[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fUSiEKs0goDSgCDXTphbwLy63ZwYTfZtn2JW39YdzQfg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},1585,"Erämaan tytär","Curwood, James Oliver",1878,1927,"1585-curwood-james-oliver-eramaan-tytar","1585__Curwood_James_Oliver__Erämaan_tytär",null,"romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1911,1912,40872,246290,false,55530,[24,25,26],"Northwest, Canadian -- Fiction","Western stories","Wilderness areas -- Fiction",[28,29],"Adventure","Novels","\"Erämaan tytär\" by James Oliver Curwood is a novel written in the early 20th century. The story unfolds in the harsh yet beautiful landscapes of the Canadian wilderness, focusing on the life and struggles of John Cummins and his wife, Melisse. The narrative delves into themes of love, culture clash, and survival amid the stark realities of their environment, highlighting the relationship between the white settlers and the Native inhabitants.  At the start of the novel, we are introduced to John Cummins, who is in a desperate situation as he keeps vigil by his sick wife, Melisse, in a small cabin. Melisse, a woman of extraordinary beauty and spirit, is at the brink of death, and Cummins is torn between his deep love for her and the looming threat of loss. Their intimate exchange reveals their profound bond, underscored by the mysterious music Melisse claims to hear—interpreted by Cummins as a heavenly tune. As they await the uncertain fate ahead, the stark reality of their life in the wilderness sets the stage for the challenges, love, and heartache that will unfold throughout the narrative. This opening beautifully establishes the atmosphere and emotional depth, drawing the reader into a poignant exploration of life in the unforgiving wilderness. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Salo, Aukusti",216,"Seikkailuromaani sijoittuu Kanadan lumisiin erämaihin Hudsoninlahden kauppa-asemalle. Tarina seuraa nuorta Melisseä ja häntä suojelevaa Jan Thoreaua, joiden elämää värittävät ankarat luonnonolosuhteet, rakkaus ja kaukaisesta erämaasta kantautuva musiikki.","James Oliver Curwoodin 'Erämaan tytär' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1585. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ERÄMAAN TYTÄR\n\nKirj.\n\nJames Oliver Curwood\n\n\nSuomentanut Aukusti Salo\n\nAlkuperäinen nimi: \"The Honor of the Big Snows\"\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1912.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Soittoa\n 2. Mukeen kertomus\n 3. Pikku Melisse\n 4. Pulma\n 5. Rakkauden neuvotteluja\n 6. Riemun päiviä\n 7. Juhla\n 8. Taistelu päivänkoitteessa\n 9. Jean ja Jan\n10. Punaisia lumikukkia\n11. Hänen tähtensä\n12. Huhu etelästä\n13. Punainen kauhu\n14. Pitkä odotus\n15. Miltei naisena\n16. Syntymäpäiviä\n17. Kieltäymys\n18. Jan-veli\n19. Uusi asiamies ja hänen poikansa\n20. Suudelma ja sen seuraukset\n21. Särkynyt sydän\n22. Hänen lupauksensa\n23. Jan palaa\n24. Pelastettu\n25. Jack Thornton\n26. Kiusaus\n27. Janin kertomus\n28. Soittoa vielä kerran\n\n\n\n\n1\n\nSoittoa\n\n\n-- Kuuntele, John -- minä kuulen soittoa -- --\n\nNämä sanat tulivat hiljaisena kuiskauksena naisen huulilta. Valkoinen,\nlaiha käsi kohosi raukeasti hänen vuoteensa viereen polvistuneen miehen\nkasvoille, ja suuret tummat silmät, joiden edessä mies oli luonut oman\nkatseensa maahan, välkähtivät hetkiseksi, kun hän taas huoaten\nkuiskasi:\n\n-- John -- minä kuulen -- soittoa -- --\n\nMiehen pää painui, kunnes se melkein lepäsi makaavan povella. Hän\ntunsi, kuinka naisen käsi värisi hänen poskeaan vasten, ja tässä\nkosketuksessa jokin ilmaisi John Cumminsille, että heidän kummankin\nelämä oli lopussa. Hänen sydämensä sykki rajusti, ja hänen voimakkaat\nhartiansa vavahtelivat.\n\n-- Niin, se on ihanaa soittoa, Melisseni, hän mutisi hiljaa ja koetti\ntukahduttaa nyyhkytyksiään. -- Se on taivaiden ihanaa soittoa.\n\nKäsi painautui lujemmin hänen poskeaan vasten.\n\n-- Se ei ole taivaallista soittoa, John. Minä kuulen todellista --\noikeaa soittoa -- --\n\n-- Se on taivaan soittoa, suloinen Melisseni! Avaanko oven, jotta\nvoimme paremmin kuulla sen?\n\nKäsi lipui alas poskelta. Cummins kohotti päänsä ja suoristi vitkaan\nvoimakkaat hartiansa, katsellen samalla kalpeita kasvoja, joilta\nkuumeen hehku oli häipymäisillään, niin kuin hän olisi nähnyt pohjolan\nauringon heikon kajastuksen hiutuvan lumituiskun tieltä.\n\nHän ojensi pitkät, laihat käsivartensa kohti majan matalaa kattoa ja\nrukoili ensi kerran elämässään -- rukoili sitä Jumalaa, joka oli\nhänelle luonut tämän maailman lumineen ja jäineen ja äärettömine\nmetsineen niin lähellä maailman äärtä, antanut hänelle tämän naisen,\nnyt ottaakseen hänet pois.\n\nKun hän taas katsoi naista, tämän silmät olivat auki, ja niiden\nsyvyydestä loisti vielä suuren rakkauden raukea hehku. Hänen\nhuulensakin vetosivat häneen vanhalla, suloisella tavallaan, joka aina\nmerkitsi, että hänen pitäisi suudella niitä ja hyväillä hänen hiuksiaan\nja yhä uudestaan sanoa hänelle, että hän oli kaunein koko maailmassa.\n\n-- Melisseni!\n\nMies painoi kasvonsa hänen lähelleen ja tukahdutti nyyhkytyksensä hänen\ntuuheaan tukkaansa, naisen raukeasti kohottaessa kätensä ja kietoessa\nne hänen kaulaansa. Hän kuuli, kuinka sairaan rinta huohotti, kuinka\nhän tapaili henkeä, kuuli hänen taas kuiskaavan:\n\n-- Se -- on -- kansani soittoa!\n\n-- Se on enkelien soittoa ylhäällä pilvissä, suloinen Melisseni! Se on\nmeidän soittoamme. Minä avaan oven.\n\nSairaan käsivarret olivat vaipuneet alas hänen hartioiltaan. Hiljalleen\nantoi mies sormiensa solua hänen auki olevien hiustensa läpi ja silitti\nhänen kasvojaan lempeästi kuin olisi hyväillyt nukkuvan lapsen poskea.\n\nHänen mokkasiineihin verhotut jalkansa eivät päästäneet ääntäkään, kun\nhän astui yli pienen huoneen, joka oli heidän kotinaan. Ovipieleen hän\npysähtyi kuuntelemaan; sitten hän avasi oven, ja valkoisen yön valovuo\nvirtasi hänen ylitseen sisälle, hänen seisoessaan katsoen sinnepäin,\nmissä revontulten kylmät, kalpeat liekit kimmeltelivät pohjoisnavan\nyllä. Pohjolan valon sähisevä, kaihoisa laulu tunki hänen korviinsa --\nse oli laulua tästä syvästä, äärettömästä yksinäisyydestä, laulua,\njonka nämä molemmat olivat oppineet tuntemaan taivaallisena soittona.\n\nLukuunottamatta tätä salaperäistä soittoa, ei ainoatakaan ääntä\nkuulunut. John Cummins ei havainnut pienintäkään eloa tai liikettä. Ja\nkuitenkin hän näki sellaisen merkkejä -- merkkejä, jotka saivat hänet\npidättämään hengitystään ja pakottivat hänet ulos yöhön, jotta nainen\nei olisi kuullut mitään.\n\nOli tunti yli puolenyön tässä aivan lähelle Barren Landsia pystytetyssä\nleirissä. Oli se hetki, jolloin sen asukkaat tavallisesti nukkuivat,\nmutta tänä yönä ei yksikään nukkunut. Noissa harvoissa mökeissä paloi\ntuli. Yhtiön varastohuone oli valaistu, ja toimitusmiehen konttori --\ntämä erämaan miesten satama -- loisti yön pimeydessä kuin keltainen\nsilmä. Leiri oli valveilla. Odotettiin. Kuunneltiin.\n\nKun Cummins avasi oven ja valo virtasi ulos, näkyivät mökkien ovet\ntoinen toisensa perään avautuvan, ja tummien varjojen kaltaisina\nastuivat miehet toimitusmiehen konttorista, seisoen siinä odottamassa\nelämän tai kuoleman sanaa John Cumminsin huulilta. Omalla tavallaan\nlähettivät miehet, jotka elivät niin lähellä Jumalaa, tietämättään\näänettöminä rukouksia kohti tähtikirkasta taivasta, pyytäen ettei\nmaailman kauneinta heiltä otettaisi pois.\n\nKaksi kesää oli kulunut siitä, kun tämä nainen oli tullut Cumminsin\nelämään ja leirin elämään. Cummins -- joka oli punatukkainen, notkea\nkuin kissa, suuri kuin cree-heimon maan ikuiset vuoret ja yhtiön paras\nmetsästäjä -- oli tuonut Melissen morsiamenaan. Seitsemäntoista\nyksinkertaista miestä oli lausunut hänet tervetulleeksi. He olivat\nkokoontuneet pienen majan ympärille, joka nyt oli valaistu, sanatonna\nihaillen tätä naista, joka oli saapunut heidän luokseen, ja he olivat\nseisoneet lakit kädessä ja loistavin kasvoin ja katseet maahan luotuina\nnoiden ihanien silmien edessä, jodia tarkastelivat heitä ja hymyilivät\nhänen puristaessaan heitä kädestä, toista toisensa jälkeen.\n\nEhkeivät useimmat ihmiset olisi pitäneet häntä kauniina; mutta täällä\n-- neljänsadan kilometrin takana kaikesta sivistyksestä -- hän oli\nkaunis. Mukee -- muuan puoli-cree -- ei ollut milloinkaan nähnyt\nvalkoista naista, sillä toimitusmiehenkin vaimo oli puoli-chippeway;\neikä kukaan toisistakaan mennyt useammin kuin noin kerran vuodessa\nsuuren erämaan etelärajan yli.\n\nMelissen hiukset olivat ruskeat ja pehmeät, ja niiden aurinkoinen\nloisto oli sellaista, mitä he olivat uneksineet, mutta eivät\nmilloinkaan nähneet. Hänen silmänsä olivat siniset kuin varhaiset\nkevätkukat, joita puhkesi ensimmäisten tulvien jälkeen, ja hänen\näänensä oli suloisinta sointua, mitä heidän korvansa olivat koskaan\nkuulleet. Näin ajattelivat nämä miehet, kun Cummins ensi kerran toi\nkotiin vaimonsa, eikä siinä ihanteessa, minkä jokainen heistä oli\nitselleen saanut, tapahtunut minkäänlaista muutosta. Viikko viikolta,\nkuukausi kuukaudelta lisääntyi tämän kuvan korkea arvo, niin kuin\nRafaelin tai van Dyckin taulut tekee jokainen kulunut vuosisata yhä\narvokkaammiksi.\n\nNainen tuli luonnollisesti aikaa myöten enemmän ihmiseksi ja vähemmän\nenkeliksi, mutta tämä teki hänet vain paljoa todellisemmaksi ja salli\nheidän lähestyä häntä, puhua hänen kanssaan ja rakastaa häntä yhä\nsydämellisemmin, Kaikki vääryyden ajatus oli mahdoton, näiden miesten\nhellyys oli suurta, intohimotonta rakkautta ilman synnin häivääkään.\nCummins ja hänen vaimonsa ottivat sen vastaan ja tekivät kaiken\nvoitavansa vahvistaakseen sitä, eikä koko laajassa pohjolassa ollut\nonnellisempaa paria.\n\nNuori tyttö -- hän oli juuri neitoiän ylittänyt -- tottui helposti\nuuteen elämäänsä. Hän ei tehnyt mitään tavallisesta poikkeavaa, ei\nmitään muuta kuin mitä olisi tehnyt kuka tahansa Jumalaa ja kotiaan\nrakastamaan kasvatettu nainen. Vapaahetkinään hän alkoi opettaa ja\nohjata leirin puolta tusinaa villiä pienokaista ja joka sunnuntai hän\nkertoi heille Raamatusta ihmeellisiä tarinoita. Hän huolehti sairaista,\nsillä se kuului hänen elämänsä puitteisiin. Kaikkialle seurasi häntä\nhänen iloinen hymynsä, hänen ystävällinen tervehdyksensä, ja ilostutti\nsiten näiden hiljaisten pohjolan asukkaiden yksitoikkoista elämää.\n\nJa hän onnistui, ei olemalla toisenlainen kuin miljoonat muut hänen\nsukupuoleensa kuuluvat, vaan 40. ja 60. leveysasteen eron perusteella;\nhäntä auttoi se näkemyksen erilaisuus, mikä erottaa toisistaan ne\nihmiset, joiden täytyy elämän suuressa taistelussa luoda itselleen\nvajavainen siveyskäsitys ja ne luonnonlapset, jotka asuvat tuhansia\nkilometrejä maan napaa lähempänä.\n\nMuutamaa päivää aikaisemmin oli pikku leirissä sattunut ihmeellinen\ntapaus. Uusi ihmisolento oli nähnyt päivänvalon Cumminsin majassa.\nSiitä hetkestä alkaen oli alkuasukkaiden äänettömään jumalointiin\nliittynyt jotakin voimakkaan juhlallista. Cumminsin vaimo äitinä! Nyt\nhän oli yksi heistä, erottamaton osa heidän olemustaan -- yhtä varmasti\nosa siitä, kuin navan yllä leimuavat revontulet, kuin lukemattomat\ntähdet, jotka eivät milloinkaan jättäneet yöllistä taivasta, kuin\näärettömät metsät, syvät hanget!\n\nSitten tuli äkillinen käänne, ja kuoleman varjon mukanaan tuoma\nsynkkyys laskeutui kuin paaripeite yli leirin, tukahdutti heidän\nelämänsä ja tuotti murhetta, jonka vertaista sikäläiset asukkaat eivät\nolleet milloinkaan kokeneet.\n\nNyt eivät he saaneet mitään tietoa Cumminsilta. Hetkisen hän seisoi\novensa ulkopuolella ja meni sitten taas sisälle, ja miehestä mieheen\nkulki kuiskauksena, että maailman ihanin olento vielä eli syvää\nelämäänsä uutisasutuksen laitimmaisessa pikku mökissä.\n\n-- Sinä kuulet nyt taivaan soiton, Melisseni! mies kuiskasi ja\npolvistui taas hänen viereensä. -- Tänään on hyvin kaunis ilta!\n\n-- Se ei ollut sitä! nainen toisti.\n\nHän yritti silittää miehen kasvoja, mutta Cummins ei nähnyt hänen\nponnistuksiaan, käsi kun oli melkein hervoton. Hän ei ollenkaan nähnyt\nkalpenevaa loistoa, joka valaisi suuria, rakastavia silmiä, sillä hänen\nomansa olivat kyynelhunnun sumentamat.\n\n-- Kuule soittoa! kuoleva huohotti. -- John, John, se -- on -- kansani\n-- soittoa!\n\nMies nousi ja käänsi kasvonsa avointa ovea kohti. Nyt hän kuuli sen!\nTulivatko pyhät enkelit noutamaan hänen Melisseään? Puoliksi\ntukahdutetuin nyyhkytyksin hän nousi seisaalleen ja kurotti kätensä\nvastaanottamaan heitä. Hän ei milloinkaan ollut kuullut mitään\nsellaista -- ei milloinkaan sinä aikana, jonka hän oli viettänyt tässä\näärettömässä erämaassa.\n\nHän astui ulos yöhön ja kulki askel askelelta lumessa, synkkää\nkuusimetsää kohti. Tukahdutetuin nyyhkytyksin ja kädet yhä ojolla hän\nmeni tervehtimään rakkaan vaimonsa Jumalan sanansaattajia; Cummins\nkuului villiin, sivistymättömään maailmaan eikä ymmärtänyt tätä\nsuloista soittoa, joka kuului synkän metsän syvyydestä.\n\n-- Melisseni! Melisseni! hän voihki.\n\nVarjojen keskeltä astui olento, ja olentoa seurasi soitto, suloinen,\nmatalaääninen ja vieno. John Cummins pysähtyi ja katsahti taivasta\nkohti. Hänen sydämensä tuntui lakkaavan sykkimästä.\n\nSoitto taukosi, ja kun hän taas katsoi alas, oli olento aivan hänen\nedessään; se lähestyi hoippuvin askelin ja kalmankalpein, laihoin ja\nnälkäisin kasvoin. Ne olivat pojan kasvot.\n\n-- Jotain syötävää -- minä soitta teille! hän kuuli, ja samalla olento\nhorjahti ja kaatui melkein hänen syliinsä. Taas kuului raukea ääni --\nTämä olee Jan -- Jan Thoreau -- tämä hänen viulu! --\n\nNaisen kalmankalpeat kasvot ja hänen suuret tuijottavat silmänsä\ntervehtivät heitä, kun he astuivat majaan. Kun mies taas polvistui\nhänen viereensä ja nosti hänen päänsä rintaansa vasten, kuoleva\nkuiskasi vielä kerran:\n\n-- Se -- on -- kansani -- soittoa -- viulu!\n\nJohn Cummins käänsi päätään.\n\n-- Soita! hän huohotti.\n\n-- Ah -- valkoinen enkeli olee sairas -- hyvin sairas, Jan mumisi ja\nkuljetti jousta kevyesti pitkin viulun kieliä.\n\nJa tämän suloisen soiton kaikuessa sulki John Cummins silmänsä, painoi\nnaista rintaansa vasten ja kuunteli. Vasta avatessaan ne uudelleen ja\ntuntiessaan kummallista kylmyyttä poskessaan, hän tajusi, että hänen\nrakastettunsa sielu oli kaikonnut hänen luotaan Jan Thoreaun viulun\nvienojen sävelten soidessa --\n\n\n\n\n2\n\nMukeen kertomus\n\n\nJan Thoreau soitti hiljaa viuluaan tuokion vielä sittenkin kun\nviimeinen heikko hengähdys oli kirvonnut naisen huulilta, John\nCumminsin sydäntäsärkevä nyyhkytys sai hänet lopettamaan. Hellästi kuin\nolisi nainen vaipunut suloiseen uinahdukseen, josta pelkäsi\nherättävänsä hänet, mies irrotti kätensä ja laski vaimonsa pään\npielukselle, ja tuijottavin, tummin silmin Jan painoi viuluaan\nryysyiselle povelleen ja katseli Cumminsia, kun tämä silitteli\nkiiltäviä hiuksia ja kauan ja ahnaasti hän silmäili tyyniä, kalpeita\nkasvoja.\n\nCummins kääntyi häneen päin, ja heidän silmänsä kohtasivat toisensa\nmajan himmeässä valossa. Silloin Jan Thoreau ymmärsi, mitä oli\ntapahtunut. Hän painoi viuluaan lujemmin itseään vasten ja kuiskasi:\n\n-- Valkoinen enkeli olee poissa!\n\nCummins nousi paikaltaan hitaasti kuin äkkiä vanhentunut mies.\nLaahustavin askelin hän meni ovelle ja hoipersi yön kelmeään\ntähtivaloon.\n\nJan seurasi perässä; hänkin horjui -- sillä soitto oli vaatinut häneltä\nponnistuksia, jotka olivat vieneet hänen viimeiset voimansa.\nKeskilattialle päästyään hän pysähtyi, ja hänen silmistään loisti\njylhä, kummallinen suru, hänen tuijottaessaan kuolleen kalpeita kasvoja\n-- kuolemassakin kauniita, niin kuin ne olivat olleet elämässä, ja\nkuvastaen vielä jotain elämän sävyisyyttä. Kerran maailmassa -- kauan,\nkauan sitten -- hän oli nähnyt sellaiset kasvot, joihin hän oli\nkiintynyt suurella, sydämellisellä rakkaudella.\n\nJokin veti häntä sille paikalle, missä John Cummins oli ollut\npolvillaan, ja hänkin polvistui ja tuijotti ahneesti ja kaihoten,\nkuten Cummins oli tehnyt. Hänen valtimonsa löi vain heikosti,\nseitsemänpäiväisen paastoamisen tuottama raukeus hämärsi hänen\nsilmänsä, tietämättään hän vaipui vuoteelle, ja hänen laiha kätensä\nsattumalta kosketti silloin naisen pehmeitä, kauniita hiuksia. Häneltä\npääsi tukahdutettu huudahdus, nopeana kuin salama hän kavahti\njalkeille, ja ikään kuin vain yksi keino olisi tämän kosketuksen\nsovittanut, hän asetti viulunsa olkapäätään vasten ja soitti muutaman\nminuutin niin hiljaa, ettei kukaan muu kuin kuolleen henki ja hän itse\nvoinut kuulla sitä.\n\nCummins oli sysännyt oven kiinni jälkeensä; mutta miehet, jotka\nvalvoivat, olivat kuitenkin nähneet, että se oli avattu. Ovi toisensa\njälkeen avautui, keltaiset valojuovat kimmeltelivät kovaksi poljetulla\nlumella, ja varjomaisia hahmoja astui ulos kuulemaan, mitä tietoa hän\noli heille tuomassa pikku majasta.\n\nLukuunottamatta näitä valonpilkahduksia ei ollut havaittavissa mitään\nliikettä, ei kuulunut mitään ääntä. Tummat varjot seisoivat\nhievahtamattomina. Vetokoiran kolkko ulvonta muuttui kimakaksi\nuikutukseksi, kun joku potkaisi sitä saadakseen sen vaikenemaan. Mukeen\nisä tukahdutti koleata yskäänsä paksuun karvalakkiinsa, pistäessään\npäänsä ulos metsän reunassa sijaitsevan majansa ovesta.\n\nParikymmentä silmää seurasi Cumminsia, kun hän astui lumelle, ja\nkatsojien yksinkertaiset, uskolliset sydämet sykkivät hirveästä\njännityksestä, hänen sanojaan odotettaessa.\n\nVälillä tapahtuu, että kokonainen kansakunta ikään kuin lakkaa\nhengittämästä kuolevan päällikkönsä viimeisinä hetkinä, ja\nkoettelemuksen mustat siivet laskeutuvat yli hänen kansansa ja käärivät\nsen kauheaan synkkyyteen ja vielä kauheampaan pelkoon; ja samalla\ntavoin -- sillä suurin kaikista murhenäytelmistä oli tullut heidän\npieneen maailmaansa -- Cumminsin ystävät seisoivat nyt mykkinä\nsurussaan ja odottivat ratkaisevaa sanaa. Ja kun sana vihdoin saapui ja\nkulki suusta suuhun, karkeista kasvoista toisiin, ovet sulkeutuivat\ntaas ja valot sammutettiin yksi kerrallaan. Vain toimitusmiehen\nkonttorista loisti keltainen silmä edelleenkin, samoin himmeä tuike\npikku majasta, missä John Cummins oli polvillaan, värähtelevät kasvot\nlujasti painettuina kuolleen kasvoja vasten.\n\nKukaan ei välittänyt Jan Thoreausta, kun hän astui ovesta\ntoimitusmiehen konttoriin. Hänen peurannahkatakkinsa oli risoina.\nVarpaat pistivät ulos hänen mokkasiineistaan. Kasvot olivat laihat ja\nkalpeat kuin kuolleen, ja niitä ympäröivä kankea, tumma tukka teki ne\nvieläkin valjummiksi. Silmät kimmeltelivät kuin jalokivet. Hän oli\nsortunut nälän mielettömyyteen.\n\nTuntia aikaisemmin oli kuolema kouristanut hänen kurkkuaan, kun hän oli\nnähnyt valoa pienestä leiristä. Sinä yönä hän olisi kuollut nietoksiin.\nPaksuun karhunnahkatakkiin käärittyä viulua hän puristi rintaansa\nvasten ja lysähti kuin rääsykasa lämpimän takan ääreen. Nälkäisinä,\nrukoillen harhailivat hänen silmänsä. Kerjäämiseen eivät nämä pohjolan\nvoimakkaat, ylväät miehet ole tottuneet, eivätkä Janinkaan huulet\nkerjänneet. Hän heitti luotaan karhunnahan ja kuiskasi:\n\n-- Jotain syötävää -- minä silloin tahtoo soittaa!\n\nHän alkoi soittaa ennen kuin vielä oli sanonutkaan tätä -- mutta vain\nhetkiseksi; sitten jousi putosi hänen kädestään ja pää vaipui rinnalle.\n\nPuoliverisen kasvoissa oli jotain jylhää kauneutta, joka säteili\nJaninkin silmistä. Sekunniksi olivat nämä silmät kohdanneet toisensa\nveren äänen hurjassa tuntemuksessa; ja kun Janin pää vaipui alas ja\nviulu solui lattialle, Mukee nosti hänet vahvojen käsivarsiensa varaan\nja kantoi hänet metsänreunassa olevaan majaansa.\n\nSeuraavana päivänä ei Jania ottanut huomatakseen kukaan muu kuin Mukee.\nHän sai ruokaa. Hänen jähmettynyt verensä lämpeni. Mitä enemmän\nelonvoimat palasivat, sitä selvemmin hän tunsi sen kolkkouden, joka oli\ntunkeutunut tähän elämän kosteikkoon keskelle erämaan sydäntä. Hän oli\nnähnyt naisen -- sekä elämässä että kuolemassa -- ja hänkin rakasti\ntätä ja suri häntä. Hän ei sanonut mitään; hän ei pyytänyt mitään;\nmutta miesten surullisista, jäykistä kasvoista hän näki, kuinka he\nolivat palvoneet poismennyttä. Hän näki sen niiden pienokaisten\npelästyneistä silmistä, jotka olivat oppineet jumaloimaan Cumminsin\nvaimoa. Hän luki sen koirien veltosta hiljaisuudesta, kauheasta\ntyyneydestä, joka vallitsi hänen ympärillään.\n\nJanin ei ollut vaikea ymmärtää sitä, sillä hänkin kunnioitti eräiden\nkalpeitten, suloisten kasvojen muistoa, kasvojen, jotka olivat hänen\nmajassa näkemiensä kaltaiset. Hän tiesi, että tämä palvominen Lac\nBainissa oli puhdasta palvomista, sillä suurten lumiaavikkojen kunnia\noli hänenkin. Siinä oli hänen uskontonsa ja näiden toistenkin uskonto,\njotka asuivat viidensadan kilometrin päässä tai kauempanakin mistään\neteläisestä siirtolasta.\n\nTämä kunnia velvotti sellaiseen, mitä sivistys ei voinut ymmärtää --\nvähitellen paleltumaan kuoliaaksi ja nääntymään nälkään ennemmin kuin\nvarastamaan, kunnioittamaan kymmenettä käskyä yli kaiken. Se sisälsi,\nettä täällä pohjolan kylmän taivaan alla olivat olot ja asiat sellaiset\nkuin Jumala oli aikonut ne olemaankin, ja että muutamat Hänen luoduista\nolennoistaan voivat elää rakkaudessa, mikä ei ollut omistamista eikä\nsyntiä.\n\nVuosi sen jälkeen kun Cummins oli tuonut vaimonsa pohjolaan, tuli\nleiriin muuan mies Fort Churchillista Hudsoninlahden rannikolta. Hän\noli englantilainen ja Hudsons Bay Companyn palveluksessa. Hän toi\nmukanaan jotain uutta, kuten nainenkin, vaikka se tässä tapauksessa oli\nelämänainesta, jota Cumminsin väki ei osannut ymmärtää.\n\nLeirin miehistä oli siinä ensi hetkestä alkaen jotain murhenäytelmää\nmukana. Englantilaisesta sitä vastoin lupasi tulla vain sivukohtaus --\nhetkellinen, liehakas seikkailu. Siinä esiintyi taas katsantokantojen\nerilaisuus -- maan keskuksen ja sen äären välinen ääretön ero.\n\nCummins oli poissa kuukauden -- hän oli seurannut metsästäjiä Barren\nLandsiin. Sellaisten tapausten sattuessa tuntui kotona olevista nainen\nperinnöltä, ja he huolehtivat hänestä kuin vanhemmat lapsestaan.\nKuitenkaan ei tarkinkaan silmä olisi havainnut asian niin olevan.\n\nKun Cummins oli lähtenyt, edistyi murhenäytelmä suurin askelin loppuaan\nkohti. Englantilainen oli tottunut seurustelemaan naisten kanssa.\nKuukausimääriä oli hän nyt elänyt kuin erakko. Cumminsin vaimo näytti\nhänestä kukkaselta, joka äkkiä oli tullut sulostuttamaan erämaan\nsietämätöntä yksitoikkoisuutta; ja käyttäen sivistyksen kaikkia keinoja\nja juonia hän yritti saada puoleensa sen tuoksua.\n\nSeuraavina päivinä ja viikkoina hän puhui paljon itsestään, tuvan\ntakkavalkean lämmittäessä häntä, ja omista ajatuksistaan, ja näin hän\nteki, kun ei vielä ymmärtänyt tätä kansaa. Ja ikään kuin\ntietämättömänä, mitä sanottiin, nainen jatkoi puhdasta elämäänsä,\nkarkottamatta tai rohkaisematta tulokasta, vaikka nainen aina\nkiusasikin häntä samalla sulollaan, jota hän lahjoitti kaikille\nyhtäläisesti.\n\nVielä siihen asti ei ollut mitään epäluuloa hänen sielussaan. Hän otti\nvastaan englantilaisen ystävyydenosoitukset, vaikka tämä olikin\nmuukalainen hänen kansansa keskuudessa. Hän ei kuullut petollista\näänensävyä, hän ei nähnyt mitään, mikä ennusti onnettomuutta.\nAinoastaan leirin miehet kuulivat sen, näkivät ja ymmärsivät.\n\nKuin joukko uskollisia eläimiä olivat he valmiit hyökkäämään esiin,\nrepimään rikki ja tappamaan hänet, joka uhkasi häväistä kaiken, mikä\nheille oli hyvää ja puhdasta ja kaunista, mutta äänettömässä\nuskollisuudessaan ja innostuksessaan he odottivat merkkiä naiselta.\nHänen siniset silmänsä, hänen ystävälliset sanansa, kätensä liike\nolivat säätäneet lakia leirissä. Jos hän hymyili muukalaiselle ja puhui\nhänen kanssaan ja tunsi iloa siitä, oli se vain uusi laki, jonka hän\noli antanut heidän kunnioitettavakseen. He pysyttelivät siis\nrauhallisina, välttivät englantilaista niin paljon kuin mahdollista ja\nolivat varuillaan -- alati varuillaan.\n\nEräänä päivänä tapahtui jotakin. Cumminsin vaimo tuli yhtiön\nvarastohuoneeseen, ja lämmin puna syöksähti hänen poskilleen, hänen\nsinisilmänsä säkenöivät, kun hän näki muukalaisen seisovan siellä.\nMiehen punakat kasvot sävähtivät punaisemmiksi, ja hän loi katseensa\nmaahan. Mennessään hänen ohitseen veti Cumminsin vaimo hameitaan\nkoolle; ja pään asennossa oli jotain, mikä muistutti kuningatarta --\npuolisoa ja naista kaikessa loistossaan. Tänä hetkenä oli hänessä\nkaikki, mitä pohjolassa kuului kunnian ja kauneuden käsitteisiin.\n\nIllalla hiiviskeli puoliverinen pitkin metsänreunaa nähdäkseen, oliko\nkaikki kunnossa Cumminsin pikku majassa. Mukeeta oli kerran ilves\npurrut luuhun asti, ja nainen oli pelastanut hänen kätensä. Siitä\nhetkestä alkaen tuosta kesyttömästä oli tullut hänen orjansa.\n\nMuutaman minuutin hän seisoi kyyristyneenä ja tuijotti himmeään\nvalojuovaan, joka loisti ikkunaverhon aukosta, naisen ikkunasta; ja\nhänen siinä seisoessaan tuli jotain hänen ja valon väliin. Tuvan\nseinässä hän näki hiipivän miehen varjon, ja hiljaa kuin revontulten\nkylmä kiilu hänen päänsä päällä, nopeasti kuin hirvi, hän kiiti\nmetsästä ja tuli tuvan takaa esiin.\n\nVarovaisena kuin ilves ja pää riipuksissa hän kyyristeli nurkalla.\nEnglantilainen seisoi ja tirkisteli sisälle ikkunaverhon halkeamasta.\n\nMukeen mokkasiinit eivät synnyttäneet mitään ääntä. Hänen kätensä\nlaskeutui muukalaisen käsivarrelle lempeästi kuin lapsen.\n\n-- Tätä ei lueta täällä kunniaksi, hän kuiskasi. -- Tulkaa!\n\nSairaalloinen kalpeus levisi toisen miehen kasvoille, mutta Mukeen ääni\noli lempeä ja levollinen, hänen kosketuksensa pehmeä kuin sametti, ja\nenglantilainen lähti ikkunan luota hymyillen. Mukeen hampaat\nvälkkyivät. Silloin toinen nauroi äänettömästi.\n\nYhtäkkiä Mukeessa tapahtui muutos. Hänen kätensä tarttuivat sivistyneen\nmiehen paksuun, punaiseen kaulaan, ja sanaakaan hiiskumatta molemmat\nvaipuivat lumeen.\n\nSeuraavana päivänä lähdettiin kuudella koiralla viemään yhtiölle Fort\nChurchilleen sanaa, että englantilainen oli kuollut lumeen -- mikä oli\ntotta.\n\nTämän Mukee kertoi Janille, sillä heidän välillään vallitsi\nveriheimolaisuus. Se oli kuvaus elämästä, rakkaudesta ja puhtaudesta.\nSydämensä syvyydessä Jan Thoreau kiitti yksinkertaisella tavallaan\nsuurta Jumalaa, että hänen oli sallittu soittaa viuluaan naisen\nkuollessa.\n\n\n\n\n3\n\nPikku Melisse\n\n\nCumminsin vaimo meni pois yhtä hiljaa kuin oli tullutkin. Paljain päin,\nkasvot auki riippuvien hiuksien ympäröiminä, huulet lujasti yhteen\npuristettuina, pidättääkseen suruaan, menivät leirin harvat miehet yksi\nerältään pikku majaan luomaan viimeisen silmäyksen hänen piirteisiinsä.\nPaitsi heidän hillittyjä askeleitaan ei kuulunut mitään muuta kuin\nnyyhkyttävää valitusta, joka tunki vanhan toimitusmies Williamsin\nparran läpi.\n\nSitten he kantoivat hänet aivan metsän reunaan raivatulle paikalle; ja\njättiläismäisen hongan juurelle, joka kohosi kuin vartija pilviä kohti,\nhe laskivat hänet jäätyneeseen maahan. Huohottaen Williams luki\nmuutamasta vanhan Raamatun irtireväistystä lehdestä, ja raa'at miehet,\njotka seisoivat hänen ympärillään, painoivat päänsä rintaansa vasten,\nja ankarat nyyhkytykset pudistelivat heidän voimakkaita ruumiitaan.\n\nLakattuaan lukemasta hän ojensi pitkät käsivartensa yli pään ja huusi\nväräjävällä äänellä:\n\n-- Pitäköön suuri Jumala Cumminsin vaimon!\n\nHautaa umpeen luotaessa kuului metsänreunasta vienoja, hillittyjä\nsäveliä -- ne lähtivät Jan Thoreaun viulusta. Ei yksikään ihminen\nmaailmassa olisi voinut sanoa, mitä hän soitti, sillä siinä oli Janin\nsielua -- siinä soitossa -- välillä hurjaa ja välillä vienoa, siinä oli\njotain kummallista perinnäistä suloutta, joka oli tullut osalliseksi\nsiitä kuvasta, mikä hänen sykkivään sydämeensä oli kätkettynä.\n\nHän soitti, kunnes vain korkea mänty ja John Cummins olivat jäljellä\nyksinäisen haudan ääressä. Kun hän lopetti, mies astui hänen luokseen,\nja sitten menivät he yhdessä pikku majaan, missä nainen oli elänyt.\n\nMajassa oli nyt jotain uutta -- pieni valkoinen elävä olento, jota\nmuuan intiaaninainen hoiti. Poika seisoi Cumminsin vieressä, katsellen\nsitä ja vapisten.\n\n-- Oi, hän kuiskasi, ja hänen suuret silmänsä hehkuivat. -- Se ole\npikku valkoinen enkeli!\n\n-- Se on pikku Melisse, mies vastasi.\n\nJa hän lankesi polvilleen, painaen surulliset kasvonsa tuohon uuteen\nelämään aivan kiinni, uuteen elämään, mikä tulisi saamaan hänen\npaikkansa, joka äsken oli mennyt pois. Jan tunsi mielialansa kovin\nkummalliseksi, ja hänkin laskeutui polvilleen John Cumminsin viereen --\nse oli lapsen ensimmäistä rukousta.\n\nTästä hetkestä alkaen, jolloin he majassa ensi kerran polvistuivat\npikku olennon ääreen, liittyivät Jan Thoreau ja John Cummins toisiinsa\nsiteillä, joita olisi kenenkään ihmisen ollut vaikea katkaista.\nSeisottuaan useampia minuutteja ja katseltuaan pikku Melisseä, Jan\nkatsahti Cumminsin kasvoihin ja kuiskasi hiljaa sen sanan, joka creen\nkielellä merkitsee isä.\n\nTämä oli hänen ensimmäinen vetoamisensa pikku Melissen puolesta.\n\nHänen uudestaan katsahtaessaan lapseen, tämä sätkytteli ja potki\nsamalla tavoin kuin hän oli nähnyt sudenpoikasten teutaroivan, ennen\nkuin ne saavat silmät. Hänen kauniit silmänsä säteilivät. Varovasti\nkuin olisi ollut tekemisissä hehkuvan raudan kanssa hän ojensi laihan\nkätensä, ja kun hänen sormensa äkkiä kosketti jotain pehmeää ja\nlämmintä, hän veti sen nopeasti takaisin, ikään kuin häntä olisi\npolttanut.\n\nKun Jan illalla otti viulunsa mennäkseen Mukeen majaan, Cummins laski\nmolemmat suuret kätensä pojan olkapäille ja sanoi:\n\n-- Jan, kuka sinä olet ja mistä sinä tulet?\n\nJan ojensi kätensä ja heilutti sitä pohjoista kohti.\n\n-- Jan Thoreau, hän vastasi yksinkertaisesti. -- Tämä olee minun viulu.\nMe tulimme yhdessä läpi suuren lumen.\n\nCummins tuijotti kuin hän olisi nähnyt ihmeellisen taulun pojan\nsilmissä. Hän irrotti kätensä ja meni ovelle. Kun he yksinään seisoivat\nulkopuolella, hän osoitti tähtiä ja unimaista, hopeanhohtoista harsoa,\njonka äsken kohonneet revontulet heittivät pohjolan taivaalle.\n\n-- Sano minulle vielä, mistä sinä tulet, Jan!\n\nIlman epäilystä näytti poika pohjoista kohti.\n\n-- Me olemme viikon nähneet nälkää paksussa lumessa. Minun viulu olee\npitänyt sudet iltasin kaukana.\n\n-- Kuulepas, Jan, etkö tullut tuolta tai tuolta tai tuolta?\n\nCummins kääntyi hitaasti ensin itään ja Hudsoninlahtea kohti, sitten\netelään ja viimein länteen päin. Enemmän kuin tavallista uteliaisuutta\noli hänen jännittyneessä ilmeessään, kun hän uudelleen kysyen katseli\nJan Thoreauta.\n\nPoika kohautti olkapäitään, ja hänen silmänsä säihkyivät.\n\n-- Ei olee valhetta, että Jan Thoreau ja hänen viulu olevat tulleet\nläpi paksun lumen, hän vastasi hiljaa. -- Se ei olee valhetta.\n\nJohn Cumminsin kosketuksessa oli nyt jotain enemmän kuin\nystävällisyyttä. Vaikkei Jan voinutkaan ymmärtää sitä, hän meni\nCumminsin mukana majaan. Tämän silmät ilmaisivat enemmän kuin\nystävyyttä hänen taas laskiessaan kätensä pojan olkapäille; Jan ei\nvoinut käsittää tätäkään.\n\n-- Täällä on hyvää tilaa -- nyt, Cummins sanoi kolkolla äänellä. --\nTahdotko jäädä pikku Melissen ja minun luokse?\n\n-- Pikku Melissen luo! poika toisti huoahtaen. Vaieten hän riensi pikku\nvuoteen ääreen ja laskeutui siihen polvilleen, laihat hartiat\netukumarassa, pitkät, mustat hiukset kiiltäen lampunvalossa, ja melkein\nilosta nyyhkien. -- Minä -- minä -- pysyy pienen valkoisen enkelin\nluona iäksi! hän kuiskasi. Selvästikin hänen sanansa olivat aiotut vain\nlapsen kuultavaksi. -- Jan Thoreau jää -- ja täällä myös olee viulu!\nSen antaa minä teille -- ja soittoni!\n\nJa samalla hän asetti kalliin viulunsa poikittain pienokaisen\nvuoteelle.\n\n\n\n\n4\n\nPulma\n\n\nSeuraavina päivinä tapahtui yhtä ja toista sellaista, mitä ei Jan\nvoinut eikä yrittänytkään ymmärtää. Hän ei puhunut paljoa, ei edes\nCumminsille. Hän kuunteli sen sijaan ja antoi silmiensä vastata, tai\nvastasi kummallisilla olkapäiden kohautuksilla, jotka saivat hänen\nhiuksensa epäjärjestykseen.\n\nNoille leirin harvoille yksinkertaisille sieluille hän toi\ntuntemattomasta erämaasta mukanaan enemmän kuin nälkään nääntyneen\nruumiinsa, ja siinä oli syy kaikkeen siihen, mitä hän ei voinut\nymmärtää.\n\nEi kukaan ihminen saanut hänestä tietää enempää kuin Cumminskaan. Edes\nMukeelle hän ei kertonut muuta kuin saman yksinkertaisen tarinan. Hän\nselitti aina, että hän tuli pohjoisesta päin -- siis Barren Landsista;\nja Barren Lands merkitsi kuolemaa. Kenenkään ei ollut onnistunut\nmilloinkaan tulla sen kautta, niin kuin Jan; ja toisenlaisessa\ntilanteessa ja muissa olosuhteissa olisi Cummins ja hänen väkensä\nluullut hänen olevan järjiltään.\n\nMutta toisetkin olivat kuulleet tuon kummallisen, vienon soiton, joka\nvaimon kuolinyönä oli tunkeutunut metsän syvyydestä, ja ihmeellisiä\najatuksia oli herännyt heissä, niin kuin Cumminsissakin. He tunsivat\nvain nimeksi Jumalaa sellaisena kuin Jumalasta saarnataan; mutta muulla\ntavoin he tiesivät Hänestä paljon. He tiesivät, että Jan Thoreau oli\ntullut enkelien lähettiläänä, että naisen sielu oli kiitänyt häntä\nvastaan, ja että hän tyynesti oli päästänyt viimeisen hengenvetonsa\nCumminsin rinnoilla, pojan soittaessa. Poika tuli siis laihoine,\ntunteellisine kasvoineen ja suurine kauniine silmineen olemaan osa\nsiitä, mitä nainen oli heille rakastettavaa jättänyt. Osana hänestä he\npitivätkin häntä, kyselemättä sen lähemmin, kuka hän oli tai mistä hän\ntuli.\n\nTavallaan poika korvasikin häntä. Nainen oli tuonut muassaan jotain\nuutta ja suloista heidän yksitoikkoiseen, ikävään elämäänsä, ja hänkin\ntoi muassaan jotain uutta ja suloista -- viulunsoittonsa. Hän soitti\nheille iltaisin toimitusmiehen konttorissa; ja näissä tilaisuuksissa he\ntunsivat, että Cumminsin vaimo oli heitä aivan lähellä ja että hän\npuhui heille Jan Thoreaun viulun kautta.\n\nSoitto oli sellaista, mikä jo aikoja sitten oli hävinnyt heidän\nelämästään. Muutamat eivät olleet sitä milloinkaan kuulleet. Vuosia\ntaaksepäin oli Williams joutunut leiriin, jossa oli hanuri. Cummins oli\nkuullut soittoa, enemmän kuin kaksi vuotta takaperin käydessään\nsivistyneissä seuduissa noutamassa vaimoaan. Muille se oli salaperäistä\nloihtua, joka liikutti heitä sielunsa sisintä myöten ja ilmaisi heille\nmonenlaista, mikä oli kauan ollut kätkettynä menneisyyden tomuun.\n\nNämä toimitusmiehen konttorissa vietetyt tunnit olivat oikeita\nriemunhetkiä Janille. Kun hän istui laatikolla, selkä seinää vasten,\npää taaksepäin taivutettuna, mustat silmät loistaen, pitkien hiusten\nsuodessa hänen kasvoilleen puolijylhän kauneuden, hän oli noista\ntuimista miehistä enemmän kuin kuningas. He kuuntelivat liikkumattomina\nja äänettöminä; eikä hänen lopettaessaan kuulunut hiiskahdustakaan,\nennen kuin hän oli käärinyt viulunsa karhunnahkaan ja palannut John\nCumminsin ja pikku Melissen luo. Jan ymmärsi äänettömyyden ja piti sen\nsinä, miksi se oli aiottu.\n\nMutta pikku majan kuulijakunnasta Jan halusi eniten saada olla yksin\npikku Melissen kanssa. Kun kevät saapui ja metsästysaika lähestyi, ja\nkoko erämaassa sadoin kilometrin ympäri leiriä kulki ristiin rastiin\neri heimojen turkismetsästäjiä, saattoi Cummins olla poissa päiväkausia\nyhteen menoon, tehdäkseen yhtiön lukuun uusia sitoumuksia ja kauppoja\ntulevia turkismarkkinoita varten.\n\nTänä vuonna oli kovaa kilpailua, sillä Revillonit -- yhtiön\nranskalaiset kilpailijat -- olivat asettaneet leirinsä kolmesataa\nkilometriä länteen päin, ja huhu levisi, että he aikoivat antaa\nkuusikymmentä naulaa jauhoja yhtiön tarjoamien neljänkymmenen asemesta,\nja neljä jalkaa verkaa kolmen sijasta. Nyt piti Williamsin ja hänen\nväkensä toimia vireästi, ja toimitusmies itse syöksyi erämaahan. Mukee\n-- puoliverinen -- kiersi heimolaistensa keskuudessa pitkin koko\nuudisasutuksen rajaa ja kiihotti heitä kaunopuheisuudellaan -- uusilla\nlupauksilla ja ankarasti tuomiten lännen tungettelijoita. Vanha Per-ee,\njolla oli hieman eskimoverta suonissaan, meni rohkeasti koirineen\ntapaamaan kaukaisesta pohjolasta tulevaa pientä tummaa kansaa, joka\nsaapui etsimään kettuja ja nälkäisiä jääkarhuja, kun nämä olivat\najelehtivilla jäälautoilla kulkeutuneet omasta maailmastaan. Nuori\nWilliams, toimitusmiehen poika, seurasi Cumminsia, ja muut yhtiön\nmiehet lähtivät etelään ja itään.\n\nLeiri jäi autioksi ja elottomaksi. Kylmilleen jääneiden majojen ikkunat\nolivat paksun jään peitossa. Toimitusmiehen konttorissa oli myös kaikki\nhiljaista ja kuollutta. Koirat olivat poissa, ja sudet ja ilvekset\nuskalsivat joka yö tulla yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Tässä\nyksinäisyydessä pysyttelivät harvat puoliveriset ja intiaanilapset\nhuoneessa, ja Williamsin lihava ja laiska chippeway-vaimo piti yhtiön\nvarastohuonetta tiukasti salvassa.\n\nTässä hiljaisuudessa ja elottomuudessa Jan Thoreau tunsi uutta ja alati\nkasvavaa onnea. Hänestä oli elävä ääni jotain ankaraa ja viiltävää;\nlepo -- unen kuollut, sykkimätön lepo -- tuntui hänestä ihanalta.\nSilloin hän unelmoi, ja silloin hänen sormensa tekivät viululla uusia\nhavaintoja.\n\nHän lähetti usein Maballan -- intiaaninaisen, joka hoiti Melisseä --\njuttelemaan Williamsin vaimon kanssa, niin että hän sai olla yksinään\nlapsen kanssa. Tällöin, kun ovi oli suljettu muulta maailmalta, siinä\nolikin toinen Jan Thoreau kyyrysillään polvistuneena pienokaisen\nvuoteen ääreen. Silloin hänen kasvoillaan hehkui suuri, kalvava kiihko,\njonka hän muulloin salasi. Hänen kauniit silmänsä säihkyivät, hän\nkuiskaili ja rupatteli pienokaisen kanssa, hyräili ja soitti hiljaa\nviuluaan ja painoi päänsä niin alas, että tämä pienillä kätösillään\nsaattoi koskettaa hänen hiuksiaan.\n\n-- Ah, sinä pieni valkoinen suloenkeli! hän saattoi huudahtaa\npienokaisen tukistellessa häntä. -- Minä rakastaa sinua niin -- minä\nrakastaa sinua ja jää ainiaaksi tänne soittamaan sinulle! Oi, Jumalani,\nsinusta tulee suuri, kaunis, valkoinen enkeli, hänen kaltainen!\n\nHän saattoi nauraa ja soperrella ja jokeltaa kuin äiti, sillä tällöin\noli Jan Thoreaun kieli yhtä kaunopuheinen kuin hänen viulunsakin.\n\nVälillä Melisse kuunteli ikään kuin olisi ymmärtänyt ne ihmeelliset\nasiat, joista poika puhui hänelle. Pienokaisen oli tapana maata\nselällään, häntä katsellen, pienillä punaisilla kätösillään puristaen\nlujasti jousta tai peukalo suussa. Ja mitä kauemmin hän näin makasi ja\nyhä katseli poikaan, sitä enemmän tämä vakuuttui, että lapsonen ymmärsi\nhäntä; hänen äänensä muuttui lempeäksi ja matalaksi, ja hänen silmänsä\nsaivat hellän ilmeen, kun hän kertoi pienokaiselle asioita, joiden\nkuulemisesta John Cummins olisi antanut paljon.