[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fI_4C1gomIGgKKXlalXqAOU9nvWqt2jm_MYWr6AUt_qc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":30,"gutenbergSummary":34,"gutenbergTranslators":35,"gutenbergDownloadCount":37,"aiDescription":38,"preamble":39,"content":40},1582,"Neljä naista ristillä","Leblanc, Maurice",1864,1941,"1582-leblanc-maurice-nelja-naista-ristilla","1582__Leblanc_Maurice__Neljä_naista_ristillä",null,"romaani",[14],"rikos",[16],"ranskalainen","fi",1919,1922,65023,423197,false,55322,[25,26,27,28,29],"Brittany (France) -- Fiction","Detective and mystery stories","Families -- Fiction","Kidnapping -- Fiction","Lupin, Arsène (Fictitious character) -- Fiction",[31,32,33],"Crime, Thrillers and Mystery","French Literature","Novels","\"Neljä naista ristillä: Jännitysromaani\" by Maurice Leblanc is a thrilling novel written in the early 20th century. The story revolves around Véronique d'Hergemont, a woman whose tumultuous past haunts her, including the mysterious deaths of her father and son, as well as her troubled marriage to Alexis Vorski. As she navigates through her grief and the shadows of her former life, the plot promises an unraveling of secrets, betrayal, and an unforeseen journey into her dark history.  The opening of the novel introduces a series of dramatic events surrounding Véronique and her family. It recounts the circumstances of her father's attack and the subsequent kidnapping of Véronique, tragically leading to a false sense of closure regarding her family's fate. Years later, driven by a need for clarity, Véronique receives a letter that stirs up memories and leads her back to a desolate hut in Brittany, where she uncovers a body and a disturbing drawing depicting four women on crosses. This discovery sets off a chain of events that compel her to seek the truth about her past, igniting a path filled with mystery and suspense. As she delves deeper, her journey unveils connections to her lost son and a dark prophecy surrounding her family, positioning her at the heart of a thrilling narrative. (This is an automatically generated summary.)",[36],"Hedman, Valfrid",348,"Véronique d'Hergemont matkustaa Bretagnen rannikolle Sarekin saarelle etsimään kuolleiksi luultuja isäänsä ja poikaansa. Saarella hän kohtaa karmivan ennustuksen ja sarjan rikoksia, joiden selvittämiseen tarvitaan lopulta Arsène Lupinin apua.","Maurice Leblancin 'Neljä naista ristillä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1582. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","NELJÄ NAISTA RISTILLÄ\n\nJännitysromaani\n\n\nKirj.\n\nMAURICE LEBLANC\n\n\nSuomentanut\n\nValfrid Hedman\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1922.\n\n\n\n\n\n\nSota on tuottanut niin paljon mullistuksia, että harvat henkilöt\nenää muistavat tapauksia, jotka muutama vuosi sitten tunnettiin\nd'Hergemontin häväistysjutun nimellä.\n\nHerra Antoine d'Hergemontin, joka on julkaissut arvossapidettyjä\ntutkimuksia Bretagnen kivisistä muistomerkeistä, kävellessä\ntyttärensä Véroniquen kanssa kerran kesäkuussa vuonna 1902\nBoulogne-metsässä Pariisin lähistöllä hyökkäsi neljä miestä\nhänen kimppuunsa, ja hän sai kasvoihinsa kepiniskun, joka kaatoi\nhänet nurin. Lyhyen kamppailun jälkeen laahattiin Véronique,\nkaunis Véronique, kuten häntä ystävätärten kesken nimitettiin,\nepätoivoisista ponnistuksistaan huolimatta automobiiliin, jonka tämän\nnopean kohtauksen katselijat näkivät katoavan Saint-Cloudiin päin.\n\nTavallinen naisenryöstö. Seuraavana päivänä saatiin kuulla totuus.\nKreivi Alexis Vorski, nuori puolalainen aatelismies, kovin huono\nmaineeltaan, mutta komeasti esiintyvä, joka väitti olevansa\nkuninkaallista sukuperää, rakasti Véronique d'Hergemontia. Ja\nVéronique rakasti häntä. Kun tytön isä oli ajanut pois kreivin,\njopa useat kerrat häntä loukannutkin, oli hän suunnitellut tämän\nseikkailun, johon Véroniquella itsellään ei kuitenkaan ollut\npienintäkään osallisuutta.\n\nJulkisesti vannoi Antoine d'Hergemont, joka oli -- eräät julkaistut\nkirjeet sitä todistivat -- rajuluontoinen ja umpimielinen mies ja oli\neriskummaisella luonteellaan, raa'alla itsekkäisyydellään ja törkeällä\nahneudellaan saattanut tyttärensä varsin onnettomaksi, kostavansa\nmitä leppymättömimmällä tavalla.\n\nHän antoi suostumuksensa avioliittoon, ja häät vietettiin kaksi\nkuukautta myöhemmin Nizzassa. Mutta seuraavana vuonna kuultiin sarja\nmieltenkuohua herättäviä uutisia. Pitäen kostolupauksensa d'Hergemont\nryösti vuorostaan tyttärensä ja Vorskin avioliitosta syntyneen pojan\nja otti hänet mukaansa astuessaan Villefranchessa huvipurteen, jonka\noli vastikään ostanut.\n\nMerellä kävi kova aallokko. Pursi upposi Italian rannikon näkyvissä.\nEräs alus korjasi siinä olleet neljä merimiestä. Heidän todistuksensa\nmukaan olivat herra d'Hergemont ja lapsi kadonneet kuohuihin.\n\nKun Véronique oli täten saanut varman tiedon heidän kuolemastaan,\nmeni hän karmeliittanunnain luostariin.\n\nNiin kerrottiin. Näiden tapahtumien oli määrä neljäntoista vuoden\npäästä olla aiheena mitä kauhistuttavimpaan ja kummallisimpaan\nseikkailuun, joka on todenperäinen, vaikka jotkut yksityiskohdat\nalussa näyttävät hiukan satumaisilta. Mutta sota on tehnyt elämän\nja olosuhteet niin mutkikkaiksi, että sen ulkopuolella sattuvat\ntapaukset, kuten ne, joista tässä tarinassa kerromme, lainaavat\nsuuresta murhenäytelmästä jotakin epäluonnollista, järjetöntä ja\njoskus ilmeellistäkin vivahdusta. Tarvitaan totuuden koko häikäisevä\nvalo antaaksemme näille seikoille todellisuuden leiman, niin että ne\nesiintyvät perin yksinkertaisena kokonaisuutena...\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nAutio maja\n\n\nBretagnen sydämessä sijaitsevassa Faouëtin sievässä kylässä nähtiin\neräänä toukokuun aamuna, että sinne saapui vaunuissa ajaen väljään\nharmaaseen viittaan puettu nainen, jonka kasvoja verhoava paksu harso\nei estänyt eroittamasta, että hän oli hyvin kaunis ja viehättävä.\n\nTämä nainen söi kiireesti aamiaista kylän pääravintolassa. Sitten hän\npuolenpäivän lähestyessä pyysi ravintolan isäntää pitämään huolta\nmatkalaukustaan, kyseli yhtä ja toista eri tienoista ja astuen kylän\nläpi lähti maaseudulle päin.\n\nHänen eteensä tuli melkein heti kaksi tietä. Toinen niistä vei\nQuimperléhen, toinen Quimperiin. Hän valitsi jälkimmäisen, laskeutui\npienen laakson pohjaan, nousi jälleen ja näki oikealla puolella\nerään sivutien suulla tienviitan, johon oli merkitty: \"Locriffiin, 3\nkilometriä.\"\n\n\"Kas tässähän se on\", ajatteli hän.\n\nMutta vilkaistuaan ympärilleen hän ei ihmeekseen löytänytkään, mitä\netsi. Oliko hän käsittänyt hänelle annetut ohjeet väärin?\n\nLähellä ei ollut ketään, eikä myöskään näkynyt ketään niin etäällä\nkuin silmä kantoi bretagnelaisen maiseman taivaanrantaan asti,\npuilla reunustettujen niittyjen ja aaltoilevien mäkien yli. Pieni\nlinna kohosi kevään versovasta vihannuudesta lähellä kylää harmaine\njulkisivuineen, mutta kaikissa ikkunoissa oli luukut edessä. Kello\nkahdeltatoista värähteli avaruudessa _angelus_-kellojen soitto\nkehoittaen ihmisiä kääntymään rukouksessa neitsyt Marian puoleen.\nSitten seurasi suuri hiljaisuus ja suuri rauha.\n\nSilloin hän istahti erään törmän tasaiselle ruoholle ja veti\ntaskustaan kirjeen, levittäen sen monilukuiset arkit.\n\nYlhäällä ensimmäisellä sivulla oli näin kuuluva toiminimi:\n_Dutreillisin toimisto. Antaa neuvoja, hankkii salaisia tietoja;\nvaitiolo varma_.\n\nSen alapuolella oli osoitteena:\n\n\"Madame Véronique, muotiliike, Besançon.\"\n\nHän luki:\n\n\"Arvoisa rouva!\n\n\"Ette usko, kuinka suurella mielihyvällä olen suorittanut sen\nkaksoistehtävän, jonka arvoisalla kirjeellänne tältä toukokuulta\n1917 minulle annoitte. En ole koskaan unohtanut niitä olosuhteita,\njoissa minulle oli mahdollista neljätoista vuotta sitten tarjota\nteille tehoisaa apuani elämäänne silloin synkistävissä tuskallisissa\nasioissa. Minä kykeninkin silloin hankkimaan kaikki varmennukset\nrakkaan ja kunnioitettavan isänne herra Antoine d'Hergemontin ja\narmaan poikanne Françoisin kuolemasta. Se oli ensimmäinen merkillinen\nsaavutukseni sillä uralla, joka oli tuottava niin paljon muita\nloistavia voittoja.\n\n\"Minähän myöskin, älkää sitä unohtako, teidän pyynnöstänne ja\nnähdessäni, kuinka hyödyllistä oli turvata teidät puolisonne vihalta\nja, sanokaamme suoraan, hänen rakkaudeltaankin, ryhdyin tarpeellisiin\ntoimenpiteisiin hankkiakseni teille pääsyn karmeliittanunnain\nluostariin. Minäpä silloinkin, kun oleskelustanne luostarissa oli\nteille selvinnyt, että uskonnollinen elämä oli luonteenne vastaista,\nhommasin teille vaatimattoman muotikauppanne Besançonissa, etäällä\nniistä kaupungeista, joissa olitte viettänyt lapsuutenne vuodet\nja avioliittonne viikot. Teillä oli makua ja tarve tehdä työtä\nelääksenne ja välttääksenne tuskallisia ajatuksia. Teidän täytyi\nonnistua. Ja te olette onnistunut.\n\n\"Käykäämme nyt asiaan, käsillä olevaan kaksinaiseen asiaan. Aluksi\nensimmäinen kysymyksenne: Mihin on nykyisessä maailman myllerryksessä\njoutunut puolisonne herra Alexis Vorski, syntyperältään puolalainen\npaperiensa mukaan ja omien puheittensa mukaan kuninkaan poika?\nPuhun lyhyesti. Jouduttuaan epäluulon alaiseksi oli herra Vorski\nsodan alusta asti suljettuna keskitysleiriin Carpentrasin lähellä,\nmutta karkasi Sveitsiin, palasi Ranskaan ja saatiin kiinni; häntä\nsyytettiin vakoilusta ja todistettiin hänen olevan saksalaisen. Vielä\ntoisen kerran, silloin kun kuolemantuomio häntä välttämättömästi\nodotti, hän karkasi ja hävisi Fontainebleaun metsään, jossa hänet\nvihdoin joku tuntematon henkilö tikarilla surmasi.\n\n\"Kerron teille kaiken tämän kaunistelematta, arvoisa rouva, kun\ntiedän, kuinka suuresti te halveksitte tätä olentoa, joka oli teidät\ninhoittavasti pettänyt, ja kun myöskin tiedän, että useimmat näistä\nseikoista ovat teille sanomalehdistä tuttuja, vaikkette olekaan\nvoinut tarkistaa niiden ehdotonta todenperäisyyttä.\n\n\"Mutta todistukset ovat olemassa. Minä olen ne nähnyt. Ei ole enää\nepäilemistä. Alexis Vorski on haudattuna Fontainebleaun multaan.\n\n\"Ja ohimennen pyydän saada huomauttaa teille, arvoisa rouva, tämän\nkuoleman omituisuudesta. Muistattehan eriskummaisen ennustuksen,\njosta minulle puhuitte ja joka koski herra Vorskia. Herra Vorski,\njonka todellakin harvinaisen nerokkuuden ja tarmon oli turmellut\nvalheellinen ja taikauskoinen henki, oli harha-aistimusten ja\nahdistavan pelon uhri. Häneen oli tehnyt valtavan vaikutuksen se\nhänen elämäänsä rasittava ennustus, jonka useat salatieteisiin\nperehtyneet henkilöt olivat hänelle lausuneet: 'Vorski, kuninkaan\npoika, sinä saat surmasi ystävän kädestä, ja puolisosi kuolee\nristiinnaulittuna.' Minua naurattaa, arvoisa rouva, näitä viime\nsanoja kirjoittaessani. Kuolee ristiinnaulittuna! Moinen rangaistus\nei juuri enää ole muodissa, ja minä olen levollinen teidän\npuolestanne! Mutta mitä ajattelette tikariniskusta, jonka herra\nVorski sai kohtalon tutkimattomien käskyjen mukaan?\n\n\"Mutta jääkööt mietiskelyt... Nyt on kysymys...\"\n\nVéronique antoi kirjeen hetkiseksi luisua polvilleen. Herra\nDutreillisin mahtailevat lauseet ja tutunomainen leikinlasku\nloukkasivat hänen hienotunteisuuttaan, ja sitten häntä kiusasi Alexis\nVorskin kaamea kuva. Hän tunsi tuskaista väristystä ruumiissansa\nmuistellessaan tuota kauheaa miestä. Hän hillitsi itsensä kuitenkin\nja jatkoi lukemistansa:\n\n\"Nyt on kysymys, rouva, toisesta tehtävästäni, teidän silmissänne\ntärkeämmästä, koska kaikki muu kuuluu menneisyyteen.\n\n\"Puhukaamme lyhyesti ja täsmällisesti. On kulunut kolme viikkoa\nsiitä, kun te eräässä niistä harvoista tilaisuuksista, jolloin\nsuostutte keskeyttämään elämällenne niin sopivan, arvokkaan\nyksitoikkoisuuden, kerran torstai-iltana veitte palveluksessanne\nolevat muotiompelijattaret eläviin kuviin. Siellä kiinnitti\nhuomiotanne todella selittämätön yksityiskohta. Pääfilmissä, jonka\nnimenä oli _Bretagnelainen legenda_, esitettiin toivioretkeä, ja\nsiinä sattui kohtaus, joka tapahtui tienvieressä aution hökkelin\nedustalla. Tuolla hökkelillä ei muuten ollut näytelmässä mitään\nmerkitystä. Kaiketikin se oli tullut sattumalta mukaan. Mutta se,\nmikä kiinnitti huomiotanne, oli todella eriskummaista. Ränstyneen\noven tervattuihin lautoihin oli kädellä piirretty kirjaimet: V. d'H.\nJa nämä kolme kirjainta olivat aivan selvästi teidän nimipiirroksenne\ntyttövuosiltanne, jota silloin käytitte tuttavallisissa kirjeissä ja\njollaista ette enää ole kertaakaan käyttänyt neljääntoista vuoteen!\nVéronique d'Hergemont! Mikään erehdys ei ollut mahdollinen. Kaksi\npienellä d:llä ja heittomerkillä eroitettua isoa alkukirjainta. Ja\nsitten vielä oli H:n poikkiviiva vedetty kiekuraksi kolmen kirjaimen\nalle ihan teidän silloisen tapanne mukaan!!\n\n\"Arvoisa rouva, tämän hämmästyttävän sattuman säikäyttämänä te\npäätitte pyytää minun apuani, joka oli teille jo edeltäkäsin taattu.\nJa ennakolta tiesitte myös, että se apu olisi tehokas.\n\n\"Kuten aavistitte, arvoisa rouva, olen siinä onnistunut.\n\n\"Ja nytkin minä tapani mukaan esitän sanottavani lyhyesti.\n\n\"Arvoisa rouva, nouskaa Pariisista illalla lähtevään pikajunaan, jolla\nhuomenaamulla pääsette Quimperléhen. Sieltä otatte ajurin Faouëtiin\nasti. Jos teillä on aikaa aamiaisenne edellä tai jälkeen, niin käykää\nkatsomassa pyhän Barbaran varsin omituista kappelia, joka kohoaa mitä\nmerkillisimmältä paikalta ja oli näkemänne filmin, _Bretagnelaisen\nlegendan_, aiheena. Kävelkää sitten jalkaisin Quimperin tietä\npitkin. Ensimmäisen vastamäen jälkeen, vähää ennen Locriffiin vievää\nkylätietä, on puiden ympäröimässä puolikehässä se autio hökkeli,\njonka ovessa on mainittu kirjoitus. Mökkipahasessa ei huomaa mitään\nmerkillistä. Sisäpuolelta se on tyhjä. Siinä ei ole edes lattiaa.\nMädäntynyt lauta teki penkin virkaa. Kattona toukansyömä kehikko,\njonka läpi sade valuu sisään. Sanon vieläkin kerran, että se aivan\nvarmaan on vain sattumalta joutunut kinematografikoneen eteen.\nLopuksi lisään, että _Bretagnelaisen legendan_ filmi otettiin viime\nsyyskuussa, mikä todistaa, että kirjoitus on ainakin kahdeksan\nkuukautta vanha.\n\n\"Näin on sen asian laita, arvoisa rouva. Kahdenkertainen tehtäväni\non toimitettu. Olen liian hienotuntoinen kertoakseni teille, millä\nponnistuksilla ja nerokkailla keinoilla olen sen voinut niin vähässä\najassa suorittaa. Muutoin kaiketi pitäisitte hieman naurettavana sitä\nviidensadan frangin summaa, johon avustuspalkkionani tyydyn.\n\n\"Suvaitkaa vastaanottaa nöyrin kunnioitukseni...\"\n\nVéronique käänsi kirjeen kokoon ja viivähti muutaman minuutin\nniissä vaikutelmissa, jotka sen lukeminen hänessä herätti. Ne\nolivat surullisia, kuten kaikki, jotka toivat hänen mieleensä\nhänen avioliittonsa kauheat päivät. Varsinkin yksi seikka ahdisti\nhäntä yhtä itsepintaisesti kuin sillä hetkellä, jolloin hän\nsitä välttääkseen oli heittäytynyt luostarin varjoon. Se oli se\nvaikutelma, jopa varmuuskin, että kaikki hänen onnettomuutensa,\nisän kuolema, pojan kuolema, johtuivat virheestä, jonka hän oli\ntehnyt rakastaessaan Vorskia. Tosin hän oli tämän miehen rakkautta\nvastustanut ja suostunut avioliittoon vain pakosta, epätoivoissaan\nja pelastaakseen herra d'Hergemontin Vorskin kostolta. Mutta\nsittenkin hän oli rakastanut Vorskia. Kaikesta huolimatta hän oli\nalussa kalvennut tämän miehen silmäin katseesta. Nykyisin se näytti\nhänestä anteeksiantamattomalta kevytmielisyydeltä, jonka tuottamia\ntunnonvaivoja ei aika ollut voinut vaimentaa.\n\n\"Oh\", mutisi hän, \"olen jo kylliksi haaveillut. En ole tullut tänne\nitkemään.\"\n\nTarve päästä asiasta selville oli saanut hänet tulemaan tänne\nturvapaikastaan Besançonista ja elvytti hänen mieltään, niin että hän\nnousi käydäkseen päättäväisesti toimimaan.\n\n\"Vähää ennen Locriffiin vievää kylätietä... puiden ympäröimässä\npuolikehässä...\" sanottiin kirjeessä. Hän oli siis kulkenut sen\npaikan ohi. Palaten nopeasti taaksepäin hän keksi heti oikealla\npuolella puuryhmän, joka oli häneltä peittänyt hökkelin. Mentyään\nlähemmäksi hän näki sen.\n\nSe oli jonkinlainen paimenmaja tai tienkorjaajain koppi, joka säiden\nvaikutuksesta ränstyi ja lahosi. Véronique astui sen luo ja havaitsi,\nettä sade ja päiväpaiste olivat haihduttaneet kirjoituksen paljoa\nhimmeämmäksi kuin miltä se filmissä näytti. Mutta nuo kolme kirjainta\nolivat vielä näkyvissä, samoin kuin loppukiekurakin. Ja sen alla hän\nnäki vielä jotakin, mikä oli jäänyt herra Dutreillisilta huomaamatta,\nnimittäin nuolenkuvan ja numeron. Se numero oli 9.\n\nHänen mielenliikutuksensa yltyi. Vaikkei hänen nimikirjoituksensa\nkäsialaa oltu yritetty millään tavoin matkia, oli se sittenkin hänen\ntyttönä käyttämänsä nimimerkki. Mutta kuka ihmeessä oli sen piirtänyt\ntämän hiljaisen hökkelin oveen Bretagnessa, jossa hän nyt ensi kertaa\nkävi?\n\nVéroniquella ei enää ollut tuttavia. Seurauksena toisiinsa\nliittyneistä asianhaaroista oli koko hänen tyttöaikainen\nmenneisyytensä ikäänkuin luhistunut olemattomiin, kun kaikki hänen\nrakastamansa ja tuntemansa henkilöt olivat kuolleet. Kuinka siis\noli mahdollista, että hänen nimikirjoituksensa muisto oli säilynyt\nhänen ja vainajien piirin ulkopuolella? Ja ennen kaikkea, miksi tuo\nkirjoitus oli juuri täällä, tässä paikassa? Mitä se tarkoitti?\n\nVéronique kiersi majan ympäri. Mitään muuta merkkiä ei siinä näkynyt\neikä ympäröivissä puissakaan. Hän muisti, että herra Dutreillis oli\navannut sen oven eikä ollut nähnyt mitään majan sisässä. Kuitenkin\nhän tahtoi itse päästä varmuuteen siitä, että asiamies ei ollut\nerehtynyt.\n\nOvi oli suljettu yksinkertaisella puisella linkkusäpillä. Hän nosti\nsen, ja jostakin omituisesta, selittämättömästä syystä täytyi hänen\ntehdä ponnistus, ei ruumiillista, vaan siveellinen -- tahdonponnistus\n-- vetääkseen oven auki. Hänestä tuntui kuin hän tällä pienellä\ntempulla tunkeutuisi johonkin sellaiseen asioiden ja tapausten\npiiriin, jota hän tietämättään kavahti.\n\n\"No, mitä nyt?\" tuumi hän. \"Mikä minua pidättää?\" Hän veti äkkiä.\nHäneltä pääsi kauhunhuudahdus. Hökkelissä oli ihmisruumis, ja\nsamalla, ihan samassa silmänräpäyksessä, kun hän huomasi ruumiin, hän\nnäki myös sen epäsuhdan, joka oli ruumiin erikoisena tunnusmerkkinä:\nsiltä puuttui toinen käsi.\n\nSe oli vanhus, jonka harmaa parta levisi viuhkan tapaan ja pitkät\nvalkoiset hiukset valuivat niskaan. Mustuneet huulet ja nahassa\nhavaittava pöhöttyminen saivat Véroniquen ajattelemaan, että hänet\noli kenties myrkytetty, sillä ruumiissa ei näkynyt mitään muuta\nvammaa kuin katkaistun käsivarren haava. Käsi oli leikattu poikki\njuuri ranteen yläpuolelta ja varmaankin jo useita päiviä sitten.\nVaatteet olivat bretagnelaisen talonpojan, siistit, mutta kuluneet.\nRuumis oli maassa istumassa, pää nojasi penkkiä vasten, ja jalat\nolivat koukussa.\n\nKaiken tämän Véronique totesi ikäänkuin tajuttomuuden tilassa tai\npikemminkin se esiintyi uudelleen hänen muistissaan; sillä aluksi hän\nseisoi vavisten, tuijottaen eteensä ja höpisten:\n\n\"Ruumis... ruumis...\"\n\nÄkkiä välähti hänen mieleensä se ajatus, että hän kenties erehtyi\nja että ukko ei tainnut ollakaan kuollut. Mutta kun hän kosketti\nvanhuksen otsaa, pöyristytti häntä ihon kylmyys.\n\nTämä liike herätti hänet kuitenkin horroksestaan. Hän päätti toimia\nja, koska lähellä ei ollut ketään, palata Faouëtiin ilmoittaakseen\nviranomaisille. Ensin hän kuitenkin tutki ruumista nähdäkseen, oliko\nmitään merkkiä ilmaisemassa, ken vainaja oli.\n\nTaskut olivat tyhjät. Vaatteissa ei ollut mitään nimimerkkiä.\nMutta kun hän tutkiessaan oli hiukan työntänyt ruumista, sattui\npää retkahtamaan eteenpäin, ja silloin vartalokin kaatui lysähtäen\nsäärien päälle, joten penkin alusta paljastui.\n\nPenkin alta hän keksi pienen paperikäärön -- arkin hyvin ohutta\npiirustuspaperia, joka oli rypistynyt, tahraantunut ja vääntynyt\nkieroksi.\n\nHän otti käärön ja avasi sen. Mutta tuskin hän oli niin tehnyt, kun\nhänen kätensä alkoivat vavista ja hän änkytti:\n\n\"Hyvä Jumala! Ah, hyvä Jumala...!\"\n\nHän koetti kaikella tarmollaan tyynnyttää mieltänsä, niin että silmät\nvoisivat lukea ja aivot käsittää.\n\nKorkeintaan muutaman sekunnin hän jaksoi siinä seistä, mutta\nsillaikaa hän saattoi silmiänsä yhä taajempana verhoavan sumun läpi\neroittaa punaisen piirroksen, joka esitti neljään eri puunrunkoon\nristiinnaulittua neljää naista.\n\nJa etumaisena tässä piirroksessa, keskeisimpänä kuviona, oli\nnainen, jonka ruumis oli jäykistyneenä verhojensa alla ja kasvot\nkauheimmasta tuskasta vääntyneet, mutta kuitenkin tunnettavissa. Tämä\nristiinnaulittu nainen oli -- siitä ei ollut epäilystäkään -- hän\nitse. Se oli hän, Véronique d'Hergemont!\n\nSitäpaitsi oli kidutuspaalun huipussa muinaisaikaiseen tapaan\nnimitaulu voimakkaalla kädellä piirrettyine kirjoituksineen.\n\nSiinä oli Véroniquen tyttövuosien nimimerkki V. d'H. Siis Véronique\nd'Hergemont!\n\nHäntä puistatti kiireestä kantapäähän. Hän suoristausi, kääntyi ja,\npyörähtäen hökkelistä ulos, kaatui tainnoksiin nurmikolle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVéronique oli hyvinvoipa, kookas ja tarmokas nainen, joka säilytti\nihmeellisesti tasapainonsa ja jonka hyvää sielullista terveyttä\nja oivallista ruumiillista sopusuhtaisuutta eivät koettelemukset\nolleet voineet koskaan masentaa. Tarvittiin poikkeuksellisia ja\nodottamattomia olosuhteita, joihin tällä kertaa vielä liittyi\nkaksiöisen rautatiematkan tuottama väsymys, ennenkuin hänen hermonsa\nja tahtonsa järkkyivät.\n\nSitä ei muuten kestänytkään kuin pari, kolme minuuttia, minkä jälkeen\nhänen sielunkykynsä tulivat jälleen kirkkaiksi ja valppaiksi.\n\nHän nousi, kääntyi uudelleen mökkiä kohti, otti paperiarkin, katseli\nsitä tosin sanomattoman levottomana, mutta tällä kertaa näkevin\nsilmin ja täydessä tajussa.\n\nEnsiksikin yksityiskohtia, jotka näyttivät hänestä merkityksettömiltä\ntai joiden merkitys ei hänelle ainakaan vielä selvinnyt. Vasemmalla\noli kapea viisitoistarivinen sareke, joka oli sommiteltu\nvajaamuotoisista kirjaimista alati samoin perusviivoin ja kaiketi\npantu siihen vain täytteeksi.\n\nEräissä kohdin oli kuitenkin muutama sana selvästi nähtävissä.\n\nVéronique luki: \"_Neljä naista ristillä_\", sitten kauempana:\n\"_Kolmellekymmenelle arkulle_...\", ja viimeinen rivi\nkokonaisuudessaan kuului:\n\n\"_Kivijumala kuoleman tai elämän antaa_.\"\n\nKoko sarekkeen sulki kahdella hyvin säännöllisellä viivalla piirretty\nkehys. Toinen viiva oli musta, toinen punaisella värillä vedetty.\nPunaisella oli vielä yläpuolelle piirretty kaksi mistelinoksalla\ntoisiinsa sidottua sirppiä ja sarekkeen alapuolelle ruumisarkun kuva.\n\nOikeanpuolisen osan, melkoista tärkeämmän, täytti piirustus,\nveripunainen piirustus, joka antoi koko sivulle myötäliitettyine\nselityssarekkeineen kirjanlehden tai pikemmin kirjan sivulta tehdyn\njäljennöksen muodon -- jostakin isosta vanhasta kuvakirjasta otetun,\nmissä aiheita oli käsitelty hiukan alkuperäisesti ja taiteellisia\nsääntöjä laisinkaan tuntematta.\n\nSiinä oli neljä naista ristillä.\n\nKolme niistä oli taempana, yhä etäämmällä, ja ne näyttivät sitä mukaa\ntoinen toistaan pienemmiltä. Ne olivat bretagnelaisessa puvussa,\nja päähineetkin olivat bretagnelaisia, mutta erikoista paikallista\nkuosia, jonka omituisuutena oli ennen kaikkea iso musta solmu\nelsassitarten solmujen tapaan kahtaalle häilyvin siivin. Ja sivun\nkeskellä oli se kaamea kuvio, josta Véronique ei voinut hellittää\nsäikähtynyttä katsettaan. Siinä oli kookkain risti, puunrunko,\njonka alemmat oksat oli karsittu ja jota pitkin riippuivat naisen\nkäsivarret, toinen oikealla, toinen vasemmalla.\n\nKäsiä ja jalkoja ei oltu naulattu kiinni, vaan ne oli sidottu\nköysillä, jotka oli kierretty olkapäihin asti ja yhdistettyjen\njalkojen yli vyötäisille. Bretagnelaisen puvun asemesta oli uhrilla\neräänlainen maahan ulottuva hikiliina, joka ikäänkuin pitensi\nkärsimyksen riuduttaman ruumiin kapeata vartaloa.\n\nKasvojen ilme oli sydäntävihlova, alistuvan tuskan ja surumielisen\nsulon ilme. Ja ne olivat tosiaankin Véroniquen kasvot. Sellaiselta\nhän oli näyttänyt varsinkin kaksikymmenvuotiaana, ja sellaisena\nVéronique muisti nähneensä itsensä synkkinä hetkinä, jolloin\nkuvastimesta katselee toivottomia silmiään ja valuvia kyyneleitänsä.\n\nJa pään ympärillä aaltoili sama tuuhea tukka, valuen vyötäisille asti\nsamanlaisissa poimuissa.\n\nJa yläpuolella kirjoitus: V. d'H.\n\nVéronique jäi pitkäksi aikaa mietteisiinsä, tutkien menneisyyttä ja\nkoettaen yhdistää nykyisyyttä nuoruutensa muistelmiin. Mutta hän ei\nkeksinyt mitään selitystä. Hänen lukemissaan sanoissa, näkemässään\npiirroksessa, kaikessa tuossa ei ollut mitään käsitettävää, ei mitään\nsellaista, mikä olisi voinut hänelle tarjota pienintäkään vihjausta.\n\nHän tarkasteli paperia vielä moneen kertaan. Sitten hän hitaasti\nja yhä sitä ajatellen repi sen pieniksi palasiksi, jotka tuuli\nsai viedä mukanaan. Kun viimeinenkin palanen oli lentänyt hänen\nkädestään, oli hänen päätöksensä tehty. Hän työnsi ruumiin entiseen\nasentoon, sulki oven ja lähti nopeasti kävelemään kylää kohti,\nmennäkseen ilmoittamaan viranomaisille, jotta ne voisivat heti ryhtyä\ntarpeellisiin toimiin.\n\nMutta kun hän tuntia myöhemmin palasi Faouëtin kunnallislautakunnan\nesimiehen, kyläpoliisin ja useiden uteliaitten kanssa, joiden mieliä\nhänen merkillinen tiedonantonsa oli kiihoittanut, oli hökkeli tyhjä.\n\nRuumis oli hävinnyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikki tämä oli perin kummallista. Véronique tiesi varsin hyvin,\nettä hänen tässä hämmennyksessään oli mahdoton vastata tehtyihin\nkysymyksiin ja karkoittaa epäluuloja, joita ihmisissä saattoi herätä\nhänen todistuksensa vilpittömyydestä, hänen tännetulonsa aiheesta,\njopa hänen järjentilastaankin, ja siksi hän äkkiä luopuikin kaikesta\nponnistuksesta ja kamppailusta. Majatalon isäntä oli saapuvilla.\nVéronique kysyi häneltä, mikä oli lähin kylä, jonne hän saapuisi tätä\ntietä seuraamalla, ja pääsisikö hän siten rautatieasemalle, josta\nvoisi palata Pariisiin.\n\nHän painoi mieleensä nimet Scaër ja Rosporden, tilasi kärryt, jotka\nsaavuttaisivat hänet tiellä, samalla tuoden hänen matkalaukkunsa, ja\nläksi liikkeelle komean asunsa ja vakavan kauneutensakin suojellessa\nhäntä kaikkea pahansuopuutta vastaan.\n\nHän lähti niin sanoaksemme umpimähkään. Tie oli pitkä, kymmeniä\nkilometrejä. Mutta hänellä oli niin kiire päästä eroon näistä\nkäsittämättömistä tapauksista ja palata rauhaan ja unhoon, että\nhän käveli ripein askelin, edes ajattelematta jalkavaivojensa\nhyödyttömyyttä, koska ajoneuvot kerran olivat tulossa hänen\njäljestään.\n\nHän nousi kukkuloille, laskeutui laaksoihin ajatellen tuskin mitään\nja luopuen etsimästä ratkaisua näihin moniin arvoituksiin. Menneisyys\nnousi taas hänen elämänsä pinnalle, ja hän pelkäsi kauheasti tätä\nmenneisyyttä, joka ulottui siitä päivästä, jolloin Vorski hänet\nryösti, hänen isänsä ja lapsensa kuolemaan asti...\n\nHän ei tahtonut ajatella muuta kuin pienoista kotiansa, jonka\noli itselleen Besanconissa valmistanut. Siellä ei ollut huolia,\nei unelmia, ei muistoja; eikä hän epäillyt, että hän siellä\njokapäiväisten, tuttujen pikkuhommiensa keskellä valitsemassaan\nvaatimattomassa majassa unohtaisi aution hökkelin, silvotun ruumiin\nja kauhistuttavan piirustuksen salaperäisine kirjoituksineen.\n\nMutta lähestyessään Scaërin suurta kauppalaa ja kuullessaan jo\nhevosenkellon kilinää takaansa hän näki Rospordeniin vievän tien\nhaarassa puoleksi raunioittuneen rakennuksen kiviseinän.\n\nJa seinään oli valkoliidulla, numerolla 10 merkityn nuolen\nyläpuolelle, piirretty ennustavat kirjaimet: _V. d'H_.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nMeren rannalla\n\n\nÄkkiä muuttui Véroniquen mielentila. Yhtä paljon kuin hän kaikin\nvoimin pakeni vaaran uhkaa, joka hänelle näkyi koituvan kamalasta\nmenneisyydestä, yhtä päättäväisesti hän tahtoi kulkea eteensä\navautuvan pelottavan tien loppuun.\n\nTämä mielenmuutos johtui siitä, että hänestä tuntui kuin pimeydessä\nolisi leimahtanut pieni valon välähdys. Hän käsitti äkkiä sen muutoin\nvarsin yksinkertaisen seikan, että nuoli osoitti suuntaa ja että\nkymmenen numeron täytyi olla kymmenes sarjassa, joka viitoitti tietä\nmääräpaikasta toiseen.\n\nOliko se jonkun tekemä merkki toisen henkilön askelien opastamiseksi?\nVähät siitä! Tärkeintä oli, että siinä oli johtolanka, joka voisi\nauttaa Véroniquea selvittämään sen mielenkiintoisen ongelman,\nkuinka hänen tyttövuosiensa aikainen nimimerkkinsä esiintyi näin\ntraagillisten asianhaarain vyyhdissä.\n\nFaouëtista lähetetyt kärryt saavuttivat hänet. Hän nousi niihin ja\nkäski ajomiehen ajaa hyvin verkalleen Rospordenia kohti.\n\nHän ehti sinne päivällistä syömään, eivätkä hänen aavistuksensa\nolleetkaan pettäneet. Kahdesti hän oli tienristeyksessä taas nähnyt\nnimipiirroksensa ja sen alla numerot 11 ja 12.\n\nVéronique jäi yöksi Rospordeniin ja jatkoi seuraavana päivänä\ntutkimuksiaan.\n\nNumero 12, jonka hän keksi erään hautuumaan kiviaidasta, opasti\nhänet Concarneaun tielle, ja hän oli jo sinne saapumassa eikä ollut\nhuomannut muita kirjoituksia.\n\nHän arveli siis erehtyneensä, kääntyi takaisin ja hukkasi päiväkauden\nturhaan etsiskelyyn.\n\nVasta seuraavana päivänä opasti hänet hyvin himmentynyt numero\n13 Fouesnantiin päin. Hän poikkesi siis entiseltä suunnaltaan\nseuratakseen yhä merkkien mukaan kyläteitä, joilla hän kerran\neksyikin.\n\nVihdoin hän neljä päivää senjälkeen, kun oli jättänyt Faouëtin, sai\nmeren näkyviinsä, saapuen Beg-Meilin laajalle rantamalle.\n\nHän vietti kaksi yötä kylässä saamatta minkäänlaista vastausta\nkysymyksiin, joita hän tosin tekikin varovaisesti. Vihdoin hän\neräänä aamuna, harhailtuaan rannikkoa leikkelevien, puoliksi veden\npeittämien kallioiden keskellä ja puita ja pensaita kasvavalla\nmatalalla törmällä, joka on meren rajana, keksi kahden karsitun\ntammen välistä turpeista ja oksista kyhätyn kojun, jota kaiketi\ntullimiehet olivat käyttäneet. Pieni muinaiskelttiläinen hautakivi,\n_menhir_, seisoi sen ovella. Tämän hautakiven kyljessä oli numerolla\n17 merkitty nimipiirros.\n\nEi mitään vasamaa. Alapuolella pelkkä piste. Siinä kaikki.\nRisumajassa oli kolme särjettyä pulloa ja tyhjiä säilykelaatikoita.\n\n\"Tässä siis on päämäärä\", ajatteli Véronique. \"Täällä on syöty --\nehkä edeltäpäin tuotuja ruokavaroja.\"\n\nSitten hän huomasi, että vähän matkan päässä pienen, lähikallioiden\nkeskelle näkinkengän tavoin kaartuvan lahden rannassa keinui pieni\navonainen alus, petroolilla käypä vene, jonka moottori näkyi.\n\nJa hän kuuli kylästä päin tulevia ääniä -- miehen ja naisen äänen.\nSiltä kohtaa, missä hän seisoi, ei ensiksi voinut nähdä muuta kuin\njokseenkin iäkkään miehen, joka kantoi sylissään viittä, kuutta\npussillista ruokatarpeita, piirakaisia ja kuivia vihanneksia. Ne hän\nlaski maahan sanoen:\n\n\"Teiltä kävi matka siis onnellisesti, matami Honorine?\"\n\n\"Erinomaisesti.\"\n\n\"Ja missä te sitten kävitte?\"\n\n\"No Pariisissa... kahdeksan päivää poissa... isäntäni asioilla...\"\n\n\"Oletteko mielissänne, kun pääsette takaisin kotiin?\"\n\n\"Totta kai.\"\n\n\"Ja näette, matami Honorine, että veneenne on samassa paikassa. Joka\npäivä olen käynyt sitä tarkastamassa. Tänä aamuna siitä vihdoin\npoistin purjeen. Yhäkö se kelluu hyvin?\"\n\n\"Mainiosti.\"\n\n\"Te olettekin reipas luotsi. Niin, matami Honorine, kuka olisi\nluullut, että te kelpaisitte siihen toimeen?\"\n\n\"Sota opettaa. Kaikki saaremme nuoret miehet ovat lähteneet, toiset\nkäyvät kalastamassa. Eikä ole enää höyrylaivavuoroja kahdesti kuussa,\nkuten entiseen aikaan. Minä käyn siis asioilla.\"\n\n\"Entä öljy...\"\n\n\"Sitä on varastossa. Ei mitään hätää siinä suhteessa.\"\n\n\"No niin, tässä siis eroamme, matami Honorine. Tarvitseeko minun\nauttaa lastauksessa?\"\n\n\"Ei maksa vaivaa, teillähän on kiire.\"\n\n\"No, me eroamme siis\", toisti ukko. \"Näkemiin, matami Honorine. Minä\nvalmistan kääröt edeltäpäin.\"\n\nJa hän lähti, mutta huusi vähän kauempaa:\n\n\"Varokaa sentään niitä salakareja, jotka ympäröivät riivattua\nluotoanne. Sillä on tosiaan niiden vuoksi paha maine! Ei sitä suotta\nnimitetä kolmenkymmenen ruumisarkun saareksi. Onnea matkalle!\"\n\nHän hävisi kallion taakse.\n\nVéronique oli säpsähtänyt. Kolmekymmentä ruumisarkkua! Samat sanat,\njotka hän oli nähnyt kauhean piirustuksen sivulla!\n\nHän kurkotti katsomaan. Nainen astuikin jo ripeästi venettä kohti ja\nlaskettuaan siihen vielä uusia ruokatarpeita kääntyi ympäri.\n\nVéronique näki silloin hänen kasvonsa.\n\nHän oli puettu bretagnelaiseen kuosiin, ja päässä oli kahdella\nmustalla samettisiivellä varustettu hilkka.\n\n\"Oh! Sama päähine kuin piirustuksessa\", mutisi Véronique räpsähtäen.\n\"Kolmen ristiinnaulitun naisen päähine...1\"\n\nBretagnetar näytti noin nelikymmenvuotiaalta. Hänen tarmokkaat,\npäivänpolttamat ja pakkasen puremat kasvonsa olivat luisevat ja\njäykkäpiirteiset, mutta niitä elähdytti kaksi suurta, mustaa,\nälykästä ja lempeää silmää. Hänen povellaan riippuivat raskaat\nkultaketjut. Samettiliivit puristivat häntä tiukasti.\n\nHän hyräili hiljaa, samalla kun kantoi tavaroitansa ja sovitteli\nniitä veneeseen. Silloin hänen täytyi polvistua isolle kivelle,\njota vasten vene oli kiinnitetty. Lopetettuaan puuhansa hän katseli\ntaivaanrantaa, jolla leijaili mustia pilviä. Ne eivät kuitenkaan\nnäkyneet häntä huolestuttavan, ja veneen kiinnitysköyttä päästäessään\nhän yhä jatkoi lauluansa, mutta nyt niin äänekkäästi, että Véronique\nsaattoi eroittaa sanat. Se oli yksitoikkoinen, tasapoljentoinen\nkehtolaulu, jota liritellessään hän hymyili ja paljasti kauniit\nvalkoiset hampaansa.\n\n    Ja sanoi äiti niin,\n    kun tuuti nukuksiin:\n\n    \"Et itkeä sä saa,\n    se kiusaa Mariaa.\n\n    Kun lapsi hymyilee,\n    niin Neitsyt iloitsee.\n\n    Ja kädet ristissä\n    rukoile Neitsyttä...\"\n\nHän ei ehtinyt laulaa loppuun asti. Véronique seisoi hänen edessään,\nkasvot kiristyneinä ja kalmankalpeina.\n\nHämmästyneenä bretagnetar sammalsi:\n\n\"Mitä ihmettä tämä on?\"\n\nVéronique sanoi vapisevalla äänellä:\n\n\"Kuka teille on opettanut sen laulun?... Mistä te olette sen\nsaanut?... Äitini lauloi sitä usein... se on hänen kotiseutunsa,\nSavoijan, lauluja... Enkä ole koskaan kuullut sitä... hänen\nkuolemansa jälkeen... Siksi... tahdon... tekisi mieleni...\"\n\nHän vaikeni. Bretagnetar katseli häntä ääneti, ällistyneenä,\nikäänkuin hänkin olisi ollut kysymäisillään jotakin.\n\n\"Kuka sen on teille opettanut?\" toisti Véronique.\n\n\"Joku muualla\", vastasi vihdoin matami Honorineksi mainittu.\n\n\"Missä muualla?\"\n\n\"Saarellani.\"\n\nVéronique kysyi ikäänkuin aavistaen pahaa:\n\n\"Kolmenkymmenen ruumisarkunko saarella?\"\n\n\"Siksihän sitä sanotaan. Sen nimi on Sarek.\"\n\nHe silmäilivät yhä toisiaan sellaisella katseella, jossa oli uhmaa,\nmutta samalla suurta uteliaisuutta ja puhumisen tarvetta. Ja silloin\nhe myöskin molemmat tunsivat, etteivät olleet toistensa vihollisia.\n\nVéronique keskeytti äänettömyyden sanoen: \"Suokaa anteeksi, mutta on,\nnähkääs, muutamia niin huolestuttavia asioita...\"\n\nBretagnetar kohautti päätänsä hyväksyvään tapaan, ja Véronique jatkoi:\n\n\"Niin huolestuttavia, niin järkyttäviä... Ette aavistakaan, miksi\nolen tullut tänne. Minun täytyy se sanoa teille. Ainoastaan te\nvoitte minulle selittää... Katsokaas... sattuma -- aivan pieni\nsattuma, ja oikeastaan kaikki johtuu siitä -- sai minut tulemaan\nBretagneen ensi kertaa elämässäni, ja minä näin täällä maantien\nvieressä vanhan aution hökkelin ovessa tyttönimeni alkukirjaimet,\nnimipiirroksen, jota en enää ole käyttänyt neljään-, viiteentoista\nvuoteen. Jatkaessani matkaani keksin vielä useitakin kertoja saman\nnimikirjoituksen, ja siihen oli aina pantu eri järjestysnumero, ja\nniin jouduin tänne Beg-Meilin rannikolle ja juuri tälle kohtaa, joka\nsiis oli jonkun suunnitteleman ja kulkeman reitin päätepisteenä...\nMutta kuka tuo henkilö on ollut, sitä en tiedä.\"\n\n\"Onko teidän nimikirjoituksenne tuolla?\" kysyi Honorine innostuen.\n\"Missä paikassa?\"\n\n\"Tuossa kivessä yläpuolellamme, kojun oven likellä.\"\n\n\"En näe täältä asti. Mitkä kirjaimet ne ovat?\"\n\n\"V. d'H.\"\n\nBretagnelaisvaimo hillitsi säpsähdystään. Hänen luisevat kasvonsa\nilmaisivat syvää liikutusta, ja hän sanoi hampaittensa välistä:\n\n\"Ah\", huudahti nuori nainen, \"te siis tiedätte nimeni... te\ntiedätte...!\"\n\nHonorine tarttui hänen molempiin käsiinsä ja piti niitä kauan\nomissaan. Hymy kirkasti hänen karkeat kasvonsa, ja hänen silmänsä\nvettyivät kyynelistä hänen toistellessaan:\n\n\"Neiti Véronique... rouva Véronique, oletteko te siis Véronique? Ah,\nhyvä Jumala, onko se mahdollista! Pyhä Neitsyt Maria olkoon kiitetty!\"\n\nVéronique oli hämillään ja hoki lakkaamatta:\n\n\"Te tiedätte nimeni... te tiedätte, kuka minä olen... Silloin\nvoittekin selittää minulle koko tämän arvoituksen?\"\n\nJokseenkin pitkän vaitiolon jälkeen Honorine vastasi:\n\n\"Minä en voi teille mitään selittää... Minäkään en käsitä...\nMutta koettakaamme yhdessä ottaa asiasta selvä... Mikä oli sen\nbretagnelaiskylän nimi?\"\n\n\"Faouët.\"\n\n\"Faouët... minä tiedän. Ja se autio hökkeli oli...?\"\n\n\"Kahden kilometrin päässä sieltä.\"\n\n\"Avasitteko sen?\"\n\n\"Avasin. Ja se olikin kauheinta. Siinä hökkelissä oli...\"\n\n\"Puhukaa... mitä siellä oli?\"\n\n\"Ensiksikin miehen, vanhan, paikkakunnan malliin puetun miehen\nruumis. Hänellä oli pitkät valkoiset hiukset ja harmaa parta... Voi,\nsitä vainajaa en koskaan unohda... Hänet oli varmaankin kavalasti\nmurhattu... myrkytetty... en tiedä...\"\n\nHonorine kuunteli suu ammollaan, mutta tämä rikos ei näkynyt\nilmaisevan hänelle mitään, ja hän virkkoi vain:\n\n\"Kuka se oli? Onko pidetty tutkinto?\"\n\n\"Kun palasin sinne faouëtilaisten kanssa, oli ruumis poissa.\"\n\n\"Poissako? Kuka sen oli korjannut?\"\n\n\"Sitä en tiedä.\"\n\n\"Ette siis tiedä mitään?\"\n\n\"En mitään. Mutta ensimmäisellä kerralla löysin hökkelistä\npiirustuksen... piirustuksen, jonka revin rikki, mutta jonka muisto\nkiusaa minua vieläkin kuin painajainen... En voi sitä karkoittaa...\nKuulkaahan... siellä oli rullaksi kierretty paperiarkki, jolle\nilmeisesti oli jäljennetty vanha kuva, ja se kuva esitti... oi,\nkuinka kauheaa... kauheaa!... se esitti neljää naista ristillä! Ja\nyksi niistä olin minä, ja siinä oli nimenikin... Toisella taas oli\nsamanlainen päähine kuin teillä...\"\n\nHonorine puristi hänen käsiänsä tavattoman rajusti.\n\n\"Mitä te sanotte?\" huudahti hän. \"Neljä naista ristillä?\"\n\n\"Niin, ja siinä puhuttiin kolmestakymmenestä ruumiskirstusta, siis\nteidän saarestanne.\"\n\nBretagnetar tukki käsillään hänen suunsa.\n\n\"Vaietkaa, vaietkaa! Oh, ei saa puhua sellaisista. Ei, ei see... ne\nnähkääs ovat hornan asioita... Pyhyyden loukkausta on niistä puhua...\nVaietkaamme niistä visusti... Myöhemmin ehkä... saamme nähdä... ehkä\njonakin toisena vuonna... Myöhemmin... myöhemmin...\"\n\nKauhu näkyi häntä puistattavan niinkuin myrskytuuli pieksää puita\nja kääntää koko luonnon ylösalaisin. Ja hän vaipui äkkiä polvilleen\nkalliolle rukoillen kauan maahan kumartuneena, pää käsien välissä,\nniin hartaasti, että Véronique ei häneltä enää kysellyt.\n\nVihdoin hän nousi ja toisti hetkisen päästä:\n\n\"Niin, kaikki tuo on pelottavaa, mutta minun nähdäkseni ei\nvelvollisuutemme siitä muutu, emmekä saa hetkeäkään epäröidä.\"\n\nJa hän lisäsi vakavasti nuorelle naiselle:\n\n\"Teidän täytyy tulla mukanani sinne.\"\n\n\"Sinne, saarellenneko?\" vastasi Véronique salaamatta inhoaan.\n\nHonorine tarttui jälleen hänen käsiinsä ja jatkoi yhä sadalla hiukan\njuhlallisella äänellä, joka Véroniquesta tuntui kätkevän salaisia ja\nlausumattomia ajatuksia.\n\n\"Onko teidän nimenne todellakin Véronique d'Hergemont?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Isänne nimi oli...?\"\n\n\"Antoine d'Hergemont.\"\n\n\"Olitte mennyt naimisiin Vorski-nimisen herrasmiehen kanssa, joka\nsanoi itseään puolalaiseksi?\"\n\n\"Niin, Alexis Vorskin kanssa.\"\n\n\"Suostuitte hänen vaimokseen senjälkeen, kun hän oli teidät\nryöstänyt, mikä herätti suurta hälinää, ja sittenkun välinne isänne\nkanssa olivat menneet rikki?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Teillä oli hänestä lapsi?\"\n\n\"Niin, poika François.\"\n\n\"Jota ette oikeastaan ole tuntenut, koska isänne sen teiltä varasti?\"\n\n\"Totta kyllä.\"\n\n\"Ja molemmat, sekä isänne että poikanne, katosivat eräässä\nhaaksirikossa?\"\n\n\"Niin, he hukkuivat?.\"\n\n\"Mistä sen tiedätte?\"\n\nVéronique ei ehtinyt tästä kysymyksestä kummastua, vaan vastasi:\n\n\"Omien tiedustelujeni tulos ja oikeudellinen tutkimus perustuvat\nmolemmat samaan epäämättömään tosiseikkaan, neljän merimiehen\ntodistukseen.\"\n\n\"Kuinka voitte olla varma, että ne eivät valehdelleet?\"\n\n\"Miksi ne olisivat valehdelleet?\" lausui Véronique kummastuneena.\n\n\"Niiden todistus saattoi olla ostettu... Ehkä se oli ennakolta\nsaneltu.\"\n\n\"Kuka sen olisi sanellut?\"\n\n\"Isänne.\"\n\n\"Sepä olisi ihmeellistä! Mutta isänihän oli kuollut!\"\n\n\"Sanon vieläkin: Mistä sen tiedätte?\"\n\nTällä kertaa näkyi Véronique ällistyvän.\n\n\"Mihin te oikeastaan tähtäätte?\" kysyi hän.\n\n\"Malttakaas. Tiedättekö niiden neljän merimiehen nimiä?\"\n\n\"Kyllä minä sain ne kuulla. Mutta en niitä enää muista.\"\n\n\"Ettekö muista, että ne olivat bretagnelaisia nimiä?\"\n\n\"Muistan tosiaan. Mutta en käsitä...\"\n\n\"Vaikka te ette liene koskaan käynyt Bretagnessa, on isänne ollut\ntäällä varsin usein niiden teosten vuoksi, joita hän kirjoitti.\nHän on äitinne eläessä täällä asunutkin. Hänen on siis täytynyt\njoutua tekemisiin maan asukasten kanssa. Otaksukaamme, että hän jo\nkauan oli tuntenut nuo neljä matruusia ja saanut ne puolelleen tai\nostanut heidän apunsa, ja että hän oli vartavasten palkannut heidät\ntoimittamaan näennäisen haaksirikon... Otaksukaamme, että he aluksi\nlaskivat isänne ja poikanne maihin johonkin Italian satamaan ja\nsitten, hyviä uimareja kaikki neljä, upottivat huvipurren rannikon\nnäkyvissä. Otaksukaamme...\"\n\n\"Ne miehet ovat siis elossa!\" huudahti Véronique, jonka\nmielenliikutus yhä kiihtyi. \"Heiltä voisi kysellä!\"\n\n\"Kaksi kuoli luonnollisella kuolemalla muutama vuosi sitten. Kolmas\non Maguennoc-niminen vanhus, jonka tapaatte Sarekissa. Neljännen taas\nehkä juuri äsken näitte. Siinä seikkailussa ansaitsemillaan rahoilla\nhän osti maustekaupan Beg-Meilissä.\"\n\n\"Ah, häntähän voi heti puhutella\", virkkoi Véronique vavisten.\n\"Menkäämme häntä etsimään.\"\n\n\"Miksikä? Minä tiedän enemmän kuin hän.\"\n\n\"Te tiedätte... te tiedätte...\"\n\n\"Minä tiedän kaikki, mikä teille on tuntematonta. Voin vastata\nkaikkiin kysymyksiinne. Tiedustelkaa minulta.\"\n\nMutta Véronique ei tohtinut tehdä hänelle suurinta kysymystä, sitä,\njoka alkoi värähdellä hänen tietoisuutensa hämärässä. Hän pelkäsi\ntotuutta, joka ei ehkä ollut mahdollinen, totuutta, joka välähteli\nikäänkuin usvan kätköstä, ja hän änkytti surullisella äänellä:\n\n\"Minä en käsitä... en käsitä. Minkätähden isä olisi niin menetellyt?\nMinkätähden hän olisi tahtonut, että hänen ja minun lapsiparkani\nluultaisiin kuolleen?\"\n\n\"Isänne oli vannonut kostavansa...\"\n\n\"Vorskille kyllä... Mutta minulle... tyttärelleen...? Sellainen\nkosto!\"\n\n\"Te rakastitte miestänne. Kun olitte joutunut hänen valtaansa, ette\npaennut, vaan suostuitte avioliittoon. Sitäpaitsi oli loukkaus\njulkinen... Ja tunsittehan isänne, hänen rajun, pitkävihaisen\nluonteensa... hänen hiukan... hillittömän mielenlaatunsa, kuten hän\nitsekin myönsi.\"\n\n\"Mutta sitten...?\"\n\n\"Sitten... sitten! Vuosien vieriessä hänessä syttyi rakkaus\ntyttärenpoikaansa kohtaan ja sen mukana katumus... ja hän etsi teitä\nkaikkialta... Kylläpä minä sitä varten sain matkustella! Ensiksi\nmatkustin Chartresin karmeliittanunnain luostariin. Mutta te olitte\nsieltä lähtenyt kauan sitten... Mihin? Mistä olisi voinut teidät\nlöytää?\"\n\n\"Ilmoitus sanomalehtiin...\"\n\n\"Kerran hän koetti sitäkin. Kirjoitti häväistysjutun vuoksi tietenkin\nhyvin varovaiseen muotoon. Joku vastasi. Sovittiin kohtaamisesta.\nTiedättekö, kuka saapui? Vorski. Niin, Vorski, joka myöskin etsi,\njoka yhä rakasti ja vihasi teitä. Isänne säikähtyi eikä ole\nsenjälkeen rohjennut toimia avoimesti.\"\n\nVéronique vaikeni. Raukeana hän oli vaipunut kivelle ja istui siinä\npää kumarassa. Sitten hän kuiskasi:\n\n\"Te puhutte isästäni aivan kuin hän vielä nytkin eläisi...\"\n\n\"Hän elää.\"\n\n\"Ja ikäänkuin usein hänet tapaisitte...\"\n\n\"Joka päivä.\"\n\n\"Ja toiselta puolen\" -- Véronique hiljensi ääntänsä -- \"toiselta\npuolen ette virka sanaakaan pojastani... Minulle tulee jotakin\nkauheaa mieleen... Ehkei hän jäänytkään eloon...? Ehkä hän on\nsittemmin kuollut? Siksikö ette hänestä puhu?\"\n\nPonnistaen hän kohotti päätänsä. Honorine hymyili.\n\n\"Voi, minä rukoilen teitä\", pyysi Véronique, \"ilmoittakaa minulle\ntotuus... Hirveätä on toivoa enemmän kuin sopisi toivoa... Minä\nrukoilen teitä...\"\n\nHonorine kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.\n\n\"Mutta, rouva-rukka, olisinko minä kertonut teille kaiken tämän, jos\nhän olisi kuollut, kaunis Françoisini?\"\n\n\"Hän elää, hän elää!\" huudahti nuori nainen liikutuksesta\nhuumaantuneena.\n\n\"Elää niinkin! Ja hyvin hän voi! Ah, sellainen vankka vesa ja, ai,\nkuinka ryhdikäs! Minulla on syytä olla ylpeä Françoisistanne, koska\nitse olen hänet kasvattanut!\"\n\nHän tunsi, että Véronique päästäisi tunteensa valloilleen hänen\nnähtensä, sillä kovia kokenut nainen oli uupua niiden painosta,\nniihin kun varmaan sisältyi yhtä paljon kärsimystä kuin riemuakin. Ja\nhän sanoi:\n\n\"Itkekää, hyvä rouvaseni. Se tekee teille hyvää. Nämä ovat parempia\nkyyneleitä kuin entisaikaiset, eikö totta? Itkekää, jotta kaikki\nentinen tuskanne haihtuisi. Minä palaan kylään. Kai teillä on joku\nmatkalaukku majatalossa? Minut tunnetaan siellä. Minä tuon sen, ja\nsitten lähdemme.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun bretagnetar puolen tunnin päästä palasi, oli Véronique\nseisaallaan, ja Honorine näki hänen viittaavan jouduttamaan askeliaan\nja kuuli hänen huutavan:\n\n\"Nopeasti! Hyväinen aika, kuinka kauan te viivyttelette! Emme saa\ntuhlata minuuttiakaan.\"\n\nMutta Honorine ei rientänyt sen enempää eikä vastannut mitään. Mikään\nhymy ei kirkastanut hänen karkeita kasvojansa.\n\n\"No lähdemmekö?\" virkkoi Véronique astuen häntä vastaan. \"Eihän ole\nmikään viivyttämässä? Ei mitään estettä? Mitä? Te ette enää näytä\nsamalta...\"\n\n\"Kyllä, kyllä... tietysti...\"\n\n\"Riennetään sitten!\"\n\nHänen avullaan Honorine lastasi matkalaukut ja ruokatavarat\nveneeseen. Sitten bretagnetar äkkiä asettui Véroniquen eteen ja sanoi:\n\n\"Oletteko siis ihan varma, että ristiinnaulittu nainen kuvassa olitte\nte itse?\"\n\n\"Ihan varma... Sitäpaitsi olivat nimeni alkukirjaimet pään\nyläpuolella...\"\n\n\"Se on kummallista\", jupisi bretagnetar, \"ja kovin huolestuttavaa\".\n\n\"Miksi...? Joku on minut tuntenut... ja piirtänyt huvikseen... Vain\ntilapäinen sattuman oikku, joka herättää menneisyyden muistot.\"\n\n\"Oh, ei minua menneisyys huolestuta, vaan tulevaisuus.\"\n\n\"Tulevaisuus?\"\n\n\"Muistattehan ennustuksen...\"\n\n\"En käsitä.\"\n\n\"Niin, niin, sen ennustuksen, joka Vorskille lausuttiin teistä...\"\n\n\"Ah, te tiedätte?\"\n\n\"Minä tiedän. Ja tuntuu niin kamalalta ajatella sitä piirrosta ja\nmuita paljoa pelottavampia asioita, joista te ette tiedä.\"\n\nVéronique purskahti nauruun.\n\n\"Mitä! Siksikö epäröitte ottaa minua mukaanne...? Sillä siitä kai on\npuhe?\"\n\n\"Älkää naurako. Ei sovi nauraa silloin, kun näkee suorastaan hornan\nliekkejä.\"\n\nBretagnetar lausui nämä sanat sulkien silmänsä ja tehden\nristinmerkin. Sitten hän jatkoi:\n\n\"Kaiketikin... te teette minusta pilaa... Pidätte minua tämän seudun\ntaikauskoisena naisena, joka uskoo aaveisiin ja virvatuliin. Enkä\nsitä kokonaan kielläkään. Mutta sittenkin... on totuuksia, jotka\nhäikäisevät silmänne...! Saatte puhua niistä asioista Maguennocin\nkanssa, jos hän alkaa luottaa teihin.\"\n\n\"Maguennocin kanssa?\"\n\n\"Hän on yksi niistä neljästä merimiehestä. Poikanne vanha ystävä.\nHänkin on kasvattanut poikaanne. Hän tietää näistä asioista enemmän\nkuin kaikki oppineet, enemmän kuin isännekään. Ja kuitenkin...\"\n\n\"Ja kuitenkin...\"\n\n\"Kuitenkin Maguennoc yritti kiusata kohtaloa ja tunkeutua syvemmälle\nasioiden tuntemiseen kuin on luvallista.\"\n\n\"Mitä hän teki?\"\n\n\"Hän tahtoi koskettaa kädellään, kuuletteko, omalla kädellään (hän\nitse sen minulle tunnusti) ihan pimennon pohjaan.\"\n\n\"No?\" virkkoi Véronique, johon sanat väkisinkin vaikuttivat.\n\n\"No niin, hän poltti kätensä liekeissä. Tuli hirveä haava, jota\nhän näytti minulle. Minä näin sen omin silmin, se oli ikäänkuin\nsyöpähaava... ja hän kärsi niin kovaa tuskaa, että...\"\n\n\"Että?\"\n\n\"Että hänen täytyi ottaa kirves vasempaan käteensä ja itse hakata\npoikki oikea kätensä...\"\n\nVéronique hämmästyi. Hän muisti ruumiin Faouëtin lähellä ja sopersi:\n\n\"Oikean kätensä? Väitätte, että Maguennoc oli hakannut poikki oikean\nkätensä?\"\n\n\"Kirveeniskulla kymmenen päivää sitten... kaksi päivää ennen\nlähtöäni... Minähän häntä hoidin... Miksi minulta sitä kysytte?\"\n\n\"Siksi\", vastasi Véronique värisevällä äänellä, \"siksi, että\nkuolleelta mieheltä, vanhukselta, jonka näin autiossa hökkelissä ja\njoka sieltä sitten hävisi, oli oikea käsi äskettäin leikattu pois.\"\n\nHonorine säpsähti. Hän sai taas sellaisen vauhkouden ja hämmästyneen\nliikutuksen ilmeen, joka oli ristiriidassa hänen tavallisen\nlevollisuutensa kanssa. Hän lausui:\n\n\"Oletteko siitä varma? Niin, niin, hän se kyllä oli... Se oli...\nMaguennoc... Ukolla oli pitkät, valkoiset hiukset ja viuhkamainen\nparta, eikö niin? Voi sitä kataluutta!\"\n\nHän hillitsi itsensä ja katsahti ympärilleen, levottomana siitä, että\noli puhunut niin äänekkäästi. Hän teki jälleen ristinmerkin ja lausui\nverkkaan ikäänkuin itsekseen:\n\n\"Hän oli ensimmäinen niistä, joiden on määrä kuolla...! Hän oli sen\nminulle ilmoittanut... Ja vanhalla Maguennocilla oli silmät, jotka\nlukivat tulevaisuuden kirjaa yhtä hyvin kuin menneisyydenkin. Hän\nnäki selvästi siellä, missä muut eivät näe mitään. 'Ensimmäisenä\nuhrina kaadun minä, matami Honorine. Ja kun palvelija on mennyt, niin\nmuutaman päivän perästä tulee hänen isäntänsä vuoro...'\"\n\n\"Ja hänen isäntänsä oli...?\" sanoi Véronique hyvin hiljaa.\n\nHonorine suoristautui ja puristi tuimannäköisenä nyrkkejään.\n\n\"Minä puolustan häntä\", selitti hän, \"minä pelastan hänet. Isästänne\nei tule toinen uhri! Ei, ei, minä saavun ajoissa. Sallikaa minun\nlähteä.\"\n\n\"Me lähdemme yhdessä\", virkkoi Véronique lujasti.\n\n\"Minä pyydän teitä\", rukoili Honorine, \"älkää olko itsepäinen.\nJättäkää asia minun huostaani. Vielä tänä iltapuolena ennen\npäivällistä tuon isänne ja poikanne luoksenne...\"\n\n\"Mutta miksi en saisi tulla?\"\n\n\"Siellä saarella on liian vaarallista... teidän isällenne... ja\nvarsinkin teille. Muistakaa niitä neljää ristiä. Sinne saarelle ne\npystytetään... Oh, te ette saa sinne tulla... Se luoto on kirottu.\"\n\n\"Entä poikani?\"\n\n\"Te näette hänet tänään muutaman tunnin päästä.\"\n\nVéronique purskahti äkkiä nauruun.\n\n\"Muutaman tunnin päästä! Mutta sehän on hulluutta! Mitä! Jo\nneljätoista vuotta olen kaivannut poikaani, ja nyt kuulen äkkiä, että\nhän elää, ja te käskette minun odottaa ennenkuin saan häntä syleillä!\nMutta ei tuntiakaan! Mieluummin tahdon tuhat kertaa uhmata kuolemaa\nkuin siirtää kohtauksemme hetkeäkään kauemmaksi.\"\n\nHonorine katseli häntä ja kaiketi käsitti, että Véroniquen päätös oli\nniitä, joita on turha vastustaa, eikä hän siis enää estellyt. Hän\nteki kolmannen kerran ristinmerkin ja sanoi yksinkertaisesti:\n\n\"_Tapahtukoon Jumalan tahto_!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMolemmat istuutuivat tavarakääröjen keskelle täyteen sullottuun\npieneen alukseen. Honorine pani moottorin käymään, tarttui\nohjauspyörään ja suuntasi venettä hyvin taitavasti kallioiden ja\nvedenkalvosta esiinpistävien karien välitse.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nVorskin poika\n\n\nIstuen laatikon kannella aluksen oikealla puolella Honorineen päin\nkääntyneenä Véronique hymyili. Tämä hymy oli vielä levotonta,\nepävarmaa, pidättyvää, se värähteli arkana kuin auringonsäde, joka\nkoettaa puhkaista myrskyn viimeisen pilven, mutta silti se oli\nonnellista hymyä.\n\nJa onni näkyi olevan näiden ihailtavain kasvojen oikea ilme, joissa\nkuvastui mielenylevyyttä ja eräille liiallisten vastoinkäymisten\nkoettelemille tai rakkauden säilyttämille naisille ominaista\nsiveyttä. Niissä oli leima, jonka tuollaisten naisten kasvoille antaa\nvakiintunut vakavuus ja kaikesta heidän sukupuolelleen tavallisesta\nkeimailusta luopuminen.\n\nHänen mustat, ohimoilta hiukan harmaantuneet hiuksensa olivat\nsolmitut hyvin alhaalle niskaan. Hänen hipiänsä oli tumma kuin\netelämaalaisen, ja hänellä oli suuret vaaleansiniset silmät, joiden\nkoko terä näytti samanväriseltä, kalpealta kuin talvinen taivas. Hän\noli kookas, leveäharteinen ja vartaloltaan sopusuhtainen.\n\nHänen sointuva, hiukan miesmäinen äänensä kävi hilpeäksi ja iloiseksi\nhänen puhellessaan jälleen löydetystä pojastansa. Eikä Véronique\ntahtonutkaan mistään muusta puhua. Turhaan yritti bretagnetar kääntää\npuhetta niihin kysymyksiin, jotka häntä kiusasivat, ja toisteli vähän\nväliä:\n\n\"Kuulkaas, tässä on kaksi asiaa, joita en voi selittää. Kuka oli\nviitoittanut sen reitin, jonka osoitteet opastivat teidät Faouëtista\njuuri sille kohtaa, missä minä aina nousen maihin? Siitä voisi\npäätellä, että joku on Faouëtista käynyt Sarekin saarella. Ja kuinka\nsitten oli isä Maguennoc lähtenyt saarelta? Vapaaehtoisestiko? Vai\noliko hänen ruumiinsa tuotu sieltä? Ja millä keinoin?\"\n\n\"Kannattaako sitä nyt...?\" huomautti Véronique.\n\n\"Kyllä maar. Ajatelkaahan sentään! Paitsi minua, joka\nmoottoriveneelläni käyn joka toinen viikko, joko Beg-Meilissä\ntai Pont-l'Abbéssa ruokavaroja ostamassa, ei ole kuin kaksi\nkalastajavenettä, ja ne purjehtivat aina paljoa ylemmällä mannermaan\nrannikolle Audierneen asti, jossa myyvät saaliinsa. Kuinka siis olisi\nMaguennoc voinut päästä yli? Ja kuka sitten hänet tappoi? Ja miksi\noli hänen ruumiinsakin viety pois?\"\n\nMutta Véronique oli itsepäinen.\n\n\"Minä pyydän teitä... Se ei ole tärkeää tällä hetkellä. Kaikki\nselviää. Puhukaamme Françoisista. Tehän sanoitte, että hän oli\nsaapunut Sarekiin...?\"\n\nJa Honorine mukaantui nuoren naisen pyyntöihin.\n\n\"Hän joutui sinne Maguennoc-poloisen huostaan muutama päivä\nsenjälkeen, kun hänet oli teiltä riistetty. Maguennoc, jolle\nherra d'Hergemont oli pannut sanat suuhun, kertoi, että vieras\nrouvasihminen oli hänelle uskonut lapsensa, ja hän antoi sen\ntyttärelleen imetettäväksi. Tytär kuoli sitten jälkeenpäin. Minä olin\nsilloin täältä poissa, kun oleskelin kymmenen vuotta Pariisissa,\njossa minulla oli toimi. Kun tulin takaisin, oli François jo pulska\nmiehenalku, joka juoksenteli nummilla ja rantakallioilla. Silloin\njouduin palvelukseen isällenne, joka oli asettunut Sarekiin. Kun\nMaguennocin tytär kuoli, otettiin poika meille.\"\n\n\"Millä nimellä?\"\n\n\"Omalla nimellään... Nimitimme häntä muitta mutkitta Françoisiksi.\nHerra d'Hergemont taas käytti itsestänsä nimeä Antoine. Lapsi sanoi\nhäntä isoisäksi. Kellään ei ollut siihen mitään muistuttamista.\"\n\n\"Ja millainen hän on luonteeltaan?\" kysyi Véronique hiukan\nlevottomana.\n\n\"Oh, siitä ei hätää, poika on kuin enkeli!\" vastasi Honorine.\n\"Ei tule laisinkaan isäänsä... eikä isoisäänsäkään, kuten herra\nd'Hergemont itse myöntää. Lempeä, herttainen, nöyrä lapsi. Ei\nkiukuttele koskaan... on aina hyvällä päällä. Siten hän onkin saanut\nosakseen isoisän rakkauden, ja niinpä herra d'Hergemontin sydän\nkääntyi taas teidän puoleenne, poikanne kun niin elävästi muistutti\nteitä, jonka hän oli hyljännyt. Ilmetty äitinsä kuva', sanoo hän.\n'Véronique oli hellä, rakastava ja hyväilevä kuten hänkin.' Ja sitten\nhän alkoi etsiä teitä yhdessä minun kanssani, joka vähitellen olin\nsaanut hänen luottamuksensa.\"\n\nVéronique säteili ilosta. François oli hänen näköisensä,\nhyväntapainen ja hymyilevä!\n\n\"Mutta\", sanoi hän, \"tunteeko poika minut? Tietääkö hän, että hänen\näitinsä on elossa?\"\n\n\"Eikö tietäisi! Herra d'Hergemont tahtoi aluksi pitää sitä salassa.\nMutta minä kerroin pian kaikki.\"\n\n\"Kaikkiko?\"\n\n\"En kaikkea. Hän uskoo yhä, että isä on kuollut ja että te\nsenjälkeen, kun herra d'Hergemont ja hän olivat haaksirikossa\nhävinneet, menitte luostariin ja että teitä ei ole voitu löytää.\nJa aina hän on niin kärkäs kuulemaan uutisia, kun palaan matkalta!\nHänkin, nähkääs, toivoo! Oi, kuinka hän rakastaakaan äitiänsä! Juuri\nhän aina hyräilee sitä kuulemaanne laulua, jonka isoisä on hänelle\nopettanut.\"\n\n\"Françoisini... pikku Françoisini...!\"\n\n\"Ah, niin, hän rakastaa teitä\", jatkoi bretagnetar. \"Onhan hänellä\nkyllä äiti Honorine. Mutta te olette oma äiti. Ja teitä etsiäkseen\nhänellä on kiire kasvaa isoksi ja päättää opintonsa.\"\n\n\"Opintonsa? Lukeeko hän...?\"\n\n\"Isoisänsä johdolla, ja nyt viimeksi kuluneet kaksi vuotta häntä on\nohjannut kunnon nuori mies, jonka toin mukanani Pariisista, Stéphane\nMaroux, sota-invaliidi, jolla on kunniamerkkejä joka saumassa ja\njoka on sisällisten leikkausten vuoksi vapautettu vakinaisesta\npalveluksesta. François on koko sydämestään kiintynyt häneen.\"\n\nMoottorivene lipui nopeasti tyynellä merellä, johon se kynti\nhopeanvaahtoisen uoman. Pilvet olivat haihtuneet taivaanrannalta.\nLoppupäivästä näkyi tulevan tyyni ja kirkas.\n\n\"Ja sitten, sitten\", toisteli Véronique, joka ei väsynyt\nkuuntelemaan, \"sanokaahan, millainen puku pojallani on!\"\n\n\"Hänellä on lyhyet polvihousut, jotka jättävät hänen pohkeensa\npaljaiksi, väljä kultanappinen paita pehmeästä flanellista ja\nsamanlainen litteäpohjainen lakki kuin hänen hyvällä ystävällään\nherra Stéphanella, mutta Françoisin lakki on punainen ja näyttää\noikein somalta hänen päässään.\"\n\n\"Onko hänellä muitakin ystäviä kuin herra Maroux?\"\n\n\"Ennen hänellä oli ystävinä kaikki saaren pojat. Mutta nyt, kun isät\novat sodassa, ovat kolmea, neljää laivapoikaa lukuunottamatta kaikki\nmuut jättäneet saaren mennäkseen äitiensä kanssa työhön rannikolle,\nConcarneauhon ja Lorientiin, niin että Sarekissa on vain vanhuksia\njäljellä. Meitä on saarella enää vain kolmisenkymmentä.\"\n\n\"Mutta kenen kanssa hän sitten leikkii? Kuka on hänellä\nkävelytoverina?\"\n\n\"Oh, ei siitä hätää, hänellä on mitä parhain toveri!\"\n\n\"Kuka se on?\"\n\n\"Pieni koira, jonka Maguennoc hänelle lahjoitti.\"\n\n\"Koira?\"\n\n\"Niin, aika lystikäs veitikka, mitättömän ja naurettavan näköinen,\npuoleksi villakoira, puoleksi ajokoira, mutta niin hupaisa, niin\nhullunkurinen! Ah, kylläpä se herra Kaikki-käy-hyvin on veikeä!\"\n\n\"Kaikki-käy-hyvin?\"\n\n\"François nimittää sitä niin, eikä mikään nimi sopisi sille paremmin.\nSe näyttää aina onnelliselta, elämäänsä tyytyväiseltä... muuten se\non hyvin itsenäinen, häviää tuntikausiksi, jopa päiviksikin, mutta\non aina saapuvilla, milloin sitä tarvitaan, silloin kun ollaan\nsurullisia tai asiat eivät käy, niinkuin pitäisi. Kaikki-käy-hyvin\nvihaa kyyneleitä, torumisia, riitoja. Heti kun joku vetistelee tai on\nvähällä purskahtaa itkuun, istahtaa se takajaloilleen, veikistelee,\nsulkee toisen silmänsä, raottaa toista ja näyttää itse niin makeasti\nnauravan, että katselijankin täytyy sille nauraa. 'Kah, vanha\nvelikulta', sanoo François, 'sinä olet oikeassa, kaikki käy hyvin.\nEi saa olla millänsäkään, eikö niin?' Ja sittenkun taas ollaan\nlohdutettuja, niin Kaikki-käy-hyvin kävellä tepsuttaa pois. Se on\ntehnyt tehtävänsä.\"\n\nVéronique nauroi ja itki samalla kertaa. Hän oli kauan ääneti, mutta\nsitten hänen muotonsa vähitellen synkistyi epätoivosta, joka kalvoi\nhänen iloansa. Hän ajatteli kaikkea näiden neljäntoista vuoden aikana\nmenettämäänsä onnea, kun oli ollut lapsettomana äitinä, kantanut\nsurupukua, vaikka hänen poikansa oli elossa. Hän ei ollut saanut\nhoidella synnyttämäänsä pienokaista. Kaikki se hellyys, jolla lasta\nvaalitaan, se rakkaus, jota äiti vuorostaan häneltä saa, oli häneltä\nriistetty. Sitä ylpeyttä, jota tuntee nähdessään lapsen varttuvan ja\nkuullessaan hänen puhuvan, ei hän ollut saanut kokea. Kaikki, mikä\nilahduttaa ja hurmaa äitiä ja saa hänen sydämensä pulppuilemaan joka\npäivä uudistuvasta hellyydestä, kaikki se oli siis häneltä jäänyt\ntuntematta.\n\n\"Nyt olemme jo puolitiessä\", virkkoi Honorine.\n\nHe kiitivät Glenanin saarten läheltä. Heidän oikealla puolellaan\nnäkyi Penmarchin niemeke, jonka rantoja he seurasivat\nyhdensuuntaisesti viidentoista kilometrin päässä, tummempana juovana,\njota ei aina voinut taivaanrannasta eroittaa. Ja Véronique mietti\nyhä surullista menneisyyttään, äitiään, jota hän tuskin muisti,\npitkää lapsuuttaan itsekkään ja jörön isän kodissa, avioliittoaan\n-- ah, varsinkin avioliittoaan! Hän muisteli, kuinka hän ensin oli\ntavannut Vorskin, jolloin hän oli vasta seitsentoistavuotias. Kuinka\nhän olikaan pelännyt tuota eriskummaista miestä, samalla kertaa sekä\nkaihtaen häntä että alistuen hänen vaikutusvaltaansa, niinkuin kaikki\nsalaperäinen ja käsittämätön sillä iällä huumaa ihmistä. Sitten oli\ntullut kamala ryöstönpäivä, ja sitä seurasivat vielä kamalammat\nviikot, jolloin Vorski oli pitänyt häntä teljettynä, uhaten ja\nhalliten häntä kaikella häijyn mahtinsa voimalla. Ja niin oli häneltä\nkiristetty avioliittolupaus, jota vastaan nuoren tytön kaikki\nvaistot ja koko tahto kapinoivat, mutta joka hänen oli mielestään\nallekirjoitettava moisen häväistysjutun jälkeen, hänen isänsäkin\nsuostuessa.\n\nHänen ajatuksensa kimmahtivat takaisin aviovuoden muistoista. Niitä\nhän ei koskaan, ei synkimpänäkään hetkinä, jolloin menneisyyden\npeikot häntä painajaisen tavoin ahdistivat, suostunut elvyttelemään,\nvaan pakotti syvimpään kätköönsä tuon häpeällisen ajan kaikkine\ninhoittavuuksineen, muistot kolhimisesta, petoksesta, puolisonsa\nhävyttömästä elämästä, jolloin mies kyynillisen häikäilemättömästi\nvähitellen osoittautui siksi, mikä olikin, juoden itsensä humalaan,\npettäen pelissä, varastaen pitotovereiltaan, petkuttaen ja alentuen\nilmiantajaksi. Näin sai hänen vaimonsa hänestä sen käsityksen,\njoka yhä säilyi ja pöyristytti jonkinlaisena julman ja yltiöpään\npahuudenhengen kuvana.\n\n\"Jättäkää jo haaveilut, rouva Véronique\", virkkoi Honorine.\n\n\"Minä en haaveile enkä muistele\", vastasi toinen. \"Minua kalvavat\ntunnonvaivat.\"\n\n\"Teilläkö on tunnonvaivoja, rouva Véronique, teillä, jonka elämä on\nollut pelkkää kärsimystä?\"\n\n\"Kärsimystä, joka on ollut minulle rangaistukseksi.\"\n\n\"Mutta nyt se kaikki päättyy, rouva Véronique, koska pian saatte\ntakaisin poikanne ja isänne. No, ajatelkaahan nyt vain onneanne!\"\n\n\"Voinko minä vielä tulla onnelliseksi?\"\n\n\"Voitteko tulla! Sen saatte nähdä piankin! Kas, tuollahan jo on\nSarek.\"\n\nHonorine otti laatikosta tuhdon alta ison simpukankuoren, jota hän\nkäytti torvena, kuten entisajan merimiehet, ja sovittaen huulensa\nreiän kohdalle ja pullistaen poskensa hän puhalsi siitä muutamia\nvoimakkaita, mylvinän tapaisia säveliä, jotka kajahtivat avaruudessa.\n\nVéronique katsoi häneen kysyvästi.\n\n\"Minä kutsun häntä\", sanoi Honorine.\n\n\"Françoisiako! Te kutsutte Françoisia!\"\n\n\"Palatessani teen aina niin. Hän juoksee loikkien ylhäältä\nrantakallioilta, missä asumme, ja tulee aallonmurtajalle asti.\"\n\n\"Sitten saanen hänet heti nähdä?\" kysyi Véronique kalpeana.\n\n\"Te saatte hänet heti nähdä. Pankaa harsonne kaksin kerroin, jottei\nhän tuntisi teitä muotokuvienne mukaan. Minä puhun teille kuin\nSarekiin saapuvalle vieraalle henkilölle.\"\n\nSaaren voi hyvin selvästi eroittaa, mutta rantakallioiden juurta\nkätki joukko kareja.\n\n\"Ah niin, kareista täällä ei ole puutetta! Niitä kuhisee kuin sillejä\nparvessa\", huudahti Honorine, jonka oli täytynyt seisottaa moottori\nja joka nyt souti kahdella hyvin lyhyellä airolla. \"Kah, meri oli\näsken tyven. Täällä ei koskaan.\"\n\nTuhannet pienet aallot hyökkäsivät täällä tosiaankin toistensa\nkimppuun, painuivat murtuneina toistensa syliin ja taistelivat\nherkeämättä ja leppymättä kallioita vastaan. Vene tuntui uivan\nkuohuvan virran pyörteissä. Missään ei voinut eroittaa täplääkään\nsinistä tai vihreää merta vaahtovyöryjen keskellä. Ei mitään\nmuuta kuin valkoista kuohua, jota karien teräviä hampaita vastaan\nraivoavien voimien herkeämätön kieppuminen ikäänkuin vispilöi.\n\n\"Ja kaikkialla ympärillä on samanlaista\", jatkoi Honorine, \"niin\nettä Sarekiin ei pääsekään maihin muutoin kuin veneellä. Tänne eivät\nsaksalaiset olisi voineet perustaa vedenalaisten tukikohtaa. Kaiken\nvaralta saapui upseereja Lorientista kaksi vuotta sitten, ottaakseen\nasiasta täyden selvän ja tarkastaakseen eräitä luolia lännen\npuolella, joihin voi tunkeutua ainoastaan pakoveden aikana. Se oli\nturhaa vaivaa. Täällä ei ollut mitään tehtävää. Ajatelkaahan toki!\nSaarta ympäröivät kaikkialla kalliot tuhkatiheässä ja huippupäiset\nkarit, jotka purevat petollisesti altapäin. Ja vaikka nämä ovatkin\nvaarallisimmat, on sittenkin ehkä enemmän pelättävä muita... noita\nisoja, joita tuolla näette ja joilla on nimensä ja häijy maineensa\nhaaksirikoista. Ah, ne, ne...!\"\n\nHänen äänensä kävi käheäksi. Epäröivällä kädellä, ikäänkuin\narastelen viittaavaa liikettänsä, hän osoitti muutamia kallioita,\njotka mahtavina ryhminä kohosivat erimuotoisina merestä. Siinä oli\nlyyhistyneitä eläimiä, sakaraharjaisia torneja, sfinksinpäitä,\nkarkeatekoisia pyramiideja, kaikki mustaa graniittia, mutta\npunatäpläisiä, ikäänkuin verellä tahrattuja.\n\nHonorine kuiskasi:\n\n\"Niin, ne ovat vartioineet saartamme vuosisadoista vuosisatoihin,\nmutta vartioineet sitä villien petojen lailla, jotka tahtovat tehdä\nvain pahaa ja tappaa. Nuo tuolla... nuo tuolla... Ei, parasta on,\nettei niistä koskaan puhu, niitä edes ajattele. Ne juuri ovat ne\nkolmekymmentä hurjaa petoa... Niin, kolmekymmentä, rouva Véronique...\nniitä on kolmekymmentä...\"\n\nHän teki ristinmerkin ja jatkoi tyynemmin:\n\n\"Niitä on kolmekymmentä. Isänne sanoo, että Sarekia nimitetään\nkolmenkymmenen ruumiskirstun saareksi, koska kansan vaisto on\ntässä tapauksessa sekoittanut käsitteet; karit muistuttavat muka\nsilta-arkkuja, ja siitä on johduttu ruumiskirstuihin. Kenties...\nMutta sittenkin ne ovat todellisia ruumiskirstuja, rouva Véronique,\nja jos ne voitaisiin avata, niin aivan varmaan niiden sisästä\nlöydettäisiin suunnattomat määrät ihmisluita... Herra d'Hergemont\nitse sanoo, että nimi Sarek johtuu sanasta sarkofaagi, joka hänen\nselityksensä mukaan merkitsee ruumiskirstua oppineiden kielellä. Ja\nsitten on vielä...\"\n\nHonorine keskeytti lauseensa, ikäänkuin olisi tahtonut kääntää\najatuksensa toisaalle, ja sanoi osoittaen erästä kalliota:\n\n\"Katsokaa, rouva Véronique, tuon järkäleen takaa, joka sulkee meiltä\ntien, näette kohta aukeamasta pienen satamamme ja punalakkisen\nFrançoisin laiturilla.\"\n\nVéronique oli kuunnellut hajamielisesti kaikkia Honorinen selityksiä.