Kapteeni Plumin rohkeus

KAPTEENI PLUMIN ROHKEUS

Romaani

Kirj.

JAMES OLIVER CURWOOD

Suomennos englanninkielestä

Porvoo – Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1936.

SISÄLLYS:

I. Kaksi valoa.

II. Seitsemän vaimoa.

III. Varoitus.

IV. Neilin pako.

V. Salaisuus.

VI. Marion.

VII. Koston hetki.

VIII. Kuusi linnanhuonetta.

IX. Kohtalon käsi.

X. Wimsomen kuolemantuomio.

XI. "Pysty kuolema".

XII. Marionin vapautus.

I luku.

KAKSI VALOA.

Eräänä kevätkesän iltapäivänä vuonna 1856 istui Typhoon-purren omistaja ja päällikkö kapteeni Nathaniel Plum poltellen suunnattoman isoa piippua. Paksut savupilvet, joita hän viime puolituntisen ajan herkeämättä oli piipustaan puhallellut, leijailivat laskevan auringon valossa. Vaikka kapteeni Plum vast'ikään oli mietiskellyt hieman epämiellyttävää asiaa, kuvastui hänen kasvoillaan loputon tyytyväisyys. Mutta kapteeni Plum olikin tavallaan filosofi, mitä seikkaa ei olisi arvannut hänen ulkonaisesta olemuksestaan. Hän oli nuori mies, ei täyteen kolmeakymmentä; hänellä oli voimakkaat, laihahkot, meri-ilman ruskeiksi paahtamat kasvot, ja tällä hetkellä hänen silmänsä loistivat hillitöntä hyväntuulisuutta, joka milloin tahansa uhkasi purkautua nauruksi.

Kapteeni Plumin katse suuntautui kiinteän tähystävänä Michigan-järvelle. Aikaisemmin päivällä hän oli erottanut Michiganin erämaan epämääräisenä häämöttävän ääriviivan kaksikymmentä penikulmaa itäänpäin. Suoraan hänen edessään kohosi auringonlaskun punertavassa valossa selväpiirteisinä kaksi epätasaista saarenmöhkälettä. Niitten välillä, kolme penikulmaa edempänä selällä, piirtyivät Typhoonin ääriviivat selvinä ja terävinä taivaan himmenevää hehkua vasten. Saarten ja aluksen takana kapteeni Plumin katse ei tavannut minkäänlaista kiinnekohtaa. Silmänkantamiin ei järvellä erottanut ainoatakaan muuta purjetta.

Hänen takanaan kohosi puita ja viiniköynnöstä kasvava tiheikkö muodostaen piilopaikan, jonka olisi voinut keksiä vain kiertämällä pienellä venheellä Majavasaaren kärjitse aivan läheltä rantaa. Ainakin oli kapteeni Plum itse siitä seikasta aivan varma.

Hän alkoi vihellellä hiljaa turvallisessa kätkössään karistaen tuhkan piipustaan kopauttamalla sitä saappaankorkoon. Sitten hän veti sivulleen heittämänsä takin alta esille pitkäpiippuisen revolverin, tutki sen huolellisesti, katsoi, olivatko kuulat ja ruuti kunnossa ja hylsyt paikoillaan. Samasta paikasta hän otti vyön, kiinnitti sen ympärilleen, pisti revolverin koteloon, veti takin lähemmäksi ja kaivoi muutamasta povitaskusta esille kirjeen. Kirje oli rypistynyt, paljosta lukemisesta nuohkautunut. Hän oli kai lukenut sen jo kymmenet kerrat. Nyt hän luki sen uudelleen, ja täyttäen piippunsa hän istuutui nojaten kallionkylkeä vasten katse suunnattuna purtta kohti.

Aurinko oli juuri kadonnut Michigan erämaan taakse, ja nopeasti pimenevässä illassa laivan erottaminen kävi vähitellen epäselväksi.

Kapteeni Plum katsoi kelloa. Kotvan aikaa hänen vielä täytyisi odottaa, seikkailun alkamista, joka oli saanut hänet lähtemään tälle yksinäiselle paikalle. Hän nojasi päätänsä kallioon ja mietiskeli. Hän oli mietiskellyt jo tuntikaudet, Hänen selkänsä takana liikehti jokin tiheikön pienehkö eläin, ja hänen korviinsa kantautui unisen linnun piipitystä ja yöpuulleen asettuvien uupuneitten siipien kohinaa. Omituinen hiljaisuus huokui hänen ympärillään, ja sen mukana hiipi mieleen peloittava yksinäisyydentunne ja koti-ikävä. Viimeksimainittu oli kapteeni Plumille uusi ja vastenmielinen aistimus. Hän ei muistanut sitä ennen juuri kokeneensa, jos hän nimittäin laski nykyisyyden alkavaksi kaksi viikkoa taaksepäin ajassa. Silloin hän oli saanut kirjeen Chikagosta, siitä lähtien se oli painanut hänen mieltänsä ja pistellyt hänen omaatuntoaan. Kerran, pari hän oli päättänyt hävittää sen, mutta joka kerta hän oli viime tingassa peräytynyt. Nyt hän äkkiä tempautui irti tunteellisuudestaan, rutisti likaisen kirjeen palloksi ja heitti sen rannan valkoiselle hiekalle.

Samassa jokin äkkiä liikahti hänen takanansa tiheikössä. Äänettömästi erosivat viiniköynnöksen sotkuiset oksat toisistaan ja esiin tuli pää juuri nähdäkseen paperipalan putoavan hiekkarannalle aivan veden varaan. Sitten pää sukelsi takaisin, liukkaasti ja Liljaa kuin käärmeenpää. Vaikka kapteeni Plum kuulikin liikettä seuranneen tukahdutetun naurun, hän otaksui sen vain viidakosta kuuluvan yölinnun ääneksi.

"Hohhei", huudahti hän karistaen alakuloisuuden mielestään, "alkaa olla aika lähteä liikkeelle!"

Hän hyppäsi pystyyn, pudisteli hiekan vaatteistaan ja lähti kävelemään rantaa pitkin, ojennellen käsivarsiaan niin, että jäsenet naksahtivat.

Taas salaperäinen pää pistäytyi esiin kätköstään. Jos kapteeni Plum äkkiä olisi kääntynyt, hän olisi varmaan hätkähtänyt, sillä väijyvä pää oli kammottavan näköinen. Sen kasvot kuvastuivat kalmankalpeina viidakon tummaa vihreyttä vastaan, pitkät, valkoiset suortuvat riippuivat molemmin puolin kasvoja, silmät hehkuivat syvistä kuopistaan kuin kaksi mustaa, kiiltävää helmeä. Niistä kuvastui selvää pelkoa, jännittynyttä levottomuutta kapteeni Plumin astellessa paperipalasta kohti. Mutta kun hän pysähtyi ja ojentui poljeskellen saappaallaan poisheittämäänsä kirjettä, pää katosi näkyvistä ja pimeästä tiheiköstä kuului linnunääntä muistuttavaa tyytyväistä naurua.

Kapteeni Plum veti takin ylleen, napitti sen tarkkaan peittääkseen vyössä olevat aseet ja lähti kulkemaan pitkin hiekkarantaa, joka kalpeana, valkoisena nauhana kiemurteli järven ja metsäisen saaren välillä, Hän ei ollut aikaisemmin huomannut, että kallion takana kasvavaan tiheään pensaikkoon oli revitty aukko, josta luikersi esiin mies. Hetkeksi tämä pysähtyi jääden kuuntelemaan poistuvia askeleita, sitten hän nopein liikkein syöksähti rantaan ja sieppasi rypistyneen kirjeen maasta.

Henkilö, joka suurimman osan iltapäivää oli vaaniskellut kapteeni Plumia turvallisesta viidakostaan, oli ensi näkemältä hyvin pieni ja hyvin vanha mies, vaikkakin hänessä oli jotakin, mikä teki vaikeaksi hänen ikänsä määrittelemisen. Hänen kasvonsa olivat kuihtuneet, tukka riippui takkuisina, valkoisina suortuvina hartioille. Käyrä nenä ilmaisi erehtymättömän selvästi korkeaa ikää, mutta liikkeissä oli omituista, peikkomaista voimaa ja notkeutta. Hänen hartiansa eivät olleet kumarat, pää oli pystyssä ja silmät terävät kuin teräs. Olisi ollut mahdotonta päättää, oliko hän viisikymmen- vai seitsenkymmenvuotias. Nopeasti hän silitti runnellun kirjeen. Nähtävästi hänen pimeästä huolimatta onnistui saada siitä verraten hyvin selvää, sillä hymy välähti hänen laihoilla kasvoillaan, kun hän pisti paperipalan taskuunsa.

Hetkeäkään empimättä hän lähti seuraamaan kapteeni Plumin jälkiä. Neljännespenikulman päässä hän tavoitti hänet.

"Hyvää päivää, herra", tervehti hän nuorempaa miestä tämän käännähtäessä kuullessaan askeleita takanaan. "Kuljettepa nopeasti näin vanhalle miehelle." Hän naurahti ja ojensi rohkeasti kätensä. "Olemme odottaneet teitä, mutta emme tällä tavoin. Toivottavasti ei mitään ole vinossa?"