\n\n-- Jokin päivä sinä ymmärtää, minkätähden tämä olee tapahtunut,\nsuloinen Melisse, hän kuiski ja nojautui hänen ylitseen, niin että\npienokainen oli vähällä pistää häntä silmään. -- Silloin rakastaa sinä\nJan Thoreau!\n\nToisin ajoin ei Jan puhunut, vaan pikku Melisse hänelle; ja silloin hän\noli onnellisempi. Kun pienokainen sätkytteli ja potki ja päästi\nkummallisia ääniä, hän saattoi istua hiljaa ja katsella häntä yhtä\nylpeästi ja onnekkaasti kuin naarasilves poikastensa ensimmäisiä\nkömpelöitä kuperkeikkoja.\n\nKun Melisse kerran nousi hetkiseksi pystyyn ja nauraen ja kuherrellen\npuoleksi ojensi käsivarsiaan häntä kohti, häneltä pääsi riemuhuuto; hän\npainoi kasvonsa lapsen kasvoja vasten ja teki sellaista, mitä ei\nmilloinkaan ennen ollut uskaltanut -- suuteli häntä. Tästä pienokainen\nkuitenkin pelästyi ja alkoi huutaa niin, että Jan aivan suunniltaan\nsäikähtyneenä hyökkäsi hakemaan Maballaa. Sitten kesti kauan, ennen\nkuin Jan taas uskalsi suudella häntä.\n\nOllessaan nämä kaksi viikkoa yksinään leirissä, Jan pääsi selville\nsiitä suuresta pulmasta, jonka hän ja John Cummins olivat saaneet\nratkaistavakseen. Toisen viikon viimeisinä päivinä hän vietti aikansa\nsuureksi osaksi kuljeskelemalla metsänreunassa, etsien peuroja, jotta\nolisi ollut kylliksi lihaa koirille ja miehille näiden kotiin\nsaapuessa. Eräänä iltapäivänä hän tuli aikaisin kotiin, himmeän\nauringon vielä ollessa ylhäällä, ja hänellä oli mukanaan myskihärän\nlihat. Kun hän hinteline vartaloineen saapui metsänreunaan, taakan\npainosta melkein kaksinkerroin taipuneena, kohtasi häntä pienellä\nhakkuupaikalla kauhea näky.\n\nPolvillaan heidän majansa edessä pyöritteli Maballa innokkaasti\npuolialastonta pikku Melisseä pehmeässä lumikinoksessa -- siten, niin\nkuin hän täydellisesti ja lujasti uskoi, uskollisesti ja\nomantunnontarkasti täyttäen velvollisuutensa. Kirkaisten Jan heitti\ntaakkansa luotaan ja hyökkäsi häntä kohti kuin peto.\n\n-- Taivas -- te tappaa -- tappaa pikku Melisseä! hän kirkui ja tempasi\nitselleen paleltuneen lapsen. -- Jumala -- hän ei olla villi -- hän\nolee sivistynyt -- sivistynyt!\n\nJa hän hyökkäsi majaan lapsonen sylissään, purkaen kokonaisen\nsadattelutulvan hämmästyneelle ja pelästyneelle Maballalle.\n\nJan jätti myskihärän jäännökset susille ja ketuille. Hän astui hankeen\nja löysi puolitusinaa muita lumivakoja, joissa avuton Melisse oli\nottanut jääkylmiä kylpyjään. Hän rupesi nyt pitämään Maballaa silmällä,\ntuntien uutta, kasvavaa kauhua, ja ainakin viisikymmentä kertaa\npäivässä sanoi hän tälle:\n\n-- Melisse ei olla villi! Hän olee sivistynyt -- samoin kuin hänkin! --\nJa samalla hän viittasi jättiläishongan alle kaivettuun yksinäiseen\nhautaan.\n\nViimein asia selvisi Maballalle. Melisseä ei saanut ottaa ulos ja\nkieritellä lumessa; hän siis otti lunta sisälle ja hankasi sillä\nMelisseä!\n\nKun Jan huomasi tämän, hänen kielensä kääntyi niin kauheisiin\näännähdyksiin, ja hänen kasvonsa vääntyivät niin julmiksi, että Maballa\nalkoi ymmärtää lumen olevan kerrassaan kiellettyä -- sekä sisällä että\nulkona -- pikku Melissen ruumiillisessa kehittämisessä.\n\nTämä oli pulman alku, ja se kasvoi ja esiintyi koko tavattomassa\ntärkeydessään päivää ennen Cumminsin palaamista erämaasta.\n\nViikon ajan oli Maballa lasketellut hämäriä viittauksia jostain\nkummallisesta, jota hän ja toimitusmiehen puoliverinen vaimo puuhasivat\npienokaiselle. Vilaukselta Jan näki monen kerran jonkun oudon pukineen,\ntäynnä helmiä ja koreita nauhoja, joitten sanottiin tuottavan pikku\nMelisselle ääretöntä iloa. Päivää ennen Cumminsin saapumista Jan tuli\nsisään -- hän oli ollut ulkona metsässä ja hakannut puita -- ja meni\nsuoraan kehdolle. Se oli tyhjä. Maballa oli poissa.\n\nÄkillinen pelko säväytti häntä läpikotaisin, ja hän hyökkäsi takaisin\nmajan ovelle, valmiina huutamaan intiaaninaisen nimeä.\n\nMuuan ääni sai hänet kuitenkin pysähtymään -- Jan Thoreausta suloisin,\nvienoin ääni maailmassa -- ja hän pyörähti kuin kissa. Melisse hymyili\nja antoi kummallisia, ystävällisiä pikku merkkejä pöydältä. Siellä\nseisoi hän suorana, puserrettuna jonkinlaiseen ruumisarkun muotoiseen\nkoteloon, mistä vain pienet valkoiset kasvot pistivät esiin, ja Jan\nymmärsi, että tämä oli Maballan yllätys. Melisse villilapsen\nselkäkopassa!\n\n-- Melisse, minä sanoo sinulle, ei sinä olla villi! hän huusi ja juoksi\npöydän luo. -- Sinun pitää olla sivistynyt! Sinä ei saa olla kuin villi\nlapsi -- ei vaikka kaksikymmentätuhatta paholaista tulee ottaa Jan\nThoreaun!\n\nJa samalla päästi hän pienokaisen vankeudestaan, heitti Maballan käsien\ntyöt ulos hangelle ja odotti kärsimättömästi John Cumminsin paluuta.\n\n\n\n\n5\n\nRakkauden neuvotteluja\n\n\nCummins palasi seuraavana päivänä -- ei sen vuoksi, että hänen työnsä\nvillien erämiesten keskuudessa etelässä olisi suoritettu loppuun, vaan\nhän oli loukkaantunut pudotessaan liukkaalta kallionkielekkeeltä. Kun\nJan, joka oli metsässä halonhakkuussa, näki valjakon kiitäen tulevan ja\npysähtyvän pikku majan eteen ja vieraan creen puoliksi kantavan\nvahingoittunutta miestä sisälle, hän riensi yli uudisasutuksen,\nrinnassaan kolkko tuskantunne.\n\nMitä hän näki oven avattuaan, rauhoitti kuitenkin häntä. Cummins oli\npolvillaan kehdon ääressä, voimakkaat hartiat etukumarassa, ja Melisse\nlausui hänet tervetulleeksi koko äänivarastollaan. Cumminsin luuvamma\nei ollut paha; ja kun asianlaita oli niin, Jan piti sitä kaitselmuksen\nvartavasten lähettämänä. Uudet ajatukset, jotka olivat hänessä saaneet\njalansijaa, tuottivat näet hänelle suurta huolta.\n\nNiin pian kuin Maballa oli lähetetty toimitusmiehen vaimon luo, Jan\nkevensi sydäntään. Ilmeikkäillä kädenliikkeillä hän kertoi, mitä oli\ntapahtunut. Cummins nilkutti ovelle katsomaan lumeen urautuneita vakoja\nja palasi sitten pöydän luo, Janin eloisin liikkein kuvaillessa, missä\ntamineissa hän oli tavannut pikku Melissen.\n\n-- Hän olee sivistynyt! Jan lopetti lujasti. -- Hän ei olla\nintiaanilapsi! Hänen pitää olla samanlainen kuin hänkin!\n\nHänen silmänsä säteilivät, ja Cummins tunsi itsensä liikuttuneeksi,\nkatsoessaan niihin ja ymmärtäessään, mitä poika tarkoitti. -- Maballa\ntekee intiaanilapsi Melissestä. Hän kasvaa -- ei tietää mitään -- olee\nkuin intiaanilapsi -- puhuu kuin intiaanilapsi.\n\nJanin tunne valtasi hänen kielensä. Kiiltävä tukka valui hänen\nkasvoilleen, kun hän huolissaan nojautui Cumminsia kohti, ja Cummins\ntuijotti vuorostaan sanattomaksi kummastuneena tuon vaikean pulman\neloisaan sätkimiseen ja teuhaamiseen.\n\n-- Eikö hän olla sivistynyt? Jan kysyi ihastuneena ja kumartui\npienokaisen puoleen. -- Ah, sinä suloinen, herttainen Melisse!\n\n-- Niin, hänestä täytyy tulla hänen kaltaisensa, Jan -- yhtä hyvä ja\nyhtä suloinen ja yhtä kaunis, Cummins keskeytti hänet lempeästi.\n\nPuoliksi tukahdutettu nyyhkytys pääsi häneltä, kun hän linkutti\ntakaisin omalle vuoteelleen ja jätti Janin leikkimään pienokaisen\nkanssa.\n\nIllalla, himmeässä, hehkuvassa öljylampun valossa ryhtyivät Jan Thoreau\nja John Cummins juhlallisesti pohtimaan sitä suurta pulmaa, joka äkkiä\noli tullut heidän elämäänsä. Näistä molemmista siihen ei liittynyt\nmitään leikillisyyden käsitettä, sillä heidän haltuunsa oli uskottu\njotain, jota varten Jumala ei ollut heitä luonut. Jos nainen olisi\nollut siinä, hän olisi nauranut heille ja kymmenellä sanalla\nilmoittanut heille kaikki salaisuudet, joita maailmassa on kätkettynä\näidin ja lapsen välille, mutta kun hän oli heidät jättänyt, hän oli\nheille antanut jotain, joka oli elämää, hänen kaltaistaan, ja kuitenkin\nsalaperäistä.\n\nJos kohtalo olisi suonut Maballan Melissen äidiksi, siitä ei\nmilloinkaan olisi muodostunut mitään salaperäistä. Hän olisi kehittynyt\nyhtä luonnollisesti kuin suden tai ilveksen pentu, villin maailman\nvilliolennoksi; hän olisi lumikylvyissä tullut lihavaksi ja tukevaksi;\nvillien selkäkopassa suoraksi kuin nuoli, vireäksi ja luonnolliseksi\nolennoksi yksinäisyydessään, johon sukupolvet ja vuosisadat olisivat\nantaneet hänelle syntymäoikeuden. Mutta Melisse oli äitinsä kaltainen.\nNuo molemmat, jotka viittoivat hänen tulevaisuuttaan, uneksivat hänestä\ntulevaksi tämän äidin kuvan. Tämä unelma loi lohtua Cumminsin sydämeen,\nkun hänen vaimonsa kuoli. Se loihti onnellisia ajatuksia Janin rintaan.\nMutta se päättyi kovaan iskuun, kun Maballa toi ympäristönsä keinoja\nheidän henkisten toiveidensa näköpiiriin.\n\nCumminsin tietämän mukaan valkoista naista ei ollut lähempänä kuin Fort\nChurchillissa, kolmensadan kilometrin päässä. Koko tällä alueella hän\nei tuntenut enempää kuin kaksi puhtaasti valkoista miestä; ne olivat\nWilliams ja hän itse. Pikku Melisse hupeni auttamattomasti villeyden\nmaailmaan -- rehellisen, ylvään, suurenmoisen villiyden, mutta\nvilliyden silti --, ja ajatus siitä löi pelon ja pahojen aavistusten\nvarjoja näiden molempien yli, joitten elämänradalle pulma äskettäin oli\nsattunut.\n\nMyöhään yöhön, Melissen nukkuessa, he neuvottelivat vakavasti asiasta;\nja mitä enemmän he neuvottelivat, sitä suurempana kajasti pulma heidän\nedessään. Cummins kuvitteli mielessään jo alkavansa nähdä Melissessä\nmuutoksen merkkejä. Hän oli aivan mielettömästi ihastunut niihin\nkoristeihin, joita Maballa antoi hänelle, ja se oli villiintymisen\nmerkki. Hän piti siitä, että sai ylleen intiaanien selkäkopan, mikä\nsamoin oli merkki siitä; eikä hän ollut lumikylvystä kuollut -- siinä\nlisänäyte.\n\nNiin pitkälle taaksepäin kuin Cummins saattoi muistaa, hän ei\nmilloinkaan ollut joutunut tekemisiin valkoisen pienokaisen kanssa. Jan\noli yhtä tietämätön; he päättivät kuitenkin ryhtyä heti tarmokkaisiin\ntoimenpiteisiin. Maballaa piti huolellisesti pitää silmällä ja hillitä.\nHe molemmat -- John Cummins ja Jan Thoreau -- halusivat tehdä\npienokaisesta hänen kaltaisensa, joka uinui jättiläishongan alla.\n\n-- Hän olee sivistynyt, Jan sanoi lopuksi, -- meidän olee pakko\nsäilyttää hänet sivistyneenä!\n\nCummins laski totisena sormillaan. Pikku Melisse oli nyt neljän\nkuukauden ja kahdeksantoista päivän vanha.\n\n-- Huomenna teemme hänelle sellaiset lastenvaunut kuin etelässäkin\nkäytetään. Häntä ei saa kantaa kopassa!\n\n-- Ja minä opettaa hänelle soittoa, Jan kuiskasi säihkyvin silmin. --\nSe kuuluu sivistyneiden tapaan!\n\nÄkkiä Cumminsin kasvot kirkastuivat, ja hän osoitti rievulla peitettyä\nlaatikkoa, joka oli huoneen nurkassa.\n\n-- Tuolla on kirjoja -- hänen kirjojaan, Jan, hän sanoi hiljaa ja\nvapisevalla äänellä. Hän nilkutti poikki huoneen, laskeutui polvilleen\nlaatikon viereen ja veti rievun pois. Jan painui polvilleen hänen\nviereensä. -- Siinä on hänen kirjojaan, hän toisti melkein nyyhkyttäen,\nja pää painui rintaa vasten. -- Nyt -- annamme me ne -- Melisselle!\n\nLiikutuksesta vapisten hän veti kirjat esille, yhden erältään --\ntusinan kuluneita, tomuisia niteitä, jotka nyt kertoivat enemmän kuin\nJohn Cummins olisi milloinkaan saanut tietää siitä naisesta, jonka hän\noli kadottanut. Nämä niteet olivat seuranneet häntä erämaahan tuosta\ntoisesta maailmasta, jonka hän ennemmin oli tuntenut. Ne todistivat,\nkuinka rakkaina hän oli pitänyt niitä, näitä risaisia lehtiä, jotka oli\npaikattu sadoista kohdin. Hitaasti otti mies ne ja painoi niitä\nrintaansa vasten ja piti vaieten niitä siinä, ikään kuin pidellen\nniiden omistajatarta, ja yhä hän taisteli liikutustaan vastaan.\n\nJan pisti kätensä syvemmälle laatikkoon ja otti esiin jotain muuta --\njoitakuita sanoma- ja aikakauslehtiä, yhtä rikkinäisiä ja kuluneita\nkuin kirjatkin. Näitten toisten aarteitten joukossa oli tauluja -- ja\nnämä esittivät noita sivistyksen ilmiöitä, joita Jan ei milloinkaan\nollut nähnyt ja jotka alussa tuntuivat hänestä käsittämättömiltä. Riemu\nsilmissä hän piti värikästä muotikuvaa John Cumminsin edessä.\n\n-- Tässä olee tauluja Melisselle! hän kuiskasi innokkaasti. -- Me\nopettaa häntä -- me näyttää hänelle -- me kertoo hänelle sivistyneistä\nihmisistä!\n\nCummins pani kirjat yksitellen takaisin, hetkisen jokaista hellästi\nkatsellen ja pyyhkien ja puhaltaen tomua pois niiltä. Viimeistä, joka\noli rikkinäisempi ja kuluneempi kuin kaikki muut, hän katseli kauan. Se\noli pieni Raamattu, hänen vaimonsa Raamattu, kulunut ja sormeiltu,\nsäälittävä kurjassa asussaan.\n\n-- Tätä hän rakasti, Jan, hän sanoi kyyneliään pidätellen. -- Tätä\nrikkinäistä vanhaa kirjaa rakasti hän enemmän kuin mitään muuta, ja\npikku Melissen täytyy myös rakastaa sitä. Melissestä täytyy tulla\nkristitty!\n\n-- Oi niin, pikku Melissen pitää rakastaa suurta Jumalaa! Jan sanoi\nhiljaa.\n\nCummins nousi ylös ja seisoi hetkisen katsellen nukkuvaa lasta.\n\n-- Lähetyssaarnaaja tulee Fort Churchillista puhumaan erämiehillemme,\nheidän kotiin saavuttuaan! Silloin hänet kastetaan!\n\nKuin kissa Jan hyökkäsi pystyyn, hänen silmänsä salamoivat, hänen\npitkät, laihat sormensa puristautuivat nyrkkiin, koko hänen ruumiinsa\nvapisi.\n\n-- Ei -- ei, lähetyssaarnaaja ei kastaa! hän huudahti. -- Hän tulee\nhyväksi ja rakastaa suurta Jumalaa -- mutta lähetyssaarnaaja ei saa\nkastaa häntä! Ei -- ei -- ei!\n\nKummastuneena Cummins kääntyi häneen päin. Jan Thoreau näytti kuin\nolisi menettänyt järkensä, pelottava kiihko raateli koko hänen\nolemustaan. Niin ketterä ja rohkea kuin Cummins olikin, hän astui\ntahtomattaankin askelen taaksepäin, ja itsepuolustusvaisto sai hänet\nkohottamaan kätensä ikään kuin vihollista torjuakseen.\n\nJan havaitsi nämä molemmat liikkeet, ja epätoivoisesti kirkaisten kätki\nhän kasvot käsiinsä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli avannut oven\nja kiitänyt ulos pimeyteen, Cumminsin ehtimättä sanaakaan äännähtää.\nNopeana kuin salama hän näkyi juoksevan kohti metsänreunaa, ja Cummins\nhuusi häntä -- mutta turhaan.\n\nJanin aivot paloivat kuin tuli, ja hänen huuliltaan pääsi voihkaus\ntoisensa perästä. Kiirehtien ja uupumatta hän juoksi eteenpäin, kunnes\nvaipui hangelle kaukana siitä paikasta, minne oli jättänyt John\nCumminsin. Hänen silmissään paloi vielä sama kummallinen hehku, hänen\nsormensa ojentuivat ja puristuivat nyrkkiin, niin että kynnet\ntunkeutuivat lihaan, ja hän mainitsi yhä uudelleen ja uudelleen hiljaa\npikku Melissen nimeä.\n\nJoka hetki kuvastui myrskyisissä tunteissa yhä selvemmin ja selvemmin\nse, mitä häipymättömästi oli painunut Jan Thoreaun aivoihin. Tämä taulu\nnäytti ensin epämääräiseltä ja varjomaiselta, kalpeine, väräjävine\npiirteineen, mutta sitten se vähitellen selveni, ja hän näki silloin\nensiksi eräiden naiskasvojen lempeät, suloiset ääripiirteet, ja sitten\nsuuret, synkät, tummat silmät, samanlaiset kuin hänen omansakin -- ja\nnäiden silmien edessä, jotka katselivat häntä valtaavalla rakkaudella,\nhäipyi Janilta kaikki muu. Tuli sammui hänen silmistään, sormet\nhöltyivät, ja hetkisen kuluttua hän kömpi vapisten hangesta ja palasi\nmajalle.\n\nCummins ei tehnyt mitään kysymyksiä. Hän tarkkaili vuoteestaan Jania ja\nkatseli äänettä, kuinka poika riisuutui ja meni makuulle, ja seuraavana\naamuna hän oli unohtanut koko jutun. Kaikki käsin koskettamaton\nsisältää vain vähän viihdykettä yksinkertaisille ihmisille, jotka\nasuvat pohjoisen napapiirin seuduilla. Heidän elämänsä on yhtämittaista\ntaistelua, heidän ilonsa on tuon taistelun onnistuminen. Sellainen\nyksinäisyydessä ja taistelussa oleminen suo vain vähän sijaa\nuteliaisuudelle. John Cumminsin luonto johti hänet siis unohtamaan\nkaiken tapahtuneen, niin kuin hän olisi unohtanut, jos vetokoira olisi\njuossut matkoihinsa ja palannut jälleen takaisin. Ja tapahtuneessa hän\nei nähnyt mitään murhenäytelmää, ei sen oirettakaan.\n\nJanin omituinen mielenliikutus ei enää uudistunut. Hän ei sanoin eikä\ntöin enää osoittanut sellaisen jälkeäkään, ja koko asia tuntui\nunohtuneen.\n\nPikku Melissen kasvatus alkoi heti, leirin vielä ollessa tyhjänä. Se\nalkoi ensi sijassa Maballasta. Tämä tuijotti mykkänä ja hämillään\nkumpaankin olentoon, jotka kertoivat hänelle merkillisiä asioita\nlastenkasvatuksesta -- asioita, joista hän ei konsanaan ollut kuullut\nedes puhuttavan. Hänen äidinvaistonsa heräsi, mutta cree-heimon\nlujamielisyydellä hän salasi sen kokonaan.\n\nHänen nahanvärisillä kasvoillaan ei tapahtunut pienintäkään muutosta\nCumminsin juhlallisesti selittäessä, että Melisselle oli tulossa\nhampaita. Hän istui jörönä ja katseli, kuinka nuo molemmat lattialle\nlevitetyllä karhuntaljalla turhaan koettivat saada Melisseä käyttämään\njalkojaan. Melissellä oli hyvin hauskaa, ja hän nautti siitä täysin\nsiemauksin; päivien kuluessa ja leirin pysyessä autiona, Cummins ja Jan\nviettivät siten suuren osan aikaansa polvillaan. Heidän silmissään\nedistyi lapsi ihmeteltävästi. He näkivät pienokaisen ruumiillisesti\nkasvavan kummastuttavan joutuisasti, ja he näkivät lukemattomia\njatkuvan henkisen kehityksen oireita. Hän oli ihastuksissaan saadessaan\nnyppiä Janin viulunkieltä, mikä oli ilmeinen merkki hänen\nsoitannollisista lahjoistaan. Hänet saivat haltioituneeksi muotilehden\nkauniit kuvat. Miettivänä ja kysyvänä hän hypisteli niitä tai koetti\nsyödäkin niitä, mikä oli kaikista merkeistä monimielisin.\n\nViikkoja vieri, ja Williams palasi etelän metsistä. Mukee seurasi\nhäntä. Per-ee tuli takaisin eskimojen luota, melkein nälkään\nnääntyneenä, ja häneltä oli varastettu puolet koirista. Pohjoisesta,\nidästä, lännestä ja etelästä palasivat leirin turkiseläinten pyytäjät.\nElämä alkoi uudelleen. Ilma muuttui lauhkeaksi, keskipäivän aurinko\nlämmitti. Suuren muutoksen päivät lähestyivät. Ja kun ne tulivat, oli\nCumminsilla ja Janilla, ainoilla toimitusmiehen väestä, paikat\npolvissa.\n\n\n\n\n6\n\nRiemun päiviä\n\n\nEräänä iltapäivänä vähän sen jälkeen kun lumi oli alkanut sulaa,\nhyökkäsi pitkä valjakko villejä malemuti-koiria leirin hakkuupaikoille,\najajanaan muuan Athabaskan ranskankanadalainen. Villit huudot ja\nkymmenen metrin pituisen piiskan vinkuna ilmaisivat, että suuri muutos\noli käsillä, että erämaa oli eloon heräämäisillään.\n\nKoko leiri säntäsi vastaanottamaan tulijoita -- miehet ja koirat,\npienet tummanruskeat lapset ja vieläpä Williamsin lihava ja veltto\nvaimokin. Muutaman sekunnin vallitsi hirveä melske, alkuasukkaat\ntappelivat, miehet huusivat ja ranskalainen ryntäsi joka puolelle ja\nantoi ruoskansiimojen armotta vinkua susikoirien kohdalla, jotka\nympäröivät hänen raskaasti kuormitetun rekensä.\n\nKun järjestys oli osaksi palannut, ottivat Mukee ja Per-ee murisevat\nmalemutit hoivaansa, ja erämies lähti Williamsin miesten ympäröimänä\nyhtiön konttoriin. Hän oli Jean de Gravois, Fort du Lac-maan tärkein\nmies, jonka kannatuksesta yhtiö maksoi hiukan. Että hän oli saanut\nhyvän saaliin, sen ymmärsivät lapsetkin hänen reessään olevien kääröjen\nsuuruudesta ja hänen rehentelevästä käynnistään.\n\nGravois oli tavallisesti viimeisiä, jotka ilmestyivät erämaiden\nturkismetsästäjien vuosittain kokoontuessa. Hänen maineensa oli yhtä\nsuuri kuin hänen kokonsa pieni. Hän oli tunnettu länteen päin aina\nPeace Riverissä ja itään Fort Churchillissa saakka. Hän tuli mielellään\nsyöksyen leiriin jollain odottamattomalla ja huomattavalla tavalla, kun\nmuut olivat siellä katselemassa, kadehtimassa ja ihmettelemässä. Hän\noli lajissaan niitä harvoja, joissa ilmeni omakohtaista turhamaisuutta\nvillien erehtymättömän viekkauden ohella. Kaikki pitivät Gravoisista,\nsillä hänellä oli ylväs sielu, ja hän oli rohkea kuin ilves; ja hän\npiti kaikista, itsestäänkin.\n\nHän selitti aikaista tuloaan ihan mutkattomasti kertomalla, että\nannettuaan malemuteilleen vapaapäivän hän aikoi lähteä Fort\nChurchilliin noutamaan itselleen vaimoa. Piiskaansa viuhauttaen hän\nvihjasi aikovansa tulla toiselle ja hauskemmalle käynnille juuri siihen\naikaan, kun erämiehet olivat miehissä koolla.\n\nJan Thoreau kuunteli ja kohautti vähänväliä olkapäitään hänen\nkerskunnalleen. Ranskan-kanadalainen katseli häntä peräti\nhyväntahtoisena. Kumpikaan ei aavistanut, mitä osaa Jean de Gravois\ntulisi näyttelemään Janin elämässä.\n\nPuoliverisen tulon jälkeen hetki hetkeltä kasvoi jännitys leirissä.\nKuuteen kuukauteen he olivat saaneet ensi kerran pienen ja hurjan\nelämänlisän, oleskellessaan siellä suuren yksinäisyyden sydämessä.\nEnsimmäinen lumi oli täydellisesti erottanut sen maailmasta. Samaisen\nensi lumen tultua alkoivat erämaan asukkaille saalistuspäivät. Aina\nkaukaisilla seuduilla saakka he puuhailivat ansoineen, piiloutuen\nrämeikköihin, syviin rotkoihin ja tiheisiin metsiin. Kuukausien\nkuluessa oli koottu turkiksia sekä lyhyinä päivinä että pitkinä öinä.\n\nNäiden kuukausien aikana oli leirissä hiljaista. Elettiin ja\nhengitettiin, mutta siinä olikin kaikki. Elämä siellä oli Williamsille\nja noille muutamille yhtiön palkkaamille henkilöille odotusta. Nyt oli\nmuutos käsillä. Se oli heräävälle erämaalle kuin kevättuulahdus. Metsän\nasukkaat lähtivät liikkeelle. Pyydykset purettiin, metsästysmajat\nhylättiin ja vetokoirat valjastettiin. Samana päivänä, kun Jean de\nGravois lähti Hudsoninlahdelle, saapuivat yhtiön tavarat Fort\nChurchillista -- seitsemän rekeä, eskimolaiskoirien vetäminä,\nkuorminaan jauhoja ja verkaa, viisikymmentä naulaa kuulia, ampumavaroja\nja satoja muita tarpeita, joita piti vaihtaa turkiksiin, mitkä pian\ntulisivat näyttäytymään Lontoossa ja Pariisissa.\n\nVapisten Jan Thoreau juoksi ulos rekiä vastaan. Siellä oli seitsemän\nintiaania ja yksi valkoinen mies. Jan meni lähemmin tarkastamaan\nvalkoista miestä. Hänellä oli kaksi pistoolikoteloa ja ase. Epäilemättä\nhän ei ollut lähetyssaarnaaja, vaan yhtiön asiamies, jonka tehtävänä\noli yhtiön kalleuksien vartioiminen.\n\nJan kiiruhti takaisin majaan sydän täynnä hytisyttävää iloa.\n\n-- Ei olla mikään lähetyssaarnaaja mukana, Melisse! hän huudahti\nriemuiten ja laskeutui iloiten polvilleen hänen viereensä. -- Sinä\ntulee hyvä ja kaunis, kuin hänkin, mutta sinua ei lähetyssaarnaaja\nkastaa. Hän ei olla tullut!\n\nHetkistä myöhemmin Cummins astui sisälle. Hänen toinen kätensä oli\nraadeltu ja vuoti verta.\n\n-- Nuo eskimot ovat senkin vietäviä! hän murisi. -- Jos ne voisivat\nseisoa jaloillaan, ne söisivät meidän eläimemme nahkoinensa! Voitko\nauttaa minua?\n\nJan alkoi heti sitoa haavoittunutta kättä.\n\n-- Haava ei olla syvä, hän sanoi, ja ylöspäin vilkaisematta lisäsi hän:\n-- Lähetyssaarnaaja ei olla tullut.\n\n-- Ei, Cummins vastasi lyhyesti. -- Eikä postikaan. Hän tulee sen\nmukana.\n\nHän ei huomannut, että Janin sormet rupesivat äkkiä vapisemaan, eikä\nmyöskään nähnyt pelästynyttä katsetta, joka pilkahti pojan\nalasluoduista silmistä. Jan lopetti sitomisen paljastamatta\nliikutustaan ja palasi Cumminsin kanssa yhtiön varastohuoneeseen.\n\nSeuraavana päivänä saapui etelästä käsin kaksi chippewaa, valjakkonaan\nsekarotuisia koiria. Sitten ei Cumminsilta liiennyt paljonkaan aikaa\nMelissen hyväksi. Lumi suli nopeasti, ja auringon joka päivä lisääntyvä\nlämpö kiiruhti erämiehiä. Ensiksi saapui Mukeen väki läntisestä Barren\nLandsista, mukanaan suuret joukot myskihärän- ja peurannahkoja sekä\nkokonainen liuta leveäjalkaisia, pitkäkoipisia mackenzie-koiria, jotka\nvetivät kuin hevoset ja vinkuivat kuin piesty penikka, kun vetokoirat\nja eskimokoirat ahdistivat niitä.\n\nIdästä, lännestä ja etelästä suuntasivat nyt kaikki kulkunsa leiriin.\nEnnen kuin oli kolmea päivää kulunut yhtiön tavaroiden saapumisesta,\noli joukko tappeluita, riitoja ja epäsopua tullut sen rauhan ja levon\nsijaan, missä Cumminsin vaimo oli kuollut. Koirat ja miehet kiljuivat\nja kirkuivat. Puolisen sataa koiraa, jotka olivat melkein yhtä villejä\nkuin sudet -- niistä monet olivat syntyisinkin -- heittäytyivät äkkiä\nyhteen mylläkkään.\n\nKoirat tappelivat lakkaamatta siitä asti kuin ensimmäiset eläimet\nsaapuivat, päivänkoitosta päivän loppuun ja öisin nuotiotulien\nympärillä. Sekä koirat että ihmiset kahakoivat alinomaa. Lumi oli veren\ntahraamaa, ja sen haju kiihotti susikoirien kiukkua. Puoli tusinaa\npurtiin kuoliaaksi joka vuorokausi. Ne, jotka kuolivat, olivat\npääasiassa etelässä syntyneitä -- verikoiran, ison tanskalaisrodun ja\nlammaskoiran sekasikiöitä -- sekä noita onnettoman hitaita\nmackenzie-koiria.\n\nSuuresta korkeudestaan katseli jättiläishonka tuota hurjaa elämää, joka\noli tullut häpäisemään hänen vartioimaansa hautaa. Ja kuitenkin kaiken\ntämän epäsovun ja verisen taistelun ohessa vallitsi suuri, voimakas\nonni -- sydän löi kuohuen hetken ilosta, uusia ystävyysliittoja\nsolmittiin, vanhoja vahvistettiin, tämä veljeys, joka kylmän, harmaan\npohjolan taivaan alla pitää yhdessä kaiken, kävi yhä sydämellisemmäksi.\n\nMetsästäjien kesken ei käyty mitään tappeluja; ei minkäänlaista\nvihaa ketään ihmistä kohtaan ilmaantunut ankarissa huudoissa, jotka\nsäestivät piiskojen viuhinaa. Jos joku hudsoninkoira puri kuoliaaksi\nmackenzie-koiran, niin se asia koski vain koiria eikä niiden omistajia.\nHe eivät riidelleet.\n\nEräänä päivänä ajoi kiukkuinen eskimokoira jättiläiskokoisen vetokoiran\ntuon suuren hongan alle ja tappoi sen siellä. Kun Cummins iltapäivällä\ntuli yhtiön varastohuoneesta, hän näki joukon miehiä paljain päin\npuuhaavan haudan ympärillä. Hän meni niin lähelle, että näki heidän\nrakentavan närtteistä aitausta sen ympärille, ja hän tunsi kurkkuaan\nkuristavan, kääntyessään majaa ja Melisseä kohti. Hän huomasi myös,\nettei mitään nuotioita oltu tehty hänen vaimovainajansa muistolle\npyhitetyn paikan läheisyyteen; ja yhä syvemmiksi ja leveämmiksi\nmuuttuivat lumessa polut, jotka veivät hänen majalleen ja jota polkivat\nnuo villit metsäihmiset, tullessaan katsomaan pikku Melisseä.\n\nNämä olivat verrattoman ilon ja riemun päiviä niin pienokaiselle\nkuin yhtiöllekin. Maja oli puolillaan ihmeellisiä tavaroita, sillä\nkaikki kävijät antoivat Melisselle jotakin. Siellä oli jääkarhun\nhampaita, joita nuo pienet tummat miehet olivat vuorostaan saaneet\nrannikkoasukkailta; ihmeellisiä puuhun leikattuja epäjumalankuvia;\nturkiksien paloja, tuuheita ketunhäntiä, ilveksen käpäliä, kuivattuja\nhedelmiä, rintasokeria, satumaiseen hintaan ostettua varastohuoneesta,\nja myskiä -- aina ja alinomaa myskiä -- Mukeen väeltä läntisistä\nseuduista.\n\nJan nautti siitä kunnioituksesta, jota siten omistettiin Melisselle. Se\nmuodosti siteen hänen ja Cumminsin väen välille. Hän tunsi vetovoimaa\nheihin, ja hän seurusteli vapaammin heidän kanssaan ja hankki itselleen\nystäviä.\n\n\n\n\n7\n\nJuhla\n\n\nJan ei ollut soittanut viulua sen jälkeen kuin Jean de Gravois tuli;\nmutta eräänä iltana hän viritti sen ja sanoi Melisselle:\n\n-- Ne olleet hyvät sinulle, Melisseni. Minä antaa niille viulunsoittoa.\n\nLeirissä oli suuri ilta -- se ilta, joka Athabaskasta Hudsoninlahdelle\nasti on tunnettu peuranpaistojuhlan nimellä. Viikko oli kulunut, eikä\nnahkoja ollut paljon saatavissa. Yhtiön päiväkirjaan oli joka miehen\nhyväksi osansa asianmukaisesti merkitty, ja yhtiön varastohuoneeseen\noli turkikset sopivasti ja hyvin niputettu. Kolme peuraa olivat Per-ee\nja hänen metsästäjänsä tappaneet; ja kun Jan sinä iltana otti viulunsa\nseinältä, loimusi mahtava tuli ulkona, ja vartaissa, jotka olivat kuusi\ntuumaa läpimitaten, oli peuranruhoja paistumassa.\n\nIlma oli täynnä juhlan ääntä ja hajua. Läpi koirien murinan ja\nhaukunnan kuuluivat metsäläisten äänet kohoavan hurjaan ylistykseen --\ntänä ainoana päivänä he unohtivat sen hiljaisuuden, joka heitä\nerämaahan oli seurannut. Kimakat äänet kuuluivat mielettömänä\nkirkunana, voittaen tulen räiskeen ja rätinänkin. Peuransuolipiiskat\nvinkuivat ilmassa. Chippewat, creet, eskimot ja muut tungeskelivat\npunaisessa loisteessa. Toimitusmiehen väki huusi ja lauloi kuin hullut\n-- tämä oli näet yhtiön jokavuotinen juhla, jonka piti houkutella monia\nnäistä samoista miehistä taas takaisin ensi metsästyskauden lopussa.\n\nSuuren suuria laatikoita, täynnä valkoista leipää, oli asetettu tulen\nläheisyyteen, samoin tynnyri oikeata voita, joka oli kuljetettu\nkahdeksantuhatta kilometriä meritse tätä tilaisuutta varten ja oli\nnostettu kiväärilaatikon päälle. Jättiläiskokoinen vaskinen\nkahvikattila porisi ja höyrysi pienemmällä tulella.\n\nMonet höyryt ja tuoksut, jotka täyttivät ilman, houkuttelivat koiratkin\nasettumaan isäntiensä odottavan piirin ulkopuolelle. Ne istuivat siinä\nkuola suussa ja louskutellen hampaitaan. Ja tätä kaikkea katselivat\nmiljardit tähdet, ja revontulet leimusivat kalvakassa yössä, ja\nhiljalleen kohosi savu suoraan ylöspäin ja pohjoista kohti, kevään\nlähettämän eteläisen puuskan ajamana.\n\nJan raivasi itselleen tien läpi koiraketjun ja sisemmän miespiirin,\nkunnes tulenloiste kirkkaasti valaisi hänen kiiltävää tukkaansa ja\ntummia silmiään. Sitten hän istahti leipälaatikon reunalle ja alkoi\nsoittaa.\n\nNyt hän ei soittanut Cumminsin ja pikku Melissen suloista soittoa, vaan\nhurjaa surunvoittoista sävelmää, jonka hän oli syystuulilta saanut.\nJuhlallisena, jylhän ihanana se vaimensi kaikki äänet ja kaikui yli\nräiskyvän tulen ja miesten ja koirien melskeen. Elämä yhtäkkiä ikään\nkuin hävisi hänen ympäriltään. Jan, joka istui pää alaspäin, ei nähnyt\nmitään -- ei nähnyt kummastusta, joka kuvastui noiden pienten tummien\nihmisten kasvoista, heidän istuessaan siinä kyykkysillään, ei havainnut\ntuijottavaa hämmästystä silmissä, jotka ihmettelivät kaikkea tuota\nkummallista. Hän tiesi vain, että syvä hiljaisuus vallitsi hänen\nympärillään, ja pian lauloi hänen viulunsa matalampaa ja vienompaa\nlaulua, joka muuttui yhä hillitymmäksi ja hienommaksi, kunnes hän\nsiirtyi eniten rakastamaansa -- siihen soittoon, joka täytti pikku\nmajan Cumminsin vaimon kuollessa.\n\nÄkkiä katkaisi äänettömyyden hiljainen valitus, melkein tuulen vinkunan\nkaltainen. Se kohosi miesjoukon takaa, ja pian kajahdutteli\nsatakitainen äärettömän kolkko koirakuoro vastauksensa Jan Thoreaun\nsoittoon. Janista se kuulosti elämän laululta. Sen ääretön\nkaihomielisyys tarttui hänenkin sieluunsa, ja tietämättään hänen\näänensä kohosi ja laskeutui sen mukaan kuin eläinkuoron valituskin.\nMutta toisista se oli jotakin, joka ennenkuulumattomana kävi yli heidän\nkäsityskykynsä, salaperäinen ihme, joka täytti heidät vavistuksella\nheidän ollessaan soiton kummallisissa lumoissa.\n\nCummins näki muutoksen väessään ja ymmärsi sen merkityksen. Hän näki\npiirin sulloutuvan ahtaammaksi, ja jännittyneiden kasvojen kääntyvän\nsoittajasta koirajoukkoon, joka istui takajaloillaan kuono taivasta\nkohti ja päästi ilmoille valitushuutojaan.\n\nÄkkiä hän viritti hurjan laulun ja raivasi itselleen tien\nkyyristyneiden eskimoiden läpi Janin luo.\n\n-- Taivaan tähden, älä soita enää tuota! hän huusi pojan korvaan. --\nSoita jotain iloista!\n\nJan nosti päänsä kuin unesta. Heti hän huomasi soittonsa tekemän\nkummallisen vaikutuksen, ja hän kuljetti jousta viulun kielillä\nnopeasti ja rajusti ja alkoi kirkkaalla äänellä laulaa kaikille tuttua\nlaulua.\n\nCummins yhtyi heti siihen, viittoi käsillään, hyppijä loikki\ntulenloisteella. Lumous oli poissa. Williams ja Mukee sekä yhtiön muut\nmiehet lauloivat mukana; ja missä äsken hiljaisina seisoi kauhistuneita\nmiehiä, vallitsi nyt korvia huumaava rähäkkä.\n\nKoirat antoivat taas päänsä vaipua ja nuoleskelivat huuliaan,\ntuntiessaan houkuttelevia höyryjä. Huutaen Mukee ja kolme creetä\nsyöksyivät tulen ääreen, pitkillä tangoilla varustettuina, ja peuroja\nmahtavilla vartailla käännettäessä ja niiden valuvan rasvan pihisten\ntippuessa liekkeihin muuttui miesten ja koirien jyreä kuoro ja Janin\nsoitto yhä äänekkäämmäksi, niin että Cumminsin luja ääni kuulosti\nmelskeessä vain kuiskaukselta.\n\nKolmas peura oli vartaassaan käännetty kahteen kertaan, ja Mukee ja\nhänen creensä odottivat nyt hiljaa. Silloin kajahti vuottelevasta\njoukosta viimeinen riemuhuuto ja sitten seurasi silmänräpäyksen\nhiljaisuus, jolloin Cummins juoksi leipälaatikolle ja huitoi hurjasti\nkädet pystyssä.\n\n-- Nyt! hän huusi. -- Nyt!\n\nJa säihkyvin silmin Jan asettautui Cumminsin eteen, ja hänen viulustaan\nkaikui hurja sävelmä ja sai vielä hurjaäänisemmän ja hillittömämmän\nvastauksen.\n\n-- Nyt! Cummins huusi taas.\n\nErämaan laulu, tunnettu aina Athabaskasta Hudsoninlahdelle asti,\npuhkesi ilmoille huikeana, pilviä tavottelevana innostuksena.\n\nCummins veti esiin revolverinsa ja laukaisi sen ilmaan.\n\n-- Nyt! hän huusi.\n\nÄänekkään kirkunan kestäessä, joka voitti laulun sanatkin, tempasivat\nMukee ja hänen creensä vartaan syrjään, ja paistunut peura putosi\nlumeen. Jan vetäytyi takaisin ja katseli viulu kainalossa noita hurjia\nmiehiä, jotka tulenvalossa välkkyvine veitsineen tungeskelivat esiin.\nWilliams -- toimitusmies --, joka puhkui äänivarojensa ponnistelun\njälkeen, tuli ja asettui hänen viereensä.\n\n-- Taitaa luontua tappeluksi, vai mitä, Jan? Kerran minä näin\ntapeltavan tällaisessa paistojuhlassa.\n\n-- Minä myös, sanoi Jan, joka ei ollut siirtänyt silmiään meluavasta\njoukosta.\n\n-- Se tapahtui tuolla luoteisessa, Williams jatkoi, -- suuren orjamaan\ntuolla puolen.\n\n-- Kaukana tuolla puolen, Jan sanoi ja nosti rauhallisena katseensa. --\nSe tapahtui lähellä Isoa Karhua.\n\nToimitusmies tuijotti hämmästyneenä häneen.\n\n-- Näitkö sinä sen!? hän huudahti.\n\nMutta Jan kääntyi selin, ikään kuin ei olisi mitään kuullut, ja meni\nohi koirien ripustamaan kalliin viulunsa majan seinälle. Toimitusmiehen\nsanat olivat hänessä herättäneet eloon syviä muistoja, ja ensi kerran\nleiriin tulonsa jälkeen hän ei sanonut Melisselle sanaakaan, vaikka\npienokainen oli valveilla ja kuten tavallisesti mitä parhaimmalla\ntuulella.\n\nEntinen Jan Thoreau ei nyt palannutkaan takaisin suuren tulen ympärillä\nvietettävään juhlaan. Pitkä metsästyspuukko välkkyen pään päällä hän\nhyökkäsi peuran ympärillä olevien joukkoon, tungeskellen ja tyrkkien\ntoisia, ja hänen äänensä kohosi kimeäksi kirkunaksi, kun hän työntyi\ntulen ääreen. Cummins oli polvillaan suuren paistin vieressä, hihat\nkäärittyinä ja kädet rasvassa, ja nähdessään Janin hän tuijotti\nhämmästyneenä tulijaan. Jan Thoreaun ääni ei tuntunut naurulta eikä\nlaululta. Siinä värähteli kumma hurjuus, joka oli kolkompaa kuin\npuoliverisen hurjin huuto, ja hänen silmänsä oikein paloivat, kun ne\nhetkisen tarkkailivat Cumminsia.\n\nAivan hänen takanaan seisoi Williams. Kun Jan näki hänet hän laski\npuukkonsa niin nopeasti, että toimitusmies pelästyksissään vetäytyi\naskelen taaksepäin. Silloin Jan ryntäsi hänen luokseen.\n\n-- Te olette taistellut Ison Karhun luona! hän kiljaisi kiivaasti.\nKenen puolesta olette tapellut Ison Karhun luona?\n\nToimitusmies oli vaiti, ja hänen hauislihaksensa terästyivät, kun hän\nnäki Janin kasvojen hurjan ilmeen. Äkkiä hän tarttui pojan ranteeseen.\nJan ei yrittänytkään päästä irti.\n\n-- Kenen puolesta te tapellut? hän kirkaisi taas. -- Kenen puolesta te\ntapellut Ison Karhun luona?\n\n-- Me yritimme tappaa erään miehen, mutta hän pääsi pakoon, Williams\nsanoi niin hiljaa, ettei kukaan muu paitsi Jan kuullut sitä. -- Se\noli... -- Toimitusmies vaikeni.\n\n-- Lähetyssaarnaaja! Jan läähätti.\n\nPojan silmissä palanut hurja tuli häipyi, hänen tuijottaessaan\nWilliamsiin, ja hellä ilme, joka niistä sen sijaan loisti, sai\ntoimitusmiehen irrottamaan kätensä pojan ranteista.\n\n-- Niin, lähetyssaarnaaja.\n\nJan vetäytyi pois. Hän vältti kohtaamasta Cumminsin silmiä,\nraivatessaan tietä läpi miesjoukon. Alettiin uudestaan laulaa, kun\nMukee ja hänen creensä tempasivat alas toisen peuran, mutta poika ei\nnyt kiinnittänyt siihen lainkaan huomiotaan. Hän pisti veitsen tuppeen\nja juoksi -- juoksi kiireesti läpi koiraparven, joka murisi ja tappeli\nniille heitetyistä paloista; ohi Maballan, joka katseli hurjaa juhlaa,\nMelissen luo pikku majaan.\n\nTäällä hän laskeutui polvilleen, ja ensi kerran hän otti lapsen\nkäsivarrelleen, painoi sitä itseään vastaan, tuuditteli sitä\nedestakaisin ja sammalsi nyyhkyttäviä sanoja, joita lapsi ei\nymmärtänyt.\n\n-- Ja kun minä löytää hänet ja tappaa hänet, minä tulla takaisin sinun\nluo, enkelini, hän kuiskasi. -- Ja silloin rakastaa sinä Jan Thoreau,\nsen tähden hän vuodattanut lähetyssaarnaajan veren!\n\nHän laski pienokaisen takaisin vuoteelle, suuteli tätä taas, otti\nviulunsa seinältä ja meni ovelle.\n\n\n\n\n8\n\nTaistelu päivänkoitteessa\n\n\nHetkisen Jan seisoi selin Melisseen, katsellen suuren tulen ympärillä\nvietettävää juhlaa. Kolmas peura otettiin alas vartaaltaan, ja koko\nkoiraliuta heittäytyi molempien muiden luurangonjäännösten kimppuun.\n\nJan päästi voimakkaan henkäyksen, kun samalla kuului äänekäs kiljahdus,\nja purrun koiran uikutus kohosi silmänräpäykseksi yli muiden äänien.\nPuuttui vain, että toinen kuva hänen aivoissaan olisi täydentynyt --\nkuva, joka oli iäksi syöpynyt niihin ja jota hän nyt koetti karkottaa\nseisoessaan tuossa ovella. Hän odotti melkein, että se tulisi -- heikon\npoikaäänen kimakka huuto, hetkiseksi haudan hiljaisuus ja sitten\nsähähdetty kostonuhkaus -- ja lopuksi taistelu!\n\nKummallisen nopeasti muodosti hänen kiihtynyt mielensä entisen\nnäyttämön kuvaksi tämän nykyisen kohtalon. Hän kuuli taas huudon, joka\noli _häneltä_ päässyt; näki kuin unessa miesten vimmatun hyökkäyksen ja\npuukkojen välkkeen; ja sitten paikalta, missä hän makasi runnneltuna ja\nverissään lumessa, pitkän laihan nopsajalkaisten vetäjien valjakon,\njoka hurjaa kyytiä vei pois sitä miestä, jonka henkeä puukot olivat\ntavoitelleet.\n\nWilliams oli ollut siellä; hän oli nähnyt taistelun; hänen puukkonsa\noli kilvan muiden kanssa välkkynyt kostonhimoisena ja verenhaluisena.\nEikä toimitusmies, joka siinä seisoi tulen loisteella, ollut kuitenkaan\ntuntenut häntä -- Jan Thoreauta.\n\nHän kiiruhti sinne. Aukion puoliväliin saavuttuaan hän pysähtyi.\nVastapäätä Cumminsin majaa tuli metsästä koiravaljakko. Se pysähtyi\nhongan varjoon, joka kätki sen juhlivilta. Jan kuuli matalia miesääniä,\nja muuan henkilö astui hämärästä esiin ja kulki hitaasti ja nähtävästi\nväsymyksestä kompastelemaisillaan juhlapaikkaa kohti.\n\nSe oli vieras valjakko. Se oli tullut idästä päin, ja Jan säpsähti\najatellessaan lähetyssaarnaajaa, jota odotettiin myöhästyneen postin\nmukana. Ensin aikoi hän mennä tuota olentoa vastaan, joka laahusti\neteenpäin yli aukion, mutta muuttikin suuntaansa ja lähestyi rekeä.\n\nLähemmäksi tultuaan hän huomasi toisen olennon nousevan koirien takaa\nja tulevan häntä kohden. Kymmenkunnan askelen päähän valjakosta hän\npysähtyi odottamaan.\n\n-- Koiramme ovat niin väsyneitä, ettemme uskalla viedä niitä\nlähemmäksi, ääni sanoi. -- Nuo villieläimet purisivat ne hetkessä\nkuoliaaksi!\n\nÄäni sai Janin hätkähtämään. Selin tuleen lähestyi hän niin, että olisi\nvoinut nähdä vieraan.\n\n-- Te tulla Churchillista? hän kysäsi.