\nHän kumartui ulommaksi veneestä keksiäkseen nopeammin poikansa\nhahmon, sillä välin kun bretagnetar häntä ahdistavan ajatuksen\npakottamana vastoin tahtoaan jatkoi:\n\n\"Ja sitten on vielä muutakin. Sarekin saarella on -- ja juuri\nsiksi isänne on sen asuinpaikakseen valinnutkin -- sarja vanhoja\nmuistopatsaita, ei ollenkaan merkillisiä, mutta ne ovat omituisia\nsiitä, että ne kaikki ovat melkein samanlaisia. Ja tiedättekö,\nkuinka monta sellaista muistopatsasta on? Kolmekymmentä!\nKolmekymmentä niinkuin pääkarejakin. Ja ne kolmekymmentä patsasta\novat siroiteltuina pitkin saaren rantatöyräitä, ihan vastapäätä\nkolmeakymmentä meren kalliota, ja jokaisella on nimi vastaavan\nkarinsa mukaan: Dol-er-H'roeck, Dol-Kerlitu ja niin edespäin. Mitäs\nsiitä sanotte?\"\n\nHän oli lausunut nuo nimet samalla arastelevalla äänellä, jolla puhui\nkaikista näistä asioista, ikäänkuin olisi pelännyt, että nuo esineet,\njoilla hänen mielikuvituksessaan oli vapisuttava ja pyhä elämä,\nkuulisivat hänen sanansa.\n\n\"Mitäs siitä sanotte, rouva Véronique? Oh, kaikessa tuossa on paljon\nsalaperäistä, ja sanon vieläkin kerran, että parempi on olla vaiti.\nKerron teille sen kaiken, kun olemme matkustaneet, päässeet kauaksi\nsaarelta, ja kun pieni François on sylissänne, isänne ja teidän\nhoivissanne...\"\n\nVéronique oli ääneti, tähystellen valppaasti sinne päin, mihin\nbretagnetar oli viitannut. Kääntyneenä selin toveriinsa, molemmin\nkäsin tarrautuneena veneen laitaan, hän tuijotti herkeämättä. Tuolta,\ntuosta ahtaasta väliaukosta hän näkisi löydetyn lapsensa, eikä hän\nhalunnut menettää sekuntiakaan siitä silmänräpäyksestä lukien,\njolloin François saattaisi hänelle näyttäytyä.\n\nHe pääsivät kallion luo. Toinen Honorinen airoista sipaisi sen\nseinää. He lipuivat sen vierustaa pitkin ja saapuivat kärjen luo.\n\n\"Ah\", huudahti Véronique murheellisesti, \"hän ei olekaan siellä!\"\n\n\"Eikö François olisikaan siellä! Mahdotonta!\" ihmetteli Honorine.\n\nMutta hänkin vuorostaan näki kolmen, neljänsadan metrin päässä\nedessään ne muutamat isot kivet, jotka olivat hiekkarannalla\naallonmurtajana. Kolme naista, tyttönen ja vanhoja merimiehiä oli\nodottamassa veneen tuloa. Ei mitään poikaa. Ei mitään punalakkia.\n\n\"Se on kummallista\", virkkoi Honorine hiljaa. \"Ensi kertaa hän on\nkutsuani noudattamatta.\"\n\n\"Ehkä hän on sairaana?\" huomautti Véronique.\n\n\"Ei, François ei ole koskaan sairaana.\"\n\n\"Kuinka sitten?\"\n\n\"Sitten minä en tiedä.\"\n\n\"Mutta ettehän vain pelkää jotakin?\" kysyi Véronique jo hätääntyen.\n\n\"En hänen... vaan kyllä isänne puolesta. Maguennoc oli minua\nvaroittanut jättämästä häntä. Hän juuri on vaarassa.\"\n\n\"Mutta onhan François häntä puolustamassa, samoin kuin hänen\nopettajansa, herra Maroux. Mutta vastatkaa... mitä te arvelette?\"\n\nHetkisen vaitiolon jälkeen Honorine kohautti olkapäitänsä.\n\n\"Silkkaa pötyä! Minä kuvittelen järjettömyyksiä, niin,\njärjettömyyksiä. Älkää siitä olko millännekään. Bretagnelais-vaistoni\npyrkii taas väkisin esille. Muutamia vuosia lukuunottamatta, olen\nelänyt kaiken ikäni tässä tarujen ja kummitusjuttujen ilmapiirissä...\nÄlkäämme siitä enää puhuko.\"\n\nSarekin saari esiintyy pitkänä, jokseenkin epätasaisena ylätasankona,\njolla kasvaa vanhoja puita. Sen reunoilla on keskikorkuisia\nrantakallioita, jotka ovat niin leikeltyjä ja lovellisia, että niiden\nvertaa tuskin toisaalta tapaa. Ne reunustavat saarta kuin epätasainen\nja monimuotoinen pitsiseppele, jota sade, tuuli, aurinko, lumi,\npakkanen, sumu, kaikki taivaasta lankeava vesi ja kaikki maasta\ntihkuva kosteus lakkaamatta järsivät.\n\nAinoa kohta, mistä voi nousta maihin, on itäisellä rannikolla\nnotkon likellä, missä muutamat kalastajamökit, sodan puhkeamisesta\nasti useimmat autioina, ryhmittyvät kyläksi. Siinä avautuu pienen\naallonmurtajan suojaama syvennys. Meri on siellä ihan tyyni. Kaksi\nalusta oli rantaan köytettyinä.\n\nMaihinnousemisen hetkellä Honorine teki viimeisen ponnistuksen.\n\n\"Näette, rouva Véronique, että olemme päässeet perille. Maksaako\nsiis todella vaivaa, että... astutte maihin? Jääkää alukseen...\nKahden tunnin päästä tuon teille isänne ja poikanne, ja me syömme\npäivällistä Beg-Meilissä tai Pont-l'Abbéssa. Eikö niin?\"\n\nVéronique oli noussut. Mitään vastaamatta hän hyppäsi\naallonmurtajalle.\n\n\"No, missä lapset ovat?\" kysyi Honorine, joka seurasi häntä etkä enää\nvastustellut. \"Eikö François-poika ole tullut?\"\n\n\"Hän oli täällä täsmälleen kello kahdeltatoista\", selitti muuan\nnaisista. \"Mutta hän odotti teitä vasta huomenna.\"\n\n\"Se on totta... mutta olisihan hänen pitänyt kuulla, että olin\ntulossa... Sittenhän nähdään.\"\n\nJa kun miehet auttoivat häntä lastin purkamisessa, sanoi hän heille:\n\n\"Näitä ei tarvitse tuoda taloon. Ei matkalaukkujakaan... Jollei...\nNo, jollen tule takaisin kello viiden aikaan, niin lähettäkää joku\npoika tuomaan matkalaukut.\"\n\n\"Ei, minä tulen itse\", vastasi yksi merimiehistä.\n\n\"Kuten tahdot, Corréjou. Ah, kuulehan, voitko sanoa mitään\nMaguennocista?\"\n\n\"Maguennoc on lähtenyt matkalle. Minä itse saatoin hänet ylitse\nPont-l'Abbéhen.\"\n\n\"Milloin, Corréjou?\"\n\n\"Seuraavana päivänä senjälkeen, kun olitte lähtenyt, matami Honorine.\"\n\n\"Mitä hän siellä teki?\"\n\n\"Hän sanoi lähtevänsä... en tiedä minne... puhui poikkihakatusta\nkädestään... toivioretkelle...\"\n\n\"Toivioretkellekö? Ehkä Faouëtiin? Pyhän Barbaran kappeliin?\"\n\n\"Niin... juuri sinne... Pyhän Barbaran kappeliin... sen nimen hän\nminulle mainitsi.\"\n\nHonorine ei kysynyt enempää. Kuinka saattoi enää epäillä Maguennocin\nkuolemaa? Hän poistui Véroniquen seuraamana, joka oli laskenut\nharsonsa alas, ja molemmat alkoivat kiivetä kivistä polkua, johon oli\nhakattu askelmia ja joka nousi tammimetsän keskeltä ja johti saaren\npohjoiskärkeä kohti.\n\n\"Totta puhuen\", virkkoi Honorine, \"en ole sittenkään varma, että\nherra d'Hergemont suostuu lähtemään. Kaikkia kertomuksiani hän pitää\nhassutuksena, vaikka monet seikat häntä itseäänkin kummastuttavat.\"\n\n\"Onko hänen asuntonsa kaukana?\" kysyi Véronique.\n\n\"Neljänkymmenen minuutin matka. Siellä pohjoispäässä on melkein\ntoinen saari, kuten saatte nähdä. Se on ikäänkuin ha'alla yhdistetty\nSarekiin, ja benediktiläismunkit olivat rakentaneet sinne luostarin.\"\n\n\"Mutta ei suinkaan hän asu siellä yksinään Françoisin ja herra\nMarouxin kanssa?\"\n\n\"Ennen sotaa siellä oli kaksi muutakin miestä. Sitten olemme minä\nja Maguennoc tehneet melkein kaiken työn keittäjättären, Marie le\nGoffin, kanssa.\"\n\n\"Joka jäi sinne teidän poissaollessanne.\"\n\n\"Tietysti.\"\n\nHe saapuivat ylätasangolle. Rannikon kanssa yhdensuuntainen polku\nnousi ja laski jyrkin vieruin. Kaikkialla oli vanhoja tammia\nmistelipalloineen, jotka hyvin eroitti vasta harvalti puhjenneiden\nlehtien lomitse. Harmaansininen meri välkkyi etäältä, ympäröiden\nvalkoisena vyöhikkönä saarta.\n\nVéronique puhui taas.\n\n\"Mikä on teidän suunnitelmanne, Honorine?\" kysyi hän.\n\n\"Minä menen yksinäni sisälle isäänne puhuttelemaan. Sitten palaan\npuutarhan portille teitä noutamaan, ja Françoisin silmissä te\nesiinnytte hänen äitinsä ystävättärenä. Vähitellen hän arvaa.\"\n\n\"Ja luulette, että isä ottaa minut hyvin vastaan?\"\n\n\"Hän ottaa teidät avosylin vastaan, rouva Véronique, ja me tulemme\nkaikki onnellisiksi, jollei... jollei ole mitään tapahtunut... On\nniin omituista, ettei François juokse vastaamme! Kaikkialta saarelta\nhän voisi nähdä veneemme... melkein Glenanin luodoille asti.\"\n\nHän vaipui jälleen siihen pelokkaaseen mietiskelyyn, jota herra\nd'Hergemont nimitti hassutukseksi, ja he jatkoivat matkaansa ääneti,\nVéronique kärsimättömänä ja levottomana. Äkkiä Honorine teki\nristinmerkin.\n\n\"Noudattakaa esimerkkiäni, rouva Véronique\", virkkoi hän. \"Ovathan\nmunkit pyhittäneet tämän paikan, mutta entisajoilta on vielä paljon\npahaenteistä jäljellä. Varsinkin täällä Suuren tammen metsässä.\"\n\nEntisellä ajalla hän tarkoitti epäilemättä druidien ja ihmisuhrien\naikaa. Ja tosiaan he tulivatkin metsään, jossa toisistaan\nerillään seisovat, sammaltuneista kiviraunioista kohoavat tammet\nnäyttivät muinaisilta jumalilta, kullakin alttarinsa, salaperäiset\nhartausmenonsa, pelottava voimansa.\n\nVéronique risti silmänsä, kuten bretagnetarkin, eikä voinut olla\nväristen sanomatta:\n\n\"Kuinka täällä on surullista! Ei ainoatakaan kukkaa tällä autiolla\nylängöllä.\"\n\n\"Niitä tapaa ihmeen ihania, kun vain näkee vaivaa. Kohta saatte\nkatsella Maguennocin kukkasia saarenkärjessä, oikealla puolella\nKeijukaisten patsaasta... Kukkakalmiston nimisessä kolkassa.\"\n\n\"Ovatko ne kauniita?\"\n\n\"Ihmeellisen kauniita, sen vakuutan. Mutta hän itse noutaa mullan\nmäärätyistä paikoista. Hän muokkaa sitä erikoisella tavalla,\nsekoittaa siihen joitakin lehtiä, joiden voiman hän tuntee...\"\n\nJa hän lisäsi hampaittensa välistä:\n\n\"Te saatte nähdä Maguennocin kukkaset... Niiden vertaisia ei ole\nmissään... Ne ovat ihmekukkia...\"\n\nErään mäen mutkassa tie laskeutui jyrkkään notkoon. Syvä leikkaus\njakoi saaren kahtia. Toinen puolisko näkyi vastapäätä hiukan\nkorkeampana ja alaltaan paljoa pienempänä.\n\n\"Siellä luostarille kuuluneella alueella on entinen priiorin asunto\",\nlausui bretagnetar.\n\nSamanlaiset syväloviset rantakalliot ympäröivät luotoa, mutta vielä\njyrkempänä vallituksena, joka alhaaltapäinkin oli leikelty kuin\nkruunun kehä. Tämä rintavarustus liittyi pääsaareen viittäkymmentä\nmetriä pitkällä kallionkaistaleella, tuskin leveämmällä kuin\ntorninmuuri, ja sen ohut, suippeneva harja näytti yhtä hiotulta kuin\nkirveenterä.\n\nSitä harjaa pitkin oli mahdoton kulkea, varsinkin kun leveä rako\nkatkaisi sen keskeltä. Niinpä olikin molempiin päihin laitettu arkut\npuista siltaa varten, joka ensiksi nojautui välittömästi kallioon ja\nsitten yhdellä otteella harppasi väliaukon yli.\n\nHe astuivat sillalle perätysten, sillä se oli kovin kapea eikä\nvankkakaan ja horjui askelista ja tuulen voimasta.\n\n\"Katsokaahan, tuolta saaren kärjestä näkyy priiorin talon nurkka\",\nsanoi Honorine.\n\nSinne johtava tie kulki niittyjen halki, joille oli istutettu\nviistoristiin järjestettyjä kuusirivejä. Toinen polku haarautui\noikealle ja hävisi tiheään pensaikkoon.\n\nVéronique ei irroittanut katsettaan osoitetusta rakennuksesta, jonka\nmatala julkisivu vähitellen piteni. Mutta sitten bretagnetar muutaman\nminuutin kuluttua pysähtyi äkkiä, kääntyi oikealle vesakkoon päin ja\nhuusi:\n\n\"Herra Stéphane!\"\n\n\"Ketä te kutsutte?\" kysyi Véronique. \"Herra Marouxiako?\"\n\n\"Niin, Françoisin opettajaa. Hän juoksi sillalle päin... Minä näin\nhänet aukeamasta... Herra Stéphane!... Mutta miksi hän ei vastaa?\nNäittekö vilahduksen miehestä?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Varmaan se oli hän, valkoinen lakki päässä... Mutta näemmehän tästä\ntaaksemme sillalle. Odottakaamme, kunnes hän menee yli.\"\n\n\"Miksi odottaisimme? Jos on jotakin tapahtunut, jos joku vaara uhkaa,\nniin se uhkaa priiorintalossa...\"\n\n\"Se on totta, rientäkäämme.\"\n\nHe kiirehtivät askeleitaan aavistaen pahaa ja lähtivät sitten\nilman aihetta juoksemaan. Niin suuresti kiihtyi heidän pelkonsa\ntodellisuuden lähestyessä.\n\nLuoto kapeni jälleen, ja tien sulki matala kiviaita, joka oli talon\nalueen rajana. Sillä hetkellä kuultiin huutoja, jotka tulivat suoraan\nasunnosta.\n\nHonorine huudahti:\n\n\"Siellä kutsutaan! Kuulitteko? Naisen huutoja... keittäjättären...\nMarie le Goffin...!\"\n\nHän ryntäsi ristikkoportille ja tarttui avaimeen, mutta niin\nkömpelösti, että sai lukon epäkuntoon eikä voinutkaan avata.\n\n\"Murtuneen kohdan yli!\" käski hän... \"Tuolta oikealta...!\"\n\nHe hyökkäsivät sinne, kiipesivät kiviaidan yli ja riensivät\nraunioiden täyttämää niittyä pitkin, missä mutkikas ja huonosti\nraivattu polku tuon tuostakin katosi mateleviin murattiköynnöksiin ja\nsammaliin.\n\n\"Nyt olemme perillä!\" huohotti Honorine. \"Me pääsemme sinne!\"\n\nJa sitten hän mutisi:\n\n\"Ei kuulu enää parkunaa! Tämä on kauheata... Voi sitä poloista Marie\nle Goffia!\"\n\nHän tarttui Véroniquen käsivarteen.\n\n\"Kiertäkäämme ympäri! Etusivu on toisella puolella... Tällä puolella\novat ovet aina kiinni ja luukut ikkunoissa.\"\n\nMutta Véronique sotkeutui juuriin, kompastui ja kaatui polvilleen.\nKun hän nousi, oli bretagnetar hänet jättänyt ja kiersi talon\nvasemman pään ympäri. Sensijaan, että olisi häntä seurannut, riensi\nVéronique vaistomaisesti suoraan rakennusta kohti, harppasi kuistille\nja kohtasi suljetun oven, jota hän vimmatusti kolkutti.\n\nHonorinen tavalla kiertäminen näytti hänestä ajanhukalta, jota ei\nmikään enää voisi korvata. Havaittuaan ponnistuksensa turhiksi hän\naikoi kuitenkin tehdä samoin. Mutta silloin kuului jälleen huutoja\nsisältä ja hänen yläpuoleltaan.\n\nSe oli miehen ääni, jonka Véronique luuli tuntevansa isänsä ääneksi.\nHän perääntyi muutaman askeleen. Äkkiä avautui ikkuna ensimmäisessä\nkerroksessa, ja hän näki herra d'Hergemontin, jonka kasvot olivat\nkuvaamattoman säikähdyksen vääristämät ja joka huusi läähättäen:\n\n\"Apuun, apuun! Voi sitä hirviötä...! Apuun!\"\n\n\"Isä, isä\", huusi Véronique epätoivoissaan, \"minä täällä olen!\"\n\nUkko painoi hetkiseksi päänsä alas, ei näkynyt huomaavan tytärtään\nja yritti nopeasti harpata parvekkeelle. Mutta hänen takaansa kuului\nlaukaus, ja yksi ikkunanpuoliskon ruuduista lensi sirpaleiksi.\n\n\"Murhaaja, murhaaja!\" huusi hän vetäytyen takaisin huoneeseen.\n\nHätääntyneenä ja voimattomana Véronique vilkaisi ympärilleen.\nKuinka hän voisi auttaa isäänsä? Seinä oli liian korkea eikä siinä\nollut mitään ulkonemaa kiipeämistä helpottamassa. Äkkiä hän näki\nparinkymmenen metrin päässä rakennuksen vierustalla tikapuut.\nIhmeellisellä tahdon ja tarmon ponnistuksella onnistui hänen kantaa\nnämä varsin raskaat tikapuut ja pystyttää ne avatun ikkunan alle.\n\nElämän traagillisimmilla hetkillä, jolloin sielu on joutunut täyteen\nepäjärjestykseen ja kuumeiseen kiihtymistilaan, jolloin ruumistamme\npuistattaa epätoivon väristys, liittää vaistomainen johdonmukaisuus\nyhä ajatuksemme toisiinsa, ja Véroniquea oudostutti, että Honorinen\nääntä ei kuulunut ja että hän ei vielä ehtinyt mitään toimittaa.\n\nHän ajatteli myöskin Françoisia. Missä siis oli François? Oliko hän\nseurannut Stéphane Marouxia tämän selittämättömässä paossa? Oliko hän\nlähtenyt etsimään apua? Ja ken oli se, jota herra d'Hergemont nimitti\nhirviöksi ja murhaajaksi?\n\nTikapuut eivät ulottuneet ikkunaan ja Véronique havaitsi heti, kuinka\nsuurta ponnistusta parvekkeelle pääseminen vaatisi. Hän ei kuitenkaan\nepäröinyt. Siellä ylhäällä kamppailtiin, ja taistelun mylläkästä\nkuuluivat hänen isänsä käheät huudot. Véronique nousi. Korkeintaan\nhän saattoi tarttua parvekkeen alimpaan rimaan. Mutta kapea, seinää\npitkin kulkeva piena salli hänen hinata itseään ylöspäin toisen\npolven varassa, nostaa päätänsä kyllin korkealle ja nähdä sen\nmurhenäytelmän, jota huoneessa esitettiin.\n\nTällöin oli herra d'Hergemont uudestaan perääntynyt ikkunan luo,\nhiukan taemmaksi, niin että Véronique voi katsella häntä melkein\nsuoraan kasvoihin. Siinä ukko seisoi liikahtamatta, silmissä hurja\nilme, käsivarret epävarmasti ojennettuina, ikäänkuin hän olisi\nodottanut jotakin hirveää, mikä pian tapahtuisi.\n\nHän sopersi:\n\n\"Murhaaja... murhaaja... Sinäkö se olet? Ah, ole kirottu! François!\nFrançois!\"\n\nKaiketi hän kutsui tyttärenpoikaansa avukseen, ja varmaankin oli\nmyös François joutunut hyökkäyksen uhriksi... Kenties hän oli\nhaavoitettuna, kenties kuollut! Véroniquen onnistui tavattomalla\nvoimain ponnistuksella saada jalkansakin pienalle.\n\n\"Minä olen täällä... minä olen täällä...!\" tahtoi hän huutaa.\n\nMutta ääni tukehtui hänen kurkkuunsa. Hän oli nähnyt... hän näki...\nHänen isänsä edessä, viiden askeleen päässä huoneen vastakkaisella\nseinustalla seisoi olento, joka ojensi revolveria herra d'Hergemontia\nkohti ja tähtäsi hitaasti. Ja tuo olento... Voi kauheata! Véronique\ntunsi punaisen lakin, josta Honorine oli puhunut, tunsi kultanappisen\nflanellipaidan... Ja varsinkin hän näki noissa hirvittävien vaistojen\nvääntämissä kasvoissa Vorskin ilmeen niiltä hetkiltä, jolloin hänessä\nriehui vihan ja julmuuden vimma.\n\nLapsi ei häntä huomannut. Hän ei nostanut silmiään uhrista, johon\ntahtoi osata, ja näkyi tuntevan villiä riemua näin pitkittäessään\nkamalaa tähtäystä.\n\nMyöskin Véronique oli vaiti. Sanoilla ja huudoilla ei mitenkään\nvoinut torjua vaaraa. Hänen oli heittäydyttävä isän ja pojan väliin.\nHän kiipesi, tarttui kiinni ikkunan puitteisiin ja harppasi sisään.\n\nLiian myöhään. Laukaus pamahti. Herra d'Hergemont kaatui tuskasta\nvoihkaisten. Ja samalla hetkellä, jolloin lapsen käsivarsi vielä oli\nojennettuna ja vanhus sortui lattialle, avautui ovi perältä. Sieltä\nilmestyi Honorine, ja inhoittava näky iski häntä niin sanoaksemme\nvasten kasvoja.\n\n\"François!\" ulvoi hän... \"Sinäkö, sinäkö!\"\n\nPoika karkasi häntä kohti. Bretagnetar yritti sulkea häneltä tien.\nMutta siitä ei tullut mitään kamppailua. Poika peräytyi askeleen,\nkohotti äkkiä aseen, joka hänellä oli kädessä, ja ampui.\n\nHonorinen polvet horjahtivat, ja hän lysähti oven eteen. Ja sillä\nvälin kun nuorukainen hyppäsi ruumiin yli ja pakeni, toisteli\nHonorine yhä:\n\n\"François! François!... Ei... ei se ole totta...! Ah, onko se\nmahdollista? François...\"\n\nUlkoa kuului kimakka nauru. Niin, poika oli nauranut. Véronique kuuli\ntämän hirveän, pirullisen, Vorskin naurua muistuttavan naurun, ja\nse kaikki poltti häntä niin tuskallisesti, että hän jälleen tunsi\nentisen kärsimyksensä, joka oli häntä raastanut Vorskin kasvojen\nedessä!\n\nHän ei ajanut murhaajaa takaa eikä huutanut tämän nimeä.\n\nHeikko ääni kuiskasi hänen vieressään: \"Véronique... Véronique...\"\n\nHerra d'Hergemont virui lattialla ja katseli häntä lasimaisilla\nsilmillään, joissa jo oli kuoleman leima.\n\nHän polvistui isänsä viereen, ja kun hän yritti avata verisiä liivejä\nja paitaa, sitoakseen hengenvaarallisen haavan, työnsi ukko lempeästi\nhänen kätensä syrjään. Véronique käsitti, että apu oli turha ja että\nisä tahtoi hänelle puhua. Hän kumartui lähemmäksi.\n\n\"Véronique... anteeksi... Véronique...\"\n\nSe oli hänen sumenevan ajatuksensa ensimmäinen ilmaisu. Tytär suuteli\nhäntä otsalle ja itki.\n\n\"Vaikene, isä... älä uuvuta itseäsi...\"\n\nMutta kuolevalla oli muuta sanottavaa, ja hänen huulensa\ntavoittelivat turhaan sanoja, joista ei syntynyt ajatusta, ja joita\ntytär epätoivoissaan kuunteli. Elämä oli haihtumassa. Hengenvoimat\nhäipyivät hämärään. Véronique laski korvansa huulille, jotka\nherpaantuivat viimeiseen ponnistukseen, ja eroitti seuraavat sanat:\n\n\"Pidä varasi... pidä varasi... Kivijumala...\"\n\nÄkkiä ukko nousi puoleksi istuvaan asentoon. Hänen silmänsä\nvälähtivät kuin sammuvan liekin viimeisen lehahduksen valaisemina.\nVéroniquesta tuntui, että isä häntä katsellessaan käsitti ainoastaan\nhänen läsnäolonsa koko merkityksen ja aavisti ne vaarat, jotka häntä\nuhkasivat. Hän virkkoi raukealla ja kauhistuneella, mutta hyvin\nselvällä äänellä:\n\n\"Älä jää tänne, kuolema sinut täällä perii... Pakene tältä\nsaarelta... Pois... pois...\"\n\nHänen päänsä vaipui takaisin. Hän änkytti vielä muutaman sanan,\njoista Véronique sai selvän:\n\n\"Ah, risti... Sarekin neljä ristiä... tyttäreni... kuolema\nristillä...\"\n\nSiihen se loppui.\n\nSeurasi syvä äänettömyys, haudan hiljaisuus, jonka nuori nainen tunsi\npainavan itseänsä raskaana, joka silmänräpäys lisääntyvänä taakkana.\n\n\"Pakene tältä saarelta!\" toisti ääni... \"Niin isänne käskee, rouva\nVéronique.\"\n\nHonorine oli hänen vieressään kalmankalpeana, molemmin käsin pidellen\nveren punaamaa rutistettua lautasliinaa, jota hän painoi rintaansa\nvasten.\n\n\"Mutta teitä täytyy hoitaa!\" huudahti Véronique... \"Odottakaas...\nantakaa minun katsoa.\"\n\n\"Myöhemmin... minusta pidetään huolta sitten... myöhemmin...\" änkytti\nbretagnetar. \"Voi sitä hirviötä! Kunpa olisin ehtinyt ajoissa! Mutta\naliovi oli teljetty...\"\n\n\"Sallikaa minun hoitaa itseänne...\" pyysi Véronique \"Kuuletteko...\"\n\n\"Kohta, kohta... Ensiksi... Marie le Goff, keittäjätär tuolla\nportaitten päässä... hänkin on haavoitettuna... ehkä kuolettavasti...\nMenkäähän katsomaan...\"\n\nVéronique lähti takaovesta, josta hänen poikansa paetessaan oli\nmennyt. Siellä oli avara porrassilta. Ensimmäisillä askeleilla virui\nMarie le Goff mykkyrässä, ja hänen kurkkunsa korisi.\n\nHän kuoli melkein heti, kuoli tajuihinsa tulematta, käsittämättömän\nmurhenäytelmän kolmantena uhrina.\n\nNiinkuin vanha Maguennoc oli ennustanut, oli herra d'Hergemont ollut\njärjestyksessä toinen uhri.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nSarekin onnettomat asukkaat\n\n\nKun Véronique oli sitonut Honorinen haavan -- joka ei ollut syvä eikä\nnäyttänyt bretagnettaren hengelle vaaralliselta -- ja siirtänyt Marie\nle Goffin ruumiin tähän tilavaan, lukuisten kirjahyllyjen ja muun\nkalustuksensa nojalla työhuoneelta näyttävään suojaan, jossa hänen\nisänsä lepäsi, sulki hän vainajan silmät, peitti ruumiin lakanalla ja\nalkoi rukoilla. Mutta rukouksen sanat eivät tulleet hänen huulilleen,\neikä hänen mielensä voinut tarttua mihinkään ajatukseen. Hän oli\nhuumaantunut onnettomuuden nopeasti toistuneista iskuista. Pää käsien\nvarassa istuen hän jäi siihen asentoon melkein tunniksi, sillä välin\nkun Honorine oli vaipuneena kuumeiseen uneen.\n\nKaikin voimin hän torjui mielestään poikansa kuvan, kuten\naina oli työntänyt luotaan Vorskin muiston. Mutta nämä kaksi\nsekaantuivat toisiinsa, kieppuivat hänen ympärillään, tanssivat\nhänen ummistettujen silmiensä edessä, niinkuin ne valoviirut, jotka\nitsepäisesti suljettujen silmäluomiemme pimennossa välähtävät\nohitsemme ja taas tulevat esille, jakaantuvat moniksi ja yhtyvät.\nJa siinä näkyivät vain samat kasvot, julmat, väkinäisesti nauravat,\nirvistelevät ja kauheat.\n\nHän ei kärsinyt niinkuin kärsii poikaansa itkevä äiti. Hänen\npoikansa oli ollut kuolleena neljätoista vuotta, ja se, joka nyt oli\nherännyt eloon, se, jota kohti kaikki hänen äidillisen hellyytensä\nlähteet olivat pulpahtamaisillaan, muuttui äkkiä vieraaksi, vierasta\npahemmaksikin -- Vorskin pojaksi! Kuinka hän olikaan kärsinyt!\n\nMikä vertavuotava haava hänen sydämensä syvimmässä! Mikä järkytys! Se\noli kuin luonnonmullistus, joka tärisyttää rauhallista seutua maan\nuumeniin asti. Mikä hornan näytelmä! Mikä hulluuden ja kauhun näky!\nMillaista kaameaa ivaa kaikkein hirveimmän kohtalon taholta! Hänen\noma poikansa surmaa hänen isänsä sillä hetkellä, jolloin hän niin\nmonien eron ja surun vuosien jälkeen saisi syleillä kumpaakin ja elää\nsuloisen rakkauden piirissä! Hänen oma poikansa murhaajana, ojentaen\nsäälimättömän aseen ja surmaten sydämensä halusta ja riettaan riemun\ninnostamana!\n\nSyitä, jotka ehkä voisivat selittää tällaisia tekoja, hän ei huolinut\najatella. Miksi hänen poikansa oli niin tehnyt? Miksi nuorukaisen\nopettaja, Stépane Maroux, kaiketi rikostoveri, ehkä yllyttäjä, oli\npaennut ennen murhenäytelmää? Kaikkiin näihin kysymyksiin hän ei\netsinyt vastausta. Hän ajatteli vain kauheaa näytelmää, verilöylyä,\nkuolemaa. Ja hän kysyi, eikö kuolema hänelle itselleenkin ollut\nainoana turvana ja ratkaisuna.\n\n\"Rouva Véronique\", jupisi bretagnetar.\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi nuori nainen horroksestaan heräten.\n\n\"Ettekö kuule?\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Alimmassa kerroksessa soitetaan. Varmaankin tuovat matkalaukkujanne.\"\n\nVéronique nousi kiireesti.\n\n\"Mutta mitä minun pitää sanoa? Kuinka voin selittää...? Jos syytän\nlasta...\"\n\n\"Ei sanaakaan, muistakaa se. Sallikaa minun puhua.\"\n\n\"Te olette kovin heikko, Honorine-parka.\"\n\n\"Ei, ei; minä voin jo paremmin.\"\n\nVéronique astui maakerrokseen ja päästyään portaiden juurelle laajaan\neteiseen, jonka permanto oli laskettu mustilla ja valkoisilla\nliuskakivillä, veti salvat isosta ovesta.\n\nMuuan merimiehistä siellä todellakin oli.\n\n\"Minä kolkutin keittiön ovelle\", sanoi mies. \"Eikö Marie le Goff siis\nole sisällä? Ja matami Honorine...?\"\n\n\"Honorine on ylhäällä ja tahtoo teitä puhutella.\"\n\nMerimies katseli häntä, näytti hämmästyvän, kun nuori nainen oli niin\nkovin kalpea ja vakava, ja seurasi sanaa sanomatta.\n\nHonorine odotti ensimmäisessä kerroksessa, seisten avoimen oven\nedessä.\n\n\"Ah, sinäkö se olet, Corréjou...? Kuuntele minua tarkoin... eikä\nmitään juttuja, käsitätkö?\"\n\n\"Mikä nyt on tullut, matami Honorine? Tehän olette haavoitettu. Mitä\nse tietää?\".\n\nHonorine väistyi oviaukosta ja osoittaen käärinliinojensa alla\nlepääviä kahta ruumista virkkoi koruttomasti:\n\n\"Herra Antoine ja Marie le Goff... molemmat murhatut...\"\n\nMiehen kasvot vääntyivät. Hän sopersi:\n\n\"Murhatut... Onko se mahdollista...? Kuka heidät murhasi?\"\n\n\"En tiedä, me tulimme myöhemmin.\"\n\n\"Mutta... pikku François...? Herra Stéphane...?\"\n\n\"Hävinneet... kaiketi hekin murhatut.\"\n\n\"Mutta... mutta... Maguennoc?\"\n\n\"Maguennoc...? Miksi sinä hänestä puhut, Corréjou?\"\n\n\"Puhun... puhun... siksi, että jos Maguennoc elää, niin... kaikki\ntämä... on sitten jotakin muuta. Maguennoc sanoi aina, että hän olisi\nensimmäinen, eikä Maguennoc jaarittele sellaista, mistä hän ei ole\nvarma. Maguennoc on asiain perillä.\"\n\nHonorine mietti ja sanoi sitten:\n\n\"Maguennoc on tapettu.\"\n\nTällöin Corréjou menetti kaiken kylmäverisyytensä, ja hänen kasvonsa\nilmaisivat samaa vauhkoa pelkoa, jota Véronique oli useat kerrat\nhavainnut Honorinessa. Hän teki ristinmerkin ja virkkoi hiljaa:\n\n\"Sitten... sitten... se on kai nyt tapahtumassa, matami Honorine...?\nMaguennoc oli sitä kyllä ennustanut... Vielä jokunen päivä sitten\nhän veneessäni ollessaan sanoi meille: 'Aika jo lähenee... Kaikkien\ntulisi lähteä.'\"\n\nJa äkkiä teki merimies puolikäännöksen paeten portaita kohti.\n\n\"Jää tänne, Corréjou\", käski Honorine.\n\n\"Täytyy lähteä, niin sanoi Maguennoc. Kaikkien täytyy lähteä.\"\n\n\"Jää tänne!\" toisti Honorine.\n\nJa kun merimies pysähtyi epäröiden, jatkoi hän:\n\n\"Me olemme samaa mieltä. Täytyy lähteä. Huomenna illan suussa\nlähdetään. Mutta sitä ennen täytyy pitää huolta herra Antoinesta ja\nMarie le Goffista. Sinä menet noutamaan tänne Archignatin sisarukset\nvalvomaan ruumiiden ääressä. Ne ovat aika häijyjä naisia, mutta\novat siihen hommaan tottuneet. Heistä kolmesta pitää kahden tulla.\nKumpikin saa tavallisen palkkionsa kaksin kerroin.\"\n\n\"Ja sitten, matami Honorine?\"\n\n\"Sinä toimitat ruumisarkut kaikkien vanhusten kanssa, ja aamulla\nvarhain lasketaan ruumiit kappelin hautuumaan siunattuun multaan.\"\n\n\"Ja sitten, matami Honorine?\"\n\n\"Sitten sinä olet vapaa ja toiset myös. Voitte kerätä tavaranne ja\nlähteä tiehenne.\"\n\n\"Mutta te, matami Honorine?\"\n\n\"Minullahan on moottoriveneeni. Ei tarvita mitään lisäpuheita. Asia\non kai sovittu?\"\n\n\"Sovittu on. Vain yksi yö vielä. Mutta ei suinkaan tästä huomiseen\nvain tapahdu mitään uutta...?\"\n\n\"Kaiketi ei... ei suinkaan... Mene, Corréjou... Riennä! Äläkä millään\nmuotoa sano toisille, että Maguennoc on kuollut. Muutoin ei niitä\nvoisi enää pidätellä.\"\n\n\"Sen lupaan, matami Honorine.\"\n\nMerimies lähti kiireesti.\n\nTuntia myöhemmin saapui kaksi Archignatin sisarta, vanhoja,\nkuivia ja luisevia, noita-akan näköisiä olentoja, joiden mustilla\nsamettisiivillä varustetut myssyt olivat likaiset ja tahraiset.\nHonorine kannettiin hänen omaan huoneeseensa, joka oli saman\nkerroksen vasemman siiven päässä.\n\nYövalvonta ruumiiden ääressä alkoi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän yön Véronique vietti aluksi isänsä ruumiin ääressä ja sitten\nvuoteessa makaavan Honorinen luona, jonka tila näytti huonommalta.\nLopuksi Véronique torkahti, ja hänet herätti bretagnetar, lausuen\nsellaisessa kuumeenpuuskassa, jolloin tietoisuus ei menetä kaikkea\nkirkkauttaan:\n\n\"François piilee varmaan jossakin... samoin kuin herra Stéphane...\nSaarella on lymypaikkoja, jotka Maguennoc oli heille näyttänyt. Emme\nheitä siis tapaa emmekä kuule mitään siltä taholta.\"\n\n\"Oletteko siitä varma?\"\n\n\"Varma... Sitten huomenna, kun kaikki ovat lähteneet Sarekista ja\nme olemme täällä kahden, minä annan merkin torvellani, ja hän tulee\nluoksemme.\"\n\nVéronique vastusti tätä aietta kiivaasti.\n\n\"Mutta minä en tahdo nähdä häntä! Hän kauhistuttaa minua! Niinkuin\nisänikin hänet kirosi, niin minäkin... Ajatelkaahan: hän tappoi\nisäni minun silmieni edessä, tappoi Marie le Goffin... tahtoi tappaa\nteidätkin! Ei, ei, minä vihaan, minä inhoan sitä hirviötä...!\"\n\nBretagnetar puristi hänen kättänsä omituisella tavallaan ja sanoi\nhiljaa:\n\n\"Älkää häntä vielä tuomitko... Hän ei tiennyt, mitä teki...\"\n\n\"Mitä te sanotte! Eikö tiennyt? Mutta minä näin hänen silmänsä...\nVorskin silmät...\"\n\n\"Hän ei tiennyt... hän oli mielipuoli.\"\n\n\"Mielipuoli? Mitä ihmettä?\"\n\n\"Niin, rouva Véronique. Minä tunnen sen lapsen. Hänellä ei ole\nvertaistaan hyvyydessä. Jos hän teki kaiken tuon, niin hän on saanut\nraivokohtauksen... kuten herra Stéphane. Nyt he varmaan itkevät\nepätoivosta.\"\n\n\"Se on mahdotonta... Minä en voi uskoa...\"\n\n\"Te ette voi uskoa, koska ette tiedä mitään siitä, mitä tapahtuu...\nja mitä vielä vastedes tapahtuu... Mutta jos tietäisitte... Ah, on\nasioita... asioita...\"\n\nHänen äänensä heikkeni kuulumattomiin. Hän vaikeni, mutta silmät\nolivat ammollaan ja huulet liikkuivat äänettömästi.\n\nEnnen aamua ei tapahtunut mitään erikoista. Kellon lähestyessä viittä\nVéronique kuuli naulattavan kirstuja, ja melkein heti avautui ovi\nhuoneeseen, jossa hän oli, ja Archignatin sisaret hyökkäsivät sisään,\nmolemmat kovin kiihtyneinä.\n\nHe olivat kuulleet totuuden Corréjoulta, joka rohkaistakseen itseään\noli juonut hiukan liikaa ja puhua lörpötteli ristiin rastiin.\n\n\"Maguennoc on kuollut!\" huusivat he. \"Maguennoc on kuollut, ettekä\nsanoneet mitään! Me lähdemme! Maksakaa nopeasti saatavamme!\"\n\nPalkkionsa saatuaan he pakenivat juoksujalkaa, ja tuntia myöhemmin\ntuli toisia naisia, jotka olivat heiltä kuulleet asiasta, ja\ntahtoivat viedä pois työssä olevat miehensä. Kaikki hokivat samoja\nlauseita:\n\n\"Täytyy lähteä! Täytyy valmistaa kaikki... Myöhemmin ei enää\nehtisi... Näihin kahteen veneeseen mahtuvat kaikki.\"\n\nHonorinen oli pakko käyttää koko arvovaltansa, ja Véroniquen täytyi\njaella rahaa. Maahanpano toimitettiin kiireellisesti. Siinä lähellä\noli vanha, herra d'Hergemontin korjauttama kappeli, jossa pappi\nPont-l'Abbésta kerran kuussa kävi lukemassa messun. Sen vieressä oli\nSarekin apottien entinen hautausmaa. Molemmat ruumiit haudattiin\nsinne, ja eräs vanhus, joka tavallisina aikoina hoiti lukkarin\nvirkaa, sopersi siunauksen sanat.\n\nKaikki ihmiset näkyivät joutuneen mielenhäiriöön. Heidän äänensä ja\nliikkeensä olivat levottomia. Heillä oli vain lähtö mielessä, eivätkä\nhe kiinnittäneet mitään huomiota Véroniqueen, joka rukoili ja itki\nsyrjässä.\n\nEnnen kello kahdeksaa oli kaikki valmista. Miehiä ja naisia kulki\nsaaren halki rannikkoa kohti. Véroniquesta tuntui kuin hän olisi\nelänyt painajaisten maailmassa, jossa tapaukset seurasivat toisiaan\nilman mitään johdonmukaisuutta tai yhdyssidettä. Hän palasi Honorinen\nluo, joka oli ollut liian heikko ollakseen mukana isäntänsä\nhautaamisessa.\n\n\"Tunnen voivani paremmin\", virkkoi bretagnetar. \"Lähdemme tänään tai\nhuomenna ja otamme Françoisin mukaamme.\"\n\nJa kun Véronique suuttui, lisäsi hän:\n\n\"François tulee mukaamme, sen teille sanon, ja herra Stéphane. Ja\nmahdollisimman pian. Minäkin tahdon lähteä... viedä teidät täältä\npois, samoin kuin Françoisin... Kuolema väijyy tällä saarella...\ntuoni isännöi täällä... Täytyy lähteä Sarekista... Me matkustamme\nkaikki.\"\n\nVéronique ei halunnut pahoittaa hänen mieltään vastaväitteillä. Mutta\nkello yhdeksän tienoissa kuultiin jälleen kiireisiä askelia. Corréjou\nsaapui kylästä ja huusi heti ovelta:\n\n\"Veneenne on varastettu, matami Honorine! Moottoriveneenne on\nhävinnyt.\"\n\n\"Mahdotonta!\" vastasi bretagnetar.\n\nIhan hengästyneenä vakuutti merimies:\n\n\"Se on hävinnyt. Tänä aamuna kyllä jotakin aavistelin... Mutta\nkaiketi olin kulauttanut tilkan liikaa... en tullut sitä\najatelleeksi. Sitten näkivät sen muut, kuten minäkin. Kiinnitysköysi\non katkaistu... Se on tapahtunut yöllä. Ja sitten ovat vorot\nkiitäneet tiehensä. Näkymättöminä, tuntemattomina.\"\n\nMolemmat naiset katsoivat toisiinsa, ja sama ajatus juolahti heidän\nmieleensä. François ja Stéphane Maroux olivat paenneet.\n\nHampaittensa välistä mumisi Honorine:\n\n\"Niin... niin... niin se on... _hän_ osaa ohjata.\"\n\nKenties Véronique tunsi huojennusta tiedosta, että lapsi oli lähtenyt\neikä enää tulisi hänen näkyviinsä. Mutta säikähtynyt Honorine\nhuudahti:\n\n\"Mitä... miten sitten on meneteltävä...?\"\n\n\"Täytyy lähteä heti, matami Honorine. Soutuveneet ovat valmiit...\njokainen laittaa käärönsä... kello yhdeltätoista ei kylässä ole enää\nketään.\"\n\n\"Honorine ei kykene lähtemään\", esteli Véronique.\n\n\"Kyllä... Minä voin nyt paremmin\", selitti bretagnetar.\n\n\"Ei. Se olisi järjetöntä. Odottakaamme päivä, pari... Palatkaa\nylihuomenna, Corréjou.\"\n\nHän työnsi ovelle päin merimiestä, joka ei muuta tahtonutkaan kuin\nkiireimmiten päästä tiehensä.\n\n\"No niin, minä tulen ylihuomenna takaisin... Kaikkea ei voikaan ottaa\nsamalla kertaa mukaan... Täytyy silloin tällöin palata noutamaan\ntavaroita... Huolehtikaa itsestänne hyvin, matami Honorine.\"\n\nHän hyökkäsi ulos.\n\n\"Corréjou, Corréjou!\"\n\nHonorine oli kohonnut vuoteessaan ja huusi niin kovaa kuin jaksoi:\n\n\"Ei, ei, sinä et saa lähteä, Corréjou... Odota minua! Saat kantaa\nminut veneeseen.\"\n\nHän kuunteli, ja kun merimies ei palannut, tahtoi hän nousta.\n\n\"Minua pelottaa... Minä en tahdo jäädä yksin...\"\n\nVéronique pidätti häntä.\n\n\"Mutta ettehän te jääkään yksin. Minä en lähde luotanne.\"\n\nMolempain naisten kesken sukeutui todellinen kamppailu, ja väkisin\ntyönnettynä takaisin vuoteeseensa Honorine voihki voimattomana:\n\n\"Minua pelottaa... minua pelottaa... Saari on kirottu... Tänne\njääminen on hyvän Jumalan kiusaamista... Maguennocin kuolema on\nmeille varoituksena... Minua pelottaa...!\"\n\nHän houraili, mutta säilytti yhä puolittain tajuntansa, niin että\nhänen huuliltaan kuului myös joitakin selviä ja järkeviä sanoja\nsekoitettuina niihin katkonaisiin lauseisiin, joissa ilmeni hänen\ntaikauskoinen bretagnelaissielunsa. Hän tarttui Véroniquen molempiin\nhartioihin ja hoki:\n\n\"Minä sanon teille sen... Saari on kirottu... Eräänä päivänä\nMaguennoc ilmoitti sen minulle. 'Sarek on helvetin portteja', sanoi\nhän. 'Se on nyt suljettuna. Mutta kun se kerran avautuu, niin kaikki\nonnettomuudet tuoksahtavat tuulispäänä esiin.'\"\n\nVéroniquen pyynnöistä hän vähän rauhoittui ja jatkoi lempeämmällä,\nsammuvalla äänellä:\n\n\"Hän rakasti kuitenkin saarta... niinkuin me kaikki. Hän puhui\nsilloin niin kummallisesti, etten ymmärtänyt: 'Portti on\nkaksipuolinen, Honorine, ja se avautuu myöskin paratiisiin.' Niin,\nniin, saari oli hyvä asuttavaksi... Me rakastimme sitä... Maguennoc\nviljeli täällä kukkasia... Oi niitä kukkasia...! Ne ovat uhkeita...\nvarret kolmin verroin korkeampia... ja kauniimpia kuin...\"\n\nKului raskaita minuutteja. Huone oli rakennuksen äärimmäisessä\nsiivessä, joka ulkoni muusta osasta, ja ikkunoista näki pitkin saarta\nsekä vasemmalle että oikealle ja merelle kallioiden yli.\n\nVéronique istuutui tuijottaen valkoisiin aaltoihin, joita yltyvä\ntuuli kuohutti yhä enemmän. Aurinko kohosi paksusta sumusta, johon\nBretagnen rannikot häipyivät näkymättömiin. Mutta lännessä päin\nsaattoi katse karien mustien huippujen lävistämän vaahtovyöhykkeen\ntuolla puolen esteettä leijailla valtameren autioille ulapoille.\n\nPuolitorkuksissa bretagnetar höpisi:\n\n\"Sanotaan, että ovena on kivi... ja että se kivi on tuotu hyvin\nkaukaa, vieraalta maalta... Sitä nimitetään Kivijumalaksi. Sanotaan\nmyöskin, että se on kallisarvoinen kivi... kullan ja hopean\nsekoitusta. Kivijumala... se kivi, joka antaa kuoleman tai elämän...\nMaguennoc oli sen nähnyt... Hän avasi portin ja pisti käsivartensa\nsisään... ja hänen kätensä... hänen kätensä mureni tuhaksi.\"\n\nVéronique tunsi ahdistusta. Pelko alkoi vähitellen vallata hänenkin\nmieltään, ikäänkuin tihkuva, läpitunkeva häijy neste. Hirveät\ntapaukset, joita hän viime päivinä oli kauhistuen kokenut, näkyivät\nmanaavan esille toisia vielä kamalampia, ja hän odotti niitä kuin\nhirmumyrskyä, jota kaikki ennustaa ja joka pyyhkäisee kaikki huimaan\npyörteeseensä.\n\nHän odotti niitä. Hän ei epäillyt, että ne tulisivat, sen kamalan\nvoiman irtipäästäminä, jonka pelottavat hyökkäykset häntä kohtaan yhä\ntaajenivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Ettekö näe aluksia?\" kysyi Honorine.\n\n\"Niitä ei voi nähdä täältä\", huomautti Véronique.\n\n\"Kyllä ne näkee; sen kautta ne varmaan kulkisivat. Ne ovat raskaita,\nja niemenkärjen edustalla on väljempi väylä.\"\n\nHetkisen päästä Véronique näki todellakin niemen takaa esiinpistävän\nveneen kokan.\n\nSe kulki syvällä, kukkuroilleen lastattuna, täpötäynnä laatikoita\nja kääröjä, joilla istui naisia ja lapsia. Neljä miestä souti\ntarmokkaasti.\n\n\"Se on Corréjoun vene\", sanoi Honorine, joka oli puolipukimissaan\nhypähtänyt vuoteeltansa, \"ja kas, tuolta saapui toinen!\"\n\nToinen yhtä raskas alus tuli näkyviin. Sitä soutamassa oli vain kolme\nmiestä ja yksi nainen.\n\nMolemmat veneet olivat liian kaukana -- seitsemän tai kahdeksan\nsadan metrin päässä, -- jotta olisi voitu eroittaa niissä olijain\nkasvot. Mutta mitään ääntensorinaa ei kuulunut kuolemaa pakenevista\nraskaista, onnettomuuden kuormittamista aluksista.\n\n\"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!\" voihki Honorine. \"Kunpa ne vain\npääsisivät hornan kidasta.\"\n\n\"Miksi te pelkäätte, Honorine? Eihän niitä mikään vaara uhkaa.\"\n\n\"Uhkaa kyllä, niin kauan kuin ne eivät ole päässeet pois saarelta.\"\n\n\"Mutta ovathan ne jo poissa.\"\n\n\"Saarta on vielä saaren ympärilläkin. Siellä ne ruumisarkut väijyvät.\"\n\n\"Mutta meri ei nyt ole lainkaan raju.\"\n\n\"Täällä on muutakin kuin meri... eikä meri olekaan vihollinen.\"\n\n\"Mikä sitten?\"\n\n\"En tiedä, en tiedä...\"\n\nMolemmat veneet lähestyivät pohjoista kärkeä. Niiden eteen avautui\nkaksi väylää, joita bretagnetar nimitti kahden kallion, Pirunkarin ja\nSarekin Hampaan, mukaan.\n\nMelkein samassa he näkivät, että Corréjou oli valinnut Pirunsalmen.\n\n\"Ne pääsevät sen luo\", huomautti bretagnetar. \"Nyt... Sata metriä\nvielä, ja vaara on ohi...\"\n\nJa hän jatkoi melkein ivallisesti nauraen:\n\n\"Äh, kaikki paholaisen vehkeet raukeavat tyhjiin, rouva Véronique!\nUskonpa, että pelastumme, te ja minä ja kaikki sarekilaiset.\"\n\nVéronique pysyi ääneti. Hänen ahdistuksensa jatkui sitäkin\nmasentavampana, kun hän ei voinut selittää sen syyksi muuta kuin\nhämäriä aavistuksia, joita oli mahdoton vastustaa. Honorine oli\nmäärännyt viivan, jonka tällä puolella vaara yhä vaani, ja sitä\nviivaa Corréjou ei ollut vielä saavuttanut. Bretagnetar värisi\nkuumeesta.\n\n\"Minä pelkään... minä pelkään...\" höpisi hän.\n\n\"Mutta eihän ole hätää\", selitti Véronique suoristautuen. \"Tämä on\njärjetöntä! Mitäpä vaaraa heillä olisi?\"\n\n\"Ah\", huudahti bretagnetar, \"mitä tuo on? Mitä tuo merkitsee?\"\n\n\"Mikä? Mikä sitten?\"\n\nMolemmat olivat litistäneet otsansa ruutuja vasten ja katsoa\ntuijottivat merelle. Siellä oli niin sanoaksemme syöksähtänyt jotakin\nesiin Sarekin Hampaasta. Ja heti he tunsivat moottoriveneen, jota\neilen olivat käyttäneet ja jonka katoamisen Corréjou oli ilmoittanut!\n\n\"François... François!\" äännähteli Honorine hämmästyneenä. \"François\nja herra Stéphane!\"\n\nVéronique tunsi myös pojan, joka seisoi aluksen keulassa ja antoi\nmerkkejä molemmissa soutuveneissä oleville. Miehet vastasivat\nheilutellen airojaan ja naiset viittoilivat. Véroniquen\nvastustuksesta huolimatta Honorine avasi ikkunan molemmat puoliskot,\nja he kuulivat ihmisääniä moottorin rätinän seasta, mutta eivät\nvoineet eroittaa ainoatakaan sanaa.\n\n\"Mitä tuo merkitsee?\" toisti bretagnetar... \"François ja herra\nStéphane... Mikseivät he ole laskeneet rantaan?\"\n\n\"Kenties pelkäsivät, että heidät maalle noustessaan huomattaisiin ja\nalettaisiin heiltä tiedustella...\"\n\n\"Ei suinkaan. Heidät tunnetaan, varsinkin François, joka usein\nseurasi minua. Sitäpaitsi on veneessä mukana todistuksia. Ei, ei, he\nodottivat tuolla kallion taakse piiloutuneina.\"\n\n\"Mutta, Honorine, jos he olivat piilossa, niin miksi he nyt\nnäyttäytyvät?\"\n\n\"No sitäpä... sitäpä juuri en käsitä... sillä se tuntuu minusta\nhupsulta... Mitä siitä Corréjou ja muut ajattelevat?\"\n\nMolemmat soutuveneet, joista toinen silloin kulki edellisen\nvanavedessä, olivat melkein pysähtyneet. Kaikki matkustajat näkyivät\nolevan moottoriveneeseen päin kääntyneinä, joka kiiti nopeasti\nniitä kohti ja hiljensi vauhtiaan päästyänsä takimmaisen kohdalle.\nSitten se jatkoi yhdensuuntaisesti molempain soutuveneiden kanssa,\nviidentoista tai kahdenkymmenen metrin päässä niistä.\n\n\"En käsitä... en käsitä...\" mutisi bretagnetar.\n\nKone oli seisautettu, ja moottorialus joutui hyvin hiljaista vauhtia\nsoutuveneitä erottavan välimatkan kohdalle.\n\nJa äkkiä naiset näkivät Françoisin kumartuvan, jälleen suoristautuvan\nja työntävän oikean käsivartensa taaksepäin ikäänkuin paiskatakseen\njotakin. Ja Stéphane Maroux menetteli samoin. Ja sitten tapahtui\njotakin kauheata.\n\n\"Ah!\" parkaisi Véronique.\n\nHän peitti hetkiseksi silmänsä, mutta kohotti heti päänsä jälleen\nja näki hirveän näytelmän kaikessa kamaluudessaan. Kaksi esinettä\noli heitetty pienen välimatkan kohdalle, toinen paiskattuna keulasta\nFrançoisin kädestä ja toinen aluksen perästä Stéphane Marouxin\nlennättämänä.\n\nJa heti leimahti soutuveneistä kaksi tulipatsasta, joita seurasi\nkaksi savutuprua.\n\nPamaukset kajahtivat. Hetkiseksi ei voinut eroittaa, mitä tuon mustan\npilven keskellä tapahtui. Sitten vetäytyi savuverho sivulle tuulen\nhajoittamana, ja Véronique ja bretagnetar näkivät molempain veneitten\nnopeasti uppoavan, ihmisolentojen hyppiessä mereen.\n\nTämä näky -- ja mikä hornan näky! -- ei ollut pitkällinen. He\nnäkivät eräällä ankkuripoijulla naisen hievahtamatta pidellen lasta\nkäsivarsillaan, sitten liikkumattomia ruumiita, jotka räjähdys\nepäilemättä oli ruhjonut, sekä lopuksi kaksi keskenään ottelevaa\nmiestä, ehkä järkensä menettänyttä. Ja kaikki katosi veneiden mukana.\n\nHiukan kuohuntaa, ja vedenpinnalla kelluvia mustia pisteitä. Siinä\nkaikki.\n\nMykkinä säikähdyksestä Véronique ja Honorine eivät olleet virkkaneet\nsanaakaan. Tapaus vei voiton kaikesta, mitä he levottomassa\ntuskassaan olivat voineet kuvitella.\n\nVihdoin Honorine tarttui käsillä päähänsä ja lausui käheällä äänellä,\njonka sävy Véroniquen täytyi muistaa:\n\n\"Pääni pakahtuu... Voi Sarekin onnettomia asukkaita! Ne olivat minun\nystäviäni... lapsuudenystäviäni... enkä niitä enää koskaan näe...\nMeri ei milloinkaan anna takaisin Sarekin vainajia... Se säilyttää\nne... Sillä on ruumiskirstuja valmiina... tuhansia kätkettyjä\nruumiskirstuja... Ah, pääni pakahtuu... Minä tulen hulluksi...\nhulluksi... niinkuin François... poloinen Françoisini!\"\n\nVéronique ei vastannut mitään. Hänen kasvonsa olivat lyijynharmaat.\nParvekkeen kaidepuuhun tarrautuneena hän katseli niinkuin katsellaan\nkuilun pohjaan, jonne tekee mieli heittäytyä. Mitä hänen poikansa nyt\ntekisi? Pelastaisiko hän nuo ihmiset, joiden hätähuudot kuuluivat\ntänne asti, pelastaisiko hän heidät viivyttelemättä? Ihmisellä voi\nolla mielenhäiriön puuskia, mutta ne talttuvat eräitä näytelmiä\nkatsellessa.\n\nMoottorivene oli aluksi perääntynyt, jotta vesipyörre ei saisi sitä\nniellä. François ja Stéphane, joiden punaisen ja valkoisen lakin he\nyhä näkivät, seisoivat samoilla paikoillaan keulassa ja perässä, ja\nheillä oli käsissään... Naiset eroittivat matkan pituuden vuoksi\nhuonosti, mitä heillä oli käsissään. Ne näyttivät pitkähköiltä\nsauvoilta...\n\n\"Ehkä pelastusriukuja...\" jupisi Véronique.\n\n\"Tai pyssyjä...\" vastasi Honorine.\n\nMustat pisteet uiskentelivat. Niitä oli yhdeksän eloonjääneen päätä.\nJoskus he näkivät vilaukselta huitovia käsivarsia ja kuulivat\navunhuutoja.\n\nJotkut loittonivat kiireesti moottoriveneen lähettyviltä, mutta neljä\nui kohti, ja kaksi näistä neljästä oli sen saavuttamaisillaan.\n\nÄkkiä tekivät François ja Stéphane kumpikin saman liikkeen,\npyssymiehen liikkeen, kun kivääri nostetaan olkaa vasten.\n\nSitten leimahti kaksi liekkiä, mutta kuului vain yksi pamaus. Kahden\nuijan päät katosivat.\n\n\"Voi niitä julmureita!\" änkytti Véronique painuen polvilleen ihan\nhervottomana.\n\nHänen vieressään alkoi Honorine kirkua: \"François!... François...!\"\n\nÄäni oli liian heikko kuuluakseen merelle vastatuuleen.\n\n\"Farnçois... Stéphane...!\"\n\nJa sitten hän juoksi huoneen poikki ja meni käytävään etsiäkseen\njotakin. Palattuaan ikkunan luo hän hihkui yhä:\n\n\"François! François! Kuule...\"\n\nHän oli vihdoin löytänyt merkinanto-torvensa. Mutta kohotettuaan sen\nhuulilleen hän ei voinut siitä puhaltaa muuta kuin heikkoja soraääniä.\n\n\"Kirottua!\" änkytti hän heittäen simpukankuoren kädestään. \"Voimani\novat lopussa... François! François!\"\n\nHän oli kauhea nähdä, tukka epäjärjestyksessä ja kuumeen hiki\nvalumassa kasvoille. Véronique rukoili häntä:\n\n\"Honorine, malttakaa!\"\n\n\"Mutta katsokaahan niitä, katsokaa!\"\n\nAlhaalla merellä liikkui moottorivene edelleen, molemmat ampujat\nvalmiina murha-ase ojennettuna.\n\nEloonjääneet pakenivat. Kaksi niistä jäi jäljemmäksi.\n\nNäihin kahteen laukaistiin, ja heidän päänsä katosivat.\n\n\"Mutta katsokaa niitä\", toisteli bretagnetar käheällä äänellä...\n\"Ajometsästystä!... Surmataan kuin otuksia... Voi Sarekin onnettomia\nasukkaita...!\"\n\nTaaskin kuului pamaus, ja jälleen painui musta piste aaltoihin.\n\nVéronique väänteli itseään epätoivossa. Hän ravisti parvekkeen\npylväitä kuin häkin rautoja, jonne oli vangittuna.\n\n\"Vorski! Vorski!\" voihki hän, miehensä kamalan muiston ahdistamana...\n\"Se on Vorskin poika!\"\n\nÄkkiä tartuttiin hänen kurkkuunsa, ja hän näki edessään\nbretagnettaren tuntemattomiksi muuttuneet kasvot.\n\n\"Sinun poikasi!\" änkytti Honorine. \"Ole kirottu...! Sinä olet hirviön\näiti, ja sinut rangaistaan...\"\n\nHän purskahti nauruun ja kirkui tömistäen jaloillaan hytkyttävän\nhilpeyden puuskassa:\n\n\"Risti, niin, risti! Sinut pannaan ristille... Naulat käsiin!... Mikä\nrangaistus!... Naulat käsiin!\"\n\nHän oli menettänyt järkensä.\n\nVéronique riuhtautui irti ja tahtoi pakottaa hänet pysymään alallaan,\nmutta häijyssä raivossaan Honorine työnsi hänet pois, kaatoi hänet\nnurin ja kiipesi nopeasti parvekkeelle.\n\nHän jäi seisomaan ikkunalaudalle, kohottaen käsivartensa ja hihkuen\njälleen:\n\n\"François...! François...!\"\n\nSiltä puolelta rakennusta oli tämä kerros maakaltevuuden vuoksi\nmatalammalla. Bretagnetar hyppäsi käytävälle, juoksi sen poikki,\nhyökkäsi sitä reunustavien pensasryhmäin läpi ja kiiti niiden\nkallioiden harjaa kohti, jotka kohosivat rannalla jyrkkänä seinänä,\nulottaen reunansa merenkin ylle.\n\nHän pysähtyi hetkiseksi, kirkaisi kolmesti kasvattinsa nimen ja\nheittäytyi pää edellä kuiluun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUlapalla oli ihmismetsästys loppumassa.\n\nYksi erältään painuivat päät pohjaan. Verilöyly oli päättynyt.\n\nSitten moottorivene, jossa François ja Stéphane seisoivat, poistui\nBretagnen rannikon suuntaan Beg-Meiliä ja Concaineauta kohti.\n\nVéronique oli yksinään kolmenkymmenen ruumisarkun saarella.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\n\"Neljä naista ristillä...\"\n\n\nVéronique oli yksinään kolmenkymmenen ruumisarkun saarella. Siihen\nasti, kunnes aurinko laski pilvien keskelle, jotka näkyivät uivan\nmeressä taivaanrannalla, hän seisoi hievahtamatta ikkunaa vasten\nlyyhistyneenä, pää käsivarsien varassa, joita hän tuki sen pieleen.\n\nTodellisuus liikkui hänen sielunsa hämärässä kuin kuvaelmat, joita\nhän koetti olla näkemättä, mutta jotka ajoittain tulivat niin\nselviksi, että hän luulotteli uudestaan katselevansa samoja kauheita\nnäytelmiä.\n\nHän ei vieläkään yrittänyt etsiä selitystä tähän kaikkeen tai keksiä\nmitään olettamuksia niistä syistä, jotka mahdollisesti olisivat\nvoineet tätä murhenäytelmää valaista. Hän otaksui Françoisin ja\nStéphane Marouxin tulleen mielipuoliksi, koska ei osannut kuvitella\nmoisiin tihutöihin muita vaikuttimia. Ja uskoen, että nuo kaksi\npyöveliä olivat järjiltään, hän ei koettanut heidän teoissaan nähdä\nmitään suunnitelmia tai määrättyä tahtoa.\n\nJa sitäpaitsi sai Honorinen hulluus, jonka hän niin sanoaksemme\noli nähnyt purskahtavan esiin, hänet katselemaan kaikkia tapauksia\njonkinlaisen tajunnanjärkytyksen aiheuttamina, jonka uhriksi kaikki\nSarekin asukkaat olivat joutuneet. Silloin tällöin hän itsekin\ntunsi aivojensa menevän sekaisin, ajatustensa häipyvän usvaan ja\nnäkymättömien peikkojen harhailevan ympärillään.\n\nHän nukahti, mutta unessa kiusasivat häntä nämä kuvat niin\nlakkaamatta ja hän tunsi itsensä niin onnettomaksi, että alkoi\nnyyhkyttää. Sitäpaitsi hän luuli kuulevansa rahinaa, joka hänen\nturtuneessa sielussaan sai pahaenteisen merkityksen. Vihollisia\nlähestyi. Hän avasi silmänsä.\n\nKolmen askeleen päässä hänen edessään istui takajaloillaan omituinen\neläin, jonka turkki oli vaaleanruskea kuin maitoon sekoitettu kahvi\nja etukäpälät käsivarsien tavoin ristissä.\n\nSe oli koira; ja hän muisti heti Françoisin koiran, jota Honorine\noli kehunut oivalliseksi, uskolliseksi ja lystikkääksi elukaksi. Hän\nmuisti sen nimenkin: \"Kaikki-käy-hyvin\".\n\nHänen lausuessaan tämän nimen puoliääneen hänet valtasi vihantunne,\nja hän oli ajamaisillaan pois tuon ivallisella liikanimeltä\nnaamioidun eläimen. Kaikki-käy-hyvin! Ja hän ajatteli kaikkia tämän\nkauhean mellakan uhreja, kaikkia Sarekin kuolleita, murhattua\nisäänsä, Honorinea, joka tappoi itsensä, järkensä menettänyttä\nFrançoisia. Kaikki-käy-hyvin!\n\nMutta koira ei liikahtanut. Se veikisteli aivan kuin Honorine oli\nkuvaillut, pää hieman kallellaan, toinen silmä suljettuna, suupielet\nvedettyinä korviin asti, käpälät ristiin laskettuina ja kasvoilla\ntosiaan hymyilyä muistuttava ilme.\n\nNyt Véronique muisti: Sillä tavallahan Kaikki-käy-hyvin ilmaisi\nmyötätuntoaan kärsiviä kohtaan. Kaikki-käy-hyvin ei sietänyt\nkyyneleitä. Kun joku itki, niin se veikisteli, kunnes pakotti\nkatselijankin nauramaan ja sitä hyväilemään.\n\nVéronique ei hymyillyt, mutta hän veti elukan luokseen ja sanoi sille:\n\n\"Ei, pentuseni, kaikki ei käy hyvin. Päinvastoin käy kaikki huonosti.\nMutta täytyyhän sittenkin elää, eikä saa menettää järkeään niinkuin\nmuut...\"\n\nElämän välttämättömyydet pakottivat hänet toimimaan. Hän astui alas\nkeittiöön ja löysi sieltä ruokatarpeita, joista antoi runsaan osuuden\nkoiralle. Sitten hän palasi yläkertaan.\n\nYö oli tullut. Hän avasi ensimmäisessä kerroksessa oven huoneeseen,\njoka tavallisissa oloissa varmaankin oli asumatonna. Monien\nponnistusten ja rajujen mielenliikutusten synnyttämä väsymys rasitti\nhäntä. Hän vaipui melkein heti uneen. Kaikki-käy-hyvin valvoi hänen\nvuoteensa jalkopäässä.\n\nSeuraavana päivänä hän heräsi myöhään ja tunsi omituista rauhaa ja\nturvallisuutta. Hänen mielessään liittyi nykyinen todellisuus siihen\nhiljaiseen ja tyyneen elämään, jota hän oli viettänyt Besançonissa.\nHänen kokemansa muutamain päiväin kauhut häämöittivät ikäänkuin\netäisinä tapauksina, joiden palaamisesta ei ollut pelkoa. Suuressa\nmyrskyssä tuhoutuneet ihmiset olivat hänelle ikäänkuin vieraita,\njoita on kerran tavannut eikä enää koskaan näe. Hänen sydämensä ei\nvuotanut verta. Murhe ei ulottunut hänen sielunsa pohjaan.\n\nTämä oli odottamatonta ja rajatonta lepoa, vahvistavaa\nyksinäisyyttä. Ja se tuntui hänestä niin hyvältä, että hän ei\nantanut mitään merkkiä, kun höyrylaiva oli saapunut risteilemään\nonnettomuuspaikalle. Kaiketi oli rannikolta edellisenä päivänä\nhuomattu räjähdysten leimahtaminen ja kuultu pamaukset. Véronique ei\nhievahtanut.\n\nHän näki, että höyrylaivasta laskettiin vene, ja ajatteli, että\nvarmaankin noustaisiin maihin ja tultaisiin tarkastamaan kylää.\nMutta paitsi että hän pelkäsi tutkimusta, johon voitaisiin sekoittaa\nhänen poikansa, hän ei ollenkaan halunnut, että hänet itsensäkään\ntavattaisiin täältä, kyseltäisiin häneltä, saataisiin tietää hänen\nnimensä, henkilöllisyytensä ja elämäntarinansa ja pakotettaisiin\nhänet takaisin siihen helvetilliseen piiriin, josta hän oli paennut.\nHän tahtoi mieluummin odottaa viikon, kaksi, kunnes sattuma ehkä\ntoisi saaren ulottuville kalastajaveneen, joka ottaisi hänet mukaansa.\n\nMutta ketään ei tullut priiorintalolle asti. Höyrylaiva poistui, eikä\nmikään häirinnyt nuoren naisen yksinäisyyttä.\n\nNäin hän vietti kolme vuorokautta. Kohtalo näkyi herenneen uusista\nhyökkäyksistä häntä vastaan. Hän oli yksinään ja oma valtiaansa.\nKaikki-käy-hyvin, jonka seura oli tuottanut hänelle suurta lohtua,\njuoksi tiehensä.\n\nEntisen priiorintalon alueeseen kuuluu saaren koko pää\nviidennellätoista vuosisadalla hyljätyn ja vähitellen raunioiksi\nsortuneen ja hävitetyn benediktiläisluostarin asemapaikalla.\n\nTalon oli kahdeksannellatoista vuosisadalla rakennuttanut rikas\nbretagnelainen laivanvarustaja vanhan apotinasunnon aineksista\nja kappelin kivistä, eikä se tarjonnut mitään mielenkiintoista\ntyylissään tai edes sisustuksessaan. Eikä Véronique tohtinutkaan\ntunkeutua mihinkään noista huoneista. Hänen isänsä ja poikansa muisto\npysähdytti hänet suljettujen ovien eteen.\n\nMutta toisena päivänä, joka oli kirkas, aurinkoinen kesäpäivä,\nhän tutki puistoa. Se ulottuu saaren kärkeen asti ja on, samoin\nkuin niittykin rakennuksen edustalla, täynnä raunioita ja\nmuratinköynnöksiä. Hän huomasi, että kaikki käytävät johtivat jyrkkää\nniemekettä kohti, jota seppelöi ryhmä tavattoman korkeita tammia.\nPerille päästyään hän näki tammien ympäröivän puolikuun muotoista\nmerelle avautuvaa tannerta.\n\nTämän aukeaman keskeltä kohoaa muinaiskelttiläinen kivinen\nmuistopatsas, jonka soikea ja jokseenkin lyhyt laatta lepää kahdella\nmelkein nelikulmaisella kivijalustalla. Paikka on suurenmoinen, ja\nnäköala sieltä rajaton.\n\n\"Honorinen mainitsema Keijukaisten patsas\", ajatteli hän. \"Nyt en voi\nolla kaukana Kukkakalmistosta ja Maguennocin ihmekasveista.\"\n\nHän kiersi kivipatsaan. Molempain jalustain sisäpinnoille oli\npiirretty joitakuita merkkejä, mutta niistä ei saanut selvää.\nMerenpuolisilla ulkopinnoilla, jotka olivat kuin kaksi sileäksi\nhiottua ja kirjoittamista varten valmistettua levyä, oli sensijaan\nnäkyvissä jotakin, mikä jälleen sai hänet tuntemaan tuskan\npuistatusta.\n\nOikealla puolella oli syvälle kaiverrettu kömpelötekoinen ja\nalkeellinen piirustus neljästä rististä, joilla väänteli itseään\nneljä naishahmoa. Vasemmalla oli sareke kirjoitettuja rivejä, mutta\nliian heikosti kaiverretut kirjaimet olivat rajusäiden kuluttamina\nmelkein hävinneet, tai ehkä niitä olivat ihmiskädet tahallaan\nraapineet. Kuitenkin oli muutamia sanoja jäljellä -- samat sanat,\njotka Véronique oli lukenut Maguennocin ruumiin luota löytämässään\npiirroksessa: \"Neljä naista ristillä... Kolmellekymmenelle arkulle...\nKivijumala kuoleman tai elämän antaa.\"\n\nVéronique poistui horjuen. Salaisuus oli yhä hänen edessään, kuten\nkaikkialla saarella, ja hän päätti sitä paeta siihen asti, kun voisi\nlähteä Sarekista.\n\nAukeamalta vei polku oikeanpuolisen tammen ohitse, jonka varmaankin\nsalama oli runnellut ja josta oli jäljellä vain runko ja muutamia\nkuivia oksia.\n\nSitten hän laskeutui muutamia kiviaskelmia pitkin, käveli pienen\nniityn poikki, missä oli neljä riviä muinaiskelttiläisiä hautakiviä,\nja pysähtyi äkkiä, päästäen tukahtuvan huudahduksen, jossa ilmeni\nihmettelyä ja hämmästystä, kun hän sai nähdä, mitä hänen edessään oli:\n\n\"Maguennocin kukkaset!\" mutisi hän.\n\nSen keskikäytävän varrella, jota pitkin hän kulki, kohosivat molemmat\nviimeiset _menhirit_ kuin uhkeimman ihmetarhan portinpielet. Siinä\noli korkeintaan viidenkymmenen metrin pituinen nelikulmainen ala,\njohon laskeuduttiin muutamia askelmia myöten ja jota reunusti\ntemppelinpylväiden tapaan kaksi riviä samankorkuisia hautapatsaita\ntoisistaan täsmällisesti yhtä pitkäin välimatkain päässä. Tämän\ntemppelin laiva ja alisivut oli laskettu leveillä, säännöttömillä,\nsärkyneillä graniittilaatoilla, ja niiden raoissa versoava ruoho\nnäytti kirkonakkunan vinoneliötä kehystävältä lyijyltä.\n\nKeskellä oli vähäinen neliö, ja siinä rehoitti keskuksesta kohoavan\nvanhan kivisen Kristuksen-kuvan ympärillä kaikenlaisia kukkia. Mutta\nmillaisia kukkia! Sellaisia, joita ei olisi voinut kuvitellakaan,\nomituisia haavekukkia, ihmekukkia, joille mitkään tavalliset kukat\neivät koon puolesta vetäneet vertoja.\n\nVéronique tunsi ne kaikki, ja kuitenkin hän hämmästyi niiden\nsuuruutta ja loistoa. Niitä oli kaikenlaatuisia, mutta vähän kutakin\nlajia. Olisi voinut nimittää niitä viuhkaksi, johon oli yhdistetty\nkaikki värit, kaikki tuoksut ja kaikkinainen muotojen kauneus.\n\nJa ihmeellisintä oli, että nuo kukat, jotka tavallisesti eivät\npuhjenneet yhtaikaa, vaan kuukausi kuukaudelta toistensa jälkeen,\ntäällä kaikki heloittivat täydessä loistossaan! Kaikki nämä rehevät\nkasvit -- joiden hehkuvaa kukintaa ei jatku paria, kolmea viikkoa\npitemmälle -- olivat täysin puhjenneita ja kilpailivat teriöittensä\nmoninaisessa väriloistossa samana päivänä, raskaina, hohtavina,\nuhkeina ja ylväinä tukevien varsiensa kannattamina.\n\nSiinä oli Virginian päivänkorentoja, leinikköjä, päivänliljoja,\nakileijoja, veripunaisia hanhenjalkoja, kurjenmiekkoja, joiden\npurppura oli heleämpää kuin piispan kauhtanassa! Siinä näki\nkukonkannuksia, liekkikukkia, verenpisaroita, ukonhattuja,\nmontbretioita.\n\nJa kaiken tämän lisäksi -- oi, mitä liikutusta nuori nainen\ntunsikaan! -- kaiken lisäksi säteili muita ylempänä, kapealla\nristiinnaulitun-kuvan jalustaa kiertävällä pyöreällä kukkaislavalla,\nsadoin sinisin, valkoisin ja sinipunaisin tertuin ikäänkuin\nkohoten koskettamaan Vapahtajan ruumista, uhkeita Veronica-kukkia,\ntätyruohoja, joilla oli sama nimi kuin hänellä itsellään...\n\nHän oli nääntyä liikutuksesta, sillä kukkapengertä lähestyessään hän\nsai lukea pienestä jalustaan kiinnitetystä lappusesta vaatimattoman\nyksinkertaiset sanat: _Äidin kukka_.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVéronique ei uskonut ihmeitä. Että kukkaset olivat merkillisiä\nja ettei niitä voinut verrata oman maan kukkiin, se hänen kyllä\ntäytyi myöntää. Mutta hän kieltäytyi uskomasta, että tähän\nepäsäännöllisyyteen saattoi olla ainoastaan yliluonnollinen selitys\ntai että se oli käsitettävissä ainoastaan Maguennocin salaisuudeksi\njääneiden taikakaavojen tulokseksi. Ei, varmaankin oli joku, ehkä\naivan yksinkertainenkin syy, johon tapaukset pian loisivat täyden\nvalon.\n\nOli miten oli, mutta näiden pakanallisten koristusten keskeltä, ihan\nihmeen sydämestä, jonka se läsnäolollaan näkyi herättäneen eloon,\nkohosi Kristuksen kuva kukkapenkereestä, joka uhrasi sille värinsä ja\nerilaiset tuoksunsa.\n\nVéronique lankesi polvilleen...\n\nSeuraavana ja sitä seuraavana päivänä hän palasi Kukkakalmistoon.\nTällä kertaa häntä kaikkialla ympäröivä salaperäisyys esiintyi mitä\nhurmaavimpana, ja hänen poikansa näytteli siinä osaa, joka teki\nmahdolliseksi haaveilla hänestä ilman vihan ja epätoivon tunteita\nVeronica-kukkien edessä.\n\nViidentenä päivänä hän huomasi ruokavarojensa olevan loppumassa, ja\nniinpä hän iltapäivän puolivälissä lähti kävelemään alas kylää kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinne tultuaan hän näki, että useimmat asunnot oli jätetty\nsulkematta. Niin varmoja olivat niiden omistajat lähtiessään olleet\nsiitä, että palaisivat toisella retkellä noutamaan tarpeelliset\ntavaransa.\n\nHänen sydäntään ahdisti, eikä hän tohtinut astua kynnysten\nsisäpuolelle. Kurjenpolvia kasvoi ikkunalaudoilla. Isot seinäkellot\nvaskiheilureineen jatkoivat autioissa huoneissa yhä ajanmittaamista.\nHän poistui.\n\nMutta eräässä vajassa lähellä rantalaituria hän näki ne säkit ja\nlaatikot, jotka Honorine oli moottoriveneessään tuonut.\n\n\"No\", tuumi hän, \"enpä minä nälkään kuole. Näistä riittää viikoiksi,\nja sitten...\"\n\nHän keräsi vasuun suklaatia, korppuja, muutamia säilykepurkkeja,\nriisiryynejä ja tulitikkuja ja oli juuri lähtemäisillään\npaluumatkalle priiorintaloon, kun hänen mieleensä juolahti ajatus\njatkaa kävelyään saaren toiseen päähän asti. Palatessaan hän noutaisi\nvasunsa.\n\nVarjoisa tie nousi ylängölle. Maisema ei näyttänyt muuttuneen.\nSamanlaisia tasankoja, samanlaisia viljelemättömiä ja laitumeksi\nkelpaamattomia nummia, samanlaisia vanhoja tammimetsikköjä. Saarikin\nkapeni jälleen, joten saattoi esteettä nähdä meren kummaltakin\npuolelta ja eroittaa etäältä Bretagnen rannikon.\n\nSiellä oli myös pensasaita, joka ulottuen kalliosta toiseen sulki\nkurjannäköisen töllin pihamaan. Rakennus oli pitkä ja rappeutunut\nja sen vieressä paikkakattoisia ulkohuoneita. Piha oli epäsiisti ja\nhuonosti hoidettu, täynnä rautaromua ja risukasoja.\n\nVéronique oli jo kääntymäisillään, mutta silloin hän hämmästyneenä\npysähtyi. Hän oli luullut kuulevansa voihkinaa. Hän heristi korviaan\nvaaniskellen suuressa hiljaisuudessa ja eroitti taaskin saman äänen,\nmutta selvempänä. Kuului muitakin ääniä, uikutusta ja hätähuutoja,\nnaisten parahduksia. Eivätkö siis kaikki asukkaat olleetkaan\npaenneet? Hän tunsi iloa, johon sekoittui hiukan tuskaa, kun hänelle\nnyt selvisi, että hän ei ollutkaan yksinään Sarekissa, mutta samalla\nhäntä pelotti ajatellessaan, että tapaukset ehkä jälleen tempaisivat\nhänet kuoleman ja kauhistuksen pyörteeseen.\n\nMikäli Véronique saattoi päättää, ei melu tullut asunnosta, vaan\npihan oikealla puolella olevista ulkohuoneista. Pihaan pääsi\nyksinkertaisesta häkkiportista, jota hänen tarvitsi vain työntää. Sen\navautuessa narskahti puu kahnauksesta.\n\nHeti yltyivät huudot ulkohuoneista. Sinne oli epäilemättä kuultu,\nja Véronique joudutti askeliaan. Vaikka ulkohuoneiden katot olivat\npaikoittain risaiset, olivat seinät paksut ja vankat, ja vanhat\novet olivat rautakiskoilla lujitetut. Muuatta ovea kolkututettiin\nsisäpuolelta, samalla kun huudot kävivät yhä hätäisemmiksi.\n\n\"Apuun...! apuun...!\"\n\nMutta siellä riideltiin, ja toinen vähemmän kimeä ääni vikisi:\n\n\"Ole nyt hiljaa, Clémence! Kenties on tulossa juuri niitä...\"\n\n\"Ei, ei, Gertrude, ei sieltä niitä tule! Niiden askelia ei kuule!...\nAvatkaa siis, onhan avain suulla...\"\n\nVéronique, joka halusi päästä sisälle, näki todellakin ison avaimen\nreiässä. Hänen tarvitsi vain vääntää. Ovi avautui.\n\nHeti hän tunsi Archignatin sisarukset. He olivat puolipukimissa.\nKuihtuneita ja häijyjen noita-akkain näköisiä, kuten tavallisesti.\nTämä oli jonkinlainen pesutupa, täynnä astioita, ja perällä Véronique\nnäki oljilla virumassa kolmannen naisen, joka voivotti melkein\nsammuneella äänellä ja jonka hän arvasi kolmanneksi sisareksi.\n\nSillä hetkellä tuupertui toinen pystyssä olleista uupuneena maahan,\nja toinen, jonka silmät hohtivat kuumeesta, tarttui Véroniquen\nkäsivarteen ja alkoi puhua läähättäen:\n\n\"Oletteko nähnyt niitä, häh? Ovatko ne täällä...? Kuinka ne eivät\nole teitä tappaneet...? Senjälkeen, kun muut ovat paenneet, ne\npitävät koko Sarekia vallassaan... Nyt on meidän vuoromme... Me\nolemme olleet jo kuusi päivää tänne suljettuina... niin, meidät\nteljettiin lähtöpäivän aamuna... Käärittiin matkatavaroita ja\nvalmisteltiin lähtöä veneisiin... Kaikki kolme tulimme tähän kotaan\nnoutamaan kuivumaan ripustettuja liinavaatteitamme. Ja silloin\nne tulivat... niitä ei kuultu... ei _niitä_ koskaan kuulla... Ja\nsitten lyötiin ovi äkkiä kiinni... kerran vain narahti, väännettiin\nlukkoon, ja tässä me nyt olemme... Meillä oli perunoita, leipää ja\nvarsinkin paloviinaa... Ei täällä ole ollut suurempaa hätää... Mutta\npalaisivatko ne meidät tappamaan? Oliko meidän vuoromme? Ah, hyvä\nrouva, kylläpä täällä on kuunneltu ja pelosta vavistu! Vanhin sisko\ntuli sekapäiseksi... Kuunnelkaa... hän hourailee... Toinen, Clémence,\non menehtymäisillään... Ja minä... minä... Gertrude...\"\n\nHänellä oli vielä voimia, koska hän niin väänsi Véroniquen käsivartta.\n\n\"Entä Corréjou? Eikö hän ole palannut ja lähtenyt jälleen? Miksei\nmeitä tultu etsimään...? Se ei olisi ollut vaikeaa... Tiedettiinhän\nkyllä, missä me olimme, ja vähäisimmänkin rasahduksen kuullessamme me\nhuusimme... Miksi siis...?\"\n\nVéronique epäröi vastata. Mutta miksi hän olisi salannut totuuden?\n\nHän selitti:\n\n\"Molemmat alukset upposivat.\"\n\n\"Mitä!\"\n\n\"Molemmat alukset upposivat silmänkantaman päässä Sarekista. Kaikki\nveneissä olleet hukkuivat... Se tapahtui priiorintalon edustalla...\njuuri kun ne olivat tulleet Pirunsalmesta.\"\n\nVéronique ei sanonut enempää. Hän vältti nimien mainitsemista eikä\nhalunnut selittää, mitä osaa François ja hänen opettajansa olivat\nnäytelleet. Mutta Clémence oli kohottautunut makuulta, kasvot\nkauhusta vääntyneinä. Hänkin oli nyt polvillaan, tukien itseään ovea\nvasten.\n\nGertrude mutisi:\n\n\"Entäs Honorine?\"\n\n\"Honorine on kuollut.\"\n\n\"Kuollut!\"\n\nMolemmat sisaret kirkaisivat tuon sanan yhteen ääneen. Sitten he\nvaikenivat ja katselivat toisiaan. Sama ajatus valtasi heidät. He\nnäkyivät miettivän. Gertrude liikutteli hyppysiään ikäänkuin laskien,\nja molempien kasvoilla lisääntyi kauhu.\n\nAivan hiljaa, kuin pelon kuristamana, Gertrude sammalsi Véroniqueen\ntuijottaen:\n\n\"Kas... kas... se pitää paikkansa... Tiedättekö, kuinka monta henkeä\noli veneissä ilman sisariani ja minua? Tiedättekö? Kaksikymmentä...\nLaskekaa siis... Kaksikymmentä, ja lisäksi tulee Maguennoc, joka\nkuoli ensimmäisenä... ja sitten herra Antoine, joka kuoli hänen\njälkeensä... ja sitten pikku François ja herra Stéphane, jotka\nhävisivät, mutta ovat myöskin kuolleet, lisäksi ovat Honorine ja\nMarie le Goff kuolleet. Laskekaa siis... se tekee kuusikolmatta...\nkuusikolmatta... Eikö se lyö yhteen? Kuusikolmatta vähennettynä\nkolmestakymmenestä... Tottahan käsitätte? Ne kolmekymmentä\nruumisarkkua ovat täytettävät... Kun siis vähennetään kuusikolmatta\nkolmestakymmenestä, niin jää neljä... eikö niin?\"\n\nHän ei kyennyt enää puhumaan, kieli takertui kitalakeen. Mutta\nVéronique kuuli hänen kuitenkin tavu tavulta änkyttävän seuraavat\nhirvittävät sanat:\n\n\"Häh? Käsitättekö? On jäljellä neljä... Archignatin kolme sisarusta,\njotka pidätettiin ja teljettiin pesukotaan... ja sitten te... Eikö\nlasku siis pidä paikkaansa? Neljä ristiä... _Neljä naista ristillä_,\ntiedättehän... Lasku on selvä... Ne neljä olemme me... Saarella ei\nole enää muita kuin me... neljä naista...\"\n\nVéronique kuunteli ääneti... Hänen iholleen nousi hikeä.\n\nHän kohautti olkapäitänsä.\n\n\"No, kun saarella kerran ei enää ole muita kuin me, niin mitä sitten\npelkäätte?\"\n\n\"No _niitä! Niitä!_\"\n\nHän kävi kärsimättömäksi.\n\n\"Neljä naista ristillä...\"\n\n\"Mutta kun kerran kaikki ovat lähteneet!