[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fN86kZS-NzCkuyGB8MJ5pgOHsK7ouQ-Whkh376HgWA8E":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},1583,"Svante Niilonpoika Sture ja hänen aikalaisensa II: Lapsiuhri","Blink, Carl (oik. Stjernström, Louise)",1812,1907,"1583-blink-carl-svante-niilonpoika-sture-ja-hanen-aikalaisensa-ii","1583__Blink_Carl__Svante_Niilonpoika_Sture_ja_hänen_aikalaisensa_II",null,"romaani",[14],"rakkaus",[],"fi",1889,1911,74742,471933,false,55344,[24,25,26],"Historical fiction","Nilsson, Svante, 1460-1512 -- Fiction","Swedish fiction -- Translations into Finnish",[28,29],"Historical Novels","Romance","\"Svante Niilonpoika Sture ja hänen aikalaisensa II: Lapsiuhri\" by Louise Stjernström is a historical novel written in the early 20th century. The story revolves around historical figures and their intertwined lives during a turbulent period in Swedish history, with an emphasis on themes of love, conflict, and fate. The opening introduces several key characters, including Åke, Elina, and the formidable Ermegård, hinting at an intricate plot that involves personal struggles and societal pressures, all set against the backdrop of impending war.  The opening of the narrative presents the atmospheric setting of Ettak castle, where the mysterious and storied past intertwines with the lives of its inhabitants. It introduces Åke, who harbors deep feelings for the beautiful Elina, and reveals the matriarch Ermegård's stern and governing role over the household. Tension arises with the mention of potential conflict and the dramatic choices they must confront, highlighted by conversations about duty, love, and the supernatural. As secrets begin to unfold, the stage is set for a story filled with romance, intrigue, and the looming shadow of war, engaging the reader's curiosity about the deeper connections among the characters and their ultimate destinies. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Soini, Lauri",229,"Historiallinen romaani kuvaa Ruotsin ja Suomen yhteistä historiaa 1500-luvun taitteessa valtionhoitaja Svante Niilonpoika Sturen elämän kautta. Teos sijoittuu levottomaan Kalmarin unionin aikaan ja seuraa poliittisia juonitteluja, sotaretkiä sekä aikakauden ihmisten kohtaloita.","Carl Blinkin 'Svante Niilonpoika Sture ja hänen aikalaisensa II' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 1583. E-kirja on public domainissa sekä\nEU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SVANTE NIILONPOIKA STURE JA HÄNEN AIKALAISENSA II: LAPSIUHRI\n\nKirj.\n\nCarl Blink [Louise Stjernström]\n\n\nSuomentanut Juho Ahava [Lauri Soini]\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1911.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n  1. Kummituslinna\n  2. Käynti Suomessa ja sen seuraukset.\n  3. Sten poikasen ensimäinen sotaretki.\n  4. Uskollinen palvelija.\n  5. Kristina Gyllenstjerna.\n  6. Yleiskatsaus\n  7. Suomalaiset ystävämme.\n  8. Naisen voima.\n  9. Menevät ja tulevat.\n 10. Loppu.\n\n\n\n\n1.\n\nKUMMITUSLINNA.\n\n\nVanha Ettakin kuninkaankartano sijaitsi Vartoftan kihlakunnassa\nTidajoen rannalla.\n\nPäärakennus oli tiilestä rakennettu, kaksikerroksinen ja\nnelisnurkkainen. Jokaisessa nurkassa oli torni, mutta keskellä\noli myös torni, puolta korkeampi kuin toiset. Jokaisen tornin\nhuipussa oli suuri metallikuula, mutta keskimäisen tornin ylintä\nhuippua ympäröi ristikkohäkki, jossa riippui metallilerkkuja, mitkä\nympäröivät metallikuulan ja tuulisella säällä pitivät säännötöntä\nkilinää.\n\nRakennuksen eroitti ainoastaan kapea jalkapolku joesta, mutta täältä\nsaattoi astua maanalaiseen käytävään, joka oli muurattu kulkemaan\nlinnan alitse. Se alkoi alhaalta vesirajasta kolmen kyynärän\nlevyisenä, mutta jakautui pian kapeihin labyrinttimaisiin käytäviin,\njotka veivät kaikkiin viiteen tornikamariin.\n\nVastapäisellä puolella oli pihamaa ja ulkohuonerakennukset,\npieni puisto ja sitten koivu- ja honkametsä, jossa oli runsaasti\nkaikenlaista riistaa. Pihamaa ulottui idästä länttä kohden.\nMyöhempänä aikana oli sen eteläreunalle laitettu ryyti- ja\nruusutarha; siellä kasvoi myös omenapuita menestyen sangen\nhyötyisästi. Pohjoispuolella ulottui metsä aivan rakennukseen asti.\nSe oli niin tiheä ja näytti niin synkältä ja uhkaavalta, että\nihmisjalka astui sinne harvoin.\n\nLinna oli rakennettu jo ennen Valdemarin aikaa. Liikkui tarinoita,\nettä oli suoritettu monta veristä tekoa niissä synkissä kammioissa,\njoita oli talon keskiosassa. Sinne ei päässyt koskaan päivänsäde;\ntakkavalkean loimo ja seiniin kiinnitetyt soihdut antoivat niille\nainoan valaistuksen. Nyt olivatkin ne tosin vuosisatasen olleet\nsuletut, ainoastaan keskustaa ympäröivissä huoneissa asuttiin.\nKuitenkin sanottiin, että sieltä sisältä väliin kuului raudoitettujen\nkantapäiden poljentaa, kannusten kilinää ja miekkojen kalsketta.\n\nLinna oli Engelbrektin aikaan linnoitettu, mutta jo Sten Sturen\nhallituksen alussa oli vallitukset tasoitettu ja varustukset\nhävitetty. Herra Ficke Juhananpoika Bülow lainasi valtionhoitajalle\nmelkoisen summan rahaa ja otti linnan pantiksi. Hän muutti sinne,\nkuten väitettiin, mustasukkaisuudesta kaikkia niitä ihailijoita\nkohtaan, joita parveili hänen nuoren, kauniin emäntänsä ympärillä.\n\nRouva Ermegård oli alussa itkenyt paljon ja ajoittain ollut\nepätoivosta pakahtumaisillaan; mutta sitten alkoi hän vähitellen\nlaitattaa puutarhaa, ja tämä homma antoi hänelle suurta lohdutusta.\nNeljän vuoden avioliiton jälkeen lahjoitti hän miehelleen tyttären,\nmutta lapsen syntymäpäivä ei lähentänyt vanhempain sydämiä toisiinsa,\nja kun Ermegård rouva kohta sen jälkeen jäi leskeksi, ei hän pannut\nsitä kovin raskaasti sydämelleen.\n\nMutta Ettakista ei hän enää tahtonut erota, ja kun hänen tyttärestään\noli kasvanut kaunis neitsyt, löysi moni kosija tänne tien. Äiti\nnaitti tyttärensä herra Juhana Maununpojalle, joka oli jalo ritari,\nmutta Engelbrektin murhaajan poika. Nuori rouva kuoli vuotta\nmyöhemmin, synnytettyään pojan maailmaan.\n\nSanottiin hänen pyytäneen herraltaan, että lapsi lähetettäisiin\nkasvatettavaksi äidinäitinsä luo. Herra Juhana Maununpoika täytti\nhänen toivomuksensa ja otti kohta sen jälkeen uuden emännän.\n\nNuori Åke vietti ensimäiset vuotensa mummonsa luona; oli kuin hänessä\nyhtyisivät suvun kaikki hyvät ominaisuudet, ja hänen avoimet,\nvilpittömät kasvonsa todistivat siitä.\n\nHänen sydämensä oli vallannut rakkaus Elsa Possen nuoreen tyttäreen,\nmutta kuolema ryösti tämän häneltä juuri kun hänen piti lähteä\nSuomeen häitä viettämään.\n\nIsku koski kovasti häneen. Hän omisti sen jälkeen aikansa ja\najatuksensa sotaisiin toimiin, hän saavutti voittoja ja menestystä,\nniitti kunniaa ja mainetta; mutta mieli synkistyi ja hän vetäytyi\nmaailmasta syrjään.\n\nNyt oli hän yhtämittaa oleskellut muutamia viikkoja Ettakissa, jolla\noli hänelle sellainen viehätysvoima, ettei hän tahtonut tunnustaa\nsitä itselleenkään.\n\nErmegård rouva oli täyttänyt seitsemänkymmentä vuotta, mutta oli\nvielä terve ja reipas. Herransa kuoleman jälkeen valvoi hän itse\ntaloaan ja piti ankaraa kuria. Joka aamu täytyi linnanvartian tehdä\nselkoa kaikesta mitä oli tapahtunut, ja voi sitä, ketä vastaan\ntehtiin muistutuksia! Ei sillä väliä, oliko syyllinen mies vai\nnainen, hänet kutsuttiin ankaran rouvan eteen. Joskus saatiin\nnavakoita korvapuusteja, mutta usein rangaistustyötä. Ermegård kiitti\nharvoin, mutta milloin niin tapahtui, pidettiin sitä niin suurena\nkunnianosoituksena, että siitä puhuttiin pitkät ajat.\n\nItse vanha rouva teki tilinsä; mutta kun päivän tehtävät olivat\npäättyneet, pukeutui hän mustaan samettiin, Åke herra tuli sisään ja\ntarjosi hänelle käsivartensa viedäkseen hänet pöytään, liveripukuiset\npalvelijat avasivat ovet ruokasaliin, missä hovimestari kumarteli\npöydän edessä ja linnanvouti odotti jalon rouvan viittausta\nlukeakseen pöytärukouksen. Itse istuutui hän pöytään ennenkuin kukaan\nmuu uskalsi sitä tehdä.\n\nÅke herra istuutui hänen oikealle puolelleen ja kappalainen\nvasemmalle.\n\nMutta heitä vastapäätä, toisella puolen pöytää istui nuori Elina\nRibbing, nuorin lapsi seitsemästä siskoksesta. Hän oli suomalaista\nsukua; hänen äitinsä oli ollut rouva Ermegårdin tyttären uskottu\nystävä, ja tämä oli kuolinvuoteellaan suosittanut häntä äitinsä\nhoitoon.\n\nElinan rinnalla ja vastapäätä vanhaa rouvaa istui nuori Antero\nErikinpoika. Hän oli talonpojan poika, mutta oli, hyvien\ntaipumustensa johdosta, papin kehoituksesta ja Ermegård rouvan\ntoimesta päässyt opiskelemaan ensin Upsalaan ja sitten useiksi\nvuosiksi ulkomaille. Nyt asui hän linnassa ja käytettiin häntä usein\nesilukijana.\n\nErmegård rouva kuuli mielellään hänen kertovan matkoistaan, mutta\npudisteli moittivasti päätään, kun hän kertoi vieraista tavoista ja\nmenoista. \"Maailman lopun aikoja!\" sanoi hän.\n\nPäivällisen jälkeen istui hän, jos oli talvi, suuressa lepotuolissaan\ntakan ääressä. Elina istui jakkaralla hänen jalkojensa juuressa ja\nmolemmat miehet tavallisesti penkillä. Kun takkavalkea loimotteli\nja valaisi taulun, eivät viimeksimainitut voineet koskaan väsyä\nkatselemaan vanhaa rouvaa ja varsinkin nuorta, kaunista tyttöä.\n\nMutta Ermegård rouva käski Elinaa laulamaan. Ääni ei ollut voimakas\neikä koulutettukaan, mutta se oli heleän kirkas, ja immyt pani nuoren\nsielunsa lauluun.\n\nEräänä iltana, kun hän milloin laulaen, milloin puhuen kertoi\nlinnanneidistä, jolla oli suuri suru sydämessään ja jolle linnanhenki\nilmestyi, päästi Ermegård rouva kovan kirkaisun.\n\nKaikki riensivät luo siinä luulossa, että hän oli äkkiarvaamatta\nsairastunut.\n\nHän veti Elinan lähemmäksi. \"Missä olet oppinut tuon laulun?\"\n\n\"Ylhäällä keskimäisessä tornissa; siellä tulee niin ihmeellisiä\nunelmia.\"\n\nErmegård rouva työnsi tytön syrjään ja käski tuoda valoa.\n\nMutta kun huone tali valaistuksi, oli hän kalmankalpea ja nousi\nvaivalloisesti tuolistaan.\n\n\"Kutsukaa kappalaiseni!\" käski hän palvelijaa. \"Tulkoon hän minun\nkamariini.\"\n\n\"Jääkää tänne kaikki!\" lisäsi hän ja hylkäsi sen tuen, jota hänelle\ntarjottiin. Sen jälkeen lähti hän huoneesta.\n\n\"Nyt sulkevat he minulta tien!\" sanoi tyttö surullisen näköisenä.\n\n\"Etkö tuntenut pelkoa siellä ylhäällä?\" kysyi Åke. \"En vähintäkään.\"\n\n\"Sepäs on merkillistä! Olen kasvanut täällä samoin kuin sinäkin,\nolen tosin monet kerrat kavunnut ylös katolle ja katsellut luukuista\nsisään, mutta en ole koskaan uskaltanut mennä sisälle.\"\n\n\"Mitä olette pelännyt?\"\n\n\"En tiedä. Kummituksia, luullakseni!\"\n\n\"Oletteko nähnyt mitään sellaista, neitsyt?\" kysyi Antero Erikinpoika.\n\n\"Se kysymys saa jäädä vastaamatta!\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Siksi, ettette uskoisi minua!\"\n\n\"_Minä_ uskon, Elina!\" puuttui ritari puheeseen.\n\n\"Sitä odotinkin!\" vastasi neitsyt.\n\nAntero Erikinpoika puri huultaan ja hymyili ivallisesti. \"_Minä_ en\nsitä tee!\" sanoi hän.\n\n\"Maallinen tieto sokaisee sisäisen silmän.\"\n\n\"Suoraan sanoen\", lisäsi nuori mies nauraen, \"en usko kummituksia\nolevan olemassakaan\".\n\nElina punastui ja näytti tahtovan vastata, kun Ermegård rouva astui\nsisään.\n\n\"Tänne on saapunut pikalähetti tuoden kirjeen sinulle, Åke\", sanoi\ntämä ojentaen hänelle sen. \"Suomesta!\" sanoi hän avaten sinetin.\nErmegård rouva otti kutimensa ja Elina värttinänsä. Nuori mies näytti\nkatuvan ajattelemattomia sanojaan päättäen niistä katseista, joita\nhän heitteli tyttöön. Mutta tämä ei kohottanut katsettaan työstään,\nja niin oli huoneessa aivan hiljaista Åken tarkkaavaisesti lukiessa\nkirjettään.\n\n\"Herra Erik Turenpojalta!\" sanoi hän. \"Ritari ja hänen jalo emäntänsä\nlähettävät teille paljon terveisiä, täti, ja tuhansia onnen ja\nmenestyksen toivotuksia. Erik herra kirjoittaa, että hän on yhtä\nonnellinen nyt kuin avioliittonsa alussakin.\"\n\n\"Sen hän ansaitseekin!\"\n\n\"Mutta venäläiset ovat jälleen rikkoneet rauhan, vaikka se tehtiin\nehdoilla, jotka he itse asettivat.\"\n\n\"Se on heidän tapaistaan.\"\n\n\"Lienee tarpeellista, että ruotsalaisia laivoja lähetetään\nristeilemään Turun ympärille.\"\n\n\"Et suinkaan sinä aikone lähteä sinne?\" kysyi Ermegård rouva.\n\nElina vilkaisi nopeasti häneen. \"Minun on vaikea lähteä täältä\",\nvastasi Åke herra. Mutta se kaksinainen ajatus, joka piili tässä\nlauseessa, kohotti hennon punan hänen poskilleen, ja hän lisäsi:\n\"Emme tiedä, kuinka kauan kestää, ennenkuin täällä kotonakin alkaa\nsota riehua.\"\n\nMilloin pantiin alulle keskustelu, joka ei miellyttänyt Ermegård\nrouvaa, keskeytti hän sen tavallisesti sanoilla:\n\n\"Nyt voi maisteri lukea meille jotakin!\"\n\nSilloin otti Antero Erikinpoika jonkun huolellisesti kirjaillun\nkäsikirjoituksen, useimmiten oman tekemänsä ulkomaanmatkallaan, ja ne\nsisälsivät matkakuvia tai kertomuksia jonkun pyhimyksen ihmeellisistä\nelämänvaiheista. Hän käänsi niin hyvin kuin voi, ja hänen molemmat\nkuulijattarensa kuuntelivat hartaalla tarkkaavaisuudella. Siihen\naikaan ei luettu paljoa, mutta sisältöä mietittiin ja sama teos\nluettiin moneen kertaan.\n\nÅke Hannunpoika oli melkein aina läsnä näissä lukutilaisuuksissa.\nKukaan ei tiennyt, kuunteliko hän mitä sanottiin vai harhailivatko\nhänen ajatuksensa menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Melkein hänen\ntietämättään oli hänen katseensa kiintyneenä Elinaan. Toisinaan pani\nhän kätensä silmilleen, ikäänkuin häpeäisi itsekseen, mutta rakkauden\ntarve oli vielä suuri, ja isän tunteita hän, nelikymmenvuotias\nmies, tunsi tätä kahdeksantoista vuotiasta tyttöä kohtaan. Ei ollut\nvaikea nähdä, kuinka tulisesti Antero Erikinpoika rakasti häntä.\nTyttökään ei onneksi ollut ruotsalaista aatelia eikä hänellä ollut\nketään omaisia; jos nuori maisteri vain saisi hyvän viran, saattoi\nhän pyytää lemmittynsä kättä. Åke toivoi voivansa taivuttaa Ermegård\nrouvan suostumaan.\n\nNämä ajatukset palasivat melkein alituiseen; hän koetti niihin\ntottua, mutta hänestä tuntui yhä, ikäänkuin ne eivät oikein sopisi\nolosuhteihin.\n\nIlta päättyi yhteiseen rukoukseen. Linnanvartia astui sisään\nseitsemän aikaan, kumarsi syvään ja sanoi, että rukoushetki oli\nkäsissä.\n\nSilloin nousi Ermegård rouva, ja nojaten Elinan käsivarteen meni\nhän ulos ruokasaliin, mihin kappalainen ja linnan koko palvelusväki\noli kokoontunut. Pappi luki muutamia rukouksia, veisattiin virsi ja\nsitten erottiin.\n\nÅke herra ja nuori kirjuri menivät yhdessä ruokasaliin, ja usein\nsaattoivat he pakinoida myöhäiseen iltaan. Viimeksimainittu oli\nopiskellut lainoppia, ja hänen korkein toiveensa oli, että hän saisi\njonkun kihlakunnan huostaansa. Hän ei uskaltanut lausua, että hän\ntämän yhteydessä toivoi salassa Elinan kättä omakseen, mutta Åke\narvasi sen.\n\nNuori mies näytti tuntevan jonkin pakollisen taakan hartioillaan, hän\nvalitti alhaista syntyperäänsä ja puhui väliin matkasta vieraille\nmaille.\n\nErmegård oli ottanut äidittömän pojan hoiviinsa jo pienokaisena\nja alusta alkaen kohdellut häntä kuin perheeseen kuuluvaa. Siinä\nyksinäisessä elämässä, jota hän vietti, ei kukaan kiinnittänyt\nhuomiotaan kansan keskuudessa liikkuviin juttuihin. Ne lakkasivatkin\npian, sillä nuorukainen lähetettiin aikaisin vieraaseen maahan\njatkamaan opintojaan.\n\nÅke, joka oli kymmenen vuotta vanhempi, muisti aivan hyvin pienen\npojan, joka alituiseen riippui hänen isoäitinsä helmuksissa. Hän\nlähti Ettakista, ja kun hän palasi lyhyille vierailuille, ei hän\nnähnyt enää häntä.\n\nSitä päivänsädettä, joka nyttemmin valaisi vanhan kummituslinnan,\nei hän tuntenut ennenkuin Elina seisoi hänen edessään nuorekkaassa\nkukoistuksessaan.\n\nKun Antero Erikinpoika palasi ulkomailta, oli Ermegård rouva\nsisustuttanut hänelle huoneen linnaan.\n\nMitään selitystä ei hän antanut asiasta Åkelle, mutta hän näytti\ntoivovan, että tämä lähestyisi nuorta miestä, ja hän teki niin,\naluksi täyttääkseen mummonsa toivomuksen, sitten kunnioituksesta ja\nkiintymyksestä, lopuksi sentähden, ettei hän millään tavoin tahtonut\nvirittää sitä mustasukkaisuutta, jota Erikinpoika ilmaisi, kun Elina\nselvästi osoitti pitävänsä Åken seurasta enemmän kuin hänen.\n\nKun Elina sitä vastoin ei ollut saapuvilla, silloin sopivat molemmat\nmiehet hyvin keskenään. Antero Erikinpoika osoitti olevansa\najatteleva nuori mies, joka oli harjoittanut vakavia opintoja ja\ntahtoi, että isänmaa saisi nauttia hedelmät hänen työstään. Mutta kun\nhän puhui epäkohdista lainkäytössä, silloin saattoi Åke pitkät hetket\nkatsella häntä ihmetellen; oli kuin unelmakuva muinaisuudesta olisi\nilmestynyt hänen silmiensä eteen, se liukui ohitse, mutta palasi yhä\nuudelleen.\n\nKerran mainitsi hän Ermegård rouvalle, että Erikinpoika muistutti\nelävästi jostakin henkilöstä, jonka hän oli muinen nähnyt, mutta hän\nei voinut muistaa, missä ja milloin. Ermegård rouva kalpeni silloin\nniin, että hän melkein pelästyi, eikä mummon vetoaminen äkilliseen\npahoinvointiin voinut tukehduttaa hänen epäluuloaan, että nuoreen\nmieheen liittyi jokin salaisuus, vaikkei hän voinut käsittää mikä\ntämä salaisuus oli.\n\nErittäinkin näiden illanistujaisten jälkeen Åke mietiskeli tätä\nasiaa, kenties etupäässä Elinan tähden. Luultavasti ei vanhalla\nrouvalla olisi mitään sitä vastaan, että nuori tyttö yhdistyisi hänen\nsuosikkinsa kanssa, mutta mahtoikohan tyttö tätä rakastaa?\n\nRitarin elävä tunne avasi tien sydämeen, ja sen täytti ihastuttavan\nimmen kuva. Hän ajatteli:\n\n\"Olen nelikymmenvuotias ja hän kahdeksantoista; olisi väärin sitoa\nhäntä.\"\n\nPelastus tuli, mistä hän sitä odottikin.\n\nValtionhoitaja oli keväällä matkustanut Kalmarin tienoille ja\nkäynyt siellä erinäisten suurmiesten luona, joita hän oli koettanut\ntaivuttaa tehokkaasti ottamaan osaa puolustussotaan. Valtion\njohtomies ei voinut saada käskyjään toteutumaan, hän oli riippuvainen\njokaisen mielivallasta. Tavallisesti luvattiin apua, mutta näitä\nlupauksia ei aina pidetty, ja monet matkat olivat sentähden\ntuloksettomat.\n\nTehtävänsä suoritettuaan aikoi hän palata ylämaahan varustamaan\nlaivoja ja miehistöä Tukholmasta. Ruotsalaiset lähettiläät, jotka\npalasivat Kööpenhaminasta, toivat sieltä uutisen, että kuningas aikoi\nlähettää neljä tai kuusi suurta sotapurtta estämään suolan tuontia\nRuotsiin. Jotta tämä voitaisiin estää, oli tärkeää antaa viholliselle\ntehtävää toisella taholla.\n\nMaaliskuun viime päivät olivat menossa. Ettakissa istuttiin taasenkin\nloimottelevan takkavalkean ääressä. Elina oli saanut Erikinpojalta\nsitran ja näppäili laulaessaan sen kieliä.\n\nSilloin kuultiin ratsastajan laskettavan pihaan, ja kohta sen jälkeen\nastui sisälle Lassi Juutti ja antoi herralleen kirjeen, jossa riippui\nsinetti.\n\n\"Hänen armoltaan valtionhoitajalta!\" sanoi hän.\n\nÅke otti kirjeen ja poistui heti huoneesta.\n\nLaulu oli vaiennut... Elina ainoastaan näppäili sitraa ja pani sitten\npois sen.\n\n\"Joko lopetatte, neitsyt?\" kysyi Erikinpoika.\n\n\"Jo!\"\n\n\"Sentähden, että...\"\n\n\"Hän nukkuu!\" täydensi Elina ja viittasi Ermegård rouvaan, joka\ntosiaankin oli uinahtanut.\n\n\"Ettekö tahdo laulaa minulle?\"\n\n\"Olette saanut siitä kylliksenne!\"\n\n\"Sitä en saa koskaan!\"\n\n\"Luuletteko, että ritari matkustaa pois?\" kysyi Elina hetkisen\njälkeen.\n\n\"Se on mahdollista! Surettaako se teitä?\"\n\n\"Vaiti, nyt hän herää!\"\n\nErmegård rouva katseli ympärilleen. \"Missä ritari on?\" kysyi hän.\n\n\"Tänne tuli kirje valtionhoitajalta.\"\n\n\"Silloin hän lähtee luotamme!\"\n\n\"Huomenna, rakkahin isoäiti!\" vastasi Åke, joka samassa astui sisään.\n\n\"Huomenna!\" toisti Elina.\n\n\"Herra Svante Niilonpoika on uskonut minulle tehtävän\nsuoritettavakseni!\" lisäsi ritari hymyillen.\n\n\"Taaskin sota!\" huokasi vanhus. \"Tahdotteko mennä sanomaan, että\npanevat lisää puita uuniin\", lisäsi hän heittäen tarkoittavan katseen\nnuoreen mieheen.\n\nErikinpoika ymmärsi, että hänestä tahdottiin päästä, ja lähti sielu\ntäynnä levottomuutta.\n\n\"Siitä ei tule loppua, ennenkuin he ovat ottaneet henkenne!\" virkkoi\nElina tukahuttaen liikutuksensa.\n\n\"Siihen olen valmis!\"\n\n\"Niin täytyy jokaisen soturin olla\", virkkoi Ermegård rouva,\n\"ja niin totta kuin olisi suurin suruni menettää teidät, rakas\ntyttärenpoikani, olisi kuitenkin minusta vielä katkerampaa, jollette\nalttiisti antaisi henkeänne ja vertanne isänmaan puolesta\".\n\n\"Sellaisia sanoja olette puhunut minulle pienestä pitäen\", vastasi\nÅke.\n\n\"Tiedän, että ne ovat kantaneet hedelmän\", virkkoi vanhus jälleen.\n\"Svante Niilonpoika ei suotta sanokaan teitä rakkaaksi veljekseen.\"\n\nMutta Åke näki, kuinka Elina taisteli pidättääkseen kihoavia\nkyyneliään, ja hän vastasi sentähden hilpeästi: \"Hänen rakas veljensä\non tällä kertaa saanut helpon tehtävän. On kysymys ainoastaan\nhyökkäyksestä Skåneen, ja aion suoriutua siitä niin vähällä\nhengenvaaralla kuin suinkin, mutta suuremmaksi varmuudeksi pyydän\nteitä molempia rukoilemaan pyhältä neitsyeltä voimaa ja apua, että\nvoittajana palaisin luoksenne!\"\n\nHän vei Ermegårdin käden huulilleen ja sen jälkeen Elinan. Elinan\nkäsi lepäsi kylmänä ja vapisevana hänen kädessään, ja tahtomattaan\npuristi hän sitä hellästi.\n\n\"Mutta nyt jätän teidät\", lisäsi hän, \"sillä minun on kirjoitettava\ntärkeitä kirjeitä\".\n\nLassi Juutti ja valtionhoitajan lähetti seisoivat molemmat\nodottamassa. Edellinen sai käskyn heti nousta ratsaille ja ratsastaa\nSkaraan viemään viestin piispalle ja ympäristössä asuville\nvapaamiehille, että nämä seuraavana sunnuntaina eli palmusunnuntaina,\nhuhtikuun viidentenä päivänä, olisivat häntä vastassa Enköpingissä,\ntäysissä varustuksissa lähtemään sotaretkelle valtionhoitajan käskyn\nmukaan, ja hän toivoi, ettei kukaan vetäytyisi pois.\n\n\"Olkaa varma, herra, että tulen tekemään parhaani\", sanoi\nymmärtäväinen asemies.\n\n\"Ja palaatte pian!\"\n\n\"Niin pian kuin hevon kavioista kerkiää!\"\n\nRitari kirjoitti valtionhoitajalle, kertoi hänelle, mitä oli\ntehnyt, ja kysyi, saattoiko hän odottaa lisäväkeä seitsemän- tai\nkahdeksansataa miestä.\n\nHänen täytyi saada siihen vastaus, ja hän saattoi uskoa asian\nainoastaan omalle palvelijalleen.\n\nKirjeentuoja sanoi, että valtionhoitaja oli matkustanut Nydalasta\nJönköpinkiin lukuisain vapaamiesten ja neuvoston herrojen seurassa.\nÅke herra käski silloin sanoa terveisiä, että vastaus tulee, mutta\nettä hänen täytyy tärkeistä syistä lykätä sen antaminen.\n\nRitari mittaili ripein askelin kamarin lattiaa. Tässä oli tilaisuus,\njota täytyi käyttää hyväkseen. Kaikki skånelaiset herrat olivat\neräässä kokouksessa Kööpenhaminassa ja kaikki linnat ja kartanot\nolivat väestä tyhjät, koska kukin mielellään pitää väkensä mukanaan\nsellaisissa kokouksissa. Jos hyökkäys suunnattaisiin Helsingborgiin\nja sen ympäristöön, täytyisi Hannu kuninkaan saada muuta ajateltavaa\nkuin estää ruotsalaisia laivoja... Oli hyviä toiveita, että sellainen\nyritys tulisi menestymään.\n\nTosin oli hän pakoitettu lykkäämään matkansa muutamiksi päiviksi,\nkoska Lassi Juutin täytyi ensin palata Skarasta, sitten mennä\nJönköpinkiin ja tuoda vastaus sieltä, mutta siihen viivytykseen\nalistui hän mielellään. Hän oli nähnyt kyyneliä Elinan silmissä ja\ntahtoi kuulla selityksen immen omilta huulilta... Jos oli niin, että\ntämä rakasti häntä, silloin... Niin, pitemmälle ei hän ehtinyt,\nsillä nyt ajoi muuan kuorma pihalle ja hän tunsi rattailla kauan\nodottamansa miehen.\n\nKuormassa oli suuri laatikko, josta, kun se avattiin, ilmestyi\nkallisarvoinen harppu. Åke oli aikonut sen lahjaksi Elinalle, mutta\nnyt, kun hänen oli se annettava, pelkäsi hän ilmaisevansa tunteita,\njoista ei kukaan saanut tietää mitään, ja kaikkein vähimmän Elina.\nEpävarmana, kuinka menettelisi, antoi hän viedä soittimen ylös\nruokasaliin. Siellä riippui keskellä seinää hänen äitinsä kuva\nluonnollisessa koossa, ja hän käski asettaa soittimen sen alle.\nSamassa, kun se oli tehty, astui Elina sisään.\n\nNeidon silmät säkenöivät hänen nähdessään kultaisen harpun.\n\n\"Tule lähemmäksi, Elina!\" kehoitti ritari.\n\nToinen lähestyi.\n\n\"Olen kuullut kappalaisen kaipaavan harppua voidakseen paremmin\njohtaa laulua.\"\n\n\"Ja olette hankkinut sellaisen?\"\n\n\"Tahdotteko tekin soittaa sillä, neitsyt?\"\n\n\"Oi, tahdon!\"\n\n\"Ja laulaa samalla.\"\n\n\"Teen kyllä niin!\"\n\n\"Ja muistaa joskus minua?\"\n\n\"Usein, usein!\" vastasi Elina, ja kirkkaat helmet vierivät ruusuisia\nposkia pitkin.\n\n\"Tuletteko iloitsemaan palaamisestani?\"\n\n\"Oi, tulen, tulen!\"\n\n\"Ajatelkaas, jos kirjoittaisin teille kaikista toimistani!\"\n\n\"Se ilahuttaisi Ermegård rouvaa.\"\n\n\"Häntäkö vain?\"\n\n\"Ja Erikinpoikaa ja kappalaista.\"\n\n\"Ja kaikkia palvelijoita, tarkoitatte kai?\"\n\n\"Heitä myös!\" vastasi Elina punastuen.\n\n\"Mutta minä tahdon ilahuttaa erästä toista.\"\n\n\"Erästä toista?\"\n\n\"Nuorta neitsyttä!\"\n\n\"Tarkoitatteko minua?\"\n\n\"Niin, Elina, teitä tarkoitan!\"\n\n\"Kaikkien toisten ilo on minunkin, mutta kymmenin tuhansin kerroin\nsuurempana!\"\n\n\"Niin te nyt sanotte, mutta palatessani olen teille vieras jälleen?\"\n\n\"Ei, ei!\" vastasi neito hätääntyneenä... \"_Hän_ sanoo minulle, mitä\nminun on tehtävä!\" Hänen katseensa suuntautui tauluun.\n\n\"Äitini?\"\n\n\"Niin! Hän on puhunut minulle.\"\n\n\"Mitä hän on sanonut?\"\n\n\"Että täällä on kätkettynä salaisuus, jonka täytyy tulla\npäivänvaloon.\"\n\n\"Sinun kauttasi?\"\n\n\"Se on suotu ainoastaan naiselle. Hän saa kärsiä suurta surua!\"\n\n\"Ja äitini on kehoittanut sinua siihen?\"\n\n\"Hän on kysynyt minulta, tahdonko, mutta en ole nähnyt häntä sen\njälkeen kuin te tulitte tänne.\"\n\n\"Olet siis sittenkin ollut siellä ylhäällä?\"\n\n\"Ainoastaan kerran!\"\n\n\"Oletko tehnyt vastoin hänen mieltään?\"\n\n\"Tahtomattani!\"\n\n\"Etkö tahdo uskoa asiaa minulle?\"\n\n\"Sitä en voi!\" Elina punastui helakasti.\n\nMitäpä varten sitä olisi tarvittukaan! Hän luki immen nuoresta\nsielusta, näki, että tämän sydän uhkui rakkautta häneen, ja hän paloi\nhalusta sanoa, että tähän rakkauteen vastattiin etteikä mitään ollut\ntiellä.\n\nMiksi hän silloin viivyttäisi tunnustusta, joka olisi hänelle onneksi?\n\nKuului muutamia hiljaisia harpun säveliä.\n\nElina ne houkutteli esiin. Ne helähtelivät alussa valittavina,\nrukoilevina, sitten niiden voima kasvoi ja ne aivan kuin kävivät\ntaistelua olemassaolosta, koettaen voittaa kaikki esteet; vähitellen\nsulivat äänet syvän juhlalliseen virrensäveleen.\n\nRitari seisoi ihastuksissaan ja ihmeissään. Oliko neitsyt puhunut\nhänelle sävelin, pyytänyt hänen sääliään? Pelkäsikö Elina jotakin? Ja\nmitä?... Sattumalta osui hänen katseensa tauluun, ja hänestä tuntui,\nettä äiti ikäänkuin suojellen piti kättään neitsyen yllä, samalla\nkatsellen ankarasti häntä... Tämän täytyi kaiken olla kiihtyneen\nmielikuvituksen virvoja. Hän rakasti Elinaa, tahtoi ottaa hänet\nemännäkseen... Mitä olisi tätä vastaan muistutettavaa, miksei hänkin\nsaisi nauttia kodin onnea?\n\nViimeiset sävelet olivat hälvenneet, ja Elina seisoi vielä\npaikoillaan käsivarret harpun ympärillä.\n\n\"Elina!\" sanoi Åke väräjävällä äänellä.\n\nElina säpsähti, mutta ei edes kääntänyt päätään.\n\n\"Te soitatte ihmeellisen kauniisti, keneltä olette sen taidon\noppinut?\"\n\n\"En ole sitä oppinut, se tulee itsestään.\"\n\nTällöin avautui ovi ja Ermegård rouva astui sisään linnanvartian\nseuraamana. Että heidän pitikin tulla juuri nyt! Elina lakkasi\nmelkein samalla hetkellä soittamasta ja meni Ermegård rouvaa vastaan.\n\n\"Kaikella on aikansa\", sanoi tämä ankarasti. \"Köyhät odottavat tuolla\nulkona ruokaansa.\"\n\n\"Ja minä kun olen aivan unohtanut heidät!\" huudahti Elina\nsäikähtyneenä ja riensi ulos.\n\n\"Sydämellinen kiitos, tyttärenpoikani, kallisarvoisesta lahjasta,\nmutta se on pantava piiloon...\"\n\n\"Minun tähteni, isoäiti, antakaa hänen joka päivä soittaa sillä!\"\n\n\"Rukous, anoen menestystä sinun toimillesi!\"\n\n\"Niin, rukous onneni puolesta!\"\n\n\"Tahdon ottaa siihen osaa koko talonväkeni kera. Elina saa soittaa\nlaulun säestykseksi.\"\n\n\"Kiitos!\" sanoi Åke liikutettuna ja suuteli hänen kättään.\n\n\"No, linnanvartia?\" kysyi Ermegård rouva.\n\n\"Talonpojista oli eilen kaksi päihtyneessä tilassa.\"\n\n\"Lähettäkää heidät ylös linnaan, he saavat rangaistuksensa.\"\n\n\"Olen antanut käskyn siitä, ankara rouva!\"\n\n\"Keitä he ovat?\"\n\n\"Toinen on Pentti Pentinpoika Myrasta.\"\n\n\"Nuori mies!... Ettei hän häpeä!... Saa selkäsaunan, kuten\ntavallisesti.\"\n\nLinnanvartia kumarsi.\n\n\"Ja toinen?\"\n\n\"Vanha Erik Boonpoika.\"\n\n\"Erik Boonpoika!\" huudahti linnanrouva nousten.\n\n\"On ollut useampia kertoja hieman...\"\n\n\"Lähetä hänet luokseni!\"\n\n\"Eikö häntä ensin rangaista?\"\n\n\"Ei, se jää riippuvaksi keskustelustamme.\"\n\n2 -- Svante Niilonpoika Sture. II.\n\nLinnanvartia kumarsi vaieten.\n\n\"Onko mitä muuta?\"\n\n\"Erik Jönssinpoika oli täällä aamulla.\"\n\n\"Se härkäpää! Eikö hän ole saanut mitä on tahtonut?\"\n\n\"Hän luulee, ettei nainen ole hänelle uskollinen.\"\n\n\"Enkö häntä jo varoittanut? Se ei koskaan pääty hyvin, kun vanha mies\nnai nuoren tyttöheilakan!\"\n\n\"Erik Jönssinpoika antoi kaksi lehmää väliä.\"\n\n\"Ja senkötähden oli tyttö sidottava vanhaan mieheen? Sano hänelle,\nettä mitä keittää, sitä saa syödä!\"\n\n\"Hän pyysi muuten...\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Että te, ankara rouva, tahtoisitte puhua naiselle.\"\n\n\"Sen teen, mutta sano Erik Jönssinpojalle, että jos hän kiduttaa\nvaimoaan mustasukkaisuudellaan, otan minä sen tänne linnaan.\"\n\n\"Sanon kyllä sen!\"\n\n\"Kuinka on sairaan naisen laita?\"\n\n\"Hän kärsii omantunnon tuskia!\"\n\n\"Omantunnon!\" toisti Ermegård rouva kalveten.\n\n\"Kappalainen on kehoittanut häntä keventämään omaatuntoaan.\"\n\n\"Ei pidä pakoittaa.\"\n\n\"Mutta se voisi tyynnyttää hänen viime hetkiään.\"\n\nLinnanvartia sai merkin mennä, ja heti hänen sulettuaan oven\njälkeensä, käänsi Ermegård rouva päänsä tyttärenpoikaansa. \"Sinä olet\nollut tarkkaavainen kuulija\", sanoi hän ja katsoi häneen.\n\n\"Te pidätte ankaraa hallitusta, isoäiti!\"\n\n\"Minun täytyy!\"\n\n\"Mutta ette menettele samoin kaikkia kohtaan!\"\n\n\"Enkö?\"\n\n\"Erik Boonpoikaa esimerkiksi...\"\n\n\"Hän on vanha uskollinen palvelija.\"\n\n\"Ja sitä paitsi kasvattipoikanne isä.\"\n\n\"Ainoastaan nimellisesti!\" huudahti, linnanrouva kiihkeästi.\n\n\"Mitä?... Eikö hän ole?\"\n\n\"En minä tiedä!\" Ermegård rouva pani kätensä silmiensä eteen\nsalatakseen liikutustaan.\n\n\"Mummo, mikä teitä vaivaa?\"\n\n\"Viivythän täällä vielä muutamia päiviä?\"\n\n\"Kyllä, kunnes on saapunut vastaus valtionhoitajalta.\"\n\n\"Se ilahuttaa minua!... Kuules! Antero Erikinpoika on mennyt\ntutkimaan metsävarkaita; sinä saat auttaa minua eräässä asiassa hänen\nollessaan poissa.\"\n\n\"Missä niin?\"\n\n\"Minä tahdon muurauttaa umpeen tien torniin.\"\n\n\"Estääksenne Elinan pääsemästä sinne.\"\n\n\"Ja erään toisen, jolla ei ole siellä mitään tehtävää!\"\n\n\"Onko Antero Erikinpojallakin tapana mennä sinne, ettekä te aja häntä\npois?\"\n\n\"Kasvattipoikaani?\"\n\n\"Talonpojan jälkeläistä!\"\n\n\"Se hän ei ole...\"\n\n\"Mutta kantaa nimen ja käy sellaisesta!\"\n\n\"Sentähden onkin tarkoitukseni naittaa hänet...\"\n\n\"Ei kai Elinan kanssa?\"\n\n\"Kyllä, juuri hänen!\"\n\n\"Elina ei rakasta häntä'\"\n\nErmegård rouva kalpeni.\n\n\"Heistä täytyy tulla pari!\" puuskahti hän. \"Minä en voisi kuolla\nlevollisena, jos tästä liitosta ei syystä tai toisesta tulisi totta.\"\n\n\"Tietääkö Elina siitä?\"\n\n\"Ei vielä!\"\n\n\"Ja toinen?\"\n\n\"Hänkään ei tiedä mitään!\"\n\nSyntyi pitkä äänettömyys. Åke oli kahden vaiheella, ilmaisisiko\nisoäidilleen rakkautensa ja salaisen luulonsa, että Elinakin rakasti\nhäntä... Mutta silloin välähti muuan ajatus hänen sielussaan...\n\"Tahdotteko, että minun olisi pidettävä huoli tornin muuraamisesta\numpeen?\" sanoi hän.\n\n\"Niin! Elinan tietämättä!\"\n\n\"Miksei hän saa mennä sinne?...\"\n\n\"Minä en tahdo!...\"\n\nLinnanvartia palasi ilmoittamaan, että vanha Erik Boonpoika odotti\nulkona.\n\nErmegård rouva antoi merkin Åkelle, että tämä jättäisi hänet yksin,\nja kysyi sitten, oliko Pentti Pentinpoika tullut, sillä hän tahtoi\npuhutella häntäkin.\n\n\"Hän on juuri saanut selkäsaunan eikä voi liikkua\", vastasi\nlinnanvartija.\n\n\"Niinpä olkoon sitten!\" vastasi linnanrouva tyytymätönnä... \"Erik\nBoonpoika tulkoon sisään!\"\n\nTämä astui sisään, mutta ei suinkaan samalla nöyrällä ryhdillä, mikä\ntavallisesti oli herraskartanoiden talonpojille ominainen. Ei hän\nnäyttänyt erittäin katuvaltakaan, vaikka hän hämillään pyöritteli\nlakkiaan käsissään.\n\n\"Teitä vastaan on taaskin valitettu, Erik\", sanoi linnanrouva.\n\n\"Kateudesta vain, jalo rouva!\"\n\n\"Kateudesta, teitä kohtaan?\"\n\n\"Niin, nähkääs, sillä minulla on niin komea poika!\"\n\n\"Siitä ei teillä ole syytä pöyhistellä!\"\n\n\"Teenkin sen erään toisen puolesta!\"\n\n\"Tiedättekö, että Pentti Pentinpoika on saanut kärsiä rangaistuksen\nepäsäännöllisestä elämästään?\"\n\n\"Kuulinhan minä, kuinka hän huusi.\"\n\n\"Te ansaitsette saman kurin.\"\n\n\"Antakaa armon käydä oikeuden edellä!\"\n\n\"Minä en tiedä mitään aihetta siihen!\"\n\n\"Sukulaisuuden tähden!\"\n\n\"Kenen kanssa?\" kysyi linnanrouva tuimasti.\n\n\"Nuoren herrassyötingin, tiemmä.\"\n\n\"No, olkoon tämän kerran, mutta tästälähin saatte saman rangaistuksen\nkuin kaikki muutkin!\"\n\n\"Siitä kai ei sentään tule mitään\", sanoi mies viekkaasti, vihaisesti\nhymyillen.\n\n\"Takaan, että siitä tulee!\" huudahti Ermegård rouva tuimasti.\n\n\"Silloin näytän maailmalle erään kirjeen...\"\n\n\"Keneltä?...\"\n\n\"Eukkoni sen oli löytänyt, mutta joku toinen sen tietenkin on\nsepustanut.\"\n\n\"Tänne se!\"\n\n\"Se on kotonani.\"\n\n\"Mutta minä tahdon sen!\"\n\n\"Se on hyvässä tallessa!\"\n\nErmegård rouvan silmät leimahtivat. Hän tarttui soittokelloon,\njoka oli pöydällä. \"Teille on monta kertaa osoitettu suurta ja\nansaitsematonta armoa. Mutta nyt se on lopussa, ja te tulette saamaan\nselkäänne puolta enemmän kuin Pentti Pentinpoika.\"\n\nTalonpoika tuijotti hölmistyneenä häneen; hän tiesi tuskin, saattoiko\nuskoa korviaan.\n\n\"Samoin ette ole viiteenkolmatta vuoteen maksanut veroja ettekä\nsakkoja; nyt on ne otettava viimeiseen ropoon.\" Hän kohotti kätensä\nsoittaakseen.\n\n\"Olkaa armelias!\" huusi talonpoika, lankesi hänen jalkoihinsa ja\nsuuteli hänen hamettaan.\n\n\"Missä kirje on?\"\n\nTalonpoika painoi päänsä alas ja vaikeni.\n\nSilloin helähti kello kimakasti.\n\n\"Se on kirstussa nahkasten välissä.\"\n\nLinnanvartia astui sisään.\n\n\"Erik Boonpoika pidetään lujassa säilössä, kunnes olette\nnoudattanut tänne kirstun, jonka hän neuvoo teille!\" käski ankara\nrouva. \"Ilmoittakaa sitten minulle heti, kun se tulee. Onko Erik\nJönssinpojan vaimo tullut?\"\n\n\"On, ankara rouva!\"\n\n\"Päästäkää hänet sisään!\"\n\nLinnanvartia meni vankeineen, ja kohta sen jälkeen näkyi ovessa nuori\nkaunis nainen, jonka posket olivat kalpeat ja silmät itkettyneet.\n\n\"Tule lähemmäksi!\" käski linnanrouva. Silloin lankesi nainen\nlattialle ja purskahti hillittömään itkuun.\n\nAnkara rouva ei voinut karkoittaa mielestään säälin tunnetta; ja hän\nsanoi melkein lempeydellä: \"Sinusta liikkuu pahoja puheita, Ingri!\"\n\n\"Ah, minä olen niin onneton!\"\n\n\"Onko hän ilkeä!\"\n\n\"Vähät siitä, että hän lyö minua; mutta hän pilkkaa ja puhuu pahaa\nminusta.\"\n\n\"Etkö ansaitse sitä?\"\n\n\"Minä teen kaikkia askareita sekä ulkona että sisällä. Kertaakaan ei\nhänellä ole ollut syytä valittaa ruuasta eikä oluesta, yhtä vähän\nkuin elukkainkaan hoidosta. Minä olen aamulla ensimäisenä ylhäällä,\njoko värttinän tai kangaspuiden ääressä.\"\n\n\"Mutta sinä otat vastaan vieraita?\"\n\n\"Meille ei tule kukaan.\"\n\n\"Sitten menet muiden luo?\"\n\n\"En muulloin kuin pyhäisin kirkkoon.\"\n\n\"Mikä häntä sitten vaivaa?\"\n\n\"Minä en voi sietää häntä!\" vastasi nainen väristen.\n\n\"Sinä kieltäydyt olemasta hänen vaimonsa?\"\n\n\"Hän ei saa minua koskaan siihen.\"\n\n\"Mutta Ingri!\"\n\n\"Sanoin sen hänelle jo edeltäpäin.\"\n\n\"Mitä hän vastasi?\"\n\n\"Hän nauroi vain minulle.\"\n\n\"Ja nyt?\"\n\n\"Hän noituu ja uhkaa... ja kiroaa sekä itsensä että minut.\"\n\n\"Mutta sellainen elämähän on oikea helvetti!\"\n\n\"Sanoin hänelle, että sellaiseksi se kävisi.\"\n\n\"Etkö pelkää henkeäsi?\"\n\n\"Sen saa hän kernaasti ottaa.\"\n\n\"Mutta ajattele, Ingri, sinä olet vielä sangen nuori!\"\n\n\"Äsken täyttänyt seitsemäntoista vuotta, mutta olen kuitenkin saanut\nenemmän kuin kyllikseni tästä kurjasta elämästä.\"\n\n\"Ja väliin tapaat sinä sen, jota rakastat?\"\n\n\"En koskaan, mutta pidän kuitenkin valani ja pysyn hänelle\nuskollisena!\"\n\n\"Siinä olet tehnyt väärin.\"\n\n\"Suurempaa vääryyttä on tehty minua kohtaan.\"\n\n\"Sinulla ei ole kristillistä ja nöyrää mieltä, Ingri.\"\n\n\"Ei, sitä ei minulla ole.\"\n\n\"Sinä tiedät, että meidän on rakastettava niitä, jotka meitä vihaavat\nja annettava anteeksi niille, jotka ovat rikkoneet meitä vastaan.\"\n\n\"Tiedän kyllä sen, mutta minä en voi.\"\n\n\"Silloin täytyy sinun oppia siihen.\"\n\n\"Minä en tahdo\", jupisi nainen.\n\n\"Mitähän, jos ottaisin sinut tänne joksikin aikaa!\"\n\n\"Tehkää se, jalo rouva! Minä palvelen teitä uskollisesti ja teen\nmielelläni karkeimmatkin tehtävät.\"\n\n\"Neitsyt tarvitsee jonkun käsipalvelukseensa; aion sinut ottaa\nsiihen!\"\n\n\"Pyhä Jumalan äiti, sellainen onni!\"\n\n\"Voi väliin tapahtua, että minäkin kutsun sinua!\"\n\n\"Teen kaiken, mitä tahdotte.\"\n\n\"Tottelevaisesti ja nöyrästi?\"\n\n\"Kuten palvelijattaren tuleekin!\"\n\nErmegård rouva luetteli hänen päivittäiset tehtävänsä, ja Ingri\noli yhtä innokas käymään niihin käsiksi kuin hukkuva käteen, joka\nojennettiin häntä pelastamaan.\n\nElina neitsyt kutsuttiin ottamaan osaa neuvotteluun tai oikeammin\nkuulemaan ankaran rouvan tahtoa, mutta koskaan ei se ollut paremmin\nvastannut hänen omia toivomuksiaan. Hän oli kauan tuntenut syvää\nsääliä Ingriä kohtaan ja oli iloinen, kun sai hänet alituiseen\nluokseen.\n\nTästä vielä parhaallaan puheltaessa saapui ennen mainittu kirstu.\nErmegård rouva kannatti sen huoneeseensa, ja Erik Boonpoika sai astua\nsisään.\n\nMutta tällä kertaa näytti hän sangen tyrmistyneeltä eikä\nyhtään empinyt ottaessaan kirjettä esille. Se oli muutamalla\nneulanpistoksella kiinnitetty vanhan takin vuoriin.\n\nErmegård rouva heitti vain muutaman katseen kirjeeseen; se oli\nosoitettu hänelle, ja hän rutisti sen kokoon, samalla käskien\ntalonpojan sulkea kirstun ja kantaa sen kotiin.\n\n\"Saanko nyt mennä?\" kysyi mies epäröiden. \"Saat, mutta älä anna\nminulle syytä kutsua sinua jälleen tänne, sillä silloin...\"\n\n\"Ei, en koskaan enää!\"\n\n\"Kotiin mennessäsi poikkeat Erik Jönssinpojan luo ja sanot hänelle,\nettä Ingri jää tänne.\"\n\n\"Onko minun sanottava kuinka kauaksi?\"\n\n\"Aluksi vuodeksi.\"\n\n\"Vuodeksi!\" jupisi talonpoika vetäytyen takaperin ovesta ulos\nkirstuineen.\n\nSillävälin oli Åke kovasti kiihdyksissään palannut huoneeseensa; hän\nei epäillyt, että täällä piili joku salaisuus, mutta minkä laatuinen?\nHänen vanhan isoäitinsä kehoitus muurata umpeen tie tornikammioon\nnäytti hänestä välilliseltä kehoitukselta mennä sitä tutkimaan.\nToistaiseksi päätti hän olla sanomatta mitään Elinalle, mutta ei hän\naikonut hänestä luopuakaan. Lassi Juutti oli palannut Skarasta, ja\nhänet oli heti lähetetty Jönköpinkiin viemään ritarin kirjettä. Nyt\noli Åkella muutamia päiviä omistaa yksityisille asioilleen.\n\nHän kyseli linnan vartialta tietä torniin. Tämä näytti alussa olevan\nymmällä ja vastaili vältellen, mutta kun hän kuuli, että se tapahtui\nErmegård rouvan tahdosta ja suostumuksella, tarjoutui hän mukaan.\nÅkella ei ollut mitään sitä vastaan, ja he lähtivät liikkeelle\nmukanaan kynttilät, tulukset ja lapiot.\n\nKello oli kuusi aamulla. Vesi oli alentunut, niin että pimeä käytävä\nnäytti melkein kuivalta. He sytyttivät kumpikin vahakynttilänsä ja\nmenivät käytävään.\n\nKun ritari valaisi ylöspäin, näyttivät kattokivet hänestä ikäänkuin\nveden sorvaamilta; pohjan sitä vastoin peitti puhdas, valkoinen\nhieta, jonka vesi luultavasti jätti virratessaan pois.\n\nHeidän kulettuaan 15--20 jalkaa loivasti ylöspäin jakaantui tie\nkolmeen sangen kapeaan polkuun, mutta nyt käytävä kohosi niin\njyrkästi ylöspäin, että jollei se olisi muodostanut eräänlaisia\nkiertoportaita, vaikkakin melkein ilman porrasaskelmia, olisi ollut\nmahdotonta nousta sitä ylöspäin. Siellä täällä riippui muutamia\npuolilahoja nuoranpätkiä merkkinä, että muinen oli niiden avulla\nhilauduttu torniin.\n\nMolemmat ulommat käytävät olivat miehen vyötäisen korkeudelta\ntäytetyt soralla ja hiedalla. Åke oli muistavinaan, että portti oli\npidetty sulettuna hänen lapsuutensa aikana ja että häntä oli ankaran\nrangaistuksen uhalla kielletty koettamasta tunkeutua maanalaiseen\nkäytävään. Huomattiin mahdottomaksi päästä ylös lapioiden ja\nkynttiläin kanssa; edelliset jätettiin sentähden alas, kynttilät\npitivät molemmat miehet hampaissaan kavutessaan käsin ja jaloin\nylöspäin.\n\nTyö oli ylen vaivalloinen, mutta jos siinä taukosi, lipui samalla\ntahtomattaankin alaspäin; oli siis mentävä joko eteen- tai taaksepäin.\n\nSuunnilleen puolitiessä oli ikäänkuin pengermä, jossa saattoi\nlevähtää. Läähättäen ja hikisinä heittäytyivät molemmat miehet maahan.\n\n\"Olisipa kellä täällä jotakin juotavaa!\" sanoi ritari.\n\nLinnanvartia hymyili tyytyväisenä ja veti pullon taskustaan. \"Sitä\nodotinkin!\" sanoi hän.\n\n\"Ja neitsyt kulkee tätä tietä?\" kysyi Åke.\n\n\"Hän ei tee niin enää koskaan.\"\n\n\"Kuinkas hän sitten pääsee torniin?\"\n\n\"Ette juo, ritari!\"\n\n\"Se on totta!\" Hän pani pullon suulleen. Se vilvoitti suloisesti.\n\nLinnanvartia otti vielä toisen pullon ja piti kovasti puoliaan.\n\n\"Ette sanonut minulle mitä tietä neitsyt kulkee.\"\n\n\"Kummitustietä!\"\n\n\"Kummitustietä?\" toisti ritari.\n\nSamassa vierähti muutamia kiviä ylhäältä pengermälle.\n\n\"Meidän ei ole puhuttava siitä täällä\", sanoi linnanvartia\nsilminnähtävästi pelästyneenä. \"Onko ehkä joku siellä ylhäällä?\"\n\n\"Sitä en usko.\"\n\nRitari jatkoi matkaa etumaisena, mutta hänestä tuntui, kuin hän\nlipeilisi alas useampia askeleita.\n\nLinnanvartia seurasi puhkuen jälestä.\n\nSamassa oli kuin tuulenpuuska pyörtäisi tornin ympäri, ja peräkkäin\nkuului neljä lerkunlyöntiä, synkkinä, kainaloina, onnettomuutta\nuhkaavina.\n\n\"Mitä se oli?\" kysyi ritari.\n\n\"Jeesus Maria!\" päivitteli linnanvartia.\n\nMolemmat kynttilät putosivat maahan ja sammuivat. Vaeltajamme olivat\npilkkopimeässä.\n\nPulmallisinta oli, miten saada kynttilät käsiinsä.\n\n\"Matkaa ei voi olla enää pitkältä jälellä, ja varmaan käy kiipeäminen\nhelpommin ilman suukapulaa\", virkkoi ritari hilpeästi ja ponnisti\nvoimansa äärimmilleen päästäkseen ylöspäin.\n\nMuutamain minuuttien kuluttua puski hän päänsä jotakin kovaa vasten.\n\"Voitto! Nyt täytyy meidän olla perillä!\" Hän löi nyrkillään jotakin\nvasten, jonka hän luuli olevan oven. Se oli ilmeisesti raudasta ja\naukeni luultavasti ulospäin...\n\n\"Linnanvartia!\" huusi hän.\n\nEi mitään vastausta.\n\n\"Linnanvartia!\"\n\nSama hiljaisuus.\n\nRitari kopeloi tuluksiaan ja löysi ne onneksi, mutta kynttilä oli\npoissa.\n\nKuitenkin iski hän tulta, ja kun taula vihdoin syttyi, saattoi hän\nsen levittämässä heikossa valonkimmellyksessä huomata parrun, joka\nkulki oven yli poikkipäin.\n\nSuurin vaikeus oli päästä ylös niin korkealle, että sai siitä kiinni.\nKun ei ollut mitään tukea jalkojen alla eikä voinut pidellä mistään\nkäsillään, vaadittiin häneltä mitä suurimpia ponnistuksia, ettei\nsolunut alaspäin. Hän koetti saada kiinni jostakin kohtaa ovesta.\n\nOvi ei ollut tosiaankaan erittäin tiiviisti sulettu, ja kouristuen\nsiihen käsin kiinni saattoi hän vetäytyä lähemmäksi.\n\nSen jälkeen tarvitsi hänen hengähtää muutamia minuutteja. Sitten\noli nopeasti hypähdettävä ja siepattava kiinni väliparrusta, mutta\njollei hän sitä tavannut tai ei voinut pidellä kiinni, tuli hän\ntodennäköisesti putoamaan alas suinpäin tai nurinniskoin.\n\nSilloin tunsi hän jotakin kylmää, kosteaa, joka kosketti hänen\nkättänsä. Se oli luultavasti etana tai sisilisko. Hän linkosi sen\ntuimasti luotaan ja kuuli kuinka se löi kiviä vasten, mutta heitto\nhälvensi samalla hänen epäilyksensä ja hän nousi päättäväisesti.\nNopealla sieppauksella tarttui hän parruun, hoippui tuokion, mutta\npysyi kiinni.\n\nNyt oli löydettävä lukko. Hän etsi molemmilta puolin, mutta sitä ei\nlöytynyt. Kuitenkin kulki parru suoraan poikki oven.\n\nHän kömpi eteenpäin ja kopeloi toisella kädellään, toisella pidellen\nkiinni. Parru tuntui ulottuvan ovenreunan ulkopuolelle, hänen täytyi\nsiis seurata sitä myöten... Nyt oli hän jo seinän kohdalla; ovi oli\nlopussa, mutta parru jatkui yhä.\n\nSitä pitelemässä näytti olevan rautasinkilä, joka tuntui olevan\naivan taottu siihen kiinni. Hän pani olkapäänsä parrun alle; vihdoin\nantoi se perään ja kimmahti irti, mutta samassa menetti Åke herra\ntasapainonsa ja kaatui kumoon.\n\nLuultavasti löi hän päänsä muuria vasten, sillä hän joutui tuokioksi\ntainnoksiin, ja kun hän jälleen heräsi tajuunsa, tuntui hänen päänsä\nniin huimaavalta ja raskaalta, että hänen täytyi olla hetken aikaa\nliikkumatonna.\n\nMutta tällöin huomasi hän valojuovan, jota ei ollut ennen nähnyt...\nHän ojensi kätensä ja kosketti johonkin teräväreunaiseen. Hän tarttui\nsiihen, ja kun hän heilutti sitä kahtaannekäsin, syntyi nariseva\nääni. Hieman mietittyään tajusi hän, että sen täytyi olla rautaoven,\njoka oli auennut hänen otettuaan parrun pois. Mutta vielä oli sisempi\novi jälellä.\n\nHän lähestyi tätä vaivalloisesti, ja hänen sysättyään lennähti se\nseinää vasten. Ritari veti helpoituksen huokauksen: vihdoinkin oli\nhän perillä!\n\nPieneen matalaan huoneeseen tuli valoa yhdestä ainoasta\nikkunasta, joka oli syvässä ikkunakomerossa. Pohjapiirrokseltaan\nkahdeksannurkkaisena muistutti se huippukattoista telttaa.\nHuonekalustona oli ainoastaan penkki ja pöytä; mutta eräässä nurkassa\noli kasa olkia, ja Åke arvasi, että Elina oli maannut niillä\nviettäessään yönsä täällä ylhäällä.\n\nSeinät olivat ainoastaan muurisavesta ilman mitään verhoa tai\npeitettä; ainoastaan seinällä vastapäätä ikkunaa riippui pitkä, musta\nriepu.\n\nRitari veti sen syrjään ja melkein pelästyi nähdessään taulun,\njoka esitti luonnollisen kokoista naisolentoa. Kuta kauemmin hän\nsitä katseli, sitä selvemmin hän näki, että kuva suuressa määrin\nvivahti hänen äitiinsä... Olikohan se mahdollisesti epäonnistunut\nmukailus?... Mutta nämä kasvot olivat hennommat ja niillä oli syvä\nkärsimyksen ilme.\n\nSeistessään syventyneenä kuvaa katselemaan näki hän, että taulu\nhiljaa liikkui. Nähtävästi oli se oven peitteenä. Hän vetäytyi\nsyrjään, nähdäkseen itse ennenkuin hänet nähtiin.\n\nTulija oli Elina. Hän katseli hätiköiden ympärilleen, mutta hän\nmuuttui aivan kuin päiväpaisteiseksi ritarin nähdessään.\n\n\"Jumalan kiitos!\" huudahti hän iloissaan.\n\n\"Tuletteko minun tähteni, neitsyt?\"\n\n\"Kenenkäs sitten?\"\n\n\"Mutta mistä tiesitte?\"\n\n\"Linnanvartia poloinen ilmoitti minulle.\"\n\n\"Hän palasi siis alas?\"\n\n\"Hän väitti, että jokin veti häntä alaspäin.\"\n\n\"Luulenpa, että se oli hänen oma pelkonsa.\"\n\n\"Joku oli huutanut häntä.\"\n\n\"Se olin minä!\"\n\n\"Tekö todellakin? Ja sitten hän sanoi, että ääni oli erään ammoin\naikoja manalle menneen.\"\n\n\"Pelko oli hänet hämmentänyt!\"\n\n\"Hän luuli, että teitä oli kohdannut jokin onnettomuus.\"\n\n\"Myönnän, ettei ollut mikään helppo asia tulla tänne ylös pimeässä.\"\n\nElina huomasi avatun oven ja riensi huudahtaen sinne. \"Tulitteko\ntuota tietä?...\" kysyi hän hämillään ja kalpein poskin.\n\n\"Linnanvartia oli oppaanani.\"\n\n\"Jos hän olisi tullut ylös asti, olisi hän kyllä opastanut teidät\noikeaan.\" Näin sanoen avasi hän pienen salaoven, joka oli itse\nmuurissa.\n\n\"Ja minä kun näin niin paljon hyödytöntä vaivaa!\" sanoi ritari\nnauraen.\n\n\"Onko totta, että aiotte muurata tien umpeen?\" kysyi hän.\n\n\"Vanha isoäitini haluaa niin.\"\n\n\"Älkää tehkö sitä!\"\n\n\"Miksi en?\"\n\n\"Siitä seuraa onnettomuutta.\"\n\n\"Ja te olette tullut tänne minua varoittamaan? Hyvä, rakas lapsi!...\"\nHän ei voinut olla tarttumatta hänen käteensä.\n\n\"Pyhä neitsyt olkoon kiitetty, te olette terve ja reipas!\" lisäsi\nElina.\n\n\"Hän lähetti enkelin minua suojelemaan!\" sanoi ritari ja veti hänet\nlähemmäksi itseään.\n\n\"Joka -- vie teidät takaisin -- kummitustietä läpi kaikkien vaarojen.\"\n\n\"Minä en pelkää niitä sinun rinnallasi, Elina!\"\n\nHän oli kietomaisillaan käsivartensa tytön ympärille ja\nsanomaisillaan, kuinka suuresti hän tätä rakasti. Silloin oli hän\ntuntevinaan ikäänkuin puvun kahinan, joka humahti hänen ohitsensa.\n\n\"Mitä se oli?\"\n\n\"Hän kulki ohitse!\"\n\n\"Hän? Kuka hän?\"\n\n\"Äitinne!\"\n\n\"Nämä eivät ole äitini piirteet.\"\n\n\"Kenenkäs sitten?\"\n\n\"Sitä en tiedä.\"\n\n\"Hän kuoli täällä!\"\n\n\"Kuka sen on sanonut?\"\n\n\"Hän itse.\"\n\n\"Täällä on oikea paikka puhua siitä! Kerro minulle, Elina, kaikki\nmitä tiedät!\"\n\nMolemmat istuutuivat penkille, mutta ritari oli jälleen oma itsensä\neikä hän edes katsonutkaan rinnallansa istuvaan nuoreen, kauniiseen\ntyttöön.\n\n\"Olin ainoastaan kymmenvuotias, kun tulin tänne\", sanoi hän, \"mutta\nminä muistan, että jo ensi yönä näin unta kalpeasta naisesta, joka\ntuli luokseni ja kysyi, tahdoinko Ermegård rouvan tähden kärsiä\nsuuren häpeän\".\n\n\"Te lupasitte sen?\"\n\n\"Hän oli ollut äitini ainoa ystävä, hän oli auttanut häntä ja\nsisaruksiani! Minä sanoin, että tahdoin tehdä kaiken minkä voin.\"\n\n\"Mitä hän vaati?\"\n\n\"Ei mitään sen koommin! Näin hänet viiden vuoden kuluessa melkein\njoka yö, mutta hän ei puhutellut tällä aikaa minua koskaan, hän istui\nvuoteeni vieressä ja hymyili minulle.\"\n\n\"Te oleskelitte kai täällä ylhäällä?\"\n\n\"Niin, Ermegård rouva tahtoi niin. Silloin tapahtui... siitä on pian\nkolme vuotta\"... Hän katseli ympärilleen ja veti syvään henkeään.\n\n\"Jatkakaa!... Jatkakaa!\"\n\n\"Oli myöhäinen kesäilta, ja minusta oli niin suloista istua tuolla\nikkunankomerossa ja katsella yli maiseman. Silloin... en tiedä kuinka\nse kävi... olin varmaankin nukahtanut ja näin unta, että hän tuolta\nkuvasta tuli luokseni, tarttui käteeni ja vei minut sisälle kamariin.\n\n\"'Nyt on aika käsissä!' sanoi hän. 'Jos sydämesi ja mielesi on puhdas\nja hyvä, niin on Herran enkeli osoittava, mitä sinun on tehtävä, ja\nsinun tekosi on koituva monien syntien sovitukseksi!'\"\n\n\"Kummallinen uni!\"\n\n\"Minä heräsin siihen, että aurinko pisti suoraan silmiini. Esirippu\noli pudonnut alas ja ensi kerran näin minä kuvan ja tunsin henkilön\nsamaksi, jonka olin nähnyt unissani. Seuraavana...\"\n\n\"Miksi keskeytitte?\"\n\n\"Seuraavana päivänä tuli Antero Erikinpoika\", sanoi Elina punastuen.\n\"Näin heti, että hänen ja taululla kuvatun naisen välillä oli\nyhtäläisyyttä!...\"\n\n\"Onko se mahdollista?\" huudahti ritari ja hypähti pystyyn.\n\n\"Ettekö ole sitä huomannut? Katsokaas sitten, kuvalla on hänen\nsilmänsä ja hänen suunsa...\"\n\n\"Jatkakaa, jatkakaa!\"\n\n\"Minä en hänestä pitänyt paljon alussa.\"\n\n\"Miksi ette?\" kysyi Åke mielissään.\n\n\"Hän näytti minusta ylpeältä ja kopeilevalta.\"\n\n\"Se oli alussa.\"\n\n\"Eräänä päivänä, kun olimme tavallisuuden mukaan istuneet Ermegård\nrouvan luona, olin minä kieltäytynyt laulamasta enkä vastannut koko\nmiehelle muuta kuin on ja ei.\"\n\n\"Oliko hän loukannut teitä?\"\n\n\"Kun Ermegård rouva ja minä olimme jääneet kahden, otti hän minut\nsyliinsä, kutsui minua tyttärekseen ja sanoi, että minun tästälähtien\noli sanottava häntä mummoksi.\"\n\n\"Te suostuitte!\"\n\n\"Samana iltana tulin tänne ylös ja nukuin kuten tavallisesti. Näky\ntuli, hän itki ja katseli minua surun ilmeellä, joka koski minuun\nsyvästi. Minä kysyin syytä ja hän vastasi: 'Sydäntään ei voi kukaan\npakoittaa'.\"\n\n\"Näyttää kuin hän ja Ermegård rouva olisivat olleet yhtä mieltä\",\nvirkkoi ritari hieman katkerasti.\n\n\"Minun mieleni oli sangen masentunut, se teki minut nöyremmäksi ja\nsentähden ystävällisemmäksi.\"\n\n\"Antero Erikinpoikaako kohtaan? Pidittekö hänestä sen jälkeen paljon?\"\n\n\"Niin, kunnes...\"\n\n\"Kunnes mitä?\"\n\n\"Nyt on aika lähteä!\" sanoi Elina ja nousi.\n\n\"Sananen vain, Elina...\"\n\nKuului kolme keveää lyöntiä salaovelle.\n\n\"Kukahan se on?\" kysyi ritari.\n\n\"Se oli varoitus.\"\n\n\"Varoitus! Mistä?\"\n\n\"Tahdoitte sanoa jotakin ajattelematonta.\"\n\n\"Tapahtuuko sellaista kaikille, joiden kanssa puhutte?\"\n\n\"Se on tapahtunut ainoastaan teille!\"\n\n\"Sitten tahdon vapaasti sanoa ajatukseni, ja juuri täällä on se\ntapahtuva!...\"\n\nTaaskin kuului kolme lyöntiä, mutta nyt kovemmin.\n\nRitari hypähti ovelle ja tempasi sen auki, mutta ulkona ei näkynyt\nketään.\n\n\"Minä en tahdo tietää mitään!\" huusi Elina kiihkeästi. \"Tulkaa ja\nseuratkaa minua, ritari!\"\n\nHän juoksi nopeasti ulos. Siellä riippui pieni lyhty, joka valaisi\nhimmeästi. Hän puhdisti sydäntä, mutta ritari näki, kuinka hänen\nkätensä vapisi.\n\n\"Antakaa minulle lyhty!\" sanoi ritari. \"Minun tarvitsee tutustua\ntiehen, sillä minä aion palata tänä iltana.\"\n\n\"Älkää tehkö sitä!\" pyysi Elina hätäisesti.\n\nTie, jota Elina oli mennyt ja jota he nyt palasivat, kulki\nneliskulmittain tornista torniin. Elina toisti kerta toisensa jälkeen:\n\n\"Tämä on itäinen torni, tämä eteläinen, tämä länsi-, tämä\npohjoistorni.\" He olivat kulkeneet milloin muutamia askelia ylöspäin,\nmilloin muutamia alaspäin; siellä eksyi helposti alituiseen\njuoksemaan nelikulmiossa, mutta nyt oli löydettävä käytävä alas.\n\nPohjoistornista menivät he hieman alaspäin viettävää käytävää ja\nsitten taasen ylös ja alas pienemmän neliskulman. He pysähtyivät\nkorkean oven eteen, jossa oli avain. Elina aukaisi sen ja viittasi\nÅkea seuraamaan. Ummehtunut haju löyhähti heitä vastaan.\n\nHe kulkivat pitkää pimeää käytävää, ja ritari ihmetteli mielessään\nnuoren neitsyen rohkeutta, kun tämä yksin kulki tietä, joka olisi\nvoinut saada monen miehisenkin sydämen pelosta pamppailemaan.\nKäytävän päässä olivat portaat. Elina viittasi ritaria menemään\nedeltä ja tuli itse jälestä. He seisoivat uudelleen oven edessä,\nmutta avain oli Elinalla vyöllään. Hän avasi, ja nyt virtasi kirkas\npäivänvalo heitä vastaan; he olivat suuressa porstuassa Ermegård\nrouvan huoneen vastapäätä.\n\n\"Minusta näyttää käsittämättömältä\", huudahti ritari, \"että olen\noleskellut täällä kaksitoista ensimäistä ikävuottani enkä kuitenkaan\ntiennyt mitään näistä salaisista käytävistä!\"\n\n\"Vainajat eivät tarvinneet teitä.\"\n\n\"Luulette siis, että he ovat osoittaneet teille tien?\"\n\n\"Kukas muu?\"\n\n\"Ettekä pelkää lainkaan?\"\n\n\"Rukoilen alituiseen, ettei ainoakaan paha ajatus pääsisi sieluuni.\"\nSekunnin epäröiminen, ja hän jatkoi:\n\n\"Kun kiusaus tulee, kohtaa hän siellä ylhäällä minut uhkaavin\nkatsein, ja minä tunnen, että minun täytyy jatkaa, mitä olen\naloittanut, jotta en turmelisi ikuista hyvääni.\"\n\n\"Tahdotteko nyt antaa minulle avaimen, minä palaan sinne ylös tänä\niltana.\"\n\n\"Menettekö yksin?\"\n\n\"Kukapas tulisi mukaani!\"\n\n\"Minä! Ja palaisin sitten heti\", sanoi Elina.\n\n\"Ei, neitsyt, ei itsenne eikä minun tähteni! Jollei kelpo miekkani\nvoikaan tulla suurin käytäntöön, antaa se kuitenkin minulle saman\nturvallisuuden tunteen kuin teille tieto sielunne puhtaudesta.\"\n\nElina antoi hänelle avaimet, muistutti hänelle mihin oli jättänyt\nlyhdyn ja pyysi lopuksi häntä panemaan sen ikkunalle tornikamariin,\nniin että voisi nähdä hänen päässeen perille.\n\nElinan määräyksissä oli sellaista osanottoa, sellaista hellää\nhuolenpitoa, että Åken taaskin valtasi sama palava halu sanoa, kuinka\nhellästi hän rakasti häntä. Jos Elina vastasi tähän tunteeseen, olisi\njulmaa, jos hän antaisi kätensä toiselle kuin sille, jolle ennen oli\nantanut sydämensä.\n\n\"Rakas, hyvä Elina, kuinka voin kiittää sinua!\" sanoi hän ja tarttui\ntaasen pieneen käteen.\n\n\"Lähtekäämme nyt mummon luo!\" sanoi Elina kainosti ja katsoi\nhymyillen ylös ritariin.\n\n\"Sanoaksemme hänelle, että me rakastamme toisiamme ja meidän täytyy\nkuulua toisillemme!\" oli Åke vähällä huudahtaa. Mutta samassa tuli\nIngri nopeasti Ermegård rouvan huoneesta. Hänen kasvoillaan kuvastui\nkova pelästys.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" huudahtivat molemmat.\n\n\"Ankara ritari, rientäkää sisään!\"\n\n\"Mitä nyt, Ingri?\" kysyi Elina.\n\n\"Erik Jönssinpoika on tuolla sisällä... Hän tahtoo väkisin viedä\nminut täältä...\"\n\nHän vaipui maahan melkein tajutonna.\n\n\"Se ei tule tapahtumaan!\" lohdutti Elina häntä.\n\nÄrtynyt talonpoika oli lähettänyt linnaan sanantuojan, jonka oli\nsalaa sanottava Ingrille, että jollei tämä mielisuosiolla palaa, lyö\nhän hänet kuoliaaksi.\n\n\"Sitten saa hän tehdä sen!\" vastasi Ingri tyynesti. \"Mutta minä en\npalaa koskaan.\"\n\nMies odotti vielä vuorokauden, mutta sitten kävi ikävä hänelle\nsietämättömäksi. Hänen rakkautensa oli muuttunut eräänlaiseksi\nhulluudeksi; hänen täytyi nähdä Ingrin itkevän ja valittavan,\nainoastaan se lievensi niitä tuskia, jotka häntä raatelivat.\n\nSellaisessa tilassa lähti hän linnaan ja pyysi saada puhutella Ingriä.\n\nSe kiellettiin häneltä. Linnanvartia oli äsken palannut retkeltään,\njolle oli lähtenyt ritarin kanssa, ja riensi linnanrouvan luo\nnöyrimmästi neuvomaan, ettei Erik Jönssinpoikaa otettaisi vastaan\nsiinä tilassa, jossa hän nykyään oli.\n\n\"Onko hän juovuksissa?\" kysyi Ermegård rouva.\n\n\"Ei, mutta...\"\n\n\"No, mitäs sitten?\"\n\n\"Hän on surusta ja kiukusta poissa suunniltaan...\"\n\n\"Kiukusta? Miksi?\"\n\n\"Siksi, että hänen vaimonsa on jättänyt hänet.\"\n\n\"Eikö hän tiedä, että minä olen pitänyt Ingrin täällä? Tulkoon hän\nsisään!\"\n\n\"Mutta, ankara rouva!\"\n\n\"Heti, sanon minä!\" tiuskaisi linnanrouva, ja sanoja seurasi katse,\njoka sai linnanvartian melkein lentämään.\n\nErik Jönssinpoika astui sisään. Kasvot olivat melkein veristyneet, ja\nhän vapisi pidätetystä liikutuksesta.\n\nLinnanvartia tuli mukana.\n\n\"Mitä teillä on sanottavaa?\" kysyi linnanrouva jälkimäiseltä\ntavallistakin ankarammin. \"Ei mitään, mutta minä luulin...\"\n\n\"Menkää!\"\n\nLinnanvartia katosi näkyvistä, mutta pysähtyi oven taakse\nkuulostamaan, jos häntä tarvittaisiin. Ermegård rouva mittaili\nsyntipukkia päästä jalkoihin halveksivin katsein. Sen jälkeen sanoi\nhän:\n\n\"Anna minulle ruoska, joka riippuu tuolla oven pielessä!\"\n\nMies ei näyttänyt haluavan totella. \"No!\"\n\nMies otti ruoskan ja lähestyi epäröiden. Linnanrouvan katse ei\nkääntynyt hänestä hetkeksikään.\n\nHän ojensi ruoskan.\n\nMutta samassa sai hän ruoskansiimasta sivalluksen käsivarteensa, niin\nettä hän hätkähti.\n\n\"Kuinka uskallat tulla tänne sennäköisenä kuin olet?\"\n\n\"Kukaan ei voi mitään näölleen.\"\n\n\"Mene, pese naamasi ja tule sitten takaisin!\"\n\n\"En, nyt täytyy minun se sanoa!\" huusi mies. \"Antakaa minulle vaimoni\ntakaisin!\"\n\n\"Sinä olet menetellyt kuin hylkiö häntä kohtaan.\"\n\n\"Onko hän sanonut niin?\"\n\n\"Valehteleeko hän kenties?\"\n\n\"Miten milloinkin.\"\n\n\"Etkö pakoittanut häntä tulemaan sinulle?\"\n\n\"Hän vastasi 'tahdon' morsiustuolissa.\"\n\n\"Eikö hän ollut varoittanut sinua edeltäpäin?\"\n\n\"Onko hän puhunut siitäkin?\"\n\n\"Eikö hän ole hoitanut taloasi kuten uskollinen ja tunnontarkka\nvaimo?\"\n\n\"Minulla ei ole ollut siihen nähden valittamista.\"\n\n\"Mutta sinä olet lyönyt häntä, sinä olet katkeroittanut hänen\nelämänsä ja saattanut hänet monta kertaa toivomaan kuolemaa!\"\nTällöin läimähti ruoskansiima kerta toisensa jälkeen rikolliseen,\nmutta vaikka hän joka kerta kiemurtautui tuskasta, ei hän välttänyt\nrangaistusta. Ermegård rouvalla oli harjaantunut käsi, mutta hän ei\nlyönyt koskaan kasvoihin ja häntä ylistettiin sentähden verrattain\narmeliaaksi rouvaksi.\n\nKun hän oli väsynyt pieksämiseen, sanoi hän: \"Kas niin, Erik\nJönssinpoika, nyt saat mennä matkaasi!\"\n\n\"Saako Ingri tulla mukaan?\"\n\n\"Ei, hän jää tänne.\"\n\n\"En voi elää ilman häntä!\" huusi mies.\n\n\"Ei liikuta minua! Hän jää tänne!\"\n\n\"Kuinka kauaksi?\"\n\n\"Aluksi vuodeksi.\"\n\nTalonpoika kalpeni. \"Varmaankin joku korkeista herroista on iskenyt\nsilmänsä häneen!\" puuskahti hän vihan tukehduttamalla äänellä.\n\n\"Varo itseäsi!\"\n\n\"Minä voin tuohtua veritöihin!\" uhkaili mies.\n\nSamassa astui Åke sisään.\n\nMies katsoi hurjasti häneen.\n\n\"Hän on poissa järjiltään!\" sanoi Ermegård rouva. \"Mutta linnassa on\nhyviä vankihuoneita; sinne hänet on vietävä.\"\n\n\"Ettekö ole luvannut asestaa muutamia talonpoikia, isoäiti?\" kysyi\nritari. \"Antakaa minulle tämä!\"\n\n\"Mielelläni, jos tahdot hänet.\"\n\n\"Ei minusta ole\", huudahti mies pelästyneenä. \"Antakaa minun jäädä\ntänne!\"\n\n\"Sinussa on liian tulista verta; sitä täytyy laskea pois\", sanoi Åke.\n\"Sinä tulet takaisin uutena ihmisenä.\"\n\n\"Minä en tule koskaan takaisin!\" vaikeroi hän.\n\nErmegård rouva soitti, ja linnanvartia astui sisään.\n\n\"Erik Jönssinpoika saa heti täydet tamineet muiden rekryyttien\nmukana!\"\n\n\"Kuinka pian he lähtevät?\"\n\n\"Tänä iltana!\" vastasi ritari.\n\n\"Enkö saa edes nähdä Ingriä?\"\n\n\"Mitä se hyödyttäisi?\"\n\n\"Olkaa armelias, ankara rouva, ainoastaan kerran!\"\n\nÄänessä oli niin sydäntä vihlaisevan surullinen sävy, että Åken kävi\nsääliksi.\n\n\"Rakkahin isoäiti!\" sanoi hän.\n\nErmegård rouvan viittauksesta avasi hän oven viereiseen huoneeseen.\nSiellä olivat Elina ja Ingri. Molemmat näyttivät ylen kiihtyneiltä;\nviimeksimainittu saattoi vain vaivoin pysyä pystyssä.\n\n\"Minä en tahdo lähteä!\" sanoi hän.\n\n\"Sinä olet sydämetön nainen!\" vastasi Åke. \"Mutta nyt olen antanut\nlupaukseni, ja sentähden sinun täytyy.\"\n\nIngri lähti heti, mutta pysähtyi ovelle.\n\n\"Ingri!\" huusi talonpoika kiihkeästi.\n\nIngri katsoi maahan, mutta ei liikahtanutkaan.\n\n\"Tiedätkö, että minun on lähdettävä sotaan?\"\n\n\"Olen kuullut sen!\"\n\n\"Eikö sinulla ole minulle ainoaakaan hyvää sanaa?\"\n\n\"Ei!\"\n\n\"Voit ainakin antaa kättä minulle!\"\n\nIngri piiloitti kätensä selkänsä taakse.\n\n\"Tämä menee liian pitkälle!\" huusi ritari vihastuneena. \"Mene heti ja\nanna kätesi hänelle!\"\n\nIngri lähestyi hitaasti ja ojensi miehelle kätensä. Tämä veti hänet\nluoksensa, mutta samassa välähti veitsi hänen toisessa kädessään, ja\njollei Åke olisi salaman nopeudella tarttunut hänen käsivarteensa,\nolisi hän iskenyt sen naisen rintaan. Nyt sattui se ainoastaan\nolkapäähän, joka lievästi haavoittui.\n\nRitari sai painiskella talonpojan kanssa, ennenkuin onnistui\nvääntämään veitsen hänen kädestään.\n\n\"Ottakaa hänet kiinni!\" käski hän sen jälkeen. \"Ja pukekaa hänet\nunivormuun, määrään sitten lähemmin.\"\n\nErik Jönssinpoika oli hiljaa, mutta hänen katseensa seurasi Ingriä.\n\nTämä ei ollut edes katsonutkaan mieheensä. Kun Elina tahtoi sitoa\nhänen haavansa, sanoi hän, ettei se merkinnyt mitään. Hänen\nkäytöksessään oli luonnotonta välinpitämättömyyttä, joka melkein\nvaikutti kauhistavasti.\n\nÅke katui luottamustaan, mutta oli suuttunut naiseen, jonka kylmyyden\nhän katsoi olleen syynä hurjaan puuskaukseen.\n\n\"Sellaista naista ei teidän olisi pidettävä talossanne, isoäiti\",\nkuiskasi hän.\n\n\"Mitä te miehet sellaisesta käsitätte?\"... Rouva Ermegård käski\nElinaa ottamaan Ingrin huostaansa, ja kun molemmat olivat menneet,\nlisäsi hän:\n\n\"Te tahdotte tehdä naisen oman tahtonne orjaksi.\"\n\n\"Nainen ilman sydäntä on kuvatus!\"\n\n\"Tiedätkö mitä hänen on täytynyt kokea? Eikö hänellä ollut syytä\npelkoon ojentaessaan miehelle kätensä?\"\n\n\"Mistä hän voi tietää...\"\n\n\"Kysy häneltä, ja hän varmaan vastaa, että tiesi miehen tahtovan\nriistää hänen henkensä. Minäkin tiesin sen; näin sen hänen\nverestävistä silmistään.\"\n\n\"Mutta ette varoittanut!\"\n\n\"Sinä et olisi uskonut minua. Nyt sait todistuksen.\"\n\n\"Se olisi voinut maksaa hänen henkensä.\"\n\n\"Parempi sekin kuin alituisella pelolla ja vavistuksella odottaa\nmiehen kotiin palaamista.\"\n\n\"Mies ei usko itse sitä.\"\n\n\"Oh, hän palaa kyllä! Kun katkera kalkki on kerran nostettu huulille,\ntäytyy se juoda pohjaan... Minä tiedän sen, minä!\"\n\n\"Tekö, isoäiti?\"\n\nVanhus oli sangen kiihoittunut, mutta hän tyyntyi pian. \"Muista minun\nsanoneen, mies on hylkiö!\"\n\n\"Häntä kohdellaan sen mukaan!\" vastasi Åke nousten.\n\n\"Minulla on enemmänkin sanottavaa\", lisäsi Ermegård rouva\nlempeämmällä äänellä. \"Istu!\"\n\n\"Puhukaa pois, rakkahin isoäiti!\"\n\n\"Sinä rakastat Elinaa?\"\n\n\"Niin teen!\"\n\n\"Ja hän?\"\n\n\"En luule hänenkään olevan minua kohtaan kylmän.\"\n\n\"Oletko kysynyt häneltä?\"\n\n\"En vielä!\"\n\n\"Mutta aiot kysyä?\"\n\n\"Minä rakastan häntä, isoäiti!\"\n\nVanhus veti syvään henkeään. \"Minä voin kieltää sen\", sanoi\nhän. \"Voin lähettää Elinan luostariin, kuitenkaan saavuttamatta\ntarkoitustani.\"\n\n\"Joka on hänen yhdistämisensä Antero Erikinpoikaan?\"\n\n\"Sentähden otin hänet kasvatettavakseni, mutta hänen täytyy omasta\nvapaasta taipumuksestaan suostua menemään hänelle! Onko minun\nvalmistaakseni hänelle iloisen elämän mentävä syyllisyyden painamalla\nomallatunnolla rauhattomaan hautaan?\"\n\nHän sanoi nämä sanat liikutuksesta vavisten ja suurella\nponnistuksella. Ne tulivat tahtomatta syvästi haavoitetusta sydämestä.\n\n\"Antakaa minulle selitys arvoitukseen!\" pyysi Åke ylen\nhämmästyksissään.\n\n\"Antaahan ajan kulua! Kenties vastaisuudessa.\"\n\n\"Tahdotteko, ettei minun ole puhuttava Elinalle?\"\n\n\"Niin, toistaiseksi.\"\n\nMuuan ratsumies lasketti pihaan vaahtoavalla hevosella; se oli Lassi\nJuutti.\n\n\"Uskollinen palvelijani!\" huudahti ritari. \"Hän tuo tärkeitä\nviestejä.\"\n\n\"Valtionhoitajalta. Mene, rakas poikani, ja ota hänet vastaan!\"\n\nÅke herra riensi huoneeseensa, ja kohta sen jälkeen astui asemies\nsisään.\n\nHän antoi suuren kirjeen.\n\nSe sisälsi, että valtionhoitaja oli kaikin puolin Åke herran\nkanssa samaa mieltä ja että herrat olivat päättäneet lähettää\navoimen kirjeen likeisimmilleen ja heidän ystävilleen, että he heti\nratsastaisivat Sunnerbrohon ja yhtyisivät Åke herraan ja ritariin.\n\nÅke seisoi kotvan mietteissään. \"Minun täytyy itseni matkustaa\nJönköpinkiin tapaamaan valtionhoitajaa\", sanoi hän. \"Ilmoita heti\nväelleni ja rekryyteille! Lähdemme kahden tunnin kuluttua!\"\n\nKaikki lemmenhaaveet olivat kuin puhalletut pois; nyt oli hän\nainoastaan soturi.\n\nPukeutuessaan varustuksiinsa laati hän ajatuksissaan tulevan\nsotaretken suunnitelmia, jotka täyttivät niin hänen mielensä, ettei\nhäneltä riittänyt Elinalle ainoaakaan ajatusta.\n\nNytkös syntyi linnassa elämää ja liikettä, asemiehet ja palvelijat\njuoksivat ristiin rastiin. Ermegård rouva oli varustanut\nviisikolmatta miestä, nuoria reippaita renkipoikia. Erik\nJönssinpojasta tuli kuudeskolmatta, hän oli vanhin, vakinaisesti\nasuttunut talonpoika, mutta hänellä oli kaikkein huonoimmat\nvarustukset. Ei ehditty enää hankkia mitään uutta, ja hänen saamansa\nvaatekappaleet eivät olleet ainoastaan vanhat ja lopen kuluneet, ne\nolivat lisäksi liian ahtaatkin.\n\nToiset rekryytit eivät säästäneet pilkallisia huomautuksiaan, mutta\nhän ei ollut niitä kuulevinaan.\n\nLinnanvartia pyyteli ritarilta anteeksi, mutta sai vastaukseksi:\n\"Kyllä välttää!\"\n\nReput täytettiin ja säkkeihin ahdettiin leipää, suolattua silavaa,\nkuivattua kalaa ja muuta. Jokaisen oli otettava muonaa yhdeksitoista\nviikoksi, ja se ei ollut mikään vähäinen määrä äkkipäätä\nhaalittavaksi kokoon. Mutta Ermegård rouvalla riitti; hän oli itse\nmukana aitoissa ja piti silmällä, että jokainen sai täyden määrän,\npikemmin yli kuin vaille.\n\nElina ja Ingri olivat hänen apunaan. Jälkimäinen sanoi, ettei haava\nhäntä vaivannut; hän pyysi nöyrästi päästä auttamaan ja osoitti\nsellaista reippautta ja ymmärtäväisyyttä, että Ermegård rouva arveli\nhänestä koituvan hyvän apulaisen.\n\nIngri se täytti reput ja antoi ne kunkin omistajalleen. Ankara rouva\npiti häntä silmällä ja näki, kuinka hän vaihtoi salavihkaisia sanoja\nAmbjörnin, erään nuoren rekryytin kanssa, sekä että tämän mentyä\nIngrin kalpeat posket olivat käyneet punaisiksi. Ermegård rouva\npani sen hiljaisuudessa merkille, lähemmän selon päätti hän ottaa\nsittemmin.\n\nErik Jönssinpoika seisoi viimeisenä ovella odottamassa; Ingri näki\nhänet ja kiirehti yhä enemmän lopun lähetessä... Vihdoin ei ollut\nmuita jälellä kuin hän.\n\nHän ei tullut lähemmäksi, vaan seisoi paikoillaan.\n\n\"Reppu on valmis!\" sanoi Ingri ja laski sen lattialle kääntämättä\npäätään. Sen jälkeen poistui hän huoneesta.\n\nNyt vasta Erik liikkui. Hitaasti astui hän esiin ja otti repun.\nHän oli jo astumaisillaan aitasta ulos, kun vasta käänsi päänsä ja\nhuudahti:\n\n\"Sanokaa vaimolleni, että jollei hän katso kotia ja kontua sillaikaa\nkuin minä lasken hänen henttunsa sydänveren maalle, niin saa hän pian\nmennä samaa tietä!\"\n\nNäin sanottuaan hän meni ja paiskasi oven kiinni jälkeensä.\n\nLassi Juutti piti tarkan vaarin, että hevoset olivat suitut\nja hyvässä kengässä, että satulat oli oikein kiinnitetty ja\nvaatekappaleet oikein jaettu. Palvelijat ja poikaset saivat suorittaa\ntehtävät, hän yksin kantoi vastuun.\n\nMäärättynä aikana oli kaikki reilassa. Rekryytit saivat nousta\nratsaille ja ratsastaa kerran pihan ympäri. Pikkupoikien lipakat\nkielet eivät säästäneet sutkauksiaan, mutta kukaan ei joutunut niiden\nuhriksi siinä määrin kuin Erik Jönssinpoika. Hän köyristi leveää\nselkäänsä ikäänkuin osoittaakseen, mitä saattoi sietää, kunnes kerran\nsaisi kääntää kämmenensä heitä vastaan.\n\nRitari meni sanomaan jäähyväisiä Ermegård rouvalle.\n\n\"Jumala ja hänen enkelinsä suojelkoot sinua, poikani!\" Vanhus pani\nkätensä hänen päälaelleen. Hän oli polvistunut. \"Olette minun lähin\nsukulaiseni\", sanoi hän. \"Äitini tähden, älkää olko minulle vihainen!\"\n\n\"Kun palaat, uskon sinulle kaiken!\" sanoi Ermegård rouva puoliääneen.\n\n\"Kiitos!\" Ritari suuteli kunnioittavasti vanhuksen kättä ja nousi.\n\nHänen edessään seisoi Elina, kirkkaat silmät uivat kyynelissään,\nja hienot kasvot ilmaisivat syvää surua -- koskaan ei tyttö ollut\nnäyttänyt hänestä niin ihanalta. Rakkauskohan näin kosti puolestaan?\nSentähden, ettei hän moneen tuntiin ollut ajatellut Elinaa, täytyi\nhänen nyt tuhatkertaisesti tuntea, kuinka kalliiksi tyttö oli hänelle\nkäynyt!\n\n\"Elina!\" huudahti hän.\n\n\"Ritari!\"\n\n\"Lupaatko muistaa minua?\"\n\n\"Sen kyllä teemme molemmat!\" vastasi Ermegård rouva viitaten Elinan\nluokseen. \"Ja rukoilemme joka päivä Jumalaa puolestasi...\"\n\n\"Niin, sen teemme\", kuiskasi Elina.\n\nMutta ritari meni luo ja kietoi käsivartensa heidän molempain\nympärille. \"Näin yhdistettyinä kuin olette, sallittakoon minun sanoa\nteille, kuinka suuresti teitä rakastan!\" Sen jälkeen painoi hän\nsuudelman ensin mummon ja sitten Elinan otsalle.\n\nJa aivan kuin itseään peläten riensi hän huoneesta alas pihalle,\nhypähti ratsaille ja antoi lähtökäskyn.\n\nHän vilkui tarkasti linnan ikkunoihin, eikö sieltä vilkkuisi mitään\nvalkoista liinaa jäähyväisiksi. Turha odotus, mitään ei näkynyt...\nKyllä, Ingri... Mitä se häntä liikutti? Mutta Elina, miksei hän\ntullut, hänen sielunsa valittu, hänen morsiamensa?\n\nErmegård rouva piteli häntä yhä sylissään; hän tunsi, kuinka lapsi\nparka värisi, ja hän sanoi: \"Sinun täytyy tukea minua. Tämä ero\nkoskee minuun niin syvästi. Kenties emme saa häntä nähdä enää\nkoskaan.\"\n\n\"Luuletteko hänen kaatuvan sodassa?\" kysyi tyttö.\n\n\"Elämä ja kuolema ovat Jumalan kädessä. Me voimme kuolla ennen häntä.\"\n\n\"Nyt he lähtevät liikkeelle; sallikaa minun tervehtää häntä vielä\nkerran!\"\n\n\"Ei, se voisi näyttää pahalta enteeltä...\"\n\n\"Kuinka niin, mummo?\"\n\n\"Åken ensimäinen morsian...\"\n\n\"Onko hänellä ollut useampia?\"\n\n\"Hän on ollut kahteen yhdistymäisillään.\"\n\n\"Kahteen?\"\n\n\"Ja kuinka hän rakasti heitä! Luonnollisesti enimmän ensimäistä.\"\n\n\"Miksi luonnollisesti?\"\n\n\"Ensimäinen rakkaus on aina paras. Se on kuin kevät, se lämmittää\nsydämen ja ilahuttaa mielen; suviaurinko sitä vastoin on polttava.\"\n\n\"Miksi hän ei nainut häntä?\"\n\n\"Tyttö kuoli hirveän kuoleman!\"\n\n\"Silloin hän varmaan oli kovin suruissaan?\"\n\n\"Hän oli aivan epätoivoissaan! En ole koskaan nähnyt niin\nsydäntäsärkevää surua.\"\n\n\"Mutta kuitenkin...\"\n\n\"Eräässä juhlassa Sten Sturen luona hän kohtasi viidentoista vuotiaan\nimmen.\"\n\n\"Silloin rakastui hän siihen...\"\n\n\"Ja tyttö häneen! Olen lukenut tytön kirjeet. Luulen hänen aina\nkantavan niitä povellaan.\"\n\n\"Kohtasiko tätäkin onnettomuus?\"\n\n\"Ei, hän sai suurimman onnen.\"\n\n\"He yhdistyivät?\"\n\n\"Ei, hän sai kuolla!\"\n\n\"Kuolla?\"\n\n\"Siinä varmassa uskossa, ettei kuolema eroittaisi sitä liittoa, jonka\nhe olivat solmineet. Eikö se ollut suuri onni?\"\n\n\"Niin, kyllä, mutta...\"\n\n\"Åke oli viisitoista vuotta vanhempi kuin hän. Jos he olisivat\njoutuneet naimisiin, olisivat he pian huomanneet, kuinka vähän\nhe sopivat toisilleen. Nyt pysyy tyttö iätkaiket enkelinä hänen\nsilmissään.\"\n\n\"Kuinka kauan siitä on?\"\n\n\"Kuusi tai seitsemän vuotta, sinä olit vielä lapsi silloin.\"\n\n\"Ja sitten... Onko hänellä sitten...?\"\n\n\"Ollut monta mielitiettyä? Monta monituista; mutta näillä nuorilla\nneitsyillä on ollut viisaat äidit.\"\n\nElina tunsi kurkkunsa kuristuvan kokoon; hänen hengitystään ahdisti.\n\n\"Poika parkani poloinen! Hänellä on ikänsä kaiken ollut herkästi\nheltyvä sydän. Enimmän kaikesta huolestuttaa minua kuitenkin tämä\nviimeinen!\" huokasi Ermegård rouva.\n\n\"Tämä viimeinen?\"\n\n\"Niin, näethän kai, kuinka hänen on laitansa?\"\n\nElina ei vastannut mitään, mutta hän painoi hehkuvat kasvonsa\nvanhuksen helmaan.\n\nTämä siveli hänen kutrejaan. \"Älä häntä soimaa, se menee pian ohitse.\"\n\nElina katsoi häneen ymmällä ja kummissaan. \"Meneekö se ohitse?\" kysyi\nhän.\n\n\"Sellainen rakkaus ei koskaan kestä kauan, se on hetken huvi ja\nvaihtaa helposti esinettään. Tällä kertaa se on kestänyt kauan.\"\n\n\"Tällä kertaa?\"\n\n\"Viehättäviä neitsyitä on viljalta. Kenties hän pyytää sinun\nsydäntäsi ja kättäsi.\"\n\nElinan posket paloivat punaisina; hän taivutti päänsä melkein\nriipuksiin.\n\n\"Sinun ei pidä panna sitä pahaksesi eikä myöskään pelätä, että hän\npanee kovin sydämelleen hylkäävän vastauksesi.\"\n\n\"Mutta, mummo!\" puuskahti tyttö.\n\n\"Sinä ihmettelet, kun sanon sinulle kaiken tämän! Teen sen siksi,\nettä te molemmat olette minulle rakkaat!\"\n\n\"Minä en koskaan tule hänen omakseen!\"\n\n\"Pysy lujana päätöksessäsi! Vakava vastarinta avaa hänen silmänsä\nennemmin tai myöhemmin.\"\n\n\"Mitä minun on tehtävä?\"\n\n\"Annat kätesi ja sydämesi jollekin toiselle.\"\n\n\"Jota en rakasta!\"\n\n\"Odota aikaa; eihän ole kiirettä!\"\n\n\"Kuinka te olette hyvä minua kohtaan!... Te voisitte käskeä ja\nkuitenkin annatte itseni päättää...\"\n\nMutta kun Ermegård rouva jäi yksin, heittäytyi hän rukousjakkaralle\npolvilleen ja rukoili epätoivon puuskassaan: \"Älä lue minulle\nviaksi, pyhä neitsyt, että käännän hänen sydämensä ritarista pois;\nmutta sinä, joka näet sydämeeni, tiedät myös, ettei ole muuta tietä\npäästäkseni siitä pimeydestä, joka minua ympäröi.\"\n\nHän nousi ja meni ikkunan luo. Oli kaunis ilta huhtikuun alkupäivinä.\nAurinko oli sulattanut pois lumen ja jään monista paikoin; päivistä\npilkistivät ruohonkorret esiin, ja petäjät ja kuuset vihoittivat\nkevätvihreydessään.\n\nHän tuijotti yli maiseman.\n\n\"On jo viisikymmentä vuotta siitä, kun tulin tänne\", jupisi hän.\n\"Mitä kaikkea olenkaan kokenut ja kärsinyt...\"\n\nMutta huoneessa alkoi tulla pimeä, ja vanhus soitti tuimasti valoa.\nHän sieti yhtä vähän pimeyttä kuin yksinäisyyttäkään. Ingri kantoi\nlampun sisään, ja kohta sen jälkeen tuli Elina.\n\nMitään keskustelua ei kuitenkaan saatu käyntiin, ja kun iltarukous\noli pidetty, meni kukin omalle taholleen.\n\nElina löysi molemmat torninavaimet huoneestaan, mutta ensi kerran\ntunsi hän pelkoa ajatellessaan, että menisi sinne yksin. Hän tunsi\nolevansa väsynyt ja turtunut mieleltään... Mitä hän oli kuullut\nritarista, herätti hänessä häpeän ja vastenmielisyyden tunteen.\nSellaisen miehen rakkaus oli loukkaus, ja sitten se luuli, että hän\nvastaisi siihen... Odotas vain, odotas, hän kyllä tuli näyttämään,\nkuinka vähän välitti hänestä!