Kapteeni Plum tarttui tarjottuun käteen. Sen kylmyys ja ilmestyksen tavoin tulleen ukon omituinen olemus saivat hänet värisemään. Samassa juolahti hänen mieleensä, että häntä luultiin joksikin toiseksi. Mikäli hän tiesi, ei ainoakaan sielu Majavasaarella odottanut häntä. Omasta mielestäänkin hän oli hullu tullessaan tänne. Hänen laivaväkensä oli viimeistä miestä myöten kaikin voiminsa koettanut saada häntä luopumaan hullusta aikeestaan heittäytyä mormonien pariin. Kaikki tämä vilahti hänen mielessään pienen vanhuksen katsellessa häntä kasvoihin, nauraa kujertaessa ja pudistaessa hänen kättään, ikään kuin hän olisi ollut maailmanparantaja ja häntä tänne kaivattu.

"Toivottavasti ei mitään ole hullusti?" toisti vanhus kysymyksensä.

"Kaikki selvää kuin päivä", vastasi nuori mies päästäen irti kylmän käden, joka yhä puristi hänen kättänsä. "Mutta arvaan teidän erehtyneen. Kuka odottaa minua?"

Vanhuksen kasvot vääntyivät irvistykseen. Hän räpytti merkitsevästi silmää.

"Ho, ho, hoo! Teitä ei tietenkään ole odotettu! Ette ainakaan ole se, jota on odotettu! Varovaisuutta – synnynnäinen kenraali – kas, siinäpä tehtävä! Strang osaisi panna arvoa sille." Vanhus ilmaisi oman hyväksymisensä naurahduksin, joita oli mahdoton matkia. "Onko tuo tuolla teidän laivanne?" kysyi hän kiinnostuneesti.

Kapteeni Plumia alkoi tilanteen omituisuus kiinnostaa. Hän oli itse puolestaan suunnitellut pientä seikkailua, mutta tässä oli jotakin, josta uhkasi kehittyä kiihoittavampi. Hän nyökkäsi.

"On, se on minun."

"Muhkea lasti", jatkoi ukko. "Muhkea lasti, vai mitä?"

"Sievän puoleinen!"

"Hyvässä kunnossa olevaa ruutia, vai mitä?"

"Kuivaa kuin taula!"

"Ja kuulia, kasoittain kuulia, – ja muutamia tuliaseita, häh?"

"Aivan oikein, meillä on muutamia aseita", sanoi kapteeni Plum.

Vanha mies huomasi korostuksen, mutta tiheä pimeys kätki häneltä toisen kasvoilla vilahtavan sanojen merkitystä vahvistavan ilmeen.

"Kummallista tietä te tulitte, hyvin kummallista!" jatkoi vanhus nauraa kujertaen ja pudistellen päätään, ikään kuin ajatus olisi häntä suuresti huvittanut. "Hyvin varovaista. Halusitte nähdä, oliko kaikki selvää, vai mitä?"

"Aivan niin!" huudahti kapteeni Plum tarttuen tarjottuun oljenkorteen. Itsekseen hän mietti, milloinkahan hänen jalkansa tapaisivat maata. Tähän saakka hän oli onnistunut tarttumaan vain pikkusormellaan asiainkulkuun. Jotakin odotettiin Majavasaarelle ruudin, kuulain ja tykkien kanssa. No hyvä, hänellä oli sitä lajia jonkin verran laivassaan, ja jos hänen onnistuisi tehdä hyvät kaupat –

Vanhus keskeytti kapteeni Plumin hämmästyneissä aivoissa hiljalleen muovautuvan suunnitelman.

"Hintako?" Hän nauroi viekkaasti. "Tahdotte nähdä kullan kimaltelun, ennen kuin puratte tavarat maihin. Sitä saatte nähdä. Maksan teille koko summan tänä iltana. Sitten viette lastin sinne, minne neuvon. Selvä, vai kuinka?"

Hän syöksähti ketteränä kapteeni Plumin ohitse. "Seuraatteko minua?"

Hetkisen vaisto käski kapteeni Plumia peräytymään. Hänestä tuntui äkkiä, että hän oli antautumaisillaan selvään petokseen. Samalla häntä halutti mennä pitemmälle seikkailussa, ja jo ajatus siitä, mitä se voisi hänelle tuoda, sai hänet värisemään.

"Tuletteko, herra?"

Pieni vanhus oli pysähtynyt kymmenkunnan askelen päähän hänestä ja kääntyi odotellen.

"Sanon teille vielä kerran, että olette tekemisissä väärän miehen kanssa."

"Seuraatteko minua?"

"No peijakas, jos niin tahdotte, niin olkoon menneeksi!" huusi kapteeni Plum. Hän tunsi ainakin rauhoittaneensa omaatuntoaan. Jos hänelle lähitunteina koituisi ikävyyksiä, kukaan ei voisi sanoa hänen valehdelleen. Kevein mielin, silmät ja korvat valppaina hän lähti seuraamaan ukkoa oikea käsi tavan voimasta takin alla pistoolin perällä.

Puolen tuntia he kulkivat sanaakaan puhumatta mutkittelevaa polkua, ja lopuksi oppaana kulkeva vanhus pysähtyi pienen kukkulan kaljulle laelle, josta näkyi ryhmä hämärästi vilkkuvia valoja noin neljännespenikulman päässä heistä. Yksi valoista loisti kaikkia muita kirkkaampana, kuin majakkatuli kastematojen keskellä.

"Tuolla on St. James!" virkkoi vanhus. Hänen äänensä oli muuttunut. Se oli hiljainen, kuin olisi hän arkaillut puhua ääneensä.

"St. James!"

Hänen vieressään seisova uusi mies katseli ääneti hajallaan olevia tulia sydän sykkien jännityksestä. Koko matkan St. Jamesin kuva oli väikkynyt hänen mielessään. Siinä oli nyt kaupunki hänen jalkainsa juuressa, hiljaisena, salamyhkäisenä.

"Ja tuo valo tuolla –", sanoi vanhus. Vapiseva käsi osoitti häikäisevää, muita kirkkaampana loistavaa valoa. "Se näkyy kuninkaan pyhästä asunnosta." Hänen äänensä oli jälleen muuttunut, se kaikui kovana kuin metalli, ja hänen sanansa värisivät kummallista kiihtymystä, jota hän koetti peittää. Oli vielä siksi valoisaa, että kapteeni Plum näki vanhuksen mustissa helmisilmissä kuvastuvan peloittavan kiihkeän mielenliikutuksen.

"Tarkoitatteko –"

"Strangia!"

Hän laskeutui nopeasti kukkulalta, ja kapteeni Plum kuuli hänen nauravan hiljaista, mieletöntä nauruaan. Jonkin matkaa kuljettuaan hän poikkesi sivupolulle, joka vei heidät toiselle mäelle. Sen huipulla oli kookas hirsirakennus. Kuului avaimen rapinaa lukossa, salvan kohottamista, ja ovi avautui.

"Suonette anteeksi, etten ota valoa", pyyteli vanhus opastaessaan sisälle. "Kynttilä riittää. Tällaisissa asioissahan täytyy olla varovainen. Eikö niin?"

Kapteeni Plum seurasi vastaamatta. Hän arvasi, että mökissä oli yksi ainoa suuri huone ja ettei siellä silloin ainakaan ollut ketään muuta asukasta kuin kummallinen olento, joka oli ohjannut hänet sinne.

"On hyvä, ettei täältä tänä yönä näy valoa ikkunasta", jatkoi vanhus etsiessään pöydältä kynttilän ja tulitikut.

"Tämän huoneen takana minulla on pieni koppi, jonka kynttilä valaisee vallan mainiosti, eikä kukaan maailmassa tiedä siitä mitään. Ho, hoi, kyllä on hauskaa välistä, että on pieni rauhallinen nurkka, johon pujahtaa, eikö olekin, kapteeni Plum?"

Kuullessaan nimeään mainittavan kapteeni Plum hätkähti, ikään kuin joku äkkiä olisi odottamatta koskettanut häntä. Häntä oli siis sittenkin odotettu, ja hänen nimensä tunnettiin! Hämmästys vei häneltä hetkeksi puhekyvyn. Pieni vanhus oli sytyttänyt kynttilänsä ja virnaillen hänelle olkansa yli meni seinässä olevasta ahtaasta aukosta, joka ei juuri ansainnut oven nimeä, takimmaiseen, pieneen, noin viiden neliöjalan laajuiseen huonepahaseen eli paremminkin komeroon, jossa hän laski kynttilän keskellä lattiaa olevalle pöydälle. Sitten hän otti levollisesti kapteeni Plumin kirjeen taskustaan ja silitteli sitä kynttilän hämärässä valossa.

"Istukaa, kapteeni Plum, sinne, vastapäätä minua. Kas noin!"

Hetkisen hän jatkoi kirjeen oikomista ja alkoi sitten lukea sitä niin rauhallisesti, kuin olisi kirjeen omistaja ollut tuhansien penikulmien päässä hänestä eikä käden ulottuvilla. Kapteeni Plum oli hämmästyksestä sanaton. Hän tunsi veren kuumana kohoavan kasvoihinsa, ja hänen ensimmäinen vaistomainen aikeensa oli ottaa rypistynyt paperi takaisin ja vaatia hieman muutakin kuin vain selitystä. Seuraavassa hetkessä juolahti hänen mieleensä ajatus, että tämä teko luultavasti riistäisi häneltä kaikki yöllisen seikkailun mahdolliset edut. Hän tyyntyi. Ukko oli niin syventynyt kirjeen lukemiseen, että hänen käyrän nenänsä pää tapaili pöytää. Hän tavaili epäselviä, paikoin poispyyhittyjä sanoja rivi riviltä, nauraa kihertäen silloin tällöin ja ilmeisesti kokonaan unohtaen toisen läsnäolon. Päästyään loppuun hän katsahti ylös silmät loistaen silminnähtävää tyytyväisyyttä. Hän taittoi kirjeen huolellisesti kokoon ojentaen sen kapteeni Plumille.

