päästä kantapäähän asti! Laskeudu polvillesi ja suutele minun kättäni, niin teet viisaimmin.

Raoul avasi aitaukseen johtavan ikkunan ja huokasi:

– Täällä aivan tukehtuu. Leonard näyttää todellakin synkältä Joséphine, pidätkö sitä välttämättömänä, että pyövelisi pitää kättään revolveritaskussaan?

Kreivitär polki jalkaansa.

– Lopeta nyt jo nuo hulluttelusi, sanoi hän. Sinä asetit ehtosi ja tunnet, mitkä ovat minun.

– Henki tai rahat.

– Puhu siis heti paikalla, Raoul.

– Kylläpä sinulla on kiire! Minähän asetin kahdenkymmenen minuutin väliajan ollakseni varma siitä, että Clarisse on kynsiesi ulottuvilta, eikä vielä ole pitkään aikaan kulunut kahtakymmentä minuuttia. Sitäpaitsi...

– Mitä vielä?

– Miten sinä luulet minun voivan viidessä sekunnissa selvittää arvoitus, jota vuosikausia on koetettu turhaan ratkaista.

Joséphine ällistyi.

– Mitä sinä tarkoitat?

– En mitään muuta kuin että tarvitsen vähän ajatusaikaa.

– Ajatusaikaa? Miksi?

– Selvittääkseni...

– Mitä? Sinä et siis tiennytkään?...

– Arvoituksen ratkaisua? En suinkaan.

– Sinä olet siis valehdellut!

– Älä liioittele, Joséphine.

– Sinä valehtelet, sillä sinähän vannoit...

– Äitini haudan kautta, niin kyllä, enkä minä suinkaan aio peitellä mitään. Mutta ei saa sekoittaa käsitteitä. Minä en vannonut tietäväni totuutta. Minä vannoin sanovani sinulle totuuden.

– Ennenkuin voi sanoa, täytyy tietää.

– Ennenkuin voi tietää, täytyy miettiä, etkä sinä anna minulle siihen aikaa! Hitto vieköön! Minä tarvitsen hiljaisuutta... Ja sitäpaitsi täytyy Leonardin irrottaa kätensä revolveristaan, se häiritsee minua.

Vielä enemmän kuin hänen leikinlaskunsa hirvitti kreivitärtä se hävytön tapa ja ääni, jolla ne lausuttiin.

Uupuneena ja tietäen kaikki uhkaukset turhiksi hän sanoi:

– Niinkuin tahdot! Tunnenhan minä sinut, sinä pidät lupauksesi.

Raoul huudahti:

– Sinä alat olla minulle lempeä ja minähän en koskaan ole voinut lempeyttä vastustaa... Mistä saan kirjoitusneuvot? Hienoa lumppupaperia, kolibrin sulan, mustan seinän verta ja pöydäksi seetripuun kuorta, niinkuin runoilija sanoo.

Hän otti lompakostaan kynän ja käyntikortin, jolle jo oli kirjoitettu sanoja määrätyssä järjestyksessä.

Hän piirsi viivoja ja yhdisti sanat toisiinsa. Sitten hän kirjoitti kortin toiselle puolelle latinalaisen lauseen:

Ad lapidem currebat olim regina.

– Millaista kyökkilatinaa! sanoi hän puoliääneen. Jos olisin ollut munkkien sijassa, niin olisin löytänyt jotain muuta ja olisin päässyt samaan tulokseen. Mutta hyväksykäämme nyt tämä. Kuningatar siis juoksi kiveä kohden... Katsohan kelloasi, Joséphine.

Raoul ei enää nauranut. Parin minuutin ajan olivat kasvonsa olleet aivan vakavat ja katseessaan, joka oli suunnattu etäisyyteen, kuvastui syvä miettiminen. Hän huomasi yhtäkaikki Joséphinen luovan häneen katseen, missä oli ihailua ja ehdotonta luottamusta ja Raoul hymyili jatkaen yhä miettimistään.

– Sinä näet nyt totuuden, eikö niin? kysyi kreivitär.

Sidottuna ja liikkumattomana paikallaan Beaumagnan kumartui eteenpäin kuunnellen aivan jännittyneenä. Tulisikohan todellakin tuo suuri salaisuus nyt ilmi?

Kului vielä pari minuuttia, tuskin enempää, jona aikana oli aivan hiljaista.

Joséphine Balsamo kysyi:

– Mikä sinun on Raoul? Sinähän näytät aivan kiihottuneelta.

– Niin, niin, minä olen todella hyvin kiihottunut. Koko tämä tarina, nuo salatut rikkaudet keskellä vapaata luontoa, rajapyykkiin kätkettyinä tuntuu jo sellaisenaan hyvin ihmeelliseltä. Mutta se ei ole vielä mitään verrattuna siihen ajatukseen, joka on kaiken tämän takana. Et voi kuvitellakaan, miten kummallinen se on... ja miten kaunis se on!... Miten runollinen ja miten lapsellinen!

Raoul vaikeni. Muutaman hetken päästä hän sanoi vakuuttavasti:

– Josine, keskiajan munkit olivat aivan pöhköjä.

Hän nousi ja jatkoi:

– Hyvä jumala, he saattoivat kylläkin olla hyvin hurskaita, mutta minun täytyy sanoa, vaikkakin se loukkaisi sinua, he olivat pöhköjä. Katsohan, jos joku rahamies tahtoisi suojella rahakirstuaan kirjoittamalla sen oveen: "Ei saa avata!" pidettäisiin häntä pöhkönä, eikö niin? No niin, se tapa, minkä munkit keksivät suojellakseen aarteitaan, oli melkein yhtä lapsellinen.

Kreivitär kuiskasi:

– Ei... ei... se ei ole mahdollista!... Sinä et ole arvannut! ... Sinä erehdyt!...

– Pöhköjä nekin, jotka vuosikausia ovat etsineet eivätkä ole löytäneet. Umpisokeita! Pölkkypäitä! Teillä, sinulla, Leonardilla, Godefroy d'Etiguesilla, Beaumagnanilla, hänen ystävillään, koko jesuiittajoukolla, Rouenin arkkipiispalla, teillä oli edessänne nuo viisi sanaa eikä se riittänyt! Hitto vieköön, alkeiskoulun oppilaat ratkaisevat vaikeampia probleemeja.

Kreivitär väitti:

– Kysymyksessä oli yksi ainoa sana eikä viisi.

– Mutta sehän sana löytyy! Kun sanoin äsken sinulle, että lippaan kautta paroni ja Beaumagnan tunsivat tuon sanan, niin säikytin sinua, jotta jättäisit etsimisen sikseen! Nuo herrat eivät olekaan nähneet yhtään mitään! Välttämätön sana on tässä. Se on liitetty noihin viiteen sanaan! Sen sijaan että kalpenitte kaikki tuon latinalaisen lauseen edessä, olisi teidän tarvinnut ainoastaan koota jokaisen viiden sanan ensimmäinen kirjain. Kreivitär sanoi matalalla äänellä:

– Me olemme sitäkin ajatelleet... Sehän on sana Alcor, eikö niin?

– Niin, se on Alcor.

– Entä sitten?

– Entäkö sitten? Tuohon sanaanhan sisältyy kaikki! Tiedätkö, mitä se merkitsee?

– Se on arabialainen sana, joka merkitsee "koetta".

– Ja jota sanaa arabialaiset ja kaikki kansat käyttävät merkitsemään mitä?

– Tähteä.

– Mitä tähteä?

– Erästä tähteä, joka kuuluu otavaiseen. Mutta sehän ei merkitse mitään. Mitä yhteyttä sillä voisi olla tämän kanssa?

Raoul hymyili sääliväisesti.

– Tietysti tähden nimellä ei voi olla mitään tekemistä ulkoilmaan sijoitetun rajapyykin kanssa. Tällaista ajatusta pidetään typeränä ja kaikki pysähtyy siihen. Pahaksi onneksi! Mutta minun huomioni kääntyi juuri tuohon sanaan Alcor, jonka löysin latinalaisesta lauseesta. Pitäen mielessäni tämän talismaani-sanan, tämän maagillisen sanan ja huomattuani toiselta puolen, että koko seikkailu riippui seitsenluvusta (seitsemän abbottikuntaa, seitsemän munkkia, seitsemän haaraa kynttilänjalassa, seitsemän kiveä seitsemässä sormuksessa), niin huomaatko, että aivoissani tapahtuvan yhdistelmän avulla huomasin Alcor tähden kuuluvan otavaisen ryhmään. Ja silloin oli arvoitus ratkaistu.

– Ratkaistuko?... Miten?

– Mutta, hitto vieköön, koska otavaiseen kuuluu nimenomaan seitsemän tähteä. Seitsemän, aina vain seitsemän! Joko nyt huomaat, missä suhteessa ne ovat toisiinsa? Huomaatko, että koska arabialaiset valikoivat tämän sanan ja koska sen jälkeen kaikki tähtitieteilijät ovat käyttäneet tätä Alcor nimeä, niin tapahtui se siksi, että tämä tähti oli pieni, sen voi tuskin paljaalla silmällä nähdä, se oli jonkinmoisena kokeena, ymmärräthän, kokeena siitä, että jollakulla oli hyvät silmät, jos hän voi tämän tähden nähdä paljaalla silmällä. Alcor on se, johon on katsottava, jota on etsittävä, se on tuo salattu paikka, kätketty aarre, näkymätön rajapyykki, johon aarre on piilotettu.

Josine oli aivan kuumeissaan arvoituksen ratkaisun ollessa aivan lähellä, hän sopersi:

– Minä en ymmärrä...

Raoul käänsi tuolinsa siten, että se oli Leonardin ja avoimen ikkunan välissä, sillä olihan hän tämän avannut juuri nimenomaan valmistaakseen pakotien, jos hän sitä tarvitsisi, ja puhuessaan hän koko ajan piti silmällä Leonardia, joka itsepintaisesti piti kättään taskussaan.

– Kohta ymmärrät. Se on aivan selvää. Kirkasta kuin kalliosta pulppuava vesi. Katsohan.

Hän näytti käyntikorttiaan, joka oli sormiensa välissä.

– Katsohan. Viikkokausia on tämä ollut minulla. Heti tutkimuksiemme alussa etsin kartalta nuo seitsemän abbottikuntaa ja kirjoitin niiden nimet tälle kortille. Tässä nuo seitsemän ovat siinä suhteessa kuin ne ovat toisiinsa. Kun äsken pääsin selville tuosta sanasta, niin minun ei tarvinnut muuta kuin yhdistää viivalla nuo nimet tullakseni tähän ihmeelliseen tulokseen. Josine, eikö ole suorastaan ihmeellistä, suuremmoista ja samalla aivan luonnollista, että täten muodostunut kuvio esittää otavaista. Tajuatko täydellisesti tämän erikoisen seikan? Caux-maakunnan seitsemän abbottikuntaa, juuri ne seitsemän, joihin kokoontuivat koko kristityn Ranskan rikkaudet, olivat sijoitetut samalla tapaa kuin otavaisen seitsemän tähteä! Mikään erehdys ei voi tulla kysymykseenkään. Jos ottaa kartan ja laskee, niin saa ehdottomasti tämän kabbalistisen otavaisen merkin.

– Totuus alkoi silloin heti selvitä. Juuri sillä paikalla missä Alcor tähti on tähtisikermässä, täytyy maan päällä olla tuon rajapyykin. Ja koska Alcor on taivaalla otavaisen pyrstön keskellä olevasta tähdestä hiukan oikeaan ja sen alapuolella, niin täytyy rajapyykin olla juuri hiukan oikeaanpäin ja alapuolella siitä luostarista, joka vastaa tähtiryhmässä tätä tähteä, siis hiukan oikeaan ja alapuolella Jumiègestä katsoen, joka aikoinaan oli Normandian luostareista rikkain ja mahtavin. Tämä on matemaattisesti ehdottomasti selvää. Rajapyykki on siellä eikä missään muualla.

– Mitenkä en heti paikalla tullut ajatelleeksi: ensiksi, että hiukan eteläänpäin ja länteen Jumiègestä on Mesnilsous-Jumièges, Seine-virran rannalla ja siellä Agnes Sorelin, kuningas Kaarle VII:nen rakastajattaren asunnon rauniot; toiseksi, että luostari oli tämän asumuksen kanssa yhteydessä maanalaisen käytävän kautta, jonka rauniot vielä ovat näkyvissä? Rajapyykki on siis Agnes Sorelin asumuksen lähellä, Seine-virran rannalla ja tarina epäilemättä kertoo, että kuninkaan rakastajatar, hänen rakkaudenkuningattarensa, juoksi kiveä kohden tietämättä laisinkaan mitä siihen oli kätketty istuakseen sen juurelle ja katsellakseen, miten kuninkaallinen vene liukui pitkin vanhaa normandialaista virtaa.

"Ad lapidem currebat olim regina."

Syvä hiljaisuus vallitsi Raoul d'Andrésyn ja Joséphine Balsamon välillä. Verho oli nostettu. Valo karkotti pimeyden. Heidän välillään näytti kaikki viha sammuneen. Heidän välisensä säälimättömät ristiriidat näyttivät vaimentuneen ja he vain yhdessä ihmetellen tunkeutuivat salaperäisen menneisyyden kielletyille alueille, joita aika oli suojellut ihmisten uteliaisuudelta.

Josinen vieressä, katse kiintyneenä piirtämäänsä kuvaan Raoul jatkoi innostuksen vallatessa mielensä:

– Munkit olivat sangen ajattelemattomia uskoessaan niin selvän salaisuuden noin yksinkertaisen sanan varaan! Mutta millaisia viattomia, miellyttäviä runoilijoita he olivatkaan! Miten kaunis onkaan tuo ajatus, kun he maallisen rikkauden yhdistivät taivaaseen! He olivat suuria mietiskelijöitä, suuria tähtientutkijoita niinkuin kaldealaiset esi-isänsäkin ja saivat kaikki herätyksensä ylhäältä. Tähtien kulku määräsi heidän elämänsä, tähtiä he myös pyysivät suojaamaan aarrettaan. Kukapa tietää, eivätkö he tahallaan valinneet luostarien paikkojakin siten, että maan päälle muodostuisi jättiläiskokoinen otavaisen kuva?... Kukapa tietää...

Raoul oli epäilemättä oikeassa lyyrillisissä ajatuksissaan, mutta hän ei päässyt niitä jatkamaan loppuun asti. Vaikka hän olikin varuillaan Leonardin suhteen, niin oli hän unohtanut Joséphine Balsamon. Tämä löi äkkiä vasarallaan häntä päähän.

Tätä ei suinkaan Raoul ollut saattanut odottaa, vaikkakin kreivitär olikin taipuvainen tekemään tällaisia äkillisiä kavalia hyökkäyksiä. Hän horjahti, lyyhistyi ensin tuolillaan, vaipui sitten polvilleen ja viimein kaatui maahan pitkälleen.