\n\nTapausten kehittyessä Ettakissa jatkoi Åke ritari matkaansa\nJönköpinkiin.\n\nSvante Niilonpoika otti hänet avosylin vastaan. \"Minulle oli\nmieluisa yllätys, kun tulitte\", sanoi hän. \"Täällä on vielä monta\nvaltaneuvoksista, ja me voimme neuvotella keskenämme.\"\n\nKuvaavaa sille, kuinka riippuvainen valtionhoitaja oli vapaasäädystä,\noli, ettei korkeimmalla päämiehellä ollut edes valtaa antaa\nmääräyksiään alemmille päämiehille. Jokaiselta heistä, joiden\nväkeä tahdottiin käyttää, oli ensin kysyttävä, vieläpä oli heitä\ntaivuteltava ja houkuteltavakin. Kokouksessa, joka nyt pidettiin,\npuhui niin Åke herra kuin Svante Niilonpoikakin aiotun sotaretken\nvälttämättömyydestä, ja itse palmusunnuntaina laadittiin avoin kirje\nLänsi-Göötanmaan vapaasäädylle, että se tästedes kuten tähänkin asti\nosoittaisi uskollisuuttaan valtakunnan palveluksessa.\n\nSovittiin pian siitä, että sotaa oli jatkettava, mutta harvat\nolivat ne, joita halutti olla mukana, ja nämä tekivät pitkät matkat\nsukulaisten ja ystäväin luo neuvotellakseen heidän kanssaan, olisiko\nviisasta sanoutua irti uskollisuudesta ja kuuliaisuudesta Hannu\nkuningasta kohtaan.\n\nMutta samalla tuli puhutuksi paljon muutakin, ja niin päästiin\ntietämään, että Akseli ritari, Årstan herra, oli nainut Märta rouvan\ntytärpuolen ja vienyt hänet mukanaan kotiin omaan maahansa ja että\ntoinen morsiamen veljistä oli seurannut; toinen jäi Märta rouvan luo.\n\nValtionhoitaja oli monien asioiden tähden matkustanut takaisin\nTukholmaan, ja Åke Hannunpoika oli asetettu päälliköksi pienelle\n2,000-miehiselle sotajoukolle, joka oli onnistuttu saamaan kokoon.\n\nTanskalaiset ryöstivät ja polttivat Skånessa kaikkialla. Molemmin\npuolin oltiin liian harvalukuisia ryhtymään kunnon taisteluun,\nmutta molemmat vastustajat olivat melkein joka päivä pienemmissä\nkahakoissa. Maalaisväestö sai kokea kovia, ihmiset piiloutuivat\ntavallisesti palaneiden talojensa läheisyyteen; nälkä ja kylmä\nteki tuhojaan, ruumiita löydettiin metsistä sadoittain. Hätä oli\nhirmuinen. Åke Hannunpoika menetteli niin sääliväisesti kuin suinkin,\nmutta hänen täytyi ensi sijassa ajatella omia miehiään ja sentähden\nusein ummistaa silmänsä sille hädälle, jonka näki ympärillään.\n\nKööpenhaminassa pidettiin rauhankokouksia, mutta eivät nekään vieneet\nmihinkään. Sodan jatkaminen maajalassa ei maksanut vaivojaan, kun\nvaltakunta oli ryöstetty typötyhjäksi, mutta Hannu kuninkaalla oli\nhyvin miehitetty laivasto, ja se saattoi hävittää ja tuhota Ruotsin\nrannikoita.\n\nJoulukuussa 1507 koottiin tanskalaista sotaväkeä lähelle\nLänsi-Göötanmaan rajaa, ja Henrik Krummedik retkeili joulun aikaan\nGötajokea pitkin aina Nylödöseen saakka. Pieni kaupunki poltettiin\nja asujamet pakenivat kodittomina pakkaseen ja pimeään. Mutta\nSkånesta, Hallannista ja Blekingestä kohosi valitushuuto, joka\nhäiritsi yksin kuninkaankin yölepoa, ja luultavasti hänen iloisen\ntuulensa palauttamiseksi päätettiin tehdä aselepo, josta sovittiin\nKööpenhaminassa; mutta se tuli käsittämään ainoastaan maajoukon\nliikkeet -- merellä tahtoivat tanskalaiset vapaat kädet.\n\nVanha ruotsalainen leijona saattoi nyt nuoleksia verta toisesta\nkäpälästään. Jollei haava parantunutkaan, saatiinhan ainakin\nhengähdyshetkinen.\n\nSotaväki sai palata kotiin ehdolla, että kukin oli valmiina saapumaan\nensi kutsusta. Ainoastaan neljäsosa jäi aseihin ja sijoitettiin\npitkin rannikkoa.\n\nMustasukkainen Erik Jönssinpoika, Ingrin mies, oli pyytänyt ja saanut\nluvan muuttaa nimeä ja ottaa siksi Thorin. Paeta hän ei yrittänytkään\nniin kauan kuin kilpakosija Ambjörn, Ettakin rehellinen piharenki,\noli vielä joukossa.\n\nErmegård rouvan kuudestakolmatta miehestä oli kuuden jäätävä\npaikoilleen. Ritari oli valinnut siihen nuorimmat, mutta hän tahtoi\nmielellään tehdä poikkeuksen Ambjörniin nähden. Mitä Thoriin tuli,\noli hän ulkopuolella laskujen, eikä ollut mitään syytä päästää häntä\npalaamaan kotiin. Luultavasti oli hän odottanut kotiinlaskemista,\nsillä hänen entinen synkkä äänettömyytensä oli muuttunut\nmielisteleväisyydeksi, mikä ilmeni tuhansissa pikkupalveluksissa,\njoita hän teki niin päällystölle kuin tovereillekin. Lähentelipä hän\nyksin Ambjörniäkin.\n\nMutta kun tuli tunnetuksi, että hänen oli jäätävä palvelukseen ja\nAmbjörn sai palata kotiin, nousi veri hänen päähänsä ja hän hautoi\npäässään karkaamistuumia.\n\nLähdön edellisenä päivänä saapui Ambjörn ritarin luo ja pyysi, että\nsaisi jäädä rannikonpuolustukseen jonkun toisen toverin sijasta.\n\n\"Miksi sitä tahdot?\" kysyi ritari.\n\n\"Hänen tähtensä!\"\n\n\"Hänen?\"\n\n\"Thor pysyy tyynenä, jos jään tänne, ja silloin ei Ingrillä ole\nmitään pelättävää.\"\n\n\"Mutta sinä itse?\"\n\n\"Minä kyllä selviän.\"\n\n\"Sinut tunnetaan kelpo pojaksi; sentähden suostun. Minä lähden\nkotiin, vienkö hänelle terveisiä sinulta?\"\n\n\"Eikä tarvitse.\"\n\n\"Etkö pelkää, että hän unhoittaa sinut!\"\n\n\"En!\"\n\n\"Etkä ikävöikään?\"\n\n\"Kyllähän minä! Mutta me olemme päättäneet elää erillämme tässä\nmaailmassa.\"\n\nAmbjörn sai mennä, mutta hänen jalo uhrautuvaisuutensa säilyi ritarin\nmuistossa.\n\nRitari oli yli kahden vuoden ollut poissa Ettakista, jälkimäisen\nvuoden kuluessa oli hän saanut kirjeen Ermegård rouvalta; se sisälsi\nsangen vähän yleensä kotia koskevaa ja käsitteli etupäässä hänen\npelkoaan ja levottomuuttaan rakkaan tyttärenpojan vuoksi.\n\nÅke herra oli velvollinen ensin ottamaan vastaan Örebron läänityksen,\njonka hän oli saanut korvaukseksi maalle tekemistään palveluksista.\nSen jälkeen aikoi hän mennä Ettakiin nähdäkseen Elinan, joka vielä\noli hänelle yhtä rakas. Elina oli nyt täyttänyt kaksikymmentä vuotta.\nOliko tämä nuori sydän pysynyt rakkaudelleen uskollisena? Jatkoiko\nhän yhä käyntejään ylhäällä tornikamarissa, ja oliko taaskin tuleva\nesteitä tielle, kun hän tahtoi tunnustaa hänelle rakkautensa?\n\nLukemattomia kertoja oli hänen muistoonsa palannut, kuinka aina oli\njoku sattuma vetänyt tytön hänen luotaan. Oliko tämä kohtalon oikku,\nvaroitus? Hän ei tahtonut uskoa sitä.\n\nTällä kertaa saapuisi hän odottamatta taloon. Hän pyytäisi avoimesti\nElinan kättä, ja jos tämä häntä rakasti, ei mikään voisi estää häntä\nottamasta hänet puolisokseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTiedämme mitä keinoja Ermegård rouva käytti tukehduttaakseen Elinan\nnuoressa sielussa heränneen mieltymyksen Åkeen. Neitsyttä hävetti, ja\nkesti kokonaisen viikon, ennenkuin hän uskalsi palata tornikamariin.\nMutta kun hän vihdoin teki sen, hämmästytti häntä se, ettei hän\nenää tuntenut samaa ahdistavaa pelkoa, ja samoin se, ettei hän\nnähnyt mitään, ei kuullut mitään eikä uneksinut mistään. Oliko henki\nsuuttunut häneen? Oliko se mennyt, poistunut ikiajoiksi?\n\nHän ei oikein tiennyt tunsiko hän iloa vai pelkoa; tuntui kuin hän\nnykyään taasen lähestyisi Åkea, miestä, jota hän -- inhosi.\n\nLähes kaksi viikkoa ritarin lähdettyä palasi Antero Erikinpoika. Hän\noli istunut käräjiä kihlakunnantuomarin sijasta ja tehnyt sen niin\nsuurella puolueettomuudella ja taitavuudella, että talonpojat olivat\nsanoneet mielellään tahtovansa hänet tuomarinistuimelle entisen\nsijaan, joka oli vanha ja kivulloinen.\n\nMenestys oli innostanut nuorta miestä, ja hän puhui vilkkaasti niistä\njutuista, jotka olivat olleet esillä ja joissa hän erityisesti oli\nsaavuttanut rahvaan suosion.\n\nErmegård rouva koetti kaikin tavoin valmistaa hänelle tilaisuutta\nosoittaa tietojaan ja taitoaan. Jos jollakin talonpojalla oli mitä\nvalitettavaa, neuvottiin hänet heti Antero Erikinpojan luo, ja\nankaralle rouvalle oli samantekevää, kehen valitus kohdistui. Mutta\nnyt oli laita niin hullusti, että muutamalla talonpojalla hänen\nalustalaisistaan oli valitettavaa Skaran tuomiorovastia vastaan, ja\nhän tahtoi nuorta tuomaria ajamaan asiaansa.\n\nAsianlaita oli tällainen. Talonpojalla oli rikas veljentytär. Tämä\noli ollut tuomiorovastin pojan kihlattu, mutta sulhanen kuoli äkkiä,\nja kohta sen jälkeen katosi tyttö kotoaan ja hänet huomattiin viedyn\nerääseen luostariin.\n\nSuurella vaivalla oli talonpoika onnistunut saamaan selon tytöstä,\nmutta silloin sai hän myös tietoonsa, että tuomiorovasti oli\nhoukutellut tämän testamenttaamaan kaiken omaisuutensa luostarille.\n\nOli sangen uskaliasta syyttää niin korkeaa herraa, eikä Ermegård\nrouva sekaantunut juttuun, mutta Antero Erikinpoika arveli, että\nasia oli selvä etteikä ollut oikeutta jättää sitä sentähden, että\nkysymys koski pappia. Asiaa oli kuitenkin käsiteltävä suurella\nvarovaisuudella, sillä jos tuli tunnetuksi, että talonpoika aikoi\nnostaa jutun, toimitettaisiin nunna parka pois tieltä ja koko asia\nraukeaisi.\n\nElina otti innokkaasti osaa asiaan ja jutteli siitä myös uskotulleen,\nIngrille.\n\n\"Hänet täytyy saada pois luostarista\", sanoi tämä.\n\n\"Mutta kuinka se käy päinsä?\"\n\n\"Antakaa minun koettaa!\"\n\nErmegård rouva pani vastaan, mutta Anteron ja Elinan rukoukset\ntaivuttivat hänet lopulta; kuitenkin sanoi hän tahtovansa olla\nkaikesta tietämättä mitään. Jollei Ingri onnistuisi, saisi hän\nsyyttää itseään. Jos hän voisi huomaamatta viedä tytön pois\nluostarista, saisi hän kätkeä hänet ylös linnan tornikamariin, josta\nei kukaan arvaisi häntä etsiä.\n\nElina suuteli kiitollisena vanhuksen käsiä ja riensi ilmoittamaan\nasiasta Ingrille.\n\nErmegård rouva sanoi Antero Erikinpojalle: \"Koko tuomiokapituli on\nsuuttuva minuun!\"\n\n\"Olette tehnyt ainoastaan mikä on oikein.\"\n\n\"Sellainen on vähin vaikeinta kaikesta!\" jupisi vanha rouva.\n\n\"Olette tehnyt paljon minun hyväkseni\", sanoi nuori mies.\n\n\"Tahdon tehdä vielä enemmän!\"\n\n\"Ettekö pelkää, että se voi yllyttää yhä suurempiin toiveihin?\"\n\n\"Nuori mies saa olla kunnianhimoinen.\"\n\n\"Ei, jos hän on talonpojan poika.\"\n\n\"Olette minun kasvattipoikani!\"\n\n\"Eikö muuta mitään?\"\n\nErmegård rouva katsoi pelästyneenä häneen ja vapisi silminnähtävästi\nkysyessään: \"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Saanko puhua suoraan?\"\n\n\"Tehkää niin!\"\n\n\"Te olette kasvattanut minut aivan kuin olisin jalosukuinen, mutta se\nei suinkaan ole suurin asia.\"\n\n\"Mitä vielä?\"\n\n\"Annoitte minun joka päivä olla yksissä nuoren, kauniin neitsyen\nkanssa, ja vaikka hänen säätynsä asettaakin hänet korkealle\nyläpuolelleni, on kuitenkin olemassa tunne, joka osoittaa voimansa\nsiitä välittämättä.\"\n\n\"Rakastatteko Elinaa?\"\n\n\"Koko sielustani!\"\n\n\"Te olette yhtä korkeasukuinen kuin hänkin.\"\n\n\"Antakaa sitten minulle oikea nimeni, että pääsen oikeaan arvoon\nhänen edessään.\"\n\n\"Sitä ei tarvita, hän suostuu kaikessa tapauksessa.\"\n\n\"Alentuvasta hyvyydestä, mutta sitä minä en tahdo! Nimeni?... Olette\nvelvollinen sen minulle sanomaan!\"\n\n\"Minä en voi!\"\n\n\"Sitten täytyy minun tehdä tiedusteluja! Olette sytyttänyt tulipalon\nsieluuni. Minun nurinani kohtaloa vastaan on aiheeton, minä en\nole niin halpasukuinen kuin luulin. Nyt tahdotte pakoittaa minut\nesiintymään alhaisena maailman silmissä, mutta minä en alistu\nmoiseen... En suo itselleni lepoa yöllä enkä päivällä, ennenkuin olen\nkeksinyt sen salaisuuden, jota niin kauan olette minulta peitellyt.\"\n\n\"Minä olen vanha, olen puhunut tuulia taivaita! Olen houraillut...\nMenkää, menkää, olen sairas!\"\n\n\"Menen niinsanotun isäni luo, hän kyllä opastaa minut jälille!\"\n\n\"Onneton!...\" Ermegård rouva kalpeni. Hän näytti olevan aivan\nkuolemaisillaan.\n\nAntero valeli hänen otsaansa vedellä, mutta ei tohtinut kutsua ketään\navukseen.\n\nVihdoin rouva tointui.\n\n\"Olkaa armollinen!\" pyysi Antero innokkaasti ja heittäytyi hänen\njalkoihinsa. \"Sanokaa minulle isäni nimi!\"\n\n\"Äitisi ei ollut hänen laillisesti vihitty vaimonsa!\"\n\n\"Ah! Avioton siis!\"\n\n\"Oletko nyt tyytyväinen!\"\n\n\"Miksi kylvätte milloin toiveita, milloin katkerinta epätoivoa\nsieluuni?\"\n\n\"Sinä olet itse askel askeleelta pakoittanut minut siihen! Tahdotko\nnyt kuulla järkevän sanan?\"\n\n\"Mitä tahdotte?\"\n\n\"Hyväksyn rakkautesi Elinaan!\"\n\n\"En tarjoa sitä hänelle koskaan!\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Kunniallisella talonpojan pojalla on siihen suurempi oikeus kuin\njalkavaimon pojalla!\"\n\nErmegård rouva päästi huudon. \"Tyttäreni!\" sammalsi hän kalpeain\nhuultensa välistä.\n\nHän oli vaipunut tainnoksiin, ja nuori mies pelkäsi, ettei koskaan\nsaisi kuulla salaisuutta, jonka niin hartaasti halusi tietoonsa...\nVihdoin vetäisi vanhus syvän huokauksen; elonmerkit palasivat;\nvielä muutamia minuutteja, ja hän avasi silmänsä. Heidän katseensa\nyhtyivät, ja vanhus kuiskasi:\n\n\"Olet tyttäreni poika, olkoon siinä sinulle kylliksi! Voita Elinan\nrakkaus ja hänen kätensä!...\"\n\n\"Saanko sanoa sen hänelle?...\"\n\n\"Jos se on välttämätöntä. Sitten ilmoitan kaiken! Omatuntonikin\nkäskee tekemään sen; ja synti on jo täällä maan päällä saapa\nrangaistuksensa!\"...\n\nNämä sanat tunkeutuivat epäselvinä ja kuiskien hänen huuliltaan.\nNuori mies puhui hänelle, mutta hän ei vastannut, tarttui hänen\nkäsiinsä, mutta ne olivat kylmät kuin jääkalikat.\n\n\"Oi Jumala, älä anna hänen kuolla nyt!\" rukoili Antero innokkaasti\nsuuressa sielunhädässään.\n\nElina kuuli huudettavan itseään mummon huoneesta; hän riensi sinne ja\nlöysi hänet tainnoksista.\n\n\"Meidän täytyy heti viedä hänet vuoteeseen\", sanoi Erikinpoika.\n\nHän esti Elinan kutsumasta ketään palvelijattaria ja huolehti itse\nvanhuksen hyvinvoinnista sellaisella hellyydellä ja osanotolla, että\nse mitä suurimmassa määrin herätti Elinan ihmettelyä.\n\n\"Minä valvon tänä yönä hänen luonansa!\" sanoi hän.\n\n\"Sitä Ermegård rouva tuskin sallinee\", arveli Elina.\n\n\"Olen varma, että se ilahuttaa häntä.\"\n\nSellaista varmuutta ei Elina ollut koskaan nähnyt hänen olennossaan;\nvielä enemmän ihmetteli hän, kun näki ne rakkaat katseet, joita\nsairas loi nuoreen mieheen.\n\nErikinpoika tunsi itsensä uudeksi ihmiseksi, hän oli saanut pohjaa\njalkojensa alle, ja vaikkei tämä pohja vielä ollutkaan luja, oli\nhän varma, että vanha rouva tiesi siihen neuvon. Ensin täytyi hänen\nvoittaa Elina, oli Ermegård rouva sanonut, eikä hän toivonut mitään\nenemmän kuin sitä, mutta hän ei tahtonut kerjätä Elinan rakkautta,\ntämän täytyi antaa se hänelle itsestään ja kaikesta sydämestään.\nMikään ei kiirehtinyt, nyt oli Åke poissa, kukapa tiesi, milloin hän\npalaakaan!\n\nÅke?... Oliko tämä hänen veljensä? Mutta Åken äiti oli kuollut kohta\npojan synnyttyä, ja hänhän oli kymmenen vuotta vanhempi!... Tätä\narvoitusta koetti hän turhaan selittää yötä ja päivää.\n\nVanhuksen toipuminen kävi hitaasti. Kun Elina kysyi, eikö hän\ntahtonut nousta vuoteesta, vastasi hän, että lepo teki hänelle hyvää.\n\nNiin jatkui kokonainen kuukausi. Kesäkuu oli käsissä, ja Ermegård\nrouva kannatutti itsensä pieneen puutarhaan. Hän antoi itse käskyt,\nkuinka kaikki oli istutettava ja järjestettävä. Tämä puuha ei\nainoastaan vahvistanut hänen voimiaan, se näytti häntä suuresti\nhuvittavankin, ja hän oli niin perehtynyt kasvien nimiin ja hoitoon,\nettä se oli aivan hämmästyttävää. Mutta hän ei ilmeisesti sallinut,\nettä siihen vähintäkään viitattiin.\n\nErikinpojan täytyi tähän aikaan tehdä monia matkoja, ja Elina jäi\nsilloin vanhuksen kanssa kahden.\n\nAjatteliko Elina koskaan Åkea?\n\nUseammin kuin olisi halunnut -- erittäinkin joka kerta harppua\nnäppäillessään. Harpulle uskoi hän, että tämä mies, vastoin hänen\ntahtoaan, oli hänelle sangen rakas. Mutta hän ei menee koskaan tälle\nmiehelle; se, joka siten leikki naissydämillä, ei saa koskaan tietää,\nettä oli saanut hänenkin sydämensä.\n\nMutta suusta suuhun kiiti maine hänen urhoollisuudestaan, hänen\nritarillisesta mielestään ja kuinka hänen käskynalaisensa häntä\nrakastivat. Kuinka Elinan sydän silloin sykkikään ilosta, kuinka\nhänen poskensa hehkuivat ilosta; vastoin tahtoaankin muistui hänen\nmieleensä, kuinka ritarin katseet olivat saaneet hänet luomaan alas\nsilmänsä, ja miksi oli hänen sydämensä kutistunut kokoon, kun tämä\ntarttui hänen käteensä, miksi oli hän vavissut liikutuksesta?\n\nSe ei tapahtunut rakkaudesta, pikemmin aavistuksellisesta pelosta,\nettä tapahtuisi jotakin pahaa. Ermegård rouva tahtoi, että hän\nliittyisi nuoreen Erikinpoikaan, ja olihan tämä kuitenkin ainoastaan\ntalonpojan poika?\n\nOlisipa Åke ollut talonpojan poika ja Ermegård rouva tahtonut, että\nhän antaisi tälle sydämensä? Niin, se olisi ollut eri asia, silloin\nolisi Åke itse tullut ja kysynyt rakastiko hän häntä, silloin olisi\nhän ilolla ojentanut hänelle molemmat kätensä... Mutta sitä ei ritari\nansainnut, ja jos hän olisi sen tiennyt tätä miestä surettavan, olisi\nhän epäröimättä antanut kätensä Erikinpojalle.\n\nTämä ei puhunut rakkaudestaan, mutta Elina aavisti, että tunnustus\nalituiseen pyöri nuoren miehen kielellä, ja hän osasi mestarillisesti\nsitä välttää. Jos tämä joskus tarttui hänen käteensä, antoi hän\nhervotonna siitä pidellä tai katsoi poika parkaan niin kummastuneella\nilmeellä, että tämä huoaten päästi käden vapaaksi.\n\nJa kuitenkin Antero luuli päässeensä eteenpäin tyttöön nähden,\nnousseensa hänen kunnioituksessaan. Kun hän Ermegård rouvan sairauden\naikana jakoi hänen käskyjään tai ehkäisi vallattomuutta hänen\nnimessään tai muulla tavoin ajoi tahtonsa läpi, oli hän huomaavinaan\nhyväksyvän hymyn Elinan huulilla. Ah, mitä hän olisikaan sanonut, jos\nolisi tiennyt, että hän silloin muistutti Åkesta, Åkesta, joka ei\nkoskaan poistunut hänen ajatuksistaan!\n\nTaaskin oli kuukausi kulunut.\n\nOli kirkas heinäkuun ilta; silloin pilkahti valonsäde torni-ikkunasta.\n\n\"Se on aurinko!\" sanoi Eerikinpoika.\n\n\"Minä en näe mitään!\" puuttui vanhus puheeseen.\n\n\"Minä olin näkevinäni sieltä valkeaa ja -- kasvot\", sanoi Elina.\n\n\"Kasvot?\"\n\n\"Minä katsoin väärin!\" Elina nousi nopeasti.\n\n\"Aiotko mennä sinne ylös?\"\n\nElina seisoi epäröiden. \"Minun pitäisi mennä!\"\n\n\"Tähän aikaan? Mitä ajattelette, neitsyt?\"\n\n\"Että valo saattoi merkitä jotakin.\"\n\n\"Mitä sitten, lapsi?\" kysyi vanhus hätiköiden.\n\n\"Kenties oli se kutsu minulle!\"\n\nVanhus pudisti päätänsä ja kääntyi pois.\n\nErikinpojan katse oli kääntynyt milloin toiseen, milloin toiseen.\n\"Mitä tämä on?\" kysyi hän ylen hämmästyksissään. \"Mitä ihmeen viestiä\nte sieltä odotatte?\"\n\n\"Siitä on jo kauan enkä luullut sen palaavan koskaan!\" sanoi Elina.\n\n\"Minkä?\"\n\n\"Sano hänelle se!\" käski Ermegård rouva.\n\n\"Hänelle?\"\n\n\"Jota se koskee lähemmin kuin ketään muuta.\"\n\nNuori tyttö katsoi ensin Erikinpoikaan, joka näytti hyvin\nkiihoittuneelta, sitten ikkunaan. Ilta oli nyt hämärtynyt ja valo\nnäkyi selvemmin. \"Siellä ylhäällä on varmaan joku\", sanoi hän, \"joka\nei saa rauhaa haudassaan. Hän on näyttäytynyt minulle.\"\n\n\"Mitä hän tahtoo?\"\n\n\"Sitä en tiedä!... Hän on ollut vihoissaan minulle jonkun aikaa, ja\nsyyn tiedän.\"\n\n\"Mistä sen tiedät?\"\n\n\"Siitä pelosta, jota olen tuntenut, kun olen aikonut mennä sinne\nylös. Nyt se on poissa.\"\n\n\"Ja nyt aiotte sinne?\"\n\n\"Ei, sinä et saa mennä!\" huudahti Ermegård rouva. \"En tahdo sitä;\nkiellän sen!\"\n\n\"Rakas mummo!\" Elina lankesi polvilleen hänen eteensä.\n\n\"Tein väärin, kun sallin sitä konsanaan!\" läähätti Ermegård rouva.\n\n\"Mutta itsehän te...\"\n\n\"Sallin sen arkuudesta ja pelosta.\"\n\n\"Ja nyt?\"\n\n\"En suostu enää siihen.\"\n\n\"Antakaa minun mennä! Mitäpä minulla olisi pelättävää!\"\n\nVanhus painoi päänsä käsiinsä, ja häntä puistattivat rajut\nnyyhkytykset.\n\n\"Mummo, siunatkaa minua!\"\n\nErmegård rouva pani kätensä hänen päänsä päälle. \"Pyhä neitsyt ja\nkaikki hyvät enkelit sinua suojelkoot!\"\n\nElina nousi nopeasti, kyynelet kiilsivät hänen silmissään.\n\n\"Saanko minä tulla mukaan?\" sanoi Erikinpoika.\n\n\"Ei, minun täytyy mennä yksin!\" Elina riensi ulos.\n\nIlta oli jo myöhäinen; yön varjot levittäytyivät, mutta vanhus istui\nliikkumatonna, eikä tahtonut mennä levolle. Erikinpoika seisoi\ntuijottaen tornin ikkunaan. Hän kuvitteli, että Elina häilyttäisi\nvalkeaa päästyään ylös. Kuinka hän harmittelikaan, kun ei ollut\ntullut sitä pyytäneeksi!\n\nMissä suhteessa Elina mahtoi ollakaan rauhattomaan vieraaseen\nylhäällä, ja jos tämä oli hänen tähtensä, kuka silloin oli läheisempi\nkuin hän saamaan ne tiedot, joita vieraalla oli annettavana?\nAntaisiko hän toisen tehdä sen sijastaan, naisen, avuttoman lapsen!\nEi, hänen täytyi mennä hänen luoksensa!\n\nMutta vanhus pudisti ainoastaan päätänsä, kun hän kysyi, saiko kutsua\nhänen palvelijattarensa viemään hänet vuoteeseen.\n\nOli silmiinpistävää, kuinka vanha rouva oli vanhentunut viimeisen\nsairautensa aikana. Kasvojen kaikki lihakset olivat hervonneet, ja\nkuitenkin saattoi kiihkeästä hengityksestä ja huulien levottomista\nliikkeistä nähdä sen salaisen hädän, joka täytti hänen mielensä.\n\nKuolisiko hän ilmaisematta salaisuutta?\n\n\"Jalo rouva, te tarvitsette lepoa\", sanoi Antero.\n\n\"Sano minua isoäidiksi\", kuiskasi sairas.\n\nOliko nyt hetki käsissä?... Tahtoiko vanhus puhua?\n\nHän vaipui maahan hänen vierelleen. \"Isoäiti, kuinka olette niin\npitkäksi aikaa hylännyt minut?\"\n\n\"Nuhteletko sinäkin minua, eikö minulla jo ole kylliksi huolia\nennestään?\"\n\n\"Anteeksi, anteeksi! Oi, puhukaa vain!\" Ja hän suuteli vanhuksen\nkättä ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.\n\nMutta Ermegård rouva ei näyttänyt siihen kiinnittävän huomiotaan.\nMuinaisuus, joka oli auennut hänen silmiensä eteen, tukehdutti kaiken\nosanoton nykyisyyteen...\n\n\"Niin, sinä olet tyttärenpoikani\", jatkoi hän. \"Äitisi oli syytön.\nMinä luotin isäsi rakkauteen... Äitisi ei tahtonut suostua salaiseen\nvihkimiseen, minä hänet suostutin antamaan ryöstää itsensä... Mies,\nhylkiö, petti minut!... Vihkimys oli väärä, hän oli naimisissa\nennestään... Mitä hänelle merkitsi, vaikka pettikin turvattoman\ntytön! Kahdeksan kuukautta sen jälkeen tuli äitisi takaisin...\nOli synkkä syysilta... Muistan vielä, miten sade pieksi kattoa,\nkun palvelija tuli sisään ja sanoi, että muuan köyhä nainen pyysi\npuhutella minua. Minä tunsin, tiesin samana hetkenä, että se oli\nhän, ja kuitenkin oli hänen ulkonäkönsä niin muuttunut, että tuskin\nsaatoin häntä tuntea. Hän oli paennut viettelijänsä käsistä.\"\n\n\"Kuka hän oli?\"\n\n\"Ylhäinen herra, mieleltään ylväs ja kopea! Tyttäreni sai sen\nkokea... Mies ei enää koettanutkaan salata petostaan. 'Yksinkertainen\nErmegård rouva ei tahtonut luovuttaa sinua minulle muilla ehdoilla',\noli hän sanonut. 'Ja voittaakseni teidät molemmat viekkaudella\nsuostuin minä menemään naimisiin alempisukuisen kanssa'. Se hylkiö!\nJa niin tuli hän tänne kerjäläisvaimona\", päätti Ermegård rouva\nrajusti nyyhkyttäen ja puristaen kätensä voimattomalla raivolla\nyhteen.\n\n\"Teidän tyttärenne, Ermegård rouva!\"\n\n\"Minä vein hänet huoneeseeni... Oma katumukseni ja hänen epätoivonsa\nsai minut tunnustamaan.\"\n\n\"Se tuli liian myöhään!\"\n\n\"Niin, se teki hänestä melkein villipedon! Hän sysäsi minut pois\nluotansa... ja käski minun mennä... Polvillani kerjäsin minä häneltä\nanteeksi. Hän oli taipumaton... Lopulta täytyi minun jättää hänet...\nMinä luulin, että yö rauhoittaisi häntä... Mutta aamulla, kun\npalasin takaisin, oli hän poissa, kadonnut... Minä luulin tulevani\nmielipuoleksi ja etsin häntä kaikkialta, yöt ja päivät.\"\n\n\"Hirveää!\"\n\n\"Silloin tuli Erik Boonpoika ja sanoi minulle, että hän oli etsinyt\nturvaa heidän luotansa, mutta mies petti minua. Hän, tytär parkani,\npiili ylhäällä tornikamarissa. Minun etsiessäni häntä oleskeli hän\nläheisyydessäni... Talonpoikaisnainen oli ainoa, jolta hän otti\npalveluksia vastaan... Minä en saanut häntä enää koskaan nähdä.\"\n\nVanhaa naista värisyttivät ankarat vilunväreet; kesti kauan,\nennenkuin hän voi jatkaa. \"Mutta kirjoittaa minä sain hänelle, ja sen\ntein joka päivä.\"\n\n\"Hän ei vastannut?\"\n\n\"Hän vastasi aina samoilla sanoilla. 'En voi antaa koskaan anteeksi\nsitä pahaa, mitä olette tehnyt minulle.'\"\n\n\"Äiti raukkani!\"\n\n\"Sitten hän synnytti lapsensa... Hän antoi sen naiselle ja pyysi\nhäntä kasvattamaan sen omanaan... kaksi päivää sen jälkeen oli hän\nlakannut elämästä.\"\n\n\"Ilman sovitusta?\"\n\n\"Kuollutta lastani sain syleillä kuinka paljon tahdoin.\"\n\n\"Ja talonpojat tiesivät salaisuuden!\"\n\n\"Hän oli liian ylpeä ilmaistakseen sen... Mutta sitten tuli hirveä\naika... Vihdoin saatoin jälleen rukoilla, silloin makasin madonnan\nedessä yötä päivää... Minä rukoilin keinoa miten voisin sovittaa\nsyntini! Ah, minä en tiennyt mihin ryhtyä! Silloin -- silloin näin\neräänä yönä unissani lapseni... Hän tuli luokseni anteeksiantavana ja\nlempeänä ja sanoi: 'Sovittakaa mitä olette rikkonut!'\"\n\nVanhus kohotti päänsä, rinta kohoili hitaasti, hän liikutti huuliaan;\nkatse oli jäykkä ja tuijottava.\n\n\"Sovittaa! Sitä en voinut. Se oli mahdotonta, mahdotonta!\" Ja pää\nvaipui alas rinnalle -- hän oli mennyt pyörryksiin.\n\nNuori mies ei uskaltanut häntä jättää. Hän oli kuin saituri, jolla on\nrahalipas käsissään, mutta ei kuitenkaan voi sitä avata. Oli _yksi_,\njoka voi ryöstää häneltä aarteen, se oli kuolema, ja hän pelkäsi\njoka hetki, että viikatemies kurottaisi luurankokätensä ja jättäisi\nhänelle -- ainoastaan ruumiin!\n\nEi hän tuntenut hyvänsuopuutta, ei kiitollisuutta. Kaikki mitä vanha\nrouva oli tehnyt hänen hyväkseen, näytti hänestä vähäiseltä sitä\nvastaan, mitä tämä oli riistänyt häneltä. Nimi, jota hän kantoi,\nnöyryytykset, joita hän oli kärsinyt, eivätkö ne kaikki olleet\nhänelle koituneet tämän vanhuksen tähden?... Hän ymmärsi äitinsä\nvihastuksen ja surun -- vieläpä, sen pahempi, hän tunsi itse samoja\ntunteita...\n\nJa kuitenkin oli hän riippuvainen vanhasta syntisestä, tämä oli\nainoa, jolla oli avaimet hänen elämänsä synkkään arvoitukseen! Oliko\nhänen äitinsä Ermegård rouvan avioton tytär, ja tätäkö vanhus ei\ntahtonut tunnustaa?\n\nEi, mahdotonta, korkeasukuinen täytyi hänen olla ja jaloa syntyä,\ntätä ei hän voinut eikä tahtonut epäillä, sentähden hyväksyi hän\nElinan ujouden. Vaikkapa tämä rakastikin häntä, ei hänen pitänyt olla\nherkkä juoksemaan aatelittoman syliin... Mutta täytyi hänelle uskoa,\nmitä Ermegård rouva oli maininnut, ja hänen avullaan oli Ermegård\nrouva saatava täydelliseen tunnustukseen. Åke ritari pakotettaisiin\ntunnustamaan hänet veljekseen, ja hän saisi lopulta sen paikan, joka\nhänelle kuului maan suurmiesten joukossa.\n\nHänen hautoessaan näitä ylpeitä ajatuksia heräsi Ermegård rouva. Hän\nkatseli kummissaan ympärilleen ja pyysi heti päästä vuoteeseen, mistä\nErikinpoika piti huolen.\n\nSillävälin oli Elina sytyttänyt lamppunsa ja yhtä rohkeasti kuin\nentispäivinäkin alkanut taivalluksen kautta linnan pimeäin käytäväin.\nTällöin oli hänellä aina ollut sellainen tunne, että joku kulki hänen\nrinnallaan. Viime kerralla se oli inhimillinen olento, nimittäin\nÅke, jonka hän toi takaisin mukanaan. Nyt oli hän kuulevinaan\nkannusten kilinää, mutta vaikka se veikin hänen ajatuksensa jälleen\nÅken luo, pysyi hän tyynenä ja arveli äänen tulevan asesalista.\nVanhat varustukset olivat siellä varmaankin riippuneet satoja vuosia\nympäri seiniä ja seinätoukat olivat varmaankin nakertaneet irti\njoitakin kappaleita, jotka romahtelivat maahan ja häiritsivät kaameaa\nhiljaisuutta... Tosin ihmetteli hän, tulivatko entiset omistajat\nmuistuttamaan häntä muinaisista ajoista, mutta hän ei ollut koskaan\nheitä häirinnyt, sentähden eivät he hänestä välittäisikään.\n\nKun hän pani avaimen tornikamarin lukkoon, oli hän näkevinään valoa\nsisältä, mutta kun hän avasi oven, oli pieni kamari aivan pimeä,\nainoastaan himmeä valo lankesi sisään ikkunasta. Hän katsoi ulos\nsiitä, katsoi alas puutarhaan, jossa muutamat varjot liikkuivat.\nOlipa hän kuulevinaan ääniäkin. Mitä ne puhuivat? Hänestä kenties?\n\nHänet valtasi tunne kaiken turhuudesta, hän näki sydämensä pakahtuvan\nsuuren surun alla, mutta se kävi hänelle rakkaammaksi kuin mikään muu\nmaailmassa, ja kun hän piti siitä kiinni, tuntui kuin se kohottaisi\nhänet taivaaseen... Tummat varjot puutarhassa katosivat. Ne menevät\nlevolle, ajatteli hän, minäkin tahdon tehdä niin.\n\nKun hän kääntyi ikkunasta poispäin, näki hän mukanaan tuomansa\npienen lampun palavan sangen himmeällä valolla. Silloin hän muisti,\nettä oli unohtanut täyttää sen öljyllä. Muulloin oli hänelle tapana\njättää se palamaan koko yöksi, mutta nyt oli hänen varattava valkeaa\npaluumatkaksi, ja sentähden oli tarpeellista sammuttaa lamppu.\nTulukset hänellä oli pöydän nurkalla; hän nosti lampun kiireesti\nikkunankomeroon ja puhalsi sen sammuksiin.\n\nSitten lankesi hän polvilleen Mariankuvan eteen. Nyt kuten aina luki\nhän ensin iltarukouksensa. Sitten rukoili hän puhdasta mieltä, joka\ntiesi tiensä. Sen jälkeen laskeutui hän olille ja nukkui muutamain\nminuuttien kuluttua.\n\nValvoivatko hyvät enkelit hänen vuoteensa ääressä. Polvistuiko\nvaikeroiva, levoton sielu, joka tarvitsi hänen apuaan?\n\nKun Elina heräsi, oli täysi päivä. Mutta hän nousi ja hänen täytyi\npuristaa käsillään päätänsä päästäkseen oikein omaksi itsekseen...\nMitä hän oli uneksinut?... Vei aikaa, ennenkuin sai sen palautetuksi\nmuistoonsa.\n\nEikö hän ollut ollut Ermegård rouvan huoneessa? Eikö tämä maannut\nvuoteessa kuolemaisillaan, ja eikö hänen ympärillään liikkunut\ntaulussa kuvattu vieras rouva? Kumpikaan heistä ei voinut nähdä\nElinaa, mutta hän kuuli Ermegård rouvan valittavan ja vaikeroivan,\ntoisen siitä olematta huolissaan.\n\n\"Joutukaa, pian on aikanne lopussa!\" huusi vieras.\n\n\"Enkö ole hankkinut apua!\"\n\n\"Tyttö ei tahdo!\"\n\n\"Hänen täytyy!\"\n\nSilloin oli Elina näkevinään nuoren miehen lähestyvän vuodetta.\nVieras nainen heittäytyi hänen syliinsä, ja he menivät käsi kädessä\nsairaan luo.\n\n\"Ermegård!\" sanoi nuori mies.\n\nSairas katsoi häneen mitä suurimman kauhun ilmeellä.\n\n\"Täytyykö minun tunnustaa?\"\n\n\"Itsestäsi on sinun se tehtävä.\"\n\n\"Silloin tiedän muitakin keinoja!\"\n\nNuori mies kääntyi hänestä ja oli poissa.\n\nVanhus huusi ja kirkui, mutta nuori mies ei tullut takaisin.\n\n\"Minä jään tänne viimeiseen saakka!\" sanoi vieras nainen.\n\n\"Minua kiusataksesi?\"\n\n\"Saadakseni totuuden ilmi.\"\n\n\"Ei koskaan!\"\n\n\"Minä en saa mitään rauhaa haudassani. Miksi minun täytyy aina olla\nläheisyydessänne? Niin, siksi, että te olette ainoa, joka voitte\npuhua.\"\n\n\"Minä kuolen sitä tekemättä.\"\n\n\"Voi silloin teitä ja minua!\"\n\n\"Jätä minut rauhaan, onhan minulla aikaa!...\"\n\nSana sanalta toisti Elina tämän ihmeellisen keskustelun.\n\nHän tiesi, että juuri häntä tahdottiin pakoittaa; mutta Ermegård\nrouvaa ajatellessaan täytti hänen sielunsa sääli, ja jos hänen\nsydämensä oli välinpitämätön, niin mitä hänelle merkitsi, kenelle\nantoi kätensä!\n\nHän meni ikkunan luo ja silmäili ulos. Alhaalla seisoi Erikinpoika ja\nkatsoi ylös. Elina vetäytyi nopeasti takaisin... Ei koskaan, koskaan\nsuostu hän menemään tuon miehen vaimoksi! Ja hän heittäytyi alas\nolkivuoteelle ja suli kyyneliin.\n\nSilloin oli kuin käsi koskettaisi hänen päätänsä ja ääni kuiskaisi\nhänen korvaansa: \"Ole vahva, ja sinä olet saava kunnian kruunun!\nAinoastaan sinun uhrautuvaisuudessasi on meidän pelastuksemme!\"\n\n\"Niin, minä tahdon olla luja\", sanoi hän nousten ja kuivaten\nkyyneleensä. \"Tahdon voittaa tämän kummallisen vastahakoisuuden, ja\nvaikka en käsitäkään syytä, teen minä kuten toiset toivovat.\"\n\nTämä ajatus vahvisti häntä, hän järjesti pikimmiten tukkansa ja\nsytytti lampun. Paluumatkalla ei tapahtunut mitään häiritsevää.\nErmegård rouva lepäsi edelleen vuoteessaan. Elina muisti unensa ja\nhaeskeli kauhuissaan silmillään vierasta naista. Ketään ei näkynyt,\nmutta vanhus ojensi käsivartensa häntä kohden ja sulki hänet syliinsä.\n\n\"Pyhä neitsyt olkoon ylistetty, olen saanut sinut takaisin! Nyt et\nsaa enää jättää minua!\"\n\nVanhus ei kysellyt mitään; hän katseli ainoastaan Elinaa hätäilevän\nnäköisenä, ja taaskin muisti Elina unensa.\n\n\"Elina!\" kuiskasi sairas.\n\n\"Tässä olen!\"\n\n\"Oletko nähnyt hänet?\"\n\n\"Olen, mummo!\"\n\n\"Tiedätkö mistä on kysymys?\"\n\n\"Niin luulen!\"\n\n\"Suostutko sinä?\"\n\n\"Teidän tähtenne!\"\n\n\"Hän tulee ottamaan sinun nimesi!\"\n\n\"Minun?\"\n\n\"Aivan niin! Kutsu hänet tänne!\"\n\nElina nousi, mutta hänen polvensa horjahtelivat, hän ei voinut\nliikahtaakaan.\n\nSamassa aukeni ovi ja Erikinpoika astui varovasti sisään. Hän meni\nElinan luo ja ojensi tälle kätensä. Elina antoi hänelle kätensä, ja\nhän piti sitä omassaan, viitaten vanhukseen. Sairas näki ja katsoi\nhymyillen heihin molempiin.\n\nSilloin täytyi Elinan jälleen vapauttaa kätensä; hän tunsi\nsuostuvansa valheeseen.\n\nErikinpojan muoto muuttui, kun Elina veti kätensä pois, mutta hän\nsanoi olevansa pakoitettu matkustamaan pois sen jutun tähden, joka\nhänen oli nostettava tuomiorovastia vastaan. \"Voisi tapahtua, että\nviivyn kauemmin poissa\", sanoi hän. \"Mutta mitäs siitä, eipähän\ntäällä kukaan minua kaivanne!\"\n\n\"Odotas!\" huusi Ermegård rouva ja nousi kiivaasti. \"Ojentakaa\nmolemmat minulle kätenne!\"\n\n\"Hän ei tahdo!\" puuskahti Erikinpoika.\n\n\"Elina!\" huudahti sairas melkein vaikeroivalla äänellä.\n\n\"Ottakaa käteni, mummo!\"\n\nSairas teki niin ja pani sen Erikinpojan käteen. \"Niinpä yhdistän\nteidät Jumalan ja pyhän neitsyen nimessä!\" huudahti hän lujalla\näänellä. \"Kirous sille, joka rikkoo liiton!\"\n\nElina värisi, ja Erikinpoikakin oli kiusallisesti liikutettu. \"Ettekö\ntahdo siunata meitä?\" sanoi hän.\n\n\"Kyllä, kyllä, minä teen sen!... Sinun on otettava hänen nimensä!\"\n\n\"Hänen?\"\n\n\"Niin, niin, puhumme siitä sitten... Häät pidetään sangen pian.\"\n\n\"Jos neitsyt suostuu?\"\n\nRaukka; hän oli vaipunut tuolille ja peitti päänsä käsiinsä.\n\n\"Hän on jo suostunut.\"\n\n\"Mutta minulla ei ole mitään!\"\n\n\"Puolet kaikesta omaisuudestani on sinun!\"\n\n\"Onko teillä oikeus...\"\n\n\"Onko-ko minulla!... Enkö voi lahjoittaa sitä sinulle lämpimin käsin!\nVoi sitä, joka koettaa minua estää!... Vietämme häät palattuasi.\"\n\n\"Se olisi liian suuri onni.\"\n\n\"Enkö ole sanonut, että tahdon valmistaa sen!\" Ja vanhus ojensi\nkätensä suudeltaviksi.\n\n\"Elina, saanko puhutella teitä kahdenkesken?\" pyysi Erikinpoika\nsitten.\n\nElina seurasi häntä äänetönnä.\n\n\"Tämä yhdistys on teistä vastenmielinen?\"\n\n\"Tottelenhan minä!\"\n\n\"Tiedättekö, että olen Ermegård rouvan tyttärenpoika?\"\n\n\"Miksi ette sitten kanna hänen nimeään?\"\n\n\"Tätä juuri pyydän teitä ottamaan selville. Hän kieltäytyy sanomasta\nsitä minulle.\"\n\n\"Kyllä teen mitä voin.\"\n\n\"Tahdotteko myös koettaa kiintyä minuun?\"\n\n\"Kyllä, tahdon!\"\n\n\"Tietäisittepäs, kuinka suuresti teitä rakastan!\"\n\n\"Tahdon koettaa, että ansaitsisin sen.\"\n\n\"Ojentakaa minulle kätenne!\"\n\nElina ojensi ja toinen suuteli sitä hellästi.\n\n\"Pahastutteko, jos en annakaan sitä pois?\"\n\nElina käänsi päänsä pois vastaamatta mitään.\n\n\"Jos pyytäisin, antaisitteko minulle suukkosen?\"\n\n\"Jos vaaditte\", vastasi Elina alistuvasti.\n\n\"Ei, Elina, en vaadi mitään, mutta lupaan sitä vastoin viipyä poissa,\nkunnes olette ehtinyt tottua ajatukseen, että kuulutte miehelle, jota\nsydämenne ei ole valinnut.\"\n\nHän piti sanansa ja lähti seuraavana päivänä.\n\nErmegård rouva toipui tämän asiain käänteen johdosta nopeasti\nsairaudestaan. Hänen ainoana ajatuksenaan oli häiden valmistaminen;\nhäitä hommasi hän aivan kuumeisella kiihkolla. Elina ei uskaltanut\ntehdä vähäisintäkään vastaväitettä. Ermegård rouvasta muuten oli\ntalon ankara järjestys höltynyt hänen sairautensa aikana, mutta nyt\notti hän isännyyden ohjat itse käsiinsä, ja niin linnanvartia kuin\nkaikki palvelijat vapisivat pian hänen vihaansa. Saattoi hyvin sanoa,\nettä hän piti paljasta miekkaa kädessään ja löi, missä vain löysi\njotakin muistutettavaa.\n\nAjan oloon saapui Erikinpojalta kirjeitä, joissa kerrottiin kaikista\nniistä esteistä, joita oli ilmestynyt hänen tielleen. Oli tahdottu\nvetää asia hengellisen tuomioistuimen eteen, mutta laki sanoo:\n\"Jollei piispa tahdo talonpojalle oikeutta tehdä, niin olkoon\ntalonpojalla oikeus valittaa kuninkaalle\", ja sillä perusteella oli\nErikinpoika vihdoinkin onnistunut saamaan asian siirretyksi maallisen\ntuomioistuimen eteen.\n\nKirjeet päättyivät moniin tervehdyksiin Ermegårdille ja Elinalle;\nerikseen viimeksimainitulle ei hän kirjoittanut.\n\nTähän saakka ei Ermegård rouva ollut sallinut vähimpiäkään muutoksia\nvanhassa sisustuksessa. Nyt peitätti hän lattiat matoilla ja\nripustutti tapetit seinille. Kallisarvoisia verhoja hankittiin\nuseihin huoneihin, ja jokaisen esineen tultua paikalleen oli kuin hän\nolisi maksanut osan velastaan.\n\nElina otti osaa työhön kuten muutkin. Hän ajatteli kaikista vähimmin\nsitä, että hommattiin hänen tähtensä, ja kuitenkin koetti hän kaikin\nvoimin mukautua siihen ajatukseen, että hänestä tulisi Erikinpojan\nvaimo. Mutta yhtä suurella mielenkiinnolla kuunteli hän kaikkia\nhuhuja sodasta ja kertomuksia, että herra Åke Hannunpoika oli saanut\nÖrebron läänityksekseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kulunut useita kuukausia saapumatta mitään tietoja Erikinpojasta,\nmutta Ermegård rouva arveli, että oikeusjutun voittaminen\ntuomiorovastia vastaan oli pulmallinen asia, joka vei paljon aikaa.\n\nMutta häät oli vietettävä Ettakissa kohta hänen palattuaan, ja siellä\ntehtiin työtä yötä ja päivää, pyhäisin ja arkisin, jotta saataisiin\nkaikki valmiiksi. Ermegård rouva ei suonut mitään lepoa itselleen\neikä muille; oli sellainen kiire, kuin olisi ollut hengen hätä\nkäsissä.\n\nEräänä aamuna herätti hän palvelijattarensa aikaisemmin kuin\ntavallista. \"Pian, riennä kutsumaan neitsyttä!\" sanoi hän.\n\nElina ei hidastellut kutsua noudattaessaan.\n\n\"Tänään hän tulee!\" huusi vanhus häntä vastaan. \"Näin hänet niin\nselvään kuin nyt näen sinut!\"\n\nMorsian kalpeni huomattavasti.\n\n\"Eikö se ilahuta sinua?\" kysyi vanhus loukkautuneena.\n\n\"Rakas mummo!\"\n\n\"Sinä et ole kuten minä joka hetki rukoillut madonnaa, että tämä\nsiunattu päivä koittaisi!\"\n\n\"En, sitä en ole tehnyt.\"\n\n\"Sinä näet minun levottomuuteni ja hätäni, mutta sittenkin sinä\nvoisit rikkoa lupauksesi?\"\n\n\"En koskaan! Olipa sen pitäminen kuinka raskasta tahansa.\"\n\n\"Mutta se ei saa olla raskasta, sinun täytyy tehdä se omasta vapaasta\ntahdostasi.\"\n\n\"Niinhän minä teenkin!\"\n\n\"Mene sitten heti ja pukeudu morsiameksi.\"\n\n\"Nyt? Tänään? Ennenkun hän on tullut?\"\n\n\"Hän kyllä tulee!... Kuules, kuules! Hän tulee jo! Katsos vain, eikö\nse ole hän!\"\n\nElina riensi ikkunaan. \"Muutamia linnamiehiä!\" sanoi hän.\n\n\"Enkö sitä jo tiennyt; he tulevat ilmoittamaan edeltäpäin.\"\n\n\"Minä menen heti.\"\n\n\"Ei, antaa heidän tulla tänne sisälle! Tahdon itse ottaa vastaan\niloisen viestin.\"\n\nKohta sen jälkeen astuivat miehet sisään. He pysähtyivät kaikki oven\nsuuhun, hämillään pyöritellen lakkejaan. Mitään iloa ei heistä juuri\nvoinut eroittaa.\n\n\"No!\" huusi Ermegård rouva. \"Mitä tuotte?\"\n\n\"Huonoja uutisia.\"\n\n\"Onko juttu hävitty?\"\n\n\"Siitä ei ole tullut mitään!\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Hän, Antero Erikinpoika, on poissa!\"\n\n\"Poissa?\"\n\n\"Hän oli jo kateissa meidän saapuessamme kaupunkiin.\"\n\n\"Muutamat sanovat, että piru on hänet vienyt.\"\n\n\"Toiset taasen, että hänet on heitetty johonkin luostarin komeroon.\"\n\n\"Tai että he ovat ottaneet hänet hengiltä.\"\n\n\"Ainakin leikanneet kielen hänen kurkustaan.\"\n\n\"Tai pistäneet puhki hänen silmänsä.\"\n\nHe olisivat saaneet jatkaa kuinka kauan tahansa, linnanrouva ei olisi\nheitä keskeyttänyt.\n\nElina viittasi miehiä menemään.\n\nErmegård rouva istui pystyssä vuoteellaan. Kädet olivat nyrkissä ja\nhuulet lujasti puristuneet yhteen. Pelästynyt tyttö tahtoi saada\nhänet laskeutumaan pitkäkseen, mutta hänen jokainen jäsenensä oli\nkuin jäätynyt, niitä oli mahdoton saada taipumaan.\n\nHurskas lapsi kietoi käsivartensa hänen kaulaansa, hyväili ja\nlämmitteli häntä suudelmillaan. Vihdoin alkoi tajunta palata, ja\nkalpeilla kasvoilla häivähti tumma puna.\n\n\"Minä tahdon ripittäytyä!\" sanoi hän nopeasti. \"Ja sinä saat olla\nläsnä. Mutta heti, heti!\"\n\nPater Anselm oli muuan niitä harvinaisia pappeja, jotka yhtä vähän\ntunkeutuvat ihmisten luottamukseen kuin vaativat rippiä. \"Jollei se\ntapahdu vapaasta tahdosta, ei sillä ole mitään arvoa!\" oli hänellä\ntapana sanoa. Hän näki kyllä, että Ermegård rouvalla oli raskas\ntaakka omallatunnollaan. Sen oli hän kuullut myös edeltäjältään,\njonka kuolinvuoteen ääressä hän oli istunut ja joka oli pyytänyt\nhäntä olemaan kärsivällinen linnanrouvaa kohtaan.\n\nKun nyt Elina tuli häntä kutsumaan, kohotti hän kiitollisena kätensä\ntaivasta kohden ja huudahti:\n\n\"Herra olkoon kiitetty ja ylistetty!\"\n\nKun he yhdessä astuivat huoneeseen, makasi vanhus ummessasilmin,\nmutta rinta kohoili verkkaan.\n\nKappalainen laski hiljaa kätensä hänen kädelleen.\n\n\"Niin, minä olen suuri syntinen\", sanoi vanhus katsoen pappiin. \"Te\nolette kyllä tiennyt sen jo kauan!\"\n\n\"Syntisiä olemme kaikki!\"\n\n\"Olin aikonut viedä salaisuuteni mukanani hautaan, mutta nyt tunnen,\nettä minun täytyy puhua... Minut naitettiin sangen nuorena miehelle,\njota en voinut rakastaa... Hän vaivasi minua mustasukkaisuudellaan\nja toi minut tänne... Minulla oli niin ikävä, että luulin tulevani\nhulluksi. Kun synnytin tyttären, nuhteli hän minua nuhtelemistaan\nsiitä, etten ollut antanut hänelle poikaa, ja hän kielsi minua lasta\nitse imettämästä... Suru sen johdosta oli vähällä minut surmata...\"\n\n\"Jatka, tyttäreni! Jumala kuulee sinua!\" sanoi kappalainen lempeästi.\n\n\"Lapsuuteni kodissa olin viime vuosina saanut opetusta kukkashoidossa\neräältä samanikäiseltä, mutta aatelittomalta nuorukaiselta, joka\noli saanut kasvatuksensa vieraissa maissa. Eräänä päivänä sanoi\nherrani ja isäntäni minulle, että hän oli ottanut puutarhurin,\njoka oli luvannut, jos sai repiä maahan vanhan tallirakennuksen\nlinnan edustalla, laittaa sen paikalle puutarhan. 'Siinä on jotakin\nsinulle', sanoi Ficke herra. 'Erittäinkin kun puutarhuri on nuori\nja kaunis mies.' -- Minä en viitsinyt vastata, ja kesti useita\nviikkoja, ennenkuin menin alas puutarhaan. Mutta ikkunasta näin,\nkuinka siellä työskenneltiin. Kurt, sen uusi puutarhuri sanoi\nnimekseen, oli innokkain kaikista... Lopulta maltoin tuskin koskaan\npoistua ikkunasta. Olin tuntenut hänet entiseksi opettajakseni,\nja minä ymmärsin, että hän oli rakkaudesta minuun antautunut niin\nvaatimattomaan ammattiin... Vierähti vuoden verran ennenkuin olimme\ntuntevinamme toisiamme. Sitten tuli Ficke herra sairaaksi. Minä\nolin alituiseen hänen luonansa, ja pikku tyttöni oli mukana...\nSaadessani pitää lapseni ja samoin tietäessäni, että maailmassa oli\nihminen, joka oli luopunut kaikista eduista ainoastaan saadakseen\nelää läheisyydessäni, olin melkein onnellinen. Ficke herra näki\nsen ja oli mustasukkainen omalle lapselleen. Heti parannuttuaan\nvei hän tytön pois. Se oli hemmoiteltu piloille, sanoi hän,\neikä sitä sentähden saanut kasvattaa kotona. Surin niin, että\nluulin menettäväni järkeni... Silloin heräsi mielessäni ajatus,\njonka torjuin halveksien, jonka ylpeyteni tuomitsi, mutta joka\npalasi, palasi yhä uudestaan. Vihjaisinko hänelle, herralleni,\nettä läheisyydessäni oli joku, joka rakasti minua? Tiesin, että\nsanakin siihen suuntaan saattaisi hänet vimmoihinsa, mutta minä en\nvaiennut pelosta, minä tahdoin, että hän saisi aiheen luulla minun\nvastaavan tähän rakkauteen. Niin ei silloin ollut laita... Mutta\nsiitä pitäen oleskelin minä paljon puutarhassa ja otin osaa kasvien\nhoitoon, ja kun tuli talvi, olin palvelijattarieni kera mukana\npuhdistamassa siemenlajeja. Kurt kertoi kasveista monia uskomattomia\nasioita, emmekä me väsyneet koskaan kuulemaan. Ihme kyllä, ei Ficke\nherran päähän pälkähtänyt koskaan olla mustasukkainen, ja minä\nlykkäsin tunnustukseni päivästä päivään. Niin kului kaksi vuotta.\nEpätoivokseni tunsin, että Kurt kävi minulle rakkaammaksi päivä\npäivältä, ja minä toivoin, että hän unhoittaisi sen kunnioituksen,\nmihin hän olisi velvollinen minua kohtaan, tunnustaisi rikollisen,\nsyntisen rakkautensa ja antaisi aiheen karkoittaa hänet pois ja\nilmoittaa Ficke herralle. Mutta hän vältti minua aivan kuin olisi\nymmärtänyt ajatukseni. Minä aloin pelätä, että hänen sydämensä oli\nkiintynyt toiseen. Oi, kuinka kärsin!\"\n\nErmegård rouva oli puhunut keskeyttämättä, nyt veti hän syvään\nhenkeään.\n\n\"Levähtäkää!\" sanoi kappalainen. \"Rasitatte itseänne aivan yli\nvoimien.\"\n\n\"En\", vastasi vanhus. \"Nyt täytyy sen tapahtua; huomenna en voi\nenää...\" Ja hän jatkoi:\n\n\"Herrallani oli toisinaan tapana käydä metsällä. Eräältä\nmetsästysretkeltään palasi hän kuoliaaksi ammuttuna. Viimeisessä\nkatseessa, jonka hän loi minuun, kuvastui mustasukkaisuus, ainoastaan\nmustasukkaisuus. Hautauksen jälkeen sulkeuduin minä huoneeseeni...\nKolmeen kokonaiseen kuukauteen en nähnyt muita kuin palvelijattareni,\nmutta joka päivä tuotiin minulle uusia, tuoreita, valkoisia kukkia,\nja minä tiesin mistä ne tulivat. Hänen hiljainen rakkautensa\nlämmitti sydäntäni! Hän oli ennen puhunut kukkaskielestä, ja minä\nkoetin ymmärtää sitä omin päin. Minä ihmettelin, ettei hän koskaan\nlähettänyt minulle punaisia. Tiesin tosin, että ne merkitsivät\nrakkautta, mutta jos hän todellakin rakasti, kuinka saattoi hän siitä\nniin kauan vaieta? Vihdoin eräänä päivänä löysin valkoisten liljojen\nkeskeltä heleänpunaisen ruusunnupun. Silloin suututti minua hänen\nrohkeutensa, mutta sydämeni sykki ilosta. Seuraavana päivänä olivat\nkaikki kukat punaisia, ainoastaan punaisia. Niin jatkui kokonaisen\nviikon... Ylpeys ja rakkaus taistelivat povessani, mutta vielä\nkerran voitti edellinen. Minä lähetin kukat takaisin ja sanoin,\netten tahtonut niitä enää saada. Olin jättänyt synkän suruhuoneen,\nystävät ja sukulaiset kävivät luonani... Pikku tyttäreni jäi luokseni\nmuutamiksi viikoiksi, mutta hänen isänsä tahdon mukaan suostuin\nlähettämään hänet kasvatettavaksi muualle, kunnes hän täyttäisi\nkaksikymmentä vuottaan -- hän oli nyt ainoastaan nelivuotias. Olin\nvielä nuori, ainoastaan kuudenkolmatta vuotias. Minua kehoitettiin\nvaihtamaan tämä yksitoikkoinen elämä iloisempaan, Tukholmassa tai\nmissä muualla tahansa... Minä epäröin. He eivät hellittäneet,\nja minä melkein lupasin tulla, sitten kun suruaika oli lopussa.\nVielä en ollut häntä nähnyt jälleen, en ollut kertaakaan ollut\npuutarhassakaan, ja kuitenkin pyöri hän yhä ajatuksissani, ja minä\nkuuntelin halukkaasti mitä palvelijattareni kertoivat hänestä...\nHänellä oli paljon kirjoja, joita hän luki, hän kirjoitteli usein\nja ahkeraan, ja välillä oli hän puutarhassa, jossa kaikki kasvoi\nja rehoitti niin ihmeellisesti hänen käsissään. Joka päivä oli\nminulla tuoreita hedelmiä pöydälläni; lähestyi syksy, ja nuoret puut\nkantoivat ensimäiset hedelmänsä. Olin varma hänen rakkaudestaan,\nvarma siitä, että hän alituiseen ajatteli minua! Minulle oli\njotakin uutta siinä, että tiesin minua rakastettavan niin jalosti,\nniin uhrautuvasti, ja minä tahdoin nauttia siitä niin kauan kuin\nmahdollista... Sitä paitsi minua peloitti nähdä häntä jälleen... Eikö\nrohkeus pettäisi?\n\n\"Palvelijattareni, Pirkitta, sanoi eräänä päivänä: 'Se Kurt ei\nsitten ole ollenkaan muihin ihmisiin.' -- 'Kuinka niin?' kysyin\nminä. -- 'Nuori mies elää aivan kuin erakko, mutta on se painanutkin\nhäneen leimansa!' -- 'Onko hän sairas?' -- 'Sanotaan, että hän\nsuree jotakin.' -- Kuinka minun sydämeni sykki! Minä en uskaltanut\nkysellä enempää, mutta Pirkitta jatkoi: 'Kappalainen, jonka kanssa\nhän yksistään seurustelee, on sanonut, että hänen terveytensä tähden\ntäytyy lähteä täältä.' Ja minä olin ajatellut ainoastaan itseäni!...\nNyt tunsin, että rakastin häntä yli kaiken muun ettenkä voisi\nkoskaan suostua eroon... Jospa voisin mennä alas puutarhaan! Mutta\nse olisi minun puoleltani lähentelemistä, joka voisi hänet saada\nuskomaan, että... Ei... minä en tahtonut, en voinut mennä... Eräänä\npäivänä tuli Pirkitta luokseni ja sanoi, että Kurt pyysi puhutella\nminua. Minä hämmennyin niin, että vastasin: 'Ei nyt, jonakin toisena\npäivänä.' Pirkitta meni, mutta tuli kohta itkien takaisin ja sanoi,\nettä Kurt tuli pyytämään eroaan, hänen täytyi lähteä matkalle\nmuutaman päivän kuluttua. 'Pyydä häntä tulemaan sisään', sanoin minä\nvavisten.\n\n\"He olivat oikeassa, hän oli suuresti muuttunut, mutta vähemmän\nnöyrä kuin ennen. Hän puhui melkein kuin vertaiselleen, kun hän\nsanoi minulle, että oli päättänyt muuttaa, mutta hankkinut toisen\nsijalleen, ja hän toivoi, että olisin tyytyväisempi äskentulleeseen\nkuin olin ollut entiseen. Hän olisi voinut puhua kuinka kauan\ntahansa, minä pidin silmällä vain sitä, ettei hän kohottanut\nkertaakaan silmiään lattiasta. 'Minä en tahdo, että lähdette,\nKurt', sanoin ojentaen hänelle käteni. 'Minun täytyy!' vastasi hän\ntarttumatta käteeni ja kohottamatta katsettaan. -- 'Miksi teidän\ntäytyy?' -- 'Heikon terveyteni tähden!' -- 'Eikö se ole tekosyy?' --\n'Kenties'! -- 'Ettekö tahdo sanoa minulle oikeaa syytä?' -- 'Sitä\nen voi'. -- Minä näin, kuinka hän kiusautui, mutta minä tahdoin\npakoittaa hänet ilmaisemaan itsensä, se antaisi minulle takaisin\nrohkeuteni, ja sentähden sanoin houkutellen: 'Oletteko vihainen\nminulle?' -- 'Palvelija ja hallitsijatar!' vastasi hän kumartaen.\n-- Hän ei siis aikonut esiintyä puuttuvalla kunnioituksella, mutta\nminulla oli useampiakin kiihoituskeinoja: 'Pelkäsin, että olisitte\npannut pahaksenne, kun lähetin teille ne punaiset ruusut takaisin.'\n-- Hän punastui hieman, se sattui!... 'Ymmärsin sitten, että se oli\nliian aikaista', sanoi hän. 'Mutta ne olivat kaikki niin tuoreita\nja tuoksuavia, ne punaiset ruusut. Minä luulin, että kun aurinko ja\nlämpö on niitä houkutellut esiin niin suurin joukoin, täytyi niiden\nteille antaa suurimman ilon... ja teillähän on ollut niin vähän iloa\nelämässänne.' -- Nyt ymmärsin sen, mistä minulla tähän asti oli\nollut ainoastaan himmeä aavistus, ettei häntä ollut tuonut Ettakiin\nainoastaan rakkaus, vaan myöskin suuri sääli, -- sääli minua kohtaan!\n-- 'Sanokaa minulle, mikä mieltänne painaa!' pyysin innokkaasti ja\nojensin hänelle jälleen käteni. -- 'Jos kerran tapaamme toisessa\nmaailmassa toisemme, ei se ole teitä loukkaava.' -- 'Eihän se tee\nsitä nytkään!' huusin minä aivan poissa suunniltani. -- 'Älkää minua\nkiusatko!' sanoi hän ja nousi. 'Tahdon mielelläni, että muistaisitte\nminua suopeudella. Hyvästi, Herra teitä suojelkoon!' -- Nyt vasta\nyhtyivät katseemme; hänen silmänsä olivat kyyneliä täynnä, ja minä\nluin niistä rakkauden vakuutuksen. -- Hän meni, mutta minä en voinut\nhillitä itseäni!... Tunsin, etten voinut elää ilman häntä... Eikä\nminulla ollut ketään, kenen kanssa neuvotella.\n\n\"Hieman toinnuttuani lähetin noutamaan kappalaista. Puhuin Kurtista,\nja hänen välttelevistä vastauksistaan ymmärsin, että tämä oli uskonut\nhänelle salaisuuden -- 'Tiedän sen jo!' keskeytin kärsimättömästi.\n'Hän rakastaa!' -- 'Niin, kovaksi onneksi!' -- 'Ei, sillä minä\nrakastan myös häntä!' Ja nyt kerroin hänelle, kuinka tämä rakkaus oli\nkasvanut kasvamistaan, kuinka olin koettanut sitä vastustaa, mutta\nviimeinen kohtauksemme oli minulle osoittanut sen mahdottomaksi.\n-- 'Mikä on tarkoituksenne?' kysyi pappi. -- 'Mennä hänen\nkanssansa naimisiin heti suruvuoden loputtua.' -- 'Mutta ajatelkaa\nnimeänne, sukulaisianne!' -- 'Minä en välitä mistään muusta kuin\nrakkaudestani!'-- Mitä Kurt ajatteli, en tiedä, mutta kun hän painoi\nminut rintaansa vasten, tuntui minusta, kuin olisin löytänyt sataman,\njosta eivät mitkään surut minua saavuttaisi.\n\n\"Kymmenen kuukautta suruvuodesta oli kulunut. Päätettiin, että Kurt\nmatkustaisi vieraihin maihin jälellä oleviksi kahdeksi kuukaudeksi,\nja kun hän tulisi takaisin, vihittäisiin meidät suurimmassa\nsalaisuudessa linnan kappelissa. Kukaan ei saanut tietää meidän\nyhdistyksestämme, Kurt itse ehdotti sitä, ja minä suostuin... Kuinka\nminä surin hänen ollessaan poissa! Pelkäsin, että hän kuolisi enkä\nminä saisi nähdä häntä enää koskaan. Kappalainen ehdotti, että\nminä matkustaisin häntä vastaan ja meidät vihittäisiin pienessä\nmaakirkossa, jossa hänen veljensä oli pappina. Minä suostuin ilolla\nja kirjoitin Kurtille. Kaikki kävi laskujen mukaan; minusta tuli\nhänen vaimonsa! Kuinka onnelliset olimme!... Ja kun tulimme tänne,\noli ihmeellinen nautinto hiipiä kohtaamaan toisiamme. Useimmiten\ntapahtui se kappalaisen luona. Hän oli hellä isä, joka iloitsi\nlastensa onnesta. Muutamia kertoja otti hän puheeksi, että meidän\npitäisi julaista yhdistyksemme, mutta kun Kurt näki, etten ollut\nsiihen halukas, hylkäsi hän ehdotuksen.\n\n\"Vuoden kuluttua sai Kurt kovan yskän, se kiihtyi nopeasti, ja\nkymmenen kuukauden avioliiton jälkeen olin minä leski toisen\nkerran. En tiedä, mitä nyt tapahtui ympärilläni. Kappalainen piti\nhuolta kaikesta. Kun seitsemän viikon kuluttua heräsin jälleen\ntajuntaan, sanottiin minulle, että olin saanut vielä yhden tyttären,\njonka kappalainen oli antanut salaa eräälle talonpoikaisvaimolle\nhoidettavaksi. Hän ei tiennyt, tahdoinko tunnustaa sen omaksi\nlapsekseni. Kaikki, kaikki oli minusta samantekevää, tahdoin\nainoastaan kuolla, mutta sitä ei minulle ollut suotu. Kun nousin\njälleen jalkeille, näin, kuinka palvelijani katselivat minua\nivallisesti hymyillen. He arvasivat osaksi asian, mutta heidän\nei johtunut mieleensäkään, että olin mennyt naimisiin niin\nhalpasäätyisen miehen kanssa, ja vielä vähemmän, että tunnustaisin\nlapseni omakseni... Sitä en tehnytkään, mutta otin hänet kotiini,\nkun hän oli vasta kolmivuotias, ja minä rakastin häntä rajattomasti,\nsillä hänellä oli isänsä kasvonpiirteet, mutta äitinsä ylpeä, ylväs\nmieli... Minä sanoin häntä palvelijattarekseni, mutta vaadin, että\nkaikkien toisten oli toteltava häntä kuin olisi hän tyttäreni...\nJa kun he eivät tehneet sitä mielellään, kävi mieleni katkeraksi\nja kovaksi. Ankarampaa komentoa ei pitänyt herra Ficke Bülowkaan;\nsanottiin, että hänen leskensä oli heistä molemmista pahempi. Kaksi\ntytärtäni kasvoivat ja varttuivat. Vanhempaa heistä näin harvoin,\nnuorempi sitä vastoin teki mitä tahtoi, eikä minulla ollut voimaa\nsanoa häntä vastaan, niin painavana tunsin syyllisyyteni.\n\n\"Kahdentenakymmenentenä syntymäpäivänään palasi Hedvig isänkotiinsa.\nHän toi mukanaan hyvän ystävänsä Anna Flemingin. Tuntui kuin\npäiväpaiste olisi langennut synkkään kotiin, ja minä iloitsin\nheitä nähdessäni. Mutta minä näin nuoremman lapseni, hylätyn Edela\nparkani hiipivän vakoillen ympärinsä. Äskentulleet olivat vallanneet\nhänen paikkansa, hänelle ei ollut enää tilaa. Paha omatunto kalvoi\nminua, ja minä sanoin heille, että hän oli ollut lohdutuksenani\nyksinäisyydessäni, että olin pitänyt häntä aivan kuin tyttärenäni ja\ntoivoin, että he tahtoisivat kohdella häntä vertaisenaan. Niin he\ntekivätkin, eikä kukaan voinut olla suloisempi ja rakastettavampi\nkuin hän. Hedvig kysyi minulta kerran, tunsinko Edela Kurtintyttären\nvanhempia. Kenties oli juoruilu saapunut hänen korviinsa. Minä\nvastasin, että he olivat yhtä hyvää sukua kuin hänenkin vanhempansa,\nja sen jälkeen ei hän enää kysellyt.\n\n\"Monia ylhäisiä herroja ja ritareita vieraili siihen aikaan Ettakissa.\nNiiden joukossa oli pari Ribbingiä, molemmat kotoisin Suomesta,\noli myös ritari Juhana Maununpoika. Hän oli jalo herra, mutta\nylen vakava. Kun hän pyysi minulta Hedvigin kättä, pelkäsin minä,\nettä tämä vastaisi kieltävästi, mutta ilokseni ja kummakseni hän\nsuostuikin. Kun sanoin hänelle, etten ollut sitä odottanut, tunnusti\nhän mieltyneensä toiseen mieheen, mutta ei koskaan tahtonut siitä\npuhua, koska tämä mies oli aateliton. Minä ylistin hänen lujuuttaan;\nhän ei suinkaan ensi kertaa saattanut minua häpeämään. Vanhempi\nRibbingeistä kosi Anna Flemingiä, ja minä näin, että ainoastaan\nsyntyperä esti nuoremman pyytämästä Edelan kättä. Hän tunnustikin\ntunteen tälle, mutta sanoi ensin tahtovansa pyytää sukulaistensa\nsuostumusta. Hedvig meni naimisiin ja muutti Göksholmaan. Anna\nmatkusti Turkuun häitä varten. Edela ja minä olimme jälleen kahden.\nNyt vasta uskoi hän minulle, että hän oli tehnyt salaisen liiton\nnuoremman Ribbingin kanssa; tämä oli sanonut, että hänen olisi\nkärsivällisesti odotettava neljä vuotta...\n\n\"Suuri suru odotti minua. Hiljainen Hedvigini kuoli antaessaan elämän\npojalle. Minä otin Åken kotiin luokseni; lapsenlapseni ainakin\ntahdoin itse kasvattaa. Mutta Edela ei voinut ensinkään poikaa\nsietää. 'Näin hyvin, että hän tulee asettumaan tielleni', sanoi\nhän... Kului neljä vuotta, mutta Ribbing ei palannut. Edela oli\npoissa suunniltaan; hänelle tekivät kauppamiehet ja muut aatelittomat\nmonia hyviä tarjouksia, mutta ilokseni hän hylkäsi ne. Eräänä päivänä\ntölmähti hän luokseni ja sanoi, että nuori Ribbing oli täällä,\nmutta salaa. Tämä tahtoi häntä heti seuraamaan. He vihityttäisivät\nitsensä muutamassa läheisessä kirkossa; sen jälkeen veisi hän\nvaimonsa kotiinsa. Ribbing oli sanonut, että se oli ainoa keino,\njolla he voivat saada toisensa; hänen sukulaisensa eivät luultavasti\nkoskaan antaisi mielisuosiolla suostumustaan. Minun ainoa ja korkein\ntoivoni oli hyvittää Edelalle, mitä olin rikkonut häntä vastaan. En\nvoinut aavistaakaan, että oli kysymys petoksesta; ja niin annoin\nsuostumukseni.\"\n\nErmegård rouva oli tehnyt tunnustuksensa välillä vain harvoin\npysähdellen. Oli kuin koko hänen entinen elämänsä olisi vaeltanut\nhänen ohitsensa ja hän ainoastaan kertonut mitä näki ja kuuli. Nyt\nviittasi hän Elinaa antamaan hänelle virvoitusjuoman, joka oli\npöydällä. Tämä teki sen: \"Rakas mummo, antakaa sen nyt jo riittää\ntäksi päiväksi!\" pyysi hän.\n\n\"Teette yhtäkkiä lopun kaikista voimistanne\", lisäsi kappalainen.\n\n\"Ei, ei, olen vapautunut raskaasta taakasta. Kuulkaa nyt edelleen!\nOnneton lapseni matkusti, mutta hän palasi takaisin kahdeksan\nkuukauden kuluttua, kurja, kadotettu olento.\"\n\nErmegård rouvan katseet harhailivat ympäri huonetta; mutta kun Elina\ntahtoi osoittaa hänelle huolenpitoaan, sysäsi hän tämän luotaan ja\njatkoi käheällä vapisevalla äänellä:\n\n\"Hän tahtoi antaa minulle anteeksi, mitä olin rikkonut, ehdolla,\nettä hänen lapsensa tunnustettaisiin tyttärenlapsekseni ja saisi ne\nedut, jotka oli häneltä kielletty. Minä sanoin hänelle, että tahdoin\ntehdä mitä muuta tahansa; lapsi voisi saada taloja ja tiloja, mutta\ntunnustaa tyttärenlapsekseni en häntä voinut. Silloin oli hän aivan\nkuin kadonnut... Minä luulin ymmärrykseni pettävän. Lopulta sain\ntietää, mihin hän oli ottanut tyyssijansa, mutta hän kieltäytyi\ntulemasta minun näkyviini... Emme tavanneet enää toisiamme.\"\n\nÄäni takertui kurkkuun, kesti useita minuutteja ennenkuin vanhus voi\njatkaa.\n\n\"Edela tuli joka yö luokseni\", aloitti hän.\n\n\"Unessa?\" kysyi kappalainen.\n\n\"Olin täysin valveilla!\"\n\n\"Tuleeko hän vieläkin?\"\n\n\"Ei niin usein, mutta aina samoin vaatimuksin, samoin julmin\nvaatimuksin.\"\n\n\"Ja te kieltäydyitte yhä?\"\n\n\"Minä mietiskelin yötä ja päivää, kuinka täyttäisin hänen\ntoivomuksensa paljastamatta itseäni. Vihdoin löysin keinon. Jos\nottaisin talooni muutaman Anna Flemingin lapsista ja naittaisin\nhänet Edelan pojalle, saisi hän silloin nimen, joka oikeuden mukaan\nhänelle kuului. Seuraavana yönä näyttäytyi Edela uudelleen minulle.\n'En tiedä, onko teidän aikeenne kaikkinäkevälle otollinen', sanoi\nhän, 'mutta tuokaa lapsi Ettakiin, antakaa hänen asua tornikamarissa,\nminä valvon ja suojelen häntä. Mutta muistakaa, että tytön on\nvapaasta tahdostaan mentävä hänelle; jollei hän sitä tee, pidän\nkiinni vaatimuksestani. Teidän täytyy antaa hänelle nimenne, äiti,\nja jollette sitä tee, on teidän hautanne oleva yhtä rauhaton kuin\nminunkin!'\"\n\nElina oli vaipunut polvilleen ja painanut kätensä ristiin. \"Hänen\näitinsä se siis on aina käynyt luonani\", sanoi hän. \"Nyt ymmärrän\nharhailevan hengen levottoman hellyyden. Miksi ette ole sanonut sitä\nminulle ennen, olisin silloin epäröimättä laskenut käteni hänen\nkäteensä!\"\n\n\"Sanot nyt niin, kun tiedät, että hän on kuollut!\"\n\n\"Ei hän ole kuollut, mummo! Sydämeni sanoo, että hän on palaava.\nSilloin tahdon heti yhdistää kohtaloni hänen kohtaloonsa, jotta sinä\nja vainaja saisitte rauhan sieluillenne.\"\n\nErmegård rouva viittasi kappalaista tulemaan lähemmäksi. \"Jos hän on\nkuollut\", sanoi hän, \"tai jos minä kuolen ennenkuin hän palaa, eikö\nsilloin tämä tunnustus, jonka olen tehnyt, ole kylliksi?\"\n\n\"Jotta teidän tyttärenpoikanne voi astua laillisiin oikeuksiinsa,\non teidän vihkitodistuksenne näytettävä. On niin ja näin, riittääkö\ntämäkään, kun hän itse ei ole aviolapsi.\"\n\n\"Sukusiteet poistetaan avioliitolla Elinan kanssa.\"\n\n\"Siltä näyttää, mutta meidän Herramme ei salline narrata itseään, ja\npelkään, että viisautenne on joutuva häpeään.\"\n\n\"Ei mitään vaaraa!\" sanoi Ermegård rouva. \"Laupeudessaan ei hän\ntee niin tarkkaa tiliä kanssamme; ennen kaikkea sallii hän meidän\nsäilyttää hyvän ja kunniallisen nimemme.\"\n\n\"Ajatelkaa tarkoin mitä teette, neitsyt\", sanoi kappalainen Elinalle;\n\"on kysymys elämänne onnesta!\"\n\n\"Tahdotteko häntä kiellellä?\" huusi Ermegård rouva.\n\n\"Ainoastaan varoittaa, erittäinkin, jos teidän sydämenne ei olisi\nvapaa.\"\n\n\"Se on vapaa!\" vastasi neitsyt väristen.\n\n\"Älkää pettäkö itseänne!\"\n\n\"Elina!\" huudahti Ermegård rouva. \"Älä kuuntele häntä, hän tahtoo\nvetää sinut pois minusta.\"\n\n\"Sitä ei tee mikään maailmassa!\"\n\n\"Minä olen tehnyt ainoastaan velvollisuuteni\", vastasi kappalainen.\n\nErmegård rouva oli oikeassa, kun hän sanoi heittäneensä raskaan\nkuorman hartioiltaan. Hän sai uusia voimia, uutta nuorteutta, ja hän\nsanoi nyt samoin kuin Elinakin:\n\n\"Hän ei ole kuollut!\"\n\nTähän aikaan teki Åke Hannunpoika maankuulun retken Anholtin saarelle\nKattegattiin, mistä ritari palasi tuoden runsaan saaliin porvarien\nsinne viemiä kalleuksia. Ermegård rouvalle saapui kirjeitä sekä\nvaltionhoitajalta että Trotte Maununpojalta. He onnittelivat häntä\nsiitä, että hänellä oli niin urhoollinen sukulainen, jonka tähden\nhänen omakin nimensä tuli säilymään jälkimaailmalle, ja molemmat\nsanoivat, ettei maassa ollut suurempaa sankaria ja jalompaa ritaria.\n\nNämä iloiset viestit, jotka niin imartelivat hänen ylpeää mieltään,\nja varmuus siitä, ettei Elina pettäisi lupauksiaan, näyttivät vanhan\nrouvan palauttavan terveyteensä ja voimiinsa. Sama sitkeä joustavuus,\njoka säilyi hänen tahdossaan, oli levinnyt hänen ulkonaiseenkin\nihmiseensä.\n\nErmegård rouva paisui ylpeydestä. Hän sanoi, että Åke oli häneen, ja\nmietiskeli mielessään, kenen ylen ylhäisen neitsyen kanssa naittaisi\nhänet. Tuskin kukaan näytti ansaitsevan sitä arvoa. Alistuvasti\nkuunteli Elina puhetta siitä, mutta se kirveli sydäntä.\n\n\"Örebron linnan läänitys antaa hänelle oikeuden kohottaa katseensa\nkorkealle\", sanoi Ermegård rouva, \"ja jollei Svante Niilonpoika olisi\njo naittanut pois kaunista tytärpuoltaan, olisi Åke saanut kosia\nhäntä\".\n\n\"Mutta hän oli hyvin nuori.\"\n\n\"Entä sitten, kukaan ei ole kyllin nuori ja kaunis niin uljaalle\nritarille kuin minun Åkelleni.\"\n\n\"Te sanoitte kuitenkin minulle...\"\n\n\"Mitä niin?\"\n\n\"Että ikäeroitus hänen ja minun välillä...\"\n\n\"Ahaa, kadutko jo?\"\n\n\"En, mummo, mutta...\"\n\n\"Sitä paitsi ei Åke ole koskaan ajatellut sinua, ja sinä olet\nluvannut uskollisuutta toiselle.\"\n\n\"Niin olen!\"\n\nNiin pian kuin Elina pääsi kuulemasta Åkesta puhuttavan,\nsaattoi hän pitää kurissa ajatuksensa ja tunteensa: silloin oli\nvelvollisuudentunto peräsimessä ja päivä meni kuin pieni pursi\ntyynessä vedessä. Mutta kun ajattelematon vanhus tuli ja alkoi pitää\nylistyspuheitaan Åke herrasta tai kun kansan kesken puhuttiin hänen\nerinomaisesta rohkeudestaan, silloin alkoivat hyrskyt heitellä pientä\npurtta, peräsin viippui sinne ja tänne, ja hyvät päätökset olivat\ntiessään.\n\nErmegård rouva oli useita kertoja kirjoittanut Skaraan tiedustellen\nErikinpoikaa, mutta ei ollut kuullut hänestä mitään. Ingristäkään\nei hän voinut saada mitään tietoa, molemmat olivat kadonneet\njäljettömiin.\n\nKolmisen viikkoa myöhemmin, varhain aamulla, nähtiin suurten,\nkömpelöiden vaunujen ajavan pihaan, ja Skaran tuomiorovasti pyysi\npuhutella jaloa Ermegård rouvaa.\n\nTämä avautti äskettäin sisustetut huoneet ja meni heti ottamaan häntä\nvastaan.\n\nMonien molemminpuolisten kohteliaisuuksien jälkeen tulivat he\ntuomiorovastin käynnin tarkoitukseen.\n\n\"Tiedätte kai, jalo rouva\", sanoi rovasti, \"sen häväistyksen, jota\nteidän väkenne on minulle hankinnut?\"\n\n\"Ei, minä en tiedä mitään!\"\n\n\"Eräs lailliseen muotoon laadittu testamentti on kiihoittanut\nmuutaman ahnaan talonpojan hyödynjanoa, niin että hän katsoo enemmän\nomia etujaan kuin lapsensa ikuista autuutta.\"\n\n\"Onko sellainen mahdollista!\"\n\n\"Saattaisin hyvin luulla teidät kaikesta tietämättömäksi. Mutta\nmies, jonka teitä on kiittäminen kaikesta, tahtoo heittää varjon\nminun ja koko tuomiokapitulin ylle, mutta se on tehty tyhjäksi\nHerran ihmeellisestä armosta ja rikollinen on pantu varmaan\ntalteen... Nyt on kuitenkin laita niin, että me kirkon miehet annamme\nmielellämme armon käydä oikeuden edellä, ja minä olen tullut tänne\nkysymään teiltä, jalo rouva, toivotteko erityisemmin, että syntinen\narmahdetaan.\"\n\n\"Otaksun, että teidän armonne puhuu Antero Erikinpojasta.\"\n\n\"Muistaakseni hän nimittää siten itseään.\"\n\n\"En tiedä mitä hän on rikkonut, mutta suuresti hänet on täytynyt\nviedä harhaan, sillä kenelläkään ei ole niin vilpitöntä tahtoa tehdä\noikein kuin hänellä. Olen sangen kiitollinen teidän armonne hyvästä\nlupauksesta päästää hänet vapaaksi. Muuten olisi minun ollut pakko\npyytää tyttärenpoikaani, Örebron linnan päällikköä, jaloa ritaria,\nherra Åke Hannunpoikaa toimittamaan hänet vapaaksi, ja hän olisi\nkyllä tehnyt sen, vaikkapa siihen olisi tarvittu asevoimaakin.\"\n\nTuomiorovasti oli joutunut sangen hämilleen, jalo rouva oli\nmenetellyt liian rutosti. Mihin hän oli aikonut monien mutkien\njälkeen suostua, sen oli rouva vanhus heti pitänyt ratkaistuna asiana\nja heittänyt hänen jalomielisyytensä sisimmän perusteen hänelle\nvasten kasvoja kuin minkäkin hansikkaan.\n\nNyrkkioikeuden ajat eivät olleet vielä menneet. Yksityisiä riitoja\nratkaistiin miekalla, eivätkä hyökkäykset luostareihin ja kirkkoihin\nkuuluneet tavattomuuksiin. Jos Åke herra olisi tehnyt jutun Antero\nErikinpojan katoamisesta, olisi tuomiokapituli joutunut suuriin\nikävyyksiin. Kunnianarvoisa isä ei kuitenkaan tahtonut heti antaa\nmyöten, se olisi näyttänyt tappiolta. Sentähden sanoi hän hymyillen:\n\n\"Siunatulla kirkollamme on, paitsi Jumalan ja pyhän isän suojelusta,\nmonta puolustajaa maassa. Olin luullut, että jalo ritari hänkin\nkuuluisi niihin.\"\n\n\"Ei, jos on kysymys vääristä teoista!\"\n\n\"Eikö äidin pidä ottaa veitsi lapsen kädestä, jos tämä tahtoo\nhaavoittaa häntä sillä?\"\n\n\"Kyllä, mutta...\"\n\n\"Niin tässä on tapahtunutkin. Kirkko antaa rakastavaisesti anteeksi,\nmutta pitää silmällä sitä, joka on rikkonut...\"\n\n\"Mitä teidän armonne tarkoittaa?\"\n\n\"Että jos kirkko onkin antanut anteeksi ensimäisen harha-askeleen,\nrankaisee se toisen sitä ankarammin.\"\n\n\"Ymmärrän.\"\n\n\"Ja kirkolla on pitkät käsivarret.\"\n\n\"Sanon sen kyllä hänelle.\"\n\n\"Mitään muuta en tahdokaan\", sanoi hurskas pappisvaltias nousten.\n\n\"Ei suinkaan teidän armonne aio vielä lähteä? Ettak ei ole niin\nvieraanvaraton kuin se kenties loitolta katsoen näyttää.\"\n\n\"Jos niin on, viivähdän mielelläni!\"\n\nJa hän antoi uudelleen painavan ruumiinsa vaipua niihin pehmeihin\ntyynyihin, joilla tuoli oli peitetty, ja virkkoi syvästi huoaten: \"Me\nkirkon miehet olemme olemassa ainoastaan muita palvellaksemme.\"\n\nHurskas isä ei ollut suinkaan kylmäkiskoinen pöydän nautinnoille. Hän\nnoudatti halulla kutsua, tervehti alentuvasti kappalaista ja piteli\nkauan Elinan kättä omassaan, jupisten jotakin siitä ilosta, jota hän\ntunsi nähdessään niin hurskaan neitsyen.\n\nPöytä notkui hopeavatien alla, ja ruokalajien paljous vakuutti\npappisvaltiaalle, että hän vieraili rikkaassa talossa. Mutta niinpä\nhän osoittikin, että hän oli siihen tottunut.\n\nAteriaa höystettiin vilkkaalla keskustelulla, jolloin pääasiallisesti\npuhui vieras. Kuten tavallista oli, alotti hän ylistämällä ruokaa ja\nperhe-elämän onnea, jonka näkeminen aina ilahutti pappia, vaikkei\nhänelle itselleen sitä suotukaan... Kuta enemmän viiniä ja olutta hän\nsitten nautti, sitä korkeammalle kohosi tunnelma, ja aterian lopulla\nleijaili rovasti ylhäällä pilvissä ja ojensi sieltä siunaten kätensä\nlangenneen ihmiskunnan ylitse.\n\nMutta tällä kertaa kova onni potkaisi tuomiorovastin suinpäin alas\ntoisten syntisten ihmisten joukkoon.\n\nOvi aukeni äkkiä ja Erikinpoika astui sisään.\n\nIlo, hämmästys, suuttumus, toiveiden pettymys olivat ne vaihtelevat\ntunteet, joita hänen näkemisensä herätti. Ermegård rouva meni\nmalttinsa säilyttäen häntä vastaan, ja vaikkei vanhus tuomiorovastin\ntähden voinutkaan avata syliään, näki nuori mies ilosta säteilevistä\nsilmistä, kuinka tervetullut hän oli. Hänen silmänsä etsivät Elinaa.\nTosin tämä hieman kalpeni, mutta puristi lämpimästi hänen ojennettua\nkättään.\n\nKappalaisen tulotervehdys oli mitä vilpittömin. Hän sulki hänet\nsyliinsä ja kiitti Jumalaa.\n\nTuomiorovasti oli seissyt mykkänä katselijana. Viini ja voimakas\naamiainen olivat jossain määrin häntä herpaisseet; hän ei ollut\noikein varma, eikö Erikinpoika kenties ollut saanut vapauttaan hänen\nsuostumuksestaan.\n\nTämä poisti häneltä pian kaikki epäilykset.\n\n\"Tällä kertaa voititte te, voititte viekkaudella ja petoksella!\"\nhuudahti Erikinpoika kääntyen tuomiorovastiin. \"Seuraavalla kerralla\nvoitan minä!\"\n\nKiukku melkein vääristi tuomiorovastin kasvot, ja se hymyilevä ilme,\njota hän koetti näytellä, ei suinkaan häntä kaunistanut.\n\n\"Näen surulla, etten ole onnistunut parhaissa tarkoituksissani\",\nsanoi hän ottaen Ermegård rouvalta jäähyväiset.\n\nNyt ei enää koetettukaan häntä pidättää, ja pian nähtiin vanhojen\nvaunuromujen lähtevän jälleen tiehensä.\n\nKohtaus tuomiorovastin kanssa antoi Ermegård rouvalle ajattelemista\nmoniksi päiviksi. Hän ei ollut koskaan ollut papeille oikein\nsuosiollinen, mutta nyt hän oli vielä vähemmän kuin ennen.\n\nErikinpoika oli odottanut, että häät heti vietettäisiin, mutta hän\noli liian ylpeä muistuttaakseen saamastaan lupauksesta. Elina oli\nystävällinen ja osanottavainen, kuunteli melkein hartaudella, kun hän\npuhui, ja koetti sovittaa vastauksensa parhaimmiten hänen mielikseen.\nJos hän pyysi laulamaan ja soittamaan, teki Elina sen heti, mutta\njos hän katsoi häneen rakkaudesta uhkuvin katsein, silloin loi Elina\npunastuen katseensa maahan.\n\nEräänä päivänä pani Ermegård rouva heidän eteensä asiakirjan, jonka\noli saanut Turun raadilta. Se oikeutti Antero Erikinpojan, mentyään\navioliittoon Elina Ribbingin kanssa, ottamaan hänen sukunimensä;\nsiten tuli uusi sukuhaara alkamaan hänen kauttansa.\n\n\"Ja nyt, rakas lapseni\", sanoi vanha rouva, \"nyt vietämme häänne\nupeudella ja ilolla!\"\n\n\"Ja minä, kiittämätön, kun olen valittanut kohtaloani!\" huudahti\nnuori mies. \"Olihan se minulle lahjoittanut paljon suuremman onnen\nkuin olen odottanutkaan!\"\n\nElina koetti hänkin olla iloinen, ja vaikkei hän ajatellutkaan\ntulevaa liittoa myrskyisellä ilolla, kuten Erikinpoika, niin ei hän\nsitä ainakaan pelännyt. -- Ermegård rouva lähetti kutsukirjeitä\nlaajalle ympärinsä, ja muuan sellainen lähetettiin myös Åke herralle\nÖrebrohon. Se kohtasi hänet kuin salama kirkkaalta taivaalta. Hän\nsatuloitsi heti hevosensa, ja ainoastaan uskollisen Lassi Juuttinsa\nseuraamana lähti hän matkalle.\n\nViisi päivää ennen määrättyä hääpäivää saapui hän Ettakiin. Ermegård\nrouva, Elina ja Erikinpoika olivat kaikki nähneet hänen laskettavan\npihaan. Hän oli hypännyt ratsultaan ja muitta mutkitta juossut\nsisälle linnaan. He näkivät, kuinka asemies otti haltuunsa molemmat\nläähättävät ja vaahtoiset orhit, mutta turhaan odottivat he ritarin\ntulevan sisään. Heidät valtasi outo pelko ja levottomuus. Mikä\nsaattoi viivyttää häntä, mihin oli hän mennyt?\n\nLinnanvartia kutsuttiin saapuville, ja hän ilmoitti, että ritari oli\nheti mennyt kappalaisen luo.\n\nKaikki ymmärsivät, että hän oli mennyt ottamaan selkoa asioista.\nYlpeä Ermegård rouva tunsi, että hän oli loukannut ritarin oikeutta,\nei ainoastaan perintöön nähden, joka taisi olla Åkelle samantekevää,\nvaan lisäksi, mikä oli pahempaa, ryöstämällä häneltä neitsyen, jota\nhän rakasti.\n\nElina istui ompeluksensa ääressä, mutta hänen kalpeat poskensa ja\nvapisevat kätensä ilmaisivat hänen mielentilansa. Antero Erikinpoika\nkäveli huoneessa edestakaisin. Hän puhui milloin yhtä, milloin\ntoista, mutta kukaan ei kuullut häntä, ja hän tiesi tuskin itsekään,\nmitä hän sanoi. Ritari oli tullut, ja odotus kävi pitkäksi.\n\nVihdoin saapui linnanvartia esittäen ritarin pyynnön, että Ermegård\nrouva soisi hänelle keskustelun kahdenkesken.\n\n\"Pyytäkää ritaria tulemaan tänne!\" vastasi hän viitaten Elinaa\nja Erikinpoikaa poistumaan huoneesta. Edellinen pujahti omaan\nhuoneeseensa. Jälkimäinen riensi Ermegård rouvan luo, heittäytyi\nhänen jalkoihinsa ja syleili hänen polviaan.\n\n\"Jos sallitte hänen eroittaa Elinan minusta, en voi elää enää\nkauemmin!\" kuiskasi hän.\n\n\"Luuletko sinä, että hänen tai kenenkään tähden luovun siitä, mitä\nolen niin monia vuosia tavoitellut! Sinä olet minua yhtä lähellä kuin\nhän, tällä hetkellä lähempänäkin.\"\n\n\"Hän sanoo, että on kysymys hänen onnestaan.\"\n\n\"Ja vaikka hän sanoisi sen maksavan hänen henkensä, vastaisin minä\nkuitenkin ei!\"\n\n\"Isoäiti, Jumala on siunaava teitä!\"\n\n\"Maksan vain velkani äidillesi. Mene nyt!\"\n\nKun Åke Hannunpoika astui sisään, pelästytti Ermegård rouvaa se syvä\nvakavuus, joka oli levinnyt yli ritarin olennon. Hän oli aikonut\nantaa nuhteita siitä, että tämä oli antanut hänen odottaa. Mutta\nritarin näkeminen herätti ainoastaan hänen harmiaan. Kuinka uskalsi\ntämä yrittää repiä alas, mitä hän nerokkaasti ja vaivalloisesti oli\nrakentanut turvatakseen omaatuntoaan? Eikö ollut maassa neitosia\nyllinkyllin, muitakin kuin Elina Ribbing?\n\n\"Sydämellisesti tervetullut, rakas tyttärenpoikani!\" sanoi hän\nojentaen kätensä, jota ritari kunnioittavasti suuteli. \"Vanhalle\nEttakille on kunniaksi, kun saa ottaa vastaan niin mainehikkaan\nvieraan. Olkaa varma siitä, että maineenne on kulkenut edeltä.\"\n\n\"Soturin toimet päättyvät, kun hän lähtee taistelutantereelta\",\nvastasi Åke. \"Sydän vaatii oikeutensa, kun hän palaa kotiin.\"\n\n\"Siellä voi olla muita, joilla on yhtä hyvät vaatimukset.\"\n\n\"Antakaa sitten ratkaista sen, jota kysymys koskee!\"\n\n\"Sinä olet puhutellut kappalaista?\"\n\n\"Niin, isoäiti!\"\n\n\"Hän on sanonut sinulle?...\"\n\n\"Teidän käskystänne, mitä olette uskonut hänelle.\"\n\nErmegård rouva veti syvään henkeään. \"Silloin täytyy sinun\nkäsittää...\" sanoi hän.\n\n\"Että Antero Erikinpoika on teidän tyttärenpoikanne samoinkuin\nminäkin; että hänen äitiään on kohdeltu julmasti ja väärin ja että te\nolette velvollinen antamaan hänen pojalleen kaiken sen hyvityksen,\nminkä voitte antaa. Kaikkeen tähän yhdyn täydestä vakaumuksesta.\nMutta kun hänen isänsä ei ole tunnustanut häntä, ei hänen\nkannettavakseen kuulu isän nimi, vaan teidän...\"\n\n\"Minun! Mutta etkö sitten käsitä...\"\n\n\"Teidän ylpeyttänne loukkaa viimeisen avioliittonne tunnustaminen ja\nvielä enemmän se, että onneton tyttärenne päätti...\"\n\n\"Tämä velka on nyt pyyhitty pois...\"\n\n\"Ei, isoäiti, ainoastaan avoin tunnustus vie sovitukseen, ei uusi\nvilppi...\"\n\n\"Pitäisikö minun jättää nimeni vedettäväksi lokaan!\"\n\n\"Asia on liian vanha herättääkseen huomiota.\"\n\n\"Ei koskaan, sanon minä! Menemällä naimisiin Elina Ribbingin kanssa\non hän päässyt täysiin oikeuksiinsa. Minun velkani on pyyhitty pois\nja tyttären sovitettu.\"\n\n\"Ja Elina, uhrinne?\"\n\n\"Hän on suostunut!\"\n\n\"Kuuliaisuudesta?\"\n\n\"Miksei hän rakastaisi häntä? Eikö Antero ole paljon nuorempi kuin\nsinä?