"Se on maailman paras suosituskirje, kapteeni Plum – todellakin paras! Eipä se voisi olla juuri parempi. Olen iloinen, että löysin sen." Hän naurahti hilpeästi kyynärpäät pöydällä ja ihmissyöjänpäänsä luurankomaisten kämmenten varassa.

"Te siis aiotte palata kotiin – piankin!"

"En ole sitä vielä päättänyt", vastasi kapteeni Plum ottaen esille piippunsa ja tupakkansa. "Arvattavasti luitte kirjeen aika tarkkaan. Mitä te tekisitte?"

"Vermontko?" kysyi vanhus lyhyesti.

"Aivan niin."

"Hyvä, minä lähtisin, vieläpä hyvin nopeasti, kapteeni Plum, hyvin nopeasti. Niin, minulla olisi kiire!"

Ukko hypähti pystyyn ketterästi kuin kissa. Niin äkkinäinen oli hänen liikkeensä, että kapteeni Plum säikähti ja pudotti tupakkakukkaronsa. Ennen kuin hän sen sai nostetuksi, hänen merkillinen toverinsa oli palannut tuoliinsa nahkalaukku kädessään. Nopeasti hän avasi sen suussa olevan solmun ja kaatoi sisällön välkkyvänä kultarahojen virtana pöydälle.

"Kauppaa ja kultaa", kiherteli hän onnellisena, hykerrellen laihoja käsiään, niin että sormet naksahtelivat. "Kaunis näky, kapteeni Plum, vai mitä? No, nyt laskuumme käsiksi! Sata karbiinia, tuhat panosta ruutia ja tonni kuulia. Vai onko se lyijynä? Sillä ei ole vähääkään väliä. Se tekee kolmetuhatta, eikö niin?" Hän laski nopeasti.

Kokonaisen minuutin oli kapteeni Plum synkän hämmästyksen vallassa seikkailun saamasta odottamattomasta äkkikäänteestä. Noiduttuna hän seurasi luurankomaisten sormien leikkiä kultakasassa. Mikä kumma oli se salaperäinen juoni, johon hän oli sotkeutunut? Kuinka tiesivät Majavasaaren mormonit odottaa sataa pyssyä ja puoltatoista tonnia ruutia ja kuulia? Vaistomaisesti hän suoristautui ja sulki käteensä vanhuksen laskevat sormet. Heidän silmänsä kohtasivat toisensa. Pyöreissä, mustissa silmissä, jotka katsoivat kapteenia pelottomina ja uhmaillen, oli ovela, puoleksi ymmärtävä välke. Hetkisen oli hiljaista. Sen rikkoi kapteeni Plum.

"Sanon teille kolmannen ja viimeisen kerran, että olette erehtynyt. Minulla on laivassani tuolla järvellä kahdeksan Amerikan parasta asetta, mutta jokaista niitä varten on mies. Kannen alla on kätkettynä jotakin, joka puolessa tunnissa lennättäisi St. Jamesin ilmaan. Ja ruutia ja kuulia siellä on kokonaiselle miehistölle. Mutta siinä onkin kaikki. Myyn teille sen – hyvästä hinnasta, mutta muutoin olette väärän miehen puheilla."

Hän istuutui paikoilleen puhaltaen piipustaan valtavan savupilven. Puolisen minuuttia vanhus katseli häntä vaipuen sitten takaisin laskuihinsa.

Kapteeni Plumilla ei ollut tapana kiroilla, mutta nyt hän hyökkäsi pystyyn kiroten niin, että pöytä tärähti. Ukko nauraa kujersi. Kultakimpaleet valuivat hänen sormiensa lomitse. Levollisena hän kasasi kaksi välkkyvää kultapinoa kynttilänjalan viereen ja kaasi loput nahkapussiin, sitoi sen huolellisesti kiinni ja katsoi sitten hymyillen raivosta kiehuvaa kapteenia.

"No, tietystikään ette ole oikea mies", sanoi hän nyökyttäen päätänsä niin, että peikon-suortuvat hyppelivät kasvojen ympärillä. "Tietystikään ette ole se mies. Tiedän sen, voitte lyödä veikkaa siitä, että tiedän sen. Se oli vain pieni juoni minun puoleltani, kapteeni Plum. Anteeksiannettavaa - häh? Halusin päästä selville, olitteko valehtelija vai rehellinen mies."

Henkeään pidättäen hämmästyksestä kapteeni Plum vaipui takaisin tuoliinsa sammunut piippu kädessään.

"Piru teidät periköön!"

"Aivan niin, tietysti, jos niin tahdotte", hikerteli pieni mies hyväntuulisena. "Olisin käynyt laivassanne tänään, kapteeni Plum, jollette olisi tullut aamulla maihin niin sopivaan aikaan. Ovela kepponen, vai mitä, hirveän ovela kepponen?"

Kapteeni Plum pääsi vähitellen tasapainoon sytyttäessään sammuneen piippunsa. Hän kuuli kultapalasten helinän, ja katsahtaessaan ylös hän huomasi, että molemmat kultapinot oli siirretty hänen puoleiselleen pöydännurkalle.

"Se on teille, kapteeni Plum. Siinä on juuri tuhat dollaria." Vanhuksen kasvot ja ääni olivat nyt aivan vakavat. "Olen petkuttanut teitä", puhui hän ikään kuin riisuen äkkiä valepuvun yltään. "Olisin tehnyt samoin, olisipa teidän sijassanne ollut kuka tahansa. Tarvitsin apua. Tarvitsin rehellistä miestä. Tarvitsin miestä, johon voin luottaa. Annan teille tuhat dollaria, jos otatte mukaan laivaanne muutaman käärön ja jos lupaatte toimittaa sen perille, niin pian kuin voitte."

"Lupaan sen", huudahti kapteeni Plum. Hän hypähti pystyyn ja kohotti kätensä. Mutta vanhus solui alas tuolistaan ja pyörähti viereiseen, pimeään huoneeseen. Hänen palatessaan kapteeni Plum kuuli hänen mielettömän naurahduksensa.

"Kauppaa – kauppaa – kauppaa –" höpisi hän. "No, kapteeni Plum, oletteko koskaan vannonut valaa?" Hän paiskasi pöydälle kirjan. Se oli Raamattu.

Kapteeni Plum ymmärsi. Hän meni kirjan luo, pani vasemman kätensä sille, nosti oikean päänsä tasalle hymyn karehtiessa hänen huulillaan.

"Oletan teidän tahtovan minulta valaa käärön perilleviemiseksi", sanoi hän.

Vanhus nyökkäsi myöntävästi. Hänen silmänsä kiiluivat kuumeisina, ja sairaalloinen puna valautui äkkiä hänen kalmankalpeille poskilleen. Hän vapisi. Hänen äänensä oli kuiskaava.

"Sanokaa jäljessäni", määräsi hän: "Minä kapteeni Nathaniel Plum, vannon juhlallisesti Jumalan edessä –"

Äkkiä juolahti muudan seikka kapteeni Plumin mieleen.

"Seis!" huusi hän ja laski kätensä alas.

Vanhus peräytyi kädet nyrkkiin puristettuina ja omituisesti naurahtaen.

"Haluan pienen muutoksen valaani", jatkoi kapteeni Plum. Tulin Majavasaarelle katselemaan St. Jamesin elämää ja asukkaita. Jos te puolestanne vannotte näyttävänne siitä minulle niin paljon kuin voitte tänä yönä, niin vannon vaatimanne valan."

"Näytän teille – kaiken – kaiken", lausui vanhus kiihtyneenä. "Vannon sen Kristuksen ruumiin kautta."

Kapteeni Plum kohotti jälleen kätensä ja kertasi valan sana sanalta. Hänen vannottuaan toinen tuli hänen paikalleen.

"Nimenne!" kysyi kapteeni Plum. Tuskin huomattava värähdys näkyi vanhuksen kasvoilla,

"Obadiah Price."

"Mutta tehän olette mormoni. Onko teillä Raamattunne täällä?"

20

Taaskin vanhus hävisi viereiseen huoneeseen. Takaisin tullessaan hänellä oli mukanaan kaksi kirjaa, jotka hän asetti vierekkäin pöydälle seisten itse niin, että hänen luisevat sormensa ulottuivat molempiin. Toinen kirjoista oli Raamattu, toinen mormonien kirja. Särkyneellä, kiihtyneellä äänellä hän toisti kapteeni Plumin sepittämän vakavan valan.

"No, nyt voin ottaa käärön", virkkoi kapteeni Plum sovitellen kultarahoja taskuihinsa. Tällä kertaa ukko katosi useaksi minuutiksi. Palatessaan hän toi tiheään nuoritetun ja sinetöidyn pienen käärön pannen sen toverinsa käteen.

"Arvokkaampi omaa henkeänne, kalliimpi kultaa", kuiskasi hän jännittyneenä. "Mutta kaikille muille se on arvoton, paitsi sille, jolle se on osoitettu."