Heikolla äänellä hän sopersi:

– Sehän on totta... hitto vieköön... minä en enää ollutkaan "tabu"...

Isältään Theophraste Lupinilta hän kai oli perinyt sen poikamaisen pilkallisuuden, millä hän lausui:

– Senkin heittiö!... Sinä et kunnioita edes neroutta!... Senkin petoeläin, onko sinulla sydämen sijasta kivi?... Sitä pahempi sinulle, Joséphine, me olisimme jakaneet aarteen. Nyt minä pidän kaiken.

Hän pyörtyi.

XII.

Munkkien aarre.

Hän oli vain mennyt tainnoksiin samoin kuin nyrkkeilijä saatuaan iskun johonkin arkaan paikkaan. Mutta kun hän tuli tajuihinsa ei hän hämmästynyt huomatessaan olevansa aivan samassa tilanteessa kuin Beaumagnan ja istuvansa aivan samalla tavalla seinää vastaan.

Eikä hän hämmästynyt sitäkään, kun näki oven luona pitkällään tuolien päällä Joséphine Balsamon vaipuneena tuollaiseen hermoherpaantumiseen, joka oli tuloksena liian voimakkaista ja pitkistä mielenliikutuksista. Iskettyään Raoulia oli hän saanut kohtauksen. Rikostoverinsa Leonard hoiteli häntä ja piti nenänsä edessä hajusuolaa.

Hän oli varmaankin kutsunut apua, sillä Raoul näki nuoren Dominique-nimisen miehen, joka vaunuineen oli odotellut Brigitte Rouselinin asunnon edustalla.

– Hiisi vieköön, sanoi nuori mies nähdessään molemmat vangit, kylläpä täällä on ollut metakka. Beaumagnan ja d'Andrésy! Emäntämme on taas touhunnut. Seurauksena siitä onkin sitten hermokohtaus!

– Juuri niin, mutta kohta se on ohitse.

– Mitä minä teen?

– Sinä saat vartioida näitä molempia, sanoi Leonard osoittaen molempia vankeja.

– Eivät ne ole helppoja vartioitavia. Minä en pidä tästä.

He ryhtyivät nostamaan kreivitärtä. Mutta avatessaan silmänsä hän sanoi niin matalalla äänellä, ettei hän voinut otaksuakaan Raoulin voivan sitä kuulla:

– Ei. Minä menen yksin. Sinä jäät tänne, Leonard. Viisaampaa on, kun sinä varjelet Raoulia.

– Anna minun siis tehdä loppu hänestä! kuiskasi Leonard sinutellen kreivitärtä. Tuo poika tuottaa meille onnettomuutta.

– Minä rakastan häntä.

– Hän ei rakasta sinua enää.

– Rakastaa. Hän palaa kyllä luokseni. Ja käyköön miten tahansa, minä en hänestä luovu.

– Mitä siis olet päättänyt?

– Nonchalanten pitäisi olla Caudebecissä. Minä menen sinne lepäämään aamuun asti. Minä kaipaan lepoa.

– Ja aarre? Me tarvitsemme monta miestä nostaaksemme kiven.

– Minä lähetän sanan ukko Corbutille ja hänen pojilleen, jotta nämä huomenna tapaavat minut Jumiègesissä. Sitten huolehdin kyllä Raoulista... ellei... Älä kysy minulta enää enempää... Olen aivan uupunut...

– Ja Beaumagnan?

– Me päästämme hänet vapaaksi vasta sitten kun olen saanut aarteen.

– Etkö pelkää, että Clarisse ilmaisee meidät? Santarmit voisivat helposti saartaa majakan.

– Mahdotonta! Luuletko sinä, että hän hälyttää santarmit isänsä ja Raoulin kimppuun?

Hän nousi istumaan, mutta vaipui heti jälleen alas. Kului muutamia minuutteja. Lopulta hän saattoi koota viimeisetkin voimansa ja nojautuen Dominiqueen lähestyi Raoulia.

– Hän näyttää olevan tainnoksissa, sanoi hän. Pidä häntä tarkkaan silmällä, Leonard, ja samoin tuota toistakin. Jos jompikumpi heistä pääsee pakoon, on kaikki tullut ilmi.

Hän poistui hitaasti. Leonard saattoi hänet vaunuihin asti ja teljettyään portin palasi tuoden mukanaan eväitä. Sitten kuului hevosten kavioiden kopinaa tieltä.

Raoul oli jo ennättänyt tutkia, millaisia olivat siteensä ja hän sanoi:

– Josine lörpöttelee hiukan liikoja! Ensiksi puhuu, vaikkakin hiljaa, omista asioistaan todistajan läsnäollessa, toiseksi jättää sellaiset veitikat kuin minä ja Beaumagnan yhden miehen vartioitaviksi... tällaiset virheet todistavat, että hänen ruumiillinen tilansa on huono.

Sen mukaan mitä Raoul tiesi Leonardin toimista tällaisissa tapauksissa ei pako suinkaan ollut helppoa.

– Anna siteittesi olla rauhassa, sanoi Leonard tullessaan sisään. Tai muuten...

Pelottava vartija ryhtyi varovaisuustoimenpiteisiin saadakseen tehtävänsä tehoisammaksi. Hän yhdisti vankeja sitovat köydet ja kiersi sen tuolin selkänojaan kiinni pannen tuolille tikarin, minkä Joséphine Balsamo hänelle oli antanut. Jos kumpikaan vanki liikahti, niin tuoli kaatui.

– Sinä olet viisaampi kuin miltä näytät, sanoi Raoul hänelle.

Leonard ärähti:

– Jos sanot sanankaan, niin minä isken.

Hän ryhtyi syömään ja juomaan ja Raoul uskalsi sanoa:

– Hyvää ruokahalua! Jos jotain jää jäljelle niin muista minuakin.

Leonard nousi heristäen nyrkkiään.

– Kyllä jo ymmärrän, vanha toveri, lupasi Raoul. Kieleni on aivan kankea. Eihän sillä juuri tule ravituksi, mutta minä tyydyn siihen.

Kului useampia tunteja. Tuli hämärä.

Beaumagnan näytti nukkuvan. Leonard sytytti piippunsa. Raoul puheli itsekseen ja moitti itseään siitä, että oli liiaksi luottanut Josineen.

– Minun olisi pitänyt epäillä häntä... Minun täytyy vielä paljon oppia! Kreivitär ei ole minun vertaiseni, mutta päättäväinen hän on! Miten selvästi hän näkee pääasian ja miten vähän hän haikailee! Yksi ainoa seikka estää tuota hirviötä pääsemästä täydelliseksi: hänen huonot hermonsa. Sitä parempi minulle tänään, sillä sen kautta ennätän rajapyykin luo ennen häntä.

Sillä hän ei epäillytkään pääsevänsä Leonardin vallasta vapaaksi. Hän huomasi nilkkojensa ympärillä olevien siteiden höltyvän määrättyjä liikkeitä tehdessään ja saatuaan oikean jalkansa vapaaksi hän ajatteli, millä nautinnolla saisi potkaista Leonardia leukaan. Sitten läksisi hän tulista kyytiä aarretta etsimään.

Huoneessa tuli yhä hämärämpää. Leonard sytytti kynttilän, poltti viimeisen piippunsa ja joi viimeisen lasillisen viiniä. Sitten häntä alkoi nukuttaa ja hän nyökkäsi oikealle ja vasemmalle. Varovaisuuden vuoksi hän piti kynttilää kädessään, jotta kuuma vaha virratessaan herättäisi hänet tavan takaa. Luotuaan katseen molempiin vankeihin ja köyteen, joka oli hälytyslaitteena, hän vaipui uneen.

Raoul jatkoi vapautumisyritystään. Kello oli noin yhdeksän illalla.

– Jos pääsen lähtemään yhdentoista aikaan, ajatteli hän, niin puoliyön aikaan olen Lillebonnessa, missä aterioin. Kello kolme aamulla menen tuolle pyhälle paikalle ja aamulla varhain pistän munkkien aarteen taskuuni. Niin juuri, taskuuni! Minä en tarvitse Corbutin joukkoa avukseni.

Mutta puoli yhdentoista aikaan ei hän ollut päässyt sen pitemmälle. Vaikka solmut olivat heikkoja, niin ne eivät auenneet, ja Raoul alkoi jo joutua epätoivoon, kun hän kuuli ääntä, joka erosi yön hiljaisuudessa kuuluvista äänistä, lehtien putoamisesta, lintujen liikahtamisesta oksallaan, tuulen henkäisystä.

Tämä ääni uusiintui kaksi kertaa ja hän oli varma siitä että se kuului ikkunan puolelta, jonka hän oli avannut ja jonka Leonard oli huolimattomasti sulkenut.

Toinen ikkunanpuolisko näytti aukenevan.

Raoul katsoi Beaumagnaniin. Hänkin oli kuullut ja katsoi.

Heidän edessään oleva Leonard heräsi, kun vaha poltti hänen sormiaan, tarkasti vankeja ja vaipui uudelleen uneen. Hetkeksi tauonnut ääni alkoi uudelleen kuulua, josta huomasi, että jokaista vartijan liikettä pidettiin tarkalleen silmällä.

Mitä nyt oli tulossa? Kun portti oli suljettu, niin täytyi tulijan kiivetä lasinsirpaleilla peitetyn muurin yli, ellei tulija tuntenut tarkkaan paikkaa ja tiennyt, missä oli turvallinen paikka. Kuka? Joku maalainen? Joku salametsästäjä? Tultiinko heitä auttamaan? Oliko se Beaumagnanin ystävä? Oliko joku maankiertäjä?

Hämärässä näkyi epäselvästi pää. Matalalla olevasta ikkunasta kiivettiin sisään.

Raoul huomasi heti tulijan naiseksi ja, ennenkuin hän oli tarkkaan erottanutkaan, tiesi hän tulijan Clarisseksi.

Väkevä mielenliikutus valtasi hänet. Joséphine Balsamo oli otaksunut, ettei Clarisse voisi toimia! Rauhattomana, vaaroja peläten, voittaen väsymyksensä oli nuori tyttö epäilemättä piileskellyt majakan lähettyvillä odottaen yön tuloa.

Ja nyt hän yritti mahdottomia tekoja, tahtoi pelastaa miehen, joka oli hänet julmasti pettänyt.

Hän astui kolme askelta eteenpäin. Leonard heräsi uudelleen, mutta kaikeksi onneksi ei kääntynyt häneen päin. Clarisse pysähtyi ja astui eteenpäin heti kun Leonard oli uudelleen nukahtanut. Siten hän pääsi Raoulin luo.

Joséphine Balsamon tikari oli tuolilla. Clarisse otti sen. Aikoiko hän iskeä sillä?

Raoul kauhistui. Lähempää katsoen näki hän tytön kasvoilla hurjan päättäväisyyden. Mutta heidän katseensa olivat yhtyneet, tyttö noudatti mykkää käskyä eikä iskenyt. Raoul kumartui hiukan eteenpäin, jotta tuoliin kiinnitetty köysi tuli höllemmälle. Beaumagnan teki samoin.

Vapisematta Clarisse silloin hitaasti nosti köyden ja katkaisi sen tikarilla.

Onni suosi heitä eikä vartija herännyt. Muuten hän olisi ehdottomasti surmannut Clarissen. Pitäen häntä silmällä, välittämättä kuolemanvaarasta hän kumartui Raoulin puoleen ja etsi hänen siteitään. Hän irrotti ranteet.

Raoul kuiskasi:

– Anna minulle tikari.

Clarisse totteli. Mutta toinen käsi oli nopeampi kuin Raoulin. Beaumagnan, joka kärsivällisesti tuntikausia oli koettanut aukoa siteitään tarttui tikariin.

Raoul tarttui raivoissaan hänen käsivarteensa. Jos Beaumagnan vapautui ennen häntä ja pääsi pakenemaan, niin kadotti hän, Raoul, kaiken mahdollisuuden aarteen voittamiseen. Taistelu oli kiivas. He eivät liikkuneet paikaltaan tietäen, että pieninkin liike herättäisi Leonardin.

Clarisse vapisten pelosta vaipui polvilleen samalla auttaakseen heitä ja välttyäkseen kaatumasta maahan.

Mutta vaikka Beaumagnanin saama isku ei ollutkaan vaarallinen, niin ei hän ajan pitkään jaksanut vastustaa. Hän hellitti otteensa.

Tällä hetkellä Leonard avasi silmänsä, katsoi edessään olevaa näkyä, puolipukeissa olevia taistelevia miehiä ja Clarissea polvillaan.

Tämä kesti muutaman minuutin, muutaman kamalan minuutin. Olihan varmaa, että Leonard nähdessään tämän surmaisi ampumalla vihollisensa. Mutta hän ei nähnyt. Vaikka hän katsoikin heihin aivan suoraan, ei hän nähnyt. Silmänsä ummistuivat, ajatuksensa eivät olleet heränneet.

Silloin Raoul katkoi viimeisetkin siteet. Seisoessaan tikari kädessään oli hän vapaa. Hän kuiskasi Clarissen noustessa:

– Mene... pelasta itsesi...

– En, sanoi Clarisse päätään pudistaen.

Ja hän osoitti Beaumagnania ikäänkuin ei olisi suostunut jättämään toista vankia Leonardin koston uhriksi.

Raoul vaati uudelleen. Clarisse ei suostunut.

Väsyen tähän taisteluun hän ojensi tikarin vastustajalleen.

– Hän on oikeassa, kuiskasi Raoul... Olkaamme rehellisiä. Avaan siteesi... Ja tästälähin koettakoon kukin parastaan.

Hän seurasi Clarissea. He kiipesivät toistensa jälestä ikkunasta. Päästyään aitaukseen tarttui Clarisse hänen käteensä ja vei hänet erääseen kohtaan, missä muuri oli särkynyt ja siinä siis oli aukko.

Raoul auttoi Clarissea kiipeämään aidan yli.

– Clarisse, huusi hän, missä olette?

Metsässä oli pilkkosen pimeää. Kuunneltuaan hän kuuli lähettyvillä jonkun juoksevan. Hän riensi ääntä kohden, kompastui puun juuriin ja hänen oli pakko palata tielle.

– Hän välttää minua, ajatteli hän. Kun olin vanki, uskalsi hän kaiken pelastaakseen minut. Kun olen vapaa, ei hän enää tahdo minua nähdä. Hän kauhistuu petostani, hirvittävää Joséphine Balsamoa, iljettävää seikkailuani.

Mutta palattuaan lähtöpaikalleen kiipesi joku aidan yli. Se oli Beaumagnan, joka vuorostaan pakeni. Ja samalla kuului laukauksia samalta suunnalta. Raoul ei ennättänyt päästä piiloon. Leonard ampui pimeässä heitä kohden.

