[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fFiVzXGvvgL25kvGTd9d7OTi-Ozzo-qQfgTacKku5YFI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1584,"Tuukkalan tappelu","Numers, Gustaf von",1848,1913,"1584-numers-gustaf-von-tuukkalan-tappelu","1584__Numers_Gustaf_von__Tuukkalan_tappelu","Kaksiosainen näytelmä, 7 kuvaelmaa","romaani",[],[],"fi",1889,15307,86245,false,55520,[22],"Drama",[24,25],"Historical Novels","Plays/Films/Dramas","\"Tuukkalan tappelu: Kaksi-osainen näytelmä\" by Gustaf von Numers is a two-part play written in the late 19th century. The story appears to take place around the year 1200, depicting a conflict between groups of Finnish tribes, particularly focusing on the interactions between Karjalaiset (Karelians) and Hämeeläiset (Häme people). The central characters include Hanka, a Karelian elder, his children Ennu and Irja, as well as the wealthy suitor Tuukka from Häme, all embroiled in themes of marriage, social status, and familial conflict.  At the start of the play, we encounter a backdrop of rural life, where siblings Ennu and Irja illustrate the lighter, flirtatious tensions surrounding potential marriages. Conversations about crushes, responsibilities, and community dynamics reveal their lives and relationships are intertwined with the arrival of suitors like Tuukka and Usu. The interplay between desire, parental expectations, and societal customs becomes apparent as characters ponder their futures against the backdrop of tribal rivalry. This mixture of humor and conflict sets the stage for deeper social commentary as the story unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Sala, Niilo",265,"Historiallinen näytelmä sijoittuu noin vuoteen 1200 ja seuraa hämäläisten ja karjalaisten välisiä yhteenottoja. Teos kuvaa Pähkäselän rannoille asettuneiden heimolaisten elämää, jossa rakkaus ja vihanpito värittävät rautakauden loppupuolen levottomia aikoja.","Gustaf von Numersin 'Tuukkalan tappelu' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1584. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TUUKKALAN TAPPELU\n\nKaksiosainen näytelmä, 7 kuvaelmaa\n\n\nKirj.\n\nGustaf von Numers\n\n\nSuomentanut\n\nNiilo Sala\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1889.\n\n\n\n\n\n\n    \"Parempi olisi ollut,\n    Parempi poloisen raukan,\n    Syntymättä, kasvamatta,\n    Suureksi sukeumatta,\n    Näille päiville pahoille,\n    Ilmoille ilottomille.\"\n\n               Kalevala IV runo.\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nHANKA, Hankasen vanha isäntä, karjalainen.\nENNU, hänen poikansa.\nIRJA, hänen tyttärensä.\nVAINA, lappalais-akka, Hangan orja.\nUSU, Lauson nuori isäntä, rikas karjalainen.\nTUUKKA, Tuukkalan nuori isäntä, rikas hämäläinen.\nELKKA, hänen äitinsä.\nORVO, hänen nuorempi veljensä.\nENSIMMÄINEN  |\nTOINEN       | karjalainen.\nKOLMAS       |\nENSIMMÄINEN |\nTOINEN      | hämäläinen.\nKOLMAS      |\nTUUKAN ORJA.\nUSUN ORJA.\nENSIMMÄINEN  | hämäläis-nainen.\nTOINEN       |\nHämäläisiä ja karjalaisia.\n\nTapahtuu noin v. 1200. Pieni joukko heimostaan eksyneitä hämäläisiä on\nasettunut Pähkäselän rannoille. Siellä he ovat urheasti taistelleet\nhyökkäileviä karjalaisia vastaan, joita asustaa läheisen Louhijärven\ntienoilla.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA.\n\n\nENSIMMÄINEN KUVAELMA.\n\nKevätkesä. Lehdittynyt kaski Hankosen maalla. Ennu makaa selällään\nmaassa puolinukuksissa, kädet pään alla. Pari kerppua, vesuri,\neväskontti ja leili vähän matkan päässä hänestä.\n\nKäki kukkuu.\n\nIRJA (laulaa ulkopuolella).\n\n    Kun mun kultani tulisi,\n    Armahani asteleisi,\n    Tuntisin ma tuon tulosta,\n    Arvoaisin astunnasta.\n\n    (Huutaa.)\n\nEnnu!\n\nENNU (oikoilee vastaamatta).\n\nIRJA (kovemmin). Ennu!\n\nENNU (haukottelee liikahtamatta paikaltaan).\n\nIRJA. Ennu! Missä olet?\n\nENNU. Täällä.\n\nIRJA (yhä ulkopuolelta). Joko sinulla on montakin?\n\nENNU. Onpahan yksi.\n\nIRJA. Vetelys! Ja minulla on joka sormelle.\n\nENNU. Mitä niin monella teet?\n\nIRJA. Johan nyt hulluja horiset! Kyllähän lampaat syövät.\n\nENNU. Vai niin! Puhutko kerpuista? Minä luulin sinun huhuilevan\nsulhasia. (Haukottelee.). Minulla on -- annas kun katson -- kaksi.\n\nIRJA. Ettes häpeä!\n\nENNU (kohottautuen). Ei, varrohan! Tuolla pään pohjassa on vielä yksi.\n(Heittäytyy jälleen pitkälleen ja nauraa virnistelee vasten aurinkoa.)\n\nIRJA (tulee vesuri kädessä, seisahtuu ja nauraa). Johan nyt jotakin! --\nKehtaatkin torkkua koko päivän!\n\nENNU. Minä tässä katselen aurinkoa ja ajattelen --\n\nIRJA. Lyylikkiä tietysti?\n\nENNU (haukottelee pitkään). Niin.\n\nIRJA. Etkö luule muilla silmiä olevankaan? Kyllä minä näin, kuinka sinä\neilen lähdit Lyytikkälän venheellä tanssista ja tulit kotiin vasta\naamulla, kun päivyt jo kultasi koivujen latvoja.\n\nENNU. Vai niin! Väijyskeletkö sinä minun retkiäni? No, vähät siitä!\nPistäysin vain Parkasniemessä. Siellä olivat saaneet kontion kuopasta.\n\nIRJA. Ja kuitenkin venhe tuli aamulla Lyytikkälän puolelta!\n\nENNU. Sitä et nähnyt. Järven selkä oli sumussa.\n\nIRJA. Kyllähän minä asiat arvaan. Lyylikki näet kuiskasi minulle jotain\neilen illalla.\n\nENNU. Mitä sitten?\n\nIRJA. Kehaisi pitävänsä sinusta. Sinnepäin hän supatti.\n\nENNU. Niinkuin en sitä tietäisi. Siksi olinkin yöjalassa hänen\nluhdissaan.\n\nIRJA. Ja nyt sitten torkut koko päivän.\n\nENNU. Enkä. Aamupäivän vain. Ruvetaanko ruoalle?\n\nIRJA (ottaa eväät esille). Niin, minä rupean syömään, mutta sinä saat\nmaata tyhjin suin, koska et ole tehnytkään mitään. Yksi, kaksi, kolme\nkurjaa kerppua koko rupeamassa. Hyi, häpeä, laiskuri!\n\nENNU (lyhyen äänettömyyden jälkeen). Minä lähdenkin tästä naimaan tänä\nkesänä.\n\nIRJA. Hyi sinua! Sitten en välitä sinusta enää ollenkaan.\n\nENNU. En minä viitsi enää jankuttaa sinun kanssasi kotosalla. Alati\nsinä intät ja riitelet kuin hohkanärhi.\n\nIRJA. Ja mihin minä sitten menen?\n\nENNU. Istut Vainan vieressä penkillä ja lyöt leikkiä sirkkain kanssa.\nMinä muutan Lyytikkälään.\n\nIRJA. Etpäs pääse. Isä ei laske.\n\nENNU. Mitä minä isästä! Ukko on ahne kuin vanha kaarne. Jos hän saisi\nminusta Kymin kultarenkaan, niin nahkani olisi jo aikoja myyty. Ja\nsinut hän myy ennen pitkää lampaan saparosta.\n\nIRJA (miettien). Niinkö luulet?\n\nENNU. Ihan varmaan kun hän vain saa hinnan hyppysiinsä.\n\nIRJA (kiihkeästi). Mutta minuapa ei myydä!\n\nENNU. Kuka käski sinun syntyä tytöksi. Olisit ruvennut mieheksi\nniinkuin minä.\n\nENNU. Entä kuka sitten olisi niin kärkäs ostamaan minut?\n\nENNU (tyynesti). Usu.\n\nIRJA (pelästyen). Ei ikinä! Ennen hyppään Louhijärveen.\n\nENNU. Kyllä sinut sieltä ylös ongitaan.\n\nIRJA (tosissaan). Minä menen salaa kenenkään näkemättä.\n\nENNU. Usu on rikas. Sillä miehellä on uudet pirtit, monet lehmät ja\nkolmet Kymin kullat.\n\nIRJA. Etkö sinä voisi estää tätä naimiskauppaa?\n\nENNU. Mitä se minua liikuttaa. Minä menen tieheni, enkä välitä koko\nasiasta.\n\nIRJA. Minä seuraan sinua.\n\nENNU. Pian Usu sinut kiinni saa. Hänellä on pitkät koivet.\n\nIRJA. Minä lähden Lappiin Vainan kanssa.\n\nENNU. Siellä laiha lappalainen sukii sinua vaivaiskoivuilla, kunnes saa\nsinut viereensä peuran taljalle.\n\nIRJA. Minä soudan vetten poikki Hämeeseen.\n\nENNU (irvistellen). Niin. Mene vain metsäsikojen pengottavaksi. Siellä\nopit röhkimään ja kulkemaan valkoisissa kuin kaltattu porsas.\n\nIRJA. Mitä vielä! Olihan eilen illallakin kaksi Hämeen poikaa\ntanssissa, ja hekös vasta panivat tyttöjen päät pyörälle. Kohta mekin\nrupeamme pitämään valkeita nuttuja ja näin leveitä partaita.\n\nENNU. Ja kaulassanne siansaparoita! -- Minä en vieläkään käsitä, kuinka\nhe pääsivät livahtamaan käsistämme selkäsaunatta -- semminkin se suuri,\nvalko-mekkoinen karju.\n\nIRJA. Mitäpä hänestä! Toista tuo toinen, jonka kanssa tanssissa pyörin.\n\nENNU. Niin, se nuorempi! Kyllä minäkin teidät näin! Ettes vähän häpeä!\nKarjalaistyttö -- ja kehtaa tanssia hämäläishölmön kanssa!\n\nIRJA. Minäpä tanssin kenen kanssa tahdon.\n\nENNU. Vaikkapa metsäsikojen kanssa. (Matkii metsäsian ääntä). Ui, ui,\nui! Niin, mene sinä vaan Pähkään käsikiveä vääntämään.\n\nIRJA. Parempi sekin kuin virua täällä ja joutua myytäväksi kuin mikäkin\nelukka.\n\nENNU. Mitä minä sanoin: kuka kaski sinun syntyä tytöksi?\n\nIRJA. Kuule, jos Usu tulee, niin sinun pitää surmata hänet.\n\nENNU. Älä luule. Hänellä on yhtä pitkä veli kuin hän itsekin. Ja minä\ntahdon elää rauhassa Lyylini kanssa.\n\nIRJA. Sitten revin minä itse silmät hänen päästään.\n\nENNU. Et sinä ulotu.\n\nIRJA. Sepähän nähdään. -- Minun tulee niin ikävä, kun sinä menet pois.\nEtkö voisi tuoda Lyylikkiä meille?\n\nENNU. Ei hän viitsi tulla mokomaan sikopalmaan.\n\nIRJA. Miksi minun sitten täytyy virua siellä?\n\nENNU (kiusotellen). Ja minä teen, mitä vain Lyylikki tahtoo.\n\nIRJA. Etkö siis voi tehdä, mitä minä tahdon?\n\nENNU. E-en, minä pidän enemmän Lyylikistä.\n\nIRJA. Ennen pidit minusta.\n\nENNU. Niin -- ennen. Laita sinäkin asiat sille kannalle, että Usu on\nmielesi mukaan, niin sitten kaikki käy hyvin.\n\nIRJA. Ei se karhu tottele ketään! -- Onko hyvinkin hupaista olla\nnoin --?\n\nENNU. Miten noin?\n\nIRJA. No -- noin rakastunut.\n\nENNU (haukotellen). Kyllä -- niin kauan kuin rakkautta riittää.\n\nIRJA. Lyylikki on käynyt niin ikäväksi. Mutta minäpä en liioin lähde\nenää hänen luokseen, enkä myöskään viitsi katsella teidän hyväilyjänne.\n\nENNU. Kukapa sinua on käskenyt? Mene sinä vaan Lausoon pilittelemään\nUsua!\n\nIRJA (heittää kourallisen ruohoa hänen päällensä). Hyi sinua! Minä en\nhuoli kenestäkään, koska et sinäkään enää välitä minusta. Luulin minä\nkuitenkin olevani kylliksi hyvä sinulle.\n\nENNU. Sinähän olet vain sisko. Oma kulta on aina oma kulta.\n\nIRJA (suuttuen). Oma kulta! Ennen saatoin kertoa sinulle kaikki. Meillä\noli silloin niin hupaista. Nyt sinä lörpöttelet kaikki Lyylikille.\n\nENNU. Rupata sinä Vainan kanssa.\n\nIRJA. Mitä Vainasta! Ei hänestä ratoksi ole.\n\nENNU. Ehkäpä sinä kuitenkin tulet meille, kun juorut alkavat kieltäsi\nkutkuttaa.\n\nIRJA. Enkä tule. Minä olen kyllästynyt teihin. Oi, kuinka olen turvaton\nja yksinäinen!\n\nENNU. Kas, niin juuri rakkaus alkaa. Siitä se sitten kasvaa ja kypsyy.\n\nIRJA (surullisesti). Niin, kyllä teidän miesten kelpaa, kun saatte\nmennä, mihin vain tahdotte. Toista on meidän tyttö-poloisten, joita\nmyydään ja laahataan pitkin maita mantereita.\n\nENNU. Mitä minä sille voin?\n\nIRJA. Samaa virttä vedätte kaikki. (Vähän katkerasti). Etkö luule minun\ntietävän, että sinä ostit Lyylikin viidestä lampaasta.\n\nENNU. Se ei ole totta. Tinkasinhan minä yhden.\n\nIRJA. Ja sitä sinä vielä kehtaatkin kertoa! -- Lakkaa jo syömästä! Minä\ntahdon soutaa kotiin.\n\nENNU. Ensin lasketaan verkot vesille. Sinä saat kantaa eväskontin.\n\nIRJA. Entä nuo viheliäiset varvut sitten? (Osoittaa Ennun kerppuja)\n\nENNU (haukottelee). Ja ne myös. Minä tässä sillä aikaa mietin, mihin\nverkot lasketaan.\n\nIRJA (suuttuen). Kaikki sinä työnnätkin minun niskoilleni!\n\nENNU. Kuka käski sinun syntyä --!\n\nIRJA. Ole vaiti! En viitsi kuulla alinomaa tuota typerää jaaritusta.\nSinä sait minut taas niin surulliseksi.\n\nENNU. Niin, mitäpä sille mahtaa! Karjalan tytöt tavallisesti laulavat\nratoksensa. Silloin elämä tuntuu kevyeltä kuin lastu laineilla.\n(Menee).\n\nIRJA. Niin, laulussa on ainoa lohdutus, ja sitä kyllä tyttö raukat\ntarvitsevat. (Ottaa eväskontin ja kerput hartioilleen, paiskaa kontin\nmaahan). Ei -- ei! Tuon ainakin saat itse kantaa. Sinäpä siitä söitkin\nsuuremman veron. (Menee muutaman askeleen, heittää kerputkin kenttään).\nHullu ruvetkoon retustamaan laiskan miehen kantamuksia! (Menee).\n\nORVO (tulee reippaasti). Tule, Tuukka! Hän se varmaan lauloi.\n\nTUUKKA (tulee tyynesti ja levollisesti). Juuri kuin en sitä tietäisi.\n\nORVO. Hiljaa! Tuolla hän astua tepsuttelee veljensä rinnalla.\n\nTUUKKA. Hyvä, että hän edes on mukana.\n\nORVO. Kyllä minä otan veljen osakseni. Kas vaan! Tuohon ovat jättäneet\neväät jälkeensä.\n\nTUUKKA. Tulevat kai niitä vielä noutamaan. -- Kuule, emmeköhän sentään\nlähde takaisin Tuukkalaan?\n\nORVO. Ei tuumaakaan. Sinun täytyy nyt kosia. Minä en tule enää toista\nkertaa karjalaisten karkeloihin. Täällä voi saada kelpo selkäsaunan.\n\nTUUKKA. Kyllä kai! Kuule, eiköhän soudeta takaisin Tuukkalaan?\n\nORVO. Ja jätetä tyttö tänne?\n\nTUUKKA. Niin, toistaiseksi.\n\nORVO. Etkö luule hänellä olevan kyllin kosijoita täällä Louhijärven\nkulmalla -- Usu-karhu etupäässä?\n\nTUUKKA. Entäs sitten?\n\nORVO. Kenties saat jo huomenna hääkutsut!\n\nTUUKKA. No, voinhan minä sittenkin ryöstää hänet, jos niiksi tulee.\n\nORVO. Kyllä kai. Minä vain tässä arvelen --\n\nTUUKKA. Ja minä arvelen, että äiti jo vartoo meitä.\n\nORVO (vakaasti). Niin, äiti ärmätti! Kuule! Jos otat tytön luoksesi,\nniin pidä silmäsi auki, ettei muori tee hänen elämäänsä kovin\nkatkeraksi.\n\nTUUKKA. Ei äiti ole ilkeä. Tosin hän torailee totuttuun tapaansa, mutta\nhyvää hän kuitenkin tarkoittaa.\n\nORVO. En minä vaan tahtoisi ruveta Tuukkalan miniäksi.\n\nTUUKKA. Ole huoletta! Kyllä minä aina vaimoni varjelen.\n\nORVO. Äiti puuhailee sinulle Immua sieltä kotiperukalta.\n\nTUUKKA (varmasti). Mutta minä tahdon tämän ja sillä hyvä. Pähkäjärven\ntytöt venyvät pankolla ja torkkuvat päivät päästään.\n\nORVO. Niin, kyllähän Karjalan kassapäät tanssivat paremmin kuin meidän\npuolen tylleröt.\n\nTUUKKA (naurettavalla hilpeydellä). Niin, kelpaa vaan katsella, kun\nKarjalan tyttö tanssissa pyörii -- (Matkii oravaa) -- kuin orava\noksalla. Häntä heilahtaa kuin västäräkin pyrstö ja silmät palavat kuin\nnokkelan hiiren.\n\nORVO (nauraa). Kovinpa olet rakastunut, poika parka! Ja miksi et itse\ntanssinut eilen!\n\nTUUKKA. Mitä minusta tanssijaksi! Mutta reippaita ihmisiä on hauska\nkatsella. Ja kun se tyttö tulee Tuukkalaan, niin hän saa keikkua kaiket\npäivät.\n\nORVO (pilkallisesti). Sinunko kanssasi?\n\nTUUKKA. Ei, vaan sinun. Sinun koipesi ovat ketterämmät.\n\nORVO. Ja mitä sinä silloin teet?\n\nTUUKKA. Makaan kiukaalla ja katselen teitä.\n\nORVO (totisemmin). Sitten on parasta, että annat tytön heti minulle.\n\nTUUKKA (varmuudella). En! Minäpä hänet ensin näinkin. (Pilkaten). Ota\nsinä Immu, niin äiti pitää suunsa kiinni.\n\nORVO (närkästyen). Oletpa sinä viisas olevinasi. Lempo tiesi, kumpi\nhänet ensin näki!\n\nTUUKKA (ottaa Irjan vesurin puun oksalta). Mitä, jos ottaisin tämän\nmukaani?\n\nORVO (ärtyisesti). Ota tuo piimäleili! Tyttö on kai siitä juoda\nsärpinyt.\n\nTUUKKA (ottaa esiin kultavitjat ja ripustaa ne vesurin sijalle). Ota\nsinä se. Minä pistän nämä kultavitjat sijaan.