[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fFfWo_K7FmC7sGT78i17AKBOJ5KX1raTJSsOedF39LCw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":20,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":20,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1580,"Cagliostron kreivitär","Leblanc, Maurice",1864,1941,"1580-leblanc-maurice-cagliostron-kreivitar","1580__Leblanc_Maurice__Cagliostron_kreivitär","Arsène Lupinin nuoruudenseikkailu","romaani",[],[],"fi",1924,48094,296883,true,null,[],[],[],"Arsène Lupinin nuoruusvuosiin sijoittuva seikkailuromaani, jossa nuori Raoul d'Andrésy kohtaa salaperäisen Cagliostron kreivittären. Tarina kertoo heidän välisestään valtataistelusta, kun Lupin selvittää sukunsa salaisuuksia ja ensimmäisiä rikosmysteereitään.","Maurice Leblancin 'Cagliostron kreivitär' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1580. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","CAGLIOSTRON KREIVITÄR\n\nArsène Lupinin nuoruudenseikkailu\n\n\nKirj.\n\nMAURICE LEBLANC\n\n\n\nRanskankielinen alkuteos: La Comtesse De Cagliostro\n\n\n\n\nHelsingissä,\nMinerva,\n1924.\n\n\n\n\n\n\nTämä on ensimmäinen Arsène Lupinin seikkailu ja se olisi epäilemättä\njulkaistu ennen muita, ellei hän monta kertaa ja jyrkästi olisi sitä\nvastustanut.\n\n-- Ei, sanoi hän. Kreivitär Cagliostron ja minun välisiä asioita ei\nole vielä loppuun selvitetty. Odottakaamme.\n\nTämä odotus kesti kauemmin kuin hän otaksuikaan. Neljännes vuosisata\nkului, ennenkuin asiat olivat loppuun selvitetyt. Ja vasta nyt\nsaadaan kertoa hirvittävästä rakkauden ja vihan kaksintaistelusta,\njoka vallitsi kahdenkymmenen vuotiaan nuorukaisen ja Cagliostron\ntyttären välillä.\n\n\n\n\nI.\n\nArsène Lupin kaksikymmenvuotiaana.\n\n\nRaoul d'Andrésy heitti polkupyöränsä, ensin sammutettuaan sen\nlyhdyt, piiloon korkean pensaikon taa. Samalla hetkellä kello\nlöi kolme Benouvillen kirkontornissa. Yön pimeydessä hän seurasi\nHaie d'Etiguesin herraskartanoon vievää tietä ja saapui lopulta\nympärysmuurille asti. Hän odotti hiukan. Äkkiä portin molemmat siivet\nlensivät auki ja ulos ajoivat jahtivaunut. Raoul ehti tuskin huomata,\nettä niissä oli useita miehiä ja aseita, kun ajopelit jo kiisivät\npitkin maantietä.\n\nRaoul kulki muuria pitkin toiselle kulmalle saakka ja astui siitä\nneljäkymmentä askelta. Hänellä oli kaksi avainta kädessään.\nEnsimmäinen avasi pienen puutarhaportin ja toisella hän pääsi,\nkuljettuaan pitkiä portaita ja puoleksi hajonneita rintavarustuksia\npitkin, erääseen ensimmäisen kerroksen huoneeseen. Siellä hän sytytti\ntaskulamppunsa ja noudattamatta erikoista varovaisuutta, sillä hän\ntiesi, ettei linnassa ollut ketään ja että Clarisse d'Etigues,\nparonin ainoa tytär, asui toisessa kerroksessa, hän seurasi pitkää\nkäytävää, joka vei avaraan työhuoneeseen. Siellä Raoul oli viime\nviikolla pyytänyt paronilta Clarissen kättä ja saanut vastaukseksi\nhuikean vihanpurkauksen.\n\nHän ryhtyi työhön, jota ei kestänyt kauan. Hän tunsi huoneessa\nolevan suuren lipaston ja oli keskustelun aikana paronin kanssa\nhuomannut, että tämä usein loi katseensa siihen. Raoul tunsi tarkoin\nkaikenlaiset vanhoissa huonekaluissa piilevät salaiset kätköt ja\nmuutaman hetken kuluttua hänellä oli käsissään savukkeen muotoiseksi\nkääritty kirje. Siinä ei ollut osoitetta eikä nimikirjoitusta.\nHän tutki kirjettä, jonka sisältö aluksi tuntui hänestä liian\njokapäiväiseltä ja tyhjältä, mutta poistettuaan eräät lauseet, jotka\nnähtävästi oli tahallaan asetettu siihen vain muun täytteeksi, hän\nsaattoi lukea seuraavaa:\n\n\"Olen löytänyt Rouenissa vihollisemme jäljet, panin ilmoituksen\nlehteen, että eräs talonpoika kaupungin lähistöllä oli löytänyt\npelloltaan vanhan seitsenhaaraisen kynttiläjalan. Vihollisemme\non heti sähköttänyt eräälle Etretatin ajurille, että häntä\nvastaan lähetettäisiin vaunut t.k. 12 p. Fecampin asemalle kello\nkolme iltapäivällä. Olen lähettänyt mainitulle ajurille toisen\nsähkösanoman, jossa tämä tilaus peruutetaan. Vihollisemme löytää siis\nasemalta teidän vaununne, jotka tuovat hänet hyvin vartioituna meidän\nluoksemme. Sen jälkeen voimme muodostaa tuomioistuimen ja langettaa\nsäälimättömän tuomion. Kun peto on kuollut, on myrkky poissa.\nValitkaa sellainen ratkaisu, mikä teitä miellyttää, mutta muistakaa\nviimeistä keskusteluamme ja ottakaa huomioon, että yrityksemme\nonnistuminen, että koko olemassaolomme riippuu tuosta helvetillisestä\nolennosta. Olkaa viisaita. Järjestäkää metsästysretki epäluulojen\nvälttämiseksi. Saavun sinne Havren kautta tasan kello neljä parin\nystäväni mukana. Älkää hävittäkö tätä kirjettä, vaan palauttakaa se\nminulle.\"\n\nRaoul hykersi käsiään. Juttu miellytti häntä, eikä hämmästyttänyt\nhäntä suurestikaan, koska hän oli ollut perillä eräistä\nyksityiskohdista jo muutamia päiviä sitten. Hän päätti sen vuoksi\npalata majataloon, nukkua siellä kyllikseen ja tulla tänne siksi\najoissa, että saisi tietää, mitä paroni ja hänen toverinsa\nsuunnittelivat ja kuka oli tuo \"helvetillinen olento\", jonka kuolemaa\ntoivottiin. Mutta silloin hänen silmänsä sattuivat Clarissen kuvaan\nja hänelle muistui äkkiä mieleen, että Clarisse oli yksin kotona\nja että hänellä, kuten ennenkin, oli avaimet. Mikä häntä siis\npidättäisi? Paroni palaisi vasta aamulla. Raoul ei ollut mikään\nviettelijä ja hän taisteli kauan tunnettaan vastaan, mutta kiusaus\nvoitti lopulta. Ylpeys, rakkaus, halu omistaa rakastettu, ajoivat\nhäntä pakostakin toimimaan. Kiinnittämättä enää huomiota arveluihinsa\nhän nousi toiseen kerrokseen. Suljetun oven edessä hän epäröi. Tähän\nasti hän oli käynyt sen sisäpuolella vain keskellä päivää kuin\nkunnioittava ystävä. Mikä merkitys olisi samanlaisella käynnillä\nkeskellä yötä?\n\nOmatunto pidätti häntä taas, mutta ei kauan. Hän kolkutti hiljaa\novelle kuiskaillen:\n\n-- Clarisse, Clarisse, minä täällä olen.\n\nKun hän muutamaan hetkeen ei kuullut mitään, kolkutti hän\nuudelleen ja kovemmin. Huoneen ovi aukeni ja nuori tyttö ilmestyi\novelle yöpuvussa ja lamppu kädessä. Raoul huomasi, että hän oli\nsäikähdyksestä kalpea ja tämä vaikutti häneen niin, että hän alkoi\npyydellä anteeksi:\n\n-- Älä suutu, Clarisse... Tulin melkein tietämättäni... Sano vain\nsana, ja minä lähden tieheni.\n\nJos Clarisse olisi käsittänyt hänen soperruksensa, olisi hän ollut\npelastettu, mutta hän ei kyennyt näkemään eikä kuulemaan. Hän koetti\nsuuttua, mutta ei saanut sanotuksi kuin muutamia sekavia sanoja.\nHänen käsivartensakaan ei jaksanut suorittaa poistyöntävää liikettä.\nHän kääntyi ympäri ja kaatui pyörtyneenä maahan.\n\nHe olivat jo kauan rakastaneet toisiaan ja varsinkin oli nuori tyttö\nkiintynyt Raouliin tunteella, jossa oli jotakin käsittämätöntä ja\nmystillistä ja josta hän itsekään ei ymmärtänyt mitään. Vaikka Raoul\nhäntä joskus loukkasikin pilallaan ja puheillaan, olivat heidän\ntoiset kohtauksensa taas täynnä nuoruuden tulta ja innostusta.\nRaoulin paheetkin peittyivät Clarissen silmissä kokonaan hänen hyviin\npuoliinsa, iloisuuteensa ja reippauteensa.\n\nClarissen äiti oli kuollut ja hän ei ollut onnellinen synkän ja\näärimmäisen jumalisen isänsä luona, joka oli ylpeä aateluudestaan,\nahnas rahalle ja jota torpparitkin pelkäsivät kuin vainolaista. Sen\njälkeen kun paroni oli vastannut kieltävästi Raoulin kosintaan, he\nolivat tavanneet toisensa kahdesti, salaa, olipa Clarisse kätkenyt\nhänet linnaankin isän kotona ollessa.\n\nTunnit kuluivat ja vasta aamun raikas tuuli, joka puhalsi ikkunasta,\nherätti heidät todellisuuteen. Raoul sanoi hiljaa rakastetulleen:\n\n-- Älä ole suruissasi. Elämä on niin kaunis meidän iällämme ja tulee\nvielä kauniimmaksi, kun olemme voittaneet kaikki esteet. Älä itke.\n\nClarisse pyyhki kyyneleensä katsellessaan nuorta, komeata nuorukaista\nedessään.\n\n-- Raoul, Raoul, sanoi hän suruissaan. Nytkään et ajattele, etkä\nkatsele minua. Et kai ajattele ensinkään tämän jälkeen, mitä\nvälillämme nyt on tapahtunut? Onko se mahdollista. Mitä ajattelet?\n\n-- Ajattelen isääsi.\n\n-- Isääni?\n\n-- Niin, isääsi ja hänen vieraitaan. Kuinka heidän ikäisiään miehiä\nsaattaa huvittaa lintujenpyynti rannan kallioilla?\n\n-- Näkyy huvittavan.\n\n-- Oletko varma siitä? Minulla on kokonaan toiset luulot. Vaikka nyt\nonkin armonvuosi 1894, niin luulisin pikemmin... Mutta ethän pahastu?\n\n-- Puhu, rakkaani.\n\n-- No niin, minusta näyttää, että heillä on salaliitto tekeillä.\nAivan niin, Clarisse... Rollevillen markiisi, Mathieu de la\nVapalière, kreivi Oskar de Bennetot, Roux d'Estriers jne. Kaikki\ntämän seudun aatelisherrat ovat salaliitossa mukana.\n\nClarisse pudisti päätään:\n\n-- Puhut tyhmyyksiä, rakkaani.\n\n-- Mutta sinä kuuntelet minua niin somasti, sanoi Raoul nyt selvillä\nsiitä, ettei Clarisse tiennyt mitään. Sinulla on aina tapana odottaa,\nettä puhuisin sinulle vakavista asioista.\n\n-- Puhu rakkaudesta, Raoul.\n\nHän tarttui kiihkeästi tytön päähän.\n\n-- Koko elämäni rakastan sinua ja jos minulla on toisia\nsuunnitelmia, tarkoittavat ne vain sinun voittamistasi. Sinun isäsi,\nsalaliittolainen, vangitaan ja tuomitaan kuolemaan. Pelastan hänet\näkkiä, ja kuinka hän ei silloin antaisi tytärtään minulle?\n\n-- Hän kyllä väistyy jonakin päivänä, ja onhan sinulla nimesi.\n\n-- Eipä oikein.\n\n-- Kuinka niin.\n\n-- D'Andrésy oli äitini nimi, jonka hän otti takaisin leskeksi\njouduttuaan perheensä käskystä, joka oli suuttunut hänen\navioliitostaan. Isäni oli aateliton, köyhä kuin Job, yksinkertainen\nopettaja, ja minkä opettaja? Voimistelun, nyrkkeilyn, miekkailun ja\npainin.\n\n-- Mikä sinun oikea nimesi sitten on?\n\n-- Hyvin jokapäiväinen nimi: Arsène Lupin.\n\n-- Arsène Lupin?\n\n-- Niin juuri. Eihän se ole kovin komea.\n\nClarisse näytti murtuneelta. Hänen omasta puolestaan nimi oli\nyhdentekevä. Mutta aatelistunnus oli paronille kaikki kaikessa, vävyn\ntärkein ominaisuus.\n\nClarisse sopersi sentään:\n\n-- Sinun ei olisi pitänyt kieltää isääsi. Eihän opettajan virka ole\nhäpeällinen.\n\n-- Eihän se olekaan, sanoi Raoul hilpeästi nauraen. Olen aikalailla\nhyötynyt hänen opetuksestaan, joka alkoi melkein kehdosta. Olen\nmainio nyrkkeilijä ja voimistelija. Mutta äidilläni on ehkä ollut\nmuita syitä hyljätä tuo oiva mies ja ne syyt eivät kuulu kehenkään.\n\nRaoul suuteli tyttöä äkillisen kiihkeästi ja alkoi sitten hypellä ja\ntanssia permannolla pyörien kuin hullu.\n\n-- Kuules, sanoi hän. Tämä kaikki on hyvin hullunkurista. Mitä väliä\nsillä on, onko Arsène Lupin tai Raoul d'Andrésy. Riippuu vain siitä,\nketä onnistaa, ja minua onnistaa, se on varma. Raoul d'Andrésysta voi\ntulla kenraali tai ministeri tai mikä hyvänsä, jollei Arsène Lupin\nehdi ennen häntä. Se on seikka, josta kohtalo saa päättää. Minä olen\nvalmis. Lihakseni ovat terästä ja aivot pettämättömät. Haluatko,\nettä kävelen käsilläni, tai että kannan sinua ilmassa? Osaan ottaa\nkellosi, ettet ollenkaan huomaa sitä. Voin lausua sinulle Homerosta\nkreikaksi tai Miltonia englanniksi. Voi, kuinka elämä on kaunis.\nArsène Lupin tai Raoul d'Andrésy, mitä väliä sillä on? Kuvapatsaan\nkahdet kasvot. Kumpi niistä saakaan valaista ihmiskuntaa loistavana\naurinkona?\n\nHe puhelivat vielä hetken rakkaudestaan tehden molemminpuolisia\nuskollisuuden lupauksia. Lopuksi Raoul suuteli tyttöä otsalle ja\nsanoi:\n\n-- Olet lyönyt minut ritariksi. Nyt olen voittamaton ja valmis\nkukistamaan viholliseni. Tulkaa esiin! Astun näyttämölle!\n\nRaoulin suunnitelma oli hyvin yksinkertainen. Puutarhassa linnan\nvasemmalla puolella nojaten muuriin oli raunioitunut, hyvin\nmatala torni, jonka katto jäi kokonaan puitten sisään. Raoul oli\nvarma siitä, että miehet kohtaisivat toisensa suuressa salissa,\njossa paroni tavallisesti otti vastaan alustalaisensa, ja hän oli\nhuomannut, että salin seinässä oli aukko, tai entinen ikkuna,\njoka antoi puutarhaan päin. Niin notkealle miehelle kuin hän oli\nkiipeäminen helppoa. Hän veti itsensä köynnösten paksujen juurien\navulla aukon luokse, joka paksun muurin läpi kulkien oli niin pitkä,\nettä siihen voi heittäytyä loikomaan pitkin pituuttaan. Täten\nhän saattoi viiden metrin päästä nähdä suuren huoneen, jossa oli\nparikymmentä tuolia, pöytä ja leveä kirkon penkki.\n\nNelisenkymmentä minuuttia myöhemmin paroni saapuikin sinne ystävineen.\n\nParoni Godefroy d'Etiguesilla oli lihakset kuin sirkuspainijalla,\ntiilenpunaiset kasvot ja silmät, jotka ilmaisivat terävyyttä ja\ntarmoa. Hänen toverinsa ja serkkunsa, jonka Raoul tunsi ulkonäöltä,\nOscar de Bennetot, teki normannilaisen aatelismiehen vaikutuksen,\nmutta hän oli jokapäiväisemmän ja kömpelömmän näköinen. Molemmat\nnäyttivät hyvin kiihtyneiltä.\n\n-- Pian toimeen, huusi paroni. La Vaupalière, Rolleville ja Auppegard\nsaapuvat kohta. Klo 4 saapuu Beaumagnan Arcolen ruhtinaan ja de\nBrien seurassa puutarhan kautta, jonka suuren portin olen avannut.\nJa sitten... sitten... saapuu _nainen_, jos hän meidän onneksemme on\nmennyt satimeen.\n\n-- Tuskin, mutisi Bennetot.\n\n-- Miksi? Hän on tilannut vaunut ja vaunut ovat asemalla. Hän nousee\nniihin. D'Ormont on ajurina ja tuo hänet tänne. Tienristeyksessä Roux\nd'Estrier hyppää vaunuihin ja he sitovat hänet yhdessä. Se on kaikki\nvarmaa.\n\nHe olivat nyt lähellä Raoulin väijymäpaikkaa. Bennetot kuiskasi:\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Sitten selitän tilanteen ystävillemme ja tuon naisen osa...\n\n-- Ja luulet saavasi aikaan sen, että hänet tuomitaan?\n\n-- Saan tai ei. Tulos on kuitenkin sama. Beaumagnan vaatii sitä.\nVoimmeko vastata kieltävästi?\n\n-- Se mies saattaa meidät kaikki perikatoon.\n\nParoni kohotteli olkapäitään.\n\n-- Tarvitaan hänen kaltaistaan miestä taistelemaan tuota naista\nvastaan, sanoi hän. Onko kaikki valmiina?\n\n-- Kyllä. Molemmat venheet ovat rannassa. Pienemmän pohjassa on\nreikä, ja se uppoaa kymmenessä minuutissa.\n\n-- Oletko laittanut kivestä painon?\n\n-- Olen. Löysin suuren, reikäisen kallionkappaleen, jonka kiinnitämme\nköydellä pohjaan.\n\nHe vaikenivat.\n\n-- Kas hemmetti, ajatteli Raoul. Enpä vaihtaisi tätä aitiota\nkeisarikuntaankaan. Nepä veikkoja. Puhuvat murhasta kuin muut\nkauluksen vaihtamisesta.\n\nKolme muuta vierasta saapuivat yhtaikaa. He istuutuivat selin\nmolempiin ikkunoihin, niin että heidän kasvonsa jäivät varjoon.\nVasta kello neljä saapui kaksi lisää, joista toinen oli vanha,\nsotilaan näköinen ja puettu ruumiinmukaiseen pitkään takkiin. Hänen\npartansa oli leikattu Napoleon III aikuiseen muotiin ja hän pysähtyi\nkynnykselle.\n\nKaikki nousivat ylös mennäkseen toista vastaan, jonka Raoul heti\narveli lukemansa kirjeen kirjoittajaksi, siksi, jota hartaimmin\nodotettiin ja jonka paroni oli sanonut olevan nimeltään Beaumagnan.\nVaikka hän oli ainoa, jolla ei ollut arvonimeä eikä aatelistunnusta,\notettiin hänet vastaan hälyllä, joka ilmaisi kuinka suuresti häntä\nkunnioitettiin. Hänen kasvonsa olivat sileiksi ajellut, posket\nsisään painuneet, komeat mustat silmät hehkuivat intohimosta ja\nhänen liikkeissään ja olemuksessaan oli jotakin askeettista, jotakin\nankaraa, kuten hänen puvussaankin. Hän oli hiukan kirkonmiehen\nnäköinen.\n\nHän pyysi toisia istumaan, selitti ettei kreivi de Brie tulekaan ja\nesitteli toverinsa Arcolen ruhtinaaksi.\n\n-- Tiesittehän, että Arcolen ruhtinas kuului meikäläisiin, mutta\nsattumalta hän on ollut poissa kokouksistamme ja hänen toimintansa\non vaikuttanut vain kaukaa, hyvin onnellisella tavalla. Hänen\ntodistuksensa on meille tarpeen, sillä jo kaksi kertaa, v. 1870,\nruhtinas on tavannut tuon helvetillisen olennon, joka uhkaa meitä.\n\nRaoul toimitti heti laskun ja oli hiukan pettynyt, kun huomasi, että\n\"helvetillinen olento\" olisi nyt yli viidenkymmenen, koska hän oli\nkohdannut Arcolen ruhtinaan kaksikolmatta vuotta sitten.\n\nBeaumagnan vei paronin syrjään ja tämä jätti hänelle kuoren, jossa\nkai oli tuo salaperäinen kirje. Sitten he keskustelivat hyvin\nkiivaasti hiljaisella äänellä, ja Beaumagnan keskeytti väittelyn\näkkiä voimakkaalla kädenliikkeellä.\n\nSitten Beaumagnan istuutui ja piti seuraavan puheen:\n\n-- Hyvät ystävät. Te tiedätte, kuinka vakava asemamme tällä hetkellä\non. Olemme kaikki yksimielisiä ja pyrimme yksin voimin suureen\npäämäärään, jonka vaikutus on hyvin suurenmoinen. Meistä tuntuu,\ntäydellä syyllä, että maamme, puolueemme ja uskontomme, sitä en\nerota muista, edut riippuvat tämän suunnitelman onnistumisesta. Nyt\non tätä suunnitelmaa vastustamaan asettunut rohkea ja vihamielinen\nnainen, joka käyttäen hyväkseen eräitä tietojaan, on alkanut etsiä\nsalaisuuttamme, jonka olemme melkein ratkaisseet. Jos hän ehtii ennen\nmeitä, ovat kaikki ponnistuksemme olleet turhat. Hän tai me, kahdelle\nei ole sijaa. Toivokaamme innokkaasti, että taistelu päättyy meidän\nhyväksemme.\n\nBeaumagnan istuutui ja nojaten molemmin käsivarsin tuolin selkänojaan\nkumartui toisten taakse ikäänkuin hän ei tahtoisi olla näkyvissä.\n\nMinuutit kuluivat. Hiljaisuus oli niin ehdoton, että kaikki äänet\nulkoa pääsivät kuulumaan. Paroni nosti kättään. Kuului hevosen\nkavioiden kapse.\n\n-- Minun vaununi, sanoi hän.\n\nParoni meni ovelle. Puutarha oli tyhjä kuten tavallisesti. Melu\nläheni. Vaunut poikkesivat maantieltä ja lähestyivät linnaa. Äkkiä ne\ntulivat esiin portin pylväiden välistä. Ajaja antoi merkin ja paroni\nhuusi:\n\n-- Voitto on meidän. Hän on siellä.\n\nParonin avulla kantoivat molemmat vaunuissa olleet saliin naisen,\njonka kädet ja jalat olivat sidotut ja jonka pää oli kääritty\nharsokankaaseen. He laskivat hänet leveälle penkille, joka oli\nhuoneen keskellä.\n\n-- Ottakaa pois harso, käski paroni. Hänen on myös saatava vapaasti\nliikkuakin.\n\nHän itse katkaisi siteet.\n\nLäsnäolevat päästivät hämmästyksen huudahduksen, kun vangin piirteet\npaljastuivat, ja Raoul, joka kolostaan näki vangin täydessä\nvalaistuksessa, ei myöskään voinut pidättää hämmästystään, sillä\nverhojen alta paljastui nainen nuoruutensa ja kauneutensa koko\nkukoistuksessa.\n\nÄkkiä kuului huudahdus ja Arcolen ruhtinas sopersi silmät harallaan,\nkasvot vääntyneinä:\n\n-- Se on hän... se on hän... Tunnen hänet. Mikä kammottava asia.\n\n-- Mikä teidän on? kysyi paroni. Mikä on kammottavaa?\n\n-- Arcolen ruhtinas lausui seuraavat käsittämättömät sanat:\n\n-- _Hän on samanikäinen kuin kaksikolmatta vuotta sitten_.\n\nNainen oli noussut istumaan ja piti vartaloaan suorassa, nyrkkejä\npuristettuina polvilla. Hänen hattunsa oli pudonnut ja sen alta\ntulvahti hänen kampauksestaan irtautunut tukkansa kahtena mustana\naaltona, joita kultainen kampa vielä pidätti. Ne jakaantuivat kahtena\nvirtana otsalle hiukan kiharoina korvien luona. Kasvot olivat\nihmeellisen kauniit. Piirteet puhtaat ja niitä elähdytti ilme, jota\nolisi voinut sanoa hymyksi niitten liikkumattomuudessakin. Pikemmin\npienine leukoineen, pyöreine poskineen ja kaunismuotoisine silmineen\nhän muistutti Leonardo da Vincin tai paremminkin Bernardino Luinin\nnaisia, joitten sulous ja hymy, jonka vain voi aavistaa, ihastuttavat\nja huolestuttavat samalla kertaa. Hän oli yksinkertaisesti puettu\nmatkapukuun, joka ilmaisi hänen vartalonsa ja olkapäänsä ihanat\npiirteet.\n\nHän katseli tarkasti ympärillään olevia ja koettaen saada selon\nvarjossa piilevistä.\n\nLopulta hän sanoi:\n\n-- Mitä tahdotte minusta? En tunne ketään läsnäolevista. Miksi on\nminut tuotu tänne?\n\n-- Olette vihollisemme, selitti paroni.\n\nHän pudisti epäilevästi päätään.\n\n-- Vihollisenneko? Olette varmasti erehtynyt. Olen rouva Pellegrini.\n\n-- Ette ole rouva Pellegrini. -- Vakuutan teille...\n\n-- Ette ole, kielsi paroni jyrkästi kovalla äänellä. Ja hän lisäsi\nyhtä hämmästyttävät sanat kuin ne, jotka Arcolen ruhtinas oli\nlausunut:\n\n-- _Pellegrini oli henkilö, jonka nimen alla 1700-luvulla piili mies,\njonka tytär te väitätte olevanne_.\n\nHän ei vastannut muutamaan hetkeen, ihan kuin ei olisi käsittänyt\nsanotun mahdottomuutta. Sitten hän kysyi:\n\n-- Ja keneksi minua luulette?\n\n-- _Olette Joséphine Balsamo, Cagliostron kreivitär_.\n\n_Joséphine Balsamo, syntynyt vuonna 1788_.\n\nCagliostro. Tuo merkillinen mies, joka sai paljon hälyä aikaan\nEuroopassa ja kiihotti niin syvästi Ranskan hovia Ludvig XVI\nhallitessa. Kuningattaren kaulakoriste... Rohanin kardinaali...\nMarie Antoinette... mitä merkillisiä yksityiskohtia kaikkein\nsalaperäisimmän miehen elämästä.\n\nRaoul pysyi kolossaan epäilevänä hämmästyen asioiden saamaa\nkäännettä. Oliko tuolla naisella todella sama kaukonäköisyyden lahja\nkuin Cagliostrolla, oliko hänkin samanlainen taikuri ja noita, oliko\nhänelläkin samanlainen ennustuskyky?\n\nGodefroy d'Etigues yksin oli jäänyt seisomaan. Hän kumartui naista\nkohti ja kysyi:\n\n-- Tuo nimi, Cagliostro, on teidänkin, vai kuinka?\n\nNainen mietti. Näytti siltä kuin hän olisi hakenut parasta vastausta,\ntai koettanut ottaa selville ne aseet, joita vihollisella oli\nkäytettävissä. Hän vastasi kuitenkin ihan rauhallisesti:\n\n-- Ei mikään pakota minua vastaamaan, yhtä vähän kuin teillä\non oikeutta tehdä kysymyksiä. Mutta miksi kieltäisin, että\nkastetodistuksessani on nimi Pellegrini, ja että huvikseni annan\nkutsua itseäni Joséphine Balsamoksi, Cagliostron kreivittäreksi,\nkoska molemmat nimet täydentävät henkilöä, joka aina on kiinnittänyt\nmieltäni: Joseph Balsamoa.\n\n-- Kenestä te sitten suorassa polvessa periytyisitte? kysyi paroni.\n\nNainen oli vaiti ja kohotti olkapäitään. Oliko se varovaisuutta vai\nhalveksimista, vastalause moisen väkivallan johdosta?\n\n-- En käsitä vaitioloanne myöntymykseksi enkä kieltämiseksi. Mutta\non paikallaan palauttaa mieleen asiat, joista kaikki riippuu ja teen\nsen mahdollisimman lyhyesti lukemalla seuraavan, Beumagnanin laatiman\nasiakirjan:\n\nMaaliskuun alussa v. 1870 ei kukaan Pariisiin saapuneiden\nulkomaalaisten joukossa herättänyt sellaista huomiota kuin kreivitär\nCagliostro. Kaikkialla minne tuli herätti hän mitä suurinta\nmielenkiintoa. Hänen nimensä jo viehätti ja vielä enemmän herätti\nuteliaisuutta se seikka, että hän muistutti kuuluisaa Cagliostroa\nsalaperäisillä tavoillaan, paransi ihmisiä ihmeellisellä tavalla,\nantoi merkillisiä vastauksia ihmisille, jotka kysyivät häneltä neuvoa\nmenneisyyteen tai tulevaisuuteen nähden. Alexandre Dumasin romaanin\ntultua muotiin hän selitti olevansa Cagliostron tytär ja tietävänsä\nikuisen nuoruuden salaisuuden. Hän puhuikin hymyillen kaikenlaisesta,\nmitä hänelle oli tapahtunut Napoleon I hallitessa. Hänen maineensa\noli niin suuri, että Tuileriesinkin portit avautuivat hänelle, ja hän\npääsi keisarinna Eugenien suosioon. Charivari-lehden salaa julkaistu\nnumero kertoo meille kohtauksesta, johon otti osaa eräs hänen\ninnokkaimpia ihailijoitaan:\n\nVaikka hän oli yli kahdeksankymmenen vuoden vanha, oli hänessä\njotakin Vincin Mona Lisasta. Hän oli yhä hurmaavan kaunis, ja kun\nkysyimme häneltä, kuinka se oli mahdollista, otti hän taskustaan\npienen, kultaisen peilin, johon hän tipautti pari pisaraa öljyä,\npyyhki ne pois ja katseli itseään, ja hänen kauneutensa oli entistä\nsäteilevämpi.\n\n-- Tämä on Cagliostron peili, kertoi hän. Niille, jotka katselevat\nsitä luottavasti, pysähtyy aika. Katsokaa, siihen on piirretty\nvuosilukukin, 1783, ja sen alla on neljä riviä, jotka viittaavat\nneljään suureen salaisuuteen. Nämä salaisuudet hän oli kuullut Marie\nAntoinettelta itseltään, ja kertoi, että se, joka löytäisi selityksen\nniihin, pääsisi kuninkaaksi.\n\nHän ilmoitti ne mielellään ja ne olivat:\n\n    _Onni riippuu voimasta.\n    Böömin kuninkaitten kivi.\n    Ranskan kuninkaitten kohtalo.\n    Seitsenhaarainen kynttiläjalka_.\n\nSitten hän ilmoitti meille asioita, jotka täyttivät mielen\nhämmästyksellä. Mutta ne olivat vain alkua, ja keisarinna, joka ei\ntahtonut itse tehdä hänelle kysymyksiä, pyysi muita tiedustamaan\nRanskan keisarihuoneen kohtaloa.\n\n-- Suvaitkoon Hänen Majesteettinsa henkäistä kevyesti, sanoi\nkreivitär ojentaen peiliään. Ja heti katsottuaan siihen keisarinna\nmutisi: Näen kovin kaunista. Suuren sodan tänä kesänä... Voitto...\nKeisari palaa joukkoineen riemukaaren alitse... Kansa huutaa eläköötä\nkeisarille ja keisarilliselle prinssille.\n\n-- Tällainen on asiakirja, jonka olemme saaneet käsiimme, jatkoi\nparoni. Hänen syntyperäänsä selvittää vielä seuraava ote samasta\nlehdestä. Joku oli sanonut kerran hänelle:\n\n-- Saatatte olla Cagliostron tytär, mutta kuka oli äitinne?\n\n-- Äitiäni saa hakea hyvin korkeista piireistä Cagliostron aikaisten\njoukosta... Hyvin korkealta... Niin, juuri niin. Hän oli Joséphine de\nBeauharnais, Bonaparten tuleva puoliso, Ranskan keisarinna.\n\nRanskan poliisi ei voinut pysyä toimettomana ja se sai selville hyvin\nmerkillisiä yhteensattumia, joitten mukaan Joséphine de Beauharnais\noli todella synnyttänyt Palermossa tyttären oleskeltuaan sitä ennen\nFontainebleaun linnassa samaan aikaan kun Cagliostro. Kahdeksantoista\nvuotta myöhemmin Joséphine toi Napoleonin hoviin nuoren tytön, jonka\nhän esitti sisarensa tyttärenä, ja joka saavutti kaikkien suosion\nsiinä määrin, että keisarikin leikki hänen kanssaan. Hänen nimensä\noli Joséphine, tai pikemmin Josine.\n\n-- Keisarikunnan kukistumisen jälkeen keisari Aleksanteri I otti\nhänet huostaansa ja hän otti nimekseen kreivitär Cagliostro.\n\nParoni jätti viimeiset sanat kaikumaan hiljaisuuteen. Häntä\noli kuunneltu hyvin tarkkaan. Raoul koetti katsella, näkyisikö\nkreivittären kasvoilla mitään liikutuksen merkkejä, mutta ne pysyivät\nyhtä rauhallisina, näyttipä hän hiukan hymyilevänkin.\n\n-- Tämä raportti ja se vaarallinen vaikutus, mikä hänellä\noli keisarinnaan aiheuttivat sen, että hän ja hänen veljensä\nkarkotettiin. He matkustivat Modenaan, jonne eräs nuori upseeri heitä\nseurasi. Tämä upseeri oli Arcolen ruhtinas. Juuri hän oli antanut\nlehdille mainitsemani tiedot ja hän voi nytkin todistaa, kuka tämä\nhenkilö on.\n\nArcolen ruhtinas nousi ja puhui vakavasti:\n\n-- En usko ihmeisiin, mutta se, mitä nyt sanon, on kuitenkin ihmeen\ntoteamista. Totuus vaatii minua sotilaskunniani nimessä todistamaan,\nettä tämä nainen on sama, jonka jätin Modenan asemalle kaksikolmatta\nvuotta sitten.\n\n-- Jota tervehditte ihan lyhyesti, ilman yhtään kohteliaisuutta?\nvirkkoi Joséphine Balsamo kääntyen prinssiä kohti ja puhuen\nleikillisen ironisella äänellä.\n\n-- Mitä tarkoitatte?\n\n-- Tarkoitan, että ranskalainen upseeri on liian kohtelias\njättääkseen hyvästit naiselle tavalliseen pöytäkirjatyyliin.\n\n-- Ja mitä se merkitsee?\n\n-- Se merkitsee sitä, että lienette lausunut ainakin muutaman sanan.\n\n-- Ehkä, en muista, sanoi Arcolen ruhtinas epäröivästi.\n\n-- Kumarruitte karkoitetun puoleen, jatkoi nainen. Suutelitte hänen\nkättään hiukan kauemmin kuin olisi ollut tarpeellista ja lausuitte\ntoivovanne, etteivät hetket, jotka olitte viettänyt hänen seurassaan,\nvielä olisi kokonaan ohi, ja että ette unohtaisi niitä koskaan. Sen\njälkeen lisäsitte vielä hyvin voimakkaasti: \"En koskaan, en koskaan.\"\n\nArcolen ruhtinas näytti olevan erinomaisen hyvin kasvatettu mies.\nKuitenkin nuo vanhat tapahtumat vaikuttivat häneen niin, että hän\nhämmentyi ja mutisi:\n\n-- Saakeli soikoon.\n\nMutta hän saavutti pian taas tasapainonsa ja sanoi:\n\n-- Jos tuo ensimmäinen kohtauksemme olikin miellyttävä, niin toinen\nhävittää kokonaan muiston siitä.\n\n-- Ja minkälainen oli tuo toinen?\n\n-- Se tapahtui seuraavana vuonna Versaillesissa, jonne seurasin\nRanskan valtuuskuntaa rauhanneuvotteluihin. Näin teidät kahvilassa\nnauramassa ja laskemassa leikkiä saksalaisten upseerien kanssa, ja\nsilloin ymmärsin, mitä osaa olitte näytellyt keisarin hovissa, ja\nkuka teidät oli sinne lähettänyt.\n\nKaikki nämä paljastukset, nämä ihmeellisen elämän tapahtumat kulkivat\nkatsojien silmien editse muutamassa minuutissa. Siinä ei millään\nlailla todisteltu, ei millään lailla koetettu tehdä todenmukaiseksi\nkäsittämätöntä. Siinä esitettiin vain tosiasioita, todistuksia,\njotka olivat voimakkaita ja tyydyttäviä kuin nyrkinisku ja sitä\npelottavampia, kun ne toivat unhotuksesta esiin ihan nuorta naista\nvastaan asioita, jotka olivat tapahtuneet yli sata vuotta aikaisemmin.\n\nRaoul oli ihan ymmällään. Kohtaus muistutti hänen mielestään\nromaania, tai jotakin mielikuvituksellista ja mystillistä tarinaa,\nja salaliittolaiset tuntuivat hänestä olevan täysin todellisuuden\nulkopuolella kuunnellessaan noita juttuja, joilla heidän mielestään\nnäytti olevan ehdoton totuuden leima. Raoul tunsi kyllä noitten\nmaalaisaatelisten henkisen mitättömyyden, mutta sittenkin hänestä\ntuntui oudolta, että he uskoivat tuon naisen tavattomaan ikään,\nvaikka hänen ulkomuotonsa puhui aivan toista.\n\nSen ohella näytti kreivittären omakin suhtautuminen asioihin\nhiukan oudolta. Hän oli joko vaiti, tai tunnusti tai antoi vain\nlisää aihetta toisten luuloille. Eikö hän halunnut kumota tarinaa\npitkästä iästään, joka ehkä oli hänelle mieluinen ja edisti hänen\ntarkoituksiaan? Tai pitikö hän vaarasta tietämättömänä koko kohtausta\nvain pilana?\n\nParoni d'Etigues kertasi vielä tehdyt syytökset ja kysyi sitten\nnaiselta, eikö hänellä ollut mitään huomauttamista näihin.\n\n-- On kyllä, vastasi tämä. Tahtoisinpa tietää, koska te kerran\ntutkitte minua, pidättekö tähän asti kerääntynyttä syytösaineistoa\njonkun arvoisena? Jos niin on, niin on parasta polttaa minut heti\npaikalla noitana, vakoilijana, uskonluopiona, kaikki rikoksia, joita\npyhä inkvisitioni ei antanut anteeksi.\n\n-- Ei, vastasi paroni. Nämä seikat on mainittu vain sen vuoksi, että\nteistä saataisiin mahdollisimman selvä kuva.\n\n-- Ja uskotte antaneenne minusta mahdollisimman selvän kuvan?\n\n-- Kyllä, meidän kannaltamme.\n\n-- Tyydyttepä vähään. Ja mikä on näitten eri seikkailujen yhdysside?\n\n-- Niitä on kolmekin. Ensiksikin kaikkien henkilöiden todistus, jotka\novat teidät tunteneet ja joitten avulla päästään hyvin kaukaisiin\naikoihin. Sitten oma tunnustuksenne.\n\n-- Mikä tunnustus?\n\n-- Toistittehan itse Arcolen ruhtinaalle hänen ja teidän välisen\nkeskustelun Modenan asemalla.\n\n-- Niin, se on totta ja sitten?\n\n-- Ja sitten on tässä kolme muotokuvaa, jotka kaikki esittävät teitä.\nKatsokaapa.\n\nHän katseli niitä ja sanoi:\n\n-- Nuo kolme kuvaa esittävät todella minua.\n\n-- No niin. Ensimmäinen on v. 1816 Moskovassa maalattu pienoiskuva,\njonka mallina on ollut Josine, Cagliostron kreivitär. Toinen on tämä,\nvuodelta 1870. Ja tämä kolmas on otettu äskettäin Pariisissa. Olette\nkirjoittanut nimenne kaikkiin kolmeen. Samanlainen nimikirjoitus,\nsama käsiala.\n\n-- Mitä se todistaa?\n\n-- Se todistaa, että sama nainen...\n\n-- että sama nainen, keskeytti hän, on säilyttänyt v. 1892 samat\nkasvot kuin v. 1816 ja 1870.\n\n-- Älkää naurako, rouva. Tiedätte, että nauru on meidän\nkeskuudessamme ankara pyhyyden loukkaus.\n\nHän teki kärsimättömän liikkeen ja löi kädellään penkin selkänojaa.\n\n-- Mutta, hyvät herrat, lopettakaa jo tämä ilveily. Mitä on\ntapahtunut? Mistä minua syytetään? Miksi olen täällä?\n\n-- Olette täällä tekemässä meille selkoa rikoksistanne.\n\n-- Mistä rikoksista?\n\n-- Meitä oli kaikkiaan kaksitoista miestä, jotka pyrkivät samaan\npäämäärään. Nyt meitä on vain yhdeksän. Toiset ovat kuolleet teidän\nmurhaaminanne.\n\nRaoul oli huomaavinaan naisen kasvoilla kevyen varjon, mutta heti\nsen jälkeen hän oli samanlainen kuin ennenkin, yhtä tyyni ja kylmä,\nikäänkuin ankarinkaan syytös ei voisi rikkoa tuon naisen rauhaa. Oli\nhän syyllinen tai ei, niin hän vaikeni, eikä mistään merkistä voinut\npäättää vaikeniko hän kyynillisyydestä vai viattomuudestako. Paroonin\nystävät pysyivät myös vaiti, kasvot synkkinä. Kaikkien muiden takana\nseisoi Beaumagnan. Hän peitti kasvonsa käsillään nojaten kyynärpäänsä\ntuolin selustaan. Mutta hänen silmänsä säihkyivät sormien välistä ja\nkatselivat kiihkeästi naisen kasvoja.\n\nSuuren hiljaisuuden vallitessa paroni selvitteli syytöstään kuivasti\nja virallisesti.\n\n-- Kolme kuukautta sitten Denis Saint-Hébert, nuorin meistä, oli\nmetsästämässä maatilallaan lähellä Havrea. Hän lähti illalla pyssy\nolalla meren rannalle katselemaan auringon laskua kallioille. Hän ei\npalannut yöksi ja aamulla hänet löydettiin kuolleena rantakiviltä,\njoita aallot huuhtelivat. Itsemurhako? Denis oli rikas, hyvinvoipa,\nmieli tasapainossa. Miksi hän olisi tappanut itsensä? Murhako? Sitä\nei ajateltukaan. Vahinko siis. Seuraavassa kesäkuussa saimme taas\nsurua samanlaisissa olosuhteissa. Georges d'Isneauval, joka oli\npyytämässä vesilintuja hyvin aikaisin aamulla Dieppen kallioiden\njuurella, kompastui leviin niin onnettomasti, että hänen päänsä\nsattui kiveen ja hän kuoli heti. Muutaman tunnin kuluttua kalastajat\nlöysivät hänet. Häneltä jäi leski ja pieni tytär. Sekin oli\nonnettomuus, eikö niin? Kyllä muitten mielestä, mutta ei meidän. Ei\nollut mahdollista, että sattuma kahdesti olisi ollut vihamielinen\npienelle ryhmällemme. Kaksitoista miestä liittyy yhteen löytääkseen\nsuuren salaisuuden. Kaksi heistä saa kuoleman. Eikö ole otaksuttava\nvehkeilyä, rikosta, joka heihin hyökätessään ahdistaa koko yritystä?\nArcolen ruhtinas avasi silmämme, sillä hän tiesi, että salaisuus\noli tunnettua muillekin kuin meille, ja että Cagliostron kreivitär\noli keisarinna Eugenielle puhunut seitsenhaaraisen kynttiläjalan\narvoituksesta. Sen vuoksi oli syyllistä etsittävä niiden joukosta,\njotka tunsivat arvoituksen. Kahdessa viikossa tiedustelumme veivät\nperille. Eräällä yksinäisellä Pariisin kadulla asui talossaan eräs\nrouva Pellegrini, joka usein katosi kokonaisiksi kuukausiksi.\nKreivitär Cagliostron nimellä hänet tavattiin eräissä piireissä,\njoissa harjoitettiin magiaa, ennustamista ja mustaa messua. Saimme\nhänen valokuvansa ja Arcolen ruhtinas tunsi hämmästyksekseen saman\nnaisen, jonka hän oli jättänyt Modenaan. Nyt saimme selville, että\nhän oli molempien tovereittemme kuollessa ollut niillä seuduilla.\nPerheiltä tiedustellessamme saimme tietää, että molemmilla oli\nollut naistuttava, joka oli aiheuttanut heille paljon huolta. Mm.\noli eräs nainen varastanut Saint-Hébertiltä muistikirjan, johon oli\nmerkitty meidän kaikkien nimet ja seitsenhaaraisen kynttiläjalan\nsalaisuus. Siitä lähtien kaikki selviää. Sama nainen, joka tunsi\nseitsenhaaraisen kynttilänjalan salaisuuden, saa Saint-Hébertin\nrakastumaan itseensä ja seurustelee myöhemmin d'Isneauvalin\nkanssa. Saatuaan heiltä houkutelluksi tiedot, ja peläten, että he\nilmaisisivat hänet ystävilleen, hän murhaa heidät. Tuo nainen on\ntässä edessämme.\n\nParoni vaikeni taas ja hiljaisuus tuli painostavaksi. Vain kreivitär\noli välinpitämättömän näköinen, ihan kuin sanat eivät olisi\nkoskeneetkaan häntä.\n\n-- Onko minun puhuttava kolmannestakin rikoksesta? kysyi paroni.\n\nKreivitär vastasi väsyneesti:\n\n-- Jos se teitä huvittaa. Kaikki mitä olette sanonut, on minulle\nkäsittämätöntä. Puhutte henkilöistä, joitten nimiäkään en tiedä. Siis\nrikos enemmän tai vähemmän.\n\n-- Ettekö tuntenut Saint-Hébertiä ja d'Isneauvalia? Kreivitär kohotti\nolkapäitään vastaamatta.\n\n-- Entä Beaumagnania?\n\nHän nosti lapselliset silmänsä paronia kohti:\n\n-- Kuka hän on?\n\n-- Kolmas ystävistämme, jonka olette tappanut. Siitä ei ole kauan,\nmuutama viikko vain... Hän kuoli myrkytettynä. Ettekö tuntenut häntä?\n\n\n\n\nII.\n\nInkvisition tuomioistuin.\n\n\nMitä tuo syytös tarkoitti? Raoul katseli Beaumagnania. Hän oli\nnoussut seisaalleen oikaisematta pitkää vartaloaan, hiipi toisten\ntaitse sille puolelle, missä kreivitär oli ja istuutui lähelle häntä.\nTämä ei huomannut mitään katsellessaan koko ajan paronia.\n\n-- Ette siis muista sitäkään rikosta?\n\nKreivitär rypisti silmäkulmiaan osoittaen toisen kerran\nkärsimättömyyttä ja oli vaiti.\n\n-- Ehkäpä ette ole tuntenutkaan Beaumagnania? kysyi paroni\ntarkastellen häntä, kuin langettavaa vastausta väijyvä\ntutkintotuomari. -- Puhukaa; ettekö tuntenut häntä?\n\nHän ei vieläkään vastannut. Näytti siltä kuin hän juuri tällä\nhetkellä alkaisi olla varuillaan, sillä hänen hymyilyynsä sekoittui\nhuolestumista. Hän silmäili paronia, kääntyi sitten Vaupalièrea ja\nBennetota kohti ja sitten sille puolen, missä Beaumagnan istui.\n\nSilloin hän yhtäkkiä säpsähti kuin sellainen, joka näkee\nkummituksen, ja hänen silmänsä sulkeutuivat. Hän ojensi käsiään kuin\nkarkoittaakseen kamalan näyn ja hänen kuultiin sopertavan:\n\n-- Beaumagnan... Beaumagnan...\n\nOliko se tunnustus? Joko hän aikoi luopua ja tunnustaa rikoksensa?\nBeaumagnan odotti ja koetti vaikuttaa kreivittäreen koko sielunsa\nvoimalla. Eräänä hetkenä hän jo luuli onnistuvansa. Nainen ikäänkuin\nvaipui kokoon ja oli antautumaisillaan. Beaumagnanin kasvoilla\nväikkyi julman ilon ilme. Turha toive. Kuin pyörrytyksestä päässeenä\nnainen kohottautui. Jokainen kuluva minuutti palautti hänen\nrauhallisuuttaan ja vapautti hänen hymynsä, ja hän sanoi tuolla\njohdonmukaisuudella, joka näyttää totuuden täydelliseltä ilmaisulta\nja jota vastaan ei voi sanoa mitään:\n\n-- Säikytitte minut, Beaumagnan, sillä luin sanomalehdistä, että\nolisitte kuollut. Mutta miksi ovat ystävänne halunneet pettää minua?\n\nRaoul oli heti selvillä siitä, että kaikki tähän asti tapahtunut oli\nmelkein merkityksetöntä. Nyt vasta olivat todelliset vastustajat\ntoistensa edessä. Oikea taistelu oli vasta alulla. Se ei enää\nrajoittunutkaan paronin salakavaliin hyökkäyksiin, vaan muuttui\nkiukkuisen, vihasta kuohuvan vihamiehen huikeaksi rynnäköksi:\n\n-- Valhetta! Valhetta! huusi Beaumagnan. Kaikki teissä on valhetta.\nOlette teeskentely, salakavaluus, alhaisuus, petos itse. Hymyilynne\ntaakse kätkeytyy kaikki, mikä maailmassa on inhottavaa. Tuo hymy;\nmikä kamala naamio. Teitä pitäisi raadella tulikuumilla pihdeillä.\nHymynne on kuolemaa, ikuinen kadotus sille, joka antautuu sen\nlumoihin.\n\nBeaumagnanin ääni värisi kiukusta, hänen liikkeensä olivat uhkaavia,\nikäänkuin hän olisi halunnut tarttua tuon naisen kurkkuun, jonka\nalituinen hymy yhä kiihotti häntä, ja sai hänet menettämään\nhillintäkykynsä.\n\n-- Tyyntykää, Beaumagnan, sanoi nainen hänelle hyvin lempeällä\näänensävyllä, joka vielä enemmän kiihotti toista.\n\nSiitä huolimatta hän koetti hillitä itseään ja hallita sanoja, jotka\npyrkivät hänen suustaan. Se ei kuitenkaan onnistunut. Ne valuivat\nniin nopeasti ja niin vuolaana virtana, että hänen tovereittensa\noli vaikea käsittää niitä. Hän lausui oudon tunnustuksensa lyöden\nrintoihinsa kuin entisajan uskovaiset, jotka ottivat yleisön\nsyntiensä todistajiksi.\n\n-- Minä itse hain taistelua heti d'Isneauvalin kuoleman jälkeen.\nArvelin, että tuo velho yhä olisi jäljillämme... ja että olisin\nvoimakkaampi kuin muut... paremmin varustautunut hänen taikavoimaansa\nvastaan. Tiedättehän, että juuri silloin aioin pukeutua munkkikaapuun\nja antautua kirkon palvelukseen. Olin siis muka turvassa pahalta,\ntehtyjen sitoumusten kiinnittämä ja ennen kaikkea uskoni suojelema.\nMenin siis erääseen spiritistiseen istuntoon, jossa tiesin tapaavani\nhänet.\n\nHän olikin siellä. Vartioin häntä. Hän puhui vähän ja pysyttelihe\nsyrjässä kuunnellen muita ja poltellen savukkeita. Olin ottanut\nmukaani erään ystäväni, joka pyynnöstäni asettui istumaan hänen\nviereensä ja rupesi puhelemaan häntä ympäröivän ryhmän kanssa.\nSilloin hän äkkiä kutsui minua nimeltäni kaukaa. Hän tiesi tietenkin\nSaint-Hébertin muistikirjasta, että olin yksi kahdestatoista...\nyksi kymmenestä elossa olevasta. Ja tuo nainen, joka näytti\nelävän jonkunlaisessa unessa, heräsi äkkiä. Minuuttia myöhemmin\nkeskustelimme, ja kahden tunnin aikana hän käytti niin paljon\nkauneuttaan, koko henkensä ja olentonsa suloutta, että lupasin tavata\nhänet jälleen.\n\nSamana iltana, hänen asuntonsa edessä... minun olisi tullut paeta\nmaailman ääriin. Mutta se oli jo liian myöhäistä. Minussa ei enää\nollut rohkeutta eikä tahtoa, ei muuta kuin halu tavata hänet\nuudelleen. Tietysti peitin intohimoni kauniisiin sanoihin. Vakoilin\nmuka vastustajaa... oli tärkeää tietää, mitä hän puuhasi, saada\nhänet vakautuneeksi rikoksistaan ja käännyttää hänet... Kaikki\nvain tekosyitä. Oikeastaan olin jo ensi silmäyksellä joutunut\nhänen tenhonsa valtaan, hänen vangikseen ja heti olin varma hänen\nviattomuudestaan. Sellainen hymy kuin hänen, saattoi olla vain\nviattomuuden merkki.\n\nEi edes kuolleitten ystävieni pyhä muisto valaissut minua. En\ntahtonutkaan nähdä mitään. Elin monta kuukautta pimeydessä nauttien\npahimmat riemut, enkä edes katunut sitä, että olin luopunut\nuskostani ja lupauksistani. Vieläpä petin asiammekin. Rikoin\nvaitiololupauksemme. Mutta tuo nainen tietää salaisuudestamme sen\nminkä mekin.\n\nPaheksumisen mutina seurasi näitä sanoja. Epäonnistumisensa\ntunnustamisen nöyryyttämänä Beaumagnan ei enää ollutkaan suuttunut ja\nhän päätti puheensa hiljaisella äänellä.\n\n-- Minkä vuoksi lankesin? En tiedä. Sellainen mies kuin minä ei saa\nerehtyä. En voi puolustuksekseni sanoa edes sitä, että hän kyseli\nminulta. Ei, hän viittasi kyllä usein seitsenhaaraisen kynttiläjalan\nsalaisuuteen, ja kerran melkein tietämättäni, päästin suustani\nkorjaamattomat sanat... pelkurimaisesti... miellyttääkseni häntä...\nollakseni arvokkaampi hänen silmissään... saadakseni hänet lempeämmin\nhymyilemään. Toivoin ehkä, että hänestä tulisi liittolaisemme ja että\nhän auttaisi meitä neuvoillaan, koko tarkkanäköisyydellään, jota\nennustamisen harjoittaminen oli terästänyt. Olin hullu. Synnin valta\noli hurmannut minut.\n\nHerääminen oli kamala. Eräänä päivänä, siitä on nyt kolme viikkoa,\nminun piti matkustaa Espanjaan. Olin jättänyt hänelle hyvästit\naamulla. Kolmen seudussa iltapäivällä palasin kotiin, koska olin\nunohtanut antaa määräyksiä palvelijoille. Tulin taloon keittiön\nportaita, ja kuulin ääntä huoneestani. Lähestyin varovasti.\nTyöhuoneessani oli tuo nainen, jonka kuvan näin peilistä. Hän puuhasi\njotakin matkalaukussani. Seurasin hänen hommiaan. Hän otti sieltä\npienen rasian, jossa säilytin kapseleita unettomuutta vastaan. Hän\notti niistä yhden, avasi sen ja pisti siihen jotakin. Olin niin\njärkytetty, että päästin hänet menemään. Otin kapselit ja kiiruhdin\napteekkiin. Ne tutkittiin siellä ja yhdestä löytyi sellainen annos\nmyrkkyä, että olisin varmasti kuollut.\n\nNiin oli siis ehdoton todistus käsissäni. Hän oli tuominnut minut\nsaatuaan tietoonsa kaikki salaisuuteni. Hän oli valmistanut minulle\nSaint-Hébertin ja d'Isneauvalin kohtalon.\n\nKirjoitin asiamiehelleni Madridiin ja muutaman päivän kuluttua\nsanomalehdet kertoivat erään Beaumagnanin kuolleen siellä. Sen\njälkeen elin piilossa ja seurasin häntä askel askeleelta. Hän\nkävi Havressa ja Dieppessä, siis samoilla paikoilla, joissa mekin\nharjoitimme etsintäämme. Hän tiesi, että aioimme tehdä kaivauksia\neräässä luostarissa Dieppen lähellä ja meni sinne. Sitten häivyin\nhänen jäljiltään, kunnes taas tapasin hänet Rouenissa. Lopun\ntiedätte, ystäväni, paroni d'Etiguesin kertomuksesta, kuinka\nlaitoimme ansan ilmoittamalla lehdissä, että talonpoika oli löytänyt\nseitsenhaaraisen kynttiläjalan peltoaan kaivaessaan.\n\nEmme voi jättää tätä naista oikeuden tuomittavaksi. Siitä johtuva\nmelu vaikuttaisi epäedullisesti meihinkin. Meidän pelottava\nvelvollisuutemme on siis tuomita ja rangaista häntä kaikella sillä\nankaruudella, minkä hänen tekonsa ansaitsevat.\n\nBeaumagnan lopetti syytöksensä hyvin vakavasti ja tyynesti, tavalla,\njoka oli syytetylle paljoa vaarallisempi kuin hänen vihansa. Hän\nnäytti todella syylliseltä ja Raoul d'Andrésykaan ei enää tiennyt\nmitä ajatella, ja hän inhosi tuota miestä, joka oli rakastanut nuorta\nnaista ja muisteli sitä nyt vapisten tuon syyllisen rakkauden riemua.\n\nCagliostron kreivitär oli noussut paikaltaan, katseli vastustajiaan\nsuoraan kasvoihin ja sanoi:\n\n-- Arvasinhan, että joutuisin roviolle.\n\n-- Joudutte sinne, minne päätämme, vastasi Beaumagnan. Ei mikään voi\nestää oikeamielistä tuomiotamme.\n\n-- Tuomiotanne? Millä oikeudella? sanoi kreivitär. Rikoksia varten\non tuomareita, mutta te ette ole. Sanotte pelkäävänne oikeusjutun\nmelua. Minä välitän vähät siitä, että te tarvitsette pimeyttä ja\nhiljaisuutta tarkoituksiinne. Päästäkää minut vapaaksi.\n\n-- Vapaaksi? Jatkamaan murhianne? Olemme nyt teidän herrojanne.\nSaatte alistua meidän tuomioomme?\n\n-- Teidänkö tuomioonne? Jos joukossanne olisi yksikin oikea tuomari,\nyksikin mies, jolla olisi käsitys siitä, mikä on järkevää ja totta,\nhän nauraisi teidän tyhmille luuloillenne ja teidän hulluille\ntodisteillenne.\n\n-- Sanoja, sanoja, huusi Beaumagnan. Meidän olisi saatava\nvastatodistuksia... jotakin, mikä hävittäisi silmieni näkemän.\n\n-- Mitä hyötyä minulla on puolustuksesta. Päätöksenne näyttää olevan\ntehty.\n\n-- Se on tehty, koska te olette syyllinen.\n\n-- Syyllinen siihen, että olen pyrkinyt samaan päämäärään kuin tekin,\nja sen vuoksi olette mielivaltaisesti vanginneet minut, vakoilleet\nminua ja näytelleet rakkauden komediaa... Jos jouduitte ansaan; sitä\npahempi teille. Jos kerroitte minulle salaisuuksianne; sitä pahempi\nteille. Olen kuitenkin vannonut pääseväni päämäärään, tapahtui\nmitä hyvänsä, teistä huolimatta. Siinä on ainoa rikokseni teidän\nsilmissänne.\n\n-- Rikoksenne on siinä, että olette murhannut, lausui Beaumagnan\nankarasti.\n\n-- En ole murhannut, vastasi hän yhtä lujasti.\n\n-- Ette siis ole sysännyt Saint-Hébertiä kuiluun, ettekä murskannut\nd'Isneauvallin päätä?\n\n-- En tunne kumpaakaan.\n\n-- Entä minä, entä minä? Ettekö ole tuntenut minuakaan? Ettekö\naikonut myrkyttää minua?\n\n-- En.\n\nBeaumagnan joutui raivoihinsa ja sinutteli häntä kiihkossaan:\n\n-- Mutta näin sinut, Joséphine Balsamo, näin sinut niinkuin nytkin.\nSillä aikaa kun laittelit myrkkyä, väikkyi huulillasi sama hymy kuin\ntälläkin hetkellä, vaikka se muuttuikin julmaksi.\n\nKreivitär kohotti päätään ja sanoi:\n\n-- Se en ollut minä.\n\nBeaumagnan näytti tukahtuvan. Kuinka hän saattoi olla niin rohkea?\nMutta nainen asetti rauhallisesti kätensä hänen olalleen ja sanoi:\n\n-- Viha saattaa teidät suunniltanne. Fanaattinen sielunne ei tahdo\ntunnustaa rakkauden syntiä. Mutta sallittehan minun kuitenkin\npuolustautua?\n\n-- Se on oikeutenne. Mutta kiireesti.\n\n-- Pyytäkää siis ystäviltänne Moskovassa v. 1816 maalattu kuva.\nKatselkaa sitä tarkoin. Eikö se ole minun kuvani?\n\n-- Minne pyritte, kysyi toinen.\n\n-- Vastatkaa, että se on minun kuvani.\n\n-- On.\n\n-- Siis, jos se on minun kuvani, niin olin elossa tuohon aikaan.\nSiitä on noin kahdeksankymmentä vuotta ja olisin silloin ollut\nnoin viidenkolmatta tai kolmenkymmenen ikäinen. Ajatelkaa tarkoin,\nennenkuin vastaatte. Epäröitte sellaisen ihmeen edessä, ettekä\nuskalla vastata vakuuttavasti. Avatkaapa vielä kuvan kehyksen tausta.\nSiinä on toinen kuva hymyilevästä, harsopäisestä naisesta, jonka\ntukka jakaantuu kahteen osaan pään molemmin puolin. Eikö sekin ole\nminun kuvani?\n\nBeaumagnan sopersi kuvaa katsellen:\n\n-- On... on.