\"\n\nGertrude säikähtyi:\n\n\"Puhukaa hiljaa. Vielä kuulisivat!\"\n\n\"Ketkä sitten?\"\n\n\"_Ne_... ne muinaiset...\"\n\n\"Muinaiset?\"\n\n\"Niin, ne, jotka uhrasivat... jotka tappoivat miehiä ja naisia...\njumaliansa hyvittääkseen...\"\n\n\"Mutta siitähän on jo tullut loppu! Tarkoitatte druideja? Mutta eihän\nenää ole druideja?\"\n\n\"Puhukaa hiljaa, puhukaa hiljaa! Niitä on vielä... on pahoja\nhenkiä...\"\n\n\"Siis henkiolentoja?\" virkkoi Véronique, jota tämä taikausko\npöyristytti.\n\n\"Henkiä kylläkin, mutta sellaisia, joissa on lihaa ja luuta... Niillä\non kädet, joilla ne murtavat ovet ja telkeevät ihmiset sisään...\nNe hukuttavat aluksiakin... Ne ovat samoja, jotka tappoivat herra\nAntoinen, Marie le Goffin ja muut... samoja, jotka surmasivat\nkuusikolmatta...\"\n\nVéronique ei vastannut. Tähän ei ollut mitään vastattavaa. Hän kyllä\ntiesi, kuka oli surmannut herra d'Hergemontin, Marie le Goffin ja\nmuut sekä upottanut molemmat veneet.\n\nHän kysyi:\n\n\"Mihin aikaan teidät kolme teljettiin?\"\n\n\"Puoli yhdeltätoista... sinä päivänä, jolloin piti kello\nyhdeltätoista tultaman kylään Corréjoun kanssa.\"\n\nVéronique mietti. Ei ollut juuri mahdollista, että François ja herra\nStéphane olisivat käyneet täällä puoli yhdeltätoista ja tuntia\nmyöhemmin ehtineet luodon taakse, josta olivat hyökänneet alusten\nkimppuun. Täytyikö otaksua, että saarella vielä oli yksi tai useampia\nheidän rikostovereitaan?\n\nHän lausui:\n\n\"Joka tapauksessa on tehtävä joku päätös. Ette voi jäädä tähän\ntilaan. Teidän täytyy levätä, virkistää voimianne...\"\n\nToinen sisar oli noussut. Hän virkkoi samalla käheällä ja tuimalla\näänellä kuin edellinen:\n\n\"Täytyy ennen kaikkea piilottautua ja voida puolustaa itseänsä\n_niitä_ vastaan.\"\n\n\"Millä tavalla?\" kysyi Véronique, joka vastoin tahtoaankin tunsi\nsamaa turvapaikan tarvetta vihollisten varalta.\n\n\"Milläkö tavalla? Siitä puhuttiin paljon saarella varsinkin\ntänä vuonna, ja Maguennoc oli päättänyt, että heti ensimmäisten\nhyökkäysten tapahtuessa kaikki pakenisivat priiorintaloon.\"\n\n\"Priiorintaloon? Miksikä sinne?\"\n\n\"Koska siellä voi puolustautua. Rantakalliot ovat äkkijyrkkiä. Siellä\non joka puolelta turvassa.\"\n\n\"Entä silta?\"\n\n\"Maguennoc ja Honorine olivat järjestäneet kaikki edeltäpäin.\nKahdenkymmenen askeleen päässä sillasta vasemmalla on pieni hökkeli.\nSinne he olivat hankkineet öljyvaraston. Kolme, neljä leilillistä\nvaleltuna sillalle ja raapaisu tulitikulla; muuta ei olisi tarvittu.\nSilloin olisi oltu kuin kotonaan. Ei mitään yhteyttä, ei hyökkäyksen\nmahdollisuutta.\"\n\n\"Mutta mikseivät ne sitten tulleetkaan priiorintaloon, vaan pakenivat\nveneillä?\"\n\n\"Veneisiin astuminen, pakeneminen, se oli viisaampaa. Mutta nyt\nmeillä ei enää ole valinnan varaa.\"\n\n\"Ja me lähtisimme?\"\n\n\"Heti paikalla. Vielä on päivänvaloa, ja päivällä on turvallisempaa\nkuin yöllä.\"\n\n\"Mutta sisarennehan viruu sairaana?\"\n\n\"Meillä on käsikärryt. Me kuljetamme hänet. Täältä on oikotie\npriiorintaloon, niin ettei tarvitse kiertää kylän kautta.\"\n\nVaikka Véronique vain vastahakoisesti myöntyi ajatukseen elää\nläheisessä yhteydessä Archignatin sisarusten kanssa, suostui hän\nkuitenkin, koska häntä ahdisti outo pelko, jota hän ei kyennyt\nkarkoittamaan.\n\n\"Olkoon niin\", sanoi hän. \"Lähtekäämme. Minä saatan teitä herra\nAntoinen asunnolle ja palaan sitten kylään ruokatarpeita noutamaan.\"\n\n\"Oh, ei niitä kauan tarvita\", huomautti yksi sisaruksista. \"Sittenkun\nsilta on hävitetty, sytytämme tulia Keijukaisten patsaan kukkulalle,\nja rannikolta lähetetään kyllä höyrylaiva. Tänään lankee sumua, mutta\nhuomenna...\"\n\nVéronique ei väittänyt vastaan. Hän suostui nyt aikeeseen matkustaa\npois Sarekista, vaikkapa sitten seuraisi tutkimus, joka paljastaisi\nhänen nimensä.\n\nHe lähtivät, sittenkun molemmat sisarukset ensin olivat kulauttaneet\nsuuhunsa lasin paloviinaa. Käsikärryillä kyyhöttäen mielipuoli nauroi\nhiljaa ja lateli Véroniquelle osoitettuja lauseenpätkiä ikäänkuin\nolisi tahtonut naurattaa häntäkin.\n\n\"Ei _niitä_ vielä tapaa... ne valmistautuvat...\"\n\n\"Vaikene siinä, vanha hupsu\", käski Gertrude, \"sinä tuotat meille\nonnettomuutta\".\n\n\"Niin, niin, saadaan huvitella... tästä tulee hauskaa... Minulla\non kultaristi kaulassani... ja toinen risti kädessäni, leikattuna\nsaksilla ihoon... Katsokaa... Kaikkialla ristejä... Ristillä on\nvarmaan hyvä olla... Ristillä lienee leppoisa levätä.\"\n\n\"Etkös siitä vaikene, vanha hupsu\", toisti Gertrude sivaltaen häntä\nkorvalle.\n\n\"Tietysti... tietysti... mutta kohta saat lyöntejä niiltä, minä näen\n_niiden_ piileskelevän...\"\n\nPolku, joka aluksi oli varsin jyrkkä, nousi nyt läntisten\nrantakallioiden ylängölle, jotka olivat korkeampia, mutta eivät niin\nhammasreunaisia ja vähemmän rotkoisia. Puita kasvoi harvemmassa,\nkaikki tammet olivat aavalta ulapalta puhaltavain tuulten käyristämiä.\n\n\"Nyt lähestymme sitä paikkaa, jota nimitetään Mustiksinummiksi\",\nselitti Clémence Archignat. \"Ne asuvat siellä.\"\n\nVéronique kohautti taaskin olkapäitänsä.\n\n\"Mistä sen tiedätte?\"\n\n\"Me tiedämme enemmän asioita kuin muut\", selitti Gertrude... \"Meitä\nsanotaan velhoiksi, eikä suotta... Itse Maguennoc, joka ymmärsi\nnäitä seikkoja, kysyi meiltä neuvoa kaikissa lääkeasioissa, onnea\ntuottavien kivien ja juhannuksen yrttien tiedossa...\"\n\n\"Tarkoitat marunaa ja rautayrttiä...\", nauraa virnisti mielipuoli.\n\"Niitä poimitaan auringonlaskussa...\"\n\n\"Myöskin vanhoissa perinnäistiedoissa\", jatkoi Gertrude. \"Me tiedämme\nsen, mistä saarella on puhuttu jo vuosisatoja; on näetten aina\nkerrottu, että täällä oli oikea kaupunki katuineen, jossa _ne_ ennen\nvanhaan asuivat. Ja niitä on vieläkin... Minä olen niitä nähnyt,\nminä, joka teille puhun.\"\n\nVéronique ei vastannut mitään.\n\n\"Molemmat sisareni ja minä olemme niitä nähneet... Kaksi kertaa\nkuudentena päivänä siitä, kun kesäkuussa tulee uusikuu. Se oli\npuettu valkoisiin... ja se kiipesi Suureen tammeen pyhää misteliä\npoimimaan... Leikkasi sitä kultavesurilla... kultaterä kimalteli\nkuutamossa... Minä näin sen, kuten sanoin... ja muutkin sen\nnäkivät... Eikä se ole ainoa. Niitä on menneiltä ajoilta jäänyt tänne\nuseita aarteen vartijoiksi... Niin, niin, oikein sanoin, aarteen...\nSe kuuluu olevan ihmeitä tekevä kivi, joka kuolettaa, jos siihen\nkoskee, ja tekee eläväksi, jos sen päällä lepää... Kaikki tämä on\ntotta, Maguennoc on sen meille sanonut... Ne muinaiset vartioivat\nkiveä... Kivijumalaa... ja niiden täytyy tänä vuonna uhrata\nmeidät kaikki... niin kaikki... Tarvitaan kolmekymmentä ruumista\nkolmeenkymmeneen arkkuun...\"\n\n\"Neljä naista ristillä\", rallatti mielipuoli.\n\n\"Eikä siihen ole pitkä aika... Kuudes päivä uudenkuun jälkeen\nlähenee. Meidän täytyy ehtiä pois, ennenkuin ne kiipeävät Suureen\ntammeen misteliä keräämään. Katsokaas, Suuren tammen näkee täältä. Se\non metsässä ennen sillalle tuloa... kohoaa muita korkeammalle.\"\n\n\"Neljä naista ristillä...\"\n\n\"_Ne_ piileskelevät sen takana\", virkkoi sekapäinen, joka oli\nkääntynyt kärryissään. \"_Ne_ odottavat meitä.\"\n\n\"Riittää jo, olehan nyt alallasi... Niin, ettekö näe Suurta tammea?\nTuolla... viimeisen nummen yläpuolella? Se on kor... korkeampi...\"\n\nHän pudotti kärrynaisat, lopettamatta lausettaan.\n\nClémence sanoi hänelle:\n\n\"Mitä nyt? Mikä sinun on?\"\n\n\"Näin jotakin...\" änkytti Gertrude. \"Näin valkoista vilahtavan...\"\n\n\"Valkoista vilahtavan? Mitä sinä tarkoitat? Näyttäytyvätkö _ne_\npäivänvalossa? Sinun silmäsi näkevät olemattomia.\"\n\nHe katselivat molemmat hetkisen ja lähtivät sitten uudestaan\nliikkeelle. Pian oli Suuri tammi kadonnut näkyvistä. Nummi, jonka\nyli he astuivat, oli kolkko ja epätasainen, ja siinä oli taajassa\nhautapatsaan tapaisia kiviä, jotka kaikki olivat samansuuntaisissa\nriveissä.\n\n\"Tässä on niiden hautausmaa\", kuiskasi Gertrude.\n\nHe eivät virkkaneet enempää. Usean kerran täytyi Gertruden levähtää.\nClémence ei jaksanut työntää kärryjä. Molemmat horjuivat ja\nmittasivat matkan pituutta levottomilla silmillään.\n\nTultiin notkoon. Noustiin jälleen. Polku yhtyi siihen, jota Véronique\noli ensimmäisenä päivänä kulkenut Honorinen kanssa, ja he tulivat\nmetsään, joka on ennen siltaa.\n\nHetkisen kuluttua huomasi Véronique Archignatin sisarusten\nlisääntyvästä levottomuudesta, että lähestyttiin Suurta tammea, ja\nnäki sitten, että tämä puu todella oli muita korkeampi, kohoten\nmullan ja juurien kasaamalta jalustalta tavallista pitemmän\nvälimatkan päässä naapureistaan. Hänen oli mahdotonta olla\najattelematta, että useita miehiä saattoi olla piilossa tuon mahtavan\nrungon takana ja että niitä ehkä siellä olikin.\n\nPelostaan huolimatta olivat sisaret kiirehtineet kulkuaan eivätkä\nkatselleet turmanpuuta.\n\nMetsän jättiläinen oli nyt sivuutettu. Véronique hengitti vapaammin.\nKaikki vaara oli ohi, ja hän oli juuri koskemaisillaan leikkiä\nArchignatin sisaruksista, kun yksi näistä, Clémence, kierähti\nvoihkien tantereelle.\n\nSamalla putosi jotakin maahan, jotakin, mikä oli iskenyt häntä\nselkään. Se oli kirves -- kivikirves.\n\n\"Ah, ukonkivi, ukonkivi!\" huudahti Gertrude.\n\nHetkiseksi hän kohotti päätänsä ikäänkuin olisi vielä sitkeinä\nelävien kansanomaisten otaksumien mukaan arvellut, että kirves oli\ntaivaasta singahtanut ukkosenvaaja.\n\nMutta silloin mielipuoli, joka oli lähtenyt kärryistään, hypähti\npaikallaan ja kaatui päistikkaa maahan. Joku toinen esine oli\nsuhahtanut ilmassa. Mielipuoli vääntelihe tuskissaan. Gertrude ja\nVéronique näkivät hänen olkapäähänsä tarttuneen nuolen, joka vielä\nvärisi.\n\nSilloin Gertrude pakeni ulvoen.\n\nVéronique epäröi. Clémence ja mielipuoli kierivät maassa. Mielipuoli\nhoilotti:\n\n\"Tammen takana! _Ne_ ovat piilossa... Minä näen _ne_.\"\n\nClémence änkytti:\n\n\"Apuun, auttakaa minua... viekää minut pois! Minä pelkään.\"\n\nMutta vieläkin suhahti nuoli ja katosi etäälle.\n\nMyöskin Véronique lähti pakoon, saavutti viimeiset puut ja syöksyi\nsiltaa kohti laskeutuvalle rinteelle.\n\nHän juoksi vimmatusti, ei niin paljon pelosta, vaikka sekin olisi\nollut luonnollista, kuin kiihkeästä halusta löytää jokin ase\npuolustautuakseen. Hän muisti, että hänen isänsä työhuoneessa oli\nlasikaappi täynnä kiväärejä ja revolvereja, joihin kaikkiin oli\nmerkitty sana \"ladattu\", varmaankin Françoisin varalta; ja juuri\nnoista aseista hän tahtoi siepata yhden tehdäkseen viholliselle\nvastarintaa. Hän ei edes kääntynyt katsahtamaan taakseen. Hän\nei tuntenut tarvetta tietää, kuka häntä vainosi, vaan juoksi\nsuoraan päämääräänsä, ajatellen ainoastaan sitä, mikä oli hänen\ntarkoitukseensa hyödyllistä.\n\nKeveämpänä ja ketterämpänä hän saavutti Gertruden. Tämä läähätti:\n\n\"Silta... silta on poltettava... Paloöljyä on tuolla...\"\n\nVéronique ei vastannut. Sillan hävittäminen oli toisarvoista, vieläpä\nesteenä hänen aikeelleen mennä pyssyllään vihollista ahdistamaan.\n\nMutta hänen saapuessaan sillalle Gertrude kiepsahti ympäri ja oli\nvähällä suistua veteen. Nuoli oli osunut hänen kupeeseensa.\n\n\"Auttakaa minua, auttakaa!\" huusi hän. \"Älkää jättäkö minua!\"\n\n\"Minä tulen takaisin\", vastasi Véronique, joka ei ollut nähnyt\nnuolta, vaan luuli Gertruden astuneen harhaan. \"Minä luon mukanani\nkaksi pyssyä... Sitten mennään yhdessä...\"\n\nHän kuvitteli mielessään, että kun he molemmat olisivat asestettuina,\nhe palaisivat metsään asti ja vapauttaisivat toiset sisaret. Yhä\nenemmän ponnistaen hän juoksi sillan yli, pääsi talon aluetta\nympäröivälle kiviaidalle, riensi niityn poikki ja astui isänsä\ntyöhuoneeseen. Siellä hänen täytyi hengästyneenä pysähtyä. Kun hän\noli siepannut kaksi pyssyistä, oli hänen pakko palata hitaampaa\nvauhtia, hänen sydämensä kun sykki niin rajusti.\n\nIhmeekseen hän ei tavannut eikä edes nähnyt Gertrudea. Hän huusi.\nEi mitään vastausta. Ja vasta sitten hänen mieleensä juolahti, että\nGertrude oli ehkä haavoittunut, kuten toisetkin sisaret.\n\nHän alkoi jälleen juosta. Mutta kun hän sai jälleen sillan\nnäkyviinsä, tunki hänen humiseviin korviinsa vihlovia ääniä; ja\npäästyään jyrkän rinteen eteen, joka kohosi Suuren tammen metsään\nasti, hän näki...\n\nSe, mitä hän näki, naulasi hänet siihen paikkaan, ja hän jäi\nseisomaan sillan korvaan. Toisella puolen ryömi Gertrude maassa,\nreuhtoi ja tarrautui kiinni juuriin, pistäen sormensa maahan tai\nruohoon ja kohoten verkalleen ja keskeytymättä rinnettä ylöspäin.\n\nJa Véronique pani merkille, että onnettoman kainaloihin ja vartalon\nympäri oli sidottu köysi, jolla näkymättömät kädet ylhäältä päin\nhinasivat häntä kuin kahlehdittua ja voimatonta otusta.\n\nVéronique nosti pyssyn olkapäätään vastaan. Mutta mihin viholliseen\ntähdätä? Ketä vastaan taistella? Kuka piili puunrunkojen ja kivien\ntakana, jotka vallituksen tavoin seppelöivät kukkulaa?\n\nNoiden kivien ja puunrunkojen väliin Gertrude livahti. Hän ei\nhuutanut enää. Oli varmaan uupunut, mennyt tainnoksiin. Hän katosi\nnäkyvistä.\n\nVéronique ei ollut hievahtanut. Hän käsitti, kuinka turhia kaikki\nponnistukset ja yritykset olivat. Antautuessaan taisteluun, jossa hän\njo ennakolta oli tuomittu joutumaan tappiolle, hän ei voinut pelastaa\nArchignatin sisaria, vaan tarjoisi itsensä voittajalle uutena ja\nviimeisenä uhrina.\n\nJa sitten häntä myös pelotti. Kaikki nämä asiat, joiden merkitystä\nhän ei käsittänyt, tapahtuivat niin leppymättömän johdonmukaisesti.\nNe näkyivät salaperäisyydestään huolimatta liittyvän toisiinsa kuin\nrenkaat ketjussa. Hän pelkäsi -- pelkäsi noita olentoja, peikkoja,\npelkäsi vaistomaisesti ja itsetiedottomasti kuin Archignatin\nsisarukset, kuin Honorine, kuin kaikki tämän kauhistuttavan\nvitsauksen uhrit.\n\nHän kumartui, jotta ei häntä voitaisi nähdä Suuresta tammesta,\nja sitten hän, puolikumarassa hiipien ja käyttäen hyväkseen\nkarhunmaarama-pensaiden suomaa suojaa, pääsi vasemmalla olevaan\npieneen hökkeliin, josta Archignatin sisaret olivat hänelle\nmaininneet. Se oli jonkinlainen huippukattoinen huvimaja, jonka\nikkunaruudut olivat värjättyä lasia ja joka oli puoleksi täynnä\nöljyastioita.\n\nSieltä hän hallitsi siltaa, jolle kukaan ei voinut hänen näkemättään\nastua. Mutta ketään ei tullut metsästä.\n\nYö yllätti, ja silloin nousi sankka sumu, jota kuu hopeoitsi tehden\nVéroniquelle mahdolliseksi hiukan eroittaa vastakkaista rantaa.\n\nTunnin perästä hän vähän rauhoittuneena läksi ensi kertaa sillalle\nkaksi öljyastiaa mukanaan, joiden sisällön hän kaasi sillan\nuloimmille palkeille.\n\nKymmenen kertaa hän suoritti tuon matkan, -- korvat herkkinä, pyssy\nhihnassa olan takana, ollen valmiina puolustautumaan. Hän kaatoi\nöljyn jokseenkin umpimähkään, hapuillen ja valiten sentään, mikäli\nmahdollista, ne kohdat, missä tunnusteli puun olevan lahointa.\n\nHänellä oli laatikollinen tulitikkuja, ainoa, jonka oli talosta\nlöytänyt. Hän otti esille tikun, epäröi hetkisen pelokkaana\najatellessaan, mikä suuri loimu siitä syntyisi.\n\n\"Jos se edes voitaisiin nähdä mannermaan rannikolta\", ajatteli hän,\n\"mutta tällaisessa sumussa...\"\n\nNopeasti hän raapaisi tulta ja sytytti heti paperisoihdun, jonka oli\nvarannut mukaansa ja kastanut öljyyn.\n\nSiitä leimahti iso liekki, joka poltti hänen sormiaan. Silloin hän\nviskasi paperin öljylätäkköön, joka oli kerääntynyt koloon, ja pakeni\nhuvimajaa kohti.\n\nSilta syttyi pian ilmiliekkiin ja tuli levisi koko siihen osaan,\njonka hän oli öljyllä valellut. Molempain saarten rantakalliot, niitä\nyhdistävä graniittivyö, ympäröivät isot puut, kukkula, Suuren tammen\nmetsikkö ja meri kurimuksen pohjalla, kaikki näytti valaistulta.\n\n\"_Ne_ tietävät, missä minä olen, _ne_ katselevat huvimajaa, jossa\npiilen...\" tuumi Véronique kääntämättä silmiään Suuresta tammesta.\n\nMutta metsässä ei liikkunut mitään varjoa. Mitään ääntensorinaa\nei kuulunut hänen korviinsa. Sinne ylös lymynneet olennot eivät\nliikahtaneet luoksepääsemättömästä piilopaikastaan.\n\nMuutaman minuutin päästä sortui puolet siltaa suurella rytinällä,\ntuiskahduttaen kipunasuihkun ilmaan. Mutta toisen puolen palamista\njatkui yhä, ja alituisesti putoili kekäleitä, jotka valaisivat syvää\npimentoa.\n\nJoka kerta tunsi Véronique silloin huojennusta. Hänen kiihtyneet\nhermonsa pääsivät jännityksestä. Hänet valtasi turvallisuuden tunne,\njoka kävi yhä varmemmaksi, mikäli kuilu hänen ja vihollisten välillä\nlaajeni. Hän jäi kuitenkin huvimajaan ja päätti odottaa siellä\naamunkoittoon asti, nähdäkseen, ettei toiselta saarelta enää voinut\npäästä tänne.\n\nSumu tiheni. Hämärä verhosi kaikki. Keskiyön tienoilla hän kuuli\nmelua toiselta puolelta, kaikesta päättäen kukkulan huipulta. Se oli\nryskettä, jota syntyy puita kaadettaessa. Kirves iski säännöllisesti\noksiin, joita katkottiin.\n\nVéronique ajatteli, vaikka tiesikin sen ajatuksen järjettömäksi,\nettä siellä ehkä valmisteltiin käymäsiltaa, ja hän puristi tiukasti\npyssyänsä.\n\nNoin tunnin kuluttua hän luuli eroittavansa voihkinaa, jopa\ntukahdutetun huudonkin, jokseenkin pitkän ajan jatkuvaa lehtien\nkahinaa, liikettä edestakaisin. Kun se loppui, vallitsi jälleen\nsuuri hiljaisuus, johon häipyy kaikki, mikä liikkuu, kaikki levoton,\nvärisevä, elollinen avaruudessa.\n\nUupumisen synnyttämä turtumus ja alkava näläntunne estivät Véroniquea\npaljon ajattelemasta. Hän muisti ennen kaikkea, että, kun ei ollut\ntuonut kylästä mitään ruokavaroja, hänellä ei olisi syötävää. Hän\nei silti ollut huolissaan, sillä hän oli päättänyt sumun häivyttyä\n-- minkä täytyi pian tapahtua -- öljyn avulla sytyttää suuria\nnuotioita. Hän tuumi myöskin, että paras paikka siihen tarkoitukseen\noli saaren kärjessä, missä muinaiskelttiläinen muistopatsas\nkohosi. Mutta äkkiä hän muisti jotakin kauheata. Eikö hän ollut\nunohtanut tulitikkulaatikkoansa sillalle? Hän kopeloi taskujaan sitä\nlöytämättä. Kaikki etsintä, oli turhaa.\n\nSiitä hän ei kuitenkaan varsin paljoa säikähtänyt. Se tietoisuus,\nettä hän oli välttänyt vihollisen hyökkäykset, täytti hänet\nsellaisella ilolla, että kaikki vaikeudet näkyivät hänen edeltään\nitsestään väistyvän.\n\nNäin kuluivat tunnit. Äärettömän pitkät tunnit, jotka majan\nsisäänkin tunkeva sumu ja karttuva kylmyys tekivät aamun lähestyessä\ntuskallisemmiksi.\n\nSitten levisi taivaalle heikko kajastus. Esineet tulivat näkyviin\nvarjosta ja saivat oikeat hahmonsa. Véronique havaitsi silloin, että\nsilta oli koko pituudeltaan sortunut. Viidenkymmenen metrin välimatka\neroitti molemmat saaret, joita alhaalta liitti toisiinsa vain\nrantakallion terävä, veitsimäinen ja käymäportaiksi kelpaamaton harja.\n\nHän oli pelastunut.\n\nMutta kohotettuaan silmänsä vastakkaista kukkulaa kohti hän näki\nylhäällä rinteellä jotakin, mikä sai hänet kauhusta kiljahtamaan.\nKukkulaa reunustavista etummaisista puista, jotka kuuluivat Suuren\ntammen metsään, oli kolme tyvipuoleltaan karsittu. Ja näillä kolmella\npaljaalla rungolla riippui, käsivarret levitettyinä ja taaksepäin\ntyönnettyinä, sääret sidottuina repeytyneiden hameenliepeiden alle,\nköydet kaulassa ja kasvot puolittain päähineiden mustien siipien\npeittäminä, Archignatin kolme sisarusta.\n\nHeidät oli ristiinnaulittu.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nKaikki-käy-hyvin\n\n\nPää pystyssä, kääntymättä katselemaan inhoittavaa näkyä, välittämättä\nsiitä, mitä voisi tapahtua, jos hänet huomattaisiin, ja kävellen\nkonemaisen jäykästi Véronique astui priiorintaloon.\n\nYksi ainoa päämäärä, yksi ainoa toivo häntä kannusti: lähteä Sarekin\nsaarelta. Hän oli kuin kauhun puuduttama. Jos hän olisi nähnyt kolme\nruumista, kolme naista ammuttuina tai poikkileikatuin kauloin tai\nhirtettyinäkin, ei hänessä olisi ollut näin kuohuttavaa kauhua.\nMutta tämä kidutus oli liikaa. Tässä oli ylenpalttista kataluutta,\nsuorastaan pyhyyden loukkausta, tämä oli hornan työtä, joka osoitti\nennenkuulumatonta julmuutta.\n\nJa sitten hän ajatteli itseään -- neljättä ja viimeistä uhria.\nKohtalo näkyi työntävän häntä tätä ratkaisua kohti niinkuin\nkuolemaantuomittua laahataan mestauslavalle. Kuinka hän saattoi\nolla pelosta vavahtamatta? Kuinka hän olisi voinut olla näkemättä\nhirveätä varoitusta Suuren tammen kukkulan valitsemisessa Archignatin\nsisarusten teloituspaikaksi?\n\nHän koetti lohduttautua miettimällä tähän tapaan:\n\n\"Kaikki selviää... Täytyy olla joitakin perin yksinkertaisia syitä\nnäiden kamalien salaisuuksien ja näennäisesti eriskummaisten tekojen\npohjalla, joita sittenkin suorittavat tavalliset ihmisolennot,\ntoimien rikollisista vaikutteista määrätyn suunnitelman mukaan.\nTietenkin se on mahdollista ainoastaan sodan seurauksena, ja sota\non luonut erikoiset olosuhteet, joissa voi tällaista tapahtua.\nMutta sittenkään ei tuossa kaikessa ole mitään yliluonnollista,\nihmeellistä, mikä rikkoisi tavallisen elämän säännöt.\"\n\nTurhia sanoja! Järkeilyn yrityksiä, joita hänen aivojensa oli vaikea\nseurata! Oikeastaan hän johtui näiden liian rajujen hermojärkytysten\nhorjuttamana ajattelemaan ja tuntemaan samoin kuin kaikki ne\nsarekilaiset, joiden hän oli nähnyt kuolevan, voipumaisillaan,\nkuten hekin, samojen kauhujen puistattamana, samojen painajaisten\nahdistamana, henkisen tasapainonsa häiriytyessä entisajan vaistoista,\nmuistelmista ja taikauskoisista kuvitteluista, jotka vielä\nhäämöittivät hänen sielussaan, aina valmiina nousemaan pinnalle.\n\nKeitä olivat ne näkymättömät olennot, jotka häntä vainosivat? Kenen\ntoimena siis oli hankkia ruumiita Sarekin kolmeenkymmeneen kirstuun?\nKuka tällä tavoin tuhosi onnettoman saaren kaikki asukkaat? Kuka\nasui luolissa, kävi määräaikoina poimimassa juhannusyrttejä, käytti\nkirvestä ja nuolia ja oli ristiinnaulinnut naiset? Ja mitä kamalaa\ntarkoitusta varten? Minkä käsittämättömän suunnitelman mukaan?\nPimeyden henkiä, häijyjä peikkoja, kuolleen uskonnon pappeja, jotka\nuhrasivat verenhimoisille jumalilleen miehiä, naisia, lapsia...\n\n\"Riittää, riittää! Minä tulen hulluksi!\" huudahti hän ääneensä. \"Pois\ntäältä! Minulla ei saa enää olla muuta mielessä kuin päästä pois\ntästä hornan kidasta...!\"\n\nMutta näytti siltä, että kohtalo keksi keinoja häntä kiduttaakseen.\nAlettuaan etsiä joitakin mahdollisia ruokavaroja hän huomasi\näkkiä isänsä työhuoneessa seinäkomeron taustaan nuppineulalla\nkiinnitetyn lehtisen, johon oli piirustettu sama näytelmä kuin\nautiosta hökkelistä Maguennocin ruumiin vierestä löydetyssä pienessä\npaperirullassa.\n\nEräällä komeron hyllyllä oli piirustussalkku. Hän avasi sen. Siinä\noli useitakin alkuluonnoksia tästä näytelmästä, nekin punakynällä\npiirrettyjä.\n\nKussakin oli ensimmäisen naisen pään yläpuolella kirjoitus V. d'H.\nYksi oli merkitty nimellä Antoine d'Hergemont.\n\nHänen isänsä siis oli laatinut Maguennocin paperikäärössä olleen\npiirustuksen! Hänen isänsä oli kaikissa näissä luonnoksissa yrittänyt\nantaa kidutetulle naiselle yhä täsmällisemmin oman tyttärensä\npiirteet!\n\n\"Riittää, riittää!\" toisteli Véronique. \"En tahdo ajatella... En\ntahdo miettiä.\"\n\nHyvin heikontuneena hän jatkoi hakemistaan, mutta ei löytänyt, millä\nolisi tyydyttänyt nälkäänsä.\n\nHän ei myöskään löytänyt mitään, jolla olisi voinut sytyttää tulta\nsaaren kärkeen. Ja kuitenkin oli sumu hajaantunut, ja merkit olisi\nvarmaan huomattu!\n\nHän yritti hieroa kahta piikiveä toistansa vasten, mutta menetteli\nsiinä taitamattomasti eikä saanut kipinää.\n\nKolme päivää hän ylläpiti henkeään vedellä ja raunioista poimituilla\nmetsämansikoilla. Kuumeisena ja uupumaisillaan hän pillahti usein\nitkuun, jolloin melkein joka kerta Kaikki-käy-hyvin äkkiä ilmestyi;\nja hänen ruumiillinen hätänsä oli niin suuri, että häntä suututti\neläin-rukan järjetön nimi; ja hän ajoi sen pois. Kummastunut\nKaikki-käy-hyvin asettui takajaloilleen kauemmaksi ja alkoi uudestaan\nveikistellä. Véronique kiukutteli sille, ikäänkuin se olisi ollut\nrikollinen ollessaan Françoisin koira.\n\nPieninkin melu vapisutti häntä kiireestä kantapäähän ja sai hänet\nhikoilemaan. Mitä tekivät Suuren tammen olennot? Mitä tietä ne\nvalmistivat hyökkäystä häntä vastaan? Hän puristi käsivartensa\nruumiinsa ympärille tuntien pöyristystä ajatellessaan joutuvansa\nnoiden hirviöiden valtaan, eikä hän voinut olla miettimättä, että hän\nvielä oli kaunis ja että hänen kauneutensa ja nuoruutensa kenties\nyllyttäisi niitä...\n\nMutta neljäntenä päivänä tuotti suuri toivo hänelle huojennusta. Hän\noli eräästä laatikosta löytänyt melko voimakkaan suurennuslinssin.\nKäyttäen hyväkseen kirkasta päiväpaistetta hän kokosi auringonsäteitä\npaperiarkille, joka lopuksi leimahti tuleen ja teki mahdolliseksi\nsytyttää kynttilän.\n\nHän piti itseään pelastettuna. Hän oli keksinyt kokonaisen varaston\nkynttilöitä, joten hän ensi aluksi saattoi ylläpitää kallista liekkiä\niltaan asti. Kello yhdeltätoista hän läksi lyhty kädessä astumaan\nhuvimajaa kohti aikoen sytyttää sen tuleen. Ilma oli kirkas, joten\nmerkki kyllä huomattaisiin rannikolta.\n\nPeläten, että hänet valoineen keksittäisiin, peläten ennen kaikkea\nArchignatin sisarusten kaameiden haamujen näkemistä kuun valaistessa\nheidän teloituspaikkaansa, hän lähti talosta toista tietä, joka kulki\nkauempana vasemmalla näreikön reunustamana. Hän astui levottomin\naskelin, varoen kahistelemasta lehtiä ja kolhaisemasta jaloillaan\njuuria. Tultuaan majan likelle aukealle kohdalle hän oli niin\nuuvuksissa, että täytyi istahtaa. Pää humisi. Hänestä tuntui kuin\nolisi sydän kieltäytynyt sykkimästä.\n\nSieltäkään hän ei vielä voinut eroittaa mestauspaikkaa, mutta\nkohotettuaan vastoin tahtoaan silmänsä kukkulalle päin hän luuli\nhuomanneensa jotakin valkoista vilahtavan. Se liikahti metsikön\nsisässä sen käytävän päässä, joka halkaisi puuryhmät siltä puolelta.\n\nVarjo livahti jälleen täydessä valaistuksessa, ja Véronique eroitti\ntämän varsin pitkän välimatkan päästäkin, että se oli viittaan\npuettu olento, joka pysytteli erillisen ja muita korkeamman puun\nkeskioksilla.\n\nHän muisti Archignatin sisarusten sanat:\n\n\"Uudenkuun kuudes päivä lähestyy. _Ne_ kiipeävät Suureen tammeen\npyhää misteliä keräämään.\"\n\nJa heti hän muisti myöskin eräitä kuvauksia lukemistaan kirjoista\nja isänsä kertomuksista, ja hänestä näytti, että hän oli saapuvilla\neräässä niistä druidilaisista juhlista, jotka lapsuudesta olivat\nhänen mielikuvitukseensa tehonneet. Mutta samalla hän tunsi itsensä\nniin heikoksi, ettei ollut oikein varma, oliko hän nyt valveilla ja\noliko tämä eriskummainen näytelmä todellinen. Neljä muuta valkoista\nhahmoa ryhmittyi puun juurelle, ja ne kohottivat käsivartensa\nikäänkuin vastaanottaakseen putoavia lehtiä. Sieltä ylhäältä välähti.\nPääpapin kultasirppi oli leikannut mistelitupsun.\n\nSitten pääpappi laskeutui tammesta maahan, ja nuo viisi hahmoa\nlivahtivat käytävää pitkin, kiersivät metsänsyrjän ja ilmestyivät\ntöyrään huipulle.\n\nVéronique, joka ei voinut heistä hellittää tuijottavia silmiään,\nkurkotti päätänsä ja näki puihin ripustetut kolme ruumista.\nEtäältä katsoen olivat hilkkojen mustat siivet korppien näköisiä.\nHahmot pysähtyivät uhrien eteen ikäänkuin suorittaakseen jonkin\nkäsittämättömän uskonnollisen tempun. Vihdoin erkaantui pääpappi\njoukosta ja pitäen mistelinoksaa kädessään laskeutui rinnettä pitkin\nsitä paikkaa kohti, jossa sillan ensimmäinen arkku vielä törrötti.\n\nVéroniquea huimasi. Hänen epävarma katseensa, jonka edessä esineet\nnäkyivät tanssivan, kiintyi sirpin säteilevään välkkeeseen sen\nheiluessa pääpapin rinnalla hänen pitkän valkoisen partansa\nalapuolella. Mitä hän aikoi? Hyvä, että siltaa ei enää ollut.\nVéronique vääntelihe tuskasta. Hänen polvensa eivät häntä enää\nkannattaneet. Hän laskeutui maahan ja tuijotti yhä pelottavaan näkyyn.\n\nKuilun partaalle pääpappi pysähtyi taas muutaman silmänräpäyksen\najaksi. Sitten hän ojensi misteliä kantavan käsivartensa ja pitäen\nedessään pyhää kasvia ikäänkuin taikakalua, joka hänen tahdostaan\nmuutti luonnon lait, hän astahti eteenpäin kuilun ylle.\n\nJa hän käveli tyhjyyden halki valkoisena kuutamossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä nyt tapahtui, sitä ei Véronique tiennyt, eikä hän voinut edes\ntietää, oliko mitään todella tapahtunut vai oliko hän joutunut\nharhanäkemyksen uhriksi, tai millä hetkellä näiden kummallisten\njuhlamenojen kestäessä tuo harhanäky oli hänen heikontuneissa\naivoissaan alkanut.\n\nSilmät ummessa hän odotteli tapauksia, joita ei tullut ja joita\nhän muuten ei yrittänytkään edeltäpäin kuvitella. Mutta hänellä\noli muita, oleellisempia huolia. Lyhtyyn suljettu kynttilä alkoi\nsammua. Sen hän huomasi, eikä hän kuitenkaan voinut ryhtyä mihinkään\ntoimiin tai palata taloon. Ja hän ajatteli, että jollei aurinko taas\nmuutamaan päivään näyttäytyisi, hän ei voisi sytyttää merkkiroviota\nja olisi silloin hukassa.\n\nHän alistui kohtaloonsa taisteluun väsyneenä ja tietäen olevansa\njo edeltäpäin tuomittu joutumaan tappiolle tässä epätasaisessa\nkamppailussa. Ainoa sietämätön ratkaisu olisi ollut joutua vangiksi.\nMutta miksi ei antautua kuolemaan, joka väijyi häntä nälällä ja\nuuvutuksella? Jos kärsii, täytyy tulla hetki, jolloin kärsimys\nlievenee, ja silloin saisi melkein tietämättään siirtyä liian\njulmasta elämästä siihen raukenemiseen, jota hän vähitellen alkoi\ntoivoa.\n\n\"Niin, juuri niin...\" mutisi hän, \"lähteä Sarekista tai kuolla,\nmelkein samantekevää! Pois minun on täältä päästävä.\"\n\nLehtien kahina sai hänet avaamaan silmänsä. Kynttilän liekki sammui.\nMutta lyhdyn takana istui Kaikki-käy-hyvin, huitoen etukäpälillään\nilmassa.\n\nVéronique näki, että sillä oli kaulassa nauhaan kiinnitetty kimppu\nkorppuja.\n\n\"Kerrohan minulle elämäntarinasi, poloinen Kaikki-käy-hyvin\", virkkoi\nVéronique seuraavana aamuna, sittenkun oli hyvin levännyt kamarissaan\npriiorintalossa, \"sillä minä en tosiaan usko, että sinä omin ehdoin\nolit hakenut ja toit minulle ruokaa. Ehkä se oli sattuma? Sinä\nkuljeskelit siellä päin. Kuulit minun itkevän ja tulit. Mutta ken\noli sitonut sen korppumytyn kaulaasi? Onko meillä siis Sarekissa\nystävä, joka pitää meistä huolta? Miksi hän ei näyttäydy. Puhu,\nKaikki-käy-hyvin.\"\n\nHän hyväili kunnon elukkaa ottaen sen syliinsä ja sanoi sille vielä:\n\n\"Ja kelle olit aikonut ne korput? Isännällesi Françoisille vai\nHonorinelleko? Ei. Ehkä siis herra Stéphanelle?\"\n\nKoira heilutti häntäänsä ja kääntyi ovea kohti. Se näkyi tosiaan\nymmärtävän. Véronique seurasi sitä Stéphane Marouxin huoneeseen asti.\nKaikki-käy-hyvin pujahti opettajan sängyn alle.\n\nSiellä oli kolme muuta korppulaatikkoa, kaksi pakettia kaakaota\nja kaksi säilykerasiaa. Ja kaikkien näiden kääröjen rihma päättyi\nleveään silmukkaan, josta eläimen siis oli täytynyt pujottaa päänsä.\n\n\"Mitä tuo merkitsee?\" ihmetteli Véronique. \"Sinähän ne olet sinne\nhaalinut? Mutta kuka ne oli sinulle antanut? Meillä on siis\ntodellakin saarella ystävä, joka meidät tuntee, joka tuntee Stéphane\nMarouxin? Voitko opastaa minut sen ystävän luo? Varmaankin hän asuu\ntässä osassa saarta, koska se ei ole yhteydessä toisen puoliskon\nkanssa ja koska sinä et ole voinut sinne mennä?\"\n\nVéronique mietti. Mutta samalla kun hän oli nähnyt koiran sinne\nviemät ruokavarat, oli hän löytänyt sängyn alta myöskin pienen\nkankaisen matkalaukun, ja hän oli utelias tietämään, miksi Stéphane\nMaroux oli laukun sinne piilottanut. Hän katsoi oikeudekseen sen\navata ja hankkia sieltä tietoja siitä, mitä osaa opettaja näytteli\nja millainen hän oli luonteeltaan; ehkä selviäisi jotakin hänen\nmenneisyydestäänkin ja hänen suhteestaan herra d'Hergemontiin ja\nFrançoisiin.\n\n\"Niin\", tuumi hän, \"minulla on siihen oikeus, jopa vaatii sitä\nvelvollisuutenikin\".\n\nEpäröimättä hän mursi heikon lukon saksilla.\n\nLaukku ei sisältänyt muuta kuin kuminauhalla suljetun muistikirjan.\nMutta tuskin hän oli avannut sen kannen, kun hän joutui perin\nhämilleen. Ensimmäisellä sivulla oli hänen valokuvansa tyttövuosilta\nja siinä hänen täydellinen omakätinen nimikirjoituksensa ja omistus:\n_Ystävälleni Stéphanelle_.\n\n\"En käsitä... en käsitä...\" jupisi hän. \"Muistan hyvin tämän\nvalokuvan... lienen ollut silloin kuusitoistavuotias... Mutta kuinka\nolin tullut sen hänelle antaneeksi? Tunsinko minä siis hänet?\"\n\nHalukkaana tietämään enemmän Véronique luki seuraavalta sivulta näin\nkuuluvan alkulauseen tapaisen:\n\n\"Véronique, minä tahdon elää teidän silmäinne edessä. Otan\nkasvattaakseni poikaanne, jota minun pitäisi inhota, koska\nhän on toisen miehen lapsi, ja jota kuitenkin rakastan, koska\nhän on teidän. Teen sen siksi, että elämäni olisi täydessä\nsopusoinnussa sen salaisen tunteen kanssa, joka sitä jo kauan on\nhallinnut. En epäilekään, että te jonakin päivänä jälleen palaatte\näidinpaikallenne. Sinä päivänä te tulette ylpeäksi Françoisista. Olen\nsilloin hävittänyt hänestä kaikki, mikä saattanee olla isän perintöä,\nja kehittänyt hänessä kaikki ne jalot ja arvokkaat ominaisuudet,\njotka hän on saanut teiltä. Se on kyllin suuri päämäärä uhrautuakseni\nsiihen sieluineni ruumiineni. Teen sen ilomielin. Teidän hymystänne\nsaan kerran palkkioni.\"\n\nKummallinen liikutus täytti Véroniquen sydämen. Tyynempi valo\nkirkasti nyt hänen elämäänsä, ja tämä uusi salaisuus, jota hän\nei voinut käsittää enempää kuin muitakaan, oli ainakin lempeä ja\nlohtuisa, kuten Maguennocin kukat.\n\nSitten hän selaillen lehtiä sai päivä päivältä olla mukana\npoikansa kasvatuksessa. Hän näki oppilaan edistyksen, opettajan\nmenettelytavat. Oppilas oli herttainen, älykäs, ahkera, täynnä\nhyvää tahtoa, hellä ja tuntehikas, samalla sekä omaperäinen että\nharkitseva. Opettaja oli sydämellinen ja kärsivällinen, ja häntä\nkannusti jokin syvä tunne, joka ilmeni joka riviltä.\n\nJa vähitellen kasvoi innostus jokapäiväisen tunnustuksen ohella ja\nlausuttiin ilmi yhä vähemmän varoen.\n\n\"François, rakas poikani -- voinenhan häntä niin nimittää? --\nFrançois, äitisi elää uudestaan sinussa. Sinun puhtaat silmäsi ovat\nyhtä kirkkaat kuin hänen. Sinun sydämesi on vakava ja vilpitön\nkuin hänen. Sinä et tiedät pahasta; ja voisipa melkein sanoa, että\net tiedä hyvästä, se kun yhtyy niin välittömästi sinun suloiseen\nluonteeseesi...\"\n\nPäiväkirjassa oli mainittu muutamia lapsen velvollisuuksia, jolloin\nhän puhui tämän äidistä intohimoisen hellästi ja samalla sitkeästi\ntoivoen, että ennen pitkää saisi hänet jälleen tavata.\n\n\"Me tapaamme hänet, François\", lisäsi Stéphane, \"ja silloin sinä\nkäsität paremmin, mitä kauneus on, mitä valo ja elämäntenho,\nmillaista katselemisen ja ihailemisen ilo.\"\n\nSitten seurasi kaskuja Véroniquesta, pieniä yksityistapauksia,\njoita hän kaikkia ei itsekään muistanut tai jotka luuli vain yksin\ntietävänsä.\n\nEräänä päivänä Tuileries-palatsissa -- hän oli silloin\nkuusitoistavuotias -- kerääntyi piiriksi hänen ympärilleen joukko\nihmisiä, jotka katselivat ja ihmettelivät hänen kauneuttansa. Hänen\nystävättärensä nauroivat onnellisina, kun häntä ihailtiin...\n\n-- Kun avaat hänen oikean kätensä, François, näet siinä kämmenen\nkeskellä pitkän vaalean arven. Hyvin nuorena tyttönä hän lävisti\nkätensä piikkilanka-aidassa...\n\nMutta viimeiset sivut eivät olleet kirjoitetut lasta varten, eikä\ntämä suinkaan ollut saanut niitä lukeakaan. Rakkaus ei niissä enää\nverhoutunut ihaileviin lauseisiin, vaan esiintyi peittelemättä,\npalavana, ylevänä, murheellisena, toivosta väristen, vaikka aina\nkunnioittavana.\n\nVéronique sulki päiväkirjan. Hän ei voinut enää lukea.\n\n\"Niin, niin, minä myönnän sen, Kaikki-käy-hyvin\", jupisi hän koiran\njo veikistellessä, \"niin, silmiäni kostuttavat kyyneleet. Niin\nvähän naisellinen kuin lienenkin, sanon sinulle, mitä en sanoisi\nkellekään, että olen syvästi liikutettu. Koetanpa muistella sen\nmiehen tuntemattomia kasvoja, joka minua näin rakastaa... Joku\nlapsuudenystävä, jonka ujoa lempeä en ole aavistanut ja jonka\nnimikään ei ole piirtynyt muistiini...\"\n\nHän veti koiran luokseen.\n\n\"Kaksi kelpo sydäntä, eikö niin, Kaikki-käy-hyvin? Ei opettaja\nenempää kuin oppilaskaan ole syyllinen niihin hirmutöihin, jotka\nolen nähnyt heidän tekevän. Jos he ovat täkäläisten vihollistemme\nrikostovereita, niin he ovat toimineet vastoin tahtoaan ja\ntietämättään. Minä en voi uskoa taikajuomiin, en loihtuihin enkä\nsellaisiin yrtteihin, jotka vievät ihmiseltä järjen. Mutta tässä on\nsittenkin jotakin omituista, eikö niin, haukkuseni? Eihän lapsi, joka\nviljeli tätyruohoja Kukkakalmistossa ja piirsi sanat 'Äidin kukka',\nvoine olla rikollinen, ja kai Honorine oli oikeassa puhuessaan\nmielipuolisuuden puuskasta? Ja poika palaa minua etsimään, eikö\ntotta? Stéphane ja hän palaavat...?\"\n\nKului rauhoittavia tunteja. Véronique ei enää ollut yksin elämässä.\nNykyisyys ei häntä enää pelottanut, ja hän uskoi tulevaisuuteen.\n\nSeuraavana aamuna hän sanoi koiralle, jonka hän oli sulkenut\nhuoneeseen, jottei se livistäisi hänen luotaan:\n\n\"Nyt, miekkoseni, sinä saat minua opastaa. Minnekö? No, sen\ntuntemattoman ystävän luo, joka lähetteli ruokatarpeita Stéphane\nMarouxille. Lähdetään!\"\n\nKaikki-käy-hyvin odottikin vain Véroniquen suostumista. Se harppasi\nsille puolen niittyä, joka kohosi muistopatsaalle päin, ja pysähtyi\npuolitiehen. Véronique saavutti sen. Se kääntyi oikealle ja lähti\npolkua pitkin, joka vei likelle rantakallion syrjää sekasotkuiseen\nraunioröykkiöön. Uusi pysähdys.\n\n\"Tässäkö se on?\" kysäisi Véronique.\n\nKoira painautui maahan. Sen edessä oli kahden toisiaan vasten\nnojaavan ja samalla murattivaipalla verhotun kivimöhkäleen juurella\nkarhunmaarama-tiheikkö, jonka alta avautui pieni kaniininkolon suuta\nmuistuttava käytävä. Kaikki-käy-hyvin pujahti siitä sisään, katosi\nnäkyvistä ja palasi sitten etsimään Véroniquea, jonka täytyi käydä\nnoutamassa talosta vesuri raivatakseen pois piikkiset pensaat.\n\nPuolen tunnin päästä hänen vihdoin onnistui paljastaa ensimmäinen\naskelma portaista, joita pitkin hän hapuillen laskeutui alaspäin,\nKaikki-käy-hyvin edellään. Koira opasti hänet pitkään tunneliin. Se\noli hakattu tiiviiseen kallioon, ja pienet aukot valaisivat sitä\noikealta puolelta. Hän kohotti päätänsä ja huomasi, että näistä\naukoista näki merelle.\n\nSitten hän käveli kymmenen minuuttia ja astui sitten uusia portaita\nalaspäin. Tunneli kapeni. Aukot, jotka kaikki olivat suunnatut\ntaivasta kohti, kaiketikin siksi, että niitä ei voitaisi nähdä\nalhaalta, valaisivat nyt oikealta ja vasemmalta. Silloin Véronique\nkäsitti, kuinka Kaikki-käy-hyvin voi päästä saaren toiseen osaan.\nMaanalainen käytävä seurasi kapeaa kalliorihmaa, joka yhdisti\nentisen luostarialueen Sarekin pääsaareen. Kummaltakin puolen\nloiskivat aallot kallioita vasten. Sitten noustiin porrasaskelmia\nmyöten Suuren tammen kummun alle. Siellä ylhäällä haarautui käytävä.\nKaikki-käy-hyvin valitsi tunnelin oikeanpuolisen haaran, joka yhä\nkulki läheltä meren rantaa.\n\nTuli vielä vastaan kaksi muuta tietä, molemmat hämäriä. Saaren sisään\noli siis puhkaistu näkymättömiä yhdysreittejä, ja Véroniquen sydäntä\nkouristi hänen ajatellessaan, että hän nyt läheni sitä osaa, jota\nArchignatin sisaret olivat maininneet vihollisten alueeksi. Oltiin\nnäet saapumassa Mustiennummien alle.\n\nKaikki-käy-hyvin tepsutti hänen edellään kääntyen tuon tuostakin\nvilkaisemaan taaksensa.\n\nVéronique virkkoi hiljaa:\n\n\"Niin, niin, miekkoseni, tulenhan minä, ja ole varma, etten pelkää.\nSinä johdat minut ystävän luo, joka on sieltä löytänyt turvapaikan...\nMutta miksei hän ole lähtenyt piilostaan? Mikset sinä ole ollut\noppaana _hänelle_?\"\n\nKäytävä oli kaikkialla samanlaista; se oli hakattu erä erältä,\nholvi oli pyöristetty ja lattiana hyvin kuiva graniittipohja. Aukot\ntuulettivat sitä riittävästi. Seinissä ei ollut mitään merkkiä, ei\nmitään jälkeä. Joskus pisti esille mustan piikiven kärki.\n\n\"Sielläkö?\" sanoi Véronique koiralle, joka oli pysähtynyt. Jatkumatta\npitemmälle laajeni tunneli kammioksi, johon pienemmästä ikkunasta\nsiivilöityi niukalta valoa.\n\nKaikki-käy-hyvin näytti epäröivän. Se kuunteli korvat pystyssä,\nseisoen käpäliensä varassa tunnelin perimmäistä seinää vasten.\n\nVéronique huomasi, ettei seinä siltä kohtaa ollut koko pituudeltaan\nkallion graniittia, vaan tehty sementillä yhteen liitetyistä\nerisuuruisista kivistä. Työ oli ilmeisesti toiselta, varmaankin\nmyöhemmältä aikakaudelta. Oli rakennettu varsinainen muuri sulkemaan\ntunnelia, joka kaikesta päättäen jatkui sen toisella puolen.\n\n\"Sielläkö siis?\" toisti Véronique.\n\nMutta hän ei ehtinyt sanoa enempää. Hän oli kuullut tukahdutetun\nihmisäänen.\n\nHän lähestyi muuria ja säpsähti hetkisen päästä. Ääni oli käynyt\nkuuluvammaksi. Sanat tulivat selvemmiksi. Joku lauloi, ääni oli\nlapsen, ja hän eroitti seuraavat säkeet:\n\n    Ja sanoi äiti niin,\n    kun tuuti nukuksiin:\n\n    \"Et itkeä sä saa,\n    se kiusaa Maariaa...\"\n\n\"Sama laulu... juuri sama...\" mutisi Véronique.\n\nSitä oli Honorinekin Beg-Meilissä hyräillyt. Kukahan sitä nyt lauloi?\nJoku saarelle jätetty lapsiko? Joku Françoisin ystävä?\n\nJa ääni jatkoi:\n\n    \"Kun lapsi hymyilee,\n    niin Neitsyt iloitsee.\n\n    Ja kädet ristissä\n    rukoile Neitsyttä...\"\n\nViime sanoja seurasi hiljaisuus, jota kesti muutaman minuutin.\nKaikki-käy-hyvin näkyi kuuntelevan yhä tarkkaavaisemmin, ikäänkuin\njotakin sille tuttua olisi tulossa.\n\nJa tosiaankin kuului juuri siltä kohdalta, missä se seisoi,\nheikkoa kolinaa, ikäänkuin olisi varovaisesti siirrelty kiviä.\nKaikki-käy-hyvin heilutti hurjasti häntäänsä ja haukkui niin\nsanoaksemme sisällisesti, viisaana eläimenä, joka käsittää, kuinka\nvaarallista on katkaista äänettömyys. Ja äkkiä liikahti kivi koiran\npään yläpuolella. Se vedettiin sisäänpäin, ja nyt siinä oli riittävän\niso aukko.\n\nYhdellä kiepahduksella hyppäsi Kaikki-käy-hyvin aukkoon, venytti\nruumistansa ja autellen itseään takakäpälillään ryömi kiemurrellen\nsisään ja katosi sinne.\n\n\"Kah, siinä on herra Kaikki-käy-hyvin!\" virkkoi lapsen ääni. \"Kuinka\nherra Kaikki-käy-hyvin jaksaa ja miksei hän eilen tullut isäntäänsä\ntervehtimään? Tärkeitä hommiako? Kävelylläkö Honorinen kanssa? Ah,\njos sinä osaisit puhua, vanha veikkoseni, niin mitä kaikkea sinulla\nolisikaan kerrottavana. Ja nyt aluksi...\"\n\nRajusti sykkivin sydämin oli Véronique polvistunut muuria vasten.\nKuuliko hän sieltä poikansa äänen? Tuliko hänen otaksua, että\nFrançois oli palannut saarelle ja lymynnyt? Turhaan hän yritti nähdä.\nSeinä oli paksu, ja sitä lävistävässä aukossa oli mutka. Mutta kuinka\nselvästi eroittivatkaan hänen korvansa jokaisen lausutun tavun,\njokaisen äänenväreen!\n\n\"Sanoppas\", jatkoi lapsi, \"miksi Honorine ei tule minua vapauttamaan?\nMiksi et sinä opasta häntä tänne? Minuthan sinä kyllä löysit... Ja\nisoisä on varmaan levoton viipymisestäni...? Mutta kylläpä tämä onkin\nseikkailu! Etkö sinä yhäkään muuta mieltäsi, vanha veikko, häh?\nKaikki käy hyvin, eikö niin? Kaikki käynee paremmin ja yhä paremmin?\"\n\nVéronique ei käsittänyt. Hänen poikansa -- sillä hän ei voinut muuta\najatella kuin että se oli François -- hänen poikansa puhui kuin ei\nolisi tiennyt mitään siitä, mitä oli tapahtunut. Oliko hän siis\nunohtanut? Eikö hänellä ollut säilynyt mitään muistoa mielenhäiriössä\ntehdyistä hirmutöistä?\n\n\"Niin, se oli satunnainen mielenhäiriö\", ajatteli Véronique\nitsepintaisesti. \"Hän oli hulluna. Honorine ei erehtynyt... Poika oli\nhulluna... Ja hänen järkensä on palannut. Ah, François... François...\"\n\nHän kuunteli, koko olento jännityksessä ja sielussaan vavisten,\nsanoja, jotka saattoivat tuottaa hänelle niin suurta iloa tai niin\npaljon lisätä hänen epätoivoansa. Pimeys oli laskeutuva hänen\nympärilleen entistä tiheämpänä ja raskaampana tai päivä koittava\ntässä loppumattomassa yössä, jonka hämärässä hän jo viisitoista\nvuotta oli kamppaillut.\n\n\"Niin, niin\", jatkoi lapsi, \"olemmehan yhtä mieltä siitä, että\nkaikki käy hyvin. Mutta kah, olisin tavattomasti hyvilläni, jos\nvoisit sen minulle pätevästi todistaa. Ensiksikään ei mitään uutisia\nisoisästä eikä Honorinesta, kaikista sanomista huolimatta, joita\nolen sinulle antanut heille vietäviksi; toiseksi, ei mitään uutisia\nStéphanestakaan, ja se minua huolestuttaa. Missä hän on? Mihin hänet\non suljettu? Eikö hän näänny nälkään? No, Kaikki-käy-hyvin, vastaa,\nmihin veit korput toissa päivänä...? Mutta mikä sinun on? Näytät niin\nmiettiväiseltä... Mitä sinä sieltä katselet? Aiotko lähteä? Et? No\nmitä sitten?\"\n\nLapsi keskeytti puheensa. Sitten hän hetkisen päästä virkkoi\nhiljaisemmalla äänellä:\n\n\"Oletko sinä tullut jonkun seurassa...? Muurin takana taitaa olla\njoku?\"\n\nKoira haukahti käheästi. Sitten seurasi pitkä äänettömyys, jonka\nkestäessä François lienee kuunnellut samoin kuin koirakin.\n\nVéroniquen liikutus oli niin voimakas, että hänen mielestään\nFrançoisin täytyi kuulla hänen sydämensä sykkivän.\n\nPoika kuiskasi:\n\n\"Sinäkö se olet, Honorine?\"\n\nUusi äänettömyys. Ja hän toisti:\n\n\"Niin, sinä siellä varmaan olet... minä kuulen hengityksesi... Miksi\net vastaa?\"\n\nVéronique hätkähti. Hän oli näkevinään eräitä valonpilkahduksia, kun\noli kuullut Stéphanen olevan vangittuna. Siis varmaankin vihollisen\nuhrina, kuten François, ja hänen mielessään välähteli hämäriä\notaksumia. Ja kuinka hän olisi voinut vastustaa tuota vetoavaa ääntä?\nHänen poikansa kysyi häntä... hänen poikansa!\n\n\"François... François...\" änkytti hän.\n\n\"Oh\", kuului seinän takaa, \"johan vastataan... kyllähän sen tiesin...\nSinä olet siellä, Honorine?\"\n\n\"Ei, François\", vastasi Véronique.\n\n\"Kuka sitten?\"\n\n\"Minä olen Honorinen ystäviä.\"\n\n\"Minä en kai tunne teitä?\"\n\n\"Et... mutta minä olen ystäväsi.\"\n\nNuorukainen epäröitsi. Epäilikö hän?\n\n\"Miksei Honorine ole tullut mukananne?\"\n\nVéronique ei odottanut tätä kysymystä, mutta käsitti heti, että jos\notaksumat, joita hän väkisinkin teki, olivat oikeat, niin lapselle ei\nvielä voinut sanoa totuutta.\n\nHän selitti siis:\n\n\"Honorine palasi matkalta ja lähti taas.\"\n\n\"Minua etsimäänkö?\"\n\n\"Niin juuri, niin\", vastasi Véronique innokkaasti. \"Hän arveli,\nettä sinut oli väkivalloin viety pois Sarekista, samoin kuin\nopettajasikin.\"\n\n\"Entä isoisä?\"\n\n\"Lähtenyt myöskin ja hänen seurassaan kaikki saaren asukkaat.\"\n\n\"Ah, aina vain se ruumisarkkujen ja ristien tarina!?\"\n\n\"Niin se on. Ne luulivat, että sinun katoamisesi oli onnettomuuksien\nalkuna, ja pelko pakotti heidät lähtemään.\"\n\n\"Entä te, madame?\"\n\n\"Minä olen jo kauan tuntenut Honorinen. Tulin hänen kanssaan\nPariisista levätäkseni Sarekissa. Minulla ei ole mitään syytä täältä\nlähteä. Kaikki nuo taikaluulot eivät minua pelota.\"\n\nLapsi vaikeni. Näiden vastausten epätodenmukaisuus ja riittämättömyys\nei varmaankaan jäänyt häneltä huomaamatta, ja hänen epäluulonsa\nkasvoi. Sen hän vilpittömästi tunnustikin.\n\n\"Kuulkaahan, madame, minun täytyy teille sanoa jotakin. Olen ollut\njo kymmenen päivää suljettuna tähän luolaan. Ensimmäisinä päivinä ei\nnäkynyt eikä kuulunut ketään. Mutta toissapäivästä asti avautuu joka\naamu pieni luukku ovessani, ja siitä pistäytyy sisään naisenkäsi,\njoka uudistaa juomaveteni. Naisenkäsi... Eikö siis...\"\n\n\"Arvelet siis, että se nainen olen minä?\"\n\n\"Niin, sitä minun täytynee arvella.\"\n\n\"Tuntisitko sen naisen käden?\"\n\n\"Tuntisin kyllä, se on kuiva ja laiha, ja käsivarsi kellervä.\"\n\n\"Kas tuossa minun käteni\", virkkoi Véronique. \"Se mahtuu samasta\nkolosta kuin Kaikki-käy-hyvin.\"\n\nHän kääri hihansa ylös ja taivuttaen paljasta käsivarttaan saikin sen\nhelposti työnnetyksi sisäpuolelle.\n\n\"Oh\", virkkoi François heti, \"tämä ei ole näkemäni käsi!\"\n\nJa hän lisäsi aivan hiljaa:\n\n\"Kuinka tämä käsi on kaunis!\"\n\nÄkkiä Véronique tunsi, että poika otti sen nopealla liikkeellä\nomaansa, huudahtaen:\n\n\"Oi, onko se mahdollista, onko se mahdollista!\"\n\nHän oli kääntänyt käden, harittanut sormet, jotta kämmen tuli hyvin\nnäkyviin, ja äännähti:\n\n\"Arpi! Se on tuossa... aivan vaalea...\"\n\nSilloin valtasi Véroniquen suuri huumaava liikutus. Hän muisti\npäiväkirjan, jota Stéphane Maroux oli pitänyt, ja muutamia hänen\nsiihen merkitsemiään yksityiskohtia, jotka Françoisin oli täytynyt\nlukea. Yksi noista seikoista oli tämä arpi, joka oli muistona\nvanhasta varsin vakavasta haavasta.\n\nHän tunsi lapsen huulien painautuvan käteensä, ensin hiljaa, mutta\nsitten intohimoisen kiihkeästi ja kyyneltulvin; ja hän kuuli hänen\nänkyttävän:\n\n\"Oi, äiti... rakas äiti... minun rakas äitini!\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nFrançois ja Stéphane\n\n\nKauan olivat äiti ja poika polvillaan heitä eroittavaa muuria vasten,\nmutta niin lähekkäin kuin jos olisivat voineet katsella toisiaan\nhurmaantuneilla silmillään ja yhdistää huulensa ja kyyneleensä.\n\nHe puhuivat yhtaikaa, keskeyttivät toisensa ja vastasivat\numpimähkään. He olivat riemusta päihtyneinä. Toisen elämä kuohui\ntoisen elämää kohti ja sulautui siihen. Mikään mahti maailmassa ei\nolisi enää voinut katkaista heidän yhteyttänsä ja päästää heidän\nväliltänsä niitä hellyyden ja luottamuksen siteitä, jotka yhdistävät\näidit ja pojat.\n\n\"Ah niin, vanha veikeä Kaikki-käy-hyvin\", puhui François. \"Kelpaa\nsinun veikistellä. Me itkemme tosiaan, ja sinä uuvut ensimmäisenä,\nsillä näihin kyyneleihin ei väsytä -- vai mitä sanot, äiti?\"\n\nVéroniquen mielessä ei ollut enää rahtuakaan niistä kauheista\nnäyistä, jotka olivat häntä iskeneet. Että hänen poikansa oli\nmurhaaja, tappoi ja teurasti, ei, sitä hän ei enää myöntänyt. Hän\nei myöntänyt enää edes mielenhäiriön veruketta. Kaikki selviäisi\ntoisella tavalla, jota hänellä ei edes ollut kiirettä tietämään.\nHän ei ajatellut muuta kuin poikaansa. Ja poika oli siellä. Hänen\nsilmänsä näkivät hänet muurin lävitse. Äidin sydän sykki lapsen\nsydäntä varten. Poika eli ja oli varmaan se lempeä, hellä, herttainen\nja puhdas lapsi, josta hän äidillisessä mielikuvituksessaan oli\nuneksinut.\n\n\"Poikani, poikani\", toisteli hän rajattomasti, ikäänkuin ei olisi\nkoskaan voinut lausua noita ihmeellisiä sanoja kyllin monta kertaa...\n\"Poikani, sinä se siis olet! Minä luulin sinua kuolleeksi, jo tuhat\nkertaa kuolleeksi, kuolleemmaksi kuin voi olla... Ja sinä elät,\nolet siellä, ja minä kosken sinuun! Ah, hyvä Jumala, onko tämä\nmahdollista! Minulla on poika... minun poikani on elossa...\"\n\nJa nuorukainen puhui vuorostaan yhtä kiihkeän intohimoisesti:\n\n\"Äiti... äiti... minä olen sinua kovin kauan odottanut! Minulle\nsinä et ollut kuollut, mutta äidittömänä lapsena eläminen on perin\nsurullista... surullista on nähdä vuosien kuluvan turhaan odotukseen.\"\n\nTunnin ajan he puhuivat umpimähkään, menneisyydestä, nykyisyydestä,\nmonen monista asioista, jotka alussa näyttivät heistä kaikkein\nmielenkiintoisimmilta ja jotka he heti unohtivat tehdäkseen\nuusia kysymyksiä, yrittääkseen paremmin tutustua toisiinsa ja\ntunkeutuakseen syvemmälle toinen toisensa elämän salaisuuteen ja\nsielujen sisimpään.\n\nFrançois sitten ensimmäisenä tahtoi saada keskusteluun hiukan\njärjestystä.\n\n\"Kuulehan, äiti, meillä on toisillemme niin paljon sanottavaa,\nettei sovi yrittää sanoa kaikkea tänään eikä edes moneen, moneen\npäiväänkään. Puhukaamme tällä hetkellä siitä, mikä on välttämätöntä,\nälkäämmekä tuhlatko turhia sanoja, sillä meillä on ehkä vähän aikaa.\"\n\n\"Mitä?\" virkkoi Véronique käyden jo levottomaksi. \"Mutta enhän minä\nsinua jätä!\"\n\n\"Ollaksemme jättämättä toisiamme, äiti, on välttämätöntä, että ensin\nyhdymme. Ja meillä on paljon vaikeuksia, pahana esteenä on jo tämä\nmeitä eroittava muurikin. Sitäpaitsi pidetään minua tarkoin silmällä,\nja millä hetkellä tahansa saattaa tapahtua, että minun täytyy sinut\nkarkoittaa, niinkuin on pakko karkoittaa Kaikki-käy-hyvin, heti kun\nvähänkin kuulen lähenevien askelten kopinaa.\"\n\n\"Kuka sinua sitten pitää silmällä?\"\n\n\"Ne, jotka hyökkäsivät Stéphanen ja minun kimppuuni sinä päivänä, kun\nkeksimme sisäänkäytävän näihin luoliin Mustiennummien alle.\"\n\n\"Näitkö sinä heidät?\"\n\n\"En, oli pimeä.\"\n\n\"Mutta keitä he ovat? Keitä ne viholliset ovat?\"\n\n\"Sitä en tiedä.\"\n\n\"Mutta tottahan aavistelet...\"\n\n\"Druidejako?\" naurahti poika. \"Muinaisaikain väkeä, josta sadut\nkertovat...? Eipä suinkaan. Henkiäkö? Ei niitäkään. Ne olivat kyllä\nnykyajan ihmisiä, luuta ja lihaa.\"\n\n\"Mutta asuvat kuitenkin maan alla?\"\n\n\"Arvatenkin.\"\n\n\"Ja te yllätitte heidät...?\"\n\n\"Ei, päinvastoin. Nepä näkyivät meitä odottavan ja väijyvän. Olimme\nastuneet alas kiviportaita myöten ja seuranneet hyvin pitkää\nkäytävää, jota reunusti noin kahdeksankymmentä luolaa tai pikemminkin\nkomeroa... Niiden puuovet olivat auki, varmaankin merelle päin.\nPalatessamme, juuri kun hämärissä nousimme portaita jälleen ylös,\ntartuttiin meihin sivultapäin, meidät köytettiin, silmämme sidottiin,\nja meille pantiin suukapulat. Siihen ei kulunut minuuttiakaan. Minä\narvasin, että meitä kuljetettiin takaisin pitkän käytävän päähän.\nKun sitten pääsin irti siteistäni ja sokkosliinastani, näin olevani\nteljettynä kammioon, varmaankin käytävän viimeiseen, ja täällä olen\nollut kymmenen päivää...\"\n\n\"Rakas lapsi-rukkani, kuinka paljon lienetkään kärsinyt!\"\n\n\"En suinkaan, äiti, en ainakaan nälkää. Eräässä nurkassa oli\naika kasa ruokatarpeita, toisessa olkia vuoteeksi. Odotin siis\nrauhallisesti.\"\n\n\"Ketä?\"\n\n\"Ethän vain naurane, äiti?\"\n\n\"Mitä minä sitten nauraisin, rakkaani?\"\n\n\"Sitä, mitä sinulle kerron...?\"\n\n\"Kuinka voit sellaista luulla...?\"\n\n\"No, minä odotin erästä, joka on kuullut puhuttavan kaikista Sarekin\ntarinoista ja joka oli isoisälle luvannut saapua.\"\n\n\"Mutta kuka se oli, rakas lapsi?\"\n\nPoika oli kahden vaiheella.\n\n\"Ei, kyllä sinä varmaan tekisit minusta pilaa, äiti. Minä sanon sen\nsinulle myöhemmin. Sitäpaitsi hän ei tullutkaan... vaikka kyllä jo\nkerran luulin... Niin, ajattelehan, että minun onnistui poistaa kaksi\nkiveä tästä muurista ja puhkaista tämä aukko, josta vanginvartijani\nvarmaankaan eivät tiedä, ja niinpä kuulin rahinaa... raapimista...\"\n\n\"Se oli Kaikki-käy-hyvin?\"\n\n\"Se oli herra Kaikki-käy-hyvin, joka saapui vastakkaista tietä.\nArvaat, että se sai hyvän vastaanoton. Minua vain kummastutti, ettei\nkukaan tullut sen mukana, ei Honorine eikä isoisä. Minulla ei ollut\nkynää eikä paperia kirjoittaakseni heille, mutta eihän heidän olisi\ntarvinnut muuta kuin seurata koiraa.\"\n\n\"Mahdotonta\", huomautti Véronique, \"koska luultiin, että olet kaukana\nSarekista, että sinut oli viety pois, ja koska isoisäsi oli lähtenyt\nmatkalle.\"\n\n\"Sepä se, mutta miksi juuri niin luultiin? Äskettäin löydetyn\nasiakirjan nojalla isoisä tiesi, missä me olimme, koska hän oli\nmeille ilmoittanut maaholvin mahdollisen sisäänkäytävän. Eikö hän\nsiis ole sinulle siitä maininnut?\"\n\nVéronique oli perin onnellisena kuunnellut poikansa kertomusta. Jos\nhänet oli siepattu ja vangittu, niin hän ei voinut olla se katala\nhirviö, joka oli tappanut herra d'Hergemontin, Marie le Goffin,\nHonorinen ja Corréjoun kumppaneineen. Todellisuus, joka hänelle\njo oli hämärästi häämöittänyt, tuli selväpiirteisemmäksi; vaikka\nsitä vielä peittivät monet verhot, oli se ainakin pääosaltaan\ntajuttavissa. François ei ollut syyllinen. Joku oli pukeutunut hänen\nvaatteisiinsa ja esiintynyt hänenä, samoin kuin joku oli valepuvussa\nnäytellyt Stéphanen osaa! Mitäpä kaikki muu merkitsikään, kaikki\nepätodenmukaisuus ja ristiriita, todistukset ja varmuudet! Véronique\nei niitä edes ajatellut. Hänen rakastetun poikansa viattomuus oli\nainoa tärkeä asia.\n\nHän kieltäytyi vieläkin ilmoittamasta pojalle mitään, mikä olisi\nhäntä surettanut ja riistänyt hänen ilonsa, vaan vakuutti:\n\n\"Ei, minä en ole nähnyt isoisääsi. Honorine aikoi valmistaa häntä\nminun vierailuuni, mutta tapaukset riensivät liian nopeasti...\"\n\n\"Jäitkö sinä yksiksesi saarelle, äiti-rukka? Toivoitko siis minut\ntäältä tapaavasi?\"\n\n\"Toivoin\", vastasi äiti hiukan epäröityään. \"Sinä olit yksin, mutta\nKaikki-käy-hyvin oli kanssasi?\"\n\n\"Niin. Ensimmäisinä päivinä en kiinnittänyt siihen huomiota. Vasta\ntänä aamuna pisti päähäni sitä seurata.\"\n\n\"Ja mistä lähtee se tie, jota pitkin te tulitte tänne?\"\n\n\"Se on maanalainen käytävä, jonka oviaukko on kätkössä kahden kiven\nvälissä lähellä Maguennocin kukkatarhaa.\"\n\n\"Mitä! Ovatko molemmat saaret siis yhteydessä keskenään?\"\n\n\"Ovat, käytävä ulottuu kalliokaistaleen puhki sillan alitse.\"\n\n\"Sepä kummallista! Sitä ei Stéphane, en minä eikä kukaan\nmuukaan ollut aavistanut... ei kukaan muu kuin tämä oivallinen\nKaikki-käy-hyvin isäntäänsä etsiessään.\"\n\nHän keskeytti puheensa ja kuiskasi sitten:\n\n\"Kuuntele...\"\n\nMutta hetken perästä hän jatkoi:\n\n\"Ei, sitä ei vielä kuulu. Mutta sittenkin täytyy kiirehtiä.\"\n\n\"Mitä minun on tehtävä?\"\n\n\"Helppo asia, äiti. Puhkaistessani tämän aukon huomasin, että sitä\nvoisi kylliksi laajentaa, jos voisi vielä poistaa kolme, neljä\nkiveä vierestä. Mutta ne ovat tukevasti kiinni, niin että siihen\ntarvittaisiin jokin työase.\"\n\n\"No, minä menen...\"\n\n\"Juuri niin, äiti, mene takaisin priiorintaloon. Siellä on\nrakennuksen vasemmalla puolella maakerroksessa vaja, missä Maguennoc\nsäilytti puutarhurina tarvitsemiaan työkaluja. Sieltä löydät hyvin\nlyhytvartisen kiilakuokan. Tuo se minulle illan suussa. Ensi yön minä\nhakkaan muuria, ja huomenaamulla syleilen sinua, äiti.\"\n\n\"Kunpa sanasi kävisivät toteen.\"\n\n\"Sen takaan. Sitten meidän on vain vapautettava Stéphane.\"\n\n\"Opettajasiko? Tiedätkö, mihin hänet on teljetty?\"\n\n\"Melkein. Isoisän meille antamien selitysten mukaan pitäisi täällä\nolla kaksi kerrosta päällettäin, ja kummankin viimeinen huone on\njärjestetty vankilaksi. Minulla on niistä toinen. Stéphane on varmaan\ntoisessa, minun alapuolellani. Minua vain kiusaa...\"\n\n\"Mikä sinua kiusaa?\"\n\n\"Se, että isoisän kertomuksen mukaan nämä molemmat olivat ennen\nmuinoin kidutuskammioita... kuolemanluolia, niinkuin isoisä sanoi.\"\n\n\"Mitä sinä puhut? Se on kauheaa!\"\n\n\"Miksi kauhistut, äiti? Näethän, etteivät ne aio minua kiduttaa.\nMutta kun en tuntenut Stéphanen osaksi tullutta kohtaloa,\nlähetin hänelle kaiken varalta ruokatarpeita, ja varmaankin on\nKaikki-käy-hyvin keksinyt jonkun tien.\"\n\n\"Ei\", virkkoi Véronique. \"Kaikki-käy-hyvin ei ole käsittänyt.\"\n\n\"Mistä sen tiedät, äiti?\"\n\n\"Se luuli, että sinä lähetit sen Stéphane Marouxin huoneeseen, ja se\non kasannut kaikki sinne sängyn alle.\"\n\n\"Ah\", huudahti lapsi levottomana, \"kuinkahan Stéphanen on käynyt?\"\n\nJa hän lisäsi heti:\n\n\"Siitä näet, äiti, että meidän tulee pitää kiirettä, jos tahdomme\npelastaa Stéphanen ja itsemme.\"\n\n\"Mitä sinä pelkäät?\"\n\n\"En mitään, jos toimimme nopeasti.\"\n\n\"Mutta sittenkin...\"\n\n\"En mitään, sen sinulle vakuutan. Varmasti me voitamme kaikki\nvastukset.\"\n\n\"Mutta jos tulee muita... vaaroja, joita emme voi aavistaa...?\"\n\n\"Silloin\", vastasi François nauraen, \"saapuu se joku, jonka pitäisi\ntulla, ja hän suojelee meitä\".\n\n\"Mutta, rakkaani, sinä myönnät itsekin, että apu on välttämätön...\"\n\n\"Enpä suinkaan, äiti. Minä vain yritän rauhoittaa sinua; mutta mitään\nei tapahdu. Kuinka saattaisi poika, joka löytää äitinsä, hänet\nuudestaan menettää? Onko se mahdollinen oletus? Ehkä tosielämässä,\nmutta me emme liiku tosielämässä, vaan täydessä romaanissa, ja\nromaaneissa kaikki aina päättyy hyvin. Kysy tuolta toverilta.\nEikö totta, vanha kunnon Kaikki-käy-hyvin, me saamme voiton ja\nelämme sitten yhdessä onnellisina? Onko se sinun mielipiteesi,\nKaikki-käy-hyvin? Lähde siis, vanha veikko, ja saata äitiä. Minä\nsuljen aukon siltä varalta, että tultaisiin käymään kammiossani.\nÄläkä millään muotoa yritä tunkeutua sisään, silloin kun se on\ntukittuna, käsitätkö, Kaikki-käy-hyvin? Silloin uhkaa vaara. Lähde,\näiti, äläkä herätä huomiota palatessasi.\"\n\nMatka ei ollut pitkä. Véronique löysi puheena olleen työkalun.\nNeljäkymmentä minuuttia myöhemmin hän tuli takaisin ja sai pistetyksi\nkuokan kammioon.\n\n\"Kukaan ei ole vielä käynyt\", sanoi François, \"mutta epäilemättä pian\ntullaan. Parasta siis on, ettet viivy täällä. Minulla on työtä ehkä\nkoko yöksi, varsinkin kun minun täytyy keskeyttää vartiokiertojen\nvuoksi, joita luultavasti tehdään. Odotan sinua siis huomenna\nkello seitsemältä. Ah niin, minä olen ajatellut Stéphanen asemaa.\nRasahdukset, joita vastikään kuulin, vahvistavat otaksumaani, että\nhän on suljettuna melkein minun alleni. Kammiotani valaiseva aukko on\nliian ahdas voidakseni ryömiä siitä ulos. Onko siinä paikassa, jossa\nsinä nyt olet, kyllin iso ikkuna?\"\n\n\"Ei, mutta sitä voi laajentaa ottamalla reunoilta pois kivenlohkoja.\"\n\n\"Aivan niin. Maguennocin työpajasta löydät rautakoukkuihin päättyvät\nbambutikkaat, jotka helposti voit huomenaamulla kantaa tänne. Ota\nmyöskin vähän ruokavaroja ja peitteitä, jotka jätät varvikkoon\nmaanalaisen käytävän suulle.\"\n\n\"Mitä tarkoitusta varten, rakkaani?\"\n\n\"Saat sitten nähdä. Minulla on suunnitelmani. Hyvästi, äiti, lepää\nhyvin ja kerää voimia. Tulee ehkä ankara päivä.\"\n\nVéronique noudatti poikansa neuvoa. Aamulla hän lähti toivorikkaana\njälleen astumaan maakammioon vievää tietä. Tällä kertaa ei\nKaikki-käy-hyvin, jonka itsenäisyysvaistot olivat taas heränneet,\nhäntä seurannut.\n\n\"Hiljaa, hiljaa, äiti\", kuiskasi François tuskin kuuluvasti. \"Minua\nvartioidaan varsin visusti, ja luulen jonkun kävelevän käytävässä.\nSitäpaitsi on työni melkein loppuun suoritettu, kivet eivät enää\nole tiukassa. Kahden tunnin päästä on kaikki valmista. Onko sinulla\ntikkaat?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Poista kivenlohkot ikkunasta... siten säästämme aikaa... sillä minä\npelkään todellakin Stéphanen puolesta... Varo ennen kaikkea melua...\"\n\nVéronique siirtyi ikkunan luo.\n\nSe oli tuskin metriä korkeammalla maasta, ja kivet, kuten hän\noli arvellutkin, pysyivät paikoillaan vain omasta painostaan ja\nsijoituksensa vuoksi. Avarretusta aukosta tuli hyvin iso, ja hänen\noli helppo työntää sen läpi mukanaan tuomat tikapuut ja kiinnittää\nniiden rautakynnet ikkunan alireunaan. Meri näkyi kolmenkymmenen\ntai neljänkymmenen metrin päässä, valkokuohuinen meri, jota Sarekin\ntuhannet karit vartioivat. Mutta Véronique ei voinut nähdä kallion\njuurelle, koska ikkunan alla oli pieni ulkoneva graniittipenger, jota\nvasten tikkaat lepäsivät eivätkä siis riippuneet aivan kohtisuorassa.\n\n\"Tuosta on Françoisille apua\", ajatteli Véronique.\n\nYritys näytti hänestä kuitenkin varsin vaaralliselta, ja hän mietti,\neikö hänen tulisi itse uskaltautua poikansa asemesta. Varsinkin kun\nFrançois sittenkin oli saattanut erehtyä. Ehkä Stéphanen kammio ei\nollutkaan siellä tai sinne ei voinut tunkeutua mistään samanlaisesta\naukosta. Siinä tapauksessa olisi siitä vain turhaa ajanhukkaa. Lapsi\nantautuisi hyödyttömiin vaaroihin!\n\nHän tunsi sillä hetkellä niin suurta uhrautumisen tarvetta, niin\nsuurta halua osoittaa rakkautensa välittömillä toimenpiteillä,\nettä hän teki päätöksensä harkitsematta, niinkuin heti alistutaan\nvelvollisuuteen, jota ei saata laiminlyödä. Mikään ei häntä\npysähdyttänyt, ei tikkaiden tarkastelu, joiden riittämättömän avoimet\nkynnet eivät täydellisesti ulottuneet paksun reunan yli, eikä kuilun\nnäkeminen, vaikka hänestä tuntui kuin kaikki luisuisi hänen altaan.\nOli toimittava, ja hän toimi.\n\nKäärittyään hameensa ylös ja kiinnitettyään sen liepeet\nnuppineuloilla hän kiipesi ikkunan reunalle, kääntyi, tuki itseään,\nhapuili jalallaan tyhjyyteen ja tapasi yhden askelmista. Koko hänen\nruumiinsa vapisi. Sydän jyskytti hurjasti povessa kuin kellon\nläppä. Kuitenkin hän oli niin huiman rohkea, että tarttui tikkaiden\nsivupuihin ja alkoi laskeutua.\n\nSitä ei kestänyt kauan. Kaikkiaan oli kaksikymmentä puolaa. Hän\ntiesi sen. Hän oli ne laskenut. Viimeisellä portaalla hän vilkaisi\nvasemmalle ja kuiskasi sanomattoman iloisena:\n\n\"Oi, François... rakkaani...\"\n\nHän oli huomannut, että korkeintaan metrin päässä oli syvennys,\nkuoppa, joka näytti yhtenäiseen kallioon hakatun luolan suulta.\n\nHän äännähti: \"Stéphane... Stéphane...\" mutta niin heikosti, että\nStéphane Maroux, jos hän siellä olikin, ei voinut häntä kuulla. Hän\nepäröitsi muutaman silmänräpäyksen, mutta hänen säärensä horjuivat,\neikä hän kyennyt enää nousemaan takaisin eikä pysyttelemään\ntikapuilla. Käyttäen apunaan muutamia kallionsärmiä ja siirtäen\ntikapuita silläkin uhalla, että riuhtaisisi ne irralleen, hänen\nonnistui ikäänkuin ihmeen kautta, kuten hänestä itsestäänkin näytti,\ntarttua graniitista ulkonevaan kärkeen ja saada jalansija luolassa.\nTekemällä hurjan ponnistuksen ja heilahdusliikkeen, joka palautti\nhänen tasapainonsa, hän astui sisälle.\n\nHeti hän huomasi jonkun makaavan oljilla köysiin sidottuna.\n\nLuola oli pieni ja varsinkin peräpuolelta matala, suuntautuen enemmän\ntaivasta kuin merta kohti, ja varmaankin se etäältä näytti pelkältä\nkallionsyvennykseltä. Sen reunaa ei rajoittanut mikään penger. Valo\npääsi sinne esteettömästi.\n\nVéronique astui lähemmäksi. Mies ei liikahtanut. Hän nukkui.\n\nVéronique kumartui hänen puoleensa ja vaikka hän ei nukkujaa\nvarmasti tuntenut, näkyi joku muisto kuitenkin eroittuvan siitä\nhämärästä menneisyydestä, johon vähitellen haihtuvat kaikki kuvat\nlapsuudestamme. Tämä kuva ei hänelle suinkaan ollut tutunomainen.\nNuo lempeät, säännölliset kasvot, leveältä, kalpealta otsalta\ntaaksepäin työnnetyt hiukset ja hiukan naisellinen ilme sentään\nmuistuttivat Véroniquelle erästä herttaista ystävätärtä, joka oli\nollut luostarissa, mutta kuollut ennen sotaa.\n\nKätevästi hän päästi siteet miehen ranteista. Vielä heräämättä vanki\nojensi käsivartensa ikäänkuin valmistuen jo tavaksi tulleeseen\ntoimitukseen, joka ei välttämättömästi häirinnyt hänen untaan. Sillä\ntavoin hänet kaiketikin ajoittain vapautettiin kahleistaan, ehkä\nateriaa varten ja yöksi, koska hän vihdoin jupisi:\n\n\"Joko nyt...? Mutta ei minun ole nälkä... vielä on päivä...\"\n\nTämä ajatus kummastutti häntä itseäänkin. Hän raotti silmänsä ja\nnousi heti puolittain, nähdäkseen, kuka hänen edessään oli, kaiketi\nensi kertaa täydessä päivänvalossa.\n\nHän ei kovin kummastunut, sillä todellisuus ei varmaankaan heti\nselvinnyt hänelle. Hän uskoi kai uneksivansa tai näkevänsä harhaan ja\nvirkkoi puoliääneen:\n\n\"Véronique... Véronique...\"\n\nHiukan hämmentyneenä Stéphanen katseesta Véronique päästi\nviimeisetkin siteet, ja kun mies oli selvästi tuntenut käsissään ja\nköytettyjen sääriensä ympärillä nuoren naisen kädet, hän käsitti\ntämän ihmeen todeksi ja sanoi liikutetulla äänellä:\n\n\"Tekö... tekö...! Onko se mahdollista? Oi, sanokaahan sana... yksi\nsana vain... Onko mahdollista, että se olette te...?\"\n\nJa hän jatkoi melkein itsekseen: \"Se on hän... se on tosiaan hän...\nhän on täällä...\"\n\nJa heti senjälkeen hän lisäsi levottomana:\n\n\"Te...! Yöllä... edellisinäkin öinä... Ettehän te liene käynyt\ntäällä? Kai se oli joku toinen? Joku vihollinen? Ah, anteeksi, että\ntätä teiltä kysyn... Mutta minä... minä kun en tajua... Mistä te\nolette tullut?\"\n\n\"Tuolta\", vastasi Véronique osoittaen merta.\n\n\"Oi, millainen ihme!\" huudahti Stéphane.\n\nHän katseli häikäistynein silmin niinkuin katseltaisiin taivaasta\nilmestynyttä näkyä; ja olosuhteet olivat sellaiset, että hän ei\nyrittänyt hillitä katseensa kiihkoa.