\"\n\n\"Kenties olette oikeassa!... Meidän on kysyttävä häneltä.\"\n\n\"Ei, ei, sitä minä en salli!\"\n\n\"Mutta ettekö sitten käsitä, että on synti eroittaa kaksi sydäntä,\njotka rakastavat toisiaan?\"\n\n\"Olen luvannut hänen kätensä toiselle.\"\n\n\"Ajatelkaa tarkoin! Minusta tuntuu, kuin seisoisin elämäni\nkäännekohdassa. Tiedätte, että olen rakastanut kaksi kertaa ennen,\nja molemmilla kerroilla on kuolema riistänyt morsiameni. Elina\non minulle kuin yhdistys näistä molemmista, näen heidät jälleen\nhänessä, ja niin on hän elänyt ajatuksissani näinä kuluneina vuosina.\nTaistelussa on hän ollut valkyriani, ja kun soturi on kadottanut\nhänet näkyvistään, silloin on hänen uransa noussut pystyyn.\"\n\n\"Se on ainoastaan kuvittelua; sinun on valittava itsellesi morsian\njostakin ylhäisestä perheestä.\"\n\n\"Kun Örebrossa kuulin kerrottavan, että Antero Erikinpoika on\nvangittu sentähden, hän että oli nostanut jutun kunnianarvoisaa\nsäätyä vastaan, kirjoitin tuomiokapitulille ja kehoitin heitä\nitsensä tähden päästämään hänet vapaaksi. Kohta sen jälkeen lähetin\nluotettavan lähettilään viemään valtionhoitajalle kirjettä, missä\npyysin häntä suomaan nuorelle Antero Erikinpojalle tuomarinviran\nVartoftan kihlakunnassa ja lupasin kaikin voimin korvata sen\npalveluksen. Tahdon tehdä vielä enemmänkin hänen hyväkseen.\"\n\n\"Sinun läheisenä ystävänäsi voinee hän jotakin odottaakin, eikä hän\nlyöne laimin kiittää sinua siitä. Mutta nyt asetan minäkin erään\nvaatimuksen. Jos tahdot, että minä siunaan sinua kuolinhetkenäni,\njos tahdot valmistaa minulle rauhaa ja tyyneyttä jälellä oleviksi\nelinpäivikseni... jos suot minulle rauhan haudassa ja autuaan\nheräämisen, niin rukoilen sinua edistämään, jos voit, eikä estämään\nsitä, mikä nyt lähes kaksikymmentä vuotta on ollut elämäni\nhartaimpana pyrkimyksenä.\"\n\nVanha rouva aikoi langeta ritarin jalkoihin, mutta tämä nosti hänet\npystyyn ja asetti hellävaroen jälleen lepotuoliin.\n\n\"Teidän tahtonne on oleva minulle pyhä!\" sanoi hän.\n\nVanhus ei huomannut ritarin kalpeutta, ei voinut nähdä tämän\nhaavoitettuun sydämeen. Hän ajatteli ainoastaan, että nyt olivat\nkaikki hänen toivomuksensa täyttyneet.\n\n\"Odotahan vain\", sanoi hän. \"Hankin sinulle morsiamen, joka on\nkymmenen kertaa ehompi Elinaa.\"\n\n\"Etsikää mieluummin minulle aihe päästä täältä\", sanoi ritari.\n\n\"Mitä, aiotko lähteä ennen häitä?\"\n\n\"Jo tänään, jos se on mahdollista!\"\n\n\"Se ei saa tapahtua, rakas tyttärenpoikani! Se antaisi aihetta\nlörpöttelyyn.\"\n\n\"En tahdo nähdä Elinaa!\"\n\n\"Mutta silloin hän uskoo...\"\n\n\"... että rakastan häntä? Se selviäisi hänelle vielä paremmin, jos\nhän näkisi minut.\"\n\n\"Näytä hänelle silloin vääräksi se usko!\"\n\n\"Sitä en voi.\"\n\n\"Sinä et tahdo pitää lupaustasi muuta kuin puoleksi!\" huudahti vanhus.\n\n\"Minä jään tänne!\" sanoi ritari. Ja hän ei ainoastaan nähnyt jälleen\nElinaa, hän pystyi niin hillitsemään itseään, että Elina luuli\nritarin unhottaneen hänet, ja itki sen johdosta yksin kamarissaan.\n\nErikinpoika seurasi heitä mustasukkaisin katsein. Åke oli\ntunnustanut sukulaisuuden ja puhutellut häntä veljekseen. He\nosoittivat toisilleen ystävyyttä molemmin puolin, mutta toinen tunsi\nvaistomaisesti katsovansa alas ja toinen nöyryytyksellä katsovansa\nylös. Myöskin ulkonaisessa suhteessa olivat molemmat serkukset\ntoisistaan suuresti eroavat. Åkella oli ylpeä ja miehekäs ryhti.\nHänen reipas, ujostelematon esiintymisensä viittasi pelottomaan\nsoturiin, samalla kuin syvä katse valloitti sydämen. Antero\nErikinpoika oli nuori, sorjavartaloinen, kaunis mies, jonka ulkonäkö\nmiellytti. Oleskellessaan ulkomailla oli hän oppinut hyvän ryhdin;\nmutta se riippuvainen asema, jossa hän oli tähän asti elänyt, oli\ntehnyt vaikutuksen, josta hän ei pystynyt vapautumaan.\n\nElina istui äänetönnä työnsä ääressä ja vastaili yksikantaan niihin\nkysymyksiin, joita hänelle tehtiin. Åke taisteli kuin mies. Hän\nhurmaantui Elinan nähdessään, hän rakasti tätä impeä yhtä suuresti\nkuin ennenkin, mutta ei yhtä itsekkäästi, sillä nyt tahtoi hän\nkieltäytyä omasta onnestaan valmistaakseen onnea rakastetulleen.\nSentähden kietoi hän Erikinpojan sellaisiin keskusteluihin,\njoissa tämä sai tilaisuuden ilmaista tietojaan. Hän oli olevinaan\nvastakkaista mieltä, jotta toinen saisi tilaisuuden kumota hänen\nväitteensä, ja kaikki tämä vain siksi, että Elina oppisi ymmärtämään\ntulevan herransa ansioita.\n\nMutta kun Ermegård rouva ei enää katsonut tarvitsevansa pelätä Åkea,\nylisteli hän tätä myöhään ja varhain. Ritarin täytyi kertoa sodasta\nja sen yksityistapauksista.\n\nHääpäivän edellinen ilta oli tullut. He olivat kuten tavallisesti\nkokoontuneet Ermegårdin huoneeseen. Åke teki kaiken voitavansa\npitääkseen tunnelmaa yllä, ja Elina istui tapansa mukaan jakkaralla\nmummonsa jalkojen juuressa. Antero Erikinpoika saattoi asettua minne\ntahansa, mutta Åken ollessa läsnä ei hän koskaan istuutunut Elinan\nrinnalle.\n\nOli puhuttu, kuinka Ingri oli kehittynyt edukseen, mitä reippautta\nhän oli osoittanut ja kuinka varmaksi hän oli tullut esiintymisessään.\n\n\"Muistan sangen hyvin, kuinka epänaiselliselta hän näytti minusta\",\nsanoi Åke, \"enkä ymmärtänytkään häntä ennenkuin näin hänen sydämensä\nrakastetun.\"\n\n\"Minun piharenkini!\" huomautti Ermegård rouva.\n\n\"Silloin käsitin\", jatkoi ritari, \"että totinen rakkaus voi olla yhtä\nylevä, missä ikinä se syttyneekin. Ambjörn on siitä todistuksena. Hän\non valmistunut siihen, ettei Ingri koskaan voi tulla hänen omakseen,\nmutta kuitenkin on hän varma siitä, että mitä Jumala on yhdistänyt,\nsitä eivät ihmiset voi eroittaa, ja jolleivät he voi yhdistyä tässä\nelämässä, yhdistyvät he toisessa...\"\n\nÅken katseet lennähtelivät Elinaan, ja se, mitä hän vilahdukselta\nluki tämän silmistä, täytti hänen mielensä ilolla ja tuskalla.\n\nAntero Erikinpoika hymyili ivallisesti. Hän ei ollut onneksi\nhuomannut mitään, mutta hän puri huultaan, voidakseen olla\nmuistuttamatta ritarille tämän molemmista manalle menneistä\nmorsiamista.\n\nErmegård rouva täydensi kertomuksen mainitsemalla Ingrin sanoneen\nhänelle, että hän päättää joko Erik Jönssinpojan tai omat päivänsä.\n\n\"Mikäli mahdollista, tahdon estää miehen koskaan palaamasta\ntakaisin\", sanoi Åke. \"Toivoisin, että luoti sattuisi häneen.\"\n\n\"Ettäkö rakastavaiset vihdoin saisivat toisensa?\" kysyi Antero\nErikinpoika nauraen.\n\nLinnanvartia astui sisään ja jätti Åkelle suuren kirjeen.\n\n\"Valtionhoitajalta!\" huudahti tämä iloissaan. \"Odottaako tuoja?\"\n\n\"Odottaa, herra ritari!\"\n\nÅke avasi ja luki kirjeen.\n\n\"Toivon, ettei ole kysymys uusista taisteluista\", virkkoi Ermegård\nrouva.\n\n\"On, rakkahin isoäiti, niin läheisestä, että minun pitäisi heti\nlähteä.\"\n\n\"Sitä en salli; olet luvannut...\"\n\n\"Viipyä yli häiden. Niin teenkin. Lähden vasta huomisiltana.\"\n\nMutta Åken oli kirjoitettava vastaus. Oli jo myöhäinen, ja hän\ntoivotti hyvää yötä.\n\nErmegård rouva oli sangen tyytymätön. Hän odotti lukuisia vieraita\nja niiden joukossa kauniita neitsyitä ylhäisistä suvuista. Hän oli\niloinnut siitä, että sai sanoa heille: \"Tyttärenpoikani, jalo ritari\nÅke Hannunpoika, etsii itselleen morsianta...\"\n\nMutta Antero Erikinpoika sitä vastoin ei suinkaan ollut tyytymätön.\nLoistelias sukulainen asetti hänet itsensä varjoon, ei ainoastaan\nkalpean Elinan, vaan myös odotettujen vieraiden silmissä. Hän oli\nhämillään ajatellessaan esittelyä, joka tuli tapahtumaan, mutta hän\ntunsi, että se olisi kaksin verroin vaikeaa, jos ritari olisi läsnä.\n\n\"Huomispäivä tulee olemaan väsyttävä, tahdon mennä aikaisin levolle\",\nsanoi vanha rouva.\n\nElina oli heti valmis häntä seuraamaan.\n\n\"Odotan sinua sitten tänne\", kuiskasi sulhanen hänelle.\n\nSe ujous, jota Elina oli viime päivinä osoittanut, oli syvästi\nloukannut häntä, mutta hän pelkäsi niin menettävänsä hänet, ettei\nuskaltanut lausua ainoatakaan nuhdetta. Nyt pelätty kilpakosija\nlähtee tiehensä, nyt oli tyttö hänen; ja kun hän kutsui, oli tämä\nvelvollinen tulemaan.\n\nKauan sai hän odottaa. Kärsimättömästi kuulosteli hän jokaista ääntä.\nVihdoinkin kuului keveitä askeleita. Ingri sieltä tuli sanomaan,\nettei Ermegård rouva sallinut neitsyen lähteä luotaan.\n\n\"Huomenna täytynee hänen siihen kumminkin mukautua\", jupisi sulhanen\nitsekseen palaten huoneeseensa, epätietoisena, oliko vastauksen\ntosiaankin Ermegård rouva lähettänyt.\n\nVarhain seuraavana aamuna oli linnassa kaikkialla vilkasta liikettä.\nKappeli koristeltiin lehdeksillä ja kukilla. Oli elokuu, niin\nettä näitä oli saatavana runsaasti. Keittiössä olivat monet kädet\nliikkeessä, ja linnanvartian valvonnan alaisena otettiin esille\nsuuret kullatusta hopeasta tehdyt juomakannut ja suuret paljoudet\njuomasarvia ja maljoja. Kellarista noudettiin viinejä, joita oli\nsäilytetty vuosikymmeniä, ja oluttynnyreitä vieritettiin seurasalin\novelle, niin ettei oluesta tulisi puutetta. Mutta Ermegård rouva\nitse otti esille suuret pöytäliinat, jotka tosin olivat hieman\nkellastuneet vanhuuttaan, mutta hienot ja loistavat kuin silkkiset\nikään.\n\nVanhan tavan mukaan ei sulhanen saanut nähdä morsiantaan ennen\nvihkimistä, ja Antero Erikinpoika pysyi sentähden huoneessaan.\n\nÅke herralla oli ollut monta kirjettä kirjoitettavana; ei ainoastaan\nvaltionhoitajan lähettilästä, vaan Lassi Juuttikin oli lähetettävä\nniitä viemään. Viimeksi mainitun kanssa hän sopi siitä, missä heidän\npiti yhtyä. Hän ikävöi päästä pois, ja kun kutsuttujen vieraiden\njoukossa oli monia vanhoja ystäviä, päätti hän ratsastaa heitä\nvastaan; se estäisi häntä hautomasta omia ajatuksiaan.\n\nKulkiessaan portaita alaspäin kuuli hän säveliä. Elina se soitteli\nharpullaan. Satoja kertoja oli sellainen pyyntö pyörinyt Åke ritarin\nhuulilla, mutta hän ei ollut rohennut lausua sitä, ja nyt viimeisenä\npäivänä tahtoi Elina suoda hänelle jäähyväistervehdyksen -- sillä\nettä tämä puhui hänelle, sen tiesi, sen tunsi hän.\n\nHarppu oli kannettu naisparvelle, ja sinne suuntasi ritari\naskeleensa. Luultavasti oli Ermegård rouva siellä sisällä; tälle hän\npäätti antaa merkin, ettei ilmaisisi hänen läsnäoloaan...\n\nHän meni varovasti lähemmäksi. Elina oli sisemmässä huoneessa.\nHän lauloi hiljaisella äänellä, mutta jokainen sana tunkeutui\nritarin korvaan. Hän lauloi eron katkeruudesta, uskollisesta,\nhamaan kuolemaan kestävästä rakkaudesta ja yhtymisestä toisessa\nmaailmassa, suurimman autuuden saavuttamisesta... Taasen siirtyi hän\nvirrensävelmään... Nyt seurasi rukous madonnalle; hän oli taistellut\nrakkauttaan vastaan, mutta se oli aina ollut voittamaton. Oli synti\nrakastaa toista ja antaa kätensä toiselle, hän rukoili yhä palavammin\nja hätääntyneemmin...\n\nSe oli särkyneen sydämen valitus, mutta niin nöyrä, niin\nalistuvainen. Åke ritarin täytyi nähdä laulaja!\n\nHiljaa hän avasi oven. Elina seisoi selin häneen, jo pukeutuneena\nvalkoiseen morsiuspukuun. Paljaat käsivarret kiertyivät harpun\nympärille ja kyyneltynyt katse oli kääntynyt taivasta kohden.\n\nAjatus, että he näkivät toisensa viimeisen kerran, sai ritarin\nvaltoihinsa.\n\n\"Elina!\" huudahti hän.\n\nElina teki kauhun liikkeen.\n\nMutta Åke sulki hänet syliinsä, ja hän itki ritarin rinnalla kuin\nolisi sydämensä pakahtumaisillaan.\n\n\"Saanko katsoa sinuun -- viimeisen kerran?\" sanoi Åke taivuttaen\nhänen päätänsä taaksepäin.\n\nHe lukivat hellintä rakkautta toistensa silmistä. \"Sano, että\nrakastat minua!\" sanoi Åke.\n\n\"En ole koskaan rakastanut ketään muuta\", vastasi Elina.\n\n\"Sinua on pakoitettu?\"\n\n\"Niin, niin!\"\n\n\"Ja nyt täytyy meidän erota!\"\n\n\"Ainoastaan tämän elämän iäksi!\"\n\n\"Mutta minun sinä olet!\"\n\n\"Sinun yksin!\"\n\n\"Hyvästi, kunnes ensi kerran kohdataan.\"\n\nÅke painoi huulensa hänen huuliaan vasten pitkään suudelmaan. Silloin\nhän tunsi, kuinka Elina ikäänkuin solui pois hänen syleilystään.\n\nHän katsoi häneen; kasvot olivat valkeat kuin lumi, ja hän luuli\nhänen pyörtyneen.\n\nHän laski hänet hellävaroen matolle. Täältä hänet kyllä pian\ntavataan, ja ritari tahtoi säästää sekä itsensä että hänet uusista\nerojaisista.\n\n\"Nuku suloisesti, valkea ruusuni!\" kuiskasi hän. \"Olisin valmis\ntoivomaan, ettet koskaan heräisi!...\"\n\nNopein askelin poistui hän huoneesta.\n\nPalattuaan huoneeseensa kirjoitti ritari Ermegård rouvalle, että\nhänen tärkeistä syistä oli heti lähdettävä. Hän jätti kirjeen eräälle\npalvelijalle ja riensi talliin, jossa itse satuloi ratsunsa, ja\nlasketti täyttä laukkaa tiehensä.\n\nMutta hän ei ollut kauas ehtinyt ennenkuin kuuli kellonläppäyksen\nlinnasta. Mitähän se merkitsi?... Silloin hän muisti, että\ntornikellojen liikkeet olivat riippuvaiset tuulesta. \"Sangen kaameaa\nhääpäivänä\", jupisi hän.\n\nJoutuisiko suloinen neitsyt tosiaankin toisen puolisoksi? Eikö olisi\nollut armeliaampaa surmata hänet tai nostaa hänet hevosen lautasille\nja kiitää pois? Mitä hurjimmat tuumat risteilivät hänen päässään, ja\nyhä kipakammin kannusti hän ratsuaan.\n\nMarkarydissa, Sunnerbron kihlakunnassa, oli hänen uskollistensa\nyhtymäpaikka. Siellä tapasi hän jo valmiina seitsemänsataa\nratsumiestä; sitä paitsi oli siellä kaksi vanhaa, tuttua\nvapaaehtoista Skarasta, sepänpoika Brynte Byrelinpoika ja Marquard\nkultaseppä, jotka molemmat pyysivät palvella hänen johdossaan.\nRitaria näytti ilahuttavan nähdä heitä jälleen, mutta heistä hän\noli suuresti muuttunut. Hänen olennossaan oli silmiinpistävää\nlevottomuutta ja kiihkoa. Hän puhui ainoastaan mitä kuului kunkin\npalvelustehtäviin, muuten oli hän vaiti.\n\nHelsingborgin linnassa isännöi herra Tyge Krabbe, mahtava, ylpeä ja\npöyhkeä vouti, joka kohteli epäinhimillisesti kansaa, emäntäänsä\nja palvelijoitaan. Åke herra oli ajatellut yrittää hänen kanssaan\notteluun. Nyt oli se tapahtuva. Koskaan ei hän ollut tuntenut niin\nsuurta halua esiintyä heikkojen ja sorrettujen puolustajana.\n\nLähtö tapahtui elokuun 27 päivänä 1510. Samana päivänä ilmoitti muuan\nasemiehistä hänelle, että Thor oli karannut.\n\n\"Se ilahuttaa minua\", vastasi hän. \"Jos tapaan hänet vihollisten\nriveistä, on hän nähnyt viimeisen päivänsä.\"\n\nPieni parvi lähti liikkeelle alaspäin Fagerhultia ja Örkelljungaa\nkohden. Åke herra piti kaikkea tarkoin silmällä, kuten hänen tapansa\noli. Hän varoi aina kavaloita salahankkeita heti jouduttuaan\nvihollisen maahan ja tahtoi mieluummin itse yllättää kuin joutua\nyllätetyksi.\n\nÖrkelljungan edustalla oli syvä metsäinen laakso; sen läpi kulki\npuro, jonka äyräät olivat rimpeä ja rämeikköä. Paikkaa nimettiin\nFantehåleksi, ja tuulen taittamat oksat ja murrokset vaikeuttivat\nkulkua sen lävitse.\n\nViereiselle mäelle oli Tyge herra sijoittanut suuren sotajoukon. Thor\noli kertonut hänelle ritarin aikomasta retkestä Helsingborgiin, ja\nvouti kokosi väkensä ja riensi Åke herraa vastaan.\n\nTämä ei aavistanutkaan väijytystä; kun hän saapui metsään, näki hän,\nkuinka kukkulat ympärinsä vilisivät aseellista väkeä.\n\n\"Ajatelkaa tarkoin, ritari!\" kuiskasi Lassi Juutti,\n\nMutta Åke loi häneen ankaran katseen; hänen silmänsä salamoi ja paloi\ntaistelunhalusta.\n\n\"Eteenpäin, urhoni!\" huusi hän korkealla äänellä. \"Seuratkaa\njälestäni, vien teidät voittoon!\"\n\n\"Tai kuolemaan\", lisäsi Juutti.\n\nMutta ritari kannusti hevostaan ja riensi läpi laakson ja yli puron.\n\nVihollinen ei ollut ainoastaan ylivoimainen luvultaan, vaan\nsillä oli myös etu taistella kukkulalta jalan. Åkesta näytti\nolevan samantekevää, kuinka suuri luku hänellä oli vastassaan,\nhän kävi rajusti kimppuun, ja jokainen isku kaatoi miehen. Hänen\nrinnallaan taistelivat Brynte Byrelinpoika ja Marquard kultaseppä\nurhoollisuudella, joka herätti yleistä ihailua. Viholliset väistyivät\nhämmästyksissään.\n\nMutta ritari keksi Thorin heidän joukossaan. Hän kohotti miekkansa\nhäntä kohden ja huutaen: \"Kavaltaja!\" kaasi hänet kuolleena maahan.\n\nSilloin ohjasi tanskalainen Lauri Frost ratsunsa suoraan ritaria\nkohden, ja ennenkuin tämä ehti asettua vastarintaan, oli muukalainen\nasemies syössyt keihäänsä hänen lävitsensä.\n\nSyntyi yleinen hämmennys. Tieto ritarin kuolemasta levisi kuin\nkulovalkea. Tanskalaiset hyökkäsivät tulisemmin kuin ennen,\nruotsalaiset saatettiin pian täydelliseen epäjärjestykseen ja he\nkoettivat pelastua pakenemalla. Monet heistä otettiin vangeiksi, ja\npäälippu joutui monien muiden lippujen keralla vihollisten käsiin.\n\nMutta ritarin ruumis korjattiin taistotantereelta ja vietiin\nHelsingborgiin, missä Tyge Krabben emäntä Anna juhlallisesti\nhautautti sen.\n\nJa niin sanotaan kansanlaulussa:\n\n    Hänen ruumiinsa\n    on juhlien haudattu kirkkohon\n    levätäksensä päivähän tuomion.\n\nKun Ingri löysi neitsyen makaamasta matolta, nosti hän hänet\nvarovasti ja koetti kaikkia keinoja, mitä tiesi, palauttaakseen\nhänet eloon. Kun se ei onnistunut, riensi hän ilmoittamaan Ermegård\nrouvalle.\n\nTämä arveli, että Elina kyllä pian toipuu. Kuitenkin meni hän itse\nhäntä katsomaan, mutta kun Elina ei totellut hänen kehoitustaan\nja herännyt eloon, lähetti hän noutamaan kappalaista, joka oli\nyrtintuntija.\n\nTämä pelästyi ja sanoi, että neitsyt oli heti vietävä vuoteeseen.\nSiitä ei Ermegård rouva tahtonut kuulla puhuttavankaan. Pihaan\najoivat vaunut toisensa jälkeen, ulkoa kuului hilpeää naurua ja\niloisia ääniä. Talossa oli häät, ei silloin käynyt laatuun olla\nsairas, ja kaikista vähimmin sopi se morsiamelle.\n\n\"Sanon teille, Ermegård rouva, hänet täytyy viedä vuoteeseen\", toisti\nkappalainen; \"minä en vastaa hänen hengestään\".\n\nAnkara linnanrouva väitti, että pappi vaati sitä ainoastaan häntä\nsuututtaakseen, ja hän poistui vihoissaan huoneesta sanoen, että\npappi sai tehdä mitä tahtoi.\n\nKuten tavallisesti tällaisissa tilaisuuksissa, ilmaisivat vieraat\nmitä hellintä osanottoa, ja sulhaseen näytti tapaus syvästi koskeneen.\n\nVieraat tosin kerääntyivät täysien pöytien ympärille, mutta he\njoko olivat vaiti tai puhelivat kuiskaillen keskenään; aiotut häät\nmuistuttivat pikemmin hautajaisia.\n\n\"Missä on Åke?\" huudahti Ermegård rouva äkkiä.\n\nKukaan ei voinut vastata kysymykseen.\n\nSitten tuli kirje ilmoille. Isoäiti ja tyttärenpoika vaihtoivat\nkatseen, mutta kumpikaan ei virkkanut mitään.\n\nKun päivällinen oli päättynyt, olivat vieraat iloiset saadessaan\nlähteä kotiin. He puhuivat, kuinka levottomia he muka olivat,\nennenkuin saisivat tietää morsiamen toipuneen, ja Ermegård rouva\nsanoi toivovansa, etteivät he kieltäytyisi, kun hän ensi tilassa\nlähettää heille uudet hääkutsut.\n\nMutta tyytyväinen hän oli, kun viimeiset vaunut poistuivat.\nSydämessään oli hän katkeroitunut Elinaa kohtaan. Tämä ei ollut\nkoskaan ennen ollut sairaana, miksi piti hänen nyt sairastua?\nNiskoittelun täytyi olla syynä... Ja viime hetkessä... itsenään\nhääpäivänä!... Mutta odotas, kyllä saat, tyttö, maksaa sen!\n\nIngriltä kuuli hän, että Elina oli palannut tajuunsa, ja hän\nkuvitteli mielessään sitä levottomuutta, jolla \"pahantapainen lapsi\"\nodotti hänen saapumistaan.\n\nHän päätti antaa hänen odottaa, tytölle oli hyödyllistä olla hetken\ntuskissaan. Ja niin meni hän sisälle omaan huoneeseensa, istuutui\nlepotuoliin ja -- nukkui.\n\nErikinpoika hänet tuli siitä herättämään.\n\n\"Ettekö tahdo nähdä häntä vielä hengissä?\" kysyi tämä.\n\n\"Hengissä?\" Ermegård rouva tuijotti häneen.\n\n\"Åke on syypää!\" sanoi Erikinpoika rutistaen kirjeen.\n\nMutta Ermegård rouva ei vastannut; hän riensi heti Elinan luo.\n\nTämä makasi aivan hiljaa, katse lujasti kiinnitettynä harppuun.\nErmegård rouva puhui hänelle, mutta ei saanut mitään vastausta.\n\n\"Ottakaa pois harppu! Mitä hän siihen tuijottaa?\"\n\nKäsky täytettiin. Mutta sairas näytti silloin niin hätääntyneeltä,\nettä harppu täytyi asettaa jälleen näkyviin. Sitten hän tyyntyi\njälleen, mutta sanaakaan ei tullut hänen huuliltaan.\n\nJa niin istuivat Ermegård rouva ja Erikinpoika yötä päivää hänen\nluonansa. Kappalainen sanoi, että hän mahdollisesti saattaa herätä\nvielä kerran, ja sitä he odottivat.\n\nSamalla he puhelivat keskenään. Kaikki oli ollut niin hyvin! Jos hän\nnyt kuolee, kuinka silloin käy? Mikä osa Åkella oli tässä?... Oliko\nhän kenties jutellut hänen kanssaan?\n\nViikossa vanheni Ermegård rouva vähintään kymmenen vuotta. Kenties se\ntuli siitä, että hän alituiseen piti silmänsä kiinnitettyinä Elinaan.\n\"Jospa käsittäisin, mitä varten hän tuijottaa tuohon harppuun!\"\n\nKerran aamupäivällä, kun he istuivat vuoteen ääressä kuten\ntavallisesti, kuului harpusta kova särähdys. Kaikki kielet olivat\nkatkenneet, ja samana hetkenä sammui Elinan elämä kuin kynttilä,\nmutta kalpeille huulille levisi hymy.\n\n       *       *       *       *       *\n\nErmegård rouva ei elänyt kauan hänen jälkeensä. Tieto Åken kuolemasta\nkoitui hänenkin kuolinsanomakseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta sen jälkeen sanottiin Ettakissa yhä useammin kummittelevan.\nTalonväki näki usein vanhan rouvan vaeltavan nuoren naisen seuraamana\npitkin linnankäytäviä. Kummitustornista kuului valittavia ääniä,\nkellot läppäsivät, ja vanha kappalainen lankesi joka päivä polvilleen\nalttarin ääreen ja rukoili palavasti: \"Jumala olkoon heidän\nsieluilleen armollinen!\"\n\n\n\n\n2.\n\nKÄYNTI SUOMESSA JA SEN SEURAUKSET.\n\n\nYhdysliike hansakaupunkien ja Ruotsin välillä oli Hannu kuninkaan\nsilmätikkuna. Hän selitti kirjelmässä Lyypekille, että jollei\nyhteyttä Ruotsin kanssa katkaista, pitää hän hansakaupunkeja\nvihollisinaan ja lähettää koko laivastonsa ajelemaan heidän aluksiaan\nja samoin hävittämään ja polttamaan Saksan rannikoita. Lyypekkiläiset\nsuostuivat vastahakoisesti, mutta lähettivät samalla Saksan keisarin\nluo lähettilään, joka vei suuria lahjoja ja sai hänet lakkauttamaan\nvaltiokirouksen. Sen jälkeen purjehtivat saksalaiset alukset\nvielä suuremmin joukoin kuin ennen niin Tukholmaan kuin muihinkin\nruotsalaisiin rantakaupunkeihin.\n\nHannu kuningas raivosi, mutta vannoi kostavansa. Lyypekkiläisten\nalusten pyydystys oli jatkuva kuten ennenkin. Laivasto varustettiin\nja päälliköiksi asetettiin Otto Rud ja Severin Norrby. Molemmat\nolivat hurjia merisissejä, vaikkei jälkimäinen ollut yhtä julma kuin\nedellinen. He alkoivat kuten tavallisesti hävittämällä ja polttamalla\nrannikoita, ryöstämällä kauppalaivoja ja estämällä kauppaa Ruotsin ja\nTallinnan välillä. Sitten purjehtivat he syvemmälle Suomenlahdelle.\n\nOli elokuu 1509.\n\nLeuto suvituuli hengähteli pienen Turun kaupungin ylitse. Oli\nsunnuntai ja kansa vaelsi suurin joukoin kirkkoon. Messun toimitti\nhurskas piispa Johannes Olavinpoika, joka yksinkertaisella\nesiintymisellään ja suurella hyväntekeväisyydellään saavutti yleisen\nrakkauden, ja kirkko oli hänen messutessaan täynnä tungokseen saakka.\n\nJumalanpalveluksen jälkeen palasi kukin kotiaan, jossa odotti katettu\npäivällispöytä, mutta iltapäivällä menivät sekä nuoret että vanhat\nulos kaupungista nauttimaan kesäistä ilmaa ympäröivissä metsissä.\nSilloin leikittiin ja karkeloitiin, soittaen milloin kannelta,\nmilloin huuliharppua. Vanhat istuivat katsellen, edessään kipponen\nkirsijuomaa tai pikari simaa. Perheenäidit kilpailivat keskenään\ntämän juoman valmistamisessa, ja se, joka onnistui parhaiten, nautti\nkoko lailla kadehdittua arvoa.\n\nTällä kertaa sai pormestarin rouva palkinnon. Hänen miehensä tähden\nolisi se suotu hänelle mielellään; kaikki pitivät pormestarista.\nMutta Leena Strivert oli syntyään saksalainen, hän puhui alinomaa,\nettä sellaista leipää kuin oli Hampurissa, sellaisia sikoja ja\nsellaista simaa ei saanut mistään muualta kuin hänen talostaan.\n\nSeurue oli sijoittunut eräälle kukkulalle, josta oli avoin näköala\nmerelle. Alhaalla rannalla karkeloi nuoriso. Nyt oli parhaallaan\nmenossa Engelbrektin polska, ja iloinen laulu helähteli laajalle\nympäri.\n\n\"Isä, isä! Tuolta tulee monta laivaa!\" huusi pieni poikaressu, joka\njuoksi rinnettä ylös ja ponnistuksesta punoittaen riensi pormestarin\nluo.\n\n\"Mistä?\" kysyi tämä.\n\n\"Tuolta puiden takaa. Nyt ne näkyvät!\"\n\nKaikki hypähtivät pystyyn.\n\n\"Herra Erik Turenpoika luultavasti.\"\n\nYhä useampia laivoja tuli näkyviin. Kukaan ei virkkanut sanaakaan.\nKarkelo oli tauonnut.\n\n\"Tanskan lippu!\" huusivat useat.\n\n\"Se on vihollinen!\"\n\n\"Aseihin joka kynsi!\" virkkoi pormestari tyynesti. \"Alhaalla\nsatamassa tavataan.\"\n\nKuten lintuparvi metsästäjän huudon kuultuaan olivat naiset\npelmahtaneet pystyyn, ja kuten ajettu lammaskatras pakenivat he\nkaupunkia kohden.\n\nPormestarin emäntä oli heistä pyylevin, ja hänen oli mahdoton seurata\ntoisia, mutta kukaan ei ollut kuulevinaan hänen avunhuutojaan, pelko\noli vallannut kaikkien mielet, eikä kenenkään kunnioitus riitä niin\npitkälle, että hän antaa henkensä pelastaakseen toisen elämän.\nKaikki toiset olivat jo ehtineet kaupunkiin; koko seura oli kuin\npuhallettu pois, ei näkynyt edes pitkän hoilakkaa palvelijatartakaan.\nPormestarin emäntä oli yksin, väliin hän käveli, väliin juoksi. Hän\npuhkui kuin palje, itki ja sadatteli sekaisin.\n\nRannalta kuului huutelua ja hälinää. Muuan laiva laski maihin.\nPelästys antoi pormestarin emännälle siivet, mutta hädin tuskin\npäästyään kaupunkiin vaipui hän tajutonna muutaman pienen, matalan\ntalon portille. Ovi avautui, muuan pitkä nainen astui kadulle ja\nkoetti nostaa kaatunutta ylös.\n\n\"Raskas kuin jauhosäkki!\" jupisi hän, mutta kietaisi samassa\nkäsivartensa mummon ympärille, avasi oven ja kantoi taakkansa\nsisälle. Hän tuli kohta ulos jälleen, sulki oven huolellisesti\njälkeensä ja suuntasi matkansa satamaan.\n\nNyt rämisivät rummut ja torvet, kirkoissa soivat kellot. Asestettua\nväkeä riensi vihollista vastaan, käsityöläisiä varustettuina kirvein\nja seipäin, kauppamiehiä, maalaisia, kaikilla lyömäaseita mukanaan,\nkun taasen naiset ja lapset, ukot ja vaivaiset, kullakin kuormanaan\nniin paljon kuin jaksoivat kantaa, riensivät kaupungista metsiin.\n\nPormestari johti itse omia ja raadin asemiehiä. Hän koetti estää\nmaihinnousua, mutta vaikka hän siinä menestyikin etumaiseen laivaan\nnähden, hyökkäsi hänen selkäänsä suuri joukko, joka oli laskenut\nmaihin kaupungin ulkopuolella ja nyt hurjin huudoin syöksyi toverinsa\napuun. Se ei ollut enää taistelua, vaan teurastusta. Otto Rud käski,\nettei ketään saanut päästää hengissä, ja hänen käskynsä täytettiin\ntäsmälleen.\n\nMurhaaminen jatkui koko päivän. Yhytettiin monia, jotka olivat\nkätkeytyneet kellareihin ja vajoihin, nämä vedettiin esiin ja\nhakattiin kappaleiksi, ja vielä värisevät jäsenet heitettiin kadulle.\n\nAvattiin olut- ja simatynnyreitä, merimiehet joivat itsensä\npäihdyksiin, ja ryhdyttiin vielä pahempiin julmuuksiin. Asuinhuoneet\nsytytettiin palamaan, naisia ja lapsia heitettiin tuleen, ja\nsotamiehet rääkyivät matkien heidän epätoivon-huutojaan. Oli kuin\nhelvetin esiriput olisivat avatut.\n\nOtto Rud sanoi miehilleen jättävänsä kaupungin neljäksi päiväksi\nheidän valtaansa, he saivat menetellä kuten hyväksi näkivät. Itse\npiti hän silmällä, että ryöstäminen suoritettiin asianomaisella\ntarkkuudella. Miehet saivat pienen osan, hän itse sitä suuremman.\nKaikki tyyni vietiin alas laivoihin, ja mitä ei voitu viedä mukana,\nse hävitettiin.\n\nNainen, joka oli teljennyt pormestarin emännän pieneen tilapäiseen\nasuntoonsa, suuntasi sillävälin kulkunsa piispantaloon. Se oli\nsuljettu, mutta hyvin tuntien tiet meni hän eräille salaportaille,\njotka monien mutkittelujen jälkeen lopulta veivät piispan\nmakuukamariin.\n\nHän avasi oven hiljaa ja pysähtyi kynnykselle nähdessään vanhan\nmiehen polvillaan ristiinnaulitun kuvan edessä ja vaipuneena\nrukoukseen. Kun hän oli lopettanut, sanoi hän lempeästi ja\nkääntämättä päätään: \"Mitä tahdot, Andreas?\"\n\n\"En ole Andreas!\"\n\nPiispa nousi nopeasti: \"Kuinka tulette sitä tietä?\" kysyi hän.\n\nPiispa heitti häneen uteliaan katseen. \"Tunnenko teidät?\" kysyi hän.\n\n\"Luulen niin!\"\n\n\"Nimenne?\"\n\n\"Valmyra.\"\n\n\"Valmyra, elätkö vielä?\"\n\n\"Olen ollut suuri syntinen\", sanoi hän langeten piispan jalkoihin.\n\"Nyt tulen anomaan anteeksiantoa ja synninpäästöä.\"\n\n\"Valmyra parka, sinua on kovin koeteltu.\"\n\n\"Olen tehnyt paljon syntiäkin.\"\n\n\"On kai jo neljäkymmentä vuotta siitä, kun näimme toisemme. Kuinka\nolet elänyt koko tämän ajan?\"\n\n\"Metsissä mustalaisten joukossa.\"\n\n\"Sinä, kristitty, pakanain seassa?\"\n\n\"He uskovat myös Jumalaan ja elämään tämän jälkeen.\"\n\nMolemmat vaikenivat. \"Tahdotko ripittäytyä?\" kysyi piispa vihdoin.\n\n\"Tahdon, teidän armonne!\"\n\n\"Tee se sitten! Olen valmis kuulemaan sinua heti, huomenna on se\nkenties liian myöhäistä.\"\n\n\"Tänä yönä, kun tulee pimeä, vien teidän armonne vahingoittumatonna\ntäältä.\"\n\n\"Sinäkö, Valmyra?\"\n\n\"Se on oleva viimeinen tehtäväni tässä maailmassa!\"\n\n\"Huomaan, että olet oppinut ennustamaan mustalaisten joukossa. Etkö\ntiedä, että se on kielletty Jumalan sanassa?\"\n\n\"Tiedän, ettei voi elää vuorilla ja metsissä, Jumalan avoimen taivaan\nalla, näkemättä Hänen ihmeitään ja innostumatta niistä.\"\n\n\"Se on eri asia!\"\n\n\"Ei, teidän armonne! Luonnon vapaudessa selkenee sisäinen näkömme, ja\nmeille ilmestyvät salaiset asiat.\"\n\n\"Nyt tahdot vain pettää itsesi ja minut!\" sanoi piispa lempeästi.\n\n\"Uskotteko minua paremmin, herra, kun sanon teille, että minuutin\nkuluttua kumahtelevat rajut iskut portillenne. Vihollinen tahtoo\npäästä sisälle.\"\n\n\"Siihen olen valmistunut!\"\n\nMutta kun samassa mahtavat rautaovet rakoilivat niistä rajuista\niskuista, joita suunnattiin niitä vastaan, kalpeni piispa\nsilminnähtävästi.\n\n\"He menevät heti eivätkä palaa ennenkuin huomenna\", sanoi Valmyra.\n\nSärkeminen oli tosiaankin tapahtunut vain ohitse kulkiessa, ja\nrähisevä joukko meni edelleen, säästäen piispantalon toiseksi\npäiväksi.\n\n\"Kerro edelleen, Valmyra.\"\n\n\"Te tiedätte, että mustalaiset vaeltavat ympärinsä harjoittaen\npovaamista. Mutta he ovat kuin nuo, jotka seisovat talon ulkopuolella\neivätkä tiedä mitä sisällä tapahtuu. Kaikki ovat kutsutut, mutta\nainoastaan harvat valitut.\"\n\n\"Sinä käytät raamatun sanoja, Valmyra.\"\n\n\"Herran voimalla minä puhunkin. Ilmestyksen kirja ei ole avoinna\nihmisten edessä, sillä he riippuvat niin kiinni maassa, että he joko\nkäyttäisivät sitä maallisiin tarkoituksiinsa tai antaisivat sen sitoa\nvapaan tahtonsa. Ainoastaan se, joka on tehnyt tilinsä maailman\nkanssa, on valmis, kun kutsu kuuluu, ja minä tiedän, että ennen\nauringon nousua on kutsu tullut minulle!\"\n\n\"Mistä sen tiedät?\"\n\n\"Näettehän tämän sormuksen. Niin kauan kuin kannan sitä, ei minulle\nole mikään salattua, mutta kuolema on lähellä.\"\n\n\"Eikö kukaan toinen ole kantanut sitä?\"\n\n\"Sen varasti minulta kerran kavala pappi. Hänellä oli se\nkuolinhetkenään, mutta hänelle näytti se helvetin.\"\n\nPiispa teki torjuvan eleen. \"Hävitä se, Valmyra!\" sanoi hän.\n\n\"Minun täytyy kantaa sitä viimeiseen hetkeeni, mutta rukoukseni on,\nettä teidän armonne ottaisi sen sormestani ja heittäisi tuleen.\"\n\n\"Onko niin varmaa, että olen läsnä?\"\n\n\"On. Teidän armonne pitelee minua kädestä, ja sormusta\nkoskettaessanne valtaa teidät niin kiihkeä halu lukea salattuja\nasioita, että teette minulle ihmeellisen kysymyksen, josta en\ntiedä muuta kuin että vastaus on oleva viimeinen näkemykseni\ntulevaisuuteen.\"\n\nPiispa taivutti päänsä. \"Ei ole ensi kerta elämässä, kun kohtaan\nsellaista, jota en voi selittää.\"\n\n\"Kunnianarvoisa isä, tahdotteko antaa minulle synninpäästön?\"\n\n\"Tahdon kyllä!\" Ja hän pani kätensä hänen päähänsä. \"Valmyra,\npaljon vääryyttä on sinulle tapahtunut maailmassa. Jo ensimäisessä\nnuoruudessasi petti sinut se, jonka olisi pitänyt näyttää sinulle\noikea tie. Elämäsi vaiheet sen jälkeen näyttävät minusta pimeiltä,\nmutta minulla ei ole mitään oikeutta tuomita mitä en ymmärrä, ja\nitsepähän tiennet, ovatko tekosi sellaiset, että tarvitset hävetä\nkaikkinäkevän edessä.\"\n\n\"Olen kerran menetellyt mielettömästi kavalan papin viettelemänä.\nHerra Erik Turenpoika minut silloin opasti oikeaan. Ennenkin, mutta\nvielä enemmän jälkeenpäin, olen tuntenut pakkoa palvella ja auttaa\nkaikkia niitä, joita hän piti rakkaana.\"\n\n\"Mistä sellainen kiintymys johtuu?\"\n\n\"Hän on osoittanut minulle mikä oli oikein, ja hän on kasvattanut\ntyttärenpoikani.\"\n\n\"Se on siis kiitollisuutta?\"\n\n\"Niin, kunnianarvoisa isä!\"\n\n\"Tiedän varmasti, tyttäreni, että olet oikealla tiellä, ja\nkaikkivaltiaan, kaikkein armollisimman Jumalan nimessä annan anteeksi\nkaikki syntisi ja rukoilen Jumalan siunausta sinulle!\"\n\n\"Kiitos, kunnianarvoisa isä!\" sanoi Valmyra ja suuteli\nkunnioittavasti piispan ojennettua kättä. Sen jälkeen nousi hän\nnopeasti ja lisäsi: \"Nyt ei minulla ole oikeutta enää ajatella\nitseäni. -- Saanko laittaa aterianne, kunnianarvoisa isä? Teillä on\ntänä yönä pitkä tie taivallettavana.\"\n\n\"Minusta tuntuu ihmeelliseltä, ettei Andreasta kuulu!\"\n\n\"Kenties jokin tärkeä este\", vastasi Valmyra kummallisella\näänensävyllä. \"Muut palvelijanne ovat paenneet kaupungista.\"\n\n\"Tee kuten tahdot, Valmyra!\"\n\n\"Poissa ollessani voisitte kerätä kokoon mikä on kallisarvoisinta.\nVihollinen ei jätä kiveä kiven päälle.\"\n\n\"Sen teen! Kirkon kalleudet samoin kuin omanikin säilytetään\nsakaristossa, ja toivon, etteivät rosvot ulota sinne saaliinhimoaan.\"\n\n\"Toivokaamme niin\", vastasi Valmyra.\n\nValmyra meni valmistamaan ateriaa, ja vanha piispa tarttui\nraamattuun, avasi sen ja unhotti pian aiotun paon, Valmyran ja kaiken\nmuun maailmassa.\n\nPuolen tunnin kuluttua palasi Valmyra mukanaan keitettyjä munia ja\nhöyryävä liemivati.\n\nPiispa katsoi häneen kummissaan. \"Ahaa!\" sanoi hän hymyillen. \"Nyt\nmuistan...\"\n\nÄänetönnä nautti hän yksinkertaisen ateriansa, mutta ennenkuin se\nvielä oli lopussa, pani hän äkkiä lusikan pois, katsoi Valmyraan\navuttomana kuin lapsi ja naisen hellällä huolella. Ääni vapisi\nliikutuksesta, kun hän kysyi:\n\n\"Onko Andreas kuollut?\"\n\n\"-- -- On, herra!\"\n\nPapin pää painui riipuksiin. Kirkkaat kyynelet vierivät pitkin hänen\nryppyisiä poskiaan, kun hän virkkoi:\n\n\"Hän oli uskollinen palvelija ja ansaitsi hyvin päästä Herransa\niloon.\"\n\nNainen seisoi äänetönnä hänen edessään.\n\n\"Näitkö hänen kuolevan, Valmyra?\"\n\n\"Näin, herra, hän kaatui ensimäisten joukossa.\"\n\n\"Kärsikö hän kauan?\"\n\n\"Hän kuoli heti.\"\n\n\"Etkö saanut puhutella häntä?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Luulin hänen pyytäneen sinua tänne.\"\n\n\"Sitä ei tarvittu. Tiesin teidän olevan yksin.\"\n\n\"Asemieheni...\"\n\n\"He menivät ase kädessä vihollista vastaan ja ovat varmaan kaikki\nhakatut maahan.\"\n\n\"Sinä tiesit sen!\"\n\n\"Arvasin sen!\"\n\n\"Vähän tai en oikeastaan mitään ole voinut tehdä hyväksesi,\nValmyra...\"\n\n\"Erik herran jälkeen olette ollut ainoa, joka on osoittanut minulle\nosanottoa ja armeliaisuutta.\"\n\n\"Sanotaan, ettei maa kanna mitään raskaampaa kuin kiittämättömyys.\nSentähden ei Jumalan enkeleille voi olla mitään kauniimpaa näkyä kuin\nniin kiitollinen, nöyrä ihminen kuin sinä.\"\n\nSyntyi pitkä äänettömyys.\n\n\"Nyt on aika lähteä, herra!\"\n\nPiispa nousi.\n\n\"Oletteko ottanut mitä tahdotte viedä mukananne?\"\n\n\"En tarvitse mitään!\"\n\n\"Mutta kalleutenne?\"\n\n\"Raamattuni on ainoa!\"\n\n\"Antakaa se minun kannettavakseni.\"\n\n\"Mihin menemme?\"\n\n\"Tulliportin luona on pieni tupa. Sieltä menee maanalainen käytävä\nbirgittalaisluostariin. Eihän sieltä ole pitkä matka Naantaliin.\"\n\n\"Saisinpa vain lähetetyksi viestin Erik herralle!\"\n\n\"Minä vien sen.\"\n\n\"Ja jätät minut?\"\n\n\"Ennen tännelähtöäni pelastin erään naisen hengen. Hän on nyt tuvassa\nja saa lähteä teidän armonne mukaan.\"\n\n\"Etkö voisi lähettää häntä?\"\n\n\"Hän näytti rikkaalta porvarinvaimolta, niin paksu ja lihava hän oli.\nSellaisista ei ole paljon mihinkään.\"\n\n\"Tee sitten miten parhaaksi näet!\"\n\nValmyra otti suuren kaavun ja tahtoi kääriä sen piispan ympärille.\n\n\"Ei\", sanoi tämä torjuen. \"Tiedätkös, Valmyra, johtuupa jotakin\nmieleeni.\"\n\n\"Mitä sitten, herra?\"\n\n\"Sinun on saatettava minut tuomiokirkkoon...\"\n\n\"Sen ympärillä raivoaa väkijoukko pahimmin.\"\n\n\"Tahdon pukeutua piispalliseen virkapukuuni ja ottaa vihollisen\nvastaan alttarin edessä.\"\n\n\"He ampuisivat teidät häikäilemättä kuoliaaksi.\"\n\n\"Kaatuisin silloin paikallani.\"\n\n\"Herra, me emme voi päästä sinne.\"\n\n\"Silloin täytyy meidän tehdä kuten olet sanonut.\"\n\nJa nyt hän salli kääriä kaavun ympärilleen. Mutta ennenkuin hän lähti\nhuoneesta, katseli hän surumielisesti ympärilleen. \"Täällä olen\nelänyt\", sanoi hän, \"täällä tahtoisin myös kuolla.\"\n\n\"Oletteko varma, että työnne on jo päättynyt?\"\n\n\"Koska Herra on lähettänyt sinut tänne, Valmyra, on hänellä\nkenties minulle vielä jotakin tehtävää. Seuraan sentähden sinua\nvastaväitteittä.\"\n\nValmyra vei hänet salaportaista alas, ja he olivat pian ulkona\nkadulla.\n\nOli pimeä elokuun yö. Taivas oli pilvien peitossa, ja raskaita\nsadepisaroita putoili; kuumuus oli siitä huolimatta tukehduttava.\nMutta ilma oli täynnä savua. Useilta tahoilta kohosivat pala vain\ntalojen liekit ja punasivat synkkien pilvien palteet tulipunaisiksi.\n\nKuului hurjaa huutoa ja rääkynää, mihin ikinä kääntyikin. Oli kuin\nhornan henget olisivat päässeet valloilleen. Kekäleet sinkoilivat,\nkatot romahtelivat alas, ne, jotka eivät palaneet liekkeihin,\ntukehtuivat savuun. Voimalla, jonka kuolemanpelko antaa, vetivät\nahdistetut vainoojiaan mukanaan, ja tuli, joka ei pitänyt lukua\nhenkilöistä, nuoleksi palavin kielin niin ystävää kuin vihollistakin.\n\nKiertoteitä vei Valmyra piispan mainittuun tupaan. Kun ovi avattiin,\nkuului sisältä hätähuuto. Sen jälkeen oli kaikki hiljaista. Valmyra\niski tulta, mutta ketään ei näkynyt.\n\n\"Minusta se kuului takasta päin\", sanoi piispa. Takalla olevia\nlehväksiä pengottiin, ja pormestarin emäntä löytyi niiden alta.\n\nPiispan nähdessään tuli hän esiin valittaen, miten hirveästi\npeloissaan hän oli ollut, ja kysyi, miten oli laita pormestarin\ntalossa.\n\n\"Se on tuhkaläjänä\", sanoi Valmyra.\n\n\"Tuhkaläjänä?\" Hän tuijotti häneen.\n\n\"Sen he sytyttivät ensiksi.\"\n\n\"Ja minun... minun...\"\n\n\"Teidän tavaranne ja kultanne ovat menneet samaa tietä kuin kaikki\nmuukin!\" puuskahti Valmyra nopeasti.\n\n\"Ei, mieheni -- pormestari!\"\n\n\"Hänet vietiin vangittuna laivaan.\"\n\n\"Minä tiesin, etteivät he uskaltaisi tehdä hänelle mitään pahaa.\"\n\n\"Jos heille on suurempi etu siitä, että antavat hänen elää.\"\n\n\"Kuka on tämä nainen?\" kysyi Leena Strivert kääntyen piispaan.\n\n\"Hän on pelastanut henkeni\", vastasi piispa, \"ja luullakseni\nteidänkin.\"\n\nPormestarin emäntä oli aivan vaiti, joko hämmästyksestä tai muusta\nsyystä. Sillävälin oli Valmyra avannut luukun lattiasta ja laskenut\nalas tikapuut.\n\n\"Kaikki on kunnossa\", sanoi hän.\n\n\"Mihin menemme?\" kysyi Leena.\n\n\"Maanalaista käytävää birgittalaisluostariin.\"\n\n\"Minä en tule mukaan!\"\n\n\"Tehkää kuten tahdotte! Tulkaa, kunnianarvoisa isä!\"\n\n\"Tulethan sinä kanssani, Valmyra?\"\n\n\"Niin pitkälle kuin se on minulle suotu.\"\n\nSamassa kuului meteliä ulkoa.\n\n\"Aiotteko jättää minut tänne yksin?\" huusi pelästynyt Leena.\n\n\"Saatte tulla mukaan, jos tahdotte.\"\n\nPiispa oli alkanut laskeutua alas. Nyt kuului kovia iskuja ovelle.\nPormestarin emäntä päästi huudon.\n\n\"Te ilmaisette hänet!\" kuiskasi Valmyra ja pani kätensä hänen\nsuulleen.\n\n\"Lyökää pian ovi sisään! Sytyttäkää hökkeli tuleen!\" huudettiin\nulkona.\n\n\"Pelastakaa minut!\" änkytti pelästynyt nainen.\n\n\"Ette ansaitse sitä, minkä teen hyväksenne!\" jupisi Valmyra. \"Pian\nalas!\"\n\n\"Hei, hei, nähkääs, kuinka se palaa!\" huusivat useat äänet.\n\n\"Portaat ovat niin pystyt, minä en uskalla...\"\n\n\"Piispa uskalsi, hän. Pian, tai heitän teidät alas, huikentelevainen\nnainen.\"\n\n\"Vielä kirveenisku ja ovi on auki!\" -- \"Tahdomme nähdä linnut\nennenkuin heidät paistetaan.\" -- \"Täytyyhän ne kyniäkin!\"\n\nYhä tuimemmiksi kävivät ryntäykset, yhä navakammiksi iskut.\nRatkaiseva hetki oli tullut.\n\nRomahdus! Ovesta oli kappale poissa.\n\n\"He menevät kellariin. Ampukaa, ampukaa!\"\n\nLaukaus pamahti Valmyran juuri koettaessa vetää luukkua kiinni. Hän\nhorjui, mutta ei päästänyt irti otettaan.\n\nYlhäältä kuului huutoja: \"Se oli itse paholaisen emo! Minä näin, että\nlaukaus sattui! Aukon täytyy olla tässä!\"\n\nMutta nyt kuului luhistuvain hirsien romahdus. Kuului siltä kuin\nkatajia olisi heitetty tuleen. Tuli piti itse huolen pakenevain\npelastuksesta, ja vihollisen täytyi oman turvallisuutensa tähden\nväistyä.\n\n\"Nyt olette pelastetut\", sanoi Valmyra ja tuli horjuvin askelin alas.\n\nPiispa oli katsellut äänetönnä. Hän ei pelännyt kuolemaa, ja aina\npiispantalosta lähdettyään oli hänestä tuntunut, ikäänkuin enkeli\nkulkisi hänen rinnallaan riiputtaen soihtua kädessään. Kun laukaus\npamahti ja hän näki Valmyran horjuvan, ymmärsi hän, että nyt vanhan\nvaimon ennustus täyttyi. Luoti oli sattunut olkapään ja rinnan väliin\nja siitä pulppusi punainen verivirta. Piispa ei virkkanut mitään,\nmutta hän taivutti vaimon paneutumaan maahan.\n\n\"Antakaa minun sitoa haavanne\", virkkoi pormestarin emäntä\npelästyksestä vavisten. Hän oli arvelematta reväissyt kappaleen\nhameestaan ja laittanut siteen.\n\n\"Se ei auta mitään.\"\n\n\"Eikö mikään pelastus ole mahdollinen?\" kysyi piispa.\n\n\"Ei mikään, kunnianarvoisa isä! Tunnen, kuinka voimat vähenevät.\nElämä häipyy pois.\"\n\n\"Odotatko kuolemaa pelottomasti?\"\n\n\"Vapisevin toivein.\"\n\n\"Eikö sinulla ole minulle antaa mitään tehtävää?\"\n\n\"Tässä on sormus. Ottakaa se, isä!\"\n\nVanha piispa oli langennut polvilleen ja kannatti hänen päätänsä.\nKun hän nyt tarttui hänen käteensä vetääkseen pois sormuksen, tunsi\nhän ihmeellisen halun kohottaa tulevaisuuden huntua, ja melkein\ntietämättään puuskahti hän: \"Jos voit nähdä tulevaisuuteen, Valmyra,\nniin sano minulle, milloin on tuleva loppu tästä levottomasta\nmaailmasta?\"\n\nValmyra kohotti katseensa häneen. Kuolon kalpeus levisi hänen\nposkilleen, ja hän vastasi:\n\n\"Kun laivat kyntävät merta ilman purjeita ja airoja, kun vaunut ja\nrattaat vierivät maata ilman vetojuhtia, kun ihmisten puhe kiitää\nlankoja myöten läpi ilman, kun kultaa antavat puut, jotka eivät\nkanna hedelmää, silloin on maailma ollut aikansa ja viimeiset päivät\ntulleet.\"\n\nSyvä huokaus, ja Valmyra oli päivänsä päättänyt.\n\n\"Niin, totisesti, jos tämä kerran tapahtuu, täytyy lopun olla\nkäsissä!\" sanoi piispa painaen Valmyran silmät umpeen ja lukien\nrukouksen. Sitten otti hän sormuksen ja piti sitä kynttilän liekissä.\n\nOli kuin siitä leimahtaisi pieniä sinisiä liekkejä, mutta piispan\nkättä ne eivät polttaneet... Hän tunsi kovaa halua pitää sen, mutta\nannettu lupaus oli pyhä.\n\n\"Jos teidän armonne tahtoo panna sen tänne maahan, luulen, että sen\nsaa palamaan.\"\n\n\"Se ei varmaan onnistu...\"\n\n\"Pankaahan maahan!\"\n\n\"Kas noin!\"\n\n\"Nyt revin tämän siteen palasiksi ja panen ne sytykkeiksi.\"\n\n\"Mutta se on verinen...\"\n\n\"Ei tee mitään. Se palaa kuitenkin.\"\n\nLeena rouva teki kuten oli sanonut, ja kun hän oli muodostanut\ntilkuista pienen kasan pani hän sormuksen päälle. \"Tahtooko teidän\narmonne nyt itse sytyttää?\"\n\nPiispa vei kynttilän siihen kiinni, mutta se ei ottanut tulta.\n\"Näette nyt!\"\n\n\"Sepäs merkillistä!\" Leena heitti tilkut syrjään ja vei sitten\nkynttilän kiinni sormukseen. Silloin se otti tulen, mutta tuli paloi\nlaimeasti.\n\n\"Onko se aivan välttämätöntä?\" kysyi hän levotonna. Kuolleen\nläheisyys peloitti häntä.\n\n\"Olen luvannut...\"\n\nPormestarin emäntä oli käytännöllinen nainen. \"Tämä on ylen\nkummallista\", sanoi hän. \"Minä tiedän kyllä, milloin kinkkujani\non käännettävä...\" Ja hän kyyristyi maahan ja alkoi kaikin voimin\npuhaltaa tuleen.\n\nSe auttoi. Sormus leimahti ilmituleen. Mutta Leena rouva oli\npuhaltanut mainiosti; palavia kappaleita lenteli ympäri, ja muutamia\nputoili kuolleen päällekin.\n\nMolemmat olivat niin kiintyneet tarkastamaan sormuksen palamista,\netteivät huomanneet sitä, ennenkuin liekit tuossa tuokiossa\nympäröivät Valmyran.\n\n\"Kaikkien pyhimysten nimessä, tulkaa, teidän armonne!\" Ja hän veti\npiispaa mukanaan.\n\nKaikeksi onneksi oli tällä kynttilä vielä kädessään. Leena otti sen\nhäneltä, ja molemmat kiiruhtivat eteenpäin minkä ehtivät päästäkseen\ntukehduttavasta savusta.\n\nMelkein puolikuoliaina väsymyksestä olivat he aamun koitossa ehtineet\nluostariin, missä saivat mitä vierasvaraisimman vastaanoton.\n\nMutta piispa ei voinut unhoittaa Valmyraa. Hän puhui tämän\nihmeellisestä ennustuksesta, hänen kuolemastaan ja lopuksi\npalamisestaan tulessa, joka oli aiottu sormusta varten.\n\n\"Varmaankin oli jokin salaperäinen yhteys heidän välillään\", sanoi\nhän. \"En tosin ymmärrä, kuinka sellainen on mahdollinen ikuisen ja\najallisen välillä, mutta Herran ihmeet ovat suuret, ja kuinka vähän\nme ihmiset niitä käsitämmekään!\"\n\nLuostarista lähetettiin viestejä sisämaahan päin, ja herra Åke\nJuhananpoika lupasi heti tulla 60 asemiehen kera vihollista vastaan.\n\nSuurella levottomuudella odotettiin tietoja Turusta. Niitä\nsaapui vihdoin, ja olivat ne jos mahdollista pahempia kuin oli\nodotettu. Kaupunki oli ryöstetty melkein typösen tyhjäksi; ei edes\ntuomiokirkkoakaan ollut säästetty. Piispan hopeasauva, hänen helmin\nkoristeltu piispanhiippansa ja kallisarvoinen juhlapukunsa oli viety;\nsitä paitsi pyhimyskuvia, kalkkeja ja muita kirkkoastioita, sanalla\nsanoen kaikki, millä oli jotakin arvoa. Sitä paitsi oli joukko\nrikkaimpia porvareita viety pois panttivankeina.\n\nPiispa kirjoitti heti valtionhoitajalle ja kertoi mitä oli\ntapahtunut. Kun hän kuuli, että vihollinen oli purjehtinut pois\nTurusta, tahtoi hän heti palata. \"Nyt tarvitsevat he minua\", sanoi\nhän. \"Minä en ole tullut ottamaan osaa heidän jumalanpalveluksiinsa,\nvaan lohduttamaan heitä katkerissa koetuksissa.\"\n\nKun Åke Tott tuli Turkuun, oli vihollisen laivasto jo poissa. Se\nrehenteli mahtavana Hangon edustalla, mutta Otto Rud oli lähtiessään\nsanonut, että hän toiste tekee vielä suurempaa tuhoa Turulle ja\nmaalle, jollei kaupunki pikimiten maksa hänelle 12,000 markan\npaloveroa, ja yhtä paljon oli piispan maksettava kepistään ja\nhatustaan.\n\nViikkoa myöhemmin palasi Johannes Olavinpoika kirkkoonsa\nja seurakuntaansa. On järkähtämätön totuus se, että vasta\nvastoinkäymisissä me opimme tuntemaan ystävämme. Ja suru tuo oman\nsiunauksensa mukanaan. Se on kuin sade helteisen päivän jälkeen,\nse vilvoittaa unisen raukeuden ja herättää uusia voimia eloon.\nSamoin kuin sade ajaa ulkona vaeltavat katon alle, niin vetävät\nsurut ihmisiä yhteen. He katsovat toistensa silmiin ja havaitsevat\nkummakseen, että eroavaisuudet heidän välillään ovat hyvin vähäiset,\nettä he kaikki ovat saman isän lapsia.\n\nYksinpä Leena Strivertiinkin teki tapahtunut onnettomuus hyvän\nvaikutuksen. Kun pormestari vihdoin pääsi vankeudesta ja sai palata,\nolivat kestetyt vastukset murtaneet hänen terveytensä. Hänen\npaikkansa oli täytetty, ja Leenan täytyi tehdä työtä molempien\npuolesta. Hän teki sen tarmolla ja vakavuudella, ja ne taidot,\njoilla hän ennen oli kerskunut, olivat nyt hänen tulolähteenään. Ei\nole uskomatonta, että häneltä simanteon taito levisi kautta Suomen.\nMe nautimme hyviä hedelmiä, mutta kyselemme vähät, mistä ne ovat\nalkuisin.\n\nKaupunki oli suurimmaksi osaksi hävitetty, perheet saatetut\ntaloudelliseen perikatoon; missä ennen oli hyvinvointi vallinnut,\nsinne muutti köyhyys majailemaan. Se oli koetusten aikaa, ja\nvihollisen palaamisen pelko lamautti kaiken kaupan ja toiminnan.\nAsunnot, joita rakennettiin, olivat tarkoitetut ainoastaan katoksi\npään päälle; tänään ei tiedetty mitä huomenna oli tuleva.\n\n\n\n\n3.\n\nSTEN POIKASEN ENSIMÄINEN SOTARETKI.\n\n\nKun levisi tieto siitä, mitä oli tapahtunut, kuului kauhun huuto\nniin kautta Suomen kuin Ruotsinkin. Ei koskaan, koskaan tulla\nHannu kuningasta valitsemaan näiden maiden kuninkaaksi, mieluummin\ntaistellaan viimeiseen mieheen.\n\nKun Otto herra oli päättänyt verisen työnsä Suomessa, ryhtyi hän\nkahdeksan lyypekkiläisen laivan ajometsästykseen. Yksi näistä\nupotettiin pohjaan, seitsemän muuta tulivat pahoin runneltuina\nLyypekin satamaan.\n\nTäällä oli suuttumus ja katkeruus rajaton, ja Ruotsiin lähti\nlähettiläitä satamakaupungista tekemään Ruotsin kanssa lujaa liittoa\nTanskaa vastaan.\n\nValtionhoitaja oli Åke Hannunpojassa menettänyt lujan ja luotettavan\nystävän, mutta hänen täytyi jatkaa kerran aloittamaansa tietä.\nKaatuipa hänen ympärillään useita tai harvoja, sai hän tuskin kääntää\npäätänsä ja sekunniksikaan päästää maalia näkyvistään.\n\nLyypekin kanssa tehdyn liiton vahvistukseksi pidettiin välttämätönnä,\nettä sinne lähti ruotsalainen lähetystö. Hemming piispa tahtoi, että\nSten junkeri tulisi mukaan. \"Lyypekkiläiset on saatava pontevasti\nsotaa jatkamaan\", sanoi tohtori, \"eikä siihen ole kukaan soveliaampi\nkuin hän.\"\n\nMatkasta päätettiin. Paitsi Sten junkeria ja Hemming piispaa\nseurasi mukana useita korkeita herroja ja suuri seurue asemiehiä ja\npalvelijoita. Pieneen ruotsalaiseen laivastoon kuului ainoastaan\nneljä laivaa, mutta sitä seurasi kolme lyypekkiläistä. Muiden\nviidentoista oli määrä tulla viikkoa myöhemmin.\n\nLähtöä tervehdittiin riemuhuudoin ja matkaa suosi hyvä sää ja tuuli.\nKun oli päästy Tukholman saaristosta, kiitivät laivat melkein lentäen\neteenpäin. Ne laskettivat Gotlannin lähitse.\n\n\"Koskahan se taasen tulee omaksemme?\" jupisi piispa. \"Ja Kalmari,\nKalmari! Minä en saa mitään rauhaa ennenkuin se on ruotsalaisten\nkäsissä!\"\n\n\"Jospa voisimme vallata Bornholman takaisin!\" huudahti Sten.\n\nHemmingin silmissä välähti, ja hän seisoi kotvan aikaa mietteissään...\n\n\"Mikään ei estä meitä tekemästä sitä nyt heti\", sanoi hän.\n\n\"Vallata Voionmaa!\" huusivat useat äänet.\n\n\"Vastaan siitä, että se käy laatuun!\"\n\nTavallisella vilkkaudellaan kehitti Hemming sitä\nhyökkäyssuunnitelmaa, jonka hän hetkinen sitten oli tehnyt, ja\nhänen oma innostuksensa sytytti pian kaikki toisetkin. Suurella\ntaitavuudella järjesti hän hyökkäyksen ja määräsi Stenin johtajaksi.\n\n\"Ajatelkaas, jos minä epäonnistun ensimäisessä yrityksessäni!\"\npuuskahti nuorukainen kiihkeästi huolissaan.\n\n\"Ei mitään vaaraa, minä seuraan mukana nähdäkseni vastakohdan.\"\n\nÄkkiarvaamattomalla hyökkäyksellä oli odottamaton menestys.\nJotensakin tulisen taistelun jälkeen vallattiin linna ja saari. Nuori\nSten herra oli osoittanut tyyneyttä ja kylmäverisyyttä, joka oli\nherättänyt Hemmingin ihailua. \"Se lupaa jotakin tulevaisuudessa\",\nsanoi hän.\n\nMutta kun valtionhoitajalle oli kirjoitettu voitosta ja jätetty\npieni miesjoukko linnaa vartioimaan, nostettiin taasen purjeet ja\njatkettiin matkaa Lyypekkiin.\n\nSilloin tuotatti piispa esille pikarit ja viiniä. \"Tiedätte\", sanoi\nhän, \"että Ruotsi on saanut takaisin yhden kadotetuista lapsistaan,\nVoionmaan. Minusta tuntuu olevan syytä tyhjentää malja tapauksen\njohdosta.\"\n\nJa kaikki tekivät sen riemuhuudoin.\n\n\"Valtionhoitaja Svante Niilonpoika! Juomme seuraavan maljan hänen\nkunniakseen.\"\n\nSe tyhjennettiin samalla innostuksella kuin ensimäinenkin.\n\n\"Ja seuraava...\"\n\n\"Sten Svantenpojan malja!\" huusivat useat äänet.\n\n\"Ei...\"\n\n\"Hän ansaitsee sen!\" kirkuivat useat.\n\n\"Ei Sten Svantenpojan, vaan...\"\n\n\"Kyllä, kyllä!\"\n\n\"Piispa on oikeassa!\" puuttui nuorukainen kainosti puheeseen. \"Vähän\nolen minä saanut aikaan, en oikeastaan mitään!\"\n\n\"Saisinko minäkin suunvuoroa! Minä en tahtonut juoda Sten\nSvantenpojan maljaa, vaan Sten Sture nuoremman!\"\n\nNuorukainen karahti punaiseksi. \"Tietääkö isäni...?\" sanoi hän.\n\nPiispa otti esille kirjeen.\n\n\"Tästä saatte nähdä! Hän suostuu, että otatte vanhan rakkaan\nnimen, sillä ehdolla, että kerran teette sen yhtä rakastetuksi ja\nkunnioitetuksi kuin se on muinen ollut.\"\n\nPiispan silmissä kimmelsi tällöin kyynel. Sitä ei tiennyt kukaan\nennen nähneensä.\n\nOli syntynyt äänettömyys.\n\n\"Mikään ei voisi olla minulle rakkaampaa!\" sanoi nuorukainen.\n\nPiispa kohotti pikarin, ja kaikki toiset seurasivat esimerkkiä.\n\n\"Sten Sturen malja!\" huudettiin kuorossa.\n\n\"Kiitän teitä kaikkia ja tahdon joka päivä rukoilla Jumalalta voimaa,\nettä voisin arvokkaasti kantaa niin kunnioitetun nimen.\"\n\nSen jälkeen tyhjennettiin pikarit pohjaan.\n\nMutta Sten heittäytyi piispan syliin.\n\n\"Tahdottehan aina tulevaisuudessakin auttaa minua neuvoin ja toimin?\"\n\n\"Tahdon kyllä, niin kauan kuin kynnelle kykenen!\"\n\nNiin jatkettiin matkaa Lyypekkiin. Niinä vuosina, joina nuori Sten\non ollut poissa näkyvistämme, oli hän isänsä käskystä ahkeraan\nopiskellut kirjallisia taitoja ja harrastanut ritarillisia urheiluja.\nIsältään oli hän perinyt tyynen, selvän käsityksen, äidiltään sydämen\nhyvyyden. Niitä yksinkertaisia tapoja, joissa hänet oli kasvatettu,\nrakasti hän ennen muita, ja nuorempina vuosinaan oli hänen vieraiden\njoukossa vaikea voittaa ujouttaan. Märta rouva onnistui hänet siitä\nvieroittamaan, ja hän oleskeli mielellään äitipuolensa seurassa.\nHeidän yhteiset harrastuksensa kohdistuivat Svante Niilonpoikaan ja\nisänmaahan, eikä heillä suinkaan ollut puutetta keskustelun aiheista.\nMärta rouvalla ei ollut ainoastaan herransa jakamaton luottamus,\nvaan myös terävä katse näkemään olosuhteita, ja Sten oli hänen ainoa\nuskottunsa. Hän puhui Stenin isän suunnitelmista, mutta mainitsi\nmyös, miltä taholta tullaan asettamaan esteitä hänen tielleen, ja\nnäyttäytyi usein, että hän oli oikeassa. Sten ei koskaan väsynyt\näitipuoltaan kuulemaan. Hän oppi paljon hänen kokemuksistaan, ja\nvaikka nuorekas luottamus väliin veikin hänet harhaan, oli kuin joku\nolisi heti hänelle kuiskannut korvaan: \"Muista! -- Ole varuillasi!\"\n\nKun ruotsalaiset laivat laskivat Lyypekin satamaan ja tuli\ntunnetuksi, että niiden mukana tuli lähettiläitä neuvottelemaan\nraadin kanssa, riensi koko kaupunki heitä vastaan. Hemming piispa\noli tuttu jo ennestään ja kaupungin ylhäisimmät miehet kilpailivat\nkeskenään saadakseen hänet vieraakseen. Valtionhoitajan nuoren pojan\noli pormestari Hermann Mesmann jo Tukholmassa pyytänyt vierailemaan\ntalossaan ja vei hänet itse sinne, ja jälestä seurasi lukuisa\njoukko ihmisiä, jotka äänekkäästi ilmaisivat mieltymyksensä hänen\nulkonäkönsä, jalon ryhtinsä ja alavan esiintymisensä johdosta. He\nmelkein sanoivat sen hänelle suoraan vasten kasvoja.\n\nHe olivat nyt perillä pormestarin portilla, ja hän huusi heiluttaen\nhattuaan:\n\n\"Eläköön Lyypekki, sen raati ja kansa!\"\n\n\"Eläköön Ruotsi!\" kuului ukkosena väkijoukosta. Hatut ja lakit\nliehuivat.\n\n\"Ja nuori Sten Sture!\" huusi Hemming, joka tuli toisten jälestä.\n\n\"Eläköön Sten Sture!\" kertasi väkijoukko.\n\nNuorukainen seisoi tällä hetkellä ylinnä portailla. Hän saattoi nähdä\nkaikkien ylitse, samoinkuin kaikki näkivät hänet. Syvä vakavuus ja\nhillitty liikutus kuvastui näillä nuorekkaan kauneilla kasvoilla.\n\n\"Kiitän teitä sydämestäni!\" sanoi hän. \"En suinkaan ansaitse nyt\nsellaista kunniaa, mutta jos Herra auttaa, toivon kerran olevani sen\narvoinen.\"\n\nNyt tervehti hän pikaisesti kansanjoukkoa ja kiiruhti sisälle.\n\nMutta kansa seisoi kauan talon edustalla. Heitä halutti kuulla\nenemmän tätä nuorta herraa, joka puhui heidän kieltään melkein\nparemmin ja selvemmin kuin he itse eikä ollut vähimmässäkään määrin\nylvästelevä. Ja sitä paitsi oli hän tullut Ruotsista! Siihen aikaan\nikävöivät kaikki merimiehet, laivurista ruorimieheen, nuoret ja\nvanhat, Tukholmaan ja rannikkokaupunkeihin, missä heidät kaikkialla\notettiin vierasvaraisesti vastaan ja kaikin tavoin kestitettiin.\nRuotsissa oli monella \"mielitiettynsä\", joka ei lainkaan estänyt,\nettä hänellä saattoi olla sellainen kotimaassakin. Sture nimi oli\nheille jo tuttu. Kertomukset Brunkebergin taistelusta olivat aikonaan\nsaapuneet saksalaistenkin korville. Vielä olivat elossa monet, jotka\nsilloin olivat lapsia, toiset olivat kuulleet ystäväin ja sukulaisten\nsiitä puhuvan.\n\nOli itsestään selvää, että tämä nuori Sture oli vanhan poika. Isää\nkunnioitettiin pojassa, ja tämähän tuli vierasvaraisesta Ruotsista!\n\nHemming piispa kulki hiljaisena ympäri, kuunteli kansan juttuja ja\nhykerteli tyytyväisenä käsiään.\n\n\"Alku ei ole hullumpaa!\" tuumi hän.\n\nPormestari Mesmann piti upeaa taloutta. Hänellä oli yhtä paljon\naarteita kuin poikia ja tyttäriäkin, ja nämä seisoivat äitinsä kera\nkahdessa rivissä tervehtiäkseen tulijoita.\n\n\"Tässä näette, jalo herra, koko perheeni\", virkkoi isäntä.\n\"Neljätoista lasta yhden ainoan vaimon kanssa, se on jo sangen\nkunniakasta, vai kuinka?\"\n\nJa silloin nauroi pormestari niin että vatsa hytki.\n\nKun tervehdykset oli suoritettu, vietiin vieras suureen ruokasaliin,\njossa ateria odotti. Pöytä notkui ruokalajien painosta, ja pormestari\nleikkeli ja pani itse julman suuret annokset kaikkien eteen mutta\nvielä puolta suuremman Stenille.\n\nMesmannin muori sanoi Stenille, että mitä enemmän tämä söi, sitä\nenemmän osoitti hän olevansa hänen ystävänsä. Mutta kun nuorukainen\nhymyillen vastasi hänelle täytyvänsä muulla tavoin pyrkiä\nansaitsemaan hänen suosionsa, sillä syödä ei hän voinut enempää\nkuin kyllikseen -- silloin nousi emäntä pöydästä, tarttui molempine\nsuurine käsineen pojan päähän ja painoi läiskähtävän suukkosen hänen\nmolemmille poskilleen.\n\n\"Te olette kultaisin nuori herra mitä olen nähnyt!\" huudahti hän.\n\"Ja jos rakastuisitte kaikkiin tyttäriini, antaisin ne teille kaikki\nseitsemän!\"\n\n\"Niitähän on yhdeksän!\" huusi pormestari.\n\n\"Mutta kaksi on jo naimisissa!\" huusi muori vastaan. \"Ja minä olen\nkristitty nainen, jolla on Jumala silmiensä edessä!\"\n\nSten ei voinut olla heittämättä katsetta nuoreen tytärparveen.\nHe istuivat kaikki sangen hämillään ja maahan luoduin silmin,\ntulipunaisina ja pureksien liinojaan.\n\nPormestari ja hänen emäntänsä johtivat puhetta. Sten koetti ottaa\nosaa keskusteluun niin hyvin kuin voi, mutta lapset vaikenivat\nkaikki, vaikenivat ja söivät.\n\nKun aamiainen -- se oli ainoastaan aamiainen -- oli vihdoin lopussa,\ntäytyi pormestarin lähteä raastupaan ja emäntä otti huvittaakseen\n\"kultaista ritaria\".\n\nHän arveli, että tätä huvittaisi nähdä, miltä näytti oikeassa\nsaksalaisessa porvaristalossa, ja kun toinen myönsi sen, vei\nhän hänet useiden huoneiden läpi lastenkamariin. Kun lapset oli\ntarkastettu, jatkettiin talon tarkastusta. Sten herran täytyi\nkatsella ja ihailla täysiä liinakaappeja ja ruoka-aittoja. Mesmannin\nemäntä pyysi häntä lukemaan makkarat päästäkseen varmuuteen, ettei\nruuasta ollut puutetta, tulipa vieraita kuinka paljon tahansa. Olutta\nja braunschweigermummaa oli heillä niin, että se riitti kokonaiselle\nrykmentille. Heillä saattoi jokainen hyvällä omallatunnolla syödä\nkyllikseen, vieläpä vähän ylikin.\n\nSen jälkeen oli mentävä kehruutupaa katsomaan. Siellä istuivat naidut\nja naimattomat tyttäret kukin rukkinsa ääressä. Siellä oli useampia\nkangaspuita käynnissä, ja siellä rupateltiin jos mahdollista vieläkin\nvilkkaammin kuin tavallisesti. Nuori vieras oli jokaisen ajatusten ja\npuhelun esineenä.\n\n\"Siinä kuulette\", sanoi muori heidän astuessaan sisään. \"Ei puhuta\nmuusta kuin teistä.\"\n\nJos ukkonen olisi lyönyt maahan, ei se olisi saanut aikaan\ntäydellisempää hiljaisuutta. Mutta rukit pyörivät entistään ripeämmin.\n\n\"Näyttäkää ritarille vaatevarastonne!\" käski ankara perheenäiti.\n\nNyt nousivat tyttäret ikänsä mukaan. Kukin aukasi yhden suurista,\nkorein värein maalatuista arkuista, jotka olivat rivissä päätyksin\nhuoneen sivuseinällä. Siellä oli kaikkea, mitä kotiteollisuus voi\nsaada aikaan. Lakanoita, korvatyynyjä, liinoja ja kallisarvoisia\npäähineitä.\n\nTyttärien jälkeen tuli palvelijattarien vuoro. Heillä oli heilläkin\nkirstunsa, tosin paljon pienemmät, vähemmän koristellut ja köyhemmin\ntäytetyt, mutta kuitenkin ne todistivat, että taloudellinen\nhuolehtiminen ulottui heihinkin.\n\nJollei olisi saapunut viestiä, että kaupungin raatimiehet halusivat\ntoivottaa Sten herran tervetulleeksi, ei kunnon emäntä olisi koskaan\npäästänyt häntä. Nyt kuiskasi hän vain: \"Molemmat vävyni ovat heidän\njoukossaan. Saapas nähdä ettekö tunne heitä heidän lapsistaan! Pankaa\nmerkille otsa ja nenä!\"\n\nSten lupasi tehdä parastaan ja oli iloinen saadessaan aiheen päästä\ntiehensä.\n\nRaatimiehet kumarsivat syvään ja puhuivat siitä kunniasta, joka\nritarin saapuminen heille oli. Mutta vaikka nämä sanat aluksi\nolivatkin ainoastaan tavallista kohteliaisuutta, muutti niiden\nsisällön todeksi Stenin yksinkertainen, luonteva esiintyminen, hänen\nymmärtäväisyytensä ja vakava käsityksensä siitä kysymyksestä, jonka\njohdosta hän oli tullut.\n\nMuutamaan näistä miehistä mieltyi hän heti. Se oli nuori Valfrid\nEckermann, joka näytti ottaneen Ruotsin asian omakseen ja puhui,\nmiten välttämätöntä hansakaupunkien oli nousta pontevasti Tanskaa\nvastaan, vakuuttavalla varmuudella ja esittäen päteviä perusteita.\n\nKaikki olivat sitä mieltä, että ritarin persoonallinen läsnäolo\nvaikuttaisi keskusteluihin, ja häneltä kysyttiin, eikö hän tahtonut\nolla saapuvilla vastatakseen ilmaantuviin kysymyksiin, jotka muuten\nvoisivat saada aikaan viivykkiä.\n\n\"Tahdon tehdä sen mielelläni, jollei läsnäoloni estä ketään\nlausumasta vakaumustaan.\"\n\n\"Älkää luulko! Lyypekin maistraatti on ylpeä ja itsenäinen.\"\n\n\"Minusta ritari on oikeassa\", puuttui Eckermann puheeseen. \"Parempi\non, jos hän tahtoo pysytellä läheisyydessä eikä esiinny ennenkuin\njokin riitakysymys antaa siihen aihetta.\"\n\nSiten asia ratkaistiin ja raatimiehet sanoivat Stenille jäähyväiset\nsangen tyytyväisinä vieraaseensa.\n\n\"Kuinka on käynyt?\" kysyi Hemming piispa, joka kohta sen jälkeen\nastui sisään.\n\n\"En tiedä, miksi ette tullut ennemmin. Olisin teitä hyvin tarvinnut.\"\n\n\"Mihin niin?\"\n\n\"Otattaa minulla yksin vastaan niin suuri lähetystö vieraita\nmiehiä...\"\n\n\"Oletteko luvannut mitään?\"\n\n\"Ainoastaan olla saapuvilla ja antaa vastauksia neuvotteluissa.\"\n\n\"Mutta ette ole sitonut Ruotsia mihinkään.\"\n\n\"Siihen ei minulla ole mitään valtaa.\"\n\n\"Eikö valtionhoitajankaan puolesta?\"\n\n\"Minähän olen ainoastaan alaikäinen nuorukainen!\" vastasi Sten\nhymyillen.\n\n\"Voitteko uskoa, että kaksi porvaria perätysten on minulta kysynyt\ntänään täydessä totuudessa, oletteko sama Sten Sture, joka matkusti\nSaksaan tapaamaan kuningas Kaarlo Knuutinpoikaa?\"\n\n\"Onko se mahdollista!\" huudahti Sten nauraen. \"Ja mitä te vastasitte?\"\n\n\"Etten minä tiennyt niin tarkoin.\"\n\n\"Mitä he siitä pitivät?\"\n\n\"He eivät ihmetelleet sitä, koska siitä on niin kauan.\"\n\n\"Sanokaa minulle, ovatko he yleensä -- tuhmia?\"\n\n\"Ei, liukkaita ja ovelia kaikessa, mikä kuuluu kauppaan.\"\n\n\"He ilmaisevat suurta suopeutta Ruotsia kohtaan.\"\n\n\"Hyödynjanoa, pelkkää hyödynjanoa!\"\n\n\"Ette siis tahdo uskoa mitään hyvää?\"\n\n\"Uskoa semmoista, mitä ei ole olemassa!\"\n\n\"Peruuttakaa se sana!\"\n\n\"Todistakaa minulle ensin, että olen väärässä!\"\n\n\"Millä minun on alettava? Kaikki ympärilläni puhuu hyvyydestä ja\nrakkaudesta.\"\n\n\"Sellaista kuvittelee ollessaan seitsemäntoista vuotias.\"\n\n\"Kuvittelee?\"\n\n\"Niin, se on ainoastaan kuvittelua; seitsemänkymmentä vuotta vievät\naivan toisiin kokemuksiin.\"\n\n\"Uskoisinpa sen!\"\n\n\"Ei, niin näppärästi on hallitsija tuolla ylhäällä järjestänyt,\nettä me elämän alussa ainoastaan karkeloimme hyttysten tavoin\npäiväpaisteessa. Mutta sitten tulevat pilviset päivät, silloin\nhyttyset etsivät suojaa, silloin ne purevat ja pistävät saadakseen\nkukin suurimman palan.\"\n\n\"Tarkoitatteko sillä ihmisiä?\"\n\n\"Ovatko he kenties parempia? Eivätkö he taistele terävämmin asein\nkuin ilman tai metsän villit eläimet?\"\n\n\"Sodan ja vainon aikaan?\"\n\n\"Ei, sulimman rauhankin! Silloin valaa petollinen ystävä imartelun\ntai panettelun myrkkyä veljensä korvaan; silloin repii kateus\nmaahan hyvän maineen, joka on hänen itsensä tiellä! Silloin ovat\nihmiset irtipäästettyjä metsäkoiria, jotka hurjassa verenjanossaan\najavat otusta. Ja jos karhu kääntyy heitä vastaan ja näyttää heille\nhampaitaan, silloin vetäytyvät he tosin syrjään, mutta eivät siltä\npäästä häntä näkyvistään; he lähettävät sylirakkejaan härnäämään\nhäntä haukunnallaan, ampuvat väkänuoliaan, jotka eivät surmaa,\nmutta koskevat sitä kipeämmin. Sellaisia ovat ihmiset, sellainen on\nmaailma, sellainen elämä! Ja sitäkö pitäisi rakastaa, sitäkö uskoa?\nHahaha!\"\n\nSten seisoi kuin puusta pudonneena.\n\n\"Minun ei kenties olisi pitänyt sanoa sitä teille, mutta teidän\niässänne menee sellainen yhdestä korvasta sisälle, toisesta ulos.\"\n\n\"Yksi jää kuitenkin jälelle, ja se surettaa minua syvästi.\"\n\n\"Mikä se on?\"\n\n\"Tieto, että te olette hyvin onneton!\"\n\n\"Kuka moista sanoo?\"\n\n\"Päätän omista sanoistanne!\"\n\n\"Minä näen elämän sellaisena kuin se on! Jollei ilmakehää olisi,\nleijailisi aurinko tuolla ylhäällä kuin suunnaton tulipalo. Ihantavat\nharhakuvat ovat särmiöitä, joiden läpi näemme elämän nuoruudessamme;\nmutta ne hälvenevät vähitellen, ja lopuksi käy niin, että meidät\nvaltaa rajaton maailman ja koko ihmiskunnan halveksuminen.\"\n\n\"Poikkeuksetta?\"\n\n\"Niin, poikkeuksetta!\"\n\n\"Mutta te itse...?\"\n\n\"En voi olla parempi kuin muutkaan.\"\n\n\"Mikäs estää?\"\n\n\"Eikö täydy ulvoa susien kanssa, jottei joutuisi niiden saaliiksi?\"\n\n\"Parempi pettyä kuin pettää.\"\n\n\"Ei, kiitos! On oikea nautinto kostaa heille! Minä halveksin elämää,\nmutta minä tahtoisin elää satavuotiaaksi, kun vain saisin kostaa\nihmisille niinkuin haluan.\"\n\n\"Siitä olisi teille vähän iloa.\"\n\n\"Olen taistellut Ruotsin vapauttamiseksi Tanskasta kenties\nlujemmin kuin kukaan muu. Teidän suuri kaimanne sai Linköpingin\ntuomiokapitulin nimittämään minut piispaksi. Piispan tulot antoivat\nminulle tilaisuuden omistaa kaikki voimani isänmaalle!... Hannu\nkuningas tietää, että olen hänen leppymättömin vihollisensa, ja\nhänellä on ystäviä kaikkien niiden Ruotsin suurmiesten joukossa,\njotka asettavat omat kurjat etunsa isänmaan etujen yläpuolelle. He\nlyöttäytyivät yhteen kukistaakseen minut! Mutta minun takanani,\nympärilläni ovat urhoolliset soturini. Silloin pälkähti muutamaan\nnokkelaan päähän, ettei hänen pyhyytensä paavi ollut vahvistanut\nvaalia... Siltä taholta isku oli suunnattava, ja se sattui. Kurja\njoukkio ulvoi voitonriemuissaan. Minä olisin voinut kääntyä heitä\nvastaan, heittää miekan pois ja sanoa: 'Voin hoitaa piispanvirkaani\nyhtä hyvin kuin ken tahansa!' Mutta maa tarvitsi minua, minä\nkarkoitin kaiken itsekkyyden, pysyin paikallani, niellen häväistykset\nja nöyryytykset, mutta vannoin mielessäni, että kostan hirveästi.\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Sitä en vielä tiedä. Välistä tulen ajatelleeksi, mitä hämmästystä\nherättäisi Tanskan hovissa, jos tarjoaisin kuninkaalle palvelustani,\nja minkä kauhun se levittäisi hänen täkäläisten kannattajainsa\nkeskuuteen.\"\n\n\"Sellaisia luonnottomia ajatuksia! Te ette voisi koskaan panna niitä\ntoimeen.\"\n\n\"Kukapa tietää!\"\n\n\"Minä tiedän, sillä aion teoillani todistaa teille, että maailma on\nparempi kuin te luulette.\"\n\n\"Aiotte siis kuolla sangen nuorena?\"\n\n\"Jos Jumala tahtoo!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPormestari kutsui nuoren vieraansa kunniaksi lukuisia vieraita,\nja Hemming piispa kiitti häntä muutamassa niistä salamoivista\npuheistaan, joilla hän saattoi hurmata kuulijansa. Synkät välihetket\ntulivat ainoastaan harvoin. Maailman silmissä oli hän leikkisä,\nivallinen, pöyhkeä mies, yhtä tervetullut kuin pelättykin; häntä\nrakasti ainoastaan alempi kansa, jota hänkin parhaiten ymmärsi.\n\nTäällä näki Sten jälleen uuden tuttavansa, nuoren Eckermannin, ja sai\nsilloin kummakseen tietää, että hän oli yksi mainituista vävyistä.\nKysymykseen, mikä sisaruksista oli hänen vaimonsa, vastasi hän:\n\"Luonnollisesti vanhin. Täällä naitetaan ne ikänsä mukaan.\"\n\nMesmannin matami omisti Stenille yhä edelleen äidillistä\nhuolenpitoaan. Kun Sten istui hänen vieressään pöydässä, pani\nemäntä parhaat palat hänen lautaselleen, ja kun hän puhui iloisesta\nhämmästyksestään kuultuaan, että Eckermann oli talon vävy, huusi hän\nraikuvalla äänellä vävyään ja hänen vaimoaan, kertoi mitä ritari\noli sanonut ja kysyi sitten tältä, eikö hän nähnyt merkillistä\nyhtäläisyyttä kehdossa nukkuvan lapsen ja vanhempain välillä.\n\n\"Jollen olisi nähnytkään, uskoisin sen kyllä sanoistanne!\" vastasi\nSten.\n\n\"Kuulkaas, kuinka hän osaa sovitella sanojaan!\" huudahti matami\nihaillen. \"Niin, en sano mitä haluan, mutta tiedän sen ainakin.\"\n\nIllalla oli pormestarin talossa suuret tanssiaiset. Oli kutsuttu\nkaikki, mitä kaupungissa oli kunnioitettua ja arvossa pidettyä,\ntosin ainoastaan kauppamiehiä, mutta heidän rikkautensa antoi heille\nmerkitystä, samoinkuin Ruotsin lähettiläät herättivät vilkasta\nmielenkiintoa jalolla ryhdillään.\n\nKun Sten herra kysyi Mesmannin matamilta, minkä kanssa hänen\ntyttäristään hän sai aloittaa tanssin, vastasi tämä, ettei hän saisi\nrauhaa haudassaan, jollei nuori ritari tanssinut niiden kaikkien\nkanssa, ja kun Sten sanoi, että sellainen hänen tarkoituksensa\nolikin, kuiskasi muori, että hän kyllä pitää silmänsä auki.\n\nLieneekö se ollut seuraus äidin suuresta puheliaisuudesta vai\njostakin muusta syystä, mutta tyttäret olivat kaikki kuin\npelästyneitä karitsoita. Tanssissa ojensivat he kätensä jäykkinä ja\nsuorina eivätkä rohenneet kohottaa katsettaan, kun hän puhutteli\nheitä.\n\nSten herra oli iloinen, kun oli saanut tanssitetuksi koko\nsisarusrivin, mutta kun heidän äitinsä sitten sai nuoren miehen\nkäsiinsä, sanoi hän: \"Herra paratkoon, luulenpa aivan, että pidätte\nenimmän molemmista naiduista!\"\n\n\"Toiset olivat niin kainoja.\"\n\n\"Mitäs siitä, se kyllä menee pian ohitse. Odottakaahan, kunnes olette\nollut täällä muutamia viikkoja.\"\n\nSillävälin keskusteli pormestari piispan, lähettiläiden ja kaupungin\narvokkaimpain miesten kanssa. Kaikki olivat halukkaita pontevasti\nryhtymään sotaan, mutta ennenkuin päätös voitiin tehdä, täytyi\nodottaa pormestari Bernhard Bornhoferin ja laivaston paluuta.\n\nOli raivonnut hirmuinen myrsky, ja pidettiin selvänä, että laivasto\noli ankkuroinut johonkin suojapaikkaan eikä ollut vallan pian\nodotettavissa takaisin. Mutta kului päivä toisensa jälkeen eikä\nlaivastoa näkynyt.\n\nVihdoin eräänä aamuna, kun paljon väkeä oli tavallisuuden mukaan\nkokoontunut alas satamaan juttelemaan ja ihmettelemään laivaston\nviipymistä, kuului vilkas huudahdus, jota heti seurasi useita muita.\n\n\"Tuolla, tuolla he tulevat!\"\n\nKaikki teroittivat silmiään, sillä välimatka oli niin suuri, että\nnäkyi ainoastaan mastojen huiput. Mutta tuuli oli hyvä ja laivat\nlähestyivät jokseenkin nopeasti.\n\n\"Jos tuuli pitää paikkansa, voivat ne olla täällä kahdessa tunnissa\",\nvirkkoi muuan läsnäolijoista, joka puvustaan päättäen oli kauppamies.\n\n\"Mutta niitä on ainoastaan kolme laivaa\", huomautti eräs toinen.\n\"Missä ovat muut?\"\n\n\"Ne tulevat kai jälestä!\"\n\n\"Jollei mitään onnettomuutta ole tapahtunut!\"\n\n\"Jos ne olisivat ryhtyneet taisteluun!\"\n\n\"Ja tuhonneet Hannu kuninkaan koko laivaston!\"\n\n\"Se ei ole niin paljon arvoinen kuin meidän uudet, upeat laivamme\",\nhuudahti muuan nuori laivanveistäjä.\n\n\"Suurin, nimeltään 'Lyypekki', oli kaikkein korein\", huomautti hänen\nnaapurinsa.\n\n\"Korea?... Sanoisit paremminkin, että se oli kaunein laiva, mikä\nmilloinkaan on lähtenyt veistämöltä!\"\n\n\"Niillä on täysi purjetuuli\", sanoi eräs merimies. \"Minusta ne\ntulevat liian verkkaan.\"\n\n\"Sanokaa minun sanoneen, jotakin on hullusti!\" tokaisi eräs\ntympäisevän näköinen munkki. \"Toiset laivat ovat kai joutuneet\nhaaksirikkoon.\"\n\n\"Sellaiset laivat eivät joudu perikatoon!\"\n\n\"Ne ovat kunniallisia saksalaisia laivoja!\"\n\n\"Kunnon katolilaisten rakentamia!\"\n\n\"Oivallisimmista aineista!\"\n\n\"Pahansään lintu!\"\n\nMunkki sai kiittää pukuaan siitä, että kansa tyytyi ainoastaan sanoin\nilmaisemaan nyreytensä.\n\nOlematta huomaavinaan niitä karsaita katseita, joita häneen luotiin,\nsanoi munkki mielistelevästi hymyillen: \"Kukaan ei näe suuremmalla\nilolla kuin minä upean laivaston paluuta. Se on oleva paras todistus,\nettä yritys on ollut Jumalalle otollinen.\"\n\n\"Se tulee Ruotsista.\"\n\n\"Niin minäkin olen kuullut.\"\n\n\"Me olemme ruotsalaisten ystäviä!\"\n\n\"Jumala paratkoon!\"\n\n\"Kuinka niin?...\"\n\nUseat lähestyivät munkkia.\n\n\"Eikö ole raatihuoneen ja kirkon ovelle lyöty pannajulistuksia,\njotka hänen pyhyytensä paavi on antanut? Eikö meidän kaikkein\narmollisin keisarimme ole julistanut valtiokiroukseen niin Ruotsin\nvaltionhoitajaa kuin monia muitakin sen suurmiehistä? Heitä on\nsanottu majesteetinrikkojiksi!...\"\n\n\"Se on totta\", virkkoivat muutamat äänet.\n\n\"Kuka välittää moisesta!\" väittivät toiset.\n\n\"En minä paljoa ymmärrä\", jatkoi munkki nöyrästi. \"Toivon ja halajan\nvain ja rukoilen päivin ja öin pyhää neitsyttä, ettei kaupunkimme\nantaisi perkeleen pahojen juonien houkutella itseään eikä myöskään\nistuisi siellä missä pilkkaajat istuvat.\"\n\n\"Tuo kuuluu raadille ja maistraatille.\"\n\n\"Kaupasta Ruotsissa emme tahdo luopua!\" puuttui eräs kauppias\npuheeseen.\n\n\"Kuka välittäisi munkkien loruista!\" Laivat olivat sillävälin\nlähestyneet. Nähtiin selvään rikki revityt purjeet, hakatut mastot ja\nlaivat tuuliajolla. Jollei olisi ollut myötätuuli, olisivat ne tuskin\npäässeet kotiin.\n\nKatsojain luku lisääntyi yhä, mutta nyt vallitsi painostava\nhiljaisuus. Satamaan tuli yhä enemmän raatimiehiä ja maistraatin\njäseniäkin. Joukko viiruili esimiehiinsä, joiden kuiskailut ja vakava\nilme heidän kasvoillaan antoi aihetta moniin arveluihin.\n\n\"Eivät ikinä voi asiat olla oikealla tolalla!\"\n\nKansanjoukko aivan värisi, kun suurin laiva laski laituriin.\n\nPormestari Bornhofer astui ensimäisenä maihin. Tuhannet silmät olivat\nsuunnatut häneen, ja se näytti vaikuttavan häneen kiusallisesti,\npäättäen siitä hätiköivästä levottomuudesta, jolla hän riensi\nystäväinsä luo.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\"\n\n\"Hirmuinen myrsky...\"\n\n\"Viisi laivoista on uponnut...\"\n\n\"Ja miehistö...\"\n\n\"Hukkunut järjestään.\"\n\n\"Ja muut seitsemän laivaa?\"\n\n\"Me ajauduimme Pommeria kohden ja ne hukkuivat...\"\n\n\"Ja lasti, mastot, ruorit...?\"\n\n\"Kaikki mennyttä!\"\n\nKansanjoukko kuuli herrojen keskustelusta sanan sieltä, toisen\ntäältä, näiden verkalleen käydessä katua ylöspäin. Osa väestä nousi\nlaivaan, toisia tuli pian perästä. Jokaisella oli joku omainen\nlaivoilla tiedusteltavana.\n\nMutta kun tuli tunnetuksi, että ainoastaan joka kolmas oli palannut,\nettä kaikki muut olivat saaneet surmansa meressä, että oli tuhoutunut\nupein laivasto, minkä Lyypekki milloinkaan oli varustanut, ei\ntaistelussa vihollista, vaan luonnonvoimia vastaan, silloin muistivat\nmonet munkin sanat. \"Ei ollut Jumalalle otollinen teko käydä liittoon\nruotsalaisten kanssa, eikä pitänyt enää ryhtyä heidän kanssaan\nmihinkään tekemisiin.\"\n\nRaati sai tietysti syyn niskoilleen. Kaikki oluttuvat täyttyivät\nväestä. Täytyi hukuttaa surut ja keksiä kostokeinoja. Suuria joukkoja\nkulki edestakaisin neuvosherrojen talon edustalla huutaen ja karjuen.\nMielten levottomuus jatkui vielä seuraavana päivänäkin. Munkki\nliikkui väkijoukoissa, neuvoi kärsivällisyyteen ja varovaisuuteen,\nmutta kehoitti jyrkästi kieltäytymään uuden laivaston varustamisesta,\njos raati puolustaisi sitä.\n\nTuli pian tunnetuksi, ettei raati kokoonnu neuvotteluun kokonaiseen\nviikkoon. Pormestari Bornhoferin piti ensin laatia kertomus\ntapahtuneesta onnettomuudesta. Mutta tämä oli ainoastaan tekosyy.\nMieliala Ruotsia kohtaan ei ollut tällä hetkellä suopea kansan\nkesken, se tiedettiin, mutta se voi mahdollisesti muuttua.\n\nOli yleisesti tunnettua, että useita munkkeja hiiviskeli kaupungissa\nkiihoittamassa tyytymättömyyttä, ja heidät oli välttämättä tehtävä\nvaarattomiksi. Hemming Gadd otti asian huostaansa.\n\nPyhiinvaeltajan puvussa ja sauva kädessään lähti hän kaupungille.