\n\n-- Lukekaa siis päiväys kuvan oikealla puolella. Beaumagnan luki:\n\n-- Tehty Milanossa vuonna 1498.\n\n-- Vuonna 1498. Siitä on neljäsataa vuotta...\n\nHän purskahti kirkkaaseen nauruun ja jatkoi:\n\n-- Älkää olko niin ällistyneen näköinen. En koetakaan vakuuttaa\nteille, että olisin ollut mallina neljäsataa vuotta sitten. Ei, kuva\non Neitsyt Maarian kuva, jonka on maalannut Bernardo Luini, Leonardo\nda Vincin oppilas. Nyt ymmärrätte, minne pyrin. Luinin neitsyeen,\nMoskovassa kuvatun tytön ja minun välilläni ei ole muuta salaperäistä\nkuin merkillinen yhdennäköisyys. Miksi ette siis meidänkin\ntapauksessamme voi uskoa sitä seikkaa että nainen, jonka näitte\nhuoneessanne, oli joku toinen joka oli suuresti minun näköiseni ja\njoka on voinut murhata molemmat ystävänne?\n\n-- Näin teidät, näin teidät, vastusti Beaumagnan aivan kalpeana ja\nvavisten. Näin näillä silmilläni.\n\n-- Silmänne näkevät myös äsken otetun kuvan, kahdeksankymmentä ja\nneljäsataa vuotta sitten maalatut. Elin siis neljäsataa vuotta sitten?\n\nNainen seisoi hänen edessään koko nuorteassa kauneudessaan valkeine\nhampaineen ja loistavine ihoineen, piirteet täyteläisinä ja\nkukoistavina kuin hedelmä. Beaumagnan huudahti kuin hädässä:\n\n-- Voi sinä noita. On hetkiä, jolloin voin uskoa noihin\nmahdottomuuksiin. Katsos, moskovalaisessa kuvassa olevalla naisella\non paljaalla olallaan, rinnan yläpuolella musta pilkku. Samanlainen\non sinullakin olkapääsi alapuolella. Olen nähnyt sen. Näytä meille\nolkasi, että toisetkin sen näkevät, että he tietäisivät.\n\nHän oli hiestä märkänä ja kohotti kätensä naisen olkapäätä kohti\naikoen reväistä hänen pukunsa. Mutta toinen työnsi hänet luotaan ja\nsanoi hyvin arvokkaasti:\n\n-- Kylliksi, Beaumagnan. Ette tiedä, mitä teette, ettekä ole tiennyt\nkuukausimääriin. Kuuntelin teitä ja hämmästyin, sillä puhuittehan\nkuin olisin ollut rakastajattarenne, jota en kuitenkaan ole ollut.\nTunnustuksenne ei ollut vilpitön. Ylpeytenne ei ole sallinut teidän\ntunnustaa epäonnistumistanne rakkaudessanne minuun. Kuukausimääriä\nryömitte jaloissani pyytäen armoani, mutta huulenne eivät yhtä\nainoata kertaa ole koskeneet huuliini. Siinä on koko käytöksenne ja\nvihanne selitys. Kun ette saanut minua taipumaan, koetatte tuhota\nminut ja teette minusta ystävienne silmissä hirmuisen noidan ja\nurkkijan. Millä oikeudella vetoatte silmienne todistukseen? Silmänne\nolivat minun lumoissani ja kun toinen nainen näytti teille kasvonsa,\nnäitte vain minut. Niin, toinen nainen. On olemassa toinen nainen,\njoka on perinyt eräitä Cagliostron papereita, ja joka myös käyttää\nhänen nimeään: Belmonten markiisi, Fenixin kreivitär. Hakekaa häntä,\nBeaumagnan. Sillä hänet te näitte ja vain teidän sairaat aivonne\nlaativat syytöksiä minua vastaan.\n\n-- Tämä kaikki on poikamaista ilveilyä, ja olin täysin oikeassa\npysyessäni viattomuuteeni luottaen rauhallisena teidän keskellänne.\nOlette oikeastaan kunnon miehiä, joilla ei ole mitään syytä tappaa\nminua. Ehkä teille, Beaumagnan, joka olette fanaatikko ja pelkäätte\nminua, mutta tekin tarvitsette pyöveliä, joka tottelisi teitä.\nSulkekaa minut jonnekin, jos se teitä huvittaa. Mutta tietäkää myös,\nettei ole minkäänlaista vankilaa, josta en voisi päästä ulos yhtä\nhelposti kuin tästä huoneesta. Siis tuomitkaa, en sano enää sanaakaan.\n\nMitä oli vastattava. Beaumagnan oli vaiti. Kaksintaistelu oli\npäättynyt hänen häviöönsä, ja hänen ystävänsäkään eivät enää olleet\nsellaisten miesten näköisiä, jotka ehdottomasti ovat päättäneet\ntuomita jonkun kuolemaan. He epäilivät ja Raoulkin tunsi sen selvästi\nja hän olisi jo alkanut toivoa, ellei hän olisi liian hyvin muistanut\nparonin ja Bennetotin valmisteluja.\n\nBeaumagnan neuvotteli kuiskaten näitten kanssa ja jatkoi niinkuin\nkaikki väittely jo olisi päättynyt:\n\n-- Teillä on edessänne kaikki asiakirjat. Tiedätte, kuinka\npäättävästi paroni ja minä olemme syyttäneet tätä naista ja kuinka\nsukkelasti ja viekkaasti hän on puolustautunut vedoten ihan\nyllättävään yhdennäköisyyteen. Asema on siis hyvin yksinkertainen.\nNiin taitava vastustaja on hyvin pelättävä ja hänellä on\nkäytettävinään sellaisia keinoja, ettei hän milloinkaan jätä meitä\nrauhaan. Työmme menestyminen on vaarassa. Hänen olemassaolonsa vie\nsiis muitta mutkitta häviöömme. Hänen on siis kadottava, väistyttävä,\nniin ettei hän enää voi yrittää mitään. Emme oikeastaan ole täällä\nrangaistaksemme, vaan puolustautuaksemme, ja sen vuoksi olemme\nryhtyneet seuraaviin toimenpiteisiin. Tänä yönä kulkee englantilainen\nlaiva tästä ohi jonkun matkan päässä. Siitä lähtee vene, jonka\ntapaamme kello 10 Belvalin kukkulan juurella. Tämä nainen pannaan\nveneeseen; siirretään englantilaiseen laivaan ja suljetaan Lontoossa\nhullujenhuoneeseen, siksi kunnes olemme päättäneet työmme.\n\nRaoul huomasi heti, että tuo merkitsi kuolemaa. Ei ollut mitään\nenglantilaista laivaa. Molemmat venheet, joista toisessa oli reikä,\nvietäisiin selälle, jossa nainen upotettaisiin. Hän katoaisi\nkenenkään tietämättä kuinka.\n\nKukaan ei vastustanut Beaumagnanin ehdotusta. Kaikki nousivat\nlähteäkseen onnellisina siitä, että oli saatu niin suopea ratkaisu.\nJonkun ajan kuluttua ei enää ollut jäljellä muita kuin Beaumagnan ja\nhänen kaksi serkkuaan.\n\nJa niin sattui se, mikä Raoulista tuntui perin oudolta, että tuo\ndramaattinen kohtaus; jossa naisen elämästä oli päätetty niin\nmielivaltaisesti ja jossa kuolemantuomio oli saavutettu ilkeillä\nverukkeilla, päättyi yhtäkkiä, kuin näytelmä, jossa ratkaisu tapahtuu\nennen johdonmukaista päätöstä, kuin oikeusjuttu, jossa tuomio\nlangetetaan kesken kuulustelujen.\n\nBeaumagnanin viekas ja kekseliäs luonne paljastui näitten tapausten\naikana täysin selvästi. Ylpeyden ja rakkauden kiduttamana hän\noli saattanut löytää ratkaisuksi vain kuoleman. Sitäkään hän ei\nuskaltanut julkisesti ajaa, vaan peitti pyrkimyksensä teeskentelyyn,\nkoetti pettää omaatuntoaan ja ehkä myös oikeutta. Nyt hän seisoi\novella katsoen kuolemaantuomittua naista. Hän oli kuolonkalpea,\nkulmat rypyssä, leuka tärisi hermovärähdyksistä, kädet ristissä\nrinnalla. Hänen aivoissaan liikkui kai myrskyisiä ajatuksia. Epäröikö\nhän viime hetkellä?\n\nMissään tapauksessa hän ei miettinyt kauan. Hän tarttui paronia\nolkapäähän ja lähti pois huutaen:\n\n-- Vartioikaa häntä, taikka...\n\nKului tunti. Illan varjot alkoivat peittää huoneen. Nuori nainen\nkatsahti pari kertaa kelloaan. Hän koetti aloittaa keskustelun\nBennetotin kanssa. Koko hänen olentonsa säteili viehkeyttä ja hänen\näänessään oli sointuja, jotka liikuttivat kuuntelijaa kuin hyväilyt.\n\nBennetot vain mörähteli uhkaavan näköisenä, eikä ollut kuulevinaan.\n\nPuolen tunnin kuluttua nainen katseli sinne tänne ja huomasi oven\njääneen auki. Hänen mieleensä välähti paon mahdollisuus ja koko hänen\nvartalonsa jännittyi kuin hyppyyn.\n\nRaoul haki myös keinoja häntä auttaakseen. Jos hänellä olisi ollut\nrevolveri, olisi hän ampunut Bennetotin. Hän koetti myös hypätä\nhuoneeseen, mutta aukon suu oli liian pieni.\n\nBennetot oli aseistettu. Hän tunsi vaistomaisesti vaaran, asetti\nrevolverin viereensä pöydälle ja huusi:\n\n-- Vielä liike, niin ammun paikalla. Vannon sen Jumalan nimeen.\n\nHän olikin mies, joka varmasti pitäisi lupauksensa. Kreivitär ei sen\njälkeen liikahtanutkaan. Raoul katseli häntä lakkaamatta ahdistus\nsydämessä.\n\nGodefroy d'Etigues palasi seitsemän tienoissa. Hän sytytti lampun ja\nsanoi Oscar Bennetotille:\n\n-- Valmistautukaamme. Hae paarit vajasta. Sitten saat mennä syömään.\n\nJäätyään yksin naisen kanssa paroni näytti epäröivän. Raoul näki,\nettä hänen silmissään oli tuijottava ilme ja että hän aikoi puhua tai\ntoimia.\n\nHän hyökkäsikin äkkiä ja karusti:\n\n-- Rukoilkaa Jumalaa, rouva, sanoi hän valmistelematta.\n\nKreivitär vastasi äänellä, josta kuului, ettei hän käsittänyt:\n\n-- Miksi pitäisi minun rukoilla?\n\nSilloin sanoi paroni hyvin hiljaa:\n\n-- Tehkää, kuten haluatte... mutta minun pitäisi ilmoittaa teille...\n\n-- Ilmoittaa minulle, mitä? kysyi nainen yhä hätäisempänä.\n\n-- On hetkiä, jolloin täytyy rukoilla, rukoilla, niin kuin olisi\nkuoltava.\n\nNainen värisi äkkiä kauhusta. Hän näki heti koko tilanteen. Hänen\nkäsivartensa nytkähtelivät kuumeisessa kouristuksessa.\n\n-- Kuolla, kuolla? Mutta eihän siitä ollut kysymys. Hulluinhuone...\nei se ollutkaan totta... He aikovat heittää minut mereen keskellä\nyötä... Voi, kauheata. Mutta se ei ole mahdollista. Minäkö kuolisin?\nApua... apua!\n\nParoni haki suuren vaipan. Raivoisalla kiireellä hän kietoi naisen\npään siihen ja sulki hänen suunsa kädellään tukahduttaakseen hänen\nhuutonsa.\n\nBennetot palasi samassa ja kahden he kaatoivat hänet paareille,\nköyttivät hänet niihin kovasti ja sitoivat niihin renkaan, joihin\nkivi kiinnitettäisiin.\n\n\n\n\nIII.\n\nUppoava vene.\n\n\nMolemmat serkukset istuutuivat lampun alle pitämään\nkuolinvalvojaisia. Heidän kasvonsa, joitten piirteet ajatus\nkuolemasta veti kieroon, olivat kaamean näköiset. Aika kului.\nLinnasta ei kuulunut yhtään ääntä eikä ympäristöstäkään. Bennetot\nlähestyi vankia.\n\n-- Hän ei edes valita. Sepä vasta nainen!\n\n-- Uskotko kaikkeen, mitä hänestä sanotaan.\n\n-- Ne ovat juttuja. Mutta ei puhuta niistä. On jo liikaa, että\npuutuimme tähän asiaan. Vannon sinulle Jumalan nimeen, että jos\nolisin voinut vastata kieltävästi Beaumagnanille, niin... Mutta...\nmutta...\n\nBennetotkin lisäsi:\n\n-- Minäkin vannon, että lähtisin pakoon vaikka millä syyllä.\nOikeastaanhan meidät tutkimuksessa todistettiin kumoon joka asiassa.\nSanoinhan jo sinulle, että Beaumagnan tietää paljon enemmän kuin me,\nja että me olemme vain hänen käskyläisiään. Jonakin päivänä, kun hän\nei enää tarvitse meitä, hän sanoo meille hyvästit, ja saamme nähdä,\nettä hän on käyttänyt meitä hyödykseen.\n\n-- Ei, sitä hän ei milloinkaan tee.\n\n-- Mutta jos sentään...\n\nGodefroy sulki hänen suunsa kädellään:\n\n-- Hiljaa, hän kuulee.\n\n-- Mitä sillä väliä, kun kohta kuitenkin...\n\nHe eivät enää uskaltaneet puhella, laskivat vain kellon lyöntejä\nläheisessä kirkontornissa. Kun kello löi kymmenen, iski paroni äkkiä\nnyrkkinsä pöytään, niin että lamppu keikahti:\n\n-- Hitto vieköön. Nyt on lähdettävä!\n\n-- Hemmetin harmillista. Täytyykö meidän toimia kahden?\n\n-- Toiset tahtovat tulla mukaan, mutta jätän heidät jälkeen, sillä he\nuskovat englantilaiseen laivaan.\n\n-- Minun mielestäni olisi parempi mennä yhdessä.\n\n-- Ole vaiti! Käsky koskee vain meitä, ja toiset voisivat lörpötellä.\nSe vielä puuttuisi. Tuossa he ovatkin.\n\nD'Ormont ja Rosseville tarttuivat paarien käsipuihin. Ulkona oli\npimeä, ja kulkue törmäsi alituiseen kiviin ja puihin. Kirouksia\nkuului tuon tuostakin.\n\n-- Hiljaa, komensi paroni. Joku voisi tuntea äänemme.\n\n-- Ei täällä ole ketään. Oletko järjestänyt tullimiehet pois?\n\n-- Olen, vastasi paroni. He ovat kapakassa varman miehen vieraina.\nSiitä huolimatta on kuitenkin mahdollista, että he lähtevät\ntarkastukselle.\n\nAhtaalla tiellä kävi kantaminen vaikeaksi, ja paroni pyysi muita\njäämään taakse jatkaen matkaa Bennetotin kanssa. Matka oli pitkä ja\nvaivaloinen. Vuoreen hakatun tien mutkissa täytyi usein nostaa paarit\npystyyn, että päästäisiin eteenpäin. Bennetot kiukustui lopulta niin,\nettä halusi heittää paarit suoraan mereen joltakin jyrkänteeltä.\n\nVihdoin he saapuivat tasaiselle rannalle ja saivat hiukan hengähtää.\nJonkun matkan päässä näkyivät molemmat veneet. Meri oli rasvatyyni.\nBennetot nosti paarit pienempään veneeseen näyttäen sen pohjassa\nolevaa reikää, johon pistettiin olkitukko.\n\n-- Sidotaan paaritkin veneeseen, ehdotti paroni.\n\nBennetot vastusteli peläten, että jos toimitetaan tutkimus ja jos\nvene ajautuu rantaan, niin huomataan kohta rikos. Hän pelkäsi paarien\ntodistavan heitä vastaan.\n\n-- Meidän on mentävä kyllin kauas, selitti paroni. Sieltä ei\nmilloinkaan löydetä mitään. Sitäpaitsi paarit ovat olleet käyttämättä\nparikymmentä vuotta, eikä kukaan tiedä, kenen ne ovat.\n\nHän puhui vapisten ja väräjävällä äänellä.\n\n-- Mikä sinun on, Godefroy, kysyi Bennetot.\n\n-- Minulla? Ei mikään.\n\n-- No, lähdetään sitten vesille. Mutta ensiksi on noudatettava\nBeaumagnanin määräyksiä, otettava kapula hänen suustaan ja kysyttävä,\nhaluaako hän vielä jotakin. Teethän sinä sen, teethän?\n\nBennetot sopersi:\n\n-- Koskisinko häneen? Mieluimmin kaadun tähän paikkaan. Entä sinä?\n\n-- En minäkään voi... en voi.\n\n-- Hänhän on sentään syyllinen. On tappanut.\n\n-- Niin, niin. Ainakin se on luultavaa. Mutta... hän on niin suloisen\nnäköinen.\n\n-- Niin, hän on kovin kaunis... kaunis kuin neitsyt Maaria.\n\nHe vaipuivat yhtaikaa polvilleen paarien ääreen ja alkoivat rukoilla\nkovalla äänellä sen puolesta, joka meni kuolemaan ja pyysivät hänelle\nneitsyt Maarian apua.\n\nSe näytti antavan heille jonkun verran rohkeutta, sillä he karkasivat\näkkiä pystyyn päästäkseen nopeammin kaikesta. Godefroy tarttui\nairoihin, Bennetot kiinnitti paareihin suuren kiven, ja he sousivat\nmerelle aika vauhtia. Parinkymmenen minuutin kuluttua heidän kulkunsa\nhidastui.\n\n-- En jaksa enää, valitti paroni, käsivarteni väsyvät. Sinun\nvuorosi...\n\n-- En minäkään jaksa.\n\nGodefroy yritti taas, mutta luopui soutamisesta ja sanoi:\n\n-- Emmeköhän ole jo kyllin kaukana merellä, niin ettei luodekaan enää\npaljasta pohjaa. Luuletko?\n\n-- Olemme kyllä. Sitä paitsi käy tuuli, joka vie veneen yhä\nkauemmaksi.\n\n-- Ota pois olkitappi.\n\n-- Se on sinun tehtäväsi, vastusteli Bennetot, josta tapin\npoistaminen oli sama kuin murha.\n\n-- Kylliksi lörpötelty. Tehdään loppu kaikesta. Bennetot veti veneitä\nyhdistävää nuoraa, niin että hinattuna ollut tuli ihan lähelle. Hänen\ntarvitsi vain kumartua ja vetää pois olkitukko.\n\n-- Minua pelottaa, Godefroy, sanoi hän. Ikuisen autuuteni nimessä\nminä en toimi vaan sinä.\n\nGodefroy hyppäsi pystyyn, syöksyi hänen luokseen ja repäsi äkkiä\noljet pois. Kuului veneeseen virtaavan veden solina, ja se vaikutti\nhäneen niin, että hän heti olisi ollut valmis taas täyttämään reiän.\nLiian myöhään. Bennetot oli irrottanut köyden, tarttunut airoihin ja\nsouti kiivaasti rantaa kohti.\n\n-- Seis, huusi Godefroy, seis! Tahdon pelastaa hänet. Pysäytä,\nhurjimus. Sinä, sinä juuri hänet tapat. Murhaaja, murhaaja... Minä\nolisin pelastanut hänet.\n\nMutta Bennetot oli kauhusta huumautunut, ja sousi niin, että airot\nolivat katketa.\n\nNainen jäi siis yksin. Vesi nousisi muutamassa minuutissa ja venhe\npainuisi pohjaan.\n\nGodefroy tiesi sen. Sen vuoksi hän tarttui toiseen airopariin, ja\nhurjasti ponnistellen molemmat pakenivat tuota kauhun paikkaa. He\npelkäsivät kuulevansa kauhun huudon, tai tuon kamalan äänen, joka\nsyntyy veden sulkeutuessa uponneen yli ainiaaksi.\n\nKun he olivat noin puolimatkassa maata kohti, vene äkkiä kallistui,\nja nuori nainen tunsi huumaustilassaankin, että jotakin kohta\ntapahtuisi. Hän odotti tyynesti kuolemaa ja hänestä tuntui, kun hän\njo olisi ikuisuuden rajan tuolla puolen.\n\nHäntä hämmästytti kuitenkin se, ettei kylmä vesi koskenutkaan häneen.\nVene ei tuntunutkaan painuvan. Se näytti pikemmin valmiilta kaatumaan\nikäänkuin joku olisi kiivennyt sen reunan yli. Äkkiä hän kuulikin\ntuntemattoman äänen kuiskaavan korvaansa:\n\n-- Rauhoittukaa, täällä on ystävä, joka on tullut avuksenne. Ette ole\nmilloinkaan nähnyt minua. Nimeni on Raoul, Raoul d'Andrésy. Kaikki on\nhyvin. Olen tukkinut aukon kangaspalasella, ja heitin kiven mereen.\n\nHän leikkasi veitsellään nuoren naisen siteet ja kysyi:\n\n-- Koskeeko teitä johonkin?\n\nTämä kuiskasi tuskin kuuluvalla äänellä:\n\n-- Kyllä, nilkkaan. He sitoivat köydet niin lujalle.\n\n-- No, se ei tee mitään. Pääasia on vain päästä maihin. Molemmat\npyövelit ovat jo varmasti rannassa ja nousevat kiireesti linnaa\nkohti. Meidän ei tarvitse pelätä mitään.\n\nHän teki valmistelunsa nopeasti, sieppasi aikaisemmin pohjalle\nkätkemänsä airon ja alkoi meloa jatkaen selityksiään hupaisasti\nlörpötellen, ikäänkuin ei mitään erikoisempaa olisi tapahtunut.\n\n-- Minun on aluksi esittäydyttävä hiukan muodollisemmin, vaikka en\nolekaan esittelykunnossa. Koko pukunani ovat jonkunmoiset uimahousut\nja niihin kiinnitetty veitsi. Siis olen Raoul d'Andrésy, nöyrin\npalvelijanne, koska sattuma sen sallii. Niin, hyvin yksinkertainen\nsattuma. Kuulin keskustelun... Tiesin, että salaliitto oli tekeillä\njotakin naista vastaan... Silloin menin edelle. Tulin rantaan, ja kun\nmolemmat serkukset saapuivat teitä kantaen, laskeuduin veteen. Minun\ntarvitsi vain tarttua veneenne perään, kun sitä hinattiin. Kumpikaan\nei tiennyt uhrinsa mukana hinaavansa uimamestaria, joka oli varmasti\npäättänyt pelastaa hänet. Kerron teille kaikki tarkemmin, sitten\nkun saatatte paremmin kuunnella. Tällä kertaa tuntuu minusta kuin\npuhuisin kuuroille korville.\n\nNainen oli hetken ääneti. -- Minuun koskee, sanoi hän sitten. Olen\nihan lopussa.\n\nRaoul vastasi neuvomalla:\n\n-- Menettäkää tajuntanne. Ei mikään anna sellaista lepoa kuin\ntajunnan menetys.\n\nNainen nähtävästi totteli, sillä muutaman valitusäänen jälkeen hänen\nhengityksensä muuttui rauhalliseksi ja säännölliseksi. Raoul peitti\nhänen kasvonsa ja jatkoi itsekseen:\n\n-- Niin on parempi. Minulla on täysi vapaus toimia, ja minun ei\ntarvitse tehdä tiliä kenellekään.\n\nKun veneen kokka karahti rannan kiviin, hän otti merkillisen kevyesti\nnuoren naisen syliinsä ja kantoi hänet jyrkänteen juurelle.\n\n-- Olen nyrkkeilymestari ja aika taitava roomalaisessa painissa,\nselitti hän. Tunnustan teille, kun kerran ette kykene kuulemaan\nminua, että isäni perintö tuotti minulle aika lailla etuja. Mutta\nriittää jo lörpötystä. Levätkää tämän kallion alla, jossa olette\nsuojassa nousuvedeltä. Minä lähden tieheni. Arvelen, että mielellänne\nkostatte molemmille serkuksille. Sen vuoksi on välttämätöntä, että he\neivät löydä venettä ja että teidän luullaan varmasti hukkuneen. Siis\nhiukan kärsivällisyyttä.\n\nKuljetettuaan veneen kauemmas merelle ja upotettuaan sen Raoul palasi.\n\n-- Nyt on noustava tuonne ylös, ja se ei ole niinkään helppoa.\n\nNainen heräsi tajuttomuudestaan ja Raoul näki hänen aukovan silmiään\nlyhdyn valossa. Hän yritti nousta seisaalleen, mutta nyrjähtyneeseen\njalkaan koski, ja hän vaipui huudahtaen jälleen maahan. Raoul riisui\nhänen kenkänsä ja huomasi, että sukka oli verinen. Haava ei ollut\nvaarallinen, mutta Raoul sitoi sen nenäliinallaan ja päätti lähteä\nheti liikkeelle.\n\nHän nosti naisen olkapäälleen ja aloitti nousun. Se oli vaikeaa\nja monesti hänestä tuntui, että jatkaminen oli mahdotonta. Hän\npysähtyi kolmasti hengähtääkseen ja jutteli hilpeästi ja laski\npilaa. Kun huipulle saavuttiin, ei hän malttanut seisahtua, vaan\nkiiruhti nopeasti saattamaan nuoren naisen turvaan. Hän kantoi hänet\nyksinäiseen latoon, jonne hän jo oli varustanut pullon konjakkia ja\nhiukan ruokaa. Heidän päästyään ylisille hän veti raput perässään ja\nsanoi:\n\n-- Nyt kahdentoista tunnin lepo. Huomenna hankin miehen, joka vie\nteidät minne haluatte.\n\nRaoul hoiti kreivitärtä parhaansa mukaan, ja Joséphine Balsamo\njättäytyi täysin luottavasti hänen turviinsa. Hän sulki silmänsä ja\nnukkui heti.\n\nLamppu valaisi täydellisesti nuo kauniit kasvot, jotka olivat\npunertuneet edellä käyneiden tapausten jännityksestä. Raoul polvistui\nhänen eteensä ja katseli häntä kauan. Vallinneen kuumuuden vuoksi\nhän oli avannut pukunsa kauluksen, ja Raoul näki hänen olkapäittensä\nkauniit muodot ja hienon viivan kaulan taipeessa.\n\nHänen mieleensä muistui tuo musta pilkku, johon Beaumagnan oli\nviitannut ja joka näkyi pienoiskuvassa. Hän siirsi hiljaa kangasta\nsyrjemmäksi. Siellä se oli seuraten hänen hengityksensä säännöllistä\nnousua ja laskua.\n\n-- Kuka olet? Kuka olet? mutisi Raoul sekavien tunteiden vallassa.\nMistä maailmasta tulet?\n\nHänkin tunsi tuon mystillisen vaikutuksen, joka lähti tuosta\nolennosta.\n\nJoséphine huokasi. Hänen silmänsä aukenivat, ja kun hän näki Raoulin\npolvillaan vieressään, hymyili hän ja punastui, ja tuo hymy jäi hänen\nhuulilleen, vaikka väsyneet silmäluomat taas sulkeutuivatkin.\n\nHänen hymynsä lumosi Raoulin. Nuorukainen kuiskaili itsekseen\ninnoitettuja sanoja, risti kätensä kuin epäjumalan edessä, ja\nvoimatta vastustaa kiusausta, painoi äkkiä huulensa hänen huulilleen\ntäynnä nuorekasta innostusta ja hehkuvaa tunnetta, luvaten itsekseen\nauttaa häntä kaikessa.\n\nLopulta hänkin nukkui lupaukset huulillaan syvään horrokseen.\n\nYksitoista lyöntiä kajahti läheisen kirkon kellosta, kun hän aamulla\nheräsi. Hiukan päivänvaloa pääsi latoon seinälautojen lomitse. Lamppu\noli sammunut, ja Raoul kiiruhti aukaisemaan seinäluukun nähdäkseen\nparemmin. Mutta Joséphine Balsamoa ei enää ollutkaan siellä. Hän\nsyöksyi heinien kimppuun, pöyhi niitä ja haki hakemistaan, mutta\nei löytänyt mitään. Hän kiipesi rappuja alas, mutta sielläkään ei\nollut ketään. Sitten etsi hän läheisen puiston, kurkisteli kentälle,\nkatseli tielle. Ei jälkeäkään. Raoul palasi latoon etsiäkseen sieltä\nvielä kerran. Lautaan oli kiinnitetty valokuva. Se oli hänen, ja\nsiihen oli kirjoitettu epäselvästi lyijykynällä:\n\n\"Kiitän pelastajaani, mutta hän älköön koettako löytää minua.\"\n\n\n\n\nIV.\n\nYksi seitsemästä haarasta.\n\n\n-- Löydän sinut kuitenkin, päätteli Raoul suudellen valokuvaa, ja\nsinä rakastat minua niin kuin minä sinua. Sinä joudut kerran omakseni.\n\nRaoul tunsi kyllä itsekin tämän valan mahdottomuuden ja rohkeuden,\nmutta nyt heränneen tunteen edessä väistyi Clarisse d'Etiguesin kuva\nkauas hänen mielestään, ja hän saattoi ajatella nuorta tyttöä vain\nhiljaisella säälillä.\n\nHän vietti kaksi päivää miettien ja tehden suunnitelmia majatalon\npienessä kamarissa, jonka hän oli vuokrannut. Hän otaksui, ettei\nJoséphine kipeine jalkoineen ollut voinut palata Pariisiinkaan että\nhänen täytyi olla piilossa jossakin lähistöllä. Jo kostonsakin takia\nhänen ei sopinut poistua taistelukentältä, ja hänen asemansa oli sitä\nparempi, kun toiset uskoivat hänen kuolleen.\n\nKolmannen päivän iltana hän löysi pöydältään kukkakimpun. Hän kyseli\nmajatalon hoitajalta, kuka sen oli tuonut, mutta tämä ei tiennyt\nmitään.\n\n-- Se on hän, se on hän, riemuitsi Raoul itsekseen suudellen kukkia.\n\nNeljänä päivänä perätysten hän väijyi vaunuvajan takana nähdäkseen\ntuojan, mutta hän ei saavuttanut mitään. Vasta neljännen päivän\niltana hän kuuli puutarhan pensaikosta kankaan suhinaa puita vasten.\nRaoul oli syöksymäisillään esiin, mutta pidättäytyi ja vetäytyi\ntakaisin. Hän tunsi Clarissen.\n\nHänellä oli kädessään samanlainen kukkakimppu kuin eilenkin ja hän\npisti sen sisään Raoulin avoimesta ikkunasta suoraan pöydälle.\nKun hän kääntyi, säpsähti nuorukainen nähdessään hänen kasvojensa\ntavattoman kalpeuden ja kärsivän ilmeen. \"Saan kärsiä paljon sinun\ntähtesi\", muisti Raoul hänen sanoneen, mutta hän oli siinä määrin\npettynyt siitä, ettei kukkien tuoja ollutkaan Joséphine, että hän\nantoi tytön mennä.\n\nHänelle johtui mieleen, että paroni ystävineen oli puhunut pikaisesta\nkäynnissä Dieppessä, ja hänkin alkoi nopeasti varustautua olemaan\nmukana asioissa.\n\nJo samana iltana hän pukeutui kalastajaksi, värjäsi kasvonsa\nruskeiksi ja kun hän näki paronin ja Bennetotin nousevan junaan,\nseurasi hän heitä nousten junasta samalla asemalla, jonne molemmat\nherrat jäivät yöksi.\n\nSeuraavana aamuna Ormont, Rolleville ja Roux d'Estrier saapuivat myös\nsinne. Koko seurue nousi vaunuihin, ja Raoul lähti juosten perässä.\n\nVaunut pysähtyivät kymmenen kilometrin päässä suuren, rappeutuneen\nrakennuksen luo, jota sanottiin Gueuresin linnaksi. Lähestyen avointa\nporttia Raoul näki, että puisto oli täynnä työmiehiä, jotka kaivoivat\nmaata käytävillä ja nurmikolla.\n\nKello oli kymmenen, ja verannalla juttelivat työnjohtajat viiden\näsken saapuneen herran kanssa. Raoul lähti työmiesten pariin, jutteli\nheidän kanssaan ja kyseli kaikenlaista. Hän sai kuulla Rollevillen\nmarkiisin ostaneen linnan, ja että \"korjaustyöt\" oli aloitettu tänä\naamuna.\n\nRaoul kuuli erään työnjohtajan sanovan paronille:\n\n-- Määräyksiänne on tarkoin seurattu. Niiden, jotka löytävät maasta\nmetallin kappaleita, esineitä ja rahoja, täytyy tuoda ne minulle\npalkkiota vastaan.\n\nSelvästi koko hommalla ei ollut muuta tarkoitusta kuin jonkun\nlöytäminen. Mutta minkä? kyseli Raoul itsekseen.\n\nHän käveli puistossa, kierteli ulkohuonerakennuksia ja pistäytyi\nkellariinkin.\n\nPuolen kahdentoista tienoissa hän ei ollut vielä päässyt mihinkään\ntuloksiin, ja välttämättömyys toimia tuli yhä pakollisemmaksi.\n\nTällä hetkellä nuo viisi herraa olivat talon takana, pitkällä,\npuistosta kohoavalla pengermällä. Sitä reunusti kahteentoista\npilariin nojaava porras.\n\nTyöläisryhmä alkoi kuokillaan rikkoa patsaita. Raoul katseli heitä\nmietteissään ja tarkkaavaisena kädet taskussa, savuke suupielessä,\nollenkaan välittämättä siitä, että hänen läsnäolonsa täällä saattoi\nnäyttää kummalliselta.\n\nGodefroy d'Etigues kiersi itselleen savukkeen. Kun hänellä ei ollut\ntulitikkuja, lähestyi hän Raoulia ja pyysi tulta. Sillaikaa kun\nparoni sytytti savukettaan, lensi äkillinen tuuma Raoulin pään läpi,\nsuunnitelma, jonka kaikki yksityiskohdat tuntuivat hänestä täysin\njohdonmukaisilta. Mutta täytyi pitää kiirettä.\n\nRaoul otti hatun päästään ja sen alta tuli näkyviin hyvin hoidettu\ntukka, joka ei ollenkaan sopinut hänen pukuunsa.\n\nParoni katseli häntä tarkkaavaisesti ja tuntien hänet äkkiä sanoi\nsuuttuneena:\n\n-- Tekö taas. Ja valepuvussa. Mitä tämä uusi ilveily tarkoittaa?\nKuinka olette rohjenneet seurata minua tänne? Olen jo antanut täysin\ntyhjentävän vastauksen avioliittotarjoukseenne.\n\nRaoul tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi käskevällä äänellä:\n\n-- Ei mitään melua. Sillä menettäisimme kaikki. Käskekää ystävänne\ntänne.\n\nGodefroy yritti vastustella.\n\n-- Tuokaa tänne ystävänne, toisti Raoul. Teen teille palveluksen.\nMitä haette? Kynttilääkö?\n\n-- Niin juuri, sanoi paroni vastoin tahtoaan.\n\n-- Seitsenhaaraista kynttiläjalkaa, eikö niin. Minä tiedän, missä se\non piilossa. Myöhemmin annan teille lisää neuvoa työssänne. Sitten\nvasta puhumme neiti d'Etiguesistä. Tänään ei. Kutsukaa ystävänne,\nmutta pian.\n\nGodefroy epäröi, mutta lupaukset ja varmuus, jolla Raoul esitti\nasiansa, vaikuttivat sen, että hän kutsui ystäviään, jotka heti\nsaapuivat.\n\n-- Tunnen tämän herran, sanoi hän, ja hän väittää, että löydämme ehkä\npiankin hakemamme...\n\nRaoul keskeytti hänet:\n\n-- Ei mitään \"ehkä\". Olen täältä kotoisin, ja lapsena leikin usein\npuutarhassa puutarhurin poikien kanssa. Vanha puutarhuri näytti\nmeille usein kellarin seinään kiinnitettyä rengasta. \"Siinä on kätkö\"\nsanoi hän, \"ja olen nähnyt sinne suljettavan vanhoja tavaroita,\nkynttilänjalkoja, astioita...\"\n\nNämä tiedot saivat paronin ystävät innostumaan. Bennetot väitti\nsentään:\n\n-- Kellarissako? Olemme tutkineet ne.\n\n-- Ette tarkkaan, väitti Raoul. Opastan teitä.\n\nKellariin päästiin portaita, jotka veivät puutarhasta suoraan maan\nalle. Kaksi ovea aukeni molemmin puolin ja sitten alkoi holvattu\nkäytävä.\n\n-- Kolmas ovi vasemmalla, sanoi Raoul, joka jo oli tutkinut kaikki.\nTästä näin.\n\nHän vei heidät kaikki pimeään komeroon, jossa täytyi kumartua.\n\n-- Täällä ei näe mitään, valitteli paroni.\n\n-- Se on totta, virkkoi Raoul. Tässä on tulitikkuja ja näin\nsattumalta kynttilän portaitten yläpäässä. Juoksen hakemaan.\n\nHän löi kiinni komeron oven, sulki sen lukkoon ja juoksi tiehensä\nhuutaen vangeilleen:\n\n-- Sytyttäkää nyt seitsenhaarainen kynttiläjalka. Löydätte\nsen viimeisen permantokiven alta huolellisesti käärittynä\nhämähäkinverkkoon.\n\nUlos päästyään hän vielä kuuli, kuinka nuo viisi miestä iskivät\nnyrkeillään kellarin ovea, ja hän arveli, ettei tuo vanha, ravistunut\novi kauankaan kestäisi viiden miehen rynnäkköä. Mutta saavutettu\netumatka riitti hänelle.\n\nYhdellä hyppäyksellä hän oli pengermän luona, sieppasi eräältä\ntyöläiseltä kuokan ja iski yhdeksättä pylvästä, niin että se\nhalkeili. Sitten hän kävi käsiksi sen yläpäähän, joka heti putosi\nkappaleina maahan. Tiilien välisessä tyhjässä lokerossa oli vain\nkiviä ja savea ja niitten välistä Raoul sieppasi esiin yhden haaran\ntuosta suuresta kynttiläjalasta, jollaisia vieläkin näkee alttareilla.\n\nHänen ympärilleen oli kerääntynyt ryhmä työläisiä ja he päästivät\nhuudon nähdessään metallikappaleen, jota Raoul heilutteli päänsä\nyläpuolella. Ensimmäinen löytö koko päivässä oli tehty.\n\nRaoul olisi ehkä voinut säilyttää kylmäverisyytensä, jos hän olisi\npäässyt juoksemaan viittä ystävystä kohti, ikäänkuin antaakseen\nheille löytönsä. Mutta juuri samalla hetkellä kuului talon kulman\ntakaa huutoa, ja sieltä tuli Rolleville täyttä juoksua muitten\nseuraamana huutaen:\n\n-- Ottakaa kiinni varas. Kiinni varas!\n\nRaoul hyökkäsi suinpäin työläisjoukkoon ja pakeni. Sehän oli\nmieletöntä, kuten hänen käytöksensä alusta alkaen, sillä jos hän\nolisi halunnut saavuttaa paronin ja hänen ystäviensä luottamuksen, ei\nhänen olisi tullut sulkea heitä kellariin, eikä viedä sitä, mitä he\netsivät. Mutta todellisuudessa Raoul melkein vaistomaisesti otti osaa\npeliin Joséphinen puolesta, ja hänellä ei ollut muuta suunnitelmaa\nkuin tarjota tälle jonakin päivänä keksimänsä aarre. Hän pakeni siis\nkaikin voimin.\n\nPääkäytävää vartioitiin. Raoul lähti sen takia toiseen suuntaan,\njuoksi vesilammikon reunaa tuupaten sinne kaksi hänen kintereillään\nkiitävää miestä, jotka rupesivat huutamaan kuin hullut, ja pääsi\nkasvitarhaan, jota joka puolelta ympäröivät korkeat muurit.\n\n-- Voi helkkari, ajatteli hän. Nyt olen kiikissä. Siitä tulee aika\nmelu... Mikä hyppäys alaspäin.\n\nKasvitarhan vasemmalla puolella näkyi muurin yli kylän kirkko, jonka\nympärillä oli hautausmaa. Sieltä toi pieni portti, jota ympäröi\npuuryhmä, entisten linnan herrojen muurin tällä puolella olevaan\nhautakappeliin, mutta sekin oli suljettu lujilla rautaristikoilla.\nJuuri sillä hetkellä, kun Raoul etsien poispääsyä kulki erään\nristikon ohi, avautui ristikko hiljaa, sieltä ojentui käsivarsi, joka\nsulki häneltä tien, käsi tarttui häntä kaulukseen ja Raoul tunsi,\nkuinka hänet vedettiin pimeään tiheikköön hautausmaan puolella.\nSamalla sulki joku nainen ristikon. Raoul pikemmin arvasi kuin tiesi,\nettä hän oli Joséphinen läheisyydessä.\n\n-- Tulkaa, sanoi tämä lähtien kulkemaan puitten välitse. Itse\nmuurissa oli toinen ovi avoinna ja siitä he pääsivät hautausmaalle.\n\nKirkon ovella seisoivat vanhanaikuiset umpivaunut, sellaiset, joita\nei enää tavata muualla kuin kaukaisella maaseudulla. Niitten edessä\noli kaksi hevosta ja ajurin paikalla vanha, harmaapartainen mies,\njonka selkä oli kumarassa kuluneen nutun alla.\n\nRaoul ja kreivitär nousivat vaunuihin kenenkään näkemättä. Joséphine\nsanoi ajajalle:\n\n-- Leonard, Lunerayn tielle Doudevilleen. Pian.\n\nKirkko oli ihan kylän laidassa, ja kun lähti Lunerayn tielle, vältti\nkokonaan talot. Edessä oli laaja tasanko, joka vasta myöhemmin\nkohottautui vuoristoksi. Molemmat laihat elukat lähtivät liikkeelle\nkiiveten reippaasti mäessä.\n\nVaunujen sisustus ei ollenkaan vastannut ulkonäköä. Siellä\noli mukavaa ja tilavaa, ja sitä suojeli uteliaitten katseilta\npuusäleikkö. Raoul oli mielettömänä ilosta. Hän lankesi kreivittären\njalkoihin ja antoi rakkautensa tunnustuksen vapaasti valua huuliltaan.\n\n-- Te, tehän se olette. Mikä sattuma. Juuri silloin kun he olivat\nsaamaisillaan minut käsiinsä, ilmestyy Joséphine Balsamo varjosta ja\npelastaa minut. Oi, kuinka olen onnellinen ja kuinka rakastan teitä.\nOlen rakastanut teitä monta vuotta, monta vuosisataa. Niin, niin,\nminussa palaa vuosisatojen rakkaus... vanha rakkaus, joka on nuori\nkuin te, ja kaunis kuin te. Silmänne ovat käännetyt minuun. Ettehän\nsuutu minulle? Saanhan puhua teille rakkaudestani?\n\nKreivitär avasi oven:\n\n-- Jos pyytäisinkin teitä nousemaan pois?\n\n-- En lähtisi.\n\n-- Jos pyytäisin ajuria avukseni.\n\n-- Tappaisin hänet.\n\n-- Entä jos lähtisin itse tieheni?\n\n-- Jatkaisin tunnustustani tiellä.\n\nHän puhkesi nauruun.\n\n-- Teillä on aina vastaus valmiina. Jääkää siis tänne. Mutta kylliksi\nhulluttelua. Kertokaa pikemmin, mitä teille tapahtui ja miksi teitä\najettiin takaa.\n\nRaoul oli riemuissaan.\n\n-- Niin, kerron teille kaiken, koska ette hylkää minua, koska annatte\nminun rakastaa teitä.\n\n-- Mutta minä en salli mitään, sanoi hän nauraen. Kiusaatte minua\ntunnustuksillanne, ettekä edes tunne minua.\n\n-- Enkö tunne teitä!\n\n-- Olette tuskin nähnyt minua yöllä, huonossa valossa.\n\n-- Ja päivällä ennen tuota yötä. Minulla oli aikaa ihailla teitä koko\ntuon inhottavan kohtauksen kestäessä.\n\nKreivitär katseli häntä äkkiä muuttuen vakavaksi.\n\n-- Vai olitte mukana siellä?\n\n-- Olin, sanoi Raoul kiihkeän vakuuttavasti. Olin siellä ja tiedän\nkuka olette. Tunnen teidät, Cagliostron tytär. Pois naamio! Napoleon\nI sinutteli teitä... Petitte Napoleon III ja autoitte Bismarckia\nja saatoitte kunnon kenraali Boulangerin tekemään itsemurhan. Te\nkylvette ikuisen nuoruuden lähteessä. Olette sata vuotias, ja minä\nrakastan teitä.\n\nJoséphine muuttui yhä vakavammaksi ja alkoi kertoa. -- Tiesin,\nettä he toimittaisivat kaivauksia Gueuresin linnassa ja olin juuri\nastumassa puutarhaan takatietä, kun tapasin teidät.\n\n-- Ihme tosiaankin, sanon minä. Ja sellainen onkin tapahtunut.\nViikkoja ja kuukausia, ehkä kauemminkin, on tästä puutarhasta etsitty\nseitsenhaaraista kynttiläjalkaa, ja minä tarvitsin vain muutaman\nminuutin keksiäkseni sen koko joukon keskeltä ja vastustajiemme\nvalvoessa. Riitti vain kun ajattelin, kuinka iloiseksi te tulisitte.\n\nJoséphine näytti olevan ihmeissään:\n\n-- Mitä? Oletteko löytänyt sen?\n\n-- En koko esinettä, mutta yhden haaran kuitenkin. Tässä se on.\n\nJoséphine Balsamo otti metallikappaleen ja tarkasteli sitä innoissaan.\n\n-- Niin on, niin on, mutisi hän... Ei epäilemistäkään. Haara on\nsahattu juuresta poikki. Ette voi uskoa, kuinka kiitollinen olen\nteille.\n\nRaoul kertoi muutamin kuvaavin sanoin taistelun menon. Nuori nainen\noli ihmeissään.\n\n-- Mikä teidän mieleenne juolahtikaan? Miksi juuri kaasitte\nyhdeksännen pylvään? Sattumaltako?\n\n-- En suinkaan. Olin varma asiastani. Yksitoista pilaria oli tehty\nsatoja vuosia sitten, vain yksi myöhemmin.\n\n-- Mistä sen tiesitte.\n\n-- Koska muissa oli käytetty tiiliä, jollaisia valmistettiin\nkaksisataa vuotta sitten ja vain yhdeksännessä uudempia. Siis on\nyhdeksäs kerran kaadettu ja sitten pystytetty uudelleen. Miksi?\nTietysti vain jonkun kätkemiseksi.\n\nJoséphine Balsamo oli vaiti kauan aikaa. Sitten hän sanoi hitaasti:\n\n-- Se on kummallista. En olisi koskaan voinut uskoa, että niin\nnopeasti saattaa onnistua... siinä, mihin me olemme kuluttaneet\nvuosikausia. Niin, se on todellakin ihme...\n\n-- Rakkauden ihme, lisäsi Raoul.\n\n-- Oliko Beaumagnan siellä? kysyi kreivitär.\n\n-- Ei onnekseen ollut.\n\n-- Kuinka niin: onnekseen?\n\n-- Olisin kuristanut hänet. Inhoan tuota mustaa miestä.\n\n-- Vähemmän kuin minä, sanoi kreivitär tylyllä äänellä.\n\n-- Mutta tehän ette aina ole inhonnut häntä, sanoi nuorukainen\nkykenemättä hillitsemään mustasukkaisuuttaan.\n\n-- Valhetta ja panettelua, selitti Joséphine ääntään korottamatta.\nBeaumagnan on teeskentelijä ja hassu, hänen ylpeytensä on\nsairaalloista, ja sen vuoksi että olen hylännyt hänen rakkautensa,\ntahtoi hän murhata minut.\n\nRaoul vaipui taas polvilleen hänen eteensä innostuksen vallassa.\n\n-- Oi, noita suloisia sanoja! huudahti hän. Siis ette ole koskaan\nrakastanut. Mikä vapautus. Mutta onhan se mahdollista. Kuinka\nvoisikaan Joséphine Balsamo rakastua Beaumagnaniin?\n\nHän nauroi ja taputti käsiään.\n\n-- Kuulkaa. En enää tahdo sanoa teitä Joséphineksi. Se ei ole kaunis\nnimi, vaan Josineksi, tahdotteko? Niin, niin, sanon teitä Josineksi,\nkuten Napoleon ja äitinne Joséphine Beauharnais. Sovimmeko siitä?\nJosine. Minun Josineni!\n\n-- Hiukan enemmän kunnioitusta ensiksi, sanoi nuori nainen hymyillen\ntoisen lapsellisuudelle. En ole teidän Josinenne.\n\n-- Kunnioitusta. Mutta sitähän minä olen tulvillani. Kuinka en olisi?\nIstummehan kahden tänne suljettuina. Te olette ihan turvaton, ja minä\npysyn polvillani edessänne kuin olisitte jumalan kuva. Pelkään ja\nvapisen. Jos antaisitte kätenne suudeltavaksi, en uskaltaisi...\n\n\n\n\nV.\n\nPoliisit ja santarmit.\n\n\nRaoul ei lakannut ilmaisemasta ihailuaan koko matkalla. Vaikka\nhänellä olisikin ollut aikomus voittaa nuoren naisen rakkaus, niin\nhän säilytti häntä kohtaan hyvin kunnioittavan asennon rohjeten\njuuri paraiksi puhua rakkaudestaan. Kuunteliko Joséphine? Joskus hän\nvastaili kuin lapselle, joka naivisti ilmaisee ihailunsa, joskus hän\ntaas vaipui pitkään äänettömyyteen, joka tuskastutti Raoulia:\n\n-- Vastatkaa, toki, vastatkaa! pyyteli hän. Muutama sana vain.\n\n-- Vainko muutama sana.\n\n-- Niin, ei enempää.\n\n-- No niin. Doudevillen asema on ihan lähellä. Siinä voitte nousta\njunaan ja matkustaa pois.\n\nRaoul laski kätensä ristiin rinnan yli pahastunein ilmein.\n\n-- Entä te?\n\n-- Minäkö?\n\n-- Niin. Mitä teistä tulee ihan yksin?\n\n-- Voi hyvä jumala, koetan tulla toimeen niin kuin tähänkin saakka.\n\n-- Mahdotonta! Ette enää voi tulla toimeen minutta. Olette ryhtyneet\ntaisteluun, jossa apuni on välttämätön. Ne heittiöt musertaisivat\nteidät.\n\n-- He luulevat minun kuolleen.\n\n-- Yksi syy lisää. Jos te olette kuollut, niin kuinka voitte toimia?\n\n-- Älkää pelätkö. Toimin niin, etteivät he näe minua.\n\n-- Mutta kuinka paljon helpompaa kaikki onkaan minun avullani. Pyydän\nteitä, ja nyt puhun ihan tosissani, älkää karkoittako minua. Teidän\non hyväksyttävä apuni. Jos olen loukannut teitä tunnustuksillani,\nolen tästä lähin vaiti. Haluan vain uhrautua teille, kuten\nsellaiselle, mikä on kaunista, puhdasta ja jaloa.\n\nJoséphine taipui vihdoin ja antoi hänen jäädä. Kuljettiin Doudevillen\nohi. Hiukan kauempana, Yvetotin tiellä, vaunut kääntyivät talon\npihalle, jonka ympärillä kasvoi lehmuksia ja jalavia.\n\n-- Mennään, sanoi kreivitär. Tämä talo on vanhan naisen, muori\nVasseurin, jonka majatalo on vähän matkan päässä. Hän on palvellut\nluonani keittäjättärenä, ja tulen väliin lepäämään tänne. Syömme\ntäällä aamiaista. Lähdemme tunnin kuluttua, Leonard.\n\nHe kulkivat jonkun matkaa ja heidän eteensä ilmestyi valkoinen talo,\njonka edessä oli puutarha. He astuivat saliin, jota käytettiin\nkahvilana.\n\n-- Tuolta kuuluu miesääniä, sanoi Raoul osoittaen huonetta perällä.\n\n-- Juuri siellä syön tavallisesti aamiaista. Muori Vasseur kai\njuttelee jonkun talonpojan kanssa.\n\nHän oli tuskin lopettanut puheensa, kun ovi aukeni ja vanha nainen\nastui ulos. Nähdessään Joséphinen hän näytti hätääntyvän ja sulki\noven takanaan sopertaen käsittämättömiä sanoja.\n\n-- Mitä nyt, kysyi kreivitär huolestuneella äänellä.\n\nMuori Vasseur vaipui istumaan tuolille ja sai sanotuksi:\n\n-- Lähtekää ja pelastakaa itsenne, pian.\n\n-- Mutta miksi? Puhu toki ja selitä.\n\n-- Poliisit hakevat teitä. Huone, jossa matkatavaranne ovat, on\nkäännetty ylösalaisin. Santarmeja odotetaan. Pelastautukaa, tai\nolette hukassa.\n\nNyt kreivitär vuorostaan horjahti ja nojasi pöytää vasten. Hänen\nsilmänsä kohtasivat Raoulin katseen ihan kuin pyytäen hänen apuaan.\nNuorukainen oli hämillään. Hän sopersi:\n\n-- Mitä teidän tarvitsee välittää santarmeista? Eiväthän ne teitä hae.\n\n-- Kyllä, kyllä, juuri häntä, sanoi muori Vasseur, pelastakaa hänet,\npian.\n\nKalpeana, käsittämättä mikä merkitys juuri sillä sekunnilla oli, hän\ntarttui kreivittären käsivarteen ja saattoi hänet ulos. Mutta kun\nnuori nainen oli ensimmäisenä astunut kynnyksen yli, perääntyi hän\nkauhuissaan ja mutisi:\n\n-- Santarmit. He näkivät minut.\n\nMolemmat palasivat kiiruusti sisään. Muori Vasseurin kaikki jäsenet\nvapisivat ja hän toisteli tylsästi:\n\n-- Poliisit, santarmit...\n\n-- Olkaa hiljaa, sanoi Raoul päättävällä äänellä tullen yhä\ntyynemmäksi. Vastaan kaikesta. Kuinka paljon heitä on?\n\n-- Kaksi poliisia...\n\n-- Ja lisäksi kaksi santarmia. Siis ei väkivallalla voiteta mitään.\nOlemme piiritetyt. Missä ovat matkalaukut, jotka he ovat tutkineet?\n\n-- Ylhäällä.\n\n-- Ja mistä sinne pääsee?\n\n-- Tästä.\n\n-- Hyvä on. Jääkää tänne ja pysykää vaiti. Minä vastaan kaikesta.\n\nRaoul talutti taas kreivitärtä, ja he nousivat huoneeseen ahdasta\nja kiemuroivaa porraskäytävää pitkin. Ullakkohuoneessa olivat\nmatkalaukut, ja niitten sisältö oli kaikkialla hujan hajan\nhuoneessa. Juuri kun he olivat päässeet sinne, tulivat poliisit\nkahvilahuoneeseen ja katsoessaan ullakkoikkunasta näki Raoul\nsantarmien kiinnittävän hevosiaan aitaan.\n\nJoséphine ei liikahtanutkaan, ja Raoul näki hänen kasvojensa\nvärähtelevän ja vanhenevan pelosta.\n\nHän käski:\n\n-- Toimikaa pian. Vaihtakaa pukua. Pukeutukaa johonkin toiseen\nhameeseen.\n\nHän kääntyi ikkunaa kohti ja näki santarmien ja poliisien kerääntyvän\npuutarhaan. Kun Joséphine oli pukeutunut, hän otti hänen harmaan\npukunsa ja pukeutui siihen. Se sopi hänelle mainiosti, ja hän oli\ntuossa valepuvussaan niin iloisen ja rauhallisen näköinen, että\nkreivittären luottamus taas palasi.\n\n-- Kuunnellaan nyt, sanoi Raoul.\n\nPoliisien ja santarmien keskustelu kuului hyvin selvästi. He kuulivat\nerään santarmin kysyvän matalalla, laiskalla äänellä:\n\n-- Olette siis aivan varmat siitä, että hän asui täällä?\n\n-- Aivan varma. Sitähän todistavat hänen tänne jättämänsä kaksi\nlaukkuakin, joissa on hänen nimensä: rouva Pellegrini. Ja onhan muori\nVasseur kunnon nainen.\n\n-- Kunnollisempaa kuin muori Vasseur ei ole missään. Hänet tunnetaan\nkoko seudulla.\n\n-- No niin. Muori Vasseur selitti, että rouva Pellegrini tulee tänne\nsilloin tällöin viettämään täällä jonkun päivän.\n\n-- Kahden murtovarkauden välissä.\n\n-- Aivan niin.\n\n-- Siis tuo rouva Pellegrini olisi oivallinen saalis.\n\n-- Olisi kyllä. Hänen erikoisalansa on petkutus ja kaikki muu\nsellainen. Hänellä on sitäpaitsi suuri joukko rikostovereita.\n\n-- Onko teillä hänen tuntomerkkinsä?\n\n-- On ja ei ole.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Hänestä on kaksi kuvaa, jotka ovat ihan erilaiset. Toisessa hän\non nuori, toisessa hyvin vanha. Iältään hän on tuossa kolmen- ja\nkuudenkymmenen välillä.\n\nHe purskahtivat nauruun, ja sitten jatkoi matala ääni:\n\n-- Mutta te olette hänen jäljillään?\n\n-- Olemme ja emme ole. Kaksi viikkoa sitten hän toimi Rouenissa ja\nDieppessä. Siellä kadotettiin hänen jälkensä. Ne löydettiin suurelta\nrautatielinjalta ja sitten ne katosivat taas. Onko hän jatkanut\nHavreen asti, vai poikennut Fecampiin? Mahdotonta tietää. Hän on\nkerrassaan kadonnut. Olemme harhateillä.\n\n-- Miksi sitten olette tulleet tänne?\n\n-- Sattumalta. Eräs rautatievirkamies, joka oli lähettänyt hänen\ntavaransa tänne, muisti tuon nimen Pellegrini, joka oli kirjoitettu\nyhteen niistä revenneen osoitelipun alle.\n\n-- Oletteko tutkinut tämän talon vieraita?\n\n-- Niitä on täällä kovin harvoin.\n\n-- Nyt ainakin on eräs nainen, jonka näimme juuri saapuessamme.\n\n-- Nainen?\n\n-- Varmasti. Olimme vielä hevosten selässä, kun hän lähti talosta\ntuon portin kautta. Hän taisi palatakin sisään, ikäänkuin pelkäisi\ntulevansa nähdyksi.\n\n-- Mahdotonta. Ei majatalossa ole yhtään naisvierasta.\n\n-- On, ja harmaihin puettu. Ja hänellä oli sinikukkainen hattukin.\n\nMiehet vaikenivat. Raoul ja hänen toverinsa olivat ääneti kuunnelleet\nkoko keskustelua. Jokaisen uuden todistuksen ilmetessä Raoulin kasvot\ntulivat yhä ankarammiksi. Joséphine ei kertaakaan kieltänyt.\n\n-- Ne tulevat... ne tulevat, pääsi häneltä kuiskaamalla.\n\n-- Niin, ja nyt on aika toimia... Muutoin löytävät he teidät täältä.\n\nJoséphinella oli yhä hattunsa päässään. Raoul sieppasi sen ja pisti\nsen päähänsä painaen reunoja hiukan alemmaksi, että siniset kukkaset\noikein näkyisivät. Hän laski harson silmilleen ja antoi viimeiset\nmääräyksensä:\n\n-- Avaan teille tien. Heti kun se on vapaa, lähdette rauhallisesti\npois tietä pitkin aina torpalle asti, missä vaunut odottavat.\nIstuutukaa niihin ja Leonard olkoon valmiina lähtöön.\n\n-- Entä te?\n\n-- Saavutan teidät siellä.\n\n-- Entä jos he pidättävät teidät?\n\n-- Eivät pidätä, yhtä vähän kuin teitäkään. Älkää juosko.\nKylmäverisyyttä vain.\n\nRaoul oli lähestynyt ikkunaa. Hän kumartui siitä ulos. Miehet olivat\ntulossa sisään. Hän hyppäsi ikkunalaudalle, nosti jalkansa sen yli ja\nsyöksyi puutarhaan. Siellä hän päästi kimeän huudon, kuin olisi vasta\nnyt huomannut santarmit ja pakeni kaikin voimin.\n\nHeti kuului huutoja hänen takanaan:\n\n-- Siinä on nainen! Harmaa hame! Seis, tai ammun!\n\nYhdellä hyppäyksellä hän pääsi tien yli ja juoksi pelloille, hyppäsi\ntaas aidan yli, joutui maatalon pihalle ja kiisi vinosti pihan\npoikki. Taas tuli aita vastaan. Sitten taas peltoa, ja sitten polku,\njoka kulki toisen talon ulkohuonerivin taitse.\n\nHän kääntyi katsomaan taakseen. Takaa-ajajat olivat jonkun verran\njäljessä eivätkä voineet nähdä häntä. Sekunnissa hän oli heittänyt\nhameet päältään keskelle pensaikkoa. Hän pani hattunsa kallelleen,\nkädet taskuihin, sytytti savukkeen ja palasi matruusin puvussaan\nsamaa tietä.\n\nPoliisit hyökkäsivät häntä vastaan talon nurkan takaa ihan\nhengästyneinä.\n\n-- Hei, matruusi... Oletko nähnyt naista? Harmaassa puvussa.\n\n-- Olen kyllä... naista, joka juoksi... oikeaa hupakkoa?\n\n-- Juuri niin... ja minne hän meni?\n\n-- Hän meni taloon.\n\n-- Menikö taloon?\n\n-- Niin meni.\n\n-- Onko siitä kauan?\n\n-- Ei kahtakymmentä sekuntia.\n\nMiehet kiisivät eteenpäin kaikella kiireellä. Raoul jatkoi matkaansa\nja tervehti iloisesti santarmeja, jotka tulivat perässä hidasta\nmarssia. Hän pääsi tielle jonkun matkaa majatalon tuolla puolen.\n\nSadan metrin päässä olivat kärryt odottamassa. Leonard istui\nistuimellaan ruoska kädessä. Joséphine piti ovea auki istuen\nvaunuissa.\n\nRaoul käski ajamaan Yvetotin tietä.\n\n-- Kuinka? kysyi kreivitär, mutta mehän joudumme ajamaan majatalon\nohi.\n\n-- Pääasia on, ettei meidän ole nähty tulevan sieltä. Tie on tyhjä.\nKäyttäkäämme sitä hyväksemme... Aja hiljaa, Leonard... aja kuin\nhautajaisiin mennessä.\n\nHe kulkivat todella majatalon ohi samaan aikaan kuin poliisit\npalasivat retkeltään. Yksi heistä heilutteli harmaata hametta ja\nsinikukkaista hattua. Toiset heiluttelivat käsiään ja puhuivat\ninnoissaan.\n\n-- He ovat löytäneet vaatteenne ja tietävät siis, mistä pitää kiinni.\nHe eivät enää hae teitä, vaan tapaamaansa matruusia. Vaunuihin he\neivät kiinnitä minkäänlaista huomiota. Ja jos heille sanottaisiin,\nettä olemme täällä, purskahtaisivat he nauruun.\n\n-- He tutkivat muori Vasseuria.\n\n-- Hoitakoon hän asiansa.\n\nKun he olivat päässeet miesjoukon ohi, kiiruhti Raoul vauhtia.\n\n-- Minne me nyt menemme? kysyi hän.