\n\nHänen sanansa tuskin muodostuivat kysymykseksi, pikemminkin\nanteeksipyynnöksi tulonsa vuoksi, ja hän kääntyi hieman, niin että\nleimuava tuli sattui hetkiseksi hänen silmiinsä.\n\n-- Niin, me lähdimme Etawneystä tasan viikko sitten.\n\nJan oli nyt tullut aivan lähelle. Vieras keskeytti puheensa\ntuijottaakseen laihoihin, lujapiirteisiin kasvoihin, jotka vähitellen\nolivat muuttuneet valkoisen kohokuvan kaltaisiksi. Puoliksi\ntukahtuneesti huudahtaen astui hän askelen taaksepäin, ja Janin viulu\nputosi lumeen.\n\nHiljaisuutta kesti vain henkäyksen ajan. Mies hiipi tuuma tuumalta\ntakaisin puun varjoon, ja poika seurasi häntä kalmankalpein kasvoin.\nÄkkiä kuului kimeänä kiljahduksena Janin huulilta muuan nimi, ja hänen\npuukkonsa välkähti, kun hän hyökkäsi vierasta kohti.\n\nTämä oli kuitenkin nopeampi kuin hän. Äkillisellä liikkeellä hän torjui\niskun, ja kun Janin käsi sivahti hänen ohitseen, jolloin puukonkärki\nriipaisi hänen takkinsa hihaan -- hän antoi pojalle nyrkiniskun, niin\nettä tämä tupertui maahan.\n\nHuumaantuneena ja verissään kompuroi Jan polvilleen. Hän näki koiria\nkäännettävän, kuuli matalan äänen hoputtavan niitä ja näki reen\nkatoavan metsään. Horjuen hän nousi seisaalleen. Sitten hän lähti\najamaan takaa.\n\nHän unohti, että oli jättänyt puukkonsa lumeen, unohti, että tulen\nääressä oli koiria ja muita miehiä. Hän oli vain tietoinen siitä, että\nhän kerran ennen oli nähnyt reen katoavan erämaahan, että sen\nkatoaminen oli jättänyt häneen vihan, katkeruuden ja kostonhalun, ja\nettä nyt oli sama mies uudelleen samalla tavoin päässyt hänen\nkäsistään.\n\nHän kulki yhä eteenpäin, vielä pökerryksissään iskusta; mutta sitä\nmukaa kuin hän eteni, palasivat voimatkin. Edestään saattoi hän kuulla\nreen rahinan ja piiskan viuhinan väsyneiden vetokoirien kannustimena.\nSe antoi hänelle uutta voimaa. Hän kuivasi lämpöisen veren, jota herui\nhänen poskilleen, ja alkoi juosta, alussa vitkaan -- juosta\nmetsäihmisen kevyellä sudenvauhdilla, kyynärpäät aivan kyljissä kiinni.\n\nTällä vauhdilla hän olisi tuntimääriä kyennyt pysymään perässä --\nmenettäen, kun koirat kiiruhtivat, ja voittaen, kun ne hiljensivät\nvauhtiaan -- hellittämättömänä kostonhenkenä, joka oli kintereillä, kun\nkuormitetut koirat laskeutuivat vetoköysilleen lepäämään. Mutta Janin\njuoksutavassa ei ilmennyt Mukeen kylmäverisyyttä eikä Jean de Gravoisin\noveluutta. Kuullessaan piiskanläiskeen heikkenevän, hän laski kätensä\nriipuksiin ja juoksi nopeammin, samalla kun hänet valtasi mieletön halu\nsaavuttaa reki -- raahata siitä mies, joka oli lyönyt häntä, kuristaa\nkaikki elämä noista kasvoista, jotka seurasivat häntä, jotka\nalituisesti irvistelivät hänelle varjojen maailmasta, aivan sen\nkalpean, suloisen naisen takaa, joka oli siellä.\n\nTämä taulu oli hänen juostessaan yhä elävämpänä hänen edessään, ja\nhänen siinä näkemänsä nainen yllytti häntä kostoon, hänen suuret\nsilmänsä hehkuivat kuin tuli, kauniit kasvot olivat vääntyneet\ntuskasta, jonka hän oli nähnyt niihin lyövän leimansa kuolinhetkellä.\n\nJan Thoreausta melkein tuntui kuin elävä ääni olisi puhunut näistä\nkasvoista rukoillen häneltä kostoa, anoen häntä notkeilla, ruskeilla\nkäsillään tarttumaan reessä istuvan hirviön kurkkuun ja kuristamaan sen\nkuoliaaksi. Yksi ainoa ajatus oli hänen mielessään -- että konna oli\nmelkein ulottuvilla; ja hän vastasi tähän rukoukseen henkäyksillä,\njotka melkein ähkynänä pääsivät hänen raukeilta huuliltaan.\n\nHän ei tuntenut pehmeää, auringon lämmön tiivistämää lunta jalkojensa\nalla. Hän ei tuntenut, kuinka matalat puunoksat löivät häntä kasvoihin.\nHän oli tietoinen vain siitä, että tarvitsi ilmaa -- enemmän ja enemmän\nilmaa; ja sen vuoksi juoksi hän suu ammollaan, taistellen ja\nhuohottaen. Jean de Gravois olisi sanonut häntä hulluksi, kun hän\ntavotteli ilmaa tällä tavoin.\n\nYhä heikommin kuului reen kitinä. Sitten se taukosi kokonaan:\npiiskaiskutkin häipyivät. Viimeisin voimanponnistuksin hän ponnisteli\neteenpäin, kunnes sääret vihdoin lysähtivät hänen altaan ja hän suistui\nsuulleen lumeen kuin kuollut.\n\nHänen maatessaan siinä runneltuna ja verissään lumella, alkoi järki\npalata häneen. Hän kompuroi pian polvilleen, läähättäen vielä\nmielettömän yrityksensä takia. Pitkän matkan päästä kuuli hän parkua ja\nsorinaa, kuuli puolensadan äänen kuiskivan kaiun, ja hän ymmärsi sen\ntulevan leirijuhlasta. Se todisti hänelle, että juhla oli keskeytymättä\njatkunut ja että kukaan ei ollut osunut todistajaksi siihen näytelmään,\njoka esitettiin metsänreunassa.\n\nKiireesti alkoi hänen ajattelukykynsä toimia. Hän nousi ja seisoi\nmuutaman sekunnin epäröiden. Aseita hänellä ei ollut; mutta kun hänen\nkätensä sattui vyössä riippuvaan tyhjään tuppeen tuli hän ajatelleeksi,\nkuinka Mukee oli kostanut Cumminsin vaimon puolesta, ja hän lähti\nuudelleen matkaan. Matalalla riippuvat oksat eivät häntä enää\nraapineet. Hän oli kuin varjo, joka äkkiarvaamatta ilmestyi ja katosi,\njoka mateli niin kuin valkoinen kärppä seuraa saalistaan, äänettömästi\nja nopeasti -- ja hänen ruumiinsa seurasi vapaaehtoisesti ja\nrasittumatta aivojen käskyä.\n\nMissä metsän keskeytti tähtien valaisema aukea kenttä, hän tapasi verta\nkoirien jäljissä. Aukean kentän puolivälissä hän näki, että etummainen\nkoira oli heittäytynyt pois jäljiltä, ja että valjakon muut koirat\nolivat kerääntyneet sen ympärille, ja sitten oli miehen piiska\npakottanut ne eteenpäin.\n\nMies oli nähtävästi juossut reen sivulla, siinä missä koirista oli\ntuntunut raskaalta, ja ajanut, missä tie oli tasaista ja kovaa. Hänen\nkorkojensa syvät jäljet lumessa osoittivat, että hän oli juossut vain\nlyhyin välein -- sata metriä tai vähemmän -- ja että hän aina juostuaan\nantoi koirien käydä. Hän oli selvästikin raskas ja kestämätön, ja tämän\nhavainnon johdosta päästi Jan tukahdutetun ilohuudon.\n\nHän alkoi juosta kuin koirat -- laukkaa. Kilometri kilometriltä jäi\nhänen jälkeensä. Hänen edessään oli edelleenkin ääretön erämaa, ja\ntämän läpi pyrki koiravaljakko eteenpäin, aina poissa näkyviltä ja\nkuuluvilta.\n\nTähdet alkoivat taivaanlaella himmetä. Metsän varjot tulivat syvemmiksi\nja tummemmiksi, ja revontulten leimua seurasi synkkä huntu, joka\nennusti päivänkoittoa.\n\nJan seurasi yhä pitemmälle. Juokseminen vaati häneltä tavatonta vaivaa\nja ponnistusta -- se aiheutti hänelle pelkkää ruumiillista tuskaa. Aina\nvähän väliä hän kompastui lumeen. Hänen sääriään särki aina nilkasta\npolveen asti, ja lisäksi hänet valtasi uusi, kiusaava pelko.\n\nVoittaisivatko koirat? Laahaisivatko ne, niin väsyneitä ja verissään\nkuin olivatkin, kuitenkin kuormaa hänen kostonsa ulottumattomille? Tämä\npelko iski hänen mieleensä ja kiihotti häntä jännittämään voimiansa\näärimmäisilleen, ja niin pääsi hän aimo matkan eteenpäin ja saattoi nyt\nselvästi erottaa jäljet. Äkkiä hänen voimansa pettivät kuitenkin, ja\nhän kaatui kuin kuolleena maahan. Hän makasi siinä hiljaa vaikeroiden,\nsuuret, tuijottavat silmät luotuina tähdettömään, harmaaseen\ntaivaslakeen.\n\nKauan hän makasi liikkumattomana. Nälkäinen susi tuli tassutellen\nvuorenharjanteelta, haisteli jälkiä edestakaisin ja keskeytti kolean\naamunkoiton hiljaisuuden kolkolla kiljunnallaan. Se ei kuitenkaan\nherättänyt Jan Thoreauta.\n\nKului pitkä tovi suden mentyä mahoihinsa, ennen kuin hän liikahti ja\nkääntyi niin, että hänen silmänsä saattoivat tutkia reen ja koirien\njälkiä. Kun hän taas alkoi kävellä ja saapui paikalle, missä\nlumipeittoinen kallio heikosti häämötti harmaata taivasta vasten, pääsi\nhäneltä ensimmäinen, palaava eloa merkitsevä ääni. Hän oli varma, että\nhän tuolla ylhäällä oli nähnyt jotain liikkuvan -- hahmon, jota hän\nensin oli otaksunut pensaaksi ja joka ei hänen tietämänsä mukaan ollut\nsusi.\n\nHän väijyi, tulisiko se uudelleen esille, kunnes harmaita varjoja alkoi\ntanssia hänen silmissään. Silloin hän rupesi hiljakseen laahustamaan\neteenpäin. Raskas, herpaiseva tuska oli osaksi laannut hänen\njäsenistään, ja hänen pyrkiessään eteenpäin alkoi veri taas lämmitä ja\nsaada uutta voimaa, ja hän seisahtui halukkaasti hengittämään etelästä\nja vuorten yli tulevaa tuulta.\n\nTässä tuulessa oli jotain, mikä koski häneen kummallisesti -- ja\nvakuutti hänelle ihmisen olevan läheisyydessä. Hän tunsi savunhajua, ja\nsavunhajuun sekaantui vihreyden ja kuusenpihkan tuoksua; ja kun tämä\nviime mainittu lisääntyi sitä myöten kuin hän kulki, hän ymmärsi, että\nsavu lähti nuotiosta -- tämä tietenkin oli piilossa kallioiden välissä,\npikku nuotio, jonka ääressä pakeneva lähetyssaarnaaja valmisti\naamiaistaan.\n\nJan kykeni tuskin pidättämään riemukasta huudahdusta, ja hänen\nruumiinsa sai takaisin entisen sitkeän voimansa. Lähellä vuoren huippua\nnäki hän nuijan -- lyhyen, paksun nuijan, jonka hän sieppasi maasta.\n\nVarovasti hän loi silmäyksen kalliolle ja havaitsi ylängön, jolta\ntalven tuulet olivat pyyhkäisseet lumen pois ja joka oli kivien ja\npensaiden peittämä. Hänen kasvonsa olivat niin kalpeat, että jonkin\nmatkan päästä niitä olisi voinut luulla jänikseksi. Ne muuttuivat yhä\nvalkoisemmiksi, kun hän vähän matkan päässä havaitsi tulen, miehen ja\nkoirat.\n\nMies oleskeli aivan pienen nuotion ääressä; hän istui hartiat\netukumarassa ja piteli tulella pientä pannua. Hänen takanaan olivat\nkoirat lyyhistyneet kelkan ympärille yhtä liikkumattomiksi kuin\nolisivat olleet kuolleita.\n\nJan laahusti yli kallioiden. Hän oli kerran nähnyt ison ilveksen\nhiipivän ihan hereillään olevan ketun kimppuun, ja tämän ilveksen\ntavoin hän nyt hiiviskeli tulen ääressä puuhailevaa miestä kohti.\n\nVäsyneistä koirista liikahti yksi ja nosti kuononsa ilmaan. Jan\npainautui maahan. Koira laski taas kuononsa alas, ja poika ryömi\nedelleen.\n\nSentti sentiltä hiipi hän eteenpäin: sentit muuttuivat kymmeniksi\nmetreiksi, ja kuitenkin istui mies yhä kumartuneena porisevan\nkattilansa yli.\n\nJan kohottautui hiljaa kyyrysiltään -- ja mieletön hehku paloi hänen\nsilmissään. Rauhaton koira nosti taas päätään. Se vainusi vaaraa --\nläheistä, uhkaavaa vaaraa -- ja hyökkäsi pystyyn kiukkuisesti myristen,\nmikä herätti tulen vieressä istuvan miehen huomiota. Hyppäyksellä oli\nJan hänen luonaan, ja hänen nuijansa putosi raskaasti lähetyssaarnaajan\npäähän. Mies tupertui nurin kuin pölkky, ja kimeästi kirkaisten tarttui\npoika hänen kurkkuunsa.\n\n-- Minä olla Jan Thoreau! hän kirkui. -- Minä olla Jan Thoreau -- Jan\nThoreau -- olla tullut tappamaa sinua!\n\nHän hellitti nuijan kädestään, painoi polvensa miehen rinnalle, ja\nhänen hoikat sormensa kouraisivat teräspihtinä vihollisen kurkkua.\n-- Minä tapaa teitä hiljalleen -- hiljalleen! hän kirkui,\nlähetyssaarnaajan tehdessä heikkoa vastarintaa.\n\nIso, paksu ruumis kohosi hänen allaan, ja hän kokosi kaikki voimansa\nsormiinsa. Jokin löi häntä kasvoihin. Jokin löi häntä uudelleen ja yhä\nuudelleen, mutta hän ei tuntenut lainkaan kipua, vaan päinvastoin\nriemuitsi hiljaa itsekseen. Miehen kädet kiskoivat, riuhtoivat hänen\ntukkaansa; mutta Jan näki vain lähetyssaarnaajan tummanpunaisten\nkasvojen käyvän yhä punaisemmiksi, näki hänen silmiensä tuskaisesti\nvedoten tuijottavan omiinsa.\n\n-- Minä olla Jan Thoreau, hän läähätti yhä vain. -- Minä olla Jan\nThoreau ja minä tappaa sinut -- tappaa sinut!\n\nVeri virtasi hänen kasvoiltaan. Se sokaisi hänet, niin ettei hän enää\nvoinut nähdä uhriaan. Hän kumartui välttääkseen iskuja. Miehen ruumis\nkohosi enemmän ja enemmän; se kääntyi niin, että hän oli vähällä joutua\nsen alle; mutta kuitenkin hän riippui kiinni paksussa kaulassa, niin\nkuin kärppä itsepintaisesti riippuu hampaillaan saaliinsa valtimossa.\n\nMusertavan painavasti lepäsi lähetyssaarnaajan ruumis hänen päällään.\nHänen voimakkaat kätensä raastoivat ja takoivat pojan päätä ja kasvoja,\nja viimein tarttuivat ne hänen niskaansa. Janin oli hirveän vaikea\nhengittää, mutta hän ei tuntenut mitään kipua. Ote ei pelottanut häntä.\nSe ei saanut häntä hellittämään omaa puristustaan. Hän työnsi sormiaan\nvain syvemmälle. Hän koetti yhä riemuita, mutta hän ei voinut saada\nkuuluviin muuta ääntä kuin samaa läähätystä kuin hänen uhrinsakin\nhuulilta pusertui.\n\nMolemmat otteet merkitsivät kuolemaa; mutta miehen ote oli voimakkaampi\nja hänen kaulasta paksumpi ja sitkeämpi. Ei kulunut kauan, ennen kuin\nhänen onnistui kömpiä polvilleen ja nousta ylös, Janin maatessa\nselällään hiukset ja kasvot verestä punaisina ja silmät suurina,\nelottomasti tuijottaen. Lähetyssaarnaaja katseli kauhuissaan uhriaan.\nKun sitten vähitellen henki, joka oli ollut niin vähällä sammua, palasi\nhäneen, hän hoiperteli koirien luo, valjasti ne reen eteen ja ajoi\nvuorta alaspäin tasangolle. Kohta ei enää kuulunut reen narinaa.\n\nVähän matkanpäässä oli lintu pensaasta nähnyt tuon salaperäisen\ntaistelun. Nyt hyppäsi se rohkeasti Janin liikkumattomalle ruumiille ja\nlaski kysyvänä päänsä kallelleen, tutkien samalla verisiä kasvoja.\n\nSarastuksen harmaa utu avautui kirkkaaksi päiväksi. Kaukana etelässä\noli punaisen auringonnousun pilkahdus hiipimässä pohjoiseen maailmaan.\n\n\n\n\n9\n\nJean ja Jan\n\n\nKilometrin verran vuorta alaspäin, siinä missä tämä vähitellen kohosi\nalangon metsistä ja soista, juoksi valjakko voimakkaita malemute-koiria\nreen edessä. Reessä istui nuori puoli-cree-nainen. Välistä reen\nvieressä, välistä koirien vieressä juoksi Jean de Gravois, läiskytteli\niloisesti piiskaa ja luikkasi hilpeästi.\n\n-- Eikö ole kaunista, Iowakani? hän huudahti vähintäin sadannen kerran\ncreenkielellä ja hyppäsi suuren vierinkiven yli. -- Eikö tämä ole ihana\nmaailma, aurinkoineen, joka äsken on noussut, ja kevätkin kun lähestyy?\nSe on toista kuin kylmä Churchill, jossa jäävuoret ovat paikallaan koko\nkesän! Mitä sanot nyt Jean de Gravoista ja hänen maastaan?\n\nJean toi muassaan kotiinsa muhkean nuoren naisen: hänellä oli suuret,\nkauniit silmät ja hiukset, jotka loistivat kuin korpin siivet\nauringonpaisteessa. Nainen nauroi ylpeästi hänelle, kun tämä tanssi ja\nhyppi hänen vierellään, ja vastaili hiljaa creen kielellä -- maailman\nkauneimmalla kielellä -- kaikkeen, mitä hän sanoi.\n\nJean hyppi ja juoksi ja läiskytteli piiskaa, huusi ja lauloi, kunnes\nhän tuli tulipunaiseksi. Äkkiä pysähtyivät koirat juuri sille paikalle,\nmissä Jan Thoreau makasi lumessa, runneltuna ja verissään.\n\n-- Mitä tämä on? Jean huudahti.\n\nHän kohotti Janin päätä ja hartioita ja huusi kimakasti Iowakaa, joka\nkiiruhti heittämään yltään paksuja turkkeja, joihin mies oli käärinyt\nhänet.\n\n-- Tämä on viulunsoittaja, josta sinulle kerroin ja joka asuu Lac\nBainin leirissä! hän huusi innokkaasti. -- Hän on murhattu! Hän on\nkuristettu kuoliaaksi, ja kasvot ovat kuin pedon repimät.\n\nJeanin katse harhaili ympäri, Iowakan vaipuessa polvilleen hänen\nviereensä. -- Mikä taistelu! Jean sanoi. -- Katsopas jalanjälkiä! Suuri\nmies ja pieni poikanen, ja murhaaja on livistänyt tiehensä reellä!\n\n-- Hän on lämmin, Iowaka sanoi. -- Ehkä hän ei vielä olekaan kuollut!\n\nJean de Gravois hypähti pystyyn, ja hänen pienissä tummissa silmissään\nsäkenöi vaarallinen tuli. Yhdellä ainoalla hyppäyksellä hän seisoi reen\nvieressä ja heitti pois turkit, nyytit ja kaikki muut esineet, asettaan\nlukuunottamatta.\n\n-- Hän on kuollut, Iowaka. Katso, kuinka mustansininen hän on\nkasvoiltaan! Mutta Jean de Gravois ottaa varmasti selvän murhaajasta,\nja sinä jäät tähän ja pystytät leirin. Hi-o-o-o-o! hän huusi koirille.\n\nEläimet menivät kiireesti kukin paikoilleen, sitten hän ryntäsi yli\nvuorenharjanteen. Kun he saapuivat tasangolle, hän asettui rekeen\npolvilleen ja pani aseen eteensä; ja hänen matalalla, käheällä\nkomennollaan, joka ei kuulunut kauemmaksi kuin koirien korviin,\nojensivat eläimet pitkät ruumiinsa ajaakseen takaa lähetyssaarnaajaa ja\nhänen koiriaan.\n\nJean ymmärsi, että kuka pakolainen sitten olikaan, hän ei voinut olla\npaljon edellä, ja hän naureskeli ja kohautteli olkapäitään nähdessään\noivallisten malemute-koiriensa juoksevan kolme kertaa nopeammin kuin\ntavalliset koirat. Kilometrin päässä johtivat jäljet jääpeitteiselle\njärvelle, ja sen puolivälissä oli pakeneva lähetyssaarnaaja.\n\nEtummainen koira päästi ilonhaukahduksen, ja hurjasti huutaen Jean\nheilutti piiskaansa sen selän kohdalla. Hän näki edellään olevan miehen\nnojautuvan reen laidan yli hoputtaakseen koiriaan, mutta niiden vauhti\nei lisääntynyt. Äkkiä hän näki auringonpaisteessa jonkin välkähtävän.\n\n-- Oh! -- Jean sanoi hiljaa, kun kuula vinkui hänen päänsä kohdalla. --\nHän ampuu Jean de Gravoista! -- Hän laski piiskansa alas, ja hänen\npienistä tummista kasvoistaan pilkahti ilonsäde, hänen kohottaessaan\nkivääriään vetokoirien selkien yli. -- Hän ampuu Jean de Gravoista,\njoka osaa juoksevaan peuraan kolmensadan metrin päästä.\n\nKun laukaus oli kajahtanut, ei ensin näkynyt mitään liikettä hänen\nedestään; mutta sitten vierähti jotain reestä lumeen. Vähän matkan\npäähän pysähtyivät koirat katselemaan lähestyviä vieraita.\n\nNäiden viereen pysähtyi Jean; ja kun hän näki häneen tuijottavat\nkasvot, hän repi ja kiskoi laihoilla käsillään pitkää tukkaansa ja\nhuudahti samalla hämmästyneenä:\n\n-- Taivaan pyhimys, sehän on lähetyssaarnaaja Churchillista!\n\nHän käänsi miestä ja näki, että kuula oli mennyt toisen kainalon alta\nsisään ja tullut toisen alta ulos. Ei elonkipinääkään huomannut.\nLähetyssaarnaaja oli jo kuollut.\n\n-- Lähetyssaarnaaja Churchillista! hän huohotti taas. Hän katsahti\nlämpimään aurinkoon ja potkaisi jalallaan lunta.\n\n-- Pian tulee suoja, hän sanoi itsekseen ja ja vilkaisi taas\nkuolleeseen, -- ja sitten hän hautautuu järveen.\n\nHän ajoi omat koiransa takaisin metsään. Sitten hän juoksi leikkaamaan\npoikki väsyneiden koirien vetohihnat ja ajoi ne piiskallaan jäälle\nvapauteen.\n\n-- Menkää susien seuraan! hän huusi. -- Varokaa leiriä, muuten Jean de\nGravois leikkaa kielenne ja nylkee teidät elävältä!\n\nKun hän palasi kallion huipulle, oli Iowaka keittämässä kahvia, ja Jan\nistui tulen loisteella turkkeihin kääriytyneenä.\n\n-- Asian laita oli, kuten sanoin, Iowaka huudahti. -- Hän elää!\n\nSiten tapahtui, että Jean de Gravoisin paluu leiriin muodostui vieläkin\nsuurellisemmaksi kuin hän itse oli ajatellut, sillä hän ei tuonut\nmukanaan ainoastaan kaunista puolisoa, vaan myös puolikuolleen Janin\ntaistelukentältä, vuorelta. Mutta kokonaiseen kahteen päivään ei Jean\nde Gravois maininnut halaistua sanaa metsäjärvelle kuolleesta miehestä,\neivätkä koiratkaan palanneet kielimään kadonneesta lähetyssaarnaajasta.\n\n\n\n\n10\n\nPunaisia lumikukkia\n\n\nNiin pian kuin suuri juhla oli loppunut, alkoivat turkiseläinten\npyytäjät lähteä omille teilleen. Eskimot lähtivät seuraavana aamuna.\nSitä seuraavana päivänä lähtivät Mukeen länsimaalaiset. Useimmat muut\nsuuntasivat kulkunsa yksittäin tai kaksittain erämaahan, etelään tai\nitään päin.\n\nKymmenkunta henkilöä lykkäsi lähtönsä tuonnemmaksi, ja näiden joukossa\noli Jean de Gravois ja hänen vaimonsa. Jean odotti kolmanteen päivään.\nSitten hän pistäytyi tervehtimään Jania. Poika istui sängyssään\ntyynyjen ympäröimänä hänen sisään tullessaan, ja Cummins istui\nsängynlaidalla tuudittelemassa pikku Melisseä.\n\nHetkisen Jean istui vaiti katsellen heitä; sitten hän viittasi\nCumminsille.\n\n-- Minä lähden Athabaskaan tänään, hän sanoi. -- Sitä ennen haluan\npuhua pojan kanssa. Minun on sanottava hänelle jotain, jota eivät\nkenenkään muun korvat kuin hänen saa kuulla. Käykö se päinsä?\n\n-- Puhukaa hänen kanssansa niin kauan kuin haluatte, Cummins sanoi, --\nmutta älkää vaivatko häntä lähetyssaarnaajasta mainitsemalla! Te ette\nsaa häneltä sanaakaan! Janin silmistä loisti hellyys, kun Jean de\nGravois tuli hänen viereensä istumaan. Hän tiesi, että Jean oli tuonut\nhänet henkiin palanneena leiriin, ja jotain piili ranskalaisen\nmiettivässä virnistelyssä ja innossa, jolla hän vilkui ympärilleen,\nikään kuin ei hän olisi täysin selvillä siitä, ettei seinillä ollut\nkorvia. Tämä sai pojan sydämen sykkimään nopeammin ja ihmettelemään,\nmitä Jean aikoikaan sanoa.\n\nMuutaman sekunnin Jean katseli häntä vakavana silmiin, laihat\ntummahipiäiset kasvot käsiin tuettuina ja outo hymy huulilla. Hän teki\nuseita merkitseviä virnistyksiä, väänteli suutaan ja kohautti\nolkapäitään ja naureskeli välillä itsekseen.\n\n-- Oh, se oli kaunis taistelu! -- hän sanoi hiljaa. -- Sinä olet rohkea\npoika, Jan Thoreau!\n\n-- Ette suinkaan te nähnyt sitä? Jan kysäisi.\n\nTietämättään hän sanoi nämä sanat ranskaksi. Jean tarttui tuimasti\npojan laihaan käteen ja nauroi ihastuksissaan, sillä hän oli\nranskalainen hengeltään ja sielultaan.\n\n-- Näinkö sen? En, en minä eikä Iowaka; mutta lumessa näkyi se mitä\nselvimmin. Ja enkö minä seurannut jälkiä, jotka kulkivat vuorta\nalaspäin, sillä aikaa kun Iowaka herätteli sinua henkiin? Ja enkö\njärvelle tultuani nähnyt jotain mustaa, joka näytti hiiltyneeltä\ntukilta? Ja tultuani lähemmäksi, eikö se ollutkin Churchillin\nlähetyssaarnaajan ruumis? Eikö niin, Jan Thoreau?\n\nKovaa huudahtaen kohosi Jan vuoteessaan istualleen.\n\n-- Hiljaa, hiljaa! Jean varoitteli ja sai hänet pitkäkseen vuoteelleen.\n-- On tarpeetonta puhua siitä, mikä on tuolla jäällä. Pyhä neitsyt\nantoi vain minun viime yönä nähdä unta, että sinä mielelläsi tahtoisit\nomin silmin nähdä lähetyssaarnaajan kuolleena. Suoja sää avaa järven\nmuutaman päivän kuluttua. Silloin hän menee ensimmäisen lumisohjon\nmukana. Ja -- Jean katsoi uudelleen varovasti ympärilleen ja kuiskasi\nhiljaa: -- jos näet, mitä kuolleeseen lähetyssaarnaajaan tulee, jotain,\nmitä et ymmärrä -- _niin ajattele Jean de Gravoista!_ Hän nousi ja\nkumartui Janin kalpeiden kasvojen yli.\n\n-- Minä lähden tänään Athabaskaan, hän lopetti. -- Ehkä, Jan Thoreau,\nsaat ennen pitkää kuulla, että on parasta Jean de Gravoisille, ettei\nhän enää milloinkaan tähän leiriin palaa. Siinä tapauksessa löydät\nhänet Fort du Lacin ja Reaver Rivarin väliltä, ja sinne voit tulla\nneljässä päivässä -- ajat koiria aivan pitkin metsänreunaa; katso, että\nmyskihärkä on aina pohjoisessa.\n\nHän läheni ovea, pysähtyi siihen hetkisen epäröiden, hymyili ja\nkohautti olkapäitään. -- Jean de Gravois ihmettelee, ymmärtääkö Jan\nThoreau? hän sanoi lähtien ulos.\n\nKun Cummins tuli kotiin, hän näki Janin poskien kuumeesta hehkuvan.\n\n-- Tulimmainen vieköön tuo Gravoisin? hän mumisi.\n\n-- Hän olla ollut veli minulle, Jan sanoi yksinkertaisesti. -- Minä\nrakastan häntä.\n\nToisena päivänä Jeanin lähdön jälkeen Jan nousi kuumeesta vapaana\nsängystään, ja iltapäivällä hän valjasti Cumminsin koirat. Viimeiset\nerämiehet olivat aamulla lähteneet, reet ja koirat olivat silloin\nvaipuneet syvälle lumisohjoon -- ja Jan seurasi yhtiön asiamiehen\ntasaisia reenjälkiä, joita myöten hän oli palannut Fort Churchilliin.\n\nNämä ladut veivät pitkin kalliota, missä hän oli taistellut\nlähetyssaarnaajan kanssa. Jan meni vuorelle. Siltä paikalta, missä hän\noli käynyt käsiksi mieheen, hän seurasi jo melkein haihtuneita\nranskalaisen ja hänen koiriensa jälkiä, kunnes hän saapui järvelle, ja\nsilloin ymmärsi hän, että ranskalainen oli puhunut totta, sillä sieltä\nhän löysi lähetyssaarnaajan kuolleena makaamasta kasvot lumisohjoon\npuoliksi hautaantuneina.\n\nHänen ei tarvinnut enää kauemmin ihmetellä Jeanin sanojen merkitystä.\nPieni salaperäinen maailma, jonka hän kätki sydämeensä, täyttyi nyt\nvielä uudella kuvalla -- kuvalla urhoollisesta pikku metsämiehestä,\njoka morsiamineen kiiruhti takaisin Athabaskan maalle.\n\nJan kävellytti koiriaan koko matkan kotiin leirille; oli jo hämärä, kun\nhe saapuivat perille. Maballa oli laittanut illallisen kuntoon, ja\nCummins odotti häntä. Hän katsoi poikaan terävästi. Hymy väikkyi Janin\nhuulilla, ja hänen silmissään oli ilme, jota ei Cummins milloinkaan\nennen ollut niissä nähnyt. Tästä illasta alkaen katosi tuo hermostunut\nhehkuva katse, joka välistä oli tehnyt hänet melkein mielipuolen\nnäköiseksi. Silmien entistä vaanivaa ja epäluuloista ilmettä seurasi\nlämpö ja ystävällisyys, ja Cummins tunsi tämän muutoksen vaikutuksen\nJanin syödessä peuranlihaa ja kerran toisensa perästä lakkaamatta\npuhellessa Melissen kanssa.\n\nEräs cree-erämies oli löytänyt Janin viulun lumesta ja tuonut sen\nkotiin Maballalle. Ennen kuin Cummins oli lakannut syömästä, poika\nalkoi soittaa, ja jatkoi soittoaan, kunnes valot olivat leiristä\nsammuneet, ja sekä mies että lapsi nukahtaneet. Silloin Jan lopetti.\nJännittynein ilmein hän hellitti sitten varovasti viulun kielet ja piti\nsitä lamppua vasten, niin että hän saattoi nähdä pienen aukon kautta\nsisälle viulunkoppaan.\n\nHän vilkaisi Cumminsiin. Mies nukkui kasvot seinään päin. Käyrällä\nteräslangalla, jota hän käytti revolverin puhdistamiseen, hän veti\nvihdoin esille pehmeän, punaiseen kankaaseen kierretyn käärön.\n\nMuutaman sekunnin hän istui tarkaten Cumminsin syvää unta ja avaten\nsillä aikaa hiljalleen päällystä. Sitten levitti hän joukon tiheään\nkirjotettuja sivuja pöydälle. Kirjoitus oli ranskaa. Useat sivut oli\nkirjotettu rohkealla miehen käsialalla, ja sanat olivat melkein\ntoisissaan kiinni. Nämä hän asetti syrjään. Toisia hän katseli ja\nhäneltä pääsi matalia, tukahdutettuja nyyhkytyksiä.\n\nNämä sivut oli naiskäsi kirjottanut, ja paperi oli täynnä heikkoa,\nsuloista heliotroopin tuoksua. Puolen tunnin ajan istui Jan tuijottaen\nniihin ja lukien hitaasti, ensimmäisestä viimeiseen sivuun asti.\n\nÄkkiä kääntyi Cummins unissaan, ja Jan hiipi silloin varpaisillaan\nyli lattian, avasi nukkuvaa häiritsemättä oven ja meni ulos yöhön.\nEtelässä ja idässä kuumotti himmeä hohde -- keväinen täysikuu oli\nnousemaisillaan metsänrannasta. Janin kääntäessä kasvonsa sinnepäin\ntäytti hänen sydämensä uusi ja kummallinen kaipuu. Hän ojensi\nkäsivartensa, papereita ja viulua lujasti puristaen, ikään kuin joku\nihmeellinen henki olisi huutanut hänelle tuosta koittavasta\nsädeloistosta.\n\nEnsi kerran yksinäisessä elämässään hän kuuli tämän suuresta\nmaailmasta, joka on kaukana erämaasta, tulevan huudon; ja äkkiä hän\npainoi naisen kirjeen huulilleen, innokkaasti ja lakkaamatta kuiskien:\n\n-- Minä tulla sinun luokse -- kerran -- kun pikku Melisse myös tulla!\n\nSitten hän kiersi kokoon kirjoitetut sivut, kääri ne taas\nhaalistuneeseen punaiseen kankaaseen ja kätki ne viulukoppaan ennen\nkuin palasi tupaan.\n\nSeuraavana aamuna Cummins seisoi ovella ja sanoi:\n\n-- Kuinka lämmin onkaan aurinko! Lumi ja jää on menemäisillään, Jan. On\nkevät! Tänään me panemme reet pois ja alamme ruokkia koiria kalalla.\n\nPäivä päivältä aurinko nousi varmemmin, päivät kävivät pitemmiksi ja\nilma lämpimämmäksi; ja lämmöstä huokui maa suloisia tuoksujaan, ja\nepälukuisia ääniä kuului metsän syvyydestä, näkymätön elämä siellä\nheräsi lumivuoteellaan pitkästä unesta. Linnut visersivät ja kuhersivat\naamusta iltaan; korpit lentelivät aurinkoa kohti ja pulmusten väri\nmuuttui päivä päivältä, kunnes niistä tuli uuden maailman uusia\nolentoja.\n\nPoppelien umput paisuivat, kunnes ne halkesivat kuin liiaksi kypsyneet\nherneet. Karhuemot kömpivät pesistään ja niitten perässä kulkivat\nmuutaman viikon vanhat poikaset, joita emot opettivat repimään alas\npieniä vesoja, että he pääsivät umppuihin käsiksi. Hirvet tulivat\nsuurten kallioiden huipuilta alas, missä ne syystä kyllä olivat\ntalveansa viettäneet, ja kintereillä seurasivat sudet, jotka elivät\nheikoista ja sairaista hirvistä. Ja lumi suli ja virtasi pois, jää\nratisi ja särkyi -- kuului vain kallion, maan ja puun häipyvää\npakkashuutoa; ja yö yöltä siirtyivät revontulten kalvakkaat leimut yhä\nkauemmaksi napaa kohti.\n\nLeirielämä kulki taas vanhaa latuaan. Välistä tapahtui, että joku\ntulija saapui metsästä, mutta hän viipyi vain päivän, pari ja otti\njoitakuita elintarvikkeita mukaansa. Williams laitteli kirjoja kuntoon\nsiksi kun kauppayhtiön pääasiamiehen piti saapua Lontoosta. Cummins oli\nverrattain vapaana. Ennen kuin viimeinen lumi oli mennyt pois, hän ja\nJan alkoivat hinata hirsiä suunniteltua hirsilinnoitusta varten. Ja\nulkona auringonpaisteessa istui suurella karhuntaljalla Melisse ja\nkatseli tavattoman innokkaasti, kuinka uutisrakennus edistyi. Cumminsin\nkasvot loistivat ilosta, hänen nähdessään pienokaisen konttaavan ja\nsätkyttelevän karhuntaljalla ja äänekkäästi ilmaisevan mieltymystään.\n\nJan oli maailman onnellisin nuorukainen. Aivan varmaan pikku Melisse\nymmärsi heidän puuhansa, ja tämä vakaumus levisi Cumminsista ja Janista\nmuihin leirissä oleviin, ja niinpä tapahtuikin usein, että Mukee ja\nPer-ee, vieläpä itse Williamskin istuivat pitkät ajat kyykyssä lumessa\nMelissen vieressä ja vain ihmettelivät sitä suurta ymmärrystä, millä\nhyvä Jumala oli suvainnut varustaa valkoisen lapset aivot. Tämä ihme\nantoi vilkasta puheenaihetta näille miehille, jotka hiljaisuuteen\nsyntyneinä yleensä ajattelevat enemmän kuin puhuvat. Eräänä päivänä toi\nMukee sinne kaksi intiaanilasta, jotka hän laski karhuntaljalle, missä\nnämä istuivat liikkumattomina ja jäykän välinpitämättöminä -- selvä\ntodistus Melissen korkeammasta kehityksestä.\n\n-- Ei minua kummastuttaisi, jos hän milloin tahansa rupeaisi puhumaan,\nCummins sanoi eräänä iltana tuttavallisesti Janille, kun poika\nviritteli viuluaan. -- Hän on lähes kuuden kuukauden vanha.\n\n-- Luuletteko hänen alkavan ranskaksi? Jan kysäisi ja lakkasi.\n\nCummins tuijotti.\n\n-- Miksi?\n\nJan alensi äänensä kuiskaukseksi.\n\n-- Siksi, että minä olla hänen monta kertaa kuullut sanoa: Bonbon --\nbonbon -- bonbon, mikä merkitä rintasokeri; ja minä aina antanut\nhänelle rintasokeri, ja nyt pikku Melisse alituiseen sanoa bonbon.\n\n-- Vai niin, Cummins sanoi ja katseli häneen ihmetellen. -- Voisikohan\nniin tapahtua?\n\n-- Minä alkanut englanniksi, Jan vastasi salamannopeasti, -- ja Jan\nThoreau olla ranskalainen!\n\nHän alkoi soittaa, mutta Cummins ei kuullut paljonkaan soitosta. Hän\nmeni ovelle ja tuijotti surullisena haudan partaalla olevan korkean\nhongan latvaa. Janille hän sanoi:\n\n-- Olisi pahasti, jos asia niin olisi. Älä anna hänelle enää makeisia,\nkun hän sanoo bonbon, Jan! Hänen täytyy unohtaa!\n\nSeuraavana päivänä Jan otti naisen haudan ympäriltä aitauksen pois, ja\nmelkein koko päivän hän samoili korkean, etelään viettävän\naurinkoisella vuoren rinteellä. Palatessaan hänellä oli kopallinen\nvarhaisia punaisia lumikukkia, juuret vielä täynnä multaa. Nämä hän\nistutti hautakummulle hongan alle, ja ympärille asetti hän riviin\nLabrador-tee-pensaan nuoria vesoja.\n\nKun ilma lämpeni ja kevät muuttui kesäksi, hän otti Melissen mukaansa\nlyhyille metsään tekemilleen retkille, ja heidän onnistui poimia aimo\nsaalis kukkia ja napaseudun sananjalkoja. Hauta oli aina koristettu\ntuoreilla kasveilla, ja koti -- jonka lisärakennus nyt oli tullut\nvalmiiksi -- oli aina täynnä kevään kauniita kukkia.\n\nJan ja Melisse olivat onnellisia; ja tämä molempien ilo ilmeni leirin\nmuissakin asukkaissa, aivan kuin naisen läsnäolo oli tehnyt heidät\nkaikki onnellisiksi. Ainoastaan Cummins oli kovin alakuloinen. Kevään\nja kesän vaihdokset, jotka toivat mukanaan kaikkea, mikä tässä\netäisessä maailman kolkassa oli lämmintä ja ihanaa, repi esiin hänen\nsuuren surunsa uudelleen; tuntui kuin hänen rakastettunsa olisi kuollut\nvasta eilen.\n\nNähdessään ensi kerran punaisten kukkien hehkuvan hänen haudallaan, hän\nkätki pään käsiinsä ja nyyhkytti kuin lapsi. _Hän_ oli rakastanut\nniitä. Hän oli aina malttamattomasti odottanut ensimmäisten punaisten\nkukkien puhkeamista märästä maasta. Satoja kertoja oli hän ollut\nvaimonsa mukana niitä etsimässä, ja kiinnittänyt ensimmäisen kukan\nhänen kauniisiin hiuksiinsa. Sellaisina päivinä he olivat leikkineet ja\nnauraneet kuin onnelliset lapset, tuon synkän hongan tuolla puolen.\nUsein mies oli ottanut hänet voimakkaille käsivarsilleen ja kantanut\nhänet väsyneenä ja nälkäisenä, mutta onnellisena, takaisin heidän pikku\nkotiinsa hakkauspaikalle, ja siellä hän saattoi istua ja nauraa, kuinka\nkömpelösti hän käyttäytyi heidän illallisensa valmistamisessa.\n\nSellaiset ajatukset ja kuvat kiusasivat häntä ja ajoivat hänet\nyksikseen erämaahan. Hänen ollessaan tässä mielentilassa saattoivat\nhänen mokkasiineihin verhotut jalkansa hiljaa astella samoja polkuja ja\nteitä, joita heidän yhdessä oli ollut tapana kulkea; ja kaikkialla\nheräsi hänessä eloon uusia muistoja, ja hän ikävöi vain sitä hetkeä,\njolloin saisi laskeutua rakastettunsa luo ja kuolla.\n\nVähän uneksi hän silloin, että Jan ja Melisse rakastaisivat näitä\nsamoja polkuja, että tuosta vanhasta, kuolleesta onnesta uusi onni,\nuudet riemut versoisivat, vuorostaan kuihtuakseen ja kuollakseen kuten\nhänen omansa -- joksikin aikaa. Hän ei saattanut oman suuren surunsa\nyli nähdä tulevaisuuteen. Hän jätti Melissen Janin huostaan.\n\nVihdoin -- kun hän oli tullut laihaksi ja voimattomaksi unettomien\nöiden ja päivisin kärsimiensä sieluntuskien vuoksi -- hän selitti, että\nyhtiön asiat pakottivat hänet matkustamaan Churchilliin, ja hän lähti\nsinne elokuun alussa.\n\n\n\n\n11\n\nHänen tähtensä\n\n\nJan oli nyt saanut raskaan vastuun. Melisse oli hänen omansa. Päiviä\nkului, ennen kuin hän täydellisesti saattoi käsittääkään onneaan. Hän\noli aikonut lähteä Athabaskaan Jean de Gravoista tervehtimään ja jättää\nMelissen Cumminsin huostaan pariksi viikoksi. Nyt luopui hän siitä.\nYötä päivää piti hän huolta lapsesta; ja Janin suureksi iloksi\nmuuttuivat olot pian niin, että Melisse itki häntä, kun hänen oli vain\npakko jättää pienoinen. Ainakin Maballa vakuutti asian niin olevan, ja\nMelisse vahvisti tämän siten, että hän pojan palatessa osoitti aivan\nselvästi iloaan sen johdosta.\n\nKun Cummins syksyllä palasi Fort Churchillista, hänellä oli mukanaan\njoukko esineitä Melisselle, niiden mukana uusia kirjoja ja\nsanomalehtiä, joita hän oli ostanut ansaitsemillaan rahoilla.\nAvatessaan näitä aarteita pehmeästä peurannahkakääreestä -- jota Jan ja\nMelisse katselivat -- hän pysähtyi äkkiä ja katsahti poikaan.\n\n-- Siellä Churchillissa kummastellaan, mihin on joutunut\nlähetyssaarnaaja, joka lähti postin mukana, Jan. Väitetään, että hän on\nviimeksi nähty Etawneyssa.\n\n-- Eikä täällä? Jan sanoi hätäisesti.\n\n-- Ei, mikäli tiedetään, Cummins sanoi, yhä katsellen poikaa. -- Ei\nhänen kyytimiehensäkään ole lainkaan palannut Churchilliin.\nKummastellaan sitäkin, mihin ajaja on mennyt. Yksi yhtiön virkamiehistä\non tullut Etawneyihin, ja mahdollisesti hän saapuu Lac Bainiinkin. En\nluule hänen saavan selkoa lähetyssaarnaajasta.\n\n-- En minäkään, Jan sanoi aivan rauhallisesti. -- Hän luultavasti\nkuollut; sudet ja ketut aikoja sitten syöneet hänet -- tai\nmahdollisesti kalat!\n\nCummins jatkoi purkamistaan, ja esille ottamistaan kirjoista hän antoi\nkaksi Janille.\n\n-- Churchillissa ollessani saapui lastilaiva Lontoosta, ja siinä\ntulivat nämä, hän selitti. -- Ne ovat koulukirjoja. Churchilliin tulee\nensi talvena koulu, ja sen jälkeisenä talvena York Factoryyn. Se on\nensimmäinen koulu, mikä milloinkaan on tullut viittäsataa kilometriä\nlähemmäksi meitä.\n\nSeuraavina päivinä teki Jan pitkiä metsäretkiä, mietiskellen kumpaakin\nCumminsin Churchillista tuomaa ongelmaa. Pitikö hänen varottaa Jean de\nGravoista ilmoittamalla hänelle, että yhtiö aikoi tehdä tutkimuksia\nlähetyssaarnaajan katoamisen johdosta?\n\nHänen ensi vaikuttimenaan oli heti lähteä Jeanin olinpaikoille Fond du\nLaciin ilmoittamaan hänelle. Mutta jos yhtiön lähetti tulisi Lac\nBainiin, niin kuinka hän voisi saada tietoonsa, että lähetyssaarnaaja\nmakaa järven pohjassa ja että Jean de Gravois oli syyllinen siihen? Jan\njohtui vihdoin siihen vakaumukseen, että olisi sulaa hulluutta tehdä\nlevottomaksi pikku metsästäjää, ja hän lakkasi ajattelemasta lainkaan\nyhtiön lähettejä.\n\nMutta toinen kysymys saattoi hänelle enemmän päänvaivaa. Cumminsin\ntieto Churchillin koulusta sai uusia, mullistavia ajatuksia hänen\npäähänsä, ja näihin liittyi aina mielikuvia varttuvasta Melissestä.\nTänä vuonna tulisi koulu Churchilliin, ja sitä seuraavana vuonna York\nFactoryyn, mutta sitten ei enää tulisi lainkaan koulua. Kun Melisse\nkasvaisi, ei siis olisi mitään koulua lähempänä kuin, kuten Jan arveli,\nmaailman toisessa laidassa. Miksei hän voisi käydä koulua Melissen\nsijasta ja koota aarteita, joista hän aikaa voittaen voisi tehdä\ntyttösenkin osalliseksi?\n\nOli suurenmoinen ajatus -- varmaankin suurin, mitä hän oli milloinkaan\nelämässään uneksinut -- että hän, Jan Thoreau, oppisi lukemaan ja\nkirjoittamaan ja muuta, mitä ihmiset kaukana etelässä taisivat,\nvoidakseen olla apuna muodostamassa tuota majassa olevaa pikku olentoa\nhänen kaltaisekseen, joka nukkui korkean hongan alla. Hänen sydämensä\ntäytti vuoroin pelko, vuoroin toivo, kaipuu ja kunnianhimo; ja vasta\nsilloin kun lähestyvän talven ensimmäiset kylmät tuulet viuhuen tulivat\npohjoisesta ja idästä, hän pääsi täyteen selvyyteen itsestään, ja hän\nilmoitti Cumminsille aikeensa.\n\nKerran tehtyään päätöksensä Jan ryhtyi heti toimeen. Mukee tunsi tien\nChurchilliin ja sopi hänen kanssaan, että lähtö tapahtuisi kolmantena\npäivänä. Sillä välin Williamsin vaimo teki hänelle uuden\nporontaljatakin.\n\nToisena iltana hän soitti viimeisen kerran pikku majassa; ja kun\nMelisse oli nukahtanut, hän nosti lapsosen varovasti ja piti häntä\nkauan syliinsä suljettuna -- Cummins katseli vaiti. Kun Jan laski hänet\ntakaisin seinän vieressä olevalle pikku vuoteelle, Cummins kiersi\nkäsivartensa pojan kaulaan ja vei hänet ovelle, missä he seisoivat ja\nkatselivat metsään, joka jylhän majesteetillisena, tummana ja\näänettömänä kohosi kohti taivaankannen tähtitaustaa. Korkealta, honkien\ntuuheitten latvojen yli, häämötti jättiläiskuusi haudan partaalla kuin\nsormi osoittaen yöhön, ja sinne pysähtyi Cumminsin katse.\n\n-- Juuri hän kuuli sinut ensiksi sinä iltana, Jan, hän sanoi hiljaa. --\nHän tiesi sinun saapuvan jo kauan ennen kuin minä saatoin mitään\nkuullakaan. Minä luulen -- että hän tietää -- nyt -- --\n\nCummins kouraisi pojan hartioita kovemmin ja hänen päänsä vaipui,\nkunnes karkea poski lepäsi pojan hiuksilla. Hänen liikkeissään oli\njotain hentoa ja hellää, ja vastaukseksi tarttui Jan käteen, joka\nlepäsi hänen hartioillaan, ja sulki sen omiinsa.\n\n-- Poika, etkö tahdo sanoa minulle, kuka sinä olet ja miksi tulit juuri\nsinä iltana?\n\n-- Minä nyt tahtoo puhua, että minä tuli Suuresta Karhusta, Jan\nkuiskasi. -- Minä vain olla Jan Thoreau, ja suuri Jumala antanut minun\ntulla sinä iltana, sen vuoksi -- kuin haltioituneena hän katsahti\nkumppaninsa kasvoihin, -- sen vuoksi, että pikku Melisse täällä, hän\nlopetti.\n\nCummins seisoi silmänräpäyksen hiljaa ja liikkumatta; sitten hän veti\npojan takaisin majaan, ja pienestä nurkassa olevasta laatikosta hän\notti esille nahkakukkaron.\n\n-- Sinä menet Churchilliin Melissen tähden ja hänen tähtensä, hän sanoi\nhiljaa, jottei lapsi olisi herännyt. -- Ota tämä!