\nPyhiinvaeltajilla ei ollut ainoastaan vapaa pääsy kaikkialle ja\nilmainen kestitys, heitä kohdeltiin myös erityisellä kunnioituksella,\nkun he sanoivat tulevansa pyhästä maasta ja Kristuksen haudalta.\n\nToivioretkeläisemme seurasi ensiksi kohtaamaansa munkkia. Mihin hän\nnäki tämän menevän sisälle, sinne meni hänkin.\n\nKaunopuheisuudellaan veti hän pian kaikkien huomion puoleensa, ja\nkun hän tekemänsä lupauksen johdosta ei saanut näyttää kasvojaan,\nonnistui hän pysymään tuntematonna kaikille. Mutta kuinka suuresti\nerosivatkaan hänen kertomuksensa kaikista muista! Hän oli oleskellut\nkauan Kööpenhaminassa, hän oli käynyt ripittämässä köyhiä saksalaisia\nmerimiehiä niistä laivoista, jotka Hannu kuningas oli ryöstättänyt.\nHän kuvaili heidän kurjaa asemaansa; heidät oli kielletty lähtemästä\nmaasta, heidän täytyi elättää itseään kerjäämällä, eikä heillä ollut\ntoiveita paremmista päivistä.\n\nMunkit käsittivät pian, että heidän omaan leiriinsä oli hiipinyt\nvaarallinen vastustaja.\n\n\"Voitteko mainita jonkun näistä?\" kysyi munkki viekkaasti hymyillen.\n\n\"Muuan heistä oli Kock nimeltään.\"\n\n\"Veljeni!\" huudahti eräs läsnäolijoista.\n\n\"Hänen etunimensä?\" kysyi piispa.\n\n\"Evert!\"\n\n\"Ei, niin ei se ollut!\"\n\n\"Herman kenties?\" puuttui muuan läsnäolijoista puheeseen.\n\n\"Niin, oikein, Herman hän oli nimeltään.\"\n\n\"Poikani!\" huudahti muuan vanha mies. \"Elääkö hän vielä, kunnon\ntoivioretkeläinen?\"\n\n\"Hän eli kuusi kuukautta sitten.\"\n\n\"Puhuiko hän isästään?\"\n\n\"Hyvin usein!\"\n\n\"Ja ikävöi kotiin?\"\n\n\"Kaikesta sydämestään!\"\n\n\"Mutta miksi häntä pidätetään?\"\n\n\"Jos kaikki vanki parat päästettäisiin vapaiksi, kuinka luulisitte\nsilloin käyvän kuninkaan hyvälle maineelle?\"\n\n\"Jos hänellä sellainen on, niin se kai todistaa, että hän sellaisen\nansaitsee!\" tokaisi muuan munkki.\n\n\"Ei, kunnianarvoisa isä, se todistaa vain, että ne syntirahat, joita\nhän on riistänyt, käytetään ostamaan kieliä, jotka häntä kiittelevät\nja ylistelevät. Väitetään, että hänen sopottelijainsa joukossa\npitäisi olla useita munkkeja.\"\n\n\"Se ei ole mahdollista!\"\n\n\"Sitä en usko minäkään!\"\n\nSaapuvilla olevat katsoivat toisiinsa. Oli yhtä uutta kuin\nopettavaakin tavata kaksi munkkia, joilla oli niin vastakkaiset\nmielipiteet, ja juuri nyt oli heille tärkeää saada selville, missä\nmäärin saattoi luottaa Hannu kuninkaaseen ja hänen politiikkaansa,\n\"Toivioretkeläinen\" ei ainoastaan juonut heidän kanssansa, hänellä\noli samalla ihmeellinen kyky puhua niin, että se pystyi heidän\nsydämiinsä.\n\nJoka ilta kävi hän vähintään kahdessa oluttuvassa, mutta jo\nkolmantena päivänä oli hänen maineensa niin levinnyt, että mihin\nhyvänsä hän menikin sisälle, oli huone heti ihmisiä täytenään. Mutta\nhän puhui lisäksi siitä, kuinka kuningas oli kohdellut uskollisinta\nmiestään Paul Laxmandia; kuinka pari tanskalaista ritaria oli\nhukuttanut hänet kuninkaan käskystä, kuinka hänen lapsensa oli\ntehty perinnöttömiksi ja kuinka kuningas oli otattanut kaikki hänen\nrikkautensa haltuunsa.\n\n\"Mitä pahaa oli hän sitten tehnyt?\" kysyivät useat.\n\n\"Sanotaan hänen iskeneen silmänsä kuninkaan jalkavaimoon.\"\n\n\"Se ei ole totta!\" huusi munkki.\n\n\"Sanokaa sitten minulle, kunnianarvoisa isä, mitä hän oli tehnyt?\"\n\n\"Hän oli maankavaltaja!\"\n\n\"Sitä ei ole lainkaan todistettu, ei edes koetettukaan.\"\n\n\"Siksi, että... että...\"\n\n\"Älkää koettako tekään, kunnianarvoisa isä. En minä, mutta nämä\ntoiset voisivat luulla...\"\n\n\"Mitä sitten?\" kysyi suuttunut munkki.\n\n\"Että kuulutte kuninkaan puolustusjoukkoon.\"\n\n\"Ja jos niin olisi?\"\n\n\"Alentuisi oma arvonne.\"\n\n\"Sitä en pelkää!\"\n\n\"Mutta minä ja kaikki teidän ystävänne tekevät niin...\" Ja nyt\naloitti toivioretkeläinen uuden jutun Hannu kuninkaasta, ja oli\nihmeellistä nähdä, kuinka tuuli oli kääntynyt. \"Toivioretkeläisen\"\nlausunnot eivät ainoastaan olleet kumonneet sitä, mitä ennen oli\nkuiskuteltu kansan korviin, se oli lisäksi herättänyt epäluuloja\nheidän omia munkkejaan kohtaan. Eikä näyttänyt mahdottomalta, että\ntanskalaiset olivat nämä ostaneet.\n\nMutta Hemming ei tyytynyt siihenkään. Hän kertoi, kuinka hän oli\nollut Roomassa, kuinka muuan Dorotea kuningattaren hovinaisista\noli kutsunut hänet luoksensa ja kuinka tämä oli kertonut hänelle,\nettä kuningatar oli vannonut, ettei hän ennen lepäisi kuin olisi\nsaanut hänen pyhyytensä paavin antamaan pannajulistuksen Ruotsin\nvaltionhoitajaa vastaan, koskei tämä tahtonut suostua antamaan\nhänelle huomenlahjaansa.\n\nTässä tilaisuudessa oli läsnä muuan suuri, jäntevä munkki. Hän pani\nkätensä Hemmingin olalle. \"Tämä sanottiin teille rippisalaisuutena\",\nsanoi hän suurella liikutuksella.\n\n\"Ei, veli!\"\n\n\"Mistäs syystä sitten?\"\n\n\"Täytyykö se sanoa?\"\n\n\"Minä vaadin sen!\"\n\n\"No, olkoon niin! Olin siihen aikaan nuori, kaunis mies, jota naiset\nmielellään katselivat.\"\n\nTähän karkeaan päähänpistoon vastattiin kaikuvalla naurulla.\n\nMunkki tarttui huppukaulukseen temmatakseen sen pois, mutta Hemming\noli valmis kaiken varalta.\n\n\"Enkö ole sanonut teille, veli, että tekemäni lupaus estää minut\nnäyttämästä kasvojani?\"\n\n\"Nimenne?\"\n\n\"Josua!\"\n\n\"Sen nimen olette ottanut luostarissa.\"\n\n\"Oikein arvattu!\"\n\n\"Maallinen nimenne?\"\n\n\"Sen olen unhoittanut aikoja sitten!\"\n\n\"Luulenpa löytäväni keinoja, jotka panevat teidät muistamaan sen!\"\nKunnianarvoisa veli lähti pois suutuksissaan.\n\nMutta kun Hemming ensi kerran huomasi olevansa yksin kansan\nkeskuudessa, vapautuneena vaaniskelevista munkeista, puuskahti hän\ntulisesti:\n\n\"Niin, minä olen pappi ja munkki, sentähden tunnen kaikki ne juonet\nja metkut, joita nämä harjoittavat. Minä tiedän, etteivät he tahdo\npäästä ainoastaan ihmisen hengen herroiksi, vaan he tahtovat\nmääräillä hänen ulkonaisiakin tekojaan. Mutta sanon teille: älkää\nuskoko heitä älkääkä minua, vaan tutkikaa itse! Teidän on uskottava\nja noudatettava ainoastaan sitä, minkä oma ymmärryksenne hyväksyy.\"\n\nKatkeruus munkkien kesken yltyi. Tämä toivioretkeläinen oli\nilmeisesti ruotsalaisten kannattaja, ja hän repi alas, mitä\npappismiehet olivat koettaneet rakentaa.\n\nLaivaston haaksirikko oli koitumaisillaan kuninkaalle aivan\nodottamattomaksi liittolaiseksi. Munkit olivat käyttäneet hyväkseen\ntyytymätöntä mielialaa, ja vaikka he puhuivat alussa varovaisesti,\ntekivät he niin ainoastaan iskeäkseen myöhemmin sitä navakammin.\nNuori Sten Sture oli tehnyt kaikkiin hyvän vaikutuksen. Kääntää\ntämä kylmäkiskoisuudeksi, esittää hänet Jumalan vihan esineeksi ja\ntapahtunut onnettomuus rangaistukseksi siitä, että Lyypekki oli\nottanut hänet vastaan ja ryhtynyt Ruotsin kanssa tekemisiin -- se oli\nsamaa kuin saada täydellisesti rikkoutumaan molempain maiden välit,\nja suurempaa palvelusta ei voinut tehdä Hannu kuninkaalle.\n\nVaara kävi yhä suuremmaksi. Oli enää vain kaksi päivää siihen,\nkun aiottu kokous oli pidettävä. Tarkoitus oli suurella\njoukkomielenosoituksella tehdä tyhjäksi kaikki ruotsalaisystävyys,\nmutta sitä varten täytyi ensin raivata toivioretkeläinen tieltä pois.\n\nKukaan ei uskaltanut epäillä hänen kuulumistaan kirkkoon.\nMutta milloin oli kukaan pappismies esiintynyt sillä tavoin!\nÄäntämistavastaan päättäen hän oli eteläsaksalainen, ja hän sanoikin\nolevansa Wienistä. Hänen latinantaitonsa todisti hänet oppineeksi\nmieheksi, ja hänen kertomuksensa Roomasta ja Kööpenhaminasta\ntodistivat, ettei hovielämä ollut hänelle vieras. Koetettiin urkkia\nselville hänen asuntoaan, mutta hän ei maannut koskaan kahta yötä\nsamassa paikassa, ja ihmeellisintä kaikista oli, ettei hänen koskaan\nnähty aamulla tulevan samasta paikasta, mihin oli illalla mennyt.\n\nMunkki, joka viimeksi oli aikonut antaa häpeämätöntä\ntoivioretkeläistä nenälle, ei ollut sen vähäisempi kuin\nsistersiiniläisluostarin apotti, joka omassa korkeassa persoonassaan\ntahtoi vakuuttautua, oliko paljon puhuttu muukalainen tosiaankin\nniin vaarallinen kuin väitettiin. Hän palasi sangen kiihtyneessä\nmielentilassa, ja veljien kesken pidettiin neuvottelu, millä tavoin\nhänestä oli vapauduttava.\n\nSilloin nousi aina kysymys: kuka hän oli ja mihin kaikkeen silloin\nantauduttiin alttiiksi. Ei kuitenkaan voinut olla suurempaa vaaraa\nsiinä, että hänet toistaiseksi tehtiin vahingottomaksi. Useimmat\näänestivät, että hänet äkkiarvaamatta toistaiseksi vangittaisiin.\n\n\"Eikö olisi parempi käyttää viekkautta?\" kysyi apotti.\n\n\"Hän on itse munkki...\"\n\nKukaan munkeista ei tahtonut ottaa houkutellakseen häntä satimeen.\n\n\"Onko hän hyvin väkevä?\" kysyi apotti.\n\nSitä ei voinut kukaan sanoa.\n\n\"Jollen pelkäisi, että hän saattaa tuntea minut!\"\n\n\"Me voisimme olla lähistöllä.\"\n\nKaikki olivat yksimieliset, että täytyi välttämättä olla muutamia\nuskottuja hänen kunnianarvoisuutensa lähistössä. Päätettiin\nviekoitella toivioretkeläinen luostariin. Ainoastaan silloin,\njollei tämä onnistuisi, turvauduttaisiin väkivaltaan. Tullakseen\ntuntemattomaksi oli apotti pukeutunut dominikaanien pukuun, ja hän\nsuuntasi sen jälkeen matkansa sinne, minne näki enimmän kansaa\nvirtaavan.\n\nTäältä, kaupungin suurimmasta oluttuvasta, löysi hän tosiaankin\ntoivioretkeläisen, ympärillään niin paljon kuulijoita kuin huoneeseen\nmahtui. Hän kertoeli heille järeitä juttuja, joiden kaikkien\ntarkoitus oli repiä tekopyhyyden huntu ja näyttää synti ja rikos\noikeassa valossaan. Lankesipa vastuu kuninkaan, piispan, munkin tai\njonkun korkean herran ylle, puhui hän yhtä peittelemättä. Apotti\nkärsi kovia tuskia kuullessaan moista, mutta hän pakoitti huulensa\nhymyilyyn. Ei käynyt laatuun istua ulkonäöltään tunteetonna keskellä\nriemuitsevaa kuulijajoukkoa, joka ei ollut koskaan kuullut moista.\n\nKun Hemming nousi lähteäkseen, sanoi hän kokoontuneelle\nkuulijakunnalleen, että tulee viipymään muutamia päiviä ennenkuin\nhe ensi kerran kohtaavat hänet. Tärkeät tehtävät vaativat häntä\nlähtemään kaupungista.\n\n\"Mutta tulettehan toki takaisin?\" huusivat he.\n\n\"Aivan varmaan ja ennenkuin odotattekaan.\"\n\nKun hän tuli ulos kadulle näki hän dominikaanimunkin rinnallaan.\n\n\"Mitä tahdotte?\" kysyi hän.\n\n\"Pyytäisin keskustella kanssanne!\"\n\n\"Puhukaa vapaasti!\"\n\nHemming pysähtyi hänen eteensä, mutta samassa huomasi hän neljä\nolentoa, jotka tulivat jälestä ja jotka nyt kaikki pysähtyivät.\n\n\"Ettekö tahdo, että jatkamme taivalta?\"\n\n\"Kyllä, mielelläni; missä asutte?\"\n\n\"Sistersiiniluostarissa.\"\n\n\"Kaupungin ulkopuolella?\"\n\n\"Aivan vieressä.\"\n\n\"Sitten tahdon saattaa teitä kappaleen matkaa.\"\n\n\"Ettekö tahdo jäädä sinne yöksi?\"\n\n\"Venyykö keskustelumme niin pitkäksi?\"\n\n\"Niinpä luulen.\"\n\n\"Alkakaamme sitten heti.\"\n\nApotti yski. \"Teillä on joku tarkoitus tulollanne tänne...\" sanoi hän.\n\n\"Samoin kuin teillä tällä keskustelulla.\"\n\n\"Aivan oikein! Teidän esiintymisenne on ollut niin rohkeaa, että\njollen monista seikoista olisi vakuutettu teidän olevan pappi,\npäättäisin eräistä toisista seikoista, että olette kirkon vihollinen.\"\n\n\"En kirkon, vaan ainoastaan sen väärinkäytösten.\"\n\n\"Poistetaanko ne paljastamalla kaikki heikkoudet?\"\n\n\"Kun pappi tunnustaa olevansa köyhä, syntinen ihminen, ei kansa enää\nnäe hänessä Jumalan valtakunnan edustajaa.\"\n\n\"Mitä sillä voitetaan?\"\n\n\"Käsitys, ettei pappi ole valehtelija, koska hän rehellisesti\nsanoo kansalle: 'Opettaja ja oppi ovat kaksi eri asiaa. Oppi, jota\nsaarnaan, on Jumalasta; elämä jota vietän, on perkeleestä'.\"\n\n\"Ketä sillä tarkoitatte?\"\n\n\"Jokainen kirkko voi sovittaa sen päämieheensä, jokainen luostari\napottiinsa!\"\n\nMunkki hypähti. Oli kuin häneen olisi sattunut puukonpisto.\n\nHe jatkoivat muutamia minuutteja äänettöminä taivallustaan.\n\n\"Ylhäisten keskuudessa synti ja turmelus erityisesti rehoittaa.\nKasvatuksen ja suuremman elämänkokemuksen pitäisi kuitenkin opettaa\nheitä näyttämään hyvää esimerkkiä. Papiston velvollisuus olisi\nkehoittaa siihen, mutta he elävät ainoastaan viettäen hyviä päiviä ja\nrypevät eläimellisissä himoissaan.\"\n\n\"Hm, hm!\" jupisi apotti. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja odotti vain\ntilaisuutta lyödäkseen.\n\nLuostarin kello löi yhdeksän.\n\nHemming pysähtyi. \"Minua aina ilahuttaa\", sanoi hän, \"lausua\najatuksiani virkaveljelle; olen kiitollinen, kun olette antanut\nminulle tilaisuuden siihen ja sanon nyt teille jäähyväiset\".\n\n\"Tulkaa mukana luostariin! Meillä on espanjalaista viiniä.\"\n\n\"Ei, kiitos; minulla ei ole aikaa!\"\n\n\"Teidän täytyy!\" Hän pani kätensä Hemmingin olalle.\n\n\"Vai niin!\" vastasi tämä.\n\n\"Ettekö ymmärrä, että tahdon maksaa teidän suoruutenne!\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Sanomalla teille omat ajatukseni!\"\n\n\"Ei tarvitse, tiedän ne ennestään!\"\n\n\"Tosiaankin, antaapas kuulua?\"\n\n\"Ette ole koskaan tavannut ihmistä, joka olisi sanonut teille\nsellaisia totuuksia, ja luulette tekevänne kirkolle ja itsellenne\nsuuren palveluksen passittamalla minut iäisyyteen. Siten aiotte\nansaita aneet kaikista synneistänne lopuksi iäksenne. Juuri se oli\ntarkoituksenne, kun houkuttelitte minut tänne.\"\n\n\"Ja kuitenkin tulitte?\"\n\n\"Pelotta?\"\n\n\"Ilolla!\"\n\n\"Ettekö luule minun voivan viedä tahtoani läpi?\"\n\n\"Ei ilman suostumustani.\"\n\nHemming kääntyi ympäri.\n\nSamassa kietaisi apotti käsivartensa hänen kaulansa ympäri aikoen\nhänet kuristaa.\n\n\"Oikea munkin metku!\" jupisi Hemming rautakourin taivuttaen pois\nmunkin käsivarret ja pitäen niitä kuin ruuvipihdissä.\n\n\"Auttakaa!\" huusi apotti.\n\nToiset neljä munkkia hyökkäsivät luo.\n\nPontevalla otteella heitti hän apotin maahan ja tarttui lähinnä\nolevaan munkkiin. Hän otti hänet vahvoille käsivarsilleen, nosti\nhänet ilmaan ja käytti häntä nuijana, millä löi toisia. Munkit\nolisivat kaikki heti paenneet, jollei jokainen sivallus olisi\nkaatanut miestänsä maahan ja tehnyt heitä kykenemättömiksi\npuolustautumaan.\n\nNähdessään neljä lyötyä vihollistaan heitti Hemming viidennen\nluotaan. \"Lähettäkää minulle sana, kun tahdotte enemmän!\" sanoi hän\nja kääntyi sen jälkeen takaisin kaupunkiin.\n\nSillävälin vallitsi melkoinen levottomuus porvarien ja raadin\nkeskuudessa. Sota vai ei sota, se kysymys pyöri kaikkien ajatuksissa,\noli kaikkien keskustelun aiheena. Silloin kuten nytkin oli\npersoonallinen vaikutus ratkaiseva. Ne, jotka eivät olleet joutuneet\nkosketukseen ruotsalaisten kanssa, vaan joiden mieltä vallitsi\najatus, että laivaston tuho oli Jumalan rangaistus neuvotteluista\nRuotsin kanssa, he eivät tahtoneet tietää tämän maan kanssa\nliittoutumisesta mitään. Kaikki ne, jotka olivat menettäneet miehen,\nveljen, isän tai pojan, katsoivat jo kylliksi menettäneensä.\n\nNuori Sten Sture kutsuttiin raadin kokouksiin; hän lausui\nmielipiteensä selvyydellä ja ymmärtäväisyydellä, joka voitti kaikkien\nkunnioituksen. Mutta hänelle sanottiin suoraan, että toiveet olivat\nsangen synkät. Yleinen mielipide oli sotaa vastaan, ja silloin ei\nvoitu mitään. Yksin uskollinen Eckermannkin myönsi, ettei näyttänyt\nlupaavalta. \"Mutta minä en siltä luovu toivosta, että asia saadaan\nmenemään lävitse\", sanoi hän.\n\n\"Voinko minä tehdä mitään?\" kysyi Sten.\n\n\"Olkaa kärsivällinen ja odottakaa aikaa!\"\n\nMutta Mesmannin matamilla ei ollut kärsivällisyyttä suurin\nvarastossa. Tarmokkaan naisen täytyy olla toimessa myöten tai\nvastoin tahtoaan eikä hän tee mitään puolittain. Nyt ei hän kuullut\nainoastaan miehensä, vaan kaikkien niiden, jotka kävivät hänen\nluonansa, puhuvan epätoivoisesti suuresta kysymyksestä. Aterioilla ei\npormestari hänestä näyttänyt osoittavan heidän nuorelle vieraalleen\nsamaa kunnioittavaa huomaavaisuutta kuin alussa, ja vaikka hän\nkyllä käsitti, että siihen olivat syynä ne vakavat ajatukset, jotka\ntäyttivät hänen mielensä, niin oli siinä kuitenkin sivu vivahdus,\njoka vaivasi hänen mieltänsä, eikä hän jättänyt sitä sanomatta.\n\n\"Mitä te naiset ymmärrätte sellaisesta!\" vastasi pormestari. \"Niin\nnuori kuin Sten herra onkin, käsittää hän kuitenkin, että vakavuus ja\ntyhjänpuhuminen eivät kuulu yhteen.\"\n\n\"Ettekö aio viedä asiaa läpi?\"\n\n\"Kaikki riippuu siitä, millainen mieliala vallitsee suuressa\nkokouksessa raastuvassa.\"\n\n\"Ettekö aio tehdä mitään asian hyväksi?\"\n\n\"Jokaisen täytyy päättää itse, muuten saa yksi kantaa syyn.\"\n\n\"Mutta luulen, että minun pormestarini...\"\n\n\"Ole huoletta, hän tahtoo säilyttää kotirauhan!\"\n\nMesmannin matami oli jotensakin hyvin säilynyt nainen eikä\npormestari suinkaan pannut pahakseen, vaikka keskustelu päätettiin\nsuukkosella. Mutta Mesmannin matami tunsi maailman. Hän tiesi, että\noli useampiakin taloja kuin hänen, joissa oltiin arkoja kotirauhasta.\nHeti pormestarin mentyä ulos kaupungille kutsui hän seitsemän\nvanhinta tytärtään salakamariin.\n\nHe painautuivat yhteen kasaan kuten lammaskatras. Ainoastaan kaksi\nnaitua uskalsivat hieman peremmälle kamariin. Kaikki ihmettelivät\nmitä nyt mahtoi tulla.\n\n\"Älkää nyt seisko kuten tuhmat hanhet!\" huusi matami tyytymättömin\nkatsein, itse lyllertäen, vilkkaana kuin orava, kamarin toisesta\npäästä toiseen.\n\nMutta parvi ei liikahtanut paikaltaan.\n\n\"Tahdotteko olla yhtä puolta kanssani?\"\n\n\"Kyllä!\" vastattiin vitkastellen.\n\n\"Kysymys on nuoren Sten Sturen auttamisesta.\"\n\n\"Tahdomme, tahdomme!\" huusivat kaikki. Nyt tuli eloa seitsemään\nimpeen; jokainen saattoi seista toisiin turvaamatta.\n\nMesmannin matami pani molemmat kätensä lanteilleen. \"Voin sanoa\nsuoraan, että Sten herran asia näyttää jotensakin huonolta. Laivastoa\nkohdannut hirveä onnettomuus on tekosyynä kaikille, jotka eivät tahdo\nsotaa. Mutta nyt on vielä sangen monia, jotka eivät lainkaan tiedä\nmitä tahtovat, ja heidät meidän on otettava käsille. Jokaisen teistä\non mentävä tervehtimään ystäviään ja tuttaviaan. Voitte hyvin kutsua\nheidät tännekin, jos tahdotte, ainoastaan puhuaksenne Sten herrasta\nja siitä, millainen häpeä olisi kaikille Lyypekin naisille, jollei\nupein ritari, mikä milloinkaan on käynyt kaupungissamme, saisi sitä\napua, jonka jo puolittain olemme hänelle luvanneet ja joka sitä\npaitsi edistää omia etujamme.\"\n\n\"Minä sanon heille, että kuta enemmän suolaa ja kankaita täältä\nlähetetään, sitä enemmän kultakirjovaatetta ja silkkiä tulee tänne!\"\nhuudahti Meta.\n\n\"Minä sanon, että Sten herra kenties tulee uudestaan ja ottaa emännän\nLyypekistä\", puuttui Ursula puheeseen.\n\n\"Ja tuo mukanaan toisia ruotsalaisia ritareita, yhtä sorjia kuin hän\nitse!\" lisäsi Gertrud.\n\n\"Meidän lapsillemme voi siitä koitua hyvää tulevaisuudessa!\" selitti\nvanhempi naiduista.\n\n\"Ja kun he tulevat hieman suuremmiksi, voivat he seurata mukana\nRuotsiin, näkemään maailmaa\", tuumi toinen naitu sisko.\n\n\"Minä sanon, ettei kellään ihmisellä ole kauniimpia silmiä kuin Sten\nherralla!\" huudahti neljäntoistavuotias Leena.\n\n\"Eikä kukaan tanssi niin hyvin kuin hän!\" säesti yhdentoista vuotias\nsisko. \"Sillä hän on tanssinut kaksi kertaa minun kanssani, ja sitä\nen unhota koskaan!\"\n\n\"Luulen, että se tepsii ikäisiinne\", sanoi ajatteleva äiti. \"Sopikaa\nnyt vain, ettette mene samoihin paikkoihin, ja lähtekää heti\nliikkeelle!\"\n\nVanhempi naiduista sisaruksista niiasi syvään. \"Sanoittehan, että\nsaisimme kutsua heidät tänne?\"\n\nKoko nuorempi parvi oli ennen kuiskutellut hänelle ja nyt tyrkännyt\nhäntä kappaleen peremmäksi.\n\n\"Tahdotteko sitten kutsua?\"\n\n\"Tahdomme!\" vastattiin kaikista suista.\n\n\"No, kutsukaa heidät sitten iltapäiväksi kahden aikaan!\"\n\nIlohuuto kajahti kautta kamarin.\n\n\"Mutta mistään tanssista ei puhettakaan!\"\n\n\"Ei tanssia?\"\n\n\"Ritari ei tule ennenkuin viime hetkenä, juuri kun vieraat ovat\nlähtemäisillään.\"\n\n\"Mitä toisilla sitten on täällä tehtävää?\" kysyi neljäntoistavuotias.\n\nSisarukset katsoivat pelästyneinä häneen. Sellainen rohkea kysymys\noli rangaistava vuorokauden pimeällä arestilla, mutta Mesmannin\nmatami oli tänään päiväpaisteisimmalla tuulellaan ja vastasi\nsentähden:\n\n\"Mitä he täällä tekevät, tiedätte kyllä minun sanomattanikin!\"\n\nJa tyttäret pyrähtivät ulos kuin lintuparvi. He kolkuttivat\nkaikkialla ja olivat kaikkialle tervetulleet -- luonnollisesti, sillä\nnämä lintuset eivät pyytäneet jyväsiä, vaan tarjosivat.\n\nPormestarin emäntä ei hänkään pysynyt toimetonna. Hän kävi kaupungin\nylhäisimmissä taloissa ja erittäinkin niissä, joissa perheenäidillä\noli jotakin sanottavaa. Hän puhui tulevasta suuresta kokouksesta ja\nsanoi, että oli ikuinen häpeä, jollei kaupunki pitänyt tekemiään\nsitoumuksia, vaan koetti vetäytyä pois.\n\nMuutamat vastasivat, ettei tämä asia kuulunut naisille, mutta\nMesmannin matami väitti, että mies myöten tai vastoin tahtoaan sai\nvaikutuksia vaimoltaan ja että se talo oli horjuvalla perustalla,\nmissä nainen ei saanut tahtoaan läpi. Tämä tarmokas nainen ei saanut\npahaakaan rauhaa, ennenkuin jokainen perheenäiti oli luvannut tehdä\nkaiken voitavansa.\n\nNuorten juhla vietettiin ja onnistui kuten oli laskettukin. Kaupungin\nnuoret neitoset unelmoivat ritarista ja puhuivat hänen puolestaan.\nVaimot olisivat saaneet hävetä Mesmannin matamin edessä, jolleivät\nolisi ymmärtäneet vaikuttaa miehiinsä yhtä hyvin kuin hänkin.\n\nMutta vastakkaiset voimat olivat myös liikkeessä. Se vaikutus, minkä\n\"toivioretkeläinen\" oli tehnyt kansaan ei ainoastaan puheillaan\nja kertomuksillaan, vaan apotille ja munkeille antamallaan\nselkäsaunallakin, oli näissä myöhemmin herättänyt halun kostoon. Ei\nollut epäilystäkään, että hän ajoi ruotsalaisten etuja!\n\nApotti laati tuhansia suunnitelmia, mutta hylkäsi ne yhtä nopeasti.\nVihdoin luuli hän löytäneensä keinon, joka veisi perille, ja sen\nhyväksyivät nekin, joille hän sen ilmaisi. Haaksirikossa hukkuneille\noli pidettävä suuri surumessu kaikissa kaupungin kirkoissa. Tähän\nmäärättiin kokouksen edellinen päivä. Kirkot verhottiin mustiin,\nhankittiin lukemattomat kirstut kynttilöitä, ei säästetty mitään\nkustannuksia, jotta juhla saataisiin niin mukaansatempaavaksi kuin\nmahdollista.\n\nVarhain aamulla alkoi kellonsoitto kaikissa kaupungin kirkoissa.\nKaikki, jotka näyttäytyivät ulkona, olivat mustissaan. Virkaa\ntoimittavat papit juoksivat kiirehtien kirkosta toiseen, ja\nnunnakulkueet, jotka menivät kirkkoon, vaelsivat pitkin katuja. Ilman\nmitään käskyä, ainoastaan pappien vaikutuksesta, olivat kaikki kaupat\nsulettuina.\n\nJuhlan oli alettava suurella juhlakulkueella kautta katujen. Vanha\ntapa oli, että viranomaiset ottivat osaa sellaisiin tilaisuuksiin\nja kulettivat mukanaan kaupungin arvomerkkejä. Nyt ei heitä\nollut pyydetty tai edes heille ilmoitettu; oli siis selvää, että\nkirkollinen mahti tahtoi jostakin syystä toimia yksin.\n\nSyytä ei ollut vaikea havaita. Elvyttämällä hukkuneiden muisto\nkansan mielessä saataisiin raadin kokous sellaiseen päätökseen kuin\nhaluttiin ja ruotsalainen puolue joutuisi häpeään. Sentähden herätti\ntieto aiotusta surujuhlasta sekä suuttumusta että hämmästystä.\nSellaisesta kirkon ja valtion välien rikkoutumisesta saattoi olla\narvaamattomat seuraukset.\n\nYksin Hemming piispakin hämmästyi.\n\n\"Minä tahdon ottaa osaa juhlakulkueeseen\", sanoi Sten.\n\n\"Mistä syystä?\"\n\n\"He ovat tulleet viimeksi meiltä, nuo haaksirikkoutuneet. Meidän\ntäytyy kunnioittaa heidän muistoaan.\"\n\n\"Ette kenties ole niinkään väärässä.\"\n\n\"Eikö lähettiläidenkin pitäisi ottaman osaa?\"\n\n\"Eiköhän vain!\"\n\n\"Sitten kai pidätte huolen siitä?\"\n\n\"Niin olen aikonutkin!\"\n\n\"Teillä on jokin suunnitelma?\"\n\n\"Kenties!\"\n\n\"Ettekö tahdo ilmoittaa minulle sitä?\"\n\n\"Ei, en vielä.\"\n\nKaupungin pormestareilla ja raadilla oli yön kuluessa salainen\nkokous. Useimmat tahtoivat vetäytyä pois peläten kansanliikettä,\nmutta Hemming sanoi: \"Vastaan siitä, että he ajavat meidän\nasioitamme, jos annatte minun määrätä.\"\n\nNiin sovittiin, että kaupungin viranomaiset liittyisivät\njuhlakulkueeseen ilman valtamerkkejään. Surujuhla sai siten\nyksityisluontoisen leiman.\n\nNyt kuului kellojen läppäys kaikista kirkoista. Sitä jatkui useita\ntunteja. Vihdoin avattiin piispantalon portit ja sieltä astui\nulos suuri joukko nuorukaisia, kaikki surupuvussa ja etumaiset\nkantaen sauvoja, joissa mustat harsot riippuivat. Heidän jälestään\ntuli pappeja kantaen pyhimyslipasta, raamattua tyynyllä ja\nmessukirjaa. Sitten seurasi jälleen kahdeksan nuorukaista kantaen\nkirkollisia lippuja, joiden kaikkien tangot oli kääritty mustiin.\nHeidän jälkeensä seurasivat kuoripojat valkoisissa puvuissaan. He\nheiluttivat ahkeraan suitsutusastioitaan, ja tuuli kuletti keveät\nsavupilvet yli uteliaina ammottelevain kansanjoukkojen.\n\nSitten tuli hänen armonsa piispa. Hän oli vanha mies, joka kävellä\nköpitti sauvansa varassa, jokseenkin välinpitämättömästi silmäillen\nympärilleen väkijoukkoon, joka polvistui hänet nähdessään. Useita\npappeja seurasi jälestä kantaen pitkää laahusta. Taasenkin seurasi\nlipunkantajia ja sen jälkeen pappeja, jotka kantoivat ehtoollisleipiä\nja kalkkia. Näiden edellä kulki myös kuoripoikia suitsutusastioineen.\n\nMunkkikuntien oli sitten jonoa jatkettava, mutta silloin astui esiin\nkaksi kaupungin airutta viitaten sauvoillaan heitä perääntymään.\nYllätys oli niin suuri ja odottamaton, ettei ilmennyt mitään\nvastarintaa, vaan kaupungin viranomaiset asettuivat esteettömästi\nheti piispan jälkeen. Sen jälkeen tuli ruotsalainen lähetystö,\netunenässä Hemming piispa täydessä virkapuvussaan. Munkit olivat\nkulkueen loppupäässä.\n\nViranomaisten näkeminen herätti hälinää väkijoukossa. Oli ilmeistä,\nettä se miellytti kansaa; mutta niin ei ollut laita juhlakulkueen\nhengellisten osanottajain. He kääntyivät katselemaan taakseen,\nkuiskailivat ja ihmettelivät. Ystävämme apotti kuohui kiukusta\nja mietiskeli, miten kääntäisi tämän hyväkseen. Sillävälin solui\njuhlakulkue eteenpäin kellojen yhä helkkyessä. Tuomiokirkon portille\nse pysähtyi. Piispa ja kaikki hänen toimituspappinsa menivät sisälle\nviranomaisten ja ruotsalaisten seuraamana, ainoastaan muutamain\nrientäessä toisiin kirkkoihin toimittamaan messun suurimmassa\nkiireessä, palatakseen sitten tuomiokirkkoon.\n\nSeurakunnan asettuessa paikoilleen riensi Hemming sakaristoon\ntervehtimään piispaa ja pyytämään, että saisi ottaa osaa\nalttaripalvelukseen. Tämä oli kovasti hämmästyksissään, mutta jottei\nosoittaisi nurjamielisyyttä, suostui hän ruotsalaisen piispan\npyyntöön.\n\nMustiin verhottu kirkko teki satojen vahakynttiläin valaisemana\nmelkeinpä kaamean vaikutuksen, ja kun urkujen sävelet hiljaa ja\nvalittaen hymisivät kautta holvien, kuului se aivan ruumisvirreltä.\nSen jälkeen alkoi messu. Piispa toimitti siitä ainoastaan osan,\njokaisella toimituspapilla oli oma osansa suoritettavana.\n\nMutta mikä oli syynä siihen, että Hemmingin puhuessa huomattiin\nkansanjoukossa melkoista levottomuutta?\n\nNyt alkoi vuorolaulu. Alttarilta lauloivat papit, ja lehteriltä\nvastasi nunnien kuoro.\n\nMessu oli lopussa. Silloin hämmästyivät kaikki nähdessään muukalaisen\nastuvan saarnastuoliin.\n\n\"Ruotsalainen piispa!\" kulki kulovalkeana kuiske kautta koko kirkon.\n\nHän puhui.\n\nJa uudestaan huomattiin sama levottomuus kansan keskuudessa.\n\n\"Se on toivioretkeläinen!\" kuiskailtiin suusta suuhun.\n\nMutta puhuja saarnastuolissa ei näyttänyt huomaavan nostattamaansa\nliikettä. Yksinkertaisin sanoin hän kertoi niistä miehistä, joiden\nsurujuhlaa tänään oli vietetty. Kaikki ruotsalaiset olivat nähneet ja\npuhutelleet heitä, he voivat vakuuttaa, että nämä miehet ansaitsivat\nsen kaipauksen, jonka esineinä he nyt olivat.\n\nHän mainitsi monta heistä nimeltä, kertoen kuinka hyvänä heitä oli\npidetty Ruotsissa. \"Jos saksalaiset veljemme olisivat kuulleet\nvierasvaraisia pyyntöjämme\", sanoi hän, \"olisivat he vielä viipyneet\nruotsalaisissa kodeissa, jotka olivat muuttuneet heidänkin\nkodeikseen. Eikö ole aivan kuin manalle menneet olisivat lähettäneet\nmeidät tuomaan heidän tervehdyksensä teille! Niinpä tahdonkin tällä\nhetkellä, jolloin he aivan varmaan ovat läsnä, sanoa heille, että\nsamaa rakkautta, mitä heille osoitettiin Ruotsissa, on meillekin\nosoitettu lukemattomin tavoin täällä Lyypekissä. Me otimme heidät\nvastaan veljinämme, veljinänne olette tekin ottaneet vastaan meidät!\nMe otamme osaa teidän suruunne, sillä se on yhtä paljon meidänkin\nsurumme. Ja Herra, joka odottamattomasti kutsui heidät taivaaseensa,\nlähetti meidät vahingoittumattomina tänne, jotta ojentaisimme teille\nveljen käden.\"\n\nÄänen sointuisuus ja se lämpö, jolla sanat lausuttiin, vaikutti yhtä\nvoimakkaasti nyt kuten tavallisesti. Kuului itkua ja nyyhkytystä.\nRukoiltuaan elävien puolesta ja siunattuaan läsnäolevia, laskeutui\nHemming saarnastuolista ja meni sakaristoon.\n\nSiellä oli suuri hälinä; kuka oli avannut saarnastuolin hänelle? Sen\noli hän tehnyt itse. Hetken innostuksesta oli hänen täytynyt lausua,\nmitä hänellä oli sydämellään. Se oli ainoastaan kiitollisuuden\nilmaisu.\n\nSaksalainen piispa oli sangen hämillään, hän änkytti ja yski eikä\nlöytänyt sanoja.\n\nMutta Hemmingin, joka hyvin tiesi, että väkijoukko odotti\nhäntä ulkona, ja jolla ei ollut halua tunnustaa olevansa\n\"toivioretkeläinen\", täytyi keksiä jokin tekosyy jäädäkseen kirkkoon,\nkunnes kansa väsyisi odottamiseen ja lähtisi pois. Pyhimyslipas\npyhäinjäännöksineen antoi hänelle siihen hyvän aiheen.\n\nApotti, juhlan varsinainen toimeenpanija, joka taasenkin näki esteitä\nasetettavan tielleen, mietiskeli uusia keinoja kaikessa tapauksessa\nvoittaakseen tarkoituksensa. Palattuaan luostariin jätti hän messusta\nhuolehtimisen muutamalle uskotulle munkille ja riensi erään köyhän\nkäsityöläisen luo, joka jo useissa tilaisuuksissa oli liikkunut hänen\nkätyrinään.\n\n\"Täällä tapahtuu kauheita asioita!\" sanoi hän hänelle.\n\n\"Mitä teidän korkea-arvoisuutenne tahtoo minun tekevän?\" kysyi tämä,\njoka heti käsitti, että tässä saattoi jotakin ansaita.\n\n\"Sinun on sanottava ystävillesi, että kansan täytyy itsensä puolustaa\noikeuksiaan.\"\n\n\"Minun ainoa oikeuteni on kuolla nälkään.\"\n\n\"Jos tahdot palvella minua, niin minä maksan.\"\n\n\"Mitä on minun tehtävä?\"\n\n\"Riennä tuomiokirkkoon.\"\n\n\"Messuun?\"\n\n\"Ruotsalaiset ovat siellä ja heidän joukossaan nuori Sten Sture.\"\n\n\"Onko häntä kuritettava?\"\n\n\"On, mutta minä en tahdo tietää mistään.\"\n\n\"Tietysti!\" nauroi hylkiö. \"Eihän tiedä kirvestä pitelevä käsivarsi,\nkehen terä sattuu!\"\n\n\"On kai siellä joku miehiäsi?\"\n\n\"Luulenpa olevan.\"\n\n\"Niin, lyöttäydy heidän kanssaan yksiin!\"\n\n\"Enkö voi tehdä sitä yksin?\"\n\n\"Et, se ei saa tapahtua salakähmään.\"\n\n\"Tarkoitatteko, että siitä voisi seurata paljastuksia?\"\n\n\"Tapahtukoon se avoimessa taistelussa!\"\n\n\"Silloin täytyy haastaa riitaa.\"\n\n\"No, entä sitten!\"\n\n\"Niin, sama se minusta... Mutta rahat!\"\n\n\"Minä panen ne tavallisen puun alle, sinä otat ne tehtäväsi\ntäytettyäsi. Lähde heti!\"\n\nMies lähti ja hänen houkuttelijansa palasi tyytyväisesti hymyillen\nluostariin.\n\nKun käsityöläinen saapui tuomiokirkkoon, oli messu jo lopussa.\nHemming oli äsken alottanut puheensa ja kaikki kuuntelivat. Mutta\nkuinka monta ihailijaa ja kannattajaa jollakin asialla lieneekin,\nniin lankeaa luonnostaan, että sillä on vastustajansakin, ja\nkun samanmieliset aina kohtaavat toisensa, niin tietysti nämä\nlyöttäytyivät yhteen ennenkuin juhlallisuus oli oikein lopussakaan.\n\n\"Kirotut ruotsalaiset.\"\n\n\"Eikö pitäisi ryhtyä käsikähmään?\"\n\n\"Voisihan koettaa!\"\n\n\"Kuka tekee alun?\"\n\n\"Kyllä minä teen!\" vastasi tuttavamme.\n\n\"Hyvä, me seuraamme jälestä!\"\n\nParisen kymmentä kappaletta osaksi merimiehiä, osaksi työmiehiä\nlähestyi nyt porttia aivan yhdessä ryhmässä.\n\nHetkisen kuluttua virtasi kansa ulos kirkosta, kaikki tahtoivat nähdä\nruotsalaisen ritarin, monet toivoivat saavansa häntä tervehtiäkin,\nja sentähden useimmat jäivät odottelemaan. Sten Sture viipyi vielä\nsisällä keskustellen uusien tuttaviensa kanssa, joiden joukossa oli\nMesmannin matami ja hänen tytärliutansa. Heidän ilosta säteilevät\nkasvonsa haikailivat aivan kuin katsoessa suoraan aurinkoon, ja\nhe etsivät sanoja ilmaistakseen tyytyväisyytensä siihen, että nyt\noli voitto saavutettu, ettei kukaan voinut riistää sitä heiltä. Ja\nsilloin juuri oli vaara lähimmillään.\n\n\"Oletteko arka, herra?\" kysyi muuan ääni Stenin korvaan, juuri kun\nhän tuli ulos.\n\n\"En erittäin.\"\n\n\"Niinpä osoittakaa se!\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Seuraamalla minua!\"\n\nSten katsoi puhujaan. Tämä oli ilkeän näköinen, ja häntä pyrki\nepäilyttämään.\n\n\"Ettekö tahdo?\" Mies hymyili ivallisesti.\n\nSten huomasi, että useain silmät olivat kiintyneet häneen ja hän\nvastasi nopeasti: \"Kyllä, minä tahdon!\"\n\nMesmannin matamin nuorin tytär, pikku Gunilla, oli tungoksessa\ntarttunut Stenin käteen ja piteli yhä siitä kiinni.\n\n\"Mene siskojesi luo!\" sanoi Sten vapauttaen kätensä. \"Minun täytyy\nlähteä tämän mukaan.\"\n\n\"Mihin menemme?\"\n\n\"Kunhan vain pääsemme johonkin, missä meitä ei häiritä.\"\n\nMies suuntasi askeleensa kaupungin autioimpaan osaan päin, ja häntä\nseurasi Sten ennenmainitun miesparven keralla.\n\n\"Kuinka kauas aiotte mennä? Minua ei huvita tulla pitemmälle.\"\n\n\"Täällä ei voi kukaan kuulla meitä!\" huusi muuan.\n\n\"Jäädään sitten tähän, vaikka minä olisin mieluummin mennyt\nlähemmäksi virtaa.\"\n\n\"Miksi niin?\" kysyi muuan joukosta.\n\n\"Meillä olisi ollut vähemmän vaivaa.\"\n\n\"Näin suuri joukko kyllä selviää!\"\n\n\"Suoriutukaamme siitä sitten pikimmiten!\"\n\nTämä keskustelu kävi ääneen; joko sitten tahdottiin antaa siten\nStenin tietoon, mikä häntä odotti, tai ainoastaan peloitella häntä.\n\n\"Kuulkaas, herra\", sanoi mies kääntyen häneen, \"mitä varten olette\ntullut tänne hyvään kaupunkiimme Lyypekkiin?\"\n\n\"Vuosittain tulee monia satoja lyypekkiläisiä Ruotsiin\", vastasi\nritari. \"Eikö minulla olisi samaa oikeutta kuin heillä?\"\n\n\"Me tuomme teille kaikki elintarpeenne.\"\n\n\"Ja me maksamme ne oikealla ja käteisellä rahalla.\"\n\n\"Se on totta!\" jupisi muuan läsnäolijoista.\n\n\"Mutta me emme suosi tuollaisia hienoja herroja seurassamme, me\nripustamme heidät mieluummin linnunpelättimiksi päärynäpuihimme.\"\n\n\"Oletteko tekin samaa mieltä?\" kysyi Sten kääntyen läsnäolijoihin.\n\nNämä vetäytyivät noloina loitommalle.\n\n\"Te pelkurit, hylkiöt, ettekö ole luvanneet pitää minun puoliani!\"\nhuusi mies ja otti esille lyömäaseen, jonka oli kätkenyt takkinsa\nalle. \"Odottakaas, minä kyllä selviän yksinkin!\"\n\nNäin sanoen syöksyi hän Stenin kimppuun. Ero koossa oli niin\nsuuri, että mies näytti pelkällä painollaan voivan rusentaa hennon\nnuorukaisen, mutta tämän notkeus ja vikkelyys korvasi hyvin sen, mitä\nhäneltä puuttui voimaan nähden.\n\nSentähden väisti hän syrjään. Kun jättiläinen syöksyi häntä kohden,\npisti hän jalkansa tämän kinnerkoukkuun ja kaasi hänet maahan, ja\nnopeasti vääntämällä hänen kättään taaksepäin onnistui hän vääntämään\naseen hänen kädestään.\n\nHänen urotyönsä palkittiin ihastuksen huudolla. Ulvoen kuin metsän\npeto syöksyi mies pystyyn ja valmistautui uuteen hyökkäykseen.\n\n\"Ottakaa hänet huostaanne!\" sanoi Sten tehden käskevän viittauksen ja\nväistyen syrjään.\n\nVoimakkaamman tahdon pakottamana tottelivat miehet heti ritarin\nkäskyä.\n\n\"Ettekö luvanneet pitää puoliani?\" huusi mies. \"Siihen sijaan menette\nvihamieheni puolelle.\"\n\n\"He ainoastaan estävät teitä teosta, joka koituisi ikuiseksi häpeäksi\nei ainoastaan teille, vaan koko kaupungille. Olenko tehnyt mitä\nvääryyttä, mistä syystä ryhdytte murhatekoihin minua vastaan?\"\n\n\"Sitä en sano! Päästäkää minut!\"\n\n\"Ritari ei ole tehnyt mitään pahaa, emme salli, että hänet murhataan.\"\n\n\"Mitä hyvää meille siitä koituisi?\"\n\n\"Kenties joutuisimme teilattaviksi!\"\n\n\"Minä tiedän, mikä on vieläkin pahempaa, ja sitä te saatte maistaa\",\nähkyi hylkiö.\n\n\"Olemme ainoastaan köyhiä työmiehiä\", sanoi muuan heistä. \"Älkää\ntehkö meitä onnettomiksi.\"\n\n\"Luuletteko, että palkitsisin teidät sellaisella\nkiittämättömyydellä\", vastasi Sten. \"Olette osoittaneet olevanne\nystäviäni ja voitte tästälähin luottaa apuuni.\"\n\n\"Olisipa minulla vain ollut aikaa juottaa heidän päänsä olutta\ntäyteen, olisivat he nyt minun ystäviäni!\" huusi vanki. \"He olisivat\naikoja sitten auttaneet minua musertamaan kallonne.\"\n\n\"Ritari, tänne tulee väkeä!\"\n\nTosiaankin näkyi joukko ihmisiä, jotka kiireesti lähestyivät.\n\n\"Tuolla hän on! Tuolla hän on!\"\n\nPikku Gunilla oli etunenässä.\n\nHän oli kuullut, mitä ritarille oli sanottu kirkon ovella ja mitä\ntämä vastasi, ja hän riensi kertomaan siitä omaisilleen.\n\nAlussa ei siitä suurin välitetty, mutta kun Sten Sturea ei näkynyt\nmissään, annettiin tytön toistaa sanansa, ja hänen viittaustensa\njohdolla riensi koko joukko nuorta ritaria etsimään.\n\nGunilla lennähti hänen syliinsä.\n\n\"Minäpäs jouduin ensiksi!\" sanoi hän.\n\nMutta koko hänen sisarusparvensa tuli jälestä, itkien, läähättäen,\ntulipunaisina, kaikkea muuta kuin kauniina, mutta niin lämmin hartaus\nloisti heidän silmistään ja niin suurta luottavaisuutta ilmeni\nheidän olennossaan, että Sten tunsi sydämensä viehättyvän heihin. Nyt\neivät he enää ujostelleet puhuessaan, kaikki huusivat yhteen ääneen,\nkuinka peloissaan he olivat olleet, kuinka he olivat luulleet, että\nhän oli kuollut, ja kuinka he silloin olisivat kaikki kuolleet suruun.\n\nMesmannin matami tuli viimeisenä kuten mikäkin suuri kana\nräpyttelevin siivin. Hän tarttui armotta Stenin kaulaan ja aivan\nhuuhteli häntä kyynelillään.\n\n\"Johan se nyt riittää, Eva!\" sanoi pormestari ja koetti heitä\neroittaa. \"Ritari on vahingoittumaton, anna hänelle tilaisuus\nselittää mitä kaikkea tämä merkitsee!\"\n\n\"Ikäänkuin en tietäisi sitä ilmankin!\" sanoi kunnon muori kohottaen\nkyyneltyneet kasvonsa ritarin rinnalta. \"Nuo ihmiset ovat tahtoneet\nottaa häneltä hengen.\"\n\nMiehet olivat vetäytyneet syrjään, heidän kalpeat kasvonsa ilmaisivat\ntosiaankin syyllisyyden tuntoa, ja pahantekijä, jota he pitivät\nvälissään, antoi pettämättömän todisteen tälle oletukselle.\n\n\"Ei\", vastasi Sten, \"he ovat pitäneet minun puoltani\".\n\n\"Gunilla kuuli erään heistä kysyvän teiltä, oletteko arka... Eikö se\ntapahtunut pahoissa aikeissa?\"\n\n\"Tosin kyllä, mutta...\"\n\n\"Ovatko nämä miehet tavoitelleet henkeänne?\" puuttui pormestari\npuheeseen.\n\n\"Yksi heistä tahtoi koetella voimiani.\"\n\n\"Oletteko tapellut hänen kanssansa?\"\n\n\"Ainoastaan painiskellut.\"\n\n\"Ja te voititte?\"\n\n\"Hän oli väkevämpi, mutta minä olen harjaantuneempi moisiin\nleikkeihin kuin hän.\"\n\n\"Ne hävyttömät!\"\n\n\"Ette suinkaan aikone rangaista heitä?\"\n\n\"Luuletteko, että Lyypekin kaupunki antaa rankaisematta loukata niin\nkunnioitettua vierasta?\"\n\n\"Lyypekin kaupunki on nyt kuten aina pitänyt yllä maineensa.\nSen ei siis ole luettava minulle viaksi, vaikka nuorekkaassa\nylimielisyydessäni olenkin rohennut mitata voimiani sen pojan kanssa.\"\n\n\"Ettehän te häntä haastanut taisteluun!\"\n\n\"Mutta minä suostuin haasteeseen. He eivät ole salakavalasti käyneet\nkimppuuni, kaikki on käynyt avoimesti ja rehellisesti.\"\n\n\"Tulemme kiinnittämään siihen asianomaista huomiota.\"\n\n\"Tehkää niin ja täyttäkää pyyntöni, että annatte kaikkien näiden\nmiesten mennä vapaasti.\"\n\n\"Hyökkääjänkin?\"\n\n\"Hänen myös! Eihän minulle ole tapahtunut mitään vahinkoa.\"\n\n\"Ikävä kyllä, etten voi suostua pyyntöönne.\"\n\n\"Mikäs estää?... Luulo, että kimppuuni on käyty salakähmäisesti?...\nMutta sanon teille, ettei niin ole laita. Vapaaehtoisesti antausin\ntaisteluun ja pääsin siitä voittajana. Kieltämättä olen siitä ylpeä.\nPyydän teitä, pormestari Mesmann, sen ystävyyden tähden, jota tunnen\nteitä ja koko perhettänne kohtaan, ja sen syvän kunnioituksen tähden,\njota tunnen koko tätä kaupunkia kohtaan, antakaa anteeksi mitä on\ntapahtunut ja ojentakaa merkiksi siitä minulle kätenne!\"\n\nNuorukainen oli ottanut hatun päästään, hän seisoi paljain päin ja\nkäsi ojolla.\n\nSilloin remahti suunnaton riemuhuuto. Taaja joukko, joka oli\nkerääntynyt ympärille, oli henkeään pidätellen kuunnellut\nkeskustelua. Sten Sture oli tuuma tuumalta valloittanut heidän\nsydämensä. He olisivat, jos hän olisi sallinut sen, tahtoneet\nkantaa häntä käsivarsillaan. Naiset itkivät ihastuksesta, ja miehet\nnyökyttivät tyytyväisinä päitään toisilleen.\n\n\"Vastustakoon teitä ken voi, minä en voi!\" sanoi pormestari ja\ntarttui suurella kourallaan nuorukaisen käteen. \"Tapahtukoon, kuten\ntahdotte, herra.\"\n\n\"Kiitos!\" Säteilevä hymy lehahti nuorekkailla kasvoilla, mutta se\nvaihtui miehekkääseen vakavuuteen, kun hän poistui piiristä, joka\nkunnioittavasti väistyi syrjään, ja meni rikollisten luo, jotka\nseisoivat hieman loitompana.\n\nNämä, jotka eivät olleet kuulleet keskustelusta mitään, vaan\nymmärsivät, että oli kysymys heistä, odottivat pelolla tuomiotaan.\nMutta suuresti hämmästyivät he, kun Sten virkkoi:\n\n\"Kukaan ei tiedä, mitä on tapahtunut, olette kaikki vapaat!\"\n\nHe tuijottivat eteensä, tuskin tietäen saattoivatko uskoa korviaan.\n\nMuutamat hiipivät tiehensä, toiset heittäytyivät hänen jalkoihinsa.\nHe itkivät ja nauroivat vuoronperään.\n\nMutta pahantekijä seisoi paikoillaan. Hän ei itkenyt eikä nauranut,\nvaan katsoi synkkänä ja umpimielisenä eteensä.\n\n\"No, miksi et mene?\" kysyi Sten.\n\n\"Mihin?\"\n\n\"Kotiisi.\"\n\n\"Minulla ei ole kotia tämän jälkeen.\"\n\n\"Oliko sinulla tähän asti?\"\n\n\"Hyvä ja mukava olikin.\"\n\n\"Ne, joiden palkoissa palvelit, eivät siis tahdo sinua enää käyttää?\"\n\n\"Pidän varmana, etteivät he tahdo.\"\n\n\"Tahdotko tulla minun palvelukseeni?\"\n\n\"Uskallatteko ottaa minut?\"\n\n\"Kuulethan sen!\"\n\n\"Antakaa minulle vain kovasti työtä, niin ette tule katumaan!\"\n\n\"Sen lupaan.\"\n\n\"Saanko heti mennä laivaanne? En tahdo jäädä tänne kaupunkiin.\"\n\n\"Tee niin, jos tahdot!\"\n\n\"Kiitos, herra, kun pääsemme täältä, saatte kuulla merkillisiä\nasioita.\"\n\nMies lähti ja Sten palasi ihailevain ystäviensä luo, jotka melkein\njuhlasaatossa veivät hänet takaisin kaupunkiin. Hemming piispa, joka\noli vähäistä ennen palannut kirkosta ja hämmästyksellä kuullut mitä\noli tapahtunut, sulki hänet syliinsä. \"Sten Sture nuorempi kulkee\nvanhemman jälkiä\", kuiskasi hän, \"ja se ilahuttaa minua suuresti\".\n\n\"Minunhan on palautettava teidän luottamuksenne ihmisiin!\" vastasi\nSten hymyillen.\n\nTänään oli tavallista suurempi seura kokoontunut pormestarin luo.\nMutta nyt oli kaikki jäykkyys poissa. Sama harrastus elähytti\nkaikkia. Päivän tärkeät tapaukset olivat kaikkien keskustelun\nesineenä. Oli ikäänkuin suuri perhe olisi kokoontunut vähäistä\nennen ratkaisua, joka oli tärkeä enimmän pidetylle jäsenelle.\nVertauksen tapaan saattoi sanoa, että Sten kulki kädestä käteen.\nKaikki katsoivat häneen hellällä osanotolla. Talon lukuisat nuoret\nosoittivat tuhansin tavoin hänelle luottamustaan, he puristelivat\nhänen kättään, he hymyilivät hänelle, ja Mesmannin matamin silmät\nolivat aina kyynelissään. Hän toisti kerran toisensa jälkeen,\nettä hän oli ensi kerran ymmärtänyt, kuinka vaimo saattoi lähteä\nmiehensä ja lastensa luota ja seurata vierasta miestä yli merien ja\nmannerten... Mutta hän sanoi sen hiljaa, etteivät hänen lapsensa\nkuulisi.\n\nOllessaan seitsentoistavuotias ei niin helposti huomaa liioitteluja,\nja Sten sanoi Hemmingille: \"Minulle käy vaikeaksi erota täältä.\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Ettekö sitten näe, mitä hyväntahtoisuutta minulle osoitetaan?\"\n\n\"Heh!\"\n\n\"Ettekö usko, että se on vilpitöntä?\"\n\n\"Uskon!\"\n\n\"Ja kuitenkaan ette anna sille suurta arvoa?\"\n\n\"Se on kuin tuuli.\"\n\n\"Voimakkuudessa?\"\n\n\"Ei, vaan vaihtelevaisuudessa! Kuukauden kuluttua unhotetaan teidät\ntoisen tähden.\"\n\n\"Käykö se niin pian?\"\n\n\"Ette tunne maailmaa.\"\n\n\"Ja te tuomitsette sitä ankarasti, kuten tavallisesti.\"\n\n\"Seitsemäntoista vuotta ja seitsemänkymmentä!\"\n\nMiesten kesken oli huominen kokous raatihuoneella yleisenä\npuheenaineena.\n\n\"Nyt olen varma menestyksestä!\" virkkoi pormestari säteillen\ntyytyväisyydestä.\n\n\"On ihmeellistä, kuinka meille on kaikki hyvin onnistunut!\"\nhuudahti muuan läsnäolijoista. \"Olette kai kaikki kuulleet\ntoivioretkeläisestä?\"\n\n\"Sanotaan, että se oli ruotsalainen piispa.\"\n\n\"Mahdotonta! Hän näytti aivan nuorelta.\"\n\n\"Kukaan ei saanut nähdä hänen kasvojaan.\"\n\n\"Hänen käytöksensä ja puhetapansa oli yksinkertainen ja\nsievistymätön.\"\n\n\"Mutta hän tiesi kaiken.\"\n\n\"Eikä hän pelännyt puhuessaan!\"\n\n\"Vahinko, etten koskaan yhyttänyt häntä\", sanoi pormestari. \"Olisin\nkyllä ottanut selon, kuka hän oli.\"\n\nVarhain seuraavana aamuna olivat sankat ihmisjoukot kokoontuneet\ntorille.\n\nTiedettiin että parvekkeelta puhuttaisiin kansalle, ja uteliaisuus\noli suuri. Pormestari oli luovuttanut tämän kunnian vävylleen,\nEckermannille. Tämän voimakas ääni ja selvä lausuminen teki hänet\nsiihen sangen soveliaaksi.\n\nKun porvaristo ja raati oli kokoontunut suureen saliin ja pitänyt\nlyhyen neuvottelun, menivät he kaikki ulos parvekkeelle. Eckermann\nkääntyi kansan puoleen ja sanoi, että koska oli kysymys sodasta tai\nrauhasta, eivät kaupungin vallanpitäjät tahtoneet sitä ratkaista\nennenkuin olivat kuulleet kansan mielipiteen. Sen jälkeen kertoi\nhän lyhyesti kaikesta, mitä Lyypekki oli tehnyt saavuttaakseen ja\nsäilyttääkseen Tanskan ystävyyden.\n\n\"Mutta se on ollut turhaa\", sanoi hän. \"Siitä on todistuksena, että\nkuningas on lähettänyt kopion niistä rauhanehdoista, jotka tehtiin\nFalsterissa hänen ja Lyypekin välillä, Ruotsin valtionhoitajalle. Ja\ntakapuolelle oli kirjoitettu: 'Se, joka kerran on pettänyt, aikoo\naina tehdä sen'!\"\n\nJoukosta kuului kovaa murinaa.\n\n\"Edelleen\", jatkoi puhuja, \"on hän lakkauttanut kaupungin\nerivapaudet, ryöstänyt laivamme yhden toisensa jälkeen ja nyt\nviimeksi hävittänyt ja polttanut Lyypekin alueella. Pitäisikö\nkauemmin kärsivällisesti sietää sellaista!\"\n\nSilloin korotti muuan porvari äänensä:\n\n\"Sellainen vääryys täytyy kostaa. Lyypekin vapautta tahdomme\npuolustaa hengin ja verin, yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta!\"\n\n\"Hengin ja verin!\" huusi koko joukko.\n\nAsia oli nyt saanut sellaisen päätöksen kuin oli toivottu. Raati\nlaati heti puhdistuskirjeen Hannu kuninkaalle, jossa otti Jumalan\ntodistajakseen, että kuningas itse oli pakottanut heidät tähän\nvihollisuuteen. Hän sai vastata seurauksista. Lyypekki lähetti sanan\nmuihinkin hansakaupunkeihin, mutta ainoastaan Vismar, Rostock,\nStralsund ja Lüneburg lupasivat apua.\n\nSten Sture ja Hemming Gadd olivat nyt suorittaneet tehtävänsä ja\npalasivat jälleen maahansa. On mahdollista, että piispan ennustus\ntoteutui etteikä heitä kauan kaivattu, mutta varmaa on, että kaipaus\noli elävä eron hetkellä.\n\nLyypekkiläiset eivät kauan odotelleet toisten hansakaupunkien apua;\nniin pian kuin olivat ehtineet varustaa laivansa, lähtivät he\nliikkeelle.\n\n\n\n\n4.\n\nUSKOLLINEN PALVELIJA.\n\n\nPalaamme Hemming Gaddin ja Sten Sturen kera Ruotsiin, missä asema\noli likipitäen muuttumaton. Rauhan ystävät toimivat yhtä sitkeästi\nkuin tavallisesti saattaakseen maan ennemmin tai myöhemmin Tanskan\nvaltikan alle. Svante Niilonpoika oli yhtä väsymätön heitä\nvastustaessaan, ja häntä tukivat siinä todelliset isänmaan ystävät.\n\nErik Turenpoika oli luvannut tulla Ruotsiin, mutta valitti\nkirjeissään lisääntyvää kivulloisuutta ja täytyi hänen sentähden\nlykätä matkansa määräämättömäksi ajaksi.\n\nHemming Gaddin kertomukset siitä kunnioituksesta, mitä \"Sten\npoikanen\" oli saanut osakseen Lyypekissä, ilahuttivat Märta rouvaa\nsuuresti.\n\n\"Hän sukeutuu teille ja maalle kaunistukseksi ja kunniaksi\", sanoi\npiispa Svante Niilonpojalle. \"Antakaa hänelle tehtävää! Hän suoriutuu\nkunnialla, mihin ikinä hän ryhtyneekin.\"\n\n\"Meillä on pieni kymmenaluksinen laivasto valmiina lähtemään, hän saa\nmennä sen mukana.\"\n\nHemming piispa otti saatavissa olevan maavoiman kera lähteäkseen\nKalmaria vastaan. \"Minua haluttaa nähdä\", sanoi hän, \"onko mahdotonta\npäästä linnan herraksi\".\n\nTällä kertaa onnistui piispa palauttamaan Ruotsille yhden sen\ntärkeimmistä linnoituksista. Itse ei hän kuitenkaan tahtonut ottaa\nlinnalupaa; se jätettiin Juhana Maununpojalle (Yö ja Päivä), jalon\nÅke Hannunpojan isälle.\n\nSten Sture purjehti laivaston kera Kalmariin. Sieltä lähetettiin\nyksi laivoista lyypekkiläisen laivaston luo, joka oli Bornholman\nedustalla; ruotsalaiset tahtoivat yhtyä sen kanssa jatkuvaan\ntoimintaan. Yhdistyminen tapahtui Kalmarin salmessa, ja molemmat\nlaivastot lähtivät sen jälkeen yhdessä Ronnebyhyn, Sölvesborgiin,\nÅhnsiin ja Ystadiin, jotka ryöstettiin ja poltettiin. Sen jälkeen\nnoustiin maihin Laalantiin.\n\nSillävälin oli Tanskan kuningas saanut laivastonsa valmiiksi ja\nnimitti Henrik Krummedikin \"ylikapteeniksi ja kaikkien kapteenien\nja kaiken meriväen päälliköksi\". Oli saatu tieto hyökkäyksestä\nLaalantiin, ja uusi valta-amiraali alotti toimintansa onnellisella\ntaistelulla.\n\nSten Sture ja hänen miehensä puolustautuivat urhoollisesti.\nLyypekkiläisillä ei ollut mukanaan muuta jalkaväkeä kuin\npalkkasotureita. Nämä tekivät heikkoa ja laimeaa vastarintaa ja\nväistyivät heti alas laivastoon, joka kohta sen jälkeen lähti\npurjehtimaan. Eckermann, Stenin erittäin hyvä ystävä, oli heidän\npäällikkönään. Hän nuhteli heitä ankarasti heidän arkuudestaan ja\nluki tappion heidän syykseen. Tästä suuttuneina kieltäytyivät he\njatkamasta palvelustaan, eikä ollut muuta keinoa kuin viedä heidät\ntakaisin Travemündeen.\n\nYhdeksän märssilaivansa kera ei Sten herra uskaltanut ryhtyä\nmihinkään taisteluun. Hänen täytyi sentähden seurata mukana\nTravemündeen. Osaksi hankkiakseen muonavaroja, osaksi korjatakseen\nerinäisiä merivaurioita täytyi hänen pysähtyä sinne muutamiksi\npäiviksi. Hän ja hänen lähimmät miehensä majoittuivat muutamiin\nvähäisiin talonpoikaistaloihin, miehistön yhä oleskellessa laivoilla.\n\nMuistamme vielä miehen, jota vastaan Sten taisteli Lyypekissä. Tästä\noli tullut hänen uskollisin palvelijansa, joka seurasi häntä melkein\nkoiran tavoin; ja jos hänen katseessaan ja käytöksessään oli jotakin\nsäikkyä, niin johtui se hänen hurjasta luonnostaan, jonka oli vaikea\nperehtyä niihin uusiin olosuhteihin, joihin hän oli joutunut.\n\nKun kysyttiin hänen nimeään, vastasi hän vain:\n\n\"Sanokaa minua Esbjörniksi!\"\n\nAlussa Sten näki hänet vastenmielisyyden tuntein läheisyydessään,\nmutta miehen alituinen väsymätön huolehtiminen kaikesta sai nuoren\nherran vaieten alistumaan hänen läsnäoloonsa.\n\nLaivalla oli Esbjörn valinnut paikaksensa ritarin oven edustan. Sten\nkäski häntä etsimään mukavamman makuupaikan. Esbjörn jupisi jotakin,\nmutta piti yhä entisen paikkansa. Hän oli hyvin harvasanainen, mutta\nnäki avoimin silmin kaiken mitä tapahtui ja kuuli mitä puhuttiin. Oli\nilmeistä, että hän epäili palkkasotureita ja he pelkäsivät häntä.\n\nKun Sten liikkui heidän joukossaan, seurasi Esbjörn jälestä, kuten\näkäinen koira, joka vainuaa vaaraa, vaikkei voikaan sitä nähdä.\nUsein, kun palkkasoturit luulivat olevansa huomaamattomina, hiipi hän\nheidän joukkoonsa, kuulostellen, vaanien. Laalannin tappelun edellä\noli hän sanonut: \"Älkää uskoko heihin, herra, he ovat pettureita!\"\n\n\"Mistä sen tiedät?\"\n\n\"Tunnen sen ilmasta.\"\n\n\"Sellaisiin perusteihin en tue arvosteluani\", vastasi Sten.\n\nLopulta kävi kuitenkin miehen ennustus toteen, ja Esbjörn saavutti\nsen jälkeen herransa luottamuksen melkein suuremmassa määrin kuin\ntämä itse tahtoi myöntää.\n\nTravemündeen saavuttua ei hän kantanut herransa tavaroita sinne,\nmihin tämä oli määrännyt asuntonsa, vaan paljon ikävämpään taloon,\njoka tosin oli paljon lähempänä rantaa.\n\n\"Miksi teet vastoin tahtoani ja käskyäni?\" kysyi ritari ankarasti.\n\nMutta Esbjörn tekeytyi niin tuhmannäköiseksi, että erehdyksestä\ntäytyi syyttää hänen heikkoa ymmärrystään.\n\nSamana päivänä sanoi Eckermann palkkasotureille, että he saivat\nlähteä. Lyypekin alueella eivät he saaneet oleskella.\n\n\"Ensin palkka!\" huusivat he. \"Pettureille ei makseta palkkaa.\" Nyt\nsyntyi kiihkeä hälinä, ja ruotsalaisten voiman vähäisyyden tähden\ntäytyi sietää, että palkkasotilaat leiriytyivät melkein ruotsalaisten\nympärille.\n\nEdellisten luku oli 2,000:n paikkeilla, jälkimäisten noin 500.\n\nSten Sture oli isältään ottanut vastaan rahaa väen palkoiksi, mutta\nhän oli samaa mieltä kuin Eckermann, ja sitä paitsi olivat molemmat\nsaaneet Lyypekistä kirjeitä, joissa kehoitettiin heitä olemaan\nantamatta kolikkoakaan. Levottomuuksia välttääkseen oli Eckermann\nheille ilmoittanut, että he saivat kahdeksan päivän kuluessa ruokaa\nlaivoilta, sen jälkeen täytyi heidän lähteä.\n\nMutta palkkasoturit olivat luvultaan ylivoimaiset, he nauroivat\nuhkauksille ja puolustivat oikeuttaan entistään kiivaammin.\n\nEräänä iltana sanoi Esbjörn herralleen: \"Teidän täytyy lähteä täältä!\"\n\n\"Väistyä väkivallan ja vääryyden tieltä! Sitä en tee.\"\n\n\"Se on välttämätöntä, he ovat voimakkaammat.\"\n\n\"Toivon, että Lyypekistä lähetetään apua.\"\n\n\"He eivät uskalla jättäytyä ilman vähäistä puolustusjoukkoaan, ja\npalkkasoturit tietävät sen.\"\n\n\"Mutta minulla on viisisataa miestä.\"\n\n\"Puoliinkaan heistä ei ole luottamista!\"\n\n\"Mitä sanot?\"\n\n\"Sanon kuten on, herra!\"\n\n\"Et näytä olevan hyvissä väleissä heidän kanssaan. Kuinka he sitten\novat uskoneet sinulle salaiset mielihauteensa?\"\n\n\"Se voi olla samantekevää. Toivoisin vain teidän luottavan sanoihini.\"\n\nEckermann astui kiihkeästi huoneeseen. Hän viittasi Esbjörnin heti\nmenemään.\n\n\"Sallikaa minun vain sanoa muuan sana!\" virkkoi tämä. \"Metsäntylvässä\non kaksi satuloitua hevosta, ottakaa ne, yksi mieheen!\"\n\n\"Sinä tiedät siis!...\" tiuskaisi Eckermann.\n\n\"Tiedän, että tänä yönä puhkeaa kapina! Teidät molemmat aiotaan ottaa\nvangiksi!\"\n\n\"Ja sen sanot minulle nyt vasta!\"\n\n\"Pelkäsin, että antautuisitte johonkin vaaraan.\"\n\n\"Ja luuletko sitten, että minä sitä pelkurimaisesti pakenisin! Kuinka\nvähän tunnetkaan minua, Esbjörn!\" puuskahti Sten.\n\n\"Jos minulla olisi sata elämää antaakseni teille, ei se kuitenkaan\nriittäisi, ettekä itsekään voi koota useampia kuin kymmenen.\nAjatelkaa isäänne, herra, ja säästäkää henkenne!\"\n\nEckermann käveli levotonna huoneessa edestakaisin. \"Pelkään,\nettä Esbjörn on oikeassa\", sanoi hän. Samassa alkoi sataa kiviä\nviheliäisen rakennuksen seiniin.\n\n\"Nyt he ovat täällä!\"\n\n\"Tulkaa, herra!\"\n\n\"En\", huusi Sten päättäväisesti ja tarttui miekkansa kahvaan. \"Minä\nen pakene!\"\n\nUlkoa kuului melua ja huutoja, ja rajuja kirveeniskuja paukahteli\noveen.\n\n\"Odottakaa, minä avaan teille!\" huusi Sten. Esbjörn asettui hänen\ntielleen: \"Onko teidän tahtonne, että he pääsevät sisälle?\"\n\n\"Järkähtämätön tahtoni!\"\n\nHän riensi ovelle, työnsi pois salvan ja avasi oven selkosen\nselälleen.\n\nOn luultavaa, että ulkona seisovat epäilivät jotakin juonta, sillä he\nvetääntyivät nopeasti takaisin.\n\n\"Mitä tahdotte?\" kysyi Sten ja meni reippaasti heitä vastaan.\n\n\"Tahdomme saada palkkamme!\"\n\n\"Olen kieltäytynyt sitä maksamasta petoksenne johdosta\", puuskahti\nhän pontevasti.\n\n\"Rahat tai henki!\"\n\n\"Henkeni voitte kyllä ottaa, onhan teitä siksi suuri luku, mutta\nvähäinen olisi kunnianne, jos kaksin tuhansin miehin kaataisitte\n_yhden_, ja meren pohjasta saatte etsiä rahoja, joita en vapaasta\ntahdostani teille anna. Siitä näette, ettette uhmalla voita mitään.\"\n\n\"Me emme salli, että kukaan pitää meitä pilkkanaan!\"\n\n\"Tänne rahat!\"\n\n\"Kuulkaammehan, mitä ehtoja hän tarjoaa!\"\n\n\"Ne saa Lyypekin raati määrätä.\"\n\n\"Ei, ei\", ärjyi joukko.\n\nNuoren ritarin silmät leimahtivat. \"Isäni pään ja miekkani kautta\",\nhuusi hän, \"en tarjoa teille mitään muita ehtoja. Raati on teidät\npalkannut, ja sen on maksettava palkkannekin!\"\n\n\"Minä vien teidät raadin luo\", puuttui Eckerman puheeseen. \"Upseerit\nja konstaapelit, järjestäkää rivit! Lähdemme heti Lyypekkiin!\"\n\nJoukko ei näyttänyt olevan erittäin halukas lähtemään mukaan.\n\n\"Me tahdomme, että palkka maksetaan täällä!\"\n\n\"Kuinka pitkältä ajalta?\"\n\n\"Siihen päivään, jona sen saamme!\"\n\n\"Mutta siihen asti olette velvolliset tottelemaan ja se, joka rikkoo\ntämän velvollisuuden, joutuu vastuuseen sotalain mukaan.\"\n\nSyntyi yleinen hiljaisuus; miehet katsoivat epäröiden toisiinsa.\n\n\"Järjestäkää rivit!\" toisti Eckermann.\n\nMuuan alipäälliköistä astui esiin. \"Onko varmaa, että saamme rahat\nLyypekissä?\" kysyi hän.\n\n\"Siitä asiasta saatte sopia raadin kanssa!\"\n\n\"Lähtekäämme sitten\", virkkoi konstaapeli. \"Raati pakotetaan!\"\n\n\"Hän on kyllä oikeassa siinä, ettemme voita mitään ottamalla ritarin\nhengen!\"\n\n\"Koko peijakas pitämään puoliaan!\"\n\n\"Ei pelon hituakaan!\"\n\n\"Eikä häneltä hevillä sanat takerru suuhun!\"\n\n\"Onko kaikki kunnossa?\" kysyi Eckermann.\n\n\"Viipyy puolen tuntia ennenkuin kukin saa kilunsa ja kalunsa kokoon.\"\n\n\"Neljännestunnin kuluttua raikuu rumpu, ken ei silloin ole valmis,\nsyyttäköön itseään!\"\n\n\"En uskalla antaa heille aikaa miettiä\", sanoi Eckermann Stenille.\n\"En ole huoletta ennenkuin olemme täältä lähteneet!\"\n\nMolemmat ystävykset pudistivat toistensa kättä jäähyväisiksi.\n\nRumpu kävi, ja sotamiehet tulivat paikoilleen, muutamilla reppu\nselässään, toisilla käsissään. Tyytymättömyys kuvastui useimpain\nkasvoilla. Ilmeisesti he vielä epäröivät.\n\nEckermann käsitti hetken tärkeyden.\n\n\"Kas niin, pojat,\" huusi hän hilpeästi. \"Nyt lähdetään, huomenna\nolemme Lyypekissä, ja silloin tarjoan teille kipon olutta! Ja nyt\neteenpäin, mars!\"\n\nHe lähtivät liikkeeseen kirkkaassa, kuutamoisessa elokuun yössä.\n\nViipyi vielä muutamia päiviä, ennenkuin ruotsalaiset laivat\nsaattoivat lähteä. Sitä ennen oli Stenillä ilo saada tieto,\nettä päällikkö oli onnellisesti päässyt Lyypekkiin levottomine\nsotilaineen. Eckermann kirjoitti hänelle: \"Sellaisesta väestä on\npalkkaajalla enemmän vastusta kuin vihollisesta, jota vastaan\ntaistelemaan heidät palkataan.\"\n\nRuotsalaiset laivat laskettivat taasen merille, etupäässä\nsuojellakseen kauppalaivoja, jotka olivat menossa Ruotsiin.\nLyypekkiläinen laivasto risteili pitkin Tanskan rantoja, ja muutamia\npikku kahauksia tapahtui Henrik Krummedikin kanssa, vaikkei niillä\nollut suurempaa merkitystä.\n\nTalvi saapui tavattoman aikaiseen kovien myrskyjen kera, ja laivastot\npalasivat talviteloilleen. Lokakuun lopulla laskivat ruotsalaiset\nlaivat Kalmarin satamaan, ja Sten riensi isänsä luo, joka oli\nsotaretkellä Smålannin rajamailla.\n\nMolemmat hämmästyivät toisensa nähdessään. Nuorukainen oli kasvanut\nmieheksi. Yhteenpuristetut huulet, valppaat silmät ilmaisivat voimaa\nja päättäväisyyttä, hän tiesi mitä tahtoi ja saattoi kyllä viedä\ntahtonsa perillekin.\n\nSvante Niilonpoika oli sitä vastoin vanhennut, hiukset olivat\nharmaantuneet; päivittäinen, hetkittäinen huolehtiminen, mistä saada\nvaroja sodan jatkamiseen, kulutti hänen elinvoimiaan.\n\nMutta nyt, yhdyttyään jälleen poikaansa, tunsi hän ainoastaan isän\niloa. Poika oli paremmalla menestyksellä jatkava, mitä hän oli\nalottanut. Mitä merkitsi silloin mitä vastuksia Svante Niilonpoika\noli saanut kokea, jos hän oli tasoittanut tietä Stenille!\n\nHeidän pakinoituaan rauhanystäväin juonitteluista, joita salaisesti\nkannatti arkkipiispa enimpine käskynalaisineen, sekä lisääntyvästä\nhädästä maassa ja kansan sen johdosta yltyvästä haluttomuudesta\njatkamaan sotaa, kosketti Svante herra lopuksi sitä seuraavan vuoden\nsotasuunnitelmaa, mikä oli tehty Tanskassa ja minkä hän salateitä oli\nsaanut tietoonsa. \"Millainen se on?\" kysyi Sten. \"He aikovat käydä\nkimppuumme maitse sekä Skånesta että toiselta puolen Norjasta.\"\n\n\"Nuori kuningas kai on mukana?\"\n\n\"On\", vastasi Svante Niilonpoika katkerasti hymyillen. \"Hän se juuri\non hyökkäävä Norjan puolelta. Länsi-Göötanmaalla ei enää ole mitään\nÅke Hannunpoikaa puolustamassa maata.\"\n\n\"Lähettäkää minut häntä vastaan!\"\n\n\"Sinua voidaan tarvita paremmin toisilla paikoin. Tarkoitus lienee,\nettä molemmat sotajoukot yhtyvät Jönköpingin luona ja sieltä yhdessä\njatkavat matkaa pohjoiseen päin.\"\n\n\"Luonnollisesti Tukholmaan?\"\n\n\"Södermanlannissa aikovat he odottaa laivaston saapumista. Sen\non määrä hyökätä Tukholmaan merenpuolelta, kun maajoukko saartaa\nkaupungin maanpuolelta. Suunnitelma on hyvä.\"\n\n\"Mutta silloin täytyy teidän olla Tukholmassa.\"\n\n\"Minä jään Länsi-Göötanmaalle.\"\n\n\"Rakas isä, teillä on jokin erityinen syy siihen. Ettekö tahdo sanoa\nminulle sitä?\"\n\n\"Mistä niin päätät?\"\n\n\"Luen sen teidän silmistänne.\"\n\n\"No hyvä, ympärilläni on kavaltajia!\"\n\n\"Omienne joukossa?\"\n\n\"Sitä en tiedä, mutta niitä on.\"\n\n\"Onko teillä todistuksia?\"\n\n\"Päätä itse! Viikko sitten ammuttiin takaanipäin luoti, joka suhahti\naivan ohitseni. Minä tein tutkimuksia, mutta kukaan ei voinut antaa\ntietoja asiasta. Muutamia päiviä sitten huomasin ihmeellisestä\nkohtalon sallimuksesta kalvon, joka oli kohonnut yöjuomani pinnalle.\nMinä tarjosin juoman koiralle, ja se kuoli siitä.\"\n\n\"Kaikki hyvät pyhimykset!\"\n\nPalveluspoikani vakuutti mitä viattomimman näköisenä, ettei hän\ntiennyt mitään, ja minä pidän myös todennäköisenä, että joku vieras\non käynyt makuukamarissa ja sekoittanut myrkyn pikariin.\n\n\"Ja kuitenkin tahdotte jäädä tänne?\"\n\n\"Etkö luule kavaluuden voivan seurata minua kaikkialle? Täällä\nkenties onnistun sen paljastamaan ilmoille.\"\n\n\"Isä, minulla olisi teille pyyntö!\"\n\n\"Sano pois!\"\n\n\"Palveluksessani on eräs saksalainen mies, uskollinen kuin koira.\nOttakaa hänet palvelukseenne!\"\n\n\"Tiedätkö, tahtooko hän vaihtaa herraa? Uskollinen koira ei sitä tee.\"\n\n\"Minä kysyn häneltä!\"\n\n\"Kahden päivän kuluttua matkustat täältä Tukholmaan.\"\n\n\"Antakaa minun jäädä tänne luoksenne!\"\n\n\"Sinun läsnäolosi siellä voi monessa suhteessa olla hyödyllinen.\nÄitipuoltasikin se suuresti ilahuttaa.\"\n\n\"Ettekö te tule pian jälestä?\"\n\n\"Jos se on mahdollista, tahtoisin mielelläni juoda jouluoluet\nkanssasi Tukholman linnassa. Kukaan ei tiedä voimmeko tehdä sitä enää\nkoskaan.\"\n\n\"Rakas isä, on samantekevää, missä muuten juomme, kunhan vain juomme\nyhdessä. Tiedän, että äitinikin ajatus on sama.\"\n\nHeti valtionhoitajan luota lähdettyään kutsui Sten Esbjörnin. Tämä\ntuli, synkkänä ja maahan luoduin katsein kuten tavallisesti, ja\npysähtyi herransa eteen.\n\n\"Sinä olet tehnyt minulle monia palveluksia, Esbjörn, tahdotko tehdä\nminulle vielä suurimman kaikista?\"\n\n\"Mitä käskette?\"\n\n\"En käske, vaan pyydän.\"\n\nMies vilkaisi häneen pikimmiten, mutta vaivutti heti katseensa\nmaahan: \"Puhukaa, herra.\"\n\n\"Isääni ympäröivät vaarat.\"\n\n\"Hm.\"\n\n\"Eivät sellaiset kuin uhkaavat jokaista soturia, vaan salakavalat!\"\n\n\"Sellaiset, joita munkit virittelevät.\"\n\n\"Hekö vain?\"\n\n\"Ja naiset.\"\n\n\"Se ei ole luultavaa.\"\n\n\"Munkit voivat pitää naisia kätyreinään!\"\n\n\"Mistä tulevat vaarat, jotka uhkaavat valtionhoitajaa, sitä en tiedä\nminä etkä sinä. Mutta jos voit pitää huolen hänen suojelemisestaan,\nEsbjörn, silloin minä tästälähin olen velallisesi.\"\n\nMiehen kasvot värähtivät tuskin huomattavasti.\n\n\"Tietääkö hän minusta mitään?\" kysyi hän.\n\n\"Ainoastaan sen, että olet uskollinen palvelijani.\"\n\n\"Hyvä! Sitten tahdon jonkun aikaa olla hänen!\"\n\n\"Kiitos! Luota minuun, minä en ole kiittämätön!\"\n\nEsbjörn kumarsi. Hän ei ollut näkevinään ritarin ojennettua kättä,\nvaan poistui heti huoneesta. Sten ei nähnyt häntä enää ennen\nlähtöään, ja hänen kysymykseensä vastasi valtionhoitaja, ettei\nhänkään ollut miestä nähnyt.\n\nKaukana ei hän kuitenkaan ollut. Hän harhaili leirissä ympärinsä,\nsopersi kurjaa saksaa ja teki tuttavuuksia milloin siellä, milloin\ntäällä. Kukaan ei tiennyt mistä hän oli tullut. Väliin sanoi hän\nolevansa kiertelevä kaupustelija, jolta oli varastettu tavarat,\nväliin köyhä käsityöläinen, joka etsi työtä.\n\nMutta hänellä oli merkillinen kyky tehdä tuttavuuksia. Kipposesta\nolutta ei hän kieltäytynyt koskaan, ja ken tarjosi kaksi, hän\nvoi varmasti odottaa kuulevansa laivurijutun, hauskemman ja\nhullunkurisemman kuin kukaan toinen saattoi kertoa. Mutta vaikka hän\nmielellään kertoi, piti hän kuuntelemisestakin, ja harvoilla oli\nsellainen kyky kysellä ihmisen kaikki mielihauteet kuin Esbjörnillä.\n\nHän oli jokseenkin pian kiinnittänyt huomionsa muutamaan\nparrattomaksi ajeltuun mieheen, jolla oli sileät, kiiltelevät kasvot\nja joka alituiseen valitti päänsärkyä, sentähden pitäen suurta\npäähinettä painettuna aivan korvia myöten. Hän sanoi olevansa\nskånelainen ja ammatiltaan vaununtekijä. Bredingillä, siksi hän\nnimitti itseään, oli harvoja tuttavia; hän puhui vähän, ei juonut\nkoskaan ja oli yleensä tunnettu säännöllisestä elämästään. Siitä\nhuolimatta eivät häntä toverinsa suosineet. He tekivät pilkkaa hänen\nkohtuullisuudestaan, epäilivät hänen vaiteliaisuuttaan ja heittelivät\npilkkasanoja hänen jälkeensä, niin pian kuin hän ei enää voinut heitä\nkuulla.\n\nBredingillä näytti olevan ainoastaan kaksi ystävää. Toinen oli\nvestmanlantilainen sotamies nimeltään Ek, toinen oli valtionhoitajan\nsuuri koira, jonka kanssa hän usein jakoi ruoka-annoksensa ja joka\naina huiskutti häntäänsä hänet nähdessään.\n\nValtionhoitaja otti väliin osaa pienempiin retkikuntiin, mutta\nuseimmiten hän pysyi kotona, kirjoitteli kirjeitä ja otti niitä\nvastaan ja suunnitteli sotaliikkeitä. Tapahtui tuontuostakin, että\nvaltaneuvokset tai muut korkeat herrat kävivät hänen luonansa\nneuvotellakseen maan asioista tai ilmoittaakseen tärkeitä uutisia;\nmutta he viipyivät ainoastaan harvoja päiviä, sillä tilaa oli\nliian vähän monille vieraille. Monet tunnit päivästä käytettiin\nsotilasharjoituksiin, muun osan päivästä laiskottelivat sotamiehet\nteltoissaan jutellen kotiväestä.\n\nMutta Esbjörn ja Ek eivät tänään lorunneet moisista, vaan lähtivät\nmetsälle. Kummallakin oli pyssy olallaan ja palatessaan kantoi\nkumpikin kolmea ammuttua jänistä.\n\n\"Saalis ei ole suuri\", sanoi Esbjörn; \"mutta eipä meillä ole\nkoiraakaan\".\n\n\"Jos Breding olisi ollut mukana, olisi valtionhoitajan koira kyllä\nlähtenyt\", sanoi Ek.\n\n\"Etkö kysynyt häneltä?\"\n\n\"Kyllä, mutta hän ei sanonut lähtevänsä.\"\n\n\"Miksei sitten?\"\n\n\"Hän saa ruokansa muutenkin!\"\n\n\"Onko hän rikas?\"\n\n\"Tuleepahan toimeen!\"\n\n\"Te olette hyvät ystävykset?\"\n\n\"Kyllähän me...\"\n\nEsbjörn veti pullon taskustaan.\n\n\"Täällä on minulla vähän Saksasta tuomaani evästä. Maista!\" sanoi hän\nojentaen pullon toverilleen.\n\nEk pani pullon huulilleen ja veti pitkän siemauksen. \"Se polttaa kuin\ntuli!\" sanoi hän.\n\n\"Moista viiniä niillä on munkeilla!\"\n\nEk katsoi halukkaasti pulloon, jonka Esbjörn pisti taskuunsa.\n\"Olisipa kenellä sitä oikein paljonkin!\" sanoi hän.\n\n\"Bredingillä on kyllä!\"\n\n\"Mistä hän olisi sellaista saanut?\"\n\n\"Munkeilta luultavasti.\"\n\nMies hätkähti ja viiruili Esbjörniin, mutta pysyi äänetönnä.\n\n\"Hän ei ole antelias, huomaan!\"\n\n\"Ei ollenkaan!...\" myönsi Ek.\n\n\"Voisithan saada pullosen minulta.\"\n\n\"Älä viekoittele!...\"\n\n\"En minä siitä tahdo mitään.\"\n\nHe jatkoivat taivaltaan kotvan äänettöminä.\n\nEsbjörn otti taaskin pullon, siemaisi kulauksen ja maiskutteli\nsuutaan.\n\nEk lipaisi kieltään ja katsoi kateissaan häneen, mutta toinen pisti\npullon taskuunsa tarjoamatta hänelle.\n\n\"Jollei Breding olisi sellainen mies kuin on, voisin aina sanoa\nhänestä yhtä ja toista, mutta se maksaisi pääni, jos puhuisin.\"\n\n\"Ei tarvitsekaan, minä en välitä tietää mistään.\"\n\n\"Saanko vielä kulauksen?\"\n\n\"Et!\"\n\n\"Enkö vaikka sanoisinkin...\"\n\n\"Heh! Se ei ole mistään kotoisin!\"\n\n\"Miksi hän sitten pitää sitä salassa?!\"\n\n\"Sinua puijatakseen!\"\n\n\"Mutta se ei ole onnistunut, sillä minä olen nähnyt naisen!\"\n\n\"Naisen?\"\n\n\"Niin, naisen! Peijakkaan!\"\n\n\"Arvasinpas sen!\" mutisi Esbjörn itsekseen. \"Vai niin, olet siis\nnähnyt hänet!... No, juo sitten hänen maljansa!\"\n\nHän ojensi hänelle pullon.\n\nEk särpi ja nieli; hän ei aikonut pulloa suultaan ottaakaan.\nEsbjörnin täytyi lopulta vääntää pullo hänen kädestään.\n\n\"Nyt kait olet jo saanut kylliksi\", sanoi hän. Mies katsoi häneen\nonnellisesti hymyillen. \"Koskaan ei Breding ole tarjonnut minulle\nmoista\", sanoi hän. \"Sen kai he pitävät omina hyvinään.\"\n\n\"Nainenko ja munkki?\"\n\n\"Tiedättekö sen tekin!\"\n\n\"Miksi hän aina kulkisi päähine painettuna niin syvälle? Näetkös\",\ntässä pani hän kätensä hänen olalleen. \"Asia on niin, että minä\ntiedän yhtä paljon kuin sinä, kenties enemmänkin!... Sentähden on\nparasta, että sanot kaiken yhdellä kertaa.\"\n\n\"Minä olen vannonut hirveän valan...\"\n\n\"Kuinka suuresta korvauksesta?\"\n\n\"Kaksi tuhatta äyrityistä!\"\n\n\"Silloin odottaa hän suuria palveluksia sinulta?\"\n\n\"Eikös mitä!\"\n\n\"Sinähän ammuit valtionhoitajaa!\" Mies kävi kalmankalpeaksi ja vapisi\nkuin haavanlehti.\n\n\"Kuinka voitte luulla!...\" sanoi hän.\n\n\"Sinä se hiivit myös makuukamariin ja pudistit pulverin pikariin!\"\n\nEk lankesi polvilleen.\n\n\"Te tiedätte kaiken\", uikutti hän. \"Tiedättekö myös, miksi tein sen?\"\n\n\"Kurjista kolikoista!\"\n\n\"Minulla oli talo rajalla; sen ovat tanskalaiset polttaneet. Minulla\noli hyvä vaimo ja useita lapsia. He ovat kodittomat ja leivättömät.\nKun minut kirjoitettiin sotaväkeen, itki vaimoni aivan poissa\nsuunniltaan... 'Ole huoletta Leena, Jumala kyllä auttaa, että voin\ntuoda apua palatessani kotiin', sanoin hänelle...\"\n\n\"Ja niin tuli perkele...\"\n\n\"Ensin puhui hän niin kauniisti Leenasta ja lapsiraukoistani. Sitten\nsanoi hän, kuinka tämä sota oli järjetön ja kuinka paljon paremmiksi\npäivämme kävisivät, jos tulisi rauha jälleen. Siinä minä en voinut\nmuuta kuin olla yhtä mieltä, ja silloin hän sanoi, ettei rauhaa saada\nkoskaan valtionhoitajan eläessä. Tekisi oikein hyvän työn se, ken\ntahtoisi panna hänet päiviltä pois.\"\n\n\"Ja niin otit sinä...\"\n\n\"Ei, Jumala minua armahtakoon, sitä en suinkaan tehnyt. Minä\nvastasin, ettei moisia tihutöitä tee kukaan kristitty...\"\n\n\"Mutta sitten...\"\n\n\"Minä pysyin lujana.\" Hän vääntelehti tuskissaan.\n\n\"Kuinka kauan?\"\n\n\"Oh, niin kauan, niin kauan! Mutta sitten sanoi Breding kuulleensa\nLeenasta, että tämän laita taisi olla hirveän pahoin, ja hän kysyi,\neikö minulla ollut lainkaan sydäntä vaimoani ja lapsiani kohtaan. Ja\nmitä olisin silloin voinut tehdä!\"\n\n\"Oletko saanut rahat?\"\n\n\"Minä en saa niitä ennenkuin se on tehty.\"\n\n\"Aiotko siis jatkaa?\"\n\n\"Täytyy kai, kun kerran olen vannonut.\"\n\n\"Eikö sinun ole myös käsketty pitää asia salassa?\"\n\n\"Ette kai aio antaa minua ilmi?\"\n\n\"Tahdon päinvastoin sinua auttaa!\"\n\n\"Ja jakaa ansion?\"\n\n\"Ei, sen saat pitää yksin!\"\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi Ek epäluuloisesti.\n\n\"Minäkin olen iskenyt silmäni valtionhoitajaan.\"\n\n\"Se on toinen asia\".\n\n\"Tarkoitukseni on mennä hänen palvelukseensa.\"\n\n\"Ja sitten...\"\n\n\"Se riittäköön sinulle! Ilmoita Bredingille, että minä olen\nsalaisuudessa mukana!\"\n\n\"Oletteko mieletön?\"\n\n\"Silloin teen itse sen!\"\n\n\"Ei koskaan, ei koskaan!\"\n\n\"Kuules, joko taivut tai minä ilmoitan kaiken!\"\n\n\"Te teette minut onnettomaksi!\"\n\n\"Odotas! Annan sinulle viisikymmentä äyrityistä sillä ehdolla, että\ntottelet minua!\"\n\n\"Mitä minun on tehtävä?\"\n\n\"Sanot Bredingille, että annoin sinulle juoman, joka tykkänään pani\npääsi sekaisin.\"\n\n\"Se onkin silkka tosi.\"\n\n\"Että minä sanoin tietäväni, että sinä olit rikosten tekijä.\"\n\n\"Niinhän sanoittekin!\"\n\n\"Pelästys ja humala sai sinut tunnustamaan.\"\n\n\"Niin, aivan niin!\"\n\n\"Hän ei luonnollisesti sinua usko, mutta sinä sanot hänelle, että\nodotan häntä heti tänne.\"\n\n\"Sanonko sen jo tänään?\"\n\n\"Tahdotko sinä, että minun täytyy odottaa huomiseen?... Joudukin\npian!...\"\n\n\"Mutta minä en tiedä...\"\n\n\"Kun menet juuri sellaisena miltä nyt näytät, tuntuu kertomuksesi\nuskottavalta.\"\n\nEk meni ja Esbjörn odotti.\n\nEi viipynyt kauan ennenkuin Breding nopein askelin tuli häntä\nvastaan, yhtä kiiltelevänä kuin tavallisesti, mutta kasvoillaan\nlevoton ilme, jota hän kaikin voimin koetti salata. Esbjörn istuutui\nmaahan aivan huoletonna, hän hyräili jotakin laulun pätkää, kunnes\ntoinen tuli aivan lähelle. Silloin kohotti hän päänsä ja sanoi\nnauraen:\n\n\"Nyt luulen, että hämmästytte!\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" kysyi toinen kalveten.\n\n\"Voin sanoa suoraan, kuinka asia on. Herra, jota palvelen, on\nlähettänyt minut tänne pitämään huolta valtionhoitajasta. Kolmena\nyönä peräkkäin olen nähnyt unta teistä ja Ekistä, että teilläkin on\ntarkoituksenne häneen nähden. Teidän mukananne näin erään naisen,\nmutta hän kääntyi aina selin.\"\n\n\"Tuo kaikki on vain pelkkää kuvittelua\", vastasi mies virnistäen,\nsiten ilmaistakseen, kuinka naurettavalta ja mahdottomalta sanottu\nhänestä tuntui.\n\n\"No, olkoon niin!... Älkäämme puhuko asiasta enempää. Kukin pitäköön\nhuolen omistaan!\"\n\nNäin sanoen Esbjörn nousi ja teki lähtöä.\n\n\"Mihinkä kiire? Voimmehan rauhassa neuvotella asiasta!\"\n\n\"Eihän ole mitään neuvoteltavaa!\"\n\n\"Aiotteko tehdä väärän syytöksen meitä vastaan?\"\n\n\"En edes oikeaakaan, kunhan ette vain asetu tielleni!\"\n\nMies kärsi ilmeisesti kovia tuskia.\n\n\"Jos otaksuttaisiin, että olisitte oikeassa\", sanoi hän, \"mikä takaa,\nettette ole petturi?\"\n\n\"Enkö olisi jo voinut antaa teitä ilmi?\"\n\n\"Ilman todistuksia?\"\n\n\"Raskaiden epäluulojen alaisena!\"\n\n\"Tuumitte, että voisimme toimia yhdessä?\"\n\n\"Niin ajattelin!\"\n\n\"Sanokaa minulle suunnitelmanne!\"\n\n\"Siinäpä juuri pula onkin. Olen kai aika pöllöpää, koska en voi\nlaatia sellaista. Sentähden ajattelin, että jos te voisitte olla\npäänä, olisin minä kätenä. Ainoastaan sillä tavoin voisitte olla\nminulle hyödyksi.\"\n\n\"Tahdotte siis tehdä mitä tahdon?\"\n\n\"Valtionhoitajaan nähden! Sen tahdon!\"\n\n\"Ja kuinka aiotte hankkia pääsyn hänen luokseen?\" kysyi Breding\nepäluuloisesti.\n\n\"Minulla on hyviä suosituksia Saksasta.\"\n\n\"Näyttäkääs!\"\n\n\"Antaakseni toisten salaisuudet teidän käsiinne! Ei kiitos, _niin_\ntuhma en sentään ole!\"\n\n\"Mutta tahdotte, että minun on uskottava teille omat salaisuuteni!\"\n\n\"Enkö minä ota kaikkea niskoilleni? Enkö aivan yksin tahdo olla\nkätenä...\"\n\n\"Tosin kyllä!...\" Munkki näytti olevan aika hämillään. \"Kuitenkin\ntäytyy minun ajatella asiaa.\"\n\n\"Tehkää niin. Minä hankin sillävälin itselleni pääsyn valtionhoitajan\nluo.\"\n\n\"Milloin ensi kerran yhdymme?\"\n\n\"Huomenna täällä metsässä samaan aikaan!\" He erosivat, ja Esbjörn\nriensi Svante Niilonpojan luo.\n\nTämä oli jo melkein unhottanut keskustelunsa Stenin kanssa ja\nlupauksensa hänelle.\n\n\"Poikani lähti täältä jo viikko sitten\", sanoi hän. \"Miksi en ole\nkoko tähän aikaan kuullut sinusta mitään?\"\n\n\"Minä olen ollut teidän asioillanne, herra.\"\n\nJa nyt kertoi hän kaiken mitä tiesi.\n\n\"Asia on heti tutkittava!\" huudahti ritari vilkkaasti ja tarttui\nkelloon.\n\n\"Ettekö tahdo lykätä sitä siksi, kunnes olemme päässeet koko joukkion\njälille?\"\n\n\"Kuinka se käy päinsä?\"\n\n\"Asian on näytettävä siltä, kuin minä toimisin yksistä tuumin heidän\nkanssansa.\"\n\n\"Jos he epäilevät sinua, tekevät he pikaisen lopun asiasta.\"\n\n\"Olen valmis siihen!\"\n\n\"Ja tahdot uhrata henkesi?\"\n\n\"Nuori ritari on sen kerran lahjoittanut minulle. Siitä pitäen kuuluu\nse hänelle.\"\n\n\"Ole siitä sitten arka hänen tähtensä! Sinun täytyy joka päivä tehdä\nminulle selkoa mihin aiot mennä, jotta tiedän, mistä sinua saa etsiä.\"\n\n\"Huomenna menen kohtaamaan munkkia. Enempää en tiedä.\"\n\n\"Jos mahdollisesti saisit nähdä naisen...\"\n\n\"Sitä juuri mietin.\"\n\n\"Jäätkö nyt luokseni?\"\n\n\"Kyllä, ritari, ja asetun makuulle ovenne eteen, sillä koiraanne ei\nole luottamista.\"\n\n\"Eikö?\"\n\n\"Se on lahjottu sekin!\"\n\nSeuraavana aamuna, kun Svante Niilonpoika heräsi, tapasi hän\nEsbjörnin huonetta puhdistelemasta.