\n\n-- Seinen rannalle saakka.\n\n-- Helkkari. Kuusitoista ja puoli peninkulmaa päivässä; se on\nihmeellistä.\n\nMolempien ikkunoiden välissä oli pieni peili, josta Raoul saattoi\nnähdä seuralaisensa. Hän oli pukeutunut tummempaan hameeseen ja\npannut päähänsä kevyen hatun, joka verhosi koko hänen päänsä.\nHän riisui sen ja otti laukusta vaunun istuimen alta pienen\nnahkalaukun, jossa oli vanha, varrellinen peili, pukeutumistarpeita,\nhajuvesipulloja jne.\n\nOtettuaan peilin käteensä hän katseli siitä hyvän aikaa väsyneitä ja\nvanhentuneita kasvojaan.\n\nSitten hän kaasi muutaman tipan peilin lasille pienestä\nkristallipullosta ja hieroi sitä silkkipalasella. Ja hän katsahti\ntaas peiliin.\n\nRaoul ei aluksi käsittänyt, mistä oli kysymys, mutta kun kymmenen\ntai viisi minuuttia oli kulunut, jonka aikana Joséphine näytti\nkohdistavan koko katseensa ja tahtonsa voiman peiliin, hämmästyi\nhän kovasti. Naisen suun ympärille ilmestyi ensiksi nuorekas hymy,\nhiljaa ja varovasti kuin talvinen aurinko. Muutaman hetken kuluttua\nse tuli rohkeammaksi, suupielet silisivät, kasvoille levisi puna,\nlihakset näyttivät pyöristyvän, posket ja leuka saivat entiset hienot\nääriviivansa, ja äkkiä valaisi koko nuoruuden loiste tuota äsken\nmelkein kuihtunutta olentoa. Ihme oli tapahtunut?\n\nIhmekö? tuumi Raoul. Ei. Taikka korkeintaan tahdon aikaansaama\nihme, kirkkaan ja itsepäisen ajatuksen vaikutus, joka ei hyväksy\nherpautumista ja palauttaa järjestyksen sekasortoonkin. Muuten:\npuhdasta ilveilyä nuo pullot, peilit ja nesteet.\n\nRaoul katseli peiliä ja tunsi sen samaksi, josta linnassa oli puhuttu\ntuomiota julistettaessa. Raoulilla oli halu loukata toveriaan ja hän\nsanoi:\n\n-- Onpa isänne antanut teille kauniin lahjan. Tuon talismanin avulla\ntoipuu pian pahimmistakin mielenjärkytyksistä.\n\n-- Menetin todella itsehillintäni. Sellaista tapahtuu minulle\nharvoin, ja olen kestänyt paljoa pahempiakin koettelemuksia kuin tämä.\n\n-- Vai paljoa pahempia, sanoi Raoul ivaa äänessä.\n\nSitten he olivat vaiti, ja Raoulin aivoissa liikkui monenlaisia\nmietteitä. Hänellä oli siis varkaan sielu, hänen kasvonsa, nuo\nviattomat ja lapselliset kasvot valehtelivat vain. Hän oli niin\npettynyt, että aikoi paeta Yvetotin luona, ja suuttui itselleen,\nkun ei voinut tehdä päätöstään. Hänen mieleensä johtui Clarissekin,\ntuo niin jalosti antautunut ja jalosti rakastava tyttö. Mutta\nJoséphine Balsamo ei päästänyt uhriaan niin helpolla. Hänestä lähti\nhuumaava tuoksu. Hän täytti Raoulin mielen voimakkaalla intohimolla,\nkummallisella, salaperäisellä viettelyksellä. Ja taas häipyi\nClarissen kuva.\n\n-- Josine, Josine, huokaili hän kuulumattomasti.\n\nMitä hyvää oli enää huutaa ilmoille rakkautta ja tuskaansa. Hän oli\nmenettänyt luottamuksensa ja uskonsa ja Josine saattoi tuskin enää\nsaavuttaa hänen silmissään sitä asemaa, mikä hänellä oli ollut.\n\nLähestyttiin Seineä. He kulkivat pitkin virran rantaa ja kääntyivät\nsitten Rouenin tielle. Hetkistä myöhemmin vaunut pysähtyivät ja\nLeonard ajoi tiehensä jätettyään heidät erääseen paikkaan metsän\nreunaan, josta Seine näkyi.\n\nJoséphine Balsamo ojensi kätensä ja sanoi:\n\n-- Hyvästi, Raoul. Jonkun matkan päässä on Mailleraien asema.\n\n-- Kuinka teidän käy?\n\n-- Minunko? Asuntoni on ihan lähellä.\n\n-- En näe sitä.\n\n-- Kyllä. Se on tuo vene, joka näkyy lehvien läpi. Niityn läpi kulki\nkapea polku, joka vei kaislikkoon.\n\nKreivitär lähti kulkemaan sitä pitkin Raoulin seuraamana. He\nsaapuivat pian rantaan ja siinä oli kevyt alus, pajupensaitten\npiilossa. Kukaan ei voinut nähdä eikä kuulla heitä. He olivat yksin\nsuuren sinisen taivaan alla. Siinä kului muutama sellainen minuutti,\njotka aina pysyvät mielessä ja vaikuttavat koko kohtaloon.\n\n-- Hyvästi, sanoi Joséphine taas. Hyvästi.\n\nHän epäröi tarttuisiko tuohon ikuisiksi hyvästiksi ojennettuun käteen.\n\n-- Ettekö halua puristaa kättänikään, kysyi Joséphine.\n\n-- Kyllä, kyllä, mutta miksi eroaisimme?\n\n-- Koska ei meillä enää ole mitään sanomista toisillemme.\n\n-- Ei mitään tosiaankaan, ja siitä huolimatta emme ole sanoneet\nmitään.\n\nRaoul otti kuitenkin toisen tuoksuvan ja lämpimän käden omiinsa.\n\n-- Noitten miesten puheet... syytökset siellä majatalossa, ne olivat\nsiis totta?\n\n-- Mitä se teitä liikuttaa?\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Luulisi todella, että nuo paljastukset vaikuttavat käytökseenne.\n\n-- Mitä tarkoitatte?\n\n-- Voi, kuinka olette yksinkertainen. Tarkoitan, että olisin\nymmärtänyt kiihtymyksenne paronin ja Beaumagnanin syytökset\nkuullessanne, mutta niistähän ei enää ole puhettakaan.\n\n-- Muistan kuitenkin heidän syytöksensä.\n\n-- Heidän syytöksensä sitä vastaan, jonka nimen heille ilmaisin,\nmarkiisitar Belmontea vastaan. Mutta siinähän ei ole kysymyksessä\nrikokset, ja mitäpä äsken kuulemanne paljastukset teitä liikuttavat?\n\nRaoul oli hämmästyksissään hänen suoruudestaan. Nuori nainen vain\nnauroi hänen edessään hyvin huolettomana ja jatkoi:\n\n-- Niin, nyt on varakreivi Raoul d'Andrésy esillä. Varakreivillä\ntäytyy tietysti olla siveellisiä periaatteita, maailmanmiehen\nkäytöstapa...\n\n-- Ja entä jos olisikin niin, entä jos tuntisin pettymystä?\n\n-- Hyvä on. Nyt on sana sanottu. Olette pettynyt. Haitte kaunista\nunelmaa ja kaikki haihtuikin. Nainen näyttäytyy teille nyt sellaisena\nkuin hän on. Vastatkaa suoraan: te olette pettynyt.\n\nHän sanoi kylmästi ja kuivasti:\n\n-- Olen.\n\nSyntyi hiljaisuus. Joséphine katseli häntä pitkään ja kuiskasi:\n\n-- Niin, olen varas. Sitähän aioitte sanoa: Varas.\n\n-- Niin kyllä.\n\nJoséphine hymyili ja kysyi:\n\n-- Entä te itse?\n\nJa kun hän aikoi vastustaa, tarttui Joséphine kiivaasti hänen\nolkapäähänsä ja sanoi häntä käskevästi sinutellen:\n\n-- Entä sinä, pikkuinen? Mikä sinä olet? Pitäisipä katsella sinunkin\npeliäsi. Kuka olet?\n\n-- Nimeni on Raoul d'Andrésy.\n\n-- Hullutusta. Nimesi on Arsène Lupin. Isäsi, Théophraste Lupin, joka\nyhdisti nyrkkeilyn opettajatoimen paljon tuottavampaan kiristäjän\nammattiin, tuomittiin vankeuteen Yhdysvalloissa, jossa hän kuoli.\nÄitisi otti tyttönimensä ja asui köyhänä sukulaisena kaukaisen\nserkkunsa, Soubisen herttuan luona. Eräänä päivänä herttuatar huomasi\nkadottaneensa hyvin kallisarvoisen historiallisen korun, joka ei\nollut mikään muu kuin Marie Antoinetten kuuluisa kaulanauha. Kaikista\netsiskelyistä huolimatta ei saatu selville, että sinä olit varas.\nTeit rikoksen rohkeasti ja hämmästyttävän taitavasti. Minä tiedän\nsen. Sinä olit varas, ja olit vasta kuuden vuoden vanha.\n\nRaoul kuunteli kalpeana kiukusta ja kasvot vääntyneinä. Hän kuiskasi:\n\n-- Äitini oli onneton ja sorrettu. Tahdoin auttaa häntä.\n\n-- Varastamalla.\n\n-- Olin kuusivuotias.\n\n-- Nyt olet kahdenkymmenen, äitisi on kuollut, olet vahva, älykäs,\ntarmoa täynnä. Millä elät?\n\n-- Teen työtä.\n\n-- Niin kyllä, toisten taskuissa.\n\nHän ei jättänyt Raoulille aikaa kieltää:\n\n-- Älä sano mitään, Raoul. Tunnen elämäsi pienimpiä yksityiskohtia\nmyöten, ja voisin kertoa sinusta sellaista, jota itsekin\nhämmästyisit, tänä vuonna tapahtuneita asioita ja vanhempiakin, ja\nkaikki mitä sanoisin, ei olisi sen kauniimpaa kuin se, mitä kuulit\nminusta majatalossa. Takaa-ajo, poliisit, santarmit. Sinä tunnet\nne kaikki ja olet vasta kahdenkymmenen. Onko siis syytä moittia\ntoista? Ei, Raoul. Koska tunnen elämäsi ja koska sattuma on näyttänyt\nsinulle osan minun oloani, niin heittäkäämme molemmat kaikki verhot.\nVarastaminen ei ole kaunista; kääntäkäämme kasvomme siitä ja olkaamme\nääneti.\n\nRaoul oli vaiti. Hän tunsi suurta väsymystä. Hän näki äkkiä koko\nolemassaolonsa kuin sumussa, jossa millään ei enää ollut väriä,\nkauneutta eikä suloa. Hän olisi halunnut itkeä.\n\n-- Viimeisen kerran, Raoul, hyvästi.\n\n-- Ei... ei, sopersi toinen.\n\n-- Täytyy, ystäväni. Tekisin sinulle vain pahaa. Älä koeta sekoittaa\nelämääsi minun elämääni. Sinulla on kunnianhimoa ja tarmoa, sellaisia\nominaisuuksia, että voit valita tiesi paremminkin.\n\nHän lisäsi ihan hiljaa:\n\n-- Minun tieni ei ole hyvä, Raoul.\n\n-- Ja kuitenkin seuraat sitä, Josine. Se juuri minua pelottaa.\n\n-- Kääntyminen on jo mahdotonta.\n\n-- Niin minullekin siis.\n\n-- Ei, sinä olet nuori. Pelasta itsesi. Väistä kohtalon kouria, jotka\nuhkaavat sinua.\n\n-- Mutta sinä, sinä, Josine?\n\n-- Minäkö. Mutta se on elämääni.\n\n-- Kamalaa elämää, josta kärsit.\n\n-- Kun sen tiedät, niin miksi haluat jaolle.\n\n-- Sen vuoksi, että rakastan sinua.\n\n-- Syy lisää paeta minua. Rakkautesi on jo etukäteen tuomittu\nkuolemaan. Häpeäisit minua ja minä epäilisin sinua.\n\n-- Rakastan sinua.\n\n-- Tänään kyllä, mutta huomenna? Raoul, tottele käskyä, jonka annoin\njo ensimmäisenä yönä tavatessamme. \"Älä koeta tavata minua jälleen.\"\n\n-- Niin, niin, anoi Raoul hitaasti. Olet oikeassa. Mutta on kamalaa\najatella, että kaikki olisi lopussa välillämme, ennen kuin minulla on\nollut tilaisuutta toivoakaan... ja ennen kuin saisitte edes muiston\nminusta.\n\n-- Ei kukaan unohda sitä, joka on pelastanut hänet kahdesti.\n\n-- Ei, mutta unohdat, että rakastan sinua.\n\n-- En unhoita sitäkään.\n\nJa lakaten häntä sinuttelemasta Joséphine lisäsi:\n\n-- Vilpittömyytenne, innostuksenne, kaikki mitä teissä on suoraa ja\noivallista, on liikuttanut minua.\n\nHe seisoivat yhä käsi kädessä ja heidän silmänsä eivät päässeet irti\ntoisistaan. Raoul vapisi hellyydestä. Joséphine sanoi hiljaa:\n\n-- Kun erotaan ikuisesti, täytyy antaa takaisin se, mitä on saanut.\nAntakaa minulle kuvani, Raoul.\n\n-- En, en koskaan.\n\n-- Siinä tapauksessa minä olen rehdimpi ja annan teille sen, mitä\nolette minulle antanut.\n\n-- Minkä, Josine?\n\n-- Ensimmäisenä yönä, ladossa, kun nukuin, Raoul, sinä kumarruit\npuoleeni ja tunsin huulesi huulillani.\n\nKietoen kätensä Raoulin kaulaan hän suuteli häntä huulille.\n\n-- Josine, Josine, sanoi Raoul typertyneenä, tee minulle mitä\ntahdot... Rakastan sinua, rakastan sinua.\n\nHe lähtivät Seinelle päin. Kaislat heiluivat heidän ympärillään,\nheidän vaatteensa hipoivat pitkiä, hoikkia korsia, joita tuuli\nliikutteli. He kulkivat onnea kohti ajattelematta muuta kuin\nsellaista, joka saa rakastuneet värisemään.\n\n-- Vielä sana, Raoul, sanoi Joséphine pysähtyen. Vielä sana. Tunnen,\nettä aion pitää sinut kokonaan. Eihän elämässäsi ole muuta naista?\n\n-- Ei ketään.\n\n-- Voi, sanoi nuori nainen katkerasti. Nyt jo valhe.\n\n-- Valheko?\n\n-- Entä Clarisse d'Etigues? Tehän kohtasitte toisenne linnassa.\nTeidät on nähty.\n\nRaoul hermostui.\n\n-- Vanha juttu... Merkityksetöntä hakkailua.\n\n-- Vannotko sen?\n\n-- Vannon.\n\n-- Sitä parempi, sanoi hän synkällä äänellä. Sitä parempi hänelle. Ja\nhän saa varoa milloinkaan tunkeutumasta väliimme. Muuten...\n\nRaoul veti hänet mukaansa:\n\n-- Rakastan vain sinua, Josine. En ole milloinkaan rakastanut ketään\nmuuta. Elämäni alkaa tänä päivänä.\n\n\n\n\nVI.\n\nLemmenviikot.\n\n\nNonchalante oli jokialus, samanlainen kuin muutkin, hyvin vanha,\nväri karissut, mutta hyvässä kunnossa vanhan Delatren pariskunnan\nhoidossa. Ulkopuolelta ei nähnyt paljoakaan siitä, mitä Nonchalante\nkuljetti: muutaman laatikon, muutaman vanhan korin ja tynnyrin, siinä\nkaikki, mutta jos laskeutui kannen alle, saattoi helposti huomata,\nettä se ei kuljettanut yhtään mitään.\n\nKoko sisusta oli järjestetty kolmeksi pieneksi, mutta mukavaksi\nhuoneeksi, ja siellä Raoul ja Joséphine elivät kokonaisen kuukauden.\nDelatren pariskunta, tylyjä, vähäpuheisia kumpikin, hoiti taloutta.\nSilloin tällöin pieni hinaaja tuli hakemaan alusta ja kuljetti sitä\npaikasta toiseen.\n\nNe olivat sanomattoman onnen viikkoja. Raoul oli ainaisen ihastuksen\nvallassa, ja vaihtelevat maisemat Seinen varsilla lisäsivät päivien\nsuloa. Joséphine oli hiljaisempi, mutta hymyili kuin onnellisen unen\nvallassa. Joka päivä he lähestyivät yhä enemmän toinen toistaan.\nJos Josine alkuaan liekin toiminut oikusta, oli hän nyt voimakkaan\nrakkauden orja, joka sai hänen sydämensä kolkuttamaan ja opetti\nhänelle, että liian suuri rakkauskin on tuskaa.\n\nMenneisyydestä he eivät koskaan puhuneet sanaakaan, ja se mikä heistä\nnäytti salaperäiseltä ja selittämättömältä, selvisi vähitellen\nitsestään.\n\n-- Olet äitisi tytär, selitti Raoul kerran, jos kerran on ollut\nolemassa kreivitär Cagliostro. Pari, kolmekymmentä vuotta sitten hän\nhäikäisi kauneudellaan toisen keisarikunnan Pariisin ja hämmästytti\nNapoleon III hovia. Ns. veljensä avulla hän valmisti nuo paperit,\njoissa selitettiin hänet Joséphine Beauharnaisin tyttäreksi.\nHänet karkotettiin Italiaan... ja hän nousi kuolleista muutamaa\nvuosikymmentä myöhemmin tyttärensä hahmossa, joka on tässä läsnä.\nSiitähän olemme täydellisesti yhtä mieltä.\n\nJoséphine ei vastannut mitään ja Raoul jatkoi selittäen, että samat\npaperit, jotka olivat saattaneet harhaan Napoleon III poliisin,\nolivat vieneet Beaumagnaninkin harhateille, jonka lisäksi olivat\ntulleet muotokuvat Bernardino Luinista alkaen. Oikeastaan koko\ntarinassa ei Raoulin mielestä ollut mitään salaperäistä; erinomaisen\ntaitavasti järjestetty juoni vain.\n\nJoséphine ei ollut oikein mielissään näistä puheista, mutta nuoren\nnaisen viehätysvoima säilyi kuitenkin ja Raoul oli joskus jonkun\nverran suutuksissaan vapautensa menettämisestä.\n\nKolmannen viikon lopulla Leonard taas ilmestyi. Eräänä aamuna Raoul\nnäki tutut umpivaunut pienine hevosineen. Kreivitär astui niihin ja\nne lähtivät liikkeelle.\n\nHän palasi vasta illalla. Leonard kantoi alukseen tavarakääröjä,\njotka hän pisti sisään sala-aukosta, jollaisen olemassaoloa Raoul ei\nennen ollut huomannut.\n\nYöllä Raoulin onnistui avata salaluukku ja tutkia kääröt. Niissä oli\nsuurenmoisia pitsejä ja arvokkaita pukuesineitä. Seuraavana päivänä\nuusi yritys, joka tuotti harvinaisia seinäkudelmia 1500-luvulta.\n\nSellaisina päivinä Raoulin aika kävi pitkäksi. Hän vuokrasi\npolkupyörän ja lähti ajelemaan ympäristöön. Tällaisella matkalla\nsaapui hän kerran suuren talon luo, jonka piha oli täynnä väkeä. Hän\nkiiruhti uteliaana sinne ja huomasi pidettävän huutokauppaa, jossa\nmyytiin harvinaisia huonekaluja ja muita tavaroita.\n\nRaoul lähti kiertelemään taloa. Hän huomasi, että erästä avointa\nikkunaa vasten oli asetettu tikapuut, ja oikein tietämättään miksi,\nhän alkoi kavuta niitä pitkin ylös.\n\nSisältä kuului tukahdutettu kirkaisu, ja Raoul näki Joséphine\nBalsamon, joka hänet tunnettuaan heti rauhoittui ja sanoi:\n\n-- Ihailen kaunista kirjakasaa. Ihmeellisiä, harvinaisia niteitä.\nRaoulkin katseli kirjoja ja pisti taskuunsa kolme harvinaisinta,\nkun taas kreivitär Raoulin tietämättä anasti joukon mitaleja\nlasilaatikosta. He kulkivat väkijoukon läpi kenenkään huomaamatta, ja\nvaunut odottivat vähän matkan päässä.\n\nTästä alkaen Raoul ja kreivitär työskentelivät yhdessä, ja molemmat\nsäilyttivät kylmäverisyytensä ja rohkeutensa, huolettoman iloisuuden,\njota mikään ei näyttänyt häiritsevän.\n\nRaoul ei enää saattanut olla epätietoinen siitä, minkälaista elämää\nhänen rakastettunsa vietti ja hän epäili, että hänellä oli apunaan\nkokonainen järjestö, jonka kanssa hän oli yhteydessä Leonardin\nvälityksellä. Samalla hän tiesi Joséphinen yhä olevan syventyneen\nseitsenhaaraisen kynttiläjalan salaisuuden tutkimiseen ja että hän\nyhä piti tarkoin silmällä Beaumagnanin puuhia.\n\nHeidän ehdoton ystävyytensä ei saattanut ikuisesti säilyä sen\ntakia, että he olivat kumpikin luonteeltaan hyvin päättäväisiä\nja itsepäisiä. Heidän välillään sattui usein yhteenottoja, jotka\nveivät lopulta varsinaiseen taisteluun. Tämä tapaus, joka lopetti\nheidän kuherruskuukautensa, alkoi sillä, että he eräänä iltana\nnäkivät paroni d'Etiguesin, Beaumagnanin ja Bennetotin menevän\nvarieté-teatteriin.\n\n-- Seurataan heitä, sanoi Raoul.\n\nKreivitär epäröi, mutta Raoul sai hänet kuitenkin lähtemään\nteatteriin.\n\nHe saivat pimeän aition, ja näkivät vastapäisen aition perällä kolme\nvastustajaansa. Oli omituista, että Beaumagnan, joka oli ankara\ntavoiltaan ja kirkollismielinen, oli lähtenyt bulevarditeatteriin,\njossa sen lisäksi vielä näyteltiin hyvin vapaata kappaletta.\n\nLavalla esiintyi joukko tanssijattaria, ja eräs heistä heitteli\nvirtana ympärilleen vääriä jalokiviä, jotka loistivat ja kimmelsivät.\nHänellä oli päässään nauha, jossa oli useita monivärisiä kiviä, ja\nhänen tukassaan paloivat sähkölamput.\n\nKaksi näytöstä oli mennyt, ja vastapäätä oleva aitio pysyi yhä\ntarkkaan suljettuna ja hiljaisena. Väliajalla Raoul kulki sen ohi,\nhuomasi oven olevan raollaan ja katsoi sisään: Ei ketään. Hän sai\nkuulla, että herrat olivat poistuneet noin puoli tuntia sitten.\n\n-- Täällä ei ole enää mitään tekemistä, sanoi hän kreivittärelle. He\novat menneet.\n\nSilloin nousi esirippu taas. Äskeinen näyttelijätär oli taas esillä.\nNyt oli helpompi nähdä hänet ja Raoul huomasi, että kiviä oli hänen\ntukassaan seitsemän.\n\n-- Seitsemän, ajatteli hän. Se selittäneekin Beaumagnanin täällä olon.\n\nHän sai tietää aition vartijalta, että näyttelijättären nimi oli\nBrigitte Rousselin, että hän asui Montmartressa vanhan naisen kanssa,\njoka aina tuli häntä saattamaan harjoituksiin.\n\nSeuraavana päivänä Raoul oli Montmartressa, kapealla ja kiertelevällä\nkadulla, jonka varrelta hän helposti löysi hakemansa talon. Hän\nhuomasi, että ylin kerros oli asumaton ja laati heti hänelle\nominaisen nopean suunnitelman. Hän käveli jonkun aikaa edestakaisin\nkuin henkilö, joka on tullut tapaamaan toista. Kun hän huomasi talon\novenvartijan tulevan ulos, puikahti hän nopeasti hänen taakseen,\nnousi rappuja tyhjän huoneuston ovelle, rikkoi oven, avasi erään\nikkunan, joka oli korkeammalla viereisen talon kattoa, jolle hyppäsi.\nAivan lähellä oli avonainen luukku, ja siitä hän puikahti ullakkoon,\njoka oli täynnä vanhoja tavaroita ja josta päästiin nostoluukun\nkautta alas näyttelijättären asuntoon.\n\nHän kuuli alhaalta kahden naisen äänet. Taivuttautuen ulos luukusta\nniin pitkälle kuin suinkin uskalsi, Raoul sai kuulla Brigitten\nsanovan:\n\n-- Hyvä on. Sepä hauskaa, ei olekaan harjoitusta tänään. Rupean\nuudelleen vuoteeseen, kunnes tulee ulosmenon aika.\n\nTämä kotona pysyminen ei ollut oikein Raoulin laskelmien mukaista,\nmutta siitä huolimatta hän odotti luottaen sattumaan. Äkkiä kilahti\novikello.\n\n-- Sepä kummallista, sanoi Brigitte, en odota ketään tänään. Mene\nkatsomaan, Valentine.\n\nVanha palvelijatar lähti ja ilmoitti palatessaan:\n\n-- Siellä on joku teatterista, johtajan sihteeri, joka toi tämän\nkirjeen.\n\n-- Anna tänne. Käskitkö hänen tulla sisään.\n\n-- Käskin.\n\nPalvelijatar repäisi kuoren ja Brigitte luki puoliääneen: \"Hyvä neiti\nRousselin! Jättäkää sihteerilleni kivillä varustettu nauha, jota\npiditte päässänne. Tarvitsen sitä, ottaakseni siitä mallin. Saatte\nsen takaisin illalla teatterissa.\"\n\nKuullessaan nämä sanat Raoul säpsähti:\n\n-- Kas vain, ajatteli hän. Otsanauha. Seitsemän kiveä! Onko teatterin\njohtajakin jälillä? Mahtaako Brigitte totella?\n\nHän rauhoittui pian. Nuori nainen sanoi:\n\n-- Se ei ole mahdollista. Olen jo luvannut kivet toiselle.\n\n-- Sepä ikävää, sanoi palvelijatar. Johtaja ei ole tyytyväinen.\n\n-- Minkä minä sille mahdan. Olen luvannut ja otan hyvän maksun.\n\n-- Mitä vastaan?\n\n-- Kirjoitan hänelle, tuumi Brigitte.\n\nHän palasi taas makuuhuoneeseen ja antoi kirjekuoren\npalvelijattarelle.\n\n-- Tunsitko tuon sihteerin? Oletko nähnyt hänet teatterissa?\n\n-- En, tämä oli uusi.\n\n-- Pyydä häntä sanomaan johtajalle, että olen pahoillani, ja että\nselitän kaikki hänelle itselleen.\n\nValentine lähti. Taas kului pitkä aika. Brigitte oli istuutunut\npianon ääreen ja alkoi laulaa harjoituksia, jotka nähtävästi\npeittivät ulko-oven aukenemisen synnyttämän äänen, sillä hän ei\nkuullut sitä. Juttu näytti hänestä muuten hiukan sekavalta. Tuo\nsihteeri, joka ei ollut tuttu, tuo koristeen pyytäminen, kaikki\ntuntui ansalta, merkillisen kierolta vehkeeltä. Äkkiä näki hän jonkun\ntulevan ovesta ja kiiruhtavan makuuhuonetta kohti.\n\n-- Valentine kai, arveli hän. Ehkäpä olenkin kuullut väärin.\n\nMutta silloin lakkasi piano äkkiä soimasta, pianotuoli työnnettiin\nkiivaasti taaksepäin ja laulajatar sanoi äänellä, jossa tuntui hätä:\n\n-- Kuka te olette? Uusi sihteerikö? Mutta mitä te oikeastaan tahdotte?\n\n-- Johtaja on käskenyt minua tuomaan koristeen, kuului miehen ääni.\nMinun täytyy vaatia sitä.\n\n-- Mutta vastasinhan hänelle, sopersi näyttelijätär yhä hätäisemmin.\nPalvelijatar on kai antanut kirjeen teille. Miksi hän ei tullut\nkanssanne tänne? Valentine, Valentine!\n\nHän huusi monta kertaa kovasti hädissään.\n\n-- Valentine! Pelkään teitä... Silmänne...\n\nOvi sulkeutui paukahtaen. Raoul kuuli tuolien kaatuilevan,\npainiskelun melskettä ja huudon:\n\n-- Apua, apua...\n\nSiinä kaikki. Jo muutaman sekunnin ajan oli Raoul, aavistaessaan,\nettä vaara oli käsillä, koettanut nostaa luukkua mahtuakseen läpi.\nSiihen häneltä kului pitkältä kallista aikaa. Lopuksi hän pääsi\nhyppäämään alas ja huomasi olevansa kolmen, eri suuntiin vievän oven\nedessä.\n\nSattuman varalta hän tempasi auki yhden ja tuli huoneeseen, joka\noli ihan sekaisin. Kun hän ei nähnyt siellä ketään, tunkeutui hän\nmakuuhuoneeseen, ja siellä piteli mies Brigitteä kurkusta molemmin\nkäsin. Hän kuuli naisen tuskallisesti korisevan, ja miehen kiroilevan\ninhottavasti.\n\nRaoul hyökkäsi hänen kimppuunsa mahdollisimman hurjasti ja sai\nhänet hellittämään otteensa. Molemmat vieriskelivät permannolla, ja\nRaoul löi otsansa uuniin niin kovasti, että oli vähällä menettää\ntajuntansa. Toinen oli paljoa painavampi kuin hän, ja taistelu\nratkeaisi kai pian tuon voimakkaan miehen ja hennon nuorukaisen\nvälillä. Äkkiä toinen nousi pystyyn, mutta se olikin Raoul.\n\n-- Hyvä tempaus, eikö totta? ivaili hän. Sen on Théophraste\nLupin-vainaja opettanut minulle. Japanilainen temppu. Se saattaa\ntoisen hyväksi aikaa parempaan maailmaan ja voimattomaksi kuin lammas.\n\nHän kääntyi nuoren näyttelijättären puoleen ja kantoi hänet\nvuoteelle. Hän näki heti ettei kuristuksella ollut sitä kamalaa\nvaikutusta, jota hän oli pelännyt. Brigitte Rousselin hengitti. Ei\nnäkynyt mitään haavaa. Mutta hän vapisi kauttaaltaan ja katseli häntä\npelästynein silmin.\n\n-- Koskeeko teihin? kysyi Raoul. Älkää peljätkö. Teidän ei tarvitse\nenää pelätä mitään hänen puoleltaan ja varmemmaksi vakuudeksi...\n\nHän työnsi verhot syrjään, repäisi irti niitä kannattavat nauhat --\nja sitoi miehen kädet ja jalat. Sitten hän käänsi murhamiehen valoa\nkohti. Häneltä pääsi huudahdus. Hän oli ihan tyrmistynyt ja mutisi:\n\n-- Leonard, Leonard.\n\nHänellä ei ollut milloinkaan ennen ollut tilaisuutta nähdä tuon\nmiehen kasvoja, joka tavallisesti istui kyyryssä vaunujensa\nistuimella vetäen päänsä olkapäittensä väliin ja salaten vartalonsa\nniin, että Raoul luuli häntä pikemmin laihaksi ja kyttyräselkäiseksi.\nMutta hän tunsi toisen luiset kasvojenpiirteet, joita harmahtava\nparta pitensi: Siinä oli todella Leonard, Joséphine Balsamon oikea\nkäsi.\n\nHän sitoi hänet paremmin, pisti hänen suuhunsa hyvän kapulan ja\nkietoi koko pään kangaskappaleeseen. Sitten hän veti hänet toiseen\nhuoneeseen ja sitoi hänet kiinni sohvan jalkaan. Sen jälkeen hän\npalasi Brigitten luo, joka yhä valitteli.\n\n-- Kaikki on ohi, sanoi hän. Levätkää nyt rauhassa. Keskustelen\npalvelijattarenne kanssa ja katson, miten hänelle on käynyt.\n\nHän tapasi Valentinen keittiössä ihan samassa tilassa, mihin hän oli\njättänyt Leonardin. Hän oli tyyni ja rauhallinen. Päästyään vapaaksi\nhän ei ruvennut huutamaan, vaan mukautui kaikessa Raoulin ohjeisiin.\n\n-- Olen salapoliisin palveluksessa, selitti tämä. Olen pelastanut\nemäntänne. Menkää häntä hoitamaan. Minä puolestani pidän huolta\nmiehestä, kuulustelen häntä ja otan selville, onko hänellä\nrikostovereita.\n\nRaoul työnsi hänet käytävään saadakseen pian olla yksin ajatuksineen,\njotka olivat niin tuskallisia, että hän mieluimmin kuin olisi antanut\nvaistonsa johtaa, olisi paennut taistelupaikalta.\n\nMutta hän ei kuitenkaan menetellyt tunteensa mukaan. Hän meni pihan\nyli ja avasi hyvin hitaasti ison käytävän portin ja katseli toiselle\npuolelle katua. Niin, siellä seisoivat vanhat umpivaunut, hiukan\nalempana.\n\nAjajana oli ihan nuori palvelija, jonka Raoul oli usein nähnyt\nLeonardin seurassa ja jonka nimi oli Dominique. Mutta oliko vaunujen\nsisällä joku ja kuka?\n\nRaoul palasi, ja kun hänen epäilynsä olivat vahvistuneet, ei mikään\nmaailmassa saattanut estää häntä kulkemasta tietään päähän saakka.\nHän meni siis taloon, vangin luo.\n\nHänen silmäänsä oli pistänyt iso vihellyspilli, joka taistelun aikana\noli singahtanut Leonardin taskusta. Tarvittiinko pilliä ilmoittamaan\nvaarasta vai antamaan tietää, että tie oli vapaa?\n\nRaoul hyväksyi jälkimäisen otaksuman pikemmin arviolta kuin\nharkinnasta. Hän avasi siis ikkunan juuri niin kauaksi, että ehti\nantaa merkin.\n\nHän odotti piiloutuneena verhon taakse.\n\nSydän kolkutti hänen rinnassaan. Milloinkaan ei hän ollut tuntenut\ntällaista kärsimystä. Pohjaltaan hän ei ollenkaan epäillyt, mitä\ntulisi, ja hän tiesi tuntevansa, kuka astuisi sisään ovesta.\nMutta hän tahtoi kuitenkin vielä toivoa, kaikkea todenmukaisuutta\nvastaankin. Hän ei millään tahtonut uskoa, että Leonardilla tässä\nmurhayrityksessä olisi rikostoverina...\n\nRaskaat ovet aukenivat:\n\nJoséphine Balsamo astui sisään.\n\nHän lähestyi rauhallisesti, yhtä vapaasti kuin jos hän olisi ollut\nmenossa vierailulle ystävättären luo. Harso silmillään hän kulki\npihan yli ja astui sisään.\n\nSamalla hetkellä Raoul oli saavuttanut mielensä tyyneyden. Hänen\nsydämensä löi taas rauhallisesti. Hän oli valmis taisteluun tuon\ntoisenkin vastustajan kanssa toisenlaisilla, mutta yhtä vaikuttavilla\naseilla. Hän kutsui Valentinen ja sanoi:\n\n-- Tapahtukoon mitä hyvänsä, niin ei sanaakaan. Nyt tulee eräs\nrikostovereista. Olkaa aivan hiljaa, ehdottomasti.\n\n-- Voin auttaa teitä, sanoi palvelijatar. Juoksen poliisikamariin.\n\n-- Ei millään ehdolla. Jos juttu tulisi tunnetuksi, voisi\nsiitä johtua ikävyyksiä emännällenne. Vastaan kaikesta, mutta\nmakuuhuoneesta ei saa kuulua risahdustakaan.\n\n-- Hyvä on, herra.\n\nRaoul sulki ovet, niin että Brigitten huone ja se, jossa hän kohtaisi\nJoséphinen, olivat tarkasti eristetyt toisistaan.\n\nSamalla hetkellä Joséphine astui kynnyksen yli. Hän näki Raoulin. Hän\ntunsi vaatteista Leonardin.\n\nRaoul huomasi, missä määrin Joséphine tällaisilla hetkillä saattoi\nhallita itseään. Ollenkaan hämmästymättä Raoulin läsnäoloa ja\nhuoneessa vallitsevaa sekasortoa hän harkitsi asioita itsekseen ja\nnäkyi hyvin, että hän aikoi kysyä.\n\n-- Mitä tämä kaikki on? Kuka on sitonut Leonardin? Mitä Raoul täällä\ntekee?\n\nMutta hän poistikin harson kasvoiltaan ja kysyi yksinkertaisesti:\n\n-- Miksi katselet minua noin, Raoul?\n\nRaoul viivytteli hiukan vastaustaan. Sanat, jotka hän aikoi sanoa,\nolivat pelottavia ja hän tarkasteli Joséphineä, ettei menettäisi\nyhtään hänen lihastensa värähdystä, yhtään hänen silmiensä räpäystä.\nSitten hän lausui:\n\n-- Brigitte Rousselin on murhattu.\n\n-- Brigitte Rousselin?\n\n-- Niin, eilinen näyttelijätär, jolla oli otsanauha kivineen, ja sinä\net uskalla sanoa, ettet tiedä kuka tuo nainen on, koska kerran olet\ntäällä ja koska kerran olit antanut Leonardille määräyksen ilmoittaa\nsinulle, heti kun kaikki on valmista.\n\nJoséphine näytti kiihtyneeltä.\n\n-- Leonard, Leonardko olisi murhannut?\n\n-- Niin juuri. Hän on murhannut Brigitten. Yllätin hänet, kun hän\npuristi tyttöä kaulasta molemmin käsin.\n\nHän näki Joséphinen vavahtavan ja putoavan istumaan sopertaen:\n\n-- Se kurja... se kurja... Onko mahdollista, että hän on tehnyt sen?\n\nJa vielä matalammalla äänellä, kauhulla, joka yhä kohosi:\n\n-- Hän on tappanut... hän on tappanut... Onko se mahdollista? Hän\noli kuitenkin vannonut minulle, ettei hän koskaan tappaisi... Hän on\nvannonut... Ei, en tahdo uskoa sinua...\n\nOliko hän vilpitön, vai näyttelikö hän vain? Leonard oli ehkä\ntoiminut äkillisen häiriön, äkillisen raivonpuuskan vallassa, vai\noliko hän menetellyt saamiensa ohjeitten mukaan? Kamalia kysymyksiä,\njoihin Raoul ei saattanut vastata.\n\nJoséphine katseli häntä silmät kyynelissä, heittäytyi yhtäkkiä häntä\nkohti ja risti kätensä.\n\n-- Raoul... Raoul, miksi katselet minua noin? Ei, ei, ethän syytä\nminua? Voi, se olisi kamalaa. Saattaisitko uskoa minun tienneen?\nVanno minulle, ettet usko. Raoul, minun Raoulini.\n\nRaoul pakotti hiukan karusti hänet istumaan. Sitten hän siirsi\nLeonardin varjoon. Miteltyään hiukan aikaa permantoa hän tarttui\nJosinen olkapäähän.\n\n-- Kuuntele minua, Josine, lausui hän hitaasti, äänellä, joka oli\nsyyttäjän ja paljon enemmän vastustajan kuin rakastajan ääni,\nkuuntele minua. Jollet puolen tunnin kuluessa ole täydellisesti\nselvittänyt tätä juttua ja kaikkia salaisia vehkeitä, toimin\nsinuun nähden kuin leppymätön vihollinen. Hyvällä tai pahalla vien\nsinut tästä talosta ja vähääkään epäröimättä annan lähimmässä\npoliisikamarissa ilmi rikoksen, jonka auttajasi Leonard on tehnyt...\nSen jälkeen saat itse hoitaa asiasi. Aiotko puhua?\n\n\n\n\nVII.\n\nKaksi tahtoa.\n\n\nSota oli siis julistettu ja Raoul oli ryhtynyt siihen hetkenä,\njolloin hänellä oli kaikki voiton mahdollisuudet ja jolloin Joséphine\nBalsamo oli yllätettynä ja heikomman asemassa, koska hän ei olisi\nvoinut odottaa tällaista näin voimakasta ja säälimätöntä hyökkäystä.\n\nEihän hänen kaltaisensa nainen toki voinut alistua tappioon. Hän\ntahtoi vastustaa. Hän ei voinut olettaa, että herkkä ja suloinen\nrakastaja, jommoinen Raoul d'Andrésy oli, saattoi aivan äkkiä muuttua\njyrkäksi ja alistaa hänet lujan tahtonsa kahleisiin. Hän turvautui\nimarteluihin, kyyneleihin, lupauksiin, kaikkiin naisellisiin\nvalloituskeinoihin. Raoul pysyi järkähtämättömänä.\n\n-- Sinun täytyy puhua kaikki selväksi! Minä olen jo saanut kyllikseni\nnäistä hämäräperäisistä seikoista. Sinua ne voivat miellyttää, vaan\nei minua. Minä vaadin täyttä selvyyttä.\n\n-- Mutta mistä? huudahti kreivitär epätoivoissaan. Elämästänikö?\n\n-- Elämäsi kuuluu sinulle, sanoi Raoul, salaa menneisyytesi, ellet\nuskalla sitä paljastaa minulle. Tiedän kyllä, että aina pysyt\narvoituksena sekä minulle että maailmalle ja etteivät viattomat\nkasvosi milloinkaan ilmaise, mitä liikkuu sielusi pohjalla. Mutta\nminä tahdon tietää sen osan elämääsi, joka koskee omaanikin. Meillä\non yhteinen päämäärä. Näytä, mitä tietä sinä kuljet. Ellet sitä tee,\nniin voin sipaista rikosta, ja sitä minä en tahdo!\n\nHän löi nyrkkinsä pöytään.\n\n-- Ymmärräthän, Josine. Minä en tahdo tehdä murhaa! Varastaa voin,\nryövätä myös! Mutta murhata en voi millään ehdolla!\n\n-- En minäkään sitä tahdo tehdä, sanoi kreivitär.\n\n-- Ehkä et, mutta yhtä kaikki murhaat.\n\n-- Se on valhe!\n\n-- Puhu siis suoraan. Selitä kaikki!\n\nKreivitär väänteli käsiään. Hän vastusteli ja huokasi:\n\n-- Minä en voi... minä en voi...\n\n-- Miksi et? Mikä estää sinua ilmoittamasta minulle, mitä tiedät\nasiasta, mitä Beaumagnan on sinulle ilmaissut?\n\n-- Mieluummin olisin sekoittamatta sinua tähän, sopersi kreivitär,\nasettamatta sinua taistelemaan tuota miestä vastaan.\n\nRaoul purskahti nauruun.\n\n-- Ehkä pelkäät minun puolestani? On sekin verraton hätävalhe!\nOle rauhassa, Josine. Minä en pelkää Beaumagnania. Erästä toista\nvastustajaa minä pelkään paljon enemmän.\n\n-- Kuka hän on?\n\n-- Sinä, Josine.\n\nRaoul jatkoi tiukemmin.\n\n-- Sinä, Josine. Ja juuri tämän tähden minä tahdon täyden selvyyden.\nKun katson sinua suoraan kasvoihin, niin silloin en enää pelkää.\nKerrotko?\n\nKreivitär pudisti päätään.\n\n-- En, sanoi hän, en.\n\nRaoul kiivastui.\n\n-- Sinä siis uhmaat minua. Mainiota, sinä tahdot yksinäsi pitää\nkaiken. Samapa tuo. Lähtekäämme. Ulkona osaat arvostella tilanteen\nparemmin.\n\nRaoul otti hänet syliinsä ja heitti hänet toiselle olalleen, aivan\nsamoin kuin hän oli tehnyt ensimmäisenä iltana, jyrkänteen juurella.\nJa kantaen täten taakkaansa hän astui ovea kohden.\n\n-- Seisahdu, sanoi kreivitär.\n\nTämä voimannäyte, jonka Raoul oli suorittanut uskomattoman helposti,\nkesytti kreivittären. Hän tunsi, ettei tuota miestä voinut enempää\närsyttää.\n\n-- Mitä tahdot tietää? sanoi hän päästyään uudelleen istumaan.\n\n-- Kaiken, lausui Raoul, ja ensiksi, minkä tähden olet täällä ja\nsitten, mistä syystä tuo konna on surmannut Brigitte Rousselinin.\n\nKreivitär selitti:\n\n-- Jalokivillä koristettu otsanauha...\n\n-- Ne kivet eivät ole minkään arvoisia! Ne ovat aivan mitättömiä\nkiviä, vääriä granaatteja, vääriä topaaseja, kristalleja, opaaleja...\n\n-- Niin kyllä, mutta niitä on seitsemän...\n\n-- Entä sitten? Miksi mies tahtoi murhata hänet? Olisihan ollut perin\nhelppoa odottaa ja ensi sopivassa tilaisuudessa penkoa huoneesta\nkoristus esiin.\n\n-- Se on kyllä totta, mutta toisetkin näyttivät olevan samoilla\njäljillä.\n\n-- Toisetko?\n\n-- Niin, tänä aamuna, aivan varhain otti Leonard selkoa tuosta\nBrigitte Rousselinista, jonka otsakoristeen huomasin eilisiltana, ja\nhän tuli kertomaan, että tämän talon ympärillä vaani henkilöitä.\n\n-- Henkilöitä? Keitä he olivat?\n\n-- Belmonten lähettejä.\n\n-- Siis tuon naisen, joka on sekaantunut tähän asiaan?\n\n-- Niin, hänet tapaa kaikkialla.\n\n-- Entä sitten? kysyi Raoul, tarvitsiko sen vuoksi tappaa tuo nainen?\n\n-- Hän joutui varmasti jostain syystä suunniltaan. Tein väärin\nsanoessani hänelle: \"Minun täytyy saada tuo otsakoriste mistä\nhinnasta tahansa.\"\n\n-- Siinä nyt näet, siinä näet, huudahti Raoul, me olemme riippuvaisia\ntuosta roistosta, joka joutuu suunniltaan ja surmaa aiheettomasti ja\ntyperästi. Tästä täytyy tulla loppu. Minä otaksun, että talon lähellä\nliikkuvat henkilöt olivat Beaumagnanin lähettämiä. Sinä et pysty\ntaistelemaan Beaumagnanin kanssa. Anna minun ottaa asia hoteisiini.\nJos tahdot onnistua, niin voit yksinomaan minun kauttani onnistua.\n\nJosine alkoi taipua. Raoul todisti etevämmyyttään niin vakuuttavalla\näänellä, että se tehosi häneen melkein fyysillisesti. Hän näki nuoren\nmiehen suurempana, voimakkaampana, lahjakkaampana kuin kukaan niistä\nmiehistä, joihin hän oli tutustunut, ja hänellä oli joustavampi\näly, terävämpi katse ja monenmoiset toimintakeinot. Hän taipui\ntämän säälimättömän tahdon ja tämän tarmon edessä, jota ei millään\nkeinoilla voinut taivuttaa.\n\n-- Olkoon siis, sanoi kreivitär. Minä puhun. Mutta miksi puhelemme\ntäällä?\n\n-- Juuri täällä eikä missään muualla, huudahti Raoul, tietäen varsin\nhyvin, että jos kreivitär saisi aikaa harkitakseen, ei hän saisikaan\nmitään kuulla.\n\n-- Olkoon siis, sanoi kreivitär uudelleen, olkoon siis, minä\nalistun, koska rakkautemme on vaarassa ja koska sinä näyt niin vähän\nvälittävän siitä.\n\nRaoul tunsi itsensä tavattoman ylpeäksi. Ensi kerran hän\ntäydelleen tajusi, mikä vaikutusvoima hänellä oli toisiin ja millä\ntavattomalla tehokkuudella hän saattoi pakoittaa päätöksensä toisten\nnoudatettaviksi.\n\nKreivitär ei kylläkään vallinnut kaikkia apukeinojaan. Brigitte\nRousselinin otaksuttu kuolema oli tavallaan heikentänyt hänen\nvastustuskykyään ja nähdessään Leonardin sidottuna, hänen hermonsa\nherpaantuivat.\n\nMutta Raoul oli nopeasti käyttänyt hyväkseen tarjolla olevaa\ntilannetta, hyötynyt kaikista seikoista saavuttaakseen uhkauksilla,\npeloituksilla, väkivallalla ja viekkaudella lopullisen voiton!\n\nNyt hän oli tilanteen herra. Hän oli pakoittanut Joséphine Balsamon\nantautumaan ja samalla kertaa oli hallinnut omaa rakkauttaan. Hän\nei enää pelännyt suudelmia, hyväilyjä, viekottelukeinoja, intohimon\nhurmiota, nautinnon huumausta, koska hän oli ollut jo aivan tunteen\nsärkymisen rajalla.\n\nHän otti liinan, joka peitti pöydän ja heitti sen Leonardin yli,\nsitten hän palasi Josinen luo ja istui hänen viereensä.\n\n-- Minä kuuntelen.\n\nKreivitär loi häneen katseen, joka ilmaisi kostonhimoa, voimatonta\nsuuttumusta ja sopersi:\n\n-- Sinä teet väärin. Sinä käytät hyväksesi hetkellistä heikkouttani\npakoittaaksesi minut tunnustamaan sellaista, jonka toisena hetkenä\nolisin vapaasta tahdosta sinulle ilmaissut. Tämä on tarpeetonta\nnöyryyttämistä, Raoul.\n\nRaoul jatkoi tylysti:\n\n-- Minä kuuntelen. Silloin kreivitär lausui.\n\n-- Niinkuin tahdot. Tehkäämme loppu kaikesta ja mahdollisimman pian.\nMinä jätän yksityiskohdat sikseen ja ryhdyn heti asiaan. Kertomukseni\nei ole pitkä eikä monimutkainen. Lyhyt selitys ainoastaan. Siis,\nkaksikymmentäkaksi vuotta sitten, muutama kuukausi ennen kuin\nsyttyi sota Ranskan ja Preussin välillä vuonna 1870, oli kardinaali\nBonnechose, Rouenin arkkipiispa ja senaattori tarkastusmatkalla\nCaux'ssa. Tuli äkkiä rajuilma ja hän meni etsimään suojaa Gueuresin\nlinnasta, missä silloin asui sen viimeinen omistaja kreivi des Aubes.\nHän söi siellä päivällistä. Illalla kardinaalin mennessä huoneeseen,\njoka oli järjestetty hänen olinpaikakseen, pyysi kreivi des Aubes,\nmelkein yhdeksänkymmenen vuotias vanhus, aivan raihnas, mutta vielä\ntäysin henkisesti pirteä, päästä erikoisesti hänen puheilleen. Tähän\npyyntöön suostuttiin ja heidän keskustelunsa kesti kauan. Kardinaali\nkirjoitti myöhemmin muistiin tämän keskustelun ja minä en muuta siitä\nsanaakaan. Se on tällainen. Minä osaan sen ulkoa:\n\n\"-- Monseigneur, minä en hämmästytä teitä, jos kerron, että\nnuoruuteni ensimmäinen aika kului keskellä suurta vallankumousta.\nTerrorin aikana olin kahdentoista vuotias, olin orpo ja seurasin joka\naamu tätiäni lähellä olevaan vankilaan, missä hän jakeli apua ja\nhoiteli sairaita. Sinne oli suljettu joukko kaikenlaisia henkilöitä,\njoita tutkittiin ja tuomittiin aivan umpimähkään. Ja silloin minä\ntutustuin siellä henkilöön, jota ei kukaan tuntenut ja josta ei\nkukaan tiennyt, minkä vuoksi tai minkä ilmiannon tähden hänet oli\nvangittu. Olin hänelle kohtelias ja hurskauteni herätti hänessä\nluottamusta. Voitin hänen suosionsa ja sen päivän iltana, jona hänet\noli tutkittu ja tuomittu kuolemaan, sanoi hän minulle:\n\n\"-- Rakas lapsi, huomenna aamun valjetessa minut viedään\nmestauslavalle, eikä kukaan tiedä, kuka minä olen. Niin olen minä\ntahtonutkin. Sinullekaan en sitä sano. Mutta olosuhteet vaativat\nminua ilmaisemaan sinulle eräitä seikkoja ja minä pyydän sinua\nkuuntelemaan minua tarkkaavasti kuin mies ja myöhemmin toimimaan\nkylmäverisesti ja uskollisesti kuin mies. Minä annan sinulle erittäin\ntärkeän tehtävän. Olen varma siitä, että osaat tällaisen tehtävän\nhoitaa ja osaat, tapahtuu mitä tahansa, säilyttää salaisuuden, josta\nriippuu tavattoman paljon.\n\n\"Sitten hän ilmoitti minulle, jatkoi kreivi des Aubes, olevansa pappi\nja joutuneensa säilyttämään suurta jalokivimäärää, jotka olivat niin\npuhtaita, että mahdollisimman suuri arvo siten saatiin supistumaan\nmahdollisimman pieneen alaan. Sen mukaan kuin näitä kiviä oli\nhankittu, oli ne kätketty mahdollisimman erikoiseen piilopaikkaan.\nEräässä Caux'n maakunnan kolkassa, sellaisella paikalla, joka oli\naivan vapaa ja jossa kuka tahansa saattoi liikkua, on tuollainen\nkorkea kivi, jotka aikoinaan merkitsivät ja merkitsevät vieläkin\ntiluksien, peltojen, niittyjen, metsien y.m. sellaisten rajoja. Tämä\ngraniittipyykki, joka melkein kokonaan oli painunut maan sisään, oli\nkeskellä pensaikkoa, sen yläpäässä oli pari kolme luonnon muodostamaa\nkoloa, joissa oli multaa, missä kasvoi kaikenlaisia kasvia ja villiä\nkukkia.\n\n\"Tänne, johonkin näistä syvennyksistä, joista multakokkare\nhuolellisesti nostettiin pois ja uudelleen pistettiin paikalleen,\ntänne, paljaan taivaan alla olevaan piilopaikkaan kätkettiin\nkallisarvoisia kiviä. Syvennykset olivat nyt täynnä ja kun mitään\nuutta piilopaikkaa vielä ei oltu valittu, säilytti pappi jalokiviä\npuulippaassa, jonka hän itse vähän ennen vangitsemistaan oli kaivanut\ntuon saman rajapyykin juurelle maan sisään.\n\n\"Hän ilmaisi minulle paikan aivan selvästi ja antoi minulle yhden\nainoan sanan, jonka avulla aivan ehdottomasti voisi kätköpaikan\nratkaista siinä tapauksessa, että muuten sen olisin unohtanut.\n\n\"Minun täytyi sitten hänelle luvata, että heti rauhallisten aikojen\npalattua, jonka hän arveli tapahtuvan kahdenkymmenen vuoden päästä,\nmenisin katsomaan, että kaikki oli paikallaan ja että siitä päivästä\nalkaen viettäisin jokaisen pääsiäismessun Gueuresin kylän kirkossa.\n\n\"Jonain pääsiäispäivänä näkisin vihkivesimaljan luona mustapukuisen\nmiehen. Heti kun olisin sanonut nimeni, veisi tämä mies minut\nalttarin luo ja osoittaisi seitsemänhaaraista kuparista\nkynttilänjalkaa, jonka kynttilät sytytetään ainoastaan juhlapäivinä.\nMinun piti silloin heti tehdä sama liike ja sitten ilmaista hänelle\nkätköpaikka.\n\n\"Nämä liikkeet olivat yhteisenä tuntomerkkinä välillämme. Sen jälkeen\npiti minun viedä hänet rajapyykin luo.\"\n\n\"Minä vannoin iankaikkisen pelastukseni nimessä, että tarkalleen\ntäytän kaikki hänen käskynsä! Seuraavana päivänä tuo arvoisa pappi\nnousi mestauslavalle.\"\n\n\"Monseigneur, vaikka olinkin nuori, niin pidin ehdottomasti\nlupaukseni ja säilytin salaisuuden. Kun tätini oli kuollut, jouduin\nsotaväkeen ja sain ottaa kaikkiin keisarikunnan aikaisiin sotiin\nosaa. Napoleonin kaaduttua olin kolmenkymmenenkolmen vuotias ja\neversti, jonka arvon silloin menetin. Menin ensin piilopaikkaan,\nmissä heti löysin tuon graniittisen rajapyykin, sitten pääsiäisenä\n1816 Gueuresin kylän kirkkoon, missä näin tuon kuparisen\nkynttilänjalan. Mutta tuona pyhänä ei mustapukuinen mies ollutkaan\nvihkivesimaljan luona.\n\n\"Palasin seuraavana pääsiäisenä ja sen jälkeen jokaisena pyhänä,\nsillä olin ostanut Gueuresin linnan, joka oli myytävänä. Tällä\ntavalla olin aivan kuin uskollinen sotilas, joka pysyttelee hänelle\nmäärätyllä vartiopaikalla. Mutta mustapukuinen mies ei ole tullut\nkoskaan.\n\n\"Mitä minun tulee tehdä? Kenen puoleen kääntyä? Kääntyäkö\nkirkollisten viranomaisten puoleen? Pyytääkö audienssia Ranskaan\nkuninkaan luo? Ei, olin saanut aivan selvät määräykset. Minä en\nsaanut niitä tulkita omalla tavallani.\n\n\"Olen ollut vaiti. Mutta millaisia taisteluja olenkaan taistellut\nomassatunnossani! Mitä suurta tuskaa tämä on minulle tuottanut.\nKauhistun ajatellessani, että voisin kuolla ja viedä hautaan näin\nsuuren salaisuuden!\n\n\"Monseigneur, tänä iltana ovat kaikki epäilykseni haihtuneet.\nTeidän onnellinen saapumisenne linnaani on kieltämättä todistus\ntaivaallisesta tahdosta. Te edustatte samalla kertaa kirkollista\nja maallista valtaa. Arkkipiispana edustatte kirkkoa, senaattorina\nvaltiota. En siis tee väärin ilmaisemalla teille seikkoja, jotka\nkoskevat molempia. Tästälähin te siis saatte päättää kaikesta.\nMonseigneur, toimikaa. Neuvotelkaa. Ja kun sanotte minulle, kenen\nhuostaan uskon tuon pyhän aarteen, niin annan teille kaikki\ntarpeelliset viittaukset.\"\n\nKardinaali oli vaieten kuunnellut. Hän tunnusti, että kreivin\nkertomus ei hänestä tuntunut oikein vakuuttavalta. Silloin kreivi\ndes Aubes poistui ja palasi vähän ajan päästä tuoden pienen puisen\nlippaan.\n\n\"-- Tässä on rasia, josta hän minulle puhui ja jonka löysin sieltä.\nPidin viisaimpana ottaa se linnaani. Ottakaa se mukaanne ja antakaa\narvioida nämä muutama sata jalokiveä, jotka rasiassa ovat. Silloin\nvoitte uskoa, että kertomukseni on tosi ja että tuo arvokas pappi oli\noikeassa viitatessaan arvaamattoman suuriin rikkauksiin, koska hänen\nvakuutuksensa mukaan rajapyykin sisällä on kymmenen tuhatta yhtä\nkaunista jalokiveä kuin mitä nämä ovat.\"\n\n\"Kreivin kertomus ja hänen tuomansa todistuskappaleet vaikuttivat\nnyt vakuuttavasti kardinaaliin, joka päätti ryhtyä asiaan ja kutsua\nvanhus luokseen heti paikalla, kun hänen apuansa salaisuuden\nratkaisemisessa tarvittaisiin.\n\n\"Keskustelu päättyi tähän lupaukseen, jonka arkkipiispa varmasti\naikoi täyttää, mutta eräät tapaukset estivät sen. Sinä tunnet nämä\ntapaukset. Ensin tuli sodanjulistus Ranskan ja Preussin välillä ja\nsitä seuraavat onnettomuudet. Hyökkäys oli ankara. Keisarikunta\nkukistui. Vihollinen hyökkäsi maahan. Ja kuukaudet kuluivat.\n\n\"Kun Rouenia uhattiin, päätti kardinaali lähettää Englantiin turvaan\nerinäisiä asiakirjoja, jotka hänelle olivat tärkeitä ja päätti tähän\nlähetykseen liittää kreivin antaman lippaan. Neljäntenä päivänä\njoulukuuta, päivää ennenkuin saksalaiset valtasivat kaupungin, läksi\nhänen luotettava palvelijansa Jaubert ohjaten itse pieniä rattaita\nsitä tietä myöten, joka johti Havreen noustakseen siellä laivaan.\n\n\"Kymmenen päivää myöhemmin sai kardinaali kuulla, että Jaubertin\nruumis oli löydetty eräästä rotkosta Rouvrayn metsästä, kymmenen\nkilometrin päästä Rouenista. Kardinaali sai takaisin matkalaukun,\nmissä asiakirjat olivat. Mutta rattaat, hevonen ja lipas olivat\nkadonneet. Tutkimalla päästiin selville, että onneton palvelija oli\njoutunut keskelle saksalaista ratsastavaa tiedustelujoukkoa, joka oli\nlähtenyt Rouenin toiselle puolelle ryöstämään rikkaiden porvareiden\nvaunut näiden pyrkiessä Havreen.\n\n\"Onnettomuus seurasi toistaan. Tammikuun alussa tuli kreivin\nlähettämä henkilö kardinaalin luo. Vanhus ei ollut voinut kestää\nmaansa onnettomuutta. Ennen kuolemaansa hän oli kirjoittanut heikolla\nkäsialalla nämä pari lausetta:\n\n\"_Sana, joka ilmaisee rajapyykin paikan, on kaiverrettu lippaan,\npohjaan... Olen kätkenyt kynttilänjalan puutarhaani_.\"\n\n\"Seikkailusta ei siis enää mitään ollut jäljellä. Kun lipas oli\nvarastettu, niin ei ollut mitään todistuskappaletta, joka olisi\nilmaissut, oliko kreivi des Aubesin kertomuksessa vähääkään totta.\nKukaan ei ollut kiviä nähnyt. Olivatko ne oikeita? Olivatko ne\nolemassakaan, vai oliko kreivi ainoastaan kuvitellut kaiken? Ja rasia\nsisälsi ehkä vain teatterikoruja ja värillisiä kiviä?\n\n\"Epäilys heräsi kardinaalin mielessä, se kasvoi ja lopulta hän\npäätti vaieta koko asiasta. Kreivi des Aubesin kertomusta saattoi\npitää vanhuksen hourailuna. Olisihan ollut vaarallista sellaisten\ntarinoitten levittäminen. Hän siis vaikeni. Mutta...\"\n\n-- Mutta? kysyi Raoul d'Andrésy, jossa tällaiset tarinat näyttivät\nherättävän tavattoman suurta mielenkiintoa.\n\n-- Mutta, vastasi Joséphine Balsamo, ennenkuin hän teki lopullisen\npäätöksensä, kirjoitti hän muistelmansa, laati kertomuksen\nkeskustelusta Gueuresin linnassa ja sitä seuraavista tapauksista.\nNämä muistelmat hän unohti polttaa tai joutuivat ne harhateille.\nHänen kuoltuaan löydettiin ne erään teologisen teoksen välistä, kun\nhänen kirjastonsa myytiin huutokaupalla.\n\n-- Ja kuka sen löysi?\n\n-- Beaumagnan.\n\nJoséphine kertoi tämän kaiken pää kumarassa ja hiukan\nyksitoikkoisella äänellä, aivan kuin lukien ulkoa jotain.\nKohottaessaan katseensa hän hämmästyi nähdessään Raoulin ilmeet.\n\n-- Mikä sinun on? kysyi hän.