\n\n-- Ei, minä saa työtä yhtiöltä Churchillissa. Nuo olla rahoja, jotka\nkuuluu Melisselle hänen suureksi kasvettuaan. Jan Thoreau ei olla --\nkuinka te sanoo?\n\nHymyillessä hänen hampaansa välkähtivät, mutta sitä kesti vain\nsilmänräpäyksen. Cumminsin kasvot tummenivat, ja hän tarttui lujasti,\nmelkeinpä tylysti hänen käsivarsiinsa.\n\n-- Silloin ei Jan Thoreau tule milloinkaan takaisin Melissen luo! hän\nhuudahti varmalla äänensävyllä. -- Sinä aiot Churchilliin käydäksesi\nkoulua, etkä tehdäksesi käsin työtä. He lähettävät sinut. Ymmärrätkö,\npoika? He?! Hänen äänensä vapisi huomattavasti. -- Kumpaan suostut?\nTahdotko ottaa rahat, vai etkö tahdo milloinkaan palata Lac Bainiin.\n\nÄänettömänä Jan ojensi kätensä ja otti nahkakukkaron.\n\nHehkuva puna purppuroi hänen poskiaan. Cummins katseli ihmeissään pojan\nsilmien omituista ilmettä.\n\n-- Minä maksaa teille ja Melisselle tämä raha satakertaisena! hän sanoi\nraskaasti. -- Minä vannoo sen, ja minä vannoo, että Jan Thoreau ei\nvalehtele!\n\nTietämättä hän oli, ottaessaan nahkakukkaroa toisella kädellään,\nojentanut toisen viulua kohti, joka riippui seinällä. Cummins kääntyi\nja katsahti häneen. Pojan käsi oli vaipunut alas, ja hänen poskensa\nolivat kalmankalpeat.\n\nSeuraavana päivänä hän lähti. Kukaan ei kuullut hänen jäähyväissanojaan\nMelisselle tai ollut todistamassa viimeisiä hyvästelyjä, sillä Cummins\nymmärsi pojan surun ja lähti majasta hetkeksi ennen kuin Mukee oli\nvalmis koirineen. Viimeiseksi hän kuuli Janin hiljaa ja vienosti\nsoittavan lapselle. Kun Mukee kolmea viikkoa myöhemmin palasi leiriin,\nhän kertoi, ettei Jan puhunut koko matkalla ja että hän oli viulullaan\nsoittanut surulauluja myöhään öisin.\n\n\n\n\n12\n\nHuhu etelästä\n\n\nSe oli pitkä talvi Cumminsille ja Melisselle. Vielä pitempi se oli\nJanille. Hänellä oli ollut mukanaan kirje Lac Bainin toimitusmieheltä\nChurchillin toimitusmiehelle, ja hänelle antoi asunnon eräs\nkauppa-aseman virkamies -- nuori, punakka englantilainen. Tämä oli\nhilpeä, hyväntahtoinen nuorimies, ja saatuaan tietää, että hänen uusi\ntoverinsa oli tullut koko matkan Barren Landsista käydäkseen uutta\nyleistä koulua, hän tarjoutui heti yksityisopettajaksi.\n\nHän opetti Janin kaikkein ensiksi puhumaan oikein, sanomaan \"on\"\n\"olla\"-sanan sijaan. Se oli vaikea tehtävä Janille, mutta hän käytti\nkoko tarmonsa oppiakseen, ja niin hän vähitellen alkoi lausua\najatuksensa niin kuin muutkin.\n\nKoulu alkoi marraskuussa, ja Jan kävi siinä parinkymmenen oppilaan\nkanssa, jotka olivat kokoontuneet neljänkymmenentuhannen\nneliökilometrin alalta. Kaksi valkoista nuorukaista ja yksi\npuoliverinen oli tullut Etawneysta; Nelson Housen toimitusmies oli\nlähettänyt sinne poikansa, ja Little Churchillin ylävesiltä saapui\nkolme muuta.\n\nEnsi hetkestä lähtien tuli Janista soittonsa vuoksi yhtiön lähettämän\nopettajan suosikki. Hän lueskeli päivät ja yöt, ja toisen kuukauden\nlopussa oli vain Nelson Housesta kotoisin oleva nuorukainen hänen ainoa\nkilpailijansa. Hänen paras tiedonlähteensä ei kuitenkaan ollut\nopettaja, vaan Mac Donald. Hän ei itse asiassa tuntenut mitään\nvarsinaista etelän kansojen tiedonhalua. Tietoja hän talletti vain\nMelissen varalle. Mutta Mac Donald antoi hänelle, mitä hänen sielunsa\nikävöi -- kuvan elämästä, sellaisena kuin se oli erämaan ulkopuolella\nolevassa maailmassa, siinä maailmassa, jonne jokin kummallinen sisäinen\nääni viikko viikolta ja kuukausi kuukaudelta yhä voimakkaammaksi\nmuuttuen viittaili hänen toiveitaan ja pyrkimyksiään.\n\nAjatellessaan Melisseä ja Lac Bainia hän uneksi tästä toisesta\nmaailmasta; ja useita kertoja talven kuluessa hän otti viulunkopasta\nesille pienen käärön ja luki yhä uudelleen ja uudelleen sen kätkemiä\nkirjotettuja sivuja.\n\n-- Kerran menen sinne, hänellä oli tapana sanoa itsekseen. -- Kerran,\nkun Melisse tulee vähän vanhemmaksi ja voi seurata mukana.\n\nNuoresta Mac Donaldista oli Lac Bainin poika jonkinlainen löytö. Tuota\nskotlantilaissyntyistä nuorukaista vaivasi ääretön koti-ikävä, ja mitä\nvoimakkaammaksi tämä koti-ikävä tuli, sitä enemmän hän kertoi\ntarkkaavaisesti kuuntelevalle Janille siitä maailmasta, mistä hän oli\ntullut. Hän kertoi hänelle tarinan vanhasta kanuunasta, joka oli\nhylättynä mättäiden ja pensaiden keskellä, siellä missä vuosia sitten\noli sijainnut linna Churchillissa. Hän kuvaili ensimmäisen laivan\nsaapumista tuohon suureen lahteen; kertoi Hudsonista ja hänen\nmiehistään, suurista sodista, jollaisista hänen kuulijansa ei\nmilloinkaan ollut uneksinutkaan, kuninkaista ja kuningattarista ja\nihmeellisistä kansakunnista. Iltaisin hän luki Janille ääneen mukanaan\ntuomistaan kirjoista.\n\nMitä pitemmälle aika kului, sitä rauhattomammaksi kävi kummallinen\nhenki, joka tästä toisesta maailmasta huusi metsän nuorelle miehelle.\nVälillä se kehotti häntä uskomaan Mac Donaldille sen, mitä oli\nkätkettynä hänen viulunkoppaansa.\n\nEräänä sunnuntaina hän oli vähällä paljastaa salaisuuden, kun Mac\nDonald sanoi:\n\n-- Minä menen ensi kesänä saapuvalla laivalla. Etkö tulisi mukana, vai\nmitä arvelet, Jan?\n\nJanin koko sisin joutui kapinaan, ja vain sattuma esti häntä sanomasta,\nmitä hänen sydämellään oli.\n\nKeväällä Jan palasi Lac Bainiin yhtiön varastoja kuljetettaessa.\nSeuraavana syksynä hän seurasi koulua Yorkin kauppapaikkaan, ja\nkolmantena vuonna Nelson Houseen. Sitten yhtiön opettaja kuoli, eikä\nketään tullut hänen tilalleen.\n\nKolmantena vuonna Jan palasi keskitalvella Lac Bainiin, ja\nsyleillessään ja hyväillessään onnellista Melisseä, hän kertoi tälle,\nettei hän enää milloinkaan menisi minnekään ilman tyttöä. Melisse, joka\nsyleili häntä pikku käsivarsillaan, pyhitti hänen lupauksensa\nojentamalla ruusunnuppusuunsa. Rauhaton henki, joka hänen rinnassaan\npiili, kehotti häntä heti puhumaan Cumminsille.\n\n-- Emmekö matkusta etelään Melissen kanssa, kun hän tulee vanhemmaksi?\nhän sanoi. -- Ei käy päinsä, että hän koko iäkseen jää tällaiseen\npaikkaan.\n\nCummins katsoi häntä silmänräpäyksen, aivan kuin ei olisi oikein\nymmärtänyt. Hänen saatuaan selville Janin tarkoituksen, ilmestyi hänen\nsilmiinsä luja ilme ja hänen rauhallinen äänensä sai teräksenterävän\nsoinnun.\n\n-- Hänen äitinsä lepää tuolla vanhan hongan juurella aikojen loppuun,\nhän sanoi vitkaan, -- emmekä me jätä häntä milloinkaan, niin kauan kuin\nMelisse ei lähde yksinään.\n\nSiitä hetkestä lähtien Jan ei välittänyt enää viulunkopan sisällöstä.\nHän taisteli sitä kaipuuta vastaan, joka vuosien vieriessä oli\nkasvanut, kunnes hän luuli tappaneensa ja karkottaneensa sen\nolemattomiin. Hänen elämässään oli enää vain auringonnousua ja\nauringonlaskua. Melisse oli hänen koko maailmansa. Tyttö täytti hänen\nsydämensä niin, että hän tytön tähden unohti ajatella muuta maailmaa.\n\nPäivä päivältä karttui hänen ilonsa. Hän sanoi pienokaista pikku\nsisarekseen, ja suloisen totisena Melisse sanoi häntä Jan-veljekseen ja\npalkitsi täysin määrin hänen rajattoman rakkautensa. Poika pani\nmerkille, kuinka hänen vaaleat kutrinsa muuttuivat kimmeltäväksi\nkullaksi, ja näki ilokseen, kuinka tämä kulta sai lämpimän, ruskean\nvarjostuksen. Hänestä tulee äitinsä kaltainen! Janin sielu iloitsi, ja\nCummins lähetti hiljaiset kiitoksensa taivasta kohti.\n\nNäin oli olojen ja asioiden laita Lac Bainissa Melissen täytettyä\nkahdeksan, kun äkkiä saapui etelästä huhu. Samoin kuin sisäinen sota\nlevittää mitä synkimmän varjon, samoin kuin taistelu isän ja pojan\nvälillä sekä veljesten kesken tukahduttaa kansakuntien henkäykset, niin\nlaskeutui tämä huhu mustan paarivaatteen tavoin metsän kansojen ylle.\n\nHuhu seurasi huhua. Idästä, etelästä ja lännestä saapuivat ne\nmoninkertaisina, kunnes kaikki tiesivät, että Punainen Kauhu oli\nlähestymässä, ja rajaton pelko puhalsi kuin jäätävä tuuli sivistyksen\nrajoilta aina lahdelle asti.\n\n\n\n\n13\n\nPunainen Kauhu\n\n\nYhdeksäntoista vuotta sitten oli näitä samoja huhuja saapunut etelästä,\nja niiden perässä oli tullut Punainen Kauhu. Tämä hirvittävä muisto eli\nvielä metsän väen keskuudessa, sillä tuhansittain näkymättömiä hautoja\n-- kammottuja kuin ruttotauti ja hajallaan pitkin James Bayn alempaa\nvesijuoksua Athabaskaan asti -- oli todistamassa, minkälaisen veron se\noli vaatinut.\n\nAlkutalvesta saapui Lac Bainiin Du Brochetista läheltä Reindeer Lakea\nensimmäinen vahvistava tieto. Henderson oli siellä toimitusmiehenä, ja\nhän antoi eteenpäin varoituksen, joka oli tullut hänelle Nelson\nHousesta ja kaakkoon päin olevasta maasta.\n\n-- Isorokko on liikkeellä Nelsonissa, ilmoitti sanantuoja Williamsille,\n-- ja se on levinnyt Wollaston Laken cree-intiaanien keskuuteen. Jumala\nyksin tietää, kuinka on lahden rantamilla asuvien intiaanien laita;\nolemme kuulleet, että se on lakaissut tyhjiin chippewa-heimon Albanyn\nja Churchillin väliltä.\n\nSamana päivänä hän lähti matkoihinsa läähättävine koirineen.\n\n-- Menen Revillon-asutuksen luo länteen viemään tervehdykset\nyhtiöltämme, hän selitti.\n\nKolme päivää myöhemmin tuli Churchillista sanoma, että lahden\nlänsipuolella piti kaikkien yhtiön palvelijoiden ja hänen\nmajesteettinsa alamaisten valmistautua Punaisen Kauhun varalta.\nWilliamsin lihavat kasvot vaalenivat valkoisiksi kuin paperi hänen\nkädessään, kun hän luki Churchillin toimitusmiehen ilmoituksen.\n\n-- Siis hautoja kaivamaan, hän sanoi. -- Muuta emme voi tehdä!\n\nHän luki ääneen, mitä kirjelmässä sanottiin Lac Bainin miehille, ja\nkaikki käytettävissä oleva väki otettiin levittämään varoitusta leirin\nalueelle. Koirat valjastettiin kiireesti, ja jokaiseen lähtevään rekeen\npantiin käärö punaista pumpulikangasta. Williamsin kasvot olivat yhä\nkalmankalpeat hänen ottaessaan näitä kääröjä yhtiön varastohuoneesta.\nNe ennustivat kuolemaa, ne olivat ruton ja kauhun kauheita\nedelläkävijöitä, ja niiden pelkkä koskettaminenkin värisytti miehiä,\njoiden piti jaella niitä metsän väen keskuuteen.\n\nJan lähti Churchillin tietä ja sitten etelään pitkin Hasabalaa, missä\noli ristiin rastiin puoliveristen ja ranskalaisten ansoja. Ensiksi hän\ntapasi Croissetin ja hänen vaimonsa majan ja jätti sinne osan\nkankaasta. Sitten hän suuntasi kulkunsa länteen, samalla kun Croisset\nvaljasti koiransa ja kiiruhti etelään päin, mukanaan neljäsosa\nkangaskääröä. Hasabalan ja Klokol Laken välillä Jan tapasi kolme muuta\nmajaa, ja jokaiseen hän jätti kappaleen punaista pumpulikangasta.\nKolmannen päivän aamuna Jan lähti etsimään Langloista, ja myöhään\nsamana iltana hän tapasi tuoreita lumikengän jälkiä lumessa. Tässä hän\nyöpyi seuraavaan aamuun. Päivän valjetessa hän alkoi seurata jälkiä.\n\nHän sivuutti puoli tusinaa Langloisin ansoja. Ainoassakaan ei ollut\nmitään saalista. Kolmannesta olivat nuorat katkenneet. Seitsemännestä\nhän löysi jätteitä punaisesta ketusta, joka oli luita myöten syöty.\nKolmannessa ansassa oli kärppä, pää pois puraistuna. Yhä enemmän ja\nenemmän kummastuen Jan tutkisteli lumessa olevia lumikengän jälkiä.\nTuoreimmat olivat usean päivän vanhoja. Hän hoputti koiriaan eikä\npysähtynyt, ennen kuin äkkiä seisautti ne metsään raivatun aukion\nreunaan. Sadan metrin päässä hänen edessään oli erämiehen maja. Sen\nkatolla liehui tangossa kauhun punainen merkki.\n\nSäikähtäneenä Jan juoksi takaisin, ja valjakko kääntyi ja seurasi häntä\nhurjassa epäjärjestyksessä. Sitten hän pysähtyi. Mitään savua ei\nnoussut pikku majan savisesta savupiipusta. Sen ainoa ikkuna oli\nhuurasta valkeana. Yhä uudelleen ja uudelleen hän huusi ääneen, mutta\nmitään elonmerkkiä ei ilmaantunut. Hän ampui kaksi laukausta ja odotti\nkinnas suun ja sieraimien edessä. Ei mitään vastausta. Silloin hän\njätti kaiken toivon, kääntyi pohjoista kohti eikä suonut koirilleen\nlainkaan lepoa, ennen kuin saapui Lac Bainiin.\n\nHänen valjakkonsa päätyi puolikuolleena perille, sekä Cummins että\nWilliams juoksivat häntä vastaan, kun hän pysähtyi yhtiön\nvarastohuoneen edustalle.\n\n-- Punainen lippu riippuu Langloisin katolla! hän huusi. -- Ammuin\npyssylläni ja huusin. Siellä ei ole ainoatakaan elävää olentoa!\nLanglois on kuollut!\n\n-- Hyvä Jumala! Williams voihki.\n\nHänen punakoille kasvoilleen levisi kuolon kalpeus, ja hän seisoi\npaksut kätensä nyrkkiin puristettuina, Cumminsin ottaessa haltuunsa\nkoirat, kun Jan meni varastohuoneeseen etsimään jotain syötävää.\n\nSeuraavana päivänä Mukee ja Per-ee palasivat leiriin. Aivan heidän\nkintereillään tuli nuori Williams kauhuissaan. Hän oli tavannut ruton\nWaterfoundissa cree-intiaanien keskuudessa.\n\nPäivä päivältä tuli yhä kolkompaa Lac Bainissa. Alussa ei Jan täysin\nkäsittänyt tilannetta, vaan soitteli edelleenkin viuluaan ja leikki ja\npeuhasi Melissen kanssa. Hän ei ollut nähnyt maanvaivaa yhdeksäntoista\nvuotta takaperin. Useimmat muut olivat sen nähneet, vieläpä Mukeekin,\njoka oli kaikkein nuorin.\n\nJan ei tietänyt, että juuri tämä Punainen Kauhu tuli kuin jumalien\nKostotar niittämään ihmisiä suuresta pohjolasta, kunnes he olivat\nharvalukuisemmat kuin Saharan erämaan asukkaat! Mutta hän oppi sen pian\nymmärtämään. Helmikuussa olivat cree-intiaanit Wollaston Laken\nrantamilta kuolleet suorastaan sukupuuttoon. Länttä kohti hyppäsi\nkuolema erämaassa majalta majalle. Kuun keskivaiheilla oli Lac Bain\nkaikilta muilta paitsi pohjoiselta puolelta ruton ympäröimä.\n\nLeirin pyyntiretket olivat lyhenneet; nyt ne lakkasivat kokonaan ja\nsuuri taistelu alkoi. Williams kokosi miehensä ja kertoi heille, kuinka\ntätä samaa taistelua oli käyty lähes kaksi vuosikymmentä takaperin.\nSadan kilometrin alalta leiristä täytyi jokaiseen majaan tai wigwamiin,\njonka katolle oli vedetty punainen lippu, poiketa katsomaan ja polttaa\nse, kun sen asukkaat olivat kuolleet. Se oli hyvin vaarallista. Se oli\nuhkarohkea tehtävä. Se oli käymistä kuolemaa kohti, minkä vuoksi ne,\njotka kuulivat vanhan toimitusmiehen käskyn, hätkähtivät; mutta kun\nkäsky sitten tuli, he tottelivat sitä yhtenä miehenä.\n\nCummins ja Jan söivät viimeistä illallistaan yhdessä, Melisse istui\nheidän keskellään ihmetellen, miksi he olivat vaiti. Aterian loputtua\nhe astuivat peräkkäin ulos.\n\n-- Mukee ei ollut varastohuoneessa, Cummins sanoi kumealla äänellä. --\nWilliams arveli, että hän on lähtenyt koirineen etelään päin. Mutta\nsitä hän ei ole tehnyt. Minä näin hänen laahustavan sairaan koiran\ntavoin majaansa ennen hämärää. Huomenna varhain vedetään punainen lippu\nLac Bainissakin.\n\nJan tukahdutti huudahduksen, joka pyrki hänen huulilleen.\n\n-- Oh, kas! Cummins puhkesi sanomaan. -- Tulisoihtu palaa hänen ovensa\nulkopuolella!\n\nMukeen majasta kuului kimakka tuskanhuuto, ja he molemmat tunsivat sen\npuoliverisen isän ääneksi -- sanaton huuto, joka välistä kohosi ja\nvälistä häipyi kuin koiran ulina. Valot kimmeltelivät pimeässä, aivan\nniin kuin ne olivat vuosikausia takaperin kimmellelleet, kun Cummins\nhoippui ulos majastaan ilmoittamaan vaimonsa kuolemaa.\n\nKauhuissaan hän tarttui Janin käsivarteen.\n\n-- Lippu on ylhäällä nyt! kuiskasi hän raskaasti. -- Mene takaisin\nMelissen luo! Ruokaa on huoneessa kuukaudeksi, ja sinä voit kantaa\nhalkoja tänä iltana. Lukitse ovi! Tuuleta ainoastaan takaseinällä\nolevan ikkunan kautta! Pysy huoneessa -- hänen kanssaan -- kunnes\nkaikki on ohi! Mene!\n\n-- Punaisten lippujen luo, sinne minä tahdon mennä! Jan huudahti\nvoimakkaasti ja irrottautui hänen otteestaan. -- Teidän asianne on\njäädä Melissen luo!\n\n-- Minun paikkani on miesten mukana!\n\n-- Entä minun? Jan ojensi itsensä ylpeänä.\n\n-- Toisen meistä täytyy sulkeutua sisään lapsen kanssa, Cummins väitti.\n-- Ja juuri sinun. Jokin lähetti sinut -- jokin -- etkö ymmärrä? Ja sen\njälkeen hän ei milloinkaan vielä ole ollut yhtä lähellä kuolemaa kuin\nnyt. Sinun täytyy jäädä Melissen luo -- viuluinesi!\n\n-- Melisse valitkoon itse, Jan vastasi. -- Me menemme majaan, ja se,\njonka luo hän ensin tulee, menee punaisten lippujen joukkoon. Toinen\nsulkeutuu majaan, kunnes kulkutauti on ohi!\n\nHän meni kiireesti tupaa kohti. Avattuaan oven hän antoi Cumminsin\nmennä ensin sisälle, ja toisen leveän selän takana hän juoksahti\nnopeasti toiselle sivulle; hänen silmänsä hehkuivat, hänen valkoiset\nhampaansa välkkyivät leveässä hymyssä. Cumminsin huomaamatta hän ojensi\nkätensä Melisseä kohti, joka istui pöydän ääressä ja leikki hänen\nviulunsa kielillä.\n\nHän oli tehnyt näin tuhansia kertoja, ja Melisse tiesi, mitä se\nmerkitsi -- suukon saamista ja kohottamista puoliväliin kattoa kohti.\nHän hyppäsi tuoliltaan ja juoksi häntä vastaan; mutta tällä kerralla --\nsen sijaan että olisi kohottanut hänet ilmaan, hän painoi lapsen\nrintaansa vasten ja kätki kasvonsa hänen pehmeisiin hiuksiinsa.\nRiemuiten hän katsahti Cumminsiin.\n\n-- Ylös, Jan -- ylös -- korkealle ylös, Melisse kirkui.\n\nHän heitti pienokaisen ilmaan, suuteli häntä taas ottaessaan hänet\nkäsivarsilleen, ja asetti sitten hänet -- nauraen ja onnellisena --\npöydänreunalle.\n\n-- Minä aion Cumminsin sijasta mennä sairaiden cree-intiaanien\nkeskuuteen, Jan sanoi Williamsille puolta tuntia myöhemmin. -- Nyt kun\nkulkutauti on tullut Lac Bainiin, hänen täytyy jäädä Melissen luo.\n\n\n\n\n14\n\nPitkä odotus\n\n\nSeuraavana aamuna Jan lähti matkalle vanhaa tietä Hasabalaan. Creet\nolivat hävinneet. Koko päivän hän kulki itään ja länteen ja löysi\nvanhoja jälkiä, jotka johtivat pohjoiseen.\n\n-- Ne ovat menneet eskimojen luo, hän sanoi itsekseen. -- Oi, Kazan,\nmitä kaikkien pyhien nimessä tämä on?\n\nEtummainen koira pysähtyi äkkiä äkäisesti muristen, kun samassa\nyksinäinen olento tuli hoippuen heitä kohti hangella. Se oli Croisset.\nVoihkien hän vaipui rekeä vasten.\n\n-- Minä olen sairas ja nälkään nääntynyt! hän valitti. -- Itse\npaholainen on tullut majaani, eikä minulla ole kolmeen päivään ollut\nmuuta kuin lunta syötävänä!\n\n-- Sairas! Janilta pääsi, ja hän vetäytyi askelen taaksepäin.\n\n-- Niin, sairas tyhjän vatsan ja tämän ja tämän takia! Hän näytti\ntoista käsivarttaan, joka oli sidottu verisellä tukolla, ja osoitti\nkaulaansa, mistä nahka oli lähtemäisillään pois. -- Kymmenen päivää\nkiertelin, mukanani antamanne punainen kangas; ja palattuani istui tuo\nhirvittävä kummitus ja irvisti minulle oman majani katolta! Koetin\ntulla sisälle, mutta vaimoni uhkasi ampua minut, ellen heti mene\ntakaisin metsiin. Koetin hiipiä iltasella ikkunan kautta; silloin hän\nheitti kuumaa vettä päälleni. Rakensin itselleni wigwamin metsänreunaan\nja jäin siihen viideksi päiväksi. Siunatut pyhimykset, minulla ei ollut\nlainkaan tulitikkuja, ei mitään ruokaa; ja tultuani niin lähelle, että\nsaatoin huutaa hänelle, sain tämän sen sijaan -- ja hän näytti\nrunneltua käsivarttaan.\n\n-- Minä annan teille ruokaa, Jan sanoi nauraen ja avasi taakkansa. --\nKuinka kauan punainen lippu on ollut ylhäällä?\n\n-- Ei minulla ole lainkaan aavistusta ajasta, mutta ainakin kymmenen\npäivää, ja minä vannon, että kestää koko talven, ennen kuin se tulee\nalas!\n\n-- Se ei ole kulkutautia! Menkää kotiin ja puhukaa siitä vaimollenne!\n\n-- Jotta saan luodin vaivoistani! Croisset murisi ja kävi käsiksi\nlihaan ja korppuihin.\n\n-- Te olette onnellinen mies, Croisset. Se on todistus siitä, että hän\nrakastaa teitä.\n\n-- Jos kuulat ja kuuma vesi ja tyhjä vatsa ovat todistus, silloin hän\nrakastaa minua perin julmasti, Jan Thoreau!\n\nJan jätti hänet istumaan roihuavan nuotion ääreen ja poistui lounaaseen\npolttamaan Langloisia ja hänen majaansa. Punainen lippu liehui\nedelleenkin samalla paikalla kuin useita viikkoja takaperin. Ikkunat\nolivat vielä enemmän jäätyneet. Hän huusi, jyskytti ovelle\npyssynperällä ja löi ikkunaruudut rikki. Kuolonhiljaisuus, kun hän\nrupesi kuuntelemaan, pani hänen sydämensä lyömään nopeammin.\nEpäilemättä Langlois makasi kuolleena pikku kodissaan.\n\nJan haki metsästä kuivia sytykkeitä ja pinosi ne majan seiniä vasten.\nSitten hän istui reessään, kunnes koko maja oli leimuavana roviona.\n\nTämän jälkeen hän jatkoi kulkuaan länteen päin, ja kaikkialla hän\ntapasi hävitystä ja kuolemaa, ja lakkaamatta hän rukoili sydämessään,\nettä enkelit suojelisivat ja varjelisivat hänen pikku Melisseään.\n\nCroisset saapui Lac Bainiin neljäkymmentäkahdeksan tuntia sen jälkeen\nkun oli tavannut Janin.\n\n-- Punainen lippu on ylhäällä kaikkialla! hän huusi havaittuaan kamalan\nmerkin Mukeen majan katolla.\n\nGray Otterista tullut cree-intiaani pysähtyi hetkiseksi matkallaan\npohjoiseen.\n\n-- Kuudessa wigwamissa on kuolleita, hän ilmoitti omalla kielellään\nWilliamsille. -- Yksi yhtiön mies, mukanaan silmäpuoli johtajakoira ja\nneljä muuta elukkaa, on lähtenyt polttamaan niitä.\n\nWilliams otti merkinantotorvensa ja töräytti sillä Cumminsille, joka\navasi oven raolleen, vieressään pikku Melisse.\n\n-- Thoreau on keskellä pahinta tuhoa etelässä, hän huusi. -- Se on\nliikaa hänelle, ja minä lähden sinne koirineni. Croisset hoitaa\nvarastohuonetta muutaman päivän.\n\nKun Melisse kuuli tämän, hänen silmistään näkyi hurja pelko. Niin lapsi\nkuin hän olikin, hän ymmärsi, että Jan oli käynyt suurta vaaraa\nvastaan. Tuon villin maailman, jossa hän eli, ankarat lait olivat jo\nalkaneet tehdä tehoaan häneen ja teroittaneet hänen vaistoaan ja\njärkeään samalla tavalla kuin ne olivat saattaneet intiaanilapset\nmiesten ja naisten vastuuseen jo aikoja ennen kuin olivat täyttäneet\nviisitoista vuotta.\n\nHän tiesi, mitä Mukeen majan katolla liehuva punainen lippu merkitsi.\nHän tiesi, että tässä hänen maailmassaan täytti ilman vaara, mikä\nuhkasi niitä, jotka sitä hengittivät, että ihmisiä kuoli metsissä, että\nliikkeellä oli jotakin hirmuista, näkymätöntä, jota hänen isänsä kutsui\nrutoksi, ja että Jan oli lähtenyt taistelemaan sitä vastaan,\nhengittämään sitä ja ehkäpä kuolemaankin siihen. Heidän oma ovensa oli\nsuljettu ja lukittu sen takia. Hän ei saanut edes työntää päätään ulos\nikkunasta, joka avattiin hetkiseksi joka päivä; ja aina siihen asti kun\nCummins vakuutti hänelle, ettei päivänpaisteesta ollut mitään vaaraa,\nhän kartteli kalpeita säteitä, joita iltapäivisin tunkeutui\nmajanikkunan läpi.\n\nTietämättään Cummins vahvisti hänen pelkoaan monin tavoin, ja kun hän\ntotuudenmukaisesti vastaili tyttösen kysymyksiin, karttuivat tämän\ntiedot päivä päivältä. Hän ajatteli yhä enemmän ja enemmän Jania.\nKuullessaan ulkoa ääntä, hän riensi ovelle hyvin toivein, mutta aina\nhän pettyi, ja hän oli vähällä itkeä, kun ei nähnyt mitään muuta kuin\nhirvittävän punaisen lipun riippumassa Mukeen majan katolta.\n\nHänen äitinsä pienen raamatun rikkinäiselle etulehdelle oli kirjoitettu\nyksinkertainen rukous. Joka ilta, polvistuessaan sänkynsä viereen ja\ntoistaessaan tätä rukousta, hän lisäsi loppuun:\n\n-- Rakas, taivaallinen Isä, ole hyvä ja suojele Jania!\n\nPäivien kuluessa tuli pikaisia muutoksia. Eräänä aamuna kutsui\nmerkinantotorvi Cumminsia ovelle. Se tapahtui viidentenä päivänä\nWilliamsin lähdöstä etelään päin.\n\n-- Tuolla ei näkynyt aamulla mitään savua, ja minä olen kurkistanut\nikkunasta sisälle, Croisset huusi. -- Sekä Mukee että vanhus ovat\nkuolleet. Minä poltan majan.\n\nTukahdutettu tuskanhuuto pääsi Cumminsin huulilta, ja kuin sekapäisenä\nhän meni sängylle ja heittäytyi suulleen vuoteelle. Melisse saattoi\nnähdä, kuinka hänen voimakas vartalonsa vapisi, ikään kuin hän olisi\nlapsen tavoin itkenyt; silloin hän halasi pikku kätösillään isää ja\nitki ja nyyhkytti hänen karkeaa poskeaan vasten. Hän ei tuntenut, mitä\nosaa Mukee oli näytellyt suloisen naisen elämässä, naisen, joka kerran\noli elänyt tässä samassa pikku tuvassa; hän tiesi vain, että hän oli\nkuollut, että kauhea tuntematon oli tappanut hänet ja että lähinnä isää\nja Jania hän oli rakastanut Mukeeta enemmän kuin mitään muuta\nmaailmassa.\n\nÄkkiä hän kuuli kummallista ääntä ja säntäsi ikkunaan. Mukeen maja oli\nliekeissä. Kauhuissaan hän katseli, kuinka tuli puhkui särkyneiden\nikkunoiden läpi ja korkealle synkkää honkaa kohti. Näissä liekeissä oli\nMukee! Hänen huutaessaan isä tuli juosten ja vei hänet ikkunasta hänen\npikku makuusuojaansa.\n\nKun Cummins seuraavana aamuna tuli herättämään häntä, hänen kasvonsa\nmuuttuivat kalmankalpeiksi. Melisse ei nukkunut. Hänen silmänsä olivat\nauki ja tuijottivat, ja hänen pikku poskillaan paloi kuumeen hehku.\n\n-- Sinä olet sairas Melisse, hän kuiskasi käheästi. -- Sinä olet\nsairas!\n\nHän polvistui lapsen viereen ja laski kätensä hänen kasvoilleen. Ja\ntämä kosketus jääti hänen sydämensä -- mitään sellaista hän ei ollut\ntuntenut sitten useampia vuosia takaperin toisessa huoneessa muutaman\naskelen päässä.\n\n-- Minun on ikävä Jania, lapsi valitti. -- Minä tahdon, että Janin on\ntultava takaisin minun luokseni.\n\n-- Minä lähetän häntä hakemaan, rakas lapseni. Hän on pian täällä. Minä\nmenen ulos ja lähetän Croissetin häntä hakemaan!\n\nHoippuessaan poispäin hän peitti kasvonsa lapselta. Croisset näki hänen\ntulevan ja astui varastohuoneesta häntä vastaan. Sadan metrin päässä\nhänestä Cummins pysähtyi.\n\n-- Croisset, Jumalan tähden, ota valjakko ja mene hakemaan Jan\nThoreauta, hän huusi. -- Sano hänelle, että Melisse makaa\nkuolemaisillaan rutossa! Riennä! Riennä!\n\n-- Yötä päivää! Croisset huusi.\n\nKahtakymmentä minuuttia myöhemmin Cummins näki tuvan ikkunasta hänen\nlähtevän.\n\n-- Jan on pian täällä, Melisse, hän sanoi hyväillen hiljaa tytön\nhiuksia.\n\nNe valuivat tyynylle paksuina, ruskeina aaltoina, ja se näky loihti\nesiin toisen mielikuvan, jonka hän oli säilyttävä aikojen loppuun. Se\noli muisto äidin hiuksista, jotka loistivat heikosti himmeässä valossa.\nSe oli muisto äidin silmistä, jotka katselivat häntä hänen siinä\nistuessaan päivän pitkän.\n\nIllan tullen tapahtui muutos. Kuume katosi lapsen poskilta. Tytön\nsilmät sulkeutuivat, ja hän nukahti. Koko yön Cummins istui oven\nlähellä, mutta päivän koittaessa harmaana vaipui hänen päänsä rintaa\nvasten, ja hänkin nukahti.\n\nHänen herätessään maja oli valoisa. Hän kuuli ääntä ja kavahti\npelästyksissään vuoteeltaan. Melisse oli tekemässä tulta takkaan!\n\n-- Minä voin paremmin tänään, isä. Mikset sinä nukkunut, kunnes\naamiainen olisi tullut valmiiksi?\n\nCummins tuijotti. Sitten hän päästi ilohuudon, riensi syleilemään\nlastansa, tanssi pitkin tupaa kuin iso karhu, löi tuoleja kumoon ja\nantoi hurjassa ilossaan huoneen täyttyä savulla.\n\n-- Sinut, Melisse, teki sairaaksi se, mitä näit ikkunasta, hän huusi\nhellittäessään viimein otteensa tytöstä. -- Minä luulin... -- Hän\nhillitsi itsensä ja lisäsi vapisevin äänin: -- Minä luulin, että sinä\njouduit sairaaksi pitemmäksi aikaa kuin yhdeksi päiväksi, suloinen\npikku aarteeni!\n\nHän avasi ikkunan ja päästi raitista aamuilmaa sisälle.\n\nPalattuaan Croisset ei havainnutkaan punaista lippua Cumminsin majan\nkatolla; hänellä ei myöskään ollut mitään tietoja Janista. Kolme päivää\nhän oli seurannut jälkiä etelään päin, tapaamatta poikaa. Mutta hänellä\noli muita uutisia. Williams makasi ruttoon sairastuneena eräässä\ncree-wigwamissa Porcupine-joen alajuoksun varrella. Tämä olikin\nviimeinen viesti, mitä he milloinkaan kuulivat toimitusmiehestä,\nlukuunottamatta sitä, että hän kuoli johonkin aikaan maaliskuulla ja\nettä cree-intiaanit polttivat ruumiin.\n\nCroisset palasi Churchillin tietä ja tapasi vaimonsa valmiina avoimin\nsylin ottamaan hänet vastaan. Sitten hän lähti uudestaan Per-een\nkanssa, joka tuli pohjoisesta, etsimään Jania. He eivät kuitenkaan\nlöytäneet jälkeäkään hänestä, ja Cummins jätti kaikki toiveet.\n\nHe eivät voineet kauemmin salata pelkoaan Melisseltä. Tämä hänen\nelämänsä ensimmäinen katkera suru kohtasi häntä sellaisella voimalla,\nettä Cummins kävi levottomaksi ja perin alakuloiseksi. Melisse ei enää\nvälittänyt leikkikaluistaan. Saattoi kulua useampia päiviä hänen\nkoskemattakaan kirjoihin, joita Jan oli tuonut mukanaan Churchillista\nja joita hän oli opettanut hänet lukemaan. Häntä miellyttivät vähän tai\neivät ensinkään esineet, jotka muutama viikko takaperin olivat olleet\nkoko hänen elämänsä.\n\nYhä toivottomampana Cummins näki ponnistustensa menevän tyhjiin. Joka\npäivä Melisse seurusteli yhä enemmän intiaani- ja puoliveristen lasten\nkanssa ja vietti suuren osan aikaansa varastohuoneessa -- ja kuunteli\nmiesten keskusteluja -- hiljaa, tarkkaavaisena, taipumatta millään\nhoukutuksilla hymyilemään. Omasta sydämestään hän katseli maailmaa,\njoka hänestä oli tullut tyhjäksi. Jan oli ollut hänelle äitinä, veljenä\nja kaikkena, mikä oli hellää ja suloista -- ja hän oli poissa. Mukee,\njosta hän oli pitänyt, oli poissa. Williams oli poissa. Maailma oli\nmuuttunut, hirmuisesti ja äkisti, ja se lisäsi vuosia hänen\nelämänkatsomukseensa.\n\nSen mukaa kuin viikot vierivät ja kevätaurinko alkoi sulattaa lunta,\nhän muuttui yhä enemmän toisten Lac Bainissa ja metsässä asuvien\nvillilasten kaltaiseksi. Janin tähden hän oli huoltanut ja hoitanut\nhiuksiansakin, sen vuoksi että Jan kehuskeli niitä ja sanoi, että ne\nolivat kauniit. Nyt ne riippuivat takkuisina ja hoidon puutteessa\npitkin hänen selkäänsä.\n\nEräänä iltana hän unohti lukea iltarukouksensa, eikä Cummins huomannut\nsitä. Eikä hän huomannut sitä seuraavanakaan iltana eikä sitäkään\nseuraavana. Vajonneena omaan synkkyyteensä hän ei huomannut monia\nmuitakaan asioita, niin että naurun ja ilon hupaisten kujeiden sijasta\ntäyttyi pikku maja vain olleiden ja menneiden synkillä ja raskailla\nvarjoilla.\n\nEräänä päivänä alkukeväästä he istuivat päivällistä syömässä, ja\nauringonpaiste virtasi heihin tuvassa, kun nopeat, hiljaiset askelet\nsaivat Melissen katsahtamaan ovelle. Kummallinen olento seisoi siellä\nverettömin kasvoin, tuijottavin silmin ja ryysyihin verhottuna, mutta\nkäsivarret olivat ojennettuina samaten kuin tuhansia kertoja ennenkin,\nja vanhaan tapaansa ilosta huutaen Melisse syöksyi Cumminsin ohi,\nhuudahtaen:\n\n-- Jan, Jan -- Janini!\n\nSanat takertuivat Cumminsin kurkkuun hänen nähdessään kalmankalpean\nnuorukaisen sulkevan Melissen rintaansa vasten.\n\nVihdoin hän sammalsi: -- Jan! ojensi käsivartensa ja sulki heidät\nmolemmat syliinsä.\n\nHetkiseksi Jan käänsi kasvonsa valoon päin. Toinen tuijotti ja ymmärsi.\n\n-- Sinä olet ollut sairas, hän sanoi, -- mutta se ei ole jättänyt\nmitään merkkejä.\n\n-- Ei, Jumalan kiitos! Jan vastasi.\n\nMelisse kohotti päänsä ja silitteli molemmin käsin hänen poskiaan. Sinä\niltana hän muisti rukouksensa, ja sen loppuun hän lisäsi:\n\n-- Rakas taivaallinen Isä, kiitos sinulle, että lähetit Janin kotiin!\n\n\n\n\n15\n\nMiltei naisena\n\n\nRauha ja lepo seurasi Punaisen Kauhun hirveitä jälkiä. Taas hengitti\nmetsän maailma pelotta; mutta Hudsoninlahdelta Athabaskaan ja pitkälle\netelään aina Reindeer-maan tuhansille vesille kuiskivat tuulet\nhirmuisesta surusta, joka oli säilyvä kunnes lapsista tuli miehiä ja\nmiehet joutuivat hautaan.\n\nElämän oli raadellut tihutyö, pelottavampi kuin se, joka tasoittaa\nkaupunkeja ja avaa rotkoja maan kamaraan. Verkalleen se alkoi jälleen\njärjestyä. Ei ollut mitään muuta, mikä olisi tarjonnut apua ja\nlohdutusta; ja samoin kuin he olivat yksinään kärsineet, samoin\nponnistautuivat nyt metsän lapset yksinäisinä takaisin elämään ja\nrakensivat jäljelle jääneistä rippeistä tulevaisuuden.\n\nKuukausimääriä lauloivat cree-intiaanit surulaulujaan etsiessään\nvainajiensa luita. Vaimoitta ja lapsina hoippuivat miehet leireihin;\nsyvälle erämaahan he olivat jättäneet kaiken sen, mitä olivat oppineet\nrakastamaan ja mikä oli suonut heille lohtua. Toisinaan saapui\nyksinäinen nainen, ja majojen ja mökkien hiiltyneiden kekäleiden\nympärillä ulvoivat koirat isäntä-vainajiaan.\n\nRutto oli vienyt tuhat sielua, ja kuitenkin oli vain epämääräinen huhu\nkaikesta tapahtuneesta saapunut nauravien, tanssivien miljoonien\nkorviin tässä toisessa isossa maailmassa erämaan ulkopuolella.\n\nLac Bain oli pohjoisista leireistä kärsinyt vähiten, lukuunottamatta\nChurchillia, missä jääkylmät tuulet olivat navalta puuskuessaan\nkarkottaneet Punaisen Kauhun länteen päin. Lopputalvella tuli määräys,\nettä Cumminsin oli ryhdyttävä toimitusmieheksi Williamsin sijaan, ja\nPer-ee lähti heti Fond du Laciin hakemaan Jean de Gravoista\nensimmäiseksi mieheksi. Croisset jätti ketunpyyntinsä täyttääkseen\nMukeen paikan.\n\nNämä muutokset tuottivat Melisselle uutta iloa. Croissetin vaimo oli\nhyvä nainen, joka oli viettänyt lapsuutensa Montrealissa, ja Iowaka,\njoka nyt oli pienen, sotaisan Jeanin ja kauniin tyttären äiti, oli\nlempeä nuori Venus, joka vuosi vuodelta oli tullut yhä suloisemmaksi ja\nkauniimmaksi -- mikä ei tavallisesti ole asianlaita puoliverisiin\nnaisiin nähden.\n\n-- Mutta hänessä on hienoa verta, kaunista verta, Jean kerskui ylpeästi\nmilloin tahansa tilaisuus siihen tarjoutui. -- Hänen äitinsä oli\nprinsessa ja hänen isänsä puhdas ranskalainen, ja tämän isoisä oli\npataljoonanpäällikkö. Mitä enempää voidaan vaatia, mitä? Minä sanon,\nmikä voi olla sitä parempi?\n\nEnsi kerran elämässään saattoi siis Melisse nauttia seurasta ja\nseurustella vertaistensa kanssa.\n\nTämä uusi seurapiiri ei kuitenkaan erottanut häntä ja Jania -- niin\nhauska kuin se olikin. He olivat, jos mahdollista, vielä entistään\nenemmän kiintyneet toisiinsa. Eletyt hirmukuukaudet olivat muuttaneet\nheitä kumpaakin, ja heidän ikänsä mukaan suoneet heille hedelmiä, jotka\nuseammin kypsyvät vastoinkäymisen synkässä pimeydessä kuin\nmyötäkäymisen ja onnen päivänpaisteessa.\n\nMelisselle ne olivat avanneet uuden ajatusmaailman, uuden näkemyksen\nhänen ympäristöstään. Kaikista opettajista ankarin oli istuttanut\nhäneen sen tiedon, jota tuottaa suru, pelko ja kuolema, ja hänestä oli\ntullut pikkuvanha.\n\nHän ei pitänyt enää Jania ainoastaan leikkitoverina, olentona, jonka\ntehtävänä oli rakastaa ja huvittaa häntä. Hänestä oli tullut mies.\nMelissen silmissä hän oli sankari, joka oli käynyt taistelemaan tätä\nkuolemaa vastaan, josta hän vieläkin kuuli ympärillään puhuttavan ja\nkuiskittavan. Croissetin vaimo ja Iowaka kertoivat hänelle, että hän\noli tehnyt rohkeimman työn, mihin mies täällä maan päällä saattaa\nryhtyä. Hän puhui Janista ylpeänä intiaanilapsille, jotka nimittivät\nhänet Soihdunkantajaksi. Hän pani merkille, että Jan oli yhtä pitkä\nkuin Croisset ja puolta päätä Jeania pitempi, ja että Jan nyt nosti\nhäntä yhdellä kädellään kevyesti kuin hän olisi ollut vain puupala.\n\nYhdessä he ryhtyivät jälleen opintoihinsa, omistivat useampia tunteja\npäivässä niitä varten, ja koko kesän Jan opetti tyttöä soittamaan\nviulua. Lämpimät kuukaudet olivat levon aikoja Lac Bainissa, ja Jan\nkäytti sitä niin paljon kuin mahdollista kehittääkseen Melisseä. Tämä\noppi lukemaan hänen Churchillissa käyttämiään kirjoja, ja juhannuksen\naikaan hän kykeni saamaan selvän sellaisista teoksista, joita Jan oli\ntutkiskellut Yorkin kauppa-asemalla. Iltaisin he kirjoittelivat\nkirjeitä toisilleen istuessaan tuvassa pöydän ääressä, ja Cummins\nkatseli ja poltteli tupakkaa sekä naureskeli iloisesti, kun he lukivat\nhänelle ääneen.\n\nEräänä iltana -- niin myöhään syksyllä, että tuli loimusi takassa, Jan\noli juuri lukemassa erästä näistä kirjeistä, kun Melisse äkkiä\nhuudahti:\n\n-- Pysähdy, Jan -- pysähdy siihen!\n\nJan jatkoi kuitenkin ja punastui kovin lukiessaan seuraavat rivit:\n\n-- Minusta sinulla on kauniit silmät. Minä rakastan niitä.\n\n-- Mitä se on? Cummins huudahti innokkaasti. Luepas edelleen, Jan!\n\n-- Älä tee sitä! Melisse kielsi, hyppäsi pystyyn ja juoksi pöydän\nympäri. -- Ei ollut tarkoitus, että sinä lukisit tuota!\n\nHän tempasi paperin Janin kädestä ja heitti tuleen.\n\nJanin veri kuohui ilosta, ja ensi kirjeensä alareunaan hän kirjoitti:\n\n-- Minusta sinulla on kauniit hiukset. Minä rakastan niitä.\n\nHe lueskelivat koko talven, kunnes olivat päässeet niin pitkälle kuin\nJan osasi. Sitten he hapuilivat hitaasti ja varovasti eteenpäin kuin\ntutkijat vieraalla maalla. Seuraavana kesänä he lukivat kaikki ne\nkirjat, jotka olivat majan nurkassa pienessä laatikossa.\n\nNyt soitteli Melisse vuorostaan eniten viulua, ja Jan kuunteli, ja\nhänen silmänsä loistivat ylpeydestä nähdessään kuinka näppärästi tytön\npikku sormet hyppivät kielillä; hänen poskensa punastuivat ilosta, joka\npäivä päivältä kävi yhä voimakkaammaksi. Eräänä päivänä Melisse\npilkisti uteliaana soittokoneen F-reikään, ja hänen pieni kaunis suunsa\nvetäytyi hämmästyksestä pyöreäksi, punaiseksi O:ksi, kun Jan äkkiä\ntempasi viulun häneltä.\n\n-- Suo anteeksi, kaunis Melisseni, hän sanoi nauraen. -- Minä soitan\nsinulle jotain uutta.\n\nSamana päivänä hän otti pienen käärön viulusta pois ja kätki sen\ntoiseen paikkaan.\n\nTämä muistutti häntä siitä kummallisesta hengestä, joka kerran liikkui\nhänen sisimmässään Fort Churchillissa ja joka sitten Lac Bainissakin\noli tehnyt hänet joksikin aikaa rauhattomaksi. Tämä henki oli nyt\nkadonnut, se ei enää houkutellut häntä. Aika oli vetänyt lieventävän\nhuntunsa menneisyyden ohi. Hän oli onnellinen.\n\nMitä vanhemmaksi Melisse tuli, sitä ihanammaksi muuttui erämaa Janin\nsilmissä. Joka kesä hänen onnensa lisääntyi; joka talvi se tuli\nsuuremmaksi ja täydellisemmäksi. Jokaisella olemuksensa säikeellä hän\nseurasi Melissen kehitystä lapsesta nuoreksi tytöksi. Hän huomasi\npienimmänkin muutoksen tytössä, kuin tämä olisi ollut kaunis kukka.\n\nJanilla ei lähestulkoonkaan ollut Jean de Gravoisin eloisuutta ja\nvirkeyttä. Vuodet olivat opettaneet hänen kielelleen pohjolan\nvaiteliaisuutta, ja hänen ilonsa oli hiljaista ja syvälle sydämeen\nkätkettyä. Kukaan ei voinut aavistaa, kuinka innokkaasti hän pani\nmerkille, että Melissen hiukset kävivät yhä kauniimmiksi, iloitsi\nniiden kimmeltävästä loistosta, nähdessään niiden valuvan runsaina\naaltoina hänen hartioilleen, ja hän tiesi, että ne olivat vihdoin\nmuuttuneet poismenneen hiusten kaltaisiksi. Hänen silmiensä vaihtelevat\nvivahdukset vangitsivat Janin, ja hän riemuitsi taas, nähdessään niiden\nvärin muuttuvan tummansinerväksi kuin kukkaset vuorten huipuilla.\n\nHänen silmissään Melisse oli ihanin olento maan päällä. Tyttö oli hänen\nmaailmansa, hänen elämänsä, eikä leirissä mikään voinut tulla heidän\nväliinsä. Jan huomasi, että Melisse kolmannellatoista vuodellaan tuskin\nvoi seistä suorana hänen ojennetun käsivartensa alla. Vuotta myöhemmin\ntytöstä oli tullut niin pitkä, ettei hän ensinkään voinut seisoa siinä.\nPian hänestä oli tuleva nainen!\n\nTämä ajatus leimahti hänen sydämessään, ja hän lausui sen ääneen. Se\ntapahtui nuoren tytön viidentenätoista syntymäpäivänä. He olivat\nkavunneet vuorenhuipulle, missä Jan oli taistellut lähetyssaarnaajan\nkanssa, poimimaan punaisia kukkia juhlaksi, jota he aikoivat viettää\ntuvassa illalla. Korkealla terävän kallionkielekkeen reunalla Jan näki\npunaisen köynnöksen kohoavan aurinkoa kohti, ja alempana seisovan\nMelissen yllytyksestä ja kehotuksesta hän kiipesi hakemaan sitä ja\nheitti sen hänelle.