\n\n\"Antakaa se tästälähin minun tehtäväkseni\", sanoi hän. \"Mutta antakaa\nminulle joku asiapaperi, joka ei ole tärkeä teille, mutta joka\ntodistaa, etten minä haikaile ryhtyä mihin tahansa, mikä voi palvella\nminun ja rikostoverieni suunnitelmia.\"\n\n\"Sain juuri eilen Tukholmasta kirjeen, jossa varoitetaan minua\npetollisista juonitteluista ja sanotaan, että minua ympäröivät\nsellaiset. Kas, tuossa, ota se!\"\n\n\"Vielä yksi asia, herra ritari! Tarvitsen viisikymmentä äyrityistä\ntuolle vestmanlantilaiselle.\"\n\n\"Etkö kenties tahdo antaa hänelle sataa?\"\n\n\"Ei, en tahdo näyttää anteliaalta.\"\n\nNiin varustettuna lähti Esbjörn sovittuun kohtaukseen metsään. Tiellä\nyhtyi hän Ekiin; tämän muoto näytti riutuneelta, silmät olivat\nturvonneet ja hän vapisi pelosta.\n\n\"Te saatte vastata minulle!\" huusi hän vimmoissaan ja hyökkäsi\nEsbjörniä kohden.\n\n\"Kas, tuossa!\" sanoi tämä ja ojensi hänelle rahat.\n\nHän tuijotti ymmällään, kasvojen ilme muuttui.\n\n\"Ette siis tahdo pettää minua?\" sanoi hän.\n\n\"Onko joku sanonut niin?\"\n\nHän katseli varovaisesti ympärilleen. \"Olkaa varuillanne. Täällä on\nketun häntä huiskamassa!\"\n\n\"Palvele minua uskollisesti, minä kyllä palkitsen sen!\"\n\n\"Luottakaa minuun!\"\n\nKuului kuivien oksien rapinaa. Ek riensi nopeasti pois. Breding, tai\noikeammin munkki, tuli kohta sen jälkeen näkyviin.\n\n\"Oliko se Ek?\" kysyi hän hymyillen.\n\n\"Se hävytön ihminen uskaltaa minua soimata\", vastasi Esbjörn. \"Jos\nmeidän kesken tulee yhteishommista mitään, toivoisin teidän hänestä\nsuoriutuvan erilleen.\"\n\n\"Sitä olen ajatellutkin.\"\n\n\"Jos hänet antaisi ilmi, loitontaisi se kaikki epäluulot meistä.\"\n\n\"Jollei hän juuri suuntaisi niitä meihin\", huomautti munkki\ntutkistelevin katsein.\n\n\"Se kai voitaisiin estää.\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Ilmianto ja vangitseminen. Kuulustelu ei voi tulla kysymykseen\nennenkuin seuraavana päivänä. Yön kuluessa on syytetty ottanut\nsamanlaista pulveria kuin hän pani valtionhoitajan iltajuomaan.\"\n\n\"Te olette rohkea ehdotuksissanne.\"\n\n\"Se on ainoa keino, millä voimme onnistua.\"\n\n\"Oletteko ollut valtionhoitajan luona?\"\n\n\"Siellä on jo kotinikin.\"\n\n\"Onko se mahdollista?\" kysyi munkki hämmästyksissään.\n\n\"Todistuksena siitä on tämä kirje, jonka otin hänen\nkirjoituspöydältään.\"\n\n\"Eikö se herätä epäluuloja?\"\n\n\"Jotakin toista kohtaan, sitä juuri tahdonkin!\"\n\nMunkki avasi kirjeen ja luki:\n\n\"Rakas herra, ollessanne Länsi-Göötanmaalla neuvon teitä ennen\nkaikkea varomaan kavaloita juonia. Pitäkää uskollisia kelpo miehiä\nluonanne, jotka suojelevat teitä ja valvovat asioitanne.\"\n\n\"Oh\", huudahti munkki. \"Meitä jo vaanitaan! Toisin sanoen, haudotaan\narvottomia epäluuloja!\" lisäsi hän nopeasti ja luki sen jälkeen\nkirjeen loppuun. Kun se oli tehty, sanoi Esbjörn:\n\n\"Ettekö nyt tahdo antaa sitä minulle takaisin?\"\n\n\"Mitä sillä teet?\"\n\n\"Näytän sen muillekin.\"\n\n\"Samoin minäkin tekisin.\"\n\n\"Minä en anna sitä hallustani.\"\n\n\"Sinä epäilet minua!\"\n\n\"Samoin kuin tekin minua!\"\n\nMunkki seisoi kotvan epätietoisena. \"Seuraa minua!\" sanoi hän sitten.\n\n\"Antakaa minulle ensin kirje!\"\n\n\"Etkö käsitä, että on sama, jos se on minullakin\", kuului äreä\nvastaus, mutta samassa heitettiin kirje hänelle. \"Tule nyt!\" sanoi\nmunkki ja suuntasi askeleensa pienelle metsäpolulle.\n\n\"Ei aivan!\" jupisi Esbjörn ja seurasi äänetönnä hänen kintereillään.\n\nTaivallettuaan pysähtymättä puolen tuntia kapeita, raivaamattomia\nmetsäpolkuja olivat he odottamatta erään luostarin edessä, joka oli\naivan metsänreunassa. Munkki kolkutti portille, jonka palveleva\nveli heti avasi. Vaihdettiin muutamia sanoja, ja molemmat astuivat\nsisään ilman että Esbjörniä olisi kehoitettu seuraamaan tai jäämään\nulos. Tämä seisoi kotvan aikaa epäröiden, mutta saadakseen selville,\nvartioitiinko häntä, meni hän loitommalle ja maantielle, joka oli\nluostarin toisella puolen. Silloin kuuli hän nopeita askelia takaansa\nja näki saman palvelevan veljen, joka oli avannut portin.\n\n\"Ettekö tahdo tulla luostaripihaan levähtämään?\" kysyi hän\nmielistelevästi. \"Toverini ei kai sitä salli.\"\n\n\"Kuka hän on?\"\n\n\"Tuhma koira! Siinä kaikki, mitä tiedän!\"\n\n\"Sallikaa minun tarjota pikari viiniä, käy kylmä syysviima.\"\n\n\"Sellaista en pane suuni sivuitse.\"\n\nMunkki meni edeltä, ja Esbjörn seurasi hänen jälessään luostariin. He\ntulivat nelisnurkkaiseen pihaan. Rakennuksen seinustaa pitkin olivat\npylväskäytävät, joita kannattivat raskaat pilarit. Näillä käytävillä\nhurskaat isät luultavasti hengittivät raitista ilmaa, sillä munkit\neivät saaneet mennä ulos portista. Tämä oli katumusluostari, sanoi\npalveleva veli, ja siellä pidettiin ankaraa kuria.\n\nPortinvartiahuone oli kirkkaasti valaistu. Heti heidän sinne\npäästyään otti veli esiin pullon ja pani pikarin sen viereen.\n\n\"Juokaa ja olkaa iloinen!\" sanoi hän. \"Minulla on muuta hommattavaa.\"\n\n\"Mitä, ettekö juo kanssani?\"\n\n\"Kyllä, kyllä; odottakaahan minä tulen pian takaisin!\"\n\n\"Vai niin\", jupisi Esbjörn itsekseen, jäätyään yksin. \"Täällä on siis\nitse ahjo. Onpa hauskaa nähdä, kuinka pääsen täältä.\"\n\nHän kaasi kipon täyteen ja antoi sen sitten olla hetken aikaa\nkoskematta. Liekö se ollut kuvittelua vai mitä, mutta hän oli\nnäkevinään kalvon muodostuvan pinnalle. Hän otti siitä hieman\nsormensa kärellä ja pani kielelleen; sillä oli katkera maku, aivan\nvieras viinille.\n\n\"Aivan oikein\", jupisi hän ja kaasi kipon sisällön takkaan. \"Sääli\nvoimakasta, tulista viiniä!\"\n\nVielä kerran täytti hän kipon ja uhrasi sen sisällön liekeille. Mutta\nkuumuus kävi sietämättömäksi, ja hän päätti mennä ulos pihalle. Hänen\nällistyksekseen oli ovi sulettu.\n\nEnnen on ainoastaan ohimennen mainittu, ettei Esbjörn ollut\ntietämätön pappien juonista ja munkkien metkuista. Lyypekkiläisen\nluostarin apotti oli käyttänyt häntä useita kertoja, ja Esbjörn\noli yksi niistä, jotka sokeasti tottelivat sitä, joka maksoi.\nKun Sten tuli, joutui hän ensi kerran elämässään suureen\nkiitollisuudenvelkaan, ja tämä ikäänkuin avasi oven jalommille\nvaistoille. Hän piti velkaansa rajatonna, ja jos hän ennen oli\npalvellut pahaa yksistään välikappaleena, ymmärsi hän nyt käyttää,\nmitä siihen aikaan oli oppinut, hyväkseen uuden herransa ja hyvän\npalveluksessa.\n\nNeuvotonna, mutta ei lohdutonna seisoi hän portinvartiahuoneessa ja\nkatseli ympärilleen. Hänen viekkaat silmänsä tutkistelivat tarkoin\nkaiken. Mitään ikkunaa ei ollut, pieni huone sai ainoan valonsa\ntakasta, ja siinä oli tuli melkein riittynyt, mutta vaikka puita\nolisi ollutkin enemmän, ei hän olisi niitä pannut tuleen, niin\ntukehduttava oli kuumuus. Ovelle kolkuttaminen olisi auttanut yhtä\nvähän kuin huutaminen ja parkuminenkaan. Hän kopeloi tarkoin pitkin\nseiniä, oliko mitään nappulaa tai epätasaista paikkaa salaoven\nmerkkinä, mutta kaikki oli turhaa.\n\nNäissä hommissa puuhaillessaan oli hän huomaavinaan, kuinka eräs\npaikka lattiasta hieman lonkahteli hänen allaan. Hän heittäytyi\nlattialle ja tunnusteli tarkoin -- siinä oli tosiaankin luukku. Mutta\nei ollut mitään, millä vääntää se auki. Hän koetti veitsellään, se\nriuskahti poikki. Luukkua ei kenties ollut avattu moneen vuoteen.\n\nNyt olivat hyvät neuvot kalliit. Huone pimeni yhä enemmän. Hän\najatteli tuokion ajan, että kantaisi hehkuvat hiilet ovelle ja\nsytyttäisi sen, saadakseen sen sillä tavoin auki, mutta ennenkuin se\nonnistuisi, olisi hän tukehtunut savuun.\n\nMutta mahdollisesti voi hän kavuta ylös savutorvesta! Sopihan\nkoettaa. Hän kaapi syrjään hehkuvat hiilet ja hyppäsi takalle. Hän\npoltti kätensä ja jalkansa... turhaan, savutorvi oli niin pieni,\nettei lapsikaan olisi voinut päästä siitä ylös.\n\nLattia tarjosi siis ainoan pelastuksen. Taasen tähysteli hän ja vaani\nympäri huonetta. Nyt oli jo melkein pimeä.\n\nSilloin huomasi hän seinällä jotakin välkkyvän hiilien kajossa.\nSe oli rautatanko, terävä toisesta päästään. Häneltä oli vähällä\npäästä ilohuuto. Luultavasti käytettiin sitä tulen kohentelemiseen.\nKaikin voimin koetti Esbjörn tunkea tankoa luukun ja lattian väliin.\nSe onnistui vihdoin, ja nyt väänsi hän luukun auki. Häntä vastaan\npuhalsi vilvakka tuuli, ja hän veti syvään henkeään.\n\nNyt oli aivan pimeä ja hän tunnusteli käsillään tikapuita tai\nportaita, joita myöten pääsisi alas. Mitään sellaisia ei ollut.\n\nSaattoi olla hengenvaarallista heittäytyä rentonaan alas, kun ei\ntiennyt aukon syvyyttä. Silloin juolahti hänen mieleensä, että hän\noli aina nähnyt munkkien säilyttävän tuluksiaan laatikossa vuoteen\nvieressä. Hän hypähti pystyyn, kopeloi makuupaikan vierustaa ja löysi\ntosiaankin tulukset. \"Pyhä neitsyt olkoon ylistetty!\" Hän iski tulta\nja valaisi alas. Se oli viini- ja olutkellari, jossa oli tynnyri\ntoisensa vieressä. Korkeus oli kymmenisen jalkaa, hän saattoi siis\nhypätä alas.\n\nVuoteen vierestä hän löysi kasan kuivia päretikkuja, ja otettuaan\nniitä nipakan ja sytytettyään yhden hän hyppäsi alas.\n\nEnempää arvelematta riensi Esbjörn tynnyrin luo, avasi tapin ja\nmaisteli sisällystä. Löydettyään viinilajin, joka oikein kävi hänen\nmakuunsa, pani hän suunsa tapinreiän alle ja joi.\n\n\"Luulenpa melkein, että tätä samaa lajia minulle tarjottiin tuolla\nylhäälläkin!\" jupisi hän. \"Tämä virottaa ihmisen jälleen henkiin!\"\n\nNyt oli löydettävä tie väljään, mutta mitään sellaista ei näkynyt.\nSilloin oli hän kuulevinaan kolinaa ylhäältä. Silmänräpäyksessä oli\nhän sammuttanut päretikun ja oli aivan liikkumatonna.\n\nMunkki siellä tuntui avaavan oven portinvartiahuoneeseen. Käytävä sen\nedessä oli pimeä, hän ei siis saattanut eroittaa mitään.\n\n\"Merkillistä, kuinka täällä tuntuu viileältä\", virkkoi hän. \"Ah,\ntuolla mies makaa!... Minä sytytän kynttilän.\"\n\nHän kulki muutamia askeleita ja putosi suinpäin alas kellariin:\n\n\"Kaikki pyhimykset minua auttakoot!\"\n\nEsbjörn pysyttäytyi hiljaa, ja niin teki munkkikin.\n\nMutta kotvan kuluttua kuuli edellinen, kuinka toinen varovasti\nliikkui ja munkkien tavan mukaan jupisi ääneen:\n\n\"Kuinka hitolla tämä on tapahtunut... Enkö nähnyt hänen makaavan\nkuolleena lattialla... Mahdotonta on päästä ylös tätä tietä, minun\ntäytyy koettaa päästä tynnyrin luo.\"\n\nEsbjörn kuuli munkin lähestyvän. Huomattuaan tämän olevan aivan\nlähellä, tarttui hän häneen kovin kourin ja pani kätensä hänen\nsuulleen:\n\n\"Sana vain ja olet kuoleman oma!\"\n\n\"Armoa! Sääliä!\"\n\n\"Missä on uloskäytävä?\"\n\n\"Kolmannessa tynnyrissä nurkasta vasemmalle.\"\n\n\"Mihin se vie?\"\n\n\"Ylös luostariin.\"\n\n\"Miksi tahdoit riistää henkeni?\"\n\n\"Minäkö, kuinka voitte luulla moista?\"\n\n\"Vaiti ja vastaa kysymyksiini!\"\n\n\"Myrkky annettiin minulle.\"\n\n\"Kuka antoi?\"\n\n\"Vieras nainen.\"\n\n\"Kuka hän on?\"\n\n\"Minä en tiedä, tiedän ainoastaan, että hän on korkeasukuinen rouva,\nhyvin rikas ja hyvin julma.\"\n\n\"Tahdotko ostaa henkesi?\"\n\n\"Mitä on minun tehtävä?\"\n\n\"Toteltava minua kaikessa.\"\n\n\"Vannon sen Jumalan äidin ja kaikkien pyhien kautta.\"\n\n\"Vaiti! Kaikki munkit ovat valapattoja. Tänne kätesi! Panen sen\njalkani alle. Jos liikahdatkaan vetääksesi sen pois, lupaan, että\nsaat sen takaisin murskana!\"\n\n\"En liikahuta jäsentäkään.\"\n\nMunkin kalpeat, vääristyneet kasvot todistivat, ettei jalka juuri\npainanut häntä keveästi. Esbjörn iski tulta.\n\n\"Näytä minulle uloskäytävä!\"\n\nSuureen oluttynnyriin oli nerokkaasti laitettu ovi. Kun se avattiin,\noli edessä portaat, jotka veivät ylös luostariin.\n\n\"Voiko sen sulkea ulkoapäin?\"\n\n\"Kyllä, samalla avaimella.\"\n\n\"Mikä on nimenne, veli?\"\n\n\"Efra.\"\n\n\"No hyvä, Efra, mihin oli teidän vietävä ruumiini?\"\n\nMunkki kyyristäytyi vavisten kokoon.\n\n\"Vastaa!\"\n\n\"Tuolla loitompana on vanha kaivo!\" Hän viittasi kellarin toiselle\nreunalle.\n\n\"Teillä on kai useinkin tänne asiaa. Kuinka saattoi luukku olla niin\nlujassa?\"\n\n\"Olitte avannut lattian väärästä paikasta.\"\n\nEsbjörnin oli vaikea pidättää rähänaurua.\n\n\"Jos olisin avannut oikean luukun, niin olisitte huomannut vaaran!\"\n\n\"Se ei ole mahdotonta.\"\n\nJos Esbjörnillä olisi kellariholvin sijasta ollut taivas päänsä\npäällä, olisi hän varmaan kohottanut sinne kiitollisen katseen Nyt\nhän vain huokasi keveästi.\n\n\"Ylhäällä kai luulevat nyt...\"\n\nTässä keskeyttivät hänet askeleet ylhäältäpäin.\n\nTulijalla mahtoi olla kynttilä mukanaan tai häntä opasti alhaalta\nvilkkuva valo. Hän tuli aukon luo. Mutta sitä ennen oli Esbjörn\nehtinyt kuiskata:\n\n\"Vastaa aivan kuin kaikki olisi käynyt laskujen mukaan, henkesi on\nkäsissäni!\"\n\n\"Efra!\" kuului ylhäältä.\n\n\"No, veli!\"\n\n\"Sinä vapiset, raukka. Eikö se ole käynyt hyvin?\"\n\n\"On!\"\n\n\"Hän oli kuollut?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Hautaatko nyt hänet?\"\n\n\"Hautaan!\"\n\n\"Et kai ole unhottanut kirjettä?\"\n\n\"Mitä kirjettä?\"\n\n\"Enkö sanonut sinulle, että hänellä on kirje, joka rouvan täytyy\nsaada.\"\n\n\"Minä otan sen.\"\n\n\"Tarvitsetko apua?\"\n\nEfra heitti pikaisen katseen Esbjörniin, mutta tämä oli uhaten\nkohottanut nyrkkinsä, ja hän vastasi hieman arveltuaan:\n\n\"Eikö mitä, minä kyllä suoriudun ilmankin.\"\n\n\"He, sinä pelkäät että täytyy luovuttaa jollekin toiselle osa\nansiosta. Kuinka paljon saat?\"\n\n\"Viisikolmatta äyrityistä.\"\n\n\"Pidä hyvänäsi! Ole hyvilläsi! Älä vain unhota kirjettä!\"\n\nNäin sanoen meni munkki tiehensä. Esbjörn oli heti tuntenut\nBredingin, hänen, joka tuskin koskaan avasi suutansa ja nyt yhdellä\nkertaa oli käynyt niin puheliaaksi. Efra seisoi melkein menehtyneenä.\n\n\"Ennenkuin käyt työhön, otat kai tavallisesti ensin vahvistusryypyn?\"\n\n\"En, vasta jälkeenpäin.\"\n\n\"Koska nyt olen säästänyt sinulta vaivat, voimmehan alkaa sillä.\nMissä on väkevintä viiniä?\"\n\n\"Tuossa!\" Hän viittasi pieneen nassakkaan. \"Mutta se on ainoastaan\napottia varten.\"\n\n\"Saat hyvin antaa minun maistaa sisältöä.\"\n\nEfra huokasi ja meni erään oluttynnyrin luo, joka aukeni samalla\ntavoin kuin ensiksimainittu, mutta näkyi sisältävän useita hyllyjä,\njoilla oli kaikenkokoisia kippoja. Hän otti erään aivan pienen. \"Mitä\najattelet, Efra? Tänne suurin!\" Esbjörn täytti sen ja maisteli. Se\noli tavattoman hieno juoma, voimakas ja makea. Hän maiskutti kieltään.\n\n\"Niitä on tällaisia juomatavaroita ainoastaan luostarissa\", sanoi\nhän ja nosti kipon jälleen suulleen. Sattumalta tuli hän luoneeksi\nkatseen Efraan. Tämän katse oli kiiluva, ja hän jätti yhtäkkiä\njuomisen sikseen.\n\n\"Luuletko, että se juovuttaa?\" kysyi hän. \"En tiedä.\"\n\n\"Juo!\" Hän ojensi kipon hänelle. \"Ei, kunnianarvoisa isä on kieltänyt\nsen suurena syntinä.\"\n\n\"Jos hän antaa sinulle synninpäästön siitä, että otat hengen muilta\nihmisiltä, niin annan minä sen sinulle niin pienestä synnistä. Juo\nnyt!\"\n\nEfra lankesi polvilleen. \"Minä juovun\", sanoi hän. \"Etkö muuta? Juo!\"\n\nMunkki otti kipon, se putosi hänen kädestään ja meni tuhansiksi\nkappaleiksi. Esbjörn ei tiennyt, nousiko hänen päähänsä viini vai\nmunkin menettely, mutta hän ei ollut ensi kertaa luostarissa ja hän\nhillitsi itsensä.\n\n\"Meidän on noudettava pari kippoa lisäksi\", sanoi hän pakotetulla\ntyyneydellä ja vei munkin mukanaan kaapille. Nyt otti hän kaksi\nkippoa mukaansa, suuremman ja pienemmän.\n\nSuurempi täytettiin uudelleen, ja Esbjörn kaasi siitä pienempään.\n\nOli merkillistä nähdä tällöin munkkia. Koko ruumis värisi ja\nhampaat kalisivat vastatusten. Hän veteli rukousnauhaa melkein\nkouristuksentapaisesti käsiensä välitse, samalla jupisten rukouksen\ntoisensa jälkeen. Hän seurasi Esbjörnin kaikkia hommia levottomin\nkatsein, ja kun tämä pani pois suuremman kipon ja lähestyi häntä\npidellen pienempää kädessään, heittäytyi hän suulleen maahan.\n\nEsbjörn käänsi hänet ympäri ilman suurempaa vaikeutta, pani hänen\npäänsä polviensa väliin ja tarttui hänen nenäänsä pakottaakseen hänet\navaamaan suunsa. Sen jälkeen antoi hän hänelle aikaa niellä hyvin\njoka kulauksen.\n\nEsbjörn nousi nopeasti pystyyn, mutta munkki sitä vastoin makasi\nuseita minuutteja aivan liikkumatonna.\n\nÄkkiä hän kääntäysi.\n\n\"Miksi teit sellaista tenää?\"\n\n\"En tahtonut joutua teidän valtaanne;\"\n\n\"Oletko sitten nyt?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Tuo juomako on tarkoitettu sellaiseen?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Olen kuullut puhuttavan moisesta. Kuka on rouva, jolle kirje on\nvietävä?\"\n\n\"Hänen oikeaa nimeään en tiedä, mutta...\"\n\n\"Sano pois!\"\n\n\"Olen ottanut vastaan kirjeen, jonka päällä luki: 'Sigbrit rouvalle'.\"\n\n\"Onko täällä useampia vieraita kuin hän?\"\n\n\"Monet korkeat ruotsalaiset herrat tulevat tänne.\"\n\n\"He ovat liitossa hänen kanssaan?\"\n\n\"Hän lupaa heille kaikkea, mitä he tahtovat, kun hän vain saa elävänä\ntai kuolleena valtionhoitajan valtaansa. Mieluimmin tahtoo hän hänet\nelävänä.\"\n\n\"Sinunhan oli jätettävä hänelle kirje?\"\n\n\"Nyt saat sinä tehdä sen minun sijastani.\"\n\n\"Se onkin aikomukseni. Minä otan sinun kaapusi.\"\n\nMunkki nousi heti pystyyn ja riisui sen.\n\n\"Tuossa on\", sanoi hän. \"Se sopii hyvin, sillä sen tihutyön jälkeen,\njoka luullaan tehdyksi, ei syyllinen saa kohottaa huppukaulustaan\nennenkuin sielumessun jälkeen. Pidä nyt varasi ja hiivi täältä pois!\"\n\n\"Missä tapaan Sigbrit rouvan?\"\n\n\"Hänen huoneensa on heti käytävän yläpäässä.\"\n\n\"Sano minulle, mikä on nimeltään se munkki, joka oli täällä hetki\nsitten?\"\n\n\"Veli Hiljainen!\"\n\n\"Olenko varma siitä, ettet petä minua?\"\n\n\"Annahan minulle kipponen lisää, niin nukun.\"\n\n\"Miksi pelkäsit niin alussa?\"\n\n\"Luostarin salaisuuksien ilmaiseminen on kuolemansynti, suurempi kuin\nmuut.\"\n\n\"Mutta kun se on pakollinen?\"\n\n\"Kukaan ei usko sitä!\"\n\nHorjahdellen otti hän täyden kipon. Se oli tyhjennetty muutamilla\nsiemauksilla.\n\n\"Nyt nukun tuomiopäivään\", sanoi hän laskeutuen maahan.\n\nMutta Esbjörn ei voinut vastustaa halua nähdä paikkaa, johon hänet\noli tahdottu haudata. Hän meni sentähden osoitettuun suuntaan ja\nlöysi vaikeuksitta pienen lautaoven, joka oli ainoastaan säpissä.\nAvattuaan sen näki hän kummikseen vedellä täytetyn haudan, jonka\nluja pato eroitti luostarista. Sen etupuolella, mutta ilmeisesti\nyhteydessä sen kanssa oli rakennukseen kiinni muurattu kaivo\npumppulaitoksineen, kaikki tyyni vanhaa ja rappeutunutta.\n\n\"Tässä pohjattomassa syvyydessä minun siis piti saada hautani\",\najatteli Esbjörn.\n\nTäälläkin oli hänellä siis uloskäytävä, jos hän tarvitsi, ja hän\npäätti ottaa kellarin avaimen mukaansa.\n\nSanottu ja tehty. Kirje kädessään hän nousi portaita ylös.\nHuppukaulukseen tehtyjen pienten reikien kautta saattoi hän nähdä\ntulematta itse nähdyksi. Hän pysähtyi munkin mainitsemalle ovelle,\nmutta kun kuuli sisällä kiihkeitä ääniä ja kannusten kilinää, ei hän\ntahtonut häiritä keskustelua, jonka sisällön hän halusi tietää.\n\nSilloin avautui lähimmän huoneen ovi. Sieltä tuli veli Hiljainen,\nmutta ei päähineessään kuten tavallisesti, vaan ajeltu pää oli yhtä\nkiiltelevä kuin kasvotkin.\n\n\"Kaikki tehty?\" kysyi hän.\n\nEsbjörn nyökkäsi myöntävästi.\n\n\"Tule sisälle tänne, täällä kuulee kaiken!\"\n\nHän noudatti heti kehoitusta, mutta ei ollut vähän hämmästyksissään\nnähdessään kuusi tai kahdeksankin munkkia, jotka istuivat sisällä\nkuunnellen. Se oli samaa kuin mennä leijonan kitaan, mutta olisi\nollut vielä vaarallisempaa kääntyä takaisin, ja luottaen siihen, että\nonni auttaa rohkeita, astui hän aivan pelottomasti sisälle.\n\nAinoastaan lautaseinä eroitti hänet puhujista. Munkit osaksi\nseisoivat, osaksi istuivat ympäri huonetta, kaikki korvat hörössä\nkuulostellen keskustelua. Esbjörn katsoi edullisimmaksi istua,\nsilloin kiinnitettäisiin häneen vähemmän huomiota, ja hän teki\nsamanlaisia keinuttelevia liikkeitä kuin oli huomannut Efrankin\ntekevän.\n\nAlussa oli hänen vaikea koota ajatuksiaan, hänen oma seikkailijan\nasemansa teki hänet levottomaksi vastoin tahtoaankin, mutta pian\npääsi hän kiinni keskusteluun, ja silloin kuunteli hän yhtä\ntarkkaavaisesti kuin muutkin.\n\n\"Sanon teille\", virkkoi muuan ääni, \"hyvällä ei häntä saada siihen\ntaipumaan.\"\n\n\"Syytöksiä voimme häntä vastaan tehdä kuinka monta tahansa\", vastasi\ntoinen. \"Aina on muutamia valtaneuvoksia, jotka asettuvat hänen\npuolelleen, ja niin raukeavat parhaitenkin laaditut suunnitelmat\ntyhjiin.\"\n\n\"Ja kuitenkin ovat useimmat heistä yksimieliset, että hän on vastoin\nvaltaneuvoston mieltä jatkanut sotaa; ja niiltä, jotka rauhanasioissa\novat matkustaneet Tanskaan, on hän riistänyt heidän lääninsä ja\nsaattanut heidät huonoon huutoon. Niin ettei nyt enää tahdo kukaan\nmennä sinne\", sanoi kolmas.\n\n\"Kuinka raha onkaan huonontunut viime aikoina\", puuttui nyt muuan\nhieno ääni puheeseen.\n\n\"Pahempaa on\", sanoi ensimäinen puhuja, \"että kun ennen rahanlyönnin\nsuorittivat valantehneet rahamestarit, tapahtuu se nyt linnassa,\nneuvostolta kysymättä, vastoin kaikkea vanhaa käytäntöä,\nrehellisyyttä ja valtionhoitajan valaa.\"\n\n\"Minä voin todistaa, että laittomia veroja on sälytetty maan\nkannettavaksi neuvostoa kuulematta\", virkkoi muuan uusi ääni.\n\n\"Minulle on sanottu\", virkkoi toinen puhuja, \"että valtionhoitaja\notattaa viljan lääneistään, mutta sitten vierailuttaa hevosiaan\ntalosta taloon, pappien ja vapaamiesten luonakin, joiden kai pitäisi\nolla vapaat sellaisesta.\"\n\nNyt puuttui kolmas jälleen puheeseen. \"Minusta näyttää kuitenkin\nmoitittavimmalta kaikesta, että hän vastoin neuvoston tahtoa on\njättänyt Hemming Gaddin eroittamatta Linköpingin hiippakunnasta.\"\n\n\"Jalot herrat, minusta näyttää, että olette loitonneet asiasta\",\nlausui voimakas naisääni. \"On kyllä totta, että Hemming piispa on\nsaanut huonon nimen Tanskassa, mutta kukin asia erikseen, ja me\ntahdoimme ensin selvittää tilimme valtionhoitajanne kanssa, tuon\nmajesteetinrikkoja, joka nuoruudestaan saakka ei ole tehnyt muuta\nkuin valehdellut ja pettänyt.\"\n\n\"Kysymys on, mitä on tehtävä.\"\n\n\"Eroittaa ette voi tai tahdo häntä?\"\n\n\"Hänellä on monta kannattajaa.\"\n\n\"No hyvä, käyttäkää sitten viekkautta!\"\n\n\"Onhan jo koetettukin.\"\n\n\"Huomaan, että tahdotte lähettää toiset edestänne tuleen. Minulle on\nmyös sanottu, että on olemassa useampiakin, jotka tähtäävät samaan\nsuuntaan, mutta me emme tunne tarkoituksianne, ja sentähden olen\ntoimituttanut ilmiantajan tieltä pois.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Olkoon sanotussa kylliksi. Sanokaa minulle, tahdotteko olla\navulliset tässä asiassa?\"\n\n\"Tahdomme, tahdomme!\" vastasivat useat äänet.\n\n\"Onko teillä mitään suunnitelmaa?\"\n\n\"Ei, ei!\"\n\n\"Minä olen laatinut sellaisen!\"\n\n\"Antaapas kuulua!\"\n\n\"Se on sangen yksinkertainen. Houkuttelette hänet tänne ja\nvangitsette hänet!\"\n\nKukaan ei vastannut.\n\n\"Te epäröitte?\"\n\n\"Ajatelkaas, että olisi pettureita.\"\n\n\"Teidän joukossanne?\"\n\nKuului suuttumuksen murinaa.\n\n\"Luostari saa suuria etuja, jos hanke onnistuu. Mitä teihin tulee, on\nminut Kristian kuningas valtuuttanut tarjoamaan jokaiselle läänin,\nminkä kukin itse haluaa.\"\n\n\"Ne ovat loistavat ehdot!\"\n\n\"Jos suostutte niihin, niin ryhtykäämme toimeen ennenkuin on liian\nmyöhäistä!\"\n\n\"Eikö epäillä mitään?\"\n\n\"Kyllä, niin juuri tehdään.\"\n\nSamassa kuului läpitunkeva valitushuuto, pitkä, ja tuskainen.\n\nMunkit katsoivat hämmästyneinä toisiinsa.\n\nViereisessä huoneessa ei luultavasti oltu kuultu mitään, sillä siellä\njatkettiin keskustelua. Mutta Esbjörn ei voinut kauemmin kuunnella;\nhän aavisti, että huutaja oli Efra, ja hän ymmärsi, ettei hetken\nkuluttua hänen henkensä ollut suuriarvoinen.\n\nHän vilkuili kupeilleen ja näki, kuinka kaikki hörössä korvin\nodottivat toista valitushuutoa... Se tuli vielä läpitunkevampana.\n\nKaikki hypähtivät pystyyn. Esbjörn nousi kuten muutkin, mutta hänen\npolvensa horjuivat.\n\nSilloin laskettiin käsi hänen olalleen. Hän hätkähti kovasti.\n\n\"Kirje, tänne kirje!\" sanoi veli Hiljainen.\n\n\"Ei, aion itse!\"\n\n\"Hän ei ole oikein kuollut!\" kuiskasi toinen munkki hänen korvaansa.\n\"Olet tehnyt tehtäväsi huonosti.\"\n\n\"Tule heti!\" huudahti Hiljainen.\n\nEsbjörn lähti huoneesta; hänestä tuntui, että kaikki katselivat\nhäntä. Seuraavana minuuttina seisoi hän pienen kokouksen keskellä.\nSiihen kuului kuusi ritaria ja heidän joukossaan nainen, upeasti\npuettu ja ylväs ryhdiltään. Hänen ulkonäkönsä todisti kadonneesta\nkauneudesta, terävät, levottomat silmät järkähtämättömästä voimasta.\n\nTaasen kajahti sydäntä vihlaiseva huuto. Esbjörn kuunteli, kuinka\nmunkit syöksyivät portaita alas.\n\n\"Ettekö sitten kuule, mitä sanon?\" toisti harmistunut nainen.\n\"Antakaa minulle kirje!\"\n\nHän antoi sen naiselle. Tämä avasi sen ja luki.\n\n\"Kas tässä, hyvät herrat, on teille todistus!\"\n\nEsbjörn vetääntyi ovelle. Hän kuuli, kuinka munkit ravistelivat\nkellarin ovea. Seuraavassa tuokiossa tulisivat he takaisin ja\nvaatisivat häneltä avainta.\n\n\"Pysykää vaan paikoillanne!\" käski nyt Sigbrit, joka luuli hänen\naikovan lähteä. Heti sen jälkeen avautui ovi hiljaa hänen takanaan.\n\n\"Avain!\" kuiskasi ääni hänen korvaansa.\n\nHän antoi sen vitkastellen.\n\n\"Tule jälestä niin pian kuin voit!\" jatkoi ääni. Munkki katosi\nmelkein kuulumattomasti.\n\nSalaliittolaiset puhuivat kiihkeästi keskenään, mutta Esbjörn\nei enää heitä kuunnellut. Monia tuumia risteili hänen päässään.\nHeittäisikö hän pois huppukauluksen, ilmaisisi kuka oli ja ottaisi\nhoukutellakseen ritarit ansaan? Mutta jollei häntä uskottaisi?\nEikö se olisi mieletön yritys, joka veisi hänet varmaan kuolemaan?\nJa kuinka hän pelastaisi herransa hengen?... Eikö voinut uskaltaa\nkymmenen yhtä vastaan, että lähimpänä minuuttina kuusi miekkaa\nlävistäisi hänet!... Se ei siis kelvannut.\n\n\"Sen miehen täytyy olla kuuro!\" huusi Sigbrit rouva.\n\nNyt olivat he löytäneet Efran, he tulivat häntä noutamaan!...\nEsbjörnin kaikki aistimet olivat vireillä. Ensi kerran tunsi hän\nkuolemanpelon tuskia. Silloin kirkaisi hän, tuntiessaan, että eräs\nhenkilö lujasti tarttui hänen käsivarteensa.\n\nSe oli muuan ritareista. \"Oletteko järjiltänne, kun ette vastaa?\"\nkysyi tämä!\n\n\"Antaa raukan mennä!\" käski Sigbrit rouva. \"Ja lähettäkää tänne veli\nHiljainen!\"\n\nEsbjörn riensi ulos. Juoksisiko hän alas vainoojiaan vastaan vai\nkoettaisi piiloutua luostariin? Silloin välähti rohkea ajatus hänen\npäässään. Hän syöksyi kuin salama portaita alas kellarin ovelle. Hän\nkuuli munkkien röhisevän siellä sisällä, mutta kaksi heistä seisoi\nodottaen ulkopuolella.\n\n\"Mikä Efraa vaivaa?\" kysyi yksi heistä.\n\n\"Jonkin täytyy olla hullusti!\" sanoi toinen.\n\n\"Menkää ylös katsomaan, minä jään tänne.\"\n\nToinen miehistä meni.\n\nSamassa kuului hirveä huuto kellarista. Nyt oli asia selvinnyt.\nEpätoivo valtasi Esbjörnin. Hän avasi kellarin oven ikäänkuin\nottaakseen selon syystä.\n\n\"Mitä helvettiä se mahtanee olla?\" sanoi munkki.\n\n\"Mene katsomaan!\" jupisi Esbjörn. Tarttuen veljeä kaulaan, heitti hän\nhänet kellariin ja väänsi avainta ovessa.\n\nMelu kävi nyt vieläkin rajummaksi. Vedettyään avaimen ovesta kuuli\nhän munkin tulevan portaita alaspäin.\n\n\"Efra on menettänyt järkensä\", sanoi munkki. \"Rouva kutsui veli\nHiljaisen.\"\n\nEsbjörn seisoi liikkumatonna.\n\n\"Mikä sinua vaivaa?\"\n\nNyt koetettiin ovea avata sisältäpäin; nyrkiniskuja suunnattiin sitä\nkohden.\n\n\"Avatkaa, avatkaa! Petosta!\"\n\nEsbjörn oli tarttunut munkkiin.\n\n\"Jos päästät äännähdyksenkään, niin olet kuoleman oma!\" sanoi hän.\n\"Auta minut heti täältä pois!\"\n\nKaikki tämä tapahtui melkein yhdessä ainoassa minuutissa.\n\nHän veti munkin mukaansa pihan yli portille. \"Avaa!\" käski hän.\n\n\"Minulla ei ole avainta.\"\n\n\"Missä se on?\"\n\n\"Portinvartiahuoneessa.\"\n\n\"Varo verukkeita, jos henkesi on sinulle rakas!\"\n\n\"En petä sinua.\"\n\n\"Eikö ole mitään salaporttia?\"\n\n\"On, mutta avain on apotilla.\"\n\n\"Tule sitten!\"\n\nHeidän täytyi palata samaan synkkään kammioon, missä ensimäinen\nhengenvaara uhkasi Esbjörniä. Hän piti munkkia lujasti käsivarresta\nja otti itse alas avaimen, kun tämä sanoi hänelle missä se riippui.\nAlhaalta ammotti kellarin aukko; hän ei voinut vastustaa halua\nkatsoa, elikö Efra. Muutamat munkit puuhailivat hänen ympärillään,\nmutta useimmat rähisivät ja jyskyttivät ovea.\n\nHänen ollessaan niin lähellä verivihollisiaan valtasi hänet uudestaan\nsanomaton kauhu, ja vetäen munkkia mukanaan riensi hän takaisin pihan\npoikki.\n\nSilloin paiskattiin muuan ikkuna auki, ja eräs ritareista huusi:\n\"Miksei hän tule?\"\n\nEsbjörn tunsi, kuinka munkki vapisi, mutta hän pelkäsi henkeään ja\nvaikeni.\n\nVihdoin he olivat portilla.\n\n\"Avaa!\" kähisi hän ojentaen avaimen.\n\nMunkki totteli.\n\n\"Annatte kai minun pitää henkeni?\" kysyi hän nöyrästi.\n\n\"Minä en ole verenjanoinen!\"\n\nPortti oli auki. \"Menkää rauhassa!\" sanoi munkki.\n\n\"Ota avain pois!\"\n\n\"Enkö saa sulkea porttia sisäpuolelta?\"\n\n\"Et, vaan ulkopuolelta!\" Näin sanoen tyrkkäsi Esbjörn hänet äkkiä\nulos.\n\n\"Mikä on tarkoituksenne?\"\n\n\"Että tulette saattamaan minua oikotietä metsän läpi.\"\n\nMunkin naama venähti pitkäksi, mutta häneltä ei päässyt sanaakaan\nvastaan.\n\nEsbjörn pisti avaimen taskuunsa, ja he lähtivät taipaleelle.\n\nMunkki kulki äänetönnä hänen rinnallaan; hänkin näytti vaipuneen\najatuksiin.\n\n\"Kuinka he pääsevät kellarista?\" kysyi Esbjörn hetken kuluttua.\n\n\"Herra kyllä auttaa heitä!\"\n\n\"Kenties vesihaudan kautta? Jolleivät munkit pelkää aaveita.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" kysyi munkki kalveten.\n\n\"Kummastuttaisiko teitä, jos pääkalloja pilkistäisi esiin kaivosta?\"\n\nMunkki ei vastannut mitään, vaan joudutti yhä enemmän askeleitaan.\n\n\"Mistä luostari ottaa viininsä?\"\n\n\"En minä tiedä; sellainen kuuluu kyökkimestarille.\"\n\n\"Hänkö oli laittanut juoman, mikä minulle tarjottiin?\"\n\nEi mitään vastausta.\n\n\"Tai sen, jonka Efra sai? Se oli verratonta.\"\n\n\"Vai niin!\" Munkki katsoi syrjäkarin uteliaasti häneen.\n\n\"Minua kummastuttaa, että Efra kieltäytyi juomasta.\"\n\nSama hiljaisuus.\n\n\"Se sai hänet kuitenkin hyvälle tuulelle!\"\n\n\"Sellainen vaikutus on aina jalolla viinillä!\"\n\n\"Mutta se tekee tavallista puheliaammaksi.\"\n\n\"Oliko se...\"\n\n\"Hienointa lajia, luulen.\"\n\nMunkki vitkasteli vastatessaan.\n\n\"Juopunut mies puhuu tuulia ja taivaita\", sanoi hän.\n\n\"Ei aina, ja Efra ilmaisi minulle yhtä ja toista. Luuletteko, että\nhän on saanut surmansa?\"\n\n\"Mistäs minä tiedän!\"\n\nHe olivat kulkeneet jokseenkin kauan, ja Esbjörn ihmetteli, ettei\nhän tuntenut paikkoja. Päivä kallistui illoilleen ja aurinko läheni\nlaskuaan. Veikö munkki hänet tahallaan väärään?\n\n\"Kuulkaas, isäseni, oletteko varma, että kulemme oikeaa tietä?\"\n\nMunkki karahti punaiseksi.\n\n\"Niin luulen\", vastasi hän.\n\n\"Me emme viipyneet tuntiakaan tullessamme luostariin, veli Hiljainen\nja minä...\"\n\n\"Teistä ei seurani ole erittäin mieluinen?\"\n\n\"Päinvastoin, minua miellyttää se enemmän kuin hänen seuransa!\nSentähden on teidän seurattava minua valtionhoitajan luo\", sanoi hän\ntarttuen munkin käsivarteen.\n\n\"Mielelläni, vaikkei minunlaiseni palveleva veli voi antaa mitään\ntietoja.\"\n\nEsbjörnillä oli tarkka näkö, ja vaikka oli jo alkanut hämärtää, oli\nhän hieman loitommalla näkevinään saman luostarin, josta he olivat\nlähteneet, vaikkakin toiselta puolen. Hänet oli siis tuotu takaisin.\n\n\"Tiedättekö, missä nyt olemme?\" kysyi hän.\n\n\"Matkalla valtionhoitajan luo.\"\n\n\"Eipäs, vaan luostariin! Te olette petturi!\"\n\n\"Olenko voinut niin erehtyä?\"\n\nTällöin pani munkki kätensä suulleen, ja silloin kajahti kova\ntorvenääni.\n\nYllätys oli niin suuri ja odottamaton, että Esbjörn joutui tuokioksi\npois tasapainostaan. Munkki hypähti loitommalle ja teki vastarintaa,\nkun toinen tarttui häneen, mutta hän ei koettanut päästä pakoon,\nainoastaan pitää toista kiinni. Hän kiersi käsivartensa vihollisensa\nympärille, pureutui häneen kiinni. Hän muistutti oveluudessaan ja\nvoimakkuudessaan kettua ja käärmettä.\n\nMiksei mies ollut ennen käyttänyt niitä hyväkseen? Toivoiko hän\nnyt munkkien tulevan apuun ja luuli ettei Esbjörn täällä metsässä\ntekisi niin kovaa vastarintaa kuin jos ritari olisi syöksähtänyt alas\nluostarin pihalle?... Mutta Esbjörn tunsi munkkien metkut. Kovalla\nnyrkiniskulla munkin päähän kaasi hän tämän maahan.\n\nMutta munkki riippui yhä kiinni hänessä.\n\nNyt kuuli hän kaukaa kiireisiä askeleita, jotka tulivat yhä\nlähemmäksi. Äkillisellä tempauksella riuhtaisi hän itsensä vapaaksi,\njuoksi metsään ja kapusi puuhun kuin ahdistettu orava. Hän näki\nkokonaisen parven munkkeja juoksevan kohti.\n\n\"Täällä sen täytyy olla!\" huusi muuan.\n\nHaavoitettu päästi valittavan äänen.\n\n\"Tuolla hän on!\" huusivat kaikki ja riensivät lyödyn toverinsa luo.\n\nEsbjörn rohkeni vielä kavuta puusta toiseen päästäkseen lähemmäksi.\nTiheät, melkein yhteen punoutuneet oksat tekivät tämän mahdolliseksi.\nHänen yllänsä olevan harmaan kaavun, ja yhä pimentyvän hämärän\nturvissa oli häntä vaikea keksiä.\n\nMunkit puuhailivat haavoittuneen ympärillä.\n\n\"Onko hän kuollut?\" kysyi muuan.\n\n\"Ei, ainoastaan pyörtynyt.\"\n\n\"Kaikki pyhimykset olkoot ylistetyt, hän avaa silmänsä!\"\n\n\"Onko pahantekijä kiinni?\" kysyi makaava ja nousi.\n\n\"Ei, Jumala paratkoon!\"\n\n\"Etsikää sitten häntä! Minä toin hänet luostarin maaperälle, hän ei\nvoi päästä meiltä pakoon.\"\n\nKoko joukko hajosi kaikille tahoille.\n\n\"Mikä hirveä onnettomuus!\" virkkoi viimeksi tullut, joka äänestä\npäättäen oli vanha mies.\n\n\"Ovatko ritarit jälellä?\"\n\n\"Ei, he pakenivat päätäpahkaa.\"\n\n\"Hänhän otti portin avaimen! Kuinka he pääsivät yli?\"\n\n\"Tikapuita yli muurin.\"\n\n\"Ja Sigbrit rouva?\"\n\n\"Hän on jälellä.\"\n\n\"Eikö hän pelkää?\"\n\n\"Sitä ei hän tee koskaan, sanoo hän.\"\n\nHaavoitettu päästi katkeran naurun.\n\n\"Naisella on enemmän rohkeutta kuin miehellä\", sanoi hän. \"Kurja\nEfra, joka ei antanut henkeään luostarin ja kirkon pyhän asian\npuolesta!\"\n\n\"Kunnianarvoinen isä, jos veljet onnistuvat saamaan rikollisen\nkiinni, ei ole mitään vaaraa.\"\n\n\"En luota heihin, jos itse voisin...\"\n\n\"Ettekö ole jo uskaltanut henkeänne?\"\n\n\"Hyödytöntä, jos hän pääsee pakoon.\"\n\n\"Niin, silloin saamme pelätä mitä tahansa.\"\n\nApotti -- sillä Esbjörn oli varma, että se oli hän -- ei viitsinyt\nantaa mitään vastausta. Hän istui äänetönnä mietiskellen, pää\nkätkettynä käsiin, Absalon munkin sormiellessa rukousnauhaansa.\n\nMetsässä oli niin hiljaista, että kuuli heikoimmankin äänen. Esbjörn\nei uskaltanut liikahtaakaan.\n\nPian tuli takaisin munkki toisensa jälkeen, kaikki tyhjin toimin.\n\n\"Mutta sanon teille, että hänen täytyy olla täällä!\" huusi apotti.\n\"Sytyttäkää soihdut, päästäkää koirat irti, täällä on pantava\najometsästys toimeen, ja tahdon itse olla siinä mukana!\"\n\n\"Eikö hän ole voinut päästä maantielle?\"\n\n\"Hän aikoi mennä metsän läpi, siellä hän piilee, kenties jossakin\npuussa. Katsokaas tuonne! Kenties se on hän!\"\n\nApotti osoitti suoraan Esbjörniin, joka tuskin uskalsi hengittää.\nKaikkien silmät suuntautuivat puuhun. Onneksi oli niin pimeä, ettei\nmitään voinut selvästi eroittaa.\n\n\"Se on oksakimppu.\"\n\n\"Tumma varjo vain.\"\n\n\"Tuokaa soihtuja, minä jään tänne!\"\n\nTaaskin jäivät apotti ja Absalon kahden.\n\nMutta edellisellä ei ollut malttia pysyä paikoillaan. Hän käveli\nedestakaisin ja katsoi vähänväliä pahoja aavistaen ylös puuhun.\n\nNyt täytyi yrittää pelastautua; kun soihdut ja koirat saapuvat, on\nse myöhäistä. Esbjörn oli päättänyt pyrkiä maantielle, ja hän tiesi,\nmistä päin hänen oli sitä etsittävä. Mitä suurimmalla varovaisuudella\nkapusi hän alas puusta.\n\n\"Kuulitko mitään?\" kysyi apotti pysähtyen.\n\n\"En, teidän kunnianarvoisuutenne.\"\n\n\"Se oli hän... Varjo on poissa. Täällä hänen täytyy olla! Etsi, etsi!\"\n\nNyt ei ollut enää aikaa piiloutua. Pitkin harppauksin syöksyi Esbjörn\nesiin, ja kun Absalon oli häntä lähinnä, löi hän tämän maahan ja\nriensi viistoon sinne päin, missä tiesi maantien olevan.\n\nApotti huusi ja juoksi jälestä, mutta hänen voimansa pettivät ja hän\nkaatui kumoon.\n\nSamassa kuului koirien haukuntaa, soihdut loistivat puiden välitse,\nhuutoja, hälinää kuului kaikilta puolin.\n\nTässä ei tarvittu ainoastaan nopeutta liikkeissä, vaan vielä enemmän\nviekkautta ja viisautta. Jos Esbjörn olisi tietänyt tiensä, olisi\nhän voinut hyvin päästä pakoon; nyt täytyi hänen etsiä sitä, tusinan\ntakaa-ajajan ja muutamain hurjien koirien ympäröimänä.\n\nHän juoksi eteenpäin melkein kuin hourupää, soihtujen kantajat olivat\nväliin aivan lähellä, mutta puiden runkojen eksyttäminä eivät he\nhuomanneet häntä kyllin nopeasti.\n\n\"Maantielle, maantielle!\" huusi apotti.\n\nSamassa yhytti Esbjörnin muuan yksinäinen munkki. \"Maantielle!\" huusi\nhän, antoi munkille iskun rintaan ja tempasi soihdun hänen kädestään.\n\nNyt seurasi hän koko muun joukon mukana. Jälelle jääneen huutoihin ja\nvaikerteluun ei ollut aikaa kiinnittää huomiota. Ei kestänyt kauan,\nennenkuin hän sanomattomaksi ilokseen huomasi olevansa maantiellä.\n\nSiellä oli jo useita muita ennen häntä, toisia tuli jälestä.\n\nSilloin soi taasen apotin pilli, kiihkeämmin, tuimemmin kuin ensi\nkerralla.\n\nKaikki pysähtyivät. Esbjörn teki samoin.\n\n\"Hän on saanut hänet kiinni!\" huusi muuan.\n\n\"Hän on saanut hänet!\" toisti toinen.\n\nJa nyt kääntyi koko parvi takaisin.\n\nEsbjörnin päähän pälkähti onnellinen ajatus. Hän seurasi kappaleen\nmatkaa, sitten oli hän kaatuvinaan väsymyksestä, sammutti soihdun\nja riensi kiireimmiten tietä eteenpäin. Ja niin hän lopulta pääsi\nherransa luo.\n\nHenkihieverissä hän vaipui valtionhoitajan huoneen kynnykselle. Tämä\noli suurella levottomuudella odottanut hänen paluutaan. Hän ojensi\nhänelle lasin viiniä ja käski hänen pysyä hiljaa.\n\n\"Lähettäkää vartio joukko luostariin -- vangitkaa heidät kaikki -- ja\nSigbrit rouva myös!\"\n\n\"Sigbrit?\" puuskahti Svante Niilonpoika.\n\n\"Rientäkää, rientäkää!\"\n\nRitari lähetti heti luotettavan asemiehen ja osaston sotamiehiä.\nVasta sen jälkeen tyyntyi Esbjörn; mutta hän oli liiaksi runneltu\nvoidakseen puhua tai nukkua. Erittäinkin viimeinen kilpajuoksu\noli vienyt hänen voimansa. Hän makasi äänetönnä ja läähättäen,\nkatseillaan seuraten valtionhoitajaa.\n\nMuutamain tuntien kuluttua tuli pieni sotilasosasto takaisin. Asemies\nkertoi, että hän oli tavannut luostarin typötyhjänä. Kuinka nopeasti\ntämä oli tapahtunut, saattoi nähdä siitä, ettei tulikaan ollut\nsammunut takassa.\n\n\"Minun täytyy lähteä sinne huomenna!\" sanoi Esbjörn.\n\n\"Me menemme yhdessä\", vastasi hänen herransa.\n\nSeuraavana aamuna oli Esbjörn jotakuinkin toipunut ja saattoi kertoa\nmerkillisistä seikkailuistaan edellisenä päivänä. Svante Niilonpoika\nkuunteli häntä hämmästyneenä ja syvästi huolissaan. Hänestä näytti\nkuulumattoman häpeälliseltä, että valtakunnan herrat ja miehet\nantautuivat neuvotteluihin kuninkaan jalkavaimon äidin kanssa.\n\nRitari lähti luostariin mukanaan Esbjörn ja parvi asemiehiä.\nHuoneet tarkastettiin, Esbjörn esitti vielä kerran kertomuksensa,\nja kaikki kuuntelivat häntä mielenkiinnolla. Kun kellarin ovi\navattiin, huomattiin sen olevan täynnä vettä. Viini oli joko viety\npois tai tapit oli avattu ja laskettu se maahan. Patoluukku oli\notettu pois, ja kun Esbjörn kaalasi sen luo, oli vesi kaivonkehän\nyläpuolella eikä mikään ilmaissut, oliko Efra saanut siellä hautansa.\nPortinvartiahuone oli muutettu käytäväksi, joka vei alas kellariin.\nNäytti siltä, että oli odotettu tutkintoa ja poistettu kaikki\nmuistutusten aiheet.\n\nKun Svante Niilonpoika kysyi Esbjörniltä, kuinka voisi korvata kaiken\nhänen urhoutensa, vastasi tämä, että hän oli tehnyt tehtävänsä\nainoastaan puolittain, koska oli päästänyt vihollisen pakoon.\n\"Mutta\", lisäsi hän, \"heidän ulkonäkönsä on painunut syvälle\nmieleeni, ja minä kyllä huomautan teille!\"\n\n\"Ei\", vastasi ritari, \"anna minun jäädä tietämättömäksi! Syyttää\nheitä en tahdo enkä voi, ja kaunan ja epäluulon kantaminen\nsydämessään olisi suurempi vaiva kuin voin sietää.\"\n\nKahakat tanskalaisten kanssa jatkuivat pitkin syksyä. Mitään oikeaa\ntaistelua ei syntynyt. Molempain leirien ainoa pyrkimys näytti olevan\nryöstöjen estäminen.\n\nJoulukuussa yltyi pakkanen kovasti; tanskalaiset joukot vetääntyivät\ntakaisin, eikä valtionhoitaja hidastellut sijoittaessaan sotamiehiään\nrajakaupunkeihin tarpeen varalle.\n\nItse lähti hän Tukholmaan.\n\n\n\n\n5.\n\nKRISTINA GYLLENSTJERNA.\n\n\nSten Sture oli saapunut pääkaupunkiin jo muutamia kuukausia ennen\nisäänsä. Hänen edellään oli kulkenut maine hänen miehuudestaan, ja\nritarillisista teoistaan.\n\nMärta rouva sulki hänet ylpeydellä syliinsä, ja kaikkialla\nkilpailtiin osoittaessa hänelle kunnioitusta ja suosiota.\n\nPääkaupungissa olivat puolueet jotensakin tuimasti vastatuksin.\nKeskenään vihamieliset suvut joutuivat harvoin yksiin; kun niin\ntapahtui, jouduttiin usein sanasotasille, joka väliin oli vähällä\npäättyä käsikähmään.\n\nHovi oli molempien puolueiden välillä, tiesi olevansa vihan ja\nkateuden esineenä ja oli kuitenkin pakoitettu näyttämään hymyileviä\nkasvoja.\n\n\"Kun vietämme joulumme Tukholmassa\", sanoi Märta rouva, \"täytyy\nmeidän kutsua tänne ihmisiä, joita halveksin koko sielustani.\"\n\n\"Meillä on monia hyviä ystäviäkin\", vastasi poikapuoli.\n\n\"Minä en luota kehenkään.\"\n\n\"Nyt teette vääryyttä itsellenne; luotattehan Erik Turenpoikaan.\"\n\n\"Niin, häneen kyllä.\"\n\n\"Ja hänen veljeensä Pietariin.\"\n\n\"Mainitset ainoat ystäväni!\"\n\n\"Olen ollut täällä niin lyhyen aikaa enkä ole ehtinyt useampiin\ntutustua.\"\n\n\"Enkö ole sanonut sinulle, että useimmat ovat isäsi vihollisia?\"\n\n\"Emmekö voisi tehdä heitä hänen ja meidän ystäviksemme?\"\n\n\"Kyllä, antamalla vallan heidän käsiinsä!\"\n\n\"Luuletteko heidän haluavan sellaista?\"\n\n\"He aikovat luovuttaa sen kuninkaalle.\"\n\n\"Mutta sitä ei kansa tahdo. Sentähden se on isäni takana.\"\n\n\"Siinä on hänen voimansa.\"\n\n\"Ja ne harvat, jotka ovat hänen vastustajiaan, ne me pakoitamme.\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Luottamuksella.\"\n\nMärta rouva katsoi hymyillen häneen.\n\n\"Kuinka vanha olet, Sten?\"\n\n\"Täytän tänä vuonna yhdeksäntoista.\"\n\n\"Kun tulet puolta vanhemmaksi, ajattelet toisin.\"\n\n\"Ajattelitteko tekin minun iässäni niinkuin minä nyt?\"\n\n\"En, minä olin jo silloin kokenut maailmaa.\"\n\n\"Ja havainnut sen pahaksi?\"\n\n\"Sangen pahaksi!\"\n\nKnut Alfinpoika oli kaksi vuotta vanhempi kuin Sten. Hänellä oli\nedullinen ulkomuoto ja hän käyttäytyi kuten aatelismiehen tuli. Hänen\nkasvatuksensa oli päättynyt, mutta häntä miellytti viettää mukavaa\nja toimetonta elämää. Hän ja Märta joutuivat vähänväliä riitaan\nkeskenään. Sten sai kotiuduttuaan esiintyä usein välittäjänä.\n\n\"Sinä koetat pitää Alfin puolta\", sanoi Märta rouva. \"Tiedäkin\nsilloin, että hän hieroo ystävyyttä valtionhoitajan vihollisten\nkanssa!\"\n\n\"Mutta sehän on vain eduksi!\"\n\n\"Etkö käsitä, että hän kannattaa heidän puoluettaan!\"\n\n\"Se on mahdotonta!\"\n\n\"Olisiko hänellä muuten tapana seurustella Sten Kristerinpojan, tämän\nminun ja jalon herrani katkerimman vihollisen kanssa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKnutilla oli tapana väliin kerskailevasti puhua siitä, kuinka\nhyvin jalot neitsyet häntä sietivät. \"Kuitenkaan\", lisäsi hän,\n\"en ole vielä löytänyt ketään, jonka pitäisin soveliaana sydämeni\nrakastetuksi.\"\n\nMutta eräänä päivänä hän astui äitipuolensa luo melkein ilosta\nsäteillen.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" kysyi tämä.\n\n\"Olen nähnyt hänet!\"\n\n\"Kenet?\"\n\n\"Hänet, jonka tahdon tehdä morsiamekseni!\"\n\nSten tuli kohta tämän jälkeen huoneeseen. Hänellä oli muuan kirje\nkädessään, mutta hän pysähtyi hymyillen Knutin ihastuksen puuskalle.\n\n\"Kuka hän on?\" kysyi Märta rouva.\n\n\"Neitsyt jaloa syntyä; hänellä on paljon tavaraa, mutta vielä enemmän\nnuoruutta ja kauneutta.\"\n\n\"Hänen nimensä?\"\n\n\"Kristina Gyllenstjerna.\"\n\nSten kääntyi pois punastuen.\n\n\"Onko hän jo luvannut sinulle uskollisuutta?\"\n\n\"Näin hänet eilen illalla ensi kerran!\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Hänen sukulaisensa, valtaneuvos Erik Juhananpojan luona.\"\n\n\"Ja sinä iloitset siitä, että miellytät häntä?\" kysäisi Märta rouva.\n\n\"Teen sen hyvällä syyllä.\"\n\n\"Hyvällä syyllä?\"\n\n\"Läsnä oli monia ritareita, jotka kilpailivat kaikki hänen\nsuosiostaan. Mutta niin selvään antoi hän minulle etusijan, että\nkuulin kuiskittavan ympärilläni: Norjalainen lyö meidät laudalta.\"\n\n\"Onnittelen sinua kaikesta sydämestäni!\"\n\n\"Nyt ymmärrän, miksi en tahtonut matkustaa täältä!\" jatkoi Knut.\n\"Aavistin onnea, joka minua odotti. Alf ja sisareni varmaan tulevat\niloisiksi. Ai, niin, Sten, hän lähetti sinulle terveisiä!\"\n\n\"Kiitos, voiko hän hyvin?\"\n\n\"Niin onnelliseksi, kuin hän nyt on, ei hän olisi voinut tulla\nkoskaan Ruotsissa.\"\n\n\"Ja kuitenkin tahdot sinä naida ruotsalaisen neitsyen?\" sanoi Märta\nrouva.\n\n\"Hän on oleva iloinen seuratessaan minua täältä. Ai niin, he aikovat\ntulla tänne tehdäkseen hänen ruhtinaallisen armonsa puolisolle\nkunniatervehdyksensä\", lisäsi hän kumartaen ivallisen syvään Märta\nrouvalle.\n\n\"He ovat tervetulleet.\"\n\n\"Luullakseni he tulevat tänä iltana.\"\n\n\"Vahinko, etten voi olla saapuvilla\", sanoi Sten, joka tähän asti oli\nollut vaiti. \"Kas tässä, äiti, kirje arkkipiispalta. Hän on nykyään\nUpsalassa ja kutsuu minua sinne.\"\n\n\"Näen\", vastasi Märta rouva luettuaan kirjeen, \"että sinun on\nlähdettävä jo tänään.\"\n\n\"Hän on vanha mies, ei sovi niin korkealla herralla odotuttaa.\"\n\n\"Minun vieraani varmaan pettyvät toiveissaan.\"\n\n\"Lupaan, etteivät he sitä tee\", tokaisi Knut pöyhistellen. \"Minä jään\nkotiin.\"\n\n\"Et voi suinkaan sanoa, että minä asetun tiellesi\", puuskahti Sten.\n\"Neuvon sinua käyttämään tilaisuutta!\"\n\n\"Onko minulla syytä pelkoon?\"\n\n\"Kenties.\"\n\nMolemmat nuorukaiset seisoivat uhkaavina vastatuksin.\n\n\"Sten!\" huudahti Märta rouva levotonna.\n\nHän malttoi heti mielensä.\n\n\"Hyvästi, äiti rakas!\" sanoi hän syleillen häntä, \"Hyvästi, Knut, ja\nonnea!\"\n\nNäin sanoen poistui hän huoneesta.\n\nKnut katsoi nauraen hänen jälkeensä.\n\n\"Olisiko kenties hänkin ajatellut tyttöä?\"\n\n\"Luulen, että se on ollut valtionhoitajan toivomus.\"\n\n\"Sitten valitan, että nyt asetun jo toisen kerran hänen onnensa\ntielle.\"\n\n\"Toisen kerran?\"\n\n\"Eikö hän aikonut sisartani?\"\n\n\"Lapsuuden päähänpistoja. Kristina oli vanhempi kuin hän eikä sitä\npaitsi ollut sukuperältään hänen vertaisensa.\"\n\n\"Oli liian hyvä hänelle, sanon minä!\"\n\nSillävälin kutsui Sten muutaman asemiehistään. Ainoastaan neljä\noli tuleva mukaan. Hän tahtoi heti lähteä tielle, ollakseen ennen\nseuraavaa aamua Upsalassa.\n\nOli tähtikirkas joulukuun yö, ja pieni parvi ratsasti ripeästi\neteenpäin.\n\nStenin ajatukset eivät juuri olleet iloiset. Hänestä tuntui kuin\nolisi hän menettänyt jotakin, joka oli ollut hänelle hyvin rakasta.\nHän muisteli, kuinka hän viime aikoina oli aina ajatellut Kristinaa\ntulevana morsiamenaan. Hänestä oli aivan luonnollista, että tyttö oli\nunhottanut hänet. Jos tämä tahtoi antaa kätensä ja sydämensä Knut\nAlfinpojalle, oli hän iloinen, ettei seissyt tiellä. Kenties oli asia\njo ratkaistu heidän keskensä, kun hän palaa Upsalasta. Mutta matkalla\nsinne oli hänen vaikea saada Ekan kartanon pikku tyttöstä pois\najatuksistaan.\n\nRatsastajaparvi saapui perille Upsalaan keskellä yötä, mutta\narkkipiispa oli kirjoittanut, että hänen talonsa oli heille avoin\nmihin aikaan hyvänsä, ja Sten herra suuntasi sentähden heti matkansa\nsinne. Kummakseen löysi hän portin avoinna. Asemiehet juoksentelivat\nsinne tänne; koko talo oli täynnä elämää ja liikettä.\n\n\"Onko arkkipiispa sairas?\" oli hänen ensimäinen kysymyksensä.\n\n\"Ei, jalo herra, mutta täällä on vieraita.\"\n\n\"Tulen siis sopimattomaan aikaan?\"\n\n\"Huoneenne odottaa.\"\n\nAsemies vei hänet ylös oikeanpuoliseen kylkirakennukseen, ja sieltä\nsai hän hyvin sisustetun huoneen. Vuode oli houkuttelevan pullea\nvalkoisine lakanoineen, ja kun nuoruuden voima ei suinkaan vähimmin\nnäyttäydy nukkumiskyvyssä, unhotti Sten pian koko maailman pehmeässä\nvuoteessa.\n\nSentähden ei hän tiennytkään, että muuan vanha nainen oli ollut\nhuoneessa, seissyt hetken häntä katsellen, pannut sen jälkeen pikarin\npöydälle ja poistunut huoneesta.\n\nSten ei tiennyt mitään. Kun hän heräsi, oli aurinko korkealla\ntaivaalla. \"Olen nukkunut liian pitkään!\" Näin tuumien hypähti hän\nvuoteesta.\n\nKummastellen, ettei kukaan asemiehistä ollut käynyt häntä\nherättämässä, kiirehti hän pukeutumaan. Ennenkuin hän oli sen tehnyt,\navautui ovi nopeasti ja huoneeseen astui valkopartainen munkki. Hän\nnäytti niin pelästyneeltä ja syöksyi sellaisella kiireellä pöydän luo\nja otti pikarin, ettei Sten tiennyt, mitä hänen oli ajateltava.\n\n\"Jumala ja hänen pyhimyksensä olkoot ylistetyt!\" huudahti munkki.\n\"Hän ei ole juonut!\"\n\nNyt muisti Sten myrkytetyn juoman, joka oli ollut aiottu hänen\nisälleen. \"Kutsuttiinko minut tänne myrkytettäväksi?\" kysyi hän.\n\n\"Nuori herra\", vastasi munkki, \"arkkipiispa on viaton.\"\n\n\"Mistä sen tiedätte?\"\n\n\"Pahantekijätär on juuri ollut ripillä.\"\n\n\"Hän on siis nainen?\"\n\n\"Rouva Bonti.\"\n\n\"Miksi hän tahtoo kuolemaani?\"\n\n\"Hän sanoo, että hänelle on luvattu palkaksi autuus.\"\n\n\"Kuka on luvannut?\"\n\n\"En tiedä, onko ilmoitus tosi. Mutta kun hän äsken uskoi minulle\nkamalan tekonsa, sanoin, että hänen rangaistuksensa saisi riippua\nteistä, jos elitte; jos olisitte kuollut, joutuisi hän maallisen lain\nkäsiin.\"\n\n\"En ymmärrä miksi hän minua vihaa.\"\n\n\"Ettekö tiedä, että hyvä aina on pahan tiellä?\" kysyi munkki.\n\nSten vitkasteli vastatessaan. Hän ei voinut väsyä katselemaan näitä\njaloja kasvoja, korkeaa otsaa, vilpittömiä silmiä.\n\n\"En ole nähnyt teitä ennen\", virkkoi hän kunnioittavasti.\n\n\"Minä olen ainoastaan haamu menneeltä ajalta\", vastasi vanhus\nlempeästi hymyillen. \"Isäänne tunnen vähän; mutta vanhemman herra\nSten Sturen kanssa olin hyvä tuttu.\"\n\n\"Nimenne?\"\n\n\"Isä Johannes.\"\n\n\"Mihin veljeskuntaan kuulutte?\"\n\n\"En mihinkään, olen vain pappi.\"\n\n\"Olette pelastanut henkeni; sillä jollette olisi tullut, olisin\nvarmaan tyhjentänyt maljan.\"\n\n\"Jumala ei sitä tahtonut. Kiitän häntä hartaasti siitä, että hän teki\nminut välikappaleekseen estääkseen sellaisen onnettomuuden.\"\n\n\"Isä, minä annan rikolliselle anteeksi.\"\n\n\"Ilman ehtoja?\"\n\n\"Sellaisten asettaminen ei paljoa hyödyttäisi.\"\n\n\"Olette oikeassa. Sisäinen halu on voimakkaampi kuin ulkonainen\npakko.\"\n\n\"Älkää ilmaisko arkkipiispalle mitään!\"\n\n\"Tahdotteko niin?\"\n\n\"Pyydän teiltä sitä.\"\n\n\"Olkaa varma, että tästälähin valvon heitä molempia.\"\n\n\"Voitteko tehdä sen?\"\n\n\"Kyllä, niin kummalta kuin se näyttäneekin; olen molempain rippi-isä.\"\n\n\"Arkkipiispankin?\"\n\n\"Hänen myös.\"\n\n\"Olette silloin mahtava mies?\"\n\n\"Ja kuitenkin niin vähäinen.\"\n\n\"Oleskeletteko alituiseen piispantalossa?\"\n\n\"En, mutta käyn toisinaan täällä.\"\n\nJoku koputti ovelle; tulija oli muuan arkkipiispan asemies, joka toi\narkkipiispalta terveiset, että ritari heti saapuisi hänen luoksensa.\nSten lupasi tulla ja kysyi sitten isä Johannekselta: \"Milloin tapaan\nteidät?\"\n\n\"Sallikaa minun pitää siitä huoli!\"\n\nNuorukainen painoi ukon käden huulilleen ja pani sen sitten päänsä\npäälle.\n\n\"Jumala sinua siunatkoon, poikani!\"\n\nTäten he erosivat.\n\nArkkipiispan luona oli pidetty suuri kokous. Rauhanystäväin puolue\noli ottanut siihen osaa. Uudelleen oli esitetty kaikki mahdolliset\nsyytöskohdat. Tärkein oli yhä jatkuva rauhattomuus, ja siinä\nsuhteessa ei tiedetty mitään muuta neuvoa kuin että herra Svante\nNiilonpoika luopuisi valtionhoitajan virasta ja alistuisi sekä\nalistaisi maan niihin ehtoihin, joita Hannu kuningas tahtoi ehdottaa\nja joihin neuvosto katsoi täytyvänsä suostua. Kokous oli kestänyt\nneljä päivää ja oli pidetty kaksi istuntoa joka päivä, mutta kellään\nniistä herroista, jotka olivat ottaneet osaa, ei ollut tarmoa\nitsenäiseen toimintaan. He valittivat epäkohtia, mutta kukaan ei\npystynyt niitä korjaamaan.\n\nKolmantena päivänä kirjoitti arkkipiispa \"ritarille, herra Sten\nSturelle\" ja pyysi häntä pikimmiten tulemaan Upsalaan.\n\nHerrojen kesken oli puhuttu Sten herran saavuttamasta hyvästä\nnimestä, ja hänen armonsa aikoi panna nuoren miehen koetteelle.\nVarhain aamulla olivat lukuisat vieraat lähteneet, ja suuret huoneet\nolivat aivan autiot, kun Sten kulki niiden läpi mennäkseen hänen\narmonsa työhuoneeseen.\n\nSten muisti vanhan sairaan miehen, jonka hän oli nähnyt\nAlmarstäkissä, ja hämmästyi sentähden, kun häntä vastaan tuli kookas,\nainoastaan hieman kumara olento, sulki hänet syliinsä ja sanoi häntä\nrakkaaksi pojakseen.\n\nArkkipiispa oli pukeutunut pitkään, mustaan samettitakkiin. Päässään\noli hänellä runsaasti kullalla koristeltu myssy, ja hänen kaulassaan\noli kallisarvoinen kultaketju.\n\n\"Minusta tuntuu tänä hetkenä aivan kuin Ruotsin tulevaisuus olisi\nkäsivarsillani\", sanoi hän.\n\nNuorukainen ei vastannut mitään, mutta hänen silmiensä tyyni,\nujostelematon katse todisti, ettei ajatus ollut hänelle lainkaan\nvieras.\n\n\"Kuinka olette kasvanut\", jatkoi piispa, \"ja saanut hyvän maineen! Se\nilahuttaa sydäntäni!\"\n\n\"Olen vielä tehnyt vähän sitä ansaitakseni.\"\n\n\"Ehditte vielä. Kuinka viihdyitte Lyypekissä?\"\n\n\"Sangen hyvin.\"\n\n\"Teille osoitettiin huomaavaisuutta?\"\n\n\"Se oli tarkoitettu isälleni.\"\n\n\"Minulle on sanottu, että siellä tavoiteltiin henkeänne.\"\n\n\"Ei niin pahoin, etten olisi voinut puolustautua.\"\n\n\"No, se ilahuttaa minua. Mikään ei näytä minusta hirveämmältä kuin\nsalahankkeet, joita harjoitetaan hiljaisuudessa ja joita vastaan on\nitsepuolustus mahdoton.\"\n\nSten iloitsi siitä, ettei arkkipiispa saisi tietää, mitä oli\ntapahtunut hänen omassa talossaan.\n\n\"Teidän isänne on edelleen Länsi-Göötanmaalla?\"\n\n\"Niin, teidän armonne.\"\n\n\"Mutta eikö hän väsy?\"\n\n\"Velvollisuus kieltää sen.\"\n\n\"Taistelut eivät vie mihinkään.\"\n\n\"Hän toivoo lopulta saatavan rauhan.\"\n\n\"Sellainen ajatus on hänelle kunniaksi, ja minä sanon suoraan, etten\ntunne Svante Niilonpoikaa kohtaan ainoastaan ystävän kiintymystä,\nvaan syvää kunnioitustakin.\"\n\n\"Hän ansaitsee sen, teidän armonne.\"\n\n\"Minä tiedän sen paremmin kuin te, nuori ystävä. Sentähden surettaa\nminua suuresti, kun näen hänen pyrkimystensä olevan hyödyttömiä.\"\n\n\"Hyödyttömiä?\"\n\n\"Vihollinen on ylivoimainen!\"\n\n\"Ei niin kauan kuin kansa on hänen tukenaan!\"\n\n\"Kansa, kansa!... Se on pian lopen köyhtynyt. Kuka sille toimittaa\nelatuksen?\"\n\n\"Luullakseni ne, jotka tahtovat isänmaan pelastusta.\"\n\n\"Heidän pitäisi tarkastella asiaa kaikilta puolin. Mieliala ei ole\nsodan jatkamisen puolella.\"\n\n\"Mielipiteitä on monenlaisia.\"\n\n\"Useimmat ovat vastaan!\"\n\n\"Ikävä, jos niin olisi. Emmekö ole kyllin kärsineet tanskalaisten\nhallituksesta!\"\n\n\"Hannu kuningas lienee sangen sovinnollinen mieleltään.\"\n\n\"Tahtovatko suurmiehet sitä jälleen koetella?\"\n\nArkkipiispa heitti pikaisen katseen Steniin. Hän yskäisi, ennenkuin\nalotti uudelleen.\n\n\"Olen jo vanha mies ja minun olisi aikoja sitten pitänyt vetäytyä\npois levottomasta maailmasta, mutta niin suuri on harrastukseni\nisänmaata ja valtionhoitajaa kohtaan, että voin hyvin sanoa, että\nrakkaus näihin molempiin pidättää minut paikoillani.\"\n\nHän huokasi syvään.\n\n\"Tiedätte kai, että täällä on pidetty kokous?\"\n\n\"Olen kuullut siitä.\"\n\n\"Maan parhaiden miesten kesken!\"\n\n\"Ei kaikkien, teidän armonne!\"\n\n\"Siksi monien\", huudahti arkkipiispa kärsimättömästi, \"että\nkokouksella on mitä suurin merkitys.\"\n\n\"Erittäinkin sentähden, että se on pidetty täällä!\"\n\n\"Se on suurin ystävyyden todistus, minkä olen antanut Svante\nNiilonpojalle! Kuka olisi pitänyt hänen puoltaan, jollen minä! Olen\nmuistuttanut heille, mitä hän on tehnyt maan hyväksi!\"\n\n\"He eivät tunnusta sitä!\"\n\n\"Minä pakoitin heidät siihen!\"\n\n\"Tosiaankin?\"\n\n\"He tunnustivat yhdestä suusta, ettei kukaan heistä tahtonut ottaa\nniskoilleen sellaista vastuunalaisuutta...\"\n\n\"Se oli ensi kerta...\"\n\n\"Kukaan ei voi osoittaa sellaista persoonallista rohkeutta ja\nsellaista sitkeyttä.\"\n\n\"Teidän armonne sai heidät myöntämään tämän?\"\n\n\"Niin tein.\"\n\n\"Oliko asia sillä ratkaistu?\"\n\n\"Kaukana siitä. He sanoivat: 'Mitä se on hyödyttänyt, olemmeko siltä\npäässeet sen pitemmälle?'\"\n\n\"Olemme torjuneet vaarallisen vihollisen pääsemästä kimppuumme.\"\n\n\"Olemme menettäneet Åke Hannunpojan!\"\n\n\"Mutta meillä on jälellä Erik Turenpoika ja Hemming Gadd!\"\n\nArkkipiispan oli Gaddin nimeä mainittaessa vaikea säilyttää malttiaan.\n\n\"Olen tehnyt kaiken minkä olen voinut kitkeäkseni pois ne\neripuraisuuden siemenet, joita on kylvetty\", sanoi hän, \"mutta\ntunnustan, ettei sillä ole ollut suurta menestystä. Olen teidät\npyytänyt tulemaan tänne pääasiallisesti sentähden, että teidän\nkauttanne toivoin voivani vaikuttaa isäänne...\"\n\n\"Missä suhteessa, teidän armonne?\"\n\n\"Hänen täytyy antaa myöten!\"\n\n\"Rauhanystäville?\"\n\n\"Niin, heille!\"\n\n\"Olen kuullut isäni sanovan, että hän haluaa rauhaa yhtä hyvin kuin\nken tahansa, mutta hän ei voi eikä tahdo sille uhrata maata.\"\n\n\"Pyytäkää valtionhoitajaa olemaan varuillaan! Täällä tehdään teräviä\nmuistutuksia häntä vastaan. Minä en tahdo niitä kertoa hänen\npojalleen! Hän ei liene itsekään niistä tietämätön.\"\n\n\"Minä kysyn häneltä!\"\n\nPiispa nousi.\n\n\"Kuinka kauan viivytte täällä kaupungissa?\" kysyi hän.\n\n\"Tulin teidän armonne kutsusta. Lähden heti, kun ei ole syytä\nviipymiseeni.\"\n\n\"Viipykää huomiseen! Olen vielä kovin rasittunut edellisen päivän\nponnistuksista, mutta tahdon mielelläni vielä keskustella kanssanne.\"\n\nSten teki syvän kumarruksen.\n\n\"Minä tahdon noudattaa teidän armonne tahtoa.\"\n\n\"Olette edelleen vieraani. Luulen, että teillä on monia tuttavia\nUpsalassa?\"\n\n\"Olen tehnyt erään uuden tuttavuuden, jota toivon voivani jatkaa.\"\n\n\"Kenen kanssa?\"\n\n\"Isä Johanneksen.\"\n\n\"Kuinka häneen tutustuitte?\"\n\n\"Hän tuli huoneeseeni.\"\n\n\"Mistä syystä?\"\n\n\"Luullakseni osanotosta isääni kohtaan.\"\n\n\"Isä Johannes ei tavallisesti ole utelias. Kuinka voi niin vanha mies\ntehdä seuraa niin nuorelle?\"\n\n\"Olisin sangen kiitollinen, jos teidän armonne sallisi minun viettää\npäivän hänen seurassaan.\"\n\n\"Isä Johannes ei ole minun käskyvaltani alainen. Hän tekee miten\nkatsoo hyväksi.\"\n\n\"Silloin tahdon itse koettaa onneani!\"\n\nNuorukainen lähti, ja arkkipiispa katsoi kauan mietteissään hänen\njälkeensä.\n\nEi kestänyt kauan ennenkuin vanha pappi ja kukoistava nuorukainen\npoistuivat piispantalosta.\n\nSten tunsi niin rajatonta luottamusta isä Johannesta kohtaan, että\nhän kertoi tälle keskustelustaan piispan kanssa ja hänen armonsa\naikeista käyttää poikaa isäänsä vastaan omien suunnitelmainsa\näänitorvena.\n\n\"On ilmeistä, että hän itse on tanskalaismielinen!\" huudahti Sten.\n\n\"Hän oli sitä, kun te puhuitte hänen kanssansa\", sanoi pappi.\n\n\"Aivan varmaan!\"\n\n\"Kuka tietää, jollette ole muuttanut hänen vakaumustaan.\"\n\n\"Onko se niin horjuva?\"\n\n\"Hän tahtoo olla kaikkien kanssa hyvissä väleissä!\"\n\n\"Se on totta, olen kuullut siitä kerran ennenkin\", huudahti Sten\nnauraen.\n\n\"Keneltä?\"\n\n\"Hemming piispalta!... Ah!\" lisäsi hän. \"Olette sama isä Johannes,\njosta hän on puhunut!\"\n\n\"Muistaako hän vielä minua?\" sanoi vanhus hieman punastuen.\n\n\"Hän arvelee, että se oli hänen paras aikansa, kun te alituiseen\nolitte yksissä.\"\n\n\"Eikö hän ole minulle suutuksissaan!\"\n\n\"Hän sanoo, että arkkipiispa on valinnut teidät rippi-isäkseen\nollakseen mielinkielin hyvälle Jumalalle.\"\n\n\"Hän se ei opi koskaan valitsemaan sanojaan\", virkkoi Johannes.\n\"Luulen, että tuollaisia sutkauksia on tullut piispan ja muiden\nsuurmiesten korville. Ne ovat herättäneet pahaa verta.\"\n\n\"Niissä, jotka eivät näe mitä hyvää tohtori Hemming on tehnyt maalle.\"\n\n\"Pelkään, että herroilla on silmiä näkemään ainoastaan sitä, mikä\nlähinnä koskee heitä itseään.\"\n\n\"Niin sanoo piispakin. Hän luulee, että kuta kauemmin hän elää,\nsitä enemmän hän oppii ihmisiä halveksimaan. Onko se teidänkin\najatuksenne, kunnianarvoisa isä?\"\n\n\"Ei. Minä ainoastaan surkuttelen heitä, surkuttelen syvimmästä\nsydämestäni.\"\n\n\"Sitäkö, etteivät ihmiset ole hyviä?\"\n\n\"Sitä, etteivät he ymmärrä omaa onneaan. Olen nähnyt ihmisten\nkilvoitellessaan saavuttaakseen maallisia aarteita uhraavan kunniansa\nja tunnonrauhansa. Olen nähnyt toisten, nauttiessaan maallista\nihanuutta, ympärillään kaikkea, mikä voi antaa elämän iloa, kantavan\nsydämessään oasta, joka ei koskaan lakkaa haavoittamasta, joka tekee\nheidän yönsä unettomiksi ja heidän hilpeytensä teennäiseksi.\"\n\n\"Niin kyllä onkin!\"\n\n\"Olen myös nähnyt niitä, jotka taistelevat hätää ja huolia vastaan;\nmutta heidän hyvä omatuntonsa on pitänyt heidän voimiaan yllä, ja\nHerra auttaa omiaan.\"\n\n\"Sen uskon!\"\n\n\"Ajatelkaas näitä molempia heidän elämänsä päivän vaipuessa\nmailleen!... Toinen heistä ei voi ottaa aarteitaan mukaansa eikä\nostaa toisenkaan aarteita. Kumpiko heistä lähtee täältä iloisemmin\nmielin?\"\n\n\"Kuinka ihmiset voivat olla tätä ajattelematta?\"\n\n\"He ajattelevat ainoastaan hetkeä, elävät ainoastaan nykyisyydelle.\nJos katumus toisinaan saa heidät valtaansa, ovat he ikäänkuin\nhorroksissa ja lankeavat kaikenlaisiin hullutuksiin.\"\n\n\"Minä en ymmärrä\", sanoi Sten, \"mitä etua rouva Bontilla saattoi olla\nminun kuolemastani. Mutta merkillisintä on, että olen kaksi kertaa\nollut saamaisillani surmani arkkipiispan talossa.\"\n\n\"Kaksi kertaa?\"\n\nNyt kertoi nuorukainen tapauksen Almarstäkissä ja kuinka\nihmeellisesti hän silloin pelastui.\n\nIsä Johannes kuunteli tarkkaavaisesti, ja kun hän palasi kotiin,\noli hänellä pitkä keskustelu arkkipiispan kanssa. Päivällisellä\nsanottiin, että tämä oli äkkiä sairastunut eikä voinut nousta\nvuoteestaan. Kun Sten illalla meni huoneeseensa, kertoi muuan\nasemiehistä, että talossa vallitsi suuri hälinä. Rouva Bontin oli\nkäsketty muuttaa pois; mutta vaikka hän tällä hetkellä olikin poissa,\nei kukaan uskonut, ettei hän enää palaisi.\n\nAsemiehet olivat saaneet käskyn maata ritarin huoneen edessä olevassa\nhuoneessa. Mitään syytä tähän ei ollut ilmoitettu.\n\nSeuraavana aamuna kutsuttiin Sten herra, samaan aikaan kuin\nedellisenäkin päivänä, hänen armonsa luo. Nytkin otettiin hänet\nvastaan avoimin sylin. Arkkipiispa kysyi suurella levottomuudella\nhänen terveydentilaansa ja sanoi, että hän oli suureksi\nsäikähdyksekseen kuullut, että hänen talossaan oli eräällä henkilöllä\nollut pahoja aikeita hänen rakasta vierastaan vastaan.\n\nAsia ei ollut niin paha kuin isä Johannes oli luullut; juomaa oli\nkoetettu muutamaan koiraan, joka oli nukkunut siitä ja herännyt\nkahdentoista tunnin kuluttua. Mutta yritys oli niin rohkea, että\nrikollinen oli karkoitettu talosta, ja suru siitä, että jotakin\nsellaista oli saattanut tapahtua hänen talossaan, oli vienyt hänen\narmonsa itsensä sairasvuoteeseen.\n\nSten pyysi häntä uskomaan, että hän olisi mieluummin nähnyt, ettei\nhänen kunnianarvoisuutensa olisi koskaan saanut tietää asiasta.\n\n\"Eikö kertomus tästä ole pian leviävä kautta kaupungin ja maan?\"\n\n\"Ei minun kauttani!\"\n\n\"Aiotteko pitää sen salassa?\"\n\n\"Kaikilta!\"\n\n\"Isältännekin?\"\n\n\"Häneltäkin!\"\n\n\"Jos pidätte sananne, olette totisesti harvinainen nuori mies.\"\n\n\"Teidän armonne voi luottaa minuun.\"\n\n\"Niinpä on minunkin todistettava ystävyyteni teitä kohtaan. Sanokaa\nrakkaalle ystävälleni Svante Niilonpojalle, ettei vanha arkkipiispa\nole unhottanut, kuinka monta kappaa suoloja hän on syönyt yhdessä\nhänen kanssansa, ja sikäli kuin voin, tahdon suojella hänen selkäänsä\nhänen vastustajiltaan. Jos tahdotte, voitte lisätä, että teen sen\netupäässä hänen jalon poikansa tähden.\"\n\n\"Isääni on suuresti ilahuttava, että teette sen maan ja hänen\ntähtensä.\"\n\n\"Sanokaa mitä tahdotte\" -- tässä sai ääni vienomman sävyn --\n\"ainoastaan kerran ennen elämässäni olen kohdannut ihmisen, jonka\nsydämen puhtaus ja viattomuus on ollut niin läpikuultava...\nEnsimäisen näin nuoruudessani, toisen kohtaan elämäni iltana. On\nsuuri armo, että ihmistä siten ilahutetaan kaksi kertaa elämässään,\nja siihenkin liittyy katkeraa surua... surua tuntiessaan,\ntietäessään... ettei kaikki ole kuten voisi ja pitäisi...\"\n\nVanha piispa piteli Stenin kättä kädessään; hän uskoi vielä\nkauniiseen ja hyvään. \"Kiitos siitä, että tulitte luokseni\", sanoi\nhän. \"Taivuttakaa päänne, että saan teitä siunata!\"\n\nSten lankesi polvilleen, ja arkkipiispa laski kätensä hänen päänsä\npäälle ja sanoi:\n\n\"Herra kaikkivaltias, siunaa tätä lasta, jolle olet jo suonut niin\nrunsaita lahjoja! Suojele ja varjele häntä kiusauksista, älä suo\nhänen sortua, vaan mieluummin ajoissa päästä täältä, ennenkuin hänen\njumalallinen luontonsa turmeltuisi maailman kovissa kamppailuissa.\nHerra olkoon sinun kanssasi!\"\n\n\"Ja nyt hyvästi, poikani!\"\n\nSyvästi liikutettuna Sten lähti ylipapin luota.\n\nVielä kerran hän tapasi isä Johanneksen. Tämä toivotti hänelle\nkaikkea hyvää ja lähetti terveisiä Hemming piispalle.\n\n\"Ettekö tahdo käydä hänen luonansa?\" kysyi Sten.\n\n\"Jos hän haluaa sitä.\"\n\n\"Aivan varmaan!\"\n\n\"Tiemme kulkevat erillään!\"\n\n\"Mutta samaan maaliin!\"\n\n\"Niin kyllä!\"\n\nSten palasi Tukholmaan.\n\nTaipaleella lähestyi häntä asemies, joka oli maannut hänen huoneensa\noven edessä edellisenä yönä. \"Saanko ilmoittaa teille jotakin,\nherra?\" kysyi hän. \"Mitä sitten, Erik?\"\n\n\"Yöllä avattiin huoneen ovi kaksi kertaa, mutta kun minä nousin,\nsulkeutui se yhtä nopeasti.\"\n\n\"Sinä et suonut itsellesi mitään rauhaa?\"\n\n\"Isä Johannes neuvoi minua olemaan valveilla, koskei ovissa ollut\nsalpoja.\"\n\n\"Kuinka ei ollut?\"\n\n\"Ne oli otettu pois.\"\n\n\"Minä olisin mielelläni tahtonut tietää aiotun käynnin tarkoituksen.\"\n\n\"Eilen tulin kuulleeksi keskustelun isä Johanneksen ja eroitetun\nrouvan kesken. Ainoastaan ohut lautaseinä eroitti minut heistä.\nRouva kävi kiihkein sanoin hänen kimppuunsa sentähden, että hän oli\nrikkonut ripin pyhyyden. Hän vastasi, että hänen velvollisuutensa\noli estää sitä pahaa, jota nainen tahtoi saada aikaan, ja siihen ei\nollut mitään muuta keinoa kuin ilmoittaa niin hyvin piispalle kuin\nritarillekin, jotta he voisivat olla varuillaan.\"\n\n\"Eikö nainen sanonut syytä vihaansa!\"\n\n\"Hän puhui pyhäksijulistuksesta. Minusta tuntui, kuin hän olisi\ntoivonut, että hänet julistetaan pyhimykseksi.\"\n\n\"Se ei ole mahdollista!\"\n\n\"Isä Johannes sanoi: 'Luuletteko, että taivaan autuus aina odottaa\nsitä, joka maan päällä kantaa pyhimyskehää päässään?'\"\n\n\"Siitä oli rouva Bonti luonnollisesti vakuutettu?\"\n\n\"Hän kirkui ja huusi, ettei isä Johannes ollut mikään todellinen\npappi, jos sitä epäili, ja että hän tekee siitä syytöksen hänen\nkunnianarvoisuudelleen.\"\n\n\"Sitä ei kai toinen pelännyt?\"\n\n\"Ei, hän pyysi eukkoa menemään heti ja tarjoutui lähtemään hänen\nmukaansa, mutta silloin eukko heittäytyi hänen jalkoihinsa ja kysyi\nmitä hänen oli tehtävä saadakseen syntinsä anteeksi -- 'katukaa\nsyntejänne ja tehkää parannus!' sanoi isä Johannes.\"\n\n\"Se rehellinen mies!\"\n\n\"En luule eukon siitä ottavan ojentuakseen, sillä tuntia myöhemmin\nsätti hän pahanpäiväisesti talonväkeä ja lupasi pitää kovaa komentoa\npalattuaan takaisin. Ja talossa uskoivat kaikki, että se tapahtuisi\nmuutamain päivien perästä.\"\n\n\"Toivon, Erik, ettei tämä tapaus tule puheeksi Tukholmassa.\"\n\n\"Teidän tahtoanne noudatetaan, herra.\" Erik vetäytyi takaisin\ntoveriensa luo ilmoittaakseen heille herransa tahdon.\n\nMutta lopulla matkaa kiitivät Stenin ajatukset kauas edelle. Hän\nuteli mielessään, oliko Knut saavuttanut Kristinan rakkauden. Mutta\nenimmän ihmetteli hän, oliko Kristinasta tosiaankin voinut tulla niin\nkaunis kuin Knut oli kertonut.\n\nTaaskin muisti hän pienen, soman kymmenvuotiaan tytön, mutta\nnyt hän oli jo lähes seitsemäntoistavuotias. Sten sekä iloitsi\njälleennäkemisestä että sitä pelkäsi.\n\nEi millään muotoa hän tahtonut asettua velipuolensa tielle. Jos\nKristina oli tälle luvannut uskollisuutta tai ainoastaan antanut\npuolinaisiakin lupauksia tulevaisuuteen nähden, pitäisi Sten häntä\nsiskonaan eikä olisi menneistä tietävinänsäkään.\n\nMyöhään illalla ratsasti hän linnanpihaan, mutta hän ajatteli, että\nMärta rouva olisi vielä valveilla, ja riensi rouvantupaan. Siellä oli\npilkkosen pimeää, ja palvelijatar, jonka hän kohtasi, vastasi, että\nhänen rouvansa oli herra Erik Juhananpojan (Vaasan) luona, joka oli\npannut toimeen suuren juhlan.\n\nSten palasi surumielin huoneeseensa. \"Kaikki on päätetty\", tuumi hän\nitsekseen. \"Minulla ei ole enää lupaa häntä ajatella.\"\n\nSeuraavana aamuna lähetti Märta rouva hänelle kutsun ja odotti häntä\nkärsimättömästi. Silloin oli hän jo alistunut kohtaloonsa, mutta\nhäntä loukkasi se ilo, joka hänen äitipuolensa silmistä loisti häntä\nnähdessään.\n\n\"Luulen, etten ole koskaan niin ikävöinyt sinua\", sanoi Märta rouva\nojentaen hänelle kätensä.\n\n\"Enhän ole kauan ollut poissa.\"\n\n\"Sillaikaa on tapahtunut merkillisiä asioita.\"\n\n\"Ilahuttaviako?\" kysyi Sten.\n\n\"Toivon niin, mutta mikä sinua vaivaa?\"\n\n\"Ei mikään! Onko Knut jo kihlannut rakastettunsa?\"\n\n\"Ei! Mutta, Sten, mikä tyttö!\"\n\n\"Hän miellyttää teitä hyvin?\"\n\n\"En ole koskaan nähnyt mitään rakastettavampaa!\"\n\n\"Ja Knut...?\"\n\n\"On tykkänään hurmaantunut häneen -- kovaksi onneksi!\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Tyttö ei rakasta häntä.\"\n\n\"Kuinka sen tiedätte?\"\n\n\"Siitä on hän itse antanut vihjauksen.\"\n\n\"Mutta onhan Knut sorja ja muhkea.\"\n\n\"Kristina rakastaa toista.\"\n\n\"Niinkö!\" sanoi Sten tukehduttaen huokauksen.\n\n\"Oikeastaan on se eräs muisto, jolle hän on pysynyt uskollisena.\"\n\n\"Muisto?\"\n\n\"Niin, nuoresta poikasesta, jonka hän kohtasi lapsuudessaan --\nluullakseni Ekan tilalla.\"\n\nKuinka poika punastui! Mutta Märta rouva ei ollut sitä näkevinään.\n\"Minä pyysin häntä kertomaan muistonsa, ja hän teki sen empimättä.\"\n\n\"Mainitsiko hän pojan nimen? Älkää kiusatko minua, äiti!\"\n\nSilloin kietaisi Märta rouva käsivartensa hänen kaulaansa ja veti\nhänet luoksensa. \"Hän rakastaa sinua, Sten!\"\n\n\"Tiedättekö sen varmasti?\"\n\n\"Olen lukenut sen hänen kauniista silmistään. Ne tuikkivat kuin\ntähdet, kun on puhe sinusta.\"\n\n\"Mitä hän on sanonut?\"\n\n\"Ei oikeastaan mitään, hän yhtä vähän kuin sinäkään. Mutta kuitenkin\ntiedän, että te rakastatte toisianne.\" Hän otti Stenin pään käsiensä\nväliin ja katsoi hänen silmiinsä. \"Eilen näin sinun kuvasi hänen\nsilmissään, ja nyt näen hänen kuvansa sinun silmissäsi. Te rakastatte\ntoisianne!\"\n\n\"Vaikkemme ole tavanneetkaan toisiamme -- mahdotonta!\"\n\n\"Se on ennalta määrätty!\"\n\n\"Mitähän Knut sanoo?\"\n\n\"Hänen täytyy alistua.\"\n\n\"Mutta jos hän rakastaa häntä?\"\n\n\"Silloin on hänen jo täytynyt nähdä, että kaikki se kiintymys, jota\nKristina osoittaa hänelle, on sinun tähtesi.\"\n\n\"Sitä hän ei usko.\"\n\n\"Ole huoletta! Kristina sanoo sen hänelle jonakin päivänä.\"\n\n\"Oi, rakas äiti!\"\n\nHän kietoi käsivartensa äitipuolensa kaulaan. \"Kuinka tämä onkaan\nilahuttava isääsi!\"\n\n\"Tiedän, että hän on toivonut sitä!\"\n\n\"Eilen\", jatkoi Märta rouva, \"puhui Kristinan sisarpuoli, kaunis\nCecilia rouva, siitä hyvästä nimestä, jonka olit saavuttanut\nLyypekissä. Olisitpa silloin nähnyt Kristinan! Hän tosiaan näytti\nsiltä, kuin olisi kaikki ylistys tullut hänen osakseen.\"\n\n\"Älkää puhuko hänestä, äiti! Joudun pyörälle päästäni.\"\n\n\"Tahdotko käydä heidän luonansa, vai onko minun pyydettävä heitä\ntulemaan tänne?\"\n\n\"En tahdo tehdä mitään, joka pahoittaa Knutin mieltä.\"\n\n\"Aina sinä palaat häneen. No niin, hänen syntymäpäivänsä on huomenna.\"\n\n\"Aiotteko kutsua heidät tänne?\"\n\n\"Sitä ajattelin!\"\n\n\"Tehkää se, äiti! Koetamme tehdä päivän niin viehättäväksi kuin\nmahdollista! Minun ratsuni miellyttää Knutia; hän saa sen.\"\n\n\"Osaisipa hän vain pitää sinua arvossa!...\"\n\n\"Jos hänet, kuten minut, alituiseen asetettaisiin etusijalle,\nkadehtisin minä kenties häntä. Ja jos hän ottaisi minulta tytön, jota\nrakastan, en katselisi moista leppein silmin.\"\n\n\"Yhden vain tiedän: hän ei ole niin tunnontarkka kuin sinä!\" vastasi\nMärta rouva.\n\nKun Sten kohtasi Knutin, alkoi tämä heti kertoa Kristinasta. Hän\nsanoi olevansa aivan varma tytön rakkaudesta.\n\n\"Pyydä hänen kättänsä\", huomautti Sten.\n\n\"Sillä ei ole kiirettä.\"\n\n\"Joku toinen voisi tulla...\"\n\nKnut katsoi häneen. \"Saattaisitko sinä tehdä sen?\" kysyi hän.\n\n\"Neitsyt Kristina ja minä olemme olleet aiotut toisillemme jo monien\nvuosien ajan.\"\n\n\"Sen jälkeen kuin sisareni antoi sinulle rukkaset?\"\n\n\"Jo ennen. Mutta minä sanoin Kristina Gyllenstjernalle, että minulla\noli jo toinen mielitietty.\"\n\n\"Ja nyt aiot pitää hänet hyvänäsi?\"\n\n\"Jos hänen sydämensä on vapaa ja me miellymme toisiimme, niin tahdon\nisäni toivomuksen mukaan pyytää hänen kättänsä.\"\n\n\"Vaikka hän rakastaisikin minua?\"\n\n\"Silloin ei voi kukaan tehdä etuoikeuttasi riidan alaiseksi; mutta\ntämä täytyy ensin todistaa.\"\n\nKnut kuohui harmista. \"Sinä et suo häntä minulle!\" huudahti hän\nvihasta väristen.\n\n\"Kosi sitten ennenkuin olen häntä nähnyt jälleen!\"\n\n\"Sitten olisi se liian myöhäistä!\" vastasi toinen ivanaurulla.\n\n\"Tee kuten itse näet hyväksi!\"\n\nEttä Knut oli noudattanut kehoitusta, mutta ettei tulos ollut\nonnellinen, näkyi hänen äänettömyydestään ja kalpeudestaan, kun hän\nmyöhempään illalla kohtasi Stenin ja Märta rouvan.\n\nHän hymyili katkerasti kuullessaan, että hänen syntymäpäiväänsä\ntullaan viettämään juhlalla. \"Juhla ei suinkaan tarkoita minua\",\nsanoi hän.\n\nMärta rouva oli kutsunut ainoastaan nuorisoa. Nuoret aatelismiehet,\njotka olivat kaupungissa, ja ylhäisimpäin perheiden kauniit neitsyet\nkokoontuivat linnansuojiin, ja seurasalista kuului, kuinka viuluja\nviritettiin tulevaa tanssia varten.\n\nPäivän sankari oli synkkä mieleltään. Hän olisi halunnut jäädä\npois kaikesta; mutta osaksi oli hän mielissään, kun oli kaikkien\nonnittelujen esineenä, osaksi tahtoi hän nähdä, oliko Stenillä\nparempi menestys Kristinaan nähden.\n\nSaattoi tapahtua, että tyttö silmäili häneenkin yhtä ylpeästi ja\nsanoi kuningatarmaisen 'ei'nsä. Knut tunsi, että ainoastaan tämä\nsaisi hänet antamaan Stenille anteeksi sen, että rohkeni rakastaa\nKristinaa. Jos velipuoli onnistuisi voittamaan tytön rakkauden,\ntulisi heistä ikuiset viholliset.\n\nSten Sturen sovinnonhieronta ei onnistunut, ja se suretti häntä.\nMutta samalla tunsi hän ikävöimistä, levottomuutta; olihan hänen\nelämänsä kohtalo ratkaistava.\n\nVieraat tulivat, suojat olivat täynnä nuoruutta ja kauneutta;\nkaikkialla kuultiin leikinlaskua ja iloista hälinää.\n\nMärta rouva kulki ympärinsä kaikkien kesken ystävällisenä,\nhuolellisena emäntänä; mutta mieluimmin silmäili hän niitä kahta,\njotka seisoivat keskustellen keskellä salia suuren kynttiläruunun\nalla. Nuori Kristina näytti hänestä kauneimmalta kaikista. Valkoiset\nhelmet, jotka monina riveinä oli pantu hänen päänsä ympärille,\nvalkoinen silkkipuku, joka laskeutui ihonmukaisena vartalon\nhienoille, pehmeille muodoille, antoi lapsellisuuden ilmeen hänen\nsuloisille kasvoilleen.\n\n\"On merkillistä, miten olette entisenne kaltainen!\" huudahti Sten.\n\"Tunsin heti teidät!\"\n\n\"Paha kyllä, en voi sanoa samaa teistä\", vastasi Kristina. \"Mutta\nkuitenkin tiesin heti teidät nähtyänne, että olitte Sten Sture.\"\n\n\"Mistä sen tiesitte?\"\n\nKristina avasi suunsa, mutta sulki sen yhtä nopeasti, ja heleä puna\npeitti hänen poskensa, otsansa ja kaulansa.