\n\n-- Tämä innostuttaa minua. Ajattelehan, Josine, ajattelehan, askel\naskeleelta, noiden kolmen vanhuksen kertomuksen kautta, jotka\novat toisilleen ojentaneet soihdun, siirrymme ajassa sata vuotta\ntaaksepäin ja siellä liitymme tarinaan, joka alkaa keskiajalla.\nKetju on aivan ehjiä. Kaikki renkaat ovat paikallaan. Ja viimeisenä\nrenkaana ilmestyy Beaumagnan. Mitä hän on tehnyt? Onko hän tehtävänsä\narvoinen vai onko hänet siitä syrjäytettävä? Pitääkö minun liittyä\nhäneen vai riistää soihtu häneltä?\n\nRaoulin innostus vaikutti vakuuttavasti kreivittäreen. Yhtä kaikki\nhän vielä arkaili sillä hän ei ollut lausunut niitä sanoja, jotka\nehkä olivat kaikkein tärkeimmät, joka tapauksessa vaikuttavimmat,\nkoska ne koskivat hänen osuuttaan tähän asiaan. Mutta Raoul sanoi:\n\n-- Jatka, Josine. Meillä on loistava tie edessä. Kulkekaamme yhdessä\nja yhdessä saamme palkinnon, joka on aivan kätten ulottuvilla.\n\nKreivitär jatkoi:\n\n-- Beaumagnanin luonteen voi selittää yhdellä sanalla: Hän on\nkunnianhimoinen. Heti alunpitäen on hän asettanut uskonnollisen\nmielensä, joka kylläkin on aivan harras, suunnattoman kunnianhimonsa\npalvelukseen ja molemmat yhdessä ovat johdattaneet hänet jesuiittain\njoukkoon, joiden keskellä hänellä on huomattava asema. Löydettyään\nnuo muistelmat hän aivan huumaantui. Mitä laajoja näköaloja\naukenikaan hänelle. Hän sai eräitä esimiehiään vakuutetuksi asiasta,\nkiihoitti heidät tavoittamaan rikkauksia ja sai heidät käyttämään\nkaikkea sitä vaikutusvaltaa, mikä jesuiitoilla oli, tämän asian\nhyväksi.\n\n\"Heti kokosi hän ympärilleen tusinan verran aatelisia, jotka olivat\nmikä enemmän mikä vähemmän kunniallisia ja enemmän tai vähemmän\nvelkaantuneita. Näille hän ilmaisi osan salaisuutta, muodosti\ntäydellisen salaliiton, jonka jäsenet olivat valmiita mihin tekoon\ntahansa. Jokaisella oli oma taistelualueensa, jokaisella oma\ntiedustelupiirinsä. Beaumagnan piti heidät koossa rahan avulla, jota\nhän tuhlasi runsaasti.\n\n\"Kahden vuoden tutkimusten jälkeen päästiin tuloksiin, jotka olivat\nhyvinkin huomattavat. Ensiksi saatiin tietää, että mestattu pappi\noli veli Nicolas Fécampin abbottikunnan rahastonhoitaja. Tutkimalla\nsalaisia arkistoja ja vanhoja luostariarkistoja löydettiin\nkummallinen kirjeenvaihto, joka muinoin oli Ranskan luostareiden\nvälillä. Siten päästiin selville, että jo hyvin varhain on maassa\nkoottu erikoista kymmenystä, jonka suorittivat kaikki kirkolliset\njärjestöt ja jonka kokosivat vain Caux'n maakunnanluostarit. Tämä\noli jonkinmoinen yhteinen rahasto, jonka avulla voitiin vastustaa\nmahdollisia hyökkäyksiä tai ryhtyä ristiretkiin. Neuvosto, johon\nkuului seitsemän jäsentä, valvoi rikkauksien keräämistä, mutta vain\nyksi heistä tiesi, mihin aarre oli kätkettynä.\n\n\"Vallankumous oli hävittänyt kaikki luostarit. Mutta rikkaudet olivat\njälellä. Veli Nicolas oli ollut niiden viimeinen hoitaja.\"\n\nPitkä äänettömyys syntyi näiden Joséphine Balsamon sanojen jälkeen.\nRaoulin tiedonhalu oli vain lisääntynyt ja hänen mielensä oli aivan\nkuohuksissa.\n\nHän lausui innoissaan:\n\n-- Miten ihanaa tämä kaikki onkaan! Miten suurenmoinen seikkailu!\nOlin aina aivan varma siitä, että menneisyys oli jättänyt nykyajalle\ntällaisia aarteita, joiden etsiminen vaatii vaikean arvoituksen\nratkaisemista. Tämähän oli aivan luonnollista. Esi-isillämme ei\nollut kassakaappeja ja Ranskan pankin holveja. Heidän täytyi\nvalita luonnollisia kätköpaikkoja, joihin kokosivat kultaa ja\njalokiviä ja joiden salaisuuden he säilyttivät muistitieteellisen\nlauselman kautta, joka oli aivankuin kirjainjärjestelmä kassakaapin\nlukkoon. Jos onnettomuus tapahtui, niin hukkui salaisuus ja samalla\nvaivalloisesti koottu aarre.\n\nKiihkonsa karttui ja hän lausui iloisesti:\n\n-- Mutta tämä ei huku, Joséphine Balsamo, vaikka tämä onkin\ntavattoman vaikea ongelma. Jos veli Nicolas on puhunut totta\nja kaikki viittaa siihen, että hän niin on tehnyt, jos nämä\nkymmenentuhatta jalokiveä ovat kummallisessa piilopaikassaan, niin\ntämä keskiajan jättämä perintö on miljoonien frangien arvoinen.\n[Epäilemättä on tarina munkkikuntien miljoonia käsittävistä aarteista\nsaanut tästä alkunsa.] Kaikki nämä miljoonien munkkien säästöt, tämä\nkristityn kansan ja uskonkiihkoisen aikakauden jättiläisuhri, kaikki\ntämä on kätketty graniittiseen rajapyykkiin keskellä Normandieta!\nEikö se ole suurenmoista?\n\nHän istui äkkiä nuoren naisen viereen aivan kuin tahtoen itse\nlopettaa omat kiihkoisat mielenpurkauksensa ja kysyi käskevällä\näänellä:\n\n-- Ja mitä osaa sinä tässä seikkailussa esität, Joséphine Balsamo?\nMitä lisätietoja sinulla on? Oletko Cagliostrolta saanut jotain\nerikoisia viittauksia?\n\n-- Vain muutaman sanan, vastasi hän. Luettelossa missä on neljä\narvoitusta, on hän tämän ja \"Ranskan kuninkaitten aarteen\" kohdalle\nkirjoittanut: \"Rouenin, Havren ja Dieppen välillä. (Marie-Antoinetten\ntunnustus).\"\n\n-- Niin, niin, sanoi Raoul, Caux'n maakunnassa... Seine-virran\nsuussa, missä Ranskan kuninkaat ja munkit ovat olleet mahtavia...\nSiellä ovat kätkössä kymmenen vuosisadan kirkolliset säästöt...\nMolemmat aarrekirstut ovat siellä, lähellä toisiaan tietysti, ja\nsieltä minä ne löydän. Sitten kääntyen Josinen puoleen hän jatkoi:\n\n-- Siis sinäkin etsit?\n\n-- Niin, mutta ilman varsinaista suunnitelmaa.\n\n-- Ja eräs toinenkin nainen etsii? sanoi Raoul katsoen häntä suoraan\nsilmiin, se nainen, joka surmasi Beaumagnanin kaksi ystävää.\n\n-- Niin, sanoi kreivitär, markiisitar de Belmonte, jonka luulen\nolevan Cagliostron suoranaisen jälkeläisen.\n\n-- Etkä päässyt mistään selville?\n\n-- En, ennenkuin tapasin Beaumagnanin.\n\n-- Joka tahtoi kostaa ystäviensä puolesta, eikö niin?\n\n-- Niin, sanoi kreivitär.\n\n-- Ja Beaumagnan ilmaisi vähitellen sinulle kaiken, mitä hän tiesi?\n\n-- Niin.\n\n-- Vapaaehtoisesti?\n\n-- Vapaaehtoisesti...\n\n-- Sinä tiesit hänen tavoittavan samaa kuin sinäkin ja sinä käytit\nhyväksesi hänen rakastumistaan sinuun johdattaen hänet tunnustamaan\nkaiken.\n\n-- Niin, vastasi kreivitär suoraan.\n\n-- Se oli uhkarohkeaa peliä.\n\n-- Henkeni oli vaarassa. Päättäessään surmata minut tahtoi hän\nepäilemättä päästä vapaaksi rakkaudesta, joka häntä kidutti, koska\nminä en vastannut siihen. Mutta ennen kaikkea muuta hän kauhistui\nsitä, mitä hän oli minulle ilmaissut. Äkkiä olin tullut hänelle\nvihamieheksi, joka voi saavuttaa päämäärän ennen häntä. Sinä päivänä,\njona hän huomasi tehneensä erehdyksen, olin tuomittu.\n\n-- Ja kuitenkin olivat löydöt tähän asti supistuneet muutamiin\nhistoriallisiin seikkoihin, jotka sellaisinaan olivat jokseenkin\nepämääräisiä?\n\n-- Niin juuri.\n\n-- Ja kynttilänjalan haara, jonka sieppasin pilarista, oli\nensimmäinen varsinainen todistuskappale?\n\n-- Niin oli.\n\n-- Ainakin voimme sitä otaksua. Sillä teidän eronne jälkeen ei mikään\ntodista hänen päässeen askeltakaan eteenpäin.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Korkeintaan yhden askeleen. Eilisiltana tuli Beaumagnan\nteatteriin. Miksi? Siksi, että Brigitte Rousselinin otsakoristeessa\noli _seitsemän_ jalokiveä. Hän tahtoi päästä selville siitä, mitä\ntämä merkitsi, ja epäilemättä juuri hän on käskenyt pitämään tänä\naamuna silmällä Brigitten asuntoa.\n\n-- Vaikka niin olisikin, niin me emme saa mitään tietää.\n\n-- Me voimme sen saada tietää, Josine.\n\n-- Miten? Kenen kautta?\n\n-- Brigitte Rousselinin kautta.\n\nKreivitär vavahti.\n\n-- Brigitte Rousselininko kautta?\n\n-- Juuri niin, sanoi Raoul rauhallisesti, meidän tulee vain kysyä\nhäneltä.\n\n-- Kysyäkö tuolta naiselta?\n\n-- Minä puhun juuri hänestä enkä kestään muusta.\n\n-- Mutta siis... mutta siis... hän elää?\n\n-- Tietysti! huudahti Raoul.\n\nHän nousi, pyörähti pari kolme kertaa kantapäillään ja sitten tanssi\nmuutaman askeleen aivan kuin cancania tai giguea.\n\n-- Minä rukoilen, kreivitär Cagliostro, älä katso noin vihaisesti\nminuun. Ellen olisi saanut sinussa aikaan hermotäräystä, joka mursi\nvastustushalusi, niin et olisi hiiskunut minulle sanaakaan ja missä\nsilloin olisimme? Jonain kauniina päivänä voi Beaumagnan siepata\nmiljoonat ja Josine saa nuolla hyppysiään. Hymyilehän minulle, miksi\nsuotta katsot noin vihan vimmaisena.\n\nKreivitär läähätti:\n\n-- Ja sen sinä olet uskaltanut tehdä!... Sen olet tohtinut... Ja\nkaikilla noilla uhkauksilla, tuolla kiristyksellä tahdoit saada minut\npuhumaan. Koko menettelysi oli vain ilveilyä siis. Raoul, minä en\nkoskaan anna tätä sinulle anteeksi.\n\n-- Varmasti, varmasti, sanoi hän leikillisellä äänellä, sinä\nannat sen minulle anteeksi. Itserakkautesi on vain loukkaantunut,\nrakkaani, ja sillä ei ole mitään tekemistä meidän rakkautemme kanssa!\nRakastavaisten kesken ei sellainen merkitse mitään. Tänään raapii\ntoinen, huomenna toinen... kunnes lopulta olemme joka asiassa yhtä\nmieltä.\n\n-- Ellemme sitä ennen eroa, sanoi kreivitär hampaitaan purren.\n\n-- Eroako? Siksikö, että olet keventänyt mieltäsi kertomalla eräitä\nseikkoja? Siksikö eroaisimme?...\n\nMutta Joséphine oli niin kummastuneen näköinen, että Raoul äkkiä\nalkoi hurjasti nauraa ja lopetti kaikki selvittelyt. Hän hyppeli\nvuoroin toisella ja toisella jalallaan nauraen:\n\n-- Kylläpä tämä on hullua! Rouva on suuttunut!... Eihän tässä enää\nvoi keksiä mitään pikku kujeitakaan?... Närkästyt aivan pikku\nasioista!... Kylläpä, hyvä Joséphine, minun täytyy sinulle nauraa!\n\nKreivitär ei kuunnellut häntä. Raoulista välittämättä hän irroitti\nvaatteen, joka tukki Leonardin suun ja aukaisi hänen siteensä.\n\nLeonard hyökkäsi Raoulia kohden aivan kuin raivoisa peto.\n\n-- Älä kajoa häneen! sanoi kreivitär käskevästi.\n\nHän pysähtyi heti ojentaen puristetut nyrkkinsä Raoulin kasvoja\nkohden, joka nauroi niin, että kyyneleet tulivat hänen silmistään:\n\n-- Tuossapa on kummitus... aivan kuin laatikosta ponnahtanut\npaholainen...\n\nMies vapisi vihasta suunniltaan sanoen:\n\n-- Kyllä me vielä tapaamme toisemme... Me tapaamme toisemme...\nvaikkapa vasta sadan vuoden päästä...\n\n-- Vai otat sinäkin vuosisadat laskuun!... ilkkui Raoul, aivan kuin\nemäntäsikin...\n\n-- Mene, sanoi kreivitär, lykäten Leonardin ovelle... Mene... Sinä\nviet vaunut pois...\n\nHe vaihtoivat muutaman sanan kielellä, jota Raoul ei ymmärtänyt. Kun\nkreivitär oli jäänyt kahden kesken nuoren miehen kanssa, lähestyi hän\ntätä ja sanoi katkeroituneena:\n\n-- Ja nyt?\n\n-- Nytkö?\n\n-- Niin, mikä on tarkoituksesi?\n\n-- Tarkoitukseni on puhdas, Joséphine, aivan enkelimäisen puhdas.\n\n-- Lopeta jo pilkantekosi. Mitä aiot tehdä? Miten aiot toimia?\n\nRaoul tuli vakavaksi ja vastasi:\n\n-- Aivan toisin kuin sinä, Josine, joka aina olet epäluuloinen.\nAion olla sitä, mitä sinä et ole, nimittäin uskollinen ystävä, joka\nhäpeäisi menetellessään kierosti.\n\n-- Mitä sillä tarkoitat?\n\n-- Sitä, että aion tehdä Brigitte Rousselinille eräitä hyvin tärkeitä\nkysymyksiä ja teen ne siten, että sinä voit ne kuulla. Tyydyttääkö se\nsinua?\n\n-- Kyllä, vastasi kreivitär yhä vielä ärtyneesti.\n\n-- Siinä tapauksessa jää tänne. Minä toimitan kaiken nopeasti. Aika\non täpärällä.\n\n-- Miksi on aika täpärällä?\n\n-- Kohta sen ymmärrät, Josine. Jää tänne.\n\nRaoul avasi väliovet jättäen ne raolleen, jotta kreivitär voisi\nkuulla jokaisen sanan ja meni Brigitteä kohden, joka makasi\nvuoteellaan Valentinin hoitelemana.\n\nNuori näyttelijätär hymyili hänelle. Vaikka hän olikin kauhuissaan,\nvaikka hän ei tiennyt, mitä tapahtui, niin nähdessään pelastajansa\ntunsi hän itsensä varmaksi ja jännitys laukesi.\n\n-- En aio väsyttää teitä, sanoi Raoul... Puhun vain parin minuutin\najan. Voitteko vastata minulle?\n\n-- Kyllä.\n\n-- No siis! Teidän kimppuunne hyökkäsi hullu, jota poliisi pitää\nsilmällä ja joka suljetaan hulluinhuoneeseen. Ei siis ole enää mitään\nvaaraa olemassa. Mutta tahtoisin eräästä seikasta päästä selville.\n\n-- Kysykää.\n\n-- Mikä on tämä jalokivinauha? Keneltä sen olette saanut?\n\nRaoul huomasi hänen epäröivän. Mutta hän tunnusti kuitenkin:\n\n-- Ne ovat kiviä, jotka löysin eräästä vanhasta lippaasta.\n\n-- Puulippaasta?\n\n-- Niin, aivan haljenneesta, joka ei ollut edes lukittu. Se oli\nkätketty olkien alle vajaan siinä pienessä talossa, missä äitini asuu\nmaalla.\n\n-- Missä?\n\n-- Lillebonnessa, Rouenin ja Havren välillä.\n\n-- Kyllä tiedän. Ja mistä tämä rasia oli tullut?...\n\n-- En tiedä. En ole sitä kysynyt äidiltä.\n\n-- Löysittekö kivet sellaisina kuin ne nyt ovat?\n\n-- En, ne olivat suurissa hopeisissa sormuksissa.\n\n-- Ja missä ovat nuo sormukset?\n\n-- Minulla oli ne vielä eilen sminkkilaatikossani teatterissa.\n\n-- Teillä ei siis enää niitä ole?\n\n-- Ei, minä annoin ne eräälle herralle, joka tuli onnittelemaan minua\npukuhuoneeseeni, ja joka sattumalta ne näki.\n\n-- Oliko hän yksin?\n\n-- Kahden herran seurassa. Hän oli kokoilija. Lupasin tänään kello\nkolme tuoda hänelle kivet, jotta hän voi ne sovittaa sormuksiin\ntakaisin. Hän lupasi ostaa ne minulta kalliilla hinnalla.\n\n-- Noiden sormuksien sisällä on kirjoitus?\n\n-- On... vanhanaikaisilla kirjaimilla kirjoitettu, joita en ole sen\ntarkemmin tutkinut.\n\nRaoul tuumi ja sanoi sitten vakavasti:\n\n-- Kehoitan teitä vaikenemaan aivan tarkkaan kaikesta mitä teille on\ntapahtunut. Ellette niin tee, niin siitä voi olla ikäviä seurauksia,\nei teille, vaan äidillenne. Onhan ihmeellistä, että hänen luonaan\non sormuksia, joilla ehkä ei ole suurta kauppa-arvoa, mutta jotka\nhistoriallisesti ovat hyvin arvokkaita.\n\nBrigitte Rousselin kauhistui:\n\n-- Minä annan ne heti pois.\n\n-- Tarpeetonta. Säilyttäkää kivet. Minä menen teidän nimessänne\nvaatimaan sormuksia takaisin. Missä tuo herra asuu?\n\n-- Vaugirard kadun varrella.\n\n-- Hänen nimensä?\n\n-- Beaumagnan.\n\n-- Hyvä on. Vielä viimeinen neuvo, neiti. Lähtekää tästä asunnosta.\nTämä on liiaksi syrjäisellä paikalla. Ja jonkun aikaa, sanokaamme\nkuukausi, asukaa hotellissa kamarineitonne kanssa. Siellä ette saa\nketään ottaa vastaan. Ymmärrättehän?\n\n-- Kyllä.\n\nKun Raoul tuli toiseen huoneeseen, tarttui Joséphine Balsamo Raoul\nd'Andrésyn käsivarteen. Hän näytti hyvin levottomalta ja kaikki\nkoston ja suuttumuksen ajatukset näyttivät kadonneen. Lopulta hän\nsanoi:\n\n-- Minä ymmärrän aikomuksesi? Sinä menet hänen luokseen.\n\n-- Beaumagnanin luo.\n\n-- Tämä on selvää hulluutta.\n\n-- Miksi?\n\n-- Beaumagnanin luo! Ja siihen aikaan, jolloin tiedät hänen olevan\nkotonaan noiden kahden muun seurassa.\n\n-- Kaksi ja yksi on yhteensä kolme.\n\n-- Älä mene sinne, minä rukoilen sitä.\n\n-- Entä sitten? Luuletko sinä heidän syövän minut suuhunsa?\n\n-- Beaumagnan voi tehdä mitä tahansa.\n\n-- Hän on siis ihmissyöjä!\n\n-- Älä ilveile, Raoul!\n\n-- Älä itke, Josine.\n\nRaoul tunsi, että kreivitär oli jälleen aivan rehellinen, että\nnaisellinen tunne oli hänessä saanut voiton, hävittänyt kaiken\nepäsovun ja että hän pelkäsi hänen puolestaan.\n\n-- Älä mene sinne, Raoul, jatkoi kreivitär. Minä tunnen Beaumagnanin\nasunnon. Nuo kolme roistoa hyökkäävät sinun kimppuusi eikä kukaan voi\ntulla sinua auttamaan.\n\n-- Sitä parempi, sanoi Raoul, sillä silloin ei kukaan voi tulla\nheitäkään auttamaan.\n\n-- Raoul, Raoul, sinä lasket leikkiä ja kuitenkin...\n\nRaoul sulki hänet syliinsä.\n\n-- Kuulehan, Josine, minä tulen viimeisenä keskelle tavattoman\nsuurta juttua, jossa tapaan kaksi voimakasta järjestöä, sinun ja\nBeaumagnanin, joista ei kumpikaan halua ottaa minua, kolmatta\nroistoa, joukkoonsa... josta seuraa, että ellen ryhdy voimakkaisiin\nkeinoihin, jään tyhmeliiniksi. Salli siis minun järjestää asiat\nviholliseni Beaumagnanin kanssa samalla tavalla kuin olen järjestänyt\nystäväni Joséphine Balsamon kanssa. Minä olin jokseenkin ovela, enkö\nollutkin, ja täytyyhän sinun tunnustaa, että minä osaan joustani\nkäyttää? ...\n\nRaoul loukkasi uudelleen häntä. Kreivitär irrottautui hänen sylistään\nja he astelivat vaieten toistensa rinnalla.\n\nSielussaan Raoul kysyi itseltään, että eiköhän hänen säälimättömin\nvihollisensa ollut tämä lempeäkasvoinen nainen, jota hän niin\nkiihkeästi rakasti ja joka niin kiihkeästi rakasti häntä.\n\n\n\n\nVIII.\n\nKuilun partaalla.\n\n\n-- Asuuko herra Beaumagnan täällä?\n\nSisällä aukeni pieni luukku ja vanhan palvelijan kasvot näkyivät\nristikon takaa.\n\n-- Asuu. Mutta herra ei ota ketään vastaan.\n\n-- Menkää sanomaan hänelle, että minä tulen neiti Rousselinin\nlähettämänä.\n\nBeaumagnan asui talossa, johon kuului kaksi kerrosta. Mitään\nportinvartijaa ei ollut. Ei mitään soittokelloa. Rautainen ovivasara\njyskytti paksuun porttiin, jossa oli aivan kuin vankilan ristikko.\n\nViiden minuutin ajan Raoul odotti. Noita kolmea herraa mahtoi\nhämmästyttää miehen tulo sinä hetkenä, jona he odottivat nuorta\nnäyttelijätärtä.\n\nPalattuaan sanoi palvelija:\n\n-- Herra on hyvä ja antaa käyntikorttinsa.\n\nRaoul antoi korttinsa.\n\nUusi odotus. Sitten kuului, miten lukkoja avattiin ja ketjuja\nirrotettiin. Raoul vietiin laajan eteisen läpi, joka muistutti\nluostarin vastaanottohuonetta ja jonka seiniltä tihkui kosteus.\n\nHe menivät usean oven ohi. Viimeinen oli päällystetty kuparilevyillä.\n\nVanha palvelija avasi oven, sulki sen hänen jäljestään ja nuori mies\nseisoi kolmen vihollisensa edessä, sillä muuksi hän ei voinut kutsua\nnäitä, joista ainakin kaksi odotti hänen tuloaan valmiina hyökkäämään\naivan kuin nyrkkeilijät hänen kimppuunsa.\n\n-- Se on hän! Se on todellakin hän! huudahti Godefroy d'Etigues\nraivoissaan. Beaumagnan, se on hän, joka varasti Gueuresissa\nkynttilänjalan haarukan. Kylläpä hän on uskalias! Mitä te täällä\nteette tänään? Jos aiotte pyytää tytärtäni vaimoksenne...\n\nRaoul vastasi nauraen:\n\n-- Mutta ettehän te ajattele mitään muuta kuin sitä. Minä tunnen\nneiti Clarissea kohtaan samaa syvää tunnetta ja minulla on entiset\nkunnioittavat toiveeni. Mutta yhtä vähän kuin Gueuresissa olen tullut\nkosimaan.\n\n-- Mitkä siis on tarkoituksenne?... ärähti paroni.\n\n-- Gueuresissa suljin teidät kellariin. Tänään...\n\nBeaumagnanin täytyi pidättää, sillä muuten olisi Godefroy d'Etigues\nhyökännyt tulijan kimppuun.\n\n-- Pysykää alallanne, Godefroy. Istukaa ja herra selittäköön, mikä on\nhänen käyntinsä tarkoitus.\n\nHän itse istui pöytänsä ääreen. Raoul istuutui.\n\nEnnen kuin hän ryhtyi puhumaan hän tarkasti vihollisiensa kasvoja.\nHän huomasi niiden muuttuneen sen jälkeen kuin he viimeksi tapasivat\ntoisensa d'Etiguessa. Varsinkin paroni oli vanhentunut. Hänen\nposkensa olivat painuneet sisäänpäin ja silmissään oli toisinaan\nharhaileva ilme, joka erikoisesti kiinnitti nuoren miehen huomiota.\nOmantunnonvaivat synnyttivät tällaisen kuumeen ja rauhattomuuden,\njonka Raoul oli huomaavinaan myöskin Beaumagnanin kasvoilla.\n\nMutta tämä hillitsi kuitenkin parhaiten itseään. Jos Josinen kuolema\nvaivasi häntä, niin oli se pääasiassa omantunnonkysymys, kun ihminen\ntuomitsee tekojaan ja huomaa tehneensä oikein. Tämä sisäinen taistelu\nei vaikuttanut hänen ulkomuotoonsa eikä saattanut häntä tasapainosta\nmuuta kuin ajoittain kriitillisinä hetkinä.\n\n-- Minun on tällainen kriitillinen hetki luotava, tuumi Raoul, jos\ntahdon onnistua. Joko hänen tai minun täytyy tässä taipua.\n\nJa kun Beaumagnan jatkoi:\n\n-- Mitä tahdotte? Käyttäen neiti Rousselinin nimeä olette päässyt\nluokseni. Missä tarkoituksessa?\n\nRaoul vastasi rohkeasti:\n\n-- Siinä tarkoituksessa, että aion jatkaa sitä keskustelua, jonka\naloititte hänen kanssaan teatterissa eilisiltana.\n\nHän hyökkäsi suoraan. Mutta Beaumagnan ei hätääntynyt.\n\n-- Minun mielestäni, sanoi hän, ei tätä keskustelua voitu suorittaa\nmuuta kuin hänen kanssaan ja minä odotin häntä yksinään.\n\n-- Neiti Rousselin ei ole vakavien asianhaarojen vuoksi voinut tulla,\nsanoi Raoul.\n\n-- Vakavien asianhaarojen vuoksi?\n\n-- Niin. Hänet on aiottu murhata.\n\n-- Mitä? Mitä sanotte? Murhata? Ja miksi?\n\n-- Siksi, että aiottiin ottaa ne seitsemän kiveä, joihin kuuluvat\nsormukset te ja nämä kaksi herraa otitte häneltä.\n\nGodefroy ja Oscar de Bennetot liikahtivat tuoleillaan. Beaumagnan\npysyi rauhallisena, mutta hän ihmetteli tätä nuorta miestä, joka\nodottamattomasti sekaantumalla asiaan esiintyi halveksivasti ja\nuhkamielisesti. Joka tapauksessa oli vastustaja hänen mielestään\nvähäpätöinen ja se ilmeni hänen vastauksessaan:\n\n-- Kaksi kertaa te jo sekaannutte asiaan, joka ei teihin kuulu, ja\nsen te teette tavalla, joka aiheuttaa meidät antamaan teille pienen\nläksytyksen. Ensimmäisellä kerralla houkuttelitte meidät ansaan\nGueuresissa ja sieppasitte meille kuuluvan esineen, jollaista tekoa\nkutsutaan toisen omaisuuden anastamiseksi. Tänään on menettelynne\nvieläkin röyhkeämpi, koska tulette solvaisemaan meitä aivan suoraan\nvasten kasvoja, vaikka varsin hyvin tiedätte, että me emme ole noita\nsormuksia varastaneet, vaan olemme ne saaneet. Voitteko selittää\nmeille tekonne syyt?\n\n-- Te tiedätte varsin hyvin omasta puolestanne, sanoi Raoul, etten\nminä ole anastanut toisen omaisuutta, en ole hyökännyt kimppuunne,\nvaan olen ainoastaan pyrkinyt samaan päämäärään kuin tekin.\n\n-- Vai pyritte te samaan päämäärään kuin mekin? kysyi Beaumagnan\nhiukan pilkallisesti. Ja saanko tietää, mikä on tämä päämäärä?\n\n-- Niiden kymmenentuhannen jalokiven löytäminen, jotka ovat kätketyt\ngraniittiseen rajapyykkiin.\n\nBeaumagnan oli pudonnut satulasta ja hän sen ilmaisikin aivan\nselvästi sekä ilmeillään että vaitiolollaan. Silloin Raoul teki uuden\nhyökkäyksen:\n\n-- Koska me siis etsimme entisten luostarien suurta aarretta, niin\ntiemme osuvat yhteen ja töytäämme silloin vastatusten. Siinä on\nkaiken selitys.\n\nLuostarien aarre! Graniittinen rajapyykki. Kymmenentuhatta jalokiveä!\nBeaumagnan tunsi kuin häntä olisi vasaralla lyöty päähän. Uusi\nkilpailija oli siis ilmestynyt! Kreivitär Cagliostron syrjäyttämisen\njälkeen ilmestyi uusi miljoonien tavoittelija!\n\nGodefroy d'Etigues ja Bennetot loivat vimmaisia katseita ja\nsuoristivat atleettivartalonsa hyökätäkseen. Beaumagnan hillitsi\nitseään pysyäkseen kylmäverisenä, koska hän tunsi tarvitsevansa sitä\ntänä hetkenä aivan välttämättömästi.\n\n-- Taruja! sanoi hän koettaen saada äänensä rauhalliseksi ja\nselvittääkseen ajatuksiaan. Lastenhoitajan juttuja! Täydellistä\nsatua! Ja tällaiseen te tuhlaatte aikaanne?\n\n-- En enempää kuin tekään, vastasi Raoul, joka ei tahtonut\nBeaumagnanin toipuvan hämmästyksestään ja halusi käyttää jokaisen\ntilaisuuden uuteen hyökkäykseen. En enempää kuin tekään, joiden\nkaikki puuhat tähtäävät tämän aarteen anastamista... en enempää\nkuin kardinaali Bonnechose, jonka kertomus ei suinkaan ollut mikään\nlastenhoitajan tarina. En enempää kuin teidän monet ystävänne, joiden\njohtaja ja innostaja te olette.\n\n-- Hyvä jumala, sanoi Beaumagnan koettaen olla ivallinen, miten hyvin\nte kaikki tiedättekään!\n\n-- Paremmin kuin te luulettekaan!\n\n-- Ja mistä olette nämä tiedot saanut?\n\n-- Eräältä naiselta!\n\n-- Naiseltako?\n\n-- Joséphine Balsamolta, kreivitär Cagliostrolta.\n\n-- Kreivitär Cagliostrolta! huudahti Beaumagnan hämillään. Te siis\ntunsitte hänet!\n\nRaoulin tuuma onnistui äkkiä. Hänen ei tarvinnut muuta kuin heittää\nkreivitär Cagliostron nimi saadakseen vastustajansa hätääntymään.\nJa hätääntyminen oli niin suuri, että Beaumagnan ajattelemattomasti\npuhui kreivittärestä aivan kuin kuolleesta olennosta.\n\n-- Te tunsitte siis hänet? Missä? Milloin? Mitä hän sanoi teille?\n\n-- Minä tunsin hänet viime talvesta asti, aivan samoin kuin tekin,\nvastasi Raoul hyökäten uudelleen. Ja talvella siihen asti, kunnes\nminulla oli onni tavata paroni d'Etiguesin tytär, näin hänet melkein\njoka päivä.\n\n-- Te valehtelette, huudahti Beaumagnan. Hän ei ole voinut teitä\nnähdä joka päivä. Hän olisi maininnut minulle nimenne! Olin hänen\nsiksi läheinen ystävänsä, että hän ei peitellyt mitään tällaisia\nsalaisuuksia!\n\n-- Tämän hän peitteli.\n\n-- Te valehtelette! Tahdotte uskotella minulle, että teidän ja hänen\nvälillä vallitsi hellä suhde! Se ei ole totta: Joséphine Balsamoa voi\nsoimata monesta seikasta, keimailusta, ajattelemattomuuksista, mutta\nei irstaudesta.\n\n-- Rakkaus ei ole irstautta, vastasi Raoul rauhallisesti.\n\n-- Mitä sanotte? Rakkaus? Rakastiko Joséphine Balsamo teitä?\n\n-- Rakasti.\n\nBeaumagnan oli aivan suunniltaan. Hän heristi nyrkkiään Raoulin\nedessä. Nyt saivat toiset vuorostaan rauhoittaa häntä, mutta hän\nvapisi raivosta ja hiki virtasi hänen otsaltaan.\n\n-- Nyt sain hänet ansaan, ajatteli Raoul riemuissaan. Hän ei\nhievahdakaan kun on kysymys rikoksesta ja omantunnonvaivoista, mutta\nrakkaus kalvaa vielä häntä ja minä voin johdattaa hänet mihin haluan.\n\nKului pari minuuttia. Beaumagnan pyyhki kasvojaan. Hän joi lasillisen\nvettä ja huomattuaan, että vastustaja, vaikka olikin nuorukainen, ei\nollut niitä, joista päästään kädenkäänteessä, hän jatkoi:\n\n-- Me siirrymme pois asiasta. Teidän henkilökohtaisilla tunteillanne\nkreivitär Cagliostroa kohtaan ei ole mitään tekemistä käsillä olevan\nasian yhteydessä. Palaan siis ensimmäiseen kysymykseeni: minkä vuoksi\nolette tullut tänne?\n\n-- Se on hyvin yksinkertaista, sanoi Raoul, ja sen voin lyhyesti\nselittää. Minä olen täällä niiden kirkollisten, keskiajalta asti\nperäisin olevien rikkauksien vuoksi, jotka te tahdotte toimittaa\njesuiittain kassakirstuihin. Nämä uhrit kerääntyivät kaikista\nmaakunnista, mutta lähetettiin Caux'n maakunnan seitsemälle\nabbotille. Täten syntyi yhteinen rahasto, jota hoiti jonkinmoinen\nseitsemän miehen muodostama valiokunta, mutta joista vain yksi\ntiesi, minne oli sijoitettu kassakaappi ja mikä oli lukon\navaamisen salaisuus. Jokaisessa abbottikunnassa oli piispallinen\neli paimenellinen sormus, joka polvi polvelta aina annettiin\nuudelle päämiehelle. Aivan kuin yhteisen tehtävän symbolina\noli seitsemänhaarainen kynttilänjalka. Tämän kynttilänjalan\njokaisessa haarassa oli muistona heprealaisista uskontomenoista ja\nMooseksesta samanvärinen ja -laatuinen jalokivi kuin oli noissa\npiispansormuksissakin. Siten on Gueuresistä löytämässäni haarukassa\npunainen kivi, granaatti, joka oli sitä abbottikuntaa edustava kivi.\nToiselta puolelta tiedämme, että veli Nicolas, viimeinen luostareiden\nylijohtaja oli Fecampin luostariin kuuluva munkki. Olemme kai kaikki\ntähän asti yhtä mieltä?\n\n-- Olemme.\n\n-- Oli siis päästävä selville noiden seitsemän abbottikunnan nimestä,\npäästäksemme selville siitä, mistä päin oli aarretta etsittävä. No\nniin, seitsemän nimeä on kirjoitettu noihin seitsemään sormukseen,\njotka Brigitte Rousselin antoi teille eilen teatterissa. Minä\npyytäisin saada tarkastaa näitä seitsemää sormusta.\n\n-- Te siis tarkoitatte, sähisi Beaumagnan, että me olemme saaneet\nvuosikausia taukoamatta etsiä ja että te väitätte aivan ensi hetkellä\npäässeenne samaan tulokseen kuin mekin?\n\n-- Juuri niin.\n\n-- Ja ellen minä suostu?\n\n-- Anteeksi, kieltäydyttekö? Minä en vastaa muuta kuin suoraan\nvastaukseen.\n\n-- Kieltäydyn ehdottomasti. Teidän vaatimuksenne on suorastaan\nmieletön ja minä kieltäydyn aivan jyrkästi.\n\n-- Siinä tapauksessa annan teidät ilmi.\n\nBeaumagnan näytti aivan ällistyvän. Hän katsoi Raouliin aivan kuin\nmielipuoleen.\n\n-- Annatte minut ilmi... Mitä te tällä uudella jutullanne tarkoitatte?\n\n-- Minä annan teidät kaikki kolme ilmi.\n\n-- Kaikki kolmeko? vastasi hän ilkkuen. Mutta minkä vuoksi?\n\n-- Minä annan teidät kaikki kolme ilmi Joséphine Balsamon, kreivitär\nCagliostron murhaajina.\n\nKukaan ei väittänyt sanallakaan vastaan. Kukaan ei tehnyt ainoatakaan\nliikettä. Godefroy d'Etigues ja hänen serkkunsa Bennetot hiukan\nlyysähtivät tuoleillaan. Beaumagnan oli kalmankalpea ja pilkallinen\nkasvojen ilme muuttui kamalaksi irvistykseksi.\n\nHän nousi, väänsi avainta lukossa ja pisti avaimen taskuunsa. Tämä\nteko hiukan rohkaisi hänen tovereitaan. Tämä johtajansa toiminta\nnäytti antavan heille uutta voimaa.\n\nRaoul uskalsi ilkkua:\n\n-- Kun asevelvollinen tulee rykmenttiin, niin saa hän tavallisesti\naluksi ratsastaa hevosella ilman suitsia, kunnes pysyy satulassa.\n\n-- Mitä tämä tarkoittaa?\n\n-- Sitä, että minä olen päättänyt olla käyttämättä revolveria\ntaskussani, kunnes olen tottunut suoriutumaan jokaisesta tilanteesta\nälyni avulla. Huomaatte siis, että minulla ei ole ohjaksia... toisin\nsanoen, minulla ei ole revolveria. Teitä on kolme ja kaikki aseilla\nvarustettuina, minä olen yksin. Siis...\n\n-- Jo riittää joutava lörpöttely, sanoi Beaumagnan uhkaavasti.\nPysykäämme asiassa. Te siis syytätte meitä kreivitär Cagliostron\nmurhasta?\n\n-- Niin.\n\n-- Onko teillä todistuksia tämän hirvittävän syytteenne tueksi.\n\n-- On kyllä.\n\n-- Ilmaiskaa ne.\n\n-- Sen teen. Muutama viikko sitten liikuskelin Haie d'Etiguesin\nlähistöllä odotellen tilaisuutta nähdäkseni neiti d'Etiguesin,\nkun huomasin vaunut, joita ohjasi muuan apulaisenne. Nämä vaunut\nsaapuivat maatilalle. Samoin tein minäkin. Eräs nainen, hän\noli Joséphine Balsamo, tuotiin torniin, missä te olitte koolla\njonkinmoista tuomioistuinta varten. Hänen asiansa tutkittiin ja\ntuomittiin hyvin kavalalla ja petollisella tavalla. Te esiinnyitte\nyleisenä syyttäjänä ja menitte järjettömässä turhamaisuudessa\nniin pitkälle, että uskottelitte toisille olleenne tuon naisen\nrakastajana. Mitä näihin toisiin kahteen herraan tulee, niin\nesiintyivät he pyöveleinä.\n\n-- Todistakaa! Todistakaa! sähisi Beaumagnan ja hänen kasvonsa aivan\nvääntyivät.\n\n-- Minä näin ja kuulin kaiken, sillä piileskelin erään ikkunan\nsyvennyksessä aivan päänne yläpuolella.\n\n-- Se on mahdotonta, sopersi Beaumagnan. Jos niin olisi ollut\nasianlaita, olisitte koettanut sekaantua asiaan ja pelastaa hänet.\n\n-- Mistä pelastaa? kysyi Raoul, joka ei tahtonut ilmaista\npelastaneensa kreivitärtä hukkumasta. Minä uskoin samoin kuin\ntoverinikin, että tahdoitte tuomita hänet päättämään päivänsä\nenglantilaisessa hulluinhuoneessa. Minä riensin Etretatiin asti.\nVuokrasin veneen ja soudin mainitsemanne englantilaisen jahdin luo\naikoen säikäyttää sen kapteenin.\n\nSiinä tein virheen ja siksi tuo onneton nainen menettikin henkensä.\nVasta myöhemmin selvisi minulle hirvittävä tekonne ja saatoin\nrekonstruoida menettelynne julmia yksityiskohtia myöten, miten\nmolemmat rikostoverinne kulkivat kallioportaita, laskivat hänet\npuhkaistuun veneeseen ja hän hukkui.\n\nKauhuissaan kuunnellen olivat toiset tuoleineen siirtyneet\nlähemmäksi. Bennetot siirsi syrjään pöydän, joka tavallaan oli\nnuoren miehen suojamuurina. Raoul näki edessään Godefroy d'Etiguesin\nhurjistuneet kasvojen ilmeet ja väärään vääntyneen suun.\n\nJos Beaumagnan vain viittaisi, niin vetäisisi paroni revolverin esiin\nja ampuisi kuulan nuoren miehen päähän...\n\nEhkä jokin käsittämätön ajattelemattomuus pidätti Beaumagnania\ntoimimasta. Hän kuiskasi uhkaavalla äänellä:\n\n-- Minä sanon teille kerta vielä, ettei teillä ollut mitään oikeutta\ntällaiseen toimintaanne ja että olette sekaantunut asiaan, joka ei\nvähääkään teille kuulu. Mutta minä en tahdo kierrellä ja kieltää\nsitä, mikä on tapahtunut. Mutta... mutta minä vain kysyn teiltä,\nkuinka te saatuanne tietää sellaisen salaisuuden uskallatte olla\ntäällä meitä uhkaamassa? Tämähän on suorastaan mieletöntä!\n\n-- Minkä vuoksi? kysyi Raoul viattomasti.\n\n-- Koska teidän elämänne on meidän hallussamme.\n\nRaoul kohautti olkapäitään.\n\n-- Minun elämääni ei uhkaa mikään vaara.\n\n-- Meitä on kolme emmekä suinkaan ole sovittelevalla tuulella\nasiassa, joka läheisesti koskee turvallisuuttamme.\n\n-- Ei minua uhkaa mikään sen suurempi vaara teidän joukossanne,\nvakuutti Raoul, kuin jos olisitte puolustajiani.\n\n-- Oletteko siitä aivan varma?\n\n-- Olen, koska ette ole minua vielä tappaneet kaiken sen jälkeen,\nmitä olen sanonut.\n\n-- Ja jos päättäisin sen tehdä?\n\n-- Niin tunnin päästä olisitte kaikki vankilassa.\n\n-- Joutavia!\n\n-- Minä vakuutan sen. Nyt on viisi minuuttia yli neljän. Muuan\nystäväni kävelee poliisiprefektuurin ulkopuolella. Ellen ole\nneljännestä vailla viisi palannut, niin hän ilmoittaa asiasta\nviranomaisille.\n\n-- Loruja! Laverteluja! huudahti Beaumagnan, joka näytti varmistuvan.\nMinähän olen tunnettu henkilö. Kun hän lausuu nimeni, niin hänelle\nnauretaan vasten kasvoja.\n\n-- Häntä kuunnellaan varmasti.\n\n-- Sitä ennen... mutisi Beaumagnan, joka kääntyi Godefroy d'Etiguesin\npuoleen.\n\nKuolemantuomio oli lähellä. Raoul tunsi vaaran hekuman. Muutaman\nsekunnin päästä tekee toinen sen liikkeen, jonka hän tähän asti oli\npidättänyt suuren kylmäverisyytensä kautta.\n\n-- Sananen vielä, sanoi hän.\n\n-- Puhukaa, mutisi Beaumagnan, mutta todistakaa silloin meidän\nsyyllisyytemme. Minä en enää tahdo kuulla pelkkiä syytöksiä. Siitä\nmitä oikeus siitä tai tästä ajattelee, siitä minä vastaan. Mutta\nminä vaadin todistuksia, joiden kautta huomaan minulla olevan syytä\nväitellä kanssanne. Sanokaa heti paikalla todistus tai muuten...\n\nHän oli uudelleen noussut. Raoul nousi myös ja katsoen häntä suoraan\nsilmiin sanoi jyrkästi, määräävästi:\n\n-- Siis todistus... muussa tapauksessa minua odottaa kuolema, eikö\nniin?\n\n-- Niin.\n\n-- Minä siis vastaan. Antakaa minulle heti paikalla nuo seitsemän\nsormusta. Tai muuten...\n\n-- Tai muuten?\n\n-- Tai ystäväni jättää poliisille sen kirjeen, minkä kirjoititte\nparoni d'Etigues'ille, ja mainitsitte keinot, joiden avulla voi saada\nJoséphine Balsamon kiinni ja kehotitte häntä surmaamaan hänet.\n\nBeaumagnan oli hämmästyvinään.\n\n-- Vai kirje? Kehotus murhaan?\n\n-- Juuri niin, sanoi Raoul... asia oli tavallaan peitelty ja täytyi\njättää erinäisiä kohtia pois, ennenkuin sai sen kirjeestä selville.\n\nBeaumagnan purskahti nauruun.\n\n-- Kyllä minä tiedän... muistan varsin hyvin... vähäpätöinen kyhäys...\n\n-- Kyhäys kylläkin, mutta joka on vääjäämätön todistus teitä vastaan,\njuuri se, jota vaaditte.\n\n-- Totta kyllä... totta kyllä... sanoi Beaumagnan yhä ivallisesti.\nMutta minä en ole mikään lapsi ja osaan olla varovainen. Tämän\nkirjeen antoi paroni minulle takaisin istuntomme alussa.\n\n-- Saitte kopion, mutta alkuperäinen on minulla ja sen löysin siitä\nkirjoituspöydästä, jota paroni käyttää. Tämän alkuperäisen kirjeen\njättää ystäväni poliisille.\n\nRaoulin ympärillä tuli piiri ahtaammaksi. Molempien serkuksien\nkasvoilla ei näkynyt enää mitään muuta kuin pelkoa ja kauhua. Raoul\nhuomasi kaksintaistelun päättyneen ennenkuin mitään lopullista\ntaistelua oli ollutkaan. Oli vain hiukan mittailtu miekkoja ja tehty\nmuutamia pistoksia. Vielä ei oltu oteltu läheltä. Hän oli kaiken\nniin taitavasti johtanut, oli ovelan menettelynsä kautta pakottanut\nBeaumagnanin sellaiseen traagilliseen tilanteeseen, ettei hän enää\nvoinut kylmäverisesti arvostella asioita eikä nähdä, missä oli\nvastustajansa heikko kohta.\n\nRaoul vakuutti kylläkin, että hänellä oli tuo kirje. Mutta millä\nhän todisti väitteensä? Ei millään. Baumagnan oli kylläkin vaatinut\nehdotonta ja varmaa todistusta, mutta Raoul oli menettelynsä kautta\njohdattanut hänet siihen, että hän tyytyi vain Raoulin vakuutukseen.\n\nHän antautui heti, tinkimättä, vastustelematta. Hän avasi laatikon,\notti sormukset ja sanoi:\n\n-- Kuka minulle vakuuttaa, että te ette enää käytä tätä kirjettä\nminua vastaan?\n\n-- Minä annan teille kunniasanani, ja sitäpaitsi eivät tilanteet\nkoskaan uusiinnu kahdesti samalla tavalla. Seuraavalla kerralla voi\nteillä olla yliote.\n\n-- Siitä voitte olla varma, sanoi Beaumagnan hilliten raivoaan.\n\nRaoul tarttui kiihkeästi sormuksiin. Jokaisen sisällä oli todellakin\nnimi. Hän kirjoitti nopeasti paperille näiden seitsemän abbottikunnan\nnimet:\n\nFécamp.\n\nSaint-Wandrille.\n\nJumièges.\n\nValmont.\n\nCruchet-le-Valasse.\n\nMontvilliers.\n\nSaint-Georges-de-Boscherville.\n\nBeaumagnan soitti kelloa ja käski palvelijaa odottamaan käytävässä,\nlähestyi Raoulia ja sanoi:\n\n-- Kaiken varalta teen ehdotuksen... Te tunnette tarkoituksemme.\nTiedätte, miten pitkälle olemme päässeet ja mikä on päämäärämme, joka\nei suinkaan ole enää loitolla.\n\n-- Se on minunkin ajatukseni, sanoi Raoul.\n\n-- Siis, haluatteko -- minä puhun kiertelemättä -- liittyä meidän\njoukkoomme?\n\n-- Samoilla oikeuksillako kuin toverinne?\n\n-- Ei, vaan samoilla kuin minäkin.\n\nTarjous oli edullinen. Raoul käsitti sen ja häntä miellytti täten\nhänelle osoitettu kunnioitus. Ehkä hän olisi suostunut, ellei\nJoséphine Balsamoa olisi ollut. Mutta tämän ja Beaumagnanin välillä\nei voinut syntyä mitään liittoa.\n\n-- Minä kiitän, sanoi Raoul, mutta erikoisista syistä täytyy minun\nhyljätä tarjous.\n\n-- Pysytte siis vihamiehenämme?\n\n-- En, vaan kilpailijana.\n\n-- Vihamiehenä, sanoi Beaumagnan, ja sellaisena uhkaa teitä...\n\n-- Sama kohtalo kuin kreivitär Cagliostroa, keskeytti Raoul.\n\n-- Juuri niin. Tiedätte varsin hyvin, että tehtävämme tarkoitus\npyhittää keinot, joita meidän toisinaan täytyy käyttää. Jos siis\nmeidän täytyy käyttää jonain päivänä näitä keinoja teitä vastaan,\nniin silloin on se oma syynne.\n\n-- Se on minun syyni.\n\nBeaumagnan kutsui uudelleen palvelijan.\n\n-- Saatte saattaa herran pois.\n\nRaoul kumarsi kolme kertaa syvään ja sitten meni ulko-ovelle asti,\njoka oli auki. Siellä hän sanoi vanhalle palvelijalle:\n\n-- Suvaitkaahan odottaa vielä hetkinen.\n\nHän palasi nopeasti huoneeseen, missä herrat neuvottelivat, seisoi\nkynnyksellä, kädellään pidellen ovenripaa, joten pakonsa olisi\nturvattu ja sanoi heille ystävällisellä äänellä:\n\n-- Mitä tulee tuohon vaaralliseen kirjeeseen, niin täytyy minun\nilmaista teille muuan seikka, joka täydellisesti teitä rauhoittaa.\nMinä en siitä koskaan ole ottanut kopiota eikä siis ystävälläni voi\nolla alkuperäistä. Eikö teidän mielestänne tuo juttu ystävästä, joka\nkävelee poliisiprefektuurin ulkopuolella ja odottaa, kunnes kello\non neljännestä vailla viisi, ole hiukan epäilyttävä? Nukkukaa siis\nrauhassa, hyvät herrat, ja pikaisiin näkemiin.\n\nHän sulki oven Beaumagnanin nenän edessä ja oli päässyt ulko-ovelle,\nennenkuin tämä oli ennättänyt sanoa mitään palvelijalleen.\n\nToinen taistelu oli voitettu.\n\nKadun päässä Joséphine Balsamo, joka oli hänet saattanut sinne,\nodotti häntä vaunuissa kurottaen kaulaansa vaunun ikkunasta.\n\n-- Ajuri, sanoi Raoul, Saint-Lazaren asemalle, kaukojunien puolelle.\n\nHän hyppäsi vaunuihin ja riemusta säteillen sanoi heti:\n\n-- Tässä ovat nuo seitsemän välttämätöntä nimeä. Tässä on luettelo.\nPidä se.\n\n-- Siis? kysyi kreivitär.\n\n-- Siinä ne ovat. Toinen voitto samana päivänä, ja millainen voitto!\nHyvä jumala, miten helppo on petkuttaa ihmisiä! Kun vain on rohkea,\najatukset ovat selvät ja lentää kuin nuoli suoraan päämäärää kohden.\nJa esteet kaatuvat itsestään. Tiedäthän, että Beaumagnan on ovela.\nHän typertyi samalla tavalla kuin sinäkin, rakkaani. Eikö oppilaasi\ntuota sinulle kunniaa? Tällainen koululainen on kukistanut kaksi\nsellaista mestaria kuin Beaumagnan ja Cagliostron tytär. Mitä siihen\nsanot, Joséphine.\n\nHän jatkoi:\n\n-- Ethän ole minulle vihainen, kun puhun tällä tavalla?\n\n-- En suinkaan, en suinkaan, sanoi kreivitär nauraen.\n\n-- Ethän ole harmissasi äskeisestä tapauksesta?\n\n-- Älä pyydä minulta liikoja! Katsohan, ei saa loukata minun\nylpeyttäni. Minä olen hyvin ylpeä ja pitkävihainen. Mutta sinulle ei\nvoi pitkää aikaa olla vihainen. Sinussa on jotain, joka riisuu aseet.\n\n-- Mutta Beaumagnanilta ei ole riisuttu aseita, ei suinkaan!\n\n-- Beaumagnan on mies.\n\n-- Minä siis ryhdyn taisteluun miehiä vastaan! Minä uskon todella,\nJosine, pystyväni siihen. Niin, minä olen luotu seikkailuja,\nvalloituksia, ihmeellisiä ja satumaisia tekoja suorittamaan. Tunnen,\nettä voin suoriutua millaisesta tilanteesta tahansa edullisesti. Eikö\nolekin houkuttelevaa taistella, Josine, silloin kun on varma voitosta?\n\nKapeita katuja myöten vaunut ajoivat hyvää vauhtia. He ajoivat\nSeine-virran yli.\n\n-- Ja minä saan voiton, Josine, sillä minulla on kaikki valtit.\nMuutaman tunnin päästä lähden Lillebonneen. Etsin Rousselinin lesken\nja, sallii hän tai ei, tutkin tuon lippaan, johon on kaiverrettu\narvoituksen ratkaisu. Juuri niin! Ja kun tuon sanan tiedän ja nuo\nseitsemän abottikunnan nimet, niin paholainen periköön, ellen saa\nsaalista kynsiini.\n\nJosine nauroi hänen innostukselleen. Raoul yhä innostui. Hän kertoi\ntaistelustaan Beaumagnanin kanssa. Hän syleili nuorta naista, näytti\nohikulkijoille pitkää nenää, avasi vaunun ikkunan, haukkui ajajaa\nsiitä, että hänen hevosensa käveli kuin etana.\n\n-- Aja laukkaa, senkin vanha rähjä! Rattaillasi on onnen nuori jumala\nja kauneuden jumalatar, eikö tuo kääkkäsi osaa laukata.\n\nVaunut ajoivat Avenue de l'Opéra'a pitkin. Sitten se oikaisi\nPetits-Champs-kadun ja Capucines-kadun kautta. Caumartin kadulla\nhevonen läksi laukkaamaan.\n\n-- Mainiota, huudahti Raoul. Kahtatoista minuuttia vailla viisi. Me\ntulemme ajoissa. Tietysti sinä seuraat minua Lillebonneen?\n\n-- Miksi? Sehän on tarpeetonta. Riittäähän, kun toinen meistä lähtee.\n\n-- Hyvä on, sanoi Raoul, sinä siis luotat minuun. Tiedäthän etten\nminä petä ja että me kuulumme yhteen. Toisen voitto on toisenkin\nvoitto.\n\nMutta kun lähestyttiin Auber-katua, aukeni eräs portti äkkiä, vaunut\najoivat siitä sisään vauhtiaan vähentämättä ja tulivat talon pihaan.\n\nKolme miestä astui vaunun kummallekin puolelle. He hyökkäsivät\nRaoulin kimppuun äkkiä, ennenkuin hän ennätti tehdä ainoatakaan\nvastustavaa liikettä.\n\nHän ennätti vain kuulla Joséphine Balsamon äänen, joka jääden\nvaunuihin komensi:\n\n-- Saint-Lazaren asema ja pian!\n\nMiehet veivät jo Raoulin taloon ja heittivät hänet puolihämärään\nhuoneeseen, jonka ovi suljettiin hänen jäljestään ja teljettiin.\n\nRaoulin iloisuus oli niin suuri, ettei se aivan heti sammunut. Hän\nnauroi ja laski vielä leikkiä, mutta yhä kasvavalla raivolla, jonka\nvaikutuksesta hänen äänensä sävy muuttui.\n\n-- Vai on nyt minun vuoroni!... Hyvin suoritettu, Joséphine... Mikä\nloistavasti suoritettu temppu! Isku on nyt osunut minuun! Aivan\nkeskelle maalia!... Ja tätä todella en odottanut. Kylläpä hän mahtoi\nolla huvitettu minun riemulauseistani: \"Minä olen luotu valloituksia,\nihmeellisiä, satumaisia tekoja suorittamaan!\" Mikä idiootti olinkaan!\nParasta on pitää suunsa kiinni, kun päästää sellaisia päättömyyksiä!\nMikä romahdus!\n\nHän hyökkäsi ovea kohden. Turha vaiva, ovi oli luja kuin vankilan\novi. Hän koetti kiivetä pieneen ikkunaan, josta tuli kellertävä valo.\nMutta millä hän pääsisi niin korkealle? Heikko rapina herätti hänen\nhuomiotaan ja hämärässä hän huomasi katon rajassa nurkassa aivan kuin\npienen ampumareiän, josta pilkisti esiin pyssyn suu. Ja se liikkui ja\npysähtyi sen mukaan kuin hän liikkui tai pysähtyi.\n\nKoko hänen vihansa kääntyi nyt tuota näkymätöntä tähtääjää kohti,\njolle hän syyti haukkumasanoja:\n\n-- Roisto! Kurja raukka! Tulehan sieltä reiästäsi tänne katsomaan\nkuka minä olen. Kylläpä olet huonon ammatin valinnut! Ja mene\nsanomaan emännällesi, ettei hän pääse paratiisiin ja että vähän ajan\npäästä...\n\nHän vaikeni äkkiä. Tämä sanatulva tuntui hänestä typerältä. Hänen\nsuuttumuksensa muuttui äkkiä alistumiseksi kohtaloonsa, hän\nheittäytyi vuoteelle, joka oli alkovissa.\n\n-- Ammu siis minut, jos mielesi tekee, sanoi hän, mutta anna minun\nnukkua rauhassa...\n\nRaoul ei ajatellutkaan nukkumista. Hän pohti ensin tilannetta ja veti\nsiitä kaikki häntä koskevat ikävät johtopäätökset. Joséphine Balsamo\noli astunut hänen sijaansa ja aikoi siepata voiton hedelmät.\n\nMutta mitä keinoja olikaan kreivitär käyttänyt onnistuakseen näin\nlyhyessä ajassa. Raoul oli varma siitä, että Leonard oli seurannut\nheitä toisilla ajoneuvoilla Beaumagnanin talon lähettyville ja\noli sitten heti neuvotellut kreivittären kanssa. Ja sillä aikaa\nkuin Joséphine odotti, oli Leonard mennyt valmistamaan ansaa\nCaumartin-kadun varrella olevaan taloon, mikä oli laadittu\nerikoisesti tällaisia hommia varten.\n\nMitä saattoi hän tehdä nuorena, yksin, sellaisia vihollisia vastaan?\nToisella puolella oli Beaumagnan, jolla oli takanaan kokonainen lauma\nliittolaisia ja apulaisia. Toisella puolella oli Joséphine Balsamo ja\nhänen oivallisesti järjestetty joukkionsa!\n\nRaoul teki päätöksen:\n\n-- Palaan minä myöhemmin rehellisyyden tielle, niinkuin toivoisin,\ntai jatkan tätä seikkailuelämää, joka on luultavampaa, niin sen\nvannon, että vastaisuudessa minullakin on välttämättömät apukeinot.\nYksinäinen on turvaton! Ainoastaan johtajat saavuttavat päämäärän.\nMinä taltutin Joséphinen ja yhtä kaikki hän tänä iltana saa aarteen\nkäsiinsä, ja sillä aikaa Raoul saa maata oljilla.\n\nHän oli mietteissään päässyt näin pitkälle, kun hän tunsi oudon\nväsymyksen valtaavan ruumiinsa ja sitä seurasi yleinen pahoinvointi.\nHän taisteli unta vastaan. Mutta nopeasti hänen ajatuksensa\nhimmenivät. Samalla hän tunsi pahoinvointia ja pistoksia vatsassaan.\n\nPonnistaen voimansa hän pääsi kävelemään. Tätä ei kestänyt kauankaan,\nhuumaus sai yhä suuremman vallan ja hän muisti, miten Joséphine oli\nvaunuissa ottanut taskustaan pienen kultaisen makeisrasian, joka\naina oli hänellä mukanaan. Tästä hän otti pari makeista, jotka hän\nheti pisti suuhunsa ja sitten koneellisesti tarjosi yhden nuorelle\nmiehelle.\n\n-- Hän on myrkyttänyt minut, sanoi hän hien virratessa kasvoilta...\njäljellä olevissa makeisissa oli myrkkyä...\n\nHänellä ei ollut aikaa todeta, missä määrin tämä ajatus oli oikea.\nHänen päätänsä huimasi, hän tunsi horjuvansa suuren kuilun äärellä,\njohon sitten nyyhkyttäen putosi.\n\nKuolemanajatus oli ollut niin varma, että avatessaan silmänsä ei hän\nollut aivan varma siitä, elikö hän vai ei. Hän hengitti raskaasti\nmuutaman kerran, nipisti käsivarteensa ja puhui ääneen. Hän eli!\nKuullessaan kaukaa kadun kohinan oli hän varma siitä.\n\n-- Kaikesta päättäen, sanoi hän itsekseen, en olekaan kuollut. Mutta\neipä minulla ole kovin suuria ajatuksia rakastamastani naisesta,\nkun hän on antanut minulle unijuomaa sisältävän makeisen, niin heti\nsyytän häntä myrkyttäjäksi.\n\nHän ei voinut varmasti sanoa, miten kauan hän oli nukkunut. Päivänkö?\nKaksiko päivää? Ehkä enemmänkin. Hänen päänsä oli raskas, ajatuksensa\nharhailivat ja suuri velttous oli kaikissa hänen jäsenissään.\n\nSeinän vieressä näki hän ruokakorin, joka oli kai laskettu\nampumareiästä. Ylhäällä ei näkynyt enää mitään pyssynsuuta.\n\nHänen oli nälkä ja jano. Hän söi ja joi. Hän oli niin uupunut, ettei\nhän edes ajatellutkaan, mikä seuraus voisi olla tästä ateriasta.\nOliko siinä unijuomaa? Ehkäpä myrkkyä? Vähät siitä! Nukkuiko hän\nvähän aikaa vai ikuisesti, se oli hänestä samantekevää. Hän laskeutui\nuudelleen vuoteelle ja nukkui tuntikausia, öitä ja päiviä.\n\nLopulta hän alkoi havaita eräitä ilmiöitä, aivan samoin kuin arvaa\ntunnelin loppuvan nähdessään valonvälkähdyksiä sen seinillä.