[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fZx2LnYPnbhlawif0tcWbqk01jY_pa2QrVISbfzWJlXk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1581,"Svante Niilonpoika Sture ja hänen aikalaisensa I: Kuolon enkeli","Blink, Carl (oik. Stjernström, Louise)",1812,1907,"1581-blink-carl-svante-niilonpoika-sture-ja-hanen-aikalaisensa-i","1581__Blink_Carl__Svante_Niilonpoika_Sture_ja_hänen_aikalaisensa_I",null,"romaani",[],[],"fi",1888,1910,92316,591941,false,55293,[23,24,25],"Historical fiction","Nilsson, Svante, 1460-1512 -- Fiction","Swedish fiction -- Translations into Finnish",[27],"Historical Novels","\"Svante Niilonpoika Sture ja hänen aikalaisensa I: Kuolon enkeli\" by Louise Stjernström is a historical novel written in the early 20th century. The book is set in the early 1500s and revolves around characters embroiled in the political tensions of the time, particularly focusing on Erik Turenpoika and his relationships with others amidst the backdrop of impending conflict. The narrative likely explores themes of loyalty, betrayal, and the struggles of noble families during a time of war and political maneuvering.  The opening of the novel introduces a dark and stormy January evening in 1503 at Viipuri Castle, where Erik Turenpoika, a central figure, experiences a night filled with tension and unexpected occurrences. As a servant navigates the treacherous paths of the castle, tension arises from discussions of possible infiltration and the brewing discontent surrounding them. The scene shifts between various characters, revealing Erik’s troubled leadership, Gunilla's concerns about her family, and the looming threat of betrayal as they prepare for the challenges ahead. This captivating beginning sets the stage for a deeply woven tale of intrigue, as personal relationships become intertwined with political allegiances. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Soini, Lauri",264,"Historiallinen romaani sijoittuu 1500-luvun alkuun ja käynnistyy Viipurin linnasta tammikuussa 1503. Teos seuraa valtionhoitaja Svante Niilonpoika Sturen elämää sekä siihen liittyviä poliittisia juonitteluja, maanpetoksia ja valtataisteluita levottomassa Pohjolassa.","Carl Blinkin 'Svante Niilonpoika Sture ja hänen aikalaisensa' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 1581. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SVANTE NIILONPOIKA STURE JA HÄNEN AIKALAISENSA I: KUOLON ENKELI\n\nKirj.\n\nCarl Blink [Louise Stjernström]\n\n\nSuomentanut Juho Ahava [Lauri Soini]\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1910.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Erik Turenpoika\n 2. Kavallus.\n 3. Immenryöstö.\n 4. Tulevaisuuden kajastuksia.\n 5. Uusi valtionhoitaja.\n 6. Mitä Tukholmassa tapahtui.\n 7. Hemming Gadd.\n\n\n\n\n1\n\nERIK TURENPOIKA.\n\n\nOli pimeä tammikuun ilta 1503. Räntäsade puuskui Suomenlahdelta ja\npieksi armottomasti kaikkia, jotka joutuivat sen tielle. Viipurin\nlinna seisoi kuten valpas ulkovartio ainakin, mutta ainoastaan\nläntisestä tornista näkyi sieltä tuikuttava valo.\n\nMuuan palvelija kulki linnanpihan poikki, kädessään palava soihtu,\nja häntä seurasi mies kaapuun kääriytyneenä; tämä, joka ilmeisesti\npelkäsi loiskahtavansa rapakkoon, koetti tarkkaan astua yhtä\njalkaa palvelijan kanssa ja pysähtyi vihdoin puolitiessä keskellä\nvesilätäkköä, johon hän oli astunut.\n\n\"Verdammter Junge!\" jupisi hän puoliääneen.\n\nSillävälin oli palvelija ehtinyt pienelle salaportille eteläpuolella.\nHän sammutti nopeasti soihdun ja avasi varovasti portin avaimella,\njota piti kädessään.\n\nMelkein samassa paiskattiin muuan ikkunaluukku auki ja tuikea ääni\nkysyi:\n\n\"Kuka siellä?\"\n\nPalvelija seisoi liikkumatonna; hän uskalsi tuskin hengittää.\n\n\"Kuka siellä?\" toisti sama ääni vielä tuikeammin.\n\nEi mitään vastausta.\n\n\"Kuulitte väärin, isä; kuka tulisi tähän aikaan?\" virkkoi nuorekas\nääni.\n\n\"Mutta valo! Emmekö molemmat nähneet, kuinka se loisti luukunraosta?\"\n\n\"Se oli kenties tähdenlento!\"\n\n\"Mahdotonta, onhan pilkkosen pimeä! Parasta on mennä alas katsomaan.\"\n\n\"Rakas, emmekö sitten lue legendaa loppuun?\" Tässä tuli puhuja\nikkunan luo. \"Minulla on niin tarkat silmät, että voin aivan hyvin\nnähdä synkimmässäkin pimeydessä...\" Nyt seurasi lyhyt äänettömyys,\njonka aikana palvelija hiipi niin lähelle seinää kuin mahdollista.\n\"Ei, siellä ei ole ainoaakaan ihmistä, eikä semmoiseen säähän tahtone\nmennä kissakaan\", jatkoi ääni.\n\n\"Mutta minun pitäisi kuitenkin...\" Tällöin paiskattiin luukku kiinni,\nmutta kinastelevat äänet kuuluivat kuitenkin, ensin lähempää ikkunaa,\nsitten hieman loitompaa.\n\nPalvelija seisoi liikkumatonna niin kauan kuin kuuli puhetta; hän\nei uskaltanut enää mennä sisälle, veti sentähden varovasti oven\nkiinni ja sulki sen; mutta lieneekö syynä ollut tottumattomuus vai\npelästys, hänen oli mahdoton saada avainta pois reiästä. Parhaallaan\npuuhaillessaan hän kuuli puuportaista askelten töminää, ja niitä\nseurasivat keveät, tepsuttelevat askeleet. Portinraoista kiilui\nvaloa, ja avaimet kalisivat vastakkain.\n\n\"Valaise lampulla lähempää\", virkkoi sama ääni, joka äsken oli\nkuulunut.\n\n\"Antakaas kun minä autan, isä\", virkkoi nuorempi ääni. \"Minä tunnen\nlukon paremmin kuin te.\"\n\n\"Lukossa on avain ennestään!\" huudahti vanhus kiihkeästi, koetettuaan\nturhaan saada avainta sopimaan lukkoon. \"Enkö jo sanonut, että täällä\non piru merrassa?\"\n\n\"Pyhä neitsyt, onko se mahdollista?\"\n\n\"Mene heti soittamaan hälyytyskelloa!\"\n\n\"Rakas isä, se on kenties...\"\n\n\"Vihollinen, joka aikoo meidät yllättää.\"\n\n\"Joku palvelija, joka tuo kirjettä...\"\n\n\"Miksei hän kule suuresta portista?\"\n\n\"Tiedänkö minä? Eikö se voisi olla salainen viesti armolliselle\nherrallemme?\"\n\n\"Jos jotakin sellaista odotettaisiin, olisi siitä ilmoitettu minulle\nedeltäpäin.\"\n\n\"Tai kunnianarvoiselle isälle?\"\n\n\"Hänen tiensä kyllä käyvät pimeässä, mutta me emme ole velvolliset\nsiihen mukautumaan.\"\n\n\"Mutta Gunilla rouva voisi panna pahakseen...\"\n\n\"Kuules, tyttö, jää tänne siksi aikaa kuin minä juoksen ylös Erik\nherran luo ja kysäisen häneltä.\"\n\n\"Saanko pitää lampun?\"\n\n\"Minä kyllä osaan pimeässäkin. Jos tapaan jonkun palvelijan, lähetän\nhänet tänne.\"\n\nTaasenkin tömisivät askeleet portaita ylöspäin, nyt paljon nopeammin\nkuin edellisellä kerralla.\n\n\"Pietari!\" huusi ääni sisäpuolelta.\n\n\"Elsa!\"\n\n\"Etkö voi avata?\"\n\n\"En uskalla.\"\n\n\"Avaa pian! Väännä kovasti oikeaan!\" Voimakas ponnistus, ja nyt\nportti tosiaankin aukesi.\n\n\"Missä toinen on?\"\n\n\"En tiedä, luulin hänen olevan mukana.\"\n\n\"Kirje?\"\n\n\"Se on kai hänellä.\"\n\n\"Ulos täältä!\"\n\nMutta samassa hyökkäsi takaapäin pari palvelijaa miehen kimppuun,\ntämä tuli päistikkaa portista sisään, jälessään meluavat, huutavat\nahdistajansa, jotka käsin ja jaloin muokkasivat hänen selkänahkaansa.\n\nRähinää lisäsivät hänen ja Elsan hätähuudot, ja kaikilta tahoilta\nlinnaa riensi saapuville henkilöitä, jotka eivät paljoakaan pelänneet\nrajuilmaa, kun oli kysymys uteliaisuutensa tyydyttämisestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNoin tuntia aikaisemmin oli dekanus, kunnianarvoisa isä Tobias,\nastunut kappeliin ja omin käsin sytyttänyt kaksi vahakynttilää pyhän\nneitsyen kuvan eteen. Hän oli sen jälkeen langennut maahan alttarin\neteen ja maannut kauan vaipuneena rukouksiin. Kun hän nousi jälleen,\nlankesi himmeä kynttilänvalo niin koville ja kylmille kasvoille,\nettei olisi luullut niitä liikuttavan minkään inhimillisten\ntunteiden, jollei silmien hehku olisi ilmaissut, mitä liikkui hänen\nsielunsa sisimmissä kätköissä.\n\nRistien itsensä kerta toisensa jälkeen mutisi hän latinankielisen\nrukouksen, anoen voimaa raskaihin koettelemuksiin... silloin oli\nhän kuulevinaan askeleita, rukous häipyi hänen huuliltaan, kaikki\nsielun tarkkaavaisuus kärjistyi korviin, ne teroittuivat paremmin\neroittamaan ääniä, hän pidätti hengitystään ja vetäisi vihdoin\npettymyksen huokauksen.\n\nHarhaileva katse pysähtyi ikkunaan. Se oli -- aivan uutta siihen\naikaan -- varustettu lasiruuduilla, ja alttarikynttiläin heijastus\nmuodosti siihen levottomasti läpättäviä, väräjäviä tähtikuvioita.\nPappi hätkähti, hänen silmänsä ei ollut vielä ehtinyt tottua\ntällaiseen. \"Saatanan juonia!\" mutisi hän itsekseen, mutta seuraavana\nminuuttina lehahti hymähdys hänen huulilleen, kappelin ovi avautui,\njoku tuli sisään.\n\nKynttilän säästeliäs valo valaisi ainoastaan kuorin, muu osa\nkappelista oli pimeän peitossa. Isä Tobias oli jo ennestään varjossa,\nhän vetäytyi vielä enemmän syrjään.\n\nTulija pysähtyi ovelle, nähtävästi neuvotonna; pian kuului keveitä\naskelia, jotka lähestyivät kuoria; nuori nainen lankesi alttarin\neteen, luki lyhyen, mutta palavan rukouksen ja riensi sitten\nsytyttämään loput kymmenen kynttilää alttarilla.\n\nKun se oli tehty, kääntyi hän katsomaan, kuinka valoisalta pieni\nkirkko näytti.\n\nAlttarikynttiläin valaisemana oli hän itse tällä hetkellä todellinen\nmadonnankuva. Vaalea, kiharainen tukka ympäröi pyhimyskehän tavoin\nhänen korkean, valkoisen otsansa ja kaunismuotoisen kaulansa. Nenä\nja suu olivat kauniissa sopusoinnussa kasvojen vienonpehmeän soikion\nkanssa, mutta suurista heleänsinisistä silmistä säteili kokonainen\nviattomuuden ja puhtauden taivas. Hän oli tosiaan suloinen ja\nrakastettava olento.\n\nIsä Tobias vapisi kuin haavanlehti, hän ei voinut kääntää katsettaan\nihanasta näystä ja luuli vielä olevansa nuorelta naiselta\nnäkymättömissä, mutta hänet ilmaisi joko tahtomaton liike tai\nvalonsäde. Nuori nainen huudahti kiihkeästi:\n\n\"Siellä on joku!\" Ja ilman vähintäkään pelkoa hän riensi isä Tobiasta\nkohden.\n\n\"Isä Tobias! Miksi olette piilossa?\"\n\n\"Halusin rauhassa harjoittaa hartauttani.\"\n\n\"Häiritsinkö kenties teitä?\"\n\n\"Miksi olette sytyttänyt niin monta kynttilää?\"\n\n\"Eikö kirkko ole ikuisen valon vertauskuva?\"\n\n\"Mutta ettekö pelkää?\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Olen kutsunut teidät ripille.\"\n\n\"Siihen olen valmis.\"\n\n\"Tahdotteko tehdä täydellisen synnintunnustuksen?\"\n\n\"Minulla ei ole mitään salattavaa.\"\n\n\"Eikö mitään siitäkään, mitä herranne on teille uskonut?\"\n\n\"Hän ei ole uskonut minulle mitään.\"\n\n\"Ettekö siis tiedä mitään hänen aikeistaan?\"\n\n\"En, en mitään.\"\n\n\"Ja tyydyttekö siihen?\"\n\n\"Äitini rouvantuvassa ei isäni koskaan puhunut moisista asioista.\"\n\n\"Mutta salakamarissa, kun olette kahdenkesken, mitä puhutte silloin?\"\n\nNuori nainen loi silmänsä maahan ja punastui syvästi.\n\"Rakkaudestamme\", vastasi hän melkein kuiskaten, \"ja pienestä\npojastamme. Erik herra sanoo että hänestä on tuleva uljas ritari.\"\n\n\"Kenen palvelukseen, Gunilla rouva?\"\n\n\"Kuninkaan.\"\n\n\"Oletteko varma siitä?\"\n\n\"En ole koskaan sitä epäillyt.\"\n\n\"Annatte siis sidotuin silmin viedä itsenne ja poikanne\nhornankuiluun?\"\n\n\"Ei, ei, se ei ole mahdollista!\"\n\n\"Sanon teille, että Erik herra on rikkonut valansa Hannu kuninkaalle\nja vannonut uskollisuutta ja kuuliaisuutta ruotsalaisille luopioille.\"\n\n\"Pyhä neitsyt! Ja siitä en minä tiedä mitään!\"\n\n\"Eikö tämä koskaan tullut puheeksi hänen käydessään Tanskassa\nkosintamatkoillaan?\"\n\n\"Ei, mikäli minä tiedän. Isäni sanoi minulle, että Erik herra\noli jalo herra ja minun oli kiitettävä onneani päästessäni hänen\nemännäkseen.\"\n\n\"Ja te olitte yhtä mieltä?\"\n\n\"Minä rakastin häntä.\"\n\n\"Silloin... mutta nyt?\"\n\n\"Nyt rakastan häntä enemmän kuin silloin.\"\n\n\"Huolimatta siitä, mitä olen teille sanonut?\"\n\n\"Sellaista en ymmärrä.\"\n\n\"Onko siis hänen ja poikanne perikato teille samantekevä?\"\n\n\"Antaisin mielelläni henkeni heidän puolestaan.\"\n\n\"Mutta ei enempää?\"\n\n\"Kaiken minkä voin!\"\n\n\"Oletteko myös valmis kärsimään ja kieltäytymään heidän iankaikkisen\npelastuksensa tähden?\"\n\n\"Olen valmis kaikkeen, mihin tahansa.\"\n\n\"Luotatteko minuun?\"\n\n\"Olettehan matkustanut tänne äitini pyynnöstä, ollaksenne\nrippi-isänäni. Olisi kiittämätöntä sekä teitä että häntä kohtaan,\njollen kuuliaisin ja nöyrin mielin taipuisi tahtonne mukaan.\"\n\n\"Valmistautukaa koviin koettelemuksiin!\"\n\n\"Pyhä neitsyt on minua vahvistava.\"\n\n\"Ja minun rukoukseni, minun isälliset neuvoni!\" huudahti pappi\ntavattoman vilkkaasti. Hänen viittauksestaan astui Gunilla rouva\nrippituoliin. Isä Tobias seurasi häntä, uteliaana tietämään, minkä\ntunnustuksen hän tekisi.\n\nHän tunnusti, että oli sadatellut imettäjää, joka oli antanut pojan\nitkeä välittämättä siitä mitään, että oli käskenyt tallimestarin\njollakin verukkeella estää Erik herraa ratsastamasta hurjalla\ntatarilaisella hevosella, jonka hän oli äskettäin ostanut, ja\nlopuksi -- tämä oli hänen suurin syntinsä -- ettei ollut messun\naikana lakannut ihmettelemästä, mistä tuli syvä vakavuus Erik herran\notsalle. Voikohan tämä olla tyytymätön häneen, vaikka hän ei tiennyt\nvähimmässäkään määrin olleensa herralleen tottelematon.\n\n\"Ettekö kysynyt häneltä?\" kysyi Tobias.\n\n\"Sitä en uskaltanut.\"\n\n\"Onko siinä kaikki?\"\n\n\"Tahdotteko antaa minulle nämä synnit anteeksi?\"\n\n\"Te olette pahalla tiellä, tyttäreni, sillä itsekkäisyys on teidän\nainoa ojennusnuoranne.\"\n\n\"Se on totta\", huokasi Gunilla katuvasti.\n\n\"Mutta olette vielä niin nuori, niin kokematon, tunnette maailmaa\nniin vähän.\"\n\n\"Tunnen sitä tuskin ollenkaan.\"\n\n\"No hyvä, siihen katsoen tahdon...\"\n\nVihlaiseva kirkaisu, valitushuutoja, hälinää tunkeutui heidän\nkorviinsa tyrehdyttäen synninpäästön kunnianarvoisan isän huulilta.\nVavisten pelosta hän kysäisi:\n\n\"Mitä onkaan tekeillä?\"\n\nIhmeissään kohotti Gunilla rouva katseensa häneen. \"En tiedä\",\nvastasi hän. \"Synninpäästö, isä!\"\n\n\"Minä annan sen, tyttäreni, menneisyyteen nähden. Kavahtakaa tästedes\nsyntiä tekemästä.\"\n\nPappi riensi ulos rippituolista, mutta kesti useita minuutteja,\nennenkuin Gunilla oli päättänyt rukouksensa; ulkona yhä jatkuva melu\nei näyttänyt häntä häiritsevän eikä peloittavan.\n\nVihdoin hän tuli ulos ja hämmästyksekseen nähtyään papin huudahti\nmelkein tietämättään: \"Oletteko vielä täällä, kunnianarvoisa isä?\"\n\n\"Olen, saattaakseni teidät rouvantupaan, jos vaara on tarjolla.\"\n\n\"Kiitän teitä, mutta neitoseni odottavat täällä ulkona. He kai voivat\nmyös selittää, mistä hälinä on alkuisin.\"\n\nKirkon oven edustalla seisoi kaksi kalpeaa neitosta, molemmilla\npalava lamppu kädessään.\n\n\"Mitä on tekeillä ja missä on Kirsti?\" kysyi Gunilla rouva hätiköiden.\n\n\"Hän on mennyt tiedustelemaan...\"\n\n\"Tuolta hän vihdoinkin tulee!\" keskeytti toinen neitonen nähdessään\nnuoren tytön, joka lähestyi juoksujalkaa.\n\n\"Mitä se on, Kirsti?\" kysyi hänen emäntänsä. \"Jalo rouva, teidän\nherranne ja isäntänne lähettää terveisiä, että tahtoisitte heti tulla\nsalaportille.\"\n\nNuorilla, kauniilla kasvoilla vilahti tyytyväisyyden ilme.\n\"Tahdotteko saattaa minua, isä?\" kysyi hän melkein voitonriemuisella\näänellä, ja odottamatta edes vastausta riensi hän linnanportaita alas\nja kapeaan, pimeään käytävään, joka vei salaportille.\n\nPappi ja neitoset voivat tuskin pysyä hänen jälessään; edellinen\nsiksi, ettei tuntenut tietä, jälkimäiset pelosta, että lamput\nsammuisivat.\n\nKuta lähemmäksi he tulivat, sitä selvemmin kuuluivat äänet. Gunilla\nrouva tunsi Erik Turenpojan äänen; se kuului ankaralta ja uhkaavalta,\nja hän saattoi siitä ymmärtää, että hänen herransa oli vihainen.\n\nRäikeä valonloimo virtasi heitä vastaan; koko portti oli ihmisiä\ntäytenään, mutta kaikki väistyivät kunnioittavasti hänet nähdessään.\n\nMies, johon jo olemme tutustuneet Pietarin nimellä, seisoi melkein\nkyyrysillään ankaran linnanherran edessä; hän kärsi ilmeisesti\nkovasta pitelystä, jonka oli äsken kestänyt, mutta vapisevat jäsenet\nviittasivat sisäiseen levottomuuteen, joka puhkesi ilmoille Gunilla\nrouvan tultua näkyviin. Hän heittäytyi tämän jalkoihin ja huusi aivan\nepätoivoissaan:\n\n\"Armoa! Sääliä!\"\n\n\"Kuka mies on?\" kysyi Gunilla rouva kummissaan.\n\n\"Etkö tunne häntä?\" tiuskaisi Erik herra tavattoman kiihkeästi.\n\n\"En, muistaakseni.\"\n\n\"Minä olin jalon herra Besen palveluksessa!\" ulvoi mies.\n\n\"Pelastakaa hänet!\" kuiskasi pappi Gunilla rouvalle.\n\n\"On mahdollista, että hän puhuu totta\", sanoi tämä kääntyen herra\nErik Turenpoikaan. \"Kenties hän tuo kirjeitä ja viestejä Tanskasta?\"\n\n\"Rosvon ja sissin tavoin on hän aikonut tunkeutua viekkaudella tänne,\nja sinun suosikkisi, linnanvartiani tytär, on siinä ollut hänen\napunaan.\"\n\nHiljainen vaikerrus sai Gunilla rouvan kääntymään. Siellä seisoi\nvanha ukko Karhuinen; hän piteli vasemmalla kädellään avainkimppua,\njoka riippui hänen vyöllään, kun taasen oikea käsi lepäsi raskaana\ntytön päälaella. Tuikeat kasvot leimusivat pidätetystä vihasta, ja\nkuitenkin pisaroi suuria kyyneleitä kuoppaisille poskille.\n\nPolvistunut tyttö oli peittänyt kasvonsa käsillään, ikäänkuin olisi\nhävennyt näyttäytyä.\n\nGunilla rouva meni lähemmä. \"Nouse, Elsa\", käski hän.\n\n\"Jalo rouva, antakaa pahankurisen maata paikoillaan, hän ei ansaitse\narmoanne.\"\n\nMuutamain asemiesten ja palvelijain saapuminen pihanpuolelta veti sen\njälkeen huomion puoleensa. He kertoivat huomanneensa epäilyttäviä\nmerkkejä, että muuan vene oli illalla laskenut linnan luo. Ei\ntornin- eikä linnanvartia ollut sitä huomannut, mutta portinvartia oli\nensi kertaa kysyttäessä näyttänyt niin pelästyneeltä, että vaikkakin\nhän kielsi tuntevansa asiaa, oli sangen luultavaa, että hän tiesi\nsiitä.\n\nKuultuaan kaikki todistukset käski Erik Turenpoika, että Pietari oli\npidettävä vangittuna tornikamarissa huomiseen kuulusteluun saakka,\nja muutamat palvelijat saivat salaisen käskyn pitää portinvartiaa\ntarkasti silmällä; sen jälkeen hän palasi puolisonsa kera\nlinnanhuoneihin ja kansa hajaantui vähitellen.\n\nVirkkamatta asiasta sen enempää meni herra Erik Turenpoika heti\nhuoneeseensa, mutta Gunilla rouva oli nähnyt syvän huolen synkistävän\nhänen otsaansa; sitä paitsi eivät rippi-isän sanat ottaneet\nhäipyäkseen hänen muistostaan: hänen oli valvottava herransa\najatuksia ja tekoja, hän oli osaksi niistä vastuunalainen.\n\nGunilla rouva oli äskettäin täyttänyt kaksikymmentä vuotta; hänet\noli kasvatettu ankarassa ja vakavassa kodissa, jossa ei ollut\ntapana, että naiset puuttuivat miesten asioihin, mutta hänellä oli\nlisäksi luja ja ponteva tahto, ja jos oli kysymys velvollisuuden\ntäyttämisestä, ei hän suurin kysellyt, mikä oli tapa.\n\nHän rohkaisi siis mielensä ja astui herransa luo.\n\nTämä oli avannut ikkunaluukun ja tuijotti synkkään syvyyteen.\nAinoatakaan tähteä ei tuikkinut taivaalla. Merenlahdella ajelivat\naallot toisiaan hurjaa vauhtia, myrskytuuli puuskui ulvoen niiden\nylitse, ja rankkasateen keskellä kaatuilevat puut ja putoilevat oksat\nikäänkuin osoittivat koko luonnon nousseen kapinaan.\n\n\"Poloinen isänmaa!\" huokasi Erik Turenpoika. \"Eikö sama pimeys\npeitä sinuakin? Eivätkö mahtavat voimat taistele keskenään sinua\nvoittaakseen; mikä niistä on saava vallan? Milloin koittaa päivä,\njolloin sinun taivaasi selkenee, myrsky asettuu, taistelijat tekevät\nrauhan ja yleishyvä tulee yleispyrinnöksi?\"\n\nOvi aukeni hiljaa.\n\n\"Sinäkö siellä, Olavi? Mitä tahdot?\" kysyi ritari kääntämättä päätään.\n\n\"En, herra, en ole Olavi.\"\n\n\"Gunilla!\" huudahti hän kummissaan.\n\n\"Uskallanko tulla sisään?\"\n\n\"Mitä tahdot, lapsi?\" kysyi hän melkein isällisesti ja meni Gunilla\nrouvaa vastaan.\n\n\"Ette ole iloinen, herra, sallikaa minun ottaa osaa huoliinne.\"\n\n\"Sitäkö varten tulit?\"\n\n\"Niin, herra!\"\n\n\"Etkö tahdo tunnustaa erästä vääryyttä?\"\n\n\"Vääryyttä?\"... nuori rouva punastui syvästi.\n\n\"Et tahtonut ensin tunnustaa, että tunsit miehen.\"\n\n\"En tuntenutkaan.\"\n\n\"Mutta sitten muistelit...\"\n\n\"Että kenties olen nähnyt hänet; en ole siitä suinkaan varma.\"\n\n\"Huomisessa kuulustelussa pääsen sen kyllä tietämään. Tahdotko olla\nläsnä?\"\n\n\"Jos toivotte sitä.\"\n\n\"En, Gunilla; toivon ainoastaan, että luottamuksesi minuun on luja ja\njärkähtämätön.\"\n\n\"Sellaista luottamusta ei teillä ole minuun!\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Että luottamuksen pitäisi olla molemminpuolinen.\"\n\n\"Kyllä, mikäli se on mahdollista.\"\n\n\"Ei siis aina?\"\n\n\"En minä kysele, mitä sinä päätät rouvantuvassasi.\"\n\n\"Se on toinen asia!\"\n\n\"Miehen toimet ovat samoin. Olisiko minun neuvoteltava kanssasi\nasioista, jotka koskevat maan puolustusta?\"\n\n\"Minkä maan?\" kysyi Gunilla kiihkeästi.\n\n\"Synnyinmaani, isieni maan!\"\n\n\"Tanskan!\"\n\n\"Ruotsin!\"\n\nHe katsoivat toisiinsa; molemmat tunsivat, että siinä oli kiistan\nsiemen. Oliko se kitkettävä pois oraallaan vaiko kenties kasvava\nmuuriksi heidän välilleen?\n\n\"Ettekö ole vannonut uskollisuutta Hannu kuninkaalle?\" kysyi Gunilla\nvapisevalla äänellä.\n\n\"Olen myös sanonut irti uskollisuuteni ja kuuliaisuuteni häntä\nkohtaan.\"\n\n\"Pyhä neitsyt, onko se mahdollista!\"\n\n\"Minun täytyi, Gunilla.\"\n\n\"Täytyi! Kuka pakoitti?\"\n\n\"Velvollisuuteni. Hannu kuningas pitää Ruotsia valloitettuna,\nkapinallisena maana, jonka mehun ja ytimen hän tahtoo imeä.\nKummastuttaako sinua, etten tahdo olla hänelle siinä avullinen?\"\n\n\"Sellaista puhuvat hänen vihamiehensä.\"\n\n\"Siitä ovat todistuksena hänen tekonsa. Etkö ole kuullut puhuttavan\nniistä kauheista tuhotöistä, joita venäläiset ovat tässä maassa\ntehneet, etkö ole nähnyt poltettuja kyliä ja kartanoita, rujoja ja\nrampoja, leskiä ja orpoja, jotka sota on pakoittanut turvautumaan\nkerjuusauvaan?... Kenties et tiedä, että Hannu kuningas on syypää\nnäihin kauhuihin; hän se on kehoittanut venäläistä ruhtinasta sotaan\nja vainoon köyhdyttääkseen Ruotsin perinpohjin.\"\n\n\"Se ei ole mahdollista!\" huudahti Gunilla kalpeana kauhusta ja\npelästyksestä.\n\n\"Eräässä suuressa kokouksessa Tukholmassa täytyi hänen tunnustaa\nse, kun venäläisten lähetystö Ruotsin neuvoston läsnä ollessa vaati\nsovittua korvausta niistä palveluksista, joita he jo olivat tehneet\nsotaisella hyökkäyksellään Suomeen.\"\n\n\"Ja mikä tämä korvaus oli?\"\n\n\"Oli luovuttava erinäisistä osista tätä jo kovasti koeteltua maata.\"\n\n\"Hirveää! Mutta isäni ja veljeni ovat kuitenkin hänen puolellaan?\"\n\n\"Asia näyttää erilaiselta lähempää ja kauempaa. Lailla ja oikeudella\non toinen merkitys, toinen merkitys myös rahvaalla Ruotsissa kuin\nTanskassa.\"\n\n\"Rahvaalla!\" toisti Gunilla hieman ivallisesti.\n\n\"Rahvas on meillä surressa arvossa!\" jatkoi hänen herransa vakavasti.\n\"Se edisti Engelbrektin elämäntyötä; se on myös Sturein lujin tuki;\nse estää Ruotsin muuttumasta aatelistasavallaksi.\"\n\n\"Eikö se olekin kuninkaan tarkoitus?\"\n\n\"Ainoastaan sillä eroituksella, että hän tahtoo käyttää toista\nvaltiomahtia toisen kukistamiseen; molempien suuruuden raunioille\ntahtoo hän sitten rakentaa oman valtansa.\"\n\n\"Täytyy olla suuri eroitus Tanskan ja Ruotsin rahvaan välillä?\"\n\n\"Jälkimäinen on hädän ja sorron alaisena kehittänyt suuren sisäisen\nvoiman. Jo vanhimmista ajoista on ruotsalainen talonpoika ollut mies\npuolestaan. Hän on ikäänkuin Ruotsin kuninkaiden ja aatelin runko\nja ydin, heidän sukuperänsä on alkuisin hänestä, samoin kuin heidän\nylpeä itsetuntonsakin. Juuri tämä tietoisuus omasta voimastaan on\ntalonpoikia pitänyt pystyssä taistelussa kotilieden puolesta.\"\n\n\"Kuinka toisin meillä!\" huokasi Gunilla.\n\n\"Siellä ovat talonpojat herrojensa orjia.\"\n\n\"Isäni vaihtoi kerran nuoren talonpoikaisnaisen kauniiseen koiraan,\njota äitini toivoi itselleen.\"\n\n\"Minä kyllä tunnen pahempiakin kauhuja.\"\n\n\"Eikö Hannu kuningas voi mitään sitä vastaan?\"\n\n\"Ei, sillä aatelisto on mahtavampi kuin hän. Itse asiassa he ovat\nvihamielisiä toisiaan vastaan, samoin kuin Ruotsissa valtionhoitaja\nja aatelisto. Onneksi on kansa edellisen takana, ja niin kauan kuin\nse voima säilyy hajaantumatonna, on hän varmassa turvassa lukuisain\nvihollistensa keskellä.\"\n\n\"Onko nyt Ruotsissa rauhallista?\"\n\n\"Toivon niin. Sitten lokakuun viime päivien ei ole tullut mitään\nkirjeitä; tosin ovat nyt jäät auenneet, mutta mitään veneitä ei näy,\nja mielelläni tahdon pitää sitä hyvänä ja suotuisana merkkinä.\"\n\n\"Ettehän ole vihainen minulle, herra?\" kysyi Gunilla lyhyen\näänettömyyden jälkeen ja katsoi nöyrästi ankaraan ritariin.\n\n\"En\", vastasi tämä ja suuteli hänen valkoista otsaansa. \"Kun\nepäilykset tulevat, voit kyllä kysyä; mieluimmin kuitenkin näkisin,\nettet epäilisi.\"\n\nGunilla rouva olisi mielellään tahtonut lisätä tunnustuksen, kuka\nhänet oli tähän houkutellut, mutta hän pelkäsi, että ritari käyttäisi\nliian kovia sanoja hänen rippi-isäänsä vastaan, ja nyt luuli hän itse\nvoivansa kumota ne valitukset, joita tämä oli tehnyt hänen herraansa\nvastaan. Sentähden hän päätti vaieta. Hän kiitti vielä kerran ja\njätti herransa yksin hautomaan niitä ajatuksia, jotka täyttivät hänen\nsielunsa.\n\nJa nämä eivät olleet ilahuttavaa laatua. Erik Turenpoika oli joulun\nja uudenvuoden välillä saanut surusanoman Sten Sturen kuolemasta.\nTohtori Hemming oli lähettänyt luotettavan asemiehen, vaatien tältä\nmitä ankarimman vaitiololupauksen, ilmoittamaan hänelle sen, ja\nritari tiesi aivan hyvin, kuinka tärkeää oli pitää asia salassa,\nkunnes seuraaja oli ehtinyt päästä valtaan ja vaikutukseen. Kenenkään\nmuun kuin Svante Niilonpojan ei pitänyt tulla kysymykseenkään.\nSitä mieltä olivat niin Erik herra kuin tohtori Hemmingkin; mutta\nhe tiesivät molemmat, että Hannu kuningas oli koettava kaikkensa\npäästäkseen valtaan ja että monet valtaherroista tahtoivat tehdä\nriidanalaiseksi Svante herran vaalin valtionhoitajanvirkaan, ja\nsentähden oli niin tärkeää, että asia toistaiseksi pidettiin salassa.\n\nMutta tuliko se onnistumaan? Sitä mietiskeli Erik herra yöt ja\npäivät; hän oli valppaampi kuin konsanaan, etteivät juonet saisi\njalansijaa. Hän oli vakuutettu, että pantaisiin salaisia voimia\nliikkeelle, nykyisiä oloja tuhoamaan, mutta jos jokainen oli\npaikallaan ja varuillaan, mitä lymytietä ne silloin voisivat\ntunkeutua asioihin vaikuttamaan?\n\nHän tiesi, että Hemming Gadd taisteli Etelä-Ruotsissa, Åke\nHannunpoika keskimailla ja Svante herra piti silmänsä auki\ntähystellen Tukholman linnasta niin hyvin petollista Stäketiä\nkuin koko ympäristöäkin. Kuten kotka luodolla istui hän itse\nulkovartiossaan suojelemassa Suomea, ja hänestä tuntui hänen\nrintaansa paisuttava rohkeus olevan kyllin voimakas pelkällä\njalanpolkaisulla nostattamaan sotureita maasta.\n\nIllan tapaus oli herättänyt uuteen eloon levottomuuden, jota hän\nkoetti hillitä... Jos pettureita oli hänen omassa linnassaan, mitä\nsilloin saattoikaan odottaa? Erik Turenpoika oli niitä urholuonteita,\njotka voivat uhrata kaikkensa täyttääkseen velvollisuutensa, ja hän\nkysyi vavistuksella itsekseen, mitä huomispäivä oli tuova mukanaan.\n\nSe tuli niin pimeänä ja synkkänä kuin sateinen tammikuun päivä voi\nolla. Ritari oli määrännyt kuulustelun kuuden ajaksi aamulla, hän\ntahtoi pitää sen itse.\n\nPalavat soihdut valaisivat ritarisalia, kun kutsutut asemiehet,\npalvelijat ja pihamiehet saapuivat. Linnanvartia oli heidän\njoukossaan, mutta hän ei puhellut, kuten kaikki muut keskenään, vaan\nseisoi äänetönnä ja yksikseen suuren salin nurkassa.\n\nRitaria ei tarvittu kauan odottaa. Lyhyen tervehdyksen jälkeen hän\nkääntyi läsnäolevaan niistä kahdesta asemiehestä, jotka olivat\nsaaneet tehtäväkseen vartioida vankia, ja kysyi, kuinka tämä oli yön\nkuluessa käyttäytynyt.\n\n\"Niin hiljaa ja siivosti\", vastasi nuori mies, \"että jollemme olisi\nnähneet häntä silmiemme edessä, olisimme voineet vannoa, ettei häntä\ntornikamarissa ollutkaan.\"\n\n\"Onko hän nukkunut.\"\n\n\"Aivan kuin tukki koko yön.\"\n\n\"Noutakaa hänet!\"\n\nNuori mies riensi pois.\n\nRitarin katse sattui vanhaan linnanvartiaan; suru, joka kuvastui\nhänen kasvoillaan, todisti, kuinka katkeralta nöyryytykseltä hänestä\ntuntui, kun vangin silmälläpitoa ei oltu uskottu hänelle, ja Erik\nherra kysyi entistään lempeämmin:\n\n\"No, vanha Karhuinen, eikö aamulla ole tuotu mitään viestejä?\"\n\n\"Ei minulle, ankara ritari.\"\n\n\"Kenellekäs sitten?\"\n\n\"Kunnianarvoisalle isä Tobiaalle, luulenma, koska useampaankin\nkertaan on kulkenut sananviejiä hänen ja portinvartian huoneen\nvälillä.\"\n\n\"Vanha Nuutti lienee pahoin sairaana,\" selitti muuan palvelijoista.\n\n\"Sepäs on tullut äkkiä, vai kuuliko joku siitä eilen puhuttavan?\"\nkysyi ritari.\n\n\"Ei!\" kukaan ei ollut siitä kuullut mitään. \"Noutakaa hänet tänne!\"\nkäski linnanherra. Useampia asemiehiä oli lähtemäisillään käskyä\ntäyttämään.\n\n\"Odottakaa!\" huusi ritari.\n\nAinoakaan jalka ei liikahtanut.\n\n\"Mene sinä, Karhuinen, sinuun luotan parhaiten!\"\n\nLoisti kuin päivänpilkahdus vanhan miehen kasvoilla, kun hän\nnuorekkaalla reippaudella riensi ulos.\n\nRitari istui mietteihinsä vaipuneena; hänen katseensa synkistyi\nsynkistymistään, ainoastaan se ilmeinen kärsimättömyys, jolla hän\ntuontuostakin vilkaisi oveen, osoitti hänen levottomuuttaan.\n\nVanha Karhuinen palasi ensiksi; hän oli silminnähtävästi\nkiihdyksissään.\n\n\"Ankara ritari\", alkoi hän. \"Ilman mutkia, Karhuinen!\"\n\n\"Vanha Nuutti on -- kuollut!\"\n\n\"Kuollut?!\"\n\n\"Kuollut!\" kulki kaikuna kautta salin. \"Hän on kuulenma voinut\npahoin eilisiltana. Kunnianarvoisa isä Tobias oli antanut hänelle\nlääkettä, mutta tauti oli siitä vain yltynyt; aamulla varhain oli hän\nsaanut vielä lääkettä, sen jälkeen oli hän hieman tyyntynyt -- ennen\nkuolemaansa!\"\n\n\"Kuka oli hänen luonansa?\"\n\n\"Kunnianarvoisa isä oli määrännyt hiljaisuutta ja halunnut, että\nsairas jätettäisiin yksin.\"\n\n\"Eikö hän itsekään käynyt tämän luona?\"\n\n\"Ei, hän ei sanonut voineensa luulla, että sairaus päättyisi niin.\"\n\n\"Mene, Karhuinen, katsomaan, onko vankikin saanut surmansa. Hakijan\nviipyminen näyttää kummalliselta.\"\n\nKarhuinen oli lähtemäisillään, kun molemmat nuoret miehet astuivat\nsisään kalmankalpeina ja kantaen jotakin välissään.\n\nRitari hypähti pystyyn; välittämättä siitä, että he lankesivat hänen\njalkoihinsa, riensi hän tempaamaan rievun luullun ruumiin kasvoilta,\nmutta hätkähti taaksepäin nähdessään oljista laitetun vartalon, johon\noli kiinnitetty vahanaamio.\n\nErik herra tuijotti hämillään eteensä, kun taasen ympäriltä kuului\nsuuttumuksen ja hämmästyksen huutoja.\n\n\"Ja te annatte pettää itsenne tuollaisilla pirun vehkeillä!\" huudahti\nhän vihasta vaahdoten.\n\n\"Ankara herra, ainoastaan paholaisen juonet ovat sen saaneet aikaan!\"\nvakuuttivat asemiehet.\n\n\"Karhuinen, sinä vastaat heistä, kunnes palaan, ja nyt joka mies\nratsaille. Ken vangin löytää ja tuo takaisin, hän saa ottaa parhaat\nsatulavaljaat, mitä on asekamarissa!\"\n\nNyt syntyi tuiske; nuoret miehet riensivät kilvan tiehensä, ritarikin\naikoi lähteä salista, kun Karhuinen asettui hänen tielleen.\n\n\"Minulla on terävä silmä ja hyvä vainu\", sanoi hän. \"Sallikaa\nminunkin lähteä ajoon?\"\n\n\"Mutta vangit?\"\n\n\"He auttavat minua!\"\n\n\"Ja linna?\"\n\n\"Minä vastaan vartioväestä!\"\n\n\"Hengelläsi?\"\n\n\"Itseni ja tyttäreni hengellä!\"\n\n\"Tee sitten kuten tahdot!\"\n\nAsemiehet ja palvelijat riensivät talleihin; oli kysymyksessä, ken\njoutui ensiksi, ja kellä tahansa oli mahdollisuus voittaa suuri\npalkinto.\n\nTatarilaishevoset talutettiin esiin, ritari oli käskenyt sen, ja\ntänään ei kukaan tohtinut väittää vastaan, ei edes Gunilla rouvakaan,\njoka pelokkain sydämin näki herransa laskettavan eteenpäin lukuisan\nsaattueen seuraamana. Mutta pian erkani ratsumiesparvi, yksitellen\ntai kaksitellen, eri teilleen etsimään haluttua saalista.\n\nMolemmat vankia vartioineet asemiehet, Risto ja Kurt, seisoivat\nenää yksin pihalla. Heidän ulkonäkönsä ei ilmaissut ainoastaan\nnöyryytystä, vaan myös kummallista hervottomuutta.\n\nVanha linnanvartia piti heitä tarkoin silmällä, pudisti harmaata\npäätänsä ja mutisi kerran toisensa jälkeen: \"Täällä on varmaan piru\nmerrassa!\"\n\nKauan tuumaili hän itsekseen ja lähetti sitten poikasen heitä\nkutsumaan. He saapuivat heti.\n\nVanha Karhuinen istui arkituvassa suuren tammipöydän ääressä.\nPöydällä oli vaahtoava oluthaarikka ja kolme pikaria.\n\n\"Tulkaa siemaisemaan naukku, nuoret ystäväni, ennenkuin lähdemme\npartioretkelle!\" huusi vanhus ja viittasi heitä istumaan rinnalleen.\n\nNuoret miehet noudattivat käskyä, mutta kumpikaan ei voinut tyhjentää\npikaria kuin puolilleen.\n\n\"Miksi olette nyt tuollaisia sippusuita?\" huusi Karhuinen. \"Onhan\nmuuten tapanne katsoa pikarin pohjaan, ennenkuin jätätte sen\nkäsistänne.\"\n\n\"En ole juomatuulella\", vastasi Risto. \"Kun on kärsinyt sellaisen\nansaitsemattoman häväistyksen\", lisäsi toveri.\n\n\"Tai kun kulkee kohmeloissaan!\" lisäsi Karhuinen.\n\nMolemmat nuorukaiset hypähtivät pystyyn. \"Mitä tarkoitatte moisilla\nsanoilla?\" kysäisivät he.\n\n\"Istukaa kauniisti paikoillanne ja puhukaamme tyynesti asiasta.\"\n\nRisto noudatti kehoitusta, mutta Kurt seisoi kalpeana ja vavisten,\nhuonon omantunnon ilmeisenä kuvana.\n\n\"Olitte aivan oikeassa sanoessanne, että hittolainen itse auttoi\nvangin yöllä pakosalle, mutta ei sen tarvinnut viedä häntä\nsavutorvesta, kun mikään ei estänyt kulkemasta ovestakin.\"\n\n\"Me emme poistuneet huoneesta\", vastasi Risto.\n\n\"Mutta särvitte olutta!\"\n\n\"Kuinka voitte sanoa moista?\"\n\n\"Millä voitte sen todistaa?\"\n\n\"Kauluksessannekin on siitä merkkejä\", virkkoi linnanvartia ankarasti\nviitaten Kurtiin. \"Mutta jo teidän molempain riutunut ulkomuoto\nkielii tavallista kovemmasta humalasta. Teidän täytyy heti tunnustaa\nasia juurta jaksain, muuten saatte ylhäällä tornikamarissa odottaa\nritarin palaamista. Minulla on hyvä halu nähdä, tuleeko paholainen\nvapauttamaan sieltä teitäkin.\"\n\n\"Älkää tehkö meitä onnettomiksi!\" sammalsi Kurt.\n\n\"Minä väitän kaikessa tapauksessa, että se oli noituutta!\" huudahti\nRisto kiihkeästi.\n\n\"Mistä saitte olutta?\"\n\n\"Me olimme sulkeneet vangin sisälle ja sytyttäneet tulen etumaiseen\nkamariin. Risto ehdotti, että kertoisimme seikkailuja ajan kuluksi...\"\n\n\"Arvelin, että se pitäisi parhaiten meitä valveilla.\"\n\n\"Niin se tekeekin. No, sitten?\"\n\n\"Kurtin piti juuri alkaa, kun kuului kolme lyöntiä ovelle.\"\n\n\"Siellähän on kaksi ovea?\"\n\n\"Lyönnit kuuluivat eteläiseltä ovelta.\"\n\n\"Niinkö!\"\n\n\"Me katsoimme toisiimme.\"\n\n\"Minä aavistin heti piruja.\"\n\n\"Sitten menimme yhdessä avaamaan...\"\n\n\"Ja silloin löysimme lattialta...\"\n\n\"Aivan oven luota...\"\n\n\"Kaksi täyttä pikaria.\"\n\n\"Ja tyhjensitte ne?\"\n\n\"Emme heti. Otimme ne mukaamme sisälle, ihmetellen, mistä ne\nmahtoivat tulla.\"\n\n\"Muistatkos\", keskeytti Kurt, \"kuinka minä sanoin, että se saattoi\nolla noituutta...\"\n\n\"Kuitenkin tyhjensit pikarisi ensimäisenä.\"\n\n\"Ei ollut helppoa jättää kesken, kun oli kerran aloittanut.\"\n\n\"No, sitten...\"\n\n\"Sitten ei nää mitään. Ainakaan minä en tiedä mitään muuta kuin\nettä silmäni avatessani paloi vankilassa lamppu kuten ennenkin ja\nminä näin vangin makaavan paikoillaan. Se rauhoitti minut. Tunsin\nkummallista janoa ja kopeloin pikaria, olisiko siihen jäänyt mitään\njälelle... Turha vaiva, se oli kadonnut! Silloin vasta oikein\nvalveuduin ja herätin Riston.\"\n\n\"Kun emme luulleet mitään vaarallista tapahtuneen, sovimme, ettemme\nvirka asiasta mitään.\"\n\n\"Mutta oikein luonnollisesti ei se sittenkään ole tapahtunut. Minä\nkestän kymmenenkin kippoa olutta, ja tämä ainoa valoi seitsemän\nleiviskän lyijyharkon päähäni.\"\n\nLinnanvartia katseli ympärilleen kaikille puolin ja virkkoi sitten\npuoliääneen: \"Olen ensimäinen myöntämään, että täällä lempo tekee\ntemppujaan! Kysymys on vain, kuinka voimme sen pyydystää omilla\nverkoillaan?\"\n\n\"Onko sellainen mahdollista?\"\n\n\"Teille kuten minullekin on tärkeää kohottaa menetetty arvomme! Minä\nolen ollut liian myöntyväinen pahantapaista lasta kohtaan; te olette\nheittäytyneet kurjiin himoihinne, nyt on vika korjattava!\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Ennen kaikkea toimittamalla vanki takaisin.\"\n\n\"Onhan ajo käymässä parhaallaan.\"\n\n\"Luulen, etteivät he löydä mitään.\"\n\n\"Miksei?\"\n\n\"He ovat kadottaneet jälet.\"\n\n\"Tiedättekö te ne?\"\n\n\"Kenties!\"\n\n\"Näyttäkää sitten ne minulle!... Annan kernaasti siitä henkeni\",\nhuudahti Risto, ja äsken vielä niin nolo katse loisti nyt elämää ja\ninnostusta.\n\nVanha Karhuinen hymyili tyytyväisenä. \"Olen varma\", sanoi hän, \"että\nvanki on vielä täällä linnassa.\"\n\n\"Uskaltaisiko hän?\"\n\n\"Uskaliaampaa on lähteä pimeässä yössä eksyttävään metsään...\"\n\n\"Olette oikeassa!\"\n\n\"Otaksun sentähden, että hän odottaa päivää lähteäkseen täältä.\"\n\n\"Mutta silloin\", keskeytti Kurt, \"täytyy meidän heti...\"\n\n\"Odotas vähän! Olen asettanut vahteja kaikille neljälle portille,\nhe antavat merkin, kun on vähimmänkin syytä. Mutta on muitakin\nkeinoja päästä tiehensä, sellaisia, joita rosvot ja sissit käyttävät.\nEttekö muista, miten viime vuonna lappalaisjoukkue ryömi ulos\nkellarinluukusta ja piileksi koko yön ja makasi seuraavan päivän\nkumolleen kaadetun venheen alla.\"\n\n\"Ja ne pelastuivatkin, paitsi pienintä, joka jätettiin jälelle...\"\n\n\"Jottei hänen paruntansa antaisi ilmi muitakin\", lisäsi Kurt.\n\n\"Sanon teille sentähden, pitäkää silmänne ja korvanne auki;\netsikää ja nuuskikaa kaikkialta. Meille on kysymys enemmästä kuin\nkallisarvoisista valjaista; meidän on voitettava kunniamme ja arvomme\ntakaisin!\"\n\n\"Niin, niin!\" huudahtivat nuorukaiset kiihkeästi. \"On etsittävä\njokaisesta sopesta.\"\n\nMäärättiin kuusi kotona olevaa poikasta avuksi ja että etsintään oli\nheti ryhdyttävä.\n\nKurt ja Risto ottivat kumpikin kolme poikasta; he jakautuivat kahteen\nryhmään, joista toinen pysyttäytyi linnan ulkopuolella, toinen\nsisäpuolella.\n\nUkko Karhuinen palasi länsitorniin, jossa hänellä oli asuntonsa.\nKun hän otti avaimen vyöltään avatakseen oven, huokasi hän syvään.\n\"Tämä tulee olemaan vaikeinta kaikesta\", kuiskasi hän itsekseen,\nsulkiessaan oven sisäpuolelta.\n\nTavattoman miellyttävä lemu lehahti häntä vastaan, ja kun hän meni\nviereiseen huoneeseen, näki hän katetun pöydän, jolla oli paistettua\nlintua, lyypekkiläistä liikkiötä ja muita herkkupaloja.\n\nHän pysähtyi kummissaan, epätietoisena, kenelle tämä saattoi olla\naiottu. Ketään ei näkynyt... \"Elsa!\" huusi hän kärsimättömästi.\n\nTämä näytti ainoastaan odottaneen kutsua heti saapuakseen.\n\n\"Isä!\" vastasi hän nöyrästi.\n\nUkko ei voinut olla luomatta katsetta tyttäreensä, ja me käytämme\ntilaisuutta piirtääksemme hänen kuvansa.\n\nElsan äiti polveutui mustalaisista, ja tyttären ulkonäössä oli siitä\nmerkkinä kellertävä hipiä, tummat, salamoivat silmät ja kiiltomusta\ntukka, joka pitkinä palmikkoina riippui pitkin selkää. Pikku\nvartalon taipuisat, pehmeät liikkeet muistuttivat kissan notkeutta;\nposkien eri värivivahdukset, silmien vaihtelevat ilmeet, milloin\nhymyilevä, milloin uhkaava piirre suun ympärillä, kaikki tämä teki\nElsan ulkomuodon niin kiehtovaksi, että hänen läheisyydessään tuskin\nsaattoi huomata muuta mitään.\n\nPikku noita -- niin häntä yleisesti nimitettiin -- tunsi tehonsa\nja osasi sitä käyttää hyväkseen. Hänen vanhalla isällään ei ollut\nkoskaan ollut muuta tahtoa kuin hänen tahtonsa, ja hän teki kaiken\nvoitavansa saadakseen isänsä yhä noudattamaan tätä hyvää tapaansa.\nUkon sielussa oli ensi kerran herännyt epäilystä tyttäreensä, ja tämä\noli innokas pyyhkimään sen pois.\n\nSentähden seisoi tytär nyt nöyränä isänsä edessä, silmät maahan\nluotuina ja käsivarret ristissä rinnan ylitse.\n\n\"Kenelle tämä on laitettu?\" kysyi linnanvartia, viitaten äveriääseen\npöytään.\n\n\"Sinulle, isä!\" vastasi tyttö.\n\n\"En tiedä mitään aihetta juhla-ateriaan!\"\n\n\"Olit sulkenut minut sisälle, en voinut hankkia mitään ja istuin\nsentähden itkien ullakolla. Silloin tuli kyökkimestari, arvasi suruni\nsyyn ja kantoi kaiken tämän minulle.\"\n\n\"Kiitän häntä siitä sittemmin, nyt voit kaiken viedä pois, minun ei\nole nälkä.\"\n\n\"Ei nälkä!\" huudahti tyttö todellisella kummastuksella. \"Mitä on\nsitten tapahtunut?\" lisäsi hän äkkiä kalveten.\n\nUkko Karhuinen ei kääntänyt tytöstä silmiään, hänen epäluulonsa\nolivat nyt kerran heränneet.\n\n\"Kuulit kai, että Risto ja Kurt saivat ritarilta tehtäväkseen vangin\nvartioimisen?\"\n\n\"Se häväistys, joka tämä oli teille, lankeaa minun syykseni\",\nnyyhkytti tyttö.\n\n\"Se pelasti henkeni!\"\n\n\"Henkenne!\" tyttö melkein kirkaisi ja tuijotti isäänsä pelästyksestä\nsuunniltaan.\n\n\"Asemiehet saivat myrkytetyn juoman...\"\n\n\"Myrkytetyn? Se ei ole mahdollista!\"\n\n\"Miks ei?\"\n\n\"Se olisi liian hirveää!\"\n\n\"Vielä pahempi rangaistus odottaa pahantekijää.\"\n\n\"Millainen sitten?\"\n\n\"Hänet piestään kuoliaaksi!\"\n\nYhä vähemmäksi häipyi väri tytön poskilta. Hän avasi suunsa\npuhuakseen, mutta sanat näyttivät tarttuvan kurkkuun, ei sanaakaan\ntullut hänen huulilleen.\n\n\"Mikä sinua vaivaa, Elsa, epäiletkö ketään?\"\n\n\"En!\"\n\n\"Minä epäilen...\"\n\n\"Sinä?\"\n\n\"On eräitä merkkejä...\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Pikarit asetettiin eteläiselle ovelle, pahantekijän on siis täytynyt\nkulkea täältä kautta...\"\n\n\"Niin, niin...\"\n\n\"Olin siellä ylhäällä heti aamulla ja silloin löysin...\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Tämän nauhan!\"\n\nTyttö sieppasi sen. \"Se on samanlainen kuin minunkin!\" sanoi hän\nihmeellisesti hymyillen.\n\n\"Ajattelinkin ensin: jos se on Elsan, surmaan hänet omin käsin,\nennenkuin jätän hänet häpeään...\"\n\n\"Tahdon mielelläni saada surmani sinun kädestäsi!\"\n\n\"Ensin tunnustus!\"\n\n\"Minulla ei ole mitään tunnustettavaa.\"\n\n\"Ei, se on totta; sillä ethän sinä ole rikollinen! Tiedätkö, että\nvanha Nuutti on myös tapettu myrkyllä?\"\n\n\"Olen kuullut, että hän on kuollut yöllä...\"\n\n\"Lääkkeeseen, jonka isä Tobias on hänelle antanut.\"\n\n\"Isä Tobias on pyhä mies!\"\n\n\"Jos sinä tai minä sairastumme, kutsummeko hänet?\"\n\n\"Koiviston Pirkitta muori on myös yrtintuntija.\"\n\n\"Tahdotko mieluummin, että kysymme hänen neuvoaan.\"\n\n\"Tahdon!\"\n\n\"Sinähän luotat muuten suuresti isä Tobiakseen?\"\n\n\"Hän on pyhä mies!\"\n\n\"Tahdotko nähdä vanhan Nuutin, ennenkuin hänet haudataan?\"\n\n\"En!\" vastasi tyttö väristen.\n\n\"Entä molemmat nuorukaiset? Niin, heidät täytyy sinun nähdä; me\nvalvomme yön yhdessä heidän luonaan.\"\n\n\"En minä! En minä!...\"\n\n\"Se täytyy sinun tehdä, lapsi, vapautuaksesi epäluuloista.\"\n\n\"Luullaanko sitten, että minä olen vienyt heille juoman?\"\n\n\"Luullaan!\"\n\n\"Luuletteko tekin, isä?\"\n\n\"Minä tiedän, että olet vienyt!\"\n\n\"Miksi puhutte minulle sitten niin lempeästi? Eilisiltana, kun\nsyntini olivat pienet, sadattelitte minua sateenaan, ja tänään,\nkun olen vetänyt päälleni kamalimman rikoksen, puhuttelette minua\nlempeydellä! Tahdotteko siten koota tulisia hiiliä pääni päälle? Oi\nisä, olkaa sääliväinen, surmatkaa minut!\"\n\n\"Ensin tunnustus!\"\n\n\"Minulla ei ole mitään tunnustettavaa!\"\n\n\"Onko minun tehtävä se sinun puolestasi?\"\n\n\"Voitteko sen?\"\n\n\"Olet käynyt isä Tobiaan asioilla.\"\n\n\"Hän on pyhä mies!\"\n\n\"Se ei estä, että hänestä näyttävät hyviltä kaikki keinot, jotka\npalvelevat hänen tarkoituksiaan.\"\n\n\"Hän tahtoo ainoastaan oikeaa ja totta.\"\n\n\"Ja sen saavuttaakseen lyö hän maahan kaiken, mikä on hänen tiellään.\"\n\n\"Hän on pyhä mies, isä!\"\n\n\"Ja jos hän sanoo sinulle huomenna: Elsa, ota tämä pikari ja anna se\nisällesi iltajuomaksi!\"\n\n\"Ei, sitä hän ei tee!\" huudahti tyttö kauhulla.\n\n\"Miksi ei, Elsa, hänhän on pyhä mies?\"\n\n\"Oi, armahtakaa, tappakaa minut!\" huusi Elsa ja ojensi isälleen\npöydältä ottamansa veitsen. \"Minä en voi, en tahdo elää kauemmin!\"\n\nUkko otti veitsen ja pani sen takaisin pöydälle, sitten hän veti\ntytön syliinsä ja antoi tämän itkeä kuiviin katkerat, toivottomat\nkyyneleensä.\n\n\"Eikö totta, tahtoisit mielelläsi tehdyn tekemättömäksi?\" kysyi hän\nsitten.\n\n\"Oi tahtoisin!\"\n\n\"Vaikkapa kenties suututtaisitkin isä Tobiaan?\"\n\n\"Minä inhoan häntä!\"\n\n\"Ja kuitenkin suostuit?\"\n\n\"Hän antoi minulle synninpäästön kymmeneksi vuodeksi.\"\n\n\"Ja kuitenkin kadut nyt?\"\n\n\"Oi niin! Tunnen katkerinta, hirveintä katumusta.\"\n\n\"Niinkö! Eikö synninpäästö auta?\"\n\n\"Ei minua!\"\n\n\"Jumala armossaan on lähettänyt sinulle apunsa!\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Nuoret miehet eivät ole heittäneet henkeään, ainoastaan olleet\nlähellä surmaansa!\"\n\nKesti muutamia minuutteja ennenkuin Elsa voi oikein käsittää\nilahuttavan ilmoituksen; hän tuijotti ihmeissään isään, mutta samalla\nkohosi puna hänen poskilleen ja loiste palasi silmiin.\n\n\"He eivät ole kuolleet!\" huudahti hän rajattomasti iloissaan. \"Sano,\nisä, sano, että he elävät!\"\n\n\"Kyllä, pyhä neitsyt olkoon ylistetty; he elävät eivätkä edes tiedä,\nettä petollisen juoman olet sinä antanut heille.\"\n\n\"Sinä yksin tiedät sen?\"\n\n\"Niin, toistaiseksi...\"\n\n\"Täytyykö jonkun muun saada siitä tieto?\"\n\n\"Täytyy, ritarin!\"\n\n\"Silloin tulee se Gunilla rouvan korviin ja hän kertoo sen\nkunnianarvoisalle isälle.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Hän panee minut pois päiviltä!\" Elsa kietoi kätensä isänsä kaulaan.\n\"Nyt tahdon elää niin mielelläni.\"\n\n\"Mutta jos vanki saadaan kiinni, niin hän tunnustaa, että sinulle\nhänen piti...\"\n\n\"Jättää kirje. On sovittu siitä, että jos asia tulee ilmi, saan\nsanoa, että se oli aiottu isä Tobiaalle.\"\n\n\"Hän tulee sen jälkeen houkuttelemaan sinut uusiin vaaroihin, lapsi\nparka...\"\n\n\"Ei, isä, nyt kärsimäni tuskan muisto on minua suojeleva. Hän on\nopettanut minua olemaan viekas kaikkia kohtaan, sinuakin... Miksi en\nvoisi sitä olla myös häntä kohtaan? Olenhan nyt saanut synninpäästön\nkymmeneksi vuodeksi. Isä, älä ilmaise hirveää salaisuutta ritarille\näläkä Gunilla rouvalle, ja minä vannon äitini muiston kautta, ettet\nkoskaan tule saamaan syytä katua, mitä olet tehnyt hyväkseni!\"\n\nUkko Karhuisen sydän oli lauhtunut aikoja sitten, hän oli juuri\nsanomaisillaan suostumuksen sanan, kun kuului torventoitotus linnan\npohjoispuolelta.\n\n\"Vanki!\" huudahti linnanvartia ja riensi ulos huoneesta ja portaita\nalas.\n\nElsan ensi tuuma oli seurata häntä. \"Ei!\" sanoi hän pysähtyen.\n\"Voisin ilmaista itseni!\"\n\nUkko Karhuisen otaksuminen osoittautui paikkansa pitäväksi. Kurtilla\noli onni keksiä vanki, tämän parhaallaan kömpiessä hiekkakuopasta,\njossa oli lymyillyt. Vartiomerkki kutsui väkeä paikalle ja asemies\nsai apua enemmän kuin tarvitsikaan lannistaakseen vangin epätoivoisen\nvastarinnan. Mies vietiin takaisin entiseen vankilaansa ja Kurt ja\nRisto pantiin hänen vartioikseen.\n\nLähetettiin heti sananviejä etsimään ritaria ja ilmoittamaan hänelle\nasiasta. Muuan hänen miehistään oli ottanut kiinni ja toi mukanaan\nepäilyttävän henkilön, muutaman saksalaisen, joka ei voinut tehdä\nselkoa puolestaan.\n\nUusi kuulustelu pantiin toimeen heti ritarin palattua. Molemmat\nvangit kutsuttiin saapuville; lieneekö sen saanut aikaan pelästys,\nvilu tai kenties nälkä, mutta he tunnustivat heti tuoneensa Porvoosta\nkirjeitä, jotka heidän oli jätettävä Elsa neitsyelle.\n\n\"Kutsukaa tänne tyttärenne, Karhuinen!\" käski ritari.\n\nElsa tuli, tyynenä ja hymyillen.\n\n\"Oletko luvannut ottaa vastaan joitakin kirjeitä?\" kysyi Erik herra.\n\n\"Olen, ankara ritari, kunnianarvoisalle isälle!\"\n\n\"Eilen olit levoton tekojesi tähden, tänään näytät tulleen toisiin\najatuksiin.\"\n\n\"Toisiin ensi kerran isäni tietämättä... sitten olen ajatellut, että\nkunnianarvoisa isä on Jumalan lähettiläs, ja täytyyhän enemmän kuulla\nJumalaa kuin ihmisiä.\"\n\n\"Puhumme siitä enemmän toiste\", virkkoi ritari ankarasti ja kysyi sen\njälkeen vangeilta, kenelle kirjeet oli jätetty.\n\nHieman epäröityään mainitsi saksalainen: \"Isä Tobiaalle.\"\n\nOli vastoin ajan tapaa kutsua hengenmiestä maallisen tuomioistuimen\neteen, ja ritari saattoi sentähden pitää kiinni ainoastaan\nvangeista. Nämä tunnustivat, että olivat tulleet veneellä Viipuriin\nja piileksineet koko päivän ja vasta illalla hiipineet linnan luo.\nVanhalta Nuutilta, joka tunsi heidän hankkeensa, oli Pietari saanut\nsoihdun löytääkseen tien pihan poikki; hän ei luullut kenenkään sitä\nhuomaavan. Onnettomuudeksi hänet keksittiin ja otettiin kiinni.\nSaksalainen sitä vastoin oli tavannut isä Tobiaan ja antanut kirjeet\nhänelle.\n\nKuinka Pietari oli onnistunut pääsemään vankeudesta ja kuka\nasemiehille oli vienyt unijuoman, siitä ei voitu saada mitään selkoa.\nVangit mielellään pitivät sen yliluonnollisten voimien ansiona, ja\nkansanusko oli valmis sen hyväksymään, kun vietävät viestit olivat\naiotut Herran palvelijalle. Herra Erik Turenpoika jätti asian\nsilleen, mutta hänellä oli siitä omat tuumansa ja hän päätti pitää\nisä Tobiasta silmällä. Molemmat vangit pantiin jo samana päivänä\nveneeseen, joka oli heidät tuonut Viipuriin, ja vahdiksi pantiin\nrannalle sotamies, joka sai ankaran käskyn ampua, jos miehet vielä\nhalusivat astua maihin.\n\nMyöhemmin ritarin ja kunnianarvoisan isän keskusteltua keskenään\nluovutti jälkimäinen omin ehdoin kirjeet, jotka hän oli saanut\nTanskasta ja jotka kaikki koskivat Sten Sturen äkillistä kuolemaa,\nsitä iloa, mitä tunnettiin kuningattaren palaamisen johdosta ja\nyleisiä lopullisen ja pysyvän rauhan toiveita.\n\nRitari antoi ne äänetönnä takaisin; etteivät _nämä_ kirjeet\ntarvinneet salaisia kulettajia, ymmärsi hän aivan hyvin. Mukana\noli seurannut toisia, vaarallisempia; ne hän oli pääsevä tuntemaan\nainoastaan niiden vaikutuksista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähän vuoden aikaan niin tavaton suojasää väistyi pian purevan\npakkasen tieltä; tammikuun lopulla peitti kaikki vedet jälleen paksu\njää ja teille ja poluille kasautuivat miehenkorkuiset lumikinokset.\n\nJa kuitenkin urri niiden läpi kerjäläisiä laumoittain, nuoria ja\nvanhoja, miehiä ja naisia! Tuli äitejä, lapsi ehtyneillä rinnoillaan,\nympärillään parvi puolialastomia, palelevia, nälkäisiä mukuloita.\n\nHe tulivat laumoittain, viisinkymmenin, jopa sadoinkin; uupuneina,\npuolikuoliaina he laahautuivat linnaan kerjäämään leipää edes\nsuupalan.\n\nVäliin, kun väen paljoutuminen oli ylen suuri, vastattiin heille\naluksi: \"Meillä ei ole enää mitään antaa!\"\n\nSilloin he huusivat: \"Antakaa meidän jäädä tänne ja kuolla;\nannattehan meille ainakin haudan.\"\n\nTämän hädän nähdessään käski Erik Turenpoika, ettei kukaan saanut\nmennä ilman apua, ja hän valvoi itse, että hänen käskynsä täytettiin.\nKun hän linnanikkunasta huomasi jonkun saapuvan lauman, meni hän\nusein itse vastaan ja näytti heille tietä suuriin vajoihin, joissa\nruokaa alituiseen jaettiin ja joihin laitettiin makuupaikkoja.\n\nUsein jäi hän seisomaan antaen kurjan joukon mennä ohitseen. Minkä\nsurkean, hirveän kuvan muodostivatkaan nämä pienet, kokoonkuivuneet\nolennot, joiden ruskeaa nahkaa näytti pitävän koossa ainoastaan\nheikko, hauras luuranko; heidän ennen aikojaan vanhettuneissa\nkasvoissaan puhuivat ainoastaan luonnottoman suuret, ulkonevat silmät\npalavalla ilmeellään eläimen ravinnonhalusta; ohuin, ahnain sormin\nhe tarttuivat siihen, ja kuinka hotaisten he sen ahmaisivatkaan ja\nkuinka himokkaasti ojentuivat laihat kädet tavoittamaan lisää!\n\nVanhemmat olivat jo vajonneet tylsään välinpitämättömyyteen, mikä ei\nodota enää mitään elämältä... heille oli tuttua nälkä ja vilu, hätä\nja kurjuus, he tiesivät, että kuolema oli heidän ainoa pelastuksensa,\nja he odottivat sitä pelkäämättä.\n\nTuli muuankin nuori nainen, kaksi lasta rinnallaan; molemmat\nkirkuivat ja valittivat, sillä ravintolähteet olivat kuivuneet. Äidin\nulkonäkö todisti mykkää epätoivoa, hän pysähtyi hetkiseksi ja katseli\nkorkeaa lumikinosta. Ajatteliko hän kaivaa siihen haudan lapsilleen\nja sitten painautua itse niiden viereen ja kuolla? Hän antoi\nkulkurin toisensa jälkeen kulkea ohitseen ja seisoi yhä paikoillaan,\nhyssytellen pienokaisiaan. Mitä elämällä olikaan tarjottavaa\nniille tai hänelle? Kiusaus oli kenties tulemaisillaan hänelle\nvoittamattomaksi. \"Tuolla sisällä on teille ruokaa ja lämmintä!\"\nsanoi ritari viitaten valaistuun vajaan.\n\nNainen katsoi pelästyneenä linnanherraan. Oliko tämä lukenut hänen\najatuksensa? Aivan kuin häveten, että ne olivat päässeet hänen\nmieleensä, taivutti hän päänsä ja meni muiden jälkeen.\n\nJonon jälkipäässä tulivat raajarikot, joista monella oli ainoastaan\ntoinen jalka tai käsi. Muuatta vanhaa sotamiestä, joka oli menettänyt\nmolemmat jalkansa ja toisen kätensä, veti kelkassa toinen, joka\noli menettänyt ainoastaan käsivarren. Eräs toinen rampa lykkeli\nkelkkaansa eteenpäin airontyngällä; hänellä olivat tallella molemmat\nkäsivarret, mutta se kasakansapeli, joka oli runnellut hänen molemmat\njalkansa, ei ollut armollisesti tehnyt loppua hänen elämästään.\n\nMolemmat ajoneuvot pysähtyivät, ja ritaria tervehdittiin\nsotilaalliseen tapaan. Hän teki heille muutamia kysymyksiä, joihin\nvastattiin valittamatta ja nurisematta; he eivät syyttäneet ketään\nkurjuudestaan, vaan pyysivät ainoastaan leipäpalaa.\n\nMutta kun kaikki olivat ehtineet sisälle, meni ritari perästä; hän\nkäski kantaa olkia niille, jotka tahtoivat jäädä yöksi. Seuraavana\naamuna ennen lähtöään saisivat he vielä uuden aterian.\n\nSilloin riemuitsi kerjäläisjoukko: \"Ruokaa, ruokaa!\" Mitään muuta he\neivät toivoneet.\n\nMutta huoneeseensa saavuttuaan ritari alkoi levotonna kävellä\nedestakaisin.\n\n\"Jospa nämä olisivat ainoat!\" tuumi hän itsekseen. \"Mutta monet\ntuhannet kärsivät samoin kuin hekin. Minä ruokin heidät tänään,\nmutta huomenna he saavat nähdä nälkää, ja seuraavana päivänä nälkä\nja pakkanen hautaa heidät nietokseen... Mitä on armeliaisuuteni\nsilloin hyödyttänyt? Ainoastaan jatkanut heidän kurjuuttaan.\" Elämä,\nolemassaolo näytti hänestä yhä synkemmältä ja käsittämättömältä...\nja hänen sielunsa täytti huoli ja tuhannet kysymykset, joista hän ei\nkyennyt vastaamaan ainoaankaan. Hänestä tuntui, kuin kaikkeus olisi\nsuunnaton kaaos, jossa kaikkea heiteltiin mullinmallin, jossa sattuma\nhallitsi ja ylhäisyys ja alhaisuus riippui ainoastaan mitättömistä\nmielijohteista.\n\nHän tiesi olevansa kykenemätön auttamaan maassa vallitsevaa hätää\nja puutetta. Kuolevain valitus ja vaikerrus kasvoi kasvamistaan,\nse kohosi pilvien korkuiseksi vuoreksi, joka ulottui taivaan\nporteille, mutta alhaisista ylhäisiin viittasivat kaikki häneen ja\nsanoivat: \"Hänet asetettiin meidän hoitajaksemme ja suojelijaksemme,\nja katsokaas tuhansia isiemme, äitiemme ja lapsiemme ruumiita!\nKatsokaa tallattuja, poltettuja sarkojamme ja tyhjiä aittojamme,\nryöstettyjä kirkkojamme ja meitä, maan poikia ja tyttäriä, hajallaan\nharhailemassa kuin metsään eksyneet lampaat! Kuka on meidät kutsuva\nkokoon ja antava meille taas lain ja oikeuden? Hän, hän ei sitä\nvoi...\"\n\nNiin ajelehtivat ajatukset ritarin sielussa, samoin kuin aallot\nmyrskyisellä merellä, ja epäilys synnytti toisen, ne hyppelivät kuin\nankanpoikaset aallonharjalta toiselle, niitä tuli yhä useampia, näitä\nsynkkiä, kiusaavia ajatuksia, jotka sanoivat, että oli parempi yön\nkuluessa antaa liekkien ja kuoleman tehdä työtänsä kuin että nuo\nraukat huomenna heräisivät samaan kurjaan elämään.\n\nAjatukset kasvoivat kasvamistaan, ne saivat muodon, ja ritari laski\nkätensä soittokellolle; mutta hän säpsähti pelkästä kosketuksestakin,\ntuska oli hänet tukehduttamaisillaan, hän riensi avaamaan\nikkunaluukun.\n\nTähdet kimmelsivät aivan kirkkaalla taivaalla. Puiden oksat olivat\nlumen peitossa, ja valkoinen vaippa levisi kiteilevänä yli metsien\nja maiden. Juhlallinen hiljaisuus vallitsi luonnossa, Jumalan\nmajesteetti istui sen yllä valtaistuimellaan.\n\nSilloin kuului säveliä hänen korviinsa... hän kuunteli, ne\nkuuluivat suuresta vajasta pihalta. Siellä veisattiin ehtoovirsi\npäätetyn aterian jälkeen. Vanhojen ja lasten äänet yhtyivät samaan\nylistysvirteen samalle Herralle.\n\nHänen mieleensä hiipi rajattoman nöyryyden tunne, kaikki epäilykset\nja arvelut tuntuivat kerta kaikkiaan saaneen ratkaisunsa, ja hän\nlankesi polvilleen ja huusi sydämensä syvyydestä: \"Herra, jos sinä\nautat minua, on kaikki käypä hyvin!\"\n\nAivan kuin uutena ihmisenä hän nousi rukouksistaan; keinoja\ntäytyi löytyä eikä hän jättäydy lepoon ennenkuin oli ne löytänyt.\nOli lähetettävä kirjelmiä maan kaikille voudeille, kehoitettava\nkaupunkien asukkaita kaikin voimin avustamaan niitä läänejä, joissa\nvihollinen oli tehnyt tuhojaan. Itse tahtoi hän antaa puolet\nvuosituloistaan hädän lieventämiseen.\n\nYö meni ennenkuin nämä ajatukset selvenivät ja hän ehti ryhtyä\ntuumasta toimeen; päivän ensimäinen valonkajastus tapasi hänet\nkirjoituspöytänsä äärestä laatimasta kirjeitä voudeille.\n\nHän tahtoi sen jälkeen levähtää hetkisen ja meni makuuhuoneeseen.\nHämmästyksekseen hän löysi sinetillä lukitun kirjeen yöpöydältä.\n\nLähemmin tarkastellessaan havaitsi hän, että tavallinen äyrityinen\noli painettu vahaan; kirjeen osoitekin näkyi olevan kirjoitettu\ntottumattomalla kädellä.\n\nMutta vielä suuremmaksi kävi hänen kummastuksensa, kun hän avasi sen\nja löysi ainoastaan nämä sanat:\n\n\"Gunilla rouva.\"\n\nSoittokello kilisi heti, eikä kestänyt monta minuuttia, ennenkuin\nnuori asemies astui sisään.\n\n\"Mistä tämä kirje on tullut?\"\n\n\"Kirje? Minä en ole ottanut mitään sellaista vastaan.\"\n\n\"Se oli täällä yöpöydällä.\"\n\n\"En ole pannut sitä sinne.\"\n\n\"Onko joku toinen ollut täällä?\"\n\n\"Ei tietääkseni.\"\n\n\"Ole varuillasi, Olavi, en pidä siitä, että tänne pääsevät muut.\"\n\n\"Olkaa varma, herra, ettei se tule tapahtumaan, mutta minä en\nkäsitä...\"\n\n\"Älä kysele, mutta pidä silmäsi auki!\"\n\n\"Luottakaa minuun!\"\n\n\"Sano Ristolle ja Kurtille, että he, kumpikin kahden poikasen ja\nneljän palvelijan kera, ovat tunnin kuluttua valmiit lähtemään\nmatkalle!\"\n\n\"Kyllä, herra!\"\n\n\"Odotan heitä salakamarissa.\"\n\nNuori mies riensi pois, mutta ritari ei voinut lakata\nkummastelemasta, kuka sanat oli kirjoittanut ja mitä niillä\ntarkoitettiin. Eilispäivän kuluessa ei hän ollut nähnyt puolisoaan,\nhän oli voinut pahoin eikä ottanut osaa päivällisateriaan; sitten oli\nhänellä ollut niin paljon ajateltavaa, ettei ollut tapansa mukaan\nollut rouvantuvassa hyvää yötä toivottamassa.\n\nKun asemiehet saapuivat, toimitti hän heidät taipaleelle niin\nnopeasti kuin voi. Kirjeet jätettiin, määräykset annettiin ja\nkäskettiin pitämään kiirettä.\n\nSen jälkeen ritari meni rouvantupaan.\n\nHän tuli sinne niin tavattomaan aikaan, että hämmästys oli yleinen.\nKenties oli ilo ollutkin liian äänekästä, mutta kun kissa on poissa,\nhyppelevät hiiret pöydällä, ja Gunilla rouvaa ei näkynyt.\n\n\"Sanon kuten asia on: hän ei ole koko yönä ensinkään nukkunut\",\nselitti muuan neitosista, mutta vaikeni avoimin suin nähdessään\nritarin.\n\n\"Syyn tiedän minä yhtä hyvin kuin tekin\", lisäsi toinen.\n\n\"St! St!\" sihistiin kaikilta tahoilta. Se, joka oli viimeksi puhunut,\nkarahti tulipunaiseksi.\n\nRitari olisi mielellään tahtonut tietää syyn, jonka tiesivät kaikki\npaitsi hän, mutta kun hän oli liian ylpeä sitä kysymään, kysyi hän\nainoastaan Gunilla rouvaa. \"Hän on kappelissa ripillä.\"\n\n\"Sitten odotan.\"\n\nMuutamat ruotsalaiset neitsyet oleskelivat siihen aikaan Gunilla\nrouvan luona. Siellä oli Katarina, ritari Niilo Klaunpojan, Vikin\nherran tytär, ja Anna Pentintytär (Sparre), molemmat kuuluisat\nkauneudestaan; ja Erik herran veljet, Pietari ja Sten, kosiskelivat\nneitsyitä, mutta eivät olleet vielä saaneet mitään suopeaa vastausta.\n\nNämä molemmat istuivat muista erillään, mutta saattoi selvästi\nhuomata heidän kuulleen mitä oli puhuttu, niin hämillään he olivat.\n\nRitari istuutui heidän viereensä.\n\n\"Onko Tanskassa tapana ripittäytyä moneen kertaan viikossa?\"\nkysyi hän Katarinalta, joka usein oli vieraisilla tanskalaisten\nsukulaistensa luona ja kaiketikin tunsi heidän tapansa.\n\n\"Luulen, että siellä kuten täälläkin käydään ripillä, milloin\ntunnetaan siihen kutsumusta\", vastasi hän ylpeästi taivuttaen\npäätänsä, mikä suuresti muistutti hänen kaunista, nyttemmin manalle\nmennyttä äitiään.\n\n\"Minä ainakaan en käy ripillä kuin kerran vuodessa\", huomautti Anna\nnauraen. \"Ja mitä silloin sanon, sen tietää piikaseni ja tietävät\nystäväni jo edeltäkäsin.\"\n\nKatarina loi häneen tyytymättömän katseen. \"Se on pitkälle menevää\navomielisyyttä\", sanoi hän.\n\n\"En ymmärrä, mitä puhtaalla, viattomalla Gunillallani on\nripitettävää.\"\n\n\"Hänellä voi olla sydänsuruja!\" huudahti Anna.\n\n\"Sydänsuruja?\"\n\n\"Anna!\"\n\n\"Se sana kaipaa selitystä, neitsyt!\"\n\n\"Sitä en voi antaa!\"\n\n\"Teidän täytyy!\"\n\n\"Ei ole mitään tavatonta, että Anna päästelee ajattelemattomia\nsanoja; jos Gunilla rouvalla on jokin suru sydämellään, ei hän\nsalanne sitä herraltaan. Tuolla hän tulee, voitte nyt kysyä itse\nhäneltä.\"\n\nGunillan kalpeista kasvoista ja itkettyneistä silmistä näki, ettei\nAnna ollut temmannut aivan tuulesta sanojaan. Tosin hän punastui\nritarin nähdessään, mutta se johtui luultavasti odottamattomasta\nyllätyksestä, sillä hän huudahti:\n\n\"Etsittekö minua, herra?\"\n\n\"Monet tärkeät asiat estivät minua eilen sinua näkemästä, nyt en enää\nvoinut olla ilman sitä.\"\n\nPuna viipyi vielä Gunillan poskilla, kun hän kainosti loi silmänsä\nmaahan, mutta se pakeni, kun hän kohotti katseensa mieheensä; niillä\noli niin lohduton ilme, että ritari kysyi äkkiä: \"Gunilla, oletko\nsairas?\"\n\n\"En!\"\n\nRitari tarttui hänen käteensä ja vei hänet mukanaan huoneeseen, jossa\nlapsi oli.\n\nHän heittäytyi polvilleen pienen vuoteen ääreen ja suuteli lasta\nkatkerasti itkien.\n\nRitari viittasi imettäjää menemään. Huomattuaan jääneensä herransa\nkanssa kahden tahtoi Gunilla rientää ulos, mutta ritari kietoi hänet\nvahvoilla käsivarsillaan ja asetti hänet pehmeään lepotuoliin, sitten\npani hän tytön hänen syliinsä ja seisoi itse kumaraisillaan hänen\nrinnallaan.\n\n\"Usko minulle sydänsurusi\", sanoi ritari. \"Minun... sydän... suruni?\"\n\n\"Etkö ole tunnustanut sitä rippi-isälle?\"\n\n\"Olen!\"\n\n\"Eikö minunkin ole siitä tiedettävä?\"\n\n\"En voi nyt.\"\n\n\"Rakkahin Gunilla!\"\n\n\"No hyvä! Ette rakasta enää minua!\"\n\n\"Uneksitko! Mitä tämä on?\"\n\n\"Ette ole koskaan, koskaan rakastanut minua!\"\n\nJa hän purskahti rajuun itkuun.\n\n\"Oletko sairas, lapsi, vai kuka sinua on uskotellut?\"\n\n\"Ei kukaan, ei kukaan! Olen itse hankkinut varmuuden.\"\n\n\"Mistä?\"\n\n\"Siitä, että te vihaatte ja vainootte äärimmilleen sitä, jota minä\nrakastan enimmän maan päällä.\"\n\n\"Mistä puhut?\"\n\n\"Tanskasta, isänmaastani, jonka te tahdotte tuhota, hävittäisitte sen\njäljettömiin, jos voisitte.\"\n\n\"Ah, nyt ymmärrän!\"\n\nEnnenkuin ritari ehti sitä estää, oli Gunilla hypähtänyt jalkeille\nja heittäytynyt tämän jalkoihin. \"Lähettäkää minut sinne takaisin!\"\nhuudahti hän. \"Pyydän, rukoilen sitä teiltä!\"\n\n\"Gunilla!\"\n\n\"En voi jäädä tänne, se on minulle mahdotonta.\"\n\n\"Ja tahdot jättää minut ja lapsemme?\"\n\n\"Ei, lapset otan mukaani.\"\n\n\"He kuuluvat minulle yhtä hyvin kuin sinullekin.\"\n\n\"Olisi julmaa eroittaa minut heistä.\"\n\n\"Etkö sinä sitten menettele julmasti, kun tahdot eroittaa minut\nkaikista niistä, jotka ovat minulle rakkaita?\"\n\n\"Pyhä neitsyt, suojele ja tue minua!\"\n\n\"Gunilla, mitä rakkaudellamme on tekemistä politiikan kanssa? Me\nrakastamme toisiamme, eikö siinä ole kylliksi?\"\n\n\"Ei, ei, se on synti, hirveä synti!\"\n\n\"Kuka niin sanoo?\"\n\n\"Kunhan vain tiedän sen!\"\n\n\"Isä Tobias se kai...\"\n\n\"Rakas herrani!\" huudahti Gunilla ja kietaisi käsivartensa hänen\nkaulaansa. \"Antakaa uudestaan Hannu kuninkaalle lupauksenne, ja minä\nluen toivomuksenne silmistänne ja täytän ne ennenkuin olette ehtinyt\nne lausuakaan!\" Hän katsoi rukoillen ja tuskaisesti herraansa;\nsuurista, ilmeikkäistä silmistä loisti rannaton rakkauden taivas, ja\nhän suuteli miehensä otsaa ja huulia, aivan kuin elämä ja kuolema\nolisi riippunut siitä vastauksesta, jonka tämä antoi.\n\n\"Gunilla, älä pyydä minulta sitä!\"\n\n\"Rakkauteni on palkintona tästä.\"\n\n\"En ansaitsisi sitä, jos rikkoisin valani.\"\n\n\"Minä olen myös vannonut.\"\n\n\"Olet vannonut minulle rakkautta ja uskollisuutta, ja se vala on\nsinun pidettävä, kunnes kuolema meidät eroittaa...\"\n\nKuului kolme keveää lyöntiä ovelle.\n\n\"Kuka siellä?\" huusi ritari vihaisesti.\n\nEi kuulunut mitään vastausta.\n\nRitari riensi ovelle ja survaisi sen auki, mutta ei nähnyt ketään.\n\n\"Tahtoisin tietää, kuka rohkenee...\"\n\n\"Taivaan lähettiläs!\" sammalsi Gunilla häpeän punan leimutessa hänen\nposkillaan.\n\n\"Eikö isä Tobiaan huone ole aivan tämän huoneen yläpuolella?\"\n\n\"Hän lukee joka aamu rukouksen lapsemme kehdon ääressä.\"\n\n\"Gunilla, toivoisin sinun valitsevan toisen rippi-isän.\"\n\n\"En koskaan, en koskaan!\"\n\n\"Mutta tämä saa ainoastaan pahaa aikaan.\"\n\n\"Hän tahtoo pelastaa sielumme.\"\n\n\"Sitä sanoo jokainen.\"\n\n\"Kukaan ei tarkoita niin vakavasti kuin hän.\"\n\n\"Mutta jos nyt vaadin, että hän poistuu?\"\n\n\"Silloin te, herra, eroitatte itse meidät.\"\n\n\"Niinkö! Sinä siis jäät tänne, jos saat pitää hänet?\"\n\n\"Niin -- lapseni tähden.\"\n\n\"Etkö minun tähteni, Gunilla?\"\n\n\"Se riippuu itsestäsi.\"\n\n\"Minä en hylkää isänmaatani.\"\n\n\"Sitä en tee minäkään.\"\n\n\"Mutta olethan vannonut minulle uskollisuutta!\"\n\n\"Olen sitten vannonut toisen, kalliimman valan...\"\n\n\"Isä Tobiaalle?\"\n\n\"Pyhälle neitsyelle.\"\n\n\"Tehdä minusta valapaton?\"\n\n\"Antaa sinut takaisin Hannu kuninkaalle.\"\n\n\"Ja ehtona on?\"\n\n\"Minun -- rakkauteni!\"\n\n\"Gunilla, saatoit tehdä sen!\"\n\nHän oli heittäytynyt lattialle itkien valtoiminaan, ja ritari seisoi\nkauan melkein menehtyneenä ja katseli häntä -- heidän nuori, kaunis\nonnensa oli pirstaleina. Tuhannet äänet huusivat hänen sielussaan:\n\"Täytä hänen toivomuksensa, mitä merkitseekään Ruotsin asialle\nyhtä miestä enemmän tai vähemmän; Jumala voi sen viedä perille\nsittenkin, jos hän tahtoo.\" Erota Gunillasta oli samaa kuin riistää\nsydän rinnastaan. Hannu kuninkaan alamaisena saattoi hän valmistaa\nSuomelle paremman kohtalon. Kuinka onnelliseksi hän tekisikään nuoren\nvaimonsa, jos sanoisi: \"Gunilla, minä myönnyn toivomukseesi!\"\n\nLuja mies oli heltymäisillään, hän kumartui nostaakseen vaimonsa\nylös; silloin palasi äkkiä hänen muistoonsa kuva köyhästä äidistä\nkahden nälkäisen lapsensa kanssa, hän näki vielä sen ikävöivän\nkatseen, jonka tämä loi nietokseen, jossa he kaikki olisivat\nlöytäneet levon, ja kuitenkin tarvitsi hänen, Erik herran, sanoa\nainoastaan sana palauttaakseen naisen velvollisuutensa tuntoon.\nOlisiko hän itse heikompi? Voisiko Gunilla edes kunnioittaa häntä,\njos hän nyt myöntyisi? Ja eikö Gunilla kerran ollut katuvaisena\npalaava hänen syliinsä?\n\n\"Nouse, Gunilla!\" sanoi hän lempeästi.\n\nMutta tämä ei liikahtanutkaan, jatkoi vain itkuaan.\n\nSilloin hän nosti hänet tuolille kuten lapsen.\n\n\"Erik!\" nyyhkytti vaimo.\n\n\"Mitä tahdot, lapsi parkani?\"\n\n\"Voitteko antaa anteeksi?\"\n\n\"Olet tehnyt minut hyvin onnettomaksi, Gunilla.\"\n\n\"Tämä on minunkin katkera sydänsuruni.\"\n\n\"Minä ymmärrän sen enkä tahdo lisätä kiveä kuormaan.\"\n\n\"Hylkäättekö minut?\"\n\n\"En, mutta meidän täytyy nyt kulkea eri teitä. Maailma saa uskoa,\nettä me olemme onnellinen aviopari; ainoastaan me molemmat tiedämme,\nmikä meidät eroittaa.\"\n\nGunilla ojensi käsivartensa häntä kohden.\n\nHän taivutti ne hiljaa alas ja suuteli hänen otsaansa. \"Hyvästi,\nGunilla! Jumala sinua auttakoon!\"\n\nTaakseen katsomatta ritari kiirehti huoneesta pois, mutta\nrouvantupaan tultuaan lähestyi hän nopeasti Katarinaa ja Annaa.\n\"Menkää hänen luoksensa!\" pyysi hän. \"Sanokaa hänelle, että annan\nhänelle anteeksi...\" Enempää hän ei voinut sanoa, vaan poistui\nnopein askelin, mutta kun hän tuli huoneeseensa, heittäytyi hän\npenkille ja purskahti rajuun itkuun; isku oli odottamaton ja se\nmurskasi koko hänen elämänsä ilon. Mutta kauaksi ei hän jättäytynyt\nsurunsa valtaan; hän tiesi, että työ ja toiminta oli ainoa keino sen\nhuojentamiseksi, ja hänellä oli suuri työ käsillä ja sille hän tahtoi\nomistaa elämänsä kaikki voimat. Hän nousi ja meni ikkunan luo. Suuri\nkerjäläisjoukko marssi tiehensä linnanpihalta, ainoastaan nainen\nkahden lapsensa kanssa seisoi jälellä. Elsa antoi hänelle muutamia\nvaatekappaleita.\n\nRitari nojautui ulos ikkunasta. \"Missä sinun on kotisi, nainen?\"\nkysyi hän.\n\n\"Viholliset ovat sen polttaneet, herra; minulla ei ole nyt kotia\",\nvastasi hän.\n\n\"Sitten voit jäädä tänne, jos tahdot. Elsa, pidä huolta hänestä!\"\n\n\"Kyllä, jalo herra!\"\n\nRitari vetäytyi pois ikkunasta päästäkseen kiittelyistä; hän\noli ainoastaan kuullut sydämensä kehoitusta, mutta haavaa hänen\nsydämessään kirveli kovemmin nähdessä sitä iloa, jonka hän oli\nherättänyt. -- --\n\nOleskellessaan vuonna 1499 pitemmän aikaa Kööpenhaminassa oli\nhän tutustunut Gunillaan. Molemminpuolinen rakkaus veti heitä\ntoisiinsa, he olivat yhdenvertaiset säätyyn ja elinehtoihin nähden,\npäiväpaisteisena lepäsi tie heidän edessään. Ruotsin valtaneuvosto\noli nimittänyt Erik Turenpojan Viipurin linnan päälliköksi, Hannu\nkuningas oli antanut sille vahvistuksensa, ja kaunis tyttö selitti\nviihtyvänsä siellä, missä hänen jalo herransakin oleskeli.\n\nLoistavat häät vietettiin Kööpenhaminassa. Kuningas ja hänen\nylhäisimmät herransa olivat läsnä, puheita pidettiin ja maljoja\njuotiin, tuumittiin, että tästä liitosta oli tuleva yhtä luja ja\neroittamaton kuin liitosta Tanskan ja Ruotsin välillä.\n\nKohta sen jälkeen vei Erik herra nuoren puolisonsa Viipuriin, ja\nennustukset näyttivät käyvän toteen. Koskaan ei ollut solmittu\nonnellisempaa avioliittoa. Gunilla rouva ei ainoastaan osoittautunut\najattelevaiseksi emännäksi, hänellä oli myös harvinainen lahja\nlevittää hauskuutta ja mielihyvää ympärilleen.\n\n\"Jalo herrani ja koko talonväkeni!\" oli hänellä tapana sanoa, siten\nviitaten, että tämä oli hänen maailmansa; häntä liikutti vähät, mitä\ntapahtui sen ulkopuolella.\n\nNeljässä vuodessa oli hän lahjoittanut Erik herralle pojan ja\nkaksi tytärtä. Onnellisilla puolisoilla ei ollut nyt enää mitään\ntoivottavaa. Seuraavana kesänä he tekivät vierailumatkan Tanskaan,\nja Gunillan vanhemmat taivuttivat Erik herran jättämään vaimonsa ja\nlapsensa sinne vielä muutamiksi kuukausiksi, sillä hänen itsensä\ntäytyi palata Suomeen.\n\nJonkun aikaa hänen palaamisensa jälkeen tapahtui kohtaus hänen ja\nSten Sturen välillä Hollolan pappilassa. Vaikea Erik herran oli\ntehdä päätöstään, sillä hän oli persoonallisesti kiintynyt Hannu\nkuninkaaseen ja perhesiteensä vetivät häntä Tanskaan; mutta hän oli\nruotsalaista syntyä, väkivalta ja vääryys olivat hänelle kauhistus,\nhänelle oli käynyt selväksi, ettei suinkaan tahdottu Ruotsin\nyhdenvertaisuutta Tanskan kanssa, ei sen tulevaista kehitystä ja\nonnea, vaan sen masennusta ja sortoa. Moni havainto Tanskassa oli\nsaanut hänet vakuutetuksi, että oli helpompi hävittää Ruotsin rahvas\nperinpohjin kuin saada se alistumaan samaan kohteluun. Hänen omat\nisänmaalliset tunteensakin asettuivat tätä vastaan, mutta todellisena\nritarismiehenä hän päätti persoonallisesti sanoa irti uskollisuutensa\nja kuuliaisuutensa Hannu kuningasta kohtaan, ja tämä oli tapahtuva\nsamalla kertaa kuin hän nouti vaimonsa ja lapsensa.\n\nSattumalta oli Hannu kuningas sillä kertaa Slesvigissä, ja\nirtisanominen oli sentähden tehtävä kirjallisesti, mutta ritarin\nappiukko kehoitti häntä kiireimmiten lähtemään matkalle. \"Ei ole\nmahdotonta\", tuumi hän, \"että Hannu kuningas muuten asettaisi esteitä\ntielle\".\n\nEmäntänsä kanssa ei Erik herra ollut koskaan puhunut muista asioista\nkuin niistä, jotka koskivat heidän yksityiselämäänsä tai hädänalaisen\nväestön auttamista.\n\n\"Mitä merkitsee, mihin kansaan nälkäiset kuuluvat\", sanoi Gunilla\nrouva eräänä päivänä, kun vanha Karhuinen murisi siitä, että muutamat\nlappalaiset olivat saaneet ruokaa ja yösijaa linnassa.\n\nErik herra ei ollut, joko sitten välttääkseen tekemästä puolisoaan\nlevottomaksi tai totutusta tavasta, ilmoittanut Gunilla rouvalle,\nettä hän oli sanoutunut irti Hannu kuninkaasta.\n\nKohta sen jälkeen saapui isä Tobias Kööpenhaminasta tuoden terveisiä\nja kirjeitä Gunilla rouvan äidiltä. Hänellä oli Erik herrallekin\nkirje, jossa pyydettiin, ettei hän kieltäisi nuorelta emännältään\nhurskasta rippi-isää, jonka rouva Agneta Bese oli monilla rukouksilla\nja lupauksilla saanut matkustamaan Suomeen olemaan hänen suuresti\nrakastetulle tyttärelleen lohdutukseksi ja mielenylennykseksi.\n\nEhdotus ei suinkaan ollut Erik herralle mieluinen. Gunilla\nrouva samoin kuin hän itsekin oli tähän asti saanut lohdutusta\nja virkistystä linnanpapilta, vanhalta vilpittömältä Herran\npalvelijalta, joka heidän sielujensa jalostamisella tarkoitti myös\nmolemminpuolista luottamusta heidän maallisen onnensa takeena.\nOliko nyt muukalainen astuva heidän väliinsä? Lukisiko hän Gunillan\nsydämestä hänen salaisimmatkin ajatuksensa ja antaisi niille sen\nsuunnan, jonka tahtoi? Gunillan nuori sydän oli kuin vaha: siihen\npystyi jokainen vaikutelma.\n\nKun Erik herra nyt istui pöydän ääressä pää käsien varassa ja\nmenneisyyden kuvat vaelsivat hänen ohitsensa, kuinka elävästi hän\nmuistikaan omat epäilyksensä, mutta myös sen levottomuuden ja pelon,\njonka hän silloin näki Gunillan kasvoilla. \"Haluatko, että hän jää?\"\noli Erik herra kysynyt häneltä.\n\n\"Haluan, sillä se on äitirouvan tahto\", vastasi hän.\n\nTämä ratkaisi. \"Kuka voi paremmin kuin äiti ymmärtää lapsensa totisen\nhyvän?\" ajatteli Erik herra ja antoi suostumuksensa.\n\nMutta siitä päivästä lähtien oli kuin kodin hyvät hengettäret\nolisivat toinen toisensa jälkeen väistyneet ja vähitellen kadonneet.\nGunilla rouva ei enää hiipinyt hänen rinnallaan pienine luottavaisine\nilmoituksineen, jotka, vaikkakin vähäisiä ja merkityksettömiä,\nkuitenkin olivat hänelle niin rakkaita. Gunillan päivittäinen\nripilläkäynti huolestutti häntä; mitä oli hänen puhtaalla,\nviattomalla vaimollaan ripitettävää? Nyt oli kaikki selvää. Rakkauden\nGunillaan oli hänet tehtävä luopioksi, sentähden Gunilla oli\nvieroitettu hänestä.\n\nErik herra kohotti päänsä pystyyn; tavallisesti niin lempeät kasvot\nolivat nyt kuin raudasta valetut. \"Se ei ole heille onnistuva\",\njupisi hän itsekseen. \"Mutta Gunilla, Gunilla parkani, kestääkö hän\ntaistelun?\"\n\nRitari käski, että hurja \"Tartarus\" oli satuloitava ja linnanvartia\nkutsuttava hänen luoksensa.\n\n\"Pitäkää silmällä kotioloja, Karhuinen\", sanoi hän, \"en kai palaa\nkotiin ennenkuin huomenna\".\n\n\"Ja jos jotakin tapahtuisi?\"\n\n\"Silloin voit kysyä minua Hollolan pappilasta.\" Kun ritari kiinnitti\nmetsästyspuukon vyölleen ja otti keihään ja pyssyn mukaansa, kysyi\nuskollinen Olavi, eikö hän saanut tulla mukaan.\n\n\"Et\", vastasi hän. \"Tällä kertaa metsästän yksin. En ota ketään\nmukaan.\"\n\nRouvantuvasta oli nähty ritarin lähtö, ja se antoi aihetta\nmoniin aprikoimisiin. Ukko Karhuinen kutsuttiin Gunilla rouvan\nluo kertomaan, mitä hän tiesi siitä. Ukko näki selvään, kuinka\nlevottomaksi armollinen rouva kävi, vaikka tämä koettikin sitä salata.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNopein askelin ja, kuten luuli, huomaamatta riensi Elsa\nkiertoportaita isä Tobiaan luo. Hän tapasi kunnianarvoisan isän\nistumassa pöydän ääressä ikkunan luona, ja pöydällä oli pyhimyskuvia\nsisältävä kirja, jota hän tarkkaavaisesti katseli.\n\nNuoren tytön tehtävänä oli hänen huoneensa siivoaminen; tänään näytti\ntytöllä olevan jotakin erityistä sanottavaa, mutta kun kunnianarvoisa\nisä ei kääntänyt katsettaan kirjasta hänen tullessaan sisälle, ei\nhän tahtonut häiritä, vaan ryhtyi heti työhönsä. Se ei kuitenkaan\nestänyt häntä näkemästä, kuinka hurskas mies tarkkaavaisesti seurasi\nkaikkia hänen liikkeitään, mutta heti käänsi katseensa kirjaan, kun\nhän kääntyi päin.\n\nElsalta ei jäänyt huomaamatta, että isä Tobias katsoi häneen\nyhtä mielellään kuin kaikki muutkin; alussa se imarteli hänen\nturhamaisuuttaan, mutta sen nöyryytyksen jälkeen, jonka hän oli\nkärsinyt palvelustensa tähden, oli se suopeus, jota hän mahdollisesti\noli tuntenut kunnianarvoisaa isää kohtaan, väistynyt epämääräisen\nitsenäisyydentunteen tieltä; hänestä tuntui, että hänkin kerran\nvoisi käyttää isää hyväkseen, jos hän nimittäin tahtoi viedä jotakin\nperille, mutta hänellä ei ollut vielä selvillä, mitä tämä tulisi\nolemaan, vaikkei hän epäillyt sen sattuvan ennemmin tai myöhemmin.\n\nSiivoaminen jatkui äänettömästi, ei ollut enää muuta kuin ikkuna ja\npöytä jälellä.\n\nElsa pysähtyi hänen eteensä ikäänkuin odottaen hänen lukemisensa\npäättymistä.\n\nHäntä ei näyttänyt se koskaan kiinnittäneen enemmän kuin nyt; hän ei\nkohottanut katsettaan.\n\nElsan silmät ja huulet väreilivät veitikkamaisuuttaan, mutta hän\nvaikeni ja odotti.\n\nPappi istui liikkumatonna kuten ennenkin.\n\nSilloin hiipi tyttö hänen tuolinsa taakse, pyyhkien ja tomuttaen\nsyvää ikkunankomeroa. Kun hän sen jälkeen kääntyi, ei pappi ollut\nkyllin nopea liikkeissään ja heidän katseensa yhtyivät.\n\n\"Minua kummastuttaa sinun rohkeutesi\", sanoi pappi.\n\n\"Kunnianarvoisa isä, en luullut teidän minua näkevän.\"\n\n\"Tehtäväsi?\"\n\n\"On oikein suoritettu.\"\n\n\"Saiko ritari kirjeen?\"\n\n\"Panin sen hänen yöpöydälleen.\"\n\n\"Keksittiinkö sinut?\"\n\n\"Sitä ei tehdä ennenkuin itse tahdon.\"\n\n\"Entä isäsi?\"\n\n\"Hän katsoo minun silmilläni.\"\n\n\"Kuitenkin hän vihastui kovasti.\"\n\n\"Kuka seuraavana aamuna vei asemiehille unijuoman?\"\n\n\"Sen teit sinä!\"\n\n\"Isäni arvasi sen.\"\n\n\"Todellakin? Ja kuitenkin...\"\n\n\"Kuitenkin luottaa hän nyt minuun täydellisesti.\"\n\n\"Sinua ei suotta sanota pikku noidaksi\", sanoi pappi yrittäen tarttua\nhänen käteensä.\n\nHän veti sen pois. \"Tiedätte mitä on tapahtunut!\"\n\n\"He erosivat vihoissaan?\"\n\nElsa työnsi syrjään pienen madonnankuvan, joka seisoi seinän vieressä\nja peitti puhetorven yläsuuta. \"Tuosta kuulitte kaiken\", sanoi hän.\n\n\"Mitä... sinä luulet...\"\n\n\"Ei, minä tiedän...\"\n\n\"Elsa!\"\n\n\"Kunnianarvoisa isä!\"\n\n\"Palvele minua uskollisesti, ja palkkasi on oleva suurempi kuin\nrohkeimmatkaan toiveesi.\"\n\n\"Mitä haluatte?\"\n\n\"Hänen täytyy mennä pois!\"\n\nElsa työnsi auki ikkunaluukun ja viittasi ritariin, joka juuri\nsilloin lasketti pihan poikki.\n\n\"Onko se mahdollista?\"\n\n\"Minä arvasin toivomuksenne.\"\n\n\"Ei, ei, se on sattuma!\"\n\n\"Olkoon sitten!\"\n\n\"Mutta palkita tahdon sinut. Mitä tahdot!\"\n\n\"En nyt!\"\n\n\"Kyllä, juuri nyt!\"\n\n\"No hyvä, tahdon huoneenne avaimen.\"\n\n\"Mitä sillä teet?\"\n\n\"Olen kirjoitustaitoinen, kuten tiedätte!\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Tahdon, että -- milloin hyvänsä katson sen tarpeelliseksi -- voin\nkirjallisesti tai suullisesti kääntyä puoleenne.\"\n\nPappi katsoi tyttöä epäilevästi. Häneen suunnatussa katseessa oli\nsellaista uhmaa, että hän pelkäsi tytöstä saavansa vihamiehen\nitselleen. Kenties yhtyi tähän pelkoon riettaampiakin kuvitelmia,\nkaikessa tapauksessa otti pappi avaimen takkinsa taskusta ja ojensi\nsen hänelle.\n\n\"Kiitos!\" vastasi hän huolettomasti. \"Nyt olemme kuitit!\"\n\n\"Kuitit? Mitä sillä tarkoitat?\"\n\n\"Että nyt alamme uuden laskun.\"\n\n\"Se voi tuottaa sinulle suuria etuja.\"\n\n\"Siihen luotan!\"\n\n\"Kuinka kauan ritari viipyy poissa?\"\n\n\"Korkeintaan muutamia päiviä.\"\n\n\"Mihin hän matkustaa?\"\n\n\"Kai Hollolaan. Niin hän aina tekee suurissa suruissaan.\"\n\n\"Niin, surkoon hän vain\", jupisi pappi. \"Tulemme hänelle laittamaan\nvieläkin kuumempaa.\"\n\n\"Nyt en uskalla viipyä kauemmin. Tahdotteko enää mitään,\nkunnianarvoisa isä?\"\n\n\"Mene Gunilla rouvan luo; tee kaikki voitavasi saavuttaaksesi hänen\nsuosionsa. Vaani hänen sanojaan ja katseitaan, koeta urkkia ilmoille\nhänen ajatuksensa ja tee minulle niistä tarkka selko.\"\n\n\"Sen teen!\"\n\nElsa meni, ja isä Tobias riensi puhetorvelle; hän tiesi, että Gunilla\nrouva oli vielä samassa huoneessa kuin lapsikin. Hetkisen jälkeen\nkuuli hän ääniä. Elsa oli tullut sinne sisään; Gunilla rouva valitti\nkovaa päänsärkyä, ja Elsan oli valeltava hänen päätänsä kylmällä\nvedellä. Nuori tyttö koetti tällöin ilahuttaa häntä loruiluillaan.\nHän kertoi pienestä mustalaispojasta, joka oli ihmeen notkea ja\nketterä, ja vaikkakin hän oli vasta kymmenvuotias, oli hän jo mestari\nkaikenlaisissa kujeissa. Olisi varmaankin suuri huvi pienelle Akseli\nErikinpojalle, jos jalo rouva sallisi Sakon tulla sisälle.\n\n\"Kutsu hänet tänne, Elsa\", vastasi Gunilla rouva, \"ja kerro myös\nneitsyilleni ja palvelustytöilleni; kenties se huvittaa heitä\nkaikkia\".\n\nElsa ei hidastellut käskyä täyttäessään, ja pian kaikui\nlastenkamari naurusta ja pakinasta. Sakko ei ainoastaan osannut\ntehdä apinan kujeita, hän voi myös matkia jokaista läsnäolijaa\nsuurella luontevuudella, joka teki todellisuuden ainoastaan hieman\nhullunkurisemmaksi. Ja hän kulki yli lattian yhtä ylpeän ryhdikkäästi\nkuin ritarikin, mutta kun joku neidoista kuiskasi hänelle: \"Isä\nTobias\", silloin laittoi hän päänsä riipuksiin, jalat, käsivarret,\nkoko ruumis oli kunnianarvoisan isän täydellinen kuva. Nuoret tytöt\npurivat huulensa verille pidättäessään nauruaan, mutta kun Sakko\naivan hairahduttavalla luonnonmukaisuudella matki sitä viiruilevaa\nkatsetta, jolla Tobias tähysteli kauneimpia tyttöjä, silloin\npuhkesi riemu valloilleen; katsojat kirkuivat ihastuksissaan,\nilonpurkauksilla ei ollut mitään rajoja.\n\nMutta jo ennen tämän leikin alkua oli Gunilla rouva mennyt\nrouvantupaan, joka nyt oli aivan tyhjä. Hän lähetti sanan isä\nTobiaalle, että hän odotti tätä.\n\nIsä saapui heti.\n\n\"Olen noudattanut tahtoanne\", sanoi Gunilla rouva. \"Ei minun, vaan\npyhän neitsyen.\"\n\n\"Herrani on lähtenyt matkalle.\"\n\n\"Palaako hän pian takaisin?\" kysyi Tobias innokkaasti.\n\n\"Jollei hän sitä tee, hautaudun minä johonkin luostariin!\" huudahti\nnuori nainen.\n\n\"Se olisi Jumalalle otollinen teko.\"\n\n\"Hän saisi silloin etsiä toisen vaimon, joka taipuisi hänen tahtonsa\nmukaan.\"\n\n\"Jos hän elää, ette te suinkaan mene luostariin\", virkkoi pappi\nhymyillen.\n\n\"Te saatte vastata siitä, että minä teen herrani onnettomaksi\", sanoi\nGunilla melkein epätoivoissaan. \"Olen näyttänyt teille tien hänen\nsielunsa pelastukseen; jollette tahdo sitä käydä, on vastuu teidän.\"\n\n\"Mutta jollei hän anna myöten?\"\n\n\"Hän tekee sen, jos te pysytte lujana.\"\n\n\"Olisipa se mahdollista!\"\n\n\"Olette astunut ensi askeleen; nyt on teidän voitettava hänet\nuudelleen, saatava hänet rakkaudesta teihin uhraamaan teille\nkaikkensa.\"\n\n\"Voinkohan tehdä sen?\"\n\n\"Kyllä, jos oikea, taivaallinen rakkaus saa sijaa sielussanne.\"\n\nGunilla ei kuunnellut pappia; hänen ajatuksensa liihoittelivat siihen\naikaan, jolloin hänet oli juuri kihlattu. Mitä lupauksia ja valoja he\nsilloin vaihtoivatkaan keskenään! Maailmassa ei ollut mitään, jota\nonnellinen sulho ei olisi tehnyt hänen hyväkseen.\n\nMuisto tästä loisti vielä tähtenä hänen silmissään, kun hän kohotti\nkatseensa pappiin.\n\n\"Eivät minua enimmän sureta kahakat tanskalaisten ja ruotsalaisten\nvälillä, vaan teidän lausuntonne, että mieheni on -- valapatto.\"\n\n\"Samaa mieltä on äitinnekin.\"\n\n\"Sentähden tahdon käyttää kaikki keinot taivuttaakseni hänen mielensä\nTanskan puolelle. Mutta on julmaa, että minun täytyy uhrata itseni ja\nonneni tämän asian tähden.\"\n\n\"Ettekö muista Judithaa?\"\n\n\"Minä en voi, en tahdo tarttua miekkaan, eikä herrani ole mikään\nHolofernes.\"\n\n\"Sellaisella mielenlaadulla ette voine saada mitään aikaan, ja minä\nteen viisaimmin, kun palaan takaisin.\"\n\n\"Heitettyänne epäilyksen palon sieluuni. Enhän enää tiedä, mitä minun\non tehtävä, mitä ei!\"\n\n\"Te ette pidä minun neuvojani arvossa.\"\n\n\"Sentähden, etten tiedä, mitä minun on uskottava.\"\n\n\"Onneton, ette siis tiedä, että pannajulistus riippuu uhkaavana\nmiekkana tämän kirotun maan yllä!\"\n\n\"Jumala ja pyhä neitsyt meitä suojelkoon!\"\n\n\"Herra Erik Turenpoika ja maan kaikki suurmiehet tietävät sen hyvin,\nmutta niin syvälle ovat he vajonneet turmelukseensa, etteivät he\nsiitä välitä ja pitävät sen salassa yksinkertaiselta kansalta.\"\n\n\"Taivaan vallat meitä suojelkoot!\"\n\n\"Saksanmaan keisari on kutsunut Ruotsin neuvoston ja hallituksen\ntuomioistuimensa eteen vastaamaan Hannu kuningasta, heidän laillista\nkuningastaan vastaan, mutta he pilkkaavat hänen kutsumustaan ja\nhalveksivat hänen lähettiläitään. Ettekö näe, kuinka uhkaavat pilvet\nkäyvät yhä synkemmiksi ja kuinka salamanvälähdys seuraa toistaan?\nEttekö kuule, kuinka ukkonen jyrähtelee? Luuletteko kestävän kauan,\nennenkuin se iskee maahan ja polttaa tuhkaksi tämän turmeluksen\nSodoman ja Gomorran?\"\n\nGunilla oli langennut polvilleen; hän kohotti ristityt kätensä pappia\nkohden. \"Armoa, laupeutta!\" sammalsi hän. \"Minulla ei ole oleva\ntästedes muuta tahtoa kuin teidän tahtonne.\"\n\n\"Te ette pysy lujana.\"\n\n\"Minä tahdon pysyä.\"\n\n\"Vannotteko sen minulle?\"\n\n\"Vannon!\" vastasi Gunilla sammuvalla äänellä. Kaikki puna pakeni\nhänen poskiltaan, hän oli meneväisillään tainnoksiin, eikä ovela\ndekaani tahtonut päästää käsistään sitä valtaa, minkä oli saavuttanut.\n\n\"Nouse!\" sanoi hän käskevästi. \"Ja ole vahva Herrassa!\"\n\nGunilla totteli häntä heti. \"Mitä vaaditte minulta?\"\n\n\"Että heität heikkoutesi pois ja vyötät itsesi hengen miekalla.\"\n\n\"Minä tiedän, että joudun hukkaan\", vastasi Gunilla toivottomin\nkatsein. \"Mutta minä teen mitä voin.\"\n\n\"Tahdotko, että minä tuen sinua?\"\n\n\"Jos voitte.\"\n\n\"Voin yhdellä ehdolla.\"\n\n\"Ja se on?\"\n\n\"Sokea kuuliaisuus.\"\n\n\"Silloin on vastuu teidän!\"\n\n\"Minun, ainoastaan minun!\"\n\n\"Niin, niin, se on ainoa mahdollisuus!\"\n\n\"Milloin odotetaan Erik herran palaavan?\"\n\n\"Huomisiltana.\"\n\n\"Sinun on otettava hänet juhlallisesti vastaan, hymyilevin kasvoin ja\nhellin sanoin.\"\n\n\"Voinko tehdä sen?\"\n\n\"Sinun täytyy!\"\n\n\"Minä tottelen!\"\n\n\"Mutta mitään läheisempää keskustelua ei saa tapahtua välillänne; hän\non ainoastaan sinun vieraasi.\"\n\n\"Ainoastaan minun vieraani!\"\n\n\"Ylihuomenna tulet ripille kahdeksan aikaan.\"\n\n\"Mitä minulla on ripitettävää?\" huudahti Gunilla poissa suunniltaan.\n\"Minulla, joka olen ainoastaan teidän tahtonne välikappale! Kaikki on\nkuollutta minussa; minulla, joka olen kaiku teistä itsestänne, mitä\non minulla ripitettävää?\"\n\nSamassa kuului raikuva nauru rouvantupaan. Gunillaa värisytti sen\nkuullessaan, ja isä Tobias mutisi kirouksen. Askeleet lähestyivät,\nja pappi ei ehtinyt edes poistua, kun nuori iloinen parvi tölmähti\nhuoneeseen. Nauru katosi heti neitosten huulilta, kaikki riensivät\nGunilla rouvan luo, joka oli enemmän kuolleena kuin elävänä vaipunut\npenkille.\n\n\"Mitä on tapahtunut, kunnianarvoisa isä?\" kysyi Katarina neitsyt\ntutkistelevin katsein.\n\n\"Pelkään, että Erik herran ikävöiminen on saanut jalon rouvan niin\nkuohuksiin.\"\n\n\"Tosin hän ratsasti 'Tartaruksella', mutta niin taitava ratsastaja\nosaa kyllä hoitaa ratsunsa\", huomautti Anna Sparre. \"Sitäpaitsi\ntuleehan hän takaisin huomisiltana.\"\n\n\"Olkaa vahva, jalo rouva, minulla on teille hyviä viestejä\", kuiskasi\nElsa salavihkaa.\n\n\"Vie minut makuukamariin\", sanoi Gunilla rouva ja hoippui sinne\nsisälle Elsaan nojaten.\n\n\"Oi, minä olen sangen, sangen onneton\", nyyhkytti nuori nainen\nvaipuen vuoteeseen.\n\nElsa katseli häntä vaieten. Neuvottomuus ja sääli taistelivat tytön\nsielussa.\n\n\"Sinulla on hyviä viestejä?\"\n\n\"Herraltanne.\"\n\n\"Herraltani?\" Gunilla nousi nopeasti.\n\n\"Aamulla, ennenkuin hän ratsasti pois, lupasi hän suojaa ja turvaa\neräälle köyhälle naiselle, jolla on kaksi pientä lasta.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Hän käski minun pitää heistä huolta, mutta jos tekisitte sen itse,\nvoisi se häntä liikuttaa ja...\"\n\n\"Olet oikeassa; kutsu tänne nainen.\"\n\nNainen tuli, ja Gunilla rouva puhui osanottavasti hänen kanssansa;\nkohta sen jälkeen pani hän neitosensa ompelemaan; äidille ja lapsille\noli saatava lämpimät puvut, ennenkuin Erik herra tuli takaisin.\n\nRitari tuli määräämäänsä aikaan, mutta kun häntä kutsuttiin\nilta-aterialle, vastasi hän, että se suuri suru, joka häntä oli\nkohdannut, teki hänelle yksinäisyyden seuraa rakkaammaksi.\n\nMistä surusta hän puhui? Oliko jotakin uutta tapahtunut? Kuinka\nmielellään Gunilla olisikaan rientänyt hänen luoksensa kysymään\nhäneltä sitä, mutta hän ei uskaltanut eikä kukaan voinut antaa\nhänelle mitään tietoja.\n\nHän oli katattanut suuret pöydät kokoussaliin, ja kaikki naapuriston\nköyhät saivat runsaan aterian. Hänen piikasensa pitivät huolta\ntarjoilusta hänen oman valvontansa alaisina, ja hän samoin kuin\nkerran viime joulun aikaan nytkin kulkisi pöydän ympäri nojautuen\nherransa käsivarteen. Nyt samoin kuin silloinkin kuiskailisi\ntämä hänelle, että rakasti häntä kaksin kerroin, kun hän osoitti\narmeliaisuutta, ja hän kenties rakkautensa tähden suostuisi vaimonsa\nrukouksiin. Oi Jumala, kuinka Gunilla silloin rakastaisikaan\nherraansa ja alati noudattaisi hänen tahtoaan! Mutta nyt ei Erik\nherra tullut, ja yö oli uneton, ja aamulla oli Gunillan korvatyyny\nkyynelten kastelema.\n\nElsaan ei tosin hänen valtiattarensa täysin luottanut, mutta älykäs\ntyttö osasi aina sovittaa sanansa sen mielialan mukaan, missä Gunilla\noli, ja tämä tahtoi mielellään pitää hänet läheisyydessään; tyttö\nyksin sai toimittaa kaikki hänen asiansa.\n\n\"Ritari on taasen ratsastanut pois, mutta käskenyt sanoa, että hän\ntulee takaisin päivälliselle.\" Sellaisen viestin toi hän seuraavana\naamuna ensimäiseksi emännälleen.\n\n\"Taasko yksin?\" kysyi Gunilla tukahuttaen huokauksensa.\n\n\"Kaksi asemiestä seurasi mukana.\"\n\nEnnen ilmoitti ritari aina hänelle, kun lähti pois, mutta nyt? Itse\noli hän eroittautunut herrastaan, mitä oikeutta hänellä oli valittaa?\n\nMutta hänen täytyi uudestaan voittaa hänet puolelleen; siinä suuri\ntehtävä, jonka hän oli ottanut suoritettavakseen. Oli kysymys\nhänen herransa sielun pelastuksesta, ja hän tunsi horjuvaisuutta\nja epäröimistä. \"Sokea kuuliaisuus\", kuiskasi hän, \"on ainoa tie\npelastukseen\".\n\nKulkiko Elsa papin asioilla, johdatti häntä tiellä, jonka tämä\nviittoi? Sen tulemme näkemään tämän kertomuksen jatkuessa.\n\nKun Erik herra saapui päivälliselle, lepäsi syvä surumielinen\nvakavuus hänen miehekkäillä kasvoillaan, mutta Gunillan ei tarvinnut\nhäneltä vetää pois kättänsä, sillä hän ei ojentanutkaan kättänsä\nsiihen tarttuakseen, ja Gunillan kapinoiva sydän syytti häntä\nkylmyydestä ja välinpitämättömyydestä. Ritari tervehti kaikkia yhtä\nystävällisesti, hän ei ollut äänetön eikä harvapuheinen, kääntyi\nuseampaan kertaan puhuttelemaan isä Tobiasta eikä näyttänyt lainkaan\nolevan hänelle vihoissaan.\n\nTämä köyristelihe kuin kehräävä kissa. Käärmeellä ja kissalla on\nyhtäläisiä sukupiirteitä.\n\nAterian päätyttyä kääntyi ritari melkein suoraa päätä Gunillaan.\nHän kertoi Hollolaan saapuessaan tavanneensa kasvatusäitinsä\nkuolemaisillaan; hän oli istunut tämän vuoteen ääressä viimeiseen\nhetkeen ja sulkenut hänen silmänsä hänen kuoltuaan. Hän kertoi,\nmitä vainaja oli ollut hänelle hänen lapsuudessaan ja kuinka hänen\nmieleensä, kun hän muisteli menneisyyttä, tämä kuvastui jaloimpana\nnaisena.\n\n\"Ja vanha pappi, kuinka hän kestää surunsa?\" rohkeni Gunilla kysyä.\n\n\"Sanan syvimmässä merkityksessä on ukko hänessä kadottanut silmäinsä\nvalon\", jatkoi ritari. \"Mutta kuitenkin sanoo hän vainajan yhä olevan\nluonansa. Hän on kuulevinaan, kuinka muori lukee hänelle, kuten hän\noli tehnyt lähes kolmekymmentä vuotta, ja katsoo kaiken olevan kuten\npitääkin, kun tämä on mennyt edellä valmistamaan hänelle tilaa. Kävin\nhänen luonaan vielä tänään, aikoen saada hänet muuttamaan tänne\nhautajaisten jälkeen, mutta hän hylkäsi ehdotuksen. 'Me vanhat olemme\ntottuneet parhaiten viihtymään kotosalla', sanoi hän, 'eikä vainaja\nantaisi anteeksi, jos minä löisin laimin saarnaamisen. Minun täytyy\nitseni sunnuntaisin lukea kiitokset hänelle ja minä tiedän, että koko\nseurakunta on minun kanssani siunaava hänen muistoaan'. Mitä sanotte,\nkunnianarvoisa isä, sellaisesta uskosta ja sellaisesta rakkaudesta?\"\n\n\"Pyhä kirkkomme vaatii palvelijoiltaan naimattomuutta, ja minua\nkummastuttaa, että täällä Suomessa...\"\n\n\"Jo solmittuja avioliittoja ei ole purettu, ja tähän jos mihin on\nsovitettava raamatun sanat: Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä ei\nihmisten pidä eroittaman.\"\n\n\"Hengen ja veren uhraaminen suurissa urotöissä näyttää minusta\nvähäiseltä tämän jokapäiväisen alttiin ja uhrautuvan elämän rinnalla,\nelämän, jolla on ainoastaan muiden hyvä päämääränään!\" huudahti\nKatarina neitsyt tulisesti.\n\n\"Suurempaa on kuitenkin uhrata Jumalan kunniaksi!\" vastasi isä Tobias\nmahtipontisesti.\n\n\"Silloin voi tulla julistetuksi pyhäksi!\" tokaisi Anna Sparre\nilvehtien.\n\nEdellisen kasvot punehtuivat, ja Katarina neitsyt peitti hymyillen\nkasvonsa liinallaan.\n\n\"Niin vanha kasvatusäitinikin tulee tavallaan\", jatkoi ritari.\n\"En unhoita häntä koskaan ja iloitsen jälleennäkemisestä haudan\ntuolla puolen; seurakunta, joka on kasvanut hänen silmäinsä\nalla, ei ainoastaan ole itse häntä muistava, vaan lapsilleen ja\nlastenlapsilleenkin esittävä hänet esikuvana, joka on seuraamisen\narvoinen.\"\n\nRitari heitti pikaisen katseen puolisoonsa, heidän katseensa yhtyivät\nsekunniksi, mutta kumpikaan ei ehtinyt lukea toisen ajatuksia.\n\nPäivällisen jälkeen sanoi ritari kuuluvalla äänellä, että kun hänen\naikansa tämän jälkeen kävi täpärälle, osaksi matkojen, osaksi muiden\ntehtäväin tähden, toivoi hän, että Gunilla rouva toimisi hänestä\nriippumatta. Hän lupasi, milloin aikansa myöntää, jatkaa käyntejään\nrouvantuvassa, mutta sanoi olevansa kiitollinen, jos Gunilla rouva\ntästälähin kuten tähänkin asti tahtoisi toisinaan ottaa vastaan\njalosukuiset aatelisnuorukaiset ja asemiehet, jotka ilman sitä\ntulisivat liian paljon kaipaamaan seuraelämän suloa. Vuodenaika oli\nnyt sopiva rekiretkiin ja hiihtämiseen; ritari oli käskenyt panna\ntoimeen aseleikkejä ja metsästysretkiä ja toivoi, että Gunilla rouva\ntahtoisi näihin kiinnittää mieltään ja ottaa osaa.\n\nMutta jos neitsyet ja piikaset punastuivat ilosta ajatellessaan\nodotettavia iloja, niin Gunilla rouva sitä vastoin kalpeni ja\nsammalsi vapisevalla äänellä:\n\n\"Tulen kaikessa noudattamaan tahtoanne.