\n\n-- Se on viimeinen, tämä huudahti, -- ja nyt menen kotiin. Ota kiinni\nminut, jos voit!\n\nHän riensi tiehensä pitkin lumipeittoista harjannetta, hilpeästi\nnauraen Janille, kun tämä varovasti kapusi alas jyrkkää kalliota.\nSitten Jan alkoi juosta hänen perässään ja huusi hänelle ranskaksi,\nenglanniksi ja creen-kielellä, ja heidän molempien äänet kajahtivat\niloiseksi yhteissoinnuksi.\n\nJan hiljensi vauhtiaan. Oli hupaista nähdä Melissen juoksevan kalliolta\nkalliolle ja kiitävän aukeiden paikkojen yli tukka päivänpaisteessa\nhulmuten, tuon hennon olennon rientävän nopeana kuin himmeät varjot,\njotka välähtelivät vuorta alas- ja ylöspäin.\n\nHän ei kenties olisi saavuttanut Melisseä, ellei tämä itse olisi\npysähtynyt vuoren juurelle. Huohottaen ja nauraen tyttö palasi häntä\nvastaan, hänen silmänsä hehkuivat innosta ja veitikkamaisella uhmallaan\nmelkein häikäisivät Jania. Tämä seisoi hänen edessään eikä tehnyt\nyritystäkään ottaa kiinni häntä. Jan ei ollut milloinkaan nähnyt häntä\nniin kauniina. Hän ojensi puoleksi käsiään ja virkkoi:\n\n-- Melisse, sinä olet kaunis -- sinä olet miltei nainen!\n\nTämän kasvoilla puna muuttui lämpimämmäksi, ja suloinen veitikkamainen\nilme häipyi hänen silmistään. Hän ei yrittänytkään juosta pakoon, kun\nJan saapui hänen luokseen.\n\n-- Arveletko niin, Jan-veli?\n\n-- Jos asettaisit hiuksesi niin kuin kirjojen kuvissa on, näyttäisit\nnaiselta, toinen vastasi hiljaa. -- Sinä olet kauniimpi kuin kuvat!\n\nJan perääntyi askelen, ja Melissen silmistä salamoi häntä kohti vanha\nveitikkamainen ilme.\n\n-- Sinä sanot, että olen kaunis ja että olen miltei nainen, hän oli\npahoittelevinaan. -- Ja kuitenkin. -- Hän kohautti olkapäitään. -- Jan\nThoreau, jo kolmatta kertaa tällä viikolla et ole leikkinyt leikkiäkään\noikein! En enää tahdo leikkiä kanssasi!\n\nSilmänräpäyksessä Jan oli hänen vieressään, painoi hänen kasvonsa\nkäsiensä väliin, kumartui ja suuteli häntä suulle.\n\n-- Noin! Melisse sanoi, kun Jan päästi hänet. -- Emmekö me ole sillä\ntavalla leikkineet, kun olin lapsi? Joka kerta kun saat minut kiinni,\notat suudelman!\n\n-- Minä pelkään, Melisse, nuorukainen sanoi totisena. -- Sinä alat\ntulla niin isoksi ja niin kauniiksi, että minä pelkään.\n\n-- Pelkäät! Veljeni pelkää minun suutelemistani! Mitä aiot silloin\ntehdä, kun minusta todella tulee nainen, Jan -- eikä siihen ole pitkiä\naikoja, sinä sanot?\n\n-- Sitä en tiedä, Melisse.\n\nTämä käänsi hänelle selkänsä ja pudisti kauniit hiuksensa auki; ja Jan,\nkuten oli tehnyt satoja kertoja ennen, jakoi tuon kimmeltelevän,\nsilkinhienon joukon kolmeen osaan ja palmikoi sen.\n\n-- Minä en luule sinun pitävän minusta enää niin paljoa kuin ennen,\nJan. Soisin olevani nainen, jotta voisin tietää, tuletko sinä kokonaan\nunohtamaan minut!\n\nHänen hartiansa vavahtelivat; ja kun Jan oli lopettanut tehtävänsä, hän\nnäki tytön nauravan, ja hänen silmistään tuikki taas veitikkamaisuus.\nTässä ilmeessä oli kuitenkin jotakin, mikä ei ollut Melissen kaltaista.\nVaikka muutos olikin vähäpätöinen, hän huomasi sen; mutta se ei ollut\nhänestä epämieluisaakaan, vaan herätti hänessä uutta, epämääräistä\nilontunnetta.\n\nKun he saapuivat leiriin, meni Melisse kukkineen majaan ja Jan lähti\nyhtiön konttoriin. Melisse heitti kukat luotaan ja seurasi katseellaan\nhäntä -- niin kauan kuin hän oli näkyvissä. Hänen poskensa hehkuivat,\nhänen huulensa olivat puoleksi auki; ja tuskin Jan oli kadonnut, kun\nhän kiiruhti Iowakan kotiin aukion toiseen laitaan.\n\nRunsaasti neljännestuntia myöhemmin Jan sai nähdä Melissen -- Iowakan\npunainen saali pään yli vedettynä -- täsmällisin, hitain askelin\npalaavan majaan.\n\n-- Näinköhän hänellä särkee korvia, hän sanoi itsekseen ja katseli\ntyttöä kummastellen. -- Se on Iowakan saali, ja hän on kietonut sen\nkoko päänsä ympäri!\n\n-- Oikea englantilainen saali, puuttui Jean de Gravoisin iloinen ääni\npuheeseen. Hän oli lähestynyt aivan hiljaa ja seisoi nyt Janin takana.\n-- Maailmassa on vain yksi henkilö, joka näyttää siinä asussa\nsievemmältä kuin sinun Melissesi, Jan Thoreau, ja se on Iowaka,\nvaimoni. Siunattu pyhimys, mutta eikö hän tulekin päivä päivältä\nkauniimmaksi?\n\n-- Tulee, Jan sanoi. -- Pian hän on nainen!\n\n-- Nainen! huudahti Jean, joka pitkän piiskansa puutteessa juoksahti\nedestakaisin antaakseen pontta sanoilleen. -- Pian hänestä tulee nainen\n-- niinkö sanoit, Jan Thoreau? Jollei hän ole nainen kolmenkymmenen\nikäisenä ja kahden lapsen äitinä -- Jumala suokoon useampia sellaisia!\n-- niin milloin hän sitten siksi tulee? Sitä haluaisin kysyä.\n\n-- Minä tarkoitin Melisseä, Jan selitti nauraen.\n\n-- Ja minä tarkoitin Iowakaa, Jean sanoi. -- No, tuossa hän nyt on! Hän\non tullut ulos katsomaan, onko hänen Jeaninsa kotimatkalla sokereineen,\njota hän lähetti minut noin tunti sitten hakemaan. Oh -- hän ei näe\nminua -- nyt hän menee aivan pettyneenä sisälle, sen voin vannoa\nkaikkien almanakan pyhimysten nimessä. Oletko milloinkaan nähnyt\nsellaista vartaloa, Jan Thoreau? Ja oletko milloinkaan nähnyt hiuksia,\njotka loistavat kuin korpin sulat sen istuessa auringonpaisteessa\nkynimässä itseään? Totta tosiaankin juoksen hänen luokseen sokerineni\nheti paikalla!\n\nOnnellinen Jean hypähti tiehensä ja huusi ääneen vaimolleen, joka tuli\nhäntä vastaan.\n\nMuutamaa minuuttia myöhemmin Jan kurkisti ohimennessään heidän\novestaan.\n\n-- Tiesin saavani selkääni tai jotain vieläkin pahempaa, kun unohdin\nsokerin, pikku ranskalainen huudahti ja ojensi paljaat käsivartensa. --\nNyt minä vaivaan taikinaa -- leipätaikinaa -- kakkutaikinaa --\npiirastaikinaa -- minä, Jean de Gravois, Lac Bainin leirin ensimmäinen\nmies, seison ja vaivaan taikinaa! Hän on kaunis kuin enkeli ja\nsokeriakin suloisempi.\n\n-- Iowakani, tarkoitan -- mutta koska hänen ruumiillinen majansa on\npulleampi kuin minun, niin minun on pakko vaivata taikinaa. Iowaka,\nkerropas Janille, mitä juttelit Melissestä ja -- --\n\n-- Hiljaa! Iowaka huudahti kauniilla kielellään. -- Siitä saa Jan itse\npäästä selville!\n\n-- Aivan niin! Jean huudahti ja alkoi vaivata taikinaansa.\n\n-- Kiiruhdapas sitten kotiin, Jan, katsomaan, mitä Melissellä on\nsyntymäpäivälahjaksi sinulle!\n\n\n\n\n16\n\nSyntymäpäiviä\n\n\nSuuri huone oli tyhjä Janin astuessa hiljaa avoimesta ovesta sisään.\nHän pysähtyi kuuntelemaan ja kuuli matalaäänistä naurua toisesta\nhuoneesta; ja huomauttaakseen läsnäolostaan hän yskäisi ääneen ja\nkolautti tuolia. Seurasi hetkisen hiljaisuus. Peräovi avattiin ensin\nraolleen, sitten selälleen, ja Melisse astui ulos.\n\n-- No, mitä sinä nyt pidät minusta, Jan-veli?\n\nHän seisoi ikkunasta paistavan iltapäiväauringon valossa, hiukset\nlaitettuina päälaelle välkkyviksi palmikoiksi kuin kruunu, samaan\ntapaan kuin he olivat nähneet kuvissa, posket punaisina ja katsellen\ninnokkaasti ja kysyvästi Jania.\n\n-- Näytänkö nyt -- sellaiselta kuin -- arvelit minun tarvitsevan\nnäyttää, Jan? hän jatkoi, hieman kummaksuen toisen vaitioloa. -- Sano!\n\n-- Sinä olet kauniimpi kuin milloinkaan ennen, Melisse, tämä vastasi\nhiljaa.\n\nHänen äänessään oli totisuutta, joka sai Melissen astumaan suoraan\nhänen luokseen vanhaan eloisaan, puoleksi lapselliseen tapaansa. Hän\nlaski kätensä Janin olkapäille, kuten hänen aina oli ollut tapana\ntehdä, halutessaan, että Jan olisi heittänyt hänet ilmaan.\n\n-- Jos olen kauniimpi -- ja pidät minusta näin -- miksi -- miksi --.\n\nHän lopetti äkkiä ojentamalla pienen kauniin suunsa, ja iloisena Jan\nsulki hänet syliinsä ja suuteli hänen huuliaan. Sitä kesti vain\nsekunnin -- sitten Jan päästi hänet, ja lämmin puna läikehti hänen\nruskeilla poskillaan.\n\n-- Rakas veljeni! Melisse sanoi nauraen ja kokosi kukat pöydältä. --\nMinä pidän siitä, että suutelet minua, mutta nyt saan kehottaa sinua\ntekemään sitä. Isä suutelee minua joka aamu ennen kuin lähtee ulos.\nMinä muistan, että sinun oli tapana antaa minulle suukko joka kerta,\nkun tulit kotiin, mutta nyt unohdat sen aivan. Onko veljien tapana\nrakastaa sisariaan vähemmän, kun nämä tulevat vanhemmiksi?\n\n-- Välillä he rakastavat sisarta vähemmän ja muuta tyttöä enemmän,\nihana Melisseni, vilkas ääni kuului ovelta, ja Jean de Gravois astui\nhyppien sisälle kuin leikkisä kissa ja raapaisi jalallaan ja kumarsi\nMelisselle, kunnes hänen päänsä melkein kosketti lattiaa. -- Kautta\npyhimysten, Jan Thoreau, mutta hänhän on nainen, aivan kuin Iowakani\nsanoi minulle! Entä kakut -- ja leipä -- ja piiraat! Te saatte siirtää\nillallistanne, kaunottareni, tietäkääs, kun minä pudotin koko taikinan\nlattialle! Varjelkoon -- millainen näky! Ja Iowakani vain nauroi ja\nsanoi minua köntykseksi!\n\n-- Te olette hirveästi rakastunut, Jean, Melisse huudahti ja nauroi\nniin, että kyyneleet tulivat hänen silmiinsä. -- Aivan kuin jotkut\nihmiset Janin ja minun lukemissa kirjoissa.\n\n-- Ja sellaisena minä pysyn aina, rakas ystävä, niin kauan kuin\nprinsessan tytär ja pataljoonanpäällikön tyttärentytär sallii minun\nvaivata hänen taikinaansa!\n\nMelisse heitti punaisen saalin päähänsä, yhä nauraen.\n\n-- Minä menen auttamaan häntä, Jean!\n\n-- Hyvä Jumala! Jean huohotti Melissen mentyä ja katsoi Janiin\nkysyvästi. -- Onnittelenko sinua, Jan Thoreau? Onko tarkoitus?\n\n-- Tarkoitus -- millä?\n\n-- No, hitto, pikku ranskalainen vastasi, -- kun kaunis cree-tyttö\nkihlautuu, hän laittaa ensimmäisen kerran hiuksensa nutturalle, siinä\nkaikki, Jan hyvä. Kun minä kosin ihanaa Iowakaani, tämä vastasi\njuoksemalla tiehensä, mutta ennen kuin ennätin kuolla epätoivoon, hän\npalasi luokseni tukka palmikoituna ja päälaelle koottuna.\n\nHän pysähtyi äkkiä säikähtäen toisen kummallista kasvojenilmettä.\nKokonaisen minuutin Jan seisoi kuin kivettyneenä. Hän tuijotti yli\nranskalaisen pään, ja aavemainen kalpeus levisi hänen poskilleen.\n\n-- Ei, -- se -- ei -- merkitse -- mitään, hän sanoi vihdoin, kuin joka\nsana olisi väkisin puristunut hänen huuliltaan.\n\nHän vaipui tuolille pöydän ääreen kuin odottamattoman iskun saaneena.\nSyvästi huoahtaen, melkeinpä nyyhkyttäen, hän laski päänsä\nkäsivarsilleen.\n\n-- Jan Thoreau, Jean kuiskasi hiljaa, -- oletko unohtanut, että minä\nsurmasin lähetyssaarnaajan ja että Jean de Gravois kaikkien näiden\nvuosien kuluessa ei ole kysynyt sinulta tuolla vuorenhuipulla\ntapahtuneesta taistelusta! -- Ja hänen äänessään, joka nyt oli vieno\nkuin naisen, värähteli sydämellisen toveriuden sävel -- sellaisen\ntoveriuden, joka syntyy miesten kesken maailmassa, missä ystävyyttä ei\nosteta eikä myydä... -- Oletko unohtanut sen, Jan Thoreau? Jos on\ntehtävissä jotakin, mihin Jean de Gravois pystyy...?\n\nHän istuutui vastapäätä Jania, laihat, hartaat kasvot käsien varassa,\nja odotti hiljaa, että toinen katsahtaisi ylöspäin. Kun tämä teki sen,\nheidän silmänsä kohtasivat vakaasti ja järkähtämättömästi toisensa, ja\ntässä katseessa ilmeni vala ja vahvistus kaikesta, mitä suurten\nlumiavaruuksien kunnia kummallekin merkitsi.\n\nYhtä äänettömänä Jan työnsi käden povelleen ja veti esille pienen\nkäärön, joka ennen oli ollut viulunkoppaan kätkettynä. Yksitellen hän\nojensi Jean de Gravoisille nämä lehdet.\n\n-- Hyvä Jumala, Jean sanoi lopetettuaan lukemisen. Sen enempää hän ei\nsanonutkaan. Kalmankalpeina tuijottivat molemmat miehet toisiinsa --\nJanin kaulasuonet nytkähtelivät, ja Gravoisin ruskeat kädet puristivat\nkirjoitettuja lehtiä.\n\n-- Sen tähden minä yritin surmata lähetyssaarnaajan, Jan sanoi vihdoin.\nHän osoitti karkeammalla käsialalla kirjoitettuja sivuja, joita Jean\npiti kädessään. -- Ja tuosta -- tuosta -- näette syyn, miksi ei voinut\nmerkitä mitään se, että Melisse on laittanut hiuksensa kokoon. Hän\nnousi, kokosi paperit ja kiersi ne pieneksi kääröksi. -- Ymmärrättekö\nnyt?\n\n-- Ymmärrän, Jean vastasi hiljaa, mutta hänen silmänsä välkkyivät kuin\ntanssivat korennot, hänen nostaessaan hitaasti kyynärpäänsä pöydältä ja\nojentaessaan käsivartensa ylöspäin. -- Minä ymmärrän, Jan Thoreau, ja\nylistän Pyhää Neitsyttä, että juuri Jean de Gravois surmasi\nlähetyssaarnaajan Lac Bainin läheisellä jäällä!\n\n-- Mutta tuo muu, Jan jatkoi, -- tuo muu, joka sanoo, että minä --\n\n-- Vaiti! Jean huusi ankarasti. Hän kiersi pöydän ympäri ja tarttui\nJanin käsiin rautaisella otteella. -- Sen sinä unohdat. Se ei merkitse\nmitään. -- Ei yhtään mitään, Jan Thoreau. Tietääkö kukaan muu kuin sinä\nja minä sitä?\n\n-- Ei kukaan. Olin ajatellut, että Melisse ja hänen isänsä saisivat sen\njonakin päivänä tietää, mutta minä odotin liian kauan. Minä odotin\nkunnes aloin pelätä, kunnes en uskaltanut puhua siitä. Pakotin itseni\nunohtamaan sen, hautasin sen vuosi vuodelta yhä syvemmälle, kunnes\ntänään -- tuolla vuorella -- --\n\n-- Ja tänään, tässä majassa, sinä tulet sen taas unohtamaan, ja sinä\ntulet hautaamaan sen niin syvälle, ettei se milloinkaan palaa. Olen\nylpeä sinusta, Jan Thoreau. Minä rakastan sinua, ja ensimmäisen kerran\nsanoo Jean de Gravois sen miehelle. Oh -- nyt kuulen heidän tulevan!\n\nHullunkurisesti kumartaen sille taholle, mistä nauravat äänet\nkuuluivat, veti herkkä pikku ranskalainen Janin mukaansa ovelle.\nKeskellä hakkuupaikkaa näkyivät Melisse ja Iowaka kantavan suurta vasua\nvälissänsä. Nähdessään Gravoisin ja Janin he laskivat taakkansa maahan\nja viittasivat molempia miehiä auttamaan heitä.\n\n-- Sinun pitäisi olla toiseksi onnellisin mies maailmassa, Jan Thoreau,\nJean virkkoi. -- Kaikkein onnellisin on Jean de Gravois!\n\nTämän sanottuaan hän riensi kuin nuoli naisten luo, jotka odottivat\nheitä. Hän oli jo ehtinyt nostaa vasun olkapäälleen, ennen kuin Jan\ntuli.\n\n-- Oletko sinäkin tulossa vanhaksi, Jan? Melisse kysyi leikillään\nheidän ollessaan muutaman askelen jäljessä Jeanista ja hänen\nvaimostaan. -- Sinä kävelet niin hitaasti!\n\n-- Luullakseni olen kahdenkymmenenyhdeksän ikäinen!\n\n-- Luullaksesi! -- Ja hänen silmistään tuikki veitikkamaisuus. --\nMutta, Jan --\n\nHän ei ollut milloinkaan puhunut Melisselle niin kuin nyt.\n\n-- Minä synnyin kerran talvella, Melisse, niin kuin sinäkin. Ehkäpä\neilen, ehkäpä huomenna. Siinä kaikki, mitä tiedän.\n\nJan katsoi tyttöä vakavasti silmiin; nähtävästi hänen oli vaikea\nhillitä liikutustaan.\n\nNopeasti kuin aurinko katosi leikkisyys tämän kasvoilta, ja hänen\nsiniset silmänsä tuijottivat puhujaan tuskaisesti, jollaista Jan ei\nollut milloinkaan ennen nähnyt niissä. Heti hän tiesi, että Melisse oli\nymmärtänyt hänet, ja hän olisi tahtonut purra kielensä poikki. Melisse\nlaski pidättävästi kätensä hänen käsivarrelleen ja katsoi rukoillen ja\nsilmät täynnä kyyneliä häneen.\n\n-- Anna anteeksi! hän kuiskasi puolittain tukahtuneesti nyyhkyttäen. --\nRakas, rakas Jan, anna anteeksi minulle! -- Hän sulki Janin toisen\nkäden omiinsa ja piteli sitä hetkisen, niin että Jan saattoi tuntea\nhänen sydämensä tykytyksen. -- Tänään on sinun syntymäpäiväsi, Jan --\nsinun ja minun -- minun ja sinun -- ja niin olkoon aina -- aina -- eikö\nniin, Jan?\n\n\n\n\n17\n\nKieltäymys\n\n\nIllan tullen Jan oli iloinen. Se jännitys, missä hän oli koko illan\nollut, ei lauennut ennen kuin Jean ja Iowaka ja Croisset vaimoinensa\nolivat sanoneet hyvää yötä ja sekä Cummins että Melisse menneet\nlevolle.\n\nEnsi hetkestä alkaen hän tiesi, että hänen hermoihinsa oli vaikuttanut\njokin merkillinen ja epämääräinen tunne, joka oli kasvamaisillaan\nhänessä -- jokin, jota hän alussa tuskin olisi osannut selittää, mutta\nse muutti nopeasti muotoa ja merkitystä ja lamautti häntä hetki\nhetkeltä yhä enemmän. Tarmokkaasti hän taisteli karkottaakseen sen\nkaikki jäljet kasvoistaan ja äänestään. Hän ei ollut milloinkaan\nsoittanut niin kuin tänä iltana. Hänen viulunsa aivan kuin eli, hänen\näänensä yhtyi voimakkaasti Jean de Gravoisin ja Croissetin hurjiin\nlauluihin, hän tanssi kuin mielipuoli, mutta kuitenkin hänen kasvonsa\nolivat synkät eivätkä hänen silmänsä etsineet Melisseä.\n\nTämä näki sen ja ihmetteli. Kymmenisen kertaa hänen katseensa kohtasi\navoimena ja kysyvänä Janin silmät, kun toiset eivät sitä nähneet.\nVastaukseksi hän sai vain raukean, elottoman katseen, mikä ei lainkaan\nollut Janin tapaista, joka aikaisemmin päivällä oli leikkinyt hänen\nkanssaan hippaa.\n\nJan ei tiennyt, mikä häntä vaivasi. Hän hymyili, kun Melisse loi häneen\ntällaisia katseita; syvällä värisi hänen sydämensä, hänen nähdessään\ntytön punaiset posket, välkkyvät palmikot, syvät, kirkkaat silmät;\nmutta naamiota, jota Melisse ihmetteli, hän ei poistanut.\n\nJan makasi nyt eräässä yhtiön varastorakennuksen huoneessa, ja pian hän\nnousi hiljaa ottaakseen takkinsa ja lakkinsa. Hän avasi ulko-oven aivan\näänettömästi, jotta ei herättäisi Melisseä, joka oli mennyt levolle\npuolisen tuntia sitten.\n\nOllessaan ulos menossa hän kuuli ääntä -- hiljaa kuiskatun sanan: --\nJan!\n\nHän kääntyi. Ovella seisoi Melisse. Tyttö ei ollut riisuutunut, ja\nhänen hiuksensa olivat vielä pehmeinä palmikkoina päälaella. Epäröiden\nhän astui Janin luo, laski molemmat kätensä hänen käsivarrelleen ja\nkatsahti kysyväisenä hänen koviin kasvoihinsa.\n\n-- Jan, sinä et ollut minuun tänä iltana tyytyväinen, hän kuiskasi. --\nSano minulle, miksi et.\n\n-- Olin minä tyytyväinen sinuun, Melisse, toinen vastasi.\n\nHän tarttui tytön käteen ja katsahti ulos yöhön. Lukemattomat tähdet\nkimmeltelivät taivaanlaella, samoin kuin ne olivat tehneet eräänä\ntoisena iltana viisitoista vuotta sitten. Paikaltaan he saattoivat\nnähdä valjuina leimuavien revontulten sinkauttelevan vipajavia nuoliaan\nmaapallolle, jolloin kuului sama yksinäinen laulu, mikä oli kaikunut\nhänen kuoliniltanaan. Synkkänä ja kolkkona kuvastui jättiläishonka\nhopealoistetta vasten, ja sen tuuhea latva heilui hiljalleen yötuulessa\nikään kuin valittavana vastauksena taivaan etäiseen soittoon.\n\n-- Melisse, Melisse! Jan virkkoi äkkiä, kykenemättä hillitsemään\ntunteitaan, -- on tasan viisitoista vuotta siitä, kun minä tulin tuolta\nkaukaa metsästä nälkään nääntymäisilläni, kuolemaisillani, ja soitin\nviuluani äitisi kuollessa! Sinä olit silloin pieni lapsi -- et\nmilloinkaan sitten sen illan ole miellyttänyt minua enemmän kuin nyt!\n\nJan päästi hänen kätensä ja kääntyi poispäin, jotteivät hänen kasvonsa\npaljastaisi häntä. Silloin hän kuuli sydäntäsärkevän nyyhkäyksen\ntakaansa.\n\n-- Jan -- rakas Jan!\n\nMelisse heittäytyi hänen syliinsä, ja hänen hiuksensa putosivat Janin\nhartioille. Hänen kasvoistaan kuvastui vanha ylpeys ja vanha rakkaus,\nsama rakkaus ja ylpeys, jota Jan oli vuosikausia herättänyt hänessä.\nVastustamattomasti se vetosi häneen, ja vanhalla iloisella tavallaan\nhän tarttui tyttöä hartioista, hänen silmänsä paloivat ja koko hänen\nkasvoiltaan säihkyi taas elämänilo.\n\nOnnellisena ja väristen Melisse ojensi huulensa.\n\n-- Minä en miellyttänyt sinua tänään, hän kuiskasi. -- En koskaan enää\nkampaa hiuksiani nutturalle!\n\nJan suuteli häntä, ja hänen käsivartensa soluivat alas hänen\nhartioiltaan.\n\n-- En milloinkaan, en milloinkaan enää -- ennen kuin sinä olet\nunohtanut rakastamasta minua, tyttö toisti. -- Hyvää yötä, Jan-veli!\n\nYli hakkuupaikan, tumman, syvän metsän kylmään elottomuuteen Jan lähti\novelta, joka sulkeutui hänen ja Melissen väliltä. Tämän viimeiset sanat\nkaikuivat vielä hänen korvissaan, hän tunsi vielä lämpimän kosketuksen\nposkellaan -- ja tieto siitä, mitä tämä päivä oli hänelle merkinnyt,\ntunkeutui hänen sieluunsa valtavan, mullistavan voimakkaana.\n\nViisitoista vuotta sitten! Hän pysähtyi ja katsahti ylöspäin, ja\ntähtivalo lankesi hänen kasvoilleen. Tämä yö ei ollut toisenlainen kuin\ntuo toinen kauan, kauan sitten. Samat tähdet, sama pilvetön, sininen\ntaivas, samat läpi avaruuden sähisevät revontulten liekit, samat puut,\njotka kuuntelivat hänen valituksiaan ja rukouksiaan sinä iltana,\njolloin hän horjuen saapui Lac Bainiin.\n\nSelvästi kuin eilisen tapahtuman hän muisti, kuinka hän oli laahustanut\neteenpäin, verta vuotaen ja nälissään, viulu rintaa vasten\npuristettuna, kulkien koirien haukuntaa kohti, joka tuntui tulevan niin\näärettömän kaukaa.\n\nLäpi pohjolan rannattomien erämaiden hän oli ponnistellut, välittämättä\nsadoista kuoleman vaaroista metsästysmajan ja intiaanien wigwamien\nvälillä, kärsien nälkää, melkein pakkaseen menehtyen, tehden tulia\nkarkottaakseen niillä sudet etäälle ja soitellen -- alati soitellen\nsäilyttääkseen rohkeutensa, kunnes tapasi Melissen. Viisitoista vuotta\noli kulunut siitä, ja tänä päivänä hän oli tuntenut kaikkea sitä\nvoimaa, mitä nämä vuodet olivat mukanaan tuoneet. Hän oli ensin sen\ntuntenut silloin kun Melisse oli asettunut hänen eteensä vuoren\njuurella; ja sitten majassa jokaisessa hengenvedossaan, jokaisessa\nkatseessaan, jonka hän tyttöön loi. Janista tuntui, että Melisse oli\nmuuttunut, ja ikuisiksi ajoiksi. Hän ei ollut enää pikku Melisse, hänen\nsisarensa. Ja kuitenkin --\n\nMelkein ääneen hän toisti tytön viimeiset sanat.\n\n-- Hyvää yötä, Jan-veli!\n\nMelisse oli vielä tänä samana päivänä tullut hänen suudeltavakseen,\nniin kuin satoja kertoja ennenkin; mutta Jan ei ollut suudellut häntä\nvanhaan tapaan. Toista rakkautta olivat hänen huulensa vannoneet;\nvieläkin syöksähti veri hänen kasvoihinsa hänen ajatellessaan, mitä oli\ntehnyt. Hänen kunniankäsitteensä olivat toisenlaiset kuin niiden\nmiesten, jotka sallivat intohimojensa johtaa itseään...\n\nTässä tilanteessa, joka oli lämmittänyt hänen vertaan, joka oli\ntäyttänyt hänet ihmeellisellä onnella hänen sulkiessaan Melissen\nsyliinsä, hän näki synnistä enemmänkin kuin varjon -- jonkin\nhäpäisemisen, mikä oli hänelle elämääkin kalliimpi. Melisse tuli\nedelleenkin hänen luokseen sisarena, luotti häneen kuten ennenkin,\ntietämättömänä hänen kiusauksestaan, mutta hän, Jan Thoreau --\n\nHän pisti kätensä poveen ja veti hitaasti esiin paperit, jotka Jean de\nGravois oli lukenut. Pitkän ajan hän seisoi liikkumattomana ja piti\nniistä suonenvedontapaisesti kiinni, tuijottaen samalla puuttoman\naavikon harmaaseen synkkyyteen.\n\nKaukana hän näki yksinäisen jättiläishongan, joka riippui\nkallionjyrkänteellä. Verkkaisin askelin hän kulki sinne, ja sen onttoon\nrunkoon hän kätki kalliit paperinsa sekä tukki reiän kaarnalla.\n\n-- Aina sisareni -- eikä milloinkaan mitään enempää Jan Thoreaulle --\nhän sanoi hiljaa. -- Sitä vaatii pohjolan kunnia; se on suuren Jumalan\ntahto ja tarkoitus. -- Ja samalla hän ojensi kätensä yli päänsä ja\nsanoi tyynellä ja selvällä äänellä: -- Minä vannon, että Jan Thoreau ei\nmilloinkaan menettele väärin pikku Melisseä kohtaan!\n\nKalmankalpein kasvoin hän kääntyi hitaasti puulta takaisin. Kaukaa\nkuului suden kolkkoa, valittavaa ulvontaa. Se kaikui kuin suruvalitus\nhänen viimeiselle toiveelleen -- toiveelle, jonka hän tänä iltana oli\nainiaaksi haudannut...\n\nJa verta vuotavin sydämin hän palasi Lac Bainiin.\n\n\n\n\n18 Jan-veli\n\n\nKun Jan seuraavana aamuna tuli majaan syömään aamiaista, hänen\nkasvoillaan näkyi hänen suorittamansa taistelun jälkiä. Cummins oli jo\nlopettanut, ja hän tapasi Melissen yksinään. Tämän hiukset olivat\nvanhaan tapaan taaksepäin suittuina; ja kuullessaan Janin tulevan hän\nheitti pitkän palmikkonsa olkapään yli etupuolelle. Jan näki hänen\nliikkeensä ja kiitti häntä, ei sanoin, vaan hymyillen.\n\n-- En tunne voivani oikein hyvin, hän ilmoitti ja yritti näyttää\niloiselta, -- mutta tämä kahvi tekee minusta kyllä toisen ihmisen. Ei\nkukaan keitä niin hyvää kahvia kuin sinä, Melisse.\n\n-- Kuinka sen tiedät, veli? -- tämä kysäsi. -- Oletko vuosikausiin\njuonut mitään muuta kuin minun, siitä asti kuin palasit Churchillista\nja York Factorysta?\n\n-- Ainoastaan Iowakan. Mutta minä tiedän, että sinun on parasta, kun\nmuistelen lahdenrannassa saaneeni kahvin makua!\n\n-- Siitä on pitkä aika, eikö olekin? tyttö kysyi hiljaa ja katseli\nhäntä yli pöydän. -- Minä näin viime yönä unta siitä ajasta, Jan,\nvaikken muistakaan, milloin lähdit Churchilliin. Minä olin silloin\ntietenkin hyvin pieni, mutta minä muistan sinun lähtösi Nelson Houseen\nja kuinka yksinäiseksi silloin tunsin itseni. Näin myös viime yönä\nsellaista unta, että me menimme yhdessä sinne, ja että yhdessä\nseisoimme ja katselimme lahdelle, ja minäkin näin laivan, jota olet\nkuvaillut minulle, ja minusta me halusimme mennä sille, mutta emme\nvoineet. Luuletko sinä, että joskus satumme yhdessä menemään\nChurchilliin, Jan, ja saamme matkustaa sellaisessa kummallisessa\nlaivassa?\n\n-- Ehkä, Melisse.\n\n-- Ja sitten näin unta, että sinä olit poissa ja minä yksinäni; ja joku\ntoinen, josta en lainkaan pitänyt, tuli luokseni ja koetti pakottaa\nminua menemään laivalle. Eikö ollutkin omituista? -- Hän naurahti ja\nnousi antamaan Janille vielä kupin kahvia. -- Mitä tarkoitit\njuoksemalla siten minun luotani, Jan Thoreau?\n\n-- Niinhän sinäkin juoksit minun luotani vuorella, toinen vastasi\npikaisesti.\n\n-- Entä olitko pahoillasi, kun minä tein niin? tyttö kysyi ja katsahti\nJaniin.\n\n-- Miten sinä niin luulet? toinen kysyi ja punastui vastoin tahtoaan.\n\n-- En -- tiedä -- Melisse vastasi hitaasti ja täytti hänen kuppinsa. --\nMitä teet tänään, Jan?\n\n-- Lähden Churchilliin. Ledoq tarvitsee muonavaroja, mutta hänellä on\nansoillaan liian kiirettä tullakseen tänne.\n\n-- Saanko minä tulla mukaan?\n\n-- En luule, Melisse. On parinkymmenen kilometrin taival ja raskas\nkuorma.\n\n-- Hyvä. Minä olen heti valmis.\n\nHän kavahti pöydästä veitikkamaisin katsein ja säntäsi omaan\nhuoneeseensa.\n\n-- Matka on aivan liian pitkä, Melisse, Jan huusi hänen jälkeensä. --\nMatka on pitkä, ja minulla on raskas kuorma --\n\n-- Enkö ollut kerran mukanasi kolmekymmentä kilometriä -- oh, rakas Jan\n-- oletko nähnyt uutta ilveksennahkalakkiani?\n\n-- Se on täällä seinällä, Jan vastasi. -- Mutta minä sanon sinulle,\nMelisse --\n\n-- Ovatko koirat valmiit? tyttö huudahti. -- Muussa tapauksessa olen\npukeutunut, ennen kuin sinä ehdit valjastaa ne, Jan.\n\n-- Ne ovat viidentoista minuutin kuluessa täällä, Jan vastasi --\ntaipuen viimein toisen tahtoon.\n\nTytön iloiset kasvot, jotka voitonriemuisina hymyilivät Janille\npuoliavoimesta ovesta, haihduttivat viimeisenkin vastustuksen varjon;\nja hiukan ilahtuneena hänen entiseen sävyynsä Jan jätti hänet, jopa\nvihelteli hilpeää sävelmää, rientäessään varastohuoneelle.\n\nKun hän palasi valjakkoineen, Melisse seisoi odottamassa häntä,\nkääriytyneenä hopeaketunnahkaturkkeihin, ja posket, huulet ja silmät\nhehkuvina, pienet, kauniit jalat pistettyinä peurannahkaisiin\nsaappaisiin, jotka ulottuivat polviin saakka, ja nippu kauniita\nmetsäkukkia lakissa.\n\n-- Olen tehnyt sinulle tilaa -- Jan sanoi tervehdykseksi ja osoitti\nrekeä.\n\n-- Jota en aio käyttää ainakaan kahdeksaan kilometriin, Melisse\nselitti. -- Eikö ole ihana aamu, Jan? Minusta tuntuu kuin voisin juosta\ntäältä aina Ledoqin luo.\n\nPiiskaa läjäyttäen ja huikaten Jan ajoi koirat yli hakkuupaikan, ja\nMelisse juoksi kevyin askelin hänen vieressään. Jean ja Iowaka\nseisoivat ikkunassaan katsellen heidän lähtöään.\n\n-- Ei ole kaukana se päivä, jolloin noista tulee sellaiset kuin sinä ja\nminäkin, Iowakani, Jean sanoi runollisella creen kielellään. -- Minä\nlyön vetoa kanssasi, että se tapahtuu ennen Melissen seuraavaa\nsyntymäpäivää!\n\n-- Tokkopa lienee montakaan niin onnellista ihmistä kuin Jean ja\nIowaka! Melisse sanoi vuorostaan.\n\nSamassa Jan läimäytti koiria, ja ne porhalsivat sellaiseen vauhtiin,\nettä Melisse jäi melko kauas jälkeen hänestä. Hurjalla huudolla hän sai\nvaljakon talttumaan ja odotti.\n\n-- Tuo ei ole kaunista, Jan! Silloin saat asettaa minut rekeen.\n\nJan kääri nahkaset hänen ympärilleen, koirat lähtivät uudelleen\nliikkeelle, ja Jan juoksi vieressä harjaantuneen metsäläisen lyhyin,\nnopein, kevyin askelin, rinta hieman eteenpäin koholla ja katse\nkiinnitettynä edessä kiemurtelevaan latuun.\n\nSe oli ihanaa kulkua, ja Melissen silmät kimaltelivat ilosta. Hän\nkatseli oivallisten koirien vankkoja selkiä ja jalkoja, niiden\ninnokkaasti eteenpäin kurottuneita sudenpäitä ja puoliavoimia kitoja --\nja niistä hän siirsi katseensa Janiin. Juoksu ei vaatinut häneltä\nmitään ponnistuksia. Hänen kalpeat kasvonsa olivat punehtuneet, mustat\nhiukset välkkyivät harmaan karvalakin alta. Melissen silmät loistivat\nylpeydestä; väri kävi yhä heleämmäksi hänen kasvoillaan, ja itsekseen\nhän ihmetteli, oliko koko avarassa maailmassa sellaista miestä kuin Jan\nThoreau.\n\nKilometri kilometriltä he etenivät, eikä hän hiljentänyt koirien\nvauhtia ennen kuin he olivat saapuneet vuorenhuipulle, missä hän oli\npainiskellut lähetyssaarnaajan kanssa. Silloin Melisse hyppäsi reestä\nja juoksi hänen luokseen.\n\n-- Nyt juoksen kilpaa kanssasi vuorenhuipulle! hän huudahti. -- Jos\nsinä saat minut kiinni. -- Hänen silmissään oli vanha viehättävä\nvaatimus.\n\nHän kiiti harjannetta ylöspäin. Huohottaen ja hengästyksissään Jan\nseurasi häntä koirineen. Tällä kerralla tyttö oli liian paljon edellä\nja seisoi paljon aikaisemmin huipulla ja nauroi Janille, kun tämä\npäätyi perille.\n\n-- Sinä olet kaunis kuin keijukainen, Melisse! Jan virkkoi ja hänen\nsilmistään loisti ihailu. -- Kauniimpi kuin sadun keijukainen!\n\n-- Kiitos, veli! Sadun kultakutrinen keijukainen?\n\n-- Niin, kauniimpi kuin ne kaikki.\n\n-- Minä en voi kuvitella mielessäni, minkälaiselta näyttäisi\nkultakutrinen tyttö; voitko sinä, Jan? Ennen kuin tämä ehti vastata,\nhän lisäsi veitikkamaisesti: -- Näitkö mitään keijukaisia Churchillissa\ntai York Factoryssa?\n\n-- En ketään, jota voisin sinuun verrata, Melisse.\n\n-- Kiitos taas, veliseni! Luulen todella, että sinä edelleenkin hieman\npidät minusta.\n\n-- Enemmän kuin milloinkaan eläissäni, Jan vastasi vastoin tahtoaan.\n\nJan huomasi pian, että aamun iloisuutta seurasi vanha synkkyys ja\nsydäntuska. Jan-veli, Jan-veli, Jan-veli! Sanat kaikuivat lakkaamatta\nhänen aivoissaan, kunnes ne tuntuivat lyövän samaan tahtiin hänen\naskeleittensa kanssa reen sivulla. Ne palauttivat hänet edellisen illan\najatuksiin, ja hän tunsi huojennusta, kun he saapuivat erämiehen\nasunnolle.\n\nSaatuaan nähdä Janin vieressä Lac Bainin toimitusmiehen tyttären Ledoq\nalkoi kumarrella kaikin voimin tälle. Lac Bainissa oli tunnettu asia,\nettä monta vuotta takaperin oli Jean de Gravoisin pikku veli kadonnut\nmetsään, ja monet luulivatkin, että Ledoq oli tämä veli, sillä Jean ja\nhän olivat kuin kaksi marjaa, samankaltaiset, yhtä puheliaita, yhtä\nvilkkaita.\n\n-- Kohtasitteko vierasta valjakkoa? Ledoq kysyi, kun Melisse oli\nvastannut hänen tervehdykseensä.\n\n-- Emme ole kohdanneet mitään valjakkoa.\n\nLedoq näytti kummastuvan. Kilometrin päässä näkyi lumihuippuinen\nkallio. Hän osoitti sitä.\n\n-- Tunti sitten näin sen kulkevan länteenpäin pitkin vuorta -- kolme\nmiestä ja kuusi koiraa. Keitä on liikkeellä Lac Bainista?\n\n-- Ei ketään, Jan vastasi. -- Sen on täytynyt olla uusi asiamies\nChurchillista. Me odotamme häntä alkutalvesta. Riennämmekö kotiin,\nMelisse, katsomaan onko hän tuonut mukanaan kirjamme ja viulunkielemme?\n\n-- Ellet sinä ole väsynyt, Jan.\n\n-- Väsynyt!\n\nHän purki kuorman, läjäytti pitkällä piiskallaan koirien selkien\nkohdalla, ja niin he huusivat pikku ranskalaiselle jäähyväisensä.\n\n-- Väsynyt! Jan toisti nauraen ja alkoi juosta reen rinnalla. -- Kuinka\nvoisin milloinkaan väsyä, kun sinä olet katselemassa juoksuani?\n\n-- Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että sinä väsyisit, -- hieman,\nJan. Eikö ole tilaa kahdelle?\n\nKeimailevasti hän kohautti hieman olkapäitään, ja Jan hyppäsi rekeen\npolvilleen hänen taakseen.\n\n-- Aina, aina minun täytyy pyytää sinua! Melisse jupisi. -- Varjelkoon\n-- ei sinun tarvitse tulla niin lähelle, ellet tahdo!\n\nHänen äänensä vanha suloinen haaste oli vastustamaton, ja hetkiseksi\nJan taipui. Hän kumartui eteenpäin, kunnes painoi leukansa hänen\nsilkinhienoihin turkkeihinsa, ja hetkiseksi hän tunsi Melissen posken\nsuloisesti hivelevän omaansa. Mutta sitten hän huusi äkkiä koirille --\nniin kiivaasti, että Melisse säikähti -- läjäytteli ja viuhautteli\nlakkaamatta piiskallaan, hyppäsi pois reestä ja alkoi taas juosta\nvaljakon rinnalla, yhä hoputtaen eläinraukkoja!\n\n-- Seis! Melisse huudahti ja hyppäsi reestä, kun koirat vihdoin\nhengästyksissään alkoivat kävellä. -- Sinä olet julma koirille, Jan!\nKatso niiden kitoja! Katso kuinka ne läähättävät! Jan Thoreau, en ole\nmilloinkaan nähnyt sinun ajavan noin, paitsi sinä yönä, jolloin meillä\noli sudet niskassamme!\n\n-- Entä oletko minun milloinkaan nähnyt juoksevan nopeammin? --\nRaukeana hän vaipui rekeen. -- Minä muistan vain yhden ainoan kerran.\n\nHän huokasi syvään ja heitti kätensä taaksepäin, saadakseen enemmän\nilmaa keuhkoihinsa.\n\n-- Eikö se ollut sinä iltana, jolloin kuulimme susien ulvovan\ntakanamme? Melisse kysyi.\n\n-- Ei, siitä on monta vuotta sitten, kun minä kaukana etelässä sain\nkuulla, että pikku Melisseni makasi ruttoon kuolemaisillaan.\n\nMelisse istuutui hänen viereensä rekeen sanaakaan virkkamatta ja pisti\nkainosti kätensä hänen suureen, ruskeaan nyrkkiinsä.\n\n-- Kerro minulle siitä, Jan!\n\n-- Siinä kaikki -- minä juoksin.\n\n-- Nyt et sinä juoksisi niin nopeasti minun tähteni, vai kuinka?\n\nJan katsoi rohkeasti häntä ja huomasi, etteivät hänen poskensa olleet\npuoliksikaan niin punaiset kuin ennen.\n\n-- Minähän juoksin sinun tähtesi äsken -- ja siitä sinä et pitänyt --\nhän vastasi.\n\n-- En tarkoita niin, Melisse katsoi häneen, ja hänen sormensa\npuristivat lujemmin hänen kättään. -- Kauan sitten -- monta, monta\nvuotta takaperin, Jan -- lähdit sinä taistelemaan ruttoa vastaan ja\nolit melkein kuolemaisillasi siihen -- minun tähteni. Tahtoisitkohan\ntehdä sen vieläkin?\n\n-- Tekisin enemmän, Melisse!\n\nTämä katseli häntä kummastellen ja tutkivasti, ikään kuin tahtoen nähdä\nhänen kasvoistaan jotain, mitä hän tuskin rohkeni uskoa sanoista.\nHitaasti Jan nousi ja nosti hänetkin, ja sen tehtyään hän otti tytön\nkasvot käsiensä väliin ja katsoi häntä suoraan silmiin.\n\n-- Jonain päivänä teen paljon enemmän sinun tähtesi, Melisse, ja\nsilloin --\n\n-- Mitä silloin? hän kysyi, Janin epäröidessä.\n\n-- Silloin saat tietää, rakastanko sinua yhtä paljon nyt kuin kauan,\nkauan aikaa sitten, -- hän lopetti hiljaa toistellen hänen omia\nsanojaan.\n\nJokin hänen äänessään sai Melissen seisomaan vaiti, kun hän meni\nkorjaamaan koiria, mutta hänen tultuaan takaisin ja pantuaan hänet\nmukavasti rekeen, Melisse kuiskasi:\n\n-- Minä toivon, että sinä voisit tehdä sen pian, Jan-veli!\n\n\n\n\n19\n\nUusi asiamies ja hänen poikansa\n\n\nHeidän palatessaan leiriin tulivat Jean de Gravois ja Croisset vastaan.\n\n-- Sinulla on vieraita, rakas lapsi! Jean huusi Melisselle. -- Kaksi\nherraa, jotka ovat tulleet Lontoosta viimeisessä laivassa, ja toinen on\nnuorempi ja kauniimpi kuin oma Jan Thoreausi. He odottavat sinua\nteillä, missä isäsi pitää seuraa ja antaa päivällistä ja kertoo heille,\nkuinka mainiota kahvia sinä olisit keittänyt, jos olisit ollut kotona.\n\n-- Kaksi! Jan sanoi, kun Melisse oli mennyt. -- Keitä he ovat?\n\n-- Uusi asiamies, herra Timothy Dixon, punakka ja paksu ja pyylevä! Ja\nhänen poikansa, joka on tullut huvittelemaan, kuten hän sanoo, ja\nluulenpa hänen löytävänkin etsimänsä, jos hän jää tänne kauemmaksi, Jan\nThoreau, sillä hän katsoi vähän liian rohkeasti Iowakaani, kun tämä\näsken tuli varastolle.\n\n-- Mutta minä katselen myös mielelläni, milloin tahansa saan\ntilaisuuden siihen, Jan puuttui nauraen puheeseen.\n\n-- Sinä, niin! Sen saat mielellään tehdä, Jan Thoreau. Mutta\nulkomaalaisen -- hänet minä nyljen elävältä, jos hän vain julkeaa liian\npaljon katsella vaimoani! Kerran myös saapui muuan ulkomaalainen.\nMuistatko?\n\n-- Muistan, Jan sanoi.\n\nHän loi silmäyksen valkoiseen ristiin, joka osoitti Mukeen hautaa\nmetsänreunassa, missä jättiläishonka kesäilloin varjosi sitä.\n\n-- Ja -- hän -- kuoli -- de Gravois sanoi ja puristi tummat kätensä\nnyrkkiin. -- Jumala antakoon minulle anteeksi, mutta minä vihaan noita\npunakaulaisia miehiä, jotka tulevat tänne yli meren.\n\nCroisset kohautti olkapäitään.\n\n-- Senkin elukoita! Jean sähisi. -- Niitä on kaksi Nelson Housessa ja\nkaksi Wholdaiassa ja yksi -- --\n\nJan päästi kiihkeän huudahduksen, ja kun Croisset kääntyi katsomaan,\nhän näki nuorukaisen seisovan koiriensa seassa kalmankalpeana ja tummat\nsilmät säkenöiden, kuin olisi aivan takanaan nähnyt jotain\nkauhistuttavaa.\n\nKun mies tästä näystä pelästyneenä kääntyi poispäin, Jean hyökkäsi\nJanin luo.\n\n-- Pyhimykset meitä varjelkoot, mutta tuohan oli paha nyrjähdys! hän\nhuusi lujaa. -- Ensi kerralla käännät rekesi varovammin, kun koirat\novat valjaissa! Hiljaa hän kuiskasi, ollen tutkivinaan Janin kättä:\n\n-- Pahus vieköön, aiotko puhua siitä hänelle?\n\nJan yritti nauraa, kun Croisset tuli katsomaan, mitä oli tapahtunut.\n\n-- Voitko ottaa huostaasi koirat, Henri? Jean kysyi. -- Se on vain\nlievä nyrjähdys, jonka Iowaka parantaa linimenttihauteellaan. -- Heidän\npoistuessaan -- Jan yhä kalpeana kuin harmaa lumi heidän jalkojensa\nalla -- Gravois lisäsi: -- Sinä olet hullu, Jan Thoreau. Teillä on tupa\ntäyteen väkeä; voit meillä syödä päivällistä.\n\n-- Elukoita! Jan sähähti taas. -- Heittiöitä!\n\n-- Minä sanon sinulle, ettei se merkitse mitään -- ei mitään! Jean\nvakuutti ja tarttui hänen käsivarteensa. Sinä olet mies. Sinun täytyy\ntaistella sitä vastaan ja unohtaa se. Ei kukaan muu kuin sinä ja minä\ntiedä siitä mitään.\n\n-- Ettehän puhu milloinkaan, mitä luitte papereista? Jan sanoi lujasti.\n-- Vannokaa se!\n\n-- Sen vannon Pyhän Neitsyen kautta!\n\n-- Silloin, Jan sanoi hiljaa -- ei Melisse saa sitä milloinkaan tietää!\n\n-- Ei milloinkaan, Jean vakuutti. Hänen tummahipiäiset kasvonsa\nkirkastuivat ilosta, kun Iowakan vieno ääni kuului ulos talosta, missä\ntämä istui kehtolaulua laulellen. -- Jonakin päivänä laulaa Melisse\nsamanlaista sinulle, Jan Thoreau, niin kuin minun Iowakani laulaa\nminulle.\n\nTuntia myöhemmin Jan meni hitaasti hakkuupaikan poikki Cumminsin\nmajalle. Seisahtuessaan silmänräpäykseksi ovelle hän kuuli vierasta\nnaurua, ja avattuaan sen astuakseen sisälle hän pysähtyi hämillään ja\nepäröiden. Melisse oli noussut kuultuaan hänen tulevan, ja Janin katse\nsolui nopeasti hänen punaisilta poskiltaan nuoreen mieheen, joka oli\nistunut vastapäätä Melisseä. Hermostuneella, väräjävällä äänellä tyttö\nsanoi vihdoin:\n\n-- Herra Dixon, tämä on veljeni Jan.\n\n-- Iloitsen tuttavuudestanne, Cummins.\n\n-- Thoreau, Jan oikaisi tyynesti ja tarttui ojennettuun käteen. -- Jan\nThoreau.\n\n-- Oh, pyydän anteeksi. Minä ajattelin... -- Hän kääntyi kysyvänä\nMelisseen. Tämän posket kävivät yhä punaisemmiksi, hänen alkaessaan\nkorjata ruokia pöydältä.