\n\nORVO (jälleen iloisesti). Kas niin! Nythän on päästy jo hyvään alkuun.\nNiin, pidä sinä vaan tyttö omanasi! Mutta voithan vielä vartoa\nketjuinesi, kunnes hän itse tulee.\n\nTUUKKA. Enkä. Silloin minulla ei ole mitään sanottavaa.\n\nORVO. Kyllä minä rupean puhemieheksi.\n\nTUUKKA. Sitä en tahdo. Sinä loruat liikoja.\n\nORVO. Parempi sekin kuin seista jurrottaa tuppisuuna. Kas kas! Nyt he\njo laskevat rantaan!\n\nTUUKKA. Tule pois! (Aikoo mennä).\n\nORVO (pidättää häntä). En, sinä et saa lähteä.\n\nTUUKKA. Mutta jos tyttö tulee tänne?\n\nORVO. Sitä parempi.\n\nTUUKKA (päivitellen). Mitä sitten sanon hänelle? Tule pois! (Aikoo\nmennä).\n\nORVO. Nyt sinun täytyy kosia.\n\nTUUKKA. En, en! Minä en osaa.\n\nORVO. Seiso nyt vaan siinä. Minä luistan tieheni.\n\nTUUKKA. Tää on vallan kamalata.\n\nORVO. Ole nyt vaiti, äläkä peloita tyttöä!\n\nTUUKKA. Minä lähden tieheni ja heitän koko kosinnan.\n\nORVO. Silloin minä kosin omasta puolestani. (Menee).\n\nTUUKKA (peljästyen). Seis! Sitä et saa tehdä! Tule takaisin, Orvo!\n(Katsoo sivulle). Tuossa on tyttö! Ja niin kaunis, että silmiä\nhäikäisee. (Kääntyy Orvon puoleen, kuiskaa). Orvo, sinä sen vietävä! --\nEi, häneen ei ole luottamista. Pysyköön hän vaan poissa! -- Tuo näätä\nkultarinta on jo ansassa. Mutta kuinka saan hänet kuristumatta kotiin?\n\nIRJA (tulee).\n\nTUUKKA (rykäisee).\n\nIRJA (säikähtyen). Ken se?\n\nTUUKKA. Älä pelkää, kultakyyhky! Minä täällä vaan olen.\n\nIRJA (lyhyen äänettömyyden jälkeen). Vai niin. -- Sinä olit tanssissa\neilen.\n\nTUUKKA. Olin.\n\nIRJA. Mutta sinä et tanssinut.\n\nTUUKKA. En. Veljeni tanssi.\n\n    (Äänettömyys)\n\nIRJA. Te olette Hämeen poikia!\n\nTUUKKA. Niin olemme -- tuolta Pähkäselän puolelta.\n\nIRJA. Ja nyt kai olette kotimatkalla?\n\nTUUKKA. Niin. Venhe jäi tuonne niemen kärkeen.\n\n    (Äänettömyys).\n\nIRJA. Onko teillä hupaista kotonanne!\n\nTUUKKA. Eipä juuri.\n\nIRJA. Ja senkö vuoksi pistäysitte eilen tänne?\n\nTUUKKA. Niin kai.\n\nIRJA. Eikö sitten sillä kulmalla tanssita?\n\nTUUKKA. Tanssitaan mitä tanssitaan. Sen puolen tytöt ovat niin rumia.\n\nIRJA. Olemmeko me muka kauniimpia?\n\nTUUKKA. Tottahan toki.\n\nIRJA (nauraen). Olenko minäkin kaunis?\n\nTUUKKA. Sinä olet kaikista kaunein.\n\nIRJA (Äänettömyys). Vai niin.\n\nTUUKKA. Saanko viedä tämän vesurin muassani?\n\nIRJA (veitikkamaisesti). Eikö teillä ole Pähkälässä vesuria?\n\nTUUKKA. On -- mutta sinä saat sijaan nämä kultavitjat.\n\n    (Äänettömyys).\n\nIRJA. Onko teillä niin viljalti kultia siellä päin?\n\nTUUKKA. Eikä, me vain lahjoitamme kultavitjat sille, jota\nsuosittelemme. Sellainen on meikäläisten tapa.\n\nIRJA. Ja suositteletko sinä minua?\n\nTUUKKA. Vielä häntä kysyy!\n\n    (Äänettömyys)\n\nIRJA. Ettekö te hämäläiset ostakaan tyttöjänne?\n\nTUUKKA. Emme enää. Me vain annamme lunnaiksi lampaan ja saamme toisen\nsijaan.\n\nIRJA (pilkallisesti). Täällä meitä myydään.\n\nTUUKKA (ylenkatseellisesti). Minä tiedän sen.\n\nIRJA. Se on kurja tapa.\n\nTUUKKA. Niin on.\n\n    (Äänettömyys)\n\nIRJA. Mutta jos Hämeen tytöt eivät huolisi teistä?\n\nTUUKKA. Oh -- he eivät ajattele niin pitkälle.\n\nIRJA. He ovat siis typeriä?\n\nTUUKKA. Siksipä tulinkin sinun luoksesi.\n\n    (Äänettömyys)\n\nIRJA (leikkii ketjuilla). Veljesi tanssitti minua eilen.\n\nTUUKKA. Niin teki. Hänkin on mieltynyt sinuun.\n\nIRJA. Miksi ei hän antanut minulle näitä vitjoja?\n\nTUUKKA. Vitjat ovat minun. Ja minähän sinut ensin näin.\n\nIRJA. Nämä ovat varmaan noidutut?\n\nTUUKKA. Niin ovat!\n\nIRJA. Sitten en uskalla niitä ottaa.\n\nTUUKKA. Ota vaan! Minä annoin pukin noitumispalkasta.\n\nIRJA. Mutta noiduttu kultahan lumoaa. Ja nyt varmaan minäkin joudun\nlumotuksi.\n\nTUUKKA. Sitäpä juuri tahdonkin, sillä silloin sinä joudut minun\nomakseni.\n\n    (Äänettömyys.)\n\nIRJA. Isä tahtoisi myydä minut Usulle.\n\nTUUKKA. Vai niin! Ja paljonko Usu sinusta maksaa?\n\nIRJA (surullisesti). Usu on rikas -- monta lammasta.\n\nTUUKKA (ylpeästi). Tuukka on rikkaampi -- ja maksaa vielä enemmän.\n\n    (Äänettömyys)\n\nIRJA. Tuletko sinä takaisin?\n\nTUUKKA. Tulen.\n\nIRJA. Koska?\n\nTUUKKA. Kun käki lakkaa kukkumasta.\n\n    (Äänettömyys)\n\nIRJA. Minä otan vitjat sinulta. (Peloissaan). Mene, ettei veljeni saa\nsinua nähdä.\n\nTUUKKA (kättään ojentamatta). Hyvästi!\n\nIRJA. Hyvästi! -- Tervehdä veljeäsi! (Tuukan mennessä kuiskaa hänelle).\nÄläkä unhota minua!\n\nTUUKKA (kääntyy nopeasti takaisin ja tarttuu tulisesti hänen molempiin\nkäsiinsä). En, en ikinäni! (Menee nopeasti).\n\nIRJA (yksin). Voi, voi sentään! Tää on kovin kummallista. (Ihmetellen\nvitjoja). Voi ihme, kuinka kauniit! (Käärii ne kaulansa ympäri,\nhuutaa). Ennu! (Katuu huutoaan). Ei, ei, hän ei saa niitä nähdä. Hän\nriistäisi heti puolet Lyylikille. Eikä isä liioin! Hän veisi ne\nkokonaan. Mihin minä kätkisin ne? Tuonne sammaliin. Ei, ei! Povessa\nniiden täytyy olla. (Pistää ne poveensa). Ennu ei saa tietää mitään, ei\nvihjaustakaan. Minä en hiisku hänelle en niin sanaakaan (Huutaa). Ennu!\nMinua niin peloittaa. Kun hän vain ei huomaisi minun nauravan!\n(Piilottaa käädyt). Kunhan vain pääsisin kotiin, niin soutaisin\nLyylikin luo. Häneltä sitten utelen, kuinka minun tulee olla silloin,\nkun joku minua rakastaa. -- Kyllähän tuo velimies on sittenkin\nkauniimpi. Oh, mitä vielä! Tuukka on paljoa pulskempi ja rotevampi.\n\nKoetanpa olla oikein vakaa ja totinen. Nyt kai ei Ennu huomaa mitään.\n(Ottaa eväät ja kerput. Menee. Käki kukkuu).\n\nTUUKKA (tulee). Hän on mennyt. Vesuri pahus kun ihan unohtui\nmielestäni! Kas vaan! Hän on jättänyt sen minulle. (Katsoo ylöspäin).\nKylläpä se nyt kukkuu vimmatusti! -- Jokohan nyt tulin kosineeksi?\n(Menee. Käki kukkuu)\n\n    Väliverho.\n\n\nTOINEN KUVAELMA.\n\nSydänkesä. Hankasen pirtti. Kaikki ränstynyttä, rutivanhaa ja huonoa.\nHanka, köyryselkä, laiha, ontuva ukko, istuu puupölkyllä vuoteen\nvieressä, heiluskellen edes takaisin.\n\nHANKA (puhuen itsekseen) Usulla on kolme kultasormusta: kaksi pientä ja\nyksi suuri, näin suuri, ja ne kaksi pientä. Kullat näin omin silmin,\nkun hän sai ne. Viisi lammasta! Neljä olisin jo maksanut. Ei, ei! Kyllä\nminun täytyy sittenkin saada nuo välkkyvät kullat! Minä koetan saada ne\nneljästä lampaasta. Ah! Jospa vain tietäisin, mihin hän on ne kätkenyt.\nJospa voisin varastaa ne! (Hypähtää ja katsoo peloissaan oveen päin).\nMitä jos joku löytäisi minun kultani! (Muuttaa levotonna pölkyn\nlähemmäksi vuodetta. Huutaa). Ken siellä?\n\nVAINA (tulee pilkallisesti). Joko taas pelkäsitte?\n\nHANKA. Vai niin! Sinäkö siellä vain olitkin. Sinä et saa noin\nvaivihkaa hiipiä sisään.\n\nVAINA. Joko taasen tähystit, ovatko hiiret jyrsineet kultiasi?\n\nHANKA. Suus kiinni! -- Ajoitko jo karjan ha'asta?\n\nVAINA (nureissaan). En. Nälkäänhän se nääntyy kuivalla kankaalla.\n\nHANKA. Kyllä elukat aina ruokansa etsivät. Syökööt lehtiä ja varpuja!\nJa saavat ne kupunsa täyteen sammalistakin.\n\nVAINA. Karja kuolla kutjahtaa talvella, jos ei se kesästä kostu.\n\nHANKA. Luuletko, että minä syötän kuiviin itseni? Tästä koituu kaunis\nsyksy. Haka on vielä kertaalleen niitettävä.\n\nVAINA. Ja mitä teette tuolla heinän paljoudella? Ennestäänkin on monen\nvuoden rehut syömättä.\n\nHANKA (heiluskellen edestakaisin). Eteenpäin elävän mieli, ja kukapa\ntietää tulevat tuiskut. Minä voin köyhtyä, joutua keppikerjäläiseksi\n-- vielä köyhemmäksi kuin olen.\n\nVAINA (ivallisesti). Niin, ole vaan varoillasi, ettei Hiisi kaappaa\nomaansa takaisin. Kyllä kaikki tietävät, että sinä kuolet köyhääkin\nköyhempänä. Sinun ruumiistasi tulee viheliäisin raato koko Louhijärven\nperukalla.\n\nHANKA. Kitas kiinni, kuotus! Sinä kuolet ennen minua.\n\nVAINA. Mitä vielä! Kyllä minä saan syljeskellä sinun haaskallesi.\n\nHANKA (lyhyen äänettömyyden jälkeen). Pitävätkö ihmiset minua köyhänä?\n\nVAINA. Eikö mitä! He vain uhkaavat tulla tänne sian tappajaisille.\nHankasen vanha karju, näet, tonkii iän kaiken kultakasojaan, eikä aio\nkoskaan manalle mennä.\n\nHANKA. Vaiti sinä, Lapin imisä! Ne, sen vietävät, valehtelevat. Minulla\nei ole mitään, ja jos olisikin jotain, niin sen kyllä sinä ja lapset\nhotkitte suuhunne.\n\nVAINA. Me emme sinua kuiviin syö. Mutta sen tekevät ne Lapin pennut,\njotka ryöstit pois heimostaan ja myit pitkin maailmaa. Niitten nälkää\nei mikään sammuta, ja ne jäytävät sinua luihin saakka.\n\nHANKA. Kitas kiinni, Lapin narttu! Liikuttaako se sinua, naarassusi!\n\nVAINA. Pentuni ulvovat minua ja minä heitä, kunnes sinä nielet omat\nkultasi ja tuskissasi kiemuroit Louhijärven pohjaan.\n\nHANKA. Sinut minä sinne syöksen!\n\nVAINA. Niin, tulenhan sinne minäkin katsomaan, kuinka ravut kaivavat\nsilmät päästäsi. Sitten riistän kullat suolistasi ja viskelen ne pitkin\nrantoja, jotta korpit saavat leluja poikasilleen..\n\nHANKA. Itse minä revin silmät päästäsi, jos et jo lakkaa rääkymästä,\ntuonen kaarne! Lapset ovat kai vesillä vielä?\n\nVAINA. Vasta näkyivät kiskovan ruuhta maalle.\n\nHANKA. Joko jo? Pitihän heidän vaania verkkoja, etteivät saukot saa\nkaloja syödä.\n\nVAINA. Onhan täällä kasoittain kalaa aina niiltä ajoilta, jolloin minut\ntähän kotapahaan raahattiin. Vai aiotko pitää koko kyläkunnan hiiret\nkapakalassa?\n\nHANKA. Lemmon hiiret! Ja miksi et pure niitä kuoliaaksi, ilveskissa?\nVai pitäisi minun sen vuoksi antaa kalojen takertua naapurini\npyydyksiin?\n\nVAINA. Kyllä niitä sittenkin mennä puikkelehtii sinun verkkojesi\nlävitse. Usu saa viljalta kalaa.\n\nHANKA. Saako hän enemmän kuin me?\n\nVAINA. Saapa saatenki. Hän pieksää orjia, jos ei ruuhi ole lastissa. Ja\nsitä varten orjat varastavat.\n\nHAINKA. Luuletko heidän varastavan minun verkoistani?\n\nVAINA. Nehän ovat lähinnä.\n\nHANKA. Ennu ja Irja saavat vahtia verkkoja.\n\nVAINA (virittää tulta takkaan). Pieksisit sinäkin heitä, niin ehkä\nvartioisivat valppaammin.\n\nHANKA. Voi minua poloista! Koko kylä minua varastaa ja nylkee -- ja\nlisäksi vielä sinä ja lapset! Kai ne laiskurit taaskin mankuvat ruokaa!\n\nVAINA. Sinä et kai soisi ruokaa muille kuin itsellesi?\n\nHANKA. Tänään en syö muruakaan. Täytyyhän edes itse säästää, kun kaikki\nmuut ahmivat ja tuhlaavat.\n\nVAINA. Niin, säästäkää, säästäkää! Kuoltuanne Ennu laahaa ruumiinne\nkuoppaan ja kullastanne hän sulattaa rintasoljen Lyylille.\n\nHANKA. Minä kaivan hautani itse ja paneudun valmiiksi siihen. Ennun ei\ntarvitse muuta kuin heittää mullat ruumiilleni.\n\nVAINA. Niin teki Hatukkakin. Mutta ensin ruumista käänneltiin ja pään\naltapa keksittiinkin kaksi kourallista kultaa. Ja niin kullat maalle\nheitettiin ja ruumis multaan peitettiin.\n\nHANKA. Akkain loruja! Kuka nyt kultia hautaansa kuljettaisi?\n\nVAINA. Vannomatta paras! Kun katsoo, niin tietää.\n\n    (Äänettömyys)\n\n\nHANKA. Luuletko minun kuolevan piankin?\n\nVAINA. Luulen. Sinä et elä talven yli.\n\nHANKA. Suus kiinni, Lapin haaska! Minä myyn sinut, pohjan peikko!\n\nVAINA (ylväällä vihalla). Kyllä myisit, jos voisit. Mutta sen verran\nihmiset sentään pitävät Hankasen saidasta, ettei kukaan minua häneltä\nosta. Täytyyhän jonkun kiduttaa sinua vanhoillasi ja muistuttaa\nmieleesi niitä aikoja, jolloin sinä vielä olit nuori ja väkevä,\nvoimakas ja mahtava. Sinä väijyit kuin ilvessusi heimoani, ryöstit\nlapsiamme, myit orjiksi Sameksen tyttäriä ja keräsit kultaa kansani\nkyyneleistä. Minä voisin varastaa aarteesi, jos tahtoisin. Vaan sitäpä\nen tahdo. Saanhan minä kuoltuasikin siepata siitä osani. Nyt on riemuni\nkatsella, kuinka kulta polttaa sormiasi. Niin, niin. Kun hiisi hyväilee,\nniin hän jättää vihlovat haavat jälkeensä. Hän kärventää luitasi yötä\nja päivää, ja minä lietson tulta, ett'ei se hetkeksikään sammu. Niin\nHanka, sinä et saa rauhaa lapsiltani, ennenkuin makaat kuopassasi\nkylmänä ja ilkialastonna.\n\nHANKA. Sinä olet Hiiden henki!\n\nVAINA. Niin olenkin -- Lapin noitain nostattama.\n\nHANKA. Lemmon siittämä sikiö!\n\nVAINA. Niin, hornan peikkoinen para! Päivä päivältä, heitto heitolta\nminä kaivan kuoppaa kuollaksesi. Ja siihen sinä vihdoinkin vaivut yhtä\nköyhänä kuin laukesit äitisi kohdusta. Tähteet kyllä lapsesi korjaavat,\nelleivät varasta sinua puti puhtaaksi jo sitä ennen. Tahi kenties\nkaikki leimahtaa tuhkakasaksi. (Ottaa kekäleen takasta ja heiluttaa\nsitä ilmassa)\n\nHANKA. Senkin hurjimus! Anna tänne kekäle! Poltat vielä koko pirtin!\n\nVAINA (nauraa ja katselee pölkyn kohdalla olevaa rakoa).\n\nHANKA (huutaa). Mitä siinä katselet?\n\nVAINA. Katselen vaan tuota kulunutta rakoa.\n\nHANKA (siirtää pölkyn raon päälle). Pois, hornan henki!\n\nVAINA. Niin, minä menen ja huudan salaisuutesi maailman tiedoksi.\n\nHANKA. Minä tapan sinut!\n\nVAINA. Mutta minäpä makaan kuin kissa yöni. Kaksi kertaa olet jo\nhiipinyt päälleni. Vaan minulla on terävät kynnet, ja ne pystyvät\nsinunkin nahkaasi. Sen sinä kyllä muistat. Muutatko kätkösi toiseen\npaikkaan? -- Ha, ha, ha! Turha vaiva! Anna sen vain olla! En minä\nsiihen koske. En vielä.\n\nHANKA. Ole vaiti, kielikello, -- suulas harakka!\n\nVAINA (ivaten). Niin, pelkää, pelkää! Minuun ei ole koskaan\nluottamista. Siirtele sinä vain kultiasi nurkasta nurkkaan, vapise ja\npelkää! Älä nauti yön lepoa, äläkä päivän rauhaa! Älä ummista uneen\nsilmääsi, vaan vaani ja vilkuile! Kas noin, noin! Ha, ha, ha! Nyt\nkultasi polttaa sinua, ja se tekee sinulle hyvää!\n\nKenties olenkin jo taas kerrakseen kiusannut sinua. Kuule, kuinka\nhiiret nakertavat karsinan alla. Ha, ha, ha! (Menee).\n\nHANKA. Voi, voi, voi! (Salpaa oven, kohottaa lattiahirttä ja tirkistää\nsen alle). Ääh, hiiret! (Paneutuu polvilleen). Onkohan siellä hiiren\nreikiä? (Ottaa lattian alta nahkarihman kultarenkaineen). Tästä maksoin\nkaksi nahkaa, -- olisi siitä kannattanut neljäkin antaa. Tämän sain\nvielä helpommalla. Tapoin vain häkään kolme lammassaksaa, jotka\nyöpyivät meillä. -- Hi, hi, hi! (Nauraa).\n\nTämän varastin lemmenlähteestä. Kaikki muut olen saanut Lapin\npennuista. Tuon tuossa Vainan poikanulikasta. Ja tuon kaivoin Hatukan\nmuorin haudasta. Luulevat kai, että minäkin kätken kultani yhtä\nhuonosti. Enpäs! -- Ja minä en kuole hevillä. Elän vielä kauan, hyvin,\nhyvin kauan! Enkä kuole koskaan!\n\n    (Harakka tirkistelee räppänästä ja nauraa räkättää.\n    Hanka heittää sitä luudalla).\n\nMene tiehesi, virnakka! Sinä väijyt kultiani.\n\n    (Kuuntelee).\n\nJoku tulee! Jos he näkevät kultani, niin ehkä vielä tappavat minut.\n(Pistää kullat mekkonsa alle). Ei! Jos he riisuvat vaatteeni, niin ne,\npahuukset, löytävät aarteeni. (Pistää nauhan takaisin lattian alle).\nÄäh, hiiret! (Ovelle kolkutetaan). Vartokaa, vartokaa! No, vartokaahan!