\"\n\n\"Yksi seikka täytyy minun lisätä\", virkkoi ritari. \"Kun olen linnassa\nkotosalla, haluan joka päivä nähdä poikaani, ja jotteivät käyntini\nsattuisi teille sopimattomasti, lähetän noutamaan häntä luokseni.\"\n\nHän kumarsi Gunilla rouvalle ja poistui salista.\n\nGunilla ei tiennyt, menikö hän itse makuukamariin vai kannettiinko\nhänet sinne, mutta kun hän palasi, tuntoihinsa, ei hänen surullaan\nollut mitään rajoja.\n\nYhtenä hetkenä hän tahtoi rientää herransa luo ja sanoa, että\nhänen rakkautensa häneen oli hänen koko maailmansa, ja pyytää\nlähettämään pois isä Tobiaan. Toisena ilmestyi hänen sielunsa\nsilmiin se lähetystyö, jonka hän oli ottanut tehtäväkseen ja johon\nhän ei katsonut pystyvänsä; silloin hän toisteli itsekseen: \"Sokeaa\nkuuliaisuutta, ainoastaan sokeaa kuuliaisuutta!\"\n\nElsa vahvisti häntä huomaamatta tässä. Hän kävi yhä\nvälttämättömämmäksi Gunillalle, joka melkein tietämättään noudatti\nhänen neuvojaan ja ohjeitaan.\n\nRitarin menettelytapa ei ollut suinkaan vähän hämmästyttänyt isä\nTobiasta. Hän alkoi pelätä, ettei Gunilla rouva enää voinut palvella\nhänen suunnitelmiaan; ja hänen pyrkiessään laatimaan uusia muuttui\nGunilla melkein välinpitämättömäksi. Sitä vastoin nousi Elsan\nmerkitys päivä päivältä, hän oli selvillä kaikesta, mitä linnassa\nsanottiin ja tehtiin, tiesi aina ritarin matkojen tarkoituksen ja\nkertomalla, milloin että tämä oli aivan epätoivoissaan sen johdosta\nmitä oli tapahtunut, milloin että tämä otti sen sangen keveästi,\nhäilytti hän kunnianarvoista isää alituisessa epätietoisuudessa\nsiitä, mihin oli ryhdyttävä.\n\nEräänä päivänä, kun hän mietiskeli näitä asioita, kuuli hän pantavan\navaimen oveen ja Elsa astui sisään.\n\n\"Suuria uutisia!\" sanoi tyttö hehkuvan punaisena.\n\n\"Kerro!\"\n\n\"Ritari rakastaa toista.\"\n\n\"Sen jo arvasinkin!\"\n\n\"Arvasitteko senkin ketä?\"\n\n\"Tiedätkö sinä sen?\"\n\n\"Katarina neitsyttä!\"\n\n\"Onko se mahdollista?\"\n\n\"Olen huomannut, että neitsyt joka aamu menee jalkaisin metsään. Se\nkummastutti minua, ja minä lähetin Sakon pitämään häntä silmällä.\nEräänä aamuna antoi Risto, ritarin asemies, hänelle kirjeen.\"\n\n\"Keneltä?\"\n\n\"Herraltaan, luulenma, sillä seuraavana päivänä kohtasi hänet ritari\nitse...\"\n\n\"Ja silloin...\"?\n\n\"Luultavasti hän suostui johonkin, mitä toinen pyysi, sillä ritari\nsuuteli hänen kättänsä ja sanoi, että hänen oli kiittäminen neitsyttä\nonnestaan.\"\n\n\"Epäileekö Gunilla rouva mitään?\"\n\n\"Katarinaa vähimmän kaikista.\"\n\n\"Hän epäilee siis kaikessa tapauksessa?\"\n\n\"Kyllä, nyt on hän mustasukkainen jokaiselle, ketä ritari vain\npuhuttelee.\"\n\n\"Hän ei saa mitään tietoonsa Katarina neitsyestä?\"\n\n\"Eikä Anna neitsyestäkään.\"\n\n\"Mitäs hänestä?\"\n\n\"Olavi asemies antoi hänelle kirjeen.\"\n\n\"No, ja sen jälkeen?\"\n\n\"En tiedä, onko heillä ollut kohtausta.\"\n\n\"Vakoile kaikkialla, Elsa.\"\n\n\"Ja palkka?\"\n\n\"Mitä tahdot?\"\n\n\"Edelleen kymmenen vuoden synninpäästön!\"\n\n\"Sen saat.\"\n\n\"Minulla on enemmänkin uutta kerrottavaa?\"\n\n\"Annas kuulla!\"\n\n\"Eilen saapui lähetystö Venäjältä.\"\n\n\"Nuo miehet, jotka lähetettiin taipaleelle yhtä salaa kuin heidät\notettiin vastaankin?\"\n\n\"Juuri samat.\"\n\n\"Heillä oli viestejä ja kirjeitä mukanaan?\"\n\n\"Muuan lähetystö on odotettavissa näinä päivinä.\"\n\n\"Mistä tiedät...?\"\n\n\"Sakko ja minä saamme tietää kaiken, mitä tahdomme.\"\n\n\"Kuules, Elsa; tämän lähetystön mukana tulee luultavasti seuraamaan\nmies, joka... joka...\"\n\n\"Maisteri David Kock!\" keskeytti Elsa hymyillen.\n\nDekaani hypähti pystyyn. \"Mistä tiedät...?\" kysyi hän.\n\n\"Hän sanoi minulle nimensä, kun autoin häntä täältä pakoon.\"\n\n\"Sinun täytyy toimittaa minulle tilaisuus puhutella häntä.\"\n\n\"Kyllä koetan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolmisen viikkoa oli kulunut siitä, kun Erik Turenpoika sanoi\njäähyväiset linnan seurustelusalissa. Hän oli oikeassa sanoessaan,\nettä tärkeät asiat veivät hänen aikansa ja ajatuksensa. Maassa\nvallitseva hätä ja kurjuus vaati monin paikoin hänen persoonallista\nvalvontaansa, että annettuja käskyjä noudatettiin täsmälleen,\nja hänen täytyi matkustaa voudintalosta toiseen johtaakseen\ntoimenpiteitä.\n\nMutta ei siinä kyllin. Ruotsista saapui kirjeitä, jotka sisälsivät,\nettei Svante Niilonpoika ollut oikea mies valtionhoitajaksi,\npuhuttiin hänen horjuvaisuudestaan, hänen kiittämättömyydestään\nSten Sturea kohtaan, Jos kelpo miehet lujasti ja yhdestä tuumin\npuolustaisivat maata ja valtakuntaa, ei olisi vaarallista sallia\nHannu kuninkaan kantaa kuninkaan nimeä; hän oli ystävällinen ja\nrauhaisa herra, ja Suomi silloin varmaan vapautuisi vihollisistaan...\n\nNämä kirjeet herättivät vastakaikua Erik Turenpojan sielussa;\nvapaaehtoinen ero Gunillasta oli syvästi koskenut häneen, ja hän\nolisi pitänyt korkeimpana onnenaan maailmassa noudattaa puolisonsa\ntahtoa. Mutta mitä taipuvammaksi siihen hän tunsi sydämensä,\nsitä ankarammin piti hän kiinni velvollisuutensa täyttämisestä\nja ainoastaan siinä tapauksessa, että Svante Niilonpoika tosiaan\nhuomattiin arvottomaksi Ruotsin valtionhoitajan korkeaan asemaan,\ntahtoi Erik herra valtakunnan muiden suurmiesten kanssa tarjota\nkruunun Hannu kuninkaalle.\n\nViimeksimainittu oli jo vuoden alussa kirjoittanut Erik herralle,\nettei hän tahtonut tietää mistään irtisanomisesta. \"Ja onko sinulla\nnyt mitään syytäkään?\" kirjoitti kuningas. \"Sten herra oli kuollut,\nennenkuin saimme kirjeesi; tämän jälkeen vaadimme viivyttelemättä\nvastausta, mitä tahdot tehdä asiassa.\"\n\nMutta Erik herra oli yhä edelleen kahdenvaiheella eikä hän\nneuvotellut kenenkään kanssa.\n\nSilloin saapui sanoma odotettavasta venäläisestä lähetystöstä, ja\nErik herra päätti ottaa sen vastaan kuten maan päällikön sopi.\n\nSamana päivänä, jona edellä kerrottu keskustelu tapahtui isä Tobiaan\nja Elsan välillä, lähetti ritari uskollisen Olavinsa rouvantupaan\nkysymään, saisiko hänen herransa puhutella Gunilla rouvaa.\n\n\"Mihin aikaan ritari vain haluaa\", vastasi Gunilla punastuen sekä\nilosta että häpeästä. Ritari saapui tuntia myöhemmin. Gunilla rouva\noli lähettänyt kaikki pois; ainoastaan Elsa ja lapsi olivat läsnä.\nPoika, joka jo aikaisemmin aamulla oli ollut ritarin luona, ojensi\nkäsivartensa häntä kohden ja huusi: \"Isä!\"\n\nHän otti pojan syliinsä, suuteli hänen päätänsä ja poskiaan\nja hypitteli häntä korkealle, ja kun poika kirkui iloissaan,\nuudistettiin leikki kerta toisensa jälkeen. Mutta samalla ritari\nkatseli kalpeaa emäntäänsä, joka kyyneltynein, maahanluoduin silmin\nkoetti myhäilyllä peittää liikutustaan.\n\n\"Oletko nähnyt, Gunilla, että hän alkaa kävellä?\" kysyi ritari\nnostaen pikku Annan kehdosta. \"Pelkään, että hän kaatuu\", vastasi\nGunilla. \"Odota, saatpas nähdä!\" Ritari otti ketjun kaulastaan ja\npiteli sitä tytön edessä.\n\nTämä ojensi kätensä sitä kurottamaan. Ritari veti vähitellen kättänsä\nloitommalle ja lapsi otti ensimäisiä haparoivia askeleitaan. Gunilla\nrouva heittäytyi polvilleen käsivarret ojolla ottaakseen vastaan\nlemmikkinsä, jos tämä kaatuisi. Tämä näki ainoastaan kimmeltävän\nkullan, ja ritari pani sen nopeasti äidin kaulaan.\n\nHänellä tuskin oli aikaa siitä hämmästyä, sillä samassa oli hänellä\nlapsi suojelevassa sylissään; mutta samassa hänet myös nostivat lujat\nkäsivarret lattialta, hänen päähänsä painettiin suukkonen ja hän\nistui penkillä Anna pienokainen käsivarsillaan.\n\nKaikki tapahtui silmänräpäyksessä; seuraavassa tuokiossa seisoi\nritari ikkunan ääressä katsellen pihalle; hän oli sangen liikutettu,\nja Gunilla rouvan posket paloivat punaisina.\n\n\"Älä pane pahaksesi, Gunilla\", sanoi hän. \"Sitä ei tule enää\ntapahtumaan.\"\n\nGunilla otti ketjun kaulastaan ja antoi sen tytön leikkikaluksi.\n\n\"Syynä tulooni oli\", sanoi ritari, \"se, että jo huomenna odotan tänne\nmuutamia ylhäisiä venäläisiä. Tahdon laittaa vieraspidot heidän\nkunniakseen, mutta että tämä kaikki tulisi oikein loistavaksi, on\nmeidän kauniiden naistemme oltava mukana. Nyt on kysymys, tahdotko\nsinä ottaa siihen osaa.\"\n\n\"Jos herrani niin haluaa!\"\n\n\"Eikö meillä nyttemmin ole kaksi eri tahtoa, Gunilla? Tulin kuulemaan\nsinun tahtoasi.\"\n\n\"Minä taivun teidän tahtonne mukaan!\"\n\n\"Mutta kun maailma ei saa päästä tietämään tapahtuneesta väliemme\nrikkomisesta, täytyy meidän vieraiden ollessa läsnä puhutella\nkeskenämme kuten muinaisina päivinä, sanalla sanoen, kuten mies ja\nvaimo.\"\n\nGunilla oli kiusoittavan hämillään. \"Milloin juhla on?\" kysyi hän\nnopeasti.\n\n\"Minusta mieluimmin ylihuomenna.\"\n\n\"Annatko itse käskyt siitä?\"\n\n\"Olisin kiitollinen, jos sinä sen tekisit.\" Gunilla kumarsi\nsuostumuksen merkiksi, mutta hänen liikutuksensa osoitti, kuinka\nrakas tehtävä oli hänelle. Ritari kumarsi mennäkseen.\n\n\"Ketjunne!\" sanoi Gunilla ottaen sen tytöltä.\n\n\"Anna antaa itte!\" huusi tämä ja ojensi kirkkaan leikkikalun\nritarille.\n\nErik herran täytyi siis tulla uudestaan luo ottamaan ketjua lapsen\nkädestä; tyttö tahtoi itse ripustaa sen isänsä kaulaan, mutta se ei\nkäynyt äkkiä, ritarilla ei ollutkaan mitään kiirettä ja niin tuli hän\nkuulleeksi kuiskauksen korvaansa: \"Erik, anna anteeksi minulle!\" Ja\nhän vastasi riemuitsevalla ilolla: \"Rakas, armas Gunilla!...\" Mutta\nseuraavassa tuokiossa oli hän poissa. Luja mies pelkäsi antavansa\nmyöten.\n\nNuori nainen istui hiljaa, liikkumatonna, ummessa silmin, hän\nuskalsi tuskin hengittää. Oli kuin hän pelkäisi, että hetken onni\npakenisi liian pian pois. Elsa, joka oli itsestään poistunut heti\nritarin tultua, astui nauraen sisälle ja kertoi, että Sakko teki mitä\nhauskimpia kujeita lastenkamarissa. Nuorta Akselia huvitti kovasti\nniiden näkeminen, ja äiti jätti Annan Elsan huostaan, niin että\nhänkin saisi ilosta osansa.\n\nItse istui hän yhä samalla paikalla, jolla ennenkin; hänellä oli\nmonia ajatuksia selvitettävinä. Ajatuksia, jotka saivat hänet vuoroin\npunastumaan ja vaalenemaan; ajatuksia, jotka milloin kihottivat\nkyynelet hänen silmiinsä, milloin saivat hymyn hänen huulilleen,\najatuksia, jotka olivat sekä hyviä että huonoja, iloisia ja\nsurullisia. Kaikki tunkeilivat tyrkkien toisiaan, kaikki tahtoivat\npäästä valtaan, ja hänen täytyi niitä selvittää ja järjestää,\nkarkoittaa muutamia ja pidättää toisia...\n\nHän oli tällä hetkellä täysin vakuutettu, että puolisonsa rakasti\nhäntä, mutta niinhän tämä teki silloinkin, kun hän lupasi käyttää\ntätä rakkautta keinona saadakseen hänet siirtymään Tanskan puolelle.\nHän tiesi, että isä Tobias halveksi häntä siksi, että hän oli\npettänyt lupauksensa, mutta hänen oma surunsa oli niin katkera,\nettä se oli tehnyt hänet tunteettomaksi koko maailmaa kohtaan.\nTuskallisella uteliaisuudella oli hän vartioinut kaikkia herransa\nhankkeita; hän oli alentunut kyselemään ritarista palvelijoiltakin,\noli ollut mustasukkainen, epäluuloinen, melkeinpä ilkeä! Hän luuli\nherransa käyttävän ilolla hyväkseen tilaisuutta päästäkseen hänestä\neroon, ja monta kertaa, kun nuori mies tuli noutamaan poikaa ritarin\nluo, taisteli hän kovasti haluaan vastaan mennä itse mukaan ja\nsyytää herralleen soimauksia siitä, että tämä oli eroittanut hänet\nsukulaisistaan ja ystävistään, vienyt hänet vieraaseen maahan ja\nsiellä melkein häpeällisesti hyljännyt hänet. Hän ei voinut käsittää,\nettä hän itse oli saanut tämän aikaan; hän oli onneton, hän kärsi\nrakkaudestaan herraansa, sentähden täytyi syyn olla ritarin.\n\nNyt hän oli yhdellä kertaa päässyt täysin selville, että ritari\nrakasti häntä yhtä suuresti kuin ennenkin, ja samoin kuin valo\nhäikäisee tullessa pimeydestä päiväpaisteeseen, niin ei hänkään\nsaattanut eroittaa, mitä tietä hänen oli kulettava.\n\nPahat henget ovat sellaisissa tapauksissa aina ensimäiset\nkuiskailemaan neuvojaan. Ne sanoivat hänelle:\n\n\"Naethän, kuinka hän rakastaa sinua! Käytä siis valtaasi, on kysymys\nhänen sielunsa pelastuksesta! Ja on sitä paitsi nöyryyttävää naiselle\nhävitä sellaisessa taistelussa.\"\n\nJa hän kuunteli näitä petollisia ääniä, hän hymyili ajatellessaan\nniitä voittoja, joita hän tuli voittamaan, ja hän tunsi voimaa, joka\nsai hänet kaipaamaan taistelua, sillä nyt hän oli varma voitosta.\n\nIsä Tobias ei saisi tietää mitään. Onneksi oli hän kieltäytynyt\nripiltä; pappi ei saisi tietää mitään, ennenkuin hän voisi sanoa:\n\"Voitto on minun!\" Se oli kohtuullista sen halveksumisen jälkeen,\njota pappi oli hänelle osoittanut.\n\nKun Gunilla rouva oli päässyt selville itsestään, nousi hän melkein\nylpeästi. Hän tunsi ikäänkuin vapautuneensa heikkoudestaan. \"Olen\nollut kurja raukka\", tuumi hän, \"mutta en ole sitä enää; minä näytän,\nettä voin taivuttaa Erik Turenpojan tahdon sen rakkauden voimalla,\nmitä hän tuntee minua kohtaan. Pyhä neitsyt, auta minua, olen\nasettanut itselleni suuren ja arvokkaan maalin.\"\n\nHäh tunsi äitinsä hengen tuulahtavan sielussaan; mitä nöyryytystä hän\noli tuntenutkaan, nyt oli tuleva hyvitys. Isä Tobias saisi nähdä,\nettei hän ollut se heikko nainen, joksi hän häntä luuli; herra Erik\nTurenpojasta tulisi jälleen Tanskan mies! Se huumaus, jota hän tunsi,\nantoi hänelle epätoivon rohkeuden; hän oli voittava nyt tai ei\nkoskaan.\n\nHän seisoi taasen hetken miettien, mutta äsken niin raukeat silmät\nsäihkyivät tulisesti, tyytyväisyyden hymy leikki hänen huulillaan, ja\nhän kosketti soittokelloa, joka oli pöydällä.\n\nMuuan palvelijatar astui sisään.\n\n\"Kutsu tänne kyökkimestari!\"\n\nTämä ei viivytellyt saapuessaan.\n\nGunilla rouva oli äidiltään oppinut antamaan ajan raa'alle maulle\nhienouden leiman; niistä monista, jotka olivat matkustaneet etelässä,\nolivat muutamat kertoneet uusista tavoista ja menoista, ja nämä\nolivat vähitellen juurtuneet Tanskaan ja levisivät sieltä muuhun\npohjolaan.\n\nOli käytettävä kaikki, mitä talon runsaat varastot ja taide ja\nkätevyys voivat, jotta saataisiin aikaan vieraspidot, jotka olivat\nlinnanherran ja hänen kutsumainsa vieraiden arvoiset. Mutta paras oli\nsäästetty lopuksi: suunnattoman suuri torttu, joka esitti lumivuorta,\noli asetettava pöydän keskelle. Kun torventoitotuksella annettaisiin\nmerkki, repeäisi vuori ja vuorenhaltia astuisi ilmoille. Sakko oli\nmäärätty siksi ja lähetettiin heti häntä noutamaan, jotta voitaisiin\nryhtyä tarpeellisiin toimiin.\n\nMutta kun kaikki oli järjestetty, lähetettiin noutamaan myös isä\nTobiasta. Gunilla sanoi hänelle, että hän tahtoi vuorenhaltian\nylistävän Hannu kuningasta; kunnianarvoisan isän oli sepitettävä\nsanat ja Elsan opetettava ne Sakolle.\n\nDekaani suostui ilolla. Hän ihmetteli Gunillan rohkeutta, kun tämä\nvalmisti herralleen sellaisen häväistyksen, mutta hän välitti vähät\nsiitä vaarasta, mihin tämä siten heittäytyi; nyt oli hänen vain niin\nvoimakkain sanoin kuin suinkin ajettava Tanskan ja oman puolueensa\nasiaa. Ja isä Tobias sepitti Ruotsia vastaan pienen herjauspuheen,\njossa Hannu kuningas asetettiin Jumalan omaan neuvoskamariin, josta\nhän lausui rangaistustuomionsa tälle petolliselle maalle.\n\nHän oli niin ihastunut omaan työhönsä ja luuli sen olevan niin\nvastustamattoman, ettei edes Elsan katsottu voivan sitä opettaa\nSakolle, vaan oli hänen suuremman perusteellisuuden vuoksi tehtävä\nse itse. Niinpä kutsuttiin poika käsille, ja opetus alkoi ja jatkui\npitkin päivää. Metsäläispoika, joka oli tottunut nauttimaan täyttä\nvapauttaan, pidettiin yötä päivää sulettuna lukon taa, jottei voisi\nilmaista mitään ja oppisi perinpohjin läksynsä. Viimeksimainittu ei\nollut niinkään helppoa; jonakin hetkenä Sakko muisti joka sanan,\ntoisena oli hän unhottanut kaiken. Jokin tahra seinässä, hämähäkin\nverkko katossa riitti antamaan hänen vilkkaalle mielelleen uuden\nsuunnan.\n\nOnneksi keksi isä Tobias käskeä häntä katsomaan suoraan hänen\nsilmiinsä lukiessaan puhetta, ja se näytti tosiaankin auttavan\nmuistia; tosin tapahtui väliin, että Sakko ummisti silmänsä ikäänkuin\nväsyneenä näkemäänsä, mutta hänet sai heti tottelemaan tuikea\ntiuskaisu: \"Katso tänne!\"\n\nSeuraavana päivänä myöhään illalla saapui odotettu lähetystö.\nSuuriruhtinas Iivana oli varmaa suojeluslupaa vastaan lähettänyt\nkaksi mahtavaa pajaria, joilla oli jokseenkin suuri ja loistava\nseurue mukanaan. Ei ollut kysymystä alituisista rajariidoista, kuten\ntavallisesti; tällä kertaa tahdottiin ainoastaan ystävällisesti\nneuvotella.\n\nErik Turenpoika ei aivan syyttä pelännyt, että siihen liittyi\njoitakin salaisia tarkoituksia.\n\nPajarien seurueessa oli muuan keski-ikäinen, terävä- ja\nvilkaskasvoinen mies. Linnanvartia kiinnitti ritarin huomion häneen,\nja tämä tunsi hänet heti samaksi mieheksi, jonka ne olivat yhyttäneet\nmetsästä ja tuoneet mukanaan vankinaan.\n\nMies itse sanoi olevansa maisteri David Kock ja pyysi\nvierasvaraisuutta sen seuran tähden, minkä mukana hän saapui.\n\n\"Miksette viime kerralla sanonut kuka olette?\" kysyi ritari.\n\"Esiintymisenne vivahti pikemmin sissiin kuin oppineeseen.\"\n\n\"Sainkin sentähden osakseni sen vastaanoton, joka täällä sellaisia\nodottaa\", vastasi maisteri vältellen, \"enkä sen johdosta valitakaan\".\n\nVieraille osoitettiin ne huoneet, jotka jo oli laitettu kuntoon heitä\nvarten. Heitä odottivat siellä pulleat höyhenvuoteet ja valkoiset\nlakanat, leimuavat takkavalkeat ja ajan tavan mukaan vaahtoava olut\nraskaissa hopeamaljoissa. Täällä oltiin vieraina rikkaassa talossa,\njossa oli pidetty hyvää huolta vieraiden mukavuudesta.\n\nTämä kuului linnanvartian velvollisuuksiin; Elsa oli hommannut\nkaiken, sentähden saattoi hän laittaa niin, että David sai huoneensa\naivan isä Tobiaan huoneen vierestä.\n\nNiin hyvä kuin tämä olisi muuten ollutkin, toi se nyt mukanaan sen\nvaikeuden, että Sakko poika oli huoneessa, ja häntä ei kunnianarvoisa\nisä tahtonut millään ehdolla päästää luotansa. Kun Elsa koetti pukua,\njohon pojan oli pukeuduttava vuorenhaltiana, täytyi sen tapahtua\npapin ollessa läsnä. Elsakaan ei saanut tietää merkillisestä puheesta\nennen aikojaan; niin mielellään kuin pappi tahtoikin käyttää tyttöä\ntuumiensa toteuttamisessa, ei hän ollut halukas ilmaisemaan niistä\ntälle enempää kuin oli tarpeellista.\n\nSellainen viippuminen molemmille puolin ei ole koskaan vaarallisempaa\nkuin silloin, kun on naisen kanssa tekemisissä. Hän kysyy vain:\nystävä vai vihamies; mitään siltä väliltä ei ole hänen sanakirjassaan.\n\nElsasta ei tuntunut merkitsevän mitään se, että hän itsekin oli\nhorjuvainen ajatuksissaan ja toimissaan. Papin luottamus imarteli\nhäntä, anekirje tyynnytti häntä, ja kaiken ja kaikkien urkkiminen\nantoi askarrusta hänen vilkkaalle mielikuvitukselleen. Se\nepäluottamus, jota hänelle nyt osoitettiin, kiihoitti uteliaisuutta\nja herätti kostonhalua. Mustalaisveri alkoi helposti kiehua, ja\nElsalla ja Sakolla oli monia muille käsittämättömiä tapoja ilmaista\najatuksensa toisilleen. Niinpä tiesi Sakko, että Elsa tulisi hänen\nluoksensa yöllä, heti kun hän yskimällä antaisi tälle merkin, että\nkunnianarvoisa isä oli mennyt viereiseen huoneeseen vieraan maisterin\nluo. Oviaukossa oli ainoastaan oviverho, ja Elsa oli päättänyt ottaa\nselon, mitä he sanoivat toisilleen.\n\nKun kaikki vieraat olivat menneet levolle, ja linnassa oli vihdoin\ntullut hiljaista, riensi hän heti paikoilleen. Ei kestänyt montakaan\nminuuttia, ennenkuin kuului hiljaista yskintää. Hiljaa pisti Elsa\navaimen oveen ja avasi sen melkein äänettömästi. Hän hiipi kuin henki\nyli lattian ja pojan vuoteen luo. Tälle ojensi hän kourantäyden\nleivoksia. \"Ole nukkuvinasi!\" kuiskasi hän ja liihoitteli sitten\nvastapäiselle puolelle, missä oli ovi maisterin huoneeseen.\n\nSiellä oli aivan hiljaista; sitten hän kuuli askeleita. Kohta\ntyönnettiin oviverho syrjään.\n\n\"Oletko valveilla, Sakko?\" kysyi isä Tobias. Sakko vastasi syvällä\nhuokauksella.\n\nOviverho putosi alas, mutta se avattiin heti sen jälkeen, ja isä\nTobias tuli ulos lamppu kädessään tietystikin valaistakseen sillä\npoikaa.\n\nElsa seisoi aivan peittämätönnä; pelästys jähmetytti hänet, ja hän\nseisoi aivan liikkumatta, tuskin uskaltaen hengittää. Pappi meni\nvuoteen luo, valaisi poikaa, panipa kätensäkin hänen päällensä, mutta\npoika ei ollut siitä tietävinäänkään; epäilemättä hän nukkui.\n\nNyt tiesi Elsa, että hänen hetkensä oli lyönyt, ja hän uteli\nitsekseen, pelästyisikö pappi hänet nähdessään ja huudahtaisi,\njolloin vieraskin tulisi ulos, ja mitä hän silloin vastaisi heidän\nkysymyksiinsä ja minkä rangaistuksen he määräisivät hänelle.\n\nTällaikaa oli isä Tobias kääntynyt; hän kohotti lampun, niin että\nvalo lankesi suoraan Elsaan. Tämä oli näkevinään papin silmien\nkääntyvän samaan suuntaan ja luki niistä ja koko hänen kasvoistaan:\nviekkautta ja tuhmuutta. Pelkäsikö pappi kenties, että hän\npakenisi, ja oliko papin tarkoitus tarttua häneen ennenkuin oli\nmitään näkevinään? Ajatukset risteilivät salaman nopeudella hänen\nsielussaan, mutta onneksi ei hän liikauttanut ainoaakaan lihastaan.\nNäytti melkein kuin pappi olisi paennut häntä, niin nopeasti hän\nkatosi oviverhon taakse.\n\n\"Kummallista, sangen kummallista!\" kuuli Elsa hänen jupisevan.\n\n\"Mistä puhutte?\" kysyi toinen.\n\n\"Olin näkevinäni näyn.\"\n\n\"Toisessa huoneessa?\"\n\n\"Seinällä ovenne vieressä.\"\n\n\"Sitä lienee syytä tutkia.\"\n\nElsa oli vähällä paeta, mutta uteliaisuus pidätti hänet paikoillaan.\n\n\"Ei, ei, olen nähnyt sen usein!\"\n\n\"Nainen?\"\n\n\"Niin, niin!\"\n\n\"Kaunis?\"\n\n\"Kuin synti!\"\n\n\"Kova kiusaus, veli!\"\n\n\"Hirveä!\"\n\n\"Mutta ei suinkaan hän ole mikään pyhimys?\"\n\n\"Juuri siksi!\"\n\n\"Ahaa, ymmärrän!\"\n\nMutta Elsa ei suinkaan ymmärtänyt, ja sentähden hän heristi korviaan.\n\nHänen uteliaisuutensa ei tullut tyydytetyksi. \"Olemme jo puhuneet\ntästä kylliksi\", vastasi isä Tobias. \"Tahdotteko nyt kertoa viestinne\nveljeskunnaltamme?\"\n\n\"Hiippakuntanne odottaa piispaansa.\"\n\n\"Onko se mahdollista?\"\n\n\"Kirje on jo valmis.\"\n\n\"Pyhä neitsyt olkoon ylistetty!\"\n\n\"Milloin voimme teitä odottaa?\"\n\n\"Tiedänkö minä sen!\"\n\n\"Onko ritari vielä yhtä taipumaton?\"\n\n\"On, valitettavasti!\"\n\n\"Mutta Gunilla rouvan nuoruus ja kauneus?\"\n\n\"Olen eroittanut heidät toisistaan, että...\"\n\n\"Sen olisi pitänyt tapahtua aikoja ennen.\"\n\n\"Ritari rakastaa toista.\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Olen saanut sen tietooni aivan äskettäin.\"\n\n\"Ja tämä toinen?\"\n\n\"On myöskin isän puolelta tanskalaista sukua.\"\n\n\"Nimi?\"\n\n\"Hän on Vikin herran, Niilo Klaunpojan tytär.\"\n\n\"Haha! Sen, joka nai luostarilapsen?\"\n\n\"Saman!\"\n\n\"Onko teillä mitään vaikutusvaltaa häneen?\"\n\n\"Hän on ylpeä, mutta uskoo henkiin ja aaveihin, kuten äitinsäkin.\"\n\n\"Uskollinen Tanskan asialle?\"\n\n\"Pelkään, ettei hän ole.\"\n\n\"Silloin emme voi käyttää häntä.\"\n\n\"Gunilla rouva, joka pitkän aikaa oli aivan kuin poissa suunniltaan,\non äkkiä ja odottamatta jälleen rohkaissut mielensä. Hän aikoo tehdä\nvastarintaa.\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Juhlassa, joka huomenna vietetään, lausuttaa hän aivan julkisesti\ntoivomuksensa Tanskan ja Hannu kuninkaan asiassa.\"\n\n\"Se on hyvä!\"\n\n\"En tiedä, mistä tämä rohkeus tulee; olen aikonut pakoittaa hänet\nripille.\"\n\n\"Sitä ette saa!\"\n\n\"Miksen?\"\n\n\"Antakaa hänen olla, kunnes hän pyytää neuvoanne. Odottakaas,\njuolahtaa jotakin mieleeni. Aamulla varhain on teidän toimitettava\nminulle tilaisuus puhutella häntä ilman todistajia, sitten saamme\nnähdä.\"\n\n\"Mutta kunnia ja edut ovat teidän, jos...\"\n\n\"Olkaa huoletta, _minun_ maalini ei ole piispanhiippa. Tahdon\nainoastaan auttaa _teitä_ siihen.\"\n\n\"Hän on omituinen nainen, väliin vahva ja väliin heikko, innostuu\nhelposti ja... ajattelin...\"\n\n\"Jättäkää se!\" virkkoi maisteri pilkan ja halveksumisen sekaisella\näänellä. \"Tässä on kysymys Erik Turenpojan luopumisesta ruotsalaisten\npuolelta. Tiedämme, ettei hänen vakaumuksensa ole riippuvainen\nmistään ulkonaisista eduista, mutta että monen muun edut ovat\nriippuvaiset hänestä. Suomi joutuu sille, jonka puolelle hän\nasettuu, sentähden on kaikin tavoin koetettava saada hänet Tanskan\npuolelle. Nyt on siihen sopiva hetki, unionin kestäminen riippuu\nsiitä, ettei Svante Niilonpoikaa valita valtionhoitajaksi. Monet\nRuotsin suurmiehistä ovat kirjoittaneet Erik Turenpojalle; jos hänet\nsaadaan luopumaan, seuraavat he mukana. Hannu kuningas tarjoaa Suomen\nläänitykseksi hänelle itselleen ja hänen jälkeläisilleen. Teidät\non lähetetty hänen puolisonsa kautta voittamaan vastustus, mutta\nminusta tosiaan tuntuu, kuin ette olisi päässyt vähääkään lähemmäksi\nmaalianne.\"\n\n\"Olen tehnyt mitä olen voinut.\"\n\n\"Olette herättänyt epäilystä itseenne, ette muuta!\"\n\n\"Minut on lähettänyt hänen kunnianarvoisuutensa arkkipiispa!\"\npuuskahti isä Tobias.\n\n\"Ja kirkon ylipää, hänen pyhyytensä paavi, on antanut minulle tämän\nasiakirjan, joka oikeuttaa minut pitämään ankarasti silmällä kaikkia\nkirkon palvelijoita täällä pohjolassa.\"\n\nElsa kuuli paperin rapinaa, kun sitä avattiin; sitten seurannut\nhiljaisuus johtui kai siitä, että isä Tobias otti selon paperin\nsisällöstä. Vapisevin äänin sanoi hän sen jälkeen: \"Kunnianarvoisa\nisä, käskekää, minä tottelen!\"\n\nDavid maisteri lisäsi ankaralla äänellä: \"Se häväistys, jonka teidän\npuuttuvan huolellisuutenne tähden sain kärsiä viimeksi täällä\nollessani, on minulle nykyään sangen haitallinen ja tekee yrityksen\nmenestymisen sangen epäiltäväksi.\"\n\n\"Gunilla rouva on saatava menemään luostariin\", rohkeni isä Tobias\nsanoa.\n\n\"Mitä se meitä hyödyttäisi?\"\n\n\"Ajattelin...\"\n\n\"Tästedes on teidän ainoastaan toteltava.\" David maisteri nousi,\nja hiljaa, kuten oli tullutkin, hiipi Elsa ulos jälleen. Nukkuiko\nSakko vai oli valveilla odottaen häntä, sitä hän ei tiennyt; hän\noliko saanut tietää siksi paljon, että hänellä oli riittävästi\najattelemista koko yöksi.\n\nSeuraavana aamuna kahdeksan aikaan oli määrätty pidettäväksi se\nkokous, jonka venäläiset lähettiläät olivat ilmoittaneet saapumisensa\ntarkoitukseksi. Ritari hämmästyi aika tavalla, kun hän näki maisteri\nDavid Kockin astuvan sisälle muiden lähettilästen keralla ottaakseen\nosaa neuvotteluun.\n\nMutta David maisteri näytti erään Saksan keisarin kirjeen, joka\noikeutti hänet ottamaan hänen lähettiläänään osaa jokaiseen\nneuvotteluun, joka tarkoitti oikeuden asian puolustamista ja\nedistämistä.\n\n\"Emme tunnusta täällä keisarin yliherruutta\", vastasi ritari antaen\ntakaisin kirjeen. \"Mutta kun tämä neuvottelu ei tarkoita mitään\nvaltiosalaisuuksia, suostun siihen, että olette saapuvilla.\"\n\nHieman kakisteltuaan luki sihteeri kirjoituksen, joka käsitteli\nvanhaa riitaa, että Olavinlinna oli venäläisellä maaperällä ja\nettä se siis oli joko revittävä tai määrätystä korvaussummasta\nluovutettava Venäjälle.\n\nRitari vastasi, että silloin kun Erik Akselinpoika (Tott) rakennutti\nlinnoituksen, oli se suomalaista maaperää, eikä ollut mitään\nasiakirjoja, jotka todistaisivat, että se sittemmin olisi valloitettu\ntai kaupan kautta siirtynyt Venäjälle.\n\nSitten seuraava sanasota muistutti laimeaa kahakkaa, jolloin\nainoastaan tunnustellaan maaperää tarkoittaen löytää edullisinta\nhyökkäyskohtaa.\n\nDavid maisteri, joka tähän asti oli istunut aivan mykkänä, päästi\nsyvän huokauksen ja valitti, että niin vähäisistä syistä syntyisi\nsota ja vaino kahden kansan välillä, joiden ennen kaikkia piti pyrkiä\nhyvään naapurisopuun.\n\nOli merkillistä nähdä, kuinka venäläiset neuvottelijat heti luopuivat\nsananvallastaan; he olivat ampuneet ainoastaan hälyytyslaukauksia,\nnyt oli taistelu alkava.\n\nRitari otti sananvuoron; hän tiesi nyt, kuka hänellä oli\nvastustajanaan. Syvin, vakavin piirtein hän kuvasi Suomen aseman,\nosoitti kuinka tämä maa oli kuin Ruotsin suojamuurina, kuinka tämä\noli sotinut ja taistellut sen vihollisia vastaan, vuodattanut\nvertaan, kärsinyt sortoa, nälkää ja kurjuutta, nähnyt vainionsa\npoltettuina ja vihollisten hävittäminä, kuinka se oli sortunut ja\ntaas noussut. \"Mitä tahtookaan tämä kansa?\" huudahti hän. \"Rauhaa,\nei mitään muuta kuin rauhaa, rakentaakseen uudelleen majansa ja\nkylvääkseen sarkansa! Tahdotteko seurata minua retkelle kautta\ntämän onnettoman maan\", lisäsi hän, \"ja teidän sydämenne heltyvät\nnähdessänne sitä kurjuutta, jota katseenne on kohtaava kaikkialla.\"\n\nVenäläiset loivat silmänsä maahan, mutta David maisteri vastasi,\nettä hänen ymmärtääkseen Ruotsi yksin oli siitä vastuunalainen. Niin\nmahtava vihollinen kuin Venäjä täytyi voittaa myönnytyksillä.\n\n\"Millä sitten?\" kysyi ritari kummissaan.\n\n\"Luullakseni samoilla, joiden tähden nykyään nousee sotisopaan\nkoko Eurooppa pientä uppiniskaista kansaa vastaan, joka mieluummin\nraatelee itsensä omain kansalaisten kesken kuin tunnustaa laillisen\nkuninkaansa.\"\n\n\"Tunnette vähän tätä kansaa\", vastasi ritari. \"Vapaana on se ollut\nikimuistoisista ajoista eikä koskaan kantanut orjuuden alentavia\nkahleita. Sen aatelisto ja suurmiehet ja kuninkaat ovat kaikki\nitsenäisten talonpoikain jälkeläisiä. He voivat kärsiä valittamatta\nkatkerintakin hätää, mutta he eivät kärsi väkivaltaa ja sortoa. He\novat tottuneet puhumaan asioista suunsa puhtaaksi, ottamaan osaa\nmaan hallintoon, ja jos kuningas tekee vääryyttä, sanoo kansa sen\npelkäämättä; se on ikivanha oikeus, jonka laki myöntää kansalle.\nSellaisen kansan niskat voi kenties taittaa väkivallalla, mutta se ei\ntaivu kuunaan voutien hirmuvaltaan.\"\n\nLäsnäolijat katsoivat hieman hämillään toisiinsa; maisteri se taasen\notti sananvuoron.\n\nMaan asema, arveli hän, oli sellainen, että vaadittiin hallitsijaa,\njota muussa maailmassa pidettiin kunniassa ja arvossa. Hannu\nkuningasta kunnioitti hänen pyhyytensä paavi isällisellä suosiollaan;\nhän oli mitä parhaimmissa väleissä Saksan keisarin kanssa.\nSuuriruhtinas Iivana, Venäjän itsevaltias, oli solminut ystävyyden\nliiton hänen kanssansa. Hän halusi vain toteuttaa Margaretan suuren\naatteen ja luoda yksimielisen Pohjolan, tehdä lopun hansakaupunkien\nmerirosvoudesta ja viedä jälleen rauhaan ja sopuun, hyvinvointiin ja\nonneen sodan kauhujen ja kurjuuden näännyttämät kansat.\n\nErik Turenpoika seisoi allapäin; puheen monet totuudet olivat\nsattuneet häneen.\n\nDavid maisteri näki tekemänsä vaikutuksen ja jatkoi leppeällä\näänellä: \"Tanskan kuningas pitäisi onnenaan jättää tämän\nmaan edelleen teidän suojelukseenne, herra Erik Turenpoika.\nYksityiskassastaan tahtoisi hän antaa teille varoja lieventääkseen\nvaikeinta hätää. Suuriruhtinas Iivanan kanssa on hän solminut lujan\nja ikuisen rauhanliiton, ja rajariidoista ei enää tule kysymystäkään.\nHän tahtoo kutsua teidät uskotuimmaksi ystäväkseen ja teidän\ntoivomuksillenne ja neuvoillenne mielellään kallistaa kuulevan\nkorvansa.\"\n\nRitari kuuli hyväilevät sanat, ja samalla oli hän näkevinään\nvaaleakutrisen pään painuvan rintaansa vasten ja ilmeikkäiden\nsinisilmien rukoilevasti kiintyvän itseensä. Eikö hänen ollut\nsuostuttava vaimonsa tähden, ja eikö olisi Ruotsin onneksi, jos hän\ntekisi sen?\n\nHän oli unhoittanut kaikki läsnäolijat ja kysyi itsekseen: \"Mikä on\noikein, mikä väärin?\"\n\nJos edes ainoakaan läsnäolijoista olisi ymmärtänyt taistelun hänen\npovessaan ja jos tämä olisi kehoittanut toisia odottamaan, olisi\nvoitto ollut saavutettu.\n\nNyt sitä vastoin katsoivat he kysyvästi toisiinsa, ja aivan kuin\nyhteisestä vakaumuksesta otti muuan pajari esiin kotelon, jonka hän\navasi näyttääkseen siellä olevan kallisarvoisen ainokiven, kun taasen\ntoinen veti esiin suunnattoman suuren kukkaron, kultaa täpötäynnään.\n\nDavid maisteri puolestaan veti esiin ritariketjun, joka oli runsaasti\ntimanteilla koristeltu.\n\nTaasenkin he katsoivat toisiinsa, ja kaikki tyyni asetettiin pöydälle\nritarin eteen.\n\nKulta kimmelsi hänen silmiinsä, ja hän katsoi siihen ja siitä\nympärillä seisoviin ja sitten taasen kultaan, mutta mitä paremmin hän\nalkoi käsittää, mistä kysymys oli, sitä helakammaksi kävi puna hänen\nposkillaan ja otsallaan. Silmät salamoivat.\n\n\"Suuriruhtinas lähettää tämän sormuksen merkiksi suosiostaan\", sanoi\nmuuan.\n\n\"Ja tämän kullan lieventämään hätää Suomessa\", lisäsi toinen.\n\nRitari loi David maisteriin kummallisen, kysyvän katseen.\n\nTämä ei tuntenut enää olevansa varmalla maaperällä, hän aavisti\ntehneensä tyhmyyden, mutta tehty oli tehty, nyt täytyi mennä\neteenpäin.\n\n\"Hannu kuningas lähettää tämän ritariketjun pojallenne\", sanoi\nhän, \"ja samoin lahjoittaa hänelle sen aateliskartanon, jonka itse\ntahdotte määrätä\".\n\n\"Liian aikaisin!\" huudahti ritari katkerasti naurahtaen. \"Teidän\ntäytyy ensin odottaa vastaustani, jalot herrat, ja sitä en ole vielä\nantanut!\"\n\nVihastus liekehti hänen silmistään, ja hän tarvitsi kaikki voimansa\nsitä hillitsemään.\n\n\"Täällä meillä sanotaan, ettei pidä ostaa sikaa säkissä\", jatkoi hän.\n\"Minusta näytätte kuitenkin tahtovan tehdä niin, ennenkuin vielä\ntiedätte, onko sen röhkiminen teille mieleen.\"\n\nMutta suuttumus ja nöyryytys näytti taistelevan toistenkin mielissä.\n\n\"Emme puhu enää tänään maan asioista emmekä omistamme\", puuttui Erik\nherra vielä äkkiä puheeseen. \"Olette luvanneet viipyä vierainani\nhuomiseen, ja jalo emäntäni ikävöi teitä tervehtiä. Huomisaamuna\nvarhain annan teille vastaukseni.\"\n\nRitari poistui kumartaen.\n\nVenäläiset suurmiehet olivat rauhaa rakastavia miehiä, tietämättömiä\nja itsekkäitä; he olivat lähetystön ulkomuoto, David maisteri sen\nsielu.\n\nNyt sivelivät he pitkiä partojaan ja katselivat mietteissään\ntoisiinsa.\n\n\"Olikohan lahja kenties liian pieni?\" kysyi muuan, joka salaa hieman\npelkäsi joutuvansa vastaamaan siitä, että oli tuonut lahjoista\nperille ainoastaan neljäsosan.\n\n\"Vaatiko hän kenties, että suuriruhtinaan itsensä oli tuotava se\nhänelle?\" lisäsi toinen tuijottaen kallisarvoiseen sormukseen.\n\nDavid maisteri piti kättään otsallaan, hän käsitti mikä tyhmyys oli\ntehty ja hautoi mielessään keinoja miten se korjata. Silloin muisti\nhän isä Tobiaan kanssa tehdyn suunnitelman; ainoa apu oli nyt enää\nGunilla rouva, onneksi oli tämä suostunut ottamaan hänet vastaan,\neikä tässä ollut aikaa tuhlata.\n\n\"Jäämmekö vielä tänne vai lähdemmekö heti?\" kysyi muuan pajari.\n\n\"Kyökistä lemuaa niin hyvälle!\" vastasi toinen.\n\n\"Kauniita naisia, sanotaan!\"\n\n\"Olut väkevää ja parahiksi lämmintä.\"\n\n\"Silmiini on vilahtanut kaunis houris!\"\n\n\"Jäämmekö siis huomiseen?\"\n\n\"Huomiseen!\"\n\nPajarit palasivat huoneihinsa saadakseen virkistävästä unesta voimia\nodotettavaan juhla-ateriaan.\n\nIsä Tobias ei saanut olla läsnä sovitussa kohtauksessa Gunilla rouvan\nja David maisterin kesken, ja tästä harmissaan hän pakoitti Sakon\nkerta toisensa jälkeen lukemaan läksynsä ja teroitti kepiniskuilla\nniitä paikkoja, joihin oli erityisesti pantava painoa.\n\nSuuri oli hänen pelästyksensä, kun poika kaatui keskellä suoritusta\ntajutonna lattialle.\n\nOnneksi oli kunnianarvoisella isällä hyvä varasto terveellisiä\nlääkkeitä; hän riensi noutamaan rohtopullon, ja Sakko sai siitä\ntäyden lusikan. Tosin heräsi poika heti tajuunsa, mutta katse oli\nsekava ja pää retkahti hervotonna alas. Ilmeisesti oli hän saanut\naivan liian suuren annoksen; jos hän nyt tulisi kykenemättömäksi\nnäyttelemään osaansa, silloin sai isä Tobias sanoa hyvästit kaikille\ntulevaisuutensa toiveille. David maisteri oli nyt parhaallaan\nrepimässä maahan hänen vaikutustaan Gunilla rouvaan, ja itse, itse\noli hän... Hän puristi raivoissaan kätensä nyrkkiin ja itki epätoivon\nkyyneliä.\n\n\"Saanko tulla sisään?\" kysyi Elsa ulkoa.\n\n\"Mitä tahdot?\"\n\n\"Pukea Sakon!\"\n\n\"Se on vielä liian aikaista!\"\n\n\"Minulla on sitten muuta hommattavaa.\"\n\n\"Jätä vaatteet sinne ulos, puen hänet itse!\"\n\nMutta pappi kuuli, että tyttö seisoi vielä pitkän aikaa kuunnellen.\nEpäilikö hän kenties? Edellisenä päivänä oli tyttö sanonut hänelle,\nettei elämä huoneeseen suljettuna sopinut Sakolle; poika oli tottunut\npäivät päästään juoksentelemaan metsissä tai kiikkumaan puiden\noksilla ja tavallisesti nukkui koirakopissa. Mitä oli hänen tehtävä?\nRavistella poika hereille? Mutta jos hän nukkuu tultuaan torttuun?\nSiitä hetkestä lähtien ei Tobiaalla ollut enää mitään vaikutusta\nhäneen.\n\nHän mietti ja mietti, tuska pusersi hien hänen otsalleen, ja\nsillävälin nukkui Sakko tyynesti ja raskaasti; väliin hän avasi\nhuulensa ja höpisi muutamia sanoja, katkelmia puheesta, joka hänen\noli pidettävä.\n\nIsä Tobias ajatteli sitä tavatonta vaikutusta, jonka puhe saisi\naikaan; mitä ei voinut venäläinen lähetystö eikä David maisteri,\nsen saisi aikaan hänen vuorenhaltiansa ja Hannu, kuningas Jumalan\nneuvoskamarissa, ja nyt, nyt!...\n\nKun hätä on suurimmillaan, on apu lähinnä, ja se pelastava ajatus,\njoka juolahti Tobiaan päähän, näytti hänestä pyhän neitsyen\nlähettämältä.\n\nNopeasti riensi hän seinäkaapille ja otti sieltä jouhipaidan, joka\noli varustettu pienillä väkäsillä; se oli tarkoitettu ankarimpia\nkatumusharjoituksia varten, mutta sitä ei ollut käytetty vielä\nkoskaan.\n\nIsä Tobias hymyili tyytyväisenä; nyt oli hänellä keino pitääkseen\nSakon valveilla, mutta siihen ei saanut turvautua ennenkuin viime\nhetkessä... Silloin näki hän pajarien kulkevan pihan poikki, ja Elsa\nseisoi taasen oven ulkopuolella. Sakon täytyi heti tulla.\n\n\"Heti, heti; otan hänet itse mukaani\", vastasi pappi, ja nyt hän\ntempasi nukkuvan pojan pystyyn ja repi häneltä vaatteet.\n\nJouhipaidan ensi kosketuksesta liikahti lapsi tuskissaan;\nunenhorroksissaan hän avasi silmänsä ja oli parahtamaisillaan, mutta\nisä Tobias piti veistä hänen edessään ja kuiskasi, että ainoakin\näännähdys maksoi hänen henkensä. Mustalaisluonto pääsi voimaan, Sakko\nvaikeni, nieli kyyneleensä ja kärsi kivut. Hän seurasi Tobiasta\nväittämättä vastaan.\n\nTämä viittasi hänelle paikkansa tortussa, antoi muutamia ohjeita\nja vasta kun hän oli päässyt varmuuteen, ettei mikään yhteys ollut\nmahdollinen pojan ja Elsan välillä, vetäytyi hän toisiin huoneihin,\njoihin vieraat olivat kokoontuneet.\n\nNäitä ei ollut paljon eikä läsnä ollut muita jalosukuisia\nnaishenkilöltä kuin Gunilla rouva ja hänen molemmat neitsyensä,\nKatarina ja Anna, mutta kaikki kolme olivat nuoria ja kauniita, ja\nhe olivat sopineet siitä, että tänään tekisivät kaiken voitavansa\nesiintyäkseen edukseen. Upeat puvut ja kallisarvoiset koristeet,\njoita he kantoivat, säkenöivät vahakynttiläin valossa, ja pajarit\nliehuivat kuin kevyet perhoset näiden liekkien lähelle, joiden he\nmelkein pelkäsivät polttavan heidät tuhaksi.\n\nGunilla oli pukeutunut morsiuspukuunsa, jalokivillä koristeltu\notsaripa kaartui hänen otsallaan, ja hänen uljas ryhtinsä olisi\nsopinut vaikka kuningattarelle.\n\nErik Turenpoika ei suinkaan yksin ihastunut hänen kauneudestaan,\nmutta hänen sydäntään kouristi sitä nähdessään, hänestä tuntui,\nikäänkuin kuilu laajentuisi heidän välillään, ikäänkuin leppoisat\nkevättuulet kantaisivat Gunillan takaisin päiväpaisteiseen Tanskaan\nja jättäisivät hänet yksin lumisten vuorien ja jäätyneiden järvien\nkeskelle.\n\nSentähden lepäsi synkkä pilvi hänen otsallaan, ja edellisen päivän\ntapaukset painoivat hänen mieltään.\n\nDavid maisteri seisoi kunnioittavasti Gunilla rouvan rinnalla; mitä\nmaisteri sanoi, sitä ei voinut kuulla kukaan muu kuin Gunilla rouva,\nmutta hänen herrastaan tuntui, kuin heidän katseensa tuontuostakin\netsisivät hänen katsettaan.\n\nSuuri sali oli muutettu metsäksi, joukko mustalaisia, miehiä, naisia\nja lapsia, liikuskeli siellä ristiin rastiin. Keskellä huonetta oli\npöytä, mutta sen vierellä, hieman kuusten katveessa, oli lumivuori,\njonka jäinen huippu näkyi puiden ylitse.\n\nSinne ja tänne puiden runkoihin pistetyt soihdut antoivat kirkkaan\nvalaistuksen kirjavalle taululle.\n\nSaattoihan tosin moni läsnäolijoista ajatella, että sellaisia kuvia\nnähtiin kyllä todellisuudessakin. Mutta pöytä notkui kukkurapäiden\nvatien painosta, sentähden antoivat vieraat jakamattoman\nhyväksymisensä, ja kun sitten näyttäytyi, että nuoret, kauniit\nmustalaistytöt olivat Gunilla rouvan piikasia, jotka suurella\nketteryydellä kantoivat vateja ympärinsä ja täyttivät maljoja,\nsilloin pajarit seurueineen luulivat olevansa paratiisissa, ja\njokaiseen vetikkamaiseen katseeseen, joka heihin suunnattiin,\nvastasivat he: \"Houris! Houris!\"\n\nKaikista läsnäolijoista ei ollut kukaan niin yllätetty kuin ritari,\nkaikki laitteet olivat hänelle odottamattomat; tarkoittiko tämä\nkaikki vain ilahuttaa häntä? Oliko Gunilla pukeutunut valkoiseen\nmorsiuspukuunsa näyttääkseen, että hän toivoi menneet unhotetuiksi ja\ntahtoi taasen olla hänen uskollinen puolisonsa?\n\nErik herra ei tahtonut uhrata vakaumustaan mistään hinnasta\nmaailmassa, mutta hän tunsi, että hänen rakkautensa vaimoonsa tulisi,\ntahtoipa hän tai ei, vaikuttamaan hänen päätökseensä ja tekoihinsa.\n\nNämä ajatukset täyttivät hänen mielensä, kun hän keskusteli David\nmaisterin kanssa saksalaisista tavoista ja menoista, katsellen\nmilloin isä Tobiasta, joka itsepintaisesti kieltäytyi leikkaamasta\nliikkiötä, milloin venäläisiä, jotka viinin ja kauniiden silmien\npuoleksi päihdyttäminä turhaan koettivat etsiä sanoja ilmaistakseen\nihastustaan.\n\nAnna Sparre oli aivan hurmannut rinnallaan istuvan pajarin. Tämä\npyysi hänen kättään ja sydäntään ja lupasi erota nykyisistä\nvaimoistaan, kun vain sai hänet omakseen.\n\nLeikittelevä tyttö vastasi, että hänen täytyi saada ajatusaikaa.\nPajari antoi hänelle tunnin, enempää ei hän voinut.\n\n\"Epävakainen sydämenne on silloin jo kenties kiintynyt toiseen?\"\nkysyi neitsyt nauraen.\n\n\"En rakasta koskaan ketään muuta kuin teitä\", vastasi pajari\njuhlallisesti.\n\n\"Sitten saatte vastaukseni vuoden kuluttua.\"\n\n\"Suotuisan vastauksen?\"\n\n\"Sitä en tiedä.\"\n\n\"Saanko kuitenkin toivoa?\"\n\n\"Siitä en voi teitä kieltää.\"\n\nPajari veti sormuksen sormestaan ja tahtoi panna sen Anna neitsyen\nsormeen.\n\n\"Ei!\" huudahti tämä pelästyneenä. \"Meillä ei ole tapa sellainen.\"\n\n\"Ken on antanut puolinaisen lupauksen, hän on jo puoleksi sidottu\",\nvastasi pajari.\n\nAnna tahtoi väittää vastaan, mutta samassa viritettiin hiljainen\nyksitoikkoinen laulu, joka kuului metsästä ja joka vähitellen\nlisääntyi, kunnes se pauhullaan täytti koko huoneen.\n\nKaikki kuuntelivat ihmeissään.\n\nUseimmat tunsivat laulun, jota tavallisesti mustalaiset lauloivat\nhuvikseen maita maleksiessaan; siinä on lepokohtia, ikäänkuin\nlaulajaa väsyttäisi, mutta sitten yltyy se uudestaan entistä uhemmin.\n\nMuutamassa tällaisessa lepokohdassa kuului pitkä vaikeroiminen.\n\nLaulu keskeytti sen.\n\nMutta sitten se kuului uudestaan, vaikutus oli valtava.\n\nKaikki kuuntelivat... noustiin seisoalleen... mistä se tuli, niin\nläheltä... oliko se ilmassa?\n\nIsä Tobias näytti näkevän kummituksia.\n\nGunilla rouva nousi. Ritari tuskin uskoi silmiään, kun näki\ninnostuneen katseen ja kohotetut käsivarret, jotka hän ojensi\nvuorta kohden, ja kuuli pontevan äänen, jolla hän huudahti:\n\"Kuulkaa, kuulkaa, kansa parka valittaa ja vaikeroi, kuka tulee sitä\npelastamaan?\"\n\nKuului torventoitotus, ja vuori aukeni, mutta mikä näky! Puolelta\nruumiiltaan alastonna ja verissään seisoi Sakko pelosta vavisten ja\netsien silmillään kiusanhenkeään. Heti tämän huomattuaan naulasi hän\nsilmänsä häneen ja luki läksynsä mahtipontisella innolla, joka täysin\nvastasi isä Tobiaan paatosta, kaikki hänen liikkeensä muistuttivat\npappia, ja kun he nyt molemmat tuijottivat toisiinsa, ei ollut helppo\nsanoa, kumpi heistä matki toista.\n\nSakko teki vain yhden ainoan erehdyksen, hän näet siirsi isä Tobiaan\nJumalan neuvoskamariin Hannu kuninkaan sijaan, mutta tämä oli\nkylliksi herättämään naurua, ja ennenkuin puhe oli lopussa, oli\nritari raivannut itselleen tien ja temmannut alas pojan, jonka jätti\nElsalle.\n\n\"Niin kauan kuin olen tämän maan päällikkönä\", sanoi hän, \"ei tämä\nkansa ole joutuva kärsimään moista kohtelua, ei Hannu kuninkaan eikä\nisä Tobiaan puolelta\".\n\nÄäni ja katse oli niin vakava, ettei kukaan rohennut vastata.\n\nSeura hajaantui heti tämän jälkeen.\n\nGunilla rouva oli kuin maahan lyöty; minkä nolon, kurjan lopun\nolikaan hänen hommansa saanut! Se, minkä hän oli aikonut ylistykseksi\nHannu kuninkaalle, oli koitunut melkein vastakohdakseen, ja se\ntyytymätön, melkein halveksiva katse, jonka hän luuli nähneensä\nherransa silmissä, kuinka se häntä haavoitti ja poltti!\n\nDavid maisterin ja isä Tobiaan kesken tapahtui kiihkeä kohtaus;\njälkimäinen pelkäsi jälkilaskuja ja tahtoi heti lähteä tiehensä,\ntoinen käski hänen pysyä paikoillaan niin kauan kuin se hänelle\nsallittiin. Jos ritari ajoi hänet pois, saattoi siitä saada\nsyytekohdan tätä vastaan, jollei, saattoi hän palvella urkkijana.\nGunilla rouvan suostumuksesta meni David maisteri nyttemmin itse\ntakaukseen.\n\nSeuraavana aamuna oli ritari matkustanut pois ennen päivänkoittoa,\nmutta hän oli jättänyt David maisterille kirjeen, joka sisälsi,\nettä kun tärkeät asiat vaativat häntä toisaalle, täytyi hänen tällä\ntavoin ilmoittaa, ettei hän nykyään katsonut voivansa suostua\ntehtyyn ehdotukseen; hän tarvitsi aikaa sitä tarkoin miettiäkseen ja\nharkitakseen.\n\nSaksalainen myhäili ja ilmoitti pajareille, ettei tällä hetkellä\nollut mitään tehtävää.\n\nMutta nuorin, Boris, tuumi, että muuan yksityisluontoinen asia\nvaati häntä vielä viipymään; toiset saivat kernaasti lähteä milloin\ntahtoivat.\n\nKohta tämän jälkeen pyysi hän puhutella jalosukuista neitsyttä Anna\nSparrea.\n\nTämä ihmetteli nauraen hänen rohkeuttaan ja vastasi, ettei voinut\nottaa häntä vastaan.\n\n\"Sitten odotan\", vastasi pajari.\n\nDavid maisteri oli jo edellisenä iltana saanut lupauksen puhutella\nGunillaa ennen lähtöään. Hän tapasi tämän kalpeana ja kiihtyneenä,\nmutta hänen sanansa palauttivat punan nuoren rouvan poskille ja\nrohkeuden ja luottamuksen hänen sieluunsa.\n\n\"Siihen, mitä on tapahtunut\", sanoi maisteri, \"on isä Tobias yksin\nsyypää, mutta ritari tuntee teidän toivomuksenne ja myös teidän\ntarmonne saattaa se voimaan, kun löydätte paremman apumiehen. Kas\ntässä, lukekaas tämä kirje, jonka hän on kirjoittanut minulle;\nepäilyksestä, joka kirjeessä ilmenee, on meidän kiittäminen teitä!\"\n\nGunilla luki, ja hän punastui ilosta. \"Mitä on minun tehtävä?\" kysyi\nhän.\n\n\"Rakastatteko tekin häntä?\"\n\n\"Kaikesta sydämestäni!\"\n\n\"Kysykää sitten neuvoa sydämeltänne, älkää minulta!\"\n\n\"Mutta minä pelkään...\"\n\n\"Teillä ei ole mitään pelättävää, sillä te olette vahvin\", keskeytti\nmaisteri melkein ihaillen.\n\n\"Olisipa mahdollista, että voisin voittaa hänet, niin voimakkaan!\"\nhuudahti Gunilla säteilevin silmin.\n\n\"Tämä kirje on todistuksena siitä; tahdotteko, että minun on\nhankittava useampia sellaisia?\"\n\n\"Voitteko tehdä sen?\"\n\n\"Voitte saada mitä tarkimmat tiedot kaikista hänen hankkeistaan.\"\n\n\"Keneltä?\"\n\n\"Minulta.\"\n\n\"Kuinka se on mahdollista?...\"\n\n\"Älkää kyselkö. Isä Tobias jättää ne teille, niin pian kuin saan ne\nkäsiini.\"\n\n\"Luulin hänen aikovan matkustaa...\"\n\n\"Jos niin haluatte.\"\n\n\"Erik herra ei näe häntä mielellään.\"\n\n\"Silloin hän saa välttää joutumista ritarin näkyviin; mutta hän on\nvarma ja luotettava. Ehkäpä jättäisitte kirjeenne hänelle...\"\n\n\"Kirjeeni!\"\n\n\"Niin, teidän on tarkoin tehtävä minulle selkoa kaikesta...\"\n\n\"Milloin en itse tiedä tietäni?\"\n\n\"Niin, sitä tarkoitin!\"\n\n\"Sen tahdon tehdä mielelläni.\"\n\n\"Vielä seikka, ennenkuin eroamme; nuori pajari sanoo saaneensa\npuolittaisen aviolupauksen jalolta neitsyeltä Anna Sparrelta.\nTahdotteko, että jätän hänet tänne?\"\n\n\"Odottakaas, kutsun neitsyen.\"\n\nAnna tuli ja sai tietää, mistä oli kysymys.\n\n\"Se uskalikko ansaitsee aika rangaistuksen\", sanoi hän\nloukkautuneena; \"voitteko antaa sen hänelle?\"\n\n\"Teen sen, mikäli voin.\"\n\n\"Silloin hyväksyn tarjouksenne.\"\n\n\"Mutta hän on kenties kostonhimoinen?\"\n\n\"Sitä en pelkää.\"\n\nDavid maisteri sanoi hyvästit; muutamia tunteja myöhemmin katseltiin\nnaisten huoneesta venäläisten lähtöä nauraen ja leikkiä laskien ja\nmonin pisteliäin sanoin.\n\nMutta kukaan heistä ei arvannut, mitä Boris pajari mutisi partaansa.\n\nPikku Sakko oli jätetty Elsan huostaan, ja tämä hoiti häntä melkein\näidillisesti. Lieneekö sen vaikuttanut heimoside vai naisellinen\nvaisto, mutta tyttö itki nähdessään pienen, haavoihin pistellyn\nruumiin ja valeli sitä parantavalla palsamilla.\n\nMutta kesti useita päiviä, ennenkuin Sakko tuli entiselleen, ja\nsillaikaa vannoi Elsa kostavansa sekä pojan puolesta että omastaan.\n\nSentähden hän yhä edelleen kävi siistimässä isä Tobiaan huonetta,\nmutta tämä vältti häntä, ja tarvittiin Elsan terävä huomiokyky\nnähdäkseen, että pappi hautoi häntä mielessään yhtä paljon kuin\nennenkin. Juuri siihen hän perusti suunnitelmansa.\n\nEräänä päivänä hän sanoi papille: \"Tiedättekö, kunnianarvoisa isä,\nettä tietäjäakka Valmyra on äskettäin ollut täällä?\"\n\n\"Sellaiset ovat paholaisen väkeä.\"\n\n\"Mutta he näkevät nälkää, kuten kristitytkin ihmiset, ja ritari on\nkäskenyt, että heidän on saatava täällä ruokaa ja yösijaa, milloin\nsitä pyytävät.\"\n\n\"Mutta siltä ei teidän tarvitse heitä kuunnella.\"\n\n\"Kuka voi olla kuulematta, kun heidän kielensä lörpöttää yhtenään.\nMerkillistä se oli joka tapauksessa.\"\n\n\"Mikä niin?\"\n\n\"Hän sanoi, että jos oikein pitää jostakin miehestä ja kiinnittää\nkaikki ajatuksensa yksinomaan häneen, niin samalla hetkellä seisoo\nilmielävänä hänen edessään.\"\n\nIsä Tobiaan kasvot punehtuivat.\n\n\"Eikö se ole hirveää?\"\n\n\"Hm! Miksi niin?\"\n\n\"Mitä tahtoo salata koko maailmalta...\"\n\n\"Pidätkö sinä jostakin?\"\n\n\"Luulen, että joku huusi minua.\" Elsa juoksi nopeasti ovelle, mutta\npysähtyi sen ulkopuolelle ja kuunteli, kuinka hurskas sielu käveli\nkamarissaan edestakaisin ja hyräili itsekseen.\n\n\"Odotas vain, nyt se alkaa\", ajatteli hän ja hiipi pois. \"Jos minä\nolen kaunis kuin synti, saat sinä palaa tulisilla hiilillä ilman\nlievennystä.\"\n\nJa sitten hän hyssytteli Sakkoa sylissään ja sanoi hänelle, että\nhe molemmat pitävät yhtä läpi elämän, ja kun Sakko tuli terveeksi\njälleen, vakuutti hän Elsalle, ettei hän ennen hellitä, ennenkuin on\npakoittanut isä Tobiaan itsensä pukeutumaan samaan paitaan, johon\ntämä oli pukenut hänet.\n\nRitari oli käskenyt vanhaa Karhuista ottamaan Sakon huostaansa; poika\nsai aluksi oleskella tallissa hevosten joukossa, oppia ratsastamista\nja sittemmin aseiden käyttöä.\n\nMonenlaatuiset olivat ne huolet, jotka painoivat Erik Turenpoikaa.\nMaan tila oli melkein epätoivoinen; hädän ja köyhyyden mukana seurasi\ntarttuvia tauteja, ja tapahtui usein, että yksinäisissä majoissa\ntavattiin koko perhe kuolleena, mutta ei ainoatakaan leivänpalaa,\nainoastaan korvo täynnä jäätynyttä vettä.\n\nRuttotauti hiipii kuin metsävalkea pitkin polkuja, ja samoin kuin\ntulikin tekee se mieluimmin kesällä hävitystyötään, mutta kun hädän\nvinhat viimat ovat tehneet voitavansa valmistaen tietä, lentää se\neteenpäin tuulen keralla, puhaltelee laajalle ympärilleen myrkyllisiä\nhenkäyksiään, ja viikatemies seuraa jälestä ja korjaa kellastuneen\nviljan. Ja monet nuorista laihoista eivät ole koskaan puhenneet\ntähkään, hennot oraat ovat äsken nousseet maasta ja pilkistelevät\nihmeissään maailmaan, jolla ei ole heille tarjottavaksi mitään\nravintoa.\n\nKäsky kävi kaikkialle, kuulutettiin kaikissa kirkoissa, että oli\nhautoja kaivettava ja ruumiit haudattava. Mutta kaikki vetäytyivät\npois; terveet pelkäsivät sairastumista, eivätkä jo sairastuneet\ntahtoneet. \"Me kuolemme kaikki\", sanoivat he, \"mitä merkitsee,\nmakaammeko maan alla vai päällä\". Tylsyyden henki oli vallannut\nheidät kaikki, ainoa eläimellinen vaisto, joka vielä eli, oli nälkä,\nja saattoi nähdä vanhojen ja nuorten, joiden kuihtuneille kasvoille\noli jo kuolema painanut leimansa, himokkaasti tarttuvan leipäpalaan,\nja vaikkeivät enää jaksaneet sitä syödä, kuitenkin pitävän sen kunnes\nelämän viimeinen kipinä oli sammunut. Mutta silloin ojentuivat\nahnaat kädet sitä ottamaan, jokainen vielä elossa olevista tahtoi\nsaada suurimman palan. On taisteltu kuningaskunnista, maatiluksista\nja perintöomaisuudesta; eikö näissäkin taisteluissa ole kysymys\nsuuremmasta leivänpalasta?\n\nNiillä lääkäreillä, joita oli olemassa, oli yllin kyllin tehtävää\nkaupungissa, ja sitä paitsi etsi kansa apua viisailta miehiltä ja\nnaisilta, joiden luultiin saaneen salaisia voimia. Sellaisia oli\nsangen kosolta, mutta lääkintätaitoonsa yhdistivät he tietäjän\nlahjan, ja ne onnettomuuden ennustukset, joita he olivat lausuneet,\nolivat riistäneet kansalta viimeisenkin vastustusvoiman jätteen.\n\nKaikista näistä ei ketään pidetty niin suuressa arvossa kuin\nValmyraa; sanottiin hänen olevan ruhtinaallista sukua, hänen\nsanoihinsa vedottiin ja häntä toteltiin kuin kuningatarta.\n\nElsan kertomuksesta isä Tobiaalle tiedämme, että hänen suuhunsa\npantiin paljon enemmän kuin hän oli kuunaan lausunut. Valmyra oli\ntosin ollut linnassa, mutta ainoastaan valmistaakseen voiteen, jonka\nSakko tarvitsi. Hän oli kieltäytynyt maistamasta palaakaan ruokaa,\noli hylännyt Anna neitsyen pyynnön päästä hänen puheilleen, oli\nsanonut ainoastaan aniharvoja sanoja ja katosi yhtä odottamatta kuin\noli tullutkin.\n\nKaikkialla matkoillaan maassa kuuli ritari Valmyrasta puhuttavan; hän\noli ennustanut yleistä perikatoa, ja yleisen kansanuskon mukaan ei\npelastus siis ollut mahdollinen.\n\nTurhat olivat kaikki esitykset, että oli tarpeen tarmokasta tahtoa ja\ntoimintaa. Kansa kuunteli kyllä puhetta, mutta sen jälkeen se pudisti\npäätänsä ja mutisi, että Valmyra ymmärsi sen asian paremmin; heillä\nei ollut mitään muuta keinoa kuin heittäytyminen kuolemaan.\n\nKansan käsitys on kaltaisensa kaikkina aikoina; kun se kerran on\njuurtunut, ei se enää ota varteen mitään syitä. Se on kova kuin pii,\ntarvitaan talttoja ja sahoja muuttamaan sitä toisiin muotoihin,\nparempiin tai huonompiin.\n\nErik Turenpoika tunsi sen vastuun painon, minkä hän oli\nottanut hartioilleen, hän tiesi, että maa, jolla ei enää ollut\nketään puolustajaa, joutuisi pian vihollisen saaliiksi. Voudit\nja virkamiehet seisoivat neuvottomina ja saamattomina, ja\nnälänvalitukset hukkuivat ruttotautisten tuskanhuutoihin ja\nkuolinkorahduksiin.\n\nRyhdyttiin kaikkiin mahdollisiin varovaisuuskeinoihin kaupunkien\nsuojelemiseksi tartunnalta, mutta niiden eroittaminen maaseudusta\ntoi mukanaan suuria vaikeuksia. Eriskummaiset sääsuhteet, vaihdellen\ntuimasta pakkasesta suunnattomiin lumipyryihin, joita sitten seurasi\nsuojailma, väliin sadekin, tehden kaikki tiet mahdottomiksi ajella,\nolivat moniksi kuukausiksi katkaisseet kaiken liikenneyhteyden\nRuotsin kanssa. Milloin mikin matkalainen saattoi tosin henkensä\nuhalla päästä perille, mutta ruokavarojen ja miehistön lähetyksestä\navuksi ei saattanut olla puhettakaan.\n\nTurussa pidettiin joka päivä messuja ja juhlakulkueita; kirkonkellot\nsoivat, ja kansaa virtaili kirkkaasti valaistuun temppeliin\nrukoilemaan pyhän neitsyen armoa; mutta sekään ei ottanut auttaakseen.\n\nErik Turenpoika oli kutsunut maan vouteja ja kihlakuntien tuomareita\npuheilleen Turkuun helmikuun viimeiseksi päiväksi. Kaikki tiesivät,\nmitä hän heiltä kysyisi, ja asian tärkeys ja vaikeus siihen\nvastatessa oli levittänyt syvän vakavuuden jokaiselle otsalle ja\nnostattanut jokaiseen katseeseen syvän mietiskelyn ilmeen.\n\nTurun linna sijaitsi eräällä luodolla Aurajoen suussa aivan kaupungin\nedustalla; suuresta kokoussalista oli avoin näköala merelle.\n\n\"Katsokaas\", sanoi ritari kokoontuneille ja viittasi aaltoilevalle\nmerelle, joka oli murtanut jääkahleensa ennen aikojaan. \"Mitä voimme\ntuota mahtia vastaan, joka ulapalla estää meidät etsimästä vierasten\napua? Eikö ole aivan kuin se sanoisi meille, että löydämme avun\nainoastaan itsestämme?...\"\n\n\"Mitäpä me voimme tehdä?\" väitti muuan vastaan.\n\n\"Ilman rahoja!\" säesti toinen.\n\n\"Ei mitään elintarpeita!\"\n\n\"Väestö välinpitämätön!\"\n\n\"Kaikkialla sairaita!\"\n\n\"Odotettavissa on hirveintä!\"\n\n\"Olen käskenyt toimittaa messuja!\"\n\n\"Pyhä neitsyt on hyljännyt onnettoman kansamme.\"\n\n\"He tahtovat ainoastaan kuolla!\"\n\n\"Mitä nälkä ei ole saanut aikaan, sen rutto suorittaa loppuun.\"\n\n\"Kukaan ei voi mitään sitä vastaan!\"\n\n\"Antaa heidän siis jäädä rauhaan!\"\n\n\"He eivät kaipaa muuta mitään.\"\n\n\"Kenties on julmat seuraukset vastaan-asettumisesta.\"\n\n\"Kenties rutto leviää yhä enemmän.\"\n\nSyntyi hiljaisuus. \"Nämäkö ovat neuvot, joita antamaan olette\nsaapuneet?\" kysyi ritari.\n\nKaikki olivat vaiti ja katselivat hämillään toisiaan.\n\n\"Jalo herra\", virkkoi Hämeenlinnan vouti. \"Olen vanha mies, vuosia\non jo kahdeksankymmentä niskoillani; olen ehtinyt monet kokea; usein\nolen ottanut osaa sotiin ja kahakoihin, mutta kaikki tämä näyttää\nminusta vähäiseltä sitä vihollista vastaan, joka nyt on poloisen\nmaamme vitsauksena.\"\n\n\"Se on totta, se on totta!\" jupisivat kaikki.\n\n\"Olen aina ennen osannut keksiä neuvon ja avun, hyvät enteet eivät\nole koskaan pettäneet...\"\n\n\"Valitettavasti nykyiset enteet ovat pahoja...!\" Kuului ikäänkuin\nyksi ainoa valituksen huokaus kautta huoneen.\n\n\"Te olette kyllä kokeneet samaa kuin minäkin?\" kysyi vanhus\ninnokkaasti. \"Olemme, olemme!\"\n\n\"Herra ritari, olette nuorin joukossamme ettekä voi tuntea maan\nolosuhteita niin tarkoin kuin me toiset. Kristittyjä olemme kaikki\nja palvelemme ja rukoilemme pyhää neitsyttä yhtä nöyrästi kuin ken\nhyvänsä... mutta... mutta...\"\n\n\"Jatkakaa!\" käski ritari.\n\n\"Emme uskalla asettua niitä mahtavia luonnonvoimia vastaan, joita\nemme pysty tutkistelemaan...\"\n\n\"Ei, ei!\" säestettiin kuorossa. Monet tekivät ristinmerkin ja\njupisivat rukouksen.\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"On ihmisiä, jotka ovat saaneet yliluonnolliset voimat nähdä\nsalattuja asioita...\"\n\n\"Esimerkiksi povariämmät?\"\n\n\"Kansa uskoo heidän olevan Jumalan valittuja ja sanoo heitä\ntietäjättäriksi!\"\n\n\"Nämä ovat puhuneet?\"\n\n\"Niin, jalo herra!\"\n\n\"Ja mitä he ovat sanoneet?\"\n\n\"Että Suomi menee kohden perikatoaan!\"\n\n\"He ovat oikeassa.\"\n\n\"Sitäkö mieltä olette tekin?\"\n\n\"Jollen olisi sitä käsittänyt, miksi olisin teidät kutsunut? Hätä\nja tautisuus ovat synnyttäneet epätoivoa, taikausko on löytänyt\nkiitollisen maaperän kylvölleen, ja ken tietää, eikö vihollinen käytä\nsitä hyväkseen viekkaudella ja petoksella valloittaakseen turvattoman\nmaamme?\"\n\nMuutamat katsoivat hämillään häneen, toiset pudistivat arvelevaisesti\npäätänsä.\n\n\"Valmyra ei ole koskaan pettänyt meitä!\" jatkoi vanha vouti suurella\nvarmuudella.\n\n\"Ei häntä, vaan teidät on asetettu hoitamaan maata!\" puuskahti ritari\ntulisesti. \"Turun, Korsholman, Hämeenlinnan, Raaseporin, Viipurin ja\nKastelholman läänien voudit! Turun, Rauman, Ulvilan, Kruununlinnan,\nPorvoon ja Naantalin kihlakuntien tuomarit, teille kaikille olen\nlähettänyt kirjelmiä, jotka sisältävät käskyjä, mitä olisi tehtävä\nhädän auttamiseksi, mutta myös kehoituksen tehdä tarkoin selvää, mitä\njo on tehty, mutta mitään vastauksia ei minulle ole lähetetty, ei\nkaupungeista eikä maaseudulta.\"\n\n\"Ankara herra...\"\n\n\"Kun on tullut kahdeksankymmenen vuotiaaksi, ei enää ole\nsyyntakeinen\", keskeytti ritari hänet, \"mutta ei myöskään kykenevä\nhoitamaan niin tärkeää virkaa kuin teidän, erittäinkin niin raskaana\naikana kuin nykyinen. Jos kenestä teistä virkansa tuntuu raskaalta,\nniin sanokoon heti minulle sen; minä valitsen silloin hänen\nseuraajansa.\"\n\nYhtäkkiä tuli salissa aivan hiljaista.\n\nKovasti kiihkoissaan meni vanha vouti Erik herraa vastaan. \"Jalo\nritari!\" sanoi hän. \"Olen kuusikymmentä vuotta uskollisesti palvellut\nmaatani.\"\n\n\"Sentähden on minun annettava teille hyvitystä siitä, mitä olette\nmenettänyt, mutta voutina ette voi enää olla; kuitenkin voitte\nehdottaa sijaanne, ketä pidätte ansiokkaimpana, ja minä mukaudun\nsiihen, jos voin.\"\n\nVanhus kumarsi ja riensi pois.\n\nNeuvottelut kääntyivät tämän jälkeen aivan toiseen suuntaan.\n\nTehtiin ehdotuksia, ja kaikki olivat taipuvaiset yksityisiin\nuhrauksiin.\n\nRitari otti kiinni heidän sanoistaan, hän kävi kovasti kimppuun,\nmutta kuinka lie kirvellytkin, ei kukaan irvistellyt vastaan, ja\nritarin käsky, että jokaisen oli läänissään hoidettava asioita siten\nkuin parhaiten soveltui paikallisiin olosuhteihin, kannusti kaikkia\nkeskinäiseen kilpailuun.\n\nKaikki arvelivat, että oli vaikein työ herättää eloon hervonneet\nvoimat ja elämänhalu. Mutta kukaan ei rohennut lausua sisintä\najatustaan, että hän piti sen miltei mahdottomana.\n\n\"Sitten tahdon minä tehdä sen!\" julisti ritari.\n\nKoko joukko huusi yhdestä suusta, että hän oli ainoa, joka siihen\npystyi, mutta mitä he todellisuudessa siitä uskoivat, sen jätämme\nsanomatta.\n\nJokainen vouti ja tuomari kiiruhti palaamaan vaikutuspiiriinsä; nyt\noli osoitettava, että heillä oli ne ominaisuudet, jotka oikeuttivat\nmaan tärkeimpiin asemiin.\n\nRitari oli tuonut mukanaan suuren parven asemiehiä ja\naatelisnuorukaisia; ennen lähtöä kutsui hän heidät kaikki luoksensa\nja sanoi:\n\n\"Ketkä teistä tahtovat seurata minua taisteluun elämästä ja\nkuolemasta?\"\n\n\"Sen tahdomme tehdä kaikki!\" huusivat he.\n\n\"Mutta ei ole kysymys taistelusta elävää vihollista vastaan, ja\nteillä on vähän kunniaa saavutettavissa.\"\n\nHe katsoivat ihmeissään häneen.\n\n\"Miettikää tarkoin; en vihoittele, vaikkei kuka tulisikaan mukaan.\"\n\n\"Mutta te menette, herra?\" kysyi Olavi.\n\n\"Yksin, jos tarvitaan.\"\n\n\"Minä tulen mukaan!\"\n\n\"Minä myös! Minä myös!\" säestivät kaikki muut; ainoakaan ei vetäynyt\npois.\n\n\"Sitä odotinkin, mutta onhan teidän ensin saatava tietää, mistä\ntaistelusta on kysymys. Vihollinen, jota vastaan meidän on\ntaisteltava, on -- rutto.\"\n\nÄsken niin punoittavat posket kalpenivat, ja nuorukaiset katselivat\nhämmästyneinä toisiaan.\n\n\"Minä tiesin hyvin\", vastasi ritari hymyillen, \"että vihollisen nimi\nkauhistuttaa teitä, sentähden vapautan jokaisen lupauksestaan. Menkää\ntakaisin Viipuriin ja odottakaa minua siellä! Onnea matkalle!\"\n\nHän kääntyi poistuakseen huoneesta.\n\n\"Herra!\" sanoi Olavi.\n\n\"Mitä tahdot?\"\n\n\"Ettette vapauta minua lupauksestani!\"\n\n\"Sen teen ainoastaan sille, joka sitä haluaa. Katso, että hevosemme\ntulevat satuloiduiksi; tunnin kuluttua lähdemme matkalle.\"\n\nRitari lähti, ja nyt syntyi kiihkeä erimielisyys nuoren parven\nkesken. Risto ja Kurt olivat alusta alkaen valmiit lähtemään mukaan,\nmutta monet toisista epäröivät ja kyselivät:\n\n\"Onko meidän ruvettava ruumiita hautaamaan vai sairaita hoitamaan?\"\n\n\"Kenties jouduttava itse saman taudin uhriksi?\"\n\nSe näytti heistä ilkeimmältä.\n\nMutta häpeällistä oli luopuakin ritarista.\n\n\"Emme kenties saavuta mitään kunniaa seuraamalla Erik herraa tälle\nmatkalle!\" huusi nuori aatelismies Niilo Klaunpoika. \"Mutta menetämme\naivan varmaan sen, mikä meillä jo on, jos annamme hänen lähteä yksin,\nainoastaan kolme asemiestä mukanaan.\"\n\nTämä vaikutti ratkaisevasti, nyt ei tahtonut kukaan jäädä pois, ja\nritari hämmästyi nähdessään koko parven valmiina retkelle.\n\nHän hymähti, mutta ei virkkanut sanaakaan, antoi ainoastaan\nlähtömerkin.\n\nRatsastajat eivät saaneet säästää hevosia; niin kauan kuin tie oli\njotakuinkin hyvää, lasketettiin täyttä laukkaa ja sitten karuja maita\nja sankkoja metsiä niin nopeasti kuin voitiin. Iltamyöhällä saapui\nretkikunta suurehkoon kylään tai kauppalaan; se oli Naantali, ja\ntiedettiin, että täällä ja ympäristössä oli rutto tehnyt suurta tuhoa.\n\nPappilassa tiedettiin vieraiden saapumisesta, eikä ruuasta ja\njuomasta ollut puutetta. Ritari neuvoi seuralaisiaan menemään\naikaisin levolle, huomisaamun koittaessa oli työ alkava. He\ntottelivat, mutta heidän aavistuksensa eivät juuri olleet iloisia, ja\nkoskaan ei ole sen synkempi ja vakavampi mieliala seurannut runsasta\nateriaa.\n\nRitari oli kauan valveilla keskustellen isäntänsä kanssa. Tämä sai\nkuulla monta ankaraa sanaa, mutta hän puolustautui sillä, että hän\noli yksinäinen pappi. Seurakuntaan kuului 1,400 talonpoikaa, ja he\nasuivat niin laajalla alueella, että hänellä oli kahdenkymmenen\npeninkulman matka sairaissa käydessään, ja hän alkoi sitä paitsi\nkäydä vanhaksi.\n\nSen jälkeen muuttui Erik herra paljon lempeämmäksi miestä kohtaan.\nNuorukaiset kuulivat heidän äänensä, kunnes päivä alkoi sarastaa.\nKohta sen jälkeen kutsuttiin heidät kirkkoon.\n\nRitari oli sinne saapunut jo ennen heitä. Täydessä messuasussaan\nseisoi pappi alttarin ääressä. Hän rukoili Jumalan ja pyhän neitsyen\nsiunausta sille hankkeelle, johon he aikoivat ryhtyä, ja kehoitti\nheitä muistamaan, että elämä ja kuolema olivat yksin Herran kädessä.\nSen jälkeen seurasi lyhyt virsi, ja niin oli valtaava jumalanpalvelus\nlopussa, ja seurakunta palasi pappilaan syömään aamiaista.\n\nHuhu ylhäisen vieraan tulosta oli kulkenut edeltä; uteliaisuus ja\ntavallinen halu valittaa hätäänsä oli houkutellut pappilaan kaikki\nne, jotka suinkin kynnelle kykenivät.\n\nKaikki pyysivät puhutella ritaria, ja hän vastasi, että hän tahtoi\nillalla kuulla, mitä heillä oli sanottavaa; nyt oli hänellä\ntärkeämpää tehtävää.\n\nMonet olivat tulleet jo edellisenä päivänä; he etsivät suojaa\ntalleista, vajoista, aitoista, mistä suinkin löysivät. Nämä ja toiset\näskensaapuneet seurasivat mukana kirkkoon; he kyselivät uteliaina,\nmitä nyt tuli tapahtumaan, ja pysyivät varovasti loitolla.\n\nSillaikaa kuin pappilassa haukattiin aamiaista, kasvoi väkijoukko yhä\nulkona.\n\n\"Jos he syövät, eivät he tule pian\", virkkoi joukossa muuan nälkäinen\nraukka.\n\n\"Sitä sinä et tekisi\", vastasi toinen.\n\n\"En niin kauan kuin on vielä jotakin syömättä\", myönsi edellinen.\n\n\"Minä ihmettelen, miltähän tuntuu olla oikein kylläinen\", virkkoi\nmuuan kalpea, hoippuva poikanen.\n\n\"Riippuu siitä, onko vyöllä nälkävyö vai ei\", vastasi joku toinen.\n\n\"Mitähän kuningas syöneekään?\"\n\n\"Tietysti vain rasvaa!\"\n\nHe lipoivat ohuita, kylmän sinertämiä huuliaan; nälkäinenkin voi\nkustantaa itselleen sen nautinnon, että ajattelee herkkuja ja puhuu\nniistä.\n\nMutta nyt aukenivat pappilan portit ja sieltä tulivat ritari ja pappi\nja heidän jälestään kaikki nuoret ratsumiehet, kaikki puettuina\nyksinkertaisiin takkeihin.\n\nPihalla oli kokonainen kasa lapioita, ritari tarttui ensimäiseen ja\nsitten kukin omaansa. Sitten lähdettiin suurelle aukealle kentälle,\njoka oli kirkkomäen alapuolella.\n\nKansa katseli ihmeissään ja seurasi äänetönnä jälestä.\n\nNuoret työmiehet jakautuivat kolmeen ryhmään, jotka kukin ottivat eri\nhaudan luomisen osalleen; ritarikin teki monta pontevaa lapionpistoa\nmilloin yhdellä, milloin toisella lapiolla.\n\n\"Jos olisin saanut syödäkseni, kaivaisin yhtä hyvin kuin joku\nnoistakin\", virkkoi joku katselijain joukosta.\n\n\"Niin, raajat heikot nälkäisellä, vahvat kyllin syönehellä.\"\n\nMutta kukaan ei kysellyt, mitä haudoilla tarkoitettiin.\n\nSentähden oli hämmästys yleinen, kun pappi kääntyi\nvälinpitämättömään, kalmankalpeaan, kaksikymmenvuotiaaseen\nnuorukaiseen, joka oli heittäytynyt märälle maalle ja huojuttelihe\nedestakaisin katsellen toimitusta.\n\n\"Kuinka monta teiltä on kuollut, Olli Pietarinpoika?\"\n\n\"Kaikki tyyni\", vastasi poika mielipuolen tavoin hymyillen; \"isä ja\näiti ja kolme tyttöä ja veli ja pikku tyttönen ja kissa ja porsas\".\n\n\"Seitsemän siis!\" sanoi ritari ja kääntyi nuoreen parveen, joka\nalasluoduin silmin kuunteli, mitä hänellä oli heille sanottavaa.\n\nPappi jatkoi pojalle: \"Tahdotko tulla mukaan, niin lähdemme heitä\nnoutamaan?\"\n\n\"He eivät tahdo enää ruokaa\", vastasi tämä.\n\n\"Eivät, se on totta, mutta he tahtovat päästä lepoon.\"\n\n\"Mihin sitten?\"\n\nPappi viittasi hautaan.\n\n\"Niin, he tahtovat sinne!\" sanoi poika ja alkoi luikkia kohden\nkotiaan.\n\nPappi ja ritari seurasivat häntä. Asemiehet olivat arvalla\nmääränneet, keiden heistä oli lähdettävä mukaan; niitä oli kymmenen,\npuolet parvesta.\n\nPerille töllin luo saapuessa astui pappi edeltä ja avasi oven\npäästääkseen raitista ilmaa sisälle; onneksi oli yhtä kylmä sisällä\nkuin ulkonakin ja ruumiit olivat jäätyneet.\n\nSeitsemän ruumista, nuoria ja vanhoja hujanhajan, makasi penkeillä\nympäri kodan seiniä; vanhemmat makasivat eläinten nahoilla, nuorilla\noli ainoastaan heiniä alusinaan. Pata riippui kuten tavallisesti\nhaahloissaan räppänän alla, mutta pitkiin aikoihin ei tuli enää\nollut tuprunnut kivien välissä kurjalla maalattialla; jälellä oli\nainoastaan vaaleaa tuhkaa, ei mitään hiiliä eikä kekäleitä. Näytti\nkuin kuolleet olisivat olleet siitä kummissaan, sillä kun kukaan ei\nvaivautunut sulkemalla heidän silmiään, tuijottivat kiillottomat\nkatseet tulijoita vastaan.\n\n\"Nyt he tulevat, äiti\", huudahti Olli ja painoi kasvonsa kuolleen\nnaisen kasvoja vasten, ikäänkuin tahtoen kuiskata jotakin hänelle.\n\nRitari hillitsi kauhun, joka hänet valtasi, ja otti kuolleen miehen\nvahvoille käsivarsilleen. \"Seuratkaa minua!\" sanoi hän ja poistui\nkodasta.\n\nAsemiehet eivät kauan miettineet, kukin otti taakkansa, ja nouseva\naurinko katseli varmaankin kummallisinta kulkuetta, mitä oli\nmilloinkaan nähnyt.\n\nMutta kansa seurasi jälestä, hiljaisena, hartaana ja aivan kuin ei\nuskoisi omia silmiään.\n\nMutta ruumissaatonkin valtasi tunne hetken tärkeydestä; ensimäinen\nvaarantunto väistyi rajattoman säälin tieltä; he tunsivat täyttävänsä\nkristillisen velvollisuuden, ei ainoastaan kuolleita, vaan eläviäkin\nkohtaan.\n\nPerille saapuessaan havaitsivat he haudan verhotuksi sisältä\nkuusenhavuilla. Jokainen laski alas raskaan taakkansa, ja siellä he\nnyt makasivat tyyninä ja turvassa vieretysten. Olli seisoi haudan\nreunalla ja nyökytteli heille päätänsä.\n\nSilloin pappi avasi käsikirjansa.\n\n\"Maasta olet sinä tullut, maaksi olet sinä jälleen tuleva\", luki hän\nheittäen kolme lapiollista multaa. Sitten hän aloitti hautausvirren,\njohon kaikki ympärillä seisovat yhtyivät.\n\nKun juhlallinen toimitus oli päättynyt, tarttuivat asemiehet\nlapioihinsa luodakseen haudat umpeen, mutta kaksikymmentä kättä otti\nne heiltä.\n\n\"Antakaa meidän tehdä se, se kuuluu meille\", huusivat he.\n\n\"Tuokaa tänne kuolleenne, niin me hautaamme heidät kaikki\", huusi\nritari.\n\nJa he menivät ja toivat kuolleensa läheltä ja kaukaa. Pelko oli\nkadonnut; mitä maan päällikkö ja hänen asemiehensä olivat tehneet\nennen heitä, sen uskalsivat he tehdä jälestä, ja niin saatiin sinä ja\nseuraavana päivänä haudatuksi kolmesataa ruumista.\n\nMutta ritari kustansi ruumiinkantajille ilmaisen ruuan, ja kun raskas\npäivätyö oli lopussa, sanoi hän heille, että he saavat voudilta apua,\nmutta hän luotti siihen, etteivät he nyt, kun hän oli näyttänyt tien,\ntule sortumaan koetuksissa, vaan miehekkäästi kestämään taistelut.\nLoppu riippui useimmassa tapauksessa perimmältään heistä itsestään.\n\nHe kenties eivät häntä ymmärtäneet, mutta hän oli osoittanut olevansa\nheidän ystävänsä; hänen miehekäs päättäväisyytensä oli karkoittanut\nheidän pelkonsa, ja sentähden täytyi olla oikein, mitä hän kerran\noikeana piti.\n\nNiinpä he lupasivat vointinsa mukaan noudattaa hänen käskyjään, ja\njos hän kerran heitä tarvitsi, saattoi hän kyllä luottaa siihen,\netteivät ne häntä pettäisi. Lähtiessä ympäröi ratsumiesparven sankka\nkansanjoukko, ja papin ja kaikkien siunaamina he kiitivät kohden\nuusia seikkailuja.\n\nMutta kuinka erilaisella mielellä! Kuolema tuntui näistä nuorista\nmiehistä melkein menettäneen otansa, sillä olihan se säästänyt heitä\nkaikkia, kenties heidän tekemiensä hyvien töiden tähden.\n\nMatka jatkui pohjoiseen ja sitten länttä kohden. Ritari tiesi, että\nlähempänä merta oli kuolevaisuus pienempi, mutta hänelle oli sanottu,\nettä rutto raivosi hurjasti Satakunnassa, ja sinne hän suuntasi\nmatkansa. Pienen retkikunnan lisäksi oli otettu yrtintuntija, mies,\njoka lisäksi oli pappi.\n\nKaniikki Werner oli Linköpingistä lähetetty kirkollisissa asioissa\näskennimitetyn tuomiorovastin Henrik Vennen luo Turkuun. Tämä, joka\nsuuresti mieltyi taitavaan, vaatimattomaan nuoreen mieheen, pyysi\nhäntä jäämään sinne talveksi, ja hän oli taipuvainen siihen, kun\ntuomiokapituli antoi suostumuksensa.\n\nKulovalkeana levisi Turun kaupunkiin huhu hengenvaarallisesta\nseikkailumatkasta, jolle Erik Turenpoika lähti.\n\nKaikki ihmettelivät, useimmat paheksuivat hanketta. Mutta nuori\nkaniikki ilmoitti heti tuomiorovastille aikovansa rientää ritarin\njälkeen ja tarjota hänelle palvelustaan. Rovasti teki vastaväitteitä,\nmutta Werner pysyi päätöksessään ja oli jo lähtenyt taipaleelle, kun\nlevisi sanoma siitä, mitä Naantalissa oli tapahtunut. Se kiiti itään\nja länteen, etelään ja pohjoiseen, sitä levittivät kerjäläiset ja\nraajarikot, jotka urrivat oikoteitä läpi metsien etsien kaukaisista\nkylistä niukkaa ravintoaan, se liiteli lasten huulilta tuulen\nsiivillä, ja varmaankin ilmattaret kulettivat sitä mukanaan, sillä se\nkulki kuin voittokulu ritarin edellä.\n\nUseammissa paikoin Satakuntaa oli jo ryhdytty huolehtimaan ruumiiden\nhautaamisesta, toisissa riitti ritarin saapuminen taivuttamaan kansaa\nsiihen. Lääkärin läsnäolo oli täällä tarpeempaan, ja hänen luja\ntahtonsa, joka ei tiennyt mistään esteistä, kun oli jotakin vietävä\nperille, sai muutamat nuoret asemiehet häntä auttamaan valvoessa\nsairasten hoitoa, kun taasen toiset ritarin keralla valvoivat\nruumiiden kuletusta ja hautaamista.\n\nTavallisesti viipyivät he päivän kylässään. Arpakapula pantiin\nedeltäpäin kiertämään ympäri pitäjän, ja kaikki saapuivat, ketkä\npääsivät ja kykenivät. Kansaan vaikutti syvästi tämä astuminen alas\nkansan luo, ryhtyminen omin käsin auttamaan heidän hätäänsä. Eräässä\nvanhassa lähdekirjassa sanotaan, ettei kukaan maanpäämies ole koskaan\ntehnyt niin muistettavaa kuninkaankulkua kuin tämä jalo ritari, herra\nErik Turenpoika, mutta sentähden ei olekaan ketään niin itketty ja\nkaivattu kuin häntä.\n\nEi ritari eivätkä asemiehet väsyneet toiminnassaan, niin rasittava\nkuin se olikin. Jälkimäisetkin alkoivat yhä paremmin käsittää sen\nsuuren merkityksen; he eivät harjoittaneet ainoastaan laupeuden\ntyötä, oli kysymyksessä herättää kokonainen kansa uinailevasta\nhorrostilasta, herättää se täyteen tajuntaan, elämään ja toimintaan.\nHeitä ei enää tarvinnut määräillä sinne eikä tänne; kylään saavuttua\nhajautuivat asemiehet nopeasti kaikille tahoille, tuntia myöhemmin\nhe kokoontuivat ja tekivät ilmoituksensa, määrättiin tarpeelliset\ntoimenpiteet ja ryhdyttiin niihin heti. Pastori ja nimismies\nolivat aina käsillä, eikä ollut mahdotonta hankkia lääkkeitä eikä\nelintarpeita, kun ritari käski.\n\nHe viipyivät kaksi viikkoa Satakunnassa. Sen jälkeen suunnattiin\nretki Hämeeseen.\n\nSanoma ritarin tulosta oli lähetetty sinne jo edeltäpäin, ja häntä\nkummastutti, etteivät lähettiläät palanneet, mutta vielä suurempi\noli hämmästys, kun ensimäinen suuri kylä, johon he saapuivat, näytti\naivan autiolta. Pappila oli sulettu, ja kun he avasivat portin,\nei talosta löytynyt ainoatakaan elävää olentoa. Samoin kodissa ja\npirteissä; mutta niistä levisi kauhea löyhkä, ruumiit olivat jo\nehtineet mädätä.\n\nAsemiehet vetäytyivät yhteen ryhmään, edessä oleva työ tuntui heistä\nylen vastenmieliseltä.\n\nSillävälin kulkivat ritari ja kaniikki kodasta kotaan, vakuuttautuen\nsiitä, että laita oli kaikkialla samoin.\n\nNuorten keskeiset neuvottelut eivät olleet vieneet mihinkään\ntulokseen. Risto, Kurt ja Olavi olivat ainoat, jotka olivat\ntarttuneet lapioon. Toiset seurasivat vitkaan jälestä.\n\n\"Heittäkää pois lapiot ja tarttukaa soihtuihin!\" huusi ritari. \"Ne\nkurjat eivät ole tahtoneet haudata kuolleitaan, heidän talonsa ja\nkotinsa joutukoon siis heidän polttoroviokseen. Pistäkää tuli kylän\nkaikkiin nurkkiin!\"\n\n\"Se tehdään!\" huudettiin kaikilta tahoilta, ja muutamissa minuuteissa\noli käsky täytetty.\n\n\"Mutta kirkko?\" kysäisi kaniikki.\n\nRitari loi silmänsä siihen. Hänen synkkä katseensa ei suinkaan\nkirkastunut uutta, upeaa rakennusta nähdessään. \"Mitä he siellä\nlienevätkin oppineet, niin ei ainakaan rakkautta manallemenneitä eikä\nhuolenpitoa eloonjääneitä kohtaan. Säästäkööt liekit kirkkoa, jos\ntahtovat, minä ja meikäläiset emme sitä tee.\"\n\nTuli tarttui kaikkialle kauhistuttavalla nopeudella, mitään esteitä\nei sen tielle asetettu, liekit räiskyivät ja rätisivät vanhoissa,\nmilloin tuohella, milloin nahalla tai saralla vuoratuissa kodissa,\nne leimahtelivat ulos ja sisälle, ylös ja alas lahoja salkoja,\njotka muodostivat kodan luurangon, ne riehuivat kuin raivoavat\nkostottaret, kunnes vihdoin hurjassa piirikarkelossaan hävittivät\nkaiken maata myöten. Toiset taasen matelivat vitkaan pitkin ruumiita.\nNe nuoleksivat kalpeat kasvot tulipunaisiksi, väliin syljeksivät\nja hyljeksivät niitä, mutta eivät kuitenkaan lakanneet työstään,\nennenkuin kuolleet olivat muuttuneet vaaleaksi tuhkaksi. Tuohi\nja vaate liehui hilpeästi, nahka kutistui ja käpristelihe kuin\nhornanhenkien kynsissä, sitten luhistui kaikki kasaan, liekkien\nkielekkeet yhtyivät yhdeksi ainoaksi, joka nousi kohden pilviä, mutta\nliekki veti toistaan, ja niin näytti koko kylä yhdeltä ainoalta\ntulimereltä.\n\nRitari ja hänen seurueensa olivat eräältä mäeltä katselleet kamalaa\nkuvaa. Silloin kuului metsästä kauhun huuto, sieltä syöksyi esiin\nmiehiä, naisia ja lapsia hyvinkin muutamiin satoihin. Useimmat\npakenivat niin nopeasti kuin voivat, toiset paiskautuivat maahan,\nrepivät tukkaansa, valittivat ja vaikeroivat.\n\nRitarin suostumuksella meni Werner rinnettä alaspäin heidän\nluoksensa, mutta he eivät olleet häntä näkevinään.\n\n\"Nouskaa!\" käski hän muuatta vanhaa miestä, joka parkui ja voivotteli\npahemmin kuin muut.\n\n\"Oletteko tulleet ottamaan meidät hengiltä?\" kysyi tämä epätoivon\npuuskassaan.\n\n\"Emme, vaan jos mahdollista pelastaaksemme henkenne.\"\n\n\"Polttamalla vähät tavaramme ja kotimme?\"\n\n\"Jättääksenne meidät nääntymään metsän petojen sekaan?\"\n\n\"Miksi olette tulleet tänne?\"\n\n\"Emmekö ole kyllin onnettomia ennestään?\"\n\n\"Mitä se teitä liikuttaa, hautaammeko kuolleemme vai ei?\"\n\n\"Tai kuolemmeko niiden keralla!\"\n\n\"Kuulkaahan!\" huudahti Werner. \"Ei, ei!\" kirkui joukko jos\nmahdollista entistäänkin pahemmin. \"Me emme tahdo kuulla mitään.\"\n\n\"Menkää tiehenne!\"\n\n\"Meidän on kostettava!\"\n\n\"Niin, tehkäämme se!\"\n\nPuukot vedettiin tupestaan, kirveet kohotettiin. Mutta silloin seisoi\nritari heidän joukossaan. \"Kädet alas!\" käski hän, ja niin mahtavalla\näänellä hän puhui, niin ankara ja uhkaava oli sanoja seuraava\nkatse, että joukko totteli heti. \"Missä on pappinne?\" kysyi hän. He\nkatsoivat epäröiden toisiinsa. \"Kutsukaa hänet heti tänne!\"\n\n\"Hän ei tule.\"\n\n\"Sitten tahdon minä mennä hänen luoksensa. Seuratkaa kaikki minua!\"\n\nRitari meni metsää kohden, ympärillään nuori parvensa ja koko\nväkijoukko jälessään.\n\nOli helppo käsittää, ettei heidän pesäpaikkansa voinut olla kaukana,\nja ritari toivoi jälkien näyttävän hänelle tien.\n\nSattuma kuitenkin laati niin, että Olavi tunsi erään nuoren poikasen,\njoka kaksi kertaa oli ollut Viipurissa vierailleiden kerjäläisparvien\nmukana. Poikakin tunsi hänet.\n\n\"Minä voin tehdä sinut onnelliseksi!\" kuiskasi hän salavihkaa pojalle.\n\n\"Älä kysy minulta!\" sanoi tämä.\n\n\"Saat tulla olemaan Viipuriin.\"\n\n\"Se ei ole totta!\"\n\n\"Pyhän neitsyen nimessä!\"\n\n\"He tappavat minut!\"\n\n\"Lähde mukanamme täältä.\"\n\n\"En, minä tulen jälestä.\"\n\n\"Milloin?\"\n\n\"Niin pian kuin voin.\"\n\n\"Itään vai länteen?\"\n\n\"Suoraan pohjoiseen.\"\n\n\"Kuinka pitkältä?\"\n\n\"Sataneljäkymmentä askelta.\"\n\n\"Ja siellä?\"\n\n\"Vuorenseinä.\"\n\n\"Sitten!\"\n\n\"Menkää sen ympäri!\"\n\n\"Ja sitten?\"\n\n\"Suuri, yksinäinen puu...\"\n\n\"Puu...\"\n\n\"Peittää luolan suuta.\"\n\n\"Montako siellä on?\"\n\n\"Kymmenen.\"\n\n\"Vetäydy takaisin!\"\n\nSilmänräpäyksen kuluttua kuiskasi Olavi Kurtin korvaan: \"Onko sinulla\nhyvä muisti?\"\n\n\"Pane koetteelle!\"\n\n\"Sano ritarille: suoraan pohjoiseen sataneljäkymmentä askelta,\nvuorenseinän toisella puolen on puu, joka peittää luolan suuta,\nsiellä on kymmenen henkeä.\"\n\nKurt kantoi ritarin vaippaa, hän antoi sen tälle, samalla salavihkaa\nsuorittaen tehtävänsä. Oltiin nyt aivan metsän reunassa.\n\nRitari laski sataneljäkymmentä askelta.\n\nSiinä oli vuorenseinä.\n\nKun hän kääntyi, näki hän hämmästyksen ja pelästyksen kuvastuvan\nyksinkertaisen joukon kasvoilla, ja hän ajatteli, että saattoi\nolla hyvä, jos he uskoivat yliluonnollisten voimain olevan hänen\nvallassaan.\n\nLuolan suuta ei ollut vaikea löytää, mutta kun ritari taivutti\nsyrjään sitä peittävät oksat, syöksyi kansa polvilleen ja kaikki\nhuusivat yhdestä suusta:\n\n\"Jumala!\"\n\nMitä olikaan hänellä enää pelättävää!\n\n\"Mene!\" sanoi hän etumaiselle. \"Kutsu ulos kaikki kymmenen, tahdon\npuhutella heitä teidän ollessanne läsnä.\"\n\nTämä oli toinen ihme. He lankesivat uudestaan polvilleen ja\nhuudahtivat:\n\n\"Jumala!\"\n\nSen jälkeen täytettiin hänen käskynsä, mutta kesti kauan, ennenkuin\nkutsutut tulivat.\n\nRitari oli nojautunut muuatta suurta puuta vasten, kymmenen asemiestä\nseisoi hänen kummallakin puolellaan ja Werner hänen vasemmalla\npuolellaan.\n\nVihdoin tuli pappi ulos, häntä seurasi nimismies, ruotumiehet ja\nmuutamia vanhoja isäntiä.\n\nVaikkakin pappi näytti sangen kalpealta, oli hänen ulkonäössään ja\nolennossaan jotakin rohkeaa ja erityisesti uskonkiihkoista. Hänen\nkatseensa oli kiinnitettynä ristiin, jota hän kantoi edessään, ja hän\njupisi lakkaamatta:\n\n\"O pyhä Maria!\"\n\nHänen tarkoituksensa näytti olevan ainoastaan kulkea ohi ritarin,\ntoiset seurasivat häntä.\n\n\"Kunnianarvoisalla isällä on oikeus mennä, mutta kaikki muut\npysähtyvät tänne!\" huudahti Erik herra.\n\nSilloin kohotti pappi ristin. \"Enemmän täytyy kuulla Jumalaa\nkuin ihmisiä,\" sanoi hän. \"Olen kutsunut heidät rukoukseen ja\nhartaushetkeen.\"\n\n\"Se saa lykkäytyä toiseen päivään.\"\n\n\"Ei, ei! Nyt on hetki käsissä!\"\n\n\"Ette näytä tietävän, että olen maan päämies.\"\n\n\"Kadotettu olette, sillä olette polttanut kirkkomme ja tehnyt Herran\nkansan kodittomaksi.\"\n\n\"Siitä, että olen antanut kirkon palaa, vastaan hänen armonsa\narkkipiispan edessä. Mutta nämä kuuluvat käskyvaltani alle, ja\njolleivät he noudata käskyjäni, eroitan heidät heti omastani ja\nvaltion palveluksesta. Sitten saavat he olla luonanne niin kauan kuin\nhaluavat.\"\n\nNämä sanat tekivät melkein tenhoisan vaikutuksen; nimismies ja\nruotumiehet vetäytyivät muun kansanjoukon luo, ja isännät seurasivat\njälestä.\n\nPapin silmät leimahtivat vihasta, mutta hänkin pysähtyi vähän matkan\npäähän.\n\nNimismies kutsuttiin.\n\n\"Ettekö ole saanut käskyjäni, että ruumiit on haudattava?\" kysyi\nritari.\n\n\"Olen, ankara herra\", vastasi hän langeten ritarin jalkoihin.\n\n\"Miksei niitä ole toteltu?\"\n\nMuutamat isännät, samat, jotka olivat tulleet papin jälestä, astuivat\nesiin. \"Siitä olemme vastuussa me\", sanoivat he.\n\n\"Sitten -- jos puhuttelen teitä!\" huusi ritari vihastuneena. \"Nyt on\nnäiden vastattava.\"\n\n\"Mitä voin koko kansaa vastaan?\" sammalsi nimismies.\n\n\"Miksi ette kutsunut lain kättä avuksi?\"\n\n\"En uskaltanut.\"\n\n\"Miksi?\"\n\nHän heitti aran katseen pappiin. \"Sieluni autuuden tähden\", änkytti\nhän.\n\n\"Eihän ole mahdollista, että te, arvoisa isä, olette estänyt\nviranomaisia täyttämästä velvollisuuttaan.\"\n\n\"Herra on julistanut rangaistustuomionsa tälle syntiselle kansalle,\nja voi sitä, joka asettuu hänen tahtonsa ja käskyjensä tielle\",\npauhasi pappi.\n\n\"Vastustus tulee siis teidän taholtanne\", keskeytti ritari\nkummissaan. \"Kuinka kauan olette ollut tässä seurakunnassa, arvoisa\nisä, ja mikä on nimenne?\"\n\nKysymys ei näyttänyt olevan papin mieleen, sillä hänen poskilleen\nhäivähti puna, mutta hän vastasi yhtä urhakasti: \"Herra ei laske\ntunteja ja päiviä, vaan ainoastaan tekoja, jotka tehdään Hänen pyhään\nnimeensä.\"\n\nRitari heitti asemiehiinsä merkitsevän, kysyvän katseen\nkuunnellessaan papin sanoja. Se oli varoitus, joka ei suinkaan jäänyt\nkaikilta huomaamatta, sillä nuori aatelismies Niilo Klaunpoika\nvetäytyi Olavin kera salavihkaa muiden taakse ja lähestyi pappia.\n\n\"Olette epäilemättä oikeassa, mutta kun minulla ei ole aikaa kuulla\nteidän luettelevan kaikkia suurtöitänne, lienee soveliainta, että\nlaskette aikaa tavallisen päivämitan mukaan.\"\n\n\"Minulle on tuhannen vuotta kuin yksi päivä, sanoo Herra!\" huudahti\nkunnianarvoisa isä.\n\n\"Milloin kuoli entinen pappinne?\" kysyi ritari kääntyen kansaan.\n\n\"Älkää sanoko, hän voi käyttää sitä vahingoksenne!\" huusi pappi.\n\nJa seurakunta pysyi vaiti.\n\n\"Jollei hän ole ollut täällä kauemmin kuin korkeintaan kaksi\nkuukautta, sanon minä, että hän on petturi\", huudahti ritari, \"sillä\nparisen kuukautta sitten kävi Viipurissa venäläinen lähetystö, heidän\nmukanaan oli muutamia ruotsalaisiakin, ja ellen pahoin erehdy, oli\ntämä juuri muuan heistä\".\n\nPappi hätkähti, ja kansa katsoi epäröiden milloin häneen, milloin\nritariin.\n\n\"Se joka polttaa kirkkoja, voi myös ahdistaa Herran palvelijaa\",\nhuusi pappi hurjasti; \"mutta taivaan tuli ja leimaus on iskevä hänen\nsyntiseen päähänsä. Seuratkaa minua, lyökäämme hänet maahan ja...\"\n\nMutta samassa tunsi hän, että vahvat käsivarret tarttuivat häneen;\nylväys väistyi ankaran pelästyksen tieltä. Suu liikkui, mutta ei\nkyennyt änkyttämään sanaakaan ilmoille.\n\n\"Viekää hänet syrjemmälle\", käski ritari, \"mutta pitäkää häntä\nsilmällä\".\n\nOli niin hiljaista, että saattoi kuulla oksan putoamisen; kaikkien\nsilmät olivat kiintyneet häneen, joka niin ihmeellisesti tiesi kaiken.\n\n\"Kuinka hän on tullut tänne?\" kysyi ritari.\n\n\"Kunnianarvoisa pappimme oli kuollut; hän sanoi, että hänen armonsa\narkkipiispa oli hänet lähettänyt.\"\n\n\"Ja hänkö teille on sanonut, ettei tautia vastaan ole mitään apua?\"\n\n\"Uskoimme niin ennenkin.\"\n\n\"Mutta hän on vahvistanut teitä uskossanne.\"\n\n\"Kansalle voi antaa anteeksi, mutta ei näille!\" sanoi ritari kääntyen\nruotumiehiin ja nimismieheen.\n\n\"Armoa, armoa!\" rukoilivat nämä.\n\nMutta hän kääntyi jälleen kansaan. \"Olen polttanut teidän kotinne\",\nsanoi hän. \"Mutta niissä ei voinut asua, ja nyt olette vapautuneet\ntartunnasta. Kirkkokin joutui liekkien uhriksi, mutta minä lähetän\nteille rakennusmestarin ja kustannan uuden Herran temppelin,\njossa todellinen pappi ja kristilliset sanankuulijat kokoontuvat\njumalanpalvelukseen.\"\n\n\"Ja kotamme ja pirttimme?\"\n\n\"Ne saatte itse rakentaa uudestaan. Menkää voudin luo, viekää hänelle\nterveisiä minulta ja pyytäkää nöyrästi häneltä apua, jota hän on\nluvannut antaa.\"\n\n\"Ankara herra, hän ei anna mitään.\"\n\n\"Hän antaa, sanon minä!\"\n\n\"Me menemme -- teidän sanojenne johdosta.\"\n\n\"Vielä sananen. Kirkonrakentaja tulee tänne tänä kesänä; ken silloin\non muokannut ja kylvänyt maansa, hän saa lehmän.\"\n\nSyntyi aika riemu! Nytkös ryhdytään työhön täydellä puhdilla!\n\nRitarilla oli täysi työ päästessään kansasta eroon. Sen jälkeen\ntuli nimismiehen ja ruotumiesten vuoro; nämä eroitettiin armotta\nviroistaan ja oli heidät neljän asemiehen vartioimina lähetettävä\nvoudin luo. Ritari sanoi asemiehille, että heillä oli vapaa valta\nsitten jatkaa matkaansa Viipuriin tai palata hänen luoksensa.\n\nMutta he tunsivat sellaista ihailua lähentelevää kiintymystä\nritariin, että heistä olisi ollut nöyryyttävää palata ennenkuin\nhän tuli heidän eturinnassaan. He pyysivät sentähden tehtävänsä\ntäytettyään palata takaisin hänen luoksensa, ja heidän toivomukseensa\nsuostuttiin.\n\nRitarin kehoituksesta oli Werner kuulustellut vankia. Tämä tunnusti\nkuuluvansa bernhardiinien munkkikuntaan; mitään papillista arvoa ei\nhänellä ollut. Maisteri David Kockin kanssa oli hän mennyt Venäjälle\nja sittemmin palausmatkalla eronnut hänestä Uudellamaalla. Hän oli\ntullut yksin tänne, ja kun täällä ei silloin ollut pappia, piti hän\nkristillisenä tekona ryhtyä vaalimaan tätä eksyksissä harhailevaa\nlaumaa. Hänen luja vakaumuksensa oli, että rutto oli Herran\nrangaistus eikä kenelläkään ollut oikeutta etsiä parannuskeinoa sitä\nvastaan. Tosin oli hän ehdottanut ruumiiden hautaamista, mutta kun\nsiihen yleensä oltiin vastahakoisia, taipui hän virran mukaan.\n\nKun levisi sanoma, että ritari monien asemiesten kanssa matkusti\nympäri maata haudaten kuolleet, silloin päättivät seurakuntalaiset\nväistyä tieltä; he eivät tahtoneet ottaa osaa jumalattomuuteen, mutta\neivät myöskään estää häntä.\n\nAinoa, mitä pappi sanoi katuvansa, oli se kiivaus, jolla hän oli\nvastannut ritarin oikeudettomiin syytöksiin, mutta tämän piti hänen\nmielestään juuri todistaa hänen syyttömyyttään.\n\n\"Uskotteko te sitä?\" kysyi ritari kaniikilta.\n\n\"Tunnustan, etten sitä tee.\"\n\n\"Onko teillä perusteita?\"\n\n\"Ei päteviä.\"\n\n\"Antakaa kuulla!\"\n\n\"Hänen levottomasti harhaileva katseensa, alituiseen uudistettu\nkysymys, pääseekö hän vapaaksi, vaikkei oikeastaan ole mitään, mistä\nhäntä voisi syyttää.\"\n\n\"Jääköön yöksi tyyntymään. Emme voi jatkaa matkaamme ennenkuin\nhuomenna.\"\n\n\"Meillä on täällä kostea yösija\", väitti Werner lempeästi vastaan.\n\n\"Kirkko on siksi säilynyt, että luulen voivamme majoittua sinne.\nKenttäpulloihin on tuskin koskettukaan, ja jos tunnen oikein\nuskollisen Olavini, on hän kyllä pitänyt huolta eväistämme.\"\n\nNiin hän olikin, ja pikaisen aterian jälkeen lähti koko parvi\nkirkkoon etsiäkseen yölepoa.\n\nVangitun munkin vastalauseista huolimatta sidottiin hänen kätensä\nja jalkansa; kun hänestä sen jälkeen katsottiin oltavan varmat,\nmäärättiin hänen lepopaikkansa toisista kappaleen loitommalle.\n\nVäsymys ja viini yhdessä vaivuttivat tyyneen ja syvään uneen.\nPäivänsäde, joka pisti ritarin silmiin, herätti hänet. \"Olemme\nnukkuneet liian pitkään!\" huusi hän ja hypähti äkkiä pystyyn.\n\nToiset seurasivat esimerkkiä, ja koko parvi oli pian jalkeilla.\n\n\"Vanki? Missä on vanki?\" huusi Werner.\n\nKaikki juoksivat luo.\n\nPoissa!\n\nKuinka se oli tapahtunut, sitä arvailtiin puolin jos toisinkin. Oliko\njoku tullut ulkoa sisälle; se ei tosin ollut mahdotonta, kun ei\nkerran ollut mitään salpaa.\n\nTai olisiko joku sisältäkäsin?\n\nEpäluulon tunne hiipi nuorten mieliin. Olisiko heidän joukossaan joku\npetturi?\n\nRitari oli ottavinaan asian keveästi. \"Vahinko ei ole suuri\", sanoi\nhän hymyillen; \"kuka sitä paitsi tietää, emmekö tavoita karkuria\ntiellä\".\n\n\"Jollei vain...\"\n\n\"Ajatelkaas, jos hän...\"\n\nLauseita ei sanottu loppuun, mutta kun kukin meni ottamaan hevostaan,\nnäyttäytyi, että Olavin hevonen oli poissa. Hän siitä aivan vimmastui.\n\n\"Älä ole olevinasi, kun kerran olet itse antanut sen hänelle.\"\n\nOlavi ei kääntänyt päätänsäkään, hän tunsi äänen; puhuja oli Pentti\nÅbjörninpoika, asemiehistä ainoa, jonka kanssa hän ei koskaan voinut\npäästä sopuun.\n\n\"Varo itseäsi\", kuiskasi hän. \"Voi sattua omaan nilkkaasi.\"\n\nOnneksi oli mukana varahevonen, jonka Olavi voi ottaa, mutta se\nliikkasi.\n\nRitari näytti tavallista vakavammalta. Hän kannusti hevostaan, mutta\nviittasi Wernerin rinnalleen.\n\n\"Mitä sanotte tästä?\"\n\n\"Meidän on pidettävä tarkoin silmällä.\"\n\n\"Ketä?\"\n\n\"Olavista menen takaukseen.\"\n\n\"Kiitos!\" vastasi Erik herra ja hänen kasvonsa kirkastuivat. \"Mikään\nei olisi surettanut minua enemmän kuin että tarvitsisi epäillä häntä.\"\n\n\"Mutta täällä on muitakin.\"\n\n\"Tuntisin huonosti Olavin, jollei hän pitäisi heitä silmällä.\"\n\nSama unelias välinpitämättömyys, jota Hämeenlinnan vouti oli\nosoittanut keskustellessaan Erik herran kanssa, ilmeni läänissä\nkaikissa hänen alustalaisissaankin. Tulen ja polton pelko tosin ajoi\nruumiita hautaamaan, ennenkuin ritari ehti tulla toisiin pitäjiin,\nmutta tämä pelon synnyttämä toimeliaisuus oli siksi unenpöpperöistä,\nettä kansa siitä varmaan piankin oli vaipuva entiseen horrostilaansa.\n\nMutta voimakas henki kykenee tempaamaan muitakin mukaansa ja\nherättämään nukkuvia, ja koskaan ei hänen työnsä ole aivan turha.\nKun Erik Turenpojan mahtava ääni kajahti kokoontuneen väkijoukon\nkorviin, näytti hän heistä joltakin korkeammalta ilmestykseltä; se,\nettä hän oli tullut pitkät taipaleet puhuakseen heille, valistaakseen\nja auttaakseen heitä, herätti muutamissa sieluissa, joita ei aivan\nollut kauhu lamauttanut, uinailevan käsityksen ihmisarvostaan. Hän ei\ntullut omasta eikä heidän ymmärtääkseen kenenkään muunkaan puolesta,\nvaan ainoastaan pelastaakseen ja auttaakseen heidät joutumasta\ntykkänään perikatoon. Siihen he tosin olivat valmiit, mutta jos\nheität kurjimmankin raukan mereen ja ojennat hänelle pelastavan käden\nsamana hetkenä kuin hän on vajoamaisillaan pohjaan, niin hän tarttuu\nnavakasti siihen; niin rakas on elämä, kenties rakkain sille, jolla\non vähimmän menetettävää.\n\nSitä paitsi sanoi hän heille, että he saisivat apua -- voudilta,\njoka ei koskaan ennen ollut heistä välittänyt. Mutta ritari hallitsi\nhäntä ja muita vouteja koko maassa, hänen sanansa täytyi siis merkitä\njotakin, ja se sytytti elämänhalun kipinän untelojen rinnoissa.\nKenties ei kohtalon tuomio ollut peruuttamaton; kenpä tiesi, oliko\nheidän perikatonsa aivan välttämätön.\n\nJa niin tuli ritarista heidän kohtalonsa; ensiksikin sentähden, että\nhän neuvoi heille, mihin heidän oli mentävä saadakseen jauhoja,\nnauriita. Sitten sentähden, ettei hän pelännyt tautia, antoi heille\nlääkkeitä ja määräsi niiden käyttämisestä. Vihdoin olivat he hänessä\ntavanneet jonkun, joka välitti heistä; se oli kuin valonpilkahdus\nheidän elämässään, ja sentähden kannatti elää.\n\nTämä vaikutus ei tosin ulottunut kaikkiin; niin karussa kivikossa\nei moni siemen nouse oraalle, mutta muutamat tekevät sen kuitenkin,\nja kun niiden tähkä on kypsynyt, alkavat ne siroitella siemeniä\nvuorostaan nekin.\n\nSuunnilleen näin kuuluivat Wernerin sanat ritarille, kun tämä omasta\nmielestään turhan työnsä jälkeen jatkoi väsyttävää matkaansa.\n\nSyvää suruaan, joka Erik Turenpojan sielua kalvoi, oli hän tähän\nasti koettanut voittaa kaikin voimin, mutta samalla kuin matkan\nvaivat alkoivat käydä yhä tuntuvammiksi, valtasi hänet vähitellen\nalakuloisuus, jota oli mahdoton voittaa.\n\nVanhalta ukko Karhuiselta, linnanvartialta, saapui tosin kirjeitä ja\nviestejä; niistä hän sai tietää, että Gunilla rouva ja lapset voivat\nhyvin, että linnassa muutenkin olivat asiat oikealla tolallaan, että\nvenäläiset käyttäytyivät siivosti ja että jokunen kalastajavene oli\nuskaltanut vesille jäälauttojen sekaan, mutta ei mitään enempää; oli\nikäänkuin hän pitäisi kirjettä kädessään eikä voisi murtaa sinettiä,\nikäänkuin seisoisi talon edessä, jonka sisällä hänen rakkaimpansa\noli, ja huomaisi portin lukituksi eikä pääsisi sisälle.