Kello kahdentoista aikaan kaikki kolme vastustajaa riensivät yhtaikaa kuningattaren kiveä kohden, joka oli kahdentoista peninkulman päässä. Millä tavalla he kaikki pääsisivät perille? Kaikki riippuu siitä.

Beaumagnanilla ja Leonardilla oli apulaisia, he kuuluivat molemmat mahtavaan järjestöön. Jos Beaumagnan voi antaa ystävilleen tiedon, jos Leonard tavoittaa kreivittären, niin saalis kuului nopeimmalle. Mutta Raoul oli nuorin ja nokkelin. Ellei hän tyhmyydessään olisi jättänyt polkupyöräänsä Lillebonneen, niin kaikki edellytykset olisivat olleet hänen puolellaan.

Hän luopui heti seuraamasta Clarissea ja aarteen etsiminen tuli pääasiaksi. Tunnissa oli hän päässyt kymmenen kilometrin päässä olevaan Lillebonneen. Keskiyöllä hän herätti hotellin palvelijan, söi nopeasti, otti laukkuunsa kaksi dynamiittipanosta, jotka oli ostanut edellisenä päivänä, ja hyppäsi pyöränsä selkään. Satulaansa hän oli kiinnittänyt säkin, johon aikoi koota jalokivet. Hän oli näin laskenut:

– Lillebonnesta Mesnil-sous-Jumiègesiin on kahdeksan ja puoli peninkulmaa... Saavun siis sinne ennen aamun koittoa. Heti kun vähänkin näkee, etsin pyykin ja räjäytän sen dynamiitilla. Mahdollisesti Beaumagnan tai kreivitär yllättävät minut juuri silloin. Siinä tapauksessa saamme jakaa saaliin. Sitä ikävämpi kolmannelle.

Ennenkuin hän oli sivuuttanut Caudebes-en-Caux'n, käveli hän pitkin ylänköä, joka peltojen ja pensaikkojen välillä johti Seine-virralle. Aivan samoin kuin sinä iltana, jona hän oli tunnustanut rakkautensa Joséphine Balsamolle, oli Nochalante siellä nytkin, näkyen mustana hahmona hämärässä.

Hän näki heikon valon pilkistävän siitä hytistä, jossa nuori nainen oleili.

– Hän pukeutuu varmasti, ajatteli hän. Vaunut tulevat häntä noutamaan... Ehkä Leonard kiiruhtaa matkaa... Liian myöhään rouvaseni!

Hän läksi täyttä vauhtia eteenpäin. Mutta kun hän puoli tuntia myöhemmin laskeutui erästä mäkeä alas, tunsi hän pyöränsä tarttuvan tiellä johonkin ja samassa hän lensi kivikasaan tien viereen.

Heti astui kaksi miestä esiin. Lyhdyn valo osui kivikasaan, jonka takana hän oli ja ääni huusi:

– Se on hän! Se ei voi olla kukaan muu kuin hän!... Sanoinhan minä: "Kun pingoitamme köyden tien poikki, niin saamme hänet kiinni ajaessaan ohitse."

Se oli Godefroy d'Etigues ja heti oikaisi Bennetot:.

– Me saamme hänet kiinni... jos hän siihen alistuu, senkin rosvo!

Aivan kuin takaa-ajettu metsäneläin oli Raoul rynnännyt keskelle pajupensaikkoja ja ohdakkeita, jotka repivät rikki hänen vaatteensa. Toiset kiroilivat ja vannoivat turhaan. Häntä ei löytynyt. – Olemme jo kylliksi etsineet, kuului heikko ääni, joka kuului vaunuista ja joka oli Beaumagnanin ääni. Pääasia on, että rikomme hänen polkupyöränsä. Tee se, Godefroy ja kiiruhtakaamme eteenpäin. Hevoset ovat jo kylliksi levänneet.

– Mutta jaksatteko te, Beaumagnan?.

– Joko jaksan tai ei, meidän täytyy päästä perille... Mutta vereni vuotaa aivan kuiviin tästä kirotusta haavasta... Side ei kestä.

Raoul kuuli, miten kantapäillä potkimalla hänen polkupyöränsä rikottiin. Bennetot otti pois peitteet, joilla vaunujen lyhdyt olivat verhotut, kuului piiskanlyönti ja hevoset läksivät täyttä laukkaa juoksemaan.

Raoul seurasi vaunuja.

Hän oli raivoissaan. Hän ei mistään hinnasta tahtonut luopua taistelusta. Nyt ei enää ollut kysymyksessä lukemattomat miljoonat, joiden kautta elämänsä tulisi loisteliaaksi, vaan häntä kiihotti itserakkautensakin. Kun hän kerran oli ratkaissut vaikean arvoituksen, niin täytyi hänen ensimmäisenä päästä perillekin. Jollei hän ole läsnä jakamassa saalista, niin tuntisi hän koko elinaikanaan hirvittävän nöyryytyksen.

Välittämättä väsymyksestään hän juoksi sata metriä vaunujen jälestä lohduttaen itseään sillä, että arvoitusta ei oltu kokonaisuudessaan ratkaistu ja että vastustajiensa täytyi aivan samoin kuin hänenkin etsiä, missä tuo rajapyykki oli ja tässä hän varmasti tiesi pääsevänsä ennen toisia perille.

Onni suosi sitäpaitsi häntä. Jumiègesin lähellä hän näki edessään soihdun ja kuuli kellon kimakan helähdyksen. Kun toiset olivat ajaneet eteenpäin, hän pysähtyi.

Jumiègesin kirkkoherra tuli kuoripojan seurassa viimeistä voitelua antamasta. Raoul asteli hänen rinnallaan, tiedusteli majataloa ja keskustelun aikana esiintyi arkeologian harrastajana, kysellen muuatta erikoista rajapyykkiä, josta hän oli kuullut puhuttavan.

– Kuningattaren rajapyykki... tai jotain sellaista... niin olen kuullut kerrottavan. Täytyyhän teidän, herra abbotti, tuntea sellainen muistomerkki.

– Te tarkoitatte varmasti sitä, jota me täällä kutsumme Agnes Sorelin rajapyykiksi, sanoi hän.

– Ja se on Mesnil-sous-Jumiègesissä, eikö niin.

– Aivan oikein, vähän matkan päässä täältä. Mutta ei se ole mikään muistomerkki, ei muuta kuin maahan upotettu kasa suuria kiviä, joista korkein on puolentoista metriä.

– Se on kunnan alueella, ellen erehdy?

– Muutama vuosi sitten se vielä kuului kunnalle, mutta se myi sen eräälle seurakuntani jäsenelle Simon Thuilardille, joka tahtoi laajentaa tiluksiaan.

Ilosta vapisten Raoul erkani kunnon kirkkoherran seurasta. Hän oli saanut aivan tarkat tiedot. Ne olivat sitäkin tärkeämmät, kun hänen ei nyt tarvinnut poiketa laisinkaan suureen Jumiègesin kylään, vaan seurata kiemurtelevia teitä, jotka johtivat Mesniliin. Tällä tavalla hän pääsi perille ennen vastustajiaan.

– Elleivät he varovaisuuden vuoksi hanki itselleen opasta, niin he varmasti eksyvät. Yöllä ei voi mitenkään vaunuilla ajaa näillä kapeilla teillä. Ja sitäpaitsi, minne he ajaisivat? Mistä löytävät kiven? Beaumagnan on aivan nääntynyt eikä Godefroy pysty ratkaisemaan kuviota. Minä siis olen voittanut.

Kello kolmen aikaan aamulla hän meni tangon alitse, joka oli Simon Thuilardin tiluksien rajana.

Sytyttäen tulitikun hän näki niityn, jonka poikki hän asteli kiireesti. Virran reunaa pitkin oli äskettäin rakennettu patolaitos. Hän tuli sen oikeaan päähän ja asteli vasempaan päähän asti. Mutta kun hän ei tahtonut haaskata tulitikkuja, ei hän nähnyt enää mitään.

Vaalea juova näkyi jo kuitenkin taivaan rannalla.

Hän odotti, suloinen tunne täytti hänen mielensä ja hän hymyili. Rajapyykki on hänen lähellään muutaman askeleen päässä. Vuosisatojen aikana, ehkä juuri tähän aikaan vuorokaudesta, olivat munkit salavihkaa tulleet tätä paikkaa kohden ja kätkeneet aarteet rajapyykkiin. Abbotit ja rahastonhoitajat olivat kulkeneet maanalaista käytävää pitkin, jota myöten päästiin luostarista taloon. Toiset olivat epäilemättä tulleet pursilla pitkin virtaa, joka sivuutti Pariisin, sivuutti Rouenin ja jonka varrella oli kolme tai neljä näiden abbottikuntien luostareista.

Ja nyt hän, Raoul d'Andrésy, pääsisi tästä salaisuudesta osalliseksi! Hän saisi periä tuhannet munkit, jotka olivat muinoin raataneet, kylväneet viljan koko Ranskan maahan ja korjanneet sadon! Mikä ihme! Hänen ijällään toteuttaa sellainen unelma! Olla mahtavampien vertainen ja vallita mahtavimpien rinnalla!

Taivas alkoi vaaleta. Otavainen sammui. Ei enää nähnyt, aavisti ainoastaan, missä oli Alcor, tuo kohtalokas tähti, joka avaruudessa vastasi pientä graniittilohkaretta, mihin Raoul d'Andrésy voittoisin käsin saisi tarttua. Virran kalvo erkani pimeydestä ja loisti tummina täplinä.

Hän nousi padolle. Hän alkoi jo erottaa esineitten ääriviivat ja värit. Mikä juhlallinen hetki! Sydämensä sykki kiivaasti. Ja äkkiä hän näki noin kolmenkymmenen askeleen päässä itsestään pienen kummun, joka vain vähän kohosi tasaisesta maasta ja siellä kohosi ruohojen keskeltä muutamia harmaita kiviä.

– Siinä se on... sanoi hän väristen sielun juuria myöten... Siinä se on... olen saavuttanut päämäärän...

Kätensä etsivät taskusta dynamiittipatruunoja ja silmänsä koettivat löytää korkeimman kiven, josta kirkkoherra oli puhunut. Oliko se tuo? Vai ehkä tuo? Muutamassa sekunnissa hän olisi pannut patruunat kiven alle. Kolmen minuutin päästä sataisi jalokiviä säkkiin, jonka hän oli irrottanut polkupyöränsä satulasta. Jos jotain murusia jäisikin kivien väliin, niin sitä parempi hänen vihamiehilleen!

Askel askeleelta hän lähestyi ja jota lähemmäksi hän tuli, sitä toisenlaatuisemmaksi tuli kumpu kuin mitä Raoul oli odottanut. Mitään korkeampaa kiveä ei näkynyt... Ei missään ollut sellaista kiveä, jolle nainen, jota kutsuttiin Kauneuden Kuningattareksi, saattoi istahtaa odottaakseen virran mutkasta saapuvaa kuninkaallista venettä. Ei mikään kivi ollut muita korkeampi. Päinvastoin... Mitä täällä oli tapahtunut? Oliko odottamaton tulva tai ukkonen muuttanut kaiken sen, minkä vuosisadat olivat säilyttäneet?!...

Parilla harppauksella Raoul oli päässyt viimeiset kymmenen askelta, jotka hänet rajapyykistä erottivat.

Hän kirosi. Hän näki selvästi totuuden. Kummun keskiosa oli mullistettu. Rajapyykki, tuo ikivanha rajapyykki oli murskana, kappaleina, kivilohkareita oli ammottavan aukon laidoilla, missä vielä oli mustuneita kiviä ja palaneita, mutta vielä savuavia ruohoja. Ei missään ainoatakaan jalokiveä. Ei missään kultaa tai hopeaa. Vihollinen oli ennättänyt ennen häntä.

Tämän kauhean näyn edessä ei Raoul viipynyt kauaakaan. Liikkumattomana, sanaakaan sanomatta, hän silmäili kaikkea ja koneellisesti totesi kaiken sen, mikä ilmaisi muutama tunti sitten suoritetun työn. Hän näki maassa naisen kengän jäljet, mutta hän ei tahtonut tehdä siitä vielä loogillista päätöstä. Hän poistui muutaman metrin päähän, sytytti savukkeen ja istui padon reunalle.

Hän ei tahtonut enää ajatellakaan. Tappio ja se tapa, millä Joséphine Balsamo tässä oli hänen suhteensa menetellyt, vaikutti häneen niin masentavasti, ettei hän halunnut tutkiakaan kaiken syitä ja seurauksia. Tällaisissa tapauksissa täytyy pysyä välinpitämättömänä ja kylmäverisenä.

Mutta vasten tahtoaan hän alkoi muistella edellisen päivän ja illan tapauksia. Tahtomattaan johtuivat Joséphine Balsamon teot hänen mieleensä. Hän näki tämän ponnistavan voimiaan, voittavan heikkoutensa tärkeän hetken tullessa. Olisiko hän levännyt, kun kohtalon määräämä hetki oli tullut? Eihän toki! Oliko hän, Raoul, levännyt. Eihän Beaumagnankaan, vaikka oli niin perin heikko, ollut vähääkään levännyt? Ei, Joséphine Balsamo ei voinut tehdä sellaista virhettä. Ennen yön tuloa hän saapui apulaisineen tänne ja sitten päiväsaikaan ja lopulta soihtujen valossa johti töitä.

Ja kun Raoul oli luullut hänen valmistautuvan hytissään matkaa varten, niin hän silloin palasikin siltä. Hän oli jälleen saanut voiton, koska ei jättänyt mitään sattuman varaan, ei turhia siekaillut, eikä suotta arkaillut eikä laatinut esteitä aikeittensa ja niiden välittömän suorittamisen tielle.

Kahdenkymmenen minuutin päästä, kun aurinko nousi kukkuloiden takaa, oli Raoul voittanut uupumuksensa ja mietti kaikkea sitä, mihin suuret unelmansa olivat sortuneet. Hän oli niin syvissä ajatuksissaan, ettei kuullut vaunuilla ajettavan pitkin tietä, ei nähnyt kolmea miestä, jotka nousivat vaunuista, nostivat rajasalkoa, menivät pellon poikki, ennenkuin nämä olivat saapuneet kummulle ja eräs heistä pettyneenä huudahti.

Se oli Beaumagnan. Hänen ystävänsä d'Etigues ja Bennetot tukivat häntä.

Jos Raoulin pettymys oli suuri, niin millainen mahtoikaan olla sen miehen, joka koko elämänsä oli uhrannut tämän salaperäisen aarteen voittamiseksi! Kalpeana, silmät selällään, veren tahratessa haavaansa peittävät siteet hän tuijotti hävitettyyn paikkaan, missä ihmeellinen rajapyykki oli murskana.