\nKen siellä?\n\nENNU (ulkona, kiukkuisesti). Avaa ovi!\n\nHANKA. Ennuko siellä onkin? Ja minä jo pelkäsin, että akka ärmätti\nkuljettaisi koko kylän kimppuuni. Ensi yönä minä sen vietävän kuristan!\n\nENNU (kuin ennen). Ovi auki!\n\nHANKA. Liekö hän yksin! -- Hän on vihoissaan. (Avaa oven).\n\nENNU (tulee sisään). Mitä nyt taas? Olenhan kieltänyt sulkemasta ovea.\n\nHANKA. Oletko yksin? Ei mitään, poikani! Ei mitään. Kun käy vanhaksi ja\nsaamattomaksi, niin tahtoopa vähän peloittaa. Mutta sinun pitää\npuolustaa minua, jos joku --\n\nENNU. Minä en välitä mistään. Vielä tänään lähden tieheni koko talosta.\n\nHANKA. Tuota olet hokenut koko kesän. Saitko kaloja?\n\nENNU. Sain kuusi suurta haukea.\n\nHANKA. Ne ovat kuivattavat.\n\nENNU. Ne annoin jo Lyytikkälään.\n\nHANKA (katsoa tuijottaa häneen). Kuusi suurta haukea!\n\nENNU. Niin.\n\nHANKA. Ja mistä hyvästä? Eihän sieltä ole meille mitään annettu.\n\nENNU. Sitä en tiedä. Minä rupean Lyytikkälän kotivävyksi, ja tänä\niltana saa koko kyläkunta juoda tupaantuliaisia.\n\nHANKA. Älä lörpöttele. Sinä et mene mihinkään.\n\nENNU. Menen kuin menenkin. Tässä luolassa en enää viitsi venyä. --\nMiksi et rakenna uutta pirttiä? Eihän mokomassa enää lempokaan tule\ntoimeen.\n\nHANKA. Kestää se vielä minun ikäni.\n\nENNU. Ehkä, -- mutta ensi talvena se kaikessa tapauksessa kaatua\nkellahtaa.\n\nHANKA. Mikä sen kaataisi, kun pönkität hirsillä.\n\nENNU. Pahuus häntä pönkitköön! Ja kurjasti tätä taloa muutenkin\nasutaan. Miksi en saa uutta purtta enkä uusia verkkoja?\n\nHANKA. Laita pois! Laita pois!\n\nENNU. Enkä laita! Mitä minä siitä hyötyisin? Vaimoa en kuitenkaan saata\ntällaiseen ketunluolaan kuljettaa.\n\nHANKA (empien). Raada sitten ja rakenna oman mielesi mukaan.\n\nENNU. Kyllä raadan ja rakennan, jos saan talon omakseni.\n\nHANKA (kiihkeästi). Et vielä, Ennu! Et vielä!\n\nENNU. Jää sitten tänne yksinäsi maatumaan ja mätänemään. Minä muutan\nLyytikkälään.\n\nHANKA. Etkö voi askarrella täällä päivisin ja käydä siellä öitsimässä,\nniinkuin tähänkin asti.\n\nENNU. En. Minä tahdon Lyylikin luokseni.\n\nHANKA. Mene sitten! Sillä tänne et saa naistasi laahata. En minä jaksa\nkoko kylää elättää.\n\nENNU. Enkä minä viitsi enää elättää sinua.\n\n    (Äänettömyys)\n\nHANKA. Niin, parasta ettäs menet. Saanhan minä aina orjan sijaasi. Ja\norja tulee huokeammaksikin. Vielähän Usulla on tuo silmäpuoli\nlappalainen, jolta hän löi keväällä säären poikki. Ehpäkä saankin\nhänet?\n\nENNU (ivallisesti). Ukko täyttää jo yhdeksänkymmentä.\n\nHANKA. Ehkäpä saankin hänet ilmaiseksi! Kysäisepäs Usulta.\n\nENNU (naurahtaa). No, saanhan tuota kysäistä illalla. (Keräilee\ntavaroitaan).\n\nHANKA. Koska aiot muuttaa?\n\nENNU. Heti paikalla.\n\nHANKA. Tulet kai sentään Lyylin kanssa tänne työhön?\n\nENNU. Vielä mitä. Etkö luule Lyytikkälässä työtä riittävän?\n\nHANKA. Oi voi, tule nyt sentään! -- Ja muistakin vaan lähettää kaikki\nkalat minulle!\n\nENNU. En niin evääkään.\n\nHANKA. Verkkoja et ainakaan saa viedä.\n\nENNU. Uusi verkko on minun. (Ottaa seinältä tuohikontin ja panee siihen\nkaikellaisia pikku kapineita).\n\nHANKA (tuskissaan). Älä vaan ota talon tavaroita. Kaikki on minun.\n\nENNU (suutuksissaan). Minä otan, mitä itse tahdon.\n\nIRJA (tulee).\n\nHANKA. Ennu lähtee pois.\n\nIRJA. Niin tekee.\n\nHANKA. Voi minua poloista! Kyllä minä nyt kuolen nälkään.\n\nENNU. Sitä pelkään minäkin.\n\nIRJA (surullisesti). Olkaa huoletta. Kyllä me teemme työtä, Vaina ja\nminä.\n\nHANKA (rauhoittuen). Niin, eikö totta? Teettehän te. Menköön Ennu\nmenojaan. Enhän minä voi elättää koko kylän tyttöjä.\n\nENNU (ilkeästi). Tee kerrassaan puhdasta talossasi ja myy tyttö\nmaailmalle, niin pääset hänestäkin. Paremmissa vaatteissa pitäisi\ntuollaisen tytön käydä.\n\nHANKA (huolissaan, Irjalle). Ethän vain tahtonekaan uusia vaatteita?\n\nIRJA. En, en riepuakaan.\n\nENNU (ivaten). Hän on naima-iässä, keikkuu yhtenään karkeloissa ja\ntulee kalliiksi elättää.\n\nHANKA (tarkastelee Irjaa). Se on totta. Sinä olet jo täysikasvuinen,\nlapsi. -- Ja niin kaunis sitten. -- Hm -- hm. -- Ehkäpä saisin sinusta\njotain.\n\nENNU. Kenties Usun kullat!\n\nHANKA (kiihkeästi). Niin, Usun kiiltävät kullat!\n\nIRJA. Antakaa minun olla. Minä en mene Usulle. Hän on niin häijy.\n\nHANKA (itsekseen). Usu on rikas. Hän voi maksaa suuret lunnaat --\nvaikkapa kolmet Kymin kullat.\n\nIRJA (huolissaan). Älä myy minua, isä. Varro vielä vähän aikaa.\n\nENNU. Usun mieli palaa sinuun. Hullu olet, jos vielä viitsit täällä\norjana raataa. Mene sinä vain Usulle.\n\nHANKA (kehoittaen). Niin, Usu tahtoo sinua, eikä malta enää odottaa.\nKolme kultarengasta! (Ennu aikoo mennä). Älä mene, Ennu. Tahdonpa\nnähdä, mitä olet konttiisi haalinut.\n\nENNU. Huoli sinä siitä. Karjasta otan mukaani vielä kymmenen lammasta.\nKai sinä, Irja, tulet illalla meille. -- Hyvästi! (Menee).\n\nHANKA. Seis, Ennu! Vaatteet ovat minun, soljet minun! Kuuletko,\nhopeasoljet ovat minun! -- Ja konttikin -- -- (Menee).\n\nIRJA. Hän lupasi tulla, kun käki taukoo kukkumasta. Nyt on käki jo\nhaukkana eikä kuku enää. Tulleeko hän --?\n\nIsä kehuu kultaa niin kalliiksi. Kai hän tulee ottamaan edes vitjansa\ntakaisin? (Ottaa esiin vitjat. Katselee niitä).\n\nMinun kauniit ketjuni! Ovathan ne minun, sillä hän antoi ne minulle.\nKyllä hän voisi ottaa minut -- jo kullankin vuoksi.\n\nTulisikohan Tuukka lunastamaan minua, jos minut myytäisiin Usulle.\nEihän se olisi minun syyni. Ei! Minä juoksen pitkin järven rantaa, jos\nUsu tulee tänne. Juoksen kauas metsien lävitse ja pakenen Pähkälään\nsaakka.\n\nEnnu parjaa pähkäläisiä häijyiksi. Mutta eihän hän näyttänyt häijyltä.\nMinä palvelen häntä, teen työtä, väännän hänen käsikiveään, kunnes\nuuvun väsymyksestä. Ja jos he sittenkin pieksävät minua, niin syöksyn\njärveen. Enhän minä muuta ansaitsekaan. (Kiivaasti). Miksen minä saa\ntehdä samoin kuin Ennu, ja mennä mihin itse tahdon? Osaanhan minä\nvääntää värttinätä ja kutoa kankaita. Ja siihen ei Ennu pystykään. Minä\nammun riistaa ja kudon verkkoa kuin mies. (Ottaa esille puukon). Minä\nvoisin iskeä puukon vihamieheni sydämeen. Ja kuitenkin veljeni nauraa\nja kiusoittelee minua siitä, että synnyin tytöksi.\n\nOh, minä tahtoisin ravistaa maailman perustuksia! (Ottaa pölkyn\nkäsiinsä ja heittää sen lattialle). Enkö ole vahva ja voimakas? Miksi\nminun siis täytyy totella? Siksikö, että olen nainen? Paiskaahan\nnaarassusikin koiraksen allensa ja Parkasniemen muori panee koko kylän\npakosalle, kun hän äkämystyy oikein pahalle päälle. -- Minua ei myydä,\nei sinä ilmoisna ikänä! (Nolostuen). Mutta kun sitte Ennu ja tytöt ja\nkaikki ihmiset nauravat minulle, niin silloin taas tunnen itseni niin\nmitättömäksi.\n\nVoi, jos tuo Hämeen poika sentään tulisi! Hän on niin roteva ja\nvoimakas. Häntä he eivät uskaltaisi pilkata. Hän kantaisi minua\nkäsivarrellaan ja minä hyväilisin häntä. Hän saisi pieksääkin minua ja\nminä vain hymyilisin hänelle.\n\nSe olisi ihmeellistä. Mutta jos Usu tuppautuu minua hyväilemään, niin\nminä riistän silmät hänen päästään. Sen teen. (Ihmetellen vitjojansa).\nKaunis minä olen, kun vitjat ovat kaulassani. Ihanalta näyttää muotoni\nlähteessä. Ja kaunis muoto hurmaa miesten mielet. Ah!\n\nHANKA (tulee sisään, huutaa ovessa). Ennu! Älä vaan ota pässiä!\n(Kääntyy ja huomaa Irjan vitjat). Mitä se oli --? Mitä, mitä? -- Ei,\nei! Näytä heti! (Riistää vitjat häneltä). Voi, kultaa! Ja kuinka\nraskasta! Minä olenkin koko kesän vainunnut sinun piilottelevan\njotakin. Ei! Tää on minun. Sinulla ei ole mitään. Kaikki on minun! Voi,\nkultaa! Puhdasta kultaa!\n\nIRJA (huutaa). Anna pois vitjat! Ne eivät ole minun!\n\nHANKA. Älä huuda! Ei kukaan hellitä kultaa minun kynsistäni. Onko\nsinulla enemmänkin? (Tunnustelee häntä).\n\nIRJA. Anna minun olla! Minä tahdon vitjani takaisin! Minä tahdon --\n\nHANKA. Luista tiehesi!\n\nIRJA (juoksee itkien ovelle). Minä huudan Ennun avukseni! Hän kyllä\nriistää kullat sinulta.\n\nHANKA (peloissaan). Ei, ei! Älä huuda Ennua!\n\nIRJA (paiskaa äkisti oven auki). Ennu! Ennu hoi! (Ennu tulee). Ennu,\nrakas Ennu, ota pois vitjat isältä! Ne ovat minun. Ei, ei! Ne eivät ole\nminun. Minä olen saanut ne.\n\nHANKA (pistää käädyt kaulaansa. Ottaa halon käteensä). Jos vaan tulet,\nniin paiskaan sinua halolla päähän.\n\nENNU. Ken on antanut sinulle vitjat?\n\nIRJA. Ne antoi --. Sitä en tohdi sanoa.\n\nENNU. Joku poika?\n\nIRJA. Niin. Hyvä Ennu, anna ne minulle!\n\nENNU. Isä, anna tänne vitjat!\n\nHANKA (huutaa). En ikinäni! Hoi, auttakaa! auttakaa!\n\nENNU (ottaa vitjat häneltä). Huuda mitä huudat! Vitjat tänne!\n(Tarkastelee vitjoja). Katsos kummaa! Onko Usu antanut nämä sinulle?\n\nIRJA (pyytäen vitjoja). Eikä. Anna ne minulle!\n\nENNU (miettien). Kenellä täällä olisi tällaisia kaluja?\n\nIRJA. Älä kysele, Ennu! Jos olet vaiti, niin Lyylikki saa ne lainata\ntäksi illaksi.\n\nENNU (paiskaa vitjat ylenkatseellisesti lattiaan). Tää ei ole Karjalan\nkultaa! Mitä lie pähkäläisten romua!\n\nIRJA (sieppaa vitjat lattialta, ennenkuin Hanka ehtii niihin käsiksi).\n\nENNU (jalkaa polkien). Anna vitjain olla! Ei yksikään Karjalan tyttö\nhuoli hämäläisten kullasta. Anna lelut isälle.\n\nHANKA (kiihkeästi). Niin, niin, anna ne minulle!\n\nIRJA (paljastaa puukkonsa). Niitä ei ota kukaan minulta. Laske ulos,\nEnnu!\n\nHANKA. Älä laske häntä.\n\nIRJA (hurjasti). Lasketko taikka isken puukolla!\n\nENNU (hämmästyen). Mikä sinua riivaa?\n\nIRJA. Vitjat ovat minun!\n\nENNU (ottaa hänestä kiinni). Metsäsiat eivät ikinä rehentele Karjalan\ntyttöjen sulhasina.\n\nIRJA. Varo itseäsi! (Hosua huimii puukolla)\n\nVAINA (tulee). Mikä meteli täällä on?\n\nIRJA. Vaina, Vaina, auta minua!\n\nVAINA (menee väliin). Anna tytön olla, sanon minä.\n\nENNU. Pois tieltä akka!\n\nVAINA (tempaisee voimakkaasti Ennua rinnasta kiinni). Hyi! Kaksi\nmiehistä miestä lapsi raukan kimpussa. Hyi! hävetkää, roikaleet! Hyi!\n(Tuuppaa Ennun takaperin penkille).\n\nENNU (istuu häpeissään).\n\nVAINA. Niin, pidä vain puoliasi, tyttö. Se on kyllä tarpeen!\n\nHANKA. Vitjat tänne!\n\nVAINA (ylenkatseellisesti Hangalle). Pysy sinä vaan pölkylläsi vuoteen\nvieressä! Vai niin. Joko nyt olet iskenyt silmäsi niihin? (Irjalle).\nOle huoleti, Irja! Ei sinulta niitä kukaan saa! Suotta sinä minulta\nvitjoja piiloittelet. Ne olen nähnyt jo ennen sinun syntymääsi. Tuota\nlempikalua olet säilytellyt koko kesän. Sen olen kyllä huomannut.\n\nENNU. Se on pähkäläisten kultaa.\n\nVAINA. Joko sinäkin kärkyt kullan perään? Hyi!\n\nHANKA. Vaina!\n\nVAINA. Vaiti sinä! (Ottaa kekäleen, piirtää ympyrän lattialle ja katsoa\ntuijottaa siihen). Varro kiltisti, tyttäreni. Kyllä kihlojen antaja\ntulee, -- hän tulee, tulee -- ja uljaasti tuleekin!\n\nHANKA (sopottaa hiljaa Irjalle). Irja, anna minulle vitjat. Hän noituu\nne näkymättömiin! Hiisi tempaa ne meiltä!\n\nVAINA. Varo itseäsi, Hanka! Tää on Lemmen kultaa. Jos vain kosket\nsiihen, niin omat kultasi kuihtuvat lehdiksi, kellastuneiksi lehdiksi,\njoita syksyn myrsky pelmuttaa. Sinä olet joutunut Lemmen vihoihin. Varo\nitseäsi! Lempo on mahtava, mutta Lempi vielä mahtavampi.\n\nHANKA (tuskissaan). Vaiti, Vaina! Älä noidu, Turjan noita! Lakkaa jo,\nLapin velho!\n\nENNU (peloissaan). Hiljaa, isä! Älä ärsytä häntä!\n\nVAINA (hurjasti). Varokaa itseänne, verikoirat! Te mylläätte ja\npoltatte Lapin lasten maita, samoja maita, joita heimoni ennen vapaana\nkierteli karjoinensa. Hiisi oli leppyisä silloin. Mutta nyt hän on\njulma -- ja teitä hän vainoo, niin -- juuri teitä, te kansani\nhävittäjät.\n\nTe syöksitte kuin sudet idästä ja ajoitte meitä takaa, sillä te olitte\nmeitä mahtavammat. Nyt te kiistelette keskenänne samoista rannikoista,\njoita me rauhassa syöttelimme, samoista kalavesistä, joita me sovussa\nsoutelimme. Varokaa itseänne, Karjalan sudet ja Hämeen ilvekset! Tosin\nen näe kaikkea, mutta sen näen, että te revitte toisenne kappaleiksi\nnäillä raukoilla rannikoilla. Mene ulos, Irja, ja katso kuka siellä\nlaskea viiletti koskea alas. Kuulen kuohujen laulavan niin\nkummallisesti.\n\nIRJA (kuiskaa peloissaan). Onko se Tuukka?\n\nVAINA. Eikä. Toisin silloin humu kuuluu, kun Häme-Tuukka liikkuu.\n(Vaipuu tainnoksiin. Ennu ja Irja nostavat hänet ylös ja kuljettavat\nhänet pankolle kiukaan viereen).\n\nHANKA (rauhoittuen). Kai se nyt jo kerrakseen taukosi. Ennu, älä koske\nLemmen kultaan. Minä sen kerran tein ja Lempi manasi ilveksen puremaan\nminua sääreen. (Pitelee säärtään).\n\nENNU. Minä tunnen Lemmen voiman ja varon kyllä koipeni.\n\nIRJA. Tahdotko vettä, Vaina?\n\nVAINA. En.\n\nHÄMÄLÄINEN ORJA (tulee sisään ylpeästi ja uhkamielisesti).\n\nENNU. Katso lempoa! Hämäläinen! (Kiivaasti). Mitä tahdot täältä?\n\nHÄMÄLÄINEN. Hoi, vesimyyrät!\n\nENNU. Mitä, metsäsiat?\n\nHÄMÄLÄINEN (menee Hangan luo). Oletko sinä Hanka, tuo ahnas Lapin ahma?\n\nENNU. Pysyttele oven suussa, taikka syljen sinua vasten silmiä,\nmetsäsika!\n\nHÄMÄLÄINEN. Tuki turpasi, vesimyyrä! Isäntäni on uljas Tuukka\nPähkävedellä. Ja hän lähettää sinulle tämän sanoman: \"Puhdista pirttisi\nja pese lavitsasi, että saatan astua kattosi alle ja istua\nperäpenkille, sillä minä tulen kosimaan tytärtäsi.\" Niin sanoi Tuukka.\n\nIRJA. Ethän vaan valehtele!\n\nHÄMÄLÄINEN. Sinäkö olet tuleva Tuukkalan emäntä? Oudolta tuntuu sinun\nastua tästä ketunluolasta Tuukkalan uhkeaan pirttiin. (Menee Irjan luo,\npolvistuu hänen eteensä ja panee hänen kätensä päänsä päälle). Ollos\nmeille alati armas ja lempeä! Minä olen Tuukan orja. (Nousee äkkiä\nylös).\n\nENNU. Älä koske häneen, orja!\n\nHÄMÄLÄINEN (ylpeästi). Hän on meidän! Kotonani olen orja, mutta täällä\nKarjalassa vapaa mies.\n\nENNU (ähisee). Missä kirveeni?\n\nHÄMÄLÄINEN (osoittaa kirvestään). Tässä ainakin on minun! Hyvästi,\nvesimyyrät! (Menee).\n\nENNU (aikoo rientää hänen jälkeensä).\n\nVAINA. Varo itseäsi, Ennu! Luuletko Häme-Tuukan tulevan kerjäläisenä\nkosimaan?\n\nENNU. Tänne hän ei ikinä tule! Isä, minä pistän sotakokon tuleen!\n\nIRJA (heittäytyy Vainan syliin). Oi, Vaina!\n\nHANKA (miettien). Älä mene vielä. Hän ei tule kerjäläisenä kosimaan,\nsanoi Vaina. Niin, niin. Häme-Tuukka on rikas.\n\nENNU. Hänelle et sisartani myy!\n\nHANKA. En, en! -- Onhan Usukin rikas.\n\nENNU (kiihkeästi). Toimeen siis! Lempo tiesi, milloin he ovat\nniskassamme!\n\nHANKA. Malta, Ennu! Antaa hämäläisten tulla. Souda sinä vaan Lausoon ja\nkerro kaikki Usulle. Kyllä hänkin tulee kosimaan ja tuo kullat\ntullessaan. (Kävelee edestakaisin, kämmeniään hieroskellen). Mainiota!\nTuukka on rikas ja Usu on rikas! -- Hi, hi, hi! (Nauraa).\n\nENNU. Miksi naurat?