\n\nKohta Viipurista lähtönsä jälkeen oli ritari kirjoittanut Gunillalle\nvakavan kirjeen, muistuttaen tälle siitä häväistyksestä, jonka tämä\noli tahtonut hänelle saada aikaan ja joka ikäänkuin ihmeen kautta\noli kääntynyt hänen vastustajiaan kohtaan. Vakaumuksestaan luopumaan\nei häntä voinut saada edes rakkautensa Gunillaan; mutta juuri tämän\nrakkauden tähden hän kysyi puolisoltaan, eikö tämä tahtonut jättää\nkaikki riitakysymykset raukeamaan; sillä kun hän oli vannonut\nuskollisuutta ruotsalaiselle miehelle ja seurannut häntä hänen\nisänmaahansa, oli tämä nyt heidän molempain maana eikä vaimon sopinut\nhoukutella miestänsä siitä luopumaan.\n\nGunilla rouva ei jäänyt vastauksen velkaan. Ritari sai sen jo\nTurussa. Hän kirjoitti, että rakkaus Tanskaan oli juurtunut lujasti\nhänen sieluunsa; yöt ja päivät hän suri sitä, että se mies, jolle\nhän oli vannonut uskollisuutta, oli pettänyt laillisen kuninkaansa.\nMielellään hän antaisi henkensä, jos saisi herransa palaamaan\nvelvollisuuksiinsa, ja joka hetki hän rukoili pyhää neitsyttä\nvalaisemaan hänen pimitettyä sieluaan. Mutta jos tämä ei välittänyt\nhänen rukouksistaan ja kyynelistään, silloin tiesi hän kyllä,\nkumpi voima jäi vallitsevaksi, vaikkapa hänen sielunsa silloin\npakahtuisikin.\n\nRitari havaitsi selvästi, että kirjeessä oli vieras käsi osallisena,\nmutta kenen? Sen tappion jälkeen, jonka isä Tobias oli kärsinyt,\nsaattoi se tuskin olla hänen; joku toinen oli saanut vaikutusvallan,\nGunilla salli itseään vedettävän yhä kauemmas hänestä.\n\nHyödyttömäin sanojen vaihtaminen ei ollut ritarin mieleen, hän tyytyi\nsentähden niihin tietoihin, joita ukko Karhuinen hänelle lähetti;\ntämä sai ankaran käskyn pitää tarkoin silmällä niitä vieraita, jotka\npyysivät pääsyä linnaan.\n\nMutta sisimmässään oli hän vielä epävarma, kummalle puolelle\nkallistuisi. Maan asema näytti hänestä äärimäisen arveluttavalta,\nja mitä enemmän hän mietti, sitä edullisemmalta hänestä näytti\nliittyminen Hannu kuninkaaseen.\n\nJa Gunillan ilo! Hän tunsi hänen käsivartensa kaulassaan, katseli\nsamoihin suloisiin, ilmeikkäihin silmiin, jotka niin monta kertaa\nolivat rakkaudella silmäilleet häneen; mutta mitä kovempaa kiusausta\nhän tunsi taipumiseen, sitä tarkemmin hän punnitsi syitä ja\nvastasyitä.\n\nViime aikoina oli Werner melkein alituiseen hänen rinnallaan, ja ne\nhetket, joita ei tarvittu virkatehtäviin, käytti ritari mielellään\nkeskusteluun hänen kanssansa.\n\nNuori mies, joka oli opiskellut Linköpingin koulussa, oli tällöin\nusein nähnyt ja lopulta tullut persoonallisesti tuntemaan tohtori\nHemming Gaddin. Hän kertoi tämän innostavasta kaunopuheisuudesta,\njoka hänen mielestään kuitenkin johtui enemmän ajatuksen selvyydestä\nkuin sen syvyydestä, mutta ennen kaikkea vakaumuksen lämmöstä, joka\nhälvensi kaikki epäilykset.\n\n\"Hän on tanskalaisvihaaja?\" sanoi ritari.\n\n\"Äärimmilleen. Hänen on mahdoton nähdä tai uskoa olevan ainoaakaan\nhyvää ominaisuutta siinä kansassa. Olen kuullut monta kertaa hänen\nsanovan, että hänelle olisi helvetti pahimmillaan, jos hän kuolemansa\njälkeen joutuisi yhteen pelkkien tanskalaisten kanssa.\"\n\n\"Pappi ei hän ainakaan ole.\"\n\n\"Paljon enemmän soturi ja merimies; mutta hänellä on rinnallaan mies,\njolla on kaikki ne hyvät ominaisuudet, jotka kuuluvat papille.\"\n\n\"Hänen nimensä?\"\n\n\"Isä Johannes, köyhä pappi Suomen Lapista, luullakseni; ainakin on\nhän monta kertaa sanonut ikävöivänsä sinne takaisin, mutta elektus ei\ntahdo sitä sallia; hän sanoo, että isä Johanneksen mukana kaikkoaisi\nhänen hyvä enkelinsä hänen luotansa. Kuitenkin on joku toinen, joka\nluullakseni tarvitsee häntä paremmin.\"\n\n\"Ja hän on?\"\n\n\"Vanha arkkipiispa.\"\n\n\"Jaakko herra?\"\n\n\"Isä Johannes kutsutaan tuontuostakin hänen luoksensa; sanotaan sen\ntapahtuvan silloin, kun hänen armollaan on liian kovia ahdistuksia.\nKukaan muu kuin hän ei voi niitä tyynnyttää.\"\n\n\"Täällä Suomessa liikkuu hänestä monenlaisia huhuja.\"\n\n\"Isä Johannes ei näytä koskaan muulloin niin kiihtyneeltä kuin\npalatessaan piispan luota.\"\n\n\"Te näytätte tuntevan olosuhteet hyvin?\"\n\n\"Minä aloin jo pikku poikana käydä isä Johanneksen asioilla, sitten\npani hän minut kouluun ja luki väliin kanssani; kaikesta, mitä olen\noppinut, on minun kiittäminen häntä.\"\n\nNuoren kaniikin silmissä kimmelsivät kyyneleet, ja hän jupisi\nitsekseen: \"Pyhä neitsyt häntä suojelkoon ja varjelkoon!\"\n\n\"Sanokaa minulle\", virkkoi ritari äänetönnä mietittyään, \"kuinka\nvoimme tietää, ovatko mielipiteemme riippuvaiset salaisimmista\ntoivomuksistamme?\"\n\n\"Luulen, että voimme sen tietää edellyttämällä vastakohtaa.\"\n\n\"Kuinka tarkoitatte?\"\n\n\"Puhuimme äsken Ruotsista ja Tanskasta. Jollen puolla unionia\nvakaumuksesta, ei minun pitäisi tehdä sitä luvattujen etujenkaan\ntähden.\"\n\n\"Niin kyllä, mutta se ei vastaa kysymykseen.\"\n\n\"Niin tapahtuu, jos otaksun, että mainitut edut lankeaisivat minulle\nsiinä tapauksessa, että kaikin voimin toimin unionia vastaan.\"\n\nRitari ei vastannut, mutta hän silmäili mietteissään eteensä.\n\nRetki Hämeenmaan läpi oli likipitäen suoritettu, ja Erik herra\naikoi juuri suunnata matkansa Raaseporia kohden, kun hänen neljä\nasemiestään saavuttivat hänet, mukanaan useita ruotsalaisia\nmiehiä, jotka toivat kirjeitä ja terveisiä. Oli saapunut muutamia\nruotsalaisia laivoja, ne olivat ankkuroidut Raaseporin saaristoon,\nja valtionhoitaja Svante Niilonpoika kutsui herra Erik Turenpoikaa\nsaapumaan sinne.\n\n\"Onko Svante herra mukana laivassa?\"\n\n\"Ei, mutta häntä odotetaan ensiksi tulevalla laivalla?\"\n\n\"Sanokaa, että minua estävät tärkeät tehtävät, mutta saavun niin pian\nkuin se on mahdollista.\"\n\nLähettiläät saivat palata vieden tämän vastauksen. Erik herra epäröi,\nhän ei voinut vielä tehdä päätöstään. Pieni retkikunta sai levähtää\nHämeenlinnassa muutamia päiviä, jollaikaa ritari neuvotteli asioista\näskennimitetyn voudin kanssa; väliajoilla sulkeutui hän huoneeseensa\neikä ottanut ketään puheilleen muissa kuin tärkeissä maan asioissa.\n\nMutta joka päivä toimitettiin messuja hänen huoneessaan ja vakoileva\nuteliaisuus kertoi, että hän usein oli vajonneena rukouksiin.\n\nKolmantena päivänä, kun retkikunnan oli jälleen lähdettävä\nliikkeelle, lähestyi Olavi ritaria ja sanoi puoliääneen: \"Pentti\nÅbjörninpoika ei ole mukanamme.\"\n\n\"Eikö häntä ole kutsuttu mukaan?\"\n\n\"Hän lähti eilisaamuna kaupungista.\"\n\n\"Ilmoittamatta syytä?\"\n\n\"Salaa.\"\n\n\"Ilmoittakaa minulle, kun hän palaa.\"\n\nMatkaa ei suunnattu Raaseporiin, vaan Karjalaan. Ritari oli ollut\npoissa lähemmäs kolme kuukautta, ja meriliikkeen avautuessa oli hänen\naivan välttämättä oltava kotona.\n\nSitä paitsi hän tiesi, etteivät Karjalassa suinkaan olleet asiat\nparemmin kuin muissa osissa maata. Suomalainen itsepäisyys esiintyi\nsitä taipumattomampana, mitä useampia lyöttäytyi yhteen, ja täällä\noli asutus taajin.\n\nSuotuisammat, kuivemmat säät olivat täällä kuten kaikkialla osaksi\nhillinneet taudin raivoamista, eikä tartunnan vaara ollut enää\nyhtä suuri kuin ennen, mutta kuolevaisuus oli yhteen aikaan ollut\nhirvittävä. Monet talot ja töllit oli kuolema lakaissut autioiksi, ja\nvielä elävät näyttivät siltä, kuin pian seuraisivat manalle menneitä.\n\nRitarin käskystä oli jokaiseen pitäjään lähetetty elintarpeita ja\nsiementä.\n\nMutta kun kansa kuuli, ettei viljaa saatu käyttää leipään,\nkieltäytyivät he ottamasta sitä vastaan.\n\nSaapuessaan huomasi ritari, että kaikki maa oli muokkaamatta, missään\nei ollut sitä lapio tai aura koskettanut, ja pitäjänaitat olivat\njyviä täytenään.\n\nRahvas kutsuttiin kokoon.\n\nHe tulivat, kuoleman kalpeus kuopalleen painuneilla kasvoillaan,\nvanhentuneina ennen aikojaan; koko väestöön näytti kuuluvan\nainoastaan nälinkuoliaita.\n\nSe oli kauhistava näky, ja ritarin suuttumus suli syvimpään sääliin.\nKuka saattoi odottaa, kuka vaatia työtä näiltä?\n\nSilloin astui Werner esiin, kirkastuksen kimmellys loisti hänen\nsilmistään, kun hän kohotti ne kohden taivasta ja huudahti:\n\"Kiittäkäämme ja ylistäkäämme Herraa!\"\n\nJa hän kiitti kestetystä ajasta, koetuksista, kärsimyksistä, kaikesta\nsiitä katkerasta ja tuskallisesta, jota oli kohdattu elämässä; se\noli lähetetty parannukseksemme, meitä nöyrryttämään; ja jos se on\ntäyttänyt tarkoituksensa, jos se on tosiaankin meitä nöyrryttänyt\nja parantanut, on se koituva meille mitä suurimmaksi siunaukseksi.\nSilloin on kevätpäivä ja kevään lämpö, samalla kuin se lahjoittaa\nmaan hedelmällisyyttä, antava myös kovasti koetelluille ihmisille\nuutta terveyttä ja uusia voimia.\n\n\"Ei, ei!\" jupistiin ympärillä.\n\n\"Katsokaas\", sanoi Werner ottaen maasta jyvän, \"kuka voi käsittää,\nmiten tämä pieni siemen voi muutamien kuukausien kuluttua synnyttää\nmonta samanlaista itsestään, ja kuitenkaan ei kukaan teistä sitä\nepäile. Hän, joka antaa maan kasvullisuuden ja ruokkii taivaan\nlinnut, eikö hän pitäisi huolta ihmisestä, omasta kuvastaan? Älkää\nsentähden epäilkö, tiehensä alakuloisuus, tarttukaa lapioihin; sanon\nteille, että Herra on antava teille voimia siihen.\"\n\nHe katsoivat kysyvästi toisiinsa, mutta kukaan ei liikahtanut\npaikaltaan.\n\n\"Noutakaa lapiot tai näyttäkää edes missä ne ovat, sen ainakin\nvoitte!\" huusi Kurt.\n\nRitari oli sillävälin puuttunut puheihin muutamain isäntäin kanssa,\njotka itsepintaisesti pyysivät saadakseen käyttää jyviä mielensä\nmukaan.\n\nRitari vastasi heille, että pieni osa oli jauhatettava ja jaettava\nheille.\n\nMutta he vaativat itsepäisesti kaikkia.\n\n\"Osaatteko kaivaa?\" kysäisi muuan poikanen Kurtin huudon johdosta.\n\n\"Lapiot tänne, sittenpähän näet!\"\n\n\"Antakaa meille lapiot!\" huusivat kaikki asemiehet.\n\nRitari astui äkkiä kokoontuneen väkijoukon luo. \"Se teistä\", sanoi\nhän, \"nuori tai vanha, mies tai nainen, joka tunnin kuluessa kaivaa\nsuurimman kuopan maahan, saa heti paikalla minulta kaksi kokonaista\näyrityistä, ken ehtii toisena, hän saa yhden ja kolmas järjestyksessä\npuoliäyrityisen.\"\n\nNyt huomattiin liikettä väkijoukossa. \"Mutta\", jatkoi ritari,\n\"ken tekee työtä neljä tuntia ja ehtii enimmän, hän saa kymmenen\näyrityistä, ken kaivaa kolme tuntia ja ehtii enimmän, saa seitsemän,\nkaksi tuntia kaivanut ja enimmän ehtinyt saa neljä äyrityistä.\nKoettakoon ken haluaa.\"\n\nNyt eivät enää tulleet tuumailut kysymykseen, kaikki riensivät\nhommaan niin pian kuin kynsistä kerkesi, ja ritari pani asemiehensä\nvalvomaan järjestystä, kehoittamaan kansaa työssä, ylistämään ahkeria\nja elähyttämään hitaita.\n\nKuinka muuttuneilta he näyttävätkään tullessaan takaisin; he\nmuistuttivat valekuolleita, jotka ovat heränneet uuteen elämään;\nainoakaan ei ollut jäänyt pois kilpaottelusta, kaikki unelmoivat\nkymmenestä äyrityisestä, jotka saattoi ansaita neljässä tunnissa, ja\njokainen toivoi olevansa se onnellinen.\n\nKansa jaettiin ryhmiin, joilla kullakin oli katsastusmiehensä. Merkin\nsaatuaan alkoivat kaikki samalla kertaa.\n\nOli omituista nähdä, kuinka kaivaminen kävi siihen määrätyllä\nyhteismaalla. Voimat olivat tosin heikot, mutta ne ikäänkuin\nterästyivät työssä, ja kestävyys, sitkeys ansaitsi ihailua. Ritari\nkulki joukosta toiseen, kellään ei ollut aikaa puhua tai kohottaa\nkatsettaan, kymmenen äyrityistä loisti heitä vastaan, he ajattelivat\nainoastaan niitä, elivät ainoastaan ne voittaakseen.\n\nVihdoin oli ensimäinen tunti lopussa. Annettiin sovittu merkki.\n\n\"Me kaivamme neljä tuntia!\" huudettiin aivan kuin yhdestä suusta ja\ntyötä jatkettiin.\n\nHiki tippui heidän otsiltaan, se oli samalla kertaa surullinen ja\nilahuttava näky.\n\nSilloin kuului kirkaisu, läpitunkeva, vihlaiseva.\n\nEi ollut ainoatakaan, joka ei nojannut lapioonsa ja kuunnellut\nkauhuissaan.\n\n\"Valmyra!\" mutisivat he.\n\nRitari ja asemiehet kääntyivät katsomaan metsänreunaan, mistä\nkirkaisu kuului.\n\nSe uudistui vielä kerran, mutta silloin olivat jo lapiot liikkeessä;\noli ikäänkuin tahdottaisiin ottaa takaisin aika, joka oli hukattu.\n\nPitkä, roteva nainen tuli nopeasti näkyviin. Hänellä oli\nkarkeakankainen musta puku, joka valui syville laskoksille hänen\nympärilleen; päässään oli hänellä myssy, jaloissaan tuohivirsut,\nlonkallaan samoin tuohikontti.\n\n\"Olkaa kirotut te, jotka ette noudattaneet neuvoani!\" huusi hän\nkohottaen käsivartensa. \"Enkö ole sanonut teille, että työ on synti,\nsynti, jonka tähden saatte kärsiä kaikki helvetin tuskat!\"\n\n\"Kymmenen äyrityistä, kymmenen äyrityistä!\" jupisi kansa, mutta\nkukaan ei uskaltanut katsoa tietäjättäreen.\n\n\"Kuka olet?\" kysyi ritari mennen nopeasti häntä vastaan.\n\n\"Valmyra!\" vastasi hän ylpeästi.\n\n\"Miksi tahdot estää kansaa työstä?\"\n\n\"Sentähden, että työaika on lopussa.\"\n\n\"Ei niin kauan kuin he tarvitsevat leipää.\"\n\n\"Tarvitsevatko kuolleet syödäkseen?\"\n\n\"Sinäkö siis olet heille uskotellut, että heidän on pian kuoltava?\nMutta sanon sinulle, että jos vielä kerrankaan uudistat tämän\nuhkauksen, ei täällä ole ainoatakaan, joka ei eläisi sinua kauemmin.\"\n\n\"Olette tosin mahtava, herra Erik Thurenpoika, mutta sanon teille,\nettei Valmyran henki ole teidän käsissänne.\"\n\n\"Paljoa suuremmassa määrin kuin näiden henki on sinun käsissäsi.\"\n\n\"Ja ettekö usko, että vaikka valta tällä hetkellä onkin teidän, on se\nhuomenna taasen minun?\"\n\n\"Minä voin estää sen.\"\n\n\"Kytkekää Valmyra kahleihin, sitokaa hänet vahvoin köysin, ne\nkatkeavat kuin hämähäkin kinot tuulen ensi henkäyksessä! Et sinä eikä\nkukaan vaimosta syntynyt voi hänelle mitään!\" Ja hän katsoi ylöspäin\nikäänkuin odottaisi merkkiä taivaasta.\n\nLähinnä seisovat kuuntelivat tarkkaavaisesti, kansassa havaittiin\nlisääntyvää levottomuutta; jopa muutamat heittivät lapionsakin\nkäsistään.\n\n\"En tahdo sinulle mitään pahaa\", sanoi ritari. \"Mutta en myöskään\nsalli, että asetut tielleni toimissani.\"\n\n\"Olette sokea ja sokeain taluttaja!\" huudahti nainen. \"Ihmiset\npäättelevät vain siitä, mitä näkevät silmillään, mutta he eivät\nkäsitä salattuja tarkoituksia.\"\n\n\"Ettekö tiedä, Valmyra, että ritari pelasti pikku Sakkonne kuolemasta\nverenvuotoon jouhipaidan väkäsien repimänä?\" kysyi Olavi.\n\nEukon poskilla häivähti puna. \"Kyllä, tiedän sen!\" vastasi hän.\n\"Sentähden en sanokaan enää mitään kansalle! Jatkakaa vain hyödytöntä\ntyötänne! Hän on pelastanut tyttäreni pojan hengen, sentähden\ntapahtukoon hänen tahtonsa!\"\n\n\"Ja linnanvartian on käsketty pitää huolta Sakon kasvatuksesta.\"\n\n\"Tiedän senkin!\" huudahti eukko. \"Ja sentähden on Sakko kerran\nuhraava henkensä hänen puolestaan. Mutta katsokaa... katsokaa...\nkaksi pientä käärmeen sikiötä matelee Sakon jälestä ja tahtovat\npistää hänen kantapäähänsä; hän ei näe niitä, mutta hän on ne näkevä,\nsanon sinulle, että hän on kerran ne keksivä.\"\n\nTaasen kuului merkki, että toinen tunti oli kulunut, mutta työhalu\npysyi yhä samana ja ritari kulki ympäri kansan keskuudessa.\n\n\"Mitä tarkoitatte käärmeensikiöillänne?\" kysyi Olavi.\n\n\"Ne piiloutuvat joko pöllönnaaman taa tai pitkään papinkaapuun.\"\n\n\"Isä Tobias?\"\n\nEukko naurahti hiljaa.\n\n\"David maisteri kenties?\"\n\n\"Leijona on eläinten kuningas!\"\n\n\"Siksi ei se pelkääkään.\"\n\n\"Viisautta ei hänelle ole suotu!\"\n\n\"Ketä väkevän tarvitsee pelätä?\"\n\n\"Tiikeriä!\"\n\n\"Minä kyllä pidän silmäni auki!\"\n\n\"Hän sitoo ne!\"\n\n\"Eikö sitten ole mitään apua?\" kysyi Olavi, joka tietämättään joutui\ntaikauskoisen pelon valtoihin.\n\n\"Jumala sen tietää!\"\n\nRitari oli tullut takaisin. \"Valmyra!\" sanoi hän. \"Tule pappilaan\nillalla, haluan sinua puhutella.\"\n\n\"Minä tulen\", vastasi hän ja meni takaisin metsään.\n\nMutta kun kuului merkki kolmannen tunnin päättymisestä, silloin\npanivat useat lapionsa pois, he eivät jaksaneet enää kauemmin.\n\nAinoastaan parisenkymmentä jatkoi, niiden joukossa lähes\nviisikymmenvuotias nainen; hän ei kaivanut ainoastaan syvemmälle,\nvaan jäntevämmin kuin kukaan muu; oli kuin hänen sielunsa autuus\nolisi riippunut hänen joutumisestaan muiden edelle.\n\nRitari, Werner ja melkein kaikki asemiehet seurasivat häntä\ntarkkaavaisesti, oli ainoastaan muuan nuori poika, joka saattoi\nkilvoitella hänen kanssaan voitosta.\n\nVihdoin oli tunti lopussa; hän se oli voittanut! Kun öljy on lopussa,\nsammuu lamppu, ja nainen oli vaipunut maahan, missä hän makasi\nliikkumatonna ja näköjään tunnotonna.\n\nWerner omisti hänelle kaiken huolenpitonsa sillaikaa kuin palkinnot\nmäärättiin ja jaettiin. Kun se oli tehty, kysyivät ne, jotka eivät\nolleet saaneet mitään, eikö naisen voitto ollut jaettava heidän\nkeskensä.\n\nMutta silloin nainen hätkähti, avasi silmänsä ja viittasi kahteen\npieneen poikaressuun, jotka seisoivat vierellä käsitysten ja\nkatselivat häntä. \"Lapsenlapseni... viekää heidät täältä!\" Vielä\nrukoileva katse, ja hänen elämänsä oli päättynyt.\n\nMutta ritari viittasi rahvaalle kaivettua maata; he olivat itse\nkumonneet väitteensä, etteivät he voineet tehdä mitään. Se voitto,\njonka nyt olivat vain muutamat saaneet osakseen, oli paljon\nrunsaammassa määrin koituva jokaiselle, joka tahtoi tehdä työtä.\n\nVielä kerran sanoi hän heille, että oli pidetty huolta\nvälttämättömistä elintarpeista ja siemenviljoista, nyt oli heidän\noma asiansa käyttää niitä hyväkseen, ja pontevin sanoin hän kehoitti\nheitä työhön.\n\n\"Mutta Valmyra on sanonut...\" jupisivat he.\n\n\"Ja Valmyra on puhunut totta\", keskeytti ritari vilkkaasti. \"Ken ei\nenää usko Jumalan ja pyhän neitsyen voimaan ja apuun, hän kulkee\nvarmaa perikatoa ja kuolemaa kohden; ken taistelee viimeiseen saakka,\nhän voittaa kaatuessaankin. Katsokaa tätä naista, hän ei uhrannut\nviimeisiä voimiaan itsensä, vaan jälkeläistensä tähden, ja totisesti\nei hän ole tehnyt sitä turhaan; menkää ja tehkää tekin samoin, ettekä\nte ole jäävä palkatta. Olen varma siitä, että Valmyra on ensimäinen\nennustamaan menestystä toimillenne!\"\n\nMutta myöhempään illalla, kun Valmyra saapui pappilaan, kysyi ritari\nhäneltä:\n\n\"Miksi ennustat maan perikatoa?\"\n\n\"Luen sen tähdistä.\"\n\n\"Luet väärin!\"\n\nEukko katsoi tutkivasti häneen. \"Voiko sitten jalopeura sysätä\nskorpionin radaltaan?\" kysyi hän pidättäen henkeään.\n\n\"Se voi Herran avulla!\"\n\n\"Vaikkapa rapu ja vesimieskin asettuisivat sen tielle, ja neitsyt,\nneitsyt!\"\n\n\"Eikö neitsytkään ole sille suosiollinen?\" kysyi ritari levottomin\naavistuksin.\n\n\"Ne ovat liian kaukana toisistaan! Vesimies pimittää jalopeuran, rapu\nkatkaisee neitsyen tien, skorpioni sylkee myrkkyään, ja siitä syntyy\nkulkutauteja ja kuolemaa!\"\n\n\"Mutta taivaan merkit muuttuvat!\"\n\n\"Kun tulee uusi taivas ja uusi maa?\"\n\n\"Ei, nykyiselläkin taivaalla. Nyt tahdon minäkin ennustaa tulevia\nasioita. Sateen jälkeen antaa Jumala auringon paistaa; tämän tautien\nja hädän ajan jälkeen on Suomen kansalle koittava uusi rauhan ja\nhyvinvoinnin aika.\"\n\n\"Kumpiko vaakakuppi on raskaampi? Kuka on ystävä, kuka vihollinen?\nSiitä on kysymys!\"\n\n\"Niin, siitä on kysymys!\" toisti ritari raskaasti huoaten.\n\n\"Vesimies on kietoutunut sumuun, se ei näytä mitä kantaa kilvessään,\nmutta kun päivä paistaa sumuun, välkkyy se sateenkaaren väreissä ja\nheittää kajastuksensa laajalle ympärilleen...\"\n\n\"Kenties tännekin?\"\n\n\"Joutsimiehen nuolet eivät kanna niin kauas, että voisivat sumun\nhälventää, mutta jollei jalopeura ole varuillaan, voivat ne sattua\nsen sydämeen.\"\n\n\"Jalopeura on siis lähellä kaatumistaan?\"\n\n\"On lähellä menettää, mitä pitää rakkaimpanaan.\"\n\n\"Kuinka hän voi pelastaa sen?\"\n\nValmyra oli kauan vaiti. Hän istui pitkällä rahilla loimuavan\ntakkavalkean ääressä ja kohenteli tuontuostakin kekäleitä\nkohennuskepillä, jota piteli käsissään. Hän ei kohottanut päätänsä\nritaria puhutellessaan, oli kuin hän lukisi hiilloksesta vastaukset\nritarin kysymyksiin.\n\n\"Jumala yksin voi tutkia sielujen syvyydet!\" vastasi hän. \"Rapu pani\nalttiiksi oman rintansa antaakseen Valmyralle ne jalot helmet, jotka\nhän kätki; skorpioni lähetti hänelle kultansa, ja niin suostui hän\nvihdoin...\"\n\n\"Pettämään isänmaansa?\"\n\n\"Kohtalo on jo julistanut sen tuomion!\" keskeytti eukko kiihkeästi.\n\"Mutta povariakka sääli nuorta naista, joka seuraa rapua, näkemättä,\nettä se kulkee takaperin, ja joka itkien ja vaikeroiden ottaa\nskorpionin myrkkyä surmatakseen herransa.\"\n\nErik Turenpoika tunsi mielensä yhä levottomammaksi; hän ei ollut\nepätietoinen siitä, että eukko puhui Gunillasta. Tämä oli siis\nturvautunut povariämmään; mihin hän sitten pyrki?\n\n\"Mihin hän tarvitsi povariakan apua?\" kysyi ritari levottoman\ntutkivasti.\n\n\"Ken on epävarma, hän kysyy neuvoa moneltakin, mutta harvoin\noikealta.\"\n\n\"Sanoithan, että hän tahtoi surmata herransa.\"\n\n\"Ainoastaan hänen uskonsa ja omantuntonsa!\"\n\n\"Se on likipitäen samaa.\"\n\n\"Siksi on hän tuskissaan ja hädissään!\"\n\n\"Oletko tullut sanomaan tätä minulle?\"\n\n\"Olette ollut hyvä pikku Sakkoa kohtaan, eikä Valmyra ole\nkiittämätön.\"\n\n\"Osoita siis minulle se kehoittamalla kansaa työhön. Sanon sinulle,\nettä on tuleva uusi, parempi aika. Älä ota lahjoja, Valmyra; jos\ntarvitset ruokaa ja leipää, niin tule Viipuriin!\"\n\nEukko nousi rahiltaan ja oli melkein yhtä pitkä kuin ritarikin.\n\"Olette totisesti jalopeura\", sanoi hän. \"Ja väkevä levittää voimaa\nympärilleen, mutta katsokaa eteenne, vaara on ansan tavoin jalkojenne\nedessä.\" Erik Turenpoika oli aikansa lapsi, sentähden kysyi hän:\n\"Voitko antaa minulle varoitusmerkin?\"\n\n\"Silloin kun täyttyy rakkain toiveenne!\"\n\n\"Jätän kohtaloni Herran haltuun!\" huudahti ritari. \"Ja nyt eroavat\ntiemme!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMatkaa jatkettiin läpi Uudenmaan; kaikkialle oli maine ehtinyt edeltä\nja kertonut, kuinka kansa taipui ritarin tahdon mukaan, kuinka hänen\nsanansa ja käskynsä riittivät palauttamaan heille menettämänsä\ntyötarmon ja kuinka korkeammat voimat olivat hänen apunaan. Pelko\nja kunnioitus, jota hän herätti, sai kansan tottelemaan, ja kuta\npitemmälle hän matkusti maata, sitä taipuisammin olivat voudit ja\nrahvas mukautuneet hänen käskyihinsä.\n\nOltiin jo toukokuussa; ritari tuli yhä lähemmäksi Viipuria, josta\ntiedot olivat viime aikoina olleet sangen niukat.\n\nRiennämme sinne hänen edellään, kiireimmiten ottaaksemme selkoa\nsikäläisistä olosuhteista.\n\n\n\n\n2.\n\nKAVALLUS.\n\n\nMihin isä Tobias ei pystynyt, se onnistui David maisterille; hän\nherätti Gunillan mielessä sen uhman tunteen, joka uinailee jokaisessa\nnaissielussa. Loukattu turhamaisuuskin voi antaa sille sytykettä\njoksikin aikaa, mutta kun uskonkiihko tulee polttoaineeksi, leimahtaa\nliekki kuluttavaksi tuleksi.\n\nHiljainen, viaton Gunilla, joka tähän asti oli elänyt ainoastaan\nherralleen ja lapsilleen, hän kantoi nyt salaisia tuumia vastustaa\nkaikkia Erik herran hankkeita, mikäli ne olivat ristiriidassa Tanskan\netujen kanssa. Tien tähän viitoitti hänelle David maisteri. Hän kävi\nsalaa Viipurissa monta kertaa ritarin ollessa poissa, mutta Elsa piti\nhuolen, ettei linnanvartia saanut siitä tietoa eikä siis ritarikaan.\n\nKirje, jonka Gunilla rouva oli kirjoittanut herralleen, oli tosin\nmaksanut hänelle monet katkerat kyyneleet, mutta se oli ilmaus hänen\nsisimmistä ajatuksistaan ja hän oli vakuutettu siitä, että mitä\npontevammin hän esiintyi, sitä uskottavampaa oli, että ritari antaisi\nmyöten.\n\nMillainen oli nyt se suunnitelma, jonka David maisteri oli laatinut\nhänelle?\n\nEi enempää eikä vähempää kuin että koko Viipurin linna oli nostettava\nkapinaan!\n\nTämä olisi tapahtuva levittämällä huhuja Hannu kuninkaan rakkaudesta\nkansaan, hänen hyvistä tarkoituksistaan ja hänen surustaan\nsuomalaisten alamaistensa luopumisen johdosta.\n\nMutta ei siinä kyllin; jaettiin salavihkaa olutta ja viiniä ikäänkuin\nhänen lähettämänään.\n\nSeurauksena tästä havaittiin yhä enemmän myötätuntoa tanskalaisia\nkohtaan. Miehistö oli tähän asti yhtä vähän kuin alempi päällystökin\nottanut selkoa, mihin puolueeseen he oikeastaan kuuluivat. Herra Erik\nTurenpoika palkkasi heidät, ja he olivat velkapäät taistelemaan ketä\nvastaan hän tahtoi; mutta nyt tarjoiltiin ylimääräisiä makupaloja,\nnyt tehtiin loistavia lupauksia; sentähden sai jokainen äkkipäätä\noman ajatussuunnan ja useimmat olivat tätä nykyä tanskanmielisiä.\n\nEi voinut viipyä kauan, ennenkuin ukko Karhuinen sai siitä vihiä.\n\nHän ajatteli kirjoittaa ja ilmoittaa siitä herralleen, mutta Elsa\nsanoi, että se voisi antaa aihetta ankariin muistutuksiin häntä\nitseään kohtaan, sillä hänen asiansahan oli valvoa sellaisia asioita,\nja niin ei asiasta tullut mainituksi.\n\nIdästä ja lännestä saapui kertomuksia ritarin retkestä. Etäisyys\nantoi niille ihmeellisyyden vivahduksen; hän näytti Herran\nprofeetalta, joka kykeni tyrmistyneet herättämään eloon.\n\nSiitäkös riemuittiin ja ylpeiltiin ja monet maljat tyhjennettiin\njalon ritarin, herra Erik Turenpojan, Hannu kuninkaan uskollisen\nalamaisen kunniaksi.\n\n\"Kuka puhuu moista?\" kysyi ukko Karhuinen.\n\n\"Kuka puhuu muuta?\" tokaisi kysytty.\n\nGunilla rouva oli ilosta suunniltaan; hänen urhonsa oli tehnyt nämä\nsuurtyöt, hän oli valloittanut Suomen ja tuli jättämään sen sitten\nlaillisen herransa haltuun. Sillä kuinka voisi ritari vastustaa omaa\nsydäntään ja hänen rukouksiaan ja kansaa, joka hänen saapuessaan\nyhdistäisi hänen nimensä kuninkaan nimeen?\n\nGunilla tosin vapisi herransa hengenvaaran tähden; vihollinen, jota\nvastaan hän taisteli, oli vaarallisempi kuin minkä kohtaa avoimessa\ntaistelussa, mutta Gunilla, joka kenties osasi parhaiten pitää\narvossa herransa ylevämielistä toimintaa, ei epäillyt, että pyhä\nneitsyt kuulee hänen rukouksensa ja lähettää enkelinsä suojelemaan\nrakastettua miestä.\n\nSitten saapui ruotsalainen laiva tuoden kirjeitä ja viestejä\nvaltionhoitajalta. Linnanrouva ei edes suvainnut ottaa heitä vastaan,\nhän puolustautui sillä, että hänen herransa oli poissa, ja neuvoi\nheitä purjehtimaan Raaseporiin, jossa he luultavasti tapaisivat\nritarin.\n\nLaiva purjehti sinne ja laski saaristoon. Lähettiläät nousivat maihin\nja yhtyivät sattumalta neljään asemieheen, joiden seurassa he etsivät\nErik herran käsiinsä. Hänen epäröimisensä ja vihdoin kieltäytymisensä\ntulemasta laivalle aiottuun kohtaukseen herätti epäluuloja\nkavalluksesta.\n\nTiedämme, että Pentti Åbjörninpoika heti sen jälkeen katosi; hän meni\nkiireimmiten Viipuriin vieden tämän tärkeän, ilahuttavan uutisen.\n\nMutta kaikki eivät sitä ottaneet vastaan samalla tyytyväisyydellä.\nKatarina Niilontytär oli ruotsalainen, ei ainoastaan syntyperältään,\nvaan mieleltäänkin, ja häntä suretti niin syvästi, kun Erik\nTurenpoika oli pettänyt sanansa, ettei hän tahtonut sitä uskoa. Sen\nsanoi hän Gunilla rouvallekin.\n\nMutta tämä selitti, että hänen herransa oli tehnyt ainoastaan\nvelvollisuutensa kuningastaan ja häntä kohtaan.\n\n\"Silloin sanon teille\", huudahti neitsyt, \"että niin totta kuin\nolenkin pitänyt Erik herraa mainioimpana ritarien seassa ja teitä\nkadehdittavan onnellisena, yhtä syvälle on hän nyt vajonnut\nsilmissäni.\"\n\n\"Entä minä sitten?\" kysyi Gunilla rouva.\n\n\"Kun kuva katoaa, mitäs silloin sen varjostakaan?\"\n\n\"Tietäkää, neitsyt, että juuri tämä varjo on saanut hänet kääntymään.\"\n\n\"Sitä pahempi teille molemmille, jos hän on tullut siksi, mitä te\nolitte...! Mutta en usko sitä; se olisi alentavaa niin uljaalle\nritarille.\"\n\n\"Ettekö luule minun tietävän, että olette rakastanut jaloa herraani!\"\nhuudahti Gunilla harmista kuohuen. \"Riippuu hänestä itsestään,\nteenkö niin vähin vastakin\", vastasi Katarina hymyillen ja poistui\nrouvantuvasta, jossa keskustelu oli tapahtunut.\n\n\"Ja tämän uskaltaa hän minulle sanoa vasten kasvoja! Petätkö sinäkin\nminua, Anna?\"\n\nAnna Sparre heittäytyi hänen syliinsä ja vakuutti, ettei hän\nymmärtänyt Katarinaa; mitä häneen itseensä tuli, rakasti hän Gunillaa\nniin suuresti, että tahtoi hänen tähtensä mielellään muuttua\ntanskanmieliseksikin.\n\n\"Luulen melkein, että se olisi hyvin mieleen Sten herralle\", lisäsi\nhän punastuen.\n\n\"Sten herra ja minä olemme aina vetäneet yhtä köyttä,\" sanoi Gunilla\nrouva, \"ja minua ilahuttaa suuresti, jos teistä tulee pari\".\n\nTästä keskustellessaan unhoittivat he pian Katarinan, ja tämä meni\nyliskamariinsa ja viittasi salavihkaa Elsaa seuraamaan itseään.\n\n\"Oletko herrallesi uskollinen?\" kysyi hän.\n\nElsa punastui. \"Minä tottelen kaikkia!\" vastasi hän.\n\n\"Yhtä mielelläsi?\"\n\n\"Hm, en juuri niin!\"\n\nKatarina avasi erään laatikon ja otti sieltä helminauhan. \"Tahdotko\ntämän?\" kysyi hän.\n\n\"Kyllä, mielelläni!\" Tytön silmät loistivat mieliteosta.\n\n\"Olethan herrallesi uskollinen?\"\n\n\"Kuinkas muuten niin jalolle ritarille!\"\n\n\"Ja Gunilla rouvalle?\"\n\n\"Hän on kaunis ja hyvä.\"\n\n\"Ja isällesi?\"\n\n\"Hänhän on isä!\"\n\n\"Entä isä Tobiaalle?\"\n\nElsa hymyili pilkallisesti. \"No, jotakuinkin!\"\n\n\"Oletapas nyt, Elsa, etteivät nämä tahdo samaa; ketä tottelisit\nsilloin?\"\n\n\"Hm, enpä juuri tiedä!\"\n\n\"Tahdothan palvella minuakin?\"\n\n\"Kyllä, mielelläni!\"\n\n\"Mutta äsken kuulit, että Gunilla rouva puolustaa tanskalaisia ja\nminä ruotsalaisia. Kumpiako näistä tahdot mieluummin palvella?\"\n\n\"Molempia, jos voin.\"\n\n\"Niinkö! Etkö ole ruotsalainen synnyltäsi?\"\n\n\"Äitini oli mustalaisheimoa.\"\n\n\"Mutta isäsi on ruotsalainen?\"\n\n\"Niin sanoo olevansa.\"\n\nKatarina istui kotvan mietteissään. \"Rakastatko ketään?\" kysäisi hän\näkkiä.\n\nTyttö karahti tulipunaiseksi.\n\n\"Enkös jo arvannutkin, että onhan niin kauniilla tytöllä\nmielitiettynsä.\"\n\nTyttö katsoi häneen säteilevin silmin.\n\n\"Onko hän ruotsalainen vai tanskalainen?\"\n\n\"Ruotsalainen!\"\n\n\"Muuan ritarin asemiehistä?\"\n\n\"Niin!\"\n\n\"Nuori ja urhokas?\"\n\n\"Paras kaikista!\"\n\n\"Tahdotko sanoa minulle hänen nimensä?\"\n\n\"Kurt!\"\n\n\"Ja hän on luvannut olla sinulle uskollinen?\"\n\n\"Niin on!\"\n\n\"Ja sinä rakastat häntä?\"\n\n\"Enemmän kuin elämääni!\"\n\n\"Silloin täytyy sinun täyttää hänen toivomuksensa, mikäli suinkin\nvoit?\"\n\n\"Niin teenkin!\"\n\n\"Vaikkei hän sitä sinulta pyytäisikään.\"\n\n\"Kuinka voin tietää ne muuten?\"\n\n\"Sinun on arvattava hänen ajatuksensa.\"\n\n\"Sitä en voi tehdä\", vastasi Elsa pudistaen päätänsä.\n\n\"Tahdotko, että opetan sinua?\"\n\n\"Oi, tahdon, tahdon!\"\n\n\"Onhan Kurt uskollinen herralleen?\"\n\n\"Hän antaisi henkensä hänen puolestaan.\"\n\n\"Luuletko, että hän hyväksyisi sen, jos tietäisi sinun toimivan\nherransa tahtoa vastaan?\"\n\n\"Hän ei saa sitä tietoonsa!\"\n\n\"Voinhan minä sanoa sen hänelle!\"\n\n\"Teillä ei ole mitään todisteita!\"\n\n\"Olen nähnyt sinun ottavan vierailta miehiltä kirjeitä, jotka olet\nsitten antanut isä Tobiaalle.\"\n\nElsa nauroi. \"Hän on itsekin seisonut tuiskussa ja sateessa ja\nodottanut niiden saapumista.\"\n\n\"Yön pimeydessä olet tuonut monia salaviestejä David maisterilta...\"\n\n\"Tiedättekö sen?\" keskeytti Elsa kalveten. \"Olen pitänyt sinua\ntarkoin silmällä koko ajan, minkä ritari on ollut poissa.\"\n\n\"Älkää tehkö minua onnettomaksi!\" rukoili tyttö hädissään.\n\n\"Ketä pelkäät?\"\n\nElsa nyyhkytti ääneensä.\n\n\"Isääkö?\"\n\n\"En, en!\"\n\n\"Ritaria?\"\n\n\"En häntäkään.\"\n\n\"Sitten tiedän! Kurtia.\"\n\n\"Että hänen sydämensä kylmenee minua kohtaan.\"\n\n\"On vaara tarjolla, että niin käy, jos hän saa tiedon siitä, mitä\nminä tiedän.\"\n\n\"Olen ainoastaan totellut linnanrouvan tahtoa.\"\n\n\"Miksi luulet, ettei hän ole antanut luottamustaan muille kuin\nsinulle?\"\n\n\"Sitä en tiedä.\"\n\n\"Sano sitten minulle, mitä luulet ritarin sanovan, kun hän kerran\npalaa tänne?\"\n\n\"Olenhan jo sanonut, että välitän vähät muista kuin Kurtista!\"\nhuudahti Elsa kiihkeästi.\n\n\"Jos nyt neuvoisin sinulle keinon korjata entiset, palvella herraasi\nja osoittaa Kurtille, että ansaitset hänen rakkautensa?\"\n\n\"Käyttäisin sitä mielelläni!\"\n\n\"Meidän täytyy toimittaa salainen viesti ritarille.\"\n\n\"Se käy vaikeaksi.\"\n\n\"Mietihän tarkoin!\"\n\n\"Täällä on tarkka vartio!\"\n\n\"Eikö se ole juuri sinun tehtävänäsi?\"\n\n\"Ei, ei nyt enää...\"\n\n\"Kenen sitten?\"\n\n\"David maisterin!\"\n\n\"Missä tarkoituksessa?\"\n\n\"Sitä en saa sanoa.\"\n\n\"Valmistetaan ylläkköä?\"\n\n\"Niin!\"\n\n\"Ritaria vastaan?\"\n\nElsa vilkui vain pelästyneenä ympärilleen.\n\n\"Salaisuus on uskottu sinulle?\"\n\n\"Olen keksinyt sen!\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Minua tarvittiin! Minähän olen kirjoittanut isäni kirjeet, ja nyt\nsitten...\"\n\n\"Eivätkö oikeat kirjeet ole tulleet lähetetyiksi?\"\n\n\"Ritari ei tiedä mitään!\"\n\n\"Ja tällaista tapahtuu Gunilla rouvan tieten?\"\n\n\"Sentähden itkee hän heti yksin jäätyään!\"\n\n\"Sinun täytyy löytää lähettiläs, Elsa!\"\n\n\"Nyt tiedän!\"\n\n\"Kuka?\"\n\n\"Sakko!\"\n\n\"Uskotko, että hän voisi...?\"\n\n\"Sakko voi mitä tahtoo. Kukaan ei häntä kaipaa. Kirjoittakaa\nkirjeenne, neitsyt; aamulla anivarahin lähetän Sakon ritarin luo, ja\nvoitte olla varma, että hän tuo teille vastauksen.\"\n\n\"Kirjoita sinä samalla Kurtille.\"\n\n\"Sen teen.\"\n\n\"Ja tuosta saat helminauhan.\"\n\n\"Ei\", vastasi Elsa epäröiden. \"Pelkään, että se ilmaisisi minut.\"\n\n\"Sitten talletan sen sinulle.\"\n\nElsa meni, mutta kääntyi ovessa. \"Nyt kai en voi enää palvella\nGunilla rouvaa?\" kysyi hän.\n\n\"Et, jos rakastat Kurtia enemmän kuin häntä.\"\n\n\"Sadoin kerroin!\"\n\n\"Silloin täytyy sinulla kaikessa olla ainoastaan rakkautesi silmiesi\nedessä.\"\n\n\"Sitten on minun keksittävä joku keino\", sanoi Elsa. \"Nyt pian Sakon\nluo!\" Ja keveänä ja notkeana kuin gaselli kiiti hän pois.\n\nKiirehtien, mutta kovasti tykyttävin sydämin ryhtyi Katarina\nvaikeaan tehtäväänsä. Hän kirjoitti ritarille tahtovansa nyt täyttää\nritarille antamansa lupauksen, että hän ilmoittaisi hänelle, jos\njokin todellinen vaara oli tarjolla. Sitten kertoi hän, että mieliala\nlinnassa oli tehnyt täydellisen käänteen; linnaväki oli muuttunut\ntanskalaismieliseksi, ja liikkui jo puheita siitä, että Tanskan\nlippu nostettaisiin. Vanha linnanvartia, jota ei kokonaan voitu\npitää tietämättömyydessä, oli kaikissa kirjeissään ilmoittanut\nritarille epäluuloistaan, mutta kirjeet oli vaihdettu toisiin aivan\ntoisensisältöisiin. Elsaa oli käytetty tähän tehtävään, mutta nyt oli\nhän vapaaehtoisesti tunnustanut kaiken ja koettanut parantaa asiaa\nlähettämällä Sakon ritarin luo. \"Hän ei ymmärrä eroitusta oikean\nja väärän välillä\", kirjoitti Katarina, \"Rakkaus erääseen teidän\nasemieheenne hänet on saanut tunnustamaan, eikä hän edes ymmärrä,\nettä hän on ansainnut teidän oikeutetun vihastuksenne, jollette anna\narmon käydä oikeuden edellä.\"\n\nHellävaraisin sanoin kertoi hän ritarille, mikä osa Gunillalla\noli ollut asiassa, johon hänet olivat houkutelleet tanskalaiset\nystävänsä, etupäässä David maisteri, joka kaikkialla maassa toimi\nsalaa ritaria vastaan.\n\nElsan oli noudettava kirje myöhään illalla, mutta kun hän tuli, oli\nhän sangen kiihtynyt.\n\n\"Tämä voi tehdä minut onnettomaksi\", sanoi hän.\n\n\"Kadutko sinä jo?\"\n\n\"Mitä te silloin tekisitte?\"\n\n\"Lähtisin itse matkalle!\"\n\n\"Uskaltaisitteko lähteä?\"\n\n\"Panisin kenties siten henkeni vaaraan, mutta sellaisesta ei kukaan\nsaa välittää, kun on kysymys maalle tärkeästä asiasta\", vastasi\nrohkea neitsyt.\n\n\"Olkaa huoletta, Sakko kyllä menee!\"\n\n\"Mutta voinko myös luottaa sinuun?\"\n\nElsa mietti hieman. \"Tahdotteko olla saapuvilla hänen lähtiessään\naamulla ennen päivän nousua?\"\n\nKatarina tahtoi, ja päivän ensi sarastuksessa hiipi hän ulos\nsalaportista, jonka Elsa oli avannut; linnan ulkopuolelta pienestä\nmetsiköstä löysi hän tämän odottamassa häntä Sakon keralla.\n\nSakko kantoi neitsyen kirjettä punonnaisesta kaulaansa ripustettuna;\npoikanen aivan vapisi ilosta ja innosta päästessään vapauteen. Hänen\noli lähdettävä Uudellemaalle, siellä hän pian oli saava tietää\nhuhuja, missä ritari oli, ja sitten tuli hänen heti rientää hänen\nluoksensa.\n\nHänen tuli taivaltaa jalkaisin vain päivän eväs mukanaan. Joka\nkodassa saattoi hän saada palasen ravinnokseen, ja siinä tapauksessa,\nettä hänet keksittäisiin, oli tärkeää, että hänen luultiin\nkuljeksivan ympärinsä omia aikojaan, ilman päämäärää.\n\nElsa se etupäässä sanoi hänelle, mitä hänen oli tehtävä, sen jälkeen\nhän sai lähteä. Hän kapusi kuin orava pitkään puuhun, sitten alas\njälleen ja vihmasi pitkin tietä. Muutamain minuuttien kuluttua oli\nhän kadonnut heidän näkyvistään, koko maailma oli avoinna hänen\nedessään ja -- helei vaan -- nyt oli hän vapaa kuin ilman lintunen!\n\nKatarina ja Elsa seisoivat äänettöminä ja katselivat hänen jälkeensä.\nEdellinen ajatteli, kuinka epävarmaa oli, tuliko hänen kirjeensä\nperille, ja mitä seuraisi, jollei se niin tekisi, toinen tunsi\nepämääräistä pelkoa, mitä hänelle itselleen oli koituva.\n\nHiljaisina palasivat he takaisin linnaan, mutta havaitsivat\nkummakseen salaportin olevan suletun sisäpuolelta. He katsoivat\nhämillään toisiinsa. Silloin avautui ikkunaluukku heidän\nyläpuolellaan ja linnanvartia pisti päänsä esiin.\n\nKatarinan näkeminen hämmästytti häntä aikalailla. \"Antakaa anteeksi,\njalo neitsyt, en luullut teidän olevan ulkona tällaiseen aikaan.\"\n\nMutta kun hän oli avannut portin, pyysi hän Katarinaa astumaan ylös\nluoksensa; hänellä oli tärkeitä asioita ilmoitettavana ja hän tahtoi\nmielellään ilmoittaa ne hänelle.\n\nElsa näytti aralta ja pelästyneeltä, mutta hän ei rohennut olla\nseuraamatta, erittäinkin kun isän valpas katse seurasi kaikkia hänen\nliikkeitään. Isä sulki oven ja otti avaimen.\n\nEnnenkuin Katarina ehti sitä estää, heittäytyi vanha mies hänen\njalkoihinsa ja huudahti: \"Pelastakaa minut ja meidät kaikki: te\nolette ainoa, joka voi sen tehdä!\"\n\n\"Nouskaa, Karhuinen, ja sanokaa, mikä on hätänä!\"\n\n\"On kysymys jalon herrani kunniasta ja arvosta, kenties hänen\nhengestään!\" vastasi ukko ja nousi vaivoin. \"Tänä yönä olen saanut\nkaiken ilmi, aivan kuin ihmeen kautta.\"\n\n\"Keneltä?\"\n\n\"Miehiltä, jotka eivät varmaan tarkoittaneet sitä minun korvilleni.\nOlen jo kauan nähnyt, ettei kaikki täällä ollut oikealla tolalla,\nettä vieras vaikutus sai jalansijaa, että miehistön keskuudessa\nilmeni levottomuutta ja että se lähti päällystön taholta. Olen itse\nlöytänyt muutamia tuohenpalasia, joissa on ollut Hannu kuninkaan\nkuva ja alla kirjoitus: Ruotsin kuningas!... Minä epäilin, että\nonnettomalla lapsellani oli osaa siihen; kerran olin niin heikko,\nettä annoin anteeksi, tämä oli rangaistukseni...\"\n\n\"Isä!\"\n\nUkko työnsi tyttärensä luotaan. \"Kuulkaa minua, jalo neitsyt!\nEilisiltana en voinut mennä levolle; hiivin ympäri levottomuuden ja\npelon valloissa; tulin kolmannen kerran Elsan huoneen ovelle. Silloin\nkuulin sieltä sisältä kuiskailevia ääniä, Gunilla rouvan ja Elsan\näänet! Tyttäreni sai käskyn noutaa David maisterin ja pysyttäytyä\nitse lähistöllä siltä varalta, että häntä tarvittaisiin.\n\n\"Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän tuli. Silloin kuulin sanottavan,\nettä herraani odotetaan takaisin viikon päästä, että Gunilla rouvan\non otettava hänet vastaan hellyydellä ja rakkaudella; mutta jollei\nhän silloin taivu Gunilla rouvan toivomuksiin, on tämän muinaisajan\nDelilan tavoin johdatettava moabilaiset herransa kimppuun, ja jollei\nmikään muu auta, vietävä hänet vankina Tanskaan asetettavaksi\noikeuden eteen.\"\n\n\"Se ei ole mahdollista!\" huudahti Katarina kalveten kauhusta.\n\n\"Minä olisin sanonut samoin, jollen olisi kuullut sitä omin korvin.\nEhdotuksen teki David maisteri. On kyllä totta, että Gunilla rouva\nitkien ja huokaillen kieltäytyi siihen suostumasta, mutta kavala\nkiusaaja vakuutti, että vaikka ritari vastoin kaikkia odotuksia\nvastustaisikin hänen rukouksiaan, tahtoi Hannu kuningas ummistaa\nsilmänsä sille mitä oli tapahtunut ja mielellään antaa anteeksi ja\nsuoda hänen herralleen suosionsa. Mutta hän, Gunilla rouva, olisi\npelastanut herransa tulemasta valapatoksi ja siten ansainnut hänen\nikuisen kiitollisuutensa ja rakkautensa.\"\n\n\"Onko linnan miehistö jo tanskalaisten vallassa?\" kysyi Katarina\nnopeasti.\n\n\"Kaksisataa miestä marssii tänne päivää ennen ritarin saapumista;\nluultavasti on joukko haalittu kokoon maan väestöstä.\"\n\n\"Hirveää!\"\n\n\"Sitten olen saanut myös sen surusanoman, että kaikki, mitä olen\ntahtonut ilmoittaa herralleni, ei Jumala paratkoon ole tullut hänen\ntietoonsa. Minä vioitin käteni syksyllä sinä päivänä, jolloin ryömin\nvangin jälestä, ja siitä pitäen on minun täytynyt kirjoituttaa\nkirjeeni Elsalla... Nyt tiedän, kuinka hän on käyttänyt sokeaa\nluottamustani.\" Vanhuksen liikutus oli liian voimakas, suuret\nkyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan.\n\nElsa seisoi kalpein kasvoin ja allapäin, mutta hän ei sanonut\nsanaakaan puolustuksekseen.\n\nSilloin kertoi Katarina Sakon lähdöstä ja kuinka se oli yksin Elsan\nansio.\n\n\"Siinä oli kyllä vilppiä siinäkin!\" virkkoi linnanvartia katkerasti.\n\nKatarina katsoi kysyvästi Elsaan.\n\n\"Ei, ei!\" vastasi tämä innokkaasti.\n\n\"Kuka missään tapauksessa tietää, tuleeko se perille? Lapsi vain! Ja\nniin tärkeä viesti!\"\n\n\"Lähettäkää vielä toinen!\" sanoi Katarina.\n\n\"Se herättäisi epäluuloja, hänet pidätettäisiin.\"\n\n\"Lähtekää sitten itse!\"\n\n\"Jospa voisin?\"\n\n\"Tekeytykää sairaaksi, isä!\" huudahti Elsa.\n\n\"Niin, se olisi hyvä keino!\"\n\n\"Voimmeko luottaa siihen, kun sen antaa hän?\" epäröi ukko.\n\n\"Elsa on ainoastaan totellut rouvansa tahtoa; se on hänen\npuolustuksensa!\" huomautti Katarina.\n\n\"Hänen olisi pitänyt luottaa minuun.\"\n\n\"Hän on tehnyt väärin, kun ei ole tehnyt niin, mutta nyt hän sovittaa\nsen edistämällä teidän matkaanne.\"\n\n\"Voin satuloida itse hyvän ratsun ja viedä sen salaa metsään, kun isä\nvain tahtoo määrätä ajan.\"\n\nUkko mietti tuokion. \"Minulla on paljon hommattavaa\", sanoi hän.\n\"En lainkaan tiedä, onko tämä ehkä viimeinen matkani. Lähden vasta\niltahämärissä. Yön aikana pääsen muutamia tunteja edelle, ennenkuin\ntakaa-ajajani lähtevät jälkeen.\"\n\n\"Isä, antakaa minun lähteä teidän sijastanne!\" pyysi Elsa.\n\n\"Sinun?\"\n\n\"Jos tulee ilmi, että olette poissa, ymmärretään hyvin, että olette\ntahtonut varoittaa ritaria. Jos sitten epäluulot kohdistuvat minuun,\nen saa tietää mitään enkä voi silloin tehdä mitään David maisterin\nuusia juonia vastaan.\"\n\n\"Elsa on oikeassa\", puuskahti Katarina.\n\n\"Mutta hän yksin...\"\n\n\"Minä kyllä voin hankkia seuraa.\"\n\n\"Kenen niin?\"\n\n\"Isä Tobiaan!\"\n\n\"Hänet!\" huusivat molemmat.\n\n\"Hän tuntee asian paremmin kuin te ja minä.\"\n\n\"Ja hänkö tunnustaisi sen?\"\n\n\"Ritari kai voi pakoittaa hänet siihen.\"\n\n\"Hän ei antaudu ritarin valtaan.\"\n\n\"Kyllä, jos minä tahdon.\"\n\n\"Tyttö punoo vain uusia juonia!\" puuskahti linnanvartia. \"Minä en\nluota häneen.\"\n\n\"Tarkoitatko, että hän vapaasta tahdostaan seuraisi ritarin luo?\"\nkysyi Katarina.\n\n\"Hän rakastaa minua!\" vastasi Elsa halveksivasti.\n\n\"Kunnianarvoisa isä?\" kysyi linnanvartia.\n\n\"Voin hyvin sanoa, kuinka asia on. Hänen tietämättään voin mennä\nhänen huoneeseensa ja olen muutamia kertoja saattanut hänet siihen\nuskoon, että hänen omien himojensa voima on minut tuonut hänen\nsilmiensä näkyviin, -- koska minä vastasin hänen intohimoonsa.\"\n\n\"Mitä, teitkö sinä niin?\"\n\n\"Annoin hänen uskoa niin\", huudahti Elsa kärsimättömästi,\n\"lisätäkseni hänen tuskiaan. Hän sanoi kerran David maisterille, että\nminä olen kaunis kuin synti ja helposti voitettavissa. Sitten oli hän\nvähällä ottaa hengen Sakolta. Silloin vannoin minä kostavani meidän\nmolempain puolesta, nyt on hetki lyönyt; eilen makasi hän jaloissani\nja pyysi ainoastaan pidellä kättäni... Hän tulee mukanani mihin\ntahansa... kuten koira... tulee kostetuksi Sakon ja minun puolestani.\"\n\n\"Mutta etkö pelkää?\"\n\nElsa vetäisi esiin puukon, jota kantoi vyöllään. \"Häntä tai minua\nvarten!\" sanoi hän.\n\n\"Katala munkki!\" jupisi linnanvartia. \"Jalo neitsyt, luulen, että\ntyttö on oikeassa.\"\n\n\"Ja uskallatteko päästää hänet menemään?\"\n\n\"Jos hän onnistuu, on hän sovittanut syntinsä.\"\n\n\"Minä onnistun, tunnen sen!\" huudahti Elsa salamoivin silmin ja\nleimuavin poskin. \"Olen niin kauan ikävöinyt tilaisuutta kostaa, nyt\nolen sen saanut.\"\n\n\"Milloin lähdette?\"\n\n\"Odottakaas. Päivän kierrosta päättäen lienee kello neljän\npaikkeilla. Ainoastaan alempi miehistö on vasta liikkeessä... David\nmaisteri pitää messun. Isä Tobias voi olla poissa päivällisille\nsaakka kenenkään häntä kaipaamatta, ja jos joku huomaa lähtömme tai\njos Gunilla rouva kysyy minua, niin sanokaa mitä tahdotte, isä! Mutta\nnyt, antakaa anteeksi ja siunatkaa minua!\" Hän lankesi vanhuksen\njalkoihin, ja anteeksianto ja siunaus sulivat yhteen, samoinkuin\nkaksi jälleen yhdistynyttä sydäntäkin.\n\nElsa riensi nopeasti isä Tobiaan luo. Kun hän palasi, oli hänellä\nmytty kainalossaan ja hän suuntasi kulkunsa talliin. Ei kestänyt\nkauan, ennenkuin pappi, pukeutuneena munkkikaapuun ja huppukaulus\nvedettynä pään ylitse, kulki samaa tietä, ja hetkisen kuluttua\nnähtiin kahden munkin, suuremman ja pienemmän ratsastavan täyttä\nneliä pitkin maantietä.\n\nKatarina oli kovasti hädissään; joka minuutti pelkäsi hän, että heitä\nkaivattaisiin ja ajettaisiin takaa. Ukko Karhuinen oli tyynempi;\nehtimiseen hän toisti: \"Tyttö oli oikeassa, minun oli jäätävä\npaikoilleni ja hänen sovitettava mitä oli rikkonut.\"\n\nViiden aikaan oli messu, ja Katarina oli saapuvilla kuten ainakin.\nKirkko oli melkein täynnä väkeä; sotamiehet ja maalaiset tunkeilivat\nsekaisin, kun taas kuoriin kokoontui ylempi päällystö. Gunilla\nrouvalla oli erityinen katettu penkkinsä, mihin eivät mitkään vieraat\nkatseet kuontuneet näkemään.\n\nAavistettiinko kenties, että oli tekeillä jotakin tavatonta?\nJännitetty odotus, joka kuvastui kaikkien kasvoilla, melkein viittasi\nsiihen. Katarinasta melkein näytti Gunilla vieläkin kalpeammalta,\nvieläkin riutuneemmalta kuin tavallisesti; suuret silmät olivat\nlaajentuneet vieläkin suuremmiksi, oli kuin niistä heijastuisi\nepätoivon tuska, ja Katarina, joka istui hänen lähellään, oli\nkiihkeässä, epätasaisessa hengityksessä tuntevinaan levottomuuden,\njoka täytti hänen sielunsa.\n\nHämmästyksekseen kuuli kirkkoväki, että messun jälkeen ensi kertaa\nluettiin rukous Tanskan kuningashuoneen puolesta. Kuului supinaa\nkautta seurakunnan, sitten tuli hiljaista, hiljaisempaa kuin\ntavallisesti.\n\nMutta kirkosta palattaessa kuului monenlaisia arveluja asiasta.\n\n\"Joudummeko nyt Tanskan valtaan?\" kysyi vanha kerjäläisukko, joka sai\njoka aamu messun jälkeen roposen linnanvartian kädestä.\n\n\"Mitä uneksit?\" vastasi tämä äreästi ja liikutuksella, jota tuskin\nvoi salata. \"Ettekö kuullut...\"\n\n\"David maisteri on syntyjään tanskalainen ja luuli kai olevansa\ntanskalaisessa kirkossa; sitä paitsi sanotaan sanassa, että meidän on\nrukoiltava Jumalaa vihamiestemmekin puolesta.\"\n\n\"Mitähän ritari sanoo moisesta?\" mutisi muuan nuori luutnantti\nvierustoverilleen.\n\n\"Hän ei tahdo olla näkyvissä, sentähden on Gunilla rouvan ratkaistava\nasia hänen ollessaan poissa.\"\n\n\"Niin hän on tehnytkin!\"\n\n\"Sanotaan, että uskollisuudenvalakin on vannottava ennen ritarin\npalaamista.\"\n\n\"Rouvalle kenties?\"\n\n\"Minulla ei ole mitään sitä vastaan.\"\n\n\"Kauniimpaa naista ei ole Ruotsissa.\"\n\n\"Sanotaan, että ritari on ennen kosiskellut Katarina Niilontytärtä.\"\n\n\"Miksei tyttö mennyt hänelle?\"\n\n\"Hän oli jo luvannut uskollisuutta ritarin veljelle, Pietari\nherralle.\"\n\n\"Ja hän ei ole vielä vienyt neitsyttä kotiaan?\"\n\n\"Hänen täytyy odottaa, kunnes on kulunut suruvuosi hänen äitinsä\nkuoleman jälkeen.\"\n\n\"Ritari tahtoo kai saattaa meidät Tanskan alamaisiksi kosiakseen\nmeidät ryssille\", sanoi muuan vanha talonpoika ympärillään seisovalle\njoukolle, kun oli päästy pois kirkosta ja linnasta.\n\n\"Miksi emme voisi olla Ruotsin puolella nyt kuten ennenkin?\" kysyi\njoku toinen. \"Kaikki muistamme herra Sten Sturen, hän oli lempeä ja\nystävällinen herra. Ja kun jalo herra Svante Niilonpoika oli täällä\nmuutamia vuosia sitten, lupasimme miehen sanalla ja kättä lyöden\npysyä hänelle ja Ruotsille uskollisina.\"\n\n\"Minä olin hänen mukanaan Venäjällä\", kertoi muuan torppari, joka\nkulki puujalalla. \"Silloin leikattiin, malttakaas kun katson, luulen,\nettä leikattiin yhdeksänkymmentä kuusi. Ryssä oli rakentanut linnan\npelkästä kivestä, jota nimitettiin... niin, mikäs sen nimi nyt\nolikaan?\"\n\n\"Ivangorod\", mainitsi joku toinen.\n\n\"Ivanog... sehän se oli! Me tappelimme, uskokaa pois, kynsin ja\nhampain, ja ryssiä kaatui kuin kärpäsiä. Lopulta eivät he uskaltaneet\nedes nostaa päätänsä, eikä heidän tarvinnutkaan, sillä me voimme\nnujertaa heidän niskansa yhtä hyvin heidän maatessaankin.\"\n\n\"Täytyikö heidän kaikkien kuolla?\" kysyi muuan nuori tyttö, jota\nsäälittivät yksin ryssätkin.\n\n\"Ei, me otimme ainakin tuhat vankia ja niin monta arkkua hopeaa\nja kultaa täytenään, että paluumatkalla upposi kymmenen alusta\nsentähden, että ne olivat liian raskaasti lastatut.\"\n\n\"Sanotaan, että ruotsalaiset veivät mukanaan kotiin rautaovet ja\nportinsalvatkin.\"\n\n\"Niin tekivät, totta kai minä sen tiedän, kun menetin yhden sellaisen\nalla jalkanikin.\"\n\n\"Saitteko suuhunne mitään?\"\n\n\"Kolmena päivänä meillä oli olutta ja ruokaa niin paljon kuin\njaksoimme vetää nahkaamme. Ja sentähden sanon: Eläköön herra Svante\nNiilonpoika! Minulla on jälellä vielä kaksi käsivartta ja yksi sääri;\njonkun niistä tahdon mielelläni antaa niin anteliaan ja urhoollisen\nherran puolesta!\"\n\nEnsiksimainittu talonpoika lisäsi:\n\n\"Nyt olemme siksi kaukana linnasta, että ketkä tahtovat, voivat\nkernaasti huutaa: 'Eläköön herra Svante Niilonpoika!'\"\n\n\"Eläköön herra Svante Niilonpoika!\" säesti koko joukko voimainsa\ntakaa.\n\nKun Gunilla rouva palasi kirkosta, kantoi hän päätänsä korkeammalla\nkuin tavallisesti, luultavasti osoittaakseen tyytyväisyyttään.\n\nSieltä mentiin suurukselle. Katarina neitsyt kuuli David maisterin\nkysyvän Gunilla rouvalta, mihin hän oli lähettänyt isä Tobiaan.\n\n\"En mihinkään!\" vastasi tämä.\n\n\"Katsokaas tätä!\" sanoi David maisteri näyttäen erästä kirjoitusta.\n\nGunilla luki ääneen: \"Lähden matkaan tärkeille asioille ja Gunilla\nrouvan pyynnöstä. Tätä en ymmärrä\", sanoi hän.\n\nGunilla silmäili tutkivasti Katarinaa; tämä oli sitä odottanut ja\nmalttoi mielensä.\n\nSamassa astui linnanvartia sisään.\n\n\"Jalo rouva\", sanoi hän, \"eräs linnanpalvelijoista on antanut minulle\ntämän kirjeen. Näen kyllä, että sen on kirjoittanut tyttäreni, mutta\nen tiedä lainkaan missä hän on.\"\n\nTällaikaa oli Gunilla rouva avannut kirjeen; siinä luki ainoastaan:\n\"Seuraan isä Tobiasta.\"\n\nLausetta saattoi ymmärtää yhtä vähän David maisteri kuin Gunilla\nrouvakaan; edellinen näytti jossain määrin tuntevan levottomuutta,\nmutta jälkimäinen selitti, että kun Elsa oli mukana, oli hän aivan\nlevollinen. Luultavasti oli kysymyksessä jotakin, mikä vaati suurta\nkiireellisyyttä, ja Elsa tiesi kyllä, mitä oli tehtävä.\n\nMutta David maisteri ei ollut samaa mieltä; hän ei tahtonut tietää\nuseammista kuin yhdestä määräävästä tahdosta -- omastaan. Sentähden\nvetäytyi hänen otsansa syviin ryppyihin. Muutamat ihmiset kuten\neläimetkin tuntevat ilmasta, onko rajuilma lähestymässä, vaikka\ntaivas onkin aivan pilvetön.\n\n\"Meidän on lähetettävä noutamaan Sakkoa\", sanoi Gunilla rouva. \"Hän\nkyllä tietää, mihin Elsa on mennyt.\"\n\nMuuan piikanen lähetettiin noutamaan poikaa, mutta hän palasi hetken\nkuluttua selittäen, ettei poikaa löytynyt mistään.\n\nUusi kummastuksen aihe.\n\n\"He ovat varmaankin kaikki kolme menneet Valmyran luo\", sanoi Anna\nneitsyt. \"Eikös hänen tähän aikaan luultu palaavan kotiin?\"\n\nGunilla rouvan posket sävähtivät punaisiksi, hänelle ei ollut\nmieleen, että hänen käyntinsä tämän kuuluisan povariämmän luona tuli\ntunnetuksi, mutta sitä saattoi hän kyllä odottaa, kun Anna oli ollut\nmukana. \"Saimme molemmat uteliaisuutemme tyydytetyksi\", sanoi hän.\n\"Mutta kuulimme pelkkää mielettömyyttä.\"\n\n\"Täytyy kai siitä löytää tarkoitus\", puuttui Katarina teeskennellyllä\nhuolettomuudella puheeseen.\n\n\"Sanokaa sitten, kaunis neitsyt, mitä merkitsee se, että minun iloni\non koituva surukseni ja suruni ainoaksi ilokseni. Minä en huomaa\nsiinä mitään ajatusta.\"\n\n\"Kenties on selitys lähempänä kuin luulettekaan\", sanoi David\nmaisteri. \"Mikä ensi nuoruudessanne oli ilonne, se koitui suruksenne;\nnyt on surunne se, mikä on koituva iloksenne.\"\n\nGunilla loi punastuen katseensa maahan. \"Kiitos!\" kuiskasi hän,\nkyynelten vuotaessa pitkin hänen poskiaan.\n\n\"Selittäkää minunkin ennustukseni!\" virkkoi Anna vilkkaasti. \"Hän\nsanoi, että minun elämäni on kuin onnenpyörä, joka aina näyttää\nsuuria numeroita, mutta minä en voi pitää kiinni ainoastakaan.\"\n\n\"Mikään ei ole helpompaa: rikkaasta tulee tuhlaaja!\"\n\n\"Mutta täytyy toki säilyttää jotakin itselleenkin!\"\n\n\"Jos tahtoo!\"\n\nNiin, jos hänen tahdostaan saisi riippua, tietäisi Anna kyllä mitä\ntekisi. Kuitenkin olivat molemmat nyt tyytyväiset siihen, mitä heille\noli ennustettu, ja tuumivat, etteivät Valmyran lausunnot olleet niin\nmielettömiä kuin heistä oli alussa näyttänyt.\n\nJa ennustuksista ja tunnusmerkeistä etsi Gunilla vastausta niihin\nkysymyksiin, joita hän alituiseen teki itselleen. Onnistuisiko\nhänen rohkea yrityksensä? Hän oli ryhtynyt siihen rakkaudesta, eikö\nsilloin ollut Erik herran hänen tähtensä uhrattava ennakkoluulonsa?\nMitä hän oli kärsinyt, sen oli hänen herransa lukeva hänen kalpeista\nkasvoistaan ja hänen tähtensä hyväksyvä sen, mitä ei enää voitu\nmuuttaa. Kapteeni Renhult, jolla ritarin ollessa poissa oli linnaväki\nkomennettavanaan, oli voitettu; kohta Erik herran palattua hän\noli sanova hänelle, että niin päällystö kuin miehistökin halusi\njärjestään päästä Tanskan valtikan alle; jollei hän suostunut siihen,\nsanoivat he irti uskollisuutensa ja kuuliaisuutensa.\n\nNiin pitkälle sai asia mennä, ei pitemmälle. Hänen jaloa herraansa ei\nsaanut uhata vankeudella. Gunilla tahtoi langeta hänen jalkoihinsa,\nvedota hänen sydämeensä, hänen sääliinsä, ja jollei mikään muu\nauttaisi, uhkaisi hän, -- niin, hän mieluummin surmaisi itsensä\nherransa silmien edessä kuin suostuisi näkemään hänen alennustaan.\n\nMutta kuta lähemmäksi ritarin palaaminen tuli, sitä suuremmaksi\nkasvoi hänen pelkonsa.\n\nDavid maisteri, joka isä Tobiaan äkillisen katoamisen jälkeen ei\nenää poistunut linnasta, sai tehdä kaikkensa pitääkseen yllä hänen\nvaipuvaa rohkeuttaan ja samalla käyttää koko oveluutensa estääkseen\nmiinaa räjähtämästä ennen aikojaan kenties hänen omaksi tuhokseen.\nKeinotekoisella tanskalaisystävyydellä oli vastakohtanaan luontainen\nkansallistunne, ja se näyttäytyi sitä selvemmin, mitä enemmän tehtiin\ntyötä edellisen herättämiseksi.\n\nYritys saattoi onnistua ainoastaan äkkiylläköllä. David maisteri\nkäsitti sen aivan hyvin, mutta vaikka hän toivoikin paljon\näskenpestatusta joukosta, jonka tuli rynnätä linnoitukseen vasta\nviime hetkessä, vaikka hän itse muutamain uskollistensa kanssa piti\nankarasti silmällä kaikkia tulijoita ja menijöitä ja vaikkei vanha\nlinnanvartia, joskaan ei itse asiassa eroitettuna toimestaan, niin\nkuitenkin tarkoin vartioituna, voinut mitään, ei David maisteri\nkuitenkaan tuntenut itseään turvalliseksi. Isä Tobiaan, Elsan ja\nSakon äkillinen katoaminen antoi hänelle päänvaivaa; lähetettiin\netsijöitä metsiin, Valmyran mökille, mutta he palasivat kaikki niine\nhyvineen, kukaan ei ollut nähnyt karkulaisia, ei kuullut heistä\npuhuttavan.\n\nKatarina neitsyt ja ukko Karhuinen eivät uskaltaneet vaihtaa\nsanaakaan, mutta molempia kalvoi sama pelko. Jolleivät Sakko ja Elsa\nolleet päässeet perille? Jollei ritari saanut tietoa ajoissa?\n\nOli kuin ukkosta ilmassa, se painoi kaikkia yhtä raskaasti, ja\npeloittava, ratkaiseva päivä lähestyi lähestymistään.\n\nVihdoin eräänä iltana, kun Katarina palasi rouvantuvasta omaan\nhuoneeseensa, kohtasi hän linnanvartian portaissa. Tämä kuiskasi\nkulkiessaan hänen ohitseen:\n\n\"Tänä yönä! Olkaa varuillanne!\"\n\nMutta mitä, mitä oli tapahtuva? Hän oli yksin eikä uskaltanut kutsua\nketään.\n\nRukoiltuaan palavasti pyhää neitsyttä hän tunsi itsensä tyynemmäksi.\nNukkua hän ei voinut. Hiljaa avasi hän ikkunaluukun. Huhtikuun yö\nei ollut pimeä, ja hän saattoi eroittaa, jos joku liikkui alhaalla\npihalla. Linnassa sammutettiin vähitellen kaikki tulet, tuli\nhiljaista ja rauhallista, kuuluivat ainoastaan sotamiesten tasaiset\naskeleet valleilla ja sotilasvartion kiertokulku jokaisen tunnin\nkuluttua.\n\nMutta mikähän varjo hiipikään pihan ylitse niin hiljaa ja\näänettömästi? Se katosi portista, joka vei vartiohuoneeseen;\nmuutamain minuuttien kuluttua se palasi toista tietä, mutta viimeksi\nkulettu ovi sulettiin huolellisesti. Katarina juoksi ulos käytävään\nja kuunteli, ei edes naisparvelle jätetty ovia auki, kaikki\nsuljettiin.\n\nHän melkein jähmettyi pelosta, ja kun hän kuuli askelten lähestyvän,\nseisoi hän liikahtamatta; maksoi, mitä maksoi, hänen täytyi tietää,\nmitä oli tekeillä. Väliin näkyi valonvilahdus, ja saattoi ymmärtää,\nettä kulkija kantoi salalyhtyä vaippansa alla. Hän arvasi että se oli\nlinnanvartia, mutta vetäytyi kuitenkin piiloon ikkunan komeroon.\n\nMutta kun ukko tuli hänen eteensä, oli hänen täytynyt tuntea, että\njoku oli hänen lähellään, sillä hän nosti äkkiä lyhdyn, nähdäkseen\nkuka se oli.\n\nKatarina pelästyi nähdessään sen kalmankalpeuden ja kauhun, joka\nkuvastui hänen vanhoilla kasvoillaan.\n\n\"Mitä nyt, Karhuinen?\" kysyi hän pidättäen henkeään.\n\n\"Elsa on maksanut velkansa\", jupisi ukko ja meni pysähtymättä\nmenoaan. Kaikki ovet suljettiin, mutta ei Katarinan. Hän riensi\nkamariinsa ja sulki sen itse. Mitä tuli tapahtumaan ja kuinka oli\nhänen selitettävä linnanvartian sanat? Oliko Elsa kuollut, niin\nnuorena, niin elämää uhkuvana? Se ei ollut mahdollista... Katarina\noli jo itsekseen päättänyt ottaa nuoren tytön palvelukseensa, valvoa\nja kasvattaa häntä. Varmaan uinaili moni hyvä siemen tässä villissä,\nvoimakkaassa sielussa.\n\nNeitsyt oli jälleen istuutunut entiselle paikalleen ikkunan ääreen;\nkaikki oli hiljaista. Vähitellen vaipui hän unenhorrokseen, mutta\nvielä unissaankin väikkyi Elsa hänen ajatuksissaan; silloin kuuli\nhän syvän huokauksen läheltään. Hän säpsähti ja heräsi äkkiä\nilmivalveille.\n\nSamassa hän kuuli ulkoa liikuntaa; silmäys ympäri huonetta vakuutti\nhänet, että hän oli yksin, ja hänen tarkkaavaisuutensa kiintyi\nyksistään siihen, mitä tapahtui ulkona.\n\nSuuri portti oli avattu. Katarina tunsi ritarin; hän tuli jalkaisin\nja koko asemiesparvi seurasi häntä. Jälkimäiset kantoivat jotakin\npaareilla, ja musta vaate oli levitetty sen ylitse.\n\nOli jo siksi valennut, että neitsyt tunsi Sakon, joka kulki paarien\nrinnalla pidellen niistä kädellään.\n\nSitten tuli mies, jonka kädet oli sidottu selän taa ja ratsumiehen\nviitta huolettomasti heitetty hartioille. Katarina ei uskonut\nsilmiään; oliko tämä isä Tobias?\n\nMutta sitten marssi linnan pihaan kokonainen joukko aseellisia\nmiehiä. He asettuivat pihalle ja pystyttivät maahan pitkän tangon,\njonka yläpäässä pian liehui sinikeltainen lippu. Kaikki portit\nsulettiin sen jälkeen huolellisesti ja vahdit muutettiin valleilla.\n\nMutta hälinä herätti nukkuvat, ikkunaluukkuja availtiin ja sulettiin\njälleen. Muutamista kuului kauhun huudahduksia, toisista pidätettyjä\nilohuutoja. Sisäpuolelta jyskytettiin asuntojen oviin, mutta ulkoa\nvaadittiin hiljaisuutta jalon ritarin, herra Erik Turenpojan nimessä,\nja jyskyttäjät hiljenivät ajatellen tulevaa tiliä.\n\nDavid maisteri näyttäytyi ja katosi kerta toisensa jälkeen; hänen\nharhaileva katseensa tähysteli kaikkialle, ikäänkuin hän tahtoisi\nnähdä, mistäpäin apu tulisi. Mutta ainoastaan muutamia yhtä\npelästyneitä naamoja kuin hänen näyttäytyi. Linnanpihalla seisoi\naseellinen joukko lataillen pyssyjään, ja heidän yllään liehui\nruotsalainen lippu.\n\nRitari oli noussut yläkertaan, mukanaan nuori pappismies, jota\nKatarina ei ollut ennen nähnyt. Paarit oli kannettu pois, vanki viety\nvankihuoneeseen. Suuri lauma hevosia talutettiin talliin ja muutamia\näskentulleista miehistä asetettiin tallin eteen.\n\nRouvantuvassa vallitsi haudanhiljaisuus; Gunilla rouva makasi\ntainnuksissa, ja kun hän kerran hieman tointui, kuultiin hänen\njupisevan itsekseen: \"Hän ei koskaan, koskaan anna minulle anteeksi!\"\n\nKuuden ajoissa kuului rummunpärinää.\n\nSitä ennen olivat kaikkien asuntojen ovet avatut, ja päällystö ja\nmiehistö syöksyi ulos, kukin paikalleen.\n\nSilloin nostettiin ruotsalainen lippu torniin, linnankanuunat\nampuivat tervehdyslaukauksia, ja sotamiehet tekivät kunniaa\nyhdeksänkertaisesti hurraten.\n\nRitari ei ollut vielä näyttäytynyt.\n\nSilloin astui vanha linnanvartia esiin ja kutsui päällystöä heti\nsaapumaan ritariparvelle, jossa sotaoikeutta oli istuttava.\n\nEmme tiedä, kuinka monet kalpenivat tämän kutsun kuullessaan,\nmutta kun kapteeni Renhult käskynalaisineen näki ankaran herransa,\nkyselivät he itsekseen, kuinka moni heistä näkisi huomispäivän koiton.\n\nAnkarammalta ei Erik herra ollut koskaan näyttänyt, ja kuitenkin\noli vaikea sanoa, suruko vai suuttumus oli vallitseva tunne\nhänen mielessään. Hän viittasi heitä istuutumaan pöydän ääreen;\nitse istuutui hän pöydän päähän, ja asemiesjoukko asettui hänen\nympärilleen.\n\nLinnanvartian viittauksesta tuotiin vanki sisälle.\n\nLäsnäolijoilta pääsi kauhun ja hämmästyksen huudahdus isä Tobiaan\nnähdessään.\n\nHän vapisi pelosta ja raivosta.\n\n\"Te olette kaikki kurjia raukkoja\", huusi hän, \"jollette\nvapauta minua kahleista! Taivaan rangaistus on kohtaava teidät\nkymmenkertaisena, sillä te tiedätte, ettei millään maallisella\nmahdilla ole oikeutta tuomita kirkon palvelijaa.\"\n\nLäsnäolijat katselivat epätietoisina toisiinsa ja ritariin;\nkirkonkirous oli se rangaistus, mikä seurasi sellaisesta rikoksesta.\n\nRitari viittasi jälleen, ja neljä palvelijaa kantoi sisään peitetyt\npaarit, joista Sakko yhä uskollisesti piteli; häntä oli turhaan\nkoetettu saada poistumaan. Kyyneltynein kasvoin nosti linnanvartia\npeitteen ikäänkuin peläten herättävänsä sen alla nukkuvan, ja uusi\nkauhunhuuto pääsi läsnäolijoilta heidän nähdessään nuoren, kauniin\nElsan. Hän, joka oli ollut kaikkien silmänhempu, jolta jokaiselle\noli riittänyt hilpeä sutkaus, jonka iloinen nauru vielä helähteli\nkaikkien korvissa, hän, punainen ruusu, makasi nyt kalpeana ja\nkylmänä; silmät, jotka olivat niin veitikkamaisesti vilkkuneet,\nolivat nyt ummistuneet; puoliavoimen suun, josta näkyivät valkoiset\nhampaat, ei tarvinnut enää kieltäytyä suomasta suukkosta, sillä\nkukaan ei sitä pyytänyt. Pienet kädenpalleroiset olivat ristissä\nrinnan ylitse. Hiuspalmikko oli huolimattomasti kupeelle heitettynä.\nHän oli tavallisessa arkipuvussaan, mutta vastoin tavallisuutta oli\nse nyt likaantunut ja kurttuinen.\n\n\"Tuossa seisoo hänen pyövelinsä!\" huusi isä epätoivon puuskassaan ja\nviittasi isä Tobiaaseen, joka kauhulla tuijotti ruumiiseen.\n\n\"Kas tässä murha-ase!\" lisäsi Karhuinen ja näytti veistä, jonka\nkaikki tunsivat samaksi, mitä isä Tobias tavallisesti kantoi\nvyöllään. \"Selkään hän on häntä iskenyt; tahdotteko nähdä haavan?\"\n\nKaikki syöksyivät pystyyn, ja hän osoitti heille ammottavan, veriinsä\nhyytyneen haavan, joka jatkui kaulasta selkään. Kamala näky!\n\n\"Hänen täytyy kuolla!\" huusivat kaikki yhdestä suusta.\n\n\"Teillä ei ole mitään valtaa minun ylitseni!\" mylvi pappi.\n\"Ainoastaan hänen armonsa arkkipiispa voi minut tuomita.\"\n\n\"Ja hänen luoksensa teidät lähetetäänkin\", sanoi ritari. \"Mutta ei\nennenkuin olette todenmukaisesti tunnustanut kaikki tekonne täällä\nlinnassa.\"\n\n\"Ainoastaan hänen armolleen arkkipiispalle olen velvollinen\nsellaiseen tilintekoon.\"\n\n\"No hyvä, olkaa sitten joka miehen hylky! En minä eikä kukaan muu\ntule syyttämään sitä, joka ottaa teidät hengiltä.\"\n\n\"Armoa! Armoa!\" huusi Tobias, joka näki jokaisen kasvoilla sen inhon,\nminkä hän herätti.\n\n\"Tunnustakaa!\" käski ritari.\n\n\"Tunnustakaa! Tunnustakaa!\" huusivat kaikki muut.\n\n\"Minulla ei ole mitään tunnustettavaa.\"\n\n\"Pukekaa hänet jouhipaitaan!\" kirkaisi Sakko, joka mitä suurimmalla\nmielenkiinnolla oli kuunnellut keskustelua.\n\n\"Niin, niin, pukekaa hänet siihen!\" huusivat kaikki.\n\n\"Ei, minä tunnustan!\"\n\n\"Ensin jouhipaitaan!\"\n\n\"Minä tiedän, mihin Elsa on sen kätkenyt!\" huusi poika ja syöksyi\nulos ovesta.\n\n\"Armoa! Sääliä!\" ulvoi hylkiö.\n\n\"Säälittekö te lasta pukiessanne hänet jouhipaitaan; sitä paitsi\non kirkko määrännyt sen rangaistukseksi törkeistä pahoista töistä;\ntoimimme siis vain kirkon asioissa.\"\n\nRitari se lausui nämä sanat, ja sellaiset olivat ajan raa'at tavat,\nettä riemulla katseltiin, kuinka palvelijat pukivat isä Tobiaan\nhirveään katumuspukuun.\n\nSen vaikutus oli yhtä nopea kuin hämmästyttävä.\n\n\"Tyttö houkutteli minut seuraamaan itseään\", alkoi hän nopeasti,\nilmeisesti kivun kiirehtimänä.\n\n\"Alusta! Mistä syystä tulitte tänne!\" käski ritari ankarasti.\n\nTobias painoi päänsä alas; hän näytti huomanneen, ettei valhe voinut\nhäntä auttaa kauemmin; väkäset tunkeutuivat yhä syvemmälle lihaan.\nTällä hetkellä oi hän välittänyt muusta kuin miten pääsisi tuskista;\nniistä vapautuakseen hän olisi valehdellutkin itsestään mitä pahaa\ntahansa, jos sitä olisi vaadittu.\n\n\"Minulle luvattiin piispanhiippa, se minut sai tänne matkustamaan.\nRouva Agneta Bese on kirkolle kuuliainen... Kirkolle on luvattu\nsuuria etuja, jos joku sen palvelijoista saisi herra Erik Turenpojan\ntaivutetuksi Tanskan alamaiseksi. Minusta oli ainoa keino koettaa\nGunilla rouvan avulla...\"\n\nRitari pani kätensä silmilleen.\n\n\"Hän vastusteli kauan, mutta kun sanoin hänelle, että oli kysymys\nritarin ja hänen sielunsa iankaikkisesta autuudesta...\"\n\n\"Kurja!\" Ritari hillitsi mielensä. \"Jatkakaa!\" sanoi hän.\n\n\"Minä toivoin päivittäisessä ripissä saavani niin selville hänen\nsisimmät ajatuksensa, että sitten viisaasti käyttäen niitä\nhyväkseni... voisin johtaa hänet mihin tahdoin... mutta hänen oma\nsisäinen epäröimisensä... lannisti kaiken ajatusvoiman... aloin\npelätä hankkeeni menevän myttyyn... silloin... silloin... Armoa, minä\nen kestä enempää!\"\n\n\"Edelleen!\" huusi ritari jyrisevällä äänellä.\n\n\"David maisterilta olin saanut tiedon venäläisestä lähetystöstä...\nkaikki oli valmiina... Gunilla oli keksinyt lumivuoren haltian\naatteen... hän luuli, että ritarin, joka jo ennen oli alkanut horjua,\ntäytyi nyt antaa myöten... Minä kirjoitin ja opetin puheen Sakolle...\nse raukesi tyhjiin...\"\n\n\"Edelleen!\"\n\n\"Silloin ei minun katsottu kelpaavan enää mihinkään; David maisteri\notti Gunilla rouvan huostaansa. Ritarin poissaolo auttoi meitä\nmainiosti; minun tehtävänäni oli valmistaa päällystöä ja miehistöä\nlähestyvään hallituksen muutokseen... ja minä onnistuin paremmin kuin\nodotinkaan.\"\n\nTobias silmäili tyytyväisenä rikostovereihinsa, jotka istuivat\nalasluoduin silmin.\n\n\"Edelleen!\"\n\n\"Kaikki oli valmiina... olimme aivan varmat menestyksestä, silloin\npaholainen...\"\n\n\"Edelleen!\"\n\n\"Varmaankin hän salaisilla taikakeinoilla... hän tuossa... oli\nvetänyt minut puoleensa...\"\n\n\"Valehtelet!\" huusi linnanvartia. \"Sinut minä aina näin hänen\ntiellään.\"\n\n\"Vastoin tahtoani... Sanoinhan jo, että ne olivat perkeleen\nkuiskutuksia. Sentähden en voinutkaan seisoa vastaan, kun hän\nmuutamia päiviä sitten pyysi minua seuraamaan... En tiennyt, mihin\nhän tahtoi minut viedä... en sitä kysynytkään... Olin kietoutunut\nhimon pauloihin, ja hän oli luvannut...\"\n\n\"Lapsi parkani!\" huokasi vanha Karhuinen.\n\n\"Antakaa minun puhua!\" huusi Sakko, joka oli suurella innolla\nkuunnellut.\n\nRitari nyökkäsi myöntävästi.\n\n\"Tiedättehän, että minä tulin ensin ja jätin kirjeen teille.\"\n\n\"Sen teit!\"\n\n\"Minun piti juuri lähteä palausmatkalle, kun kuulin kavionkapsetta,\nja kun nousin ylös puuhun, näin Elsan ja papin; he ratsastivat\nrinnatusten. Pappi puhui rakkaudestaan, ja Elsa käänsi päänsä\npoispäin, jottei pappi näkisi, kuinka hän hymyili hänelle.\"\n\n\"Se käärme!\" mutisi Tobias.\n\n\"Minä kapusin alas\", jatkoi poika, \"ja riensin Elsaa vastaan,\nhän otti minut luokseen hevosen selkään ja kysyi, enkö voinut\nhankkia yösijaa. Mutta korvaani kuiskasi hän, että nyt voimme\nkostaa; minä ymmärsin heti, mitä hän tarkoitti, ja vastasin, ettei\nkunnianarvoisalla isällä ollut koskaan ollut parempaa yösijaa kuin\nminä voin hankkia.\"\n\nLieneekö se johtunut ruumiillisesta kivusta vai vaikuttiko sen\ntietoisuus siitä, mitä nyt oli tuleva, mutta munkin kasvot\nvääristyivät ja hän läähätti raskaasti.\n\n\"Jatka!\" käski ritari.\n\n\"Minä palasin kahden miehen kera\", jatkoi Sakko murtuneella äänellä.\n\"Elsa pidätti hevostaan, pappi oli muutamia askelia jälempänä. Minä\nnäin hänen kohottavan kätensä... Elsa huudahti ja kaatui... pappi\ntahtoi kääntää hevosen, se niskoitteli, ja minä tartuin sen jalkaan.\nSilloin aikoi hän hypätä alas ja juosta, mutta miehet olivat jo hänen\nniskassaan ja hänet sidottiin...\"\n\n\"Mutta Elsa, Elsa oli kuollut!\" Sakko heittäytyi tytön ruumiin päälle\nrajusti itkien.\n\n\"Onko hän puhunut totta?\" kysyi ritari kääntyen vankiin.\n\n\"On!\" ähkyi tämä. \"Armoa! Sääliä! En kestä enää kauempaa.\"\n\n\"Viekää hänet takaisin vankihuoneeseen!\"\n\n\"Jätetäänkö hänelle kiusankappale?\"\n\n\"Ei, hän ei kestä sitä.\"\n\nLinnanvartian ei tarvinnut pelätä, että vanki nyt enää karkaa;\nverijuova osoitti tien, jota myöten hän meni vankeuteen, ja ne\npalvelijat, jotka häntä seurasivat, olivat liian kiihtyneet\nantaakseen hänelle mitään apua.\n\nPaljoa suuremmalla huolellisuudella nostettiin kuolleen tytön paarit.\nSakko piteli yhä niistä kiinni, ja vanha isä seurasi allapäin jälestä.\n\nErik herra käski asemiehiään poistumaan salista; kun he olivat\nmenneet, kääntyi hän läsnäolijoihin ja kysyi vakavalla äänellä:\n\n\"Onko vanki puhunut totta?\"\n\n\"On!\" vastasivat kaikki yhdestä suusta ja nousivat.\n\n\"Mitä teillä on esitettävää puolustukseksenne?\"\n\n\"Sanottiin olevan teidän toivomuksenne, että Viipuri joutuu Tanskan\nvallan alle\", vastasi kapteeni.\n\n\"Miehistölle jaettiin rahaa\", kertoi ensimäinen luutnantti.\n\n\"On liian usein tarjoiltu olutta ja aina kehoitettu juomaan Tanskan\nkuninkaan malja.\"\n\n\"Linnanvartia ei sitä estänyt?\"\n\n\"Häntä ei päästetty vahtihuoneeseen.\"\n\n\"Minä kuulin David maisterin kieltävän häneltä pääsyn sinne... teidän\nkäskystänne.\"\n\n\"Hän sanoi minulle, että hän oli kirjoittanut ja kertonut teille\nasiain menosta, mutta ei ollut saanut mitään vastausta.\"\n\nHe puhuivat kilvan, mutta aivan kuin äänettömästä sopimuksesta ei\nmainittu Gunilla rouvan nimeä, ja kuitenkin tiesivät kaikki, että\nrikollisin oli hän.\n\nErik Turenpoika taisteli kovan taistelun; ylpeys vaati, että hänet\noli säästettävä; ritarillisuus, että laki oli sama kaikille.\n\n\"Te käsitätte kyllä\", sanoi hän, \"minkä syvimmin täytyy sattua minuun\nsiitä, mitä täällä on tapahtunut. Kun hän, joka oli sydämelleni\nrakkain, on pettänyt velvollisuutensa ja saanut toiset seuraamaan\nesimerkkiään, ei minulla ole mitään oikeutta säästää yhtä ja koventaa\nrangaistusta toisille. Ne teistä, jotka haluavat siirtyä Tanskaan,\novat vapaat menemään, ne taasen, jotka edelleen tahtovat palvella\nRuotsia, jäävät tänne; ainoa rangaistus, minkä määrään heille, on: ei\nmitään ylennyksiä ennenkuin sodan aikana!\"\n\n\"Minä en voi toivoa pääseväni osalliseksi sellaisesta armosta\",\nvirkkoi kapteeni kunnioittavasti.\n\n\"Miksi ette?\"\n\n\"Korkeimpana päällikkönä olisi minun ollut esimerkilläni estettävä\nkaikkien muiden luopumista.\"\n\n\"Kiitän teitä tästä tunnustuksesta, ja kun teidän nyt täytyy\nmatkustaa, jätän teidän tehtäväksenne, kapteeni Renhult, pitää\nhuolta jalosta Gunilla rouvasta, kun hän nyt palaa sukulaistensa luo\nTanskaan.\"\n\nKuului tukahtunut hämmästyksen huuto; kaikki katsoivat ritariin,\nmutta kukaan ei rohennut virkkaa mitään.\n\nHän taisteli ilmeisesti liikutustaan vastaan, mutta lisäsi tyynesti:\n\"Viikon kuluttua tulee laivan olla valmiina purjehtimaan.\"\n\n\"Jalo ritari, sallitteko minun lausua ajatukseni?\" kysyi eroitettu\nkapteeni.\n\n\"Koskeeko se teitä itseänne?\" kysyi ritari ylevästi.\n\n\"Minua ja käskynalaisiani.\"\n\n\"Puhukaa!\"\n\n\"En tahdo pyytää anteeksi, vaan ainoastaan selittää mitä on\ntapahtunut. Olette ollut poissa lähes kolme viikkoa; niihin kirjeihin\nja kysymyksiin, joita teille on lähetetty, ei ole saapunut mitään\nvastausta. Ette tiedä, mitä merkitsee, kun papinkieli alituiseen\nkuiskuttelee korvaan ja tarjoaa taivaan autuutta palkaksi, jos\nluopuu maallisesta herrastaan; tulee sitten lisäksi, ettei olla\noikein varmat tämän herran omista salaisista toivomuksista. Sotilas\non tottunut ainoastaan tottelemaan, mutta jos panee haarikan hänen\neteensä ja kysyy hänen ajatustaan, niin kyllä hän vastaa niinkuin\ntahtoo se, joka olutta tarjoaa. Päällystölle on käytetty äveriäämpiä\nsyöttejä; ken ei pitänyt iankaikkista autuuttaan korkeimpana, hän\nsai lupauksia ylennyksestä tai maatiloista, jos niistä piti enemmän;\nautuus seurasi aina päällisiksi.\"\n\n\"Oletteko lopettanut?\"\n\n\"Olen!\"\n\n\"Puheenne ei ollut perätön, mutta siltä ei muutu päätökseni.\"\n\n\"En ole sitä odottanutkaan ja pyydän ainoastaan, että tahdotte\nojentaa minulle kätenne unhotuksen ja... anteeksiannon merkiksi\nentisiin nähden.\"\n\n\"Ystävyyden merkiksi!\" sanoi ritari ja puristi lujasti hänen\nkättänsä; kaikki muutkin saivat saman suosionosoituksen, mutta\netteivät he olleet odottaneet tällaista loppua, saattoi hyvin nähdä\nsiitä vilpittömästä kiitollisuudesta, jolla se otettiin vastaan.\n\n\"Seuratkaa nyt minua miehistön luo\", sanoi ritari lähtien salista.\n\nVanha linnaväki oli asetettu nelikulmioon linnanpihan reunalle;\nsiihen kuului noin kaksisataa miestä, ruotsalaisia, tanskalaisia,\nsaksalaisia ja skotlantilaisia. Suurin luku oli saksalaisia.\n\nPieneen äskentulleeseen joukkoon, jonka miesluku nousi ainoastaan\nsataanseitsemäänkymmeneen mieheen, kuului ainoastaan maanmiehiä,\njotka ennen olivat olleet sijoitettuina ympäröiviin linnoituksiin.\n\nHeillä oli edelleen hallussaan pihan keskusta, ja molemmat puolueet\ntähystelivät epäluuloisesti toisiaan.\n\nKapteeni Renhult ja muut päälliköt riensivät paikoilleen, ja kun\nritari astui rivien eteen, paljastuivat kaikkien päät.\n\n\"Suomi kaikkine kaupunkeineen ja linnoituksineen kuuluu Ruotsille ja\nsen uudelle valtionhoitajalle, herra Svante Niilonpojalle\", lausui\nritari. \"Minut on asetettu ulkovartiaksi maan äärimäiselle portille\nvalvomaan sen oikeutta. Annan ennen henkeni, kuin hylkään sen!\nNiiltä, jotka tahtovat palvella minun komentoni alla, vaadin ankaraa,\nehdotonta kuuliaisuutta. Sen, mitä on tapahtunut ollessani poissa,\ntahdon eräiden lieventäväin asianhaarojen tähden koettaa unhottaa,\nmutta otan itse joksikin aikaa päällikkyyden huostaani ja pieninkin\nrikkomus rangaistaan kaksinkertaisella ankaruudella. Ne, jotka eivät\ntahdo alistua siihen, saavat heti astua riveistä pois ja ovat vapaat\npalveluksestaan.\"\n\nKuului jupinaa kautta rivien, muutamain minuuttien kuluttua astui\nesiin parisenkymmentä miestä. He olivat tanskalaisia, saksalaisia ja\nmuutama skotlantilainen; luutnantti järjesti heidät heti palaamaan\nasuntoihinsa ja laittamaan kampsunsa kasaan.\n\nSen jälkeen määräsi ritari miehet jaettavaksi arvalla; ainoastaan\njoka neljäs mies nykyisestä linnanväestä sai jäädä Viipuriin, muiden\noli jakauduttava rajalinnoituksiin. Näiden oli samoin heti koottava\nkapineensa lähteäkseen jonkun tunnin kuluttua taipaleelle. Kaikkien\nkasvot kuvastivat alakuloisuutta, mutta mitään vetoamisen varaa ei\nollut.\n\nNe päälliköt, jotka olivat saapuneet uuden miehistön kanssa, lähtivät\nliikkeelle kukin parvensa kera, ja entiset menivät asuntoihinsa.\n\nEnsimäisen luutnantin johdolla lähti linnasta se joukko, joka oli\nvapautettu palveluksestaan. Nuori aatelismies Tönne Erikinpoika lähti\nRiston, Kurtin ja Olavin kera kulettamaan vangittua isä Tobiasta,\njoka oli vietävä arkkipiispan, Erik herran erittäin hyvän ystävän\neteen. Tehtävä ei ollut suinkaan vaaraton, ja asemiehet olivat ylpeät\nheille osoitetusta luottamuksesta.\n\nPaljon oli toimitettu muutamissa tunneissa; ennen päivällistä\noli kaikki saatettu vanhaan järjestykseensä; silloin astui vanha\nlinnanvartia herransa luo.\n\nTämä istui kädet silmillä, jotka olivat punaiset itkusta, kun hän\nkohotti katseensa; uupumaton huolehtiminen oli hetkeksi hälventänyt\nhänen surunsa, nyt palasi se kaksinkertaisella katkeruudella.\n\nSyvästi murtuneen vanhan isän näkeminen herätti\nyhdenvertaisuudentunnon, jonka suru yksin saa aikaan; ritari vaipui\nvanhuksen rinnalle; he olivat molemmat menettäneet mitä rakastivat\nenimmän maailmassa, ja kun he päästivät surunsa valloilleen, niin\ntoinen ymmärsi, mitä toinen kärsi.\n\n\"Voitteko antaa anteeksi onnettomalle lapsi raukalleni?\" kysyi vanhus\nnyyhkyttäen.\n\n\"Hän on sovittanut mitä on rikkonut.\"\n\n\"Mutta huonosti hän käyttäytyi.\"\n\n\"Siihen houkuteltuna ja vieteltynä.\"\n\n\"Kurja pappi!\"\n\n\"Ja vielä eräs toinen...\"\n\n\"Joka itsekin houkuteltiin, jalo herra.\"\n\n\"Mikä oli asiasi?\" kysyi ritari nopeasti ja ikäänkuin vältellen.\n\n\"Lapseni täytyy haudata...\"\n\n\"Pidä huoli siitä.\"\n\n\"Hollolan pappi valmisti hänet ripille ja häntä ilahuttaisi varmaan,\njos...\"\n\n\"Vie hänet sitten sinne!\"\n\n\"Hm, ajattelin, että pappi tahtoisi tulla...\"\n\n\"Sitä hän ei tee!\"\n\n\"Jos minä kysyisin häneltä?\"\n\n\"Tee se!\" Ritari ajatteli, että hänelläkin oli pappi vanhukselta\npaljon kyseltävää, ja niin palasivat ajatukset Gunillaan, joka vei\nne kaikki mukanaan. Ritari ei edes huomannut, että linnanvartia\noli mennyt; koko sieluineen oli hän sen naisen luona, jota hän oli\nrakastanut niin suuresti ja joka oli menetellyt niin julmasti, niin\nsydämettömästi häntä kohtaan.\n\nMutta vielä oli jälellä paljon, ennenkuin oikeus pääsi voimaan,\neikä Erik herra tahtonut antaa sydämensä pettää velvollisuuttaan\nja omaatuntoaan. Miehen tarmolla hän kieltäytyi kuuntelemasta sitä\nrukoilevaa ääntä, joka hänen sydämessään kuiskasi Gunillan nimeä.\nMitä Gunilla oli rikkonut, se täytyi hänen sovittaa, ja mitä saattoi\ntehdä muuta kuin lähettää hänet Tanskaan; sitä hän oli kerran\npyytänyt ja sitä toivoi hän varmaan nyt enemmän kuin silloin. Mutta\nlujaa, pelotonta miestä peloitti sanoa se itse hänelle. Oliko hänen,\njoka oli puhunut ainoastaan rakkauden hellimpiä sanoja, sanottava\nvaimolleen, että he nyt olivat eroitetut iäkseen? Ja kuitenkin täytyi\nsen tapahtua; mitkään rukoukset ja kyyneleet eivät saaneet häntä\nhellyttää, oikeus oli saatettava voimaansa.\n\nKauan ei hän aprikoinut itsekseen ennenkuin lähetti erään palvelijan\nKatarina neitsyen luo pyytämään keskustelua, ja heti sen jälkeen\nsaapui hän itsekin tämän luo.\n\n\"Kuinka kalpea olette, neitsyt!\" puuskahti hän melkein\nhämmästyksissään neitsyen nähdessään.\n\n\"Minä olen äsken ollut Gunillan luona.\"\n\n\"Tulin tänne puhuakseni hänestä.\"\n\n\"Arvasin sen.\"\n\n\"Sallikaa minun ensin kiittää kirjeestänne.\"\n\n\"Olin antanut lupaukseni.\"\n\n\"Sellaisia petetään, pyhimpiäkin.\"\n\n\"Herra ritari...\"\n\n\"Pelastitte kunniani, ja tätä velkaa en voi maksaa koskaan.\"\n\n\"Kyllä, sen voitte, jos...\"\n\n\"Pyydän teitä, ei sanaakaan, ei mitään rukouksia hänen puolestaan.\nKuinka hän onkaan houkutellut miehiäni luopumaan, aiheuttanut\nnuoren tytön kuoleman ja saattanut hänen vanhan isänsä epätoivoon.\nOli lähellä, ettei hän vetänyt vanhaa kunniakasta nimeäni häpeään.\nHänen tähtensä olen ollut pakoitettu säälimään kapinoitsijoita,\njotka oikeastaan olisi pitänyt rangaista kuolemalla. Mitä sanotte\nsiitä, neitsyt, jos olisin aivan rouvantuvan ikkunan alle laittanut,\nasestetun vartiapiirin ja sen sisällä olisi ammuttu jokainen mies\nlinnaväestä. Se olisi ollut oikeutta! Ettei niin ole tapahtunut, se\non ainoa lempeys, minkä hänelle osoitan.\"\n\nKuului hiljaista vaikerrusta.\n\n\"Pyhän neitsyen tähden, ajatelkaa vielä asiaa!\" sammalsi Katarina\nsilmäten vuoteeseen, jonka verhot hiljaa liikkuivat.\n\nGunilla oli siis läsnä? Sen parempi, nyt voi ritari sanoa mitä\ntahtoi, näkemättä Gunillan silmien kiintyvän häneen.\n\n\"Sanokaa Gunilla rouvalle\", jatkoi hän, \"että muutamien päivien\nkuluttua on kunnossa laiva, joka vie hänet takaisin Kööpenhaminaan.\nKapteeni Renhult, joka on eroitettu palveluksestani, seuraa häntä\nja pitää huolen siitä, että matka rasittaa häntä niin vähän kuin\nmahdollista. Hän voi ottaa täältä mukaansa mitä itse haluaa, paitsi\nlapsiani. Niistä tahdon itse pitää huolen.\n\n\"Jos hän haluaa laillista eroa, voidaan se hankkia. Minusta se on\nsamantekevää, sillä en kuitenkaan aio koskaan mennä uusiin naimisiin.\n\n\"Lopuksi pyydän teitä sanomaan hänelle, että koska tapaamisemme olisi\nyhtä kiusallinen meille molemmille, sanon täten hänelle jäähyväiset.\nJos hän joskus heräisi käsittämään suuren rikollisuutensa ja toivoisi\nsaavansa minulta anteeksi, niin sanokaa, että annan hänelle anteeksi\nniin totta kuin toivon Jumalan antavan anteeksi omat syntini; mutta\nnähdä en häntä tahdo tässä elämässä. Hyvästi!\" Hän riensi pois.\n\nKatarina juoksi vuoteen luo ja tempasi syrjään uutimet.\n\nKesti kauan, ennenkuin hän onnistui saamaan Gunillan toipumaan\ntainnuksistaan; kun tämä tapahtui, heittäytyi hän mitä suurimpaan\nepätoivoon.\n\n\"Rukoile häneltä anteeksi!\" pyysi Katarina.\n\n\"Hän torjuu minut luotaan... minä en uskalla\", valitti nuori nainen.\n\nIhmeteltävän tarkasti hän osasi toistaa kaikki ritarin sanat;\nvaikkakin useimmat niistä täyttivät hänen sielunsa kauhulla, niin\nmuutamat sentään näyttivät ikäänkuin vuodattavan palsamia haavaan.\n\n\"Hän ei mene koskaan uusiin naimisiin\", sanoi hän; \"me voimme siis,\nvaikkakin erillämme, pysyä toisillemme uskollisina kuolemaan saakka\nja yhtyä jälleen haudan tuolla puolen\".\n\nTäydellinen, äkillinen kääntyminen ei naiselle ole mitään mahdotonta.\nHänessä toteutuu sananparsi, että äärimäisyydet koskettavat toisiaan;\nhän näyttää usein heittäytyvän toisesta äärimäisyydestä toiseen.\nGunillaa oli askel askeleelta vedetty sitä maalia kohden, missä\nhän parhaiten palvelisi niitä pappisvaltaisia harrastuksia, joiden\nvälikappaleeksi hänet oli valittu. Uskonkiihko ja naisellinen\nturhamaisuus uinailivat kuin pari hentoa orasta hänen sielussaan,\nmutta niitä vaalittiin, maa höystettiin niiden ympärillä, kaiken muun\ntäytyi väistyä tieltä, jotta päiväpaiste ennen kaikkea lämmittäisi\nniitä; ja niin ne orastivat, versoivat ja kasvoivat, puhkesivat\nkukkaan ja hedelmään ja näyttivät voivan ulottua taivaaseen.\n\nKuinka väkisin liikkeelle ajettu ja epäluotettava tämä välikappale\noli, osoittautui ritarin palattua; koko keinotekoinen rakennus\nluhistui, nuoressa naisessa ei ollut jälellä vastustusvoiman\nhiventäkään, hänelle selveni samassa silmänräpäyksessä, että\nhän oli menettänyt herransa luottamuksen eikä enää ansainnut\nhänen rakkauttaan. Sanomaton kauhu täytti hänen sielunsa, hän\ntiesi ansainneensa rangaistuksen ja otti sen vastaan nöyrästi ja\nalistuvasti.\n\nKatarina ilmoitti hänelle, että ritari oli pyytänyt keskustelua, ja\nhän rukoili saada olla läsnä, se kun saattoi koskea ainoastaan häntä.\nNeitsyestä tuli yhtäkkiä hänen ainoa ystävänsä ja uskottunsa, ja tämä\ntunsi syvää sääliä nuorta äitiä kohtaan, jonka pian oli pitkiksi\najoiksi erottava kaikesta, mitä piti rakkaana.\n\nLopun tästä kovanonnen päivästä Gunilla vietti lastensa parissa.\n\n\"Olen iloinen, että heidän isänsä tahtoo pitää heidät luonansa\",\nsanoi hän Katarinalle; \"minä hemmoittelisin heidät rakkaudellani\nja... sitten toivon, ettei yksikään heistä tulisi missään suhteessa\nminuun\".\n\n\"Toivotko sitä todellakin?\"\n\n\"Rukoilen sitä joka hetki pyhältä neitsyeltä; mitä onkaan minulta\nopittavaa? Ei mitään, ei mitään! Katarina, älä puhu heille koskaan\nheidän äidistään, ainoastaan heidän jalosta, mainiosta isästään!\"\n\nToisena päivänä, kun he taas istuivat yhdessä, sanoi neitsyt: \"Jos\nErik herra tietäisi, mikä ihmeellinen muutos sinussa on tapahtunut,\nGunilla, heltyisi hänen sydämensä ja kaikki tulisi hyväksi jälleen.\"\n\n\"Tuomioni oli oikea\", vastasi hän. \"Hänen olisi sopimatonta sitä\nperuuttaa.\"\n\nMutta Katarina ei voinut olla puhumatta siitä ritarille; ritari\nkeskeytti hänet kylmästi ja pyysi häntä sanomaan Gunilla rouvalle,\nettä tämä neljän päivän kuluttua olisi valmiina lähtemään.\n\nJa sitten hän meni alas laivarantaan ja valvoi itse kaikkia\nvalmistuksia. Mitään ei saanut puuttua, kaikki oli oleva niin mukavaa\nkuin mahdollista, ja kuitenkin tuntui alus hänestä haudalta, joka\npian oli sulkeva ja eroittava häneltä kaiken elämän päiväpaisteen ja\nilon.\n\nIllalla palasi linnanvartia, ja ritarin suureksi kummastukseksi tuli\nhänen mukanaan myös vanha sokea Hollolan pappi.\n\n\"Rakas, rakas isä, tekö se tosiaan olette!\" huudahti Erik herra hänet\nnähdessään.\n\n\"Näin viime yönä unta, että muori kehoitti minua lähtemään tänne\",\nvastasi hän. \"Ja silloin, nähkääs, rakas poikani, ei suuria pyytelyjä\ntarvitakaan.\"\n\n\"Tiedättekö, mitä täällä on tapahtunut?\"\n\n\"Hän tiesi sen, ja...\"\n\n\"No?\"\n\n\"Minun oli katsottava, mitä voin tehdä\", sanoi hän.\n\n\"Kukaan ei voi mitään!\"\n\n\"Herra voi\", arveli hän.\n\nLinnanvartia lähestyi nöyrästi ja kysyi, mihin aikaan kunnianarvoisa\npastori tahtoi haudata hänen lapsensa.\n\n\"Huomisaamuna kahdeksan aikaan\", vastasi tämä. \"Minä tahdon myös\ntulla mukaan haudalle\", sanoi ritari.\n\nGunilla oli useampia kertoja kysynyt Katarinalta, milloin Elsa\nhaudattaisiin. Tämä ilmoitti hänelle ajan ja sanoi, että hän itsekin\naikoi lähteä haudalle.\n\n\"Sano neitosilleni, että heidän kaikkien on oltava mukana\", sanoi\nnuori emäntä.\n\n\"Ja sinä itse?\"\n\n\"Minä tulen myös!\"\n\n\"Mutta, Gunilla...\"\n\n\"Ole huoletta, hän ei näe minua, ainakaan ei hän tule minua\ntuntemaan; mutta menettelisin arvottomasti, jollen rukoillen\nja katuen saattaisi hautaan häntä, joka on antanut henkensä\nhyvittääkseen minun rikokseni.\"\n\nKatarina ei kysellyt enää mitään, mutta palavat olivat ne rukoukset,\njoita hän lähetti pyhälle neitsyelle.\n\nAamu koitti ja auringonsäteet pilkistelivät yksi toisensa jälkeen\nhautaan, joka oli luotu pieneen kirkkotarhaan. Tahtoivatko ne kenties\nlämmittää haudan tulevalle asukkaalle?\n\nHiljaa liukuu kulkue eteenpäin; nuoret olkapäät kantavat kevyttä\nkirstua; sen jälkeen tulevat ritari, pappi ja linnanvartia. Sitten\nupseereja koko jono. Lähinnä heitä seuraavat neitsyet Katarina\nNiilontytär ja Anna Sparre ja heidän jälestään kymmenkunta nuorta\nneitosta.\n\nViimeisenä kaikista seuraa muuan nunna huppukaulus vedettynä pään\nylitse; hänellä on nuora vyöllään ja hänen hennot jalkansa ovat\npaljaat.\n\nAinoastaan jonon jälkimäiset ovat hänet huomanneet ja he\nkuiskuttelevat keskenään.\n\nHaudalla seisoi Sakko odottamassa, ja kun kirstu laskettiin alas,\npainoi hän päänsä maahan ja itki katkerasti.\n\nYksinkertaiset ja tehoavat olivat ne sanat, joilla sokea vanhus\nsiunasi Elsan viimeisen lepopaikan. Kun ulkonaisen maailman esirippu\nlaskeutui, avautui Elsalle kenties näköala toiseen, valoisampaan,\nkauniimpaan, ja vaikka puhe siitä olikin ainoastaan heikko heijastus,\nherätti se kuitenkin kuulijoissa aavistuksen niistä asioista, jotka\nolivat tulevat.\n\nKun maahanpaniaiset olivat lopussa, meni jokainen multakasalle\nheittääkseen viimeisen katseen kirstuun. Vanhan isän oli vaikein\nsiitä irtautua. Lopuksi tuli myös nunna; hän lankesi polvilleen ja\nrukoili, mutta hän näytti tahtovan viipyä kauemmin kuin kaikki muut.\n\n\"Gunilla rouva!\" kuiskattiin suusta suuhun. Nyt huomasi hänet\nritarikin, ja oli kuin nuoli olisi ammuttu hänen rintaansa.\n\nHänen ylpeä, kaunis, jumaloitu Gunillansa, jota hän oli tahtonut\nkantaa käsivarsillaan, hän makasi siinä katumuksentekijän halvassa\npuvussa; hänen paljaat jalkansa painuivat kylmää, märkää maata\nvasten, eikä kukaan, ei kukaan koko maailmassa välittänyt hänestä.\n\nRitari oli valmis tuskasta parahtamaan; silmäys Katarinaan osoitti\nhänelle, mikä levottomuus neitsyen oli vallannut, mutta kumpikaan ei\nrohennut lähestyä. Gunilla oli Jumalansa edessä; Hänellä yksin oli\ntäällä sananvalta.\n\nNiin palasivat kaikki linnaan ja erosivat. Mutta kun ritari jäi\nkahden kasvatusisänsä kanssa, silloin avasi hän sydämensä kuin\nkirjan. Hän tunnusti uhranneensa rakkautensa ja elämänsä onnen\nvelvollisuutensa ja kunniansa tähden. \"Ei ainoakaan pilkku saa\ntahrata nimeäni!\" huudahti hän tukahutetulla äänellä.\n\n\"Hm, hm\", pani vanhus.\n\n\"Minä kielsin häntä näyttäytymästä silmieni edessä! Enkö kärsinyt jo\nkyllin ennestään?\"\n\n\"Eikö hän ollut hyvin peitossa?\"\n\n\"Olisin tuntenut hänet tuhansien joukosta!\"\n\n\"Eikö hänellä ollut sama oikeus kuin muillakin olla mukana? Ja\nsuurempi syy kenties.\"\n\n\"Kyllä tosin, mutta minun tähteni...\"\n\n\"Kaikki vain teidän tähtenne!\"\n\n\"Vaadinko liian paljoa?\"\n\n\"Siltä minusta näyttää!\"\n\n\"Ah! Joku on uskotellut teille...\"\n\n\"Niin! Muori!...\"\n\n\"Taasenkin samat kuvitelmat\", jupisi ritari, mutta kun hän silloin\nloi katseen vanhuksen lempeihin kasvoihin, jotka aivan kuin\nkirkastettuina näyttivät kuuntelevan ääniä toisesta maailmasta,\nsilloin oli kuin jokin särkyisi hänen rinnassaan. Mitä hänellä oli\nkaduttavaa? Voitiinko sanoa mitään Gunillan puolustukseksi?\n\n\"Ei mitään, ei mitään\", vastasi hänen ylpeä itsetuntonsa.\n\nHän oli aivan varma omasta oikeudestaan, mutta kuitenkin hän melkein\nhuomaamattaan istuutui vanhuksen rinnalle, pani hänen käsivartensa\nkaulalleen, kuten hänellä oli tapana muinaisina päivinä, ja kysyi:\n\"Mitä muori sanoi?\"\n\n\"Että sinä olet liian ankara!\"\n\n\"Liian ankara!\" kertasi hän hypähtäen pystyyn. \"Ettekö sitten tiedä,\nmistä oli kysymys?\"\n\n\"Vika oli sinun!\"\n\n\"Minun?\"\n\n\"Miksi jätit hänet heidän valtaansa?\"\n\n\"Saatoinko minä aavistaa moista petosta?\"\n\n\"Etkö ollut vähällä itsekin joutua pyydykseen?\"\n\nRitari vaikeni kotvan. Taasenkin tuntui hänen mielessään, ikäänkuin\njokin ääni tahtoisi puhua Gunillan puolesta. \"Hänen äitinsä oli\nlähettänyt munkin tänne.\" Ja Gunilla oli totellut häntä äitinsä\nkäskystä; mutta jos hänen herransa, huomattuaan suden lammasten\nvaatteissa, olisi lähettänyt papin samaa tietä kuin oli tullutkin,\nsilloin olisi Gunilla kenties itkenyt muutamia päiviä, mutta sateen\njälkeen antaa hyvä Jumala jälleen aurinkonsa paistaa.\n\n\"Minä en voinut kieltää pappia jäämästä, kun Gunilla halusi sitä.\"\n\n\"Liian pitkälle menevä heikkous vie liialliseen ankaruuteen.\nHuomatkaa se!\"\n\n\"Mutta hänen oman ymmärryksensä olisi pitänyt sanoa hänelle...\"\n\n\"Hän on vasta täyttänyt kaksikymmentä vuotta!\"\n\nYhä valtavammaksi kävi kapina ritarin sydämessä; hän ei voinut\nirroittaa ajatuksiaan paljasjalkaisesta katumuksentekijästä.\nMakasikohan tämä vieläkin kirkkomaalla, oliko hänen hänetkin\nsaatettava nurmen alle nukkumaan?\n\nKatarina kyllä pitää Gunillasta huolen; mitä hän tunsi, oli arvotonta\nheikkoutta, hänen kiihtyneessä mielentilassaan oli vanhan papin hyvää\ntarkoittava, mutta yksinkertainen pakina vaikuttanut häneen vastoin\nhänen parempaa ymmärrystään. Hänen oli ilmoitettava vastustamattomia\nsyitä ja pysyttävä lujasti sanassaan.\n\n\"Oikeus on yhtäläinen kaikille\", sanoi hän, \"miehille ja naisille,\nnuorille ja vanhoille! Tuomari ei ole kutsumuksensa arvoinen, jos hän\nkiinnittää huomiota siihen suhteeseen, jossa hän mahdollisesti itse\non rikolliseen.\"\n\n\"Se on totta!\"\n\n\"Täällä on ollut kapina puhkeamaisillaan; saanko minä kiinnittää\nhuomiota siihen, että sen on saanut oma vaimoni aikaan?\"\n\n\"Oliko hänelle uskottu mitään päällikkyyttä?\"\n\n\"Ei, mutta kukaan ei voinut luulla, että hän toimi vastoin tahtoani.\"\n\n\"Tarkoitatteko, että hänen olisi pitänyt ymmärtää, että se rippi-isä,\njonka hänen äitinsä lähetti, oli petturi? Olen ollut sitä mieltä,\nettä miehen pitäisi olla vaimon pää; onko nyt laita päinvastoin?\"\n\nRitari seisoi vastaamatta. \"Oletteko puhutellut Gunilla rouvaa?\"\nkysyi hän.\n\n\"En vielä, mutta aion tehdä sen.\"\n\n\"Ja mitä tahdotte sanoa hänelle?\"\n\n\"Että teidän menettelynne on johtunut heikkoudesta ja hänen\nymmärtämättömyydestä.\"\n\n\"Ja sentähden...\"\n\n\"Ei saa eroittaa, mitä Jumala on yhdistänyt!\"\n\nKuka voi kuvailla, mitä ritari tällä hetkellä tunsi; hänet\nvaltasi niin rajaton riemu, että se vei kaikki epäilykset, kaiken\nitseluottamuksen ja itserakkauden mukanaan; niin puhdistaa ilman\nukkonen, niin huuhtoo sade niityt. Gunilla saattoi jälleen tulla\nhänen omakseen! Voimakas mies lankesi papin jalkoihin, pani päänsä\nhänen polvilleen ja itki kuin lapsi.\n\nJa samoin kuin muinaisina päivinä pani vanhus kätensä hänen\npäälaelleen ja sanoi ikäänkuin itsekseen:\n\n\"Nyt on kuten muori tahtoo olevan!\"\n\n\"Onko minun mentävä Gunillan luo?\" kysyi ritari ja hypähti nopeasti\npystyyn.\n\n\"Ei, minä tuon hänet tänne... sinun luoksesi.\"\n\n\"Mutta eikö pitäisi...\"\n\n\"Kun olen puhunut muorin puolesta, tahdon sanoa omankin sanani!\nLiian paljot myönnytykset eivät käy laatuun; antaa hänen uskoa, että\nenimmän on rikkonut hän, siitä koituu hänelle hyvää läpi elämän.\"\n\n\"Tehkää sitten kuten itse tahdotte, rakas isä\", sanoi ritari, \"odotan\nteitä täällä\".\n\nSakko oli melkein vapaasta tahdostaan ruvennut vanhuksen oppaaksi,\nja laskien kätensä pojan päälaelle antoi hän tämän taluttaa itsensä\nnaisparvelle.\n\nKatarina koetti turhaan taivuttaa Gunillaa pukeutumaan toiseen pukuun.\n\n\"Ei\", vastasi hän, \"kannan tätä niin kauan kuin elän!\"\n\nSamassa astui vanha pappi sisään, ja hän juoksi häntä vastaan,\nlankesi hänen jalkoihinsa ja valeli hänen kätensä kyynelillään.\n\n\"Te tulette minun, syntisraukan luo!\" vaikeroi hän.\n\n\"Silloin kulen Herrani asioilla!\" vastasi pappi ja nosti hänet\npystyyn.\n\n\"Antaako Hän minulle milloinkaan anteeksi?\"\n\n\"Kaduttehan te?\"\n\n\"Eikö vaadita enempää?\"\n\n\"Totisen katumuksen hedelmä on parannus!\"\n\n\"Minä en voi tehdä tehtyä tekemättömäksi, ja minun aikani on lopussa.\"\n\n\"Aiotteko mennä luostariin?\"\n\n\"Heti palattuani Tanskaan.\"\n\n\"Oletteko ilmoittanut siitä Erik herralle?