Maailma näytti sortuneen hänen edessään ja hän tuijotti ammottavaan kauhujen syvyyteen. Raoul lähestyi ja sanoi:

– Sen teki hän.

Beaumagnan ei vastannut. Eihän ollut pienintäkään epäilystä siitä, että sen oli tehnyt hän. Liittyihän tuon naisen kuva kaikkeen, mikä oli maailmassa tuottanut onnettomuutta, turmiota, helvetillistä kärsimystä. Hänen ei tarvinnut toveriensa tavoin heittäytyä maahan etsiäkseen raunioitten keskeltä jotain unohtunutta aarteen sirpaletta. Ei, ei! Kun tuo noita kerran oli täällä liikkunut, niin jäljellä ei ollut muuta kuin tuhkaa ja tomua! Hän oli se suuri rutto, joka hävittää ja surmaa! Hän oli itse saatana ihmismuodossa. Hän oli tyhjyyden ja kuoleman esikuva!

Hän oikaisi vartalonsa, teatraalisena ja romanttisena kaikissa tavallisimmissa liikkeissäänkin, hän loi katseen ympärilleen, teki ristinmerkin ja iski tikarin rintaansa, saman tikarin, joka oli ollut Joséphine Balsamon oma.

Tämä liike tuli niin äkkiä ja odottamatta, että kukaan ei voinut sitä estää. Ennenkuin hänen ystävänsä ja Raoul olivat käsittäneetkään, mitä oli tapahtunut, kaatui Beaumagnan kuoppaan, keskelle munkkien aarrepaikan rauniolta.

Ystävänsä riensivät häntä auttamaan. Hän hengitti vielä. Hän sopersi:

– Pappi... pappi...

Bennetot riensi kiireesti pois. Talonpoikia riensi paikalle. Hän kyseli niiltä ja hyppäsi vaunuihin.

Kuopan vieressä polvillaan Godefroy d'Etigues rukoili ja löi rintoihinsa. Epäilemättä Beaumagnan oli ilmaissut hänelle, että Joséphine Balsamo eli vielä ja tunsi kaikki hänen rikoksensa... Tämä ja Beaumagnanin itsemurha tekivät hänet hulluksi. Kamala kauhu kuvastui hänen kasvoillaan.

Raoul kumartui Beaumagnanin puoleen ja sanoi:

– Minä vannon teille, että minä löydän hänet ja riistän häneltä aarteen.

Viha ja rakkaus täyttivät vielä kuolevan mielen. Vain sellaiset saattoivat jatkaa hänen elämäänsä. Kuolemanhetkellä kaikkien toiveittensa sortuessa hän vielä takertui kostoon ja rangaistukseen.

Hän kutsui katseellaan Raoulia, tämä kumartui hänen puoleensa ja kuuli seuraavat soperretut sanat:

– Clarisse... Clarisse d'Etigues... teidän täytyy mennä hänen kanssaan naimisiin... Kuulkaa... Clarisse ei ole paronin tytär... Hän tunnusti sen minulle... vaan toisen naisen, jota hän rakasti...

Raoul lausui vakavasti:

– Minä vannon meneväni hänen kanssaan naimisiin... minä vannon sen...

– Godefroy... kutsui Beaumagnan.

Paroni yhä rukoili. Raoul löi häntä olalle ja pakotti kumartumaan Beaumagnanin puoleen ja lausui:

– Clarisse menee naimisiin d'Andrésyn kanssa... minä sen tahdon...

– Kyllä... kyllä... vastasi paroni voimatta vastustaa.

– Vanno se.

– Minä vannon sen.

– Sielusi pelastuksen kautta?

– Sieluni pelastuksen kautta.

– Sinä annat hänelle rikkautesi, jotta hän kostaa puolestamme... kaikki varastamasi rikkaudet... Vannothan sen?

– Sieluni pelastuksen kautta.

– Hän tuntee kaikki rikoksesi... Hänellä on kaikki todistukset. Ellet tottele häntä, antaa hän sinut ilmi.

– Minä tottelen.

– Ollos kirottu, jos valehtelet.

Beaumagnanin ääni alkoi korista ja sanat tulivat yhä epäselvemmiksi. Maaten aivan hänen vieressään saattoi Raoul ne tuskin erottaa.

– Raoul sinä vainoat häntä... aarre täytyy häneltä riistää... Hän on demoni... Kuule... minä olen saanut selville... Havressa on hänellä laiva... Le Ver-Luisant... Kuule...

Hän ei jaksanut puhua. Mutta Raoul kuuli vielä:

– Lähde... heti paikalla... etsi se vielä tänään...

Silmänsä sammuivat. Hän alkoi korista.

Godefroy löi yhä nyrkillään rintaansa kuopan reunalla.

Raoul poistui.

Pariisissa oli iltalehdessä seuraava uutinen:

"Herra Beaumagnan, kuningasmielisissä piireissä tunnettu asianajaja, jonka jo aikaisemmin ilmoitettiin kuolleen Espanjassa, surmasi itsensä tänä aamuna Mesnil-sous-Jumiègesissa, Seinen varrella.

"Syytä hänen itsemurhaansa ei laisinkaan tunneta. Godefroy d'Etigues ja Oscar de Bennetot, hänen ystävänsä, jotka olivat seuranneet häntä Tancarvillen linnaan, jonne heidät oli kutsuttu viettämään muutamia päiviä, kertoivat Beaumagnanin herättäneen heidät eräänä yönä. Hän oli haavoittunut ja hyvin kiihkoissaan. Hän vaati, että heti oli valjastettava hevoset vaunujen eteen. Hänen täytyi päästä Jumiègesiin ja sieltä Mesnil-sous-Jumiègesiin. Miksi? Miksi tahtoi hän lähteä matkalle aivan yksinäiseen seutuun? Miksi hän surmasi itsensä? He eivät voi vastata mihinkään näistä kysymyksistä."

Kaksi päivää myöhemmin oli Havren lehdissä seuraava uutinen:

"Toissayönä oli prinssi Lavorneff, joka oli saapunut Havreen tehdäkseen koematkan äskettäin ostamallaan huvialuksella, nähnyt merellä kauhean tapauksen. Hän lähestyi juuri Ranskan rantaa, kun hän näki liekkien nousevan korkeintaan puolen kilometrin päästä ja kuuli kovan räjähdyksen. Tämä räjähdys kuului moneen paikkaan rannikolla.

"Prinssi Lavorneff suuntasi heti purtensa onnettomuuspaikalle, jolloin hän näki laivankappaleita uivan meren pinnalla. Sellaisen varassa oli merimies, joka pelastettiin. Tuskin ennätettiin häneltä kysyä ja saatiin tietää, että laivan nimi oli Ver-Luisant ja sen omisti kreivitär Cagliostro, kun hän sukelsi uudestaan syvyyteen huutaen: Se on hän... se on hän.

"Lyhtyjen valossa nähtiin toinen laivankappale ja sen varassa nainen, jonka pää oli vedenpinnan yläpuolella.

"Miehen onnistui päästä hänen luokseen, mutta nainen takertui niin häneen, että mies ei päässyt uimaan ja he vaipuivat molemmat syvyyteen. Kaikki etsimiset olivat turhia.

"Tultuaan Havreen teki prinssi Lavorneff kaikesta virallisen ilmoituksen, jonka todistivat neljä hänen laivaansa kuuluvaa merimiestä..."

Ja lehti lisäsi:

"Viimeiset tiedot toteavat, että kreivitär Cagliostro oli tunnettu seikkailijatar, joka käytti nimeä Pellegrini, mutta myös toisinaan Balsamo. Kun poliisit pari kertaa olivat vähällä saada hänet kiinni Caux'n tienoilla, missä hän viime aikoina toimi, päätti hän paeta ulkomaille ja silloin hän hukkui kaikkine rikollisineen Ver-Luisantin haaksirikossa.

"Mainitsemme myös huhuna kuulleemme, että kreivitär Cagliostrolla olisi ollut jotain yhteistä Mesnil-sous-Jumiègesissä tapahtuneen murhenäytelmän kanssa. Puhutaan löydetystä ja varastetusta aarteesta, salaliitosta ja vuosisataisista asiakirjoista.

"Mutta tämä on jo kaikki tarua. Lopettakaamme tähän ja antakaamme tuomioistuimen selvittää asia."

Saman päivän iltapäivällä, jolloin tämä uutinen on ollut lehdissä, täsmälleen kuusikymmentä tuntia Mesnil-sous-Jumiègesissä tapahtuneen murhenäytelmän jälkeen tuli Raoul paroni Godefroyn luo Haie d'Etiguesiin samaan huoneeseen, jonne hän neljä kuukautta sitten oli salaa yöllä hiipinyt. Mitä kaikkea olikaan sen jälkeen tapahtunut ja miten monta vuotta olikaan silloinen nuori mies vanhentunut!

Pöydän ääressä istuivat molemmat serkukset ja joivat suurista laseista konjakkia.

Raoul kävi aivan suoraan asiaan.

– Minä tulen pyytämään neiti d'Etiguesia vaimokseni ja minä otaksun...

Hän ei ollut laisinkaan kosintaa vastaavassa puvussa.

Päässään ei ollut silkkihattua eikä lakkia. Yllään oli vanha merimiehen nuttu. Hänellä oli liian lyhyet housut ja avoimet jalkansa olivat nuorilla köytetyissä juurista punotuissa jalkineissa.

Mutta ei Raoulin pyyntö eikä hänen ulkoasunsa herättäneet Godefroy d'Etiguesissa mitään mielenkiintoa. Silmät harmaina, kasvoilla tuskan ilme hän ojensi Raoulille tukun sanomalehtiä ja huokasi:

– Oletteko lukenut? Kreivitär Cagliostro?

– Kyllä minä tiedän... vastasi Raoul.

Raoul halveksi tuota miestä ja sen vuoksi ei hän voinut olla sanomatta:

– Sitä parempi teille, vai mitä? Kun Joséphine Balsamo nyt lopullisesti on kuollut, niin olettehan päässyt suuresta taakasta!

– Mutta mitä siitä seuraa?... Mihin se johtaa?... sopersi paroni.

– Mihinkä se johtaa?

– Tuomioistuimeen? Ja se kyllä koettaa sekoittaa asiat. Jo Beaumagnanin kuoleman yhteydessä puhuttiin kreivittärestä. Jos tuomioistuin ryhtyy selvittämään asiaa, niin pääsee se viimein kaiken perille.

– Niin kyllä, ilkkui Raoul, Rousselinin leskeen, Jaubertin murhaan, toisin sanoen, teihin ja serkkuunne Bennetottiin.

Molemmat miehet vavahtivat. Raoul rauhoitti heitä:

– Olkaa turvassa molemmat. Tuomioistuin ei selvitä näitä kaikkia synkkiä asioita, päinvastoin se koettaa ne peittää. Beaumagnanin suosijat olivat sellaisia, etteivät he tahdo mitään skandaalia eikä julkisuutta Koko juttu haudataan. Tuomioistuin ei minua tee vähääkään levottomaksi...

– Vaan? kysyi paroni.

– Vaan Joséphine Balsamon kosto.

– Mutta hänhän on kuollut

– Kuolleenakin häntä täytyy pelätä. Siksi minä olen tullut tänne. Puistossa on asumaton vahdin asunto. Olen sijoittunut sinne... kunnes hääni vietetään. Ilmoittakaa siitä Clarisselle ja sanokaa, ettei hän saa ottaa ketään vastaan... ei edes minua. Kihlalahjani hän kai kuitenkin suvaitsee ottaa.

Raoul ojensi paronille tavattoman suuren safiirin. Se oli tavattoman kirkas ja hiottu siten kuin muinoin hiottiin jalokiviä.

XIII.

"Pirullinen olento".

– Laskekaa ankkuri, kuiskasi Joséphine Balsamo, ja tuokaa vene tänne.

Merellä on paksu sumu ja aivan pimeää, jonka vuoksi ei näkynyt edes Etretat'n valoja. Antiferin majakka ei vielä loistanut pimeyteen, missä prinssi Lavorneffin pursi varovaisesti eteni.

– Mistä olet varma siitä, että ranta on lähellä? kysyi Leonard.

– Sitä, että haluan sen olevan lähellä, sanoi kreivitär.

Leonard harmistui.

– Lähtösi on suorastaan hulluutta! Kaksi viikkoa sitten suoritimme onnellisesti kaiken ja tunnustan suoraan, että sinua saamme kiittää loistavasta voitostamme. Kaikki jalokivet ovat turvassa Lontoon kassaholvissa. Mitään vaaraa ei ole olemassa. Cagliostro, Pellegrini, Balsamo, markiisitar de Belmonte ovat meren pohjassa siksi, että Ver-Luisant teki haaksirikon, jonka ihmeellisen hyvin järjestit ja jota ohjasit tavattoman tarmokkaasti. Kaksikymmentä todistajaa näki räjähdyksen rannalta. Kaikkien mielestä olet sinä kuollut, minä ja kaikki rikostoverisi ovat kuolleet. Jos päästään munkkien aarteen perille, niin samalla saadaan tietää, että se on meren pohjassa vaipuen Ver-Luisantin keralla paikkaan, jota ei voida varmuudella löytää ja jalokivet ovat hajaantuneet meren pohjaan. Ja ole varma siitä, että tuomioistuin iloitsee tästä haaksirikosta ja kuolemasta, eikä sitä liikoja tutkita, koska ylhäältä päin koetetaan kaikin tavoin peittää Beaumagnan-Cagliostron juttu.

– Kaikki käy siis hyvin. Olet tilanteen valtias ja olet voittanut vihollisesi. Varovaisuus kehottaa meitä tänä hetkenä lähteinään Ranskasta ja piiloutumaan mahdollisimman kauas Euroopasta. Ja juuri silloin sinä tahdot palata niihin seutuihin, jotka ovat sinulle tuottaneet turmiota uhmaillaksesi viimeistä vastustajaasi. Ja millaista vastustajaa, Josine! Hän on niin suuri nero, että hänettä et koskaan olisi löytänyt aarretta. Tunnustahan toki, että tämä on suoraa hulluutta.

Joséphine Balsamo mutisi:

– Rakkaus on hulluutta.

– Luovu siis siitä.

– Minä en voi, minä en voi. Minä rakastan häntä.