\n\nHANKA. Etkö huomaa? Tuukka on rikas ja Usu on rikas. He tarjoovat\ntoistensa uhalla.\n\nENNU (suuttuen). Sinä olet konna! Parasta että lähden! Muuten myisit\nsisareni metsäsioille. (Aikoo mennä).\n\nIRJA. Ennu!\n\nENNU (ivallisesti). Kaksi ostajaa karitsan kimpussa. -- Kyllä silloin\nhinta nousee.\n\nIRJA. Ennu!\n\nENNU. Ole huoleti, sisko. Usu sinut saa. Ja jos hän kohtelee sinua\npahasti, niin kyllä minä pehmitän hänen selkänsä. Mutta hämäläisen\nmorsianta sinusta ei ikinä tule. (Menee).\n\nHANKA (kävelee edes takaisin mielissään). Usu tarjoo kolme\nkultarengasta, Tuukka neljä. Usu maksaa lampaan, Tuukka kaksi. Ha, ha,\nha! -- Täytyypä mennä katsomaan, lähtikö Ennu Lausoon. (Mennä nilkuttaa\nulos).\n\nIRJA (Äänettömyys. Kiihkeästi). Vaina, luuletko heidän kosivan minua\ntoistensa uhalla?\n\nVAINA. Ehkä.\n\n    (Äänettömyys)\n\nIRJA (epävarmasti). Kumpi heistä on rikkaampi?\n\nVAINA. Tuukka on rakastunut sinuun.\n\nIRJA (kiihkeästi). Tule, Vaina! Minä sidon seppeleen ja soristan itseni\nkauniiksi.\n\nVAINA. Voi sinua, kulta kyyhky!\n\nIRJA. Ei! Sehän olisi häpeällistä! Minä tahdon olla ruma, inhoittavan\nruma.\n\nVAINA. Tule metsään keräämään kukkia ja lehtiä! Me koristamme kotosi,\nennenkuin menet miehelään.\n\nIRJA. Niin, menkäämme! Minä sidon Lemmelle seppeleen.\n\nVAINA. Tee se!\n\n    (Menevät).\n\nHANKA (tulee. Seisoo ovessa hetken aikaa, katsellen Irjan jälkeen).\nHänellä on vitjat kaulassaan. Ne minä varastan hää-yönä, kun he ovat\nhumalassa. Niin, niin, häissä sen teen. Tuukka on rikas ja Usu on\nrikas. Ha, ha, ha! He tarjoovat toistensa uhalla.\n\n    Väliverho\n\n\nKOLMAS KUVAELMA.\n\nParia tuntia myöhemmin. Irja istuu rahilla juhlapuvussaan, pää Vainan\nsylissä. Vaina silittelee hiljaa hänen päätään.\n\nVAINA. Älä itke, Irja!\n\nIRJA. Miksi emoni synnytti minut tähän inhaan maailmaan?\n\nVAINA (hyväilee häntä). Sinä synnytät pojan, ja häntä sinä saat\nvuorostasi hyväillä.\n\nIRJA. Minä en tahdo hyväillä ketään. Hyväilkööt muut minua. Olenhan\nvielä niin nuori.\n\nVAINA. Sinä olit nuori. Mutta se aika on jo ollut ja mennyt.\n\nIRJA. Niinkö pian? Eilenhän vielä löin leikkiä hiekkakuopassa.\n\nVAINA. Vuokko puhkeaa kevään pälvessä. Kesän tultua se lakastuu.\n\nIRJA. Voi surkeutta! Eikö Tuukka voisi tappaa Usua?\n\nVAINA. Tahtoisitko siis mennä Tuukalle?\n\nIRJA. Sitä juuri ajattelin. -- Hän saisi pieksää ja tehdä minulle mitä\ntahansa. Mutta Usun tapan, jos hän vaan suutelee minua.\n\nVAINA. Voi sua, sydänkäpyseni! Vieköön siis Lempi sinut kosken ylitse\nTuukan tiluksille.\n\n    (Äänettömyys).\n\nIRJA. Onko Tuukka oikein upporikas?\n\nVAINA. Ainakin tarpeeksi rikas, jos vaan sinä olet hänestä kylliksi\nkaunis.\n\nIRJA. Luuletko sitten olevani?\n\n    (Äänettömyys)\n\nVAINA. Luulen. Sillä sinä olet ensimmäinen tyttö, johon hän on silmänsä\niskenyt.\n\nIRJA (iloisesti). Tiedätkö sen ihan varmaan?\n\nVAINA. Tiedän kuin tiedänkin.\n\n    (Äänettömyys).\n\nIRJA. Kuinka paljon luulet isän pyytävän?\n\nVAINA. Niin paljon kuin hengestä irti saa.\n\nIRJA (peloissaan). Kuules, tarjoavatko he monta kertaa?\n\nVAINA (katkerasti). Niin ainakin isäsi toivoo. Sen tähden sinun pitää\nnäyttää kauniilta.\n\nIRJA (kiihkeästi). Hyi! Minä en istu kenenkään tarjokkina. (Heittää\npois seppeleensä). Ota pois nämä vaatteet ja tuo tänne vanha hameeni!\n\nVAINA. Istu vaan koreasti paikallasi. -- Etkö tahdo olla kaunis Tuukan\nvuoksi?\n\nIRJA. Voi, voi! (Peittää päänsä Vainan syliin, katsoo äkkiä ylös).\nLuuletko Tuukan tarjoavan monta kertaa?\n\nVAINA (katsoa tuijottaa eteensä vastaamatta).\n\nIRJA. Luuletko?\n\nVAINA (lempeästi ja verkalleen). Minä en puhu luulojani. Saathan tuon\nkohta nähdä. Etkö välittäisi hänestä, jos hän tarjoaisi kahdesti?\n\nIRJA. En. Ja eihän hänkään välittäisi minusta, jos -- --\n\nVAINA. Välittäisi kyllä. Olen nähnyt ennenkin haukan hätyyttävän\npääskysiä. Varpunen on luotu kotkan syötäväksi, särki hauen nieltäväksi\nja tyttö miehen vietäväksi. Heikko on voimakasta varten. Siinä elämän\nankara sääntö.\n\nIRJA (itkee).\n\nVAINA. Älä itke! Eihän sinulla ole surun syytä. Enhän minäkään itke,\nvaikka olen nähnyt, kuinka heimoni tapettiin, kotani poltettiin ja\npoikani myytiin mieron orjiksi. Voi Sameksen lasten kohtaloa! -- Täällä\nolivat ennen Lapin laitumet, sen mehevät maat, rauhalliset rannikot ja\nkalliit kalavedet. Mutta päällemme syöksyi Suomen susi, Karjalan kontio\nkaasi ja Hämeen ilves hävitti. Ja nyt he kiistelevät keskenänsä\nsamoista rannikoista, joita me rauhassa syöttelimme, samoista\nkalavesistä, joita me sovussa soutelimme.\n\nHANKA (tulee siistittynä ja hyvillä mielin). Mitä siinä tyttöä itketät?\nMene ennemmin Lyytikkälään lainaamaan olutta. Mutta ota vain nimeksi,\nmuista se! Vieraita kestitään vain sen verran kuin vähät varamme\nsietävät.\n\nVAINA. Meillä on olutta lainaamattakin.\n\nHANKA. Oletko sinä pannut sitä?\n\nVAINA (kuivasti). Olen. Minä tiesin tästä ennenkuin te.\n\nHANKA. Ja kenen maltaista?\n\nVAINA. Teidän.\n\nHANKA. Voi, voi! Kaikki minua varastavat. Onko se hyvinkin väkevätä?\n\nVAINA (äreästi). Niin väkevätä kuin pitää ollakin, kun rikas Hanka\nnaittaa ainoan tyttärensä. (Menee).\n\nHANKA. Vaina saa myös patikoida tiehensä. Kuule Irja, ota hänet\nmukaasi, kun menet miehelään. Voithan lähettää hänestä vaikka lampaan.\nEi -- kaksi lihavaa lammasta. Kyllä hän aina orjan paikan täyttää.\n\nÄlä itke siinä! Vesisilmin näytät niin näivettyneeltä. Aseta vitjat\nnäkyviin! Kuuletkos? Ihan näkyviin, koska kerran saat niitä pitää.\nTäytyyhän sinullakin olla jokin koristus, sillä milläpä köyhä isäsi\nsinua koristeleisi. Kuuletkos, sinä et saa lainkaan myötäjäisiä. Mutta\nälä hiisku siitä kenellekään.\n\nKatsele kosijoitasi näin ja hymyile ja naura ja näytä hampaitasi.\nSinulla on kauniit hampaat. Silloin he eivät kitsastele, vaan tarjoovat\nmitä tahansa, varsinkin kun ensin juotat heidät humalaan.\n\nÄlä siinä itkeä jollottele! Ei, ei! Pysy vain huoneessa. He tulevat\njuuri! Etkö kuule? Ennu ja Usu.\n\nIRJA (kiivaasti). Ole vaiti, isä!\n\nHANKA (hyvitellen). Istu nyt koreasti, ihana tyttäreni! Ehkä se onkin\nTuukka. Rakastathan sinä häntä? Ja minäkin soisin sinut hänelle\nemännäksi.\n\nKas niin. Nyt ratkaistaan kohtalosi. Muistakin nyt vaan näyttää\nkauniilta, lapseni. Siten ehkä voit hankkia lampaan lisää köyhälle\nisällesi.\n\nIRJA (Aikoo mennä). Vaiti siinä!\n\nHANKA (pidättää häntä). Minähän olen elättänyt sinua niin kauan ja niin\nhyvin. Nyt sinunkin täytyy tehdä jotain minun hyväkseni. (Kuuntelee).\nUsu se onkin. Mutta kyllä Tuukkakin kohta tulee. Jos et sinä ole\nsilloin näkyvissä, niin hän menee tipo tiehensä.\n\n    (Ennu, Usu ja kansaa tulee).\n\nUSU. Terve, naapuri! Ääh, sinä visukinttu! Nyt kai luulet voivasi\npettää minua.\n\nHANKA (nauraa ja taputtelee häntä olalle). Sitä parempi myyjän, mitä\nenemmän ostajia.\n\nUSU (ivallisesti). Etkö ole saanut minulle parempaa syöttiä kuin\nPähkäniemen metsäkarjut?\n\nHANKA. Älä nyt intoile, Usu! Tuukka on rikas -- upporikas.\n\nUSU (nauraen). Ei, vanhus! Sinä olet viekas kuin kettu. Mutta minä\nväkevä kuin karhu.\n\nTietääkseni ei yksikään karjalainen myy tytärtänsä hämäläiselle. Ja jos\nhän uskaltaa tarjota saparonkaan verran enemmän kuin minä, niin silloin\nlitistän hänet kuoliaaksi kuin hiiren.\n\nHANKA (hätiköi edes takaisin levottomana). Minä en ole ikinä aikonut\nantaa lastani Pähkään. Mutta enhän uskalla heitä suututtaakaan, kun\nasun näin ypö yksin tällä perukalla. Mutta huuda sinä heidät kumoon,\nUsu! Tarjoa enemmän kuin he! Siten pääset heistä parhaiten. Paljonko\nsinä annat?\n\nUSU (istuutuu tyynenä). Tavallisen hinnan -- viisi lammasta.\n\nHANKA (säpsähtää). Viisi! Viisikö vain?\n\nUSU (nousee paikaltaan, menee Irjan eteen, tarkastelee häntä hetken\naikaa, kädet taskuissa. Palaa takaisin pöydän päähän. Istuutuu).\n\nEi, ei! Tyttäresi on kutakuinkin heikko ja vähäväkinen. Viisi lammasta.\nEnempää ei!\n\n    (Ihmiset kuiskuttelevat keskenään).\n\nTUUKKALAN TAPPELU\n\nHANKA. Viisi lammasta! Onhan lapseni kylän kaunein tyttö!\n\nUSU (nauraen). No kymmenen sitten, saituri.\n\nHANKA. Ei! Yksitoista!\n\nENNU (suuttuen). Mitä tämä tietää? Viisi lammasta on tavallinen tytön\nhinta. Minä en siedä sisartani arvosteltavan sinne tänne. Viisi\nlammasta ja sillä hyvä.\n\nHANKA (peloissaan). Rakas Ennu, jo yksikin lammas on suuri lisä köyhän\nläävässä.\n\nENNU (ylenkatseellisesti). Pidä itse lampaasi! En minä niitä sinulta\nanasta.\n\nHANKA. Toisin sinä puhuisit, jos olisit itse saanut elättää tyttären.\nEhkä Tuukka tarjoo enemmän? Kentiesi kaksitoista?\n\nENNU (kiukkuisesti). Varo kinttujasi, isä! Ne lampaat leikkelen\nlihoiksi tällä lattialla, sanon minä.\n\nVAINA (tulee). Jo tulevat, jo tulevat. Kaksi purtta tulla viilettää\ntaloa kohti.\n\n    (Kaikki menevät ovea kohti, paitsi Ennu, Usu ja Irja).\n\nIRJA (on istunut koko ajan liikkumatonna, hypähtää ylös, heittäytyy\nVainan kaulaan). Hyvä, että tulit, Vaina. Minä olisin paennut täältä,\nmutta kaikki katsoivat minua niin, etten voinut paikaltani hievahtaa.\nMinua hävettää kuunnella heitä. En tahdo nähdä Tuukkaa. Hän on\nsamanlainen. Tule pois!\n\nVAINA (ikäänkuin itsekseen. Puoliääneen Irjalle). Ole huoletta,\nlapseni. Minä arvasin oikein. Tuukalla on suuret lunnaat toisessa\nvenheessä. Paljoa suuremmat kuin Usulla.\n\nHANKA. Kuinka sanoit, Vaina? Minulla on heikot silmät. Vetää kai tuo\nvenhe vähintäin kaksikymmentä lammasta?\n\nENSIMMÄINEN KARJALAINEN. Se on tyhjää täynnä.\n\nTOINEN KARJALAINEN (ivaten). Aikovat kai kuljettaa sillä myötäjäisiä\nPähkään.\n\nKOLMAS KARJALAINEN. Eikö mitä! Kyllä lampaat maata kellottavat venheen\npohjalla. Kovinhan tuo on lastissaan.\n\nENSIMMÄINEN KARJALAINEN. Nyt he laskevat rantaan!\n\nHANKA (hiljaa Usulle). Ehkä hän tuokin kultia tullessaan! Usu, jos\nannat kultarenkaasi, niin --\n\nENNU (hammasta parren Hangalle). Vaikka venhe olisi parrasta myöten\nkultaa täynnä, niin siskoni ei mene Hämeeseen. Tiedä se! (Väelle). Ovi\nkiinni! Mitä siinä seisoa tollotatte, ikäänkuin ovemme olisi auki\nkaiken maailman kuokkavieraille.\n\n    (Väki tulee jälleen sisään. Orja sulkee oven).\n\nHANKA (levotonna, hiljaa). Ajatteles, jos hänellä olisi kaksikymmentä\nlammasta taikka neljä kultarengasta.\n\nUSU. Usko minua! Koko Pähkäselän kulmalla ei ole kahtakymmentä\nlammasta. Mistä olemattomat otti! Minä rutistan venheen miehineen\nkamsuineen kouran-silmääni ja paiskaan koko roskan kosken ylitse omalle\npuolelleen.\n\nHANKA. Juo, Usu! Olut on mietoa. Mutta juohan kuitenkin! (Kävelee edes\ntakaisin. Puoliääneen). Hyvä, että hän tuli yksin. Muuten tästä olisi\nvoinut tappelukin sähähtää.\n\nIRJA, katso ylös ja oikaise suoraksi vartalosi! Ole nyt kiltti,\nkultamuruseni! Miksi kätket vitjasi? Aseta kullat niin, että Tuukka ne\nhuomaa.\n\nVAINA. Pitäkää te vain huoli itsestänne! Tuukka kyllä pitää omastaan!\n\nHANKA (yhä levottomampana). Niin, niin! Koska hän on kerran antanut\nnoin paljon, niin kai hänellä on vielä enemmänkin. Ei kukaan anna\nkaikkeansa. Voi, voi, voi, nyt hän tulee!\n\n(Ovi temmataan auki, jotta koko pirtti jymähtää. Tuukka ja Orvo tulevat\nmiehineen, kaikki aseissa. Tuukka uljaana ja vakaana, erittäin\nkomeassa, kullalla kirjaillussa hämäläis-puvussa).\n\n    (Pitkä äänettömyys).\n\nHANKA. Ennu, tarjoa vieraille olutta.\n\nENNU (ivallisesti). Vaina, isäntäsi käskee kestitä vieraita.\n\nIRJA (nousee rivakasti, kaataa tuoppiin olutta ja vie sen Tuukalle).\n\nTUUKKA (lyhyesti). Kiitos!\n\nIRJA (täyttää toisen tuopin, vie sen Orvolle).\n\nORVO (sievästi). Kiitoksia, sinä Karjalan kaunihin kukka!\n\nIRJA (menee paikallensa, istuutuu Vainan viereen).\n\n    (Äänettömyys).\n\nHANKA. Eivätkö vieraat istu?\n\nTUUKKA. Kiitoksia! (Tulee esiin, istuu. Miehille). Te seisotte.\n\n    (Äänettömyys).\n\nHANKA. Eipä ole aikoihin nähty Pähkäveden naapuria näillä main.\n\nTUUKKA (lyhyesti). Niin, meillä on ollut pitkä rauha.\n\n    (Äänettömyys).\n\nHANKA. Kuinka sielläpäin on karttunut karjan rehua, metsän riistaa ja\nveden viljaa?\n\nTUUKKA (lyhyesti). Onhan sitä. Rikkaat ovat Pähkäveden rannat.\n\n    (Pitkä äänettömyys).\n\nHANKA. Vaikka lieneekin vastoin Karjalan tapoja, niin sallinette minun\nkuitenkin kysäistä, mihin te retkeilette, kun olette noin täysissä\ntamineissa? Kyminkö virralle orjien ostoon?\n\nTUUKKA. Toihan orjani sinulle viestin.\n\nHANKA (hämmästyvinään). Oletko siis Tuukka?\n\nTUUKKA. Sama mies.\n\n    (Äänettömyys).\n\nHANKA. Me karjalaiset emme usko orjain puheita.\n\nTUUKKA (huuliansa pureskellen). Orvo, selitä heille asiamme! (Istuu\nedelleen ylväänä ja jäykkänä).\n\nORVO (miellyttävästi).\n\n    Terve teille, terve meille,\n    Terve viljon veikkosille\n    Väkeville Louhijärven,\n    Terve tyynille tytöille,\n    Ihanille impysille\n    Tässä kaunossa kylässä!\n\n    Nyt ma syntymme selitän,\n    Meikäläisten kannan kerron:\n    Häme-Tonni, heimon taatto,\n    Maitten kuulu mainehelta,\n    Hän se siitti pulskan poian,\n    Karhun vertoja vetävän:\n    Pähkä-Tuukan maille tuotti.\n\n    Tuukka mahtavin on miesi\n    Tämän puolen päivän alla:\n    Tuima kuin on Turjan talvi,\n    Kosken kuohun kahlehtija,\n    Kaunis kuin on päivän silmä\n    Armahan suven sydännä,\n    Rikas kuin satoisa syksy\n    Aittasia ahtaessa.\n\n    Tuukka tyttöjä tähysti,\n    Kanasia katsoskeli\n    Otavaisen olkapäältä,\n    Seitsentähtisen selältä.\n    Loihe kauas katsehensa\n    Louhilahden kainalohon,\n    Niemen neitsyisen nenähän.\n    Näki siinä salmen suussa\n    Ulpukan upi uhevan,\n    Valkolumpehen vedessä,\n    Lainehella lellumassa.\n    Siihen uppos urhon silmä,\n    Tarttui kiinni Tuukan katse: --\n    Tulena povi palavi,\n    Rinta vallan valkeana.\n\n    Suo'os hälle kauno kukka,\n    Anna armas lempilumme\n    Tuukkalahden lainehille,\n    Pähkän päiväpaistehille!\n\n    Ilo siell' on Irjan olla,\n    Hyvä hemmun heiluskella\n    Suojassa suloisen saaren.\n    Silkkirannan siimeksessä.\n\n    Naisen nuoren lunnahiksi,\n    Piian pienen päästimiksi\n    Tuukka tuottavi sinulle\n    Monin miehin, pursin, parsin\n    Härän, syötetyn suvella.\n    Apatetun appehilla.\n    Ehovallan suo hän sulle\n    Myötäjäiset määräellä,\n    Oman mielesi mukahan,\n    Kauno Karjalan tapahan.\n\nHANKA. Onko tämä täyttä totta, Tuukka?\n\nTUUKKA. On.\n\nHANKA (viekkaasti). Myöhään tulit sinä, Tonnin poika. Pähkä-Tuukkaa\nkehutaan upporikkaaksi, ja hän kehtaa tarjota polkuhintaa. Tytärtäni ei\nmyydä kuin Lapin orjaa. Ja onhan Louhijärven kulmallakin sulhasia omain\ntyttöimme varaksi. Karjalan kauneinta tyttöä ei tarvitse antaa\nilmaiseksi Hämeeseen. -- Mitä tarjoo Lauson Usu?