\n\nVéronique toisti hämmentyneenä:\n\n\"Niin, tuolta... François osoitti minut tänne...\"\n\n\"Minä en puhunut hänestä\", vastasi Stéphane. \"Kun näin teidät täällä,\nolin varma, että hän oli vapaana.\"\n\n\"Ei vielä\", selitti Véronique, \"mutta tunnin päästä kyllä\".\n\nAlkoi pitkä äänettömyys, jonka Véronique keskeytti salatakseen\nmielenliikutuksensa.\n\n\"Hän pääsee vapauteen... Kohta hänet näette... mutta häntä ei saa\npelottaa... On asioita, joista hän ei tiedä...\"\n\nVéronique huomasi, että toinen ei kuunnellut lausuttuja sanoja,\nvaan ääntä, joka ne lausui, ja että tämä ääni kaiketikin sai hänet\nikäänkuin haltioitumaan, sillä hän oli vaiti ja hymyili. Silloin\nmyöskin Véronique hymyili ja kysyi häneltä pakottaakseen hänet\nvastaamaan:\n\n\"Te lausuitte heti minun nimeni. Te kai tunsitte minut? Minusta\nitsestänikin näyttää, että muinoin... Niin, te muistutatte erästä\nkuollutta ystävääni...\"\n\n\"Madeleine Ferrandiako?\"\n\n\"Niin, Madeleine Ferrandia.\"\n\n\"Kenties myöskin muistuu mieleenne tuon ystävättären veli, ujo\nopistolainen, joka usein saapui luostarin puheluhuoneeseen ja katseli\nteitä etäältä...\"\n\n\"Niin, niin\", myönsi Véronique. \"Muistan tosiaan... Useita kertoja\njuttelimmekin teistä... Te punastuitte... Niin, niin se onkin...\nTeidän nimenne oli Stéphane... Mutta Maroux?\"\n\n\"Madeleine ja minä olimme eri isää.\"\n\n\"Ah\", virkkoi Véronique, \"se minut vei harhaan!\"\n\nHän ojensi Stéphanelle kätensä. \"No niin, Stéphane, koska olemme\nvanhoja ystäviä ja tuttavuus nyt on uudistunut, jätämme kaikki\nmuistelmamme myöhempään. Tällä hetkellä on vain riennettävä täältä\npois. Jaksatteko te?\"\n\n\"Kyllähän minä jaksan; en ole kovin paljoa kärsinyt... Mutta kuinka\ntäältä pääsee?\"\n\n\"Samaa tietä kuin minä käytin tullakseni luoksenne... Tikkaiden\navulla, joita pitkin voi kiivetä ylempien kammioiden käytävään...\"\n\nStéphane oli noussut.\n\n\"Olitteko niin rohkea... sellainen huimapää...?\" sanoi hän käsittäen\nvihdoinkin, kuinka vaaralliseen yritykseen Véronique oli ryhtynyt.\n\n\"Oh, se ei ollut kovin vaikeaa\", selitti nuori nainen. \"François oli\nniin levoton! Hän väittää teidän molempien olevan teljettyinä kahteen\nentiseen kidutuskammioon... kuolemanluoliin...\"\n\nNäytti siltä kuin nämä sanat olisivat äkkiä ravistaneet Stéphanen\nhereille unesta ja että hän heti tajusi, kuinka hupsua nyt oli\npuhella.\n\n\"Lähtekää täältä! François on oikeassa... Ah, jospa tietäisitte,\nkuinka suureen vaaraan antaudutte! Minä pyydän teitä... minä\npyydän...\"\n\nHän oli perin levoton, ikäänkuin välittömästä vaarasta säikähtynyt.\nVéronique koetti häntä tyynnyttää, mutta hän rukoili:\n\n\"Vielä silmänräpäys, ja te saatatte olla hukassa. Älkää jääkö\ntänne... Minä olen tuomittu kuolemaan, kauheimpaan kuolemaan.\nKatsokaahan tätä pohjaa, jolla seisomme... tätä lattiantapaista...\nMutta ei, se on turhaa... Ah, minä pyydän teitä, lähtekää...\"\n\n\"Teidän kanssanne\", sanoi Véronique.\n\n\"Niin, minun kanssani. Mutta teidän on pelastuttava ensiksi...\"\nVéronique vastusti ja lausui lujalla äänellä:\n\n\"Jotta me voisimme pelastua kumpikin, Stéphane, täytyy ennen kaikkea\nsäilyttää malttimme. Sen, mitä vastikään tein tänne tullessani,\nvoimme tehdä toistamiseen vain harkitsemalla kaikki liikkeemme ja\nhillitsemällä mielenliikutuksemme. Oletteko valmis?\"\n\n\"Olen\", vastasi toinen hänen uljaan vakuutuksensa reipastamana.\n\n\"Seuratkaa sitten minua!\"\n\nVéronique siirtyi ihan kuilun syrjälle ja kumartui eteenpäin.\n\n\"Tarttukaa käteeni, jotta en menettäisi tasapainoani\", sanoi hän.\n\nHän kääntyi, painautui kalliota vasten ja koetteli seinää vapaalla\nkädellään.\n\nKun hän ei tavoittanut tikkaita, horjahti hän hiukan taaksepäin.\n\nTikapuut olivat poissa. Epäilemättä oli niiden oikeanpuolinen\nrautakynsi Véroniquen liian äkillisellä ponnahduksella astahtaessa\nluolaan luiskahtanut irti, joten ne, vain toisen koukun kannattamina,\nolivat heilahtaneet sivulle kuin kellon heiluri.\n\nAlimmaiset puolapuut eivät enää olleet jalan ulottuvilla.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nAhdistuksessa\n\n\nJos Véronique olisi ollut yksinään, olisi hän saanut\npyörrytyskohtauksen, jollaista hän uljaasta luonteestaan huolimatta\nei olisi kohtalon näin vainotessa voinut torjua. Mutta nähdessään\nedessään Stéphanen, jonka hän aavisti olevan heikomman ja varmaankin\nvankeudessaan uupuneen, hän oli kyllin tarmokas pitääkseen ryhtinsä\nja ilmoitti kuin varsin vähäpätöisenä seikkana:\n\n\"Tikapuut ovat heilahtaneet sivummalle... niitä ei voi tavoittaa...\"\n\nStéphane katseli häntä tyrmistyneenä.\n\n\"Siinä tapauksessa... siinä tapauksessa... te olette hukassa.\"\n\n\"Minkätähden olisimme hukassa?\" kysyi Véronique hymyillen.\n\n\"Ei ole enää paon mahdollisuutta.\"\n\n\"Mitä? Onhan toki. Entä François?\"\n\n\"François?\"\n\n\"Niin juuri. Tunnin kuluttua on Françoisin onnistunut päästä ulos,\nja nähdessään tikkaat ja huomatessaan, mihin minä olen mennyt, hän\nkutsuu meitä. Me kuulemme hänen äänensä helposti; tarvitaan vain\nkärsivällisyyttä.\"\n\n\"Kärsivällisyyttä...!\" toisti toinen kauhuissaan... \"Odottaa tunti!\nMutta sen tunnin kuluessa tänne varmaan tullaan. Silmälläpito on\nalituista.\"\n\n\"No, me olemme vaiti.\"\n\nStéphane osoitti kurkistusikkunalla varustettua ovea. \"Ja tuon _ne_\navaavat joka kerta. _Ne_ näkevät meidät ristikon läpi.\"\n\n\"Sulkekaamme luukku.\"\n\n\"Ne astuvat sisälle.\"\n\n\"Sitten emme sitä sulje, mutta pysymme hyvässä luottamuksessa,\nStéphane.\"\n\n\"Teidän puolestanne minä pelkään.\"\n\n\"Ette saa pelätä itsenne ettekä minun puolestani... Pahimmassa\ntapauksessa me kykenemme puolustautumaan\", lisäsi hän näyttäen isänsä\nasekokoelmasta ottamaansa revolveria, josta hän ei ollut luopunut.\n\n\"Ah\", virkkoi Stéphane, \"minäpä pelkään, että puolustautuminen ei\nmeille edes ole mahdollista. _Niillä_ on muita keinoja.\"\n\n\"Mitä keinoja?\"\n\nStéphane ei vastannut. Hän oli luonut nopean katseen luolan pohjaan,\nja Véronique tarkasti hetkisen tämän permannon omituista rakennetta.\n\nYltympäri, seinävieriä myöten, oli graniittilattia epätasainen ja\nrosoinen. Mutta tähän ympyrään oli sovitettu laaja neliö, jonka\nkullakin sivulla huomasi sitä eroittavan syvän raon ja jonka palkit\nolivat kuluneita, vakojen uurtamia, halkeilleita ja viileskeltyjä,\nmutta silti paksuja ja tukevia. Neljäs sivu oli miltei kuilun\npartaalla. Korkeintaan kaksikymmentä senttimetriä eroitti sen siitä.\n\"Onko tuossa laskuluukku?\" kysyi Véronique tuntien pöyristystä.\n\n\"Ei, ei, siksi se olisi liian raskas\", selitti Stéphane.\n\n\"Mikä se siis on?\"\n\n\"En tiedä. Kaiketikaan ei se ole muuta kuin jäännös muinaisaikuisesta\nlaitteesta, joka ei enää toimi. Mutta kuitenkin...\"\n\n\"Kuitenkin...?\"\n\n\"Viime yönä... pikemminkin aamulla kuului alhaalta ryskettä... Olisi\nluullut sitä kokeiluiksi, jotka kuitenkin heti keskeytettiin, sillä\ntämä laite on ollut kovin kauan käyttämättä... Ei, se ei enää toimi,\neivätkä _ne_ voi sitä panna käyntiin.\"\n\n\"Kutka _ne_?\"\n\nOdottamatta kysymykseensä vastausta Véronique jatkoi: \"Kuulkaa,\nStéphane, meillä on vain joku hetki käytettävissämme, aikaa on\nehkä vähemmin kuin luulemmekaan. Millä silmänräpäyksellä tahansa\nvoi François vapauttaa itsensä ja tulla avuksemme. Käyttäkäämme\nhyväksemme tätä odotusaikaa sanoaksemme toisillemme sen, mitä\nkummankin on hyvä tietää. Selittäkäämme rauhallisesti. Mikään välitön\nvaara ei meitä uhkaa. Siten emme kuluta aikaamme hukkaan.\"\n\nVéronique teeskenteli huolettomuutta, jota hänessä ei ollut. Että\nFrançois pääsisi karkuun, sitä hän ei ollenkaan huolinut epäillä;\nmutta kuka voisi taata, että poika lähestyisi ikkunaa ja huomaisi sen\nulkopuolella riippuvain tikapuiden rautakynnen? Kun hän ei näkisi\näitiään, niin eikö hänen päähänsä silloin pikemminkin juolahtaisi\nseurata maanalaista käytävää ja juosta talolle asti?\n\nKuitenkin hän hillitsi itsensä, saadakseen välttämättömät asiat\nselitetyiksi, ja niinpä hän istuutui ulkonevalle graniittikorokkeelle\nja alkoi kertoa Stéphanelle tapauksista, joiden näkijänä ja yhtenä\npäähenkilönä hän oli ollut siitä pitäin, kun hänen tutkimuksensa\nolivat opastaneet hänet autioon hökkeliin, jossa Maguennocin ruumis\nvirui.\n\nSe oli kaamea tarina, jota Stéphane kuunteli keskeyttämättä, mutta\nilmaisten säikähdyksensä inhon eleillä ja kasvojensa epätoivoisella\nilmeellä. Varsinkin herra d'Hergemontin ja Honorinen murhat koskivat\nhäneen kipeästi. Hän oli ollut hartaasti kiintynyt kumpaankin.\n\n\"Kas niin, Stéphane\", sanoi Véronique kuvailtuaan Archignatin\nsisarusten kidutuskuoleman jälkeen tuntemaansa tuskaa ja\nlevottomuutta ja kerrottuaan maaholvin löytämisestä ja\nkeskustelustaan Françoisin kanssa, \"nyt olette kuullut kaikki, mitä\nteidän on hyödyllistä tietää. Kaikki se, mitä olen Françoisilta\nsalannut, tulee teidän tietää, jotta voimme taistella vihollisiamme\nvastaan.\"\n\nStéphane kohautti päätänsä.\n\n\"Mitä vihollisia?\" sanoi hän. \"Minäkin esitän selityksistänne\nhuolimatta saman kysymyksen, jonka te teitte minulle. Minusta tuntuu\nkuin olisimme paiskatut suureen murhenäytelmään, jota on esitetty\njo vuosikausia -- vuosisatoja -- ja johon meidät on riuhtaistu\nvasta ratkaisun hetkellä, silloin kun miespolvien ajat valmisteltu\nmullistus tapahtuu. Mahdollisesti erehdyn. Kenties on kysymys,\nvain hajallisesta kaameiden tapausten sarjasta ja järjettömistä\nyhteensattumista, joiden keskellä meitä viskellään, voimattamme\nkeksiä muuta syytä kuin kohtalon oikullisuuden. Tositeossa en\ntiedä yhtään enempää kuin te. Sama pimeys verhoo minut. Samat\nsurut ja samat murheet kohdistuvat minuun. Kaikki tuo on pelkkää\nmielipuolisuutta, säännöttömiä kouristuksia, outoja puuskahduksia,\nvillien rikoksia, raakalaisaikojen vimmaa.\"\n\n\"Niin\", myönsi Véronique, \"raakalaisaikojen; ja se minua enimmin\nhämmästyttääkin ja tekee minuun niin syvän vaikutuksen! Mikä side\non menneisyyden, nykyisyyden, ja nykyisten vainoojaimme ja niiden\nihmisten välillä, jotka muinoin asuivat näissä luolissa ja joiden\ntoiminta niin käsittämättömällä tavalla ulottuu meihin asti? Mistä\njohtuvat ja mihin tähtäävät kaikki nuo tarinat, jotka muuten\ntunnenkin vain Honorinen hourailuista ja Archignatin sisarusten\nhädästä?\"\n\nHe puhuivat hiljaisella äänellä, korvat alati herkkinä. Stéphane\ntarkkasi, kuuluisiko mitään käytävästä. Véronique katseli luolan\naukolle päin, toivoen kuulevansa Françoisin antaman merkin.\n\n\"Ne ovat perin sekavia ja monimutkaisia tarinoita\", sanoi Stéphane,\n\"hämäriä muinaisjuttuja, joissa on turhaa yrittää määritellä, mikä on\ntaikauskoa ja mikä voisi olla totta. Tuosta jaaritusten sekamelskasta\nvoi korkeintaan eroittaa kaksi ajatussuuntaa: ne tarut, jotka\nliittyvät ennustukseen kolmestakymmenestä ruumisarkusta, ja ne, jotka\nkoskevat aarretta tai pikemminkin ihmeellistä kiveä.\"\n\n\"Pidetäänkö siis ennustuksena niitä muutamia sanoja, jotka luin\nMaguennocin piirustuksesta ja sitten myöhemmin keksin Keijukaisten\npatsaasta?\" kysyi Véronique.\n\n\"Pidetään. Se ennustus johtaa alkunsa epämääräisen kaukaisilta\najoilta ja on vuosisatojen kuluessa painanut leimansa Sarekin\nkoko historiaan ja elämään. Aina on uskottu, että tulisi aika,\njolloin saarta ympäröivät kolmekymmentä pääkaria, joita nimitetään\nkolmeksikymmeneksi ruumisarkuksi, saisivat kahdentoista kuukauden\nkuluessa kolmekymmentä väkivaltaisesti kuollutta uhriansa, ja\nettä näiden joukossa olisi neljä ristiinnaulittua naista. Se on\nvakiintunut, eittämätön perintätieto, joka siirtyy isältä pojalle\nja jota ei kukaan epäile. Se sai muotonsa parista säkeestä, jotka\ntavataan Keijukaisten patsaan kirjoituksessa:\n\n    \"Kolmellekymmenelle arkulle riittää...\"\n\nja\n\n    \"Neljä naista ristillä noista...\"\n\n\"Olkoonpa niin, mutta onhan eletty kuitenkin, eletty luonnollista,\nrauhallista elämää. Miksi pelko on tänä vuonna niin äkkiä purkautunut\nesiin?\"\n\n\"Se on suureksi osaksi Maguennocin syy. Hän oli omituinen, varsin\nsalaperäinen ihminen, samalla sekä taikuri että puoskari, joka osasi\nparantaa nyrjähtymistä. Hän tunsi taivaankappalten kulun ja kasvien\nlääkeominaisuudet, ja hänen neuvoaan kysyttiin kernaasti etäisimmän\nmuinaisuuden yhtä hyvin kuin tulevaisuudenkin asioissa. Ja Maguennoc\njulisti äskettäin, että juuri tämä vuosi 1917 on ennustettu vuosi.\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"Ehkä se oli jotakin vaistomaista, ehkä aavistusta, sisällistä\nnäkemystä tai jotakin alitajuista, miten tahansa kukin tahtoo\nselittää. Maguennoc, joka ei hylkinyt vanhimmankaan noituuden\nharjoitusta, puhui lintujen lennosta ja kanan sisälmyksistä. Mutta\nhänen ennustuksensa lepäsi vakavammalla pohjalla. Hän väitti lapsena\nSarekin vanhuksilta keräämiensä todistusten mukaan, että viime\nvuosisadan alussa ei Keijukaisten patsaan kirjoituksen ensimmäinen\nrivi vielä ollut kulunut pois ja että siis voi lukea sen rivin, jolla\noli sama loppusointu kuin sanoilla 'Neljä naista ristillä noista':\n\n    \"Saarella Sarekin vuonna seitsemäntoista...\n\n\"Se teki Maguennociin ja hänen ystäviinsä viimeiseltä sitä\nvoimakkaamman vaikutuksen, koska parhaillaan riehui sota. Siitä\najasta alkoi Maguennocin vaikutusvalta yhä lisääntyä, ja yhä\nvarmempana ennakkonäkemyksistään ja sitäpaitsi yhä levottomampanakin\nhän julisti vielä, että hänen kuolemansa, jota seuraisi herra\nd'Hergemontin kuolema, olisi merkkinä onnettomuuksiin. Ja niin saapui\nvuosi 1917 aikaansaaden Sarekissa todellisen kauhun. Tapaukset\nlähestyivät.\"\n\n\"Kuitenkin... kuitenkin\", huomautti Véronique, \"tuo kaikki oli\njärjetöntä\".\n\n\"Järjetöntä tosiaan, mutta kaikki sai erittäin huolestuttavan\nmerkityksen sinä päivänä, jolloin Maguennoc voi verrata Keijukaisten\npatsaaseen hakattuja ennustuksen pätkiä täydelliseen ennustukseen!\"\n\n\"Kävikö se hänelle siis mahdolliseksi?\"\n\n\"Kyllä. Hän löysi vanhan apottiluostarin raunioista, kiviröykkiöstä,\njoka oli jäännös jonkinlaisesta suojeluskehästä, vanhan\ntahraantuneen, kuluneen ja repaleisen messukirjan. Jotkut sivut\nolivat kuitenkin hyvin säilyneet -- varsinkin se, jonka näitte tai\njosta oikeammin näitte jäljennöksen siellä autiossa hökkelissä.\"\n\n\"Isänikö tekemän jäljennöksen?\"\n\n\"Isänne tekemän, kuten ovat kaikki nekin, jotka ovat hänen\ntyöhuoneensa seinäkaapissa. Muistanette, että herra d'Hergemont\nmielellään piirusti ja maalaili akvarelleja. Hän jäljensi väritetyn\nsivun, mutta ei kopioinut piirustukseen liittyvästä runopukuisesta\nennustuksesta muuta kuin Keijukaisten patsaaseen kaiverretut sanat.\"\n\n\"Ja kuinka selitätte yhtäläisyyden ristiinnaulitun naisen ja minun\nvälilläni?\"\n\n\"Minulla ei ole koskaan ollut käsissäni alkuperäistä kuvaa. Maguennoc\noli antanut sen herra d'Hergemontille, joka visusti säilytti\nsitä huoneessaan. Mutta herra d'Hergemont väitti, että sellainen\nyhtäläisyys oli olemassa, ja vastoin tahtoansakin hän teki sen\npiirustuksessaan vielä näkyvämmäksi muistellessaan kaikkea, mitä\nolitte kärsinyt, vieläpä hänen tähtensä, sanoi hän.\"\n\n\"Ehkä hän muisti myöskin toista, muinoin Vorskille lausuttua\nennustusta: 'Sinä saat surmasi ystävän kädestä, ja vaimosi kärsii\nristinkuoleman.' Silloin tuo omituinen sattuma kaiketi herätti niin\npaljon hänen huomiotansa, että hän piirsi otsikkoon tyttönimeni\nalkukirjaimet V.d'H...?\"\n\nSitten Véronique lisäsi hiljempaa:\n\n\"Ja kaikki on tapahtunut kirjoituksen sanojen mukaan...\"\n\nHe vaikenivat. Kuinka he olisivat voineetkaan olla ajattelematta\nvuosisatoja sitten messukirjan lehdelle ja muinaiskelttiläisen\nmuistopatsaan kiveen piirrettyjä sanoja? Jos kohtalo olikin\ntarjonnut Sarekin kolmellekymmenelle ruumisarkulle vasta vain\nkaksikymmentäseitsemän uhria, niin eivätkö puuttuvat kolme olleet\nihan valmiina, kaikki kolme teljettyinä, vangittuina, uhraajain\nvallassa? Ja jos kummun huipulla suuren tammen luona toistaiseksi\nolikin ainoastaan kolme ristinpuuta, niin eikö neljäs ollut\nkohoamaisillaan neljännelle tuomitulle?\n\n\"François viipyy kauan!\" lausui Véronique hetkisen kuluttua.\n\nHän lähestyi kuilua. Tikapuut eivät olleet hievahtaneet. Ne olivat\nyhä ulottumattomissa.\n\nStéphane sanoi vuorostaan:\n\n\"Pian tullaan minun ovelleni. Kummallista, etteivät ne ole vielä\ntulleet.\"\n\nMutta he eivät tahtoneet tunnustaa toisilleen levottomuuttansa, ja\nVéronique toisti rauhallisella äänellä:\n\n\"Entä aarre? Kivijumala?\"\n\n\"Se arvoitus on tuskin vähemmän hämärä\", vastasi Stéphane, \"ja\nsekin taru perustuu ainoastaan samaisen kyhäyksen sanoihin, runon\nviimeiseen säkeeseen:\n\n    \"Kivijumala kuoleman tai elämän antaa.\"\n\n\"-- Mikä tuo Kivijumala on? Tarun mukaan se on ihmekivi, ja herra\nd'Hergemont selittää sen otaksumaksi, joka ulottuu mitä etäisimpiin\naikoihin. Sarekissa on aina uskottu ihmeitä tekevän kiven\nolemassaoloon. Keskiajalla tuotiin hinteliä ja rujoja lapsia, jotka\nlaskettiin pitkälleen päivä- ja yökausiksi sille kivelle ja jotka\nnousivat siitä terveinä ruumiiltaan ja tukevina. Hedelmättömät naiset\ntulivat hyvällä menestyksellä etsimään apua samalta kiveltä, kuten\nvanhukset, haavoittuneet ja kaikki raihnaiset. Sattui kuitenkin niin,\nettä pyhiinvaelluspaikka välillä vaihtui, koska kivi huhun mukaan oli\nsiirretty; väitetäänpä sen joskus hävinneenkin. Kahdeksannellatoista\nvuosisadalla kunnioitettiin Keijukaisten patsasta, ja sen laelle\npantiin vielä toisinaan makaamaan risatautisia lapsia.\"\n\n\"Mutta\", sanoi Véronique, \"eikö kivellä ollut myöskin pahoja\nominaisuuksia, koska se antoi kuoleman kuten elämänkin?\"\n\n\"Oli, jos siihen koski niiden tietämättä, joiden tehtävänä oli\nsitä varjella ja palvoa. Mutta tässä suhteessa salaisuus käy vielä\nmutkikkaammaksi, koska puhutaan myös kalliista kivestä, jostakin\neriskummaisesta jalokivestä, josta säihkyy liekkejä; ja se polttaa\nniitä, jotka sitä kantavat ja tuottaa heille helvetintuskia.\"\n\n\"Niin kuuluu käyneen Maguennocille Honorinen kertomuksen mukaan\",\nhuomautti Véronique.\n\n\"Se on totta\", vastasi Stéphane; \"mutta tässä tulemmekin nykyaikaan.\nTähän asti olen teille puhunut sadunomaisesta menneisyydestä,\nmolemmista legendoista ja Kivijumalaan liittyvästä ennustuksesta.\nMaguennocin seikkailu avaa nykykauden, joka muuten on tuskin\nvähemmän hämärä kuin muinaisuus. Mitä on Maguennocille tapahtunut?\nSitä varmaankaan emme koskaan saa tietää. Jo viikon päivät hän oli\nelellyt yksinään, synkkänä ja työtä tekemättä, kun hän sitten eräänä\naamuna syöksyi herra d'Hergemontin työhuoneeseen ulvoen: -- Minä\nkosketin siihen...! Minä olen hukassa...! Minä kosketin siihen...!\nOtin sen käteeni... Se poltti minua kuin valkea, mutta en tahtonut\nsiitä luopua... Ah, jo päiväkausia se on jyrsinyt luitani. Hornan\nliekkiä, hornan liekkiä! -- Ja hän näytti meille kämmenensä, joka oli\nkärventynyt kuin syövän kuluttama. Hänen palohaavaansa koetettiin\nhoitaa. Mutta hän oli ihan hullu ja änkytti: -- Minä olen ensimmäinen\nuhri... Tuli nousee pian sydämeeni asti... Ja minun jälkeeni\nseuraavat muut. -- Samana iltana hän katkaisi kätensä kirveellä.\nViikkoa myöhemmin hän matkusti pois, kun ensin oli saanut Sarekin\nkaikki ihmiset kauhun valtaan.\"\n\n\"Minne hän meni?\"\n\n\"Toivioretkelle Faouëtin kappeliin, lähelle sitä paikkaa, mistä\nlöysitte hänet kuolleena.\"\n\n\"Kenen luulette hänet tappaneen?\"\n\n\"Kaiketi hänet murhasi joku niistä olennoista, jotka ovat keskenään\najatusvaihdossa tienvieriin piirrettyjen merkkien avulla, joku\nniistä, jotka asuvat näiden luolien kätköissä ja pyrkivät johonkin\nminulle tuntemattomaan päämäärään.\"\n\n\"Niitä samoja siis, jotka hyökkäsivät teidän ja Françoisin kimppuun?\"\n\n\"Niin, ja jotka heti jälkeenpäin esiintyivät Françoisina ja minuna\nkäyttäen meiltä sitä ennen ryöstämiänsä pukuja.\"\n\n\"Missä tarkoituksessa?\"\n\n\"Helpommin tunkeutuakseen priiorintaloon ja eksyttääkseen tutkinnon\ntoimeenpanijat, jos yritys ei onnistuisi.\"\n\n\"Mutta siitä asti, kun ne pitävät teitä täällä, ette ole niitä\nnähnyt?\"\n\n\"En ole nähnyt muuta kuin naisen ja hänetkin vain hämärästi. Hän käy\ntäällä öisin. Tuo minulle ruokaa ja juomaa, päästää käteni, höllentää\nhiukan siteitä säärissäni ja palaa kahden tunnin päästä.\"\n\n\"Onko hän teitä puhutellut?\"\n\n\"Yhden ainoan kerran. Ensimmäisenä yönä hän virkkoi minulle matalalla\näänellä, että jos huutaisin apua, kirkuisin tai yrittäisin paeta,\nniin François saisi maksaa puolestani.\"\n\n\"Ettekö hyökkäyksen hetkelläkään voinut eroittaa...?\"\n\n\"En tiedä siinä suhteessa enempää kuin François.\"\n\n\"Ja eikö mikään pannut teitä tuota päällekarkausta aavistamaan?\"\n\n\"Ei mikään. Aamulla oli herra d'Hergemont saanut kaksi tärkeää\nkirjettä, jotka koskivat hänen kaikkia näitä seikkoja käsittäviä\ntutkimuksiaan. Toiseen näistä kirjeistä, jonka oli kirjoittanut\nvanha, rojalistisista taipumuksistaan tunnettu bretagnelainen\naatelismies, oli liitetty harvinainen asiakirja, jonka hän oli\nlöytänyt isoisänsä isän paperien joukosta. Se oli pohjapiirros\nmaanalaisista kammioista, jotka muinoin olivat olleet _chouanien_ --\nVendéen kapinoitsijain -- hallussa Sarekissa. Ne olivat ilmeisesti\nsamoja druidilaisia asuntoja, joista tarut puhuvat. Piirros näytti,\nettä sisäänkäytävä aukeni Mustiennummien alle, ja maaholviin oli\nmerkitty kaksi kerrosta, jotka kumpikin päättyivät kidutusluolaan.\nFrançois ja minä lähdimme siis tutkimusretkelle, ja siltä\npalatessamme hyökättiin meidän kimppuumme.\"\n\n\"Ettekä sen koommin ole havainnut mitään?\"\n\n\"En mitään.\"\n\n\"Mutta François puhui minulle kuitenkin auttajasta, jota hän\nodotti... Joku oli muka luvannut apuansa...\"\n\n\"Oh, lapsellisuutta! Françoisin päähänpisto. Hän, nähkääs, pitää\nkiinni siitä toisesta kirjeestä, jonka herra d'Hergemont samana\naamuna sai.\"\n\n\"Mistä siinä oli puhe...?\"\n\nStéphane ei vastannut heti. Joistakin merkeistä hän päätteli, että\nheitä vakoiltiin oven läpi, mutta vilkaistuaan kurkistusaukosta hän\nei keksinyt ketään käytävässä sillä kohdalla.\n\n\"Ah\", virkkoi hän, \"jos aiotaan meitä auttaa, niin täytyy rientää!\nMillä silmänräpäyksellä tahansa saattavat _ne_ tulla.\"\n\n\"Onko apu siis todellakin mahdollinen?\"\n\n\"Emme saa panna siihen suuria toiveita\", vastasi Stéphane, \"mutta\nperin kummallista se sentään on. Tiedätte, että Sarekissa on\nuseatkin kerrat käynyt upseereja tai komisaareja tutkiakseen saaren\nrannikkoja, joiden kätköissä mahdollisesti voisi olla vedenalaisten\ntukikohta. Viime kerralla saapui Pariisista erikoislähettinä kapteeni\nPatrice Belval, sodan raajarikkoja, ja joutui puhuttelemaan herra\nd'Hergemontia, joka kertoi hänelle Sarekin legendan ja mainitsi,\nkuinka täällä väkisinkin alettiin olla kauhun vallassa. Se tapahtui\nMaguennocin lähdön jälkeisenä päivänä. Tarina oli kapteeni Belvalista\nniin mielenkiintoinen, että hän lupasi siitä puhua eräälle\npariisilaiselle ystävälleen, espanjalaiselle tai portugalilaiselle,\nnimeltä don Luis Perenna, joka kuuluu olevan merkillinen mies\nja kykenevän selvittämään sekavimmatkin vyyhdit ja saattamaan\nrohkeimmatkin yritykset onnelliseen päätökseen.\"\n\n-- Muutamia päiviä kapteeni Belvalin lähdön jälkeen herra d'Hergemont\nsai don Luis Perennalta mainitsemani kirjeen, josta hän, ikävä kyllä,\nluki meille vain alun:\n\n'Arvoisa herra! Minusta on Maguennocille sattunut tapahtuma varsin\nvakava asia, ja pyydän teitä pienimmästäkin uudesta hälytyksestä\nsähköttämään Patrice Belvalille. Eräistä oireista päättäen\narvelen teidän olevan kuilun partaalla. Mutta vaikka olisitte sen\npohjassakin, ei teillä ole mitään pelättävää, kunhan vain minä saan\najoissa tiedon. Tästä hetkestä alkaen vastaan kaikesta, mitä tahansa\ntapahtuneekin, vaikka kaikki teistä näyttäisi menetetyltä ja vaikkapa\nkaikki olisikin menetetty.\n\n-- Kivijumalan arvoitus taas on lapsellinen, ja ihmettelen\ntodella, että Belvalille kertomienne tietojen jälkeen voidaan\nsilmänräpäystäkään pitää sitä selittämättömänä. Esitän tässä\nmuutamalla sanalla sen, mikä on saattanut ymmälle niin monet\nsukupolvet...'\n\n\"No?\" virkahti Véronique uteliaana tietämään.\n\n\"Kuten sanottu, herra d'Hergemont ei ilmoittanut meille kirjeen\nloppuosaa. Hän luki sen meidän nähtemme, jupisten kummastuneena:\n'Onko se mahdollista...? Niin, niin tosiaankin... Mikä ihme!' Ja kun\nme häneltä kysyimme, vastasi hän: 'Kerron teille kaikki tänä iltana,\nlapseni, sittenkun palaatte Mustiltanummilta. Nyt mainitsen vain,\nettä tämä tosiaan eriskummainen mies -- muuta sopivaa sanaa ei ole\n-- paljastaa minulle muitta mutkitta ja enemmittä tiedonannoitta\nKivijumalan salaisuuden ja määrittelee sen paikan, missä se on,\ntehden sen niin johdonmukaisesti, ettei jää mitään epäilemisen\nvaraa.'\"\n\n\"Ja illalla?\"\n\n\"Illalla François ja minut siepattiin kiinni ja herra d'Hergemont\nmurhattiin.\"\n\nVéronique mietti.\n\n\"Kukaties\", virkkoi hän, \"on häneltä tahdottu riistää tuo perin\ntärkeä kirje? Sillä minusta tuntuukin Kivijumalan varastaminen\nainoalta vaikuttuneita, joka voisi selittää meihin kohdistetut,\nkamalat vehkeilyt.\"\n\n\"Niin minäkin luulen, mutta don Luis Perennan kehoituksesta herra\nd'Hergemont repi kirjeen meidän nähtemme.\"\n\n\"Niin että se don Louis Perenna ei sittenkään saanut mitään tietoa?\"\n\n\"Ei saanut.\"\n\n\"Mutta François...\"\n\n\"François ei tiedä isoisänsä kuolemaa eikä siis epäile, että\nherra d'Hergemont, havaittuaan Françoisin ja minun kadonneen, on\nilmoittanut asiasta don Louis Perennalle, joka siinä tapauksessa ei\nvoisi viivytellä. Sitäpaitsi on Françoisilla toinenkin odotuksen\nsyy...\"\n\n\"Vakavakin?\"\n\n\"Ei. François on vielä hyvin lapsellinen. Hän on lukenut paljon\nseikkailukirjoja, jotka ovat askarruttaneet hänen mielikuvitustaan.\nJa kapteeni Belval on hänelle kertonut ystävästään Perennasta niin\nsatumaisia seikkoja, kuvaillut hänet niin eriskummaisessa valossa,\nettä François ihan tosissaan uskoo hänet Arsène Lupiniksi. Siitä\njohtuu tuo ehdoton luottamus ja hänen varmuutensa, että vaaran\nuhatessa tulisi ihmeellinen apu juuri siinä silmänräpäyksessä, kun\nsitä tarvitaan.\" Véronique ei voinut olla hymyilemättä.\n\n\"Hän on kyllä lapsi, mutta lapsilla on vaistomaisia ounastuksia,\njotka ovat otettavat huomioon... Ja sitäpaitsi se antaa hänelle\nrohkeutta ja pitää häntä reippaalla mielellä. Kuinka hän niin\nnuorella iällä olisi kestänyt tätä koettelemusta, jollei hänellä\nolisi ollut sellaista toivoa?\"\n\nVéroniquen levottomuus heräsi taas. Hän sanoi hyvin hiljaa:\n\"Samantekevä, mistä apu tulee, kunhan se vain tulee ajoissa eikä\npoikani joudu kauhistuttavain olentojen uhriksi!\"\n\nHe olivat kauan ääneti. Näkymätön ja kuitenkin saapuvilla oleva\nvihollinen puristi heitä koko hirvittävällä painollaan. Se oli\nkaikkialla, se oli saaren haltijana, isännöi maanalaisissa\nasumuksissa, nummilla, metsässä ja läheisessä meressä, sen hallussa\nolivat muistopatsaat ja ruumisarkut. Se jatkoi historiaa muinaisten\nmenojen mukaan, se antoi ne iskut, joita oli tuhat kertaa ennustettu.\n\n\"Mutta miksi? Missä tarkoituksessa? Mitä tämä kaikki merkitsee?\"\nkysyi Véronique masentuneena. \"Mitä suhdetta on nykyisten ja entisten\nvälillä? Millä tavoin on selitettävissä, että työ on alkanut\nuudestaan ja samoin barbaarisin keinoin?\"\n\nHän vaikeni jälleen. Hänen sielunsa pohjalla oli vaihdettujen sanojen\nja ratkaisemattomain ongelmain takana kiusaamassa yhä sama ahdistava\najatus, ja hän huudahti:\n\n\"Ah, kunpa François olisi täällä! Jospa olisimme kaikki kolme niitä\nvastaan taistelemassa! Mitä hänelle on tapahtunut? Mikä häntä\npidättää luolassa? Odottamaton estekö...?\"\n\nNyt oli Stéphanen vuoro häntä rohkaista:\n\n\"Este? Miksi niin otaksutte? Ei ole mitään estettä... Työ vain on\npitkällinen...\"\n\n\"Niin, niin, olette oikeassa... työ on pitkällinen ja vaivaloinen...\nAh, kunpa olisin varma, ettei hän menetä rohkeuttaan! Kuinka hilpeä\nmieliala hänellä on! Mikä luottamus! 'Äitiä ja poikaa, jotka ovat\njälleen löytäneet toisensa, ei voida toisistaan enää eroittaa', sanoi\nhän minulle. 'Meitä voidaan vielä vainota, mutta ei koskaan eroittaa.\nLoppujen lopuksi me pääsemme voitolle.' Hän puhui totta, eikö niin,\nStéphane? En suinkaan minä ole löytänyt poikaani sitä varten, että\nhänet taaskin kadottaisin?... Ei, ei, se olisi liian suuri vääryys,\neikä ole mahdollista...\"\n\nStéphane katseli häntä kummastuen siitä, että hän keskeytti puheensa.\nVéronique kuunteli.\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi Stéphane.\n\n\"Kuulen melua...\" vastasi toinen.\n\nStéphane kuunteli, kuten hänkin.\n\n\"Niin... niin... tosiaan...\"\n\n\"Ehkä me kuulemme Françoisin äänen\", sanoi äiti. \"Ehkä se tulee\ntuolta ylhäältä...\"\n\nHän aikoi nousta. Stéphane pidätti häntä.\n\n\"Ei, käytävästä kuuluu askeleita...\"\n\n\"Siis... siis...?\" virkkoi Véronique.\n\nHe katselivat toisiaan hämmästyneinä, tekemättä mitään päätöstä,\ntietämättä mihin ryhtyä.\n\nAskelia kuului lähempää. Vihollinen ei varmaankaan epäillyt mitään,\nsillä lähestyvä henkilö ei tuntunut hiipivän, vaan astuvan ripeästi.\n\nStéphane lausui verkalleen:\n\n\"Minua ei saa nähdä pystyssä... Minä laskeudun takaisin makuulle...\nTe kiinnitätte siteeni jotenkuten...\"\n\nHe epäröivät ikäänkuin olisivat antautuneet järjettömään toivoon,\nettä vaara itsestään loittonisi. Ja sitten Véronique, ravistaen\nitsestään herpaannuttavan horroksen, teki äkkiä päätöksensä.\n\n\"Kiireesti... tässä ne ovat... ojentukaa pitkäksenne...\"\n\nStéphane totteli. Muutamassa sekunnissa Véronique sovitteli köydet\nhänen ympärilleen, niinkuin muisteli niiden olleen, mutta sitomatta\nkiinni.\n\n\"Kääntykää kallioon päin\", sanoi hän, \"kätkekää kätenne... ne\nantaisivat teidät ilmi\".\n\n\"Entä te?\"\n\n\"Älkää pelätkö mitään.\"\n\nVéronique kumartui ja painautui ovea vasten, jonka kurkistusaukon\nrautakiskoilla varustettu luukku kääntyi sisäänpäin sillä tavalla,\nettä häntä ei voitu nähdä.\n\nSamalla hetkellä pysähtyi vihollinen ulkopuolelle. Oven paksuudesta\nhuolimatta Véronique kuuli hameenkahinaa.\n\nJa hänen yläpuoleltaan tirkistettiin.\n\nKauhistava minuutti! Pieninkin epäiltävä merkki olisi ollut aiheena\nhälytykseen.\n\n\"Ah\", ajatteli Véronique, \"miksi _hän_ siinä viipyy? Onko jotakin\ntodistusta täälläolostani...? Vaatteeniko?...\"\n\nSitten hän tuumi, että huomiota oli pikemminkin herättänyt Stéphane,\njonka asento ehkä ei näyttänyt luonnolliselta tai jonka siteet eivät\nolleet paikoillaan.\n\nJa äkkiä liikahdettiin ulkopuolella ja vihellettiin hiljaa kaksi\nkertaa.\n\nSilloin kuului etäältä käytävästä toisten askelten töminää, jota\njuhlallinen äänettömyys korosti. Nekin pysähtyivät oven taakse.\nVaihdettiin sanoja. Neuvoteltiin.\n\nVéronique oli varovasti pistänyt toisen käden taskuunsa. Hän veti\nesille revolverinsa ja pani sormen liipasimelle. Jos joku astuisi\nsisään, nousisi hän ja ampuisi epäröimättä laukauksen toisensa\nperään. Eikö pieninkin vitkastelu tietänyt Françoisin perikatoa?\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\n\"Kuolonkammio\"\n\n\nSuunnitelma oli oikea siinä tapauksessa, että ovi avautui ulospäin\nja viholliset heti joutuisivat suojattomiksi. Véronique tarkasti\nsiis ovea ja huomasi, että siinä vastoin kaikkea järkeä oli alhaalla\nvankka telki. Käyttäisikö hän sitä?\n\nHänellä ei ollut aikaa harkita tämän aikeen etuja tai haittoja.\nHän oli kuullut avainten helinää, ja melkein samassa solahti avain\nlukkoon.\n\nVéronique tajusi hyvin selvästi, mitä voisi tapahtua. Ahdistajain\nhyökätessä sisään hän hievahtaen asennostaan ja estettynä\nliikkeissään tähtäisi huonosti ja ampuisi ohi. Siinä tapauksessa _ne_\nsulkisivat oven jälleen ja rientäisivät Françoisin koppiin.\n\nTämä ajatus huimasi häntä, ja nyt hän toimi silmänräpäyksessä ja\nvaistomaisesti kyykistyen työnsi alhaalla, olevan teljen eteen.\nToisella kädellään hän, puoleksi noustuaan, paiskasi kurkistusaukon\nrautaluukun kiinni. Säppi naksahti. Nyt ei enää voinut astua sisälle\neikä katsella.\n\nHän käsitti heti tämän toimenpiteen järjettömyyden, se kun ei\ntorjunut vihollisen uhkauksia. Stéphane, joka oli hypähtänyt hänen\nviereensä, sanoi:\n\n\"Hyvä Jumala, mitä te teitte? Ne näkivät kyllä, että minä en\nliikahtanut, ja nyt ne tietävät, etten ole täällä yksin.\"\n\n\"Juuri siksi\", virkkoi Véronique, yrittäen puolustaa tekoansa. \"Ne\nkoettavat puhkaista tämän oven, ja siten me saamme riittävästi aikaa.\"\n\n\"Aikaa mihin?\"\n\n\"Paetaksemme.\"\n\n\"Miten?\"\n\n\"François kyllä kutsuu meitä... François...\" Hän ei ehtinyt\nlopettaa lausettansa. He kuulivat nyt askelia, jotka loittonivat\nnopeasti kauaksi käytävään. Ei saattanut epäillä, että vihollinen,\nvälittämättä Stéphanesta, jonka karkaaminen ei näyttänyt\nmahdolliselta, meni yläkammioiden kerrokseen. Eikö sitäpaitsi pitänyt\notaksua, että ystävysten välillä oli yhteistoimintaa ja että poika\noli päässyt Stéphanen luolaan ja juuri hän teljennyt oven?\n\nVéronique oli siis jouduttanut tapauksia siihen suuntaan, jota hän\nniin monista syistä pelkäsi. Siellä ylhäällä yllätettäisiin François\njuuri sillä hetkellä, jolloin hän valmistautui pakoon. Tämä kuvitelma\noli hirveä.\n\n\"Miksi minä tulin tänne?\" jupisi hän. \"Olisi ollut niin\nyksinkertaista odottaa! Kahden olisimme teidät aivan varmaan\npelastaneet...\"\n\nHänen sielunsa hämmennyksessä välähti tämä ajatus: Eikö hän ollut\ntahtonut kiirehtiä Stéphanen vapauttamista siksi, että tunsi tämän\nmiehen rakkauden, ja eikö arvoton uteliaisuus ollut syössyt häntä\ntähän yritykseen? Se oli kauhea ajatus, jonka hän heti karkoitti\nlausuen:\n\n\"Ei, minun täytyi tulla. Kohtalo vainoo meitä.\"\n\n\"Älkää uskoko niin\", sanoi Stéphane, \"vaan kaikki kääntyy parhain\npäin\".\n\n\"Liian myöhään!\" virkkoi Véronique kohauttaen päätänsä.\n\n\"Miksi? Mistä tiedämme, ettei François ole lähtenyt kopistaan?\nNiinhän te itsekin vastikään arvelitte...\"\n\nVéronique ei vastannut. Hänen kasvonsa vääntyivät kalpeina.\nKärsimykset olivat hänessä herättäneet jonkinlaisen vaistomaisen\naavistuksen siitä, mikä tuho häntä uhkasi. Ja tämä tuho väijyi\nkaikkialla. Todistukset siitä esiintyivät uudestaan entistä\npelottavampina.\n\n\"Kuolema ympäröi meitä\", sanoi hän.\n\nStéphane yritti hymyillä.\n\n\"Te puhutte niinkuin Sarekin asukkaat. Teitä kiusaa sama pelko...\"\n\n\"Heillä oli syytä pelkoon. Ja te itse tiedätte hyvin, kuinka kamalaa\ntämä kaikki on.\"\n\nHän ryntäsi ovelle, veti salvan syrjään ja yritti avata, mutta mitä\nmahtoi hän paksulle, rautalaatoilla lujitetulle levylle?\n\nStéphane tarttui hänen käsivarteensa.\n\n\"Hetkinen... Kuunnelkaa... Luulisin...\"\n\n\"Niin\", virkkoi Véronique, \"siellä ylhäällä isketään...\nyläpuolellamme... Françoisin kopissa...\"\n\n\"Eipä, eipä, kuunnelkaa...\"\n\nPitkä äänettömyys, ja sitten kajahti iskuja paksussa kalliossa. Ne\nkuuluivat heidän _alapuoleltaan_.\n\n\"Samoja iskuja, joita kuulin tänä aamuna\", sanoi Stéphane\npelästyneenä... \"samaa työtä, josta teille mainitsin... Ah, nyt\nkäsitän...!\"\n\n\"Mitä! Mitä te tarkoitatte...?\"\n\nIskut toistuivat säännöllisin väliajoin. Sitten ne lakkasivat, ja\nniiden sijaan kuului kumeaa, keskeytymätöntä jyrinää, johon sekaantui\nkimeämpiä vongahduksia ja äkillisiä rysähdyksiä. Se muistutti käymään\npantavan koneen ponnistusta, varppikelain jytinää, joilla hinataan\naluksia maalle.\n\nVéronique kuunteli tyrmistyneenä odottaen, mitä tapahtuisi, koettaen\narvata, vakoillen jokaista ilmettä Stéphanen silmissä, joka seisoi\nhänen edessään ja katseli häntä niinkuin mies vaaran hetkellä\nkatselee rakastamaansa naista.\n\nJa äkkiä Véronique horjahti, ja hänen täytyi tukea itseään kädellään\nseinää vasten. Olisi luullut koko luolan, koko kallion liikahtavan\navaruudessa.\n\n\"Oh\", jupisi hän, \"vapisenko minä tosiaan näin...? Pelkoko minua\ntärisyttää kiireestä kantapäähän?\"\n\nHän tarttui rajusti Stéphanen molempiin käsiin ja tiukkasi häneltä:\n\n\"Vastatkaa... Minä tahdon tietää...\"\n\nStéphane ei vastannut. Hänen kyynelistä kosteissa silmissään ei ollut\npelkoa, ne kuvastivat vain rajatonta rakkautta, ääretöntä epätoivoa.\nHän ajatteli vain Véroniquea.\n\nOliko sitäpaitsi tarpeellistakaan, että hän selittäisi, niitä\ntapahtuisi, ja eikö todellisuus esiintyisi itsestään sen mukaan\nkuin sekunnit kuluivat? Omituinen todellisuus, jolla ei ollut\nmitään suhdetta tavallisiin tapahtumiin, vaan joka oli kaiken sen\nulkopuolella, mitä mielikuvitus voi pahuuden alalla keksiä! Omituinen\ntodellisuus, jonka oireita Véronique vähitellen alkoi havaita, mutta\njota hän yhä kieltäytyi ottamasta huomioon.\n\nKuin laskuluukku, mutta sellainen, joka toimii päinvastoin kuin\ntavallisesti, kohosi luolan keskelle sijoitettu tavattoman paksuista\nlankuista tehty neliö, kieppuen näkymättömän akselin ympäri, joka oli\nsen saranana kuilussa. Se nousi melkein huomaamatta kuin mahdottoman\niso avautuva kansi, kallistuen jo samaan tapaan kuin ponnahduslauta,\njoka ulottui reunasta luolan perälle asti. Kaltevuus oli vielä varsin\nloiva, joten sillä seisten oli vielä helppo pysyttää tasapainonsa.\nEnsi hetkellä Véronique luuli, että vihollisen tarkoitus oli murskata\nheidät armottoman lattian ja graniittiholvin väliin. Mutta melkein\nheti hän sitten älysi, että inhoittava kone kohosi nostosillan\ntavalla ja että sen tarkoituksena oli syöstä heidät ulos mereen.\nJa sen tehtävänsä se täyttäisi leppymättömästi. Tuloksena oli\nvarma, väistämätön perikato. Mitä tahansa he yrittäisivät kuinka he\nponnistelisivatkaan pysytelläkseen siinä kiinni, tulisi sittenkin\nse hetki, jolloin luukun pinta olisi pystyssä kohtisuorassa, tasan\ntäyttäen jyrkän rantakallion aukon.\n\n\"Tämä on kauheaa... liian kauheaa...\", mutisi Véronique.\n\nHe eivät olleet päästäneet toistensa käsiä. Stéphane itki hiljaa.\n\n\"Emme siis voine mitään tehdä?\" voihki Véronique.\n\n\"Emme mitään\", vastasi Stéphane.\n\n\"Mutta onhan lattian ympärillä hiukan alaa. Luola on pyöreä.\nVoisimme...\"\n\n\"Ala on liian ahdas. Jos yrittäisimme asettua jollekin neliön\nkolmesta sivusta, sen ja seinän väliin, niin murskautuisimme. Kaikki\nse on laskettu. Olen sitä usein miettinyt.\"\n\n\"Siis?\"\n\n\"Täytyy odottaa.\"\n\n\"Mitä? Ketä?\"\n\n\"Françoisia.\"\n\n\"Oi\", virkkoi nuori äiti nyyhkien, \"François on ehkä myöskin\ntuomittu... Tai kenties hän etsii meitä ja joutuu johonkin ansaan.\nJoka tapauksessa en häntä enää näe... Hän ei saa mitään tietää...\nEikä saa edes nähdä äitiänsä ennen kuolemaansa...\"\n\nHän puristi lujasti nuoren miehen käsiä ja jatkoi:\n\n\"Stéphane, jos jompikumpi meistä välttää kuoleman, -- ja minä toivon,\nettä te pelastutte...\"\n\n\"Ei, vaan te\", keskeytti Stéphane vakuuttavasti. \"Ihmettelenpä, että\nvihollinen määrää teille minun rangaistukseni. Mutta kaiketi hän ei\ntiedä, että juuri te olette täällä.\"\n\n\"Se ihmetyttää minuakin\", virkkoi Véronique... \"Minullehan on varattu\ntoisenlainen kuolema... Mutta mitäpä sillä väliä, jos en enää saa\nnähdä poikaani! Stéphane, minä jätän hänet teidän haltuunne, --\nsuostuttehan? Minä tiedän jo kaikki, mitä olette hänen hyväkseen\ntehnyt...\"\n\nLattia kohosi yhä hyvin hitaasti, epätasaisesti, vavahdellen ja\näkillisin nytkähdyksin. Kaltevuus lisääntyi. Vielä muutama minuutti,\neivätkä he enää voisi puhua vapaasti ja rauhallisesti.\n\nStéphane vastasi:\n\n\"Jos minä jään eloon, vannon teille, että suoritan tehtäväni loppuun\nasti. Minä vannon sen teille muistoksi...\"\n\n\"Muistoksi minusta\", sanoi Véronique päättäväisesti, \"muistoksi\nVéroniquesta, jonka olette tuntenut... ja jota olette rakastanut.\"\n\nStéphane katseli häntä intohimoisesti:\n\n\"Te siis tiedätte...?\"\n\n\"Tiedän, ja minä sanon sen teille suoraan. Minä olen lukenut\npäiväkirjanne... Tunnen rakkautenne... ja otan sen vastaan...\"\n\nHän hymyili surullisesti.\n\n\"Kovaonninen rakkaus, jonka tarjositte poissaolevalle... ja nyt\ntarjoatte kuolemaan tuomitulle...\"\n\n\"Ei, ei\", väitti Stéphane innokkaasti, \"älkää uskoko sellaista...\npelastus on ehkä lähellä... Minä tunnen sen, minun rakkauteni ei\nkuulu menneisyyteen, vaan tulevaisuuteen.\"\n\nHän aikoi suudella Véroniquen käsiä.\n\n\"Suudelkaa otsaani\", sanoi Véronique kumartuen häntä kohti. Kummankin\nheistä oli täytynyt laskea toinen jalkansa kuilun reunalle, kapealle\ngraniittijuovalle, joka oli ponnahduslaudan neljännellä sivulla.\n\nHe suutelivat hartaasti.\n\n\"Pitäkää minusta hyvin kiinni\", sanoi Véronique.\n\nHän nojautui mahdollisimman pitkälle taaksepäin, kohotti päänsä ja\nhuusi tukehtuneella äänellä:\n\n\"François... François...\"\n\nMutta ketään ei ollut yläaukolla. Tikapuut riippuivat siellä yhä\ntoisesta kynnestään, ulottumattomissa.\n\nVéronique kumartui meren yli. Siltä kohtaa oli kallion ulontuma\npienempi, ja hän näki vaahdon seppelöimäin karien välissä pienen\nsuvannon uinuvan aivan rauhallisena, niin syvänä, ettei voinut nähdä\nsen pohjaa. Hän mietti, että kuolema olisi siellä helpompi kuin\nteräväsärmäisillä kallioilla ja tuntien äkillistä tarvetta päästä\ntästä hädästä ja vapautua liian hitaasta kuolonkamppailusta hän sanoi\nStéphanelle:\n\n\"Miksi odottaisimme ratkaisua? Parempi on kuolema kuin tämä\nkidutus...\"\n\n\"Ei, ei\", huudahti toinen säikähtyen sitä ajatusta, että Véronique\nvoisi heittäytyä alas.\n\n\"Te toivotte siis?\"\n\n\"Viimeiseen silmänräpäykseen asti, kun on puhe teistä.\"\n\n\"Minä en toivo enää\", sanoi Véronique.\n\nMikään toivo ei enää ylläpitänyt Stéphaneakaan, mutta hän olisi niin\nmielellään tahtonut vaimentaa Véroniquen tuskat ja sälyttää itselleen\ntämän äärimmäisen koettelemuksen koko taakan.\n\nLattia kohosi edelleen. Tärinä oli lakannut, ja kaltevuus kävi yhä\nsuuremmaksi. Permannon syrjä ulottui jo kurkistusluukun alireunaan,\npuoliväliin ovea. Mutta sitten kuului ikäänkuin äkillinen säpin\nlaukeaminen, tuli tuima sysäys, ja koko luukku peittyi. Mahdotonta\noli enää pysytellä kaltevalla lattialla. Heidän täytyi siirtyä luolan\nulkoreunalle, ottaen siitä jaloillaan tukea.\n\nVielä tuntui kaksi tärähdystä, ja kummallakin kertaa levyn yläsyrjä\nponnahti entistä ylemmäs. Peräseinällä se saavutti katonrajan ja\nsiirtyi hiukan luisuen holvia pitkin luolan aukolle päin. Hyvin\nselvästi näki, että se liittyisi täsmälleen aukon kohdalle, sulkien\nsen tiukasti nostosillan tavalla. Kallio oli niin hakattu, että tämä\nkaamea toimitus onnistuisi jättämättä mitään tilaa satunnaisuuksille.\n\nHe eivät hiiskahtaneet sanaakaan. Pitäen toisiaan käsistä he\nolivat alistuneet kohtaloonsa. Heidän kuolemansa alkoi näyttää\nsallimuksen määräämältä. Vuosisatain hämärässä oli rakennettu\ntämä kone ja sitten kaiketi uudestaan kokoonpantu, korjattu ja\nsovitettu paikoilleen; ja vuosisatain kuluessa se oli näkymättömien\npyövelien käyttämänä tuottanut kuoleman syyllisille, rikollisille,\nviattomille, armorikalaisille, gallialaisille, ranskalaisille tai\nvierasrotuisille. Sotavankeja, pyhyyttä loukanneita munkkeja,\nchouaneja, \"sinisiä\", vallankumouksen sotilaita oli hirviö viskellyt\nkuiluun toisen toisensa perästä. Tänään oli heidän vuoronsa.\n\nHeillä ei ollut edes sitä katkeraa lohtua, jonka viha ja vimma\ntuottaa. Ketä vihata? He kuolisivat keskellä synkintä pimeyttä\nnäkemättä viholliskasvojen pilkistävän esiin tästä armottomasta\nyöstä. He kuolisivat heille tuntemattoman hankkeen toteuttamista\nvarten, ikäänkuin pelkkinä luvun lisääjinä, jotta järjettömät\nennustukset kävisivät toteen ja täyttyisi julmien jumalien tahto,\njolle kiihkoilijapapit olivat kaavailleet muodon. He olivat\nennenkuulumattomalla tavalla joitakin sovitusuhreja, jonkin\nverenhimoisen uskonnon vaatimia teuraita, jotka kelpasivat sen\njumalille!\n\nSeinä kohosi heidän takanaan. Muutaman minuutin päästä se olisi\npystysuorassa. Ratkaisu läheni.\n\nKerta toisensa jälkeen täytyi Stéphanen pidättää Véroniquea. Yhä\nlisääntyvä kauhu sekoitti nuoren naisen mieltä. Hän olisi tahtonut\nsyöksyä alas...\n\n\"Sallikaa minun... minä pyydän\", sopersi hän. \"Minä en kestä enää...\"\n\nJos hän vain olisi tavannut poikansa jälleen, olisi hän hillinnyt\nitsensä loppuun asti. Mutta Françoisia ajatellessaan hän menetti\nmalttinsa. Varmaan oli lapsikin vangittuna... kidutettavana, ja\nvarmaan uhrattaisiin hänetkin kammottavani jumalien alttarille, kuten\näitikin.\n\n\"Ei, ei, kyllä hän tulee\", vakuutti Stéphane. \"Teidät pelastetaan...\nminä tahdon sen, minä olen siitä varma...\"\n\nVéronique vastasi houraillen:\n\n\"Hän on niinkuin mekin teljettynä... häntä poltetaan soihduilla...\nammutaan nuolilla... hänen lihaansa raadellaan... Voi\npoikaparkaani...!\"\n\n\"Hän tulee vielä, rakas ystävä... Hän sanoi teille, että mikään ei\nvoi eroittaa äitiä ja poikaa, jotka ovat toisensa löytäneet...\"\n\n\"Kuolemassa olemme löytäneet toisemme... vain kuolema meidät\nyhdistää. Ja tapahtukoon se heti...! En tahdo, että hän kärsii...\"\n\nTuska oli liian voimakas. Hän riuhtaisi kätensä Stéphanen käsistä\nja aikoi heittäytyä alas, mutta painautui heti takaisin nostosiltaa\nvasten ja päästi samoin kuin Stéphanekin hämmästyksen huudon. Jotakin\noli välähtänyt heidän silmäinsä edessä ja sitten kadonnut. Se oli\nnäkynyt vasemmalta.\n\n\"Tikapuut... eikö niin?\" jupisi Stéphane. \"Niin, siellä on François!\"\nvirkkoi Véronique läähättäen toivosta. \"Hän on pelastunut... hän\ntulee meidän avuksemme...\"\n\nTällä hetkellä oli turmanseinä melkein kohtisuora. Se hytkyi\nleppymättömänä heidän olkapäittensä alla. Luola oli sulkeutunut\nheidän takanaan. He olivat kuilun uhreja, korkeintaan voivat vielä\ntarrautua kapeaan reunukseen.\n\nVéronique kurkotti itseään uudestaan esille aukosta, tikapuut\nsiirtyivät sinne päin ja asettuivat sitten paikoilleen molempien\nkynsien kannattamina.\n\nYlhäältä, aukon ontelosta, näyttäytyi lapsen pää, ja lapsi hymyili ja\nviittoili.\n\n\"Äiti, äiti... nopeasti...!\"\n\nKutsu oli kiirehtivä ja harras. Molemmat kädet ojentuivat alhaalla\nolijoita kohti. Véronique voihki:\n\n\"Ah, sinäkö... sinäkö, rakkaani...?\"\n\n\"Nopeasti, äiti, minä pitelen tikkaita... Nopeasti... ei ole mitään\nvaaraa...\"\n\n\"Minä tulen, rakkaani... katso, minä tulen jo...\"\n\nVéronique oli tarttunut tikkaiden lähempään sivuun. Tällä kertaa\nhän Stéphanen avustamana pääsi verrattain helposti viimeiselle\naskelmalle, mutta hän sanoi:\n\n\"Entä te, Stéphane? Tulettehan te mukaan?\"\n\n\"Ehdin vielä\", vastasi toinen, \"rientäkää nyt vain...\"\n\n\"Ei, luvatkaa minulle...\"\n\n\"Minä vannon sen teille; rientäkää...\"\n\nVéronique kiipesi ylös neljä puolaa ja pysähtyi lausuen:\n\n\"Tuletteko te, Stéphane?\"\n\nTämä oli jo kääntynyt selkä ulospäin ja työntänyt vasemman kätensä\nahtaaseen rakoon, joka oli jäänyt nostosillan ja kallion väliin.\nHänen oikea kätensä tavoitti tikkaat, ja hän pääsi astumaan alimmalle\npuolalle. Hänkin oli pelastunut.\n\nKuinka iloisena nousikaan Véronique ylöspäin. Mitäpä merkitsi, että\nkuilu ammotti hänen allaan? Saattoiko hän pitää siitä väliä, silloin\nkun ylhäällä oli odottamassa hänen poikansa, jota hän vihdoinkin\nsaisi puristaa rintaansa vasten!\n\n\"Tässä minä olen... kas tässä...!\" hoki hän. \"Tässä, rakkaani!\"\n\nRipeästi hän pisti päänsä ja olkapäänsä ikkunasta sisään. Lapsi veti\nhäntä. Hän harppasi kamanan yli. Vihdoin hän oli poikansa luona. He\nheittäytyivät toistensa syliin.\n\n\"Ah, äiti...! Onko se mahdollista, äiti!\"\n\nMutta tuskin oli Véronique kietaissut kätensä pojan ympärille, kun\nhän hiukan perääntyi. Miksi? Hän ei tiennyt. Hänen tunteenpurkaustaan\nhillitsi selittämätön hämmennys.\n\n\"Tule, tule\", sanoi hän laahaten pojan ikkunan luo täyteen\npäivänvaloon, \"tule, että katselen sinua\".\n\nLapsi ei vastustellut, ja Véronique tarkasti poikaa pari, kolme\nsilmänräpäystä, ei kauemmin, ja sanoi heti, säikähdyksestä vavahtaen:\n\n\"Siis sinä? Sinä siis olitkin murhaaja?\"\n\nMikä kauheus! Hän tunsi hirviön kasvot, joka hänen nähtensä oli\nsurmannut herra d'Hergemontin ja Honorinen!\n\n\"Tunnetko siis minut?\" ilkkui poika.\n\nLapsen äänestäkin Véronique huomasi erehdyksensä. Tämä ei ollut\nFrançois, vaan toinen poika, joka oli suorittanut tihutyön Françoisin\ntavallisiin vaatteisiin puettuna.\n\nPoika virnisti jälleen.\n\n\"Ah, sinulle alkaa selvitä, rouvaseni! Taidat tuntea minut?\"\n\nInhoittavat kasvot vääntyivät, kävivät häijyiksi, julmiksi ja saivat\nmitä katalimman ilmeen.\n\n\"Vorski...! Vorski...!\" sopersi Véronique. \"Vorskin minä sinussa\ntunnen...\"\n\nNuorukainen purskahti nauruun.\n\n\"Miksikä ei...? Luuletko, että minä kiellän isän, kuten sinä olet\nhänet kieltänyt?\"\n\n\"Vorskin poika...? Hänen poikansa...!\" toisteli Véronique.\n\n\"Hyväinen aika, niin, hänen poikansa...! Mitäs sinä siitä? Oli kai\nsillä kunnon miehellä oikeus kahteenkin poikaan! Ensin minä, ja\nsitten lempeä François.\"\n\n\"Vorskin poika!\" sanoi Véronique vielä kerran.\n\n\"Ja aika veitikka, sen sinulle vannon... isänsä poika, kasvatettu\nkelpo periaatteiden mukaan. Olen kai sen sinulle jo osoittanut,\nhäh? Mutta siinä ei ole lorun loppu... olemme vasta alussa... Kah,\ntahdotko, että annan sinulle uuden todistuksen? Katsohan tuota\nopettaja-hölmöä... Ei, mutta katsohan, kuinka minä käyn asiaan\nkäsiksi!\"\n\nYhdellä hyppäyksellä hän oli ikkunan luona. Stéphanen pää tuli\nnäkyviin. Lapsi sieppasi kiven ja iski sillä kaikin voimin, työntäen\npakolaisen takaisin.\n\nVéronique, joka oli ensi hetkellä epäröinyt, käsittämättä uhkausta,\nhyökkäsi ikkunaa kohti ja tarttui pojan käsivarteen. Liian myöhään.\nPää katosi. Tikkaiden rautakynnet irtaantuivat kamanasta. Kuultiin\nrytinää ja sitten molskahdus veteen.\n\nVéronique riensi katsomaan ulos ikkunasta. Tikapuut uiskentelivat\nsiinä osassa suvantoa, jonka voi eroittaa liikkumattomasta,\nkallioiden reunustamasta vedenpinnasta. Mikään ei osoittanut paikkaa,\njohon Stéphane oli pudonnut. Ei mitään pyörteitä. Ei mitään karetta.\n\nHän huusi:\n\n\"Stéphane... Stéphane...!\"\n\nEi mitään vastausta. Avaruuden suuri äänettömyys, jossa tuuli torkkuu\nja meri uinuu.\n\n\"Voi, sinä heittiö, mitä sinä teit?\" voihki Véronique.\n\n\"Älä itke, rouvaseni...\" virkkoi nuorukainen. \"Herra Stéphane\nkasvatti pojastasi nahjuksen. Hei, lyökäämme asia leikiksi! Ehkäpä\nsyleilisimme? Tahdotko, emintimäni? No mitä, oletko niin itsepäinen!\nKyllä kai sinä siis minua kovin vihaat?\"\n\nPoika lähestyi syli avoinna. Véronique ojensi nopeasti revolverinsa\nhäntä kohti.\n\n\"Mene siitä... mene, tai muutoin surmaan sinut kuin vihaisen\nvillipedon! Mene tiehesi...!\"\n\nLapsen kasvot kävivät entistä hurjemmiksi. Hän perääntyi askel\naskeleelta ja puuskui:\n\n\"Vai niin, mutta sen sinä saat minulle maksaa, korea nainen! Mitä!\nMinä aion sinua syleillä... täynnä ystävällisiä tunteita... ja sinä\ntahdot ampua minua? Sen sinä maksat minulle verellä... kauniilla\npunaisena virtaavalla verellä... verellä... verellä...\"\n\nKuulosti siltä kuin tämä sana olisi ollut hänelle mieluinen\nlausuttavaksi. Hän toisteli sitä moneen kertaan, purskahti sitten\nuudestaan häijyyn nauruun ja luikki pois priiorintaloon vievää\ntunnelia pitkin huutaen:\n\n\"Sen saa maksaa poikasi veri, mamma Véronique... rakkaimman\nFrançoisisi veri...\"\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\nPakoyritys\n\n\nVavisten ja epävarmana Véronique kuunteli, kunnes pojan askeleet\nolivat häipyneet. Mitä tehdä? Stéphanen murha oli hetkiseksi\nkääntänyt hänen ajatuksensa Françoisista, mutta nyt hänen\nlevottomuutensa oli palannut. Mihin oli hänen poikansa joutunut?\nPitikö tavata François priiorintalossa ja siellä häntä puolustaa\nuhkaavia vaaroja vastaan? \"Katsotaanpa\", tuumi hän, \"minä joudun\npäästäni pyörälle... No, miettikäämme... Muutama tunti sitten\njutteli François minulle vankilansa muurin lävitse... varmasti se\noli hän... Se, joka eilen tarttui käteeni ja sitä suudellen hyväili,\noli tietysti François... Äiti ei erehdy, ja minä värisin hellyydestä\nja rakkaudesta. Mutta eikö hän sitten... tämän aamun jälkeen ole\nlähtenyt tyrmästään?\"\n\nHän jäi miettimään ja lausui sitten hitaasti:\n\n\"Niin... niin on tapahtunut... Siellä alhaalla yllätettiin Stéphane\nja minut. Heti hälytys. Vorskin pojanriiviö nousi yläkertaan juuri\nFrançoisia silmällä pitääkseen. Havaittuaan kopin tyhjäksi ja\nseinässä aukon hän ryömi tänne. Niin, niin sen asian laita on... Mitä\ntietä hän muutoin olisi tullut...? Tänne päästyään hänen mieleensä\njuolahti mennä ikkunan luo ajatellen, että se oli merelle päin\nja että François oli valinnut sen pakotiekseen. Heti hän huomasi\ntikapuiden rautakynnet. Sitten hän kurkisti alaspäin, näki ja tunsi\nminut ja huusi minua tulemaan... Ja nyt... nyt hän on matkalla\ntaloon, jossa hän välttämättä kohtaa Françoisin...\"\n\nKuitenkaan ei Véronique liikahtanut. Hän aavisti, että vaara ei\nuhannut talosta päin, vaan juuri täältä, maaluolien taholta. Hän\nkyseli itseltään, oliko François todella ehtinyt pakoon ja eikö\n_toinen_ ollut häntä yllättänyt, ennenkuin hänen työnsä oli päättynyt.\n\nKauhea epävarmuus! Hän kumartui kiireesti tarkastamaan muurin aukkoa\nja nähtyään, että se oli laajennettu, aikoi itse vuorostaan mennä\nsiitä sisälle. Mutta vaikka kolo juuri riittikin lapselle, oli se\nliian ahdas hänelle, ja hänen olkapäänsä tarttuivat kiinni. Hän\nponnisteli kuitenkin itsepäisesti, repi liivinsä, raappi ihoansa\nkallion särmiin, ja vihdoin hänen onnistui kärsivällisyytensä avulla\npujahtaa läpi.\n\nKoppi oli tyhjä. Mutta ovi oli avattu vastakkaisiin käytäviin, ja\nVéroniquesta tuntui -- pelkkä vaikutelma vain, sillä ikkunasta\ntuli liian heikosti valoa, -- että joku juuri oli menossa kopista\navoimen oven kautta. Ja hämärästä varjomaisesta hahmosta, jota hän,\nniin sanoaksemme, ei ollut nähnyt, jäi hänelle kuitenkin varmuus,\nettä se oli käytävään kätkeytynyt nainen, jonka hänen odottamaton\ntunkeutumisensa tänne oli yllättänyt.\n\n\"Se on heidän liittolaisensa\", ajatteli Véronique. \"Hän on tullut sen\npojan kanssa, joka surmasi Stéphanen, ja varmaankin vienyt Françoisin\npois... Ehkäpä François onkin vielä täällä ihan lähellä minua, naisen\npitäessä minua silmällä...\"\n\nVähitellen tottuivat Véroniquen silmät puolihämärään. Ja hän näki\nselvästi, että sisäänpäin aukeavan oven syrjässä oli naisen käsi,\njoka sitä verkalleen veti kiinni.\n\n\"Miksi hän ei sitä heti sulje\", ajatteli Véronique, \"koska hän\nkaikesta päättäen tahtoo asettaa esteen välillemme?\"\n\nVastauksen sai Véronique kuullessaan oven alta kiven kitinää. Jos\neste poistettaisiin, niin ovi sulkeutuisi. Epäröimättä Véronique\nkiirehti paikalle, tarttui jykevään rautaripaan ja veti sitä itseään\nkohti. Käsi katosi, mutta vastaponnistus jatkui. Varmaan oli toisella\npuolellakin kädensija.\n\nÄkkiä kuului vihellys. Nainen kutsui apuun. Ja melkein heti kajahti\nkäytävästä jonkun matkan päästä naisesta huuto:\n\n\"Äiti, äiti!\"\n\nKuinka syvästi liikutettuna Véronique kuulikaan tämän äänen! Hänen\npoikansa, hänen oikea poikansa kutsui häntä! Hänen poikansa oli vielä\nvangittuna, mutta elossa! Mikä yli-inhimillinen ilo!\n\n\"Täällä minä olen, pienokaiseni.\"\n\n\"Joudu, äiti! Minut on sidottu, ja vihellys on merkkinä... ne tulevat\nkohta.\"\n\n\"Täällä minä olen... minä pelastan sinut sitä ennen...!\"\n\nVéronique ei epäillyt tulosta. Hänestä tuntui, että hänen voimansa\nolivat rajattomat ja ettei mikään kyennyt vastustamaan hänen\nkoko olentonsa epätoivoista jännitystä. Ja vastustaja heikontui\ntodellakin, antaen vähitellen perään.\n\nRako suureni ja vihdoin kamppailu päättyi. Véronique pääsi lävitse.\n\nVieras nainen oli jo paennut käytävään ja laahasi poikaa köydestä,\npakottaakseen häntä sidottunakin kävelemään. Turha yritys! Hän\nluopuikin siitä heti. Véronique oli hänen vieressään, revolveri\nkädessä.\n\nNainen hellitti lapsen ja suoristautui avoimista kopeista tulevassa\nvalossa. Hänellä oli yllään valkoinen, vyöllinen villapuku,\nkäsivarret puoliksi paljaina, ja kasvot olivat vielä nuoret, mutta\nkuihtuneet, laihat ja ryppyiset. Hänen hiuksensa olivat vaaleat,\nseassa valkoisia suortuvia. Silmistä loisti häijy vimma.\n\nMolemmat naiset katselivat toisiaan sanaa sanomatta, niinkuin\nviholliset, jotka ovat mitanneet toistensa voimat ja joiden välillä\nkamppailu alkaa uudestaan. Voitonriemuisena Véronique melkein hymyili\n-- uhman hymyä. Vihdoin hän sanoi:\n\n\"Jos sormellannekaan koskette lapseeni, niin minä surmaan teidät.\nLähtekää.\"\n\nNainen ei pelännyt. Hän näkyi miettivän ja kuunteli apua odottaen.\nMitään apua ei tullut. Silloin hän loi silmänsä alas Françoisia kohti\nja liikahti ikäänkuin käydäkseen jälleen käsiksi saaliiseensa.\n\n\"Älkää koskeko häneen!\" toisti Véronique hurjasti. \"Älkää koskeko,\ntaikka minä ammun!\"\n\nNainen kohautti olkapäitänsä ja lausui:\n\n\"Jätä uhkaukset. Jos olisin tahtonut surmata sinun lapsesi, olisi se\njo tehty. Mutta hänen hetkensä ei ole vielä tullut. Eikä häntä ole\nmäärätty saamaan kuoliniskua minun kädestäni.\"\n\nVastoin tahtoaankin Véronique värisi kysyessään:\n\n\"Kenen kädestä pitää hänen saada surmansa?\"\n\n\"Poikani kädestä. Tiedäthän... hänen, jonka juuri näit.\"\n\n\"Vai on hän teidän poikanne, se murhaaja... hirviö...\"\n\n\"Hänen isänsä on...\"\n\n\"Vaietkaa, vaietkaa!\" käski Véronique käsittäen, että tuo nainen\noli ollut Vorskin rakastajatar, ja peläten, että hän tekisi jonkin\npaljastuksen Françoisin kuullen... \"Vaietkaa, sitä nimeä ei saa\nlausua.\"\n\n\"Se lausutaan, sittenkun on tarvis\", vastasi nainen. \"Ah, kylläpä\nminä olen sinun tähtesi kärsinyt, Véronique! Mutta nyt on sinun\nvuorosi, ja kärsimyksesi on vasta alussa...!\"\n\n\"Mene siitä!\" tiuskasi Véronique, ase yhä ojennettuna.\n\n\"Älä uhkaile, sanon sen vieläkin kerran!\"\n\n\"Mene, tai minä laukaisen! Vannon sen poikani pään kautta.\"\n\nNainen perääntyi sittenkin levottomana. Mutta uusi raivokohtaus\nrohkaisi häntä. Voimattomana hän työnsi molemmat nyrkkinsä eteenpäin\nja sähisi käheällä ja katkonaisella äänellä:\n\n\"Minä kostan puolestani... saat nähdä, Véronique... Risti...\nkäsitätkö...? ristinpuu on pystytetty... sinä olet neljäs... Mikä\nkosto!\"\n\nHänen laihat ja suoniset nyrkkinsä huitoivat. Hän sanoi vielä:\n\n\"Ah, kuinka minä sinua vihaan! Viisitoistavuotinen viha! Mutta\nristinpuu on sinun kostosi... Minä, minä itse sinut siihen\nripustan... Ristinpuu on pystytetty... saat nähdä... ristinpuu on\npystytetty...\"\n\nHän poistui verkalleen, pää pystyssä, ojennetun revolverin uhkaamana.\n\n\"Äiti, ethän sinä häntä tapa?\" kuiskasi François arvaten, mikä\ntaistelu riehui hänen äitinsä sydämessä.\n\nVéronique näkyi havahtuvan ja vastasi:\n\n\"Ei, ei, älä pelkää mitään... Ehkä sentään täytyisi...\"\n\n\"Oi, minä pyydän, anna hänen olla, äiti, ja lähtekäämme täältä.\"\n\nHän nosti pojan käsivarsilleen jo ennenkuin nainen oli kadonnut\nnäkyvistä, puristi häntä rintaansa vasten ja kantoi hänet koppiin\nsaakka ikäänkuin taakka ei olisi painanut enempää kuin pieni lapsi.\n\n\"Äiti... äiti...\" sanoi François.\n\n\"Niin, rakkaani, sinun äitisi, eikä sinua minulta enää kukaan riistä,\nsen sinulle vannon.\"\n\nVälittämättä raapaisuista hän pujahti tällä kertaa melkein yhdellä\nponnahduksella aukosta, jonka François oli tehnyt muuriin, ja vasta\nkun oli vetänyt lapsenkin toiselle puolelle, hän malttoi mieltään sen\nverran, että vapautti pojan siteistä.\n\n\"Täällä ei enää ole vaaraa\", sanoi hän, \"ei ainakaan toistaiseksi,\nkoska meidän kimppuumme ei voida hyökätä muualta kuin tuon kopin\nkautta, jonka aukkoa minä kyllä puolustan\".\n\nAh, kuinka hartaasti he syleilivätkään toisiaan! Mikään ei ollut enää\neroittamassa heidän huuliaan ja käsivarsiaan. He näkivät toisensa,\nkatselivat toisiaan, katselivat silmästä silmään.\n\n\"Hyvä Jumala, kuinka sinä olet kaunis, Françoisini\", huudahti\nVéronique.\n\nVéronique ei nähnyt hänessä mitään yhtäläisyyttä murhaajalapsen\nkanssa ja kummasteli, että Honorine oli voinut sekoittaa heidät\ntoisiinsa. Eikä hän väsynyt ihailemasta nuorukaisen kasvojen yleviä\npiirteitä, avomielistä ilmettä ja lempeyttä.\n\n\"Ja sinä, äiti\", sanoi poika, \"luuletko, että minäkään kuvittelin\näitiäni niin kauniiksi kuin sinä olet? En, en edes unissani, kun sinä\nilmestyit minulle haltiattaren muodossa. Ja kuitenkin kertoi Stéphane\nminulle usein...\"\n\nVéronique keskeytti hänet.\n\n\"Rientäkäämme, rakkaani; meidän on etsittävä turvaa heidän\ntakaa-ajoltaan. Meidän pitää lähteä täältä.\"\n\n\"Niin\", vastasi poika, \"ja varsinkin saarelta. Minä olen keksinyt\npakosuunnitelman, jonka täytyy onnistua. Mutta ennen kaikkea,\nStéphane... kuinka hänen on käynyt? Kuulin koppini alapuolelta\njotakin melua, josta sinulle jo puhuin, ja minä pelkään...\"\n\nVastaamatta tähän mitään Véronique talutti poikaa.\n\n\"Minulla on paljon asioita sinulle ilmoitettavana, rakkaani,\nsurullisia asioita, joista et enää saa olla tietämätön. Mutta\naluksi... tällä hetkellä meidän täytyy paeta priiorintaloon. Se\nnainen menee noutamaan apua ajaakseen meitä takaa.\"\n\n\"Mutta astuessaan äkkiä koppiini ja yllättäessään minut muuria\npuhkaisemasta hän ei ollut yksinään. Joku oli hänen mukanaan...\"\n\n\"Kai eräs poika? Sinun kokoisesi poika?\"\n\n\"Minä en juuri nähnyt häntä. He karkasivat kimppuuni, nainen ja hän\nsitoivat minut ja veivät käytävään; sitten se nainen läksi hetkiseksi\nja poika palasi koppiin päin. Se tuntee siis nyt tämän tunnelin ja\nsuuaukon.\"\n\n\"Se on kyllä totta, mutta hänestä me suoriudumme helposti ja tukimme\ntunnelin suun.\"\n\n\"Sittenkin on vielä silta, joka yhdistää saaren puoliskot\", huomautti\nFrançois.\n\n\"Ei\", sanoi äiti, \"minä sytytin sen tuleen. Priiorintalo on ihan\neristettynä.\"\n\nHe astuivat nopeasti, Véroniquen jouduttaessa kulkua ja François\nhiukan levottomana äitinsä lausumista sanoista.\n\n\"Niin, niin...\" virkkoi nuorukainen, \"minä huomaan tosiaan, että on\npaljon asioita, joita en tiedä. Sinä olet ne minulta salannut, etten\nsäikähtyisi, äiti. Vai on silta siis poltettu... Kaiketi siihen\nvaratulla öljyllä, niinkuin oli Maguennocin kanssa sovittu, jos\nvaara uhkaisi...? Sinuakin siis uhattiin, ja taistelu oli alkanut\nsinua vastaan, äiti? Ja sitten muistan, että se nainen lausui\nvihoissaan muutamia sanoja...! Ja sitten... ja sitten ennen kaikkea,\nkuinka on Stéphanen käynyt? Kopissani puhuttiin hänestä vastikään\nkuiskaillen... Kaikki se kiusaa minua... En näe niitä tikapuitakaan,\njotka lupasit tuoda...\"\n\n\"Kuule nyt, rakkaani, älkäämme hukatko hetkistäkään. Nainen on\nehtinyt saada apua... Ne ovat meidän jäljillämme.\"\n\nLapsi pysähtyi äkkiä.\n\n\"Äiti...\"\n\n\"Mitä? Kuuletko jotakin?\"\n\n\"Astuntaa.\"\n\n\"Oletko varma siitä?\"\n\n\"Joku kävelee meitä kohti...\"\n\n\"Ah\", jupisi Véronique käheästi, \"murhaaja palaa priiorintalosta...\"\n\nHän koetteli revolveriaan, valmiina kaikkeen. Mutta äkkiä hän työnsi\nFrançoisin erääseen pimeään soppeen, joka aukeni hänen oikealla\npuolellaan ja oli varmaan jonkin tukkeutuneen tunnelin suu.\n\n\"Tuonne... tuonne...\" sanoi hän; \"siellä olemme piilossa... hän ei\nhuomaa meitä\".\n\nAskeleet lähestyivät.\n\n\"Työnny syvemmälle\", kehoitti hän, \"äläkä hievahdakaan...\"\n\nLapsi kuiskasi:\n\n\"Mitä sinulla on kädessäsi...? Revolveri... Ah, äiti, et suinkaan\nsinä ammu...?\"\n\n\"Kyllä minun pitäisi... pitäisi...\" vastasi Véronique. \"Hän on oikea\nhirviö...! Hän tulee äitiinsä... minun olisi pitänyt... saamme ehkä\nkatua...\"\n\nJa hän lisäsi melkein tietämättään:\n\n\"Hän tappoi iso-isäsi.\"\n\n\"Voi, äiti, äiti...\"\n\nVéronique tuki häntä, jottei hän kaatuisi, ja hiljaisuudessa hän\nkuuli lapsen nyyhkyttävän ja änkyttävän:\n\n\"Älä sittenkään ammu, äiti...\"\n\n\"Tuossa hän on... rakkaani... vaikene... kas tuossa katsele häntä...\"\n\nPoika astui ohi. Hän käveli hitaasti, hiukan kumarassa, ja näytti\nkuuntelevan. Véroniquesta hän oli ihan Françoisin kokoinen, ja\ntällä kertaa, tarkkaavammin katsellessa, ei tuntunutkaan enää kovin\nkummalliselta, että Honorine ja herra d'Hergemont olivat erehtyneet;\nsillä tosiaan oli yhtäläisyyttä, jota Françoisilta riistetty punainen\nlakki tietenkin oli lisännyt.\n\nPoika meni ohi ja katosi.\n\n\"Tunnetko sinä hänet?\" kysyi Véronique.\n\n\"En, äiti.\"\n\n\"Oletko varma, ettet ole häntä koskaan nähnyt?\"\n\n\"Ihan varma.\"\n\n\"Ja hänkö todellakin sen naisen kanssa hyökkäsi luolassa sinun\nkimppuusi?\"\n\n\"Sitä en epäile, äiti. Hän sivalsi minua kasvoihinkin syyttömästi,\nikäänkuin vihanvimmassa.\"\n\n\"Ah\", sanoi Véronique, \"tämä kaikki on käsittämätöntä. Milloinkahan\npääsemme tästä painajaisesta!\"\n\n\"Joudu, äiti, tie on vapaa. Käyttäkäämme sitä hyväksemme.\"\n\nValossa hän näki, että poika oli kovin kalpea, ja hän tunsi jääkylmän\nkäden omassaan. Kuitenkin François hymyili hänelle onnellisen\nnäköisenä.\n\nHe läksivät uudestaan liikkeelle, ja pian he kuljettuaan molempia\nsaaria yhdistävän kallionkielekkeen toiselle puolelle ja noustuaan\nportaita tulivat päivänvaloon Maguennocin kukkatarhan oikealla\npuolella. Aurinko oli menemässä mailleen.\n\n\"Me olemme pelastetut\", sanoi Véronique.\n\n\"Niin\", huomautti lapsi, \"mutta vain sillä ehdolla, ettei meitä voida\ntavoittaa samaa tietä. Se on siis tukittava.\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Odotahan, minä menen noutamaan työkaluja talosta.\"\n\n\"Oh, älä mene, me emme eroa toisistamme, François.\"\n\n\"Menkäämme sinne yhdessä, äiti.\"\n\n\"Mutta jos vihollinen saapuu sillä välin? Ei, täytyy puolustaa tätä\naukkoa.\"\n\n\"Auta minua sitten, äiti.\"\n\nNopeasta tarkastuksesta selvisi heille, että toisella niistä kahdesta\nkivestä, jotka yhtyivät holviksi suuaukon yläpuolelle, oli jokseenkin\nmatalalle istutettu kanta. Heidän ei tosiaan ollut lainkaan vaikea\nsitä ensin horjuttaa ja sitten kaivaa juurelta paljaaksi ja\nkallistaa. Kivi putosi poikkipuolin portaille, ja sen peitti heti\npäälle sortunut multa- ja kivikasa, niin että oli mahdotonta tai\nainakin hankalaa tunkea siitä lävitse.\n\n\"Se turvaa meidän täälläolomme siksi, kun voimme panna suunnitelmani\ntoimeen\", sanoi François. \"Ja ole levollinen, äiti, aate on hyvä,\nemmekä ole kaukana päämäärästämme.\"\n\nMuutoin he tunsivat, että lepo oli ennen kaikkea välttämätön.\nMolemmat olivat uupuneita.\n\n\"Oikaise itse lepäämään, äiti... kas tuohon... siinä on sammalmatto\nräystäsmäisen kallion alla, oikea vuodekomero. Siinä sinä nukut kuin\nkuningatar viileydeltä suojattuna.\"\n\n\"Ah, rakkaani, rakkaani\", kuiskasi Véronique täysin onnellisena...\n\nSelitysten aika oli tullut, eikä Véronique epäröinyt niihin ryhtyä.\nLapsen surua hänen kuullessaan kaikkien niiden rakkaiden henkilöiden\nkuolleen, jotka hän oli tuntenut, vaimentaisi se suuri riemu, jonka\näidin löytäminen hänelle tuotti. Véronique puhui siis avomielisesti,\nhyväillen hänen päätänsä, kuivaten hänen kyyneliänsä ja hyvin tuntien\nvoivansa itse kylliksi korvata kaikki menetetyt rakkaatkin ystävät.\nVarsinkin Stéphanen kuolema koski poikaan kipeästi.\n\n\"Mutta onko se niin varmaa?\" sanoi hän. \"Sillä eihän mikään todista,\nettä hän on hukkunut. Stéphane ui mainiosti... niin että... Niin,\nniin, äiti, ei saa joutua epätoivoon... päinvastoin... Kas, tuossa on\nystävä, joka tulee aina synkkinä hetkinä vakuuttamaan, että kaikki ei\nole menetetty.