Hän nojasi kyynärpäitään purren laitaan ja nojaten päätään käsiinsä lausui epätoivoissaan:

– Minä rakastan... ensimmäistä kertaa... Muita miehiä en ota lainkaan lukuun... Jota vastoin Raoul... En tahdo puhua hänestä... Hänen kauttaan olen tuntenut elämäni ainoan ilon... mutta samalla suurimman tuskan... Sitä ennen en tiennyt onnesta mitään... en myöskään tuskasta... ja sitten... sitten tuo onni loppui... ja kärsimys jäi jäljelle... Se on kamalaa, Leonard... Kun ajattelen, että hän menee naimisiin... toinen saa elää hänen elämäänsä... tästä rakkaudesta syntyy lapsi... ei sitä en voi kestää. Mitä muuta tahansa, mutta ei sitä!... Mieluummin uskallan mitä tahansa, Leonard. Mieluummin kuolen.

Leonard sanoi hiljaa:

– Josine parka...

He olivat pitkän aikaa vaiti. Joséphine Balsamo painoi päänsä kumaraan ja nyyhkytti.

Kun vene lähestyi, hän oikaisi vartalonsa äkkiä ja sanoi käskevällä ja tylyllä äänellä:

– Minä en pane mitään vaaraan, Leonard... minä en voi kuolla enkä epäonnistua.

– Mitä siis aiot tehdä?

– Ryövätä hänet.

– Mitä sinä ajatteletkaan...

– Kaikki on valmiina. Jokainen yksityiskohta on otettu varteen.

– Miten?

– Dominiquen välityksellä.

– Dominiquen?

– Niin, heti paikalla, ennenkuin Raoul saapuikaan Haie d'Etiguesiin, meni Dominique sinne tallirengiksi.

– Mutta Raoul tuntee hänet...

– Raoul on ehkä nähnyt hänet pari kertaa, mutta tiedäthän miten taitavasti Dominique osaa naamioida itsensä. Raoul ei mitenkään voi huomata häntä linnan palvelusväen ja tallimiesten joukosta. Dominique on yhtä mittaa antanut minulle tietoja ja menetellyt määräysteni mukaan. Tiedän, milloin Raoul nousee ja menee levolle, miten hän elää ja mitä hän tekee. Tiedän ettei hän vielä ole nähnyt Clarissea, mutta että järjestetään häitä varten tarpeelliset asiakirjat.

– Mutta jos hän epäilee?

– Minun elävänkö, ei vähääkään. Dominique sattui kuulemaan osan keskustelusta, joka Raoulilla oli Godefroy d'Etiguesin kanssa tullessaan linnaan. He olivat aivan varmoja kuolemastani. Mutta Raoul vaati kuitenkin, että oli ryhdyttävä kaikkiin varovaisuustoimenpiteisiin minun, kuolleen varalta. Hän siis on varuillaan, vaanii, vartioi linnaa, tiedustelee talonpojilta.

– Ja Dominique sallii sinun yhtä kaikki tulevan?

– Mutta tunnin ajaksi ainoastaan. Me iskemme rohkeasti, nopeasti, yöllä ja sitten pakenemme.

– Siis tänä iltanako?

– Tänään kello kymmenen. Raoul asuu vahdin rakennuksessa, aivan lähellä sitä tornia, jonne Beaumagnan minut vei. Tämä rakennus on tehty aivan rajamuurin yhteyteen. Peltojen puolella on vain yksi ainoa ikkuna alakerrassa mutta ei mitään ovea. Jos ikkunaluukut ovat suljetut, täytyy sinne mennä suuresta portista ja sisäpuolen kautta. Molemmat avaimet ovat tänä iltana suuren portin luona erään kiven alla. Kun Raoul on mennyt levolle, niin me kiedomme hänet lakanoihin ja suuriin peitteisiin ja tuomme tänne. Heti paikalla sitten lähdemme.

– Ja siinäkö kaikki?

Joséphine Balsamo oli hetken vaiti ja vastasi sitten lyhyesti:

– Kaikki.

– Mutta Dominique?

– Hän lähtee meidän kanssamme.

– Etkö ole antanut hänelle erikoisia määräyksiä?

– Mistä asiasta?

– Clarissen suhteen? Sinähän vihaat tuota tyttöä. Minä pelkään, että olet määrännyt Dominiquen suorittamaan erilaisia tekoja...

Josine oli jälleen hetkisen vaiti ennenkuin vastasi:

– Se ei kuulu sinuun.

– Mutta...

Vene tuli purren viereen. Josine lausui leikillisellä äänellä:

– Kuulehan, Leonard, sen jälkeen kuin tein sinusta prinssi Lavorneffin ja annoin sinulle loistavan huvijahdin, olet alkanut olla aivan epähieno. Älkäämme muuttako välillämme vallinneita suhteita. Minä käsken ja sinä tottelet. Korkeintaan on sinulla oikeus antaa eräitä selityksiä. Minä annoin ne sinulle. Näytä, että ne ovat sinulle riittäneet.

– Ne riittävät minulle, sanoi Leonard, ja minä tunnustan, että aikeesi on erittäin hyvin järjestetty.

– Hauska kuulla. Lähtekäämme.

Hän astui ensimmäisenä veneeseen ja istui.

Leonard ja neljä heidän rikostoveriaan seurasivat. Kaksi ryhtyi soutamaan, Joséphine Balsamo istui perässä ja antoi määräyksensä mahdollisimman hiljaa.

– Me sivuutamme Amontin sataman, sanoi hän neljänneksen päästä, vaikka kätyrinsä näyttivät soutavan sokeiden tavoin.

Kreivitär ilmoitti, milloin veden rajassa oleva kivi oli lähellä ja määräsi suunnan luotsimerkkien mukaan, joita ei kukaan muu kuin hän nähnyt. Vasta kun rantakivet raapivat veneen pohjaa, tiesivät toiset tulleensa rantaan.

Miehet nostivat hänet syliinsä ja kantoivat rannalle vetäen sitten veneen kuiville.

– Oletko varma, kuiskasi Leonard, ettemme tapaa täällä tullimiehiä?

– Olen. Dominiquen viimeinen sähkösanoma on siinä suhteessa aivan selvä.

– Eikö hän tule meitä vastaan?

– Ei. Minä käskin hänet pysymään linnassa paronin palvelijoiden seurassa. Kello yksitoista liittyy hän meihin.

– Missä?

– Raoulin asumuksen vieressä. Nyt olemme jo puhuneet kylliksi.

He kaikki nousivat hiljaa kallioportaita ylös.

Vaikka heitä olikin kuusi, niin ei pieninkään ääni olisi tarkimmallekaan kuuntelijalle ilmaissut heidän liikkeitään.

Kallion päällä oli usva kepeämpää ja haihtui kokonaan paikoittain, jolloin saattoi nähdä tähtien kiiluvan. Kreivitär saattoi myös nähdä linnan, jonka etusivun ikkunat olivat valaistut. Benouvillen kirkonkello löi kymmenen.

Josine värisi.

– Tuon kellon lyönnit värisyttävät minua!... Minä muistan ne... Kymmenen lyöntiä nyt niinkuin viime kerrallakin... Kymmenen!... Minä laskin ne lyönti lyönniltä mennessäni kohden kuolemaa...

– Mutta koston olet saanut, sanoi Leonard.

– Beaumagnanin suhteen kyllä, mutta nuo toiset?...

– Toisten suhteen myöskin. Nuo molemmat serkukset ovat puolihulluja.

– Se on totta, sanoi kreivitär. Mutta minä en tunne saaneeni täyttä kostoa, ennenkuin vasta tunnin päästä. Silloin vasta saan levon.

He odottivat usvan siirtymistä kalliolle, jotta kukaan ei näkisi heidän astuvan aukealla paikalla. Sitten Joséphine Balsamo läksi kulkemaan samaa polkua pitkin, jota myöten Godefroy ja hänen ystävänsä olivat hänet kuljettaneet, ja toiset seurasivat rivissä kenenkään sanomatta sanaakaan. Heinä oli niitetty. Siellä täällä oli pyöreitä rukoja.

Linnan lähettyvillä oli käytävän molemmin puolin orjantappurapensaita. He astelivat eteenpäin entistään varovammin.

– Jo näkyi korkea linnan muuri. Muutaman askeleen päässä näkyi vahdin rakennus, joka oli rakennettu sen yhteyteen.

Kreivitär viittasi kaikkia pysähtymään.

– Odottakaa minua.

– Enkö minä saa seurata sinua? kysyi Leonard.

– Et. Minä palaan teitä etsimään ja me menemme sitten puutarhan portista, joka on vastaisella puolella, tuolla vasemmalla.

Hän läksi yksinään astuen niin varovasti, ettei ainoakaan kivi liikahtanut hänen kenkiensä alla eikä ruohonkorsi kahissut hänen hameensa liepeissä. Vahdin asunto läheni. Hän tuli sen luo.

Hän kosketteli kädellään suljettuja ikkunaluukkuja. Haka ei pysynyt paikallaan, sillä Dominique oli sen rikkonut. Joséphine Balsamo avasi luukkuja raolleen. Valojuova näkyi siitä.

Hän katsoi siitä ja näki alkovilla varustetun huoneen ja siinä vuoteen.

Raoul oli nukkumassa. Kristallijalkainen lamppu, jolla oli pahvinen suojustin valaisi kirkkaasti hänen kasvonsa, olkapäänsä ja kirjan, jota hän luki, sekä vaatteet, jotka olivat läheisellä tuolilla. Hän näytti niin perin nuorelta, lapselta melkein, joka koettaa oppia läksynsä ja taistelee unta vastaan. Monta kertaa hänen päänsä painui alas. Hän heräsi, koetti lukea ja uudelleen nukkui.

Lopulta hän sulki kirjan ja sammutti lampun.

Nähtyään sen, mitä halusi, Joséphine Balsamo palasi rikostoveriensa luo. Hän oli jo aikaisemmin antanut näille määräyksensä, mutta varovaisuuden vuoksi hän kertasi ne vielä ja kymmenen minuutin ajan varoitti heitä:

– Ennen kaikkea muuta, älkää olko tarpeettoman kovakouraisia. Kuulethan sinä sen, Leonard?... Kun ei ole mitään, jolla hän voisi itseään puolustaa, ei teidän tarvitse käyttää aseitanne. Onhan teitä viisi, se riittää.

– Jos hän vastustelee? kysyi Leonard.

– Teidän on toimittava siten, ettei hän voi vastustaa.

Hän tunsi niin täydellisesti paikan Dominiquen lähettämien piirustusten kautta, että hän arkailematta meni puutarhan portille. Avaimet olivat sovitulla paikalla. Hän avasi portin ja meni vahdin rakennuksen sisäpuolista päätyä kohden.

Ovi aukeni helposti. Hän astui sisään apulaisineen.

Tiilipermantoisesta eteisestä päästiin makuuhuoneeseen. Hän avasi sen oven tavattoman varovaisesti.

Nyt oli ratkaiseva hetki tullut. Ellei Raoulin huomiota ollut mikään herättänyt, jos hän vielä nukkui niin Joséphine Balsamon aie onnistuisi. Hän kuunteli. Ei kuulunut mitään liikettä.

– Sitten hän väistyi syrjään, laski nuo viisi miestä sisään ja päästi parven saalista kohden valaisemalla vuoteen taskulampulla.

Hyökkäys oli niin äkkinäinen, että nukkuja ei herännyt, ennenkuin vastustus oli turhaa.

Miehet olivat kietoneet hänet peitteisiin, peittivät hänet patjoilla ja silmänräpäyksessä kietoivat hänet aivan kuin vaatekäärön. Koko toimitus kesti kai vain minuutin ajan. Ei kuulunut huudahdustakaan. Ei ainoatakaan huonekalua kaadettu.

Uudelleen kreivitär oli saanut voiton.

– Hyvä, sanoi hän ja hänen äänensä sointu ilmaisi, miten suuren painon hän pani tälle voitolleen... Hyvä... Nyt olemme saaneet hänet käsiimme... ja tällä kertaa olemme ryhtyneet kaikkiin varovaisuustoimiin.

– Mitä me nyt teemme? kysyi Leonard.

– Viette hänet laivaan.

– Jos hän huutaa apua?

– Tukitte hänen suunsa. Mutta hän on varmasti vaiti... Menkää...

Leonard lähestyi häntä apulaisten kantaessa vankiaan pois.

– Etkö sinä siis tule meidän kerallamme?

– En.

– Miksi et?

– Johan sen sanoin, minä odotan Dominiqueta. Hän sytytti lampun ja nosti suojustimen pois.

– Miten kalpea sinä olet! sanoi Leonard hiljaa.

– Ehkä olen, lausui kreivitär.

– Varmaankin tuon nuoren tytön vuoksi, eikö niin?

– Niin.

– Dominique toimii tällä hetkellä?

– Niin.

– Ehkä vielä voisi kaiken estää...

– Vaikka voisikin, niin tahtoni ei muutu, sanoi kreivitär. Se tapahtuu, minkä täytyy tapahtua. Se on päätetty. Mene.

– Miksi meidän pitää mennä ennen sinua?

– Raoul yksin on vaarallinen. Kun hän on varmasti veneessä, niin ei mitään tarvitse pelätä. Riennä pois ja jätä minut.

Hän avasi heille ikkunan, jonka kautta laskettuaan vankinsa he poistuivat.

Hän veti ikkunaluukut kiinni ja sulki ikkunan.

Vähän ajan päästä löi kirkonkello. Hän laski yksitoista lyöntiä. Yhdennellätoista lyönnillä hän meni puutarhanpuolelle ja kuunteli. Kuului heikko vihellys. Hän vastasi polkien jalkaansa eteisen tiilipermantoon.

Dominique saapui. He astuivat huoneeseen ja ennenkuin kreivitär oli ennättänyt tehdä kysymystäänkään, lausui Dominique hiljaa:

– Se on suoritettu.

– Ah, sanoi kreivitär heikosti, horjui ja oli pakotettu istumaan.

He olivat pitkän aikaa vaiti. Dominique puhui jälleen.

– Hän ei kärsinyt.

– Eikö hän kärsinyt? kertasi kreivitär

– Ei, hän nukkui.

– Ja sinä olet aivan varma?...

– Hänen kuolemastaanko? Tietysti olen! Minä iskin sydämeen kolme kertaa. Sitten uskalsin vielä jäädä... katsomaan... Mutta se oli aivan suotta... hän ei enää hengittänyt... kädet tulivat aivan kylmiksi.

– Mutta jos sen joku huomaa heti?

– Se ei ole mahdollista. Hänen huoneeseensa ei tule kukaan ennenkuin vasta aamulla. Vasta silloin... saamme nähdä.

He eivät tohtineet katsoa toisiinsa. Dominique ojensi kätensä. Kreivitär otti povestaan kymmenen tuhannen frangin seteliä ja ojensi ne hänelle.

– Kiitos, sanoi Dominique. Mutta toista kertaa en sellaista tekisi. Mitä minun nyt pitää tehdä?

– Lähteä tiehesi. Jos juokset, saat toiset kiinni, ennenkuin ovat päässeet veneeseen.

– He ovat vieneet Raoul d'Andrésyn mukanaan?