\nOlo tuntui miellyttävältä. Hän tunsi keinuvansa, tasaisesti ja\nverkalleen, kuullen yhtämittaista rytmillistä kohinaa. Hän avasi\nsilmänsä ja silloin hän näki taulunkehykset, joiden sisällä maisema\nyhtä mittaa muuttui, milloin kirkkaina, milloin synkkinä, milloin\nauringon valaisemina, milloin kullankeltaisessa iltaruskossa.\n\nNyt hänen ei tarvinnut muuta kuin ojentaa kätensä löytääkseen\nruokaa. Hän nautti sitä vähitellen ja sen maku miellytti häntä yhä\nenemmän. Ruoan ohella oli tuoksuvaa viiniä. Sitä juodessaan oli hän\ntuntevinaan, miten voima palasi hänen suoniinsa. Hänen silmänsä\ntulivat jälleen kirkkaiksi. Taulunkehykset muuttuivat avoimen ikkunan\npuitteiksi ja hän näki kukkuloita, kenttiä ja kirkontorneja.\n\nHän oli nyt toisessa huoneessa, aivan pienessä huoneessa, jossa hän\nmuisteli kerran ennen asuneensa. Mutta milloin? Hänellä oli jälleen\nvaatteensa, liinavaatteensa, kirjansa käytettävänään.\n\nHän näki tikapuuportaat. Miksi ei hän kiipeäisi niitä myöten, koska\nhänellä oli siihen voimia? Eihän hänen tarvinnut tehdä mitään muuta\nkuin tahtoa. Hän tahtoi ja hän kiipesi. Päällään hän nosti luukun\nja avaruus oli hänen yllään. Virta oli hänen oikealla ja vasemmalla\npuolellaan. Hän kuiskasi. \"Nonchalanten laivankansi... Seine-virta...\nDeux-Amantsin ranta...\"\n\nHän astui muutaman askeleen.\n\nJosine istui juurikorituolissa.\n\nRaoul ei oikeastaan tuntenut mitään äkillistä siirtymistä\nsuuttumuksesta rakkauteen, joka nyt valtasi hänen koko olemuksensa.\nEihän hän koskaan ollut tuntenut mitään suuttumusta ja\nkapinallisuutta Josinea kohtaan. Kaikki sulautui yhdeksi ainoaksi\npalavaksi haluksi saada sulkea hänet syliinsä.\n\nVastustajako? Varasko? Rikollinenko ehkä? Ei. Hän olla vain nainen,\nnainen ennen kaikkea muuta. Ja millainen nainen!\n\nJoséphine oli tapansa mukaan puettu hyvin yksinkertaisesti ja\nhänellä oli päässään ohut huntu, jonka läpi hohti tukka tehden hänet\nsiten Bernardino Luinin madonnan näköiseksi. Hänen kaulansa oli\navoin, sen väri oli hohtavan pehmeä. Pitkät, kapeat kätensä olivat\nliikkumattomina hänen polvillaan. Hän katseli äkkijyrkkiä rantoja.\nEikä mikään voinut näyttää sen lempeämmältä ja puhtaammalta kuin nämä\nkasvot, joille liikkumaton hymy loi syvän, salaperäisen ilmeen.\n\nRaoul melkein kosketti häntä, ennenkuin Joséphine hänet huomasi.\nHän punastui hiukan ja hänen silmäluomensa painuivat alas. Pitkien\nsilmäripsien alta vain näkyi katse, joka ei uskaltanut kohdistua\nvarmasti mihinkään. Ei milloinkaan nuori neitonen olisi voinut\nilmaista suurempaa siveyttä ja viatonta pelkoa, vähempää keimailua ja\nteeskentelyä.\n\nRaoul oli aivan heltynyt. Joséphine pelkäsi tätä heidän ensimmäistä\ntapaamistaan. Nuori mieshän voisi loukata häntä. Hyökätä hänen\nkimppuunsa, lyödä häntä, lausua julkeita solvauksia. Tai saattoihan\nhän halveksien paeta ja se olisi kaikesta pahinta. Raoul vapisi kuin\nlapsi. Tänä hetkenä ei hänelle merkinnyt mikään muu mitään kuin se,\njoka aina rakastaville on kaikki kaikessa, suudelma, käsien puristus,\nhurmio, joka syntyy, kun katse kohtaa katseen ja huulet yhtyvät\nnautinnon täyttäessä olemuksen. Raoul vaipui polvilleen hänen eteensä.\n\n\n\n\nIX.\n\nMurskattu käsi.\n\n\nVaitiolo on ne lunnaat, jotka tällaisesta rakkaudesta saadaan maksaa.\nVaikka huulet muodostavatkin sanoja, niin niiden vaikutus ei ulotu\nyksinäisiin ajatuksiin asti. Kumpikin ajattelee aivan omaansa eikä\nkoskaan tunkeudu toisen sisimpään elämään. Raoul, joka aina oli\ntottunut purkamaan kaiken tunteensa, kärsi näistä keskusteluista\neniten.\n\nSamoin kärsi Josinekin, sen huomasi siitä, että hän eräinä hetkinä\noli niin äärimmäisen herpaantunut, että hän olisi voinut tehdä ne\näärimmäiset tunnustukset, mitkä lähentävät rakastavia enemmän kuin\nkaikki hyväilyt. Kerran hän Raoulin sylissä alkoi niin katkerasti\nitkeä, että Raoul jo uskoi hänen kokonaan paljastavan sisimpänsä.\nMutta samassa hän jälleen terästi mielensä ja Raoul tunsi hänen\nloitonneen entistään enemmän.\n\n-- Hän ei voi luottamuksella tunnustaa kaikkea, ajatteli Raoul. Hän\nkuuluu niihin olentoihin, jotka elävät muista erillään keskellä\nloppumatonta yksinäisyyttä. Häntä kahlitsee se kuva, minkä hän\ntahtoo toisiin istuttaa itsestään, se salaperäisyys, minkä hän\non ympärilleen laatinut ja joka nyt sitoo hänet rautapaitaansa.\nCagliostron tyttärenä on hän tottunut salaperäisyyteen, petokseen,\njuoniin, maanalaisiin puuhiin. Jos hän jollekulle kertoisi noista\njuonistaan, antaisi hän samalla toiselle langan, jonka avulla tämä\npääsisi labyrintin perälle. Ja hän pelkää ja salaa kaiken sisimpänsä.\n\nRaoul omasta puolestaan ei tahtonut viitata seikkailuihin, joihin\nolivat joutuneet, eikä arvoituksiin, joiden ratkaisua he etsivät.\nOliko Josine saanut aarteen haltuunsa? Tunsiko hän kirjaimet, joiden\navulla kaappi avattiin? Oliko hän pistänyt kätensä rajapyykkiin ja\nottanut monet tuhannet jalokivet itselleen? Tästä varsinkin oli hän\nvaiti.\n\nPäästyään Rouenin ohitse muuttui heidän seurustelunsa luontevammaksi.\nVaikka Leonard karttoikin Raoulia, niin ilmestyi hän kuitenkin\nnäkyviin. He alkoivat jälleen puuhata jotain yhdessä. Joséphine\nBalsamo läksi joka päivä vaunuillaan, joita pienet uupumattomat\nhevoset vetivät. Minne? Mitä hän hommasi? Raoul huomasi, että kolme\nabbottikuntaa oli virran varrella: Saint-Georges-de-Boscherville,\nJumièges ja Saint-Wandrille. Mutta jos hän näillä seuduilla tutkii\njotain, niin mitään ei siis vielä oltu päätetty, Joséphine oli siis\nyrityksissään epäonnistunut.\n\nTämä ajatus saattoi Raoulin heti toimimaan. Haie d'Etiguesin lähellä\nolevasta majatalosta tuotatti hän sinne jättämänsä polkupyörän ja\najoi Lillebonnen lähelle asti, missä Brigitten äiti asui. Täällä\nhän sai kuulla, että kaksitoista päivää sitten -- täsmälleen sinä\npäivänä, jona Joséphine Balsamo oli lähtenyt matkalle -- oli\nRousselinin leski sulkenut talonsa ja oman ilmoituksensa mukaan\nmennyt Pariisin tytärtään tervehtimään. Edellisenä iltana, niin\nkertoivat naapurit, oli muuan hieno nainen käynyt häntä tervehtimässä.\n\nKymmenen aikaan illalla oli Raoul tulossa laivaan, joka oli\nensimmäisessä poukamassa Rouenin eteläpuolella. Vähää ennen rantaa\nhän sivuutti Josinen vaunut, jotka ajoivat verkalleen, sillä hevoset\nolivat aivan uupuneet. Rannalla Leonard hyppäsi kuskipukilta, avasi\nvaunun oven, kumartui sisään ja nosti liikkumattomana olevan Josinen\nsyliinsä. Raoul riensi auttamaan. He veivät kahden hänet Josinen\nhyttiin, jonne pian tuli laivanhoitaja vaimoineen.\n\n-- Hoitakaa häntä, sanoi mies. Hän on vain tainnoksissa. Mutta\n\"soihtu palaa\". Kukaan ei saa lähteä täältä!\n\nHän palasi vaunujen luo ja läksi.\n\nKoko yön Joséphine Balsamo houraili, eikä Raoul voinut ymmärtää\nvähääkään siitä, mitä hän sanoi. Seuraavana päivänä oli hän toipunut.\nKun Raoul seuraavana iltana meni lähikylään, osti hän rouenilaisen\nsanomalehden. Paikallisten uutisten joukosta hän löysi seuraavan:\n\n\"Eilen iltapäivällä ilmoitti muuan puunhakkaaja Caudebecin\nsantarmeille, että hän oli kuullut naisen huutavan apua ja että\nnämä huudot kuuluivat Maulevierin metsän reunassa olevasta vanhasta\nkalkkiuunista. Brigadieri ja santarmi lähtivät heti liikkeelle. Kun\nnämä molemmat viranomaiset lähestyivät metsää, näkivät he kunnaiden\nyli kalkkiuunin lähellä kahden miehen kuljettavan naista suljettuja\nvaunuja kohden, joiden vieressä seisoi toinen nainen.\n\n\"Kun santarmien täytyi kiertää kunnas, eivät he saapuneet paikalle\nennenkuin vasta sitten, kun vaunut jo olivat lähteneet liikkeelle.\nHe läksivät heti ajamaan takaa. He arvelivat pian tavoittavansa\nheidät, koska nousuvesi alkoi tukkia tien. Mutta vaunujen eteen oli\nvaljastettu niin nopeat hevoset ja ajaja tunsi seudun niin hyvin,\nettä he pääsivät pakenemaan kiertoteitä pohjoiseen päin Caudebecin ja\nMottevillen suuntaan. Samassa tuli pimeä eikä vielä ole saatu tietää,\nminne tämän seurueen onnistui paeta.\"\n\n-- Eikä sitä saadakaan tietää, arveli Raoul. Minä yksinäni voisin\nyhdistää eri tapaukset, sillä minä tiedän lähtökohdan ja tulopaikan.\n\nTuumittuaan tuli Raoul seuraavaan johtopäätökseen:\n\n-- Rousselinin leski on varmasti kätketty vanhaan kalkkiuuniin ja\nsiellä vartioi häntä joku kanssarikollinen. Joséphine Balsamo ja\nLeonard, jotka hänet houkuttelivat Lillebonnesta, käyvät joka päivä\nhäntä tapaamassa pakoittaakseen hänet ilmaisemaan salaisuuden.\nEilen varmasti oli kuulustelu väkivaltainen. Rousseliuin leski\nhuusi. Santarmit tulivat paikalle. Äkkinäinen pako suinpäin.\nLähdettiin karkuun. Tien varrella kätkettiin vanki johonkin ennakolta\nvalmistettuun paikkaan ja tällä kertaa oli jälleen pelastuttu. Mutta\njännitys synnytti Joséphine Balsamossa tavallisen hermokohtauksen.\nHän pyörtyi.\n\nRaoul otti esiin sotaväen esikunnan kartan. Maulévrierin metsästä\nNonchalanteen oli suoraa tietä noin kolmekymmentä kilometriä.\nTämän tien varrella, joko sen oikealla tai vasemmalla puolella, on\nRousselinin leski vankina.\n\n-- Taistelualue on siis selvillä, tuumi Raoul, ja minun on jo aika\nastua taistelutantereelle.\n\nSeuraavana päivänä hän ryhtyi työhön, kuljeskeli maanteillä, kysellen\nja tiedustellen, päästäkseen selville, missä vaunut olivat liikkuneet\nja missä olivat pysähtyneet \"kahden pienen hevosen vetämät vanhat\nvaunut.\" Tietysti tällaisen kyselyn kautta pääsi tulokseen.\n\nNäinä päivinä Joséphine Balsamon ja Raoulin rakkaus muuttui\nkirpeämmäksi ja intohimoisemmaksi. Nuori nainen tietäessään\npoliisin häntä etsivän ja muistaen tapaukset Vasseurin majatalossa\nDoudevillessa ei uskaltanut lähteä laivalta kuljeksimaan pitkin\nCaux'n teitä. Retkiltään palattuaan löysikin Raoul hänet aina\nlaivalta ja he heittäytyivät toistensa syliin haluten nauttia\nepätoivoisesti onnesta, jonka tiesivät kohta loppuvan.\n\nSe oli samaa tuskaista iloa, jota tuntevat rakastavat jouduttuaan\nerilleen toisistaan. Samaa epäilyksen kalvamaa iloa, jonka\nmustasukkaisuus myrkyttää. Kumpikin aavisti toisensa salaisen\ntarkoituksen ja kun heidän huulensa yhtyivät, niin kumpikin tiesi,\nettä toinen, ollen rakastavinaan, oikeastaan halveksi häntä.\n\n-- Minä rakastan, rakastan sinua, huudahti Raoul mielettömänä samalla\nkun sielunsa syvyydessä etsi keinoja pelastaakseen Rousselinin lesken\nkreivitär Cagliostron käsistä.\n\nToisinaan he syleilivät toisiaan kiihkeästi kuin taistelevat\nvastustajat. Heidän hyväilyissään oli julmuutta, katseessa uhkauksia,\nvihaa ajatuksissa, epätoivoa hellyydessä. Olisi luullut heidän vain\netsivän, missä toisessa on heikko kohta, johon voi kuolettavasti\niskeä.\n\nEräänä yönä Raoul heräsi jonkinmoiseen tuskaan. Josine oli tullut\naivan hänen vuoteensa viereen ja katsoi häneen lampun valossa. Raoul\nvärisi. Olihan Josinen hymy aivan samanlainen kuin tavallisesti.\nMutta miksi se näytti Raoulin mielestä niin uhkaavalta ja julmalta?\n\n-- Mikä sinun on, kysyi Raoul, mitä sinä tahdot?\n\n-- En mitään... en mitään... vastasi toinen hajamielisenä ja poistui.\n\nMutta hän palasi Raoulin luo ja näytti hänelle erästä valokuvaa.\n\n-- Minä löysin tämän lompakostasi. Minä en voi käsittää, miksi pidät\nsiellä naisen valokuvaa. Kuka hän on?\n\nRaoul tunsi Clarissen valokuvan ja hän vastasi arkaillen.\n\n-- En minä tiedä... sattumalta se on tullut sinne...\n\n-- Älähän turhaan valehtele, sanoi Josine tylysti. Hän on Clarisse\nd'Etigues. Luuletko, etten ole häntä koskaan nähnyt enkä tunne teidän\nsuhdettanne? Hänhän on ollut sinun rakastajattaresi? Onhan ollut?\n\n-- Ei, ei koskaan, vastasi Raoul kiihkeästi.\n\n-- Hän on ollut sinun rakastajattaresi, vakuutti kreivitär, minä olen\nsiitä varma, ja hän rakastaa sinua vieläkin, eikä teidän välinne ole\nloppuneet.\n\nRaoul kohautti olkapäitään. Kun hän ryhtyi puolustamaan nuorta\ntyttöä, keskeytti Josine hänet.\n\n-- Ei puhuta tästä sen enempää, Raoul. Olen sinua varoittanut. En\nmillään tavoin pyri tapaamaan häntä, mutta jos hän olosuhteiden\nvaikutuksesta joutuu tielleni, niin sitä pahempi hänelle.\n\n-- Ja sitä pahempi sinulle, Josine, jos kosket hiuskarvaankaan hänen\npäässään! huudahti Raoul ajattelemattomuudessaan.\n\nJosine kalpeni. Hänen leukansa vapisi hiukan ja laskien kätensä\nRaoulin kaulalle hän sopersi:\n\n-- Sinä siis uskallat mennä hänen puolelleen ja taistella minua\nvastaan!... minua vastaan!...\n\nHänen kylmä kätensä koukistui. Raoul oli tuntevinaan, että Josine\naikoi kuristaa hänet. Hyppäyksellä oli hän noussut vuoteeltaan. Nyt\nsäikähtyi Josine vuorostaan ja luuli häneen hyökättävän. Hän vetäsi\nvyöstään välkkyväkärkisen tikarin.\n\nNäin he seisoivat katsellen toisiinsa valmiina hyökkäämään. Tämä\nvaikutti niin masentavasti Raouliin, että hän lausui:\n\n-- Miten surullista tämä onkaan, Josine! Olemmeko me jo tulleet näin\npitkälle!\n\nMielenliikutuksen valtaamana Josine vaipui istumaan ja Raoul\npolvistui heti hänen eteensä.\n\n-- Suutele minua, Raoul... suutele minua... äläkä enää ajattele\nmitään.\n\nHe syleilivät intohimoisesti toisiaan, mutta Raoul huomasi tikarin\nyhä olevan Josinen kädessä ja yhdellä ainoalla liikkeellä olisi tämä\nvoinut pistää sen hänen niskaansa.\n\nAamulla kello kahdeksan aikaan Raoul poistui laivalta.\n\n-- Tämä ei voi päättyä hyvin, tuumi Raoul. Hän rakastaa kylläkin\nminua aivan vilpittömästi ja toivoisi samoin kuin minäkin, että\nsitä ei mikään himmentäisi. Mutta niin ei käy. Hänen sielunsa on\nvihamielinen. Hän epäilee kaikkia ja kaikkea ja ennen kaikkea muuta\nminua.\n\nKaikesta huolimatta ei Raoul voinut päästä Josinesta selville.\nVaikka hänellä oli täysi syy epäillä, vaikka hänellä oli monenlaiset\ntodistukset, vaikka pahuus oli hänessä ilmeinen, niin ei Raoul voinut\nuskoa hänen ryhtyvän suoranaiseen rikokseen. Murha-ajatus ei voinut\nliittyä noihin lempeisiin kasvoihin, jotka kaikesta vihasta ja\nsuuttumuksesta huolimatta aina pysyivät samanlaisina. Josinen käsiä\nei veri tahrannut.\n\nMutta muistellessaan Leonardia oli hän aivan varma että tämä voisi\nkiduttaa Rousselinin leskeä miten julmasti tahansa.\n\nRouenista Duclairiin on maantie Seinen varrella olevan metsikön ja\nvalkoisten rantakallioiden välissä. Liitukallioon on kaivettu koloja,\nmissä työmiehet säilyttävät työkalujaan ja joskus itsekin asuvat\nniissä. Raoul huomasi että eräässä tällaisessa kolossa asui kolme\nmiestä, jotka tekivät koreja rantapajuista. Sen edessä oli pieni\nperunamaa.\n\nPidettyään heitä silmällä ja otettuaan varteen eräitä epäluuloa\nherättäviä seikkoja otaksui Raoul, että ukko Corbut ja hänen kaksi\npoikaansa, kaikki kolme salametsästäjää, varkaita ja yleensä\nhuonomaineisia miehiä, kuuluivat niihin apulaisiin, joita Joséphine\nBalsamolla oli melkein kaikkialla, ja että heidän luolansa oli\ntuollainen pakopaikka, majatalo, vaja, jommoisia Joséphine Balsamo\noli valmistellut maan joka kolkkaan.\n\nNäissä otaksumisissaan oli hänen päästävä varmuuteen. Hän päätti\nsaartaa vihollisen olinpaikan, nousi rantakalliolle ja kulki sieltä\nvirtaa kohden metsäpolkua pitkin, joka päättyi pieneen syvennykseen.\nTässä syvennyksessä hän mateli pensaiden välitse paikkaan, joka oli\nneljä tai viisi metriä luolan yläpuolella.\n\nTäällä hän vietti kaksi päivää ja kaksi yötä, syöden mukanaan\ntuomiaan eväitä ja nukkuen taivasalla. Korkean heinän peitossa hän\nseurasi miesten puuhia. Toisena päivänä hän pääsi erään keskustelun\nkautta selville heidän juonistaan. Corbut vartioi todellakin\nRousselinin leskeä, jota he Maulévrierin kahakan jälkeen pitivät\nvankina luolassaan.\n\nMiten voisin tuon naisen vapauttaa? Tai miten pääsisi ainakin hänen\nluokseen saadakseen ne tiedot, joita hän ei ollut antanut Joséphine\nBalsamolle? Raoul laati monta suunnitelmaa ja hylkäsi ne. Kolmantena\npäivänä hän näki Nonchalanten tulevan virtaa pitkin ja pysähtyvän\nkilometrin päähän luolasta.\n\nIllalla kello viiden aikaan lähti laivasta kaksi henkilöä kävellen\nvirran rantaa pitkin. Vaikka Joséphine Balsamo olikin puettu\ntalonpoikaisnaisen pukuun, niin Raoul tunsi hänet. Leonard seurasi\nhäntä.\n\nHe pysähtyivät ukko Corbutin luolan eteen ja keskustelivat miesten\nkanssa aivan kuin sattumalta olisivat heidät tavanneet. Kun\nmaantiellä ei näkynyt ketään, niin he menivät aitauksen sisäpuolelle\nja Leonard katosi, epäilemättä luolaan. Joséphine istui vanhalle\ntuolille pensaan suojaan.\n\nUkko Corbut perkasi puutarhaansa. Hänen poikansa punoivat korejaan\npuun juurella.\n\n-- Kuulustelu alkaa taas, tuumi Raoul. Mikä vahinko, etten saa olla\nsitä kuulemassa.\n\nHän piti silmällä Josinea, jonka kasvot peitti kokonaan tavallinen\nolkihattu, jommoisia kansannaiset käyttävät helteisinä päivinä.\n\nHän ei liikahtanutkaan, vaan istui kumarassa nojaten kyynärpäitään\npolviinsa.\n\nKului aikaa ja Raoul tuumi, mitä hänen oli tehtävä, kun vierestään\nhän oli kuulevinaan huokauksen, jota seurasi tukahutettu kirkaisu.\nNiin, se kuului todellakin hänen _vierestään_. Niin, ympärillään\nolevasta ruohikosta. Miten se oli mahdollista?\n\nHän ryömi sinne, mistä ääni tuntui kuuluvan selvemmin, eikä hänen\ntarvinnut kauankaan etsiä ymmärtääkseen syyn siihen. Sillä kohtaa,\nmissä rantakallio päättyi syvennykseen, oli kivien keskellä pieni\ntiilikasa, jota tuskin erotti mullan ja juurien joukosta. Se oli\nsavupiipun jäte.\n\nSilloin hän käsitti ilmiön. Luola päättyi syvällä kalliossa\nsokkeloon, johon oli laadittu aikoinaan savupiippu. Tätä myöten ja\nkivien lomitse kuului ääni.\n\nKuului pari kovempaa kirkaisua. Kääntyessään saattoi Raoul nähdä\nJoséphinen. Hän istui yhä kumarassa ja repi kädessään olevasta\nkukasta lehteä. Raoul otaksui, hän tahtoi otaksua, että Joséphine ei\nollut kuullut ääntä. Ehkä hän ei kaikesta tiennytkään?\n\nSiitä huolimatta Raoul värisi inhosta. Otti hän tai ei ottanut\nosaa inhoittavaan onnettoman naisen kuulusteluun, niin olihan hän\nsiitä huolimatta rikollinen. Jos hän sitä ennen oli epäillyt omia\nolettamuksiaan, niin täytyihän hänen nyt tosiseikkojen edessä tulla\nvakuutetuksi. Kaikki se, mitä hän oli aavistanut, kaikki se, mitä hän\nei tahtonut tätä ennen tietää, olikin totta, koska hän johti kaikkea,\nkoska Leonard hänen käskystään teki hirmutekoja, joita hän ei itse\nvoinut katsella.\n\nVarovasti Raoul irroitti tiilet ja levitti aukkoa. Lopetettuaan tämän\ntyön olivat huudot tauonneet, mutta puheen mutinaa jatkui, vaikka\nsanoja ei erottanut. Hänen täytyi siis jatkaa työtään, purkaa koko\nsavupiipun yläosa. Silloin hän kuuli sanat.\n\nHän erotti kaksi ääntä. Toinen oli Leonardin ja toinen naisen,\nepäilemättä Rousselinin lesken. Onneton nainen tuntui olevan aivan\nuupunut ja tavattoman kauhun vallassa.\n\n-- Kyllä... kyllä... sopersi hän... minä jatkan, koska olen luvannut,\nmutta minä olen niin väsynyt!... Antakaa minulle anteeksi... Ja\nsitäpaitsi... nuo asiat ovat jo niin kovin vanhoja... siitä on\nkulunut kaksikymmentäkaksi vuotta.\n\n-- Älkää turhia laverrelko, ärähti Leonard.\n\n-- Minä selitän, jatkoi nainen... Siis... Se oli siihen aikaan, kun\noli sota Ranskan ja Preussin välillä, siitä on nyt kaksikymmentäkaksi\nvuotta... Ja kun preussilaiset lähestyivät Rouenia, niin tuli\nmiesraukkani luo, joka oli rahtimies, kaksi herraa, joita\nemme koskaan ennen olleet nähneet. He tahtoivat paeta maalle\nmatkalaukkuineen, niinkuin niin moni muu siihen aikaan. Sovittiin\nhinnasta ja kun heillä oli kiire, läksi mieheni heti rattailla heitä\nviemään. Pahaksi onneksi oli meillä hevosten oton vuoksi jäljellä\nenää vain yksi ainoa hevonen eikä sekään ollut mikään vahva.\nSitäpaitsi satoi lunta... Kymmenen kilometrin päässä Rouenista\nhevonen kaatui eikä enää noussut... Herrat vapisivat pelosta, sillä\npreussilaiset saattoivat tulla minä hetkenä tahansa... Juuri silloin\najoi ohitse eräs rouenilainen, jonka mieheni hyvin tunsi, kardinaali\nBonnechosen Jaubert-niminen uskottu palvelija... Ymmärrättehän,\nmitä tapahtui... Ruvettiin keskustelemaan... Nuo herrat tarjosivat\nsuuren summan rahaa ostaakseen hänen hevosensa. Jaubert ei suostunut.\nHe rukoilivat ja sitten uhkailivat... ja sitten he hyökkäsivät\nhänen kimppuunsa ja löivät hänet maahan, vaikka mieheni rukoili\nheitä säästämään hänen henkensä... Sitten he tutkivat hänen pienet\nrattaansa, löysivät arkun, jonka ottivat mukaansa, valjastivat\nhänen hevosensa rattaittensa eteen ja läksivät pois jättäen hänet\npuolikuolleena siihen.\n\n-- Aivan kuolleena, sanoi Leonard.\n\n-- Niin kylläkin, mieheni sai sen kuulla kuukausia myöhemmin,\npäästyään käymään Rouenissa.\n\n-- Eikö hän sinä hetkenä antanut noita miehiä ilmi?\n\n-- Epäilemättä... hänen olisi pitänyt se tehdä, sanoi Rousselinin\nleski... mutta...\n\n-- Mutta, ilkkui Leonard, hän, sai varmaan maksun vaitiolostaan?\nLippaassa, joka avattiin hänen läsnäollessaan, oli jalokiviä...\nmiehenne sai osansa saaliista...\n\n-- Niin... niin... sanoi Rousselinin leski... sormuksia... seitsemän\nsormusta... Mutta ei hän sen vuoksi ollut vaiti... Mies parka oli\nsairas... Hän kuoli melkein heti kotiin palattuaan.\n\n-- Ja lipas?\n\n-- Se jäi tyhjille rattaille, jonka vuoksi mieheni toi sen kotiin\nsamalla kertaa kuin sormuksetkin. Minä olin vaiti niinkuin hänkin.\nOnhan tämä jo vanha juttu, ja minä olen pelännyt häväistysjuttua...\nOlisihan voitu syyttää minun miestäni. Parempi oli silloin olla\nvaiti. Minä menin tyttäreni kanssa Lillebonneen ja vasta kun Brigitte\nläksi teatteriin, otti hän sormukset mukaansa... joihin minä en ollut\nedes kajonnutkaan... Siinä on koko juttu, älkää kysykö minulta sen\nenempää.\n\nLeonard ilkkui uudelleen:\n\n-- Koko juttuko...\n\n-- Minä en tiedä sen enempää, sanoi Rousselinin leski arasti.\n\n-- Mutta eihän tuo teidän juttunne huvita minua vähääkään. Jos me\ntässä väittelemme, niin on kysymys jostain aivan muusta... ja te\ntiedätte varsin hyvin, mistä!...\n\n-- Mistä?\n\n-- Sanasta, joka on kaiverrettu lippaan sisäpuolelle, se on pääasia...\n\n-- Siellä oli kyllä puoliksi kuluneita kirjaimia, mutta minä en\nkoskaan ole ajatellutkaan ottaa niistä selkoa.\n\n-- Sen kyllä uskon. Mutta me palaamme yhä samaan asiaan, missä on tuo\nlipas?\n\n-- Johan minä sanoin sen teille, iltaa ennen kuin te tulitte minun\nluokseni otti sen eräs nainen... tiheäharsoinen nainen.\n\n-- Kuka sen otti... kuka?\n\n-- Eräs nainen...\n\n-- Nainen, joka etsi sitä?\n\n-- Ei, hän näki sen sattumalta vajassa. Se miellytti häntä\nmuinaisesineenä.\n\n-- Minä olen jo sata kertaa kysynyt teiltä tuon naisen nimeä.\n\n-- Minä en voi sitä sanoa. Hän on elämässä tehnyt minulle hyvää,\nhyvin paljon hyvää, ja minä tuottaisin hänelle paljon, hyvin paljon\nikävyyksiä, ja siksi minä en sitä sano...\n\n-- Hän ensimmäisenä voisi käskeä teitä puhumaan...\n\n-- Ehkä... ehkä... mutta mistä minä sen tiedän? Minä en voi hänelle\nkirjoittaa... Me näemme toisemme vain silloin tällöin... Meidän piti\ntavata toisemme ensi torstaina... kello kolme...\n\n-- Missä?\n\n-- En voi sitä sanoa... minulla ei ole siihen oikeutta...\n\n-- Vai täytyy minun siis uudelleen alkaa? murisi Leonard\nkärsimättömänä.\n\nRousselinin leski kauhistui.\n\n-- Roisto!... Mitä te minulle teette?... Käsi parka...\n\n-- Puhu siis.\n\n-- Kyllä, kyllä, minä lupaan sen...\n\nMutta onnettoman ääni vaikeni. Hänen voimansa olivat loppuneet.\nLeonard vaati yhä vastausta ja Raoul kuuli muutamia sanoja\nsoperrettavan suuren tuskan vallassa. \"Niin... meidän piti tavata\ntoisemme torstaina... vanhan majakan luona... Ja sitten... minulla\nei ole oikeutta sanoa enempää... mieluummin kuolen... tehkää mitä\ntahdotte... niin... minä kuolen mieluummin...\"\n\nHän vaikeni. Leonard murisi:\n\n-- Mitä nyt? Mikä tuota itsepäistä akkaa vaivaa? Ei hän kai ole\nkuollut?... Kyllä sinä vielä puhut!... Saat kymmenen minuuttia aikaa\nmiettiäksesi!...\n\nOvi avattiin ja sitten suljettiin. Hän meni epäilemättä ilmoittamaan\nkreivittärelle, mitä leski oli tunnustanut ja kuulemaan määräyksiä\nkuulustelun jatkamisesta. Kohottaen päätään näkikin Raoul heidät\nyhdessä toistensa vieressä. Leonard selitti hyvin kiihkeästi. Josine\nkuunteli.\n\nSenkin konnat! Raoul kirosi heitä molempia. Rousselinin lesken\nvalitukset olivat järkyttäneet häntä, hän vapisi suuttumuksesta ja\nhalusi päästä toimimaan. Ei mikään mahti maailmassa voinut estää\nhäntä pelastamasta tuota naista.\n\nTapansa mukaan hän ryhtyi toimimaan heti paikalla päästyään selville,\nmissä järjestyksessä hänen oli meneteltävä. Arkailu tällaisissa\nasioissa saattoi pilata kaiken. Onnistuminen riippuu siitä\nrohkeudesta, jolla hyökkää tuntemattomiakin esteitä vastaan.\n\nHän loi katseen vastustajiinsa. Kaikki viisi olivat etäällä luolasta.\nHän pujottautui nyt savupiippuun seisoen sen sisällä. Hänen\ntarkoituksenaan oli muodostaa itselleen käytävä niin hiljaa kuin\nmahdollista. Mutta melkein heti kohta maa väistyi hänen allaan ja hän\nvaipui äkkiä alas kivien ja tiilien sadellessa ympärillään.\n\n-- Hitto vieköön, tuumi hän, kun eivät vain nuo toiset ole kuulleet\nmitään!\n\nHän kuunteli. Kukaan ei tullut.\n\nPimeys oli niin suuri, että hän luuli vielä olevansa lieden sisällä.\nMutta ojentaessaan kätensä hän huomasi tulleensa itse luolaan,\noikeammin sanoen syvennykseen, joka oli luolan perällä, niin\nahtaaseen paikkaan, että ojentaessaan kätensä hän tarttui toiseen\nkäteen, joka oli aivan kuuma. Totuttuaan pimeyteen Raoul näki\nsilmäparin, joka katsoi terävästi häneen, kalpean, kumaran olennon,\njoka vapisi pelosta.\n\nEi siteitä eikä suukapulaa. Mitä hyötyä siitä olisi ollut? Vanki oli\nniin kauhistunut ja niin heikko, ettei hän olisi jaksanut paeta.\n\nHän kumartui tämän puoleen ja sanoi:\n\n-- Älkää pelätkö. Pelastin tyttärenne Brigitten kuolemasta, kun ne\nsamat, jotka vainoavat teitä, halusivat häneltä saada lippaan ja\nsormukset. Minä olen ajanut heitä takaa aina siitä asti, jolloin\nlähditte Lillebonnesta, ja minä pelastan teidätkin sillä ehdolla,\nettette kerro mitään siitä, mikä tapahtuu.\n\nMutta turhaahan hänen oli selitellä, sillä onneton nainen ei häntä\nymmärtänyt. Viivyttelemättä hän nosti naisen olalleen. Sitten hän\nmeni luolan toiselle puolelle, avasi hiljaa oven, jota ei oltu\nsuljettu, niinkuin hän edeltäpäin oli otaksunut.\n\nVähän matkan päässä Leonard ja Josine keskustelivat. Heidän takanaan,\nperunamaan toisella puolella oli Duclairin suureen kylään johtava\nvaltamaantie ja tällä tiellä tuli ja meni talonpoikia rattaineen.\n\nKun hän huomasi sopivan hetken tulleen, hän avasi äkkiä luolan oven,\nkiipesi rinnettä myöten ja laski Rousselinin lesken maantien viereen.\n\nHeti kuului huutoja hänen ympärillään. Corbut poikineen Leonardin\nseurassa ryntäsi eteenpäin vaistomaisesti haluten ryhtyä taisteluun.\nMutta mitä he saattoivat tehdä? Toiselta taholta lähestyivät\najoneuvot. Toiset tulivat vastaiselta taholta. Jos he olisivat\nhyökänneet Raoulin kimppuun kaikkien näiden todistajien nähden ja\nolisivat väkivallalla anastaneet Rousselinin lesken, niin olisivat he\njoutuneet ehdottomasti tutkimusten alaiseksi ja tuomioistuin olisi\nheitä rangaissut. Tämän olikin Raoul ottanut varteen.\n\nHän lähestyi aivan rauhallisesti kahta suuripäähineistä nunnaa,\njotka ajoivat pienillä, vanhan hevosen vetämillä rattailla, pyytäen\nheitä auttamaan vanhaa naista, jonka hän oli löytänyt tien vierestä\npyörtyneenä sormet ajoneuvojen murskaamina.\n\nNunnat, joilla oli hoitola ja sairashuone Duclairissa, riensivät\navuksi. Rousselinin leski nostettiin rattaille ja kiedottiin\nhuiveihin. Hän ei ollut tullut täysiin tajuihinsa, vaan houraili ja\nliikutteli peukaloaan ja etusormeaan, jotka olivat ajettuneet ja\nveriset.\n\nJa rattaat läksivät eteenpäin hevosen juostessa ravia.\n\nRaoul ei liikahtanut paikaltaan, niin väkevästi oli häneen\nvaikuttanut tuo murskattu käsi ja hänen mielenliikutuksensa oli\nsiksi suuri, ettei hän huomannut, miten Leonard ja Corbut poikineen\nsaarsivat hänet ja hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Hän huomasi sen\nvasta, kun nämä alkoivat laahata häntä perunamaata kohden... Ketään\nei ollut näkyvissä, tilaisuus näytti Leonardista perin soveliaalta ja\nsiksi hän paljasti tikarinsa.\n\n-- Pois tikari ja jättäkää meidät kahdenkesken, sanoi Josine. Menkää\ntekin muut. Ei saa tehdä tyhmyyksiä.\n\nHän ei koko kohtauksen aikana ollut liikahtanut tuolilta. Nyt hän\nastui pensaikon takaa esiin.\n\nLeonard alkoi vastustaa.\n\n-- Tyhmyyksiäkö? Tyhmyys on se, jos päästämme hänet menemään nyt, kun\nkerran olemme saaneet hänet kiinni.\n\n-- Väisty! vaati Josine.\n\n-- Mutta tuo nainen... tuo nainen antaa meidät ilmi...\n\n-- Ei. Rousselinin leskellä ei ole mitään aihetta puhua. Päinvastoin.\n\nLeonard poistui. Josine tuli aivan Raoulin eteen.\n\nRaoul katsoi häneen pitkään ja hänen katseessaan oli sellainen\nsuuttumus, että se alkoi kiusata Josinea, siksi hän laski leikkiä\nlopettaakseen vaitiolon.\n\n-- Kukin vuorostaan, vai mitä, Raoul? Me kaksi onnistumme kumpikin\naikanamme. Tänään olet päässyt voitolle. Huomenna... Mutta mikä sinua\nvaivaa? Sinä olet niin kummallisen näköinen!... Sinähän katsot niin\nkovin tylysti?...\n\nRaoul sanoi tiukasti:\n\n-- Hyvästi, Josine.\n\nJosine kalpeni hiukan.\n\n-- Hyvästikö? sanoi hän. Sinä kai tarkoitat: Näkemiin!\n\n-- En, vaan hyvästi.\n\n-- Siis... siis... tarkoitat, ettet tahdo minua enää tavata?\n\n-- Minä en tahdo sinua enää tavata.\n\nJosine katsoi maahan. Silmäluomet värähtivät. Huulilla oli hymy,\nmutta samalla hän näytti tavattoman murheelliselta.\n\nLopulta hän sanoi aivan hiljaa:\n\n-- Miksi, Raoul?\n\n-- Siksi, että olen nähnyt seikan, sanoi hän, jota en voi suvaita...\njota en voi koskaan antaa sinulle anteeksi.\n\n-- Minkä seikan?\n\n-- Tuon naisen käden.\n\nJosine oli vähällä pyörtyä ja hän sanoi hiljaa:\n\n-- Minä ymmärrän... Leonard on tehnyt hänelle väkivaltaa... Minähän\nkielsin sen... ja minä luulin tuon naisen taipuneen uhkauksien\nvaikutuksesta.\n\n-- Sinä valehtelet, Josine. Sinä kuulit tuon naisen huudot nyt\nsamoin kuin kuulit ne Maulevrierin metsässä. Leonard toimii, mutta\nitse kaiken alku, murhan määrääjä olet sinä, Josine. Sinä järjestit\nhyökkäyksen tuohon pieneen rakennukseen Montmartressa ja käskit\ntappamaan Brigitten, jos hän vastustaa. Sinä sekoitit myrkkyä\npulveriin, jonka Beaumagnanin piti nauttia. Sinä edellisinä vuosina\ntoimitit tieltä pois Beaumagnanin kaksi ystävää, Denis Saint-Hébertin\nja Georges d'Isneauvalin.\n\nJosine nousi kapinaan.\n\n-- Ei, ei minä en voi sallia, että sinä... se ei ole totta, ja sen\nsinä itsekin tiedät.\n\nRaoul kohautti olkapäitään.\n\n-- Niin, onhan olemassa tarina tuosta toisesta naisesta, ja se\non laadittu jälkien peittämiseksi... tuo toinen nainen on sinun\nnäköisesi ja hän tekee kaikki rikokset, jota vastoin sinä, Joséphine\nBalsamo, tyydyt viattomampiin seikkailuihin! Minä uskoin tuohon\ntarinaan. Minä olen hyväksynyt tuon jutun Cagliostron tyttärestä,\ntyttärentyttärestä, tyttärentyttärentyttärestä. Mutta nyt en enää\nusko, Josine. Jos tahallani suljin silmäni ollakseni näkemättä\nkaikkea sitä, mikä minua kauhistutti, niin tuo verinen käsi on\nlopullisesti avannut silmäni näkemään totuuden.\n\n-- Valhetta, Raoul, väärää tulkintaa kaikki. Minä en tuntenut noita\nkahta mainitsemaasi miestä.\n\nRaoul vastasi väsyneenä:\n\n-- Mahdollisesti et. Eihän ole aivan mahdotonta, sekään, että olen\nerehtynyt, mutta nyt en enää voi nähdä sinua sen salaperäisen usvan\nläpi, jolla itsesi verhosit. Sinä et ole enää minulle salaperäinen,\nJosine. Minä näen sinut sellaisena kuin olet, siis rikollisena.\n\nJa hän jatkoi hiljempaa:\n\n-- Jopa sairaana. Jos jokin on valhe, niin se on sinun kauneutesi.\n\nJosine oli vaiti. Olkihatun varjo pehmensi vielä hänen piirteitään.\nRakastettunsa solvaukset eivät häneen koskeneet. Hän oli vielä\nviettelevä ja hurmaava.\n\nRaoul oli aivan hämmentynyt. Hän ei mielestään ollut vielä koskaan\nnähnyt Josinea niin kauniina ja mieletöntähän oli uhata erota, kun\nhuomenna sitä kuitenkin katuisi. Josine vakuutti:\n\n-- Kauneuteni ei ole valhetta, Raoul, ja sinä palaat, koska minä\njuuri sinun tähtesi olen kaunis.\n\n-- Minä en palaa.\n\n-- Ellet voi elää ilman minua, niin Nonchalante on lähellä. Minä\nodotan siellä sinua huomenna...\n\n-- Minä en palaa, vakuutti Raoul, vaikkakin hän halusi vaipua tuon\nnaisen jalkojen juureen.\n\n-- Miksi siis vapisit? Miksi olet noin kalpea?\n\nRaoul käsitti, että hänen pelastuksensa riippui hänen vaitiolostaan,\nsiitä, että hän pakeni heti katsomatta taakseen.\n\nHän irroitti Josinen kädet, kun tämä oli tarttunut häneen, ja\npoistui...\n\n\n\n\nX.\n\nVanha majakka.\n\n\nKaiken yötä Raoul ajoi polkupyörällään milloin mitäkin tietä. Hän ei\ntahtonut eksyttää takaa-ajajiaan, vaan väsyttää itsensä. Aamulla hän\naivan uupuneena saapui erääseen Lillebonnen hotelliin.\n\nHän kielsi herättämästä itseään, sulki ovensa lukkoon ja heitti\navaimen ikkunasta. Hän nukkui kaksikymmentäneljä tuntia.\n\nPukeuduttuaan ja levättyään ei hän ajatellut mitään muuta kuin\nNonchalanteen palaamista. Taistelu rakkautta vastaan oli alkanut.\n\nHän oli hyvin onneton ja kun hän ei koskaan ollut kärsinyt, vaan aina\nnoudattanut kaikkia pienimpiäkin oikkujaan, ärsytti häntä nyt oma\nepätoivonsa, jonka hän helposti olisi voinut saada päättymään.\n\n-- Miksi en palaisi? ajatteli hän. Kahden tunnin päästä olen siellä.\nVoisinhan lähteä parin päivän päästä, kun olen paremmin valmistunut\neroon.\n\nMutta hän ei voinut sitä tehdä: Tuon verisen käden muisto säilyi\nyhä mielessä ja määräsi hänen toimintansa ja hänen täytyi ajatella\nkaikkia niitä hirmutekoja, josta tuo käsi oli seurauksena.\n\nJosine oli tämän tehnyt. Josine oli siis surmannut. Josine ei\nsiis kammoksunut murhaa, vaan piti murhaa luonnollisena ja\nyksinkertaisena, kun se vain edisti hänen aikeitaan. Raoul pelkäsi\nrikosta. Se oli hänelle ruumiillisesti vastenmielistä, koko hänen\nolemuksensa nousi sitä vastustamaan. Ajatellessaan, että hän jonain\nhairahduksen hetkenä voisi vuodattaa verta, kauhistutti häntä. Ja\ntähän kauhuun, tähän hirveimpään tekoon liittyi johdonmukaisesti\nrakastamansa naisen kuva.\n\nHän jäi siis, mutta se vaati voimanponnistusta. Miten katkerasti hän\nnyyhki! Huokauksiin purkautui hänen toivoton taistelunsa! Josine\nojensi häntä kohden käsivartensa ja tarjosi hänelle huulensa. Miten\nvoisi hän vastustaa tuon hurmaavan olennon kutsua?\n\nKun hänen itsekkyytensä oli saanut ankaran kolauksen, niin hän\nensimmäisen kerran tajusi, miten veristä vääryyttä hän oli tehnyt\nClarisse d'Etiguesille. Hän aavisti tämän itkevän. Hän saattoi\nkuvitella, millainen syvä pettymys hänen sielussaan vallitsi.\nOmantunnontuskien kalvamana hän puheli tälle hellästi ja muisteli\nheidän rakkautensa suloisia hetkiä.\n\nHän teki enemmänkin. Tietäen, että nuori tyttö sai suoraan kirjeensä,\nkirjoitti hän tälle:\n\n\"Antakaa minulle anteeksi, rakas Clarisse. Olen teidän suhteenne\nmenetellyt raukkamaisesti. Toivokaamme, että tulevaisuus on parempi,\nja antakoon jalo rakkautenne minulle kaiken anteeksi. Vielä kerran\nanteeksi, rakas Clarisse, anteeksi. -- Raoul.\"\n\n-- Hänen rinnallaan miten pian unohdankaan kaikki nämä inhottavat\nasiat! Pääasia ei ole siinä, että naisella on kirkkaat silmät ja\npehmeät huulet, vaan uskollinen ja vakava mieli, niinkuin Clarissella\non!\n\nMutta siitä huolimatta hän jumaloi Josinen silmiä ja hymyä ja\najatellessaan tuon naisen hyväilyjä ei hän välittänyt mitään siitä,\nettä tämän mieli ei ollut uskollinen eikä vakava.\n\nVäliaikoina hän koetti etsiä vanhaa majakkaa, josta Rousselinin leski\noli puhunut. Kun hän kerran asui Lillebonnessa, niin täytyi sen olla\naivan lähettyvillä, ja siksi hän heti ryhtyi sitä etsimään.\n\nHän ei ollutkaan erehtynyt. Kyseltyään hän saikin tietää, että\nTancarvillen linnan ympärillä olevassa metsässä oli hyljätty\nvanha majakka ja että tämän majakan omistaja oli antanut avaimet\nRousselinin leskelle, joka siellä kävi kerran viikossa, nimenomaan\ntorstaina, siivoamassa. Eräällä yöllisellä retkellä hän hankki nämä\navaimet haltuunsa.\n\nKaksi päivää oli vielä jälellä siihen päivään, jolloin tuntemattoman\nnaisen, jolla oli hallussaan tuo lipas, piti tavata Rousselinin\nleski. Koska leski maaten sairaana ei ollut peruuttanut tapaamista,\nniin saattoi siis Raoul käyttää hyväkseen seikkaa, joka epäilemättä\noli hyvin tärkeä.\n\nTämä ajatus rauhoitti häntä. Hänen edessään oli nyt arvoituksen\nratkaisu, jota hän viimeisinä viikkoina oli yhä miettinyt.\n\nJotta ei mitään jäisi sattuman varaan, niin hän edellisenä päivänä\nkävi tarkastamassa kohtaamispaikkaa, ja kun hän torstaina tuntia\nennen määrähetkeä reippain askelin kulki Tancarvillen metsän halki,\noli maalin saavuttaminen hänestä niin ehdottoman varma, että hän oli\nsekä iloinen että ylpeä.\n\nSe osa tästä metsästä, joka ei kuulu puistoon, ulottuu Seine-virtaan\nasti peittäen sen rantakalliot. Puiston keskeltä haarautuu teitä joka\ntaholle ja yksi näistä johtaa notkojen ja äkkinäisten rinteitten\npoikki jyrkälle kalliolle, missä on puoleksi puiden peitossa hyljätty\nmajakka. Viikon aikana on seutu aivan autio. Sunnuntaisin joskus voi\nsinne ilmestyä joku huvimatkailija.\n\nJos nousee tornin huipulle, niin aukenee suurenmoinen näköala\nTancarvillen kanavaan ja virran suistamoon päin. Mutta tähän aikaan\noli alakerta kokonaan metsän peitossa.\n\nJokseenkin suuri huone oli alakerrassa, siinä oli kaksi ikkunaa ja\nkalustuksena kaksi tuolia. Maanpuolella oli ovi aitaukseen, missä\nkasvoi nokkosia ja villejä kasveja.\n\nLähestyessään tornia alkoi Raoul kävellä hitaammin. Hänessä heräsi\naivan oikeutettu sisäinen aavistus siitä, että tulossa oli tärkeitä\ntapahtumia, hän ei ainoastaan tapaisi tuota tuntematonta henkilöä ja\nsaisi kuulla lopullista salaisuuden selvitystä, vaan suuri taistelu\nyhä jatkuisi ja vihollinen joutuisi lopullisesti voitetuksi.\n\nJa tuo vihollinen oli kreivitär Cagliostro -- sama kreivitär, joka\ntunsi Rousselinin leskeltä kiristetyt tiedot. Hän ei suinkaan\nalistunut tappioon, vaan kun hänellä oli melkein rajaton mahdollisuus\ntietojen hankkimiseen, oli hän varmasti hankkinut tietoonsa vanhan\nmajakan paikan, missä nyt näyteltäisiin murhenäytelmän viimeinen\nnäytös.\n\n-- Enkä minä ainoastaan toivo, sanoi Raoul itsekseen, että hän tulisi\ntälle kohtaamispaikalle, vaan minä olen varma siitä, että hän saapuu,\nme näemme toisemme ja molemmat voittajina vaivumme toistemme syliin.\n\nTornin ympärillä oli matala kiviaitaus, jonka yläreunaan oli\nsiroteltu pullonkappaleita. Aitauksessa oli portti. Tämän yli Raoul\nkiipesi. Aitauksen sisällä ei näkynyt mitään jälkiä. Mutta olihan\ntulija voinut mennä muurin yli jostain toisesta kohdasta ja kiivetä\nikkunasta sisään.\n\nHänen sydämensä löi kiivaasti. Hän puristi kätensä nyrkkiin valmiina\nhyökkäämään, jos sattuisi joutumaan ansaan.\n\n-- Kylläpä minä olen typerä, ajatteli hän. Miksi tänne olisi laadittu\nansa?\n\nHän väänsi avainta ruostuneessa lukossa ja avasi oven. Sisäinen\naavistus sanoi hänelle heti, että joku piili syvennyksessä oven\ntakana. Hänellä ei ollut aikaa kääntyä hyökkääjään päin. Tuskin oli\nhänen vaistonsa ennättänyt hänelle ilmaista vaaran, kun jo nuora\noli heitetty hänen kaulaansa, joka kiskaisi hänet taaksepäin jonkun\npainaessa polvensa hänen selkäänsä.\n\nTukehtumaisillaan, vartalo taaksepäin taipuneena täytyi hänen alistua\nvastustajansa tahtoon. Hän kadotti tasapainonsa ja kaatui maahan.\n\n-- Taitavasti tehty, Leonard, sopersi hän. Kaunis kosto!\n\nHän erehtyi. Se ei ollutkaan Leonard. Hän näki miehen kasvot\nsivultapäin, se oli Beaumagnan. Sillä aikaa kuin Beaumagnan sitoi\nhänen kätensä, korjasi Raoul erehdyksensä ja lausui ihmetyksensä\nseuraavilla sanoilla:\n\n-- Kas, kas, karannut munkki!\n\nKöysi, joka oli hänen kaulassaan, oli kiinnitetty vastaiseen seinään,\ntoisen ikkunan yläpuolella olevaan renkaaseen. Beaumagnan, joka toimi\nnytkähtelevin liikkein ja kiihkeästi, avasi tämän ikkunan ja raotti\npuolimätiä puisia ikkunaluukkuja. Sitten hän veti köydestä, joka\nkulki renkaan kautta pakottaen Raoulin astumaan. Ikkunaluukkujen\nraosta Raoul näki avaran taivaan jyrkän kallion huipulta, jolle\nmajakka oli rakennettu, alhaalla kiviröykkiöitä ja puuryhmiä, joiden\nlatvat estivät taivaanrantaa näkemästä.\n\nBeaumagnan kääntyi, asetti hänet seisomaan selkä ikkunaluukkuja\nvastaan, sitoi hänen ranteensa ja nilkkansa.\n\nRaoul oli nyt siis seuraavassa tilanteessa. Jos hän koetti astua\neteenpäin, niin köyden liukuva silmu kuristaisi hänet. Jos toiselta\npuolelta Beaumagnan tahtoi vapautua vastustajastaan, tarvitsi\nhänen vain tyrkätä tätä, jolloin luukut antaisivat myöten ja Raoul\nriippuisi tornin ulkopuolella hirtettynä.\n\n-- Verraton asento vakavaa keskustelua varten, ilkkui hän.\n\nHän oli tehnyt päätöksensä. Jos Beaumagnan antaisi hänen valita\njoko kuoleman tai saamiensa tietojen ilmaisemisen välillä, niin hän\npuhuisi.\n\n-- Olen valmis tottelemaan, sanoi hän. Kyselkää.\n\n-- Pidä suusi kiinni, komensi toinen raivoissaan.\n\nJa Beaumagnan pisti hänen suuhunsa pumpulitukon ja pani silkkihuivin\nsen päälle ja sitoi sen niskassa solmuun.\n\n-- Jos äännähdätkään, jos teet ainoankaan liikkeen, niin heitän sinut\ntuonne syvyyteen.\n\nJa hän katsoi toiseen aivan kuin kysyen itseltään, eikö hänen heti\npitäisi täyttää uhkaamansa teko. Mutta hän kääntyi, asteli synkkänä\ntiilipermantoa pitkin, istahti oven kynnykselle siten, että hän sen\nraosta saattoi nähdä ulos.\n\n-- Nyt käy hullusti, tuumi Raoul levottomana. Sitäkin hullummin, kun\nminä en ymmärrä tästä yhtään mitään. Miten hän on täällä? Pitäisikö\nminun otaksua, että hän on Rousselinin lesken hyväntekijä, sama,\njonka nimeä tämä ei tahtonut mainita?\n\nMutta tämä ajatus ei häntä tyydyttänyt.\n\n-- Ei, se ei ole hän. Minä olen joutunut ansaan oman\najattelemattomuuteni ja lapsellisuuteni kautta. Tietysti Beaumagnanin\nkaltainen mies tuntee kaikki Rousselinin jutun yksityiskohdat,\ntietää, että täällä on kohtaamispaikka ja tietää, milloin pitäisi\ntavattaman. Kun hän tietää, että leski on ryöstetty, niin hän vartioi\nLillebonnen ja Tancarvillen seutuja... Hän huomaa minun liikkuvan\nnäillä tienoin... laatii silloin ansan... ja siksi...\n\nTällä kertaa Raoul oli päätelmistään varma. Pariisissa hän oli\nvoittanut Beaumagnanin, nyt tämä oli vuorostaan saanut paremman\notteen. Kun Beaumagnan oli voitolla, asetti hän vastustajansa\nikkunaluukkua vastaan aivan samoin kuin lepakko naulataan seinään ja\nvaani nyt tuota naista riistääkseen tältä salaisuuden.\n\nMuuan kohta oli yhtä kaikki hämärä. Miksi hän oli aivan kuin peto,\njoka oli valmis hyökkäämään saaliinsa kimppuun? Hänhän saattoi aivan\nrauhallisesti tavata odotetun naisen. Beaumagnanin tarvitsi vain\nmennä ulos, odottaa siellä ja sanoa tyynesti:\n\n-- Rouva Rousselin on sairaana ja lähettää minut sijastaan. Hän\ntahtoi tietää, mitä oli kirjoitettu lippaan sisäpuolelle.\n\n-- Ellei, tuumi Raoul, Beaumagnanilla ole syytä olettaa jonkun\nkolmannen henkilön tulevan... on sen vuoksi varuillaan... peläten\nodottamatonta hyökkäystä...\n\nHeti kun tämä ajatus heräsi Raoulissa, huomasi hän ratkaisun\naivan oikeaksi. Jos otaksui, että Beaumagnan oli häntä varten\nlaatinut ansan, niin oli se vain puolet hänen aikeistaan. Ansa\noli kaksinkertainen. Ketä siis saattoi Beaumagnan noin kuumeisen\nkiihkeästi odottaa? Ketä muuta kuin Joséphine Balsamoa?\n\n-- Juuri niin, juuri niin! tuumi Raoul saatuaan tämän selville. Juuri\nniin! Beaumagnan aavistaa hänen elävän. Viime kerralla Pariisissa\nhän aavisti tämän seikan jotenkin puheistani; minä olen taas\ntehnyt jonkun tyhmyyden, koska en ole kylliksi kokenut. Olisinko\nminä sillä tavalla toiminut ja puhunut, ellei Joséphine Balsamo\nolisi ollut elossa? Kerroinhan tuolle miehelle, mitä luin paroni\nGodefroyn kirjeen rivien lomasta, että olin läsnä tuossa kuuluisassa\ntutkinto-oikeudessa, enkä olisi muka ymmärtänyt, mitä aiottiin\ntehdä kreivitär Cagliostrolle! Lapsellista! Jos kerran kuulin tuon\ntuomioistuimen päätöksen, niin olin tietysti myös kallion juurella!\nJa minä olin lahdella häntä kuljetettaessa laivaan! Ja minä olen\npelastanut Joséphine Balsamon! Ja me rakastimme toisiamme... ei vain\nviime talvena, niinkuin väitin, vaan vielä senkin jälkeen, kun Josine\nmuka jo oli kuollut!... Niin on Beaumagnan ajatellut.\n\nTodistelu liittyi todisteluun. Tapaukset liittyivät toisiinsa kuin\nketjun renkaat.\n\nKun Josine tahtoi päästä selville Rousselinin jutusta ja kun\nBeaumagnan vuorostaan etsi häntä, niin oli hän tietysti kuljeskellut\nmajakan lähettyvillä. Saatuaan tästä tiedon, on Beaumagnan laatinut\nansan. Raoul joutui siihen! Nyt on Josinen vuoro...\n\nKohtalo tahtoi aivan kuin todistaa Raoulin tekemät päätelmät\noikeiksi. Juuri silloin kun tämä kaikki oli hänelle selvinnyt, kuului\najettavan kanaalin vartta kulkevalla tiellä ja Raoul tunsi Leonardin\nohjaamien pienten hevosten kavioiden kopseen.\n\nBeaumagnan puolestaan näytti tietävän tehtävänsä, sillä hän nousi\näkkiä seisaalleen ja kuunteli.\n\nKavioiden kopse taukosi, sitten kuului se jälleen, mutta hitaammin.\nVaunut nousivat kivistä tietä myöten, joka johti ylängölle, mistä\nsitten haaraantui majakalle johtava polku, jota ei kylläkään voinut\nvaunuilla ajaa.\n\nKorkeintaan viiden minuutin päästä saapuisi Joséphine Balsamo.\n\nJokaisen minuutin jokainen sekuntti vain lisäsi Beaumagnanin\nkiihkoa ja vimmaa. Hän mutisi epäselviä sanoja. Hänen romanttista\nnäyttelijää muistuttavat kasvonsa muuttuivat melkein petomaisen\nrumiksi. Murhavaisto ja murhahimo kuvastuivat hänen piirteissään, ja\näkkiä ilmeni että tämä himo, tämä villi vaisto suuntautui Raouliin,\nJoséphine Balsamon rakastajaan.\n\nUudelleen hänen jalkansa raskaasti astuivat permantotiileillä. Hän\nastui tahdottomasti ja aikoi tahdottomasti surmata, aivan kuin\nhumalainen tekee. Hänen nyrkissä olevat kätensä ojentautuivat kuin\nentisajan hyökkäyshirret ja suuntautuivat nuoren miehen rintaa kohden.\n\nJos hän astuisi vielä muutaman askeleen, niin Raoul roikkuisi tornin\nulkopuolella.\n\nRaoul sulki silmänsä. Hän ei vielä vaipunut epätoivoon, vaan koetti\nsäilyttää toivonkipinän.\n\n-- Köysi menee poikki, ajatteli hän, ja alhaalla on pudotessani\nsammalta kivien päällä. Eihän jalon Arsène Lupin-d'Andrésyn kohtalo\nvoi päättyä hirttonuoraan. Ellen minä tällä iällä voi pelastua\ntällaisesta tilanteesta, niin eivät minua tähän asti suosineet\njumalat näytä välittävän minusta enää! Käyköön miten tahansa, samapa\ntuo!\n\nHän ajatteli isäänsä ja tämän voimisteluopetuksia ja muisteli\nvolttia, jonka Theophraste Lupin oli opettanut. Hän sopersi Clarissen\nnimen ...\n\nMutta hyökkäystä ei tehtykään. Vaikka hän tunsikin Beaumagnanin\nolevan aivan lähellään, niin jostain syystä hän oli pysähtynyt.\n\nRaoul avasi silmäluomensa. Beaumagnan seisoi hänen edessään pitkänä\nja liikkumattomana. Hänen käsivartensa olivat painuneet sivuille ja\nkasvoilla, joille murhanhimo loi julman irvistyksen, näytti päätöksen\nteko ikäänkuin viivähtävän.