Käärössä ei ollut nimeä eikä osoitetta.

"Entä kuka se on?" kysyi kapteeni Plum.

Vanhus tuli niin lähelle nuorta miestä, että hänen kuuma hengityksensä tuntui tämän poskella. Hän nosti kätensä ikään kuin olisi pelännyt heitä ympäröivien seinäinkin kuulevan.

"Franklin Pierce, Amerikan Yhdysvaltain presidentti!"

II luku.

SEITSEMÄN VAIMOA.

Tuskin vanha Obadiah Price oli lausunut nuo sanat, kun hän ojentautui suoraksi ja seisoi jäykkänä kuin patsas tuijottaen huoneen pimentoon kapteeni Plumin ohi. Hänen päänsä oli hieman painuksissa, jokainen hermo jännittyi odotuksesta. Vaistomaisesti hänen toverinsa tarttui pyssyynsä, kasvot suunnattuina kapeaan aukkoon, josta he olivat tulleet. Seurasi haudan hiljaisuus, jonka keskeltä hänen korviinsa kantautui heikko ääni, alussa tuskin kuultava, mutta paisuen ja laajeten, kunnes hän erotti kellon kumahduksen häipyvän kaiun. Vanhus ei hievahtanutkaan hänen takanaan, ei henkäystä ei kuiskaustakaan kuulunut. Mutta kun kumajavan kellon ääni jälleen kaikui, kuuluen kuin hyvin kaukaa, kapteeni Plum kääntyi nopeasti ja näki Obadiah Pricen seisovan kasvot kohotettuina, laihat käsivarret ojennettuina ja huulet mumisten kuin rukouksessa. Hänen silmissään hehkui himmeä loiste, kuin olisi hän äkkiä joutunut hurmioon. Hän ei näyttänyt hengittävän, eikä hänessä huomannut muuta elonmerkkiä kuin huulten liikkeen. Etäisen kellon kumahtaessa kolmannen lyöntinsä hän puhui, ja kapteeni Plumista hänen äänensä kiihkeys ja tuli tuntui tulevan jostakusta toisesta olennosta.

"Kristuksemme, joukkojen herra, rukoilemme valitulle kansallesi kolminkertaista siunausta – rauhaa, onnea ja rikkautta, ja papillemme, kuninkaallemme ja profeetallemme Strangille valtasi lahjaa!"

Kolme kertaa vielä kaukaisen kellon salaperäinen sanoma kajahti, ja vasta viimeisen kaiun vaiettua vanhuksen kohotetut kädet laskeutuivat, ja hän kääntyi kapteeni Plumiin päin.

"Amerikan Yhdysvaltain presidentti Franklin Pierce", kertasi hän kuin olisi puhe jatkunut keskeytyksettä. "Käärö on annettava hänelle. Mutta nyt saatte suoda minulle anteeksi, sillä tärkeän asian takia minun täytyy poistua vähäksi aikaa. Palaan pian, hyvin pian, ja tehän odotatte minua. Odotatte minua täällä ja sitten vien teidät St. Jamesiin."

Hän lähti nopeasti hypähdellen kuin sirkka. Vilahdus vielä hänen aavemaisista kasvoistaan, kun hän uloimmassa pimeässä huoneessa käännähti hetkiseksi kapteeni Plumiin päin. Sitten kuului hänen hiljaisten askeltensa tassutus ja omituinen naurahdus, ja nekin äänet häipyivät hänen hävitessään yöhön. Nathaniel Plum ei säikkynyt turhaa, mutta viime tuntien tapahtumissa, joissa hän yhäkin leikki sokkoa, oli jotakin niin tavatonta, että hän unohti piippunsa, ja se oli jo aika paljon. Kuka oli tuo vanha mies? Oliko hän hullu? Hän tutki katseellaan pienen huoneen ja huudahti hämmästyksestä nähdessään kullalla täytetyn nahkalaukun siinä, minne hänen salaperäinen tuttavansa oli sen pudottanut. Jollei tuo osoittanut hulluutta, se juuri oli hänen rehellisyytensä koettelemiseksi. Viereisessä huoneessa oli aivan hiljaista ja pimeää. Vartioisivatko näkymättömät silmät laukkua? No, jos niin oli, niitten omistaja sai ymmärtää, ettei hän ollut varas.

Hän nousi tuolistaan, meni laukkua kohti, nosti sitä ja paiskasi sen sitten paikoilleen, niin että kulta helisi. Sitten hän meni ahtaalle oviaukolle, ja kuunteli kunnes oli varma, ettei huoneessa ollut elävää olentoa.

Avoimesta ulko-ovesta virtasi huoneeseen lämmintä yöilmaa ja huumaavaa metsäkukkien tuoksua. Hän ajatteli, että ulkona olisi paljon hauskempi odotella kuin sisällä, ja Obadiah Pricestä se varmasti olisi yhdentekevää. Tuvan päästä hän löysi pölkyn, istuutui sille tähtien kirkkaaseen valoon ja alkoi jatkaa keskeytynyttä polttamistaan. Hänestä tuntui, että hän oli odottanut kotvan aikaa, kun hän kuuli askeleita, Ne tulivat nopeasti, puolijuoksua. Juuri kun hän oli päässyt selville äänen suunnasta, ilmestyi olento aukeamalle, kiiruhtaen tuvan ovea kohti. Parinkymmenen askelen päässä hänestä se seisahtui hetkiseksi ja käännähti katsomaan polulle päin, jota se oli tullut. Viheltäen tervehdyksen kapteeni Plum ponnahti seisoalleen. Hän kuuli hiljaisen kurkkuäänen – se ei ollut Obadiah Pricen naurahdus – ja olento lensi suoraan hänen syliinsä. Huomaten äkkiä erehtyneensä kapteeni Plum peräytyi askelen. Tuskin viittä sekuntia hän tuijotti kauhistuneisiin tytönkasvoihin. Selko selällään olevat, säikähtyneet silmät kohtasivat hänen silmänsä. Vaistomaisesti hän nosti käden hattuunsa, mutta ennen kuin hän ennätti sanoa sanaakaan, tyttö oli hiljaa huudahtaen hypännyt taaksepäin juosten nopeasti metsän pimentoon.

Muutaman minuutin kapteeni Plum seisoi kuin kivettyneenä. Hän kuunteli vielä pitkän aikaa, sen jälkeen kun poistuvien askelten ääni oli häipynyt. Ilmestyksestä jäi jäljelle muisto, suloinen muisto, suloinen syreenintuoksu, mikä pani hänen verensä nopeammin virtaamaan. Hänen näkemänsä kasvot olivat kauniit; siitä hän oli varma, vaikkakaan hän ei olisi osannut sanoa, millaiset ne olivat. Hän muisti vain silmät ja tunsi syreenintuoksun, ja hetkisen kuluttua sekin haihtui. Silloin hän palasi istumaan hirrenpalaselle ja hymyili itsekseen ajatellessaan kepposta, minkä hän tietämättään oli tehnyt Obadiah Pricelle. Mikäli hän tunsi Majavasaaren mormoneja, hän oli varma siitä, ettei vanhus, joka kerskaili moisella kullanpaljoudella, ollut mikään munkki. Luultavasti tyttö oli hänen vaimojaan, ja tupa hänen selkänsä takana, hän päätteli, oli jostakin syystä erillään haaremista. "Tuo pikku pyhimys ei näyttänyt juuri keikailijalta, kai hän muutoin olisi sallinut minun puhutella itseään eikä juossut tiehensä", päätteli hän.

Obadiah Pricen viipyminen sai kapteeni Plumin kärsimättömäksi. Odotettuaan tunnin verran hän palasi mökkiin ja astui pieneen huoneeseen, jossa kynttilä yhä paloi. Hämmästyksekseen hän huomasi vanhuksen istuvan pöydän vieressä. Hänen laihat kasvonsa olivat käsien varassa, ja silmät olivat suljettuina kuin nukkuvalla, Plumin tullessa sisään ne kuitenkin avautuivat.

"Olen odottanut teitä, Nat", huudahti hän ojentautuen joustavan ketterästi. "Olen odottanut pitkän aikaa, Nat." Hän hykersi käsiään ja naureskeli omalle tuttavallisuudelleen. "Näin teidän huvittelevan ulkona. Mitä piditte hänestä?" Hän vilkutti silmää niin lystikkään hilpeänä, että kapteeni Plum purskahti nauruun omasta hämmästyksestään huolimatta. Obadiah Price nosti varoittaen kätensä. "Sh, sh, ei niin kovaäänisesti!" hillitsi hän. Hänen ristiin rastiin ryppyiset kasvonsa olivat kuin kartta, hänen pienissä mustissa silmissään välkkyi hiljainen nauru. Epäilemättä jokin seikka huvitti häntä suunnattomasti. "Kertokaa minulle, Nat, miksi tulitte St. Jamesiin."

Hän nojautui eteenpäin, omituinen valkoinen pää pöydällä ja leikki sormillaan liikutellen niitä ihmeteltävää vauhtia. "No, Nat, mitä varten tulitte?"

"Koska oli liian kuumaa ja ikävää maata järvellä tyvenessä, ukko hyvä", vastasi Typhoonin päällikkö. "Paistuimme siellä kolmekymmentäkuusi tuntia tuulenhenkäyksenkään liikahduttamatta purjeitamme. Tulin maihin katsomaan, miltä kansanne näyttää. Haittasiko se mitään?"