\n\nUSU (ylpeästi). Hävetköön Tuukka tarjoustaan! Mutta tietäähän\nhämäläiset! Mitäpä mokomista! Minä annan kaksi härkää.\n\nTUUKKA (kumeasti). Vieläkö karjalaisten on tapana myydä markkinoilla\ntyttäriään?\n\nHANKA (mielistellen). Tiedänpä teikäläisten luopuneen siitä tavasta.\nMutta maassa maan tavalla. Ja Karjalassa sinun täytyy tyytyä Karjalan\ntapoihin. Kolme härkää -- ja tyttö on sinun!\n\nTUUKKA (inholla). Kotorauhan vuoksi uhraan Lemmelle vaikka kymmenen\nhärkää. Hännät kyllä lähetän Karjalaan.\n\nENNU. Haa!\n\nTUUKKA (julmistuneena). Mutta lunnaiksi annan vain yhden härän.\nMyötäjäisiäsi en vaadi. Saanko tytön vai enkö?\n\nHANKA. Ei niin kiivaasti! Ei niin kiivaasti! Sinä olet nuori, mutta\nminä olen vanha ja kaupoissa kokenut. Irja, lisää olutta! Tuumitaan\nasiata tyynesti. Olutta! Olutta! Näin jaloa vierasta täytyy kestitä.\nIrja -- --\n\nTUUKKA (uhaten). Istu alallasi, tyttö! (Polkee jalkaa). Saanko vai\nenkö?\n\nHANKA (suoristautuu). Hiljaa, vieras, kattoni alla! (Jälleen viekkaasti\nja kavalasti). Kai minä sentään mieluummin annan tyttäreni oman heimon\nmiehelle. Ja Usu, Lauson rikas Usu, on myös ihastunut tyttöön ja\nhuomannut hänen kauneutensa. (Hävyttömästi). Kolme härkää! -- Tyttö on\nnuori kuin heinä. Ei ole ikinä miehissä ollut. Ja niin täyteläinen!\nPulskat rinnat! Leveät lanteet! -- Kolme härkää!\n\nTUUKKA (menee äkkiä ihmisjoukon lävitse Irjan luo, nostaa hänet\nolkapäälleen ja lähtee ovea kohti. Eräs karjalainen seisoo sattumalta\nhänen tiellään. Tuukka tyrkkää hänet nyrkillään lattialle).\n\nPois, orja, Häme-Tuukan tieltä! (Ennu syöksyy Tuukan päälle. Tuukka\ntarraa kädellään häntä rintapielestä kiinni, nostaa hänet kohoksi\nilmaan ja heittää takaperin karjalaisten joukkoon). Orvo! Pidä hiiret\nloukossa kunnes ehdin venheeseen. (Eräälle hämäläiselle). Seuraa minua.\n\nORVO. Ole huoletta, veli!\n\n    (Tuukka menee, kantaen Irjaa olallaan.\n    Eräs hämäläinen seuraa häntä).\n\nORVO (ilkkuen). No, mitä te, myyrät, arvelette hämäläisten\nkosimistavasta? Vahinko vain, etten voi kutsua teitä häihin. Mutta\nkuokkain päivänä saatte halusta tulla rääpiäisille.\n\nENNU (syöksähtää Orvon kimppuun. Kovaa tappelua. Ennu joutuu\nhäviölle.).\n\nERÄS HÄMÄLÄINEN. Poltammeko heidät luolineen päivineen?\n\nORVO. Tulkaa pois! Teljetkää ovi! -- Tervetuloa sukukantaan! (Menee\nhämäläisineen. Ennu ja karjalaiset koettavat turhaan avata ovea).\n\nUSU (älyää nyt vasta, mitä oikeastaan on tapahtunut. Nousee, menee\novelle ja lyö nyrkillään sen pirstaleiksi). Kas, Hiiden hämäläistä!\nTänä iltana, Lempo soi, minä syötän Tuonen sikoja. (Menee. Kaikki,\npaitsi Hanka ja Vaina, seuraavat häntä).\n\nHANKA (kömpii esiin). Hän ryösti tyttäreni! Vei kultakäätyni ja lihavat\nhärkäni. Kaikki livahti pois käsistäni. -- Tänne kalpa ja jousi!\n(Juoksee ympäri pirttiä, etsiskellen aseitaan).\n\nVAINA (katselee ulos aukosta). Ha, ha, ha! Mitä sinä, vanha rahjus,\nenää teet miesten joukossa?\n\nHANKA (voivottelee ja pitelee rintaansa). Voi, voi, voi! (Lyyhistyy\nistumaan). Mitä he tekevät siellä?\n\nVAINA. Paiskaa jo jousi pankolle. Vanhuus vaivaa silmiäsi. (Katsoo\nulos). Ha, ha, ha! Tuolla Irja ui vapaana kuin joutsen, kultavitjat\nkaulassaan, Pähkälän suvantoa kohti. Mikäpä tusinahangan uidessa. Ha,\nha, ha! Tuukka on hakannut reikiä täyteen kaikki sinun venheesi.\n\nHANKA. Voi, voi, voi! Entäs Ennu ja Usu?\n\nVAINA. Ulvovat rannalla, käpälät järvessä. -- Kyllä nyt pääsit\nhäähommista. (Istuu Hangan viereen). Poika parka! Niin, niin. Irja on\npoissa ja Ennu on poissa. Nyt me jäämme ihan kahden kesken. --\nMuistatko sitä iltaa, jolloin myit poikani? Ja myit hänet pienimmästä\nkultarenkaasta, mikä sinulla on kätkössäsi. Silloin sinä olit onnen\nmyyrä.\n\nHANKA (vääntelee tuskissaan). Lakkaa jo, Vaina! Voi, voi, voi!\n\nVAINA (nousee ylös, katsoo häntä silmiin). Haa! (ilkeästi). Ha, ha, ha!\nNyt sinä kuolet, vanha Hanka!\n\nHANKA. Kuolen! Kuolen! En! Sinä valehtelet. Minä en kuole! (Hoipertelee\naarteensa luo ja heittäytyy sen ylitse). Voi, voi, voi! Minä en tahdo\nkuolla. Minä en saa kuolla. Voi, voi, voi! (Pistää kullat poveensa).\nVaina, kyllä minä kuitenkin kuolen. Käske Ennun haudata minut, näin,\ntäysissä vaatteissa. Pois, pois! Älkää koskeko minuun! (Katsoa\ntuijottaa kauhistuneena). Hiisi! Pois, pois, Hiisi! Kulta on minun,\nminun, minun!\n\nVAINA. Voi sinua, vanha kivisydäminen Hanka! Sinä, joka ahdistit\nlappalaisia pitkin metsiä, -- joka surmasit rintalapsia ja myit heidän\näitinsä muukalaisten orjiksi! Voi sua, kansani kauhu! Sinä hirmuinen\nHanka! Kuinka kurjaksi olet joutunut! Et edes ehtinyt myydä omaa\nlastasi.\n\nHANKA. Hiisi -- riisti -- minulta kalliit -- kultani! (Kaatuu, kullat\nkirpoilevat pitkin permantoa).\n\nVAINA. Nyt hän kuolee! (Menee peloissaan hänen luokseen, huudahtaa, ja\nheittäytyy hänen ylitseen). Ei, ei! Kuolla et saa! Et, et vielä! Minä\nen ole vielä kostanut heimoni verta. (Hanka kuolee). Ah!\n\n    Väliverho.\n\n\n\n\nTOINEN OSA.\n\n\nENSIMMÄINEN KUVAELMA.\n\nTuukkalassa. Perällä pirtti portaineen. Vasemmalla luhti. Oikealla\nulkohuoneita ja veräjä. Syyskesä. Varhainen aamu. Kuuluu lintujen\nviserrystä.\n\nIRJA (tulee pirtistä, vasta valveutuneena). Raitis aamu! Kuinka täällä\non ihanata! Päivä kultaa Louhivaaran kukkuloita. Niiden takana oli\nkotini -- nyt se on täällä. Ja tuolla, vielä kauvempana asuu Usu.\nOnkohan Ennu Lyylikkinsä luona? Ja mitähän tehnee nyt Vaina? Hän kai\nikävöipi minua, raukka.\n\nNiin, niin, livertele sinä, kultakiuru! Jospa saisin sinulta siivet,\nniin lentäisin hetkeksi tuonne vuorten taakse. Eikä kukaan tuntisi\nminua, ei kukaan, paitsi Vaina, sillä hän on niin viisas ja järkevä.\n(Istuu portaille ja rupeaa palmikoimaan hiuksiansa. Laulaa).\n\n    Linnut ne laulaa ja käet ne kukkuu,\n    Paimenetki soittaa.\n    Päästä paimentyttö pois,\n    Jo nyt päivä koittaa!\n\nORVO (tirkistää unisena luhdista). Hyvää huomenta, Tuukkalan pikku\nkotopeippo. Vallanhan sinä herätät minut.\n\nIRJA (nauraa sydämellisesti). Hyvää se vain tekee. Nyt on niin ihana\naamu.\n\nORVO. Se on totta. Hullu kaiket aamut torkkuu. Ennen sinun tuloasi minä\nnukkua huristin päiväni puoleen.\n\nIRJA (nauraa). Tästä lähtein laulan sinut joka aamu valveille.\n\nORVO. Tee se, niin saamme jutella ratoksemme. Tuukka, tiedän ma, vetää\nvielä näille päivin makeinta untaan.\n\nIRJA. Samoin kuin Ennu kotiluhdissa.\n\nORVO. Ikävöitkö kotiasi?\n\nIRJA. En, luullakseni. Sinä olet niin iloinen -- sinä.\n\nORVO. Olen kai, kun sinä olet täällä.\n\nIRJA (tarkoituksella). Hyvä, että olen edes jollekin ratoksi.\n\nORVO. No -- kyllähän Tuukkakin on iloinen.\n\nIRJA. Niin no, -- kai hän, -- mutta -- --\n\nORVO. Oh! Älä välitä äidistä. Hän pauhaa sekä tuulella että tyynellä.\n\nIRJA. Pitäneekö hän minusta?\n\nORVO. Muorilla ovat omat oikkunsa. Ennen minä olin aina hänen\nsilmätikkunaan. Nyt olet sinä.\n\nIRJA. Mutta Tuukka --?\n\nORVO. Niin, hän on äidin silmäterä. Oletko nähnyt Tuukan koskaan\nsuuttuvan!\n\nIRJA (säikähtyen). Enkä. Ja koskapa olisinkaan?\n\nORVO. No, -- sitten äiti pitää suunsa kiinni.\n\n    (Äänettömyys).\n\nIRJA. Suuttuuko Tuukka useinkin?\n\nORVO. Kerran kymmenessä kesässä.\n\nIRJA. Eihän Tuukka vain minulle suuttune?\n\nORVO. Ei. --\n\n    (Äänettömyys).\n\nIRJA. Mikset sinäkin ota naista itsellesi?\n\nORVO. Minä katselen sinua -- ja onhan sitä siinäkin.\n\nIRJA (nauraen). No, katsele sitten! Enkä minä soisikaan sinun tuovan\nketään tänne.\n\nORVO (merkityksellä). Sitä et tarvitse peljätä.\n\nIRJA. Kuinka te olettekin niin erilaiset -- Tuukka ja sinä?\n\nORVO. Minä olen äitini luontoinen.\n\nIRJA (ajatellen). Se onkin totta, se.\n\nORVO. Ja Tuukka taas on tullut isäänsä.\n\nNäetkös, kerran heimoni retkeili kauas suurta jokea myöten, suolaisten\nvetten toiselle rannalle ja ryösteli itselleen orjia sen puolen\nkansalta. Mutta retkeilijät pelkäsivät meriläisten kostoa. Ja niin he\npäättivät uhrata Hiidelle orjista parhaan. Uhriksi valittiin ihanin\ntyttö, ja se oli sitten kuristettava, olkiin käärittävä ja roviolla\npoltettava, jotta Hiisi kääntäisi pois vierasten vainon.\n\nÄitini-isä, Ilja, oli silloinen tietäjä, ja häneltä rukoili tuo\norjatyttö henkeään. Ilja huomasi, että tyttö oli kaunis ja vikkelä kuin\nketun pentu -- sillä sellaisia ovat kaikki vieraan kansan tytöt. Mutta\nsamaan aikaan oli Hiisi joutunut Iljan vihoihin, se kun oli tappanut\nIljalta pukin samana päivänä. Ja niinpä ottikin Ilja kuolleen pukin,\nkääri sen olkiin, laittoi vuorelle rovion ja illan tullen poltti\npukkinsa roviolla. Ja kansa katseli kokkoa ja arveli mielissään: \"Siinä\nse nyt palaa tuo takavetten kaunotar kultaisine kutrineen ja sinisine\nsilmineen.\" -- Mutta Ilja otti orjatytön luoksensa ja salasi hänet\nihmisiltä.\n\nÄitini on saman orjan tytär, ja siksipä hän ei olekaan heimomme\nkaltainen, enkä minä liioin. Mutta Tuukka on tullut isäänsä, ja\nainoastaan vihapäissään hänessä kuohahtaa äitinsä sappi.\n\nIRJA. Olipa se omituinen satu. Ja pitikö Ilja kauankin tyttöä luonaan?\n\nORVO. Piti kuin pitikin. Vihdoin hän selitti Hiiden lähettäneen tytön\ntakaisin, koska se muka oli hänestä liian lempeä ja hyvä. (Miltei\nkatkerasti). Vaan tiedätkö, mitä kansa siitä tarinoi?\n\nIRJA. No mitä?\n\nORVO. Että Hiisi kuitenkin hyväili tyttöä tarpeeksi kauan, ja siksi\nonkin äitini isänsä tytär --.\n\nIRJA. Hyi, kuinka olet ilkeä! Hyi!\n\nORVO. Minäkö? Olenhan vain äitini poika.\n\nIRJA (heittää kiven luhdin seinään). Nyt en viitsi enää kuunnella\nsinua. -- Hiljaa! Äiti nousee ylös. Tästä täytyy rientää laskemaan\nlampaita.\n\nORVO (nauraa). Niin, riennä kaikin mokomin. Muuten nousee aika jyräkkä.\n\nELKKA (tulee pirtistä). Niin, enkö sitä arvannut? Lampaat määkyvät\nnälissään. Niin, niin, vanha ruokkijanne tulee. Hän kyllä joutaa\nteitäkin hoitamaan, raukat.\n\nIRJA. Ei, ei! Kyllä minä menen, äiti.\n\nELKKA. Sinä? Pysy poissa. Minun karjani ei kaipaa karjalan naikkosia.\nIrstaista sukua ja kummallisia tapoja tuolla Louhijärven kulmalla, kun\nnuorikot supattavat päiväkaudet poikain kaulassa.\n\nORVO (pilkallisesti). No, no, äiti! Vastahan nyt on aamu käsissä.\n\nELKKA (äkeissään). Niin, tietäähän tuon! Hän on nyt talon kultalintu,\njota kaikki kilvan hyväilevät. Mutta minä en ole siihen tottunut. Minun\nnuoruudessani täytyi tehdä työtä. Voi minua kurjaa, kun vielä\nvanhoillani jouduin orjaksi toisen taloon!\n\nORVO. Niin, se oli tosi sana. Irjahan täällä nyt emäntänä heiluu.\n\nELKKA (myrkyllisesti). Voi minua kurjaa, jonka täytyy katsella, kuinka\npoikaani petetään.\n\nORVO (hieman suuttuen). Ettes jo häpeä, äiti! Varmaan olet noussut\nnurin päin vuoteestasi, kun noin suotta kiukuttelet. (Merkityksellä).\nTuukka rakastaa kulta-kyyhkystään, ja jos sinä rupeat sen sulkia\nnykimään, niin saat pian Tuukasta vastuksesi.\n\nELKKA (jyrkästi). Tuukka rakastaa äitiään.\n\nORVO. Ja vaimoaan!\n\nELKKA. Hänellä sijansa ja minulla myös.\n\nORVO. Pysy sitten paikallasi, äläkä tuppaudu toisen tilalle.\n\nELKKA. Minä pysyn siinä, johon olen tottunut, enkä väisty tuumaakaan.\n\nORVO. Pysy! Pysy! Mutta älä vain väliin tungettele, Irja on nyt\nlähempänä Tuukkaa kuin sinä.\n\nELKKA (huutaa). Ei ikinä!\n\nTUUKKA (tulee, syleilee Irjaa, ojentaa Eikalle kätensä ja nyökäyttää\nhyvänhuomenen Orvolle). Hyvää huomenta! Kylläpä te olette virkkuja\ntänään. Ihana aamu. (Irjalle). Tuopas minulle aamumaitoa, kultaseni!\nEtkö laulanut äsken, pikku peippo?\n\nELKKA. Hyväile sinä vain lapsukaista. Kyllähän minä maidon lypsän.\n\nTUUKKA. Ei, äiti, -- ei enää! Tästä puolin tahdon Irjalta aamumaitoni.\n\nIRJA (iloisesti). Sinä olet hyvä, Tuukka. (Menee veräjästä pihattoon).\n\nORVO (ilkeästi). Älä huoli hyväillä vaimoasi! -- Äiti sitä kadehtii.\n\nTUUKKA (nauraen). Eikö mitä! Äiti kyllä tietää, että oma kulta on aina\noma kulta. Hän saa nyt lellitellä sinua.\n\nELKKA. Tuukka!\n\nTUUKKA. Älä suutu! Panitko sen pahaksesi?\n\nELKKA. En.\n\nTUUKKA. Mihin sinä menet?\n\nELKKA. Menenpähän vanhaan pirttiin noutamaan hiiren loukkua. Tänne on\nkulkenut hiiriä viime aikoina.\n\nORVO. Niin, niitä näkyy juosta vilistävän pitkin nurkkia.\n\nELKKA. Elleivät vain olisi kotikärppiä! (Menee pois vihoissaan).\n\nTUUKKA. Mitä hän tarkoitti? Hän oli vihoissaan.\n\nORVO (katselee välinpitämättömästi pilviä). Ainahan äiti on vihoissaan.\n\nTUUKKA. Orvo, sinä et saa ärsyttää häntä! Äiti harrastaa meidän\nkaikkien parasta.\n\n    (Äänettömyys).\n\nORVO (samoin kuin ennen). Rakastatko Irjaa?\n\nTUUKKA. Kuinka niin?\n\nORVO. Pitäisit vain silmällä, ettei äiti ärsytä häntä.\n\nTUUKKA. Ei Irja ole puhunut siitä sanaakaan.\n\nORVO (vihellellen). Ehkäpä ei. Ole kuitenkin varoillasi!\n\nTUUKKA. Enkä minäkään ole huomannut mitään.\n\nORVO (kiihkeästi). Et, sinä et huomaa mitään. Ja se juuri onkin muorin\ntarkoitus. Mutta minä --\n\nTUUKKA. Sinä olet aina tyly äitiä kohtaan.\n\nORVO. Kyllä kai! Mutta äidillä onkin kaksi nahkaa, toinen karvainen ja\ntoinen sileä.\n\nTUUKKA (närkästyen). Äiti on vanha. Mutta sitä sinä et huomaa. -- Onko\nsinulla liikoja jousen kaaria?\n\nORVO. On kyllä.\n\nTUUKKA. En tiedä, mikä lempo on jouseni noitunut. Se on veltto ja\nhöllä. Tulehan pirttiin katsomaan!\n\nORVO. Se on kai karaistava. (Tuukka menee pirttiin).\n\nORVO (yksin). Nyt on äiti saanut mielityötä itselleen: kartata mustia\nvilloja sukkalangaksi Tuukalle. Mutta muorilla on huonot silmät. Minä\nsekoitan villat vielä kertaalleen. (Menee pirttiin).\n\nIRJA (tulee, maito-astia kädessä, kävelee hiljalleen näyttämön ylitse,\nettei maitoa läikkyisi maahan.).\n\nELKKA (vanhan pirtin ovella). Ennen ei poikani tarvinnut pyytää\naamumaitoaan.\n\nIRJA (menee edelleen vastaamatta).\n\nELKKA. Älä läikytä maitoa! Pesitkö edes astian puhtaaksi?\n\nIRJA (menee yhä edelleen).\n\nELKKA. Etkö viitsi edes vastata? Mene takaisin ja aukaise kujaveräjä!\nAiotko tappaa karjan nälkään?\n\nIRJA (menee edelleen, läikäyttää maitoa).\n\nELKKA. Etkö kuullut, mitä sanoin? Älä läikytä maitoa, hompsa!\n\nIRJA (rukoillen). Anna minun kulkea rauhassa, anoppi!\n\nELKKA. Aukaise ensin veräjä, hötys!\n\nIRJA (kiihkeästi). En! Ensin vien maidon. Palattuani aukaisen. (Menee\npirttiin).\n\nELKKA (yksin). Kas sitä! Hän näyttää koteutuvan täällä! Kohta kai hän\nsylkee minua vasten silmiä! Ja mikä hän sitten on olevinaan? Tuukan\nsyli-kissa -- muutaman yön ratoksi. -- Ja nyt tuo etana jo tahrii\nlattiani. E-ei! Sinä taikka minä! Kas siihen ahjoon lietson tulta!\n\nIRJA (tulee takaisin, avaa veräjän, kutsuu lampaita).\n\nORVO (tulee heti jäljestä, kuuntelee heidän huomaamattaan.).