\n\nSten oli niin ihastunut, että hän unhotti uudistaa kysymyksensä.\n\nÄkkiä tunkeutui Knut esiin.\n\n\"Kaunis neitsyt\", sanoi hän, \"ette kai kieltäydy tanssimasta kanssani\ntänä iltana?\"\n\nKristina loi katseen Steniin, mutta kun tämä heti vetäytyi syrjään,\npani hän kätensä Knutin käteen ja seurasi häntä.\n\nHeitä seurasi pari parin jälkeen, ritareita ja asemiehiä, kukin\nvieden neitoaan.\n\nSten ei tahtonut ottaa osaa ensi tanssiin, hän sanoi tahtovansa\nkatsella. Mutta hänellä oli silmiä ainoastaan yhdelle. Millä\nkuningattaren ryhdillä Kristina liikkui! Knut pakisi lakkaamatta,\nmutta hänen neitonsa näytti tuskin kuulevan mitä hän sanoi.\nHarvasanaisia olivat hänen vastauksensa, ja ainoastaan kerran veti\nhän suunsa hymyyn; se tapahtui silloin, kun hän näki Stenin seisovan\neräässä ikkunankomerossa aivan lähellä häntä.\n\nTanssi oli lopussa ja parit palasivat takaisin juhlasaliin.\n\n\"Saanko tanssia seuraavan tanssin kanssanne?\" kysyi Sten.\n\nKristina hymyili hyväksyvästi, mutta silloin tuli Knut ja sanoi, että\nhän oli pyytänyt neitsyen koko illaksi. Hän pitäisi loukkauksena sen,\njos tämä antaisi etusijan toiselle.\n\n\"Sallit kai minun tanssia yhden tanssin neitsyen kanssa?\" kysyi Sten.\n\n\"Jos hän vaatii sitä, muuten en anna ikinä suostumustani!\"\n\n\"Herra ritari\", sanoi Kristina kääntyen Steniin, \"minä tanssin ensi\ntanssin veljenne kanssa, mutta sen jälkeen pyydän teitä pitkään\nkeskusteluun. Minulla on paljon puhuttavaa teille rakkaasta Ekasta\nja sisareni pojasta, nuoresta Kustaasta, joka varmaan tulee teitä\nmiellyttämään!\"\n\nSten ainoastaan kumarsi; hän ei voinut sanoa sanaakaan, ja kuitenkin\ntunsi hän ylitsekuohuvaa iloa.\n\n\"Ylväs neitsyt, jos on ylen suuri uhraus tanssia minun kanssani,\npyydän, ettette tee sitä\", virkkoi Knut hillityllä kiukulla.\n\n\"Minä pysyn sanassani\", vastasi Kristina ja nousi ylpeästi\nlähteäkseen tanssisaliin.\n\nSoitto helisi uudelleen, ja tanssi alkoi.\n\nMutta Sten ei edes mennyt saliin; hän keskusteli Cecilia rouvan\nkanssa, Märta rouvan tehdessä seuraa muutamille vanhemmille rouville,\njotka eivät ottaneet osaa tanssiin.\n\nKelpo Cecilia rouva hymyili ystävällisesti, kun Sten kyseli hänen\npojastaan.\n\n\"Kaikki sanovat, että hänestä täytyy tulla jotakin\", sanoi hän.\n\"Sotaisia leikkejä hän rakastaa, ja ylpeä hän on mieleltään.\"\n\n\"Silloin hänestä kai tulee päämies!\"\n\n\"Jos se koituu Ruotsin hyödyksi, en huoli siitä surusta, minkä\nminulle tuottaisi se, jos hänelle sattuisi jotakin pahaa\", vastasi\nCecilia rouva. \"On aina niin, että ilo vetää surun mukanaan.\"\n\n\"Siinä sanotte sanan, jota ansaitsee ajatella, jalo rouva!\"\n\n\"Mutta jota käsittämään te olette vielä liian nuori. Sanokaa minulle,\ntunsitteko vielä Kristinan?\"\n\n\"Heti!\" vastasi nuorukainen punastuen. \"Hänelläkin on niin ylväs\nmieli. Jumala tietää, mitä varten hän on saanut sen!\"\n\n\"Se voi olla hänelle hyödyksi.\"\n\n\"Niin minäkin luulen; mikään ei ole turhan tähden tässä elämässä, ei\nilo eikä suru.\"\n\nTanssi oli lopussa. Palvelijat ja poikaset juoksivat ympärinsä\npikareja kantaen.\n\nMonet ritareista olivat olleet mukana sodassa ja kertoivat tapauksia\nsieltä. Toiset olivat olleet lähettiläinä mukana Lyypekissä. Heidän\njuttunsa herättivät naurunpurskahduksia. Toiset taasen olivat\nottaneet osaa merikahakoihin, ja kun he kuvailivat tapauksia sieltä,\nkalpeni moni kaunis poski ja kyynelet täyttivät monet ihanat silmät.\n\nMutta Sten ei kuullut eikä nähnyt ketään muuta kuin Kristinan.\nHän tiesi tuskin, mitä tämä sanoi, vielä vähemmän, mitä hän itse\nvastaili. Hänelle riitti Kristinan katseleminen; ja hänen äänensä\nkuuleminen oli hänelle suurin nautinto maailmassa.\n\nKnut ei heistä enää välittänyt. Tanssisalista kuului väliin hänen\nnaurunsa; hän pysyi siellä, ja hänelle oltiin siitä kiitolliset.\n\nKun juhla oli lopussa, kuiskasi Sten Kristinalle: \"Milloin saan nähdä\nteidät jälleen?\"\n\n\"Milloin vain tahdotte käydä luonamme!\" vastasi neitsyt kainosti ja\nriensi sisarensa mukaan.\n\n\"No, olin kai oikeassa kun ylistin hänen kauneuttaan?\" sanoi Märta\nrouva Stenille, kun he vihdoin olivat jääneet kahden.\n\n\"Oi, rakas äiti, rakastan häntä niin suuresti, että jos hän\nkieltäytyy tulemasta minulle, koituu se kuolemakseni!\"\n\n\"Ole huoletta! Elämäsi on hänelle yhtä kallisarvoinen kuin\nrakkautesikin!\"\n\n\"Mutta minä en uskalla pyytää hänen kättään, ennenkuin olen saanut\nisäni suostumuksen.\"\n\n\"Rakkain joululahja olisi hänelle teidän kihlauksenne!\"\n\n\"Tarkoitatte siis?\"\n\n\"Että voit kosia minä päivänä tahansa.\"\n\n\"Rakkahin, kuinka olette hyvä minua kohtaan!\"\n\n\"Salaisuus on siinä, että pidän sinusta; mutta varsinkin tahdon tehdä\nkaikkeni valmistaakseni isäsi onnen.\"\n\n\"Mutta Knut?\"\n\n\"Hän saa alistua!\"\n\n\"Sitä ei hän tee!\"\n\n\"Hänen täytyy! Kristinalla on vanhempainsa suostumus, että hän saa\nitse päättää kohtalostaan.\"\n\n\"Jos hän rakastaa minua, olen onnellisin ihminen maailmassa. Millään\nehdolla en tahtoisi hänen kättään ilman hänen rakkauttaan.\"\n\n\"Niin ajattelee oikea aatelismies; toivoisin, että Knut olisi\nmieleltään yhtä ritarillinen.\"\n\nTämä astui huoneeseen. Hänen silmänsä paloivat hurjasti; hän näytti\njuoneen.\n\n\"Voi olla samantekevää, millainen mielenlaatuni on\", sanoi hän.\n\"Mutta varmaa on, etten luovu koskaan siitä, jonka kerran olen\nvalinnut morsiamekseni.\"\n\n\"Se kai saa sentään riippua hänestä\", sanoi Sten.\n\n\"Naisten on ainoastaan toteltava!\"\n\n\"Luulin sinun oppineen minusta, ettei se ole kaikkien tapa\", puuttui\nMärta rouva ankaralla äänellä puheeseen. \"Nainen, jolla on oma\ntahto, osaa kyllä saada sen voimaankin. Niin olen tehnyt minä, niin\non tekevä Kristina Gyllenstjernakin; ja hylkiöksi sanon sen, joka\nkoettaa pahalla saada naisen rakkauden, kun sitä ei hyvällä hänelle\nanneta.\"\n\nKnut karahti punaiseksi. Märtalla näytti olevan suuri siveellinen\nvaikutus häneen. Hän ei voinut siitä vapautua edes päissäänkään.\n\n\"Minä rakastan häntä!\" sanoi hän.\n\n\"Mutta hän ei rakasta sinua!\"\n\n\"Se on _tuon_ syy!\" Hän viittasi Steniin.\n\n\"Eikö hän kehoittanut sinua pyytämään Kristinan kättä ennenkuin he\nnäkivät toisensa?\"\n\n\"Niin teinkin ja sain kieltävän vastauksen.\"\n\n\"Mitä syytä sinulla silloin on valittamiseen?\"\n\n\"Että tulevalle valtionhoitajalle annetaan etuoikeus.\"\n\n\"Kukaan meistä ei tiedä, mitä tulevaisuus on tuova mukanaan, mutta\nsiitä menen takaukseen, että Kristina Gyllenstjerna kuulee sydämensä\nääntä katsomatta säätyarvoon tai ylhäisyyteen\", jatkoi Märta rouva.\n\"Nyt on tahtoni, ettet enää vaivaa häntä tungettelevaisuudellasi tai\nhäiritse talon rauhaa.\"\n\n\"Karkoitatteko minut täältä?\" kysyi hän kiukusta leimuten.\n\n\"Jollet tottele, teen sen!\"\n\n\"Ei, minä en tottele!\" Hän polki jalkaansa lattiaan.\n\n\"Knut sinä et tiedä, mitä sanot!\" huusi Sten tarttuen hänen\nkäsivarteensa. \"Pyydä äidiltämme anteeksi ja salli minun tulla mukana\nhuoneeseesi!\" Hän tahtoi viedä hänet Märta rouvan luo.\n\n\"Hän vihaa minua!\"\n\n\"Tällä hetkellä vihaan päihtymystäsi.\"\n\n\"Jos olen juonut, olen sen tehnyt tukehuttaakseni suruani.\"\n\n\"Onpa paraskin keino!\"\n\n\"Kas niin, Knut, taivuta polvesi! Pyydä häneltä anteeksi!\"\n\nHän salli taivuttaa itsensä siihen. Mutta jäätyään kahden Stenin\nkanssa toisti hän: \"Minä en luovu hänestä koskaan!\"\n\nSeuraavana päivänä ei Knut ollut tietävinäänkään siitä mitä oli\ntapahtunut, Kristinasta ei mainittu mitään, ja kun Sten mainitsi\nhänelle aikovansa kosia, vastasi hän vain:\n\n\"Mitä asia minua liikuttaa! Kukin toimii siten kuin parhaaksi näkee.\"\n\nEi viipynyt montakaan päivää ennenkuin Sten teki ensimäisen\nvierailunsa Cecilia rouvan luona.\n\nHänen herransa, valtaneuvos Erik, oli matkustanut valtionhoitajan luo\nja odotettiin häntä kotiin näihin aikoihin.\n\nKristina punastui kuin ruusu ritarin nähdessään, mutta ei\nollut yhtään hämillään, puhui ja vastaili vapaasti nuoruutensa\nyksinkertaisella luontevuudella.\n\nCecilia rouva arvasi osaksi, mitä hänen sielussaan liikkui, ja\nauttaakseen asian päätökseen sanoi hän:\n\n\"Vanhempani sanovat, että meidän on juotava jouluoluemme Ekassa, ja\nriippuu herrastani, tahtooko hän kohdata meidät siellä.\"\n\n\"Tuletteko viipymään siellä kauan?\" kysyi Sten uutisesta\nmasennuksissaan.\n\n\"Kristina jää luultavasti vanhempien luo. Minun oleskeluni siellä\nriippuu Erik herrasta.\"\n\nKohta sen jälkeen oli Cecilialla jotakin hommattavaa ja hän poistui\nhuoneesta.\n\nSten tunsi, että nyt täytyi hänen puhua. Mutta aatelkaas, jos\nKristina antaisi hänelle kieltävän vastauksen!\n\n\"Matkustatteko todellakin, jalo neitsyt?\" sanoi hän surullisesti.\n\n\"Sisareni sanoo niin; minä en tiennyt siitä\", vastasi Kristina.\n\n\"Muistatteko, kun kuljimme Ekassa käsi kädessä puistossa?\"\n\n\"Muistan sen sangen hyvin.\"\n\n\"Ja meidän keskustelumme?\"\n\n\"Senkin!\"\n\n\"Minä kerroin teille, että olen luvannut sydämeni ja uskollisuuteni\neräälle neitsyelle...\"\n\n\"Niin, muistan sen!\"\n\n\"Olin silloin ainoastaan lapsi, eikä ollut ihme, että hän piti\nlupauksiamme leikkinä ja kohta sen jälkeen vapaasta tahdostaan antoi\nkätensä eräälle jalosukuiselle herralle.\"\n\n\"Suritte kai suuresti?\"\n\n\"Kyllähän se koski minuun! Minusta hän oli menetellyt vilpillisesti.\nMutta vähitellen käsitin, että hän oli ollut paljon viisaampi minua\n-- ja niin...\"\n\n\"Suru hälveni vähitellen sydämestänne.\"\n\n\"Erään nuoren tytön kuva oli säilynyt sielussani, ja yhtä vähän\nkuin olisin koskaan rikkonut lupaustani Kristina Alfintyttärelle,\nyhtä vähän voin tämän jälkeen rakastaa ketään muuta kuin Kristina\nGyllenstjernaa\", lisäsi hän hiljaa.\n\nKristina ei vastannut mitään, mutta alasluodut silmät ja punaisina\nhehkuvat posket puhuivat omaa kieltään.\n\nSten notkisti polvensa hänen edessään. \"Kristina, voitteko rakastaa\nminua?\" kysyi hän.\n\n\"Luulen tehneeni niin siitä pitäen, kun ensi kerran näimme toisemme\",\nvastasi Kristina kainosti.\n\nSilloin sulki Sten hänet syliinsä, ja hänestä tuntui, kuin samalla\nsulkisi syliinsä koko taivaan autuuden.\n\nKahden nuoren, puhtaan ihmissielun rakkaus säteilee jumalallisesta\nrakkaudesta, joka on suotuna kaikille, mutta himmentynyt ja\nvälinpitämättömästi hyljätty, niin että se tulee ainoastaan harvojen\nosaksi.\n\nKun Sten Sture vannoi rakkautta Kristina Gyllenstjernalle, vannoi hän\nsamalla rakkautta isänmaalleen, velvollisuuksilleen, kaikelle mikä\nnäytti hänestä korkealta ja pyhältä elämässä. Hän tunsi vastuunsa\nsuuremmaksi kuin ennen.\n\nKun Cecilia palasi takaisin, menivät he käsi kädessä häntä vastaan.\n\nHän hymyili iloisesti ja sanoi:\n\n\"Enkö ollut viisas, kun jätin teidät yksin?\"\n\nKun syleilyt ja onnittelut olivat suoritetut, kysyi Sten, oliko matka\nvälttämätön.\n\n\"Se oli ainoastaan keino saada teidät puhumaan!\" vastasi Cecilia.\n\n\"Te tiesitte siis?\"\n\n\"Mitä teillä oli sydämellänne! Me rouvat näemme heti sellaisen, ja\nsen onnen, jonka itse omistamme, suomme mielellämme muillekin.\"\n\n\"Sinä ilkeä sisar!\" sanoi Kristina jääden edelleen Cecilian syliin.\n\"Minä luulin tosiaankin, että lähtisimme matkalle.\"\n\n\"Toivoit kenties sitä?\"\n\n\"Älä kysy minulta!\" Ja hän kätki punastuvat kasvonsa sisarensa rintaa\nvasten.\n\nCecilia syleili häntä hellästi. \"Olen kyllä nähnyt sydämeesi\", sanoi\nhän. \"Se on kauan ikävöinyt tätä hetkeä.\"\n\n\"Vaiti, vaiti!\"\n\n\"Etkö luule, että nämä sanat ovat suloiset hänen korvissaan! Nyt\nolen häneltä liian pitkäksi aikaa riistänyt hänen oikeutensa. Herra\nritari, annan teille luvan syleillä morsiantanne!\"\n\nJa Sten riensi käyttämään sitä hyväkseen. Cecilia rouvan\nsuostumuksella sai hän painaa ensisuudelman kauniin tytön huulille,\nja päihdyksissä rakkaudesta ja onnesta palasi hän linnaan tapaamaan\nMärta rouvaa.\n\nTämä päästi hänet nähdessään huudahduksen: \"Hän on suostunut?\"\n\n\"Niin, äiti!\"\n\n\"Tämä on ilahuttava herraani!\" huudahti Märta rouva.\n\n\"Mutta Knut?\"\n\n\"Sinä ajattelet aina vain häntä!\"\n\n\"Minuun tekee kipeää aiheuttaessani toiselle surua.\"\n\n\"Hän näyttää nyt ottavan asian tyynesti.\"\n\n\"Tekotyyneyttä vain.\"\n\n\"Jos se on mahdollista, koetan saada hänet matkustamaan sisarensa luo\njoulua viettämään, se on viihdyttävä hänen ajatuksiaan.\"\n\nMärta rouva teki ehdotuksen, mutta se hylättiin jyrkästi. Knut\nselitti, ettei hän ollut koskaan viihtynyt Ruotsissa niin hyvin kuin\nnyt.\n\nKun Sten ilmoitti hänelle liitostaan Kristinan kanssa, karahti\nhän punaiseksi, mutta toivotti hänelle onnea näennäisellä\nsydämellisyydellä.\n\nMuutamia päiviä tämän jälkeen saapui Svante Niilonpoika Tukholmaan.\nHäntä odotti mitä hellin vastaanotto. Viisas emäntä salasi\nliikutuksensa nähdessään hänen kuihtuneen ulkomuotonsa, samalla kuin\nrakastava vaimo tuhansin tavoin koetti ilahuttaa ja viihdyttää häntä.\n\nSuuresti ilahutti häntä tieto Stenin ja Kristinan liitosta. Hän sulki\nheidät molemmat syliinsä ja sanoi, että hän heidän nuoruudessaan näki\ntakeen maan onnelle. He tulivat päättämään hänen työnsä.\n\nJa niin viettivät he yhdessä iloisen joulun. Svante Niilonpoika\nkoetti pitää huolet loitolla, ja Märta rouva teki kodin hänelle niin\nmiellyttäväksi kuin voi.\n\nOn selvää sanomattakin, että Kristina oli ikäänkuin aurinko, minkä\nympärillä kaikki tähdet kiersivät. Ja päiväpaistetta toi hän mukanaan\nStenille. Hänen näkemisensä nostatti nuoren miehen kasvoille aina\nsäteilevän hymyn, ja tämä sanoi hänelle kerran melkein pelkäävänsä\nonneaan, niin suurelta näytti se hänestä.\n\n\"Meidän on koetettava olla niin hurskaita ja hyviä, niin kiitollisia\nja nöyriä, että Jumalalla on meistä ainoastaan iloa\", sanoi Kristina\nlapsenhymyllä, jonka Sten niin hyvin tunsi muinaisilta päiviltä. Ja\nkuka epäilee onnea, jota ennustaa rakastettu nainen?\n\nPäätettiin, että nuorten häät vietettäisiin seuraavana syksynä.\n\nOltiin valmiit siihen, että sota puhkeaa kohta uudelta vuodelta.\nMillä tavoin Sten tulisi ottamaan osaa siihen, ei ollut määrätty;\nse riippui vihollisen hankkeista. Lankesi luonnostaan, että hän\nolisi mukana, ja se ilahutti sekä häntä että Kristinaa. Hänhän\ntaistelisi isänmaan puolesta, ja jos tapahtuisikin suurin ajateltava\nonnettomuus, jos Kristina menettäisi sankarinsa, tietäisi Kristina,\nettä tämä oli kuollut kunniakkaan kuoleman, ja jotka surulla\ntoisistaan eroavat, he löytävät jälleen toisensa ilolla.\n\n\n\n\n6.\n\nYLEISKATSAUS.\n\n\nVuoden 1511 tammikuu aikoi tavattoman leudolla säällä.\n\nRuotsissa on joulu, kenties enemmän kuin muualla, rahvaan rakkain\njuhla. Siksi säästää köyhinkin paremman palan, ja tuskin kukaan on\nniin saita, ettei hän silloin jaa yltäkylläisyydestään sille, jolla\nei mitään ole. Yksinpä vetojuhdat ja taivaan linnutkin saavat joulun\naikaan nauttia yleisen anteliaisuuden hyviä hedelmiä.\n\nMutta mainittuna vuonna olivat joulujuhlan makeanleivän päivät pian\nluetut.\n\nEnsin levisi huhu pienten kerjäläispoikien mukana, jotka kertoivat,\nettä Norjan rajalla oli suurta liikettä. Sanottiin, että nuori\nkuningas kokosi väkeä käydäkseen köyhän Ruotsin kimppuun, ettei tämä\nenää saanut nauttia häiritsemättä joulurauhaansa.\n\nItä-Göötanmaalla ottivat talonpojat joutsensa seinältä ja teroittivat\nnuolensa, ennenkuin maakäräjät pidettiin, mutta useimmissa Smålannin\nkihlakunnissa kieltäytyi rahvas hakkaamasta murrosaitoja. \"Me emme\ntahdo makailla niiden turvissa,\" sanoivat he, \"vaan mieluummin istua\nkotona.\" Mutta smålantilaisetkin taipuivat lopulta lähtemään ja\nlupasivat elää ja kuolla valtionhoitajan puolesta.\n\nTammikuun puolivälissä nuori kuningas marssitti joukkonsa Norjasta\nRuotsin puolelle. Mitään varsinaista vastarintaa ei hän alussa\nkohdannut, ja hän menettelikin harvinaisen siivosti.\n\nKaikkialle levitteli hän avoimia kirjeitä kuninkaalta, isältään, ja\nniissä sanottiin, ettei sotaa käyty Ruotsin kansaa, vaan kuninkaan ja\nrauhan vihollisia vastaan. Rahvaan oli maksettava veronsa hänelle,\navustettava hänen sotaväkeään ruokavaroilla ja toteltava hänen\nkäskyjään eikä kenenkään muun. Kirjeet lähetettiin papeille ja nämä\nluetuttivat ne kirkkomäellä. Itse pysyivät he syrjässä, tahtomatta\nniitä puolustaa tai vastustaa.\n\nTalonpojat kuuntelivat tarkkaavaisesti. Ymmärtäväisemmät pudistivat\npaheksuvasti päätänsä, jupisten perkeleen juonista. Mutta suuret\njoukot raapivat korvallistaan, tuumien, että asiaa täytyi ajatella.\n\nSillävälin jatkoi vihollinen matkaansa Lindköpingin kautta Skaraan,\njossa pysähdyttiin. Nuori kuningas levähti täällä ja piti iloisia\nseuroja, jollaikaa sotajoukon erinäiset osastot retkeilivät maaseutua\npitkin Tivedeniä aina Läcköhön saakka, jota piiritettiin.\n\nKuningas oli kutsunut suuriin pitoihin kaupungin kaikki nuoret\nneitsyet ja neitoset, mutta kun äitejä ja sukulaisia ei ollut\nkutsuttu mukaan, ei ainoatakaan ollut saapunut. Tästä vimmastui\nkuningas niin, että kaupungilta vaadittiin paloveroa, samoin\nryöstettiin tuomiokirkko, ja parvi sotamiehiä sai käskyn lähteä\nryöstämään ja polttamaan.\n\nSittemmin lähti kuningas sieltä liikkeelle Jönköpinkiin päin.\nTäälläkään ei hän kokenut mitään vastarintaa; hänen toivottiin\nosoittavan sääliväisyyttä, jos hän esteettömästi saisi mennä\neteenpäin.\n\nMutta nyt kertoivat hänelle vakoilijansa, että vihollis-sotajoukko\nkerääntyi Holavedenin rannalle, ja liikkui huhuja, että urhoollinen\nHemming piispa oli sitä johtamassa.\n\nKuningas raivosi, kaikki saapuneet viestit kävivät yhteen siinä,\nettä ruotsalainen sotavoima oli tanskalaista suurempi, ja olisi\nollut uhkarohkeaa ryhtyä taisteluun sellaista päällikköä vastaan.\nKoko päällikkökunta neuvoikin siitä luopumaan. Silloin muisti \"nuori\nkuningas\", kuinka pahoin reippaat itägööttalaiset olivat pidelleet\nhänen isoisäänsä, ja tehden hiljaisen lupauksen pitää heidät\nmuistissaan vetäytyi hän takaisin.\n\nPian sodittiin ja kahakoitiin koko maassa. Nuori Sten herra piiritti\nBohusin ja koetti kantaa veroa Länsi-Göötanmaasta; mutta kansa\nrukoili armoa kuin henkensä edestä. Kristian kuningas oli sanonut,\nettä hän itse tulee kantamaan verot pyhän Olavin päivän aikaan, ja\njos silloin ei ole mitään annettavaa, ei hän ainoastaan hävitä ja\npolta, vaan ottaa hengenkin.\n\nSillävälin oleskeli valtionhoitaja Keski-Ruotsissa. Vesteråsissa\npidettiin neuvoston kokous helmikuun 5 päivänä, ja siellä päätettiin,\nettä oli saavuttava joka kolmannen viittätoista vanhemman miehen,\nasestettuna jousin ja tarpeellisin nuolin sekä kuuden viikon eväs\nmukanaan, paikkoihin, jotka linnanpäälliköt lähemmin määräsivät. Ja\nkaikkialta saapui kertomuksia, että kutsuntaa noudatettiin. Sotaväkeä\noli sijoitettuna jokaiseen lääniin; oltiin valmiit vastustamaan\nuhkaavaa vihollista.\n\nNiinpä ei taasen ollutkaan muuta kuin alituisia kahakoita. Ruotsin\nsotavoima ei ollut kyllin suuri ajaakseen tanskalaiset maasta\nkahdelta taholta. Eivätkä nämäkään voineet päästä maan herroiksi,\nsillä vaikkei tahtoa puuttunutkaan rauhan ystäviltä, ei heissä\nkuitenkaan ollut ketään kyllin pontevaa saamaan tahtonsa täytäntöön\ntoiminnassa ja liittymisessä Tanskaan.\n\nHannu kuningas oli vimmoissaan sodan hitaisuuden vuoksi. Se oli\nmaksanut Tanskalle suunnattomia summia, eikä mitään ollut voitettu.\nAinoat edut oli saavutettu merellä, ja oli erittäin tärkeää saada\nsiellä voitetuksi uudet viholliset. Niin Lyypekki kuin kuningaskin\nlaittoivat innokkaasti laivastoaan valmiiksi laskemaan vesille.\n\nTanskalaiset joutuivat ensiksi. Kaksikymmentä laivaa kohotti\npurjeensa Jöns Holgerinpojan johdolla. Hän lasketti pitkin Itämeren\netelärannikkoa, samalla kuin suuren hollantilaisen kauppalaivaston,\njoka oli saapunut salmelle, oli muutamain tanskalaisten sotalaivojen\nsuojelemana purjehdittava edelleen Liivinmaalle, joka oli sen matkan\nmääränä.\n\nJöns Holgerinpoika kääntyi ensin Travemündeä vastaan, mutta kun hän\nei voinut mitään saada aikaan, jatkoi hän matkaa Wismariin.\n\nKesäkuu oli alullaan; kaupungissa vietettiin suuria markkinoita;\nkaikki ajattelivat vain huvittelemista, ei kukaan vihollista. Vartia\nistui yksin ylhäällä tornissa silmäillen yli iloisen kaupungin.\nSilloin huomasi hän suuren laivaston, joka hyvällä tuulella\nlasketti satamaa kohden. Päätäpahkaa syöksyi mies portaita alas ja\nilmoittamaan pormestarille vaarasta. Mutta tämä istui parhaallaan\niloisessa juomaseurassa; oivallinen braunschweigermumma sai hänestä\nkaiken näyttämään ruusunpunaiselta.\n\n\"Sinä hourit, vanha hupsu!\" vastasi hän ojentaen miehelle täyden\npikarin. \"Juo äläkä löpise turhia.\"\n\n\"Mutta arvoisa pormestari!\"\n\n\"Ole vaiti ja juo, sanon minä! Jos olisi jokin vaara tarjolla,\nluuletko, että istuisin niin tyynenä!\"\n\nTorninvartija joi, sitten riensi hän takaisin tornikamariin, juuri\nkun tanskalaiset laivat laskivat ankkurinsa sataman edustalla.\n\nTämän nähdessään joutui mies pois suunniltaan, tarttui rumpuun ja\nnosti sellaisen metakan, että koko kaupunki kaikui.\n\nNyt oli hälinä yleinen. Pormestari ryntäsi juomapöydästään,\nraatimiehet, porvarit, kauppamiehet, talonpojat, naiset ja lapset,\nmarkkinavieraat ja ilvehtijät, kaikki syöksyivät yhtenä vilinänä\nsatamaan. Mutta siellä oli yhtä mahdoton saada aikaan järjestystä\nkuin puolustusta ajatellakaan. Asukkaat saivat seistä katsellen,\nkuinka tanskalaiset purjehtivat pois vieden sataman edustalta\nmukanaan neljätoista sotalaivaa ja kuinka he sitten nousivat maihin\nja sytyttivät etukaupungit palamaan.\n\nWismarista lähti Jöns Holgerinpoika Rostockiin, mutta joko\nkaupungissa oli kunnollisempi pormestari tai asukkaat olivat\nnukkuneet pois markkinahumalansa, kaikessa tapauksessa varustautuivat\nhe vastarintaan ja ryntäsivät vihollista vastaan sellaisella\nmenestyksellä, että tämä piti viisaimpana lähteä heti tiehensä\nlaivoineen.\n\nSen jälkeen tuli Stralsundin vuoro. Kaupunki vallattiin, ja Jöns\nHolgerinpoika teki liiton Tanskan kuninkaan ja Pommerin herttuan\nvälillä.\n\nNyt käänsi Tanskan laivasto pohjoista kohden ja saapui juhannuksen\naikaan Voionmaan rannikolle. Täällä antoi päällikkö väkensä\nnousta maihin ryöstämään saarta. Hänen tarkoituksensa oli vallata\nBorgholma, ja piiritys alkoi. Mutta Kalmarin linnassa oli päällikkönä\nurhoollinen Juhana Maununpoika. Hän piti merta tarkoin silmällä,\nja kun hän näki Tanskan laivaston suuntaavan matkansa Voionmaahan,\nkiiruhti hän lähettämään sinne sotavoiman, joka puhdisti saaren\nvihollisista. Puoliväliin toista sataa miestä otettiin vangiksi ja\nloput ajatettiin takaisin laivoihin.\n\nTanskan laivasto oli lähtenyt ryöstämään, ja olihan vielä\nhävitettävää. Kun Jöns Holgerinpoika lähti Voionmaalta, suuntasi hän\nsen sijaan retkensä vastapäätä sijaitsevalle Smålannin rannikolle.\nTäällä teki aseihin nostatettu rahvas urhoollista vastarintaa, mutta\nJuhana Maununpoika ei voinut estää sitä, että useita pitäjiä pahoin\nhävitettiin.\n\nLyypekkiläiset eivät saaneet laivastoaan valmiiksi ennenkuin\nheinäkuun lopulla. Siihen kuului neljäkymmentäkolme sotalaivaa\nja neljätuhatta palkkasoturia. Kaksi raatimiestä oli asetettu\nylipäälliköiksi, toinen heistä oli vanha tuttumme Eckermann. Jokaista\nlaivaa komentamassa oli lisäksi kaksi porvaria.\n\nKunnon Lyypekin kaupungin kaikki asukkaat lähtivät Travemündeen\nnäkemään laivastonsa lähtöä. Silloin liehuivat lukemattomat liinat\nja terveisiä lähetettiin, eivät suinkaan vähimmässä määrin ne,\njotka luemme ystäviemme ja tuttaviemme joukkoon. Laivasto suuntasi\nkulkunsa itään päin yhtyäkseen niihin laivoihin, joita odotettiin\nWismarista ja Rostockista. Mutta näitä ei kuulunut. Vihdoin saapui\ntieto onnettomuudesta, joka oli kohdannut Wismaria, mutta lisäksi\nkerrottiin, että Tanskan laivasto oli asettunut talviteloilleen eikä\ntänä kesänä enää lähde vesille.\n\nTämän tiedon saatuaan purjehtivat lyypekkiläiset suoraan Bornholmaan.\nTäällä olivat he tuskin alkaneet nousta maihin ennenkuin näkivät\nmerellä kuusikolmatta tanskalaista sotalaivaa. Tämän nähdessään\nlyypekkiläiset päästivät riemuhuudon. Nyt saadaan vihdoinkin\ntaistella!\n\nMolemmat laivastot järjestyivät. Ne taistelivat viikinkiläistapaan,\nkukin laiva kyletysten vihollislaivan kanssa, ja laivanvaltaus\nratkaisi voiton.\n\nTaistelu jäi ratkaisematta, molemmat puolueet saavuttivat voittoja;\nmutta Hannu kuningas ei suinkaan kerskaillut vähän sillä, että\nhänellä oli laivasto, joka oli yhtä hyvä, jollei parempikin kuin\nlyypekkiläisten, ja epäilemättä tämä olikin huomattava ajan merkki.\n\nHemming piispa oli jo aikaisin keväällä matkustanut Lyypekkiin. Hänen\nlannistumaton tarmonsa se oli kannustanut laivaston varustamiseen;\nmutta hän oli, kuten aina, samalla hankkinut itselleen vihamiehiä.\nHän heitteli pisteliäitä ja ivallisia sutkauksiaan kaikkea\npikkumaisuutta, kaikkia halpamaisia laskelmia vastaan. Hän sai\nnaurajat puolelleen, mutta naurun esineiksi joutuneista tuli hänen\nvihollisiaan, ja heidän lukunsa lisääntyi päivä päivältä.\n\n243\n\nOli epäilemätöntä, että merisodasta koitui Ruotsille se suuri\netu, että se säästyi vihollisen äkkirynnäköiltä, kaupunkien ja\nkylien poltolta ja ryöstöltä, mutta saksalaiset Tanskan ystävät,\njotka olivat jonkun aikaa pysyneet vaiti, alkoivat taasen näyttää\nelonmerkkejä. He puhuivat, kuinka kaupungin kauppa oli huonolla\nkannalla.\n\nTurhaan selitti Hemming piispa, että jos Ruotsi vapautuisi\nvihollisistaan, näyttäytyisi se kyllä Itämeren kaupassa. Ne\npalvelukset, joita Lyypekki nyt teki ruotsalaisille, tulisivat nämä\nvastaisuudessa sadoin kerroin korvaamaan. Pian ei edes viitsitty\nväittää häntä vastaankaan. Yhä harvemmiksi kävivät ystäväin rivit,\nja kun hän kävi kaupungin viranomaisten luona, sanoivat he olevansa\npoissa kotoa, vaikka hän varmasti tiesi, ettei niin ollut laita.\nSilloin alkoi tuittupäisen miehen sappi kiehua, töyhtömäiset\nkulmakarvat vetäytyivät kokoon, ja entiset ystävät poikkesivat\ntoiselle kadulle päästäkseen häntä kohtaamasta.\n\nKun Eckermann palasi laivaston kera, teki hän sen ilosta uhkuvalla\nsydämellä. Hän oli vakuutettu, että Lyypekistä tehtäisiin samanlainen\nretki seuraavana kesänä, ja hän toivoi voivansa silloin toimittaa\npaljon enemmän kuin nyt. Samaa sanoi hän Hemmingillekin ensi kertaa\nhänen luonaan käydessään.\n\n\"Voitteko kääntää näiden rihkamasaksojen mielen?\" huudahti\nkatkeroitunut piispa. \"Voitteko todistaa heille, että kunnia on\nenemmän kuin kurja kulta?\"\n\n\"Sanon heille, että se on koronkiskontaa, joka antaa hyvän voiton\",\nvastasi Eckermann hymyillen.\n\n\"Olen minäkin sen sanonut, mutta he eivät usko minua. Kaikki hyvät\nenkelit suokoot, että te saisitte aikaan enemmän!\"\n\nMutta kun nuori mies palasi muutamain päivien kuluttua, sanoi hän:\n\"Täällä on jyrkempi pysty vastassa kuin saatoin kuvitellakaan.\"\n\n\"Enkö sitä jo sanonut! Olen oppinut perinpohjin tuntemaan nämä\nviheliäiset rihkamajuutalaiset, jotka kurjan voiton tähden ovat\nvalmiit panttaamaan sielunsa iäisen autuuden. Minä pudistan tomun\njaloistani ja kadun sitä päivää, jona tulin tänne tulleeksikaan!\"\n\nNäin sanoen tarttui Hemming hattuunsa, ja sanomatta sanaakaan\njäähyväisiksi, välittämättä matkakapineistaan meni hän alas\nsatamaan, missä useita aluksia oli lastattuina ja odottivat tuulta\npurjehtiakseen Ruotsiin. Hän tilasi paikan yhdellä niistä ja jäi\nlaivaan, vaikka laivuri sanoi, ettei luultavasti lähdöstä tullut sinä\npäivänä mitään.\n\nKunnon Eckermann, joka oli seurannut jälestä, koetti hyvin sanoin\nsaada hänet odottamaan vielä muutamia päiviä. Piispa ei viitsinyt\nvastatakaan. Ja kun edellinen piti huolen siitä, että hänen tavaransa\npantiin kasaan ja vietiin laivalle, ei hän edes kiittänyt siitä.\n\nHän kuohui niin suuttumuksesta ja kiukusta, ettei edes tahtonut\nkääntää päätään kaupunkia kohden niin kauan kuin se oli näkyvissä.\nYöt ja päivät hän käveli kannella edestakaisin; ketään ei hän\npuhutellut eikä kukaan uskaltanut puhutella häntä; mutta kaikki\nmerimiehet katsoivat ihmetellen häneen, hiljaa kysellen toisiltaan\nmitä hän mahtoi hautoa mielessään.\n\nHän ajatteli isänmaata, joka oli hänen ainoa maallisen rakkautensa\nesine, jolle hän oli uhrannut nuoruutensa, miehuutensa, hehkuvan\nkaunopuheliaisuutensa ja mielensä urheuden. Hän oli nyt vanhus,\njoka katsoi taaksepäin muinaisiin aikoihin. Tosin näytti hänestä,\nettä unioni oli mahdottomuus, mutta ennen valaisi toivo hänen\nymmärryksensä; nyt synkensi sen epätoivo. Hänestä tuntui kuin Ruotsi\nseisoisi kaltevalla pinnalla, kuin täytyisi sen joutua perikatoon.\n\nEi siksi, ettei se olisi voinut pitää puoliaan. Hän ajatteli tätä\nrahvasta, jota hän niin usein oli vienyt taisteluihin, joka saattoi\nkärsiä ja kieltäytyä ja valittamatta uhrata henkensä ja verensä sen\nmaatilkun puolesta, millä oli syntynyt. \"Ruotsin kansa seisoo lujana\nkuin kallio\", sanoi hän, \"ja sentähden sitä ei voida kukistaa.\"\n\nMutta mikä ei taivu, voi taittua, ja Ruotsin suurmiehet tahtoivat\nmusertaa ne luodot, jotka suojelivat isien maata.\n\nJa nyt vaelsivat kaikki maan suurmiehet hänen sielunsa silmien\neditse, hän tutki, arvosteli heidän tekojensa syitä ja lopuksi heitti\nne ajatuksistaan pois kuin myrkylliset matelijat.\n\nHän ei ollut tyytyväinen edes Svante Niilonpoikaankaan. Tämä oli\nollut liian heikko, ei ollut ymmärtänyt panna olkapäätään pyörän\neteen ja mieluummin musertua kuin antaa perään.\n\nTämän käsityksen maailmasta ja ihmisistä päästi hän juurtumaan\nsielussaan. Oman hehkuvan isänmaanrakkautensa pani hän kaikkea sitä\npikkumaisuutta, panettelua, kateutta ja vihaa vastaan, mitä hän oli\nkohdannut elämässä, ja on selvä sanomattakin, että hän maksaisi sen\näärimäisellä halveksumisella. Mutta siihen liittyi myös eräs toinen\ntunne, palava kostonhalu.\n\nHemming Gadd tahtoi mielellään lyödä maailman hämmästyksellä ja\nhän mietti keinoja, jotka ukkosen iskun tavoin kukistaisivat hänen\nvastustajansa ja näyttäisivät heille hänen ylemmyytensä.\n\nTuuli kääntyi vastaiseksi, ja matka viivästyi. Se näytti kuitenkin\npiispaa vähät huolestuttavan. \"Minä tulen kyllä ajoissa perille\",\nsanoi hän.\n\nMutta vastatuulta seurasi myrsky. Meri aaltoili raskain,\nlyijynharmain lainein, rajusti hyrskyen. Pilvet ajelehtivat maata\nkohden harmaana savuna, vaahto pärskyi, touvit kitisivät ja\nvinkuivat. Laivuri seisoi itse ja väänsi ruoriratasta, mutta hiki\nvalui suurina pisaroina pitkin hänen poskiaan.\n\nHemming katseli hetken.\n\n\"Antakaas, kun minä käyn käsiksi\", sanoi hän, \"tähystelkää te\nsillaikaa satamansuuta!\"\n\nLaivuri meni.\n\nRannikko sukelsi tosiaankin näkyviin, heillä oli maata suoraan\nedessään; valkeita vaahtopatsaita ja hyökyaaltoja tyrskyi kaikkia\nkallioita vasten, mutta piispa väänsi ruoriratasta miehen voimin.\n\n\"Tuosta meidän on mentävä välitse\", sanoi laivuri ja viittasi parin\nsaaren tai luodon rakoon.\n\nAallot heittelivät laivaa korkealle, mutta piispa piteli lujasti\nkiinni, ja laiva syöksyi huimaavalla vauhdilla luotojen välitse.\n\"Nyt voitte sanoa heille Lyypekissä, että minä se pelastin teidän\naluksenne\", sanoi hän poistuen ruorista.\n\n\n\n\n7.\n\nSUOMALAISET YSTÄVÄMME.\n\n\n\"Mikä suurta on, se tapahtuu hiljaa!\" Ja hiljaa oli Erik Turenpoika\nvaikuttanut sen läänin hyväksi, minkä hallitusmieheksi hänet oli\nasetettu. Surut ja huolet ojensivat joka hetki toisilleen kätensä,\nmutta hän kantoi edelliset kuten mies, ja jälkimäiset veivät kaiken\nhänen aikansa. Olemme jo ennen maininneet, että hänen päässänsä oli\nkauan pyörinyt kanavan rakentaminen Olavinlinnan ja Viipurinlinnan\nvälille.\n\nVaarat idästä uhkasivat aina tanskalaiskahakoiden yhteydessä. Vuonna\n1540 oli taasenkin tullut Suomeen kova vuosi, ja ankara linnanherra\npäätti, hankkiakseen kansalle työtä, todenteolla ryhtyä hommaamaan\nkulkuväylää Saimaan ja Viipurinlahden välille.\n\nTyö alkoi. Satoja ihmisiä oli siinä käsin. Kaivokset Saimaan\nrantasärkillä olivat vielä viiden vuosisadankin jälkeen todistavat\nErik Turenpojan mahtavan hengen voimasta ja rohkeudesta.\n\nTyön keskeytyksen sai aikaan voimakkaampi tahto kuin hänen omansa.\nJoka päivä meni ritari työtä katsomaan ja jouduttamaan, ja aina\nseurasi häntä nuorukainen, jolla oli niin mustat salamoivat silmät.\nSe oli Sakko, mustalaispoika, joka nyt kuudentoista vuotiaaksi\nehtineenä oli tummasta ihostaan huolimatta kaikkien naisten ihailun\nesineenä. Itse ei hän näyttänyt välittävän kenestäkään muusta\nkuin ritarista. Tämän toivomusten arvaaminen ja hänen käskyjensä\ntäyttäminen näytti olevan hänen ainoa pyrintönsä.\n\nSeuratessaan ritarin jälestä ja luullessaan olevansa huomaamatta\nkoetti hän tarkoin asettaa jalkansa juuri siihen, mihin ritari oli\njuuri astunut. Gunilla rouva kertoi tästä nauraen herralleen.\n\n\"Hänen ikäisellään on aina joku, jota ihailee\", vastasi Erik. \"Hän\nkyllä löytää pian toisen ihailun esineen.\"\n\n\"Kaikki neitoseni ovat hurmaantuneet häneen!\"\n\n\"Ja hän?\"\n\n\"Hänen ylistyksekseen täytyy minun sanoa, että hän välittää heistä\nhyvin vähän.\"\n\n\"Hän kaipaa kai omaa kansaansa.\"\n\n\"Heidänkö luokseen hän menee, kun väliin katoaa täältä ja on poissa\nviikkokausia?\"\n\n\"Niin luulen!\"\n\n\"Heiltä ei hän oppine mitään hyvää.\"\n\n\"Ei ole helppo opettaa Sakolle mitään!\" sanoi ritari.\n\n\"Tiedän kyllä, olenhan niin monta kertaa koettanut opettaa häntä\nlukemaan.\"\n\n\"Se ei varmaan onnistu koskaan!\"\n\n\"Kyllä hän koettaa parastaan tehdäkseen minulle mieliksi, mutta\nsilloin näyttää hän niin onnettomalta, että pian päästän hänet\nmenemään.\"\n\n\"Mustalaisveri ei voi pysyä paikoillaan.\"\n\n\"Meidän pikku Annaamme kohtaan osoittaa hän ihmeellistä\nkärsivällisyyttä ja tekee mitä tyttönen tahtoo.\"\n\n\"Heliihän hän Akseliakin.\"\n\n\"Minä pelkään heidän hurjia leikkejään.\"\n\n\"Sakko suojelee häntä.\"\n\nTämä keskustelu tapahtui kamarissa rouvantuvan perällä, jossa ritari\npäivittäin vietti muutamia tunteja keskustellen emäntänsä ja leikkien\nlastensa kanssa. Kaksi tyttöstä astui sisään tervehtimään isäänsä. He\nniiasivat syvään ovella ja pysähtyivät sinne, kunnes saivat käskyn\ntulla lähemmäksi.\n\nSilloin tulivat he siveästi suutelemaan isäänsä ja äitiään kädelle,\nja vasta sitten, kun ensiksi mainittu oli ottanut heidät polvilleen,\nhyväillyt heitä ja leikkinyt heidän kanssansa, jätettiin juhlamenot\nsikseen, ja kaikki kolme olivat iloisia lapsia.\n\nNämä hetket olivat Gunillan onnellisimmat. Oli kuin hänen sydämensä\nolisi ollut hänen silmissään, niin ihastunein katsein katseli hän\nkaunista ryhmää.\n\nVanhin, Kaarina, oli äitinsä ilmetty kuva, mutta päinvastoin kuin\ntällä oli hänellä kiihkeä, tuittupäinen luonne.\n\n\"En ymmärrä, kuinka hänelle on käyvä\", sanoi Gunilla rouva huoaten.\n\n\"Hän saa aikanaan kuten sinäkin herran, joka on ankara ja tuima.\"\n\n\"Ei, lempeä sinä olit, kuinka minulle olisikaan muuten käynyt?\"\n\n\"Ja minulle, Gunilla, jos olisit lähtenyt luotani?\"\n\n\"Rakas, armas herrani! Sanokaa, oletteko oikein tyytyväinen minuun?\"\n\n\"Olen, täysin tyytyväinen\", vastasi ritari hymyillen.\n\n\"Mutta kun Märta rouva oli täällä, saatoitte puhua hänen kanssansa\nniin monista tärkeistä asioista, ja minä kuulin teidän sanovan, että\noli suuri ilo jutella niin viisaan ja ajattelevan rouvan kanssa.\"\n\n\"Se on totta!\"\n\n\"Mutta niin ette puhu koskaan minulle?\"\n\n\"Oletko mustasukkainen?\"\n\n\"Kyllä hieman!\"\n\nSamassa kuului kimakka kirkuna pihalta, sitä seurasi vielä toinen.\n\n\"Se on Akseli!\" huudahti Gunilla rouva ja riensi ikkunan luo.\n\nErik herra seurasi häntä. Mutta ulkona pihalla ei ollut ketään muita\nkuin Sakko. Hän makasi kieritellen hiekassa ja nauroi kovaäänisesti.\n\nMitä tämä kaikki merkitsi? Silloin kuului uudestaan valittava huuto,\nja kas, ylhäällä räystäskourulla istui nuori Akseli.\n\n\"Kaikki pyhimykset, poikani!\" huusi Gunilla rouva.\n\n\"Ole huoletta, sillä ei ole mitään vaaraa!\" vastasi ritari nojautuen\nulos ikkunasta.\n\n\"Sakko!\" huusi hän.\n\nPoika seisoi heti jaloillaan.\n\n\"Tahdon heti puhutella poikaani!\"\n\nPoikanen kapusi muurille kuin kissa. Hän pysyi kiinni pienimmässäkin\nkiveyksen kulmakkeessa, ja kun hän vihdoin oli ylhäällä, tarttui hän\npojan vyötäröön ja kapusi alaspäin yhtä ketterästi kuin oli mennyt\nylöskin.\n\nGunilla rouva tohti pelästyksissään tuskin hengittää; hän odotti,\nettä molemmat syöksyisivät alas nurinniskoin.\n\nMutta Sakko laski pojan varovasti maahan ja kopisteli tomua hänen\ntakistaan pilkallisesti hymyillen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:\n\"Ei edes sekään ole kärsinyt vahinkoa.\"\n\nHeloittavan punaisena tuli poika vanhempiensa luo; häntä hävetti se,\nettä oli ollut niin arka.\n\n\"Ken leikkiin ryhtyy, hän leikin kestäköön\", sanoi isä.\n\n\"Minä pyydän Sakkoa viemään minut sinne ylös, enkä minä huuda\",\nvakuutti kuusivuotias Kaarina.\n\nGunilla rouvan selitys, ettei hän sallinut heidän kummankaan ottaa\nosaa sellaisiin leikkeihin, ratkaisi asian.\n\nMutta lorun loppu oli, että Sakko luikki tiehensä, joko peläten toria\ntai muusta syystä. Kukaan ei ollut nähnyt hänen menevän, kukaan\nei tiennyt, mihin hän oli mennyt, mutta kaikki kaipasivat häntä.\nRitarista, hänen emännästään, heidän lapsistaan aina vähäpätöisimpään\nkyökkipoikaan olivat kaikki häneen mieltyneet, tunsivat osanottoa,\njopa ihailuakin häntä kohtaan.\n\nEpäilemättä turhamaisuus oli Sakon luonteelle ominainen piirre,\neikä hän varmaan olisi sietänyt sitä, joka olisi ollut hänelle\nvälinpitämätön. Jos hän sitä vastoin kuuli ympärillään tunnustuksen\nhuudahduksia tai näki kauniin neitosen heittelevän helliä katseita,\nsilloin ei hänen riehakalla hilpeydellään ollut mitään rajoja, ja\nhurjilla uhkateoillaan saattoi hän usein saada kauhuihinsa sen, jonka\nsydän oli juuri tulvehtinut hellistä tunteista.\n\nNuhteita ei hän kärsinyt koskaan ja kuritusta vielä vähemmän. Lapsena\noli hän kerran saanut linnanvoudilta selkäänsä, mutta sen jälkeen\npiiloutui hän heinäparvelle, ja kun hänet useiden päivien perästä\nsattumalta sieltä keksittiin, oli hän melkein nälinkuolias. Kun\nhäneltä kysyttiin, miksei hän ollut tullut ilmoille, vastasi hän,\nettei hän koskaan olisi sitä tehnyt vapaasta tahdostaan.\n\nSiitä pitäen sai hän olla omassa vapaudessaan. Gunilla rouva saattoi\njoskus tehdä hänelle muistutuksia, mutta vaikka hän silloin olikin\nvaiti, osoitti hän sitten rouvalle silmiinpistävää kylmyyttä.\n\nMutta jos kerrottiin muista nuorukaisista, joilla oli ollut samoja\nvikoja kuin hänelläkin, mutta olivat ne jättäneet, silloin kuunteli\nhän jännitetyllä tarkkaavaisuudella, ja silmien vilkunnasta saattoi\nhuomata, kuinka suuresti se kiinnitti hänen mieltään.\n\nRakkauteen ja uhraavaisuuteen oli hän pystyvämpi kuin kukaan. Erik\nherran ja Gunillan puolesta olisi hän vähintäkään arvelematta\nuhrannut henkensä. Kaarinakin oli hänelle hyvin rakas.\n\nKun ritari kertoi hänelle hänen mummonsa, Valmyran, kuolemasta,\njoutui hän kovan pelästyksen valtoihin.\n\n\"Kuollut\", huudahti hän, \"kuollut ilmoittamatta minulle!\"\n\n\"Kuinka hän olisi voinut tehdä sen?\"\n\nKyynelet syöksähtivät hänen silmistään, ja hän värisi kuin kovan\nvilutaudin kourissa.\n\n\"Hillitse mieltäsi\", sanoi ritari. \"Sellainen suru on epämiehekästä,\nainoastaan naiset valittavat.\"\n\nHän lakkasi itkemästä aivan kuin taikaiskulla ja seisoi kalpeana ja\nnäköjään tyynenä ritarin edessä.\n\nTämän jälkeen hän ensi kerran lähti tiehensä.\n\nKun hän palasi viiden päivän kuluttua, kysyi ritari häneltä, missä\nhän oli ollut.\n\n\"Metsässä!\" vastasi hän.\n\n\"Mitä varten siellä?\"\n\n\"Tavatakseni Valmyran.\"\n\n\"Etkö ole ristitty, Sakko?\"\n\n\"Ristihän se Hollolan pappi.\"\n\n\"Eikö hän sanonut sinulle, etteivät kuolleet palaa jakaisin?\"\n\n\"Väliin se kuitenkin tapahtuu.\"\n\n\"Oletko nähnyt mitään näkyä?\"\n\n\"En vielä.\"\n\n\"Mutta luulet näkeväsi?\"\n\n\"Valmyra on luvannut!\"\n\n\"Ilmestyä sinulle?\"\n\n\"Niin, herra!\"\n\n\"Pappi on sanova sinulle, että sellaiset ajatukset ovat Jumalan\nkäskyjä vastaan.\"\n\n\"Jumala ja Väinämöinen ovat yksi ja sama.\"\n\n\"Väinämöinen on pakanain jumala!\"\n\n\"Silloin olen minäkin pakana!\"\n\n\"Vaikka sinut onkin ristitty?\"\n\n\"Minä uskon Väinämöiseen ja Ilmariseen, kuten isäni, veljeni ja\nsisareni ovat tehneet ennen minua.\"\n\n\"Valmyra sanoi, ettei sinulla ole ketään sukulaisia.\"\n\n\"Kaikki ne, jotka harhailevat ympärinsä kuten metsän otukset, joilla\non taivas kattonaan ja suuri metsä makuukamarinaan, kaikki ne ovat\nValmyran sukulaisia ja ystäviä, ja he ovat minunkin.\"\n\n\"Tahdot kenties jättää meidät?\"\n\n\"Ei, tahdon palvella ja kuulla teitä; mutta tahdon mennä ja tulla\nvapaasti.\"\n\n\"Oppia et tahdo mitään?\"\n\n\"Osaanhan ohjastaa hevosta. Heittää keihään, niin että se sattuu\notusta keskelle rintaa, osaan yhtä hyvin kuin joku muukin. Luulen\nmyös osaavani ampua nuolen vihollisen sydämeen, ja vaikkapa\nsilmäänkin! Mitä vielä tarvitaan?\"\n\nSakko näytti ritarista melkein nuorelta atleetilta, seistessään siinä\npystypäin, ylpeänä ja tyynenä.\n\n\"Pakanalle riittää se yllinkyllin\", sanoi hän. \"Kristityn sitä\nvastoin tarvitsee osata paljon enemmän.\"\n\n\"Jahkahan minusta tulee se, kysyn sitten\", vastasi Sakko nopeasti.\n\nTäten oli keskustelu lopussa eikä siihen koskaan palattu, mutta Erik\nherra pääsi pian siihen kokemukseen, että pakanan sydämeen voi väliin\nluottaa varmemmin kuin sellaiseen, joka on kristitty -- ainoastaan\nnimeksi.\n\nNiissä mieslukuisissa joukoissa, jotka virtailivat ottamaan osaa\nkaivostöihin, oli useita ennen aikojaan kumartuneita. Heidän\nkasvonsa olivat nälän ja huolten kuihduttamat, silmät alituiseen\nkiintyneet maahan. Siellä oli heillä työnsä, mistään muusta eivät he\nvälittäneet. Nämä olivat kunnollisimpia, luotettavimpia työmiehiä, he\nolivat harvasanaisia ja äärimäisensäästäväisiä.\n\nMutta maan oman väestön joukossa oli myös muutamia liivinmaalaisia.\nNämä olivat päinvastoin kuin suomalaiset lörpöttelijöitä ja\nmielistelijöitä.\n\nPäällysmies, joka oli ottanut heidät Erik herran tietämättä,\npuolustautui sillä, että hän luuli olevan ritarille samantekevää,\nmihin kansallisuuteen he kuuluivat, kunhan vain tekivät\nvelvollisuutensa.\n\nJokaisella oli evästä mukanaan, mutta kun eväät eivät olleet suuret,\ntuli pian puute. Useimmilla oli pitkä matka kotiin, eikä sielläkään\nollut mitään saatavana. Sentähden oli pakko turvautua säästörahoihin\nhankkiakseen lähempää, mitä ilman ei voinut tulla toimeen: se on\nsuolaa ja leipää.\n\nLiivinmaalaiset olivat suurella taitavuudella osanneet kiehentäytyä\nsuomalaisten luottamukseen. He tarjoutuivat hankkimaan elintarpeita\nhuokeaan hintaan, ja kun nämä osoittivat epäileväisyyttä, vetosivat\nhe päällysmieheen, joka selitti, ettei hänen tietääkseen voitu\nliiviläisistä sanoa mitään pahaa.\n\nTämä ratkaisi asian. Kerättiin rahat, ja muuan liiviläinen sanoi\nomilla varoillaan tahtovansa lähteä Turkuun ostoksille.\n\nHän lähti tosiaankin, mutta jälellä olevat niukat ruokavarat eivät\nvoineet riittää puoleksikaan siitä ajasta, jonka vei matka Turkuun ja\ntakaisin.\n\nRitarilla ei ollut tästä mitään tietoa, ja päällysmies oli asiasta\nvaiti.\n\nKun Sakolla ei ollut mitään muuta tehtävää, oli hänellä tapana\nseisoskella katsellen kanavatyötä. Väliin saattoi tapahtua, että hän\nteki muutaman lapionpiston, ja silloin oli päällysmiehellä tapana\nmielistellen sanoa, että jos hän tahtoi, saattoi hän ansaita puolta\nenemmän kuin muut.\n\nSakolle olivat tuttuja useimmat nämä köyhät suomalaiset työmiehet.\nHeillä oli kurjat risumajansa siellä täällä metsissä, ja metsiä\nharhaillessaan oli hän levähtänyt heidän luonaan. Ravintona, jolla\nheidän nyt täytyi elää, oli usein keitetty peuranjäkälä, ja hän oli\nsiis päässyt selville, että silläkin saattoi elää.\n\nMutta nyt hänestä nämä ihmisrukat näyttivät kurjemmilta kuin\nmilloinkaan. Hän ei tiennyt mitään ahdistavasta hädästä, vaan luuli\nheidän tekevän työtä liian kovasti ja koetti sentähden taivuttaa\nheitä ottamaan lepopäivän.\n\nMutta siitä eivät he tahtoneet kuulla puhuttavankaan.\n\nOli käsissä päivä, jolloin viimeiset ruoka-annokset oli syötävä.\nMuutamat päättivät säästää sen huomiseen; useimmat pakoitti nälkä\nsyömään omaa -- ja toistenkin.\n\nVielä vuorokauden jaksoivat he nähdä nälkää. He muistuttivat nyt\nenemmän haamuja kuin eläviä ihmisiä, hiki valui pitkin laihoja\nposkia, ja ainoastaan vaivoin he jaksoivat nostella raskaita,\njyrkeitä lapioitaan.\n\nPäällysmies meni linnaan ja pyysi puhutella ritaria.\n\n\"Herra ritari\", sanoi hän, \"katson velvollisuudekseni eroittaa\nnykyiset työmieheni, sillä he ovat laiskoja ja kelvottomia.\"\n\n\"En ole muutamiin päiviin ollut niin hyvässä voinnissa, että olisin\njaksanut tulla heidän luokseen\", vastasi Erik herra. \"Huomenna teen\nsen. Sittenpähän nähdään.\"\n\n\"Epäilettekö minua, jalo herra?\"\n\n\"En, mutta näen mieluimmin omin silmin.\"\n\nPäällysmies meni työmiesten luo. \"Linnassa ei olla oikein tyytyväisiä\nteihin\", sanoi hän.\n\n\"Meillä ei ole leivän palaakaan, me kuolemme nälkään!\" huusivat\nkaikki yhdestä suusta.\n\n\"Ja tuossa makasiinissa on monta sataa säkkiä leipää ja jauhoja,\nkellarissa on olutta, että voisitte monet kerrat juoda itsenne\npäihdyksiin\", virkkoi päällysmies.\n\nTyömiehet katsoivat neuvottomina toisiinsa.\n\n\"Mutta se on kaikki linnan väkeä varten.\"\n\n\"Me tahdomme ostaa sieltä!\"\n\n\"Mutta sitä ette saa, vaikka voisitte maksaa kuinkakin hyvän\nhinnan... Se on linnan väkeä eikä yksinkertaista rahvasta varten.\"\n\nPäällysmies meni. Kylvö oli tehty, varmaankin alkoi se nyt työntää\norasta.\n\n\"Minä voisin maksaa leivästä kaksinkertaisen hinnan.\"\n\n\"Minulla ei ole siihen oikeutta, sillä kotona on niin monta nälkäistä\nsuuta.\"\n\n\"Ajatelkaas, kenellä olisi kipponen olutta!\"\n\n\"Ja leipää lisäksi!\"\n\n\"Jos ottaisimme muutamia säkkejä?\"\n\n\"Voimmehan maksaa takaisin!\"\n\n\"Ei, ei, teemme itsemme onnettomiksi.\"\n\n\"Onko meidän kuoltava nälkään?\"\n\n\"Kun ei tahdota antaa hyvällä, täytyy meidän ottaa väkisin!\"\n\n\"Tulkaa, lähtekäämme!\"\n\n\"Ei, ei!\"\n\n\"Niin, niin!\"\n\nNiin huutelivat sikin sokin, mutta lopulta koko joukko hurjalla\nraivolla syöksyi makasiinille. Nälkä tekee ihmisen eläimeksi, ja\nkuten eläimet jyrsivät ihmisparat leipää ja lihaa, jota he löysivät\nsuuret kasat.\n\nAhneimmat löysivät heti tien kellariin, he joivat, janosta melkein\nmielipuolina, niin kauan kuin jaksoivat. Vaikka mielessä vilahtikin\najatus, että rangaistus oli seuraava, niin mitä siitä: hetken\nnautinnosta eivät he siltä tahtoneet kieltäytyä. Saada kerran\nelämässään kyllikseen, ylenpalttisesti, se oli nautinto, jonka ensi\nkerran kokivat.\n\nPäivän ensi säteet löysivät heidät makaamasta kellarissa, paljaalla\nmaalla, ladoissa, heidän tavallisissa makuupaikoissaan. He makasivat\nniin raskaasti kuin eivät koskaan tahtoisi herätä.\n\nPäällysmies oli edellisenä päivänä, valitettuaan linnanherralle,\nlähtenyt monien peninkulmien päähän jollekin asialle. Hän ei siis\ntiennyt, mitä oli tapahtunut. Makasiini oli kappaleen matkan päässä\nlinnasta. Sielläkään ei ollut kuultu mitään.\n\nSakon, joka päivittäin kuljeskeli väen joukossa, oli herransa\nlähettänyt asialle hänetkin eikä häntä odotettu kotiin useihin\npäiviin. Päällysmies kertoi kovin kauhistuksissaan tapahtumasta\nritarille.\n\n\"Suurin syy on teidän\", sanoi tämä. \"Te olisitte voinut estää pahan,\njos olisitte heti kutsunut apua!\"\n\n\"Älkää rangaisko minua! Olen köyhä mies!\" vastasi mies langeten\nritarin jalkoihin.\n\n\"Mutta laiminlyöntinne tähden pakoitatte nyt minut rankaisemaan\nkahtasataa miestä!\"\n\n\"He löivät laimin työnsä -- -- --\"\n\n\"Antakaa heille ero!\"\n\n\"Mutta rangaistus?\"\n\n\"Siinä on rangaistusta kylliksi, kun ei näinä leivättöminä aikoina\nvoi enää ansaita mitään.\"\n\n\"Heidän palkkansa?\"\n\n\"Kuinka pitkältä ajalta se on maksamatta?\"\n\n\"Neljältätoista päivältä!\"\n\n\"Saakoot he täyden palkkansa, mutta lähtekööt sitten heti täältä.\"\n\n\"Saavatko he tulla ilmaisemaan nöyrän kiitoksensa niin suuresta\narmeliaisuudesta?\"\n\n\"Ei, en tahdo nähdä heitä!\"\n\nPäällysmies kumarsi maahan saakka ja riensi pois.\n\nSillä välin olivat työmiehet heränneet eleille, jos niin voi sanoa\nsiitä puolihumalaisesta turrustilasta, missä he olivat. Yhteen\najautuneina kuten lammaskatras odottivat he äänettöminä tuomiotaan.\n\nPäällysmies tuli. He katsoivat häneen kuten lampaat teurastajaan.\n\nHän antoi heille merkin seurata ja poikkesi nopeasti syvemmälle\nmetsään.\n\n\"Rientäkää, joutukaa pois täältä!\" sanoi hän. \"Tiedän hyvin, mihin\nvaaraan antaudun alttiiksi, mutta kahtasataa ihmistä en voi rangaista\nniin ankarasti.\"\n\nMiehet katsoivat hämmentyneinä häneen, he eivät ymmärtäneet hänen\ntarkoitustaan.\n\n\"Pois täältä!\" toisti hän.\n\n\"Pois?\"\n\n\"Kukin kotiaan!\"\n\n\"Mutta rangaistus?\"\n\n\"Sen saan kantaa minä yksin!\"\n\n\"Ja palkkamme?\"\n\n\"Sitä ei makseta.\"\n\n\"Ei kokonaiselta kahdelta viikolta?\"\n\n\"Jollette lähde, odottaa teitä raipparangaistus.\"\n\n\"Saammeko silloin pitää palkkamme?\"\n\n\"Ette, teidät ajetaan pois!\"\n\nMurina yltyi. Lopulta astui muuan mies joukosta esiin:\n\n\"Minä haluan puhutella ritaria!\" sanoi hän.\n\n\"Sano sitten toisille jäähyväiset, sillä et palaa elävänä.\"\n\n\"Hän on kuitenkin ollut ennen hyvä herra.\"\n\n\"Mutta nyt hän on suuttunut ja lujasti päättänyt rangaista.\"\n\n\"Minä sanon hänelle, että meidät vei nälkä siihen.\"\n\n\"Ja sitten puhuitte te kaikesta siitä hyvästä, mitä oli saatavissa!\"\npuuttui toinen puheeseen.\n\n\"Tahdotteko syyttää minua syntisistä himoistanne?\" huudahti\npäällysmies. \"Minua, joka teidän tähtenne antaudun vaaraan, että\nminutkin ajetaan pois?\"\n\n\"Onko meidän palattava vaimojemme ja lastemme luo tyhjemmin käsin\nkuin sieltä läksimme?\"\n\n\"Silloin oli meillä edes muutamia palasia leipää.\"\n\n\"Ja ne rahat, jotka lähetimme liiviläisen mukana?\"\n\n\"Onko meidän menetettävä nekin?\"\n\n\"Voinko minä sitä auttaa!\"\n\n\"Hän oli kyllä petturi.\"\n\n\"Nyt ei meillä ole mitään!\"\n\n\"Parasta on painautua maahan ja kuolla!\"\n\n\"Minä ainakin tahdon tehdä sen tupani lähellä, niin heidän ei\ntarvitse lähteä minua kaukaa etsimään.\"\n\nJa niin he lähtivät toinen toisensa jälkeen.\n\nMutta suurin joukko oli vielä jälellä. Nämä olivat sellaisia, jotka\nasuivat kauimpana metsissä, ja he neuvottelivat, eikö heidän ollut\nalistuttava rangaistukseen saadakseen jatkaa työtä...\n\nMutta silloin ilmoitti heille päällysmies, että tulossa oli\nkokonainen lähetys liivinmaalaisia. Ritarin aikomus ei missään\ntapauksessa ollut pitää heitä kauemmin.\n\n\"Sanoihan hän kuitenkin olevansa meihin tyytyväinen!\"\n\n\"Liivinmaalaiset maksavat vähemmän.\"\n\n\"Mutta me kuolemme nälkään.\"\n\n\"Mitä se häntä liikuttaa!\"\n\n\"Tyly herra hän on!\"\n\n\"Varokoon itseään!\"\n\n\"Uskallatteko uhkailla!\" tiuskaisi päällysmies. \"Pian pois täältä,\nminä en enää teitä sääli!\"\n\nJa nyt hajosivat he kuten akanat tuuleen, ja kahdessasadassa kurjassa\nkodissa tuli kurjuus jos mahdollista vieläkin suuremmaksi.\n\nYksi ainoa vähäpätöinen teko voi olla kuin kipinä kuivassa metsässä;\nse _voi_ sammua tyhjiin, mutta yltyä myös kaikkea kuluttavaksi\ntuleksi.\n\nKun päällysmies oli nähnyt viimeisen työmiehen katoavan näkyvistään,\nvetäisi hän helpoituksen huokauksen ja palasi kotiaan. Näiden\nkahdensadan palkasta karttui yhteensä sievoinen summa, jonka hän\nsaattoi lisätä säästöihinsä. Mies oli jumalaapelkääväinen sielu,\nja sentähden kiitti hän pyhää neitsyttä siitä voitosta, jonka oli\nviisaudellaan saavuttanut.\n\nRitari oli lähtenyt alas kaivoksille. Hän odotti, että miehet\nlankeaisivat polvilleen ja pyytäisivät jäädä paikoilleen, ja hän oli\ntaipuvainen siihen suostumaan.\n\nMutta ketään ei tullut, ketään ei näkynyt. Päällysmies sai vihiä,\nettä ritari oli alhaalla kaivoksella, ja hän riensi sinne ja vakuutti\nsyvään kumarrellen, että työ alkaa muutamain päivien perästä\nuudelleen.\n\n\"Tulevatko he takaisin?\" kysyi ritari.\n\n\"Eivät nämä, mutta minä olen jo lähettänyt kutsumaan toisia, joiden\nluulen olevan parempia.\"\n\n\"Mistä he ovat?\"\n\n\"Luullakseni Liivinmaalta\", änkytti mies.\n\n\"Lähettäkää sitten peruutus! Työ saa pysähtyä toistaiseksi!\"\n\nMuuan Erik herran periaatteista oli, että piti aina ensin lakaista\noman ovensa edusta, ennenkuin meni muiden kynnyksille, öin ja päivin\nmietti hän keinoja, miten lieventää hätää Suomessa, ja ottaisiko\nhän nyt työhön vierasta väkeä oman väen edellä? Jos pieni osa siitä\nolikin osoittautunut kelvottomiksi, ei siltä ollut mitään syytä\nepäillä kaikkia.\n\nEnsi kertaa juolahti hänen mieleensä, ettei päällysmieheen kenties\nollut luottamista.\n\nMutta kaikki väki oli poissa, hän ei tiennyt mitään keinoa\npäästäkseen totuuden perille.\n\nKun Sakko palasi takaisin ja vanhan tapansa mukaan riensi kaivokselle\ntapaamaan ystäviään, hämmästyi hän nähdessään heidän kaikkien olevan\npoissa. Silloin sai hän kuulla kertomuksen siitä hirveästä rikoksesta\nmikä oli tehty. Hän pudisti päätänsä eikä voinut käsittää, kuinka\nasianlaita oli. Mutta ritarille ei siitä uskaltanut puhua hän eikä\nkukaan muu.\n\nMutta tästä lähtien pisti silmiin sangen merkillinen seikka.\n\nTavallisesti kansa toi linnaan metsänotuksia enemmän kuin siellä\ntarvittiin, mutta Erik herra oli käskenyt, ettei ketään saanut\nlähettää pois tyhjin toimin, vaan kaikille oli annettava syötävää.\n\nMutta nyt ei tullut ketään. Vahinko oli tosin pieni, sillä linnan\nomat metsämiehet voivat yllin kyllin tyydyttää tarpeen, mutta se\nherätti kummastusta. Ja samoin herätti ihmettelyä se, että niin\naniharvat tulivat pyytämään apua.\n\nOltuaan muutamia päiviä kotona teki Sakko muutaman tavallisia\nretkiään, kukaan ei tiennyt mihin. Mutta kun hän palasi takaisin, ei\nhän ollut entisensä kaltainen, ja kun kysyttiin syytä siihen, löi hän\nasian leikiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kulunut noin kaksi kuukautta siitä, kun kaivostyö pysähtyi.\nOli elonaika käsissä, ja ritari arveli, että nyt jos koskaan\nolisi kansalla työtä elatuksekseen. Sitä paitsi oli hänen aikansa\nhyvin täpärällä. Asema Ruotsissa ei ollut ilahuttava. Hän oli\ntarmonsa takaa varoittanut liitosta hansakaupunkien kanssa ja\nennustanut, ettei näihin ollut luottamista. Kun liitto siitä\nhuolimatta, etupäässä Hemming Gaddin kehoituksesta, tehtiin,\npiti hän tarkoin silmällä Suomen rannikoita ollakseen valmis\nvastustamaan tanskalaisten mahdollisia hyökkäyksiä. Kun sitten tuli\ntieto, että Hannu kuningas oli tehnyt Lyypekin kanssa sopimuksen\nmolemminpuolisesta avusta, silloin hän näki, kuinka uhkaavat pilvet\nkasaantuivat yhä sankemmiksi, mutta pelottomana päätti hän ei\nainoastaan tehdä kaikkensa Suomen suojelemiseksi, vaan myös varustaa\nlaivoja Ruotsiakin puolustamaan.\n\nTässä tarkoituksessa kirjoitti hän Suomen piispalle, linnanisännille\nja voudeille, että he olisivat valmiit noudattamaan ensi kutsua.\n\nItäisen vihollisen uskoi hän pystyvän panemaan kaikki hänen laskunsa\nmullin mallin. Ritari Turenpoika ei tiennyt, että hänen pahimmat\nvastustajansa olivat häntä paljon lähempänä.\n\nKuolevaisuus oli tänä ja edellisenä vuotena ollut suuri Suomessa.\nJohannes piispa kuoli aivan äkkiä ja oli valittava seuraaja. Monia\nkelpo miehiä seurasi piispaa hautaan, mutta viikatemies kaasi myös\ntuhansia, joita ei kukaan laskenut ja joiden kuolemasta ei kukaan\ntiennyt. Hätä ja kurjuus heidät oli näännyttänyt!\n\nMutta oli käsittämätöntä, ettei enää näyttänyt olevan samaa\nluottamusta kuin ennen. Kansa ei tullut enää hänen luoksensa\nvalittamaan hätäänsä, apua ei otettu enää vastaan kuten isän kädestä.\nHeidän välillään oli jotakin... Hän luki epäluottamusta kansan\nsilmissä, hän vainusi sitä tuhansissa pikkuseikoissa, ja hän kyseli\nitsekseen: mikä voi olla syynä?\n\nGunilla rouvalla oli tapana retkeillä ympäri vieden lahjoja köyhille\nja sairaille, ja hänen tuloaan tervehdittiin aina ilolla ja\nsiunauksella. Tavallisesti saivat hänen molemmat vanhimmat lapsensa\ntulla mukaan, ja pikku Kaarina oli hyvin tuttu tuvissa useiden\npeninkulmien alalla. Kun tuli talvi, retkeilivät he reellä, eikä\nmennyt ainoatakaan viikkoa heidän tekemättä paria retkeä.\n\nMuutamia viikkoja ennen joulua sairastui Erik herra. Hän toipui\nkuitenkin pian sen verran, että voi nousta vuoteestaan, niin että\nyhdessä voitiin viettää joulu ilossa ja riemussa.\n\nSakko oli ollut milloin poissa, milloin kotona. Koko hänen\nkäytöksessään oli ihmeellistä levottomuutta, enimmäkseen puuhaili hän\nlasten kanssa, mutta hän ei tahtonut päästää heitä menemään kauas\nlinnasta.\n\n\"Täällä on sekä susia että karhuja\", sanoi hän Gunilla rouvalle.\n\"Tulee kova talvi, ne uskaltavat tulla lähemmäksi kuin ennen. Pitäkää\nlapsia tarkoin silmällä, jalo rouva!\"\n\n\"He ovat Jumalan suojeluksessa\", vastasi Gunilla rouva.\n\n\"Hän on jättänyt heidät teidän suojelukseenne\", vastasi Sakko,\n\"ettekä te koskaan saisi lohdutusta, jos heille tapahtuisi jotakin!\"\n\nTosin Gunilla rouvasta poika puhui hyvin rohkeasti, mutta viime\naikoina oli Sakkoon nähden totuttu sietämään paljon. Nytkin tyytyi\nlinnanrouva äänettömyydellään osoittamaan hänelle tyytymättömyytensä.\n\n\"Teettehän kuitenkin, kuten itse tahdotte!\" lisäsi poika kylmästi.\n\nJo edellisenä syksynä puhuttiin, että kansa piti metsissä kokouksia\nja neuvotteluja, mutta kun kaikki kävi rauhallisesti, ei kukaan siitä\nvälittänyt. Mutta näiden kokousten tarkoituksesta liikkui ihmeellisiä\nhuhuja. Valmyra oli ollut näiden ihmisten joukossa eräänlainen\npapitar, hänen tahtonsa oli heidän lakinsa.\n\nMutta hänen kuoltuaan ei päästy yksimielisyyteen johtajasta,\njoko sitten ei ketään pidetty ansiokkaana tai mielipiteet muuten\njakaantuivat.\n\nNiiden työmiesten joukossa, jotka oli lähetetty pois kaivokselta,\noli muuan vanha mies, Jorma nimeltään. Hän oli heistä ainoa, joka ei\nollut mukana murtautumassa makasiiniin eikä kellariin, mutta siitä\nhuolimatta jakoi uskollisesti toveriensa kohtalon eikä pitänyt sitä\nminään ansionaan.\n\nSeuraavassa kokouksessa puhuttiin uudestaan johtajasta, ja silloin\nhuusivat monet sadat siksi Jormaa. Useimmat läsnäolijat eivät häntä\ntunteneet, mutta silloin sanottiin, kuinka hän oli menetellyt, eikä\nnäistä ihmisistä näyttänyt mikään suuremmalta kuin se kiusaus,\njonka hän oli kestänyt. Jorma valittiin yksimielisesti, ja hänelle\nriennettiin siitä ilmoittamaan.\n\nKauas metsään, melkein esiinpistävän kallionkielekkeen alle, oli hän\nlaittanut pienen kotansa. Lähettiläät löysivät hänet sairaana ja\nnälinkuoliaana. Mutta se kuumeenhehku, joka paloi hänen silmissään,\nnäytti heistä jumalalliselta valolta. Ja arvelematta tempasivat he\nhänet sammalvuoteeltaan ja kantoivat hänet kokouspaikalle.\n\nHänelle annettiin syötävää ja juotavaa ja sanottiin, mikä tärkeä\ntehtävä hänelle oli uskottu. Ja tahdonlujuudella, joka antoi voimaa\nkuihtuneelle ruumiille, nousi hän pystytetylle lavalle, jolta hän\nsaattoi nähdä tuhansiin nousevat kuulijansa.\n\nHänen katseensa harhaili heidän ylitseen, huulet värähtelivät.\nSilloin ojensi hän käsivartensa ja huudahti kimakalla, vihlaisevalla\näänellä: \"Uhratkaamme!\"\n\nOli kuin sanalla olisi ollut nuolenkären terävyys ja tämä nuoli\nosunut jokaisen rinnassa olevaan sydämeen. Kansa heittäytyi alas\nmaahan, ulvottiin ja huudettiin, itkettiin ja naurettiin.\n\nJorma oli vaipunut alas lavalle; hän ei jaksanut puhua enempää, mutta\nsanassa olikin kylliksi; se ilmaisi ikävöimisen, joka tajuamatonna\npiili joka sydämessä.\n\nSovitus ja unhotus! Jokaisella oli raskas omatunto rinnassaan ja\njokainen tahtoi päästä taakastaan. Uhri ei sisältänyt sovitusta\nainoastaan korkeamman olennon kanssa, vaan myöskin kaikkien välillä;\nmutta siihen vaadittiin, että kaikkien oli uhrattava ja uhrattava\npuhtaimpansa ja parhaansa.\n\nUseimmat näistä ihmisistä olivat kastetut kristinuskoon, mutta se\noli heille ainoastaan ulkonainen toimitus. Valkoinen Kiesus oli\nkyllä hyvä herra, mutta hän oli heille vieras. Heidän isänsä eivät\ntunteneet häntä, ja he tahtoivat pitää kiinni isiensä uskosta.\nJa sentähden oli heidän nyt valmistauduttava uhraamaan. Oli\ntutkisteltava itseään ja tuumittava, oliko uhri ankaralle Jumalalle\notollinen. Sellainen oli se ainoastaan silloin, jos uhrattava oli\nuhraajalle yli kaiken kallis.\n\nAjaksi, jolloin uhri oli toimitettava, määräsi Jorma tulevan vuoden\nuuden kuun ensi päivän. Ja sanakapula pantiin siitä kiertämään ympäri\nmaan. Viesti kulki suusta suuhun, lapsilta vanhoille, miehiltä\nnaisille, ja niin tuli se huhuna niidenkin kuuluviin, joiden ei siitä\npitänyt tietämän, ja he värisivät kauhusta, ettei uhri tarkoittanut\nainoastaan valkoisia karitsoita, lehmiä, hevosia, vaan myös niitä\nlapsia, jotka erityisesti olivat vanhemmilleen rakkaat.\n\nHuhu tästä oli saapunut Gunillankin korville, ja hän kysyi Sakolta\nsiitä.\n\n\"Se on mahdollista!\" vastasi tämä.\n\n\"Etkö tiedä mitään varmaan?\"\n\n\"Tiedän vaieta siitä, mistä minulla ei ole oikeutta puhua.\"\n\n\"Kuka kieltää sinulta oikeuden?\"\n\n\"Veljeni!\"\n\n\"Eikö sinusta heidän oppinsa ole hirvittävä?\"\n\n\"Ei, se on hyvä!\"\n\n\"Mutta, Sakko, sanotaan, että he uhraavat lapsia?\"\n\n\"Jos lapsi on isälle hyvin rakas, täytyy hänen uhrata se. Täten\nsovittaa hän kaikki ne, joita vastaan on rikkonut. Kun he näkevät,\nettä hän on katunut ja sovittanut syntinsä, rakastavat ja uskovat he\nhäntä yhtä suuresti kuin ennenkin.\"\n\n\"Mutta jos hän kieltäytyy?\"\n\n\"Silloin hänet pakoitetaan!\"\n\n\"Mutta äiti, Sakko!\"\n\n\"Hän kyllä rauhoittuu!\"\n\n\"Minä en saisi koskaan lohdutusta sellaiselle surulle!\" puuskahti\nGunilla. \"Siitä koituisi kuolemani!\"\n\n\"Vaikkapa se olisikin herranne pelastus?\"\n\n\"Puhut syntisesti! Eikö lapsestakin ole tuleva riippumaton ihminen\nJumalan edessä?\"\n\n\"Lapset kuuluvat vanhemmille.\"\n\n\"Kyllä, niin kauan kuin ne tarvitsevat heitä.\"\n\n\"Siinäpä sanoitte!\" huudahti poika säkenöivin silmin. \"Heidän on\nannettava henkensäkin toistensa puolesta!\"\n\n\"Vapaaehtoisesti, niin!\"\n\n\"Se riippuu eri uskoista!\"\n\n\"Sinä uskot puukuviin, kuten pakanat, ja uhraat niille.\"\n\n\"Täytyyhän johonkin turvautua!\"\n\n\"Kristinoppi on rakkauden ja anteeksiantamuksen oppi. Sovituksen,\njota me etsimme, löydämme nöyrästä uskosta häneen, joka kuoli meidän\nkaikkien puolesta.\"\n\n\"Kun te sanotte sen, käsitän minäkin tarkoituksen,\" vastasi Sakko;\n\"kunnianarvoisat isät sotkevat sen.\"\n\n\"Kuule sitten minua! Minä tahdon mielelläni sanoa sinulle niin paljon\nkuin ymmärrän.\"\n\n\"Nyt on liian myöhä!\"\n\n\"Liian myöhä?\"\n\n\"Minut on heitetty ulos kuten kivi ikkunasta, nyt täytyy minun\npudota.\"\n\n\"En ymmärrä sinua!\"\n\n\"Kerran kyllä teette sen, kenties piankin!\"\n\nNäin sanoen kumartui hän maahan, painoi Gunilla rouvan hameen liepeen\nhuulilleen ja juoksi ulos.\n\nPäällysmies, josta ennen olemme puhuneet, oli yhä jäänyt ritarin\npalvelukseen. Hän oli eräänlaisena palvelusväen valvojana, mutta\nhuolimatta pehmeästä, mielistelevästä käytöksestään oli hän kaikkea\nmuuta kuin suosittu heidän keskuudessaan. Sakko varsinkaan ei voinut\nsietää häntä, ja toinen maksoi hänelle samalla mitalla. Ei mennyt\npäivääkään ilman muistutuksia, kyselyjä, missä hän oli oleskellut, ja\nsalaviittauksia, ettei häneen ollut luottamista. Tämä oli varovaisin\nsanoin sanottu ritarille niin moneen kertaan, että tämä melkein\nvastoin tahtoaan alkoi epäillä Sakkoa ja pitää hänkin puolestaan\npojan alituista poissaoloa jokseenkin kummallisena.\n\nEräänä päivänä, kun nuorukainen palasi oltuaan poissa kokonaisen\nviikon, jollaikaa mies oli viittaillut kaikenlaista pahaa hänestä,\nkutsuttiin hänet heti ritarin luo. Täällä sai hän ankaria sanoja ja\nnuhteita. Hänen oli joko pysyttävä linnassa ja tekemällä jotakin\nhyödyllistä ilmaistava kiitollisuuttaan kaikesta hänelle osoitetusta\nhyvyydestä tai lähdettävä tiehensä eikä koskaan palattava.\n\nSakko seisoi äänetönnä ja kunnioittavassa asennossa, mutta kalpein\nposkin, ja kuunteli ankaraa herraa. Kun tämä oli lopettanut, sanoi\nhän liikutuksesta vapisevalla äänellä:\n\n\"Minä en kelpaa mihinkään vakavaan työhön, ja te olitte luvannut\nminulle, että minä saisin tulla ja mennä milloin tahdoin.\nKiitollisuuttani voin kenties osoittaa muulla tavoin, mutta koska te\ntahdotte, niin minä lähden.\"\n\nNäin sanoen kumarsi hän syvään ja riensi pois. Ritari oli vähällä\nhuutaa hänet takaisin. Hän katui katkerasti lausumiaan ankaria\nsanoja. Sakko ei ollut tehnyt mitään pahaa, ja hän oli tosiaankin\nantanut pojalle luvan mennä ja tulla milloin itse tahtoi.\n\nSakko ymmärsi, ketä hänen oli tästä kiittäminen, ja hän päätti\nkostaa. Kun hän sentähden kohtasi tiellä saman liiviläisen, joka\ntyömiesten puolesta oli matkustanut Turkuun ostamaan leipää, juolahti\nheti hänen mieleensä, että tämä saattoi antaa hänelle keinot siihen.\n\nHe puuttuivat puheihin, ja liiviläinen kertoi, että hän tuli\nvaatimaan päällysmieheltä rahoja, jotka tämän täytyi suorittaa.\n\n\"Mistä hyvästä?\" kysyi Sakko.\n\n\"Väestä, jonka pestasin Liivinmaalta, mutta joka täytyi lähettää\ntakaisin.\"\n\n\"Sanoihan ritari edeltäpäin, ettei hän tahtonut niitä\", selitti Sakko.\n\n\"Mutta uudet miehet olivat jo pestatut aikoja ennen.\"\n\nNyt alkoi asia Sakolle valeta.\n\n\"Päällysmies tahtoi päästä miehistä\", sanoi hän.\n\n\"Siinä hän tekikin viisaasti\", vastasi tämä.\n\n\"Niin, oikein ovelasti!\" nauroi Sakko.\n\n\"Tiedättekö siitä?\"\n\n\"Minähän olin mukana juonessa.\"\n\n\"Ajatelkaas, sitä minä en luullut! Mutta sanokaa minulle silloin,\nsaivatko talonpojat takaisin leipärahat, jotka hän otti minulta?\"\n\n\"Ei, niitä he eivät saaneet!\"\n\n\"Enkös jo arvannut! Ja sitten maksatti hän minulla pestirahat\nsentähden, että minä muka olin pitänyt liian kiirettä pestaamisessa.\nMutta nyt olen ollut tuomarin puheilla, ja minä kyllä saan oikeuteni.\"\n\n\"Tuolta tulee ritari! Puhukaa hänelle!\"\n\nNyt paljastui petos. Sana sakeni sanasta. Ritari oli maksanut väen\npalkat, mutta päällysmies oli pitänyt ne omina hyvinään.\n\nOli merkillistä nähdä tällöin Sakkoa. Ensin tuijotti hän eteensä,\nettä saattoi luulla silmien muljahtavan hänen päästään pois, sitten\npääsi metsäläinen valloilleen. Hän heittäytyi maahan pitkäkseen,\npäästi raikuvan riemuhuudon, teki korkeita hyppyjä, itki ja nauroi\nvuoronperään. Mutta lopulta hän heittäytyi polvilleen ritarin eteen,\nsuuteli hänen käsiään ja pyysi häntä ottamaan puukon ja pistämään sen\nhänen sydämeensä, koska hän oli voinut epäillä sellaista isäntää.\n\n\"Luulit siis, että minä tahdoin pettää työmiehiä?\" kysyi Erik herra,\nmelkein hämmästyksissään.\n\n\"Täytyihän minun, herra!\"\n\n\"Nyt ymmärrän heidän ynseytensä! He luulivat niin hekin!\"\n\n\"Minä ilmoitan heille!\"\n\n\"Et tunne heitä kaikkia.\"\n\n\"Kyllä, herra, mutta kosto ennen kaikkea!\"\n\n\"Tahdotko pitää huolen päällysmiehen vangitsemisesta?\"\n\n\"Tahdonko?\" huusi Sakko. \"Heti, heti!\"\n\nJa hän melkein lensi takaisin linnaan.\n\nMutta lintu oli jo lentänyt matkoihinsa. Luultavasti oli hän\nhuomannut keskustelijat ja arvannut, että hänestä puhuttiin. Tyhjä\nlipas vain oli jälellä keskellä lattiaa hänen huoneessaan. Siinä oli\nhän pitänyt syntirahoja kätkössä, ja ainoastaan nämä oli hän ottanut\nmukanaan.\n\nSakko itki raivosta.\n\n\"Mikä hullu olin!\" huudahti hän. \"Mutta minä kyllä löydän hänet!\"\n\nAsia koski kovasti Erik herran mieleen. Nyt oli hän saanut selityksen\nrahvaan kummalliseen käytökseen, ja syvemmin kuin hän tahtoi\ntunnustaa harmitti häntä se, että heillä oli näennäisesti päteviä\nsyitä epäluuloon.\n\nPäällysmiehen kaikki kapineet tutkittiin mitä tarkimmin. Ritari\ntoivoi löytävänsä työmiesten nimiluettelon voidakseen siten\nnimismiesten kautta toimittaa takaisin heidän omansa. Mutta siihen\nkului pitkä aika.\n\nOli kaunis tammikuun päivä kuun lopussa. Gunilla rouva oli\nkuormittanut koko reen täyteen ruokia ja juomia, jakaakseen ne\nköyhien majoissa. Hän itse ajoi Kaarinan ja kahden neitosen kera\nreessä, Akseli taasen seurasi muutaman poikasen kanssa ratsain. Erik\nherra oli muutamain asemiesten ja palvelijain kanssa, niiden joukossa\nSakkokin, lähtenyt käräjäpaikalle eräiden levottomuuksien johdosta.\nGunilla rouva lähti aivan päinvastaiselle suunnalle.\n\nRipeästi kiitivät korskuvat hevoset eteenpäin, ja iloisesti kilisivät\nkulkuset raikkaassa aamuilmassa. Oli satanut lunta paljon, niin\nettä paikoittain oli vaikea päästä kinosten läpi. Vasta puolipäivän\nrinnassa saapuivat he määräpaikkaansa.\n\nTauti ja nälkä oli tehnyt kamalia tuhoja. Täällä makasivat kuolleet\nja sairaat vieretysten. Gunilla rouva pani heti kaikki kädet työhön;\nhän toimitti sijan kuolleille ja antoi ruokaa eläville. Hän kulki\nympäri pienessä tuvassa kuin siunauksen enkeli, ja kun hän muutamain\ntuntien jälkeen ajoi tiehensä, seurasivat häntä kiitolliset katseet\nja palavat esirukoukset.\n\nAkseli sanoi äskettäin kuulleensa, että metsään oli kokoontunut\npaljon kansaa, ja hän pyysi äidiltään, että he menisivät sinne.\nLäheisyydessä asui siellä eräs sairas, jota Gunilla rouva tahtoi\nmielellään nähdä, ja niin hän suostui.\n\nMutta kuta lähemmäksi he tulivat retkensä maalia, sitä useampien\nihmisten ohi he ajoivat; tietä taivalsi miehiä, naisia ja lapsia\nsekaisin. He olivat kaikki puetut jommoisellakin huolellisuudella,\nmutta kaikki kulkivat tietään hiljaisina, vakavina ja alasluoduin\nsilmin. Muutamat naisista kantoivat pieniä lapsia käsivarsillaan; he\nolivat kalmankalpeita ja saattoivat töintuskin laahautua eteenpäin.\n\nMutta kun Gunilla rouva katsoi taakseen, havaitsi hän, että jälestä\ntuli ihmisiä tuhansittain, ja yhtä suurelta näytti joukko hänen\nedelläänkin. Hän oli joutunut keskelle juhlakulkuetta, joka hitaasti\nasteli tietä myöten.\n\nSilloin selvisi hänelle yhtäkkiä, että kulkue aikoi uhrijuhlaan;\nluultavasti oli se pidettävä tänä yönä. Reen molemmilla puolin kulki\nsynkännäköisiä miehiä; he olivat aivan kuin hänen vartioinaan. Hän\nvilkaisi neitosiinsa; he olivat kalmankalpeita. Kaksi miestä tarttui\nhevosen suitsiin. Hän ei voinut ymmärtää syytä siihen.\n\nAkseli pysyttäytyi aivan reen vieressä. Hän oli kalpea hänkin, mutta\ntahtoi näyttää rohkealta. Kuinka Gunilla rouvan sydän pamppaili\npelosta! Hänen oli vastattava näiden hengestä!\n\nHän katsoi ympärilleen; kenen puoleen näistä vieraista hän kääntyisi?\nSilloin huomasi hän kapealla syrjätiellä vielä erään joukon, joka\nnäytti tahtovan yhdistyä suureen kulkueeseen. Miehet kantoivat\nvanhaa miestä, joka istui katajilla peitetyillä paareilla. Hän istui\npystyssä, mutta katse oli alituiseen suunnattuna taivasta kohden.\n\nGunilla tunsi hänet; hän oli muuan niistä miehistä, jotka olivat\nottaneet osaa kaivostyöhön.\n\n\"Katsokaas, äiti, se on Jorma!\" sanoi Kaarina.\n\n\"Pysähtykää!\" huusi Gunilla ja tarttui paareihin, jotka juuri olivat\npysähtyneet paikoilleen päästäkseen mukaan kulkueeseen.\n\n\"Tunnettehan kyllä minut, vanha Jorma!\" kysyi hän.\n\nUkko katsoi alas häneen ja näytti muistelevan.\n\n\"Ritarin rouva!\" sanoi hän välinpitämättömästi.\n\n\"Minä olen joutunut mukaan vastoin tahtoani, auttakaa minut täältä,\nvanha mies!\"\n\n\"Sitä en voi tehdä. Olette jo kuoleman ympyrässä!\"\n\n\"Tiedätte kai, etten kuulu teidän piiriinne. Mitä minulla on teidän\nuskonne kanssa tekemistä?\"\n\n\"Miksi tulitte tänne?\"\n\n\"Viedäkseni ruokaa muutamille sairaille!\"\n\n\"Sellaisia olemme kaikki! Keiden luo aioitte?\"\n\n\"Tuonne metsään vasemmalle!\"\n\n\"Avatkaa sitten tietä!\"\n\n\"Ei, ei, heidän täytyy tulla mukaan!\" huusivat useat äänet.\n\n\"Hän ei ole tehnyt mitään pahaa!\"\n\n\"Hänen täytyy olla uhrausta näkemässä!\"\n\nGunilla tunsi jäätävää kylmyyttä jäsenissään. Hän vaipui alas rekeen.\n\n\"Olkaa hiljaa!\" kuiskasi Jorma. \"Minä teen teidän kärsimyksenne\nlyhyeksi.\"\n\n\"Eikö _minun_ täydy itseni kantaa lapseni uhriksi!\" huusi muuan\nnainen hänen rinnallaan. \"Ettekö luule, että rinta saattaa silloin\naivan pakahtua!\"\n\nHämmästyksekseen havaitsi Gunilla, kuinka hänen molemmilla puolillaan\nkulki naisia, jotka kantoivat pieniä lapsia... Hän tunsi sanomatonta\nkauhua, hänestä tuntui kuin Akseli ja Kaarina temmattaisiin pois\nhäneltä... Hän tahtoi huutaa tuskasta, mutta ei ääntäkään päässyt\nhänen huuliltaan.\n\nSilloin alkoi laulu, alussa hiljaa ja yksitoikkoisena; siinä oli\nvalitusta ja vaikeroimista, siinä oli surua ja kyyneliä... Se yltyi,\nmuuttui kohisevaksi ja hurjaksi. Gunilla oli kuulevinaan kuolemaan\ntuomittujen kuolonkorahdukset, äitien kirkunan ja pyövelien huudot!\n\nYhä korkeammalle kohosi laulu, se nousi yli puiden latvojen\nkirkkaalle tähtitaivaalle, mutta alhaalla liehuivat raivottaret\npalavine tuohuksineen ja liehuttivat niitä, niin että kipenet\nräiskyivät laajalle ympärinsä.\n\nOli aivan pimeää, kun synkkä kulkue vitkaan liukui äärettömän suureen\naukeamaan keskelle metsää.\n\nLaulu oli vähitellen hiljentynyt jälleen, nyt kuului se aivan\nkuin kuolinvirreltä, matalalta uikutukselta... Sitten yksi ainoa\nvihlaiseva epätoivon kirkaisu. Sen jälkeen oli hiljaista kuin\nhaudassa.\n\nGunilla oli enemmän kuollut kuin elävä. Hän oli kietonut käsivartensa\nmolempain lastensa ympärille, hän näki tummien olentojen liikkuvan\nympärillään, hän luuli, että ne olivat kuolleita, jotka olivat\nnousseet haudoistaan ottaakseen osaa kamalaan juhlaan.\n\nKappaleen matkan päässä hänestä paloi suuri rovio. Hän kuuli kuinka\nsiihen alituiseen heitettiin uusia polttopuita, ja joka kerta sirkosi\nkokonainen kimppu tähtösiä korkeutta kohden.\n\nHänen kuulonsa oli teroittunut äärimmilleen, hän kuuli loitommalla\njonkun puhuvan ja arveli sen olevan Jorman. Mutta -- oliko se\nmahdollista -- tai mistä syystä mies olisi maininnut hänen\nnimensä!... Hän kuuli sen niin selvään kuin olisi huudettu hänen\nkorvaansa...\n\nNyt syöksyi koko joukko polvilleen ja painoi kasvonsa maahan. Kuinka\nhe huusivat ja ulvoivat!\n\nJorma puhui jälleen. Nyt mainittiin erään toisen naisen nimi, mutta\nsilloin kuului niin sydäntä viiltävä valitushuuto, että se kävi läpi\nGunilla rouvan luiden ja ytimien. Mutta samassa raikuivat luikut ja\npaimentorvet.\n\nHän näki, kuinka naiset, jotka seisoivat hänen ympärillään, vietiin\npois yksi toisensa jälkeen lapsi käsivarrellaan, ja kuinka heidät\nvedettiin väkisin, jos he kieltäytyivät seuraamasta vapaasta\ntahdostaan. He eivät palanneet takaisin, mutta niin pian kuin\nmiehet palasivat noutamaan jotakin jälelläolevista, päästivät nämä\nhiljaisen, hillityn valituksen. Gunilla olisi tahtonut mielellään\nkysyä, mihin he menivät ja miksi he eivät tulleet takaisin, -- mutta\nkieli oli tarttunut kiinni kurkkulakeen, hän ei voinut puhua.\n\nNyt vietiin viimeinenkin pois.\n\nKoko joukko makasi taasen polvillaan kasvot maassa, huutaen ja\nulvoen. Hän ei tiennyt oliko hän kuullut tämän kaksi vai kaksitoista\nkertaa. Aika ja luvut häipyivät siltä, joka on joutanut suuren surun\ntai kauhun valtoihin.\n\nSamassa kuiskasi muuan ääni hänen korvaansa:\n\n\"Ole hiljaa, Gunilla!\"\n\nSiirtyikö hän yhtäkkiä helvetistä taivaanvaltakuntaan! Suloisempaa\nsoittoa ei hän ollut kuullut koskaan kuin nämä sanat ritarin\nhuulilta. Tämä otti hänet vahvoille käsivarsilleen. Hän näki Kaarinan\nja Akselin seuraavan... sitten ei mitään enempää, sillä hän oli\nmenettänyt tajuntansa.\n\nMutta kun hän heräsi jälleen, oli hän toisessa reessä, lapset ja\nneitsyet luonaan. Asemiehet ja palvelijat ympäröivät heidät, mutta\nritari ei ollut heidän joukossaan.\n\n\"Missä on herrani?\" kysyi hän vapisevalla äänellä.\n\n\"Hän on käskenyt, että meidän on odotettava häntä täällä\", vastasi\nmuuan asemiehistä.\n\n\"Hiljaa! Oliko se laukaus?\"\n\n\"Kuulkaa, kuulkaa, mikä parku!\"\n\nYhtäkkiä tuli aivan hiljaista.\n\n\"Tulevatko he tänne päin?\"\n\n\"Ei, he menevät pois.\"\n\n\"Tuolla loistavat soihdut!\"\n\n\"Siellä on itkevä lapsi!\" sanoi Gunilla rouva. \"Pyhä neitsyt, kuinka\nse itkee katkerasti!\"\n\n\"Rakas äiti, se on varmaan pikku Anna\", sanoi Kaarina.\n\n\"Mitä puhutkaan!\"\n\n\"Kuinka tuo ääni kuului Sakon ääneltä!\" kuiskasi muuan neitosista.\n\n\"Miksei Sakko ole täällä?\" kysyi Akseli.\n\n\"Hän on varmaankin ritarin mukana.\"\n\n\"Tuolta tulee joku!\"\n\n\"Se on varmaan isäni!\"\n\nSe oli ritari. Hän kantoi jotakin käsivarrellaan, mutta oli niin\npimeä, ettei voinut eroittaa, mitä se oli.