"Ei tippaakaan, ei tippaakaan", naureskeli vanhus. "Entä mikä on ammattinne?"

"Purjehtiminen – enimmäkseen."

"Vai niin. No, tietystikin, olisihan minun pitänyt se arvata! Purjehtiminen – enimmäkseen. Mutta miksi ihmeessä purjehditte? Ja miksi kuljette pistooli toisella ja puukko toisella sivullanne?"

"Ikävät ajat, ukko hyvä. Pohjoisrannan kalastajat eivät kaikin paikoin ole kovin kursailevia. Viime vuonna ne veivät minulta säilykelastin."

"Ja mihin käytätte nelinaulaista, joka on peitettynä kannen alla laivassanne, Nat? Ja mitä ihmettä aiotte tehdä viidellä ruutitynnyrillä?"

"Miten hiidessä –" aloitti kapteeni Plum.

"Varmasti se on kalastajien varalta", keskeytti hänet Obadiah Price. "Lennättämään ne taivaalle, vai mitä, Nat? Ja tehän tunnutte olevan sivistynyt nuori mies. Kuinka satuitte tekemään laskuvirheen? Teillähän on kaksitoista miestä laivassanne eikä kahdeksan, kuten sanoitte? Eikö niitä vain olekin kaksitoista? No, mitä, Nat?"

"Piru teidät vieköön!" huusi kapteeni Plum hypähtäen äkkiä pystyyn punaisena kasvoiltaan.

"Niin, minulla on kaksitoista miestä ja minulla on viisi tynnyriä ruutia ja minulla on tykki kannen alla, mutta kuinka ihmeessä te olette päässyt sen perille?"

Obadiah Price kiersi pöydänpään ja seisahtui niin lähelle kapteeni Plumia, ettei hänen sanojaan olisi erottanut kymmenen jalan päähän. "Tiedän enemmänkin, Nat", kuiskasi hän. "Kuunnelkaa! Vähän aikaa, sanokaamme pari viikkoa sitten, jouduitte odottamaan tuulta Majavasaaren päähän, ja muudanna pimeänä yönä nousi laivaanne kaksi veneellistä miehiä vangiten teidät ja miehistönne ja ryöstäen teiltä kaiken, mitä teillä oli, – ja seuraavana päivänä palasitte Chikagoon. Eikö niin?"

Nathaniel seisoi sanatonna.

"Te päättelitte merirosvojen olleen mormoneja, pestasitte muutamia ystäviänne, aseistitte laivanne ja olette nyt täällä kostaaksenne meille. Eikö asia ole niin, Nat?" Pieni vanhus kiersi käsiään kiihkeänä.

"Koetitte saada mukaanne tullilaiva Michiganin, mutta se ei tullut, ha, ha, haa, se ei tullut! Eräs chikagolainen ystävämme lähetti minulle sanan ennen teidän tuloanne kertoen koko jutun. Kuningas Strang ei tiedä siitä mitään."

"Viimeiset sanat lausuttiin hyvin vakavasti.

Sitten vanhus äkkiä ojensi kätensä ja virkkoi:

"Nuori mies, tahdotteko puristaa kättä kanssani? Tahdotteko puristaa kättä? Ja sitten lähdemme St. Jamesiin!"

Kapteeni Plum ojensi kätensä, ja vanhuksen laihat sormet tarttuivat siihen kylminä ja kovina kuin teräspalaset. Hetkiseksi Obadiah Pricen kasvot muuttuivat omituisesti. Silmistä katosi kova välke ja sijaan tuli kysyvä, melkeinpä vetoava katse. Suun tiukka ilme höltyi. Näytti siltä, kuin olisi hän kaikin voimin ponnistellut tukahduttaakseen liikutuksensa. Ja Nathaniel tunsi kohdatessaan nuo silmät, että jossakin hänen sisimmässään helähti soimaan omituinen myötätunnon kieli. Pieni vanhus ei enää ollut hänestä puolihullu muukalainen. Vaistomaisesti lujeni hänen toverin kättä pitelevien sormiensa ote.

"Nyt lähdemme St. Jamesiin, kapteeni Plum!"

Hän yritti vetää kapteeni Plumia kädestä mukaansa. Mutta tämä pani vastaan.

"Ei vielä", huudahti hän. "Ystävänne jätti kertomatta teille pari seikkaa, Obadiah Price", Nathanielin silmät salamoivat vaarallisesti.

"Lähtiessäni laivastani tänä aamuna annoin tarkat määräykset perämiehelleni Caseylle."

Hän katsoi silmää räpäyttämättä vanhuksen pelottomiin silmiin.

"Sanoin tähän tapaan: Casey, käyn Strangin puheille ennen paluutani. Jos hän suostuu viidentuhannen hyvitykseen, jätämme asian siihen; jollei, purjehdimme penikulman, päähän ja annamme St. Jamesin mennä – helvettiin. Ja jollen palaa huomenna ennen auringonlaskua, otatte te, Casey, päällikkyyden ja lennätätte sen hornaan ilman minua! Kas niin, Obadiah Price, jos tuo haiskahtaa petokselle –"

Ukko tarttui mielettömän kiihkeänä hänen käsiinsä.

"Ei se ole petosta, Nat; vannon Jumalan nimessä, ettei siinä ole petosta! Tulkaa, menkäämme."

Vielä kerran kapteeni Plum pysähdytti hänet.

"Kuka te olette? Kenen matkaan lähden?"

"Pyhän Kahdentoista-neuvoston jäsen, Nat, ja hänen majesteettinsa kuningas Strangin ylin rahastonhoitaja."

Kapteeni Plum ei vielä ollut ehtinyt selvitä vanhuksen kuiskaaman ilmoituksen tuottamasta hämmästyksestä, kun tämä jo oli menossa viereisessä pimeässä huoneessa. Typhoonin päällikkö seurasi hänen kintereillään. Ulkona neuvos pysähtyi hetkiseksi kuin kahden vaiheilla, mitä tietä lähteä kulkemaan. Sitten hän iski silmää kapteeni Plumille, nauroi kurkkuäänellään ihmeellistä nauruaan ja valitsi saman polun, jota hänen säikähtynyt vieraansa vähän aikaa sitten oli paennut. Polku kulki aluksi synkän, tiheän metsän läpi. Obadiah Price käveli äänetönnä, koko ajan muutaman askelen toverinsa edellä. Noin puolen penikulman päässä metsä harveni ja polku vei laajalle aukeamalle, jonka toisesta laidasta Nathaniel näki valon vilkkuvan. He kulkivat aivan tuon valon vieritse; se tuli suuren, nelikulmaisen hirsirakennuksen ikkunasta. Kapteeni Plum tunsi äkkiä ilman olevan täynnä ihanaa syreenintuoksua. Muutamalla harppauksella hän oli Obadiah Pricen rinnalla tarttuen häntä hihaan.

"Syreenintuoksua," huudahti hän.

"Niinpä todellakin," vastasi vanhus, "saarellamme kasvaa erinomaisia syreenejä."

"Ja syreeni tuoksui äsken tuolla," jatkoi Nathaniel yhä pidellen vanhusta käsivarresta ja osoittaen peukalollaan olkansa yli. "Syreeni tuoksui äsken tuolla, kun –"

"Ho, ho, hoo!" nauroi neuvos hiljaa. "Uskon sen kyllä, Nat, uskon sen kyllä. Hän pitää paljon syreeneistä ja hänellä on niitä usein."

Hän tempautui irti, ja kapteeni Plum kuuli hänen kummallista nauruaan vielä kotvan aikaa. Synkkä metsä kohosi taas polun molemmin puolin, ja vähän aikaa kuljettuaan he saapuivat toiselle aukeamalle. Nathaniel näki St. Jamesin jalkojensa juuressa. Satamassa vilkkuivat muutamain kalastajavenheitten tulet, mutta suurin osa kaupunkia oli pimeänä. Siellä täällä loisti jokin ikkuna fosforinkeltaisena täplänä peloittavan pimeyden keskeltä, ja profeetan talon yläpuolella paloi suuri majakkatuli.

"Ei ole vielä aika", kuiskasi Obadiah, "on liian varhaista". Hän veti toverinsa syrjään polulta, jota he olivat samonneet ja istuutui parinkymmenen metrin päässä siitä kohoavalle kummulle, kehoittaen kapteeni Plumia hihasta nykimällä tekemään samoin. Kumpuja oli kolme vierekkäin. Kapteeni Plum istui lähinnä vanhusta olevalle ja jäi odottamaan, että hän rupeaisi puhumaan. Mutta vanha neuvos ei avannut suutansa. Hän istui kumarassa, leuka polvissa, ja tuijotti herkeämättä majakkaan, joka hänen katsoessaan äkkiä alkoi väristä ja pimetä kuin siipensä sulkeva tulikärpänen.

Nopealla hyppäyksellä vanhus oli pystyssä. Hän kääntyi Typhoonin kapteenin puoleen.

"Teillä on tarkka nenä, Nat, mutta silmänne eivät ole yhtä hyvät. St.!" Hän kohotti kätensä varoittaen ja nyökkäsi sivulle polulle päin. Kapteeni Plum kuunteli. Kuului hiljaista puhetta ja sitten askeleita. Äänet olivat naisten ääniä ja askelet tuntuivat juoksevan. Vanhus tarttui häntä käsivarteen, ja äänten lähetessä hänen otteensa jännittyi.