\"\n\n\"Mitäpä hän siitä kyselisi!\"\n\n\"Ettehän sitä voi tietää.\"\n\n\"Maailmassa ei minulla ole enää mitään tehtävää!\"\n\n\"Ja teillä on kuitenkin puoliso ja lapset?\"\n\n\"Edellinen ei tahdo enää nähdä minua ja jälkimäisistä minun täytyy\npian erota -- ainaiseksi!\"\n\n\"Ei ennen kuin Jumala kutsuu.\"\n\n\"Mitä sanotte?\"\n\n\"Että niinkuin hän antaa anteeksi, niin tulee meidänkin antaa\nanteeksi.\"\n\n\"Antaa anteeksi, mutta ei unhoittaa.\"\n\n\"Hänen pyhiä käskyjään ei voi ositella; ne täytyy täyttää kokonaan.\"\n\n\"Minä olenkin varma siitä, että jalo herrani painaa minut sovitettua\nsydäntään vasten, kun kerran kohtaamme ylhäällä Hänen luonansa, joka\nantaa anteeksi syntisille.\"\n\n\"Hän tekee sen jo täällä alhaalla.\"\n\n\"Sitä hän ei voi!\"\n\n\"Miksi ei?\"\n\n\"Minä olen pettänyt hänen maansa, jonka nyt pitäisi olla minunkin\ntultuani hänen vaimokseen... minä olen tahtonut tehdä hänestäkin\npetturin...\"\n\n\"Tapahtuiko se omasta aloitteesta?\"\n\n\"Minä kuuntelin petollisia neuvonantajia! Koko ikäni tahdon kiittää\npyhää neitsyttä siitä, etteivät petolliset hankkeet toteutuneet. Kun\najattelen niitä, valtaa minut sellainen kauhu, ettei minusta näytä\nelinikuinen katumuskaan riittävältä rikostani sovittamaan.\"\n\n\"Koettakaa hyvittää, se on paras katumus.\"\n\n\"Sitä en voi!\"\n\n\"Voitte, jos tahdotte!\"\n\n\"Puhukaa, isä!\"\n\n\"Tahdotteko sitä niin vakavasti, ettei mikään nöyryytys näytä teistä\nkyllin suurelta?\"\n\n\"Mikään ei ole sitä!\"\n\n\"Langetkaa sitten herranne jalkoihin, pyytäkää häneltä saadaksenne\njäädä tänne, luvatkaa tulla hänen nöyräksi ja alistuvaksi\nvaimokseen...\"\n\n\"Sitä en uskalla!\"\n\n\"Kyllä uskallatte!\"\n\n\"Kun olen poissa, peseytyy pois häpeäpilkku, joka minun kauttani\ntahraa hänen kunniaansa ja hänen nimeään.\"\n\n\"Maailmallista! Turhuutta!\" huudahti pappi vihastuneella äänellä.\n\"Jos katumus voi lepyttää Jumalan, täytyy sen vielä enemmän\nriittää syntisille ihmisille! Mitä on kaikki teidän valtanne ja\nsuuruutenne ja kuviteltu kunnianne hänelle, jonka edessä taivaalliset\nsotajoukot polvistuvat ja jonka astinlautana maa on! Hänelle ei ole\nylhäisiä eikä alhaisia, rikkaita eikä köyhiä, hän tutkii sydämen\nsalaisimmatkin aivoitukset; lankeamista täytyy seurata hyvityksen,\nkatumusta parannuksen! Sellainen on hänen pyhä, muuttumaton lakinsa,\nja hänen sanansa palvelijana sanon sinulle, nainen: pysy siellä,\nmihin Herra on sinut asettanut, vaali kotiasi, puolisoasi ja\nlapsiasi; täytä velvollisuutesi uskollisuudella, joka ei koskaan\npetä, rakkaudella, joka kaikki kärsii, kaikki uskoo, kaikki toivoo!\nOlkoon kaikki tämä katumuksen hedelmä, se on ainoa sovitus, joka\nkelpaa Herralle!\"\n\nGunilla oli noussut, kalpeille poskille levisi heikko puna: \"Tahdon\nheti mennä hänen luoksensa!\" sanoi hän.\n\n\"Minä seuraan sinua!\"\n\nMutta kun Gunilla tarttui vanhuksen käteen, kosketti tämä toisella\nkädellään hänen pukuaan.\n\n\"Ei tässä puvussa, se ei sovi sinulle.\"\n\n\"Minä pukeudun heti toiseen!\"\n\n\"Tee se, minä odotan!\"\n\nOdotti ritarikin, odotti ikävällä ja kärsimättömyydellä, jota hän\ntuskin saattoi hillitä, ja kuitenkaan ei hän tahtonut sitä näyttää\nGunillalle, jolle hänen täytyi tehdä monia vakavia esityksiä ja ottaa\nniistä pyhimmät lupaukset ennenkuin ojensi hänelle sovinnon käden.\n\nMutta laatiessaan näitä suunnitelmia oli hänen mahdoton karkoittaa\nkuvitelmistaan kahta pehmeää käsivartta, jotka kiertyivät hänen\nkaulansa ympäri ja joita hän ei voinut, ei tahtonutkaan irroittaa.\n\nVihdoin hän kuuli askelia, jotka saivat hänen sydämensä tykyttämään.\nYmmärrys, järki, kunnia, velvollisuus, viisaus, kaikki ne apujoukot,\njotka olivat hänen käytettävissään, kutsui hän avukseen, mutta ne\nolivat kaikki kurjia raukkoja, sillä kun Gunilla astui sisään ja\nnöyrästi lankesi hänen jalkoihinsa, kun kyynelkatse kohosi häntä\nkohden ja Gunilla sanoi: \"Herra, anna minulle anteeksi!\" silloin\npakenivat ne suinpäin ja hän kuuli ainoastaan sydämensä kuiskauksen:\n\"Kaikki, kaikki on annettu anteeksi!\"\n\nJa niin nosti hän vaimonsa maasta, sulki hänet syliinsä, ja hänen\nkäsivartensa kiertyivät hänen kaulansa ympäri ja he yhtyivät jälleen\npitkässä autuaassa suudelmassa.\n\nVanha Hollolan pappi seisoi vieressä hymyillen. \"Olisipa muori ollut\nnyt mukana!\" jupisi hän itsekseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLankesi luonnostaan, että laivan varustaminen matkalle jätettiin\nsikseen. Kapteeni Renhultille tarjottiin tilaisuus toistaiseksi jäädä\npaikoilleen, mutta hän pyysi saada vaihtaa paikkaa Olavinlinnan\npäällikön kanssa ja siihen suostuttiin.\n\nVakoilijat kertoivat, että David maisteri, joka kovanonnen päivänä\noli onnistunut pääsemään pakoon takatietä, minkä linnanvartia oli\nunohtanut sulkematta, oli eräänä viime päivistä nähty Venäjän\nrajalla, ja kapteenin hartain toivo oli, että hän saisi miekkosen\nvaltaansa; jos hänet sittemmin olisikin pakko päästää tiehensä, voisi\nhän kuitenkin viedä mukanaan muistomarjan, mitä ei koskaan unohtaisi.\n\nSynkkä pilvi, joka oli pimittänyt ritarin kodin, oli hälvennyt.\nGunilla oli muuttunut samaksi kuin ennenkin ja kuitenkin niin\nerilaiseksi. Ystävyydenside ritarin ja Gunillan välillä lujittui\npäivä päivältä; nyt vasta he alkoivat oikein ymmärtää toisiaan.\n\nKulkuväylä oli jälleen avoin ja meriliike alkanut; nyt saapui joka\nviikko uutisia Ruotsista. Niinpä saatiin tietää sekin, että herra\nSvante Niilonpoika oli viettänyt häitä Knut Alfinpojan lesken, Märta\nIvarintyttären kanssa.\n\nKatarinakin oli saanut kirjeen, jossa kerrottiin kaikesta siitä\nloistosta, jolla häät vietettiin; mutta paljon oli puhuttu siitä,\nettä Svante herran lanko ensimäisistä naimisista, Niilo Gedda, ei\nollut saapunut juhlaan, vaikka hänet oli kyllä kutsuttu.\n\n\"Suku ei ole koskaan voinut antaa Svante herralle anteeksi sitä\nsydämettömyyttä, jolla hän kohteli Ilianaa!\" huomautti Anna.\n\n\"Hän ei mennyt Ilianan kanssa naimisiin rakkaudesta\", arveli Erik\nherra. \"Hän oli antanut sydämensä jo ennen Märtalle.\"\n\n\"Sanotaan, että hän on hyvin vähän muiden naisten kaltainen?\" sanoi\nGunilla rouva.\n\n\"Kukaan nainen ei voi sietää häntä!\" vastasi Anna.\n\n\"Minä voin!\" sanoi Katarina. \"Ja minusta näyttää, että juuri hän on\nsopiva emäntä Svante herralle.\"\n\n\"Niin minäkin uskon\", puuttui ritari puheeseen. \"Svante herra\ntarvitsee aina jonkun, jonka kanssa voi tuumia ja neuvotella. Monien\nsuurien ominaisuuksiensa ohella on hänellä eräs heikkous, joka Märtan\ntäytyy korvata.\"\n\n\"Ja mikä se on?\" kysyi Gunilla.\n\n\"Huikenteleva mieli ja siihen liittyvä hillittömyys\nkiihkonpurkauksissaan. Horjuva mieli kaipaa tukea, kiihkonpuuskat\nkesytystä; luulenkin, että Märta pystyy siihen.\"\n\n\"Märta rouva on useammin kuin kerran pukeutunut sotisopaan ja\nkypärään\", sanoi Katarina. \"Entisen herransa kuoltua astui hän hänen\npaikalleen ja johti monta veristä taistelua. Rohkeutta hänellä kyllä\non!\"\n\n\"Kunniaa ei hän sillä niittänyt\", huomautti Anna.\n\n\"Häpeä ei koidu hänelle, vaan niille, jotka ensin innostuivat hänen\nrohkeudestaan, mutta sitten häpesivät olla naisen komennettavina\",\nväitti Katarina.\n\n\"Eikö Svante herralla ole jo täysikasvuinen poika?\"\n\n\"Nuori Sten herra! Sanotaan, että hän kuntoon ja jaloihin tapoihin\nnähden voittaa isänsä.\"\n\n\"Sanotaan myös, että hän suuren kaimansa tavoin ottaa jälleen\nkäytäntöön Sture-nimen, jota ruotsalaiset pitävät niin suuressa\narvossa.\"\n\n\"Olen kuullut häntä paljon ylistettävän\", puuttui ritari puheeseen.\n\"Minua ilahuttaisi suuresti, jos Sten Sture vanhemman jälkeen nousisi\nvielä Sten Sture nuorempi.\"\n\n\"Ja että jälkimäinen, jos mahdollista, voittaisi kunnossa\nedellisenkin!\" huudahti Katarina.\n\n\"Ette voi uskoa\", tarttui Gunilla vilkkaasti puheeseen, \"kuinka\nhartaasti nyttemmin toivon, että pian tulisi loppu koko unionista;\nainoastaan siten olisi tanskalaisten ja ruotsalaisten mahdollista\ntulla ystäviksi!\"\n\nKaikki nauroivat.\n\n\"Olet oikeassa!\" sanoi ritari. \"Kahleet sopivat yhtä vähän kansoille\nkuin yksityisillekään. Ainoastaan siellä, missä molemmin puolin\nmennään toisiaan vastaan, on yhdistys pysyväinen.\"\n\nGunilla tarttui salavihkaa hänen käteensä ja puristi sitä hiljaa;\nnykyään ymmärsivät he aina toisensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPikemmin kuin ritari oli toivonutkaan näyttäytyivät seuraukset siitä\nkuningaskulusta, jonka hän oli tehnyt. Kaikilta voudeilta saapui\nkertomuksia, että siemen oli kaikkialla kylvetty, että sitä mukaa\nkuin tauti voitettiin, katosi entinen välinpitämättömyys ja kansassa\nheräsi reippaampi työtarmo ja suurempi elämänhalu; kun nyt vain\ntulisi jotakuinkin hyvä sato, uskallettaisiin toivoa parempia aikoja.\n\nRitarin toivomuksesta jatkoi Werner vielä muutamia kuukausia\nmatkojaan ympäri maata toteuttaen sitä jaloa tehtävää, jonka he\nyhdessä olivat aloittaneet, mutta eivät läheskään päättäneet.\n\nHän kirjoitti Turusta kesäkuun puolivälissä, että hän oli odottamatta\nyhyttänyt karanneen asemiehen Pentti Åbjörninpojan, mutta tämä oli\nWernerin nähtyään heti kadonnut.\n\nSamasta kädestä sai Erik Turenpoika ilmoituksen valtionhoitajan\nsaapumisesta Suomeen. Yhtenä asiana hänellä oli ottaa haltuunsa ne\nlinnat, jotka olivat olleet Sten herralla, ja jotka vielä olivat\nIngeborg rouvan huostassa ja hänen asettamiensa voutien hoidettavina.\n\nRitari tiesi hyvin, että tärkeimmät valtionhoitajalle olivat\nhänen, Erik Thurenpojan, sanat ja lupaukset ja muodollinen\nliittyminen Ruotsiin; mutta silloin vaati hän ehtona, että hänelle\nvahvistettaisiin täydellinen valta Suomessa. Tietoisuus omasta\nmerkityksestään pidätti suurmiehen siellä missä hän oli; oli tultava\nhänen luoksensa, hän ei lähtenyt paikoiltaan.\n\nMutta huhu toi joka päivä uusia viestejä siitä, mitä oli\ntapahtunut. Niinpä kerrottiin, että Svante herra oli noussut maihin\nAhvenanmaalle, mutta kun hän oli tahtonut mennä Kastelholman linnaan,\noli muureilta ammuttu pyssyillä hänen miehiään. Seuraavana päivänä\noli linnanvouti, joka oli saksalainen, kutsuttu valtionhoitajan\nluo; pitkän aikaa vastustettuaan oli hän tunnustanut, että linnasta\noli viety pois kaikki mikä oli kallisarvoisinta, mutta että se\noli tapahtunut Ingeborg rouvan käskystä. Svante herran sanottiin\nsen jälkeen eroittaneen voudin ja hänen sijaansa asettaneen Erik\nJuhananpojan (Waasan), joka oli häntä seuraavain herrojen joukossa.\n\nLiikkui paljon juttuja niistä katkerista sanoista, joita tällöin oli\nlausuttu Ingeborg rouvasta.\n\nSen jälkeen kuultiin, että Turun linnan vouti Didrik Hannunpoika oli\nlähettänyt oluella ja ruokavaroilla lastatun laivan valtionhoitajaa\nvastaan ja pyytänyt Lauri piispaa muiden uskottujen miesten keralla\nolemaan avullisena luovutettaessa linnaa Svante herralle.\n\nPian saatiin tietää, että kaikki oli käynyt rauhallisesti ja että\npiispa oli koko kapitulinsa ja muiden suomalaisten herrojen kanssa\nyhtynyt tuomiokirkossa ja kaikki olivat he tehneet uskollisuudenvalan\nSvante herralle.\n\nSillävälin oli myös muuan Upsalan kaniikki, joka oli ollut\nlähettiläänä Venäjällä, paluumatkallaan saapunut Turkuun. Hän ei\ntuonut erittäin hyviä sanomia, ja hän arveli, ettei venäläisten\npuheihin aselevosta ollut luottamista. He olivat kyllä valmiit\ntinkimään, mutta ei tekemään pysyväistä rauhaa; ei ollut sentähden\nneuvokasta, jos Turun linnaa ei pidetty valmiina puolustautumaan.\n\nHerra Erik Turenpoika oli viime aikoina huomannut useita tanskalaisia\nlaivoja, jotka risteilivät Räävelin ja Suomen rannikon välillä, ja\nsentähden työskenneltiin Viipurin edustalla yötä ja päivää laittaen\nkuntoon niitä aluksia ja veneitä, mitä oli saatavilla.\n\nSitten tuli taasen kutsu valtionhoitajalta, että Erik herran oli\nsaavuttava häntä kohtaamaan Raaseporin saaristoon, mutta samaan\naikaan kerrottiin, että oli nähty epäilyttäviä henkilöitä Viipurin\nympäristössä, ja ritari pysyi kotona ja kirjoitti valtionhoitajalle,\nettä hän ennen kaikkea katsoi velvollisuudekseen valvoa ankarasti\nalusten laittamista kuntoon.\n\nOli sentähden hänelle mieluisa yllätys, kun maihin laski ruotsalainen\nlaiva, joka toi mukanaan Erik herran veljen, Stenin, ja Turun\ntuomiorovastin, mestari Henrik Wennen; molemmat oli valtionhoitaja\nlähettänyt täysivaltaisina asiamiehinä valtakunnan puolesta. He\ntoivat kirjeen valtionhoitajalta, joka pyysi häntä täydellisesti\nluottamaan näihin molempiin miehiin; mitä ne lupasivat, sen Svante\nherra tuli aivan varmasti täyttämään. Valtionhoitaja päätti kirjeensä\nseuraavin sanoin:\n\n\"Rakas Erik herra! Neuvon teitä, ja vaadin valtakunnan puolesta,\nettä ajattelette isänmaan parasta ja riippumattomuutta, joka nyt on\nkaikkein tärkein, kuten tekin täysin käsitätte.\"\n\nMiettiväisenä pani Erik herra kirjeen laskoksilleen. \"Vastauksella ei\nole erityistä kiirettä\", sanoi hän. \"Viivytte kai viikkokauden?\"\n\nNiin pitkän loman he olivat tosiaankin saaneet.\n\n\"Luulen, että veljelläni on yksityistäkin asiaa?\" arveli Erik herra.\n\nSten Turenpoika karahti punaiseksi ja vastasi, ettei laita ollut\nmuutenkaan.\n\nRitari kertoi hänelle venäläisestä pajarista, joka oli tunnustanut\nneitsyelle rakkautensa ja ottanut saamansa rukkaset kovasti itseensä.\n\nSten oli nuorin veljistään; sorjaan vartaloon yhtyivät hänessä\nmelkein naisellisen kauniit kasvot. Lapsuudestaan lähtien\nhemmoiteltuna ja kaikkien rouvien ja neitsytten tunnustettuna\nsuosikkina oli hän perhosen tavoin liihoitellut kukasta kukkaan,\nkunnes vihdoin poltti siipensä niissä liekeissä, jotka paloivat\nAnna Sparren kauniissa silmissä. Hän kosi ja sai heti suostumuksen.\nMolemmat olivat yhtä ylhäistä sukua, ja liitto sai siis sukulaisten\nja ystäväinkin hyväksymisen.\n\nOnneksi tapasivat he kihlausaikanaan ainoastaan harvoin toisiaan;\nmuuten olisi kenties heille molemmille selvinnyt, kuinka tyhjää\nkorean pinnan alla oli, ja kuka tietää, kuinka silloin olisi käynyt\nsen rakkauden, jonka he sanoivat jatkuvan elämän iltaan.\n\nKun Sten herra kuuli, että joku muukalainen oli uskaltanut iskeä\nsilmänsä kauniiseen Annaan, joutui hän aivan pois suunniltaan, sanoi\ntahtovansa etsiä käsiinsä sen hävyttömän ja kurittaa häntä siitä\njulkeudesta; hengellään hän oli saava sen sovittaa.\n\nRitari tunsi riittävästi veljeään tietääkseen, että myrsky pian\nasettuisi. Sen jälkeen vei hän hänet mukanaan rouvantupaan.\n\nSiellä toivotti Gunilla rouva lankonsa tervetulleeksi, ja Katarina\nneitsyt ojensi hänelle ystävällisesti kätensä, mutta Anna oli\npiiloutunut ikkunankomeron syvimpään sopukkaan ja painoi punastuen\nkuin ruusu päänsä käsiinsä, kun nuori mies pyysi ainoastaan saada\nkatseen hänen kauniista silmistään.\n\nKunnianarvoisa tuomiorovasti tervehti sillävälin Gunillaa ja\nKatarinaa, ritari kyseli häneltä olosuhteita Ruotsissa, mistä hän\noli äskettäin tullut, ja kaikki neljä unhoittivat pian rakastuneen\nparin, jolla ei näyttänyt olevankaan mitään sitä vastaan, että jäi\nkahdenkesken.\n\nTuomiorovasti kertoi, että jo huhtikuussa oli päätetty pitää\nHalmstadissa kokous tanskalaisten ja ruotsalaisten kesken. Kuningas\noli luultavasti uskonut, että Svante herrasta tulisi myöntyväinen\nherra, joka hyvästä maksusta täyttäisi kaikki hänen toivomuksensa,\nmutta siinä hän pettyi suuresti. Svante Niilonpoika selitti nyt ja\naina tahtovansa käydä edeltäjäinsä jälkiä.\n\n\"Minua ilahuttaa kuulla sitä!\" huudahti ritari. \"Tiedän jo, että hän\non kirjoittanut salamoivan kirjeen norjalaisille ja kehoittanut heitä\nvapauttamaan maansa tanskalaisten ikeen alta.\"\n\n\"Ennen kokousta\", jatkoi tuomiorovasti, \"kokosi hän suurimmassa\nkiireessä sotajoukon ja marssi sen kera Kalmariin\".\n\n\"Minulle on sanottu, että kaupunki avasi porttinsa hänelle.\"\n\n\"Niin se tekikin. Mutta linnaa ei ole helppo vallata; herra Hemming\nGadd valvoo sotatoimia kuten vanhan Sten herrankin päivinä.\"\n\n\"Ja Kalmarin kokous?\"\n\n\"Siitä ei tullut mitään. Neuvoteltiin aselevosta. Strengnäsin piispa\nMathias ja Pentti Ryning saapuivat lähettiläinä Kööpenhaminasta.\nSillävälin kuningas kuletti niin Kalmariin kuin Borgholmaankin uutta\napuväkeä ja elintarpeita.\"\n\n\"Sitä odotinkin!\"\n\n\"Tohtori Hemming oli silloin matkustanut Ölantiin ottamaan haltuunsa\nBorgholman linnan, ja Svante herra, joka ei luullut mitään vaaraa\nolevan lähellä, oli lähtenyt Kalmarista.\"\n\n\"Vihollisella oli helppo tehtävä.\"\n\n\"Lähetettiin pikaviesti Örebrohon, luultiin valtionhoitajan olevan\nsiellä. Onneksi oli Märta rouva paikalla ja hän avasi kirjeen.\"\n\n\"Joka oli osoitettu hänen miehelleen?\" puuskahti Gunilla.\n\n\"Hän pelkäsi, että se sisälsi pahoja tietoja, ja niin se tekikin.\nNuori Kristian kuningas oli Kalmarinsalmessa suuren sotaväen kera ja\nvanha kuningas Avansaaristossa samoin suurin sotavoimin.\"\n\n\"Ja tämä tapahtui samaan aikaan kuin Kööpenhaminassa keskusteltiin\naselevosta?\"\n\n\"Valtuutetut tekivät kaiken voitavansa saadakseen linnat\nluovutetuiksi Ruotsille, mutta tuoduista apujoukoista päättäen ei\ntässä kohdin ollut mitään myönnytyksiä odotettavissa.\"\n\n\"Millaisiksi tulivat ehdot?\"\n\n\"Kalmarin piirityksestä oli heti lakattava, niin hyvin linna kuin\nkaupunki ja läänikin uskottava Niilo Geddan haltuun, ja hänen oli\nisännöitävä linnassa kuninkaan nimessä, mutta kaupunkia ja lääniä\nhoidettava Ruotsin neuvoston nimiin.\"\n\n\"Niilo Gedda isännöi siis edelleen Kalmarin linnassa?\"\n\n\"Ja Niilo Boonpoika (Griip) Borgholman linnassa, kunnes ratkaistaan,\npäästetäänkö sota riehumaan Ruotsin ja Tanskan välillä. Sanotaan,\nettä kysymys ratkaistaan unionikokouksessa Kalmarissa ensi vuonna;\nsilloin tulisi Gotlannin kysymyskin esille.\"\n\n\"Ja vangit?\"\n\n\"Päästetään aselevon ajaksi vapaalle jalalle. Ei ole kieltäydytty\nlupaamasta Knut Alfinpojan pojille heidän isänperintöäänkään.\"\n\n\"Svante herra lienee tarmolla puolustanut sitä vähäisenä hyvityksenä\nheidän isänsä murhasta.\"\n\n\"Kuten näette, jalo herra\", jatkoi tuomiorovasti, \"on täällä kuten\ntavallisesti kova kovaa vastaan, mutta onneksi näytään Ruotsissa\nsaadun unionista kylliksi\".\n\n\"Täällä Suomessa luulen valtionhoitajan suoriutuvan helposti\",\nvastasi ritari.\n\n\"Se riippunee suureksi osaksi teistä!\"\n\n\"Minä olen yhtä hyvä ruotsalainen kuin kuka tahansa!\"\n\n\"Pyhä neitsyt olkoon kiitetty, silloin on asia pian ratkaistu.\"\n\n\"Muutamia ehtoja teen kuitenkin.\"\n\n\"Me voimme suostua niihin!\"\n\n\"Esitän ne huomenna.\"\n\n\"Mutta jo tänään tahdon lähettää Svante herralle tiedon hyvästä\nasiain tilasta.\"\n\nErik Turenpoika oli sallinut puolisonsa ja Katarina neitsyen olla\nläsnä tässä keskustelussa, mutta sen kuluessa oli hän pitänyt\nedellistä tarkoin silmällä; Gunillan kasvot kuvastivat osanottoa,\nmyötätuntoa, mutta ei mitään ynseyttä, ei mitään puolueellisuutta.\n\"Ei, se on mahdotonta, minä en voi suostua!\" huudahti Anna neitsyt\nkiihkeästi.\n\n\"Mutta kaunis neitsyt, miettikää sitten vielä!\" Ja Sten herra piteli\nhänen vastahakoisesta kädestään.\n\n\"Mitä sanoisivat sukulaiseni Ruotsissa?\"\n\n\"Että olette tahtonut luoda minun onneni, kuten minäkin toivon\nvoivani luoda teidän...\"\n\n\"Pyhä neitsyt, kuinka onneton olen!\"\n\nToiset olivat kummastuneina kääntyneet nuoreen pariin, joka oli\nunohtanut olevansa yksinään. Kun Sten herra näki kaikkien katseiden\nsuuntautuvan häneen, sanoi hän tyytymättömyyden vivahduksella:\n\n\"Herra Svante Niilonpoika on luvannut minulle Kastelholman linnan\nläänitykseksi herra Erik Juhananpojan jälkeen, joka ei tahdo jäädä\nsinne. Jo syksyllä saisin ottaa sen vastaan ja tahtoisin sentähden\nhäämme vietettäväksi kuukauden kuluttua, mutta neitsyt kieltäytyy...\"\n\n\"Sukulaiseni ja ystäväni tuskin matkustanevat tänne\", puuskahti Anna,\n\"ja minä tahdon, että häämme vietetään kaikella sillä loistolla, joka\nkuuluu niin jalosukuiselle neitsyelle\".\n\n\"Jollei ole mitään muuta estettä\", vastasi Erik herra, \"en lainkaan\nepäile, ettei linnanpäällystö mielellään tahdo panna toimeen\nturnajaisia ja aseleikkejä kauniin morsiamen kunniaksi, ja loistavaa\nhääseuruetta ei tule puuttumaan\".\n\nAnna kääntyi pois, ja kun Sten herra uudisti rukouksensa, vastasi hän\npunastuen, että hänen täytyi kai suostua.\n\nGunilla rouva tarjosi kaikki piikasensa avuksi ja hän ja Katarina\nlupasivat tehdä kaiken minkä voivat.\n\nLapsellinen turhamaisuus! Halu loistaa oli Annan korkein pyrkimys;\nViipurissa oli hänellä ainoastaan harvoin ollut tilaisuus ihailuttaa\nitseään henkilöillä, jotka luki vertaistensa joukkoon. Upseerien\nnöyrä ihailu imarteli, mutta ei tyydyttänyt häntä. Venäläinen pajari\nsitä vastoin säilyi yhä hänen muistossaan; muutamat sanat, jotka\npajari oli kuiskannut hänelle erotessa, ja muuan kirje, jonka hän oli\nsalaa saanut hyvän aikaa pajarin lähdettyä, vakuuttivat Annalle, että\nhän yhä edelleen ajatteli häntä.\n\nSten herran näkeminen elvytti vanhan rakkauden, mutta Anna\nolisi mielellään viivyttänyt naimista ja ensin leikkinyt pienen\nromantillisen seikkailunsa loppuun; mutta kun hän ei voinut keksiä\nmitään syytä lykkäykseen, täytyi hänen alistua, mutta sen teki hän\nkaipauksesta huoaten ajatellessaan mitä oli kadottanut.\n\nErik Turenpoika ei venäläisten lähettiläiden kanssa tapahtuneiden\nepäonnistuneiden neuvottelujen jälkeenkään ollut hylännyt ajatusta\npysyväisestä rauhasta Venäjän kanssa.\n\nKirjeitä kirjoitettiin, alustettiin uusia neuvotteluja. Turusta,\nRaumalta käsin, missä hän vain viipyi muutamia päiviä, ryhtyi hän\ntoimenpiteihin ja pohti ajatuksissaan tätä tärkeää asiaa. Jos saisi\nmahtavan naapurin eroitetuksi Tanskasta, merkitsisi se samaa kuin\nrauha Ruotsille ja Suomelle, ainoastaan silloin voisivat nämä maat\nsuunnata yhdistetyt voimansa Tanskaa vastaan.\n\nErik herra kirjoitti, ei ainoastaan suuriruhtinaalle ja hänen\nvaikutusvaltaisimmille miehilleen, vaan myöskin molemmille pajareille\nja näytti selvästi, kuinka kaikki nämä taistelut koituivat ainoastaan\nmolemminpuoliseksi vahingoksi, veivät hirveään mieshukkaan ja\nmaiden autioittamiseen. \"Me emme toivo parempaa kuin että saisimme\nelää rauhassa ja levossa teidän kanssanne\", kirjoitti hän. \"Meidän\nvihollisemme tahtovat saada meidät repimään metsänpetojen tavoin\ntoisiamme, mutta niin toivovat he ainoastaan siksi, että saisivat\nitse nahkan. Kun monet teistä ovat ottaneet vastaan kristinuskon,\npitäisi meidän myös menetellä kristittyjen ihmisten tavoin toisiamme\nkohtaan. Antakaa siis nyt Herran tähden päästä rauhan ja veljeyden\nvaltaan välillämme.\"\n\nRitari oli epävarma, saisiko hän tähän vastausta ja milloin,\nsentähden hän oli iloisesti hämmästynyt saadessaan kirjeen Venäjältä\nsaman Upsalan kaniikin mukana, joka toi Svante herrallekin viestin,\nettei mitään rauhaa itäisen naapurin kanssa ollut odotettavissa.\n\nErik herran saama kirje oli nuorelta Boris pajarilta ja sisälsi\nvakuutuksen, että mitä hänen vallassaan oli, tahtoi hän tehdä\nnoudattaakseen ritarin toivomuksia. Hän oli siinä tarkoituksessa\nnyt lähtenyt suuriruhtinaan luo, ja jos kulta jotakin voi, ei hän\ntahtonut sitä säästää. \"Jos olisin niin rikas kuin tahtoisin\",\nkirjoitti hän, \"niin ostaisin haluamanne rauhan, nyt täytyy minun\nvälittää, mutta jos voisitte nähdä sydämeeni, olisitte täysin\nvakuutettu siitä, että rauhaa välittääkseni teen parhaan voitavani\".\n\nErik herra tosin tiesi, että \"venäläinen, vainolainen\" on,\nvaikkakin raaka ja sivistymätön, itse asiassa kuitenkin lempeä ja\nhyväntahtoinen ihminen, mutta sentään kummastutti häntä tämä kirje.\nHänelle ei johtunut mieleen, että kirjeen kirjoittamiseen olivat\nkenties vaikuttaneet muut syyt kuin mitä oli mainittu.\n\nTuomiorovasti esitti valtionhoitajan toivomuksen, että Erik herra\ntahtoisi tulla Turkuun, kun heidän oli monien tärkeiden asiain tähden\nvälttämättä puhuteltava toisiaan suullisesti.\n\nErik herra myönsi, että niin oli, mutta piti toisekseen sangen\narveluttavana lähteä Viipurista niin kauan kuin tanskalaiset alukset\nolivat lähivesillä.\n\nTuomiorovastin hartaista pyynnöistä lupasi hän kuitenkin lopulta\nvarmasti tulla, mutta kun Svante herra tulisi viipymään Suomessa koko\nelokuun, ei ritarin käynnillä ollut kiirettä.\n\nTähän vastaukseen täytyi valtuutettujen tyytyä. Lähtönsä edellisenä\npäivänä pyysi Sten herra salaista puhelua veljensä kanssa.\n\nTämä vei hänet salakamariin.\n\n\"Tiedäthän\", sanoi edellinen, \"että olen vastaanottanut Ahvenanmaan\nläänityksenä Svante herran kädestä; mutta olisin mieluummin ottanut\nsuuremman sinun kädestäsi.\"\n\n\"Sitä en epäile, mutta minä tuskin antaisin sinulle pienempää tai\nsuurempaa.\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"En luule sinulla olevan sitä ymmärrystä ja taitoa, mitä vaaditaan\nlääninherralta!\"\n\n\"Silloin tuntee Svante herra minut paremmin.\"\n\n\"Jollei hänellä ole muita syitä.\"\n\n\"Luuletko, että se on tapahtunut sinun tähtesi? No, eihän se ole\nmahdotonta, luulenpa melkein itsekin niin, mutta jos sinä olet meistä\nkaikista saanut suurimman ymmärryksen, niin mikset sitä käytä?\"\n\n\"Mitä on lyöty laimin?\"\n\n\"Sinun ja kaikkien meidän onnemme.\"\n\n\"Sitä en ymmärrä.\"\n\n\"Emmekö ole suurmiehiä yhtä hyvin kuin Svante Niilonpoikakin?\"\n\n\"Kuka sanoo muuta?\"\n\n\"Sukutaulumme ulottuu harmaaseen muinaisuuteen.\"\n\n\"Niin ulottuu!\"\n\n\"Mikä oikeus hänellä on asettua etumaiseksi?\"\n\n\"Se minkä myönnämme hänelle.\"\n\n\"Mutta me voimme ottaa itse sen...\"\n\n\"Me emme tahdo.\"\n\n\"Miksi emme?\"\n\n\"Ei ole kadehdittavaa olla valtionhoitajana Ruotsissa.\"\n\n\"Sinusta, Erik, olisi pitänyt tulla se!\"\n\n\"Ja olla sitten riippuvainen kaikista valtakunnan suurmiehistä?\nMeillä on ainoastaan yksi yläpuolellamme; hänellä on varmaan satakin,\njotka katsovat itsellään olevan saman oikeuden valtaan.\"\n\n\"Sinä kyllä pitäisit puolesi heitä vastaan.\"\n\n\"Tahdon auttaa Svante herraa siinä.\"\n\n\"Et siis tahdo?\"\n\n\"Miksi sitä haluat?\"\n\n\"Sukulaisesi ja ystäväsi näkisivät ilolla koroituksesi.\"\n\n\"Ja minun kauttani oman koroituksensa! Sinä tahdot paremman\nläänityksen kuin Ahvenanmaan, vaikket ole vielä osoittanut voivasi\npitää huolta tästäkään. Pietari veli ei kai ole hänkään tyytyväinen\nsiihen, että on ainoastaan valtaneuvos. Sitä paitsi toivotte te\nmolemmat saavuttavanne suuren vaikutusvallan, ja sentähden olisi\nminun kiisteltävä Svante herran kanssa korkeammasta vallasta.\"\n\n\"Jos se vapaaehtoisesti annettaisiin sinulle...?\"\n\n\"Hänet tuntee ja tunnustaa koko kansa; ketkä antaisivat sen silloin\nminulle?\"\n\n\"Vertaisesi.\"\n\n\"Jotka ovat nyt jo hänet valinneet! Sano minulle, Sten, kenen\nasioilla liikut?\"\n\n\"Minäkö? En kenenkään!\"\n\n\"Haluaisin tietää, kuka tämä 'ei kenkään' on.\"\n\nSten herra karahti punaiseksi. \"Teet minulle suuren vääryyden!\"\nänkytti hän.\n\n\"Toivotaan niin! Kuules, mitä sanon! Ruotsia hallitsee ja vallitsee\nherra Svante Niilonpoika, Suomea hallitsen minä! Yli meren ojennamme\nveljenkäden toisillemme avuksi ja tueksi; jos eripuraisuus ja\nkateus kohottaisi päätänsä siellä emämaassa, voisi kyllä käydä\nniin, että minäkin sekaannun leikkiin, mutta ainoastaan tukeakseni\nvaltionhoitajaa.\"\n\n\"Olet hänen ystävänsä?\"\n\n\"Ja Tanskan vihamies! Huomaa se, Sten veikko!\"\n\n\"Me olemme vannoneet kuninkaalle uskollisuutta.\"\n\n\"Sen teet kyllä pirullekin, jos hän puristaa pihdeillään kurkustasi.\"\n\n\"Mutta sinä itse...\"\n\n\"Minä olen, kuten kunnian ritarille sopii, sanonut irti\nuskollisuuteni hänelle.\"\n\n\"Valtionhoitaja on ottanut vastaan minun valani.\"\n\n\"Mutta sen sinä olet antanut ehdoilla.\"\n\n\"Ei ainoatakaan ehtoa!\"\n\n\"Saisimmepas nähdä, jos seisoisit silmä vasten silmää Hannu kuninkaan\nkanssa!\"\n\n\"Tämä on loukkaus...\"\n\n\"Pyydän anteeksi sitten, jos näyttäytyy, että olen väärässä.\"\n\n\"Mutta en ole tottunut sellaiseen!\" Ja Sten herra ravisteli päätänsä\nkuten kalkkunakukko, joka aivan odottamatta on pistetty veteen.\n\n\"Nyt luulen, että tiedät ajatukseni, jos sinulta sitä kysytään.\"\n\n\"Olet mielestäni sanonut sen kyllin selvästi.\"\n\n\"Emme siis puhu asiasta enempää.\"\n\n\"Tahtoisin mielelläni tehdä vielä muutaman kysymyksen\", lisäsi Sten\nherra veitikkamaisesti hymyillen.\n\n\"Sano pois!\"\n\n\"Huhu kertoo, että Gunilla rouva, joka on syntynyt Tanskassa ja\ntanskalaisista vanhemmista...\"\n\n\"Mitäs hänestä?\"\n\n\"... rakastaa suuresti maatansa.\"\n\n\"Enemmän kuin sinä omaasi.\"\n\n\"Nyt ei ole lainkaan kysymys minusta, vaan omasta emännästäsi, jota\nkalvaa katkera suru sen johdosta, että olet pettänyt Hannu kuninkaan.\"\n\n\"Kuka niin sanoo?\"\n\n\"Sehän on joka miehen suussa.\"\n\n\"Niinkö!\"\n\n\"Kerrotaan myös, että linnanportit olivat suletut sinun palatessasi\nkotiin; ja kun avautit ne väkivallalla, seisoi Gunilla rouva\nvastassasi paljastettu miekka kädessään.\"\n\n\"No, aivanko ottelimmekin?\"\n\n\"Ette, tiedän nyt, ettei se ole totta, mutta Anna Sparre, joka\npelästyksissään sulkeutui makuukamariin, kertoo nuoresta neitosesta,\njoka kaatui taistelussa. Luulen sentähden tekeväni parhaiten\nkysyessäni sinulta, mitä minun on vastattava, kun minulta kysytään\nnäin arkaluontoista asiaa.\"\n\n\"Vastaa, että kysymys oli sinulle liian arkaluontoinen; et voinut\nkysyä sitä.\"\n\nSten herran kasvot karahtivat punaisiksi. \"Mitä taasen tulee Gunilla\nrouvan ajatuksiin, näyttää minusta soveliaammalta, että kysyt häneltä\nitseltään.\"\n\n\"Sinä sallit sen?\"\n\n\"Kyllä, mielelläni!\"\n\nSamassa työnnettiin oviverhot syrjään ja nuori emäntä astui sisään.\nHänellä oli useampia kirjeitä kädessään, ja hänen tavattomasti\npunoittavista poskistaan saattoi nähdä, että hän oli kiihdyksissään.\n\nLuultavasti ei hän ollut pannut merkille, että sisällä huoneessa\npuhuttiin, sillä Sten herran nähdessään kävi hän sangen hämilleen ja\nsanoi aikoen vetäytyä takaisin: \"Luulin teidän olevan yksin, herra.\"\n\n\"Jää tänne, rakas ystäväni\", sanoi ritari ja ojensi rakastavaisesti\nhänelle kätensä.\n\nGunilla tarttui heti siihen ja katsoi kysyvästi häneen.\n\n\"Mitä kirjeitä olet saanut?\"\n\n\"Isältäni ja äidiltäni; muuan on myös... David maisterilta.\"\n\n\"Niinkö!\"\n\n\"Tahdotteko lukea ne?\"\n\n\"Ne ovat avaamatta.\"\n\n\"Avatkaa ne!\"\n\n\"Kuinka tiedät keneltä ne ovat?\"\n\n\"Tunnen jokaisen käsialan.\"\n\n\"Mutta jollet lue niitä ensin itse, kuinka tiedät, tahdotko antaa\nminun nähdä ne.\"\n\n\"Tiedän sen kenties paremmin nyt kuin luettuani.\"\n\n\"Luulet siis...\"\n\n\"Että niissä on jotakin, mitä ette voi hyväksyä, ja jota minun olisi\nraskas laskea teidän silmienne eteen.\"\n\n\"Tekisit kuitenkin sen?\"\n\n\"Se olisi velvollisuuteni.\"\n\n\"Sitten luen ne ensiksi, mutta jää tänne siksi aikaa. Veljeni\nkysyisi mielellään sinulta jotakin, ja minä pyydän sinua vastaamaan\nvälittämättä vähintäkään minusta.\"\n\nGunilla istuutui penkille ikkunan ääreen. Äänen nöyryys väistyi\neräänlaisen emäntämäisen arvokkuuden tieltä, sitä luonnollisemmin,\nkun hän luuli, että kysymys oli häävalmistuksista.\n\nSten herra ei voinutkaan suoraan ja ilman valmistuksia tehdä sitä\nomantunnon kysymystä, joka hänellä oli huulillaan; sentähden hän\npulassaan tarttui siihen mikä oli lähinnä, ja muutamain minuuttien\nkuluttua olivat molemmat kiintyneet keskusteluun siitä, kuinka\npitkämatkaisia vieraita kutsuttaisiin.\n\nSillävälin syventyi ritari niin innokkaasti kirjeiden lukemiseen,\nettei hän kiinnittänyt huomiota keskusteluun. David maisteri\nkirjoitti, mitä kaikkia vaaroja hän oli välttänyt paetessaan\nViipurista melkein pahantekijän tavoin; hän oli jälleen mennyt\nVenäjälle, nyt hän oli sieltä palannut, mutta ennen lähtöään\nRuotsiin, mihin tärkeät asiat häntä vaativat, tahtoi hän valmistaa\nGunillalle tilaisuuden siihen hengelliseen lohdutukseen, jota tämä\nvarmaankin huokaillen kaipasi, ja hän pyysi Gunillaa tulemaan\nValmyran tuvalle seuraavana iltana auringon laskeutuessa. Hän\nilmoittaisi siellä tärkeitä asioita.\n\nGunillan äidin kirje oli pelkkä valitusvirsi sen julman kohtelun\njohdosta, mitä hänen tyttärensä oli saanut kokea ja mistä hän oli\nDavid maisterilta saanut tiedon. Rouva Bese pyysi tytärtään palaamaan\näitinsä luo hänen uskollisessa sylissään unhoittaakseen kärsimänsä\nhäväistyksen.\n\nGunillan isällä näytti olevan toinen käsitys asiasta. Hän kirjoitti,\nettä niin mielellään kuin hän näkisikin tyttärensä luonansa, tuli\nGunillan kuitenkin miettiä tarkoin, ennenkuin erosi niin jalosta ja\noikeamielisestä, vaikkakin ankarasta herrasta.\n\nRitarin ajatukset olivat niin kiintyneet lukemiseen, ettei hän pannut\nmerkille keskustelua eikä niitä kysyviä katseita, joita Gunilla\ntuontuostakin heitti häneen. Nyt hän ne vihdoin huomasi ja ojentaen\nGunillalle hänen vanhempainsa kirjeet sanoi hän: \"Anna minun pitää\nkolmas kirje muutamia päiviä.\"\n\n\"Minulle on arvoa ainoastaan näillä\", vastasi tämä.\n\n\"Kiitos, Gunilla, luottamuksestasi.\"\n\nGunilla loi herraansa rakkautta uhkuvan katseen.\n\nTämä kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. \"Oletko vastannut veljeni\nkysymyksiin?\"\n\n\"Kyllä, kyllä!\" vastasi tämä sangen hämillään.\n\n\"Kaikkihan riippuu heistä itsestään\", vastasi Gunilla. \"Minä voin\nainoastaan neuvoa.\"\n\n\"Mistä olette sitten puhuneet?\"\n\n\"Häävieraista.\"\n\nRitari purskahti nauruun.\n\nSten herra oli saanut pahan yskänpuuskan, mutta sanoi sitten, että\nhän yhtyi veljeensä siinä, että on olemassa eräitä arkaluontoisia\nkysymyksiä, joita ei voi tehdä.\n\n\"Sitten tahdon tehdä sen tällä kertaa puolestasi\", huudahti ritari\nvilkkaasti. \"Näetkös, Gunilla, hän on utelias tietämään, kuinka\nsellaisina murrosaikoina kuin nykyinen voi mies sopia vaimonsa\nkanssa, jonka hän on noutanut vihollismaasta.\"\n\nGunilla loi silmänsä maahan, hän hengitti kiihkeästi.\n\n\"Etkö tahdo sanoa sitä meille?\"\n\n\"Vaimo silloin rukoilee joka päivä pyhää neitsyttä, että hän\nrakentaisi rauhan kansojen välille. Kaikesta muusta saa hänen\nherransa määrätä; vaimo on luvannut uskollisuutta ja kuuliaisuutta\nhänelle.\" Kun Gunilla oli lausunut nämä sanat, kohotti hän\nkyyneltyneen katseensa herraansa; se katse rukoili anteeksiantoa ja\nunhoitusta menneihin nähden.\n\nMutta ritari sulki hänet ylpeydellä syliinsä. \"Mitä nyt sanot, Sten\nveikko?\" kysyi hän.\n\nTämä mutisi jotakin, että hän oli odottanut juuri sellaista vastausta\nja että hän tiesi Gunilla rouvan olevan malliksi kelpaavan naisen.\nOli ainoastaan yksi, joka veti vertoja hänelle, ja se oli hänen oma\nverraton Annansa.\n\nSeuraavana päivänä lähtivät valtuutetut matkalle Erik herran\nuudistettua lupauksensa tulla Turkuun elokuun lopulla. Hänen\npalattuaan Viipuriin oli vietettävä häät; Sten herran oli saavuttava\nsamaan aikaan kuin ritarinkin tai ennen häntä.\n\nKihlattujen ero oli niin sydäntä särkevä, että olisi voinut luulla\nolevan kysymyksen erosta koko iäksi; sellainen oli siihen aikaan\nvielä sangen tavallista, ja sentähden tiedettiin tuskin mitä oli\najateltava, kun Anna neitsyt Sten herran lähdettyä surun puuskassaan\nselitti, ettei hän astu jalallaan linnan muurien ulkopuolelle\nennenkuin hänen ylkänsä palaa.\n\nLinnanvartia oli kutsuttu herransa luo, ja ritari uskoi hänelle David\nmaisterin Gunillalle lähettämän kirjeen sisällön ja kysyi hänen\najatustansa siitä.\n\n\"Panen pääni pantiksi, että se on ansa\", vastasi tämä.\n\n\"Niin minäkin luulen.\"\n\n\"Hänet on pyydystettävä sillä itsensä!\"\n\n\"Kenties hän juuri sitä tahtookin.\"\n\n\"Mitä hän siitä hyötyisi?\"\n\n\"Jollemme voi todistaa mitään häntä vastaan, saa hän syyn haastattaa\nmeidät kirkollisen tuomioistuimen eteen; eikö arkkipiispakin\nkieltäydy ryhtymästä mihinkään isä Tobiasta vastaan puuttuvain\ntodistusten nojalla?\"\n\n\"Ja tyttäreni murha?\"\n\n\"Sotamiesten todistukset eivät olleet jäävittömät, he ovat minun\npalveluksessani ja minä olen syyttäjä.\"\n\n\"Käyttäkäämme silloin itse oikeutta.\"\n\n\"Olen sillä uhannut kerran David maisteria ja olen varma, että hän on\nryhtynyt varokeinoihinsa, jos jokin vaara häntä uhkaisi.\"\n\n\"Mitä sitten on tehtävä?\"\n\n\"Ensin on urkittava hänen aikeensa selville.\"\n\n\"Merkillistä, että hän kutsuu Valmyran luo!\"\n\n\"Tiedätkö, onko hän kotona?\"\n\n\"Siihen voi Sakko vastata.\"\n\n\"Mutta kehoita häntä olemaan varovainen!\"\n\n\"Ei tarvita. Hän nimittää kaikkia munkkeja 'isä Tobiaiksi' ja vihaa\nheitä verisesti.\"\n\nPoika lähetettiin tiedustelemaan ja palasi puolipäivän rinnassa\ntuoden tiedon, että tupa oli lukittu. Tapansa mukaan oli hän ylhäältä\npuiden latvoista tarkastellut tienoita ja nähnyt linnantien varressa\neräässä metsätylvässä useampia miehiä, jotka näyttivät vilkkaasti\nkeskustelevan keskenään. Sakko oli varovasti hiipinyt heidän\nohitsensa ja rientänyt kotiin kertomaan havainnoistaan.\n\nLinnanvartia ehdotti, että joku hovipojista pukeutuisi naisenpukuun,\nmutta ritari ei pitänyt sellaista leikkiä sopivana, ja hän kirjoitti\nomin käsin David maisterille, että jalo rouva ei ollut halukas\nyölliseen retkeen ja että hän kunnianarvoisalta linnanpapilta sai\nhengellistä mielenylennystä eikä halunnut ketään muuta.\n\nMäärättyyn aikaan lähti Olavi kahden muun asemiehen kera Valmyran\ntuvalle. He löysivät tosiaankin maisterin sieltä aivan yksin;\nhän näytti sangen hämmästyneeltä heidät nähdessään eikä sanonut\nodottaneensa, että ritari käsittäisi häntä niin väärin. Hänen\nvaltiollinen uskonsa ja hengellinen intonsa olivat eri asioita, ja\nhän osasi pitää ne erillään.\n\nSen jälkeen otti hän esiin sormuksen, jonka pyysi Olavin jättämään\nGunilla rouvalle pyynnöllä, että tämä aina tahtoisi pitää sitä\nsormessaan. Siinä oli oas Kristuksen orjantappurakruunusta, ja sillä\noli teho suojella kaikista vaaroista, minkä nimisiä ne olivatkin.\n\nAsemiehet lähtivät sen jälkeen palausmatkalle, mutta he olivat tuvan\nläheisyydessä eroittavinaan useita tummia olentoja, niin että David\nmaisterilla todennäköisesti oli melkoinen seurue mukanaan.\n\nRitari teki turhia kokeita sormuksen avaamiseksi; David maisterilta\ntuleva lahja ei hänestä näyttänyt onnelliselta, kuitenkaan ei hän\ntahtonut sitä Gunillalta kieltää ja meni sentähden rouvantupaan,\njossa neitoset ompelivat Annan myötäjäisiä. Molemmat neitsyetkin\naskaroivat ahkeraan, mutta Gunilla ei ollut siellä, hän oli\nmakuuhuoneessa pienokaisten luona, ja ohimennen sanottuaan sanasen\nhilpeälle parvelle meni ritari hänen luoksensa. Hän näytti hänelle\nDavid maisterin kirjeen, ilmoitti toimenpiteistään ja tahtoi sen\njälkeen antaa sormuksen, mutta hänen kummakseen ei hänellä sitä\nollutkaan. Hän muisti pitäneensä sitä kädessään rouvantupaan\ntullessaan; luultavasti oli hän laskenut siellä sen johonkin.\n\nMolemmat lähtivät etsimään, mutta sitä ei löytynyt mistään. Gunilla\ntuumi, että tottapahan se lopulta löytyy, ja siihen täytyi tyytyä.\n\n\"Nyt alan uskoa, että siinä piili jotakin tenhoa\", sanoi Erik herra\nhymyillen, \"mutta varmaankaan ei hyväksi, ja sentähden olen iloinen,\nettei sormus kaikella etsimisellämmekään löytynyt.\"\n\nMuutamat laivat, jotka ritari oli lähettänyt pitämään silmällä\ntanskalaisia, olivat onnistuneet ajamaan nämä pois ja palasivat sen\njälkeen Viipuriin.\n\nLaivamiehet kertoivat, että oli nähty suuren aluksen lähestyvän\nVenäjältä päin. Sillä oli vastatuuli ja sen täytyi tulla luovimalla.\nUseampia kuin tämä ainoa ei oltu huomattu, eikä se siis tullut\nvihamielisissä aikeissa; sitä paitsi oli siinä suuri joukko lippuja.\n\nRitari odotti jännitetyllä mielenkiinnolla sen saapumista, ja\nkun se vihdoin laski linnanrantaan ja huomattiin sen tuovan\nsuuriruhtinaan lähettiläitä, jotka olivat täysivaltaiset ratkaisemaan\nja allekirjoittamaan rauhanehdot, silloin hän toivotti heidät\ntervetulleiksi ilolla, jota ei koettanutkaan peitellä.\n\nNeuvottelujen jatkuessa ritarisalissa kantoivat muutamat venäläisistä\nmerimiehistä pari suurta arkkua ylös linnaan; ne olivat aiotut\njalosukuiselle neitsyelle Anna Sparrelle ilmoituksetta mistä ne\ntulivat.\n\nNeitsyen suostumuksella vietiin ne hänen omaan kamariinsa naisten\nparvelle. Anna sulki ovensa yksin katsellakseen ihanuuksia; hänen\nluja päätöksensä oli lähettää kaikki tyyni takaisin, tiesihän\nhän mistä ne tulivat ja hän tahtoi niitä pitää nyt vähemmän kuin\nmilloinkaan, mutta voihan hän sentään niitä katsella.\n\nAvaimet olivat suulla, kannet aukenivat helposti.\n\nMikä upeus!\n\nKolme kokonaista vaatekertaa, koristellut kullalla ja hopealla.\nKärpännahalla vuoritettu samettivaippa. Kulta- ja silkkiompeluksin\nkirjailtu kallisarvoinen päähine. Helmikaulanauha ja pääkoriste mitä\nhienoimpine kulta- ja hopealaitteineen.\n\nAnna neitsyt päästi riemuhuudon toisensa jälkeen; kun arkut vihdoin\nolivat tyhjennetyt, alkoi hän etsiä kirjettä tai jotakin viittausta,\nmistä ne tulivat, mutta mitään sellaista ei löytynyt eikähän hänen\ntarvinnut arvailla.\n\nHalu pitää tämä kaikki kävi minuutti minuutilta voimakkaammaksi.\nSiellä oli muuan helmi- ja kultaompeluksin kirjailtu huntu,\ntavattoman hieno, neitsyt ei luullut koskaan nähneensä niin ihanaa;\njospa hän vain voisi pitää _sen_, -- ja niin hän ripusti sen ylleen\nja katseli ihaillen kaikkia muita tavaroita. Vihdoin kävi hänelle\naivan selväksi, että hänen oli pidettävä kaikki tyyni, siihen hän\nkatsoi olevansa täysin oikeutettu. Eihän lahjaan liittynyt mitään\nehtoja, hän oli saanut sen hyvältä ystävältä, ja olisi kiittämätöntä\nlähettää se takaisin.\n\nSillävälin tehtiin ja allekirjoitettiin kaksikymmenvuotinen aselepo\nVenäjän kanssa. Valtuutetut selittivät, etteivät suuriruhtinas ja\nHannu kuningas enää olleet niin hyviä ystäviä kuin ennen, mutta\nherra Erik Turenpoikaa kohtaan ruhtinas sitä vastoin tunsi syvää\nkunnioitusta; ettei tämä yksityisen voiton tähden myynyt isänmaansa\netuja, se näytti hänestä niin merkilliseltä, että hän tahtoi\nmielellään osoittaa ystävyyttään.\n\nErik herralle kuiskattiin kaikessa hiljaisuudessa, että Boris\npajari se oli saanut kaiken tämän aikaan, mutta että tämä odotti\ntulevaisuudessa myöskin vastapalvelusta. Ritari vastasi, että hän\ntahtoi tehdä kaiken minkä voi osoittaakseen kiitollisuuttaan.\n\nHän sanoi jo seuraavana päivänä tahtovansa lähteä Turkuun\nilmoittamaan valtionhoitajalle tehdystä aselevosta, ja valtuutettujen\noli siis lähdettävä samaan aikaan.\n\nNäytti melkein kuin tämä ei olisi vastannut venäläisten suurmiesten\nomia toivomuksia, mutta Erik herra pelkäsi, että jos Boriksen jaloon\nmenettelyyn vaikutti hänen rakkautensa Anna Sparrea kohtaan, voisi\ntieto neitsyen piakkoin tapahtuvasta avioliitosta antaa aihetta\nkaikkea muuta kuin rauhallisiin kohtauksiin. Oli sentähden parasta\npitää asia salassa niin kauan kuin mahdollista.\n\nErik herra kirjoitti pajarille ja kiitti häntä siitä, että hän oli\npuolestaan vaikuttanut asian saattamiseksi onnelliseen päätökseen,\nmutta venäläinen, jolle hän jätti kirjeen, sanoi hänelle, että\nBoris kai pian oli saapuva persoonallisesti ottamaan vastaan hänen\nkiitoksensa, hänen tarkoituksensa oli tehdä se heti kun onnistuisi\nsaamaan eron nykyisestä ylimmästä puolisostaan.\n\n\"Tapahtuuko sellaista usein Venäjällä?\" kysyi ritari suurella\nmielenkiinnolla.\n\n\"Niin pian kuin mies kyllästyy puolisoonsa\", vastattiin hänelle.\n\"Onnettomuudeksi on Boriksen puoliso sangen korkeaa syntyä ja\nvaikeudet ovat sentähden suuret.\"\n\n\"Miksi hän tahtoo erota puolisostaan?\"\n\n\"Hän rakastaa toista, jolle hän ei voi tarjota alempaa paikkaa. Ja\nentinen ei tahdo luopua ylimmästä, paikastaan.\"\n\n\"Luonnollisesti!\"\n\n\"Jos tämä ylen kauan asettuu Boriksen toivomusten tielle, täytyy\nhänen turvautua äärimäiseen keinoon.\"\n\n\"Ja se on?\"\n\n\"Kuolema!\"\n\n\"Onko sellainen tavallista?\"\n\n\"Siihen täytyy turvautua, jollei muu auta.\"\n\nRitari näki suureksi tyydytyksekseen venäläisten nostavan purjeensa,\nmutta kun hän sitten kertoi keskustelustaan heidän kanssaan, huomasi\nhän kummakseen Annan kalpenevan.\n\nLinnanvartia sai käskyn pitää ankarasti silmällä tulijoita ja\nmenijöitä, ja kapteenin oli pidettävä tarkka vaari vieraista\naluksista.\n\nPäätettiin, että ritari toisi Sten herran mukanaan palatessaan\nViipuriin ja että häät vietettäisiin heti sen jälkeen. Hänen\nollessaan poissa tehtäisiin kaikki valmistukset ja kutsuttaisiin\nvieraat. Erik herran oli lähetettävä ennakkoviesti ilmoittamaan\ntulostaan.\n\nLoistavan asemiesjoukon kera hän lähti matkalle. Maan päällikkö oli\nkohtaava -- vertaisensa monessa suhteessa, mutta toisissa herransa.\nOnneksi Erik herra piti silmällä asiaa, ja sentähden ei se tuntunut\nhänestä nöyryyttävältä.\n\nTurussa olivat koolla ruotsalaiset ja suomalaiset herrat;\nvaltionhoitaja oli jo pitänyt useita neuvotteluja heidän kanssaan.\nMuutamain kanssa oli vaikea tulla toimeen; niinpä oli Turun\nlinnan entinen päällikkö, Magnus Frille, kieltäytynyt antamasta\nuskollisuudenlupausta valtionhoitajalle, koska hän -- kuten\nilmoitti -- oli lupautunut Erik herran palvelukseen. Erik herraa\nsiis odotettiin ikävällä monistakin syistä, ja kohtaus hänen ja\nvaltionhoitajan kesken oli alusta alkaen hyvä, mutta kun he olivat\nvaihtaneet ajatuksiaan ja mielipiteitään ja katsoneet suoraan\ntoisiaan silmiin, kävi heidän välinsä sydämelliseksi, luottavaiseksi.\n\nSvante herra käsitti selvään, että sellainen mies oli kullan\narvoinen; hän pyysi hänen ystävyyttään ja tarjosi omaansa, ja he\nlupasivat molemmat lujasti ja järkähtämättömästi tukea toisiaan.\n\nKutsuttiin suuri herrainkokous, ja siellä laati valtionhoitaja\navoimen kirjeen, jolla hän määräsi Erik Turenpojan \"tätä\nmaanäärtä hoitamaan, tehden hänet tällä avoimella kirjeellä maan\ntäysivaltaiseksi päämieheksi valtionhoitajan nimessä, niin että mitä\nhän teki tai tekemättä jätti suhteessa tai toisessa, mikä hänelle\n(valtionhoitajalle) ja valtakunnalle hyödyksi saattoi koitua, se oli\npitävä kaikin puolin paikkansa. Ken täällä rohkenisi toisin tehdä,\nhänelle olkoon sama laki kuin sille, joka tahtoi valtionhoitajan ja\nvaltakunnan vahinkoa, ilman mitään armoa.\"\n\nNiin oli Erik Turenpoika saanut koko Suomen päämiehyyden, mutta hänen\nsuuri valtansa ei houkutellut häntä tavoittelemaan korkeampaa. Hän\noli ruotsalainen sydämeltään ja sielultaan. Jätämme hänet nyt, kun\nhän lähtee häihin, ja sen sijaan käännämme katseemme vanhaan Ruotsiin.\n\n\n\n\n3.\n\nIMMENRYÖSTÖ.\n\n\nKovina aikoina, jolloin sota ja vaino uhkaa, jolloin hätä on oven\nedessä ja tauti jo hiipinyt kynnyksen ylitse, näyttävät ihmiset\ntuntevan valtavaa tarvetta heittää huolet luotaan, unhottaa surunsa\nhetken hurjissa huveissa.\n\nNiin oli laita Kalmarin läänissäkin 1505. Vihollisen tuhotyöt olivat\ntärvelleet edellisen vuoden sadon, Kalmarin linnasta lähetettiin\npieniä tanskalaisia partiojoukkueita, jotka ryöstivät ja polttivat\nniin laajalta kuin uskalsivat maassa liikkua, vieläpä usein saaden\napuväkeä vihollisten laivoista, jotka olivat ankkurissa kaupungin\nedustalla.\n\nHätä synnytti usein kuolettavia, aina pitkällisiä kuumetauteja, ja\npainostava mieliala levisi yhä laajemmalle rahvaan keskuuteen. Mutta\nkun levisi sanoma, että Tjustin kihlakunnassa tuli pidettäväksi\nmarkkinat, silloin ikäänkuin herättiin, niin houkutteleva oli toive\nsaada heittää kaikki huolet pois vaikkapa ainoastaan päiväksikin.\n\nMarkkinat, joiden piti kestää kahdeksan päivää, alkoivat maaliskuun\n10 päivänä. Jo päiviä ennen nähtiin suuria parvia jalkaisin,\nratsain ja ajorattain, jotka vaivalloisesti retustivat eteenpäin\nsavisia, kuraisia teitä. Väliin tuli kuormarattaita kulettaen\nmarkkinatavaroita, jotka olivat myöhästyneet ja joiden nyt täytyi\njoutua pikimmiten perille.\n\nEnimmät markkinamiehistä olivat oikeastaan alempaa rahvasta.\nTalonpoikia sarkatakeissaan, nahkavöin ja monivärisin päähinein;\nnaiset kietoutuneina tummiin vaippoihin, päissä hilkat, jotka yleensä\nolivat reikäompeluksin koristetut. Ketkä tulivat pitkien, matkojen\ntakaa, olivat ahtautuneet ajorattaille joita väsyneet konit vetivät;\nkeillä oli ainoastaan päivän taival matkattavaa, kulkivat sen\njalkaisin. Mutta eivät herraskartanotkaan pysyneet vennonvieraina\ntälle suurelle tapaukselle, ja sentähden huomattiin silloin\ntällöin pieni asemiesjoukko, joka ympäröi muutamia ratsastavia,\nturkkireunuksisiin matkavaippoihin kääriytyneitä nuoria neitsyitä,\njoiden edellä aina ratsasti pari kirjavin pukimin sonnustettua\npalvelijaa.\n\nMenipä markkinoille joitakin arvoisia rouviakin, mutta nämä\najaa ratuuttivat vaunuissa puu vietereillä, ja päättäen heidän\ntyytyväisestä ulkomuodostaan ei kova tärinä näyttänyt heistä olevan\noutoa eikä kiusallista.\n\nKaikki lähitalot olivat täpösen täynnä, vieläpä yksin kaalimaillekin\noli pystytetty telttoja niitä varten, jotka eivät pitäneet kovin\ntarkkaa lukua mukavuuksista, ja asianomaisella luvalla oli laitettu\npitkät rivit vajoja majapaikoiksi niille, jotka eivät voineet tai\nvälittäneet hankkia parempaa.\n\nMarkkinapaikkana oli suuri avoin kenttä, jolle tilaisuutta varten oli\nkasattu suuri joukko kauppakojuja, joista enimmät sisälsivät saksojen\nrihkamaa kaikkea mahdollista lajia. Mutta sinne oli pystytetty myös\nuseita telttoja ilvehtijöitä ja komeljantteja varten, jotka voivat\niloita lukuisasta katsojajoukosta, kun taasen rihkamasaksat ja\nkotipanoisen oluen myyskentelijät tekivät hyviä kauppoja, edelliset\nneuloilla, ja pienillä peilinpalaisilla, jälkimäiset oluella, simalla\nja kirsimarjajuomalla, mutta kaiken tämän ohella kuului yhtämittaista\nhujellusta ja toitotusta, joka piti reipasta elämää vireillä.\n\nLähimmässä pappilassa majailivat kaukaisemmat matkustavaiset;\nGöksholman nuori ritari Åke monine palvelijoineen oli asettunut\nsinne. Herra Niilo Ragvaldinpoika oli kolmen tyttärensä ja lukuisan\npalvelusväkensä kera vallannut kolme kamaria. Rovasti oli itse\nmuuttanut yliskamariin, eikä hänestä ollut niin jaloille vieraille\nmikään uhraus liian suuri.\n\nNiilo Ragvaldinpojan vanhin tytär, Märta neitsyt, oli mitä viehkein\nseitsentoistavuotias impi, ja kuitenkin unhotti hänen tavattoman\nkauneutensa sen iloisen lapsensulouden tähden, joka verhosi koko\nhänen olentonsa. Hän oli käynyt rippikoulunsa vanhan papin edessä,\nja tämän kutsusta hänen isänsä oli suostunut päästämään hänet tälle\nensimäiselle huvimatkalleen.\n\nEräästä keskustelusta, joka heti pappilaan saavuttua oli ollut Niilo\nherran ja vanhan rovastin välillä, huomattiin, että Åke herralle oli\nmatkalla tärkeämpi tarkoitus kuin markkinahuvi.\n\nOli tarkoitus valmistaa hänelle tilaisuus nähdä ja puhutella kaunista\nneitsyttä.\n\nÅke herra oli herra Juhana Maununpojan ja jalon rouvan Inga\nBroderintyttären nuorin poika. Häntä nimitettiin Göksholman Åkeksi\neroitukseksi vanhemmasta velipuolestaan Åke Hannunpojasta.\n\nKasvaneena surullisen kuuluisassa Göksholmassa oli hän tietämättään\nsaanut sieltä vaikutelmia; hänen olennossaan oli jotakin surumielisen\nunelmoivaa, ja jo lapsuusvuosinaan oli häneen juurtunut tunne, että\nhänen ja hänen veljensä oli kärsittävä rangaistus siitä, mitä heidän\nisänsä oli rikkonut. Sellaisia puheita oli liikkunut palvelusväen\nkesken ja heiltä tullut pojankin korville.\n\nSynnynnäinen kainous sai hänet karttamaan kaikkea naisseuraa, ja\nkuitenkin hän kaipasi rakkautta.\n\nHän oli kuullut huhuiltavan sorjasta Märta Niilontyttärestä, mutta\nhän ei sitä enää suurin ajatellut, kun hän sattumalta, eräässä\nseurassa Göksholmassa herra Juhana Maununpojan luona, kohtasi\nedellämainitun vanhan papin. Tämä kertoi monista rippilapsistaan ja\nsanoi nuoren Märtan viehkeimmäksi kaikista.\n\nSilloin muisti Åke herra ennenkin kuulleensa hänestä puhuttavan ja\nilmaisi haluavansa kerran nähdä nuoren tytön. Hänen äitinsä, Inga\nrouva, halusi innolla saada poikansa naitetuiksi; muuan povariämmä\noli tosin sanonut hänelle, että heihin oli suku sammuva, mutta\nsellaisesta ei ylpeä rouva tahtonut tietää mitään, mieluummin uhrasi\nhän sukuylpeytensäkin; vaikkei Niilo Ragvaldinpoika ollutkaan ritari,\noli hän kuitenkin aatelismies, ja jos Åke herran sydän kiintyi hänen\ntyttäreensä, tulivat hän ja hänen herransa mielellään suostumaan\nheidän yhdistymiseensä.\n\nPappi vanhus sai asian ajettavakseen, hänen oli valmistettava\nNiilo herraa ja sitten johdettava nuoret yksiin. Niin sukeutui\nmarkkinamatka.\n\nÅken äidin ei ollut tarvinnut kovinkaan paljon vaivautua\ntaivuttaessaan herraansa ja isäntäänsä suostumaan yhdistykseen,\nmutta hänen vanhin poikansa Maunu joutui pois suunniltaan saatuaan\nsiitä tiedon ja sanoi tekevänsä kaiken voitavansa estääkseen niin\nhäpeällistä liittoa; turhaan kerrottiin hänelle ennustuksesta, hän\nsanoi osaavansa ennustaa hänkin, nimittäin sen, ettei neitsyt Märta\nNiilontytär konsanaan tule hänen kälykseen.\n\nKuitenkin lupasi hän tyyntyä, kunnes tulisi tunnetuksi, oliko hänen\nveljensä sydän kiintynyt neitsyeen; vasta sen jälkeen oli aika toimia.\n\nNuori Märta oli yhtä tietämätön niistä langoista, joita punottiin\nhänen ympärilleen, kuin leivonen hänen ikkunansa yläpuolella\npyssystä, joka juuri tähdättiin sitä kohden. Märta näki ainoastaan,\nkuinka lintu levitti siipensä lentoon, kuinka se kohosi korkealle\nilmaan ja livertäen pysyttäytyi paikoillaan pyrstö levällään.\n\nTyttö kuunteli ihastuneena sulosointuista laulua ja koetti matkia\nsen luritusta. Silloin pamahti laukaus ja laulaja kieppuroi ilmassa\nja putosi sitten maahan. Nuori tyttö päästi vihlaisevan huudon, hän\nriensi pihalle ottaakseen sen käteensä. Luoti oli sattunut keskelle\nlaulajan rintaa, ja pieni pää retkahti hervotonna tytön kädessä.\nKyyneltynein silmin hän katseli pikku vainajaa eikä pannut merkille\ntummaa varjoa rinnallaan.\n\n\"Koskeeko linnun putoaminen niin kovasti mieleenne?\" kysyi miesääni\njokseenkin pilkallisesti.\n\nMärta kohotti katseensa ja näki jokseenkin nuorekkaat, mutta\nterävä- ja kovapiirteiset kasvot. Päässä oli leveäreunainen, korkea\nhuopahattu, muuten oli miehellä tavallinen sarkatakki ja vyöllä\nrikkaasti kirjailtu nahkavyö, jossa riippui kalpa. Mies puhui\nruotsia, mutta hyvin tanskanvoittoisesti.\n\nMärta teki kaikki nämä havainnot samalla kuin vastasi: \"Se lauloi\nniin kauniisti ja oli niin onnellinen.\"\n\n\"Se on onnellisempi nyt!\" väitti muukalainen.\n\n\"Nyt?\"... Märta katsoi kummissaan häneen.\n\nMutta katse, jonka hän kohtasi, pani hänet yhtä nopeasti luomaan\nkatseensa maahan, samalla kuin häpeän puna peitti hänen poskensa.\nÄkkiä kääntyi hän mennäkseen, mutta muisti samassa, että piti vielä\nlintua kädessään.\n\n\"Kas tuossa, ottakaa omanne\", sanoi hän ja ojensi sen vieraalle.\n\n\"Kiitos!\" sanoi tämä ja tarttui hänen käteensä.\n\n\"Päästäkää minut, muuten huudan apua!\"\n\n\"Älkää tehkö sitä, tulette muuten katumaan.\"\n\n\"Minä?\"\n\n\"Kuulkaas, neitsyt. Puheestani olette kuullut, etten ole\nruotsalainen, pukuni on valepuku. Uskaltaessani tänne saakka ei ollut\nvaara kaukana, olen uhmannut sitä ainoastaan saadakseni teitä nähdä\nja puhutella.\"\n\n\"Minua?\"\n\n\"Muistatteko, kun viime kesänä teitte isänne kanssa matkan\nKronoborgiin? Teidän palvelijanne ratsastivat hyvän matkaa edellä.\nTienhaarasta tuli kolme ratsastajaa, hevosenne säikähtyi ja nousi\nkahdelle jalalle. Silloin hypähti muuan ratsastajista maahan, hän oli\nnähnyt teidän horjahtavan ja otti teidät vastaan käsivarsilleen.\"\n\n\"Muistan sen aivan hyvin.\"\n\n\"Isänne syyti ratsastajille tuimia sanoja, onnettomuus oli heidän\nsyynsä, sanoi hän; mutta ylhäisin heistä kieltäytyi vastaamasta\nmitään, hänellä oli ollut onni pitää teitä käsivarsillaan, katsoa\nteidän kauniisiin silmiinne... tämä hetki, tämä tapaus ei ole\nsiitä päivin häipynyt koskaan hänen muistostaan, se on syöpynyt\ntulikirjaimin hänen sieluunsa ja herättänyt pala vimman ikävöimisen\nnähdä jälleen teidän suloiset kasvonne. Siinä syy, miksi olen tullut\ntänne; tahdotteko vielä huutaa apua?\"\n\nPuna oli tytön poskilta paennut; hän tunsi pelkoa, kauhua, ja kaiken\ntämän ohella tunsi hän muukalaisen silmät lakkaamatta itseensä\nkiintyneinä. \"Pyydän teitä, että päästätte minut menemään!\" sanoi hän\nvavisten.\n\n\"Sanokaa minulle nimenne.\"\n\n\"Märta!\"\n\n\"Kaunokaisin Märta, milloin saan nähdä teidät jälleen?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Sen täytyy tapahtua jo tänään ja kahdenkesken.\"\n\n\"Mahdotonta!\"\n\n\"Ettekö mene markkinapaikalle?\"\n\n\"Luulen niin.\"\n\n\"Sitten pidän minä huolen muusta.\"\n\n\"Mitä aiotte?\"\n\n\"Sitä en vielä tiedä.\"\n\n\"Pyhän neitsyen tähden...\"\n\n\"Minun täytyy saada teidät omakseni...\"\n\n\"Mutta minä... minä...\"\n\n\"Sinä...?\"\n\nMärta katsoi hänen leimuaviin silmiinsä. \"Minä pelkään teitä\", sanoi\nhän väristen.\n\n\"Hyvä, että ainoastaan pelkäät! Jos olisit sanonut minua inhoavasi,\net siitä olisi saanut ainoastaan sinä kärsiä rangaistusta, vaan\nkoko sukusi.\" Vieras tarttui lujasti Märtan käteen. \"Katso vielä\nkerran minuun ihmeellisillä silmilläsi, suo minun niistä nähdä\nvastarakkauden kipinäkään, ja minä tahdon olla sinulle lempeä herra.\"\n\n\"Menkää, menkää! Joku tulee.\"\n\n\"Sanotko sen huolehtien minusta vai itsestäsi?\"\n\n\"Molemmista.\"\n\n\"Ota ensin tämä sormus.\"\n\n\"En, en!\"\n\n\"Panen sen linnun kaulaan.\"\n\n\"Kuolleella linnulla ei ole minulle mitään arvoa.\"\n\n\"Vastaväitteet pois; ota se!\"\n\n\"Mutta...!\"\n\n\"Märta!\" huudettiin sisältä.\n\n\"Isäni ääni!\"\n\n\"Ota lintu!\"\n\n\"Ei, minä en tahdo!\"\n\n\"Varo tekemästä minua viholliseksesi.\"\n\n\"Kuka olette sitten?\"\n\n\"Otto Rud!\"\n\n\"Tanskan laivaston päällikkö?\"\n\n\"Juuri niin!\"\n\n\"Miksi olette tullut tänne?\"\n\n\"Sinun tähtesi!\"\n\n\"Oi Jumalani!\"\n\n\"Tahdotteko nyt ottaa linnun?\"\n\n\"Märta, Märta!\" kuului uudelleen.\n\nMärta otti nopeasti linnun ja riensi läpi eteisen.\n\nOtto Rud kulki lujin askelin pihan poikki, sitten yhtyi hän useampiin\nmiehiin, joiden seurassa hän suuntasi kulkunsa kylän ulkoreunalle.\n\n\"Missä olet ollut, tyttö?\" kysyi Niilo herra, kun Märta vihdoin\nseisoi hänen edessään.\n\n\"Ulkona... lintu...\" sammalsi hän.\n\nMutta vilaistessaan lintuun huomasi isä jalokivisormuksen.\n\n\"Mistä se tulee?\" kysyi hän ihmeissään ja otti linnun tytön\nvapisevasta kädestä.\n\n\"Älä kysy minulta, isä!\"\n\nIsä katsoi tyttäreensä; tämä oli kalmankalpea.\n\n\"Mitä nyt, mitä on tapahtunut?\"\n\nMärta muistutti hänelle kohtauksesta metsässä.\n\nHän oli unohtanut sen.\n\n\"Tänään on hän tullut tänne kohtaamaan minua.\"\n\n\"Ja sinä olet ottanut vastaan sormuksen?\"\n\n\"Minä kieltäydyin, silloin pani hän sen linnun kaulaan ja pakoitti\nminut ottamaan sen.\"\n\n\"Häpeämätön! Kuka hän on? Sanoiko hän nimensä?\" kysyi Niilo herra.\n\n\"Sanoi, isä.\"\n\n\"Ja se on?\"\n\n\"Otto Rud.\"\n\n\"Tanskalainen merirosvo?\"\n\n\"Juuri hän!\"\n\n\"Ja hän on uskaltanut tulla tänne?\"\n\n\"Hän sanoi tahtoneensa tavata minut markkinoilla.\"\n\n\"Niin hän saakin!\"\n\n\"Ei, isä, minä jään tänne.\"\n\n\"Saat tulla näkemään, kuinka pyydystämme hänet omilla verkoillaan.\"\n\n\"Mutta voit panna itse henkesi vaaraan.\"\n\n\"Ei hätää! Täytyy jotakin uskaltaa, kun on kysymys sellaisesta\nvihollisesta.\"\n\nAsian vielä ollessa parhaillaan puheena astui Åke ritari sisään;\nmolemmat nuoret eivät olleet ennen nähneet toisiaan, mutta Niilo\nherra havaitsi ilolla, että puna nopeasti palasi hänen tyttärensä\nkalpeille poskille ja että ritari ilmeisellä ihailulla katseli\nkaunista neitsyttä.\n\nAamiaisen aikana antoi sattunut tapaus aihetta vilkkaaseen\nkeskusteluun. Pappi oli hänkin sitä mieltä, ettei Märtan pitänyt\nantautua uusiin seikkailuihin, mutta Niilo herra ja Åke herra\ntuumivat, että he kyllä puolustaisivat häntä, mitä ikinä uhkaisikin.\n\nLuultavasti edellinen tahtoi sattuneen tapauksen pohjalla yllyttää\nviimeksimainitun pikaiseen ratkaisuun. Nuori mies miellytti häntä\nsuuresti ja ylhäinen heimoside vieläkin enemmän.\n\nPappi arvasi hänen ajatuksensa ja virkkoi sentähden ääneensä, että\nvarmimman tuen saisi Märta siten, että menisi äkkiä kihloihin ja pian\nsen jälkeen naimisiin.\n\nNuoren Åke herran silmät puhuivat paremmin kuin sanat, mutta Niilo\nherra sanoi leikkisästi, että jollei pappivaari tahtonut ruveta hänen\nherrakseen ja miehekseen, oli tietymätöntä, mistä hän saisi sellaisen.\n\nTuumittiin monin puolin, millä tavoin sormus parhaiten oli\nlähetettävä omistajalleen. Niilo herra tahtoi ehdottomasti tehdä itse\nsen.\n\n\"Enkö ole itse tyttäreni edustaja?\" sanoi hän. \"Se häväistys, joka on\naiottu hänelle, kohdistuu minuunkin.\"\n\nSitä vastoin oltiin yksimieliset siitä, ettei tanskalaista ritaria\nkoetettaisi ottaa vangiksi; ensiksikään ei ollut varmaa, kuinka suuri\nseurue hänellä olisi mukanaan, toisekseen koko aiotut markkinahuvit\nmuuttuisivat veriseksi kahakaksi ja sellaisista oli jo saatu kylliksi.\n\nPappi vanhuksen uusien esitysten johdosta päätettiin vihdoin jättää\nMärta pappilaan, kunnes Otto Rud joukkoineen olisi karkoitettu\nkylästä.\n\nNiilo herralla ja papilla oli yhtä ja toista keskusteltavaa niistä\nvarokeinoista, joihin oli ryhdyttävä, ja sentähden molemmat nuoret\njätettiin kahdenkesken tutustumaan toisiinsa.\n\nNuori Märta muistutti pelästynyttä naarashirveä -- hän oli\nhämmästyksen ja pelästyksen valloissa tapahtuman johdosta, ja nyt\njätti hänet isänsä yksin nuoren ritarin seuraan; lapsi oli muutamissa\ntunneissa kokenut enemmän kuin koko edellisessä elämässään. Päivää\naikaisemmin olisi hän niin kahdenkesken satuttuaan heti juossut\netsimään äitiään; nyt istui hän hiljaa ja mietiskeli levotonna, eikö\nhänen isänsä joutuisi jononkin vaaraan Otto Rudin kanssa yhtyessään.\n\nÅke arvasi hänen ajatuksensa ja sanoi puolustavansa hänen isäänsä,\nmitä tulisikin tapahtumaan.\n\nMutta silloin Märta sanoi, että häntä surettaisi kovin, jos Åke\nherrallekin tapahtuisi jotakin pahaa, ja kun tämä silloin tarttui\nhänen pieneen kätöseensä, katsoi hän nuoreen mieheen niin hartaan\nuskollisin, niin lapsellisen viattomin silmin, että toinen tunsi\njoutuvansa tykkänään hänen valtoihinsa.\n\nJos Åke herra olisi pitänyt yhä kätöstä omassaan, olisi hän tehnyt\nsamoin kuin Otto Rud, ja vaikka hänellä olikin tytön isän suostumus\nsiihen, ei siltä ollut sanottu, että hänellä olisi tytön itsensä, ja\nsentähden päästi hän sen irti ilman pienintäkään puristusta. Mutta\nkysellä tytön kotoisia asioita ja kertoa omiaan, sen uskalsi hän\nkyllä tehdä.\n\nKuinka suloinen Märta olikaan puhuessaan äidistään ja omista\naskareistaan; ne olivat ikäänkuin punoutuneet toisiinsa, ja Åke\nherra saattoi hyvin ymmärtää, että kelpo rouva kasvatti tyttärestään\nkunnollista ja huolellista emäntää.\n\nSitten kertoi hän puolestaan tytölle, mutta jo nyt katsoi hän\nolevansa velvollinen tekemään sen täydellä vilpittömyydellä, ja\nniin sanoi hän jo poikasena juurtuneen mieleensä sen ajatuksen,\nettei mikään maallinen onni voinut kukoistaa hänelle eikä hänen\nsisaruksilleen. \"Meidän sukumme on varmaan kuoleva sukupuuttoon,\nennenkuin ilon ruusut ehtivät puhjeta Göksholmassa\", sanoi hän\nsyvästi huoaten.\n\n\"Sepäs on ihmeellistä!\" vastasi Märta. \"Minulle kajastaa elämä kuin\nihana kevätpäivä.\"\n\n\"Teidän suvussanne ei ole tehty mitään suurta rikosta\", sanoi nuori\nmies vakavasti.\n\n\"Mutta eikö sellaista voi sovittaa mitenkään muuten kuin kärsimällä?\nLuulen, että sen voi tehdä hyvillä töilläkin.\"\n\n\"Kenties, jos vain on tilaisuus siihen.\"\n\n\"Siihen on aina tilaisuus, jos vain tahtoo.\"\n\n\"Luuletteko niin?\"\n\n\"Olen varma siitä!\"\n\nNuorukainen katsoi neitoon; kuinka mielellään olisikaan hän tahtonut\nsanoa: \"Näyttäkää minulle tie, seuratkaa minua sille, ja minä olen\noleva onnellinen ihminen.\"\n\n\"Teillä on sisaruksia?\" kysyi neito.\n\n\"Veli ja sisko.\"\n\n\"Ovatko he samaa mieltä?\"\n\n\"Veljeni on selittänyt, ettei hän koskaan mene naimisiin. Hän ei sano\nvoivansa rakastaa.\"\n\n\"Sepäs merkillistä!\"\n\n\"Vanhempiamme surettaa se; hän on jalo, vilpitön herrasmies, mutta\nnaisvihaaja.\"\n\n\"Ja sisarenne?\"\n\n\"Hän meni kaksi vuotta sitten naimisiin herra Åke Yrjänänpojalle\n(Tott).\"\n\n\"No, eikö hän ole onnellinen?\"\n\n\"Ei!\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Märta oleskelee pitkät ajat Göksholmassa.\"\n\n\"Märta!... Onko hänenkin nimensä Märta?\"\n\n\"Niin on.\"\n\n\"Samoin kuin minunkin!\"\n\n\"Mutta hänellä ei ole teidän lempeitä silmiänne, ei teidän iloista\nhymyänne. Te voitte varmaan nauraa oikein sydämellisesti.\"\n\n\"Teen joka päivä niin.\"\n\n\"Meillä sitä ei tapahdu koskaan.\"\n\n\"_Teidän_ Märtaanne kenties pakoitettiin.\"\n\n\"Sitä pelkään.\"\n\n\"Sanotaan, että sellainen kuolettaa ilon.\"\n\n\"Sentähden ovat vanhempamme antaneet meille veljille vapauden valita\nkenen neitsyen tahdomme.\"\n\n\"Se on oikein. Kiiruhtakaa sitten.\"\n\n\"Minä olen jo valinnut.\"\n\n\"Sen parempi.\"\n\n\"Mutta en ole vielä kosinut.\"\n\n\"Tehkää se sitten.\"\n\n\"Ettekö luule, että hän antaa minulle kieltävän vastauksen?\" kysyi\nnuori mies innokkaasti ja tarttui uudestaan neidon käteen.\n\nNeito katsoi häneen. \"Ei, jos hänen sydämensä on vapaa. Sanokaa\nminulle, oletteko veljeenne?\"\n\n\"Hän voi väliin olla paljon iloisempi, mutta myöskin paljon synkempi\nmieleltään kuin minä.\"\n\n\"Jos voisin, niin naittaisin teidät molemmat; silloin tulisi jälleen\niloa Göksholmaan.\"\n\nHerra Niilo Ragvaldinpojan saapuminen teki lopun keskustelusta; nopea\nsilmäys, jonka hän heitti nuoriin, ei selittänyt hänelle mitään.\n\n\"No, Åke herra, tahdotteko tulla mukaan?\" kysyi hän.\n\nTämä nousi, melkolailla tyytymätönnä siitä, että hänet oli\nkeskeytetty juuri ratkaisevana hetkenä.\n\nNiilo herra oli pitänyt huolen siitä, että asemiehet ja palvelijat\nolivat valmiit lähtemään, kaikki tyyni aseissa; kukaan ei voinut\ntietää, kuinka kaikki tulisi päättymään.\n\n\"Isä, älkää ryhtykö taisteluun!\" pyysi Märta innokkaasti ja hädissään.\n\n\"Ole huoletta, lapsi, ja kiitä Jumalaa siitä, että hän on antanut\nsinulle sellaiset puolustajat.\"\n\nHän painoi suukkosen tytön otsalle ja kehoitti häntä sitten sanomaan\njäähyväiset Åkelle.\n\nMutta nuorukainen ei rohennut käyttää tarjottua tilaisuutta\nhyväkseen; hän ei edes rohennut tarttua ojennettuun käteen, vaan\nainoastaan kumarsi.\n\nMärta seisoi ikkunassa niin kauan kuin saattoi nähdä heidät; sitten\nhän polvistui madonnan eteen ja rukoili lapsenhartaudella isänsä ja\nritarin puolesta.\n\nSen jälkeen istuutui hän uudestaan ikkunan ääreen, ja nyt risteilivät\nhänen mielessään monet monituiset ajatukset. Hän ajatteli milloin\nomaa iloista, rauhallista kotiaan, milloin synkkää, syyllisyyden\npainamaa Göksholmaa, ja ne kietoutuivat niin toisiinsa, että hänestä\ntuntui väliin hänen kotinsa olevan Göksholmassa, väliin tuntui\nGöksholma olevan siirretty hänen kotiinsa.\n\nJätämme hänet hetkeksi yksin unelmoimaan seurataksemme pientä parvea,\njoka lähti pappilasta ripein askelin markkinapaikalle.\n\nTäällä oli kaikkialla elämää ja liikettä. Kauppa oli kojuissa\nvilkkaampaa kuin oli odotettu; kaikkien arkkujen pohjilta oli\netsitty jokainen penni esiin, käytettiin nauhoihin, neuloihin ja\nkaulaliinoihin mitä olisi tarvittu elintarpeihin. Se, joka kuukausia,\njopa vuosiakin oli kärsinyt välttämättömimpäinkin tarpeidensa\npuutetta, saa joskus vastustamattoman halun ylellisyyteen, ja\noluttuvissa näyttäytyi, kuinka puutetta kauan kärsineet mielellään\nkorvaavat vahingon ottamalla aika humalan.\n\nIlo oli ylenpalttinen, hurja ja myrskyinen; markkinavieraat\ntiesivät, ettei sitä voinut kestää kauan, sentähden oli se oleva\nniin perinpohjainen kuin mahdollista, ja kun sitä oli helpoin\nilmaista huutaen ja rähisten, huudettiin ja rähistiin, minkä\ntalonpoikaiskeuhkot kestivät, huuliharppujen, räikkätorvien ja\nrumpujen säestäminä.\n\nHerrasväen tieltä väistyi joukko nöyrästi syrjään, mutta nämä\npysähtyivät ainoastaan etevimpäin kojujen eteen, ja mitä ostettiin,\nse jaettiin palvelusväelle.\n\nNiilo ja Åke herra kulkivat verkalleen kojujen välitse, heitä ympäröi\nniin taaja palvelija joukko, ettei ollut lainkaan helppo asia\nnähdä, oliko naisiakin piirin keskellä. Kivenheiton päässä kylän\nulkoreunasta näkivät ne koko joukon valkotakkeja, päissä karkeat\nhuopahatut, ja tämä joukko tuli hitaasti heitä vastaan.\n\n\"Tuolla he ovat!\" kuiskasi Niilo herra vierustoverilleen. \"Nyt on\noltava varuillaan!\"\n\nParvi liikkui yhä eteenpäin.\n\nPitkätakit asettuivat keskelle heidän tietänsä.\n\n\"Tieltä pois!\" huusi Niilo herra.\n\n\"Me vaadimme veroa!\" vastasi eräs ääni.\n\n\"Mitä veroa?\" kysyi Niilo herra.\n\n\"Avatkaa rivit!\"\n\n\"Tässä on vero!\" huusi edellinen jälleen. \"Kuoliaaksi ammuttu lintu,\njoka, niin ylen koristeltu kuin onkin, ei kuitenkaan ole muuta kuin\nhaaska; kauppahinnan, joka sillä on kaulassaan, heitämme antajalle\nvasten naamaa!\" Ja näiden sanojen jälkeen lensi leivonen vielä kerran\nkorkealle ilmaan ja putosi sitten vihollisten joukkoon.\n\nHe päästivät raivon huudon.\n\n\"Ja nyt, pojat, avatkaa rivit!\"\n\nSamassa ojensi jokainen asemies ja palvelija pyssynsä ja ampui\nlaukauksen.\n\nVähintään kymmenkunta kaatui, toiset lähtivät hirveästi rähisten,\nuhkaillen ja kiroillen käpälämäkeen niin nopeasti kuin voivat.\n\n\"Nyt luudat käsiin!\" huusi Niilo herra. \"Rientäkää vihollisten\njälkeen minkä kynnestä kerkiää!\"\n\nJa nyt alkoi kilpajuoksu. Turhaan huuteli Otto Rud väkeään\npysähtymään; silmittömän säikähdyksen valtaamina syöksyivät he\ntiehensä, mutta heitä estivät pitkät takit, joihin he eivät olleet\ntottuneet, he heittivät kuperkeikkaa usein toistensa ylitsekin,\nja silloin ruotsalaiset havuluudat peittosivat heidän selkiään\nniin perinpohjin, että he vain töintuskin voivat kömpiä pystyyn\njatkaakseen juoksuaan.\n\nOtto Rud oli heittänyt pois valepukunsa; jos hänen väkensä olisi\npitänyt puoliaan, olisi hän uskaltanut käydä otteluun vihollista\nvastaan, nyt täytyi hänen ajatella ainoastaan miten itse selviäisi\npälkähästä, mutta paetessaan vannoi hän hirveimmän valan kostaa\nniille, jotka olivat saaneet hänelle aikaan sellaisen häväistyksen.\n\nKun takaa-ajoon oli vihdoin väsytty, antoi Niilo herra merkin\npalaamiseen ja paluumatka tapahtui laulaen ja iloisesti leikkiä\nlaskien. Kaatuneista löydettiin ainoastaan kaksi enää maassa\nmakaamassa. Kun heitä lähemmin tarkastettiin, huomattiin heidän\nmakaavan päihdyksissään. Haulilaukaus oli heitä ainoastaan lievästi\nhaavoittanut. Talonpoikaistakin alla oli heillä tavallinen\ntanskalainen merimiehen puku. Niilo herra käski heti viedä heidät\nvankeuteen.\n\nLopuksi kutsui Niilo herra kaikki urhonsa parhaaseen oluttupaan, ja\nkun hän jäi sinne itsekin, katsoi myös Åke herra olevansa velvollinen\nviipymään, kuinka palavasti hänen sydämensä vetikin häntä pappilaan.\n\nPalaamme sinne etukäteen.\n\nMärta ei ollut kovinkaan monta minuuttia ehtinyt istua unelmoiden\nikkunan ääressä, kun hän kuuli kavionkopsetta ja näki nuoren\nratsastajan laskettavan pihalle.\n\nVanha tallirenki tuli heti ottamaan vastaan hänen hevostaan, ja pappi\nmeni eteisen ovelle toivottamaan vieraan tervetulleeksi. Märta kuuli,\nkuinka he melkein kuiskien puhelivat keskenään, heti sen jälkeen\navautui arkituvan ovi, jossa Märta istui, ja molemmat astuivat sisään.\n\nNuori tyttö aikoi hiipiä kyökin kautta pois, mutta pappi pyysi häntä\njäämään.\n\n\"Seikkailu on onnellisesti päättynyt\", sanoi hän, \"ja isääsi\nodotetaan pian takaisin. Menen häntä vastaan ja jätän sinut tämän\njalon herran suojelukseen.\"\n\nNäin sanoen meni hän, sanomatta, kuka jalo herra oli.\n\nKun Märta kohotti katseensa, hämmästytti häntä se ihaileva katse,\njolla vieras häntä tähysti, mutta se oli kaikkea muuta kuin rohkea;\nhänen täytyi hymyillä punastuen kääntyessään vieraasta pois.\n\n\"Kautta madonnan, olette ihanin neitsyt, mitä olen konsaan nähnyt!\"\nhuudahti vieras.\n\n\"Oletteko tullut tänne sanoaksenne minulle sen?\"\n\n\"En, mutta se oli ensimäinen vaikutelma, jonka tunsin teidät\nnähdessäni, armas Märta.\"\n\n\"Mistä tiedätte nimeni?\"\n\n\"Tiedän myös, että isänne ja Åke ritari ovat menneet taistelemaan\nnoitaa vastaan, joka tahtoi ryöstää teidät.\"\n\n\"Jos kunnianarvoisa pastori on kertonut sen, ei tiedoissanne juuri\nole mitään noituutta.\"\n\n\"Ihanin neitsyt, jos täällä harjoitetaan noituutta, niin te yksin\nteette niin.\"\n\n\"Jos ymmärtäisin sellaista, tietäisin ainakin teidän nimenne.\"\n\n\"Haluatteko sitä?\"\n\n\"Sitä en kiellä.\"\n\n\"Katsokaa tarkoin, ettekö tunne minua.\"\n\nMärta katsoi häneen, mutta sai tällöin kestää sellaisen ristitulen\nhänen silmistään, että kääntyi uudestaan punastuen pois. \"Minusta\ntosin tuntuu, että olen nähnyt jonkun, joka muistuttaa teitä, mutta\nen tunne teitä sittenkään.\"\n\n\"Tämä joku ei sitten ole teille erittäin rakas.\"\n\n\"Ei, en tiedä edes, kuka hän on.\"\n\n\"Åke ritari kenties.\"\n\n\"Te olette hänen Maunu veljensä\", huudahti tyttö innokkaasti ja\nsäteilevin silmin.\n\n\"Mikä hyvä enkeli on maininnut nimeni?\"\n\n\"Kukas muu kun Åke herra!\"\n\n\"Sanokaa minulle, mitä hän on sanonut.\"\n\n\"Että te voitte olla iloinen ja surullinen, mutta ettette voi... ette\nvoi...\"\n\n\"Sepäs on visaista.\"\n\n\"Ette voi sietää naisia.\"\n\n\"Mitä siitä ajattelitte?\"\n\n\"Toivon, että sekä te että Åke herra pian löytäisitte viehättävän\nmorsiamen.\"\n\n\"Åke on onnellinen, hän.\"\n\n\"Hänen sanoistaan arvasin, että hän on jo löytänyt, mitä on etsinyt;\nse kyllä onnistuu teillekin.\"\n\n\"Onko Åke sanonut teille hänen nimensä?\"\n\n\"Ei, mutta voin ymmärtää, ettei hän ole ylhäistä syntyä. Mitä se\nmerkitsee, ritari, jos he rakastavat toisiaan?\"\n\n\"Siinä olette oikeassa!\"\n\n\"Nyt on teidän tehtävä kuten hänenkin.\"\n\n\"Minä en uskalla.\"\n\n\"Miksi ette?\"\n\n\"Ettekö ole kuullut ennustusta?\"\n\n\"Rakkaus voi tehdä sen tyhjäksi.\"\n\n\"Luuletteko niin?\"\n\n\"Olen varma siitä.\"\n\n\"Neuvotteko minuakin koettamaan onneani?\"\n\n\"Neuvon.\"\n\n\"Voitteko uskoa, että pelkään?\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Oi, se on niin kummallinen tarina!\"\n\n\"Tarina?\"\n\n\"Joka liittyy ennustukseen.\" Märta huokasi syvään; kuinka mielellään\ntahtoikaan hän kuulla sen, mutta hän ei rohennut sitä pyytää.\n\nRitari istui mietteihinsä vaipuneena. Hetken kuluttua sanoi hän\ntyttöön katsomatta: \"Tahdotteko kuulla sen?\"\n\n\"Oi, niin mielelläni!\"\n\nJa Maunu herra tarttui aivan kuin tietämättään hänen käteensä, eikä\ntyttö rohennut vetää sitä pois, jottei häiritsisi toisen ajatus\njuoksua.\n\n\"Tietäjäakka sanoi, että sukumme on kuoleva sukupuuttoon.\"\n\n\"Niin, tiedän sen.\"\n\n\"Mutta myös, että toisen rakastetusta tulee toisen morsian.\"\n\n\"Käsittämätön, kuten kaikki ennustukset.\"\n\n\"Ja kuitenkaan ei impi tule kummankaan omaksi.\"\n\nMärta värisi. \"Millainen sitten olisi hänen kohtalonsa?\"\n\n\"Sitä en tiedä. Mutta ajatteles nyt, jos mielessäni syttyy\nintohimoinen rakkaus häneen, jota veljeni rakastaa.\"\n\n\"Tiedättekö, kuka hän on?\"\n\nRitari pudisti päätänsä vastaamatta mitään.\n\nKunpa Märta olisi edes saanut kätensä irti. Hän tunsi, kuinka ritarin\nkädet olivat väliin polttavan kuumat, väliin kylmät, ja hän tunsi\nlevottomuutta ja pelkoa.\n\n\"Mutta jos kysyn häneltä -- veljeni tietämättä -- kysyn häneltä,\njota rakastan, onko veljeni ennen pyytänyt hänen sydäntään ja\nuskollisuuttaan, eikö minulla ole oikeus odottaa avomielistä,\nvilpitöntä vastausta?\" Hän piti lujasti tytön kädestä.\n\n\"Kyllä aivan varmaan\", vastasi tämä ja tahtoi vetää kätensä pois.\n\n\"Ei, ei, älkää vielä!... Sanokaa minulle, onko veljeni jo puhunut\nhänelle rakkaudestaan?\"\n\n\"En minä tiedä\", vastasi Märta yhä enemmän hädissään.\n\n\"Kuka nainen ei sellaista ymmärtäisi. Ajatelkaa vain miestä, joka on\nkosinut teitä.\"\n\n\"Sitä ei ole tehnyt kukaan.\"\n\n\"Ei kukaan!\" huudahti ritari kiihkeästi.\n\n\"Ei, ei kukaan!\"\n\n\"Märta, onko se mahdollista!... Veljeni ei siis ole...\" Hän kietoi\nkäsivartensa tytön ympäri ja puristi hänet kiihkeästi syliinsä.\n\n\"Ritari, mitä ajattelette?\" huudahti Märta vapauttaen itsensä.\n\n\"Että rakastan sinua yli kaiken maailmassa, ja että se on\nkuolemantuomioni, jollette suostu minun morsiamekseni\", sanoi hän\nkunnioittavasti notkistaen toisen polvensa lattiaan. \"Oi Märta,\nojenna minulle kätesi merkiksi, että suostut ja annat anteeksi.\"\n\nMärta oli niin pelästynyt, että tuskin tiesi mitä teki, ennenkuin\ntunsi ritarin suutelevan käsiään, vetävän hänet syliinsä ja antavan\nhänen huulilleenkin veronsa.\n\nKun ensi hurmaus oli hieman asettunut, tunsi hän istuvansa ritarin\nrinnalla, tämä oli kietonut käsivartensa hänen vyötärölleen ja hän\nlepäsi tämän rintaa vasten. Pieni Märta parka, hän oli kuin unissaan\neikä tiennyt kuinka kaikki oli tapahtunut. Täällä istui hän vieraan\nmiehen rinnalla, eikä hänen isänsä ja äitinsä tiennyt siitä mitään.\n\nMutta ritari puhui yhtämittaa, hän kuvaili Göksholmaa, kuinka\nhän tulisi sinne rakastetuksi valtiattareksi; vanhempainsa iloa\nsaadessaan sellaisen tyttären; kuinka hänen elämänsä ainoa pyrkimys\ntulisi olemaan valmistaa Märtalle iloa ja onnea.\n\n\"Mutta muistelen veljenne sanoneen, ettei teidän sydämenne voinut\nrakastaa\", sanoi Märta.\n\n\"Niin minäkin luulin, mutta sinut nähdessäni tunsin kuin salaman\niskun; nyt rakastan. Oi Märta, et voi kuvitellakaan, kuinka suuresti\nrakastan.\"\n\n\"Kas, kas!\" huudahti tyttö hypähtäen pystyyn. \"Tuolla tulee Åke herra\nja isäni. Saatte kertoa hänelle mitä on tapahtunut, minä en voi olla\nsilloin läsnä.\" Ja nopein askelin riensi hän huoneesta.\n\nRitari katsoi hänen jälkeensä. \"Rakastakoonpa veljeni häntä tai ei\",\njupisi hän, \"täytyy hänen tulla minun omakseni, sillä ilman häntä en\nvoi elää\".\n\nNiilo herra ja Åke ritari olivat jo papilta saaneet tiedon Maunu\nherran saapumisesta. He ihmettelivät aikalailla, mikä mahtoi olla\nsyynä; Åke pelkäsi veljensä saapuneen estämään hänen kosintaansa;\nmutta vaikka molemmat olivatkin hämillään toisensa nähdessään, näytti\nkohtaus kuitenkin olevan sydämellinen molemmin puolin.\n\nNiilo herra kertoi, kuinka hän oli ajanut pois Otto Rudin, ja kaikkia\nnauratti se harmi, jonka tappio hänelle tuotti; sellaista ei hän\nvarmaan tulevaisuudessa uskaltaisi yrittää.\n\nMutta nyt ei Maunu ritari voinut enää kauemmin olla selittämättä\nsyytä saapumiseensa; hän luki kysymyksen siitä kaikkien kasvoilta.\nEdellisen keskustelun aikana ei hän ollut voinut salata\nlevottomuuttaan, ja hänen huomautuksensa ja lausuntonsa olivat\nsen riittävästi ilmaisseet. Nyt täytyi hänen tarttua asiaan ja\nväkinäisesti naurahtaen kysyi hän, tahtoivatko he nyt kuulla, mitä\nhänellä oli kerrottavaa; ei se kestä kovin kauan, mutta on varmaan\nsitä odottamattomampaa. Kaikki olivat uteliaita, mutta ei kukaan\nyhtä suuresti kuin Åke. Jos veli toi viestin vanhemmilta, että he\nkieltäyivät suostumasta hänen avioliittoonsa Märtan kanssa, niin oli\nhän lujasti päättänyt olla siihen mukautumatta.\n\nMaunu ritari kääntyi herra Niilo Ragvaldinpoikaan ja kertoi nauraen,\nettä kun hänen veljensä oli sanonut haluavansa nähdä ja mahdollisesti\nkosia kaunista Märta Niilontytärtä, oli hän ilmaissut suurimman\ntyytymättömyytensä siihen, mutta se ei auttanut ja hänen veljensä\nlähti kosintamatkalle.\n\n\"Mutta minun vastahakoisuuteni ei siitä vähentynyt\", jatkoi Maunu\nherra, \"ja minut valtasi kiihkeä halu estää tämä liitto tavalla tai\ntoisella\".\n\n\"Se ei sinulle koskaan onnistu, mikäli...\"\n\n\"Anna minun jatkaa. Läksin tänne ainoastaan yhden palvelijan\nseuraamana; en tiennyt itsekään mitä tahdoin; ennen kaikkea täytyi\nminun nähdä neitsyt.\"\n\n\"Hän ei miellyttänyt teitä\", huomautti Niilo ivallisesti.\n\n\"Koskaan en ole unhoittava, mitä tunsin hänet nähdessäni; oli\nkuin kaikki sisälläni olisi muuttanut tuokiossa muotoaan; ynseys,\nkylmäkiskoisuus muuttui tuokiossa ihailuksi ja intohimoiseksi\nrakkaudeksi.\"\n\n\"Rakkaudeksi?\" kirkaisi Åke.\n\n\"Kysyin häneltä, olitko sinä kosinut, mutta silloin hän vastasi, että\nsinä olit puhunut hänelle toisesta, johon sydämesi oli kiintynyt, ja\nkun olin tyyntynyt siinä suhteessa, silloin ilmaisin rakkauteni ja\nsanoin, etten voinut elää ilman häntä. Kun hän näki teidän tulevan,\ntempaisihe hän irti sylistäni ja sanoi: 'Kerro sinä heille, minä en\nvoi.' Niin pakeni hän täältä.\"\n\nKalmankalpeana kuunteli Åke kertomusta. Veli olisi voinut kertoa niin\nlyhyeen tai pitkään kuin olisi tahtonut; Märta oli häneltä ainaiseksi\nmennyttä, ainoastaan sen hän käsitti, ainoastaan siitä välitti.\n\nNiilo herra oli mitä suurimmassa määrin hämmästynyt ja samalla\nmielissään; vanhemman veljen reippaampi olento miellytti häntä\nparemmin kuin toisen hentous, ja menettelyn epärehellisyys ei häntä\npaljon liikuttanut.\n\nSentähden pudisti hän lujasti ritarin kättä, meni sitten ovelle\nja huusi, niin että kartano kajahti: \"Märta!\" Sitten hän nauroi\nsydämensä pohjasta.\n\nMärta astui heti kohta huoneeseen allasilmin ja hehkuvin poskin,\nmutta pysähtyi nöyrästi ovensuuhun.\n\n\"Täällä kerrotaan merkillisiä uutisia!\" huusi Niilo herra häntä\nvastaan. \"Sinä olet kihlautunut minun tietämättäni.\"\n\n\"Se tuli niin äkkiä, minä en saanut miettimisaikaa\", vastasi tyttö\nsammaltaen.\n\n\"Mutta ojensithan kuitenkin kätesi omasta tahdostasi?\" kysyi ritari.\n\n\"Kyllä\", vastasi Märta ja kohotti katseensa; se kohtasi Åken katseen.\n\nKäsittikö hän tällä hetkellä, että Åkekin rakasti häntä, vai miksi\nhän muuttui melkein yhtä kalpeaksi kuin tämäkin? Hoippuvin askelin\nhän meni isänsä luo, joka pani hänen kätensä Maunu ritarin käteen ja\nsiunasi heidän liittonsa.\n\nEi ole pelkkää pilaa, kun sanotaan, että me useimmiten puhumme\npeittääksemme ajatuksiamme; ken tahtoo tietää ajatukset, hänen\non osattava lukea silmistä, näistä sielun peileistä, jotka eivät\nkoskaan voi täydellisesti salata mitä mielessä liikkuu. Maunu ja\nÅke vaihtoivat myös katseen, ja vanhempi ymmärsi siitä, että hänen\nveljensä uskoi omistavansa sen sydämen, jonka hän oli viekkaudella\nhoukutellut itselleen, ja samoin kuin isoisä oli murhannut Ruotsin\nonnen, niin oli nyt veli tuhonnut veljensä onnen ja siten erinnyt\nhänestä ainiaaksi.\n\nÅke näki veljensä silmistä kuvastuvan häpeän, mustasukkaisuuden ja\nvihan, ja hänenkin täytyi ajatella isoisää henkipattona harhailemassa\nympäri maata, ja hän muisti tarkkaan, kuinka katkerat tämän viimeiset\nhetket olivat. Mitä arvoa onkaan onnella ilman tyyntä omaatuntoa.\n\nPapilta ei ollut kysytty mitään, ja sentähden ei hän ollut\nsekaantunut keskusteluun. Nyt sanoi hän hiljaa Åkelle, että halusi\npuhutella häntä kahdenkesken, ja nuori mies seurasi heti.\n\nMaunu näytti silloin tuntevan todellista helpoitusta, nyt hän tahtoi\nesteettömästi sopia Niilo herran kanssa häistä, jotka hän tahtoi\nviettää niin pian kuin mahdollista.\n\nMutta Märta, joka siihen asti oli ollut hiljaisena kuulijana, sanoi\ntällöin, että ensin oli saatava hänen äitinsä suostumus. Niilo herra\narveli, että se oli tarpeeton, mutta kun Märta pysyi lujana, pääsi\nhänen tahtonsa voitolle.\n\nOn ihmisiä, jotka ikäänkuin uinuvat kotelossaan läpi elämän, toisilta\npuhkeaa kuori ennen aikojaan, ja heidän täytyy avata siipensä\nlentoon, ennenkuin ovat saaneet voimia siihen.\n\nNiin oli Märtan laita. Kun hän illalla oli vihdoin jäänyt yksin\npieneen kamariinsa, tunsi hän itsensä tuiki väsyneeksi ja kurjaksi,\nkykenemättömäksi ajattelemaan ainoaakaan selvää ajatusta. Mutta\nalituiseen hän näki edessään kaksi silmää, jotka katselivat häntä\nmelkein epätoivon ilmein, ja vastoin tahtoaankin täytyi hänen\nmietiskellä, mitähän ne tahtoivat hänelle sanoa.\n\nNiinkuin käännellään kirjan lehtiä toinen toisensa jälkeen vihdoin\nlöytääkseen sisällön ratkaisun, niin koetti hän palauttaa muistoonsa\nkaiken, mitä Åke oli sanonut, vieläpä selittää jokaisen katseenkin,\nja kun hänelle silloin selvisi, että Åke epäilemättä rakasti häntä,\nsilloin painoi hän päänsä käsiinsä ja itki hiljaa, mutta niin\nkatkerasti, että sydän aivan oli pakahtumaisillaan, ja hän rukoili\nJumalaa pyytäen saada kuolla.\n\nMutta arkituvasta kuuli hän isänsä hilpeän, äänekkään naurun; tehty\nliitto oli hänelle mieleen. Niilo herra oli ankara ja vaatelias\nherra; hän oli vihoitellut emännälleen siitä, että tämä synnytti\nhänelle ainoastaan tyttäriä, mutta heidän tavaton kauneutensa oli\nherättänyt hänen mielessään ylhäisten vävyjen toiveita, ja hänen\ntoiveensa olivat toteutuneet, ennenkuin hän oli rohennut toivoakaan.\n\nJos Otto Rud olisi kosinut hänen tytärtään tavallisessa\njärjestyksessä, ei hän suinkaan olisi mistään isänmaallisista syistä\nkatsonut olevansa velvollinen kieltämään suostumustaan. Nyt sitä\nvastoin, kun tytöllä jo oli kosija, saattoi hän esiintyä kuinka\npöyhkeästi tahansa, ja niin hän esiintyikin, kuten tiedämme. Niilo\nherra aivan riemuitsi mielessään ajatellessaan, kuinka korkealle hän\noli nouseva tulevain ylhäisten vävyjensä olkapäillä.\n\nMaunu herran kanssa hän sopi siitä, että häät vietettäisiin kolmen\nviikon kuluttua; hän saattoi taata sanallaan, että hänen emäntänsä\nkyllä oli taivuttava Märtankin siihen. Mutta se ei suinkaan\nestänyt ritaria ennenkin käymästä heidän luonaan; \"linnoituksen,\njoka oli valloitettu äkkirynnäköllä, täytyy oppia tuntemaan uusi\npäällikkönsä\", sanoi hän nauraen. \"Eräs asia huolestuttaa minua\",\ntuumi Maunu. \"Mikä se on?\"\n\n\"Minusta näyttää, kuin veljeni olisi pahoillaan.\"\n\n\"Meidän kesken: ettekö ennättänyt häntä ennen?\"\n\n\"Ihastuin niin Märtan nähdessäni.\"\n\n\"Minua miellytitte heti paljoa enemmän.\"\n\n\"Milloin saan tulla käymään?\"\n\n\"Viikon kuluttua; niin pitkä valmistusaika on meidän jätettävä\nhänelle ja hänen äidilleen.\"\n\n\"Viivyttekö kauankin täällä?\"\n\n\"Lähdemme huomenna puolipäivän ajoissa.\"\n\n\"Silloin tulen minä saattamaan.\"\n\n\"Se on hyvä; silloin on teillä tilaisuus kuiskailla helliä sanoja\nhänelle. Sellaisista sokerileivoksista naiset pitävät.\" Ja Niilo\nherra nauroi täyttä kurkkua, joko sitten onnesta tai oluesta, joka\nnousi hänen päähänsä.\n\nMutta seuraavana aamuna anivarahin koputti joku hiljaa Märtan kamarin\novelle. Hän oli nukahtanut pää pöytää vasten, nyt hypähti hän\nnopeasti ja meni unenhorroksissa ovea avaamaan.\n\nTulija oli vanha pappi, joka katseli häntä osanotolla. \"Sinä et ole\nlainkaan levännyt vuoteessasi, tyttäreni?\" kysyi hän.\n\n\"En, se oli minulle mahdotonta.\"\n\n\"Arvasin sen.\"\n\n\"Kuinka on...?\" Hän katseli vakoillen ympärilleen. \"Kuinka on Åke\nherran laita?\" kysyi hän, ja tuokioksi levisi hento puna hänen\nkalpeille poskilleen.\n\n\"Paremmin nyt. Hän lähtee hetken kuluttua.\"\n\n\"Tahdotteko sanoa hänelle terveisiä minulta?\"\n\n\"Hän pyytää puhutella sinua.\"\n\n\"Onko se mahdollista! Eikö hän ole suuttunut?\"\n\n\"Ei, ei suinkaan.\"\n\n\"Mutta voinkohan minä...\"\n\n\"Riippuu sinusta itsestäsi. Minä kieltäydyin kauan viemästä hänen\nviestiään, mutta hän sanoi minulle, että hän... että hän tahtoi sanoa\nsinulle ikuiset jäähyväiset.\"\n\n\"Pyhä neitsyt, nyt toteutuu ennustus.\"\n\n\"Sinun vallassasi on estää se.\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Veljekset on eroittanut rakkaus sinuun, aistillinen rakkaus. Yhdistä\nnyt heidät puhtaalla, taivaallisella rakkaudella.\"\n\n\"Voinko tehdä sen?\"\n\n\"Riippuu siitä, millainen rakkautesi on.\"\n\n\"Isä, siunatkaa minua!\" Hän vaipui papin jalkoihin, ja tämä laski\nrukoillen kätensä hänen päälaellensa.\n\n\"Viekää nyt minut hänen luoksensa\", sanoi hän sen jälkeen.\n\n\"Tulitte siis kuitenkin, neitsyt\", sanoi Åke hänet nähdessään.\n\"Odotin, että oma onnenne olisi tehnyt teidät tunteettomaksi sille\ntuskalle, jota minä kärsin.\"\n\n\"Jos voisin sen tehdä, tahtoisin olla teidän sijassanne.\"\n\n\"Nyt en ymmärrä teitä.\"\n\n\"Ettekö ole ennen puhunut minulle ennustuksen voimasta; epäilemättä\njuuri sen vaikutuksesta luulin teidän jo olevan sidotun. Sanoitte\nolevan korkeimman toivomuksenne, että veljennekin joutuisi kihloihin,\nja ajattelin teitä ojentaessani käteni.\"\n\n\"Kaikki pyhimykset, minä siis olen...\"\n\n\"Siltä näyttää.\"\n\n\"Märta, rakastatko minua?\"\n\n\"Sitä en tiedä.\"\n\n\"Tuntisin itseni vähemmän onnettomaksi, jos tietäisin, että sydämesi\noli minun.\"\n\n\"Rakastakaamme tästälähin toisiamme kuten sisarukset.\"\n\n\"Sitä en voi.\"\n\n\"Silloin rakastan sinua korkeammin.\"\n\n\"Mitä sanot?\"\n\n\"Koko elämäni pyrkimys on oleva saada teidät palaamaan, niin että\nveljellisessä rakkaudessa käytte keskenänne käsikädessä.\"\n\n\"Se ei tapahdu koskaan!\"\n\n\"Olenko minä sitten tiellä?\"\n\n\"Veljeni petollisuus on.\"\n\n\"Antakaa anteeksi hänelle, minun tähteni.\"\n\n\"Rakastatko häntä?\"\n\n\"Hän on tuleva miehekseni!\"\n\n\"Vilpillä ja viekkaudella hän sinut voitti.\"\n\n\"Unhoittakaa se.\"\n\n\"Minä en voi.\"\n\n\"Eikö minunkin täydy tehdä se?\"\n\n\"Märta, sinä rakastat minua!\"\n\n\"Teistä on tuleva ystäväni ja veljeni. Oi sanokaa, Åke, eikö tämä ole\nenemmän kuin kaikki muu?\"\n\nÅke katsoi Märtaan. \"Sinä voit kyllä saada minut mihin tahdot\", sanoi\nhän.\n\n\"Kiitos! Luvatkaa sitten, että kaikki on oleva niinkuin ennenkin\nteidän ja veljenne välillä.\"\n\n\"Siitä ei koidu mitään hyvää, Märta.\"\n\n\"Kyllä, kyllä, siitä täytyy! En voisi sietää sitä ajatusta, että\npakenisitte kotoanne minun tähteni.\"\n\n\"No hyvä, tahdon jäädä teidän tähtenne.\"\n\n\"Pyhä neitsyt olkoon kiitetty!\"\n\nOvi aukeni ja Maunu astui sisään. Joko oli hän kuunnellut keskustelua\ntai ei häntä miellyttänyt heidän kahdenkeskinen keskustelunsa, mutta\nrypistynein otsin hän vain tervehti Märtaa.\n\n\"Miksi et ole vielä lähtenyt?\" kysyi hän Åkelta jokseenkin ankarasti.\n\n\"Olen muuttanut suunnitelmani, nyt jään tänne.\"\n\n\"Mistä syystä?\"\n\n\"Minun pyynnöstäni\", huomautti Märta. \"Mitä se sinuun kuuluu?\"\n\n\"Kun hän on teidän veljenne, on hän nyt minunkin.\"\n\n\"Mutta jollen tahdo sitä?\"\n\n\"Tahdotte kyllä -- minun tähteni\", lisäsi Märta hiljempaa.\n\n\"Sinun tähtesi?\" Hän kietoi käsivartensa lujasti morsiamensa\nympärille ja painoi pitkän suudelman hänen huulilleen.\n\nÅke päästi huudahduksen ja riensi ovelle. \"Näetkös\", sanoi ritari,\n\"juuri siksi emme voi olla yhdessä; olisimme molemmat mustasukkaiset\ntoisillemme, ja mustasukkaisuus synnyttää vihamielisyyttä; sentähden\ntäytyy meidän ainakin jonkun aikaa elää erillämme, se olisi Åken\npitänyt ymmärtää.\"\n\n\"Tuolla hän ratsastaa ulos pihasta!\" huudahti Märta. \"Hän lupasi\nkuitenkin minulle...\" Ja hän juoksi parvekkeelle huutaen: \"Åke, Åke!\"\n\nMutta tämä jatkoi ratsastustaan ja ainoastaan huiskutti hänelle\nhattuaan.\n\nKun Märta palasi takaisin, olivat hänen silmänsä kyynelissä.\n\n\"Olisit varmaan nähnyt mieluummin, että minä olisin lähtenyt pois ja\nhän jäänyt tänne\", lausui ritari katkerasti.\n\nMärta katsoi häneen. \"Luuletteko tosiaankin tulevanne onnelliseksi\nminun kanssani?\" kysyi hän nöyrästi.\n\n\"Tiedän vain, että rakastan sinua niin suuresti, että tahtoisin\nmieluummin olla kirottu kuin luovuttaisin sinut jollekin toiselle.\"\n\nMärta kääntyi väristen hänestä pois. Isänsä käskystä täytyi hänen\nsitten tehdä kiertokulku markkinoille.\n\nNiilo herra sai sillaikaa tilaisuuden kertoa kahakasta Otto Rudin\nkanssa, eikä hän suinkaan jättänyt tällöin koristelematta omia\nurotekojaan.\n\nPuolipäivän aikaan lähdettiin vihdoin matkalle; Niilo\nRagvaldinpojalla oli ainoastaan puolen päivän matka. Ritari olisi\ntosin mielellään saattanut heitä kotiin Ragvaldsbrohon, mutta hän\nei tahtonut, että Åke joutuisi kovin paljon ennen ja ehtisi esittää\nasian vanhuksille ylen epäsuotuisassa valossa, ja sentähden täytyi\nhänen erota matkaseurastaan; mutta sitä ennen oli hän melkein uhaten\npakoittanut Märtan moneen kertaan sanomaan, että rakasti häntä.\n\nMillä helpoituksen tunteella Märta näkikään hänen poistuvan! Niilo\nherra tyttärensä ja seurueensa kera kannusti nyt ratsujaan ehtiäkseen\nkotiin ennen päivänlaskua.\n\nMärtan äiti, Anna rouva, oli jo kaukaa kuullut kavioiden kopseen, ja\nhän seisoi jo pihalla toivottaakseen tulijat tervetulleiksi.\n\n\"Jumala ja hänen enkelinsä olkoot kiitetyt siitä, että olen saanut\nteidät takaisin!\" huudahti hän. \"Ette voi paljoakaan käsittää, kuinka\npeloissani olen ollut.\"\n\n\"Te naiset näette kummituksia keskellä päivää!\" huudahti Niilo herra.\n\"On tapahtunut ainoastaan ilahuttavia asioita.\"\n\nNeitsyt syleili melkein loputtomiin äitiään ja sisariaan;\nviimeksimainituilla oli tehtävänä tuhansia kysymyksiä, edellinen näki\nheti, että jotakin merkillistä oli tapahtunut.\n\n\"Mitä Märtalle on tapahtunut?\" kysyi hän innolla.\n\n\"Tyttärelläni on ollut kolme kosijaa samana päivänä\", vastasi Niilo;\n\"hän on nyt minun suostumuksellani kihlattu yhdelle heistä\".\n\n\"Hänen nimensä?\"\n\n\"Göksholman Maunu ritari!\"\n\n\"Jos se on tapahtunut teidän suostumuksellanne, herra, koituu se\nvarmaan onneksi!\" vastasi altis rouva, mutta heti sen jälkeen vei hän\ntytön pois mukanaan, niin että tämä saisi rauhassa avata sydämensä.\n\nEikä Märta salannut mitään. Äiti oli hänen ainoa ystävänsä ja\nuskottunsa. \"Ah, jos olisit ollut mukana, ei olisi käynyt niin pahoin\nkuin nyt! On hirveää olla sidottu mieheen, joka herättää ainoastaan\npelkoa.\"\n\nAnna rouva luki tyttärensä ajatukset ja hän olisi voinut lisätä:\nvarsinkin kun rakastaa toista!\n\nSitä hän ei sanonut, vaan koetti ainoastaan tyynnyttää tyttärensä\nkiihtynyttä mieltä ja lupasi ottaa hänen asiansa huostaansa, niin\nettä kaikki kyllä tulisi hyväksi jälleen. Kun kyyhky palaa pesään\nensimäisen lentoyrityksensä jälkeen, kätkee se päänsä emosen siipien\nsuojaan ja uinuu pois kaiken väsymyksen.\n\nPidellen äitinsä kättä omassaan nukkui Märtakin, eikä äiti poistunut\nhänen luotaan, ennenkuin oli nähnyt rauhallisen lapsenhymyn palaavan\nrakastetuille kasvoille. Silloin hän kumartui ja suuteli hänen\notsaansa, rukoillen siunausta lemmikkilapselleen. Mutta kun hän\nnousi, näki hän, että kaksi kirkasta kyyneltä vieri hiljaa Märtan\nposkea alas. Tulivatko ne hänen omistaan vaiko lapsensa silmistä?\nNyt niitä tuli useampiakin, Märta se tosiaankin itki unissaan, mutta\nainoankaan eleen muuttumatta, ainoankaan lihaksen värähtämättä; hänen\nsuunsa melkein vetäytyi hymyyn, ja hän kuiskasi: \"Åke, älä mene pois\nluotani.\"\n\n\"Häntä siis lapseni rakastaa!\" huokasi äiti itsekseen. \"Rakas lapsi\nparkani.\"\n\nNiilo herra oli lähettänyt häntä kutsumaan, ja hänen täytyi lähteä\nkuulemaan hänen käskyjään.\n\nTämä kertoi, että häät oli vietettävä jo kolmen viikon kuluttua.\n\nTurhaan pyysi Anna rouva lykkäystä. Niilo herra oli kerran antanut\nlupauksensa, äidin oli vain valmistettava tytärtään siihen niin pian\nkuin mahdollista.\n\n\"Jos Maunu herra tulee tänne viikon kuluttua, niin voimmehan\nviivyttää siihen asti\", vastasi Anna rouva. \"Märta tarvitsee tämän\najan toipuakseen mielenliikutustensa jäleltä.\"\n\nSamassa kajahti niin läpitunkeva kirkaisu, että se kuului ylhäältä\nalas asti.\n\n\"Jeesus... Maria, se oli Märta!