\n\nRaoul kuunteli, mutta ei kuullut mitään. Mutta ehkä Beaumagnan, jonka\naistimet olivat äärimmäisyyteen asti pingoitetut, kuuli Joséphine\nBalsamon lähestyvän? Hän peräytyi askel askeleelta ja riensi äkkiä\npiiloutumaan oven oikealla puolella olevaan syvennykseen.\n\nRaoul näki suoraan hänen kasvonsa. Ne olivat iljettävät. Vaaniva\nmetsästäjä nostaa pyssyn useaan kertaan olalleen ollakseen määrätyllä\nhetkellä varma. Samalla tavalla Beaumagnanin kädet liikehtivät\nvalmistautuessaan rikokseen. Ne aukenivat kuristamista varten,\nsiirtyivät sopivan matkan päähän toisistaan ja koukkuiset sormet\npainuivat yhteen.\n\nRaoul oli kauhuissaan. Hänhän ei voinut tehdä mitään ja siksi hän\nkärsi hirvittäviä tuskia.\n\nVaikkakin hän tiesi kaikki yrityksensä turhiksi, ponnisteli hän\npäästäkseen siteistään. Jospa hän olisi voinut huutaa! Mutta hänen\nsuunsa oli tukittu ja nuorat painuivat syvälle lihaan.\n\nSyvän hiljaisuuden keskellä kuului ulkoa askelten ääntä. Portti\nnarisi. Hameen helma hipaisi ruohoja. Pienet kivet liikahtivat.\n\nSeinän vieressä Beaumagnan kohotti kyynärpäänsä. Hänen kätensä, jotka\nvärisivät aivan kuin tuulen heiluttamat luurangon kädet, näyttivät jo\ntakertuvan elävän olennon sykkivään kurkkuun kuristaakseen.\n\nRaoul koetti huutaa. Ovi avattiin ja murhenäytelmä tapahtui. Kaikki\ntapahtui aivan siten kuin Beaumagnan oli suunnitellut ja Raoul\noli otaksunut. Nainen, ja hän oli Joséphine Balsamo, ilmestyi\nkynnykselle ja lyyhistyi heti Beaumagnanin hyökätessä. Kuului\nvain heikko valitus, jonka tukahdutti murhaajan kurkusta lähtevä\nhaukunnantapainen ääni.\n\nRaoul ponnisteli. Hän ei vielä koskaan ollut rakastanut Josinea niin\npaljon kuin nyt, jolloin hän näki tämän olevan kuoleman vaarassa.\nMitä välitti hän tämän virheistä tai rikoksista! Hän oli maailman\nkaunein nainen. Ja tuo kauneus, tuo ihmeellinen hymy, tuo hyväilyjä\nvarten luotu ruumis oli nyt tuhon oma. Apua ei tullut mistään. Mikään\nvoima ei vastustanut tuon hirviön voimaa.\n\nJoséphine Balsamon pelasti kiihkeä rakkaus, jonka yksinään kuolema\nsammuttaa, ja joka määrätyllä hetkellä esti miestä aikeitaan\ntäyttämästä. Beaumagnanin voimat loppuivat, hulluutta hipaiseva\nepätoivo valtasi hänet, hän heittäytyi maahan, repi tukkaansa ja löi\npäätään kivilattiaan.\n\nRaoul hengähti helpotuksesta. Vaikkakaan Joséphine Balsamo ei\nliikkunut, niin tiesi Raoul hänen varmasti elävän. Hitaasti, heräten\naivan kuin hirvittävästä unesta, hän nousi, välillä valtasi hänet\naivan kuin uupumus, mutta sitten hän oikaisi vartalonsa ja seisoi\nrauhallisena paikallaan.\n\nHänen yllään oli peleriinimäinen viitta ja päässään pieni hattu,\njosta riippui suurilla ommelluilla kukilla koristettu harso. Hän\npudotti viittansa, jolloin taistelun aikana rikki menneen puseron\nvälistä näkyivät hänen olkapäänsä.\n\nRepeytyneen hatun ja harson hän heitti syrjään, jolloin hänen\ntukkansa, joka pääsi valloilleen ja valui raskaina, suurina kiharoina\nmolemmin puolin otsaa, loisti kullanpunaisena. Poskilla oli\ntavallista kirkkaampi puna ja silmät kiiluivat.\n\nPitkän aikaa oli aivan hiljaista. Molemmat miehet katsoivat\nhäneen hurmaantuneina. He eivät hänessä nähneet enää vihamiestä,\nrakastajatarta tai uhria, vaan ainoastaan säteilevän naisen, jonka\nlumousvoiman alaisiksi he olivat joutuneet. Raoul aivan heltyneenä,\nBeaumagnan liikkumattomana ja kumarassa jumaloivat häntä aivan yhtä\nhartaasti.\n\nJoséphine nosti huulilleen ensiksi pienen metallipillin, jonka Raoul\nerittäin hyvin tunsi. Leonard oli vähän matkan päässä vahdissa ja\ntulee heti kutsuttaessa. Mutta Joséphine muuttikin mieltään. Miksi\nhän suotta kutsuisi palvelijansa, kun hän kuitenkin oli täydellisesti\ntilanteen herra?\n\nHän meni Raoulin luo, aukaisi suuta tukkivan huivin ja sanoi:\n\n-- Sinä et palannutkaan, Raoul, niinkuin uskoin. Mutta palaathan sinä\nvielä?\n\nJos hän olisi ollut vapaa, olisi Raoul sulkenut hänet kiihkeästi\nsyliinsä. Mutta miksi ei Josine avannut hänen siteitään? Mikä\nsalainen ajatus esti häntä siitä?\n\nRaoul vakuutti:\n\n-- En... Kaikki on loppunut.\n\nJosine nousi hiukan varpailleen ja painoi huulensa hänen huuliinsa\nmutisten:\n\n-- Meidänkö välillämme loppunut? Olethan hullu, Raoul!\n\nBeaumagnan oli ponnahtanut seisaalleen ja lähestyi. Hän oli aivan\nraivostunut nähdessään tämän odottamattoman hyväilyn. Kun Beaumagnan\naikoi tarttua hänen käsivarteensa, kääntyi Joséphine äkkiä ja silloin\ntyyneys katosi kokonaan ja todellinen hänessä piilevä tunne puhkesi\nesiin, viha ja hurja suuttumus.\n\nSe puhkesi sellaisella voimalla, että Raoul ei olisi voinut sitä\nkuvitellakaan.\n\n-- Älä koske minuun, raukka! Äläkä luule, että minä sinua pelkään!\nSinä olet tänään yksinäsi ja minä näin äsken aivan selvästi, ettet\nsinä uskalla minua surmata. Sinä olet pelkuri. Kätesi vapisevat.\nMinun käteni eivät vapise, Beaumagnan, kun oikea hetki on tullut.\n\nBeaumagnan peräytyi nämä solvaukset ja uhkaukset kuullessaan ja\nJoséphine Balsamo jatkoi vihan vimmassa:\n\n-- Mutta sinun hetkesi ei ole vielä tullut. Sinä et ole vielä\nkylliksi kärsinyt... Sinä et kärsinyt edes silloin, kun uskoit minun\nkuolleen. Mutta kostoksi saat nyt nähdä, että minä elän ja rakastan.\n\n-- Niin, kuulethan, minä rakastan Raoulia. Minä rakastin häntä aluksi\nsen vuoksi, että saisin sinulle kostaa ja kertoa sen sinulle, mutta\nnyt rakastan häntä ilman syytä, rakastan siksi, että hän on hän ja\netten voi häntä unohtaa. Tuskin hän sitä tietää ja tuskin tiesin sitä\nitsekään. Mutta kun hän muutaman päivän aikana on karttanut minua,\nniin olen tuntenut, että hän on koko minun elämäni. Minä en tuntenut\nrakkautta, mutta se on juuri tätä, tätä mielettömyyttä, joka minussa\nriehuu.\n\nHänet oli vallannut samanlainen huumaus kuin kiduttamansa miehenkin.\nHänen rakkaushuutonsa näyttivät tuottavan yhtä suurta tuskaa hänelle\nkuin Beaumagnanillekin. Katsellessaan häntä ei Raoul tuntenut enää\niloa vaan kyllästymistä. Himon, ihailun ja rakkauden liekki, joka oli\nhänet vielä äsken vallannut, sammui nyt lopullisesti. Josinen kauneus\nja lumousvoima haihtuivat kuin kangastukset, ja vaikka ei hänen\nulkomuotonsa ollutkaan muuttunut, ei Raoul siinä nähnyt mitään muuta\nkuin julman ja sairaan sielun kajastuksen.\n\nJoséphine hyökkäsi yhä vain julmana Beaumagnaniin, joka vastasi\nmustasukkaisuuden vallassa. Oli outoa nähdä näiden kahden olennon,\njotka juuri tänä hetkenä olivat saamaisillaan tärkeän arvoituksen\nratkaisun, unohtavan kaiken, vimman päästyä heissä valloilleen.\nEdellisten vuosisatojen suuri salaisuus, jalokivien kätköpaikka,\ntarunomainen rajapyykki, lipas ja siinä oleva kirjoitus, Rousselinin\nleski, henkilö, joka lähestyi ilmaistakseen totuuden... mistään\nnäistä eivät he nyt välittäneet vähääkään. Rakkaus riisti heidät\naivan kuin hyökyvään virtaan. Viha ja intohimo kävivät ankaraa\ntaisteluaan, joka repii rakastavien sielun.\n\nUudelleen Beaumagnanin kädet koukistuivat ja ojentuivat vapisten\nkuristaakseen. Mutta Joséphine jatkoi hyökkäystään mistään\nvälittämättä ja heitti vasten hänen kasvojaan solvaisevat lauseensa:\n\n-- Minä rakastan häntä, Beaumagnan. Se tuli, joka sinua polttaa, on\nsama, joka minussakin on, se on samanlaista rakkautta kuin sinunkin\nja siihen liittyy murha ja kuolema. Niin, minä surmaan hänet ennen\nkuin sallin hänen kuulua toiselle ja rakastavan toista kuin minua.\nMutta hän rakastaa minua, Beaumagnan, kuulethan, hän rakastaa minua.\n\nOdottamaton nauru kuului Beaumagnanin huulilta. Vihansa päättyi\npilkkanauruun.\n\n-- Vai rakastaa hän sinua, Joséphine Balsamo? Olet oikeassa: hän\nrakastaa sinua! Hän rakastaa sinua samoin kuin kaikkia muita naisia.\nOlet kaunis ja hän himoitsee sinua. Toinen kulkee hänen ohitseen ja\nhän tahtoo tämänkin omakseen. Ja sinäkin, Joséphine Balsamo, kärsit\nhelvetin tuskia. Tunnusta vain suoraan!\n\n-- Niin, helvetin tuskia, sanoi Joséphine, jos uskoisin hänen\npettävän minua. Mutta niin ei ole asian laita ja sinä koetat\ntyperyydessäsi...\n\nJoséphine vaikeni, sillä Beaumagnan purskahti sellaiseen ilo- ja\nivanauruun, että se kauhistutti. Tuskan vallassa kysyi Joséphine\nhiljaa:\n\n-- Voitko todistaa sen?... Anna minulle yksi ainoa todistus...\nEi sitäkään... anna viittaus... jotain, jonka perustuksella voin\nepäillä... ja minä lyön hänet kuin koiran kuoliaaksi...\n\nHän oli ottanut puseronsa sisältä pienen nuijan, jonka varsi oli\nvalaskalanluuta ja pää lyijyä. Katseensa tuli teräväksi. Beaumagnan\njatkoi:\n\n-- Minä en ilmaise sellaista, jonka perustuksella voit epäillä, vaan\njonka kautta voit olla varma.\n\n-- Puhu... ilmaise nimi.\n\n-- Clarisse d'Etigues.\n\nJoséphine kohautti olkapäitään.\n\n-- Minä tiedän kyllä... vähäpätöinen ihastus.\n\n-- Ei suinkaan vähäpätöinen hänelle, koska hän on pyytänyt tyttöä\nvaimokseen tämän isältä.\n\n-- Onko hän sen tehnyt! Ei suinkaan, sehän on mahdotonta... Olen\nottanut asiasta selkoa... He ovat tavanneet toisensa pari kolme\nkertaa maalla, siinä kaikki.\n\n-- Muuallakin, tytön omassa huoneessa.\n\n-- Sinä valehtelet, sinä valehtelet! huudahti Joséphine.\n\n-- Sano sitten, että hänen isänsä valehtelee, sillä tämä ilmaisi\nminulle asian toissapäivänä.\n\n-- Ja mistä hän sen oli saanut kuulla?\n\n-- Clarisselta itseltään.\n\n-- Sehän on järjetöntä! Tyttö ei tunnusta sellaista.\n\nBeaumagnan lausui leikillisesti:\n\n-- Sattuu seikkoja, jolloin tyttö on pakotettu niin tekemään.\n\n-- Mitä? Kuinka? Mitä sinä uskallat sanoa?\n\n-- Sanon sen, mikä on totta. Rakastajatar ei ole tehnyt tätä\ntunnustusta vaan äiti... äiti, joka tahtoo varata tulevalle\nlapselleen nimen, äiti, joka vaatii avioliittoa.\n\nJoséphine Balsamo oli melkein tukehtumaisillaan.\n\n-- Avioliittoa! Avioliittoa Raoulin kanssa! Ja paroni d'Etigues\nsuostuisi siihen?...\n\n-- Pakosta!\n\n-- Se on valhe! huudahti Joséphine. Akkojen juorua. Ei, sinun omia\nkeksintöjäsi. Tuossa puheessasi ei ole sanaakaan totta. He eivät ole\nkoskaan tavanneet toisiaan uudelleen.\n\n-- He kirjoittavat toisilleen.\n\n-- Todista se, Beaumagnan! Todista heti paikalla!\n\n-- Riittääkö sinulle kirje?\n\n-- Kirjekö?\n\n-- Jonka hän on kirjoittanut Clarisselle.\n\n-- Neljä kuukauttako sitten?\n\n-- Neljä päivää sitten.\n\n-- Onko se sinulla?\n\n-- Tässä se on.\n\nRaoul, joka jännittyneenä oli kuunnellut, vavahti, hän tunsi kirjeen\nkuorineen, jonka hän oli lähettänyt Lillebonnesta Clarisselle.\n\nJosine otti kirjeen ja luki sen hiljaa korostaen joka ainoan sanan:\n\n\"Antakaa minulle anteeksi, rakas Clarisse. Olen teidän suhteenne\nmenetellyt raukkamaisesti. Toivokaamme, että tulevaisuus on parempi\nja antakoon jalo rakkautenne minulle kaiken anteeksi. Vielä kerran\nanteeksi, rakas Clarisse, anteeksi. -- _Raoul_.\"\n\nHän jaksoi tuskin lukea loppuun tämän kirjeen, joka mitä suurimmassa\nmäärässä loukkasi hänen itserakkauttaan ja kielsi hänet kokonaan.\nHän horjahti. Katseensa etsi Raoulin katsetta. Raoul käsitti, että\nClarisse oli tuomittu kuolemaan ja sielunsa syvyydessä hän tiesi,\nettä tästä lähin ei hän voisi muuta kuin vihata Joséphine Balsamoa.\nBeaumagnan selitti:\n\n-- Godefroy sieppasi tämän kirjeen ja antoi sen minulle kysyessään\nneuvoani. Kun kirje on leimattu Lillebonnessa, niin löysin teidän\nmolempien jäljet.\n\nJoséphine vaikeni. Kasvoillaan oli niin syvän kärsimyksen ilme,\nettä se olisi hellyttänyt samoin kuin kyyneleet, jotka valuivat\npitkin hänen poskiaan, ellei tuskan takaa olisi kajastanut selvästi\nkostonhimo. Hän laati suunnitelmiaan. Hän sommitteli ansojaan.\n\nKohottaen päätään hän sanoi Raoulille:\n\n-- Minä olin sinua varoittanut, Raoul.\n\n-- Varoituksesta viisastuu, vastasi Raoul ilkkuen.\n\n-- Älä laske leikkiä! huudahti Joséphine kärsimättömänä. Tiedät\nvarsin hyvin mitä olen sinulle sanonut ja että olisit tehnyt\nviisaimmin, ellet koskaan olisi tuottanut häntä meidän rakkautemme\ntielle.\n\n-- Ja sinä tiedät myös varsin hyvin, mitä minä olen sanonut,\nvastasi Raoul yhtä terävästi. Jos kajoat vain hiuskarvaankaan hänen\npäässään...\n\nJoséphine vavahti.\n\n-- Miten sinä voit tuolla tavalla pilkata minun kärsimyksiäni ja\npuolustaa toista naista minun edessäni?... Minun edessäni! Sitä\npahempi tuolle naiselle!\n\n-- Älä kauhistu, sanoi Raoul. Hän on turvassa, koska minä häntä\npuolustan.\n\nBeaumagnan tarkasti heitä ja riemuitsi nähdessään vihan ja epäsovun\nsaavan heissä vallan. Mutta Joséphine hillitsi itseään, ehkä hän\nmielestään haaskasi aikaa puhumalla kostosta, joka kuitenkin tulee\naikanaan. Tänä hetkenä oli Joséphinella muuta ajateltavaa ja hän\ntunnustikin sisimmät ajatuksensa kuunnellen tarkkaavasti:\n\n-- Kuulithan vihellyksen, Beaumagnan? Eräs apulaiseni pitää silmällä\ntietä, jota myöten tänne tullaan ja nyt ilmoittaa... Odottamamme\nhenkilö on tulossa... Sillä otaksun sinunkin olevan täällä häntä\nodottamassa?\n\nHän ei ollut aivan selvillä siitä, miksi Beaumagnan oli täällä\nja mikä oli hänen salainen tarkoituksensa. Miten oli hän voinut\nsaada tietoonsa päivän ja kohtaamisajan? Mitä erikoista hän tiesi\nRousselinin leskestä?\n\nJoséphine katsahti Raouliin. Tämä oli lujasti sidottu eikä siis\nvoinut häiritä eikä ottaa osaa viimeiseen taisteluun. Mutta\nBeaumagnanin suhteen hän oli rauhaton, siksi hän vei tämän ovea\nkohden ikäänkuin aikoen menne tulijaa vastaan, kun samalla kuului\nnopeita askeleita. Joséphine peräytyi, lykkäsi Beaumagnanin syrjään\nja antoi tietä Leonardille.\n\nTämä vilkaisi molempiin miehiin, vei sitten kreivittären syrjään ja\nkuiskasi muutaman sanan hänen korvaansa.\n\nJoséphine näytti hämmästyvän ja sopersi:\n\n-- Mitä sinä sanotkaan?... Mitä sinä sanotkaan?...\n\nHän käänsi päänsä poispäin, jotta toiset eivät voisi lukea hänen\najatuksiaan kasvojen ilmeistä, mutta Raoul oli huomaavinaan hänen\niloitsevan.\n\n-- Älkää liikkuko, sanoi Joséphine... Hän tulee... Leonard, ota\nrevolverisi esiin. Kun hän astuu ovesta sisään, tähtää.\n\nHän sanoi terävästi Beaumagnanille, joka aikoi avata oven:\n\n-- Oletteko hullu? Ei saa sitä tehdä! Pysykää paikallanne!\n\nKun Beaumagnan yhtä kaikki aikoi sen tehdä, niin Joséphine kiivastui:\n\n-- Miksi aiotte poistua? Mistä syystä? Tunnette siis tuon henkilön\nja aiotte estää häntä... tai viedä hänet täältä mukananne?... Miksi?\nVastatkaahan toki!...\n\nBeaumagnan ei päästänyt kättään irti, vaikka Joséphine koettikin\nhäntä pidättää. Huomatessaan, ettei hän onnistuisi, Joséphine\nviittasi toisella vapaalla kädellään ja osoitti Beaumagnanin vasenta\nolkapäätä samalla viitaten iskemään aivan heti. Silmänräpäyksessä\nLeonard otti taskustaan tikarin ja pisti sillä kipeästi vastustajan\nolkapäähän.\n\nTämä murahti:\n\n-- Senkin roisto...\n\nJa vaipui lattialle.\n\nJoséphine lausui rauhallisesti Leonardille:\n\n-- Auta minua kiireesti.\n\nHe leikkasivat poikki Raoulia sitovan liian pitkän köyden ja sitoivat\nsitten Beaumagnanin kädet ja jalat. Asetettuaan hänet istumaan seinää\nvastaan tutki Joséphine haavan ja pani sen päälle nenäliinan sanoen:\n\n-- Ei ole vaarallinen... hän on pari kolme tuntia tainnoksissa...\nPaikoillemme.\n\nHe asettuivat vaanimaan.\n\nKaiken tämän Joséphine teki hätäilemättä, rauhallisesti, yhtä\ntyyneesti kuin olisi kaiken ennakolta laskenut. Muutamalla sanalla\nhän antoi määräyksiään. Mutta vaikka hän puhuikin hiljaa, niin\näänessä oli sellainen riemullinen sointu, että Raoul tuli hyvin\nlevottomaksi ja aikoi huutaa ääneen varoittaakseen tulijaa joutumasta\nansaan.\n\nMitä hyötyä siitä olisi ollut? Ei mikään voinut estää Joséphinen\naikeita täyttymästä. Raoul ei enää tiennyt, mitä hänen piti tehdä.\nAivonsa eivät toimineet enää selvästi. Ja sitäpaitsi... olihan kaikki\njo myöhäistä. Valitus pääsi hänen huuliltaan. Tulija oli Clarisse\nd'Etigues.\n\n\n\n\nXI.\n\nHulluus ja nerous.\n\n\nTähän asti Raoul oli tuntenut ainoastaan moraalista pelkoa, sillä\nvaarahan uhkasi vain häntä ja kreivitär Cagliostroa. Omasta\npuolestaan hän luotti oveluuteensa ja hyvään onneensa. Kreivittären\nhän tiesi aina pystyvän puolustamaan itseään Beaumagnania vastaan.\n\nMutta Clarisse! Joséphine Balsamon rinnalla oli Clarisse vain uhri,\njoka oli joutunut vihollisen viekkauden ja julmuuden valtaan. Ja\nsilloin Raoulin kauhu tuli niin suureksi, että hiuksensa todella\nnousivat päässä pystyyn. Leonardin säälimätön ilme lisäsi kauhua. Hän\nmuisti Rousselinin lesken ja tämän murskatun käden.\n\nTullessaan hän oli aivan oikein aavistanut, että lopullinen\ntaistelu oli tulossa ja että hän saisi sen suorittaa Joséphine\nBalsamon kanssa. Tähän asti oli ollut vain pieniä kahakoita,\netuvartiotaisteluja. Mutta nyt alkoi säälimätön taistelu kaikkien\nvoimien välillä ja hän, Raoul, sai katsella sitä sidottuna, köysi\nkaulassa, kaiken lisäksi aivan herpaantuneena Clarissen tulon vuoksi.\n\n-- Minulla on todellakin vielä paljon opittavaa, sanoi hän itsekseen.\nMinä olen tavallaan syyllinen tähän tilanteeseen ja rakas Clarisse on\nuudelleen joutunut uhrikseni.\n\nNuori tyttö seisoi epäröiden Leonardin häntä uhatessa revolverillaan.\nHän oli tullut huolettomana, aivan samoin kuin loma-aikana mennään\ntapaamaan mieluista tuttavaa, ja hän joutuikin keskelle väkivaltaa\nja rikosta ja rakastamansa mies seisoi hänen edessään sidottuna ja\nvankina.\n\nHän sopersi:\n\n-- Mitä on tapahtunut, Raoul? Miksi te olette sidottu?\n\nHän ojensi kätensä nuorta miestä kohden samalla sekä pyytääkseen\nhänen apuaan että tarjotakseen omansa. Mutta eiväthän he millään\ntavalla voineet toisiaan auttaa.\n\nRaoul huomasi Clarissen kasvoilla väsyneen ilmeen ja hän oli\nitkemäisillään ajatellessaan, millaisen vaikean tunnustuksen tämä\noli saanut tehdä isälleen ja mitkä olivat heidän hairahduksensa\nseuraukset. Yhtä kaikki hän vastasi aivan rauhallisesti:\n\n-- Minua ei uhkaa mikään vaara, Clarisse, eikä teitäkään. Siitä minä\nvastaan.\n\nClarisse loi katseen ympärillään oleviin miehiin ja hämmästyi\nnähdessään Beaumagnanin ja kysyi arasti Leonardilta:\n\n-- Mitä te minusta tahdotte? Tämä pelottaa minua... Kuka minut on\nkutsunut tänne?\n\n-- Minä, neiti, vastasi Joséphine Balsamo.\n\nJosinen kauneus oli herättänyt Clarissen huomiota. Heikko toivo\nheräsi hänessä, sillä eihän tuo ihana nainen voinut muuta kuin\npuolustaa ja suojella häntä.\n\n-- Kuka te olette, rouva? Minä en tunne teitä...\n\n-- Mutta minä tunnen teidät, vakuutti Joséphine Balsamo, jota nuoren\ntytön sulous näytti ärsyttävän, mutta joka kuitenkin hillitsi\nsuuttumustaan. Te olette paroni d'Etiguesin tytär ja minä tiedän\nmyöskin, että rakastatte Raoul d'Andrésyta.\n\nClarisse punastui eikä väittänyt vastaan. Joséphine Balsamo sanoi\nLeonardille:\n\n-- Mene sulkemaan portti. Sulje se ketjuilla ja lukolla, jotka olet\ntuonut mukanasi ja nosta uudelleen pystyyn pylväs, missä on taulu:\n\"Yksityinen alue\".\n\n-- Jäänkö minä ulos? kysyi Leonard.\n\n-- Jäät, minä en tänä hetkenä tarvitse sinua, sanoi Josine äänellä,\njoka herätti Raoulissa kauhua. Meitä ei saa kukaan häiritä... Ei\nmillään ehdolla, ymmärräthän?\n\nLeonard pakotti Clarissen istumaan tuoliin, veti hänen kätensä\ntaaksepäin ja aikoi ne sitoa.\n\n-- Tarpeetonta, sanoi Joséphine Balsamo, jätä meidät.\n\nLeonard totteli.\n\nJosine katseli kaikkia kolmea vastustajaansa, jotka olivat aseettomia\nja vastustuskyvyttömiä. Hän oli voittanut taistelun ja saattoi\nmäärätä millaisen rangaistuksen tahansa.\n\nRaoul seurasi häntä katseillaan koettaen päästä selville\nvastustajansa aikeista ja tuumista. Josinen rauhallisuus vaikutti\neniten häneen. Hänessä ei ollut vähääkään levottomuutta eikä kiihkoa,\njoka jokaiselle muulle naiselle vastaavassa tilanteessa olisi ollut\nluonnollista. Mikään ei ilmaissut voitonvarmuutta. Hän näytti melkein\nkärsivän siitä, että oli pakotettu toimimaan sisäisten voimien\nvaikutuksesta, joita hän ei voinut vallita.\n\nEnsimmäisen kerran hän huomasi tuon fatalismin, minkä tavallisesti\nhymyilevä kauneutensa salasi, tuon sisäisen ominaisuuden, joka\nmääräsi hänen luonteensa ja selitti luonteensa salaperäisyyden.\n\nJosine istui Clarissen viereen toiselle tuolille ja katsoen suoraan\nhäneen alkoi hän puhua kuivalla yksitoikkoisella äänellä:\n\n-- Kolme kuukautta sitten ryöstettiin muuan nainen hänen astuessaan\njunasta ja vietiin Haie d'Etiguesin linnaan, jossa suureen, syrjässä\nolevaan saliin oli kokoontunut kymmenkunta Caux'n maakunnan\naatelista, niiden joukossa tuossa oleva Beaumagnan ja isänne. En\nkerro, mitä kaikkea silloin puhuttiin enkä mitä julkeita väitteitä\ntuo nainen sai silloin kuulla aatelisilta, jotka väittivät olevansa\nhänen tuomareitaan. Pääasia on, että näennäisen oikeusistunnon\njälkeen illalla, toisten poistuttua, isänne ja hänen serkkunsa\nBennetot veivät tuon naisen rannalle, sitoivat hänet veneeseen, jonka\npohjaan oli tehty reikä ja painoksi pantu suuri kivi, veivät hänet\nulapalle ja sinne jättivät hänet.\n\nClarisse oli tukehtumaisillaan kauhusta, hän sopersi:\n\n-- Se ei ole totta!... Isäni ei koskaan olisi voinut tehdä\nsellaista... Se ei ole totta!\n\nVälittämättä Clarissen vastaväitteistä jatkoi Joséphine Balsamo:\n\n-- Muuan henkilö oli kuullut, mitä tuomioistuin päätti linnassa,\nmuuan henkilö vaan; näitä murhaajia -- miksikään muiksi heitä ei\nkai voine kutsua? -- piiloutui veneen alle ja pelasti uhrin toisten\npoistuttua. Mistä hän saapui? Kaikki seikat viittaavat siihen, että\nhän oli viettänyt yön ja seuraavan aamun teidän huoneessanne ja te\nolitte ottanut hänet vastaan, ette sulhasena, sillä siihen isänne ei\nollut suostunut, vaan rakastajananne.\n\nSyytökset ja herjaukset koskivat Clarisseen aivan kuin vasaraniskut.\nHän oli heti paikalla tullut aivan avuttomaksi voimatta millään\ntavalla vastustaa tai puolustaa itseään.\n\nAivan kalpeana, puolipyörryksissä hän vaipui kumaraan ja sopersi:\n\n-- Hyvä rouva, mitä te sanottekaan?\n\n-- Samaa, mitä olette isällennekin tunnustanut, jatkoi kreivitär.\nHairahduksenne seuraukset pakottivat teidät toissailtana kertomaan\nhänelle kaiken. Tarvitseeko minun teille selvemmin kertoa,\nmihin rakastajanne joutui? Samana päivänä, jona Raoul d'Andrésy\nriisti kunnianne, seurasi hän samaa naista, jonka oli pelastanut\nhirvittävästä kuolemasta, antoi hänelle ruumiinsa ja sielunsa, nautti\nhänen rakkaudestaan ja vannoi olevansa koskaan enää tapaamatta teitä.\nHän vannoi valansa aivan selvästi: \"_Minä en rakastanut häntä\" sanoi\nhän. \"Se oli ainoastaan rakkaudenseikkailu. Kaikki on loppunut_.\"\n\n-- Kun hänen ja rakastettunsa välillä syntyi väärinkäsitys, niin\nsai tämä nainen selville, että hän oli kirjoittanut teille tämän\nkirjeen, missä hän pyytää anteeksi ja odottaa parempaa tulevaisuutta.\nYmmärrättehän kai nyt, että minulla on syytä pitää teitä vihollisena,\nlisäsi kreivitär synkästi.\n\nClarisse oli vaiti. Hänessä heräsi pelko ja hän katseli yhä\nsuuremmalla kauhulla lempeää ja samalla kammottavaa naista, joka oli\nriistänyt Raoulin ja väitti olevansa hänen vihollisensa.\n\nSyvän säälin vallassa ja välittämättä vähääkään Joséphine Balsamon\nvihasta Raoul vastasi hyvin vakavasti:\n\n-- Jos olen vannonut juhlallisen valan, niin sen ainakin olen\nvannonut ja aion pitää, Clarisse, että hän ei saa koskea\nhiuskarvaankaan teidän päässänne. Älkää pelätkö. Kymmenen minuutin\npäästä lähdette täältä aivan turvassa. Kymmenen minuutin päästä,\nClarisse.\n\nJoséphine ei välittänyt tästä väitteestä. Hän jatkoi varmalla äänellä:\n\n-- Meidän välillämme olevat suhteet ovat siis selvät. Siirtykäämme\npääasiaan ja minä selitän kaiken lyhyesti. Isänne, neiti, hänen\nystävänsä Beaumagnan ja heidän liittolaisensa pyrkivät yhteiseen\npäämäärään, johon minäkin puolestani pyrin, ja jota Raoul omasta\npuolestaan tavoittaa kiihkeästi. Meidän välillämme vallitsee\nsiis ankara sota. Me kaikki olemme joutuneet yhteyteen erään\nRousselin-nimisen naisen kanssa. Tällä on muuan puinen lipas, jonka\nme tarvitsemme onnistuaksemme aikeessamme, mutta hän on lahjoittanut\nsen eräälle henkilölle.\n\n-- Olemme kuulustelleet leskeä hyvin tiukasti, mutta emme ole\nsaaneet vastausta, sillä tämä henkilö näyttää tehneen erinäisiä\npalveluksia tuolle leskelle ja siksi tämä kieltäytyy ilmaisemasta\nhänen nimeään. Olemme saaneet vain kuulla erään vanhan tarinan, jonka\nteille nyt kerron ja jota te epäilemättä mielenkiinnolla seuraatte\nmeidän kannaltamme ja epäilemättä teidänkin kannaltanne katsottuna.\nRaoul alkoi ymmärtää, mihin kreivitär pyrki ja mihin tämä kaikki\nehdottomasti viimein johti. Tämä näytti niin kamalalta, että hän\nsuuttuneena lausui:\n\n-- Ei, ei, sitä ei saa tehdä. Muutamien asioiden täytyy pysyä\nsalassa...\n\nKreivitär ei näyttänyt kuulevan tätä vaan jatkoi järkähtämättömänä:\n\n-- Asia on seuraava: Kaksikymmentäkaksi vuotta sitten preussilaisten\nhyökätessä Ranskaan pakeni kaksi miestä vihollisen tieltä Rousselinin\nrattailla ja tappoi Rouenin lähellä Jaubert nimisen palvelijan\nriistääkseen hänen hevosensa. Hevosen saatuaan pääsivät he pakoon\nriistettyään uhriltaan lippaan, missä oli kallisarvoisia jalokiviä.\n\n-- Myöhemmin sama Rousselin, jonka he veivät väkisin mukanaan,\nja jolle antoivat palkaksi muutamia arvottomia sormuksia, palasi\nRoueniin vaimonsa luo ja kuoli melkein heti, jotenka murhasta ja\nhänen välillisestä osanotostaan siihen ei saatu mitään tietää. Lesken\nja murhaajien välillä syntyi nyt suhde, sillä nämä pelkäsivät lesken\nilmaisevan kaiken... Mutta minä otaksun, neiti että ymmärrätte\ntäydellisesti, mistä on kysymys, eikö niin?\n\nClarisse kuunteli tätä niin kauhistuneena, että Raoul huudahti:\n\n-- Vaikene, Josine, ei enää sanaakaan! Tämähän on halpamaista ja\nmieletöntä! Mitä hyötyä siitä on?\n\nJoséphine vaati häntä vaikenemaan.\n\n-- Mitäkö hyötyä? sanoi hän. Se, että totuus on täydelleen\npaljastettava. Sinä olet saattanut meidät taistelemaan toisiamme\nvastaan. Kärsikäämme siis sekä hän että minä myöskin yhtä paljon.\n\n-- Julmuri, huudahti Raoul epätoivoissaan.\n\nJa Joséphine Balsamo kääntyi Clarissen puoleen selittäen:\n\n-- Isänne ja serkkunne Bennetot pitivät Rousselinin leskeä silmällä\nja paroni d'Etigues epäilemättä sijoitti hänet Lillebonneen, missä\nhäntä helpommin saattoi vartioida. Vuosien kuluessa ilmestyi olento,\njoka saattoi tätä tehtävää hoitaa mahdollisimman hyvin, ja se\nolitte te, neiti. Rousselinin leski kiintyi teihin, eikä siis hänen\npuoleltaan tarvinnut enää pelätä mitään vihamielisiä toimenpiteitä.\nHän ei mistään hinnasta olisi pettänyt isäänne, koska te tavan takaa\nkävitte häntä tapaamassa. Tietysti kävitte aivan salassa, jotta\nmillään tavalla ei voitaisi yhdistää mennyttä aikaa nykyiseen ja\nsiksi tapasitte toisenne toisinaan lähitienoilla vanhassa majakassa\ntai jossain muualla.\n\n-- Tällaisella retkellänne te näitte Lillebonnen vajassa lippaan,\njota Raoul ja minä olemme etsineet. Te olitte sen vieneet kotianne,\nkun Raoul ja minä saimme hänen kauttaan tietää, että lipas oli\nhenkilöllä, jonka nimeä hän ei tahtonut mainita, että tämä\nhenkilö oli tehnyt hänelle paljon hyvää, että tapasitte toisenne\nmääräpäivänä. Silloin huomasimme, että meidän tarvitsi vain tulla\ntähän vanhaan majakkaan Rousselinin lesken sijasta saadaksemme tietää\nkoko totuuden.\n\n-- Kun näimme teidän tulevan, tiesimme samalla ehdottoman varmasti,\nettä nuo kaksi murhaajaa olivat isänne ja Bennetot, nuo samat miehet,\njotka minut heittivät mereen.\n\nClarisse itki ja hartiansa värisivät nyyhkytyksistä. Raoul oli aivan\nvarma siitä, että Clarisse ei ollut aavistanutkaan isänsä rikosta,\nennenkuin nyt vasta, mutta että samalla syytöksien kautta hän alkoi\nymmärtää eräiden seikkojen merkityksen, joille hän tähän asti ei\nollut pannut painoa ja hänen täytyi nyt pitää isäänsä murhaajana.\nMitä tuskaa tämä tuottikaan nuorelle tytölle ja miten oikeaan kohtaan\nJoséphine Balsamo oli osunut! Hän kidutti uhriaan kuin taitavin\npyöveli. Miten julmasti, paljoa kamalammin kuin mitä Leonard oli\ntehnyt Rousselinin leskelle ruumiillisen kidutuksen kautta, Joséphine\nBalsamo nyt kosti viattomalle Clarisselle!\n\n-- Niin, jatkoi kreivitär matalalla äänellä, murhaaja... Hänen\nrikkautensa, linnansa, hevosensa on hän saanut rikoksensa kautta.\nEikö niin, Beaumagnan? Sinäkin voisit tässä todistaa, sinä, joka\njuuri tämän kautta olet saanut hänet aivan kokonaan valtoihisi. Kun\nsalaisuus oli hallussasi, jonka olit jollain tavalla saanut tietoosi,\njohdatit hänet mihin halusit ja käyttäen hyväksesi tätä hänen\nensimmäistä rikostansa ja hallussasi olevia tietoja, pakotit hänet\npalvelemaan sinua ja surmaamaan kaikki ne, jotka olivat tielläsi.\nBeaumagnan... minä tiedän yhtä ja toista! Millaisia roistoja te\nolettekaan!\n\nHän käänsi katseensa Raouliin. Nuoresta miehestä tuntui, että Josine\nkoetti puolustaa omia rikoksiaan vetoamalla Beaumagnanin ja hänen\nliittolaistensa tekoihin. Mutta Raoul vastasi tylysti:\n\n-- Entä sitten? Joko olet lopettanut? Vieläkö aiot kiduttaa tuota\nlasta? Mitä vielä tahdot?\n\n-- Hänen täytyy puhua, sanoi Josine.\n\n-- Jos hän puhuu, päästätkö hänet vapaaksi?\n\n-- Päästän.\n\n-- Kysy siis. Mitä tahdot tietää? Mitä on tuon lippaan sisäpuolelle\nkirjoitettu? Eikö niin?\n\nVaikka Clarisse olisikin halunnut vastata, vaikka hän ehkä tiesikin\nsalaisuuden, niin hän ei pystynyt vastaamaan eikä käsittänyt\nkysymystä.\n\nRaoul jatkoi:\n\n-- Koettakaa voittaa tuskanne, Clarisse. Tämä on viimeinen vaikeus\nja sitten kaikki päättyy. Minä pyydän teitä vastaamaan... Tässä\nkysymyksessä ei ole mitään sellaista, joka olisi ristiriidassa\nomantuntonne kanssa. Te ette ole tehnyt mitään vaitiololupausta. Te\nette petä ketään... Sen vuoksi...\n\nRaoulin rukoileva ääni rauhoitti nuorta tyttöä. Raoul huomasi sen ja\nkysyi:\n\n-- Minne lipas on joutunut? Tehän veitte sen kotianne?\n\n-- Niin vein, lausui Clarisse heikolla äänellä.\n\n-- Miksi?\n\n-- Se miellytti minua... halusin sen saada...\n\n-- Näkikö isänne sen?\n\n-- Näki.\n\n-- Samana päivänäkö?\n\n-- Ei, muutama päivä myöhemmin.\n\n-- Ja hän otti sen teiltä?\n\n-- Niin.\n\n-- Millä tekosyyllä?\n\n-- Ei millään.\n\n-- Mutta olihan teillä aikaa sitä tarkastaa?\n\n-- Ja te näitte sen sisäpuolella olevan kirjoituksen?\n\n-- Näin.\n\n-- Se oli kirjoitettu vanhanaikaisilla kirjaimilla, eikö niin?\nKömpelösti?\n\n-- Niin.\n\n-- Osasitteko sen lukea?\n\n-- Osasin.\n\n-- Helpostiko?\n\n-- En, mutta lopulta pääsin selville.\n\n-- Ja muistatteko tuon kirjoituksen?\n\n-- Ehkä... en ole varma... se oli latinaa...\n\n-- Latinaako? Koettakaahan muistella...\n\n-- Onko minulla siihen oikeutta?... Jos se on niin suuri salaisuus,\nsaanko sen ilmaista?...\n\nClarisse epäröi.\n\n-- Teillä on siihen oikeus, Clarisse, minä vakuutan sen... Eihän tämä\nsalaisuus kuulu kellekään. Ei teidän isällänne eikä hänen ystävillään\neikä minulla ole erikoista oikeutta siihen. Se salaisuus kuuluu\nsille, joka sattumalta sen ensimmäisenä löytää.\n\nClarisse taipui. Raoulin vakuutus oli hänen mielestään oikea.\n\n-- Niin... niin... epäilemättä olette oikeassa... Mutta\nymmärrättehän, että minulle se merkitsi niin vähän, että minun täytyy\npinnistää muistiani... Jollain tavalla kääntää se itselleni... Siinä\npuhuttiin jostain kivestä... ja kuningattaresta...\n\n-- Teidän täytyy koettaa muistaa se, Clarisse, teidän täytyy, rukoili\nRaoul, joka tuli levottomaksi nähdessään synkän ilmeen kreivittären\nkasvoilla.\n\nHitaasti, jännittäen muistiaan, lausuen sanoja ja niitä taas\nmuutellen, pääsi nuori tyttö viimein tulokseen:\n\n-- Nyt tiedän... tämä oli lause, jonka sain selville... viisi sanaa\nlatinankielellä... tässä järjestyksessä...\n\n_Ad lapidem currebat olim regina_...\n\nTuskin hän oli ennättänyt lausua nämä sanat, ennenkuin Joséphine\nBalsamo hyökkäävällä tavalla lähestyi nuorta tyttöä ja huusi hänelle:\n\n-- Se on valhe! Tuon lauseen olemme tunteneet jo kauan aikaa!\nBeaumagnan voi sen todistaa. Beaumagnan, tunnemmehan me sen?... Hän\nvalehtelee, Raoul, hän valehtelee. Kardinaali Bonnechose viittaa\nnäihin sanoihin selostuksessaan, ja hän panee niille siksi vähän\npainoa ja pitää niitä niin arvottomina, että minä en ole niitä\nedes maininnutkaan!... _Kiveä kohden juoksi kerran kuningatar_.\nMutta missä on tämä kivi ja mitä kuningatarta sillä tarkoitetaan?\nKaksikymmentä vuotta on sitä jo etsitty. Ei, ei, siellä on jotain\nmuuta.\n\nHänet valtasi jälleen tuo tavaton suuttumus, joka ei ilmaantunut\näänen sävyssä eikä kiihkeissä liikkeissä, vaan oli kokonaan sisäistä\nja jonka huomasi vain eräistä pienistä seikoista ja ennen kaikkea\nmuuta oudoista ja erikoisista sanoista.\n\nKumartuen nuoren naisen puoleen ja sinutellen häntä, Joséphine lausui:\n\n-- Sinä valehtelet!... Sinä valehtelet!... Vielä on yksi sana, johon\nsisältyy kaikki... Mikä se on? Yksi salasana on olemassa... yksi\nainoa... mikä se on? Vastaa.\n\nClarisse vaikeni kauhuissaan. Raoul rukoili:\n\n-- Muistelkaa, Clarisse... Muistelkaa... Paitsi noita viittä sanaa,\nettekö nähnyt vielä muuta?...\n\n-- En minä tiedä... en minä usko... valitti nuori tyttö.\n\n-- Muistelkaa... Teidän täytyy muistaa... Pelastuksenne riippuu\nsiitä...\n\nMutta Raoulin käyttämä ääni ja hänen hellyytensä Clarissea kohtaan\nsai Joséphine Balsamon aivan raivoihinsa.\n\nHän tarttui nuoren tytön käsivarteen ja komensi:\n\n-- Puhu, tai...\n\nClarisse sopersi voimatta vastata. Kreivitär vihelsi pilliinsä.\n\nMelkein heti paikalla ilmestyi Leonard oviaukkoon. Hampaitaan purren\nhän käski soinnuttomalla äänellä:\n\n-- Vie hänet täältä, Leonard... ja ala kuulustelu.\n\nRaoul ponnahti paikallaan.\n\n-- Raukka! Kurja! huusi hän. Mitä aiot hänelle tehdä? Sinähän olet\nhuonoista huonoin nainen. Leonard, jos kajoatkaan vain tuohon\nlapseen, niin minä vannon jumalan kautta, että kerran vielä...\n\n-- Kylläpä sinä pelkäät hänen puolestaan! ilkkui Joséphine Balsamo.\nSinähän joudut aivan suunniltasi ajatellessasi hänen kärsivän. Toden\ntotta, te olette kuin luodut toisianne varten. Murhaajan tytär ja\nvaras!\n\n-- Niin, varas, sähisi hän palaten Clarissen luo. Sinun rakastajasi\non varas, ei mitään muuta! Hän on aina elänyt varastamalla. Jo\nlapsena hän varasti! Antaakseen sinulle kukkia, kihlasormuksen, hän\nvarasti. Hän on murtovaras, rosvooja. Jo hänen kaunis nimensäkin\nd'Andrésy on varastettu. Raoul d'Andrésy? Arsène Lupin on hänen\noikea nimensä. Paina se mieleesi, Clarisse, se tulee vielä kerran\nkuuluisaksi.\n\n-- Kyllä minä olen nähnyt sinun rakastajasi tekojaan tekemässä! Hän\non suoranainen mestari! Ovela! Kylläpä teistä tulee kaunis pari,\nellen sitä estäisi, ja millainen tulisikaan teidän lapsestanne, joka\nolisi Arsène Lupinin poika ja paroni Godefroyn tyttärenpoika.\n\nMuistaen lapsen kiihottui hänen raivonsa uudelleen. Pahuuden hulluus\nsai hänessä vallan.\n\nLeonard...\n\n-- Villipeto, huusi Raoul epätoivoissaan. Sinä olet halpamainen!...\nNyt olet paljastanut itsesi Joséphine Balsamo! Turhaan nyt enää\nkoetat näytellä! Pyöveli olet sinä!...\n\nMutta Joséphine oli suunniltaan, hänessä vallitsi hurja vimma päästä\ntuottamaan tuskaa ja kiduttamaan nuorta tyttöä. Hän itse lykkäsi\ntytön Leonardin luo, joka raasti häntä ovea kohden.\n\n-- Raukka! Hirviö! ulvoi Raoul. Jos kajoat vain hänen\nhiuskarvaansakaan, kuuletko... hiuskarvaansakaan, niin olette\nkuoleman omat. Hirviöt! Päästäkää hänet vapaaksi!\n\nHän ponnisteli niin voimakkaasti siteitään vastaan, että Beaumagnanin\nlaatima loukku meni pilalle ja mädät ikkunaluukut irtaantuivat\nsaranoiltaan pudoten huoneeseen hänen taakseen.\n\nHetkisen vastustajat olivat levottomia. Mutta nuorat olivat lujat\nja pidättivät siksi hyvin vankia, että mitään vaaraa ei tarvinnut\npelätä. Leonard otti esiin revolverinsa ja ojensi sen Clarissen\nohimoa kohden.\n\n-- Jos tuo mies vielä tekee ainoankaan liikkeen, jos hän astuu\naskeleenkaan, niin ammu, käski kreivitär.\n\nRaoul ei liikahtanut paikaltaan. Hän oli aivan varma siitä, että\nLeonard täyttäisi määräyksen heti paikalla ja että hänen pieninkin\nliikkeensä syöksisi Clarissen kuolemaan. Mitä siis tuli tehdä?...\nHänen täytyi siis alistua? Hän ei siis millään keinolla voinut päästä\nvapaaksi?\n\nJoséphine Balsamo piti häntä yhä silmällä.\n\n-- No, sanoi hän, sinä siis ymmärrät tilanteen ja pysyt alallasi.\n\n-- En, vastasi Raoul hilliten itseään... en, mutta minä mietin.\n\n-- Mitä?\n\n-- Minä lupasin hänelle, että hän pääsee vapaaksi ja että hänen ei\ntarvitse mitään pelätä. Tahdon pitää lupaukseni.\n\n-- Se on ehkä liian myöhäistä, sanoi kreivitär.\n\n-- Ei ole, Josine, sinä päästät hänet vapaaksi.\n\nJosine kääntyi rikostoverinsa puoleen sanoen:\n\n-- Olethan valmis, Leonard. Mene ja tee tehtäväsi nopeasti.\n\n-- Seis, huudahti Raoul, päästä hänet vapaaksi... Kuulethan,\nJosine, minä käsken sinua päästämään hänet vapaaksi... Nyt ei ole\nkysymyksessä aikomasi hirmuteon lykkääminen tai muuttaminen. Sinun\ntäytyy heti paikalla päästää Clarisse d'Etigues vapaaksi ja avata\nhänelle ovi selkoselälleen.\n\nHänen täytyi olla aivan varma itsestään, hänen vaatimustensa takana\ntäytyi olla aivan erikoiset syyt, koska hän sanoi sanottavansa niin\njuhlallisen varmasti.\n\nSe vaikutti Leonardiinkin, joka epäröi. Clarisse, joka ei ollut\nkäsittänyt, mikä kauheus häntä odotti, näytti rauhoittuvan.\n\nKreivitär kysyi hämmästyneenä:\n\n-- Joutuvia loruja, eikö niin? Uusi juoni taas...\n\n-- Ei, vaan sellainen tosiseikka, vakuutti Raoul, että se määrää\nkaiken ja sinäkin alistut.\n\n-- Mitä tämä tietää? kysyi kreivitär joutuen yhä enemmän ymmälle.\nMitä sinä haluat?\n\n-- Minä en halua... minä vaadin.\n\n-- Mitä?\n\n-- Että Clarisse päästetään aivan heti vapaaksi, että hän saa lähteä\ntäältä, etkä sinä etkä Leonard astu askeltakaan paikaltanne.\n\nJoséphine nauroi ja kysyi:\n\n-- Eikö muuta?\n\n-- Ei muuta.\n\n-- Ja mitä tarjoat sinä sen sijaan minulle?\n\n-- Arvoitukseen kuuluvan sanan.\n\nJoséphine vavahti.\n\n-- Sinä tiedät sen siis?\n\n-- Tiedän.\n\nNäytelmä muuttui heti. Raivoisat vastustajat, jotka olivat hyökänneet\ntoistensa kimppuun joko vihan, mustasukkaisuuden tai rakkauden\nvimmassa, kohdistivat kaiken huomionsa nyt kokonaan suureen yhteiseen\nyritykseen. Kreivittären kostonhimo väistyi. Munkkien monet tuhannet\njalokivet kimaltelivat hänen silmissään, niinkuin Raoul olikin\ntarkoittanut.\n\nBeaumagnan oli kohottautunut puoliksi seisomaan ja kuunteli ahneesti.\n\nJosine jätti Clarissen vartijansa huostaan ja lähestyi Raoulia sanoen:\n\n-- Riittääkö tuo yksi sana?\n\n-- Ei sanoi Raoul. Se on myös selitettävä. Lauseen salaisuus on\nkätketty verhon taakse ja sen läpi on ensin päästävä.\n\n-- Ja sinä olet sen tehnyt?\n\n-- Olen. Jo aikaisemmin olin tehnyt eräitä johtopäätöksiä. Äkkiä\nselvisi minulle koko totuus.\n\nJosine tiesi varsin hyvin, että tällaisissa tapauksissa Raoul ei\nlaskenut leikkiä.\n\n-- Selitä, sanoi hän, ja Clarisse saa lähteä täältä.\n\n-- Hänen täytyy ensin saada mennä, vastasi Raoul, sitten selitän.\nTietysti minä en selitä, jos köysi on kaulassani ja kädet sidottuina,\nvaan aivan vapaana.\n\nJosine vastusti tätä.\n\n-- Naurettavaa. Sinä muuttaisit tilanteen. Nyt minä olen kaiken\nvaltias.\n\n-- Et enää, vastasi Raoul. Sinä olet riippuvainen minusta. Minä saan\nnyt määrätä ehtoni.\n\nKreivitär kohautti olkapäitään, mutta ei kuitenkaan voinut olla\nsanomatta:\n\n-- Vanno, että puhut aivan totta. Vanno äitisi haudan kautta.\n\nRaoul lausui juhlallisesti:\n\n-- Minä vannon äitini haudan kautta, että kaksikymmentä minuuttia\nsen jälkeen kun Clarisse on lähtenyt täältä ilmaisen sinulle, missä\non rajapyykki eli toisin sanoen, minne ovat kerätyt Ranskan munkkien\naarteet.\n\nJoséphine Balsamo tunsi, miten Raoul ihmeellisellä lumousvoimallaan\npyrki vakuuttamaan hänelle väitteensä todeksi, hän koetti vastustaa\nsitä ja sanoi sen vuoksi:\n\n-- Ei, ei, tämä ei ole mitään muuta kuin ansa... sinä et tiedä\nmitään...\n\n-- Minä en ainoastaan sitä tiedä, sanoi Raoul, mutta minä en ole\nainoa, joka sen tietää.\n\n-- Kuka muu siis?\n\n-- Beaumagnan ja paroni.\n\n-- Mahdotonta!\n\n-- Punnitsehan asiaa. Beaumagnan oli toissapäivänä Haie d'Etiguessa.\nMiksi? Koska paroni on löytänyt lippaan ja koska he yhdessä tutkivat\ntuota kirjoitusta. Joko ei ole olemassa mitään muuta kuin nuo viisi\nsanaa, jotka kardinaali on kertomuksessaan maininnut, tai on vielä\nyksi, joka ilmaisee koko salaisuuden, ja silloin he ovat sen nähneet\nja tietävät kaiken.\n\n-- Vähät minä siitä! sanoi Joséphine katsoen Beaumagnaniin. Hän on\nminun hallussani.\n\n-- Mutta Godefroy d'Etigues ei ole sinun hallussasi ja tänä hetkenä\nvoi hän yhdessä serkkunsa kanssa olla määräpaikalla Beaumagnanin\nlähettämänä ja valmistautuvat ottamaan aarteen haltuunsa. Käsitätkö\nvaaran? Jos menetät yhdenkään minuutin, niin voit menettää kaiken?\n\nKreivitär väitti raivoissaan:\n\n-- Minä voitan kaikki, jos Clarisse puhuu.\n\n-- Hän ei puhu siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hän tiedä enempää.\n\n-- Puhu sinä siis, koska ajattelemattomuudessasi olet tunnustanut sen\ntietäväsi. Miksi päästäisin hänet vapaaksi? Miksi tottelisin sinua?\nHeti kun Clarisse on joutunut Leonardin käsiin, ei minun tarvitse\nmuuta kuin tahtoa ja voin puristaa sinusta kaikki tiedot.\n\nRaoul nosti päänsä pystyyn.\n\n-- Et, sanoi hän, vaara on väistetty, myrsky on mennyt ohi. Ehkä\nsinun ei todellakaan tarvitsisi tehdä mitään muuta kuin tahtoa, mutta\nsinä et enää voi _tätä_ tahtoa. Sinulla ei ole enää siihen voimia.\n\nJa Raoul oli vakuutettu siitä, että hän tässä oli aivan oikeassa,\nKreivitär oli kova, julma, \"pirullinen\" niinkuin Beaumagnan sanoi,\nmutta hän oli samalla nainen ja hermokohtausten alainen, hän teki\npahaa määrätyn hermopingoituksen aikana eikä vapaasta tahdostaan\n-- kun tällainen hulluudenhetki oli mennyt ohi, niin sitä seurasi\nväsymys, sekä moraalinen että ruumiillinen herpaantuminen. Raoul\naavisti hänen nyt jo joutuneen niin pitkälle.\n\n-- Olehan, Joséphine Balsamo, loogillinen oman itsesi kanssa, sanoi\nhän. Sinä olet pannut elämäsi tämän ainoan kortin varaan saadaksesi\näärettömän suuren aarteen. Aiotko kieltää kaikki nämä pyrkimyksesi\nsinä hetkenä, jona minä tarjoan ratkaisun?\n\nVastustus heikkeni. Joséphine Balsamo väitti vielä:\n\n-- Minä epäilen sinua.\n\n-- Se ei ole totta. Sinä tiedät varsin hyvin, että minä pidän\nlupaukseni. Jos viivyttelet... Mutta sinä et viivyttele. Sielussasi\nolet jo tehnyt päätöksen ja se on viisas.\n\nKreivitär mietti pari minuuttia, sitten hän teki liikkeen joka\nilmaisi: \"Saanhan minä myöhemminkin käsiini tuon tytön ja kostoni on\nvain siirtynyt toiseen aikaan.\"\n\n-- Äitisi muiston nimessä siis vannot? kysyi hän.\n\n-- Äitini muiston nimessä, kaiken jäljellä olevan kunniani ja\nrehellisyyteni nimessä vannon ilmaisevani sinulle kaiken.\n\n-- Minä suostun, sanoi Josine. Mutta Clarisse ja sinä ette saa\nvaihtaa sanaakaan keskenänne.\n\n-- En sanaakaan. Ei minulla olekaan mitään salaista hänelle\nsanottavaa. Kun hän vain pääsee vapaaksi, niin olen tyytyväinen.\n\nJosine käski:\n\n-- Leonard, päästä tyttö menemään. Irroita tuon nuoren miehen siteet.\n\nLeonard ei näyttänyt tätä hyväksyvän, mutta hän oli siksi paljon\ntottunut tottelemaan, ettei kapinoinut. Hän päästi Clarissen irti ja\nleikkasi Raoulin siteet poikki.\n\nRaoul ei esiintynyt niin juhlallisesti kuin hetken vakavuus olisi\nvaatinut. Hän oikoi jalkojaan, venytteli pariin kertaan käsivarsiaan\nja hengitti syvään.\n\n-- Näin on helpompaa olla! Minä en ole luotu olemaan vankina.\nVapauttaa hyvät ja rangaista pahoja, se on minun ammattini. Vapise\nLeonard!\n\nHän lähestyi Clarissea ja sanoi:\n\n-- Pyydän teiltä anteeksi kaikkea sitä, mitä on tapahtunut. Tämä ei\nuudistu enää koskaan, olkaa siitä varma. Tästä lähin olette minun\nsuojelukseni alainen. Jaksatteko poistua?\n\n-- Kyllä, kyllä, sanoi Clarisse. Mutta entä te?\n\n-- Minä en ole missään vaarassa. Teidän pelastuksenne on pääasia.\nPelkään, ettette jaksa kävellä pitkää matkaa.\n\n-- Eilen isäni toi minut erään ystävän luo ja tulee huomenna hakemaan\nminua.\n\n-- Täältä lähitienoiltako?\n\n-- Niin.\n\n-- Älkää sanoko sen enempää, Clarisse. Muut tiedot olisivat teille\nvahingollisia.\n\nHän saattoi Clarissea ovelle ja viittasi Leonardia avaamaan portin.\nKun Leonard oli sen tehnyt, jatkoi hän:\n\n-- Olkaa järkevä älkääkä peljätkö mitään, ei kerrassaan mitään, ei\nminun eikä omasta puolestanne. Me tapaamme toisemme silloin kuin aika\non siihen otollinen ja sellainen aika tulee vielä, vaikka millaiset\nesteet tahansa erottaisivatkin meidät.\n\nHän sulki oven Clarissen poistuttua. Clarisse oli pelastettu.\n\nJa huimapäisyydessään hän tohti huudahtaa:\n\n-- Mikä suloinen olento!\n\nKun Arsène Lupin myöhemmin kertoi tästä seikkailustaan Joséphine\nBalsamon kanssa, ei hän voinut olla nauramatta:\n\n-- Niin, minä nauran nyt samoin kuin nauroin silloinkin, ja minä\nmuistan silloin suorittaneeni tuollaisen pienen tanssin, joka aina on\nilmaissut saaneeni voiton... ja tämän voiton saaminen oli todellakin\nvaikeaa.\n\n-- Olin todellakin innoissani. Clarisse oli vapaa, kaikki näytti\nloppuneen. Sytytin savukkeen ja kun Joséphine Balsamo asettui eteeni\nja muistutti tekemäämme sopimusta, olin niin epähieno, että puhalsin\nsauhua vasten hänen kasvojaan.\n\n-- Heittiö! sähisi Josine.\n\n-- Se sana, minkä heitin vasten hänen naamaansa, oli suorastaan\nhävytön. Voin puolustaa itseäni sillä, että siinä oli enemmän\nveitikkamaisuutta kuin raakuutta. Ja sitäpaitsi... sitäpaitsi...\nmiksi suotta puolustaisin itseäni? Miksi erittelisin kaikkia\näärimmäisiä vastakkaisimpia tunteita, jotka tuo nainen minussa\nherätti? En kerskaile suinkaan olleeni hänen suhteensa aina\npsykologisesti oikeassa tai menetelleeni moitteettomasti hänen\nsuhteensa. Minä rakastin ja halveksin häntä hurjasti samalla kertaa.\nMutta kun hän oli hyökännyt Clarisseen, niin inhoni ja halveksimiseni\noli rajaton. En nähnyt enää hänen kauneutensa ihmeellistä naamiota,\nvaan kaiken sen, joka oli sen alla ja siksi raateleva peto\nilmeni minussa äkkiä ja heitin kantapäilläni pyörähtäen julkean\nloukkaussanan vasten hänen kasvojaan.\n\nArsène Lupin saattoi kylläkin _jälkeenpäin_ nauraa tälle kaikelle.\nMutta silloin oli ainakin vakava hetki eikä puuttunut paljoa siitä,\nettä kreivitär tai Leonard olisi ampunut hänet kuoliaaksi.\n\nJoséphine Balsamo sanoi hampaitaan purren:\n\n-- Kuinka minä sinua halveksin!\n\n-- Yhtä paljon kuin minä sinua, ilkkui Raoul.\n\n-- Ja sinä tiedät, että kaikki ei ole loppunut Clarissen ja Joséphine\nBalsamon välillä.\n\n-- Yhtä vähän kuin Clarissen ja Raoul d'Andrésyn välillä, vastasi\ntoinen pelottomasti.\n\n-- Roisto! mutisi Josine... sinä ansaitsisit...\n\n-- Revolverinkuulan... Mahdotonta, rakkaani!\n\n-- Älä uhmaile minua liian paljon, Raoul!\n\n-- Mahdotonta, sanoi Raoul. Tänä hetkenä olen sinulle pyhä. Minä\nedustan sinulle miljardia. Ammu minut ja miljardi menee nenäsi\nohitse, Cagliostron tytär! Niin suuri on sinun kunnioituksesi minua\nkohtaan! Jokainen solu aivoissani vastaa jalokiveä... Jos kuula osuu\nsinne, niin silloin saat huutaa kaikkia esi-isiäsi avuksesi... Juuri\nniin, et saisi silloin ropoakaan! Minä sanon kerta vielä, Joséphine,\nettä minä olen \"tabu\", niinkuin Polynesiassa sanotaan. Tabu päästä\nkantapäähän asti! Laskeudu polvillesi ja suutele minun kättäni, niin\nteet viisaimmin.