"Älkää peloittako heitä, Nat, painautukaa alas." Hän kyyristyi maahan, josta häntä ei erottanut varjosta, ja seuraten hänen esimerkkiään Nat pujahti kahden kummun väliin, Muutaman metrin päässä äänet vaikenivat ja lähestyvät, pehmoiset askelet pysähtyivät. Hitaasti ja äänettöminä tuli kaksi olentoa polkua pitkin. Heidän tullessaan kumpujen kohdalle Nathaniel näki heidän katsovan niihin päin silmissä kauhu. Samassa he olivat ohi. Sitten hän kuuli heidän juoksevan.

"He näkivät meidät!" huudahti kapteeni Plum.

Obadiah hyppäsi jaloilleen ja hykerteli käsiään vallattoman iloisena. "Mikä kiusaus olikaan peloittaa heidät järjiltään, Nat. Ei, he eivät nähneet meitä, he eivät nähneet meitä. Tytöt pelkäävät aina kulkiessaan näiden hautojen ohi. Muudanna päivänä –"

"Hautojen!" huusi Typhoonin päällikkö. "Hautojen – ja me istumme niillä!"

"Ei se mitään tee, Nat, ei se mitään tee. Ne ovat minun hautojani, joten olemme tervetulleita niille. Istun täällä usein tuntikaudet. Heistä on hauskaa, että tulen, varsinkin keskimmäisestä, pikku Jeanista. Ehkä kerron teille Jeanista ennen kuin lähdette."

Jos kapteeni Plum olisi tarkastanut tuota vanhaa neuvosta, hän olisi nähnyt hänen silmäinsä loistavan taas hiljaista, salaperäistä valoa. Mutta Nathaniel seisoi suorana, nuuskien ilmaa, saaden sieraimiinsa taaskin syreenintuoksua. Hän syöksähti aukeamalle vanhus kintereillään ja tuijotti pimeään tähtiyöhön, jonne molemmat tytöt olivat hävinneet. Viehkeät kasvot, jotka hän vilahdukselta oli nähnyt Obadiahin mökillä, alkoivat kummitella hänen mielessään. Hän oli nyt varma, ettei yksistään hänen odottamaton ilmestymisensä ollut aiheuttanut tytön kauhua. Hänestä tuntui, että hänen olisi pitänyt pyytää tyttöä jäämään tai seurata häntä, kunnes olisi saavuttanut hänet. Hänen rohkeutensa olisi ollut anteeksiannettava, vaikkakin vanhus olisi vartioinut häntä ovellaan. Hän oli varma, että tyttö taas oli kulkenut aivan hänen ohitseen ja että pelko, jota Obadiah oli koettanut selittää, ei ollut hautojen aiheuttama. Hän käännähti toveriinsa päin päättäen pyytää selitystä. Toinen näytti arvanneen hänen ajatuksensa.

"Älkää antako hienon syreenintuoksun noin häiritä rauhaanne, nuori mies", sanoi hän omituisen kylmästi. "Siitä koituu teille paljon ikävyyttä." Hän lähti liikkeelle, ja Nathaniel seurasi häntä. Vanhuksen sanat ja tapa, millä hän ne oli lausunut, eivät enää jättäneet epäilyn varaa siitä, kuka yöllinen kävijä Obadiah Pricen mökillä oli. Hän oli vanhuksen vaimoja, päätteli kapteeni Plum, ja hänen osoittamansa mielenkiinto alkoi vaikuttaa kiusalliselta, Obadiah oli suoraan sanoen mustasukkainen.

He kulkivat jonkin matkaa äänettöminä. Obadiah Price käveli entistä nopeammin seuraten polkuja, jotka eivät näyttäneet vievän heitä lähemmäksi alempana olevaa kaupunkia. Nathaniel huomasi hänen vaipuneen mietteisiin ja vaikeni. Oliko mahdollista, että sievät kasvot ja syreenikimppu olivat saattaneet hänet vanhan Obadiah Pricen epäsuosioon? Ajatus huvitti kapteeni Plumia niin, että hän arasta tilanteestaan huolimatta tahtomattaan purskahti nauruun. Sen kuullessaan vanhus seisahtui äkkiä, kuin olisi ojennettu pistin hänen rintaansa vasten.

"Nat, suonissanne virtaa, punaista verta", huudahti hän pyörähtäen ympäri. "Luuletteko kykenevänne vihaamaan yhtä kiihkeästi kuin rakastamaankin?"

"Herra armahda?" huusi hämmästynyt kapteeni. "Vihaamaan – rakastamaan – mitä kummaa –"

"Niin juuri, vihaamaan", toisti ukko kiihkeän painokkaasti, niin läheltä, että hänen hengityksensä tuntui Nathanielin kasvoilla. "Kykenette rakastamaan sieviä kasvoja ja myöskin vihaamaan. Tiedän, että osaatte. Jollette kykenisi siihen, lähettäisin teidät kääröinenne laivaanne jo tänä yönä. Mutta asiain näin ollen vapautan teidät valastanne. Niinpä niin, Nat, peruutan valanne – joksikin aikaa."

Nathaniel peräytyi askelen taaksepäin, pistäen kätensä taskuihinsa ikään kuin suojellakseen kultaansa.

"Aiotteko purkaa kaupat?" kysyi hän.

Neuvos hykerteli käsiään niin, että Nathanielin selkää karmi jo kylmä. "Enhän toki, Nat, en toki! Kauppa on hyvä. Kulta on teidän. Teidän on toimitettava käärö perille. Mutta teidän ei tarvitse tehdä sitä viipymättä. Ymmärrättekö? Olen yksin pelissä. Tarvitsen toveria. Teidän täytyy jäädä viikoksi luokseni. Mitä? Syreenejä ja sieviä kasvoja, Nat! Ho, ho, hoo! Jäättehän viikoksi luokseni, jäättehän, Nat?"

Hän puhui nopeasti, ja hänen kasvoillaan välähtelivät ilmeet niin vaihtelevina kuvastaen milloin suurinta kiihkeyttä ja levottomuutta, milloin vääristyen ilkamoivaan irvistykseen, ettei Nat tietänyt, mitä ajatella hänestä. Hän katsoi intohimoa leiskuviin helmisilmiin, jotka loistivat kuin kissansilmät, ja hänen verensä alkoi virrata nopeammin. Mihin ihmeelliseen seikkailuun vanhus oli hänet vetämäisillään? Mihin perustui salaperäisen olennon silminnähtävä, luja luottamus häneen, kapteeni Plumiin, ja mihin hänen suunnitelmansa tähtäsivät? Noille seikoille hän koetti keksiä selvityksen, ennen kuin vastasi. Vanhus näki hänen epäröintinsä ja hymyili.

"Näytän teille, Nat, monta kiintoisaa seikkaa", virkkoi vanhus. "Tänä iltana saatte jo nähdä yhden. Sitten vasta saatte päättää mitä teette. Sopiiko?"

Hän lähti taas kulkemaan; ja tällä kertaa mentiin suoraan kaupunkia kohti. He sivuuttivat joukon hirsirakennuksia, joista näkyi hopeisia valojuovia suljettujen verhojen välistä. Muutamasta talosta kuului lasten itkua, ja entisellä hirtehishuumorillaan Obadiah Price nykäisi toveriaan kylkeen ja sanoi:

"Siinä asuu vanha kunnon Israel Loents – kaksine vaimoineen, toinen vanha, toinen nuori, ja yksinetoista lapsineen. Taivaan valtakunta on avoinna hänelle!" Toisesta mökistä kuului urkujensoittoa ja kolmannesta naisäänten sohinaa ja naurua, ja taas Obadiah Price kosketti Nathanielia kylkeen. He kulkivat synkän, pitkän rakennuksen ohi, josta ei näkynyt valonsädettäkään, ja vanhus sanoi: "Kolme leskeä suree tuolla, tappelevat keskenään kuin kissat ja koirat. Job-parka tappoi itsensä!" He välttelivät tiheämmin asuttuja seutuja ja kohtasivat harvoja ihmisiä, mikä näkyi olevan vanhukselle mieleen. Kerran he sivuuttivat joukon naisia, joilla oli lyhyet hameet ja väljät puserot, tukka palmikoilla niskassa. Kolmannen kerran Obadiah nykäisi kapteeni Plumia.

"Kuninkaan tahto on, että kaikki naiset käyttävät polvihameita", kuiskasi hän. "Niille, jotka eivät suostuneet siihen, hän on miettinyt rangaistuskeinoja, Huomenna kaksi saa julkisesti raippoja. Toinen uhreista on mies, joka sanoi, että hän naisten sijassa ennemmin kuolisi kuin kulkisi polvihameissa. Raipat saatuaan hän varmaan kannattaa niitten käyttöä. Urimin ja thumminin nimessä, eikö se ole erinomaista?" [Kaksi läpinäkyvää kiveä, jotka mormoniopin perustaja sanoi löytäneensä samalla kuin kultataulut, joitten kirjoitusta, mormonien pyhiä opinkappaleita, saattoi lukea vain mainittujen kivien avulla. Suoment. muistutus.]