\"\n\nKaikki-käy-hyvin tepsutti todellakin heidän luokseen. Isäntänsä\nnäkeminen ei tuntunut sitä ollenkaan yllättävän. Mikään ei sitä\nylenmäärin kummastuttanut. Sen mielestä seurasivat tapaukset toisiaan\naivan luonnollisessa järjestyksessään, mikä ei sitä häirinnyt\ntavallisissa hommissa. Ainoastaan kyyneleet olivat siitä erikoisen\nhuomion arvoisia. Mutta eiväthän Véronique ja François itkeneet.\n\n\"Näethän, äiti, Kaikki-käy-hyvin on samaa mieltä minun\nkanssani; asiamme ei ole toivoton... Mutta onpa sinulla, vanha\nKaikki-käy-hyvin, todellakin hyvä vainu. Mitä olisit sanonut, jos\nolisimme lähteneet saarelta ilman sinua, häh?\"\n\nVéronique katsoi poikaansa.\n\n\"Lähteneet saarelta?\"\n\n\"Tietysti, ja niin pian kuin mahdollista. Se juuri on minun\nsuunnitelmani. Mitäs sanot?\"\n\n\"Mutta millä tavoin täältä lähtisimme?\"\n\n\"Veneellä.\"\n\n\"Onko täällä vene?\"\n\n\"On, minun veneeni.\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Aivan lähellä, Sarekin kärjessä.\"\n\n\"Voiko siis laskeutua sinne alas? Mutta rantakalliohan on äkkijyrkkä.\"\n\n\"Vene onkin juuri jyrkimmällä kohdalla, jota nimitetään\nHyökkäysportiksi. Se nimi sai Stéphanen ja minut ymmälle.\nTarkoittaahan se jonkinlaista sisään- tai uloskäytävää. Mutta\nlopuksi saimme tietoomme, että keskiajalla olivat munkit ympäröineet\nluostarinluodon vallituksella. Sopi siis otaksua, että oli olemassa\nhyökkäysportti, joka suojeli merelle johtavaa käytävää, ja kun\nMaguennocin kanssa vähän aikaa haeskelimme, keksimme todellakin\nkallion pinnassa ikäänkuin raon, hiekalla täytetyn syvennyksen, ja\nsen suojana oli aivan vähän matkan päässä varsinainen muuri jykevistä\nrakennuskivistä. Polku pujottelee keskeltä, siinä on askelmia ja\nmuurissa ikkunoita merelle päin, ja vihdoin päästään pienen lahdelman\npohjukkaan. Siinä on hyökkäysportin suu. Me panimme sen jälleen\nkuntoon ja veneeni on nostettu rantakallion juurelle.\"\n\nVéroniquen kasvot kirkastuivat.\n\n\"Mutta sittenhän olemme pelastetut.\"\n\n\"Siitä ei ole pienintäkään epäilystä.\"\n\n\"Eikä vihollinen voi tulla sinne?\"\n\n\"Kuinka se voisi?\"\n\n\"Sillä on moottorivene.\"\n\n\"Koska se ei ole vielä saapunut, täytyy otaksua, ettei tunneta tätä\npikku lahtea eikä tietä sinne alas. Kumpikaan ei näy ulapalle, ja\nniitä suojaavat sitäpaitsi sadat riutat ja kalliot.\"\n\n\"Ja mikä estää meitä lähtemästä heti?\"\n\n\"Yö, äiti. Niin taitava purjehtija kuin olenkin ja niin hyvin kuin\ntunnenkin kaikki väylät, joita pitkin voi poistua Sarekista, en ole\nsuinkaan varma, etten ajaisi jollekin karille. Ei, täytyy odottaa\npäivää.\"\n\n\"Kuinka se tuntuukaan pitkältä!\"\n\n\"Muutama tunti kärsivällisyyttä, äitiseni! Ja olemmehan yhdessä.\nAamunkoitteessa astumme veneeseen ja aluksi seuraamme rantakallion\nviertä luolakoppien edustalle asti. Sieltä otamme Stéphanen, joka\ntietenkin odottaa meitä jollakin rantakaistaleella, ja sitten\nkiidämme tiehemme kaikki neljä, eikö niin, Kaikki-käy-hyvin?\nKeskipäivän tienoissa nousemme maihin Pont-l'Abbéssa. Siinä minun\nsuunnitelmani.\"\n\nVéronique tunsi ylenpalttista ihailevaa iloa. Häntä kummastutti, että\nlapsi saattoi osoittaa moista kylmäverisyyttä!\n\n\"Se on oivallista, rakkaani, ja sinä olet täydellisesti oikeassa.\nVarmaankin kääntyy onni meille suopeaksi.\"\n\nIltakausi kului seikkailuitta. Maanalaista käytävää tukkivan rojun\nalta kuuluva rapina ja jostakin raosta pilkistävä valontuike hälytti\nheidät kuitenkin kerran ja pakotti olemaan valppaina lähtöhetkeen\nasti. Mutta siitä ei heidän hyvä tuulensa kärsinyt.\n\n\"Niin, niin, minä olen levollinen\", puhui François. \"Siitä hetkestä\nasti, kun sinut jälleen löysin, olen tuntenut saaneeni sinut\nainaiseksi. Ja eikä meillä äärimmäisessä hädässä ole vielä viimeinen\ntoivo jäljellä? Stéphane on sinulle kai siitä kertonut? Sinua\nnaurattaa tämä luottamus pelastajaan, jota en ole koskaan nähnyt...\nMutta kuule, minä sanon sinulle, äiti, että vaikka näkisin tikarin\nkohotettuna ylitseni, olen varma, kuuletko, ihan varma, että joku\nkäsi pysähdyttäisi iskun.\"\n\n\"Ah\", huoahti Véronique, \"mutta sallimuksen käsi ei ole estänyt\nainoatakaan niistä onnettomuuksista, joista olen sinulle kertonut.\"\n\n\"Se estää ne, jotka uhkaavat äitiäni\", vakuutti lapsi.\n\n\"Millä tavalla? Tuntematon ystävä ei ole saanut asiasta tietoakaan.\"\n\n\"Hän tulee sittenkin. Hän ei tarvitse ilmoitusta tietääkseen, että\nvaara on suuri. Hän tulee. Ja lupaahan minulle, äiti, että säilytät\nluottamuksesi, tapahtuipa mitä tahansa!\"\n\n\"Minä säilytän luottamukseni, rakas lapsi, sen sinulle lupaan.\"\n\n\"Siinä, teet oikein\", sanoi poika nauraen, \"koska minusta tulee\npäällikkö. Ja minkälainen päällikkö, äiti? Eilis-illasta asti\nkäsitin, että saattaakseni yrityksen hyvään loppuun ja turvatakseni\näitini vilulta ja nälältä, jollemme pääsisi astumaan veneeseen tänä\niltapäivänä, oli tarvis ruokavaroja ja peitteitä. Tässä meidän sopii\nviettää ensi yö, kun emme varovaisuuden vuoksi voi mennä taloon\nnukkumaan. Mihin sinä panit sen käärön äiti?\"\n\nMolemmat söivät hilpeinä ja hyvällä ruokahalulla. Sitten François\ntoimitti äitinsä makuulle, kääri hänet peitteisiin, ja he nukkuivat\ntoisiansa vasten puristautuen onnellisina ja pelottomina.\n\nKun raikas aamuilma herätti Véroniquen, näkyi taivaalla punertava\nvalojuova.\n\nFrançois nukkui turvallisen lapsen rauhallista unta, jota eivät\nmitkään häijyt unennäöt häiritse. Véronique katseli häntä kauan,\nmäärättömän kauan, väsymättä; ja aurinko oli kohonnut korkealle, kun\nhän yhä vielä katseli.\n\n\"Toimeen, äiti!\" virkkoi poika avattuaan silmänsä ja syleiltyään\näitiään. \"Ketään ei liene tunnelin puolella? Ei. Silloin meillä on\nkylliksi aikaa ehtiä veneeseen.\"\n\nHe ottivat mukaansa peitteet ja ruokavarat ja lähtivät kevein askelin\nhyökkäysportille päin, ihan saaren kärkeen. Sen toisella puolella\nkasaantuivat kalliot hirvittäväksi sekamelskaksi, jonka keskellä\nmeri, vaikka muualta olikin tyyni, piti aika pauhinaa.\n\n\"Onkohan veneesi siellä enää?\" virkkoi Véronique.\n\n\"Kumarru hiukan, äiti. Tottahan sinä sen näet tuolla alhaalla\nkallioiden raossa? Meidän tarvitsee vain kiertää väkipyörää\nsaadaksemme sen vesille. Niin, kaikki on hyvin järjestetty, rakas\näiti... Ei ole mitään pelättävää... Ainoastaan... ainoastaan...\"\n\nPoika oli keskeyttänyt lauseensa ja mietti:\n\n\"Mitä...? Mikä nyt on?\" kysyi Véronique.\n\n\"Pyh, ei mitään, vain pieni viivytys...\"\n\n\"Mutta sano...?\"\n\nPoika purskahti nauruun.\n\n\"Niin, täytyy tunnustaa, että se on retken johtajalle hiukan\nnöyryyttävää. Kuvittelehan, että olen unohtanut airot. Ne ovat\ntalossa.\"\n\n\"Mutta sehän on kauheata!\" huudahti Véronique.\n\n\"Miksi niin? Minä juoksen taloon. Kymmenen minuutin päästä palaan\nluoksesi.\"\n\nVéroniquen koko pelko elpyi uudestaan.\n\n\"Ja jos ne sillä välin ryntäävät tunnelista esille?\"\n\n\"No, no, äiti\", sanoi lapsi hymyillen, \"sinä _lupasit_ olla\nluottavainen. Päästäkseen ulos tunnelista he saavat rehkiä tunnin\najan, ja kyllä sen kuulisi. Ja mitäpä tässä turhia selittelen, rakas\näiti! Minä tulen heti takaisin.\"\n\nHän lähti juoksemaan.\n\n\"François? François?\"\n\nPoika ei vastannut.\n\n\"Ah\", huoahti Véronique, jota aavistukset jälleen alkoivat kiusata,\n\"olinhan vannonut, etten silmänräpäykseksikään jättäisi häntä!\"\n\nHän seurasi Françoisia etäältä ja pysähtyi sitten töyräälle\nKeijukaisten patsaan ja Kukkakalmiston välille. Sieltä hän eroitti\ntunnelin suun ja näki poikansakin, joka juoksi täyttä laukkaa niittyä\npitkin.\n\nFrançois meni aluksi rakennuksen kellarikerrokseen, mutta varmaankaan\neivät airot olleet siellä, koska hän melkein heti tuli ulos ja\nsuuntasi askeleensa pääovea kohti. Temmattuaan sen auki hän katosi\nsinne.\n\n\"Minuutti riittää hänelle varsin hyvin\", tuumi Véronique. \"Airot ovat\ntietenkin eteisessä... Joka tapauksessa varmasti välikerroksessa...\nNo, korkeintaan kaksi minuuttia.\"\n\nHän laski sekunnit pitäen silmällä tunnelin suuta.\n\nMutta kului kolme minuuttia, neljä minuuttia, eikä pääovi enää\nauennut.\n\nKaikki Véroniquen luottamus haihtui. Hänestä oli hupsua, ettei hän\nollut seurannut poikaansa, ja hän ajatteli, ettei olisi saanut\nhetkeksikään alistua lapsen tahtoon. Välittämättä tunnelista ja\nvaaroista, joita saattoi siltä taholta uhata, hän lähti taloa kohti.\nMutta hänellä oli sellainen kauhea vaikutelma, jota saa kokea eräissä\nunissa, kun sääret ovat ikäänkuin halvatut eikä pääse paikaltaan\nliikahtamaan vihollisen hätyyttäessä.\n\nJa kelttiläisen muistopatsaan luo saapuessaan hän näki äkkiä jotakin,\nminkä merkitys ei hänelle heti selvinnyt. Maahan tammien juurelle,\njotka oikealta kiersivät puolikehää, oli siroiteltu katkottuja, ihan\näskettäin katkottuja oksia, joiden lehdet vielä olivat tuoreet.\n\nHän kohotti silmänsä ja pysähtyi hämmästyneenä -- kauhistuneena.\n\nYksi ainoa tammi oli karsittu. Ja mahtavaan runkoon, joka oli\npaljaana neljän, viiden metrin korkeudelta, oli nuolella pistetty\nilmoituslippu. Siinä oli kirjaimet: V.d'H.\n\n\"Neljäs risti...\" äännähti Véronique, \"minun nimelläni merkitty\nristi...!\"\n\nHän ajatteli, että nyt, kun hänen isänsä oli kuollut, oli jonkun\nhänen vihollisistaan täytynyt piirtää nuo tyttönimen alkukirjaimet.\nVarmaankin sen oli tehnyt hänen päävihollisensa; ja tällä hetkellä\nhän sen nojalla, mitä oli tapahtunut, ja muistaen väijyvän naisen\nja pojan, antoi varsinaiselle viholliselleen ensi kertaa ja vastoin\ntahtoaankin määrätyt piirteet.\n\nOhimenevä vaikutelma, joka ei ollut todennäköinen ja josta hän ei\nedes ollut tietoinen. Jokin kauheampi asia sai hänet suunniltaan.\nHän käsitti äkkiä, että hirviöiden, nummilla ja kalliokammioissa\npiileskelevien hirviöiden, naisen ja lapsen rikostoverien, oli\ntäytynyt tulla tänne, koska risti oli pystytetty. Epäilemättä ne\nolivat rakentaneet käymäsillan sen sijalle, joka oli poltettu. Ne\nolivat nyt talon isäntinä, ja François oli jälleen niiden käsissä.\n\nSilloin hän ponnahti äkkiä, elpyen täysiin voimiinsa. Hänkin\nvuorostaan juoksi raunioiden täyttämää niittyä pitkin, joka vietti\nrakennuksen julkisivua kohti.\n\n\"François...! François...! François...!\"\n\nHän huusi vihlovalla äänellä. Hän ilmoitti tulonsa kovalla äänellä.\nJa niin hän saapui priiorintaloon.\n\nToinen ovenpuoliskoista oli raollaan. Hän työnsi sitä ja syöksähti\neteiseen parkuen:\n\n\"François! François!\"\n\nHuuto kaikui perustuksesta katonharjaan, kautta koko talon, mutta jäi\nvastauksetta.\n\n\"François! François!\"\n\nHän nousi portaita myöten, avasi umpimähkään ovia, juoksi poikansa\nkamariin, Stéphanen ja Honorinen huoneisiin. Ei ketään.\n\n\"François! François...! Etkö sinä kuule minua? Ehkä ne tekevät\nsinulle pahaa...? Oi, François, minä pyydän...\"\n\nHän palasi porrassiltamalle. Hänen edessään oli herra d'Hergemontïn\ntyöhuone.\n\nHän hyökkäsi ovea kohti ja perääntyi heti ikäänkuin olisi nähnyt\nhornan kuilusta kohonneen haamun.\n\nSiellä seisoi mies, käsivarret ristissä, ja näkyi odottavan. Ja se\noli tosiaan se mies, jota hän oli naista ja lasta ajatellessaan\nhetkiseksi kuvitellut. Se oli kolmas hirviö!\n\nKuvaamattoman kauhistuksen vallassa Véronique äännähti ainoastaan:\n\n\"Vorski... Vorski...!\"\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\nJumalan ruoska\n\n\nVorski! Vorski! Tuo olento, jonka nimeäkään ei saanut mainita ja\njonka muisto täytti hänet kauhulla ja häpeällä, hirviömäinen Vorski\nei ollutkaan kuollut! Vakoilijaa ei ollutkaan murhannut eräs hänen\nomista tovereistaan, hänen ruumistaan ei oltu haudattu Fontainebleaun\nkirkkomaahan. Kaikki se oli satua, erehdystä! Yksi asia vain oli\ntotta: Vorski eli!\n\nKaikista niistä näyistä, jotka olivat kiusanneet Véroniquen aivoja,\nei mikään vetänyt inhoittavuudessa vertoja tälle. Vorski pystyssä,\nkäsivarret ristissä, seisoen tanakasti molemmin jaloin, pää suorana\nhartioilla, elossa, elossa! Véroniquen luontainen rohkeus olisi\nuhmannut kaikkea, mutta ei tätä. Hän oli tuntenut itsellään olevan\nvoimaa katsoa rohkeasti ja julkeasti silmästä silmään ketä vihollista\ntahansa, mutta ei tätä vihollista. Vorskissa yhtyi häpeällisyys,\nalati tyydyttämätön häijyys, rajaton julmuus, rikoksen tarkka\nsuunnittelu ja sen mielipuolisuus.\n\nJa tuo mies rakasti häntä.\n\nVéronique punastui äkkiä. Vorski tuijotti ahnain silmin hänen\nhartiainsa ja käsivarsiensa paljaaseen ihoon, joka pilkisti esiin\nrevittyjen liivien välitse, ja katseli tätä lihaa saaliina,\njota mikään ei voinut häneltä riistää. Véronique ei kuitenkaan\nliikahtanut. Mikään huntu ei ollut hänen ulottuvillaan. Hän\nsuoristausi tuon himon herjaamana ja vastasi siihen niin uhmaavin\nkatsein, että toisen täytyi hetkeksi kääntää silmänsä pois.\n\nSamassa hän huudahti kiivaasti:\n\n\"Poikani! Missä on François? Minä tahdon hänet nähdä.\"\n\nVorski vastasi:\n\n\"_Meidän_ poikamme, arvoisa rouva, on minulle pyhä. Hänellä ei ole\nisältään mitään pelättävää.\"\n\n\"Minä tahdon hänet nähdä.\"\n\nVorski kohotti kätensä valan merkiksi.\n\n\"Te saatte hänet nähdä, sen vannon.\"\n\n\"Ehkä kuolleena!\" sanoi Véronique käheästi.\n\n\"Elävänä, kuten te ja minä, hyvä rouva.\"\n\nHetkiseksi tuli äänettömyys.\n\nIlmeisesti Vorski etsi sanoja ja valmisti puhetta, jolla\nsäälimättömän taistelun heidän välillään piti alkaa.\n\nHän oli atleettimaisen kookas mies, vahvavartaloinen, hiukan\nkäyräsäärinen. Hänen kaulansa oli hyvin tukeva ja jänteitten\npullistama, mutta pää oli liian pieni ja tukassa kaksi pitkulaista\nlaikkaa valkeita hapsia. Mikä hänessä ennen tuntui raa'alta, mutta\nsittenkin hieman hienostuneelta voimalta, se oli iän karttuessa\nmuuttunut markkinateltassa pöyhistelevän ammattipainijan raskaaksi\nja törkeäksi asennoksi. Levottomuutta herättävä tenho, joka muinoin\ntehosi naisiin, oli haihtunut, eikä ollut jäljellä muuta kuin tylyt\nja julmat kasvot, joiden kovuutta hän koetti vaimentaa kylmällä\nhymyilyllä.\n\nHän päästi käsivartensa irti, veti esiin nojatuolin ja lausui\nkumartaen Véroniquelle:\n\n\"Keskustelusta, johon ryhdymme, hyvä rouva, tulee pitkä ja ajoittain\ntuskallinen. Ettekö suvaitse istuutua?\"\n\nHän odotti hetkisen, ja kun ei saanut vastausta, jatkoi sallimatta\nhämmentää itseänsä:\n\n\"Tuolla pikku pöydällä on sitäpaitsi kaikenlaisia virvokkeita. Joku\nsuupala ja tilkkanen vanhaa viiniä, lasi samppanjaa ei tehne teille\npahaa...\"\n\nHän teeskenteli liioiteltua kohteliaisuutta, puolibarbaareille\nluontaista sievistelyä, jolla he tahtovat osoittaa, että mitkään\nsivistyksen hienoudet eivät ole heille tuntemattomia ja että he\novat oppineet käyttämään kaikkia ritarillisia temppuja sellaistakin\nnaista kohtaan, jota valloittajan oikeus sallisi kohdella ynseämmällä\ntavalla.\n\nVéronique kohautti olkapäitänsä ja oli vaiti.\n\n\"Sama se\", virkkoi Vorski, \"mutta te käskette minut silloin\nseisomaan, niinkuin herrasmiehen tulee, joka on ylpeä joltisestakin\nseurustelutaidostaan. Ja sitäpaitsi suonette anteeksi, että esiinnyn\nedessänne tässä perin huolimattomassa asussa. Keskitysleirit ja\nSarekin luolat eivät juuri edistä pukuvaraston uudistamista.\"\n\nHänellä oli tosiaan vanhat paikatut housut ja punaiset rikkinäiset\nvillaliivit. Mutta niiden ylle hän oli ottanut valkoisen aivinaisen\nviitan, joka oli vyönauhalla puoleksi suljettu. Se oli oikeastaan\nhieno vaatekappale, ja hän korosti sen eriskummaisuuksia\nteatterimaisilla, asennoilla ja huolettoman tyydytyksen ilmeellä.\n\nTyytyväisenä esipuheeseensa hän alkoi kävellä edestakaisin,\nkädet selän takana, kuin mies, jolla ei ole kiirettä ja joka\nvakavimmissakin olosuhteissa suo itselleen miettimisaikaa. Sitten hän\npysähtyi ja sanoi verkalleen:\n\n\"Luulen, hyvä rouva, että voitamme aikaa tuhlaamalla muutaman\nvälttämättömän minuutin luodaksemme lyhyen yleissilmäyksen entiseen\nyhteiselämäämme. Eikö se ole teidänkin ajatuksenne?\"\n\nVéronique ei vastannut. Vorski alkoi samalla harkitulla äänellä:\n\n\"Silloin, kun te rakastitte minua...\"\n\nVéronique teki vastustavan liikkeen. Toinen jatkoi:\n\n\"Kuitenkin, Véronique...\"\n\n\"Uh\", äännähti nuori nainen inhoten, \"minä kiellän teitä... Te ette\nsaa lausua sitä nimeä! Minä kiellän teitä...\"\n\nVorski hymyili ja puhui mukaantuvalla sävyllä:\n\n\"Älkää närkästykö, hyvä rouva. Mitä sanamuotoa käyttänenkin,\nkunnioitan teitä ehdottomasti. Aloitan siis uudestaan. Silloin,\nkun te rakastitte minua, olin minä, se täytyy tunnustaa, sydämetön\nirstailija, huikenteleva mies, jolta ehkä ei puuttunut komeahkoa\nryhtiä, sillä minä olen aina rohkeasti mennyt äärimmäisyyksiin, mutta\nminulla ei ollut mitään aviomiehen välttämättömiä ominaisuuksia. Ne\nominaisuudet olisin helposti saavuttanut teidän vaikutuksestanne,\nkoska rakastin teitä hulluuteen asti. Teissä oli puhtautta, joka\nminua hurmasi, tenhoa ja luonnollisuutta, joita en ollut tavannut\nkessään muussa naisessa. Hiukan kärsivällisyyttä teidän puoleltanne,\nlempeä ponnistelu olisi riittänyt tekemään minusta toisen ihmisen.\nMutta ensi hetkestä asti, heti kihlajaistemme jälkeen, jotka olivat\nvarsin surulliset ja joissa ette ajatellut muuta kuin isänne\nmielipahaa ja kiukkua, niin, avioliittomme ensi hetkestä asti,\nvallitsi välillämme syvä ja korjaamaton ristiriita. Te olitte vastoin\ntahtoanne hyväksynyt itsepintaisen sulhasen. Te ette tuntenut\npuolisoanne kohtaan muuta kuin vihaa ja inhoa. Ne ovat asioita,\njoita sellainen mies kuin Vorski ei anna anteeksi. Kyllin monilta\nnaisilta, ylväimmiltäkin, olin saanut suoranaisia todistuksia\ntäydellisestä hienotuntoisuudestani, niin ettei minulla voi olla\nmitään syytä itsemoitteeseen. Sitä pahempi, että teidänlaisenne pieni\nporvarillisesti kasvatettu olento otti loukkaantuakseen. Vorski on\nniitä, jotka toimivat vaistojensa ja intohimojensa mukaan. Ne vaistot\nja intohimot eivät teitä miellyttäneet? Kuten tahdoitte, hyvä rouva.\nMinä olin vapaa, palasin entiseen elämääni. Mutta...\"\n\nHän keskeytti puheensa muutamiksi sekunneiksi ja jatkoi sitten:\n\n\"Mutta minä rakastin teitä. Ja kun asiat vuotta myöhemmin alkoivat\nkehittyä vauhdikkaasti ja kun te poikanne menetystä murehtien olitte\nmennyt luostariin, elin minä yhä tuon tyydyttämättömän ja polttavan\nrakkauden kiduttamana. Voitte arvata, minkälaista elämää vietin. Se\noli sarja irstailuja ja hurjia seikkailuja, joissa koetin turhaan\nteitä unohtaa, ja sitten äkillisen toivon tuikahduksia, jälkiä,\njotka minulle osoitettiin ja joita syöksyin suin päin seuraamaan,\njoutuakseni aina uudelleen toivottomuuteen ja yksinäisyyteen. Siten\nminä löysin jälleen isänne ja poikanne. Siten sain tietää heidän\nolinpaikkansa täällä ja siten pidin heitä silmällä ja vakoilin joko\nitse tai minulle hartaasti uskollisten henkilöiden välityksellä.\nArvelin sillä tavoin löytäväni teidätkin, ponnistusteni ainoan\npäämäärän ja toimieni pohjimmaisen syyn. Sitten julistettiin\nsota. Kun en voinut päästä ajoissa rajan yli, suljettiin minut\nkeskitysleiriin...\"\n\nHän keskeytti puheensa. Hänen tylyt kasvonsa kävivät vielä\nankarammiksi, ja hän murisi:\n\n\"Mitä helvetillistä elämää siellä vietinkään! Vorski! Vorski,\nkuninkaan poika, sullottuna yhteen viinurien ja kaikenlaisten\nGermanian katupoikain kanssa! Vorski, vangittuna, kaikkien\nhalveksimana ja inhoamana! Vorski likaisena, täynnä täitä! Enkö minä\nole kärsinyt, hyvä Jumala! Mutta jättäkäämme se. Siihen, mitä tein\npäästäkseni kuoleman kidasta, oli minulla syyni. Jos joku muu minun\nsijastani on saanut tikarinpiston, jos joku muu on minun nimelläni\nhaudattu johonkin Ranskan kolkkaan, en sitä sure. Hänet tai minut\n-- oli valittava. Minä valitsin. Ja ehkä se ei ollut ainoastaan\nsitkeä rakkaus elämään, joka sai minut niin menettelemään, vaan\nmyöskin ja ennen kaikkea eräs uusi seikka, uusi pimeydestä sarastava\naamurusko, joka minua kirkkaudellaan jo häikäisi. Mutta se on minun\nsalaisuuteni. Siitä puhumme myöhemmin, jos minut siihen pakotatte.\nTällä hetkellä...\"\n\nKaikkia näitä ikäänkuin kaunopuheisuudestaan nauttivan ja omille\nlauseilleen käsiään taputtavan näyttelijän painokkaasti esittämiä\npuheita kuunnellessaan oli Véronique säilyttänyt jäykän asentonsa.\nMikään noista valheellisista julistuksista ei voinut häntä liikuttaa.\nHänen ajatuksensa näkyivät olevan toisaalla.\n\nVorski lähestyi häntä ja pakottaakseen hänet tarkkaavaiseksi jatkoi\nkiihkeämmin:\n\n\"Te ette näy aavistavan, hyvä rouva, että sanani ovat äärettömän\nvakavia. Kuitenkin on niin laita ja ne käyvät vielä vakavammiksi.\nMutta ennenkuin tulen pelottavimpaan kohtaan ja vielä toivoen, etten\nsiihen joutuisikaan, tahdon sentään vedota, en sovinnollisuuteenne\n-- sovinto meidän välillämme ei ole mahdollinen, -- vaan järkeenne,\ntodellisuusvaistoonne... sillä te ette suinkaan liene tietämätön\nnykyisestä asemastanne, poikanne asemasta...\"\n\nVéronique ei kuunnellut, siitä oli Vorski aivan varma. Kaiketikin\najatellen ainoastaan poikaansa hän eroitti vain sanoja, joilla\nei hänelle ollut mitään merkitystä. Ärtyneenä, huonosti salaten\nkärsimättömyytensä Vorski puhui kuitenkin edelleen:\n\n\"Tarjoukseni on hyvin yksinkertainen, enkä uskoisi teidän sitä\nhylkäävän. Françoisin nimessä ja minua elähdyttävien inhimillisyyden\nja säälin tunteiden tähden pyydän teitä liittämään nykyisyyden\nsiihen menneisyyteen, jonka vastikään yleispiirtein kuvasin.\nYhteiskunnallisesti ei meitä yhdistävää sidettä ole koskaan\nkatkaistu. Nimeltänne ja lain edessä olette yhä...\"\n\nHän vaikeni, tarkkasi hetkisen Véroniquea, sivalsi sitten kädellään\nhäntä rajusti olalle ja huusi:\n\n\"Kuuntele toki, riiviö! Vorski puhuu.\"\n\nVéronique menetti tasapainonsa, tarttui kiinni tuolin selkänojaan,\nja laskien sitten käsivartensa ristiin suoristausi uudestaan\nvastustajansa eteen, halveksiva ilme silmissä.\n\n\"Minä toistan, että menneisyys on yhä olemassa. Tahdotte tai ette,\nrouva, te olette Vorskin aviovaimo. Ja tämän kieltämättömän tosiasian\nnojalla minä tahdon kysyä teiltä, suvaitsetteko vielä nyt pitää\nitseänne vaimonani? Koettakaamme ymmärtää toisiamme: Jos en vaadi\nteiltä rakkauttanne enkä ystävyyttännekään, niin en myöskään suostu\nenää palaamaan entisiin vihamielisiin suhteisiimme. Minä en halua\nenää entisaikojen ynseää ja etäistä puolisoa. Minä tahdon... tahdon\nvaimon... sellaisen, joka alistuu... joka on harras, huomaavainen ja\nuskollinen toveri...\"\n\n\"Orjatar\", jupisi Véronique.\n\n\"No niin\", huudahti Vorski, \"orjatar, sinäpä sen sanoit. Minä en\nperäänny sanojen enempää kuin tekojenkaan tieltä. Orjatar! Ja\nmiksikä ei? Kunhan orja vain käsittää velvollisuutensa, jona on\nsokea totteleminen! Jaloista ja käsistä sidottuna, _perinde ac\ncadaver_. Miellyttääkö se kohtalo sinua? Tahdotko kuulua minulle\nruumiinesi, sieluinesi? Ja sielustasikin minä viis. Mitä tahdon...\nmitä tahdon... sen sinä hyvin tiedät... eikö totta? Se, mitä tahdon,\non sellaista, mitä en ole koskaan ennen saanut. Aviomiehesi? Haha,\nolenko minä koskaan ollut aviomiehesi? Jos etsin elämästäni pohjia\nmyöten, tunnelmieni ja riemujeni kuohusta, en löydä ainoatakaan\nmuistoa siitä, että meidän välillämme olisi ollut muuta kuin kahden\nvihollisen armotonta kamppailua. Minä katselen sinua ja näen\nventovieraan -- vieraan menneisyydessä kuten nykyisyydessäkin.\nNo niin, koska kohtalo on kääntynyt, koska olen jälleen iskenyt\nkynteni sinuun, ei enää saa niin olla laita tulevaisuudessa, ei enää\nhuomisesta alkaen eikä ensi yönäkään, Véronique. Minä olen isäntä;\ntäytyy alistua välttämättömään. Alistutko?\"\n\nHän ei odottanut vastausta, vaan huusi korottaen vielä ääntänsä:\n\n\"Alistutko? Ei mitään verukkeita eikä valheellisia lupauksia.\nSuostutko? Jos suostut, niin lankee polvillesi, tee ristinmerkki\nja lupaa lujasti: 'Minä suostun. Tahdon olla myöntyvä vaimo. Minä\nalistun herrani kaikkiin käskyihin ja oikkuihin. Elämäni ei enää\nmerkitse mitään. Se kuuluu herralleni.'\"\n\nVéronique kohautti olkapäitänsä eikä vastannut. Vorski hypähti. Hänen\notsasuonensa pullistuivat. Kuitenkin hän hillitsi itsensä vielä.\n\n\"Olkoon niin! Ja sitä minä odotinkin. Mutta kieltäytymisesi\nseuraukset ovat sinulle niin vakavat, että tahdon tehdä viimeisen\nyrityksen. Ehkäpä kieltäytymisesi sittenkin oli osoitettu vain\npakolaiselle, joka olen, köyhälle raukalle, jolta näytin; ja kenties\ntodellisuus muuttaa mielipiteesi. Se todellisuus on loistava ja\nihmeellinen. Kuten jo sanoin, on odottamaton aamurusko sarastanut\npimeydestäni, ja säteet kirkastavat Vorskia, kuninkaan poikaa...\"\n\nHänellä oli tapana puhua itsestään kuin vieraasta henkilöstä, kuten\nVéronique hyvin tiesi, ja se oli merkkinä hänen sietämättömästä\nturhamaisuudestaan. Véronique kiinnitti siihen huomionsa ja näki taas\nhänen silmissään omituisen kiillon, joka niissä oli ollut erityisinä\nriehaantumisen hetkinä ja varmaankin johtui alkoholin liiallisesta\nkäyttämisestä, mutta jossa sitäpaitsi näkyi olevan hetkellisen\nmielenhäiriön oire. Eikö hän tosiaan ollut tavallaan mielipuoli, ja\neivätkö vuodet olleet tätä mielipuolisuutta pahentaneet?\n\nVorski jatkoi puhettaan, ja tällä kertaa Véronique kuunteli:\n\n\"Siihen aikaan, kun sota syttyi, olin siis jättänyt tänne henkilön,\njoka oli minuun hartaasti kiintynyt ja jatkoi isäsi luona\naloittamaani vakoilua. Sattumalta olimme keksineet nummien alle\npuhkaistut luolat ja yhden niihin vievistä käytävistä. Sinne varmaan\nturvapaikkaan minä karattuani pakenin ja siellä sain muutamista\nsiepatuista kirjeistä tiedon niistä tutkimuksista, joita isäsi\nSarekin salaisuuden selvittämiseksi toimitti, ja hänen tekemistään\nlöydöistä. Käsität, että valppauteni silloin lisääntyi, varsinkin\nkun kaikessa tässä jutussa, mikäli se minulle yhä selvemmin valkeni,\nhavaitsin mitä merkillisimpiä yhteensattumia ja silminnähtävää\nvastaavaisuutta eräiden oman elämäni yksityiskohtien kanssa. Pian\nhaihtuivat kaikki epäilykset. Sallimus oli lähettänyt minut tänne\ntoimeenpanemaan erään työn, jonka vain minä voin suorittaa loppuun...\nja johon vain minulla oli oikeus puuttuakin. Käsitätkö tämän?\nVuosisatoja sitten oli Vorski määrätty täksi toimeenpanijaksi.\nVorski oli kohtalon valitsema. Vorskin nimi oli kirjoitettu aikojen\nkirjaan. Vorskilla oli tarpeelliset ominaisuudet, välttämättömät\nkeinot, vaaditut kyvyt ja valtuudet. Minä olin valmis. Ryhdyin\nviivyttelemättä toimeen, mukauduin järkähtämättömästi kohtalon\nkäskyihin. Ei mitään empimistä, kuljettava tie oli selvä, sen päähän\noli sytytetty majakka. Minä seurasin siis edeltäpäin viitoitettua\ntietä. Nyt ei Vorskin enää tarvitse muuta kuin poimia ponnistustensa\nhedelmät. Nyt tarvitsee Vorskin vain ojentaa kätensä. Sen käden\nulottuvissa on menestys, maine, rajaton valta. Muutaman tunnin päästä\nVorski, kuninkaan poika, on maailman hallitsija. Sen kuningaskunnan\nhän tarjoo sinulle.\" Hän puhui yhä innokkaammin, mahtipontisena ja\nylvästelevänä huvinäyttelijänä.\n\nKumartuen Véroniquea kohti hän sanoi:\n\n\"Tahdotko tulla kuningattareksi, keisarinnaksi, korottautua muiden\nnaisten yläpuolelle, samoin kuin Vorski hallitsee muita miehiä?\nKuningattareksi rikkaudessa ja vallassa, niinkuin jo hallitset\nkauneudellasi? Tahdotko? Vorskin orjattareksi, mutta kaikkien\nniiden valtiattareksi, joita Vorski komentaa? Tahdotko? Ymmärrä\nminua oikein: ei ole puhetta vain yhden päätöksen tekemisestä,\nvaan on valittava kahden päätöksen, kahden ratkaisun välillä.\nKieltäytymiselläsi on näet nurjakin puolensa. Joko sinulle tarjoamani\nkuningattaren asema taikka...\"\n\nHän keskeytti lauseensa ja päätti sen sitten viiltävällä äänellä:\n\n\"Taikka kuolema ristillä.\"\n\nVéroniquea puistatti. Taaskin kaikui hänen korviinsa tuo kauhistava\nsana. Nyt hän tiesi tuntemattoman pyövelin nimen!\n\n\"Ristillä\", toisti Vorski, kamala tyytyväisyyden hymy huulilla.\n\"Sinun on valittava. Toiselta puolen elämän kaikki riemut ja\nkunnia. Toiselta mitä kauhein kuolema. Valitse! Näiden kahden\nvälttämättömyyden välillä ei ole muuta vaihtoehtoa. Tämä tai\ntuo. Ja muistahan, että asiassa ei ole minun puoleltani mitään\ntarpeetonta julmuutta, mitään turhaa vallankäyttöä. Ei. Minä olen\nvain välikappale. Käsky tulee minua ylempää, se tulee kohtalolta\nitseltä. _Jumalallisten säädösten täyttämiseksi on välttämätöntä,\nettä Véronique d'Hergemont kuolee_ JA ETTÄ HÄN KUOLEE RISTILLÄ. Se\non ehdoton vaatimus. Ei voi mitään kohtaloa vastaan. Ei voi mitään,\njos ei ole Vorski ja jos ei ole äärettömän rohkea ja kavala niinkuin\nVorski. Jos Vorski on Fontainebleaun metsässä voinut panna oikean\nVorskin tilalle vale-Vorskin ja jos hän siten on voinut välttää\nkohtalon, joka jo hänen lapsuudessaan lausutun ennustuksen mukaan\noli tuominnut hänet kuolemaan ystävän puukosta, niin hän osaa kyllä\nkeksiä sotajuonen, jotta jumalallinen tahto täytetään ja kuitenkin\nse, jota hän rakastaa, jää eloon. Mutta silloin sen henkilön täytyy\nalistua. Tarjoan pelastuksen kihlatulleni, kuoleman viholliselleni.\nKumpi olet? Kihlattuni vai viholliseni? Kumman valitset? Elämän\nminun kanssani ja kaikki maailman riemut ja kunnianosoitukset... vai\nkuolemanko?\"\n\n\"Kuoleman\", vastasi Véronique lyhyesti.\n\nVorski teki uhkaavan liikkeen.\n\n\"Tässä on puhe enemmästä kuin kuolemasta. Saat kärsiä kidutusta.\nMinkä valitset?\"\n\n\"Kidutuksen.\"\n\nVorski puhui häijysti painostaen:\n\n\"Mutta et ole yksinäsi! Ajattele, että on poikasikin. Sinun mentyäsi\nmanalle jää hän. Kuollessasi sinä jätät jälkeesi orvon. Vielä\npahempaa! Kuollessasi sinä testamenttaat hänet minulle. Minä olen\nisä. Minulla on kaikki oikeudet. -- Kumman valitset?\"\n\n\"Kuoleman\", vastasi Véronique vielä kerran.\n\nVorski vimmastui.\n\n\"Kuoleman itsellesi, ehkä niin. Mutta jos on puhe hänenkin\nkuolemastaan? Jos tuon hänet eteesi, Françoisisi, panen veitsen hänen\nkurkkuunsa ja kysyn sinulta viimeisen kerran, niin mitä vastaat?\"\n\nVéronique sulki silmänsä. Vielä koskaan hän ei ollut kärsinyt näin\nkauheasti. Vorski oli tosiaan löytänyt kipeän kohdan.\n\nKuitenkin hän jupisi:\n\n\"Minä tahdon kuolla.\"\n\nVorskin viha puhkesi esille ja siirtyen iskusta herjauksiin hän\nlausui kohteliaisuudesta ja säädyllisyydestä välittämättä: \"Voi tuota\nhupsua, kylläpä sen täytyy minua vihata! On valmis kaikkeen, vieläpä\nnäkemään rakastetun poikansakin kuolevan ennemmin kuin antaa perään.\nÄiti, joka surmaa poikansa! Sillä niin se on, sinä tapat poikasi,\njotta sinun ei tarvitsisi kuulua minulle. Sinä riistät häneltä\nhengen, jotta sinun ei tarvitsisi uhrata elämääsi minulle. Voi sitä\nvihaa! Ei, ei, se ei ole mahdollista, minä en usko siihen vihaan.\nVihalla on rajansa. Sinunlaisesi äiti! Ei, ei, siinä on jotakin\nmuuta... kenties jokin rakkaussuhde? Ei, Véronique ei rakasta. Mitä\nsitten? Odotatko minulta sääliä, luotatko heikkouteeni? Ah, kuinka\nhuonosti minut tunnet! Vorskiko olisi heikko, Vorskillako olisi\nsääliä! Olethan nähnyt minut työssä. Olenko minä epäröinyt kauhean\ntehtäväni toimeenpanossa? Eikö Sarek ole määräyksen mukaan tuhottu?\nEivätkö alukset ole uponneet, ihmiset vaipuneet meren pohjaan? Eikö\nArchignatin sisaruksia ole naulattu vanhojen tammien runkoihin?\nMinäkö, minäkö haikailisin! Kuulehan, kun olin lapsi, niin näillä\nkäsilläni kuristin koiria ja lintuja, näillä käsilläni nyljin ihan\nelävältä vohlia ja nyin höyhenet elävistä kanoista. Hoo, sääliäkö?\nTiedätkö, miksi minua äitini nimitti? Attilaksi! Ja kun salaperäinen\nhenkäys häntä innoitti ja hän luki tulevaisuuden näistä kämmenistä\ntai tarok-korteista, niin hän selitti, se suuri ennustajatar:\n'Attila Vorski, Jumalan ruoska, sinusta tulee sallimuksen\nvälikappale. Sinusta tulee miekan terä, tikarin kärki, pyssyn luoti,\nköyden silmukka. Jumalan ruoska, Jumalan ruoska! Sinun nimesi on\nlyhentämättömänä piirretty aikojen kirjaan. Se leimuaa kaikkine\nkirjaimineen sinun syntymääsi vartioineiden tähtien joukossa. Jumalan\nruoska! Jumalan ruoska...!\"\n\n-- Ja sinä toivot, että kyyneleet kostuttaisivat silmäni? Mitä\njoutavia! Itkeekö pyöveli? Vain heikot itkevät, ne, jotka pelkäävät\nrangaistusta, ne, jotka pelkäävät, että heidän rikoksensa\nkääntyisivät heitä itseänsä vastaan? Mutta minä, minä! Esi-isänne\neivät pelänneet muuta kuin että taivas putoisi heidän päällensä.\nMitä minulla on pelättävänä? Minä olen Jumalan rikostoveri! Hän\non valinnut minut kaikkien joukosta. Jumala minut on innoittanut,\nGermanian jumala, vanha saksalainen jumala, joka ei tiedä hyvästä\neikä pahasta, kun on puhe hänen poikainsa mahtavuudesta. Pahahenki\nasuu minussa, minä rakastan pahaa ja tahdon pahaa. Sinä kuolet siis,\nVéronique, ja minä nauran nähdessäni sinut kidutuspaalussa...\n\nHän nauroi jo. Hän käveli pitkin askelin, joiden painosta permanto\nnatisi. Hän nosti käsivartensa kattoa kohti, ja tuskasta vapisevana\nVéronique näki hänen punaviiruisissa silmissään mielenhäiriön vimmaa.\n\nHän käveli vielä muutaman askeleen, ja astuen sitten Véroniquen luo\nlausui pidätetyllä äänellä, jossa jyrisi uhkaus:\n\n\"Polvillesi, Véronique, ja ano minun rakkauttani! Vain se voi sinut\npelastaa. Vorski ei tunne sääliä eikä pelkoa. Mutta hän rakastaa\nsinua, eikä hänen rakkautensa mitään väistä. Käytä sitä hyväksesi,\nVéronique. Vetoa menneisyyteen. Tule senaikaiseksi lapseksi jälleen,\nniin kenties _minä_ jonakin päivänä ryömin sinun edessäsi ja syleilen\npolviasi. Véronique, älä työnnä minua luotasi... minunlaistani miestä\nei työnnetä pois... Ei uhmailla miestä, joka rakastaa... niinkuin\nminä sinua rakastan, Véronique, niinkuin minä sinua rakastan...\"\n\nVéronique tukahdutti huudahduksen. Hän tunsi käsivarsillaan nuo\ninhotut kädet. Hän tahtoi niistä vapautua, mutta häntä voimakkaampana\nVorski ei irroittanut otettaan ja jatkoi läähättävällä äänellä:\n\n\"Älä työnnä minua luotasi... se on järjetöntä... hullua... Tiedät\nhyvin, että minä kykenen kaikkeen... Siis...? Risti, se on\nkauheata... Tahdotko nähdä poikasi kuolevan silmäisi edessä...?\nAlistu välttämättömään... Vorski pelastaa sinut... Vorski tekee\nelämäsi mitä ihanimmaksi... Voi, kuinka sinä minua vihaat...! Mutta\n_vihaa_ minua, minä suostun vihaasi... minä rakastan sinun vihaasi...\nrakastan sinun ylenkatseellista suutasi... rakastan sitä enemmän kuin\njos se omin ehdoin minulle tarjoutuisi...\"\n\nHän vaikeni. Heidän välillään oli säälitön kamppailu. Véroniquen\nkäsivarret ojentuivat turhaan vastustamaan yhä tiukempaa syleilyä.\nHän uupui voimattomana ja tappioon tuomittuna. Hänen polvensa\nhorjuivat. Aivan lähellä hänen kasvojensa edessä kiiluivat Vorskin\nveristävät silmät, ja hän tunsi hirviön hengityksen.\n\nSitten Véronique säikähtyneenä puri häntä terävin hampain ja käyttäen\nhyväkseen sekunnin hämminkiä riuhtaisihe äärettömällä ponnistuksella\nirti, hypähti taaksepäin, veti esille revolverinsa ja ampui kaksi\nlaukausta perätysten.\n\nMolemmat luodit suhisivat Vorskin korvissa ja iskivät pirstaleita\nseinästä hänen takanansa. Véronique oli ampunut liian nopeasti,\numpimähkään.\n\n\"Sitä narttua!\" ulvoi Vorski. \"Vähältä piti.\"\n\nVorski oli jo tarttunut Véroniqueen vyötäisiltä ja taivuttaen\nvastustamattomalla liikkeellä paiskasi hänet leposohvalle pitkäkseen.\nOtettuaan köyden sitten taskustaan hän sitoi uhrinsa lujasti ja\nraa'asti. Nyt tuli hetkisen levähdys ja hiljaisuus. Vorski kuivasi\nhien peittämää otsaansa ja kaatoi sitten ison lasillisen viiniä,\njonka nielaisi yhdellä kulauksella.\n\n\"Näin on parempi\", virkkoi hän nostaen toisen jalkansa Véroniquen\npäälle, \"kaikki on hyvin näin, tunnusta pois. Kumpikin on oikealla\npaikallaan, sinä, kaunotar, köytettynä kuin otus, ja minä pystyssä ja\npolkemassa sinua mielin määrin. Kah, nyt ei ilveillä enää! Aletaan\nkäsittää, että asia on vakava. Oh, älä pelkää mitään, riiviö! Vorski\nei ole niitä, jotka tekevät väkivaltaa naiselle. Ei, ei, se olisi\nleikkimistä tulen kanssa, tällä kertaa minä palaisin kuoliaaksi\nhimossani. Ei niin hupsusti! Kuinka sinut sitten jälkeenpäin\nunohtaisin? Vain yksi temppu voi tuottaa minulle unohdusta ja rauhaa:\nsinun kuolemasi. Ja kun siinä suhteessa ymmärrämme toisemme, niin\nkaikki käy hyvin. Sillä onhan kai sovittu, että sinä tahdot kuolla?\"\n\n\"On\", vastasi Véronique lujasti.\n\n\"Ja tahdot, että poikasikin kuolee?\"\n\n\"Olkoon niin.\"\n\nVorski hieroi käsiänsä.\n\n\"Hyvä, olemme yhtä mieltä, ja turhanpäiväisten sanojen aika on\nmennyt. Nyt on tosisanojen vuoro, niiden, joilla on merkitystä,\nsillä sinä myöntänet, että kaikki puheeni tähän asti on ollut vain\nlörpöttelyä, häh? Samoin kuin seikkailun koko ensimmäinen osa,\njota Sarekissa olet ollut näkemässä, on ainoastaan lastenleikkiä.\nOikea murhenäytelmä vasta alkaa, koska sinä olet sekaantunut\nsiihen sydämeltäsi ja ruumiiltasi, ja se on kaikkein kauhein,\nhempukkani. Kauniit silmäsi ovat itkeneet, mutta nyt vaaditaan\nniiltä verikyyneleitä, ystävä-raukka. Mitä tahdot? Kysyn vielä\nkerran. Vorski ei ole julma. Hän tottelee, ja kohtalo ahdistaa sinua.\nKyyneleesikö? Loruja! Sinun on itkettävä tuhat kertaa enemmän kuin\nkenenkään toisen. Kuolemasiko? Joutavaa jaaritusta! Sinun täytyy\nkärsiä tuhannen kuolemaa ennenkuin lopullisesti kuolet. Sinun\nsydänparkasi täytyy vuotaa verta niinkuin ei kurjimmankaan naisen ja\näidin sydän koskaan ole vuotanut. Oletko valmis, Véronique? Sinä saat\ntodella kuulla julmia sanoja, joita seuraa ehkä vielä julmempia. Ah,\nkohtalo ei sinua hemmoittele, ihanaiseni...\"\n\nHän tyhjensi yhtä ahnaasti toisen viinilasillisen, istahti sitten\nvastapäätä Véroniquea, kumartui ja kuiskasi melkein hänen korvaansa:\n\n-- Kuulehan, armaani, minulla on pieni tunnustus sinulle tehtävänä.\nEnnenkuin sinut tapasin, olin naimisissa... Oh, älä pahastu!\nAviovaimoa voi kohdata suurempikin onnettomuus, ja mies saattaa\ntehdä suurempiakin rikoksia kuin kaksiavioisuus on. No niin,\nensimmäisestä vaimostani syntyi minulle poika, jonka luullakseni\ntunnet, koskapa olet hänen kanssaan vaihtanut muutamia\nhellyydenosoituksia maanalaisissa kopeissa... Aika juupeli se on,\nmeidän kesken puhuen, se Reinhold, hirtehinen pahinta laatua; ja\nylpeydessäni minä hänessä huomaan muutamat parhaimmista vaistoistani\nja hallitsijaominaisuuksistani korkeimmilleen kehittyneinä. Hän on\ntoinen Vorski, mutta vie jo isästään voiton ja ajoittain herättää\nminussa pelkoakin. Jumaliste, hän on oikea paholainen! Hänen iällään\n-- hiljakkoin viisitoista täyttänyt -- minä olin enkeli häneen\nverrattuna.\n\n-- Nyt sattuu niin, että sen veitikan on ryhdyttävä taisteluun toisen\npoikani, rakkaan Françoisimme kanssa. Niin, sellainen on kohtalon\noikku, sillä kohtalo käskee taas ja minä olen sen selkeänäköinen ja\novela tulkki. Ei tietystikään ole puhetta pitkästä ja jokapäiväisestä\nkamppailusta. Päinvastoin tarkoitan jotakin lyhyttä, rajua,\nratkaisevaa, esimerkiksi kaksintaistelua. Niin juuri, siitä tulee\nkaksintaistelu, käsitäthän, vakava kaksintaistelu... Ei mitään\npikkuista käsikähmää, joka päättyy naarmuihin... ei, ei, vaan, niin\nsanoaksemme, taistelu elämästä ja kuolemasta, koska on välttämätöntä,\nettä toinen ottelijoista jää tantereelle, että toinen voittaa ja\ntoinen voitetaan, sanalla sanoen, että toinen jää eloon ja toinen\nkaatuu.\n\nVéronique oli hiukan kääntänyt päätänsä ja näki hänen hymyilevän.\nKoskaan ennen ei ollut niin selvästi tullut ilmi tuon miehen\nmielipuolisuus kuin nyt, hänen nauraessaan kuolettavalle kamppailulle\nkahden lapsen välillä, jotka molemmat olivat hänen poikiansa. Kaikki\ntuo oli niin eriskummaista, että Véronique ei siitä oikeastaan\nkärsinytkään. Se meni yli hänen kärsimystensä rajan.\n\n\"On vielä parempaa, Véronique\", sanoi Vorski, lausuen hilpeästi\njokaisen tavun. \"On vielä parempaa... Niin, kohtalo on keksinyt hiton\nhienon lisäjuonen, joka minua kammottaa, mutta joka minun tulee\nuskollisena palvelijana panna täytäntöön. Se on sattunut säätämään,\nettä sinun on oltava tuossa kaksintaistelussa saapuvilla... Ihan\nniin, sinun, Françoisin äidin, tulee nähdä hänen ottelevan ja kysynpä\ntotisesti, eikö tuossa näennäisessä häijyydessä sittenkin osoiteta\nsinulle laupeutta... Otaksuisimmeko, että asia kääntyisi hyvin päin\nminun välitykselläni? Tahdotko? Sanoisimmeko, että minä omasta\nalotteestani suon sinulle tuon odottamattoman, jopa oikeudettoman\nedun? Sillä jos Reinhold onkin rotevampi ja harjaantuneempi kuin\nFrançois ja jos sinun poikasi siis täytyy kaiken järjen nimessä\njoutua alakynteen, niin kuinka paljon lisääkään hänen rohkeuttansa\nja voimiansa se tieto, että hän taistelee äitinsä silmien edessä!\nHän on silloin sankarillinen kuin vaeltava ritari, jota koko hänen\nylpeytensä kannustaa voittoon. Hän on poika, jonka voitto pelastaa\nhänen äitinsä... tai ainakin hän niin luulee! Etu on tosiaan liian\nsuuri, ja voit kiittää minua, Véronique, jos tämä kaksintaistelu,\nkuten olen varma, ei tuota sinulle lisää sydämenkouristuksia...\nJollen minä... jollen minä ehkä seuraa pirullista ohjelmaa päähän\nasti... Silloin, ah silloin, pikku raukka...\"\n\nVorski tarttui uudestaan Véroniqueen ja nostaen hänet pystyyn eteensä\nkasvot kasvojaan vasten sanoi hänelle äkillisen raivon puuskassa:\n\n\"Sinä et siis myönny?\"\n\n\"En, en\", huusi Véronique.\n\n\"Etkö koskaan myönny?\"\n\n\"En koskaan, en koskaan, en koskaan!\" toisteli Véronique yhä\nkiivaammin.\n\n\"Sinä vihaat minua enemmän kuin mitään muuta?\"\n\n\"Minä vihaan sinua enemmän kuin rakastan poikaani.\"\n\n\"Sinä valehtelet, valehtelet!\" sanoi Vorski hammasta purren... \"Sinä\nvalehtelet! Mikään ei ole poikasi yläpuolella...\"\n\n\"Vihani sinua vastaan on!\"\n\nKaikki Véroniquen tähän asti hillitty vastenmielisyys ja inho\npurskahti esiin, ja, seurasipa siitä mitä tahansa, hän tiuskaisi\nVorskille vasten naamaa:\n\n\"Minä vihaan sinua! Minä vihaan sinua! Kuolkoon poikani minun\nsilmäini edessä, pakotettakoon minut hänen kuolinkamppailunsa\ntodistajaksi! Mieluummin mitä muuta tahansa kuin sinun näkemisesi\nja läsnäolosi kauhu. Minä vihaan sinua! Sinä olet tappanut isäni!\nSinä olet saastainen murhamies... hourupäinen ja raaka hölmö,\nrikollisuuden riivaama... minä vihaan sinua...\"\n\nVorski otti hänet väkisten syliinsä, kantoi hänet ikkunan luo ja\npaiskasi lattialle änkyttäen:\n\n\"Polvillesi, polvillesi! Rangaistus alkaa. Minuako pilkataan,\nraivotar? No, saatpa nähdä!\"\n\nVorski painoi hänet polvilleen, työnsi seinää vasten ja avattuaan\nikkunan sitoi hänen päänsä parvekkeen ristikkoon nuorilla kaulan\nympäri ja kainaloista, tukkien sitten hänen suunsa silkkisellä\nnenäliinalla.\n\n\"Katsohan nyt!\" huusi hän. \"Esirippu nousee! Pikku François\naseleikissä! Ah, sinä vihaat minua!... Sinä rakastat enemmän hornaa\nkuin Vorskin suudelmaa. No niin, sydänkäpyseni, sinä saat maistaa,\nmitä se tarjoaa, ja minä ilmoitan sinulle pienen huvituksen, kokonaan\nomaa keksintöäni, joka ei ole hulluimpia. Ja tiedäthän, että asialle\nei enää voi mitään. Se on peruuttamaton. Vaikkapa kuinka rukoilisit\nja anoisit armoa, niin se on... liian myöhäistä! Kaksintaistelu\nja sitten risti, siinä ohjelma... Lue rukouksesi, Véronique, ja\nkäänny taivaan puoleen. Huuda apua, jos se sinua huvittaa. Tiedän\nkyllä, että pojusi odottaa pelastajaa, jotakuta varsinaista\nteatteritemppujen tekijää, seikkailevaa don Quixotea. Tulkoon vaan!\nVorski ottaa hänet vastaan ansion mukaan. Tulkoon! Sitä parempi!\nSitten saamme hauskaa. Ja vaikkapa itse jumalat puuttuisivat asiaan\nja ryhtyisivät sinua puolustamaan, siitä minä viis! Tämä ei enää\nkoske niitä, tämä on minun hommaani. Ei ole enää puhetta Sarekista,\naarteesta, suuresta salaisuudesta ja kaikista Kivijumalan kujeista!\nNyt on puhe minusta! Sinä olet sylkenyt Vorskin silmille, ja Vorski\nkostaa! Hän kostaa puolestaan! Nyt on suurenmoinen hetki. Mikä\nhekuma! Tehdä pahaa kahmalokaupalla, niinkuin muut tekevät hyvää!\nTehdä pahaa! Tappaa, kiduttaa, särkeä, lannistaa, hävittää...! Ah,\nmikä julma riemu olla Vorskina...\"\n\nHän harppasi tömistäen poikki huoneen, polki lattiaa ja kolhi\nhuonekaluja. Hänen villit silmänsä tuijottivat eri puolille. Hän\nolisi heti tahtonut aloittaa hävitystyön, kuristaa jonkun uhrin,\naskarruttaa kärkkäitä sormiaan, toimeenpanna hullun mielikuvituksensa\njärjettömät ja sekavat käskyt.\n\nÄkkiä hän tempasi revolverinsa ja ammuskeli kuin mielipuoli\nkuvastimiin, pirstasi luodeillaan tauluja ja rikkoi ikkunanruutuja.\nJa yhä huitoen ja hyppien kaameassa vimmassaan hän avasi oven ja\npoistui kirkuen:\n\n\"Vorski kostaa puolestaan! Kohta Vorski kostaa puolestaan!\"\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\nMatkalla Golgathalle\n\n\nKului pari-, kolmekymmentä minuuttia. Véronique oli yksinään. Köydet\nupposivat hänen lihaansa, ja parvekkeen tangot raatelivat hänen\notsaansa. Suukapula salpasi hänen hengitystään. Hänen koukkuun\ntaivutetut polvensa kannattivat koko hänen ruumiinsa painoa.\nSietämätön, keskeytymätön kidutus... Mutta vaikkapa hän kärsikin,\nei hän ollut siitä oikein selvästi tietoinen. Hänen ruumiillinen\nkärsimyksensä oli hänen tajuntansa ulkopuolella, ja hän oli kokenut\njo niin suuria sielullisia tuskia, että tämä äärimmäinen koetus ei\nherättänyt hänen turtunutta aistimustaan.\n\nHän ajatteli tuskin mitään. Toisinaan hän sanoi itselleen: \"Minun\ntäytyy kuolla\", ja hän nautti jo edeltäpäin raukeamisen levosta,\nniinkuin myrskyn raivotessa nautitaan ennakolta sataman suuresta\nrauhasta. Nykyhetkestä vapauttavaan ratkaisuun asti tapahtuisi\ntietysti kamalia asioita, mutta hänen aivonsa kieltäytyivät niissä\nviipymästä, ja varsinkin hänen poikansa kohtalo herätti niissä vain\nlyhyitä mietteitä, jotka heti haihtuivat.\n\nOikeastaan, ja vaikka mikään ei voinut hänelle valaista hänen\nsieluntilaansa, hän toivoi ihmettä. Tapahtuisiko tuo ihme Vorskissa?\nEikö jalomielisyyteen kykenemätön hirviö sittenkin kavahtaisi moista\nmitä hyödyttömintä konnantyötä? Isä ei tapa poikaansa, tai ainakin\nvaaditaan sellaisen teon kiihoittimeksi perin painavia syitä, eikä\nVorskilla ollut mitään syitä lasta vastaan, jota hän ei edes tuntenut\nja jota hän saattoi vihata vain teennäisellä vihalla.\n\nTämä ihmeen toivo tuuditteli hänen puolihorrostaan. Ne eri äänet,\njoita rakennuksessa kaikui, keskustelujen sorina, kiireellisten\naskelten töminä, eivät hänestä niin paljoa ilmaisseet ennustettujen\ntapausten valmistuksia, vaan olivat ennemmin merkkinä väliintulosta,\njoka tuhoisi kaikki Vorskin suunnitelmat. Eikö hänen hellästi\nrakastamansa François ollut hänelle sanonut, että mikään ei\nenää voinut heitä toisistansa eroittaa ja että silloinkin, kun\nkaikki näytti menetetyltä, heidän oli säilytettävä järkkymätön\nluottamuksensa?\n\n\"Rakas François\", toisti hän, \"rakas Françoisini, sinä et kuole... me\nnäemme vielä toisemme... olethan sen minulle luvannut\".\n\nUlkona kaartui sininen, muutamien uhkaavien pilvien täplittämä taivas\nsuurien tammien yläpuolella. Hänen lähimpään näköpiiriinsä, juuri\ntämän ikkunan edustalle, josta isä oli hänelle ilmestynyt, oli niityn\nkeskelle, jonka yli hän tulopäivänään oli Honorinen kanssa astunut,\näskettäin raivattu alue, joka oli taistelutantereen näköiseksi\nhiekoitettu. Siinäkö hänen poikansa piti taistella? Hän tajusi sen\näkkiä, vaistomaisesti, ja tunsi kouristusta sydämessään.\n\n\"Oi, anteeksi, rakas François\", mutisi hän, \"anteeksi... Kaikki tämä\non rangaistusta muinoin tekemistäni... virheistä. Se on sovitus...\nPoika sovittaa äitinsä rikkomukset... Anteeksi... anteeksi...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällä hetkellä avautui ovi alikerroksessa, ja ääniä alkoi kuulua\nulkoportailta. Hän tunsi joukosta Vorskin äänen.\n\n\"Siis\", sanoi Vorski, \"on asia sovittu? Me menemme kummatkin\ntahollemme, te kaksi vasemmalle, minä oikealle. Te otatte tämän\npoikasen mukaanne, minä otan toisen, ja tavataan turnajaispaikalla.\nTe olette ikäänkuin edellisen todistajia, minä jälkimmäisen, jotta\nnoudatettaisiin kaikkia sääntöjä.\"\n\nVéronique sulki silmänsä, sillä hän ei tahtonut nähdä poikaansa\nkaiketikin rääkättynä laahattavan taistelupaikalle kuin orjaa. Hän\neroitti kaksien askeleitten töminää, jotka etenivät pitkin molempia\nkaarevia käytäviä. Rietas Vorski nauroi ja puhui.\n\nRyhmät kääntyivät ja lähenivät vastakkaisilta suunnilta.\n\n\"Älkää astuko lähemmäksi\", komensi Vorski. \"Asettukoot molemmat\nkilpailijat paikalleen. Seisahtukaa siihen kumpikin Hyvä. Eikä\nhiiskuta sanaakaan, kasitättehän? Sen, joka puhuu, isken minä armotta\nmaahan. Oletteko valmiit? Mars!\"\n\nKauhea näytelmä oli nyt siis alkamassa. Vorskin tahdon mukaan\ntapahtuisi kaksintaistelu äidin nähden, jonka silmäin edessä poika\nmenikin taisteluun. Kuinka Véronique olisi voinut olla katselematta?\nHän avasi silmänsä.\n\nHän näki heti molempien iskevän toisiinsa kiinni ja työntävän toinen\ntoistansa. Mutta näkemäänsä hän ei ensi silmänräpäyksessä käsittänyt,\ntai ei ainakaan täsmälleen tajunnut sen tarkoitusta. Hän näki kyllä\nmolemmat lapset, mutta kumpi oli François ja kumpi Reinhold?\n\n\"Ah\", huokasi hän, \"tuohan on kauheata...! Ei, ei sentään, minä\nerehdyn... eihän ole mahdollista...\"\n\nHän ei erehtynyt. Molemmilla lapsilla oli samanlaiset puvut,\nsamanlaiset samettiset polvihousut, samanlaiset paidat valkoisesta\nflanellista, samanlaiset nahkavyöt. Mutta kumpaisenkin pää oli\nkääritty punaiseen silkkihuiviin, johon oli silmien kohdalle\npuhkaistu kaksi reikää niinkuin eräänlaisissa munkinkaavuissa.\n\nKumpi oli François, kumpi Reinhold?\n\nSilloin hän muisti Vorskin selittämättömän uhkauksen. Juuri\ntätä hän oli nimittänyt valmistamansa ohjelman täydelliseksi\ntoimeenpanemiseksi, tähän hän oli viitannut puheessaan omasta\nkeksimästään huvituksesta. Poika ei ainoastaan taistellut äidin\nsilmäin nähden, mutta tämä ei edes tiennyt, kumpi oli hänen poikansa.\n\nPirullisen hieno keksintö, niin oli Vorski itse sanonut. Mikään tuska\nei voinut enemmän lisätä Véroniquen kärsimyksiä.\n\nOikeastaan oli ihme, jota hän oli toivonut, hänessä itsessään ja\nhänen rakkaudessaan poikaansa kohtaan. Kun hänen poikansa taisteli\nhänen nähtensä, oli hän varma, että lapsi ei voinut kuolla. Hän\nsuojelisi sitä vihollisen iskuilta ja kavaluudelta. Hän torjuisi\ntikarin ja kääntäisi pois kuoleman rakastetusta päästä. Hän\nvuodattaisi lapseen lannistumatonta tarmoa ja hyökkäyshalua, voimaa,\njoka ei uupuisi, herättäisi hänessä valppaan hengen, jotta hän voisi\nkäyttää hyväkseen otollista hetkeä. Mutta nyt, kun he kumpikin\nolivat naamioidut, keneen hän kohdistaisi hyvän vaikutuksensa? Kenen\npuolesta rukoilisi? Ketä vastaan ponnistaisi?\n\nHän ei tiennyt mitään. Pieninkään merkki ei ollut häntä opastamassa.\nToinen pojista oli kookkaampi, hoikempi ja notkeampi. Oliko se\nFrançois? Toinen oli tanakampi, rotevampi, ja näytti raskaammalta.\nOliko se Reinhold? Hän ei olisi voinut sitä väittää. Yksi ainoa\nkulma kasvoista, yksi ainoa ohimeneväkin ilme tai sana olisi hänelle\npaljastanut totuuden. Mutta millä tavoin tunkeutua ehdottoman tiiviin\nverhon läpi?\n\nJa kamppailu jatkui hänelle pelottavampana kuin jos hän olisi nähnyt\npoikansa ottelevan avoimin kasvoin.\n\n\"Hyvä!\" huusi Vorski, kehuen jotakin hyökkäystä.\n\nHän näkyi seuraavan taistelua muka puolueettomana harrastelijana,\njoka arvostelee iskujen mukaan ja toivoo ennen kaikkea, että parempi\npääsee voitolle. Ja kuitenkin hän oli tuominnut kuolemaan toisen\npojistaan.\n\nVastapäätä seisoivat molemmat apurit, nautanaamaiset miehet,\nkummallakin yhtäläisesti suippeneva kallo ja silmälasit paksulla\nnenällään. Toinen oli tavattoman laiha; toinenkin oli laiha, mutta\nhänellä oli täytetyn nahkaleilin tavoin pöhöttynyt maha. He eivät\nosoittaneet suosiotansa ja katselivat välinpitämättöminä, kenties\nvastahakoisestikin näytelmää, johon heidät oli pakotettu mukaan.\n\n\"Mainiosti!\" kiitti Vorski. \"Oivallinen vastaisku! Ah, te olette\nriuskoja veitikoita, enkä tiedä, kelle määräisin voitonpalmun.\"\n\nHän reuhtoi kilpailijoiden ympärillä ja kannusti heitä käheällä\näänellä, jossa Véronique, muistaen kohtauksia menneisyydestä, luuli\nhavaitsevansa alkoholin vaikutusta. Kuitenkin yritti onneton nainen\nojentaa sidottuja käsiänsä Vorskia kohti ja voihki suukapulansa\ntukehduttamana:\n\n\"Armoa, armoa! En kestä enää... Säälikää!\"\n\nMahdotonta oli, että kärsimystä jatkuisi pitemmälti. Hänen sydämensä\nlöi niin rajusti, että se vapisutti koko hänen ruumistaan, ja\nhän oli pyörtymäisillään, mutta silloin sattui jotakin, mikä\nehdottomasti pakotti hänet tarkkaamaan. Toinen pojista oli varsin\nrajun yhteenoton jälkeen ponnahtanut taaksepäin ja nopeasti\nsitaissut oikean ranteensa, josta tipahteli muutama pisara verta. Ja\nVéronique muisteli aikaisemmin nähneensä pojallaan tuollaisen pienen\nsiniraitaisen nenäliinan, jolla haava nyt sidottiin.\n\nTämä hänen uskonsa oli välitön ja vastustamaton. Poika -- hoikempi\nja notkeampi -- oli sirompi kuin toinen, ryhdiltään arvokkaampi ja\nasennoiltaan sopusuhtaisempi.\n\n\"Se on François\", sopersi Véronique. \"Niin, niin, se on hän...\nSinähän se olet, rakkaani...? Minä tunnen sinut... Toinen on karkea\nja raskasliikkeinen... Sinä se olet, rakkaani... Ah, François...\nminun rakas Françoisini...!\"\n\nJa vaikka molemmat taistelivatkin yhtä vimmatusti, oli tämän pojan\nponnistuksissa vähemmän villiä raivoa ja sokeaa kiihkoa. Olisi voinut\nsanoa, että hän pikemmin koetti haavoittaa kuin surmata ja että hänen\nhyökkäyksiensä tarkoituksena etupäässä oli suojata itseään väijyvältä\nkuolemalta. Véronique kävi siitä levottomaksi ja änkytti, ikäänkuin\npoika olisi voinut kuulla hänen sanansa:\n\n\"Älä häntä säästä, rakkaani! Hänkin on hirviö... Voi, hyvä Jumala,\njos olet jalomielinen, niin olet hukassa. François, François, pidä\nvarasi!\"\n\nKirkas tikari oli välähtänyt sen pojan päätä kohti, jota hän\nnimitti omakseen, ja suukapulastaan huolimatta hän oli parahtanut\nvaroittaakseen. Kun François väisti iskun, oli hän varma, että hänen\nhuutonsa oli kuulunut pojan korviin, ja vaistomaisesti hän yhä\nvaroitteli ja neuvoi.\n\n\"Levähdä... Suo itsellesi hengähdysaikaa... Älä millään muotoa\npäästä häntä silmistäsi... Hän valmistautuu johonkin... ryhtyy\nhyökkäykseen... Hän hyökkää! Ah, rakkaani, hän oli vähällä haavoittaa\nsinua kaulaan. Varo häntä, rakkaani, hän on petturi... Kaikki\nviekkaus ja kavaluus on hänestä luvallista...\"\n\nMutta onneton äiti huomasi hyvin, vaikkei vielä tahtonut sitä\nitselleen tunnustaa, että se, jota hän nimitti pojakseen, alkoi\nuupua. Eräät oireet ilmaisivat hänen vastustuksensa heikontuvan, kun\ntaas toinen kävi entistä kiihkeämmäksi ja voimakkaammaksi. François\nperääntyi. Hän joutui pienen kilpakentän reunalle.\n\n\"No, no, poju\", ilvehti Vorski, \"ethän sinä vain aio luikkia tiehesi?\nTarmoa, hitto vieköön! Enemmän jäntevyyttä... Muista määrättyjä\nehtoja!\"\n\nLapsi hyökkäsi uudella voimalla, ja nyt oli toisen vuoro perääntyä.\nVorski taputti käsiään, ja Véronique mutisi:\n\n\"Minun tähteni hän panee henkensä alttiiksi. Hirviö on hänelle\nsanonut: 'Äitisi kohtalo riippuu sinusta. Jos sinä voitat, niin hän\npelastuu.' Ja poika on vannonut voittavansa. Hän tietää, että minä\nhäntä katselen. Hän arvaa läsnäoloni. Hän kuulee ääneni. Rakkahin\npoikani, ole siunattu!\"\n\nNyt tuli kaksintaistelun viimeinen vaihe. Véronique vapisi uupuneena\nliikutuksesta ja toivon ja levottomuuden liian voimakkaista\nvaihteluista. Vielä kerran hänen poikansa oli pakko perääntyä, vielä\nkerran hän hyökkäsi eteenpäin. Mutta ratkaisevassa rynnistyksessä\nhän menetti tasapainonsa ja kaatui selälleen siten, että hänen oikea\nkäsivartensa jäi hänen alleen.\n\nVihollinen hyökkäsi heti hänen kimppuunsa, painoi polvensa hänen\nrintaansa vasten ja kohotti käsivartensa. Tikari välähti.\n\n\"Apuun, apuun!\" äännähteli Véronique, jota suukapula tukehutti.\n\nHän ponnistausi ylös seinää vasten ihoa purevista köysistä\nvälittämättä. Hänen otsastaan, jota teräväsyrjäiset ristikon\ntangot viiltelivät, vuoti verta, ja hän tunsi kuolevansa poikansa\nkuolemassa! Vorski oli lähestynyt ja seisoi nyt hievahtamatta,\nsäälimätön ilme kasvoillaan.\n\nKaksikymmentä, kolmekymmentä sekuntia. Ojennetulla kädellään pidätti\nFrançois vihollisen ponnistusta. Mutta voitollinen käsivarsi painui\nyhä raskaampana, terä laskeutui eikä kärki ollut enää kuin muutaman\nsenttimetrin päässä kaulasta.\n\nVorski kumartui. Tällä hetkellä hän oli Reinholdin takana, niin ettei\ntämä eikä François voinut häntä nähdä, ja katseli jännittyneenä,\nikäänkuin aikoen määrätyllä hetkellä sekaantua asiaan. Mutta kenen\nhyväksi? Mielikö hän pelastaa Françoisin?\n\nVéronique ei enää hengittänyt, ja hänen silmänsä olivat tavattomasti\nlaajentuneet. Hän häilyi kuoleman ja elämän välillä!\n\nTikarin kärki kosketti kaulaa ja raapaisi kaiketi jo ihoakin, vaikka\nvasta hyvin vähän. Françoisin vastaponnistus pidätti sitä yhä.\n\nVorski kumartui alemmaksi, niin että kaksintaistelijat jäivät osaksi\npiiloon, eikä päästänyt murhaavaa terää silmistään. Äkkiä hän veti\ntaskustaan linkkuveitsen, avasi sen ja odotti. Kului vielä muutamia\nsekunteja. Tikari laskeutui yhä. Silloin hän viilsi Reinholdin\nolkapäätä veitsensä terällä.\n\nLapsi parahti tuskasta. Hän hellitti heti, ja samalla François\npäästyään pinteestä ja saatuaan vapaaksi oikean käsivartensa kohosi\npuoleksi pystyyn ja huomaamatta Vorskia tai käsittämättä, mitä oli\ntapahtunut, hyökkäsi vaistomaisesti kaikella kuolemasta pelastuneen\nolentonsa voimalla. Ja vimmastuneena ahdista jälleen hän iski tätä\nvasten kasvoja. Nyt Reinhold vuorostaan suistui päistikkaa maahan.\n\nKaikki tämä ei varmaankaan ollut kestänyt kuin kymmenisen sekuntia.\nMutta taistelun käänne oli niin äkillinen ja hämmensi Véroniquea\nsiihen määrin, että onneton, asiaa enää käsittämättä, ei tiennyt,\ntuliko hänen riemuita. Hän luuli pikemminkin erehtyneensä ja\narvellen, että todellinen François oli saanut surmansa kamalan\nVorskin uhrina, lysähti kokoon ja meni tainnoksiin.\n\nAikaa kului hetki hetkeltä. Vähitellen heräsi Véroniquessa joitakin\naistimuksia. Hän kuuli seinäkellon lyövän neljä kertaa ja tuumi:\n\n\"On jo kaksi tuntia siitä, kun François kuoli. Sillä _hän_ varmaankin\nsai surmansa...\"\n\nHän ei laisinkaan epäillyt, että kaksintaistelu oli sillä tavalla\npäättynyt. Vorski ei olisi koskaan sallinut Françoisin päästä\nvoittajaksi ja lemmikkipoikansa saada surmaniskua. Ja onneton äiti\nuskoi siis joutuneensa rukoilemaan hirviön puolesta ja omaa lastansa\nvastaan!\n\n\"François on kuollut\", toisti hän. \"Vorski on hänet tappanut...\"\n\nSillä hetkellä työnnettiin ovi auki, ja sieltä kajahti Vorskin ääni.\nHän astui sisään hoippuvin askelin.\n\n\"Pyydän tuhannesti anteeksi, arvoisa rouva, mutta Vorski taisi\nnukahtaa. Syy on isänne, Véronique! Hänellä oli säilössä kellarissaan\nhitonmoista Saumur-viiniä, jonka Konrad ja Otto löysivät ja joka\nnousi minulle hiukan päähän! Mutta älkää itkekö; otetaan menetetty\naika takaisin... Sitäpaitsi täytyy kaiken olla suoritettu ennen\npuoliyötä. Siis...\"\n\nHän oli jo astunut lähemmäksi ja huudahti:\n\n\"Mitä, oliko se Vorski-lurjus jättänyt sinut köytetyksi? Mikä\nelukka se Vorski onkaan! Ja varmaankin sinun on hyvin tukala olla!\nJumaliste, oletpa sinä kalpea! Ethän vain liene kuollut? Se olisi\nmeille paha kepponen!\"\n\nHän tarttui Véroniquen käteen, joka riuhtautui kiivaasti irti.\n\n\"Kas vain, hän inhoo yhä pikku Vorskiansa! No sitten käy kaikki\nhyvin, eikä tässä ole mitään hätää. Sinä kestät loppuun asti,\nVéronique.\"\n\nHän kuunteli.\n\n\"Mitä? Kuka minua kutsuu, sinäkö, Otto? Nousehan tänne. No, Otto,\nmitä uutta kuuluu? Minähän nukuin, kuten tiedät. Se saamarin\nsaumurilainen viini!\"\n\nOtto, toinen rikostovereista, tuli juosten huoneeseen. Hän oli se\nheistä, jonka vatsa oli niin kummallisesti pompollaan.\n\n\"Mitäkö uutta?\" huudahti hän. \"Nyt on piru merrassa, minä huomasin\njonkun liikkuvan saarella.\"\n\nVorski purskahti nauruun.\n\n\"Sinä olet pöhnässä, Otto... Se vietävän Saumur-viini...\"\n\n\"En minä ole pöhnässä... minä näin... ja Konrad näki myös.\"\n\n\"Oho\", virkkoi Vorski vakavammin, \"jos Konrad oli mukanasi! Ja mitä\nte näitte?\"\n\n\"Valkoisen hahmon, joka meidän lähestyessämme piiloutui.\"\n\n\"Missä se oli?\"\n\n\"Kylän ja nummien välissä, pienessä kastanjametsikössä.\"\n\n\"Siis toisella puolella saarta?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Hyvä on. Ryhdymme varokeinoihin.\"\n\n\"Minkälaisiin? Siellä on ehkä useampia...\"\n\n\"Vaikka niitä olisi kymmenen, niin se ei asiaa muuta. Missä on\nKonrad?\"\n\n\"Sen käymäsillan luona, jonka teimme poltetun tilalle. Hän vartioi\nsieltä käsin.\"\n\n\"Konrad on ovela veitikka. Sillan polttaminen oli pidättänyt\nmeitä toisella puolella, ja jos poltamme uuden sillan, tuottaa\nse samanlaisen esteen. Véronique, minä uskon, että tullaan sinun\navuksesi... odotettu ihme... toivottu pelastus... Liian myöhään,\nkaunis kultaseni...\"\n\nHän irroitti köydet, joilla uhri oli sidottu parvekkeeseen, kantoi\nhänet sohvalle ja höllensi hiukan suukapulaa.\n\n\"Nuku, tyttöseni, lepää minkä voit. Olet vasta puolitiessä\nGolgathalle, ja loppumatka on vaikea.\"\n\nHän poistui leikkiä laskien, ja Véronique kuuli muutamia lauseita,\njoita molemmat miehet vaihtoivat keskenään ja joista hänelle selvisi,\nettä Otto ja Konrad toimivat mukana pelkkinä sivuhenkilöinä, jotka\neivät olleet asiasta perillä.\n\n\"Kuka sitten on tuo onneton, jota te vainoatte?\" kysyi Otto.\n\n\"Se ei koske sinua.\"\n\n\"Konrad ja minä haluaisimme kuitenkin hiukan tietää.\"\n\n\"Minkätähden, jumaliste?\"\n\n\"Vain tietääksemme.\"\n\n\"Konrad ja sinä olette tyhmyreitä\", vastasi Vorski. \"Kun otin teidät\npalvelukseeni ja autoin teidät livistämään kanssani, ilmoitin\nteille suunnitelmistani niin paljon kuin voin teille ilmoittaa. Te\nsuostuitte ehtoihini. Syyttäkää itseänne. Teidän täytyy seurata minua\npäähän asti.\"\n\n\"Mutta jos emme?\"\n\n\"Jos ette, niin varokaa seurauksia! Minä en pidä epäluotettavista\ntovereista...\"\n\nKului vielä jokunen tunti. Véroniquesta tuntui, että mikään ei enää\nvoinut pelastaa häntä ratkaisusta, jota hän kaikesta sydämestään\ntoivoikin. Hän ei halunnut Oton mainitsemaa väliintuloa. Oikeastaan\nhän ei sitä ajatellutkaan. Hänen poikansa oli kuollut, eikä hän\nkaivannut muuta kuin viipymättä päästä rakkaansa luokse jälleen,\nvaikkapa sitten kauheimman kidutuksen hinnalla. Ja mitäpä kärsimys\nhänelle merkitsi? Kidutettujen voimilla on rajansa, ja ne rajat hän\noli jo saavuttamaisillaan. Hänen kuolinkamppailunsa ei siis olisi\npitkällinen.\n\nHän alkoi rukoilla. Vielä kerran muistui hänelle mieleen hänen\nentisyytensä, ja hänen tekemänsä virhe näytti olevan kaikkien hänen\npäälleen kasaantuneiden onnettomuuksien syynä.\n\nJa niin hän yhä rukoillen, nääntyneenä, kiusattuna, herpaantumisen\ntilassa, joka teki hänet välinpitämättömäksi kaikelle, vaipui unen\nhelmaan.\n\nVorskin palaaminenkaan ei häntä herättänyt, vaan miehen täytyi häntä\npudistaa.\n\n\"Hetki on lähellä, tyttöseni. Lue rukouksesi.\"\n\nHän puhui hiljaa, jotta kätyrit eivät voisi kuulla, kuiskaten\npoloiselle entisiä asioita, vähäpätöisiä seikkoja, joita hän jutteli\npuuromaisella äänellä. Vihdoin hän huudahti:\n\n\"Vielä on liian valoisaa. Otto, menehän penkomaan ruokakaappia. Minun\non nälkä.\"\n\nHe asettuivat pöytään, mutta Vorski nousi heti:\n\n\"Älä katsele minua, tyttöseni. Silmäsi kiusaavat minua. No, eihän\nsitä omaatuntoa kovin kutkuta, kun on yksinään, mutta se käy\nlevottomaksi, kun tuollainen kaunis silmäpari kuin sinun tuijottaa\nihan sielun pohjaan. Laske silmäluomesi alas, ihanaiseni.\"\n\nHän pani Véroniquen silmille nenäliinan, jonka sitoi solmuun pään\ntaakse. Mutta se ei hänestä riittänyt, ja hän verhosi koko pään\nikkunasta riuhtaisemallaan uudinharsolla, jonka hän kiersi kaulan\nympärille. Sitten hän jälleen istuutui syömään ja juomaan.\n\nPöydässä istuvat kolme miestä puhelivat tuskin ollenkaan eivätkä\nmaininneet sanallakaan retkestään saarelle tai iltapäivän\nkaksintaistelusta. Ne olivatkin muuten seikkoja, joilla ei ollut\nmitään mielenkiintoa Véroniquelle ja jotka, jos hän olisi sattunut\nkuuntelemaankin, eivät olisi voineet häntä liikuttaa. Kaikki kävi\nhänelle vieraaksi. Hänen korvansa eroittivat sanat, mutta niiden\nmerkitys jäi hämäräksi. Hän ei enää ajatellut, muuta kuin kuolemaa.\n\nYön tultua Vorski antoi heille lähtömerkin.\n\n\"Pysytte siis yhä päätöksessänne?\" kysyi Otto sellaisella äänellä,\njossa värähti vihamielisyyttä.\n\n\"Päätökseni on entistä lujempi. Miksi sitä utelet?\"\n\n\"Muuten vain... Mutta sittenkin...\"\n\n\"Sittenkin?\"\n\n\"No niin, paras sanoa suoraan, että tämä homma miellyttää meitä vain\npuolittain.\"\n\n\"Eihän toki! Ja vastako sinä, miespoloinen, sen hoksaat sitten, kun\nleikkiä laskien hirtit Archignatin sisarukset?\"\n\n\"Silloin olin päissäni. Te olitte juottanut minut.\"\n\n\"Hehei, ime nahkaasi, vanha veikko! Kas tuossa, on konjakkipullo.\nTäytä taskumattisi ja jätä meidät rauhaan... Konrad, olethan\nvalmistanut kantopaarit...?\"\n\nJa hän palasi uhrin luo.\n\n\"Huomaavaisuus sinua kohtaan, rakkaani... kaksi pojusi entistä\npuujalkaa, jotka ovat hihnoilla yhdistetyt toisiinsa...\nKäytännöllinen ja mukava vehje...\"\n\nPuoli yhdeksän tienoissa lähti synkkä saattue liikkeelle. Vorski\nkulki etunenässä, kynttilä kädessä. Apurit kantoivat paareja.\n\nIltapäivällä uhanneet pilvet olivat kasaantuneet ja vyöryivät saaren\nyli raskaina ja mustina. Pimeys peitti nopeasti maan. Myrskyksi\nyltynyt tuuli liehutti kynttilää lyhdyssä.\n\n\"Prrr\", jupisi Vorski, \"tämä on kaameaa... Oikea Golgathan ilta...\"\n\nHän horjahti tiepuoleen ja murahti huomatessaan pienen mustan\npalleron hyppivän kintuillaan.\n\n\"Mitä tuo on? Kah... luulisi koiraksi...\"\n\n\"Se on pojun rakki\", selitti Otto.\n\n\"Ah niin, mainio Kaikki-käy-hyvin...? Se elukka tulee aina parhaaseen\naikaan. Kaikki käy tosiaan peijakkaan hyvin... Odotahan vähän,\nsaastainen otus!\"\n\nHän tähtäsi siihen potkun. Kaikki-käy-hyvin väisti sen ja seurasi\nsaattuetta ulottumattomissa, vähän väliä kumeasti haukahtaen.\n\nNousu oli jyrkkä, ja joka hetki poikkesi joku näistä kolmesta\nmiehestä näkymättömältä polulta, joka kiersi niittyä rakennuksen\njulkisivun puolelta Keijukaisten patsaan ympyrälle, ja takertui\nmaarainpensaisiin ja muratinoksiin.\n\n\"Seis!\" komensi Vorski. \"Hengähtäkää hiukan, veikkoset. Otto, kurota\nminulle se taskumatti. Sydäntäni pakottaa.\"\n\nHän joi pitkin siemauksin.\n\n\"Sinun vuorosi, Otto... Mitä, kieltäydytkö? Mikä sinua vaivaakaan?\"\n\n\"Luulen saarella olevan väkeä, ja varmaankin ne etsivät meitä.\"\n\n\"Jatkakoot sitten etsintäänsä!\"\n\n\"Entä jos ne tulevat veneellä ja nousevat sitä kalliopolkua, jota\npitkin nainen ja poika aikoivat paeta tänä aamuna ja jonka me\nlöysimme?\"\n\n\"Meidän on pelättävä hyökkäystä maalta eikä mereltä päin. Onhan\nporrassilta nyt poltettu. Ei ole enää yhteyttä.\"\n\n\"Elleivät ne keksi maanalaisen luolan suuta Mustillanummilla ja\nseuraa tunnelia tänne asti?\"\n\n\"Ovatko ne keksineet sen aukon?\"\n\n\"En ollenkaan tiedä.\"\n\n\"Vaikka otaksutaan, että ne sen keksivät, niin emmekö me jo kotvan\naikaa sitten tukkineet suuaukkoa tältä puolelta, hävittäneet portaita\nja kääntäneet kaikkea mullin mallin? Ulos päästäkseen täytyisi heidän\nahertaa ainakin runsaasti puolipäivää. Mutta keskiyöllähän kaikki\nhommamme on lopussa, ja aamulla varhain olemme kaukana Sarekista.\"\n\n\"Kaikki on lopussa... kaikki on lopussa... toisin sanoen, meillä on\nyksi rikos lisää omallatunnollamme. Mutta...\"\n\n\"Mutta mitä?\"\n\n\"Se aarre?