\n\nELKKA (tuuppaa Irjan pois veräjältä). Mene tiehesi! Kyllä minä itsekin\nlasken lampaani.\n\nIRJA. Mitä olen tehnyt sinulle, kun minua näin kiusaat?\n\nELKKA. Minä hoidan itse karjani, enkä kaipaa sinun apuasi.\n\nIRJA (koettaen hillitä itseään). Kyllä minä koetan tehdä mieliksesi.\n\nELKKA. Vai niin! Koetitko äskenkin?\n\nIRJA. Sinä kiusaat minua yhtenään. Sitä en jaksa kärsiä.\n\nELKKA. Mutta minäpä jaksan, minä, enkä usko emännyyttä kaikkien\nkuotusten käsiin.\n\nIRJA. Opeta minua!\n\nELKKA (nauraa ivallisesti). Käskee orjaa opettaa!\n\nIRJA (kiivaasti). Orjaa?\n\nELKKA. Niin, mieron orjaa, Karjalan ryöstö-naista, Tuukan\nlehtolemmikkiä --\n\nIRJA (ylevästi). Sinä olit Tonnin vaimo ja minä olen Tuukan.\n\nELKKA. Ha, ha, ha! Tänne raastettu naikkonen poikani ratoksi.\n(Pistelevästi). Mutta siitä ilosta tulee vielä nolo loppu, kunhan ensin\npyrstösulkasi pudota repsahtavat.\n\nTUUKKA (tulee sisään).\n\nORVO. No, äiti! Mikset jatka samaa vauhtia?\n\nELKKA (huomaa Orvon). Minä sanoin jo sanottavani.\n\nORVO. Saisihan tuota Tuukkakin katsella, kuinka sinä opetat miniätäsi.\n\nELKKA. Hänen ei tarvitse nähdä kaikkea kurjuutta. On sitä jo siinäkin,\nettä minä sen huomaan. (Menee jälleen vanhaan pirttiin).\n\nTUUKKA. Mitä tuo taas oli? Miksi itket, Irja?\n\nIRJA (puoleksi uhoitellen). Minun on vaikea oppia kaikkia anopin\ntemppuja.\n\nTUUKKA. Äiti on vanha -- sinun täytyy.\n\nIRJA (kuin ennen). Saahan tuota koettaa.\n\nORVO (suuttuen). En minä vaan jättäisi vaimoani äidin kiusattavaksi.\n(Menee luhtiin).\n\nTUUKKA. Minua alkaa suututtaa tämä rettelö. Orvon täytyy muuttaa\npois --\n\nIRJA. Orvon? Eihän toki? Silloin minun tulee niin -- minä tarkoitin\n-- silloin sinun tulee niin ikävä.\n\nTUUKKA. Ehkäpä kyllä. Mutta olethan sinä luonani.\n\nIRJA (sydämellisesti). Ja lupaatko sinä rakastaa minua?\n\nTUUKKA. Kultalintuseni! -- Mene nyt auttamaan äitiä!\n\nIRJA (hyväillen häntä). Tule sinä kanssani!\n\nTUUKKA (nauraen). Miksi?\n\nIRJA. Näetkös -- minä -- pelkään niin kovin.\n\nTUUKKA. Pelkäät?\n\nIRJA. Niin, sinun -- sinun suurta härkääsi.\n\nTUUKKA (syleillen häntä). Lapsi raukka! Pysyttele sinä vain äidin\nturvissa!\n\nIRJA. Suutele minua!\n\nTUUKKA (ihastuen). Rakas pikku peipposeni!\n\nIRJA (syleilee häntä). Ja rakastatko sinä minua alati?\n\nTUUKKA (hyväilee ja suutelee häntä).\n\nIRJA. Nyt en pelkää enää mitään. (Menee reippaasti veräjästä.).\n\nTUUKKA (yksin). Mitä tuo taas oli olevinaan? Naiset ovat kuin kissan\npoikaset. Karvat nousevat pystyyn, ellei heitä alati silittele ja\nmairittele. -- Niin, niin, Irja on hieman lapsekas ja äiti -- --.\n(Rähinää taustalla). Mitä nyt on tekeillä?\n\n    (Joukko hämäläisiä tulee rähisten, kuljettaen kahta karjalaista).\n\nENSIMMÄINEN HÄMÄLÄINEN. Tuukka! Näetkös -- kaksi vesimyyrää!\n\nTOINEN HÄMÄLÄINEN. He räpäköivät tuolla lahdessa.\n\nKOLMAS HÄMÄLÄINEN. Ja kiskoivat ruuhensa Tuukkalan telakoille.\n\nTOINEN HÄMÄLÄINEN. Mitä teemme heille?\n\nENSIMMÄINEN HÄMÄLÄINEN. Myyrillekö?\n\nTOINEN HÄMÄLÄINEN. Hakataan heiltä hännät poikki.\n\nKOLMAS HÄMÄLÄINEN. Ja heitetään ruhot tunkiolle.\n\nTOINEN HÄMÄLÄINEN. Niin saamme nähdä, kuinka he tonkia mylläävät.\n\nTUUKKA (jyrkästi). Antakaa heidän olla! Mitä tahdotte?\n\nENSIMMÄINEN HÄMÄLÄINEN. Niin, ota heistä selko. Vaieta jurrottavat,\nsenkin Karjalan vesimyyrät.\n\nTOINEN HÄMÄLÄINEN. Varokaa! Jahka ensin nipistän heitä hännästä, niin\nehkä nuo vielä vikisevätkin.\n\nTUUKKA (ankarasti). Antakaa heidän olla, sanon minä! Väistykää syrjään!\n(Karjalaisille). Millä asialla kuljette?\n\nENSIMMÄINEN KARJALAINEN (vakaasti ja ivallisesti). Ratoksemme vain.\nOnpahan lystiä kuunnella Pähkän puolen metsäsikain röhkinää.\n\nHÄMÄLÄISET. Nutista hänet hengiltä!\n\nTUUKKA (hämäläisille). Hiljaa! (Karjalaisille). Tuotteko minulle\nsanomia Louhijärveltä?\n\nKARJALAINEN (ylpeästi). Oletko sinä Tuukka, tuo hämäläinen\nimmen-ryöstäjä?\n\nENSIMMÄINEN HÄMÄLÄINEN. Tapa hänet, Tuukka!\n\nTUUKKA (verkalleen, osoittaen Irjaa, joka on tullut sisään keskustelun\naikana). Minä tempasin tytön mukaani kuin haukka, iskiessään\nvarpusparveen.\n\nKARJALAINEN. Ja pirstasit venheemme, kun pelkäsit Usun kostoa.\n\nTUUKKA. Tahdoin vain viettää rauhassa hääni. Siinä kaikki. Tulkoon Usu\ntänne ja valitkoon itselleen uuden venheen!\n\nKARJALAINEN. Lauson Usu käskee sanoa sinulle, että hän on aprikoinut\nasiata aina tähän saakka. Mutta nyt hän nousee sotajalalle, polttaa\ntalosi ja uhraa Hiidelle heimosi. Ja sinut itsesi hän merkitsee\norjakseen!\n\n    (Melua).\n\nTUUKKA (hämäläisille). Hiljaa! (Karjalaisille). Minä olen valmis\nvastarintaan. Jatka!\n\nKARJALAINEN. Mutta Louhijärven käräjissä arveltiin, että rauha on\nsentään sotaa somempi. Ja jos sinä maksat sakkoa sata lammasta ja\nlähetät Usulle kaksi kertaa saman määrän sekä omin käsin peset\npuhtaiksi Usun pieksut, niin lautakunta asettuu välittäjäksenne. Ellet\nsitä tee, niin koko Pähkän heimo juurineen hävitetään ja pirttinne\nporoksi poltetaan.\n\nTUUKKA (kumeasti). Hyvä. Onko sinulla muuta sanottavaa?\n\nKARJALAINEN. Ei! (Irjalle). Mutta sinusta, Irja, on kerrottu, että\nolisit vaihtanut karjalaisen pukusi hämäläisiin riepuihin. Ja siksi\nKarjalan tytöt uhkaavat tallata sinut lokaan ja Karjalan pojat aikovat\nsitoa sinut kiinni Usun käsikiven kahvaan. Mutta kuitenkin lähettää\nEnnu sinulle terveisensä ja sanoo, että Lyylikki itkee sinua.\n\nTUUKKA (tuskin voi hillitä vihaansa). Entä ovatko jo viestisi\nloppuneet?\n\nKARJALAINEN. Ovat.\n\nTUUKKA (hammasta purren). Irja, tuo tänne karjalaispukusi!\n\nIRJA (epäröi.).\n\nTUUKKA (kiivaasti). Tuo!\n\nIRJA (menee, tuo hetken perästä hameen.).\n\nTUUKKA (tempaisee hameen Irjalta ja heittää sen karjalaisen jalkoihin).\nKas tuossa! Siinä on Tuukan vastaus Usun orjalle!\n\nIRJA. Tuukka! Anna se takaisin! Se on minulle niin rakas. (Äänettömyys.\nOrvolle). Orvo, rukoile sinäkin puolestani. Se on minun tyttöpukuni.\n\nORVO. Tuukka, anna hame Irjalle!\n\nTUUKKA. En.\n\nORVO. Saat vaikka sata lammasta, jos --\n\nELKKA. Vaiti, Orvo! -- Tuukka on isäntä talossaan.\n\nTUUKKA (karjalaiselle). Ota ylös hame!\n\nKARJALAINEN. Komenna itseäsi!\n\nTUUKKA (hurjasti). Ota se ylös!\n\nKARJALAINEN. En ikinä!\n\nTUUKKA (hurjasti). Orvo, tuo tänne karhunkeihääni!\n\nELKKA. Niin, poikaseni, pistele ruojia kinttuniveliin, että he saavat\nryömiä täältä nelinkontin ruuhiinsa! (Eräs hämäläinen ojentaa Tuukalle\nkeihään).\n\nORVO (asettuu väliin). Ei, Tuukka! Se kääntyy meille häpeäksi.\n\nIRJA (itkee).\n\nTUUKKA (katsoo Irjaan, epäilee hetken aikaa ja heittää keihään\nkarjalaisen eteen.). No, vie tuo sitte vastaukseksi Karjalaan! (Menee\npirttiin).\n\nKARJALAINEN (ottaa keihään). Se oli toista. (Orvolle). Kiitoksia,\nhämäläinen! Saammeko nyt mennä?\n\nIRJA (hämäläisille). Saattakaa heidät pois!\n\nELKKA (seuraa heitä pari askelta). Te Karjalan myyrät! (Sylkee heidän\njälkeensä.).\n\nKARJALAINEN (toverilleen). Tuo on kai itse Lempo. (Elkalle). Kuule\nsinä, akka ärmätti, kun palaamme tänne toistamiseen, niin silloin\nnykäisemme sinut siipisangasta siskosi luo Louhijärvelle. (Menevät\nhämäläisten seuraamina).\n\nELKKA (polkee Irjan hametta. Eräälle hämäläiselle). Möttö, ota tuo\nkarjalaisriekale ja ripusta se kurjimman orjasi kupeille!\n\nMÖTTÖ (ylpeästi). Minun orjani ovat liian hyvät käydäkseen Karjalaisten\nryysyissä. (Kääntää hänelle selkänsä ja seuraa toisia.).\n\nORVO (ottaa ylös hameen). Älä itke, Irja! Kyllä minä hameesi talletan.\n(Menee luhtiin.).\n\nELKKA (kiukuissaan). Tästä leikistä tulee nolo loppu. Pahaa se tietää,\nkun kärpät pihaan pesivät. (Menee.).\n\nIRJA (yksin menee luhdin ovelle ja nojautuu portaita vasten. Hiljaa).\nOrvo!\n\nORVO (kurkistaa luhdin aukosta). Ei tänne! -- Mene Tuukan luo -- ja\nsaata hänet iloiseksi jälleen!\n\nIRJA (säpsähtää ja menee verkalleen pirttiin).\n\nORVO (katsoo hänen jälkeensä). Kun ei vain Tuukka heittäisi pois vielä\nmuitakin ryysyjä. -- Miksi juuri hän näki tytön ensin? -- Hm -- Irja on\nhänen! Ja muuksi ei saa asia muuttua.\n\nVaaralliseksi arveli äiti tätä leikkiä. No, oli miten oli. Saammehan\nnyt kuitenkin tapella. Ja silloin kyllä huolet haihtuvat. Karjalasta\nryöstän sata nais-orjaa itselleni ja rakennan oman talon vuoren\nkukkulalle. -- (Äänettömyys) -- Mutta pois kaikki mietteet! Nyt täytyy\nvartioida kosken suuntaa yöt päivät ja pysyä alati valppaana. (Menee\nluhtiin).\n\n    Väliverho.\n\n\nTOINEN KUVAELMA.\n\nKolea syyspäivä. Tienhaara lähellä Tuukkalan taloa. Perällä puro. Sen\ntakana viidakko. Pestyjä puuastioita rivissä rahilla ja pari\npesemätöntä vieressä maassa. Vasemmalla puolen Tuukkalan kylän\nhätärumpu: nahkalla päällystetty tynnyri. Sen suojaksi on heitetty\nsudennahka. Elkka tulee kiireesti oikealta.\n\nELKKA. Ei, tätä en siedä enää! Miniäni täytyy väistyä tieltäni. Tuukan\ntäytyy ajaa hänet mieroon -- tappaa -- myydä -- tai lähettää hänet\nkorvatonna ja nenätönnä takaisin Karjalaan. -- Niin, tavalla tai\ntoisella -- se ei liikuta minua -- kunhan vain pääsen erilleni hänestä.\n\nHän ärsyttää minua, tuo Karjalan kaunotar -- mokomakin! Niin -- ja Orvo\nsitten! Miniäni lyyhistyy hänen turviinsa. He ovat yksissä vehkeissä,\nselvähän se. He pettävät poikaani, sen sokeakin näkee. Tuukka yksin ei\nälyä mitään, mutta minä kyllä avaan hänen silmänsä.\n\nEntäpä jos Orvo --! Mitä hänestä! Orvoa en pelkää nyt enemmän kuin\nsilloinkaan, kun hän oli vielä kohdussani. (Huomaa astiat. Ottaa\npesemättömän astian). Tuo hourelias, kavala narttu! Täytyykö tässä itse\npestä astiatkin? Mitä teenkään mokomalla hohkanärhillä, joka vain\npettää poikaani? (Työntää kaikki pestyt astiat maahan). Tuukan ei\ntarvitse vaalia tuollaista kainalokanaa vieressään. Kiskokoon\nmieluummin vaikka orjaraiskan vuoteelleen!\n\nOlen koettanut säikäyttää häntä silläkin, että karjalaiset tulevat\ntänne kostoretkelle. Kukaan ei ota sitä uskoakseen, ja tuo letukka itse\non liian viekas tarttuakseen siihen koukkuun.\n\nPitäneeköhän Orvo yhteyttä Irjan kanssa? No, oli miten oli -- Orvon\ntäytyy muuttaa pois. Ja jos hän vie tuon västäräkin mennessään, niin\nsitä parempi. Sopiihan koettaa sitäkin keinoa! (Poistuu kiireesti\nvasemmalle).\n\nORVO (tulee perältä jousineen ja nuolineen, ammuttu metso olkapäällä.\nKävelee vakavana ja synkkänä edes takaisin. Laskee linnun maahan ja\nistuutuu rahille).\n\nJospa vain tietäisin, kumpaako hän rakastaa, Tuukkaako vai minua?\n\nVoiko hän rakastaa Tuukkaa, -- miestä, joka ei edes huomaa, kuinka\ntyttöparka kuihtuu ja lakastuu. (Kiivaasti). Mutta Tuukka onkin sokea.\nEikö hän näe, kuinka äiti kiusaa ja rääkkää Irja raukkaa? Eikö se mies\nymmärrä mitään? Tai onko hän niin kietoutunut äidin verkkoihin, ettei\nhän pääse niistä irti? Tai pelkääkö hän äitiä? Sitä en usko. Ei, Tuukka\nei käsitä kerrassaan mitään.\n\nMutta varo itseäsi, äiti, jos Tuukka kerran saa silmänsä auki ja\nhyökkää päällesi, kun et arvaa olla varoillasi! Silloin olet hukassa!\nVaro silloin henkeäsi! Ja sehän siitä lopuksi tulee, sillä sinä et ehdi\nalati vaihtaa nahkaasi.\n\nKun kerran heität verkkosi myrskyn valtaan, niin paikkaa sitten\nrepaleita perästä päin.\n\nJa kuitenkin -- jompaakumpaa, joko Tuukkaa taikka minua tuo Karjalan\ntyttö rakastaa. (Raivokkaasti). Jospa vain tietäisin hänen rakastavan\nminua, niin silloin, väkevä veljeni, silloin olisi sinun rautakourasi\nminulle liian heikko. Minä syöksyisin sisään, raastaisin Irjan\nvuoteestasi ja veisin hänet ylös vuorelle. Sinne sitten rakentaisin\nkotkanpesän -- semmoisen, johon sinä et ikinä uskaltaisi kiivetä.\n\nKysynkö Irjalta? En! Siten vain pahentaisin asian. Silloin hän ei enää\nhakisi turvaa minulta. En, minä en tärvele hyvää väliämme.\n\nHe ajaisivat minut halusta pois -- äiti ja Tuukka. Sen kyllä älyän.\nMutta minä en väisty, en askeltakaan.\n\nSinä olet sokea. Tuukka! Kuitenkin sentään rakastan sinua. Ja sinä\nrakastat Irjaa. Jospa sinä vain kuuntelisit ja uskoisit minua, mutta\nsitä et tee! Äiti on sokaissut silmäsi ja riippuu sinussa kiinni kuin\nHiiden iiliäinen.\n\n    (Tuukka ja Elkka tulevat).\n\nTUUKKA (nyreästi). Hyvää iltaa! Olitko vahdissa yöllä?\n\nORVO. Olin.\n\nTUUKKA. Orjiin ei ole luottamista. Ja saanhan tästä minäkin lähteä\nvuorostani ensi yöksi. He saattavat hypätä niskaamme koska hyvänsä.\n\nORVO. Oho! Sitä en ikinä usko. Eilen illalla pistäysin Parkasniemen\npuolessa. Siellä näkyivät Lauson rannassa veistelevän uutta sotipurtta.\n\nTUUKKA. Vai niin! -- Oliko siellä paljonkin väkeä?\n\nORVO. Olihan siinä joukkoa kuin muurahaista.\n\nTUUKKA. Pian ne sitten venheen veistävät.\n\nORVO. Kyllä kai! Mutta minä aion ottaa ensi yönä poika-parven mukaani\nja soutaa sinne kokkotulille.\n\nTUUKKA (lyö häntä innoissaan olalle). Oiva tuuma! Tiedätkös, minä\nlähden mukaan. Tulehan pirttiin, niin saamme neuvotella!\n\nELKKA (väijyskellen). Orvo, anna tänne lintu, niin nykin sen.\n\nORVO (nyreissään). Enkä, mieluummin annan sen Irjalle. (Menee.).\n\nELKKA. Huomasitkos, Tuukka? -- Orvo on nuori -- vaimoa vailla,\nja Irja taas --\n\nTUUKKA (suuttuen). Älä puhu enempää kuin kielesi kestää.\n\nELKKA. Kyllähän minä naiset tunnen. Me emme voi ikinä vastustaa\nkaunista miestä, ja Orvo on kaunis.\n\nTUUKKA. Irja on minun.\n\nELKKA. Olkoon vaikka kymmenesti. Ei se naisen mieltä muuta.\n\nTUUKKA (kiivaasti). Sinä valehtelet.\n\nELKKA. Ja miksi Irja olisikaan uskollinen? Ryöstithän sinä hänet\nväkisin. Milloin orja on uskollinen?\n\nTUUKKA (laskee kätensä Elkan olalle, pudistaa häntä). Uskallatko\nväittää, että Irja on uskoton?\n\nELKKA (viekkaasti). Enhän sitä väitäkään. Ja jos hän pettäisikin sinua,\nniin hän pettää vain oman veljesi kanssa. Mutta pahoin pelkään lopuksi\nniin käyvän, jos ei jo ole käynytkin.\n\nParasta, että jo ajoissa karkoitat hänet sen silkoisen tietä ja otat\nitsellesi toisen naisen. Silloin edes vanha äitisi saa elää loppuikänsä\nrauhassa. Silloin ei minun tarvitse kärsiä rivon karjalais-nartun\nhaukkumisia.\n\nTUUKKA. Hiljaa, äiti! Taikka --!\n\nELKKA. Ja mikä onkaan karjalainen kaunotar? -- Lähde sinä vain tuonne\nsuolaisten vetten rannoille ja tuo sieltä tyttö itsellesi! Siellä ovat\nnaiset tulisemmat ja liekkinä he polttavat poveasi. Tämä vain riistää\nleipäpalan suustani ja kiusaa minua. Oi, salli vanhan äitisi kuolla\nrauhassa!\n\nTUUKKA (kääntyy pois hänestä). Tuo puhe ei miellytä minua. Se viiltää\nkorviani kuin käärmeen suhina ruohikossa. (Kääntyy Elkan puoleen). Varo\nitseäsi, äiti! Jos valehtelet, niin tapan sinut.\n\nELKKA. Mutta Irjaa sinä suutelet, vaikka hän on liukas ja kavala\nkuin -- --\n\nTUUKKA (hurjasti). Kavala?\n\nELKKA. Niin, tarkoitan vain, että hänen suutelonsa näyttää niin\nkavalalta.