\" Vanhemmat riensivät hänen\nhuoneeseensa ja tempasivat oven auki. Nuori tyttö oli lattialla\npolvillaan ja huitoi torjuvasti käsillään. \"Pelastakaa, pelastakaa,\npalaa, palaa!\" kirkui hän aivan poissa suunniltaan.\n\nKun he nostivat hänet ylös, näkivät he, että hänen silmänsä olivat\nummessa. Äiti lausui moneen kertaan hänen nimensä; vihdoin hän heräsi\nja avasi silmänsä, mutta kauan tuijotti hän huoneessa ympärilleen,\nennenkuin täydellisesti palasi tajulleen.\n\n\"Mikä kauhean hirvittävä uni!\" huudahti hän. \"Näin teidän kaikkien\npalavan.\"\n\nÄiti sulki hänet syliinsä. \"Jumalan kiitos, se oli ainoastaan\nkuvittelua, nyt jään luoksesi!\" Mutta yön kuluessa palasi kauhea näky\nuseampia kertoja, ja Anna rouva koetti kaikin voimin häntä tyynnyttää.\n\nVasta aamulla nukkui hän tyyneen ja virkistävään uneen, mutta\npäivällä kertoi hän nähneensä unissaan peloittavalla selvyydellä,\nkuinka hänen vanhempansa ja sisarensa surmattiin ja sitten heitettiin\npalavaan rovioon. \"Oi, en unhoita sitä koskaan!\" huudahti hän. \"Minä\nluulin kadottavani järkeni.\"\n\n\"Unia mitkä unia!\" leikitteli Niilo herra. \"Se ainakin oli\nkristillisesti tehty, että ryövärit ensin ottivat henkemme.\"\n\n\"Ei sinun, isä!\" änkytti Märta kalveten.\n\n\"Mitä, paistettiinko minut elävältä?\"\n\nMärta purskahti kouristuksentapaiseen itkuun.\n\nRitari nauroi täyttä kurkkua poistuessaan huoneesta, mutta siitä\nhuolimatta tiedusteli hän tarkoin, oliko näkynyt epäiltäviä\nhenkilöitä, ja kun hän oli saanut sen vastauksen, että viime aikoina\noli saatu olla maankiertäjiltä tavattoman rauhassa, silloin palasi\nitseluottamus. Niilo herra ei enää arvellut itsellään olevan mitään\npelättävää.\n\nNuoruudella on oma lääkintävoimansa, ja Maunu herran kuva merkitsi\nMärtalle yhä vähemmän; jos hän joskus muisti ritarin, niin hän\nainoastaan hieraisi huuliaan ikäänkuin pyyhkiäkseen siten pois hänen\nsuudelmansa. Hänen äitinsä katsoi velvollisuudekseen muistuttaa\nsulhasen pikaisesta saapumisesta, mutta silloin tyttö puuskahti\nkiihkeästi:\n\n\"Hän ei tule; olen varma, etten näe häntä enää koskaan.\"\n\nSen jälkeen saattoi hän heittäytyä äidin kaulaan ja lisätä: \"Älä puhu\nkoskaan minulle hänestä.\"\n\nMutta kuudentena päivänä sanoi Niilo herra: \"Huomenna saapuu ritari;\nMärta, oletko valmis ottamaan hänet vastaan?\"\n\n\"Mistä tiedätte, että hän tulee?\"\n\n\"Tässä on kirje! Hän lähettää lukuisan seurueen tuomaan lahjoja ja\nantimia; se saapuu jo tänä iltana.\"\n\n\"Huomiseen on vielä pitkältä\", vastasi Märta. Niilo herra tahtoi,\nettä odotettu seurue otettaisiin parhaimmalla tavalla vastaan;\nkaikki talonväki oli sijoitettava ulkohuonerakennuksiin ja vieraat\nitse asuinrakennukseen. Heille oli tarjottava myös runsas kestitys,\netupäässä simaa ja väkiolutta niin paljon kuin jaksoivat juoda.\n\nHe saapuivat vasta myöhään illalla; melkein kaikki talonväki oli\njo mennyt levolle, ja Niilo herra ei pitänyt arvolleen sopivana\nnäyttäytyä. Muuan vanha uskottu palvelija sai tehtäväkseen ottaa\nvieraat vastaan ja kestittää; hän ilmoitti, että he olivat melkein\nheti menneet vuoteeseen ja tunnin kuluttua oli koko talo vaipunut\nuneen. Mutta ei, vieraat eivät nukkuneet; he lähtivät yksitellen\nvuoteistaan, he hiipivät ulos, hiljaa kuin aaveet, he avasivat\nportin vielä useammille. Näiden joukossa oli päällikkö Otto Rud.\nNyt, nyt kävi Märtan kauhea uni toteen. Hänet sidottiin käsistä\nja jaloista ja kannettiin pihalle; siellä pantiin hänet vanhoihin\nvaunuihin ja niistä kuuli hän äitinsä ja sisariensa parkunan.\nLiekit leimahtelivat pian ikkunoista, koko talo muuttui heidän\npolttoroviokseen; hän näki isänsä vimmoissaan taistelevan häntä\nahdistavaa laumaa vastaan, hän kuuli Otto Rudin huutavan heille, että\nhänen henkensä oli säästettävä, jotta hänet poltettaisiin elävältä;\nhän kuuli vihdoin, kuinka heidän omat huoneihin salvatut palvelijansa\nraivasivat savutorvien ja ullakkoluukkujen kautta itselleen pääsytien\nulos, sen jälkeen seurasi taistelu, mutta heidän lukunsa oli liian\nvähäinen, heidät lyötiin maahan viimeiseen mieheen. Kuului hirveä\ntuskanparkaus, hänen isänsä vaipui vihdoin maahan sankarillisen\nvastarinnan jälkeen, keihään lävistämänä.\n\n\"Pian tuleen hänet, ennenkuin hän heittää henkensä\", huusi johtaja.\n\nSitten ei Märta kuullut enää mitään. Liekit, mustat olennot,\nisä, äiti ja siskot, kaikki tanssivat hurjaa piirikarkeloa hänen\nympärillään, kunnes kaikki haihtui tyhjyyteen...\n\nKun hän sitten heräsi, luuli hän makaavansa kehdossa, mutta se ei\nkeinunut edestakaisin kuten tavallisesti, vaan ylös ja alas -- hän\nihmetteli sitä ajoittaisin, mutta herkesi kohta taasen ajattelemasta.\n\nKun tajunta alkoi viipyä hereillä yhä kauemmin, silloin ihmetteli\nhän, kuka hän oli. Hän oli pieni lintu, joka oli tarttunut\nliimasaittaan, mutta silloin täytyi hänen osata laulaakin, ja niin\nalkoi hän hiljaa hyräillä, mutta voimat pettivät pian ja sen jälkeen\nei hän kaukaan, kaukaan aikaan tiennyt mistään mitään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOtto Rud oli ajanut piloille parhaan juoksijansa, mutta\npäivänkoitteessa oli hän saapunut Kalmariin kohtaamatta taipaleella\nmitään esteitä; hän oli kostanut, ja hänen tavoittelemansa neitsyt\noli hänen vallassaan. Hän ei tosin ollut varma, oliko tämä elävä vai\nkuollut, vaikka hän kertoi nauraen tytön laulaneen tiellä. Muutamat\npalvelijat saivat käskyn kantaa tytön varovaisesti hänen omaan\nlaivaansa ja jättää siellä naisten huostaan.\n\nTämän jälkeen laski hän, kuinka monta miestä hän oli menettänyt.\nKolmetoista puuttui, mutta vähintään kaksi sen vertaa oli hakattu\nmaahan ja silloin oli taistelu katsottava voitetuksi, varsinkin\nkun mitä katkerin häväistys oli pesty pois ja kaunein ruotsalainen\nneitsyt oli tuleva tanskalaisen miehen portoksi.\n\nSiitä huolimatta ei urhea sankari ollut oikein varma, oliko hänen\nmiehuullinen urotyönsä saava sen tunnustuksen, minkä se ansaitsi;\njos tulisi tunnetuksi, minkä saaliin hän oli tuonut mukanaan, tekisi\nGöksholman ritari varmaan hänen oikeutensa riidanalaiseksi; parasta\noli siis hankkia varmat takeet, ja Otto herra päätti sentähden tehdä\nkaappausmatkan muutamien parhaiden laivojensa keralla; niitä jäi\nriittävästi jälelle Kalmarin edustallekin, etteivät ruotsalaiset\nvoineet kaupunkia vallata.\n\nTarpeelliset määräykset annettiin heti, ja jo samana iltana\npurjehti laiva \"Hannu kuningas\" merille kahden kaljaasin keralla.\nNe suuntasivat matkansa pohjoiseen, Tukholmaa kohden tai kenties\nPohjanlahdelle.\n\nOtto herra oli aikonut olla menemättä Märtan näkösälle, kunnes\n\"tavallinen naisruikutus\" oli kestänyt aikansa, mutta nyt, kun laiva\nkulki täysin purjein, ei hän voinut vastustaa haluaan mennä tuokioksi\nhäntä katsomaan.\n\nParas paikka, lähinnä hänen omaansa, oli suotu Märtalle; alas\nastuessaan kuuli hän tämän uudestaan laulavan ja iloisesti\nyllätettynä tempasi hän oven auki.\n\nMärta makasi vuoteessa, mutta aivan liikkumatonna; sävelet\naaltoilivat hänen huuliltaan hänen liikuttamatta huuliaan ja aivan\nvarmaan tajuamattaan. Katse harhaili avaruudessa, kaikki viittasi\nsiihen, ettei hän huomannut tulijaa. Tämä puhui hänelle, mutta hän ei\nnäyttänyt sitä kuulevan.\n\nTästä tajuttomasta tilasta huolimatta ei hänen kauneutensa ollut\nkoskaan ollut ihanteellisempi; jo maan päällä kirkastuneena näytti\nhänen katseensa näkevän taivaan avoinna. Jos hän kenties koetti\njäljitellä niitä säveliä, joita kuuli sieltä ylhäältä, miksi\nhelähtivät ne silloin niin valittavilta? Ei edes Otto herrakaan\nvoinut pysyä tunteettomana tätä liikuttavaa näkyä nähdessään; hän\nlähti huoneesta ja kutsui lääkärin, joka saapui heti.\n\n\"Onko hengenvaaraa?\" kysyi hän viitaten kädellään oveen.\n\n\"Kuolema tai hulluus!\" vastasi tämä. \"Onko pelastus mahdoton?\"\n\n\"Jollei ihmettä tapahdu.\"\n\n\"Tehkää kaikki voitavanne.\"\n\n\"Sen teen!\"\n\nOn luultavaa, että mieletön tyttö vietti tyynemmän yön kuin hänen\ntanskalainen majesteettinsa \"Hannu kuningas\" laivan päällikkö.\nNyt oli kenties hänen vuoronsa unelmoida murhapoltosta ja kuulla\nkuolevain parkunaa, mutta pian heitti hän mielestään sellaiset\nakkojen aaveluulot, nyt oli hän lähtenyt sieppaamaan jotakin\nruotsalaista laivaa ja hän oli saanut tähtäimeensä muutaman, jota\nodotettiin Suomesta kallisarvoisessa lastissa.\n\n\n\n\n4.\n\nTULEVAISUUDEN KAJASTUKSIA.\n\n\nEräässä pienessä Kalmarin linnan huoneessa, jonka seinät olivat\nverhotut kultatapeteilla ja lattiat peitetyt kallisarvoisilla\nmatoilla, istui kolme miestä kiintyneenä vakavaan keskusteluun.\n\nTaiteellisin leikkauksin koristetulla pöydällä oli kolme hopeapikaria\nja pieni kannu samaa metallia, täynnä jaloa unkarilaista viiniä.\n\n\"Teidän saapumisenne oli minulle yhtä tervetullut kuin odottamaton\",\nvirkkoi linnanpäällikkö Niilo Gedda, \"ja ennenkuin jatkamme\nkeskustelua, pyydän toivottaa teidät tervetulleeksi tarjoamalla\npikarin viiniä\".\n\n\"Näyttää kenties sopimattomalta, että olen tuonut poikani mukanani\",\nvastasi herra Erik Trolle, \"mutta kun hän on matkalla vieraaseen\nmaahan...\"\n\n\"Kustaa herra näyttää minusta voivan puolustaa oikeutta ja olla\nmukana keskustelemassa niistä tärkeistä asioista, jotka koskevat\nisänmaata, mutta teetteköhän viisaasti, nuori sukulaiseni,\njättäessänne maan näin tärkeänä murrosaikana?\"\n\n\"Se vakava kutsumus, johon olen antautunut, vaatii ankaria opintoja\",\nvastasi nuorukainen, \"ja jalo suosijani, hänen armonsa arkkipiispa,\non lämmöllä puolustanut palaamistani Roomaan\".\n\n\"Hänen armonsa voi hyvin, toivoakseni?\"\n\n\"Valitettavasti ei. Tietoisuus kaikesta siitä pahasta, mitä tapahtuu,\nkoskee syvästi hänen mieleensä.\"\n\n\"Ja hänen hurskas hoitajattarensa, hyvä rouva Bonti, onko hän vielä\npaikoillaan?\"\n\n\"Tosin hän on ilmaissut haluavansa vetäytyä pois maailmasta ja\nmennä luostariin, mutta minun vakavat esitykseni ovat saaneet hänet\npysymään kunnianarvoisan isän luona.\"\n\n\"Kerrotaan huhuna, että hänen armollaan on kovia koettelemuksia ja\nettä hän saa lohdutusta ainoastaan keskustelemalla erään vanhan papin\ntai lähetyssaarnaajan kanssa...\"\n\n\"Niin, isä Johanneksen. Hänellä sanotaan olevan salaisen\nparannusvoiman. Luultavasti hänen armonsa alavuus köyhiä ja\nvähäväkisiä kohtaan on antanut aiheen niin perättömiin juttuihin.\"\n\n\"Luultavasti!\"\n\n\"Kustaalla on ollut onni oleskella pitkät ajat yksissä\nkunnianarvoisan isän kanssa\", huomautti Erik-herra ylpeyden\nvivahduksella.\n\n\"Sanotaanpa hänen valinneen hänet seuraajakseenkin\", lisäsi Niilo\nherra.\n\n\"Jos Herra katsoo minut siihen kelvolliseksi\", vastasi Kustaa tehden\nristinmerkin.\n\n\"Teistä varmaankin tulisi Tanskan ystävä.\"\n\n\"Minä olen jo!\"\n\n\"En suinkaan unohda ilmoittaa tästä nuorelle kuninkaalle, ja olkaa\nvarma siitä, että hän voi mahtavasti edistää ylentymistänne.\"\n\n\"Sen tiedän.\"\n\n\"Te voitte olla hänelle hyödyksi Roomassakin.\"\n\n\"Siksi tulin tänne.\"\n\n\"Ah!\"\n\n\"Jos kääntyisin suoraan kuninkaan puoleen, pelkään, että se tulisi\ntunnetuksi.\"\n\n\"Ettekö tahdo sitä?\"\n\n\"Kuninkaan itsensä tähden.\"\n\n\"Kuinka se on ymmärrettävä?\"\n\n\"Salainen ystävä hyödyttää enemmän kuin julkinen!\"\n\n\"Kuinka vanha olette, nuori sukulaiseni?\"\n\n\"Kahdenkolmatta vuotias.\"\n\n\"Ja niin viisas jo! Kaikkien pyhimysten nimessä, teistä on tuleva\njotakin suurta aikanaan!\"\n\n\"Välikappale mahtavamman käteen.\"\n\n\"Teillä näyttää olevan tarmoa sekä tahdossa että toimessa, mutta niin\npaljon kuin se lupaakin vastaisuudessa, ei se levitä mitään valoa\nnykyisyyteen, joka päinvastoin näyttää synkemmältä kuin ennen.\"\n\nErik herra huokasi syvään. \"Siltä minustakin näyttää\", sanoi hän\nluoden katseen poikaansa. \"Mieliala Tanskaa vastaan ei ole koskaan\nollut niin kiihtynyt kuin nykyään.\"\n\n\"Kuten kai tiedätte, on Ruotsin neuvosto valittanut monien\nväärinkäytösten johdosta...\"\n\n\"Hahaha!\" nauroi Niilo Gedda. \"Heitä sapettaa se, että sopimuksesta\nvälittämättä olen revityttänyt laitetut suojukset ja nostattanut\npois upotetut kiviarkut täällä Kalmarin edustalla, mutta niin\nkohdellaan pettureita ja lupaustensa rikkojia. Niin ankarasti kuin\nmenettelenkin, on melkein mahdotonta kantaa linnaveroa kurjalta\nrahvaalta.\"\n\n\"Hätä ja köyhyys on suuri\", huomautti Erik herra.\n\n\"Odottakaas, täällä kai tulee pahempaakin. Armollinen kuninkaani on\nkutsuttanut suuren joukon ulkomaalaisia henkivartioita.\"\n\n\"Niin puhutaan yleiseen\", virkkoi Kustaa herra, \"ja sanotaanpa\nkuninkaan ilmeisine merirosvoineen kiduttaneen ja rääkänneen niitä\nruotsalaisia vankejaan, jotka on otettu merellä. Edelleen sanotaan,\nettä kaikkialla Tanskassa ja Saksassa on vilpitön Sten herra\njulistettu valehtelijaksi ja petturiksi.\"\n\n\"Se hän olikin!\" tokaisi Niilo herra.\n\n\"Mutta se on vain öljyn kaatamista tuleen. Se herättää suuttumusta\nkaikissa hänen talonpoikaisissa ystävissään.\"\n\nNiilo herra löi kovasti pergamenttiin, joka oli hänen edessään\npöydällä. \"Tässä on minulla muuan hänen 'kutsuntakirjeistään', joita\nhän on lähetellyt kautta maan. Ei vähempää kuin joka neljäs mies,\njokaisella hyvä jousi, yksitoista tusinaa nuolia, yhdentoista viikon\neväs mukanaan, sotakelpoisia miehiä, joihin hän voi luottaa, on\noleva valmiina neljätoista päivää pääsiäisen jälkeen yhtymään häneen\nKalmarin edustalla. Svante herra itse, pirun Hemming Gadd mukanaan,\non taipaleella rajaa kohden. Eikö tämä kaikki oikeuta kuningasta\nniihin ankariin toimenpiteihin, joihin hän aikoo ryhtyä tai on jo\nryhtynyt?\"\n\n\"Mutta aiottu kokous...\"\n\n\"Että kuningas tulee, siitä olen vakuutettu, vaikka luonnollisesti\nhän ryhtyy niihin varovaisuuskeinoihin, joita olosuhteet vaativat.\nMutta on tuskin luultavaa, että teidän uusi valtionhoitajanne pitää\ntehdyt sitoumukset; sellainen ei nykyään ole tapa Ruotsissa.\"\n\nKorvapuusti sattui Erik herraan, niin että hän karahti\ntummanpunaiseksi kasvoiltaan. \"Onko loukkaus tarkoitettu?\" kysyi hän.\n\nNiilo herra huomasi menneensä liian pitkälle. \"Ei\", vastasi hän.\n\"Tarkoitin lankoani, jonka pitäisi näyttää hyvää esimerkkiä.\"\n\n\"Onko minulla lupa lausua muutamia sanoja?\" kysyi nuori Kustaa herra\nmelkein nöyrästi.\n\n\"Kuulen teitä mielihyvällä.\"\n\n\"Lausutte kovia syytöksiä Ruotsin kansaa vastaan, mutta sen voi kyllä\npitää ohjissa.\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Kirves tosin iskee, mutta määrääkö kirves mihin isku sattuu?\"\n\n\"Ei, vaan käsi, joka sitä pitelee.\"\n\n\"Juuri niin!\"\n\n\"No?\"\n\n\"Hakatkaa se poikki!\"\n\n\"Käsikö?\"\n\n\"Niin!\"\n\nNiilo Gedda tuijotti häneen. \"Täällä on monia käsiä\", sanoi hän\nkysyen.\n\n\"Hakatkaa niin monta kuin voitte!\"\n\n\"Kautta sieluni, olette oikeassa! Ja jos kuningas ei pelkäisi...\"\n\n\"Sellainen ei kelpaa!\"\n\n\"Nuori kuningas ei pelkää.\"\n\n\"Silloin on hän minun mieheni.\"\n\n\"Sen uskon.\"\n\n\"Pikainen toimi, pikainen apu!\"\n\n\"Tosin...\"\n\n\"Muistakaa, että on sen parempi kuta useampia!\"\n\n\"Mutta salavihkaa...\"\n\n\"Houkutelkaa heidät ensin ansaan, antakaa heidän pyristellä, tutkikaa\nja tuomitkaa ja sitten iskekää, iskekää koko maailman nähden!\nJäätäkää heidät ensin kauhulla, sitten he lankeavat jalkoihinne --\nkunnioituksesta!\"\n\n\"Miksi ette ole kymmentä vuotta vanhempi!\" huudahti Niilo herra\nihaillen. \"Mikä mainio valtionhoitaja teistä tulisikaan!\"\n\n\"Tehkää isästäni se!\"\n\n\"Erik herrasta?\" huudahti Niilo Gedda vilpittömällä kummastuksella ja\nkääntyi häneen.\n\nErik Trollen hapset olivat harmaantuneet sen jälkeen kuin hänet\nviimeksi näimme, mutta hän tahtoi yhä näyttää nuorelta ja käytti\nsiihen kaikki tunnetut keinot. Hänen ensimäinen vaimonsa piti häntä\ntalutusnuorassaan, toinen vaimo ja poika taluttivat häntä kumpikin\npuolestaan; poloista miestä vedettiin milloin oikealle, milloin\nvasemmalle. Vastoin tavallisuutta vetivät molemmat tällä kertaa yhtä\nköyttä, ja sentähden vastasi Erik herra jommoisellakin helppoudella,\nvaikka samalla hämillään:\n\n\"Emäntäni ja Kustaa tahtovat sitä molemmat.\"\n\n\"Ja te itse?\"\n\n\"Minä!\"\n\n\"Ajatelkaa vaivoja, vastuunalaisuutta.\"\n\n\"Isäni on maan oppineimpia miehiä.\"\n\n\"Mutta tähän vaaditaan paljon muutakin.\"\n\n\"Hän kuuluu erääseen maan jaloimmista suvuista.\"\n\n\"Se on totta!\"\n\n\"Poikani Kustaa...\"\n\n\"Hän se siis on hoitava asiat?\"\n\n\"Niin olen ajatellut.\"\n\n\"Hyvä, mutta opinnot Roomassa?\"\n\n\"Voin päättää ne...\"\n\n\"Jos kutsuvat tärkeämmät asiat?\"\n\n\"Jos isänmaa tarvitsee minua.\"\n\n\"Oivallista!\"\n\n\"Nyt on minun aika ajatella lähtöä\", virkkoi Kustaa nousten. \"Ennen\nyön tuloa täytyy minun tehdä matkaa hyvä mokoma.\"\n\nNiilo herra puristi lujasti hänen kättänsä. \"Kiitän teitä sydämestäni\nniin suuriarvoisesta tuttavuudesta; te näytätte minusta tämän maan\naamutähdeltä.\"\n\n\"Taivas suokoon minulle voimaa toteuttaa teidän toivomuksenne\",\nvastasi nuorukainen häveliäästi.\n\nHän syleili sitten isäänsä.\n\n\"Saanko mitään terveisiä mukaani kotiin?\" kysyi tämä.\n\n\"He olivat aivan liian iloisia lähtöni johdosta\", vastasi Kustaa\nherra, \"mutta se ei estä minua toivottamasta heille kaikkea hyvää\".\nNäin sanoen poistui hän nopeasti huoneesta.\n\n\"Mikä onnellinen isä te olette!\" huudahti Niilo herra ja katsoi\nihaillen nuoren miehen jälkeen.\n\n\"Sangen onnellinen\", vastasi Erik herra huoaten.\n\n\"Onko teillä useampia poikia?\"\n\n\"Toiset lapset saivat surmansa äitinsä kanssa.\"\n\n\"Ah! Kustaa herra on äitiinsä?\"\n\n\"Hän on äitinsä elävä kuva.\"\n\n\"Harvinainen nainen!\"\n\n\"Sangen harvinainen.\"\n\n\"Mutta ankara?\"\n\n\"No, niin... hieman...\"\n\n\"Muistelen kuulleeni, että hän oli mustasukkainen. Te olette ollut\nerittäin kaunis mies, Erik herra.\"\n\nMahdollisesti kuuli tämä hengessään silkkihameen kahinan, sillä hän\nvastasi sangen hämillään: \"En muista antaneeni syytä...\"\n\n\"Varmaankin annoitte\", nauroi Niilo herra, \"mutta johan olette aikoja\nollut uusissa naimisissa?\"\n\n\"Viisitoista vuotta.\"\n\n\"Gyllenstjernan kanssa?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ylväs nimi!\"\n\n\"Ylväs rouva!\"\n\n\"Onko teillä lapsia?\"\n\n\"On, kolme.\"\n\n\"Poikiako?\"\n\n\"Tyttäriä.\"\n\n\"Tulevatko he isäänsä?\"\n\n\"Eivät\", vastasi hän nopeasti ja kovasti punastuen, \"he muistuttavat\nkaikki kolme äitiään\".\n\nErik herra, jota ei haluttanut kauemmin olla kuulusteltavana, nousi\nsanoakseen jäähyväiset. Molemmat herrat sopivat siitä, että toimivat\nyhdestä tuumin, ja niin erosivat he molemmin puolin tyytyväisinä\ntoisiinsa.\n\nNe rohkeat ehdotukset, joita nuori Kustaa Trolle oli tehnyt,\nantoivat linnanpäällikölle paljon ajattelemisen aihetta. Jos Ruotsin\naateliston keskuudessa toimitettiin, ankara karsinta, merkitsi se\nsamaa kuin maan lannistaminen. Mikä se Tanskassa teki kuninkaan\naseman vaikeaksi, jollei kestämättömäksi? Aateli, joka ei tahtonut\njakaa hallintoa ja valtaa hänen kanssansa. Siellä hän ei uskaltanut\npukeutua sotisopaan heitä vastaan, se saattoi maksaa hänen henkensä.\nRuotsissa sitä vastoin oli vaara suhteellisesti pienempi, ja\nolihan Norjan esimerkki nähtävänä. Tosin Ruotsissa oli talonpoika\nnostattanut myrskyn, mutta se oli vain yksinäinen tapaus, norjalaiset\neivät tekisi samoin, eikä mitään aatelia ollut heidän joukossaan.\nRuotsin täydellinen masentaminen tätä tietä ei Niilo herrasta\nnäyttänyt ainoastaan mahdolliselta, vaan sangen todennäköiseltä.\nAjatuksissaan jakoi hän jo sen alueet tanskalaisten kesken.\n\nMuutamia viikkoja edellä kerrotun keskustelun jälkeen näki hän\nsuureksi tyydytyksekseen yksitoista tanskalaista sotalaivaa\nlaskevan maihin Kalmariin. Ne toivat mukanaan -- paitsi kuningasta,\nmonia herroja ja ritareita, piispoja ja lähettiläitä -- sotaväkeä\nkolmetuhatta miestä, jotka leiriytyivät kaupungin edustalle.\nLähetettyjen vakoilijain kautta tuli pian tunnetuksi, että herra\nSvante Niilonpoika, mukanaan suuri joukko ruotsalaisia herroja, mutta\nainoastaan muutamia satoja rahvaanmiehiä, oli matkalla sinne, mutta\npysyi paikoillaan eräässä salmessa Kalmarin pohjoispuolella.\n\nTähän luultiin Åke Hannunpojan olevan syypään. Tämä oli sanonut,\nettä pientä parvea odotti kuolema saapuessaan Kalmariin, ja hän\noli esittänyt niin todennäköisiä syitä, että monet ruotsalaisista\nherroista olivat asettuneet hänen puolelleen, ollen sitä mieltä,\nettei ainoatakaan ihmishenkeä pitänyt panna alttiiksi niin\nepätasaiseen taisteluun.\n\nKuinka sen laita lie ollutkin, joutui kuningas miehineen pois\nsuunniltaan, kun Svante Niilonpoika ja hänen miehensä eivät saapuneet\nsovittuun kokoukseen, ja päätettiin siitä huolimatta tutkia heidän\nasiaansa ja julistaa tuomio.\n\nSeuraavana päivänä lähti kuningas laivastaan kaupunkiin ja meni\nraatihuoneelle, seurassaan joukko tanskalaisia ja ruotsalaisia\nherroja, Lundin ja Trondhjemin arkkipiispat samoinkuin kuninkaan\nsukulaisten lähettiläät Saksasta ja Skotlannista.\n\nKun kokous oli vaskirumpuja rämistäen ja torvia toitottaen julistettu\navatuksi, luettiin julki Kööpenhaminassa tehty sopimus aselevosta.\nSen jälkeen nousi kuninkaan kansleri ja valitti herransa puolesta\nsitä, että ruotsalaiset olivat jääneet pois. Vanhan järjestyksen\nmukaan ei neuvottelujen olisi pitänyt alkaa, ennenkuin oli sovittu\nuudesta kokouksesta, mutta nyt oli saatu varmempi kortti käsiin ja\nkokous julistettiin heti valtakunnan tuomioistuimeksi.\n\nSyytös oli jo valmiina, ja tanskalainen mies nimeltään Niilo Hög sai\nkäskyn lukea sen. Mutta tuskin olivat ensimäiset sanat lausutut,\nkun nousi eräs vanha tanskalainen aatelismies. Hän kumarsi aivan\nmaahan kuninkaan edessä ja pyysi Jumalan ja hänen enkeliensä tähden,\nettei hän millään laittomalla toimenpiteellä antaisi vihollisilleen\nsyytä valituksiin. Ei ollut ainoastaan vanha tapa, vaan laissakin\nsäädetty, että jos joku tahtoi syyttää toista tuomioistuimen edessä\neikä syytetty ollut saapuvilla, oli kirjoitus julkisesti luettava\nkaupungin kaduilla ja toreilla.\n\nKuningas kääntyi läsnäolijoihin ja kysyi, oliko niin laita, ja kun\nkaikki myönsivät sen, sanoi hän pitävänsä oikeutta niin suuressa\narvossa, että sen vuoksi alistui mihin nöyryytyksiin tahansa. Sen\njälkeen lähti hän koko hovinsa kera raatihuoneelta, mutta hänen\nympärillään ylistettiin äänekkäästi hänen hurskasta mielenlaatuaan.\n\nSeuraavana aamuna ratsasti eräs kuninkaallinen virkamies airuen kera\nulos linnanportista. He näyttivät odottavan jotakin, ja siten saivat\nuteliaat tilaisuuden töllistellä hevosten kallisarvoisia satulaloimia\nja pieniä kiliseviä kelloja, joilla ne olivat koristetut. Ylhäisempi\nratsastaja oli puettu tulipunaiseen pukuun, joka oli reunustettu\nkärpän nahalla; päässään oli hänellä sulitettu hattu. Toisen puku\noli melkein valkoinen ja oli siinä kapea kultareunus; päässään oli\nhänellä samanvärinen lakki ja kädessään sauva.\n\nPortti avattiin uudelleen, ja kokonainen parvi poikasia tuli ulos\nratsain; puolet heistä olivat puetut punaisiin ja valkoisiin, puolet\nsinisiin ja keltaisiin. Heillä oli pasuunat ja vaskirummut mukanaan,\nja heti liikkeelle lähdettyä viritettiin soitto.\n\nKaikki, jotka kynnelle kykenivät, riensivät jälestä saadakseen\ntietoonsa, mitä nyt oli tapahtuva.\n\nEnsi kerran pysähdyttiin torille. Airut heilutti sauvaansa ilmassa ja\nhuusi henkensä täydeltä:\n\n\"Teemme tiettäväksi!\"\n\nSen jälkeen avasi virkamies suuren julistuskirjan ja luki haasteen.\n\nSen saivat Sten Sturen perijät: Svante Niilonpoika, Niilo Klaunpoika,\nSten Kristierinpoika, Trotte Maununpoika, Erik Turenpoika, Åke\nHannunpoika ja Pietari Turenpoika kannattajineen ja heimolaisineen.\n\nNämä olivat olleet kapinallisia ja uppiniskaisia alamaisia,\nvieroittaneet Ruotsin valtakunnan ja mitä siihen kuului laillisesti\nvalitusta kruunatusta kuninkaastaan ja nyt kieltäytyneet tehdyn\nsopimuksen mukaan olemasta läsnä kokouksessa. Heidät kutsuttiin\nseuraavana päivänä vastaamaan siitä, mitä olivat rikkoneet.\n\nKun lukeminen oli lopussa, heilutti airut uudestaan sauvaansa ilmassa\nja kirkui minkä jaksoi:\n\n\"Eläköön hänen kaikkein armollisin majesteettinsa, kuningas Hannu,\nTanskan, Ruotsin ja Norjan herra!\" Töllistelevä väkijoukko rääkyi\nmukana, sitten yhtyi siihen rämisevä soitto, ja koko lauma vaelsi\neteenpäin seuraavassa kadunkulmassa uudistaakseen saman maksuttoman\nilveilyn.\n\nSeuraavana päivänä meni kuningas uudelleen koko seurueineen\nraatihuoneelle. Nyt saattoi hän olla ylpeä mielessään, sillä hän\noli täyttänyt kaiken vanhurskauden. Kun sama vanha aatelismies\nnousi jälleen ja kiitti hallitsijaa siitä oikeudesta, jota hän oli\nsuvainnut noudattaa, kysyi tämä, oliko vielä mitään varteenotettavaa.\n\nVastaukseksi tuli yksimielinen \"ei\", ja vasta tämän jälkeen vaati\nkuningas tuomiota ja rangaistusta rikkojille.\n\nSe lankesi kuten oli odotettukin. Syytettyjen oli rangaistukseksi\nmajesteetinrikoksesta menetettävä henkensä ja omaisuutensa ja\nviimeksimainittu oli otettava kruunulle. Hannu kuninkaan julisti\nhänen tanskalainen neuvostonsa Ruotsin kuninkaaksi, koko kansan\noli jälleen tunnustettava hänet ja hänen käsiinsä jätettävä kaikki\nlinnat, kaupungit ja kruunun tulot, Örebron linna oli kuuluva\nkuninkaan äidille, Kristinalle, ja hän yksin sai nimittää sinne\nvoudin.\n\nMutta tätä tuomiota ei ollut julistettava kirjelmillä ainoastaan\nTanskassa ja Norjassa. Se oli ilmoitettava myös Saksanmaan keisarille\nja säädyille, ja jos niin tarvittiin, oli kuninkaan taivutettava\nkeisari kristikunnan maallisena herrana kutsumaan ruotsalaiset\ntuomioistuimensa eteen. Ruotsin valtionhoitaja ja kaikki hänen\nkannattajansa julistettiin valtiokiroukseen, henkipatoiksi, joihin\nsai käydä käsiksi ken vain halusi.\n\nPäivä kului pitkälle, ennenkuin ehdittiin tehdä niin monta tärkeää\npäätöstä, mutta sen jälkeen pantiin kuninkaan laivalla toimeen\nloistava juhla, poltettiin loistava ilotulitus ja sytytettiin kokkoja\nvälittämättä siitä, mitä vahinkoa ne voivat saada aikaan.\n\nMutta kaupungin porvarit keräytyivät koolle. Heistä oli leikinlasku\nliian karkeaa, ja yksi ja toinen lausui ajatuksensa hieman liian\nääneen.\n\nTämä tuli kuninkaankin korville, ja ennenkuin hän seuraavana\naamuna purjehti pois, osoitti hän valtaansa ja lempeää mieltänsä\nhirtättämällä suuren joukon kaupungin porvareita. Vaikkei rangaistus\nkohdannutkaan syyllisiä, niin olihan \"oikeutta\" kuitenkin harjoitettu.\n\nKalmarin linna ja kaupunki miehitettiin kuninkaan väellä. Niilo\nGedda palasi hänen kanssansa Kööpenhaminaan, heillä oli paljon\nneuvoteltavaa keskenään. Muuten oli Hannu kuningas mitä iloisin\nseuraveikko, ystävällinen, kohtelias ja palvelevainen. Usein teki\nhän itse velkaa auttaakseen muita, mutta sellaiseen hän antautui\nainoastaan osoittaakseen aina olevansa todellinen ystävä ystävilleen.\n\nTotta puhuen eivät nämä aina olleet hänen ystäviään, sen hän tiesi,\nmutta silloin leikkivät he keskenään, kunnes kuningas oikeuden vuoksi\n-- raivasi vihollisensa tieltä pois. Niin teki hän Laxmandille, niin\nolisi hän tehnyt Ruotsin suurmiehillekin.\n\nKuinka erilaisia käsityksiä tästä oli, osoittavat olosuhteet\nTanskassa ja Ruotsissa. Edellisessä maassa puhuttiin hänen\nlempeydestään ja ummistettiin silmät hänen heikkouksilleen;\njälkimäisessä häntä vihattiin, ja Erik Turenpoika kirjoitti\nvaltionhoitajalle:\n\n\"Jos tanskalaiset voivat saada teidät ja valtaneuvoston oikein\npulaan, niin silloin eivät heille merkitse mitään kirjeet eivätkä\nsinetit. Minä puolestani ajattelen: ennenkuin ryhtyisin yhteyteen\nsellaisen laittoman ja vallattoman kansan kanssa, tahtoisin\nparhaimpani mukaan joutua heidän kanssansa kahakkaan, maalla tai\nmerellä, niin etteivät he ainakaan pääsisi kiinni kurkkuuni ja voisi\nminulta evätä sananvuoroa ennen kuolemaani.\"\n\nPeloton tohtori Hemming Gadd kirjoitti hänkin hyvälle ystävälleen\nvaltionhoitajalle:\n\n\"Olkaa hyvässä turvassa. Kun olette noussut hevosen selkään, niin\nälkää antako tehdä itsestänne jalkamiestä. Te olette jalo herra,\nylväs mieleltänne, ja kokonainen kuningaskunta on teidän käsissänne.\nSopii huonosti laskeutua nyt alas ja päästää toinen ratsastamaan.\n-- Tukholman porvarit kirjoittavat, että vihollisen ratsuväkeä on\nodotettavissa. Antaa heidän vain tulla! Lempeä Maria äiti, joka\nauttoi seitsemän kirkkopitäjää Ditmarskissa, voi kai Jumalan avulla\nauttaa kokonaisen kuningaskunnankin. Olkaa hyvällä mielellä, ja\nkaikki käy hyvin.\"\n\nNämä kehoitukset vahvistivat Svante herraa päätöksessään koota luja\nsotavoima ja suojella Ruotsin maata. Sota oli ovella, ja hän käsitti,\nettä siitä saattoi tulla tuima ja pitkällinen.\n\n\"Parempi kuolla sotakentällä\", kirjoitti hän avoimessa kirjeessään\nrahvaalle, \"kuin päästää menemään silleen kuin Tanskan kuningas Hannu\naikoo, kaikkien meidän vahingoksi ja iankaikkiseksi kadotukseksemme\".\n\n\n\n\n5.\n\nUUSI VALTIONHOITAJA.\n\n\nHerra Svante Niilonpoika mittaili rivakoin askelin linnanhuoneen\nlattiaa; väliin pysähtyi hän ikkunan ääreen ja katsoi ulos, mutta sen\njälkeen jatkoi hän kävelyään yhtä vauhdikkaasti kuin ennenkin. Oli\nilmeistä, ettei hänen ajatustensa esine ollut lähellä.\n\nPenkillä ikkunan ääressä istui Märta rouva; ystävällisin katsein hän\nseurasi herraansa, mutta hänen huulillaan väreili hieno, melkein\nhuomaamaton hymy, eikä hän lainkaan näyttänyt tuntevan samaa\nlevottomuutta kuin hänen puolisonsa.\n\n\"Jollei Hansa enää tyydytä tarpeitamme, kuinka ne sitten tulevat\ntyydytetyiksi!\" huudahti Svante herra kiihkeästi. \"Eivätkö\nkuninkaallisesti valtuutetut merirosvot tee kaikkialla rannoillamme\ntuhojaan, ja jos joku ruotsalainen purjealus uskaltaa lähteä\nnoutamaan elintarpeita, joutuu se palatessaan tanskalaisten\nkaapparien saaliiksi.\"\n\n\"Lyypekillä on niin suuri voitto kaupastaan Ruotsissa, että se tuskin\nantaa tanskalaisten peloitella itseään sitä jättämään\", vastasi Märta\nrouva.\n\n\"Mitä muuta he voivat, jos heidän erivapautensa Tanskassa ja\nRuotsissa lakkautetaan ja heidän omaisuutensa pannaan takavarikkoon?\nEikö ollut niin kolme vuotta sitten?\"\n\n\"Oi, jospa he tahtoisivat nousta sotaan!\"\n\n\"Lyypekki tekisi sen, jos toiset kaupungit tahtoisivat tulla mukaan.\nSe on tähän asti kaikista kielloista huolimatta jatkanut kauppaa\nmeidän kanssamme, mutta nyt, kun Hannu kuningas on naulauttanut\nvaltiokirousjulistuksensa heidän raatihuoneensa ja kirkkojensa\noville...\"\n\n\"Missä hän selittää, että Ruotsin valtionhoitaja on tehnyt\nmajesteetinrikoksen\", lisäsi Märta rouva halveksivasti hymyillen.\n\"Ettekä ainoastaan te, herra, vaan kaikki valtakunnan parhaat miehet.\"\n\n\"Maa on tyyten köyhdytetty, sen tärkeimmät linnoitukset vihollisten\nkäsissä, monet sen suurmiehistä ovat salaisia Tanskan puoluelaisia.\"\n\n\"Teillä on parhaat ystävänne Taalainmaassa\", sanoi Märta rouva pitkän\näänettömyyden jälkeen.\n\n\"Minä olenkin aikonut lähteä sinne, mutta ennen kaikkea täytyy meidän\nvallata Kalmari takaisin.\"\n\n\"Elektus ei lyöne mitään laimin.\"\n\n\"Ei, hän on tosiaan minun ystäväni. Sentähden on hän yhtä vihattu\nkuin pelättykin.\"\n\n\"Täytyy myöntää, ettei hän ole pappi eikä piispa, vaikka hän kantaa\narvomerkkejä.\"\n\n\"Moni pappismies on kantanut miekkaa ennen häntä.\"\n\n\"Mutta pannut sen pois jälleen, mikä ei näytä olevan Hemming herran\ntarkoitus.\"\n\n\"Joku on puhunut sinulle pahaa hänestä.\" Märta rouva punastui hieman.\n\"Arkkipiispa...\"\n\n\"Se vanha kettu! Luotatko häneen?\"\n\n\"Maan kaikki piispat ovat samaa mieltä.\"\n\n\"Kieltämättä on hän isänmaan ystävä, jolle vain harvat vertoja\nvetävät!\" huudahti Svante herra lämmöllä. \"En puhu nyt siitä, mistä\nminun persoonallisesti on häntä kiittäminen, mutta kuka uhrautuu\nsamassa määrin kuin hän, kuka halveksuu herjauksia ja täyttää\nvelvollisuutensa kuten Hemming Gadd?\"\n\n\"Jos meillä on Jumala kanssamme ja lujia, luotettavia ystäviä,\ntarvitseeko meidän silloin pelätä?\"\n\n\"Ei, tosiaankaan! Näin hän kirjoittaa.\" Svante herra otti esiin\nkirjeen ja luki: \"Olkaa hyvässä turvassa. Kun olette noussut hevosen\nselkään, niin älkää antako tehdä itsestänne jalkamiestä. Te olette\njalo herra, ylväs mieleltänne, ja kokonainen kuningaskunta on teidän\nkäsissänne. Sopii huonosti laskeutua nyt alas ja päästää toinen\nratsastamaan. -- -- -- Olkaa hyvällä mielellä, ja kaikki käy hyvin.\"\n\n\"Eikö hän kirjoita mitään muuta?\"\n\n\"Kyllä, hän kirjoittaa, että Kalmarin linnan päälliköllä, herra\nNiilo Geddalla on ollut vieraanaan herra Erik Trolle, jolla oli\nmukanaan poikansa Kustaa, ja että tämä 22-vuotias nulikka on osannut\nolla siinä määrin arkkipiispan mieliksi, että tämä korkea herra on\nmäärännyt hänet seuraajakseen, ja että rouva Bonti on taannut hänelle\npaikan, ja hän sitä vastoin luvannut, että jalo rouva julistetaan\npyhimykseksi kuolemansa jälkeen.\"\n\n\"Tietääkö arkkipiispa sen?\" kysyi Märta rouva nauraen.\n\n\"Enpä luule. Elektus kirjoittaa, että häntä vaivaavat kovat\nahdistukset. Ainoa, joka vaikuttaa tyynnyttävästi häneen, on vanha\nlähetyspappi, Johannes. Mutta Hemming Gadd ei myöskään voi tulla\nilman häntä toimeen. Isä Johannes näyttää tulevan välttämättömän\ntarpeelliseksi heille molemmille.\"\n\nMärta rouva istui äänetönnä mietteissään. Äkkiä hän otti kirjeen\ntaskustaan ja ojensi sen herralleen:\n\n\"Kas tässä, tämä on lähetetty minulle, mutta se on herralleni.\"\n\nSvante herra avasi sen nopeasti ja luki:\n\n\"Hyljätty antaa takaisin sen, mikä kerran kuului teille.\"\n\nKirjeessä on pieni sininen nauharuusuke.\n\nSvante katsoi kummastuneena Märtaan. \"Tiedätkö arvoituksen\nselityksen?\" kysyi hän.\n\n\"Lahjoitin sen sinulle monia vuosia sitten. Katsos, takapuolella on:\nM. I.\"\n\n\"Se oli muistikirjan välissä, joka minulla oli aina taskussani.\"\n\n\"Niin sanoit minulle!\"\n\n\"Kadotin sen ollessani viimeksi Norjassa.\"\n\n\"Ja nyt lähetetään se minulle.\"\n\n\"Kuka...?\"\n\n\"Niin, kuka?\"\n\n\"Sitä en todellakaan tiedä.\"\n\n\"Enkä minä välitäkään siitä.\" Näin sanoen repi Märta kirjeen pieniksi\npalaisiksi.\n\n\"Nauha on minun!\" sanoi hänen herransa ja tahtoi ottaa sen.\n\n\"Välitättekö sellaisista lapsellisuuksista?\"\n\n\"Se on varastettu minulta\", sanoi hän, \"nyt voin ymmärtää, missä\ntarkoituksessa\".\n\n\"Sillä tavoin ei voiteta mitään\", vastasi Märta. \"Tuossa se on, mutta\nkätke se vasta paremmin!\"\n\n\"Tahtoisin hyvin mielelläni tietää...\"\n\n\"Epäiletkö ketään?\"\n\n\"Erästä hollannitarta, nimeltään Sigbrit.\"\n\n\"Vanhako?\"\n\n\"Ei hän vanha ollut viisitoista vuotta sitten.\"\n\n\"Etkö nähnyt häntä Bergenissä?\"\n\n\"Muistelen siellä useampia kertoja kohdanneeni naisen, joka terävin\nsilmin katseli minua. Koetin turhaan muistella, missä olin nähnyt\nhänet ennen; nyt tiedän, se oli Sigbrit!\"\n\n\"Oliko hänellä mitään valittamista sinua vastaan?\"\n\n\"Minä halveksin hänen rakkauttaan.\"\n\n\"Sitä nainen kaikista vähimmin antaa anteeksi.\"\n\n\"Hän on vannonut minulle kostoa, enkä minä epäile, että hän pitää\nvalansa.\"\n\n\"Minulla on sukulaisia siellä, he kyllä pitävät häntä silmällä.\"\n\n\"Jos kirje tulee häneltä, silloin on hyvä, että joku valvoo hänen\nhommiaan.\"\n\n\"Olen varma siitä, etteivät ystäväni lyö mitään laimin.\"\n\nMärta rouvalla oli erityinen kyky tyynnyttää myrskyjä Svante\nNiilonpojan sielussa, sentähden nimitti tämä emäntäänsä Davidikseen.\nMutta Märta ymmärsi hyvin miehensä levottomuuden ja pelon\ntulevaisuuteen nähden.\n\nRuotsi oli kuin laiva, joka heittelehti hyrskyissä sinne ja tänne.\nJokaisen uuden hyökyaallon paiskatessa se ruski jo murtuneista\nliitteistään, ja pelastuksen toiveet olivat joka päivä yhä pienemmät.\n\nOn luultavaa, että tähän aikaan muinaisten päivien muisto herätti\nmonia hiljaisia syytöksiä Svante Niilonpojan sielussa. Hän ei\nsuinkaan ollut menetellyt Sten herraa kohtaa kuten olisi pitänyt,\nmutta siitä, ettei hänen kiittämättömyytensä ollut mennyt vielä\npitemmälle, oli hänen ensi sijassa kiittäminen Hemming Gaddia, ja sen\nvelan tahtoi hän maksaa.\n\nLieneekö se sitten tapahtunut itsetiedottomasta\nvelvollisuudentunnosta vai omasta taipumuksesta, mutta vähitellen hän\nantautui samalle uralle kuin Sten Sturekin, tämän ystävät tulivat\nhänen ystävikseen, ja Sten herran vihollisia, jotka muinoin olivat\nolleet nuoren ritarin jokapäiväisenä seurapiirinä, vältti hän nyt\nilmeisesti.\n\nHän oli tulinen ja herkkä, yhtä taipuvainen suopeuteen kuin\nvihaankin; hän oli rohkea ja rakasti palavasti isänmaataan, ei\npelännyt vaaroja, vaan astui niitä vastaan pystypäin.\n\nMutta vastoinkäymiset väsyttivät, hänellä ei ollut sitä tahdon\nsitkeyttä, joka näkee työnsä revittävän maahan, mutta rakentaa\nyhä edelleen rajattomiin, lujasti luottaen, että työ kerran tulee\npysyväksi.\n\nItse oli hän kerran kuulunut niinsanottuihin rauhanystäviin ja\nollut mukana avaamassa tietä tälle Hannu kuninkaalle, jota vastaan\nhän nyt taisteli. Kun hän nyt tutkisteli omaa mieltään, ei hän\nvoinut kieltää, että ynseys Sten Sturea kohtaan oli sisin syy tähän\nmenettelyyn. Hän oli tosin koettanut uskotella itselleen, että\nliittyminen Tanskaan sisälsi aatteen, johon perustuisi Pohjolan\nsuuruus; mutta silloin yhtä hyvin kuin nytkin hän tiesi, ettei Ruotsi\nkoskaan alistuisi miksikään alusmaaksi eikä pakollinen yhdistys siten\nkoskaan tulisi pysyväiseksi. Ja kuitenkin oli hän vaikuttanut sen\npuolesta.\n\nNyt tekivät toiset niin; heidän vaikuttimensa olivat kai yhtä hyviä\nkuin hänenkin?\n\nKatumuksen tunteet ovat pistävän teräviä okaita, jotka eivät anna\nihmiselle mitään rauhaa. Ei vaadittukaan aivan vähän rohkeutta\nmuuttunein mielipitein pitää silmällä nykyisiä vastustajiaan, joiden\nkanssa oli ennen ollut samanmielinen, mutta joita vastaan nyt täytyi\nkaikin voimin taistella. Mutta kun nämä katkerat Saulin ajatukset\ntulivat, silloin meni hän puolisonsa luo, jonka sanat antoivat\nlohdutusta hänen sairaalle mielelleen.\n\nKoskaan ei kuitenkaan Märta näyttäytynyt niin edukseen kuin\nlapsipuolensa parissa. Ensimäisen puolisonsa kanssa oli hän saanut\nkolme perillistä: Kristinan, Knutin ja Alfin; Svante herran mukana\nyhden. Nuori Sten oli tähän aikaan äskettäin täyttänyt kolmetoista\nvuotta, oli reipas luonteeltaan ja ulkonäöltään muistutti suuresti\näitiään.\n\n\"On omituista\", sanoi Märta rouva herralleen, \"että niin monet seikat\nherättivät mielessäni kateutta Ilianaa kohtaan, vaikka pidin niin\nvähän hänestä\".\n\n\"Niin monet seikat?\" toisti Svante herra kysyen. \"Ensiksikin se, että\nSten pienokainen on niin äitiinsä ja siten alituiseen muistuttaa\nsinulle häntä.\"\n\n\"Toivoisin, ettei hän muistuttaisi.\"\n\n\"Sitten onni, että hänellä on sellainen poika.\"\n\n\"Sinähän hänet kasvatat.\"\n\n\"Mutta taipumukset on hän saanut äitivainajaltaan!\"\n\n\"Tahdottomuuden?\"\n\n\"Ei, sydämen lempeyden! Aivan varmaan oli hän parempi kuin me\nymmärsimme tai uskoimme.\"\n\n\"Eikö hänellä ole mitään isältään?\"\n\n\"Miehuullisuus! Kuitenkin tuntuu hän minusta muistuttavan enemmän\nisoisäänsä.\"\n\n\"Eihän hänellä ole hyvän perun puutetta. Ymmärtäköön hän vain käyttää\nsen omaksi ja muiden onneksi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSvante herra ei pitänyt mitään suurta hovia, mutta Märta rouva näki\nmielellään nuorisoa ympärillään, ja iltaisin koottiin mielellään\nlinnansuojiin mitä Tukholmassa oli etevintä.\n\nMärta rouva oli itse kerran ollut samoissa suojissa suuren palvomisen\nesineenä; nyt huvitti häntä nähdä sitä ihailua, mitä osoitettiin\nhänen tytärpuolelleen. Nuori Kristina neitsyt oli äskettäin täyttänyt\nviisitoista vuotta, umpun terälehdet eivät vielä olleet auenneet,\nmutta se oli aukeamaisillaan ja lupasi vastata rohkeimpiakin\nodotuksia.\n\nHänen tukallaan oli tummanpunainen väri, jota silloin pidettiin\npohjoismaisen kauneuden huippuna. Se oli niin pitkä, että hän\nsaattoi peittyä siihen kuin huntuun, mutta kun hän heitti sen\ntaaksepäin, hämmästytti katsojaa hänen kasvoinpiirteidensä vaalea\nsoreus ja hänen harmaansiniset, vilkkaasti vilkkuvat silmänsä. Mutta\nKristinassa oli jotakin naarashirven arkuutta; hän vastaili lyhyesti\nja yksitavuisesti kysymyksiin ja pysyttelihe mieluimmin äitipuolensa\nrinnalla tai takana, ja tämän täytyi usein vastata hänen puolestaan.\n\nMutta jos soitettiin tanssiin, silloin liikkuivat Kristinan jalat\nhänen tietämättään, kuten sotaorosen rummun pärrytyksen kuullessaan,\nhän odotti kärsimättömästi kutsua karkeloon, hänelle oli sama kuka\npyysi, ja harvoin on huippuunsa kehittynyt taide ilmaissut suurempaa\nsuloa kuin hän osoitti leijaillessaan yli lattian ritarin rinnalla.\nJos kysyttiin, keneltä hän oli oppinut tanssitaidon, vastasi hän\nnauraen: \"Voiko sellaista opettaa! Tanssin niinkuin minusta tuntuu\nparhaalta.\"\n\nAlf ja Knut olivat kaksoiset ja puolitoista vuotta Kristinaa\nnuoremmat. Molemmat olivat perineet isänsä vakavan luonteen. Lujempaa\nrakkautta veljesten välillä oli tuskin nähtävissä.\n\nAlituisen yhdessäolon ja samanikäisyyden olisi luullut synnyttävän\nystävyyden molempien poikien ja Sten Svantenpojan välille. He\nlukivat, ratsastivat ja harjoittelivat ritarillisia aseleikkejä\nyhdessä ja sopivat hyvin keskenään, mutta nuoruuden ystävyydestä,\njoka on niin tavallinen tämänikäisten poikain kesken, ei näkynyt\njälkeäkään. Norjalaiset kaksoisveljekset kulkivat omia teitään, ja\nruotsalainen jäi tavallisesti yksin.\n\nSten oli liian ylpeä lausuakseen moitteita ja liian ylevämielinen\nvalittaakseen.\n\n\"Etkö tahdo olla yhdessä Knutin ja Alfin kanssa kauemmin kuin\nharjoituksenne kestävät?\" kysyi Märta rouva eräänä päivänä, kun poika\ntapansa mukaan tuli hänen luoksensa.\n\n\"Kyllähän minä\", vastasi Sten punastuen, \"mutta minä olen mielelläni\nmyös sinun ja Kristinan seurassa.\"\n\nJa viimeksimainittu oli kovasti mieltynyt hänen seuraansa. Hänen\nedessään ei tyttönen ollut ujo, hänen kanssaan saattoi hän puhella ja\nkuvailla lapsuudenkotiaan ja retkiään ylös tuntureille. Sten kertoi\noleskelustaan Taalainmaassa ja rakkaudesta ja huolenpidosta, jota\nhänelle osoitettiin; hän oli rakastettu ja tuttu joka talossa mihin\nmeni. \"Kaikki vain isäni tähden\", oli hänellä tapana lisätä.\n\nMutta jos veljekset pitivät toisistaan, niin oli sisar heidän\nihailevain katseidensa yhteinen esine. He eivät voineet olla\nnäkemättä sitä molemminpuolista kiintymystä, joka oli herännyt hänen\nja Stenin välillä, ja keskenään neuvoteltuaan pyysivät he häntä\ntulemaan heidän huoneeseensa tärkeään keskusteluun.\n\n\"Mitä te tahdotte?\" kysyi tyttö epäluuloisesti astuen sisään ja\nistuutuen heidän väliinsä.\n\n\"Kuulepas, sinä! Me emme pidä siitä, että sinä olet niin paljon\nyksissä Stenin kanssa.\"\n\n\"Miksi ette?\"\n\n\"Hän katsoo meihin yli olkainsa!\"\n\n\"Kuvittelette vain!\"\n\n\"Me olemme kuninkaallista sukua!\"\n\n\"Onko hän sitä kieltänyt?\"\n\n\"Ei, sitä ei hän ole.\"\n\n\"No, mistäs sitten on kysymys?\"\n\n\"Hänestä tulee tietenkin valtionhoitaja aikoinaan.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Hän tietää sen!\"\n\n\"Entä sitten?\" toisti tyttö polkaisten jalkaansa lattiaan.\n\n\"Meistä ei voi sitä tulla!\"\n\n\"Käy kateeksenne sentähden, ettei teillä ole sitä voimaa, mitä\ntarvitaan suuriin tekoihin.\"\n\n\"Kateeksi! Onko Sten sanonut niin?\"\n\n\"Sten ei puhu teistä koskaan muuta kuin hyvää.\"\n\n\"Niin, sinulle!\"\n\n\"Ei kenellekään muillekaan.\"\n\n\"Mistä sen tiedät?\"\n\n\"Minä näen ja kuulen enemmän kuin te. Sten ei karttele teitä, vaan\nte häntä. Mutta kun Märta rouva nuhtelee häntä siitä, vastaa hän:\nAntakaa minun olla täällä sisällä ja jutella teidän ja Kristinan\nkanssa.\"\n\n\"Mistä tiedät, että me...?\"\n\n\"Luuletteko, etten tunne teitä ja osaa lukea ajatuksianne, niin\npahoja kuin hyviäkin?\"\n\n\"Nyt pidät sinä enemmän Stenistä kuin meistä.\"\n\n\"Niin teenkin!\"\n\n\"Minua haluttaisi lyödä hänet kuoliaaksi.\"\n\n\"Samoin kuin kavala Tanskan kuningas teki isällemme?\" kysyi Kristina.\n\nAlf kalpeni. \"Älä puhu siitä!\" sanoi hän.\n\n\"Älä sitten sano, että tahdot olla hänen tapaisensa.\"\n\n\"Mutta, Kristina\", virkkoi Knut. \"Eikö sinusta tunnu, että olemme\ntäällä aivan kuin armoilla?\"\n\n\"Se ei ole koskaan johtunut mieleeni.\"\n\n\"Olemme menettäneet perintömme.\"\n\n\"Eikö valtionhoitaja ole hankkinut suurta osaa siitä takaisin?\"\n\n\"Se ei ole vielä tullut hyväksemme.\"\n\n\"Eikä tulekaan, ennenkuin joudutte lailliseen ikään.\"\n\n\"Onko meidän siihen asti jäätävä tänne?\"\n\n\"Tahtoisitteko heti palata Norjaan?\"\n\n\"Tuletko sinä mukaan?\"\n\n\"En!\"\n\n\"Aiotko jäädä tänne?\"\n\n\"Aion!\"\n\n\"Kuinka kauaksi?\"\n\n\"Sitä en tiedä!\"\n\n\"Kenties ainaiseksi?\"\n\n\"Kenties!\"\n\n\"Kristina, sinä et ansaitse olla norjalainen nainen; sinä olet\nruotsitar!\"\n\n\"Märta rouva oli ruotsitar, joka asettui norjalaisten miesten\neturintamaan, kun oli kostettava eräs urhoollisimmista\nsotapäälliköistä. Hän tahtoi viedä heidät vapauteen, mutta he\npettivät hänet! Minä pidän enemmän hänen menettelystään kuin heidän.\"\nPojat katsoivat epäröiden toisiinsa. \"Knut ja Alf! Tahdotteko heittää\nkateuden nurkkaan?\"\n\n\"Se ei ole kateutta!\"\n\n\"No, kopeutta sitten?\"\n\n\"Se ei ole kopeutta!\"\n\n\"Mitäs se sitten on?\"\n\n\"Hän luuli tekevänsä meille hyvänkin kunnian alentumalla meidän\nluoksemme.\"\n\n\"Ettekö te voi kuvitella tekevänne hänelle sellaista?\" kysyi tyttö\nilvehtien.\n\n\"Pidät meitä piloinasi!\"\n\n\"Sen siedättekin, mutta asia on kuten sanoin. Hän on tuhat kertaa\nparempi kuin te.\"\n\n\"Siitä ei puhettakaan!\"\n\n\"Ei syntyperältään, siinä voimme kyllä vetää vertoja hänelle, vaan\nmielenlaatuunsa, ritarillisiin tapoihinsa ja velvollisuudentuntoonsa\nnähden on hän teitä paljon korkeammalla.\"\n\nTätä eivät veljekset suinkaan tahtoneet myöntää, ja niin päättyi\nriita kuten tavallista -- tuloksitta.\n\nKnut ja Alf olivat yhtä poikaa kuten ennenkin. Sten vietti edelleen\nvapaahetkiään äitipuolensa ja sisarensa kanssa -- sillä hän\nsanoi Kristinaa sisarekseen. Täten joutui hän yksiin myös niiden\noppineiden miesten kanssa, joita Märta rouva usein kutsui hoviin. Ei\nsiksi, että hänen mielensä tai ajatuksensa olisivat palaneet tähän\nsuuntaan, mutta hän tiesi, että se suojelus, jota vallanpitäjät\nosoittavat sivistykselle ja taiteille, heittää loisteensa heihin\ntakaisin. Oppineisuutensa tähden arvossapidetty astronomi, Pietari\nmaisteri, oli tervetullut vieras Tukholman linnassa. Hän toi kerran,\nMärta rouvan suostumuksella, mukanaan erään nuoren ylioppilaan,\nOlavi Juhananpojan. Tämä oli opiskellut Upsalan korkeakoulussa\nja saavuttanut siellä suurta tunnustusta. Nuori Sten kuunteli\nvilkkaalla harrastuksella heidän keskusteluaan, ja Pietari maisteri\nkertoi pyytäneensä arkkipiispalta lupaa pitää muutamia luentoja\ntähtitaivaasta ja sen ihmeistä, mutta ei ollut vielä saanut sitä.\nSilloin sanoi Sten tahtovansa puhua hänen puolestaan Svante herralle,\nja tämä kyllä puhuisi hänen armolleen.\n\nKun sitten Pietari maisteri kertoi, kuinka tähdet tulevat, katoavat\nja palaavat jälleen, kuinka ne risteilevät keskenään, väliin\npirstautuvat ja räjähtävät kappaleiksi, kuuntelivat hänen kuulijansa\njännitetyllä mielenkiinnolla, eikä tarvinnut kaukaa hakea kysymystä:\n\"Emmekö me ihmiset ole missään yhteydessä niihin?\"\n\n\"Voiko siitä olla epäilystäkään!\" huudahti maisteri. \"Ei ainoastaan\nse tähtikuva, jonka alla olemme syntyneet, vaan niiden yhtymät\nkeskenään tehdessään kiertokulkuaan, ne esteet, joita ne kohtaavat\ntiellään, kaikki vaikuttaa elämää tai kuolemaa, onnea tai\nonnettomuutta, iloa tai surua!\"\n\nNämä luennot herättivät mitä vilkkainta harrastusta; hovin naiset ja\nherrat eivät puhuneet mistään muusta, ja Pietari maisteri, joka ei\njuuri tahtonut esiintyä tähtienselittäjänä, pakoitettiin väkisinkin\nennustamaan tähdistä, koskei tähtitiedettä voitu vielä siitä eroittaa.\n\nNäihin aikoihin ilmoitti Svante herra eräänä päivänä emännälleen\naikovansa lähteä Taalainmaahan. \"Kenen asetat täällä\nlinnanpäälliköksi?\" kysyi Märta rouva.\n\n\"Sen ainoan, johon luotan!\"\n\n\"Ja hän on?\"\n\n\"Sinä, Märta!\"\n\n\"Mitä ajattelet?\"\n\n\"Kukaan ei voi paremmin ja tunnollisemmin valvoa kaupungin tyyneyttä\nja varmuutta.\"\n\n\"Mutta jos vaara uhkaa, mitä on minun tehtävä?\"\n\n\"Mitä oma älysi sanoo.\"\n\n\"Minä neuvottelen Stenin kanssa.\"\n\n\"Hänet otan minä mukaani.\"\n\n\"Teet oikein siinä\", vastasi Märta mietteissään. \"Minä saan tulla\ntoimeen niin hyvin kuin voin.\"\n\nSten oli iloinen tästä tiedon saatuaan. Hän ikävöi nähdä jälleen\ntaalalaisia ystäviään, ja sitä paitsi oli hänen isänsä luvannut\nhänelle, että he matkalla poikkeaisivat arkkipiispan ja mahdollisesti\nuseampainkin tuttavain luona.\n\nSvante Niilonpoika tiesi hyvin, mitä hän teki uskoessaan Tukholman\nlinnan Märta rouvan haltuun. Tämä oli kykenevä vastuunalaiseen\nasemaan ja keksi kyllä keinoja vaaran uhatessa.\n\nLähtönsä edellisenä päivänä sai valtionhoitaja kirjeen Hemming\nGaddilta, joka oli Kalmarin edustalla piirityshommissa. Hän kirjoitti\nsuurista vaikeuksista, joita hänellä oli voitettavanaan, ja pyysi,\nettä Jumalan tähden lähetettäisiin hänelle muonavaroja ja miehiä,\nniin että hän voisi pontevasti ryhtyä piiritykseen.\n\nMärta kutsuttiin salakamariin, ja täällä sai hän tiedon kirjeen\nsisällöstä. Lisäksi sanottiin hänelle, että tanskalaiset\nkaapparilaivat estivät tavaranvaihdon ja hävittivät kaikkialla\nrannikoilla. Oli siis välttämätöntä, että hänellä oli laivoja\nlähettää vihollista vastaan, jos niin tarvittaisiin.\n\nRohkea nainen ei säikähtänyt näistä tiedoista, hän kyseli vain,\nmihin varokeinoihin oli ryhdyttävä. Olihan hänen kasvatusäidillään,\nIngeborg rouvalla, ollut linna kerran huolenpidossaan, ja olihan\nTanskan kuningatar kestänyt pitkäaikaisen piirityksen. Kuitenkin\ntäytyi hänen myöntää omassa povessaan, ettei hän nyt tuntenut sitä\nepätoivon rohkeutta, joka häntä elähytti, kun hän tarttui miekkaan\nkostaakseen Knut Alfinpojan kuoleman. Levottomuudella ja huolella hän\nkävi tehtäväänsä, mutta hän osasi salata sen, ja hymyilevin huulin ja\nparhain onnentoivotuksin hän ojensi herralleen kätensä jäähyväisiksi.\n\nKristina ei tehnyt niin. Hän suri hillittömästi, kun hänet\noli eroitettu Stenistä, ja tuumi, että nyt oli kaikki hänelle\nsamantekevää. Viisas äiti piti häntä tarkoin silmällä ja jätti nuoren\nOlavi Juhananpojan tehtäväksi opastaa häntä tieteellisissä opinnoissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nValtionhoitajalla oli vain pieni seurue mukanaan ja hän teki\nlyhyitä päivämatkoja saadakseen kaikkialla tilaisuuden edeltäjänsä\ntavoin puhutella kansaa ja katsella oloja omin silmin. Ja missä hän\nliikkuikin, tulivat asujamet tuoden pitkät piustat valituksiaan ja\nrukoillen häntä toimittamaan apua. Jokaiselle oli hänellä osanottava\ntai elähyttävä sananen.\n\nEkolsundin itäpuolella oli Piispan-Arnö. Se oli lujasti varustettu\nvallein ja juoksuhaudoin. Suuren rakennuksen rinnalla oli kappeli,\njossa vietettiin jumalanpalvelusta joka sunnuntai piispan ollessa\nsiellä. Svante herra oli lähettänyt viestin saapumisestaan, ja kaikki\novet olivat avoinna ottamassa häntä vastaan.\n\nHänen armonsa oli tullut portaille saakka vastaan, ja maan molemmat\nmahtavimmat miehet syleilivät toisiaan vakuuttaen ystävyyttään\nmolemmin puolin. Sten kumartui syvään suudellakseen arkkipiispan\nkättä, mutta tämä painoi nuorukaisen syliinsä ja sanoi, että hänen\nmukanaan oli kevät palannut takaisin; kevät, joka ennusti ihaninta\nkesää ja jaloimpia hedelmiä.\n\nKun tulotervehdykset olivat päättyneet, vietiin vieraat ruokasaliin,\nmissä pöytä odotti ruokalajeja kukkuroillaan. Hänen armonsa kehoitti\nheitä pitämään puoliaan ja valitti, että hänen heikko terveytensä\npakoitti häntä kieltäytymään pöydän kaikista nautinnoista.\n\nMutta maistella täytyi hänen niitä kuitenkin, ja sen teki hän\nyhtä perusteellisesti kuin kuka tahansa mukana olevista. Jaakko\narkkipiispa osoitti viimeiseen asti, että huolimatta kaikista\nhyvistä päätöksistä, joita hän oli tehnyt niin aineellisiin kuin\nhengellisiinkin asioihin nähden, olivat kiusaukset useimmissa\ntapauksissa -- käyneet hänelle voittamattomiksi.\n\nSen johdosta täytyi neuvottelu, jonka piti tapahtua iltapäivällä,\nlykätä seuraavaan päivään. Ilo valtionhoitajan vierailun johdosta oli\nliian rajusti vallannut hänen armonsa.\n\nMutta kun Sten hetkistä myöhemmin kulki läpi käytävän, kuuli hän\npiispan huoneesta selvät sanat: \"Beatrice kulta, anna anteeksi; en\ntee enää koskaan niin.\"\n\n\"Kenen kanssa hän puhui?\" kysyi poika ihmeissään.\n\n\"Luultavasti jonkun pyhimyksen\", vastasi isä.\n\nMolemmat päättivät iltapäivällä mennä katselemaan tienoita, ja he\nlähtivät kahden kävelylle.\n\nSyyskuu oli alullaan. Puut olivat jo vaihtaneet väriään. Tammet ja\npoppelit näyttivät melkein uhkaavilta tummanvihreissä väreissään,\nlehmukset ja koivut taasen vivahtelivat keltaisesta heleimpään\nkullanpunervaan. Niitetyt niityt olivat jälleen alkaneet hennosti\nvihoittaa, ainoastaan kynnöspellot olivat mustat ja odottivat.\n\nAurinko oli laskussaan, taivaanranta hehkui kuin liekeissä, ja\nmuutamia raskaita pilvenpakkuloita riippui taivaslaella kuten suuria\nlintuja levitetyin siivin. Mäellä seisoi satavuotisia aarnihonkia.\nEnsin punastuivat niiden rungot päivän suudellessa, sitten nousi\npuna yhä ylemmäksi, kunnes se kosketti jokaista vihreää huippua.\nViheriä ja punainen ikäänkuin sulivat yhteen... Ihmeellinen tyyneys\nluonnossa, ei lehtikään liikahtanut... Mutta aurinko vaipui mailleen,\ntuntui lehahtavan kylmä henkäys kautta pensasten ja puiden, ja\nlaulurastas viritti ilta virtensä.\n\nIsä ja poika seisoivat vaipuneina ihailemaan tätä ihanaa näytelmää.\nSilloin kuului kirkaisu. Molemmat kuuntelivat tarkasti. Vielä\nkerran... Ääni oli naisen ja kuului metsästä.\n\nHe riensivät sinne.\n\nKymmenkunta maalaisrenkiä oli valjastanut vanhan naisen risukuorman\neteen. Kepiniskuin pakoitettiin hänet menemään eteenpäin.\n\n\"Seis!\" huusi ritari jyrisevällä äänellä. \"Päästäkää nainen heti\nvapaaksi!\"\n\nMutta miehet katselivat epäröiden toisiaan. \"No, miksette tottele?\"\n\n\"Akka on tuhonnut karjamme!\" huusi muuan heistä.\n\n\"Minun hevoseni on taittanut jalkansa!\" valitti toinen.\n\n\"Navettarakennuksen katto oli aamulla poissa...\"\n\n\"Isäukko on heittämäisillään henkensä!\"\n\n\"Ruoka-aitan ovat varkaat tyhjentäneet!\"\n\n\"Ulkona porrasten edessä oli kaksi tikkua ristissä.\"\n\nHe huutelivat sikin sokin kilpaillen keskenään.\n\n\"Kurjat raukat!\" huusi nainen, jotta metsä kajahti vastaan. \"Voinko\nminä mitä sille, että te annatte elukoillenne sellaista ruokaa,\nettä ne siitä hullaantuvat? Eikö juomanne liika olut ollut syynä\nsiihen, että ajoitte yöllä aivan kuin paholainen olisi istunut\nhevosen lautasilla ja hevonen pelästyksissään kaatui taittaen\njalkansa? Voinko minä mitä sille, että tuuli oli kovempi kuin ne\nkurjat räystäskoukut, joiden varassa navetan katto oli? Ja jos joku\nmuu kuin minä olisi kuullut riidan isän ja pojan kesken muutamista\nkurjista äyrityisistä, ei minua olisi syytetty siitä, että vanhus\nhaukkoo viimeisiä henkiään! Jollei ruoka-aittoihin sovitettaisi\nlemmenkohtauksia, ei ovia pidettäisi auki varkaita varten, ja jos\nkaikki olisi kunnossa ja järjestyksessä kuten muinaisina päivinä,\nette pelkäisi muutamia tikkuja, jotka tuuli on heittänyt ristikkäin.\"\n\nSanat syöksyivät hyökyaaltona hänen huuliltaan, mutta samalla\nvapautti hän itsensä ihailtavalla notkeudella, ja miehet katselivat\nhäntä kunnioituksen sekaisella pelolla. Kenenkään päähän ei\npälkähtänyt häntä vastustaa tai ottaa kiinni uudelleen.\n\n\"Oletko kotoisin Suomesta?\" virkkoi ritari.\n\n\"Sen sanominen ei ole mikään taikatemppu.\"\n\n\"Mitä täällä teet?\"\n\n\"Minut on kutsuttu.\"\n\n\"Kuka kutsui?\"\n\n\"Hänen armonsa arkkipiispan...\"\n\n\"Se ei ole totta!\"\n\n\"Antakaa minun puhua loppuun! Hänen armonsa arkkipiispan emäntä minut\non kutsunut!\"\n\n\"Kuinka olet hänet tullut tuntemaan?\"\n\n\"Jo nuorena!\"\n\n\"Jos tämä tulee hänen armonsa korviin, niin millaisen rangaistuksen\nluulettekaan teitä odottavan?\" kysyi ritari kääntyen vielä kerran\nmiehiin, jotka olivat kerääntyneet yhteen kasaan ja vapisevin polvin\nja kalpein poskin ajattelivat ilkityönsä seurauksia.\n\nAivan kuin yhteisestä mielijohteesta heittäytyivät kaikki polvilleen\nritarin eteen ja huusivat: \"Armoa!\"\n\n\"Jos tahdotte olla vaiti siitä, mitä on tapahtunut, niin minä\npalkitsen teille sen\", lupasi Svante herra vanhalle naiselle.\n\n\"Olen kyllä vaiti\", vastasi tämä.\n\n\"Ottakaa sitten heti risukuormanne ja lähtekää täältä!\"\n\nMiehille ei tarvinnut tätä sanoa toiseen kertaan. Tuokion kuluttua\nei paikalla enää ollut muita kuin nainen ja molemmat ritarit. (Sten\nherra oli saanut tämän arvon jo viisivuotiaana.)\n\n\"Sinä harjoitat noituutta?\" jatkoi Svante herra.\n\n\"Minä luen tulevia asioita.\"\n\n\"Nimesi?\"\n\n\"Valmyra!\"\n\nRitari oli sillaikaa avannut kukkaronsa. \"Pitäkää rahanne; minä en\nniitä ota!\" virkkoi nainen.\n\n\"Miksi ette?\"\n\n\"Olen jo saanut palkkani.\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Rouva Bonti kutsui minut tänne, mutta minä en vaeltanut pitkää\nmatkaa hänen tähtensä... Henget vetivät minua.\"\n\n\"Henget?\"\n\n\"Metsien, vuorten henget!\"\n\n\"Oletko nähnyt ne?\" kysyi Sten innokkaasti.\n\n\"Olen, herra, ja ne sanoivat minulle, että ken vieraalla maaperällä\nensiksi kysyi minulta heistä, hän oli kutsuttu kasvamaan nuoreksi,\nsuureksi puuksi, jonka lehvien alla kokonainen kansa oli etsivä\nsuojaa. Mutta hornan kaikki voimat varustautuvat kaatamaan tämän\nnuoren puun, tuhannet vaarat tulevat sitä ympäröimään. Minut on\nvalittu raivaamaan muutamia pois, mutta on tuleva toisia, joille minä\nen voi mitään, sillä minun aikani on jo lopussa.\"\n\n\"Kenestä puhut?\"\n\n\"Sinusta, herra!\"\n\n\"Tunnetko meidät?\"\n\n\"Kuka erämaan vaeltaja ei tuntisi kirkkainta taivaan tähdistä,\nvaikkei tietäisikään, kuinka hänen on sitä nimettävä.\"\n\n\"Joku on sanonut sinulle nimemme!\" huudahti ritari.\n\n\"Kenties senkin, että teillä seuraavana aamuna on oleva pitkä\nkeskustelu hänen armonsa kanssa?\" tuumi eukko kysyen.\n\n\"Mitäs muuta varten minä olisin tullut tänne?\"\n\n\"Siitä on koituva suuria asioita.\"\n\n\"Sitä toivon!\"\n\n\"Ei teidän käsityksenne mukaan. Mitä tulee tapahtumaan, se on\nainoastaan keino Väkevän, Tutkimattoman kädessä!\"\n\nSillävälin oli jo tullut melkein pimeä. Kaikki kolme olivat verkkaan\nastuskelleet piispantaloa kohden. Nyt nousi kuu yli metsänlatvojen ja\nheitti lumo valonsa maisemalle. Kappelin kupariristi kirkastui siitä\nniin, että näytti aivan säteilevän valoa ympärilleen.\n\n\"Katso\", mutisi nainen, \"vanha on katoava ja uusi on tulossa!\"\n\nRitari meni nopeasti häntä lähemmäksi, pani kätensä hänen olalleen ja\nsanoi: \"Valmyra!\"\n\nÄsken niin joustava, ylväs olento lyyhistyi kyyryisilleen. \"Mitä\ntahdotte?\" kysyi hän.\n\n\"Olet nyt kristityssä maassa!\"\n\nValmyra pudisti päätään.\n\n\"Epäiletkö sitä?\"\n\n\"Tiedän, ettei ole niin!\"\n\n\"Mitä todistuksia sinulla on?\"\n\n\"Onko hän kristitty tuolla palatsissaan?\" Hän viittasi piispantaloon.\nSamalla naulasi hän silmänsä ritariin ikäänkuin tahtoisi lukea hänen\nsisimmät ajatuksensa.\n\n\"Jumala yksin tuomitkoon!\"\n\n\"Pakanat ovat paremmat!\"\n\n\"Kuten Valmyra.\"\n\n\"Hän on välikappale Väkevän kädessä. Tämä sanoo: 'Tule!' ja hän\ntulee; 'Mene!' ja hän menee.\"\n\n\"Siksikö hän on nyt tullut tänne?\" Jälleen oli kuin tietäjän\nkaukonäky olisi täyttänyt hänen sielunsa. Hän kohotti laihan\nkäsivartensa ja viittasi kuuhun sanoen:\n\n\"On vielä kolme päivää uuteen kuuhun. Sitä ennen saatte kyllä tietää,\nolenko tullut tänne korkeampain voimien vaikutuksesta.\"\n\n\"Minä luotan sinuun!\" huudahti Sten nuoruuden innostuksella, joka\nkatkaisee kaikki siteet. \"Siinä teet oikein!\"\n\n\"Suo anteeksi, isä, minä en voi muuta.\"\n\n\"Juuri sinun tähtesi olen tullut. Voi sinua, nuorukainen, jollet\nolisi uskonut!\" lisäsi eukko melkein uhkaavasti.\n\n\"Jos tavalla tai toisella olet saanut tietää vaarasta, joka uhkaa\npoikaani, mikset voi ilmoittaa sitä ilman mutkia ja koukkuja?\"\n\n\"Minä voin ennustaa tapauksia, mutta en niitä estää; minä en voi\ntukkia kuilua, mutta minä voin sanoa sille, joka vaeltaa pimeydessä:\nVaro itseäsi!\"\n\n\"Sano sitten niin!\"\n\n\"Jahkahan hetki lyö!\"\n\nSten seisoi mietteissään ja tuijotti taivaalle. Hänen nuoreen\nsieluunsa hiipi hämäriä, selittämättömiä ajatuksia.\n\nHe olivat pysähtyneet eräälle mäelle. Alhaalla mäen juurella oli\ntalo, ainoastaan muutamia satoja askelia, ja he olisivat siellä.\nMutta ilma oli jokseenkin lämmin eikä Svante herra ollut halukas\nmenemään sisälle. Sitä paitsi pelkäsi hän, että Steniä haluttaisi\njatkaa keskustelua Valmyran kanssa, eikä hän tahtonut jättää\nnuorukaista eukon kanssa kahden. Sentähden heittäytyi hän maahan ja\nantoi ajatustensa leijailla aikoja sitten menneihin päiviin. Silloin\nnäki hän edessään nuoren, kauniin naisen, joka oli myös tahtonut\nennustaa hänelle, ja kuinka tämän naisen rakkaus sitten oli muuttunut\ntuliseksi vihaksi. Kirje, jonka hän oli lähettänyt Märta rouvalle,\noli todistuksena, ettei tämä viha ollut vielä sammunut... Heidän\nkohtauksensa metsässä, se leikki, johon tyttö oli hänet houkutellut,\nolisiko se tämän intohimoisen naisen mielessä herättänyt kostonhimon,\njoka ulottui yli koko maan?...\n\nNäihin ajatuksiin vaipuneena lakkasi hän kuuntelemasta keskustelua.\n\n\"Tahdotko ennustaa minun tulevaisuuteni?\" kysyi Sten.\n\n\"Enkö ole sanonut, että sinusta on kasvava nuori, voimakas puu?\"\n\n\"Mutta muuten!\"\n\n\"En näe mitään muuta.\"\n\n\"Tahtoisin mielelläni tietää...\"\n\n\"Mitä?\"\n\nPoika käänsi pois punastuvat kasvonsa. \"Hänen etunimensä!\" kuiskasi\nhän.\n\n\"Se ainoastaan veisi sinut harhaan!\"\n\n\"Ei, ei, sano se kuitenkin!\"\n\n\"Miksi verho on edessä, jos meille olisi hyödyllistä nähdä, mitä\npiilee sen takana!\" huudahti eukko kiihkeästi. \"Heitä pois hyödytön\nuteliaisuus! Tahdon sanoa sinulle, mikä hyödyllistä on, mutta en\nenempää.\"\n\nTyytymättömyys, jota Sten tunsi, hälveni pian. \"Mitä tuijotat niin\ninnokkaasti?\" kysyi hän.\n\n\"Näetkö valon alhaalla piispantalossa, kuinka se liikkuu?... Odota,\ntuokion kuluttua laskeutuu se alas.\"\n\nTosiaankin näkyi kohta sen jälkeen portti aukeavan ja useampia\nhenkilöitä tulevan sieltä ulos. Sten tunsi muutamia isänsä ystävistä.\nIlmeisesti lähdettiin heitä etsimään.\n\n\"Me eroamme täällä!\" jupisi Valmyra. \"Itsenne tähden älkää kertoko\nkenellekään, että olemme toisemme tavanneet!\"\n\n\"Milloin tapaamme ensi kerran?\"\n\n\"Silloin kun tarvitset minua! Hyvästi!\"\n\nHän katosi nopeasti kuin aavenäky, ja isä ja poika palasivat\npiispantaloon.\n\nSvante herra saattoi töintuskin uskoa, että se melkein pallomainen\nnainen, joka esiintyi arkkipiispan emännöitsijänä, oli muinoin niin\nsolakka Beatrice. Hänet voi tuntea samaksi ainoastaan katseesta,\nviekkaasta, väijyvästä katseesta.\n\nHän tervehti mummoa kuten vanhaa tuttavaa, mutta tämä ei voinut\nmuistaa häntä... Se johtui siitä, kuten mummo itse sanoi, että hänen\najatuksensa olivat kääntyneet pois kaikesta maallisesta.\n\nHän kertoi nyyhkyttäen ja kyynelsilmin, että hänen hurskas herransa\noli edelleen niin heikko, ettei hän voinut nousta vuoteestaan. Yön\nkuluessa oli luettava kappelissa esirukouksia hänen parantumisekseen,\nja sentähden toivoi mummo, että pyhä neitsyt antaisi hänelle voimaa\nseuraavana päivänä, vaikkakin pannen vaaraan kallisarvoisen henkensä,\ntäyttää ne velvollisuudet, joita hänen raskas, rasittava virkansa\nvaati.\n\n\"Kuinka he valehtelevat toisilleen\", ajatteli Sten, kun hän sen\njälkeen kuuli isänsä lausuvan osanottonsa hänen armolleen.\n\n\"Siinä on sinulle kuva elämästä!\" sanoi isä. \"Sellaista on elämä\nulkona maailmalla!\"\n\nSeuraavana päivänä oli hänen armonsa siksi hyvässä voinnissa,\nettä uskalsi ryhtyä keskusteluun, mutta hurskas rouva Bonti pyysi\nJumalan äidin ja kaikkien pyhimysten nimessä, että ritari ajattelisi\nkunnianarvoisan isän korkeaa ikää ja ylen huonoa terveyttä.\n\nTosin ei hän näyttänyt niinkään huonolta istuessaan takanojassa\nlepotuolissa, pukeutuneena hopeareunuksiseen, turkisvuoriseen\nvaippaan, odottaen valtionhoitajan tuloa. Pienellä pöydällä hänen\nvierellään oli useampia pulloja, jotka sisälsivät erilaisia\nvirvoitusjuomia, kaksi kultapikaria, muutamia rohtolusikoita samasta\naineesta ja koristettuja väärentämättömillä jalokivillä, pieniä,\nkulta- ja hopealanka verhoihin kiedottuja pyhimyskuvia ja hopeainen\nsoittokello.\n\nRitari pysähtyi ovelle ja katseli kalpeita, kuopille painuneita\nkasvoja, joilla oli jälkiä voimakkaista intohimoista. Oli sangen\nepäiltävää, oliko taistelussa aina himot voitettu. Mutta samettimyssy\noli vedetty syvään otsalle, ja siinä uinaillessaan, kuten hän\nnäytti tekevän, muistutti hän enemmän kuollutta kuin elävää.\nLaihat valkoiset kädet olivat levällään polvilla, ja pitkät sormet\nliikkuivat kouristuksentapaisesti, ikäänkuin tahtoisivat tarttua\njohonkin.\n\nÄkkiä hän avasi silmänsä ja viittasi ritarin nähdessään erääseen\ntuoliin, joka oli lähinnä ikkunaa ja johon valo lankesi kirkkaimpana.\n\n\"Millä tavoin voin olla teille palvelukseksi?\" kysyi hän raukealla\näänellä.\n\n\"En tule teidän armonne luo oman etuni tähden, vaan isänmaan\nasioissa.\"\n\n\"Olen uhrannut voimani ja terveyteni sen puolesta, mitä nyt vielä\nvaaditaan?\"\n\n\"Teidän armonne tuntee sen huolestuttavan aseman missä olemme.\"\n\n\"Jumala paratkoon!\"\n\n\"Päästäksemme siitä täytyy tehdä suuria, tuntuvia uhrauksia.\"\n\n\"Olen antanut paljon, minulla on tuskin mitään jälellä.\"\n\n\"On kysymys maan pelastuksesta, teidän armonne, ja siihen täytyy\nkirkkojen ja luostarien antaa apuaan.\"\n\n\"Sellaiseen en anna koskaan suostumustani!\" Hänen armonsa nousi\nkiihdyksissään.\n\n\"Kansan täytyy kestää kovaa kiskontaa, ja luostareissa on aarteita\nkasoittain.\"\n\n\"Jumalan ja pyhimysten kunniaksi! Mitä niillä on teidän taistelujenne\nkanssa tekemistä?\"\n\n\"Hävitetty maa, sota ja vaino -- sen ei pitäisi olla kirkolle\nmieluinen näky.\"\n\n\"Joka päivä toimitetaan messuja ja luetaan rukouksia tuhansittain\ntämän maan puolesta!\"\n\n\"Ne eivät ole tähän asti mitään vaikuttaneet!\" huomautti ritari.\n\n\"Mikä tämän saa aikaan, jollei syntien ylitsevuotavaisuus ja\nniskoittelu Jumalan tahtoa vastaan?\"\n\n\"Onko teidän armollanne mitään erityistä syytä tähän ankaraan\nsyytökseen?\"\n\n\"Luuletteko te minun, kirkon pään, voivan kylmäverisesti nähdä, että\nmuuan maan piispoista antautuu hurjien soturijoukkojen johtajaksi ja\nseurustelee sotamiesten, torpparien ja renkien kanssa?\"\n\n\"Piispa Kettil ei arastellut vetää sotisopaa messupaidan ylle, ja\nteidän armonne edeltäjä...\"\n\n\"Tiedän, tiedän!\" Ja kunnianarvoisa isä viittilöi torjuvasti\nmolemmilla käsillään. \"Mutta heidät sai siihen pakoittava hätä,\nkumpikaan ei tehnyt sotaa ammatikseen.\"\n\n\"Juuri pakoittava hätä sai tohtori Hemming Gaddin tarttumaan\nmiekkaan. Epäilen suuresti, onko maalla uskollisempaa, uhrautuvampaa\nystävää ja puolustajaa.\"\n\n\"Minulle ja kaikille kirkon isille on hän kauhistus!\" huudahti\narkkipiispa.\n\n\"Minua surettaa sitä kuulla.\"\n\n\"Piispoilta ja muilta herran palvelijoilta olen saanut kirjeitä,\njoissa he pyytävät minua säästämään heitä kanssakäymisestä tohtori\nHemmingin kanssa tai hänen alaisuudestaan. He tulevat saastutetuksi\nyhteydestä hänen kanssaan, kirkon ja maan ikuiseksi häviöksi.\"\n\n\"Mistä häntä sitten syytetään?\"\n\nKunnianarvoisa isä hypähti pystyyn ja meni melkein uhkaavana ritaria\nvastaan.\n\n\"Linköpingin tuomiokapituli hänestä teki piispan!\" sanoi hän. \"Paavin\nvahvistusta ei hän ole koskaan saanut.\"\n\n\"Tiedän sen, mutta...\"\n\n\"Huhu siitä, kuinka vähän hän välittää hiippakunnan asioista, on\nluultavasti ehtinyt pyhän isänkin korviin; herra elektus on eroitettu\nja eräs espanjalainen kardinaali lähetetty sijaan.\"\n\n\"Tämä on Hannu kuninkaan ja koko tanskalaisen joukkueen tapaista;\nHemming Gadd on heidän vastustajansa, ja kun eivät mitkään muut\nkeinot auta häntä kukistamaan, turvaudutaan viekkauteen ja\njuonitteluun. Huonosti tuntisin sen miehen, jos mikään maailmassa\nsaisi hänet luopumaan siitä, mitä hän pitää velvollisuutenaan!\"\n\n\"Ei siitä, mitä hän on vannonut kirkolle.\"\n\n\"Kirkon asioista pitävät niin monet huolta, maan asiain laita on\ntoisin!\"\n\n\"Niiden pitäisi käydä käsi kädessä!\"\n\n\"Niin kyllä, teidän armonne, mutta millä tavoin?\"\n\n\"Tehkää rauha Tanskan kanssa!\"\n\n\"Millä ehdoilla?\"\n\n\"Antaa heidän ehdottaa!\"\n\n\"Sen ovat he jo tehneet! Ehtona on Ruotsin alistuminen! Näyttääkö se\nteistä hyväksyttävältä?\"\n\nKunnianarvoisa isä sai vaikean yskänpuuskan, hän heittäytyi\ntaaksepäin tuolissaan ja virkkoi muutamain minuuttien jälkeen:\n\"Olen puhunut liian paljon; heikko terveyteni ei salli niin mitään\nponnistuksia.\"\n\nMutta ritari ei pannut siihen huomiota. Hänen kaikki ajatuksensa\nolivat kiintyneet Hemming Gaddiin ja siihen vääryyteen, minkä viha\nja kateus oli hänelle tehnyt. Tosin tiesi hän, ettei arkkipiispalla\nollut siinä niinkään pientä osaa, mutta hän tiesi myös, mitä tämä\nenimmän kaikista pelkäsi.\n\n\"Voihan olla totta, ettei tohtori Hemming ole suurin puuhaillut\nkirkon asioissa\", puuttui ritari jälleen puhumaan. \"Mutta jos on\nkysymys suullisesta opetuksesta, luulen päinvastoin, ettei kukaan ole\ntehnyt ja erityisesti kukaan pystynyt tekemään yhtä paljon kuin hän.\"\n\n\"Silloin kun oli kysymyksessä valtiolliset asiat?\"\n\n\"Eikö teidän armonne juuri sanonut, että niiden tulee käydä käsi\nkädessä kirkon asiain kanssa?\"\n\n\"Kyllä, mutta...\"\n\n\"Kuka on hänen tavallaan saarnannut, että jumalanpelko ja\nisänmaanrakkaus ovat niin eroittamattomasti yhdistetyt, ettei toista\nniistä voi olla ilman toista? Sentähden, teidän armonne, voisi\nolla vaarallista sekä kirkolle että neuvostolle, jos tätä miestä\nloukattaisiin.\"\n\n\"Kuinka tarkoitatte?\"\n\n\"Missä Hemming Gadd tuo kuuluviin mahtavan äänensä, siellä virtaavat\njoukot luo. Kukaan ei sitten Engelbrektin päivien ole osannut\nniin voittaa sydämiä puolelleen. Kenties ei aiottu loukkaus jäisi\nkostamatta!\"\n\nKunnianarvoisa isä nousi uudestaan. \"Uskaltaisiko hän?\" kysyi hän.\n\n\"Siihen valtaan nähden, mikä hänellä on, voi kiusaus käydä hänelle\nvoittamattomaksi.\"\n\n\"Heh! Mitä hän voisi tehdä?\"\n\n\"Antaa vastauksen Ruotsin rahvaalle.\"\n\nVanhoissa ryppyisissä kasvoissa kuvastuivat ristiriitaiset\nmielenliikutukset. Melkein tietämättään nousi arkkipiispa ja alkoi\nkävellä huoneessa edestakaisin. Näytti siltä, kuin sairaus olisi\nollut harkittu ainoastaan keinoksi katkaista keskustelu, kun\nkunnianarvoisa isä katsoi niin hyväksi... Hän kulki lujin askelin\nlattian poikki, pysähtyi jälleen valtionhoitajan eteen ja kysyi\nvoimakkaalla mielenliikutuksella:\n\n\"Sanotteko sitä isänmaanrakkaudeksi?\"\n\n\"En ole sanonut, että tohtori Hemming on mikään pyhimys.\"\n\n\"Kiihoittaa kansaa kirkon ruhtinaita vastaan!\"\n\n\"Toivokaamme, ettei hän tee sitä.\"\n\n\"Mutta pelkät toiveet eivät anna mitään varmuutta?\"\n\n\"Valitettavasti eivät!\"\n\n\"Kirkolla ei ole mitään syytä!\"\n\n\"Kuka voi todistaa sen?\"\n\nUudestaan käveli kunnianarvoisa isä edestakaisin; itsesäilytysvaisto\nteki hänet terveeksi jälleen. Me muistamme, kuinka hän Sten Sturen\naikana sai tämän pitämään Tukholmassa puolustuspuheen vapauttaakseen\nhänet epäluulosta, että hän muka oli vehkeillyt valtakunnan\nvihollisten kanssa. Ja nyt esiintyi samanlainen tapaus. Mitä\npäätelmiä voitiinkaan tehdä Hemming Gaddin eroittamisesta? Hänen\nosansa siinä tulisi kyllä tunnetuksi, ja seuraukset, seuraukset...\nmillaiset tulisivat ne olemaan?\n\n\"Teidän täytyy ottaa tämä asia huostaanne!\" sanoi hän ja ojensi\nritarille kätensä.\n\n\"Minun, teidän armonne?\"\n\n\"Tehtyä ei voida muuttaa, mutta ilmoitus voidaan tehdä lempein\nsanoin; piispa saa lähettää vastaväitteensä... Mitä minuun tulee, en\nkoskaan mene pitemmälle, kunhan hän vain pysyy hiljaa eikä pakoita\nmeitä voimakkaampiin toimenpiteihin!... No, tahdotteko suostua\nsiihen?\"\n\n\"Jos teen sellaisen myönnytyksen...\"\n\n\"Niin tapahtuu se ehdoilla, sen kyllä ymmärrän.\"\n\n\"Ensimäinen ehto on riippuvainen tohtori Hemmingin suostumuksesta.\"\n\n\"Luonnollisesti!... Pienen summan voisin mahdollisesti haalia kokoon.\"\n\n\"Se on heti lähetettävä hänelle.\"\n\n\"Ei saa sanoa, että se tulee minulta.\"\n\n\"Kuten teidän armonne haluaa.\"\n\n\"Mitä muuta vaaditte?\"\n\n\"En mitään!\" vastasi ritari luoden sääliväisen katseen hätäiseen\nilmeeseen ukon kasvoilla. \"Teidän armonne on syntyperäinen\nruotsalainen samoin kuin minäkin ja rakastaa varmaankin isänmaataan\nniin suuresti, ettei minun puoltolauseeni ole tarpeen.\"\n\nPappi viittasi häntä vetämään tuolinsa lähemmäksi ja lausui melkein\nkuiskaten:\n\n\"Te ette tiedä miltä tuntuu seisoa yksin maailmassa ja kuitenkin olla\npakoitettu kuulemaan kaikkia. Täytyy kääntelehtää ja vääntelehtää\nniin monelle taholle, että se lopulta tulee tavaksi, ja kun ei sitten\nole ketään, jota oikein rakastaisi, ei tiedä enää, missä oikeastaan\noikeus on, ja niin... ja niin...\"\n\nTämä tunnustus oli melkein lapsellisen avomielinen, mutta ritari\nhuomasi, kuinka isä Jaakko tällöin kiinnitti katseensa käännähtämättä\nsamaan oveen, johon hän ennen oli ollut selin. Kun hän nyt katsoi\nsamaan suuntaan, huomasi hän, kuinka eräs pieni luukku vedettiin\nsyrjään ja rouva Bontin pulleat kasvot antoivat hänen armolleen\naiheen tapailla: \"Ja niin, ja niin...\"\n\nLuukku sulettiin jälleen.\n\n\"Minä olen sangen heikko!\" valitti vanhus.\n\n\"Kutsunko jonkun?\"\n\n\"Ei, antakaa minulle pikari!\"\n\nRitari ojensi hänelle sen.\n\nHän joi halukkaasti! \"Minun ei tarvitse pelätä, että minut\nmyrkytetään. Minun hengestäni ollaan arkoja!\" Hän nauroi kiihtyneesti\nomille sanoilleen.\n\nRitari pani jälleen pikarin pois, mutta hän oli huomaavinaan, että\njoku kuunteli oven takana.\n\n\"Heikkoon terveyteeni katsoen\", jatkoi pääpappi, \"täytyy minun olla\nalati valmiina eriämään täältä, ja sen johdosta usein ajattelen, kuka\nolisi arvokkain seuraajakseni\".\n\n\"Teidän armollanne on vielä monet vuodet ajatusaikaa\", vastasi Svante\nherra.\n\n\"Kukapa tietää! Sitä paitsi on parempi olla varuillaan niin tärkeässä\nasiassa.\"\n\n\"Niin kyllä.\"\n\n\"Niiden dekaanien joukossa, jotka opiskelevat Roomassa, on muuan jalo\nja ylhäissyntyinen.\"\n\n\"Hänen nimensä?\"\n\n\"Kustaa Trolle!\"\n\n\"Lagnön Erik herran poika?\"\n\n\"Juuri sama!\"\n\n\"En tunne häntä paljon.\"\n\n\"Hänen nuoruutensa ja kaino luonteensa saa hänet aina pysymään\nvarjossa.\"\n\n\"Erik herra on tanskanmielinen.\"\n\n\"Mutta ei Kustaa! Hän puhuu ainoastaan siitä, miten voisi valmistaa\nisänmaalleen onnea.\"\n\n\"Minua ilahuttaa kuulla sitä!\"\n\n\"Kuinka mielelläni laskisinkaan raskaan paimensauvan hänen käteensä\nja vetäytyisin luostariin.\"\n\n\"Sitäkö teidän armonne haluaa?\"\n\n\"Ei vielä, ei vielä! Mutta muutamain vuosien kuluttua, kun hän on\nehtinyt valmistua!\"\n\n\"Teidän armonne toivomukset ovat minulle pyhät.\"\n\n\"Olen ilmoittanut siitä kaikille piispoille.\"\n\n\"Ja he ovat vastanneet?\"\n\n\"Samoin kuin tekin, herra ritari!\"\n\n\"Tämä huolehtiminen maan hyvästä on yhtä suureksi kunniaksi teidän\narmollenne kuin se on ilahuttavaa minulle.\"\n\n\"Ette ymmärrä minua oikein, jos epäilette, etten ole aina tahtonut\nRuotsin onnea, mutta minä, kuten monet muutkin maassamme, olen nähnyt\nsen lujassa liitossa Tanskan kanssa, te sitä vastoin ja teidän\npuolueenne...\"\n\n\"Tuomitkaa saavutetun kokemuksen mukaan.\" Kuului kolme kevyttä\nlyöntiä ovelle. Arkkipiispa näytti tulevan hämilleen. \"Se on\npalvelijani\", sanoi hän, \"joka on saanut käskyn ilmoittaa minulle,\nettä keskustelumme on nyt kestänyt yli tunnin! Seudun arvokkaimmat\nmiehet ovat kokoontuneet ulompaan huoneeseen. Ettekö tahdo\nkunnioittaa ja ilahuttaa heitä näyttäytymällä heille?\"\n\n\"Sen teen suureksi ilokseni ja kiitän teitä sydämellisesti tästä\nhuomaavaisuudesta.\"\n\n\"Meidän tohtori Hemmingiä koskeva sopimuksemme...\"\n\n\"Olemme jo määränneet ehdot.\"\n\n\"Milloin matkustatte?\"\n\n\"Viimeistään huomisaamuna.\"\n\n\"Tulkaa sitten tänne illalla!\"\n\n\"Sitten saan samalla sanoa jäähyväiset ja kiittää kaikesta\nosoitetusta vierasvaraisuudesta.\"\n\n\"Ottakaa poikanne mukaan!\"\n\n\"Ajattelin juuri pyytää lupaa siihen.\" Svante herra meni ulompaan\nhuoneeseen, joka vilisi täynnä niinsanottuja rauhanystäviä,\nmutta jos tarkoitus oli saada hänet toiseen vakaumukseen, niin\nvehkeilijät erehtyivät. Svante Niilonpoika osasi pitää puoliaan.\nHän esitti selviä, päteviä todistuksia; hän osoitti maan aseman ja\nkuinka välttämätöntä oli koota voimat; hän kysyi heiltä, eivätkö\nhe tahtoneet pysyä vapaana, riippumattomana kansana, ja kun he\nehdottomasti myönsivät tämän, muistutti hän heille, kuinka muinoin\nurhot iskivät yhteen ja vasta kun näyttäytyi, ettei toinen voinut\nlyödä toista maahan, tekivät veljesliiton.\n\n\"Niin voimme mekin kerran ojentaa Tanskalle sovinnon käden\", sanoi\nhän. \"Mutta orjiksi emme antaudu, sillä kuuliaisuuteen ei Ruotsi ole\nsovelias.\"\n\nTätä he kannattivat ilolla.\n\nRitarin jatkaessa käännytystyötään tahdomme katsoa, miten sillävälin\noli käynyt Sten pienokaiselle.\n\nJo edellisenä iltana oli hän sopinut muutamain ritarin asemiesten\nkanssa, että he aamulla lähtisivät metsälle. Metsässä oli viljavasti\nmetsoja, teeriä ja muita lintuja, eikä metsäkoiristakaan ollut\npuutetta.\n\nSten oli jalkeilla määrättyyn aikaan, mutta hänen suureksi\nhämmästyksekseen vallitsi! asemiesten huoneessa haudanhiljaisuus.\nPari arkkipiispan asemiestä, jotka ensiksi näyttäytyivät, tunnustivat\nilmeisesti hämillään, että he luultavasti olivat kaikki tyyni\nkatsoneet liian syvälle pikariin edellisenä iltana. Nuorukainen\ntiesi, että hänen isänsä inhosi ja ankarasti rankaisi juoppoutta, ja\nse hänen asemiehistään ja palvelijoistaan, joka oli siihen tehnyt\nitsensä vikapääksi vieraassa talossa, saattoi odottaa eroittamistakin\npalveluksestaan.\n\nKun sentähden ritarin suosikki, asemies Akseli, kohta sen jälkeen\ntuli ulos sangen runneltuneen näköisenä, riensi Sten viemään hänet\nmukanaan pihalle.\n\n\"Mikä tähän on syynä, Akseli, ja mitä luulet ankaran isäni sanovan?\"\n\n\"Herra, en tiedä, kuinka on laitani. Ohimoni jyskyttävät kuin\nvasarat.\"\n\n\"Olette juoneet!\"\n\n\"Emme paljoa, mikäli voin muistaa.\"\n\n\"Missä tilassa toiset ovat?\"\n\n\"Aivan avuttomina!\"\n\n\"Kuinka sitten metsästyksen käy?\"\n\n\"Minä tulen mukaanne.\"\n\n\"On välttämätöntä, että lähdemme, ettei isä saa tietää mitään.\"\n\n\"Sitten menen noutamaan pyssyni ja hattuni.\"\n\n\"Ilmoita hänen armonsa molemmille asemiehille, että menemme edeltä!\nMinä otan koirat mukaani!\"\n\nKoirat olivat kytkettyinä portinpieleen. Sten päästi elukat\nirralleen, ja ne seurasivat häntä ulvoen ja haukkuen metsään. Kuinka\nhämmästynyt hän olikaan, kun ensimäinen, jonka hän kohtasi, oli --\nValmyra!\n\n\"Huono kohtaus!\" huusi hän nauraen, mutta ojensi sitten kohta kätensä.\n\n\"Paremmasta ei olisi ollut apua!\" vastasi eukko.\n\n\"Mitä sinulla on sanottavaa?\"\n\n\"Enpä muuta kuin että riennä itään päin, jos tahdot hyvän saaliin.\nSiellä näin äsken suurin parvin metsälintuja! Mutta miksi menet\nyksin?\"\n\n\"Asemieheni tulee jälestä ja kaksi arkkipiispan miehistä.\"\n\n\"Riennä edeltä!\"\n\n\"Sen teen.\"\n\n\"Odotahan!\"\n\n\"Mitä tahdot?\" kysyi Sten kääntyen.\n\n\"Anna minulle sulkahattusi ja ota tämä lakki.\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Se tuo onnea.\"\n\n\"Kiitos sitten!\" Ja hän painoi lakin päähänsä, heitti hatun akalle ja\njuoksi metsään minkä ehti kolmentoistavuotisilla jaloillaan.\n\n\"Elämä on kuin onnenuurna\", mutisi Valmyra. \"Ken voi sanoa, minkä\nnumeron siitä saa!\"\n\nSitten hän istuutui maahan ja päästeli sulat hatusta, mutta kohta\npani hän ne siihen jälleen, ainoastaan sillä eroituksella, että kun\nne ennen olivat pitkin hatun reunustaa, kohosivat ne nyt pystyyn\nkopan yläpuolelle. \"Minä olen kuin kohtalo!\" jupisi hän. Kohta kuului\nkiireisiä askeleita.\n\nAkseli se riensi siten nuoren herransa jälkeen, mutta hän oli\npaljaspäin.\n\n\"Sinäkö nainen olet ottanut hattuni ja nyt tämän myös?\" kysyi hän\npysähtyen.\n\n\"Minä löysin sen, katsotaanpas sopiiko se sinulle!\"\n\n\"Sopii kyllä, kunnes löydän oikean omistajan!\" sanoi hän pannen sen\npäähänsä. \"Oletko sattunut häntä näkemään? Nuori herra, useita koiria\nmukanaan?\"\n\n\"Samettitakki ja olkavaippa?\"\n\n\"Niin, juuri niin?\"\n\n\"Hatutta päin?\"\n\n\"Tietysti, koska löysit sen.\"\n\n\"Oliko hän valtionhoitajan poika?\"\n\n\"No, oli! Mihin hän meni?\"\n\n\"Olen nähnyt hänet.\"\n\n\"Kysyn mihin hän meni.\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Sanoithan nähneesi hänet?\"\n\n\"Eilen kyllä!\"\n\n\"Häijy noita, miksi viivytät minua?\" Ja hän tahtoi jatkaa matkaansa\nsamaan suuntaan kuin Sten.\n\n\"Mutta minä olen kuullut koiranhaukuntaa!\" huusi akka hänen\njälkeensä. \"Kovaa koiranhaukuntaa!\"\n\n\"Mistä?\"\n\n\"Etelästä päin; mene siihen suuntaan!\"\n\n\"Voi sinua, jos neuvot minut väärään!\" huusi Akseli ja riensi\nmainittuun suuntaan.\n\nAkka katsoi hänen jälkeensä ja nyökkäsi tyytyväisenä sulkatöyhdöille,\njotka liehuivat tuulessa; kun nuorta miestä ei enää näkynyt, istuutui\nhän uudestaan maahan hyräillen yksitoikkoista lauluaan.\n\nSilloin kuului häliseviä, nauravia ääniä. Neljä hänen armonsa\nasemiestä riensi ripein askelin metsää kohden. He puhuivat suuresta\nrahasummasta, jonka tulivat ansaitsemaan, mutta eivät näyttäneet\npääsevän yksimielisyyteen, kuinka se käytettäisiin. He pysähtyivät\nValmyran nähdessään.\n\n\"Suomalainen noitaämmä!\"\n\n\"Se tietää onnettomuutta!\"\n\n\"Älkää olko tuhmia, hän voi antaa meille tietoja.\"\n\n\"Niin, se on totta! Kysykää häneltä!\"\n\n\"Kuulkaas, nainen, mihin menivät metsästäjät?\"\n\n\"Heitä oli kaksi.\"\n\n\"Eivätkö he menneet yhdessä?\"\n\n\"Eivät, minä neuvoin ne eri suunnille.\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Olen rouva Bontin ystävä!\"\n\n\"Mitä hän moisista välittää?\" kysyi muuan, ja toiset katsoivat\nkalveten toisiinsa.\n\n\"Tahdon palvella teitäkin!\"\n\n\"Saat pyssynperästä, jollet heti sano, mistä löydämme heidät.\"\n\n\"Sulkahattuinen juoksi etelään päin, tuota polkua. Mihin paljaspää\nmeni, liikuttanee teitä vähät, vai kuinka, nuoret kauniit herraseni!\"\n\n\"Kas, tässä saat neuvonnasta!\" Hän löi eukkoa pyssynperällä\nhartioihin, jotta tämä irvisti tuskasta, ja nauraen riensi koko parvi\ntiehensä.\n\nEukko tukehdutti tuskanhuutonsa ja nousi vaivalloisesti. Sitten hän\nheristi nyrkillään heidän jälkeensä, mutta riensi sen jälkeen nopein\naskelin taloon ja asemiesten tupaan.\n\nSiellä makasivat nuoret miehet vaipuneina syvään uneen.\n\nHän otti nopeasti pienen pullon poveltaan ja kaasi siitä muutamia\ntippoja jokaisen nukkuvan huulille. Tuokion kuluttua avasivat he\nsilmänsä ja tuijottivat hämmästyneinä ympärilleen.\n\n\"Pian pystyyn!\" huusi eukko. \"Kastakaa päänne ulkona pyhään\nlähteeseen ja rientäkää sitten pelastamaan nuorta herraanne, joka on\nvaarassa!\"\n\nHe tottelivat häntä epäröimättä ja väittämättä vastaan. Eukko oli\nennen heitä metsässä.\n\n\"Menkää itään päin!\" sanoi hän. \"Voisinpa antaa teille linnunsiivet,\nsillä vaara lähestyy! Rientäkää, rientäkää! On kysymys enemmästä kuin\nihmishengestä!\"\n\nMutta kun he olivat kaikki poissa, kääntyi hän aurinkoa kohden ja\nkohotti ja laski käsivartensa moneen kertaan. \"Jumala! Jumala!\"\njupisi hän. \"Olen maksanut osan velastani, lasketaanko se hyväkseni?\"\n\nSen jälkeen palasi hän nopein askelin taloon.\n\nRouva Bonti tuli häntä vastaan.\n\n\"Olet herättänyt asemiehet!\" sanoi hän kiihkeästi.\n\n\"Valmistinhan minä juomankin, joka nukutti heidät.\"\n\n\"Mutta jos he estävät teon?\"\n\n\"Enkö sanonut heille, että he saavat ottaa ainoastaan yhden hengen;\nvoi heitä, jos he ottavat kaksi.\"\n\n\"Keiden?\"\n\n\"Näytin itse heille, mihin suuntaan sulkahattu oli mennyt. Jolleivät\nvain olleet niin täynnänsä makeaa viinaa, että saattoivat mennä\nharhaan?\"\n\n\"Jos se onnistuu, on sekä minun että heidän onnensa taattu.\"\n\n\"Sinun?\"\n\n\"Odotan armonosoitusta, joka on pyyhkivä kaikki syntini.\"\n\n\"Et olisi sanonut tätä minulle, jollet olisi tiennyt, että olen\nlukenut salaisimmatkin aivoituksesi!\" kähisi Valmyra häntä vastaan.\n\n\"Etkö luule, että minäkin voin tarvita uskotun! Ja minä tiedän, että\nsinä voit vaieta.\"\n\n\"Ihmisten toiveet karkaavat kuin metsävuohet päin korkeimpiakin\nvuoria. Huipulta alkaa pilviseinä, mutta tyhmyydessään luulevat he\nsenkin heitä kannattavan, ja niin syöksyvät he suinpäin syvälle\nkuiluihin, mistä eivät palaa koskaan.\"\n\n\"Sanotko sen minulle?\" kysyi toinen leimuavin katsein.\n\n\"En tuomitse ketään, teot tuomitsevat.\"\n\n\"Tahdotko kultaa, Valmyra, minä olen rikas!\"\n\n\"Anna syntirahat muille!\"\n\n\"Enkö ole kustantanut matkaasi tänne, jotta olisit apunani?\"\n\n\"Minun aikani on käsissä! Menen sinne, minne suuri henki näyttää\ntien. Sitä paitsi täytyy minun etsiä täältä sormusta, jonka eräs\nsielunheimolaisistasi varasti minulta kaukana Lapin raukoilla\nrajoilla. Ilman sitä en voi kuolla!\"\n\n\"Sormusta?\" kysyi rouva Bonti uteliaana. \"Kukaan ei tiedä, mikä voima\nsiinä piilee.\"\n\n\"Antaako se nuoruutta, kauneutta?\"\n\n\"Eikö sinulla ole ollut sitä kylliksi?\"\n\n\"Oi ei, ei! Vastaa minulle, Valmyra!\"\n\n\"Se antaa paljon parempaa!\"\n\n\"Sano, sano!\"\n\n\"Kuoleman! Hahaha! Kuinka hän kalpenee. Mutta kuinka kuolematta voi\npäästä pyhimykseksi?\"\n\n\"Valitsisin ennen kurjimmankin elämän!\"\n\n\"Kas niin!... Muistatkos, varoitin sinua ensi kerran kohdatessamme.\"\n\n\"Silloin, Valmyra, olimme molemmat nuoria.\"\n\n\"Ja kevytmielisiä!\"\n\n\"En minä.\"\n\n\"Sinä paljoa enemmän kuin minä! Sinun sanasi houkuttelivat minutkin\nsyntiin... Sitten tuli katumus, epätoivo!\"\n\n\"Ja niin tuli sinusta pyhimys?\"\n\n\"Katuvainen syntinen minusta tuli!\"\n\n\"Kiitos siitä pyhälle Elsalle!\"\n\n\"Niin, hän otti turviinsa sekä minut että lapseni. Kun oleskelin\nmetsissä kansani keskuudessa, ikävöin häntä, ja kun tulin, ei hän\nminua sysännyt pois. Lempeitä, kehoittavia olivat hänen sanansa.\"\n\n\"Olet kai vielä nytkin käynyt hänen luonansa?\"\n\n\"Niin olen!\"\n\n\"Miltä hän näyttää?\"\n\n\"Sellaiselta, josta voi tulla pyhimys esirukouksittakin.\"\n\n\"Ja tyttösi?\"\n\n\"On kuollut!\"\n\n\"Kuollut! Silloin on hän epätoivoissaan?\"\n\n\"Ei!\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Pyhimykset eivät sure!\"\n\n\"Kuules, Valmyra, tiesikö hän, että sinä lähdit matkalle Ruotsiin?\"\n\n\"Ilmoitin hänelle siitä.\"\n\n\"Silloin antoi hän toimitettavaksesi asian?\"\n\n\"Ei sinulle.\"\n\n\"Mutta nuorelle Sturelle?\"\n\n\"Ei hänellekään!\"\n\n\"Kenelle sitten?\"\n\n\"Vaiti siitä! Milloin olen hävittänyt uskottua tavaraa ja pettänyt\nannetun luottamuksen?\"\n\n\"Minä tiedän, että Sture-suku on hänelle rakas.\"\n\n\"Se on mahdollista!\"\n\n\"Mutta voi häntä, jos hän tahtoo suojella sitä, jonka Jumalan tuomio\non langettanut!\"\n\n\"Varo itseäsi, nainen! On kirjoitettu, että kaadut ennenkuin hän,\njonka henkeä ahdistelet.\"\n\nKuinka rajusti voivatkaan vaikutelmat seurata toisiaan! Rouva\nBontin oli vallannut niin kova pelästys, että punaiset, turpeat\nkasvot aivan kalpenivat ja silmät tuijottivat melkein lasimaisina,\nmutta seuraavana minuuttina palasi puna kaksinkertaisena, ja hän\ntarrasi Valmyran käsivarteen ja virkkoi kuiskaten: \"Silloin henkesi\nvalehtelevat, tuolta näen heidän tulevan häntä kantaen.\"\n\nLoppuosa keskustelusta oli jatkunut rouva Bontin huoneessa, josta oli\navara näköala metsän puolelle, ja molemmat seisoivat liikkumattomina\nikkunan ääressä, josta he näkivät pienen joukon hiljalleen tulevan\ntaloa kohden, ikäänkuin kantaen jotakin välissään.\n\n\"Niin, nyt he tulevat!\" lisäsi Valmyra ja veti syvään henkeään.\n\n\"He laskevat taakkansa maahan, he eivät tahdo kantaa sitä lähemmäksi!\nEi epäilystäkään, ettei se olisi hän.\"\n\n\"Olisiko; hän kuollut?\" jupisi toinen.\n\n\"Toivoisin niin olevan, silloin sattuisi isku sitä kovemmin; silloin\nkenties heittäisi henkensä hänkin tuolla sisällä... Sen parempi, sen\nparempi! Mutta he tulevat tänne... Sanon sen itse heille... Hahaa,\nnyt on tapahtuva suuria asioita!\"\n\nValmyra seisoi edelleen liikkumatonna.\n\n\"Muutamat heistä tulevat tännepäin, luultavasti ilmoittamaan\nonnettomuudesta; tahdon olla ensimäinen saamassa siitä tiedon!\" Ja\nnopein askelin riensi vanha italiatar ulos huoneesta ja portaita alas.\n\nMutta Valmyra ei liikahtanut paikaltaan. Koko hänen sielunsa oli\nkoonnut voimansa silmiin. Hän näki kaksi nuorukaista lähestyvän...\nvielä kotvanen ja hän kohotti ristityt kätensä taivasta kohden ja\nsanoi: \"Kaikki hyvät henget olkoot kiitetyt ja ylistetyt!\"\n\nNiin taitavasti kuin rouva Bonti olikin valmistanut näyteltävänsä\nosan, ei hän kuitenkaan ollut ottanut lukuun kaikkia mahdollisuuksia,\nja kun hän avasi talon portin ja näki edessään nuoren Sten herran\nkalpeana ja verisenä, silloin sumenivat hänen silmänsä, hän luuli\nnäkevänsä aaveen ja vaipui maahan huudahtaen: \"Jeesus Maria!\"\n\n\"Rouva parka, me säikytämme hänet hengiltä!\" virkkoi nuorukainen ja\nnosti hänet varovasti. \"Joudu, Erik, nouda vettä lähteestä!\"\n\nMutta ennenkuin tämä ehti takaisin, oli rouva Bonti jo toipunut.\nMelkein kauhuissaan vetäytyi hän nuorukaisesta loitommalle.\n\"Olette sen näköinen, että aivan pelästyin. Onko jokin onnettomuus\ntapahtunut?\" kysyi hän.\n\n\"On, hyvä rouva; etsin yrttejä tuntevaa naista.\"\n\n\"Mitään sellaista täällä ei ole.\" Mutta Valmyra oli kuullut\nkysymyksen ja riensi alas. \"Täällä minä olen, mitä tahdotte minusta?\"\n\n\"Tulkaa! Tulkaa!\" Ja pitemmittä selityksittä veti hän eukon mukanaan.\n\nRouva Bonti riensi takaisin huoneeseensa, osaksi sieltä pitääkseen\nsilmällä mitä tapahtui, osaksi häiritsemättä purkaakseen sen raivon\nja sapen, mikä nyt kiehui hänen sisällään. Kuin mikäkin raivotar\nkiristeli hän hampaitaan ja repi tukkaansa; vihan ja kiukun täytyi\npäästä valloilleen, jottei se tukehduttaisi häntä, ja sadatukset\nvaluivat kuin laavavirta siitä tulivuoresta, joka paloi hänen\nsielussaan.\n\nEpäonnistumisensa luki hän Valmyran syyksi, sillä tämä oli\nauttamisen sijaan johtanut hänet harhaan. Millä riemuitsevalla\nilolla olikaan hän kuullut viestin valtionhoitajan tulosta! Nyt\ntäytyi kauan päätetyn murhayrityksen tapahtua, suunnitelma oli\nvalmis, mutta se, että Valmyra tuli juuri kun hän oli panemaisillaan\ntuumansa täytäntöön, näytti hänestä ikäänkuin korkeampain voimien\nsallimukselta. Ja että sitten juuri hän... Jos sanat olisivat voineet\nolla teräviä veitsiä, olisi hän iskenyt ne hänen sydämeensä. Kosto,\nkosto oli hänen ainoa ajatuksensa.\n\n\"Oi Valmyra, jos tiesit tämän, miksi et sitä estänyt?\" kysyi Sten\nsillävälin.\n\n\"Jos olisin torjunut vaaran tänään, olisi se huomenna palannut kahta\nvaarallisempana.\"\n\n\"Onko se arkkipiispan päästä lähtöisin?\"\n\n\"Ei, hän on syytön!\"\n\n\"Onko täällä muita vihollisia?\"\n\n\"Vihollisia on kaikkialla!\"\n\n\"Mutta miksi he ottivat hänet hengiltä?\"\n\n\"Onko hän kuollut?\"\n\n\"Pelkään, että hän kuolee!\"\n\nPuhellessaan olivat Sten ja Valmyra ehtineet paikalle. Asemies makasi\nmaassa. Kuivia lehtiä oli kasattu päänaluiseksi, hänen vierellään\noli kovanonnen hattu, ja niin hänen toverinsa kuin arkkipiispankin\nasemiehet olivat hänen ympärillään polvillaan, tehden minkä\nymmärsivät saadakseen verenjuoksun pysähtymään.\n\nValmyran nähdessään vetäytyivät he kaikki syrjään. Luoti oli sattunut\nselkärangan ja lapaluun väliin, ja veri vuoti yhä huolimatta kaikista\nkokeista sitä tyrehdyttää. Nuorukainen makasi ummessa silmin; kalman\nkalpeus oli levinnyt äsken niin ruusuisille poskille.\n\nHarjaantuneella kädellä toimitti Valmyra tarkastuksen, mutta tällöin\nsynkkeni hänen katseensa, ja laskettuaan haavoitetun hellävaroen\nmaahan katsoi hän tutkivasti läsnäolijoihin.\n\nRikollisen saattoi helposti tuntea, hän oli todellinen kauhun ja\npelon kuva. Aivan varmaan olisi hän ilolla vaihtanut paikkaa uhrinsa\nkanssa tai ainakin heittäytynyt hänen rinnalleen. Ja juuri tämä oli\nedellisenä päivänä ollut ylimielisin ja häikäilemättömin toveriensa\njoukossa; nyt oli rohkeus poissa.\n\n\"Ylpeys käy lankeemuksen edellä!\" virkkoi Valmyra, mutta hän ei\nkuullut sitä, hänen silmänsä olivat kuin naulatut kiinni kuolevaan.\nKaikki muu oli hänelle samantekevää; muun maailman kanssa sai hän\nkyllä tehdä tilinsä aikanaan.\n\n\"Onko mitään pelastusta?\" kysyi Sten.\n\n\"Luoti on mennyt liian syvälle. Hän kuolee verenvuotoon!\"\n\n\"Minun täytyy ilmoittaa isälleni.\"\n\n\"Hän ei ehdi saapua!\"\n\nSamassa avasi Akseli silmänsä.\n\nSten riensi esiin, heittäytyi polvilleen ja tarttui hänen käteensä.\n\n\"Sinä kuolet minun puolestani!\" kuiskasi hän.\n\n\"Pyhä neitsyt olkoon kiitetty!\" Katse siirtyi tutkivana yhdestä\ntoiseen, kunnes se osui surmamieheen. Tämä vaivutti päänsä\nepätoivoisen näköisenä. \"Tule!\" sanoi hän.\n\nNuorukainen syöksyi luo ja heittäytyi maahan kouristuksentapaisesti\nitkien.\n\n\"Annan sinulle anteeksi!\" sanoi Akseli. \"Nyt tiedän, etten ole elänyt\nturhaan! Tervehtikää herraani!\"\n\nHänen ympäriltään kuului nyyhkytystä.\n\n\"Älkää itkekö! En tahdo vaihtaa kenenkään kanssa!\"\n\n\"Puhuminen vahingoittaa sinua!\" sanoi Valmyra.\n\n\"Kiitos!\" Hän katsoi ilmeikkäästi vanhaan vaimoon ja sitten Steniin,\njoka katseli häntä kyynelsilmin. \"Nyt, herra, on kaikki pian lopussa,\nrukoilkaa puolestani!\"\n\nOli kirkas päiväpaiste. Kuoleva nuorukainen makasi melkein kuin\nvalomeressä. Asemiesparvi oli langennut polvilleen piiriin hänen\nympärilleen, heidän takanaan seisoi Valmyra pystyssä, mutta kädet\nristissä ja katse suunnattuna taivaalle.\n\nSten oli myös noussut. Hän piti pientä lakkia käsissään ja rukoili\nääneen, alussa vapisevalla äänellä, mutta lopulta ikäänkuin\ninnostuksen valtaamana.\n\nAsemiehen kasvoilla välähti ikäänkuin kirkastuksen hohde, vielä\nhuokaus, ja henki oli paennut!\n\nNuorukaiset olivat seisseet liikkumattomina. Nyt meni Sten kuolleen\nluo, tarttui hänen käteensä ja sanoi: \"Kiitos siitä, mitä olet ollut\nminulle ja isälleni!\"\n\nKyynelet olivat vähällä tukehduttaa hänen äänensä, mutta hän hillitsi\nitsensä ja jätti tilaa toisille.\n\nAkselin toverit menivät sen jälkeen luo toinen toisensa jälkeen,\nkiittivät häntä hyvästä toveruudesta ja pyysivät häntä unhoittamaan\nmitä he olivat rikkoneet.\n\nKaikki olivat niin liikutetut, että tuskin saivat sanaakaan suustaan.\n\nMutta nyt vetäytyivät he syrjään ikäänkuin jättääkseen tilaa\nvieraille asemiehille.\n\nSe oli surkuteltava näky. Tieto syyllisyydestä sisälsi oman\nrangaistuksensa.