\n\n\"Hevoseni!\" käski ritari.\n\n\"Tässä se on!\"\n\n\"Ota tämä lapsi, Gunilla!\" sanoi ritari vienolla äänellä. \"Se on\nJumalan avulla pelastunut kuolemasta!\"\n\nJa hän pani pikku olennon hänen syliinsä ja kääri vaipan hyvin\nmolempain ympärille.\n\n\"Onko se jonkun noista naisista?\"\n\n\"Kyllä se on!\"\n\n\"Herra olkoon kiitetty! Kuinka äiti on oleva iloinen!\"\n\n\"Niin luulen! Nyt täytyy meidän rientää.\"\n\nJa koko pieni parvi riensi pikimmiten paikalta.\n\nGunilla rouva piteli nukkuvaa lasta sylissään.\n\n\"Lieneeköhän se poika vai tyttö\", sanoi Gunilla sivellen kädellään\nhentoja kasvoja.\n\nKaarina kumartui pienokaista vasten.\n\n\"Rakas äiti, se on Anna\", sanoi hän.\n\n\"Älä lörpöttele! Anna makaa kotona vuoteessaan ja nukkuu.\"\n\nMutta Gunilla rouvasta tuntui, että lapsi painautui niin ihmeen\npehmeästi häntä vasten. Ei silmänräpäyksen ajaksikaan pälkähtänyt\nhänen päähänsä, että se olisi voinut olla hänen lapsensa. Mutta\nhänestä tuntui, että hänen oli kasvatettava se omien lastensa kanssa,\nja hän päätti ottaa äidin kotiinsa ja tehdä hänestä kaikkien lastensa\nhoitajan. Vihdoin olivat he kotona linnassa. Piha oli valaistu\nsoihduilla; koko lukuisa palvelijajoukko seisoi odotellen. Erik herra\notti nopeasti lapsen Gunilla rouvalta ja riensi portaita ylöspäin.\n\n\"Olisihan minun toki pitänyt sitä edes nähdä\", sanoi Gunilla hieman\ntyytymätönnä.\n\nMutta ilo oli pian ainoa tunne, joka valtasi kaikkien mielet.\nKotiväki puhui siitä pelosta, jota oli tuntenut. Mutta tällöin\nkatselivat he hämillään toisiinsa, ikäänkuin peläten sanoa enemmän\nkuin oli lupa.\n\n\"Te salaatte minulta jotakin!\" sanoi Gunilla rouva.\n\nSilloin kertoivat he ritarin pelästyksestä, kun hän sai tietää\nGunilla rouvan menneen juuri sille taholle, missä uhraus oli\ntapahtuva. Lapset ja neitoset puhuivat kaikista niistä kauhuista,\njoita olivat kokeneet, mutta Gunilla rouva riensi rouvantupaan\nsyleilemään nuorinta lastaan, viisivuotiasta Annaa.\n\nKuinka hän hämmästyikään nähdessään ritarin polvillaan lapsen vuoteen\nvieressä, levottomalla hellyydellä katsellen sitä.\n\n\"Mitä on tapahtunut? Onko lapsi sairas?\" kysyi äiti pelästyneenä ja\nriensi hänen luoksensa.\n\n\"Näethän itse, ettei häntä vaivaa mikään.\"\n\n\"Minusta hän nukkuu niin raskaasti.\"\n\n\"Hän on kenties kovin väsynyt.\"\n\n\"Mistä niin? Minä soitan hänen hoitajaansa.\"\n\n\"Hän on poissa.\"\n\n\"Poissa?\" kysyi Gunilla rouva kummissaan.\n\n\"Hän on poistunut ainaiseksi.\"\n\n\"Mutta sano sitten minulle, mitä on tapahtunut!\"\n\n\"Ei tänä iltana!\"\n\n\"Luuletko, että voin saada mitään rauhaa, kun ajatuksissani pyörii\nse, mitä täällä on tapahtunut? Tai että voin nukkua sen jälkeen mitä\nitse olen kokenut?\" lisäsi hän väristen.\n\n\"Sitten sanon sen\", vastasi Erik herra, \"mutta sillä ehdolla, että\nensin katsot oikein varmasti, että tässä makaava lapsi on sinun oma\nlapsesi.\"\n\n\"Luuletko, että äiti milloinkaan voi erehtyä sellaisesta?\" kysyi\nGunilla.\n\n\"Olet tehnyt niin!\"\n\n\"Minäkö?... Erik!...\"\n\nHän kalpeni lumivalkoiseksi.\n\n\"Sano... oliko se minun lapseni, joka...?\"\n\n\"Nyt avaa hän silmänsä! Puhu hänelle!\"\n\n\"Rakas äiti!\" kuiskasi tyttö ja suuteli häntä, mutta nukkui sen\njälkeen uudestaan.\n\n\"Oliko se hän, Erik?\"\n\n\"Kiitä Jumalaa, Gunilla! Se oli hän!\"\n\n\"Kaikki pyhimykset! Ja millä ihmeellä hän pelastui?\"\n\n\"Sakko hänet pelasti.\"\n\n\"Sakko! Missä hän on?\"\n\nRitari kääntyi pois.\n\n\"Maksoiko se hänen henkensä?\" kysyi hän väristen.\n\n\"Maksoi!\"\n\nGunilla painoi päänsä hänen rintaansa vasten ja itki.\n\n\"Hän oli uskollinen ystävä ja palvelija.\"\n\n\"Muutamia päiviä sitten sanoi hän kerran osoittavansa, että oli\nkiitollinen, ja täydelleen on hän pitänyt sanansa.\"\n\n\"Mutta te itse, rakas herra, näytätte niin sairaalta ja runnellulta.\nPelkään, että tämä päivä on koskenut syvästi teihin. Menkää levolle!\"\n\n\"Ja sinä itse, Gunilla?\"\n\n\"Minulla on vielä kaikki, mikä on sydämelleni rakasta, minä tahdon\nkiittää Jumalaa ja siten rukoilla niiden eksytettyjen raukkojen\npuolesta, jotka nyt valittavat ja surevat.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nParisen päivää myöhemmin löydettiin päällysmies hirtettynä linnan\nedustalta. Vääryyttä kärsineet olivat itse kostaneet.\n\nTapaus koski syvästi ritariin. Laittomuus, jota hän oli koennut\nvastustaa, oli murtanut kaikki sulut ja puhjennut ilmoille kaikessa\nhirvittävässä raakuudessaan. Mitä jalansijaa oli kristinusko saanut\nsellaisessa kansassa, joka uhrasi omaa lihaansa ja vertansa?\nMitä kunnioitusta nautti päämies, jonka silmien edessä, jonka\nläheisyydessä oli uskallettu tehdä sellainen rikos, ja kuinka voisi\nsen rangaista, kun koko kansa otti osaa siihen? Nämä ajatukset\npyörivät öin ja päivin hänen päässänsä. Ne heikonsivat hänen\nennestäänkin turmeltunutta terveyttään.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin saapui vanha Jorma linnaan ja pyysi\npuhutella ritaria. Tämä päästi hänet puheilleen. Mies kantoi päätänsä\npystyssä; hänen koko käytöksensä ilmaisi itsetietoisuutta.\n\n\"Mitä tahdotte?\" kysyi Erik herra.\n\n\"Koko kansani puolesta pyydän, ettette rankaise meitä siitä synnistä,\njonka olimme tekemäisillämme.\"\n\n\"Mistä puhutte?\"\n\n\"Kun otimme teidän lapsenne...\"\n\n\"Miksi tahdoitte tehdä minulle sellaisen surun?\"\n\n\"Me rakastimme teitä, herra, ja tahdoimme, että teidän oli\nsovitettava se synti, jonka luulimme teidän tehneen.\"\n\n\"Luulitte minun pidättäneen teidän palkkanne?\"\n\n\"Sakko sanoi meille, kuinka asianlaita oli, ja niin sai päällysmies\nrangaistuksensa, ja me saimme, mikä oikeudella oli meille tuleva.\"\n\n\"Ja Sakko?\"\n\n\"Hän antoi henkensä lapsenne puolesta! Aivan sen edellä oli hän\nsanonut meille, kuinka asia oli.\"\n\n\"Ettekö luule, että minä tahdon rangaista teitä siitä?\"\n\n\"Kuinka monta henkeä tahdotte?\"\n\n\"Kuvitteletteko voivanne hengellä ja verellä hyvittää, mitä olette\nrikkoneet jumalallista ja inhimillistä lakia vastaan?\"\n\n\"Jumalallisen kanssa saamme kai itse selvittää asian. Olen tullut\ntänne maallisen lain tähden.\"\n\n\"Valtio on lähettänyt pappeja teitä opettamaan. Teidät on kastettu\nkristinuskoon, ja te harjoitatte kaikkia pakanuuden kauhistuksia!\"\n\n\"Meidät ajettiin joukoittain kasteelle ja kirkkoon. Kukaan ei voi\nmeitä estää ajattelemasta miten tahdomme.\"\n\n\"Eivät pappien puheetkaan?\"\n\n\"He valehtelevat kaikki.\"\n\n\"Mitä sanotte?\"\n\n\"Totuuden, jalo herra!\"\n\n\"Näyttäkää se toteen!\"\n\n\"Eivätkö he sano, että Kiesus kulki ympärinsä köyhien joukossa,\ntehden hyvää kaikille?\"\n\n\"Sanovat!\"\n\n\"Eivätkö he sano olevansa hänen seuraajiaan...\"\n\n\"Eivät kaikki ole.\"\n\n\"Joko hän ei ole ollut parempi kuin hekään, ja silloin ei hän\nmyös ole koskaan tehnyt niitä hyviä töitä, joita he sanovat hänen\ntekemikseen; tai ovat he kurjia ulkokullattuja, jotka käyttävät hänen\nnimeään kilpenään, jonka takana synti on luvallinen.\"\n\n\"Pappikin on ihminen.\"\n\n\"Mutta hän ei saisi olla pappina, jos hän on suurin syntinen\nseurakunnassa.\"\n\n\"Silloin on valitettava piispalle.\"\n\n\"Sellaista me emme ymmärrä, ja vähänpä siitä voisi olla hyötyäkin. Me\nkyllä tiedämme omat neuvomme.\"\n\n\"Ja palaatte takaisin pakanuuteen.\"\n\n\"Luullaksemme se voi olla yhtä hyvä!\"\n\n\"Kuulkaas minua, Jorma! Oletteko koskaan nähnyt totista ja vilpitöntä\nkristittyä?\"\n\n\"Kyllä, herra, olen nähnyt; mutta minä tunnen myös monta jalomielistä\npakanaa.\"\n\n\"Ettekö huomaa mitään eroa heidän välillään?\"\n\nJorma vaikeni kauan.\n\n\"Olen huomannut _yhden_\", sanoi hän.\n\n\"Ja se on?\"\n\n\"Kristitty antaa anteeksi vääryydet.\"\n\n\"Onko se teistä vaikeaa?\"\n\n\"Vaikeinta kaikista.\"\n\n\"Mutta hyvin?\"\n\n\"Kun voi sen tehdä!\"\n\n\"Otaksutaan, että se on kysynyt kovia taisteluita, ennenkuin voi sen\ntehdä. Minkä luulette silloin vievän hänet siihen?\"\n\n\"Hänen kristillisen velvollisuutensa!\"\n\n\"Pakana ei sitä hyväksy?\"\n\n\"Kyllä, mutta hän ei tee samoin.\"\n\n\"Miksi ei?\"\n\n\"Meillä on sääntönä: 'silmä silmästä, henki hengestä'!\"\n\n\"Ja onko se teistä parempi?\"\n\n\"Sitä en tiedä sanoa...\"\n\n\"Mitäs sitten tarkoitatte?\"\n\n\"Sitä vain, että kristinusko asettaa toiset vaatimukset...\"\n\n\"Luuletteko niiden olevan onneksi vai onnettomuudeksi ilmisraukoille?\"\n\n\"Kyllä ne ovat onneksi.\"\n\n\"Ymmärrättekö silloin, Jorma, miksi toivoisin niiden leviävän teidän\nkeskuuteenne?\"\n\n\"Hankkikaa parempia opettajia!\"\n\n\"Suokoon Jumala, että voisin! Mutta ettekö voi pysyä lujana uskossa?\"\n\n\"Kukapa tahtoo peseytyä puhtaaksi likalätäkössä, herra?\"\n\n\"Mitä sanotte?\"\n\n\"Että siksi ovat papit ja munkit tehneet sen opin, jota saarnaavat.\nJos joku sellainen tulee tölliini, saa hän mennä niine hyvineen; ei\nhän tahdo edistää herransa, vaan omaa ja luostarinsa asiaa.\"\n\n\"Surullista, jos niin on!\"\n\n\"Meillä täytyy opin ja elämän olla yhtä, kuten ruumiin ja sielun,\nmuuten on meistä kaikki ulkokultailua ja petosta.\"\n\n\"Ette ole niinkään väärässä!\"\n\n\"Tiesin kyllä, että lopulta ymmärtäisitte minua\", sanoi Jorma. \"Te\nolette jalo ja oikein ajatteleva herra, sentähden koski meihin\nsyvästi, kun luulimme, että ahneus oli teidät saanut valtaansa.\nSakon veri on sovittanut syymme Jumalan edessä, hän oli vanhan suvun\nviimeinen vesa, ja hänessä meni suuri tietäjän alku manalle. Mutta\nvielä on jälellä velkamme teille, ja niinä olen tullut kysymään\nteiltä siitä.\"\n\n\"Mitä tarjoatte?\"\n\n\"Viisikymmentä henkeä!\"\n\n\"Se on liian vähän!\"\n\n\"Sata!\"\n\n\"Enemmän!\"\n\n\"Viisi sataa!\"\n\n\"Vielä enemmän!\"\n\n\"Olkaa armelias, herra!\" Jorma heittäytyi maahan ja suuteli ritarin\ntakinlievettä.\n\n\"Vaadin, että kaikki tyyni luovutte eksytyksistänne ja rupeatte\nkristityiksi omasta vapaasta vakaumuksestanne. Sinä, Jorma, olet\nitse tunnustanut, että kristinusko on korkeampi. Sinun on myös\nmyönnettävä, että sellaisessa, joka kuuluu ikuiseen autuuteemme,\ntäytyy ihmisen kaikin voimin pyrkiä korkeimpaan.\"\n\n\"Tahdon noudattaa käskyänne. Mutta mitä vaaditte siitä, mitä on\ntapahtunut?\"\n\n\"En mitään!... Menkää rauhassa!\"\n\n\"Annatte anteeksi! Tämä on tosiaankin korkean mestarin opin mukaista!\nSe on suuri ja hyvä! Te opetatte sen meille omalla esimerkillänne.\"\n\nVanhus poistui sangen liikutettuna.\n\nTämä kohtaus oli suurena lohdutuksena Erik herralle, ja hän ryhtyi\njälleen tarmolla tehtäviinsä. Tärkein oli niiden laivojen tarkastus,\njoiden oli lähdettävä vesille heti jäiden auettua. Sen jälkeen\noli tärkeintä laittaa kuntoon linnoitukset Viipurin ympärillä.\nVaarat uhkasivat idästä, ja tanskalaiset juonittelijat uudistivat\nvehkeilynsä. Outoja henkilöitä hiiviskeli ympäri rahvaan keskuudessa\npuhuen mikä onni olisi, jos tanskalaiset sotajoukot tulisivat kansaa\npuolustamaan.\n\nSilloin sairastui Erik herra äkkiä. Heti alusta sai tauti niin\nvaarallisen käänteen, että luultiin kuoleman olevan lähellä.\nErik herra oli siitä täysin tietoinen. Kuinka hellästi hän\nsulkikaan lempeän vaimonsa syliinsä ja kiitti häntä kaikesta hänen\nrakkaudestaan!\n\nRitarin käskystä koottiin läheisin talonväki sairashuoneeseen\njäähyväisille. He itkivät ja nyyhkyttivät, mutta hän oli tyyni\nja hymyili. Hänelle oli kuolema tervetullut vapauttaja. Gunillan\nkäsi kädessään ja katse kiinnitettynä pienokaisiin, jotka olivat\npolvillaan hänen edessään, odotti hän tyynesti viimeistä hetkeä.\n\nMutta se viipyi; yöllä hän nukkui muutamia tunteja ja tunsi aamulla\nitsensä niin paljon paremmaksi, että tahtoi nousta jalkeille. Hänen\ntahtoaan noudatettiin, ja nojaten Gunillaan ja muutamaan uskolliseen\npalvelijaan kulki hän viereiseen huoneeseen.\n\n\"Kuinka täällä on pimeää kaikkialla\", sanoi hän. Mutta kohta sen\njälkeen kaatui hän alas penkille kuin kuollut.\n\n\"Gunilla!... Jo valkenee, nyt näen valoa. Oi, mikä kirkkaus!\"\nhuudahti hän säteilevin kasvoin, ja pakeneva sielu salli hänen viedä\nhautaan onnellisen tunteen siitä...\n\nKoko Suomi suri häntä.\n\nMutta Ruotsiinkin levisi hämmennys ja levottomuus. Sellainen\nsurusanoma saattoi tosiaankin herättää levottomuutta tulevaisuuteen\nnähden. Nyt ei enää tarmokas, luotettava ja valpas Erik Turenpoika\nollut puolustamassa itärajaa ja pitämässä yllä epävarmaa, usein\nkeskeytettyä rauhan työtä.\n\n\n\n\n8.\n\nNAISEN VOIMA.\n\n\nValtaneuvostossa istui, harvoilla poikkeuksilla, ainoastaan\nrauhanystäviä. Ne, jotka kuuluivat Svante Niilonpojan puolueeseen,\neivät voineet saada tahtoaan voimaan, ja niin täytyi heidän sallia,\nettä laadittiin kokonainen joukko syytteitä valtionhoitajaa vastaan.\nNämä yhdistettiin avoimiin kirjeihin, joista yksi toimitettiin\nvaltionhoitajalle ja toiset lähetettiin kaikkiin maakuntiin ja yksi\nTukholman kaupungille.\n\nSvante Niilonpoika vastasi muutamain päivien kuluttua, että\nhän tahtoi vastata asianomaisille tuomareille, ja jos nämä ja\nvaltaneuvosto niin vaativat, oli hän taipuvainen jättämään\npäämiehyytensä neuvoston käsiin.\n\nMutta kohta sen jälkeen pyysi Tukholman kaupungin porvaristo pääsyä\nvaltionhoitajan puheille ja rukoili, että hän heidän ja maan tähden\ntahtoisi pitää hallituksen käsissään.\n\nKauppakaupunkien miehet ja lähinnä asuva rahvaskin lähetti hartaita\npyyntöjä, että herra Svante Niilonpoika pysyisi valtionhoitajana.\n\nOn helposti käsitettävää, etteivät nämä viestit miellyttäneet\nneuvosherroja, mutta sitten tuli vielä lähetystö Taalainmaasta.\nSe selitti pelottomasti, että mies, joka oli puolustanut Ruotsin\nvapautta ja itsenäisyyttä, oli heidän mielestään korkeimmalla\nvaltakunnan herrojen joukossa, ja he pyysivät herra Svante\nNiilonpoikaa pitämään kiinni peräsimestä. Heidän apuunsa hän saattoi\nluottaa milloin hyvänsä kutsuikin.\n\nRuotsin neuvosto oli kuin halvauksen saanut; epäilemättä oli Svante\nNiilonpojan puolue vahvin. Mihin keinoihin nyt oli ryhdyttävä? Neuvon\noli keksivä nainen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerra Sten Kristerinpoika oli mennyt toisiin naimisiin Vikin herran\ntyttären, Pernilla Niilontyttären kanssa. Syksyllä 1511 he asettuivat\nasumaan Tukholmaan ja pitivät upeaa taloutta.\n\nPernilla rouva oli tavattoman pieni kasvultaan eikä enää nuorikaan,\nmutta hänellä oli tulinen sielu ja rajut intohimot, joiden edessä\nkaikkien täytyi väistyä.\n\nHän ei ollut mennyt naimisiin rakkaudesta, mutta Sten Kristerinpojan\nvaltiolliset laskelmat olivat myös hänen, ja hän oli lujasti\npäättänyt viedä ne perille.\n\nHän inhosi Svante Niilonpoikaa sentähden, että tämä oli hänen\nherransa tiellä; hän vihasi Märta rouvaa sentähden, että tämä oli\nniin mahtavan herran emäntä.\n\nMutta mikään ei olisi estänyt häntä tuntemasta suopeutta, jopa\nhellyyttäkin samoja ihmisiä kohtaan, jos hän olisi ollut heidän\nsijassaan ja he hänen.\n\nLuonnollisena seurauksena tästä hänen pyrkimyksestään oli, että hän\ntunsi suurta osanottoa Knut Alfinpoikaa kohtaan.\n\nJa hänelle tämä nuori mies uskoi epätoivonsa sen johdosta, että\nKristina Gyllenstjerna oli pettänyt hänet, kuten hän sanoi. Kristina\noli houkutellut itselleen hänen rakkautensa ja sitten hylännyt hänet\nvaltionhoitajan pojan tähden.\n\nPernilla rouva ei ainoastaan hyväksynyt hänen suuttumustaan,\nvaan hautoi kostoakin hänen puolestaan. Mutta tällöin kuunteli\nhän jännityksellä kaikkea, mikä koski valtionhoitajaa ja hänen\nemäntäänsä. Hän pystyi laatimaan useampiakin suunnitelmia pienessä\nnokkelassa päässään.\n\nKnut herra ajatteli ainoastaan rakkauttaan ja eli sille.\n\nEräänä päivänä saapui hän Pernilla rouvan luo tavallista\nkiihtyneempänä. \"Minä lähden täältä\", sanoi hän.\n\n\"Mitä sitten on tapahtunut?\"\n\n\"Minä en kestä nähdä heitä yhdessä!\"\n\n\"Heh, teitähän Kristina rakastaa!\"\n\n\"Mutta Stenillä on kaikki edut puolellaan. Kuka nainen ei antaisi\netusijaa tulevalle valtionhoitajalle kenen ja kuinka korkeasäätyisen\naatelismiehen rinnalla tahansa!\"\n\n\"Mutta jos hänestä nyt ei tulisikaan valtionhoitajaa?\"\n\n\"Mikäs estää!\"\n\n\"Mikä! Me molemmat esimerkiksi!\"\n\n\"Jotka emme voi mitään.\"\n\n\"Se riippuu tahdon voimasta.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Että minä mielelläni tahtoisin palvella teitä\", sanoi Pernilla rouva\nojentaen hänelle kätensä.\n\nHän lankesi polvilleen ja suuteli sitä.\n\n\"Jos voitte tehdä sen\", sanoi hän, \"vannon etten ikipäivinäni lakkaa\nosoittamasta teille kiitollisuuttani.\"\n\n\"Nouskaa, herra Knut Alfinpoika, ja puhukaamme tyynesti.\"\n\nToinen totteli.\n\n\"Käskekää, mitä minun on tehtävä?\"\n\n\"Vaiettava ennen kaikkea!\"\n\n\"Kuten hauta.\"\n\n\"Sitten annettava joka päivä tietoja.\"\n\n\"Mistä?\"\n\n\"Kaikesta, mitä linnassa tapahtuu.\"\n\n\"Minä tiedän niin vähän.\"\n\n\"Urkkikaa sitten! Teidän täytyy tietää paljon!\"\n\n\"Mutta voinko ja saanko minä...\"\n\n\"Epäröittekö?\"\n\n\"Tunnustan, että teen niin!\"\n\n\"Silloin ette rakasta häntä.\"\n\n\"Enemmän kuin elämääni, mutta...\"\n\n\"Tarkoitatteko kenties, että ehdotan jotakin kunniatonta?\"\n\n\"En tiedä mitä sanon! Käskekää, minä teen kaiken, mitä vaaditte!\"\n\nJa siitä pitäen teki Knut herra selkoa kaikesta mitä linnassa\ntapahtui. Pernilla rouva ei ainoastaan saanut tietää, mitkä henkilöt\nkävivät valtionhoitajan luona, vaan sangen usein, mistä he olivat\nkeskustelleetkin.\n\nSaamiensa raporttien pohjalla hän tiesi, että valtionhoitajan terveys\noli suuresti huonontunut; että hän suurella pelolla odotti tulevan\nvuoden sotaretkeä; ettei enää ollut odotettavissa mitään apua\nlyypekkiläisiltä sekä lopuksi että oli tehty monia turhia yrityksiä\nsaada luostareilta ja kirkolta rahoja lainaksi.\n\nPernilla rouva oli kuitenkin liian viisas ilmaistakseen, mistä\nlähteestä hän oli saanut nämä uutisensa. Jos salaisuus olisi\npaljastunut, ei hän olisi saanut enää tietää mitään; ja hän tunsi\ntähän asti hänelle aivan outoa nautintoa ajatellessaan kysymyksiä,\njotka koskivat maan ja kansan olemassaoloa. Hän laati päässään mitä\nihmeellisimpiä ehdotuksia; väliin tahtoi hän, että hänen herransa nyt\nheti asettuisi rauhanystäväin eturintamaan, taistelisi erinomaisella\nurhoollisuudella ja niittäisi loistavia voittoja.\n\nMutta kun hän ajatteli Sten herraa, tarkoitti hän itseään. Hänen\nvilkkaissa kuvitelmissaan oli hän itse johtamassa sotajoukkoa,\ntekemässä urhoollisuuden ihmeitä ja niittämässä kunniaa ja mainetta.\nHänen jalkoihinsa langettiin, häntä ihailtiin ja tehtiin hänet\nmaan kuningattareksi. Jos hän olisi ilmaissut salaiset ajatuksensa\njollekin ihmiselle, olisi hänelle naurettu vasten kasvoja. Ajatelkaas\nvain hänen kuvatonta olentoaan!\n\nMutta hän oli siksi viisas, että piti nämä mietteet omina hyvinään.\nHänen herransa, joka heidän avioliittonsa alussa piti häntä kaikissa\nsuhteissa merkityksettömänä, alkoi vähitellen käsittää, että\nhänestä saattoi olla suurta hyötyä. Ja niin uskoi vanha Sten herra\nemännälleen suunnitelmiaan, ja tämä puuhaili niitä kehittääkseen,\nilmoitti saamansa salatiedot ja osoitti sellaista mielen terävyyttä,\njoka on mahdollista ainoastaan naiselliselle havaintokyvylle.\n\nPernilla rouva oli kokenut, ettei hän voinut ulkonäöllään saada\nvaikutusvaltaa miehiin. Hän päätti koettaa heidän vaimojensa kautta.\n\nKukapa emäntä ei haluaisi tehdä itseään tärkeäksi herralleen, ja\ntässä saattoi Pernilla antaa monia hyviä viittauksia.\n\nEivät kaikki rauhanystävät tahtoneet saada Hannu kuningasta\nvaltakuntaan, mutta he tahtoivat päästä Svante Niilonpojasta ja --\nitse päästä ohjaksiin. Sanottiin, että nyt oli neuvoston aika ottaa\nperäsin käsiinsä ja luotsata hankautunut valtiolaiva satamaan.\n\nMutta ei käynyt päinsä eroittaa valtionhoitajaa ilman kansan\nmyöntymystä; joka mies tiesi, että hän oli kansan suosikki.\n\nEräänä päivänä tuli Knut herra hänen luoksensa sangen kiihtyneenä.\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi hän.\n\n\"Puhutaan, että häät vietetään marraskuussa.\"\n\n\"Meillä on vasta syyskuu!\"\n\n\"Teidän täytyy estää se!\"\n\n\"Mitä sanoo Kristina?\"\n\n\"Vaikenee ja suostuu!\"\n\n\"Vastahakoisesti?\"\n\n\"Olenhan sanonut teille, että hän rakastaa Steniä!\" huudahti Knut\nepätoivoissaan ja kätki kasvonsa käsiinsä, katkerasti itkien.\n\n\"Oletteko mies?\" kysyi Pernilla halveksuvasti.\n\n\"Enkö ole juossut kaikilla teidän asioillanne, hankkinut teille\nkaikki ne tiedot mitä olette halunnut? Ettekö te siitä hyvästä\nluvannut auttaa minua?\"\n\n\"Eikö voisi ryöstää häntä!\"\n\n\"Ryös -- tää -- hä -- ntä?\"\n\n\"Niin, houkutella hänet pienelle retkelle!\"\n\n\"Millä verukkeella?\"\n\n\"Voitte kai keksiä jonkun sellaisen.\"\n\n\"Voisin viedä hänet sisareni luokse.\"\n\n\"Pakottakaa hänet ensin matkalla salaa vihille johonkin\nluostarikirkkoon!\"\n\n\"Siihen ei hän ikinä suostu!\"\n\n\"Minä sanoin: pakottakaa hänet!\"\n\n\"Olette paholainen itse!\"\n\n\"Minäkö? Ettekö häpeä!\" huudahti Pernilla rouva kiihkeästi. \"Hoitakaa\nasianne kuten hyväksi näette; minä en enää teistä välitä!\"\n\nJulmistuneena nousi hän ja poistui huoneesta.\n\nMahtoiko Knut olla sitä mieltä, ettei pikku rouvasta ollut hänelle\nollut mitään hyötyä, selvisikö hänelle, että mitä hänellä nyt\nenää oli tehtävissä, se saattoi tapahtua ilman tämän apuakin, tai\nsaiko kenties Pernilla rouvan mitätön persoonallisuus hänet tätä\nhyleksimään? Kuinka lie ollutkin, mutta muutamain minuuttien kuluttua\nalkoi hän vihellellä, ja kohta lähti hän tiehensä.\n\nOn mahdollista, ettei Pernilla rouva ollut alussa miettinyt\nseurauksia siitä askeleesta, johon hän oli aivan harkitsematta\nneuvonut Knutia. Tämän sanat ja vielä enemmän aavistus niistä\nikävyyksistä, jotka odottivat häntä itseään, jos tuli tunnetuksi,\nettä ehdotus oli hänen tekemänsä, ynnä tietoisuus siitä, että Knut\naivan arvelematta paljastaisi heidän salaisuutensa, vei täydelliseen\nkäännökseen.\n\nSitä paitsi oli Knut hänelle tästälähin tarpeeton. Neuvoston\nsyytökset tulisivat varmaan tekemään tarpeellisen vaikutuksen. Hän\nsaattoi hyötyä siitä, jos nuori mies joutui loitommalle...ja sitä\nei hän tahtonut lyödä laimin. Sisarensa, herra Pietari Turenpojan\nemännän kautta oli hän tehnyt tuttavuutta herra Erik Juhananpojan\nemännän, Cecilia rouvan kanssa. Hän ymmärsi, että heidän täytyi Sten\nSturen ja Kristina Gyllenstjernan kesken aiotun liiton johdosta\nkuulua valtionhoitajan puolueeseen. Mutta hän tiesi myös, että Erik\nherra oli ollut tanskanmielinen, ja jollei hän nyt enää ollut sitä,\njohtui se hänen emäntänsä vaikutuksesta.\n\nCecilia rouva vältti niin paljon kuin voi kosketusta niiden rouvien\nkanssa, joiden herrat ja miehet kuuluivat rauhanpuolueeseen. Siitä\nhuolimatta päätti Pernilla rouva käydä hänen luonaan, ja päätös\npantiin heti toimeen. Tällöin osoitti hän merkillistä käytösaistia.\nSanallakaan ei hän puhunut heidän herrojensa valtiollisista\nmielipiteistä, mutta sitä vilkkaammin osanotostaan Kristina\nGyllenstjernaa kohtaan. Suurella näppäryydellä houkutteli hän nuoren\nneitsyen puhumaan ja tuli pian vakuutetuksi, että hänen rakkautensa\nkuului Sten Sturelle.\n\nEnnen lähtöään pyysi hän puhua muutamia sanoja kahdenkesken Cecilia\nrouvan kanssa, ja hänelle sanoi hän salavihkaan saaneensa tietoon,\nettä kaunista Kristinaa uhkasi suuri vaara.\n\n\"Millainen se muka on?\" kysyi Cecilia hämmästyksissään.\n\nSitä ei Pernilla rouva tiennyt niin varmaan sanoa. \"Kenen puolelta se\nuhkaa?\"\n\nNiin, sitä ei hän voinut lainkaan sanoa. Mutta Cecilia tuumi, että\nPernilla rouva oli velvollinen ilmoittamaan, mistä hän oli sellaisen\ntiedon saanut. Vastaus kuului, että Pernilla rouva oli kuullut sen\nainoastaan ohimennen, ja hänen oli mahdoton muistaa keneltä.\n\nCecilia rouva mietti hieman ja kiitti häntä antamastaan\nvaroituksesta, kuitenkin pyytäen vielä yhtä asiaa. Pernilla rouva\nihmetteli, mitä se mahtoi olla, mutta Cecilia rouvan hyväksi tahtoi\nhän mielellään tehdä mitä voi.\n\n\"Asettukaa minun asemaani\", vastasi tämä, \"ja sanokaa minulle sitten,\nmihin varokeinoihin ryhtyisitte\".\n\nTähän oli Pernilla rouva niin valmistumaton, että hän punastui aivan\nhiusmartoaan myöten.\n\n\"Mihin varokeinoihin?...\" toisti hän aivan ymmällä.\n\n\"Olen varma, ettei kukaan voi minulle antaa tässä parempaa neuvoa\nkuin juuri te, Pernilla rouva.\"\n\n\"Minun on mahdoton tietää...\"\n\n\"Nainen, jolla on teidän tavaton ymmärryksenne, voi selittää paljon\n-- jos tahtoo\", lisäsi Cecilia rouva.\n\n\"Josko tahdon?\"\n\n\"Osoittakaa olevanne ystäväni! Varoitus, jonka olette minulle\nantanut, on herättänyt minussa pelkoa; mutta minä olen tietämätön,\nmillainen vaara en. Jollette sano mitään enempää, katson olevani\npakoitettu viemään Kristinan takaisin Ekaan. Enkä suinkaan pidä sitä\nminään salaisuutena, että minut on teidän puolinainen viittauksenne\nsaattanut siihen.\"\n\n\"No niin; luulen, että on tarkoitus ryöstää neitsyt -- mutta varmasti\nen sitä tiedä.\"\n\n\"Tarkoituksessa estää avioliitto?\"\n\n\"Muuan onneton rakastaja!\"\n\n\"Herra Knut Alfinpoika?\"\n\nNyt punastui Pernilla rouva vielä helakammin kuin ennen. Hän tunsi,\nettei maksanut vaivaa kieltää, ja huudahti kiihkeästi: \"Älkää\nilmaisko minua!\"\n\n\"Ettehän ole sanonut mitään!\"\n\n\"Luulen, että se on vain joutava päähänpisto. Mutta hän rakastaa\nneitsyttä intohimoisesti.\"\n\n\"Kiitän teitä sydämestäni\", virkkoi Cecilia rouva. \"Nyt tiedän\nkaiken, mitä tarvitsen.\"\n\n\"Älkää mainitko minua!\"\n\n\"Luottakaa minuun, kyllä vaikenen!\"\n\nMutta kun Pernilla rouva palasi kotiinsa, ei hän suinkaan ollut\ntyytyväinen vierailuunsa. Hänestä tuntui, kuin Cecilia rouva olisi\nosoittanut paljon suurempaa viisautta kuin hän itse, ja se suututti\nhäntä, sillä hän tahtoi mielellään olla kaikkia muita naisia\nviisaampi ja ymmärtäväisempi.\n\nVielä oli yhtenä syynä levottomuuteen se, että hänen ollessaan poissa\noli herra Knut Alfinpoika käynyt hänen kotonaan ja ollut hyvin\npahoillaan, kun ei tavannut häntä. Hänenhän ei koskaan pitänyt enää\ntulla, ja mistä syystä hän nyt kuitenkin teki niin?\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyytekohdat Svante herraa vastaan olivat lyhykäisesti seuraavat:\n\nValtionhoitaja oli jättänyt menemättä Kalmarin kokoukseen 1505 ja\nvastoin valaansa riistänyt niiltä, jotka olivat matkustaneet Tanskaan\nrauhanasioissa, heidän lääninsä ja saattanut heidät huonoon huutoon,\njonkatähden kukaan ei enää tahtonut mennä sinne niin kauan kuin\nhallitus oli yksistään Svante Niilonpojan käsissä.\n\nEdelleen ei hän ollut noudattanut neuvoston neuvoa, vaan sen\nvastaisesti pitkittänyt sotaa, jonkatähden oli se vaara tarjona,\nettä rahvaan miehet ottaisivat jälleen vastaan kuninkaan ja hänen\npoikansa, vastoin sekä Svante Niilonpojan että herrojen tahtoa.\n\nSe rahasumma, jota kuningas vaati rauhan ehtona ja jota Svante\nNiilonpoika ei tahtonut suostua maksamaan, oli niinikään yhtenä\nsyytekohtana.\n\nHerrat eivät itsekään suostuneet siihen mielellään, Jumala nähköön,\nmutta hätä ei lue lakia, ja heistä näytti suurelta järjettömyydeltä\nsanoa haluavansa rauhaa, mutta olla antamatta tilaisuutta rauhan\nsaantiin; valtakunta olikin saanut kärsiä paljon enemmän vahinkoa\nsekä maalla että merellä kuin vaadittu rahasumma oli arvoinen,\nerittäinkin Åke Hannunpojan kuoleman kautta, menetyksen, jonka\nrinnalla Kalmarin ja Borgholman takaisinsaaminen ei merkinnyt mitään.\n\nEdelleen, lausuttiin, oli raha niin huonontunut, että kruunulta,\nkirkolta ja ritaristolta hupeni pois viides osa heidän vuotuisista\nkoroistaan, ja sellaista ei kukaan kuningas tai herra ollut\ntäällä tai muissa valtakunnissa rohennut tehdä ilman neuvoston\nperinpohjaista tutkimusta. Siihen sijaan, että rahanlyönnin ennen\ntoimittivat valantehneet rahamestarit, tapahtui se nyt linnassa,\nneuvostolta kysymättä, vastoin vanhaa käytäntöä, rehellisyyttä ja\nvaltionhoitajan valaa.\n\nMaalle oli sälytetty laittomia veroja neuvostoa kuulematta; moni oli\nvastoin lakia ja oikeutta menettänyt perintömaansa. Valtionhoitaja\notti viljan lääneistään, mutta pani sitten väkensä vierailemaan\ntalosta taloon, yksinpä pappien ja vapaamiestenkin luona, ja hänen\nrehumarskinsa panivat hänen hevosensa neuvoston talonpoikien maille,\nnäiden ollessa päivisin päivätöissään. Lopuksi oli valtionhoitaja\nvastoin neuvoston tahtoa jättänyt Hemming Gaddin eroittamatta\nLinköpingin hiippakunnasta ja sitä paitsi eroittanut ja asettanut\nkihlakunnantuomareita ja laamanneja vastoin lakia.\n\nOheenliitetyssä kirjelmässä oli neuvosto antanut käskyn, että tämä\nkirjoitus oli otettava valtakunnan rekisteriin ja Tukholman kaupungin\nmuistikirjaan sekä vielä kuulutettava kaikkialla valtakunnassa, niin\nettä kaikki tietäisivät heidän puolustuksensa ja että onnettomuudet,\njoita mahdollisesti tapahtui, olivat valtionhoitajan aiheuttamat.\n\nOn selvää sanomattakin, että tämä kirjoitus, jonka vaikutuksista\nennen olemme maininneet, oli herättävä suurta huomiota. Se nostatti\npuolueet toisiaan vastaan; kukaan ei jäänyt välinpitämättömäksi,\njokaisen täytyi olla myöten tai vastaan.\n\nNyt ei enää neuvosto taistellut ase kädessä vihollistaan vastaan,\nkynällä hänet koetettiin kukistaa. Tämä ehdotus oli lähtöisin herra\nErik Trollesta ja molemmista piispoista. He tiesivät aivan hyvin,\nettei maan suurmiesten joukossa ollut ketään joka olisi kelvannut\njohtajaksi. Svante Niilonpoika sitävastoin saattoi turvaantua, paitsi\nomaa kykyään, myös vihattuun Hemming Gaddiin.\n\nMutta vielä enemmän merkitsi se, että näiden molempain takana oli\nkoko Ruotsin kansa, joka ei tahtonut tietää kenestäkään muusta\nhallitusmiehestä kuin Svante Niilonpojasta.\n\nSten Kristerinpoika oli poissa suunniltaan. Useimmat\nrauhanpuoluelaiset vetääntyivät syrjään. Mitäpä maksoi vaivaa ryhtyä\nhommaan, kun kerran tiesi, että valtionhoitajan puolue oli voimakkain!\n\n\"Aikapahan näyttää\", sanoi Mathias piispa.\n\n\"Herran käsi voi ylimielisen kurittaa\", lisäsi Otto piispa tehden\nristinmerkin.\n\n\"Luulen, että sen tulee Hannu kuningas tekemään\", jupisi Erik herra.\n\n\"Hänestä kenties tulee se rankaiseva sankari, jonka Herra lähettää\ntäyttämään tahtoaan\", selitti Otto piispa.\n\n\"Mutta me emme tule katsomaan syrjästä, vaan ojentamaan kätemme\navuksi\", huusi Sten herra.\n\n\"Sitähän toivoimmekin.\"\n\n\"Kuka masentaa kansan niskoittelun?\"\n\n\"Heille ei voi kukaan mitään.\"\n\n\"Arkkipiispa voisi.\"\n\n\"Mutta hän ei tahdo.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Syytä ei tiedä kukaan.\"\n\n\"Minä tahdon puhua kansalle!\" huusi Sten.\n\n\"Se ei hyödytä mitään!\"\n\n\"Teitä ei pidetä kyllin arvossa.\"\n\n\"Jokainen _tietää_, että olette tanskanmielinen.\"\n\n\"He lähettävät Hemming Gaddin kimppuunne.\"\n\n\"Se mies on säätynsä häpeäpilkku\", puuttui hurskas Mathias piispa\npuheeseen.\n\n\"Hän on ainoastaan ja yksistään soturi.\"\n\n\"Se ei ole hänen suurin rikoksensa.\"\n\n\"Irstailusta en ole kuullut häntä syytettävän.\"\n\n\"Sellainen luetaan heikkoudensynteihin. Hän ei anna hänen\npyhyydelleen paaville, ei kirkon pääpapeille eikä ruhtinaille sitä\nkunnioitusta, joka heille kuuluu. Maan kuninkaista puhuu hän aivan\nkuin ne olisivat tavallisia ihmisiä. Mitä eroa hän tekee halvan\ntalonpojan ja jonkun maan suurmiehen välillä? Olen kuullut hänen\nantavan etusijan edelliselle.\"\n\nJa pyhän kauhun valtaamana teki piispa Mathias ristinmerkkejä useaan\nkertaan.\n\n\"Tässä on riittävästi syytä julistaa hänet kirkon pannaan!\" huudahti\nOtto piispa.\n\n\"Ja arkkipiispastamme, kuinka onkaan Hemming Gadd puhunut hänestä!...\nUskaltanut moittia hänen toimiaan!\"\n\n\"Pysyn siinä, että valtionhoitajan suurin rikos on, kun hän kannattaa\ntätä kadotettua syntistä; ja häpeällistä on, kun pakoitetaan muitakin\noleskelemaan hänen läheisyydessään\", vastasi Otto herra.\n\n\"Sentähden kirjoitin herra Svante Niilonpojalle, ettei niitä\nasemiehiä ja palvelijoita, jotka olen asestanut, velvoitettaisi\npalvelemaan sellaisen miehen komennettavina.\"\n\n\"Eroitus papin ja tämän langenneen ihmisen välillä on yhtä suuri kuin\ntaivaan ja maan välillä.\"\n\n\"Hemming Gaddille on ihminen vain ihminen, ei mitään enempää.\"\n\n\"Mutta sellainenhan on yhteiskunnan mullistusta; siten revitään\nkaikki olemassa oleva maahan!\" huudahti Otto piispa.\n\n\"Pelkään sen vievän siihen!\"\n\n\"Ja arkkipiispa sietää moista?\"\n\n\"Jaakko Ulfinpoika on liian vanha; hänen seuraajansa on oleva\nparempi.\"\n\n\"Sanotaan sen olevan herra Kustaa Trollen.\"\n\n\"Hän on eroittava vuohet laumastaan!\"\n\n\"Onko Erik herralla vaikutusta poikaansa?\"\n\n\"Suuressa määrin, sanotaan!\"\n\n\"Meidän täytyisi kenties...\"\n\n\"Niin me tosiaankin lyömme hänet laimin.\"\n\nJa molemmat isät lähestyivät Erik Trollea, joka edellisen aikana\noli koettanut vakuuttaa Sten herralle kuinka välttämätöntä oli\nmalttaa toistaiseksi mieltänsä. Hengelliset herrat yhtyivät tähän ja\npoistuivat sitten yhdessä sen kanssa, jonka suosiosta he tästälähin\ntulisivat erityisesti hyötymään.\n\nTämä keskustelu oli tapahtunut Sten Kristerinpojan kotona. Pernilla\nrouva oli ollut näkymättömänä kuulijana. Hänen tapansa oli siten\nottaa selkoa olosuhteista. Sten herra tosin tavallisesti ilmaisi\nhänelle mielipiteensä, mutta sen hän tiesi ennaltaan, ja hänelle oli\ntärkeää tietää, mitä muut ajattelivat.\n\nKun Sten herra oli jäänyt yksin, purki hän ensin harminsa ja\nkiukkunsa ilmoille polkaisemalla jalkaa lattiaan ja lyömällä nyrkkiä\npöytään mehevästi kiroten; sitten lähti hän rouvantupaan.\n\nNeitoset sanoivat hänelle, että heidän hallitsijattarensa oli mennyt\nsalakamariin kirjoittamaan sisarelleen. Siellä odotti hän herraansa,\njos tämä halusi häntä puhutella.\n\nSinne saavuttuaan alkoi Sten herra heti päivitellä, mitä kurjia\nraukkoja nämä kaikki valtaherrat olivat. He kyllä lorusivat suuria\nsanoja, mutta heillä ei ollut tarmoa mihinkään toimintaan.\n\n\"Oletteko te parempi?\" kysyi Pernilla rouva hymyillen.\n\n\"Mitä minä voin yksin?\"\n\n\"Luullakseni ette mitään.\"\n\n\"On kyllä totta, että voisin asestaa viisisataa miestä; mutta mihin\nse riittäisi?\"\n\n\"Paljoonkin, jos ne ovat urhoollisia ja niitä johtaa suuri ja mainio\nsoturi.\"\n\n\"Ketä tarkoitatte?\"\n\nHän odotti armollisen rouvansa vastaavan: herra Sten Kristerinpoikaa.\nSentähden oli hän kaikkea muuta kuin mieluisasti yllätetty, kun tämä\nsanoi: \"Herra Hemming Gaddia.\"\n\n\"Mitä te tiedätte hänestä?\"\n\n\"Että hän on suuri soturi, sitä eivät voi kieltää hänen\nvihollisensakaan.\"\n\n\"Oikea karhu!\"\n\n\"Ei, leijona!\"\n\n\"Tunnetteko hänet?\"\n\n\"Tahtoisin tuntea.\"\n\n\"Seitsenkymmenvuotias ukko.\"\n\n\"Mutta nuori sielu!\"\n\n\"Ruma kuin synti.\"\n\n\"Mutta suuri ajatuksiltaan!\"\n\n\"Hahahaa!\" nauroi Sten herra. \"Niin, jos rakastutte häneen, niin\nkernaasti minun puolestani. Minä tahdon, kuten ainakin myöntyväinen\nherra, valmistaa teille tilaisuuden tehdä tuttavuutta hänen kanssaan.\nSiitä voitte saada sopivaa huvia ollessamme poissa.\"\n\n\"Aiotteko lähteä pois?\"\n\n\"Kyllä, viidensadan urhoni keralla.\"\n\n\"Sillävälin tahtoisin koettaa, voinko saada Hemming piispan\nsiirtymään meidän puolueeseemme.\"\n\n\"Yhtä hyvin voitte koettaa kuuta käännyttää.\"\n\n\"Toimittakaa hänet vain tänne luokseni.\"\n\n\"Onko se täyttä totta?\"\n\n\"Täyttä totta.\"\n\n\"No, hullumpaa en ole kuullut. Mutta ollessani poissa en ole\nvastuunalainen teidän hommistanne. Tehkää kuten hyväksi näette!\"\n\nKun neuvoston yritys saada valtionhoitaja eroamaan oli mennyt\nmyttyyn, vetääntyivät useimmat osanottajat noloina syrjään. He\npäättivät odottaa ja antaa ajan kulua. Sten Kristerinpoika sitä\nvastoin oli kuin kahden tuulen tempomana, milloin eteenpäin, milloin\ntaapäin. Viisaus vaati häntä taipumaan muiden mukaan, mutta hänen oma\nlevoton, seikkailuja janoova sielunsa kehoitti häntä alottamaan omin\npäin yllyttelyn, joka vähitellen laajentuisi yli koko maan. \"Hankkia\nsillä tavoin itselleen nimi, nousta henkilöksi, johon kaikkien\ntäytyisi katsoa ylös, olisi jonkin arvoista\", sanoi Pernilla rouva\nkiinnittäen terävät silmänsä häneen.\n\nSten herra ajatteli, kuinka monta kertaa hänet oli\nvälinpitämättömästi torjuttu, kun hän oli tahtonut antaa neuvoja\npuolueen keskuudessa, kuinka vähän hänestä yleensä välitettiin. Hänen\nemäntänsä sanat soivat hyväilevinä hänen korvissaan, ja ajatus kypsyi\npäätökseksi. Hänelle oli sanottu, että rosvousta harjoitettiin hänen\nläänityksessään Okselsuntissa, aivan Nyköpingin porttien edustalla.\nSinne hän lähtee ja hillitsee väkivaltaisuudet; mitä sitten tapahtuu,\nsen saavat tulevaisuus ja olosuhteet määrätä.\n\n\"Pidättekö yhä kiinni siitä, että tahdotte tavata Hemming Gaddia?\"\nkysyi hän emännältään ennen lähtöään.\n\n\"Niin luulen!\"\n\n\"Tahdon katsoa, mitä voin tehdä\", vastasi hän. Ja niin tapahtui, että\nPietari Turenpoika, Sten Kristerinpojan pyynnöstä, koetti taivuttaa\nHemming piispaa käymään Pernilla rouvan luona.\n\n\"Minä en kuljeskele ympäri näyttelemässä itseäni\", vastasi tämä\näreästi.\n\n\"Hän haluaa tutustua teihin.\"\n\n\"Tietääkö hän, että olen seitsenkymmenvuotias?\"\n\n\"Hän tietää sen.\"\n\n\"Luonnoltani kuin pippuri ja suola!\"\n\n\"Se on juuri hänen makuunsa.\"\n\n\"Mutta naiset eivät ole koskaan olleet minun makuuni.\"\n\n\"Teidän pitäisi kuitenkin hyvän asian tähden.\"\n\n\"Mitä yhteyttä on hyvällä asialla ja naisella?\"\n\n\"Pernilla rouvalla on suuri vaikutus herraansa.\"\n\n\"Muuten ei hän olisikaan niin hullu kuin on.\"\n\n\"Hän oli hullu jo ennen kuin Pernillan nai.\"\n\n\"Silloin oli hän naimisissa toisen kanssa.\"\n\n\"Teistä on siis nainen aina syypää?\"\n\n\"Aina!\"\n\n\"Mutta nyt on Pernilla rouva mitä syvimmästi ihastunut teihin.\"\n\n\"Luuletteko hänen olevan ensimäisen?\"\n\n\"En, en suinkaan, mutta...\"\n\n\"Samoin kuin kaikki miehen nimelliset olen minäkin ollut heidän\nahdistelujensa uhrina.\"\n\n\"Mutta ette ole koskaan antanut houkutella itseänne?\"\n\n\"Jos niin on tapahtunutkin kerran aikaisimmassa nuoruudessani, on\nsiitä jo niin kauan, että olen ehtinyt sen aikoja sitten pyyhkiä pois\nmuistostani.\"\n\n\"Tympeydellä!\"\n\n\"Inholla! Nainen on astunut kärmeen sijaan; hän on paholaisen\nedustaja.\"\n\n\"On poikkeuksiakin.\"\n\n\"Tiedän, että nainen on välttämätön paha suvun jatkamiseksi,\nmihinkään muuhun ei hänen pitäisi koskaan ryhtyä.\"\n\n\"Luulin, että olette tuntenut monia ylevämielisiä ja jaloja naisia.\"\n\n\"Niin olenkin; erittäinkin yhden... Hän melkein pani periaatteeni\nhorjumaan.\"\n\n\"Elääkö hän?\"\n\n\"Ei, Herralle kiitos!\"\n\n\"Ilahuttaako se teitä?\"\n\n\"Pelkäsin alituiseen saavani kuulla hänestä jotakin, joka saisi minut\najattelemaan: 'Hän ei ole parempi kuin muutkaan'.\"\n\n\"Hän kuoli kuten oli elänytkin?\"\n\n\"Ja minä sain pitää uskoni.\"\n\n\"Asetatte siis sittenkin naisen korkealle.\"\n\n\"Poikkeus ei kumoa sääntöä.\"\n\n\"Mutta sen pahan, minkä muuan suuresta enemmistöstä saisi aikaan,\nvoitte nyt estää.\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Pernilla rouva noudattaisi tahtoanne.\"\n\n\"Silloin on hänellä joku juoni mielessä.\"\n\n\"Minä en ymmärrä, millainen se olisi.\"\n\n\"Ette, sen kyllä uskon. Kuka käsittää naisten juonet! Ne ovat kuin\nhiekkajyväset meressä.\"\n\n\"Mutta te ette pelkää niitä?\"\n\n\"Ei, minä en niitä pelkää\", huudahti piispa kiihkeästi; \"mutta hän\nvoi kutsua jonkun paremman ihailijan.\"\n\n\"Hän tarvitsee jotakin aivan päinvastaista.\"\n\n\"Jonkun joka lukee lakia hänelle?\"\n\n\"Vakavasti ja ankarasti.\"\n\n\"Hän pyörtyy kuullessaan sellaista.\"\n\n\"Ei, hän antaa sanan sanasta.\"\n\n\"Sen jättää hän kauniisti sikseen, jos joutuu minun kanssani\ntekemisiin.\"\n\n\"Silloin olisitte te ensimäinen, jolle hän jäisi vastauksen velkaan.\"\n\n\"Hyvä, minä tulen sitten!\"\n\nJa piispa Hemming Gadd meni samana päivänä tervehtimään rouva\nPernilla Niilontytärtä.\n\nTämä otti hänet vastaan syvällä kunnioituksella. Hänelle tarjottiin\nmukavin lepotuoli ja pöytään tuotiin hänen mieliruokiaan. Talon\nemäntä kuunteli ihaillen hänen puhettaan, ja vaikka hän alussa\nolikin ankara ja harvasanainen, pehmeni hän vähitellen. Kun hän\nkysyi Pernilla rouvalta, tahtoiko tämä katsella häntä kuten mitäkin\nihmeotusta, vastasi toinen, että hän voisi tehdä saman kysymyksen\nhänelle.\n\n\"Mutta miksi olette sitten pyytänyt minua tulemaan tänne?\" huudahti\npiispa ojentautuen mukavasti pehmeään nojatuoliin.\n\n\"Voisin vastata\", lausui Pernilla rouva, \"että olen pyytänyt teitä\ntulemaan osoittaakseni teille kunnioitustani ja ihailuani.\"\n\n\"Vai niin, vai se on syynä\", virkkoi piispa välinpitämättömästi ja\nhieman ivallisesti.\n\n\"Niin, muuten olisin hiljaisuudessa tyytynyt seuraamaan teitä\ntoiveineni.\"\n\n\"Yhä parempaa!... Mitä siis toivotte?\"\n\n\"Että voittaisitte vihollisenne.\"\n\n\"Kotoiset voi ulkomaiset?\"\n\n\"Viimeksi mainitut voitatte rukouksittanikin.\"\n\n\"Edellisiä taasen halveksin.\"\n\n\"Siinä teette väärin.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"He ovat vaarallisimmat.\"\n\n\"Te olette yksi heistä.\"\n\n\"Olen vain näön vuoksi.\"\n\n\"Ettekö todella?\"\n\n\"Ei ole ainoatakaan miestä, jota kohtaan tunnen niin syvää ja\nrajatonta kunnioitusta kuin Hemming Gaddia kohtaan.\"\n\n\"Sellaista karhua.\"\n\n\"Leijona hän on rohkeudessa ja urhoudessa.\"\n\n\"Katkera sanoissaan.\"\n\n\"Suuri ajatuksissaan ja toimissaan.\"\n\n\"Häikäilemätön.\"\n\n\"Kuten totuus.\"\n\n\"Taipumaton.\"\n\n\"Kuten oikeus.\"\n\n\"Vihattu ja inhottu.\"\n\n\"Pikkumaisuuden kadehtima.\"\n\n\"Tekö häntä otatte puolustaaksenne!\" kivahti piispa ylen kiihkeästi.\n\n\"Sitä olen tehnyt kauan.\"\n\n\"Ja mitä olette voittanut?\"\n\n\"En mitään!\"\n\n\"Näettekös! Sellaisia ovat ihmiset!\"\n\n\"Minäkin halveksun heitä.\"\n\nJa taitavuudella, jonka Pernilla rouva oli paljolla harjoituksella\nsaavuttanut, kertoi hän yksityisestä elämästä pikku juttuja,\njotka kaikki koskivat piispan ystäviä. Hän teki sen näppärästi ja\nhauskasti, ja Hemming piispalla oli siitä suurta huvia.\n\nKun hän ensi vierailunsa jälkeen sanoi jäähyväiset, sanoi Pernilla\nrouva hänelle, ettei niin äkkipäätä voinut muistaa kaikkea, mitä piti\nhänelle sanoa. Se tulisi mieleen vähitellen. Heidän keskustellessaan\nsaisi piispa vähitellen tietää paljon, mikä häneltä oli pidetty\nsalassa.\n\nHemming piispa oli seurannut Tukholmaan sen taalalaislähetystön\nmukana, joka oli lähetetty vakuuttamaan Svante Niilonpojalle kansan\njärkähtämätöntä uskollisuutta neuvoston syytöksiä vastaan. Hän viipyi\nsittemmin kaupungissa pitääkseen silmällä rauhanhäiritsijöitä; niiksi\nnimesi hän rauhanystäviä. Jos nousisi taistelu, saisi hän lähteä\njälleen.\n\nSten Sture pyysi häntä olemaan läsnä hänen häissään, ja piispa\nsuostui, ei niinkään tehdäkseen hänelle mieliksi kuin sentähden, että\ntiesi olevan niin monta, joita suututtaisi hänet nähdessään.\n\nSillävälin oli hän toimetonna, ja hän väitti, että juuri\ntoimettomuutensa tähden hän meni Pernilla rouvan luo yhä useammin,\nkunnes se lopulta tapahtui joka päivä. Vanhalla piispalla ei\nollut koskaan ollut ketään häntä vaalimassa, koskaan ei ollut\nnaiskäsi tasoitellut lepotuolissa tyynyjä hänen päänsä alle tai\nilahuttanut häntä päivällisellä. Kukaan ei ollut pannut parhaita\npaloja hänen lautaselleen tai kysynyt, mikä hänestä parhaiten\nmaistui. Ne vaikuttavat kieltämättä viehättävästi kaikki nämä pikku\nhuolehtimiset. Mies tuntee aina tämän sulon, eikä suinkaan vähimmin\nse, joka vasta seitsenkymmenvuotiaana pääsee sen makuun. Alussa pyysi\nhän hyvää rouvaa olemaan huolehtimatta hänestä, mutta pian viehättyi\nhän siihen aivan tietämättään.\n\nPernilla rouva pyysi häntä jokapäiväiseksi päivällisvieraakseen. Hän\nhylkäsi kutsun nauraen, mutta se ei estänyt häntä tulemasta joka\npäivä uudestaan. Väliin Pernilla rouva luki hänelle, kunnes hän\nnukahti pehmeään lepotuoliin. Herättyään meni hän etuhuoneeseen,\njosta hän tavallisesti löysi Pernilla rouvan yksin, askartelemasta\nkäsitöineen. Piispa oli silloin tavallisesti parhaimmalla tuulella.\nHän oli syönyt hyvin, nukkunut hyvin, kukaan ei ollut häntä\nsuututtanut. Kaksi kaunista silmää oli valvonut hänen hyvinvointiaan,\nja ainoaksi palkinnoksi siitä vaadittiin, että hän viihtyisi hyvin.\n\nPernilla rouva oli sanonut:\n\n\"Mitä tahdon teille sanoa, sen saatte tietää ainoastaan vähitellen.\"\n\nNämä sanat eivät koskaan menneet hänen mielestään; hän mietiskeli\nniitä. Tekemättä mitään suoranaisia kysymyksiä koetti hän tutkistella\nhäntä ja sai ilmi ainoastaan sammumattoman vihan kaikkia omia\nvihollisiaan kohtaan. Ei mennyt ainoatakaan päivää Pernilla rouvan\nilmoittamatta jotakin, mikä oli muistamisen arvoista. Mutta kaikki\nmitä hän sanoi, oli ikäänkuin karvas lääke hyvin sokeroituna. Se ei\nmaistunut pahalle, mutta teki vaikutuksensa.\n\nPiispan vihollisilla ei Pernilla rouva tarkoittanut ainoastaan\nrauhanystäviä, ei, hänen oma puolueensakin tuomitsi häntä ankarasti\nja väärin.\n\n\"Minä tiedän sen, minä tiedän sen!\" saattoi piispa toistella kävellen\nhuoneessa edestakaisin.\n\n\"Herra Svante Niilonpoikakaan ei edes ole poikkeuksena.\"\n\n\"Hänessä se on ainoastaan heikkoutta.\"\n\n\"Pettää sellainen ystävä!\"\n\n\"Sitä ei hän ole tehnyt.\"\n\n\"Luotettava hän ei ole.\"\n\n\"Sitä ei ole kukaan.\"\n\n\"Ettekö tekään ole ollut?... Milloin petitte hänet tai isien maan?\"\n\n\"Sitä en ole tehnyt koskaan!\"\n\n\"Enkö jo sanonut! Mutta millaisen kiitoksen olette saanut kaikesta\nmitä olette tehnyt?\"\n\n\"Huonon kyllä.\"\n\n\"Jos olisin ollut teidän sijassanne, luulen, että olisin luopunut\nsellaisista kiittämättömistä.\"\n\n\"Olen rakastanut, olen palvellut tätä maata, ja kansa on seurannut\nminua urotöihin.\"\n\nSillä viehättävällä kaunopuheisuudella, joka oli hänelle suotu,\nkuvaili hän, kuinka hän oli kärsinyt ja taistellut, kestänyt kaikki\ntämän kalliin synnyinmaan tähden.\n\n\"Palkkanne on ollut kiittämättömyys, pilkka ja häväistys\", puuttui\nPernilla puheeseen.\n\n\"Minä vastaan samalla mitalla.\"\n\n\"Mutta se kirvelee.\"\n\n\"Viisi siitä! Vielä tulee mullistus, joka murtaa vanhan ja lahon.\"\n\n\"Kuka silloin pysyy puolellanne, jollei teillä ole ystäviä?\"\n\n\"Minulla on kansa. Se ei petä minua.\"\n\n\"Kurja kansa, joka ei käsitä teidän arvoanne; teidän täytyy vihata\nsitä.\"\n\n\"Niin teenkin.\"\n\n\"Ja toivoa kostoa.\"\n\n\"Niin, kostoa jokaiselle petturille.\"\n\n\"Mutta miten kostaa?\"\n\nPiispa vaikeni hetken.\n\n\"Päästämällä Tanskan kuninkaan maahan\", sanoi hän nauraen.\n\n\"Sitä tahtovat rauhanystävätkin.\"\n\n\"Eivät kaikki.\"\n\n\"Mitä silloin tapahtuisi?\"\n\n\"Hän tekisi maan suurmiehille samaa tuhoa kuin hänen edeltäjänsä ovat\ntehneet rahvaalle.\"\n\n\"Sitä hän ei uskalla.\"\n\n\"Hänen täytyy uskaltaa, muuten ottavat he pian vallan takaisin.\"\n\n\"Toivotteko, että hän tekisi niin.\"\n\n\"Melkeinpä toivon väliin.\"\n\n\"Niin, se olisi kauhea kosto.\"\n\n\"Ei kauheampi kuin heidän käytöksensä; kuinka monet tuhannet ovatkaan\nsaaneet kärsiä heidän tähtensä!\"\n\n\"Luuletteko, että lopulta joudutaan siihen.\"\n\n\"Kaikesta päättäen.\"\n\n\"Kuinka ihmeellistä on puhua teidän kanssanne\", sanoi Pernilla. \"Niin\nvalaisevaa!\"\n\n\"Kuten salamat pimeydessä\", huudahti piispa. \"Olisinpa neljäkymmentä\nvuotta nuorempi, tulisi minusta uusi Engelbrekt.\"\n\n\"Ja jos minä olisin mies, tarttuisin miekkaan ja seuraisin teitä\",\njatkoi Pernilla innokkaasti.\n\n\"Mutta nyt olen minä vanha ukko ja te olette heikko nainen.\"\n\n\"Mutta lujatahtoinen.\"\n\n\"Missä suhteessa?\"\n\n\"Minä vien aikeeni lävitse.\"\n\n\"Onnistuuko se?\"\n\n\"Minun on onnistunut saada teidätkin tänne.\"\n\n\"Niin, en tiedä, kuinka se on käynyt.\"\n\n\"Tulitte ensi kerran uteliaisuudesta.\"\n\n\"Se on totta, olette minulle arvoitus.\"\n\n\"Niin olen itsellenikin.\"\n\n\"Onko meidän ratkaistava se yhdessä?\"\n\n\"Se olisi suurin hyvätyö.\"\n\n\"Tahdotteko vastata kysymyksiini?\"\n\n\"Kysykää mitä tahdotte.\"\n\n\"Oletteko onnellinen avioliitossanne?\"\n\n\"Kuinka sen asian ottaa! Herrani on ainoastaan toisten tahdon\nvälikappale.\"\n\n\"Teidänkin?\"\n\n\"Hän ei neuvottele koskaan kanssani, enkä minä puutu hänen\nasioihinsa.\"\n\n\"Mutta teillä on kuitenkin toivomuksia!\"\n\n\"On kyllä.\"\n\n\"Mitä toivotte?\"\n\n\"Että hän seuraisi teitä.\"\n\n\"Minua? Olenko siis teidän sankarinne?\"\n\n\"Niin olette!\"\n\n\"Merkillistä, että minulle on tapahtunut tällaista vasta tultuani\nseitsemiin kymmeniin! Sanokaa minulle, tarkoitatteko sillä, että\nhänen olisi kuuluttava samaan puolueeseen kuin minunkin?\"\n\n\"Ettehän te kuulu mihinkään puolueeseen.\"\n\n\"Kuulun kyllä, valtionhoitajan!\"\n\n\"Ette kokonaan.\"\n\n\"No, isänmaan sitten!\"\n\n\"Niin, ja siksipä teitä ihailenkin. Siksi en viihdy yhtä hyvin\nkenenkään muun seurassa. Huolimatta kaikista niistä epäilyksistä,\njoita olette herättänyt mielessäni!\"\n\n\"Mitä nyt tarkoitatte?\"\n\n\"Ettekö ole sanonut minulle, että molemmat puolueet ovat yhtä\nepäluotettavia, kenties enimmän valtionhoitajan, koska hän torjuu\nluotaan ja kohtelee halpamaisesti suurinta asemiestään!\"\n\n\"Toiset eivät ole sen parempia!\"\n\n\"Yhtä hyviä siis!... Olette sanonut minulle, kuinka on käyvä\nvastaisuudessa. Eikö silloin voi olla samantekevää, mille puolelle\nkuuluu, jollei ole ansiokastakin jouduttaa, mitä ei voi estää...\"\n\nPiispa tuijotti vastaamatta eteensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPernilla rouva oli jo saavuttanut yhden tarkoituksistaan; kaikkialla\nkaupungissa puhuttiin tiheistä, lopulta jokapäiväisistä käynneistä,\njoita Hemming Gadd teki Kristerinpojan emännän luo. Kukaan ei\nuskonut, että hän, naisvihaaja, olisi viehättynyt niin vähän\nmiellyttävään naiseen kuin Pernilla rouvaan, ja täytyi siis olla\nolemassa joku valtioviisaudellinen syy. Kumpikohan heistä aikoi\nkäännyttää?\n\nPietari Turenpoikaa ei ollut vähän hämmästyttänyt se vaikutus, minkä\nPernilla oli saavuttanut piispaan. Niin hyvin hänet kuin hänen\nemäntänsäkin kutsuttiin usein Pernilla rouvan luo, ja aina kohtasivat\nhe siellä Hemming herran. Seurassa ei Pernilla virkkanut sanaakaan\nvaltiollisista kysymyksistä, hän käyttäytyi piispaa kohtaan kuin\nkuuliainen tytär, ja jokaisesta näytti, että hän oli tullut tälle\nmelkein välttämättömäksi.\n\nKatarina kysyi, mikä hänen tarkoituksensa oli.\n\n\"Hän miellyttää minua\", vastasi Pernilla.\n\n\"Mutta liikkuu niin kummia puheita?\"\n\n\"Sen huonon maineen, mihin Hemming piispa minut saattaa, luulen kyllä\nvoivani kantaa\", sanoi Pernilla nauraen.\n\n\"Tässä ei ole puhe huonoista, vaan vaarallisista huhuista.\"\n\n\"Mitä huhutaan?\"\n\n\"Sanotaan, että piispaa on pyydetty nousemaan Sten Kristerinpoikaa\nvastaan.\"\n\n\"Onko hän kieltäytynyt?\"\n\n\"Hän kuuluu vastanneen, että sen saa tehdä joku toinen.\"\n\n\"Nyt voin olla ylpeä!\" vastasi Pernilla.\n\n\"Siitä pahasta, mitä olet saanut aikaan.\"\n\n\"Siitä voitosta, minkä olen voittanut. Niin vähäpätöinen kuin\nolenkin, olen voittanut Hemming Gaddin.\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitat?\"\n\n\"Tahdon olla kellossa heilurina, joka panee koneiston käymään.\"\n\nSillävälin puhuivat piispa ja Pietari herra samasta asiasta.\n\n\"Lankoni on menetellyt kuin mielipuoli\", virkkoi viimeksimainittu.\n\"Neuvosto ei voi olla tuomitsematta häntä ankaraan rangaistukseen.\"\n\n\"Olkaa varma, neuvosto antaa koko asian raueta! Hän on tahtonut\nkehoittaa kansaa kapinaan, hän on rosvonnut ja ryövännyt sen tekosyyn\nnojalla, että hänen läänityksessään on tehty samoin. Milloin onkaan\nvaadittu rangaistusta sellaisesta?\"\n\n\"Se olisi lain ja oikeuden mukaista.\"\n\n\"Mielivalta on muuttunut laiksi. Ken tahtoo muuta lakia lukea, hän on\nmelkein tuomittu hengiltä.\"\n\n\"Te kieltäydyitte lähtemästä häntä vastaan?\"\n\n\"Jos olisin lähtenyt, olisi se maksanut hänen henkensä!\"\n\n\"Tahdoitte säästää häntä?\"\n\n\"Hän ei ole pahempi kuin toisetkaan!\"\n\n\"Tanskalaisystävä? Tanskalaiseksi ette kai muutu koskaan!\"\n\n\"En mieleltäni, mutta se ei estä minua kannattamasta tanskalaisten\nasiaa.\"\n\n\"Ruotsin vahingoksi?\"\n\n\"Jos kuolintuskat käyvät liian pitkiksi, otan mieluummin niitä\nlyhentääkseni.\"\n\n\"Kuinka useasti olen kuullut teidän sanovan, ettei kansaa, joka\ntahtoo puolustautua, voida voittaa.\"\n\n\"Minun olisi pitänyt lisätä: Jollei tätä kansaa ole sulettu\npiikkiaitaukseen, jota ympäröivät kavaltajat.\"\n\n\"Ne ovat kovia sanoja!\"\n\n\"En ota niitä takaisin. Meille on pahat ajat tulossa.\"\n\n\"Vieläkö pahemmat kuin entiset?\"\n\n\"Hansakaupungit luopuvat meistä. On tehty sopimus niiden ja Tanskan\nvälillä.\"\n\n\"Mitä se sisältää?\"\n\n\"Hyökkäys- ja puolustusliiton!\"\n\n\"Ehdot?\"\n\n\"Erioikeudet vahvistetut! Tanskalainen laivasto lähtee Viipuriin ensi\navovedellä.\"\n\n\"Ja Gunilla rouva kirjoittaa, että kaikki tahtovat käskeä eikä kukaan\ntotella.\"\n\n\"Venäläiset antavat pian kuulla itsestään. Nuori kuningas oleskelee\nNorjassa kooten joukkoja lähintä sotaretkeä varten. Ja Åke\nHannunpoika on kuollut!\"\n\n\"Mutta Hemming Gadd elää!\"\n\n\"Mitäpä hän voi?\"\n\n\"Paljon, jos hän tahtoo! -- Ja hän tahtoo kyllä!\"\n\n\"Älkää luottako siihen!\"\n\n\"En usko koskaan, että hän pettää maansa!\"\n\n\"Eikö häntä ole petetty?\"\n\n\"Sellaista sankarimainetta ei mikään turmele.\"\n\n\"Sen laita on niin ja näin!\"\n\n\"Vilppi unhotetaan, mutta maine elää ja levenee yli maailman.\"\n\n\"Se on kyllä totta!\"\n\n\"Ja teillä on sellainen maine säilytettävänä.\"\n\n\"Taitaapa olla!\"\n\n\"Teidän loitsustanne nousee kansa kuten ennenkin.\"\n\n\"Sopiihan koettaa!\"\n\nJa niinkuin sotaorhi hätkähtää torventoitotuksen kuullessaan, niin\nkohotti piispakin päänsä. Kauna, ynseys, kostonhalu haihtui pois kuin\nakanat tuuleen. Hän oli jälleen luja, luottavainen isänmaan sankari,\njosta ei mikään näyttänyt mahdottomalta, kun se koski isien maata.\n\n\"Ei meidän maaltamme puutu keinoja itsepuolustukseen\", sanoi hän. \"Ja\nolen ikimuistettavan veljenne kanssa yhtä mieltä siinä, että jos vain\ntahdomme käydä käsiksi, voimme kyllä puolustaa itseämme.\"\n\n\"Se on minunkin vakaumukseni.\"\n\n\"Tahdon puhua valtionhoitajalle. En suinkaan olisi haluton nyt heti\nlähtemään Taalainmaahan valmistamaan rahvasta.\"\n\n\"Mutta vuodenaika -- korkea ikänne!\"\n\n\"Pyh! Ikä ei ole riippuvainen vuosista, vaan sisäisestä voimasta.\"\n\nKeskustelu Pietari Turenpojan kanssa oli ikäänkuin herättänyt\nHemming Gaddin. Hän oli tuntenut unteloisuutta, veltostumista. Ensi\nkerran elämässään oli hänelle tapahtunut, että hän oli antautunut\nvaikutelmille, jotka eivät lähteneet hänestä itsestään... Mutta\nPernilla oli lausunut hänen salaisimmat ajatuksensa; ajatukset, jotka\nainoastaan salaman tavoin olivat välähtäneet hänen sielussaan ja\nsitten äkkiä kadonneet. Nyt olivat ne saaneet muodon, hän saattoi\naivan nähdä ne sielunsa silmin, mutta hän oli utelias tietämään,\nosasiko pikku nainen tosiaankin lukea hänen ajatuksensa, tuo nainen,\njonka salaisia tarkoituksia häneen nähden hän ei ollut onnistunut\nsaamaan selville.\n\nEdellä kerrotun keskustelun jälkeisenä päivänä sai Pernilla rouva\nNyköpingistä kirjeen, jossa ilmoitettiin, että hänen herransa oli\npahasti haavoittunut. Pernilla rouvan oli pakko lähteä matkalle,\nmutta eräässä kirjeessä ilmoitti hän tästä piispalle ja toivoi\nelävänsä hänen muistossaan pikaiseen palaamiseensa saakka.\n\n\n\n\n9.\n\nMENEVÄT JA TULEVAT.\n\n\nValtionhoitajalle saapui päivittäin tietoja niistä liikkeistä, joita\nherra Sten Kristerinpoika oli nostattanut Mälarin maakunnassa. Mutta\nnyt tuli lisäksi, että arkkipiispa piti hänen puoliaan, arvellen,\nettei niin jalo herra suinkaan tehnyt perusteettomia valituksia.\n\nSvante Niilonpoika otti kirjelmän vastaan emäntänsä ollessa läsnä.\nTavallisella kiihkeydellään hypähti hän pystyyn, huudahtaen, että\narkkipiispa tapansa mukaan tuomitsi korvakuulolta, mutta nyt tahtoi\nhän iskeä iskun, jota ei niin pian unhotettaisi.\n\nHän aikoi varustaa joukkoja lähetettäväksi Norjan rajalle, mistä\nheti uunna vuonna oli odotettavissa uusia hyökkäyksiä. Mutta hän oli\nsangen epävarma, kenen asettaisi sotapäälliköksi. Hemming Gadd olisi\nparas, mutta hän ei näyttänyt siihen halukkaalta.\n\nPiispan tiheiden käyntien johdosta Pernilla rouvan luona oli\nsyntynyt mitä kummallisimpia huhuja, ja ne olivat Hemming Gaddin\narvoa alentavia. Jokaiselle oli selvää, että Pernilla rouva koetti\ntaivuttaa häntä vihollisen puolelle, ja odotettiin melkoisen\nuteliaina, kuinka hän onnistuisi.\n\nPaitsi keskustelua Pietari Turenpojan kanssa oli eräs toinenkin\ntapaus auttanut Hemming Gaddia tempautumaan siitä horroksesta, jossa\nhän oli ollut.\n\nMuistamme Esbjörnin, lyypekkiläisen.\n\nOman toivomuksensa mukaan sai hän astua takaisin Sten herran\npalvelukseen. Hemming piispa oli mieltynyt mieheen ja piti häntä\njommoisessakin arvossa. Hän piti siitä, että tämä väliin tuli hänen\nluoksensa ja antoi eräänlaisen selonteon entisyydestään.\n\n\"Minä en ole koskaan ennen välittänyt rippi-isistä\", sanoi Esbjörn\nkerran nauraen. \"Mutta sellainen ärrinpurri kuin piispa onkin, voin\nkuitenkin sietää häntä, ja jos hän tahtoo kuunnella, voin kyllä\nkertoa.\"\n\nHuhu Pernilla rouvasta saapui hänen kuten muidenkin korville. Kerran,\nkun hänen nuori herransa näytti hänestä vähemmän iloiselta kuin hänen\nnykyisissä olosuhteissa piti olla, sanoi hän hänelle:\n\n\"Tuo piispa se kai teitä huolettaa, luullakseni?\"\n\n\"Mitä tiedät hänestä?\"\n\n\"Samaa kuin koko maailma.\"\n\nSten tunsi miehensä ja tiesi, että häneen saattoi luottaa. Hänen\nkanssaan saattoi huoletta puhua mistä hyvänsä, ja väliin vei se\ntekoihinkin.\n\n\"Olisi korvaamaton vahinko maalle ja isälleni, jos piispa\nkieltäytyisi häntä auttamasta ensi sotaretkellä.\"\n\n\"Niin, se asia näyttää pahalta.\"\n\n\"Ajatella Hemming piispaa naisen viettelemänä.\"\n\n\"Se tuntuu hullunkuriselta\", nauroi Esbjörn.\n\n\"Hänen täytettyään seitsemänkymmentä vuotta!\"\n\n\"Siinä juuri on onnettomuus. Silloin he ovat pahimmillaan!\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Kun vanhat saavat lastentauteja, selviävät he niistä harvoin\nhengissä. Mutta juolahtaapa jotakin mieleeni\", lisäsi Esbjörn ja\nraapi päätänsä, samalla kuin hänen koko naamansa vetääntyi leveään\nhymyyn.\n\n\"Mitä niin, Esbjörn?\"\n\n\"Hän on minun rippi-isäni! Ja minua haluttaisi mennä hänen luoksensa\ntunnustamaan syntini.\"\n\n\"Onko sinulla jotakin erityistä mielessäsi?\"\n\n\"Tahdon saada hänet muistamaan omat syntinsä.\"\n\n\"Se on rohkea yritys.\"\n\n\"Juuri siksi voi käydä niin, että se onnistuu!\"\n\nJa Esbjörn lähti piispan luo. Oli varhainen aamu, ja tämä, äsken\nnoustuaan, oli sangen huonolla tuulella.\n\n\"Mitä tahdot?\" huusi hän tulijaa vastaan.\n\n\"Tehdä rippini, kunnianarvoisa piispa.\"\n\n\"Ei ole aikaa!\"\n\n\"Milloin saan tulla uudestaan\"\n\n\"Mene jonkun papin luo!\"\n\n\"Tein sen, mutta hänellä ei ollut aikaa.\"\n\n\"Mikäs hänellä oli esteenä?\"\n\n\"Ei mikään, luulen.\"\n\nHemming kääntyi pois. _Nyt_ vasta juolahti hänen mieleensä, että\nEsbjörn tarkoitti häntä.\n\n\"No, pian sitten, mitä sinulla on sanottavaa?\"\n\n\"Tiedättekös, piispa, minun laitani on jotakuinkin huonosti!\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Minä olen ennen voinut tehdä palveluksia herralleni.\"\n\n\"Olet kyllä!\"\n\n\"On tietysti monia, jotka tahtovat niellä minut.\"\n\n\"Mitä sinulla on heidän kanssaan tekemistä? Herrasi suojelee kyllä\nselkäsi.\"\n\n\"Niin, tietysti selkäni, mutta...\"\n\nNyt raapi Esbjörn uudestaan päätänsä ja näytti sangen hämmentyneeltä.\n\n\"Mitä mutta?\"\n\n\"Nyt on piru merrassa.\"\n\n\"Missä muodossa?\"\n\n\"Naisen.\"\n\n\"Vai niin!\" sanoi piispa hieman pitkään.\n\n\"On hirveää, kun ne saavat miesraukan valtaansa. Vaikkei Reetta ole\nmikään kaunotar.\"\n\n\"Et ole kaunis sinäkään.\"\n\n\"Mutta kieli hänellä on! Tiedättekös, piispa, että kieli voi olla\nvaarallisempi kuin kauneus.\"\n\n\"Mitä hän sitten kielellään?\" keskeytti Hemming kärsimättömästi.\n\n\"Houkuttelee minua hylkäämään herrani.\"\n\n\"Mitä sinä olet vastannut?\"\n\n\"Tietysti, etten tahdo; mutta hän ei hellitä.\"\n\n\"Anna palttua hänelle!\"\n\n\"Kunpa vain en olisikaan jo hänen vallassaan! Olen aivan kuin\nkiedottu hämähäkin verkkoihin.\"\n\n\"Hitolla, mies, tiedät kai mitä itse tahdot!\"\n\n\"Tahdon pitää kiinni herrastani, mutta hänen kielensä tulee aina\nväliin. Se on niin lipakka, että aivan kuin nuolee pois hyvät\npäätökseni ja aikeeni.\"\n\n\"Mitä aiot tehdä?\"\n\n\"Juuri sitä pyytäisin piispaa sanomaan.\"\n\n\"Luuletko, että minä annan sinulle luvan pettää velvollisuutesi?\"\n\n\"Ei, sitä en luule!\"\n\n\"No, silloin tiedät myös neuvoni.\"\n\n\"Tietysti, mutta tiedättekös, piispa, hän on kyllä oikeassa siinä,\nmitä hän sanoo.\"\n\n\"No, mitä hän sanoo?\"\n\n\"Että muut ovat kateellisia minulle, ja että hän minua pitäisi paljon\nparempana kuin muita, koska minä olen pelastanut valtionhoitajan\nhengen, ja muuta sellaista, joka hivelee korvia.\"\n\n\"No, nai sitten hänet!\"\n\n\"Ei, se ei käy päinsä.\"\n\n\"Miksei?\"\n\n\"Hänellä on jo mies ennestään.\"\n\n\"Mitä hän sitten tahtoo sinusta?\"\n\n\"Narrata minut jonkun toisen palvelukseen.\"\n\n\"Etkö käsitä, että hän on petturi?\"\n\n\"Tiedän kyllä, mutta en tahdo sitä uskoa!\"\n\nJa Esbjörn veijari pani kätensä silmilleen ja oli itkevinään.\n\n\"Hyi perhana, mies, etkö häpeä!\" huusi piispa.\n\n\"Rakkaus on vaarallinen, kun se valtaa vanhan miehen\", nyyhkytti\nEsbjörn.\n\n\"Kuinka vanha olet?\"\n\n\"Neljänkymmenen.\"\n\nRajua nyyhkytystä.\n\n\"Kuinka vanha piispa on?\"\n\n\"Mitä se tähän kuuluu?\"\n\n\"Ajattelin vain, että mitähän jos se olisi vallannut teidät.\"\n\nEi tapahtunut usein, että Hemming Gadd punastui, mutta nyt hän\nkarahti tulipunaiseksi, meni Esbjörniä vastaan ja sanoi kiukusta\nvapisevalla äänellä:\n\n\"Onko joku lähettänyt sinut?\"\n\n\"Ei, herra, minä tulen itsestäni!\"\n\nPiispa epäili ilmeisesti. Hän tähysteli vastustajaansa päästä\njalkoihin. Tämä kohtasi hänen katseensa sangen tyynesti, mutta\nsamalla hän mietti itsekseen, ottaisiko hän selkäsaunan vastaan\npuolustautumatta vai antaisiko takaisin.\n\nLuultavasti hänen tyyni esiintymisensä teki piispan aseettomaksi.\nTämän kasvoille tuli vähitellen tavallinen ilme.\n\n\"En viitsi ottaa selvittääkseni, mikä on herättänyt epäluulojani\",\nsanoi hän. \"Mene tiehesi!\" Näin sanoen hän käänsi hänelle selkänsä.\n\nEsbjörn kumarsi syvään ja riensi pois.\n\nOlisi liian rohkeaa koettaa lukea niitä ajatuksia, jotka liikkuivat\nHemming Gaddin sielussa. Jos hän tunsi itsensä hieman nöyryytetyksi,\nosasi hän kyllä siitä tunteesta vapautua. Samana päivänä oli hänellä\nennen kerrottu keskustelu Pietari Turenpojan kanssa. Kenties hän oli\njo muokattu niille vaikutelmille, joita tämä tahtoi hänessä herättää.\nLankee luonnostaan, että Hemming piispa enemmän kuin joku muu pelkäsi\ntehdä itseään naurettavaksi. Lukemattomia kertoja oli hän ärsyttänyt\nmuita mitä terävimmällä pilkalla. Hän ei pitänyt ajateltavanakaan,\nettä kallistaisi korvansa naisten puheille ja antaisi niiden kiehtoa\nitsensä, eikä hän nytkään myöntänyt edes itselleen, että oli ollut\nsitä lähellä. Mutta ei hän ollut vihainen Pernilla rouvalle, ja\ntieto, että tämä oli matkustanut pois, kohotti hänen rinnastaan syvän\nkaipauksen huokauksen.\n\n\"Lapsi parka!\" sanoi hän itsekseen. \"Minä olin ensimäinen, joka\nymmärsin häntä, ja hän oli kiintynyt minuun!\"\n\nSeuraavana päivänä meni hän valtionhoitajan luo.\n\nSvante Niilonpoika esitteli hänelle suunnitelmiaan ensi vuoden\nsotaretkeä varten. He keskustelivat kuten toisiaan kaivanneet\nystävykset, jotka ovat vihdoin tavanneet toisensa.\n\n\"Minun aikomukseni\", sanoi Svante, \"on lähettää Sten Taalainmaahan.\"\n\n\"Hyväksyn sen ehdottomasti.\"\n\n\"Mistä maan osasta veli aikoo ottaa pitääkseen huolta?\" kysyi Svante.\n\n\"Eikö alussa vuotta tultaisi toimeen ilman minua?\"\n\n\"Teillä on joku toinen suunnitelma.\"\n\n\"Niin minulla olisi.\"\n\n\"Viipurissa isännöi herra Tönne Erikinpoika.\"\n\n\"Onko hän luotettava?\"\n\n\"Hän oli sukulaisuussuhteissa manalle menneen linnanisännän kanssa,\nmutta en tunne häntä paljoa. Aikapahan näyttää.\"\n\n\"Kuten tiedätte, ovat joukot matkalla Norjan rajalle.\"\n\n\"Johdatteko niitä itse?\"\n\n\"Jos Jumala terveyttä suo.\"\n\n\"Pienempiin taisteluihin teillä on monta, jotka kelpaavat johtajiksi.\"\n\n\"He saavat koettaa puolestaan.\"\n\n\"En siis näe mitään esteitä tiellä.\"\n\n\"Laivaston laskemista vesille ei ole ajatteleminenkaan.\"\n\n\"Ei nykyään, jollei...\"\n\n\"Nyt tulee teidän suunnitelmanne?\"\n\n\"Pitäisi koettaa hajaannuksen synnyttämistä hansakaupunkien kesken.\"\n\n\"Liittosopimus on jo tehty.\"\n\n\"Se voidaan rikkoa. Minä tahtoisin kostaa lyypekkiläisille. Jollei\nasialla ole menestystä, lähden Norjaan katsomaan, mitä siellä olisi\ntehtävissä.\"\n\n\"Norjalaiset eivät tunne sortoa yhtä elävästi kuin me eikä heillä ole\nainoatakaan lujatahtoista miestä.\"\n\n\"Niin pelkään olevan.\"\n\n\"Mutta kauan ette viipyne poissa?\"\n\n\"Korkeintaan maaliskuuhun.\"\n\n\"Ja milloin lähdette?\"\n\n\"Heti häiden jälkeen.\"\n\n\"Olisin valmis lykkäämään ne saadakseni pitää teidät sitä kauemmin.\"\n\n\"Se olisi julmaa nuoria kohtaan.\"\n\n\"Heillä on koko elämä edessään. Minusta tuntuu kuin olisin sen\nlopussa.\"\n\n\"Mitä onkaan minun silloin sanottava!\"\n\n\"Te olette nuori sielultanne, Hemming, nuorempi kuin minä!\"\n\n\"On kyllä totta, ettei se paina minua niin raskaasti.\"\n\n\"Teidän tultuanne tuntuu minustakin taakka keveämmältä. Tuntuu kuin\nolisimme nyt kaksin sitä kantamassa.\"\n\n\"En petä teitä!\"\n\n\"Kiitos siitä sanasta!\"\n\nJa molemmat ystävykset puristivat lujasti toistensa kättä.\n\nSvante herran silmät täyttyivät kyynelillä.\n\n\"Näetkös\", sanoi hän, \"olen niin paljon vanhempi sinua.\"\n\n\"Tahdot uskotella minulle tulleesi lapseksi jälleen.\"\n\n\"Kenties olenkin tullut. Seuraa minua Märta rouvan luo; hän ilostuu\nsinut nähdessään!\"\n\n\"Olenkohan tervetullut?\"\n\n\"Katso ja päätä itse!\"\n\n\"Vihdoinkin!\" huudahti Märta rouva ojentaen hänelle kätensä. \"Olen\nsuuresti ikävöinyt teitä.\"\n\n\"Kiitos kirjeistänne, ne kuuluvat jälkimaailmalle.\"\n\n\"Nyt laskette leikkiä!\"\n\n\"Herrani on ne sentähden ottanut taiteensa.\"\n\n\"Jälkimaailman on tiedettävä, kuinka olemme ajatelleet ja\ntaistelleet\", vastasi Svante Niilonpoika.\n\n\"Jälkimaailma tulee tuomitsemaan oikeuden mukaan\", virkkoi piispa,\n\"se ei tunne kateutta eikä vihaa.\"\n\n\"Jollei aatteita kohtaan\", huomautti Svante.\n\n\"Minun aatteeni sointuvat aina yhteen kansan ajatuskannan kanssa.\"\n\n\"Meidän naisten laita on omituinen. Tahtoisin mielelläni, että\njälkimaailma sanoisi kaikkea hyvää herrastani, mutta minusta on\nsamantekevää, mitä se sanoo minusta.\"\n\n\"Sallikaa minun sitä epäillä.\"\n\n\"Ettekö usko, että voi rakastaa toista ihmistä enemmän kuin itseään?\"\n\n\"Tunnustan, etten voi sitä käsittää.\"\n\n\"Te miehet, niin itsekkäitä te olette! Mutta puhukaamme nyt\nystävistämme! Muistatte kai Kirsti rouvan, herra Erik Trollen\nemännän?\"\n\n\"Kuka voisi hänet unhottaa?\"\n\n\"Hän on mennyt luostariin.\"\n\n\"Onko hän mennyt uudestaan kuvattavaksi?\"\n\n\"Nyt olette ilkeä!\"\n\n\"Ilkeä olisi se, joka kuvaisi hänet näköisekseen.\"\n\n\"Oletteko siis nähnyt hänet?\"\n\n\"Kerran -- pikimmiten. En tuntenut häntä, eikä hän siitä pitänyt.\"\n\n\"Kaikki hänen tyttärensä ovat kauniita.\"\n\n\"Ovatko ne isäänsä?\"\n\n\"Enpä juuri tiedä...\"\n\n\"Anteeksi, tarkoitin Erik Trollea.\"\n\n\"Heillä on kaikilla tumma tukka.\"\n\n\"Kuten tuolla maalarillakin. Elääkö hän?\"\n\n\"Ei, hän on kuollut.\"\n\n\"Ja Kirsti rouva menee luostariin?\"\n\n\"Hän sanoo, että maailma on paha.\"\n\n\"Nyt tulee se paremmaksi!\"\n\n\"Tiedättekös, teidän kielenne on katkerampi kuin konsanaan.\"\n\n\"Riippuu siitä, mitä annatte pureskeltavakseni.\"\n\n\"Sen täytyisi olla jotakin lempeää ja hyvää.\"\n\n\"Kuten esimerkiksi arkkipiispa?\"\n\n\"Onko hän makuunne?\"\n\n\"Maistuu aivan hunajalle!\"\n\n\"Todellakin!\"\n\n\"Jos maistaa vain vähän, muuten se yököttää.\"\n\n\"Nyt alatte jälleen!\"\n\n\"Tai rouva Bonti?\"\n\n\"Päästäkää minut kuulemasta hänestä mitään!\"\n\n\"Tahdotteko tietää uutisia luostareista?\"\n\n\"En, en!\"\n\n\"Tai kirkosta?\"\n\n\"Se ei ole parempi!\"\n\n\"Kerronko teille maan hädästä?\"\n\n\"Kuulen siitä joka päivä puhuttavan.\"\n\n\"Tai kuinka suurmiehemme haalivat tavaraa ja kultaa?\"\n\n\"Ettekö siis usko mitään hyvää olevan?\"\n\n\"Näyttäkää minulle ainoakaan suuri ja omaa etua etsimätön teko, niin\nuskon hyvän olemassaolon maailmassa!\"\n\n\"Todella suuri ja hyvä vaikuttaa hiljaa ja huomaamatta, se ikäänkuin\npiiloittuu.\"\n\n\"Sen voin uskoa, koska en ole sitä koskaan nähnyt.\"\n\n\"Ettekö koskaan?\"\n\n\"Myönnän, että olen nähnyt miehen, joka herätti ihailuani; mutta\nhänen alhainen yhteiskunnallinen asemansa pelasti hänet sellaisista\nkiusauksista, joissa hän olisi langennut.\"\n\n\"Tarkoitatte isä Johannesta.\"\n\n\"Siinä nyt näette! Me, jotka olemme oppineet tuntemaan niin paljon\nihmisiä, mainitsemme yhden ja saman.\"\n\n\"Entä Elsa Posse!\"\n\n\"No, vaikkapa kaksikin! Mitä merkitsevät he maailmassa, joka on\ntäynnä syntiä? Ihmeellisiä merkkejä esiintyy niin auringossa kuin\nkuussakin, mutta aurinko ja kuu pysyvät kuitenkin samoina. Jos\notaksuu, että luonnon parhaat voimat ovat yhtyneet tuottaakseen\nparasta mitä voivat, niin ovat luonnonvoimat täten menneet parhaan\nolemuksensa ulkopuolelle, ja niiden tavalliset tuotteet pysyvät aivan\nyhtä arvottomina kuin ennenkin.\"\n\n\"Myönnän ettemme ole hyviä, mutta me pyrimme sellaisiksi. Me\nkehitymme taistelussamme maailman kanssa. Näettehän sen meidän\nsuuresta taistelustammekin. Eikö sillä ole mitä jaloin tarkoitus, ja\neikö meidän täydy myöntää, että kansan itsetajunta ja valistus on\nkohonnut!\"\n\n\"Antaahan tulla kurjan hallituksen, ja koko suuri työ on tehty\ntyhjäksi.\"\n\n\"Niin ette ajattele!\"\n\n\"Minun vakaumukseni on, että siihen joudutaan.\"\n\n\"Suokoon luoja, etten eläisi sitä päivää!\"\n\n\"Minä tahdon elää! Tahdon nähdä isänmaan vihollisten kantavan\nhedelmän kylvöstään. Tahdon nähdä heidän kärsivän rangaistuksen\nahneudestaan, omanedun himostaan, kateudestaan!\"\n\n\"Kuinka silloin käy maalle?\"\n\n\"Se on kuin uusi Feniks lintu nouseva siitä tuhkaläjästä, jossa\nkavaluus on saanut hautansa.\"\n\n\"Luuletteko siis, että unioni on tuleva pysyväksi?\"\n\n\"Ei, sitä en usko. Mutta uskon babylonialaisen vankeuden.\"\n\n\"Kuningas Kristianin vallan alla?\"\n\n\"Hän tulee olemaan isäänsä paljon pahempi. Julmemmin,\nhäikäilemättömämmin on hän menettelevä, eikä hän ole häntä heikompi\neläimellisiin himoihinkaan nähden. Vanhalla kuninkaalla on\njulkinen rakastajattarensa Vardingborgissa, ja nuorella on omansa\nKööpenhaminassa aivan linnan läheisyydessä. Eikö totta, kuninkuus\nansaitsee ylistystä?\"\n\n\"Tiedän, että se on norjalainen tyttö.\"\n\n\"Jonka arkkipiispa on neuvonut. Molemmat valtiomahdit pyrkivät samaan\nmaaliin.\"\n\n\"Mutta kerrotaan, että nuori kuningas menee naimisiin, ja jos niin\ntapahtuu...\"\n\n\"Siitä ei estettä! Mikä olisi yksityiselle rikos, se on majesteetille\nkorkeintaan heikkous. Ettekö usko, että hänen palkkarenkinsä\nkumartavat yhtä syvään jalkavaimolle kuin kuningattarellekin?\"\n\n\"Kyllä, uskon sen.\"\n\n\"Näettekös, sellainen on maailma! Ja jos muutamia tunteja olisi\ntaivaan salama kädessäni, musertaisin heidät perinpohjin tänä\npäivänä, niin että ainoastaan muutamia pirstaleita lennähtäisi\nhuomenna avaruuteen todistamaan siitä mitä on ollut.\"\n\n\"Kuinka silloin kävisi teille itsellenne?\"\n\n\"Minä seuraisin luonnollisesti mukana olemattomuuteen, ja sen tekisin\nilolla, kun vain olisin varma siitä, että hävitystyö on täydellinen.\"\n\n\"Mitä, aiotteko jo lähteä?\"\n\n\"Minusta olette jo saaneet kylliksenne.\"\n\n\"Sallikaa minun ilahuttaa teitä Stenin ja Kristinan näkemisellä!\"\n\n\"Odotatteko heitä pian?\"\n\n\"Joka hetki.\"\n\n\"Savustakaa sitten vahvasti huonetta, etteivät minun sanani saata\nheille onnettomuutta aikaan! Tahdon pitää suuni supussa sinä päivänä,\njona joudun heidän kanssaan yksiin.\"\n\nJa vanha piispa riensi pois niin nopeasti kuin häntä itseään olisivat\najaneet takaa ne pahat henget, joista hän varoitti.\n\n\"Hyvä, ettette jäänyt tänne sisälle\", sanoi sitten Märta rouva\nherralleen. \"On hirvittävää kuulla häntä.\"\n\n\"Hän näkee ainoastaan varjopuolen elämästä, mutta eipä maailma\nolekaan hänelle koskaan näyttänyt hymyileviä kasvoja.\"\n\nOvi aukeni, ja Sten ja Kristina astuivat sisään. Olipa seura kuinka\nsuuri tahansa, keskustelu kuinka vilkas hyvänsä, tulee muutamien\nsekuntien hiljaisuus, kun nuori morsiuspari astuu sisään. Yksin\najattelemattomimmatkin tuntevat vaistomaisesti, että on kysymys\nenemmästä kuin maallisesta liitosta. Monille se kenties ei ole muuta\nkuin vaistomainen tunne, mutta Sten ja Kristina antoivat sille mitä\nsyvimmän ja vakavimman merkityksen.\n\nStenistä tuntui, että hän nyt vasta astui ulos elämään itsenäisenä\nmiehenä, jonka ei ollut vastattava ainoastaan omista teoistaan, vaan\nmyös erään toisen. Jos hän ja tämä toinen kerran tulisivat asettumaan\nyhteiskunnassa korkeimmalle paikalle, oli heidän tehtävä itsensä\nsiihen täysin kelpoisiksi.\n\nKertomukset siitä elintavasta, jota vietettiin Tanskan hovissa,\nolivat saapuneet Sten Sturenkin korville, eikä hän tahtonut\nhävetä kansansa edessä eikä että sen tarvitsisi hävetä hänen\ntähtensä. Tapojen puhtauden oli hän sentähden asettanut\nensimäiseksi velvollisuuksistaan ja lähinnä seuraavat olivat: yhtä\noikeudenmukainen kaikille, ylhäisille ja alhaisille, rikkaille ja\nköyhille; ei loukata kenenkään oikeutta; ei kantaa mielikaunaa;\nantaa anteeksi yksityiset vääryydet, mutta pitää ankarasti kiinni\nsiitä mitä laki vaatii; tuomita lempeästi muita, mutta ei koskaan\nhellitellä omia vikojaan.\n\nSten Sture ei laatinut näistä periaatteista mitään mietelauseita ja\nripustanut niitä seinille ympärinsä eikä hän niistä puhunutkaan,\nmutta hän kirjoitti ne sydämeensä, hän tahtoi osoittaa ne\ntoimissaan. Tosin oli hän vasta ainoastaan yhdeksäntoistavuotias,\nmutta hän tiesi, että se puu, jonka mieli kasvaa suoraksi, on\noikaistava aikanaan, ja puutarhuriksi oli tuleva hänen rakastettu\nKristinansa. Sellainen oli hänen käsityksensä avioliitosta. Kukaan\nhänen mielestään ei voisi paremmin nähdä hänen vikojaan kuin\nhänen alituinen elämäntoverinsa. Ketään ei hän tulisi mieluummin\nkuuntelemaan. Parantua ja jalostua hänen silmissään, se sisälsi\ntodellisen sielun ylennyksen ja kasvamisen.\n\nJa Kristina? Joka päivä rukoili hän pyhältä neitsyeltä voimaa ja\nkykyä täyttää ne korkeat, vastuunalaiset velvollisuudet, jotka hän\noli ottamaisillaan kannettavikseen. Hänen korkein pyrkimyksensä oli\ntulla herralleen todelliseksi avuksi.\n\nHän on kuuleva kaikkien sanoja ja rukouksia, mutta sen jälkeen tutkii\nitse tarkoin asiat. Jos puhuttiin siitä korkeasta asemasta, joka\nhäntä odotti, vastasi hän:\n\n\"Voisinpa vain täyttää ne velvollisuudet, jotka minua odottavat!\"\n\nIsältään oli Sten herra saanut Örebron linnan läänitykseksi ja\nsinne hänen oli vietävä nuori vaimonsa heti häiden jälkeen. Kun hän\nilmoitti siitä morsiamelleen, sanoi tämä:\n\n\"Tiedän, että niillä seuduin on paljon köyhiä; heidät tahdon minä\nottaa huostaani.\"\n\n\"Sitten, kun minä olen lähtenyt luotasi.\"\n\n\"Ettekö tahdo olla mukanani?\"\n\n\"Sano minua, 'sinuksi', Kristina!\"\n\n\"Etkö tahdo seurata minua?\"\n\n\"Minä tahdon pitää sinut yksin. Ajatteles, ollessani poissa sodassa,\nsaavat muut katsella sinun suloisia kasvojasi! Minulla on silloin\nainoastaan muisto.\"\n\n\"Paras muisto on se hyvä, jonka olemme yhdessä tehneet, sinä ja minä.\"\n\n\"Mutta meidän täytyy myös panna toimeen juhlia ympäristön asujamille.\nTiedän, että kaupunki aikoo ottaa meidät juhlallisesti vastaan.\"\n\n\"Ehkäise se, rakas ystävä!\"\n\n\"He voisivat panna sen pahakseen.\"\n\n\"Ei nyt, kun sota ja vaino vallitsevat maassa. Pyydä heitä lykkäämään\njuhlallisuudet, kunnes saamme rauhan.\"\n\n\"Milloin luulet sen tulevan?\"\n\n\"Epäiletkö!\"\n\n\"Suoraan sanoen teen niin. Kun istun näinikään käsivarteni\nvyötärölläsi, katselen kirkkaihin silmiisi, silloin näen taivaani ja\nse näyttää minusta niin ihanalta, että unhotan kaiken muun; mutta\nmihin muuanne katselenkin, näen ainoastaan pimeyttä.\"\n\n\"Ethän vain siltä menetä rohkeuttasi?\"\n\n\"Taistelen viimeiseen saakka. Mutta sinä, Kristina, etkö pelkää\nyhdistyä mieheen, joka kulkee niin epävarmaa kohtaloa kohden?