\n\nTUUKKA. Silloin minä --. (Seisoo hetken aikaa ja katsoa tuijottaa\nmaahan). Silloin antaisin hänet Orvolle ja karkoittaisin heidät iäksi\ntalostani.\n\nELKKA (hellästi). Voi, voi mua kurjaa raukkaa, kun synnyinkin niin\nhäijysappiseksi! Mutta usko pois, Tuukka, minä rakastan Irjaa yhtä\nhellästi kuin sinäkin! Ja juuri siksi surenkin hänen tähtensä. Mutta,\nmutta --. (Osoittaa astioita). Näetkös tuotakin siivoa! Ei niin astiata\npuhtaana. Kaikki vain ruokotonta ja likaista. Mutta sitä sinä et\nymmärrä. Sen huomaa vain äidin silmä.\n\nSinun täytyy torua häntä usein ja ankarasti. Minulle hän vain on kopea\nja ynseä; vaikka hän sinun seurassasi liikkuu liukkaana ja kavalana\nkuin ketun pentu. Ja Orvon parissa hän vasta sulava onkin. Niin, anna\nsinä vain hänet Orvolle ja rakenna heille pirtti vuoren taakse. Sillä,\nusko minua, minä olen nähnyt jo niin paljon.\n\nTUUKKA. Joko jälleen suhiset? (Ankarasti). Mitä olet nähnyt? Kerro!\n\nELKKA. Sitä eivät korvasi kestä.\n\nTUUKKA (kiivaasti). Sano heti!\n\nELKKA (karttaen). No, esimerkiksi nuo astiat tuossa.\n\nTUUKKA. Älä siinä kiertele! Sinä tarkoitit Orvoa ja Irjaa.\n\nELKKA. Sitä en sanonut.\n\nTUUKKA. Sanoit kyllä.\n\nELKKA. No niin, tulin vain ajatelleeksi, mistä syystä Orvo tallensi\nhänen hameensa.\n\nTUUKKA. Jollen itse olisi suonut, niin hän ei olisi sitä tallettanut.\nNyt tahdon hameen takaisin ja ripustan sen seinälle naisryöstöni\nmuistoksi ja karjalaisten häpeäksi. -- Entä mitä muuta tiedät?\n\nELKKA. Minun täytyy jo lähteä.\n\nTUUKKA. Et askeltakaan. Sano, mitä tiedät!\n\nELKKA. No, entäs lintu sitten! Mielinpä juuri katsastaa, istuvatko he\nyhdessä sitä kynimässä. (Menee).\n\nTUUKKA (yksin). Minä en saa selvää äidistä! Entisellään hän vain ei\nole. Ja Irja sitten? Sureeko hänkin jotain? Entäs Orvo? Tyly ja nyreä.\nMikä häneen on mennyt? Lempoko heitä riivaa? Olisiko Orvo sittenkin\noikeassa? Kiusaisiko äiti todellakin Irjaa? Mutta miks'en minä olisi\nhuomannut sitä? Irja on kai kovin kiivas? Mutta minä tahdon, että äitiä\nkunnioitetaan, ja -- Irja on kovin kiivas.\n\nIRJA (tulee. Seisahtuu hetkeksi huomatessaan, että astiat ovat maassa.\nRupeaa niitä pesemään toistamiseen. Katsoo vähän ajan kuluttua\nTuukkaa). Sinä puhelit äidin kanssa?\n\nTUUKKA. Niin tein.\n\nIRJA (vähän pistelevästi). Kaiketikin minusta?\n\nTUUKKA. Niin -- sinusta.\n\nIRJA (äänettömyyden jälkeen). Teillä on ollut paljo puhuttavaa minusta\nviime aikoina -- sinulla ja äidillä.\n\nTUUKKA. Onpa kyllä.\n\nIRJA. Ja valittamista on kai molemmilla?\n\nTUUKKA. Äiti rakastaa sinua samoin kuin minäkin.\n\nIRJA. Vai niin -- samoin kuin sinäkin?\n\nTUUKKA. Niin hän sanoi.\n\nIRJA. Sanoiko todellakin? -- Oletko koskaan kuullut äitisi\nvalehtelevan?\n\nTUUKKA. En.\n\nIRJA. Vai et! No, kai se sitten totena pysyy.\n\nTUUKKA. Miksi sinä olet noin --?\n\nIRJA (lyhistyy maahan ja tyrskähtää itkuun). Minä olen niin väsynyt ja\nriutunut.\n\nTUUKKA (hellästi). Onko äiti sinulle ilkeä?\n\nIRJA (kiivaasti). Sinä et kuitenkaan usko minua. Katso itse!\n\nTUUKKA. Minä en käsitä teitä naisia. Aina te vain itkette. Ettekö voi\nelää sovussa?\n\nIRJA. Onko se minun syyni? Kysy Orvolta!\n\nTUUKKA (kiivaasti). Orvolta! Näkeekö hän muka paremmin kuin minä?\n\nIRJA. Niinpä luulisin.\n\nTUUKKA (katkerasti). Hän tietysti pitää sinusta hellempää huolta kuin\nminä.\n\nIRJA (katsoo häneen). Mitä ihmettä sinä tarkoitat?\n\nTUUKKA. En mitään. Aion vain ruveta tästä puolin yhtä huolelliseksi\nkuin Orvokin. Minä en kärsi enää näitä rettelöitä! Tarkoitan -- sinun\ntäytyy koettaa totella äitiä!\n\nIRJA (pahastuen). Miks'et manaa Orvoakin nöyryyteen?\n\nTUUKKA (kiivaasti). Orvo -- ja aina vain Orvo!\n\nIRJA (hypähtää ylös ja nauraa). Ei mutta -- ethän vain ole lemmenkade?\n\nTUUKKA (hämillään). Tule ja suutele minua!\n\nIRJA (kietoo kätensä hänen kaulaansa). Oi, Tuukka! Älä laske ketään\nväliimme!\n\nTUUKKA. Ja kenenkä laskisinkaan, kultakäköseni! Minä en ole täydessä\ntajussani tänään. Mutta suothan sen anteeksi. Hiivi, hiivi likemmäksi,\nkyyhkyseni, ja kuhertele jälleen povellani. Äiti keittää sappeaan ja\nsuhisee kuin käärme.\n\nIRJA. Usko minua, Tuukka -- kyllä hän pistääkin osaa.\n\nTUUKKA. Onko hän pistänyt sinua?\n\nIRJA (kiivaasti). Jollet minua usko, niin älä sitten hyväilekään.\nHylkää minut tahi polta otsaani orjan merkki!\n\nTUUKKA (kummastellen). Joko jälleen kiivastut?\n\nIRJA. Karkoita minut pois luotasi! (Syleilee häntä jälleen). Mutta\nsilloin minä syöksyisin järven pohjaan.\n\nTUUKKA. Kai Orvo sinut maalle vetää.\n\nIRJA (työntää Tuukan luotaan. Uhkamielisesti). Haa, anoppi, anoppi!\nNiin, Tuukka, minä vihaan äitiäsi! Nyt en voi enää jutella kanssasi.\nMiksi puhutkin alati tuosta --?\n\nTUUKKA (syleilee ja suutelee häntä). Niin, Irja, pahasti se oli. Nyt\nalan jo itsekin ymmärtää, että Hiisi on noitunut äidin kielen.\n\nIRJA (yksin). Vai niin, anoppi! Sinä koetat vainota minua. Hyvä! Sinun\nvuoksesi olen jo itkenyt ihanan kesäni hukkaan. Mutta nyt: kyyneleet\npois ja viha vihaa vastaan! Minä taistelen sinun kanssasi! Tappelen\nkuin naarassusi rakkaimmastani ilman alla. Ja varo itseäsi,\nilveshurtta! Jos vielä koetat riistää miestäni minulta, niin saatpa\nnähdä, että Karjalassa on vielä julmempia kissoja kuin sinä itse,\nHämeen emä-ilves. Orvo -- niin -- nyt kerron hänelle kaikki. (Pesee\nkiihtyneenä astioita.).\n\nELKKA (tulee Irjan huomaamatta). He suutelivat toisiaan. Ja Tuukka meni\nohitseni eikä ollut minua näkevinäänkään. Hän on vihoissaan. Miniäni on\nviekas, mutta minä vielä viekkaampi. (Huomaa Irjan, menee hänen\nluokseen, sanoo ystävällisesti). Annapas minun auttaa -- pestäänhän\nyhdessä!\n\nIRJA (osoittaen astioita). Kaunista auttamista!\n\nELKKA. Voi, voi! Tuuppasinko ne vahingossa maahan? Sitä en tullut\nhuomanneeksi. Älä nyt ole nureillasi, lapsi kulta. Me vanhat muutumme\näreiksi ja kärtyisiksi. Tosin pieksän suutani ja räkätän kuin harakka,\nmutta enhän minä sen vuoksi pahaa tarkoita.\n\nIRJA (kylmästi). Sinä et ole vielä koskaan puhutellut minua näin.\n\nELKKA (pesten). En ole.\n\nIRJA (pesee). Ja mikä nyt on mielesi muuttanut?\n\nELKKA. Tietysti Tuukka.\n\nIRJA. Vai niin.\n\n   (Äänettömyys).\n\nELKKA. Minä puhuttelin juuri häntä.\n\nIRJA. Niin minäkin.\n\nELKKA. Johan tuon Tuukka sanoi.\n\n    (Äänettömyys).\n\nIRJA. Minä kerroin Tuukalle, että sinä -- --\n\nELKKA. Tiedän, tiedän. Tuukka sanoi minulle jo kaikki.\n\nIRJA. Vai niin.\n\nELKKA. Tuukan mieli on muuttuvainen. Häneen ei ole luottamista.\n\nIRJA (jyrkästi). Sitäpä en ennen tiennyt.\n\nELKKA. Mutta Orvo on luotettava ja vakaa.\n\nIRJA (itsekseen). Vai niin. (Ääneen). Niin, Orvo on hyvä poika.\n\nELKKA. Hyvähän Tuukkakin on, mutta --\n\nIRJA (vilkkaasti). Hm! Mutta Orvo on niin reipas ja iloinen. Eikö\ntotta, anoppi?\n\nELKKA. Sinä kai pidät Orvosta.\n\nIRJA (empien). No, aina vähin.\n\nELKKA. Hm -- eihän asia enää salaten parane. Näetkös, Tuukan rakkaus\nrupeaa jo ruostumaan, ja hän arvelee, että sinä et sovi hänelle.\n\nIRJA (iloisesti). Sanoiko Tuukka niin?\n\nELKKA. Hän arvelee, että sinä sopisit paremmin Orvolle.\n\nIRJA (nauraa sydämellisesti). Voi sitä Tuukkaa! -- kaikkia se puhuukin.\n\n    (Äänettömyys).\n\nELKKA. Orvo on mieltynyt sinuun.\n\nIRJA (katsoo maahan). Onkohan vain?\n\nELKKA. Ja Tuukka ei voi ikinä rakastaa naista.\n\nIRJA. Ehkäpä ei! Sinä kai hänet parhaiten tunnet.\n\nELKKA. No niin, ehkäpä ihanaa orjatarta, mutta sehän on vallan toista.\nTuukka rakastaa vain äitiään, Orvoa ja -- sitten --\n\nIRJA. Ja sitten?\n\nELKKA. Hän katuu ottaneensa --\n\nIRJA. Mitä? Sano suoraan vaan.\n\nELKKA. Sinä näytät olevan tyynellä mielellä. Niin, Tuukka katuu sitä,\nettä hän anasti sinut Orvolta.\n\nIRJA (vilkkaasti). Ja nyt hän tahtoisi antaa minut hänelle.\n\nELKKA. Niin, Orvo saa oman pirttinsä vuorelle.\n\nIRJA. Ja ottaa minut mukaansa?\n\nELKKA. Ottaa kyllä, kun hän vain tietäisi, rakastatko sinä häntä.\n\nIRJA. Ja nyt Tuukka tahtoo, että minä sanoisin sen Orvolle.\n\nELKKA. Niin -- Orvo ujostelee. Me naiset saamme usein ottaa ensi\naskeleen.\n\nIRJA (avomielisestä). Ja kaiken tämän on Tuukka sanonut sinulle?\n\nELKKA. Niin.\n\nIRJA (kiihkeästi). Kaiken tämän?\n\nELKKA (empien). Niin -- kaikki tyyni.\n\nIRJA. Miksi hän ei sanonut sitä minulle itselleni?\n\nELKKA. Tuukka -- pelkää -- ja siksi hän valehtelee sinulle.\n\nIRJA (hypähtää). Ha, ha, ha! Sinä kavala ilves! Sinä vaanit ja väijyt,\nhyökätäksesi niskaani puremaan minua. Mutta minäpä houkuttelinkin sinut\nsatimeen. Sinä ilkeä Louhi! Luulit kai, että minä tyhjentäisin sydämeni\nsinulle. (Ylenkatseellisesti). Mene, anoppi, miniäsi on sinua\nviekkaampi. Kehrää paremmin! Puno ansasi hienommasta langasta, sillä\nnyt sodin sinua vastaan elämän ja kuoleman kaupalla.\n\nORVO (tulee jousineen ja nuolineen). No, mitä nyt taas?\n\nIRJA. Äitisi täällä kärkkyy päälleni.\n\nORVO. Mitäpä uutta siinä on?\n\nIRJA. Kyllä sentään. Sillä nyt saat kerrankin kuulla --\n\nELKKA. Niin, jutelkaa te vain. Minua ei kuitenkaan kukaan usko. (Aikoo\nlähteä).\n\nORVO. Ei, äiti! Sinä jäät tänne.\n\nIRJA. Laske hänet, Orvo! Hän menee vain Tuukan luo.\n\nORVO. En. Minä tahdon tietää jupakan syyn. Jos tätä yhä kestää, niin\njonkun tästä todellakin täytyy väistyä.\n\nELKKA. Niin, muuta pois! Se on Tuukan hartain toivo.\n\nORVO. En ainakaan niin kauan kuin sinä olet talossa miniäsi kiusana.\n\nIRJA (pilkallisesti). Minunhan onkin määrä seurata sinua.\n\nELKKA. Niin, Orvo, lähde sinä vaan ja ota Irja mukaasi! Se on paras\nkaikille.\n\nORVO. Joko sinä nyt himoitset omaa vertasi?\n\nELKKA. Ei Tuukka sinua tapa.\n\nORVO. Mutta kenties hän tappaa sinut?\n\nELKKA. Tuukka?\n\nORVO. Taikka minä?\n\nELKKA. Juovathan valkoisetkin kärpät verta -- ja tulevat siitä yhä\nvalkeammiksi.\n\nORVO. Ja korpit myös -- ja muuttuvat vielä mustemmiksi.\n\nIRJA. Lakkaa jo!\n\nELKKA (päivitellen). Voi, lapset, -- miksi te yhtenään kiusaatte minua?\nMinä olen vanha ja nuoret vetävät aina yhtä köyttä. Selvähän se. Minä\nolen ärtyinen ja etsin riitaa. Oikein Orvo, että pidät Irjan puolta --\nkun ei Tuukka kuitenkaan välitä hänestä. Että minäkin, vanha ihminen,\nvielä viitsin tulistua! Pitäisihän minun jo olla ymmärtäväisempi. Älkää\nnyt olko pahoillanne, lapsikullat! Ja kävi, miten kävi, mutta sen vain\nsanon, että paremmin te olisitte sopineet toisillenne kuin Tuukka\nja --.\n\nVoi sua, orpo-raukka! Niin, niin -- minua sinun ei tarvitse peljätä.\nOlettehan te kaikki kolme minun rakkaita lempilapsiani! (Menee.\nÄänettömyys).\n\nIRJA. Ole varoillasi, Orvo!\n\nORVO (hammasta purren). Villikissa kyyristyy väijyksiin --!\n\nIRJA. Lähde pois Tuukkalasta!\n\nORVO (kuin ennen) -- Ja liehuttaa häntäänsä!\n\nIRJA. Äläkä koskaan palaja!\n\nORVO. Nyt se asettaa takajalkansa hyökkäykseen.\n\nIRJA. Oi, Orvo, -- mitä jos hyökkäys onnistuu?\n\nORVO. Ha, ha, ha! Nyt se syöksähti saalistaan kohti ja keikahti\nkuoppaan. -- Kutsulintu laulaa kuten ennenkin häkissään, ja metsästäjä\nvie sen kotiinsa. (Seisoo hetken aikaa Irjaa katsellen. Kiivaasti).\nMutta ken on metsästäjä? (Poistuu kiireesti, unohtaen jousensa).\n\nIRJA (yksin). Ketä hän tarkoitti? Mitä jos anoppi sittenkin puhuisi\ntotta --? Olenko minä kutsulintu? Tuukka -- Orvo! -- Oi miksi en saa\nnauttia elämätä juuri silloin, kun se tuntuu niin ihanalta, kun kaikki\non niin uutta ja suloista. Orvo ei saa lähteä. Ei! Minun tästä on\nväistyminen. -- Mutta minne? Kotiinko?\n\nNyt kaksi heimoa vihaa ja vainoo toisiaan. Täytyykö heidän tappaa\ntoisensa minun tähteni?\n\nOi, minun täytyisi lähteä manan maille! Mutta sitä en voi. En vielä.\nElämä tuntuu niin ihanalta. Mieluummin lähden kotiin. Vaan missä on\nkurjan koti?\n\nENNU (hiljaa pensaikosta). Irja!\n\nIRJA (säikähtyen). Ken siellä?\n\nENNU (tulee esille varovasti). Irja, oletko yksin?\n\nIRJA (juoksee hänen syliinsä). Oi, Ennu, Ennu!\n\nENNU. Joudu, pakene kanssani!\n\n(Elkka ja Orvo tulevat yhtaikaa eri puolilta. Elkka peräytyy heti\nnähdessään Irjan olevan Ennun sylissä. Orvo tulee noutamaan joustaan,\nvaan jää seisomaan paikalleen huomatessaan Irjan ja Ennun. Elkka ei\nhuomaa Orvoa).\n\nIRJA. Mihin?\n\nENNU. Meille -- Lyylikin luo.\n\nIRJA. Teillekö?\n\nENNU. Tule -- venheeni on tuolla pehkojen suojassa!\n\nIRJA. Niin, teidän, ja Vainan luo, mutta en isän.\n\nENNU. Isä on jo --\n\nIRJA (säpsähtää). Eihän isä vain ole täällä?\n\nENNU. Ei. Isä on kuollut.\n\nIRJA. Kuollut!\n\nENNU. Kyllähän sitten kerron. Joudu nyt vain!\n\nIRJA (liikkumatta). Vai kuollut!\n\nENNU. Meitä varrotaan venheeseen.\n\nIRJA (nopeasti, vetäytyy oikealle). Onko -- onko teitä montakin?\n\nENNU. Eikä. Ainoastaan kolme.\n\nIRJA. Kolmeko vain?\n\nENNU (tulee alemmaksi). Onko täällä ketään lähistöllä?\n\nIRJA. Väki on pirtissä.\n\nENNU (tulee vielä lähemmäksi, hyvin tarkasti katsellen). Niin, isä on\nkuollut ja Vaina on hulluna. Ja nyt hän viruu puolialastomana\nkarjapihassa ja pitelee yhtenään tuota sormusta, jonka isä sai hänen\npoikansa hinnaksi. Luuletko tänne tulevan ihmisiä?\n\nIRJA. Älä mene sinne!\n\nENNU. Milloin hän kaivaa sen lantakasaan, milloin taas penkoo sieltä\nylös.\n\nIRJA (levottomasti). Mitä katselet?\n\nENNU. En mitään. -- Hän luulee sormuksen kasvavan ja muuttuvan\npojakseen.\n\nIRJA (yhä levottomammin). Miksi menet sinne?\n\nENNU (vetäytyy takaisin). Hyvähän on tuntea paikkoja jo vähän\nedeltäkäsin.\n\nIRJA. Aiotteko tulla tänne?\n\nENNU. Kenties. Tule nyt!\n\nIRJA (jännittyneenä). Joko piankin?\n\nENNU. Saathan nähdä. Tule nyt vain!\n\nIRJA (hyvin levottomana). En! Mene, mene!\n\nENNU (kummastellen). Mikä sinun on?\n\nIRJA. Mene pian! Minä en tule!\n\nENNU (aikoo viedä hänet muassaan). Sinun täytyy!\n\nIRJA (riistäytyy irti). Minä huudan apua!\n\nENNU. Irja -- oletko järjiltäsi?\n\nIRJA. Älä koske minuun! Minä olen uhrannut Lemmelle!\n\nENNU. Haa!\n\nIRJA. Mene ja jätä minut rauhaan! He voisivat tulla.\n\nENNU. Minäpä huudan väkeni avuksi.\n\nIRJA. Minun väkeni on likempänä.\n\nENNU. Sinun väkesi!\n\nIRJA (juoksee rummun luo ja tempaisee pois sudennahkan rummulta).\nPaetkaa täältä taikka nostatan koko kylän sotajalalle!\n\nENNU. Haa! -- Sinä olet hämäläinen! -- Jospa vain olisin sen tiennyt!\n(Poistuu kiireesti).\n\nIRJA (laskee kätensä rummulle). Oi, Ennu! (Miettii vähän aikaa,\nrummuttaako vai eikö.).\n\nORVO (itsekseen). Hän ei seurannut! (Ääneensä). Irja, älä rummuta!\n\nIRJA. Orvo!\n\nORVO (tyynesti). Anna olla. Älä huoli suotta rummuttaa. Minä kyllä\ntiesin venheen olevan kulkusalla. Mutta heistä ei ole vaaraa.\n\nIRJA. Sinä et ampunut?\n\nORVO. Sinun veljeäsi! Ja mitä varten?\n\nIRJA (rukoillen). Oi, älä virka mitään! Anna hänen paeta!