\"\n\n\"Ahaa, se aarre, jopa puhuit suusi puhtaaksi! Vai siitä se kenkä\npuristaakin, rosvo? No, ole huoleti! Aivan kuin sinulla jo olisi\ntaskussasi sinulle tuleva osa.\"\n\n\"Oletteko siitä varma?\"\n\n\"Olenko varma! Luuletko sitten, että vain lystinpäiten viivyn täällä\nja suoritan kaikki nämä kirotut puuhat?\"\n\nHe jatkoivat kulkuaan. Neljännestunnin päästä tipahti muutama\nsadepisara. Kuului jyrähdys. Ukkonen tuntui vielä olevan kaukana. He\nnousivat vaivaloisesti jyrkälle kukkulalle, ja Vorskin täytyi auttaa\ntovereitaan.\n\n\"Vihdoinkin olemme perillä. Otto, ojennahan minulle taskumatti...\nHyvä on... Kiitos!\"\n\nHe olivat laskeneet uhrinsa tammen juurelle, jonka alemmat oksat\noli karsittu. Leimahdus kirkasti otsikkokirjoituksen: V.d'H. Vorski\notti maasta edeltäpäin tuodun köyden ja pystytti tikapuut puunrunkoa\nvasten.\n\n\"Me menettelemme samoin kuin ripustimme Archignatin sisarukset\",\nselitti hän. \"Minä kierrän köyden ison oksan ympärille, jonka\njätimme... Sillä tavalla voimme vivuta...\"\n\nHän keskeytti puheensa ja hypähti sivulle. Jotakin tavatonta oli\ntapahtunut. Hän kuiskasi:\n\n\"Mitä? Mikä se oli? Kuulitteko suhinaa?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Konrad, \"se hipaisi korviani. Ikäänkuin luoti.\"\n\n\"Sinä olet hullu.\"\n\n\"Minäkin kuulin\", virkkoi Otto, \"ja minusta tuntui, että se iski\npuuhun\".\n\n\"Mihin puuhun?\"\n\n\"Tähän tammeen, jumaliste! Ikäänkuin olisi tähdätty meitä.\"\n\n\"Eihän kuulunut laukausta.\"\n\n\"Kivi sitten, kivi, joka kaiketikin osui tammeen.\"\n\n\"Helppo todeta\", sanoi Vorski.\n\nHän käänsi lyhtynsä ja päästi heti kirouksen.\n\n\"Tuhat tulimmaista! Kas tuossa... Otsikkokirjoituksen alla...\"\n\nHe katsoivat.\n\nHänen osoittamansa paikkaan oli tarttunut nuoli, jonka sulat vielä\nvärähtelivät.\n\n\"Nuoli!\" äännähti Konrad. \"Onko se mahdollista? Nuoli?\"\n\nJa Otto sopersi:\n\n\"Olemme hukassa. Varmaankin tähdättiin meihin.\"\n\n\"Se, joka meihin tähtäsi, ei ole kaukana\", huomautti Vorski. \"Pitäkää\nsilmänne auki... Etsitäänpäs...\"\n\nHän välähdytti ympärilleen valonsäteen, tutkien pimeyttä joka\nsuunnalta.\n\n\"Pysähdyttäkää\", sanoi Konrad innokkaasti... \"Hiukan enemmän\noikealle... Näettekö?\"\n\n\"Kyllä... kyllä minä näen...\"\n\nNeljänkymmenen askeleen päässä heistä välkähti salaman katkaiseman\ntammen tuolla puolen Kukkakalmiston suunnalla jotakin valkoista, joka\nnähtävästi yritti kätkeytyä pensasryhmän taakse.\n\n\"Ei sanaa, ei liikettäkään, josta hän voisi otaksua, että olemme\nhänet keksineet\", komensi Vorski. \"Sinä, Konrad, tulet mukaani.\nSinä, Otto jäät tänne revolveri kädessä vartioimaan. Jos\nyritettäisiin lähestyä tai vapauttaa naista, niin ammut kaksi\nlaukausta, jolloin me riennämme juoksujalkaa takaisin. Käsitätkö?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\nHän kumartui Véroniquen puoleen ja raotti harsoa. Silmät ja\nsuu jäivät yhä peittoon siteittensä alle. Véronique hengitti\nvaivaloisesti, valtimo sykki heikosti ja hitaasti.\n\n\"Meillä on vielä aikaa\", jupisi Vorski, \"mutta kiirettä tässä täytyy\npitää, jotta hän kuolee, niinkuin on määrätty. Hän ei näy sentään\nkärsivän... Ei ole enää tietoinen mistään...\"\n\nVorski laski lyhtynsä maahan ja hiipi apurinsa seuraamana valkoista\nhaamua kohti. He valitsivat paikkoja, missä varjo oli mustin.\n\nMutta hän havaitsi pian, että liikkumattomalta näyttävä hahmo siirtyi\nsamalla kuin hänkin, joten matka heidän välillään pysyi samana, ja\nettä sen sivulla vielä kieppui pieni musta varjo.\n\n\"Se on se pahuksen rakki!\" mörähti Vorski.\n\nHän joudutti askeliaan: välimatka ei pienentynyt. Hän juoksi: hahmo\njuoksi myös. Ja omituisinta oli, ettei kuulunut mitään lehtien\nkahinaa tai poljetun maan töminää salaperäisen olennon liikkuessa.\n\n\"Jumaliste!\" vannoi Vorski. \"Se tekee meistä pilkkaa. Entä jos\nampuisi sitä, Konrad?\"\n\n\"Liian kaukana. Luodit eivät osuisi siihen.\"\n\n\"Mutta mitä sitten! Eihän tästä tule loppua...\"\n\nTuntematon johdatti heitä saaren kärkeä kohti, laskeutui sitten\ntunnelin suuaukolle asti, sivuutti priiorintalon, käveli läntisen\nrantakallion vieritse ja saapui käymäsillalle, jossa muutamat laudat\nvielä kytivät. Sitten se poikkesi sivulle, palasi talon toiselta\npuolelta ja astui niitylle. Tuon tuostakin haukahti koira iloisesti.\n\nVorski ei rauhoittunut. Ponnistipa hän kuinka paljon tahansa, hän\nei voittanut tuuman mittaakaan, ja takaa-ajoa oli kestänyt jo\nneljännestunnin. Vihdoin hän alkoi herjata vihollista.\n\n\"Pysähdy toki, jollet ole pelkuri raukka...! Mitä sinä tahdot?\nVietelläkö meidät ansaan? Minkätähden...? Tahdotko pelastaa naisen?\nHänen nykyisessä tilassaan se ei maksa vaivaa. Ah, peijakkaan tonttu,\nkunpa saisin sinut kynsiini!\"\n\nÄkkiä Konrad tarttui hänen takinliepeeseensä.\n\n\"Mitä nyt, Konrad?\"\n\n\"Katsokaa. Näyttää siltä kuin se ei enää liikahtaisi.\"\n\nTodellakin eroitti valkoisen hahmon jo yhä selvempänä pimeässä, ja\ntällä hetkellä saattoi vesakon lehtien välitse nähdä sen asennon.\nSe kyyrötti nyt käsivarret hiukan ulospäin käännettyinä, hartiat\nkumarassa ja sääret taivuksissa, ikäänkuin se olisi ollut kontallaan\nmaassa.\n\n\"Se on varmaan kaatunut\", selitti Konrad.\n\nVorski oli rientänyt lähemmäksi ja huusi:\n\n\"Ammunko minä, lurjus? Revolverini piippu on tähdätty suoraan sinuun.\nNosta kätesi ylös tai minä laukaisen.\"\n\nEi mitään liikahdusta.\n\n\"Sitä pahempi sinulle! Jos olet itsepäinen, niin pian oikaiset\nkoipesi. Minä lasken kolmeen ja laukaisen.\"\n\nHän käveli kahdenkymmenen metrin päähän hahmosta ja laski, käsivarret\nojennettuna:\n\n\"Yks'... kaks'... Oletko lähellä, Konrad? Laukaiskaamme, kolme!\"\n\nLuodit lensivät samaan aikaan.\n\nKuului parahdus. Hahmo näkyi lyyhistyvän.\n\nMolemmat miehet hyökkäsivät eteenpäin.\n\n\"Ähä, siitä sait, lurjus! Jopa nyt tiedät, millä puilla Vorski\nitseään lämmittelee! Kyllä sinä, roisto, minua jo juoksutitkin!\"\n\nMuutaman askeleen päässä hän hillitsi vauhtiaan yllätyksen pelosta.\nTuntematon ei hievahtanut, ja lähemmäksi tultuaan Vorski saattoi\ntodeta, että sillä oli kuolleen ihmisen, ruumiin, hervottomalta\nnäyttävä ja rujo muoto. Ei siis muuta kuin heittäytyä niskaan. Sen\nVorski leikkiä laskien tekikin.\n\n\"Hyvä saalis, Konrad\", virkkoi hän. \"Korjatkaamme riista.\"\n\nMutta nostaessaan ruumista hän kummastui, kun ei tuntenut käsissään\nmuuta kuin jotakin tyhjää, pöyheätä. Se olikin tosiaan vain pelkkä\nviitta, jonka sisällä ei enää ollut ketään. Sen omistaja oli\najoissa pötkinyt pakoon ripustettuaan sen erään okaisen pensaan\nkannatettavaksi. Koirakin oli hävinnyt.\n\n\"Tuhannen tuhatta pentelettä!\" kirosi Vorski. \"Se veijari on vetänyt\nmeitä nenästä. Mutta miksi, lempo soikoon?\"\n\nPurkaen raivoaan luontaisella järjettömällä tavallaan hän survoi\nkankaanpalasta jaloillaan. Mutta silloin juolahti hänen mieleensä\nmuuan ajatus.\n\n\"Miksikö? Mutta, senhän minä, tuhat tulimmaista, juuri äsken\nsanoin... Meille on viritetty ansa... meitä koetetaan vietellä\npois naisen luota sillä välin, kun hänen ystävänsä hyökkäävät Oton\nkimppuun. Ah, olenpa minä aika hölmö!\"\n\nHän läksi jälleen liikkeelle pimeässä ja saatuaan Keijukaisten\npatsaan näkyviinsä, huusi:\n\n\"Otto! Otto!\"\n\n\"Seis! Kuka siellä?\" vastasi Otto säikähtyneellä äänellä.\n\n\"Minä... Älä hiidessä ammu!\"\n\n\"Kuka siellä on? Tekö?\"\n\n\"Minä juuri, minä, kuulethan, pässinpää!\"\n\n\"Entä ne kaksi laukausta?\"\n\n\"Ei mitään... erehdys... kyllä sitten kerromme...\"\n\nHän oli saapunut tammen juurelle ja tarttuen lyhtyyn suuntasi\nheti sen valon uhriinsa. Se ei ollut liikahtanut, vaan lepäsi yhä\npuuntyveä vasten pää hunnutettuna.\n\n\"Ah\", virkkoi Vorski, \"hengähdän helpotuksesta. Voi turkanen, kuinka\nminua pelotti!\"\n\n\"Mitä sitten pelkäsitte?\"\n\n\"Että hänet riistettäisiin meiltä, lempo soikoon!\"\n\n\"Entä minä, enkö minä ollut täällä?\"\n\n\"Sinä, sinä! Sinä et ole urheampi kuin joku toinenkaan... ja jos\nsinun kimppuusi olisi karattu...\"\n\n\"Olisin edes ampunut... te olisitte kuulleet merkin.\"\n\n\"Kukapa sen tietää! Eikö siis mitään ole tapahtunut?\"\n\n\"Ei yhtään mitään.\"\n\n\"Eikö nainen ole liian paljoa sätkytellyt?\"\n\n\"Alussa kylläkin. Se voihki ja valitti huppumyssynsä alla, niin että\nolin menettää kärsivällisyyteni.\"\n\n\"Ja sitten?\"\n\n\"Hm, sitten... ei sitä kauan kestänyt... huumasin hänet\nnyrkiniskulla.\"\n\n\"Kuinka petomaista!\" huudahti Vorski. \"Jos olet hänet tappanut, niin\nolet kuoleman oma.\"\n\nHän kyykistyi hädissään ja laski korvansa onnettoman povea vasten.\n\n\"Ei\", sanoi hän hetkisen perästä, \"sydän sykkii vielä... mutta sitä\nei kestäne kauan. Työhön, toverit. Kymmenen minuutin päästä täytyy\ntästä kaikesta tulla loppu.\"\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\nÄärimmäinen hetki\n\n\nValmistukset eivät kestäneet kauan, ja Vorski itse otti niihin\ntarmokkaasti osaa. Hän sovitti tikkaat puunrunkoa vasten, sitoi\nköyden toisen pään uhrinsa vyötäisille ja kiersi toisen erääseen\nylimmistä oksista. Sitten hän seisoen viimeisellä puolalla antoi\nmääräyksiä tovereilleen:\n\n\"No nyt teidän tarvitsee vain vetää. Nostakaa hänet ensin pystyyn ja\npitäköön toinen teistä häntä tasapainossa.\"\n\nHän odotti hetkisen. Mutta kun Otto ja Konrad supattelivat hiljaa,\nhuusi hän:\n\n\"Ettekö voisi pitää kiirettä... varsinkin kun olen tässä liian\nmukavana maalitauluna, jos joku aikoisi lähettää luodin tai vasaman\nruumiiseeni? Eikö vielä?\"\n\nApurit eivät vastanneet mitään.\n\n\"No, moinen kuhnailu on jo liikaa! Mitä nyt vielä? Otto... Konrad...\"\n\nHän hyppäsi maahan ja kovisti heitä.\n\n\"Kylläpä te olette vaivaisia molemmatkin. Tällä tavalla saamme\nrähjätä aamuun asti... ja kaikki menee myttyyn. Vastaahan jotakin,\nOtto!\"\n\nVorski käänsi valonsäteen suoraan hänen kasvoihinsa.\n\n\"No mitä? Ethän aio kieltäytyä? Siltä näyttää! Entä sinä, Konrad?\nTehdäänkö tässä lakko?\"\n\nOtto kohautti päätänsä.\n\n\"Lakko... ehkei nyt juuri lakkoa. Mutta Konrad ja minä tahtoisimme\nkernaasti muutamia selityksiä.\"\n\n\"Selityksiä? Mistä sitten, tolvana? Teloitettavasta naisestako? Vaiko\njommastakummasta pojasta? Turhaa itsepäisyyttä, toverit. Sanoinhan\nminä teille teidät pestatessani: Käyttekö ummessa silmin? Paha urakka\non edessämme, paljon verta vuodatettavana. Mutta työn jälkeen iso\nkasa rahaa.\"\n\n\"Siitäpä juuri onkin kysymys\", virkkoi Otto.\n\n\"Määrittele sitten, hölmö.\"\n\n\"Teidän on määrättävä ja muistettava myöskin sopimuksemme ehdot.\nMitkä ne ovat?\"\n\n\"Sinä tunnet ne paremmin kuin minä.\"\n\n\"Juuri niin, ja painaakseni ne uudestaan teidänkin muistiinne, minä\npyydän teitä ne toistamaan.\"\n\n\"Minun muistini ei petä. Aarre minulle, mutta ennakkovähennyksenä\nkaksisataatuhatta frangia teidän keskenne jaettavaksi.\"\n\n\"Niin se oli, eikä sentään niinkään. Palaamme asiaan. Puhukaamme\naluksi siitä kuuluisasta aarteesta. Jo viikkokausia on raadettu,\nryvetty veressä ja eletty kaikenlaisten rikosten kauhuissa... eikä\nvielä mitään näköpiirissä!\"\n\nVorski kohautti olkapäitänsä.\n\n\"Yhä typerämpää mölyä, Otto-parkani. Tiedäthän, että ensin oli\ntehtävä eräitä tekosia. Nyt ne ovat kaikki suoritetut, paitsi yksi.\nMuutaman minuutin päästä sekin on selvä ja aarre meillä.\"\n\n\"Mitä siitä tiedätte?\"\n\n\"Luuletko siis, että olisin tehnyt kaikki, mitä olen tehnyt,\njollen olisi varma tuloksesta... yhtä varma kuin siitä, että elän?\nKaikki on tapahtunut järkähtämättömässä ja edeltäpäin määrätyssä\njärjestyksessä. Viimeinen toimitus tapahtuu ennustetulla hetkellä ja\navaa minulle portin.\"\n\n\"Helvetin portin\", ivasi Otto, \"kuten kuulin Maguennocin sitä\nnimittävän\".\n\n\"Nimitettäköön sitä sillä tai jollakin toisella nimellä, mutta se\navautuu aarrekammioon, jonne olen raivannut itselleni tien.\"\n\n\"Ehkä kyllä\", sanoi Otto, johon Vorskin varmuus alkoi vaikuttaa,\n\"ehkä kyllä. Tahdon uskoa, että olette oikeassa. Mutta kuka takaa,\nettä saamme osuutemme?\"\n\n\"Te saatte osuutenne siitä yksinkertaisesta syystä, että aarre\ntuottaa minulle liian satumaisia rikkauksia viitsiäkseni hankkia\nitselleni vihamiehiä vaivaisten kahdensadantuhannen frangin vuoksi.\"\n\n\"Saamme siis luottaa sanaanne?\"\n\n\"Tietenkin.\"\n\n\"Sanaanne, että kaikki sopimuksemme ehdot täytetään?\"\n\n\"Tietenkin. Mihin sinä oikeastaan tähtäät?\"\n\n\"Siihen, että olette alkanut petkuttaa meitä mitä hävyttömimmällä\ntavalla, välittämättä yhdestä tämän sopimuksen kohdasta.\"\n\n\"Häh! Mitä sinä mariset? Tiedätkö kenen kanssa puhut?\"\n\n\"Sinun kanssasi, Vorski.\"\n\nVorski kävi rikostoveriinsa käsiksi.\n\n\"Mitä tämä merkitsee? Sinä rohkenet minua herjata... sinutella\nminua... minua!\"\n\n\"Miksikä en, koska olet minulta varastanutkin?\"\n\nVorski hillitsi itsensä ja jatkoi vapisevalla äänellä:\n\n\"Puhu ja pidä varasi, miekkoseni, sillä sinä leikit kamalaa leikkiä.\nPuhu!\"\n\n\"No niin\", selitti Otto. \"Riippumatta aarteesta ja niistä\nkahdestasadastatuhannesta frangista, sovittiin välillämme -- sinä\nkohotit kätesi valan merkiksi, -- sovittiin, että kaikki käteinen\nraha, mitä joku meistä tämän homman aikana löytäisi, jaettaisiin\nkahtia: puolet sinulle ja puolet Konradille ja minulle. Onko se\ntotta?\"\n\n\"Totta on.\"\n\n\"Anna sitte tänne\", virkkoi Otto, ojentaen kätensä.\n\n\"Mitä minun pitäisi antaa? En ole mitään löytänyt.\"\n\n\"Sinä valehtelet. Archignatin sisaria teloitettaessa sinä löysit\nyhdeltä heistä hänen liiveistään säästörahat, joita emme olleet\nheidän asunnostaan keksineet.\"\n\n\"Kyllä se on juttua!\" sanoi Vorski ontolla äänellä, joka osoitti\nhämmennystä.\n\n\"Se on täyttä totta.\"\n\n\"Todista se!\"\n\n\"Vedä siis paitasi povesta se nyöritetty pieni paketti, jonka olet\nsinne nuppineulalla kiinnittänyt.\"\n\nJa Otto kosketti sormellaan Vorskin rintamustaa lisäten:\n\n\"Otahan siis se pikku paketti ja lyö esiin ne viisikymmentä\ntuhatlappusta!\"\n\nVorski ei vastannut. Hän oli ällistynyt, kuten ainakin joutuu ymmälle\nsilloin, kun ei käsitä mitään siitä, mitä toiset tekevät, ja koettaa\nturhaan arvata, kuinka vastustaja on hankkinut aseita häntä vastaan.\n\n\"Sinä myönnät siis?\" kysyi häneltä Otto.\n\n\"Miksikä en?\" vastasi Vorski. \"Aikomukseni oli tehdä tili myöhemmin,\nkaikesta samalla kertaa.\"\n\n\"Tee se heti. Niin on parempi.\"\n\n\"Entä jos kieltäydyn?\"\n\n\"Sinä et kieltäydy.\"\n\n\"Kieltäydynpä!\"\n\n\"Varo silloin itseäsi.\"\n\n\"Mitäpä minä pelkäisin? Teitä on vain kaksi.\"\n\n\"Meitä on ainakin kolme.\"\n\n\"Missä se kolmas on?\"\n\n\"Se kolmas on herrasmies, joka ei näy olevan ensi kertaa pappia\nkyydissä, mikäli Konrad on minulle kertonut... sanalla sanoen\nse, joka vastikään näytti sinulle pitkää nenää. Valkoviittainen\njousimies.\"\n\n\"Kutsuisitko sinä häntä?\"\n\n\"Totta saakeli!\"\n\nVorski tunsi, että ei oltu tasaväkisiä. Apurit kävivät häneen kiinni\nkumpikin puoleltaan ja puristivat häntä lujasti. Täytyi antaa perään.\n\n\"Tuosta saat, varas! Ota sitten, rosvo!\" huudahti Vorski, vetäen\npovestaan pienen mytyn ja aukaisten setelitukon.\n\n\"Ei maksa vaivaa laskea\", virkkoi Otto, siepaten häneltä kätevästi\nsetelipinkan.\n\n\"Mutta...\"\n\n\"Hyvä näin! Puolet Konradille ja puolet minulle.\"\n\n\"Hävytön roikale! Emävaras! Tämän sinä minulle vielä maksat!\nViis minä rahoista! Mutta ryövätä minut kuin olisin joutunut\nmaantierosvojen käsiin! Ah, minä en tahtoisi olla sinun housuissasi,\nmiekkoseni!\"\n\nHän jatkoi vielä sättimistään, mutta purskahti sitten äkkiä nauruun.\n\n\"Hyvin sinä sentään pelasit, Otto! Mutta mistä ja millä tavalla sait\nsen tietää? Kertonethan minulle sitten myöhemmin, häh? Mutta nyt emme\nsaa hukata minuuttiakaan. Olemme päässeet yksimielisyyteen kaikista\nkohdista, eikö niin? Ja kai te nyt tottelette?\"\n\n\"Nurisematta, koska te otatte asian niin reilulta kannalta\", vastasi\nOtto.\n\nJa rikostoveri lisäsi liehakoitsevaan sävyyn:\n\n\"Teillä on sittenkin... suuren herran eleet, Vorski!\"\n\n\"Ja sinulla palkatun rengin. Palkkasi saat; riennä siis! Asia on\nkiireellinen.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nToimitus, kuten kauhea olento sitä nimitti, suoritettiin nopeasti.\nVorski, joka oli jälleen noussut tikapuilleen, toisti käskynsä,\njoita Konrad ja Otto auliisti tottelivat. He nostivat uhrin pystyyn\nja pitäen sitä tasapainossa vetivät samalla nuorasta. Vorski otti\nonnettoman vastaan, ja kun polvet olivat koukistuneet, suoristi\nhän ne raa'alla väkivallalla. Näin likistettynä puunrunkoa vasten,\nhame tiukasti kierrettynä säärten ympärille, käsivarret riippumassa\noikealle ja vasemmalle, tuskin erillään kyljistä, hänet sidottiin\nkiinni köysillä, jotka kulkivat yli vartalon ja kainaloista.\n\nHän ei näkynyt heränneen horroksestaan eikä valitellut. Vorski tahtoi\nhänelle lausua muutamia sanoja, mutta sai suustaan vain jotakin\nänkytystä. Sitten hän koetti suoristaa uhrin päätä, mutta luopui\nsiitä yrityksestä, koska hänellä ei enää ollut rohkeutta koskea\nkuolemaan; ja pää painui hyvin syvälle.\n\nHeti Vorski astui maahan ja sopersi:\n\n\"Konjakkia, Otto... Onko sinulla taskumatti? Huh, inhoittavaa hommaa!\"\n\n\"On vielä aikaa\", huomautti Konrad.\n\nVorski kulautti muutaman siemauksen ja huudahti:\n\n\"Vielä aikaa... mihinkä sitten? Hänet pelastaaksemmeko? Kuulehan,\nKonrad, mieluummin kuin vapauttaisin hänet, tahtoisin... niin,\nmieluummin tahtoisin itse asettua hänen paikalleen. Ettäkö jättäisin\ntyöni kesken? Ah, sinähän et tiedä sen laatua ja tarkoitusta!\nMuutoin...\"\n\nHän joi taas.\n\n\"Oivallista konjakkia, mutta sydämeni vahvistukseksi maistaisin\nmieluummin rommia. Eikö sinulla ole, Konrad?\"\n\n\"Pienen pullon pohjalla hiukan...\"\n\n\"Anna tänne!\"\n\nHe olivat verhonneet lyhdyn siitä pelosta, että heidät nähtäisiin,\nja istuutuivat puuta vasten nojalleen, päättäen olla hiljaa. Mutta\ntämä uusi kurkunhuuhtelu nousi heille päähän. Kovin kiihtyneenä alkoi\nVorski pitää puhetta:\n\n\"Selityksiä te ette kaipaa. Teille on hyödytöntä tietää, kuka\ntuo kuoleva nainen on. Riittäköön ilmoitus, että hän on neljäs\nniistä naisista, joiden tuli kuolla ristillä, ja että kohtalo oli\nerikoisesti valinnut hänet. Mutta on asia, jonka voin mainita\ntällä hetkellä, kun Vorskin voitto on puhkeamaisillaan kirkkaana\nnäkyviin silmienne edessä. Tunnenpa itseni ylpeäksikin sen teille\nilmoittaessani, sillä sensijaan, että kaikki on tähän asti riippunut\nminusta ja minun tahdostani, riippuu se, mikä nyt kohta tapahtuu,\nmahtavammista Vorskin hyväksi toimivista voimista!\"\n\nHän toisteli useampaan kertaan, ikäänkuin tuo nimi olisi hyväillyt\nhänen huuliansa:\n\n\"Vorskin hyväksi...! Vorskin hyväksi...!\"\n\nJa hän nousi. Hänen ajatustensa yltäkylläisyys pakotti hänet\nkävelemään ja liikehtimään.\n\n\"Vorski, kuninkaan poika, Vorski, sallimuksen valittu, valmistaudu.\nHetkesi on tullut. Sinä olet joko viheliäisin kaikista\nseikkailijoista ja rikollisin kaikista suurista rikollisista, joita\ntoisten ihmisten veri on tahrannut, tai olet todellakin kirkastettu\nprofeetta, jonka jumalat kruunaavat kunnialla. Yli-ihminen tai\nroisto. Se on sallimuksen päätös. Pyhän, jumalille tarjotun uhrin\nsydämentykytykset osoittavat viimeisiä sekunteja. Kuunnelkaahan\nniitä, te kaksi, jotka olette saapuvilla.\"\n\nKiiveten tikkaille hän yritti havaita noita uupuneen sydämen heikkoja\nsykähdyksiä. Mutta vasemmalle taipunut pää esti hänet laskemasta\nkorvaansa rinnan kohdalle, eikä hän uskaltanut siihen koskea. Vain\nepätasainen ja käheä hengitys katkaisi äänettömyyden.\n\nHän lausui hyvin hiljaa:\n\n\"Véronique, kuuletko sinä minua...? Véronique... Véronique...\"\n\nHetkisen epäröityään hän jatkoi:\n\n\"Sinun täytyy saada tietää... niin, tekoni hirvittää minua\nitseänikin. Mutta niin on sallimuksen säädös... Muistathan\nennustuksen? 'Vaimosi kuolee ristillä.' Mutta johan sinun nimesikin\ntuo sen mieleen...! Muista, että pyhä Veronica kuivasi Kristuksen\nkasvoja liinalla ja että siihen liinaan jäi Vapahtajan pyhä kuva...\nVéronique, kuuletko minua, Véronique...?\"\n\nHän astui kiireesti alas, sieppasi rommipullon Konradin kädestä ja\ntyhjensi sen yhdellä siemauksella.\n\nNyt hän ikäänkuin haltioitui ja houraili hetkisen kielellä, jota\nhänen apurinsa eivät ymmärtäneet. Sitten hän alkoi manata näkymätöntä\nvihollista, manata jumalia ja syytää kirouksia ja herjauksia.\n\n\"Vorski on väkevin. Vorski hallitsee kohtaloa. Alkuaineiden ja\nsalaperäisten voimien täytyy häntä totella. Kaikki käy niinkuin hän\non määrännyt, ja suuri salaisuus ilmaistaan hänelle mystillisin\nmuodoin ja kabbalan määräysten mukaan. Vorskia odotetaan kuin\nprofeettaa. Vorski otetaan vastaan innostunein riemuhuudoin, ja\njoku tuntematon, jonka minä vain aavistan, tulee minua vastaan\npalmuseppelein ja siunauksin. Laittautukoon hän valmiiksi! Kohotkoon\npimennosta ja nouskoon helvetistä! Kas tässä on Vorski! Kellojen\nsoidessa ja hallelujaa laulettaessa, ilmestyköön ennustava merkki\ntaivaan kannelle, sillä välin kun maan povi aukenee ja syöksee\nliekkipyörteitä!\"\n\nHän vaikeni ja tuijotti ikäänkuin olisi avaruudesta vaaninut\nennustavia tunnusmerkkejä. Ylhäältä kuuluivat kuolevan toivottomat\nkorahdukset. Myrsky mylvi etäällä ja salamat silpoivat mustia pilviä.\nOlisi luullut, että koko luonto vastasi roiston kutsuun.\n\nHänen suurelliset puheensa ja eleensä tekivät apureihin valtavan\nvaikutuksen.\n\n\"Minua pelottaa\", jupisi Otto.\n\n\"Rommin syy\", sanoi Konrad. \"Mutta kauheita asioita hän tosiaankin\nennustaa.\"\n\n\"Asioita, jotka hiipivät ympärillämme\", selitti Vorski, jonka korva\neroitti pienimmätkin äänet, \"asioita, jotka ovat osana nykyisestä\nhetkestä ja jotka meille on annettu perinnöksi vuosisatojen sarjassa.\nTämä on kuin ihmeellinen synnytys. Ja -- sanon sen teille molemmille\n-- te saatte olla tapauksen hämmästyneinä silminnäkijöinä. Otto ja\nKonrad, valmistukaa tekin: maa alkaa täristä ja ihan siltä paikalta,\nmistä Vorskin on vallattava Kivijumala, kohoaa savupatsas taivasta\nkohti.\"\n\n\"Hän ei enää tiedä, mitä sanoo\", mumisi Konrad.\n\n\"Ja nyt hän on taas tikkailla\", kuiskasi Otto. \"Syyttäköön itseään,\njos saa nuolen!\"\n\nMutta Vorskin innostus ei tuntenut enää rajoja. Loppu lähestyi.\nVoipunut uhri voihki kuolemankouristuksissa.\n\nHyvin hiljaisella äänellä, jotta muut eivät sitä kuulisi, mutta\nsitten yhä kovempaa toisteli Vorski:\n\n\"Véronique... Véronique... sinä täytät tehtäväsi... sinä nouset\nkukkulan huipulle... Kunnia sinulle! Osa voitonriemustani kuuluu\nsinulle... Kunnia sinulle! Kuuletko? Joko nyt kuulet? Ukkosen tykki\npauhaa yhä lähempänä. Viholliseni ovat voitetut, turhaa on sinun enää\ntoivoa apua! Nyt sykähtää sydämesi viimeisen kerran... Viimeinen\nvalitus!\"\n\nHän nauroi kuin mielipuoli, nauroi kuin jollekin perin lystikkäälle\nseikkailulle. Sitten seurasi äänettömyys. Ukkosenjyrähdykset\nkeskeytyivät. Vorski kumartui ja kirkaisi äkkiä ylhäältä tikkailtaan:\n\n\"Jumalat ovat hänet hyljänneet... Tuoni on tehnyt tehtävänsä.\nViimeinen neljästä naisesta on kuollut. Véronique on kuollut!\"\n\nHän vaikeni jälleen ja huusi sitten kaksi kertaa:\n\n\"Véronique on kuollut! Véronique on kuollut!\"\n\nTaaskin oli suuri odottava hiljaisuus.\n\nJa äkkiä maa tärähti, ei niinkuin ukkonen tärisyttää, vaan\nsisästäpäin syvältä tulevassa kouristuksessa, ja sitten tuntui\nuudelleen useita tärähdyksiä, niinkuin metsiin ja kukkuloille\nlaajeneva kaiku toistaa ääntä.\n\nJa melkein samassa syöksähti ihan läheltä heitä tammien puoliympyrän\ntoisesta päästä tulipatsas, heittäen taivaalle savutuprun, jossa\nhehkui punaisia, keltaisia tai sinipunervia liekkejä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVorski ei virkkanut sanaakaan. Hänen toverinsa olivat kerrassaan\npökerryksissä. Vihdoin änkytti toinen heistä: \"Se on vanha lahonnut\ntammi -- salama on jo ennenkin sitä polttanut.\"\n\nJa vaikka tulipalo oli melkein heti sammunut, pysyi kaikkien\nkolmen silmissä kaamea kuva iäkkäästä tammesta, joka ilmiliekissä,\nläpikuultavana syyti tulenkieliä ja monivärisiä huuruja...\n\n\"Täällä on Kivijumalan luo johtava sisäänkäytävä\", sanoi Vorski\nvakavasti. \"Kohtalo on puhunut, kuten teille ilmoitin, ja se on\npuhunut minun pakotuksestani, minä kun olin sen palvelija, mutta olen\nsen herra.\"\n\nHän astui eteenpäin, lyhty kädessä. He havaitsivat ihmeekseen, että\npuussa ei ollut mitään tulipalon jälkeä ja että kuiva lehtiröykkiö,\njoka oli säilynyt muutamain tyvioksain sammiomaisessa kainalossa, ei\nollut edes kärventynyt.\n\n\"Taaskin ihme\", virkkoi Vorski. \"Kaikki on ihmeellistä ja\nkäsittämätöntä.\"\n\n\"Mitä me nyt teemme?\" kysyi Konrad.\n\n\"Tunkeudumme sisälle meille osoitetusta oviaukosta. Tuo tänne\ntikapuut, Konrad, ja pengo käsilläsi tuota lehtikasaa. Puu on ontto,\nja saammepa nähdä...\"\n\n\"Olkoon kuinka ontto tahansa\", sanoi Otto, \"niin sillä on ainakin\njuuret, enkä uskoisi niiden välitse olevan mitään käytävää.\"\n\n\"Sanon vieläkin kerran, että saamme nähdä. Pöyhi lehtiä, Konrad...\nkahmaise ne pois...!\"\n\n\"En\", vastasi Konrad jyrkästi.\n\n\"Miksi et? Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Muistatteko Maguennocia? Muistakaa, että hän yritti koskea\nKivijumalaan ja että hänen täytyi leikata poikki kätensä.\"\n\n\"Mutta tässä ei ole Kivijumala!\" nauroi Vorski ivallisesti.\n\n\"Mitä te siitä tiedätte? Maguennoc puhui aina helvetin portista. Eikö\nhän sillä tarkoittanut tätä?\"\n\nVorski kohautti olkapäitänsä.\n\n\"Entä sinä, pelkäätkö sinäkin, Otto?\"\n\nOtto ei vastannut mitään, eikä Vorskikaan pitänyt kiirettä itse\nyrittääkseen, sillä hän sanoi lopuksi:\n\n\"No, eihän totisesti tarvitse hätäillä. Odottakaamme päivänkoittoa.\nKaadamme puun kirveellä, ja silloin näemme kaikkein parhaiten, mitä\nsiellä on ja miten on meneteltävä.\"\n\nNiin sovittiin. Mutta kun tunnusmerkin olivat huomanneet muutkin kuin\nhe ja koska oli estettävä niitä pääsemästä heidän edelleen, päättivät\nhe sijoittua ihan vastapäätä puuta Keijukaisten patsaan tavattoman\nison pöytälaatan alle suojaan.\n\n\"Otto\", käski Vorski, \"mene etsimään priiorintalosta jotakin juotavaa\nja tuo samalla kirves, köysiä ja muut tarpeelliset vehkeet.\"\n\nSade alkoi ryöpytä rajusti. He asettuivat patsaan suojaan, ja\njokainen valvoi vuorostaan, sillä välin kun toiset nukkuivat. Yön\nkuluessa ei sattunut mitään merkillistä. Rajuilma riehui vimmatusti.\nKuultiin aaltojen möyrivän merellä. Sitten myrsky vähitellen asettui.\nAamunkoitteessa he kävivät tammen kimppuun, joka piankin saatiin\nköysien avulla kaadetuksi.\n\nHe näkivät silloin, että puun lahonneeseen sisukseen oli kaivettu\njonkinlainen käytävä, jota jatkui juurille kasaantuneen hiekan ja\nkivien välitse.\n\nLapiolla he puhdistivat paikan. Heti ilmestyi portaiden askelmia, ja\nkun maata oli vierinyt alas, huomasivat he, että jonkinlaisen muurin\nkohtisuoran seinän sivulla laskeutuivat portaat pimeyteen. Sinne\nsuunnattiin lyhdyn valo. Heidän allaan näkyi olevan luola.\n\nVorski lähti sinne ensimmäisenä. Toiset seurasivat varovaisesti.\n\nPortaat, jotka alussa olivat kivimöhkäleiden kannattamaa multaa,\noli syvempänä hakattu itse kallioon. Luolassa, johon ne päättyivät,\nei ollut mitään erikoista ja se näkyikin oikeastaan olevan vain\neteinen. Siitä päästiin eräänlaiseen pyöreäholviseen kellariin, jonka\nkiviseinät olivat karkeasta muurisavesta kokoonkyhätyt. Yltympäri\nkohosi pieniä muodottomia hautakiviä, kaksitoista kappaletta, joilla\nkaikilla lepäsi hevosenpään luuranko. Vorski koski yhteen näistä\nkalloista: se mureni tomuksi.\n\n\"Kukaan ei ole kahteenkymmeneen vuosisataan käynyt tässä\nhautakammiossa\", sanoi hän. \"Me olemme ensimmäiset ihmiset, jotka\npoljemme sen pohjaa, ensimmäiset, jotka katselemme siihen sisältyvän\nmenneisyyden jälkiä.\"\n\nHän lisäsi yhä enemmän korostaen:\n\n\"Tämä oli mahtavan päällikön hautakammio. Hänen kanssaan haudattiin\nhänen lemmikkihevosensa, samoin kuin hänen aseensakin... Kah,\ntuossahan on kirveitä ja kiviveitsi... tapaamme myöskin muutamien\nhautajaismenojen jälkiä, niinkuin osoittaa tuo hiilikasa ja nämä\nkalkiksi palaneet luut tässä...\"\n\nLiikutus värisytti hänen ääntänsä. Hän kuiskasi:\n\n\"Minä olen ensimmäinen, joka tänne tungen... Minua odotettiin.\nNukkunut maailma herää minun lähestyessäni.\"\n\nKonrad keskeytti:\n\n\"Täällä on toinenkin aukko, toinen tie, ja tuolta etäältä kuumottaa\nikäänkuin valoa.\"\n\nKapeaa käytävää pitkin he tulivatkin toiseen kammioon, josta pääsivät\nkolmanteen saliin. Nämä kolme hautakammiota olivat ihan samanlaiset.\nSamanlainen muuraustyö, samanlaiset kivet pystyssä, samanlaiset\nhevosluurangot.\n\n\"Kolmen mahtavan päällikön hautakammiot\", selitti Vorski.\n\n\"On ilmeistä, että ne sijaitsevat kuninkaan haudan edessä ja että he\nolivat sen kuninkaan vartijoita, oltuaan elämässä hänen tovereitaan.\nVarmaankin on kuningas haudattu seuraavaan kammioon...\"\n\nHän ei tohtinut mennä sinne. Häntä ei pidättänyt pelko, vaan\näärimmäinen hermostus ja kiihtyneen turhamaisuuden tunto, joka tuotti\nhänelle mieluista nautintoa.\n\n\"Kohta saan tietää\", selitti hän; \"Vorski koskettaa päämäärään eikä\nhänen tarvitse enää muuta kuin oikaista kätensä ottaakseen vastaan\nkuninkaallisen palkan vaivoistaan ja taisteluistaan. Kivijumala on\nsiellä. Monien monituisten vuosisatain kuluessa on yritetty loukata\nsaaren pyhätön salaisuutta, eikä se ole kellekään onnistunut. Vorski\non tullut, ja Kivijumala kuuluu hänelle. Näyttäytyköön se siis\nminulle ja antakoon minulle luvatun mahdin. Sen ja Vorskin välillä ei\nole mitään... ei mitään muuta kuin minun tahtoni. Ja minä _tahdon_!\nProfeetta on kohonnut pimeyden pohjasta. Hän on tässä! Jos tässä\nkuolleiden valtakunnassa on jokin haamu, jonka tehtäväksi on määrätty\nopastaa minut jumalallisen kiven ääreen ja laskea päähäni kultainen\nkruunu, niin nouskoon se haamu esiin! Tässä on Vorski.\"\n\nHän astui sisälle.\n\nTämä neljäs sali oli paljoa suurempi, ja katto oli hiukkasen\nlutistetun patalakin kaltainen, jonka keskellä oli pyöreä reikä, ei\nlaajempi kuin ohuen putken aukko, ja siitä tuli puoliksi verhottu\nvalosuihku, joka loi lattialle hyvin selvän pyörylän.\n\nValoläikän keskellä oli toisiaan vastaan nojaavista kivistä kyhätty\nlava, jolle oli ikäänkuin näytteille pantu metallinen sauva.\n\nMuutoin tämä hautakammio ei eronnut edellisistä. Tämäkin\noli koristettu patsailla ja hevosenpäillä, ja täälläkin oli\nuhritoimitusten jälkiä.\n\nVorski ei kääntänyt silmiään metallisauvasta. Omituista, että se\nkiilsi ikäänkuin ei mikään tomu olisi sitä peittänyt. Vorski kurkotti\nkättään.\n\n\"Älkää, älkää\", hillitsi Konrad innokkaasti.\n\n\"Miksi ei?\"\n\n\"Ehkä se on sama, johon koskiessaan Maguennac poltti kätensä.\"\n\n\"Sinä olet hullu.\"\n\n\"Mutta sentään...\"\n\n\"Pyh, minä en pelkää mitään\", selitti Vorski ja tarttui esineeseen.\n\nSe oli varsin karkeatekoinen lyijyvaltikka, mutta näki kuitenkin,\nettä siinä oli yritetty jotakin taiteellisuutta. Kahvassa kiemursi\nkäärme, milloin lyijyyn kaiverrettuna, milloin kohokuvana. Käärmeen\nsuhteettoman iso pää oli pontena, täynnä hopeanauloja ja pieniä\nviheriäisiä kiviä, läpikuultavia kuin smaragdit.\n\n\"Onkohan tämä Kivijumala?\" höpisi Vorski.\n\nHän hypisteli esinettä ja tarkasti sitä joka puolelta kunnioittavan\npelokkaasti. Ja pian hän tunsi, että ponsi hievahteli melkein\nhuomaamatta. Hän tempoi sitä, käänsi oikealle ja vasemmalle, ja\nsitten kuului naksahdus: käärmeen pää voitiin ruuvata irti.\n\nSen sisään oli jätetty tyhjä tila, jossa oli kivi... pienoinen\npunertava, keltajuovainen kivi... Se oli kullalta vivahtava.\n\n\"Tämä se on, oi, tämä se on!\" huudahteli Vorski liikutuksesta\nsuunniltaan.\n\n\"Älkää koskeko siihen!\" toisti Konrad kovin kauhuissaan.\n\n\"Se, mikä poltti Maguennocia, ei polta Vorskia\", vastasi roistojen\npäämies vakavasti.\n\nJa ylpeyden ja ilon herättämässä kerskailussaan hän piti salaperäistä\nkiveä kourassaan, puristaen niin kovasti kuin jaksoi.\n\n\"Polttakoon se minua, jos osaa! Tunkeutukoon se lihaani, minä tunnen\nitseni siitä onnelliseksi!\"\n\nKonrad antoi hänelle merkin painamalla sormen huulilleen.\n\n\"Mikä sinun on?\" kysyi Vorski. \"Kuuletko jotakin?\"\n\n\"Kuulen\", vastasi toinen.\n\n\"Niin minäkin\", vahvisti Otto.\n\nKuului tosiaan jotakin poljennollista ääntä samanlaisin loppusävelin,\nmutta nousten ja laskien ikäänkuin jotakin merkillistä soittoa.\n\n\"Sehän kuuluu täältä ihan läheltä!\" mutisi Vorski... \"Luulisi\nsoitettavan itse salista.\"\n\nSalista se kuuluikin, siitä he pian pääsivät varmuuteen, ja muistutti\nihan ilmeisesti kuorsaamista.\n\nKonrad, joka oli tämän olettamuksen lausunut, oli ensimmäinen sille\nnauramaan. Mutta Vorski sanoi hänelle:\n\n\"Luulenpa totisesti, että olet oikeassa... kuorsaamistahan se\nonkin... Onko täällä siis joku?\"\n\n\"Se kuuluu täältäpäin\", huomautti Otto, \"tuosta pimeästä nurkasta\".\n\nValo ei ulottunut hautapatsaiden toiselle puolelle. Taempana avautui\nyhtä monta pientä hämärää kappelia. Vorski käänsi yhteen niistä\nlyhtynsä valon, ja heti pääsi häneltä kummastuksen huudahdus.\n\n\"Joku... niin... joku on tuolla... katsokaa...\"\n\nMolemmat apurit astuivat lähemmäksi. Seinän nurkkaukseen kasattujen\nkalkkikivien päällä nukkui mies, valkopartainen vanhus, jonka pitkä\ntukka oli myöskin valkoinen. Hänen kasvojensa ja käsiensä nahka oli\ntuhansien ryppyjen uurtama. Sinervä kaari kehysti hänen suljettuja\nsilmäluomiaan. Vähintäänkin vuosisata lepäsi hänen hartioillaan.\n\nHän oli puettu paikattuun ja rikkinäiseen, jalkoihin asti\nulottuvaan aivinaiseen viittaan. Kaulan ympärillä ja riippuen\nhyvin alas rinnalle hänellä oli niistä pyhistä pallosista --\nmerisiileistä -- tehty helminauha, joita gallialaiset nimittivät\nkäärmeenmuniksi. Hänen kätensä ulottuvilla oli kaunis kivikirves,\nja siinä oli merkkejä, joista ei voinut saada selvää. Maassa oli\nrivissä kiviteriä, isoja litteitä renkaita, kaksi korvakellukkaa\nviheriäisestä jaspiksesta ja kaksi sinisestä, juovikkaasta emaljista\nvalmistettua kaulakoristetta.\n\nVanhus kuorsasi yhä.\n\n\"Ihmettä jatkuu...\" jupisi Vorski. \"Hän on pappi... sellainen pappi,\njoita oli muinoin... druidien aikakaudella.\"\n\n\"Siis?\" kysyi Otto.\n\n\"Hän siis odottaa minua!\"\n\nKonrad antoi raa'an neuvon.\n\n\"Minä ehdotan, että murskaisimme hänen päänsä tuolla hänen omalla\nkirveellään\", sanoi hän.\n\nMutta Vorski suuttui.\n\n\"Jos kosket hiuskarvaankaan hänessä, niin olet kuoleman oma.\"\n\n\"Mutta...\"\n\n\"Mutta mitä?\"\n\n\"Hän saattaa olla vihollinen... ehkä sama, jota eilenillalla ajoimme\ntakaa... Muistakaahan... valkoinen viitta...\"\n\n\"Sinä olet hölmö! Luuletko, että tuonikäinen äijä olisi meitä sillä\nlailla juoksuttanut?\"\n\nHän kumartui ja kosketti hiljaa vanhuksen käsivarteen sanoen:\n\n\"Herätkää... Minä täällä olen...\"\n\nEi mitään vastausta. Mies ei herännyt.\n\nVorski yritti yhä.\n\nVanhus liikahti kivivuoteellaan, höpisi jonkun sanan ja vaipui\njälleen uneen.\n\nHiukan kärsimättömänä Vorski uudisti yrityksensä, mutta voimakkaammin\nja korottaen ääntänsä:\n\n\"No, kuulkaahan, ukko! Emmehän voi täällä kauemmin vetelehtiä. Hei!\"\n\nHän ravisti ukkoa tarmokkaammin. Tämä teki ärtyneen liikkeen, työnsi\nhäiritsijän pois ja piti vielä muutaman minuutin verran unen päästä\nkiinni, mutta vihdoin hän tuskastuneena kääntyi ja mörähti vihaisesti:\n\n\"Ääh, pötyä!\"\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\nVanha druidi\n\n\nRikostoverit hätkähtivät, ja Vorski kysyi Konradilta ja Otolta:\n\n\"Häh, mitä hän sanoi?\"\n\n\"Kuulittehan itsekin, mitä hän sanoi\", vastasi Otto.\n\nVihdoin Vorski yritti vielä kerran, ravistaen tuntematonta\nolkapäästä. Vanhus kääntyi vuoteellaan, ojensi itsensä, haukotteli,\nnäkyi nukahtavan uudelleen, mutta havahtuen äkkiä nousi puoliksi\nistualleen ja virkkoi:\n\n\"Mutta totisesti! Eikö nyt enää saa kaikessa rauhassa uinailla tässä\nlaatikossa?\"\n\nValonsäde häikäisi häntä, ja hän jupisi säikähtyneenä:\n\n\"Mitä tämä on? Mitä minusta tahdotaan?\"\n\nVorski laski lyhdyn seinässä olevalle ulkonemalle, ja ukon kasvot\nnäkyivät täysin valaistuina. Yhä purkaen pahaa tuultaan katkonaisiin\nvalituksiin hän katseli puhuttelijaansa, tyyntyi vähitellen, saipa\nystävällisen, melkein hymyilevänkin ilmeen ja lausui ojentaen kätensä:\n\n\"Kah, vai sinä se oletkin, Vorski! Kuinka hurisee, vanha veikko?\"\n\nVorski säpsähti. Että vanhus hänet tunsi ja mainitsi häntä\nnimeltään, se ei häntä kovinkaan kummastuttanut, koska hän jollakin\nsalaperäisellä tavalla oli saanut päähänsä sen uskon, että häntä\nodotettiin profeettana. Mutta vaikeata oli ajatella, että profeetta,\nkirkastettu ja kunnian verhoama jumalain lähetti, joka astuu iän\nmajesteetilla ja papillisella arvolla kruunatun tuntemattoman eteen,\notetaan vastaan sanoilla: \"Kuinka hurisee?\"\n\nEpäröivänä ja levottomana, tietämättä, kenen kanssa oli tekemisissä,\nVorski kysyi:\n\n\"Kuka te olette? Miksi olette täällä? Kuinka olette tänne tullut?\"\n\nJa kun toinen katseli häntä ihmeissään, toisti hän äänekkäämmin:\n\n\"Vastatkaa, kuka te olette.\"\n\n\"Kukako minä olen?\" tokaisi vanhus röhisevällä ja vavahtelevalla\näänellä. \"Kukako minä olen. Kautta Teutatesin, gallialaisten\njumalan, sinäkö minulle moisen kysymyksen esität? Sinä et siis minua\ntunne? Mutta muistelehan... etkö muista kunnon Segenaxia, häh?\nVelledan isää? Kunnon Segenax... olihan hän suuressa arvossa pidetty\nhallitusmies rhedoneilla, joista Chateaubriand kertoo _Marttyyriensä_\nensimmäisessä osassa. Ah, johan muistisi näkyy virkistyvän!\"\n\n\"Mitä te siinä puhutte pötyä!\" huudahti Vorski.\n\n\"En minä pötyä puhu! Selitän vain, miksi olen täällä saapuvilla ja\nmitkä surulliset tapaukset minut tänne ennen muinoin johdattivat.\nSuuttuneena Velledan häpeälliseen käytökseen, hän kun oli 'tehnyt\nsyntiä' kamalan Eudoruksen kanssa, minä menin luostariin, kuten\nnykyään sanottaisiin, tarkoitan, että suoritin loistavasti\ndruidin-tutkinnon. Sitten täytyi minun muutamien kepposten\njälkeen... oh, aivan vähäpätöisten... pujahdin näet kolme neljä\nkertaa pääkaupunkiin, johon minua vietteli Mabille ja myöhemmin\nMoulin-Rouge, niin, sitten täytyi minun ottaa vastaan tämä pieni\ntoimi, joka minulla nyt täällä on, oikea laiskanvirka, kuten näet...\nKivijumalan vartijana... tällaisessa salaloukossa väijymässä!\"\n\nVorskin hämmästys ja levottomuus lisääntyi joka sanalta. Hän katsoi\nkysyvästi tovereihinsa.\n\n\"Murskatkaa hänen päänsä\", toisti Konrad, \"se on minun neuvoni, enkä\nsiitä tingi\".\n\n\"Entä sinä, Otto?\"\n\n\"Minä sanon, että täytyy varoa.\"\n\n\"Epäilemättä täytyy varoa.\"\n\nMutta vanha druidi kuuli tämän sanan. Nojaten sauvaan hän nousi ja\nhuusi:\n\n\"Mitä tämä merkitsee? Varoa minua! Onpa sentään liikaa, että minua\npidetään veijarina. Etkö siis ole nähnyt kirvestäni ja sen varressa\nhakaristin kuvaa? Niin, hakaristi on salatieteessä erikoisesti\nauringonjumalan symboolina. Entä nämä sitten, mitä nämä ovat?\" (Hän\nnäytti helminauhaansa). \"Ovatko nämä jäniksenpapanoita, häh? Kylläpä\nte olette hävyttömiä miehiä! Sanoa käärmeenmunia jäniksenpapanoiksi,\nmunia, joita ne valmistavat yhtyneitten ruumistensa limasta ja\nvaahdosta ja jotka ne sähisten viskaavat ilmaan. Itse Plinius siitä\nkertoo! Et suinkaan väitä, että Pliniuskin on veijari? Kylläpä sinä\nolet kaunis otus! Epäillä minua, jolla on kaikki vanhan druidin\ndiploomit, ja jonka kaikki valtuudet, kaikki kunniakirjat, kaikki\ntodistukset ovat Pliniuksen ja Chateaubriandin allekirjoittamat.\nOnpa sinulla turpaa! Ei, koetahan vain etsiä minunlaisiani vanhoja,\ntodellisia, alkuperäisiä druideja, joilla on ikivanha leimansa ja\nsatavuotinen partansa! Minäkö veijari! Minä, joka omistan kaikki\nperintätiedot ja tepastelen muinaisten aikojen malliin! Tahdotko,\nettä tanssin sinulle vanhan druidin hyppyä niinkuin olen sitä\ntanssinut Julius Caesarin edessä? Tahdotko?\"\n\nJa vastausta odottamatta vanhus viskasi sauvansa kädestään ja alkoi\npyörähdellä aavemaisin tanssiaskelin ripeässä tahdissa, hulmuavin\nhapsin, ihan merkillisen notkeasti. Kerrassaan hassunkurista oli\nnähdä hänen hyppivän ja kieppuvan, selkä taivutettuna, käsivarret\nriipuksissa, säärien huiskiessa viitan alta oikealle ja vasemmalle ja\nparran seuratessa pyörähtelevän ruumiin liikkeitä, samalla kun hän\nväräjävällä äänellä vuoronsa perään ilmoitti eri sarjojen nimet:\n\n\"Vanhan druidin hyppy eli Julius Caesarin ihastus...! Pyhän\nmistelin tanssi, jota rahvas nimittää Pyhän Guyn polskaksi...\nKäärmeenmunien valssi Pliniuksen säestämänä... Ohoi, ohoi, ei ole\nenää sappitautia...! _Vorskaa_ eli kolmenkymmenen ruumisarkun\ntangoa...! Punaisen profeetan ylistyshymni! Halleluja! Halleluja!\nKunnia profeetalle!\"\n\nVielä hän hyppi muutaman minuutin kuin pirun riivaama ja pysähtyen\nsitten äkkiä Vorskin eteen lausui totisesti:\n\n\"Riittää jo tämä lörpöttely! Puhukaamme vakavasti. Minun tehtävänäni\non luovuttaa sinulle Kivijumala. Oletko nyt, kun asian uskot, valmis\nottamaan tavaran vastaan?\"\n\nRikostoverit olivat tyrmistyneitä. Vorski ei tiennyt, mitä tehdä,\neikä kyennyt käsittämään, kuka tuo paholainen oli.\n\n\"Jättäkäähän minut rauhaan!\" huudahti hän suuttuneena. \"Mitä te\ntahdotte? Mikä on tarkoituksenne?\"\n\n\"Tarkoitukseniko, häh? Juurihan sinulle sanoin, että tehtävänäni on\nantaa sinulle Kivijumala.\"\n\n\"Mutta millä oikeudella, millä valtuuksilla?\"\n\nVanha druidi kohautti päätänsä.\n\n\"Ahaa, jopa käsitän... Tämä ei tapahdu laisinkaan niinkuin sinä\notaksuit. Kaiketi saavuit tänne ilosta hytkyen, onnellisena ja\nylpeänä suoritetusta työstä? Ajattelehan hiukan... Olit hankkinut\nsisällystä kolmellekymmenelle ruumisarkulle, ripustanut neljä naista\nristille, upottanut laivoja... Kätesi olivat täynnä veritahroja,\nsinulla oli taskut täynnä rikoksia. Moiset urotyöt eivät ole mitään\narkiaskareita, ja sinä odotit muhkeaa vastaanottoa virallisine\ntervehdyksineen ja juhlamenoineen, muinaisaikuisine kuorolauluineen.\nOdotit näkeväsi tietäjäin ja runoilijain kulkueita, monstransseja ja\nihmisuhreja. Sanalla sanoen odotit jotakin hiivatin hienoa, oikeata\ngallialaista suurleikkiä...! Sensijaan tapaatkin vanhan vaivaisen\ndruidin, joka torkkuu kolossa ja tarjoo sinulle muitta mutkitta\ntuon etsimäsi aarteen. Mikä pettymys, hyvät herrat! Mutta mitäs\nsille mahtaa, Vorski? Jokainen tekee mitä voi ja toimii kykyjensä\nmukaan. Minä en kieriskele kultaharkoilla, ja paitsi muutamien\nvalkoisten viittain pesupalkkaa olen jo kuluttanut sinun tähtesi\nkolmetoista frangia ja neljäkymmentä centimea bengaalivalaistukseen,\ntulisuihkuihin ja yölliseen maanjäristykseen.\"\n\nVorski vavahti julmistuneena, sillä nyt hän äkkiä tajusi:\n\n\"Mitä te sanotte? Mitä! Olitteko...?\"\n\n\"Minä juuri se olin! Kukas muu sitten? Pyhä Augustinusko? Vai oletko\nihan luulotellut taivaallista väliintuloa ja otaksunut, että jumalat\nolisivat pitäneet tarpeellisena lähettää luoksesi valkokaapuisen\narkkienkelin opastamaan sinut ontolle tammelle...! Kyllä sinä totta\ntotisesti vaadit liikoja.\"\n\nVorski puristi kätensä nyrkkiin. Valkopukuinen mies, jota hän illalla\noli ajanut takaa, ei siis ollut kukaan muu kuin tämä petkuttaja!\n\n\"Minä en pidä siitä, että minun päätäni väijytään!\" murahti hän.\n\n\"Päätäsi väijytään!\" huudahti vanhus. \"Kauniita juttuja sinä\njaarittelet, poikaseni. Ja kuka sitten ajoi minua takaa kuin\nmetsänpetoa, niin että ihan hengästyin? Ja kuka ampui kaksi luotia\nviittaani numero yksi? Oletpa sinä kaunis veitikka! Täytyy tässä\noppia varovaisemmaksi!\"\n\n\"Riittää, riittää\", sanoi Vorski vimmastuneena. \"Riittää! Vielä\nkerran, mitä minusta tahdotte?\"\n\n\"Vallan väsytän itseni sitä sinulle toistelemalla. Minun tehtävänäni\non antaa sinulle Kivijumala.\"\n\n\"Kenen puolesta?\"\n\n\"No, peijakas, siitä minulla ei ole aavistustakaan! Olen aina elänyt\nsiinä luulossa, että jonakin kauniina päivänä saapuu Sarekiin\nVorski-niminen saksalainen prinssi, joka kaataa kolmekymmentä\nuhriaan ja jolle minun oli annettava sopiva merkki, silloin kun\nhänen kolmaskymmenes uhrinsa veti viimeisen henkäyksensä. Koska\nsiis olen tämän määräyksen orja, niin valmistin ilotulitukseni,\nostin eräästä Brestin rihkamakaupasta kaksi bengaalitulta kolmella\nfrangilla seitsemälläkymmenelläviidellä centimellä kappaleen ja\nlisäksi muutamia hyviä räjähdyspommeja. Määrätyllä hetkellä asetuin\ntähystyspaikalleni, rullalle kierretty vahakynttilä kädessäni,\nvalmiina toimimaan. Kun sinä sitten täyttä kurkkua huusit puustasi:\n'Hän on kuollut! Hän on kuollut!' niin arvelin hetken otolliseksi,\nsytytin bengaalituleni ja panin dynamiittipommeillani maanuumenet\nvapisemaan. Kas niin. Joko älyät?\"\n\nVorski astui lähemmäksi nyrkit pystyssä. Tämä sanatulva,\njärkkymättömän tyyni kylmäverisyys, liukaskielisyys ja ilkkuva,\nrauhallinen ääni, miehen koko sävy sai hänet suunniltaan.\n\n\"Vielä sana, niin isken sinut kuoliaaksi\", huusi hän. \"Olen saanut\nkylliksi!\"\n\n\"Nimesihän on Vorski?\"\n\n\"Niin on. Entä sitten?\"\n\n\"Oletko saksalainen prinssi?\"\n\n\"Olen, olen, mutta mitä sitten?\"\n\n\"Oletko kaatanut kolmekymmentä uhriasi?\"\n\n\"Olen, olen, olen!\"\n\n\"Hyvä on! Sitten olet minun mieheni. Minun on jätettävä sinulle\nKivijumala ja minä jätän sen, maksoi mitä maksoi. Niin se on, niin\ntotta kuin tässä seison. Sinun on kahmaistava ihmekivesi.\"\n\n\"Mutta minä välitän viis Kivijumalasta!\" karjaisi Vorski, polkien\njalkaansa. \"Ja minä välitän viis sinusta. Minä en tarvitse ketään.\nKivijumala! Sehän on minulla, se on minun hallussani, minun omanani.\"\n\n\"Näytäpä!\"\n\n\"No mikäs tämä on?\" virkkoi Vorski, ottaen taskustaan valtikan\nponnesta löydetyn pienen pallon.\n\n\"Tuoko?\" kysäisi vanhus kummastuneena. \"Mistä olet sen siepannut?\"\n\n\"Tämän valtikan ponnesta, jonka hoksasin kiertää auki.\"\n\n\"Ja mikä se sitten on?\"\n\n\"Kivijumalan sirpale.\"\n\n\"Sinä olet hullu!\"\n\n\"No, mikä se sinun mielestäsi on?\"\n\n\"Tuo, sehän on housunnappi.\"\n\n\"Häh?\"\n\n\"Housunnappi.\"\n\n\"Todista se!\"\n\n\"Housunnappi, jonka kanta on katkennut. Se on housunnappeja, joita\nneekerit käyttävät Saharassa. Minulla on niitä iso varasto.\"\n\n\"Todistus, tuhat tulimmaista!\"\n\n\"Minä itse sen sinne panin.\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"Sijoittaakseni jotakin sen kalliin kiven tilalle, jonka Maguennoc\nsieltä puhalsi, sen tilalle, joka poltti hänen kättänsä niin, että\nhänen täytyi hakata se poikki.\"\n\nVorski vaikeni. Hän oli ymmällä, ei tiennyt enää, mitä uskoisi ja\nmiten menettelisi tuon omituisen vastustajan edessä.\n\nVanha druidi astui häntä lähemmäksi ja virkkoi hiljaa isällisellä\näänellä:\n\n\"Ei, näetkös, poikaseni, sinä et tästä ilman minua suoriudu.\nAinoastaan minulla on lukon avain ja välttämätön taikasana. Miksi\nepäröit?\"\n\n\"Minä en tunne teitä.\"\n\n\"Lapsi! Jos ehdottaisin sinulle jotakin epähienoa ja kunniaasi\ntahraavaa, niin käsittäisin epäilyksesi. Mutta tarjoukseni on\nsellainen, että se ei hipaisisi arintakaan omaatuntoa. Häh, joko\ntajuat? Etkö? Etkö vielä? Mutta, kautta Teutatesin, mitä sinä,\nepäuskoinen Vorski, sitten oikein haluat? Kenties ihmettä? Miksei\narmollinen herra ole sitä ennen sanonut? Ihmeitähän minä munin\nkolmetoista tusinaan. Joka aamu minä kermakahvia hörppiessäni teen\npienen ihmeen. Ajattelehan toki, minä olen druidi! Ihmeitä minulla\non koko pöksä täynnä, niin ettei enää ole tyhjää paikkaa istuakseni.\nMitä lajia sinä mieluimmin haluat? Ylösnousemuksen säteitäkö?\nVikurien hiusten säteitäkö? Vai tulevaisuuden ennustamistako? Joudut\nihan ymmälle valitsemisessa... Sanohan, millä hetkellä kolmaskymmenes\nuhrisi puhalsi kuolonhuokauksensa?\"\n\n\"Mistäpä minä sen tietäisin!\"\n\n\"Kahdeksaa minuuttia vailla kaksitoista. Liikutuksesi oli niin\nvoimakas, että kellosi siitä seisahtui. Katso!\"\n\nTämä oli hassua. Mielenjärkytys ei tee mitään vaikutusta asianomaisen\nkelloon. Vaistomaisesti Vorski kuitenkin veti ajanmittarinsa\ntaskustaan: se oli kahdeksaa minuuttia vailla kaksitoista. Hän yritti\nsitä vetää, mutta se oli rikki.\n\nSuomatta hänelle aikaa hengähtää vanha druidi jatkoi:\n\n\"Ällistyttääkö se sinua? Mikään ei kuitenkaan ole yksinkertaisempaa\nja helpompaa druidille, joka vähänkään osaa ammattiansa. Druidi näkee\nnäkemätöntäkin. Vieläpä hän näyttää sitä puhetoverilleenkin. Vorski,\ntahdotko nähdä sellaista, mitä ei ole olemassa? Mikä on nimesi? Minä\nen puhu nimestä Vorski, vaan oikeasta nimestäsi, isäukkosi nimestä.\"\n\n\"Vaiti siitä asiasta!\" käski Vorski. \"Se on salaisuus, jota en ole\nkellekään ilmaissut.\"\n\n\"Miksi sen nimen sitten kirjoitat?\"\n\n\"En ole sitä milloinkaan kirjoittanut.\"\n\n\"Se nimi, sinun isäsi nimi, on punaisella lyijykynällä piirrettynä\npovessasi olevan pienen muistikirjan neljännelletoista sivulle.\nKatsohan!\"\n\nKonemaisesti kuin automaatti, jonka liikkeet määrää vieras tahto,\nveti Vorski liiviensä sisätaskusta lompakon, jossa oli valkoisista\nlehdistä ommeltu vihkonen. Hän selaili niitä neljänteentoista sivuun\nasti ja mutisi sitten kuvaamattomasti säikähtyneenä:\n\n\"Onko tämä mahdollista? Kuka on tuon kirjoittanut? Ja te tiedätte,\nmitä tähän on kirjoitettu...?\"\n\n\"Tahdotko, että sen sinulle todistan?\"\n\n\"Vaiti, toistan! Minä kiellän teitä...\"\n\n\"Niinkuin tahdot, vanha veikko. Mitä teen, teen sinun\nvalistamiseksesi. Ja se tuottaa minulle hiton vähän vaivaa! Kun alan\ntehdä ihmeitä, en voi enää pidättyä. Vieläkin eräs hupaisa juttu.\nSinulla on kaulassasi paidan alla pienten hopeaketjujen päässä\nmedaljonki?\"\n\n\"Niin on\", myönsi Vorski, jonka silmät loistivat, kuumeesta. \"Se\nmedaljonki oli kehyksenä siinä ennen pitämällesi valokuvalle, niinkö?\"\n\n\"Niin, niin... Valokuvalle, joka esittää...\"\n\n\"Esittää äitiäsi, sen tiedän; ja sen kuvan sinä olet kadottanut?\"\n\n\"Se tapahtui viime vuonna.\"\n\n\"Sano pikemmin, että _luulet_ sen kadottaneesi.\"\n\n\"No, no! Medaljonki on tyhjä.\"\n\n\"Sinä _luulet_, että se on tyhjä. Mutta niin ei ole laita. Katsohan.\"\n\nYhä toimien konemaisesti ja silmät ammollaan Vorski päästi\npaidannappinsa ja veti ketjuset esille. Medaljonki tuli näkyviin. Sen\nsisällä oli kultakehässä naisen valokuva.\n\n\"Hän se on... Hän se on...\" jupisi Vorski ällistyneenä.\n\n\"Ihanko varmaan?\"\n\n\"Ihan.\"\n\n\"Mitä sitten sanot kaikesta tästä, häh? Ei tämä ole ilveilyä tai\npetkutusta. Vanha druidi on itsepintainen rynnistäjä, ja sinä seuraat\nhäntä, eikö totta?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\nVorski oli voitettu. Tuo mies masensi hänet. Hänen taikauskoiset\nvaistonsa, hänen atavistinen uskonsa salaperäisiin voimiin, hänen\nlevoton ja tasapainostaan järkähtänyt luonteensa, kaikki pakotti\nhäntä ehdottomasti alistumaan. Hänen epäilyksensä jatkui, mutta se ei\nestänyt häntä tottelemasta. Hän kysyi:\n\n\"Onko se kaukana?\"\n\n\"Tässä vieressä. Isossa salissa.\"\n\nOtto ja Konrad olivat hämmästyneinä kuunnelleet kaksinpuhelua. Konrad\nyritti tehdä vastaväitteitä. Mutta Vorski tukki hänen suunsa.\n\n\"Jos pelkäät, niin lähde tiehesi. Sitäpaitsi\", lisäsi hän sopivasti\nvihjaisten, \"kävelemmekin vain revolverit kourassa. Pienimmästäkin\nhälytyksestä ammumme.\"\n\n\"Ammutte minua?\" virnisti vanha druidi.\n\n\"Ammumme ketä vihollista tahansa.\"\n\n\"No, astu edellä, ampuja Vorski.\"\n\nJa kun toinen koetti tehdä tenää, purskahti vanhus nauruun.\n\n\"Vanha Vorski... sinusta ei tämä siis tuntunekaan hauskalta? Eipä\nminustakaan... Mutta täytyyhän huvitella... Kah, sinähän et astu\neteenpäin?\"\n\nHän oli opastanut heidät ihan hautakammion päähän, pimeään kolkkaan.\nSiellä he kynttilän valossa näkivät muurin juurelle puhkaistun reiän,\njoka suuntautui alaspäin.\n\nLyhyen aikaa epäröityään Vorski astui eteenpäin. Hänen täytyi ryömiä\nnelinkontin tässä ahtaassa ja mutkaisessa käytävässä, josta he\nminuutin kuluttua joutuivat suuren salin kynnykselle.\n\nToiset seurasivat häntä.\n\nVanha druidi julisti juhlallisesti:\n\n\"Kivijumalan sali.\"\n\nSe oli syvä ja majesteetillinen, avaruussuhteiltaan ja muodoltaan\nsen puistikon kaltainen, jonka alla se sijaitsi. Sama lukumäärä\nhautakiviä, jotka näyttivät äärettömän temppelin pilareilta,\nkohosi samoilta paikoilta ja samassa järjestyksessä kuin puistikon\npatsaat. Ne olivat samantyylisiä, karkealla kirveellä, taiteesta\ntai sopusuhtaisuudesta välittämättä vuoltuja. Permanto oli tehty\ntavattoman isoista, säännöttömistä kivilaatoista, joita leikkeli\nviemäriverkko, ja kivilaatoille levisi loistavina pyörylöinä valoa,\njoka tuli ylhäältä, kauas toisistaan sovitetuista kohdista.\n\nKeskeltä, Maguennocin kukkatarhan alta, kohosi neljä tai viisi metriä\nkorkea muuraamattomista kivistä kyhätty lava. Sen päälle oli kahdelle\ntukevalle jalalle rakennettu kelttiläinen muistopatsas, _dolmen_,\njoka kannatti pitkänsoikeata graniittilevyä.\n\n\"Tuoko se on?\" kysäisi Vorski tukehtuneella äänellä.\n\nSuoraan vastaamatta vanha druidi lausui:\n\n\"Mitäs siitä sanot? Ne meidän esi-isämme vasta olivat mainioita\nrakennusmestareja! Ja kuinka nerokkaasti se on sommiteltu! Mitä\nvarokeinoja uteliaiden katseiden ja kaikkien epäpyhäin tutkimusten\nesteeksi! Tiedätkö, mistä valo tulee? Sillä mehän olemme saaren\nsisuksissa, eikä seinissä ole mitään ikkunoita. Valo tulee ylemmistä\nmenhireistä: niiden lävitse on puhkaistu kanava ylhäältä alas\nasti, joka laajenee suppilomaisesti ja levittää viljalti valoa.\nKeskipäivällä auringon paistaessa täällä on satumaisen kaunista.\nSinä, joka olet taiteilija, ulvoisit ihastuksesta.\"\n\n\"Siis _se_?\" toisti Vorski.\n\n\"Tietysti tämäkin on pyhä kivi\", vahvisti vanha druidi tyynesti,\n\"koska se kohoaa muita ylemmäksi maanalaisten uhrien paikalla,\nja nehän ovat kaikkein tärkeimmät. Mutta alla on toinen, jota\npatsas suojaa sinun katseiltasi tässä seisoessamme, ja sen päällä\nteurastettiin valitut uhrit. Veri virtasi lavalta, juosten näitä\nviemäreitä pitkin rantakallioille ja mereen asti.\"\n\nVorski kysyi yhä kiihtyneempänä:\n\n\"No, siis tuo? Astukaamme eteenpäin.\"\n\n\"Ei tarvitse hievahtaa\", vastasi ukko pöyristyttävän rauhallisesti,\n\"tämä ei vielä ole se, jota tarkoitat. Täällä on kolmaskin kivi,\nja sen kolmannen nähdäksesi tarvitsee sinun vain hiukan kohottaa\npäätäsi.\"\n\n\"Missä? Oletteko varma?\"\n\n\"Tuhat tulimmaista! Katsohan tuonne... ylimmän levyn yläpuolelle,\nniin, itse holviin, joka on kattona ja näyttää isoista kivilaatoista\ntehdyltä mosaiikilta... Kah, eroitathan täältä kivilaatan, joka\non ihan erikseen... pitkulainen kuin alempi laatta ja hakattu\nsamanmuotoiseksi...? Ne ovat kuin sisarukset... Mutta vain toinen\nniistä on oikea, tehtaanmerkillä varustettu...\"\n\nVorski tunsi pettymystä. Hän oli odottanut monimutkaisempaa\nesittelyä, salaperäisempää piilopaikkaa.\n\n\"Tuoko on Kivijumala?\" virkkoi hän. \"Mutta eihän siinä ole mitään\nerikoista.\"\n\n\"Kaukaa katsoen ei kylläkään, mutta läheltä näet... Siinä on\nvärijuovia, kullanhohtavia metallisuonia, ja sen rakeisuus on\nerikoislajia... sanalla sanoen, se on Kivijumala. Mutta se ei\nolekaan niin merkillinen aineensa kuin ihmeellisten ominaisuuksiensa\npuolesta.\"\n\n\"Mitä ihmeitätekeviä ominaisuuksia sillä on?\" kysyi Vorski.\n\n\"Se antaa kuoleman tai elämän, kuten tiedät. Ja se antaa paljon\nmuutakin.\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Hitto vie, sinä kyselet liikaa! Enhän minä tiedä.\"\n\n\"Mitä! Te ette tiedä...\"\n\nVanha druidi kurkotti päätään ja sanoi hänelle kahden kesken:\n\n\"Kuulehan, Vorski, minä myönnän hiukan kerskailleeni. Asian laita on\nniin, että tehtävääni, vaikka se olikin perin tärkeä -- Kivijumalan\nvartijan toimi on ensiluokkainen, -- että tehtävääni rajoittaa muuan\nvoima, joka on tavallaan omaani korkeampi.\"\n\n\"Mikä voima?\"\n\n\"Velledan tahto.\"\n\nVorski tarkkasi häntä jälleen levottomana.\n\n\"Velledan?\"\n\n\"Niin, tai ainakin sen, jota nimitän Velledaksi -- viimeisen\ndruidittaren, jonka oikeasta nimestä en tiedä mitään.\"\n\n\"Missä hän on?\"\n\n\"Täällä.\"\n\n\"Täälläkö?\"\n\n\"Niin, uhrikivellä. Hän nukkuu.\"\n\n\"Mitä! Nukkuuko hän?\"\n\n\"Hän on nukkunut vuosisatoja, alusta alkaen. Minä en ole koskaan\nnähnyt häntä muutoin kuin nukuksissa, siveään, rauhalliseen uneen\nvaipuneena. Kuin metsässä uinuva ihana satuprinsessa odottaa Velleda\nsitä miestä, jonka jumalat ovat määränneet hänet herättämään, ja se\nmies...\"\n\n\"Se mies?\"\n\n\"Olet sinä, Vorski.\"\n\nVorski rypisti kulmiaan. Mitä uskomatonta juttua tämä oli ja mihin\ntämä arvoituksellinen henkilö oikeastaan tähtäsi? Vanha druidi jatkoi:\n\n\"Näytät melkein närkästyneeltä? Mutta se, että kätesi ovat verestä\npunaiset ja hartioillasi on kolmekymmentä ruumisarkkua, ei riistä\nsinulta oikeutta esiintyä odotettuna prinssinä. Sinä olet liian\nkaino, poikaseni. Tahdotko, että sanon sinulle jotakin? Velleda on\nihmeellisen kaunis, mutta hänen kauneutensa on yli-inhimillistä. Ah,\nveikkoseni, joko sytyt? Etkö? Etkö vieläkään?\"\n\nVorski epäröitsi. Hän tunsi tosiaan vaaran suurenevan ympärillään,\nkohoavan kuin paisuvan aallon, joka on vyörymäisillään äyrään yli.\nMutta vanhus ei antanut perään.\n\n\"Vielä viimeinen sana, Vorski -- puhun hiljaa, jotta toverisi\neivät kuule, -- kietoessasi äitiäsi käärinliinaan sinä jätit hänen\nnimenomaisesta tahdostaan hänen etusormeensa sormuksen, josta hän ei\nkoskaan luopunut, taikasormuksen, jossa isoa turkoosia ympäröi kehä\npieniä kultahuotrasiin sijoitettuja turkooseja. Erehdynkö?\"\n\n\"Ette\", läähätti Vorski ällistyneenä, \"mutta minä olin yksin, ja\nkertomanne asia on salaisuus, jota kukaan ei ole saanut tietää...\"\n\n\"Vorski, jos se sormus on Velledan etusormessa, niin tunnetko\nluottamusta ja uskotko, että haudassaan lepäävä äitisi on lähettänyt\nVelledan sinua vastaanottamaan ja itse jättämään sinulle ihmekiven?\"\n\nVorski astui patsasta kohti. Nopeasti hän nousi ensimmäiset askelmat.\nHänen päänsä kohosi lavan reunan yli.\n\n\"Ah\", huudahti hän horjuen, \"sormus... sormus on hänen sormessaan!\"\n\nDolmenin kahden pilarin välissä lepäsi naisdruidi uhripöydällä,\njalkoihin asti ulottuvaan tahrattoman valkoiseen viittaan puettuna.\nHänen yläruumiinsa ja kasvonsa olivat käännetyt toiselle puolelle,\nja otsalle vedetty huntu peitti hänen tukkansa. Hänen kaunis,\nmelkein paljas käsivartensa riippui pöydän sivulla. Etusormessa oli\nturkoosisormus.\n\n\"Kaihan se on äitisi sormus?\" kysyi vanha druidi.\n\n\"On, ihan varmaan.\"\n\nVorski oli kiireesti astunut välimatkan yli, joka eroitti hänet\ndolmenista, ja kumartuneena, melkein polvistuneena, hän tarkasti\nturkoosia.\n\n\"Niitä on täysi luku... yksi on haljennut... toinen on puoliksi\npeittynyt rutistettuun kultalehteen.\"\n\n\"Älä ole niin kovin varovainen\", sanoi vanhus; \"hän ei kuule, eikä\näänesi voi häntä herättää. Pikemminkin nouse ja hipaise kädelläsi\nhänen otsaansa. Se on magneettinen hyväily, jonka pitäisi herättää\nhänet horroksestaan.\"\n\nVorski nousi. Hän epäröi kuitenkin koskemasta tuohon naiseen. Nukkuja\nherätti hänessä voittamatonta pelkoa ja kunnioitusta.\n\n\"Älkää tulko enää lähemmäksi, te kaksi\", kielsi vanha druidi Ottoa ja\nKonradia. \"Kun Velleda avaa silmänsä, eivät ne saa kohdata muita kuin\nVorskin; hänen katseensa ei saa osua mihinkään muuhun... No, Vorski,\npelkäätkö sinä?\"\n\n\"Minä en pelkää.\"\n\n\"Mutta et ole oikein kunnossakaan. Helpompi on surmata kuin herättää\nhenkiin, niinkö? No, pienoinen kädenponnistus! Poista verho ja\nkosketa hänen otsaansa. Kivijumala on ulottuvillasi. Toimi, niin\nsinusta tulee maailman hallitsija.\"\n\nVorski totteli. Seisoessaan uhrialttaria vasten hän näki hyvin\ndruidi-papittaren. Hän kumartui liikkumattoman vartalon yli.\nValkoinen viitta kohosi ja laski hengityksen säännöllisestä\npoljennosta. Epävarmalla kädellä hän poisti hunnun ja kumartui sitten\nenemmän, jotta voisi toisella kädellään hipaista paljastettua otsaa.\n\nMutta silloin hänen liikkeensä ikäänkuin jähmettyi puolitiehen. Hän\nseisoi hievahtamatta kuin henkilö, joka ei käsitä ja turhaan yrittää\nkäsittää.\n\n\"No, mitä nyt, aika mies! Olethan kuin Medusan katseen jäykistämä.\nVieläkö nyt kinastelet? Onko jotakin vinossa? Pitääkö minun sinua\nauttaa?\"\n\nVorski ei vastannut. Hän katseli hölmistyneenä, kummastuksen ja\nsäikähdyksen vallassa, joka vähitellen muuttui hurjaksi peloksi.\nHänen päälaeltaan valui hikipisaroita, ja silmät tuijottivat kuin\njohonkin tavattoman kauheaan ilmestykseen.\n\nVanhus purskahti nauruun.\n\n\"Hohhoh, kuinka sinä olet ruma! Kunhan vain viimeinen naisdruidi\nei kohottaisi jumalaisia silmäluomiaan ja näkisi sinun kamalaa\nnarrinaamaasi! Nuku, Velleda. Jatka tyyntä uinailuasi, jota unennäöt\neivät häiritse!\"\n\nVorski mutisi katkonaisia sanoja, joissa värähti yltyvää vimmaa.\nKuin salamaniskuista valkeni hänelle osa totuutta. Sana kohosi hänen\nhuulilleen, jota hän ei kuitenkaan lausunut, ikäänkuin olisi pelännyt\nsitä lausuessaan herättävänsä henkiin olemattoman, tämän kuolleen\nnaisen, niin, kuolleen, joka tosin hengitti, mutta jonka täytyi\nolla kuollut, koska hän itse oli tämän naisen tappanut. Vihdoin hän\nkuitenkin tahtomattaan sopersi, ja jokainen tavu tuotti hänelle\nsietämätöntä tuskaa:\n\n\"Véronique... Véronique...\"\n\n\"Hän on sinusta siis Véroniquen näköinen?\" virnisteli vanha\ndruidi. \"Saatatpa totisesti olla oikeassa... jonkinlaista\nperheyhtäläisyyttä... No, jollet olisi omin käsin ristiinnaulinnut\ntoista ja itse kuullut hänen viimeistä huokaustaan, olisit valmis\nvannomaan, että nämä kaksi naista ovat yksi ja sama henkilö,\nettä Véronique d'Hergemont on elossa, ei edes haavoittunut...\nei pienintäkään naarmua... ei köysien jälkiä ranteissa... Mutta\nkatsohan, Vorski, kuinka rauhalliset kasvot, mikä lohdullinen\ntyyneys! Alan totisesti aavistella, että olet erehtynyt ja ripustanut\nristille toisen naisen! Ajattelehan... Ui, ui, kuinka sinä äimistelet\nminulle! Tule avukseni, oi Teutates! Profeetta aikoo minut tuhota.\"\n\nVorski oli suoristautunut jälleen ja seisoi nyt uhkaavana vanhan\ndruidin edessä. Hänen vihan ja raivon vääristämät kasvonsa eivät\nvarmaankaan olleet koskaan ilmaisseet enemmän vihaa ja raivoa...\nVanha druidi oli jo tuntikauden tehnyt hänestä pilaa kuin lapsesta ja\nlisäksi suorittanut mitä merkillisimmän työn, nyt äkkiä ilmaantuen\nhänelle leppymättömimpänä ja vaarallisimpana vihollisena. Sellainen\nmies oli heti raivattava tieltä pois, nyt kun siihen oli tilaisuus.\n\n\"Minä olen hukassa\", virkkoi vanhus. \"Minkä kastikkeen kera aiot\nminut syödä? Voi, voi, ui, ui, millainen mörkö...! Apuun! Ottakaa\nmurhaaja kiinni! Nuo rautasormet minut kohta kuristavat! Tai ehkä\nsaan maistaa tikarista tai panet köydensilmukan kaulaani? Ei, minut\ntapetaan revolverilla. Siitä pidänkin enemmän, se on siistimpää.\nAnna paukkua, Alexis. Seitsemästä luodista on kaksi jo lävistänyt\nedellisen viittani. Viisi panosta on jäljellä. Anna paukkua, Alexis!\"\n\nJokainen sana ärsytti Vorskin kiukkua. Hän joudutti asiaa päätökseen\nja komensi:\n\n\"Otto... Konrad... olkaa valmiit...!\"\n\nHän ojensi käsivartensa. Molemmat apurit kohottivat samaten aseensa.\nNeljän askeleen päässä heistä anoi vanhus nauraen armoa.\n\n\"Rukoilen teitä, hyvät herrat, säälikää vanhaa miesraukkaa. Minä en\nenää uudista ilveilyäni... olen siivolla kuin... kuvapatsas... Hyvät\nherrat...\"\n\nVorski komensi jälleen:\n\n\"Otto... Konrad... tähdätkää tarkoin...! Minä lasken... yks'...\nkaks'... kolme... pam!\"\n\nKolme laukausta pamahti samalla kertaa. Druidi kiepsahti ympäri,\nnousi sitten jälleen suoraksi vastustajiensa eteen ja huusi haikealla\näänellä:\n\n\"Osui! Ruumiini on lävistetty! Ehdoton kuolema...! Vanha druidi on\nmennyt mies...! Kaamea ratkaisu! Voi, että sen vanhan druidi-paran\npitikin olla niin kielekäs lörpöttelijä!\"\n\n\"Ampukaa!\" karjui Vorski. \"Laukaiskaa, tolvanat! Tulta!\"\n\n\"Tulta, tulta!\" toisteli druidi. \"Pam, pam! Pam, pam! Nappi\nsydämeen!... toinen nappi...! kolmas nappi! No, Konrad, pam, pam...!\nJa sinä, Otto!\"\n\nLaukaukset pamahtivat, ja kaiku kertasi niitä suuressa salissa.\nToverukset riehuivat maalitaulunsa edessä hölmistyneinä ja\nraivoissaan, haavoittumattoman vanhuksen tanssiessa ja hypellessä,\nmilloin melkein lattialle lyyhistyen, milloin kieppuessa\nhämmästyttävän ketterästi.\n\n\"Tuhat tulimmaista, kuinka täällä luolien pohjalla huvitellaan!\nOletko sinä hassu, Vorskiseni! Pyhitetty profeetta haa! Mikä tolvana!\nMutta kuinka olet voinut niellä kaiken tämän -- bengaalitulen,\nräjähdyspommit, housunnapin ja sitten äiti-vainajasi sormuksen!\nPenteleen pässinpää! Oletpa sinä ääliö!\"\n\nVorski pysähtyi. Hän ymmärsi, että kaikista kolmesta revolverista\noli panokset purettu, mutta miten? Millä käsittämättömällä tempulla?\nMitä oli kaiken tämän eriskummaisen seikkailun pohjalla? Ken oli tuo\npaholainen hänen edessään?\n\nHän heitti hyödyttömän aseensa pois ja katseli ukkoa. Kävisikö hän\npahukseen käsiksi, kuristaisi käsivarsillaan? Hän katseli myöskin\nnaista, valmiina heittäytymään hänen kimppuunsa. Mutta ilmeisesti\nhän ei tuntenut voivansa pitää kauemmin puoliaan näitä kahta\nihmeellistä olentoa vastaan, jotka hänestä näyttivät olevan maailman\nja todellisuuden ulkopuolella.\n\nSitten hän kääntyi äkkiä ja kutsuen apureitaan lähti takaisin\nhautaholvien kautta vanhan druidin naljaillessa:\n\n\"Hehe, joko tuli kiire? Entä Kivijumala, mihin minä sen panen?\nHohhoh, kuinka se luikkii tiehensä! Onko sinulla kytevä taulanpala\nperäpuolessa? Ohoi, hei, halloo...! No, mene sitten hiiteen, senkin\nvietävä profeetta...\"\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\nMaanalaisten uhrien sali\n\n\nVorski ei ollut koskaan pelännyt, ja kenties hänen pakonsakin\nsyynä oli jotakin muuta kuin todellisen pelon tunne. Mutta hän ei\nenää tiennyt, mitä tehdä. Hänen säikähtyneissä aivoissaan temmelsi\nristiriitaisia ja sekavia ajatuksia, joissa ylinnä oli korvaamattoman\nja tavallaan yliluonnollisen tappion käsitys.\n\nUskoen noituuteen ja ihmeisiin hän tunsi, että sallimuksen määräämä\nmies, Vorski, oli sortunut tehtävässään ja että hänen tilalleen\noli astunut toinen sallimuksen valitsema. Tässä oli toisiansa\nvastassa kaksi ihmeellistä voimaa, joista toinen huokui esille\nhänestä, Vorskista, toinen vanhasta druidista, ja jälkimäinen\nyllätti edellisen. Véroniquen ylösnousemus, vanhan druidin\npersoonallisuus, hänen haastelunsa, leikinlaskunsa, pyörähtelynsä,\ntekonsa ja haavoittumattomuutensa, kaikki näytti tuossa\n\"temppuilijassa\" Vorskista velhomaiselta ja sadunomaiselta, luoden\nnäissä raakalaisaikojen luolissa erikoisen ilmapiirin, joka häntä\ntyrmistytti ja tukehdutti.\n\nHän riensi nousemaan takaisin maanpinnalle, tahtoi hengittää ja\nnähdä. Ja ennen kaikkea hän tahtoi nähdä karsitun puun, johon oli\nsitonut Véroniquen ja jossa tämä oli heittänyt henkensä.\n\n\"Sillä hän oli ihan varmaan kuollut\", mumisi Vorski hammasta purren\nryömiessään ahtaan käytävän kourussa, joka johti kolmanteen ja\nsuurimpaan hautaholviin... \"Hän oli ihan varmaan kuollut... Minä\ntiedän, mitä kuolema on... usein olen käsitellyt kuolemaa enkä siinä\nasiassa erehdy. Mutta kuinka tuo paholainen sitten on voinut herättää\nhänet henkiin?\"\n\nHän pysähtyi äkkiä lavan luo, jolta oli ottanut valtikan.\n\n\"Paitsi jos...\" tuumi hän.\n\nKonrad, joka seurasi häntä, huudahti:\n\n\"Rientäkää älkääkä lörpötelkö.