\n\nYhtä kalmankalpeina kuin se, jonka edessä heidän oli nöyrryttävä,\nvapisevin polvin ja tuskasta läähättäen seisoivat he epäröiden,\nmenisivätkö esiin vai noudattaisivatko haluaan rientää pois.\n\nSten se taasenkin ratkaisi asian. \"Tule!\" sanoi hän tarttuen\netumaisen käteen. \"Luulen, että sinulla on sananen sanottavaa\nhänelle.\"\n\nJa hän veti vastahakoisen mukanaan. \"Salli minun painaa Akselin käsi\nsinun käteesi\", sanoi hän. \"Olen varma siitä, että jos sanoin tai\nteoin olet rikkonut häntä vastaan, niin antaa hän anteeksi täydestä\nsydämestään.\"\n\nOli valtava näky nähdä heidän toinen toisensa jälkeen tarttuvan\nkuolleen käteen. Oli ainoastaan surmamies jälellä. \"Nouse?\" huusi\nValmyra pontevasti. \"Mikä on tehty, sitä ei voi tehdä tekemättömäksi!\"\n\n\"Olen tehnyt kuolemansynnin!\" huusi hän poissa suunniltaan. \"Ottakaa\nhenkeni!\" Mutta Sten kääntyi asemiehiinsä. \"Auttakaa minua!\" sanoi\nhän. Hiljaa ja varovasti nostettiin ruumis maasta ja kannettiin\npiispantaloon.\n\n\"Sitä, joka ei tahdo kärsiä seurauksia, neuvon heti lähtemään\ntäältä\", sanoi Valmyra niille neuvottomille asemiehille, jotka olivat\njääneet paikalle.\n\n\"Me olemme olleet ainoastaan välikappaleina!\"\n\n\"Hän lupasi meille paljoa paremman paikan.\"\n\n\"Ja paljon rahaa!\"\n\n\"Piiloutukaa silloin naapuristoon, kunnes valtionhoitaja on lähtenyt.\nOttakaa sitten oikeutenne, mikäli voitte.\"\n\nSyntyi pikainen neuvottelu, mihin he menisivät. \"Rientäkää,\nrientäkää, ennenkuin se on myöhäistä!\" huusi Valmyra kiihkeästi.\n\"Joko vaara uhkaa?\"\n\n\"Jo! Jo!\"\n\nElämän ja vapauden halu teki vaikutuksensa, ja neljä asemiestä\nlasketti tiehensä minkä ehtivät.\n\nValmyra meni paikalle, missä ruumis oli maannut. Se oli nyt autio ja\ntyhjä. Aurinko ja kaikki elämä oli kadonnut, ainoastaan verilätäkkö\noli jälellä, tummempana, kamalampana kuin ennen.\n\n\"Madosta, joka ryömii maassa, eläimiin, jotka kävelevät maan päällä,\nkaloista meren syvyydessä myriaadeihin ilman lintuihin, ihmisistä\ntähtiin taivahan laella: sotaa, ei koskaan muuta kuin sotaa!... Elämä\nja hävitys taistelevat alati vallasta, voittamatta koskaan toisiaan!\nSinä mahtava korkeudessa, milloin löydämme rauhan?... Onko se tummien\nesirippujen takana, kun ne nostetaan?... Vai jatkuuko siellä kuten\ntäälläkin?...\"\n\nValmyra puhui ääneen, tietämättä, mitä hänen ympärillään tapahtui,\nmutta ei myöskään pelästynyt, kun hänen takanaan kajahti ankara ääni:\n\"Valmyra!\"\n\nHän kääntyi. Siellä oli rouva Bonti, muutamia palvelijoita mukanaan.\n\"Missä ovat rikolliset?\" huusi hän.\n\n\"Rikolliset?\"\n\n\"Ettekö tiedä mitä on tapahtunut?\"\n\n\"Kyllä tiedän!\"\n\n\"Mihin ovat asemiehet menneet?\"\n\n\"Sitä en tiedä.\"\n\n\"Mutta olittehan heidän parissaan?\"\n\n\"He katosivat kuin savu tuulessa.\"\n\n\"Mihin päin?\"\n\n\"Katsokaa, minne päin tuuli puhaltaa.\"\n\n\"Ettekö ymmärrä, että tahdon pelastaa heidät!\" kuiskasi rouva Bonti\nhänelle.\n\nValmyra hymyili halveksivasti. \"Lähettäkää vainukoiranne ajamaan\nsaalista\", sanoi hän halveksivasti ja lähti piispantaloa kohden.\n\nRouva Bonti noudatti hänen neuvoaan, palvelijoita lähetettiin\nkaikkiin suuntiin etsimään pakolaisia. Mieli täynnä synkkiä\naavistuksia palasi hän samaa tietä kuin Valmyrakin.\n\nValtionhoitaja oli loistavalla menestyksellä voittanut vastustajansa.\nUseita heistä oli vakaumuksesta siirtynyt hänen puolelleen; toiset\nolivat suostuneet sentähden, etteivät voineet esittää vastasyitä tai\ntehdäkseen kuten toisetkin. Se, joka tänään sanoo \"jaa\", voi huomenna\nuusista syistä tai ilman mitään syytä sanoa \"ei\".\n\nMutta Svante Niilonpojan sydän paisui ilosta. Hän luuli, etteivät\nne ennakkoluulot, joita vastaan hän oli taistellut onnistuen ne\nvoittamaan, nostaisi enää päätänsä, että kaikki nämä herrat ja\nmiehet, jotka nyt puristivat hänen kättänsä ja sanoivat tahtovansa\nseistä viimeiseen asti hänen puolellaan, tosiaankin tarkoittivat mitä\nsanoivat. Eihän hän pakoittanut heitä kaikkiin näihin ystävyyden\nvakuutuksiin, ne annettiin vapaaehtoisesti.\n\nJuuri kun kokous oli lopussa ja useimmat olivat jo lähteneet tai\nlähtemäisillään piispantalosta, saapui pieni saattue.\n\nRitari huomasi sen ikkunasta, hän tunsi poikansa, ja ihmetellen, mitä\noli tekeillä, riensi hän portaille.\n\nAsemiehet olivat sillävälin poikenneet erääseen pihahuoneeseen, joka\noli avattu ruumista varten, ja monet vieraista olivat uteliaina\nrientäneet paikalle.\n\nKaikki väistyivät syrjään ritarin saapuessa.\n\nNähdessään asemiehen, joka hänelle oli sangen rakas, päästi hän\nkauhun huudahduksen.\n\nSten riensi luo ja koetti häntä tyynnyttää, mutta se oli turha vaiva.\n\n\"Kuka on surmaaja?\" kysyi hän kiivaasti.\n\nHänen omat asemiehensä seisoivat kalpeina ja ilmeisesti neuvottomina,\nmikä vastaus heidän oli annettava.\n\n\"Rakas isä!... Onnettomuus, jonka selitän lähemmin.\"\n\nRitari kohotti kuollutta, ja käsi tuli täyteen hyytynyttä verta...\n\"Onnettomuus!\" huudahti hän. \"Tässä on tehty murha! Kuka on\nmurhamies?\"\n\n\"Isä, tahtoisin puhua sinulle kahdenkesken!\"\n\n\"Ei, täällä ja nyt heti tahdon tietää sen! Sanon petturiksi sen, joka\nkauemmin salaa totuuden.\"\n\nSten mainitsi arkkipiispan asemiehen. \"Joutuivatko he riitaan?\"\n\n\"He olivat metsällä...\"\n\n\"Ja hän tähtäsi alas? Harkittu murha siis!\"\n\nKaikki läsnäolijat näyttivät hämmästyneiltä ja pelästyneiltä.\n\n\"Mitä arvelette, jalot herrat\", huudahti valtionhoitaja; \"eikö\nnäytä siltä, kuin asemies olisi ollut toteuttamassa jonkun toisen\nsuunnitelmaa?\"\n\n\"Onko syytä sellaisiin epäluuloihin?\" kysyi muuan läsnäolijoista.\n\n\"Ah! Poikani hattu, kuinka se on tullut tänne?\"\n\n\"Se oli sattumalta Akselin päässä.\" Läsnäolijain joukosta kuului\nhämmästyksen hälinää, mutta he hiipivät pois toinen toisensa jälkeen\nja ratsastivat tiehensä minkä hevosten kavioista lähti. Kukaan ei\ntahtonut joutua riitaan hänen armonsa arkkipiispan kanssa.\n\nValtionhoitaja ei kiinnittänyt siihen huomiotaan. Hän heittäytyi\nmyrskyisellä kiihkeydellä surunsa ja raivonsa valtaan, mutta kun tämä\nvihdoin asettui, silloin näki hän kummakseen, että kaikki vieraat\nolivat poistuneet. Hän oli yksin asemiestensä, poikansa ja vainajan\nkanssa.\n\n\"Pitäkää huoli kirstusta!\" sanoi hän ensiksimainituille. \"Tahdomme\nhaudata hänet huomenna.\"\n\n\"Sinä seuraat minua arkkipiispan luo!\" käski hän poikaansa ja lähti\nhuoneesta.\n\nTämä pyysi turhaan, että hän saisi ensin puhutella isäänsä\nkahdenkesken.\n\n\"Minä en halua mitään neuvoja, mutta vaadin tottelevaisuutta!\" kuului\nankara vastaus.\n\nRouva Bonti tuli heitä vastaan jo portilla. Hän kertoi kyynelsilmin\nja nyyhkyttäen, että hirveä tapaus oli koskenut niin hänen armoonsa,\nettä oli hyvin pelonalaista, toipuisiko hän enää koskaan. Ei mistään\nhinnasta maailmassa saisi valtionhoitaja mennä hänen luokseen,\nmahdollisesti olisi hän parempi huomenna, ja silloin hän varmaan\npyytäisi hartaasti keskustelua ritarin kanssa.\n\n\"Mutta murhaaja on pantava varmaan talteen!\"\n\n\"Ah, teidän armonne, he ovat lähteneet tiehensä. Toivon tosin, että\nlöydämme heidät tänään tai yön kuluessa.\"\n\n\"Lähetän muutamia omista asemiehistäni etsimään.\"\n\n\"Tehkää se, teidän armonne! Niin kunnianarvoisa isä kuin minäkin,\nhänen halvin palvelijansa, emme halua mitään hartaammin kuin että\nverivelka maksetaan ja pyyhitään pois musta pilkku, jonka pahuus ja\nilkeys koettaa kiinnittää tähän taloon.\"\n\nSanojen tulvaillessa hänen huuliltaan teki hän useaan kertaan\nristinmerkkejä otsaansa ja rintaansa.\n\nRitari käsitti, ettei ollut mitään tehtävissä. \"Minä viivyn\nhuomiseen!\" sanoi hän. \"Mutta toivon, että messu luetaan.\"\n\n\"Ei vain yhtä, teidän armonne, vaan kymmenen. Kuulkaas laulua\nkappelista! Kunnianarvoisa dekaani on saapuva messun päätyttyä\nluoksenne.\"\n\nSvante Niilonpoika palasi huoneisiinsa. Sten herran täytyi kertoa\nasia juurta jaksaen, ja hän teki sen totuuden mukaan.\n\n\"Meidän on suomalaista naista kiittäminen hengestäsi\", sanoi ritari.\n\n\"Niin minäkin uskon, rakas isä!\"\n\n\"Ja luuletko sinä, etten minä tulisi vaatimaan rangaistusta\nsellaisesta ilkityöstä?\"\n\nSten heittäytyi hänen jalkoihinsa. \"Mitä sillä voitat?\" kysyi hän.\n\n\"Rangaistuksen syyllisille!\"\n\n\"Ainoastaan heidän kätyreilleen!\"\n\n\"Heidät pakoitetaan tunnustamaan!\"\n\n\"Isä, jätä asia sikseen minun tähteni!\"\n\n\"Sinun, jonka olin vähällä menettää.\"\n\n\"Jumala on suojellut minua. Kiittäkäämme häntä antamalla anteeksi\nvihamiehillemme, se tulee kenties pehmittämään heidän sydämensä.\"\n\n\"Tunnet vähän maailmaa ja ihmisiä. Mutta tahdon ajatella asiaa\nhuomiseen.\"\n\nKun kiihtynyt mieliala oli yön hiljaisina hetkinä asettunut, selvisi\nSvante Niilonpojalle, kuinka vähän voittaisi rynnistelemällä.\nEivätkö hänen äsken saavuttamansa ystävät olleet juosseet tiehensä,\nkun näytti sukeutuvan syytös kunnianarvoisaa isää vastaan! Mitä\nasemiehet tunnustivatkaan, saatettiin se hämmentää tai suorastaan\nväittää perättömäksi. Ja oliko edes varmaa, että kunnianarvoisa isä\ntiesi asiasta!... Olivat voineet olla vaikuttamassa muut voimat kuin\nhänen, jotka ilmeisesti olivat loppumaisillaan. Pojan pelastus näytti\nhänestä käsittämättömältä. Valmyra oli ainoa, joka saattoi antaa\ntietoja, ja ritari päätti seuraavana päivänä häntä puhutella.\n\nAamulla varhain sai hän viestin arkkipiispalta; tämä oli viettänyt\nunettoman yön, mutta ei sanonut saavansa mitään rauhaa, ennenkuin oli\nsaanut puhutella valtionhoitajaa.\n\nSvante Niilonpoika riensi noudattamaan kutsumusta. Hän tapasi\npääpapin sangen kiihtyneessä tilassa; melkein itkien heittäytyi tämä\nritarin syliin ja sanoi:\n\n\"Tämä tapaus on koskenut kovasti mieleeni. Pyydän teitä, ettette lue\nviakseni sitä, mitä on tapahtunut!\"\n\nTämä kuului melkein kuin itsesyytökseltä, mutta keskustelun kuluessa\nkyseli hän tarkoin kaikkia onnettomuuden tapauksen erityisseikkoja,\nja kun valtionhoitaja ei katsonut voivansa niitä täysin selittää,\nkutsuttiin Sten saapuville.\n\nIhailtavalla hienotunteisuudella osasi tämä kuvailla tapahtuman\nsatunnaiseksi onnettomuudeksi. Piispa ei tiennyt mitään hattujen\nvaihdosta, ja Sten varoi tarkoin siitä mainitsemasta.\n\nOli kuin raskas taakka olisi pudonnut vanhuksen rinnalta. Hän\nsyleili Steniä kerta toisensa jälkeen ja vakuutti tälle, että tämä\noli kokonaan voittanut hänen sydämensä; mitä nuorukainen pyysi, sen\ntahtoi hän hyväksyä.\n\nPoika punastui, mutta kysyi ujostelematta, saiko hän ottaa hänen\narmonsa sanalleen. \"En toivo mitään hartaammin!\"\n\n\"No hyvä!\" sanoi Sten. \"Tutustuin Tukholmassa erääseen Vadstenan\nveljeen, Pietari maisteriin. Hän on ottanut tähtitieteen\ntutkisteltavakseen, ja vaikken paljoa ymmärräkään sellaisia asioita,\nvoin kuitenkin sanoa, että hänen oppinsa on tehnyt minuun syvän\nvaikutuksen. Hänen korkein toivomuksensa olisi pitää Upsalan\nkorkeakoulussa muutamia luentoja tästä aineesta, mutta hän ei ole\nrohennut sitä teiltä pyytää. Jos teidän armonne tahtoo tutkia, onko\nhän siihen kelvollinen, pitäisin tätä suurena hyvyyden osoituksena.\"\n\n\"Onko tämä kaikki?\"\n\n\"Se on kenties liian paljon.\"\n\n\"Minulle on ylen rakasta, kun nuoret miehet rakastavat tieteitä,\nmutta että se, joka kerran on seisova ylinnä, niin nuorella iällä\nsuojelee tieteiden harjoittajia, se ilahuttaa minua, sillä se\nlupaa paljon vastaisuudessa. Mitään tutkimista ei tarvita; teidän\npuoltosananne on minulle kylliksi. Pietari maisteri tulee saamaan\nkutsumuksen pitämään luentoja Upsalassa.\" Nuorukainen suuteli\nkunnioittavasti kättä, joka hänelle ojennettiin, ja keskustelu palasi\nsitten hautajaisiin, joiden oli tapahduttava jo kohta iltapäivällä.\n\"Jos minulla olisi voimia, lukisin itse messun hänelle!\" sanoi\npääpappi.\n\nMitä hänen asemiehiinsä tuli, lausui hän, että he ainiaaksi olivat\neroitetut hänen palveluksestaan. Taasenkin Sten puhui heidän\npuolestaan: \"Sallikaa minun puhua kuolleen puolesta\", sanoi hän.\n\"Olen varma, että hän on antanut sydämestään anteeksi.\"\n\nSvante Niilonpoika lisäsi, että jos hänen armonsa eroittaisi heidät\npalveluksestaan, antaisi se aiheen luulla heitä rikollisiksi.\n\"Tunnustan, että minäkin tuokion ajan ajattelin niin\", lisäsi hän,\n\"mutta toivon, että tämä puoltolause riittää tunnustukseksi, että\nkatson olleeni väärässä\".\n\nPiispa oli ylen tyytyväinen. Hän ei sanonut pitkiin aikoihin\ntunteneensa niin suurta mielihyvää, ja tässä puuskassaan antoi hän\nvaltionhoitajalle suuren kukkaron täynnä kultarahoja vietäväksi\nuskolliselle tohtori Hemmingille, jonka hän ei toivonut ymmärtävän\nväärin sitä toimenpidettä, johonka olosuhteet olivat hänet vieneet.\n\nSvante Niilonpoika lupasi parhaan vointinsa mukaan toimittaa\nsaamansa tehtävän ja kiitti lahjasta. Uusien syleilyjen ja\nystävyydenvakuutusten jälkeen sanoivat he toisilleen jäähyväiset,\nkoska tuskin oli luultavaa, että kunnianarvoisa isä enää voisi kestää\nuutta kohtausta niin suurten mielenliikutusten jälkeen. Kuitenkin\notti hän valtionhoitajalta lupauksen, ettei tämä lähtisi ennenkuin\nseuraavana päivänä.\n\nPienessä kappelissa vietettiin juhlallisia maahanpaniaisia. Suuri\njoukko pappeja piti alttarin edessä hautajaistoimituksen, laulettiin\njuhlallinen messu, ja urkulehteriltä kohisivat kuin minkäkin\nenkelikuoron sävelet.\n\nRitari, hänen poikansa ja suurilukuinen seurakunta ottivat tähän\nosaa, mutta hän, jolle osoitettiin säätyään paljon suurempaa kunniaa,\nei näyttänyt kuolleelta, vaan ainoastaan vaipuneelta tyyneen ja\nhiljaiseen uneen.\n\nKun kirstun kansi oli pantu paikoilleen, otti Sten asemiesten kera\nkirstun ja he kantoivat sen kirkkotarhaan. Siellä laskettiin se\nhautaan, ritari heitti ensimäiset multalapiot, asemiehet päättivät\ntyön.\n\nTurhaan koetti ritari saada tavata Valmyraa. Tämä oli kadonnut. Ei\nrouva Bontiakaan näkynyt, mutta hänen armonsa lähetti samana iltana\nja seuraavana aamuna sydämelliset terveisensä ja luvatun valtuuden\nPietari maisterille.\n\nKolmantena päivänä saapumisensa jälkeen lähti ritari jatkamaan\nmatkaansa. Ohitse mentäessä lähetti hän viimeisen tervehdyksen\nkirkkotarhaan ja kiitollisen huokauksen Hänelle, joka oli suojellut\nhänen rakastetun poikansa varmasta kuolemasta.\n\nMatkan määränä oli nyt ensi sijassa Ekan vanha sukukartano.\nSiellä asui jalo herra Niilo Erikinpoika ja hänen vaimonsa Sigrid\nEskilintytär, Magnus Kaarlonpojan, Ekan entisen herran leski.\nEdellisestä aviostaan oli Sigrid rouvalla kaksi tytärtä, Dordi\nja Cecilia, viimeksimainittu jo useita vuosia naimisissa Erik\nJuhananpojan (Vaasan) kanssa. Viimeisestä avioliitostaan oli hänellä\nmyös tytär, Kristina, joka tätä nykyä oli kymmenvuotias.\n\nTämä arvossapidetty suku, joka muinen oli ollut tanskalaismielinen,\nkallistui yhä enemmän Ruotsin puolelle. Erityisesti oli tunnettua,\nettä Sigrid rouva oli mieleltään ruotsalainen, ja nyt oli\nvahvistettava tätä kiintymystä.\n\nValtionhoitaja matkusti ainoastaan pieni seurue mukanaan, siten\nosoittaakseen luottamusta maan suurmiehiä kohtaan. Rahvaan puolelta\nei hän tiennyt olevan mitään pelättävää.\n\nTaivalta jatkettiin lyhyin päivämatkoin, pysähdyttiin tiheään\nkirkkojen ja pitäjäntupien luona, kaikkialla, mihin suurempia\nkansanjoukkoja oli kokoontunut. Meidän aikamme muodollisista\njuhlamenoista ei tiedetty mitään; keskusteltiin keskenään kuten\nvanhat tuttavat. Sanoja ei käytetty paljon eikä niitä keinotekoisesti\nsommiteltu, ne lausuivat vain mitä tahdottiin sanoa, ja jollei\nvastaus ollut toivomusten mukainen, ei ystävyys siitä rikkunut.\n\nEnköpingissä olivat kauppakaupungin miehet kerääntyneet koolle,\nmuutamia vuorimiehiä yhtyi heihin, ja niin syntyi pitkä neuvottelu\nvaltionhoitajan kanssa siitä, mitä oli tehtävä kaupan edistämiseksi.\n\nTanskan kuningasta vastaan lisäsi ynseyttä se, että hän puolusti\nhansakaupunkien kauppaa Ruotsissa; monet näistä kauppakaupungin\nmiehistä olivat itse olleet vieraissa maissa, ja he osoittivat, että\nruokatavaroita ja erittäinkin mausteaineita voitiin saada siellä\npuolta huokeammalla. Saksalaiset kaupungit kiskoivat siis Ruotsista\nkohtuutonta voittoa.\n\nVuorimiehet olivat samaa mieltä; sillä niistä työkaluista, mitä he\ntarvitsivat, saivat he maksaa moninkertaisen hinnan.\n\n\"Tiedätte kai\", vastasi valtionhoitaja, \"että niiden suurten\npalvelusten ja uhrausten tähden, joita Tukholma on tehnyt\nvaltakunnalle, on se saanut oikeuden harjoittaa ulkomaan kauppaa ja\nniittää siitä niin suuria etuja kuin mahdollista\".\n\n\"Mutta Öregrund, Östhammar, Gäfle ja monet muut kaupungit eivät ole\nsaaneet osakseen samoja etuja!\" huomautti muuan vuorimiehistä.\n\n\"Monet herrasmiehet ja piispat lähettävät laivoja ulkomaille, sitä ei\nvoi kieltää. Mutta kauppaa emme voi jättää vapaaksi, koska ystävyys\nLyypekin kanssa on Ruotsille niin tärkeä, ettemme voi rikkoa niitä\nsopimuksia, jotka on tehty heidän ja meidän välillä.\"\n\n\"Jos hollantilaiset ja englantilaiset saisivat käydä satamissamme,\nvaikuttaisi se hintojen alentumisen\", virkkoi muuan kauppakaupungin\nmies. \"Kun nyt tanskalaiset sulkevat satamamme hansalaisiltakin\neivätkä ketkään muut merenkulkijat pääse tänne, täytyy meidän kärsiä\nkaikkien elintarpeiden puutetta, yksinpä suolankin.\"\n\n\"Jalo herra\", sanoi muuan vuorimiehistä, \"nämä seikat ovat tietysti\nteille tuttuja. Jokainen valittaa tuntiessaan, kuinka kenkä puristaa,\nmutta ainoastaan se, joka tuntee kaikkien hädän, tietää, ketä ensiksi\non autettava.\"\n\n\"Oikein sanottu! Teidän hätänne ja huolenne koskee kovasti sydämeeni,\nmutta se apu, joka teille annetaan, on kuin lääke sairaalle: se\nkenties lakkauttaa kivun ja ylläpitää elämän, mutta terveys on\nriippuvainen ruumiin omasta kunnosta ja elinvoimasta. Kauppa ja\nelinkeinot voivat kukoistaa ainoastaan rauhan ja sovun vallitessa\nkansojen kesken; auttakaa minua palauttamaan tämä, niin minä lupaan\ntehdä kaiken minkä voin katkaistakseni ne siteet, jotka nyt estävät\nteidän vapaata toimintaanne!\"\n\nTätä puhetta tervehdittiin kaikuvilla hyväksymishuudoilla. Kaikki\nsitoutuivat äärimäisiinkin ponnistuksiin taisteltaessa Tanskaa\nvastaan, sillä se oli ainoa mahdollisuus pysyväisen rauhan\nsaavuttamiseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEkassa oli valmistuttu valtionhoitajan vierailuun. Sigrid rouva oli\naikoja sitten tuttu hänen kanssaan, monta iloista hetkeä olivat he\nviettäneet yhdessä Sten Sturen hovissa, ja häntä ilahutti, kun sai\nvirkistää niiden muistoa.\n\nHänen herransa, joka hyvin tiesi, mitä odotettu käynti tarkoitti,\nlaski kuinka suuren summan hän mahdollisesti voisi luovuttaa; hän\nei tahtonut vetäytyä täyttämästä niitä vaatimuksia, joita hänelle\nasetettiin, mutta tahtoi tehdä ne niin vähän tuntuviksi kuin\nmahdollista.\n\nEkassa oli jo pitemmän aikaa vieraillut nuori Magdalena Erikintytär\n(Gyllenstjerna). Hän oli Niilo Erikinpojan veljentytär ja ainoastaan\nkahta vuotta nuorempi kuin Dordi.\n\nNämä serkukset rakastivat hellästi toisiaan ja molemmat ihailivat\ntoisissaan niitä ominaisuuksia, joita itseltä puuttui.\n\nMutta Niilo herran oma tytär, Kristina, oli enemmän Ceciliaan. Hänen\nvanhempansa hemmoittelivat hänet rakkaudellaan, ja hänen isällään oli\ntapana sanoa, että niin suuresti kuin hän olikin toivonut saavansa\npojan, ei hän tahtoisi vaihtaa tätä tyttöä kymmeneenkään poikaan.\n\nEkassa vierailivat nykyään herra Erik Arvidinpoika (Trolle) ja\nKrister Juhananpoika (Vaasa), molemmat nuoria, suuressa arvossa\npidettyjä, ja mikäli kuiskailtiin, korviaan myöten rakastuneita\nnuoriin Dordi ja Magdalena neitsyihin.\n\n\"Teidän on autettava minua tekemään aika niin miellyttäväksi kuin\nsuinkin kunnioitettaville vieraillemme\", sanoi Sigrid rouva, kun\neräänä päivänä keskusteltiin vilkkaasti valtionhoitajan odotetusta\nsaapumisesta. \"Tehän tunnette paremmin tapoja ja menoja sellaisina\nkuin ne nykyisin ovat käytännössä.\"\n\n\"Tavat, joita Ekassa noudatetaan, käyvät korkeimmista kaikkialla\",\nvastasi Krister herra syvästi kumartaen.\n\n\"Ei se, jonka te näytätte aikovan tuoda tänne, ritari\", puuttui Dordi\njokseenkin kiihkeästi puheeseen.\n\n\"Olisin teille kiitollinen, jalo neitsyt, jos tahtoisitte sanoa\nminulle, mitkä sanat tai teot ovat aiheuttaneet minulle niin ankaran\nojennuksen.\"\n\n\"Dordi puhuu usein ajattelemattomasti\", virkkoi äiti.\n\n\"Rakas äiti, ettehän rakasta imartelua enemmän kuin minäkään.\"\n\n\"Luetteko sellaisiin jokaisen lausunnon, joka puhkeaa ilmoille\nihailusta ja kiitollisuudesta?\"\n\n\"Kenestä puhut?\" kysyi Niilo herra, joka samassa astui huoneeseen,\nmukanaan nuori tyttärensä, jolla oli nukke käsivarrellaan.\n\n\"Näettekös, äiti, mitä isä kulta on minulle lahjoittanut!\"\nIhastuneena näytteli hän nukkeaan kaikille läsnäolijoille.\n\n\"Nukke!\" nauroi Dordi. \"Sinä olet liian vanha leikkiäksesi\nsellaisilla.\"\n\n\"Liian vanha?\" kysyi tyttö ja katsoi isäänsä.\n\n\"Leiki sinä vain sillä, lapsi\", vastasi isä. \"Minua miellyttää\nenemmän neitsyiden leikintä nukeilla kuin miehillä.\"\n\n\"Kiitän teitä, herra ritari!\" vastasi Krister Juhananpoika kumartaen.\n\n\"Mies, joka sallii itseään pidellä kuin nukkea, ei ansaitse\nparempaa\", terhensi Dordi uhmaillen.\n\nKrister herra puri huultaan. \"Onko teille nukkenne hyvin rakas?\"\nkysyi hän Kristinalta.\n\n\"Oi, kyllä! Hyvin, hyvin rakas!\" Ja hän suuteli ja hyväili sitä.\n\n\"Enköpingistä on äsken saapunut pikalähetti\", kertoi Niilo herra.\n\"Valtionhoitaja lienee tuskin odotettavissa tänne ennenkuin\nylihuomenna.\"\n\n\"Sanotaan, että hän aikoo Taalainmaahan\", vastasi Krister\nJuhananpoika.\n\n\"Saadakseen talonpojat sekaantumaan asioihin!\"\n\n\"Olen melkein halukas asettumaan hänen puolelleen!\"\n\n\"Tekö, Krister herra?\"\n\n\"Se olisi toimintaa, ja sellaista minä tarvitsen.\"\n\n\"Katsos Kristinaa nukkeineen\", sanoi Niilo herra hiljaa emännälleen.\n\"Eikö ole ihmeteltävää, kuinka aikaisin äidinrakkaus ilmenee nuoressa\ntytössä!\"\n\nSigrid rouva hymyili tyytyväisenä. \"Mikä lapsesi on nimeltään,\nKristina?\" kysyi hän.\n\n\"Kristina!\" vastasi tämä. \"Nyt täytyy minun laittaa häitä, sillä hän\nmenee naimisiin.\"\n\n\"Kenen kanssa?\"\n\n\"Herra Sten Svantenpojan!\"\n\n\"Mikäs päähänpisto se on?\" kysyi äiti. \"Ethän tunne häntä?\"\n\n\"Se ei olekaan tarpeellista!\"\n\n\"Mutta silloinhan hänen täytyy lähteä ylkänsä mukaan\" virkkoi Niilo\nherra hymyillen.\n\n\"Pyydän häneltä, että Kristina saa jäädä vielä vähäksi aikaa\nluokseni!\" vastasi tyttö.\n\n\"Mutta eikö olisi viisaampaa viivyttää häitä jonkun aikaa?\"\n\n\"Niin kenties se on viisaampaa.\"\n\nMuuan palvelija astui sisään ja ilmoitti, että eräs matkustava hieno\nnainen, joka äsken oli saapunut, halusi puhutella Sigrid rouvaa tai\nkenties Dordi neitsyttä.\n\n\"Eikö hän ole sanonut nimeään?\"\n\n\"Jalo neitsyt Katarina Niilontytär, Viikin neitsyitä!\"\n\n\"Katarina!\" huusivat Dordi ja Magdalena ja riensivät ulos.\n\n\"Herra Svante Niilonpoika on tuleva iloiseksi hänet nähdessään\",\nsanoi Sigrid rouva ja poistui huoneesta.\n\n\"Eikö hän ole äskettäin menettänyt isänsä?\" kysyi Erik herra\nosanottavasti.\n\n\"Kovia on hän saanut kokea\", vastasi ritari. \"Isä kuoli kolme päivää\nennen kuin tyttären häät ehdittiin viettää; sen johdosta on ne\nlykätty uudestaan, luultavasti pitkäksikin ajaksi.\"\n\n\"Sen sanotaan riippuvan hänestä itsestään.\"\n\n\"Pietari herra on jalo herra!\"\n\n\"Hänen veljensä on paljoa huomattavampi.\"\n\n\"Siitä seuraa tavallisesti onnettomuutta, kun sukulaiset rakastavat\nsamaa naista\", sanoi Krister.\n\nErik herra oli ollut mykkänä kuulijana, nyt sanoi hän vakavasti:\n\n\"Tule, Krister, tehkäämme pieni kierros puistossa!\"\n\nHe menivät, ja ritari katsoi heidän jälkeensä tyytyväisesti\nhymyillen. Sitten hän istui Kristinan viereen, ja kun tämä oli pannut\nnuken pois, kysyi hän:\n\n\"Kuules, Kristina, sanoit äsken, että on ne korvat pienelläkin\npadalla.\"\n\n\"Se on sananlasku, isä.\"\n\n\"Niin, sen tiedän, mutta kuinka se sopii tähän.\"\n\n\"Krister herra rakastaa Magdalenaa.\"\n\n\"Mistä sen tiedät?\"\n\n\"Hän piirtää hänen nimensä kaikkiin puihin!\"\n\n\"Mutta Erik herra...?\"\n\n\"Niin, voit kai nähdä, kuka hänen mielitiettynsä on.\"\n\n\"Magdalena hänenkin?\"\n\n\"Ei, Dordi!\"\n\n\"Nyt puhut hassuja! Eihän hän puhele koskaan Dordin kanssa.\"\n\n\"Mutta katselee häntä sitä enemmän!\"\n\n\"Välittääkö Dordi hänestä?\"\n\n\"Sitä en tiedä; mutta sanokaa minulle, rakas isä, luuletteko, että\nSten herra tahtoo leikkiä minun kanssani?\"\n\n\"Ei, Kristina, hän on iso poika ja ritari jo, tiedä se.\"\n\n\"Silloin täytyy kai minun niiata hänelle syvään?\"\n\n\"Niin täytyy.\"\n\n\"Nukkeani ei hän saa\", sanoi tyttö ja otti sen jälleen\nkäsivarrelleen. \"Minä kätken sen arkkuun niin hyvin, ettei hän saa\nsitä edes nähdäkään.\"\n\nNyt astui Sigrid rouva jälleen huoneeseen Magdalenan, tyttärensä ja\nKatarinan kera.\n\nViimeksimainittu oli mustassa surupuvussa.\n\nNiilo herra riensi toivottamaan hänet tervetulleeksi, kiittäen häntä\nsiitä, että hän oli noudattanut heidän kutsuaan.\n\n\"Minulle kävi liian raskaaksi oleskella yksin kotona\", sanoi hän. \"Ja\nkun nyt hääni on määrätty vietettäväksi kolmen kuukauden kuluttua,\ntarvitsisi minun vähän vilpastuttaa mieltäni, ettei Pietari herra\nsaisi ylen suruista morsianta!\"\n\n\"Silloin jäät luoksemme koko täksi ajaksi!\" huudahti Dordi\ninnokkaasti.\n\n\"Me rupeamme sinun morsiusneitsyiksesi!\" lisäsi Magdalena ja syleili\nhäntä.\n\n\"Minäkin tahtoisin ruveta!\" huudahti Kristina. \"Sano, rakas, äiti,\nsaanko minä?\"\n\n\"Tekisitte meille suuren ilon, jos suostuisitte viettämään häänne\ntäällä Ekassa\", sanoi Niilo herra ja vei hänen kätensä huulilleen.\n\n\"Ette saa kieltää meiltä sitä\", lisäsi Sigrid rouva.\n\n\"Teidän hyvyytenne tulee niin äkkitulvana, etten tiedä, mitä minun on\nvastattava\", virkkoi Katarina. \"Sallikaa minun ajatella asiaa, onhan\nsinne vielä pitkältä.\"\n\n\"Niin monet häät!\" sanoi Kristina melkein itsekseen ja taputti\nkäsiään. \"Mutta sinä olet pienin, sinä, sentähden täytyy sinun\nodottaa viimeiseksi\", lisäsi hän suudellen nukkeaan.\n\nKun Krister ja Erik palasivat, saattoi heissä nähdä tapahtuneen\nsuuren muutoksen. He olivat vakavammat kuin ennen. Molemmat\nkiinnittivät suurta huomiota Katarinaan ja kuuntelivat\ntarkkaavaisesti, kun hän kertoi.\n\n\"Kotiutumiseni näytti antavan isälleni uutta terveyttä ja uusia\nvoimia; hän puhui siitä, että yhtyisi tohtori Hemming Gaddin kanssa\nKalmaria piirittämään, mutta hänen aurinkonsa oli jo laskenut, hän\nkäsitti sen itse ennenkuin oli vielä vaipunut vuoteen omaksi.\"\n\n\"Kerrottiin, että hän oli lähettänyt Pietari Turenpoikaa noutamaan.\"\n\nKatarinan poskilla häivähti puna. \"Se tapahtui kahdesta syystä\",\nsanoi hän. \"Ensiksikin tahtoi hän laskea kätemme yhteen ennen\nkuolemaansa, toiseksi, mikä oli tärkeämpää\", lisäsi hän vapisevalla\näänellä, \"tahtoi hän ottaa Pietari herralta lupauksen, että tämä\npysyisi isänmaalle uskollisena viimeiseen hengenvetoon\".\n\n\"Hän antoi sen?\"\n\n\"En luule, että kukaan Turenpoika pettää tämän lupauksen, vaikkei\nhäneltä sitä vaadittaisikaan.\"\n\n\"On sanottu, että ritarin sairasvuoteen ääressä tapahtui kummallisia\nasioita\", virkkoi Niilo herra.\n\n\"Useita hänen asemiehistään oli läsnä, niin ettei minua ihmetytä,\nvaikka se on tullutkin tunnetuksi.\"\n\n\"Sanotaan, että hänellä oli näkyjä...\"\n\n\"Ihmeellisiä!\"\n\n\"Sairauden aikanako?\"\n\n\"Sehän ne aiheutti ja -- minä olin syynä siihen!\"\n\n\"Sinäkö, Katarina?\"\n\n\"Suomesta lähtiessäni sain Anna Sparrelta sormuksen, jonka hän oli\nsaanut eräältä noita-akalta. Minä panin sen sormeeni, mutta tunsin\nheti sen jälkeen eriskummaista levottomuutta; en tahtonut uskoa, että\nse oli missään yhteydessä sormuksen kanssa, vaikka tunsin mielessäni\njotakin sellaista. Mutta kohta jälkeenpäin -- en tiedä näinkö unta\n-- näin meidän laivamme taistelussa vierasta laivaa vastaan, kuulin\nmeriväen huutoja ja vaikeroimista... Minun oli itsenikin täytynyt\nolla äänessä, sillä palvelijattareni tuli sisään ja kysyi, mikä minua\nvaivasi. Melkein poissa suunniltani tempasin sormuksen sormestani,\nja samassa oli lumous poissa. Miksi en noudattanutkin ensimäistä\npäähänpistoani ja heittänyt sitä mereen!...\"\n\n\"Sinä säilytit sen?\"\n\n\"Panin sen käsilaukkuuni. Kun saavuttuani kotiin avasin sen, oli\nsormus melkein ensimäinen, minkä huomasin. Eräänä päivänä kerroin\nsiitä isälleni, eikä hän antanut minulle rauhaa, ennenkuin olin\nnoutanut sen. Kaikista pyynnöistäni huolimatta pani hän sen\nsormeensa. Omituista kyllä, näytti se sopivan yhtä hyvin kaikille.\nSain kyllä hänet ottamaan sen pois sormestaan, mutta millään tuumin\nei hän antanut sitä takaisin.\"\n\n\"Ja sitten?\"\n\n\"Sitten sulkeutui hän huoneeseensa, ja kun vihdoin sain hänet\navaamaan, oli hänen muotonsa niin muuttunut, että hän näytti pikemmin\nkuolleelta kuin elävältä.\"\n\n\"Ja hän piti sormuksen?\"\n\n\"En uskaltanut sitä enää pyytää, niin suunniltaan hän joutui, kun\nsiitä mainitsin.\"\n\n\"Katarina parka!\"\n\n\"Seurauksia ei ollut vaikea nähdä; hänen ennaltaankin heikko\nterveytensä murtui äkkiä tykkänään. Vihdoin täytyi hänen ruveta\nvuoteen omaksi. Kuolinvuoteellaan hän sanoi minulle ja Pietarille:\n'Minun olisi pitänyt elää vielä kolme päivää, mutta palava haluni\nnähdä esiripun taa joudutti kuolemaa. Oi, jos uskaltaisin ja saisin\npuhua! Kas tuossa, poikani, ota sormus ja heitä se meren syvyyteen!'\nMuutamia minuutteja myöhemmin oli hän kuollut.\"\n\n\"Ja sormus?\"\n\n\"Pietari herra oli pannut sen pöydälle, mutta kun hän sitten aikoi\nottaa sen, oli se kadonnut.\"\n\nSyntyi pitkä, hengittämätön hiljaisuus.\n\n\"Hirveää!\" kuiskasi Sigrid rouva.\n\n\"Hirveää!\" toistivat Dordi ja Magdalena.\n\nMutta Kristina oli ryöminyt erääseen nurkkaan ja nyyhkytti hiljaa.\n\n\"Etkö epäile ketään?\"\n\n\"Asemiehet olivat sisällä, jonkun heistä oli täytynyt ottaa se.\"\n\n\"Mistä oli Anna rouva saanut sen?\"\n\n\"Sitä ei hän tahtonut sanoa, mutta herra Erik Turenpoika sanoi\nsaaneensa sormuksen, joka hänelle oli annettu jätettäväksi hänen\nvaimolleen. Kaikesta päättäen täytyi sen olla sama.\"\n\n\"Sen oli kai antanut hänelle joku vihollinen?\"\n\n\"Niin, varmaankin.\"\n\nSeuraavana aamuna saatiin viesti, että valtionhoitaja saapuisi samana\niltana, ja Sigrid rouvalle tuli sen johdosta paljon hommaa. Nuoret\njäivät yksin.\n\nKatarina johdatti keskustelun pois yksityisasioista. Hänen elämänsä\nolivat monina vuosina täyttäneet suuret yleiset harrastukset tai\nyksityiset elinkysymykset, ja ken kerran on antautunut kokonaan\ntärkeimpään, hän ainoastaan hätätilassa sekaantuu mitättömyyksiin.\n\nToisin oli sen nuoren parven laita, minkä keskuudessa hän oleskeli.\nKrister ja Erik olivat tosin olleet monessa kovassa kahakassa, mutta\nharrastus sotaan oli lopussa. Nuoret neitsyet käsittivät sodasta\nainoastaan sen hirveyden.\n\nNyt sitä vastoin saivat he kuulla sen merkityksestä ja\ntarkoituksesta; eivät olleet kysymyksessä ainoastaan maan edut, vaan\nheidän omat velvollisuutensakin. Näkyi selvästi, kuinka Katarina\nkatsoi olevansa velvollinen uhraamaan kaikki voimansa, tekemään\nkaiken voitavansa auttaakseen maalle onnellista ratkaisua. Mutta\nhänen puheensa henki sulaa nöyryyttä, sitä ei pidetty monin suurin\nsanoin eikä elein.\n\nNiin Dordi kuin Magdalenakin kuuntelivat tarkkaavaisesti, mutta\nmaahanluoduin katsein. Kristinasta tuntui, kuin hänen kuulemansa\nsanat tunkeutuisivat syvälle sydämeen, ja pehmeään vahaan painuivat\nne tarkoin talteen; eivätkä ne häipyneet vastaisuudessakaan, vaan\njuurtuivat yhä lujemmin.\n\nEkan arkituvassa, missä pitkät ajat oli kuultu ainoastaan turhia\nloruja, sukeutui nyt keskusteluja tärkeimmistä kysymyksistä. Kukin\nkohdaltaan sai viritystä Katarinan innonlampusta, ja niin leimusi\npian kirkas liekki alttarilla, jolla uhrattiin synnyinmaalle.\n\n\"Minun aikomukseni on ollut seurata valtionhoitajaa Taalainmaahan\",\nvirkkoi Krister herra; \"nyt on tämä ajatus kypsynyt lujaksi\npäätökseksi\".\n\n\"Elektus Hemming Gadd tarvinnee upseereja; minä menen hänen\nluoksensa\", sanoi Erik herra. \"Kalmarin valloittaminen takaisin\nnäyttää minusta tällä hetkellä olevan tärkein kaikista hankkeista.\"\n\nMolemmat neitsyet kalpenivat ja vilkaisivat nopeasti ja salavihkaa\ntoisiinsa.\n\nMutta Katarina puhui heidän kanssansa, ikäänkuin se olisi ollut\nluonnollisin asia maailmassa.\n\n\"Niin alkaa meille nyt uusi vaihe elämässämme\", huudahti Erik herra\nteennäisellä hilpeydellä. \"Huomenna on se huoleton elämä, jota täällä\nolemme viettäneet, oleva ainoastaan ihana unelma.\"\n\n\"Unelmat virtoina vierivät pois\", virkkoi Dordi katkeruuden\nvivahduksella.\n\n\"On unelmia, joita ei voi ikinä unhottaa\", vastasi nuori ritari.\n\n\"Jalo neitsyt, saanko puhutella teitä kahdenkesken?\" sanoi Krister\nMagdalenalle.\n\nTämä kalpeni hieman, mutta vastasi sitten: \"Tunnin kuluttua\nruusutarhassa.\"\n\nKohta tämän jälkeen lähtivät ritarit, kuten sanoivat, järjestämään\nlähtöään.\n\nKatarina, joka huomasi, että molemmat serkukset olivat sangen\nliikutetut, ja arvasi, että sydämenasioita oli kyseissä, suostui\nKristinan pyyntöön, että he tekisivät kävelymatkan metsään.\n\nKun Dordi oli jäänyt yksin serkkunsa kanssa, hypähti hän kiihkeästi\npystyyn, silmät leimusivat, ja hän huudahti vihasta vapisevalla\näänellä:\n\n\"Sinä olet houkutellut hänen sydämensä vieraantumaan minusta!\"\n\n\"Dordi, kuinka voitkaan luulla...\"\n\n\"Etkö luule minun nähneen viehkeitä hymyilyjäsi! Sinä olet jakanut\nniitä heille molemmille.\"\n\n\"Kuinka sinä olet julma!\" Ja Magdalena peitti kasvonsa käsiinsä\nsalatakseen kyyneliään.\n\n\"On mahdollista, että teen sinulle väärin. Minkä sinä sille voit,\nettä olet tuhat kertaa rakastettavampi kuin minä!\"\n\n\"Sinun ilvehtimisesi menee liian pitkälle\", huudahti neitsyt\nkiihkeästi. \"Etkö luule minun näkevän, että sinua he molemmat\nrakastavat. Sinun tähtesi he molemmat puuhailevat minunkin kanssani.\"\n\n\"Magdalena, sitä et todella tarkoita!\"\n\n\"Ikäänkuin sinä et sitä tietäisi!\"\n\n\"Minun tähtenikö Krister herra pyysi äsken puhutella sinua\nkahdenkesken?\"\n\n\"Luulen, että hän varmaan pyytää minua puhumaan puolestaan sinulle.\"\n\n\"Ei, ei! Sinua hän rakastaa!\"\n\n\"Niin hullusti ei toki liene!\"\n\n\"Hullusti?... Etkö sinäkin rakasta häntä?\"\n\n\"En, Jumala minua auttakoon!\"\n\n\"Magdalena, rakastatko Erikiä?\"\n\n\"Älä kysy minulta!\"\n\n\"Oi, vastaa! Vastaa!\"\n\n\"Anna minulle anteeksi! Tiedänhän, että hän rakastaa sinua samoin\nkuin sinäkin häntä... En minä tahdo asettua sinun onnesi tielle.\" Hän\noli heittäytynyt Dordin jalkoihin ja syleili hänen polviaan.\n\nTämä tuijotti häneen melkein sanatonna hämmästyksestä. \"Sinä rakastat\nsiis Erikiä\", sanoi hän. \"Magdalena, oletko varma, ettet erehdy?\"\n\n\"Anna anteeksi! Anna anteeksi minulle!\" Mutta silloin heittäytyi\nDordi lattialle hänen viereensä, kietaisi käsivartensa hänen\nkaulaansa ja huudahti hillittömästi ihastuksissaan: \"Kristeriä, häntä\nminä rakastan!\"\n\n\"Kristeriä?\"\n\n\"Etkö ole huomannut sitä?\"\n\n\"En, en!\"\n\nSerkukset syleilivät ja suutelivat toisiaan. \"Rakas kulta, suo minun\nmennä kohtaukseen!\" pyysi Dordi.\n\n\"Tahdotko sinä?\"\n\n\"Me olemme jokseenkin yhtä pitkät; minä heitän tiheän harson ylleni.\"\n\n\"Niin, niin, tee se...\"\n\n\"Minä riennän noutamaan harsoa. Rukoile meidän molempain puolesta\nminun ollessani poissa!\"\n\nJa Magdalena polvistui pyhän neitsyen kuvan eteen. Hän rukoili\nserkkunsa, Erikin ja Kristerin puolesta. Sitten riensi hän ikkunan\nluo. Nyt oli Dordin jo täytynyt joutua perille! Mitä olikaan ritari\nmahtanut sanoa hänelle? Hänestä tuntui melkein kuin olisi kysymys\nelämästä ja kuolemasta.\n\nSilloin avautui ovi, hän kääntyi... Sieltä tuli Erik herra.\n\nMagdalena näytti yhtä hämmästyneeltä kuin hänkin. Molemmat\ntuijottivat toisiinsa.\n\n\"Tekö täällä, neitsyt?\" sammalsi hän.\n\n\"Minä menen heti...\"\n\n\"Ei, ei, viipykää tuokio!\" Ja hän tarttui neitsyen molempiin käsiin\nja vei hänet jälleen istumaan.\n\nMagdalena ei rohennut kohottaa katsettaan, mutta ihmetteli, eikö\ntoinen voinut nähdä, kuinka hänen sydämensä pamppaili.\n\n\"Sallikaa minun vielä kerran viettää onnellinen hetkinen teidän\nkanssanne kahden\", sanoi Erik. \"Tiedänhän hyvin, etteivät ne hetket\nenää koskaan palaa.\"\n\n\"Herra ritari...\" Magdalena tahtoi nousta.\n\n\"Ei, ei, istukaa paikoillanne, pyydän teitä! Puhukaamme jostakin\nmuusta. Katarina neitsyestä esimerkiksi.\"\n\n\"Tahtoisin kuten hän heittää pois kaikki omat toivomukset ja elää\nainoastaan muille.\"\n\n\"Sanokaa minulle, kaunis neitsyt, mitä vaatisitte siltä, jonka\ntahtoisitte tänään tehdä onnelliseksi antamalla hänelle kätenne?\"\n\n\"Minäkö?\" kysyi Magdalena punastuen.\n\n\"Otaksukaa, että voisin viedä vastauksenne sille onnelliselle.\"\n\n\"Tahtoisin, että hän aina pysyisi uskollisena velvollisuuksilleen\nJumalaa ja isänmaata kohtaan.\"\n\n\"Onko sillä kaikki sanottu?\"\n\n\"On, kaikki; se, joka pysyy uskollisena tärkeimmässä, ei voi pettää\npienimmässäkään.\"\n\nMagdalena vetäisi nopeasti pois kätensä, johon toinen oli tarttunut.\n\n\"Olette oikeassa, sukulaiseni odottaa.\"\n\n\"Minä en mene!\"\n\n\"Tehän lupasitte?\"\n\n\"Dordi on...\" hän keskeytti äkkiä.\n\n\"Mennyt sijastanne?\"\n\n\"Niin!\"\n\n\"Onko se mahdollista! Miksi?\" puuskahti ritari hänelle tavattomalla\nkiihkeydellä.\n\n\"Hän tahtoi itse.\"\n\n\"Veikö hän teidän vastauksenne?\"\n\nMagdalena nyökäytti myöntävästi päätänsä.\n\n\"Onnellinen Krister!\"\n\n\"Niin, sangen onnellinen, sillä Dordi rakastaa häntä.\"\n\n\"Ja te, neitsyt, te?\"\n\n\"Sydämeni... ei ole enää omani...\"\n\n\"Kenenkäs se on?\"\n\n\"Älkää kysykö!\"\n\n\"Magdalena!\"\n\n\"Erik!\"\n\n\"Enkö sitä sanonut! He ovat jo löytäneet toisensa!\" huudahti Krister\nastuen sisään. \"Mutta tämä sydämetön tempautui sylistäni rientääkseen\ntänne.\"\n\n\"Mutta Magda\", sanoi Dordi, \"ethän tiennyt...\"\n\n\"En tiedä nytkään, kuinka se on tapahtunut.\"\n\n\"Rakkaus on arvoitus. Se ratkaistaan huomaamatta, kukaan ei voi\nsanoa, missä ja milloin\", sanoi Erik herra.\n\n\"Dordi! Mitä sanovatkaan vanhempasi?\"\n\n\"He iloitsevat meidän onnestamme. Tulkaa, ilmoittakaamme heti\näidilleni!\"\n\nSillävälin vaelsi Katarina pienen seuralaisensa kera iäti\nviheriöivässä hongistossa.\n\n\"Minusta tuntuu\", sanoi Katarina, \"kuin honka olisi kuva kansastamme,\nluja ja järkähtämätön taistelussaan ankaraa ilmanalaa samoin kuin\nanastajiakin vastaan. Katsos vain, kuinka vakavina hongat seisovat,\naivan kuin miehet, jotka voivat taittua, mutta eivät koskaan taipua.\"\n\n\"Sentähden minua kai niin peloittaakin kävellä tänne yksin\", vastasi\nKristina, \"varsinkin tuonne vanhalle kiviröykkiöiselle hautakummulle.\"\n\n\"Onko se täällä metsässä?\" kysyi Katarina. \"On, ei kovinkaan kaukana.\nTahdotteko mennä sinne, neitsyt?\"\n\n\"Mielelläni tahtoisin.\"\n\n\"Tulkaa sitten!\"\n\nTyttö poikkesi kapealle jalkapolulle, mutta se loppui pian ja he\nolivat sankassa metsässä. Kristina meni siitä huolimatta reippaasti\nja epäröimättä eteenpäin.\n\n\"Kuinka osaatte täällä kulkea?\" kysyi Katarina.\n\n\"Olen kulkenut tänne niin monia kertoja.\"\n\n\"Yksinkö?\"\n\n\"Useimmiten yksin.\"\n\n\"Sanoitte äsken, että teitä peloittaisi kulkea yksin metsässä.\"\n\n\"Sentähden juoksen, päästäkseni nopeammin perille.\"\n\nNäreikkö oli niin tiheää, että näytti melkein läpipääsemättömältä,\nmutta Kristina tiesi raivata tiensä ja auttoi Katarinaakin\ntunkeutumaan lävitse.\n\nMolemmat hätkähtivät hämmästyksestä saavuttuaan perille.\n\nPaikalle oli hakattu jokseenkin suuri nelisnurkkainen aukeama.\nAivan sen keskellä oli hautakumpu, riittävän laaja peittääkseen\nsekä hevosen että miehen. Jokaisessa neljässä kulmassa oli pienehkö\nkiviröykkiö ja näiden keskellä, mutta lähempänä hautakumpua, yksi\nvielä pienempi.\n\nPaikka sellaisenaankin kiinnitti kaiken huomion puoleensa, mutta nyt\nvielä enemmän kuin tavallisesti.\n\nAivan hautakummun vieressä seisoi kookas nainen. Hän oli puettu\ntummaan kaponuttuun, ja pitkä harmaa tukka valui kiemurtelevain\nkäärmeiden näköisinä suortuvina pitkin hänen selkäänsä. Päässään oli\nhänellä huopalakki, ja kädessään piteli hän sauvaa, jota hän kerta\ntoisensa jälkeen heilutti ilmassa. Kummallinen nainen seisoi selin\näskentulleihin, mutta he kuulivat hänen jupisevan epäselviä sanoja.\nEpäilemättä oli hän loihtimishommissa.\n\nKristina tarttui seuralaisensa käsivarteen. \"Lähtään pois!\" kuiskasi\nhän, mutta Katarina loi häneen niin tyynnyttävän katseen, että hän\nheti lisäsi: \"En minä pelkää yhtään!\"\n\nTaasenkin kohotti nainen sauvansa ilmaan, ja nyt kuulivat he selvään\nsanat:\n\n    \"Hän on harteva, roteva,\n    kypärpäinen, säihkysilmä,\n    rintaryntähät leveät,\n    yltänsä sotisovassa,\n    käsivarsi raudan vahva,\n    taistotappara kädessä!...\n    Vaan takana taivonrannan,\n    kiintotähteinkin takana,\n    minne ei ikinä kanna\n    silmä nuorten neitsykäisten,\n    istuu hän ilopidossa\n    kera heimonsa, sukunsa!\n    Näen kaiken! Ei mitänä\n    tiellä silmäni avoimen,\n    mennyt kirkas on minulle,\n    nouse ei tulevan huntu,\n    ennenkuin takaisin mulla\n    varastettu on omani!\n    Silloin silmäni säkenin\n    kuritan katalat juonet,\n    liehun taasen taistelossa,\n    kunnes saan ikileponi.\"\n\nKautta metsän kulki raju tuulispää, niin että raskivat aarnihongat,\njotka seisoivat naisen edessä aukeaman reunalla, ja muuan suuri oksa\nputosi risahdellen aukeaman keskelle.\n\nNainen päästi kirkaisun, heitti pois sauvansa ja kääntyi.\n\nSamassa huomasi hän Katarinan ja nuoren Kristinan. Hän tuijotti\nheihin, melkein hämmästyneempänä kuin he häneen.\n\nKukaan ei liikahtanut paikaltaan.\n\n\"Vihdoinkin\", sanoi eukko ikäänkuin itsekseen \"Ihme!... Niin, niin,\nsen täytyy olla niin.\"\n\nNeitsyet seisoivat edelleen liikahtamatta paikoiltaan; eukko lähestyi\nheitä hitaasti.\n\n\"Mistä tulette?\" kysyi hän.\n\n\"Valmyra!\" huudahti Katarina, joka vasta nyt tunsi vanhan naisen.\n\n\"Neitsyt Katarina Niilontytär!... Viipurissa! Ah, minun silmäni ovat\nolleet sokaistut!\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Ihme, ihme!\" huudahti eukko uudelleen.\n\n\"Mitä nyt, Valmyra?\"\n\n\"Sanokaa, onko se teillä?\"\n\n\"Mikä? Mikä niin?\"\n\n\"Sormukseni!\"\n\n\"Mistä sormuksesta puhutte!\"\n\n\"Se on ollut kädessänne, näen sen... Olette katsonut esiripun taa...\"\n\n\"Tekö sen lahjoititte Anna Sparrelle?\"\n\n\"Vai niin, se on siis ollut hänellä!\"\n\n\"Erik herra oli kai sen saanut viedäkseen emännälleen.\"\n\n\"Nyt ymmärrän kaiken! Toinen näki sen eikä voinut vastustaa\nkiusausta.\"\n\n\"Ei ole mahdollista, että Anna...\"\n\n\"Eikö se ollut teidän sormessanne?\"\n\n\"Olin saanut sen lahjaksi, mutta mistä tiedätte...\"\n\n\"Näen, tunnen sen! Luuletteko, että rankaisematta voi katsoa\ntulevaisuuteen!\"\n\n\"Kauan ei se ollut minulla. Oi, jospa olisin sen haudannut meren\nsyvyyteen!\"\n\n\"Kala tai uiskenteleva ruohonkorsi olisi tuonut sen takaisin\nilmoihin.\"\n\n\"Oletteko varma siitä?\"\n\n\"Sen täytyy löytyä ennen elämäni loppua.\"\n\n\"Isälleni maksoi se hengen.\"\n\n\"Hän ei voinut vastustaa kiusausta! Ettekö tiedä, että sen, joka on\nnähnyt korkeimman, täytyy kuolla!\"\n\n\"Vaikka se olisi tapahtunutkin sydämen nöyryydessä ja puhtaudessa?\"\n\n\"Tai väärillä ja pahoilla teillä! Niin, seuraukset ovat erilaiset.\"\n\n\"Ja sinä itse, Valmyra?\"\n\n\"Minäkö?\"\n\n\"Ettekö ole kantanut sitä sormessanne?\"\n\n\"Minä olen ase, välikappale, minulle on sormus pelastus. Oi, antakaa\nminulle se!\"\n\n\"Sitä en voi!\"\n\n\"Eikö se ole enää teillä?\"\n\n\"Se katosi jäljettömiin!\"\n\n\"Niin se aina tekee! Minun täytyy siis etsiä yhä uudelleen, väsymättä\netsiä.\"\n\n\"Mutta jos se saa ainoastaan pahaa aikaan, miksi tahdotte saada sen\ntakaisin?\"\n\n\"Pimennyt on näköni! Sormus kädessäni voisin varoittaa, auttaa muita.\nNyt on synti voimallisempi ja kuolema väistyy tieltäni.\"\n\nHän seisoi kotvan tuijottaen eteensä. \"Minä saan, minun täytyy saada\nse takaisin!\" jupisi hän. \"Näen edessäni käden, jossa on se... Kas, se\nvapisee pelosta... Kirottu! Kirottu!\"\n\n\"Lähtään pois!\" kuiskasi Kristina ja vetäytyi Katarinan taakse.\n\nMutta silloin sattui Valmyran katse häneen ja kirkastui\nhuomattavasti. \"Terve sinulle, neitsyt!\" sanoi hän. \"Sinua odottaa\nkaunis tulevaisuus, mutta kuitenkin saat kokea kovempia kuin useimmat\nmuut.\"\n\n\"Sanoittehan, että olette menettänyt ennustuslahjanne\", huomautti\nKatarina, \"ja kuitenkin...\"\n\n\"Kuitenkin luen ihmisten silmistä heidän tulevia kohtaloitaan, mutta\nen kirkkaassa valossa, vaan haparoiden, häilyvästi, epävarmasti...\"\nTällöin harimoi hän käsillään kahtaannekäsin kasvojensa edessä\nja palasi hautakummulle. Siellä tarttui hän sauvaansa, tunkeutui\naukeaman takapuolelle näreikköön ja katosi.\n\n\"Mikä kummallinen akka! Tunnetko hänet, neitsyt?\" kysyi Kristina.\n\n\"Kyllä, tulin hänet tuntemaan Suomessa. Hän on mustalaisheimoa ja on\nkokenut monia vaihtelevia kohtaloita.\"\n\n\"Miksi on hän tullut tänne?\"\n\n\"Luultavasti sormusta etsimään. Se on kulkenut perintönä hänen\nsuvussaan.\"\n\n\"Minkä näköinen se oli?\"\n\n\"Kiiltomusta, tummansininen kivi kannassa.\"\n\n\"Kuinka omituista! Jos näkisin sen, tuntisin sen varmaan.\"\n\nKatarina kulki hautakummun ympäri. \"Ei kai tiedetä, kuka tähän on\nhaudattu?\"\n\n\"Ei! Isäni on tahtonut avauttaa kummun, mutta äiti samoin kuin\nkaikki muutkin luulee, että siitä seuraisi onnettomuutta. Ei edes\nkiviröykkiöitäkään ole koskettu.\"\n\n\"Olisi kuitenkin opettavaa tietää...\"\n\n\"Eikö sanota: Antaa kuolleiden levätä rauhassa! Pyydän teitä, älkää\npuhuko siitä isälleni!\"\n\n\"Enkä puhu!\"\n\n\"Eikö se ollut ihmeellistä, mitä hän ennusti minulle?\"\n\n\"Muistatteko sen vielä?\"\n\n\"En varmaan unhoita sitä koskaan!\"\n\n\"Muistakaa myös, että ihminen päättää, Jumala säätää!\"\n\n\"Kyllä muistan.\"\n\nJokseenkin vaiteliaina palasivat he kotiin, mutta siellä herätti\nkertomus, mitä he olivat nähneet, melkein yhtä suurta huomiota\nkuin päätetyt kihlaukset hämmästyttivät Kristinaa. Hänestä tuntui\nkäsittämättömältä, että hän oli niin saattanut erehtyä.\n\nSigrid rouva oli sangen tyytyväinen, kun asia kerrankin oli tullut\nratkaistuksi. Uusi liitto Vaasa-suvun kanssa oli Gyllenstjernan\nsuvun arvoinen, ja vaikka edellinen olikin muinoin ollut\ntanskalaismielinen, lupasi hän itsekseen, että se tämän jälkeen oli\ntuleva täysin isänmaalliseksi.\n\nErik herra oli jo aamulla lähtenyt valtionhoitajaa vastaan ja oli\nsiis tietämätön päivän tapauksista.\n\nOli odotettu, että vieraat saapuisivat jo aikaisemmin iltapäivällä,\nmutta tuli jo pimeä ja yhä he vain viipyivät. Sigrid rouva oli\nsytyttänyt soihtuja, ei ainoastaan lähimpään ympäristöön, vaan pitkin\ntietä ainakin puolen peninkulman matkalle.\n\nVihdoinkin tuli pikalähetti täyttä laukkaa, ilmoittaen, että he\nolivat tulossa.\n\nSigrid rouva sanoi molemmille rakastaville pareille, että hänen\ntehdessään seuraa valtionhoitajalle oli heidän pyydettävä hänen\nherransa suostumusta liittoonsa.\n\nErik herra oli ollut suuren miesparven kera tulijoita vastassa, ja\nkaikki suoltuivat nyt pihaan soihtujen ja tuohusten valaisemina,\naivan kuin olisi ollut kirkas päivä.\n\nAlemmilla portaalla, ympärillään molemmat tyttärensä, Katarina\nNiilontytär ja parvi piikasia, seisoi Sigrid rouva valmiina\nvastaanottamaan kunnioitettua vierasta.\n\nKrister Juhananpoika ja Erik Erikinpoika ojensivat kätensä,\ntoinen valtionhoitajalle, toinen hänen pojalleen, kun näiden oli\nlaskeuduttava ratsailta. Sydämellisiä tervehdyksiä vaihdettiin, mutta\nsitten tuli Sigrid rouva, otti kunniavieraan huostaansa ja vei hänet\nseurasaliin.\n\n\"Tiedän kyllä, että nyt puutun herrani oikeuksiin\", sanoi hän, \"mutta\nvanhan ystävyyden tähden suotakoon se minulle anteeksi.\"\n\nHeillä oli niin paljon muisteltavaa ja puheltavaa näillä molemmilla,\nettei valtionhoitaja ehtinyt kiinnittää huomiotaan Erik herran ja\nmuiden poissaoloon, ja kun he sitten vihdoin tulivat ja Sigrid rouva\nluki herransa silmistä, että asia oli ratkaistu, silloin hymyili hän\ntyytyväisenä ja kuunteli äidillisellä ylpeydellä sitä sydämellistä\nosanottoa, millä Svante herra onnitteli tehtyjä liittoja. \"Nyt on\nteillä enää vain yksi tytär jälellä,\" sanoi hän. \"Toivoisin voivani\nkiinnittää hänet sukuuni.\"\n\nSigrid rouva punastui tyytyväisyydestä. \"Jos nuorten sydämet\nkiintyvät toisiinsa ja Kristina osoittaa sellaisen onnen\nansaitsevansa, en toivoisi mitään hartaammin\", sanoi hän.\n\nKeskustelu muuttui pian yleiseksi. Svante Niilonpoika puhui aiotusta\nmatkastaan Taalainmaahan ja toiveistaan tämän velvollisuudentuntoisen\nkansan keskuudesta saada sen avun, mitä hän niin hyvin tarvitsi.\n\n\"Useista maakunnista\", sanoi hän, \"on luvattu lähettää väkeä ja rahaa\nsodan jatkamiseen, mutta siihen en uskalla luottaa.\"\n\n\"Tahdon puolestani tehdä kaiken minkä voin\", vastasi Erik herra. \"Ja\ntäytyy kai sekin tunnustaa jonkun arvoiseksi, että heti annan teille\nmolemmat tulevat vävyni; sillä pidän Magdalenaakin tyttärenäni.\"\n\n\"Heidän morsiantensa suostumuksellako?\" letkautti valtionhoitaja\nhymyillen.\n\n\"Minä tulisin mukaan, jos sitä vaadittaisiin\", sanoi Dordi.\n\n\"Minun tähtenikö?\" kysyi Krister hiljaa.\n\n\"Ei suinkaan!\"\n\n\"Sitten lupaan minä tapella meidän molempien puolesta ja laskea\nlaakerini kauniin neitsyen jalkoihin.\"\n\n\"Kalmari houkuttelee minua enemmän\", selitti Erik herra, \"ja jos\nelektus Hemming Gaddilla on sijaa minulle urhojensa joukossa,\ntahtoisin mielelläni palvella hänen johdollaan.\"\n\n\"Kiitän sydämestäni niin hyvistä lupauksista.\"\n\n\"Lähetän mukananne tärkeitä viestejä elektukselle ja lisäksi\nsievoisen summan, jonka olen ottanut vastaan hänen armoltaan\narkkipiispalta.\"\n\n\"Onko se mahdollista!\" huudahti Erik herra kummissaan.\n\nRitari kertoi seikkailurikkaasta metsästyksestä ja Akselin\nväkivaltaisesta kuolemasta.\n\nKaikki kuuntelivat hämmästyksellä, ja jokaisella oli asiasta omat\najatuksensa.\n\nMutta kun sitten Svante herra mainitsi eriskummaisesta naisesta,\njonka hyvin saattoi sanoa pelastaneen Sten pojan hengen, silloin\noli hämmästys yleinen, ja sitten jatkettiin juttua kertomalla hänen\nesiintymisestään hautakummulla.\n\n\"Hän on siis tullut samaa tietä kuin mekin\", sanoi ritari.\n\"Piispantalosta katosi hän melkein jäljettömiin.\"\n\nKeskustelun jatkuessa vanhempain kesken puuhaili Magdalena nuoren\nStenin kanssa.\n\nHän ihmetteli pojan sulavaa käytöstä ja hänen viisaita vastauksiaan.\nKristina ei päästänyt poikaa näkyvistään, kuunteli kaikkea mitä hän\nsanoi, mutta ei itse virkkanut sanaakaan.\n\nKun hän sitten jäi yksin serkkunsa kanssa, sanoi hän: \"Luulen, etten\nkysykään häneltä, tahtooko hän naida nukkeni; se on aivan liian\npieni.\"\n\nErik herran ja hänen emäntänsä hellittämättömistä rukouksista lupasi\nritari levähtää seuraavan päivän.\n\nNuoret vastakihlatut olivat tästä ihastuksissaan, ja ritari ja Erik\nherra menivät aamulla aikaisin salakamariin neuvottelemaan Tanskan ja\nRuotsin välisestä asemasta.\n\nMutta sitä ennen sanoi Svante herra pojalleen:\n\n\"Nuori Kristina neitsyt miellyttää minua hyvin, soisin mielelläni\nsinun juttelevan hänen kanssaan.\"\n\nSten oli samanlainen kuin muutkin pojat hänen iässään siinä, että\nhe jokseenkin halveksien katsovat pikku tyttöjä yli olkansa ja\nmieluummin omistavat ihailunsa aikuisemmille. Hänen Tukholmaan\njättämänsä nuori Kristina näytti hänestä olevan paljon ylempänä\npientä, mitätöntä tyttöstä, jota hänen isänsä ylisti, mutta\nkuitenkaan ei hänen pistänyt päähänsäkään, ettei hän noudattaisi\nisänsä tahtoa.\n\nPallopeli oli siihen aikaan yleisesti käytännössä, ja sitä\nehdotettiin nuoren ritarin huvittamiseksi. Mutta se oli miesten\nleikkiä, ja rouvat ja neitsyet ottivat osaa ainoastaan katselijoina.\n\nKun oli heitettävä korkeimmalle, silloin voitti Krister palkinnon,\nmutta niin kauniisti ei voinut kukaan koppia lyödä kuin Sten. Erik\ntaasen oli mestari saamaan sattuman mihin esineeseen tahansa, joka\nvain oli hänen näkyvissään.\n\nSitten harjoitettiin keihäänheittoa ja muita otteluja.\n\nNäyttäytyi, että Sten oli hyvin harjaantunut sellaisissa leikeissä,\nmutta hän ei ollut läheskään täydellinen, ja molemmat toiset olivat\nhäntä paljon etevämmät. Siitä huolimatta katsottiin täytyvän antaa\nhänelle palkinto, ja Sigrid rouva otti kauniin vyöhikön aikoen sitoa\nsen hänen käsivarteensa.\n\nMutta Sten vetäytyi kainosti pois. \"En ole ansainnut sitä\", sanoi hän.\n\nSigrid rouva, Dordi ja Magdalena huusivat yhdestä suusta, että se oli\ntuleva hänelle.\n\nKristina ei virkkanut mitään, mutta hänen silmänsä seurasivat\nkohtausta suurella mielenkiinnolla.\n\nSten seisoi neuvotonna ja epäröiden; näytti kuin hän mielellään\ntahtoisi saada palkinnon.\n\nSilloin menivät Krister ja Erik ja aikoivat viedä vastahakoisen pojan\nSigrid rouvan luo.\n\n\"Antakaa hänen tehdä kuten itse tahtoo!\" huusi Kristina ja asettui\ntielle.\n\n\"Kristina, mitä sinä nyt!\"\n\n\"Onhan hänellä vapautensa.\"\n\n\"Minä en tahdo sitä!\" sanoi Sten puoliääneen.\n\n\"Antakaa se minulle! Antakaa se minulle!\" huusi tyttö ja riensi\näitinsä luo.\n\nTämä näytti olevan ymmällä.\n\n\"Jos tahdotte kuulla minun rukoustani, niin antakaa vyöhikkö\nneitsyelle!\" virkkoi Sten.\n\n\"Se täytyy teidän itsenne tehdä!\" vastasi Sigrid rouva.\n\nSten otti sen punastuen hänen kädestään ja ojensi Kristinalle.\n\"Kiitos siitä, että autoitte minua!\" sanoi hän.\n\nKristina otti nauhan syvään niiaten.\n\nMutta Krister ja Dordi, Erik ja Magdalena ikävöivät puhella keskenään\nilman todistajia, ja niin katosivat molemmat parit. Lieneekö niin\nkäynyt tarkoituksella vai sattumalta, mutta niin vain kävi, että Sten\nja Kristina jäivät pihalle kahden.\n\nPikku neitsyt oli noussut melkoisesti ritarinsa kunnioituksessa, ja\näkillisessä ritarillisuudessa päätti ritari sen osoittaa. Kumartaen\ntarjosi hän tytölle käsivartensa ja kysyi, eikö tämä tahtonut tehdä\nhänen kanssansa kierrosta puutarhassa. Neitsykäinen kiitti ja pisti\nkätensä hänen kainaloonsa, ja niin lähti nuori pari liikkeelle.\n\nMutta taipaleella kertoi Sten Kristinalle, että hänellä oli\nTukholmassa sydämensä rakastettu. \"Mikä hän on nimeltään?\"\n\n\"Kristina.\"\n\n\"Aivan kuin minäkin!\"\n\n\"Hän on jalo neitsyt, kuten tekin, enkä minä ole koskaan hänelle\nuskoton.\"\n\n\"Kas tässä, antakaa hänelle tämä nauha minulta!\"\n\n\"Mutta minähän olen antanut sen teille!\"\n\n\"Sen on saapa hän, ei kukaan muu!\"\n\n\"Minä sanon sen hänelle terveisinä teiltä! Mikä mainio tyttö te\nolettekaan!\"\n\n\"En vielä, mutta aion tulla!\"\n\n\"Teidän kanssanne voi puhua vakavistakin asioista.\" Ja niin kertoi\nhän Kristinalle, kuinka iloinen hän oli päästessään rakkaiden\nystäväinsä luo Taalainmaahan ja kuinka hän aikoi sanoa heille, mitä\nheidän nyt oli tehtävä maan hyväksi... Mutta kun nämä nuoret tulivat\ntakaisin pihaan, silloin Sten suuteli kunnioittavasti tytön kättä ja\nKristina niiasi syvään.\n\nHerra Svante Niilonpoika ja Erik herra seisoivat ikkunan ääressä ja\nkatselivat heitä.\n\n\"Tuollainen lupaa hyvää tulevaisuudessa\", sanoi ensiksimainittu\nnauraen.\n\n\"Jos niin on Herran tahto!\" vastasi toinen. On luultavaa, että tämän\ntulevaisuuden liiton ajatteleminen sai Erik herran lupaamaan, että\nhän varustaa kaksisataa miestä asein ja muonavaroin yhdeksitoista\nviikoksi ja että ne ovat kuukauden kuluttua Svante herran\nkäytettävissä, mihin hän itse määrää ne saapumaan.\n\nNiin oli nyt kaikki hyvässä kunnossa. Valtionhoitaja puhui Erik\nherralle, kuinka rannikon puolustus nykyään oli tärkein kaikista.\nTaalainmaasta palattuaan oli hänen tarkoituksensa mennä Kalmariin\nneuvottelemaan tohtori Hemmingin kanssa siitä.\n\nLoppuosa päivästä omistettiin perhe-elämälle.\n\nLähtö oli tapahtuva varhain seuraavana aamuna, ja sentähden sanottiin\njäähyväiset jo samana iltana.\n\n\"Onko koko elämämme oleva taistelua?\" kysyi Krister herra, kun Dordi\nhyvästejä jättäessä epäsi suukkosen.\n\n\"Sitä toivon\", vastasi Dordi. \"Silloin tuntee elävänsä.\"\n\n\"Jos voisit nähdä sydämeeni, Magdalena, näkisit, kuinka täynnä se on\nrakkautta sinuun\", sanoi Erik.\n\n\"Todista se teoillasi!\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Rakasta isänmaata yli kaiken!\"\n\n\"Ei enemmän kuin sinua!\"\n\n\"Minun elämäni älköön merkitkö sinulle mitään, kun on kysymys\nisänmaan hyvästä. Sellainen on suurin rakkaus, Erik.\"\n\n\"Valkyriani!\"\n\n\"Ei, vaan lempeä emäntäsi, joka hoitaa kotia niin hyvin kuin voi ja\nrukouksillaan kutsuu sinne taivaan rauhaa. Kun hänen herransa palaa\ntaistelusta, on hän tunteva, että tietoisuus molemminpuolisesta\nrakkaudesta ja täytetyistä velvollisuuksista antaa korkeimman\nmaallisen onnen.\"\n\n\"Sinä pikku tietäjätär, en ole koskaan ennen kuullut sinun puhuvan\nniin pitkään yhdellä kertaa.\"\n\n\"Tahdon harjaantua. Vaimon täytyy olla myös kotinsa papitar.\"\n\nSillävälin sanoi Sten nuorelle neitsyelleen: \"Et saa sanoa kellekään,\nmitä olen uskonut sinulle.\"\n\n\"Minä voin vaieta\", vastasi Kristina. \"Mutta älä unohda, että vyöhyt\non lahja minulta.\"\n\n\"Kyllä sanon sen hänelle.\"\n\nJa niin erottiin. -- -- --\n\nMatka piti Taalainmaahan.\n\nMutta taipaleella sinne oli monta pysähdystä.\n\nKansa oli Engelbrektin päivistä lähtien tottunut katsomaan\nvaltionhoitajaan kuten isään sekä myötä- että vastoinkäymisessä.\nMitä lähemmäksi matkansa määrää pieni ratsumiesjoukko joutui, sitä\nsuurempina tulvehtivat luo kansanjoukot, joilla oli paljon puhuttavaa\nja kysyttävää.\n\nSten pienokainen oli ollut kasvatettavana Rättvikissä kirkonisäntä\nPetter Ulfinpojan luona. Annikka muori oli ollut hänen imettäjänään;\nja kun valtionhoitaja majoittui pappilaan kunninarvoisan isän luo,\nsai Annikka muori ilokseen pitää pojan luonaan.\n\nKansa tiesi, että oli kysymys uudesta väennostosta; se oli siksi\ntärkeä asia, ettei sitä voinut jättää pintapuolisen keskustelun\nvaraan, ja sentähden kokoonnuttiin tässä tarkoituksessa pitäjäntupaan.\n\nSiellä osoittautui, että nämä miehet olivat tottuneet ajattelemaan ja\nottamaan selkoa olosuhteista.\n\n\"Näin kovina aikoina täytyy ponnistaa äärimmilleen\", sanoi muuan\nnuori talonpoika. \"Vaimoni saa selviytyä kotona niin hyvin kuin voi;\nminä otan miekan vyölleni ja lähden.\"\n\n\"Mutta pettuleivästä ei lähde pontta jänteriin.\"\n\n\"Kiristä sitten nälkävyötä tiukemmalle!\"\n\n\"Ei ole suurin kiristettävääkään!\"\n\nSilloin nousi muuan vanhus, joka istui kokouksessa ylimmällä sijalla.\n\"Olin ainoastaan pojanvekara\", sanoi hän, \"kun Engelrekt lähti täältä\nkuparivuorimiehineen, kaivos- ja hopeavuorimiehineen. Meitä olivat\nsitä ennen rasittaneet ja rääkänneet tanskalaiset ja ruotsalaiset\nvoudit, niin ettei meistä ollut paljon jälellä, mutta se mitä oli,\nriitti vihollisen lyömiseen maahan. Muistanpa vielä toisenkin ajan,\nlokakuun vuonna 1471; herra Svante Niilonpojan isä meitä silloin\njohti... Onko täällä ketään, joka muistaa hänet?\" kysyi vanhus\nomituisella äänensävyllä ja luoden kokoukseen katseen, joka osoitti,\nettä hän tiesi vastauksen edeltäpäin.\n\n\"On, on!\" jyrisi ukkosena kautta huoneen.\n\n\"Minä olin mukana, kun murtausimme läpi Brunkebergin luona ja\nratkaisimme taistelun. Veljeni seurasi valtionhoitajaa herra Sten\nSturea. Suurine tapparoineen kulki hän edeltä ja raivasi hänelle\ntietä, missä hän kulkikin... Uskokaa pois, että hänen iskunsa olivat\nnavakat, mutta kun taistelu oli loppumaisillaan, silloin sai Björn\nStarke surmansa; päivätyö oli päättynyt... Kun sota sitten oli\nlopussa ja minä palasin kotiin, löysin isäni majan poltettuna, ja\nkolme veljeäni olivat kaatuneet; vanha äitini vain oli enää elossa.\nLuulette kai, että hän itki ja vaikeroi?... Ei suinkaan! Mutta minä\nitkin hänet nähdessäni. Silloin sanoi hän: 'Poikani, älä tee syntiä\ntaivasta vastaan! Ajattele: Herra antoi, Herra otti, Herran nimi\nolkoon kiitetty!'\n\n\"Silloin minä häpesin ja tartuin työhön, ja Herra antoi siunauksensa.\nMinä nain ja sain kolme poikaa. Jos tahdotte tietää, kuinka heidän\non laitansa, niin kysykää päälliköiltä Kalmarin edustalla! Minä käyn\nmonisanaiseksi, mutta se on vanhuuden vikoja; tahdon lisätä vain\nyhden seikan: Vihollinen oli polttanut ja hävittänyt kaiken, minä\nlähdin kuten varpunen tähkästä, mutta kuitenkin olen nyt hyvinvoipa\nmies ja olen voinut ojentaa auttavan käden monelle tarvitsevalle.\nMitä uhraa oikean asian puolesta, sen saa tuhansin kerroin takaisin.\"\n\nNuoremmat valtionhoitajaa kannattavat miehet ottivat nyt asian\nhoiviinsa. He puhuivat välttämättömyydestä käydä tarmolla kiinni\nasiaan, ja niin saatiin vastahakoisimmatkin myöntymään.\n\nMin pitkälle oli jo päästy ennen valtionhoitajan saapumista.\n\nPohjoiseen ja etelään, itään ja länteen pantiin viestit kiertämään,\nettä herra Svante Niilonpoika oli tullut ja tahtoi pitää maakäräjät\nTunan kirkkomäellä Taalain rahvaan kesken; oli saavuttava niin monien\nkuin suinkin.\n\nJa he lähtivät, likipitäen mies talosta. Tämä asia koski kaikkia,\nja jokainen tahtoi, jollei sanoa sanaansa, niin ainakin kuulla mitä\npäätettiin.\n\nMelkein kaikissa suurpitäjissä oli Svante Niilonpoika tuttu\nennestään. Harvat olivat ne, jotka eivät olleet häntä nähneet tai\npuhutelleet, ja jo se, että hän oli hengittänyt heidän kotoista\nilmaansa, ollut heidän tuvissaan, vaihtanut kädenlyöntejä heidän\nkanssaan, herätti heimolaisuuden tunteen. Tuttavuus, niin pinnallinen\nkuin se olikin, herätti luottamusta, ja jo edeltäpäin oltiin valmiit\ntekemään hänelle niin suuria myönnytyksiä kuin mahdollista, kun hän\nnäet ensin puhuisi ja perustelisi asiansa.\n\nJa tuhansiin nousevan, tarkkaavaisesti kuuntelevan joukon ympäröimänä\nteki ritari selkoa maan asemasta ja osoitti, kuinka välttämätöntä\noli kaikista Ruotsin maakunnista saada voimakasta apua vihollisen\nhyökkäyksiä vastaan.\n\n\"Tanskan kuningas\", sanoi hän, \"aikoo yhä tehdä Ruotsin alusmaakseen.\nTiedätte hyvin, Taalain miehet, että hän on taivuttanut Saksan\nkeisarin kieltämään hansakaupungit tuomasta meille suolaa ja muita\nelintarpeita ja samoin julistamaan minut ja monet valtakunnan\nsuurmiehistä valtiokiroukseen majesteetinrikoksesta laillista\nkuningastamme vastaan. Eikä siinä kyllin; hän levityttää vieraissa\nmaissa mitä häpeällisimpiä valheita jalosta herra Sten Sturesta, ja\nne ruotsalaiset miehet, jotka ovat palanneet Tanskan vankeudesta,\ntietävät kertoa lukemattomista häväistyksistä, joita he ovat saaneet\nkärsiä.\"\n\n\"Niin, niin, se on totta! Tiedämme jo sen!\" huudettiin monilta\ntahoilta. \"Kirous juuteille!\"\n\n\"Tiedätte myös, että hän se liittoutumalla Venäjän suuriruhtinaan\nkanssa sai meille aikaan sodan, joka maksoi monien ruotsalaisten\nja suomalaisten miesten hengen. Edelleen sitoutui hän luovuttamaan\nsuuria osia Suomesta armottomalle venäläiselle, kunhan ensin saisi\nmeidät lyödyksi ja kukistetuksi...\"\n\nKulki kuin tuulispää kautta kokouksen, ja tapparat kohotettiin\nuhkaavasti.\n\n\"Nyt hävittää ja polttaa tanskalainen rannikoltamme. Kalmarin\nlinnoitus on jo kauan ollut hänen vallassaan. Vastoin vakuutuksia ja\nlupauksia valtasi kuningas kaupungin, ja meikäläiset ovat tähän asti\nkoettaneet turhaan valloittaa sitä takaisin. Urhoollisella tohtori\nHemming Gaddilla on ainoastaan vähäinen miesjoukko, enimmäkseen\nsaksalaisia ja skotteja, jotka taistelevat maksun edestä, mutta kun\nhe usein saavat hädintuskin palkkansa, on heidän palvelusintonsakin\nsen mukainen.\"\n\n\"Miksei juutti tule tänne itse? Me menisimme häntä vastaan mies\ntalosta!\" huusivat talonpojat.\n\n\"Niin, niin, sen tekisimme!\" toistettiin kuorossa kaikilta tahoilta,\nja miehet pudistelivat toistensa kättä. \"Luultavasti pitää hän sitä\nliian uskaliaana, sentähden on hän lähettänyt neuvostolle kirjelmän,\nettä kunnes Ruotsin kansa tunnustaa hänet lailliseksi kuninkaakseen,\non hänelle suoritettava maaveroa.\"\n\n\"Sen maksamme hänelle kelpo tapparoillamme!\" huusivat rahvaanmiehet.\n\n\"Sitä mieltä olen minäkin. Parempi on käyttää tämä vero vihollisen\nkarkoitukseen kuin antaa se petturille, jossa vaivalloisesti kootut\nrahamme ainoastaan herättäisivät halun enempään, kunnes hän olisi\nsaanut perinpohjin imetyksi maan mehun ja ytimen, jolloin me helposti\njoutuisimme hänen saaliikseen!\"\n\n\"Hannu kuningas tuntee vähän Ruotsin kansaa, jos luulee meitä\npeloittelevansa pöyhkein sanoin ja uhkauksin\", sanoi kirkonisäntä\nPetter Ulfinpoika. \"Mutta sydämestämme kiitämme teitä, jalo herra,\nkun olette itse tullut tänne ja sanonut, millainen asema on.\"\n\nJa pitäjäin arvokkaimmat miehet tulivat ja pudistivat valtionhoitajan\nkättä ja sanoivat tahtovansa vakavasti harkita, mihin toimiin oli\nryhdyttävä. Niin tapahtuikin.\n\nKun Svante herra lähti yhdestä ryhmästä jatkaakseen matkaansa läpi\naaltoilevan väkijoukon, ei tämä seurannut häntä eikä hajaantunut. Se\npysyi paikoillaan; vaihdettiin mielipiteitä ja neuvoteltiin.\n\nKun yksi ainoa suuri ajatus elähyttää niin suurilukuista\nkansanjoukkoa, on ikäänkuin se kasvaisi ja vähitellen tukehduttaisi\nkaikki muut. Vanhat olivat pian yksimieliset siitä, mitä oli\ntehtävä, mutta ruotsalainen ajattele vaisuus tuli samalla näkyviin.\nEihän vahingoittanut, jos vieläkin tuumittiin, ja jokaisella, joka\ntahtoi, oli oikeus tuoda mielipiteensä kuuluviin. Vanhojen tapojen\nnoudattaminen pakoitti Svante Niilonpojan viipymään useampia päiviä\nkuin hän oli aikonut. Nämä käytettiin vierailuihin naapuripitäjissä\nja uusiin neuvotteluihin.\n\nSten Svantenpoika oli se nimi, jolla poika oli tullut tunnetuksi\nTaalainmaassa; mutta kaikki tiesivät, että hän kuului Sture-sukuun,\neikä enempää tarvittu tekemään hänet rakastetuksi, vaikkei hänen oma\npersoonallisuutensa olisikaan voittanut kaikkien sydämiä puolelleen.\nAnnikka muori oli aina pöyhistellyt kasvattipojallaan, ja kuumin\nkyynelin oli hän eronnut tästä. Melkein äidillisellä ilolla näki hän\nnyt pojan jälleen niin muhkeana ja miehekkäänä. Tämän ensi kertaa\nnähdessään oli hän niiata lyyhäyttänyt polvensa melkein maahan;\nmutta kun nuorukainen muitta mutkitta heittäytyi hänen syliinsä ja\npainoi huulensa hänen ruskeaan poskeensa, ei hän voinut pidättää\nilokyyneliään ja rakkautta uhkuvia sanojaan.\n\n\"Kyllä se on niin, kuten olen aina sanonut, että hienon väen lapset\novat toista maata kuin yhteisen kansan\", sanoi hän. \"Kukapa ei\nmielellään antaisi henkeään niin siunatun herran puolesta kuin te,\nSten Svantenpoika, olette, ja varmaan on koituva minulle suureksi\nkunniaksi, että olette rintaani imenyt.\"\n\n\"Se on jo koitunut\", huusi Sten hilpeästi. \"Olin vain pieni, heikko\nraukka, kun sinä otit minut hoitoosi, ja sinä jätit minut suurena ja\nvahvana poikana takaisin.\"\n\n\"Kyllä hänen tarvitsee ollakin vahva, jos mieli kerran johtaa maata\nja kansaa\", vastasi muori.\n\nMutta Annikka muorista ei ilo ollut täydellinen, jolleivät siinä\nolleet osallisina niin monet kuin suinkin, ja hän oli jo edeltäpäin\npitänyt huolen siitä asiasta.\n\nSten seurasi häntä ylisille, kautta huoneiden ja aittojen, ja\nalituisilla huudahduksilla ilmaisi hän ihastuksensa siitä, että poika\nniin hyvin muisti kaikki esineet säilytyshuoneessa. Mutta kun he\nlopuksi menivät kasvitarhaan, oli Stenin vuoro huudahtaa:\n\n\"Annikka muori, tuota suurta telttaa ei ole ollut täällä ennen.\"\n\n\"Eikä sitä tule kauan olemaankaan\", sanoi muori. Kun he menivät\ntelttaan sisälle, näkivät he siellä katetun pöydän, joka ulottui\nteltan päästä toiseen.\n\n\"Tuleeko teillä olemaan vieraspidot?\" kysyi Sten kummissaan.\n\n\"Kaikille suurmiesten emännille viidestä kirkkopitäjästä!... Niin, se\njuuri on tarkoitus!\"\n\n\"Oletteko tehnyt sen minun tähteni?\"\n\n\"Kenenkäs sitten?\"\n\n\"Mutta, Annikka muori...\" Hän katkaisi lauseensa. Muoria olisi pahoin\nloukannut, jos hän olisi sanonut, ettei tämä olisi voinut keksiä\nmitään vähemmän ilahuttavaa, ja hänen täytyi kaikessa tapauksessa\nosoittaa kiitollisuuttaan toisen hyvästä tarkoituksesta.\n\nMutta mummo näytti lukevan hänen ajatuksensa. \"Näen kyllä, ettei\nse maistu oikein hyvälle\", sanoi hän. \"Mutta siltä voi se olla\nhyödyllistä ja välttämätöntä.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte, muori kulta?\"\n\n\"Sitä, että ainoastaan miehet saavat olla yksissä valtionhoitajan\nkanssa päivät päästään. Jos hän kulkisi ympäri Taalainmaan, olisin\nantanut jokaisen pitäjän puuhata puolestaan; mutta nyt, kun eivät\nmiehet eivätkä naiset saa nähdä siunattua nuorta herraani, ja siitä\nsentään voi olla oma hyötynsä, päätin minä ryhtyä tähän hommaan.\"\n\n\"Mistä hyödystä puhutte?\"\n\n\"Hän on niin nuori vielä, ettei käsitä sitä!\"\n\n\"Niinpä sanokaa se minulle...\"\n\n\"Missä nainen ei anna asiaan suostumustaan, siellä ei siitä tule\nmitään, ymmärtääkö hän. Jos miehet olisivat palanneet kotiin ja\nkertoneet mitä olivat luvanneet, olisivat vaimot sanoneet: 'ei sillä\nole kiirettä', ja kun he sitten olisivat ajatelleet koituvia maksuja\nja monia muita seikkoja, niin olisivat he hommanneet asian myttyyn.\"\n\n\"Onko se mahdollista?\"\n\n\"Täytyy löytää tie sydämeen, lapsukaiseni, silloin saa mitä vain\nhaluaa!\"\n\n\"Mutta jos mies sanoo...\"\n\n\"Niin vaimo ajattelee ensiksi maksuja! Sen tiedän minä parhaiten, ja\nnyt sanon minä, että hän, lapsukainen, voi viimeistellä isänsä työtä\ntai repiä sen maahan, kummin vain haluaa.\"\n\n\"Rakas, hyvä Annikka, ole varma, etten saata sinua häpeään.\"\n\n\"Jos sitä olisin uskonut, luuleeko hän, että olisin välittänyt\nhänestä?\"\n\nToimekas nainen riensi pitämään huolta hommistaan ja laitoksistaan.\n\nKohta sen jälkeen näki Sten tuotavan vadin toisensa jälkeen ja\npantavan pöytään.\n\nSiinä oli sekä savustettua että tuoresta liikkiötä, suuria\nkokonaisina keitettyjä haukia, siinä oli lammaspaistit ja paistetut\nkanat, siinä riisipuurot ja omenamuhennokset, keitetyt nauriit ja\nherneet.\n\nVihdoin tuli Annikka muori itse kantaen kahta suurta maljaa\nleivoksia, jotka hän asetti keskelle pöytää. Sitten vieritettiin\nsisälle kolme tynnyriä olutta, ja suuria kannuja täynnä\nkirsimarjajuomaa pantiin pöydälle. Leivästä, voista ja juustosta ei\nollut suinkaan puutetta, ja kun sitten emäntä tutkivasti silmäili\npöytäänsä päästä päähän, ei hänestä näyttänyt siitä puuttuvan mitään.\n\n\"Veitsen, haarukan ja lusikan tuo kukin mukanaan vanhan tavan\nmukaan\", sanoi hän, \"enkä aio antaa enempää kuin yhden lautasen\nkullekin\".\n\nKohta sen jälkeen saapui ratsain pari arvoisaa rouvaa. Heitä\nseurasivat pian toiset, ja hetken kuluttua oli koko talo täynnä\nihmisiä ja hevosia, oli muutamia harvoja vaunujakin, jotka notkuivat\nraskailla puujousteillaan, ja joukko palvelijoita, joiden oli\notettava hevoset huostaansa.\n\nAnnikka muori ja Sten Svantenpoika ottivat vieraat vastaan, ja\nviimeksimainittu oli niin hauska seuramies, puhutteli heti niin\ntuttavallisesti ja ystävällisesti kaikkia, että tuttavuus oli tehty\nheti näkemältä. Tällä kertaa ei välitetty edes kursailemisesta, ja\nkun Sten tarttui molemmilla käsivarsillaan kahden pyylevän rouvan\nkäsipuoleen ja vei heidät telttaan, silloin seurasivat toiset\nempimättä jälestä. Olihan saatava olla nuoren herran läheisyydessä\nniin kauan kuin mahdollista ja kuultava mitä hän sanoi, mahdollisesti\nsaisi sanasen puhuakin hänen kuullakseen.\n\nKaikki ne, joiden kotona hän oli käynyt lapsuudessaan, ne, jotka\nolivat nähneet hänet kirkolla tai kohdanneet tiellä, olivat uteliaat\ntietämään, muistiko hän sen ja sen tapauksen, ja nyt he kertoivat\nsellaisella seikkaperäisyydellä, että hän tosiaankin saattoi uskoa\nolleensa tapauksissa mukana, mutta näitä juttuja ei kerrottu\nperätysten, vaan vähintään kymmenen kerrallaan, ja kun Sten nyökkäsi\nmyöntävästi, taputtelivat he polviaan ja nauroivat katketakseen.\n\nMutta Annikka muori pysyttäytyi niiden parvessa, jotka eivät vielä\nolleet saaneet puhutella nuorta herraa tai olivat juuri loitonneet;\nhänen luotansa. \"No, mitä nyt sanotte?\" kysyi hän jälkimäisiltä.\n\n\"Sellainen siunattu lapsi!\"\n\n\"Eikös ollutkin merkillistä, että hän heti tunsi minut!\"\n\n\"Ja muistaa kaikki tyyni, vaikka siitä on jo niin kauan.\"\n\n\"Minä kysyin, muistaako hän vielä yhdeksän poikaani!\"\n\n\"Se kaiketi ei ollut mahdollista?\"\n\n\"'Muistan kolme lisääkin, muori', vastasi hän, 'niinhän olette\nantanut maalle kaksitoista reipasta sotamiestä'. 'Ne kyllä saatte',\nsanoin minä, ja niin löimme kättä päälle.\"\n\n\"Valtionhoitaja lienee puhutellut miehiä\", kertoi muuan naisista,\n\n\"Ja he?\"\n\n\"He tahtovat tuumia asiaa.\"\n\n\"Kunnes on myöhäistä!\" muistutti Annikka muori.\n\n\"Vuotas, jahka saan ukkoni käsiini!\"\n\n\"Niin, samaa minäkin sanon!\"\n\n\"Antaisimmeko tanskalaisten lyödä pään poikki häneltä tuossa?\"\n\n\"Ennen annan omani.\"\n\n\"Pysyköön kuningas tanskalaisten porttojensa luona, täällä ei hänelle\nole niitä tarjolla.\"\n\n\"Minä kyllä vastaan, että minun mieheni vyöttää miekan kupeelleen ja\nlähtee mukaan.\"\n\n\"Sen teen minäkin!\"\n\n\"Minä myös!\"\n\n\"Minä myös!\"\n\nHe huusivat kilvan, ja niin menivät he jälleen nuoren ritarin luo,\nikäänkuin lämmitelläkseen hänen kirkkaiden silmiensä säteilyssä.\n\nMutta kukaan ei puhunut hänelle syistä valtionhoitajan vierailuun;\nheistä näytti se ikäänkuin isottelulta, kerskailulta heidän\npuoleltaan, ja sellaisissa tilaisuuksissa osoittaa hyväsydäminen,\nsivistymätön kansannainen hienotunteisuutta, jonka kasvatus\ntavallisesti häneltä vie.\n\nKaikki olivat lujasti päättäneet vaikuttaa miehiinsä, niin että asia\npian tulisi ratkaistuksi; mutta Annikka muorilla oli vielä jotakin\npussissaan, joka heidän piti saada mukaansa, elääkseen siitä muutamia\nvuosia.\n\nSentähden tunkeutui hän joukon lävitse, joka yhä ympäröi Sten herraa,\nja kun hänestä tämä näytti hieman väsyneeltä, paiskasi hän häntä\nolalle ja sanoi kuuluvalla äänellä:\n\n\"Nyt olemme kaikki kertoneet teille kodeistamme ja perheistämme, nyt\nhaluaisimme kuulla, kuinka teillä voidaan. Mutta emme kysele koreista\nsaleistanne emmekä loistavista juhlistanne, se on kaikki maailman\nturhuutta. Ei, antakaa meille jotakin, joka lämmittää sydäntä!\"\n\n\"Silloin tahdon puhua äidistäni ja sisaruksistani!\" huudahti nuori\nritari innokkaasti.\n\n\"Äidistä? Sisaruksista? Märta rouva ei juuri ole hyvässä huudossa.\"\n\n\"Niin, äitipuolestanihan oikeastaan puhun\", sanoi Sten\nhellänvienosti. \"Mutta oikeaa äitiäni tuskin muistan, ja tämä on\nminulle sangen rakas ja sitä paitsi niin viisas ja oikeamielinen\nrouva, ettei parempaa kai ole ollut milloinkaan.\"\n\nNyt kertoi hän Märta rouvan jumalanpelosta, hyvistä neuvoista, joita\noli saanut häneltä, siitä huolellisuudesta ja ymmärtäväisyydestä,\nmillä hän suoritti herransa hänelle antamat tehtävät. \"Hänellä se on,\nisäni ollessa poissa, nytkin päällikkyys Tukholman linnassa\", sanoi\nhän, \"ja hän kyllä osaa hankkia sekä kunnioitusta että kuuliaisuutta!\"\n\nSe tepsi. Sellainen nainen juuri oli heidän mieliinsä.\nTalonpoikaisnaiset tunsivat ikäänkuin heimolaisekseen hänet, joka\nTukholman linnassa hoiti kotiasiat miehen ollessa poissa, aivan\nkuin heilläkin tehtiin kotosalla. Sentähden lähettivät he hänelle\nterveisiä ja pyysivät, että hän luottaisi heihin, samoin kuin hekin\ntästedes luottavat häneen.\n\nErottiin tyytyväisinä molemmin puolin, ja Annikka muori sanoi siitä\npitäen, ettei hänellä ollut koskaan, ei ennen eikä jälkeen, mistään\nvieraspidoista ollut niin suurta iloa.\n\nSeuraavana päivänä oli vielä yksi kokous. Valtionhoitaja puhui,\nkuinka välttämätöntä oli päästä päätökseen. Vielä kerran mainitsi\nhän, kuinka Kalmarin kaupunki oli petoksella joutunut kuninkaan\nkäsiin; kuinka hän oli \"teilauttanut, mestauttanut, poltattanut,\nsurkeasti kiduttanut ja silvottanut köyhiä Kalmarin porvareita\nvastoin kaikkea kunniallisuutta ja rehellisyyttä\", kuinka sen jälkeen\nneljä valtaneuvosta oli lähtenyt Tanskaan neuvottelemaan rauhasta tai\nmuutamien vuosien aselevosta valtakuntien välillä, niin että tästä\nmieshukasta ja syyttömän veren vuodatuksesta vihdoinkin tulisi loppu.\nSitten kysyi hän, mitä apua ja turvaa oli taalalaisilta odotettavissa.\n\nSilloin kohosivat kaikki kädet ja tuhannet äänet huusivat: \"Me\ntahdomme uskollisesti olla apunasi, Svante Niilonpoika!\"\n\n\"Kas tässä\", huusi muuan, \"me olemme laatineet kirjeitä, jotka\ntahdomme jättää sinun harkittaviksesi!\"\n\nNe olivat kirjoitetut papistolle, vapaamiehille, kauppamiehille ja\nrahvaalle Uplannissa, Itä-Göötanmaalla, Smålannissa ja Värendissä.\n\n\"Nyt ei ole enää aikaa viivytellä\", kirjoittivat he; \"maa tarvitsee\nmeitä, ja meidän on nyt kuten Engelbrektin päivinä lähdettävä\nmies talosta sitä puolustamaan. Mutta samaten olemme me Taalain\nmiehet yhdessä luvanneet ja vannoneet, ettemme tahdo ketään muuta\npäämiestä niin kauan kuin hän (Svante Niilonpoika) elää, sillä hän\non kotimainen herra, ja me olemme aina saaneet suunnatonta vahinkoa\nja tuhoa niistä herranvaihdoksista, joita meillä on viime vuosina\nollut, isiemme maa ja me olemme niistä suuresti heikontuneet ja\nmonenlaista häviötä kärsineet. Eikö jo valtakuntaa siksi panetellakin\nvieraissa maissa, ettemme omaa miestä voi pitää herranamme. Jos joku\nkoti- tai ulkomaalainen tahtoisi kuninkaan yllytyksestä saada aikaan\nhajaantumista ja rappiota valtakunnassa, silloin tahdomme uhrata\nvoimamme ja henkemme auttaaksemme päämiestämme rankaisemaan syyllistä\nilman armoa. Rakkaat ystävät, olkaa hyvässä turvassa! Me tahdomme\npuolustaa isiemme maata, kuten isämme ja esi-isämme ennen meitä\ntehneet ovat, emmekä epäile, ettette tekin tahtoisi mielellänne tehdä\nsamoin.\"\n\nKirjeet lähetettiin määräpaikkoihinsa. Joukon rahvaanmiehiä tuli\nlähteä Svante herran mukana rannikkoa puolustamaan, mutta suurimman\njoukon oli oltava valmiina lähtemään ensi kutsulla. Liikkui huhuja,\nettä ruotsalaista sotaväkeä oli saapunut Tanskaan, ja tämä ei voinut\nolla tarkoitettu muuhun kuin aiottuun hyökkäykseen Ruotsiin. Täytyi\nsentähden olla aina valmiina.\n\nAvoimessa kirjeessä kiitti valtionhoitaja taalalaisia siitä, että he\nniin auliisti tahtoivat seurata häntä, kuten muinoin olivat häntä ja\nSten Sturea seuranneet. Koskaan ei hän tulisi heitä pettämään.\n\nTaalainmaasta suunnattiin matka Kalmariin. Lokakuu oli jo pitkälle\nkulunut, ja tiet olivat niin tuiki huonossa kunnossa, että matka kävi\nhitaasti.\n\nTukholmassa oli sillävälin tapahtunut merkillisiä asioita, jotka\nvarmaankin ansaitsevat eri lukunsa.\n\n\n\n\n6.\n\nMITÄ TUKHOLMASSA TAPAHTUI.\n\n\nSuuri oluttupa Harmaamunkkikujalla vilisi vieraita täytenään. Kaikki\npöydät olivat täydet, tiskin ääressä tungeskeltiin, ja muuan seppä ja\nkivenhakkaaja olivat nousseet tiskille istumaan.\n\nNiin ripeästi kuin sukkula kankaanraossa juoksi kaksi nuorta\ntytöntylleröä edestakaisin pöytien ja tuolien väliä, kantaen\nvaahtoavia oluthaarikoita, jotka Barbara muori itse täytti. Sattui\ntosin, että jokunen pisara hänen hikeä helmeilevältä otsaltaan putosi\nhaarikkaan, mutta ei hän siitä siltä saanut parempaa maksua eikä\ntoiselta puolen olut vieraillekaan maistunut sen huonommin.\n\nSielläkös oli elämää ja melua! Siellä laulettiin ja naurettiin,\nsiellä huudettiin ja rähistiin, mutta harvoin pääsi se tappeluksi\nyltymään, sillä Barbara muorin terävä silmä keksi heti jokaisen\nheristelevän nyrkin, ja ykskaks ponnahti hän tiskin ylitse ja\ntarttui nyrkkiin, ennenkuin se ehti lyödä. Rikollisesta tuntui\nsiltä, kuin olisi hänen käsivartensa joutunut ruuvipenkkiin, ja\nmuori piteli kiinni, kunnes pahantekijä oli kylliksi saanut tuntea\nvoimattomuuttaan. Silloin heitti hän syntipukin syrjään ärähtäen:\n\"Kyllä minä opetan teille, minä!\"\n\nBarbara oli hyvällä syyllä kuulu tavattomista voimistaan; hän\ntaivutti hevosenkengän kokoon käsissään, ja ken häneltä sai\nkorvapuustin, se ei antanut sitä takaisin seuraavana eikä vielä\nseuraavanakaan päivänä. Muuten hän oli säyseä ja kunnon nainen\nja osasi pitää itsensä ja liikkeensä sellaisessa arvossa, että\nmainitunlaisia voimanilmauksia aniharvoin tarvittiin.\n\nJos eloisuus oli tänään suurempi kuin tavallisesti, johtui se siitä,\nettä syksy alkoi käydä myöhäiseksi ja viimeisiä lyypekkiläislaivoja\nodotettiin palaaviksi kotiin. Keskustelu koski erittäinkin sitä,\noliko välitettävä Tanskan kuninkaan kiellosta, ettei tavaroita saanut\nenää tuoda Ruotsiin.\n\n\"Ruotsalaiset eivät voi elää ensinkään ilman meitä!\" huusi muuan\nlaivuri puolipäissään.\n\n\"Siksi, etteivät hollantilaiset eivätkä englantilaiset saa tulla\ntänne laivoineen!\" vastasi muuan vanha porvari. \"Kunniallisen\nnahkurin ei silloin tarvitsisi maksaa härännahkasta niin paljoa kuin\nnyt täytyy maksaa.\"\n\n\"Eikä suolastakaan!\"\n\n\"Ja jokaisesta kyynärästä kangasta!\"\n\n\"On kohtuutonta, että saksalaisilla on sellaiset erioikeudet kaikkien\nmuiden edellä!\"\n\n\"No, me purjehdimme tiehemme emmekä tule takaisin! Hyvästi, hyvät\nystävät. Voikaa hyvin!\"\n\nLaivuri otti lakkinsa ja meni tiskin luo maksaakseen.\n\n\"Mitä nyt?\" huusi Barbara muori nakaten niskojaan. \"Mistä lähtien on\ntullut tavaksi, että te maksatte oluestanne?\"\n\n\"No, hyvä isä, voin kai sentään sanoa jäähyväiset, sillä emme\nluultavasti tule enää koskaan.\"\n\n\"No, helkkarissa, tietysti tulette!\"\n\nHuudettiin ja kiruttiin myötä ja vastaan. Silloin ponnahti Barbara\nmuori uudestaan yli tiskin.\n\n\"Tänne kaikki, jotka olette ystäviäni!\" huusi hän. \"Nyt juomme\nsaksalaisten kanssa ja toivotamme heidät tervetulleiksi seuraavana\nvuonna!\"\n\nSuurella nopeudella lennätettiin sen jälkeen haarikoita ja kippoja\nkaikille, jotka lähestyivät.\n\n\"On kyllä totta, että tavaranne ovat hävyttömän kalliita ja että me\nvoisimme saada muilta huokeammalla, mutta parempi pyy pivossa kuin\nkaksi kuusessa, ja sentähden tyydymme asioihin semmoisina kuin ne\novat. Ja kippis sille!\"\n\nYstävyys oli palautettu, ja Barbara muori piti huolen siitä, että\nmaljoja edelleen kallisteltiin sen vahvistukseksi.\n\nOluttuvassa oli monia vieraita, jotka eivät ottaneet osaa riitaan,\nvaan joko keskustelivat kahdenkesken yksityisistä tai yleisistä\nasioista taikka, jos seura oli suurempi, kuiskaillen ilmaisivat\nmielensä toisilleen. Erään pienen pöydän ääressä, melkein erillään\nmuista, istui neljä henkilöä. Olutkippoja, jotka olivat heidän\nedessään, oli tuskin koskettu. Kaksi heistä oli ilmeisesti\nhyvinvoipia porvareita, kolmas, joka oli puettu teininkaapuun,\noli sangen nuori, ja neljäs, munkkikaappuun puettu, oli vetänyt\nhuppukauluksen päänsä ylitse.\n\n\"Oletteko saanut nämä uutiset varmasta lähteestä?\" kysyi vanhin\nporvareista.\n\n\"Mieheltä, joka sanoo nähneensä hänen ruumiinsa\", vastasi munkki\ntehden ristinmerkin.\n\n\"Merkillistä, ettei siitä ole saapunut mitään sanomaa\", virkkoi\nnuorempi porvareista.\n\n\"Varmaankin tahdotaan pitää asia salassa niin kauan kuin\nmahdollista!\" lausui munkki jälleen.\n\n\"Mistä syystä?\" kysyi teini.\n\n\"Kukaan ei voi astua hänen sijalleen.\"\n\n\"Sen tietää kyllä valtionhoitajakin, mutta hänen täytyy uskaltaa\nkaikkensa pysyäkseen paikoillaan.\"\n\n\"Ei voi viipyä kauan, ennenkuin se tulee yleisesti tunnetuksi\",\nlisäsi munkki.\n\n\"Mitä pahaa olemme sitten tehneet?\"\n\n\"Olette nousseet Herran tahtoa vastaan ja kieltäneet sen, jonka hän\non asettanut sijaisekseen.\"\n\n\"Jos tarkoitatte Tanskan kuningasta, tahtoisin tietää, mitkä\ntunnusmerkit todistavat hänen olevan Jumalan valitseman meidän\nherraksemme ja kuninkaaksemme\", kysyi teini.\n\n\"Eikö tämä vainonaika riitä merkiksi? Katsokaa ympärillenne ja\nsanokaa, onko olemassa maata, joka ei inholla käänny pois siitä\nvallattomuudesta, mitä täällä harjoitetaan. Teidän keskuudessanne on\nmonia, jotka ilolla tahtoisivat nöyrtyä Jumalan mahtavan käden alle,\ntunnustaen olevansa velvolliset pitämään ne valat, joita ovat tehneet\nmaalliselle kuninkaalleen, mutta he eivät uskalla, eivät tahdo,\npeläten antavansa riitaisuudelle lisäravintoa.\"\n\n\"Olemme tähän asti olleet vapaa kansa, antaisimmeko nyt tehdä itsemme\norjiksi?\"\n\n\"Eikö sanota, että ketä rakastetaan, sitä myös kuritetaan?\nVaikka kuninkaan onkin pakko verta vuotavin sydämin rangaista\nniskoittelevia, tottelemattomia lapsiaan, sulkee hän heidät sitten\nsitä suuremmalla ilolla leppyisää isänsydäntään vasten!...\"\n\n\"Ne voivat olla vain tyhjiä lupauksia.\"\n\n\"Tanskalaiseen ei ole koskaan ollut luottamista!\"\n\n\"Että Hannu kuninkaaseen on luotettava, siitä on minulla monta\ntodistusta, ja voin hyvin sanoa, että minun täälläolonikin on\nsellainen. Hyvä kuningas teki erään velan ollessaan täällä ja on nyt\nlähettänyt minut sitä maksamaan.\"\n\n\"Velan?\"\n\n\"Olavi Henrikinpojalle, kultasepälle. Tunnetteko hänet?\"\n\n\"Siinä tapauksessa luulen Hannu kuninkaalla olevan moniakin velkoja\nmaksettavana\", tuumaili teini.\n\n\"Ne, mitkä havaitaan päteviksi, voin minä maksaa\", vastasi munkki.\n\"Mutta kun en tule oleskelemaan täällä kauan, täytyy minun lähteä\netsimään arvoisaa Olavi mestaria.\"\n\n\"Ilta on sangen myöhäinen.\"\n\n\"On kyllä, mutta hyvästä rahasummasta avataan portit mihin\nvuorokauden aikaan tahansa! Kiitän sydämestäni siitä\nhyväntahtoisuudesta, jota olette osoittaneet minulle, ja juon\nkaikkien teidän menestykseksenne.\"\n\nNäillä sanoin kohotti munkki olutkipon huulilleen ja tyhjensi sen\nviimeiseen pisaraan.\n\nToiset kolme miestä nousivat samaan aikaan, ja kun munkki ojensi\nkätensä jäähyväisiksi, sanoi vanhin heistä:\n\n\"Olen samainen Olavi mestari, jota etsitte, ja jos tahdotte tulla\nmukaani, annan teille mielelläni asuntoa, jollette jo ole sellaista\nhankkinut.\"\n\n\"Tämäpä oli odottamaton onni! Olen sama David maisteri, josta\nkaiketi olette kuullut, että hän on Venäjällä ja Puolassa\ntehnyt monia sopimuksia Hannu kuninkaan puolesta. Samoin olen\nSuomessakin koettanut vaikuttaa hänen asiansa hyväksi, eikä\nsuinkaan vahingoittane minua teidän silmissänne se, että sanon sen\nujostelematta.\"\n\n\"Tätä tietä, kunnianarvoisa isä!\" sanoi Olavi mestari ja pääsi siten\nvastaamasta kysymykseen.\n\nKaikki neljä lähtivät oluttuvasta. He suuntasivat kulkunsa yli sillan\nJaakopin kirkon alapuolitse. Olavi mestari kertoi taipaleella, että\nteini oli hänen poikansa ja mukana seuraava nuori mies hänen tuleva\nvävynsä. \"Minulla on tytär myös\", sanoi hän vilaisten tutkivasti\nmunkkiin. \"Hannu kuningas muistanee hänet.\"\n\n\"Kuninkaan suurin vika on, että hänellä on niin avoin silmä\nnaiselliselle kauneudelle.\"\n\n\"Niin, sellainen voi viedä moniin ikävyyksiin!\"\n\nVähän matkan päässä kirkosta oli kaunis yksikerroksinen talo, jonka\npääty oli kadulle päin, kuten tapa oli.\n\nOlavi mestari kohotti portinkolkuttimen, mutta ennenkuin hän ehti\npäästää sen käsistään, avasi portin nuori tyttö, jolla oli kynttilä\nkädessään.\n\nDavid maisteri voi vain vaivoin pidättää huudahduksen. Tyttö oli\ntosiaankin sama, päässä tummat kiharat, suuret veitikkamaiset silmät,\npieni suu ja posket hymyillessä kuopallaan. Ja hän hymyili melkein\nalituiseen.\n\nEi voi kieltää, että Rikissa oli miellytyshaluinen, mutta kaikki,\njotka tulivat kadulla häntä vastaan, kääntyivät ympäri häntä\nkatsomaan. Hyvinkin kymmenen kertaa päivässä kuuli hän sanottavan:\n\"Mikä sorja impi!\" Jos hän kumartui lähteen ylitse tai katsoi pieneen\npeiliin, jonka oli saanut isältään, sanoivat molemmat hänelle:\n\"Sorjempaa neitoa kuin sinä ei ole nähtävänä!\"\n\nKuinka monet voivat sellaista vastustaa! Rikissa ei sitä voinut, ja\njolleivät ankarat silmät olisi häntä valvoneet, ei kukaan tiedä,\nkuinka olisi käynyt.\n\nVieras, jonka hänen isänsä toi mukanaan, sai ainoastaan lyhyen\ntervehdyksen, hänen sulhasensa sitä vastoin ei mitään. Ainoastaan\nisälle hän osoitti huomaavaisuuttaan.\n\n\"Olettepa tosiaan pannut kärsivällisyyteni kovalle koetteelle tänä\niltana\", sanoi hän ojentaen isälleen otsansa suudeltavaksi. \"Oli\nhyvin lähellä, ettei uni minua voittanut.\"\n\n\"Jos olisit arvannut, että Antero tulee mukanani kotiin, olisit kyllä\npysynyt valveilla\", tuumi isä.\n\nAntero päästi kuuluviin naurun, jokseenkin samanlaisen kuin hevosen\nhirnunnan, mutta hän oli silminnähtävästi hämillään ja sai suustaan\nainoastaan sanatonta mutinaa.\n\n\"Juuri siksi, että ajattelin häntä, tulinkin uniseksi\", vastasi\nRikissa kylmästi.\n\n\"Mieti nyt vain, mitä annat meille illalliseksi\", virkkoi veli.\n\"Kipponen olutta ei vatsaa täytä.\";\n\n\"Ruoka odottaa ruokatuvassa\", vastasi tyttö ja vilkaisi vieraaseen,\nikäänkuin epävarmana, oliko hänen tämän tähden lisättävä vielä joku\nruokalaji.\n\n\"Olen unohtanut esittää teille tyttäreni Rikissan\", sanoi Olavi\nmestari. \"Tämä on laajalta matkustellut ja paljon puhuttu David\nmaisteri, joka on tullut Ruotsiin tuomaan viestejä minulle ja monille\nmuille Tanskasta, hänen korkealta armoltaan Hannu kuninkaalta.\"\n\nSotaorhi pörhistää korvansa torventoitotuksen kuullessaan. Melkein\nsamoin oli Rikissankin laita; tämä oli jotakin, mikä koski häntä, sen\nhän tiesi, ja aterian aikana, Olavi mestarin keskustellessa maisterin\nkanssa, osasi hän sillä huolehtimisella, jota hän osoitti niin\nvierasta kuin isäänsäkin kohtaan, alituiseen vetää vieraan katseet\npuoleensa.\n\nAterian jälkeen sanoi veli hänelle: \"Kuinka sinun on laitasi,\nRikissa, oletko ihastunut vanhaan mieheen?\"\n\n\"Olen, hänen oppiinsa!\"\n\n\"Mitä sinä sellaisesta ymmärrät?\"\n\n\"Enemmän kuin luulet!\"\n\nHiljainen Antero kauppamies ei ollut koskaan ollut suuresti hänen\nsuosiossaan; mutta hän oli luvannut tälle uskollisuutta sentähden,\nettä tämä alituiseen kantoi hänelle rusina-, manteli-, viikuna- ja\npähkinätötteröitä. Antero joutui nyt tytön kiemailemista nähdessään\nmelkein pois suunniltaan. Olavi mestari oli noutanut kellarista\npullon viiniä, ja se vaikutti niin tulisesti nuoreen mieheen, että\nhän erotessa välttämättä tahtoi syleillä neitoa.\n\n\"Mene kotiin nukkumaan, Antero, äläkä tule minua lähelle!\" sanoi\ntyttö vakavasti, mutta ei tylysti.\n\nNuori mies ei tahtonut luopua oikeudestaan, ja niin sulki hän\nvastahakoisen tytön syliinsä. Silloin sai hän poskelleen läimäyksen,\njoka tosin ei ollut niin navakka kuin Barbara muorin kädestä, mutta\nkuitenkin riittävä, että hän päästi irti otteensa ja riensi pois\nsanomatta sanaakaan, hatuttomin päin ja ilman päällystakkia.\n\n\"Sitä ei hän anna sinulle koskaan anteeksi!\" sanoi veli.\n\n\"Mitä se minua liikuttaa! Manteleita ja rintasokeria saan kai\nmuiltakin.\"\n\n\"Mutta mitä luulet isän sanovan?\"\n\n\"Että olen tehnyt oikein!\"\n\nSillävälin olivat molemmat vanhat miehet perimäisessä huoneessa\nkeskustelleet maan asioista. David maisteri kertoi, että Erik\nTurenpojan oli täytynyt paeta maasta.\n\nOlavi mestari huudahti hämmästyksestä ja mietiskeli nyt, kuinka David\nmaisteri selvittäisi Hannu kuninkaan koristejutun. Mutta ilman sanoja\noltiin yksimieliset siitä, että kysymys lykättäisiin huomiseen.\n\nKun David maisteri toivotti Rikissalle hyvää yötä, kuiskasi hän:\n\"Minun täytyy saada puhutella teitä!\"\n\n\"Hyvästi ja onnellista matkaa!\" vastasi tyttö. \"Jos lähdette aamulla\nvarhain, emme tapaa toisiamme, sillä minä menen messuun Pyhään\nKlaaraan.\"\n\n\"Mitä ajattelet, tyttö? Kunnianarvoisa isä ei, kuten toivon, tule\njättämään meitä moniin päiviin.\"\n\nSeuraavana aamuna heitti Rikissa tiheän hunnun kasvoilleen. Kun\nhän pääsi kadulle, katseli hän ympärilleen, odottiko häntä kukaan,\nmutta kun ei ketään näkynyt, riensi hän pois nopein askelin. Kenties\ntarkoituksella oli hän viivästynyt.\n\nLaulu helisi jo luostarikirkossa. Hänen juuri ollessaan\nastumaisillaan sisälle kuiskasi ääni hänen korvaansa: \"Minä odotan\nulkona.\"\n\nHän riensi kirkkoon ja polvistui Mariankuvan eteen. Mutta uteliaisuus\noli hänelle voittamaton, hän suoriutui rukouksesta hetimiten, pisti\npikkusormensa vihkiveteen ja riensi ulos. Siellä seisoi David\nmaisteri kirkon edustalla, aivan kuin olisi tiennyt, ettei tyttö\nviivy kauan.\n\n\"Mitä tahdotte?\" kysyi Rikissa. \"Minulla on kiire.\"\n\n\"Tuon ainoastaan terveiset teille!\"\n\n\"Keneltä?\"\n\n\"Kuninkaalta!\"\n\n\"Hän oli puodissa monet kerrat!\"\n\n\"Toisen tapasitte ulkona.\"\n\n\"Kenen toisen?\" sanoi Rikissa kääntyen poispäin.\n\n\"Hänet, joka on lähettänyt minut teidän luoksenne!\"\n\n\"Hänen nimensä?\"\n\n\"Kristian!\"\n\n\"Kaikki pyhimykset!\"\n\n\"Eikö totta, neitsyt, kaunis Edela rouva on monet kerrat käynyt teitä\nkatsomassa?\"\n\n\"Hän tuli tekemään ostoksiaan, mutta harvoin oli mikään hänelle\nmieleen; milloin ei ollut kyllin kaunis, milloin oli liian kallis.\nHannu kuningas pitänee häntä vähillä rahoilla.\"\n\n\"Niin ei Kristian kuningas tulisi tekemään; hän ei kieltäisi teiltä\nmitään.\"\n\n\"Lähettääkö hän sen viestin minulle?\"\n\n\"Sen ja monia muita!\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Hän pyysi minua sanomaan, että suukkonen, jonka annoitte hänelle,\nvieläkin polttaa hänen huuliaan.\"\n\n\"Ah!\" Rikissa peitteli kasvonsa tarkemmin hunnulla.\n\n\"Olen tuonut joukon lahjoja, ei niin upeita, että ne herättäisivät\nihmisten epäluuloja teitä kohtaan, mutta kylliksi hyviä antaakseen\nkauneudellenne uutta loistetta.\"\n\n\"Mutta jos isäni kieltäytyy ottamasta niitä vastaan?\"\n\n\"Minä kyllä taivutan hänet suostumaan.\"\n\n\"Paljoon olette sitoutunutkin; minua huvittaa nähdä miten selviätte.\"\n\nHe lähestyivät kotia, ja Rikissa riensi edeltä, jottei herättäisi\nepäluuloja. Mutta suureksi hämmästyksekseen löysi hän huoneestaan\nturkisvaipan, kärpännahkalla reunustetun lakin, useita pukuja,\nhuntuja ja muita naisten hempuja. Rikissan koetellessa kappaletta\ntoisensa jälkeen ja ilmaistessa tyytyväisyytensä innokkain\nhuudahduksin etsi David maisteri käsiinsä Olavi mestarin\nilmaistakseen hänelle mikä hänen asiansa oikeastaan oli.\n\nHannu kuningas oli muutamia kertoja ollut puodissa, mutta oli\nnäyttänyt siltä, kuin kaunis myyjätär tekisi häneen suuremman\nvaikutuksen kuin ne kalleudet, joita tämä näytteli. Kerran oli hän\npyytänyt tyttöä näyttämään kallisarvoisimman jalokiven mitä hänellä\noli myytävänä, ja kun Rikissa silloin otti esiin suuren sinikiven,\njoka hyvin sopi kiinnitettäväksi kuninkaan hattuun, otti hän sen\nheti. Mutta seuraavana päivänä tuli muuan kuninkaan hovipojista\nja antoi sen takaisin varustettuna kirjoituksella: \"Muistoksi!\"\nOlavi mestari suuttui aika tavalla... Koristusta ei ollut lainkaan\nmaksettu, ja hänestä näytti se kohtuuttomalta ilveilyltä, varsinkin\nkun kuningas ei sen jälkeen koskaan käynyt puodissa eikä edes\nkulkenut sitä katua.\n\nDavid maisteri kertoi, että kuninkaan oli tosiaankin vallannut\nrakkaus Rikissaan. Hänen tarkoituksensa oli ollut kiinnittää\nse kallisarvoiseen helminauhaan ja pyytää, että saisi sen itse\nripustaa Rikissan kaulaan; mutta Edela rouvan mielessä oli herännyt\nepäluuloja, ja rukouksin ja kyynelin oli hän saanut kuninkaan siitä\nluopumaan.