\n\nRaoul avasi aitaukseen johtavan ikkunan ja huokasi:\n\n-- Täällä aivan tukehtuu. Leonard näyttää todellakin synkältä\nJoséphine, pidätkö sitä välttämättömänä, että pyövelisi pitää kättään\nrevolveritaskussaan?\n\nKreivitär polki jalkaansa.\n\n-- Lopeta nyt jo nuo hulluttelusi, sanoi hän. Sinä asetit ehtosi ja\ntunnet, mitkä ovat minun.\n\n-- Henki tai rahat.\n\n-- Puhu siis heti paikalla, Raoul.\n\n-- Kylläpä sinulla on kiire! Minähän asetin kahdenkymmenen\nminuutin väliajan ollakseni varma siitä, että Clarisse on kynsiesi\nulottuvilta, eikä vielä ole pitkään aikaan kulunut kahtakymmentä\nminuuttia. Sitäpaitsi...\n\n-- Mitä vielä?\n\n-- Miten sinä luulet minun voivan viidessä sekunnissa selvittää\narvoitus, jota vuosikausia on koetettu turhaan ratkaista.\n\nJoséphine ällistyi.\n\n-- Mitä sinä tarkoitat?\n\n-- En mitään muuta kuin että tarvitsen vähän ajatusaikaa.\n\n-- Ajatusaikaa? Miksi?\n\n-- Selvittääkseni...\n\n-- Mitä? Sinä et siis tiennytkään?...\n\n-- Arvoituksen ratkaisua? En suinkaan.\n\n-- Sinä olet siis valehdellut!\n\n-- Älä liioittele, Joséphine.\n\n-- Sinä valehtelet, sillä sinähän vannoit...\n\n-- Äitini haudan kautta, niin kyllä, enkä minä suinkaan aio peitellä\nmitään. Mutta ei saa sekoittaa käsitteitä. Minä en vannonut tietäväni\ntotuutta. Minä vannoin sanovani sinulle totuuden.\n\n-- Ennenkuin voi sanoa, täytyy tietää.\n\n-- Ennenkuin voi tietää, täytyy miettiä, etkä sinä anna minulle\nsiihen aikaa! Hitto vieköön! Minä tarvitsen hiljaisuutta... Ja\nsitäpaitsi täytyy Leonardin irrottaa kätensä revolveristaan, se\nhäiritsee minua.\n\nVielä enemmän kuin hänen leikinlaskunsa hirvitti kreivitärtä se\nhävytön tapa ja ääni, jolla ne lausuttiin.\n\nUupuneena ja tietäen kaikki uhkaukset turhiksi hän sanoi:\n\n-- Niinkuin tahdot! Tunnenhan minä sinut, sinä pidät lupauksesi.\n\nRaoul huudahti:\n\n-- Sinä alat olla minulle lempeä ja minähän en koskaan ole\nvoinut lempeyttä vastustaa... Mistä saan kirjoitusneuvot? Hienoa\nlumppupaperia, kolibrin sulan, mustan seinän verta ja pöydäksi\nseetripuun kuorta, niinkuin runoilija sanoo.\n\nHän otti lompakostaan kynän ja käyntikortin, jolle jo oli kirjoitettu\nsanoja määrätyssä järjestyksessä.\n\nHän piirsi viivoja ja yhdisti sanat toisiinsa. Sitten hän kirjoitti\nkortin toiselle puolelle latinalaisen lauseen:\n\n_Ad lapidem currebat olim regina_.\n\n-- Millaista kyökkilatinaa! sanoi hän puoliääneen. Jos olisin ollut\nmunkkien sijassa, niin olisin löytänyt jotain muuta ja olisin päässyt\nsamaan tulokseen. Mutta hyväksykäämme nyt tämä. Kuningatar siis\njuoksi kiveä kohden... Katsohan kelloasi, Joséphine.\n\nRaoul ei enää nauranut. Parin minuutin ajan olivat kasvonsa olleet\naivan vakavat ja katseessaan, joka oli suunnattu etäisyyteen,\nkuvastui syvä miettiminen. Hän huomasi yhtäkaikki Joséphinen luovan\nhäneen katseen, missä oli ihailua ja ehdotonta luottamusta ja Raoul\nhymyili jatkaen yhä miettimistään.\n\n-- Sinä _näet_ nyt totuuden, eikö niin? kysyi kreivitär.\n\nSidottuna ja liikkumattomana paikallaan Beaumagnan kumartui eteenpäin\nkuunnellen aivan jännittyneenä. Tulisikohan todellakin tuo suuri\nsalaisuus nyt ilmi?\n\nKului vielä pari minuuttia, tuskin enempää, jona aikana oli aivan\nhiljaista.\n\nJoséphine Balsamo kysyi:\n\n-- Mikä sinun on Raoul? Sinähän näytät aivan kiihottuneelta.\n\n-- Niin, niin, minä olen todella hyvin kiihottunut. Koko tämä\ntarina, nuo salatut rikkaudet keskellä vapaata luontoa, rajapyykkiin\nkätkettyinä tuntuu jo sellaisenaan hyvin ihmeelliseltä. Mutta se ei\nole vielä mitään verrattuna siihen ajatukseen, joka on kaiken tämän\ntakana. Et voi kuvitellakaan, miten kummallinen se on... ja miten\nkaunis se on!... Miten runollinen ja miten lapsellinen!\n\nRaoul vaikeni. Muutaman hetken päästä hän sanoi vakuuttavasti:\n\n-- Josine, keskiajan munkit olivat aivan pöhköjä.\n\nHän nousi ja jatkoi:\n\n-- Hyvä jumala, he saattoivat kylläkin olla hyvin hurskaita,\nmutta minun täytyy sanoa, vaikkakin se loukkaisi sinua, he olivat\npöhköjä. Katsohan, jos joku rahamies tahtoisi suojella rahakirstuaan\nkirjoittamalla sen oveen: \"Ei saa avata!\" pidettäisiin häntä pöhkönä,\neikö niin? No niin, se tapa, minkä munkit keksivät suojellakseen\naarteitaan, oli melkein yhtä lapsellinen.\n\nKreivitär kuiskasi:\n\n-- Ei... ei... se ei ole mahdollista!... Sinä et ole arvannut! ...\nSinä erehdyt!...\n\n-- Pöhköjä nekin, jotka vuosikausia ovat etsineet eivätkä ole\nlöytäneet. Umpisokeita! Pölkkypäitä! Teillä, sinulla, Leonardilla,\nGodefroy d'Etiguesilla, Beaumagnanilla, hänen ystävillään, koko\njesuiittajoukolla, Rouenin arkkipiispalla, teillä oli edessänne nuo\nviisi sanaa eikä se riittänyt! Hitto vieköön, alkeiskoulun oppilaat\nratkaisevat vaikeampia probleemeja.\n\nKreivitär väitti:\n\n-- Kysymyksessä oli yksi ainoa sana eikä viisi.\n\n-- Mutta sehän sana löytyy! Kun sanoin äsken sinulle, että lippaan\nkautta paroni ja Beaumagnan tunsivat tuon sanan, niin säikytin sinua,\njotta jättäisit etsimisen sikseen! Nuo herrat eivät olekaan nähneet\nyhtään mitään! Välttämätön sana on tässä. Se on liitetty noihin\nviiteen sanaan! Sen sijaan että kalpenitte kaikki tuon latinalaisen\nlauseen edessä, olisi teidän tarvinnut ainoastaan koota jokaisen\nviiden sanan ensimmäinen kirjain. Kreivitär sanoi matalalla äänellä:\n\n-- Me olemme sitäkin ajatelleet... Sehän on sana _Alcor_, eikö niin?\n\n-- Niin, se on _Alcor_.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Entäkö sitten? Tuohon sanaanhan sisältyy kaikki! Tiedätkö, mitä se\nmerkitsee?\n\n-- Se on arabialainen sana, joka merkitsee \"koetta\".\n\n-- Ja jota sanaa arabialaiset ja kaikki kansat käyttävät merkitsemään\nmitä?\n\n-- Tähteä.\n\n-- Mitä tähteä?\n\n-- Erästä tähteä, joka kuuluu otavaiseen. Mutta sehän ei merkitse\nmitään. Mitä yhteyttä sillä voisi olla tämän kanssa?\n\nRaoul hymyili sääliväisesti.\n\n-- Tietysti tähden nimellä ei voi olla mitään tekemistä ulkoilmaan\nsijoitetun rajapyykin kanssa. Tällaista ajatusta pidetään typeränä ja\nkaikki pysähtyy siihen. Pahaksi onneksi! Mutta minun huomioni kääntyi\njuuri tuohon sanaan _Alcor_, jonka löysin latinalaisesta lauseesta.\nPitäen mielessäni tämän talismaani-sanan, tämän maagillisen sanan\nja huomattuani toiselta puolen, että koko seikkailu riippui\nseitsenluvusta (seitsemän abbottikuntaa, seitsemän munkkia, seitsemän\nhaaraa kynttilänjalassa, seitsemän kiveä seitsemässä sormuksessa),\nniin huomaatko, että aivoissani tapahtuvan yhdistelmän avulla\nhuomasin _Alcor_ tähden kuuluvan otavaisen ryhmään. Ja silloin oli\narvoitus ratkaistu.\n\n-- Ratkaistuko?... Miten?\n\n-- Mutta, hitto vieköön, koska otavaiseen kuuluu nimenomaan seitsemän\ntähteä. Seitsemän, aina vain seitsemän! Joko nyt huomaat, missä\nsuhteessa ne ovat toisiinsa? Huomaatko, että koska arabialaiset\nvalikoivat tämän sanan ja koska sen jälkeen kaikki tähtitieteilijät\novat käyttäneet tätä _Alcor_ nimeä, niin tapahtui se siksi, että\ntämä tähti oli pieni, sen voi tuskin paljaalla silmällä nähdä, se\noli jonkinmoisena _kokeena_, ymmärräthän, _kokeena_ siitä, että\njollakulla oli hyvät silmät, jos hän voi tämän tähden nähdä paljaalla\nsilmällä. _Alcor_ on se, johon on katsottava, jota on etsittävä, se\non tuo salattu paikka, kätketty aarre, näkymätön rajapyykki, johon\naarre on piilotettu.\n\nJosine oli aivan kuumeissaan arvoituksen ratkaisun ollessa aivan\nlähellä, hän sopersi:\n\n-- Minä en ymmärrä...\n\nRaoul käänsi tuolinsa siten, että se oli Leonardin ja avoimen\nikkunan välissä, sillä olihan hän tämän avannut juuri nimenomaan\nvalmistaakseen pakotien, jos hän sitä tarvitsisi, ja puhuessaan hän\nkoko ajan piti silmällä Leonardia, joka itsepintaisesti piti kättään\ntaskussaan.\n\n-- Kohta ymmärrät. Se on aivan selvää. Kirkasta kuin kalliosta\npulppuava vesi. Katsohan.\n\nHän näytti käyntikorttiaan, joka oli sormiensa välissä.\n\n-- Katsohan. Viikkokausia on tämä ollut minulla. Heti tutkimuksiemme\nalussa etsin kartalta nuo seitsemän abbottikuntaa ja kirjoitin niiden\nnimet tälle kortille. Tässä nuo seitsemän ovat siinä suhteessa\nkuin ne ovat toisiinsa. Kun äsken pääsin selville tuosta sanasta,\nniin minun ei tarvinnut muuta kuin yhdistää viivalla nuo nimet\ntullakseni tähän ihmeelliseen tulokseen. Josine, eikö ole suorastaan\nihmeellistä, suuremmoista ja samalla aivan luonnollista, että _täten\nmuodostunut kuvio esittää otavaista_. Tajuatko täydellisesti tämän\nerikoisen seikan? Caux-maakunnan seitsemän abbottikuntaa, juuri ne\nseitsemän, joihin kokoontuivat koko kristityn Ranskan rikkaudet,\nolivat sijoitetut samalla tapaa kuin otavaisen seitsemän tähteä!\nMikään erehdys ei voi tulla kysymykseenkään. Jos ottaa kartan ja\nlaskee, niin saa ehdottomasti tämän kabbalistisen otavaisen merkin.\n\n-- Totuus alkoi silloin heti selvitä. Juuri sillä paikalla missä\nAlcor tähti on tähtisikermässä, täytyy maan päällä olla tuon\nrajapyykin. Ja koska Alcor on taivaalla otavaisen pyrstön keskellä\nolevasta tähdestä hiukan oikeaan ja sen alapuolella, niin täytyy\nrajapyykin olla juuri hiukan oikeaanpäin ja alapuolella siitä\nluostarista, joka vastaa tähtiryhmässä tätä tähteä, siis hiukan\noikeaan ja alapuolella Jumiègestä katsoen, joka aikoinaan oli\nNormandian luostareista rikkain ja mahtavin. Tämä on matemaattisesti\nehdottomasti selvää. Rajapyykki on siellä eikä missään muualla.\n\n-- Mitenkä en heti paikalla tullut ajatelleeksi: ensiksi, että\nhiukan eteläänpäin ja länteen Jumiègestä on Mesnilsous-Jumièges,\nSeine-virran rannalla ja siellä Agnes Sorelin, kuningas Kaarle\nVII:nen rakastajattaren asunnon rauniot; toiseksi, että luostari\noli tämän asumuksen kanssa yhteydessä maanalaisen käytävän kautta,\njonka rauniot vielä ovat näkyvissä? Rajapyykki on siis Agnes Sorelin\nasumuksen lähellä, Seine-virran rannalla ja tarina epäilemättä\nkertoo, että kuninkaan rakastajatar, hänen rakkaudenkuningattarensa,\njuoksi kiveä kohden tietämättä laisinkaan mitä siihen oli kätketty\nistuakseen sen juurelle ja katsellakseen, miten kuninkaallinen vene\nliukui pitkin vanhaa normandialaista virtaa.\n\n\"_Ad lapidem currebat olim regina_.\"\n\nSyvä hiljaisuus vallitsi Raoul d'Andrésyn ja Joséphine Balsamon\nvälillä. Verho oli nostettu. Valo karkotti pimeyden. Heidän välillään\nnäytti kaikki viha sammuneen. Heidän välisensä säälimättömät\nristiriidat näyttivät vaimentuneen ja he vain yhdessä ihmetellen\ntunkeutuivat salaperäisen menneisyyden kielletyille alueille, joita\naika oli suojellut ihmisten uteliaisuudelta.\n\nJosinen vieressä, katse kiintyneenä piirtämäänsä kuvaan Raoul jatkoi\ninnostuksen vallatessa mielensä:\n\n-- Munkit olivat sangen ajattelemattomia uskoessaan niin selvän\nsalaisuuden noin yksinkertaisen sanan varaan! Mutta millaisia\nviattomia, miellyttäviä runoilijoita he olivatkaan! Miten kaunis\nonkaan tuo ajatus, kun he maallisen rikkauden yhdistivät taivaaseen!\nHe olivat suuria mietiskelijöitä, suuria tähtientutkijoita\nniinkuin kaldealaiset esi-isänsäkin ja saivat kaikki herätyksensä\nylhäältä. Tähtien kulku määräsi heidän elämänsä, tähtiä he myös\npyysivät suojaamaan aarrettaan. Kukapa tietää, eivätkö he tahallaan\nvalinneet luostarien paikkojakin siten, että maan päälle muodostuisi\njättiläiskokoinen otavaisen kuva?... Kukapa tietää...\n\nRaoul oli epäilemättä oikeassa lyyrillisissä ajatuksissaan, mutta hän\nei päässyt niitä jatkamaan loppuun asti. Vaikka hän olikin varuillaan\nLeonardin suhteen, niin oli hän unohtanut Joséphine Balsamon. Tämä\nlöi äkkiä vasarallaan häntä päähän.\n\nTätä ei suinkaan Raoul ollut saattanut odottaa, vaikkakin kreivitär\nolikin taipuvainen tekemään tällaisia äkillisiä kavalia hyökkäyksiä.\nHän horjahti, lyyhistyi ensin tuolillaan, vaipui sitten polvilleen ja\nviimein kaatui maahan pitkälleen.\n\nHeikolla äänellä hän sopersi:\n\n-- Sehän on totta... hitto vieköön... minä en enää ollutkaan \"tabu\"...\n\nIsältään Theophraste Lupinilta hän kai oli perinyt sen poikamaisen\npilkallisuuden, millä hän lausui:\n\n-- Senkin heittiö!... Sinä et kunnioita edes neroutta!... Senkin\npetoeläin, onko sinulla sydämen sijasta kivi?... Sitä pahempi\nsinulle, Joséphine, _me olisimme jakaneet aarteen_. Nyt minä pidän\nkaiken.\n\nHän pyörtyi.\n\n\n\n\nXII.\n\nMunkkien aarre.\n\n\nHän oli vain mennyt tainnoksiin samoin kuin nyrkkeilijä saatuaan\niskun johonkin arkaan paikkaan. Mutta kun hän tuli tajuihinsa ei hän\nhämmästynyt huomatessaan olevansa aivan samassa tilanteessa kuin\nBeaumagnan ja istuvansa aivan samalla tavalla seinää vastaan.\n\nEikä hän hämmästynyt sitäkään, kun näki oven luona pitkällään\ntuolien päällä Joséphine Balsamon vaipuneena tuollaiseen\nhermoherpaantumiseen, joka oli tuloksena liian voimakkaista ja\npitkistä mielenliikutuksista. Iskettyään Raoulia oli hän saanut\nkohtauksen. Rikostoverinsa Leonard hoiteli häntä ja piti nenänsä\nedessä hajusuolaa.\n\nHän oli varmaankin kutsunut apua, sillä Raoul näki nuoren\nDominique-nimisen miehen, joka vaunuineen oli odotellut Brigitte\nRouselinin asunnon edustalla.\n\n-- Hiisi vieköön, sanoi nuori mies nähdessään molemmat vangit,\nkylläpä täällä on ollut metakka. Beaumagnan ja d'Andrésy! Emäntämme\non taas touhunnut. Seurauksena siitä onkin sitten hermokohtaus!\n\n-- Juuri niin, mutta kohta se on ohitse.\n\n-- Mitä minä teen?\n\n-- Sinä saat vartioida näitä molempia, sanoi Leonard osoittaen\nmolempia vankeja.\n\n-- Eivät ne ole helppoja vartioitavia. Minä en pidä tästä.\n\nHe ryhtyivät nostamaan kreivitärtä. Mutta avatessaan silmänsä hän\nsanoi niin matalalla äänellä, ettei hän voinut otaksuakaan Raoulin\nvoivan sitä kuulla:\n\n-- Ei. Minä menen yksin. Sinä jäät tänne, Leonard. Viisaampaa on, kun\nsinä varjelet Raoulia.\n\n-- Anna minun siis tehdä loppu hänestä! kuiskasi Leonard sinutellen\nkreivitärtä. Tuo poika tuottaa meille onnettomuutta.\n\n-- Minä rakastan häntä.\n\n-- Hän ei rakasta sinua enää.\n\n-- Rakastaa. Hän palaa kyllä luokseni. Ja käyköön miten tahansa, minä\nen hänestä luovu.\n\n-- Mitä siis olet päättänyt?\n\n-- Nonchalanten pitäisi olla Caudebecissä. Minä menen sinne lepäämään\naamuun asti. Minä kaipaan lepoa.\n\n-- Ja aarre? Me tarvitsemme monta miestä nostaaksemme kiven.\n\n-- Minä lähetän sanan ukko Corbutille ja hänen pojilleen, jotta\nnämä huomenna tapaavat minut Jumiègesissä. Sitten huolehdin kyllä\nRaoulista... ellei... Älä kysy minulta enää enempää... Olen aivan\nuupunut...\n\n-- Ja Beaumagnan?\n\n-- Me päästämme hänet vapaaksi vasta sitten kun olen saanut aarteen.\n\n-- Etkö pelkää, että Clarisse ilmaisee meidät? Santarmit voisivat\nhelposti saartaa majakan.\n\n-- Mahdotonta! Luuletko sinä, että hän hälyttää santarmit isänsä ja\nRaoulin kimppuun?\n\nHän nousi istumaan, mutta vaipui heti jälleen alas. Kului muutamia\nminuutteja. Lopulta hän saattoi koota viimeisetkin voimansa ja\nnojautuen Dominiqueen lähestyi Raoulia.\n\n-- Hän näyttää olevan tainnoksissa, sanoi hän. Pidä häntä tarkkaan\nsilmällä, Leonard, ja samoin tuota toistakin. Jos jompikumpi heistä\npääsee pakoon, on kaikki tullut ilmi.\n\nHän poistui hitaasti. Leonard saattoi hänet vaunuihin asti ja\nteljettyään portin palasi tuoden mukanaan eväitä. Sitten kuului\nhevosten kavioiden kopinaa tieltä.\n\nRaoul oli jo ennättänyt tutkia, millaisia olivat siteensä ja hän\nsanoi:\n\n-- Josine lörpöttelee hiukan liikoja! Ensiksi puhuu, vaikkakin\nhiljaa, omista asioistaan todistajan läsnäollessa, toiseksi\njättää sellaiset veitikat kuin minä ja Beaumagnan yhden miehen\nvartioitaviksi... tällaiset virheet todistavat, että hänen\nruumiillinen tilansa on huono.\n\nSen mukaan mitä Raoul tiesi Leonardin toimista tällaisissa\ntapauksissa ei pako suinkaan ollut helppoa.\n\n-- Anna siteittesi olla rauhassa, sanoi Leonard tullessaan sisään.\nTai muuten...\n\nPelottava vartija ryhtyi varovaisuustoimenpiteisiin saadakseen\ntehtävänsä tehoisammaksi. Hän yhdisti vankeja sitovat köydet ja\nkiersi sen tuolin selkänojaan kiinni pannen tuolille tikarin, minkä\nJoséphine Balsamo hänelle oli antanut. Jos kumpikaan vanki liikahti,\nniin tuoli kaatui.\n\n-- Sinä olet viisaampi kuin miltä näytät, sanoi Raoul hänelle.\n\nLeonard ärähti:\n\n-- Jos sanot sanankaan, niin minä isken.\n\nHän ryhtyi syömään ja juomaan ja Raoul uskalsi sanoa:\n\n-- Hyvää ruokahalua! Jos jotain jää jäljelle niin muista minuakin.\n\nLeonard nousi heristäen nyrkkiään.\n\n-- Kyllä jo ymmärrän, vanha toveri, lupasi Raoul. Kieleni on aivan\nkankea. Eihän sillä juuri tule ravituksi, mutta minä tyydyn siihen.\n\nKului useampia tunteja. Tuli hämärä.\n\nBeaumagnan näytti nukkuvan. Leonard sytytti piippunsa. Raoul puheli\nitsekseen ja moitti itseään siitä, että oli liiaksi luottanut\nJosineen.\n\n-- Minun olisi pitänyt epäillä häntä... Minun täytyy vielä paljon\noppia! Kreivitär ei ole minun vertaiseni, mutta päättäväinen hän\non! Miten selvästi hän näkee pääasian ja miten vähän hän haikailee!\nYksi ainoa seikka estää tuota hirviötä pääsemästä täydelliseksi:\nhänen huonot hermonsa. Sitä parempi minulle tänään, sillä sen kautta\nennätän rajapyykin luo ennen häntä.\n\nSillä hän ei epäillytkään pääsevänsä Leonardin vallasta vapaaksi. Hän\nhuomasi nilkkojensa ympärillä olevien siteiden höltyvän määrättyjä\nliikkeitä tehdessään ja saatuaan oikean jalkansa vapaaksi hän\najatteli, millä nautinnolla saisi potkaista Leonardia leukaan. Sitten\nläksisi hän tulista kyytiä aarretta etsimään.\n\nHuoneessa tuli yhä hämärämpää. Leonard sytytti kynttilän, poltti\nviimeisen piippunsa ja joi viimeisen lasillisen viiniä. Sitten häntä\nalkoi nukuttaa ja hän nyökkäsi oikealle ja vasemmalle. Varovaisuuden\nvuoksi hän piti kynttilää kädessään, jotta kuuma vaha virratessaan\nherättäisi hänet tavan takaa. Luotuaan katseen molempiin vankeihin ja\nköyteen, joka oli hälytyslaitteena, hän vaipui uneen.\n\nRaoul jatkoi vapautumisyritystään. Kello oli noin yhdeksän illalla.\n\n-- Jos pääsen lähtemään yhdentoista aikaan, ajatteli hän, niin\npuoliyön aikaan olen Lillebonnessa, missä aterioin. Kello kolme\naamulla menen tuolle pyhälle paikalle ja aamulla varhain pistän\nmunkkien aarteen taskuuni. Niin juuri, taskuuni! Minä en tarvitse\nCorbutin joukkoa avukseni.\n\nMutta puoli yhdentoista aikaan ei hän ollut päässyt sen pitemmälle.\nVaikka solmut olivat heikkoja, niin ne eivät auenneet, ja Raoul\nalkoi jo joutua epätoivoon, kun hän kuuli ääntä, joka erosi yön\nhiljaisuudessa kuuluvista äänistä, lehtien putoamisesta, lintujen\nliikahtamisesta oksallaan, tuulen henkäisystä.\n\nTämä ääni uusiintui kaksi kertaa ja hän oli varma siitä että se\nkuului ikkunan puolelta, jonka hän oli avannut ja jonka Leonard oli\nhuolimattomasti sulkenut.\n\nToinen ikkunanpuolisko näytti aukenevan.\n\nRaoul katsoi Beaumagnaniin. Hänkin oli kuullut ja katsoi.\n\nHeidän edessään oleva Leonard heräsi, kun vaha poltti hänen sormiaan,\ntarkasti vankeja ja vaipui uudelleen uneen. Hetkeksi tauonnut ääni\nalkoi uudelleen kuulua, josta huomasi, että jokaista vartijan\nliikettä pidettiin tarkalleen silmällä.\n\nMitä nyt oli tulossa? Kun portti oli suljettu, niin täytyi tulijan\nkiivetä lasinsirpaleilla peitetyn muurin yli, ellei tulija tuntenut\ntarkkaan paikkaa ja tiennyt, missä oli turvallinen paikka. Kuka? Joku\nmaalainen? Joku salametsästäjä? Tultiinko heitä auttamaan? Oliko se\nBeaumagnanin ystävä? Oliko joku maankiertäjä?\n\nHämärässä näkyi epäselvästi pää. Matalalla olevasta ikkunasta\nkiivettiin sisään.\n\nRaoul huomasi heti tulijan naiseksi ja, ennenkuin hän oli tarkkaan\nerottanutkaan, tiesi hän tulijan Clarisseksi.\n\nVäkevä mielenliikutus valtasi hänet. Joséphine Balsamo oli otaksunut,\nettei Clarisse voisi toimia! Rauhattomana, vaaroja peläten, voittaen\nväsymyksensä oli nuori tyttö epäilemättä piileskellyt majakan\nlähettyvillä odottaen yön tuloa.\n\nJa nyt hän yritti mahdottomia tekoja, tahtoi pelastaa miehen, joka\noli hänet julmasti pettänyt.\n\nHän astui kolme askelta eteenpäin. Leonard heräsi uudelleen, mutta\nkaikeksi onneksi ei kääntynyt häneen päin. Clarisse pysähtyi ja astui\neteenpäin heti kun Leonard oli uudelleen nukahtanut. Siten hän pääsi\nRaoulin luo.\n\nJoséphine Balsamon tikari oli tuolilla. Clarisse otti sen. Aikoiko\nhän iskeä sillä?\n\nRaoul kauhistui. Lähempää katsoen näki hän tytön kasvoilla hurjan\npäättäväisyyden. Mutta heidän katseensa olivat yhtyneet, tyttö\nnoudatti mykkää käskyä eikä iskenyt. Raoul kumartui hiukan eteenpäin,\njotta tuoliin kiinnitetty köysi tuli höllemmälle. Beaumagnan teki\nsamoin.\n\nVapisematta Clarisse silloin hitaasti nosti köyden ja katkaisi sen\ntikarilla.\n\nOnni suosi heitä eikä vartija herännyt. Muuten hän olisi ehdottomasti\nsurmannut Clarissen. Pitäen häntä silmällä, välittämättä\nkuolemanvaarasta hän kumartui Raoulin puoleen ja etsi hänen\nsiteitään. Hän irrotti ranteet.\n\nRaoul kuiskasi:\n\n-- Anna minulle tikari.\n\nClarisse totteli. Mutta toinen käsi oli nopeampi kuin Raoulin.\nBeaumagnan, joka kärsivällisesti tuntikausia oli koettanut aukoa\nsiteitään tarttui tikariin.\n\nRaoul tarttui raivoissaan hänen käsivarteensa. Jos Beaumagnan\nvapautui ennen häntä ja pääsi pakenemaan, niin kadotti hän, Raoul,\nkaiken mahdollisuuden aarteen voittamiseen. Taistelu oli kiivas. He\neivät liikkuneet paikaltaan tietäen, että pieninkin liike herättäisi\nLeonardin.\n\nClarisse vapisten pelosta vaipui polvilleen samalla auttaakseen heitä\nja välttyäkseen kaatumasta maahan.\n\nMutta vaikka Beaumagnanin saama isku ei ollutkaan vaarallinen, niin\nei hän ajan pitkään jaksanut vastustaa. Hän hellitti otteensa.\n\nTällä hetkellä Leonard avasi silmänsä, katsoi edessään olevaa näkyä,\npuolipukeissa olevia taistelevia miehiä ja Clarissea polvillaan.\n\nTämä kesti muutaman minuutin, muutaman kamalan minuutin. Olihan\nvarmaa, että Leonard nähdessään tämän surmaisi ampumalla\nvihollisensa. Mutta hän ei nähnyt. Vaikka hän katsoikin heihin aivan\nsuoraan, _ei hän nähnyt_. Silmänsä ummistuivat, ajatuksensa eivät\nolleet heränneet.\n\nSilloin Raoul katkoi viimeisetkin siteet. Seisoessaan tikari\nkädessään oli hän vapaa. Hän kuiskasi Clarissen noustessa:\n\n-- Mene... pelasta itsesi...\n\n-- En, sanoi Clarisse päätään pudistaen.\n\nJa hän osoitti Beaumagnania ikäänkuin ei olisi suostunut jättämään\ntoista vankia Leonardin koston uhriksi.\n\nRaoul vaati uudelleen. Clarisse ei suostunut.\n\nVäsyen tähän taisteluun hän ojensi tikarin vastustajalleen.\n\n-- Hän on oikeassa, kuiskasi Raoul... Olkaamme rehellisiä. Avaan\nsiteesi... Ja tästälähin koettakoon kukin parastaan.\n\nHän seurasi Clarissea. He kiipesivät toistensa jälestä ikkunasta.\nPäästyään aitaukseen tarttui Clarisse hänen käteensä ja vei hänet\nerääseen kohtaan, missä muuri oli särkynyt ja siinä siis oli aukko.\n\nRaoul auttoi Clarissea kiipeämään aidan yli.\n\n-- Clarisse, huusi hän, missä olette?\n\nMetsässä oli pilkkosen pimeää. Kuunneltuaan hän kuuli lähettyvillä\njonkun juoksevan. Hän riensi ääntä kohden, kompastui puun juuriin ja\nhänen oli pakko palata tielle.\n\n-- Hän välttää minua, ajatteli hän. Kun olin vanki, uskalsi hän\nkaiken pelastaakseen minut. Kun olen vapaa, ei hän enää tahdo minua\nnähdä. Hän kauhistuu petostani, hirvittävää Joséphine Balsamoa,\niljettävää seikkailuani.\n\nMutta palattuaan lähtöpaikalleen kiipesi joku aidan yli. Se oli\nBeaumagnan, joka vuorostaan pakeni. Ja samalla kuului laukauksia\nsamalta suunnalta. Raoul ei ennättänyt päästä piiloon. Leonard ampui\npimeässä heitä kohden.\n\nKello kahdentoista aikaan kaikki kolme vastustajaa riensivät yhtaikaa\nkuningattaren kiveä kohden, joka oli kahdentoista peninkulman päässä.\nMillä tavalla he kaikki pääsisivät perille? Kaikki riippuu siitä.\n\nBeaumagnanilla ja Leonardilla oli apulaisia, he kuuluivat molemmat\nmahtavaan järjestöön. Jos Beaumagnan voi antaa ystävilleen tiedon,\njos Leonard tavoittaa kreivittären, niin saalis kuului nopeimmalle.\nMutta Raoul oli nuorin ja nokkelin. Ellei hän tyhmyydessään olisi\njättänyt polkupyöräänsä Lillebonneen, niin kaikki edellytykset\nolisivat olleet hänen puolellaan.\n\nHän luopui heti seuraamasta Clarissea ja aarteen etsiminen tuli\npääasiaksi. Tunnissa oli hän päässyt kymmenen kilometrin päässä\nolevaan Lillebonneen. Keskiyöllä hän herätti hotellin palvelijan,\nsöi nopeasti, otti laukkuunsa kaksi dynamiittipanosta, jotka oli\nostanut edellisenä päivänä, ja hyppäsi pyöränsä selkään. Satulaansa\nhän oli kiinnittänyt säkin, johon aikoi koota jalokivet. Hän oli näin\nlaskenut:\n\n-- Lillebonnesta Mesnil-sous-Jumiègesiin on kahdeksan ja puoli\npeninkulmaa... Saavun siis sinne ennen aamun koittoa. Heti kun\nvähänkin näkee, etsin pyykin ja räjäytän sen dynamiitilla.\nMahdollisesti Beaumagnan tai kreivitär yllättävät minut juuri\nsilloin. Siinä tapauksessa saamme jakaa saaliin. Sitä ikävämpi\nkolmannelle.\n\nEnnenkuin hän oli sivuuttanut Caudebes-en-Caux'n, käveli hän pitkin\nylänköä, joka peltojen ja pensaikkojen välillä johti Seine-virralle.\nAivan samoin kuin sinä iltana, jona hän oli tunnustanut rakkautensa\nJoséphine Balsamolle, oli Nochalante siellä nytkin, näkyen mustana\nhahmona hämärässä.\n\nHän näki heikon valon pilkistävän siitä hytistä, jossa nuori nainen\noleili.\n\n-- Hän pukeutuu varmasti, ajatteli hän. Vaunut tulevat häntä\nnoutamaan... Ehkä Leonard kiiruhtaa matkaa... Liian myöhään rouvaseni!\n\nHän läksi täyttä vauhtia eteenpäin. Mutta kun hän puoli tuntia\nmyöhemmin laskeutui erästä mäkeä alas, tunsi hän pyöränsä tarttuvan\ntiellä johonkin ja samassa hän lensi kivikasaan tien viereen.\n\nHeti astui kaksi miestä esiin. Lyhdyn valo osui kivikasaan, jonka\ntakana hän oli ja ääni huusi:\n\n-- Se on hän! Se ei voi olla kukaan muu kuin hän!... Sanoinhan\nminä: \"Kun pingoitamme köyden tien poikki, niin saamme hänet kiinni\najaessaan ohitse.\"\n\nSe oli Godefroy d'Etigues ja heti oikaisi Bennetot:.\n\n-- Me saamme hänet kiinni... jos hän siihen alistuu, senkin rosvo!\n\nAivan kuin takaa-ajettu metsäneläin oli Raoul rynnännyt keskelle\npajupensaikkoja ja ohdakkeita, jotka repivät rikki hänen vaatteensa.\nToiset kiroilivat ja vannoivat turhaan. Häntä ei löytynyt. -- Olemme\njo kylliksi etsineet, kuului heikko ääni, joka kuului vaunuista\nja joka oli Beaumagnanin ääni. Pääasia on, että rikomme hänen\npolkupyöränsä. Tee se, Godefroy ja kiiruhtakaamme eteenpäin. Hevoset\novat jo kylliksi levänneet.\n\n-- Mutta jaksatteko te, Beaumagnan?.\n\n-- Joko jaksan tai ei, meidän täytyy päästä perille... Mutta vereni\nvuotaa aivan kuiviin tästä kirotusta haavasta... Side ei kestä.\n\nRaoul kuuli, miten kantapäillä potkimalla hänen polkupyöränsä\nrikottiin. Bennetot otti pois peitteet, joilla vaunujen lyhdyt olivat\nverhotut, kuului piiskanlyönti ja hevoset läksivät täyttä laukkaa\njuoksemaan.\n\nRaoul seurasi vaunuja.\n\nHän oli raivoissaan. Hän ei mistään hinnasta tahtonut luopua\ntaistelusta. Nyt ei enää ollut kysymyksessä lukemattomat miljoonat,\njoiden kautta elämänsä tulisi loisteliaaksi, vaan häntä kiihotti\nitserakkautensakin. Kun hän kerran oli ratkaissut vaikean\narvoituksen, niin täytyi hänen ensimmäisenä päästä perillekin. Jollei\nhän ole läsnä jakamassa saalista, niin tuntisi hän koko elinaikanaan\nhirvittävän nöyryytyksen.\n\nVälittämättä väsymyksestään hän juoksi sata metriä vaunujen jälestä\nlohduttaen itseään sillä, että arvoitusta ei oltu kokonaisuudessaan\nratkaistu ja että vastustajiensa täytyi aivan samoin kuin hänenkin\netsiä, missä tuo rajapyykki oli ja tässä hän varmasti tiesi\npääsevänsä ennen toisia perille.\n\nOnni suosi sitäpaitsi häntä. Jumiègesin lähellä hän näki edessään\nsoihdun ja kuuli kellon kimakan helähdyksen. Kun toiset olivat\najaneet eteenpäin, hän pysähtyi.\n\nJumiègesin kirkkoherra tuli kuoripojan seurassa viimeistä voitelua\nantamasta. Raoul asteli hänen rinnallaan, tiedusteli majataloa ja\nkeskustelun aikana esiintyi arkeologian harrastajana, kysellen\nmuuatta erikoista rajapyykkiä, josta hän oli kuullut puhuttavan.\n\n-- Kuningattaren rajapyykki... tai jotain sellaista... niin olen\nkuullut kerrottavan. Täytyyhän teidän, herra abbotti, tuntea\nsellainen muistomerkki.\n\n-- Te tarkoitatte varmasti sitä, jota me täällä kutsumme Agnes\nSorelin rajapyykiksi, sanoi hän.\n\n-- Ja se on Mesnil-sous-Jumiègesissä, eikö niin.\n\n-- Aivan oikein, vähän matkan päässä täältä. Mutta ei se ole mikään\nmuistomerkki, ei muuta kuin maahan upotettu kasa suuria kiviä, joista\nkorkein on puolentoista metriä.\n\n-- Se on kunnan alueella, ellen erehdy?\n\n-- Muutama vuosi sitten se vielä kuului kunnalle, mutta se myi sen\neräälle seurakuntani jäsenelle Simon Thuilardille, joka tahtoi\nlaajentaa tiluksiaan.\n\nIlosta vapisten Raoul erkani kunnon kirkkoherran seurasta. Hän oli\nsaanut aivan tarkat tiedot. Ne olivat sitäkin tärkeämmät, kun hänen\nei nyt tarvinnut poiketa laisinkaan suureen Jumiègesin kylään, vaan\nseurata kiemurtelevia teitä, jotka johtivat Mesniliin. Tällä tavalla\nhän pääsi perille ennen vastustajiaan.\n\n-- Elleivät he varovaisuuden vuoksi hanki itselleen opasta, niin\nhe varmasti eksyvät. Yöllä ei voi mitenkään vaunuilla ajaa näillä\nkapeilla teillä. Ja sitäpaitsi, minne he ajaisivat? Mistä löytävät\nkiven? Beaumagnan on aivan nääntynyt eikä Godefroy pysty ratkaisemaan\nkuviota. Minä siis olen voittanut.\n\nKello kolmen aikaan aamulla hän meni tangon alitse, joka oli Simon\nThuilardin tiluksien rajana.\n\nSytyttäen tulitikun hän näki niityn, jonka poikki hän asteli\nkiireesti. Virran reunaa pitkin oli äskettäin rakennettu patolaitos.\nHän tuli sen oikeaan päähän ja asteli vasempaan päähän asti. Mutta\nkun hän ei tahtonut haaskata tulitikkuja, ei hän nähnyt enää mitään.\n\nVaalea juova näkyi jo kuitenkin taivaan rannalla.\n\nHän odotti, suloinen tunne täytti hänen mielensä ja hän hymyili.\nRajapyykki on hänen lähellään muutaman askeleen päässä. Vuosisatojen\naikana, ehkä juuri tähän aikaan vuorokaudesta, olivat munkit\nsalavihkaa tulleet tätä paikkaa kohden ja kätkeneet aarteet\nrajapyykkiin. Abbotit ja rahastonhoitajat olivat kulkeneet\nmaanalaista käytävää pitkin, jota myöten päästiin luostarista taloon.\nToiset olivat epäilemättä tulleet pursilla pitkin virtaa, joka\nsivuutti Pariisin, sivuutti Rouenin ja jonka varrella oli kolme tai\nneljä näiden abbottikuntien luostareista.\n\nJa nyt hän, Raoul d'Andrésy, pääsisi tästä salaisuudesta osalliseksi!\nHän saisi periä tuhannet munkit, jotka olivat muinoin raataneet,\nkylväneet viljan koko Ranskan maahan ja korjanneet sadon! Mikä\nihme! Hänen ijällään toteuttaa sellainen unelma! Olla mahtavampien\nvertainen ja vallita mahtavimpien rinnalla!\n\nTaivas alkoi vaaleta. Otavainen sammui. Ei enää nähnyt, aavisti\nainoastaan, missä oli Alcor, tuo kohtalokas tähti, joka avaruudessa\nvastasi pientä graniittilohkaretta, mihin Raoul d'Andrésy voittoisin\nkäsin saisi tarttua. Virran kalvo erkani pimeydestä ja loisti tummina\ntäplinä.\n\nHän nousi padolle. Hän alkoi jo erottaa esineitten ääriviivat ja\nvärit. Mikä juhlallinen hetki! Sydämensä sykki kiivaasti. Ja äkkiä\nhän näki noin kolmenkymmenen askeleen päässä itsestään pienen kummun,\njoka vain vähän kohosi tasaisesta maasta ja siellä kohosi ruohojen\nkeskeltä muutamia harmaita kiviä.\n\n-- Siinä se on... sanoi hän väristen sielun juuria myöten... Siinä se\non... olen saavuttanut päämäärän...\n\nKätensä etsivät taskusta dynamiittipatruunoja ja silmänsä koettivat\nlöytää korkeimman kiven, josta kirkkoherra oli puhunut. Oliko se tuo?\nVai ehkä tuo? Muutamassa sekunnissa hän olisi pannut patruunat kiven\nalle. Kolmen minuutin päästä sataisi jalokiviä säkkiin, jonka hän\noli irrottanut polkupyöränsä satulasta. Jos jotain murusia jäisikin\nkivien väliin, niin sitä parempi hänen vihamiehilleen!\n\nAskel askeleelta hän lähestyi ja jota lähemmäksi hän tuli, sitä\ntoisenlaatuisemmaksi tuli kumpu kuin mitä Raoul oli odottanut.\nMitään korkeampaa kiveä ei näkynyt... Ei missään ollut sellaista\nkiveä, jolle nainen, jota kutsuttiin Kauneuden Kuningattareksi,\nsaattoi istahtaa odottaakseen virran mutkasta saapuvaa kuninkaallista\nvenettä. Ei mikään kivi ollut muita korkeampi. Päinvastoin... Mitä\ntäällä oli tapahtunut? Oliko odottamaton tulva tai ukkonen muuttanut\nkaiken sen, minkä vuosisadat olivat säilyttäneet?!...\n\nParilla harppauksella Raoul oli päässyt viimeiset kymmenen askelta,\njotka hänet rajapyykistä erottivat.\n\nHän kirosi. Hän näki selvästi totuuden. Kummun keskiosa oli\nmullistettu. Rajapyykki, tuo ikivanha rajapyykki oli murskana,\nkappaleina, kivilohkareita oli ammottavan aukon laidoilla, missä\nvielä oli mustuneita kiviä ja palaneita, mutta vielä savuavia\nruohoja. Ei missään ainoatakaan jalokiveä. Ei missään kultaa tai\nhopeaa. Vihollinen oli ennättänyt ennen häntä.\n\nTämän kauhean näyn edessä ei Raoul viipynyt kauaakaan.\nLiikkumattomana, sanaakaan sanomatta, hän silmäili kaikkea ja\nkoneellisesti totesi kaiken sen, mikä ilmaisi muutama tunti sitten\nsuoritetun työn. Hän näki maassa naisen kengän jäljet, mutta hän ei\ntahtonut tehdä siitä vielä loogillista päätöstä. Hän poistui muutaman\nmetrin päähän, sytytti savukkeen ja istui padon reunalle.\n\nHän ei tahtonut enää ajatellakaan. Tappio ja se tapa, millä Joséphine\nBalsamo tässä oli hänen suhteensa menetellyt, vaikutti häneen\nniin masentavasti, ettei hän halunnut tutkiakaan kaiken syitä ja\nseurauksia. Tällaisissa tapauksissa täytyy pysyä välinpitämättömänä\nja kylmäverisenä.\n\nMutta vasten tahtoaan hän alkoi muistella edellisen päivän ja\nillan tapauksia. Tahtomattaan johtuivat Joséphine Balsamon teot\nhänen mieleensä. Hän näki tämän ponnistavan voimiaan, voittavan\nheikkoutensa tärkeän hetken tullessa. Olisiko hän levännyt, kun\nkohtalon määräämä hetki oli tullut? Eihän toki! Oliko hän, Raoul,\nlevännyt. Eihän Beaumagnankaan, vaikka oli niin perin heikko, ollut\nvähääkään levännyt? Ei, Joséphine Balsamo ei voinut tehdä sellaista\nvirhettä. Ennen yön tuloa hän saapui apulaisineen tänne ja sitten\npäiväsaikaan ja lopulta soihtujen valossa johti töitä.\n\nJa kun Raoul oli luullut hänen valmistautuvan hytissään matkaa\nvarten, niin hän silloin palasikin siltä. Hän oli jälleen saanut\nvoiton, koska ei jättänyt mitään sattuman varaan, ei turhia\nsiekaillut, eikä suotta arkaillut eikä laatinut esteitä aikeittensa\nja niiden välittömän suorittamisen tielle.\n\nKahdenkymmenen minuutin päästä, kun aurinko nousi kukkuloiden takaa,\noli Raoul voittanut uupumuksensa ja mietti kaikkea sitä, mihin suuret\nunelmansa olivat sortuneet. Hän oli niin syvissä ajatuksissaan, ettei\nkuullut vaunuilla ajettavan pitkin tietä, ei nähnyt kolmea miestä,\njotka nousivat vaunuista, nostivat rajasalkoa, menivät pellon poikki,\nennenkuin nämä olivat saapuneet kummulle ja eräs heistä pettyneenä\nhuudahti.\n\nSe oli Beaumagnan. Hänen ystävänsä d'Etigues ja Bennetot tukivat\nhäntä.\n\nJos Raoulin pettymys oli suuri, niin millainen mahtoikaan olla sen\nmiehen, joka koko elämänsä oli uhrannut tämän salaperäisen aarteen\nvoittamiseksi! Kalpeana, silmät selällään, veren tahratessa haavaansa\npeittävät siteet hän tuijotti hävitettyyn paikkaan, missä ihmeellinen\nrajapyykki oli murskana.\n\nMaailma näytti sortuneen hänen edessään ja hän tuijotti ammottavaan\nkauhujen syvyyteen. Raoul lähestyi ja sanoi:\n\n-- _Sen teki hän_.\n\nBeaumagnan ei vastannut. Eihän ollut pienintäkään epäilystä siitä,\nettä sen oli tehnyt hän. Liittyihän tuon naisen kuva kaikkeen, mikä\noli maailmassa tuottanut onnettomuutta, turmiota, helvetillistä\nkärsimystä. Hänen ei tarvinnut toveriensa tavoin heittäytyä\nmaahan etsiäkseen raunioitten keskeltä jotain unohtunutta aarteen\nsirpaletta. Ei, ei! Kun tuo noita kerran oli täällä liikkunut, niin\njäljellä ei ollut muuta kuin tuhkaa ja tomua! Hän oli se suuri rutto,\njoka hävittää ja surmaa! Hän oli itse saatana ihmismuodossa. Hän oli\ntyhjyyden ja kuoleman esikuva!\n\nHän oikaisi vartalonsa, teatraalisena ja romanttisena kaikissa\ntavallisimmissa liikkeissäänkin, hän loi katseen ympärilleen, teki\nristinmerkin ja iski tikarin rintaansa, saman tikarin, joka oli ollut\nJoséphine Balsamon oma.\n\nTämä liike tuli niin äkkiä ja odottamatta, että kukaan ei voinut sitä\nestää. Ennenkuin hänen ystävänsä ja Raoul olivat käsittäneetkään,\nmitä oli tapahtunut, kaatui Beaumagnan kuoppaan, keskelle munkkien\naarrepaikan rauniolta.\n\nYstävänsä riensivät häntä auttamaan. Hän hengitti vielä. Hän sopersi:\n\n-- Pappi... pappi...\n\nBennetot riensi kiireesti pois. Talonpoikia riensi paikalle. Hän\nkyseli niiltä ja hyppäsi vaunuihin.\n\nKuopan vieressä polvillaan Godefroy d'Etigues rukoili ja löi\nrintoihinsa. Epäilemättä Beaumagnan oli ilmaissut hänelle, että\nJoséphine Balsamo eli vielä ja tunsi kaikki hänen rikoksensa...\nTämä ja Beaumagnanin itsemurha tekivät hänet hulluksi. Kamala kauhu\nkuvastui hänen kasvoillaan.\n\nRaoul kumartui Beaumagnanin puoleen ja sanoi:\n\n-- Minä vannon teille, että minä löydän _hänet_ ja riistän _häneltä_\naarteen.\n\nViha ja rakkaus täyttivät vielä kuolevan mielen. Vain sellaiset\nsaattoivat jatkaa hänen elämäänsä. Kuolemanhetkellä kaikkien\ntoiveittensa sortuessa hän vielä takertui kostoon ja rangaistukseen.\n\nHän kutsui katseellaan Raoulia, tämä kumartui hänen puoleensa ja\nkuuli seuraavat soperretut sanat:\n\n-- Clarisse... Clarisse d'Etigues... teidän täytyy mennä hänen\nkanssaan naimisiin... Kuulkaa... Clarisse ei ole paronin tytär... Hän\ntunnusti sen minulle... vaan toisen naisen, jota hän rakasti...\n\nRaoul lausui vakavasti:\n\n-- Minä vannon meneväni hänen kanssaan naimisiin... minä vannon sen...\n\n-- Godefroy... kutsui Beaumagnan.\n\nParoni yhä rukoili. Raoul löi häntä olalle ja pakotti kumartumaan\nBeaumagnanin puoleen ja lausui:\n\n-- Clarisse menee naimisiin d'Andrésyn kanssa... minä sen tahdon...\n\n-- Kyllä... kyllä... vastasi paroni voimatta vastustaa.\n\n-- Vanno se.\n\n-- Minä vannon sen.\n\n-- Sielusi pelastuksen kautta?\n\n-- Sieluni pelastuksen kautta.\n\n-- Sinä annat hänelle rikkautesi, jotta hän kostaa puolestamme...\nkaikki varastamasi rikkaudet... Vannothan sen?\n\n-- Sieluni pelastuksen kautta.\n\n-- Hän tuntee kaikki rikoksesi... Hänellä on kaikki todistukset.\nEllet tottele häntä, antaa hän sinut ilmi.\n\n-- Minä tottelen.\n\n-- Ollos kirottu, jos valehtelet.\n\nBeaumagnanin ääni alkoi korista ja sanat tulivat yhä epäselvemmiksi.\nMaaten aivan hänen vieressään saattoi Raoul ne tuskin erottaa.\n\n-- Raoul sinä vainoat häntä... aarre täytyy häneltä riistää... Hän on\ndemoni... Kuule... minä olen saanut selville... Havressa on hänellä\nlaiva... Le Ver-Luisant... Kuule...\n\nHän ei jaksanut puhua. Mutta Raoul kuuli vielä:\n\n-- Lähde... heti paikalla... etsi se vielä tänään...\n\nSilmänsä sammuivat. Hän alkoi korista.\n\nGodefroy löi yhä nyrkillään rintaansa kuopan reunalla.\n\nRaoul poistui.\n\nPariisissa oli iltalehdessä seuraava uutinen:\n\n\"Herra Beaumagnan, kuningasmielisissä piireissä tunnettu asianajaja,\njonka jo aikaisemmin ilmoitettiin kuolleen Espanjassa, surmasi\nitsensä tänä aamuna Mesnil-sous-Jumiègesissa, Seinen varrella.\n\n\"Syytä hänen itsemurhaansa ei laisinkaan tunneta. Godefroy d'Etigues\nja Oscar de Bennetot, hänen ystävänsä, jotka olivat seuranneet häntä\nTancarvillen linnaan, jonne heidät oli kutsuttu viettämään muutamia\npäiviä, kertoivat Beaumagnanin herättäneen heidät eräänä yönä. Hän\noli haavoittunut ja hyvin kiihkoissaan. Hän vaati, että heti oli\nvaljastettava hevoset vaunujen eteen. Hänen täytyi päästä Jumiègesiin\nja sieltä Mesnil-sous-Jumiègesiin. Miksi? Miksi tahtoi hän lähteä\nmatkalle aivan yksinäiseen seutuun? Miksi hän surmasi itsensä? He\neivät voi vastata mihinkään näistä kysymyksistä.\"\n\nKaksi päivää myöhemmin oli Havren lehdissä seuraava uutinen:\n\n\"Toissayönä oli prinssi Lavorneff, joka oli saapunut Havreen\ntehdäkseen koematkan äskettäin ostamallaan huvialuksella, nähnyt\nmerellä kauhean tapauksen. Hän lähestyi juuri Ranskan rantaa, kun hän\nnäki liekkien nousevan korkeintaan puolen kilometrin päästä ja kuuli\nkovan räjähdyksen. Tämä räjähdys kuului moneen paikkaan rannikolla.\n\n\"Prinssi Lavorneff suuntasi heti purtensa onnettomuuspaikalle, jolloin\nhän näki laivankappaleita uivan meren pinnalla. Sellaisen varassa\noli merimies, joka pelastettiin. Tuskin ennätettiin häneltä kysyä\nja saatiin tietää, että laivan nimi oli Ver-Luisant ja sen omisti\nkreivitär Cagliostro, kun hän sukelsi uudestaan syvyyteen huutaen: Se\non hän... se on hän.\n\n\"Lyhtyjen valossa nähtiin toinen laivankappale ja sen varassa nainen,\njonka pää oli vedenpinnan yläpuolella.\n\n\"Miehen onnistui päästä hänen luokseen, mutta nainen takertui niin\nhäneen, että mies ei päässyt uimaan ja he vaipuivat molemmat\nsyvyyteen. Kaikki etsimiset olivat turhia.\n\n\"Tultuaan Havreen teki prinssi Lavorneff kaikesta virallisen\nilmoituksen, jonka todistivat neljä hänen laivaansa kuuluvaa\nmerimiestä...\"\n\nJa lehti lisäsi:\n\n\"Viimeiset tiedot toteavat, että kreivitär Cagliostro oli tunnettu\nseikkailijatar, joka käytti nimeä Pellegrini, mutta myös toisinaan\nBalsamo. Kun poliisit pari kertaa olivat vähällä saada hänet kiinni\nCaux'n tienoilla, missä hän viime aikoina toimi, päätti hän paeta\nulkomaille ja silloin hän hukkui kaikkine rikollisineen Ver-Luisantin\nhaaksirikossa.\n\n\"Mainitsemme myös huhuna kuulleemme, että kreivitär Cagliostrolla\nolisi ollut jotain yhteistä Mesnil-sous-Jumiègesissä tapahtuneen\nmurhenäytelmän kanssa. Puhutaan löydetystä ja varastetusta aarteesta,\nsalaliitosta ja vuosisataisista asiakirjoista.\n\n\"Mutta tämä on jo kaikki tarua. Lopettakaamme tähän ja antakaamme\ntuomioistuimen selvittää asia.\"\n\nSaman päivän iltapäivällä, jolloin tämä uutinen on ollut lehdissä,\ntäsmälleen kuusikymmentä tuntia Mesnil-sous-Jumiègesissä tapahtuneen\nmurhenäytelmän jälkeen tuli Raoul paroni Godefroyn luo Haie\nd'Etiguesiin samaan huoneeseen, jonne hän neljä kuukautta sitten oli\nsalaa yöllä hiipinyt. Mitä kaikkea olikaan sen jälkeen tapahtunut ja\nmiten monta vuotta olikaan silloinen nuori mies vanhentunut!\n\nPöydän ääressä istuivat molemmat serkukset ja joivat suurista\nlaseista konjakkia.\n\nRaoul kävi aivan suoraan asiaan.\n\n-- Minä tulen pyytämään neiti d'Etiguesia vaimokseni ja minä\notaksun...\n\nHän ei ollut laisinkaan kosintaa vastaavassa puvussa.\n\nPäässään ei ollut silkkihattua eikä lakkia. Yllään oli vanha\nmerimiehen nuttu. Hänellä oli liian lyhyet housut ja avoimet jalkansa\nolivat nuorilla köytetyissä juurista punotuissa jalkineissa.\n\nMutta ei Raoulin pyyntö eikä hänen ulkoasunsa herättäneet Godefroy\nd'Etiguesissa mitään mielenkiintoa. Silmät harmaina, kasvoilla tuskan\nilme hän ojensi Raoulille tukun sanomalehtiä ja huokasi:\n\n-- Oletteko lukenut? Kreivitär Cagliostro?\n\n-- Kyllä minä tiedän... vastasi Raoul.\n\nRaoul halveksi tuota miestä ja sen vuoksi ei hän voinut olla\nsanomatta:\n\n-- Sitä parempi teille, vai mitä? Kun Joséphine Balsamo nyt\nlopullisesti on kuollut, niin olettehan päässyt suuresta taakasta!\n\n-- Mutta mitä siitä seuraa?... Mihin se johtaa?... sopersi paroni.\n\n-- Mihinkä se johtaa?\n\n-- Tuomioistuimeen? Ja se kyllä koettaa sekoittaa asiat. Jo\nBeaumagnanin kuoleman yhteydessä puhuttiin kreivittärestä. Jos\ntuomioistuin ryhtyy selvittämään asiaa, niin pääsee se viimein kaiken\nperille.\n\n-- Niin kyllä, ilkkui Raoul, Rousselinin leskeen, Jaubertin murhaan,\ntoisin sanoen, teihin ja serkkuunne Bennetottiin.\n\nMolemmat miehet vavahtivat. Raoul rauhoitti heitä:\n\n-- Olkaa turvassa molemmat. Tuomioistuin ei selvitä näitä kaikkia\nsynkkiä asioita, päinvastoin se koettaa ne peittää. Beaumagnanin\nsuosijat olivat sellaisia, etteivät he tahdo mitään skandaalia eikä\njulkisuutta Koko juttu haudataan. Tuomioistuin ei minua tee vähääkään\nlevottomaksi...\n\n-- Vaan? kysyi paroni.\n\n-- Vaan Joséphine Balsamon kosto.\n\n-- Mutta hänhän on kuollut\n\n-- Kuolleenakin häntä täytyy pelätä. Siksi minä olen tullut tänne.\nPuistossa on asumaton vahdin asunto. Olen sijoittunut sinne... kunnes\nhääni vietetään. Ilmoittakaa siitä Clarisselle ja sanokaa, ettei\nhän saa ottaa ketään vastaan... ei edes minua. Kihlalahjani hän kai\nkuitenkin suvaitsee ottaa.\n\nRaoul ojensi paronille tavattoman suuren safiirin. Se oli tavattoman\nkirkas ja hiottu siten kuin muinoin hiottiin jalokiviä.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\"Pirullinen olento\".\n\n\n-- Laskekaa ankkuri, kuiskasi Joséphine Balsamo, ja tuokaa vene tänne.\n\nMerellä on paksu sumu ja aivan pimeää, jonka vuoksi ei näkynyt edes\nEtretat'n valoja. Antiferin majakka ei vielä loistanut pimeyteen,\nmissä prinssi Lavorneffin pursi varovaisesti eteni.\n\n-- Mistä olet varma siitä, että ranta on lähellä? kysyi Leonard.\n\n-- Sitä, että haluan sen olevan lähellä, sanoi kreivitär.\n\nLeonard harmistui.\n\n-- Lähtösi on suorastaan hulluutta! Kaksi viikkoa sitten suoritimme\nonnellisesti kaiken ja tunnustan suoraan, että sinua saamme kiittää\nloistavasta voitostamme. Kaikki jalokivet ovat turvassa Lontoon\nkassaholvissa. Mitään vaaraa ei ole olemassa. Cagliostro, Pellegrini,\nBalsamo, markiisitar de Belmonte ovat meren pohjassa siksi, että\nVer-Luisant teki haaksirikon, jonka ihmeellisen hyvin järjestit ja\njota ohjasit tavattoman tarmokkaasti. Kaksikymmentä todistajaa näki\nräjähdyksen rannalta. Kaikkien mielestä olet sinä kuollut, minä ja\nkaikki rikostoverisi ovat kuolleet. Jos päästään munkkien aarteen\nperille, niin samalla saadaan tietää, että se on meren pohjassa\nvaipuen Ver-Luisantin keralla paikkaan, jota ei voida varmuudella\nlöytää ja jalokivet ovat hajaantuneet meren pohjaan. Ja ole varma\nsiitä, että tuomioistuin iloitsee tästä haaksirikosta ja kuolemasta,\neikä sitä liikoja tutkita, koska ylhäältä päin koetetaan kaikin\ntavoin peittää Beaumagnan-Cagliostron juttu.\n\n-- Kaikki käy siis hyvin. Olet tilanteen valtias ja olet voittanut\nvihollisesi. Varovaisuus kehottaa meitä tänä hetkenä lähteinään\nRanskasta ja piiloutumaan mahdollisimman kauas Euroopasta. Ja juuri\nsilloin sinä tahdot palata niihin seutuihin, jotka ovat sinulle\ntuottaneet turmiota uhmaillaksesi viimeistä vastustajaasi. Ja\nmillaista vastustajaa, Josine! Hän on niin suuri nero, että hänettä\net koskaan olisi löytänyt aarretta. Tunnustahan toki, että tämä on\nsuoraa hulluutta.\n\nJoséphine Balsamo mutisi:\n\n-- Rakkaus on hulluutta.\n\n-- Luovu siis siitä.\n\n-- Minä en voi, minä en voi. Minä rakastan häntä.\n\nHän nojasi kyynärpäitään purren laitaan ja nojaten päätään käsiinsä\nlausui epätoivoissaan:\n\n-- Minä rakastan... ensimmäistä kertaa... Muita miehiä en ota\nlainkaan lukuun... Jota vastoin Raoul... En tahdo puhua hänestä...\nHänen kauttaan olen tuntenut elämäni ainoan ilon... mutta samalla\nsuurimman tuskan... Sitä ennen en tiennyt onnesta mitään... en\nmyöskään tuskasta... ja sitten... sitten tuo onni loppui... ja\nkärsimys jäi jäljelle... Se on kamalaa, Leonard... Kun ajattelen,\nettä hän menee naimisiin... toinen saa elää hänen elämäänsä...