\"\n\nVorski salli laahata itseänsä eteenpäin, mutta käydessään hän yhä\njatkoi:\n\n\"Tahdotko, että lausun sinulle mielipiteeni, Konrad? No niin, nukkuva\nnainen, joka meille näytettiin, ei ollut _hän_. Ja oliko hän edes\nelossa? Ah, se vanha velho kykenee mihin tahansa. Hän on muovannut\njonkun kuvan... vahanuken, jonka on tehnyt samannäköiseksi.\"\n\n\"Te olette hullu. Astukaa vain eteenpäin.\"\n\n\"Minä en ole hullu. Se nainen ei elänyt. Se, joka kuoli puussa, on\ntosiaan kuollut, ja sinä tapaat hänet siellä ylhäällä, sen vakuutan.\nIhmeitä tässä kylläkin on tapahtunut, mutta ei sellaista ihmettä...!\"\n\nKun heillä ei enää ollut lyhtyä, tölmäilivät toverukset seiniin ja\npystytettyihin kiviin. Heidän askeleensa kaikuivat holvista holviin.\nKonrad ei lakannut nurisemasta.\n\n\"Sanoinhan minä teille... olisi pitänyt murskata hänen päänsä.\"\n\nOtto oli vaiti ponnistuksesta hengästyneenä.\n\nNäin he saapuivat hapuillen luolaan, joka oli uloimman hautakammion\neteisenä, ja totesivat ihmeekseen, että se oli pimeä, vaikka siitä\nkäytävästä, jonka he olivat puhkaisseet yläosaan, kuivuneen tammen\njuurien alle, olisi pitänyt virrata jonkun verran valoa...\n\n\"Kummallista\", sanoi Konrad.\n\n\"Pyh!\" vastasi Otto. \"Tulee vain etsiä portaat muurista. Kah\ntuossa... tuossa on askelma... ja tuossa toinen...\"\n\nHän alkoi kavuta ylöspäin, mutta hänen täytyi melkein heti pysähtyä.\n\n\"Ei pääse eteenpäin... tuntuu siltä kuin maa olisi vierinyt.\"\n\n\"Mahdotonta!\" huomautti Vorski. \"Sitäpaitsi... odotahan... unohdin...\nonhan minulla taskulamppuni.\"\n\nHän sytytti lamppunsa, ja sama kiukunhuudahdus pääsi kaikilta\nkolmelta. Portaitten koko yläosa ja puolet salia oli peittynyt\nkivi- ja hiekkaröykkiön alle, jonka väliin oli luisunut kuivuneen\ntammen runko. Mitään paon mahdollisuutta ei heillä enää ollut.\n\nVorski tunsi hetkellistä huumausta ja lyyhistyi portaille.\n\n\"Nyt meidät hukka perii... Se kirottu äijä on tämän kaiken\njärjestänyt... ja siitä näkee, että hän ei ole yksin.\"\n\nHän voivotteli puhuen sekavasti ja kykenemättä jatkamaan epätasaista\ntaistelua. Mutta Konrad suuttui:\n\n\"No nyt en minä teitä enää tunne, Vorski.\"\n\n\"Ei sille miekkoselle mitään mahda.\"\n\n\"Eikö mitään mahda? Johan olen parikymmentä kertaa toistanut, että\nhäneltä olisi pitänyt vääntää niskat nurin. Ah, jospa en olisi\nhillinnyt itseäni...\"\n\n\"Sinä et olisi voinut häneen koskeakaan. Pystyivätkö häneen luotimme?\"\n\n\"Luotimme... luotimme...\" jupisi Konrad. \"Kaikki tuo on silkkaa\npötyä. Antakaahan minulle lamppunne... minulla on toinen revolveri,\npriiorintalosta otettu, jonka itse tänä aamuna latasin. Antakaas, kun\nkatson.\"\n\nHän tarkasti asetta ja totesi pian, että siihen pistetyt seitsemän\npatruunaa oli vaihdettu luodittomiin, joilla tietenkin voi ampua vain\ntyhjiä laukauksia.\n\n\"Siinä asian koko selitys\", virkkoi hän, \"eikä vanhalla druidillanne\nole mitään velhon ominaisuuksia. Jos revolverimme olisivat olleet\nsäällisesti ladattuja, olisimme kellistäneet hänet kuin koiran.\"\n\nMutta tämä selitys vain lisäsi Vorskin kauhua.\n\n\"Ja kuinka hän on ne purkanut? Millä hetkellä hän on saanut\nsiepatuksi aseet taskuistamme pistääkseen ne takaisin, sitten kun oli\ntehnyt ne vaarattomiksi? Minä en ole silmänräpäykseksikään luopunut\nrevolveristani.\"\n\n\"En minäkään\", tunnusti Konrad.\n\n\"Ja tahtoisinpa tietää, kuka siihen huomaamattani koskee! Siis...?\nEikö se siis todista, että sillä paholaisella on erikoisvoimaa\nkäytettävänään? Mutta täytyy ottaa asiat sellaisina kuin ne ovat. Hän\non mies, joka tuntee salaisuuksia... jolla on keinoja... keinoja...\"\n\nKonrad kohautti olkapäitään.\n\n\"Vorski, tämä seikkailu on teidät tyrmistyttänyt... Kosketitte jo\npäämäärään ja päästätte kaikki käsistänne ensi vastuksen tullessa.\nNyt olette muuttunut ihan nahjusmaiseksi. Mutta minäpä en taivutakaan\npäätäni niinkuin te. Hukassako? Ja minkätähden? Jos hän käy\nkimppuumme, niin onhan meitä kolme.\"\n\n\"Hän ei tule. Hän jättää meidät tänne aukottomaan maakuoppaan\nnääntymään.\"\n\n\"Jollei hän tule, niin minä palaan sinne! Minulla on puukkoni, ja se\nriittää.\"\n\n\"Sinä olet väärässä, Konrad.\"\n\n\"Missä suhteessa olen väärässä? Kyllä minussa miehenvastusta on, tuon\nukon vertainen ainakin olen, eikä hänellä ole apunaan muita kuin\nnukkuva nainen.\"\n\n\"Konrad, hän ei ole mies, eikä toinen ole nainen. Ole varuillasi!\"\n\n\"Varuillani kyllä olen, mutta menen sittenkin.\"\n\n\"Sinä menet... sinä menet... mutta mitä aiot tehdä?\"\n\n\"Ei minulla ole mitään suunnitelmaa... tai oikeammin minulla on\nainoastaan yksi. Tahdon nujertaa sen ukkorähjän.\"\n\n\"Ole kuitenkin varovainen... Älä käy hänen kimppuunsa edestäpäin,\nvaan koeta yllättää hänet...\"\n\n\"En suinkaan minä, jukoliste, sellainen tolvana ole, että asetun\nhänen iskujensa maalitauluksi\", sanoi Konrad. \"Olkaa huoleti, kyllä\nminä sen vintiön nutistan!\"\n\nKonradin rohkeus vahvisti Vorskia.\n\n\"Hän on sittenkin oikeassa\", sanoi Vorski, kun hänen rikostoverinsa\noli lähtenyt. \"Koska vanha druidi ei ajanut meitä takaa, niin sillä\non varmaan muita tuumia. Hän ei odottane meidän palaavan hyökkäystä\ntekemään, ja Konrad saattaa hyvinkin hänet yllättää. Mitäs sanot,\nOtto?\"\n\nOtto oli samaa mieltä.\n\n\"Tässä tarvitaan vain kärsivällisyyttä\", sanoi hän.\n\nKului neljännestunti. Vorski kävi jälleen yhä ryhdikkäämmäksi. Hän\noli tosin ensin masentunut vastavaikutuksesta, senjälkeen kun hänen\nliian suuret toiveensa olivat saaneet liian kovan kolauksen, ja\nmyöskin humalan aiheuttamasta väsymyksestä ja raukeudesta. Matta\ntaisteluhalu kiihoitti häntä uudelleen, ja hän tahtoi kaikin mokomin\nselviytyä vastustajastaan.\n\n\"Kukapa tietää\", sanoi hän, \"vaikka Konrad jo olisikin päässyt\nhänestä voitolle...\"\n\nNyt hänessä heräsi liiallinen luottamus, mikä todisti hänen\njärkkynyttä tasapainoaan, ja hän tahtoi heti lähteä.\n\n\"Mennään, Otto! Nyt ollaan pian perillä! Vanha ukkeli nujerrettavana,\nja sitten on kaikki hyvin. Kaihan sinulla on tikarisi? Oikeastaan\ntarpeeton kapine. Kaksi kättäni riittää.\"\n\n\"Entä, jos sillä druidilla on tovereita?\"\n\n\"Saamme nähdä.\"\n\nHän lähti taas hautakammioihin, eteni varovaisesti ja tarkkasi\ntoisesta holvista toiseen vieväin käytäväin suuta. Mitään ääntä ei\nkuulunut heidän korviinsa. Kolmannen hautakammion valo opasti heitä.\n\n\"Konradin on täytynyt onnistua\", huomautti Vorski. \"Muutoin hän\nei olisi antautunutkaan otteluun, vaan pyrkinyt takaisin meidän\nluoksemme.\"\n\n\"Epäilemättä\", sanoi Otto, \"on hyvä merkki, että Konradia ei näy.\nVanhalla druidilla on varmaankin ollut tukala paikka. Konradin kanssa\nei ole leikkimistä.\"\n\nHe astuivat kolmanteen hautakammioon. Kaikki oli paikoillaan,\nvaltikka lavalla ja ponsi, jonka Vorski oli kiertänyt irti, vähän\nloitompana lattialla. Mutta kun hän loi katseensa hämärään loukkoon,\njossa vanha druidi oli heidän saapuessaan nukkunut, näki hän\nkummakseen saman äijän, ei ihan samassa paikassa, vaan pimeän nurkan\nja ovikäytävän välissä. \"Jumaliste, mitä hän tekee?\" sopersi Vorski\ntämän odottamattoman näyn säikäyttämänä. \"Mutta hänpä taitaakin\nnukkua!\"\n\nVanha druidi näkyi todellakin nukkuvan. Mutta miksi hitossa hän\nlepäsi tuossa asennossa vatsallaan, kädet ristin tavoin ojennettuina\nja nenä maassa?\n\nTokkohan varuillaan oleva mies tai sellainen, joka tietää vaaran\nuhkaavan, tuolla tavoin antautuu vihollisen iskuille alttiiksi?\nJa miksi -- Vorskin katse tunki vähitellen hautakammion takaosan\npimennon läpi, -- miksi oli valkoisessa viitassa tahroja, jotka\nnäyttivät punaisilta... jotka _olivat_ punaisia, ihan varmaan\npunaisia? Miksi?\n\nOtto virkkoi hiljaa:\n\n\"Hänellä on omituinen asento.\"\n\nVorski ajatteli samoin ja määritteli:\n\n\"Niin, kuolleen ruumiin asento.\"\n\n\"Kuolleen asento\", myönsi Otto. \"Aivan niin.\"\n\nHetkisen perästä Vorski perääntyi askeleen.\n\n\"Oh\", virkkoi hän, \"kuka olisi uskonut?\"\n\n\"Mitä?\" kysyi toinen.\n\n\"Tuolla hartiain välissä... katso...\"\n\n\"No mitä?\"\n\n\"Puukko...\"\n\n\"Mikä puukko?\"\n\n\"Konradin\", vahvisti Vorski... \"Konradin tikari... minä tunnen sen...\niskettynä suoraan hartiain väliin.\"\n\nJa hän lisäsi vavahtaen:\n\n\"Punaiset tahrat johtuvat siitä... ne ovat verta... verta, jota\nvuotaa haavasta.\"\n\n\"Sitten hän on kai kuollut?\" huomautti Otto.\n\n\"Hän on kuollut... niin, vanha druidi on kuollut... Konrad on hänet\nyllättänyt ja tappanut... vanha druidi on kuollut!\"\n\nVorski epäröitsi jokseenkin kauan, valmiina käymään hervottoman\nruumiin kimppuun, iskeäkseen hänkin vuorostaan. Mutta hän ei\nuskaltanut koskea tuohon mieheen kuolleena enempää kuin elävänäkään.\nLopulta hän rohkaisi mieltään sen verran, että hyökkäsi sieppaamaan\naseen haavasta.\n\n\"Ähä, roisto\", huudahti hän, \"nyt olet saanut ansaitun palkkasi!\nKonrad on kovakourainen mies. Ole varma siitä, Konrad, etten sinua\nunohda.\"\n\n\"Missähän se Konrad on?\"\n\n\"Kivijumalan salissa. No, Otto, nyt minä riennän naisen luo, jonka\nvanha druidi oli sinne toimittanut, ja selvitän välini hänenkin\nkanssaan!\"\n\n\"Uskotteko siis, että se on elävä nainen?\" virnisti Otto.\n\n\"On, ja hyvin elävä onkin...! Samoin kuin vanha druidi. Se velho\noli vain suupaltti veijari, joka saattoi osata salaisia temppuja,\nmutta jolla ei ollut mitään todellista voimaa... Tässä näemme siitä\ntodistuksen...!\"\n\n\"Ehkäpä hän oli veijari\", huomautti rikostoveri. \"Mutta sittenkin hän\non merkeillään ilmoittanut teille, missä nämä luolat sijaitsevat. Ja\nmitä tarkoitusta varten? Ja mitä hän täällä puuhaili? Tunsiko hän\ntodellakin Kivijumalan salaisuuden, tiesikö hän, millä tavalla se\nkivi voidaan anastaa, ja ihan tarkalleen sen paikan?\"\n\n\"Ne ovat kaikki arvoituksia, siinä olet oikeassa\", vastasi Vorski,\njolla ei ollut halua yksityiskohtaisemmin tutkia seikkailua, \"mutta\nsellaisia arvoituksia, joihin selitykset tulevat itsestään ja joista\nen tällä kertaa välitä, nyt kun pöyristyttävä olento ei enää ole\nniitä minulle esittämässä\".\n\nHe tunkeutuivat kolmannen kerran ahtaasta läpikäytävästä. Vorski\nastui isoon saliin voittajana, pää pystyssä ja katse varmana. Enää ei\nollut esteitä, ei enää vihollista. Oliko Kivijumala todellakin tuolla\nholvin kivilaattojen välissä vai oliko se jossakin muualla, siitä hän\nkyllä ottaisi selvän. Oli jäljellä vain tuo salaperäinen nainen, joka\nnäytti Véroniquelta, mutta joka ei voinut olla Véronique ja jonka\noikean persoonallisuuden hän pian paljastaisi.\n\n\"Jos se siellä enää onkaan\", jupisi hän. \"Melkeinpä luulen, että\nhän on jo kadonnut. Hän näytteli osaa vanhan druidin hämärissä\nsuunnitelmissa, ja kun ukko luulee minun poistuneen...\"\n\nVorski lähestyi ja nousi muutaman askeleen verran.\n\nNainen oli paikallaan, leväten patsaan alemmalla levyllä huntuihin\nverhottuna kuten ennenkin, mutta käsivarsi ei enää ollut\nriipuksissa. Ainoastaan käsi pisti esiin vaatteen alta. Sormessa oli\nturkoosisormus.\n\nOtto sanoi Vorskille:\n\n\"Se ei ole hievahtanut, nukkuu yhä.\"\n\n\"Ehkä se todellakin nukkuu\", lausui Vorski. \"Menenpä katsomaan.\nAnnas, kun minä...\"\n\nHän lähestyi. Hän ei ollut laskenut kädestään Konradin puukkoa, ja\nsiitä ehkä juolahti hänen mieleensä tappaa, sillä hänen katseensa\nkääntyi asetta kohti, ja hän näkyi vasta silloin käsittävän, että se\noli hänellä kädessä ja että hän voi sitä käyttää.\n\nHän oli enää vain kolmen askeleen päässä naisesta huomatessaan, että\npaljastettu ranne oli runneltu ja mustista täplistä kirjava, jotka\narvatenkin johtuivat köysien kiristyksestä. Mutta tunti sitten oli\nvanha druidi kiinnittänyt hänen huomiotaan siihen, että ranteessa ei\nollut mitään rääkkäyksen jälkiä!\n\nTämä seikka ällistytti häntä uudestaan, ensiksikin, koska se osoitti\nhänelle, että tässä oli tosiaankin hänen ristille ripustamansa\nnainen, joka oli otettu sieltä alas ja nyt virui hänen silmiensä\nedessä, ja toiseksi, koska hän äkkiä taas joutui ihmeiden piiriin.\nVuorotellen näyttäytyi hänelle Véroniquen käsivarsi kahdessa eri\nmuodossa: elävän, vammattoman naisen käsivartena ja hervottoman,\nkidutetun uhrin kätenä.\n\nVorskin vapisevat sormet puristivat kouristuksen tapaan puukkoa,\nikäänkuin juuri se olisi ollut pelastuksen ase. Hänen hämärtyneessä\nmielessään heräsi taaskin ajatus iskeä, ei tappamista varten,\nkoska tämän naisen täytyi jo olla kuollut, vaan iskeäkseen häntä\nitseänsä ahdistavaa näkymätöntä vihollista ja manatakseen yhdellä\nsivalluksella kaikki taikuudet luotaan.\n\nHän kohotti käsivartensa ja valitsi sopivan kohdan. Hänen kasvonsa\nsaivat hurjimman ilmeensä ja kirkastuivat rikoksen ilosta. Sitten\nhän äkkiä kumartui ja iski umpimähkään, kuin hullu, kymmenen,\nkaksikymmentä kertaa kaikkien valloilleen päästettyjen vaistojensa\nvimmassa.\n\n\"Siitä saat, kuole!\" jupisi hän... \"Kuole vielä... ja tulkoon tästä\nloppu... Sinä olet se paha hengetär, joka vastustaa minua... ja minä\ntuhoan sinut... Kuole siis, jotta minä olisin vapaa...! Kuole, jotta\nminä olisin yksin herrana...!\"\n\nHän pysähtyi ikäänkuin hengähtääkseen. Hän olikin jo uupunut.\nJa samalla kun hän mitään näkemättä tuijotti eteensä kauheasti\nraadeltuun ruumiiseen, heräsi hänessä se outo vaikutelma, että jokin\nvarjo oli häilähtänyt hänen ja kattoaukosta virtaavan päivänvalon\nväliin.\n\n\"Tiedätkö, minkä näköinen mielestäni olet?\" kysyi muuan ääni.\n\nVorski hätkähti pahasti. Se ei ollut Oton ääni. Ja se jatkoi\npuhettaan, hänen yhä seisoessaan pää kumarassa ja typerästi\npitäessään puukkoa kuolleeseen ruumiiseen työnnettynä.\n\n\"Tiedätkö, minkä näköinen sinä olet, Vorski? Sinä muistutat minulle\nkotimaani härkää, -- minä näet olen espanjalainen ja harrastan\nsuuresti härkätaisteluja. Kuuleppas, kun härät ovat sarvillaan\nlävistäneet jonkun vanhan kelvottoman konin, palaavat ne tavantakaa\nraadon luo, kääntävät sitä, puskevat jälleen, tappavat sen yhä\nuudestaan. Sinä olet niiden kaltainen, Vorski. Sinä näet vain verta.\nTorjuaksesi elävää vihollista sinä ahdistat sitä, joka ei enää elä,\nyrität tappaa itse kuoleman. Mikä törkeä peto sinä oletkaan!\"\n\nVorski kohotti päätänsä.\n\nHänen edessään seisoi mies, nojaten erääseen _dolmenin_ pilariin,\nkeskikokoinen, hoikka, ruumiiltaan sopusuhtainen ja, ohimoilta\njo harmahtavista hiuksista huolimatta vielä nuoren näköinen.\nVieraalla oli sininen kultanappinen pusero ja päässä mustalippainen\nmerimieslakki.\n\n\"Ei maksa vaivaa rasittaa aivojasi\", virkkoi hän. \"Sinä et tunne\nminua. Don Luis Perenna, espanjalainen grandi, monien maa-alueiden\nhallitsija ja Sarekin prinssi. Niin, älä ihmettele... Sarekin\nprinssin arvonimen olen vastikään itselleni ottanut, ja siihen\nminulla on jotakin oikeutta.\"\n\nVorski katseli häntä hölmistyneenä. Mies jatkoi:\n\n\"Sinä et näy oikein hyvin tuntevan espanjalaista aatelistoa.\nMaistelehan sentään... minä olen se herrasmies, jonka oli määrä\ntulla d'Hergemontin perheen ja Sarekin asukkaiden avuksi... se,\njota poikasi François niin lapsellisen luottavaisesti odotti...\nYmmärrätkö, häh? Mutta uskollinen toverisi Otto näkyy muistavan...\nEhkä sentään toisesta nimestäni selviäisi sinulle jotakin... Se on\nkoko lailla tunnettu... Lupin...? Arsène Lupin...?\"\n\nVorski tarkasteli häntä yhä enemmän kauhistuen ja mielessään muuan\nepäluulo, joka varmistui jokaisesta uudesta vastustajan sanasta ja\neleestä. Vaikka hän ei tuntenutkaan miestä eikä tämän ääntä, tehosi\nhäneen kuitenkin ylivoimaisesti toisen tahto, jonka kykyä hän jo oli\nkokenut, ja hän tajusi taas olevansa samanlaisen leppymättömän ivan\nruoskittavana. Mutta oliko se mahdollista?\n\n\"Kaikki on mahdollista -- sekin, mitä sinä nyt ajattelet\", jatkoi don\nLuis Perenna. \"Mutta minä toistan vieläkin, että sinä olet törkeä\npeto! Kah, sinä olet olevinasi suuri rosvo, erinomainen seikkailija,\netkä kykene edes selviämään rikoksistasi! Niin kauan kuin oli puhe\numpimähkäisestä teurastamisesta, astuit sinä horjumatta tietäsi.\nMutta sinä kompastut jo ensimmäiseen kiveen. Vorski tappaa, mutta\nkenet hän on tappanut? Siitä hän ei tiedä mitään. Onko Véronique\nd'Hergemont kuollut vai elossa? Onko hän sidottuna tammeen, johon\nsinä hänet ristiinnaulitsit? Vai lepääkö hän tässä uhripöydällä?\nSielläkö mäellä hänet tapoit vai tässä salissa? Se on sinulle\nsalaisuus. Ennenkuin iskit, et tullut edes katsahtaneeksi, ketä\niskit. Pääasia sinulle on vain iskeä mitä käsivartesi ulottuville\nsattuu, päihtyä veren näkemisestä ja tuoksusta ja keittää inhoittavaa\nlientä elävästä lihasta. Mutta katsohan sentään, hölmö! Se, joka\ntappaa, ei säikähdy murhasta eikä peitä uhrinsa kasveja. Katso,\nhölmö!\"\n\nHän itse kumartui ruumiin yli ja poisti päätä ympäröivän liinan.\n\nVorski oli sulkenut silmänsä. Polvillaan, yläruumis painautuneena\nkuolleen jalkoja vasten, hän pysyi liikkumatta, silmäluomet\nitsepäisesti suljettuina.\n\n\"Niinpä on laita, vai mitä sanot?\" lausui don Luis ivallisesti. \"Sinä\net uskalla katsoa siksi, että olet arvannut tai olet arvaamaisillasi,\neikö niin, kurja mies? Eivätkö typerät aivosi ole antamaisillaan\nsinulle selitystä? Sarekin saarella oli kaksi naista, ja ainoastaan\nkaksi. Véronique on toinen... toisen nimi oli Elfride, -- enhän\nerehtyne...? Elfride ja Véronique... molemmat vaimosi... toinen\nReinholdin, toinen Françoisin äiti... Jos siis nainen, jonka ripustit\nristille ja jota vastikään silvoit, ei ole Françoisin äiti, niin hän\non Reinholdin äiti... Jollei tuossa viruva nainen, jonka ranteet ovat\nmustelmia täynnä köysien puristuksesta, ole Véronique, niin se on\nElfride. Siinä ei voi olla erehdystä... Niin juuri, Elfride, vaimosi\nja rikostoverisi... turmanhenkesi... Ja sen sinä tiedät niin hyvin,\nettä mieluummin uskot minun sanaani kuin julkeat luoda silmäystä\ntämän vainajan, tottelevaisen rikostoverisi ja kiduttamasi uhrin\nlyijynharmaisiin kasvoihin, sinä viheliäinen pelkuri!\"\n\nVorski oli tosiaan kätkenyt päänsä käsivarrelleen. Hän ei itkenyt!\nVorski ei voinut itkeä. Mutta hänen olkapäänsä vavahtelivat, ja hänen\nasentonsa ilmaisi hurjinta epätoivoa.\n\nSitä kesti hyvän aikaa. Sitten lakkasi olkapäiden nytkähtely. Vorski\nei kuitenkaan hievahtanut.\n\n\"Sinä herätät minussa toden totta sääliä, vanha veijari\", puhui taas\ndon Luis. \"Olitko siis noin kovin kiintynyt Elfrideesi? Oliko se\ntottumusta vai luotitko häneen kuin taikuriin? Mutta kuinka sitten\nvoit olla sellainen tolvana! Pitää edes tietää, mitä tekee! Pitää\nottaa asiasta selvä ja harkita, lempo soikoon! Mutta sinä uit veressä\nkuin vastasyntynyt lapsi uisi, jos se putoaisi veteen. Ei ihme, jos\nuppoat ja hukut. Entä vanha druidi, onko hän kuollut vai elossa?\nOnko Konrad iskenyt puukkonsa hänen selkäänsä vai esitänkö minä tuon\npirullisen olennon osaa? Sanalla sanoen, onko erikseen olemassa vanha\ndruidi ja espanjalainen grandi vai ovatko ne kaksi sama henkilö?\nKaikki se on sinulle, hölmö, hämärää kuin pimeän pöntön pohja.\nPitäisi kuitenkin saada asiasta selko. Tahdotko, että autan sinua?\"\n\nJos Vorski olikin toiminut harkitsematta, niin hänen kohottaessaan\npäänsä oli helppo huomata, että hän tällä kertaa oli kylliksi\nharkinnut ja tiesi varsin hyvin, mihin epätoivoiseen päätökseen\nolosuhteet häntä ajoivat. Hän oli kyllä valmis selityksiin, joihin\nhäntä don Luis kehoitti, mutta puukko kädessä ja leppymättä\npäättäneenä sitä käyttää. Verkalleen, tuijottaen don Luisin silmiin\nja salaamatta aikeitaan hän oli vetänyt aseen irti ruumiista ja\nsuoristautui.\n\n\"Pidä varasi\", virkkoi don Luis, \"veitsesi on noiduttu niin kuin\nrevolverisikin. Se on hopeapaperia.\"\n\nTurhaa leikinlaskua. Mikään ei voinut jouduttaa tai viivyttää sitä\nharkittua puuskaa, joka kannusti Vorskia otteluun elämästä ja\nkuolemasta. Hän kiersi pyhän pöydän ympäri ja pysähtyi don Luisin\neteen.\n\n\"Sinä kai se olet\", sanoi hän, \"viime päivien kuluessa kääntänyt\nkaikki suunnitelmani ylösalaisin?\"\n\n\"Vain vuorokauden kuluessa. Saavuin Sarekiin neljäkolmatta tuntia\nsitten.\"\n\n\"Ja oletko päättänyt mennä päähän asti?\"\n\n\"Pitemmälle, jos mahdollista.\"\n\n\"Minkätähden? Mitä etuja varten?\"\n\n\"Huvikseni vain ja koska minä inhoan sinua.\"\n\n\"Eikö siis ole sopimuksen mahdollisuutta?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Sinä kieltäydyt siis yhtymästä peliini?\"\n\n\"Mitä sinä puhutkaan!\"\n\n\"Saisit puolet.\"\n\n\"Otan mieluummin kaikki.\"\n\n\"Tarkoitatko Kivijumalaa?\"\n\n\"Se on jo omanani.\"\n\nTurhaa oli puhua enempää. Tuontapainen vastustaja on nujerrettava,\nmuutoin hän nujertaa toisen. Täytyi valita näiden kahden ratkaisun\nvälillä: kolmatta ei ollut.\n\nDon Luis pysyi järkkymättä paikallaan, nojaten yhä selkäänsä pilaria\nvasten. Vorski oli päätä pitempi, ja samalla hänellä oli varma\ntietoisuus siitä, että hän joka suhteessa, voimiltaan, jänteiltään,\npainoltaan vei vastustajastaan voiton. Olisiko hän näin ollen\nepäröinyt? Eikä hänestä näyttänyt mahdolliselta, että don Luis\nolisi voinut yrittääkään puolustaa itseään tai välttää iskua,\nennenkuin puukko olisi osunut kohdalleen. Turmaksi itselleen hän\nasettuisi varuilleen liian myöhään, jollei heti liikahtaisi. Eikä\nhän liikahtanut. Vorski iski siis ihan varmana, niinkuin isketään\nedeltäpäin tuomittua saalista.\n\nMutta kuitenkin -- ja se tapahtui niin nopeasti ja käsittämättömästi,\nettei hän olisi voinut sanoa, minkä temppujen vaikutuksesta hän\nsortui, -- kolmea, neljää sekuntia myöhemmin hän lojui maassa,\naseettomana, voitettuna, molemmat sääret ikäänkuin kepiniskulla\npoikki lyötyinä, oikea käsi hervottomana ja niin kivistävänä, että\nhän huusi tuskasta.\n\nDon Luis ei viitsinyt häntä edes sitoakaan. Polkien toisella\njalallaan Vorskin isoa voimatonta ruhoa hän lausui puoleksi\nkumartuneena:\n\n\"Tällä hetkellä emme juttele. Varaan sinulle mieleni mukaisen puheen,\njota ehkä pidät liian pitkäveteisenä, mutta joka osoittaa sinulle,\nettä tunnen tämän seikkailun alusta loppuun asti, siis paljoa\nparemmin kuin sinä. Ei ole muuta kuin yksi hämärä kohta, ja sen sinä\nsaat valaista. Missä on poikasi, François d'Hergemont?\"\n\nKun hän ei saanut vastausta, toisti hän:\n\n\"Missä on François d'Hergemont?\"\n\nKaiketikin Vorski arveli, että sattuma tässä antoi hänen käsiinsä\nodottamattoman valtin ja että peli kenties ei vielä ollut menetetty,\nsillä hän pysyi itsepäisesti vaiti.\n\n\"Kieltäydytkö vastaamasta?\" kysyi don Luis.\n\n\"Yks... kaks... kolme... siis kieltäydyt? Hyvä on!\"\n\nHän vihelsi hiljaa.\n\nSalin nurkasta ilmestyi neljä miestä, joilla oli tummanruskeat kasvot\nja Marokon arabialaisten piirteet. Kuten don Luisilla oli heilläkin\npuserot ja kiiltolippaiset merimieslakit.\n\nMelkein samassa saapui viides henkilö, raajarikko ranskalainen\nupseeri, jonka oikea sääri päättyi tekojalkaan.\n\n\"Ah, tekö Patrice?\" huudahti don Luis.\n\nHän esitteli säännönmukaisesti:\n\n\"Kapteeni Patrice Belval ja paras ystäväni, herra Vorski, germaani.\"\n\nSitten hän jatkoi:\n\n\"Eikö mitään uutta, kapteeni? Ettekö ole löytäneet Françoisia?\"\n\n\"Emme.\"\n\n\"Viimeistään tunnin kuluttua tapaamme hänet ja sitten lähdemme.\nOvatko kaikki miehemme veneen luona?\"\n\n\"Ovat.\"\n\n\"Ja siellä on kaikki hyvin?\"\n\n\"Kaikki on hyvin.\"\n\nHän antoi marokkolaisille käskyn:\n\n\"Ottakaapa tuo saksalainen riiviö ja tuokaa hänet ylemmän _dolmenin_\nluo. Turhaa sitoa häntä; hän ei kykene jäseniään liikuttamaan.\nMalttakaas hetkinen!\"\n\nHän kumartui kuiskaamaan Vorskin korvaan:\n\n\"Katselehan Kivijumalaa katonlaattojen välissä, ennenkuin täältä\nlähdemme. Vanha druidi ei valehdellut sinulle. Se on tosiaan se\nvuosisatoja etsitty ihmekivi... minä keksin sen jo aikoja sitten...\nkirjevaihdon välityksellä. Jätä sille jäähyväisesi, Vorski! Sinä\net sitä enää koskaan näe, mikäli tässä matoisessa maailmassa enää\nsaatkaan mitään nähdä.\"\n\nHän antoi merkin.\n\nRipeästi kävi neljä marokkolaista Vorskiin käsiksi ja kantoi hänet\nsalin perälle yhdyskäytävän vastapäiselle puolelle.\n\nDon Luis kääntyi Oton puoleen, joka oli liikkumatta katsellut\ntapausten kulkua.\n\n\"Näen, että olet järkevä miekkonen, Otto, ja käsität tilanteen. Ethän\nsinä sekaannu mihinkään?\"\n\n\"En mihinkään.\"\n\n\"Silloin sinut jätetään rauhaan. Saat ilman mitään vaaraa seurata\nmeitä.\"\n\nHän pisti käsivartensa kapteenin kainaloon, ja niin he lähtivät\njutellen keskenään.\n\nKivijumalan salista tultiin ulos kolmen muun, peräkkäin sijaitsevan\nhautakammion läpi, joista jokainen oli hiukan ylempänä edellistä ja\nviimeinen päättyi samaten eteiseen. Tämän eteisen uloimpaan päähän\noli pystytetty tikapuut seinää vasten, johon äskettäin oli tehty\naukko, puhkaisemalla hauras hiekka- ja kalkkimuuraus.\n\nSiitä he pääsivät ulkoilmaan jyrkälle polulle, johon oli hakattu\naskelmia ja joka kiertäen nousi kallion sisässä. Se johti heidät\nsille rantakallion kohdalle, jonne François edellisenä aamuna oli\nopastanut Véroniquen. Se oli hyökkäysportin käytävä. Ylhäältä he\nnäkivät kahteen rautapuikkoon ripustetun veneen, jolla Véronique ja\nhänen poikansa olivat aikoneet paeta. Vähän matkan päässä väikkyivät\npienessä lahdelmassa kapean vedenalaisen veneen ääripiirteet.\n\nKääntyen selin mereen don Luis ja Patric Belval suuntasivat\naskeleensa tammien puoliympyrää kohti ja pysähtyivät Keijukaisten\npatsaan viereen. Marokkolaiset odottivat heitä siellä, pantuaan\nVorskin istumaan saman puun juurelle, jossa hänen viimeinen uhrinsa\noli heittänyt henkensä. Sen rungossa ei ollut enää muuta merkkiä\npöyristyttävästä kidutuksesta kuin kirjaimet V.d'H.\n\n\"Ethän liene liian väsynyt, Vorski?\" kysyi don Luis. \"Joko sääret\novat lakanneet kivistämästä?\"\n\nVorski kohautti halveksivasti olkapäitänsä.\n\n\"Niin, minä tiedän\", puhui don Luis edelleen, \"sinä luotat\nviimeiseen korttiisi. Mutta sinun tulee tietää, että minullakin on\nmuutamia valtteja ja että pelaan jokseenkin taitavasti. Se puu,\njoka on takanasi, todistaa sen sinulle yllin kyllin. Tahdotko\ntoisen esimerkin? Sillä välin, kun sinä sotkeudut omiin rikoksiisi\netkä enää tiedä surmaamiesi lukumäärää, minä herätän ne henkiin.\nKatsohan tuota, joka tulee priiorintalosta. Näetkö hänet? Kai sinä\nnäet hänet? Hänellä on kultanappinen pusero, kuten minullakin...\nEikö hän ole muuan uhreistasi? Sinä olit sulkenut hänet erääseen\nkidutuskammioon heittääksesi hänet mereen, ja sinun Reinhold-kerubisi\nhänet sinne syöksikin Véroniquen silmäin edessä. Muistatko? Muistatko\nStéphane Marouxia...? Hän on kuollut, eikö niin? Eipä laisinkaan...\ntaikasauvallani minä herätän hänet jälleen eloon. Kas tuossa hän on!\nJa minä ojennan hänelle käteni ja puhun hänelle...\"\n\nHän oli tosiaan astunut äsken tullutta kohti, puristi hänen kättään\nja sanoi hänelle:\n\n\"Näettekös, Stéphane, sanoinhan minä teille, että keskipäivän\nkorvissa kaikki olisi päättynyt ja että kohtaisimme toisemme patsaan\nluona. Nyt on päivä juuri puolissa.\"\n\nStéphane näkyi olevan oivallisissa voimissa. Ei mitään loukkautumisen\nmerkkiä. Vorski katseli häntä pelokkaasti ja jupisi:\n\n\"Opettaja... Stéphane Maroux...\"\n\n\"Hän juuri\", virkkoi don Luis. \"Kukapa muu? Hänenkin asiassaan sinä\nmenettelit kuin hölmö. Herttainen Reinhold ja sinä heitätte miehen\nmereen ettekä viitsi edes kurottaa katsomaan, kuinka hänen käy.\nMinä korjaan hänet sieltä... Äläkä hämmästy, miekkoseni... Tämä on\nvasta alkua, ja minulla on vielä muutamia temppuja ohjelmistossani.\nMuistahan, että olen vanhan druidin oppilas...! No, Stéphane, kuinka\npitkälle olemme päässeet? Onnistuuko hakemisenne?\"\n\n\"Se on turhaa.\"\n\n\"Entä François?\"\n\n\"Häntä on mahdoton löytää.\"\n\n\"Onko Kaikki-käy-hyvin pantu isäntänsä jäljille, kuten sovittiin?\"\n\n\"Kyllä, mutta se opasti minut vain hyökkäysportin kautta Françoisin\nveneelle asti.\"\n\n\"Eikö sillä puolella ole mitään piilopaikkaa?\"\n\n\"Ei minkäänlaista.\"\n\nDon Luis oli vaiti ja alkoi kävellä edestakaisin patsaan edessä. Hän\nnäkyi epäröivän viime hetkellä, ennenkuin ryhtyisi toimeenpanemaan\npäättämäänsä suunnitelmaa.\n\nVihdoin hän kääntyi Vorskiin päin ja lausui:\n\n\"Minulla ei ole aikaa hukattavana. Tästä kahden tunnin päähän täytyy\nminun olla poissa saarelta. Mistä hinnasta myyt minulle Françoisin\nvapauden nyt heti?\"\n\nVorski vastasi:\n\n\"François oli kaksintaistelussa Reinholdin kanssa ja joutui\nalakynteen.\"\n\n\"Sinä valehtelet; François voitti hänet.\"\n\n\"Mitä sinä siitä tiedät? Näitkö heidän taistelevan?\"\n\n\"En. Silloin olisinkin tullut väliin. Mutta minä tiedän, kuka pääsi\nvoitolle.\"\n\n\"Sitä ei tiedä kukaan muu kuin minä. Pojat olivat naamioidut.\"\n\n\"Jos François on kuollut, niin hukka sinut perii.\"\n\nVorski mietti.\n\nVaihtoehto kuulosti lopulliselta. Hän kysyi vuorostaan:\n\n\"No, mitä minulle sitten tarjoot?\"\n\n\"Vapautesi.\"\n\n\"Ja sen mukana?\"\n\n\"En mitään.\"\n\n\"Minä tahdon Kivijumalan.\"\n\n\"Ei koskaan!\"\n\nDon Luisin huudahdus oli raju, ja hän säesti sitä päättäväisellä\neleellä ja selitti:\n\n\"Ei koskaan! Vapauden saat... niin, sen voin enintään myöntää, kun\ntunnen sinut ja tiedän, että sinä kaikkia apukeinoja vailla toimitat\nitsesi hirteen muualla. Mutta Kivijumala merkitsisi pelastusta,\nrikkautta, mahtavuutta, kykyä tehdä pahaa...\"\n\n\"Juuri siksi minä siitä kiinni pidänkin\", virkkoi Vorski, \"ja\ntodistelemalla minulle sen arvoa sinä teet minut yhtä vaativammaksi\nsiinä, mikä koskee Françoisia\".\n\n\"Kyllä minä Françoisin löydän. Tarvitaan vain kärsivällisyyttä, ja\njos on välttämätöntä, niin viivyn täällä vielä pari kolme päivää.\"\n\n\"Sinä et häntä löydä, tai jos löydätkin, niin liian myöhään.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"François ei ole syönyt eilisestä asti.\"\n\nSen hän lausui kylmästi, häijyllä äänellä. Kaikki olivat vaiti, ja\ndon Luis jatkoi:\n\n\"Puhu siis, jollet tahdo, että hän kuolee.\"\n\n\"Mitäpä minä siitä? Mitä tahansa mieluummin kuin epäonnistua\nyrityksessäni ja pysähtyä sillä tiellä, jolle olen astunut. Minä\nsaavutan päämääräni... sitä pahempi niille, jotka asettuvat minun ja\npäämääräni väliin.\"\n\n\"Sinä valehtelet. Sinä et salli kuolla sen lapsen, joka on omasi.\"\n\n\"Annoinhan toisenkin kuolla.\"\n\nPatrice ja Stéphane vavahtivat kauhusta, mutta don Luis nauroi\nvilpittömästi.\n\n\"No niin! Turhaa teeskennellä sinun kanssasi. Täytyy käyttää selviä\nja vakuuttavia perusteluja. Kylläpä sinä, koira vieköön, paljastat\nhäikäilemättä konnansielusi! Mikä loistava kokoomus turhamaisuutta\nja julmuutta, kyynillistä häikäilemättömyyttä ja salaperäisyyttä!\nKonnalla on aina tehtävänsä suoritettavana, silloinkin kun hän tyytyy\nharjoittamaan murtovarkautta tai murhaamaan! Ja sinä, sinä olet\nenemmän kuin konna, sinä olet ylikonna!\"\n\nJa hän lisäsi yhä nauraen:\n\n\"Ja sellaisena ylipyövelinä minä sinua kohtelenkin. Vielä kerran,\nsuostutko sanomaan minulle, missä François on?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Vai niin.\"\n\nHyvin tyynesti hän kääntyi neljän marokkolaisen puoleen.\n\n\"Toimeen, pojat!\"\n\nSe kävi ripeästi. Tosiaan merkillisen täsmällisesti ja ikäänkuin\ntehtävään olisi kuulunut määrätty luku sotilasharjoituksen tapaan\nedeltäpäin opittuja ja kerrattuja liikkeitä, he nostivat Vorskin\nmaasta, sitoivat hänet puusta riippuvaan köyteen, hinasivat hänet\nhuudoista, uhkauksista ja ulvonnasta piittaamatta ylös ja kytkivät\nkiinni tammeen yhtä lujasti kuin hän oli sitonut uhrinsa.\n\n\"Luikkaa, miekkoseni\", lausui don Luis rauhallisesti, \"luikkaa\nniin paljon kuin mielesi tekee! Sinä et voi muita herättää kuin\nArchignatin sisarukset ja toiset kolmenkymmenen ruumisarkun uhrit!\nLuikkaa, jos se sinua huvittaa! Mutta kylläpä sinä, jumaliste, olet\nilkeän näköinen! Kuinka sinä irvistelet!\"\n\nHän perääntyi muutaman askeleen voidakseen paremmin tarkata.\n\n\"Mainiota! Sinä teet oivallisen vaikutuksen, ja kaikki on\npaikallaan... Ja nyt, Vorski, sinun tarvitsee vain tarkasti\nkuunnella: Minä pidän sinulle lupaamani hauskan pikku esitelmän.\"\n\nVorski vääntelihe roikkuessaan ja yritti katkaista siteitään. Matta\nkun jokainen ponnistus vain lisäsi hänen kärsimyksiään, pysyi hän\nsitten rauhallisena ja alkoi raivoaan purkaakseen syytää kauheita\nkirouksia ja herjata don Luisia:\n\n\"Rosvo, murhaaja! Sinä juuri olet murhaaja! Sinä tuomitset\nFrançoisin! Hän sai veljeltään pahan haavan, johon voi tulla\nverenmyrkytys.\"\n\nStéphane ja Patrice koettivat vaikuttaa don Luisiin... Stéphane\npelkäsi.\n\n\"Kuka sen tietää?\" sanoi hän. \"Sellaiselle hirviölle on kaikki\nmahdollista. Ja jos lapsi on sairas...?\"\n\n\"Loruja, valheita!\" vakuutti don Luis. \"Lapsi voi hyvin.\"\n\n\"Oletteko siitä varma!\"\n\n\"Kyllin varma, ja olipa miten hyvänsä, niin kyllä hän voi odottaa\ntunnin. Tunnin kuluessa tuo ylikonna puhuu. Hän ei kestä kauemmin.\nHirttonuora päästää kielen irti.\"\n\n\"Mutta jos hän ei kestä laisinkaan?\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Jos hänkin vuorostaan heittää henkensä? Liian ankara ponnistus,\nvaltimon revähdys, verensyöksy?\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Hänen kuolemansahan riistäisi meiltä ainoan toivon saada selville\nFrançoisin olinpaikan.\"\n\nMutta don Luis oli taipumaton.\n\n\"Hän ei kuole!\" huudahti hän. \"Vorskinlainen mies ei kuole\nverensyöksyyn! Ei, ei, hän puhuu. Tunnin päästä hän puhuu. Juuri\nparahiksi ehtiäkseni sitä ennen pitää esitelmäni!\"\n\nTahtomattaankin purskahti Patrice Belval nauruun.\n\n\"Te aiotte siis esitelmöidä?\"\n\n\"Niin, ja oivan esitelmän pidänkin\", selitti don Luis. \"Saatte\nkuulla Kivijumalan koko tarinan! Historiallisen selostuksen, jossa\nluon yleissilmäyksen esihistoriallisista ajoista tämän nykyaikaisen\nAttilan kolmeenkymmeneen rikokseen asti! Peijakas, ei sitä joka päivä\nolekaan tilaisuutta pitää moista esitelmää; enkä minä päästäisi sitä\nkäsistäni, vaikka minulle tarjottaisiin valtakunta! Puhujalavalle\nsiis, don Luis, ja alahan parpattaa!\"\n\nHän asettui Vorskin eteen.\n\n\"Sinä, onnen poika, olet ensi rivillä, eikä ainoakaan sana mene\nkorviesi ohi. No, eikö ole hauska saada vähän valaistusta tähän\npimeyteen? Kun on aikansa rämpinyt sekasorrossa, kaipaa tarmokasta\njohdatusta. Minä puolestani vakuutan sinulle, etten enää oikein\ntunne tienoota... Ajattelehan asiaa! Tätä arvoitusta on kestänyt\nvuosisadoista toisiin, ja sinä olet vain sotkenut sitä yhä\npahemmaksi!\"\n\n\"Rosvo! Varas!\" puhisi Vorski.\n\n\"Miksi herjailet? Jollei sinun ole siinä hyvä olla, niin kerro meille\nFrançoisista.\"\n\n\"En koskaan, hän saa kuolla.\"\n\n\"Eipä hän kuole. Sinä puhut. Minä sallin sinun keskeyttää itseäni.\nSitä varten tarvitsee sinun vain viheltää pieni sävel: 'On oivaa\nmulla tupakkaa' tai 'Sano, äiti, jaloillako pikku veneet...' Silloin\nlähetän heti etsimään poikaa, ja jollet ole valehdellut, jätetään\nsinut tänne rauhaan. Otto päästää sinut irti, ja te voitte livistää\nFrançoisin ruuhella. Suostutko?\"\n\nHän kääntyi Stéphane Marouxin ja Patrice Belvalin puoleen.\n\n\"Istukaa, ystäväni, sillä esitelmästäni tulee pitkähkö, mutta\nvoidakseni olla kaunopuhelias tarvitsen kuulijoita, jotka myöskin\nsaavat olla tuomareita.\"\n\n\"Meitä on ainoastaan kaksi\", virkkoi Patrice. \"Teitä on kolme.\"\n\n\"Kuka on lisänä?\"\n\n\"Tuolla tulee kolmas.\"\n\nKaikki-käy-hyvin juosta tepsutteli paikalle, rientämättä enempää\nkuin tavallisesti. Se tervehti juhlallisesti Stéphanea ja heilutti\nhäntäänsä don Luisille ikäänkuin sanoakseen: \"Kyllä sinut tunnen,\nolemmehan toveruksia...\" ja asettui sitten istualleen, nähtävästi\ntahtomatta ketään häiritä.\n\n\"Mainiota, Kaikki-käy-hyvin!\" huudahti don Luis. \"Sinäkin tunnet\nhalua perehtyä seikkailun vaiheisiin. Sellainen uteliaisuus on\nsinulle kunniaksi, ja minä osaan kyllä tyydyttää sinut.\"\n\nDon Luis näkyi olevan ihastuksissaan. Hänellä oli kuulijakunta ja\narvostelijoita. Vorski kiemurteli tammeen sidottuna. Hetki oli\ntodella viehättävä.\n\nEsitelmänpitäjä teki tanssiaskelta kuvaavan liikkeen, joka olisi\nvoinut muistuttaa Vorskille vanhan druidin pyörähtelyjä, suoristausi,\nkumarsi hiukan kuulijoilleen, matki kädellään puhujaa, joka kohottaa\nvesilasin huulilleen, tuki itseään molemmilla käsillään jotakin\nkuviteltua pöytää vasten ja aloitti vihdoin tyynellä äänellä:\n\n\"Arvoisat naiset ja herrat! Heinäkuun viidentenäkolmatta päivänä\nseitsemänsataakolmekymmentäkaksi vuotta ennen Kristuksen syntymää...\"\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU\n\nBöömin kuninkaitten paasi\n\n\nDon Luis oli keskeyttänyt puheensa tähän alkulauseeseen,\ntunnustellakseen sen vaikutusta. Kapteeni Belval, joka tunsi\nystävänsä, nauroi makeasti. Stéphane näytti yhä huolestuneelta.\nKaikki-käy-hyvin ei ollut hievahtanut. Don Luis Perenna jatkoi:\n\n-- Myönnän heti alussa, hyvät naiset ja herrat, että määrittelin\najankohdan näin tarkoin oikeastaan vain ällistyttääkseni teitä. Itse\nasiassa voisin vuosisadoissakin ilmoittaa ainoastaan osapuilleen sen\ntapahtuman ajan, josta minulla on kunnia teille kertoa. Mutta niin\npaljon uskallan vakuuttaa, että se tapahtui eräässä eurooppalaisessa\nmaassa, jota nykyisin nimitetään Böömiksi, juuri sillä kohtaa,\nmissä nyt sijaitsee Joachimsthalin vähäinen tehdaskaupunki. Nämä\nmääritelmät toivoakseni riittävät.\n\n-- No, mainitun päivän aamuna vallitsi suuri hälinä erään\nkelttiläisen kansanheimon keskuudessa, joka oli parisen vuosisataa\nsitten asettunut Tonavan rannikon ja Elben lähteiden välille\nHercynischerwaldin metsäseutuun. Vaimojensa avustamina lopettivat\nsoturit juuri telttain kokoonlaittamista, pyhien kirveitten, jousien\nja nuolien, savi-, pronssi- ja vaskiastiain kasaamista ja hevosten ja\nhärkien kuormittamista.\n\n-- Päälliköt hääräsivät kiireissään ja tarkkasivat pienimpiäkin\nyksityiskohtia. Ei ollut melua eikä epäjärjestystä. Lähdettiin\naamulla varhain vaeltamaan muuatta Elben sivujokea, Egeriä, kohti,\njonka varrelle saavuttiin iltahämärissä. Siellä odottivat venheet\nsatakunnan parhaan, edeltäpäin lähetetyn soturin vartioimina.\nYksi näistä aluksista kiinnitti huomiota kokonsa ja koristustensa\nrunsauden vuoksi. Pitkä kellertävä vaate ulottui laidasta laitaan.\nTakatuhdolle nousi ylimmäisin päällikkö, sanoisimmeko kuningas,\nja piti puheen, jonka esittämisellä en teitä vaivaa, koska en\ntahdo lyhentää omaani, mutta jonka sisältö oli lyhyesti seuraava:\n'Heimo muutti muille maille välttääkseen lähiseudun kansakuntain\nryöstönhalua. Aina on surullista jättää syntymäseutunsa. Mutta\nmitäpä se merkitsi heidän heimolleen, koska vietiin mukana arvokkain\nomaisuus, esi-isäin pyhä perintö, heitä suojeleva jumala, joka teki\nheistä pelottavia ja suuria suurimpain joukossa, sanalla sanoen\nkuninkaan hautaa peittävä Kivijumala.'\n\n-- Ja juhlallisella liikkeellä veti päällikköjen päällikkö syrjään\nkeltaisen verhon, joka peitti laattamaista, noin kahta metriä pitkää\nja metrin levyistä, rakeellista, tummanväristä, muutamin kiiltohilein\nvälkkyvää graniittimöhkälettä.\n\n-- Mies- ja naisjoukko päästi äänekkään huudon, ja ojennetuin\nkäsivarsin lankesivat kaikki vatsalleen, niin että nenä kosketti\nhiekkaa.\n\n-- Silloin ylimmäinen päällikkö tarttui graniittipaadella lojuvaan\nkallisarvoisella ponnella varustettuun valtikkaan ja heilutti sitä\njulistaen: 'Tätä kaikkivaltiasta sauvaa en laske kädestäni, ennenkuin\nihmekivi on turvassa. Kaikkivaltias sauva on pulpahtanut esille\nKivijumalasta. Siinäkin on taivaan tulta, joka antaa elämän tai\nkuoleman. Jos ihmekivi sulki esi-isäini haudat, niin kaikkivaltiasta\nsauvaa he eivät laskeneet kädestään vastoinkäymisten eikä voiton\npäivinä! Opastakoon meitä taivaan tuli! Valaiskoon meitä auringon\njumala!' Ja hänen näin lausuttuaan lähti koko heimo liikkeelle.\n\nDon Luis pysähtyi ja toisti tyytyväisenä: \"Hänen näin lausuttuaan\nlähti keko heimo liikkeelle.\"\n\nPatrice Belvalia tämä huvitti suuresti, ja hänen hilpeytensä tarttui\nStéphaneenkin, jenka otsan rypyt alkoivat tasaantua. Mutta don Luis\nhuomautti heille:\n\n\"Ei tämä ole naurun asia! Kaikki, mitä kerron, on varsin\nvakavaa. Tämä ei ole pikkulapsia varten keksittyä, jotka uskovat\nkujeita ja silmänkääntäjäin temppuja, vaan tositarina, jonka\nkaikki yksityiskohdat, kuten saatte nähdä, ovat selitettävissä\ntäsmällisesti, luonnollisesti ja tavallaan tieteellisesti... Niin,\ntieteellisesti, en arastele käyttää sitä sanaa, hyvät naiset ja\nherrat... Olemme tieteen alueella, ja itse Vorskikin saa katua\nhilpeyttään ja epäuskoisuuttaan.\"\n\nToinen lasillinen vettä. Don Luis jatkoi.\n\n-- Viikko- ja kuukausimäärin seurasi heimo Elben virtaa, ja eräänä\niltana se saapui täsmälleen puolikymmeneltä meren rannikolle seutuun,\njossa myöhemmin asuivat friisiläiset. Se viipyi siellä viikkoja ja\nkuukausia, löytämättä tarpeellista turvaa; ja siksi se päätti lähteä\nuudelle vaellukselle.\n\n-- Tällä kertaa matkustettiin meritse. Kolmekymmentä alusta lähti\nulapalle -- huomatkaa, kolmekymmentä, mikä oli sama kuin heimoon\nkuuluvien perhekuntain luku, -- ja viikko- ja kuukausimäärin he\nharhailivat rannikolta toiselle, asettuivat Skandinaaviaan ja\nsittemmin saksilaisten maahan, mutta heidät karkoitettiin, ja he\nlähtivät takaisin ja purjehtivat lisää. Ja sanon teille tosissani,\nettä omituista, liikuttavaa ja suurenmoista näytelmää esitti tuo\nkiertävä heimo, joka laahasi mukanaan kuninkaittensa hautakiveä,\netsien varmaa, luoksepääsemätöntä ja lopullista turvapaikkaa, jonne\nvoisi epäjumalansa kätkeä, piilottaa sen vihollisten vainolta,\nharjoittaa siihen kohdistuvia uskonnollisia menojaan ja käyttää sitä\noman mahtinsa vahvistamiseksi.\n\n-- Viimeinen väliasema oli Irlannissa, ja heidän asuttuaan puoli\nvuosisataa tai kenties koko vuosisadan Erinin viheriällä saarella ja\nsittenkun heidän tapansa kosketuksesta jo jonkun verran sivistyneiden\nkansakuntain kanssa olivat hiukan hienostuneet, vastaanotti suuren\npäällikön pojanpoika tai pojanpojanpoika, joka itsekin oli suuri\npäällikkö, erään naapurimaissa pitämistään lähettiläistä. Tämä\ntuli mannermaalta. Oli keksinyt oivallisen turvapaikan -- melkein\nluoksepääsemättömän saaren, jota vartioi kolmekymmentä merestä\nkohoavaa kalliota ja kolmekymmentä graniittipatsasta.\n\n-- Kolmekymmentä! Oireellinen lukumäärä! Eikö siinä ollut\nhavaittavissa salaperäisten jumalien kutsu? Nuo kolmekymmentä alusta\ntyönnettiin vesille, ja retki alkoi.\n\n-- Se onnistui. Saari vallattiin väkirynnäköllä. Muitta mutkitta\nsurmattiin alkuasukkaat. Heimo sijoittui sinne, ja Böömin kuninkaan\nhautapaasi pantiin paikoilleen... juuri sinne, missä se vielä tänään\non, kuten olen Vorski-kaverille näyttänyt. Tässä on tarpeen pieni\nväliselostus ja muutamia perin tärkeitä historiallisia mietelmiä.\nPuhun lyhyesti.\n\nOppineen koulumestarin äänellä don Luis selitti:\n\n-- Sarekin saarella, samoin kuin koko Ranskassa ja Euroopan\nlänsiosissa, oli jo tuhansia vuosia asunut ligureiksi nimitetty\nkansa, luolaihmisten välittömiä jälkeläisiä, jotka vielä olivat\nosittain säilyttäneet luolaihmisten elämäntavatkin. Nämä ligurit\nolivat kuitenkin mainioita rakentajia, jotka silokiven aikakaudella\nja kenties saaden vaikutusta itämaiden sivistysmuodoista olivat\npystyttäneet tavattomat graniittipatsaansa ja rakentaneet maanalaiset\nsuunnattoman suuret hautakammionsa.\n\n-- Täältä keksi heimomme juuri sille sopivan järjestelmän maanalaisia\nluolia, jotka ihmisen uuttera käsi oli luonnon avustamana rakentanut,\nja joukon erinomaisen kookkaita patsaita, jotka vaikuttivat kelttien\nsalaperäiseen ja taikauskoiseen mielikuvitukseen.\n\n-- Näin siis ensimmäisen vaiheen eli vaelluskauden jälkeen alkaa\nKivijumalalle levon aika ja samalla druidilaisten uskonnollisten\nmenojen aikakausi. Sitä kesti tuhannesta tuhanteenviiteensataan\nvuoteen. Heimo suli yhteen naapuriheimojen kanssa ja eli luultavasti\njonkun bretagnelaiskuninkaan suojeluksen alaisena. Mutta vähitellen\noli johto siirtynyt päälliköiltä papeille, ja nämä papit, nimittäin\ndruidit, saivat suuren arvovallan, joka seuraavien sukupolvien aikana\nyhä kasvoi. -- Vakuutan, että he saivat voimansa tältä ihmeelliseltä\nkiveltä. Tosin he kyllä olivat kaikkien tunnustaman uskonnon pappeja\nja gallialaisen nuorison kasvattajia (meidän keskemme sanoen, en\nepäile, että Mustainnumminen kammiot olivat luostarin tai pikemminkin\njonkinlaisen druidiyliopiston suojia), tosin he noudattivat aikansa\ntapoja, johtivat ihmisuhreja, järjestivät mistelin, rautayrtin\nja kaikkien taikakasvien keruun. Mutta ennen kaikkea he Sarekin\nsaarella olivat elämää ja kuolemaa antavan Kivijumalan vartijoita ja\nhaltijoita. Sijoitettuna maanalaisen uhrisalin kattoon se oli silloin\nepäilemättä ulkopuolelta nähtävissä, ja minulla on täysi syy uskoa,\nettä Keijukaisten patsas, jonka näemme tässä, siihen aikaan kohosi\nKukkakalmistoksi nimitetyltä paikalta ja suojasi Kivijumalaa. Siellä\nsairaat ja heikot ihmiset ja kituliaat lapset oikaisivat itsensä\nkivelle ja saivat terveytensä jälleen. Pyhällä paadella hedelmättömät\nnaiset tulivat hedelmällisiksi, pyhällä paadella vanhukset tunsivat\nvoimaansa elpyvän.\n\n-- Minun mielestäni se vallitsee Bretagnen kaikkea tarinoihin\npunottua ja sadunomaista menneisyyttä. Se on keskusta, josta\nkaikki taikausko, kaikki usko, kaikki levottomuus ja kaikki\ntoivomukset säteilevät. Siitä tai ylimmäisen druidin heiluttamasta\ntaikavaltikasta, joka hänen tahtonsa mukaan poltti lihan tai paransi\nhaavat, saavat välittömästi alkunsa kaikki somat jutut pyöreän pöydän\nritareista tai poppamies Merlinistä. Se on kaikkien usvien pohjalla,\nkaikkien vertauskuvain ytimenä. Se on salaperäisyys ja kirkkaus,\nsuuri arvoitus ja suuri selitys...\n\nDon Luis oli lausunut nämä viime sanat ikäänkuin haltioituneena. Hän\nhymyili.\n\n-- Älä tulistu, Vorski. Säästäkäämme innostuksemme, kunnes kuulemme\nkertomuksen sinun rikoksistasi. Nyt olemme druidien aikakauden\nloistokohdassa. Sitä aikaa jatkui kyllä druidien jälkeenkin, koska\nheidän hävittyään näyttämöltä poppamiehet ja ennustajat kauan\nkäyttivät hyväkseen tätä ihmekiveä. Ja näin saavumme vähitellen\nkolmanteen vaiheeseen, nimittäin uskonnolliselle kaudelle,\ntodenmukaisesti kaiken sen -- pyhiinvaellusten, muistojuhlien ja muun\n-- asteettaiseen riutumiseen, mikä ennen oli ollut Sarekin rikkautena.\n\n-- Kirkko ei tosiaankaan voinut mukautua tähän törkeään\nepäjumalanpalvelukseen. Siitä asti, kun se voimistui, sen täytyi\ntaistella graniittiimöhkälettä vastaan, joka veti puoleensa\nniin paljon uskovaisia ja jatkoi moista kamalaa oppia. Taistelu\noli epätasainen, menneisyys jäi tappiolle. Patsas tuotiin\ntänne, missä nyt olemme, Böömin kuninkaitten paasi peitettiin\nmaakerroksella ja ristiinnaulitun Kristuksen kuva kohosi itse tuolta\npyhyyttäloukkaavien ihmeitten paikalta.\n\n-- Ja sen alapuolella uinui kaikki unohdettuna!\n\n-- Käsittäkäämme asia oikein. Unohduksissa olivat juhlamenot ja\nkaikki se, mikä oli hävinneen uskonnon historiaa. Mutta Kivijumala\nei ollut unohtunut. Enää ei tiedetty, missä se oli. Lopulta ei\ntiedetty, mitä se olikaan. Mutta silti ei lakattu siitä puhumasta ja\nuskomasta, että jokin Kivijumalaksi nimitetty esine oli olemassa.\nSuusta suuhun, sukupolvesta toiseen siirtyivät nämä sadunomaiset\nja kauheat kertomukset, jotka yhä enemmän poikkesivat totuudesta\nmuuttuen sitäpaitsi yhä hämärämmäksi ja pelottavammaksi taruksi,\nmutta säilyttäen ihmisten mielikuvituksessa muiston Kivijumalasta ja\nvarsinkin sen nimen.\n\n-- Kun tämä ajatus niin itsepintaisesti säilyi ihmisten muistissa ja\nmaan aikakirjat yhä kertoivat asiasta, niin oli luonnollista, että\naina silloin tällöin joku utelias koetti selvittää tätä ihmeellistä\ntotuutta. Kaksi tällaista uteliasta, veli Thomas, joka kuului\nbenediktiinien munkkikuntaan ja eli viidennentoista vuosisadan\nlopulla, ja ukko Maguennoc meidän päivinämme, ovat näytelleet\ntärkeätä osaa. Veli Thomas on runoilija ja välittäjä, perin kehno\nrunoilija säkeistään päättäen, mutta yksinkertainen ja jokseenkin\ntaitava värittäjä, ja hän on jättänyt jälkeensä eräänlaisen\nmessukirjan ja laulaa siinä oleskelustaan Sarekin luostarissa.\nHän on piirtänyt saaren kolmekymmentä patsasta, ja tekeleensä\nhän on varustanut pienillä pätkäsillä, hartailla lainauksilla ja\nNostradamuksen maallisilla ennustuksilla. Ukko Maguennoc löysi tuon\nmessukirjan, ja siinä on se kuuluisa sivu, jolle on piirretty neljä\nristille ripustettua naista ja kirjoitettu Sarekiin kohdistuva\nennustus. Sen kirjan minäkin keksin viime yönä Maguennocin huoneesta\nja olen sitä tutkinut.\n\n-- Eriskummainen henkilö se Maguennoc oli, muinaisten loihtijain\npojanpoikain kuopus, jonka todella aavistelen useammin kuin kerran\nnäytelleen aaveiden osaa. Olkaa varmat, että valkoviittainen\ndruidi, jonka ihmiset väittivät nähneensä uudenkuun kuudentena\npäivänä misteliä korjaamassa, ei ollut kukaan muu kuin Miguennoc.\nHänkin tunsi hyvät reseptit ja lääkeyrtit ja tiesi, kuinka maata\noli muokattava ja höystettävä, jotta se kasvaisi tavattoman suuria\nkukkasia. Yksi seikka on varma: hän oli penkonut hautakammioissa ja\nuhrisalissa, kähveltänyt valtikan ponteen suljetun taikakiven ja\nkulki noissa kammioissa aukon kautta, josta juuri tungimme ulos ja\nsaavuimme hyökkäysportille vievän polun keskikohdalle. Joka kerta\ntäytyi hänen asettaa takaisin hiekka- ja mukulakivistä kyhätty\nsuojus. Hänpä oli herra d'Hergemontillekin antanut messukirjan\nlehden. Mutta oliko hän ilmoittanut viimeisten tutkimustensa\ntulokset? Ja mitä herra d'Hergemont oikeastaan tiesi? Se merkitsee\nvähän. Nyt esiintyy toinen henkilö, joka on seikkailun sieluna\nja kiinnittää itseensä kaiken huomion, kaitselmuksen valtuuttama\nlähettiläs, joka on määrätty ratkaisemaan vuosisatain arvoituksen,\npanemaan täytäntöön salaperäisten voimien käskyt ja anastamaan\nKivijumalan... Se mies on nimeltään Vorski.\n\nDon Luis nielaisi kolmannen vesilasinsa ja viitaten kätyrille virkkoi:\n\n\"Annahan, Otto, hänelle sentään juotavaa, jos häntä janottaa. Onko\nsinun jano, Vorski?\"\n\nPuuhunsa köytetty Vorski näytti uupuneelta, voimatta enää vähääkään\nrimpuilla. Stéphane ja Patrice sekaantuivat taas asiaan, peläten\nliian nopeaa ratkaisua.\n\n\"Älkää suotta, ei hätää mitään\", huudahti don Luis, \"hän on kyllin\ntukeva ja kestää siihen asti, kunnes ehdin lopettaa esitelmäni,\nvaikkapa vain uteliaisuudesta. Eikö niin, Vorski, olethan sinä\nkiihkeän utelias?\"\n\n\"Varas, murhaaja!\" änkytti onneton.\n\n\"Sama se! Sinä siis kieltäydyt ilmoittamasta Françoisin olinpaikkaa?\"\n\n\"Murhaaja... rosvo...\"\n\n\"Jää sitten siihen, veikkoseni. Niinkuin tahdot. Hiukkanen kärsimystä\non erittäin edullista terveydelle. Ja olethan sinä tuottanut niin\npaljon kärsimystä muille, vanha lurjus!\"\n\nDon Luis lausui nämä sanat kovalla äänensävyllä ja vihaisesti\nkorostaen, mikä oli odottamatonta tässä miehessä, joka jo oli nähnyt\nniin paljon ilkitöitä ja taistellut niin monia rikollisia vastaan.\nMutta eikö tämä rikos ollutkin aivan suunnaton?\n\nHän jatkoi:\n\n-- On kulunut noin kolmekymmentäviisi vuotta siitä, kun hyvin kaunis\nnainen, joka tuli Böömistä, mutta oli unkarilaista alkuperää,\nsaavutti Baijerin järvien partailla vilisevissä rantakaupungeissa\nnopean maineen ennustajattarena, korteista katsojana, kädestä\npovaajana, velhona ja meediumina. Hän kiinnitti itseensä kuningas\nLudvig II:n, Wagnerin ystävän, Bayreuthin rakennuttajan, huomion.\nMainittu eriskummaisista päähänpistoistaan kuuluisa kruunupää oli\nmielipuoli. Suhde mielenvikaisen ja ennustajattaren välillä kesti\nmuutamia vuosia, levoton, raju suhde, joka vähän väliä keskeytyi\nkuninkaan oikuista ja päättyi surullisesti salaperäisenä iltana,\njolloin Ludvig II syöksyi veneestään Starnbergin järveen. Oliko se\ntodellakin, kuten virallisessa selostuksessa sanotaan, hulluuden\nkohtaus, itsemurha, vai oliko se rikos, kuten on väitetty? Ja miksi\ntehtiin itsemurha? Tai miksi rikos? Niihin kysymyksiin ei saada\nkoskaan vastausta. Mutta varma tosiasia on, että böömitär oli Ludvig\nII:n mukana järvellä ja että hänet seuraavana aamuna karkoitettiin,\nhäneltä riistettiin hänen jalokivensä ja arvopaperinsa ja hänet\nsaatettiin rajalle.\n\n-- Tuosta rakkausseikkailusta hänelle oli syntynyt poika, pikku\nhirviö, silloin nelivuotias, nimeltä Alexis Vorski. Tämä vintiö\nkasvoi äitinsä hoidossa lähellä Joachimsthalin pikkukaupunkia\nBöömissä, ja myöhemmin äiti opetti hänelle kaikki valveellisen\nhypnotisoimisen, selkeänäköisyyden ja noituuden temput. Luonteeltaan\ntavattoman rajuna, mutta järjen puolesta perin heikkona hän oli\nvalekuvitelmien ja painajaisunelmien uhri, uskoi taikuuteen,\nennustuksiin, uniin ja salaisiin voimiin, piti taruja tosihistoriana\nja valheita varmoina asioina. Varsinkin oli eräs vuoriston taruista\ntehnyt häneen valtavan vaikutuksen: siinä kerrottiin pahojenhenkien\nkerran menneinä aikoina varastaman kiven satumaisesta voimasta, ja\nsen kiven toisi muka jonkun kuninkaan poika takaisin. Talonpojat\nnäyttivät vielä sen jättämää tyhjää koloa kukkulan rinteellä.\n\n-- 'Sinä olet se kuninkaanpoika', sanoi äiti Vorskille. 'Ja jos\nkeksit varastetun kiven, niin vältät sinua uhkaavan tikarin ja pääset\nitse kuninkaaksi.'\n\n-- Tämä mieletön ennustus ja toinen yhtä järjetön, jolla böömitär\nilmoitti, että hänen poikansa puoliso kuolisi ristillä ja hän\nitse ystävän käden kautta, tehosivat kaikkein enimmin Vorskiin,\nsittenkun kohtalokas hetki oli tullut. Ja minä tulen heti tähän\nennustettuun hetkeen, enempää puhumatta siitä, mikä meille kaikille\nkolmelle selvisi eilisistä ja viimeöisistä keskusteluistamme\ntai mitä muuten olemme voineet kokoon sommitella. Mitäpä\nhyödyttäisikään yksityiskohtaisesti toistaa tarinaa, jonka te,\nStéphane, luolakammiossanne kerroitte Véronique d'Hergemontille?\nMitäpä hyödyttäisi selitellä teille, Patrice, sinulle, Vorski, ja\nsinulle, Kaikki-käy-hyvin, tapauksia, jotka te kaikki tunnette,\nasioita sellaisia, kuin sinun avioliittoasi, Vorski -- pikemminkin\nkahta avioliittoasi, ensiksi Elfriden ja sitten Véronique\nd'Hergemontin kanssa -- selostaa, kuinka isoisä kaappasi Françoisin,\npuhua Véroniquen katoamisesta ja kaikista ponnistuksistasi\nhänen löytämisekseen, käytöksestäsi sodan aikana ja elämästäsi\nkeskitysleireissä? Ne ovat pelkkiä pikkuseikkoja nyt esiintyvien\ntapausten rinnalla. Olemme valaisseet Kivijumalan historiaa. Nyt\nkehitämme sen uudenaikaisen seikkailun, jonka sinä, Vorski, olet\nkutonut Kivijumalan ympärille.\n\n-- Asian alku on tällainen: Vorski on suljettuna keskitysleiriin\nPontivyn lähellä Bretagnen sydämessä. Hän ei nimitä itseään enää\nVorskiksi, vaan Lauterbachiksi. Viittätoista kuukautta aikaisemmin,\nensimmäisen karkaamisensa jälkeen, sillä hetkellä, jolloin sotaoikeus\nolisi tuominnut hänet kuolemaan vakoilusta, hän pääsi pakoon, eleli\nFontainebleaun metsässä, tapasi erään vanhoja palvelijoitaan, nimeltä\nLauterbach, saksalaisen ja pakolaisen, kuten hän itsekin oli,\ntappoi hänet, puki omat vaatteensa hänen ylleen ja naamioitsi hänet\nniin, että hän näytti Vorskilta. Sotaoikeus saatiin petetyksi, ja\nvale-Vorski haudattiin Fontainebleauhon. Oikea Vorski taas otettiin\nkiinni onnettomuudekseen toistamiseen, tällä kertaa uudella nimellään\nLauterbachina ja suljettiin Pontivyn leiriin.\n\n-- Se riittää Vorskista. Elfride taas, hänen ensimmäinen vaimonsa ja\nkammottava osallinen kaikkiin hänen rikoksiinsa (minulla on muutamia\nyksityiskohtaisia tietoja heidän yhteisestä menneisyydestään, mutta\nne ovat jokseenkin merkityksettömiä, ja pidän tarpeettomana niitä\nmainita), Elfride, sanon, hänen rikostoverinsa, lymyili heidän\npoikansa Reinholdin kanssa Sarekin luolissa. Vorski oli jättänyt\nhänet tänne määräten hänet vakoilemaan herra d'Hergemontia, jotta\nhän sitä tietä ehkä veisi saada selkoa Véroniquen olinpaikasta.\nViheliäisen naisen vaikuttimia en tunne. Sokeata rakkautta ja pelkoa\nVorskia kohtaan, rikollista vaistoa vai vihaako kilpailijatarta\nkohtaan, joka oli hänet syrjäyttänyt? Vähät siitä! Hän on kärsinyt\nmitä kamalimman rangaistuksen. Puhukaamme vain siitä osasta, jota hän\non esittänyt, yrittämättä käsittää, kuinka hän rohkeni elää kolme\nvuotta maan alla, lähtien kätköstään vain öisin, varastellen ruokaa\nitselleen ja pojalleen ja odottaen kärsivällisesti sitä päivää,\njolloin voisi palvella herraansa ja mestariansa ja pelastaa hänet.\n\n-- Myöskään en tunne sitä tapausten sarjaa, joka salli hänen\nryhtyä toimimaan, enkä myöskään, millä tavoin Vorski ja Elfride\nvoivat antaa tietoja toisilleen. Mutta mitä varmimmin tiedän,\nettä Vorskin ensimmäinen vaimo kauan ja huolellisesti valmisteli\nhänen karkaamistansa. Asia järjestettiin pienimpiä yksityiskohtia\nmyöten. Kaikkiin varokeinoihin ryhdyttiin. Viime vuoden syyskuun\nneljäntenätoista päivänä Vorski karkasi ottaen mukaansa kaksi apuria,\njoihin oli vankeutensa aikana tutustunut ja jotka hän niin sanoakseni\noli pestannut palvelukseensa: ne ovat nimeltään Otto ja Konrad.\n\n-- Helppo matka. Joka tienristeyksessä vasama järjestysnumeroineen ja\nsen yläpuolella nimikirjaimet: V.d'H. (varmaankin Vorskin valitsemat)\nsuuntaa osoittamassa. Sinne tänne oli kätketty ruokavaroja, milloin\nautioon mökkiin, milloin kiven alle, milloin heinärukoon. Oli\nmatkustettava Guémenén, Faouëtin ja Rospordenin kautta ja saavuttava\nBeg-Meilin rannikolle.\n\n-- Sinne saapuivat Elfride ja Reinhold yöllä noutamaan kolmea\npakolaista Honorinen moottoriveneellä ja veivät heidät Mustainnummien\ndruidilaisluolille. He astuivat maakammioihin. Asunnot olivat valmiit\nja, kuten olette nähneet, riittävän mukavat. Talvi kului, ja päivä\npäivältä hahmottui Vorskin vielä varsin hämärä suunnitelma yhä\nselväpiirteisemmäksi.\n\n-- Omituista kyllä, hän ei ollut Sarekissa ensimmäistä kertaa\noleskellessaan ennen sotaa kuullut puhuttavan saaren salaisuudesta.\nPontivyhyn lähettämissään kirjeissä Elfride kertoi hänelle\nKivijumalan tarinan. Voitte kuvitella minkälaisen vaikutuksen moinen\nilmoitus teki Vorskin tapaiseen mieheen. Eikö Kivijumala ollut hänen\nkotimaansa povesta varastettu ihmekivi, joka kuninkaanpojan piti\nlöytää ja joka sitten antaisi tälle vallan ja valtakunnan? Kaikki,\nmitä hän myöhemmin kuuli, varmensi tätä hänen vakaumustansa.\n\n-- Mutta suuri tapaus, joka ennen kaikkea vaikutti häneen Sarekin\nmaaholveissa piileskellessä, oli veli Thomasin ennustuksen\nlöytö viime kuussa. Tuosta ennustuksesta oli jo levinnyt muruja\noikealle ja vasemmalle, joita hän oli voinut keräillä iltaisin\nseisoskellessaan mökkien ikkunain alla tai riihien katoilla\nkuunnellessaan talonpoikain haasteluja. Ikimuistoisista ajoista\non Sarekissa aina pelätty kauheita tapauksia, jotka johtuisivat\nkätketyn kiven löytämisestä ja häviämisestä. Aina on myöskin puhuttu\nhaaksirikoista ja ristiinnaulituista naisista. Ja olihan Vorskilla\ntiedossa Keijukaisten patsaan kirjoitus... kolmellekymmenelle arkulle\nkolmekymmentä ruumista, neljä naista ristillä, elämän tai kuoleman\nantava Kivijumala? Oli siis monta yhteensattumaa järkyttämässä\nhänenlaisensa miehen heikkoa tajuntaa!\n\n-- Mutta itse ennustuksessa, jonka Maguennoc löysi väritetystä\nmessukirjasta, siinä vasta oli asiain varsinainen ydin. Muistakaamme,\nettä Maguennoc oli riuhtaissut irti tuon kuuluisan sivun ja että\nherra d'Hergemont, joka mielellään piirsi, oli sen moneen kertaan\njäljentänyt, tahtomattaan antaen päähenkilölle tyttärensä Véroniquen\nkasvot. Vorski sai nähdä itse alkuperäisen ja yhden noista\njäljennöksistä eräänä yönä, kun tapasi Maguennocin niitä katselemassa\nlamppunsa valossa. Varjossa hän ehti heti lyijykynällä töhertää\nmuistivihkoonsa tämän arvaamattoman kalliin asiakirjan viisitoista\nsäettä. Nyt hän tiesi kaikki ja käsitti kaikki. Häikäisevä kirkkaus\nsokaisi hänet. Kaikki hajalliset ainekset kerääntyivät yhteen\nvankaksi ja tiiviiksi totuudeksi. Mikään epäily ei ollut mahdollinen:\ntämä ennustus koski häntä! Hänet oli määrätty sen toteuttajaksi!\n\n-- Toistan vieläkin: siinä on kaikki. Siitä hetkestä alkaen valaisi\nmajakka Vorskin väylää. Hänellä oli kädessään Ariadnen rihma. Tuo\nennustus oli hänelle kohtalon peruuttamaton sana. Se oli yksi\nlakitauluista. Se oli hänen raamattunsa. Ja kuinka typeriä, kuinka\näärettömän ääliömäisiä sentään ovatkaan nuo umpimähkään piirretyt,\npelkän loppusoinnun vuoksi sepitetyt säkeet! Ainoassakaan lauseessa\nei ole mitään innoituksen leimaa! Ei älyn tuikahdusta! Ei merkkiäkään\nedes siitä pyhästä hulluudesta, joka vavahutti Delphoin ennustavaa\npapitarta tai synnytti jonkun Jeremiaan tai Hezekielin hourenäyt!\nEi mitään. Tavuja, loppusointuja. Tyhjääkin tyhjempää. Mutta se oli\nkylliksi valaisemaan tuota lempeätä Vorskia ja sytyttämään hänessä\nopetuslapsen innostuksen.\n\n-- Stéphane, Patrice, kuunnelkaa veli Thomasin ennustusta! Kymmenelle\neri taskukirjansa sivulle on ylikonna sen piirtänyt kantaakseen\nsitä kymmenkertaisena ihoaan vasten ja syövyttääkseen sen sielunsa\npohjaan. Tässä on yksi niistä lehtisistä. Stéphane, Patrice,\nkuunnelkaa! Kuuntele, uskollinen Otto! Ja sinä itse, Vorski,\nkuuntelehan viimeistä kertaa veli Thomasin loppusointuja. Minä luen:\n\n    \"Saarella Sarkin vuonna seitsemäntoista\n    Meri, murhaajat, Tuoni uhreja niittää,\n    Myrkkyä tihkuvi vihan vasamoista.\n    Ruumiita (neljä naista ristillä noista)\n    Kolmellekymmenelle arkulle riittää.\n\n    Äidin eess' Aapeli Kainin on lyönnä\n    Kylmäksi. Vaimonsa isä taas surmaa,\n    Kiduttain teloittaa kesäkuun yönä;\n    Kohtalon ruoskana tuhoa ja turmaa\n    Levittää teutoniprinssin on työnä.\n\n    Jyrähdys! Tulenleimu maata ja rantaa,\n    Valaisee. Pyhätöstä aartehen tietyn\n    Urhokas ritari esille kantaa,\n    Aartehen Pohjolan villeillä viedyn:\n    Kivijumala kuoleman tai elämän antaa.\"\n\nDon Luis Perenna oli aloittanut lukemisensa mahtipontisella\näänellä, tuoden hyvin esille sanojen typeryyden ja loppusointujen\nmitättömyyden. Hän lopetti sen kumeasti, ja sanojen kaiku haihtui\ntuskallisesti väräjävään hiljaisuuteen. Koko seikkailu esiintyi\nkaikessa kauheudessaan.\n\nHän jatkoi:\n\n-- Käsitätte kai hyvin tapausten ketjun? Te, Stéphane, joka olitte\nyksi uhreista ja olette tuntenut tai tunnette toiset uhrit? Tekin,\nPatrice? Viidennellätoista vuosisadalla sattuu munkki-poloinen,\njolla oli sairaloinen mielikuvitus ja jonka aivoissa tanssivat\nhornan hourekuvat, purkamaan hullut haaveensa ennustukseen, jota\nme nimittäisimme painajaisuneksi, sellaiseen, joka ei lepää\nminkäänlaisella vakavalla pohjalla, jonka jokainen yksityiskohta\nriippuu loppusoinnusta tai säkeen jaosta ja jolla ei varmaankaan\nrunoniekan itsensä mielestä ja todellisuuden kannalta ollut enemmän\narvoa kuin jos hän olisi umpimähkään pudistellut sanoja pussistaan.\nKivijumalan tarina, perinnäissadut ja legendat, mikään ei hänelle\nanna pienintäkään ainehistoa ennustukseensa. Sen hän sepitteli vain\nomasta päästänsä, mitään pahaa tarkoittamatta ja vain pistääkseen\njonkinlaisen tekstin perin huolellisesti välittämänsä pirullisen\npiirroksen oheen. Ja hän on työhönsä niin tyytyväinen, että vaivautuu\njollakin teräaseella kaivertamaan siitä muutaman säkeen Keijukaisten\npatsaan kivimöhkäleeseen.\n\n-- Nyt neljä vuosisataa myöhemmin osuu tämä ennustussivu rikosten\nriivaaman, suuriluuloisen ja hullun ihmishirviön käsiin. Mitä tuo\nylikonna siinä näkee? Lystikästä ja lapsellista mielikuvitustako?\nTyhjänpäiväisen sepustuksenko? Ei suinkaan. Hän näkee siinä perin\ntärkeän asiakirjan, joka on ihmeellistä alkuperää. Se on vanha\nja uusi testamentti, joka säätää ja selittää Sarekin lain! Se on\nKivijumalan evankeliumi. Ja tämä evankeliumi määrää hänet, Vorskin,\nsuurhunnin, valittuna messiaana panemaan täytäntöön kaitselmuksen\nkäskyt.\n\n-- Vorskista siinä ei ole mitään erehdyksen mahdollisuutta.\nTosin toimitus miellyttää häntä, koska on puhe aarteen ja vallan\nvarastamisesta. Mutta se kysymys on toisarvoinen. Hän tottelee\nennen kaikkea sellaisen henkilön salaperäistä innoitusta, joka\nluulee olevansa valittu ase ja kerskuu tottelevansa ylempiä voimia.\nJa velvollisuutensa sitoo Vorski sananmukaisesti veli Thomasin\nennustukseen. Thomas-munkki sanoo aivan selvästi, mitä on tehtävä, ja\nmainitsee hänet, Vorskin, mitä vääjäämättömimmin sallimuksen miehenä.\nEikö hän ole kuninkaan poika, 'teutonilainen prinssi'? Eikö hän ole\nkotoisin maasta, jossa Kivijumala varastettiin 'pohjolan villeiltä'?\nEikö hänellä ole vaimokin, jonka tietäjänaisten ennustukset ovat\nmääränneet ristinkuolemaan? Eikö hänellä ole kaksi poikaa, toinen\nlempeä ja herttainen kuin Abel, toinen kovasydäminen, häijy ja\nhillitön kuin Kain?\n\n-- Nämä todistukset ovat hänelle kylliksi. Nyt hänellä on taskussaan\nkasku ryhtyä toimeen ja matkakartta. Jumalat ovat osoittaneet hänelle\nvarman päämäärän, jota kohti hänen on pyrittävä. Ja hän pyrkii.\nHänen tiellään on kyllä muutamia eläviä ihmisiä. Sitä parempi. Sehän\nkuuluu ohjelmaan. Sillä hetkellä, kun kaikki nuo elävät ihmiset ovat\nsurmatut, ja surmatut veli Thomasin mainitsemalla tavalla, on työ\ntehtynä, Kivijumala luovutetaan, ja Vorski, kohtalon välikappale,\nkruunataan kuninkaaksi. Käärikäämme siis hihamme, tarttukaamme\noivalliseen teurastuspuukkoomme ja käykäämme työhön! Vorski ryhtyy\nelävässä elämässä toteuttamaan veli Thomasin hourekuvia!\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU\n\nTeutoniprinssi kohtalon ruoskana...\n\n\nDon Louis kääntyi jälleen Vorskiin päin:\n\n\"Olemmehan samaa mieltä, toveri? Eikö kaikki, mitä olen sanonut, ole\npilkulleen totta?\"\n\nVorski oli sulkenut silmänsä, hänen päänsä pysyi painuneena, ja\notsasuonet olivat tavattomasti pullistuneet. Ehkäistäkseen kaiken\nväliintulon Stéphanen puolelta huudahti don Luis:\n\n\"Kyllä sinä kohta puhut, veikkoseni! Kipu alkaa koskea vakavasti,\neikö totta? Huimaako päätäsi? Muista... kerran vain vihellät...\n'Sano, äiti, jaloillako pikku veneet...' ja minä keskeytän heti\nesitelmäni... Etkö tahdo? Etkö ole vielä kyllin kypsä? Syytä itseäsi!\nÄlkääkä te, Stéphane, olko peloissanne Françoisin tähden. Minä\nvastaan kaikesta. Mutta ei mitään sääliä tätä hirviötä kohtaan! Ei,\ntuhat kertaa ei! Älkäämme unohtako, että hän on kaikki valmistanut\nja kaikki suunnitellut kylmäverisesti ja ehdoin tahdoin! Älkäämme\nunohtako... Mutta minähän kiivastun. Tarpeetonta!\"\n\nDon Luis avasi kokoontaittamansa muistikirjan lehden, jolle Vorski\noli kirjoittanut ennustuksen ja jatkoi pitäen sitä silmäinsä edessä:\n\n-- Se, mitä minulla vielä on sanottavana, on vähemmän tärkeää,\nkun suuri yleisselitys jo on annettu. Mutta täytyy kuitenkin\nkoskea muutamiin yksityiskohtiin, purkaa Vorskin kuvittelema\nja rakentama koneisto ja lopuksi puhua siitä osasta, jota\nmiellyttävä vanha druidimme esitti... Olemme siis kesäkuussa. Se\non noiden kolmenkymmenen uhrin teloittamiseen määrätty ajankohta.\nKaiketi on veli Thomas sen niin määrännyt siksi, että valoisa\nkesäkuu ja yöllinen hetki ovat sopivia vastakohtia. Vuosiluku\nseitsemäntoista taas päättyy loppusointuun, jota hyvin vastaavat\nsanat 'vasamoista' ja 'noista'. Uhrien lukumääräksi on veli Thomas\nvalinnut kolmekymmentä, koska Sarekin kallioita ja muistopatsaita\non niin monta. Mutta Vorski näkee siinä nimenomaisen käskyn eli\ntoimintaohjeen. Kesäkuussa vuonna seitsemäntoista tarvitaan\nkolmekymmentä uhria. Ne saadaan... Ne saadaan, mutta kuitenkin\nvain sillä ehdolla, että Sarekin kaksikymmentäyhdeksän asukasta --\nnäemme kohta, että Vorskilla on vallassaan kolmaskymmenes uhrinsa\n-- tahtovat jäädä saarelle kohtaloaan odottamaan. Matta silloin\nVorski äkkiä kuulee Honorinen ja Maguennocin lähteneen. Honorine\nkyllä palaa ajoissa. Mutta palaako Maguennoc? Vorski ei epäröi: hän\nusuttaa Elfriden ja Konradin ajamaan ukkoa takaa, määräten heidät\ntavoittamaan ja tappamaan hänet. Hän epäröi sitäkin vähemmin, koska\nhän eräiden kuulemiensa sanojen nojalla otaksuu, että Maguennoc on\nottanut mukaansa kalliin kiven, ihmeellisen hohtokiven, johon ei voi\nkoskea, vaan joka on jätettävä lyijysäiliöönsä. (Maguennoc itse on\nniin lausunut.)