\"\n\n\"Minähän rakastan sinua!\"\n\n\"Niinkö suuresti, että tahdot kärsiä minun tähteni?\"\n\n\"En ainoastaan sinun, vaan myös sen asian, jonka puolesta taistelet.\nEngelbrekt on ollut minun sankarini. Nyt olet sinä tullut siksi,\nsillä sinun maalisi on sama kuin hänen.\"\n\n\"Engelbrektin emäntä sai taistella monta kovaa taistelua.\"\n\n\"Saanee kyllä Sten Sturenkin!\" vastasi Kristina värähtävällä äänellä.\n\"Mutta koskaan ei hän ole valittava, vielä vähemmän katuva.\"\n\n\"Mutta jos minä kaadun?\"\n\n\"Silloin tiedän, että olet kuollut sankarin kuoleman!\"\n\n\"Kristina, sinä olet itse sankaritar!\" huudahti nuorukainen\nriemuiten. \"On kyllä totta, rakkaani, että monta kertaa tunnen\nepäilystä ja levottomuutta, mutta niin on laita erittäinkin\nkeskusteltuani Hemming piispan kanssa.\"\n\n\"Hänen, joka sellaisella varmuudella puhuu menestyksestä ja voitosta.\"\n\n\"Sinulle, niin!\"\n\n\"Silloin ei hänellä liene erittäin hyvät ajatukset minusta.\"\n\n\"Hän pitää sinua lapsena.\"\n\n\"Sehän olenkin, mutta...\"\n\n\"Odotahan, hän kyllä tulee toisiin ajatuksiin, kun oppii sinut\ntuntemaan.\"\n\n\"Minä pelkään häntä.\"\n\n\"Niin minäkin tein, ennenkuin näin sinut jälleen.\"\n\n\"Missä yhteydessä hän ja minä olemme toisiimme?\" kysyi Kristina\nsangen kummissaan.\n\n\"Enkö sanonut sinulle, että hänen elämänkatsomuksensa on synkkä. Se\nvaikutti tietämättäni minuun, mutta maailma kirkastuu yhä enemmän,\nmitä useammin olen luonasi.\"\n\n\"Onko se mahdollista!\" sanoi Kristina säteilevän iloisena.\n\n\"Sinä näytät pilvettömältä taivaalta, ja säilyttääkseni sinut aina\nsellaisena ei mikään vaiva, eivät mitkään huolet näytä minusta\nraskailta.\"\n\n\"Olet kertonut minulle, että ensimäinen Sten Sture kutsui Ingeborg\nrouvaa uskolliseksi toverikseen.\"\n\n\"Se hän olikin! Kun hän oli sodassa, piti vaimo kotona huolen\nkaikista hänen velvollisuuksistaan.\"\n\n\"Niin minäkin tahdon tehdä! Kaikki sinun työsi Ovat minunkin töitäni!\nSinun on opetettava minua!\"\n\n\"Ja sitten sinä kirjoitat ja kerrot minulle!\"\n\n\"Niin. Siten ovat kaikki ajatuksemme yhteiset, me työskentelemme\nsaman päämäärän hyväksi ja neuvottelemme keskenämme, kuinka sen\nsaavuttaisimme.\"\n\n\"Minä kysyn sinun neuvoasi.\"\n\n\"Kestää varmaan kauan, ennenkuin uskallan sinulle antaa neuvoja;\nmutta tahdon kuulla sinua ja muita, niin että vähitellen opin.\"\n\n\"Minä mieluummin kuulen sinua!\"\n\n\"Nyt puhut ymmärtämättömästi, Sten.\"\n\n\"Niin puhutaan, kun ollaan rakastuneita.\"\n\n\"Ei, niin ei suinkaan tehdä. Minä ainakin pinnistän koko\nymmärrykseni.\"\n\n\"Olet oikeassa, Kristina, suloinen impeni, uljas, ihana valkyriani...\"\n\n\"Mieluummin tahdon olla sinun uskollinen emäntäsi.\"\n\n\"Olet jo minun ihana morsiameni!\"\n\n\"Joka unhottaa tehtävänsä -- sinun tähtesi. Ompelukseni odottaa, ja\nminä haaskaan aikani lörpöttelyyn sinun kanssasi.\"\n\n\"Muut saavat pitää huolen siitä.\"\n\n\"Ei, kiitos; jokaisen siveän neitsyen on itsensä huolehdittava\nmyötäjäisistään.\"\n\n\"Mutta jollei hän ehdi?\"\n\n\"Häitä ei voida viettää ennen.\"\n\n\"Siitä en tahdo kuulla puhuttavankaan, Kristina; tulkootpa\nmyötäjäisesi valmiiksi tai ei, ovat häämme kaikessa tapauksessa\nmarraskuun neljäntenätoista päivänä\".\n\n\"Se on mahdotonta.\"\n\n\"Nyt tiedät, että ne ovat neljäntenätoista.\"\n\n\"Jos oikein pyydän\", sanoi Kristina ja painautui hyväillen häntä\nvasten, \"niin hommaathan, että häitä lykätään kaksi viikkoa.\"\n\n\"Ei päivääkään, Kristina!\"\n\n\"Ja sinä sanot niin mielelläsi tahtovasi täyttää toivomukseni!\"\n\nKristina kääntyi poispäin, ettei Sten näkisi veitikkaa hänen\nsilmistään.\n\n\"Sanon sinulle, se on mahdotonta; isäni tahto... kaikki on valmiina\nÖrebrossa.\"\n\n\"Kuinka pitkältä on vielä hääpäivään?\"\n\n\"Kokonaista kolme viikkoa!\"\n\n\"Silloin täytyy minun tehdä siihen asti työtä päivät ja yöt.\"\n\n\"Sitä en suinkaan salli!\"\n\n\"Minun täytyy luopua ilosta nähdä sinua koko tänä aikana.\"\n\n\"Ja luuletko minun suostuvan siihen?\"\n\n\"Sinun täytyy!\"\n\n\"Ei, Kristina; päinvastoin täytyy sinun luopua niin kummallisista\npäähänpistoista.\"\n\n\"Nyt et ole hyvä minua kohtaan!\"\n\n\"Tiedätkös, mitä sinun pyyntösi todistaa?\"\n\n\"Sitä, että tahdon saada myötäjäiseni valmiiksi.\"\n\n\"Ei, että sinä et rakasta minua. Pyydä minulta mitä tahdot ja minä\nsuostun, mutta älä lykkäämään häitämme äläkä olemaan sinua näkemättä\nkolme viikkoa niin vähäisen asian kuin myötäjäisten tähden.\"\n\n\"Tuletko aina pitämään yhtä tähdellisenä oleskelua yhdessä kanssani?\"\n\n\"Aina, Kristina, aina!\"\n\n\"Silloin täytyy minun kai tällä kertaa myöntyä.\"\n\n\"Mutta minä tahdon uskoa sinulle erään salaisuuden\", kuiskasi Sten.\n\n\"Taasko leikinlaskua?\"\n\n\"Ei, se on vakava asia. Näetkös, kun ritari on nyt varma onnestaan,\nkun neitsyt, jota hän rakastaa, on suostunut tulemaan hänen armaaksi\nemännäkseen -- silloin tapahtuu jotakin, josta morsian ei voi\nuneksiakaan.\"\n\n\"Sinähän aivan pelästytät minut, Sten!\"\n\n\"Sulhanen alkaa vakoilla morsiantaan!\"\n\n\"Epäluulosta?\"\n\n\"Ei, vaan rakkaudesta, joka ei salli hänen ajatella mitään muuta kuin\nhäntä.\"\n\n\"Mitä tekee hän silloin?\"\n\n\"Käy salaliittoon morsiamensa palvelijan kanssa.\"\n\n\"Sala -- liittoon...?\"\n\n\"Varsinkin, jos neitsyellä on imettäjä...\"\n\n\"Annikkini...?\"\n\n\"Otaksukaamme, että hänen nimensä on Annikki. Ritari sanoo hänelle:\n'Puhu, kerro minulle kaikki, mitä tiedät armaastani'.\"\n\n\"Ja tämä tekee sen?\"\n\n\"Ei heti, mutta poika on nokkela. Hän kyselee tytön syntymästä\nlähtien.\"\n\n\"Sehän on hirveää!\"\n\n\"Sitten siitä, kun tämä alkoi kävellä.\"\n\n\"Sellaisia lapsellisuuksia!\"\n\n\"Hänen nukeistaan!\"\n\n\"Se on arvotonta, ja jos tekisin oikein...\"\n\n\"Eroittaisit imettäjän palveluksestasi?\"\n\n\"Se täytyisi minun tehdä!\"\n\n\"Silloin otan hänet omaan palvelukseeni.\"\n\n\"Mitä sinä hänellä tekisit?\"\n\n\"Sehän on selvä, kysyn vain ensin, mitä sinä hänestä pidät?\"\n\n\"Tähän asti olen pitänyt aika paljon, tästälähin en ollenkaan! Hän\nlörpöttelee sopimattomia.\"\n\n\"Onko siinä kaikki vai onko hänellä useampiakin vikoja?\"\n\n\"Luullakseni on siinä kylliksi.\"\n\n\"Minusta se ei merkitse mitään. Voitko luopua hänestä jo tänään?\"\n\n\"Hyvin mielelläni!\"\n\n\"Huomenna naitan hänet.\"\n\n\"Naitat...?\"\n\n\"Etkö tahdo tehdä hänelle sitä iloa, että olet läsnä vihkiäisissä?\"\n\n\"Kenelle naitat hänet?\"\n\n\"Uskolliselle Esbjörnilleni! Ja vielä huomenna, tai mieluimmin jo\ntänään!\"\n\n\"Mitä varten sellainen kiire\", puuskahti Kristina nauraen.\n\n\"Saanko kuiskata sen sinulle?\"\n\n\"Eihän täällä ole ketään kuulemassa.\"\n\n\"Tahdon vain, että hänestä tulee imettäjä meidän vanhimmalle\nlapsellemme!\"\n\n\"Cecilia varmaankin huusi minua!\" keskeytti Kristina ja tahtoi juosta\nulos.\n\n\"Annatko anteeksi Annikille?\"\n\n\"Täytyy kai minun!\"\n\nJa nuolen nopeudella riensi Kristina huoneesta.\n\nKun Sten herra meni jälestä, löysi hän hänet täydessä työssä\nneitostensa ympäröimänä.\n\n\"Onko totta, Cecilia rouva, että huusitte Kristinaa?\"\n\n\"Sen olen tehnyt moneen kertaan, mutta hän kuulee niin huonosti näinä\naikoina.\"\n\n\"Nyt se seikka korjautuu\", sanoi neitsyt heleästi punastuen. \"Sten\ntulee tämän jälkeen tänne tupaan... Täällä voimme puhella yhtä hyvin\nminun laittaessani huntua.\"\n\n\"Hääpäiväksi on nyt määrätty marraskuun neljästoista päivä, Cecilia\nrouva\", sanoi Sten herra.\n\n\"Luuleeko Kristina voivansa tulla valmiiksi?\"\n\n\"Saan kai koettaa parastani, koska kerran olen suostunut\", vastasi\ntämä.\n\nOmpelevat neitoset katsoivat merkitsevästi toisiinsa, sitten\nneitsyeen, ja sen jälkeen lentelivät neulat yhä nopeammin läpi hienon\nliinakankaan.\n\n\"Mitä te sanotte? Voiko kaikki joutua valmiiksi?\" kysyi Kristina\nheiltä.\n\n\"Kyllä\", vastasi kahdeksankertainen kuoro.\n\nSulhanen hymyili tyytyväisenä.\n\n\"Ne joutuvat valmiiksi kymmenenteenkin.\"\n\n\"Jos oikein jouduttaisimme, joutuisivat kahdeksanteenkin.\"\n\n\"Luulenpa melkein kuudenteenkin.\"\n\n\"Olisiko aivan mahdotonta ensimäiseen!\" kysyi nuori ritari.\n\n\"Eikä\", vastasi sama kuoro.\n\n\"Ei tarvitse ennenkuin neljänteentoista\", vastasi Kristina suurella\narvokkuudella.\n\n\"Mutta jos nyt on kaikki kunnossa...\" Kristina loi häneen niin\nvakavan katseen, että hän katkaisi lauseensa! Kristina ei aina\nsallinut, että tällä tavoin leikiteltiin hänen kanssansa. Tästä\npäivästä lähtien sai Sten tyytyä kohtaamaan häntä rouvantuvassa.\n\n\"Etkö tahdo suoda minulle ainoatakaan keskustelua kahden kesken\",\nkysyi hän kuiskaten. \"Jos aika myöntää.\"\n\n\"Olet julma minua kohtaan!\"\n\n\"Syytä itseäsi!\"\n\n\"Minä lähden Örebrohon!\"\n\n\"Se on hyvä, täällä on sinulla liian vähän tehtävää.\"\n\n\"Sinä pidät siitä, että lähden?\"\n\n\"Niin, että molemmat saisimme aikaa ajatella toisiamme.\"\n\n\"Mutta minä en viivy kauan poissa!\"\n\n\"Etkö yli neljännentoista päivän?\"\n\n\"Toivoisitko sitä?\"\n\n\"En, rakas; silloin kuolisin varmaan suruun.\"\n\n\"Jos minun on pakko viipyä poissa viikon aika, on meillä sitten\npaljon sanottavaa toisillemme.\"\n\n\"Aivan varmaan.\"\n\n\"Mutta silloin en tahdo kuten nyt puhua kanssasi monien ollessa\nläsnä.\"\n\n\"Täällä ikkunankomerossa ei meitä kuule kukaan.\"\n\n\"Huomaatko, Kristina, kuinka vaikea minun on sanoa sinulle --\nhyvästi!\"\n\n\"Minusta se taasen on samaa kuin sanoisin: Tervetuloa jälleen,\nrakkaani!\"\n\nNopeammin kuin Sten ehti ajatellakaan, kiepsahtivat Kristinan\nkäsivarret hänen kaulaansa ja suudelma poltti hänen huuliaan, mutta\nsamassa minuutissa istui Kristina jälleen ompeluksensa ääressä.\n\nNiin he erosivat.\n\nValtionhoitaja tahtoi itse pitää häät Tukholman linnassa.\n\n\"Juhlia ja huvituksia on minulla vähimmän aikaa ajatella\", sanoi hän.\n\"Mutta suurempaa syytä iloon kuin nyt ei minulla ole ollut koskaan,\nja sentähden toivon, että ystävät ja sukulaiset ottavat ilooni osaa.\"\n\nArkkipiispa oli sanonut, että jollei hän olisi vuoteen omana,\nkuletuttaisi hän itsensä Tukholmaan saadakseen ilon itse yhdistää\nnuoren parin. Kirjeitä ja kutsuja lähetettiin kautta maan, tiedettiin\ntosin, etteivät kaikki voineet tulla, mutta kukaan ei saanut\nluulla, että hänet oli unhotettu. Ystävät ja viholliset, kaikki oli\nkutsuttava.\n\nEi Tukholman porvaristoakaan saanut jättää kutsumatta.\n\n\"Linnansuojat ovat suuret ja lukuisat\", sanoi herra Svante\nNiilonpoika; \"ja kyllähän hyvä sopu aina sijaa antaa\".\n\nKristina neitsyen isän, ritari Niilo Erikinpojan, ja äidin, rouva\nSigrid Eskilintyttären, piti saapua kahdeksan päivää ennen häitä ja\nasua herra Erik Juhanan pojan ja Cecilia rouvan luona. He olisivat\nmielellään tahtoneet viettää tyttärensä häät kotona omassa talossaan.\nMutta valtionhoitajan toivomus ja mahdottomuus saada tilaa niin\nmonille vieraille sai heidät siitä luopumaan.\n\nCecilia rouva ja Kristina neitsyt olivat saaneet vapaat kädet Sten\nherran lähdettyä. Nyt saattoivat he parhaimman halunsa mukaan\njärjestää kodin rakkaiden vanhempainsa vastaanottamiseen. Tosin tiesi\nKristina neitsyt, että hänen huolekas äitinsä oli jo edeltäpäin\nhuolehtinut hänen myötäjäisistään, mutta olihan aina vielä jotakin\ntehtävää, sentähden tahtoi Sigrid rouva, ettei ollut kiirehdittävä,\nja vaikkakin näkymättömänä, niin hän oli oikeastaan määrännyt\nhääpäivän. Kristina ja vielä enemmän Cecilia oli vienyt läpi äitinsä\ntahdon mainitsematta edes hänen nimeään.\n\n\"Olisin hyvin onnellinen, jos rakas äiti olisi tyytyväinen siihen,\nmiten olemme järjestäneet\", sanoi Cecilia rouva. \"Pyhä neitsyt\ntietää, että olen parhaan kykyni mukaan koettanut laatia, kuten\nluulen hänen tahtovan.\"\n\n\"Jos häntä miellyttää paremmin toisin, niin voimmehan mukautua\nsiihen!\" lisäsi Kristina.\n\n\"Lapset ovat muuttaneet ylös ullakkokamariin, niin etteivät he ole\nkiusana.\"\n\n\"Heidät näkee hän mielellään!\"\n\n\"Kun niin sallitaan, voivat he tulla alas.\"\n\n\"Tosin olette, rakas sisko, tehnyt kaiken minkä olette voinut ja\nminkä luulette olevan äidille mieleen. Mutta minä...\" Tässä alkoi\nKristina katkerasti itkeä.\n\n\"Mistä sellaiset epäilykset, rakkahin Kristina?\"\n\n\"Olen puhunut niin paljon joutavaa!\"\n\n\"Sten herran kanssa?\"\n\n\"Niin, hänen kanssaan!\"\n\n\"Vieläkö mitä muuta, Kristina?\"\n\n\"Rakas sisko kehoitta häntä antamaan minulle morsiussuudelman\", sanoi\nhän ja loi silmänsä maahan.\n\n\"Sen tein Sigrid rouvan käskystä.\"\n\n\"Mutta sitten!\"\n\nNyt punastui hän helakasti.\n\n\"Mitä sitten on tapahtunut?\"\n\n\"Hän on suudellut minua kolme kertaa, ja minä...\"\n\n\"Ja minä?\"\n\n\"Minä suutelin häntä, tuolla ikkunankomerossa!... Hän pyysi... enkä\nminä tiedä kuinka se kävi. Mitä onkaan rakas äiti sanova! Ajatteles,\njos hän ainaiseksi karkoittaa minut näkyvistään. Silloin minä\nmenehdyn surusta ja häpeästä.\"\n\n\"Tosin olet menetellyt varomattomasti, mutta syytön en ole minäkään,\nsillä olisihan minun pitänyt paremmin sinua valvoa. Jos tahdot, niin\nminä puhun äidillemme!\"\n\n\"Kuinka hyvä ja armas sinä olet! Sano hänelle, että minkä\nrangaistuksen hän määränneekin, kärsin minä sen, kun vain saavutan\nhänen anteeksiantonsa.\"\n\n\"Mutta sinä et saa näyttää surulliselta hänen saapuessaan!\"\n\n\"Sitä en toki voikaan, niin suuri on oleva iloni, mutta kun hän\nsitten puhuu Sten herrasta, pelkään, että hän lukee silmistäni...\"\n\n\"Puhele sinä isän kanssa sillävälin, kun minä ilmoitan äidille.\"\n\n\"Teen mitä vain tahdot, rakas sisko!\" Kristina tahtoi suudella hänen\nkättänsä, mutta Cecilia sulki nuoren neitsyen syliinsä.\n\nKorkeasti kunnioitetut vieraat saapuivat määrättynä päivänä ja\nhetkenä, ja niin pian kuin ensimäiset tulotervehdykset olivat\nsuoritetut, piti Cecilia rouva varansa, että sai kahdenkesken\näidilleen ilmoittaa sen hairahduksen, johon Kristina oli tehnyt\nitsensä syypääksi. Mutta joko ankara Sigrid rouva oli lempeämmällä\ntuulella kuin tavallisesti tai hän oli ylen tyytyväinen tulevaan\nliittoon, kaikessa tapauksessa hän, kun Kristina kutsuttiin sisälle\nsaamaan tuomionsa ja heittäytyi äitinsä jalkoihin, nosti hänet ylös\nja sanoi lemmekkäästi:\n\n\"Vika ei ole niin suuresti sinun, sinä olet ainoastaan lapsi,\nCecilian velvollisuus olisi ollut valvoa sinua.\"\n\nKaikki enemmät selitykset keskeytti valtaneuvos Niilo Erikinpojan\nsaapuminen. Hän ei ollut nähnyt Kristinaa useihin kuukausiin, ja tämä\ntytär oli hänen silmiensä valo. Hän sai pian nähdä tämän kohoavan\nkorkeaan asemaan, mutta kuinka se hivelikin hänen ylpeyttään,\najatteli hän kuitenkin kaipauksella sitä, ettei hän tästälähin saanut\npitää silmäteräänsä hallussaan. Mutta vielä kuului tämä hänelle, ja\nhän otti hänet äidiltä, otti hänet polvelleen ja kysyi oliko hän\nlahjoittanut kaiken rakkautensa Sten Sturelle niin ettei hänellä\nollut mitään jälellä vanhalle isälleen.\n\n\"Ettehän voi ajatella moista, rakas isä\", vastasi neitonen kietoen\nkäsivartensa hänen kaulaansa ja painaen päänsä hänen rintaansa\nvasten. \"Enkö rakastaisi vanhempiani yli kaiken!\"\n\n\"Niin sanotaan vain!\" virkkoi ritari nauraen. \"Sydänkäpynen saa aina\netusijan.\"\n\n\"Olisin huonosti kasvattanut tyttäreni, jos hän uusien\nvelvollisuuksiensa tähden unhottaisi vanhat\", puuttui Sigrid rouva\npuheeseen luoden vakavan katseen herraansa.\n\n\"Minua ei kuitenkaan kummastuttaisi, jos niin tapahtuisi\",\nvastasi Niilo herra, hyväillen tyttärensä tuuheita kutreja ja\nveitikkamaisesti katsellen häntä.\n\nSigrid rouva puuskahti kiihkeästi: \"Kristina, mene noutamaan\nsisartasi ja sano hänelle, että tuo lapsensa mukanaan!\"\n\nNeitsyt riensi käskyä noudattamaan, ja on luultavaa, että Niilo herra\nsai hyvän läksytyksen, sillä hänen otsansa oli syvissä rypyissä,\nkun ovi uudelleen avautui. Mutta rypyt katosivat nopeasti hänen\nnähdessään Cecilian, joka astui sisälle taluttaen lasta kummallakin\nkädellään. Ja heidän jälestään tuli Kristina.\n\nVanhin lapsista, poikanen kymmenisen korvilla, astui kunnioittavasti\nesiin ja suuteli Sigrid rouvaa ja Niilo herraa kädelle.\nKahdeksanvuotias Margareta sai sitten astua esiin ja tehdä\ntervehdyksensä hänkin. Molemmat vetäytyivät sen jälkeen takaisin ja\nseisoivat käsi kädessä, äänettöminä ja tarkkaavaisina. \"Tule tänne\nistumaan, Cecilia\", käski Sigrid rouva ja viittasi viereensä penkille.\n\nTämä niijasi syvään ja istuutui osoitetulle paikalle. Kristina jäi\nedelleen seisomaan, ja hänen isänsä ei edes uskaltanut viitata häntä\nluokseen, vaikkakin katseli häntä ikävöiden.\n\n\"Minusta Maunu näyttää kalpealta!\" virkkoi Sigrid rouva. \"Eikö hän\nole terve?\"\n\n\"Hän valittaa alituiseen kipuja; pelkään, etten saa pitää häntä\",\nvastasi Cecilia rouva, ja kirkkaat kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.\n\n\"Oletko kysynyt keneltäkään yrtintuntijalta?\"\n\n\"Olen, benediktiläisluostarin kunnianarvoiselta isältä, mutta hänen\nmääräämänsä lääkkeet eivät vaikuttaneet mitään.\"\n\n\"Kaikella kunnioituksella pyhää miestä kohtaan luulen kuitenkin,\nettä me naiset ymmärrämme sellaisia asioita paremmin. Kun palaamme\nFågelvikiin, saa poika seurata mukana. Siellä on eräs viisas nainen,\njoka paremmin kuin kukaan muu ymmärtää lasten tauteja. Hän saa\nlukea hänelle lukujaan, jos pojassa olisi panentatauti, mikä ei ole\nmahdotonta.\"\n\nCecilia olisi mieluimmin halunnut pitää poikansa luonaan, mutta hänen\nei juolahtanut mieleensäkään olla toista mieltä kuin äitinsä, ja\nsentähden suuteli hän tämän kättä ja kiitti häntä hänen hyvyydestään.\n\"Margareta sitä vastoin kukoistaa kuin ruusu!\" virkkoi Niilo herra.\n\"Tule tänne luokseni, lapsi!\"\n\nPienokainen ei halunnut parempaa. Hän teki nopean liikkeen, mutta\nmalttoi heti mielensä ja meni sangen vakavasti ja arvokkaasti ritarin\nluo, mutta samalla niiasi hän syvään isoäidilleen kulkiessaan tämän\nohitse.\n\n\"Sinunkin täytyy tulla, Kristina!\"\n\nNeitsyt heitti kysyvän katseen äitiinsä, mutta tämä oli tai oli\nolevinaan niin kiintynyt keskusteluun Cecilian kanssa, ettei hän\nkiinnittänyt huomiota siihen mitä tapahtui.\n\nJa ritari näytti hyvin tyytyväiseltä päähänpistoonsa, hän otti\nMargaretan syliinsä, ja Kristina istuutui hänen rinnalleen, hän pani\nkäsivartensa tyttärensä vyötärölle, painoi hänen päänsä olkaansa\nvasten, ja niin kuiskaili ja jutteli hän hänen kanssansa Sigrid\nrouvan kuulematta sanaakaan, mutta punasta Kristinan poskilla arvasi\ntämä mistä he keskustelivat.\n\n\"Ja Kustaa, missä hän on?\" kysyi Sigrid rouva.\n\n\"Koulussa Upsalassa, rakas äiti.\"\n\n\"Kirjaviisautta ammentamassa? Minun nuoruudessani elettiin yhtä hyvin\nilman sitäkin.\"\n\n\"Herrani tahtoi niin!\"\n\n\"Niin, uudet ajat, uudet tavat!\"\n\n\"Olen kuullut, että hän on jo toisella luokalla\", huomautti Niilo\nherra.\n\n\"Niin onkin\", vastasi Cecilia rouva punastuen ilosta ja äidillisestä\nylpeydestä.\n\n\"Se on kyllä hyvä!\" virkkoi Sigrid rouva jälleen.\n\n\"Mutta hänen iällään tarvitaan urheutta ja rohkeutta.\"\n\n\"On hän saanut hyvän nimen siinäkin suhteessa\", virkkoi Niilo herra.\n\"Olen kuullut, että hän tovereineen usein retkeilee metsällä...\"\n\n\"Kustaa on ampunut suden!\" huudahti yhtäkkiä pikku Margareta.\n\nKaikkien katseet kääntyivät tyttöön, joka oli uskaltanut puuttua\nkeskusteluun ilman että häneltä kysyttiin, ja pienokainen seisoi\nallapäin, kyynelsilmin ja häpeästä punastunein poskin.\n\nSigrid rouva loi tyttäreensä ankaran katseen, ja tämä nousi heti,\ntarttui Margaretan käteen ja vei hänet pois huoneesta. Oli syntynyt\nhieman apea mieliala, mutta kun Cecilia palasi ja Maunu sitten oli\nlähetetty pois sisarensa luo, kertoi Niilo herra, että tosiaankin\noli niin laita kuin Margareta oli sanonut. Kustaa oli ollut mukana\nmonessa sudenajossa ja osoittanut suurta reippautta.\n\n\"Sellaisessa ei häneltä puutu esikuvia ei isän eikä äidin puolelta\",\nvastasi Sigrid rouva rukoilevaan katseeseen, jonka Cecilia loi\nhäneen. \"Tuleeko hän mukaan häihin?\"\n\n\"En tiedä, salliiko herrani sen.\"\n\n\"Milloin Erik herraa odotetaan?\" kysyi ritari. \"Hän kirjoitti\naikovansa lähteä Ahvenanmaalta niinkuin eilen\", vastasi Cecilia\nrouva. \"Riippuu säistä ja tuulista, minä päivänä hän voi tulla.\"\n\nKuinka kaikki saapuvilla olevat hämmästyivätkään, kun ovi samassa\navautui ja nuorekas ääni virkkoi:\n\n\"Saako luvan astua sisään?\"\n\n\"Kustaa!\" huudahti Cecilia rouva, ja unhottaen kaiken arvokkuuden\njuoksi hän häntä syleilemään.\n\nPojan hellyydellä vastasi hän äitinsä hyväilyihin ja meni sitten\nkunnioittavasti tervehtimään äitinsä vanhempia ja Kristinaa.\n\nCecilia paloi halusta tietää, mikä oli syynä pojan odottamattomaan\nsaapumiseen, mutta hän vilkaisi äitiinsä ja luovutti oikeutensa tälle.\n\nKustaa seisoi äänetönnä ja odottaen.\n\n\"Päättyykö koulu Upsalassa tähän aikaan vuodesta?\" kysyi Sigrid rouva\njokseenkin terävästi.\n\n\"Ei ennenkuin muutamia päiviä ennen joulua\", vastasi nuorukainen\nhieman punastuen.\n\n\"Silloin kummastuttaa meitä kaikkia se, että näemme sinut täällä.\"\n\n\"Meillä on koulumestarina eräs Ivar niminen tanskalainen, ja hän\nhokee alituiseen, kuinka meidän on oltava tanskalaisille alamaisia.\nSitä minä en siedä kuulla.\"\n\n\"Hyvä, Kustaa!\" huudahti Niilo herra. \"Olen varma siitä, että sinä\nannoit hänelle sanan sanasta.\"\n\n\"Sen kielsi kunnioitus opettajaa kohtaan!\" keskeytti Sigrid rouva.\n\n\"Jalo rouva isoäiti, minä en sanonutkaan mitään\", vastasi Kustaa.\n\"Mutta muutamia päiviä sen jälkeen, kun asia tuli puheeksi hänen\nja toverieni kesken, sanoin heille: 'Tiedättekös, mitä aion tehdä?\nTahdon lähteä Taalainmaahan ja saada taalalaiset antamaan juutteja\nnenälle!'\"\n\nKaikkien silmät tähystelivät hyväksyen nuoreen Kustaaseen. Hän\npiti päänsä pystyssä ja nuorista kasvoista loisti rohkeutta ja\npäättäväisyyttä. Hänellä oli puku punaisesta englantilaisesta\nkankaasta, vyöllään oli hänellä hopeapeitsi, ja sitä puristi hän\nlujasti vasemmalla kädellään...\n\n\"Luulenpa, että koulumestari pani sen pahakseen\", puuttui Sigrid\nrouva puheeseen.\n\n\"Hän löi minua!\"\n\n\"Ja sieditkö sinä sen?\" tokaisi Niilo herra.\n\n\"Hän oli opettajani. Mutta sen jälkeen iskin peitseni läpi\nAlexandrumin, jota luimme, ja sanoin: 'Heitän hitolle sinut ja\nkoulusi!'... Sitten läksin sieltä, enkä koskaan mene sinne takaisin!\"\n\n\"Minä vastaan siitä, että isäsi tulee olemaan samaa mieltä!\" huudahti\nNiilo herra ja syleili nuorukaista. \"Sinä olet miehenalku, joka\ntosiaan lupaa hyvää tulevaisuudessa!\"\n\nAnkara isoäiti ei tosin ollut samaa mieltä, mutta mikä oli tehty,\nsitä ei voitu muuttaa, ja sitä paitsi oli paljon muuta ajateltavaa.\n\nErik Juhananpoika saapui seuraavana päivänä. Hän oli vakava, oikein\najatteleva herra. Poika sai kertoa uudestaan hänelle, kuinka kaikki\noli käynyt, ja sen jälkeen sanoi hän: \"Sinun ei tarvitse palata\nUpsalaan. Valmistan kyllä sinulle tilaisuuden saada muualta ne\ntiedot, jotka tarvitset.\"\n\nSten Sturen palaaminen oli viivästynyt. Valtionhoitaja antoi hänelle\ntehtäväksi käydä muutamissa kihlakunnissa, joissa oli ilmennyt\nlevottomuutta. Kotimatkalla täytyi hänen poiketa Nyköpingiin. Siellä\nmakasi herra Sten Kristerinpoika vielä sairaana, mutta valtionhoitaja\ntahtoi antaa hänen ymmärtää, että jos hän omasta puolestaan pysyy\nrauhassa, ei sopu rikkoudu Svante Niilonpojankaan puolelta. Sellaista\nviestiä viemään oli Sten Sture sopivin, ja hän sai Esbjörnin mukaansa.\n\nNuori ritari ei ollut tehtävään erittäin tyytyväinen, mutta\nvastaväitteet eivät voineet tulla kysymykseen. Esbjörn, joka oli\nkäynyt sangen rohkeapuheiseksi ja luki ajatukset, jotka liikkuivat\nhänen nuoren herransa mielessä, virkkoi:\n\n\"Isällänne on varmaan erityinen tarkoitus matkaan nähden.\"\n\n\"Minun on vietävä valtionhoitajan viesti herra Sten Kristerinpojalle.\"\n\n\"On toinenkin syy.\"\n\n\"Mikä sitten?\"\n\n\"Teidän oli poistuttava Tukholmasta.\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Ja morsiamenne luota\", lisäsi Esbjörn tyynesti. \"Mistä syystä?\"\n\n\"Teistä olisi voinut tulla...\"\n\n\"Sano pois, Esbjörn, mikä minusta olisi voinut tulla?\"\n\n\"Lemmensairas narri\", sanoi tämä hiljaa. \"Mistä sen päätät?\"\n\n\"Te ette välittänyt mistään muusta!\"\n\n\"Kuules, Esbjörn, sinä olet myös ollut yhdeksäntoistavuotias.\"\n\n\"Kyllä, olinhan minä kerran.\"\n\n\"Muistatko ensimäisen rakkautesi?\"\n\n\"En lainkaan!\"\n\n\"Kuinka voi unhottaa sellaista?\"\n\n\"Kyllä, kun on rakastunut muutamia kymmeniä kertoja.\"\n\n\"Nyt liioittelet!\"\n\n\"En paljoa ainakaan!\"\n\n\"Minä en aio rakastaa kuin kerran elämässäni.\"\n\n\"Voihan sitä sanoa. Ainahan sen luulee olevan viimeisen kerran, aina\nosuneensa vihdoinkin oikeaan.\"\n\n\"Esbjörn, sellaisista asioista en tahdo koskaan puhella kanssasi.\"\n\n\"Tuolta, herra, näkyvät Nyköpingin linnan huiput. Teidän saapumisenne\nlienee odottamaton.\"\n\nHerra Sten Kristerinpoika oli saanut pahan ampumahaavan kylkeensä\nja oli pakoitettu heittäytymään vuoteen omaksi. Nuoren ritarin\nsaapuminen herätti suurta hälinää. Saapuiko hän kenties eroittamaan\nSten herraa päällikkyydestä? Parhaat vierashuoneet osoitettiin\nhänelle. Pernilla rouva ei voinut heti toivottaa vierasta\ntervetulleeksi, mutta hän saapui pian ja valitti mitä hartaimmin,\nettei ollut ennen saanut tietää vieraan tulosta. Hän olisi silloin\nvalmistanut ritarille arvokkaamman vastaanoton.\n\nHerra Sten Sture saattoi vain vaivoin pistää silloin tällöin sanasen\nväliin. Pernilla rouva mieluimmin piti yksin keskustelua vireillä,\nja Sten herra soi sen mielellään hänelle. Mutta pyyntöön saada vielä\ntänään tavata hänen herraansa vastasi Pernilla rouva, että se oli\ntänään mahdotonta, sairas oli huonompi, kuitenkin oli toivottavaa,\nettä hän huomenna olisi parempi.\n\nTässä ei auttanut muu kuin alistuminen, mutta ritari selitti, ettei\nhän voinut viipyä kauemmin kuin huomispäivän ylitse.\n\nKuinka suuri olikaan hänen hämmästyksensä, kun hän puolenpäivän\nkorvilla astuessaan seurasaliin huomasi suuren seuran edessään.\n\nKun hän ilmaisi kummastuksensa siitä, että Pernilla rouva herransa\nsairauden aikana tahtoi viettää juhlan, vastasi tämä, ettei niin\nharvinaista vierasta kuin Sten Sturea voitu koskaan kyllin juhlia,\nja kuinka paljon saattoikin olla muistuttamista hänen herraansa\nvastaan, ei hän ainakaan tahtonut, että häntä voitaisiin syyttää\nlaiminlyönnistä.\n\nKatettiin oivallinen ateria, ja Pernilla rouva osoitti olevansa\nkohtelias ja huomaavainen emäntä.\n\nRitari oli pöydässä hänen vierustoverinaan, ja hän pakinoi ja laski\nleikkiä, alituiseen kehoittaen vierastaan tyhjentämään pikarin, jonka\npalveluspoikanen heti riensi täyttämään.\n\n\"Mistä olette saanut näin tulisia viinejä; en ole koskaan juonut\nmoisia.\"\n\n\"Kunnianarvoisalta apotiltamme\", vastasi hän. \"Huolissani käännyin\nhänen puoleensa.\"\n\nVieraiden joukossa oli muutamia ympäristössä asuvia herrasmiehiä,\nmutta enimmäkseen olivat he kaupungin ylhäisimpiä porvareita ja\nkauppamiehiä ja heidän vaimojaan ja tyttäriään. Pernilla rouva\nsanoi kuiskaten, että nämä viimeksimainitut tuntisivat itsensä\nonnellisiksi, jos ritari illalla tahtoisi heitä tanssittaa, ja\nvanhemmat olisivat siitä hyvin mielissään.\n\n\"Sen teen mielihyvällä\", vastasi nuorukainen. \"Kuka näyttää teistä\nolevan kaunein?\" Ritari tarkasteli lukuisaa seuraa. Moni silmä\nkääntyi alas hänen katseensa edessä, mikä vihdoin pysähtyi ihaillen\nnuoreen impeen, joka istui häntä vastapäätä ja jonka kauneus oli\nmelkein häikäisevä. \"Kuka hän on?\" kysyi Sten hämmästyneenä. \"Muuan\nlapsi parka, jota kohtaan tunnen syvää sääliä\", vastasi Pernilla\nrouva.\n\n\"Ketkä ovat hänen vanhempansa?\"\n\n\"Kuolleet monta vuotta sitten; hänellä ei ole mitään sukulaisia eikä,\nvoin hyvin sanoa, ystäviäkään.\"\n\n\"Kuka hänestä sitten pitää huolta?\"\n\n\"Eräs vanha leski, jolle hän saa kalliisti maksaa niukan\narmoleipänsä.\"\n\n\"Miksette ole ottanut häntä luoksenne, jalo rouva?\"\n\n\"Hän oli täällä muutamia viikkoja, mutta herrani asemiehet joutuivat\nkiistaan hänen tähtensä.\"\n\nKeskustelu kävi vilkkaasti ympäri pöytää. Hyvä viini ei jättänyt\ntekemättä vaikutustaan, ja vaikka paras olikin varattu nuorelle\nritarille, oli toinenkin riittävän hyvää saadakseen vieraat hyvälle\ntuulelle.\n\nSiellä pakinoitiin ja laskettiin leikkiä, valtiolliset kiistat\njätettiin syrjään, ajateltiin vain hetken hauskuutta. Sten Sture\ntunsi, että viini nousi hänen päähänsä, mutta kaikki olivat niin\nriehakan iloisia, että hänen täytyi olla mukana, ja niin kilisti hän\npikariaan monien muiden ja lopulta myös hänen kanssaan, joka istui\nhäntä vastapäätä. Mutta silloin loi tämä häneen katseen, joka pani\nhänen päänsä pyörälle. Niin ei ollut kukaan nainen häneen katsonut,\nei edes Kristina.\n\nJuuri kun hilpeys uhkasi käydä liian meluisaksi, antoi Pernilla rouva\nmerkin, ja tanssisalissa viritettiin raikuva musiikki. Rummut ja\ntorvet rämisivät, vieraat ponnahtivat pystyyn paikoiltaan, ja pari\ntoisensa jälkeen syöksähti tanssisaliin.\n\nSten Sture ei tiennyt, kuinka hän oli saanut kauniin tytön\nkäsivarsilleen, mutta puristaen tätä itseensä pyöri hän ympäri salia.\n\n\"Mikä on nimesi?\" kysyi hän.\n\n\"Anna\", vastasi tyttö.\n\nSten ei voinut katsella kyllikseen silmiä, suuta, poskia, ja hänestä\ntuntui mahdottomalta päästää tyttöä.\n\n\"Oletko hyvin väsynyt?\" kysyi hän lopulta.\n\n\"Olen, kuollakseni!\"\n\nSten melkein kantoi tytön penkille ja pani tämän istumaan. Hän ei\nhuomannut, että tanssi oli aikoja sitten lakannut ja että kaikkien\nsilmät suuntautuivat häneen.\n\nPernilla rouva lähestyi hymyillen. Hän ojensi täyden pikarin.\n\n\"Juokaa\", sanoi hän, \"se on teitä virkistävä.\"\n\nSten vei pikarin tytön huulille.\n\nTämä ainoastaan maistoi siitä ja kääntyi sitten pois.\n\nHän sitä vastoin tyhjensi sen yhteen hengenvetoon!\n\n\"Oi, Jumala, kuinka se polttaa!\" sanoi hän.\n\n\"Anna parka on aivan menehtynyt!\" sanoi Pernilla rouva. \"Herra\nritari, antakaa hänen levähtää!\"\n\n\"Kyllä, kyllä, mutta täällä sisällä...\"\n\n\"Viekää hänet tuonne kamariin, niin saa hän olla yksin kotvan.\"\n\nSten ei tiennyt, mitä hän sanoi tai teki.\n\n\"Tulkaa, tulkaa, Anna\", sanoi hän ja tahtoi viedä tytön mukanaan.\n\nTämä vapisi kuin haavan lehti, mutta oli noussut ja pannut kätensä\nhänen käsivarteensa.\n\nSilloin astui Esbjörn esiin.\n\n\"Täällä on eräs viestintuoja Kristina neitsyeltä\", sanoi hän.\n\n\"Kristinalta?\" Oli kuin kaikki viinihöyryt olisivat hälvenneet, kuin\nolisi hän yhtäkkiä huomannut olevansa kuilun partaalla.\n\n\"Eikö viesti voi odottaa?\" kysyi Pernilla rouva kiihkeydellä, jota\nhän ei voinut salata.\n\n\"En tiedä, voiko se käydä päinsä\", virkkoi Esbjörn luoden\ntarkoittavan katseen herraansa.\n\n\"Ei, ei!\" huudahti Sten ja riensi ulos.\n\nUskollinen palvelija meni edeltä ritarin omaan huoneeseen. Kun tämä\ntuli sisään, sanoi hän:\n\n\"Rangaiskaa minua, herra, viestintuoja olen minä!\"\n\n\"Mitä sinulla on sanottavaa?\"\n\n\"Muistuttaisin teitä keskustelustamme.\"\n\n\"Keskustelustamme?\"\n\n\"Minä puhuin kymmenistäni, te yhdestä ainoasta. Pidättekö vielä siitä\nkiinni?\"\n\nNuorukainen käveli sangen liikutettuna edestakaisin.\n\n\"Se on viinin syy!\" sanoi hän.\n\n\"Paholaisen äidin se on!\" vastasi Esbjörn.\n\n\"Ketä tarkoitat?\"\n\n\"Pernilla rouvaa.\"\n\n\"Luuletko, että hän?\"\n\n\"Olen varma siitä.\"\n\n\"Satuloi hevoset, lähdemme heti!\"\n\n\"Ei, herra, siitä saisivat pärjääjät puheenaihetta. Menkää sisään\nälkääkä olko tietävinännekään.\"\n\n\"Minua hävettää, Esbjörn!\"\n\n\"Sitä teidän ei tarvitse. Väistyittehän ajoissa!\"\n\n\"Kiitos siitä sinulle!\"\n\n\"Olette määrännyt lähtönne ylihuomiseksi.\"\n\n\"Tahdon päästä täältä ennemmin.\"\n\n\"Voisitte käyttää ajan antaaksenne porvareille paremman ajatuksen\nitsestänne!\"\n\n\"Olet oikeassa, se pitäisi minun tehdä.\"\n\nEräs asemies saapui kysymään Pernilla rouvan puolesta, eikö ritari\nvoinut tulla jatkamaan tanssia.\n\n\"Minä tulen\", vastasi Sten Sture ja riensi takaisin saliin.\n\nKaikkien silmät suuntautuivat häneen, kun hän astui sisään, ja hän\nnäki sen.\n\n\"Älkää pahastuko poissaolostani, jalo rouva!\" sanoi hän äänekkäästi.\n\"Siihen oli tärkeä syy.\"\n\n\"Saitte viestin morsiameltanne?\" kysyi Pernilla rouva ivallisesti\nmyhäillen.\n\n\"Niin, häneltä, ja kysymys oli siitä, unhottaisinko toisen naisen\ntähden ne lupaukset, jotka olen antanut hänelle.\"\n\n\"Onko vastaus jo mennyt?\"\n\n\"Heti! Sallitteko minun ilmoittaa sen teille?\"\n\n\"Olette liian hyvä!\"\n\n\"Vastasin, että kiusaus oli tullut, mutta minä sain apua.\"\n\nNuori ritari teki syvän kumarruksen ja kääntyi sen jälkeen ympärillä\nseisoviin. Niin monet kuin mahtuivat olivat tunkeutuneet lähemmäksi\nkuuntelemaan keskustelua.\n\nSoitto soi ja tanssi alkoi uudestaan. Ritari menetteli kaikkien\nnuorten neitsytten kanssa samalla tavoin. Hän näki, että isät\nosoittivat hänelle kunnioittavaa huomaavaisuutta ja erotessa antoivat\nhänen ymmärtää, että hän oli voittanut, mitä Pernilla rouva oli\nmenettänyt, nimittäin heidän kunnioituksensa ja luottamuksensa.\n\nMutta kun Sten herra oli tullut ylös huoneeseensa ja miettinyt, mitä\nhän oli kokenut, heittäytyi hän polvilleen ja kiitti Jumalaa, joka\noli suojellut häntä niin kovassa kiusauksessa.\n\nSeuraavana aamuna, kun hän heräsi, seisoi Esbjörn hänen vuoteensa\nvieressä.\n\n\"Ei se vielä ole lopussa\", sanoi hän.\n\n\"Mikä niin?\"\n\n\"Kiusaus!\"\n\n\"Ole tyyni, Esbjörn, ei se ole enää vaarallista! Mitä olet saanut\ntietoosi?\"\n\n\"Tyttö tulee tänne luoksenne!\"\n\n\"Mistä syystä?\"\n\n\"Pyytämään teidän apuanne.\"\n\n\"Minä en ota häntä vastaan.\"\n\n\"Pysykääkin siinä päätöksessänne, herra!\"\n\n\"Sano hänelle, että niin minun kuin hänenkin hyvä maineensa tulisi\nsiitä kärsimään.\"\n\n\"Luultavasti moista estääkseen Pernilla rouvan ja pormestarin rouvan\nolisi odottamatta yllätettävä teidät ja hänet.\"\n\n\"Tiedätkö mitään tästä Annasta?\"\n\n\"Häntä lähetettiin eilen noutamaan teidän tähtenne.\"\n\n\"Minun?\"\n\n\"Kristian prinssillä on Dyvekansa!\"\n\n\"Ja Pernilla rouva?\"\n\n\"Hän tahtoo olla Sigbrit ja neidon kautta saada vaikutusvaltaa\nteihin!\"\n\n\"Kuinka olet tämän saanut tietoosi?\"\n\n\"Olen ollut kauan tuttu hänen muutaman palvelijattarensa kanssa, ja\nsentähden hän...\"\n\n\"Kavaltaa emäntänsä salaisuuksia.\"\n\n\"Pernilla rouva ei ansaitse parempaa!\"\n\n\"Ei, sitä ei hän tee!\" huudahti Sten herra harmista ja liikutuksesta\nvapisevalla äänellä. \"Minä en vain ymmärrä, kuinka hän ykskaks on\nvoinut keksiä kaiken tämän.\"\n\n\"Hän on tiennyt jo kauan, että te tulette.\"\n\n\"Kenen kautta?\"\n\n\"Varmaan jonkun hovista.\"\n\n\"Puhun siitä isälleni.\"\n\n\"Näettekös, herra, tuolta tulee tyttö yli torin, hän suuntaa\naskeleensa tänne päin.\"\n\n\"Niin, se on hän!\"\n\n\"Ja huomatkaas! Päitä kaikissa ikkunoissa. Täällä on totisesti piru\nmerrassa.\"\n\n\"Auta pian, Esbjörn, kaapu hartioilleni! Hän menee suurta tietä; minä\njuoksen alas kiertoportaita. Yhtä monet silmät näkevät minun menevän\nyli torin ja pormestarin luo.\"\n\n\"Se on hyvä, herra; mutta minä luulen kuitenkin, että meidän on\nmatkustettava tänä iltana.\"\n\n\"Aamulla varhain, Esbjörn!\" Ritari teki kuten oli sanonut, ja\nuteliaat saivat iloita hänen näkemisestään. Mutta monta suuttumuksen\nsanaa suunnattiin Pernilla rouvaa ja hänen kaunista suojattiaan\nkohtaan. Tämä viimeksimainittu sai kuulla niin ankaria sanoja ja\nsoimauksia Esbjörniltä, että hän nopeimmiten riensi Pernilla rouvan\nluo valittamaan hätäänsä.\n\nNuori Sten Sture oli pormestarille puhunut, miten välttämätöntä oli,\nettä jokainen kaupunki ja lääni piti lujasti kiinni niistä valoista\nja lupauksista, joita oli annettu valtionhoitajalle. Ainoastaan\nsilloin, jos kaikkiin saattoi lujasti luottaa, voitiin saavuttaa\nvarmuus ja turvallisuus.\n\n\"Jos olemme yksimieliset keskenämme, ei Tanska voita mitään\", sanoi\nhän.\n\nPormestari sanoi, että kun linnaluvan haltija oli vihollisen\npuolella, tuli porvaristo houkutelluksi seuraamaan esimerkkiä.\n\"Kuitenkin uskon\", sanoi hän, \"että! Sten Kristerinpoika on nyt\ntullut toisiin ajatuksiin.\"\n\n\"Ettekö luule, että hän muuttaa mielensä, kun tulee terveeksi\njälleen?\" kysyi ritari.\n\n\"Epäilen, tuleeko hän terveeksi.\"\n\n\"Onko hänen laitansa niin huonosti.\"\n\n\"Niin sanotaan.\"\n\n\"Minä saan vasta tänään häntä puhutella.\"\n\n\"Varmaan tahdotaan teiltä salata oikea tila, enkä minäkään olisi\nsanonut mitään, jollei se halpa leikki, johon on autauduttu...\"\n\n\"Olen itse osaksi syyllinen!\"\n\n\"Olette nuori ja kokematon. Mutta on käsittämätöntä, että Pernilla\nrouva, joka ei voi olla tietämätön miehensä tilasta, hommailee\nmoisissa vehkeissä.\"\n\n\"Minkä vastauksen vien isälleni?\"\n\n\"Että Nyköpingin porvaristo yhä edelleenkin tahtoo olla hänelle\nalamainen, kenties alttiimpi kuin ennen, opittuaan tuntemaan hänen\njalon poikansa!\"\n\nTäältä lähti ritari sairaan luo. Hänet otettiin heti vastaan. Sten\nKristerinpoikaa saattoi tuskin tuntea. Kellankalpea iho, sisään\npainuneet posket, ylen laihtunut käsi, jonka hän ojensi, ja erittäin\nhänen lyhyt, läähättävä hengityksensä todistivat hävityksestä, jonka\nsairaus oli jo tehnyt.\n\n\"Minä olen ollut sangen sairas!\" sanoi hän.\n\n\"Kuinka voitte nyt?\"\n\n\"Paremmin, paljon paremmin!... Muutamain päivien kuluttua toivon\nvoivani nousta jalkeille.\"\n\nSten Sture puhui isänsä toivomuksesta, että kaikki vanha kauna olisi\nunhotettu ja vallitsisi rauha ja sopu kuten ennenkin.\n\nSairas vastasi, että hän oli Svante Niilonpojan vilpitön ystävä ja\ntulee aina olemaan. Ja hän itki silloin, itki ja nyyhkytti.\n\nSten Sture hämmästyi siitä niin, että alkoi tapailla sanojaan. Mutta\nkun hän ei löytänyt sopivia, toivotti hän hyvää parantumista ja sanoi\njäähyväiset.\n\nMuutamien asemiesten seuraamana teki ritari senjälkeen retken niihin\nkihlakuntiin, jotka olivat ottaneet osaa kapinaan.\n\nKaikkialla otettiin hänet vastaan kunnioituksen ja uskollisuuden\nosoituksin. Saman vastauksen, jonka pormestari oli antanut, sai hän\ntäälläkin. Kansa oli viety harhaan, mutta lupasi parannusta.\n\nKun pieni parvi palasi illalla Nyköpingiin, oli aika sanoa\njäähyväiset, ja ritari ilmoittautui Pernilla rouvan luo. Tämä oli\npelkkää kohteliaisuutta, valitti sattuneita ikävyyksiä ja sanoi\nolevansa hänen vilpitön ystävänsä, vaikkei kenties siltä näyttänyt.\n\nVarhain seuraavana aamuna tapahtui lähtö. Kotimatkalla kertoi\nEsbjörn, että Pernilla rouva oli suurimmassa kiireessä lähettänyt\nkauniin Annan sinne, mistä tämä oli tullutkin. Hän oli ollut hyvin\nkatkeroitunut siitä, että ritari oli päässyt Sten herran puheille\nhänen olematta läsnä, mutta hän antoi ymmärtää, ettei peitetty ollut\nollut siltä heitetty, eikä hän ollut vielä sanonut viimeistä sanaansa.\n\n\"Toivon, ettei se enää vaikuta mitään\", vastasi Sten Sture.\n\nMitä lähemmäksi kotia hän tuli, sitä selvempänä esiintyi Kristinan\nkuva. Kaipauksella oli hän jättänyt tämän. Millä tuntein olisi\nhän palannut, jos olisi langennut kiusaukseen ja tehnyt itsensä\nKristinalle arvottomaksi!\n\nValtionhoitaja ei vaatinut mitään seikkaperäistä kertomusta. Hän oli\nitse ollut nuori, ja hän näki pojan sydämeen.\n\n\"Riennä Kristinan luo!\" sanoi hän hymyillen.\n\nTieto hänen saapumisestaan oli ehtinyt ennen, ja hän tapasi koko\nperheen kokoontuneena häntä vastaanottamaan. Kaikkien kättä täytyi\nhänen puristaa, kaikkien kanssa keskustella, ja hän teki sen\nmieluimmin Sigrid rouvan kanssa, sillä tämän vieressä istui kaunis,\npunasteleva morsian.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVihdoin oli hääpäivä käsissä.\n\nKristinan oli pukeuduttava kotona ja sitten mentävä linnaan ennenkuin\nkutsutut vieraat ehtivät saapua.\n\nJo edellisenä päivänä oli kaikki varattu sitä varten rouvantuvassa.\nSiellä oli valkoinen silkkipuku hopeakudoksineen; siellä morsiushuntu\nhelyjä täpötäytenään; siellä hieno kaunis ruunu. Kaulanauha oli\nvalkoisista helmistä, varustettu kallisarvoisella lukolla, ja\nvyöhyessä säkenöivät loistavat kivet.\n\nTakassa loimotteli iloinen valkea, ja kaikkialla levittivät paksut\nvahakynttilät kirkasta, iloista valoaan yli huoneen.\n\nTänne tulivat nyt. sisään perätysten Kristinan lähimmät ystävät\nja sukulaiset. Tuli rouva Dordi Knutintytär, Magdalena ja Kaarina\nGyllenstjerna, molemmat Erik Erikinpoika nuoremman tyttäriä; Trollet,\nBondet, Banérit, Oxenstjernat ja kahdeksanvuotias Anna Bjelke; kaikki\nolivat tulleet nuorta morsianta tervehtimään.\n\nCecilia rouva otti heidät vastaan. Yksi toi nauhoja, toinen kukkia,\nkolmas pitsejä; jokaisella oli lahjansa.\n\nKuului lakkaamaton pakina, nauru ja leikinlasku; tulivathan\nhe pukemaan morsianta ja silloin on lupa olla iloinen. Kuinka\ntarkasteltiinkaan pukua ja sitten taidokkaasti koruompeluksin\nkirjailtuja hansikkaita ja käsineitä. Ne olivat luostarityötä\nkallisarvoisinpa laatua. Kristina oli saanut ne herra Pietari\nTurenpojan emännältä, joka oli perinyt ne äidiltään.\n\nTarkastelu jatkui jatkumistaan, mutta joku huomautti, että morsiamen\ntäytyi tulla, jos mieli saada hänet ajoissa valmiiksi. Cecilia rouva\nmeni häntä noutamaan.\n\n\"Ah, tuollahan on Kristina\", huusi koko parvi ja riensi häntä vastaan.\n\n\"Pyhä neitsyt, mitä on tapahtunut?\"\n\n\"Kristina on ollut sisällä rouva äitimme luona\", sanoi Cecilia\nlempeästi, \"ja hän on teroittanut hänelle niitä velvollisuuksia,\njotka odottavat jokaista, joka astuu aviosäätyyn!\"\n\nSen jälkeen seurasi pakinaa ja naurua, mutta vihdoinkin suoriuduttiin\npukemaan morsianta.\n\nVanhan tavan mukaan ei hän itse saanut tehdä mitään pukeutumiseensa\nnähden. Hänen neitostensa vetäessä hänen jalkoihinsa valkoisia\nsilkkisukkia valelivat nuoret neitsyet hänen silmiään vedellä\npoistaakseen äsken vuodatettujen kyynelten jälet.\n\n\"Mitä sulhanen sanoisi, jos näkisi, että olet itkenyt!\"\n\n\"Hän joka rakastaa sinua niin suuresti, Kristina!\"\n\n\"Ja on niin jalo ritari!\"\n\n\"Ritarien ensimäinen!\"\n\n\"Kas, kuinka hän punastuu!\" Kuten keveät pilvet tuulen tieltä\nliitivät epäilykset pois, ja Kristina hymyili kuin kirkkain\nkevättaivas.\n\nNuori parvi remusi ihastuksesta, kun hänet saatiin puetuksi\nkallisarvoiseen pukuun. Sen jälkeen sai jokainen mennä suutelemaan ja\nsyleilemään häntä, Sen täytyi tapahtua ennenkuin ruunu pantiin päähän.\n\nSigrid oli uskonut tämän tärkeän tehtävän Cecilia rouvalle, ja\nKristina polvistui sisarensa eteen, joka toivotti hänelle taivaan\nsiunausta pannessaan ruunun hänen päähänsä. Sen jälkeen tuli huntu.\n\nNyt oli morsian vihdoin valmis, ja kaunis oli hän katsella. Runsaat\nkiharat kehystivät hienoja kaunismuotoisia kasvoja. Ja kuitenkaan ei\nhänessä ollut ihastuttavinta hänen kauneutensa, vaan se puhtauden\nja viattomuuden ilme, joka herätti mielikuvan enkelistä maallisessa\nhahmossa.\n\nNyt. avautui ovi, ja miespuoliset sukulaiset saivat astua sisään.\n\n\"Kristinani, rakas, armas lapseni!\" huudahti Niilo herra ja sulki\nhänet syliinsä, niin että huntu oli vaarassa mennä piloille.\n\n\"Isä, rakas isä!\" sanoi Kristina ja pani päänsä hänen rintaansa\nvasten.\n\nKukaan ei uskaltanut heitä häiritä; mutta kun Niilo herra päästi\nhänet irti, tarttui vähintään kaksikymmentä kättä laittamaan huntua\nkuntoon.\n\nToiset, jotka tulivat jälestä, saivat luvan ottaa häntä ainoastaan\nkädestä.\n\nValjastetut vaunut seisoivat odottaen.\n\nSuuri joukko uteliaita ja joutilaita odotti kärsimättömästi\nsaadakseen nähdä morsianta ja koreaa saattuetta.\n\nNelivaljakkojen vetämät vaunut ajoivat linnaan jälessään lukuisa\nparvi, joka luultavasti tahtoi vielä kerran nähdä morsianta.\n\nVaunut ajoivat pienelle portille, joka oli länsipuolella. Täältä\nmenivät kiertoportaat naisparvelle, ja Kristinan ottivat siellä\nvastaan Märta rouva ja hänen oma äitinsä, joka tuntia aikaisemmin oli\ntullut linnaan.\n\nYmpärillään neitosensa, jotka nyt eivät enää tohtineet kuin\nkuiskaillen puhella keskenään, oli Kristinan odotettava tärkeää\nhetkeä.\n\nMärta rouva kysyi, eikö Sigrid rouva tahtonut auttaa häntä ottaessa\nvastaan vieraita, mutta hän sanoi mieluummin olevansa tyttärensä\nluona vielä muutamia tunteja.\n\nVieraat alkoivat kokoontua.\n\nLinnanpihalla seisoi asemiesjoukko toisensa vieressä. Monet\nnuorukaisista tahtoivat mielellään olla neitsytten apuna, kun nämä\nastuivat vaunuista, ja lämmin katse, hiljainen kädenpuristus tuli\nusein kaivatuksi ja mieluisaksi palkaksi.\n\n\"Nyt tulee porvaristo!\" kävi supatus kulovalkean tavoin kautta\nkokoontuneen joukon.\n\nAsemiehet vetäytyivät syrjään, ja vähitellen ilmestyi hymy nuorten\nhuulille. Mutta vanhempien ankara katse sai sen heti katoamaan.\nPorvaristo ei ajanut pihaan. Raskaat, puuvietereillään tuskin\nhetkahtelevat vaunut pysähtyivät ulkopuolelle.\n\nPulleita mummoja autettiin laskeutumaan kömpelöistä ajopeleistä.\nToiset, jotka olivat mieluummin tulleet jalkaisin, olivat paikalla\nsamaan aikaan, ja miestensä rinnalla vaelsivat he nyt kaikki pihan\npoikki ja leveitä portaita ylös linnansuojiin.\n\nTurkit oli joko jätetty vaunuihin tai mukana seuraavat palvelijat\nveivät ne takaisin. Kaikki olivat valmiit astumaan sisään ja tekemään\ntervehdyksensä.\n\nJa Märta rouva oli yhtä ystävällinen kaikkia kohtaan; mutta\nsydämellinen oli hän ainoastaan niitä kohtaan, jotka olivat hänen\nherralleen uskollisia, ja sentähden hänestä Tukholman porvaristo kävi\npaljon enemmästä kuin neuvoksien kaikki rouvat ja tyttäret.\n\nKaikki vieraat olivat koolla, ainoastaan arkkipiispa vielä poissa.\nTiedettiin, että hän oli saapunut jo aamulla, ja pelättiin, että\noli tullut jokin äkillinen pahoinvointi. Monet ritarit ja herrat\nkävelivät edestakaisin ylhäällä parvekkeella, niiden joukossa oli\nPietari Turenpoika ja Hemming piispa.\n\nHemming Gadd oli pukeutunut yksinkertaiseen papilliseen pukuun.\n\n\"En tahdo, että hänen armonsa arkkipiispa joutuisi ymmälle keskellä\njuhlamenoja, ja niin varmaan tapahtuisi, jos hän näkisi minut\npiispankaavussa\", sanoi hän nauraen Pietari herralle.\n\nTämä ei ehtinyt vastata, sillä samassa ajoivat kuuden valkoisen\nhevosparin vetämät vaunut pihaan, ja niitä seurasi suuri parvi\nratsastavia asemiehiä.\n\nValtionhoitaja riensi alas ottamaan vastaan kunnioitettua vierastaan.\n\nJaakko Ulfinpoika oli pukeutunut täyteen arkkipiispalliseen\njuhlapukuunsa. Korkea hiippalakki säkenöi jalokivistä, ja kaapu oli\nrunsaasti koristettu kallisarvoisilla kivillä. Rinnallaan kantoi hän\nsmaragdiristiä.\n\nAavistiko hän viimeisen kerran esiintyvänsä niin loistavassa\nseurassa? Tahtoiko hän vielä kerran loistaa näissä muistorikkaissa\nsuojissa ennenkuin katosi näyttämöltä? Puvunkin saattoi katsoa\nmerkitsevän kunnioitusta Svante Niilonpoikaa ja ystävyyttä hänen\npoikaansa kohtaan.\n\nKuinka tahansa, kaikessa tapauksessa oli hän upea katsella käydessään\nkorkeana ja suorana kuten muinaisina päivinä eteenpäin läpi\nhuoneiden, tervehtien molemmille puolin, pudistellen korkeimpain\narvohenkilöiden käsiä.\n\nKuten oli odotettukin, hätkähti hän Hemming Gaddin nähdessään, mutta\nojensi kätensä Pietari Turenpojalle ja astui sen jälkeen Märta\nrouvan luo, joka rouvien ja neitsytten ympäröimänä oli noussut häntä\nvastaanottamaan.\n\nNiin hyvin mietitty oli tällä hetkellä hänen esiintymisensä, että\nhänellä oli ilo vielä kerran herättää se sama hiljainen ihailun\nsurina, joka niin usein oli ihastuttanut hänen korvaansa. Mutta\nnäköjään siitä välittämättä kääntyi hän keskustellen milloin yhden,\nmilloin toisen puoleen ja vastaili hymyillen niihin ihaileviin\nkatseihin, joita häneen kiinnitettiin.\n\n\"Salliiko teidän armonne, että juhlamenot alkavat?\" kysyi Svante\nNiilonpoika.\n\n\"Olen valmis!\"\n\nValtionhoitaja loi merkitsevän katseen herra Niilo Erikinpoikaan.\nTämän oli tuotava tyttärensä, hän itse taasen noutaisi poikansa.\n\nSilloin lähestyi muuan asemies, melkein kalmankalpeana.\n\n\"Herra Sten Sture ei ole huoneissaan\", sanoi hän.\n\n\"Mitä lörpöttelet?\"\n\nSvante Niilonpoika riensi nopeasti sinne. Ensimäinen, jonka hän\nkohtasi, oli Esbjörn. -- --\n\nMeidän täytyy palata ajassa hieman takaisin.\n\nKoskaan ei ollut Sten Sturesta aika tuntunut niin pitkältä; minuutit\nkasvoivat tunneiksi, tunnit päiviksi. Jokaisella oli omat tehtävänsä,\nkenelläkään ei ollut aikaa hänelle eikä hänelläkään ollut halua\npuhella kenenkään kanssa. Siitä hetkestä, jona Kristina saapui,\noli yhä pahempaa. Kenellä oli suurempi oikeus nähdä ja puhutella\nhäntä kuin hänellä? Ja keneltäkään ei häntä kuitenkaan pidetty niin\npiilossa. Varmaan ikävöi Kristinakin häntä suuresti, sen oli hän\nlukenut hänen silmistään viimeksi kuluneina sietämättöminä päivinä.\n\nEsbjörn yksin ymmärsi valmistaa hänelle hieman vaihtelua. Hän oli\nnähnyt Kristinan tulevan, hän toi tiedot, milloin Märta rouva ja\nsittemmin Sigrid rouva poistui hänen luotaan.\n\n\"Nyt on hän yksin neitsyttensä ja neitostensa parissa.\"\n\n\"Luuletko, että ne panisivat pahakseen, jos menisin morsiameni luo?\"\n\n\"Luulen, että he pitäisivät siitä\", vastasi Esbjörn,\n\n\"Voitko auttaa minut sinne?\" Esbjörn näytti avaimen. \"Mihin sillä\npääsee?\"\n\n\"Rouvantupaan.\"\n\n\"Kuka antoi sinulle sen?\"\n\n\"Muuan neitosista.\"\n\n\"Sinä mielistelet aina jotakuta heistä.\"\n\n\"Teen sen ainoastaan teidän tähtenne, herra.\"\n\n\"Ainoastaan minun tähteni?\"\n\n\"Tietysti koituu jotakin minunkin hyväkseni.\"\n\nSten Sture oli pikimmiten järjestänyt pukunsa; hän ripusti nyt ylle\nritariketjunsa.\n\n\"Olenko hyvä näin, Esbjörn?\"\n\n\"Olette pulska nuori herra, mutta ette hänen vertaisensa. Hän on\nihanin Jumalan enkeli mitä olen nähnyt täällä maajalassa.\"\n\n\"Ja tämä enkeli on minun, ja sinun on nyt vietävä minut hänen\nluoksensa, Esbjörn!\"\n\nEi ollut helppo välttää tulevia ja meneviä, mutta vihdoin oli Esbjörn\nvienyt onnellisen sulhasen ovelle, jonka takaa iloiset, nuorekkaat\näänet hälisivät heitä vastaan.\n\n\"Avain on reiässä sisäpuolella.\"\n\n\"Teidän täytyy saada heidät avaamaan.\"\n\n\"Jos hän kieltäytyy?\"\n\n\"Ei vaaraa! Nyt menen minä sanomaan, mistä teitä on etsittävä. --\nOlen vain vaivainen, syntinen ihminen, ja täällä olisi vaarallista\nviipyä\", mutisi Esbjörn lähtien pois.\n\nSten Sture koputti ovelle. Iloinen nauru vaikeni heti. \"Kuka se voi\nolla?\"\n\n\"Kuka se?\" kysyi pikku Margareta pannen kätensä lukon kahvalle.\n\n\"Joku, joka tahtoo tavata Kristina neitsyttä.\"\n\nSisällä oli hiiskumattoman hiljaista.\n\n\"Katsonko minä, kuka siellä on?\" kuiskasi Margareta.\n\n\"Ei, ei, älä koske lukkoa!\"\n\n\"Rakkahin Kristina!\"\n\n\"Se on Sten herra!\" huusi tyttö. \"Saa kai hän tulla sisään?\" Ja ovi\nlennähti auki.\n\nKimakasti kirkaisten pakeni koko neitsytparvi erääseen huoneen\nnurkkaan.\n\nRitari seisoi liikahtamatta.\n\n\"Olkaa huoletta, jalot neitsyet!\" sanoi hän. \"Jollette salli sitä, en\ntule askeltakaan lähemmäksi. Minut veti tänne ikävä nähdä Kristinaa,\njosta nyt olen pian ollut erossa kolme viikkoa.\"\n\nKristina seisoi maahan luoduin katsein, kaikki toiset silmäilivät\ntoisiinsa.\n\n\"Miksi teidän tarvitsisi lähteä?\" puuttui Margareta puheeseen.\n\"Kristina kyllä sallii teidän jäädä, ja minä myös!\"\n\n\"Jumala siunatkoon sinua ja kaikkia, joilla on sääliväinen sydän!\"\npuuskahti Sten ja nosti tytön ylös. Tuumittiin ensin sangen hiljaa,\nsitten yhä äänekkäämmin, että ritari sai kernaasti jäädä.\n\nPikku Margareta teki sen käytännöllisimmin; hän veti sulhasen\nmukanaan Kristinan luo.\n\n\"Kaikki muut ovat saaneet ihailla sinua, salli minunkin tehdä niin!\"\nsanoi Sten viimeksi mainitulle, ihastunein silmin tähystellen armasta\nolentoa.\n\n\"Mitä on rakas äiti sanova...!\"\n\n\"Kun hän saa tietää sen, olet sinä jo minun, ja silloin olen minä\nainoa, jolla on oikeus sinuun.\"\n\nNäin sanoen tarttui Sten Kristinan käteen ja vei hänet penkille.\n\nNiin istuivat he jutellen rinnatusten, ja koko nuori parvi seisoi\npuoliympyrässä heidän ympärillään.\n\n\"Valtionhoitaja odottaa!\" huusi äkkiä Esbjörn pistäen päänsä ovesta.\n\n\"Kristina, nyt olet minun!\" huudahti Sten herra, Kristina sai\npolttavan suudelman huulilleen, ja ennenkuin hän tiesikään, oli\nritari poissa.\n\nSeuraavana minuuttina astui Niilo herra sisään, jälestä tulivat\nrouvat Sigrid ja Cecilia.\n\n\"Tule, tyttäreni\", sanoi liikutettu isä ja tarttui hänen käteensä.\n\nEdellinen kohtaus oli kohottanut heleän punan Kristinan poskille, ja\nhän antoi hyvän syyn siihen ihailun hyminään, jonka synnytti hänen\nastumisensa esiin.\n\nSoitto soi, kirkonkellot helkkyivät, mutta Kristinan korvissa humisi,\nja hänen näköään häikäisi. Hän ei nähnyt suurta juhlakulkuetta, joka\nrivi riviltä kulki linnankappeliin. Hän ei kuullut kansan huutoja kun\nse tunkeili päästäkseen sisään. Hän piteli isänsä kädestä, ikäänkuin\nei koskaan tahtoisi siitä irtautua. Vasta kun valomeri virtaili häntä\nvastaan, huomasi hän korkean ylipapin, joka herkeämättä katseli\nhäntä. Mutta korkealla papin ja alttarin yläpuolella oli madonnan\nkuva, ja Kristinan oikealla puolella seisoi Sten Sture. Silloin kävi\nkaikki hänelle yhtäkkiä selväksi.\n\nArkkipiispan ääni kajahteli täyteläänä kuten muinaisina päivinä. Hän\nluki vihkimäkaavan, ja nuoret lausuivat lupauksensa kirkkaasti ja\nselvästi. He polvistuivat alttarin eteen, ja hän siunasi heitä.\n\nUrkulehterillä viritettiin ihana laulu; se oli ilohymni, kiitosuhri.\n\n\"Tule, Kristina!\" kehoitti rakkautta uhkuva ääni. Hän tunsi sen, se\noli _hänen_, jolle hän oli juuri luvannut uskollisuutta; _hänen_,\njota hänen oli seurattava ilossa ja surussa.\n\n\"Minä tulen!\" vastasi hän ja pani kätensä hänen kainaloonsa. Hän\nei huomannut, että heitä ympäröivät sadat ihmiset ja että he nyt\npalasivat linnaan.\n\n\"Rakkahin, mikä sinua vaivaa?\" kysyi Sten.\n\n\"Ei mikään! Minä vain kuljen kuin unissani.\"\n\n\"Nyt kuulumme toisillemme, Kristina!\"\n\n\"Niin, niin!\"\n\nSuurissa linnansuojissa olivat hääpöydät katetut. Suurimpaan niistä\nistuutui morsiuspari, heidän lähimmät sukulaisensa ja ylhäisimmät\nvieraat. Herra Niilo Eskilinpoika (Banér) toimi drotsina, ja\nVesteråsin piispa Otto leikkeli ja jakeli ruokalajeja. Märta rouva\nistui sulhasen vieressä ja hänen rinnallaan arkkipiispa. Tämä ylisti\nKristinan kauneutta ja puhui Sten Sturesta, jaloimmasta nuoresta\nmiehestä, mitä hän oli milloinkaan tavannut. Mutta vanhat vaipuivat\nmielellään muistoihinsa, ja Jaakko Ulfinpoika tunsi tarvetta puhua\nniistä.\n\n\"Muistatteko pitkälle taaksepäin, Märta rouva?\" kysyi hän.\n\n\"Kyllä, teidän armonne. Muistan vielä itseni pikku tyttönä, kun minut\nja Iliana Gäddan talutti Elsa Posse teidän luoksenne.\"\n\nVanhuksen kasvoilla vilahti melkein nuorekas ilme, mutta heti sen\njälkeen vanhenivat ne huomattavasti.\n\n\"Oliko se täällä sisällä?\" kysyi hän innokkaasti.\n\n\"Oli, teidän armonne. Täällä ikkunankomerossa!\"\n\n\"Aivan oikein, niin olikin!... Niin kaunis kuin hän ei toki ole\nkukaan.\"\n\nToisessa pöydässä johti Hemming piispa puhetta. Hänellä oli\nympärillään joukko porvareita, ja sellaisissa tilaisuuksissa ei hän\nlyönyt laimin lausua sisimpiä ajatuksiaan. Hehkuva tanskalaisviha\npääsi silloin valloilleen, mutta samalla myös lämmin isänmaanrakkaus.\nSanat sinkoilivat hänen huuliltaan, väliin terävinä kuin naskalit,\nväliin ylevinä ja suurisuuntaisina, alituiseen kehoittaen\nmiehekkääseen toimintaan.\n\n\"Mitä hyödyttää meitä puhe siitä, mitä olemme?\" sanoi hän. \"Teot ovat\ntodisteita, jotka parhaiten pitävät paikkansa!\"\n\nSilloin näki hän pöydässä vastassaan nuoren pojan, joka\nhyvin tarkkaavaisesti kuunteli hänen sanojaan. Hans kysyi\nvierustoveriltaan, kuka poikanen oli, ja vastaus kuului:\n\n\"Se on Ekan herran, Erik Juhananpojan (Vaasan), ja Cecilia rouvan\nvanhin poika. Muistaakseni on hän Kustaa nimeltään.\"\n\n\"Herra Kustaa Erikinpoika, tahdotteko kilistää kanssani?\" kysyi\npiispa.\n\n\"Se on niin suuri kunnia, etten unhota sitä koskaan\", vastasi\nnuorukainen punastuen ja iski pikarinsa Hemming piispan pikariin.\n\nSillävälin juoksivat hovipojat ympärinsä tarjoillen viiniä ja olutta,\nsoittajat puhalsivat kappaleen toisensa jälkeen, äänten hälinä kävi\nyhä vilkkaammaksi, ja kun vieraat nousivat pöydästä, oli kaikki\njäykkyys aivan kuin pyyhkäisty pois ja keskustelu kävi kuin vanhojen\nystävysten kesken.\n\nNyt seurasi karkeloa ja leikkejä, mutta morsiuspari ei saanut paljoa\nottaa siihen osaa; heidän täytyi jutella vanhemman väen kanssa.\n\nArkkipiispa tarttui heidän molempain käteen. Hän vakuutti heille\nystävyyttään ja uskollisuuttaan.\n\n\"Jos teidän herranne joskus unhottaisi sen\", sanoi hän Kristinalle,\n\"niin muistuttakaa hänelle, että hänellä on aina minussa uskollinen\nystävä!\"\n\n\"Teidän armonne\", vastasi hän, \"sellaista lupausta ei hän enkä minä\nvoi koskaan unhottaa.\"\n\nHän toivotti vielä kerran heille taivaan siunausta ja sanoi\njäähyväiset. Hänen aikomuksensa oli vielä samana yönä palata Upsalaan.\n\nTurhaan koetti valtionhoitaja ja Märta rouva taivuttaa häntä\nviipymään muutamia päiviä; hän oli kutsunut useita piispoja\nkokoukseen eikä tahtonut jäädä pois. Niin jätti hän iloiset hääpidot,\njotka jatkuivat seuraavan aamun valkenemiseen.\n\nSeuraavana päivänä oli loistavat turnajaiset, ja sulhanen herätti\ntällöin huomiota sekä ritarillisella ryhdillään että sillä\ntaitavuudella, jolla hän miekkaili.\n\n\"Mitä pidätte Kristinasta?\" kysyi Märta rouva Hemming piispalta.\n\n\"Hän on ihana katsella.\"\n\n\"Oletteko puhutellut häntä!\"\n\n\"Hän on vielä kuin sulettu kirja, mutta huomaa hyvin, että siinä on\nsisältöä, ja minä tahdon odottaa.\"\n\nVasta neljäntenä päivänä päättyivät hääjuhlallisuudet, ja nuorikkojen\noli enää vain sanottava jäähyväiset ystäville ja sukulaisille ja\nsitten lähdettävä uuteen kotiinsa Örebrohon. Nyt vuodatettiin\nmonet kyyneleet, eikä tahtonut tulla koskaan loppua syleilyistä,\nkehoituksista ja varoituksista.\n\nVasta kun Sten Sture oli sijoittanut Kristinan vaunuihin ja itse\nheittäytynyt ripeän ratsunsa selkään, tunsi hän itsensä oikein\nvapaaksi. He lähtivät matkalle, jälellejääväin toivotellessa onnea.\nEnsimäisessä levähdyspaikassa sanoi Sten Kristinalle:\n\n\"Nyt loistaa tähtemme kirkkaimmillaan, Kristina! Nyt kuulumme\ntoisillemme.\"\n\n\n\n\n10.\n\nLOPPU\n\n\nKun päivä lähestyy loppuaan, levenevät varjot; ne laskeutuvat yhä\nraskaampina, kunnes yö lankeaa ylitse. Sellainen on elämänkin\ntavallinen kulku. Mutta poikkeukset ovat lukuisat. Saattaa tapahtua,\nettä elämän päiväpaisteisimmalla hetkellä sanoo kuolema: \"Tähän asti\nsaat mennä, mutta et etemmäksi!\" Ja pimeinä päivinä sattuu väliin,\nettä juuri se kaatuu, jonka yksin luultiin pystyvän pitämään pystyssä\nhorjuvaa rakennusta.\n\nSvante Niilonpoika luuli seisovansa elämänsä uuden vaiheen\nkynnyksellä. Hänen poikansa oli monin jaloin teoin saavuttanut\nyleisen kunnioituksen ja luottamuksen. Hänellä oli sitä paitsi\nitsellään luja luottamus, joka oli puuttunut hänen isältään.\nYhdistettynä muutaman maan jaloimman suvun kanssa, kasvatettuna aivan\nkuin kansan sylissä, oli hänellä kaikkialla kiintokohtia, joiden\ntäytyi useimmat saada katselemaan ylös häneen. Mikä tuki ja apu\nolikaan tästä Svante Niilonpojalle itselleen! Varmempana kulkee hän\ntästedes tietänsä; arkkipiispa oli osoittautunut sangen suopeaksi, ja\nHemming Gadd...?\n\nMuutamia päiviä häiden jälkeen ja hiljaisuuden palattua linnaan teki\npiispa jäähyväiskäyntinsä.\n\n\"Olet luvannut tulla takaisin kevääksi\", sanoi valtionhoitaja.\n\n\"Niin onkin aikeeni, jos Jumala terveyttä suo.\"\n\n\"Sinä elät kauemmin kuin minä.\"\n\n\"Monien juhlien jälkeen te nyt vain näytätte sairaalloiselta\", väitti\npiispa. \"Kun veli on saanut levätä muutamia päiviä, niin siitäpähän\nvoimistuu jälleen.\"\n\n\"Ja kuitenkin aikoo hän nyt heti lähteä Taalainmaahan\", puuttui Märta\nrouva puheeseen.\n\n\"Siellä on ilma terveellisempi kuin täällä.\"\n\n\"Mutta tähän vuodenaikaan...\"\n\n\"Samantekevä! Raikkaat tuulet voivat palauttaa terveyden\nkuolinsairaallekin. Tukehduttava ilma, joka on täynnä myrkkyä ja\nsappea, voi surmata terveimmänkin.\"\n\n\"Siksikö sinä lähdet täältä?\"\n\n\"Niin juuri, tunnen kuinka pahuus saa minut yhä enemmän valtaansa.\nAion matkustaa pitkin rannikkoa, kunnes löydän aluksen, joka menee\nyli meren.\"\n\n\"Silloin käyt kai Nyköpingissäkin?\"\n\n\"Niin luulen!\"\n\n\"Herra Sten Kristerinpoika makaa pahoin sairaana.\"\n\n\"Niin sanotaan!\"\n\n\"Ihmettelen, kuka valmisti Pernilla rouvan Sten Sturen käyntiin?\"\n\n\"Mahdollisesti tein minä sen!\"\n\n\"Kirjoitatte siis toisillenne?\"\n\n\"Toisinaan!\"\n\nPiispa nousi ja sanoi jäähyväiset.\n\nMutta kun Svante Niilonpoika ja Märta rouva jäivät yksin, sanoi\nviimeksi mainittu:\n\n\"En olisi koskaan luullut, että joku nainen saa Hemming Gaddin\nvaltaansa.\"\n\n\"Ei ole saanutkaan!\"\n\n\"Miksikäs hän sitten joutui niin hämilleen? Kenties ei hän tahdo\ntunnustaa sitä itselleenkään, mutta varmaa se on.\"\n\n\"Niin ruma nainen!\"\n\n\"Hän on ehtinyt siihen ikään, jolloin ei kiinnitetä huomiota\nulkonäköön. Hänellä on terävä pää.\"\n\n\"Ei se siitä riipu!\"\n\n\"Mistäs sitten?\"\n\n\"Hemming piispasta ei ole välittänyt ennen kukaan.\"\n\n\"Etkö sinäkään ole?\"\n\n\"Minä olen pelännyt häntä, kuten kaikki muutkin. Minulle on hän\nosoittanut ystävyyttä ainoastaan teidän tähtenne, mutta että hän nyt\nseitsemänkymmenen korvilla...\"\n\n\"Siinä näet, kerran elämässä sen täytyy tulla!\"\n\n\"Mutta Pernilla rouva ei toimi tarkoituksittaan. Jos hänen herransa\nkuolee, mihin tarkoitukseen aikoo hän käyttää piispaa?\"\n\n\"Alan luulla, että Sten herra ainoastaan on ollut välikappaleena\nhänen käsissään. Meidän on pidettävä silmämme auki.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nValtionhoitaja matkusti Taalainmaahan ja Märta rouva Tukholmaan.\n\nMuisto suurenmoisista hääjuhlallisuuksista, joihin oli kutsuttu\njokainen jotakin merkitsevä henkilö, oli vielä kuin sokerikerros\nkaiken katkeruuden ja kateuden yllä, eikä Märta rouva mielestään\nollut koskaan kokenut niin suurta hyväntahtoisuutta.\n\nTanskasta sai hän kirjeitä tytärpuoleltaan, Årstan kartanon Kristina\nrouvalta.\n\nTämän molemmat veljet oleskelivat nykyään Årstassa, mutta Knutin\ntarkoitus oli jonkun ajan kuluttua palata Ruotsiin.\n\nLopuksi kirjoitti hän: \"Kuinka toiseksi olisikaan kaikki muodostunut,\njos olisin jäänyt Ruotsiin! Silloin olisi veli parkani saanut mennä\nnaimisiin valitsemansa neitsyen kanssa. Tunnen väliin katkeria\ntunnonvaivoja siitä, ettei ole niin tapahtunut.\"\n\nMärta rouva kirjoitti takaisin Kristinalle, että oli kai parasta\nsiten kuin oli tapahtunut, mutta Knut ei saanut piakkoin palata\ntakaisin. Hän tiesi parhaiten, ettei Kristina Gyllenstjerna ollut\nkoskaan Knutista pitänyt; mutta rikollisilla aikeillaan oli tämä\ntehnyt itsensä arvottomaksi oleskelemaan Kristinan läheisyydessä,\neikä Märta rouvakaan tahtonut nähdä häntä jälleen ennenkuin entisyys\noli ehtinyt unhottua.\n\nEräässä suhteessa näytti Hemming piispa olevan oikeassa: Taalainmaan\nilma teki valtionhoitajalle erittäin hyvää, ja enimmän vaikutti kai\nsiihen se hyväntahtoisuus, jota hänelle osoitettiin. Kuinka lukuisa\nseurue hänellä olikin mukanaan, koettivat kaikki kilvan saada\nmajoitettavakseen niin monta kuin mahdollista. Ja hyviä lupauksia sai\nhän kaikilta tahoilta. Rahvas oli valmis sotaan eikä suinkaan aikonut\npettää niin jaloa ja koeteltua herraa.\n\nHän kirjoitti Märta rouvalle:\n\n\"Täällä näyttää niin valoisalta ja toivehikkaalta! Ajatteles, jos\nhyvä Jumala kaikkien kestettyjen vaivojen ja vastusten jälkeen nyt\navaisi pääsyn uuteen päivään! Mutta anna minulle nyt hyvä neuvo!\nEn palaa mielelläni Tukholmaan, ja mieluimmin joisin jouluolueni\nVesteråsissa. Yhdessä isä vainajani kanssa ja rakkaiden omaisten\nja ystävien piirissä olen siellä monta kertaa viettänyt suurta\njoulujuhlaa, ja teen sen mielelläni kerran vieläkin. Olen varma\nsiitä, että Sten ja Kristinakin tulevat mielellään sinne.\"\n\nJa Märta rouva ei vitkastellut vastatessaan. Hän kehoitti mitä\nhartaimmin \"rakkahinta herraansa\" viettämään joulunsa Vesteråsissa,\nja hän tahtoi itsekin tulla sinne niin pian kuin suinkin mahdollista.\nLopuksi kirjoitti hän:\n\n\"Kaikkivaltias Jumala suokoon minun tavata teidät terveenä ja\nreippaana, silloin unhotan kaikki suruni! Rakkahin herrani, teidän\non veisattava pyhän Sebastianin messu, joka on tehokas kaikkia\nvaaroja vastaan, mutta silloin täytyy koko talonväellä olla kynttilä\nkädessänsä kullakin. Armahin sydän, tahdon ottaa mukaani pienen\nkultalusikan, jota teidän täytyy käyttää joka päivä. Se on ollut\näitini oma, ja sen varressa on sellaisia pyhyyksiä, ettei ketään,\njoka sillä syö, voida myrkyttää.\"\n\nJa Märta rouva piti niin kiirettä, että hän tuli Vesteråsiin useita\npäiviä ennen herraansa. Täällä järjesti hän kaiken niin, kuten tiesi\nherraansa parhaiten miellyttävän.\n\nJa siitä tuli joulu ajan tavan mukaan. Juhlasaliin pystytettiin\nsuuria kuusia pitkin seiniä, ja niihin kiinnitettiin vahakynttilät.\nLattialle pantiin olkia niin paksulta, että tarvittiin suurta\ntottumusta ennenkuin saattoi siinä kävellä. Aihetta yleiseen\nhauskuuteen antoi sekin, että toinen toisensa jälkeen kaatua\nromahti kumoon. Mutta joulupöytä sananmukaisesti notkui ruokalajien\npainosta. Kun nämä suurimmaksi osaksi olivat kylmiä saatettiin ne\netukäteen kasata pöytään. Keskellä oli tavallisesti torttu, mutta\nMärta rouvalla oli vanha taulu, joka esitti Penningbytä, kartanoa,\njossa hänen herransa oli syntynyt ja josta tämä aina puhui suurella\nrakkaudella. Hän oli teettänyt siitä sokerileivosjäljennöksen, ja se\nrehenteli keskellä pöytää.\n\nSen molemmin puolin oli kaksi suunnattoman suurta uunipannua.\nToisella oli jättiläiskokoinen porsas paineen ja sorkkineen,\ntoisella mullikka. Kuta suurempia elukat olivat, sitä enemmän\nkunniaa emännälle, joka oli tiennyt hankkia niin suuren uunin, että\nne mahtuivat paloittelematta sinne paistumaan. Pannujen ympärille\npantiin sammalta ja kuusenhavuja, niin ettei reunoja lainkaan\nnäkynyt, ja kummankin elukan suuhun pantiin marjainen katajanlehvä:\nnäytti aivan kuin ne kulkisivat laitumella.\n\nSuuria kakkuja ja joulupullia oli kasattu päälletysten niin\npaljon kuin mahtui. Pöydän molempiin päihin oli jätetty tilaa\nriisipuurovadeille, linnuille, kaloille ja muulle, mutta nämä kaikki\noli syötävä lämpimänä eikä niitä voitu tuoda pöytään ennenkuin viime\nhetkessä.\n\nJouluolut ja kirsimarjajuoma tuotiin sisään itsenään jouluiltana.\nMutta seinähyllyllä oli suuri kokoelma juomasarvia, pikareja ja\nkippoja, josta saattoi valita mieleisensä.\n\nSillä tavoin oli herrasväen joulutupa varustettu. Kun vieraiden luku\nnousi useihin satoihin, ja samoin useimmissa muissakin tapauksissa,\noli palvelusväellä oma joulutapansa. Siellä paloivat soihdut\nristikkopihdeissään, ja siellä oli olkia vielä paksummalta lattialla.\nTalon luotettavimmalla väellä oli tuli valvottavanaan -- ja ettei\nonnettomuuksia useammin tapahtunut, se todistaa mitä huolellisuutta\nnoudatettiin.\n\nPalvelusväen joulupöydässä oli jokseenkin samat ruokalajit kuin\nedellä kuvailtiin, mutta keskimäisessä vadissa oli pieni vati\ntippaleipiä ja muita leivonnaisia. Lihaa ja silavaa tarjoiltiin\nrintalihan ja kinkun muodossa. Leipiä oli viljemmältä, mutta\nvehnäkakkuja ei kenties niin runsaasti kuin edellisessä paikassa.\n\nEdellisinä päivinä puhdistettiin ja siivottiin kaikkialla.\n\nSvante Niilonpoika oli viipynyt Taalainmaassa kauemmin kuin oli\naikonut, mutta sittenpä hänellä olikin ilo Vesteråsiin saapuessaan\npuristaa syliinsä ei ainoastaan rakas, uskollinen puolisonsa, vaan\nmyös Sten ja Kristina, jotka olivat saapuneet edellisenä päivänä.\n\nHe saivat olla yksissä neljän kesken, nämä neljä, joilla oli niin\npaljon sanottavaa ja kyseltävää keskenään.\n\n\"Oletko onnellinen, Kristina?\" kysyi Märta rouva, kun he olivat\njääneet kahden.\n\n\"Minä kuljen vielä kuin unissani\", vastasi Kristina.\n\n\"Pelkäätkö heräämistä?\"\n\n\"Koetan olla valmis!\"\n\n\"Sinusta kyllä tulee apu Stenille!\"\n\n\"Sitä rukoilen joka päivä!\"\n\nSamaan aikaan sanoi valtionhoitaja pojalleen:\n\n\"Älä anna onnen veltostaa itseäsi! Muista, että vaivat ja työ\nodottavat!\"\n\n\"Olen valmis siihen, ja joka päivä puhun siitä Kristinan kanssa.\"\n\n\"Luuletko, että hän pystyisi...\"\n\n\"Olen puhunut hänen kanssansa, kuinka Märta rouva pukeutui\nsotisopaan, kun hänen ensimäinen herransa kuoli kavalluksen uhrina,\nja kuinka urhoollisesti hän löi vihollisen takaisin.\"\n\n\"No, mitä sanoi hän?\"\n\n\"Että jos häntä kohtaisi sellainen onnettomuus, tekisi hän samoin.\"\n\n\"Se on hyvä!... Mutta toivokaamme, että Herra varjelisi hänet siitä.\"\n\nJa niin viettivät he joulupyhät ilossa ja riemussa. He saapuivat\ntemppeliin ja veisasivat Herran kunniaa varhaisessa aamumessussa; he\nkiittivät ja ylistivät Häntä ja toivottivat Hänen siunaustaan maalle\nja kansalle.\n\nMutta seuraavana päivänä huviteltiin joululeikeillä, karkeloilla ja\nlaululla. Paljon nuorisoa oli koolla, ja Sten ja Kristina olivat\niloisimmat kaikista. Neljäntenä joulupäivänä puhkesi niin raju\nlumipyry, että pelättiin kaikkien teiden menevän umpeen. Silloin\ntäytyi nuorten lähteä, ja Svante herrakin oli kutsunut vuorimiesten\nkokouksen tammikuun toiseksi päiväksi.\n\nSvante Niilonpoika ei ollut pitkiin aikoihin tuntenut itseään niin\nterveeksi ja vahvaksi.\n\n\"Minä olisin halukas tekemään muutamien päivien kuluttua heille\nvastavierailuni\", sanoi hän Märta rouvalle.\n\nItsenään uudenvuodenpäivänä saapui suuri joukko vuorimiehiä ja\nrahvasta Vestmanlannin koillisosista. Salan luona oli löydetty uusi\nmalmisuoni, ja he tahtoivat nyt neuvotella, kuinka sen suhteen oli\nmeneteltävä, jotta kukin saisi oikeutensa. Valtionhoitaja sanoi\nheille leikkisästi, että ensin täytyi heidän tämä ja seuraava päivä\nolla hänen vierainaan, sitten ensimäisenä arkipäivänä puututaan\nasioihin.\n\nVuorimiehet ja talonpojat kiittivät ja jäivät mielellään. Heitä\nkestitettiin runsaasti, ja Svante Niilonpoika viihtyi kuten\ntavallisesti hyvin heidän seurassaan.\n\nNiin päästiin tammikuun 2 päivään 1512, jolloin neuvottelut oli\npidettävä ja kokoonnuttiin suureen kokoussaliin.\n\nKaikista ei valtionhoitaja näyttänyt oikein terveeltä, mutta hän\nsanoi, ettei pahoinvointi merkinnyt mitään. Suuri malminkappale oli\npöydällä hänen edessään. Vuorimiehet näyttivät, että se oli hienoa\nja puhdasta, ja puhuivat pitkältä ja laajalta sen oivallisuudesta.\nMutta Svante Niilonpoika istui liikkumatonna ja tuijotti eteensä.\nSilloin huomasivat vuorimiehet, kuinka hän kalpeni kalpenemistaan. He\nvaikenivat kaikki ja katsoivat pelästyneinä toisiinsa.\n\nValtionhoitaja nousi nopeasti ja meni ovea kohden. Poikanen, joka\nneuvottelujen aikana oli seisonut hänen tuolinsa takana, seurasi\njälestä, mutta tuskin oli hän poistunut huoneesta, ennenkuin hän\nvaipui maahan tainnoksiin.\n\nPelästynyt poikanen avasi heti oven saliin, jossa vuorimiehet\nistuivat, ja huusi heille, että he tulisivat ulos.\n\nMillä hämmästyksellä he näkivätkään, missä tilassa heidän jalo\nherransa oli. Muutamat riensivät nostamaan häntä pystyyn, toiset\nnoutamaan kynttilöitä, jotta hän, jos hänen hetkensä oli todellakin\nlyönyt, saisi kuolla kynttilä kädessään kuten tapa oli. Vielä kerran\navasi hän silmänsä, ja raukea hymy häivähti hänen huulillaan, kun\nsammuva katse viimeisen kerran näki vuorimiesten tuimat, mutta\nuskolliset piirteet. Mutta samassa jäykistyivät hänen kasvonsa.\nTuotiin kynttilä ja pantiin se hänen käteensä, mutta samassa hän\nheitti henkensä.\n\nVuorimiehet kantoivat vainajan linnansaliin ja sulkivat oven. Kun\nsuurin hämmästys oli tyyntynyt, tuumittiin mitä oli tehtävä. Heidän\nensi ajatuksensa koski maata ja kansaa. Kuinka oli nyt käyvä, kun\ntämä jalo, urhoollinen herra oli poissa! Näistä miehistä, jotka\nolivat kasvaneet vanhemman Sten Sturen koulussa ja muistivat vielä\nEngelbrektinkin, oli selvää, että maa täytyi pelastaa Tanskan\nkuninkaan ja hänen puoluelaistensa käsistä, ja siihen vaadittiin\nmiestä, joka saattoi käydä vainajan jälkiä. Kuka oli siihen\nkykenevämpi kuin Svante herran oma poika, Örebron linnanherra! Hänet\ntunsivat he kaikki, hän oli tullut tunnetuksi hyvästä elämästään,\nurhoollisuudestaan ja rohkeudestaan. Hänestä eikä kenestäkään muusta\noli tuleva seuraaja.\n\nVarovaisin askelin, ikäänkuin peläten nukkujan herättävänsä,\npoistuivat vuorimiehet huoneesta. Mutta ensin meni kukin kuolleen\nluo, puristi hänen kättänsä ja kiitti häntä siitä, mitä hän oli ollut\nmaalle ja kansalle. Kuumat kyynelet vierivät kaikkien kasvoille, ja\nsuru ja kaipaus kuvastui kaikkien silmissä.\n\nKun he olivat ulkona, sulettiin ovi huolellisesti ja vartiat\nasetettiin sen eteen. Pikaviesti lähetettiin Örebrohon.\n\nMärta rouva, joka arveli neuvottelujen kestävän liian kauan ja\npelkäsi niiden liian paljon rasittavan hänen herraansa, pyysi saada\nhäntä puhutella. Mutta ovenvartia, joka oli valmistettu siihen,\nvastasi:\n\n\"Rakas rouva, ette voi tulla nyt sisään, sillä herralla on salainen\nneuvottelu vuorimiesten kanssa. Hän pyysi, että olisitte rauhassa ja\nmenisitte hetkiseksi kirkkoon.\"\n\nMonta kertaa oli Märta rouva saanut herraltaan nuhteita alituisen\nlevottomuutensa tähden. Hän teki sentähden kuten ovenvartija neuvoi,\nmutta pelostaan hän ei päässyt, eikä hän voinut kauan viipyä.\n\nVuorimiehet pitivät uudestaan lyhyen neuvottelun. Sen jälkeen\nkutsuivat he valtionhoitajan asemiehet vieraikseen kaupungille.\nMuutamat kutsujista seurasivat mukana, mutta toiset, jotka jäivät\njälelle, antoivat arvokkaimmille asemiehille vihjauksen, etteivät\nnämä poistuisi. Näille ilmoitettiin mitä oli tapahtunut ja heitä\nkehoitettiin ottamaan heti linna haltuunsa.\n\nVaikeimmalta ja tuskallisimmalta tuntui kaikista asian ilmoittaminen\nMärta rouvalle. Tämä otti kuitenkin jobinpostin vastaan ihailtavalla\ntyyneydellä. Hänen poskensa tosin kalpeni, mutta hän riensi kuolleen\nherransa luo; hän mainitsi kuiskaten hänen nimensä, painaen päänsä\nhänen rintaansa vasten. Mutta ei ainoakaan kyynel kostuttanut hänen\nsilmäänsä, ja kun hän nousi, kysyi hän lujalla äänellä: \"Mitä meidän\non tehtävä?\"\n\nVuorimiehet sanoivat hänelle, mihin jo oli ryhdytty. Mutta oltiin\nyksimieliset siitä, ettei Vesteråsin omaaminen riittänyt turvaamaan\nnuorelle Sten Sturelle maan päämiehyyttä. Tärkeintä oli saada\nTukholman linna haltuunsa.\n\nLinnalupa oli siellä Jon Jönssinpojalla. Hänelle lähetettiin kirje\nkuolleen valtionhoitajan nimessä ja luotettava lähettiläs lähetettiin\nsitä viemään pääkaupunkiin.\n\nKirjeen sisältö oli seuraava:\n\n\"Minä Svante Niilonpoika, ritari ja Ruotsin valtakunnan päämies,\ntervehdin teitä kaikkia, köyhiä ja rikkaita, vapaamiehiä, pappeja,\nvouteja, asemiehiä, talonpoikia ja kauppamiehiä. Koska olen\nkivulloinen ja sairas, kuten te kaikki tietänette, olen pitänyt\nhuolta siitä, ettei valtakunta joudu vaaraan. Ikävöitsen suuresti\npäästä tästä ikeestä ja halajan lepoon ja rauhaan. Jos olisi teidän\nyksimielinen tahtonne, että minun poikani tulisi valtakuntaa\nhoitamaan, pyytäisin teitä hänet valitsemaan. Valtakuntaa on hän\npuolustava ja suojeleva ja uskaltava henkensä ja onnensa maallikkojen\nja oppineiden puolesta. Jos teette, kuten pyydän, tahdon aina olla\nteidän parhaana apunanne. Jääkää Jumalan ja Pyhän Hengen haltuun.\"\n\nKohta kirjeen lähdettyä saapui Sten Sture Örebrosta. Kuinka ilo\nja suru voivat vaihdella, sen tunsivat Märta rouva ja hänen\npoikapuolensa, kun he itkien lankesivat toistensa syliin ja yhdessä\npolvistuivat hänen vierelleen, joka ei enää voinut rakastavaisesti\nojentaa käsivarsiaan heitä kohden. Nuori ritari otti heti sen jälkeen\nlinnan vuorimiesten käsistä.\n\nSurullista tapausta ei voitu enää kauemmin pitää salassa, ja pojan\nensimäinen huoli oli hautajaisista huolehtiminen. Hautajaiset olivat\njo kolmantena päivänä kuolemantapauksen jälkeen eli tammikuun\nviidentenä päivänä. Vesteråsin kirkon pääkuorissa hän sai hautansa,\nisän, äidin ja veljen vieressä.\n\nViimeksi mainitun kuva oli hakattuna kiveen, eikä Svante\nNiilonpojalle koskaan pystytetty mitään muuta muistomerkkiä.\n\nMutta kansan sydämessä eli muisto hänestä, joka voimalla ja\nrohkeudella ja väsymättömällä valppaudella oli pitänyt yllä Ruotsin\nvaltakuntaa niin vaikeain myrskyjen aikana.\n\nJälkimaailmakin on oikeudella säilyttänyt aikakirjoissa kunniasijan\ntämän valtionhoitajan nimelle.\n\n\n\n"]