\ntästä rakkaudesta syntyy lapsi... ei sitä en voi kestää. Mitä muuta\ntahansa, mutta ei sitä!... Mieluummin uskallan mitä tahansa, Leonard.\nMieluummin kuolen.\n\nLeonard sanoi hiljaa:\n\n-- Josine parka...\n\nHe olivat pitkän aikaa vaiti. Joséphine Balsamo painoi päänsä\nkumaraan ja nyyhkytti.\n\nKun vene lähestyi, hän oikaisi vartalonsa äkkiä ja sanoi käskevällä\nja tylyllä äänellä:\n\n-- Minä en pane mitään vaaraan, Leonard... minä en voi kuolla enkä\nepäonnistua.\n\n-- Mitä siis aiot tehdä?\n\n-- Ryövätä hänet.\n\n-- Mitä sinä ajatteletkaan...\n\n-- Kaikki on valmiina. Jokainen yksityiskohta on otettu varteen.\n\n-- Miten?\n\n-- Dominiquen välityksellä.\n\n-- Dominiquen?\n\n-- Niin, heti paikalla, ennenkuin Raoul saapuikaan Haie d'Etiguesiin,\nmeni Dominique sinne tallirengiksi.\n\n-- Mutta Raoul tuntee hänet...\n\n-- Raoul on ehkä nähnyt hänet pari kertaa, mutta tiedäthän miten\ntaitavasti Dominique osaa naamioida itsensä. Raoul ei mitenkään voi\nhuomata häntä linnan palvelusväen ja tallimiesten joukosta. Dominique\non yhtä mittaa antanut minulle tietoja ja menetellyt määräysteni\nmukaan. Tiedän, milloin Raoul nousee ja menee levolle, miten hän elää\nja mitä hän tekee. Tiedän ettei hän vielä ole nähnyt Clarissea, mutta\nettä järjestetään häitä varten tarpeelliset asiakirjat.\n\n-- Mutta jos hän epäilee?\n\n-- Minun elävänkö, ei vähääkään. Dominique sattui kuulemaan\nosan keskustelusta, joka Raoulilla oli Godefroy d'Etiguesin\nkanssa tullessaan linnaan. He olivat aivan varmoja kuolemastani.\nMutta Raoul vaati kuitenkin, että oli ryhdyttävä kaikkiin\nvarovaisuustoimenpiteisiin minun, kuolleen varalta. Hän siis on\nvaruillaan, vaanii, vartioi linnaa, tiedustelee talonpojilta.\n\n-- Ja Dominique sallii sinun yhtä kaikki tulevan?\n\n-- Mutta tunnin ajaksi ainoastaan. Me iskemme rohkeasti, nopeasti,\nyöllä ja sitten pakenemme.\n\n-- Siis tänä iltanako?\n\n-- Tänään kello kymmenen. Raoul asuu vahdin rakennuksessa, aivan\nlähellä sitä tornia, jonne Beaumagnan minut vei. Tämä rakennus on\ntehty aivan rajamuurin yhteyteen. Peltojen puolella on vain yksi\nainoa ikkuna alakerrassa mutta ei mitään ovea. Jos ikkunaluukut ovat\nsuljetut, täytyy sinne mennä suuresta portista ja sisäpuolen kautta.\nMolemmat avaimet ovat tänä iltana suuren portin luona erään kiven\nalla. Kun Raoul on mennyt levolle, niin me kiedomme hänet lakanoihin\nja suuriin peitteisiin ja tuomme tänne. Heti paikalla sitten lähdemme.\n\n-- Ja siinäkö kaikki?\n\nJoséphine Balsamo oli hetken vaiti ja vastasi sitten lyhyesti:\n\n-- Kaikki.\n\n-- Mutta Dominique?\n\n-- Hän lähtee meidän kanssamme.\n\n-- Etkö ole antanut hänelle erikoisia määräyksiä?\n\n-- Mistä asiasta?\n\n-- Clarissen suhteen? Sinähän vihaat tuota tyttöä. Minä pelkään, että\nolet määrännyt Dominiquen suorittamaan erilaisia tekoja...\n\nJosine oli jälleen hetkisen vaiti ennenkuin vastasi:\n\n-- Se ei kuulu sinuun.\n\n-- Mutta...\n\nVene tuli purren viereen. Josine lausui leikillisellä äänellä:\n\n-- Kuulehan, Leonard, sen jälkeen kuin tein sinusta prinssi\nLavorneffin ja annoin sinulle loistavan huvijahdin, olet alkanut olla\naivan epähieno. Älkäämme muuttako välillämme vallinneita suhteita.\nMinä käsken ja sinä tottelet. Korkeintaan on sinulla oikeus antaa\neräitä selityksiä. Minä annoin ne sinulle. Näytä, että ne ovat\nsinulle riittäneet.\n\n-- Ne riittävät minulle, sanoi Leonard, ja minä tunnustan, että\naikeesi on erittäin hyvin järjestetty.\n\n-- Hauska kuulla. Lähtekäämme.\n\nHän astui ensimmäisenä veneeseen ja istui.\n\nLeonard ja neljä heidän rikostoveriaan seurasivat. Kaksi ryhtyi\nsoutamaan, Joséphine Balsamo istui perässä ja antoi määräyksensä\nmahdollisimman hiljaa.\n\n-- Me sivuutamme Amontin sataman, sanoi hän neljänneksen päästä,\nvaikka kätyrinsä näyttivät soutavan sokeiden tavoin.\n\nKreivitär ilmoitti, milloin veden rajassa oleva kivi oli lähellä ja\nmääräsi suunnan luotsimerkkien mukaan, joita ei kukaan muu kuin hän\nnähnyt. Vasta kun rantakivet raapivat veneen pohjaa, tiesivät toiset\ntulleensa rantaan.\n\nMiehet nostivat hänet syliinsä ja kantoivat rannalle vetäen sitten\nveneen kuiville.\n\n-- Oletko varma, kuiskasi Leonard, ettemme tapaa täällä tullimiehiä?\n\n-- Olen. Dominiquen viimeinen sähkösanoma on siinä suhteessa aivan\nselvä.\n\n-- Eikö hän tule meitä vastaan?\n\n-- Ei. Minä käskin hänet pysymään linnassa paronin palvelijoiden\nseurassa. Kello yksitoista liittyy hän meihin.\n\n-- Missä?\n\n-- Raoulin asumuksen vieressä. Nyt olemme jo puhuneet kylliksi.\n\nHe kaikki nousivat hiljaa kallioportaita ylös.\n\nVaikka heitä olikin kuusi, niin ei pieninkään ääni olisi\ntarkimmallekaan kuuntelijalle ilmaissut heidän liikkeitään.\n\nKallion päällä oli usva kepeämpää ja haihtui kokonaan paikoittain,\njolloin saattoi nähdä tähtien kiiluvan. Kreivitär saattoi myös\nnähdä linnan, jonka etusivun ikkunat olivat valaistut. Benouvillen\nkirkonkello löi kymmenen.\n\nJosine värisi.\n\n-- Tuon kellon lyönnit värisyttävät minua!... Minä muistan ne...\nKymmenen lyöntiä nyt niinkuin viime kerrallakin... Kymmenen!... Minä\nlaskin ne lyönti lyönniltä mennessäni kohden kuolemaa...\n\n-- Mutta koston olet saanut, sanoi Leonard.\n\n-- Beaumagnanin suhteen kyllä, mutta nuo toiset?...\n\n-- Toisten suhteen myöskin. Nuo molemmat serkukset ovat puolihulluja.\n\n-- Se on totta, sanoi kreivitär. Mutta minä en tunne saaneeni täyttä\nkostoa, ennenkuin vasta tunnin päästä. Silloin vasta saan levon.\n\nHe odottivat usvan siirtymistä kalliolle, jotta kukaan ei näkisi\nheidän astuvan aukealla paikalla. Sitten Joséphine Balsamo läksi\nkulkemaan samaa polkua pitkin, jota myöten Godefroy ja hänen\nystävänsä olivat hänet kuljettaneet, ja toiset seurasivat rivissä\nkenenkään sanomatta sanaakaan. Heinä oli niitetty. Siellä täällä oli\npyöreitä rukoja.\n\nLinnan lähettyvillä oli käytävän molemmin puolin\norjantappurapensaita. He astelivat eteenpäin entistään varovammin.\n\n-- Jo näkyi korkea linnan muuri. Muutaman askeleen päässä näkyi\nvahdin rakennus, joka oli rakennettu sen yhteyteen.\n\nKreivitär viittasi kaikkia pysähtymään.\n\n-- Odottakaa minua.\n\n-- Enkö minä saa seurata sinua? kysyi Leonard.\n\n-- Et. Minä palaan teitä etsimään ja me menemme sitten puutarhan\nportista, joka on vastaisella puolella, tuolla vasemmalla.\n\nHän läksi yksinään astuen niin varovasti, ettei ainoakaan kivi\nliikahtanut hänen kenkiensä alla eikä ruohonkorsi kahissut hänen\nhameensa liepeissä. Vahdin asunto läheni. Hän tuli sen luo.\n\nHän kosketteli kädellään suljettuja ikkunaluukkuja. Haka ei pysynyt\npaikallaan, sillä Dominique oli sen rikkonut. Joséphine Balsamo avasi\nluukkuja raolleen. Valojuova näkyi siitä.\n\nHän katsoi siitä ja näki alkovilla varustetun huoneen ja siinä\nvuoteen.\n\nRaoul oli nukkumassa. Kristallijalkainen lamppu, jolla oli pahvinen\nsuojustin valaisi kirkkaasti hänen kasvonsa, olkapäänsä ja kirjan,\njota hän luki, sekä vaatteet, jotka olivat läheisellä tuolilla. Hän\nnäytti niin perin nuorelta, lapselta melkein, joka koettaa oppia\nläksynsä ja taistelee unta vastaan. Monta kertaa hänen päänsä painui\nalas. Hän heräsi, koetti lukea ja uudelleen nukkui.\n\nLopulta hän sulki kirjan ja sammutti lampun.\n\nNähtyään sen, mitä halusi, Joséphine Balsamo palasi rikostoveriensa\nluo. Hän oli jo aikaisemmin antanut näille määräyksensä, mutta\nvarovaisuuden vuoksi hän kertasi ne vielä ja kymmenen minuutin ajan\nvaroitti heitä:\n\n-- Ennen kaikkea muuta, älkää olko tarpeettoman kovakouraisia.\nKuulethan sinä sen, Leonard?... Kun ei ole mitään, jolla hän voisi\nitseään puolustaa, ei teidän tarvitse käyttää aseitanne. Onhan teitä\nviisi, se riittää.\n\n-- Jos hän vastustelee? kysyi Leonard.\n\n-- Teidän on toimittava siten, ettei hän voi vastustaa.\n\nHän tunsi niin täydellisesti paikan Dominiquen lähettämien\npiirustusten kautta, että hän arkailematta meni puutarhan portille.\nAvaimet olivat sovitulla paikalla. Hän avasi portin ja meni vahdin\nrakennuksen sisäpuolista päätyä kohden.\n\nOvi aukeni helposti. Hän astui sisään apulaisineen.\n\nTiilipermantoisesta eteisestä päästiin makuuhuoneeseen. Hän avasi sen\noven tavattoman varovaisesti.\n\nNyt oli ratkaiseva hetki tullut. Ellei Raoulin huomiota ollut\nmikään herättänyt, jos hän vielä nukkui niin Joséphine Balsamon aie\nonnistuisi. Hän kuunteli. Ei kuulunut mitään liikettä.\n\n-- Sitten hän väistyi syrjään, laski nuo viisi miestä sisään ja\npäästi parven saalista kohden valaisemalla vuoteen taskulampulla.\n\nHyökkäys oli niin äkkinäinen, että nukkuja ei herännyt, ennenkuin\nvastustus oli turhaa.\n\nMiehet olivat kietoneet hänet peitteisiin, peittivät hänet patjoilla\nja silmänräpäyksessä kietoivat hänet aivan kuin vaatekäärön. Koko\ntoimitus kesti kai vain minuutin ajan. Ei kuulunut huudahdustakaan.\nEi ainoatakaan huonekalua kaadettu.\n\nUudelleen kreivitär oli saanut voiton.\n\n-- Hyvä, sanoi hän ja hänen äänensä sointu ilmaisi, miten suuren\npainon hän pani tälle voitolleen... Hyvä... Nyt olemme saaneet\nhänet käsiimme... ja tällä kertaa olemme ryhtyneet kaikkiin\nvarovaisuustoimiin.\n\n-- Mitä me nyt teemme? kysyi Leonard.\n\n-- Viette hänet laivaan.\n\n-- Jos hän huutaa apua?\n\n-- Tukitte hänen suunsa. Mutta hän on varmasti vaiti... Menkää...\n\nLeonard lähestyi häntä apulaisten kantaessa vankiaan pois.\n\n-- Etkö sinä siis tule meidän kerallamme?\n\n-- En.\n\n-- Miksi et?\n\n-- Johan sen sanoin, minä odotan Dominiqueta. Hän sytytti lampun ja\nnosti suojustimen pois.\n\n-- Miten kalpea sinä olet! sanoi Leonard hiljaa.\n\n-- Ehkä olen, lausui kreivitär.\n\n-- Varmaankin tuon nuoren tytön vuoksi, eikö niin?\n\n-- Niin.\n\n-- Dominique toimii tällä hetkellä?\n\n-- Niin.\n\n-- Ehkä vielä voisi kaiken estää...\n\n-- Vaikka voisikin, niin tahtoni ei muutu, sanoi kreivitär. Se\ntapahtuu, minkä täytyy tapahtua. Se on päätetty. Mene.\n\n-- Miksi meidän pitää mennä ennen sinua?\n\n-- Raoul yksin on vaarallinen. Kun hän on varmasti veneessä, niin ei\nmitään tarvitse pelätä. Riennä pois ja jätä minut.\n\nHän avasi heille ikkunan, jonka kautta laskettuaan vankinsa he\npoistuivat.\n\nHän veti ikkunaluukut kiinni ja sulki ikkunan.\n\nVähän ajan päästä löi kirkonkello. Hän laski yksitoista lyöntiä.\nYhdennellätoista lyönnillä hän meni puutarhanpuolelle ja kuunteli.\nKuului heikko vihellys. Hän vastasi polkien jalkaansa eteisen\ntiilipermantoon.\n\nDominique saapui. He astuivat huoneeseen ja ennenkuin kreivitär oli\nennättänyt tehdä kysymystäänkään, lausui Dominique hiljaa:\n\n-- Se on suoritettu.\n\n-- Ah, sanoi kreivitär heikosti, horjui ja oli pakotettu istumaan.\n\nHe olivat pitkän aikaa vaiti. Dominique puhui jälleen.\n\n-- Hän ei kärsinyt.\n\n-- Eikö hän kärsinyt? kertasi kreivitär\n\n-- Ei, hän nukkui.\n\n-- Ja sinä olet aivan varma?...\n\n-- Hänen kuolemastaanko? Tietysti olen! Minä iskin sydämeen kolme\nkertaa. Sitten uskalsin vielä jäädä... katsomaan... Mutta se oli\naivan suotta... hän ei enää hengittänyt... kädet tulivat aivan\nkylmiksi.\n\n-- Mutta jos sen joku huomaa heti?\n\n-- Se ei ole mahdollista. Hänen huoneeseensa ei tule kukaan ennenkuin\nvasta aamulla. Vasta silloin... saamme nähdä.\n\nHe eivät tohtineet katsoa toisiinsa. Dominique ojensi kätensä.\nKreivitär otti povestaan kymmenen tuhannen frangin seteliä ja ojensi\nne hänelle.\n\n-- Kiitos, sanoi Dominique. Mutta toista kertaa en sellaista tekisi.\nMitä minun nyt pitää tehdä?\n\n-- Lähteä tiehesi. Jos juokset, saat toiset kiinni, ennenkuin ovat\npäässeet veneeseen.\n\n-- He ovat vieneet Raoul d'Andrésyn mukanaan?\n\n-- Ovat.\n\n-- Sitä parempi, sillä minulla on ollut hänestä paljon vaivaa näinä\nkahtena viikkona! Hän epäili!... Sananen vielä... nuo jalokivet?\n\n-- Ne ovat meillä?\n\n-- Tallessako?\n\n-- Ne ovat Lontoossa erään pankin holvissa.\n\n-- Onko niitä paljon?\n\n-- Kokonainen matkalaukullinen.\n\n-- Hitto vieköön! Kai minäkin saan yli satatuhatta frangia?\n\n-- Enemmän. Mutta riennä pois... ellet tahdo minua odottaa.\n\n-- En, en suinkaan, sanoi Dominique nopeasti. Minulla on kiire\npois... niin kauaksi kuin mahdollista... Entä te?...\n\n-- Tutkin, onko täällä mitään meille vaarallisia papereita ja seuraan\nsitten teitä.\n\nDominique poistui. Kreivitär etsi heti pöydän laatikosta, sitten\nkirjoituspöydän laatikosta, ja kun hän ei löytänyt mitään, vuoteen\nvieressä olevien vaatteiden taskuista.\n\nVarsinkin lompakko herätti hänen huomiotaan. Siellä oli rahaa,\nkäyntikortteja ja valokuva.\n\nSe oli Clarisse d'Etiguesin.\n\nJoséphine Balsamo katseli sitä kauan. Ilmeissään ei ollut vihaa,\nmutta tylyyttä, joka ei anna anteeksi.\n\nSitten hän seisoi paikallaan liikkumattomana, silmät kiintyneinä\nkatsomaan aivan kuin jotain surullista näkyä, vaikka huulillaan yhä\nsäilyi lempeä hymynsä.\n\nHänen edessään oli peili, joka kuvasti hänen kasvonsa. Hän katseli\nsitä laskien kätensä lieden marmorireunalle, aivan kuin hän olisi\nollut tietoinen omasta kauneudestaan ja olisi siitä iloinnut... nosti\nruskean viittansa harteilleen ja painoi otsalleen hienon harson, jota\nhän aina käytti tukkansa peitteenä ja jonka hän sovitti samoin kuin\non Bernardino Luinin madonnalla.\n\nHän katseli itseään tällaisena muutaman minuutin ajan. Sitten hän\njälleen vaipui ajatuksiinsa. Kello löi neljänneksen yli yhdentoista.\nHän ei liikkunut paikaltaan. Olisi luullut hänen nukkuvan, nukkuvan\nsilmät auki ja seisaallaan.\n\nVähitellen katseeseensa tuli kuitenkin kiinteämpi ilme. Samoin\non unissa, jotka ensin ovat sekavia ja levottomia, mutta kaikki\nkokoontuu selväksi kuvaksi, joka saa yhä määrätymmän muodon. Mikä\noli tuo outo kuva, jonka hän oli huomaavinaan, ja johon hän turhaan\nkoetti totuttautua? Se oli alkovissa, missä vuoteen ympärillä oli\nverhot.\n\nNoiden verhojen takana täytyi olla välikkö, jonkinmoinen\nsäilytyspaikka, sillä aivan selvästi käsi liikutti verhoja.\n\nJa tämä käsi sai yhä selvemmät muodot. Sitä seurasi käsivarsi ja pian\nnäkyi pääkin.\n\nJoséphine Balsamo, joka oli tottunut spiritistisiin istuntoihin,\nmissä varjot esittivät henkilöitä, antoi nimen tälle haamulle, minkä\nmielikuvituksensa oli loihtinut esiin. Se oli valkoiseen pukuun\nverhottu eikä kreivitär tietänyt ilmaisiko piirre hänen huulillaan\nhellää hymyä vai tuskaa.\n\nHän sopersi:\n\n-- Raoul... Raoul... Mitä minusta tahdot?\n\nHaamu siirsi toisen verhon syrjään ja astui vuoteen yli.\n\nJosine sulki huoaten silmänsä, mutta avasi ne heti kohta. Näky yhä\njatkui ja olento lähestyi häntä häiriten hiljaisuuden. Hän aikoi\npaeta. Mutta samassa hän tunsi olallaan käden, joka ei suinkaan ollut\nhaamun käsi. Ja iloinen ääni lausui:\n\n-- Kuulehan, hyvä Joséphine, jos saan antaa sinulle hyvän neuvon,\nniin pyydä prinssi Lavorneffia viemään sinut pienelle leporetkelle\nlaivallaan. Sinä tarvitset sitä todellakin, hyvä Joséphine. Vai\nluulit sinä minua haamuksi! Minua, Raoul d'Andrésyta! Vaikka olenkin\nyöpaitaan ja alushousuihin puettu, niin enhän ole sinulle mikään\nvieras.\n\nRaoulin pukiessa ylleen ja sitoessa kaulaliinaansa, kreivitär\nhuudahti:\n\n-- Sinä, sinä!\n\n-- Hyvä jumala, niin minä!\n\nJa istuen hänen viereensä Raoul sanoi vilkkaasti:\n\n-- Rakas ystävä, älä millään muotoa toru prinssi Lavorneffia,\näläkä luule hänen päästäneen minut jälleen pakoon. Ei suinkaan, ei\nsuinkaan, he veivät mukanaan patjat ja nuken peitteisiin käärittyinä.\nMinä en ole hetkeksikään poistunut tuolta väliköstä, jonne menin\nsilloin, kun sinä lähdit ikkunan takaa.\n\nJoséphine Balsamo seisoi aivan herpaantuneena paikallaan, hän ei\nvoinut tehdä ainoatakaan liikettä, vaan oli voimaton kuin kovasti\npiesty.\n\n-- Kas, sanoi Raoul, sinä et näy voivan oikein hyvin. Tahdotko juoda\npienen lasillisen konjakkia päästäksesi kuntoon? Tunnustan suoraan\nymmärtäväni masennuksesi enkä suinkaan haluaisi olla sijassasi.\nKaikki pikku toverisi ovat menneet... kokonaiseen tuntiin et saa\napua mistään... ja edessäsi seisoo suljetussa huoneessa allamainittu\nRaoul. Syystäkin näkee silloin kaiken synkissä väreissä! Onneton\nJoséphine... Mikä kuperkeikka!\n\nHän kumartui ja otti Clarissen kuvan maasta.\n\n-- Minun morsiameni on hyvin kaunis, eikö olekin? Ilokseni huomasin\näsken sinun ihailevan häntä. Tiedäthän, että häämme ovat muutaman\npäivän päästä?\n\nKreivitär sopersi:\n\n-- Hän on kuollut.\n\n-- Aivan oikein, lausui Raoul, olen kuullut siitä puhuttavan.\nSe pikkuinen nuori mies, joka äsken oli täällä, surmasi hänet\nvuoteeseen, eikö niin?\n\n-- Niin.\n\n-- Tikarilla?\n\n-- Kolmasti iskien tikarilla sydämeen, sanoi kreivitär.\n\n-- Yksi ainoa riitti varsin hyvin, sanoi Raoul.\n\nJoséphine Balsamo sanoi hitaasti aivan kuin itsekseen:\n\n-- Hän on kuollut, hän on kuollut...\n\nRaoul ilkkui:\n\n-- Mitä siitä välität? Sellaistahan tapahtuu aina. Enhän minä toki\nniin vähäpätöisen seikan vuoksi muuta suunnitelmiani. On hän elossa\ntai kuollut, niin menen hänen kanssaan naimisiin. Asia järjestetään\njollain tavalla... Olethan sinäkin kaiken järjestänyt.\n\n-- Mitä sinä tarkoitat? kysyi Joséphine Balsamo, joka alkoi hänen\nilkkuessaan tulla levottomaksi.\n\n-- Paronihan hukutti sinut, eikö niin? Toisen kerran lensit ilmaan\nlaivasi keralla. No niin, eihän se estä sinua olemasta täällä. Aivan\nsamalla tavalla, vaikka Clarisse onkin saanut kolme tikarinpistosta\nrintaansa, niin eihän se estä minua menemästä hänen kanssaan\nnaimisiin. Oletkohan sinä aivan varma noissa väitteissäsi?\n\n-- Eräs apulaiseni iski tikarilla häneen.\n\n-- Ainakin sanoi sinulle iskeneensä.\n\nKreivitär katsoi häneen terävästi.\n\n-- Miksi hän olisi valehdellut?\n\n-- Tietysti saadakseen ne kymmenentuhatta frangia, jotka hänelle\nannoit.\n\n-- Dominique ei voi minua pettää. Hän ei pettäisi minua, vaikka saisi\nsatatuhatta frangia. Tietäähän hän sitäpaitsi, että minä löydän\nhänet. Hän odottaa minua toisten seurassa.\n\n-- Oletko aivan varma siitä, että hän odottaa sinua, Josine?\n\nKreivitär sävähti. Hän huomasi taistelevansa yhä ahtaammassa\npiirissä. Raoul kohotti päätään.\n\n-- Kummallista, miten me olemme petkuttaneet toinen toisiamme.\nOletpa sinä lapsellinen, hyvä Joséphine, jos luulet minun hetkeäkään\nuskoneen laivan räjähtämiseen, Pellegrini-Cagliostron hukkumiseen ja\nprinssi Lavorneffin juttuihin. Etkö voi käsittää, että nuori mies,\njoka luonnostaan ei ole tyhmä ja jota sinä olet kouluttanut -- ja\nmillaisessa koulussa, pyhä neitsyt! -- että hän näkee kaikki vehkeesi\nkuin lukisi avoimesta raamatusta.\n\n-- Tuo haaksirikko oli aivan liian otollinen tapaus! Tuomioistuin\nsyyttää rikoksista, kädet ovat verellä tahratut, poliisi ahdistaa.\nSilloin upottaa vanhan purren ja rikollinen menneisyys, varastettu\naarre, kaikki katoaa samaan haaksirikkoon. Kaikki luulevat\nkuolleeksi. Saa vaihtaa nahkaa. Ja sitten alkaa uudelleen hiukan\nloitommalla surmata, kiduttaa ja kastaa kätensä vereen. Koeta\nuskotella muille, älä minulle! Kun luin tuosta haaksirikostasi, niin\nsanoin itsekseni: \"Nyt silmät auki ja varuillaan!\" Ja minä tulin\ntänne!\n\nHetken vaitiolon jälkeen Raoul jatkoi:\n\n-- Katsohan, Joséphine, minä tiesin, että sinä tulet aivan\nehdottomasti täällä käymään! Ja tuloasi valmistit tietysti jonkun\nkätyrisi kautta. Tietysti prinssi Lavorneffin pursi jonain päivänä\npurjehtii tässä lähettyvillä! Tietysti sinä tulet samoja kiviportaita\nmyöten, joita sinut kannettiin kerran rantaan! Minä ryhdyin\nehdottomasti heti silloin varovaisuustoimenpiteisiin ja katselin,\noliko lähettyvilläni ketään tuttua olentoa. Kätyri on rikoksen\nlapsuus.\n\n-- Ja aivan heti huomasin Dominiquen, koska olin hänet nähnyt, vaikka\nsinä et sitä tiedä, vaunujesi kuskipukilla Brigitte Rousselinin talon\nedustalla. Dominique on uskollinen palvelija, mutta peläten poliiseja\nja saaden minun kädestäni kelpo selkäsaunan hän pehmentyi siihen\nmäärään, että pyhitti koko uskollisuutensa minun palvelukseeni,\nja sen hän todisti lähettämällä sinulle vääriä tietoja ja väärät\navaimet ja avaten minun avullani jalkojesi alla loukun, johon nyt\nolet pudonnut. Hänellä oli siitä hyötyä. Hän sai nuo kymmenentuhatta\nfrangia ja nyt uskollinen palvelijasi on palannut linnaan, missä hän\non minun suojelukseni alaisena.\n\n-- Tällainen on nyt tilanne, hyvä Joséphine. Olisinhan minä voinut\njättää tämän pienen ilveilyn ja olisin heti ottanut sinut täällä\nvastaan iloiten saadessani puristaa jälleen kättäsi. Mutta minä\ntahdoin nähdä, miten johdat toimintaa ja pysyen piilossa tahdoin\nnähdä, miten otat vastaan tiedon Clarisse d'Etiguesin kuolemasta.\n\nJosine horjahti. Raoul ei enää laskenut leikkiä. Kumartuen hänen\npuoleensa sanoi Raoul vakavasti:\n\n-- Olit hiukan liikutettu... hyvin hiukan... muuta sinä et tuntenut.\nOlit varma siitä, että tuo lapsi oli kuollut, oli surmattu sinun\nkäskystäsi, eikä se vaikuttanut sinuun vähääkään. Sinä et välitä\nmitään toisten kuolemasta. Toinen on kahdenkymmenen vuotias, koko\nelämä on hänen edessään... hän on nuoruutensa kukoistuksessa... Ja\nsinä murskaat sen kaiken kuin pähkinän! Omatuntosi ei tunne mitään\ntuskaa. Sinä et edes tiedäkään omastatunnosta mitään. Muistan, että\nBeaumagnan kutsui sinua pirulliseksi olennoksi, vaikka se nimitys\nminua silloin inhotti. Mutta tuo sana oli aivan oikea. Sinussa\non jotain helvetillistä. Olet jonkinmoinen hirviö, jota en voi\nkauhistumatta ajatella. Mutta, Joséphine Balsamo, etkö sinä toisinaan\nkauhistu omaa itseäsi?\n\nKreivitär ei liikkunut, kätensä olivat nyrkissä ohimoillaan, niinkuin\nhän usein teki. Säälimättömät sanat eivät herättäneet raivon ja\nsuuttumuksen puuskaa, niinkuin Raoul oli odottanut. Raoul huomasi\nkreivittären olevan sellaisessa elämän kohdassa, jolloin näkee\nsielunsa syvyyden, jolloin ei voi kääntää päätään tästä hirmunäystä\nja jolloin tunnustus ehdottomasti solahtaa huulilta.\n\nRaoul ei hämmästynyt. Vaikkakaan tällaiset hetket eivät usein\nilmenneet kreivittären elämässä, niin eivät ne sentään olleet aivan\nharvinaisia, koska hänen hermonsa olivat siksi herkät, ja vaikkakin\nhän oli ulkonaisesti aivan rauhallinen, niin hermokohtaukset\nsaattoivat riehua hänessä. Tapaukset esiintyivät nyt aivan\ntoisenlaisina kuin hän oli kuvitellut. Raoul oli ilmestyessään hänen\neteensä hämmentänyt niin hänen ajatuksensa, ettei hän voinut toipua\nvihollisensa edessä, kun tämä julmalla tavalla solvaisi häntä.\n\nRaoul käytti sitä hyväkseen ja seisoen aivan hänen lähellään lausui:\n\n-- Eikö totta, Joséphine, kauhistuthan sinäkin toisinaan itseäsi!?\nEikö niin, toisinaan oma olemuksesi sinua hirvittää?\n\nJoséphine oli niin masentunut, että hän sopersi:\n\n-- Kyllä... kyllä... toisinaan... mutta siitä ei saa puhua... minä en\ntahdo siitä tietää... Ole vaiti... ole vaiti...\n\n-- Päinvastoin täytyy sinun tietää se, sanoi Raoul... Jos kauhistut\nsellaisia tekoja, niin miksi teet niitä?...\n\n-- Minä en voi tehdä toisin, vastasi hän hyvin väsyneesti.\n\n-- Oletko koettanutkaan?\n\n-- Olen, minä koetan, taistelen, mutta aina epäonnistun. Minulle\non opetettu rikoksia... minä teen pahaa samoin kuin muut tekevät\nhyvää... Minä teen pahaa samoin kuin hengitänkin... Minut määrättiin\nsiihen...\n\n-- Kuka määräsi?\n\nRaoul kuuli hänen heikosti vastaavan: \"Äitini\" ja jatkoi heti:\n\n-- Äitisi? Vakoilijatar? Hänkö, joka keksi koko jutun\nCagliostrosta?...\n\n-- Niin... Mutta älä syytä häntä... Hän rakasti minua paljon... Mutta\nhän ei ollut elämässä onnistunut... hän oli köyhä, onneton ja tahtoi,\nettä minä onnistuisin elämässä... ja tulisin rikkaaksi...\n\n-- Mutta olithan sinä kaunis. Kauneus on naisen suurin rikkaus.\nKauneus riittää.\n\n-- Äitinikin oli kaunis, Raoul, eikä hänellä kuitenkaan ollut siitä\nmitään hyötyä.\n\n-- Ja olitko sinä hänen näköisensä?\n\n-- Erehdyttävässä määrässä. Ja se oli minun turmioni alkusyy.\nHän tahtoi minun jatkavan hänen suurta ajatustaan... Cagliostron\nperinnöstä...\n\n-- Oliko hänellä todistuskappaleet?\n\n-- Paperiliuska... jossa oli neljä arvoitusta, mitkä eräs hänen\nystävänsä oli löytänyt vanhasta kirjasta... ja joka todella oli\nCagliostron käsialan näköistä... Se huumasi hänet... samoin kuin\nmenestyksensä keisarinna Eugenien hovissa. Minun oli siis jatkettava.\nJo lapsena ollessani hän painoi sen päähäni. Tuolla ajatuksella\nmuovailtiin aivoni. Sen avulla piti minun ansaita elatukseni... se\noli oleva kohtaloni... Olin Cagliostron tytär. Minä jatkoin äitini\nelämää... ja Cagliostron elämää... tuota loistavaa elämää, jota hän\noli viettänyt romaaneissaan... seikkailuelämää, kaikkien ihailemana\nja halliten maailmaa. Vailla arkuutta... vailla omaatuntoa... Minun\npiti kostaa kaikki hänen kärsimyksensä. Kuollessaan hän sanoi\nminulle: \"Kosta puolestani.\"\n\nRaoul mietti. Sitten hän lausui:\n\n-- Vaikkakin olisi niin. Mutta miksi teet rikoksia?... miksi täytyy\nsinun murhata?...\n\nHän ei kuullut vastausta tähän eikä siihen, kun hän kysyi:\n\n-- Eihän äitisi yksinään kasvattanut sinua, Josine, johdattanut sinua\npahaan. Kuka oli isäsi?\n\nHän luuli kuulevansa Leonardin nimen. Tarkoittiko hän sillä, että\nLeonard oli hänen isänsä, sama mies, joka karkotettiin Ranskasta\nsamalla kertaa kuin vakoilijatarkin? Se tuntui kylläkin uskottavalta.\nVai oliko Leonard kasvattanut hänet rikoksiin?\n\nRaoul ei saanut sen enempää tietää. Hän ei voinut tunkeutua niihin\nsyvyyksiin, missä elävät huonot vaistot ja jossa syntyvät ne voimat,\njotka särkevät luonteemme, jotka huonontavat ihmisen ja vievät hänet\nharhaan, kaikki rikokset, kaikki turhamaisuus, kaikkinainen veren\nhimo, kaikki käsittämättömät ja julmat intohimot, joita me emme voi\nhallita.\n\nHän ei enää kysellyt.\n\nJoséphine itki hiljaa ja Raoul tunsi hänen kyyneleensä ja suudelmansa\nkäsillään, joihin kreivitär tarttui ja kiihkeästi suuteli. Ja Raoul\noli siksi heikko, että salli toisen niin tekevän. Jonkinmoinen\nsääli heräsi hänessä. Tuo huono olento muuttui ihmisolennoksi,\nsairaalloisten vaistojen uhriksi, joka oli hillittömien voimien\nalainen ja jota täytyi ehkä lempeästi tuomita.\n\n-- Älä hylkää minua, sanoi kreivitär. Sinä olet ainoa olento\nmaailmassa, joka olisit voinut minut pahasta pelastaa. Minä tunsin\nsen heti. Sinussa on jotain tervettä ja voimakasta... Rakkaus...\nrakkaus... se vain olisi voinut minut muuttaa... enkä minä ole\nkoskaan rakastanut ketään muuta kuin sinua. Jos sinä siis hylkäät\nminut...\n\nSuloiset huulet herättivät Raoulissa suuren kaipauksen. Nautinto ja\nhuumaus kaunistivat tämän vaarallisen säälin joka miehet heikontaa.\n\nJos Cagliostro olisi tyytynyt vain tähän nöyrään hyväilyyn, niin\nehkä nuori mies itsestään olisi joutunut kiusaukseen kumartuen\nhänen puoleensa nauttiakseen noiden hänelle tarjoutuvien huulien\nsuloisuutta. Mutta kreivitär kohotti päänsä, antoi kätensä liukua\nnuoren miehen käsivarsia pitkin olalle, kietoi kätensä hänen\nkaulaansa, katsoi häneen. Tämä katse riitti, Raoul ei enää nähnyt\nhänessä apua anovaa naista, vaan viettelevän olennon, joka käyttää\nhyväkseen silmiensä hellyyttä ja huuliensa suloa.\n\nKatse sitoo rakastavat toisiinsa. Mutta Raoulhan tiesi erinomaisen\nhyvin, mitä oli tämän suloisen, viattoman ja surullisen ilmeen\ntakana! Kasvojen puhtaus ei salannut kaikkea sitä rumuutta ja\nhuonoutta, joka oli kauneuden takana.\n\nRaoul voitti vähitellen itsensä. Hän vältti kiusauksen ja lykäten\nkiehtovan loihtijan luotaan hän sanoi:\n\n-- Muistathan... erään päivän... laivallasi... me pelkäsimme\ntoisiamme, aivan kuin olisimme tahtoneet toisemme kuristaa. Samoin\non laitani tänään. Jos vaivun syliisi, olen hukassa. Huomenna tai\nylihuomenna odottaa minua kuolema...\n\nKreivitär oikaisi vartalonsa, hän oli äkkiä muuttunut vihamieliseksi\nja ilkeäksi. Ylpeys sai hänessä uudelleen vallan ja äkkiä syntyi\nheidän välillään myrsky, siirsi heidät rakkauden muistojen\nherättämästä herpaantumisesta vihan ja raatelemisen vimmaan.\n\n-- Niin, jatkoi Raoul, heti ensi päivästä alkaen olemme olleet\nsäälimättömiä vihollisia toisillemme. Me emme kumpikaan ajatelleet\nmuuta kuin toisemme kukistamista. Sinä ennen kaikkea! Minä olin\nkilpailija, anastaja... Aivoissasi kuvani liittyi murhaan. Tahtoen\ntai tahtomattasi olit tuominnut minut kuolemaan.\n\nJoséphine pudisti päätään ja sanoi uhkaavalla äänellä:\n\n-- En tähän asti.\n\n-- Mutta nyt sen teet, eikö niin? Mutta, jatkoi hän, muuan uusi\nseikka on tullut esteeksi. Nyt minä välitän vähät sinusta. Oppilaasta\non tullut mestari ja siksi päästin sinut tänne ja ryhdyin taisteluun.\nYksinäni uhmailin sinua ja joukkosi tikareita. Ja nyt seisomme\nvastatusten etkä sinä mahda minulle mitään. Olet kärsinyt tappion\njokaisella rintamalla, vai mitä? Clarisse elää. Minä olen vapaa.\nVäisty siis elämästäni, olet saanut selkääsi ja minä halveksin sinua.\n\nRaoul heitti solvaavat lauseensa vasten hänen kasvojaan ja ne osuivat\naivan kuin piiskan iskut. Kreivitär oli kalman kalpea. Kasvonsa\nmuuttuivat ja ensimmäisen kerran näkyi hänen muuttumattomassa\nkauneudessaan hävityksen ja vanhentumisen merkkejä. Hän sähisi:\n\n-- Tämän minä kostan.\n\n-- Sitä et voi, sanoi Raoul, koska olen leikannut kyntesi poikki.\nSinä pelkäät minua. Sehän juuri on parasta, se on työni tulos: sinä\npelkäät minua.\n\n-- Minä uhraan koko elämäni siihen, sähisi hän.\n\n-- Sinä et mahda mitään. Minä tunnen kaikki temppusi. Olet kärsinyt\ntappion. Kaikki on päättynyt.\n\nKreivitär kohotti päätään.\n\n-- Minulla on toisia keinoja.\n\n-- Mitä?\n\n-- Tuo suunnaton aarre... tuo anastamani rikkaus.\n\n-- Kuka siinä auttoi sinua? sanoi Raoul pilkallisesti. Jos kerran\npääsit vauhtiin, niin minähän sen vauhdin annoin?\n\n-- Ehkä. Mutta minä osasin toimia ja anastaa. Ja se on pääasia.\nSanojen käyttämisessä et jää tappiolle. Mutta nyt oli toimittava ja\nminä toimin. Sinä huudat voittaneesi sen vuoksi, että Clarisse elää\nja sinä olet vapaa. Raoul, se on vähäpätöistä taistelumme päämäärän\nrinnalla tuhansiin jalokiviin verrattuna. Siinä oli taistelun tärkein\nkohta, Raoul, ja minä voitin sen, koska aarre nyt on minun.\n\n-- Sitä ei koskaan tiedä! sanoi Raoul pilkallisesti.\n\n-- Mutta se on minulla. Minä itse kokosin kalliit kivet\nmatkalaukkuun, joka sinetillä varustettuna ja köytettynä on ollut\nedessäni, jonka vein itse Havreen asti, jonka kätkin itse laivani\nruumaan ja jonka otin sieltä ennenkuin laiva räjäytettiin. Nyt se\non Lontoossa, erään pankin holvissa samalla tavalla sineteillä\nvarustettuna kuin alunpitäenkin...\n\n-- Niin, niin, tunnusti Raoul leikillisesti, nuora on aivan uusi ja\nehjä... sinettejä on viisi, niissä on sinervää vahaa ja kirjaimet J.\nB... Joséphine Balsamo. Matkalaukku on rautapeltiä, siinä on hihnat\nja nahkainen kädensija... aivan yksinkertainen siis, eikä herätä\nhuomiota...\n\nKreivitär katsoi häneen kauhuissaan.\n\n-- Sinä tiedät sen?... Miten sinä sen tiedät?...\n\n-- Me olemme olleet kahdenkesken, matkalaukku ja minä, muutaman\ntunnin ajan, sanoi hän nauraen.\n\nKreivitär huudahti:\n\n-- Se on valhe! Sinä koetat uskotella minulle joutavia... Minä olen\npitänyt sitä silmällä Mesnil-sous-Jumiègesistä pankkiholviin asti.\n\n-- Niin kyllä, jos menit laivasi ruumaan.\n\n-- Minä istuin rautaluukulla, joka peittää ruuman aukon ja muuan\nmiehistäni seisoi koko ajan laita-aukon vieressä, josta olisit voinut\ntulla ja tämän teimme koko sen ajan, minkä olimme Havren satamassa.\n\n-- Tiedän kyllä\n\n-- Miten sinä sen tiedät?\n\n-- Minähän olin ruumassa.\n\nMikä kamala lause! Raoul sanoi sen kerta vielä ja sitten Joséphine\nBalsamon kauhuksi ja omaksi ilokseen kertoi:\n\n-- Istuessani rikotun rajapyykin luona Mesnil-sous-Jumiègessa\najattelin näin: \"Jos lähden etsimään Joséphinea, niin en häntä löydä.\nMinun on arvattava, missä hän on tänä iltana, sinne minun on mentävä,\noltava siellä ennen hänen tuloaan ja heti sopivassa tilaisuudessa\nsiepattava jalokivet.\" Kun poliisi vainosi sinua, kun minä ajoin\nsinua takaa, kun halusit viedä aarteen turviin, niin täytyi sinun\nehdottomasti paeta, siis mennä ulkomaille. Millä tavoin? Tietysti\nlaivallasi Ver-Luisant.\n\n-- Puolen päivän aikaan olin Havressa. Kello yhdeltä kolme\nlaivamiestäsi meni kahvilaan juomaan, minä kiipesin laidan yli ja\npiilouduin ruumaan laatikoiden, tynnyrien ja säkkien taakse. Kello\nkuudelta sinä saavuit, laskit köyden avulla matkalaukun ruumaan,\njättäen sen siten minun vartioitavakseni...\n\n-- Sinä valehtelet... sinä valehtelet... sopersi kreivitär\nraivoissaan.\n\nRaoul jatkoi:\n\n-- Kello kymmenen saapui Leonard. Hän oli lukenut iltalehdet ja tiesi\nBeaumagnanin itsemurhasta. Kello yksitoista nostettiin ankkuri.\nKeskiyöllä tuli avoimella merellä toinen laiva laivasi viereen.\nLeonard, joka oli muuttunut prinssi Lavorneffiksi johtaa muuttamista.\nKaikki merimiehet, kaikki jonkin arvoiset esineet viedään toiseen\nlaivaan ja tietysti kallisarvoinen matkalaukku nostetaan ruumasta. Ja\nsitten saa Ver-Luisant räjähtää!\n\n-- Tunnustan suoraan, että vietin muutamia sangen epämieluisia\nhetkiä. Olin yksin. Ei ollut laivamiehistöä. Ei perämiestä. Laiva\nkulki kuin sitä olisi ajanut humalainen, joka tarraa peräsimeen.\nSe oli kuin käyntiin vedetty lasten leikkikalu, joka pyörii\npyörimistään... Ja sitten arvasin, mikä oli tuumasi. Jonnekin oli\npommi kätketty, koneisto toimii ja sitten tulee räjähdys...\n\n-- Hiki virtasi pitkin ruumistani. Olisinko hypännyt mereen? Olin\njo riisunut kenkäni, kun niin suureksi ilokseni, että olin siitä\npyörtyä, näin laivan perässä köyteen kiinnitetyn veneen, joka\nhyppeli laineilla. Siinä oli pelastukseni. Kun kymmenen minuuttia\nmyöhemmin istuin kaikessa rauhassa veneessä, näin sadan metrin päässä\npimeydessä liekin leimahtavan ja kuului aivan kuin ukkosen jyrinä.\nVer-Luisant räjähti...\n\n-- Kun laineet olivat minua hiukan heitelleet, niin seuraavana yönä\njouduin rannan lähelle, Antiferin niemen luo. Heittäydyin veteen ja\nnousin maihin... ja samana päivänä tulin tänne... valmistautuakseni\nottamaan sinut Joséphine vastaan.\n\nKreivitär oli kuunnellut keskeyttämättä ja hän näytti rauhoittuneen.\nTurhaa lavertelua, näytti hän ajattelevan. Pääasia oli matkalaukku.\nJos Raoul oli kätkeytynyt laivaan ja sitten pelastunut haaksirikosta,\nei se merkinnyt mitään.\n\nMutta hän ei uskaltanut kysyä sitä, mikä oli tärkeintä, sillä\ntiesihän hän varsin hyvin, ettei Raoul ollut sellainen mies, joka\npanee siksi paljon vaaraan haluamatta saavuttaa muutakin kuin vain\npelastaa henkensä. Kreivitär oli kalman kalpea.\n\n-- No, sanoi Raoul, sinä et kysy minulta mitään?\n\n-- Eihän minulla ole mitään kysyttävää. Itsehän olet kertonut kaiken.\nMinä otin matkalaukun. Sitten vein sen turvalliseen paikkaan.\n\n-- Etkä tarkistanut?\n\n-- En todellakaan. Miksi olisin sen avannut? Nuorat ja sinetit olivat\npaikoillaan.\n\n-- Sinä et siis huomannut jälkiä reijästä, joka oli tehty matkalaukun\nlaitaan, levyjen liitteiden kohdalle?\n\n-- Mikä reikä?\n\n-- Luuletko sinä, että minä olisin kahden tunnin ajan istunut sen\nvieressä yrittämättä jotain? Enhän minä, Joséphine, toki ole niin\ntyperä.\n\n-- Siis? sanoi kreivitär heikolla äänellä.\n\n-- Siis, ystävä parka, vähitellen, kärsivällisesti, otin\nmatkalaukusta kaiken, mitä siellä oli ja sen vuoksi...\n\n-- Sen vuoksi...\n\n-- Sen vuoksi avatessasi sen, et löydä sieltä muuta kuin saman\npainon, arvotonta tavaraa... otin, mitä sattui olemaan käsillä...\nsäkeistä ruokatavaraa... juurikkaita ja salaattia... jotka\nepäilemättä eivät ole sen arvoisia, että niille pitää kustantaa\nlokero Lontoon pankista.\n\nKreivitär koetti väittää vastaan:\n\n-- Se ei ole totta... onhan mahdotonta, että sinä olisit voinut...\n\nKaapin hyllyltä Raoul otti maljan, josta hän kaasi käteensä joukon\ntimantteja, rubiineja ja safiireja ja huolettomana heitteli niitä\nantaen kivien kimallella.\n\n-- Näitä on paljon enemmän, sanoi hän. Kun pelkäsin räjähdystä, niin\nenhän voinut ottaa aivan kaikkia ja munkkien aarteet ovat hävinneet\nveteen. Mutta eikö totta, kyllähän nuori mies jo näillä voi huvitella\nja kuluttaa aikaansa... Mitä tästä sanot, Joséphine? Et vastaa\nmitään?... Mutta hyvänen aika, mikä sinua vaivaa? Ethän toki aio\npyörtyä? Naiset ovat sellaisia, että, jos menettävät miljardin, menee\nniiden silmät nurin. Heikkoja raukkoja!\n\nJoséphine Balsamon silmät eivät menneet nurin, niinkuin Raoul\nväitti. Hän oikaisi vartalonsa ja kalpeana ojensi kätensä. Hän\ntahtoi solvaista vihollistaan. Hän tahtoi iskeä siihen. Mutta hän\noli tukehtumaisillaan. Kätensä hapuilivat kuin hukkuvan kädet\nvedenpinnalla ja hän vaipui vuoteelle korahtaen.\n\nMistään välittämättä Raoul odotti hermokohtauksen päättymistä. Mutta\nhänellä oli vielä jotain sanottavaa ja hän lausui ilkkuen:\n\n-- Oletko nyt saanut selkääsi? Joko osui rouvan hartioihin?\nOletko nyt nujerrettu? Olet kai kärsinyt tappion koko rintamalla?\nSe juuri sinun pitikin tuntea, Joséphine. Sinä saat lähteä\ntäältä vakuutettuna, ettet voi mitään minulle ja että viisaimmin\nteet luopuessasi kaikista noista pikkujuonistasi. Minä tulen\ntahtomattasikin onnelliseksi, samoin Clarisse ja me saamme paljon\nlapsia. Nämä ovat tosiseikkoja, joihin sinun on viisainta mukaantua.\n\nHän käveli ja jatkoi yhä iloisemmin:\n\n-- Minkä sille mahtaa, että sinulla on tässä jutussa ollut huono\nonni. Olet ryhtynyt sotaan sellaista veitikkaa vastaan, joka on\ntuhat kertaa sinua voimakkaampi ja ovelampi. Olen oikein ällistynyt\nomasta voimastani ja oveluudestani. Minähän olen ilmiömäisen taitava,\nviekas, kekseliäs, tarmokas ja älykäs. Oikea nero. Minä huomaan aivan\nkaiken. Minä luen toisten ajatukset aivan kuin avoimesta kirjasta.\nMinä tunnen vihollisteni pienimmätkin aikeet. Tänäkin hetkenä\nkäännät minulle selkäsi, eikö niin, olet suullasi vuoteella enkä näe\nhurmaavia kasvojasi? Ja kuitenkin aivan selvästi tiedän, että sinä\npistät kätesi poveesi, otat revolverin ja aiot...\n\nHän ei ollut lopettanut lausetta, kun kreivitär äkkiä kääntyi ja\nuhkasi revolverilla.\n\nKuului laukaus. Mutta Raoul oli tätä odottanut, hän ennätti tarttua\nhänen käsivarteensa, väänsi revolverin ampujaa kohden. Joséphine\nBalsamo kaatui. Kuula oli osunut keskelle hänen rintaansa.\n\nKaikki oli tapahtunut niin äkkiä, että Raoul oli aivan hämmästynyt\nnähdessään edessään kalpean naisen viruvan maassa.\n\nMutta hän ei ollut vähääkään levoton. Hän ei ajatellutkaan\nkreivittären kuolleen ja kumartuessaan hänen puoleensa hän huomasi\nsydämen sykkivän aivan säännöllisesti.\n\nHän ratkoi saksilla puseron auki. Kuula oli osunut sivultapäin, oli\nviiltänyt pienen naarmun hiukan oikean rinnan yläpuolelle.\n\n-- Aivan vaaraton haava, sanoi Raoul arvellen, että tuollaisen\nolennon kuolema olisi ollut vain oikea ja suotava tapaus.\n\nSakset olivat vielä hänen kädessään, kärki kreivittäreen päin ja\nRaoul ajatteli, että hänen velvollisuutensa ehkä olisi turmella tämä\ntäydellinen kauneus, viileskellä hänen ihoaan, jotta loihtijatar ei\nenää voisi tuottaa mitään vahinkoa. Syvä risti yli kasvojen, jonka\narpi jäisi ja saisi kasvot pöhöttymään, sehän olisi oivallinen\nrangaistus ja verraton varovaisuustoimenpide! Miten monta rikosta\nvoisi sen kautta tehdä tyhjäksi, miten monta onnettomuutta estää!\n\nMutta hänellä ei ollut siihen rohkeutta eikä hän tahtonut ottaa\nsellaisia oikeuksia itselleen. Ja olihan hän tätä naista syvästi\nrakastanut...\n\nHän katseli kauan häntä liikettäkään tekemättä ja hyvin surullisena.\nTaistelu oli uuvuttanut hänet. Sielussaan vallitsi katkeruus ja inho.\nTuo nainenhan oli hänen ensimmäinen suuri rakkautensa. Ja tämä tunne,\njohon nuori sydän uhraa kaiken tuoreutensa ja jonka muisto säilyy\nsuloisena, ei siis jättäisikään jälkeensä muuta kuin katumusta ja\nvihaa. Koko elämänsä ajan olisi huulillaan pettymyksen piirre ja\nsielussaan kuihtumisen tunne.\n\nKreivitär hengähti syvään ja avasi silmänsä.\n\nSilloin Raoul tunsi väkevän halun karttaa häntä kokonaan, olla häntä\nenää ajattelemattakaan.\n\nHän avasi ikkunan ja kuunteli. Hän oli kuulevinaan askeleita\nkalliolta päin. Leonard oli varmaan rantaan tultuaan huomannut, että\nhe olivatkin ryöstäneet vain nuken ja levottomana Joséphine Balsamon\nvuoksi palasi auttamaan.\n\n-- Löytäköön Leonard hänet täältä, ajatteli hän. Eläköön hän tai\nkuolkoon! Olkoon onnellinen tai onneton! Vähät minä siitä... En\ntahdo enää mitään tietää hänestä. Olen jo saanut kyllikseni tästä\nhelvetistä!\n\nJa sanaakaan sanomatta, katsomattakaan naiseen, joka ojensi\nrukoilevasti häntä kohden kätensä, hän poistui...\n\nSeuraavana aamuna pyysi Raoul päästä Clarisse d'Etiguesin luo.\n\nHän ei ollut tavannut vielä nuorta tyttöä, jotta ei kajoisi kipeästi\nliian tuoreeseen haavaan. Mutta Clarisse tiesi hänen olevan\nlähettyvillä ja Raoul huomasi heti ajan tehneen tehtävänsä. Clarissen\nposket olivat jälleen punaiset. Silmissään oli toivon välke.\n\n-- Clarisse, sanoi Raoul, heti ensimmäisenä päivänä lupasitte antaa\nminulle kaikki anteeksi...\n\n-- Minulle ei ole mitään teille anteeksi annettavaa, Raoul, vakuutti\nnuori tyttö ajatellen isäänsä.\n\n-- On paljonkin, Clarisse, minähän olen teille tehnyt suurta\nvääryyttä. Mutta samoin olen tehnyt itsellenikin ja nyt pyydän teidän\nrakkauttanne, huolenpitoanne ja suojaanne. Minä tarvitsen teitä,\nClarisse, unohtaakseni inhottavat muistot, luottaakseni jälleen\nelämään ja taistellakseni huonoja vaistojani vastaan, jotka pyrkivät\njohtamaan minut... sinne, minne en tahtoisi. Jos te tahdotte minua\nauttaa, niin minusta varmasti tulee kunnon mies, ja minä vannon ja\nvakuutan tekeväni teidät onnelliseksi. Tahdotteko tulla vaimokseni,\nClarisse?\n\nClarisse ojensi hänelle kätensä.\n\n\n\n\nLoppu.\n\n\nRaoul oli aavistanut oikein, koko tuo suuri suunnitelma aarteen\ntavoittamiseksi pysyi salassa. Tuomioistuin ei tahtonut yhdistää\ntoisiinsa Beaumagnanin itsemurhaa, Pellegrinin seikkailuja, kreivitär\nCagliostron salaperäistä olemusta, hänen pakoaan eikä Ver-Luisantin\nhaaksirikkoa. Kardinaalin muistiinpanot katosivat tai hävitettiin.\nBeaumagnanin liittolaiset hajaantuivat eivätkä puhuneet mitään\nasiasta. Kukaan ei saanut mitään selville.\n\nKukaan ei aavistanut, mikä osuus Raoulilla oli ollut näissä\nseikkailuissa ja hänen häänsä eivät herättäneet mitään huomiota.\nMillä tavalla hänen onnistui viettää häitään kutsuen itseään kreivi\nd'Andrésyksi? Tähän tulokseen hän oli varmaankin tullut käyttämällä\nsopivalla tavalla kourallista jalokiviä. Sellaisellahan voi ostaa\nsuuren määrän kanssarikollisia.\n\nSamasta syystä varmaankin Lupinin nimi hävisi kaikkialta. Ei missään\nasiakirjoissa esiintynyt Arsène Lupinin eikä hänen isänsä Théophraste\nLupinin nimeä. Laillisesti ei ollut olemassa ketään muuta kuin kreivi\nRaoul d'Andrésy, joka läksi rouvansa, syntyjään Clarisse d'Etiguesin,\nkanssa matkalle halki Euroopan.\n\nTällä matkalla sattui kaksi huomattavaa tapausta. Clarisse synnytti\nlapsen, joka ei elänyt. Muutamia viikkoja sen jälkeen sai hän tiedon\nisänsä kuolemasta.\n\nGodefroy d'Etigues ja hänen serkkunsa Bennetot hukkuivat eräällä\nveneretkellä. Oliko se tapaturma? Oliko itsemurha? Serkuksia oli\nviimeisinä aikoina pidetty hulluina ja yleisesti otaksuttiin heidän\ntehneen itsemurhan. Puhuttiin myöskin murhasta. Eräs huvipursi olisi\nkaatanut veneen ja sitten hävinnyt. Mutta mitään ei voitu todistaa.\n\nClarisse ei missään tapauksessa tahtonut ottaa vastaan isänsä\nomaisuutta. Hän lahjoitti sen hyväntekeväisyyslaitoksille.\n\nKului vuosia, onnellisia ja huolettomia vuosia.\n\nRaoul piti ainakin yhden lupauksensa, jonka oli Clarisselle antanut:\nhän teki tämän hyvin onnelliseksi.\n\nToista lupaustaan hän ei pitänyt: hän ei ollut kunniallinen.\n\nSitä hän ei voinut tehdä. Veressään oli voima, joka pakotti hänet\nanastamaan, suunnittelemaan, pettämään, huvittelemaan toisten\nkustannuksella. Sisäinen vaisto teki hänestä tullikavaltajan,\nmerirosvon, maantieryövärin, juonittelijan ja ennen kaikkea muuta\njohtajan. Kreivittären koulussa oli hän ylpeydekseen päässyt selville\naivan erikoisista lahjoistaan, joissa kukaan ei vetänyt hänelle\nvertoja. Hän uskoi olevansa nero. Hän uskoi kohtalon valmistaneen\nhänelle tehtävän, joka oli aivan toinen kuin kaikilla muilla\naikalaisillaan. Hän nousisi kerran kaikkia muita mahtavammaksi. Hän\nolisi kaikkien valtias.\n\nClarissen tietämättä, hänen edes aavistamattakaan, Raoul suunnitteli\ntekoja ja suoritti tehtäviä, joissa selvästi ilmeni hänen\netevämmyytensä ja todella yliluonnolliset lahjansa.\n\nMutta ennen kaikkea muuta hän ajatteli Clarissen rauhaa ja onnea. Hän\nkunnioitti vaimoaan. Hän ei tahtonut, että tämä tietäisi olevansa\nvarkaan vaimo.\n\nHeidän onnensa kesti viisi vuotta. Kuudentena vuotena Clarisse kuoli\nlapsivuoteeseen. Poika, jonka nimi oli Jean, jäi eloon.\n\nKaksi päivää myöhemmin tämä lapsi katosi, eikä Raoul voinut päästä\nselville, kuka oli tunkeutunut hänen asumaansa pieneen taloon\nAuteuilessä ja miten oli voinut tunkeutua.\n\nKuka tämän oli tehnyt, siitä Raoul oli heti aivan varma. Raoul,\njoka ei hetkeäkään epäillyt sitä, että serkuksien hukkumisen oli\nkreivitär Cagliostro aiheuttanut, Raoul, joka oli saanut tietää, että\nDominique oli kuollut myrkkyyn, Raoul oli aivan varma, että kreivitär\nCagliostro oli järjestänyt lapsenryöstön.\n\nNyt hänessä tapahtui muutos. Kun ei enää vaimo eikä lapsi\nhäntä pidättänyt, heittäytyi hän sille tielle, jolle sisäiset\nvaistonsa vetivät häntä. Hänestä tuli Arsène Lupin. Nyt hän ei\nenää hillinnyt itseään. Ei säälinyt ketään. Päinvastoin. Hän sai\naikaan häväistysjuttuja, hän uhmaili kaikkea, oli turhamainen ja\nkerskaileva, hänen nimensä oli poliisien tiedustelujulistuksissa,\nhänen käyntikorttinsa kassakaapeissa. Hän oli Arsène Lupin!\n\nMutta vaikka hän käytti tätä nimeä tai jotain toista, joita hän\nhuvikseen otti, ollen milloin kreivi Bernard d'Andrésy (hän oli\nanastanut ulkomailla kuolleen serkkunsa paperit), milloin Horace\nVelmont, milloin eversti Sparmiento, milloin herttua Charmerac,\nmilloin pinssi Sernine, milloin don Luis Perenna, niin aina ja\nyhäti hän kaikissa seikkailuissaan ja eri henkilöinä esiintyen etsi\nkreivitär Cagliostroa, etsi poikaansa Jeania.\n\nHän ei löytänyt poikaansa. Hän ei koskaan tavannut Joséphine Balsamoa.\n\nElikö tämä vielä? Uskalsiko hän tulla Ranskaan? Vainosiko ja\nmurhasiko hän yhä vielä? Toteuttaisiko tämä uhkauksensa, jonka eron\nhetkellä oli lausunut ja kostaisi vielä julmemmalla tavalla kuin\nryöstämällä hänen poikansa?\n\nArsène Lupinin koko elämä mielettömine tekoineen, yliluonnollisine\nvoimannäytteineen, suurine voittoineen, hillittömine intohimoineen,\nhurjine kunnianhimoineen oli pitkälle kulunut, ennenkuin hän voi\nvastata tähän kysymykseen.\n\nJa siten hänen ensimmäinen seikkailunsa liittyi neljännesvuosisataa\nmyöhemmin seikkailuun, jota hänen täytyi pitää viimeisenään, ja josta\nkerrotaan toisessa teoksessa.\n\n\n\n"]