\n\n-- Elfride ja Konrad lähtevät siis. Eräässä majatalossa sekoittaa\nElfride myrkkyä Maguennocin aamukahviin. (Eikö ennustuksessa mainita\nmyrkystäkin?) Maguennoc ryhtyy jatkamaan matkaansa. Mutta muutaman\ntunnin kuluttua hän tuntee sietämätöntä tuskaa ja kuolee melkein\nheti maantien äyräälle. Elfride ja Konrad rientävät paikalle,\npenkovat hänen taskujaan ja tyhjentävät ne. Ei mitään. Ei jalokiveä.\nVorskin toivomukset eivät ole käyneet toteen. Mutta ruumis viruu\nkuitenkin siinä. Mitä sille tehdä? Se heitetään toistaiseksi lähellä\nolevaan ränstyneeseen hökkeliin, jossa Vorski muutamaa kuukautta\naikaisemmin on rikostovereineen käynyt. Siellä Véronique d'Hergemont\nsen löytää... Mutta tuntia myöhemmin hän ei enää näe sitä siellä,\nympäristöllä väijyvät Elfride ja Konrad kun ovat sen vieneet pois ja,\ntälläkin kertaa vain toistaiseksi, kätkeneet pienen hyljätyn linnan\nkellariin.\n\n-- Yksi uhri on kaatunut. Ja sivumennen tahdon huomauttaa, että\nMaguennocin ennustelut järjestyksestä, jossa nuo kolmekymmentä uhria\n-- hänestä itsestään alkaen -- teloitetaan, eivät perustu mihinkään.\nProfeetta ei siitä mainitse mitään. Joka tapauksessa Vorski toimii\numpimähkään. Sarekissa hän ryöstää Françoisin ja Stéphane Marouxin,\nja sitten hän sekä varovaisuussyistä että matkatakseen saaren halki\nhuomiota herättämättä ja helpommin tunkeutuakseen priiorintaloon\npukeutuu Stéphanen vaatteisiin, samalla kun Reinhold vetää ylleen\nFrançoisin puvun. Tehtävä ei enää ole vaikea. Talossa on vain vanha\nukko, herra d'Hergemont ja palvelijatar Marie le Goff. Kun heidät on\nraivattu tieltä, voidaan penkoa huoneissa, varsinkin siinä, joka oli\nMaguennocin hallussa. Kukapa tietää, tuumii Vorski -- joka ei vielä\nole kuullut, mitä tuloksia Elfriden retkestä oli, -- kukapa tietää,\nvaikka Maguennoc olisi jättänyt taloon ihmeellisen jalokiven?\n\n-- Siellä kaatuu Marie le Goff ensimmäisenä uhrina, jonka kurkkuun\nVorski tarttuu, iskien siihen puukkonsa. Mutta silloin purskahtaakin\nverivirta roiston kasvoille. Säikähtyen, saaden tuollaisen\npelkurimaisen puuskan, joka hänet ajoittain lannistaa, hän pakenee,\nusutettuaan ensin Reiholdin herra d'Hergemontia vastaan.\n\n-- Lapsen ja vanhuksen välillä kestää kamppailu kauan. Se siirtyy\nläpi koko huoneiston, ja loppuratkaisu sattuu tapahtumaan Véronique\nd'Hergemontin nähden. Herra d'Hergemont saa surmansa. Samalla\nhetkellä saapuu Honorine. Hän kaatuu. Neljäs uhri.\n\n-- Tapaukset seuraavat nopeasti toisiaan. Yön kuluessa alkaa\npakokauhu. Sarekin hätääntyneet asukkaat, jotka näkevät Maguennocin\nennustusten toteutuvan ja heitä kauan uhanneen onnettomuuden hetken\ntulleen, päättävät paeta. Sitä juuri Vorski poikineen odottaakin.\nVarastamallaan moottoriveneellä he hyökkäävät pakolaisten jälkeen,\nja nyt alkaa kauhea ajojahti, veli Thomasin ennustama suuri isku\nkumahtaa:\n\n    'Meri, murhaajat, Tuoni uhreja niittää.'\n\n-- Honorine, joka katselee näytelmää ja jonka aivot jo ovat varsin\njärkkyneet, tulee hulluksi ja heittäytyy rantakalliolta mereen.\n\n-- Sitten on muutama päivä tyyntä, jolloin Véronique d'Hergemont\ntutkii häiritsemättä Sarekin saaren vanhaa priiorintaloa. Isä\nja poika ovatkin, saatuaan ajojahtinsa niin hyvin suoritetuksi\nja jätettyään Oton yksinään kuluttamaan aikaansa maakammioissa\nryypiskelemällä, lähteneet moottoriveneellä Elfridea ja Konradia\netsimään, noutaakseen takaisin Maguennocin ruumiin ja heittääkseen\nsen mereen Sarekin rannalla, koska Maguennocilla on merkitty ja\nmäärätty asuinsijansa kolmenkymmenen ruumisarkun joukossa.\n\n-- Sillä hetkellä, Sarekiin palatessaan, on Vorski\nneljännessäkolmatta uhrinumerossaan. Stéphane ja François ovat\nvankeina Oton vartioimina. On vielä teloitettava neljä naista, joista\nArchignatin sisarukset ovat kaikki kolme teljettyinä aittaansa.\nNyt on heidän vuoronsa. Véronique d'Hergemont yrittää kyllä heitä\nvapauttaa. Liian myöhään. Joukko vaanii heitä, ja Reinhold, joka\non taitava jousimies, osaa heihin nuolillaan (vasamathan ovat\nennustuksensa määrätyt), ja he joutuvat vihollisen käsiin. Samana\niltana heidät ripustetaan kolmeen tammeen, sittenkun Vorski sentään\nensin on siepannut heiltä ne viisikymmentä tuhannen frangin seteliä,\njoita he säilyttivät povessaan. Tulos: yhdeksänkolmatta uhria. Missä\non kolmaskymmenes? Kuka on kolmaskymmenes uhri? Kuka on neljäs\nnainen?\n\nDon Luis pysähtyi ja jatkoi sitten:\n\n-- Siitä asiasta profeetta puhuu hyvin selvästi, jopa kahdessa\ntoisiaan täydentävässä kohdassa:\n\n    'Äidin eess' Aapeli Kainin on lyönnä.'\n\n-- Ja muutamaa säettä kauempana:\n\n    ... 'Vaimonsa isä taas surmaa,\n    Kiduttaen teloittaa kesäkuun yönä.'\n\n-- Saatuaan asiakirjan tietoonsa Vorski oli tulkinnut nämä kaksi\nkohtaa omalla tavallaan. Voimatta siihen aikaan mitenkään käyttää\ntarkoituksiinsa Véroniquea, jota oli turhaan etsinyt kautta Ranskan,\nhän repostelee kaitselmuksen määräyksiä. Neljäs kidutettava nainen\non kyllä hänen aviovaimonsa, mutta hänen _ensimmäinen_ vaimonsa,\nElfride. Eikö se ole ehdottomasti ristiriidassa ennustuksen kanssa,\nsillä voihan tosiaan olla puhe Kainin äidistä yhtä hyvin kuin\nAbelinkin. Ja huomatkaamme, että toinen ennustus, joka muinoin\nlausuttiin hänelle itselleen, ei sen paremmin määritellyt, kenen tuli\nkuolla: 'Vorskin vaimo kärsii ristinkuoleman.' Kumpi vaimo? Elfride.\n\n-- Perikatoon joutuu siis uskollinen rikostoveri. Se on suuri\nsydämentuska Vorskille! Mutta eikö ole toteltava Molok-jumalaa? Ja\njos Vorski suorittaakseen hänelle määrätyn tehtävän on päättänyt\nuhrata poikansa, niin olisihan anteeksiantamatonta, jollei hän\nuhraisi vaimoaan, Elfrideä. Ja niin käy kaikki hyvin.\n\n-- Mutta äkkiä tapahtuu ratkaiseva käänne. Ahdistaessaan Archignatin\nsisaruksia hän näkee ja tuntee Véronique d'Hergemontin!\n\n-- Eikö Vorskinlainen mies olisi vielä tässäkin nähnyt korkeampien\nvoimien suosiota? Nainen, jota hän ei ole koskaan unohtanut,\nlähetetään hänelle juuri parahiksi esittämään osaansa suuressa\nseikkailussa. Hänet annetaan Vorskille ikäänkuin ihmeellisenä\nsaaliina, jonka voi uhrata... tai voittaa itselleen. Kuinka\naavistamattomia valonvälähdyksiä taivaalle leimahtaakaan! Vorskin\npäätä alkaa huimata. Hän uskoo yhä varmemmin olevansa messias,\nvalittu, jumalain lähetti, sallimuksen käskyjen toimeenpanija. Hän\nasettaa itsensä suurien pappien, Kivijumalan vartijain rinnalle.\nHän on druidi, arkkidruidi, ja sellaisena hän samana yönä, jolloin\nVéronique d'Hergemont poltti sillan -- uudenkuun kuudentena yönä --\nmenee kultasirpillä pyhää misteliä leikkaamaan!\n\n-- Priiorintalon piiritys alkaa. En puhu siitä enempää. Véronique\nd'Hergemont on kertonut teille kaikki, Stéphane, ja me tunnemme\nhänen kärsimyksensä, sen osan, jota herttainen Kaikki-käy-hyvin on\nnäytellyt, maaholvin ja luolien löydön, kamppailun Françoisista ja\nteistä, Stéphane, jonka Vorski oli sulkenut erääseen kidutuksen\nja kuoleman kammioista. Siellä teidät yllättää rouva d'Hergemont.\nNuori hirviö Reinhold työntää teidät mereen. François ja hänen\näitinsä pääsevät livahtamaan. Onnettomuudeksi on Vorski joukkoineen\njo ehtinyt priiorintaloon asti. François kaapataan kiinni. Äiti\ntulee jälleen hänen luokseen... Ja sitten... sitten seuraavat\nsurullisimmat näytökset, joissa en kauemmin viivähdä, kohtaus Vorskin\nja Véronique d'Hergemontin välillä, veljesten -- Abelin ja Kainin --\nkaksintaistelu Véronique d'Hergemontin nähden. Eikö ennustuksessa\nsitä vaadita?\n\n    'Äidin ees' Aapeli Kainin on lyönnä.'\n\n-- Ja ennustus vaatii myöskin, että vaimo-rukka kärsii sanomattomasti\nja että Vorski on oikea riiviö pahuudessa. Hänen työnään on\n'levittää tuhoa ja turmaa'. Hän naamioi taistelijat, ja kun Abel on\njoutumaisillaan alakynteen, haavoittaa hän itse Kainia, jotta Kain\nsaisi surmansa.\n\n-- Hirviö on hullu. Hän on hullu ja päissään. Ratkaisu lähestyy.\nHän juo, juo, sillä juuri sinä iltana Véronique d'Hergemontin tulee\nkärsiä tuskallinen kuolemansa.\n\n    ... 'Vaimonsa isä taas surmaa,\n    Kiduttaen teloittaa kesäkuun yönä...\n\n-- Véronique on kokenut jo tuhat kuolemaa ja hän saa kärsiä\nhidasta, pitkällistä kidutusta. Nyt on hetki tullut. Illallinen,\nhautajaissaattue, valmistuksia, tikapuiden pystyttäminen, köysien\nkiinnittäminen ja sitten... sitten vanha druidi!\n\nTuskin oli don Luis lausunut nämä kaksi viimeistä sanaa, kun hän\npurskahti nauruun.\n\n\"Niinpä niin, siitä tulee hassua. Tästä hetkestä alkaen draama\nlähentelee huvinäytelmää, ja ilveily sekaantuu kaameaan\nkalmantanssiin. Ohho, kylläpä se vanha druidi on aika veitikka!\nTeille, Stéphane, ja teille, Patrice, jotka seurasitte asiain\nkulkua näyttämön takaa, ei siinä ole mitään mielenkiintoista. Mutta\nVorskille... Kuinka jännittäviä paljastuksia...! Kuuleppas, Otto,\npanehan tikapuut puunrunkoa vasten sillä tavoin, että isäntäsi voi\nsovittaa jalkansa niiden ylimmälle puolalle. Hyvä. No, Vorski,\ntuntuuko helpommalta? Muista, että huomaavaisuuteni ei johdu\njärjettömästä säälintunteesta. Ei. Mutta minä hiukan pelkään, että\nsinä ummistaisit silmäsi; ja sitäpaitsi tahdon, että olet mukavassa\nasennossa kuunnellaksesi vanhan druidin tunnustusta.\"\n\nUusi naurunpurskahdus. Vanha druidi näkyi herättävän don Luisissa\nhilpeyttä.\n\n-- Vanhan druidin saapuminen, sanoi hän, tuo tähän seikkailuun\njärjestystä ja järkeä. Se, mikä oli hajallista ja höllää, käy taas\ntiukaksi. Rikoksen epäjohdonmukaisuus muuttuu rangaistuksessa\nselvyydeksi. Nyt ei enää totella veli Thomasin runosepustusta,\nvaan on alistuttava kaikessa vaarin ottavan, tahdostaan tietoisen\nja ripeästi toimivan miehen järkiperäiseen ja tinkimättömään\nmenettelyyn. Vanha druidi ansaitsee todella meidän puoleltamme\nihailua.\n\n-- Vanha druidi, jota, kuten ehkä aavistelet, voisimme yhtä hyvin\nnimittää don Luis Perennaksi tai Arsène Lupiniksi, ei paljoa tiennyt\nkoko jutusta silloin, kun hänen vedenalaisensa, _Kristallitulpan_,\nperiskooppi eilen puolenpäivän aikaan sukelsi näkyville Sarekin\nrantavesillä.\n\n\"Eikö paljoa?\" huudahti Stéphane Maroux tahtomattaankin.\n\n\"Oikeastaan ei mitään\", vakuutti don Luis.\n\n\"Mitä! Entä kaikki nuo tiedot Vorskin menneisyydestä, kaikki\nyksityiskohdat hänen hommistaan Sarekissa, hänen suunnitelmistaan,\nElfriden esittämästä osasta, Maguennocin myrkytyksestä?\"\n\n\"Tuon kaiken sain kuulla vasta täällä, kun eilen saavuin\", selitti\ndon Luis.\n\n\"Matta keneltä? Emmehän ole poistuneet seurastanne.\"\n\n-- Uskokaa minua, kun sanon, että vanha druidi noustessaan eilen\nmaihin Sarekin rannikolla ei tiennyt yhtään mitään. Matta vanha\ndruidi väittää olevansa jumalten suosima ainakin yhtä paljon kuin\nsinä, Vorski. Ja heti hän sattuikin huomaamaan kapealla syrjäisellä\nrantakaistaleella Stéphane-ystävän, joka onnekseen oli pudonnut\nkyllin syvään suvantoon ja siten välttänyt poikasi ja sinun hänelle\nvaraamanne kohtalon. Hänet pelastettiin ja sitten juteltiin. Puolen\ntunnin päästä oli vanha druidi asioista selvillä. Heti ryhdyttiin\ntutkimaan tätä sekamelskaa... Vihdoin hän saapuu maaluoliin ja keksii\nsinun käyttämästäsi, Vorski, valkoisen viitan joka oli hänelle\nvälttämätön; sitten hän näkee paperilapulla sinun kirjoittamasi\njäljennöksen ennustuksesta. Mainiota! Vanha druidi tuntee vihollisen\nsuunnitelman.\n\n-- Hän seuraa ensin tunnelia, josta François ja hänen äitinsä ovat\npaenneet, mutta ei pääse ulos sen tukitusta suuaukosta. Hän kääntyy\ntakaisin ja nousee Mustillenummille. Tarkastetaan saarta. Hän tapaa\nOton ja Konradin. Vihollinen polttaa käymäsillan. Kello on kuusi\nillalla. Kuinka voisi päästä priiorintaloon? 'Hyökkäysportilta\nlähtevää kalliopolkua pitkin', selittää Stéphane. Vanha druidi palaa\n_Kristallitulppaan_. Kierretään saari Stéphanen johdolla, joka tuntee\nkaikki väylät -- ja sitäpaitsi on _Kristallitulppa_, Vorski-kulta,\nvedenalainen, joka herkästi tottelee ohjausta ja livahtaa kaikkialle.\nVanha druidi on rakennuttanut sen oman suunnitelmansa mukaan. Vihdoin\nsaavutaan sille paikalle, missä Françoisin vene on kytkettynä. Sieltä\ntavataan Kaikki-käy-hyvin, joka nukkuu itse veneen alla. Sille\nesitetään vanha druidi. Heti herää molemmin puolista myötätuntoa.\nLähdetään matkalle. Mutta polun puolitiessä Kaikki-käy-hyvin poikkee\nsyrjään. Rantakallion seinä on sillä kohtaa ikäänkuin paikattu\ntoistensa kannatukselle ladotuilla rakennuskivillä. Niiden keskellä\non aukko, Maguennocin kaivama, kuten vanha druidi sitten sai\nselville, tunkeutuakseen maanalaiseen uhrisaliin ja hautakammioihin.\nNäin oli vanhalle druidille selvinnyt koko juoni, hän vallitsee\nasemaa sekä ylhäällä että alhaalla. Mutta kello on kahdeksan illalla.\n\n-- Françoisista ei tarvinnut sillä hetkellä olla levoton. Ennustuksen\nmukaan tappaa Abel Kainin. Mutta onko Véronique d'Hergemont, jonka on\nkuoltava 'kesäkuun yönä', jo joutunut kauhean rääkkäyksen uhriksi?\nEhdittäisiinkö ajoissa hänen avukseen?\n\nDon Luis kääntyi Stéphaneen päin:\n\n-- Muistatte, Stéphane, sen levottoman tuskan, jota vanha druidi ja\nte tunsitte, sekä ilonne nähdessänne teloitusta varten varatun puun\nja siinä kirjaimet V.d'H. Puussa ei vielä riippunut ketään uhria.\nVéronique pelastettaisiin; ja tosiaan kuullaankin priiorintalosta\nääniä. Kaamea saattue on sieltä jo tulossa. Taajenevan pimeyden läpi\nse saapuu verkalleen niittyjä pitkin. Lyhty heilahtelee. Pysähdys.\nVorski puhuu. Ratkaisu lähenee. Pian tehdään hyökkäys, ja silloin\nVéronique pelastetaan.\n\n-- Mutta sitten sattuu välikohtaus, joka huvittanee sinua... Niin,\nystävieni kanssa minä keksin jotakin kummallista... Huomaamme\npatsaan ympärillä hiiviskelevän naisen, joka meidät kohdatessaan\nkätkeytyy. Hänet otetaan kiinni. Sähkölampun valossa Stéphane\ntuntee hänet. Tiedätkö, kuka hän oli, Vorski? Panen sata yhtä\nvastaan. Elfride! Niin, Elfride, rikostoverisi, jonka sinä alussa\naioit ripustaa ristille! Eikö se ole omituista? Ylenmäärin\nkiihtyneenä, puolipökertyneenä hän kertoo meille suostuneensa lasten\nkaksintaisteluun sillä ehdolla, että hänen poikansa voittaisi ja\ntappaisi Véroniquen pojan. Matta sinä olit jo aamulla pannut Elfriden\ntelkien taakse, ja iltasella, kun hänen onnistui paeta, hän löytääkin\noman poikansa, Reinholdin, ruumiin. Nyt hän tulee katselemaan\nvihaamansa kilpailijattaren kuolemaa, sitten kostaakseen sinulle ja\ntappaakseen sinut, miespoloinen.\n\n-- Juuri niin! Vanha druidi hyväksyy sen, ja sillä välin kun\nsinä lähestyt patsasta ja Stéphane sinua väijyy, haastattelee\nhän yhä Elfrideä. Mutta tuskin tuo riiviönainen on kuullut sinun\näänesi, Vorski, kun hän rupeaa rimpuilemaan vastaan? Odottamaton\nmielenmuutos. Mestarin ääni elvyttää hänet verrattoman pontevaksi.\nHän tahtoo nähdä sinut, varoittaa sinua vaarasta, pelastaa sinut; ja\näkkiä hän hyökkää tikari kädessään vanhan druidin kimppuun. Vanhan\ndruidin täytyy iskeä hänet puolikuolleeksi puolustautuakseen, ja\nkuolevaa naista katsellessaan hän huomaa äkkiä, että tätä tapausta\nvoisi käyttää mainiosti eduksi. Tuokiossa on viheliäinen olento\nsaatu köytetyksi. Sinä itse, Vorski, saat häntä rangaista, ja hän\nkärsii sen kohtalon, jonka alussa olit hänelle varannut. Vanha druidi\nviskaa silloin viittansa Stéphanelle, antaa hänelle ohjeet, ampuu\npaikalle saapuessasi nuolen sinua kohti; ja sillä välin kun sinä ajat\ntakaa valkoviittaa, siirtää hän salakähmäisesti Véroniquen tilalle\nElfriden, vaihtaa edellisen aviovaimosi jälkimmäiseen. Millä keinoin?\nSe ei koske sinua. Joka tapauksessa tehtiin kepponen, ja sinä tiedät,\nkuinka hyvin se onnistui!\n\nDon Luis veti henkeänsä. Hänen tuttavallisesta sävystään päättäen\nolisi tosiaan luullut, että hän kertoi Vorskille hauskaa tarinaa,\nlystikästä pilaa, jolle Vorski ensimmäisenä nauraisi.\n\n-- Siinä ei ollut kaikki, jatkoi hän. Patrice Belval ja muutamat\nhänen marokkolaisistaan -- muista, että niitä on laivassa\nkahdeksantoista -- ovat puuhailleet maanalaisissa saleissa. Eikö\nennustus ole tinkimättömän selvä? Heti kun vaimo on vetänyt\nhenkäyksensä, kuuluu 'jyrähdys' ja 'tulenleimu valaisee maata ja\nrantaa', kohoten siitä paikasta, jonne suuri aarre on kätketty.\n\n-- Tietenkään ei veli Thomas enempää kuin kukaan muukaan ollut\nselvillä siitä, missä se aarre oli. Mutta vanha druidi arvasi paikan\nja halusi, että Vorski näkisi ennustetun merkin ja että saalis\ntipahtaisi hänen suuhunsa kuin paistettu leivonen. Sitä varten\ntarvittiin Keijukaisten patsaan lähettyville avautuva oviaukko.\nKapteeni Belval etsii sitä ja löytää sen, koska Maguennoc oli jo\naloittanut työt tältä puolelta. Kaivetaan soran alta esille vanhat\nportaat. Puhdistetaan kuivettuneen puun ydinonkalo. Vedenalaisesta\ntuodaan dynamiittipatruunia ja merkkiraketteja. Ja kun sinä, Vorski,\nkorkealta orreltasi airueen tavoin huudat: 'Hän on kuollut! Neljäs\nnainen on kuollut ristillä!' niin, pom, pom, ukkonen jyrähtää,\nliekit suitsuavat maasta, koko tienoo vapisee... Aivan niin, sinä\nolet yhä enemmän jumalien suosikki, kohtalon helmalapsi! Ja sinä\nriennät täynnä jaloa intoa heittäytymään maanalaiseen uuninpiippuun\nkaapataksesi Kivijumalan. Huomenna siis, sittenkun olet nukkumalla\nhaihduttanut viinasi ja rommisi humalan, sinä korjaat sykähtelevin\nsydämin suurtyösi hedelmät. Sinä olet veli Thomasin ohjeitten mukaan\ntappanut kolmekymmentä uhriasi. Olet voittanut kaikki esteet.\nEnnustus on toteutettu.\n\n    ... 'Pyhätöstä aartehen tietyn\n    Urhokas ritari esille kantaa,\n    Aartehen Pohjolan villeiltä viedyn:\n    Kivijumala kuoleman tai elämän antaa.'\n\n-- Vanhan druidin tarvitsee vain toimittaa tehtävänsä ja tarjota\nsinulle paratiisin avain. Mutta ensiksi tietysti pieni välinäytös,\nmuutamia tanssinpyörähdyksiä ja taikatemppuja, hiukan hauskutusta. Ja\nsitten Kivijumala, jota nukkuva satuprinsessa vartioi!\n\nDon Luis suoritti vikkelästi pyörähdellen muutamia näistä\ntanssiliikkeistä, joista hän näkyi niin paljon pitävän. Sitten hän\nsanoi Vorskille:\n\n\"Vanha veikko, minua ikäänkuin aavistuttaa, että sinä olet saanut\nkylläsi haastelustani ja että mieluummin heti ilmoittaisit minulle\nFrançoisin olinpaikan kuin kuuntelisit enempää. Olen pahoillani!\nMutta sinä saat kuitenkin tietää, mitä tulee ajatella nukkuvasta\nkaunottaresta ja Véronique d'Hergemontin odottamattomasta\nläsnäolosta. Kaksi minuuttia riittääkin. Suo minulle anteeksi.\"\n\nJa don Luis jatkoi, jättäen tästedes vanhan druidin ja puhuen omassa\nnimessään:\n\n\"Niin, miksi toin Véronique d'Hergemontin sinne, kun olin riistänyt\nhänet sinun kynsistäsi? Vastaukseni on hyvin yksinkertainen.\nMihin sitten olisin hänet vienyt? Vedenalaiseenko? Ehdotuksesi on\njärjetön. Meri oli alkanut kuohua viime yönä, ja Véronique tarvitsi\nlepoa. Priiorintaloonko? Ei ikinä. Se olisi ollut liian kaukana\nnäyttämöltä, enkä olisi voinut olla rauhallinen. Oli tosiaan vain\nyksi paikka, mihin saatoin viedä hänet suojaan myrskyltä ja sinun\niskuiltasi, nimittäin uhrisali; ja siksipä toin hänet sinne, ja\nhän nukkui tyynesti narkoottiseen aineen vaikutuksesta, silloin\nkun sinä hänet näit. Myönnän vielä, että huvi hankkia sinulle tämä\nnäytelmä myöskin jonkun verran vaikutti päätökseeni. Ja kylläpä siitä\npalkan sainkin! Et aavistanekaan, kuinka pitkäksi sinun naamasi\nvenyi! Kauhea näky! Véronique herännyt henkiin! Kuollut elossa! Se\noli niin kaamea näky, että sinä mielit lähteä käpälämäkeen. Mutta\npuhunpa lyhyesti. Sinä havaitset uloskäytävän tukituksi. Silloin\nmuutat mielesi. Konrad palaa vihaisena ja hyökkää salakavalasti\nkimppuuni, juuri kun hommasin Véronique d'Hergemontin viemistä\nvedenalaiseen. Kätyrisi saa kamalan iskun eräältä marokkolaiseltani.\nToinen lystillinen välinäytös: Vanhan druidin viittaan käärittynä\nKonrad on pitkänään eräässä hautakammiossa, ja tietenkin sinä ensi\ntyöksesi hyökkäät hänen kimppuunsa. Ja nähdessäsi Elfriden, joka\non tuotu Véronique d'Hergemontin sijaan pyhälle pöydälle, sinä\npaikalla vimmastut taas ja alat paloitella sitä naista, jonka jo\nolet ristiinnaulinnut. Aina samaa hölmömäisyyttä! Ja sitten seuraa\nratkaisu, sekin yhtä hassunkurinen. Sinut ripustetaan kidutuspaaluun,\nja minä pidän sinulle vasten naamaa puheen, joka sinut täydellisesti\nlannistaa ja josta selviää, että, vaikka sinä oletkin kolmenkymmenen\nrikoksesi voimalla ansainnut itsellesi Kivijumalan, niin minäpä sen\notankin haltuuni oman tarmoni nojalla. Siinä on koko seikkailu,\nVorski-kaveri. Muutamia pieniä toisarvoisia tapauksia lukuunottamatta\ntai eräitä tärkeämpiäkin mainitsematta, joita sinun ei ole tarvis\ntuntea, tiedät siitä yhtä paljon kuin minäkin. Mukavassa asennossasi\nsinulla on ollut aikaa miettiä. Odotan siis kaikessa luottamuksessa\nvastaustasi, joka koskee Françoisia. No, vihellähän nyt säveleesi...\n'Sano, äiti, jaloillako pikku veneet kiitää...!' Kas niin, joko\nhaastat?\"\n\nDon Luis oli kiivennyt tikapuille muutamia askelmia. Stéphane ja\nPatrice olivat tulleet lähemmäksi ja kuuntelivat levottomina. Vorski\nnäkyi aikovan puhua.\n\nHän oli avannut silmänsä ja tuijotti don Luisiin katseella,\njossa oli samalla sekä vihaa että pelkoa. Tuo merkillinen mies\nvarmaankin näytti hänestä sellaiselta, jota vastaan on aivan turhaa\ntaistella ja jolta on yhtä hyödytöntä rukoilla sääliä. Don Luis\nesiintyi voittajana, ja väkevämmän edessä taivutaan tai nöyrrytään.\nSitäpaitsi ei Vorski enää kyennytkään vastustukseen. Rangaistus\nkävi sietämättömäksi. Hän lausui muutaman sanan epäselvällä,\nkuulumattomalla äänellä:\n\n\"Kovempaa\", käski don Luis. \"Minä en kuule. Missä on François\nd'Heigemont?\"\n\nHän nousi ylemmäksi tikapuille. Vorski sopersi:\n\n\"Pääsenkö minä vapaaksi?\"\n\n\"Kautta kunniani. Me lähdemme täältä kaikki, paitsi Otto, joka\npäästää sinut irti.\"\n\n\"Hetikö?\"\n\n\"Ihan heti.\"\n\n\"Siis...\"\n\n\"Siis?\"\n\n\"No niin... François on elossa.\"\n\n\"Sitä en, lempo soikoon, epäile. Mutta _missä_ hän on?\"\n\n\"Veneeseen sidottuna.\"\n\n\"Siihenkö, joka on ripustettu rantakallion juurelle?\"\n\n\"Niin.\"\n\nDon Luis löi otsaansa.\n\n\"Kolminkertainen hölmö...! Älä tähän kiinnitä huomiotasi -- minä\npuhun itsestäni. Eikö minun tosiaan olisi pitänyt sitä arvata! Eikö\nKaikki-käy-hyvin nukkunut veneen alla ihan rauhallisesti, niinkuin\nnukkuu hyvä koira, joka on lähellä isäntäänsä! Eikö Kaikki-käy-hyvin\nsilloin, kun se pantiin Françoisin jäljille, opastanut Stéphanea sen\nveneen luo? Ajoittain tosiaan taitavimmatkin menettelevät kuin aasit!\nMutta sinä, Vorski, tiesit siis, että siellä oli maihinnousupaikka ja\nvene?\"\n\n\"Eilisestä asti.\"\n\n\"Ja sinä veitikka aioit siinä veneessä livistää?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"No, sitten saat niin tehdäkin, Vorski, ja Otto lähtee mukaasi. Minä\njätän sen sinulle. Stéphane!\"\n\nMutta Stéphane Miroux juoksi jo koiran saattamana rantakalliolle päin.\n\n\"Vapauta François, Stéphane\", huusi don Luis.\n\nJa hän lisäsi kääntyen marokkolaisten puoleen:\n\n\"Auttakaa te häntä. Ja pankaa vedenalainen käyntiin. Kymmenen\nminuutin päästä lähdetään.\"\n\nHän kääntyi Vorskiin päin:\n\n\"Hyvästi, rakas ystävä. Ah, vielä sananen. Jokaisessa hyvin\njärjestetyssä seikkailussa on lemmentarina. Meidän seikkailustamme se\nnäkyy puuttuvan, sillä minä en uskaltaisi viitata niihin tunteisiin,\njotka sinua työnsivät nimeäsi kantavaa pyhää olentoa kohti.\nKuitenkin on minun vihjaistava sinulle perin puhtaasta ja jalosta\nrakkaudesta. Näithän, kuinka innokkaasti Stéphane riensi Françoisia\nauttamaan? Kaiketi hän rakastaa suuresti oppilastaan; mutta äitiä\nhän rakastaa vielä enemmän. Ja koska kaiken, mikä on mieluista\nVéronique d'Hergemontille, täytyy olla sinulle hauskaa, ilmoitankin\nkernaasti, että Véronique ei ole hänelle kylmä, että tämä ihailtava\nrakkaus on tehonnut hänen naisensydämeensä, että hän tänä aamuna tuli\ntodella iloiseksi nähdessään Stéphanen jälleen ja että se kaikki\npäättyy avioliittoon, tietenkin vasta sitten, kun Véronique on leski.\nKäsitäthän? Ainoana esteenä heidän onnensa tiellä olet sinä. Oikeana\nherrasmiehenä et varmaankaan tahdo... Mutta enempää en sanokaan.\nLuotan elämäntaitoosi enkä epäile, että kuolet niin pian kuin\nmahdollista. Hyvästi, vanha veikko. En ojenna sinulle kättäni, mutta\nsydämeni myötätunto sinulla on! -- Otto, kymmenen minuutin kuluttua\nsinä päästät isäntäsi irti. Veneen löydätte rantakallion edustalta.\nOnnea matkalle, ystävykset.\"\n\nSiihen se loppui. Taistelu don Luisin ja Vorskin välillä päättyi\nratkaisuun, joka ei ollut silmänräpäystäkään ollut epävarma.\nEnsi hetkestä alkaen oli toinen vastapuolista siihen määrin\nhallinnut toista, että tämä kaikesta rohkeudestaan ja rikollisesta\nhuimapäisyydestään huolimatta ei enää ollut muuta kuin jäsenrikko\npelinukke, rujo ja hassunkurinen. Saatuaan suunnitelmansa täytäntöön\nja päästyään tarkoituksiaan pitemmällekin, voitokkaana, aseman\nvaltiaana, Vorski joutui äkkiä olemaan sidottuna puunrunkoon,\nhuohottaen siinä vankina, sätkytellen kuin hyönteinen, joka on\nneulalla korkkiin kiinnitetty.\n\nEnempää välittämättä uhristaan don Luis vei mukaansa Patrice\nBelvalin, joka ei voinut olla hänelle sanomatta:\n\n\"Mutta sittenkin pääsevät nuo kunnottomat roistot liian hyvällä\nkaupalla leikistä.\"\n\n\"Pyh, kyllä heidät nipistetään toisaalla\", sanoi don Luis virnistäen.\n\"Mitäpä he voisivat tehdä?\"\n\n\"Ensiksikin ottaa haltuunsa Kivijumalan.\"\n\n\"Mahdotonta! Siihen tarvitaan kaksikymmentä miestä, telineet ja\ntyökaluja. Minäkin siitä tällä haavaa luovun. Palaan tänne sodan\njälkeen.\"\n\n\"Mutta, don Luis, millainen kapine se ihmeellinen kivi sitten\noikeastaan on?\"\n\n\"Kas vain, ollaanko hiukan uteliaita!\" virkkoi don Luis muuta\nvastaamatta.\n\nHe läksivät, ja don Luis puheli käsiään hieroen:\n\n\"Olen toiminut hyvin. Ei ole kulunut paljoakaan yli vuorokauden\nsiitä, kun astuimme maihin Sarekissa. Ja arvoitusta on jatkunut\nneljäkolmatta vuosisataa. Tunti vuosisataa kohti. Onnittelen sinua,\nLupin.\"\n\n\"Minäkin onnittelisin teitä kernaasti, don Luis\", sanoi Patrice\nBelval, \"mutta minun onnitteluni eivät ole samanarvoiset kuin\nteidänlaisenne asiantuntijan\".\n\nKun he saapuivat pienen rantakaistaleen hietikolle, oli Françoisin\nnyt jo vesille laskettu vene tyhjä. Kauempana oikealla kellui\n_Kristallitulppa_ rauhallisen meren pinnalla.\n\nFrançois juoksi heitä vastaan ja pysähtyi äkkiä muutaman askeleen\npäähän don Luisista katsellen häntä silmät suurina.\n\n\"Siis te...?\" jupisi hän, \"te, jota minä odotin...?\"\n\n\"En totisesti tiedä, odotitko sinä minua\", vastasi don Luis\nnaurahtaen. \"Matta minäpä tässä olen, siitä olen varma...\"\n\n\"Te... te... don Luis Perenna... eli...\"\n\n\"Hst, ei muuta nimeä... Perenna riittää... Älkäämmekä puhuko minusta,\nkuulehan. Mutta minä olen ollut sattuma, ohimenevä herrasmies, joka\ntipahtaa paikalle juuri parahiksi. Sinä sensijaan... Peijakas, sinä,\npoikaseni, olet selviytynyt aika hyvin...! Vietit siis yösi tuossa\nveneessä?\"\n\n\"Niin, sitä peittävän öljykankaan alla, pohjaan sidottuna ja suu\nvisusti kapulalla tukittuna.\"\n\n\"Olitko levoton?\"\n\n\"En suinkaan. Tuskin olin ollut siellä neljännestuntia, kun\nKaikki-käy-hyvin saapui luokseni. Siis...\"\n\n\"Mutta se mies... se rosvo... millä hän sinua uhkasi?\"\n\n\"Ei millään. Kaksintaistelun jälkeen ja sillä välin, kun toiset\nhuolehtivat vastustajastani, hän oli tuonut minut tänne muka\nsaattaakseen minut takaisin äidin luo ja auttaakseen meitä yhdessä\nmatkaan veneellä. Sinne tultuamme hän sitten sanaa sanomatta tarttui\nminuun kiinni.\"\n\n\"Tunnetko sen miehen? Tiedätkö hänen nimeänsä?\"\n\n\"En tiedä hänestä mitään muuta kuin että hän vainosi äitiä ja minua.\"\n\n\"Syistä, jotka sinulle ilmoitan, pikku François. Missään tapauksessa\nsinun ei enää tarvitse pelätä mitään hänen puoleltaan.\"\n\n\"Oh, te surmasitte hänet?\"\n\n\"En, mutta minä tein hänet vaarattomaksi. Kaikki tämä selitetään\nsinulle. Mutta tällä hetkellä on mielestäni kiireellisintä päästä\näitisi luo jälleen.\"\n\n\"Stéphane sanoi minulle, että hän lepää tuolla vedenalaisessa ja että\nte pelastitte hänetkin. Kaiketi hän odottaa minua?\"\n\n\"Niin, tänä yönä me juttelimme keskenämme, ja minä lupasin etsiä\nsinut käsiini. Tunsin hänen luottavan minuun. Kuitenkin olisi\nparasta, Stéphane, että menisitte edeltäpäin häntä valmistamaan...\"\n\nOikealla kalliojonon kärjessä, joka oli kuin luonnollisena\naallonmurtajana, lipui _Kristallitulppa_ tyynessä meressä.\nKymmenkunta marokkolaista hyöri siellä. Kaksi heistä piti\nkäymäporrasta, jota pitkin Luis ja François hetkistä myöhemmin\nastuivat alukseen.\n\nEräässä hytissä, joka oli järjestetty salongiksi, makasi Véronique\nleposohvalla. Hänen kalpeat kasvonsa osoittivat vielä merkkejä niistä\nkuvaamattomista kärsimyksistä, joita hän oli kokenut. Hän näytti\nhyvin heikolta ja väsyneeltä. Mutta hänen kyyneltyneet silmänsä\nloistivat ilosta.\n\nFrançois heittäytyi hänen syliinsä. Nuori äiti purskahti\nnyyhkytyksiin eikä virkkanut sanaakaan.\n\nHeidän edessään istui Kaikki-käy-hyvin takajaloillaan, sätkytteli\netukäpäliään ja katseli heitä pää hiukan kallellaan.\n\n\"Äiti\", sanoi François, \"don Luis on täällä...\"\n\nVéronique tarttui don Luisin käteen ja puristi sitä kauan Françoisin\npuhellessa:\n\n\"Ja te pelastitte äidin... te pelastitte meidät...\"\n\nDon Luis keskeytti hänet:\n\n\"Tahdotko tehdä minulle mieliksi, pieni ystäväni? Älä siis minua\nkiitä! Jos tunnet tarvetta kiittää jotakuta, niin tuossa on toverisi\nKaikki-käy-hyvin. Se ei tosin näytä tässä draamassa esittäneen\nvarsin tärkeää osaa. Mutta vastakohtana teitä ahdistavalle pahalle\nmiehelle se puuhasi kuitenkin hyvänä henkenä, varovaisena, älykkäänä,\nvaatimattomana ja vaiteliaana.\"\n\n\"Niinkuin tekin.\"\n\n\"Oh, minä en ole vaatimaton enkä vaitelias, ja siksipä minä\nihailenkin tuota elukkaa. No, Kaikki-käy-hyvin, tule mukaani ja\nherkeä keimailemasta. Siihen sinulta voisi kulua koko yö, sillä\nheidän on tarvis tuntikausia itkeä yhdessä, äidin ja pojan...\"\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU\n\nKivijumala\n\n\nKristallitulppa kiiti vedenpinnalla, ja don Luis jutteli Stéphanen,\nPatricen ja koiran ympäröimänä.\n\n\"Kylläpä se Vorski on aika roisto\", sanoi hän. \"Minä olen eläissäni\nnähnyt paljonkin hirviöitä, mutta en koskaan sellaista.\"\n\n\"Ja kuitenkin...\" huomautti Patrice Belval.\n\n\"Ja kuitenkin...?\" toisti don Luis.\n\n\"Palaan siihen, mitä teille jo sanoin. Teillä on käsissänne hirviö\nja sallitte hänen livistää! Paitsi että se on suorastaan väärin...\najatelkaahan kaikkea pahaa, mitä hän vielä voi tehdä ja varmasti,\nvälttämättömästi tekeekin! Ettekö joudu raskaaseen vastuuseen\nkaikista rikoksista, jotka hän tekee?\"\n\n\"Onko se teidänkin mielipiteenne, Stéphane?\" kysyi don Luis.\n\n\"En oikein tiedä mitä ajatella\", vastasi Stéphane, \"koska Françoisin\npelastukseksi olin valmis kaikkiin myönnytyksiin. Mutta sittenkin...\"\n\n\"Sittenkin olisitte toivonut toisenlaista ratkaisua?\"\n\n\"Se on totta. Niin kauan kuin se mies on elossa, on rouva\nd'Hergemontilla ja hänen pojallaan syytä pelätä pahinta hänen\npuoleltaan.\"\n\n\"Mutta minkälaista ratkaisua? Françoisin välitöntä pelastusta vastaan\nlupasin hänelle vapauden. Olisiko minun pitänyt luvata vain säästää\nhänen henkensä ja jättää hänet oikeuden haltuun.\"\n\n\"Ehkä niin\", virkkoi kapteeni Belval.\n\n\"Saatatte olla oikeassa. Mutta siinä tapauksessa viranomaiset\nolisivat ryhtyneet tiedusteluihin, lopulta saaneet selville\nmiehen oikean persoonallisuuden ja nostaneet haudasta Véronique\nd'Hergemontin puolison ja Françoisin isän. Sitäkö olisitte halunneet?\"\n\n\"Ei, ei!\" huudahti Stéphane vilkkaasti.\n\n\"Ei tosiaan\", myönsi Patrice Belval varsin hämmästyneenä. \"Ei. Se\nratkaisu ei olisi ollut parempi. Minua vain ihmetyttää, että te,\ndon Luis, ette ole löytänyt sitä oikeata, joka olisi meitä kaikkia\ntyydyttänyt.\"\n\n\"Ei ollut muuta kuin yksi\", selitti don Luis Perenna lyhyesti, \"ei\nollut muuta kuin yksi ratkaisu\".\n\n\"Mikä?\"\n\n\"Kuolema.\"\n\nKaikki olivat vähän aikaa vaiti. Sitten don Luis jatkoi:\n\n\"Ystäväni, en vain leikin vuoksi kutsunut teitä valamiehiksi, eikä\ntuomarinvirkanne siksi ole päättynyt, että tuomioistuin jo näkyy\nkäsitelleen asian loppuun. Se jatkuu, ja oikeuskin istuu vielä.\nSenvuoksi pyydän teitä avomielisesti vastaamaan: ansaitsisiko Vorski\nteidän käsityksenne mukaan kuoleman?\"\n\n\"Kyllä\", vakuutti Patrice.\n\n\"Ihan epäilemättä\", säesti Stéphane.\n\n\"Ystäväni\", jatkoi don Luis, \"teidän vastauksenne eivät ole kyllin\njuhlalliset. Minä pyydän teitä lausumaan ajatuksenne vakavassa\nmuodossa ja omantuntonne mukaan, _aivan kuin seisoisitte rikollisen\nkasvojen edessä_. Toistan: minkä rangaistuksen Vorski olisi\nansainnut?\"\n\nHe kohottivat kätensä ja lausuivat toinen toisensa jälkeen:\n\n\"Kuoleman.\"\n\nDon Luis puhalsi viheltimeensä. Yksi marokkolaisista saapui.\n\n\"Kaksi kiikaria, Hadshi!\"\n\nKun kaukoputket oli tuotu, ojensi don Luis ne Stéphanelle ja\nPatricelle.\n\n\"Olemme vain meripenikulman päässä Sarekista. Katsokaahan\nniemenkärkeä kohti. Veneen pitäisi jo olla vesillä.\"\n\n\"Niin onkin\", virkkoi Patrice hetkisen päästä.\n\n\"Näettekö, Stéphane?\"\n\n\"Kyllä, mutta...\"\n\n\"Siinä on vain yksi henkilö.\"\n\n\"Tosiaankin vain yksi\", selitti Patrice.\n\nHe laskivat kiikarit kädestään, ja toinen virkkoi:\n\n\"Yksi vain on paennut saarelta... Varmaankin Vorski... Hän on kai\ntappanut rikostoverinsa Oton.\"\n\nDon Luis virnisti:\n\n\"Jollei hänen rikostoverinsa Otto ole tappanut häntä...\"\n\n\"Miksi niin sanotte?\"\n\n\"Noh, muistakaahan ennustusta, joka Vorskille lausuttiin hänen\nnuorena ollessaan: 'Vaimosi kuolee ristillä, ja sinä saat surmasi\nystävän kädestä.'\"\n\n\"Minusta ei ennustus riitä.\"\n\n\"On minulla muitakin todistuksia.\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Rakkaat ystävät, se on osana viimeisistä ongelmista, jotka meidän\non yhdessä selitettävä. Mitä ajattelette esimerkiksi siitä tavasta,\njolla asetin Elfride Vorskin rouva d'Hergemontin tilalle?\"\n\nStéphane kohautti päätänsä.\n\n\"Myönnän että en ole sitä käsittänyt.\"\n\n\"Se on kuitenkin perin yksinkertaista! Kun joku herrasmies esittää\nteille silmänkääntäjän temppuja jossakin salongissa tai lukee\najatuksenne, niin ettekö sano, että siinä täytyy olla jokin kuje tai\nettä hänellä on apuri? Älkää etsikö kauempaa tässäkään tapauksessa.\"\n\n\"Mitä! Oliko teillä apulainen?\"\n\n\"Oli kun olikin.\"\n\n\"Mutta kuka?\"\n\n\"Otto.\"\n\n\"Otto! Mutta ettehän poistunut luotamme! Ette häntä puhutellutkaan?\"\n\n\"Kuinka olisin voinut onnistua ilman hänen apuansa? Oikeastaan\nminulla oli tässä asiassa kaksi apuria, Elfride ja Otto, jotka\nmolemmat pettivät Vorskin, joko kostosta, pelosta tai ahneudesta.\nSillä välin kun te, Stéphane, viekoittelitte Vorskia etäälle\nKeijukaisten patsaasta, menin minä Oton luo. Sopimus tehtiin pian\nmuutamien setelien avulla ja lupausta vastaan, että hän pääsisi\nseikkailusta ehjin nahoin. Sitäpaitsi ilmoitin heille, että Vorski\noli kähveltänyt Archignatin sisarusten viisikymmentä tuhatta frangia.\"\n\n\"Kuinka sen tiesitte?\" kysyi Stéphane.\n\n\"Kuulin sen ensimmäiseltä apuriltani, Elfrideltä, jolta yhä hiljaa\nkyselin sillä välin, kun vaanitte Vorskin saapumista. Hän ilmoitti\nminulle myöskin muutamilla nopeilla sanoilla, mitä tiesi Vorskin\nmenneisyydestä.\"\n\n\"Kaiken kaikkiaan olette tavannut Oton vain kerran.\"\n\n\"Kahta tuntia myöhemmin, Elfriden kuoleman jälkeen ja sitten kun\nonton tammen ilotulitus oli poltettu, oli minulla toinen haastattelu\nKeijukaisten patsaan ääressä. Vorski nukkui sikahumalassa ja Otto\noli vartijana. Arvaatte, etten päästänyt käsistäni tilaisuutta\nurkkiakseni lisää ja täydentääkseni tietojani Vorskista niillä,\njoita Otto kahden vuoden kuluessa oli salavihkaa alati keräillyt\ninhoamastaan isännästä. Sitten hän purkaa Vorskin ja Konradin\nrevolverit tai oikeammin poistaa niistä luodit jättäen hylsyt\npaikoilleen. Hän antaa minulle myöskin Vorskin kellon ja\nmuistikirjan, samoin kuin tyhjän medaljongin ja Vorskin äidin\nvalokuvan, jonka Otto oli kähveltänyt muutama kuukausi sitten,\n-- kaikki kapineita, jotka seuraavana päivänä olivat minulle\ntarpeellisia esittäessäni Vorskille velhon osaa, kun hän tapasi\nminut hautakammiossa. Sillä tavoin Otto ja minä olemme olleet\nyhteistoiminnassa.\"\n\n\"Olkoon niin\", virkkoi Patrice, \"mutta ettehän kuitenkaan ole\npyytänyt häntä tappamaan Vorskia?\"\n\n\"En suinkaan.\"\n\n\"Mikä meille siis todistaa...?\"\n\n\"Luuletteko, ettei Vorski olisi lopulta arvannut tuota\nyhteistoimintaa, joka on hänen tappionsa ilmeisimpiä syitä? Ja\nluuletteko, ettei Otto-herra olisi ottanut sitä mahdollisuutta\nhuomioonsa? Voitte olla varmat, että Vorski puustaan irtipäästettynä\nolisi raivannut rikostoverinsa tieltään sekä kostaakseen että\nanastaakseen takaisin Archignatin sisarusten viisikymmentä tuhatta\nfrangia. Otto toimi ennen häntä. Vorski riippui siinä voimattomana,\nhervottomana, helppona saaliina. Otto antoi iskun. Menenpä\npitemmällekin: Otto, joka on kurja raukka, ei edes iskenyt. Hän on\naivan yksinkertaisesti jättänyt Vorskin puuhunsa. Ja niin tulee\nrangaistus täydelliseksi. Oletteko nyt tyytyväisiä, ystäväni, ja onko\noikeudentuntonne rauhoittunut?\"\n\nPatrice ja Stéphane vaikenivat. Don Luisin heidän silmiensä eteen\nloihtima näky teki heihin syvän vaikutuksen.\n\n-- No niin, virkkoi don Luis nauraen, olin oikeassa, kun en\npakottanut teitä lausumaan tuomiota siellä tammen juurella ollessamme\nja katsellessamme elävää ihmistä kasvoista kasvoihin! Huomaan, että\nmolemmat tuomarini olisivat sillä hetkellä hiukan arastelleet.\n\n-- Ja etkö sinä, Kaikki-käy-hyvin, joka myöskin olet herkkätunteinen\nja vetistelevä, ole kolmas tuomarini? Ja minä olen teidän\nkaltaisenne, hyvät ystävät. Emme ole niitä, jotka tuomitsevat\nja itkevät. Mutta, ajatelkaahan sentään, mitä Vorski oli,\nkolmikymmenkertainen murhaaja, pirullinen, äärimmäisen julma mies,\nja onnitelkaa minua, että viimeisen oikeusasteen tuomariksi valitsin\nsokean kohtalon ja luovutin pyövelin edesvastuun paatuneelle Otolle.\nTapahtukoon jumalien tahto...!\n\nSarekin rannikot häipyivät taivaanrannalle, kadoten usvaan siellä,\nmissä meri ja taivas sulivat yhteen.\n\nKaikki kolme olivat vaiti. He ajattelivat kuollutta saarta,\njonka yhden ihmisen hulluus oli hävittänyt -- kuollutta saarta,\njossa satunnainen matkailija piankin löytäisi käsittämättömän\nmurhenäytelmän jäljet, tunnelien oviaukot, maanalaiset luolat\n\"kuolonkammioineen\", Kivijumalan salin hautaholvit, Konradin ja\nElfriden ruumiit, Archignatin sisarusten luurangot ja saaren\npohjoispäässä Keijukaisten patsaan luona, johon oli kirjoitettuna\nennustus kolmestakymmenestä ruumisarkusta ja neljästä pystytetystä\nrististä, Vorskin ison ruhon, yksinään, kurjassa tilassa, korppien ja\nyölintujen nokkimana...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuvila lähellä Arcachonia Moulleauxin sievässä kylässä, jonka\npinjapuut ulottuvat lahden rantaan asti.\n\nVéronique istuu puutarhassa. Viikon lepo ja ilo on antanut uutta\ntuoreutta hänen kauniille kasvoilleen ja tuuditellut häijyt muistot\nunohduksiin. Hän katselee hymyillen poikaansa, joka seisoo vähän\nkauempana, kuuntelee Luis Perennaa ja tekee kysymyksiä. Hän katselee\nmyöskin Stéphanea, ja heidän silmänsä kohtaavat hellästi toisensa.\n\nSelvästi näkyy, että heidän välillään on lapseen kohdistuvassa\nyhteisessä rakkaudessa side, joka heidät yhdistää kiinteästi ja jota\nlujittavat heidän salaiset ajatuksensa ja hämärät tunteensa. Stéphane\nei ole kertaakaan uudestaan puhunut Mustainnummien kallioluolassa\ntekemistään tunnustuksista. Mutta Véronique ei ole niitä unohtanut,\nja hänen syvään ja jatkuvaan kiitollisuuteensa Françoisin opettajaa\nkohtaan sekaantuu erikoista liikutusta ja hämmennystä, jonka\nhurmauksesta hän tietämättään nauttii.\n\nTänä päivänä on don Luis, joka vielä samana iltana kuin\n_Kristallitulppa_ vei heidät kaikki Maulleauxin huvilaan astui\nPariisiin menevään junaan, odottamatta saapunut aamiaistunnilla\nPatrice Belvalin seurassa; ja koko sen tuntikauden, jonka he ovat\nistuneet keinutuoleissa puutarhassa, on lapsi, jonka kasvot hehkuvat\ninnostuksesta, lakkaamatta kysellyt pelastajaltaan.\n\n\"Ja mitä te sitten teitte...? Miten ihmeessä sen tiesitte... Ja mikä\nteidät sai sitä varten lähtemään matkalle...?\"\n\n\"Rakkaani\", huomauttaa Véronique, \"etkö pelkää tuskastuttavasi don\nLuisia?\"\n\n\"Sitä hän ei tee, hyvä rouva\", vastaa don Luis, joka nousee, lähestyy\nVéroniquea ja puhuu niin, että lapsi ei kuule, \"ei, François ei\nminua tuskastuta, ja minä tahdonkin vastata hänen kysymyksiinsä.\nMutta myönnän, että hän saa minut hiukan hämilleni ja että pelkään\njotakin kömpelyyttä puoleltani. Sanokaahan, tunteeko hän tarkoin koko\nmurhenäytelmän?\"\n\n\"Hän tietää siitä kaikki, mitä itsekin tiedän, vaikka luonnollisesti\nei Vorskin nimeä.\"\n\n\"Mutta hän tietää Vorskin esittämän osan?\"\n\n\"Kyllä, vaikka paikoitellen lievennettynä. Vorski on karannut vanki,\njoka on keräillyt Sarekin taruja ja anastaakseen Kivijumalan pannut\ntäytäntöön sitä koskevan ennustuksen, mutta siitä olen salannut\nmuutaman säkeen Françoisilta.\"\n\n\"Entä Elfriden osa, hänen vihansa teitä vastaan, hänen teille\nlausumansa uhkaukset?\"\n\n\"Hourailuja, joiden merkitystä en muka itsekään käsittänyt. Niin\nsanoin Françoisille.\"\n\nDon Luis hymyili.\n\n\"Selitys on jokseenkin ylimalkainen\", huomautti hän, \"ja minä luulen\nFrançoisin varsin hyvin tajuavan, että muutamat murhenäytelmän kohdat\npysyvät häneltä aina salassa. Tärkeintä on, että hän ei tiedä Vorskin\nolevan isänsä, eikö niin?\"\n\n\"Hän ei sitä tiedä eikä saa koskaan tietää.\"\n\n\"Mutta -- tähän juuri tahdoin päästäkin -- mikä tulee silloin hänen\nomaksi liikanimekseen?\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitatte?\"\n\n\"Tarkoitan, kenen poikana hän itseään pitää? Sillä tiedättehän\nyhtä hyvin kuin minäkin, että asian yhteiskunnallinen ja laillinen\nkanta on tämä: François Vorski hukkui haaksirikossa samoin kuin\nhänen isoisänsäkin neljätoista vuotta sitten. Ja vuosi sitten sai\nVorski surmansa toverin kädestä. Lain edessä ei heitä ole kumpaakaan\nolemassa, ja silloin...?\"\n\nVéronique kohautti päätänsä hymyillen.\n\n\"Näin ollen en tiedä. Asema tuntuu minusta tosiaan sotkuiselta. Mutta\nkaikki järjestyy.\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Siksi, että te olette saapuvilla.\"\n\nDon Luis hymyili nyt vuorostaan.\n\n\"Minullakaan ei ole mitään ihmeellistä kykyä toimissani. Kaikki\njärjestyy ennakolta. Mitä hyödyttää vaivata itseänsä!\"\n\n\"Enkö ole oikeassa?\"\n\n\"Niin\", lausui don Luis vakavasti. \"Ihmisen, joka on niin paljon\nkärsinyt, pitää vastedes säästyä pienimmiltäkin ikävyyksiltä. Eikä\nteitä tästälähin mikään ikävyys kohtaakaan, sen teille vannon.\nEhdotukseni on siis tällainen: Olette muinoin vastoin isänne\ntahtoa mennyt naimisiin hyvin etäisen serkkunne kanssa, joka kuoli\njättäen jälkeensä pojan, nimeltä François. Kostaakseen kaappasi\nisänne tuon pojan ja toi hänet Sarekiin. Kun isänne on kuollut,\nniin d'Hergemontin nimi on sammunut, eikä mikään ole muistuttamassa\navioliittonne aikuisista vaiheista.\"\n\n\"Mutta minun nimeni on vielä olemassa. Laillisesti olen\nsivilirekisteriin merkitty Véronique d'Hergemontina.\"\n\n\"Tyttönimenne katoaa rouvannimeen.\"\n\n\"Siis nimeen Vorski?\"\n\n\"Ei, koska ette ole mennyt naimisiin herra Vorskin, vaan erään\nserkkunne kanssa nimeltä...\"\n\n\"Nimeltä?\"\n\n\"Jean Maroux. Katsokaas, tässä on laillisesti todistettu jäljennös\navioliittosopimuksestanne Jean Marouxin kanssa, ja se avioliitto on\nmainittuna sivilirekisterissä, kuten tästä toisesta paperista käy\nilmi.\"\n\nVéronique katseli hämmästyneenä don Luisia.\n\n\"Mutta minkätähden... minkätähden tuo nimi?\"\n\n\"Minkätähden? Sentähden, että poikanne nimenä ei enää ole\nd'Hergemont, joka muistuttaisi menneistä tapauksista, eikä\nVorskikaan, joka loihtisi esille kavaltajan nimen. Tässä on ote\nhänen, François Marouxin, syntymätodistuksesta.\"\n\nVéronique toisti punehtuneena ja hämmentyneenä:\n\n\"Mutta miksi valitsitte juuri tuon nimen?\"\n\n\"Se näytti minusta mukavalta Françoisille. Sama sukunimi on\nStéphanella, jonka lähellä François saa vielä kauan elää. Voidaan\nsanoa, että Stéphane oli miehen sukulainen, ja se selittää teidän\nkaikkien kiintymyksenne toisiinne. Sellainen on minun suunnitelmani.\nSiinä ei ole mitään vaaran mahdollisuutta, sen vakuutan. Kun ollaan\ntällaisessa selvittämättömässä ja tukalassa tilanteessa, täytyy\nkäyttää erikoista menettelyä ja turvautua jyrkkiin ja, myöntäkäämme,\nhyvin vähän laillisiin toimenpiteisiin. Niin olenkin arkailematta\ntehnyt, koska minulla onneksi on keinoja käytettävissä, jotka eivät\nolekaan kaikkien ulottuvilla. Hyväksyttekö hommani?\"\n\nVéronique painoi päänsä alas.\n\n\"Kyllä, kyllä\", virkkoi hän.\n\nDon Luis nousi puoliksi.\n\n\"Ja\", lisäsi hän, \"jos joitakin hankaluuksia sattuisi, niin\ntulevaisuus ne varmaan tasoittaa. Niinpä riittäisi -- eihän liene\nepähienoa viitata Stéphanen tunteisiin Françoisin äitiä kehtaan?\n-- riittäisi, että Françoisin äiti kerran vastedes järkisyistä tai\nkiitollisuudesta suostuisi palkitsemaan hänen hartaat ja hellät\ntunteensa. Kuinka kaikki silloin olisikaan paljoa yksinkertaisempaa,\njos Françoisilla jo olisi Marouxin nimi! Kuinka paljoa paremmin\nmenneisyys häipyykään maailman silmissä yhtä hyvin kuin\nFrançoisinkin, ne kun eivät enää voi tunkeutua unhoon painettujen\ntapausten salaisuuteen, joista ei mikään ole muistuttamassa! Minusta\nolivat nämä vaikutteet jokseenkin tärkeitä. Olen iloinen nähdessäni,\nettä te ajattelette samoin.\"\n\nDon Luis kumarsi Véroniquelle ja enempää kehoittelematta, näkymättä\nedes huomaavan hänen hämminkiänsä, meni Françoisin luo huudahtaen:\n\n\"Nyt, poikaseni, olen kokonaan sinun käytettävänäsi. Ja koska et\nhalua jättää mitään varjoon, niin palatkaamme Kivijumalaan ja siihen\nrosvoon, joka sitä himoitsi. Niin juuri, rosvoon\", toisti don\nLuis arvellen, ettei ollut mitään syytä olla puhumatta Vorskista\nihan avomielisesti, \"vieläpä pelottavimpaan rosvoon, mitä olen\ntavannut, koska hän uskoi tehtäväänsä... Sanalla sanoen, sairaaseen,\nmielipuoleen riiviöön...\"\n\n\"No, ensiksikään minä en käsitä\", huomautti François, \"että odotitte\nkoko yön ennenkuin otitte hänet kiinni, sillä välin kun hän nukkui\napureineen Keijukaisten patsaan suojassa\".\n\n\"Siinäpä, poikaseni\", huudahti don Luis nauraen, \"kajosit heikkoon\nkohtaan. Jos olisin toiminut sillä tavoin, olisi murhenäytelmä\npäättynyt kaksi- tai viisitoista tuntia aikaisemmin. Mutta olisiko\nsilloin voitu pelastaa sinut? Olisiko rosvo puhunut ja ilmoittanut\nolinpaikkasi? En sitä luule. Päästääkseen hänen kielensä kantimet\ntäytyi häntä pehmittää. Hänet täytyi huumata, tehdä hulluksi\nlevottomuudesta ja tuskasta ja syövyttää tuhansin todistein hänen\nmieleensä, että hänen tappionsa oli ihan välttämätön. Muutoin hän\nolisi pysynyt vaiti, emmekä me kenties olisi sinua löytäneet...\nSitäpaitsi ei suunnitelmani vielä silloin ollut ihan selvä, en oikein\ntiennyt, miten käydä asiaan käsiksi, ja vasta paljoa myöhemmin\njuolahti mieleeni, että -- vaikken aikonut häntä kauheasti kiduttaa,\nsillä luontoni ei sellaista salli -- kytkisin hänet puuhun, jossa hän\noli aikonut teloittaa äitisi. Niinpä minä, hämilläni ja epäröiden,\naivan yksinkertaisesti lopulta antauduin hiukan poikamaisen halun\nvaltaan, sen voin nyt nolona tunnustaa, ja tahdoin siis, että\nennustus toteutuu päähän asti, tahdoin nähdä, kuinka kohtalon\nkäskynhaltija vanhan druidin edessä käyttäytyisi, sanalla sanoen,\nmieleni teki huvitella. Seikkailu oli näet niin synkkä, että\nhiukkanen hilpeyttä tuntui minusta välttämättömältä. Ja se tuotti\nminulle paljon huvia. Se on vikani, josta itseäni syytän ja jota\npyydän anteeksi.\"\n\nLapsi nauroi myöskin. Don Luis, joka piti häntä seisomassa polviensa\nvälissä, syleili häntä ja toisti:\n\n\"Annatko sinä anteeksi?\"\n\n\"Kyllä, mutta sillä ehdolla, että vielä vastaatte kahteen\nkysymykseeni. Edellinen niistä ei ole tärkeä...\"\n\n\"Puhu.\"\n\n\"Tarkoitan sormusta. Mistä saitte sen sormuksen, jonka ensin panitte\näidin ja sitten Elfriden sormeen?\"\n\n\"Minä tein sen itse muutamassa minuutissa samana yönä eräästä\nvanhasta sormuksesta ja värikivistä.\"\n\n\"Mutta rosvo tunsi sen samaksi, joka oli ollut hänen äidillään.\"\n\n\"Hän luuli sen tuntevansa ja uskoi, kun sormus oli samanlainen.\"\n\n\"Mutta mistä sen tiesitte? Ja mistä olitte kuulleet sen tarinan?\"\n\n\"Häneltä itseltään.\"\n\n\"Onko se mahdollista?\"\n\n\"Hyväinen aika, on! Kuulin hänen höpisevän nukkuessaan Keijukaisten\npatsaan suojassa... humalan synnyttämän painajaisunen kiusaamana...\nHän kertoi pätkä pätkältä äitinsä koko elämäkerran, jonka muutoin\nElfridekin osittain tunsi. Näet, kuinka yksinkertaista se kaikki on\nja kuinka sattuma minua suosi!\"\n\n\"Mutta Kivijumalan arvoitus ei ole yksinkertainen!\" huudahti\nFrançois. \"Ja te olette sen selvittänyt! Jo vuosikausia on yritetty\nottaa siitä selvää, ja te käytitte siihen muutamia tunteja!\"\n\n\"Ei, muutamia minuutteja, François. Kirjeen lukeminen, jonka isoisäsi\nsiitä asiasta kyhäsi kapteeni Belvalille, oli minulle kylliksi.\nPostitse annoin isoisällesi kaikki selitykset Kivijumalan paikasta ja\nsen ihmeellisestä laadusta.\"\n\n\"Niin, don Luis\", virkkoi lapsi, \"siinä olivat ne selitykset,\njoita teiltä pyysin. Nyt teen vielä yhden kysymyksen -- viimeisen\nkysymykseni, sen lupaan: Mistä johtuu, että on uskottu Kivijumalan\nvoimaan? Ja missä tuo niin sanottu voima oli?\"\n\nStéphane ja Patrice siirsivät nojatuolinsa lähemmäksi. Véronique\nsuoristausi ja kuunteli. He kaikki käsittivät don Luisin odottaneen,\nettä he olisivat kerääntyneinä hänen ympärilleen hänen repiäkseen\nheidän edessään salaperäisyyden verhon.\n\nHän alkoi nauraa.\n\n\"Älkää odottako mitään mieltäjännittävää\", sanoi hän. \"Salaisuudet\novat merkillisiä vain niitä verhoavan pimeyden vuoksi, ja kun\nolemme ensin karkoittaneet pimeyden, ei ole enää olemassa kuin itse\ntosiasia kaikessa alastomuudessaan. Mutta sittenkin on tämä asia\neriskummainen, eikä todellisuudelta puutu suurpiirteisyyttä\".\n\n\"Tietysti täytyy niin olla\", virkkoi Patrice Belval, \"koska tuo\ntodellisuus on jättänyt Sarekin saarelle, jopa koko Bretagneenkin\nmoisen ihmelegendan\".\n\n\"Tosiaankin\", myönsi don Luis, \"ja niin sitkeän legendan, että se\nvielä tänä päivänä vaikuttaa meihin ja ettei kukaan teistä ole\nvälttänyt sen lumousta\".\n\n\"Mitä?\" vastusti kapteeni. \"Mutta minä en usko ihmeisiin.\"\n\n\"En minäkään\", vakuutti lapsi.\n\n\"No no, te uskotte tähän ihmeeseen, myönnätte sen mahdolliseksi.\nMuutoin olisittekin jo kauan sitten tajunneet koko totuuden.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\nDon Luis poimi uhkean ruusun pensaasta, jonka oksat taipuivat häntä\nkohti, ja kysyi Françoisilta:\n\n\"Onko mahdollista, että muuttaisin tämän ruusun, jonka mittasuhteet\njo ovat sellaiset, että ruusu niitä harvoin saavuttaa, toista vertaa\nisommaksi ja tämän ruusupensaan samoin kaksinkertaiseksi kooltaan?\"\n\n\"Ei suinkaan\", julisti François.\n\n\"Miksi sitten olet myöntänyt, miksi te kaikki olette myöntäneet,\nettä Maguennoc voi päästä tähän tulokseen vain noutamalla multaa\nmäärätyistä paikoista saarta ja eräillä määrätyillä hetkillä? Sehän\non ihme, jonka olette myöntäneet epäröimättä, tietämättänne.\"\n\nStéphane huomautti:\n\n\"Olemme myöntäneet sen, mitä olemme silmillämme nähneet.\"\n\n\"Mutta te olette tunnustaneet sen ihmeeksi, toisin sanoen ilmiöksi,\njonka Maguennoc aikaansai erikoisin ja todella yliluonnollisin\nkeinoin. Minäpä taas, luettuani asiaa koskevan kohdan herra\nd'Hergemontin kirjeestä, ryhdyin heti... kuinka sanoisin?...\ntunnustelemaan... Vertasin heti toisiinsa näitä tavattoman isoja\nkukkasia ja Kukkakalmiston nimeä. Ja vakaumukseni tästä asiasta\noli heti valmis: 'Ei, Maguennoc ei ole velho. Hän on ainoastaan\nraivannut ristinnaulitun-kuvan ympäriltä ennen viljelemättömän\nmaa-alueen, johon hänen tarvitsi vain tuoda kerros ruokamultaa,\njotta siitä versoisi tavattoman isoja kukkasia. Kivijumala on siis\nsiellä alla, Kivijumala, joka keskiajalla pani puhkeamaan samanlaisia\njättiläiskukkia, se Kivijumala, joka druidien aikakaudella paransi\nsairaita ja vahvisti heikkoja lapsia.'\"\n\n\"Siis on tapahtunut ihme\", huomautti Patrice.\n\n\"On tapahtunut ihme, jos hyväksymme yliluonnolliset selitykset. Mutta\nilmiö on luonnollinen, jos etsii ja löytää ne ulkonaiset syyt, jotka\nvoivat synnyttää näennäisen ihmeen.\"\n\n\"Mutta eihän niitä ulkonaisia syitä ole olemassa.\"\n\n\"Ne ovat olemassa, koska olette nähneet jättiläiskokoisia kukkasia.\"\n\n\"Onko siis\", kysyi Patrice hiukan ivallisesti, \"olemassa kivi, joka\nvoi luonnollisella tavalla parantaa ja vahvistaa? Ja onko se kivi tuo\nKivijumala?\"\n\n\"Ei ole mitään erikoista kiveä. Mutta on kiviä, kivimöhkäleitä,\nkallioita, kalliomäkiä ja kallioisia vuoria, joiden erilaisissa\nkivennäiskerrostumissa on uraanioksiideja, hopeaa, lyijyä, vaskea,\nnikkeliä kobolttia ynnä muuta. Ja näiden metallien joukossa erittyy\nmuutamista säteilyä, jolla on erikoiset ominaisuudet ja jota sanotaan\nradioaktiivisuudeksi. Ne kerrostumat tai suonet ovat uraanipihkaa,\njota Euroopassa tuskin tavataan muualla kuin pohjois-Böömissä, missä\nsitä kaivetaan Joachimsthalin pienen kaupungin lähettyvillä... Ja\nnämä radioaktiiviset ainekset ovat uraniumia, thoriumia, heliumia ja\nkäsittelemässämme tapauksessa varsinkin...\"\n\n\"Radiumia\", lisäsi François.\n\n-- Sinäpä sen sanoit, poikaseni, radiumia juuri. Radioaktiivisuuden\nilmiöitä on vähän kaikkialla ja niitä voi sanoa esiintyvän koko\nluonnossa, kuten esimerkiksi lämpimien terveyslähteiden hyväätekevänä\nvaikutuksena. Mutta varsinaisilla radioaktiivisilla aineksilla\non määrätymmät ominaisuudet. Niinpä emme saata epäillä, että\nradiumin säteily ja eritteet vaikuttavat kasvien elämään, ja sitä\nvoisi verrata sähkövirran vaikutukseen. Molemmissa tapauksissa\nravintokeskuksen kiihoitus edistää kasville tarpeellisten ainesten\nsulautumista ja jouduttaa sen kasvamista.\n\n-- Samaten on epäilemätöntä, että radiumin säteily voi fysiologisesti\nvaikuttaa eläviin kudoksiin aiheuttaen niissä enemmän tai\nvähemmän tähdellisiä muutoksia, hävittäen eräitä soluja tai\nedistäen toisten solujen kehittymistä sekä samalla johtaen koko\nkasvamistoimintaa. Radiumiterapia on tuottanut joko täydellisen\ntai osittaisen parantumisen monilukuisissa nivelreumatismin\ntapauksissa, hermokivuissa, mätähaavoissa, rohtumissa, kasvaimissa ja\nvihoittelevissa arvissa. Sanalla sanoen on radiumilla varsin tehokas\ntauteja parantava voima.\n\n\"Te siis\", virkkoi Stéphane, \"pidätte Kivijumalaa...\"\n\n\"Radiumia sisältävänä uraanipihkan möhkäleenä, joka on kotoisin\nJoachimsthalin kerrostumista. Olin jo kauan tuntenut böömiläisen\ntarun ihmekivestä, joka riistettiin vuoren kupeesta, ja ollessani\nmatkalla siellä päin näin kiven jättämän tyhjän kuopankin. Se vastaa\njokseenkin tarkasti Kivijumalan mittasuhteita.\"\n\n\"Mutta\", huomautti Stéphane, \"radiumiahan tavataan kallioissa vain\nperin pieninä hiukkasina. Ajatelkaahan, että tuhannenneljänsadan\ntonnin ainesmäärästä ei kaikilla huuhteluilla ja suodatuksilla\nloppujen lopuksi voida eristää enempää kuin yksi gramma radiumia. Ja\nte otaksutte Kivijumalalla, joka painaa korkeintaan kaksi tonnia,\nolevan ihmeellisen voiman...\"\n\n\"Mutta se sisältääkin ilmeisesti melkoisen määrän radiumia. Luonto\nei ole sitoutunut kitsauteen tai radiumia miedontamaan. Se on voinut\n-- ja sellainen on sen oikku ollut -- kasata sitä Kivijumalaan\nkyllin auliisti, jotta Kivijumala voi synnyttää noita näennäisesti\ntavattomia ilmiöitä, jotka tunnemme... Laisinkaan ottamatta lukuun\nsitä seikkaa, että asiassa on rahvaanomaista liioittelua.\"\n\nStéphane näytti yhä enemmän uskovan tätä selitystä. Hän virkkoi\nkuitenkin vielä:\n\n\"Yksi asia vielä. Paitsi Kivijumalaa, on pieni kivensiru, jonka\nMaguennoc löysi lyijyvaltikasta ja joka pitkällisestä kosketuksesta\npoltti hänen kätensä. Teidän käsityksenne mukaan se oli ollut\nradiumihiukkanen?\"\n\n\"Ihan varmaan. Ja juuri senvuoksi ehkä radiumin olemassaolo ja voima\nkoko tässä seikkailussa meille ilmenikin niin perin selvästi. Kun\nsuuri luonnontutkija Henri Becquerel oli pitänyt liivintaskussaan\nputkea, joka sisälsi radiumisuolaa, tuli muutaman päivän kuluttua\nhänen ihoonsa märkivä haava. Curie toisti kokeen, ja tulos oli sama.\nMaguennocin kävi pahemmin, koska hän oli pitänyt radiumiraetta\nkädessään. Siitä tuli syövän tapainen haava. Säikähtyneenä kaikesta\nkuulemastaan ja tietämästään samoin kuin siitä, mitä itsekin oli\npuhunut tuosta ihmekivestä, joka polttaa kuin hornan tuli ja antaa\nelämän tai kuoleman, hän leikkasi kätensä poikki.\"\n\n\"Olkoonpa niinkin\", virkkoi Stéphane, \"mutta mistä tulee tuo kide\npuhdasta radiumia? Se voi olla sirpale Kivijumalasta, koska -- sanon\nsen vieläkin kerran -- olkoonpa kivennäinen kuinka rikasta tahansa,\nradiumi ei ole siinä erillisinä rakeina, vaan liukenevassa muodossa.\nSe täytyy liuentaa ja sitten koota moninaisin menettelytavoin kyllin\nrikkaaksi tuotteeksi, jotta se voitaisiin kiteyttää. Kaikki tämä ja\nmonet sitä seuraavat toimet vaativat tavatonta koneistoa, tehtaita,\nlaboratorioita ja niiden käyttäjiksi oppineita miehiä, sanalla sanoen\nsellaista kehitystä, että se hyvinkin eroaa, senhän myöntänette,\nsiitä raakalaisuuden tilasta, jossa kelttiläiset esi-isämme elivät...\"\n\nDon Luis hymyili ja taputti nuorta miestä olalle.\n\n\"Hyvä on, Stéphane, olen iloinen havaitessani Françoisin opettajan\nja ystävän älyn niin selkeätajuiseksi ja johdonmukaiseksi.\nHuomautuksenne on aivan oikea, ja heti se juolahti minunkin mieleeni.\nVoisin vastata siihen täysin luvallisella olettamuksella, edellyttää\njonkin aivan luonnollisen keinon radiumin eristämiseksi, otaksua,\nettä kallionhalkeamaan, jonkin ison radiumipitoista malmia sisältävän\nonkalon pohjalle on syntynyt pieni rako, jonka kautta verkalleen\nvirtaava vesi vie mukanaan pienoisia radiumihiukkasia. Kun tämä\nvesi sitten radiumilla kyllästytettynä pitkän ajan juoksee kapeassa\nkäytävässä, yhtyy, keskittyy ja monien monituisten vuosisatojen\nkuluessa pieninä, heti haihtuvina pisaroina herumalla tippuu, niin\nse muodostaa purkautumiskohdalleen vähäisen vuotokiven, joka on\nhyvin rikas radiumista ja jonka huipun joku kelttiläissoturi joskus\nkatkaisee... Mutta tarvitseeko etsiä niin kaukaa ja turvautua\notaksumaan? Eikö voi käsittää tuota kaikkea vain luonnon neron\nja sen ehtymättömien apuneuvojen tuotteeksi? Onko sille suurempi\nponnistus erittää omin keinoin rahtunen puhdasta radiumia kuin\nkypsyttää kirsikka tai saada tämä ruusu puhkeamaan... tai antaa elämä\ntuolle herttaiselle koiralle? Mitä sinä siitä sanot, pikku François?\nOlemmeko yhä samaa mieltä?\"\n\n\"Olemme yhä samaa mieltä\", vastasi lapsi.\n\n\"Etkö sinä näin ollen liian kovin sure Kivijumalan ihmeen häviämistä?\"\n\n\"Mutta onhan se ihme yhä olemassa.\"\n\n\"Olet oikeassa, François, se on yhä olemassa, vieläpä sata kertaa\nkauniimpana ja kirkkaampana. Tiede ei tapa ihmeitä; se puhdistaa\nja jalostaa ne. Mitä oli tuo pieni salakavala, oikullinen, häijy,\nkäsittämätön voima, joka liittyy taikavavan kärkeen ja toimi pitkin\nja poikin tietämättömän raakalaispäällikön tai druidin mielen mukaan,\nmitä se oli hyväätekevän, selkeän, kuuliaisen ja yhtä ihmeellisen\nvoiman rinnalla, joka meille tänään esiintyy radiumitomusta? Mitä\noli...?\"\n\nDon Luis keskeytti äkkiä puheensa ja alkoi nauraa:\n\n\"Kas, kas, minähän innostun ja viritän ylistyshymnin tieteelle!\nSuokaa anteeksi, hyvä rouva\", lisäsi hän nousten ja lähestyen\nVéroniquea, \"ja sanokaa minulle, etten ole teitä selityksilläni\nliiaksi väsyttänyt. Sitäpaitsi olen jo lopettanut... tai melkein\nlopettanut. On enää vain yksi seikka järjestettävänä, vain yksi\npäätös tehtävänä.\"\n\nHän istahti Véroniquen viereen.\n\n\"No niin, kun nyt olemme vallanneet Kivijumalan, toisin sanoen\ntodellisen aarteen, niin kuinka sitä käytämme?\"\n\nVéronique säpsähti keko ruumiiltaan.\n\n\"Oh, siitä älköön tulko puhettakaan! Minä en halua mitään\nsellaista, mikä olisi kotoisin Sarekista, en mitään siitä, mitä on\npriiorintalossa. Me teemme työtä.\"\n\n\"Mutta priiorintalo kuuluu sittenkin teille...\"\n\n\"Ei, ei, Véronique d'Hergemontia ei ole enää olemassa, eikä\npriiorintalo enää kuulu kellekään. Myytäköön kaikki huutokaupalla!\nMinä en tahdo mitään, en mitään tuosta kirotusta menneisyydestä.\"\n\n\"Ja kuinka te tulette toimeen?\"\n\n\"Elän työlläni, kuten ennenkin. Ja varmaankin on François samaa\nmieltä kanssani, etkö ole, rakkaani?\"\n\nJa vaistomaisesti hän kääntyi Stéphanen puoleen, ikäänkuin hänelläkin\nolisi jotakin oikeutta lausua mielipiteensä, ja lisäsi:\n\n\"Hyväksynettehän tekin menettelyni, ystäväni?\"\n\n\"Täydellisesti\", vastasi nuori mies.\n\nSitten Véronique jatkoi:\n\n\"Sitäpaitsi ei minulla, vaikken epäilisikään isäni hellyydentunteita,\nole mitään todistusta siitä, mitä hän minusta ajatteli.\"\n\n\"Ehkä niitä todistuksia on minulla\", virkkoi don Luis.\n\n\"Mitä te sanotte?\"\n\n\"Patrice ja minä palasimme Sarekiin. Maguennocin huoneesta löysimme\nkirjoituspöydän salalaatikon pohjalta sinetityn, mutta osoitteettoman\nkuoren, jonka avasimme. Se sisälsi kahdenkymmenentuhannen frangin\ntalletuskirjan ja seuraavat sanat paperiarkille piirrettyinä:\n\n\"'Minun kuoltuani Maguennoc jättää tämän talletuskirjan Stéphane\nMarouxille, jonka huostaan uskon tyttärenpoikani Françoisin. Kun\nFrançois tulee kahdeksantoista vuoden ikään, saa hän sen omakseen.\nTahdon sitäpaitsi uskoa, että hän koettaa löytää äitinsä ja että\ntyttäreni rukoilee puolestani. Minä siunaan heitä molempia.'\n\n\"Tässä on talletuskirja\", virkkoi don Luis... \"ja tässä on kirje.\nSe on päivätty huhtikuussa tänä vuonna.\"\n\nVéronique hämmästyi. Hän katseli don Luisia, ja hänen mieleensä\njuolahti se ajatus, että kaikki tämä oli kenties vain tuon\nmerkillisen miehen keksintöä, turvatakseen hänet ja pojan joutumasta\npuutteeseen. Ohimenevä ajatus. Lopultakaan ei herra d'Hergemontin\ntoimenpide ollut muuta kuin perin luonnollinen, ja aavistaen ne\nvaikeudet, jotka kohtaisivat hänen kuolemansa jälkeen, hän teki\noikein huolehtiessaan tyttärenpojastaan.\n\n\"Minulla ei liene oikeutta kieltäytyä...\" sammalsi Véronique.\n\n\"Teillä on siihen sitäkin vähemmän oikeutta\", lausui don Luis, \"koska\nisänne testamentti teidät sivuuttaen kohdistuu suoraan Françoisiin ja\nStéphaneen. Tästä seikasta olemme siis yhtä mieltä. Sitten on vielä\nKivijumala, ja minä uudistan kysymykseni. Mitä sille teemme? Kelle se\nkuuluu?\"\n\n\"Teille\", selitti Véronique empimättä.\n\n\"Minulleko?\"\n\n\"Niin, teille, joka olette sille antanut kaiken merkityksensä.\"\n\nDon Luis huomautti:\n\n\"Minun täytyy muistuttaa teille, että sillä kivimöhkäleellä on\nepäilemättä äärettömän suuri arvo! Niin suuria kuin luonnon tekemät\nihmetyöt ovatkin, se on vain perin harvinaisten yhteensattumain\navulla voinut kasata niin hämmästyttävän paljon arvokasta ainetta\nniin pieneen tilaan. Tässä on siis aarteita ja yhä aarteita.\"\n\n\"Sitä parempi\", sanoi Véronique, \"te osaatte käyttää niitä hyväksenne\nparemmin kuin kukaan muu\".\n\nDon Luis mietti hetkisen ja päätti nauraen:\n\n\"Olette aivan oikeassa, ja minä myönnän tätä ratkaisua\nodottaneenikin. Ensiksikin, koska minulla mielestäni on riittävien\nsyiden tukema omistusoikeus Kivijumalaan, ja toiseksi, koska\nminä tuota kivimöhkälettä tarvitsen. Hyväinen aika, eihän Böömin\nkuningasten hautapaaden taikavoima vielä ole ehtynyt, ja vielä\non runsaasti kansoja, joihin se voi tehota yhtä suuresti kuin\ngallialaisiin esi-isiimme. Ja parhaillaan puuhaankin järkyttävässä\nyrityksessä, jossa sellainen apu on minulle kallisarvoinen.\nMuutamien vuosien kuluttua, sittenkun olen päättänyt tehtäväni,\ntuon Kivijumalan takaisin Ranskaan ja lahjoitan sen kansalliselle\nlaboratoriolle, jollaisen aion perustaa. Ja siten tiede puhdistaa\npahan, jota Kivijumala on saattanut tehdä, ja Sarekin kauhea\nseikkailu sovitetaan. Hyväksyttehän toimenpiteeni, rouva?\"\n\nVéronique ojensi hänelle kätensä.\n\n\"Kaikesta sydämestäni.\"\n\nNyt tuli pitkä äänettömyys. Sitten don Luis Perenna jatkoi:\n\n\"Ah niin, sanomattoman kauhea, pöyristyttävä seikkailu. Minä olen\nnähnyt hirveitä asioita, olenpa itsekin kokenut sellaisia, jotka ovat\njättäneet tuskallisen muiston. Mutta tämä vie niistä kaikista voiton.\nSe liikkui ikäänkuin kaiken sen ulkopuolella, mikä on todellisuuden\nrajoissa mahdollista, ja siihen sisältyy ääretöntä inhimillistä\ntuskaa. Se on ollut järjetön, koska se oli mielipuolen työtä...\nMyöskin senvuoksi, että se tapahtui hulluuden ja villiintymisen\naikakaudella. Sodan takia kävi mahdolliseksi, että hirviö sai\nkaikessa turvassa ja salaa suunnitella ja panna toimeen sellaiset\nrikokset. Rauhan aikaan hirviöillä ei ole tilaisuutta toteuttaa\njärjettömiä haaveitansa. Mutta nyt tarjoutui tuolla eristetyllä\nsaarella hänelle erikoisia, poikkeuksellisia mahdollisuuksia...\"\n\n\"Älkäämme enää puhuko kaikesta tuosta\", virkkoi Véronique vapisevalla\näänellä.\n\nDon Luis suuteli nuoren naisen kättä, tarttui sitten koiraan ja nosti\nsen syliinsä.\n\n\"Olette oikeassa. Älkäämme siitä puhuko. Silmät kyyneltyisivät\nja Kaikki-käy-hyvin tulisi haikeamieliseksi. Kaikki-käy-hyvin,\nherttainen Kaikki-käy-hyvin, älkäämme siis enää puhuko siitä\nkauhistuttavasta seikkailusta. Mutta muistelkaamme sentään sen\nmuutamia kohtia, jotka olivat kauniita ja runollisia. Eikö totta,\nKaikki-käy-hyvin, Maguennocin jättiläiskukkia kasvavan tarhan\nsinä muistat yhtä hyvin kuin minäkin? Ja eikö taru Kivijumalasta\nkelttiläisten heimojen aikakaudelta, jotka vaelsivat maita mantereita\nkuninkaittensa hautapaasi mukanaan radiumista värähtelevänä,\nelävöittäviä ja ihmeellisiä hiukkasia erittelevänä -- eikö se\ntaru, Kaikki-käy-hyvin, ole aika soma? Mutta kuulehan, oivallinen\nKaikki-käy-hyvin, jos minä olisin romaaninkirjoittaja ja minun\nolisi ryhdyttävä kertomaan tapauksia kolmenkymmenen ruumisarkun\nsaarelta, niin vähät välittäisin hirveästä totuudesta, vaan\nantaisin sinulle paljoa tärkeämmän osan. Minä sivuuttaisin don\nLuisin, sen pitkäpiimäisen kerskailijan väliintulon, ja sinä\nsaisit olla rohkeana ja äänettömänä pelastajana. Sinä taistelisit\ninnoittavaa hirviötä vastaan, sinä tekisit tyhjiksi hänen vehkeilynsä\nja ihmeellisen vaistosi avulla lopuksi rankaisisit paheen ja\nsaattaisit hyveen loistavaan voittoon. Ja niin olisi paljoa parempi,\nkoska sinua taitavammin, herttainen Kaikki-käy-hyvin, kukaan ei\nkykenisi tuhansilla toinen toistaan vakuuttavammilla todistuksilla\nosoittamaan, että elämässä kaikki järjestyy ja kaikki käy hyvin...\"\n\n\n\n"]