\n\n-- Me emme ole sukua keskenämme, Jan jatkoi ja yritti puhua tyynesti ja\nvarmasti. -- Olemme vain asuneet saman katon alla aina hänen\nlapsuudestaan asti, ja sen vuoksi on meistä tullut kuin veli ja sisar.\n\n-- Neiti Melisse on kertonut minulle, kuinka oivallisesti juoksitte\ntänään, nuori englantilainen virkkoi, punehtuen hieman huomatessaan\nnuoren tytön neuvottomuuden. -- Minäkin olisin halunnut nähdä sen!\n\n-- Siihen kyllä saatte pian tilaisuuden, Jan vastasi toisen\navomielisyyden houkuttelemana. -- Kahden viikon kuluttua lähtevät\njuoksijamme erämiesten luo.\n\n-- Ja saanko minä tulla mukaan?\n\n-- Te saatte tulla minun mukaani, jos kykenette juoksemaan. Lähden\nylihuomenna.\n\nMelisse ei nostanut päätään, kun englantilainen meni ulos.\n\n-- Minä olen säästänyt päivällistä sinulle, Jan, hän sanoi sitten\nhiljaa. -- Miksi et tullut aikaisemmin.\n\n-- Minä olen syönyt päivällistä Gravoisilla, Jan vastasi. -- Jean\nsanoi, ettei sinulla varmaankaan ollut valmista viidelle, Melisse;\nsiksi otin tarjouksen vastaan.\n\nHän otti seinältä alas turkit -- Melisse oli paikannut ne häntä varten\n-- heitti ne käsivarrelleen ja meni ulos.\n\n-- Jan!\n\nNuorukainen kääntyi hitaasti takaisin, tietäen käytöksessään olevan\nvastoin tahtoaan jotain outoa, jota Melisse ei voinut ymmärtää.\n\n-- Miksi lähdet ylihuomenna -- kahta viikkoa ennen muita? Siitä et ole\npuhunut minulle.\n\n-- Minä lähden yli sata kilometriä eteläänpäin, hän vastasi.\n\n-- Nelson Housen tietäkö?\n\n-- Niin.\n\n-- Oh! Melissen huulet nyrpistyivät pilkallisesti. Sitten hän nauroi,\nja punainen pilkku hehkui kummallakin poskella. -- Minä ymmärrän, veli,\nhän sanoi hiljaa. -- Anna anteeksi, että kyselen sinulta niin paljon!\nOlin unohtanut, että Mac Veighin tyttö asuu Nelsonissa. Iowaka väittää,\nettä hän on suloinen kuin metsäkukka. Minä toivon, että antaisit hänen\ntulla joskus tänne tervehtimään meitä, Jan.\n\nJanin kasvot sävähtivät ensin tulipunaisiksi, sitten valkoisiksi, mutta\nMelisse näki vain umpimähkään sinkauttamansa viittauksen ensimmäisen\nvaikutuksen ja jatkoi astioiden pesua.\n\n-- Minä poikkean creenmaahan, ennen Mac Veighiä -- Jan oli\nsanomaisillaan, mutta sanat takertuivat hänen huulilleen ja hän\nvaikeni.\n\nMuutamaa minuuttia myöhemmin hän tapasi Jean de Gravoisin. Pikku\nranskalainen näytti synkältä ja alakuloiselta, ja puhalsi ilmoille\nsavupilven toisensa jälkeen piipustaan, kun Jan sanoi hänelle, miksi\nhän heti lähtee etelään.\n\n-- Pakenet! hän toisti ainakin kymmeneen kertaan, ylähuuli\npilkallisessa hymyssä. -- Olen pahoillani, että annoin sinulle valani,\nJan Thoreau, muutoin menisin itse kertomaan Melisselle, mitä luin\npapereista. Pyh! Miksi et voi unohtaa?\n\n-- Ehkä voin -- joskus -- Jan sanoi. -- Juuri siksi menen etelään kahta\nviikkoa aikaisemmin ja palaan vasta suuren paistojuhlan jälkeen. Jos\nviivyn täällä vielä viikon, niin tulen puhuneeksi siitä Melisselle, ja\nsilloin --\n\nHän kohautti olkapäitään.\n\n-- Ja silloin -- mitä sitten?\n\n-- Silloin lähtisin iäksi.\n\n-- Jää sitten vielä viikoksi, Jan Thoreau, Jean sanoi ja näpäytteli\nsormillaan -- ja jos käy niin kuin sanoit, silloin vannon minä\njättäväni molemmat sekä Iowakan että pikku Jeanin susille!\n\n-- Minä lähden ylihuomenna!\n\nSeuraavana aamuna Iowaka valitteli Melisselle, että Jean oli ärtyisä ja\njuro kuin karhu.\n\n-- Hänessä on tapahtunut kummallinen muutos, Iowaka kertoi. -- Hän vain\nkohauttelee olkapäitään ja kiroilee! Sain tuskin nukutuksi yöllä, niin\nhän murisi. Mikähän paha henki on Jeaniini mennyt?\n\nMelisse kummasteli samaa Janista. Hän ei paljonkaan nähnyt nuorukaista\npäivän kuluessa. Päivällisellä Dixon kertoi, että hän oli luopunut\naikeestaan lähteä Thoreaun mukana etelään.\n\nSeuraavana aamuna Jan oli lähtenyt matkalle, ennen kuin Melisse oli\nnoussut. Tyttö oli syvästi loukkaantunut. Milloinkaan ei Jan ollut\nlähtenyt millekään pitemmälle matkalle viettämättä viimeisiä tunteja\nhänen kanssaan. Tahallaan hän oli pyytänyt isäänsä pidättämään\nasiamiestä ja hänen poikaansa varastohuoneessa, niin että Jan olisi\nsaanut tilaisuuden olla hänen seurassaan kahden kesken jäähyväisillä.\n\nLukuunottamatta hänen ajatuksiaan Janista, olivat seuraavat päivät ja\nillat sangen hauskoja. Uusi asiamies oli yhtä iloinen kuin lihavakin ja\nmieltyi kovin Melisseen. Nuori Dixon oli kaunis ja elämänhaluinen ja\nvietti suuren osan aikaansa hänen kanssaan. Tuntikausia Melisse istui\nkuuntelemassa hänen kertomuksiaan ihmeellisestä maailmasta meren\ntoisella puolella. Samoin kuin Mac Donald Fort Churchillissa oli\nkuvaillut Janille tätä elämää, niin hänkin kertoi nyt siitä Melisselle,\nkunnes tämän mielikuvitus oli täynnä sen ihanuutta ja ihmeitä, ja hän\nkuunteli hehkuvin poskin ja kimmeltelevin silmin.\n\nEräänä päivänä -- viikon kuluttua Janin lähdöstä -- hän kertoi tytölle\ntuon maailman naisista, maailman, jota Melisse oli vähitellen alkanut\npitää kuin satujen maana.\n\n-- Kaikki kai ovat siellä kauniita? Melisse kysyi ihmeissään hänen\nlopetettuaan.\n\n-- Monet heistä ovat kauniita, mutta kukaan ei ole niin kaunis kuin te,\nMelisse, hän vastasi ja nojautui lähemmäksi. -- Tiedättekö, että te\nolette kaunis?\n\nHänen sanansa pelästyttivät tyttöä, ja hän painoi päänsä alaspäin\nsalatakseen sen. Jan oli usein lausunut nämä sanat -- tuhannesti hän\noli sanonut hänelle, että hän oli kaunis -- mutta hänen sydämensä ei\nollut milloinkaan ennen sykkinyt tällä tavoin.\n\nOli vain harvoja asioita, joita Iowaka ja hän eivät puhuneet\ntoisilleen, ja paria päivää myöhemmin Melisse kertoi ystävälleen, mitä\nDixon oli sanonut. Ensi kerran Iowaka käytti luottamusta väärin ja\nilmaisi sen Jeanille.\n\nTämä kirosi ja hänen kasvonsa synkistyivät.\n\nHän ei sanonut mitään ennen kuin illalla, kun lapset olivat menneet\nmakuulle. Silloin hän veti Iowakan viereensä penkille lieden ääreen ja\nkysyi näennäisesti välinpitämättömällä äänellä:\n\n-- Enkelini, jos vannoo valan Pyhän Neitsyen nimessä ja rikkoo sen,\nmitä silloin tapahtuu?\n\nHän vältti pelästynyttä katsetta, joka loisti hänen vaimonsa suurista,\ntummista silmistä.\n\n-- Silloinhan joutuu ikuisen tuomion alaiseksi, ellei heti tunnusta\nsyntiänsä papille, eikö niin, rakkaani? Ja ellei ole pappia lähempänä\nkuin viidensadan kilometrin päässä, se on vaarallinen asia, eikö niin?\nMutta --, Jean ei odottanut vastausta. -- Jos voisi hoitaa asiat niin,\nettä vala rikkoutuisi ilman omaa syytä? Mitä silloin?\n\n-- En tiedä, Iowaka sanoi yksinkertaisesti ja tuijotti häneen\nhämmästyneenä.\n\n-- En minäkään, Jean myönsi ja sytytti piippunsa. -- Mutta Jean de\nGravoisissa on tarpeeksi lempoa saamaan hänet rikkomaan vaikka tuhat\nvalaa sinun tähtesi, Iowakani!\n\nTämä katsoi häneen hellästi.\n\n-- Tytön sielu jättää hänen ruumiinsa, kun hänestä tulee rakastamansa\nmiehen vaimo, Iowaka kuiskasi vienosti ja nojasi tummaa päätään Jeanin\nolkapäähän. -- Näin uskoo minun kansani, Jean; ja jos minä olen antanut\nsieluni sinulle, miksi en rikkoisi valaa sinun tähtesi?\n\n-- Ainoastaanko minun tähteni, Iowaka?\n\n-- Ainoastaan sinun tähtesi.\n\n-- Entä jonkun ystävän tähden?\n\n-- En kenenkään muun tähden maailmassa, Jean. Sinä olet ainoa, jonka\ntähden minun kansani Jumala käskee uhraamaan kaikki.\n\n-- Mutta ethän sinä usko siihen Jumalaan, Iowaka?\n\n-- Välillä on parempi uskoa minun kansani Jumalaan kuin sinun, toinen\nvastasi hiljaa. -- Minä uskoin häneen viisitoista vuotta takaperin\nChurchillissa. Toivoisitko minun ottavan takaisin, mitä silloin annoin\nsinulle?\n\nIlosta huudahtaen Jean painoi kasvonsa hänen pehmeää poskeaan vasten.\n\n-- Usko aina häneen, Iowakani, ja Jean de Gravois leikkaa kaulan joka\nlähetyssaarnaajalta, joka väittää, ettet sinä pääse paratiisiin! Mutta\n-- tämä toinen! Sinä olet varma siitä, ettet rikkoisi valaasi kenenkään\nmuun kuin minun vuoksi?\n\n-- Ja lastemme. Ne ovat osa sinua, Jean.\n\nKiukkuinen murina ja haukunta kutsui Gravoisin ovelle. He kuulivat\nCroissetin ankaran äänen ja tuimat piiskaniskut.\n\n-- Palaan heti! Jean sanoi ja sulki oven jälkeensä, mutta sen sijaan\nettä olisi lähestynyt Croissetia ja tappelevia koiria, hän menikin\nCumminsin majaa kohti. -- Pahus vieköön valan! hän jupisi. -- Ei\nkumpainenkaan Jumala salli minun rikkoa sitä, ja Iowakan kaikkein\nvähimmin!\n\nHän puri vimmoissaan hammasta, kun nuoren Dixonin nauru kaikui tuvasta.\n-- Kaksi hullua! hän jatkoi itsekseen. -- Cummins -- Jan Thoreau --\nyhtä mielettömiä kumpikin!\n\n\n\n\n20\n\nSuudelma ja sen seuraukset\n\n\nSeuraavan viikon aikana olivat Jeanin pienet, tummat silmät harvoin\nkaukana Cumminsin tuvasta. Huomaamatta hän piti silmällä Melisseä ja\nDixonia, eikä hän edes Iowakalle maininnut yltyvistä epäluuloistaan.\nDixon oli mies, josta useimmat muut miehet pitivät. Hänen äänessään ja\nkäytöksessään oli jotain avointa ja puoleensa vetävää, hänen leveissä\nhartioissaan voimaa ja hänen olemuksessaan toverillisuutta, mikä\nvaltasi kaikki -- paitsi Jeanin.\n\nErämiehiä alkoi lähteä leiristä toisen viikon lopulla, ja tämän jälkeen\njäivät Melisse ja nuori englantilainen enemmän kahden kesken kuin\nennen. Dixon ei osoittanut lainkaan halua seurata rekiä, ja kun ne\nolivat lähteneet, hän ja Melisse alkoivat tehdä pitkiä kävelyretkiä\nmetsään auringonpaisteisina päivinä.\n\nEräänä sellaisena päivänä Jean oli mennyt metsään. Pysähtyessään\nmuutamalle paikalle lähemmin tutkimaan tuoreita ilveksen jälkiä, hän\nkuuli ääniä edestään; ja hetkistä myöhemmin hän tunsi ne -- siellä\nolivat Melisse ja Dixon. Hänen kasvonsa synkistyivät, ja hänen silmänsä\nsalamoivat.\n\n-- Oh, jos minä vain olisin Jan Thoreau, joku Jan Thoreau, jolla olisi\nJean de Gravoisin sydän -- minkä yllätyksen minä valmistaisinkaan\ntuolle muukalaiselle! hän sanoi itsekseen ja juoksi kiireesti tieltä\nvesaikkoon.\n\nHän kurkisteli pensaiden välistä, ja hänen sydämensä alkoi kiivaasti\npamppailla, kun hän näki, että Dixon uskalsi laskea kätensä Melissen\nkäsivarrelle. He lähestyivät hyvin vitkaan, englantilainen syvään\nkumartuneena tytön alaspäin luotua päätä kohti ja totisena puhuen\nhänelle. Äkkiä hän pysähtyi ja ennen kuin Jean ennätti käsittääkään,\nmitä oli tapahtunut, hän oli kumartunut ja suudellut tyttöä.\n\nMelisse tempautui syrjään tukahtuneesti huudahtaen. Hetkisen hän\nkatseli Dixonia, joka nauraen kohtasi hänen vihaisen katseensa. Sitten\nMelisse kääntyi ja juoksi kiireesti tietä eteenpäin.\n\nToinen huudahdus pääsi häneltä, kun hän joutui vastatuksin Jean de\nGravoisin kanssa. Pikku ranskalainen hymyili ja hänen silmänsä\nvälkkyivät kuin tummat timantit.\n\n-- Jean, Jean! Melisse nyyhki ja juoksi hänen luokseen.\n\n-- Hän on loukannut sinua, Jean sanoi hiljaa ja hymyillen. -- Juokse\nleiriin, kaunis Melisseni!\n\n-- Ensi kertaa on Melisseämme loukattu, hän sanoi aivan tyynesti\nenglantilaiselle. -- Jos Jan Thoreau olisi täällä, hän tappaisi teidät.\nHän on poissa, siksi minä tapan teidät hänen sijastaan.\n\nHän lähestyi, valkoiset hampaat leveässä hymyssä välkkyvinä -- ja vasta\nkun hän kissan tavoin syöksyi Dixonin kurkkuun, englantilainen ymmärsi\nhänen puhuvan totta. Salamannopeasti Dixon väistyi ja antoi Jeanille\npäähän musertavan iskun, joka paiskasi hänet maahan.\n\nPuolittain huumaantuneena Gravois kompuroi jaloilleen. Hän ei kuullut\ntuskanhuutoa tienristeyksestä. Hän ei nähnyt, että Melisse seisoi\nsiellä. Mutta Dixon sekä näki että kuuli, ja hän nauroi ilkkuen Jeanin\npään yli, kun pikku ranskalainen taas -- nyt äskeistä varovammin --\nlähestyi häntä.\n\nEnsi kerran eläissään oli Jean joutunut tekemisiin tieteellisesti\nharjoitetun voiman kanssa. Hän hyökkäsi uudelleen nopeaan, kissamaiseen\ntapaansa. Mutta tällä kerralla hän pysyi kuitenkin jaloillaan.\n\n-- Pyh! Tämähän on kuin lapsen kanssa tappelemista! Dixon virkkoi. --\nMitä suotta reuhdotte, Gravois? Onko täällä pohjoisessa kauniin tytön\nsuuteleminen rikos?\n\n-- Minä aion tappaa teidät! Jean sanoi yhtä tyynesti kuin ennenkin.\n\nHänen äänessään oli jotain hirveän rauhallista ja varmaa. Hän ei ollut\nkiihdyksissään. Hän ei pelännyt. Hänen sormensa eivät tapailleet pitkää\npuukkoa vyöltä. Vähitellen nauru häipyi Dixonin kasvoilta, ja hänen\nsuupieliinsä ilmestyi pingottunut ilme Jeanin yhä pyöriessä hänen\nympärillään.\n\n-- Kas niin, älkäämme enää reuhtoko, Dixon virkkoi. -- Olen pahoillani\n-- jos Melisse otti sen pahakseen.\n\n-- Minä tapan teidät! Jean toisti.\n\nDixon peräytyi pikemminkin häntä seuraavia silmiä kuin miestä itseänsä.\nSekunniksikaan eivät nuo silmät siirtyneet hänen kasvoistaan. Ne\nhehkuivat, yhä tulisemmin. Kaksi punaista täplää alkoi palaa Jeanin\nposkilla, ja hän naurahti väistyessään äkkiä, niin että englantilaisen\nlyönti sattui harhaan.\n\nSe oli metsäihmisen taistelua toisen maailman tieteellisesti\nharjoitettua yksilöä vastaan, ja siitä tuli kuuma ja pitkä ottelu.\nVihdoin Jeanin onnistui saada englantilainen nurin, kun tämä\nsilmänräpäyksen ajan ei ollut varuillaan, mutta kellistyi itsekin. Nyt\noli Gravois voitolla. Notkeat, ruskeat sormet, jotka monta kertaa\nolivat kuristaneet villieläimiä, tarttuivat englantilaisen kurkkuun, ja\nkuului koriseva, puolitukahtunut kirahdus, kun ne sulkeutuivat\nviimeiseen, raudanlujaan otteeseen.\n\n-- Minä tapan teidät! Jean sähisi taas.\n\nDixonin käsivarret vaipuivat raukeina maahan. Hänen silmänsä\ntunkeutuivat ulos kuopistaan, suu oli ammollaan, mutta Jean ei nähnyt\nmitään. Hänen kasvonsa olivat toisen olkapäähän painautuneina. Koko\nhänen voimansa, koko hänen huomionsa oli kohdistunut puristavaan\notteeseen. Hän ei ehkä olisi vielä minuuttiin katsahtanutkaan ylöspäin,\nellei olisi tullut äkkinäinen keskeytys. -- Melissen pelästynyt ääni,\ntytön hätääntynyt väliintulo.\n\n-- Hän on kuollut, hän kirkaisi. -- Te olette tappanut hänet, Jean!\n\nTämä hellitti ja kohottautui. Melisse horjahti taaksepäin; molemmin\nkäsin hän piteli rintaansa, ja hänen kasvonsa olivat valkoiset kuin\nlumi.\n\n-- Te olette tappanut hänet!\n\nJean katsoi Dixonia silmiin.\n\n-- Hän ei ole kuollut, hän sanoi ja nousi seisaalle. -- Kas niin, rakas\nlapsi, juokse kotiin Iowakan luo! En minä tapa häntä!\n\nMelissen hento vartalo värisi kiihkeistä nyyhkytyksistä, kun Jean\nsaattoi hänet tienmutkaan.\n\n-- Juokse kotiin Iowakan luo! En minä tapa häntä! hän toisti lempeästi.\n\nHän palasi Dixonin luo ja hieroi hänen kasvojaan lumella.\n\n-- Kautta taivaan, täpärällä oli kuitenkin! hän huudahti nähdessään\nelonkipinän uudestaan leimahtavan toisen silmissä. -- Hieman enemmän,\nja hän olisi mennyt samaa tietä kuin lähetyssaarnaaja!\n\nHän laahasi englantilaisen tielle ja asetti hänet selin puuta vasten.\nNähdessään, että mies taas alkoi hengittää kuten tavallisesti, hän\nlähti hitaasti Melissen perään.\n\nKenenkään huomaamatta hän meni varastohuoneeseen ja pesi veren\nkasvoistaan.\n\n-- Oi, suloinen Iowakani, jospa tietäisit, että Jean de Gravois on\nsaanut pari korvapuustia, jotka olivat melkein lähettää hänet\niäisyyteen! En olisi suonut sinun näkevän sitä kaikesta maailman\nkullastakaan!\n\nPian jälkeenpäin hän meni kotiinsa. Iowaka ja lapset olivat\nCroissetilla, ja hän istuutui polttamaan piippuaan. Tuskin hän oli\nalkanut puhallella sinisiä savupilviä, ennen kuin ovi avautui ja\nMelisse astui sisään.\n\n-- Mitä nyt? Jean huudahti iloisesti.\n\nTuossa tuokiossa Melisse heitti yltään saalin, vaipui polvilleen hänen\neteensä ja katsoi häneen epätoivoisena.\n\n-- Jean! Jean! hän kuiskasi huohottaen ja ojensi ylös kätensä. -- Sano\nminulle, oi, sano minulle, ettet milloinkaan puhu siitä Janille --\nlupaa minulle se, Jean; et milloinkaan, et milloinkaan, et milloinkaan!\n\n-- En sano mitään, Melisse.\n\n-- Etkö milloinkaan, Jean?\n\n-- En milloinkaan!\n\nNyyhkyttäen hän antoi päänsä vaipua Jeanin polvea vasten. Sitten hän\nveti äkkiä alas Jeanin pään ja suuteli häntä.\n\n-- Kiitos, Jean, teostasi!\n\n-- Hyvä Jumala, Jean äännähti, kun hän oli mennyt. -- Iowakan olisi\npitänyt tuo nähdä!\n\n\n\n\n21\n\nSärkynyt sydän\n\n\nSeuraavana päivänä Dixon tapasi Jean de Gravoisin yksinään ja astui\nhänen luokseen.\n\n-- Gravois, saanko puristaa kättänne? hän sanoi. -- Tahtoisin kiittää\nteitä eilisestä teostanne. Minä ansaitsin sen. Olen pyytänyt Melisseltä\nanteeksi -- ja nyt tahdon puristaa kättänne.\n\nJean seisoi ihan ällistyneenä. Hän ei ollut milloinkaan tavannut\nsellaista ihmistä.\n\n-- Jo nyt jotakin! hän huudahti ennätettyään tointua hämmästyksestään.\n-- Kyllä, minä puristan kättänne!\n\nMonta päivää sen jälkeen Jean huomasi Melissen välttelevän häntä. Hän\nei tullut Iowakan luo hänen tuvassa ollessaan. Eivätkä hän ja Dixon\nmenneet enää metsäänkään. Nuori englantilainen vietti enemmän aikansa\nvarastossa; ja vähän ennen kuin erämiehet alkoivat tulla kotiin, hän\nlähti Croissetin kanssa kolme päivää kestävälle rekimatkalle.\n\nTämä muutos ilahdutti Jeania. Hänen tavatessaan ensi kerran Melissen\nhänen silmänsä säkenöivät ilosta.\n\n-- Jan tulee nyt varmasti pian kotiin, hän sanoi, tervehdittyään\ntyttöä. -- Ajatteles, jos linnut puhuisivat hänelle, mitä tapahtui\ntiellä!\n\n-- Kenties samat linnut haluaisivat puhua meille, mitä on tapahtunut\nNelson Housen tien varrella, Jean, Melisse vastasi tulipunaisena.\n\n-- Mitä vielä! Jan Thoreau ei välitä rahtuakaan Mac Veighin tytöstä!\nJean vastasi, lämpimästi puoltaen ystäväänsä.\n\n-- Hän on kaunis! Melisse sanoi nauraen, -- ja minä olen nyt saanut\noppia, että juuri siksi miehet pitävät -- pitävät heistä, tarkoitan.\n\nJean pöyhisteli hänen edessään kuin riikinkukko.\n\n-- Olenko minä kaunis, Melisse!\n\n-- E-e-et!\n\n-- No minkä tähden -- hän kohautti merkitsevästi olkapäitään, -- tuolla\nkotona --\n\n-- Siksi, että sinä olit miehekäs, Jean. Minä rakastan rohkeita miehiä!\n\n-- Sinä olit siis iloinen, että vähän muokkasin muukalaista?\n\nMelisse ei vastannut, mutta hän huomasi tytön veitikkamaisen katseen\nhänen lähtiessään pois.\n\n-- Tule kotiin, Jan Thoreau, Jean sanoi hiljaa itsekseen, mennessään\nvarastolle. -- Tule kotiin, tule kotiin, tule kotiin, sillä pikku\nMelisse on kasvanut naiseksi ja opettelee käyttämään silmiään!\n\nEnsimmäisten erämiesten joukossa, jotka turkiksineen palasivat kotiin,\noli Mac Veigh. Hän kertoi, että Jan oli lähtenyt etelään päin\nviettämään vapaahetkensä Nelson Housessa, ja Cummins puhui vuorostaan\nsiitä Melisselle. Hän ei huomannut pienintäkään muutosta tytön\nkasvoilla, vaan jatkoi:\n\n-- Minä en käsitä Jania. Häntä tarvittaisiin täällä suureen\npeurajuhlaan. Tiesitkö sinä, että hän aikoi mennä Nelson Houseen asti?\n\nMelisse pudisti päätään.\n\n-- Mac Veigh väittää, että häntä on pyydetty sinne ensimmäiseksi\nmieheksi, toimitusmies jatkoi. -- On kummallista, ettei hän sanonut\nsinulle mitään.\n\nVasta viikkoa suuren peuranpaistojuhlan jälkeen Jan palasi Lac Bainiin.\nMelisse näki hänen tulevan ajaen, mutta vaikka hänen sydämensä sykki\nvoimakkaasti, hän karaisi itseään ottamaan hänet vastaan ainakin yhtä\ntyynen välinpitämättömästi kuin Jan oli jättänyt hänet kuusi viikkoa\nsitten. Hänen kylmät jäähyväisensä karvastuttivat tytön mieltä. Eihän\nJan ollut suudellutkaan häntä; hän ei ollut edes viettänyt viimeistä\niltaa hänen kanssaan.\n\nMutta hän ei ollut valmistunut vastaanottamaan tuota muuttunutta Jan\nThoreauta, joka hitaasti astui tuvanovesta sisälle. Hänen hiuksensa ja\npartansa olivat kasvaneet niin, että ne peittivät posket, jotka ennen\nolivat olleet puhtaiksi ajeltuina. Hänen silmänsä tosin ilmaisivat iloa\nnähdessään hänet, mutta niiden entinen hehku ja tuli olivat poissa.\nHänen käytökseensä oli tullut jotain kummallista, katseeseen jotain\narkaa ja rauhatonta, mikä sai puoliuhmaavan punan Melissen kasvoilta\nhitaasti katoamaan, ennen kuin kumpikaan oli sanonut mitään. Tämä Jan\noli hänelle aivan vieras, ja hänen mielenlujuutensa petti, kun hän\nlähestyi Jania -- ihmetellen, äänetönnä ja kädet ojennettuina häntä\nkohti.\n\n-- Jan!\n\nHänen äänensä vapisi; hänen huulensa värisivät. Hänen silmissään oli\nsama suloinen tenho kuin ennenkin, ja siksi painoi Jan päänsä ja\ntarttui lujasti hänen käsiinsä. Puoli minuuttia vallitsi hiljaisuus, ja\ntässä puolessa minuutissa tuli kokonainen vuosisata heidän väliinsä.\n\n-- Olen iloinen nähdessäni sinut, Melisse, Jan vihdoin sanoi. -- Siitä\nonkin jo pitkä aika!\n\nJan avasi silmänsä selälleen. Niiden edessä nuori tyttönen perääntyi\npakostakin, ja Jan päästi hänen kätensä. Niissä ei Melisse nähnyt\nlainkaan vanhaa rakkaudenhehkua, ei jälkeäkään vanhasta toveruudesta.\nKäsittämättöminä ja kuvastamatta mitään huomattavaa liikutusta ne\nsoluivat hänestä seinällä riippuvaan viuluun.\n\n-- Minä en ole pitkään aikaan soittanut, Jan virkkoi ja kääntyi hänestä\n-- luulenpa unohtaneeni.\n\nHän otti viulun alas, ja hänen sormensa alkoivat kömpelösti liikkua\nkielillä.\n\nHieman hymyillen hän sanoi vihdoin:\n\n-- Oh, nyt täytyy sinun, Melisse, soitta minulle! Jan Thoreau ei osaa\nenää, -- Ja hän ojensi tytölle viulun.\n\n-- Ei nyt, Jan, toinen kieltäytyi väristen. -- Illalla soitan sinulle.\n-- Melisse lähestyi ovea; hän pysähtyi epäröiden. -- Tulethan illalla,\nJan?\n\n-- Tietysti, Melisse, jos sinä olet valmis vastaanottamaan minut.\n\nHän ripusti viulun naulaan, kun Melisse sulki oven, ja lähti sitten\ntuvasta. Jean de Gravois ja Iowaka seisoivat odottamassa häntä, ja Jean\nkiiruhti yli hakkuupaikan häntä vastaan.\n\n-- Tulen pyytämään sinua lainaamaan minun partaveistäni, hän huudahti\niloisesti. -- Iowaka väittää, että erämiehet voivat luulla sinua\nkarhuksi nähdessään sinut.\n\n-- Karhu on hyvä pitämään kärpäsiä loitolla, Jan vastasi. -- Kesä on\ntulossa, ja kärpästen tekee mieli syödä minua. Mennään eteenpäin, Jean.\nTahtoisin puhua kanssasi.\n\nEräälle metsässä olevalle halonhakkuupaikalle he istahtivat vastapäätä\ntoisiaan.\n\n-- Minä olen käynyt monessa paikassa sen jälkeen kuin lähdin Lac\nBainista, Jan kertoi. -- Ensin menin Nelson Houseen ja sieltä\nWholdaiaan. Minä tapasin ne Nelson Housesta, mutta en Wholdaiasta.\n\n-- Tapasit -- mitä? Jean kysyi, vaikka hän varsin hyvin tiesi, mitä\ntoinen tarkoitti.\n\n-- Veljeni, Jean de Gravois, Jan sähisi. -- Veljeni, nuo heittiöt!\n\n-- Pahus vieköön Croissetin, joka puhui, missä he olivat! Jean mutisi\nitsekseen.\n\n-- Näin heidät molemmat Nelson Housessa, Jan jatkoi. -- Toinen on\npuolipöhkö, ja toinen -- hän kohautti olkapäitään, -- on vielä\nhuonompi. Petraudin, toisen niistä kahdesta, jotka olivat Wholdaiassa,\ntappoi muuan intiaani viime talvena, koska hän oli saattanut häpeään\nhänen tyttärensä. Toinen katosi.\n\nJean oli vaiti, pää etukumarassa ja kasvot käsien varassa.\n\n-- Jean de Gravois, te kuulette siis, minkälainen olento ystävänne Jan\nThoreau on!\n\n-- Kuulen, että olet hullumpi kuin milloinkaan ennen, Jean sanoi\nrauhallisesti. -- Jan Thoreau, entä jos minä rikkoisin valani -- ja\npuhuisin Melisselle?\n\nMolempien miesten silmät kohtasivat toisensa. Janin silmissä paloi\nheikko hehku. Hitaasti hän veti pitkän puukkonsa tupesta ja laski sen\nlumeen jalkojensa väliin, välkkyvä kärki Gravoista kohti käännettynä.\nPuolihillitysti huudahtaen Jean hyökkäsi pystyyn.\n\n-- Tarkoitatko sitä, Jan Thoreau? Onko tarkoituksesi haastaa\nkamppailuun minut, joka olen uskaltanut henkeni sinun tähtesi ja\nrakastan sinua kuin veljeäni?\n\n-- Kyllä, Jan sanoi varmasti. -- Minä rakastan sinua, Jean, enemmän\nkuin ketään muuta miestä maailmassa; mutta sittenkin tapan sinut, jos\npaljastat minut Melisselle. -- Hän nousi ja ojensi molemmat kätensä\npikku ranskalaista kohti. -- Jean, etkö sinä tekisi niin kuin minäkin?\nEtkö olisi sinäkin tehnyt sitä Iowakan tähden?\n\n-- Minä en olisi ottanut hänen rakkauttaan ilmoittamatta hänelle,\nGravois sanoi hetken äänettömyyden jälkeen. -- Se ei olisi sitä, mitä\nsinä ja minä sanomme kunnialliseksi, Jan Thoreau. Mutta minä olisin\nmennyt hänen luokseen niin kuin sinunkin pitäisi mennä Melissen luo, ja\nhän olisi avannut sylinsä minulle, niin kuin Melissekin avaisi sinulle.\nNiin olisin minä tehnyt.\n\n-- Mutta sitä en minä milloinkaan tee, Jan sanoi päättävästi ja alkoi\nmennä kotiin päin. -- Ennemmin tappaisin itseni. Juuri sitä tahdoin\nsanoa sinulle, Jean. Ei kukaan muu kuin sinä ja minä saa milloinkaan\ntietää mitään.\n\n-- Olisin halunnut kuristaa tuon Croissetin, joka pani sinut matkalle\nottamaan selkoa noista ihmisistä Nelson Housessa ja Wholdaiassa! Jean\nmurisi.\n\n-- Se olisi minulle parasta.\n\nTullessaan metsästä he näkivät Melissen lähtevän Iowakan kotoa.\nMolemmat heiluttivat hänelle, ja Jan meni viistoon yli hakkuupaikan\nvarastohuoneelle.\n\nNiin pian kuin Jean oli varma, ettei häntä huomattu, hän meni Cumminsin\nmajalle. Hän huomasi, ettei Melisse ollut entisensä. Hänen silmänsä\nolivat punaiset -- hän oli selvästikin itkenyt.\n\n-- Melisse, hän sanoi, vihdoin katsellen lakkiinsa, jota hän kierteli\nsormiensa välissä, Jan on paljon muuttunut.\n\n-- Paljon, Jean. Voisi luulla, että hänen sydämensä on särkynyt tuolla\nNelsonissa.\n\nGravois ymmärsi hänen äänensä värisemisestä hänen tarkoituksensa. Hän\nriensi heti tyttöä kohti, paiskasi lakkinsa maahan ja tarttui hänen\nkäsivarsiinsa.\n\n-- Niin, Jan Thoreaun sydän on särkynyt! hän huudahti. -- Mutta sitä ei\nole särkenyt mikään Nelson Housen tyttö. Se on särkynyt sinun tähtesi.\n\n-- Minunko!? Melisse peräytyi voimakkaasti huutaen. -- Minä -- minä --\nolisin särkenyt --\n\n-- Sitä en ole sanonut, Jean keskeytti. -- Minä sanon, että se on\nsärkynyt sinun tähtesi. Jumalani, jospa vain saisin puhua sinulle!\n\n-- Tee se! Tee se! Oi, sano! Hän laski kätensä Jeanin hartioille. Hänen\nsilmänsä rukoilivat häntä. -- Sano minulle, mitä olen tehnyt -- mitä\nvoin tehdä, Jean!\n\n-- Sen verran voin sanoa, mutta en enempää, toinen sanoi rauhallisesti.\n-- Suuri suru kalvaa Jan Thoreaun sydäntä, rakas lapsi, ja juuri sen\nvuoksi on hän muuttunut. Minä tiedän, mitä surua se on, mutta olen\nluvannut, etten milloinkaan kerro siitä. Sinun asiaksesi jää ottaa\nselvää siitä, ja ennen kaikkea anna hänen tietää ja ymmärtää, että\nrakastat häntä!\n\nVäri oli kadonnut Melissen poskilta, mutta se palasi nyt kuin lämmin\npurppuravuo.\n\n-- Että minä rakastan häntä?\n\n-- Niin. Et enää kuin sisar, Melisse, vaan niin kuin nainen!\n\n\n\n\n22\n\nHänen lupauksensa\n\n\nGravois ei pysähtynyt katsomaan viimeisten sanojensa vaikutusta. Hän\ntiesi kuitenkin ulosmennessään, että Melissen silmät seurasivat häntä\nja että jos hän katsoisi tätä, huutaisi tämä hänet takaisin. Hän sulki\nsen vuoksi aivan hiljaa oven jälkeensä, peläten jo sanoneensa liian\npaljon.\n\nCummins ja Jan tulivat yhdessä illalliselle. Toimitusmies oli\nerinomaisella tuulella. Muuan Porcupinesta kotoisin oleva intiaani oli\nollut aamulla siellä, mukanaan kaksi hopeaketun nahkaa, ja hän oli\nsangen tyytyväinen Janin kotiintulosta -- ja nämä kaksi asiaa olivat\nsaaneet hänet mitä parhaimmalle tuulelle.\n\nMelisse istui pöydässä vastapäätä Jania. Hän oli pistänyt kiiltävään\npalmikkoonsa punakukkaisen oksan ja pienen kukkavihon povelleen, mutta\nJan ei millään tavoin osoittanut havainneensa tätä pientä\nhuomaavaisuutta, joka epäilemättä oli häntä varten tarkoitettu. Hän\nhymyili Melisselle, mutta hänen tummien silmiensä syvyydessä piili\nkylmyys, joka torjui kaiken Melissen entisen tuttavallisuuden\nilmaukset.\n\n-- Kuinka Mac Veighin laita on uusine ansoineen? Cummins uteli,\ntehtyään Janille joukon hänen pyyntipaikkaansa koskevia kysymyksiä.\n\n-- En tiedä, Jan vastasi, -- en ole ollut Mac Veighin luona. Tahallaan\nhän vältti Melissen katsetta. Tämä huomasi hänen yrityksensä, ja lämmin\npuna peitti hänen poskensa.\n\n-- Mutta Mac Veighän toi terveisiä sinulta, toimitusmies väitti\nitsepintaisesti.\n\n-- Minä tapasin hänet Cree Laken maassa, mutta hän ei maininnut\nansoistaan mitään.\n\nHän nousi pöydästä samalla kun Cumminskin ja valmistautui lähtemään\ntuvasta yhdessä hänen kanssaan. Melisse tuli väliin.\n\n-- Sinun pitää jäädä minun luokseni, Jan, -- hän sanoi hymyillen ja\nlaski kätensä hänen käsivarrelleen. -- Minä tarvitsen apuasi astioiden\npesussa, ja sitten soitamme viulua.\n\nHän veti Janin tuolille istumaan ja solmi esiliinan hänen eteensä.\n\n-- Ummista silmäsi -- äläkä liikahda, hän käski ja juoksi omaan\nhuoneeseensa.\n\nHän palasi heti ja piti kättään selän takana. Veri kuohui Janin\nsuonissa, kun hän tunsi tytön sormien hiljaa soluvan hänen pitkissä\nhiuksissaan. Sitten kuuli hän klip, klip, hieman hermostunutta naurua,\nja sitten taas saksien klip, klip.\n\n-- Nehän ovat hirveän pitkät, Jan! Hänen pehmeä kätensä siveli hänen\npartaista poskeaan. -- Hui! -- ja hän värisi. -- Sinun täytyy ottaa tuo\nkasvoistasi pois. Ellet sitä tee -- --\n\n-- Miksi? Jan kysäisi hermostuneesti.\n\nMelisse painoi päänsä alas, kunnes hänen poskensa kosketti Janin\nposkea.\n\n-- Siksi, että se pistää, hän kuiskasi.\n\nMelisse punastui kovin Janin yhä edelleen vaietessa, ja sakset\nleikkasivat entistä nopeammin.\n\n-- Minä aion kesällä tutkistella Barrensin suurta korpea, Jan selitti\nvihdoin ja nauroi tehdäkseen jännityksestä lopun. -- Parta on suojanani\nkärpäsiä ja muita hyönteisiä vastaan.\n\n-- Voithan antaa sen kasvaa sitten, hän intti, meni takan ääressä\nolevalle kaapille ja otti esille isänsä vaahtokupin ja partaveitsen.\n\n-- Nyt tahdon, että sinä käytät näitä, hän sanoi ja hämmenteli\nsaippuavaahtoa, huomatessaan epävarmuutta hänen kasvoissaan. -- Minä\npelkään sinua!\n\n-- Pelkäät minua?\n\nJan asettautui pienen kuvastimen eteen ja käänteli kasvojaan puolelta\ntoiselle. Melisse ojensi hänelle parranajovehkeet.\n\n-- Et sinä näytä lainkaan samalta Janilta, jonka minä kerran maailmassa\ntunsin. Sinä olet paljon muuttunut sen jälkeen kuin -- sen jälkeen\nkuin -- --\n\nMelisse epäröi.\n\n-- Minkä jälkeen, Melisse?\n\n-- Sen päivän jälkeen kuin me tulimme vuorelta alas, ja minä laitoin\nhiukseni päälaelle. -- Vienosti kainostellen hän lisäsi: -- Ne eivät\nole sen jälkeen olleet nutturalla, Jan.\n\nHän huomasi Janin saippuoitujen kasvojen vilahduksen kuvastimesta,\nmistä ne tuijottivat häneen suurin, tutkivin silmin. Kun Jan näki tytön\nkatselevan häntä, hän käänsi kiireesti katseensa, ja Melisse alkoi\npestä astioita. Hän oli lopettanutkin askareensa, ennen kuin Jan sai\npartansa ajettua. Sitten hän otti seinältä vanhan viulun ja alkoi\nsoittaa ja lauloi samalla vienolla, kauniilla äänellään laulua, jonka\nIowaka oli hänelle opettanut Janin poissaollessa.\n\nIhmeissään ja loistavin silmin katseli Jan häntä kuullessaan tuon\nmurtuneen intiaanitytön vienon, alati kaihomielisen ja epätoivoisen\nlaulun. Hän tunsi sen, oli kuullut sen ennen, mutta ei milloinkaan\nsillä tavoin kuin nyt, kun se ikään kuin nyyhkytti suruaan viulun\nvienoista sävelistä ja puheli äänettömän liikuttavasti hänelle Melissen\nhuulilta.\n\nHän seisoi vaiti, kunnes tyttö oli lopettanut, ja tuijotti hänen\npainuneeseen päähänsä. Kun tämä vihdoin katsahti Janiin, tämä näki\nkyynelten kimmeltelevän Melissen pitkissä silmäripsissä.\n\n-- Se oli ihmeellistä, Melisse! Sinä olet saanut kauniin sävelen\nsiihen.\n\n-- Kiitos, Jan!\n\nHän alkoi taas soittaa ja hyräili hiljaa sanattoman soiton\nsäestykseksi, jota oli oppinut Janilta. Vihdoin hän antoi viulun\nJanille.\n\n-- Nyt täytyy sinun soittaa minulle.\n\n-- Minä olen unohtanut, paljon, Melisse.\n\nTämä kummastelikin nähdessään, kuinka kömpelösti hänen ruskeat sormensa\nliikkuivat kielillä. Tämän havaitessaan hän tunsi itsensä kovin\nhuolestuneeksi. Hänelle ei ollut soittamassa vanha Jan, vaan uusi\ntylsine, haluttomine silmineen, joissa ei enää ollut entistä hehkua.\nSiirryttyään sitten hajamielisesti sävelestä toiseen, hän antoi viulun\nMelisselle takaisin.\n\nHiljaa tämä nousi ja ripusti viulun seinälle.\n\n-- Sinun täytyy harjoitella paljon, hän sanoi hiljaa.\n\nHänen kääntyessään takaisin oli Jan noussut ja piti lakkia kädessään.\n\n-- Lähdetkö noin pian, Jan? hän kysyi kummastuen.\n\n-- Minä olen väsynyt, toinen sanoi puolustelevasti. -- En ole nukkunut\nkahteen yöhön, Melisse. Hyvää yötä!\n\nJan hymyili hänelle seisoessaan ovella, mutta se hyvää yötä, joka\nkuului hänen huuliltaan, oli eloton ja kylmä. Jania värisytti, kun hän\nastui ulos. Kylmien tähtien alla hän puristi kätensä nyrkkiin -- hän\ntunsi, ettei ollut lähtenyt tuvasta minuuttiakaan liian aikaisin.\n\nYrittäen tukahduttaa tapaamisen aiheuttamaa surua hän meni yhtiön\nvarastohuoneelle.\n\nCummins palasi myöhään kotiin. Melisse oli yhä valveilla. Isä katsahti\nhäneen terävästi olkansa yli, ripustaessaan takkiaan ja lakkiaan\nnaulaan.\n\n-- Onko jotakin tullut sinun ja Janin välille? hän kysyi äkkiä. --\nMiksi olet itkenyt?\n\n-- Välillä puhkeavat kyyneleet soittaessani viulua, isä; en tiedä\nmitään tulleen Janin ja minun välille, vaikka -- vaikka -- vaikka --\nminä en ymmärrä --\n\nHän vaikeni ja yritti tukahduttaa nyyhkytyksiä, jotka värähtelivät\nhänen kurkussaan.\n\n-- En minäkään ymmärrä -- toimitusmies huudahti ja meni takkavalkean\nääreen sytyttämään piippuaan. -- Hän sanoi itsensä tänä iltana irtikin\nyhtiön palveluksesta!\n\n-- Ei suinkaan -- hän -- kai -- aio -- lähteä -- leiristä? Melisse\nänkytti.\n\n-- Hän jättää palveluspaikkansa, isä toisti. -- Toisin sanoen hän ei\nvoi jäädä Lac Bainiin. Hän sanoo aikovansa mennä metsiin, ehkäpä Jeanin\nkotiseudulle Athabaskaan. Onko hän sanonut sinulle mitään enempää?\n\n-- Ei mitään, Melisse vastasi.\n\nHän laskeutui polvilleen pienen kirjalaatikon eteen. Kyynelverho\nsumensi hänen silmänsä. Hän ponnisti kaikin voimin hallitakseen\nitseänsä, ennen kuin uudelleen näyttäytyi isälleen. Kun tämä hetkiseksi\nmeni omaan huoneeseensa, tyttö huusi hänelle puoliavoimesta ovesta\nhyvää yötä.\n\nSeuraavana päivänä Gravois tapasi Janin, kun tämä oli täyttämässä uutta\nselkäreppua. He tapasivat ensi kerran toisensa sen jälkeen kun Jean oli\nsaanut kuulla Janin sanoutuneen irti paikastaan, ja Jean tervehti häntä\nkiroten.\n\nJan katsahti häneen ja hymyili, huomatessaan pikku ranskalaisen\nkuohuvan oikein raivosta.\n\n-- Hyvää päivää, Jean de Gravois! hän sanoi nauraen. -- Näette, että\nminä aion haeskella ketut käsiini.\n\n-- Tuhannen pentelettä! Jean sähisi.\n\n-- Ei, kettuja, rakas Jean. Minä olen kyllästynyt leiriin. Saan\najastani paremman maksun tuolla lännessä korvessa. Muistakaa se, Jean!\nSiitä on monta vuotta sitten, kun te metsästelitte siellä, ja ketut\nsyövät kyllä kohta suihinsa koko seudun!\n\n-- Kautta pyhimysten, Jean kihahti, -- ja minä kun --\n\nSanaakaan sanomatta hän käännähti kannoillaan ja meni suoraan Melissen\nluo.\n\n-- Jan Thoreau aikoo lähteä leiristä, hän ilmoitti karskisti, pullisti\nrintaansa ja mulkoili vihaisesti häneen.\n\n-- Isäni on kertonut sen, Melisse sanoi.\n\nTämän posket olivat värittömät, ja hänellä oli punaisia juomuja silmien\nalla, mutta hänen äänensä oli aivan rauhallinen.\n\n-- Hyvä Jumala! Jean sanoi ja pyörähti uudelleen ympäri. -- Sinä otat\nsen kylmäkiskoisesti!\n\nHetkistä myöhemmin Melisse näki Janin tulevan varastohuoneelta. Hänen\nastuessaan tupaan näkyi tosin syvän liikutuksen jälkiä tytön kasvoilla,\nmutta hänen äänensä oli luonnottoman rauhallinen.\n\n-- Olen tullut sanomaan hyvästi, Melisse, hän aloitti. -- Aion lähteä\nBarrensiin metsästelemään.\n\n-- Toivotan sinulle runsaasti riistaa, Jan.\n\nMelissen äänessä oli metallinkova kaiku.\n\nEnsi kerran eläessään Jan ojensi hänelle kätensä. Tyttö vavahti, ja\nsilmänräpäyksessä syöksyi kaikki veri sydämestä hänen kasvoihinsa.\nSitten hän antoi toiselle kätensä ja katsoi häntä vakavasti ja tyynesti\nsilmiin.\n\n-- Voitko odottaa hetkisen? hän kysyi.\n\nHän riensi huoneeseensa, ja hänen taas näyttäytyessään hehkui punainen\npilkku hänen kummallakin poskellaan, ja hänen silmänsä salamoivat. Hän\noli palmikoinut hiuksensa, asettanut ne kruunuksi päälaelle ja pistänyt\ntulipunaisia kukkia kiiltävään hiuskasaan. Toistamiseen hän tuli ja\nojensi Janille kätensä.\n\n-- Minä otaksun, että se on sinusta nyt samantekevää, hän sanoi\nkylmästi ja nauraen suoraan hänelle. -- Minä en ole rikkonut\nlupaustani. Se oli tyhmä, eikö totta?\n\nJanista tuntui kuin hänen verensä olisi äkkiä jähmettynyt, ja vaivoin\nhän sai pidätetyksi nyyhkytyksen.\n\n-- Sinä lupasit -- --. Hän ei voinut jatkaa.\n\n-- Minä lupasin olla laittamatta hiuksiani näin, ennen kuin sinä olet\nunohtanut rakastaa minua, hän täydensi. -- Nyt teen sen.\n\nJan taivutti päätään, ja Melisse näki hänen hartioittensa vavahtavan\npaksun peurannahkatakin alla. Hänen huulensa aukenivat, ja hän kohotti\nkäsivartensa, kuin haluten ojentaa ne Jania kohti; mutta kun tämä taas\npuhui, hänen äänensä kaikui tyynenä, väräjämättä.\n\n-- Minä en ole lakannut rakastamasta sinua, Melisse. En koskaan lakkaa\nrakastamasta pikku siskoani. Mutta sinä olet vanhempi nyt, ja sinun on\nnyt aika laittaa hiuksesi näin.\n\nHän kääntyi poispäin, enää katsomatta tyttöön ja lähti majasta.\n\n-- Hyvästi, Jan! kaikui nyyhkyttävä kuiskaus, mutta tämä ei enää\nkuullut sitä. Ikkunasta hän näki Janin pudistavan Cumminsin kättä\nyhtiön varastohuoneen edessä. Hän näki Janin menevän Iowakan ja Jeanin\nluo, ja sitten nostavan mytyn selkäänsä ja pää painuksissa hiljalleen\nkatoavan synkän männikön syvyyteen.\n\n\n\n\n23\n\nJan palaa\n\n\nKoko kevään ja kesän Jan vietti Barrensin-maan rämeissä ja matalilla\nharjanteilla. Kesti kaksi kuukautta, ennen kuin hän taas ilmestyi\nleiriin, ja silloin hän viipyi siellä vain sen verran, että ehti\nvarustautua uudelleen.\n\nMelisse oli hiljaisuudessa kärsinyt nämä kuukaudet -- sydän täynnä\nsurua ja yksinäisyyttä, jota ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse.\nIowakaltakin hän kätki surunsa. Ja kuitenkin hänen mielensä ollessa\nraskaimmillaankin, hän piti itsepintaisesti kiinni toivosta. Vasta kun\nJan viimeisen kerran kävi Lac Bainissa tämä toivo lakkasi kokonaan.\n\nEnsimmäisenä iltana rämeseudulta palaamisensa jälkeen Jan tuli tupaan.\nHänen partansa oli taas kasvanut. Hiukset olivat pitkät ja suortuneet\nja riippuivat sekaisin hartioilla. Kadonnut oli tunteellinen kauneus\nhänen suurista silmistään, jotka joka vivahduksellaankin -- joko ilon\ntai surun -- olivat kerran herättäneet Melissessä myötätuntoa. Hänen\nkasvoillaan oli metsäihmisen vuosisataisen vaiteliaisuuden leima.\nPäättävästi ja kuitenkin lempeästi ne sysäsivät takaisin kaikki\nentisyyteen suuntaavat viittaukset ilmaantumasta sanoin tai teoin ja\npitivät tiukasti Melissen etäällä hänestä.\n\nTällä kerralla Melisse ymmärsi, ettei hänen rinnassaan ollut toivon\nkipinääkään. Jan oli iäksi kadonnut hänen elämästään, jättäen jälkeensä\n-- kuin kauheaksi haamuksi kaikesta siitä, mitä he kerran olivat olleet\ntoisilleen -- vanhan viulunsa tuvan seinälle.