\n\nMutta kuningas ei ollut silti unhoittanut velkaansa; David maisteri\noli nyt tullut sekä noutamaan että maksamaan mainittua koristetta,\nmutta jottei neitsyelle koituisi mitään vahinkoa, lähetti\nkuningas muutamia lahjoja, joita vastaanottamasta Olavi mestari\nei toivottavasti tyttöä kieltänyt, kun niitä ei lähettänyt mikään\nrakastaja, vaan ystävä kauneimmalle neitsyelle, minkä oli nähnyt.\n\nKuka isä ei olisi ollut mielissään sellaisesta huomiosta! Olavi\nmestari kumarteli ja änkytti, mutta kun kiusaaja otti täpötäyden\nrahakukkaron ja maksoi kivestä kaksinkertaisen hinnan, ilmeni hänen\ntyytyväisyytensä yhä syvemmissä kumarruksissa ja moninkertaisissa\nkiitoksissa.\n\nRikissa kutsuttiin saapuville ja hänelle annettiin lupa ottaa vastaan\nannetut lahjat.\n\n\"Saanko myös käyttää niitä milloin tahdon?\" kysyi hän.\n\nOlavi mestari loi katseen vieraaseensa ja vastasi: \"Ne ovat annetut\nniin hyvässä tarkoituksessa, etten katso voivani kieltää sitä\nsinulta. Jos jollakulla olisi sanomista sitä vastaan, niin neuvo\nhänet minun luokseni, minä kyllä hänelle vastaan.\"\n\n\"Sen kyllä voin tehdä itsekin\", vastasi Rikissa.\n\nOlavi mestari oli ennen kaikkea kauppias. Hänen kiitollisuuteensa\nDavid maisteria kohtaan oli sekoittunut salainen aavistus, ettei\ntämä sieni ollut vielä läheskään puserrettu kuiviin, eikä sentähden\nollut niinkään vähän voitonjanoa hänen lausunnossaan, että häntä\nsurettaisi, jollei David maisteri tästä lähtien pitäisi hänen taloaan\nkotinaan Tukholmassa.\n\nTämä puristi hänen kättään ja kiitti. Kysymys voitiin täten pitää\nratkaistuna. Hurskaan miehen oli käytävä monissa luostareissa, ja kun\nhän palasi iltamyöhällä, suuntasi hän todellisella ilolla askeleensa\nOlavi mestarin tyyneen kotiin.\n\nYksinkertainen porvaristyttö vaihtoi vähitellen pukunsa jalosukuisen\nneitsyen pukuun. Hänen isänsä tosin rypisteli sille kulmiaan, mutta\nensiksikin hänen tyttärensä kauneus tuli vielä silmiinpistävämmäksi\nkuin ennen, toiseksi lisääntyi ostajain luku sangen tuntuvasti, ja\nkolmanneksi ei tytön koreus maksanut hänelle mitään, eikä hänen\npäähänsä pälkähtänyt, että seuraukset saattaisivat käydä hänelle\nvähemmän hyviksi.\n\nNuori kauppamies rohkeni tehdä muistutuksia, mutta Olavi mestari\nvastasi, että hän puki tyttärensä miten hyväksi näki, ja Rikissan\nkunniaan nähden ei kellään ollut mitään muistuttamista.\n\nVäliin tapahtui, että David maisteri pysyi poissa kokonaisia päiviä,\nmutta aina kohtasivat hän ja Rikissa toisensa. Hän oli sanonut\ntytölle, että tämä sai pyytää häneltä mitä hyvänsä, ja kiemaileva\ntyttö ei suinkaan hidastellut käyttää sitä hyväkseen.\n\nKun nuori teini, joka kävi harvoin isänsä kodissa, näki jälleen\nsisarensa, tunsi hän tuskin tätä.\n\n\"Mitä Rikissalle on tapahtunut?\" kysyi hän isältä.\n\n\"Ei mitään muuta kuin että hän on kehkeytynyt mitä kauneimmaksi\nneitsyeksi\", vastasi tämä.\n\n\"Katsokaa vain, ettei hän lankea!\"\n\nOlavi mestarin sydän nytkähti; se ajatus oli muutamia kertoja\njuolahtanut hänenkin mieleensä, mutta eikö tyttö ollut hengenmiehen\nsuojeluksessa ja eikö hän itsekin häntä pitänyt silmällä?\n\n\"Minulle olisi mieleen, jos itsekin pyrkisit ylöspäin yhtä paljon\nkuin hän!\" vastasi hän ja käänsi selkänsä pojalleen.\n\nEräänä päivänä kulki David maisteri edestakaisin pienessä kamarissaan\nja hieroi tyytyväisenä käsiään. Vähäistä ennen oli hän puhutellut\nRikissaa, ja tämä näytti hänestä kauniimmalta kuin konsanaan.\n\n\"Pian, pian on tyttö valmis\", tuumi hän itsekseen. \"Silloin vien\nhänet mukanani, ja sitten -- --\"\n\nSillävälin astui nuori hengenmies puotiin. Hän pyysi laittamaan\nkaksi hopeahakasta kirjaan, jonka jätti Rikissalle. Lähetettyään\npojan työpajaan hankkimaan niitä tietoja, joita nuori mies halusi,\npyysi Rikissa häntä odottaessaan istumaan. Tätä keinoa käytti\ntyttö hyvinkin usein. Ihailu, jota hän itse nuorissa miesvieraissa\nherätti, antoi usein aihetta vilkkaaseen keskusteluun, ja\nhänen oma kiemailunsa oli monet kerrat houkutellut äkillisen\nrakkaudentunnustuksen ilmoille.\n\nVieras istuutui kohteliaasti paikalle, jonka hän osoitti. Mies katsoi\nhäntä suoraan silmiin puhuessaan kirjasta, jonka oli tuonut mukanaan.\nMutta Rikissan suureksi kummaksi ei hänen kauneutensa näyttänyt\ntekevän mitään vaikutusta nuoreen mieheen; sitä vastoin oli tämän\nolennossa jotakin kunnioittavaa, jota ei kukaan muu ollut hänelle\nosoittanut.\n\nRikissa tunsi mielensä niin liikutetuksi, että hän tuskin tiesi, mitä\nvastaili, ja kun vieras kysyi, milloin saisi palata noutamaan kirjaa,\nvastasi hän pitäen silmällä omaa haluaan saada pian nähdä vierasta\njälleen: \"Ylihuomenna!\"\n\nMutta hetken aikaa katseltuaan vieraan jälkeen riensi Rikissa\nottamaan haltuunsa kirjan, jota toinen näytti pitävän niin suuressa\narvossa. Se oli paksu käsinkirjoitettu kirja, mutta niin koristeltu,\nettei kuunaan saattanut nähdä mitään kauniimpaa. Teos käsitteli\ntähtitaivasta ja kaikkia sen ihmeitä. Loppuun oli kirjoitettu:\n\n    \"Tämän kirjan omistaa jalosukuiselle neitsyelle Kristina\n    Knutintyttärelle (Knut Alfinpojan tyttärelle) hänen nöyrin ja\n    kunnioittavin palvelijansa\n\n                                     _Olavi Juhananpoika_.\"\n\n\"Hän rakastaa häntä!\" huudahti Rikissa.\n\nTuokion kuluttua täytyi hänen nauraa itselleen. Kuinka olikaan\nsellainen ajatus voinut pälkähtää hänen päähänsä! Mutta jos olisikin\nniin, mitä se häntä liikuttaisi!\n\nKirja veti häntä vastustamattomasti puoleensa, ei juuri siksi, että\nhän olisi suurin välittänyt sisällöstä, vaan kauniiden kirjainten\ntähden! Hän ei voinut konsanaan saada niiden katselemisesta\nkyllikseen. Illalla otti hän kirjan mukaansa kamariinsa, pani sen\nyöksi tyynynsä alle ja oli unissaan seisovinaan nuoren miehen kanssa\nikkunan ääressä katsellen tähtitaivasta. Mies puhui ja selitti\nhänelle, mutta hän ei kuunnellut sanoja, katseli vain puhujan\nkauniita silmiä, otsan kaarrosta, nenän hienoa koukistusta. Mutta\nsitten hän tunsi, että toinen painautui häneen kiinni. Silloin heräsi\nhän yhtäkkiä ja pamppailevin sydämin.\n\n\"Mikä kummallinen uni henkilöstä, jota en tunne!\"\n\nDavid maisteri pani merkille, että tytölle oli jotakin tapahtunut,\nmutta kun tämä kielsi sen, luuli hän, ettei asia merkinnyt mitään.\nRikissan avomielisyys oli tähän asti ollut rajaton, eikä hän lainkaan\naavistanut, mikä uusi mahtava tunne oli herännyt tytön sielussa.\n\n\"Tunnetteko, isä, nuoren neitsyen Kristina Knutintyttären?\" kysyi\nRikissa ikäänkuin sattumalta.\n\n\"Olen nähnyt hänet.\"\n\n\"Onko hän kaunis?\"\n\n\"Häntä sanotaan kauneimmaksi Ruotsin maassa.\"\n\n\"Kauneimmaksi!\" toisti Rikissa uhmaten.\n\n\"Ne, jotka niin sanovat, eivät ole nähneet ketään kauniimpaa\", sanoi\nDavid maisteri tavallisella lempeällä tavallaan. \"Hänellä on pitkä,\nkullankimmeltävä tukka ja ihmeen heleä hipiä.\"\n\n\"Tahtoisin mielelläni nähdä hänet.\"\n\n\"Hovin portaat ovat niljakat!\" huomautti David maisteri melkein\nvaroittaen.\n\n\"Ei minua peloita!\"\n\n\"Ken seisoo, katsokoon, ettei lankea!\"\n\nRikissa puri huultaan, että malttaisi olla vastaamatta. Maisteri oli\nensi kerran sanonut häntä vastaan, ja hän kyllä näyttäisi, että voi\nviedä tahtonsa perille.\n\nSeuraavana päivänä saapui Olavi Olavinpoika määrättyyn aikaan\nkysymään kirjaansa.\n\nHänen astuessaan puotiin piiloitti Rikissa kirjan nopeasti taaksensa.\n\"Se ei ole vielä valmis\", vastasi hän sangen kiihtynein mielin.\n\n\"Minä tulen huomenna jälleen!\"\n\n\"Se ei joudu valmiiksi siihenkään!\"\n\n\"Eikö?\"\n\nNuori mies katsoi kummastuneena tyttöön.\n\n\"Kun se tulee valmiiksi, niin minä lähetän sen.\"\n\n\"Ei suinkaan se ole mitenkään vahingoittunut?\" kysyi vieras\nsilminnähtävällä levottomuudella.\n\n\"Ei, ei suinkaan.\"\n\n\"Voinko luottaa siihen?\" Hän ojensi kätensä.\n\nKuinka mielellään olisi Rikissa laskenut siihen kätensä, mutta sehän\npiteli kovan onnen kirjaa!\n\n\"Minä en valhettele koskaan!\" virkkoi hän aika terävästi.\n\n\"Minä käyn huomenna sitä kysäisemässä\", vastasi vieras kumartaen ja\nlähti.\n\nNyt kutsuttiin saapuville taitavin sälli, joka sai käskyn laatia\noikean taideteoksen, mutta ollenkaan hätiköimättä, sillä kun ei ollut\nkiirettä.\n\n\"Hän kyllä saa odottaa ja olla tuskissaan...\" tuumi tyttö itsekseen.\n\"Kenpä tietää, mitä sen jälkeen voi seurata?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nValtaneuvokset Pietari Turenpoika, Sten Kristerinpoika ja Bron\nkartanon Maunu herra istuivat kiintyneinä vilkkaaseen keskusteluun.\nMärta rouva oli kutsunut heidät erityiseen neuvotteluun Tukholman\nlinnan salakamariin. Hän oli ilmaissut heille huolensa ja sitten\njättänyt heidät omin päin pohtimaan asemaa.\n\n\"Minusta on epäilemätöntä, että nämä tiedot ovat aivan perättömiä\",\nsanoi Pietari herra.\n\n\"Tohtori Hemmingillä ei ole elämä ja kuolema käsissään enempää kuin\nmuillakaan ihmisillä\", puuttui Sten Kristerinpoika puheeseen. \"Niin\nhurjasti kuin hän ryntää eteenpäin, ei minua ollenkaan ihmetyttäisi,\njos kuula olisi löytänyt tiensä hänen sydämeensä.\"\n\n\"Uskotteko myös jutun, että Åke herran on paholainen vienyt elävänä?\"\nkysyi Maunu herra.\n\n\"Olivatpa totta tai ei\", vastasi edellinen, \"osoittavat nämä huhut,\nmikä levottomuus ja kuohunta mielissä vallitsee! Pysyn siinä, mitä\nolen sanonut: asema ei pidä paikkaansa, ja jollemme tahdo edusmiehinä\nasettua uuden kansanliikkeen eturintamaan, menee se pian ohitsemme ja\nme saamme sitten tyytyä siihen, mitä viisaammat ja kaukonäköisemmät\npäät ovat panneet toimeen.\"\n\n\"Jos sillä tarkoitatte, että meidän pitäisi suosia rauhanpuolueen\nsuunnitelmia, silloin sanon suoraan, että aion niitä vastustaa niin\nkauan kuin voin\", vastasi Pietari herra.\n\n\"Sekä yksityisistä että yleisistä syistä ei minusta tule koskaan\nTanskan ystävää!\" sanoi Maunu herra.\n\n\"Hätä on ennemmin tai myöhemmin pakoittava meidät siihen\", virkkoi\nSten herra jälleen. \"Muuta keinoa ei ole!\"\n\n\"On, yksimielisyys ja uhrautuvaisuus\", lausui Pietari herra. \"Veljeni\nantoi siitä loistavan esimerkin, kun hän huolimatta kaikista\njuonista, joita punottiin, kuitenkin suojeli Suomea ei ainoastaan\nulkonaisia, vaan vielä suuremmassa määrin sisäisiä vihollisia\nvastaan.\"\n\n\"Me olemme uhmailleet, missä olisi pitänyt rukoilla, käyttäytyneet\nkorskeasti, missä olisi pitänyt langeta polvillemme! Kuinka moneen\nrauhankokoukseen olemmekaan Tanskan narranneet ja kuitenkin itse\npysyneet melkein aina poissa! Eikö kuningas itse saapunut Kalmariin,\nkun me sitä vastoin pysyttelimme kaukana salmella?\"\n\n\"Tanskalaisia oli kolmetuhatta miestä, meitä sitä vastoin tuskin\nkolmeasataa. Olisiko meidän pitänyt mennä vangittaviksi?\"\n\n\"Se on arvoton epäluulo!\"\n\n\"Eikö ollut kuninkaan nimellä ja sinetillä vahvistettu, että Kalmarin\nlinnan oli kuuluminen Tanskalle ja kaupungin Ruotsille? Eikö hän ole\nvastoin vakuutuksiaan ja lupauksiaan riistänyt viimeksimainittua\nitselleen ja kohdellut sen onnettomia asujamia kuin törkeimpiä\npahantekijöitä?\"\n\n\"En tiedä\", muistutti Maunu herra, \"voidaanko pitää kuninkaan\narvon mukaisena varustaa kaapparilaivoja ja pitää ryöstetty tavara\nsaaliinaan\".\n\n\"Sodassa ovat kaikki keinot luvallisia.\"\n\n\"Mitä Tanskan osaksi vastaisuudessa koitunee, se ei meitä liikuta;\nsitä vastoin on meidän katsottava, millaisiksi olosuhteet\nmuodostuvat omassa maassamme, ja minä sanon suoraan, että ainoastaan\nliittoutumisessa Tanskan kanssa näen Ruotsin pelastuksen\", puuskahti\nSten Kristerinpoika.\n\n\"Mutta tässä ei ole kysymys liittoutumisesta, vaan alistumisesta.\nEmmekö ole vielä päässeet siitä täyteen käsitykseen?\" huudahti\nPietari Turenpoika.\n\n\"Se ei ole kuninkaan, vaan hänen voutiensa syy!\"\n\n\"Kuka asettaa heidät?\"\n\n\"Hallitus.\"\n\n\"Ja kuka puolustaa heitä sitten viimeiseen saakka?\"\n\n\"Minä sanon teille, kuinka asianlaita on\", huudahti Sten herra\nvimmoissaan. \"Meillä tahtoo talonpoika pistää nenänsä kaikkeen,\nottaa osaa lainsäädäntöön ja hallitukseen. Herra Sten Sture on\ntehnyt heistä herroja, joiden mieltä täytyy kysyä. Seuraus on, että\njollei joku vouti miellytä rahvasta, ei se aikaile valittaessaan\nja huutaessaan väkivallasta. Toisin on laita Tanskassa; siellä on\ntalonpoika palvelija, hän ei uskalla päästää hiirenhiiskausta, kuinka\nhäntä pidelläänkin, sillä hänen herransa määrää hänen elämästään\nja kuolemastaan. Juuri siten pitäisi olla meilläkin, niin että\ntalonpojat kerrankin oppisivat ymmärtämään oikean asemansa.\"\n\n\"Unohdatte, että meillä on aatelissääty talonpojista peräisin.\nTalonpojissa liikkuvat samat voimat kuin meissäkin, aivan yhtä\nitsekkäät, eivätkä he jälkeläistensä tähden salline riistää\nvapauksiaan ja oikeuksiaan.\"\n\n\"Silloin heidät pakoitetaan!\"\n\n\"Mihin sellainen vie, osoitti meille Brunkebergin tappelu 1471.\"\n\n\"Kuusikolmatta vuotta myöhemmin saivat talonpoikaismoukat ryömiä\nikeen alle ja maistaa ruoskaa.\"\n\n\"Aateliston petos se avasi tien! Mutta tiedämme myös, ettei orjuus\nkauan kestänyt. Hannu kuningas piti itse siitä huolen.\"\n\n\"On mahdollista\", lausui valtaneuvos Maunu, \"että ruotsalaiset\näkkiylläköllä voidaan saada alistumaan vieraan valtaan, mutta on\nvarmaa, että he toivuttuaan pian hankkivat jälleen vapautensa\".\n\n\"Sentähden\", sanoi Pietari herra, \"että heissä on syvälle juurtunut\nrakkaus isien maahan\".\n\n\"Tämä kaikki\", huudahti Sten herra kärsimättömästi, \"ei meitä ole\nvienyt askeltakaan lähemmäksi!\"\n\n\"Te tahdotte liittymistä Tanskaan?\"\n\n\"Sentähden, ettei meillä ole muuta keinoa.\"\n\n\"Kyllä, tarmokas itsepuolustus.\"\n\n\"Tyhjin käsin?\"\n\n\"Hyvällä tahdolla kyllä löydämme varoja.\"\n\n\"Luulen olevani yhtä hyvä ruotsalainen kuin ken tahansa. Niin kauan\nkuin näin mahdollisuuden pelastukseen, olin Sten Sturen puolella, ja\nluulen voivani kerskumatta sanoa, etten ole tehnyt maalle niinkään\npieniä palveluksia.\"\n\n\"Sten rakas, tahdotteko nyt, että meidän on ylistettävä teitä?\" kysyi\nPietari herra hymyillen.\n\n\"Toivon ainoastaan teidän ymmärtävän, että juuri yleisen hyvän tähden\nminä vaadin muutosta nykyiseen politiikkaan. Jos Tanska onnistuu\närsyttämään Venäjän meitä vastaan, ei mikään estä näitä valtoja\njakamasta maatamme keskenään.\"\n\n\"Sillä, joka maalaa pirun seinälle, on se alituiseen silmiensä\nedessä\", tokaisi Pietari herra: \"Mikään ei ole mahdotonta, mutta\nuskottavaa se ei ole! Tanskan kuninkaalla on siksi suuria huolia\nherttuakunnista, ettei hän voi kohdistaa voimiaan yksinomaan\nRuotsiin.\"\n\nHerra Sten Kristerinpoika käyskenteli levottomasti edestakaisin.\nOli helppo nähdä, ettei hän vielä ollut puhunut suutaan puhtaaksi;\nmutta hän etsi sopivaa kiertotietä eikä sitä ollut helppo löytää.\nHänen molemmat vastustajansa kenties tiesivät, mistä kenkä puristi,\nmutta heistä sai hän hyvin olla kuumilla kivillä. Nyt kuitenkin\nkärsivällisyys petti ja hän huudahti kiihkeästi: \"Olen uskollisesti\npalvellut Sten Sturen asiaa, ja jollen olisi tarrannut kiinni kuten\ntarrasin, kun kuningas riisti minulta Älfkarlebyn lohikalastuksen,\nolisi hän kenties vieläkin hallinnut pesää jakamatonna.\"\n\n\"Poltitte hänen kartanonsa Upsalassa?\"\n\n\"Sen on hän antanut anteeksi ja moneen kertaan luvannut minulle\nloistavan korvauksen siitä vahingosta, minkä kärsin Älfkarlebyssä,\nniin pian kuin hän on tullut oikeuksiinsa Ruotsissa. Sitä vastoin,\nmilloin olen pyytänyt jotakin neuvostolta tai valtionhoitajalta,\non minua joko syötetty tyhjillä lupauksilla tai olen saanut jyrkän\nkiellon.\"\n\n\"On miltei mahdoton tyydyttää kaikkia niitä tuhansia vaatimuksia,\njoita...\"\n\n\"Miksi minun juuri on kuuluttava niihin, joiden vaatimuksiin ei\nkiinnitetä huomiota?\" keskeytti hän kiihkeästi.\n\n\"Olemme tulleet tänne\", puuttui Pietari herra puheeseen,\n\"neuvottelemaan mitä olisi tehtävä kumotaksemme ne huhut\ntapahtuneista onnettomuuksista, mitkä kiertelevät kaupungilla.\nTiedämme hyvin, että niiden tarkoitus on saada aikaan eripuraisuutta\nja levottomuutta; ja kun Märta rouva äsken sydämensä levottomuudessa\nkysyi, mitä olisi tehtävä mielten tyynnyttämiseksi, lupasimme ottaa\nasian lähemmin harkittavaksi; mutta kuinka olemme jutelleetkin, emme\nvielä ole päässeet siihen asiaan, josta meidän olisi neuvoteltava.\"\n\n\"Minä ehdotan\", virkkoi Maunu herra, \"että neuvosto antaa\njulistuksen, jossa selitetään kaikki nämä huhut vääriksi ja\nperättömiksi. Jos jokin onnettomuus olisi kohdannut tohtori Hemmingiä\ntai ritari Åke Hannunpoikaa, olisi tieto siitä ensi sijassa saapunut\nneuvostolle.\"\n\n\"Sitä vastaan panen mitä tarmokkaimman vastalauseen\", huusi Sten\nKristerinpoika. \"Neuvosto ei voi tietää mitään tohtori Hemming\nGaddista eikä Åke Hannunpojasta.\"\n\nNiin jatkoivat he kinasteluaan pääsemättä mihinkään päätökseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräässä Tukholman linnan pienistä tornikamareista istui Kristina\nneitsyt innokkaasti kiintyneenä lukemiseen.\n\nNuori Olavi Juhananpoika se oli pannut kirjan hänen käteensä.\nNuori mies oli innokas luonteeltaan, ja Kristinasta oli hän saanut\noppilaan, joka ihastuksella kuunteli kaikkia hänen metafyysillisiä\npäätelmiään eikä hetkistäkään epäillyt niiden todenperäisyyttä.\n\nOlavi luki tähdistä nuoren neitsyen tulevaisuuden ja ennusti\nsuurempaa ja kauniimpaa onnea kuin maallinen korkeus ja mahti voi\nantaa. Molemmat aprikoivat, mitä tämä mahtoi tarkoittaa; silloin\nantoi Olavi eräänä päivänä Kristinalle pienen käsikirjoituksen ja\nsanoi vain:\n\n\"Lukekaa!\"\n\nSiinä kerrottiin pyhän Birgitan lapsuudesta ja hänen ensimäisistä\nilmestyksistään.\n\nKristina luki ja luki yhä uudestaan; häntä ihastutti lapsen\nliikuttava viattomuus.\n\nMutta kun Olavi antoi hänen ymmärtää, ettei hän ainoastaan\nulkonaisesti, vaan myös mielenlaadultaan suuresti muistutti pyhää\nBirgittaa, silloin punastui hän ilosta ja sanoi, että luopuisi\nkaikesta maailmassa voidakseen tulla sellaiseksi kuin hän.\n\n\"Tahdotteko siis tulla pyhimykseksi?\" sanoi Olavi. \"Ettekö ole\nkehoittanut minua siihen?\"\n\n\"Olen kyllä!\"\n\n\"Uskotteko minun voivan?\"\n\n\"Mikään ei ole mahdotonta sille, joka lujasti ja vakavasti tahtoo\",\nkuului vastaus.\n\nNuori mies oli aluksi ainoastaan ihaillut Kristinaa, mutta pian hiipi\nhänen mieleensä toinen tunne, joka kävi hänelle voittamattomaksi,\nennenkuin hän ymmärsi sen. Neitsyt näytti hänestä jumaloitavalta, ja\nhän piti korkeimpana maallisena onnenaan palvella häntä. Yökaudet hän\nkirjoitteli korukirjaimin pyhän Birgitan oppeja ja elämänvaiheita;\nsellainen lahja varmaan ilahuttaisi neitsyttä ja mahdollisesti\nmuistuttaisi hänen mieleensä nuorukaista, joka ei koskaan lakkaa\nhäntä ihailemasta, jumaloimasta ja -- rakastamasta, niinkuin\npalvotaan korkeampaa olentoa.\n\nMärta rouva oli tähän aikaan sangen huolissaan kaupungin tyyneydestä\nja turvallisuudesta. Monista merkeistä päättäen tanskalaiset tekivät\nvoitavansa kylvääkseen rikkaruohoa.\n\nSiitä huolimatta saapui linnaan muuan nuori tanskalainen aatelismies,\nAkseli Årstan herra.\n\n\"Mikähän tarkoitus hänen tulollaan on?\" kyseltiin kaikkialla.\n\nMärta rouva sai pian tietää sen; vieras pyysi salaista keskustelua\nhänen kanssaan.\n\nMutta jo alussa oli nuori mies niin hämmennyksissään, ettei voinut\nsanoa mitään.\n\n\"Olette varmaankin sangen nuori?\" sanoi Märta rouva hymyillen.\n\n\"Ainoastaan kahdenkymmenen vuotias.\"\n\n\"Ja matkustatte kuitenkin valtiollisissa tehtävissä?\"\n\n\"Se on totta; mutta...\"\n\n\"Puhukaa suunne puhtaaksi!\"\n\n\"Näen, että minut on petetty.\"\n\n\"Tahdotteko sanoa minulle, millä tavoin?\"\n\n\"Minulle oli kuvattu teidät toisenlaiseksi.\"\n\n\"Millaiseksi sitten? Sanokaa minulle se!\"\n\n\"Miesmäiseksi, ilkeäksi naiseksi.\"\n\n\"No, ja nyt?\"\n\n\"Ette ole kumpaakaan.\"\n\n\"Mutta jos olisin ollut?\"\n\n\"Silloin olisin pelottomasti esittänyt viestini.\"\n\n\"Sen voitte tehdä nytkin; mitä olette sanonut, se on vähentänyt sen\nkarvautta.\"\n\n\"Ettekö siis pane pahaksenne?\"\n\n\"En laisinkaan.\"\n\n\"Hannu kuningas toivoi teidän kauttanne...\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Ja tarjoomalla niin suuria etuja kuin itse vaaditte...\"\n\n\"Olisiko minun avattava Tukholman portit?\"\n\n\"Ei, mutta taivutettava valtionhoitaja...\"\n\n\"Kavallukseen?\"\n\n\"Niin!\" huudahti nuorukainen kiihkeästi. \"Kavallus se olisi, ja\nteidän vastauksenne tiesin jo edeltäpäin.\"\n\n\"Kuinka saatoitte ottaa suorittaaksenne niin arvottoman tehtävän?\"\n\n\"Jalo rouva, tiedätte vähän siitä, mitä Kööpenhaminassa puhutaan\nherra Svante Niilonpojasta ja kaikista ruotsalaisista. Minä olin\nkyllin yksinkertainen uskoakseni...\"\n\nNuorukainen punastui syvästi. \"Älkää panko pahaksenne!\" sanoi hän.\n\"Se oli isäni tahto.\"\n\n\"Ja äitinne?\"\n\n\"Hän on kuollut.\"\n\n\"Silloin annan teille anteeksi hänen tähtensä ja todistukseksi siitä\npyydän teitä viipymään täällä niin kauan kuin teitä haluttaa.\"\n\n\"Jalo rouva, niin hartaasti kuin toivoinkin tätä lupaa, en olisi\nnyttemmin rohennut sitä pyytää. Sitä suuremmalla kiitollisuudella\notan vastaan teidän hyvän tarjouksenne.\"\n\nNiin jäi Akseli herra mieluisasti nähdyksi vieraaksi Tukholman\nlinnaan. Tämä tapahtui muutamia kuukausia herra Svante Niilonpojan\nmatkallelähdön jälkeen, ja Märta rouva oli niin kiinni tärkeissä\nasioissa, ettei hän kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota.\n\nMutta huolestuttavia huhuja tuli alituiseen hänen korviinsa; milloin\nkuiskailtiin salaisista kokouksista niinsanotun rauhanpuolueen\nkesken, jonka tarkoituksena oli liittyminen Tanskaan, milloin\ntaasen porvaristo valitti tukalia kauppasuhteita. Sitten saapuivat\nkertomukset tohtori Hemmingin kuolemasta ja Åke Hannunpojan\nkatoamisesta, ja kohta sen jälkeen alkoi liikkua hiipiviä huhuja,\nettä linna tulee äkkiylläköllä vallattavaksi Hannu kuninkaan käsiin.\n\nMärta rouva kirjoitti herralleen: \"Jumala suokoon, ettei minun enää\ntarvitsisi ottaa niskoilleni sellaista huolta ja puuhaa kuin minulla\non ollut teidän ollessanne poissa, mutta kuitenkin pidän kaiken tämän\nvähäisenä, kun vain Herra suo teille apunsa suurissa hankkeissanne.\"\n\nHänen ilonsa oli suuri, kun hänen herransa kirjoitti hänelle\nja kertoi Sten pienokaisen ja nuoren Kristina Gyllenstjernan\nkohtauksesta ja siihen kiinnittämistään toiveista. Sitten kertoi\nhän saapumisestaan Kalmariin ja kuinka hän tuli viipymään siellä\nkauemmin kuin oli aikonut, koska oli hankkeissa uusi kokous\ntanskalaisten kanssa. Edelleen kirjoitti hän Tukholman maistraatille\nja porvaristolle, ettei Hemming piispa ollut surmattu ja että\nmahdollisesti Svante herran itsensä täytyi ryhtyä ponteviin\ntoimenpiteihin Tanskan kuningasta vastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin tarmokas nainen kuin Märta rouva osaa pitää surunsa omassa\npovessaan ja näyttää maailmalle iloisia kasvoja. Kaikkien näiden\nhuolten aikana piti hän aina kotinsa vierasvaraisesti avoinna.\nLinnansuojat täyttivät usein iloiset vieraat, ja valtionhoitajan\nrouva osasi mestarillisesti levittää iloa ja hauskuutta ympärilleen.\nPidettiinkin suurena onnena tulla kutsutuksi hovin seuroihin.\nKristina Knutintytär oli tenhoisana vetovoimana nuorille.\n\nMiehiä ihastutti hänen kauneutensa ja naisia se into, joka häntä\nelähytti. Päinvastoin kuin on tavallista sellaisissa tilaisuuksissa,\npuhui Kristina mielellään asioista, jotka täyttivät hänen\najatuksensa, ja siitä seurasi, että karkeloita pian halveksittiin ja\npyhimyksen elämänvaiheiden tutkistelu tuli muotiasiaksi samoin kuin\nmikä muu hyvänsä.\n\nNuorten aatelismiesten, jotka eivät enää saaneet käydä karkeloon\nkaunotarten kanssa, täytyi nyt näitä miellyttääkseen joko kertoa joku\ntähän asti tuntematon pyhimystaru tai tuoda esiin joku pyhäinjäännös.\nMutta tämä ei herättänyt ainoastaan hetkellistä mielenkiintoa, vaan\nse kävi suosituksesta, joka omistajalleen hankki pitemmäksikin ajaksi\nkorkean persoonallisen arvon.\n\nNuoresta Olavi Juhananpojasta tuli luotetuin opas. Hänen täytyi\nsanoa, mistä salattuja aarteita oli etsittävä, ja halu miellyttää\nkaunottaria vei tutkimuksiin, joita luultavasti ei muuten olisi tehty.\n\nTavattomalla uuraudella oli Olavi vihdoin onnistunut saamaan\nvaivalloisen työnsä päätökseen. Kauniimpaa korukirjoitusta ei ollut\nnähtävissä; käsikirjoitus oli hienosti sidottu, ainoastaan sirosti\nleikatut ja uurellut hakaset puuttuivat.\n\nYöt ja päivät aprikoi hän ajatuksissaan, mitä Kristina sanoisi\nottaessaan vastaan kallisarvoisen lahjan. Hän jättäisi sen\nkahdenkesken ja pyytäisi neitsyttä joskus lahjaa nähdessään\nmuistamaan sen antajaakin. Mutta jos neitsyt silloin iloissaan ja\nihastuksissaan ojentaisi hänelle kätensä, voisiko hän pidättäytyä\nsyöksymästä hänen jalkoihinsa ja sanomasta, että Kristina oli jo\npyhimys, jota hän palvoi melkein liian maallisella rakkaudella?\n\nNuori mies ymmärsi, että sellainen tunteenpurkaus olisi kylliksi\neroittamaan hänet ainaiseksi neitsyen näkyvistä... Mieluummin puri\nhän kielensä poikki kuin sanoi sen; mutta itsekseen täytyi hänen\ntuhansin kerroin toistaa, että hän se pani pyhimyskruunun neitsyen\npäähän.\n\nMutta nuoren Olavin intohimon rinnalla virittyi toinenkin, joka\nuhkasi kiihtyä yhtä tuliseksi, mutta oli paljon vaateliaampi.\nNuoren Akselin, Årstan herran, oli heti ensi näkemältä vallannut\nrakkaus kauniiseen tyttöön, ja kun hänellä oli hallussaan\nmuutamia kallisarvoisia pyhäinjäännöksiä, riensi hän antamaan ne\nmielitietylleen.\n\nKristina painoi ne kunnioittavasti huulilleen ja kiitti antajaa\nkyynelsilmin. Hänen ei johtunut mieleensäkään, että lahjoituksen\npohjalla saattoi piillä muita tunteita kuin puhdas hurskaus.\n\nKun Akseli herra näki, mikä menestys hänen ensimäisellä lahjallaan\noli ollut, sanoi hän tahtovansa kirjoittaa Tanskaan saadakseen\nenemmän sellaisia, vielä kalliimpia.\n\n\"Ja tahdotte antaa ne minulle?\" kysyi Kristina.\n\n\"Mieluimmin teille, kaunis neitsyt?\" vastasi Akseli herra.\n\nSilloin notkisti hän polvensa hänen edessään ja sanoi:\n\n\"Ihanaisin neitsyt, sallitteko minun pyytää kättänne?\"\n\n\"Rakastatteko minua?\" kysyi Kristina kummissaan.\n\n\"Enemmän kuin voin sanoa!\"\n\n\"Kuten Ulf Gudmarinpoika rakasti Birgittaa?\"\n\n\"Niin, yhtä suuresti!\"\n\n\"Kuinka vanha olette?\"\n\n\"Kahdenkymmenen!\"\n\n\"Kaksi vuotta vanhempi kuin oli Ulf herra, samoin kuin minäkin olen\nkaksi vuotta vanhempi Birgittaa hänen astuessaan vihkituoliin.\"\n\n\"Mikä ihmeellinen yhtäläisyys!\"\n\n\"Se on totta.\"\n\n\"Mitä muuta vaaditaan?\"\n\n\"Sukulaisten suostumus. Heidän tahtoaan Birgittakin totteli\nantaessaan kätensä Ulf herralle.\"\n\n\"Minä puhuttelen äitiänne.\"\n\n\"Ensin täytyy minun kuitenkin kysyä neuvoa pyhältä jumalanäidiltä ja\nomalta sydämeltäni.\"\n\n\"Ei kai se liene minulle epäsuosiollinen?\"\n\n\"Ei, ei suinkaan.\"\n\n\"Oletteko rakastanut ketään muuta?\"\n\n\"Sitä ei teillä ole oikeutta kysyä.\"\n\n\"Se on totta!\" vastasi nuori mies huoaten. \"Mutta sen tiedän, etten\ntule koskaan rakastamaan muita kuin teitä.\"\n\nKristina hymyili lempeästi vastaamatta mitään. \"Milloin saan\nvastauksenne?\"\n\n\"Minä kutsun teidät!\"\n\n\"Pianko?\"\n\n\"Niin pian kuin olen itse saanut vastauksen.\"\n\n\"Saanko puristaa kättänne jäähyväisiksi?\" Kristina ojensi hänelle sen.\n\nHän painoi sen huulilleen, kumarsi syvään ja lähti huoneesta.\n\nUlkona aivan oven edessä seisoivat Knut ja Alf; he riensivät molemmat\nhäntä vastaan.\n\n\"Kuinkas kävi?\" kysyivät he. \"Asia jäi vielä ratkaisematta?\"\n\n\"Niin, ratkaisematta!\"\n\n\"Hän ei ole taipumaton?\"\n\n\"Toivon, ettei hän ole.\"\n\n\"Kaikessa tapauksessa oli hyvä, että voimme hankkia sinulle\ntilaisuuden puhutella häntä ilman kuulijoita.\"\n\n\"Suurempaa ystävyyden näytettä ette olisi voineet minulle antaa.\"\n\n\"Meidän on käytävä kaikissa kaupungin kultasepissä katsomassa,\nsaammeko ostaa koristeita, jotka ovat kyllin arvokkaita niin jalolle\nneitsyelle\", sanoi Akseli herra ja vei Kristinan veljet mukanaan.\n\nSillävälin harhailivat Kristinan ajatukset hänen nuoruutensa\nmuistoissa. Ne pysähtyivät kaikki tyyni sinisilmään nuorukaiseen,\nhieman nuorempaan kuin hän itse.\n\nHän muisti niin elävästi, kuinka tämä eräänä iltana, kun hänen\nveljensä olivat käyttäytyneet tavallista nurjemmin, oli sanonut\nkuiskaten hänelle: \"Annan heille anteeksi sinun tähtesi!\"\n\n\"Kuinka minä voin sovittaa, mitä he ovat rikkoneet?\" oli hän\nkysynyt... \"Rakkaudella!\" oli nuorukainen vastannut.\n\n\"Läsnä oli monia ihmisiä, eivätkä he olleet sinä päivänä puhuneet\nenää mitään keskenään, mutta seuraavana päivänä etsi nuorukainen\nhänet käsiinsä ruusutarhasta, ja silloin he lupasivat olla toisilleen\nuskolliset läpi elämän, mutta pitää sen kaikilta salassa.\"\n\nKun Märta rouva kertoi hänelle nuoresta Kristina Gyllenstjernasta,\nhämmästyi hän ensin, mutta hänen ajatuksensa olivat jo kääntyneet\ntoiselle suunnalle ja pyhimyssäteikkö näytti hänestä toivotummalta\nkuin maallinen kruunu. Kuinka usein olikaan hänestä tuntunut, että\nMärta rouva hätäili mitättömistä asioista. Tulisiko hän kerran\nastumaan samoja jälkiä...? Hänhän tiesi jotakin, mikä oli tuhat\nkertaa kauniimpaa!\n\nOlavi Juhananpoika oli näyttänyt tähdillä siroitellun tien,\njota hänen oli kulettava, ja se näytti hänestä valoisalta ja\nhoukuttelevalta. Intohimon hehku, jonka hän näki nuoren miehen\nsilmissä, ei häntä kummastuttanut eikä loukannut; hänestä ei ollut\nlainkaan odottamatonta, että häntä siten pyhässä hurmauksessa\npalvottiin. Samoin kuin pyhälle Birgitalle, tulisivat hänellekin\nJumalan valtakunnan salaisuudet olemaan avoinna jo täällä maan\npäällä. Mutta kaikessa noudattaakseen ihannettaan täytyi hänen myös\nmennä naimisiin. Birgitta rouva oli uskollinen herralleen, mutta\nkaikista kertomuksista hänestä saattoi nähdä selvään, että hänen\nherransa kulki hänen viittomaansa tietä eikä päinvastoin. Kristina\ntunsi sydämessään, että saman vallan hänkin tuli saamaan Akseli\nherran suhteen, ja tämä oli myös yhtäläisyys.\n\nMitä rakkaus oli, sitä ei ymmärtänyt tämä tuskin kuustoistavuotias\ntyttö, joka eli kokonaan siinä haltioitumistilassa, mikä täytti hänen\nsielunsa.\n\nJa niin kävi hänelle yhä selvemmäksi, että hänen kohtalonsa täytyi\nkehkeytyä juuri siihen suuntaan, mihin se nyt oli alkanut muodostua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nDavid maisteri, hän on henkilö, jota emme saa kadottaa näkyvistämme.\nVirittämällä Rikissan halua koreiluun ja turhamaisuuteen oli hän\nvähitellen herättänyt ne pahat taipumukset, jotka uinailivat tytön\nsielussa. Hän oli käynyt veikisteleväksi ja oikukkaaksi ja unelmoi\nvain, kuinka saisi tyydytetyksi jokaisen heränneen mielitekonsa.\n\nNyt oli jälellä vain yksi seikka: tyttö oli saatettava käsittämään\nriippuvaisuutensa ja kuinka tarpeellinen hänelle yhä oli David\nmaisterin apu ja johto.\n\nMutta sellaisella luonteella kuin Rikissa on monta neuvoa omassa\npovessaan, ja jos hän tahtoi ottaa uuden suojelijan, saattoi hän\nkyllä kaipauksetta jättää ensimäisen, jollei tämä häntä miellyttänyt.\nDavid maisteri otti lukuun tämänkin; sentähden lupasi hän tytölle\nsuurempia etuja kuin kukaan toinen mahdollisesti voisi tarjota ja\nvaati ainoastaan, ettei hän antaisi sydäntään kenellekään, ennenkuin\nolisi nähnyt jälleen kaikkien saamiensa lahjojen antajan.\n\nRikissa vastasi hajamielisesti, ja David maisteri luuli sen olevan\nhänen tavallisia oikkujaan. Olavi Juhananpojan tyttöön tekemästä\nvaikutuksesta ei hänellä ollut aavistustakaan.\n\nMaisteri sanoi, että hänen tähän aikaan täytyi välttämättä lähteä\nmatkalle, mutta tytöstä erotessaan sanoi hän palaavansa kolmen päivän\nkuluttua.\n\nPohjoisportilla astui hän alas ratsailta ja kulki syrjäiselle\ntakakadulle taluttaen hevostaan suitsista. Täällä asui muuan nahkuri,\njonka luona hän muinen oli tavallisesti majaillut.\n\nEnsi tervehdysten jälkeen vietiin hänet vieraskamariin, ja\npukeuduttuaan siellä valkoiseen villakaapuun tähänastisen mustan\nsijaan palasi hän arkitupaan, johon perhe oli kokoontunut häntä\nvastaanottamaan.\n\nKysymyksiin hänen voinnistaan ja mistä hän tuli vastasi hän alussa\nainoastaan huokauksin, mutta sitten kuvaili hän hirvittävällä tavalla\nkaikkea sitä hätää ja kurjuutta, missä maa oli.\n\nHänen yksinkertaiset kuulijansa löivät kätensä yhteen pelästyksestä,\nitkivät ja valittivat.\n\n\"Se on rangaistus siitä, että olemme karkoittaneet laillisen\nkuninkaamme, jonka pyhä isä itse on meille valinnut!\" huudahti\nmaisteri. \"Eikä parempia päiviä ole tuleva, ennenkuin olemme\nheränneet näkemään suuret syntimme ja tehneet sellaisen parannuksen,\njoka vie vanhurskauttamiseen.\"\n\n\"Mitäpä me köyhät raukat voimme!\"\n\n\"Menkää ympäri kaupunkia! Yllyttäkää kapinaan! Ken niin tekee,\nhänelle itselleen anteeksi annetaan!\"\n\n\"Mutta jos joutuu kiinni?\"\n\nNahkuri oli varakas mies, eikä hänellä ollut halua menettää mitä\nomisti.\n\nMutta sällejään ei hän voinut salvata lukon taa, heille oli\nmeluaminen mieleen, ja he lähtivät marssimaan pitkin katuja ja\nhuusivat: \"Eläköön Hannu kuningas!\" Toisia kirkusuita yhtyi mukaan.\nNiin syntyi katumetakka, joka maksoi monta ihmishenkeä ja monta\nkättä ja jalkaa. Mutta David maisteri tuumi hymyillen itsekseen:\n\"Tämä on vasta alkua, mutta odottakaas vain, odottakaa, kyllä tulee\nparempaakin!\"\n\nNahkuri oli menettänyt kolme parasta työmiestään eikä hän katsellut\nmaisteria erittäin tyytyväisin silmin. Mutta tämä sanoi, että hän\nmahdollisesti voi toimittaa mestarille pienen rahallisen korvauksen,\nja sellaisella palsamilla on ihmeellinen voima kirvelyä lieventämään.\n\nMe tiedämme, että prinssi Kristian oli nähnyt Rikissan ja rakastunut\nhäneen. Hän ei ollut varma, vieläkö hänen isänsä himoitsi tyttöä;\nitse teki hän sitä kiihkeämmin kuin konsanaan, ja hänen tahtonsa\noli, että maisteri veisi joukon kallisarvoisia lahjoja kauniille\ntytölle, vakuuttaisi tälle prinssin rakkautta ja ilmoittaisi hänen\ntoivomuksensa, että tyttö seuraavana kesänä, hänen palattuaan\nNorjasta, matkustaisi Kööpenhaminaan David maisterin isällisessä\nsuojeluksessa.\n\nDavid maisteri otti tehtävän suorittaakseen, ja me olemme nähneet,\nkuinka hän kävi toimeen.\n\nMutta prinssin nuoruuteen katsoen ei voinut luottaa hänen intohimonsa\nkestävyyteen; sentähden tahtoi David asettaa vanhan kuninkaan\netusijaan; hän epäilemättä maksaisi vielä enemmän. Papin ovelassa\npäässä pyöri mitä rohkeimpia suunnitelmia, kuinka hän Rikissan kautta\nkerran hallitsisi sekä Ruotsia että Norjaa.\n\nHänen tarkoituksensa oli, niin pian kuin prinssi oli lähtenyt\nNorjaan, viedä Rikissa Kööpenhaminaan. Sai riippua olosuhteista, mitä\nsen jälkeen tulisi tapahtumaan. Maisteri oli lujasti päättänyt tehdä\nne itselleen niin suotuisiksi kuin mahdollista.\n\nSellainen oli asema katumetelin jälkeisenä päivänä.\n\nValkoiseen munkkikaapuun kääriytyneenä ja huppukaulus vedettynä\nyli korvien lähti David maisteri Mustaveljesluostariin nykyisen\nSvartmankadun varrelle, missä hän tiesi Akseli herran asustavan.\nLuostarit olivat yleensä tanskalaismielisiä; erittäinkin oli\ndominikaaniluostarien laita näin, ja kun korkeita herroja saapui\nTukholmaan, majoittuivat he aina näihin luostareihin, joissa\nvaltiolliset juorut olivat niinsanoaksemme runsaana jokapäiväisenä\nleipänä.\n\nOmin silmin nähdäkseen katumetelin seuraukset suuntasi hän\nkulkunsa kaupan suojelijalle, pyhälle Nikolaukselle pyhitettyä\nkaupunginkirkkoa kohden. Tämän läheisyydessä tiesi hän erään kahakan\ntapahtuneen, ja selvät jälet siitä näki hän raatihuoneen edustalla.\nLuultavasti oli porvaristo sieltäpäin tehnyt hyökkäyksen, sillä\nverilätäköitä, katkeilleita aseita, vaaterepaleita ja kaksi ruumista\noli vielä paikalla. Toiseen kuoliaaksi ammutuista oli luoti sattunut\nkeskelle rintaa; hän makasi selällään, pitkin pituuttaan, käsivarret\nlevällään, ja päiväpaiste heitti kajastuksensa kalpeille kasvoille,\njoista tuijottivat suuret, pullistuneet, loistottomat silmät. David\nmaisteri tunsi heti yhden nahkurinsälleistä, pahimman suunsoittajan\nja kerskurin. Nyt tämä sieti kärsivällisesti pilkkasanat, joita\nhänen ympärillään lasketeltiin, eikä lennättänyt seinään pientä\npojanvekaraa, joka huvittelihe pistelemällä tikkuja hänen\nsieraimiinsa.\n\nSyöksyminen elämän täytelyydestä äkkipikaiseen kuolemaan, hiljainen\ntietoisuus omasta syyllisyydestä vai mikä lienee David maisterin\nsiihen saanutkin, mutta hän vartioi ruumiin ääressä, kunnes\nfransiskaanimunkit ehtivät tulla ja kantaa sen pois. Paarien yli\nlevitettiin musta peite, ja kun ne hitaasti kannettiin pois, seurasi\njoukko jälestä. Hän katsoi niiden jälkeen melkein aavistelevasti\nkysellen. Vainajat olivat haudattavat, mutta sen jälkeen? Sen\njälkeen?...\n\nKauan ei hänellä kuitenkaan ollut aikaa sitä tuumiskella. Hän tiesi,\nmitä hän tavoitteli maallisen elämän taisteluissa; mitä taasen sen\njälkeen oli tuleva, sai hän kyllä tietää aikanaan. Tosin hän aavisti\nhämärästi, ettei mittapuu, jonka mukaan tekojamme arvostellaan, tule\nsiellä ylhäällä olemaan sama kuin täällä alhaalla.\n\nRipein askelin meni hän jälellä olevan lyhyen taipaleen luostariin.\nMuutamia salavihkaisia sanoja portin vartiaveljelle, ja hänet\npäästettiin heti ilman mitään valmistuksia Akseli herran luo.\n\nOven avautuessa huudahti tämä hilpeästi: \"Vihdoinkin!\" Mutta\nnähdessään David maisterin heitti hän nopeasti peitteen muutamille\nesineille, jotka olivat pöydällä.\n\nDavid maisteri näki jalokivien säkenöivän, eikä hänen päähänsäkään\npälkähtänyt, että ne olisivat tarkoitetut kenellekään muulle kuin\nRikissalle.\n\nVastatessaan tulijan tervehdykseen oli Akseli herra kokolailla\nhämillään.\n\n\"Anteeksi, jalo herra, etten ennen saapunut luoksenne!\" sanoi\nmaisteri kumartaen.\n\n\"Minä en ole kutsunut teitä!\"\n\n\"Tulin armollisen kuninkaamme käskystä.\"\n\n\"Onko hän lähettänyt teidät?\"\n\n\"On, jalo herra!\"\n\n\"Saadakseen tiedon...\"\n\n\"Oletteko suorittanut tehtävänne!\"\n\n\"Se oli minulle mahdotonta!\"\n\n\"Mahdotonta?\"\n\n\"Hän on jalo, ylevämielinen nainen!\"\n\n\"Tunnetteko myös Kristina neitsyen, Märta rouvan nuoren ja kauniin\ntytärpuolen?\"\n\n\"Tunnen hänet.\"\n\n\"Mikään ei tehoa paremmin kuin jos hän katoaisi.\"\n\n\"Katoaisi?!\"\n\n\"Hän ja hänen rakastajansa!\"\n\n\"Ra-kastajansa?\"\n\n\"Nuori ylioppilas Olavi Juhananpoika!\"\n\n\"Onko se hänen rakastajansa?\"\n\n\"Sen tietää koko kaupunki!\" Akseli herra ei löytänyt sanoja\nilmaistakseen hämmästystään, mutta David maisteri arveli hänen\näänettömyytensä johtuvan aivan toisista syistä ja jatkoi:\n\n\"Hänen ryöstämisensä olisi Märta rouvalle niin kova isku, että hän\njoutuisi pyörälle päästään. Jos käytämme tilaisuutta kapinaan, johon\neilinen meteli oli ainoastaan mitätön alku... ken tietää... on\nmahdollista, että sillä tavoin voitaisiin valloittaa Tukholma.\"\n\n\"Ilman sotamiehiä?\"\n\n\"Minä olen tuonut salaa muutamia satoja työväestön piireihin, ja mitä\naseihin tulee...\"\n\n\"Onko teillä niitäkin?\"\n\n\"Hyvässä tallessa!\"\n\n\"Ja -- neitsyen rakastaja?\"\n\n\"Jos niin tarvittaisiin, voisi huvittaa maailmaa häväistysjutulla\nheidän kustannuksellaan.\"\n\n\"Kuinka se kävisi laatuun?\"\n\n\"Naittamalla heidät keskenään!\"\n\n\"Ei koskaan!\" huusi Akseli hypähtäen pystyyn.\n\n\"Sitten voisi tytöstä tehdä jonkun ylhäisen herran jalkavaimon!\"\nsanoi isä David pehmeästi ja mielistelevästi.\n\nNuorella miehellä oli täysi työ säilyttäessään malttiaan. Hän vetäisi\npois peitteen koristeiden päältä ja oli askartelevinaan niillä.\n\n\"Suvaitsetteko nyt antaa ne minulle?\" kysyi maisteri lyhyen\näänettömyyden jälkeen.\n\n\"Nämäkö?\"\n\n\"Niin, minä luulin...\"\n\n\"Mitä luulitte?\"\n\n\"Että minä _omien_ salaisuuksieni ilmaisemisella olen ansainnut\nkuninkaallisen luottamuksen.\"\n\n\"Kas tuossa, ottakaa kaikki tyyni!\" Ja hän heitti sormukset,\nkoristeet, neulat, helmet ja muut kalleudet hajalleen pöydälle.\nMaisteri kokosi ne kaikki ahnaasti. Silloin hän huomasi esineen, joka\nsai hänen silmänsä laajenemaan, hänen kalpeat poskensa punehtumaan.\nHänen kurkkuaan kuristi, ja hän sai vaivoin sanotuksi:\n\n\"Tämä sormus?\"\n\n\"Se ei kuulu toisten joukkoon. Antakaa tänne!\"\n\n\"Mistä olette sen saanut?\"\n\n\"Ostin sen matkalla tänne. Se oli luultavasti otettu nuorelta\nmieheltä, jonka sitten näin makaavan kuolleena tiellä.\"\n\n\"Se on kuulunut minulle!\"\n\n\"Teille?\"\n\n\"Kaikki nämä muut ovat minulle yhdentekeviä, kun saan pitää vain\nsen!\" huudahti maisteri kiihkeästi.\n\n\"Onko se sitten niin suuriarvoinen?\"\n\n\"Ainoastaan minulle!\"\n\n\"Antakaa tänne!\"\n\n\"Ei, rukoilen teitä!...\"\n\n\"Saatte sen yhdellä ehdolla...\"\n\n\"Käskekää! Mitä vaaditte?\"\n\n\"Kuuliaisuutta käskyilleni; aiotussa kapinassa tahdon minä yksin olla\njohtajana.\"\n\n\"Minä tottelen teitä.\"\n\nDavid maisteri ojensi himokkaasti kätensä.\n\n\"Ette saa sormusta, ennenkuin kaikki on suoritettu!\" sanoi Akseli\nherra aikoen panna sormuksen laatikkoon. Mutta katse, jolla David\nmaisteri seurasi hänen liikkeitään, sai hänet muuttamaan mieltään, ja\nhän pani sen sormeensa.\n\n\"Älkää pitäkö sitä sormessanne!\" huudahti toinen kalveten.\n\n\"Miksei?\"\n\n\"Siinä on hiljaa hiipivää myrkkyä.\"\n\n\"Ja te tahdotte saada sen!\"\n\n\"Olen kyllästynyt elämään!\"\n\n\"Siihen kyllä ehtii! Kuten sanottu, saatte sormuksen vastaisuudessa.\"\n\n\"Luvatkaa minulle vain, ettette pidä sitä sormessanne!\"\n\n\"Mitä minä teen, se ei koske teitä! Ottakaa kaikki muut ja jättäkää\nminut!\"\n\nAkseli herra tunsi sellaista voimaa, ettei ollut koskaan ennen\ntuntenut, ja hänestä tuntui, kuin maisteri olisi äkkiä käynyt paljon\nnöyremmäksi kuin ennen.\n\nTämä kokoili uskomattoman hitaasti kasaan kaikki monet\nkalleudet. Näytti melkein siltä, kuin hän sommittelisi joitakin\nsalasuunnitelmia, ja Akseli herra soitti kelloa kutsuakseen muutamia\npalvelijoita.\n\n\"Olkaa täällä sisällä David maisterin luona\", sanoi hän. \"Minä menen\nnyt, mutta häntä ette saa päästää täältä ennenkuin puolen tunnin\nkuluttua. Silloin on hän vapaa.\"\n\n\"Aiotteko antaa sormuksen jollekin toiselle?\" huudahti David melkein\nhädissään.\n\n\"Mitä se teitä liikuttaa?\"\n\n\"Älkää tehkö sitä, rukoilen teitä! Teidän persoonanne on minulle\noleva pyhä. En tule astumaan jalallanikaan tänne ilman teidän\nsuostumustanne, tulen kaikessa noudattamaan teidän käskyjänne.\"\n\n\"Mitä takeita minulla siitä on?\"\n\n\"Sormus!\" vastasi David läähättäen.\n\n\"Olette oikeassa; niin kauan kuin se on minulla, olen teidän\nherranne!\"\n\nMutta kun Akseli herra pääsi yksinäisyyteen, ei hän voinut torjua\nsitä ajatusta, että sormuksessa mahtoi olla jokin taikavoima. Hän\ntunsi jälleen kiusausta panna sen sormeensa, mutta silloin olisi se\nkaikkien näkyvissä, ja David maisterissa olisi kyllä miestä itse tai\nmuiden avulla riistämään häneltä hengen saadakseen sen käsiinsä.\n\nHyvältä äidiltään oli Akseli herra saanut muutamia suojeluskeinoja\ntauteja, noidannuolia ja sellaisia vastaan. Äiti oli pannut kaikki\nesineet pieneen pussiin, joka oli tehty hienosta nahasta, ja\nripustanut sen silkkinauhalla pojan kaulaan.\n\nÄidin kuoleman jälkeen oli lahja tullut hänelle yhä kalliimmaksi, ja\nhän arveli, että jos hän panisi sormuksen kaikkien näiden sekaan, ei\nse kai pystyisi mitään pahaa vaikuttamaan.\n\nPäätös pantiin heti toimeen. Mutta heti kun se oli tehty -- sitä\nennen olivat ajatukset olleet yksinomaan sormukseen kiintyneinä\n-- ja samassa kuin taikaesineet olivat saaneet entisen paikkansa\nnuoren miehen povella, palasivat kaikki hänen ajatuksensa jälleen\nKristinaan. Oliko tämä tosiaankin hänet pettänyt?\n\nAkseli herra istui vielä pöydän ääressä vaipuneena näihin\nepäilyksiin. Silloin tuntui huone hänestä pyörivän ympäri, hänen\nnäkönsä hämärtyi, mutta kaukana saattoi hän eroittaa valon, joka\nhiljaa laajeni kaikille puolin, kunnes ilmestyi päivänvalaisema\nhuone, ja huoneessa oli Kristina. Hän käveli levottomasti huoneessa\nedestakaisin ja näytti odottavan jotakin.\n\nSitten astui Märta rouva sisään.\n\nHän ei kuullut, mitä he sanoivat toisilleen, mutta hän tunsi\nvälittömästi, että he puhuivat hänestä. Kenties Kristina kertoi hänen\nrakkaudestaan!\n\nKristina oli heittäytynyt pienelle jakkaralle Märta rouvan jalkoihin,\npunervankellertävä tukka muodosti pyhimyskehän ihmeen kauniin pään\nympärille, ja ilmeikkäät silmät olivat rukoillen, houkutellen\nkiinnitetyt kasvatusäitiin.\n\nAkseli herrasta tuntui, ettei hän konsanaan ollut todellisuudessa\nnähnyt Kristinaa niin ihanana. Hän pyysi sydämessään anteeksi\naiheettomia epäluulojaan ja lupasi tästälähin luottaa Kristinaan\nkuten parhaimpaan ja pyhimpään.\n\nMutta kuva häipyi hiljaa kuten oli tullutkin, ja uneksija vaipui\nraskaaseen uneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolme kertaa oli jo Olavi Juhananpoika käynyt kultasepän puodissa,\nmutta ei vielä saanut kirjaansa.\n\nRikissa oli joka kerralla näyttänyt hänelle sen, niin ettei hänen\ntarvinnut hätäillä mitään vahinkoa tapahtuneen, mutta valmiiksi ei se\ntullut, ja tyttö pyyteli yhä uudelleen anteeksi ja selitteli syitä,\njotka olivat tilaajalle aivan käsittämättömiä.\n\nJos Olavi olisi katsonut tyttöön, olisi hän kenties lukenut\nvastauksen hänen silmistään, mutta nyt tuijotti hän vain kirjan\nkansiin ja ihmetteli sitä hitautta, millä työ valmistui.\n\nOlavi Juhananpojan piti seuraavana päivänä tulla jälleen kuulostamaan\nkirjaansa. Rikissa ajatteli silloin vastata hänelle, että sen oli\nmahdoton valmistua ennenkuin kahden päivän kuluttua; jos se vastoin\nkaikkea otaksumista tapahtuisi ennen, tahtoi hän lähettää varman\nhenkilön sitä tuomaan.\n\nTotuus oli, että hakaset olivat jo olleet kaksi päivää valmiina,\nmutta Rikissa tahtoi, että nuori mies kävisi useammin. Tämän\nnäkeminen oli hänelle käynyt yhä rakkaammaksi.\n\nSeuraavana aamuna pukeutui hän suurella huolellisuudella. Hänellä oli\njuhla ottaessaan vastaan nuoren Olavin; kuinka suuri olikaan hänen\nhämmästyksensä, kun hän näki David maisterin astuvan sisään!\n\n\"Jo palannut?\" huudahti hän.\n\n\"Mutta ei tervetullut, luullakseni?\"\n\n\"Kyllä, mutta...\"\n\nMaisteri katseli tyttöä ihaillen. \"Sinä näytät melkein entistäkin\nsoreammalta, Rikissa!\"\n\n\"Olen seitsemäntoistavuotias!\"\n\n\"Kas tässä, mitä lahjoja tuon!\" Hän pani tytön eteen muutamia\nkallisarvoisia kiviä.\n\nRikissa päästi huudon. \"Kaikkihan ovat täältä ostetut!\" sanoi hän.\n\n\"Kuka osti?\"\n\n\"Korkeasukuinen tanskalainen herra ja valtionhoitajan molemmat\npoikapuolet ovat olleet täällä kahteenkin kertaan ja etsineet mitä\nparasta löytyi.\"\n\n\"Ketä varten?\"\n\n\"Kristina neitsyttä.\"\n\n\"Märta rouvan tytärpuolta?\" kirkaisi isä David.\n\n\"Miksi sitä ihmettelette?\"\n\n\"Onko se varmaa vai sanotko niin ainoastaan minua pelästyttääksesi?\"\n\n\"Mitä se teitä liikuttaa?\"\n\n\"Kristina neitsyt ei rakasta ritaria.\"\n\n\"Mistä sen tiedätte?\" kysyi Rikissa kalveten.\n\n\"Hän ainoastaan teeskentelee rakkautta häneen.\"\n\nDavid maisteri pani mietiskellen kätensä otsalleen. \"Pian, tyttö, ota\nkäsille se kallisarvoinen koriste, jonka kuningas kerran lahjoitti\nsinulle, nyt sitä tarvitaan!\"\n\n\"Tahdon pitää itse sen!\" vastasi Rikissa uhmaten.\n\n\"Saat sen kyllä takaisin; tahdon sen vain lainaksi muutamiksi\npäiviksi.\"\n\n\"Mitä varten?\"\n\nMaisteri katsoi tyttöön. \"Tahdothan päästä yhtä ylhäiseksi rouvaksi\nkuin Edela rouvakin?\"\n\n\"Tahdon!\"\n\n\"Kuule sitten! Nuori Akseli, Årstan herra, rakastaa Kristina\nneitsyttä. Tahdon näyttää hänelle toteen, että tämä nainen on\nostettavissa.\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Kuule, äläkä keskeytä minua! Nuori Olavi Juhananpoika, ylioppilas,\non mitä hurjimmin rakastunut häneen...\"\n\n\"No, ja sitten...\"\n\n\"Minä kehoitan häntä tunnustukseen...\"\n\n\"Neitsyt ajaa hänet halveksien tiehensä.\"\n\n\"Ei, jos vain löydän jonkun, joka saa hänet ottamaan sen juoman,\njonka tahdon sekoittaa.\"\n\n\"Antakaa se minulle!\"\n\n\"Mitä, uskallatko?\"\n\nSamassa aukeni ovi ja ylioppilas astui sisään kysymään kirjaansa.\n\nMaisteri punehtui ja heitti epäluuloisen katseen Rikissaan.\nMutta se varmuus, jolla tämä vastasi Olavin kysymykseen, se\nvälinpitämättömyys, jolla hän kuuli nuoren miehen nuhteet, näytti\nhänet tyynnyttävän. Hän kuiskasi tytölle, että tämä ottaisi heti\nkoristeen käsille ja poistuisi huoneesta.\n\nRikissa totteli, mutta pysähtyi oven taakse kuuntelemaan.\n\nMaisteri näytti kiveä ylioppilaalle ja pyysi häntä kiinnittämään\nhuomiotaan sen tavattomaan kauneuteen.\n\n\"Tämän kiven kimmellys\", vastasi Olavi, \"näyttää minusta yhtä\npuhtaalta kuin nuoren, viattoman tytön sielu\".\n\n\"Kivellä on sitä paitsi taikavoima.\"\n\n\"Millainen sitten?\"\n\n\"Se houkuttelee tunnustamaan salaisen rakkauden.\"\n\n\"Onko se mahdollista?\"\n\n\"Voittehan koettaa! Luulen, ettei sydämenne ole vapaa.\"\n\n\"Ei olekaan.\"\n\n\"No hyvä, ottakaa kivi, pitäkää sitä kerran sormessanne ja uskaltakaa\nyrittää!\"\n\nOlavi seisoi ymmällä; hän ei tiennyt, mitä hänen oli ajateltava.\n\"Kirjani! Antakaa se minulle sellaisena kuin se on!\" sanoi hän äkkiä.\n\nSamassa astui Rikissa puotiin. \"Olen sanonut, ettei se ole vielä\nvalmis\", virkkoi hän lujasti. \"Isäni työpajasta ei anneta ulos\nmitään keskentekoista työtä. Se lähetetään teille niin pian kuin\nmahdollista.\"\n\nMaisteria kummastutti tytön tavaton ankaruus, mutta Olavi näytti\ntottuneen hänen oikkuihinsa. Hän kumarsi ja lupasi odottaa.\n\n\"Kiitos!\" sanoi hän hiljaa David maisterille ja poistui nopeasti.\n\n\"Miksei hän saanut kirjaa?\" kysyi tämä. \"Millä verukkeella minä\nsilloin pääsisin Kristina neitsyen luo?\"\n\n\"Aiotko antaa kirjan hänelle?\"\n\n\"Ettekö sitä käsitä?\"\n\n\"Hyvin harkittu; sinä onnistut.\"\n\n\"Sitä toivon!\"\n\n\"Nyt menen minä keittämään juoman. Se vie aikaa.\"\n\nMaisteri meni, ja Rikissa käveli edestakaisin puotikamarissa kiihkeän\nmielenliikutuksen vallassa.\n\nJollei häntä liikuttanutkaan osanotto Kristina neitsyttä kohtaan,\nolivat sen sijaan hänen omat etunsa liittyneet hankkeeseen.\nMielellään olisi hän tahtonut neitsyen suojella Olavin\nrakkaudentunnustukselta... ja Olavi, hän ansaitsi sen nöyryytyksen,\njoka häntä odotti, kun hänellä kerran ei ollut silmiä nähdäkseen niin\nvilpitöntä, niin harrasta rakkautta kuin Rikissan.\n\nOstajain ja tilaajain luku oli yhtä suuri kuin tavallisesti, mutta\nRikissa ei ollut halukas viehkeään veikistelyyn, joka oli monen\nostajan houkutellut tekemään suurempia myönnytyksiä kuin oli alkujaan\naikonut. Hän toi ainoastaan esille mitä pyydettiin, ei koetellut\nsormuksia valkoisiin, palleroisiin sormiinsa, ei pistänyt neuloja\npukuunsa osoittaakseen, kuinka hyvältä ne näyttivät.\n\nSentähden ei tullutkaan tungosta, ja puoti oli aivan tyhjä, kun kaksi\nritaria astui sisään pyytäen nähdä kaulaketjuja.\n\nRikissa otti esille muutamia kappaleita ja pani ne tiskille, sen\njälkeen palasi hän Olavin käsikirjoituksen luo, joka hänellä oli\navoinna edessään. Ainoa kiemailu, mikä häntä enää huvitti, oli\nuskottaminen vieraille, että hän osasi lukea kirjoitusta.\n\nRitarit keskustelivat ketjuja katsellessaan aluksi hiljaa ja sitten,\nkun eivät luulleet kenenkään kiinnittävän heihin huomiotaan, yhä\nkovemmalla äänellä.\n\n\"Ja te olette varma asiastanne, Åke ritari?\" sanoi toinen heistä.\n\n\"Mitä varten muuten olisin tänne matkustanut! Hallannin tienoilla\ntiedetään aivan hyvin, että tänne on lähetetty monta joukkuetta\nsotamiehiä, niin että luvun täytyy nyt jo nousta muutamiin satoihin.\"\n\n\"Ja johtaja?\"\n\n\"Johtajana tulee kai olemaan Akseli Årstan herra.\"\n\n\"Hän ei kelpaa sellaiseksi.\"\n\n\"Hän onkin vain kylttinä. Nyörit ovat tutulla, vanhalla\nvehkeilijällä.\"\n\n\"David maisterilla?\"\n\n\"Juuri hänellä!\"\n\n\"Miksei häntä siepata kiinni, silloin loppuisi kapina yhdellä kertaa!\"\n\n\"Täytyisi olla joku syy!\"\n\n\"Sellaisia on olemassa.\"\n\n\"Hiljaa! Tyttö kuuntelee!\"\n\n\"No, kaunis lapsi, mitä maksavat ketjusi?\"\n\nRikissa kohotti hajamielisenä katseensa. \"Kulta on hyvää, minä\nvastaan siitä\", sanoi hän ja katsoi jälleen kirjaansa.\n\nPuotiin astui nuori Akseli, Årstan herra, ja tervehti ritareita.\n\"Herra Pietari Turenpoika\", sanoi hän. \"Minua ilahuttaa suuresti\nnähdä teitä.\"\n\n\"Voin valmistaa teille suuremman esittämällä tämän ritarin.\"\n\n\"Hänen nimensä?\"\n\n\"Åke Hannunpoika!\"\n\n\"Mitä, te elätte!\" huudahti Akseli herra niin ujostelemattomalla\näänellä, ettei se lainkaan osoittanut hänen toivovan päinvastaista.\n\n\"Niin, luvallanne!\"\n\n\"Sen kyllä saatte elääksenne niin kauan kuin mahdollista! Tosin\ntiedän, että olette Tanskan kauhu, mutta olen kuullut teistä myös\nniin monta ritarillista piirrettä, että ne ovat herättäneet ihailuni\nja kunnioitukseni. Pitäisin suurena kunnianani, jos tahtoisitte\nojentaa minulle kätenne.\"\n\n\"Mielihyvällä! Olette varmaankin sangen nuori?\"\n\n\"Kylliksi vanha osatakseni pitää arvossa niiden ansioita, jotka ovat\nminua paljon korkeammalla.\"\n\n\"Olette oppinut sovittelemaan sanojanne!\"\n\n\"Ne ilmaisevat ajatuksiani.\"\n\n\"Viihdytte kai hyvin täällä?\"\n\n\"Liiankin hyvin!\"\n\n\"Ne sanat vaativat selitystä! Sanotaan, että vehkeilette täällä!\"\n\n\"Tiedättekö myös, ketä vastaan?\"\n\n\"Meitä tietysti!\"\n\n\"Ei, sitä en tee!\" Akseli herra purskahti sydämelliseen,\nnuorekkaaseen nauruun. \"Ettekö sitten ymmärrä, että olen aivan\nyksityisluontoisissa valloitushommissa? Mitä minulla on valtiollisten\nriitojen kanssa tekemistä? Isänmaani on Tanska, mutta nyt rakastan\nmyös Ruotsia, sentähden, että...\"\n\n\"_Hän_ on täällä?\"\n\n\"Kuinka voitte sen arvata?\" puuskahti Akseli punastuen.\n\nMolemmat ritarit nauroivat makeasti.\n\n\"Ei, te ette ole vehkeilijä, siitä menen takuuseen!\" huudahti Åke\nherra. \"Kuinka vanha olette?\"\n\n\"Kahdenkymmenen!\"\n\n\"Sitä luulinkin! Rakastatteko ensi kertaa?\"\n\n\"Niin teen!\"\n\n\"Hulluuteen saakka?\"\n\n\"Koko sydämestäni!\"\n\n\"Oikein, se sopii teidän iässänne! Ja rakkauteenne vastataan,\nluullakseni?\"\n\n\"Toivon niin!\"\n\n\"Saako tietää hänen nimensä?\"\n\n\"Ei vielä!\"\n\n\"Hän on teidän arvoisenne?\"\n\n\"Olisinpa vain minä hänen arvoisensa!\"\n\n\"Hyvä, sitä kelpaa kuulla!\"\n\n\"Olette varmaankin tullut tänne puotiin sormuksen takia.\"\n\n\"Sormuksen?\" toisti Akseli herra kalveten.\n\n\"Niin, ettekö käytä sellaista Tanskassa?\"\n\n\"Vihillä, ei ennen, mutta niin kauas emme ole vielä ehtineet.\"\n\n\"Anteeksi\", sanoi Pietari herra, \"miksi kysymykseni sai teidät\nkalpenemaan?\"\n\n\"Sormuksia on monenlaisia.\"\n\n\"Niin, se on totta.\"\n\n\"Ihmeellisiä, salaperäisiä, kuten kaikki tässä maassa.\"\n\n\"Oletteko nähnyt jonkun sellaisen?\"\n\n\"Minulla on se vieläkin.\"\n\n\"Näyttäkää se minulle, pyydän sitä hartaasti!\"\n\n\"Mielihyvällä!\" Akseli herra veti poveltaan pienen pussin, avasi sen\nja etsi sormusta... Se oli poissa.\n\n\"Tämä on noituutta!\" huudahti hän pelästyneenä. \"Missä teillä on\nasuntonne?\" kysyi Åke herra. \"Dominikaaniluostarissa.\"\n\n\"Silloin on asia helposti selitettävissä!\"\n\n\"Se on minulta varastettu nukkuessani.\"\n\n\"Jos se on sama onneton sormus, joka minulla oli kerran kädessäni,\nsaatte kiittää Jumalaa, sillä Hän on pelastanut henkenne.\"\n\n\"Nuori mies, tahdotteko luottaa meihin?\" kysyi Åke herra\nosanottavasti.\n\nAkseli, Årstan herra, näytti aivan kuin puusta pudonneelta; hän ei\nuskonut, että sormus oli kadonnut luonnollisella tavalla. David\nmaisteri oli ainoa, joka tunsi salaisuuden. Oliko hän tehnyt\nvarkauden?\n\n\"Tulkaa mukanani kotiini\", sanoi Pietari herra. \"Meidän täytyy saada\nhäiritsemättä keskustella asiasta.\"\n\nKaikki kolme lähtivät yhdessä puodista. Rikissa juoksi yläkertaan\nkatsomaan heidän jälkeensä.\n\nHän oli kuunnellut keskustelua ainoastaan osittain, mutta kuitenkin\nriittävästi saadakseen selon monista seikoista.\n\nPietari herran ja Akseli herran tunsi hän kyllä, mutta kolmas ritari\noli herra Åke Hannunpoika, sama, josta David maisteri jo kuukausia\nsitten väitti, että paholainen oli vienyt hänet elävänä! Oliko hänet\nitsensä petetty, vai tahtoiko hän pettää muita?\n\nMutta täällä oli puhuttu myös kapinasta...? Ja taasenkin oli mainittu\nDavid maisterin nimi! Nyt muisti hän ne viekkaat kysymykset, joita\ntämä oli hänelle tehnyt, ja yhtäkkiä tunsi hän itsensä kiedotuksi\nverkkoon, josta ei voinut päästä vapaaksi.\n\nMitä välitti hän saamistaan lahjoista, antamistaan lupauksista? Jos\nDavid maisteri oli heittäytynyt vaaroihin, ei hänellä ollut lainkaan\nhalua joutua samaan pulaan. Mitä häntä liikutti hänen kohtalonsa?\n\nUhkasiko jokin vaara Olavi Juhananpoikaa? Maisteri oli antanut\nhänelle kallisarvoisen koristuksen, mitä varten? Rikissa ei saanut\nolla läsnä heidän keskustelussaan. Varmaan uhkasi Olavia vaara?\nMutta millainen? Kuinka saisi hän sen tietoonsa? Rikissan isä\noli matkustanut pois useita viikkoja sitten. David maisteri oli\nhänet neuvonut Hollantiin erään juutalaisen luo, jolla oli runsas\nvarasto kallisarvoisia koristeita ja joka David maisterin vuoksi\nvarmaan antaisi niitä kohtuullisilla hinnoilla. Oli luultavaa, että\nkauppamatka jatkuisi Englantiin, mutta kunnon mies saattoi tehdä sen\ntyynellä mielellä, kun oli jättänyt talonsa ja tyttärensä niin hyvään\nhoitoon.\n\nKohta hänen lähdettyään sai Rikissan veli aivan odottamatta edullisen\npaikan Skaran koulussa, ja nuori tyttö oli aivan yksin, hänen\nsulhasensa oli hänet hylännyt aikoja sitten. Mutta ei pelon tai\nlevottomuuden jälkeäkään hiipinyt hänen sieluunsa; jos todellinen\nvaara uhkasi, oli hän kyllin vahva suojellakseen itseään, uskoi hän.\n\nMietiskellessään, mitä olisi tehtävä, kuuli hän maisterin kulkevan\nedestakaisin kamarissa puodin yläpuolella. Tämä oli laitattanut\nsen pieneksi laboratoriksi, ja nyt, arveli Rikissa, keitteli hän\nparhaallaan lemmenjuomaa, jonka antaisi Kristina neitsyelle.\n\nRikissan suunnitelma oli pian tehty! Hän tahtoi itse viedä\nKristinalle kallisarvoisen käsikirjoituksen, ja sattuma sai määrätä,\nmitä hän sanoisi hänelle.\n\nMutta oliko varmaa tai edes luultavaa, että hän sen jälkeen palaisi\nnykyiseen kotiinsa...? Rikissasta tuntui, että hän seisoi elämänsä\nkäännekohdassa, ja kuten kaikki lujat luonteet, ei hän ollut\nvastahakoinen vaihteluun.\n\nMutta kuka sitten pitäisi huolta puodista ja tavaroista? Siellä\nsäilytettiin hänen isänsä koko omaisuus, siis hänenkin omaisuutensa,\nja Rikissa oli oppinut tuntemaan rahan arvon.\n\nSilloin sattuivat hänen silmänsä kahteen suureen rautalaatikkoon,\njotka olivat rinnakkain eräässä huoneen nurkassa. Hänen isänsä oli\nkerran näyttänyt, mihin tarkoitukseen ne olivat aiotut. Kun hän\npainoi erästä seinässä olevaa nappia, avautui siihen niin suuri\naukko, että laatikot sangen helposti saattoi työntää sinne; nappula\nvedettiin pois, ja seinä oli jälleen ennallaan. Hän teki nopean\nkokeen, ja nähtyään, että se onnistui, oli hänen lähin huolensa\nkerätä kaikki kalleudet laatikkoihin. Kaikkein kallisarvoisin koriste\noli tosin poissa, mutta sehän oli Olavilla ja tämän oli annettava se\ntakaisin hänelle.\n\nHän kuuli, kuinka työpajassa tehtiin työtä, mutta siellä oli\nainoastaan vähäarvoisia esineitä. Kuitenkin nouti hän sieltä yhtä ja\ntoista, vei toisia laitettavaksi ja sanoi, että hän mahdollisesti\nerään huviretken tähden sulkee puodin huomiseksi.\n\nKun kaikki tyyni oli pantu säilytyspaikkaansa, työnnettiin laatikot\npaikoilleen, mutta kun seinä oli laitettu ennalleen, ei hän unohtanut\nviimeistä varokeinoa, vaan kiersi nappulan irti. Sen jälkeen ei\nterävinkään silmä voinut keksiä salaisuutta.\n\nRikissa veti helpoituksen huokauksen; nyt oli hän varma kaikkiin\nnähden -- David maisteriinkin.\n\nTämä oli lakannut liikuskelemasta ylhäällä, hänen saattoi siis minä\nhetkenä tahansa odottaa tulevan alas... voisipa vain saada hänet\npuhumaan!\n\nNyt narisivat portaat, valonsäde pilkahti oven raosta, se aukeni\nja maisteri astui sisään. Hän piti kynttilää toisessa kädessään ja\npulloa toisessa.\n\n\"En luule koskaan onnistuneeni paremmin!\" sanoi hän tyytyväisesti\nmyhäillen.\n\n\"Mitä ominaisuuksia tällä juomalla on?\"\n\n\"Se valaa tulta suoniin!\"\n\n\"Ja herättää rakkauden?\"\n\n\"Vastustamattomasti!\"\n\n\"Antakaa se minulle!\"\n\n\"Sinun täytyy katsoa, että neitsyt juo juoman.\"\n\n\"Mihin aikaan hän tulee -- Olavi Juhananpoika?\"\n\n\"Kymmenen aikaan.\"\n\n\"Onko hänellä vapaa pääsy neitsyen luo?\"\n\n\"Silloin on lukutunti.\"\n\n\"Minä olen siis siellä kahdeksan ajoissa.\"\n\n\"Hyvä on!\"\n\n\"Mutta kun he jäävät kahdenkesken, mitä silloin tapahtuu?\"\n\n\"Nuori mies tunnustaa rakkautensa.\"\n\n\"Ja mikä on tarkoitus?\"\n\n\"Kääntää Akseli herran sydän kevytmielisestä tytöstä pois ja antaa\nSten Kristerinpojalle puheenaihetta moniksi päiviksi ja viikoiksi.\"\n\n\"He tulevat siis olemaan läsnä?\"\n\n\"Lymyssä, tietysti!\"\n\n\"Teillä on siis kätyreitä kaikkialla?\"\n\n\"Huonosti olisivatkin muuten asiat!\" Rikissa oli saanut tietää mitä\nhalusi, mutta kun hän tahtoi mennä huoneeseensa, sanoi maisteri, että\nhän odottaa kotona viimeistään kymmeneen asti saadakseen tietää,\nkuinka kaikki oli käynyt.\n\n\"Minä suljen puodin koko päiväksi\", sanoi Rikissa, \"ja voi hyvin\nsattua, että keksin jotakin hauskempaa, enkä palaakaan tänne\nyksinäisyyteen\".\n\n\"Sitten tulen sinua tapaamaan linnan luo.\"\n\n\"Tehkää niin, jos teitä haluttaa!\" Mutta kun Rikissa saapui\nhuoneeseensa, oli hänen mahdoton mennä levolle. Ajatukset risteilivät\nhänen päässään; mitä sanoisikaan hän neitsyelle...? Ja jollei tämä\nuskoisi, vaan kenties ajaisi hänet pois... Tai jos hän rakasti Olavia?\n\nMitä Rikissa tiesi säätyrajoista! Hänelle ei merkinnyt mitään muu\nkuin sydämensä ääni, ja ainoastaan sitä hän kuunteli.\n\nPuoleksi pukeutuneena heittäytyi hän vuoteeseen ja koetti nukkua.\nSekavat kuvitelmat ounastelivat hänen mielessään -- hän heräsi\nsiihen, että oli näkevinään vanhan noidan sulkevan Olavin luisevaan\nsyliinsä.\n\nOli jo päivä ja hän hypähti äkkiä pystyyn. Kello näytti viittä.\nPuku, jota hän aikoi käyttää, oli jo laitettu valmiiksi. Se oli\nhieno, harmaa villapuku, mutta vyötärön ympärillä oli hänellä mustat\nsamettiliivit, joita pitivät kiinni suuret hopeasolet. Kääriytyneenä\nyksinkertaiseen vaippaan, kiharaisen pään peittona valkoinen\nhuntu ja kallisarvoinen kirja kainalossaan, lähti hän taipaleelle\nlevottomuudesta pamppailevin sydämin.\n\nJuuri astuessaan ulos portista kuuli hän maisterin avaavan\nikkunaluukun ja huutavan hiljaa hänen nimeänsä, kaksi, kolme\nkertaa. Mutta hän ei ollut kuulevinaan mitään; hänestä tuntui,\nettä sen miehen näkeminen tahraisi ne kuvat, jotka täyttivät hänen\najatuksensa, ja hän kiiruhti yhä enemmän askeleitaan. Hän riensi\nkohden tuntematonta, jolle mielikuvitus loi ihanimmat värinsä.\n\nRikissan tarvitsi ainoastaan ilmoittautua, ja Kristina neitsyt päästi\nhänet heti puheilleen.\n\nTämä tuli ystävällisesti häntä vastaan ja kysyi mitä hän halusi.\n\nRikissa antoi kirjan.\n\nKristina näytti kummastuneelta, mutta kun hän avasi kirjan ja tunsi\nsen sisällön, silloin loistivat hänen silmänsä ilosta, hän painoi\nsitä rintaansa ja huuliaan vasten ja sanoi, ettei hän olisi voinut\nsaada rakkaampaa lahjaa.\n\n\"Kuinka kaunis hän on!\" ajatteli Rikissa itsekseen.\n\n\"Eikö totta\", sanoi Kristina, \"lahja tulee rakkaalta Olaviltani?\"\n\n\"Niin... häneltä...!\"\n\n\"Miksei hän ole sitä tuonut itse?\"\n\n\"Se tuli vasta tänään valmiiksi, ja...\"\n\n\"Ettekä tahtonut antaa minun olla kauemmin sitä ilman? Sanomme sen\nOlaville, hän tulee muutaman tunnin kuluttua. Jos tahdotte odottaa\nsiihen asti, niin esitän puolustuksenne! Sillaikaa tahdon lukea\nteille, arvaan, ettette osaa tehdä sitä itse.\"\n\n\"Jalo neiti, minulla on teille tehtävänä hirveä tunnustus.\"\n\n\"Tunnustus?\"\n\n\"Teitä uhkaa vaara!\"\n\n\"Millainen?\"\n\n\"Se ei uhkaa ainoastaan teitä, vaan myös jaloa kasvatusäitiänne,\nkenties koko maatakin.\"\n\n\"Tahdotteko ilmoittaa sen hänelle?\"\n\n\"Kyllä, sen tahdon!\" vastasi Rikissa varmasti. Kristina vei hänet\nmukanaan, ja Märta rouvalle kertoi Rikissa mitä tiesi aiotusta\nkapinasta ja sen tarkoituksesta; mutta se nyt oli vain hänen\nsattumalta kuulemaansa tai arvailemaansa.\n\n\"Olisiko herra Pietari Turenpoika tiennyt tämän eikä ilmoittanut\nsiitä minulle?\" sanoi Märta rouva epäillen.\n\n\"Akseli Årstan herra se...\"\n\n\"Tietääkö sen hänkin?\" puuskahti Kristina.\n\n\"Hän kertoi siitä Pietari herralle ja jalolle ritarille, herra Åke\nHannunpojalle.\"\n\n\"Åke Hannunpojalle! Onko hän täällä kaupungissa?\"\n\n\"On, jalo rouva!\"\n\n\"Sinullapa on merkillisiä uutisia, tyttö. Tahdon heti lähettää\nnoutamaan Pietari herraa, hän on ainoa, joka voi antaa valoa tähän\nasiaan.\"\n\nMutta kun molemmat tytöt olivat jääneet kahden, heitti Rikissa pois\nkaiken umpimielisyyden. Hän kertoi, kuinka hän päivä päivältä oli\nyhä enemmän kiintynyt Olaviin, mutta hän ei ollut ymmärtänyt sitä\nennenkuin saatuaan tiedon, että nuoren miehen sydän kuului toiselle.\n\n\"Kenelle niin?\" kysyi Kristina.\n\n\"Teille, jalo neitsyt!\"\n\n\"Me molemmat rakastamme toisiamme Jumalassa!\" vastasi Kristina.\n\n\"Hänen rakkautensa on maallista!\" sammalsi Rikissa.\n\n\"Nyt herjaatte häntä!\"\n\n\"Onko rakkaus rikos?\"\n\n\"Jos se tapahtuu toisin kuin pyhimykset sallivat, on se todellakin\nsuuri synti.\"\n\n\"Älkää vihastuko häneen!\" pyysi Rikissa. \"Teidän näkemisenne on kova\nkiusaus.\"\n\n\"Silloin vapautan hänet siitä.\"\n\n\"Se surettaa häntä enemmän kuin hän voi kestää.\"\n\n\"Mitä muuta voin tehdä?\"\n\n\"Kääntää hänen sydämensä toisen puoleen!\"\n\n\"Sen voi Jumala yksin!\"\n\n\"Hänen pyhimyksensä voivat myös tehdä sen!\"\n\n\"Sinä rakastat häntä suuresti?\"\n\n\"Enemmän kuin voin sanoa!\"\n\nMärta rouva palasi, ja Kristina kertoi, mitä hänelle oli uskottu.\n\n\"Se häpeämätön!\" huudahti Märta rouva. \"Kenpä tietää, eivätkö\nvihollisemme perusta jo siihen suunnitelmiaan!\"\n\n\"He tekevät niin!\" vastasi Rikissa kiihdyksissään, ja sitten kertoi\nhän, että Akseli Årstan herra ja Sten Kristerinpoika kuuntelisivat\nsalassa sitä rakkaudentunnustusta, jonka tekemiseen Kristina\nneitsyelle Olavia oli kehoitettu.\n\n\"Akseli Årstan herra!\" toisti Kristina. \"Onko mahdollista, että hän\nepäilee minua?\"\n\n\"Hänen on pakko!\" huudahti tyttö. \"Tämä juoma\" -- hän otti pullon\nesiin -- \"olisi minun saatava teidät ottamaan, ja siinä on voima,\njoka taivuttaa sydämenne Olaviin!\"\n\n\"Sitä ei voi mikään maailmassa!\" vastasi nuori neitsyt ylpeästi.\n\"Kaatakaa juoma pikariin, minä näytän teille, että voin tyhjentää sen\nilman vaaraa! No, miksi viivyttelette?\"\n\n\"Ei\", sanoi Märta rouva. \"Sinä et saa!\"\n\n\"Miksi en, äiti? Luuletko, ettei Jumala suojele minua?\"\n\n\"Se on hänen kiusaamistaan!\"\n\n\"Ei, se on uskon voimaa! Se on voiton varmuutta!\" Ja hän tempasi\npullon neuvottoman Rikissan kädestä, kaasi sisällön pikariin ja\ntyhjensi sen viimeiseen pisaraan.\n\n\"Tulkoon nyt Olavi!\" sanoi hän halveksuvasti.\n\n\"Kunpa et vain joutuisi katumaan, lapsi! Näillä taikajuomilla on\nväliin hirveä vaikutus.\"\n\n\"Minä en niitä pelkää.\"\n\nMuuan palvelija ilmoitti, että Pietari Turenpoika ja Akseli Årstan\nherra pyrkivät puheille.\n\n\"Hänkin?\" sanoi Kristina punastuen.\n\nPietari herra riensi tyynnyttämään Märta rouvan hätäilemistä.\nHän kertoi, mihin toimenpiteihin oli jo ryhdytty tyyneyden\nsäilyttämiseksi; mutta tärkeintä kaikista olisi, että onnistuttaisiin\nvangitsemaan vaarallinen yllyttäjä ja vehkeilijä, David maisteri.\n-- Tälaikaa oli Akseli herra kääntynyt kauniin neitsyen puoleen.\nLieneekö hän tänään osannut paremmin sovitella sanansa vai tekikö\ntaikajuoma vaikutuksensa, vaikkei Kristina sitä tahtonut myöntää?\nNeitsyt hymyili hänelle, ei vetänyt pois kättä, johon hän oli\ntarttunut, ja vastasi vihdoin ujosti, myöntäen hänen pyyntöönsä saada\npuhutella Märta rouvaa.\n\nNuori mies oli liian onnellinen ollakseen käyttämättä niin suotuisaa\nmielialaa hyväkseen, ja hetkisen kuluttua seisoivat nuoret\näskenkihlatut käsi kädessä ja ottivat vastaan Pietari herran ja Märta\nrouvan onnentoivotukset.\n\nRikissa oli vielä huoneessa hänkin, kukaan ei kiinnittänyt häneen\nhuomiotaan. Kaikki, mitä hän oli nähnyt, oli herättänyt hänen\nihmettelyään; oli kuin hän näkisi jonkin toisen maailman. Kun\nKristina kihlautui tanskalaiselle aatelismiehelle, toteutui siten\nhänen rakkain toivomuksensa, mutta kuitenkin tuntui hänestä,\nikäänkuin välimatka pitenisi Olavin ja hänen välillään.\n\nTaasenkin astui sisään muuan palvelija ja ilmoitti, että lukutunti\noli käsissä.\n\nKristinan silmät välähtivät; hän heitti päänsä ylpeästi taaksepäin\nsanoen: \"Seuratkaa minua kaikki! Rangaistus on tuleva sellaiseksi\nkuin on ollut rikoskin!\"\n\n\"Mikä on tarkoituksesi?\" kysyi Märta rouva. \"Onneni tähden rukoilen\nrikollisen puolesta\", sanoi Akseli herra lempeästi.\n\n\"No, hyvä sitten, tahdon olla sääliväinen; paljon lempeämpi kuin hän\nansaitsee!\" sanoi Kristina luoden katseen Rikissaan. Kun tämä hänen\nviittauksestaan lähestyi, kuiskasi hän: \"Sinä rakastat häntä?\"\n\n\"Niin, jalo neiti!\"\n\n\"Seuraa sitten minua!\"\n\nTietämätönnä siitä, mitä oli tapahtunut, kokonaan järjettömän\nintohimonsa elähyttämänä ja lujasti päättäneenä ilmaista sen,\noli Olavi tavalliseen aikaan astunut lukuhuoneeseen. Hän oli\niloinen, kun neitsyt ei ollut vielä siellä, hän tarvitsi aikaa\ntyyntyäkseen. Kallisarvoinen koristus, joka hänellä oli hallussaan,\noli ihmeellisellä tavalla lisännyt hänen rohkeuttaan ja hälventänyt\nhänen epäilyksiään. Hän ei tuntenut mitään pelkoa, että ainaiseksi\nmenettäisi onnen joka päivä nähdä Kristinaa ja oleskella hänen\nläheisyydessään.\n\nNyt kuuli hän ääniä, useampia henkilöitä lähestyi. Ovi avautui, hän\nnäki ainoastaan Kristinan, mutta tämä ei ollut kaltaisensa; niin\nylpeänä ja kylmänä ja ynseänä ei hän ollut nähnyt häntä koskaan ennen.\n\nNeitsyt piti kirjaa kädessään, eikä Olavi voinut tukehduttaa\ntyytyväisyyden tunnettaan.\n\n\"Tämä on työ, joka on teille kunniaksi, Olavi Juhananpoika\", sanoi\nhän. \"Oletteko aikonut sen minulle?\"\n\n\"Olen, jalo neitsyt:\"\n\n\"Ennenkuin otan sen vastaan, kysyn teiltä, oletteko sitä tehdessänne\npitänyt ajatuksenne niin puhtaina, että pelottomasti olisitte voinut\nantaa Jumalan ja ihmisten lukea ne.\"\n\n\"Olen vaivainen syntinen ihminen!\" Nämä sanat, jotka lausuttiin\ntodellisella nöyryydellä, eivät jättäneet tekemättä vaikutustaan\nnuoreen, ylpeään tyttöön.\n\n\"Niin minäkin olen!\" vastasi hän vienolla äänensävyllä. \"Ja tiedän\nhyvin, että jos siinä olisi jotakin saastuttavaa, ette tahtoisi antaa\nsitä minulle.\" Olavi kumarsi syvään. \"Tahdotteko maksaa velkanne\nminulle?\"\n\n\"Niin tahdon!\"\n\n\"Antakaa sitten minulle se, mitä pidätte vähimmässä arvossa!\"\n\n\"Vähimmässä...?\" Kristina katsoi tutkivasti häneen.\n\n\"Jalo neiti, teidän kihlattunanne lienee minulla oikeus suorittaa\nvelkanne\", puuttui Akseli herra puheeseen.\n\nOlavi ei kohottanut päätänsä, mutta hänen poskensa kävivät\nkalmankalpeiksi.\n\n\"Kiitän teitä!\" vastasi Kristina. \"Mutta tällä kertaa tahdon tehdä\nsen itse!\"\n\n\"Te olette jakanut paljon tietoja minulle ja hovineitsyilleni, Olavi\nJuhananpoika\", sanoi Märta rouva. \"Ja se velka on suurempi kuin minä\nvoin maksaa.\"\n\n\"Kiitän teitä, jalo rouva!\" vastasi rikollinen.\n\n\"Tunnustan velkani minäkin!\" huudahti Kristina kiihkeästi. \"Ja nyt,\nkun työ on päättynyt, on siitä tehtävä tili... Mutta lasku ei ole\nvielä oikein selvä\", sanoi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä...\n\"Onko totta, että... olette tullut tänään... tunnustaaksenne\nrakkautenne.\"\n\nNuoren miehen kasvot kävivät vaaleiksi kuin lumi, mutta hän katsoi\nvakavasti neitsyeen ja vastasi:\n\n\"Kyllä, jalo neiti, se on totta!\"\n\n\"-- -- tälle nuorelle tytölle?\" jatkoi Kristina, tarttuen Rikissan\nkäsivarteen. \"Te tiesitte, että hän toisi kirjan tänne, ja nyt\ntahdoitte pyytää minun puoltosanaani?\"\n\n\"En\", vastasi Olavi kohottaen päänsä. \"Nyt te erehdytte! Minä\nrakastin korkeasukuista neitsyttä, en hänen sukuperänsä tai\nkauneutensa tähden, vaan niiden tavattomain lahjojen, jotka\nJumala on pannut hänen sieluunsa. Hän näytti minusta puhtaimmalta\nja ihanimmalta kaikista taivaan tähdistä, ja minä palvoin häntä\nkuin pyhimystä. Silloin houkuttelivat kiusauksen äänet! Äänet\nomassa povessani voin vaientaa sanoen: 'Loitotkaa minusta!' Mutta\nulkonaiset, ne pettivät minut, ne panivat taikakeinon käteeni. Kas,\ntässä!\" -- Hän otti kallisarvoisen kiven ja antoi sen Rikissalle.\n\"Ottakaa se takaisin! Minä hullu saatoinkin uskoa, että taivaan\nkipinä sallisi itseään kiinnittää mihinkään maalliseen! Minä hullu\nuskoin, että jos vilpittömästi tunnustaisin syntini kuten pyhimyksen\nedessä, niin olisi hän ensimäinen ojentamaan minulle kätensä\nsovitukseksi! Minä seitsenkertaisesti hullu, joka en ymmärtänyt,\nettei maan päällä ole niin korkeaa ja puhdasta rakkautta, ettei se\nkatsoisi persooniin.\"\n\nHuoneessa vallitsi haudanhiljaisuus.\n\n\"Olen kenties tehnyt teille väärin!\" sanoi Kristina. \"Ja se surettaa\nminua syvästi.\"\n\n\"Ei, neitsyt; olette ainoastaan astunut alas maahan. Julistakaa nyt\ntuomionne!\"\n\n\"Älkää soimatko minua, jos olen tehnyt väärin!\"\n\n\"Sitä en tee!\"\n\n\"Ja ottakaa tämä kukkaro pieneksi hyvitykseksi!\"\n\nOlavi otti sen vastaväitteittä. \"Saanko nyt mennä?\"\n\n\"Sanokaa, mitä haluatte!\" virkkoi Märta rouva. \"Minä teen siitä\nanomuksen valtionhoitajalle.\"\n\n\"Minut on kutsuttu pitämään luentoja Upsalaan ja lähden sinne.\"\n\n\"Kun milloin käytte Tukholmassa, niin muistakaa, että täällä on\nteillä ystäviä, jotka ilolla näkevät teidät jälleen!\" lisäsi jalo\nrouva ojentaen hänelle kätensä suudeltavaksi.\n\nHän kumarsi sitten Kristinalle.\n\n\"Ei!\" huudahti tämä. \"Niin emme saa erota! Vaikka olenkin vaipunut\nalas siitä korkeudesta, johon olitte minut kohottanut, täytyy minun\nsitä elävämmin tuntea syyllisyyteni teitä kohtaan. Ottakaa käteni,\nsanokaa, että annatte anteeksi!\"\n\n\"Kaikesta sydämestäni!\" vastasi Olavi vieden käden huulilleen.\n\nMutta vedettyään kätensä takaisin tunsi Kristina, että se oli kostea\nnuoren miehen kyynelistä.\n\nAkselin ja Olavin jäähyväiset toisilleen olivat ystävälliset, mutta\nkenties hieman kainostelevat edellisen ja sangen kursastelevat\njälkimäisen puolelta.\n\nPietari herra puristi hänen kättänsä ja sanoi toivovansa, että he\npian tapaavat toisensa Upsalassa.\n\nSyvästi kumartaen poistui Olavi huoneesta.\n\n\"Emme tunteneet sitä miestä!\" sanoi Märta rouva.\n\n\"Kukaan ei ole tehnyt hänelle niin väärin kuin minä!\" puuskahti\nKristina kiihkeästi.\n\n\"Annan hänelle anteeksi hänen rakkautensa, sillä minun on kiittäminen\nhäntä onnestani\", virkkoi Akseli herra.\n\nPietari herra neuvotteli Märta rouvan kanssa niistä varokeinoista,\njoihin oli ryhdyttävä. Molemmat tiesivät, että kavaltaja oli Sten\nKristerinpoika. Hän oli ollut saapuvilla edellisissä neuvotteluissa,\nsalaliittolaiset olivat siis hänen kauttaan saaneet tietoonsa,\nettei rauhanystävillä tätä nykyä ollut menestyksen toiveita,\nmutta ei sentään ollut luultavaa, että he tykkänään luopuisivat\nhyökkäyssuunnitelmastaan, erittäinkin kun voimat olivat kootut.\nParasta oli siis olla varuillaan.\n\nMutta välttääkseen iskua tarvitsee tietää, mistä se tulee. Linnan\npuolustusjoukko oli vähäinen; monet seikat viittasivat siihen, että\nsenkin keskuudessa oli pettureita, ja porvariston, kauppiasten\nja työmiesten keskuudessa, missä olivat ruotsin- ja missä\ntanskanmieliset?\n\nJa kuka oli johtaja? Kaikista merkeistä päättäen Akseli, Årstan\nherra, tai oliko hän vain kylttinä, ja oliko kenties joku toinen\ntakana?\n\nKaikki keskustelut nuoren miehen kanssa viittasivat siihen että niin\noli laita.\n\n\"Tulin tänne valloittamaan\", sanoi hän. \"Ja niin pistettiinkin minut\nitseni kahleihin!\"\n\nEnempää ei hän tahtonut sanoa. \"Minun täytyy palata Tanskaan\", lisäsi\nhän. \"Älkää pakoittako minua isänmaatani kavaltamaan!\"\n\nHänelle ei tehty mitään kysymyksiä, mutta kun hän puhui David\nmaisterista, sanoi hän olevansa vakuutettu, että mies oli petturi,\nmille puolelle asettuikin.\n\nPietari herra kiinnitti siihen huomiotaan, ja kuinka vähän hän David\nmaisteria tunsikin, katsoi hän varovaisuuden vaativan, että hänen\npersoonansa otettiin talteen.\n\n\"Dominikaaniluostarissa käy hän joka päivä\", sanoi Akseli herra. \"Sen\njälkeen, mitä on tapahtunut, koettanee hän varmaankin kuristaa minut.\nSanotaan hänen oppineen sen tempun Venäjällä, ja ehdotan, että otatte\nhänet kiinni minun luotani, mieluimmin ennenkuin hän on toteuttanut\nhankkeensa.\"\n\n\"Teidän on tänään muutettava linnaan\", sanoi Märta rouva. \"Mutta\nolisi toivottavaa, ettei David maisteri saisi sitä tietoonsa.\"\n\nPietari herra ehdotti muutamia varotoimia ja riensi sitten\nneuvoskamariin uusiin neuvotteluihin.\n\nKukaan ei ollut kiinnittänyt huomiotaan Rikissaan, kukaan ei nähnyt,\nkun hän hiljaa ja huomaamatta kuin varjo hiipi ulos huoneesta.\n\nHän oli epätietoinen, minnepäin suuntaisi askeleensa. Kotiin ei\nhän tahtonut palata. Ehdittyään linnan porttiholviin huomasi hän\nDavid maisterin. Tämä odotti häntä, mutta näytti samalla pelkäävän\ntulevansa huomatuksi, sillä kun vastakkaiselta taholta kuului\naskeleita, vetäytyi hän piiloon erääseen ikkunakomeroon.\n\nRikissa käytti hetkeä hyväkseen, juoksi ohitse kuulematta maisterin\nhuutoja, eteenpäin, yhä eteenpäin, välittämättä mihin meni.\n\nNiin pakenee ahdistettu naarashirvi ajajoitaan. Rikissa ei voinut\npäästä niitä pakoon, sillä hän kantoi niitä omassa povessaan; ne\nolivat hyljätty rakkaus, epäluulo ja itsensä halveksiminen.\n\nPyhän Klaaran luostarin näkeminen herätti hänet tajuunsa. Hän ei\ntiennyt, kuinka oli tullut tänne. Tosin oli hän nähnyt ihmisiä\nvilahtelevan ohitseen, hänellä oli himmeä tuntemus, että he olivat\nkatsoneet hänen jälkeensä, puhutelleet häntä, mutta kaikki tyyni\noli kuin unta. Nyt muisti hän, että hänellä oli muuan tuttava Pyhän\nKlaaran luostarin nunnien joukossa; tämä voisi hänet kätkeä. Ja niin\nsoitti hän kelloa.\n\nPortinvartiatar avasi heti.\n\n\"Sisar Agneta!\" läähätti Rikissa.\n\nNunna tähysteli hänen pukuaan; se viittasi säätyläisnaiseen, mutta\npaljas pää ja koko hänen hämmentynyt esiintymisensä vaikutti, että\nnunna epäröi päästää häntä sisään.\n\nRikissa pani merkille hänen tutkistelunsa. \"Minun täytyy puhutella\nhäntä!\" huudahti hän. \"On kenties kysymys hengestäni!\"\n\n\"Seuratkaa sitten minua!\" vastasi nunna ja vei hänet\nkeskusteluhuoneeseen.\n\nNuori tyttö vaipui penkille; hänelle kerrottiin, että sisar Agneta\noli rukouksissa, ja hänen täytyi odottaa.\n\nKun virta nousee yli äyräidensä, murtuvat padot. Hillitön luonne\nja raju suru mursivat yhdessä hänen vastustusvoimansa. Päätös\nolisi kuitenkin ollut epätietoinen, ellei hyväätekevä pyörtymys\nolisi vienyt hänen tajuntaansa. Sellaisessa tilassa nunnat hänet\nlöysivät. Kun Rikissa heräsi, havaitsi hän olevansa mitä hellimmän\nhuolenpidon esineenä. Hänet oli pantu vuoteeseen. Muuan nunna valeli\nhänen päätänsä, toinen lämmitteli hänen jalkojaan, kolmas piteli\nhänen kättänsä, kun taasen neljäs pyysi häntä ottamaan tarjoamansa\nvahvistavan lääkkeen. Rikissa teki mitä pyydettiin ja paneutui sitten\njälleen pitkäkseen.\n\nEi nukkuakseen, vaan ajatellakseen!\n\nSitä paitsi hän pelkäsi. Hän ei tahtonut ilmaista mitään. Mutta tämä\nrakkaus, tämä osanotto teki hänelle hyvää. Se oli jotakin uutta\nhänelle! Mitähän, jos hän jäisikin tänne... ainaiseksi? Ei, sitä hän\nei tahtonut! Mutta mihin, mihin hän menisi?\n\n\"Luulen, että hän on nukkunut!\" kuuli hän muutaman nunnista sanovan.\n\"Jättäkäämme hänet yksin!\"\n\nJuuri sitä hän toivoikin, ja hän makasi liikkumatonna, vahvistaakseen\nheitä tässä aikomuksessa.\n\nVihdoinkin olivat kaikki poissa! Nyt saattoi hän katsella\nympärilleen, nähdäkseen, kuinka kolkko pieni huone oli... Ei, ei, hän\nei tahtonut ruveta nunnaksi. Mutta mihin hän sitten ryhtyisi?\n\nHän oli nyt näkevinään David maisterin edessään... Hänen täytyi\nnauraa miekkoselle, tämä näytti melkein pelokkaalta, ja hän tunsi,\nkuinka sappi paisui hänen povessaan. Kuinka hän vihasikaan sitä\nmiestä! Mutta mitä oli tämä tehnyt hänelle? Antanut hänelle lahjoja\nylenmäärin, täyttänyt kaikki hänen toivomuksensa, imarrellut häntä,\nsuosinut hänen heikkouksiaan.\n\n\"Hän on minun salainen viholliseni\", tuumi hän itsekseen. \"Minä olen\nainoastaan hänen tahtonsa välikappale.\"\n\nHän muisti, kuinka tämä mies oli kehoittanut häntä valehtelemalla\nvapautumaan isänsä nuhteista, kuinka hän oli muuttunut\nseurustellessaan hänen kanssansa... Ennen oli hän ollut ainoastaan\noikukas ja uhmaileva. Nyt oli hän muuttunut veikisteleväksi; syntiset\najatukset ja halut olivat hiipineet hänen sieluunsa, ja ainoastaan\nsynnynnäinen ylpeys ja viisaat laskelmat olivat häntä estäneet\nantamasta niille perään.\n\nSitten ilmestyi jälleen Kristinan kuva hänen sielunsa silmien eteen.\nOlavi oli hänelle jakanut tietoja, hän oli kenties yhtä oppinut\nkuin opettajansakin... Tämä se oli voittanut Olavin rakkauden ja\nihailun...?\n\nNo hyvä, mikäs esti Rikissaakaan!\n\nHänen täytyi etsiä jotakin hommaa, joka tyynnyttäisi ja kiinnittäisi\nhänen ajatuksiaan. Mitä parempaa hän voisi valita kuin sen, jolla\nsaavuttaisi Olavin kunnioituksen, kenties ihailun! Kukapa tiesi mitä\ntulevaisuus saattoi tuoda mukanaan. Hän oli rikas, sangen rikas.\n\nKoristus, jonka Olavi oli antanut hänelle takaisin, -- mihin oli hän\nsen pannut?... Hän etsi innokkaasti taskuistaan -- vihdoinkin löysi\nhän sen. Se jo yksinään oli pieni omaisuus. David kenties vaatisi\nsitä. Ei koskaan hän sitä anna -- hän tahtoi lisätä aarteitaan; ne\ntulevat kerran olemaan hänelle tarpeen.\n\n\"Joko kärsii hän kovia ahdistuksia tai on hän kovin sairas\", kuuli\nhän jonkun henkilön kuiskaavan toiselle aivan lähellään.\n\n\"Toivoisin, että saisimme pitää hänet täällä aina\", vastasi kolmas.\n\n\"Onko hän rikas?\"\n\n\"Kylliksi, ettei häntä ole ajettava pois!\"\n\n\"Silloin teemme minkä voimme.\"\n\nJa siitä pitäen sai hän yhä suurempaa huolenpitoa ja hellempää\nvaalintaa osakseen.\n\nSeuraavana päivänä saattoi Rikissa jo nousta vuoteesta.\n\nSisar Agneta oli alituiseen hänen luonansa, puhui luostarin rauhasta\nja siitä sanomattomasta onnesta, että sai aina olla samanhenkisten,\nhurskaiden sielujen parissa.\n\nRikissa oli yhtä mieltä ja sanoi, että jollei hänellä olisi tyttären\npyhiä velvollisuuksia täytettävänään, heittäytyisi hän ilolla kirkon\nsyliin.\n\nMutta sitten rohkeni hän tiedustaa, eikö hän isänsä kotiutumiseen\nsaakka saisi asuntoa luostarin muurien sisällä.\n\nTämä oli jotakin, mitä sallittiin ainoastaan hyvin nuorille tytöille,\nluultavasti sentähden, ettei heidän luultu pystyvän käsittämään\nolosuhteita. Rikissan pyyntö olisi sentähden epäilemättä hylätty,\njollei olisi otettu lukuun etuja, jotka muuten pelättiin menetettävän.\n\nPieni kamari portinvartiahuoneen takana saatettiin luovuttaa. Täten\nsai hän myös tilaisuuden mennä luostarista ulos milloin halutti\nherättämättä pahennusta hurskaiden sisarien keskuudessa.\n\nRikissa otti heti huoneensa haltuunsa. Pienellä rahalahjalla teki hän\nportinvartiattaren ystäväkseen ja uskotukseen; tämä lainasi hänelle\nvaipan, ja illanhämyssä lähti hän aivan yksin luostarista.\n\nHän tunsi itsensä vennonvieraaksi, joka on luvattomilla teillä,\nkun hän pimeänhämyssä hiipi isänsä taloon. Suuri oli hänen\nhämmästyksensä, kun hän näki kaikki ikkunaluukut sulettuina. Työpajan\nikkuna oli pihalle päin, mutta hän saattoi päästä sinne pienestä\ntakaportista. Onneksi oli se ainoastaan painettu kiinni eikä\nsalvattu. Hän avasi sen hiljaa, astui pihalle ja tähysteli sulettuja\nikkunaluukkuja. Koko talossa oli aivan pimeää ja aivan hiljaista; työ\noli siis lakannut, mutta kenen käskystä?\n\nEi tietenkään kenenkään muun kuin David maisterin!\n\nHänellä täytyi olla sen tehdessään joku tarkoitus.\n\nOvi oli sulettu, mutta kellarikäytävän kautta saattoi päästä taloon.\n\nKun Rikissa avasi kellarin oven, ammotti musta kuilu häntä vastaan,\nmutta vaikkei hän suinkaan ollut arka ja vaikka hän oli lukemattomia\nkertoja juossut tätä tietä pimeässä, tunsi hän nyt kuitenkin\nkäsittämätöntä pelkoa ja sulki oven jälleen.\n\nSilloin oli hän kuulevinaan hiipiviä askelia sekä edessään että\ntakanaan, ja silmittömästi pelästyneenä riensi hän takaportista\nkadulle. Hänestä tuntui, että joku seurasi hänen kintereillään.\n\n\"Seis!\" huusi miesääni.\n\nÄäni oli tuntematon. Hän totteli epäröiden.\n\n\"Onnittelen teitä, sillä teillä on yhtä vahvat keuhkot kuin\njalkannekin ovat nopeat\", sanoi mies.\n\n\"Mitä tahdotte?\"\n\n\"Ensin hieman hengähtää, sitten kysyä syytä, miksi kultasepän talo ja\npuoti pidetään sulettuina.\"\n\n\"Sitä en tiedä.\"\n\n\"Mutta kun tulette sieltä, lienee teillä jotakin tekemistä sisällä\nolevien ihmisten kanssa.\"\n\n\"Tiedän, että mestari on matkoilla.\"\n\n\"Kauppa on kuitenkin jatkunut!\"\n\n\"Onpa tainnut!\"\n\n\"Hänen sorja tyttärensä sitä on jatkanut, mutta nyt on kadonnut hän\nja kaikki muut.\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitatte?\"\n\n\"Puoti on eilen ryöstetty typötyhjäksi.\"\n\n\"Kuka on ryöstänyt?\"\n\n\"Lempo, luullakseni.\"\n\n\"Tai kenties varkaat.\"\n\n\"Työmiehet ovat selittäneet, etteivät varkaat ole voineet päästä\nsisään.\"\n\n\"Tiedetäänkö mitään hänestä -- tytöstä?\"\n\n\"Hän on luultavasti lähtenyt ystävänsä mukaan!\"\n\n\"Ystävänsä?\"\n\n\"Niin, David maisterin!\"\n\n\"Hän ei ole hänen ystävänsä!\"\n\n\"Kuinka sen tiedätte?\"\n\n\"Siksi, että olen Rikissa!\" huudahti tyttö kiihkeästi ja heitti alas\nhuppukauluksen. \"Niin mustaa syytöstä en odottanut kenenkään tekevän\nminua vastaan!\"\n\n\"Tästälähin otan teitä puolustaakseni, kaunis Rikissa! Nyt tiedän,\nettä olette syytön.\"\n\n\"Kuka olette?\"\n\n\"Ritari Åke Hannunpoika.\"\n\n\"Mitä täältä etsitte?\"\n\n\"Nyt voin sanoa sen: juuri samaa miestä, josta äsken puhuimme.\"\n\n\"David maisteria?\"\n\n\"Oikein arvattu!\"\n\n\"Hänen tähtensä minä en uskalla palata kotiini.\"\n\n\"Mitä pelkäätte?\"\n\n\"Hän on luikertanut isäni luottamukseen. Minua hän peloittaa.\"\n\n\"Olkaamme siis yhdestä puolin!\"\n\n\"Missä asioissa?\"\n\n\"Ottaaksemme kiinni ketun.\"\n\n\"Yksi keino on!\"\n\n\"Ja se on?\"\n\n\"Että minä menen sisään yksin ja te tulette kun huudan.\"\n\n\"Se voi maksaa henkenne!\"\n\n\"Mitäs sitten!\"\n\n\"Niin tärkeää kuin onkin saada roisto kiinni, epäröin kuitenkin\nhyväksyä teidän ehdotustanne.\"\n\n\"Tiedättekö paremman keinon?\"\n\n\"En, mutta en tahdo panna alttiiksi henkeänne.\"\n\n\"Minä en pelkää lainkaan.\"\n\n\"Johtuuko se sankariudesta vai epätoivosta?\"\n\n\"Pian, rientäkää miehiänne noutamaan! Minä odotan täällä.\"\n\nÅke Hannunpoika riensi pois. Linnaväestä sai hän kymmenen luotettavaa\nmiestä ja palasi näiden kanssa sille kadulle, jonne oli jättänyt\nRikissan.\n\nMutta tyttöä ei näkynyt missään, ja ritari alkoi luulla, että tämä\noli väistänyt vaaraa.\n\nRitari päästi helpoituksen huokauksen arvellen kyllä selviävänsä\nlurjuksesta yksinkin.\n\nKatu oli melkein pimeä; muutamat tähdet, jotka pilkistelivät pilvien\nraoista, valaisivat sen tuontuostakin himmeällä ja riittämättömällä\nvalolla.\n\nÅken olalle laskettiin käsi ja Rikissa kuiskasi: \"Pysykää hiljakseen!\"\n\nHeti sen jälkeen kuultiin useampien henkilöiden hiipivän yli kadun ja\nloittonevan.\n\nVallitsi haudan hiljaisuus.\n\nKotvan kuluttua sanoi Rikissa matalalla äänellä, mutta selvästi: \"Nyt\non vaara ohitse.\"\n\n\"Keitä he olivat?\"\n\n\"Vihollisia; heillä on ollut kokous!\"\n\n\"Hänen kanssaan?\"\n\n\"Tänä yönä kahden aikaan nousee rymäkkä.\"\n\n\"Onko hän vielä tuolla sisällä?\"\n\n\"On, seuratkaa aivan jälestäni! Ainoastaan kaksi miestä saa tulla\npihaan, heidän on asetuttava kellarin oven taa, niin etteivät heti\nnäy, jos alhaalta heittäisi kynttilä valonsa sinne ylös. Kaikki muut\npysähtyvät kadulle. Siinä kaikki!\"\n\nNopein askelin riensi hän katua eteenpäin ja meni pihaan samaa tietä\nkuin edelliselläkin kerralla.\n\nMutta kun hän avasi kellarin oven, näki hän alhaalta valon\npilkahduksen, joka katosi yhtä nopeasti.\n\n\"Tiesin sen!\" jupisi hän.\n\nHän hapuili muutamia askeleita portaita alaspäin. \"David!\" huusi hän\nhiljaa. \"David!\"\n\nEi mitään vastausta.\n\n\"Mutta hehän sanoivat, että hän jäi tänne!\" sanoi hän ikäänkuin\nitsekseen.\n\nHän kuunteli... Sama hiljaisuus.\n\n\"Kun istuin itkien ulkona kulmakivenä, kysyivät he minulta syytä, ja\nkun sanoin heille, että David maisteri piiloutui minua, neuvoivat\nhe minut tänne ja käskivät minun huutaa ääneen, niin hän varmasti\nvastaisi. Mutta minä en ole niin tuhma, minä ainoastaan kuiskaan\nhänen nimensä, hän kuulee sen kuitenkin... Onko hän vihainen\nminulle?... Mitäpä syytä hänellä olisi?... Ei mitään!... Jos juoksin\neilen hänen ohitseen, tein sen siksi, että minua ajettiin takaa ja\npelkäsin omasta puolestani ja vielä enemmän sentähden, että hänkin\njoutuisi kiinni... hän, joka... Niin, nyt en sano enää mitään, vai\nonko minun jatkettava?\"\n\nLyhyt äänettömyys... valo vilkahti ja katosi.\n\n\"David maisteri, minä rakastan sinua! Mutta en niiden lahjojen\ntähden, joita olet antanut minulle! David, minä rakastan sinua! Mutta\nen siksi, että olet luvannut viedä minut valtaan ja rikkauteen!\nOlet antanut minulle rakkautesi, ja sentähden rakastan sinua niin\nsuuresti, että tahdon antaa henkeni puolestasi!\"\n\n\"Rikissa!\" huudettiin sisältä.\n\n\"David!\" kirkaisi tyttö melkein hurjasti.\n\n\"Ethän vain petä minua?\"\n\n\"Nyt tiedät salaisuuteni. Hyvästi!\"... Rikissa kääntyi lähteäkseen.\n\n\"Oletko yksin?\"\n\n\"Tule katsomaan!\"\n\nMitä Rikissa oli edellyttänyt, tapahtui nyt. David maisteri nousi\nportaita ylös ja valaisi pihalle, ja kun siellä ei näkynyt ketään,\nmeni hän nopeasti jälleen alas ja sanoi kiihkeästi: \"Seuraa minua,\nRikissa!\"\n\n\"Mitä, sinä et kanna minua käsivarsillasi! Ja sitäkö sinä sanot\nrakkaudeksi?\"\n\n\"Itsepäinen, uhmaileva tyttö!\" David juoksi ylös jälleen ja sieppasi\nhänet syliinsä.\n\nRikissa kietoi käsivartensa hänen kaulaansa: \"Nyt olen sinun!\" huusi\nhän. \"En päästä sinua enää!\"\n\n\"Tännepäin, tännepäin!\"\n\nÅke Hannunpoika syöksyi esiin, hänen seuraajansa huutelivat\ntovereitaan.\n\n\"Petturi!\" ähkyi David ja koetti vapautua tytön käsivarsista.\n\nMutta tämä kiertyi lujasti kiinni häneen. Silloin heittäytyi David\nrentonaan alaspäin ja molemmat kierivät kellariin. Lamppu sammui.\nTuli aivan pimeä.\n\n\"Tänne soihdut!\" huusi Åke.\n\nAlhaalta kuului kirkaisu, se oli hirveä hetki.\n\nSoihtujen loimo valaisi pimeyden; kaikki riensivät kellariin.\n\nMikä näky! Murhaaja oli poissa, mutta Rikissa makasi maassa pitkin\npituuttaan. Hänellä oli haava kaulassaan, ja siitä virtasi veri; hän\nkoetti puhua, mutta ei voinut.\n\nÅke kumartui hänen puoleensa.\n\n\"Tuonne vasemmalle!\" kuiskasi tyttö. \"Rientäkää, rientäkää, ennenkuin\non myöhäistä.\"\n\n\"Sulkekaa verenvuoto!\" käski ritari lähimmälle miehelleen ja riensi\nosoitettuun suuntaan.\n\nDavid maisteri oli ajautunut parin kivipatsaan väliin, hänellä\noli verinen veitsi kädessään ja hän näytti olevan valmis myymään\nkalliista henkensä.\n\n\"Antautukaa!\" käski ritari.\n\n\"Ottakaa henkeni, jos voitte!\" huusi munkki vimmoissaan ja huitoi\nveitsellä.\n\nMutta Åke huomasi hänen takanaan tulenvaloa. Siellä oli siis ovi,\njonka kautta hän aikoi päästä pakoon.\n\nNopeasti kuin ajatus heittäytyi ritari maahan pitkäkseen, ja erään\nhänen miehensä taistellessa riisuakseen Davidilta aseet tarttui hän\ntämän toiseen jalkaan ja vetäisi miekkosen kumoon. Tällöin aukeni ovi\nsepposen selälleen ja siitä näkyi pitkulainen huone, joka oli ylemmän\nkellarin alla, mutta siihen oli laitettu muutamia aukkoja, joista\nsoihtujen loimo saattoi langeta sisälle. Kaatuessaan päästi David\nkamalan parahduksen. Hänen oma puukkonsa oli sattunut keskelle hänen\nrintaansa.\n\n\"Nostakaa hänet ylös\", käski ritari, \"ja sitokaa hänen haavansa!\"\n\nHän riensi takaisin Rikissan luo.\n\nTämä istui pystyällään, nojaten seinää vasten, ja katsoi kysyvästi\nritariin.\n\n\"Nyt hän on kiinni!\"\n\n\"Elääkö hän?\"\n\n\"Vielä hän elää!\"\n\n\"Pakottakaa hänet tunnustamaan! Minä tahdon olla läsnä.\"\n\n\"Ettehän te jaksa!\"\n\n\"Jaksan kyllä!\"\n\nRitarin käskystä vietiin David sinne, missä Rikissa oli. Tytön\nnähdessään kääntyi hän pois.\n\n\"Tunnustakaa!\" sanoi Rikissa ankarasti. \"Meidän täytyy molempain\nkuolla!\"\n\n\"Käärme!\" murisi David hampaidensa välitse.\n\n\"Tunnusta!\" toisti ritari jyrisevällä äänellä. \"Muuten päästän\nsiteen, ja sinä olet kuoleman oma ennen ensi kellonlyöntiä.\"\n\nKonna kalpeni. \"Mitä minun pitäisi tunnustaa?\"\n\n\"Salaliiton tunnussana?\"\n\n\"Prinssi Kristian!\"\n\n\"Yhtymäpaikka?\"\n\n\"Eteläportti!\"\n\n\"Nimiluettelo?\"\n\n\"Sitä ei minulla ole!\"\n\n\"Päästäkää siteet!\"\n\n\"Odottakaas, minä koetan muistaa nimet.\"\n\n\"Päästäkää siteet, sanon minä!\"\n\nHylkiö kalpeni yhä enemmän ja viittasi oikeaan säärensä.\n\nSukanvarsi vedettiin alas. Siellä oli pitkä tuohilappu nimiä täynnä.\nEnsiksi oli kirjoitettu: Sten Kristerinpoika.\n\n\"Aika?\"\n\n\"Kello kaksi!\"\n\n\"Viekää hänet ylös!\" käski ritari.\n\n\"Minä voin itse laittaa lääkkeet, jotka...\"\n\n\"Hiljaisuus lienee tätä nykyä paras lääke. Saamme huomenna puhua\nlähemmin asiasta.\"\n\nSotamiehet kantoivat hänet ulos kellarista ja sitten hänen entiseen\nhuoneeseensa.\n\nRikissa oli sillävälin istunut liikkumatonna ja suletuin silmin.\n\n\"Mihin soisitte teidät vietävän, neitsyt?\" kysyi ritari liikutettuna.\n\n\"Omaan huoneeseeni\", vastasi Rikissa.\n\n\"Mutta teillä ei ole ketään, joka teitä hoitaisi?\"\n\n\"Lähettäkää noutamaan Agneta sisarta Pyhän Klaaran luostarista.\"\n\n\"Ja yrtintuntijaa?\"\n\n\"Ei! Huomenna täytyy tulla erään toisen.\"\n\n\"Ketä tarkoitatte?\"\n\n\"Kristina neitsyen opettajaa, Olavi Juhananpoikaa!\" Heikko puna\nlehahti kalpeille poskille.\n\n\"Sanokaa hänelle, että se on viimeinen pyyntöni!\"\n\n\"Tahtoanne noudatetaan!\"\n\nMutta vasta kun Rikissa oli viety kamariinsa ja luostarisisar\nsaapunut, lähti ritari kovanonnen talosta, luvaten palata aikaisin\nseuraavana aamuna.\n\nKello oli kymmenen illalla ja kaupunki oli vaipunut uneen, Pietari\nherra herätettiin ja hänelle ilmoitettiin mitä oli tekeillä.\n\nSten Kristerinpojan läheisenä sukulaisena oli hänen ilmoitettava\ntälle, että salahanke oli keksitty, taivutettava hänet tunnustamaan,\nmitä sillä oli tarkoitettu, ja, jos hän kieltäytyi tästä, teljettävä\nhänet huoneeseensa.\n\nÅke herran oli koottava salaliittolaiset, jollakin verukkeella\nvietävä heidät raatihuoneelle ja pidettävä siellä varmasti\nvartioituina seuraavaan päivään, jolloin neuvosto sai asioista\nmäärätä.