Hän purskahti nauruun ja sukelsi pimeyteen, pysytellen aivan Nathanielin vieressä. Tällä kohtaa ei näkynyt taloja, vasta heidän saavuttuaan pienen metsikön reunaan kapteeni Plum näki valaistun ikkunan loistavan puitten välistä. Obadiah Price kävi tavattoman varovaiseksi. Hän läheni hiljalleen valoa, seisahtuen aina parin askelen päässä ja tähyillen ympärilleen. Päästyään aivan ikkunan taakse hän työnsi toverinsa tiheän pensaikon suojaan. Nathaniel kuuli vanhuksen tukahdutetun naurun ja käänsi päänsä kuullakseen, mitä tämä hänelle kuiskasi.

"Teidän täytyy olla aivan ääneti, Nat", varoitti hän. "Olemme pappiemme, profeettamme ja kuninkaamme James Jesse Strangin tuvalla. Näytän teille kohta jotakin sellaista, jota ette ole koskaan ennen nähnyt ja jota ette koskaan enää sen perästä katsele. Olen vannonut käsi molemmilla pyhillä kirjoilla ja aion pitää valani. Ja sitten vastaatte äskeiseen kysymykseeni."

Hän ryömi puitten peittoon, ja Nathaniel seurasi häntä, sydän jyskyttäen jännityksestä, joka aistin ollessa valveilla ja toinen käsi pyssyn perällä. Hän tunsi päivän seikkailun huippukohdan olevan käsissä, ja hänen vanha varovaisuutensa palasi. Hän tiesi liikkuvansa vaarallisen väen parissa, miesten, jotka hänen maansa lakien mukaan olivat rikollisia useammassa kuin yhdessä suhteessa. Hän oli nähnyt koko joukon heidän töitänsä pitkin rannikkoa, ja yhä enemmän hän oli kuullut niistä. Hän tiesi, että synkkä ja levollisennäköinen St. James kätki murhamiehiä, merirosvoja ja varkaita. Mutta vielä ei näkynyt mitään peloittavaa. Vanhus väisti valaistun ikkunan valojuovaa ja kiersi hiipien nurkan ympäri suuren talon päähän. Siellä oli useita jalkoja hänen päänsä yläpuolella toinen, pieni ikkuna, joka oli hirsiseinää kiertävän tiheän viiniköynnöksen lehväin peitossa. Varmana, mikä osoitti hänen ennenkin liikkuneen täällä, vanha neuvos nousi jollekin ikkunan alla olevalle esineelle ja kohottautui niin, että leuka oli lasin tasalla, ja kurkisti sisään. Hän katseli vain silmänräpäyksen, pudottautui sitten maahan, hykerteli käsiään ja naureskeli omituista nauruaan.

"Tulkaa, Nat!"

Hän seisoi hieman syrjässä kumartaen pilkallisen kohteliaasti. Hetkisen kapteeni Plum epäröi. Tavallisissa oloissa moinen ikkunoista kurkisteleminen olisi ollut hänestä inhoittavaa. Mutta asiain näin ollen jokin sanoi hänen sisimmässään, että Obadiah Price ei ollut tuonut häntä tänne yksistään tyydyttääkseen hänen uteliaisuuttansa. Ehkäpä katsaus ikkunasta loisi hieman valoa illan salaperäisyyteen.

Hiljainen kuiskaus hänen korvaansa kysyi:

"Ettekö tunne syreenintuoksua, Nat? Häh?"

Vanhus virnisteli hänelle. Hänen silmissään oli puhuva ilme, ja hän hieroi käsiään kiihkoissaan.

Hetkinen, ja kapteeni Plum oli kavunnut ikkunan alla olevalle esineelle ja työntänyt lehdet syrjään. Omituinen näky kohtasi hänen katsettaan. Hänen eteensä avautui laaja huone, jota valaisi hänen päänsä tasalla riippuva, suunnattoman suuri lamppu. Lampun alla oli pitkä pöytä, ja pöydän ääressä istui seitsemän naista ja yksi mies. Mies istui pöydän päässä lähinnä ikkunaa, eikä Nat nähnyt hänestä muuta kuin pään takaa ja hartiat. Mutta naiset näkyivät selvästi, heitä istui kolme kummallakin pitkällä sivulla ja yksi pöydän toisessa päässä. Hän arvasi miehen Strangiksi ja tuijotti naisiin, kunnes oli äkkiä huudahtamaisillaan katsoessaan vastapäätä, pöydän alapäässä istuvaa. Se oli tyttö, jonka hän oli tavannut Obadiah Pricen mökillä. Hän oli etukumarassa, kuin kauhuissaan odotellen jotakin, silmät kuninkaassa, suu puoliavoimena, kädet pidellen isoa kirjaa, joka oli levällään hänen edessään. Hänen poskensa hehkuivat jännityksestä. Ja äkkiä kapteeni Plum näki hänen päänsä vaipuvan pöydälle käsivartten väliin. Raskas, puolittain auennut palmikko välkkyi lampun valossa punaisena kultana. Nyyhkytykset puistattivat hänen hentoa ruumistaan. Hänen vieressään istuva nainen laski hyväillen kätensä painuneelle päälle, mutta vetäisi sen samassa nopeasti takaisin kuin käskystä.

Innoissaan Nathaniel työnsi kasvonsa oksain läpi niin, että nenä koski ikkunaruutuun. Tyttö kohotti päänsä, ojentautui selkäkenoon tuolissaan ja – näki hänet. Hänen kasvoillaan vilahti kalpea kauhu, hänen huulensa avautuivat, kuin hän olisi ollut huudahtamaisillaan, ja sitten, ennen kuin muut olivat huomanneet mitään, hän katsoi jälleen Strangiin. Tyttö oli huomannut hänet eikä ollut ilmaissut huomiotaan! Nathaniel olisi voinut huutaa riemusta. Tyttö oli nähnyt hänet, tuntenut hänet! Ja koska hän ei ollut huudahtanut, hän odotti häntä. Hän veti pistoolinsa kotelosta ja odotti. Jos tyttö antaisi hänelle merkin, jos hän kutsuisi häntä, särkisi hän ikkunan ja menisi siitä. Tyttö puhui par'aikaa ja puhuessaan hän kohotti silmänsä. Nathaniel painoi kasvonsa kiinni ikkunaan ja hymyili, koettaen siten tiedoittaa tytölle olevansa ystävä. Tämä näytti vastaavan pienellä nyökkäyksellä, kuvittelipa Nathaniel vielä lukevansa hänen silmissään mykkää avunpyyntöä. Sitä kesti vain hetken, sitten tyttö käänsi taas katseensa Strangiin. Nyt vasta Nathaniel huomasi hänen rinnallaan rutistuneen syreenikimpun.

Vanhuksen rautainen ote veti hänet alas.

"Riittää", kuiskasi tämä. "Riittää täksi iltaa!"

Hän huomasi pistoolin Nathanielin kädessä ja huudahti henkeään pidätellen.

"Nat, Nat –"

Hän tarttui kapteeni Plumin tyhjään käteen.

"Sanokaa minulle, Obadiah Price", kuiskasi Typhoonin kapteeni, "kuka hän on"?

Vanhuksella oli jo vastaus kielellään.

"Ne ovat Strangin kuusi vaimoa, Nat!"

"Entä seitsemäs?", kysyi Nathaniel. "Kuka hän on?"

"Ahaa, vai hän! Syreenityttökö? No, mikäs muu kuin seitsemäs vaimo, Nat hyvä; siinä kaikki, hän on seitsemäs vaimo!"

III luku.

VAROITUS.

Niin nopeasti, ettei Obadiah Price olisi ehtinyt laskea kymmeneen, kapteeni Plumille selvisi hänen uusi tilanteensa hänen seisoessaan kuninkaan ikkunan alla. Hänen suunnitelmansa olivat muuttuneet siitä kuin hän lähti laivaltaan. Hän totesi nyt, että ne olivat toivottomasti sotkeutuneet. Hän oli aikonut Obadiah Pricen avulla ottaa selvän siitä, missä Strang oli tavattavissa ja sitten myöhemmin palattuaan laivalle, käydä häntä tapaamassa. Mitä keskustelu profeetan kanssa toisikaan mukanaan, hänellä olisi joka tapauksessa tilaisuus toimittaa vanhuksen lähetys määräpaikkaan. Eipä vielä tunnin viipyvä St. Jamesin pommituskaan estäisi häntä pitämästä antamaansa valaa. Mutta nuo muutamat minuutit kuninkaan ikkunan alla olivat kohtalokkaat hänen suunnitelmalleen. Tyttö oli nähnyt hänet. Hän ei ollut ilmaissut hänen läsnäoloansa. Hän oli kutsunut häntä silmillään – siitä kapteeni Plum olisi pannut vaikka henkensä pantiksi. Mitä tuo kaikki merkitsi? Hän kääntyi Obadiah Pricen puoleen. Ukko irvisteli ja väänteli hermostuneesti käsiään. Hän oli pelokkaan näköinen, madellen kuin lyöntiä peläten. Hänen näkemisensä pani Nathanielin veren kuohumaan. Hänen valkoiset kasvonsa näyttivät vahvistavan todeksi kauhean ajatuksen, mikä äkkiä oli lentänyt hänen päähänsä. Äkkiä hän kuuli heikon huudon, naisen huudon, ja samassa hän oli taas ikkunan alla. Tyttö oli noussut pystyyn seisten kasvot ikkunaan päin. Kun heidän kasvonsa kohtasivat toisensa, hän näki tällä kertaa tytön silmissä kiihkeän varoituksen, ja hän totteli, aivan kuin olisi tyttö sen lausunut hänelle sanoin. Hänen laskeutuessaan hiljaa maahan Obadiah Price tuli aivan hänen viereensä.