\n\nKun hän uudelleen oli jättänyt heidät, tytölle tuli viulu yhä enemmän\nsamaksi, mitä se kerran oli ollut Janille. Melisse soitteli niin kuin\nhänkin oli soitellut, antoi sen kielien tulkita yksinäisyyttään ja\nsydänsurujaan, ja välillä hän saattoi laskea sen rinnalleen ja\npuhutella sitä, niin kuin Jankin ennen oli sitä puhutellut.\n\n-- Jospa sinä vain voisit! hän kuiskasi sille eräänä päivänä, kun syksy\nlähestyi. -- Jospa sinä voisit kertoa minulle hänestä ja sanoa minulle,\nmitä minun pitäisi tehdä -- sinä vanha rakas viulu!\n\nKerran syksyllä Jan tuli koirineen reellä noutamaan ruokavaroja ja\nansoja. Hän aikoi viettää talven kolmesataa kilometriä lännempänä\nAthabaskan maassa. Hän jäi viikoksi Lac Bainiin, ja tällä välin saapui\njalkaposti Fort Churchillista.\n\nKirjeenkantaja toi uuden kokemuksen Melissen elämään -- hänen\nensimmäisen kirjeensä. Se oli nuorelta Dixonilta -- yli kaksikymmentä\ntiheästi täytettyä sivua, missä hän ilmoitti aikovansa viettää osan\nlähestyvää talvea Lac Bainissa.\n\nHän luki parhaillaan viimeistä sivua, kun Jan tuli tupaan. Hänen\nposkiaan peitti heikko puna, ja hän katsahti ilosta loistaen Janiin.\n\n-- Kirje! hän huudahti ja ojensi nuo kirjoitetut lehdet. -- Kirje --\nminulle, Jan, aina Churchillista asti!\n\n-- Kuka Herran nimessä -- tämä alkoi hymyillen; sitten hän keskeytti\nlauseensa.\n\n-- Se on herra Dixonilta, tyttö sanoi ja punastui kovin. -- Hän aikoo\nviettää osan talvea meillä.\n\n-- Se ilahduttaa minua, Melisse, Jan sanoi rauhallisesti. -- Minä pidän\nhänestä ja haluaisin mielelläni tutustua häneen paremmin. Toivoakseni\nhän tuo mukanaan sinulle vähän uusia kirjoja -- ja viulunkieliä.\nSoitteletko sinä paljon nykyään?\n\n-- Soittelen kyllä. Etkö tahtoisi soittaa minulle, Jan?\n\n-- Minun käteni ovat kovin kankeat; sitä paitsi olen unohtanut koko\ntaitoni.\n\n-- Nekin kappaleetko, joita soittelit minun pienenä ollessani?\n\n-- Luulen ainakin, Melisse. Mutta sinä et saa milloinkaan unohtaa\nniitä.\n\n-- En unohdakaan, tyttö vastasi hiljaa. -- Ja sitten ehkä kerran voin\nopettaa ne sinulle uudestaan.\n\nJan ei nähnyt häntä ennen kuin kuusi kuukautta myöhemmin tullessaan\nkotiin turkiksineen vuosittaiseen peuranpaistojuhlaan. Silloin hän sai\ntietää, että Melisse oli saanut vieläkin kirjeen ja että Dixon olikin\nmennyt Lontooseen sen sijaan että olisi tullut Lac Bainiin.\n\nJuhlan jälkeisenä päivänä Jan palasi Athabaskan maahan. Keväällä häntä\nei nähty Lac Bainissa. Alkukesästä hänestä ei kuulunut mitään uutisia.\nJean meni vesitse Athabaskaan ja tapasi Thoreaun majan tyhjillään.\nSiinä ei ollut asuttu pitkään aikaan. Intiaanit sanoivat, etteivät\nolleet nähneet Jania sitten alkukevään. Eräs puoliverinen, jonka Jean\ntapasi Fond du Lacissa, kertoi tavanneensa Beaverissa valkoisen miehen\nluita, hudsonlahtelainen pyssy ja sarvipäinen puukko vieressään.\n\nRaskain sydämin Jean palasi Lac Bainiin.\n\n-- Epäilemättä hän on kuollut, hän sanoi Iowakalle. -- En luule, että\nsiitä kannattaa puhua mitään Melisselle.\n\nEräänä päivänä syyskuun alussa tuli puolenpäivän aikaan leiriin muuan\nyksinäinen olento. Hän kantoi tavaramyttyä, ja mukanaan hänellä oli\nkuusi koiraa. Se oli Jan Thoreau.\n\n-- Minä olen ollut sivistyneillä seuduilla asti, hän selitti, -- ja\ntulen kotiin viettääkseni talven Lac Bainissa.\n\n\n\n\n24\n\nPelastettu\n\n\nEnsi lumen tultua saapui nuori Dixon Fort Churchillista. Jean de\nGravois tapasi hänet tiellä lähellä Ledoqin asuntoa. Kun englantilainen\ntunsi pikku ranskalaisen, hän hyppäsi reestään ja meni ilosta loistavin\nkasvoin ja ojennetuin käsin häntä vastaan.\n\n-- Hyvänen aika, eikö siinä olekin vanha ystäväni Jean! hän huudahti.\n-- Minä juuri ajattelin teitä, Gravois, ja kuinka te kaksi vuotta\ntakaperin olitte vähällä tappaa minut. Olen sen jälkeen oppinut paljon\nlumimaan kansasta, enkä milloinkaan enää tee sellaista. -- Nauraen hän\ntarttui Jeanin käsiin. -- Entä kuinka Gravoisin vaimo ja pikku Gravois\nvoivat -- ja Melisse? hän lisäsi, ennen kuin Jean ennätti mitään\nsanoakaan.\n\n-- Kaikki hyvin, herra Dixon, Jean vastasi. -- Pikku Gravoisit ovat\nvain kasvaneet suuriksi ihmisiksi.\n\n-- En voi auttaa sitä, että pidän tuosta Dixonista, hän virkkoi tuntia\nmyöhemmin Iowakalle, -- enkä kuitenkaan haluaisi pitää hänestä.\nMistähän se johtunee?\n\n-- Senkö vuoksi, että pelkäät Melissen pitävän hänestä? hänen vaimonsa\nkysyi hymyillen hänen olkansa yli.\n\n-- Kautta pyhimysten, eiköhän vain siinä olekin syy! Jean myönsi\nsuoraan. -- Minä vihaan ulkomaalaisia -- ja Melisse kuuluu Janille.\n\n-- Niin kuului kerran, mutta siitä on jo pitkä aika, Jean.\n\n-- Olkoon vain, mutta sittenkin minun on vaikea uskoa sitä, rakkaani.\nJospa Jan tahtoisi puhua hänen kanssaan --\n\n-- Nainen väsyy odottamaan, Iowaka keskeytti hänet lempeästi. -- Jan\nThoreau on odotuttanut liian kauan!\n\nKun he viikkoa myöhemmin seisoivat ovensa edessä, he näkivät Dixonin ja\nMelissen astelevan hiljakseen pitkin metsänreunaa. Iowaka katsahti\nnauraen Jeaniin.\n\n-- Enkö sanonut, että Jan on odotuttanut liian kauan?\n\n-- Siis -- jos minä olisin viipynyt Athabaskan maassa yhden tai pari\nvuotta, sinä olisit seurustellut ulkomaalaisen kanssa? Jean kysyi ja\nhänen kasvonsa synkkenivät.\n\n-- Paljon mahdollista, Iowaka vastasi veitikkamaisesti ja juoksi\ntupaan.\n\nSadatellen Jean asteli varastohuoneelle. Häntä suututti se kylmyys,\njolla Jan mukautui olosuhteisiin.\n\n-- Tuo Dixonhan on Melissen seurassa aamuisin, päivisin ja iltaisin, ja\nhe kävelevät joka päivä metsässä, hän sanoi Janille. -- Pian tulee Lac\nBainissa häät!\n\n-- Melisse ansaitsee hyvän miehen, Jan vastasi järkähtämättömän\ntyynenä. -- Minä pidän Dixonista.\n\nSielunsa syvyydessä hän tiesi, että päivä päivältä loppu lähestyi häntä\nyhä enemmän. Hän ei kertonut Melisselle, että hän oli palannut Lac\nBainiin ollakseen vielä kerran hänen läheisyydessään, eikä hän uskonut\nsitä Jeanillekaan. Hän oli tosiaankin aavistellut, että tämä talvi\nleirissä tuottaisi hänelle sekä iloa että surua -- mutta Dixonia hän ei\nollut ottanut lukuun. Päivän toisensa perästä hän näki Melissen ja\nenglantilaisen yhdessä, ja vaikka hänessä ei herännytkään mitään\nsellaista hurjaa mustasukkaisuutta, joka varmaankin olisi raadellut\nJean de Gravoisia, lisäsi tietoisuus siitä, että tuo nuori tyttö solui\npois häneltä, yhä suuremman surun sen painoksi mikä jo kalvoi hänen\nsydäntään.\n\nDixon ei yrittänytkään salata tunteitaan. Hän rakasti Melisseä. Sen hän\nsanoikin Jeanille eräänä päivänä aivan avoimesti. Vilpittömään tapaansa\nhän puhui asioita, jotka voittivat Jeanin perinnäisten ennakkoluulojen\nviimeisen hivenenkin ja pakottivat hänet myöntämään, että tämä oli\naivan toisenlainen ulkomaalainen kuin hänen ennen tapaamansa.\n\n-- Hitto vie, minä pidän hänestä, hän sanoi itsekseen, -- ja kuitenkin\nnäkisin hänen mieluummin menevän iankaikkiseen autuuteen kuin ottavan\nMelissen Janilta!\n\nSuuri lumi tuotti ratkaisun asiaan. Se tuli aikaisin joulukuussa. Dixon\noli aamulla lähtenyt Ledoqin luo. Puolenpäivän aikaan taivas oli\nlyijynmusta, ja vähän myöhemmin ei voinut lumituiskun takia nähdä\nkymmentä askelta eteensä. Englantilainen ei palannut samana\npäivänä. Eikä hän tullut seuraavanakaan, ja Gravois ajoi pitkin\nvuorenharjannetta, kunnes saapui ranskalaisen tuvalle, missä sai kuulla\nDixonin edellisenä iltana lähteneen Lac Bainiin. Silloin hän meni\nMelissen luo.\n\n-- Merkitsee jokseenkin varmaa kuolemaa lähteä etsimään häntä, hän\nsanoi. -- Emme voi enää käyttää koiria. Lumikengät vajoavat kuin\nlyijykuulat, ja lähteminen kymmenen kilometrin päähän leiristä on\nketunruuaksi joutumista!\n\nOli pimeä, kun Jan tuli tupaan. Melisse hypähti ylös heikosti\nhuudahtaen, nähdessään hänen tulevan aivan valkoisena lumesta. Hänellä\noli kevyt käärö selässä ja pyssy kädessä.\n\n-- Minä menen etsimään häntä, Jan sanoi hiljaa. -- Jos hän elää, tuon\nhänet mukanani kotiin sinulle.\n\nHitaasti Melisse lähestyi, ja Jan kuuli oman sydämensä sykinnän.\nUnohtaisiko hän milloinkaan tätä katsetta? Tytön silmät loistivat kuin\nennenkin, hänen käsivartensa olivat ojennetut, hänen huulensa avoinna.\nJan tiesi, kuinka Suuri Henki kerran oli ilmestynyt Mukeelle ja kuinka\nvalkoinen nainen, kuin lumihuntu, oli tullut puoliverisen silmien ja\ntämän Ihmeellisen väliin, jota hän oli katsellut. Tämä sama huntu tuli\nJanin ja nuoren tytön väliin. Kuin ilmestyksenä Jan näki hänen kasvonsa\nniin lähellä itseään, että tunsi hänen suloisen hengityksensä, ja hän\ntiesi, että hänen toinen kätensä oli Melissen molemmissa, ja sitä\npainettiin kevyesti tämän rintaa vasten.\n\n-- Jan, sankarini --\n\nNyyhkyttäen tämä hoippui takaisin yöhön. Hän kuuli Melissen äänen\nhuutavan häntä, mutta männikön hurja kohina ja hänen aivojensa humina\nestivät häntä erottamasta sanoja. Jan oli nähnyt rakkauden valon\nloistavan hänen silmistään -- Dixonin herättämän rakkauden! Ja Jan\nhalusi löytää eksyneen! Vihdoinkin hän -- Jan Thoreau -- sai näyttää,\nettei vanha rakkaus ollut hänestä kuollut; hän tahtoi tänä yönä --\nhuomenna -- ylihuomenna ja kunnes hän kaatuisi kuolleena maahan --\ntehdä Melissen tähden, mitä oli luvannut tehdä heidän rekimatkallaan\nLedoqin luo.\n\nVasta päivän valjetessa hän saapui Ledoqin majalle. Ranskalainen\ntuijotti kummastellen häntä, saadessaan kuulla hänen aikovan etsiä\nDixonia.\n\n-- Ette te löydä häntä, hän sanoi vitkaan, -- mutta jos olette\npäättänyt lähteä, minä tulen mukaan. Ei ole missään tapauksessa suuria\ntoiveita hänen palaamisestaan.\n\n-- Älkää, Jan kielsi. -- Yksi on yhtä hyvä kuin kaksikin, ellemme etsi\nkumpikin erikseen. Tulin tämän kautta saadakseni tietää, aikoiko\nlumisade ennen Dixonin lähtöä.\n\n-- Tunnin kuluttua hänen lähdöstään ei voinut nähdä kättään silmiensä\nedessä, Ledoq vastasi ja alkoi laittaa myttyään kuntoon. -- Epäilemättä\nhän on harhaillut Lac Bainin ympäri ja ohi. Menemme yhdessä sinne ja\nsitten kumpikin omalle tahollemme.\n\nHe palasivat yli vuoren ja pysähtyivät, kun vaisto sanoi heille, että\nolivat vastapäätä järven männikköä. Siellä he erosivat, Jan meni,\nmikäli hän saattoi arvata, luodetta kohti; Ledoq lähti hiljalleen ja\ntoivottomana etelään päin.\n\nJanista ei ollut mikään suuri uhraus tämä ottelu suuren lumen kanssa\nMelissen onneksi. Miltä se tuntui Ledoqista, ei yksikään ihminen\nmilloinkaan saanut tietää, sillä vasta sitten kun kevät oli sulattanut\nlumen, löysi Lac Bainin väki kaukaa etelästä, mitä ketut ja sudet\nolivat jättäneet hänestä jäljelle.\n\nPelkäämättä Jan syöksyi lumen valkoiseen maailmaan. Hänellä ei ollut\noppaanaan kallioita eikä puita, sillä kaikki oli verhoutuneena\nintiaanijumalan raskaaseen, juhlalliseen lumiasuun. Puut taipuivat\nkaksinkerroin sen alla; maailma väänteli mykässä tuskassa sen\nalituiseen kasvavan painon pusertamana. Tuossa hirveässä hiljaisuudessa\nkuului Janin ääni hurjina, kaikuvina huutoina. Aina vähän väliä hän\nampui laukauksen, ja joka laukauksen jälkeen hän kuunteli kauan ja\ntarkkaavasti. Kaiku vastasi hänelle nauraen, ilkkuen, ja joka kerran\nvallitsi taas sama synkkä hiljaisuus kuin ennenkin.\n\nPäivä valkeni -- ei paljonkaan valoisempana kuin yö. Hän meni järven\nyli ja vajosi joka askelella aina polviin asti. Aina puolen tunnin\nkuluttua hän ampui laukauksen. Hän kuuli laukauksia etelästä ja\nymmärsi, että Ledoq oli siellä päin; joka kerta kajahtivat laukaukset\nentistä heikommin, kunnes ne vihdoin häipyivät kokonaan.\n\nJärven toisella puolella hän tapasi taas metsää, ja hänen äänensä\nkaikui turhaan sen synkässä syvyydessä. Ei elon merkkiäkään näkynyt\nhänen ympärillään, ei erottanut muuta ääntä kuin lumihiutaleiden\nhiljaista putoamista. Yli metrin syvyyteen tämän lumen alle olivat\nerämaan nelijalkaiset kaivautuneet; aivan honkien runkoja vasten ja\ntelttamaisten peitteittensä suojaamina odottelivat linnut kuin\nelottomina pahan sään taukoamista.\n\nLumituisku lisääntyi, ja yön saavuttua hän kaivautui suureen reikään\npehmeään lumeen ja täytti sen puunoksilla vuoteekseen. Herättyään\nmuutamien tuntien kuluttua hän nousi, työnsi päänsä ylös ja huomasi\nolevansa hautaantunut kainaloihinsa asti. Leveiden lumikenkiensä avulla\nhän kaivautui esiin, kunnes oli polvillaan lumessa.\n\nSilloin hän kohotti kääröään, ja hämmästyksen huudahdus pääsi häneltä.\nToinen puoli kääröstä oli syöty!\n\nEpätoivon huudahdus kuului hänen huuliltaan. Kapea jauhojuova juoksi\nhänen sormiensa välitse lumelle. Hän veti esiin jyrsityn kinkunpalan ja\nvähän teetä -- siinä oli kaikki, mitä oli jäljellä hänen mukanaan\nolleesta varastosta.\n\nKinkunpalassa näkyi pienien terävien hampaiden jälkiä, jotka\npaljastivat hänelle, mitä oli tapahtunut. Hänen nukkuessaan oli kärppä\nvarastanut hänen eväitään.\n\nTunnin hän etsi lumesta, arvellen tuon pikku eläimen jättäneen\nsaaliinsa johonkin lähelle, mutta turhaan! Hän laittoi silloin tulen,\nsulatti lunta teevedeksi ja paistoi silavaviipaleen, jonka hän söi\nvielä jäljellä olleiden korpunmurujen kanssa. Jauhot hän veti\nveitsellään kokoon ja pani ne nahkatakkinsa taskuun. Sitten hän\nsuuntasi kulkunsa sinne päin, missä otaksui Lac Bainin olevan.\n\nLakkaamatta hän huusi Dixonia ja ampui vähän väliä laukauksen. Illan\ntultua hän laittoi tulen ja söi kaksikolmannesta kinkun tähteestä.\nTaskussaan olevat jauhot hän jätti koskematta.\n\nOli vielä yö, kun hän nousi ja ponnisteli eteenpäin.\n\nHänen ensimmäinen tuskansa oli nyt vaimennut. Sen sijaan hän tunsi\nmelkein tyydytyksen tunnetta. Toista kertaa hän taisteli kuoleman\nkanssa Melissen tähden. Eikä se tällä kerralla itse asiassa ollutkaan\nmikään erittäin vaikea taistelu. Hän oli Punaisen Kauhun aikana\npelännyt kuolemaa, mutta hän ei pelännyt sitä kuolemaa, joka uhkasi\nhäntä paksussa lumessa. Se pikemmin houkutteli häntä ihmeellisellä\ntavalla. Jos hän kuolisi, hän kuolisi Melissen tähden, ja tämä\nmuistelisi aina hänen tekoaan. Syötyään viimeisen kinkunpalan hän\nselvitti itselleen, mitä lopun tullessa tekisi. Pyssynperään hän\npiirtelisi muutamia jäähyväissanoja Melisselle. Vieläpä hän\najattelikin, mitä kirjoittaisi. Neljä sanaa: -- Melisse, minä rakastan\nsinua. Ja illalla tulen ääressä istuessaan hän alkoi piirtää nimeä.\n\n-- Huomenna, hän sanoi itsekseen, -- laitan sen valmiiksi.\n\nHänen alkoi tulla kova nälkä, mutta hän ei kuitenkaan koskenut\njauhoihin. Hän nukkui kuusi tuntia, ja sitten hän joi lämmintä teetä.\n\n-- Uurastamme päivänkoittoon, Jan Thoreau, hän puheli itsekseen, -- ja\nsitten, ellei mitään satu, valmistamme viimeisen leirimme ja lopetamme\njauhot. Sitten on loppumme; meillä ei ole enää mitään syötävää.\n\nHän jätti lumikenkänsä -- ne vain vaivasivat häntä -- ja\nhuopapeitteistään kaksi, jotka painoivat hänen hartioillaan kuin lyijy.\nSitten hän laski patruunansa -- kymmenen jäljellä!\n\nHän ampui laukauksen.\n\nKuuliko hän kaiun?\n\nHän säpsähti. Hän heristi korviaan kuullakseen toistamiseen tämän\näänen. Se tuli silmänräpäyksessä -- tällä kerralla se ei selvästikään\nollut mikään kaiku.\n\n-- Ledoq! hän huusi ääneen. Hän ampui uudestaan.\n\nHän kuuli nyt aivan selvästi laukauksen. Hetken kuluttua hän kuuli taas\nlaukauksen, nyt paljon lähempää kuin ennen, ja hän pamautti\nvastaukseksi. Muutaman sadan metrin päästä hän tuli matalalle\nharjanteelle ja kohotti silloin äänensä voimakkaaksi huudoksi. Laukaus\nvastasi vuoren toiselta sivulta.\n\nVyötäisiin asti lumessa hän alkoi ryömiä ylöspäin, hivuttautuen\neteenpäin pienten puiden ja pensaiden avulla, ja vähän väliä hänen\ntäytyi pysähtyä puoliksi ojentautuakseen tuossa pehmeässä aineessa,\njossa hän pyrki väsymyksestä läähättäen eteenpäin. Vuoren huipulle\ntultuaan hän huusi uudelleen. Valkoisen lumiusvan läpi hän kuuli heikon\näänen toiselta sivulta, mutta Jan tiesi, että se oli hyvin lähellä,\nvaikka se tuntui heikolta.\n\n-- Jotain on tapahtunut Ledoqille, hän ajatteli; -- mutta hänellä on\nvarmaankin ruokaa, ja me voimme elää sillä, kunnes lumimyrsky on ohi.\n\nPäästyään kappaleen matkaa eteenpäin, hän tunsi savunhajua; vielä\nedempänä hän huomasi savu tuprun kohoavan pilviä kohti, ja viimein hän\nhavaitsi risumajan ja näki jonkun ihmisen tulevan vastaansa nelinkontin\nkuin eläimen.\n\nHän ponnisteli sen luo, ja haamu horjui ja olisi kaatunut, ellei paksu\nlumi olisi ottanut vastaan. Vielä askel, ja huudahdus pääsi Janin\nhuulilta. Se ei ollutkaan Ledoq, vaan Dixon, seisoen siinä kalpein,\nlaihoin piirtein ja tuijottaen pyryyn!\n\n-- Hyvä Jumala, minä olen nälkään ja janoon nääntymäisilläni!\nenglantilainen ähkyi ja ojensi käsivartensa. -- Thoreau -- Jumala\nolkoon ylistetty.\n\nHän horjui ja kaatui lumeen.\n\n-- Minä keitän teille vettä -- ja jotain syötävää -- heti! Jan sanoi.\n\nHänen äänensä oli soinnuton, ja maailma pyöri hänen silmissään, kun hän\nheitti maahan käärönsä korjatakseen tulta. Hän tunsi väsymystä, joka\nvarmaankaan ei johtunut ainoastaan rajuilmasta. Hän ripusti kuitenkin\nmolemmat keittoastiansa liekeille ja täytti ne lumella. Toiseen hän\ntyhjensi kourallisen jauhoja, jotka olivat hänen taskussaan -- toiseen\nhän pani teetä. Viidentoista minuutin kuluttua hän vei ne\nenglantilaiselle.\n\nDixon joi ahneesti lämmintä teetä, ja yhtä ahneesti hän söi keitettyä\njauhovanukasta. Jan katseli nälkäisenä, kunnes kaikki oli syöty.\n\n-- Se ei tullut silmänräpäystäkään liian varhain, Thoreau, hän sanoi\nkiitollisena ja ojensi kätensä. -- Yö vielä ja --\n\nÄkkiä hän pysähtyi. Armias taivas, mitä tuo on?\n\nEnsi kerran hän huomasi kumppaninsa kasvojen riutuneen ilmeen. Janin\npää vaipui raukeana rinnalle. Hänen kätensä olivat jääkylmät.\n\n-- Ei se mitään ole, hän mutisi uneliaasti, -- minä myöskin olen\nnälkään nääntymäisilläni, Dixon! Ei ole enää mitään syötävää, hän\njatkoi, nähdessään toisen katsahtavan kääröön. -- Minä annoin teille\nviimeiset jauhot. Ei ole mitään muuta kuin -- suolaa ja teetä. --\nRaskaasti huoahtaen hän heittäytyi risumajaan.\n\n-- Antakaa minun nukkua!\n\nKun Dixon oli tutkinut käärön vakuuttuakseen, ettei siellä ollut mitään\nsyötävää, hän kömpi takaisin Janin luo ja pani maata hänen viereensä.\nHänen herätessään oli jo valoisa päivä, ja nähtyään lumisateen\ntauonneen hän huusi kumppanilleen.\n\nJan ei liikahtanutkaan. Hetkiseksi Dixon laskeutui kuuntelemaan,\nhengittikö hän; sitten hän hoippui tulen luo. Taivas oli raskas ja\nlyijynharmaa; äänetön kolkko hiljaisuus oli seurannut lumimyrskyn\nvinkunaa.\n\nÄkkiä Dixon kuuli ääntä. Lähellä hän näki variksen hyppivän sinne tänne\nlumella. Se huusi nälissään, ja sen suuret pöllönsilmät tuijottivat\nDixoniin. Mies tuijotti vastaan, peläten liikahtavansa. Hitaasti ja\nvarovaisesti hän ryömi hakemaan asettaan, ja se kädessä hän vajosi\nlumeen. Kun laukaus kajahti, Jan liikahti, mutta ei avannut silmiään\nedes silloin kun Dixon riemuiten huudahti hänelle, että hän oli\nhankkinut heille ruokaa. Hän kuuli sen ja yritti kohottautua, mutta\njokin hänen tahtoaan voimakkaampi hangoitteli vastaan. Hänestä tuntui\nkokonaiselta iankaikkisuudelta, ennen kuin hän taas kuuli ääntä. Hän\ntunsi itseään nostettavan, ja avattuaan silmänsä hän makasi pää\nenglantilaisen olkapäähän nojaten.\n\n-- Juokaa tämä, Thoreau, hän kuuli.\n\nHän joi ja tajusi, ettei se ollutkaan teetä, mikä hänen kurkustaan\nvalui alas, vaan lämmintä verta.\n\nYhtäkkiä hän heräsi. Dixon tarjosi lautasella hänelle muutamia pieniä\nlihanpalasia, ja kyselemättä hän söi. Äkkiä, kun jäljellä oli enää vain\npari kolme palaa, hän lopetti.\n\n-- Hyvä Jumala, minähän olen syönyt kaiken! hän huudahti pelästyneenä.\n\n-- Mitäpä sillä väliä, nuori englantilainen vastasi, -- sainhan minä\nteidän jauhonne, Thoreau; te olette saanut minun varikseni. Eikö se ole\noikeudenmukaista?\n\nJa he puristivat lujasti toistensa käsiä, ja Janin sydämessä syntyi\nsanoja, jotka melkein purkautuivat esiin hänen huuliltaan, sanoja,\njotka kaikuivat hänen aivoissaan ja muodostuivat äänettömäksi\nrukoukseksi: -- Melisse, minä kiitän suurta Jumalaa, että sinä rakastat\njuuri tätä miestä! Mutta vaieten hän horjui jaloilleen ja meni ulos\npimeyteen.\n\n-- Myrsky on kenties tauonnut vain hetkeksi, hän sanoi. -- Me emme saa\nlainkaan menettää aikaa. Kuinka kauan olitte kuljeskellut, ennen kuin\nsaavuitte tähän?\n\n-- Noin kymmenen tuntia, Dixon sanoi. -- Minä pyrin kompassin mukaan\nlänteen päin, kunnes tiesin kulkeneeni Lac Bainin ohi ja käännyin\nsitten pohjoista kohti.\n\n-- Oh, teillä on kompassi, Jan sanoi, ja hänen silmänsä loistivat. --\nKoska te tulitte niin pian tänne, niin olemme hyvin lähellä leiriä!\nSanokaa minulle, missä on pohjoinen?\n\n-- Tuolla.\n\n-- Silloin menemme etelään päin -- kaakkoon. Meidän täytyy olla\nluoteeseen Lac Bainista.\n\nJan otti pyssynsä ja pani vain teen ja molemmat keittoastiat kääröön;\njäljellä olevan huovan hän jätti lumeen. Englantilainen seurasi aivan\nhänen kintereillään, kiväärin painosta kumarassa. Vaivalloisesti he\nsaapuivat vuoren huipulle, ja kun Jan hetkiseksi pysähtyi katsomaan\nympärilleen, Dixon vaipui syvälle lumeen.\n\n-- Minä en jaksa enää, Thoreau, hän läähätti väsyneesti. Hänen\nsilmissään ei ollut lainkaan pelkoa; hänen äänensä sävy oli iloinenkin.\n\n-- Minä tunnen tämän harjanteen, Jan huudahti rohkaisevasti. -- Siitä\nei ole ainakaan kymmentä kilometriä enempää Lac Bainiin. On parasta,\nettä jätätte aseenne.\n\nDixon yritti nousta, ja Jan auttoi häntä. He kulkivat hitaasti\neteenpäin ja lepäsivät vähän väliä, mutta joka kerta kun Dixon nousi\nylös, hänen kasvonsa vääntäytyivät tuskasta.\n\n-- Haluaisin teidän jatkavan yksinänne, hän sanoi. -- Tehän voisitte\nlähettää apua --\n\n-- Minä lupasin Melisselle tuoda teidät kotiin, jos löytäisin teidät,\nJan vastasi kasvot poispäin käännettyinä. -- Jos rajuilma puhkeaisi\nuudelleen, niin olisitte mennyttä.\n\n-- Sanokaa -- sanokaa, hän kuuli Dixonin voihkivan, -- lähettikö hän\nteidät minua etsimään, Thoreau?\n\nEnglantilaisen äänessä veti jokin Janin katseen häneen. Hänen laihoja\nposkiaan väritti heikko puna; hänen silmänsä säteilivät.\n\n-- Lähettikö hän teidät?\n\n-- Ei sanoillaan, herra Dixon, ja Jan koetti puhua tyynesti. -- Mutta\nminä tiedän hänen tulevan hyvin onnelliseksi, jos saavun kotiin teidän\nkanssanne.\n\nVähän myöhemmin hän pysähtyi ja teki tulen; ja sillä hän sulatti\nuudelleen lunta ja keitti teetä. Juoma virkisti heitä, ja he jatkoivat\nkulkuaan. Vähän kauempana Jan ripusti aseensa puuhun selittäen, että he\nsaattoivat tulla noutamaan sen päivän tai parin perästä.\n\nYhä raskaammin Dixon nojasi häneen, ja yhä useammin heidän täytyi\nlevätä. Kolme kertaa he pysähtyivät tekemään tulen ja keittämään\nteetä. Oli pimeä, kun he päätyivät harjanteelta alas Lac Bainin\nlumipeitteiselle jäälle. Puoliyö oli kulunut, kun Jan retuutti Dixonia\nmänniköstä hakkuupaikalle. Ei missään palanut valoa, ja hän meni\npuolitiedottomine taakkoineen yhtiön varastohuoneelle. Siellä hän\nherätti Croissetin, joka päästi heidät sisälle.\n\n-- Pidä huolta Dixonista, Jan sanoi, -- äläkä herätä ketään yöllä! On\nkyllä aikaa huomenaamulla varhain puhua, mitä on tapahtunut.\n\nOman huoneensa liedellä hän keitti lihaa ja kahvia, ja kauan hän istui\nhiljaa tulen ääressä. Hän oli tuonut Dixonin kotiin. Aamulla Melisse\nsaa tietää sen. Ensin hän menee englantilaisen luo, sitten -- sitten --\nMelisse tulee hänen luokseen!\n\nHän nousi ja istuutui pienen pöydän ääreen, joka oli hänen huoneensa\nnurkassa.\n\n-- Ei, Melisse ei saa tulla luokseni huomenaamulla, hän kuiskasi. --\nHän ei enää milloinkaan saa nähdä Jan Thoreauta.\n\nHän otti kynän ja paperia ja kirjoitti. Arkin toisensa jälkeen hän\nrutisti kokoon ja heitti tuleen. Viimein hän kirjoitti nopeasti ja\nepätoivoisesti ranskaksi seuraavat harvat rivit:\n\n-- Minä olen tuonut hänet takaisin sinulle, Melisseni, ja rukoilen\nhyvää Jumalaa, että Hän soisi onnea sinulle! Jätän vanhan viuluni, ja\naina kun soitat sillä, se puhuu sinulle Jan Thoreaun rakkaudesta.\n\nSitten hän taittoi paperin ja sulki sen yhtiön kirjekuoreen. Hyvin\nhiljaa hän meni ulos autiolle varastohuoneelle. Valoa sytyttämättä hän\nhaki kuntoon uuden käärön, hiukan ruoka- ja ampumavaroja. Kirjekuoren\nhän osoitti Melisselle ja pani sen niin, että Croisset tai toimitusmies\nlöytäisivät sen aamulla. Hänen koiransa olivat varastohuoneen takana\nkatoksessa, ja hän meni sinne, ja kutsui niitä hiljaa ja varovasti\nnimeltä. Hiljaa ne tallustelivat isäntänsä perässä metsänreunaan, ja\naivan vanhan hongan alle, joka vartioi hautaa, Jan pysähtyi ja ojensi\näänettömänä käsivartensa pikku majaa kohti. Koirat katselivat. Kazan --\nsilmäpuoli johtaja -- tuijotti hänestä yön pimeyteen ja päästi\nhiljaisen ulvahduksen. Surkeasti vinkuva tuulenpuuska suhisi honkien\nlatvoissa, ja Janin huulilta tunkivat nyyhkyttävät sanat, jotka hän oli\nkuullut tämän saman haudan ääressä yli seitsemäntoista vuotta\ntakaperin, kun Williamsin kyynelten tukahduttama ääni oli kohonnut\nviimeiseksi rukoukseksi Cumminsin vaimon puolesta.\n\n-- Suuri Jumala suojelkoon Melisseä!\n\nHän kääntyi tielle, missä Jean de Gravois oli otellut englantilaisen\nkanssa, kuljetti koirat ja reen luikertelevaa polkua myöten yli suon ja\nsaapui vihdoin yksinäiselle kallion yli esiinpistävälle puulle, johon\nhän oli kätkenyt paperinsa. Ne hän kaivoi nyt esiin puukkonsa avulla.\n\nPäivä jo melkein koitti, ennen kuin häh löysi vuorenhuipulle jättämänsä\nkiväärin. Heti sen jälkeen alkoi sataa lunta. Hän oli siitä iloinen,\nsillä se peitti hänen jälkensä.\n\nKolmetoista päivää hän ajoi koiriaan paksussa lumessa etelään päin.\nNeljäntenätoista hän saapui Le Pasiin, sivistyksen rajavartiopaikkaan.\nOli yö, kun hän tuli metsästä, ja etäällä Saskatchewanin toisella\npuolen näkyivät välkkyvät valot.\n\nHetkistä ennen kuin hän lähti sen yli, hän antoi väsyneiden koiriensa\npysähtyä ja käänsi kasvonsa autiota, synkkää pohjolaa kohti, mihin\nrevontulet raukeine liekkeineen viittoivat häntä, sanoen hänelle, että\nvanha, vuosisatoja jatkunut elämä odotti häntä aina maapallon\nnapapiirissä.\n\n-- Hyvä Jumala siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua kaikkina aikoina,\nMelisseni, hän kuiskasi; ja hitaasti hän astui sitten koiriensa edellä\nvirran yli toiseen maailmaan.\n\n\n\n\n25\n\nJack Thornton\n\n\nSinä iltana kuultiin soittoa Le Pasissa. Jan kuuli sen, ennen kuin\npääsi perille, ja koirat höristelivät korviaan. Se oli kummallista\nsoittoa, Jan ei ollut milloinkaan kuullut sellaista. Kazan, koirien\ntoissilmä johtaja, alkoi ulvoa ja nosti kuononsa kummastellen ilmaan.\nVarjojen tavoin he soluivat pitkin suuren, valaistun rakennuksen\nseinämää, rakennuksen, mistä soitto kaikui ja kuului huumaavaa hälinää\n-- naurua, töminää, laulua ja äänekästä puhetta. Ovi avautui, ja mies\nja nainen astuivat ulos. Mies kirosi ja nainen nauroi hänelle -- nauroi\nniin kuin Jan ei ollut vielä milloinkaan kuullut naisen nauravan, ja\nhän pidätteli hengitystään, kuunnellessaan naurun ilkkuvaa hohotusta.\nToisia pareja tuli ensimmäisen perässä. Muutamat menivät hiljaa ohi.\nEräs nainen, jota saattoi kaksi miestä, kirkui ja melusi ja sinkautti\nrekeä vasten esineen, joka kolahtaen putosi maahan. Se oli pullo. Kazan\nmurisi. Vetokoirat luimistelivat etummaisen kintereillä. Hiljaisella\nkehotuksella Jan taltutteli niitä.\n\nAivan virran rannalla hän kohtasi matalan, vähäpätöisen rakennuksen,\njonka portin yläpuolella oli lyhty ja hieman vaatelias kyltti: --\nKuningas Edwardin Hotelli. Viidakko oli lähes sadan metrin päässä\nsiitä, ja sinne Jan sitoi koiransa ja jätti rekensä. Hänen mieleensä ei\njuolahtanutkaan, että sivistyneille seuduille tullessaan hän oli myös\ntullut niille seuduin, missä tarvittiin lukkoja ja salpoja, missä oli\nryöväreitä ja varkaita. Yksinäisyyden eikä epäluulon tunne sai hänet\nmenemään takaisin, päästämään irti Kazanin ja ottamaan sen mukaansa.\n\nHe astuivat sisälle hotelliin, Kazan epäilevän varovaisesti. Ovi vei\nsuureen, öljylampun valaisemaan huoneeseen. Siellä ei ollut ketään\nmuita kuin yksinäinen mies, joka istui ikkunan ääressä ja katseli ulos.\nAivan hiljaa, niin ettei häiritsisi toista, Jan istuutui. Kazan laski\nsudenpäänsä isäntänsä polville ja mulkoili lakkaamatta ja kysyvästi\nhäneen. Jan ei ollut milloinkaan elämässään tuntenut itseään niin\nyksinäiseksi ja hylätyksi. Hänen edessään lepäsi Saskatchewan\nvalkoisena ja hiljaa; sen takaa saattoi erottaa tumman metsänreunan, ja\nkaukana, kaukana siitä tuikki matalalla pohjantähti taivaanlaelta. Se\nkimmelteli perin raukeasti, melkein kuin tuhannet muut tähdet, joita\nhän näki ja revontulet näyttivät vain himmenevältä kajastukselta.\n\nJan tunsi jotain tukahduttavaa kurkussaan, hän sulki silmänsä ja\ntarttui lujasti Kazanin päähän. Huolimatta hänen suorittamastaan\ntaistelusta, hänen ajatuksensa riensivät takaisin läpi rannattomien\nhiljaisten alojen, yli vuorien ja halki metsien, nopeasti, lakkaamatta,\nkunnes vielä kerran pohjantähti vilahti hänen päänsä päällä täydessä\nloistossaan ja hän oli Lac Bainissa. Hän ei tiennyt antavansa myöten\nnälän, väsymyksen ja metsissä käymänsä kolmetoistapäiväisen ottelun\nyhteisvaikutukselle. Hän oli taas Melissen luona, vanhan viulunsa\nluona, niiden luona, joita hän oli rakastanut.\n\nTällä hetkellä hän unohti, että ketään muuta henkilöä huoneessa\nolikaan; hän ei kuullut, kun mies muutti asentoaan, niin että hän\nselvästi saattoi nähdä hänet ja Kazanin. Hänen omilta huuliltaan\npuhjennut matala, sydäntäsärkevä nyyhkytys herätti hänet taas\nnykyisyyteen.\n\nHän suoristautui ja näki Kazanin hampaiden välkkyvän puolipimeässä.\nVieras oli noussut. Tuntematon seisoi kumartuneena hänen ylitseen ja\ntuijotti häntä heikossa lampunvalossa, ja kun Jan avasi silmänsä, hän\nnäki, että hänen ylitseen kumartuneen miehen kalpeihin, hartaihin\nkasvoihin oli piirrettynä suru, joka olisi voinut olla heijastus hänen\nomastaan. Hetken he tuijottivat molemmat hiljaa ja hengittämättä\ntoisiinsa -- ja Kazanin selkäkarvat kohosivat. Jan ymmärsi, ettei tämä\nmies ollut metsän poika. Mies ei kuulunut hänen väkeensä. Hänen\nkasvonsa puhuivat etelän kansasta, sivistyksestä. Ja kuitenkin jokin\nyhdisti heidät kaikista aidoista huolimatta ja teki heidät ystäviksi,\nennen kuin he vielä olivat sanoneet sanaakaan toisilleen. Vieras ojensi\nkätensä, ja Jan tarttui siihen, ja tässä puristuksessa piili kaiken\nyksinäisyyden ilmaus, kaikki kumppanuuden palava ikävöiminen, joka\ntäytti näiden molempien miesten sydämet.\n\n-- Olette hiljakkoin saapunut tänne? mies sanoi puoliksi kysyen. --\nTeidän rekennekö on -- tuolla?\n\n-- Niin, Jan sanoi.\n\nVieras istuutui tuolille Janin viereen.\n\n-- Leireistäkö? hän uteli innokkaasti.\n\n-- Mistä leireistä?\n\n-- Rautatieleireistä, missä avataan uusia linjoja, Wekuskon tuolla\npuolella.\n\n-- En tunne mitään leirejä, Jan vastasi yksinkertaisesti. -- En tiedä\nmistään muusta rautatiestä kuin siitä, joka menee Le Pasiin. Minä tulen\nLac Bainista, Barren Landsin äärimmäisestä kolkasta.\n\n-- Ettekö ole milloinkaan ennen ollut etelässä päin? vieras kysyi\nhiljaa, ja Jan kummasteli hänen silmiensä ilmettä.\n\n-- Kauan sitten, muinoin. Olen viettänyt koko elämäni -- tuolla\npohjoisessa. Jan osoitti sinne päin, ja toisen silmät kääntyivät sinne,\nmissä pohjantähti raukeasti välkkyi taivaalla.\n\n-- Ja minä olen viettänyt koko elämäni tuolla alhaalla, hän vastasi ja\nnyökkäsi etelään päin. -- Vuosi takaperin tulin tänne terveyttäni ja\nonneani etsimään. -- Hän nauroi hermostuneesti. -- Minä saavutin\nmolemmat. Mutta jätän ne. Huomenna matkustan takaisin. Nimeni on\nThornton, hän lisäsi ja ojensi taas kätensä. -- Tulin Chicagosta.\n\n-- Minun nimeni on Thoreau, Jan Thoreau, Jan sanoi. -- Olen lukenut\nChicagosta ja nähnyt kuvia siitä. Onko se suurempi kuin Winnipegin\nkaupunki?\n\n-- On, se on suurempi.\n\n-- Suuren yhtiön virkamiehethän asuvat Winnipegissa, ja toimitusmies,\neikö niin?\n\n-- Hudson Bay Companynko -- niin asuvat.\n\n-- Ja kun on kysymys jostain tärkeästä -- oikein tärkeästä -- eikö\nsilloin ole parasta kääntyä toimitusmiehen puoleen? Jan kysyi.\n\n-- Lähempänä on päätoimisto Prince Albertissa, Thornton sanoi ja\nkatseli kummastuneena Janin kasvojen jännittynyttä ilmettä.\n\n-- Sinne ei ole pitkä matka, Jan virkahti ja nousi nopeasti. -- Entä\nsaisiko siellä jotain tärkeää toimitettua -- oikein tärkeää? -- Hän\nlaski kätensä Kazanin päähän ja kääntyi puoliksi ovea kohti.\n\n-- Ehkä paremmin kuin toimitusmiehen luona, Thornton vastasi. -- Mistä\nsitten kysymys onkin.\n\nYön hiljaisuudessa kaikui koirien pitkäveteinen ulvonta.\n\n-- Kumppanit huutavat Kazania, Jan huomautti rauhallisesti, ikään kuin\nei olisi kuullut Thorntonin viimeistä muistutusta. -- Hyvää yötä, herra\nThornton!\n\nKoirat istuivat odottamassa Janin ja Kazanin paluuta. Jan kuljetti ne\nkauemmaksi, missä ne joutuivat aukiolta tiheän männikön piiloon, ja\nteki tulen keittääkseen kahvia ja paistaakseen peuranlihaa. Heitettyään\njäätynyttä kalaa koirille, hän taittoi kuusenoksia, joille hän nuotion\nääreen levitti huopansa ja odotti sitten kahvin ja lihan valmistumista.\nKoirat olivat jo lakanneet syömästä, kun hän itse alkoi, ja ne\nasettuivat mahalleen aivan hänen jalkojensa juureen, valmiina iskemään\nkiinni rippeisiin, joita hän heitteli niille. Jan huomasi, että ne joko\nmurisivat tai haukahtelivat. Ne eivät myöskään tapelleet lihapaloista,\njoita hän viskoi niille, ja hän alkoi ihmetellä, rasittiko niitäkin\nsama tukaluus, mikä kalvoi hänen omaa sydäntään.\n\nTämän tukaluuden, tämän kuolettavan yksinäisyydentunteen ja\nsydämentuskan lisäksi oli hermostunut into tarttunut Janiin -- into\nvaljastaa koiransa ja väsymyksestä huolimatta kiiruhtaa siihen\npaikkaan, josta Thornton oli puhunut -- Prince Albertiin -- ja siellä\niäksi vapautua siitä, mikä oli painanut häntä aina siitä monta vuotta\nsitten kuluneesta illasta asti, jolloin hän hoippuen oli saapunut Lac\nBainiin soittamaan viuluaan Cumminsin vaimon kuollessa. Hän pisti\nkätensä turkkinsa rintamukseen, missä hän tunsi puunrungosta ottamansa\npaperit. Kaksikymmentä vuotta hän oli piilottanut niitä. Huomenna hän\naikoi lähteä viemään niitä suureen yhtiöön, jonka toimisto oli Prince\nAlbertissa. Ja sitten -- tämän tehtyään -- mitä olikaan Jan Thoreaun\nelämästä jäljellä? Ehkä yhtiö pitäisi hänet, ja hän jäisi sivistyneelle\nseudulle. Se olisi hänelle parasta. Hän taistelisi metsiensä houkutusta\nvastaan, niin kuin hän vuosia taaksepäin oli torjunut tämän toisen\nmaailman houkutuksia, joka kerran oli täyttänyt hänet rauhattomuudella.\nSen hän oli tukahduttanut. Jos hän tosiaankin palaisi metsiinsä, hän\nmenisi kauas länteen tai itään päin. Eikä kukaan, joka joskus oli hänet\ntuntenut, saisi enää kuulla Jan Thoreausta.\n\nKazan oli ryöminyt huovan ääreen ja uskaltanut lähestyä tuuma tuumalta,\nkunnes sen suuri sudenpää lepäsi Janin käsivarrella. Kymmenen vuotta\nsitten Jan oli ottanut Kazanin puolisokeana penikkana. Hän ja Melisse\nolivat valinneet sen puolen tusinan voimakkaamman veljen ja sisaren\npoikueesta. Kazan oli kaikki, mitä hänellä oli jäljellä. Hän piti\ntoisistakin koirista, mutta ne eivät olleet Kazanin vertaiset. Hän\nkiersi käsivartensa lujemmin koiran kaulaan. Väsymys ja valkean lämpö\ntekivät hänen päänsä raskaaksi, ja hän nukahti pian puuta vasten\nnojaten.\n\nUseita tunteja myöhemmin hän heräsi, ja avatessaan silmänsä hän näki\ntulen edelleenkin palavan kirkkaasti. Toisella puolen sitä, koirien\ntakana, istui Thornton. Katsahdus taivaanlaelle, mistä tähdet olivat\nsammumaisillaan, kertoi Janille, että oltiin aivan lähellä\npäivänkoittoa. Hän kohosi pystyyn. Thornton hymyili ja puhalsi\nsavupilven toisensa perästä piipustaan.\n\n-- Te olitte vähällä paleltua, hän sanoi, kun Jan tuijotti häneen, --\nte nukuitte kuin kuollut. Minä odotin ensin teitä siellä ja yritin\nottaa sitten selvää teistä. Kas -- minä ajattelin... Hän epäröi ja\nkolisti tuhkan piipunpesästä. Sitten hän katsahti Janiin. -- Kuulkaas,\npoikaseni, jos olette pulassa -- jos teillä on huolia -- huono onni --\nrahan puute -- niin ettekö voisi antaa minun auttaa itseänne?\n\n-- Kiitos -- minulla on rahaa, Jan sanoi. -- Tahdon vain mieluummin\nnukkua luonnon helmassa koirineni. Hyvä Jumala, olisin luultavasti\njäätynyt, ellette te olisi tullut! Te olette ollut täällä koko yön?\n\nThornton nyökkäsi.\n\n-- Ja nyt on aamu, Jan sanoi, nousi pystyyn ja katsoi puiden latvojen\nyli. -- Te olette kovin hyvä. Soisin voivani tehdä jotain hyväksenne.\n\n-- Kyllä voittekin, Thornton sanoi rauhallisesti. -- Mihin aiotte --\ntäältä?\n\n-- Yhtiön toimistoon Prince Albertiin. Me lähdemme tunnin kuluttua.\n\n-- Ottaisitteko minut mukaanne? Thornton kysyi.\n\n-- Mielelläni! Jan huudahti. -- Mutta siitä tulee vaivalloinen matka.\nMinun täytyy kiiruhtaa, ja te ette kai ole tottunut juoksemaan koirien\njäljessä.\n\n-- Se ei voi koitua minulle liian vaikeaksi, Thornton arveli. --\nToivon --\n\nTaas Jan kummastui Thorntonin kasvojen ja äänen synkkää epätoivon\nilmausta.\n\n-- Minulla on lihaa, kahvia ja korppuja, Jan sanoi ja meni käärönsä\nluo. -- Haluatteko syödä aamiaista kanssani?\n\nNeljännen päivän iltana he saapuivat ponnistuksia vaatineen matkan\njälkeen Prince Albertiin.\n\n-- Menemme heti yhtiön toimistoon, Jan selitti.\n\nNyt Thornton opasti hänet ikivanhalle rakennukselle kaupungin läntiseen\nlaitaan. Thornton vei hänet toimistoon, joka oli täynnä nuoria koneella\nkirjoittavia naisapulaisia, ja siellä Thornton jätti käyntikorttinsa\nharmaahapsiselle herrasmiehelle, joka istui pulpettinsa ääressä ja\nnimeen katsahdettuaan nousi ylös, kumarsi ja pudisti hänen kättään.\nHeti sen jälkeen avattiin muuan ovi, ja Jan Thoreau meni yksin ja\npamppailevin sydämin sisälle, käsi kouristuneesti tavoitellen papereita\npovitaskusta.\n\nThornton odotti ulkopuolella. Tunti kului, eikä ovi kuitenkaan\navautunut. Pulpetin ääressä istuva mies vilkaisi ihmetellen\nThorntoniin. Kaksi tyttöä alkoi kuiskien kummastella, kuka se\npohjoisesta tullut villi olikaan, joka vei tunnin toimitusmiehen\najasta. Kului lähes kaksi tuntia, ennen kuin Jan taas näyttäytyi. Hän\noli viisi vuotta vanhentunut näinä kahtena tuntina. Hartiat olivat\nkumarassa, poskille oli levinnyt kummallinen kalpeus. Thorntonista\ntuntui kuin hänen kasvonsakin olisivat laihtuneet. Pää painuksissa ja\nympärilleen katsomatta Jan asteli huoneen läpi, ja kun viimeinen ovi\navautui laskeakseen heidät ulos himmeän talviauringon valoon, Thornton\nkuuli häneltä pääsevän tukahdutettuja nyyhkytyksiä. Hänen sormensa\nkiertyivät Janin käsivarteen, hänen silmänsä säkenöivät. -- Jos tuolla\nylhäällä ollaan sinua kohtaan pikkumaisia, hän huudahti kiivaasti, --\nniin sano minulle vain, ja minä totisesti puristan ne ruuvipihteihin!\nJa jos rahoja tarvitaan, niin on minulla puoli miljoonaa, opettaakseni\nheille säädyllisyyttä!\n\n-- Kiitos, Jan sanoi sortuneella äänellä. -- Ei ole kysymys siitä. En\ntarvitse rahoja. Puoli miljoonaa tuskin riittäisi sen ostamiseen --\nminkä äsken annoin itseltäni.