\n\nKoskaan ei ole suunniteltu aseiden riisuminen käynyt tyynemmin.\nTodistukset salaliittolaisia vastaan olivat siksi selvät, ettei niitä\nvoinut kieltää, ja kun voittajapuolue tuntui olevan taipuvainen\nlempeyteen, katsottiin viisaimmaksi heti tarttua rukouskirjaan ja\nlykätä syy toisten niskoille.\n\nDavid maisteri oli väärillä huhuilla ja ilmiannoilla nostattanut\nmyrskyn; kun hän oli poissa, odotettiin sen pian asettuvan.\n\nSeuraavana aamuna ilmoitettiin yön tapahtumista Märta rouvalle. Herra\nPietari Turenpoika sanoi hänelle, että kaupungin oli kiittäminen\nnuorta Rikissaa siitä tyyneydestä, mikä vallitsi, ja hän luultavasti\nsai maksaa sen hengellään.\n\nKun Akseli, Årstan herra, sai kuulla mitä oli tapahtunut ja että\nDavid maisteri oli kuolemaisillaan, tahtoi hän rientää hänen\nluoksensa saadakseen sormuksensa takaisin. \"Nyt ei hänellä ole mitään\nsyytä pitää sitä\", sanoi hän Pietari Turenpojalle.\n\n\"Minä seuraan teitä\", vastasi tämä. \"Minua haluttaa kuulla, kuinka\nhän pääsee täyttämästä toivomustanne.\"\n\nLähettiläs, joka kutsui Olavia Rikissan luo, tapasi hänet juuri hänen\nollessaan lähdössä Upsalaan.\n\nSe ei häntä miellyttänyt, mutta kuolevan toivomus on pyhä, ja hän\nriensi sitä noudattamaan.\n\nPuna tytön poskilla ja iloinen hymy, jolla hän otti Olavin vastaan,\nei viitannut läheiseen kuolemaan. Tämän ajatuksen luki hän siitä\nkummastuksen ilmeestä, jolla nuori mies katseli häntä saapuessaan.\n\"En minä ole teitä pettänyt\", sanoi hän ojentaen tulijalle kätensä.\n\"Agneta sisar sanoo, että minulla on ainoastaan muutamia tunteja\nelinaikaa.\"\n\n\"Sisäiset elimet ovat pahoin vahingoittuneet\", vastasi nunna\nnyyhkyttäen.\n\n\"Meillä ei siis ole lainkaan aikaa hukata\", jatkoi Rikissa. \"Istukaa\nsängyn viereen ja antakaa minulle kätenne, niin saan enemmän\nrohkeutta tunnustukseeni.\"\n\nOlavi teki kuten kuoleva pyysi, mutta kun hän ojensi kätensä, tunsi\nhän, että tämän kädet olivat kuumeenpolttavat.\n\n\"Minä olen ollut suuri syntinen\", aloitti Rikissa. \"En teoissa,\nmutta ajatuksissa. Ylpeyteni minut on pelastanut lankeamasta, ei\nsynninkammoni. Hän, joka myös kamppailee kuoleman kera, imarteli\nkaikkia pahoja taipumuksiani, minä olin isäni piloille hemmoiteltu\nlapsi, mutta hänen vaikutuksestaan tulin veikisteleväksi,\noikukkaaksi, valhettelevaksi! Minä tunsin hänen aikeensa tehdä\nminusta erään korkean herran jalkavaimon enkä minä ollut siihen\ntaipumaton. Harjoituksen vuoksi kiemailin hänellekin, mutta sen tein\nainoastaan häntä kiduttaakseni, sillä sydämeni vihasi ja halveksi\nhäntä... Sitten tulitte te!...\"\n\nHän pysähtyi, näytti kuin puhuminen rasittaisi häntä yli voimien.\n\n\"Levätkää vähän!\" pyysi Olavi osanottavasti.\n\n\"En, minulla ei ole aikaa! Ne harvat sanat, jotka puhuitte, olivat\nlempeitä ja hyviä, mutta te ette kiinnittänyt mitään huomiota minuun,\nja se oli niin tavatonta, ette se herätti huomiotani.\n\n\"Minä en teettänyt kirjaa valmiiksi, jotta te tulisitte uudestaan,\nmonta kertaa... Kaikki, mitä sanoitte minulle, oli aivan erilaista\nkuin muiden juttelut, tuntui kuin olisin luonut silmäyksen uuteen\nmaailmaan, ja joka kerta kyllästyin yhä enemmän siihen, missä elin.\nMutta teidän välinpitämättömyytenne harmitti minua... Miksi ette\nrakastaisi minua samoin kuin kaikki muutkin? Olin varma siitä, että\ntoinen rakkaus oli syynä siihen, ja minä iloitsin saatuani tietää,\nettei siihen vastattu!\"\n\nOlavi kääntyi hänestä hieman poispäin.\n\n\"Olin nyt varma voitosta. Kristina neitsyt tarjosi teille käteni,\njäte hylkäsitte sen. Seisoin kuin ukkosen lyömänä. Te hylkäsitte sen,\nmitä niin monet muut tavoittelivat!...\n\n\"Teidän sydäntänne ei voinut voittaa kauneus, eivät maalliset\naarteet, vaan ainoastaan se, jonka sielu näytti niin puhtaalta ja\nviattomalta kuin kirkkain tähti taivaan laella... Minusta tuntui\nsillä hetkellä, kuin lyijypainot painaisivat minua maahan, kuin\nolisin voinut vajota maan alle! Te lähditte, ja minusta oli niin\nsynkkää ja tukehduttavaa... Minun täytyi poistua!... Kuinka monet\najatukset ovatkaan siitä pitäen tulleet ja menneet menojaan!... Olen\nrukoillut -- ensi kerran sydämeni syvyydestä!... Olen kamppaillut\nepätoivossani... Ah, mitä kaikkea olenkaan kokenut muutamissa\ntunneissa!... Jokin salainen ääni kehoitti minua tulemaan tänne.\nSen jälkeen on kaikki tapahtunut korkeammasta vaikutuksesta. Herra\narmossaan salli minun sovittaa syntini hengelläni!... Nyt varisee\nkaikki synnin kuona pois, sieluni puhdistuu, ja minä tulen niin\nkirkkaaksi kuin tähti taivaalla... Silloin ette minua enää halveksu!\"\n\n\"Sitä en ole tehnyt koskaan\", sanoi Olavi syvästi liikutettuna. \"Jos\nsaatte elää, rakastan teitä kuten sisartani, ja jos lähdette täältä,\nikävöin nähdä teidät jälleen.\"\n\n\"Kiitos!\" sanoi Rikissa. \"Kuulkaa nyt vielä: Tämä koristus on minun;\nkäyttäkää se köyhien hyväksi!... Agneta sisar sanoo teille, missä\nisäni kaikki aarteet ovat säilössä... Lohduttakaa häntä, kun hän on\nmenettänyt tyttärensä -- tervehtikää häntä ja -- veljeäni --\" Hänen\npäänsä vaipui alas, Olavi kannatti häntä käsivarsillaan, ja nojaten\nhänen rintaansa vasten huokasi Rikissa viimeisen henkäyksensä, kuten\nlapsi äitinsä sylissä.\n\nKun ritari Pietari Turenpoika ja Akseli, Årstan herra, astuivat David\nmaisterin luo, oli siellä ennen heitä vanha nainen, jota he pitivät\nsairaanhoitajattarena.\n\nHän seisoi pystypäin, käsivarret ristissä ja oikea käsi nyrkkiin\npuristettuna. Ankarasti, melkein uhkaavasti katseli hän makaavaa.\n\n\"Kuinka sairas voi?\" kysyi Pietari herra.\n\n\"Ryöväri, rosvo hän oli!\" huudahti nainen. \"Kuolleet noutakoot nyt\nkuolleensa! Mitä hän varasti minulta, olen nyt ottanut takaisin!\"\nNäin sanoen poistui hän huoneesta.\n\nDavid maisteri oli kuollut ja sormus poissa. Valmyra oli ottanut sen\ntakaisin.\n\nSeuraavana päivänä pidettiin juhlallinen messu Pyhän Klaaran\npääkuorissa. Useita jaloja ritareita ja rouvia oli läsnä; se oli\nkunnioituksen ja kiitollisuuden osoitus... Mutta kun kirstu oli\nlaskettu hautaan ja hauta luotu umpeen, silloin istutti Olavi\nvalkoisen ruusupensaan haudalle ja mietti itsekseen: \"Monet saavat\nkilvoitella vuosikaudet vapautuakseen syntitaakastaan, harvat voivat\nsiitä päästä yhdellä ainoalla uhrautuvalla teolla.\"\n\n\n\n\n7.\n\nHEMMING GADD.\n\n\nViimeksi tavatessamme tätä merkillistä miestä ei hän ollut vielä\nsivuuttanut keski-ikäänsä. Elämällä oli vielä jälellä rusohäiveitään,\nmutta ne pettivät ja hänen mielensä katkeroitui. Epäluulo ja\nihmisten halveksuminen juurtui yhä syvemmälle hänen sieluunsa,\nsamalla kertaa kuin hän osoitti sanoin ja toimin uhrautuvaisuutta ja\nisänmaanrakkautta, joka saa hakea vertaistaan. Nyt oli hän täyttänyt\nkuusikymmentä vuotta, hän katseli maailmaa yhä synkemmin silmin,\nja samalla kertaa kuin hän täytti velvollisuutensa pelottomalla\nrohkeudella, jota hän aina oli osoittanut, purki hän sappensa\npureviin sanoihin ja soimauksiin, välittämättä siitä, sattuivatko\nne kuninkaaseen, arkkipiispaan tai valtakunnan suurmiehiin. Mitä ei\nkukaan muu uskaltanut, sen otti Hemming Gadd tehdäkseen: Kalmarin\nvalloittamisen takaisin tanskalaisten käsistä. Vaadittiin hänen\nrautatahtoaan ollakseen pelästymättä suunnattomia vaikeuksia, mutta\nalituiseen pitääkseen maalinsa näkyvissä.\n\nKaupunkiin ja linnaan oli muonantuonti vapaa merenpuolelta, ja\ntämä ei suinkaan vähässä määrin vaikeuttanut piiritystä. Aseista\nja ruudista oli sellainen puute, että piispa sanoi saattavan pian\nturvautua kiviin niin hyökätessään kuin puolustautuessaankin. Pieni\nsotajoukko oli enimmäkseen palkkaväkeä, ja kun tämä ei saanut\nriittävästi muonaa ja palkkaa, oli innostus vähäinen ja kapina\npuhkeamaisillaan.\n\nMutta Hemming tohtori oli valppain ajatuksin ja avoimin silmin\nmukana kaikkialla. Häntä ei estänyt mikään, hän kukisti esteet\njärkähtämättömällä tahdollaan, ja sen, joka ei seurannut tai totellut\nhäntä halustaan, täytyi tehdä se pakosta.\n\nKun Svante Niilonpoika saapui Kalmariin, kauhistutti häntä se puute,\njoka vallitsi elintarpeihinkin nähden; mutta piispa sanoi:\n\n\"_Antaa_ ei tahdota, minun täytyy siis _ottaa_, ja Voionmaa saa olla\nruoka-aittana.\"\n\nMukanaan tusinan verta miehiä purjehti hän eräänä yönä ulapalle\nmuutamilla viheliäisillä venheillä ja palasi jo seuraavana päivänä\nruokavaroilla lastatuin laivoin.\n\nValtionhoitaja nuhteli häntä siitä, että hän uskalsi henkensä\nsellaisiin yrityksiin.\n\n\"Ainoastaan sillä ehdolla ne onnistuvat\", vastasi hän. \"Mikäli\nmahdollista, koetan saada hyvin sanoin, mitä muuten täytyy ottaa\nväkisin. Olen huomannut, että se onnistuu hyvin!\"\n\nMonet aatelismiehet olivat sitoutuneet lähettämään väkeä, aseita\nja rahaa piispalle, mutta kukaan ei ollut sitä tehnyt. Ja kaikki\nmuistutukset jätettiin huomioon ottamatta.\n\nJa tälle miehelle, joka antoi henkensä ja verensä ja kaiken mitä\nomisti isänmaan puolustukseksi, hänelle täytyi Svante herran viedä\nviesti, että hänet pidettiin arvottomana hoitamaan sitä virkaa,\njoka oli hänen hallussaan, ja että tuomiokapituli oli sanoutunut\nirti uskollisuudestaan ja kuuliaisuudestaan häntä kohtaan ja että\npiispankymmenykset häneltä lakkautetaan.\n\n\"Sitä odotinkin!\" vastasi Hemming synkin katsein. \"Jos olisin\nkäynyt Hannu kuninkaan asioita, olisi hän kernaasti antanut minulle\nkahdenkin hiippakunnan tulot, mutta nyt olen ollut isänmaalleni\nuskollinen ja sentähden saan kokea, minkä arvoinen ruotsalainen\nkiitollisuus on.\"\n\n\"Ei ole epäilystäkään, etteikö päätös ole johtunut pelkästä\nkateudesta\", huomautti Svante herra. \"Sentähden, ettei piispanvaali\nole saanut paavin vahvistusta, on päätös tehty, ja neuvosto\non kirjoittanut sen alle, mutta sen paneminen toimeen ei tule\nkysymykseen.\"\n\n\"Eikä sitä olisi hyvä tehdäkään ilman minun suostumustani\", tokaisi\nHemming tohtori. \"Voin hyvin sanoa, että rahvas on minun puolellani.\"\n\n\"Olen kirjoittanut tuomiokapitulille ja pyytänyt sen jäseniä tarkoin\nmiettimään.\"\n\n\"Kunhan kirje saapuu, en minä jättäydy heille vastauksen velkaan!\"\n\n\"Rakas veli, älkää kirjoittako sitä liian tuimin sanoin! Mitä\nhyödyttää panna enemmän sytykkeitä tuleen, ja kuinka voin minä\nnäinä kovina aikoina tulla toimeen ilman teitä ja luotettavaa Åke\nHannunpoikaa!\"\n\n\"Niin kauan kuin Jumala suo terveyttä ja voimia, ei kumpikaan meistä\ntule väistymään.\"\n\nValtionhoitaja kertoi, että hän oli saanut kirjeen Märta rouvalta,\njoka kertoi kapinasta, mikä Tukholmassa oli tanskalaisten vehkeilyjen\njohdosta ollut puhkeamaisillaan, mutta minkä Pietari Turenpoika oli\nsaanut sen estetyksi.\n\n\"Tunnettu asia on, että huono kylvö kasvaa ja rehoittaa kaikkialla,\nmihin tanskalaiset päänsä pistävätkin\", sanoi elektus. \"Tiedättehän\nmitä parhaallaan tapahtuu Norjassa?\"\n\n\"Prinssi Kristian on siellä, olen kuullut. Mieliala ei ole juuri\ntanskalaisystävällinen, ja on kai aikomus tuketa puro, ennenkuin se\npaisuu virraksi. Norjalaiset ryömivät ikeen alle nyt kuten ennenkin.\"\n\n\"Luulenpa, että minä olen saanut viimeiset tiedot. Siellä on puhennut\nkapina, mutta prinssi Kristian on sen tukehuttanut siten, että nyt\nmonet sadat päät seipäihin pistettyinä muodostavat piikkiaidan\nAgerhusin ympärille. Mutta ei siinä kyllin, Hamarin piispa on\nvangittu viekkaudella.\"\n\n\"Kaarlo Jensen on ruotsalaismielinen?\" huomautti Svante herra.\n\n\"Siinä juuri syy piileekin. Hän on ruotsalainen synnyltään,\nkasvatettu Ruotsissa, ja monet ystävyyden siteet kiinnittävät hänet\ntähän maahan. Prinssi teeskenteli luottamusta häneen ja pyysi hänen\nneuvoaan. Piispa, joka ei epäillyt mitään, suostui matkustamaan\nhänen luoksensa. Vierailu päättyi siihen, että hän nyt istuu vankina\nAgerhusin linnoituksessa.\"\n\n\"Prinssin täytyy päästää hänet vapaaksi!\"\n\n\"Ei ennenkuin on riistänyt hänen henkensä.\"\n\n\"Sitä hän ei uskalla!\"\n\n\"Hän tekee mitä tahtoo!\"\n\n\"Silloin kulkee hän kohden kukistumisen!\"\n\n\"Mitä pahaa sitä ennen ehtii tapahtua, sen kyllä saanemme mekin\nkokea, jollei meillä ole tarpeellista voimaa vastarintaan silloin kun\nvielä aika on.\"\n\n\"Sitä mieltä minäkin olen, että ainoastaan vakavassa vastarinnassa on\npelastuksemme. Rauhanystävät ovat suostuvaiset kuninkaan ehdotukseen,\nettä hän määrätystä rahasummasta luopuu vaatimuksistaan Ruotsiin.\"\n\n\"Luullakseni se ei tapahdu niin kauan kuin minä ja muut\nruotsinmieliset ovat elossa, puolustaen valtakunnan etuja ja\nitsenäisyyttä!\" virkkoi piispa.\n\n\"Minä näen pelastuksen mahdollisuuden kireässä suhteessa\nhansakaupunkien ja Tanskan välillä.\"\n\n\"Kunpa heidät vain saisi varustamaan laivaston!\" huudahti piispa.\n\n\"Heidän täytyisi tehdä se, jollei muun vuoksi, niin tehdäkseen lopun\ntanskalaisesta kaapparijoukkueesta, joka Tanskan kuninkaan puolesta\nharjoittaa merirosvousta niin Suntissa kuin Itämerelläkin.\"\n\n\"Lyypekillä ei liene mitään sitä vastaan.\"\n\n\"Falsterin kokouksessa olivat tanskalaiset häikäilemättä kerskailleet\nniillä kallisarvoisilla tavaroilla, jotka oli rosvottu hansalaisilta\nkauppamiehiltä. Nämä olivatkin kovasti suutuksissaan lähteneet\nkaupungista.\"\n\n\"Lyypekki ei alistu koskaan tykkänään katkaisemaan kauppasuhteitaan\nRuotsiin.\"\n\n\"Salakuljetus kukoistaa paremmin kuin konsanaan, ja toivoakseni on se\njatkuva, kunnes sota puhkeaa, mutta täytyisi ryhtyä ponteviin toimiin\nsitä elvyttääkseen.\"\n\n\"Mihin niin?\"\n\n\"Muutamia hartaita isänmaan ystäviä olisi lähetettävä sinne\nselittelemään heidän etujaan.\"\n\n\"Tosiaankin!\"\n\n\"Poikanne, esimerkiksi.\"\n\n\"Sten?\"\n\n\"Hänen ulkonäkönsä ja koko esiintymisensä tekee hänet sopivaksi\nvoittamaan sydämiä.\"\n\n\"Mutta hänen nuoruutensa?\"\n\n\"Sellaista luetaan harvoin viaksi!\"\n\n\"Hänen suuri kokemattomuutensa?\"\n\n\"Hän ei tulisikaan matkustamaan yksin.\"\n\n\"Kenenkäs kanssa?\"\n\n\"Jollei minulla olisi näitä jalkarautoja jaloissani, tahtoisin minä\nlähteä mukaan.\"\n\n\"Varrotkaamme aikaamme!\"\n\n\"Se on minunkin tarkoitukseni! Millaiset ovat välimme Venäjän kanssa?\"\n\n\"On tehty aselepo kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Ei tosin ole mitään\nvarmuutta, että tehdyt sitoumukset pidetään, mutta onneksi eivät\nHannu kuninkaan ja Venäjän suuriruhtinaan välit näytä olevan hyvät,\nja se on meille parhaimpana rauhanmerkkinä.\"\n\n\"Onko maassa tyyntä?\"\n\n\"Tyynempää kuin on ollut pitkiin aikoihin! Erik Turenpoika istuu kuin\nhaukka tunturilla ja tähystelee yli maan ja veden; sellainen mies on\nkullan arvoinen.\"\n\n\"Eikö kukaan ole koettanut kylvää vainon siementä välillenne?\"\n\n\"On kyllä, ainahan sellaistakin tapahtuu.\"\n\n\"Mitä he ovat sanoneet?\"\n\n\"Että hän on liian mahtava!\"\n\n\"Niin hän onkin!\"\n\n\"Sanotteko tekin niin?\"\n\n\"Sanon, jos hän käyttää valtaansa väärin!\"\n\n\"Sitä hän ei tee!\"\n\n\"Silloin pitäisi hänen olla vielä mahtavampi.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Sentähden, että hän on isänmaan ystävä, jolle vain harvat vetävät\nvertoja.\"\n\n\"Se on totta!\"\n\n\"Epäluulo voi olla kuin pienin siemen, mutta se kasvaa pian suureksi\npuuksi. Teillä on synnynnäinen taipumus antamaan sen kasvaa yli\npäänne.\"\n\n\"Sitä en voi muistaa.\"\n\n\"Entä teidän ja Sten Sturen välien rikkoontuminen?\"\n\n\"Hemming veikko, teidän ei tarvitse muistuttaa minulle sitä, en ole\nsitä unhoittanut!\" sanoi hän.\n\n\"En olisi sitä tehnytkään\", vastasi tämä, \"jollei eräs Erik herran\nkirje...\"\n\n\"Valittaako hän minua vastaan?\"\n\n\"Ainoastaan pitkää vaitioloanne, jota hän ei sano voivansa ymmärtää.\"\n\n\"No, tahdon nyt kirjoittaa hänelle ja sanoa, että luotan häneen kuten\nitseeni.\"\n\n\"Se on oikein!\"\n\n\"Kiitos varoituksesta!\"\n\nMolemmat miehet pudistivat toistensa kättä, ja piispa jatkoi:\n\"Kerronko teille merkillisiä uutisia Norjasta?\"\n\n\"Näen kasvoistanne, etteivät ne ennusta hyvää.\"\n\n\"Kristian prinssi oleskelee tätä nykyä Bergenissä.\"\n\n\"Tiedän sen!\"\n\n\"Hänen armonsa arkkipiispa, joka luultavasti tahtoi päästä nuoren\nherran suosioon, kertoi hänelle, että kaupungissa oli ihmeen kaunis\ntyttö, ja prinssin valtasi uteliaisuus.\"\n\n\"Luullakseni ei ilmestynyt mitään vaikeuksia.\"\n\n\"Ei ollut aivan ilmankaan, koska linnaan laitettiin suuret illatsut,\nja niihin kutsuttiin kaupungin ylhäisimmät porvarit, samoin Sigbrit\nja hänen tyttärensä...\"\n\n\"Sigbrit?\" huudahti Svante Niilonpoika.\n\n\"Hän lienee hollannitar syntyään ja elätti itseään pienellä\nleipomaliikkeellä.\"\n\n\"Hänen tyttärensä...?\"\n\n\"Nimeltään hän on Dyveka! 'Pikku kyyhky' tulee nokkimaan monet\njyväset vainioiltamme.\"\n\n\"Kertokaa edelleen!\"\n\n\"Hän tuli äitineen mukaan pitoihin. Prinssi ei voinut saada silmiään\nkääntymään pois kauniista tytöstä. Todellisuus vastasi hänen\nkuulemaansa. Hän koetti illan kuluessa salata tunteitaan, mutta\nennenkuin illatsu oli lopussa, tiesivät kaikki, että hollannitar oli\nhurmannut prinssin tykkänään.\"\n\n\"Seuraus oli selvä?\"\n\n\"Tyttö lienee tosiaankin tehnyt estelyitä, mutta äiti tasoitti\nvastukset. Molemmat seurasivat prinssiä Osloon, mihin hän nyt\nrakennuttaa heitä varten suurta upeaa kivitaloa.\"\n\n\"Näin tytön lapsena; hänestä lupasi tulla kauniimpi kuin äidistään.\"\n\n\"Tämä lienee tavattoman viisas nainen.\"\n\n\"Kyllä hän on!\"\n\n\"Ovela ja vallanhimoinen ja sitä paitsi harvinaisen tietäväinen\nnaisihmiseksi.\"\n\n\"Sen kyllä uskon!\"\n\n\"Hän on niin vallannut Kristianin, että tämä on tehnyt hänet\nneuvonantajattarekseen.\"\n\n\"Se ei ennusta hyvää Ruotsille, sillä me emme ole kyllin vahvoja\najamaan vihollista maasta. Me voimme ainoastaan väsyttää hänet ja\njos mahdollista hankkia liittolaisia\", puuttui Svante Niilonpoika\npuhumaan.\n\n\"Niin, hansakaupungeista!\"\n\n\"Hannu kuningas on ollut niin varomaton, että on tehnyt ne\nvihollisikseen.\"\n\n\"Avaamalla satamansa kaikkien muidenkin kansakuntien laivoille.\"\n\n\"Toivoisin, että mekin voisimme tehdä samoin, mutta silloin\nmenettäisimme ainoan liittolaisemme.\"\n\n\"Sentähden täytyy meidän alistua toistaiseksi; riippuu siitä, mitä he\nuskaltavat puolestamme.\"\n\n\"Ruotsin kauppa on hansakaupungeille elinkysymys.\"\n\n\"Juuri sentähden täytyy etujen koitua meidän hyväksemme.\"\n\n\"Heti palattuani Tukholmaan\", sanoi Svante herra, \"ehdotan\nneuvostolle, että se kirjoittaisi tästä asiasta Lyypekin\npormestarille ja neuvostolle\".\n\n\"Se minustakin on viisainta; ensin on kysyttävä heidän mieltään ja\nsitten toimittava sen mukaan.\"\n\n\"Sydäntäni viiltää nähdessäni tanskalaisten laivojen täysin purjein\nlaskevan satamiimme ryöstämään ja hävittämään; jos minulla olisi\nTor'in vasara, musertaisin heidät muruiksi.\"\n\nJa tarmokas piispa löi kädellään miekkansa kahvaan, kävellen\nkiihkeästi huoneessa edestakaisin.\n\n\"Niin kauan kuin te, Hemming veikko, seisotte täällä valtakunnan\nitäreunalla ja Åke Hannunpoika puolestaan lännessä pitää vihollista\nsilmällä, ja te molemmat olette aina valmiit iskemään häneen ja\ntekemään hänelle tuhoa, kun taasen minä milloin siellä, milloin\ntäällä tähystelen, mitä muissa paikoin ollaan vailla, uskallan sanoa,\nettä maa on jotakuinkin turvattu ulkonaisia vihollisia vastaan. Mutta\nmeillä on toisiakin, jotka eivät ole vähemmän vaarallisia.\"\n\n\"Sentähden ei taistelu koske ainoastaan Tanskan kuninkaita, vaan\nmonia Tanskan suurmiehistäkin ja kenties etupäässä kirkkoa.\"\n\n\"Te ette voi koskaan sopia arkkipiispan kanssa!\"\n\n\"Samoin kuin hänkään ei voi sopia, ei teidän eikä minun kanssani! Ja\nmikä on syynä? Pelko, että valta liukuu pois pappisvaltiasten käsistä\nja siirtyy maallisille suuruuksille. Eikö hänen armonsa asettunut\nliikkeen eturintamaan Sten herraa vastaan? Ettekö luule hänen voivan\ntehdä samoin teitäkin vastaan? Mikä on syynä hänen ja tuomiokapitulin\nkatkeruuteen, jollei luopuminen heidän poliitiikastaan, mikä on\nheidän silmissään vaarallinen merkki?\"\n\n\"Sanokaa: yhä enentyvä heikkous, arkkipiispa on vanha ja sairas.\"\n\n\"Hän voi olla terve ja sairas olosuhteiden mukaan ja kuitenkin elää\nsekä teidän että minun jälkeeni.\"\n\nSvante kertoi hänelle tapauksen piispantalossa. \"Näettekös,\nnäettekös!\" huudahti Hemming tohtori. \"Sanon vielä kerran, olkaa\nvaruillanne! Ette te, ei poikanne eikä emäntänne voi olla varma hänen\nlähettiläiltään.\"\n\nValtionhoitaja viipyi Kalmarin edustalla viikon paikkeille. Sillaikaa\nkulki nuori Sten ympärinsä upseerien ja sotilasten keskuudessa;\nhän tiedusteli piiritystöiden menoa ja voitti sekä päällystön\nettä miehistön yksinkertaisella, vaatimattomalla olennollaan,\nreippaudellaan ja viisailla kysymyksillään.\n\nEräänä päivänä kuuli hän sattumalta keskustelun muutamien sotilaiden\nkesken, jotka keskenään valittivat raskasta leirielämää, niukkaa\nmuonaa ja palkkansa alituista myöhästymistä.\n\n\"Varmaankin mieluummin istuisitte kotituvassanne äidin luona?\" sanoi\nnuorukainen ja meni lempeästi hymyillen heidän luoksensa.\n\nNämä tunsivat hänet heti ja vetääntyivät hämillään syrjään.\n\n\"Vastaa sinä minulle!\" sanoi Sten ja kääntyi siihen, joka hänestä\nnäytti vähimmän ujostelevalta.\n\n\"Eipähän ole juuri hupaistakaan maata aina taivasalla, olla nälissään\nkuin juoksukoira ja joko heittää keikaa tai joutua raajarikoksi.\"\n\n\"Olet oikeassa, voi olla hupaisempaakin.\"\n\n\"Niin on, niin on!\" säestivät kaikki, hieman rohkeampina.\n\n\"Mutta kuulkaas, pojat, ajatelkaas, jos naapuri tulisi ja tahtoisi\nottaa oman rakkaan tupanne!\"\n\n\"Hitto soikoon, sen saa hän jättää sikseen!\"\n\n\"Mutta jos hänestä on oma tupansa liian pieni ja hän tahtoo teidän\ntupanne lisäksi?\"\n\n\"Se olisi anastusta ja vastoin lakia ja oikeutta.\"\n\n\"Mitäpä hän sellaisista välittäisi!\"\n\n\"Me kyllä hänet estäisimme.\"\n\n\"Teitä on täällä nyt kuusi kappaletta! Otaksutaan nyt, että hänellä\nolisi kaksitoista renkiä ettekä voisi pitää puolianne?\"\n\n\"Silloin koko kyläkunta kertyisi koolle ajaakseen pois rosvot.\"\n\n\"Se kai olisikin oikein!\"\n\n\"Muuten ei kannattaisikaan elää!\"\n\n\"Olen samaa mieltä kuin tekin, pojat, mutta otaksukaa nyt, että\nnaapurin rengit ovat murtautuneet ruoka-aittoihinne ja vieneet\nkaiken, mitä siellä oli syötävää?\"\n\nMiehet kynsivät korvallisiaan. \"Silloin kai saisi nähdä nälkää!\"\nvastasivat he. \"Se on raskasta!\"\n\n\"Ei voi auttaa!\"\n\n\"Ei, jos annatte naapurin pitää mitä on ottanut ja sitten rupeatte\nhänen rengeikseen, silloin on hän velvollinen elättämään ja\nvaatettamaan teidät.\"\n\n\"Ennen tappelen viimeiseen vereen.\"\n\n\"Niin, niin!\" huusivat kaikki toiset. \"No, eikö Tanska ole juuri\nsellainen jumalaton naapuri, joka tahtoo riistää maamme ja\nvapautemme? Eikö meidän täydy tuimasti taistella ja kärsiä puutetta\nsaadaksemme vihdoin hänestä voiton ja ajaaksemme hänet tiehensä?\"\n\n\"Kyllä, se on totta se!\"\n\n\"Minä olen vielä liian nuori ollakseni mukana, mutta muutamain\nvuosien kuluttua tulen seisomaan rinnallanne, ja jos kaadun, olen\niloinen saadessani uhrata henkeni isänmaan puolesta!\"\n\n\"Oh, me kyllä puolustaisimme häntä!\" huusivat kaikki kilvan.\n\n\"Hän on kuin emo mehiläispesässä\", lisäsi muuan miehistä, \"jos se\nkuolee, hajoaa koko parvi\".\n\nStenin vertaus ei jäänyt hedelmättömäksi. Sotamiehet kertasivat sen\nmiehestä mieheen, he ajattelivat asiaa omalla tavallaan, ja kun\nnuorukainen matkalle lähtiessään viittasi heille jäähyväisiksi,\nkajahti raikuva hurraa valtionhoitajan ja hänen poikansa jälkeen.\nYstävysten Svante Niilonpojan ja Hemming Gaddin kohtaus ei ollut\nainoastaan kirkastanut heidän toiveitaan, se oli myös vahvistanut\nystävyyden sidettä ja rohkaissut uusiin ponnistuksiin. Kaksi tulta\nvoi lämmittää kukin itsekseenkin, mutta yhdistettynä kohoaa niiden\nvoima moninkertaiseksi.\n\nNe rahat, jotka valtionhoitaja jätti piispalle, käytettiin etupäässä\npalkkojen maksuun. Siten virkistyi mieliala eloisammaksi, ja kun\nelektus jatkoi piiritystyötä, ei tehty mitään vastaväitteitä.\n\nLuotiin uusia vallituksia, tehtiin työtä yötä päivää, ja Hemming Gadd\noli mukana kaikkialla, rohkaisten, innostaen. Usein tarttui hän itse\nlapioon, ja näyttäytyi, ettei ruumiinvoimissa voinut kukaan vetää\nhänelle vertoja. Kun raaka ihminen juuri tätä pitää korkeimpana,\nnautti piispa suurta kunnioitusta upseerien ja sotamiesten\nkeskuudessa.\n\nJos Joakim Trollella olisi ollut riittävästi keinoja, olisi hän\nvaikeuksitta voinut estää vallinluonnin, mutta huolimatta kaikista\nTukholmaan lähetetyistä kirjeistä ja viesteistä jätettiin hänet\nselviytymään niin hyvin kuin voi.\n\nVihdoinkin olivat vallitukset valmiit, ja nyt alkoi kaupungin\npommitus. Hemming Gadd tahtoi säästää porvareita niin paljon kuin\nmahdollista: heidän joukossaan oli hänellä monia ystäviä, vaikkakin\ntanskalaisten pelko esti näitä sitä osoittamasta -- ja hän tahtoi\nheidät mielellään säilyttää puolellaan.\n\nItse tähtäsi hän ensimäisen laukauksen -- dominikaaniluostaria\nkohden. \"Minä tunnen ne helvetin sikiöt!\" jupisi hän. \"He\nansaitsevat, että heidän pesänsä poltetaan.\"\n\nMutta kaupungissa oli kaikki mitä suurimmassa kuohunnassa. Kuinka\nmielellään olisivatkaan porvarit avanneet kaupunginportit, mutta\nJoakim herra oli ryhtynyt varokeinoihin, ja jokaista, joka lähestyi\nmuureja, uhattiin henkensä menettämisellä.\n\nSillävälin oli tuli sytyttänyt niin luostarin kuin kirkonkin.\nJoutilas väkijoukko, jolta kiellettiin pääsy sisälle, seisoi\ntöllistellen ulkona. Monet itkivät ja vaikeroivat, toiset taasen\nkatselivat äänettöminä, kuinka papit ja munkit juoksivat kilvan\nhuutaen pyhimyksiä apuun. Liekit levisivät nopeasti kaikkiin\nsuuntiin, muutamat leimahtelivat korkealle taivasta kohden, toiset\ntunkeutuivat kammioihin ja komeroihin, munkkiselleihin ja pieniin\nsalakoppeihin, jotka olivat täynnä pulloja, ja nämä räjähtelivät\nrikki, sähähdellen ja räiskähdellen, ja liekit leimahtelivat yhä\nhurjemmin. Mutta sen jälkeen nuoleskelivat punaiset kielet monien\nkätkettyjen käsikirjoitusten lehtiä.\n\nJo romahtelivat hirret ja tukit, hehkuvia kuparipaloja kimmahteli\nkatoilta, ja kehen ne sattuivat, hän oli kuoleman oma. Rakennus\nrusahteli saumoistaan, se ulvoi ja vinkui, kuin kaikki pahat henget\nolisivat ajelleet toisiaan, mutta yhä jatkoi tuli hävitystyötään.\nSe ei säästänyt edes vanhaa luostaripuutarhaakaan; nuoret puut\nsyttyivät itsekin lämpimissä syleilyissä. Varsinkin yhtä näistä\ntuli ahmi, se tunkeutui alas maahan saakka, ja puun juurien alta\npaljastui syvä kuoppa; siellä oli pieniä kirstuja, joissa oli luita\nja puoleksi maatuneita luurankoja mullin mallin. Samassa kuin tuli\noli paljastanut kuopan, laimistuivat liekit ja sammuivat.\n\nPienessä kappelissa oli muuan sangen kallisarvoinen Mariankuva, sen\nohella pyhimyslippaita ja kultaisia ja hopeaisia alttariastioita,\njotka olivat jalokivin ja helmin koristellut. Paitsi kuvaa\nsäilytettiin luostarin muut kalleudet pienessä huoneessa alttarin\ntakana.\n\nMutta pelästys tai huolehtiminen henkensä pelastuksesta oli vienyt\nmunkeilta kaiken mielenmaltin. He eivät muistaneet tätä, ennenkuin\ntuli oli jo ehtinyt tunkeutua kappeliin.\n\nKaikki pelastuskokeet olivat likipitäen turhat. Apotti huusi, että\npuoli pyhän neitsyen aarteista kuului sen pelastajalle! Nuorin\nmunkeista, reipas nuori mies, syöksyi savun täyttämään kappeliin,\ntoisten veljien ulkona rukoillessa onnellista päätöstä hänen\nvaaralliselle yritykselleen. Ja vaarallinen se oli tosiaankin. Kun\nhän tuli sieltä ulos, laahaten kuvaa jälessään, horjahti hän kuin\njuopunut ja vaipui tajutonna maahan. Munkit antoivat hänen maata,\nkaikki tunkeutuivat madonnan ympärille, mutta, voi onnettomuutta,\nkruunu oli pudonnut sen päästä, helmet sen kaulan ympärillä olivat\nmustat kuten sen kasvot ja käsivarretkin. Se oli arvoton, kadotetun\nsuuruuden surullinen kuva!\n\nHe katsoivat toisiinsa; mitä oli nyt tehtävä? Apotti kohotti\nkatseensa taivasta kohden ja sanoi:\n\n\"Ettekö näe, veljet, pyhän olennon tarkoitusta. Hän tahtoo joutua\nsovitusuhriksi! Niin surullista kuin onkin kadottaa nämä pyhät\npiirteet näkyvistämme, täytyy kuitenkin toivomustemme väistyä hänen\ntahtonsa tieltä. Kantakaamme hänet sisälle, veljet! Katsokaa,\npolttorovio odottaa!\"\n\nMutta kun he lähenivät pyhän kantamuksensa kanssa, olikin kuumuus\nniin suuri, ettei kukaan uskaltanut astua sisään. Ikäänkuin\näänettömästä sopimuksesta heitettiin puukuva tuleen, ja munkit\njuoksivat pakoon, niin nopeasti kuin kynsistä kykeni...\n\nHirveästi kumisten ja kolisten olivat kirkonkellot pudonneet\ntornista. Kova ilmanveto oli ensin pannut ne liikkeeseen, ne soivat\nmahtavammin, täyteläämmin äänin kuin konsaan ennen, helähdykset\naaltoilivat ilmavirtojen mukana yli kaupungin ja kertoivat kellojen\nomista maahanpaniaisista. Kun nämä vihdoin tapahtuivat, jähmettyivät\nihmiset kauhusta, jokainen pysähdytti työnsä, mikä hänellä oli\nkäsillään. Kamalaa onnettomuutta ennustava soitto oli lakannut, mutta\nkirkonkin hetket olivat luetut.\n\nTuli ei tyytynyt ainoastaan kirkkoon ja luostariin, Samoin kuin\nmuutkin hirmuvaltiaat ei se voinut saada kyllikseen, ja kun\nkorkeudessa ei enää ollut mitään hävitettävää, tarrasi se alempana\noleviin esineihin.\n\nTurhaan ponnistelivat porvarit sammutustyössä. Jos se onnistui\nyhdessä paikassa, tarrasi tuli pian toiseen. Laukaukset paukkuivat\nheidän päidensä ylitse, tuuli heitteli tulenliekkejä yli katujen;\nsavu oli tukehduttava, ja väliin ilma aivan pimeni.\n\nHuudot ja voivotukset viilsivät ilmaa kaikkialla.\n\nVuoteenomat sairaat kannettiin alas kellareihin, missä niiden ei\nainakaan tarvinnut pelätä palamista vuoteihinsa, mutta missä monet\nkuolivat nälkään.\n\nHerra Joakim Trolle ammuskeli tasaisella tulella muureilta, mutta\nmiehistö ei ollut lukuisa ja sen oli sitä paitsi vartioitava\nkaupunginportteja. Hän tiesi, etteivät porvarit olleet\nsuopeamielisiä. Munkit olivat luotettavampia, ja monet heistä saivat\npalvella sotamiehinä.\n\nTuuli puhalsi kovasti lännestä, ja toisen puolen kaupungista ollessa\nyhtenä ainoana tulimerenä oli toinen puoli säilynyt melkein kokonaan.\nTäältä lähetettiin onnettomille apua mikäli suinkin voitiin. Mutta\ntuuli saattoi helposti kääntyä ja koko kaupunki muuttua tuhkakasaksi.\nAinoa mahdollisuus tämän estämiseksi oli päästää ruotsalaiset\nkaupunkiin. Oltiin varmat, että he kaikin voimin auttaisivat sen\npelastusta.\n\nMitä kenties ei olisi isänmaanrakkaus voinut, sitä tahtoi\nitsesäilytysvaisto koettaa. Mutta jo pelkkä epäluulokin tästä sai\nJoakim Trollen rankaisemaan rikolliset. Pimeän tullen lakkasi\nampuminen; molemmin puolin laskettiin kuolleita ja haavoitettuja.\n\nJoakim Trolle kutsutti huomattavimmat porvarit linnaan. He saapuivat\nkalpeina ja vavisten.\n\n\"Teidän on huomenna saavuttava muureille joka kynnen\", sanoi hän.\n\"Minä asetan sotamiehen jokaisen porvarin taakse, ja se, joka ei tee\nvelvollisuuttaan, ammutaan heti ilman tutkintoa. Sama rangaistus\nodottaa sitä, joka ei täsmällisesti saavu paikalle. Menkää nyt ja\nilmoittakaa kaupungin asukkaille!\"\n\n\"Armollinen herra!\" valittivat useat heittäytyen ritarin jalkoihin.\n\"Päivän kovien ponnistusten jälkeen emme jaksa pysyä pystyssä.\"\n\n\"Niinpä kokoontukaa kaikki tyyni torille! Sotamieheni kyllä pian\ntoimittavat teidät lepoon.\"\n\n\"Ankara herra, olkaa armollinen! Me olemme muureilla aamun ensi\nkoitteessa.\"\n\n\"Ettekö luule minun tietävän, että olette pettureita joka sorkka?\nMutta varokaa, minä en pistä sormiani pinteeseen!\"\n\nPelosta vavisten lähtivät porvarit linnasta.\n\nMutta kuka pystyy harkitsemaan, kun mieli on hädän ja levottomuuden\nvalloissa? Nämä poloiset ihmiset eivät tienneet mitään neuvoa; heillä\nei ollut enää kirkkojaan, missä rukoilla. He lankesivat polvilleen\nkaduille, itkivät ja valittivat.\n\nÄidit, vaimot ja lapset, jotka pelolla odottivat miesten paluuta,\nriensivät heitä vastaan. He kuulivat kovan tuomion, ja kaduille ja\ntoreille polvistui satoja ihmisiä rukoillen apua taivaalliselta\nisältä.\n\nSilloin leimahti salama ja samassa pamahti laukaus. Kaikki\nkuuntelivat hämmästyneinä. Seurasi useampia, ja sen jälkeen kuului\naseiden kalinaa ja äänten hälinää.\n\nPorvarit pakenivat pelästyneinä vaimoineen ja lapsineen. He\npiiloutuivat mihin voivat.\n\n\"Olisikohan se piispa?...\"\n\n\"Pyhä Jumalan äiti, suo hänelle menestystä!...\"\n\n\"Pelasta meidät pyöveleistämme ja sortajistamme!\"\n\nNiin rukoilivat he kaikki palavin sydämin.\n\nMuutamalta pakenevalta sotamieheltä sai Joakim Trolle tiedon, että\npiispa oli tosiaankin uskaltanut ryhtyä rynnäkköön. Vartiat olivat\nampuneet laukauksen, mutta heiltä oli riisuttu aseet yhdeltä toisensa\njälkeen.\n\nPäällikkö raivosi, hän oli päästänyt sotamiehensä levolle ja he\nmakasivat kuin tukit.\n\nSillaikaa kuin heitä herätettiin, kertoi sotamies, että Garpetornin\nluona olivat ruotsalaiset tulleet yli muurin. Portit suljettiin\nheti, sillä ensi sijassa oli linna pelastettava. Joakim herra aikoi\npäivän ensi koitteessa tehdä ryntäyksen ulos, mutta silloin näki hän\npienen ruotsalaisen sotavoiman linnan edustalla, ympärillään samat\nporvarit, joiden piti auttaa heitä tuhoamaan. He näyttivät olevan\nmitä parhaimmissa väleissä keskenään, ja Joakim Trolle kiroili\ntuhmuuttaan, kun ei ollut heiltä kaikilta hakannut päitä pois.\n\nAiottu hyökkäys pantiin myöhemmin toimeen; luotettiin ruotsalaisten\nväsymykseen, mutta sitä ei huomattu niistä miekaniskuista, joita he\njakoivat. Tosin kaatui monta urheaa soturia, mutta kaupunki oli ja\npysyi piispan käsissä.\n\nTaistelu ei ollut vielä aivan lopussa, kun tohtori Hemming riensi\nkirjoittamaan valtionhoitajalle ja kertomaan hänelle onnellisesta\ntapauksesta.\n\n\"Kirjoitan tämän kovassa kiireessä päästyämme kaupunkiin\", niin\npäätti hän kirjeensä. \"Huomenna saatte tarkempia tietoja, jos\nsaan elää näiltä armottomilta miehiltä, ja jätän teidät täten\nkaikkivaltiaan Jumalan haltuun!\" Sydämen ilolla lähetti hän tämän\nkirjeen.\n\nSeuraavana päivänä kirjoitti hän jo uudestaan ja pyysi pitämään\nkiitosmessuja yli maan, mutta ennen kaikkea painoi hän\nvaltionhoitajan sydämelle, että tämä ensi tilassa lähettäisi apua,\nsekä miehiä että aseita.\n\nJoakimin luo lähetettiin sopimuksen hieroja kehoittamaan, että hän\nluovuttaisi linnan.\n\n\"Sanokaa piispalle, että hän saa tulla ja ottaa sen\", vastasi tämä\nhalveksien.\n\nUrhokas piispa ei olisi toivonut mitään hartaammin, mutta hän tiesi,\nettei se ollut niinkään helppoa.\n\nSvante Niilonpojalta saapui kirje, jossa kerrottiin, mitä iloa hyvä\nuutinen oli Tukholmassa herättänyt. Valtionhoitaja ja neuvosto\nharkitsivat, miten piispa saisi pyytämänsä avun. Niin hyvin tästä\nkuin saavutetusta menestyksestä oli laadittu kirjeet ja lähetetty\nympäri valtakuntaa. \"Olen sanonut heille\", kirjoitti Svante herra,\n\"että suuresti heikontunut kaupunki tarvitsee apua, jos sitä mieli\npuolustaa ja suojella, niin ettei koko tämä maanääri tule jälleen\nriistetyksi meiltä pois ja joudu vihollisen tai ulkomaalaisen miehen\nkäsiin\".\n\nKalmarin porvarit pitivät täydellä syyllä piispaa pelastajanaan ja\npuolustajanaan, jota ilman ei heidän elämällään olisi suurtakaan\narvoa. Viikkokausi ruokittiin miehistöä kaupungin kustannuksella,\nja mihin ikänä piispa astuikin sisälle, oli hänellä oikeus vaatia\nparasta mitä talosta löytyi.\n\nHemming Gadd ei odottanut eikä vaatinut, että sellaista\nvieraanvaraisuutta jatkettaisiin, ja kun porvarit kaikessa\nnöyryydessä sanoivat hänelle, että heidän aittansa olivat melkein\ntyhjät, niin vastattiin, että hän ja hänen väkensä pitävät huolen\nitsestään nyt kuten ennenkin.\n\nMutta makeanleivän päivät olivat tuntuneet väestä liian hyviltä, he\narvelivat tehneensä kylliksi ja tuumivat, että heidän nyt tarvitsi\nlevätä ja koota voimia.\n\nLokakuu oli lopuillaan, kun Kalmari vallattiin takaisin, mutta\njo joulukuussa täytyi lähteä retkelle Voionmaahan noutamaan\nvälttämättömimpiä tarpeita.\n\nPorvariston keskuudessa syntyi, heidän saatuaan tiedon, että\npiispa aikoi lähteä mukaan, sellainen pelästys, että he saapuivat\njoukoittain ja rukoilivat Jumalan ja pyhän neitsyen nimessä, ettei\nhän hylkäisi heitä. Jos hänelle tapahtuisi jokin onnettomuus,\njoutuisi kaupunki heti vihollisen valtaan, ja silloin he olisivat\nhukassa.\n\nPiispan lähin mies, herra Paul Kyle, urhokas soturi, viisas mies ja\nkirjoitustaitoinen, oli samaa mieltä. Hän sanoi paljon mieluummin\nmenevänsä niitä vaaroja vastaan, jotka saattoivat väijyä matkalla\nkuin ottavansa vastatakseen kaupungista piispan ollessa poissa, ja\nniin jäi tämä kaupunkiin.\n\nKalmarin asukkaat hankkivat muutamia veneitä, ja niillä oli mentävä\nyli salmen. Mutta kaupungin edustalla oli tanskalaisia laivoja, jotka\neivät päästäneet läpi pienintäkään kalastajavenettä, ja hanke vaati\nsuurta varovaisuutta.\n\nEräänä pimeänä yönä lähdettiin retkelle. Kova sade oli onneksi\nsulattanut pois ohuen jääriitteen, ja veneet saattoivat hiljaa ja\nhuomaamatta liukua vihollisten laivojen välitse. Hemming Gadd seisoi\nkuunnellen rannalla, kuulisiko hän mitään huudahduksia, mutta kun ei\nmitään kuulunut, otaksui hän, ettei mikään vaara uhannut, ja meni\nkotiin keventynein sydämin.\n\nPieni retkikunta viipyi poissa kolme vuorokautta. Tämä aika oli\nkyllin pitkä antaakseen aihetta levottomuuteen, mutta kun parvi\npalasi ja saatiin tietää, kuinka monia vaaroja sillä oli ollut\nvältettävinä, selitti Hemming Gadd, että tästälähin otetaan\nelintarpeet lähempää.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin ilmoitti muuan vakooja, että oli tulossa\ntanskalainen avunlähetys Malmöstä Kalmariin.\n\nUrhea piispa oli heti valmis menemään heitä vastaan. Mutta\nhämmästyksekseen havaitsi hän ei ainoastaan nurjamielisyyttä, vaan\nilmeistä kapinanhalua väessään. Hänen rohkaisevat sanansa eivät\nvaikuttaneet mitään, mutta miehet eivät kuitenkaan kieltäytyneet\nhäntä seuraamasta.\n\nMuutamien tuntien marssin jälkeen näkivät he lähestyvän sotavoiman.\nSiihen kuului ainoastaan kahdeksankymmentä keihäsmiestä, eikä piispa\nepäröinyt käydä heidän kimppuunsa.\n\nMutta silloin palkatun jalkaväen johtaja kääntyi hänen puoleensa ja\nvirkkoi, että kun he eivät olleet sitoutuneet taistelemaan avoimella\nkentällä, eivät he voineet eivätkä tahtoneetkaan puuttua tähän\nkahakkaan.\n\nPiispa kääntyi miesten puoleen ja kysyi, oliko tämä heidänkin\ntarkoituksensa.\n\nHe vastasivat yksimielisesti myöntäen.\n\nJa niin sai hän katsella syrjästä, kuinka keihäsmiehet menivät hänen\nedellään Kalmariin ja marssivat esteettömästi linnaan.\n\nHän kuohui raivosta, mutta ei voinut mitään!\n\n\"Onko tämä tanskalaisten vaikutusta?\" kysyi hän Paul Kyleltä.\n\n\"Hätä ja puute on tehnyt väen alakuloiseksi\", vastasi tämä. \"Siinä on\nsyy.\"\n\n\"Mutta miksi nääntyvät ainoastaan palkkasoturit? Rahvas ei tee niin!\"\n\n\"Heissä on visaa, heissä!\"\n\n\"Mutta tämä on kuuliaisuudenrikos, enkä minä voi heitä pitää\nkauemmin.\"\n\n\"Silloin he menevät heti vihollisen puolelle.\"\n\nHemming Gadd ei ollut niitä miehiä, jotka sietävät\ntottelemattomuutta, ja hän rankaisi sen antamalla muonaa jakaessaan\nsuurempia tai parempia annoksia niille, jotka uskollisesti\nnoudattivat hänen käskyjään. Luutnantti, joka oli odottanut\nylennystä, ei sitä saanutkaan, koska otti puolustaakseen\nkapinoitsijoita; vieläpä hänet sulettiin pois niistä illatsuistakin,\njoihin piispa tuontuostakin kutsui upseerinsa.\n\nNiin vähät välitti hän pitää salassa menettelytapaansa, että hän\naivan avoimesti puhui siitä varoitukseksi muille. Ja hän herätti\nniin suurta pelkoa, ettei rikollinen uskaltanut päästää valituksen\nsanaakaan.\n\nErittäin juuri näissä juomaseuroissa piispa purki ilmoille ne\ntunteet, jotka hänessä kuohuivat. Silloin puhui hän muinaisajan\nsankareista, useimmiten Birger Jaarlista ja Maunu Latolukosta.\nNiistä teki hän tavallisesti suuren harppauksen Engelbrektiin, joka\nennen muita oli hänen sankarinsa. Kun hän puhui hänestä, käveli hän\nhuoneessa edestakaisin, huitoi käsivarsillaan ja esitti tavallisesti\nilmielävästi tapauksen, jota kuvaili. Aina lähtien siitä, että\nEngelbrektin teot johtuivat palavasta isänmaanrakkaudesta, asetti\nhän hänet esikuvaksi jokaiselle Ruotsin miehelle. Hän viittasi hänen\nviisauteensa, hänen uhrautuvaisuuteensa, alttiuteensa, sitkeyteensä.\nJa kuulijat innostuivat hänen tulisesta kaunopuheisuudestaan.\nTavallisesti lopetti hän katkeralla hyökkäyksellä Tanskaa ja\ntanskanmielisiä vastaan.\n\n\"Tiedän hyvin\", oli hänellä tapana sanoa, \"että on miehiä, joilla on\ntanskalainen sydän ruotsalaisten takkien alla, mutta he eivät ole\nparempia kuin valkeiksi sivutut haudat täynnänsä kuolleiden luita, ja\nminä toivon, että heidät tuomitaan sen mukaan\".\n\nTällaisilla puheilla piti hän vireillä innostusta pienessä\nupseeriparvessaan ja sai sen antautumaan suuriin ponnistuksiin.\n\nMutta sittenkin tuntui luissa, kun täytyi talvipakkasella asua\nteltoissa.\n\nEnemmän kuin puolet kaupungista oli palanut tuhaksi, ja kodittomat\nolivat saaneet suojaa parempiosaisilta. Piispa tahtoi edelleen pysyä\nhyvissä väleissä kaupunkilaisten kanssa eikä sentähden anastanut\nmitään. Nämä tarjosivat huoneita hänelle ja upseereille, mutta hän\nhylkäsi tarjouksen, sanoen tahtovansa jakaa sotamiesten kohtalon.\nSitä vastoin täytyi kaupungin maksaa suojelusveroa, ja siihen\nsuostuttiin ehdolla, että piispa asuisi kaupungissa.\n\nAlempi osa kirkosta oli jokseenkin hyvin säilynyt, sen ylle kyhättiin\nkatto, ja huonetta käytettiin milloin jumalanpalvelukseen, milloin\nkasarmiksi.\n\nAsema oli sangen huolestuttava -- aseet olivat mitä kurjimmassa\nkunnossa, ruudista ja luodeista oli puute, mutta mitään apua ei\ntullut.\n\nJos Joakim Trolle olisi tehnyt hyökkäyksen, olisi hän helposti ajanut\nvihollisensa pakosalle.\n\nHelmikuun puolivälissä olivat muonavarat lopussa, ja täytyi hankkia\nuusia. Voionmaalla ei ollut enää mitään. Hemming Gadd odotti joka\npäivä kirjeitä ja viestejä, mutta mitään sellaisia ei kuulunut. Siitä\nhuolimatta kulki hän, pakinoi ja laski leikkiä kuten ennenkin. Hänen\nrohkeutensa piti rohkaista muitakin.\n\nMutta hänen sielunsa oli täynnä katkeruutta ja apeutta. Hän luuli\ntietävänsä, että yksityinen viha häntä kohtaan oli varsinaisena\nsyynä siihen kylmäkiskoisuuteen, jota neuvosto osoitti Kalmarin\nlinnan valloitukseen nähden, ja kuitenkin oli sen valtaaminen maalle\näärettömän tärkeä.\n\nArkkipiispa ja monet valtakunnan suurmiehistä eivät koskaan tulisi\nantamaan anteeksi niitä katkeria totuuksia, joita hän oli heille\nsanonut, sitä ilmeistä epäkunnioitusta, mitä hän oli osoittanut\njokaiselle, kenen katsoi tanskalaisystäväksi.\n\nPiispa Hemming Gadd oli niitä miehiä, joilla on ainoastaan ystäviä\nja vihamiehiä, välinpitämätön ei häneen nähden ollut kukaan. Hänen\npapillisen virkansa yhdistäminen soturin ammattiin oli enemmän kuin\nkylliksi antaakseen aihetta puheille, mutta ne, jotka katsoivat\nainoastaan tekoja, ylistivät häntä pelottomana soturina ja totisena\nisänmaan ystävänä.\n\nVarhain eräänä aamuna, ennenkuin kaupunki oli vielä ehtinyt\nvalveutua, lähti piispa kaupungista parvi sotilaita mukanaan.\n\nPelästys oli suuri, kun saatiin tietoon, että hän oli poissa, mutta\nvarovaisuus kehoitti vaiteliaisuuteen, eikä asiasta hevillä puhuttu\neikä ilmaistu pelkoa; mutta innokkaasti hänen paluutaan odotettiin.\n\nRetki suunnattiin Blekingeen. Lyckebyn ympärillä oli monia rikkaita\nherraskartanolta, ja etupäässä niissä piispa aikoi vierailla.\n\nEdissä asui Kristina Erikintytär, herra Sten Kristerinpojan emäntä.\nIsältään, tanskalaiselta valtaneuvokselta, oli hän perinyt tämän\nsuuren maatilan, ja herransa juonitellessa Tukholmassa ja kaikkialla\nRuotsissa Hannu kuninkaan hyväksi piti hän Edissä ankaraa hallitusta.\nEi siinä kyllin, että alustalaisia kiristettiin äärimmilleen hänen\nitsensä pitäessä melkein ruhtinaallista hovia; hän vaati vielä heiltä\nsellaista kunnioitusta, kuin olisi ollut todellinen kuningatar.\n\nHemming piispa oli nähnyt hänet Tukholmassa Sten Sturen hovissa. Tämä\nnainen ei miellyttänyt häntä silloinkaan, ja nyt, kun hänen mielensä\noli katkeroitunut, päätti hän mennä Lyckebyhyn sen tähden, että\nKristina rouva oli siellä.\n\nOli jäätävä pakkanen, ohut lumikerros peitti maan, ja matka kävi\nripeästi eteenpäin. Kirkas kuutamoilta tapasi pienen retkikunnan Edin\nluona. Piispa pyrki sisään; hän halusi puhutella Kristina rouvaa.\nMutta linnanvouti palasi tuoden vastauksen, ettei jalolla rouvalla\nollut Hemming Gaddin kanssa mitään puhuttavaa. Ja niin pysyi portti\nlukossa.\n\nPiispa nyökkäsi tyytyväisenä, ikäänkuin olisi juuri tätä toivonutkin.\nSotamiehet saivat käskyn muodostaa ketjun linnan ympärille. Kukaan\nihminen ei saanut kulkea ulos eikä sisälle. Muutamia yrityksiä\ntehtiin, mutta uhkaava pyssy peloitti rohkeat heti takaisin.\n\nLinnasta loisti valo koko yön. Nähtiin ihmisten juoksentelevan\nedestakaisin huoneesta huoneeseen. Uteliaat katseet tähystelivät\nyli seudun; ilmeisesti vallitsi linnan sisällä suuri levottomuus ja\nhämmennys. Varhain aamulla avattiin portit. Linnanvouti tuli jälleen\nulos, mutta tällä kertaa pyydettiin Kristina rouvan puolesta, että\npiispa tahtoisi astua sisälle. Rouva odotti häntä.\n\n\"Onko aamiainen valmis?\" kysyi tohtori Hemming.\n\n\"Aamiainen?... Heti!\" vastasi ällistynyt vouti kumartaen syvään.\n\n\"Riittääkö se kaikille miehilleni?\"\n\n\"Kaikille?\"\n\n\"Niin, jumaliste! Kun meidän on täytynyt täällä tehdä\nvartiopalvelusta koko yö, pitää teidän toki antaa meille ruokaa ja\njuomaa.\"\n\nVouti katosi jälleen. Kesti kotvan, ennenkuin hän palasi, mutta\nsilloin toi hän sanan, että puolentunnin kuluttua oli aamiainen\nvalmis.\n\n\"Minä ja upseerini aterioimme yhdessä Kristina rouvan ja hänen\nneitsyttensä kanssa\", lisäsi piispa. \"Jos hän on valmis ottamaan\nminut vastaan, niin tulen.\"\n\nVouti riensi jälleen sisään, jättäen portin auki jälkeensä.\n\nPiispa käski upseeriensa seurata. Miehistö sai määräyksen jakautua\nkahteen ryhmään; ensimäisen oli puolen tunnin kuluttua tultava\nlinnaan ja syötävä oikein kyllikseen sekä täytettävä taskut ja\nreput ruuantähteillä. Sillaikaa oli toisten pidettävä vahtia ja\ntarkoin katsottava, ettei ketään vierasta päässyt ulos eikä sisälle.\nAamiaisesta oli ensiksi-tulijain selviydyttävä puolessa tunnissa,\njonka jälkeen vuorot vaihtuivat. Raikuvalla hurraalla tervehdittiin\ntätä käskyä, ja jako toimitettiin heti.\n\nSillävälin astui piispa upseereineen linnan suureen esisuojaan.\nSiellä leimusi valkea suunnattoman suuressa takassa, ja\nkopistellessaan lunta suurista saappaistaan sanoivat miehet\ntarvitsevansa sulatella kohmettuneita jäseniään.\n\n\"Vouti!\" huusi Hemming, niin että kajahtivat linnan käytävät ja\nholvit.\n\nMies seisoi tuossa tuokiossa kumarrellen hänen edessään ja kysyi mitä\nhän tahtoi.\n\n\"Lähettäkää heti muutamia tynnyreitä olutta sotamiehilleni, ja mekin\ntarvitsemme muutamia kippoja.\"\n\nKäsky täytettiin heti, ja kun vaahtoava juoma oli siemaistu, sanoi\npiispa hilpeästi: \"Nyt tunnen olevani valmis astumaan vaikkapa\nitse pirunkin silmien eteen. Viekää minut nyt Kristina rouvan luo;\npelkään, että hän väsyy odottamiseen.\"\n\nLinnan suureen saliin oli katettu pöytä suurella kiireellä, mutta\nperemmässä huoneessa odotti ylpeä rouva epätervetulleita vieraitaan.\n\nNähdessään katetun pöydän sanoi piispa upseereilleen: \"Niiden\npuolesta, jotka tahtovat jäädä tänne, pyydän anteeksi linnan\nrouvalta. Älkää vain syökö kaikkea, ennenkuin minäkin ehdin mukaan.\"\n\nSeuraus oli, että hän yksin meni odottavan Kristina rouvan luo.\n\nViimeisinä viitenätoista vuotena oli tämän solakka vartalo käynyt\njotakuinkin täytelääksi. Hehkuva punoitus oli kenties hetkellinen,\nsillä hän vapisi joka jäseneltään, kun hän syvään niiaten ja\nilmeisellä ivalla toivotti piispan tervetulleeksi.\n\n\"Ette tahtonut ottaa minua vastaan eilisiltana!\" sanoi hän suudellen\nkättä, jonka rouva vastahakoisesti hänelle tarjosi.\n\n\"En tiennyt... en uskaltanut.\"\n\n\"Pelkäsittekö kenties, että maineenne siitä kärsisi, jalo rouva?\"\n\n\"Maineeni?\"\n\n\"Sentähden jäin odottamaan. Mutta kun tässä keskustelussa ei tarvita\ntodistajia, pyydän, että neitsyenne sillävälin ojentavat pikarit\nupseereilleni.\"\n\nNuori neitosparvi, joka ympäröi Kristinaa, seisoi hämillään ja\nymmällä.\n\n\"Neitoseni jäävät luokseni!\" vastasi Kristina rouva.\n\n\"Olen sanonut, että minun täytyy puhutella teitä kahdenkesken!\nSentähden jätin upseerini tuonne ruokasaliin; jos pelkäätte lähettää\nneitosianne heidän luoksensa, niin kutsun heidät tänne. Silloin\nsaamme paljon todistajia.\"\n\nÄänessä oli jotakin, joka vaati kuuliaisuutta, ja vaikkei Kristina\nrouva tiennyt, mitä hänellä oli pelättävänä, tunsi hän, että oli\npakko antaa myöten, ja ankaralla kehoittavalla katseella viittasi hän\npunastuvia neitosiansa menemään kokoussaliin.\n\n\"Vihdoinkin!\" huudahti piispa. \"Mutta sellaisia ovat kaikki naiset,\nmitä he mieluimmin toivovat, siihen he kauimmin epäilevät suostua.\"\n\nTaasen loukkaus. Kristina puri huultaan voidakseen vaieta.\n\n\"Ja nyt, jalo rouva, istukaamme!\"\n\nKristina heittäytyi eräälle tuolille, joka seisoi keskellä huonetta.\n\n\"Sallitteko, että asetun lattialle teidän jalkoihinne?\"\n\n\"Onhan tuolla penkkikin!\"\n\n\"Minun täytyy olla teitä lähellä.\"\n\nKristina nousi ja istuutui penkille. \"Olen teidän vallassanne\", sanoi\nhän. \"Sentähden kiusaatte minua aivan kuulumattomasti.\"\n\n\"Viette sanat suustani, kaunis rouva!\"\n\nMutta imelät sanat olivat kastetut sappeen, ja Kristina rouva\nhuudahti kiihkeästi:\n\n\"Mikä on asianne?\"\n\nPiispa loi häneen terävän katseen. \"Toivoisin teidän istuvan tälle\npenkille\", sanoi hän, \"jotta näköala olisi vapaa. Näette, että\nsotamieheni ympäröivät linnan, kukaan ei pääse ulos eikä sisälle.\"\n\n\"Kuinka suuri on vaatimuksenne?\"\n\n\"Herra Sten Kristerinpoika on muuan valtaneuvoksista. Mitä suurempaa\niloa voitte hänelle valmistaa kuin auttamalla aarteillanne\nlieventämään maan hätää!\"\n\n\"Minulla ei ole mitään aarteita.\"\n\n\"Mutta tahdotte antaa, mitä teillä on?\"\n\n\"Ja jollen tahdo?\"\n\n\"Silloin täytyy minun pakoittaa teidät siihen!\"\n\n\"Pakoittaa?\"\n\n\"Minulla on voiman oikeus!\"\n\n\"Tulette siis kuten ryöväri ja rosvo ainakin?\"\n\n\"Tai kuten Hannu kuningas, kun hän on käynyt Ruotsin linnoissa. Aion\npanna kuninkaallisen oikeuteni voimaan! Upseerini ovat siksi hyvin\nkasvatetut, että antavat neitosille vapauden. Jollette tahdo tulla\nmukaani, niin suljen teidät tänne sisälle ja teen sitten omin päin\ntutkimukseni.\"\n\nKristina rouva tiesi, että hänen palvelijansa mielihyvällä olisivat\ntällöin avulliset; ei ollut mitään pelastuskeinoa, hänen täytyi\nalistua.\n\n\"Tulkaa!\" sanoi hän ja lähti huoneesta.\n\nPiispa seurasi häntä.\n\nRouva avasi suuren ja upean hopeakaapin.\n\n\"Kutsukaa palvelijanne!\" sanoi tohtori Hemming. \"Mutta muistakaa,\nettä jos vastustatte minua, käsken ryöstämään.\"\n\nLinnanvouti tuli emäntänsä kutsumuksesta.\n\n\"Tyhjentäkää kaapin sisällys säkkeihin\", käski piispa. \"Jalo rouva\nantaa sen maan pelastukseksi!\"\n\nKäskyä noudatettiin.\n\n\"Rahanne ja jalokivenne!\"\n\nKristina hätkähti.\n\n\"Älkää salatko mitään!\"\n\n\"Täytyykö minun antaa kaikki?\"\n\n\"Kaikki!\"\n\nRouva katsoi ivallisesti piispaan. \"Jos tahdon!\" mutisi hän\nhampaidensa välitse.\n\n\"Ette sitä tule tekemään te, vaan teidän uskottu neitosenne!\"\n\nJa Kristina rouvan täytyi sietää, että tätä lähetettiin noutamaan;\nhänen itsensä täytyi käskeä tämän tuoda rahalipas ja jalokivet. Ja\npiispa otti kaikki ilman armoa ja laupeutta.\n\nSen jälkeen tarjosi hän rouvalle käsivartensa ja vei hänet\nparvekkeelle. Sotamiehet seisoivat alhaalla sen edustalla, ja he\nhurrasivat hänelle kiitokseksi runsaasta kestityksestä.\n\nLopuksi kiitti piispa, upseerien ja neitosten ollessa läsnä,\nniistä uhrauksista, joita jalo rouva oli tehnyt herransa ja\nisäntänsä isänmaalle, arvellen, että se hyväsydämisyys, jota hän\noli osoittanut, varmaan tuli ennemmin tai myöhemmin saamaan oikean\npalkintonsa.\n\nMutta jolleivät rouva ja piispa juuri katselleet toisiaan\nystävällisin silmin, teki nuori parvi niin sitä enemmän, ja kun\npiispa upseereineen lähtiessään viittasi kohteliaasti tervehdykseksi\nylös linnaan, huokasivat neitoset sydämissään: \"Palaavatkohan he\nkoskaan?\"\n\nTäältä ei ollut pitkältä vanhaan Hjulebergiin. Sinne suuntasi piispa\nmatkansa.\n\nKlaus herra oli leskimies, hänen kolme tytärtään olivat naimisissa\ntanskalaisten aatelismiesten kanssa, ja hän asui yksin vanhassa\nherraskartanossaan. Piispa otettiin ystävällisesti vastaan, ja Klaus\nherra käski runsaasti kestittää miehistöä, mutta kuultuaan vierailun\ntarkoituksen vastasi hän surumielisesti hymyillen ja sennäköisenä\nkuin puhuisi puhtainta totta:\n\n\"Pystyn vielä käyttämään miekkaa, jos tahdotte ottaa minut mukaan.\nMitään muuta ei minulla ole teille antaa!\"\n\nHemming Gadd mietti tuokion. \"Otan kiinni sanastanne!\" sanoi hän.\n\n\"Mutta olen jo täyttänyt viisikymmentä vuotta!\"\n\n\"Minä en tahdo rasittaa teitä yli voimienne.\"\n\n\"Antakaa minulle hieman aikaa!\"\n\n\"Ei, heti on teidän lähdettävä mukaan.\"\n\n\"Se on mahdotonta!\"\n\n\"En luovu teistä vähemmällä kuin viidellätuhannella hopeamarkalla!\"\nkivahti piispa.\n\n\"Arvioittepa tosiaan minut liian suureen arvoon.\"\n\n\"Tulen näyttämään, etten ole tehnyt sitä; laittautukaa vain pian\nkuntoon!\"\n\n\"Leikkiä minä vain laskin, ja viisisataa markkaa koetan haalia\nkokoon.\"\n\n\"Viisituhatta, ei ropoakaan vähempää!\" Klaus herra koetti kiemurrella\nhänen käsistään, mutta hän vaati vain ukkoa mukaan, ja niin täytyi\ntämän lopulta hellittää koko summa.\n\nNäytti melkein siltä, kuin jokainen markkasatanen olisi vienyt palan\nKlaus herran omasta ruumiista. Hänen nenänsä ja poskensa ohentuivat\nohentumistaan ja kalpenivat yhä harmahtavammiksi; oli ilmeistä, että\nhän oli kahden vaiheilla, antaisiko mieluummin hengen vai rahat.\n\nPiispa teki asian mutkattomaksi yhä vain kysymällä, haluttiko\nvanhusta tulla mukaan. Kun summa oli laskettu täyteen, annettiin\nkäsky, että talon ruokavarasto oli otettava rangaistukseksi tilan\nherran valhettelevaisuudesta, ja vanhan saiturin oli pakko katsella,\nkuinka ryynit, jauhot ja voit, häränpuolikkaat ja kylkisilavat\nraahattiin ruoka-aitoista ja kuormitettiin suuriin vaunuihin. Hänen\nomat vetojuhtansa valjastettiin eteen, ja ratsumiesparvi vei kaiken\nmukanaan.\n\nPienempiä sotaveroja otettiin talonpoikaistaloista, kaikkia täytyi\nmaksukykynsä mukaan veroittaa yhteiseksi hyväksi.\n\nJokainen vierailu kävi niin nopeasti, ettei huhu ehtinyt kulkea\nedellä, ja kantomäärä oli sentähden runsaampi kuin oli odotettu.\nPiispan viisauden tähden pysyi sopu kaikkialla rikkomatta. Annettiin\nvapaasta tahdosta tai vastoin tahtoa, mutta se tapahtui aina\nsäilyttämällä ulkonainen ystävyyden leima.\n\nKoko sato oli korjattu kahden päivän kuluessa. Oltiin jo\npaluumatkalla kirkkaassa kuutamossa, kun joku mainitsi, että\nvasemmalla tiestä oli metsässä johanniittiluostari, jota pidettiin\nsangen rikkaana.\n\n\"Me menemme sinne!\" huusi piispa hilpeästi. \"Kuka näyttää tien?\"\n\nTurhia olivat kaikki kokeet saada häntä siitä luopumaan. \"Luottakaa\nminuun!\" sanoi hän. \"Minä tunnen munkkien vehkeet ja tiedän, kuinka\nne tehdään tyhjiksi.\"\n\nKoko parvi meni luostariin. Piispa sanoi nimensä ja pyrki sisälle.\n\nHetkisen kuluttua avattiin portit. Piispa ja upseerit pyydettiin\nastumaan sisään, ja miehistö neuvottiin pariin suureen latoon, jotka\nolivat aivan luostarin vieressä.\n\nVeljet olivat kokoontuneet luostarin ruokasaliin ja ottivat piispan\nvastaan kaikella hänen arvoaan vastaavalla kunnioituksella.\nKeskustelu kääntyi heti valtiollisiin olosuhteihin, ja hurskaat\nmunkit huokailivat ja valittivat maan hätää puuttumatta\nseikkaperäisemmin pohtimaan syitä siihen.\n\nHemming herra pyysi yksityistä keskustelua apotin kanssa, ja kun ilta\noli jo pitkälle kulunut ja vieraat olivat suostuneet jäämään yöksi\nluostariin, nousivat munkit toivottaakseen hyvää yötä.\n\nMitään kestitystä ei ollut vielä tarjottu. Palvelevat veljet\ntahtoivat rientää ulos pitääkseen siitä huolen, mutta Hemming tohtori\nkehoitti lähettämään kaiken miehistölle, niin upseeritkin saisivat\nottaa siitä, mitä tahtoivat.\n\nApotti sanoi, että heille oli varattu vuoteet luostariin. Upseerit\nkiittivät, mutta vastasivat, että heidän täytyi olla sotamiesten\nmukana valvoakseen järjestystä.\n\n\"Älkää syökö älkääkä juoko mitään, mutta pitäkää silmänne auki!\"\nkuiskasi piispa muutamalle heistä.\n\nApotti kysyi sala-ivalla, aikoiko hänen armonsakin hylätä heidät.\n\n\"En\", vastasi Hemming hilpeästi. \"Minä jään tänne, ja kun\nkeskustelumme käynee pitkäksi, toivon teidän tarjoavan pikarin.\"\n\nTämä toivomus näytti saavan munkit jälleen hyvälle tuulelleen, ja\nniin erottiin pakinoiden ja naureskellen.\n\nAinoastaan sellainen rautainen luonne kuin Hemming Gadd saattoi\npelottomasti jäädä yksin luostariin. Hän oli vakuutettu, että siellä\nyritetään jotakin koiranjuonta, mutta juuri siihen perustikin hän\ntoiveet oman suunnitelmansa menestyksestä.\n\nLevottomuuden, jonka hän havaitsi upseeriensa kasvoilla, oli hän\ntyynnyttänyt merkitsevällä katseella, joka sanoi heille, että häneen\nnähden saivat he olla huoletta.\n\nApotin pyynnöstä meni hän mukana tämän huoneeseen. Siellä oli\npöydällä kaksi palavaa vahakynttilää ja kaksi täyttä viinilasia.\nKohteliaalla viittauksella pyysi munkki häntä istumaan mukavaan\nlepotuoliin.\n\n\"Kiitän teitä, isäseni\", sanoi Hemming, \"mutta lepo ei kuulu minulle.\nIstun mieluummin täällä yksinkertaisella puutuolilla, jonka otaksun\naiotuksi teille.\"\n\nMunkin posket vaalenivat hieman. Hän mutisi jotakin veljeskuntansa\nankarista vaatimuksista ja lopuksi otti itsekin yksinkertaisen tuolin.\n\nMutta Hemming huomasi, ettei levottomuus ollut siltä lopussa, eikä\nmunkki kehoittanut häntä juomaan.\n\nTehtyään muutamia kysymyksiä veljeskunnan saksalaisesta alkuperästä\njohti hän keskustelun niihin pyhäinjäännöksiin ja pyhimyslippaihin,\njoita luostari omisti, ja kun munkki vakuutti, ettei näillä ollut\nmitään arvoa, huudahti Hemming:\n\n\"Ovatko siis taideteoksenne pelkkiä pikareita? Nämähän ovat\nkoristellut taitavilla leikkauksilla!\"\n\n\"Ne ovat Hollannista\", vastasi apotti, ja kun Hemming tällöin oli\nkohottanut pikarin katsellakseen sitä lähemmin valoa vasten, piti\nhänen isäntänsä varansa ja muutti esiin toisen, niin että pikarit\nvaihtuivat.\n\nHemming näki sen, mutta ei ollut huomaavinaan mitään.\n\nMunkki palasi samassa hyvälle tuulelleen, hän pyysi juoda piispan\nkanssa ja kiitti kunniasta, jonka tämä oli osoittanut luostarille\nsaapumisellaan.\n\nHän joi epäröimättä pikaristaan, mutta piispa ainoastaan vei\nhuulilleen omansa ja oli juovinaan.\n\n\"Oivallista viiniä!\" sanoi hän.\n\n\"Kyprosta, parasta mitä meillä on.\"\n\nPiispa puhui missä tarkoituksessa oli tullut. Rahoja täytyi hankkia\nsodan jatkamiseksi, eikä luostarilla ollut mitään oikeutta vetäytyä\ntäyttämästä velvollisuuttaan niin syvän ja yleisen ahdingon aikana.\n\n\"Mutta meillä ei myös ole mitään oikeutta antaa pois mitä hurskaat\nkristityt ovat antaneet pyhälle neitsyelle.\"\n\n\"Häntä palvellaan paremmin hyvillä töillä kuin uhreilla!\" vastasi\npiispa vilkkaasti.\n\n\"Jollemme olisi niin köyhiä kuin tosiaan olemme...\"\n\nMahtoiko nyt piispa kuulla jonkun kähmivän oven ulkopuolella, vai\noliko se ainoastaan mielijohde, mutta hän heristi korviaan ja\nhuudahti melkein uhkaavasti: \"Joku kuuntelee!\"\n\n\"Mahdotonta!\" huudahti apotti ja hypähti ovelle.\n\nSamassa vaihtuivat pikarit.\n\n\"Kenties kuulin väärin!\"\n\n\"Veljemme ovat kaikki luotettavia ja vilpittömiä.\"\n\n\"Ilahuttavaa kuulla! Juon heidän menestyksekseen.\"\n\nApotti tarttui hymyillen pikariin, mutta tuskin oli hän tyhjentänyt\nmuutamia kulauksia, ennenkuin hän kauhuissaan pani sen pois\nkädestään, tuijottaen piispaan.\n\n\"Mikä teitä vaivaa, kunnianarvoisa isä?\"\n\n\"Ei mikään!\"\n\n\"Jatkakaamme siis keskusteluamme.\"\n\n\"Mielihyvällä!\"\n\n\"Mitä kalleuksia luostarissa on?\"\n\n\"Madonnan vyöhyt.\"\n\n\"Kuinka suuri arvoltaan?\"\n\n\"Kymmenentuhatta guldenia.\"\n\n\"Sitten?\"\n\n\"Erinäisiä alttariastioita.\"\n\n\"Kruunu luullakseni?\"\n\n\"On sekin!\"\n\n\"Yhtä kallisarvoinen kuin vyöhytkin?\"\n\n\"Hieman kalliimpi!?\"\n\n\"Onko muita pyhimyksiä?\"\n\n\"Pyhä Gregorius!\"\n\n\"Miekka jalokivin koristeltu?\"\n\n\"Veljeskunnan suurmestarin lahja!\"\n\n\"Minkä arvoinen?\"\n\n\"Seitsemäntuhatta guldenia!\"\n\n\"No hyvä, kunnianarvoisa isä, olen varma, että pyhä neitsyt antaa\nilolla koristuksensa sanoen: 'Muuttakaat nämä kivet leiviksi\nnälkäisille!' Ja mitä pyhään Gregoriukseen tulee, menen takuuseen\nettä hän antaa miekkansa, kun on puollettava valtakuntaa ulkomaista\nväkivaltaa ja sortoa vastaan.\"\n\n\"Se on minulle valitettavasti mahdotonta!\"\n\n\"Minua surettaa kuulla sitä!\" Piispa tarttui pikariin.\n\"Silloin on minun kiittäminen teitä ainoastaan osoittamastanne\nvieraanvaraisuudesta!\" Hän kosketti munkin pikaria omallaan.\n\nTämä vei pikarinsa vapisevin käsin huulilleen sisältöä maistamatta.\n\n\"Mitä! Ettekö juo?\"\n\n\"En voi oikein hyvin!\"\n\n\"Viini on teitä vahvistava!\"\n\n\"Se on minulle liian väkevää.\"\n\n\"Kutsukaa sitten tänne muutamia munkeistanne, niin he saavat tehdä\nminulle seuraa!\"\n\n\"Luultavasti ovat he jo menneet levolle.\"\n\n\"Siitä saamme kyllä pian selon.\" Ennenkuin apotti ehti sitä estää,\noli piispa soittanut kelloa, joka vei apotin huoneesta munkkien\nhuoneeseen. Minuuttia myöhemmin koputettiin ovelle.\n\nPiispa heitti apottiin merkitsevän katseen ja antoi sen jälkeen\npäänsä painua alas rinnalleen.\n\n\"Sisään!\" änkytti apotti.\n\nOvi aukeni ja kaksi päätä näyttäytyi.\n\n\"Sepäs kävi pian!\" kuiskasi heistä toinen.\n\nTohtori Hemming näki apotin pelokkaan katseen ja kohotti päänsä\nvitkaan.\n\nMunkit vetääntyivät kauhistuneina takaperin.\n\n\"Väkevä viini on käynyt päähäni\", sanoi piispa. \"Tahdon kuitenkin\ntyhjentää pikarini, mutta teidän molempain täytyy tehdä minulle\nseuraa, koskei apottinne jaksa sitä tehdä.\"\n\nMunkit katsoivat kummissaan viimeksimainittuun.\n\nApotti parka oli kerrassaan surkean näköinen. Huulet olivat alkaneet\nsinertää, hän värisi vilusta ja saattoi vaivoin pysyä pystyssä.\n\n\"Kuka juo ensin?\" virkkoi piispa jälleen peloittavan vakavasti ja\nviittasi pikariin.\n\nToinen tarttui siihen, toisen puuhaillessa apotin kanssa.\n\n\"Juo!\" käski tohtori Hemming.\n\n\"Myrkytetty!\" jupisi viimeksimainittu munkki.\n\nPiispa sieppasi pikarin, ennenkuin munkki ehti heittää sen lattiaan.\n\n\"Liian kallisarvoinen turmeltavaksi!\" sanoi hän vihasta vapisevalla\näänellä.\n\n\"Armoa! Armoa!\" änkyttivät rikolliset ja lankesivat rukoillen hänen\njalkoihinsa.\n\n\"Apua! Vastamyrkkyä!\" läähätti apotti.\n\n\"Onko mitään pelastusta?\" kysyi piispa.\n\n\"On, jollei hän ole juonut paljoa!\"\n\n\"Mutta jollei hän mitään apua saa?\"\n\n\"Silloin täytyy hänen kuolla!\"\n\n\"Samoin kuin molempain teidänkin, kun ensin juotte tämän!\"\n\n\"Armoa! Sääliä!\"\n\n\"Ettekö ole tahtoneet riistää henkeäni!\" huusi piispa jyrisevällä\näänellä.\n\n\"Apua! Apua!\" valitti apotti.\n\n\"Armoa! Armoa!\" säestivät veljet.\n\n\"Ei mitään armoa! Ei mitään sääliä!\" vastasi Hemming.\n\n\"Tarjotkaa hyvitystä!\" änkyttivät veljet apotille.\n\n\"Luostarin rahakirstu!...\"\n\n\"Enemmän!\"\n\n\"Madonnan vyö!\" huusi apotti.\n\n\"Enemmän! Enemmän!\"\n\n\"Hänen kaulanauhansa!\" lisäsi munkki.\n\n\"Kuinka kauan hän vielä voi elää?\" kysyi Hemming vimmoissaan ja\nviittasi apottiin.\n\n\"Korkeintaan tunnin!\"\n\n\"Sanokoon hän siis heti, mitä hän tahtoo antaa viheliäisestä\nelämästään, niin minä sitten päätän, käynkö kauppaan!\"\n\n\"Miekan!... kruunun! Kaiken, kaiken!\" ähkyi apotti.\n\n\"Menkää molemmat heti niitä noutamaan. Ja muistakaa minun sanoneen:\njollette ole palanneet takaisin neljännestunnissa, sytytän luostarin\ntuleen, ja silloin saamme nähdä, kenen käsissä nyörit ovat!\"\n\nMunkit riensivät pois kuten kostotarten ajamina. Piispa jäi apotin\nluo; hän katsoi kylmäkiskoisesti tämän kuolinkamppailua, ihmetellen,\nettä elämä saattoi olla hänelle niin rakas.\n\nEi kestänyt kauan, ennenkuin veljet palasivat, tuoden mukanaan kaikki\nluetellut kalleudet, jotka he yksitellen latoivat hänen eteensä.\n\n\"Ottaako teidän armonne ne itse viedäkseen?\" kysyi toinen munkki\nilkeästi hymyillen.\n\n\"Kyllä, ulos täältä!\" vastasi piispa.\n\n\"Väkenne nukkuu...\"\n\n\"Minä herätän heidät!\"\n\n\"Se ei liene vallan helppoa.\"\n\n\"On kyllä, sillä minä tunnen munkkien kujeet!\" vastasi Hemming,\nheitti kallisarvoisen kantamuksen olalleen ja käski munkin mennä\nedeltä näyttäen tietä.\n\nTämä totteli heti, ja kun piispan huudettua upseereja ja sotamiehiä\nlappautui ladosta hyvässä järjestyksessä, silloin uskoivat munkit\nvahvasti, että heidän vieraansa olivat kaikki paholaisen erityisessä\nsuojeluksessa. Näyttäytyi kyllä, että jotakin hittoa oli sekoitettu\nolueen, sillä pari sotamiestä, jotka eivät olleet voineet vastustaa\nhimoaan maistaa sitä, vaipuivat siitä niin syvään uneen, että heidät\ntäytyi melkein laahata mukana matkalle lähtiessä.\n\nKuitenkin oli mieliala mitä iloisin; retken onnellinen tulos voitti\nkaikkien odotukset, eikä suinkaan epäröity antaa kaikki ansio\nsiitä piispalle. Paluumatka Kalmariin tehtiin niin joutuin kuin\nmahdollista. Noin peninkulman päässä kaupungista tuli heitä vastaan\npikalähetti, joka toi kirjeen Paul Kyleltä.\n\nSe sisälsi, että linnassa oli saatu tieto siitä, että piispa oli\npoissa parhaine miehineen, ja sentähden oli päätetty tehdä hyökkäys.\n\nTämä uutinen oli niin pelästyttänyt porvareita, että monet heistä\nolivat panneet kilunsa ja kalunsa kasaan ja aikoivat lähteä\nkaupungista tulevana yönä, jollei piispa sitä ennen palannut. He\nolivat sangen suutuksissaan siitä, että piispa vastoin vakuutuksiaan\nja lupauksiaan oli lähtenyt pois.\n\n\"Luulevatko he, että minä alituiseen sallin pidellä takistani?\" kysyi\nhän harmissaan.\n\nHetken harkittuaan käski hän pikalähetin palata. Ei kenellekään\nmuille kuin Paul Kylelle saanut ilmoittaa piispan palaamisesta.\nKaikille muille oli sanottava, että hän oli kohdannut muutamia\ntanskalaisia ratsumiehiä ja peläten joutuvansa vangiksi lähtenyt\npakoon. Vastoin kaikkea tapaa oli kaupungin portit jätettävä auki;\nyön kuluessa tahtoi piispa kaikessa hiljaisuudessa marssia kaupunkiin.\n\nPieni parvi sai levähtää eräässä metsäntylvässä. Sotamiehet\nkääriytyivät viittoihinsa ja nukkuivat pian. Piispakin, joka ei ollut\nnukkunut moniin öihin, soi itselleen muutamain tuntien levon, kahden\nupseerin pitäessä vartiota.\n\nMutta yön levitettyä varjonsa oli pieni parvi jälleen liikkeessä, ja\npuoliyön aikana saapui se kaupunkiin.\n\nJoakim Trolle oli niin varma, että hänen sotamiestensä tarvitsi\nainoastaan näyttäytyä saadakseen jälelläolevat ruotsalaiset\npakenemaan kaupungista, ettei hän edes varustanut heitä\ntarpeellisilla aseilla ja ruudilla. Hän piti taistelua liian\nmitättömänä puuttuakseen itse siihen ja uskoi johdon nuorelle\nkuustoistavuotiaalle pojalleen.\n\nKun tanskalaiset ryntäsivät ulos linnasta, näytti kaupunki kaikkialta\nautiolta ja tyhjältä. Näytti kuin pako olisi jo tapahtunut.\nPalausmatkaansa turvaamatta käski nuori päällikkö: \"Eteenpäin, mars!\"\n\nMutta silloin syöksyi Hemming Gadd vihollisen selkään ja taistelu\nalkoi.\n\nPaul Kylen oli käytävä kimppuun vastakkaiselta puolelta ja vihollinen\nsiten saarrettava. Mutta ennenkuin tämä joutui, oli Joakim Trolle\nitse rynnännyt linnasta lopun väkensä kera, ja nyt joutuikin piispa\npuserruksiin vastustajainsa väliin.\n\nHemming Gadd ei kuitenkaan antanut perään. Kokkapuhein ja sutkauksin\nrohkaisten sotamiehiään taisteli hän sankariudella, joka herätti\nyksin vihollistenkin ihailua ja ratkaisi taistelun.\n\nTanskalaisten päällikkö, joka näki sotamiestensä kaatuvan ja tiesi,\nkuinka vähäinen niiden luku oli, antoi merkin palaamiseen, ja käsky\ntäytettiin pikimmiten ja hyvässä järjestyksessä.\n\nTappiot olivat molemmin puolin yhtä suuret. Ruotsalaiset olivat\nmenettäneet kymmenen miestä ja kaksi upseeria, tanskalaiset yhdeksän\nmiestä ja kolme upseeria. Haavoitettujen luku oli suunnilleen puolta\nsuurempi. Piispa Hemming oli saanut luodin käsivarteensa, mutta tämä\nharmitti häntä paljon vähemmän kuin se, että jos Paul Kyle olisi\nollut aikanaan paikalla, olisi linna ollut nyt heidän vallassaan.\n\nPorvarit, jotka yhtä suurella ilolla kuin hämmästykselläkin\nolivat saaneet tiedon piispan paluusta, menivät hänen luoksensa\njuhlakulussa. He vakuuttivat kiitollisuuttaan ja lahjoittivat\nkaksikymmentä säkkiä jauhoja ja viisikymmentä tynnyriä olutta.\n\nLahjat otettiin vastaan, mutta piispa teki heille tiettäväksi, ettei\nhän aikonut antautua riippuvaiseksi heidän mielivallastaan. Missä\nhätä oli ovella, tahtoi hän sitä häätää; mutta hän ei katsonut\nlainkaan tarpeelliseksi kysellä heidän neuvoaan tai suostumustaan.\n\nKipu käsivarressa vaivasi häntä, ja lisäksi pelkäsi hän uutta\nhyökkäystä linnasta. Joakim Trolle oli kyllin taitava sotapäällikkö\nkäsittääkseen vastustajan heikkouden ja käyttääkseen sitä hyväkseen.\n\nJoka päivä odotti piispa kirjettä ja viestiä kaivatusta avusta.\n\nPäivät ja viikot kuluivat, mutta sitä ei kuulunut; toiveet kävivät\nyhä synkemmiksi.\n\nSvante Niilonpojalle oli hän kirjoittanut saamatta vastausta. Silloin\nkirjoitti hän Märta rouvalle:\n\n\"... Saksalaiset ovat selittäneet, että he tahtovat eronsa,\njolleivät saa palkkaansa neljäntoista päivän kuluessa, ja täällä\nliikkuu huhuja, että arkkipiispa aikoo julistaa meidät pannaan. Jos\nhän tahtoo tehdä sen nyt keskellä piiritystä, niin voi hän tuoda\nkuninkaansa mukanaan. Annamme silloin hänelle niin hyvästä kädestä,\nettä hän saa tuhannen perkelettä mukaansa. Anteeksi, että puhun\nhieman epähienoa kieltä, mutta en ole pitkiin aikoihin tottunut\npuhumaan hovikieltä.\"\n\nAarteet, joita tohtori Hemming oli tuonut Blekingestä, täytyi\nhänen myydä alhaisiin hintoihin, ja kauppamiehet kuitenkin olivat\ntekevinään hänelle suuren palveluksen ostamalla ne. Mutta monien\nkuukausien palkat olivat maksamatta, eikä saalis riittänyt niihin.\n\nHuhu hänen menestyksestään levisi laajalle ympäri. Kristina rouva\nvannoi, ettei hän antaudu rauhaan, ennenkuin oli nähnyt ryövärin\nsydänveren, ja johanniittiveljet kirjoittivat ei ainoastaan\narkkipiispalle, vaan myös Roomaan ja pyysivät väkivallantekijäin\njulistamista pannaan. Mitä hirvittävimmin sanoin maalattiin tehty\ntihutyö. Piispa ja hänen seuralaisensa olivat menetelleet ryövärien\nja rosvojen tavoin; he olivat ryöstäneet ja polttaneet, he olivat\nlyöneet monia syyttömiä kuoliaaksi ja peloitelleet naisia ja lapsia\nmielipuoliksi.\n\nYhä sankempina kasaantuivat pilvet Hemming Gaddin pään ympärille. Hän\nmenetteli häikäilemättömästi, halveksien ihmisten arvosteluja. Hän\noli ottanut yhden ainoan asian päämääräkseen: Ruotsin pelastuksen\nTanskan ikeen alta. Tämän tieltä täytyi kaiken muun väistyä. Mitäpä\nmerkitsivät hänelle yksityiset edut ja toivomukset, kun oli kysymys\nyleisestä hyvästä! Jos hetki toikin mukanaan mitä katkerimpia\nkärsimyksiä, mitä siitä, kun oli kysymys tulevista vuosisadoista,\nisänmaan itsenäisyydestä!\n\nHemming Gaddilla oli sellainen tahdon lujuus, ettei hän tähdätessään\nkatseensa maaliin nähnyt esteitä ympärillään; hän mursi ne maahan\nyhden toisensa jälkeen välittämättä, jos pirstaleet sinkoilivat\nniiden silmille, ketkä asettuivat hänen tielleen.\n\nHän halveksi kaikkea itsekkäisyyttä, kaikkea pikkumaisuutta,\nkatsomatta säätyyn tai asemaan. Syntinen ei ollut hänestä sen\nkummempi puettuna purppuraan ja kantaessaan kruunua päässään kuin\nmaatessaan ryysyihin kääriytyneenä. Hän tuomitsi hiippahattua\nkantavan miehen haureellista elämää yhtä paljon kuin alemmankin papin.\n\nValtakunnan suurmiehet, kuinka he halveksivat häntä! Mitä heitä\nliikutti, mikä maali hänellä oli silmissään! Oma hyvinvointi,\nsuurimmat mahdolliset edut, se oli heidän maalinsa.\n\nJos pyhällä isällä olisi ollut kymmenen pannasalamaa, olisi hän\nsingahuttanut ne kaikki tätä paatunutta piispaa vastaan; nyt täytyi\nhänen tyytyä yhteen ainoaan, mutta sitä seurasi heti espanjalaisen\nkardinaalin nimittäminen Linköpingin piispaksi.\n\nTosin saattoi väittää vastaan, että tämä yhtä vähän ymmärsi kieltä\nkuin tunsi niitä ihmisiäkään, joita hänen oli johdettava totuuden\ntielle, mutta ne olivat sivuasioita. Julkeat hyökkäykset paavin\nja Tanskan kuninkaan pyhiä persoonallisuuksia vastaan olivat\nasianmukaisesti rangaistut, ja oli annettu varoitus niille, joita\nkenties haluttaisi kulkea tohtori Hemmingin jälkiä.\n\nPannakirja ja tieto nimityksestä oli saapunut jo kunnianarvoisille\nisille, mutta heillä ei ollut vielä rohkeutta käyttää niitä\nhyväkseen. Me tiedämme, että arkkipiispa puhui siitä Svante\nNiilonpojalle sekä että tämä ilmaisi siitä syvän suuttumuksensa ja\nvakuutti, ettei hän puolestaan kantanut nurjaa mieltä piispaa vastaan.\n\nSvante Niilonpoika oli sanonut, että Hemming Gadd oli kansan mies ja\nettä saattoi olla pahoja seurauksia, jos niin levottomina aikoina\nannettaisiin lisäyllykettä kuohuville aineksille.\n\nMutta kun paavilliset kirjeet esitettiin neuvostolle, näytti\nvahingonilo punoa van posket ja sytyttävän tulen silmiin. Useimmilla\nneuvoksilla oli joku loukkaus kostettavana, ja sellaiset velat\nmaksetaan aina ensiksi.\n\nSitten saapuivat tiedot, mitä oli tapahtunut Lyckebyssä.\nJohanniittiveljet nostattivat myrskyn, ja arkkipiispa kirjoitti\nneuvostolle, että sen oli oman kunniansa tähden tehtävä päätöksensä.\nTehtiin muodollinen neuvoston päätös, ja saatiinpa yksin\nvaltionhoitajakin kirjoittamaan sen alle. Piispa Hemming Gadd\nkiellettiin tästedes hoitamasta hiippakuntaansa.\n\nEräänä päivänä saapui tieto, että Voionmaan puolelta lähestyi\nkokonainen laivasto pikku veneitä tuoden ruokatavaroita. Linnasta\nkiirehdittiin heitä vastaan; mutta ne ruotsalaiset sotamiehet, jotka\ntoivat tiedon, arvelivat, että jos he saisivat, voisivat he joutua\nennen tanskalaisia.\n\nPiispa ei ollut haluton, mutta peläten, että ahneus kenties pani\nheidät lyömään laimin kaiken varovaisuuden, tahtoi hän itse mennä\nalas rannalle ja tarkastella asemaa.\n\nTämän neuvottelun parhaallaan tapahtuessa jatkoi Hemming piispa\nhidasta, vaivalloista piiritystyötään.\n\nOli kaunista nähdä pienen laivaston, veneet aivan lähetysten,\nlähenevän kaupunkia. Mukana oli naisia ja lapsiakin.\n\nLinnan edustalla oltiin kovassa kiireessä, luultavasti ei oltu\nodotettu laivastoa niin pian.\n\n\"Ovatko veneenne kunnossa?\" kysyi piispa.\n\n\"Ovat, kaikki neljä purjeineen, peräsimineen. Tuuli on myötäinen!\"\n\n\"Laskekaa siis heti vesille!\"\n\nKuului hiljainen ilohuudahdus, mutta se vaikeni heti.\n\nKolme miestä hyppäsi kuhunkin veneeseen. Purjeet irroitettiin ja\ntuuli hulmutteli niitä hilpeästi.\n\nVeneet lähtivät vesille melkein yht'aikaa. Ne laskettivat suoraan\nlaivastoa kohden.\n\nHeti kun heidät huomattiin linnasta, päästettiin siellä vimmastunut\nhuuto.\n\nSen jälkeen kuului komentohuuto: \"Ampukaa!\"\n\nMutta ruotsalaiset olivat odottaneet sitä, ja silmänräpäyksessä\nolivat ne heittäytyneet veneihin pitkäkseen.\n\nKun savu oli hälvennyt, seisoivat he kaikki pystyssä huiskuttuen\nhattujaan ja hurraten.\n\n\"Hullut!\" huusi piispa. \"He menettävät henkensä syyttä suotta!\"\n\nTaasenkin kuului laukaus, mutta nyt olivat veneet laivaston vieressä\nja vaara oli voitettu.\n\nTanskalaiset laskivat myös veneensä vesille, mutta he näyttivät\nolevan kahden vaiheella, eikö kenties ollut parempi käydä\nruotsalaisten kimppuun vasta heidän otettuaan lastin.\n\nRannasta saattoi nähdä, kuinka ruotsalaiset hyppivät voionmaalaisten\nveneihin kaikilta puolin. He eivät näyttäneet vievän niistä\npois mitään. Mutta nopeasti erosivat veneet toisistaan, ja nyt\nnähtiin kunkin ruotsalaisen veneen hinaavan kahta voionmaalaista.\nPurjeet olivat käärityt kokoon, kaksi miestä hoiti airoja ja\nkolmas peräsintä, mutta kaikki neljä venhettä loittonivat nopeasti\ntoisistaan. Muuan suuri voionmaalaisvene jäi yksin paikalle.\n\nTanskalaisia veneitä oli myös neljä, mutta ne olivat suurempia\nja raskaampia. Jos uhkateko olisi kestänyt kauemmin, olisivat he\nepäilemättä yhyttäneet rohkeat merisissit; nyt onnistuivat nämä\nsitä vastoin toverien rajattomasti riemuitessa laskemaan kaupungin\nlaituriin. Saalis oli runsain, mitä tähän asti oli saatu, ja\nvoionmaalaisille ei ainoastaan maksettu heidän tavaroitaan, vaan\nheitä vielä runsaasti kestitettiinkin.\n\nTämän parhaallaan tapahtuessa sai piispa irtisanomiskirjeen Ruotsin\nneuvostolta. Hän luki sen, mutta kuinka hänen sydämensä kuohuikin\nharmista, ei häneltä suinkaan jäänyt huomaamatta, että koetettiin\nesittää niin lievin sanoin kuin suinkin mitä tahdottiin sanoa.\n\nPiispa sanoi kirjeentuojalle, että nykyään vallitsevan hälinän\naikana, kun joka hetki saattoi odottaa hyökkäystä linnoituksesta, oli\nhänen mahdoton vastata kirjeeseen. Sodan telmeen asetuttua toivoi hän\nsaavansa vapaahetken vastatakseen kirjallisesti valituksiin, kuten\npiti.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin kirjoitti hän neuvostolle.\n\nHän tunnusti empimättä neuvoston tahdon laillisuuden, mutta samalla\nlykkäsi hän kysymyksen ratkaisun määräämättömäksi ajaksi, tai kunnes\nolisi saatu aikaan rauha tai aselepo Tanskan kanssa.\n\nNyt saapui monia kirjeitä ja viestejä.\n\nNiinpä sai hän sanoman, etteivät taalalaiset suinkaan sallineet, että\nhän, Hemming, joutuisi \"kadotukseen\"; he toivoivat rukouksissaan,\nettä hän menestyisi ja voisi hyvin.\n\nTuomiokapituli oli kirjoittanut valtionhoitajalle, ettei tohtori\nHemming saa enää kantaa piispankymmenyksiä, mutta valtionhoitaja\nvastasi sovittelevin sanoin; hän varoitti kaikesta väkivallasta tätä\nurhoollista miestä vastaan, joka pani henkensä ja verensä alttiiksi\nRuotsin vihollisia vastaan, ja pyysi tuomiokapitulia kiinnittämään\ntarpeellista huomiota rahvaan ilmaisemaan tahtoon.\n\nSitten saapui Linköpingistä viesti, että paavillinen kirje oli\nnaulattu kirkon ovelle. Tuomiokapituli oli otattanut sen jälleen\npois, koska se sisälsi sanoja myös valtionhoitajaa vastaan. Mutta\nsiellä oltiin kovin levottomia ja peloissaan eikä tiedetty, mihin\nsellaisissa olosuhteissa oli ryhdyttävä.\n\n\"Ne kurjat raukat!\" jupisi Hemming. \"Olisivat nyt toki suden tai\nlampaan puolella!\"\n\nMutta ainoastaan ohimennen huolehti hän omista asioistaan; kunkin\npäivän huolet ja murheet täyttivät hänen mielensä alituiseen.\n\nViime aikoina oli lähimpien pitäjien rahvaan keskuudessa havaittu\nmerkillistä nurjuutta ruotsalaisia kohtaan. Nimismies kertoi, että he\nolivat kieltäytyneet tekemästä uskollisuudenvalaa valtionhoitajalle,\nja valittaen kaikkea sitä hätää, mitä saivat kokea, tuumivat he, että\n\"olisi parempi olla Tanskan alamaisina\".\n\nKun piispa puhui tästä Paul Kylelle, sanoi tämä: \"Tanskalaiset\nlupaavat kultaa ja kaikkea ihanuutta; niin tekivät he Uplannissakin\nennen Brunkebergin taistelua, sentähden se kääntyikin maan häviöksi.\"\n\n\"Täytyisi tehdä jotakin!\"\n\n\"Puhukaa heille!\"\n\n\"Luuletteko sen auttavan?\"\n\n\"Yksistään sen!\"\n\n\"Kutsuttakaa siis nimismiehellä heidät kokoon!\"\n\nMutta kun kaupungin asujamet kuulivat, että piispa aikoi lähteä pois,\nnousi yleinen hälinä; he rukoilivat polvillaan, ettei hän jättäisi\nheitä, koska he ja kaupunki silloin olisivat silloin hukassa.\n\n\"Kuulkaas\", huusi Hemming vimmastuneena. \"Jos rutto alkaa raivota\nyhdessä talossa, onko minun sitouduttava, sentähden että minun\nkotonani pysyttäisiin terveenä, jättämään koko muu kylä ruton\nhaltuun.\"\n\n\"Ette kai lähde yksin?\"\n\n\"Yksin lähden ruton saastuttamaan paikkaan, jollette te tahdo seurata\nkunniavartiona!\"\n\nPorvarit luikkivat noloina tiehensä.\n\nMören kirkonkylä oli valittu kokouspaikaksi, ja piispa löysi\nsaapuessaan suurilukuisen parven koolla. Mutta kaikkien kasvoilla\nkuvastui tyytymättömyys ja uhman ilme. He olivat tulleet kuulemaan\nmitä hänellä oli sanottavaa, mutta aikoivat pitää oman päänsä vielä\npalatessaankin.\n\nKumolleen kaadettu olutsammio oli varustettu puhujan paikaksi; sen\npäältä saattoi hän nähdä kuulijansa ja nämä hänet.\n\nTohtori jätti hevosensa majataloon ja meni kokouspaikalle.\n\n\"Täälläkö kokous on pidettävä?\" kysyi hän eräältä talonpojalta.\n\n\"Niin maar se on!\" vastasi tämä.\n\n\"Hänkö se aikoo puhua?\" kysyi muuan toinen ja mittaili Hemmingiä\nsilmillään.\n\n\"Niinhän se olisi tarkoitus!\"\n\n\"Tuolla on tynnyri millä seistä!\"\n\n\"Mene sinä ensin!\"\n\n\"Minä... ei minulla ole mitään sanottavaa!\"\n\n\"Oletko sellainen raukka?\"\n\n\"Eipä sitä tarvitse olla raukkakaan, vaikka on älyä pitää suunsa\nkiinni.\"\n\n\"Jos näen sinut hukkumaisillasi, onko minulla enemmän älyä, jos\nvaikenen, kuin jos huudan apua?\"\n\n\"Oletpa koko veitikka\", sanoi talonpoika ja raapi tuumiskellen\nkorvallistaan.\n\nNyt lähestyi muuan talonpoika, joka näytti olevan toisia ehompi,\nsillä he väistyivät hänen tieltään ja myhäilivät toisilleen\nikäänkuin tahtoisivat sanoa: \"Nyt tulee mies, joka voi antaa hänelle\nvastauksen.\"\n\n\"Mistä on kysymys?\" utaisi tämä.\n\n\"Tämä tässä tahtoo, että meidän pitäisi puhua.\"\n\n\"Mitä varten, kun olemme kaikki yksimieliset.\"\n\n\"Niin, niin olemme!\" huusi joukko.\n\n\"Se ei ole totta!\" huusi Hemming Gadd.\n\n\"Eikö ole totta?\"\n\n\"Ette tiedä, mistä olette tulleet yksimielisyyteen! Olette ainoastaan\ntoisten tahdon välikappaleita!\"\n\n\"Olemme saaneet hyviä lupauksia...\"\n\n\"Joakim Trolle vakuutti minulle kättä lyöden...\"\n\nNyt tiesi Hemming mistä aloittaa. Hän tunkeutui joukon läpi ja\nhyppäsi sammion pohjalle, löi käsiään yhteen ja vaati hiljaisuutta.\n\nTalonpoikain joukko tunkeutui taajempaan ja katseli epäluuloisesti\nhäneen.\n\n\"Kuulkaa!\" huusi Hemming. \"Ei suinkaan täällä ole ketään, joka\nmuistaisi Engelbrektin?\"\n\n\"On kyllä\"! vastasi muuan vanha ukko, joka seisoi aivan piispan\nedessä. \"Olen kahdeksankymmenen vuotias! Tosin olin vain pieni\npojannaskali ja riipuin äitini helmuksissa, mutta vaikkapa eläisin\nsatavuotiaaksi, en unhoita konsanaan sitä miestä. Jumala häntä\niankaikkisesti siunatkoon.\"\n\n\"Entä te muut, ovatko isänne ja äitinne puhuneet teille hänestä?\"\n\n\"Ovat, ovat!\" huusi koko joukko.\n\n\"No hyvä, nyt kysyn teiltä, jos hän seisoisi tässä minun sijallani ja\njos hän voisi tutkia sydämenne, mitä minä en voi tehdä, antaisitteko\nilolla hänen tehdä sen vai kääntyisittekö hänestä pois?\"\n\nLieneekö sen vaikuttanut nimen taikavoima vaiko se mukaansatempaava\nvakavuus, jolla nämä yksinkertaiset sanat lausuttiin, mutta kuulijat\nkatselivat toisiaan ja sitten haudanhiljaisina ja maahan luoduin\nsilmin odottivat jatkoa.\n\n\"Te tiedätte, että isänne, kun Tanska oli heitä äärimmilleen\nrääkännyt ja sortanut, vihdoin tarttuivat aseihin. Kuinka he kärsivät\nhätää ja puutetta, kuinka kodit poltettiin ja hävitettiin, kuinka\nnaisia raiskattiin ja rääkättiin kuoliaiksi, sen tiedätte yhtä\nhyvin kuin minäkin. Engelbrekt pakoitti vihollisen antamaan perään,\nkansamme sai ainakin hengähdyshetken.\"\n\n\"Ruotsalainen herrasmies se antoi hänelle surmaniskun\", huusi muuan\nääni joukosta.\n\n\"Niin, hän oli ruotsalainen!\" virkkoi Hemming jälleen. \"Mutta\ntiedättekö myös, että isäin pahat teot ovat siinä suhteessa menneet\nlasten päälle? Voi sitä aatelismiestä tai talonpoikaa, joka ajatuksin\ntai teoin seuraa sen miehen esimerkkiä!\"\n\nJoukossa huomattiin levotonta liikettä.\n\n\"Kovat ajat ovat käsissä. Me olemme kovia kokeneet, mutta Herran\nkäsi on ollut yllämme, ja kuinka tanskalaiset ovatkin houkutelleet\nkullallaan, kuinka he ovatkin kehoittaneet vaihtamaan pettuleipämme\nheidän pehmeihin vehnäpulliinsa, ei kiusaus ole kuitenkaan saanut\nvaltaa niin monista, että juutti olisi päässyt maamme herraksi.\"\n\n\"Eikä koskaan pääsekään\", huusi muuan ääni.\n\n\"Ei, Ruotsin rahvas on estävä sen!\" huudahti piispa. \"Se on Sten\nSturelta oppinut tuntemaan olevansa mahti valtiossa! Kun Hannu\nkuningas oli viekkaudella ja petoksella pesiytynyt Tukholmaan, sanoi\nhän valtionhoitajalle: 'Olette jättänyt minulle vaarallisen perinnön,\nsillä olette tehnyt herroiksi ne, jotka Jumala on määrännyt orjiksi!\nTanskan talonpojat ovat järjestään kurjia orjia, joita heidän\nherransa voivat vaihtaa kauniiseen koiraan tai antaa parikymmentä\ntalonpoikaa yhdestä hevosesta!' Sellainen ei kävisi laatuun\nRuotsissa.\"\n\n\"Ei, ei!\" huudettiin kohti kurkkua. Nousi suunnaton melu ja\ntalonpojat puivat nyrkkiään.\n\n\"Hannu kuningas arveli, että meidänkin rahvaamme vähitellen tottuisi\nsiihen. Ja tarpeen kai se olisi ollutkin, niin että hän herroineen\nolisi voinut vallita. Mutta sitten ajettiin hänet jälleen pois.\"\n\n\"Oikein, oikein! Pois koko roska!\"\n\n\"Olette kai kuulleet puhuttavan, kuinka kohdellaan niitä\nruotsalaisia, jotka hän on saanut käsiinsä, kuinka hän polttaa ja\nhävittää rannikkoamme? Tiedätte, että kun hän vastoin lupauksiaan\notti haltuunsa Kalmarin kaupungin, peitti hän torin hirsipuilla ja\nhirtätti ilman tutkintoa ja tuomiota kaikki porvarit, jotka sai\nkäsiinsä.\"\n\n\"Kirottu, kirottu hän!\"\n\n\"Kansa rakasti Sten Sturea, ja kuninkaan täytyi odottaa parempia\npäiviä.\"\n\n\"Ne eivät koskaan koita hänelle!\"\n\n\"Ei, ne eivät koita, jos kansa tukkii korvansa viekoituksilta. Herra\nSvante Niilonpoika kulkee edeltäjänsä jälkiä. Hän tahtoo ainoastaan\nRuotsin vapautusta Tanskan ikeestä.\"\n\n\"Mutta sota ei lopu koskaan!\"\n\n\"Ei, jos annamme myöten kädenleveydeltäkään. Hellittämättömyys on\nainoa pelastuksemme.\"\n\n\"Hän siellä linnassa on luvannut, että me kokonaiseksi vuodeksi\nsaamme verovapauden.\"\n\n\"Milloin on tanskalainen pitänyt lupauksensa?\"\n\n\"Hannu kuningas tekee kuten rotanpyytäjä\", lisäsi piispa. \"Hän panee\npaistetun juustopalan loukkuun, mutta vanki ei saa siitä muuta kuin\ntuntea hajun vain.\"\n\n\"Meitä ei niin puijata!\"\n\n\"Lopuksi vielä sananen, hyvät ystävät. Olonne ovat mielestänne\ntukalat, ja tahtoisitte mielellänne paremmat päivät, mutta totta\npuhuen on meidän kaikkien laita sellainen. Vaikka me käskemme ja te\ntottelette, niin älkää luulko, että meidän osamme on siltä parempi!\nTeidän puremanne leivänpala on kenties kovempi kuin meidän, mutta\nteidän ruokahalunne on paljon parempi, sillä huoli kokonaisuuden\npystyssäpysymisestä vie usein meiltä pois kaiken ruokahalun.\nMeillä ei siis ole mitään kadehdittavaa toisiltamme, mutta jos\npontevasti pyrimme yhteiseen maaliin, niin saavutamme sen ennemmin\ntai myöhemmin, ja kun tulevat sukupolvet nauttivat hedelmiä meidän\ntyöstämme, tunnustavat he, että heidän on meitä kiittäminen siitä,\nettä ovat vapaita Ruotsin miehiä.\"\n\nPäästettiin jyrisevä riemuhuuto.\n\n\"No, enkö ollut oikeassa?\" virkkoi piispa nauraen. \"Ette olleet\nselvillä mistä oli kysymys.\"\n\nNäin sanoen hyppäsi hän alas maahan.\n\nTalonpojat tunkeilivat hänen ympärilleen puristaakseen hänen kättään.\nHeidät oli tenhonnut hänen puheensa yksinkertaisuus ja kenties vielä\nenemmän mahtava ääni, syvä vakaumus, joka sydämestä kuohuen löysi\ntien sydämiin ja vastustamattomasti teki vaikutuksensa.\n\n\"Miksei piispa tullut tänne ennen?\" kysyi muuan talonpojista.\n\n\"En tiennyt, että tarvitsette minua.\"\n\n\"Tulee niin varmaksi häntä kuullessaan!\"\n\n\"Minä olen vain lausunut teidän omat ajatuksenne.\"\n\n\"Tietty se, mutta täällä puhutaan niin paljon, että väliin joutuu\nikäänkuin eksyksiin.\"\n\n\"Nyt kai hän jää tänne yöksi?\" kysyi joku toinen.\n\n\"Minulla on siisti vierashuone, jos hän tahtoisi olla niin alava...\"\n\n\"Hyvänen aika, piispa kai asuu rovastin pappilassa!\"\n\n\"Rovastin, onko hän täällä?\" kysyi Hemming.\n\n\"Ei, hän on enimmäkseen linnassa Joakim herran luona.\"\n\n\"Sitten asun jonkun teidän luonanne ja viivyn huomiseen!\"\n\nSiitäkös oltiin hyvillään. Kylän suurtalonpoika, joka ensiksi oli\nhäntä puhutellut, sai kunnian pitää piispaa vieraanaan, ja hän kutsui\nillaksi niin suuren seuran kuin huoneihin mahtui.\n\nSiellä Hemming Gadd päätti, mitä ennen oli aloittanut; selvin sanoin\nosoitti hän unionin kestämättömyyden. \"Se on samaa kuin valjastaisi\nyhteen kaksi hevosta, joita ei ole koskaan koulutettu parihevosiksi\",\nsanoi hän.\n\n\"Ne riuhtovat itsensä erilleen!\"\n\n\"Voivatpa riuhtoa toisensa vaivaisiksikin!\" vastasi piispa.\n\n\"Alku on jo tehty!\"\n\n\"Meidän täytyy katsoa, ettei sitä ratsastajaa, jonka olemme valinneet\nvarsallemme, tehdä jälleen jalkamieheksi!\"\n\nIsäntä, kunnioitettu suurtalonpoika Arvid Broderinpoika, istui\nkunniasijalla piispan vieressä. Hän tarttui pikariin ja täytti\nsen tervetuliaisiksi vaahtoisin olvin; sitten pyysi hän kaikkia\nvieraitaan tekemään samoin, ja sitä kehoitusta noudatettiin\nsiekailematta.\n\nSilloin hän nousi ja sanoi: \"On huonosti tehty panna kynttilänsä\nvakan alle ja salata mitä tietää; ei voi kieltää, että meidät\ntässä pitäjässä on eksytetty harhapoluille. Jos pahajuoniset sinua\nhoukuttelevat, älä heihin suostu, sanotaan, mutta juuri siten olemme\ntehneet. Nyt olemme kuitenkin päässeet parempaan käsitykseen, ja\ntuskinpa tarvitsee minun sanoa, ketä meidän on siitä kiittäminen.\"\n\n\"Piispaa!\" huusi koko joukko.\n\n\"Juomme siis hänen maljansa ja kiitämme siitä, mitä hän on tehnyt\nhyväksemme!\"\n\nJa pikarit tyhjennettiin riemuiten.\n\n\"Olette antaneet sitoa silmänne!\" huudahti Hemming hilpeästi. \"Olen\nainoastaan temmannut pois siteet, ja nyt näette yhtä selvästi kuin\nennenkin.\"\n\n\"Niin teemme\", virkkoi isäntä jälleen. \"Ja omasta puolestani tahdon\nhuomenna tehdä uskollisuudenvalan jalolle Svante Niilonpojalle.\"\n\n\"Me myös! Me myös!\" kajahtelivat huudot.\n\nJa sitten he joivat ja juttelivat, ja kun erottiin, oli kaikki\nmieltymys tanskalaisiin puhallettu pois kuin paksu tomukerros, ja\nkansallistunto välkkyi sen alta kuin kirkkaaksi hiottu teräs ja\nnäytti aivan loistavan ilosta, kun oli päässyt jälleen kunniaan.\n\nSeuraavana aamuna otti piispa vastaan uskollisuudenvalat Svante\nNiilonpojalle nimismiehen ollessa läsnä, ja niin palasi hän\nKalmariin, missä kaikki oli tyyntä ja hiljaista.\n\nKahakoita oli vähän väliä, ja vihollisten harmi piispaa kohtaan oli\ntuntuvasti lisääntynyt hänen käytyään Möressä. Ennen ei rahvas ollut\ntuonut mitään tavaroita kaupunkiin, vaan ainoastaan linnaan; nyt\noli laita päinvastoin, ja piispa sai yksityisesti monia näytteitä\nkansanmiesten suosiosta. Mutta turhat olivat kaikki kokeet taivuttaa\nHemming Gaddia alamaisin sanoin kirjoittamaan korkealle esimiehelleen.\n\n\"Minä inhoan sitä kettua\", sanoi hän, \"enkä mene askeltakaan häntä\nvastaan!\"\n\nTavallisuuden mukaan oli jälleen ryhdytty Tanskan kanssa\nneuvotteluihin. Kuningas uudisti vaatimuksensa, että niin kauan\nkuin Ruotsi kieltäytyi ottamasta häntä vastaan kuninkaanaan, oli\nsen suoritettava vuotuinen rahavero. Neuvosto pohti vilkkaasti\ntätä kysymystä; siitä kirjoitettiin Erik Turenpojallekin, joka\nvaroitti siitä. Ja Hemming Gadd kirjoitti neuvostolle, ettei hänen\nsuostumuksellaan heitettäisi ainoaakaan lihapalaa sille koiralle,\njonka verisen kidan hän saattoi eroittaa Kalmariin saakka. Kelpo\npyssyin ja tapparoin halusi hän mieluummin maksaa.\n\nSellaiset sanat eivät olleet omiaan sulattamaan mieliä leppeämmiksi\npiispaa kohtaan, eikä kestänyt montakaan viikkoa, ennenkuin hän sai\nkutsun saapua neuvoston eteen vastaamaan tehtyihin syytöksiin. Paul\nKylen oli siksi aikaa otettava päällikkyys huostaansa.\n\nHemming vastasi leimuavalla kirjeellä kutsuun. Jollei mikään vaara\nuhannut, tuumi hän, lähtisi hän Kalmarista; mutta jos se tapahtuisi\nnyt, saisi valtaneuvosto kenties siitä tervetulleen aiheen uuteen\nsyytökseen, joka sitä paitsi olisi oikeutettu. Mutta yhtä vähän\nkuin hänellä oli mitään takeita, että voisi palata, yhtä vähän\nkiinnitettäisiin, jos jokin onnettomuus tapahtuisi, huomiota siihen,\nkenen käskystä hän oli lähtenyt matkalle.\n\nNeuvosto viittasi kutsukirjeeseen ja lähetti hänelle sitä paitsi\nsellaisen turvakirjan, \"ettei hänellä enää pitänyt olla mitään\nvastaan väittämistä\".\n\nMutta silloin hänen vihansa vasta oikein kuohahti.\n\n\"Siihen turvakirjaan\", kirjoitti hän, \"jonka valtaneuvosto viimeksi\nlähetti minulle, ei herrojen olisi tarvinnut tuhlata mustetta ja\npaperia, sillä kun se ei olisi voinut kuulua toisin kuin kuului,\nsilloin saatoin kyllä käsittää, kuinka hyvin he suosivat minua. Mitä\nte sitä vastoin kirjoitatte, että minä, jos sitä haluaisin, saisin\nteiltä turvakirjan tahtoni mukaan, niin toivon teidän herruuttanne\npalvelleeni siten, että voin ilman mitään vaaraa tulla huoletta\nluoksenne.\"\n\nKenties pelkäsi neuvosto saavansa kuulla liian tuimia totuuksia,\ntai eivät syytöskohdat olleet kyllin perustellut, tai eivät he\nlopultakaan uskaltaneet käydä tämän mahtavan miehen kimppuun, jonka\nnimi tällä hetkellä huhun siivin liiti kautta maan; asian annettiin\ntoistaiseksi raueta.\n\nEpäluuloisuus, joka oli juurtunut Hemmingin sieluun, oli kasvanut\ntaistelussa neuvostoa vastaan. Hän ei voinut antaa anteeksi sitä,\nettä Svante Niilonpoika oli pannut nimensä kutsukirjan alle.\n\nTäällä kansan ja upseeriensa keskuudessa oli hän entisellään,\nkenties vain tavallista myrskyisempi hilpeydessään. Hänen\nrakkautensa ja kuolemanhalveksumisensa ei ollut koskaan esiintynyt\nselvempänä. Kaikissa hankkeissa, joissa vaara oli tarjolla, esiintyi\nhän etumaisena, ja hänen urhoollisuutensa oli jokapäiväisenä\npuheenaineena sotamiehillä, jotka luulivat jonkin salaisen voiman\nhäntä suojelevan.\n\nMutta milloin hän oli yksin kotonaan, silloin laskeutuivat synkät\npilvet hänen otsalleen, silloin saattoi hän kävellä tunnin toisensa\njälkeen huoneessaan edestakaisin. Silloin tarkasteli hän elämäänsä:\nkiittämättömyyttä oli hän kokenut, häntä oli vihattu ja vainottu ja\npetetty, ja kuitenkin oli hänen ainoana määränään ollut isänmaan\npelastus!... Sellaisina hetkinä täytti hänen sydämensä rajaton\nihmisten halveksuminen. Jos hän olisi voinut, olisi hän tallannut\njalkoihinsa kaiken pikkumaisuuden, kaikki alhaiset intohimot\nmaailmasta. Salamoita ja ukkosta huusi hän taivaasta avukseen,\nmutta ei mitään rakkautta, ei anteeksiantoa, ei sääliväisyyttä, ei\nmyötätuntoa!\n\nToisinaan saattoi hän Paul Kylelle paljastaa murtuneen mielensä.\nSilloin sai sappi pursua yli äyräittensä ja hän lausui katkeria ja\ntuimia totuuksia. Mutta jos toinen teki jonkun vastaväitteen, silloin\nmalttoi hän heti mielensä ja sanoi, että hänen käsivartensa vaivasi\nhäntä niin, että hänestä näytti kaikki mustalta. \"Jos vapautuisin\ntästä kitimestä\", sanoi hän silloin, \"sulkeutuisin vanhaan Rönön\nluostariin; siellä parantuisin heti kaikista sekä ruumiin että sielun\nvammoista\".\n\n\n\n"]