\n\nORVO. En minä hänen surmaansa tahdo. Ja hän tekikin asemassaan aivan\noikein. Miksi et seurannut veljeäsi?\n\nIRJA. En, en! Tiedä, he tulevat tänne -- Usu ja --\n\nORVO. Ei Usu uskalla tulla tänne.\n\nIRJA. Sanotaan kuitenkin Tuukalle.\n\nORVO. Ensi yönä lähden Tuukan kanssa liikkeelle ja poltan heidän\nvenheensä. Ja sittenhän jo jäätyvät järvetkin.\n\nIRJA. Kyllä he kuitenkin hiipivät päällemme.\n\nORVO. Meillä on vartija koskella.\n\nIRJA. He tulevat metsän lävitse!\n\nORVO. Vahteja on kaikkialla.\n\nIRJA. He tulevat yön aikaan ja polttavat.\n\nORVO. Älä pelkää. Eivät he uskalla. Miksi et lähtenyt?\n\nIRJA (käsiään väännellen). Kyllä he kuitenkin tulevat.\n\nORVO. No, antaa heidän tulla. Me olemme valmiit.\n\nIRJA. Oi, tappelu siitä vaan syntyy.\n\nORVO (hymyillen). Niin, verinen tappelu sinun tähtesi.\n\nIRJA (nojaa puuta vasten ja painaa päänsä alas). Minun tähteni! --\n\nORVO (hellästi). Miksi et lähtenyt Ennun kanssa?\n\nIRJA. Enhän voinut. Olenhan minä nyt teidän!\n\nORVO (laskee kätensä hänen olalleen. Tulisesti). Meidän! Kenenkä?\n\nIRJA (katsoo häneen). Pitääkö minun lähteä?\n\nORVO (yltyvällä intohimolla). Sinä et saa lähteä.\n\nIRJA. Oi, jospa vain tietäisin sen varmaan.\n\nORVO. Minä kyllä noutaisin sinut takaisin.\n\nIRJA. Sinä! Ei, ei! Sitten vasta verta vuotaisi! Mieluummin syöksyn\njärveen.\n\nORVO (syleilee häntä). Minä rakennan sinulle oman kodin vuoren taakse.\n\nIRJA. Ei, Orvo. (Riistäytyy irti). Äitisi sanat --!\n\nORVO. Mitä äidistä. Hän valehtelee.\n\nIRJA (itkee katkerasti). Ei, ei, hän ei valehtele.\n\nORVO. Pelkäätkö äitiä? Minä kyllä suojelen sinua.\n\nIRJA. En, en! Minä en pelkää äitiäsi. Nyt pelkään sinua.\n\nORVO. Irja, -- kumpaako sinä rakastat, Tuukkaako vai minua?\n\nIRJA. Orvo, miksi sinä kiusaat ja viettelet minua? (Elkka ja Tuukka\ntulevat nopeasti samassa kuin Irja riistäytyy irti Orvon sylistä. Elkka\nosoittaa Irjaa Tuukalle).\n\nELKKA. Katsos! Valehtelenko minä? Hän on vieläkin Orvon sylissä. Varro\nvähän aikaa, niin saat kyllä nähdä.\n\nTUUKKA (työntää äitinsä syrjään ja astuu esiin). Irja! Orvo!\n\nELKKA. Älä koske Orvoon! Tuo luuska on hänet vietellyt.\n\nTUUKKA. Orvo!\n\nELKKA (huutaa). Pakene, Orvo!\n\nTUUKKA. Pysy paikallasi! Minä tapan sinut!\n\nORVO. Minä olen puolustanut Irjaa siitä saakka kuin hän tuli taloosi,\nja puolustan häntä vieläkin.\n\n    (Veljekset tappelevat. Tuukka haavoittaa Orvoa kirveellään,\n    mutta joutuu heti tunnonvaivoihin. Tappelu taukoo).\n\nIRJA. Tuukka! Nyt olet Hiiden hallussa!\n\nTUUKKA. Äiti, äiti! Oletko valehdellut? (Heittää kirveen kädestään).\n\nORVO (istuu kivelle, koettaen sulkea haavaansa. Hammasta purren). Irja,\nsano vain, että sinä rakastat minua -- ja minä nousen ylös ja tapan\nveljeni. (Orvo hyökkää Tuukan päälle).\n\nIRJA (asettuu väliin). Kirves pois! Meidät on Lempi liittänyt toisiimme\nniin lujasti, ettei kukaan voi meitä eroittaa. Kuuletko, ei kukaan!\nTuukka, armahda veljeäsi! Suo hänelle anteeksi!\n\nORVO. Sinuako siis tuo Karjalan tyttö rakastaa?\n\nELKKA. Olisinko minä erehtynyt?\n\nVAINA (mielipuolen ja hurjan näköisenä nousee vuorelle ja viittaa\nsauvallansa itää kohti).\n\nIRJA. Vaina! (Juoksee rummuttamaan). Vihollinen tulee. Sotaan,\nhämäläiset! Tuukka, puolusta vaimoasi! Orvo, puolusta kotiamme! Sotaan,\nhämäläiset! He eivät ole minun kansaani.\n\nORVO. Sotaan, hämäläiset! Kultarengas jokaisesta Karjalan tytöstä,\njonka käsiinne saatte. (Rientää pois).\n\nTUUKKA. Irja, aja karja vuorille. (Elkalle). Kun palajan takaisin, niin\nvaadin sinun suonistasi veljeni veren. (Menee).\n\n    (Hämäläisiä juoksee näyttämön ylitse. Sotamelske lähenee).\n\nELKKA. Minä tahdon katsella tappelua -- nähdä, kuinka uljaat poikani\nraatelevat heimoni vihollisia! (Menee vuorelle. Joukko naisia tulee).\n\n(Hurjasti). Kas, kas! Tuolla he kiemuroivat kuin kaksi suhisevaa\nkäärmettä. Toinen sininen, toinen valkoinen. Ja minun väkevät poikani\nloistavat siellä kuin pari säihkyvää silmää tuon valkean hirviön\npäässä.\n\nJuo nyt verta, sinä valkoinen käärme! Revi heidät palasiksi! Heittele\nrenkaita vihollistesi ympärille! Rusenna heidät niin, että louhelaisten\nveri paisuu kevättulvana seutujemme ylitse ja iäksi lannoittaa Hämeen\nmaan.\n\nKirotut olkoot Louhelan miehet! Uljuutta, valkoinen käärme! Karkoita\nheidät rantaan! Syökse heidät alas kallioilta! Hukuta heitä kuin\nhiiret! Aallot kyllä kuljettavat haaskat Louhijärven rantamille!\nKirotut olkoot Louhelan naiset! Hämeen miehet polttavat kaskekseen\npyhät lehtonne, ja teidän täytyy muokata maata ja korjata viljaa\nsortajainne aittoihin. Poikamme ottavat orjikseen teidän tyttärenne, ja\nHämeen nuoriso tanssii heimonne haudoilla.\n\nKirottu olkoon koko Hiiden heimo! Tuoni avaa veräjänsä. Sen musta joki\nkohisee ja pauhaa! Manalan koirat ulvovat! Niin! -- Kirottu ollos,\nKarjalan kansa!\n\n    (Sotamelske lähenee ja yltyy yhä hurjemmaksi).\n\nIRJA (hajalla hiuksin, juoksee epätoivoissaan edestakaisin. Vaipuu\nvihdoin maahan, käsiään väännellen). Oi, kaikki tää veri vuotaa minun\ntähteni! -- Haa, Usu!\n\nUSU (tulee kallioiden välitse. Näkee Irjan. Syöksyy heti hänen\npäällensä ja sitoo hänen kätensä ja jalkansa). Kas, siinähän se! -- Nyt\non kosto minun!\n\n    (Aikoo viedä hänet pois. Samassa tulee Tuukka).\n\nTUUKKA. Usu!\n\n    (Tulinen tappelu Irjasta).\n\nVAINA (vuorella). Katsokaa, kuinka Lapin Jumalat kostavat! Ha, ha, ha!\n\n    Väliverho.\n\n\nKUUDES KUVAELMA\n\n    Metsä. Yö.\n\nVAINA. Naiset itkevät. Sudet ovat nähneet verta ja repivät nyt\ntoisiaan. Ha, ha, ha! Mitäpä se minua liikuttaa. He eivät ole minun\nheimoani.\n\nUSU (tulee kantaen Irjaa, joka on sidottu käsistä ja jaloista.\nKarjalaiset kuljettavat naisia ja lapsia näyttämön ylitse. Huutoa,\nitkua ja melua).\n\nMitä lemmon leikkiä? Miksi laahaatte tänne akkoja ja sikiöitä?\nTappakaa, mitä ei kannata kotiin kuljettaa! Taikka laskekaa heidät\nlietsuun! Kyllähän susiparvi haaskasta puhdasta tekee. (Heittää Irjan\nmaahan, istuu kivelle ja pyyhkii otsaansa). Utto! Nuo tytöt ovat minun\norjiani! Sido heidät kiinni johonkin mäntyyn. Mutta muista, että minä\nkaivan maksasi maalle, jos he saavat jyrsiä paulansa poikki.\n\nIrja, missä on olutta?\n\nIRJA (vaikenee).\n\nUSU. No! Etkö saa suutasi auki? Pitääkö minun vääntää sinulta\nleukapielet longalleen? (Parvi karjalaisia tuo meluten oluttynnyrin\nnäyttämölle). Ahaa! Oikein, veikot! Antakaa tänne sangollinen ensi\njanooni.\n\n    (Eräs karjalainen laskee ja tuo hänelle olutta. Usu juo\n    yhtä päätä ja muuttuu sitä lempeämmäksi, mitä enemmän päihtyy).\n\nKuulepas, Irja! Taltu nyt elämään mielin kielin, sillä sinä olet minun\nvallassani! Hoi, miehet! Sytyttäkää kylä tuleen, niin saamme paistaa\nTuukkalan härkiä hääateriaksi. Talon saatte säästää morsiusvuoteekseni.\nUlvokaa, tytöt! Sillä nyt on Lauson Usu sotaretkellä Pähkän kirotulla\nperukalla ja kostaa karvaasti jokaiselle, jossa vain henki on. Ulvokaa\nja uliskaa, Hämeen naiset! Huomenna ovat kurkkunne käheät kuin\nruokaansa rääkkyvien varisten.\n\nLisää olutta! Lauso pitää nyt kestiä Pähkälässä.\n\n    (Eräs karjalainen laahaa näyttämölle nuoren tytön).\n\nKas Mettu! Mistä olet sen kaunoisen kalan kaapannut? Annas kun katson!\n-- Tyttö on liian kaunis sinulle. Hän on minun!\n\nMETTU (suuttuen). Eipä kun minun!\n\nUSU (hypähtää seisaalleen). Minun, sanon minä!\n\nMETTU (raivostuen). Ja minä sanon, että hän on minun!\n\nUSU (paiskaa kirveen Metun päätä kohti, mutta heittää harhaan). Ja\nkenen hän nyt on?\n\nMETTU (raivoissaan). Varo itseäsi, Usu!\n\nUSU (istuu jälleen, nauraa hohottaen). Mitä suotta riidellään! Ha, ha,\nha! Pidä hänet sitten, koska en osannutkaan kalloosi. (Ojentaa hänelle\nolutsangon). Oivaa olutta! Juo, Mettu, äläkä siinä mörköile! Tänä\niltana iloitaan ja juodaan hämäläisten hautajaisia. (Nostaa Irjan\npolvelleen ja hyväilee häntä). Istu vain koreasti, sanon minä! Sillä\nnyt olet minun vallassani. Niin, pikku pulmuseni, sinuun on aina\nmieleni palanut ja nyt tahdon rakastella sinua Tuonen tuville saakka.\nKymmenen poikaa täytyy sinun synnyttää. Älä siinä suotta tempoile!\nKyllä paulat kestävät, eivät ne kortena katkeile. Niin, niin. Minä\ntunnen tapasi, enkä laskekaan sinua vapaalle jalalle. Mutta huomenna,\nsen lupaan ja vannon, olet sinä masea kuin uitettu kissanpoika. Mitä\nteet tuolla puukolla? Anna se pois -- muuten voisit sillä vielä tuhoja\ntehdä. (Ottaa puukon hänen vyöltään ja heittää sen kiviröykkiöön. Vaina\non istunut siellä kenenkään huomaamatta. Havaitsee puukon, ottaa sen\nkäteensä ja näyttää terävin katsein tarkastelevan Usua). Hoi, miehet!\nSytyttäkää nuotio ja tuokaa tänne olutta ja olkia! Kohta on ilo\nylimmillään, ja silloin Usu viettää häitänsä Irjan kanssa. (Aikoo\nhyväillä häntä, mutta Irja puree Usua sormeen. Usu työntää hänet pois\nluotaan). Kirottu ilveskissa! Sinulla on terävät hampaat. (Pudistelee\nkättään). Kas tuossa! (Ojentaa hänelle sangon). Juo, tyttö! Sinä\nmiellytät minua! Kuulkaa, miehet! Metsäsiat eivät ole saaneet Karjalan\nketunpentua lannistetuksi. Ja sekös vasta Usua miellyttää! Niin, lempo\nsoi! (Juo). Juo, Irja!\n\nVAINA (on noussut kuullessaan mainittavan Irjan nimen). Irja -- Irja!\n\nUSU. Hiisikö sinutkin on tänne laahannut?\n\nVAINA (pitelee päätään). Irja -- Irja -- Kuka onkaan Irja?\n\nUSU (nauraa ja menee miesten joukkoon).\n\nIRJA (kääntyy Vainan puoleen).\n\nVAINA. Niin, Irja! Irjahan oli suden tytär. (Tulee Irjan luo ja pyyhkii\npois hiukset hänen otsaltaan). Tyttö, oletko nähnyt Irjaa?\n\nIRJA (hiljaa). Vaina, tapa minut!\n\nVAINA (työntää Irjan pois luotaan). Ei! Sinä olet vierasta heimoa!\n(Lempeästi). Voi, kuinka sinä olet kalvas, niin kalvas!\n\nIRJA. Vaina!\n\nVAINA (kuuntelee). Vaina!\n\nIRJA. Vaina -- älä mene!\n\nVAINA. Minä olen kai nähnyt unta sinusta! Sinä näytät niin lempeältä.\n(Synkästi). Kuule -- (Osoittaa Usua) -- tahtooko tuo tehdä sinulle\npahaa?\n\nIRJA. Oi, tahtoo. -- Vaina, pelasta minut! (Usu kääntyy toisaalle.\nVaina leikkaa poikki Irjan paulat ja antaa Irjalle puukon).\n\nUSU. Hei, miehet! Nyt on ilo ylimmillään. Joudu nyt, Irja, häiden\nviettoon sulhosi kanssa. (Hoipertelee Irjan luo).\n\nIRJA (hypähtää Usun luo ja iskee puukkonsa hänen rintaansa, häviten\nheti yön pimeyteen).\n\n    Väliverho.\n\n\nSEITSEMÄS KUVAELMA.\n\nTuukkalassa. Talo on rauniona. Ruumiita kasoittain tanterella.\nKuolleiden joukossa Tuukka, Orvo, Ennu y.m. Yö.\n\n    (Äänettömyys).\n\nELKKA (tulee, kulkee kuolleiden keskellä, kunnes löytää Orvon ja Tuukan\nruumiit. Istuu Tuukan jalkain juureen, huojuskellen edes takaisin ja\nlaulaen kuolinvirttä, Kirkas tulen kajastus valaisee silloin tällöin\nnäyttämöä). (Laulaa):\n\n    Läntehen jo laski päivä,\n    Pähkän päivä, Tuukan tähti,\n    Pimeys Hämehen peitti,\n    Iki-yö pimitti ilman.\n    Hiiden heimo hirmulainen,\n    Verikoira karjalainen\n    Orjaksi Hämehen hääti,\n    Miehet miekkahan upotti,\n    Pilloi piiat, riistat ryösti,\n    Pirtit poltteli poroksi.\n    Oi Hämehen onnettuutta,\n    Hävitystä Tonnin heimon!\n    Voi, voi Tuukan turmiota,\n    Kaunokaiseni katoa!\n    Voi, voi vaivaista emoa,\n    Heimon murhe hartioilla.\n    Silmät itkuhun sulavi,\n    Suru syömen halkaisevi.\n\nIRJA (tulee, kulkee ruumiilta ruumiille. Seisahtuu hetkeksi Ennun,\nsitten Orvon ruumiin luo, jää vihdoin, surusta vavisten, Tuukan\nviereen, heittäytyen hänen ruumiinsa ylitse. Elkka kohottautuu\nverkalleen, suoristautuu ja vetäytyy askeleen taapäin, katsellen Irjaa\nsäihkyvin silmin).\n\nELKKA. Myöhään tulit sinä, Tuukan vaimo!\n\nIRJA (huomaa Elkan, huudahtaa). Sinäkö? -- He sitoivat minut\nvangikseen. Nyt vasta pääsin irti --.\n\nELKKA. Lähde takaisin! Olethan vielä nuori. Häme on hävitetty!\nRiemuitse! Sinä olet vapaa. Ryöstäjäsi on kostettu!\n\nIRJA. Älä pilkkaa kurjaa!\n\nELKKA. Mene matkoihisi! Mitä teetkään täällä? -- Sinä olet Karjalan\nheimoa, ja minä vihaan sinua!\n\nIRJA. Anoppi!\n\nELKKA. Minä olen Hämeen naarassusi. Sinä riistit minulta penikkani ja\ntapoit ne.\n\nIRJA. Minäkö?\n\nELKKA. Niin, sinä!\n\nIRJA (peittää käsin kasvonsa). Oi, minäkö?\n\nELKKA. Miksi et repinyt silmiä päästäsi, kun poikani näki sinut?\n\nIRJA. Oi, mua kurjaa! Miksi äitini synnytti minut?\n\nELKKA. Miksi et purrut huuliasi rikki, kun poikani suuteli sinua!\n\nIRJA (vääntelee käsiään).\n\n    Parempi mun oisi ollut,\n    Parempi poloisen raukan\n    Syntymättä, kasvamatta\n    Näille päiville pahoille,\n    Ilmoille ilottomille.\n\nOi tapahtuuko tää kaikki minun tähteni?\n\nELKKA. Niin, juuri sinun! Miksi en minä kuristanut sinua silloin heti,\nkun Tuukka toi sinut morsiamenaan meille? Ole kirottu sinä, kansani\nturma!\n\nIRJA (pitelee sydänalaansa). Oi, auta! Älä kiroa minua! Muuten kuolee\nTuukan lapsi sydämeni alla.\n\nELKKA (huudahtaa). Irja! Oletko raskaana Tuukalle?\n\nIRJA. Oi olen.\n\nELKKA (juoksee hänen luokseen, tempaisee hänet raivokkaasti syliinsä).\nTule, lapseni, tule! Karjalaiset hakevat sinua. Paetkaamme vuorille!\nHaa! Me kasvatamme sinun lapsestasi sukumme kostajan. Haa. Tuukalla on\npoika! (Ottaa kovasti kiinni Irjan kädestä ja pudistaa sitä kajastusta\nkohti). Niin, varo itseäsi, Louhen heimo! Tuukka elää vielä. Ja kerran\nkostetaan Hämeen häväistys! Tule!\n\n    (Korpit koikkuvat.)\n\nIRJA. Ei, ei. Haudatkaamme ruumiit. Korpit jo kokoontuvat.\n\nELKKA. Rientäkäämme. Nyt ovat elossa olevat kalliimmat kuin kuolleet!\n\nIRJA (heittäytyy Tuukan ruumiin yli). Oi, en voi --\n\nELKKA (kuiskuttaen). Tule pois! Piiloudu! Karjalaiset lähestyvät.\n(Vetää Irjan mukanaan kallion rotkoon.).\n\nENSIMMÄINEN KARJALAINEN. Mitä tässä suotta laukkoo? Antaa tytön juosta\njolkutella. Ja johan nyt on jo pilkkoisen pimeäkin. Toista on istua\nlekottaa nuotion ääressä ja juoda pähkäläisten oluvia.\n\nTOINEN KARJALAINEN. Äläs nyt! Hanka on rikas. Se joka sieppaa Irjan\nkäsiinsä, saa periä ukon. Usu, näet, korahti jo äsken viimeisillään.\n\nENSIMMÄINEN KARJALAINEN. Silloin saat myös Pähkän penikan\nvastuksiksesi, sillä kyllä kai tyttö jo raskaana on.\n\nTOINEN KARJALAINEN. Entäs sitte! Pianhan pojan hengiltä nutistaa.\n\nENSIMMÄINEN KARJALAINEN. Niin, käyhän sekin laatuun. Mutta minä nyt\nluistan kumminkin tieheni! (Häviää).\n\nTOINEN KARJALAINEN. Minäpä etsin tytön käsiini. Usu on kuollut, ja\nminusta voi tulla Hangan talon isäntä, jos Irjan löydän. (Pois).\n\nIRJA (hiipii esiin). Elkka, paetkaamme täältä!\n\nELKKA. Minä kannan sinua, kultakyyhkyseni. Sinussa elää Hämeen heimon\nkosto!\n\n(Menevät nopeasti. Lunta sataa. Korppiparvi laskeutuu\ntaistelukentälle).\n\n    Väliverho.\n\nLoppu\n\n\n\n"]