– Ovat.

– Sitä parempi, sillä minulla on ollut hänestä paljon vaivaa näinä kahtena viikkona! Hän epäili!... Sananen vielä... nuo jalokivet?

– Ne ovat meillä?

– Tallessako?

– Ne ovat Lontoossa erään pankin holvissa.

– Onko niitä paljon?

– Kokonainen matkalaukullinen.

– Hitto vieköön! Kai minäkin saan yli satatuhatta frangia?

– Enemmän. Mutta riennä pois... ellet tahdo minua odottaa.

– En, en suinkaan, sanoi Dominique nopeasti. Minulla on kiire pois... niin kauaksi kuin mahdollista... Entä te?...

– Tutkin, onko täällä mitään meille vaarallisia papereita ja seuraan sitten teitä.

Dominique poistui. Kreivitär etsi heti pöydän laatikosta, sitten kirjoituspöydän laatikosta, ja kun hän ei löytänyt mitään, vuoteen vieressä olevien vaatteiden taskuista.

Varsinkin lompakko herätti hänen huomiotaan. Siellä oli rahaa, käyntikortteja ja valokuva.

Se oli Clarisse d'Etiguesin.

Joséphine Balsamo katseli sitä kauan. Ilmeissään ei ollut vihaa, mutta tylyyttä, joka ei anna anteeksi.

Sitten hän seisoi paikallaan liikkumattomana, silmät kiintyneinä katsomaan aivan kuin jotain surullista näkyä, vaikka huulillaan yhä säilyi lempeä hymynsä.

Hänen edessään oli peili, joka kuvasti hänen kasvonsa. Hän katseli sitä laskien kätensä lieden marmorireunalle, aivan kuin hän olisi ollut tietoinen omasta kauneudestaan ja olisi siitä iloinnut... nosti ruskean viittansa harteilleen ja painoi otsalleen hienon harson, jota hän aina käytti tukkansa peitteenä ja jonka hän sovitti samoin kuin on Bernardino Luinin madonnalla.

Hän katseli itseään tällaisena muutaman minuutin ajan. Sitten hän jälleen vaipui ajatuksiinsa. Kello löi neljänneksen yli yhdentoista. Hän ei liikkunut paikaltaan. Olisi luullut hänen nukkuvan, nukkuvan silmät auki ja seisaallaan.

Vähitellen katseeseensa tuli kuitenkin kiinteämpi ilme. Samoin on unissa, jotka ensin ovat sekavia ja levottomia, mutta kaikki kokoontuu selväksi kuvaksi, joka saa yhä määrätymmän muodon. Mikä oli tuo outo kuva, jonka hän oli huomaavinaan, ja johon hän turhaan koetti totuttautua? Se oli alkovissa, missä vuoteen ympärillä oli verhot.

Noiden verhojen takana täytyi olla välikkö, jonkinmoinen säilytyspaikka, sillä aivan selvästi käsi liikutti verhoja.

Ja tämä käsi sai yhä selvemmät muodot. Sitä seurasi käsivarsi ja pian näkyi pääkin.

Joséphine Balsamo, joka oli tottunut spiritistisiin istuntoihin, missä varjot esittivät henkilöitä, antoi nimen tälle haamulle, minkä mielikuvituksensa oli loihtinut esiin. Se oli valkoiseen pukuun verhottu eikä kreivitär tietänyt ilmaisiko piirre hänen huulillaan hellää hymyä vai tuskaa.

Hän sopersi:

– Raoul... Raoul... Mitä minusta tahdot?

Haamu siirsi toisen verhon syrjään ja astui vuoteen yli.

Josine sulki huoaten silmänsä, mutta avasi ne heti kohta. Näky yhä jatkui ja olento lähestyi häntä häiriten hiljaisuuden. Hän aikoi paeta. Mutta samassa hän tunsi olallaan käden, joka ei suinkaan ollut haamun käsi. Ja iloinen ääni lausui:

– Kuulehan, hyvä Joséphine, jos saan antaa sinulle hyvän neuvon, niin pyydä prinssi Lavorneffia viemään sinut pienelle leporetkelle laivallaan. Sinä tarvitset sitä todellakin, hyvä Joséphine. Vai luulit sinä minua haamuksi! Minua, Raoul d'Andrésyta! Vaikka olenkin yöpaitaan ja alushousuihin puettu, niin enhän ole sinulle mikään vieras.

Raoulin pukiessa ylleen ja sitoessa kaulaliinaansa, kreivitär huudahti:

– Sinä, sinä!

– Hyvä jumala, niin minä!

Ja istuen hänen viereensä Raoul sanoi vilkkaasti:

– Rakas ystävä, älä millään muotoa toru prinssi Lavorneffia, äläkä luule hänen päästäneen minut jälleen pakoon. Ei suinkaan, ei suinkaan, he veivät mukanaan patjat ja nuken peitteisiin käärittyinä. Minä en ole hetkeksikään poistunut tuolta väliköstä, jonne menin silloin, kun sinä lähdit ikkunan takaa.

Joséphine Balsamo seisoi aivan herpaantuneena paikallaan, hän ei voinut tehdä ainoatakaan liikettä, vaan oli voimaton kuin kovasti piesty.

– Kas, sanoi Raoul, sinä et näy voivan oikein hyvin. Tahdotko juoda pienen lasillisen konjakkia päästäksesi kuntoon? Tunnustan suoraan ymmärtäväni masennuksesi enkä suinkaan haluaisi olla sijassasi. Kaikki pikku toverisi ovat menneet... kokonaiseen tuntiin et saa apua mistään... ja edessäsi seisoo suljetussa huoneessa allamainittu Raoul. Syystäkin näkee silloin kaiken synkissä väreissä! Onneton Joséphine... Mikä kuperkeikka!

Hän kumartui ja otti Clarissen kuvan maasta.

– Minun morsiameni on hyvin kaunis, eikö olekin? Ilokseni huomasin äsken sinun ihailevan häntä. Tiedäthän, että häämme ovat muutaman päivän päästä?

Kreivitär sopersi:

– Hän on kuollut.

– Aivan oikein, lausui Raoul, olen kuullut siitä puhuttavan. Se pikkuinen nuori mies, joka äsken oli täällä, surmasi hänet vuoteeseen, eikö niin?

– Niin.

– Tikarilla?

– Kolmasti iskien tikarilla sydämeen, sanoi kreivitär.

– Yksi ainoa riitti varsin hyvin, sanoi Raoul.

Joséphine Balsamo sanoi hitaasti aivan kuin itsekseen:

– Hän on kuollut, hän on kuollut...

Raoul ilkkui:

– Mitä siitä välität? Sellaistahan tapahtuu aina. Enhän minä toki niin vähäpätöisen seikan vuoksi muuta suunnitelmiani. On hän elossa tai kuollut, niin menen hänen kanssaan naimisiin. Asia järjestetään jollain tavalla... Olethan sinäkin kaiken järjestänyt.

– Mitä sinä tarkoitat? kysyi Joséphine Balsamo, joka alkoi hänen ilkkuessaan tulla levottomaksi.

– Paronihan hukutti sinut, eikö niin? Toisen kerran lensit ilmaan laivasi keralla. No niin, eihän se estä sinua olemasta täällä. Aivan samalla tavalla, vaikka Clarisse onkin saanut kolme tikarinpistosta rintaansa, niin eihän se estä minua menemästä hänen kanssaan naimisiin. Oletkohan sinä aivan varma noissa väitteissäsi?

– Eräs apulaiseni iski tikarilla häneen.

– Ainakin sanoi sinulle iskeneensä.

Kreivitär katsoi häneen terävästi.

– Miksi hän olisi valehdellut?

– Tietysti saadakseen ne kymmenentuhatta frangia, jotka hänelle annoit.

– Dominique ei voi minua pettää. Hän ei pettäisi minua, vaikka saisi satatuhatta frangia. Tietäähän hän sitäpaitsi, että minä löydän hänet. Hän odottaa minua toisten seurassa.

– Oletko aivan varma siitä, että hän odottaa sinua, Josine?

Kreivitär sävähti. Hän huomasi taistelevansa yhä ahtaammassa piirissä. Raoul kohotti päätään.

– Kummallista, miten me olemme petkuttaneet toinen toisiamme. Oletpa sinä lapsellinen, hyvä Joséphine, jos luulet minun hetkeäkään uskoneen laivan räjähtämiseen, Pellegrini-Cagliostron hukkumiseen ja prinssi Lavorneffin juttuihin. Etkö voi käsittää, että nuori mies, joka luonnostaan ei ole tyhmä ja jota sinä olet kouluttanut – ja millaisessa koulussa, pyhä neitsyt! – että hän näkee kaikki vehkeesi kuin lukisi avoimesta raamatusta.

– Tuo haaksirikko oli aivan liian otollinen tapaus! Tuomioistuin syyttää rikoksista, kädet ovat verellä tahratut, poliisi ahdistaa. Silloin upottaa vanhan purren ja rikollinen menneisyys, varastettu aarre, kaikki katoaa samaan haaksirikkoon. Kaikki luulevat kuolleeksi. Saa vaihtaa nahkaa. Ja sitten alkaa uudelleen hiukan loitommalla surmata, kiduttaa ja kastaa kätensä vereen. Koeta uskotella muille, älä minulle! Kun luin tuosta haaksirikostasi, niin sanoin itsekseni: "Nyt silmät auki ja varuillaan!" Ja minä tulin tänne!

Hetken vaitiolon jälkeen Raoul jatkoi:

– Katsohan, Joséphine, minä tiesin, että sinä tulet aivan ehdottomasti täällä käymään! Ja tuloasi valmistit tietysti jonkun kätyrisi kautta. Tietysti prinssi Lavorneffin pursi jonain päivänä purjehtii tässä lähettyvillä! Tietysti sinä tulet samoja kiviportaita myöten, joita sinut kannettiin kerran rantaan! Minä ryhdyin ehdottomasti heti silloin varovaisuustoimenpiteisiin ja katselin, oliko lähettyvilläni ketään tuttua olentoa. Kätyri on rikoksen lapsuus.

– Ja aivan heti huomasin Dominiquen, koska olin hänet nähnyt, vaikka sinä et sitä tiedä, vaunujesi kuskipukilla Brigitte Rousselinin talon edustalla. Dominique on uskollinen palvelija, mutta peläten poliiseja ja saaden minun kädestäni kelpo selkäsaunan hän pehmentyi siihen määrään, että pyhitti koko uskollisuutensa minun palvelukseeni, ja sen hän todisti lähettämällä sinulle vääriä tietoja ja väärät avaimet ja avaten minun avullani jalkojesi alla loukun, johon nyt olet pudonnut. Hänellä oli siitä hyötyä. Hän sai nuo kymmenentuhatta frangia ja nyt uskollinen palvelijasi on palannut linnaan, missä hän on minun suojelukseni alaisena.

– Tällainen on nyt tilanne, hyvä Joséphine. Olisinhan minä voinut jättää tämän pienen ilveilyn ja olisin heti ottanut sinut täällä vastaan iloiten saadessani puristaa jälleen kättäsi. Mutta minä tahdoin nähdä, miten johdat toimintaa ja pysyen piilossa tahdoin nähdä, miten otat vastaan tiedon Clarisse d'Etiguesin kuolemasta.

Josine horjahti. Raoul ei enää laskenut leikkiä. Kumartuen hänen puoleensa sanoi Raoul vakavasti:

– Olit hiukan liikutettu... hyvin hiukan... muuta sinä et tuntenut. Olit varma siitä, että tuo lapsi oli kuollut, oli surmattu sinun käskystäsi, eikä se vaikuttanut sinuun vähääkään. Sinä et välitä mitään toisten kuolemasta. Toinen on kahdenkymmenen vuotias, koko elämä on hänen edessään... hän on nuoruutensa kukoistuksessa... Ja sinä murskaat sen kaiken kuin pähkinän! Omatuntosi ei tunne mitään tuskaa. Sinä et edes tiedäkään omastatunnosta mitään. Muistan, että Beaumagnan kutsui sinua pirulliseksi olennoksi, vaikka se nimitys minua silloin inhotti. Mutta tuo sana oli aivan oikea. Sinussa on jotain helvetillistä. Olet jonkinmoinen hirviö, jota en voi kauhistumatta ajatella. Mutta, Joséphine Balsamo, etkö sinä toisinaan kauhistu omaa itseäsi?

Kreivitär ei liikkunut, kätensä olivat nyrkissä ohimoillaan, niinkuin hän usein teki. Säälimättömät sanat eivät herättäneet raivon ja suuttumuksen puuskaa, niinkuin Raoul oli odottanut. Raoul huomasi kreivittären olevan sellaisessa elämän kohdassa, jolloin näkee sielunsa syvyyden, jolloin ei voi kääntää päätään tästä hirmunäystä ja jolloin tunnustus ehdottomasti solahtaa huulilta.

Raoul ei hämmästynyt. Vaikkakaan tällaiset hetket eivät usein ilmenneet kreivittären elämässä, niin eivät ne sentään olleet aivan harvinaisia, koska hänen hermonsa olivat siksi herkät, ja vaikkakin hän oli ulkonaisesti aivan rauhallinen, niin hermokohtaukset saattoivat riehua hänessä. Tapaukset esiintyivät nyt aivan toisenlaisina kuin hän oli kuvitellut. Raoul oli ilmestyessään hänen eteensä hämmentänyt niin hänen ajatuksensa, ettei hän voinut toipua vihollisensa edessä, kun tämä julmalla tavalla solvaisi häntä.

Raoul käytti sitä hyväkseen ja seisoen aivan hänen lähellään lausui:

– Eikö totta, Joséphine, kauhistuthan sinäkin toisinaan itseäsi!? Eikö niin, toisinaan oma olemuksesi sinua hirvittää?

Joséphine oli niin masentunut, että hän sopersi:

– Kyllä... kyllä... toisinaan... mutta siitä ei saa puhua... minä en tahdo siitä tietää... Ole vaiti... ole vaiti...

– Päinvastoin täytyy sinun tietää se, sanoi Raoul... Jos kauhistut sellaisia tekoja, niin miksi teet niitä?...

– Minä en voi tehdä toisin, vastasi hän hyvin väsyneesti.

– Oletko koettanutkaan?

– Olen, minä koetan, taistelen, mutta aina epäonnistun. Minulle on opetettu rikoksia... minä teen pahaa samoin kuin muut tekevät hyvää... Minä teen pahaa samoin kuin hengitänkin... Minut määrättiin siihen...

– Kuka määräsi?

Raoul kuuli hänen heikosti vastaavan: "Äitini" ja jatkoi heti:

– Äitisi? Vakoilijatar? Hänkö, joka keksi koko jutun Cagliostrosta?...