\n\nHän pisti kiivaasti kätensä tyhjään taskuun, missä paperit olivat\nolleet.\n\n\n\n\n26\n\nKiusaus\n\n\nKun Jan illalla jäi yksikseen, hän alkoi uudelleen ajatella ja\ntaistella erästä mielihalua vastaan, joka melkein oli vallata hänet.\nKerran, aikoja sitten, hän oli avannut sydämensä Jean de Gravoisille,\nja Jean oli antanut hänelle lohdutusta. Tänä iltana hän ikävöi saada\nmennä Thorntonin luo, niin kuin oli mennyt Jeaninkin tykö, ja kertoa\nhänelle saman tarinan ja mitä oli tapahtunut toimitusmiehen\nkonttorissa. Hänen sydämessään oli herännyt Thorntonia kohtaan tunne,\njoka oli voimakkaampi kuin ystävyys -- tunne, joka olisi saanut hänet\ntaistelemaan, vieläpä kuolemaankin hänen puolestaan, kuten hän olisi\ntehnyt Jean de Gravoisin puolesta. Tätä tunnetta vahvisti käsitys, että\njokin painoi Thorntonia, että häntäkin kalvoi yksinäisyys ja suru, jota\nhän koetti salata. Ja kuitenkin hän taisteli, uskoisiko vai eikö\nsalaisuutensa uudelle ystävälleen. Se ei toisi mukanaan mitään muuta\nhyvää -- sen hän tiesi -- kuin huojentaisi osaltaan hänen omaa\ntaakkaansa. Hän lähti kävelylle virran varrelle ja ohi toimitusmiehen\nikkunoiden. Sieltä loisti vielä valoa. Toimitusmies piti lupauksensa.\nHän työskenteli. Hän työskenteli myöhään; kun Jan kahden tunnin perästä\ntuli takaisin, hän näki, että valo yhä paloi hänen huoneessaan.\n\nViikon kuluttua -- tai kenties kymmenen päivän -- on kaikki selvänä,\noli toimitusmies hänelle sanonut. Alituisesti Janin katse kääntyi\npohjoista kohti, ja nytkin hän katseli sinne päin ja ihmetteli, miten\nhänelle käy viikon lopulla.\n\nKaikki valot oli sammutettu, ja ihmiset olivat menneet levolle, kun hän\nja Kazan palasivat hotelliin. Mutta Thornton istui yksinään valveilla\npuolipimeässä, samalla tavoin kuin Jan oli ensiksi nähnyt hänet Le\nPasissakin. Jan istuutui hänen viereensä.\n\n-- Jan, aloitti silloin Thornton väräjävin äänin, -- oletko milloinkaan\nrakastanut naista -- rakastanut häntä niin, että olit halukas ja valmis\nkuolemaan hänen tähtensä?\n\nKysymys tuli niin odottamatta, että Jan vastasi miettimättä:\n\n-- Olen.\n\nSilloin Thornton kumartui hänen puoleensa, tarttui hänen polviinsa, ja\nhänen kasvoistaan kuvastui syvä epätoivo.\n\n-- Siten minäkin rakastan erästä naista, hän jatkoi liikuttuneena. --\nTyttöä, ei naista, ja hän kuuluu sinun kansaasi, Jan -- hän on pohjolan\nasukas, viaton kuin kukka, minun silmissäni kauniimpi kuin konsanaan\ntapaamani naiset. Hän on Oxford Housessa. Minä olen menossa kotiin --\npelastaakseni itseni.\n\n-- Pelastaaksesi itsesi! Jan sanoi. -- Hyvä Jumala, eikö hän sitten\nrakastakaan sinua?\n\n-- Hän seuraisi minua maailman ääriin!\n\n-- Silloin --\n\nThornton ojentautui suoraksi ja kuivasi kalpeat kasvonsa. Äkkiä hän\nnousi ja viittasi Jania seuraamaan. He menivät ulos yöhön ja astelivat\nyhä reippaammin, kunnes pääsivät ulos kaupungista. Siltä paikalta,\nmissä he seisoivat, he näkivät yli metsien ja pitkälle etelän himmeihin\nvaloihin.\n\n-- Tuolla on minulle helvetti! Thornton sanoi ja osoitti sinne päin. --\nSe on sitä sivistykseksi sanottua -- mutta useimmiten se on helvettiä,\nja niinpä minullekin. Se on helvetti suurine kaupunkeineen,\nkiistoineen, verenvuodatuksineen, kurjuuksineen. En tiennyt,\nminkälainen helvetti se oli, ennen kuin tulin tänne -- teidän pariinne.\nJumala suokoon, että voisin jäädä tänne -- iäksi!\n\n-- Sinä rakastat häntä, Jan huudahti. -- Voit jäädä.\n\n-- Sitä en voi, Thornton voihki. -- Sitä en voi -- ellen --\n\n-- Mitä?\n\n-- Ellen tahdo menettää kaikkea -- paitsi häntä.\n\nVapisten Janin sormet etsivät Thorntonin kättä.\n\n-- Ja kaikki on -- on -- mitätöntä, kun se uhrataan rakkauden ja onnen\ntähden, hän väitti. -- Suuri Jumala -- sen tiedän --\n\n-- Kaikki! Thornton keskeytti hänet. -- Etkö ymmärrä? Minä sanoin\nkaikki! -- Hän kääntyi puoliksi kumppaniinsa. -- Minä uhraisin henkeni\nhänen tähtensä. Minä hautautuisin metsiin koko loppuiäkseni -- hänen\ntähtensä. Uhraisin omaisuuteni, ystäväni, itseni, hänen tähtensä. Mutta\nminä en saa. Hyvä Jumala, etkö sitten ymmärrä? --\n\nJan tuijotti kummastuneena ja ihmetellen.\n\n-- Olen tuolla etelässä viettänyt yli kymmenen vuotta helvettiä\npahemmassa -- naisen kanssa, Thornton jatkoi. -- Sellaista sattuu\nmeidän joukossamme usein -- sellaisia helvettejä. Matkustin tänne\nvapautuakseni siitä hetkeksi. Nyt sinä ymmärrät. Siellä on nainen, joka\non minun vaimoni. Hän tulisi iloiseksi, jos en milloinkaan palaisi. Hän\non nyt onnellinen, kun minä olen poissa, ja minä itse olen ollut\nonnellinen -- vähän aikaa. Minä tiedän, mitä rakkaus on. Olen tuntenut\nsen. Olen kokenut sen. Jumala armahtakoon minua, mutta olen melkein\nvalmis kääntymään takaisin -- hänen luokseen!\n\nHän vaikeni nähdessään Janin muuttuneen ilmeen. Suorana ja\nliikkumattomana kuin heidän takanaan oleva honka hän seisoi siinä; vain\nsilmät osoittivat hänen elävän. Nämä silmät eivät hellittäneet\nThorntonista. Ne polttivat häntä tuossa harmaassa hämärässä; niin hän\nei ollut milloinkaan nähnyt ihmissilmien tekevän. Hän odotti puolittain\npeloissaan, mitä Jan sanoisi. Hänen äänessään ei ollut lainkaan sitä\nkovuutta, jota Thornton näki hänen katseessaan. Se oli päinvastoin\nmatala ja hellä.\n\n-- Sano, kuinka pitkälle olet mennyt -- hänen kanssaan? Thornton\nymmärsi hänet ja ojensi kätensä häntä kohti.\n\n-- Ainoastaan niin pitkälle kuin mies voi mennä maailman puhtaimman\nolennon kanssa, hän sanoi. -- Olen tehnyt syntiä rakastamalla häntä ja\nsalliessani hänen rakastaa itseäni, mutta siinä onkin kaikki, Jan\nThoreau. Minä vannon, että siinä on kaikki!\n\n-- Ja sinä palaat etelään?\n\n-- Niin, minä palaan etelään.\n\nThornton ei kuitenkaan lähtenyt seuraavana päivänä. Eikä hän tehnyt\nlähtöä sitä seuraavanakaan päivänä. Eikä kolmantena, neljäntenä eikä\nviidentenäkään. Sillä aikaa Jan kävi joka iltapäivä toimitusmiehen\nkonttorissa, ja aina Thornton seurasi häntä. Jan ymmärsi, mitä tämän\nsisimmässä liikkui, ja hän surkutteli häntä ja suri hänen kanssaan,\nkunnes hänen oma salaisuutensa purkautui hänen huuliltaan. Hänelle\nkäsittämättömällä tavalla antoi Thorntonin uhrautuminen kunnian tähden\nja hänen epätoivonsa Janille voimia, ja sataankin kertaan hän kysyi\nitseltään, voisiko hän auttaa kumppaniaan oman kurjuutensa\ntunnustuksella. Kun Jan yhdeksäntenä päivänä meni toimitusmiehen\nkonttoriin, ei Thornton ollut hänen mukanaan. Hän oli istunut yksinään\nkolkossa hotellihuoneen nurkassa, eikä ollut edes vilaissutkaan\nylöspäin, kun Jan lähti Kazanin saattamana.\n\nTämä yhdeksäs päivä oli Jan Thoreaun viimeinen. Puolittain\nhajamielisenä hän kuunteli, kun toimitusmies sanoi hänelle\nlopettaneensa tehtävänsä ja pudisti hänen kättään. Oli pimeä, kun Jan\ntuli ulos yhtiön konttorista; tähdet tuikkivat vain aivan himmeästi.\nJan seisoi yksinään hetkisen virran partaalla. Vastapäätä oli metsä,\njoka levisi aina maan ääriin saakka, hiljaisena ja synkkänä, ja sen\nyläpuolella -- kuin merkkitulena, joka viittasi häntä takaisin omaan\nmaailmaansa -- heijastuivat yli taivaanlaen revontulten punaiset ja\nkultaiset nuolet. Ja kuunnellessaan hän erotti etäistä valittavaa\nääntä, jonka hän tiesi tulevan tästä maailmasta, ja se sai Kazanin\nselkäkarvat nousemaan pystyyn, ja eläin päästi kolkon ulvahduksen.\nJanin hengitys tiheni, hänen verensä lämpeni. Tuolla -- virran toisella\npuolen -- oli häntä kutsumassa hänen oma maailmansa, ja hän, Jan\nThoreau, oli vapaa menemään. Vielä tänä iltana hän hautautuisi metsän\nsyvyyteen, ja hänen levolle laskiessaan hänen yllään olisivat rakkaat\ntähtensä, ja tuulet suhisisivat honkien latvoissa ja kuiskisivat\nhänelle suosiotaan ja veljeyttään. Hän menee -- nyt. Hän sanoo hyvästi\nThorntonille -- ja lähtee sitten.\n\nHän alkoi juosta, ja Kazan juoksi hänen rinnallaan. Hän oli\nhengästyksissään tullessaan kaupungin ainoalle valaistulle kadulle. Hän\nkiiruhti hotelliin ja tapasi Thorntonin vielä samalla paikalla\nistumassa.\n\n-- Kaikki on selvää, Jan huudahti hiljaa. -- Se on ohi, ja minä lähden\njo tänä iltana, nyt heti.\n\nThornton nousi. -- Tänä iltana! hän toisti.\n\n-- Niin, tänä iltana, nyt. Minä laitan tavarani kokoon. Tuletko mukaan?\n\nHän astui Thorntonin edellä pieneen, yksinkertaiseen huoneeseen, missä\nhän oli öisin maannut. Vasta lampun sytytettyään hän huomasi Thorntonin\nkasvojen muuttuneen ilmeen. Tämä katseli häntä nyt uhmakkaasti; hänen\nkasvoillaan oli kova, ynseä sävy, silmien ympärillä oli tummia varjoja,\nja suupielet olivat tiukkaan puristettu yhteen.\n\n-- Ja minä -- minäkin lähden tänä iltana, hän sanoi.\n\n-- Etelään?\n\n-- Ei, pohjoiseen, Thornton sanoi kiivaasti. Hän seisoi vastapäätä\nJania ja kumartui pöydän yli, jolla kynttilä oli. -- Minä olen\ntempautunut irti, hän jatkoi. -- En palaa helvettiin. En ikinä mene\ntakaisin etelään. Siellä olen kuollut -- ainiaaksi kuollut. He eivät\nkonsanaan enää saa kuulla minusta. He saavat ottaa omaisuuteni --\nkaikki. Minä lähden pohjoiseen. Aion elää sinun kansasi parissa -- ja\nJumalan -- ja hänen kanssaan!\n\nJan vaipui tuolille, Thornton istuutui häntä vastapäätä.\n\n-- Minä käännyn hänen luokseen, hän toisti. -- Ei kukaan saa\nmilloinkaan tietää sitä.\n\nHän ei päässyt selville Janin silmien ilmeestä ja yhtä vähän hän kykeni\nymmärtämään hänen pehmeiden, ruskeiden käsiensä hermostuneita\nnytkähdyksiä. Mutta Kazanin toinen silmä sanoi hänelle enemmän kuin\nThornton kykeni arvaamaankaan, ja vastaukseksi näkyi uudelleen kohoavan\nonnettomuutta ennustava vavahtelu pitkin koiran selkärankaa. Thornton\nei milloinkaan saanut tietää, että Janin sormet hetkeksi valtasi\nentinen hurja halu syöksyä kiinni ihmiskurkkuun.\n\n-- Sitä et tee, hän sanoi rauhallisesti.\n\n-- Kyllä, minä teen sen, Thornton vakuutti. -- Olen tehnyt päätökseni.\nEi mikään muu kuin kuolema voi estää minua.\n\n-- On muutakin, mikä voi estää sinut ja todella estääkin, Jan ilmoitti\nyhtä rauhallisesti kuin ennenkin. -- Minä, Jan Thoreau, estän.\n\nThornton nousi hitaasti ja tuijotti Janin kasvoihin.\n\n-- Minä estän, Jan toisti ja nousi myös. -- Enkä minä ole kuolema.\n\nHän astui Thorntonin eteen ja laski molemmat kätensä hänen\nolkapäilleen, ja hänen silmissään oli taas sama ilme, joka sai\nThorntonin rakastamaan häntä enemmän kuin hän milloinkaan oli maan\npäällä ketään miestä rakastanut.\n\n-- Minä estän, hän sanoi taas ystävällisesti. -- Istuhan! Kerronpa\nsinulle jotain. Ja kun olen lakannut kertomasta, sinä tartut käteeni ja\nsanot: Jan Thoreau, minä kiitän suurta Jumalaa, että jotain sellaista\non tapahtunut ennen ja se on tullut minun korviini kylliksi ajoissa,\njotta voin pelastaa hänet, jota rakastan. Istu, ole hyvä!\n\n\n\n\n27\n\nJanin kertomus\n\n\nJan oli viisi vuotta vanhentunut niinä kahtena tuntina, jotka hän oli\nollut toimitusmiehen konttorissa; hän vanheni nytkin Thorntonin\nkatsellessa häntä. Sama väsynyt, toivoton hehku paloi hänen silmissään,\nsamat jännittyneet uurteet rumensivat hänen kasvojaan. Ja kuitenkin hän\nmuuttui nopeasti, niin kuin iltapäivälläkin. Kaksi tummaa pilkkua alkoi\npalaa hänen poskillaan, hänen istuessaan vastapäätä Thorntonia, joka\nodotti kalpeana ja hiljaa.\n\n-- Kuuntele, hän aloitti matalalla äänellä, -- aion kertoa sinulle\njotain, mistä olen puhunut vain kahdelle ihmiselle. Se on kertomus\ntoisesta miehestä -- sivistyneestä miehestä, kuten sinäkin. Hänkin tuli\ntänne meidän maahamme vuosia takaperin ja kohtasi naisen, niin kuin\nsinä olet tavannut tämän nuoren tytön Oxford Housessa, ja rakasti häntä\nyhtä paljon, kuin sinä rakastat tätä, ehkäpä enemmänkin. On\nihmeellistä, että asia on aivan samanlainen, ja juuri sen vuoksi\nuskonkin, että Pyhä Neitsyt antaa minulle rohkeutta kertoa sen sinulle.\nSillä tämä mies jätti -- niin kuin sinäkin -- vaimonsa -- ja kaksi\nlastaan -- tullessaan tänne pohjoiseen. Jack Thornton, minä rukoilen\nsuurta Jumalaa antamaan hänelle anteeksi, sillä hän jätti kolmannenkin\nlapsen -- syntymättömän.\n\nJan nojasi päätään käteensä, niin että se varjosti hänen kasvonsa.\n\n-- En aio niin paljon puhua tästä kuin pikemmin siitä, mitä sitten\ntapahtui, hän jatkoi. -- Se oli kaunista rakkautta -- naisen puolelta\n-- ja se olisi ollut kaunista rakkautta miehenkin puolelta, jos se\nolisi ollut puhdasta. Sillä mies uhrasi kaikki, vieläpä Jumalansakin --\nkuten sinäkin olet valmis uhraamaan kaikki -- Jumalasikin -- tämän\nOxford Housessa olevan tytön tähden. Minä supistan sanottavani\nenimmäkseen naiseen. Hän oli kaunis. Hän oli ihaninta, mitä Jumala on\nmaailmaan asettanut, ja hän rakasti tätä miestä. Hän meni naimisiin\nhänen kanssaan, luotti häneen, oli valmis kuolemaan hänen tähtensä,\nseuraamaan häntä maailman ääriin saakka, niin kuin naisemme tekevät\nrakastamiensa miesten tähden. Etkö voi arvata, mitä tapahtui? Syntyi\nlapsi!\n\nJan lausui nämä sanat niin lujaa, että Thornton peräytyi kuin iskun\nsaanut.\n\n-- Syntyi lapsi! Jan toisti, ja Thornton kuuli, kuinka hän iski\nkyntensä pöytään. -- Siinä oli Jumalan ensimmäinen kirous -- lapsi!\nEpäkelvoiksi -- eläimiksi -- niiksi heitä nimitämme -- paholaisiksi --\nsynnin hylkiöiksi! Hyvä Jumala, niin tapahtui! Syntyi lapsi Jumalan\nkirous niskoillaan!\n\nJan vaikeni, hänen kyntensä taipuivat yhä enemmän, hän huohotti kuin\nolisi juossut.\n\n-- Tuolla sinun maailmassasi hänestä olisi kasvanut mies, hän jatkoi\ntyynemmin. -- Minä olen kuullut sen -- sittemmin. Siellä kuuluu\nkaksijalkainen sekasikiö olevan sangen tavallinen -- avioliiton\nulkopuolella syntynyt mies tai nainen. Olen kuullut, että se kirous ei\nole siellä toivoton. Mutta täällä on toisin. Kirous ei häivy\nmilloinkaan. Se seuraa päivä päivältä, vuosi vuodelta. Ja tämä lapsi --\nluontokappaleita onnettomampi -- syntyi tämän kirouksen alaisena.\nYmmärrätkö nyt? Jos tuulet olisivat kuiskineet tuon salaisuuden, ei\nkukaan olisi tullut hänen lähelleen -- intiaaninaiset olisivat\nmieluimmin koskeneet ruttotautiseenkin -- hän olisi ollut hylätty\nolento, miehenä halveksittu, häntä olisi osoitettu sormella ja\npilkattu, annettu pahempia nimiä kuin huonoimmille ja kurjimmille\nkoirille. Sitä merkitsee tuon kirouksen alaisena syntyminen -- tuolla\npohjoisessa.\n\nHän odotti, että Thornton sanoisi jotain, mutta tämä istui hiljaa ja\nliikkumattomana pöydän toisella puolen.\n\n-- Kirous vaikutti nopeasti. Sen sai ensin -- tunnonvaivoina mies\nkokea. Se kalvoi hänen sieluaan, se riudutti hänet elävältä ja ajoi\nhänet paikasta paikkaan, nainen ja lapsi mukanaan. Naisen puhtaus ja\nrakkaus lisäsivät hänen kärsimyksiään, ja vihdoin hän ymmärsi, että\nJumalan käsi oli raskaana laskenut hänen päällensä. Nainen näki hänen\nsurunsa, mutta ei tuntenut sen syytä. Ja sitten vasta kirous saavutti\nnaisen. He lähtivät pohjoiseen -- kauas Barren Landsin toiselle puolen,\nmutta kirous seurasi heitä sinnekin. Se kalvoi miehen elämää, kunnes --\nhän kuoli. Se tapahtui seitsemän vuoden kuluttua lapsen syntymästä.\n\nÖljylamppu alkoi savuta, ja Jan väänsi nopeasti sydäntä alas, niin että\nhe joutuivat pimeään.\n\n-- Silloin alkoi kirous ahdistaa naista ja lasta. Etkö usko, että isien\npahat teot joutuvat heidän lastensakin kärsittäviksi? Kautta taivaan --\nniin on asia -- niin on asia! Kirous tuli monella tavoin -- ja sitten\n-- se tuli vihdoin tällä tavoin.\n\nJanin ääni muuttui sähinäksi. Thornton saattoi tuntea hänen kuuman\nhengityksensä pöydän yli kumartuessaan, ja hänen silmänsä kiiluivat\npimeässä kuin kaksi tulista hiiltä.\n\n-- Se tuli näin! Jan huohotti. -- Leiriin oli saapunut muuan\nlähetyssaarnaaja -- muuan -- muuan kristitty etelästä, ja hän oli hyvä\nystävä naisen kanssa ja saarnasi Jumalasta, ja nainen uskoi häntä.\nPoika oli aivan pieni ja näki kaikenlaista, mutta alussa hän ei\nymmärtänyt. Sittemmin hän ymmärsi, että lähetyssaarnaaja rakasti hänen\näitinsä kauneutta ja pyrki voittamaan sen -- mutta ei onnistunut siinä\nsen vuoksi, että nainen ei koskaan elämässään voinut rakastaa muuta\nkuin tuota ainoata, jolle hän ensiksi oli sydämensä antanut. Suuri\nJumala, silloin tapahtui eräänä iltana, että kaikki ihmiset\nkokoontuivat peuranpaistojuhlille suurien nuotioiden ympärille, eikä\nketään ollut pikku majan läheisyydessä, missä poika ja hänen äitinsä\nasuivat. Poika oli juhlassa, mutta tuli juosten kotiin -- palanen\nrasvaa tippuvaa lihaa kädessään äidille -- ja hän kuuli tämän huudon ja\njuoksi sisälle -- ja lähetyssaarnaaja löi hänet lattiaan. Silloin se\ntapahtui, ja poikakin ymmärsi ja ajoi takaa miestä ja kirkui, että tämä\noli tappanut hänen äitinsä. Janin ääni kuulosti nyt hirveän\nrauhalliselta.\n\n-- Se on totta, Thornton -- siitä illasta alkaen hän kuihtui kuin\nkukka! Hän kuoli ja jätti pojan yksinään kantamaan kirousta. Ja se\npoika, Jack, oli Jan Thoreau. Nainen oli hänen äitinsä.\n\nSeurasi äänetön, pelottava kuolemanhiljaisuus, jonka hetkisen kuluttua\nThornton keskeytti ojentamalla kätensä ja hapuilemalla, kunnes kosketti\nThoreaun molempiin käsiin, joihin hän lujasti tarttui.\n\n-- Ja -- siinäkö kaikki? hän kysyi hiljaa.\n\n-- Ei, siinä on vain alku, Jan sanoi hiljaa. -- Kirous on seurannut\nminua, Thornton, kunnes olen maailman onnettomin mies. Tänään olen\ntehnyt kaikki, mitä tehdä voi. Kuollessaan isäni jätti papereita, jotka\näitini piti antaa minulle täysikasvuiseksi tultuani. Hänen kuollessaan\nsain ne. Hän ei tiennyt, mitä niissä oli, ja siitä minä olen iloinen.\nSillä ne kertoivat samaa, minkä minä nyt olen kertonut sinulle, Jack,\nja haudastaan isäni pyysi minua sovittamaan, mitä voin. Asettuessaan\ntoden teolla pohjolaan hän otti mukaansa suurimman osan omaisuuttaan --\njoka oli suuri -- ja sijoitti sen siihen, mistä ei kukaan milloinkaan\nvoisi löytää sitä -- suureen yhtiöön. Puolet siitä, hän kirjoitti,\nkuuluisi minulle. Toisen puolen hän pyysi minua palauttamaan lapsilleen\nja oikealle vaimolleen, jos tämä eli. Olen tehnyt enemmänkin. Olen\nluopunut kaikesta -- sillä mitään siitä ei kuulu minulle. Puolet joutuu\nniille molemmille lapsille, jotka hän hylkäsi. Toinen puoli kuuluu\nlapselle, joka ei silloin vielä ollut syntynyt. Äiti -- on -- kuollut.\n\n-- Siinä ei ole kaikki, Jan, Thornton sanoi hetkisen vaitiolon jälkeen.\n\n-- Ei, siinä ei ole kaikki, Jan vastasi. -- On niin paljon vielä\nkerrottavaa, että jos sen sinulle kertoisin, ei sinun olisi vaikea\nkäsittää, miksi Jan Thoreau on maailman onnettomin mies. Olen sanonut\nsinulle, että tämä oli vain alkua. En ole puhunut sinulle, kuinka\nkirous on seurannut minua ja ryöstänyt minulta elämäni parhaimman,\nkuinka se on kiusannut minua yötä päivää kuin paha henki, murskannut\ntoiveeni ja lopuksi tehnyt minusta muukalaisen, joka ei kuulu mihinkään\nkansaan, ilman ystäviä, ilman -- sitä -- jonka sinäkin tahdoit uhrata\ntämän Oxford Housessa olevan tyttösi tähden. Enkö ole oikeassa! Sano!\nEthän sinä lähde hänen luokseen? Menethän etelään ja kerran on suuri\nJumala palkitseva sinua!\n\nHän kuuli Thorntonin nousevan.\n\n-- Sytytänkö kynttilän?\n\n-- Älä, Thornton sanoi, ja heidän kätensä osuivat pimeässä yhteen.\nToisen äänessä oli nyt ylpeyden ja voitonriemun sävy. -- Jan, hän sanoi\nhiljaa, -- minä kiitän sinua, että olet johdattanut minut sellaisen\nJumalan eteen kuin teidän. En milloinkaan ennen ole kohdannut Häntä. Me\nlähetämme lähetyssaarnaajia teitä pelastamaan, me pidämme teitä vain\npuolisieluisina villeinä -- mutta me olemme sokeita. Sinä olet\nopettanut minulle enemmän kuin kaikki saarnat, ja tämä teidän suuri,\nihana maailmanne palauttaa minut parempana ihmisenä. Minä lähden --\netelään. Kerran tulen takaisin teidän pariinne ja elämään teidän\nelämäänne. Minä tulen, mutta ilman kirousta hartioillani. Jos voisin\nlähettää tämän tervehdyksen hänelle ja pyytää häneltä anteeksi, sanoa\nhänelle, mikä minusta oli vähällä tulla ja että yhä toivon -- uskon --\nniin minun olisi keveämpi lähteä tuohon toiseen maailmaan.\n\n-- Sen kyllä voit, hän sanoi. -- Minä vien sinulta tämän tervehdyksen\nperille, ja teenpä enemmänkin -- minä sanon hänelle, mitä Jan Thoreau\non onnellisin mielin löytänyt Thorntonin sydämestä. Hän kuuluu minun\nkansaani, ja hän antaa anteeksi ja rakastaa sinua vielä enemmän kuin\nsinä milloinkaan. Sillä, Jack, creen Jumala opettaa suurien\nlumiaavikoiden kansaa pitämään tätä kunnianaan. Hän rakastaa sinua yhä,\nja jos on jäljellä toivoa, se palaa hänenkin rinnassaan.\n\n-- Ystäväni... Jotain nyyhkytyksen tapaista kuului Thorntonin huulilta.\n-- Entä sinä -- löydänkö sinutkin taas? -- --\n\n-- Minä jätän Oxford Houseen tiedon, minne suuntaan kulkuni -- hänelle\n--, Jan sanoi.\n\n-- Hyvästi, Thornton sanoi kumealla äänellä.\n\nJan kuunteli, kunnes hänen askelensa olivat häipyneet, ja sitten hän\nistui kauan nojaten käsivarsillaan pikku pöytään. Ja Kazan, joka vinkui\nhiljaa, näytti tietävän ja ymmärtävän, että tässä pimeässä huoneessa\noli hänen isäntänsä raskas sydän vihdoinkin saanut huojennusta.\n\n\n\n\n28\n\nSoittoa vielä kerran\n\n\nTänä iltana Jan meni viimeistä kertaa takaisin metsiensä helmaan; ja\nhän kulki koko sen yön, ja jokaisella taaksejääneellä kilometrillä\nkasvoi jokin hänen rinnassaan suuremmaksi ja rohkeammaksi, kunnes hän\nläiskytteli piiskalla vanhaan tapaansa, ja hänen verensä lauloi\nsopusoinnussa erämaan hengen kanssa. Vielä kerran hän oli kotona.\nHänellä oli metsä, täynnä tuulien ja puitten hiljaisia kuiskeita, aina\nollut kotinaan, ja tänä iltana se oli vielä enemmän kotina kuin\nmilloinkaan ennen. Yksinään ja sielultaan sairaana, vailla muuta toivoa\nkuin saada hautautua yhä syvemmälle ja syvemmälle sen uumeniin, hän\ntunsi sen elämän, myötätunnon ja rakkauden hiipivän sydämeensä, surevan\nyhdessä hänen surujaan, lämmittävän häntä toivollaan, vakuuttavan\nhänelle, kuten ennenkin, puidensa, vuoriensa, salamoidensa ystävyyttä.\n\nJa ylhäältä katselivat tähdet häntä kuin miljardit pikku tulet,\nrakastavien käsien sytyttämät hänen tietään valaisemaan -- nämä tähdet,\njotka olivat tarjonneet hänelle soittoa, lepoa ja rauhaa koko hänen\nelämänsä ajan ja opettaneet hänelle enemmän Jumalan hiljaisesta\nvoimasta kuin ihmiskielet milloinkaan saattoivat kertoa. Jan Thoreau\ntiesi nyt, että näistä tästä lähtien tuli hänen elämänsä, hänen\njumalansa. Tuhat kertaa hän oli soitollaan luonut eloa ja muotoa noihin\ntähtivarjoihin, noihin korkeisiin honkiin, matalien pensaiden, kivien\nja vuorien varjoihin. Nyt se ei ollut enää leikkiä. Jokainen yön hetki\nja joka päivä, joka seuraava yö ne kävivät hänelle yhä todellisemmiksi,\nja hänen tulensa maalasi hänelle tuossa synkässä pimeydessä\ntuntemattomia tauluja, ja puut ja kalliot ja pensaat lohduttivat häntä\nyhä enemmän ja enemmän hänen yksinäisyydessään ja antoivat hänen\nliikkeissään, vaihtuvissa varjoissaan tuntea kuin ne olisivat eläviä\nolentoja. Kaikkialla hän tapasi samoja vanhoja ystäviä --\nmuuttumattomina ja lujina. Honganvarjo, joka hiljaiseen tapaansa\nnyökkyi hänelle, oli tänä iltana sama mikä oli nyökkäillyt hänelle\nedellisenäkin iltana, satoja iltoja sitten; tähdet olivat samat, puiden\nlatvoista hänelle kuiskivat tuulet olivat samat, kaikki oli kuin eilen\n-- niin kuin oli ollut vuosia takaperinkin -- ne eivät milloinkaan\njättäneet häntä, niiden uskollisuus ei milloinkaan kylmennyt. Hän oli\nrakastanut metsää -- nyt hän jumaloi sitä. Sen suuressa hiljaisuudessa\nhänellä oli Melisse. Se kuiski hänelle yhä hänen vanhasta\nrakkaudestaan, heidän onnensa päivistä ja vuosista, ja metsineen hän\neli yhä uudelleen ja uudelleen näitä päiviä, ja kun hän nukahti\nmetsineen, hän uneksi niistä.\n\nMelkein kuukausi oli kulunut, ennen kuin hän saapui Oxford Houseen ja\ntapasi suloisen tytön, jota Thornton rakasti. Hän teki niin kuin\nThornton oli pyytänyt ja lähti sitten eteenpäin -- pohjoiseen ja itään.\nHänellä ei ollut nyt mitään muuta tehtävää kuin samoilla ympäri\nmetsiään.\n\nHän lähti Hayesiin, hankki intiaanileiristä itselleen tarpeellisia\nruokavaroja ja pysähtyi vihdoin alkukeväästä kauaksi Cutawayhin. Tänne\nhän leiriytyi ja viipyi siellä jonkun aikaa karhuja metsästelemässä.\nSitten hän suuntasi taas kulkunsa pohjoiseen ja itään -- aina poispäin\nLac Bainista. Kun ensimmäiset lahdelta puhaltaneet kylmät tuulet\nilmoittivat talven lähestyvän, hän rupesi äkkiä ikävöimään pohjoiseen\nja länteen, palatakseen vielä kerran Barren Landsiin. Mutta sen sijaan\nhän lähtikin etelään päin, ja näin ollen tapahtui, että hän vuoden\nperästä Lac Bainista lähdöstään rakensi majansa syvälle metsään, God's\nRiverin varrelle, kahdenkymmenen kilometrin päähän Oxford Housesta, ja\nalkoi taas metsästellä yhtiön hyväksi. Hän ei ollut unohtanut\nThorntonille antamaansa lupausta, ja Oxford Houseen hän toimitti tiedon\nolinpaikastaan siltä varalta, että tämä palaisi.\n\nKun talvi oli kulunut yli puolivälin, Jan palasi turkiksineen Oxford\nHouseen. Saman päivän iltana, jolloin hän saapui leiriin, hän kuuli\njonkun pohjoisesta päin tulleen ranskalaisen puhuvan Lac Bainista.\nKukaan ei havainnut Janin kasvojen muuttumista, kun hän istui pimeässä\nnurkassa yhtiön varastohuoneessa. Heti sen jälkeen hän meni\nranskalaisen perässä ulos, ja tultuaan niin kauaksi, etteivät muut\nkuulleet, hän pysäytti vieraan.\n\n-- Hyvä herra, te puhuitte Lac Bainista, hän sanoi ranskaksi. --\nOletteko ollut siellä?\n\n-- Olen, toinen vastasi, -- olin siellä viikon odottamassa ensimmäistä\nrekikeliä.\n\n-- Se on minun entinen kotini, Jan huomautti ja yritti hillitä ääntään.\n-- Haluaisin tietää -- onko siellä tapahtunut mitään muutoksia.\nTapasitteko Cumminsia -- toimitusmiestä?\n\n-- Kyllä, hän oli siellä.\n\n-- Entä -- entä Jean de Gravois, ensimmäinen mies?\n\n-- Hän oli poissa. Hitto, kuulkaas tuota! Koirat tappelevat!\n\n-- Hetkinen, hyvä herra, Jan pyysi, kun ranskalainen aikoi juosta\nsinne. -- Toimitusmiehellä oli tytär -- Melisse --\n\n-- Hän lähti Lac Bainista aikoja sitten, erämies keskeytti hänet\nkärsimättömästi. -- Herra Cummins kertoi, ettei ollut nähnyt häntä\npitkään aikaan -- luulen hänen sanoneen vuoteen. Hitto vieköön,\nkuulkaas! Ne repivät toisensa kappaleiksi, ja ne ovat minun koiriani,\nhyvä herra, minä tunnen niiden äänet tuhansien joukosta!\n\nHän juoksi pimeyteen, ja Jan aikoi ensin seurata mukana, mutta sitten\nhän pysähtyi ja meni sen sijaan yhtiön varastohuoneelle. Hän otti\nkäärönsä ja asteli metsänreunaan rekensä ja koiriensa luo. Tänä yönä\nkulkiessaan metsän läpi Jan ei kiinnittänyt huomiota tähtiin eikä\nystävällisiin varjoihin...\n\n-- Vuoteen, hän toisti yhä uudestaan ja uudestaan itsekseen, ja kerran,\nkun Kazan hankasi itseään hänen jalkaansa vasten ja katsoi häntä\nkasvoihin, hän sanoi: -- Oi, Kazan, Melissemme on mennyt englantilaisen\nkanssa! Suuri Jumala suokoon heille onnea!\n\nTämän jälkeen hänestä tuntui metsä entistä tenhoavammalta. Hän ei\npalannut keväällä Oxford Houseen, vaan myi turkiksensa ohikulkevalle\npuoliveriselle ja vaelteli koko kevään ja kesän ympäri maata länteen\npäin. Tammikuussa hän palasi majaansa, kun lumi oli vahvimmillaan, ja\nkolmea päivää myöhemmin hän lähti ottamaan ruokavaroja Hudson Bayn\nleiristä, God's Lakesta, sen sijaan että olisi poikennut Oxford\nHouseen. Heidän kulkiessaan eräällä järvellä, Kazan hypähti hetkeksi\nsyrjään vetohihnoistaan ja haukkasi jotain lumesta.\n\nJan näki sen, mutta ei ajatellut sitä sen enempää, ennen kuin vähän\nmyöhemmin, kun Kazan pysähtyi, laskeutui maahan, puri valjaitaan ja\nvinkui tuskasta. Silloin hän tuli ajatelleeksi Kazanin äkkinäistä\nhaukkaamista, ja hän tunsi kuin puukoniskun. Kauhusta ja pelosta\nhuudahtaen hän vaipui koiran viereen polvilleen. Kazan vaikeroi, ja sen\ntuuhea häntä laahasi lunta, kun Jan otti sen suuren, susimaisen pään\nkäsiinsä. Ei ainoatakaan ääntä päässyt nyt Janin huulilta; hitaasti hän\nveti vain koiran syliinsä, kunnes piti sitä käsivarsillaan kuin pikku\nlasta. Koiran ainoa silmä oli kiinnitettynä isäntänsä kasvoihin,\nuskollisesti odottaen jotain merkkiä, jotain sanaa tältä vielä, vaikka\nkummalliset tuskat ja kivut kalvoivat sitä, ja tässä silmässä Jan näki\ntuon punertavan kaihin, jonka hän oli nähnyt satoja kertoja ennen\nkettujen ja susien silmissä, kun nämä kuolivat myrkytettyyn syöttiin.\n\nKumea valitus parahti Janin huulilta, ja hän painoi poskensa Kazanin\npäätä vasten ja nyyhkytti nyt kuin lapsi, Kazanin hieroessa kuumaa\nkuonoaan hänen poskeensa ja jännittäessä lihaksensa ottelemaan\nviimeisen kerran sitä vastaan, mikä tuotti surua hänen isännälleen.\nKesti kauan, ennen kuin Jan nosti kasvonsa pörröisestä päästä, ja kun\nhän vihdoin sen teki, hän tiesi menettäneensä viimeisenkin rakkautensa,\nviimeisenkin toverinsa, kaiken, mikä hänet yksitoikkoisessa\nmaailmassaan sitoi lihaan ja vereen. Kazan oli kuollut...\n\nHän otti reestä huopapeitteen ja kääri Kazanin siihen ja kantoi sen\nkappaleen matkaa tieltä. Pää painuksissa hän saapui neljän koiransa\nvetämänä God's Houseen. Puolta tuntia myöhemmin hän palasi\nruokavaroineen erämaahan. Oli pimeä hänen saapuessaan sille paikalle,\nmihin oli jättänyt Kazanin. Hän laski sen rekeen, ja nuo neljä\nvetokoiraa vinkuivat, hoippuessaan taakkoineen tietään. Ne tunsivat\nruumiinhajua. Kauas metsään järven toiselle puolen ne pysähtyivät, ja\nJan teki nuotion.\n\nTänä yönä Jan veti Kazanin luokseen, niin kuin hän joka yö yksinäisessä\nelämässään oli tehnyt, ja häntä värisytti, kun muut koirat\nepäluuloisesti hiipivät pois hänen luotaan, ja tuli ja honkien latvat\nsärkivät metsän hiljaisuuden. Hän katseli räiskyviä liekkejä, vaihtuvia\nvarjoja, joita ne synnyttivät; nämä näyttivät tanssivan ja ilvehtivän\nhänen ympärillään, ja hänestä tuntui nyt kuin ne eivät enää olisikaan\nhänen ystäviään, vaan pilkkaisivat häntä, riemuitsisivat Kazanin\nkuolemasta ja painaisivat hänen mieleensä, että hän oli yksin, yksin,\nyksin! Hän antoi nuotion palaa loppuun eikä kohentanut sitä, ennen kuin\nalkoi tuntea olonsa viluiseksi, ja kun hän vihdoin rauhallisesti\nuinahti, hän kuuli yhä honkien latvojen kuiskivan, että Kazan oli\nkuollut ja että samalla viimeinenkin heikko side Jan Thoreaun ja\nMelissen välillä oli katkennut.\n\nPäivän koittaessa hän jatkoi matkaansa, Kazan reessä peitteeseen\nkäärittynä. Hän aikoi yrittää ehtiä majaansa samana iltana ja\nseuraavana päivänä haudata vanhan toverinsa. Hänen saapuessaan aukealle\npaikalle, joka oli hänen ja virran välissä, oli jo pimeä. Taivaanlaella\noli runsaasti tähtiä hänen kompuroidessaan suurta, puutonta harjannetta\nylöspäin, jonka juurella hänen kotinsa oli. Sen kukkulalle hän pysähtyi\nja istahti kallionkielekkeelle -- hänen ja revontulten himmeiden\nliekkien välillä ei ollut muuta kuin tuhatkilometrinen avaruus.\nAlhaalla lepäsi metsä mustana ja hiljaisena, ja hän katsahti sinne\npäin, missä tiesi tupansa odottavan häntä -- sekin mustana ja\nhiljaisena.\n\nEnsi kerran hänen mielensä valtasi ajatus, että tämä oli hänen kotinsa\n-- että metsällä, hiljaisuudella ja tuolla männikköön kätketyllä pikku\nmajalla oli hänelle nyt suurempi merkitys kuin muutamaa tuntia\naikaisemmin, jolloin Kazan eli ja toverina juoksi hänen rinnallaan.\nTuonne alas hän hautaa sen. Ja hän oli rakastanut Kazania; hän tiesi\nnyt, painaessaan käsillään kirveltävää sydäntään, että hän olisi\ntaistellut Kazanin tähden -- antanut henkensä hänen tähtensä -- niin\nkuin veljen tähden. Tuonne alas hiljaisen kuusen alle hän hautaa tuon\nvanhan eläimen viimeiset jäännökset, ja hänen sydämessään heräsi\nkaipuu, melkeinpä rukous, että Melisse saisi tietää, ettei hänellä, Jan\nThoreaulla, ole enää mitään muuta jäljellä kuin hauta, ja että tuossa\nhaudassa lepää heidän vanha ystävänsä, heidän vanha leikkitoverinsa...\nKuumat kyyneleet sumensivat Janin silmät, ja hän kätki kasvonsa\nkäsiinsä ja nyyhkytti, niin kuin hän oli nyyhkyttänyt vuosia takaperin,\nkun hänelle etelän erämaihin saapui tieto, että Melisse makasi kuoleman\nkielissä.\n\n-- Melisse, Melisse...\n\nHän lausui nyyhkyttäen ääneen tytön nimeä ja tuijotti kyyneltensä läpi\nkauaksi pohjoista kohti, huusi suruissaan häntä ja katseli yhäti\ntähdistä kimmeltelevään avaruuteen, ikään kuin toivoen, että Melissen\nsuloiset kasvot vielä kerran sieltä tulisivat näkyviin ja ilmestyisivät\nhänelle. Ja huutaessaan hänen nimeään hän oli kuulevinaan ääntä\navaruudesta, niin suloista, hiljaista ja vienoa, että hänen sydämensä\nsykintä tuntui pysähtyvän, ja hän nousi pystyyn ja ojensi kätensä\ntaivasta kohti, sillä Jan Thoreau tiesi kuulevansa viulunsoittoa\npohjoisesta päin -- että Melisse oli äärettömän etäältä kuullut hänen\nhuutonsa, hänen rukouksensa ja soitti hänelle ja Kazanille.\n\nJa hänen kuunnellessaan laskeutuivat hänen kätensä äkkiä alas, ja hänen\nsilmänsä säihkyivät kuin niissä olisivat palaneet kaikki taivaan\ntähdet, sillä soitto läheni lähenemistään, kunnes hän otti Kazanin\nkäsivarsilleen ja juoksi vuorta alas. Nyt se hälveni metsään -- sitten\nse kaikui taas, kuten hän oli kuulevinaan, heikommin ja etäämpää ja\nhoukutteli häntä metsän syvyyteen. Muutamaan minuuttiin hän ei selvästi\naistinnut mitään muuta kuin tämän äänen, ja niin kuin John Cumminskin\nmonta vuotta sitten oli kutsunut Lac Bainiin enkeleitä, mennen hänkin\nsilloin yöhön tätä ihmeellistä soittoa vastaanottamaan, niin kutsui\nJanin sielukin nyt heitä, hänen painaessaan Kazania rintaansa vasten,\nja hoiperrellessa eteenpäin. Äkkiä hän näki tuvan, tuvassa paloi\nkynttilä!\n\nHiljaa hän laski Kazanin lumelle, ja pitkän ajan hän seisoi kuunnellen\nviulun vienoja säveliä. Joku oli hänen majassaan -- elävät kädet\nsoittivat! Ei ollutkaan siis vain Melissen henki tullut hänen luokseen\nhänen syvimmässä surussaan, ja nyyhkytys pääsi hänen huuliltaan. Askel\naskelelta hän kulki eteenpäin, ja ovelle hän pysähtyi taas\nihmettelemään, oliko hän hullu, olivatko metsän henget yhä pettämässä\nhäntä, oliko -- oliko --\n\nVielä askel...\n\nSuuri Jumala, nyt hän kuuli -- se oli tuon vanhan rakkauslaulun vienoa\nsoittoa, esitettynä ikivanhaan tapaan, kaikkine vanhoine kaihoineen,\nkuiskivine riemuineen, vienoine valituksineen elämästä, kuolemasta ja\nrakkaudesta! Äänekkäästi huudahtaen hän paiskasi oven selälleen ja\nsyöksyi ojennetuin käsivarsin sisälle, ja hänen silmiään häikäisi\näkkinäinen kynttilänvalo, ja huudahtaen, vihlovasti kuten hänkin, tuli\njoku läpi tämän valon juosten häntä vastaan -- Melisse, entinen ihana\nMelisse, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa, nyyhkytti hänen nimeään,\npyysi häntä entisellä vienolla äänellään suutelemaan, suutelemaan\nitseään. Ensi kerran elämässään Jan Thoreau tunsi heikkouden ja\nväsymyksen vallanneen hänet. Kaikki mustui hänen silmissään. Hän tiesi\nkuitenkin, että Jean de Gravoiskin lähestyi häntä, ja hän kuuli\nMelissen huutavan häntä, tunsi hänen käsivartensa ympärillään, tunsi\nhänen kasvonsa olevan omiaan vasten. Ja kun pimeys hänen ympärillään\nyhä sakeni, hän tunsi soluvansa sinne, hän kuiskasi heille, joita hän\nei enää kyennyt näkemään:\n\n-- Kazan -- kuoli -- yöllä --\n\nKauan Jan taisteli vapautuakseen tästä pimeydestä, ja kun se vihdoin\nonnistui ja hän taas avasi silmänsä ja heräsi tästä kummallisesta\nunesta, hän havaitsi Melissen istuvan vieressään ja syleilevän häntä ja\npitävän hänen päätään rintaansa vasten -- Melissen, ihanat hiukset\nauki, juuri sellaisena kuin hän ennen oli halunnut katsella häntä, ja\nvanhan rakkauden hohde silmissään, vaikka se nyt loistikin entistään\npaljon ihanampana.\n\n-- Jan -- Jan -- me olemme etsineet sinua -- niin kauan --, hän\nhuudahti vihdoin. -- Me olemme etsineet sinua -- aina siitä asti, kun\nlähdit Lac Bainista. Jan, rakas Jan, minä rakastan sinua niin -- ja\nsinä melkein särjit sydämeni. Rakas, rakas Jan --, hän nyyhki ja\nsilitteli hänen poskeaan, -- minä tiedän nyt, miksi sinä lähdit pois --\nminä tiedän -- ja minä rakastan sinua niin, että -- että minä kuolen --\njos sinä taas minut jätät.\n\n-- Sinä tiedät! Jan sopersi. Hän nousi makuusijaltaan, sulki molemmin\nkäsin hänen kauniit silmänsä ja tuijotti häneen, silmissään jonkun\nverran tuota entistä pelkoa. -- Sinä tiedät -- ja -- kuitenkin -- sinä\ntulet luokseni!\n\n-- Minä rakastan sinua, Melisse sanoi, hiipi hänen luokseen ja laski\npäänsä hänen povelleen. Ja antaessaan sormiensa solua Janin pitkässä\ntukassa, hän kumartui suutelemaan häntä. -- Minä rakastan sinua!\n\nJan syleili häntä ja kätki kasvonsa hänen hiuksiinsa, ja hän tunsi\nMelissen poven vavahtelevan ilosta.\n\n-- Minä rakastan sinua, tämä kuiskasi taas, ja hänen kimmeltelevien\nhiuksiensa alla heidän huulensa koskettivat toisiaan, ja hän kuiskasi\nyhä uudelleen ja uudelleen: -- Minä rakastan sinua!\n\nUlkopuolella hyppi Jean de Gravois tähtien valaisemassa metsänreunassa\nedestakaisin, ja Iowaka katseli häntä.\n\n-- No, mitä sinä nyt sanot Jean de Gravoisistasi? huudahteli Jean\nvähintään sadatta kertaa. -- Mitä sinä nyt sanot, kaunottareni? -- Ja\nsamalla hän kietoi vähintään sadatta kertaa kätensä Iowakan kaulaan ja\nsuuteli häntä, kunnes tämä työnsi hänet luotaan. -- Eikö ollutkin\noikein rikkoa Pyhän Neitsyen nimessä vannoma valani ja puhua\nMelisselle, miksi Jan oli tullut mielettömäksi? Eikö ollutkin oikein,\nsanon minä? Ja eikö Melisse tehnytkin juuri niin kuin minä tuolle\nhupsulle Janille sanoin hänen tekevän? Ja eikö hän vihannutkin\nenglantilaista koko ajan? Mitä? Etkö osaa puhua, sysimusta enkelini?\n\nTaas hän sulki Iowakan syliinsä, eikä hän tällä kertaa päästänytkään\nhäntä, vaan käänsi hänen kasvonsa niin, että tähtivalo lankesi niihin.\n\n-- Entä tunteeko Jan Thoreau yhä vielä kirouksen hartioillaan? hän\njatkoi hiljaa. -- Heipä hei, sen asian olemme me hoitaneet kuntoon,\nsinä, suloinen Iowakani, ja miehesi, Jean de Gravois! Minulla on tämä\n-- taskussani -- kirje, Prince Albertissa olevan toimitusmiehen\nallekirjoittama, jolle kerroin Janin historian, ajaessani hänen\njälkiään tänne -- kirje, jossa sanotaan, että toinen nainen kuoli ennen\nkuin Jan Thoreaun tuleva isä meni naimisiin hänen tulevan äitinsä\nkanssa. Ja ymmärrätkö nyt, miksi en kertonut Melisselle tuosta\nkirjeestä, rakkaani? Juuri todistaakseni tuolle Jan-typerykselle, että\nMelisse rakasti häntä -- olipa hän sitten mikä tahansa. Mitä sinä nyt\nsanot Jean de Gravoisista, sinä prinsessan tytär -- sinä -- sinä --\n\n-- Maailman suurimman miehen vaimo, Iowaka täydensi hymyillen. --\nMutta, hupsu Jean, emmehän voi tässä iankaiken seistä. Minä alan\npalella. Ja sitä paitsi, etkö luule, etkö luule, että Jan tulisi\niloiseksi nähdessään minut?\n\n-- Hupsu -- hupsu -- hupsu, Jean de Gravois mutisi heidän astellessaan\nkäsikädessä tähtivalossa. -- Hän, Iowakani, rakkaani, väittää, että\nminä olen hupsu -- ja tämänkin jälkeen! Hyvä Jumala, mitä sitten on\nmiehen tehtävä näyttääkseen suurelta vaimonsa silmissä?\n\n\n\n"]