– Niin... Mutta älä syytä häntä... Hän rakasti minua paljon... Mutta hän ei ollut elämässä onnistunut... hän oli köyhä, onneton ja tahtoi, että minä onnistuisin elämässä... ja tulisin rikkaaksi...

– Mutta olithan sinä kaunis. Kauneus on naisen suurin rikkaus. Kauneus riittää.

– Äitinikin oli kaunis, Raoul, eikä hänellä kuitenkaan ollut siitä mitään hyötyä.

– Ja olitko sinä hänen näköisensä?

– Erehdyttävässä määrässä. Ja se oli minun turmioni alkusyy. Hän tahtoi minun jatkavan hänen suurta ajatustaan... Cagliostron perinnöstä...

– Oliko hänellä todistuskappaleet?

– Paperiliuska... jossa oli neljä arvoitusta, mitkä eräs hänen ystävänsä oli löytänyt vanhasta kirjasta... ja joka todella oli Cagliostron käsialan näköistä... Se huumasi hänet... samoin kuin menestyksensä keisarinna Eugenien hovissa. Minun oli siis jatkettava. Jo lapsena ollessani hän painoi sen päähäni. Tuolla ajatuksella muovailtiin aivoni. Sen avulla piti minun ansaita elatukseni... se oli oleva kohtaloni... Olin Cagliostron tytär. Minä jatkoin äitini elämää... ja Cagliostron elämää... tuota loistavaa elämää, jota hän oli viettänyt romaaneissaan... seikkailuelämää, kaikkien ihailemana ja halliten maailmaa. Vailla arkuutta... vailla omaatuntoa... Minun piti kostaa kaikki hänen kärsimyksensä. Kuollessaan hän sanoi minulle: "Kosta puolestani."

Raoul mietti. Sitten hän lausui:

– Vaikkakin olisi niin. Mutta miksi teet rikoksia?... miksi täytyy sinun murhata?...

Hän ei kuullut vastausta tähän eikä siihen, kun hän kysyi:

– Eihän äitisi yksinään kasvattanut sinua, Josine, johdattanut sinua pahaan. Kuka oli isäsi?

Hän luuli kuulevansa Leonardin nimen. Tarkoittiko hän sillä, että Leonard oli hänen isänsä, sama mies, joka karkotettiin Ranskasta samalla kertaa kuin vakoilijatarkin? Se tuntui kylläkin uskottavalta. Vai oliko Leonard kasvattanut hänet rikoksiin?

Raoul ei saanut sen enempää tietää. Hän ei voinut tunkeutua niihin syvyyksiin, missä elävät huonot vaistot ja jossa syntyvät ne voimat, jotka särkevät luonteemme, jotka huonontavat ihmisen ja vievät hänet harhaan, kaikki rikokset, kaikki turhamaisuus, kaikkinainen veren himo, kaikki käsittämättömät ja julmat intohimot, joita me emme voi hallita.

Hän ei enää kysellyt.

Joséphine itki hiljaa ja Raoul tunsi hänen kyyneleensä ja suudelmansa käsillään, joihin kreivitär tarttui ja kiihkeästi suuteli. Ja Raoul oli siksi heikko, että salli toisen niin tekevän. Jonkinmoinen sääli heräsi hänessä. Tuo huono olento muuttui ihmisolennoksi, sairaalloisten vaistojen uhriksi, joka oli hillittömien voimien alainen ja jota täytyi ehkä lempeästi tuomita.

– Älä hylkää minua, sanoi kreivitär. Sinä olet ainoa olento maailmassa, joka olisit voinut minut pahasta pelastaa. Minä tunsin sen heti. Sinussa on jotain tervettä ja voimakasta... Rakkaus... rakkaus... se vain olisi voinut minut muuttaa... enkä minä ole koskaan rakastanut ketään muuta kuin sinua. Jos sinä siis hylkäät minut...

Suloiset huulet herättivät Raoulissa suuren kaipauksen. Nautinto ja huumaus kaunistivat tämän vaarallisen säälin joka miehet heikontaa.

Jos Cagliostro olisi tyytynyt vain tähän nöyrään hyväilyyn, niin ehkä nuori mies itsestään olisi joutunut kiusaukseen kumartuen hänen puoleensa nauttiakseen noiden hänelle tarjoutuvien huulien suloisuutta. Mutta kreivitär kohotti päänsä, antoi kätensä liukua nuoren miehen käsivarsia pitkin olalle, kietoi kätensä hänen kaulaansa, katsoi häneen. Tämä katse riitti, Raoul ei enää nähnyt hänessä apua anovaa naista, vaan viettelevän olennon, joka käyttää hyväkseen silmiensä hellyyttä ja huuliensa suloa.

Katse sitoo rakastavat toisiinsa. Mutta Raoulhan tiesi erinomaisen hyvin, mitä oli tämän suloisen, viattoman ja surullisen ilmeen takana! Kasvojen puhtaus ei salannut kaikkea sitä rumuutta ja huonoutta, joka oli kauneuden takana.

Raoul voitti vähitellen itsensä. Hän vältti kiusauksen ja lykäten kiehtovan loihtijan luotaan hän sanoi:

– Muistathan... erään päivän... laivallasi... me pelkäsimme toisiamme, aivan kuin olisimme tahtoneet toisemme kuristaa. Samoin on laitani tänään. Jos vaivun syliisi, olen hukassa. Huomenna tai ylihuomenna odottaa minua kuolema...

Kreivitär oikaisi vartalonsa, hän oli äkkiä muuttunut vihamieliseksi ja ilkeäksi. Ylpeys sai hänessä uudelleen vallan ja äkkiä syntyi heidän välillään myrsky, siirsi heidät rakkauden muistojen herättämästä herpaantumisesta vihan ja raatelemisen vimmaan.

– Niin, jatkoi Raoul, heti ensi päivästä alkaen olemme olleet säälimättömiä vihollisia toisillemme. Me emme kumpikaan ajatelleet muuta kuin toisemme kukistamista. Sinä ennen kaikkea! Minä olin kilpailija, anastaja... Aivoissasi kuvani liittyi murhaan. Tahtoen tai tahtomattasi olit tuominnut minut kuolemaan.

Joséphine pudisti päätään ja sanoi uhkaavalla äänellä:

– En tähän asti.

– Mutta nyt sen teet, eikö niin? Mutta, jatkoi hän, muuan uusi seikka on tullut esteeksi. Nyt minä välitän vähät sinusta. Oppilaasta on tullut mestari ja siksi päästin sinut tänne ja ryhdyin taisteluun. Yksinäni uhmailin sinua ja joukkosi tikareita. Ja nyt seisomme vastatusten etkä sinä mahda minulle mitään. Olet kärsinyt tappion jokaisella rintamalla, vai mitä? Clarisse elää. Minä olen vapaa. Väisty siis elämästäni, olet saanut selkääsi ja minä halveksin sinua.

Raoul heitti solvaavat lauseensa vasten hänen kasvojaan ja ne osuivat aivan kuin piiskan iskut. Kreivitär oli kalman kalpea. Kasvonsa muuttuivat ja ensimmäisen kerran näkyi hänen muuttumattomassa kauneudessaan hävityksen ja vanhentumisen merkkejä. Hän sähisi:

– Tämän minä kostan.

– Sitä et voi, sanoi Raoul, koska olen leikannut kyntesi poikki. Sinä pelkäät minua. Sehän juuri on parasta, se on työni tulos: sinä pelkäät minua.

– Minä uhraan koko elämäni siihen, sähisi hän.

– Sinä et mahda mitään. Minä tunnen kaikki temppusi. Olet kärsinyt tappion. Kaikki on päättynyt.

Kreivitär kohotti päätään.

– Minulla on toisia keinoja.

– Mitä?

– Tuo suunnaton aarre... tuo anastamani rikkaus.

– Kuka siinä auttoi sinua? sanoi Raoul pilkallisesti. Jos kerran pääsit vauhtiin, niin minähän sen vauhdin annoin?

– Ehkä. Mutta minä osasin toimia ja anastaa. Ja se on pääasia. Sanojen käyttämisessä et jää tappiolle. Mutta nyt oli toimittava ja minä toimin. Sinä huudat voittaneesi sen vuoksi, että Clarisse elää ja sinä olet vapaa. Raoul, se on vähäpätöistä taistelumme päämäärän rinnalla tuhansiin jalokiviin verrattuna. Siinä oli taistelun tärkein kohta, Raoul, ja minä voitin sen, koska aarre nyt on minun.

– Sitä ei koskaan tiedä! sanoi Raoul pilkallisesti.

– Mutta se on minulla. Minä itse kokosin kalliit kivet matkalaukkuun, joka sinetillä varustettuna ja köytettynä on ollut edessäni, jonka vein itse Havreen asti, jonka kätkin itse laivani ruumaan ja jonka otin sieltä ennenkuin laiva räjäytettiin. Nyt se on Lontoossa, erään pankin holvissa samalla tavalla sineteillä varustettuna kuin alunpitäenkin...

– Niin, niin, tunnusti Raoul leikillisesti, nuora on aivan uusi ja ehjä... sinettejä on viisi, niissä on sinervää vahaa ja kirjaimet J. B... Joséphine Balsamo. Matkalaukku on rautapeltiä, siinä on hihnat ja nahkainen kädensija... aivan yksinkertainen siis, eikä herätä huomiota...

Kreivitär katsoi häneen kauhuissaan.

– Sinä tiedät sen?... Miten sinä sen tiedät?...

– Me olemme olleet kahdenkesken, matkalaukku ja minä, muutaman tunnin ajan, sanoi hän nauraen.

Kreivitär huudahti:

– Se on valhe! Sinä koetat uskotella minulle joutavia... Minä olen pitänyt sitä silmällä Mesnil-sous-Jumiègesistä pankkiholviin asti.

– Niin kyllä, jos menit laivasi ruumaan.

– Minä istuin rautaluukulla, joka peittää ruuman aukon ja muuan miehistäni seisoi koko ajan laita-aukon vieressä, josta olisit voinut tulla ja tämän teimme koko sen ajan, minkä olimme Havren satamassa.

– Tiedän kyllä

– Miten sinä sen tiedät?

– Minähän olin ruumassa.

Mikä kamala lause! Raoul sanoi sen kerta vielä ja sitten Joséphine Balsamon kauhuksi ja omaksi ilokseen kertoi:

– Istuessani rikotun rajapyykin luona Mesnil-sous-Jumiègessa ajattelin näin: "Jos lähden etsimään Joséphinea, niin en häntä löydä. Minun on arvattava, missä hän on tänä iltana, sinne minun on mentävä, oltava siellä ennen hänen tuloaan ja heti sopivassa tilaisuudessa siepattava jalokivet." Kun poliisi vainosi sinua, kun minä ajoin sinua takaa, kun halusit viedä aarteen turviin, niin täytyi sinun ehdottomasti paeta, siis mennä ulkomaille. Millä tavoin? Tietysti laivallasi Ver-Luisant.

– Puolen päivän aikaan olin Havressa. Kello yhdeltä kolme laivamiestäsi meni kahvilaan juomaan, minä kiipesin laidan yli ja piilouduin ruumaan laatikoiden, tynnyrien ja säkkien taakse. Kello kuudelta sinä saavuit, laskit köyden avulla matkalaukun ruumaan, jättäen sen siten minun vartioitavakseni...

– Sinä valehtelet... sinä valehtelet... sopersi kreivitär raivoissaan.

Raoul jatkoi:

– Kello kymmenen saapui Leonard. Hän oli lukenut iltalehdet ja tiesi Beaumagnanin itsemurhasta. Kello yksitoista nostettiin ankkuri. Keskiyöllä tuli avoimella merellä toinen laiva laivasi viereen. Leonard, joka oli muuttunut prinssi Lavorneffiksi johtaa muuttamista. Kaikki merimiehet, kaikki jonkin arvoiset esineet viedään toiseen laivaan ja tietysti kallisarvoinen matkalaukku nostetaan ruumasta. Ja sitten saa Ver-Luisant räjähtää!

– Tunnustan suoraan, että vietin muutamia sangen epämieluisia hetkiä. Olin yksin. Ei ollut laivamiehistöä. Ei perämiestä. Laiva kulki kuin sitä olisi ajanut humalainen, joka tarraa peräsimeen. Se oli kuin käyntiin vedetty lasten leikkikalu, joka pyörii pyörimistään... Ja sitten arvasin, mikä oli tuumasi. Jonnekin oli pommi kätketty, koneisto toimii ja sitten tulee räjähdys...

– Hiki virtasi pitkin ruumistani. Olisinko hypännyt mereen? Olin jo riisunut kenkäni, kun niin suureksi ilokseni, että olin siitä pyörtyä, näin laivan perässä köyteen kiinnitetyn veneen, joka hyppeli laineilla. Siinä oli pelastukseni. Kun kymmenen minuuttia myöhemmin istuin kaikessa rauhassa veneessä, näin sadan metrin päässä pimeydessä liekin leimahtavan ja kuului aivan kuin ukkosen jyrinä. Ver-Luisant räjähti...

– Kun laineet olivat minua hiukan heitelleet, niin seuraavana yönä jouduin rannan lähelle, Antiferin niemen luo. Heittäydyin veteen ja nousin maihin... ja samana päivänä tulin tänne... valmistautuakseni ottamaan sinut Joséphine vastaan.

Kreivitär oli kuunnellut keskeyttämättä ja hän näytti rauhoittuneen. Turhaa lavertelua, näytti hän ajattelevan. Pääasia oli matkalaukku. Jos Raoul oli kätkeytynyt laivaan ja sitten pelastunut haaksirikosta, ei se merkinnyt mitään.

Mutta hän ei uskaltanut kysyä sitä, mikä oli tärkeintä, sillä tiesihän hän varsin hyvin, ettei Raoul ollut sellainen mies, joka panee siksi paljon vaaraan haluamatta saavuttaa muutakin kuin vain pelastaa henkensä. Kreivitär oli kalman kalpea.

– No, sanoi Raoul, sinä et kysy minulta mitään?

– Eihän minulla ole mitään kysyttävää. Itsehän olet kertonut kaiken. Minä otin matkalaukun. Sitten vein sen turvalliseen paikkaan.

– Etkä tarkistanut?

– En todellakaan. Miksi olisin sen avannut? Nuorat ja sinetit olivat paikoillaan.

– Sinä et siis huomannut jälkiä reijästä, joka oli tehty matkalaukun laitaan, levyjen liitteiden kohdalle?

– Mikä reikä?

– Luuletko sinä, että minä olisin kahden tunnin ajan istunut sen vieressä yrittämättä jotain? Enhän minä, Joséphine, toki ole niin typerä.

– Siis? sanoi kreivitär heikolla äänellä.

– Siis, ystävä parka, vähitellen, kärsivällisesti, otin matkalaukusta kaiken, mitä siellä oli ja sen vuoksi...

– Sen vuoksi...

– Sen vuoksi avatessasi sen, et löydä sieltä muuta kuin saman painon, arvotonta tavaraa... otin, mitä sattui olemaan käsillä... säkeistä ruokatavaraa... juurikkaita ja salaattia... jotka epäilemättä eivät ole sen arvoisia, että niille pitää kustantaa lokero Lontoon pankista.

Kreivitär koetti väittää vastaan:

– Se ei ole totta... onhan mahdotonta, että sinä olisit voinut...

Kaapin hyllyltä Raoul otti maljan, josta hän kaasi käteensä joukon timantteja, rubiineja ja safiireja ja huolettomana heitteli niitä antaen kivien kimallella.

– Näitä on paljon enemmän, sanoi hän. Kun pelkäsin räjähdystä, niin enhän voinut ottaa aivan kaikkia ja munkkien aarteet ovat hävinneet veteen. Mutta eikö totta, kyllähän nuori mies jo näillä voi huvitella ja kuluttaa aikaansa... Mitä tästä sanot, Joséphine? Et vastaa mitään?... Mutta hyvänen aika, mikä sinua vaivaa? Ethän toki aio pyörtyä? Naiset ovat sellaisia, että, jos menettävät miljardin, menee niiden silmät nurin. Heikkoja raukkoja!

Joséphine Balsamon silmät eivät menneet nurin, niinkuin Raoul väitti. Hän oikaisi vartalonsa ja kalpeana ojensi kätensä. Hän tahtoi solvaista vihollistaan. Hän tahtoi iskeä siihen. Mutta hän oli tukehtumaisillaan. Kätensä hapuilivat kuin hukkuvan kädet vedenpinnalla ja hän vaipui vuoteelle korahtaen.

Mistään välittämättä Raoul odotti hermokohtauksen päättymistä. Mutta hänellä oli vielä jotain sanottavaa ja hän lausui ilkkuen:

– Oletko nyt saanut selkääsi? Joko osui rouvan hartioihin? Oletko nyt nujerrettu? Olet kai kärsinyt tappion koko rintamalla? Se juuri sinun pitikin tuntea, Joséphine. Sinä saat lähteä täältä vakuutettuna, ettet voi mitään minulle ja että viisaimmin teet luopuessasi kaikista noista pikkujuonistasi. Minä tulen tahtomattasikin onnelliseksi, samoin Clarisse ja me saamme paljon lapsia. Nämä ovat tosiseikkoja, joihin sinun on viisainta mukaantua.

Hän käveli ja jatkoi yhä iloisemmin:

– Minkä sille mahtaa, että sinulla on tässä jutussa ollut huono onni. Olet ryhtynyt sotaan sellaista veitikkaa vastaan, joka on tuhat kertaa sinua voimakkaampi ja ovelampi. Olen oikein ällistynyt omasta voimastani ja oveluudestani. Minähän olen ilmiömäisen taitava, viekas, kekseliäs, tarmokas ja älykäs. Oikea nero. Minä huomaan aivan kaiken. Minä luen toisten ajatukset aivan kuin avoimesta kirjasta. Minä tunnen vihollisteni pienimmätkin aikeet. Tänäkin hetkenä käännät minulle selkäsi, eikö niin, olet suullasi vuoteella enkä näe hurmaavia kasvojasi? Ja kuitenkin aivan selvästi tiedän, että sinä pistät kätesi poveesi, otat revolverin ja aiot...

Hän ei ollut lopettanut lausetta, kun kreivitär äkkiä kääntyi ja uhkasi revolverilla.

Kuului laukaus. Mutta Raoul oli tätä odottanut, hän ennätti tarttua hänen käsivarteensa, väänsi revolverin ampujaa kohden. Joséphine Balsamo kaatui. Kuula oli osunut keskelle hänen rintaansa.

Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä, että Raoul oli aivan hämmästynyt nähdessään edessään kalpean naisen viruvan maassa.

Mutta hän ei ollut vähääkään levoton. Hän ei ajatellutkaan kreivittären kuolleen ja kumartuessaan hänen puoleensa hän huomasi sydämen sykkivän aivan säännöllisesti.

Hän ratkoi saksilla puseron auki. Kuula oli osunut sivultapäin, oli viiltänyt pienen naarmun hiukan oikean rinnan yläpuolelle.

– Aivan vaaraton haava, sanoi Raoul arvellen, että tuollaisen olennon kuolema olisi ollut vain oikea ja suotava tapaus.

Sakset olivat vielä hänen kädessään, kärki kreivittäreen päin ja Raoul ajatteli, että hänen velvollisuutensa ehkä olisi turmella tämä täydellinen kauneus, viileskellä hänen ihoaan, jotta loihtijatar ei enää voisi tuottaa mitään vahinkoa. Syvä risti yli kasvojen, jonka arpi jäisi ja saisi kasvot pöhöttymään, sehän olisi oivallinen rangaistus ja verraton varovaisuustoimenpide! Miten monta rikosta voisi sen kautta tehdä tyhjäksi, miten monta onnettomuutta estää!

Mutta hänellä ei ollut siihen rohkeutta eikä hän tahtonut ottaa sellaisia oikeuksia itselleen. Ja olihan hän tätä naista syvästi rakastanut...

Hän katseli kauan häntä liikettäkään tekemättä ja hyvin surullisena. Taistelu oli uuvuttanut hänet. Sielussaan vallitsi katkeruus ja inho. Tuo nainenhan oli hänen ensimmäinen suuri rakkautensa. Ja tämä tunne, johon nuori sydän uhraa kaiken tuoreutensa ja jonka muisto säilyy suloisena, ei siis jättäisikään jälkeensä muuta kuin katumusta ja vihaa. Koko elämänsä ajan olisi huulillaan pettymyksen piirre ja sielussaan kuihtumisen tunne.

Kreivitär hengähti syvään ja avasi silmänsä.

Silloin Raoul tunsi väkevän halun karttaa häntä kokonaan, olla häntä enää ajattelemattakaan.

Hän avasi ikkunan ja kuunteli. Hän oli kuulevinaan askeleita kalliolta päin. Leonard oli varmaan rantaan tultuaan huomannut, että he olivatkin ryöstäneet vain nuken ja levottomana Joséphine Balsamon vuoksi palasi auttamaan.

– Löytäköön Leonard hänet täältä, ajatteli hän. Eläköön hän tai kuolkoon! Olkoon onnellinen tai onneton! Vähät minä siitä... En tahdo enää mitään tietää hänestä. Olen jo saanut kyllikseni tästä helvetistä!

Ja sanaakaan sanomatta, katsomattakaan naiseen, joka ojensi rukoilevasti häntä kohden kätensä, hän poistui...

Seuraavana aamuna pyysi Raoul päästä Clarisse d'Etiguesin luo.

Hän ei ollut tavannut vielä nuorta tyttöä, jotta ei kajoisi kipeästi liian tuoreeseen haavaan. Mutta Clarisse tiesi hänen olevan lähettyvillä ja Raoul huomasi heti ajan tehneen tehtävänsä. Clarissen posket olivat jälleen punaiset. Silmissään oli toivon välke.

– Clarisse, sanoi Raoul, heti ensimmäisenä päivänä lupasitte antaa minulle kaikki anteeksi...

– Minulle ei ole mitään teille anteeksi annettavaa, Raoul, vakuutti nuori tyttö ajatellen isäänsä.

– On paljonkin, Clarisse, minähän olen teille tehnyt suurta vääryyttä. Mutta samoin olen tehnyt itsellenikin ja nyt pyydän teidän rakkauttanne, huolenpitoanne ja suojaanne. Minä tarvitsen teitä, Clarisse, unohtaakseni inhottavat muistot, luottaakseni jälleen elämään ja taistellakseni huonoja vaistojani vastaan, jotka pyrkivät johtamaan minut... sinne, minne en tahtoisi. Jos te tahdotte minua auttaa, niin minusta varmasti tulee kunnon mies, ja minä vannon ja vakuutan tekeväni teidät onnelliseksi. Tahdotteko tulla vaimokseni, Clarisse?

Clarisse ojensi hänelle kätensä.

Loppu.

Raoul oli aavistanut oikein, koko tuo suuri suunnitelma aarteen tavoittamiseksi pysyi salassa. Tuomioistuin ei tahtonut yhdistää toisiinsa Beaumagnanin itsemurhaa, Pellegrinin seikkailuja, kreivitär Cagliostron salaperäistä olemusta, hänen pakoaan eikä Ver-Luisantin haaksirikkoa. Kardinaalin muistiinpanot katosivat tai hävitettiin. Beaumagnanin liittolaiset hajaantuivat eivätkä puhuneet mitään asiasta. Kukaan ei saanut mitään selville.

Kukaan ei aavistanut, mikä osuus Raoulilla oli ollut näissä seikkailuissa ja hänen häänsä eivät herättäneet mitään huomiota. Millä tavalla hänen onnistui viettää häitään kutsuen itseään kreivi d'Andrésyksi? Tähän tulokseen hän oli varmaankin tullut käyttämällä sopivalla tavalla kourallista jalokiviä. Sellaisellahan voi ostaa suuren määrän kanssarikollisia.

Samasta syystä varmaankin Lupinin nimi hävisi kaikkialta. Ei missään asiakirjoissa esiintynyt Arsène Lupinin eikä hänen isänsä Théophraste Lupinin nimeä. Laillisesti ei ollut olemassa ketään muuta kuin kreivi Raoul d'Andrésy, joka läksi rouvansa, syntyjään Clarisse d'Etiguesin, kanssa matkalle halki Euroopan.

Tällä matkalla sattui kaksi huomattavaa tapausta. Clarisse synnytti lapsen, joka ei elänyt. Muutamia viikkoja sen jälkeen sai hän tiedon isänsä kuolemasta.

Godefroy d'Etigues ja hänen serkkunsa Bennetot hukkuivat eräällä veneretkellä. Oliko se tapaturma? Oliko itsemurha? Serkuksia oli viimeisinä aikoina pidetty hulluina ja yleisesti otaksuttiin heidän tehneen itsemurhan. Puhuttiin myöskin murhasta. Eräs huvipursi olisi kaatanut veneen ja sitten hävinnyt. Mutta mitään ei voitu todistaa.

Clarisse ei missään tapauksessa tahtonut ottaa vastaan isänsä omaisuutta. Hän lahjoitti sen hyväntekeväisyyslaitoksille.

Kului vuosia, onnellisia ja huolettomia vuosia.

Raoul piti ainakin yhden lupauksensa, jonka oli Clarisselle antanut: hän teki tämän hyvin onnelliseksi.

Toista lupaustaan hän ei pitänyt: hän ei ollut kunniallinen.

Sitä hän ei voinut tehdä. Veressään oli voima, joka pakotti hänet anastamaan, suunnittelemaan, pettämään, huvittelemaan toisten kustannuksella. Sisäinen vaisto teki hänestä tullikavaltajan, merirosvon, maantieryövärin, juonittelijan ja ennen kaikkea muuta johtajan. Kreivittären koulussa oli hän ylpeydekseen päässyt selville aivan erikoisista lahjoistaan, joissa kukaan ei vetänyt hänelle vertoja. Hän uskoi olevansa nero. Hän uskoi kohtalon valmistaneen hänelle tehtävän, joka oli aivan toinen kuin kaikilla muilla aikalaisillaan. Hän nousisi kerran kaikkia muita mahtavammaksi. Hän olisi kaikkien valtias.

Clarissen tietämättä, hänen edes aavistamattakaan, Raoul suunnitteli tekoja ja suoritti tehtäviä, joissa selvästi ilmeni hänen etevämmyytensä ja todella yliluonnolliset lahjansa.

Mutta ennen kaikkea muuta hän ajatteli Clarissen rauhaa ja onnea. Hän kunnioitti vaimoaan. Hän ei tahtonut, että tämä tietäisi olevansa varkaan vaimo.

Heidän onnensa kesti viisi vuotta. Kuudentena vuotena Clarisse kuoli lapsivuoteeseen. Poika, jonka nimi oli Jean, jäi eloon.

Kaksi päivää myöhemmin tämä lapsi katosi, eikä Raoul voinut päästä selville, kuka oli tunkeutunut hänen asumaansa pieneen taloon Auteuilessä ja miten oli voinut tunkeutua.

Kuka tämän oli tehnyt, siitä Raoul oli heti aivan varma. Raoul, joka ei hetkeäkään epäillyt sitä, että serkuksien hukkumisen oli kreivitär Cagliostro aiheuttanut, Raoul, joka oli saanut tietää, että Dominique oli kuollut myrkkyyn, Raoul oli aivan varma, että kreivitär Cagliostro oli järjestänyt lapsenryöstön.

Nyt hänessä tapahtui muutos. Kun ei enää vaimo eikä lapsi häntä pidättänyt, heittäytyi hän sille tielle, jolle sisäiset vaistonsa vetivät häntä. Hänestä tuli Arsène Lupin. Nyt hän ei enää hillinnyt itseään. Ei säälinyt ketään. Päinvastoin. Hän sai aikaan häväistysjuttuja, hän uhmaili kaikkea, oli turhamainen ja kerskaileva, hänen nimensä oli poliisien tiedustelujulistuksissa, hänen käyntikorttinsa kassakaapeissa. Hän oli Arsène Lupin!

Mutta vaikka hän käytti tätä nimeä tai jotain toista, joita hän huvikseen otti, ollen milloin kreivi Bernard d'Andrésy (hän oli anastanut ulkomailla kuolleen serkkunsa paperit), milloin Horace Velmont, milloin eversti Sparmiento, milloin herttua Charmerac, milloin pinssi Sernine, milloin don Luis Perenna, niin aina ja yhäti hän kaikissa seikkailuissaan ja eri henkilöinä esiintyen etsi kreivitär Cagliostroa, etsi poikaansa Jeania.

Hän ei löytänyt poikaansa. Hän ei koskaan tavannut Joséphine Balsamoa.

Elikö tämä vielä? Uskalsiko hän tulla Ranskaan? Vainosiko ja murhasiko hän yhä vielä? Toteuttaisiko tämä uhkauksensa, jonka eron hetkellä oli lausunut ja kostaisi vielä julmemmalla tavalla kuin ryöstämällä hänen poikansa?

Arsène Lupinin koko elämä mielettömine tekoineen, yliluonnollisine voimannäytteineen, suurine voittoineen, hillittömine intohimoineen, hurjine kunnianhimoineen oli pitkälle kulunut, ennenkuin hän voi vastata tähän kysymykseen.

Ja siten hänen ensimmäinen seikkailunsa liittyi neljännesvuosisataa myöhemmin seikkailuun, jota hänen täytyi pitää viimeisenään, ja josta kerrotaan toisessa teoksessa.