"Riittää täksi yöksi", kuiskasi hän. Hän näytti olevan livistämäisillään tiehensä, mutta Nathaniel pidätti hänet pontevasti nykäisten.

"Ei vielä! Haluaisin puhua pari sanaa tuon – tuon –"

"Strangin vaimon kanssa", nauraa kuhersi Obadiah. "Ho, ho, hoo, olettepa aika veitikka, Nat!" Vanhan miehen kasvot olivat ryppyiset ja juovaiset kuin kartta, ja silmät loistivat iloista tyytyväisyyttä.

"Saatte puhua, Nat hyvä, saatte puhua hyvästikin! Olette rakastunut sieviin kasvoihin, vai mitä? Saatte tavata rouva Strangin ja saatte kosiskella häntä, jos haluatte. Vannon vielä senkin. Mutta ette tänä iltana, Nat, ette tänä iltana."

Hän seisoi askelen päässä ja hykerteli käsiään.

"Tänä iltana se ei käy päinsä, mutta huomenillalla tai ylihuomenna. Oi, lupaan, että saatte tavata hänet ja rakastaa häntä, Nat! Jospa Strang tietäisi, jospa Strang vain tietäisi!"

Vanhan Obadiah Pricen asento, korvat, silmien tuli ilmaisivat sellaista vihaa, että kapteeni Plum, joka tahtomattaan oli ruvennut pitämään edessään seisovasta ukonkäppyrästä, tunsi äkkiä vihaavansa häntä. Äänetön intohimon ja voitonriemun ilmaus puhuivat selvää kieltä kuin sanat. Tyttö oli Strangin vaimo, siitä ei ollut enää hienointakaan epäilystä. Ja koska hän oli Strangin vaimo, Obadiah vihasi mormonien profeettaa. Vanhus oli puhunut ennustajan varmuudella, että kapteeni Plum saisi tavata tytön ja rakastaa häntä. Vakuutus värisytti häntä. Heidän poistuessaan synkästä kaupungista Nathaniel koetti, joskin turhaan, saada selville, oliko synti väijynyt suloisilla kasvoilla, jotka olivat vedonneet häneen hädässään, oliko kauniissa silmissä, jotka olivat kohdanneet hänen silmänsä, kuvastunut mitään muuta kuin kauhua ja kiihkeää pyyntöä. Obadiah ei häirinnyt sanallakaan hänen ajatustensa kulkua. Tuon tuostakin Nathaniel kuuli vanhuksen hiljaisen, järjettömän naurunkujerruksen. Ja kun he vihdoin olivat perillä metsämökillä, Obadiah Price purskahti hillittyyn nauruun. Se kaikui kammottavana avarassa, sysimustassa huoneessa, johon he menivät.

Vanhus sytytti toisen kynttilän mennen ullakolle vieviä portaita kohti. Sanaakaan sanomatta hän nousi tikapuut. Nathaniel seurasi häntä tullen pieneen, matalaan huoneeseen, jossa oli vuode. Neuvos laski kynttilän kädestään vuoteen vieressä olevalle pöydälle ja hieroskeli käsiään niin, että olisi luullut niitten syttyvän tuleen.

"Jäättehän, Nat?" huusi hän kurkistaen vielä poistuessaan ovesta. "Jäätte tietysti ja annatte kääröni takaisin päiväksi pariksi." Hän astui tikapuille, luikki vikkelästi kuin rotta niitä alas. "Nukkukaa hyvin, Nat, ei, mutta, odottakaapas hetkinen!" Kapteeni Plum kuuli hänen tassuttelevan nopein askelin alakerrassa. Samassa hän palasi, pistäen valkoiset, virnistelevät kasvonsa porrasaukosta ja paiskasi jotakin vuoteelle. "Ne jäivät häneltä tänne eilen illalla. Kauniita unia, kauniita unia!" Hän oli tiessään.

Nathaniel kääntyi vuoteeseen päin ja otti käteensä kuihtuneen syreenikimpun. Sitten hän kävi istumaan, täytti piippunsa ja poltteli niin, että hädin tuskin erotti enää pienen huoneensa vastapäistä seinää. Hän kävi mielessään läpi päivän tapahtumat aina maihinnousustaan saakka saarelle. Kun hän pääsi loppuun, kaikki oli hänestä yhtä salaperäistä ja käsittämätöntä kuin alussa. Kuka oli Obadiah Price? Kuka oli tyttö, jonka kohtalo niin kummallisesti kerta toisensa perään oli tuonut hänen tielleen? Mikä oli se juoni, johon hän sattumalta oli sotkeutunut? Että tekeillä oli jonkinlainen juoni, siitä ei ollut epäilystäkään. Siitä vakuuttivat häntä vanhuksen omituiset puuhat, vala, käärö, sekä ennen muuta se, mitä hän oli nähnyt kuninkaan linnassa. Ja hän oli varma, että Obadiah Pricen öinen vieras, syreenityttö, oli siinä tärkeimpänä henkilönä.

Hän hypisteli vanhan miehen tuomia kuihtuneita kukkia. Hän erotti niitten vienon tuoksun kitkerän tupakansavun läpi, ja muistaessaan Obadiahin riemuitsevaa naurua, hänen ilosta loistavia silmiään ja intohimosta värisevää ääntänsä, katkera hymy välähti hänen kasvoillaan. Arvoituksen ratkaisu oli helppo – jos hän vain kulkisi määrättyä suuntaa. Mutta sitäpä hän ei halunnut tehdä. Hän oli muodostanut mielessään oman kuvansa Strangin vaimosta, ja hän tahtoi pitää sen. Ajoittain hän puolittain myönsi oman hulluutensa, mutta se ei häirinnyt häntä. Sitä mukaa kuin hän poltteli, palasi hänen vanha itseluottamuksensa ja huolettomuutensa. Hän oli antautunut seikkailuun. Hän aikoi lopettaa sen seuraavana päivänä. Hän menisi rehellisesti St. Jamesiin ja selvittäisi asiansa Strangin kanssa. Sitten hän palaisi laivaansa. Mitä oli hänellä, kapteeni Plumilla, tekemistä Strangin vaimon kanssa?

Mutta vaikka hän päätöksissään oli päässyt näin pitkälle, hänen aivonsa kieltäytyivät levosta. Hän kulki edestakaisin ahtaassa huoneessa ajatellen miestä, jonka hän huomenna tapaisi, Strangia. Koulumestarista ja kohtuullisuuden saarnaajasta tämä oli noussut kuninkaaksi, seitsemän vuotta hän oli uhmannut valtiota ja kansaansa ja tehnyt saarivaltakunnastaan moniavioisuuden, kurittomuuden ja irstailun tyyssijan. Kapteeni Plum tulistui muistaessaan kauniin tytön, joka oli pyytänyt häntä avuksensa. Obadiah oli sanonut hänen olevan kuninkaan vaimon.

Ajatukset risteilivät hänen päässään, ajatukset, jotka joksikin aikaa saivat hänen unohtamaan hänen tehtävänsä saarella, Vastoin päätöstään pysytellä omissa aikeissaan, hän tapasi itsensä hetken kuluttua ajattelemasta mormonikuningasta ja kertaisia kasvoja, jotka hän oli nähnyt linnan ikkunasta. Mies, jonka kanssa hän huomenna joutuisi tekemisiin, ei suinkaan ollut hänelle aivan tuntematon. Hän tiesi, että hän oli ollut Brigham Youngin kilpailijana, että hän mormonien lähtiessä lännen erämaihin oli johtanut omat kannattajansa pohjoista kohti ja että hänet joka vuoden heinäkuussa pakanallisin juhlamenoin uudelleen kruunattiin kultakruunulla. Mutta entä tyttö! Jos hän kerran oli kuninkaan puoliso, minkä tähden hänen silmänsä olivat rukoilleet häneltä apua?

Satoja kuvia temmelsi hänen kiihoittuneissa aivoissaan. Kylmän värein hän ajatteli mormonikuninkaan hirmuvaltaa, jonka tämä ulotti aina mannermaankin pakanoihin! Heidän, samoin kuin kapteeni Plumin mielestä, Majavasaari oli merirosvojen ja murhamiesten pesä. Hän oli kuullut Strangin ja hänen miestensä hävitysretkistä kalastajien ja uudisasukkaitten pariin, merirosvouksesta, jota hänen aseistetut laivansa harjoittavat, hänen sheriffiensä pelätyistä ryöstömatkoista ja tihutöistä, sellaisista, että pelkkä hänen nimensä mainitseminen sai rannikon naiset vaalenemaan.

Oliko mahdollista, että tyttö –

Kapteeni Plum ei voinut ajatella ajatustaan loppuun. Ponnistaen kaiken tahdonvoimansa hän palautti ajatuksensa omaan tehtäväänsä saarella, poltti toisen piipullisen ja riisuutui. Kuihtuneet kukat olivat pöydällä vuoteen vieressä, ja hän vaipui uneen niiden tuoksua hengittäen. Hänen herätessään ne olivat poissa, ja nähdessään mitä niitten sijalle oli tullut, hän hämmästyi aika tavalla. Valkoinen liina peitti pöydän ja siinä odotti hänen aamiaisensa: höyryävä kahvipannu ja kylmä, paistettu lintu. Viereisellä tuolilla oli vesimalja, saippua ja pyyhe. Obadiah oli käynyt tervehdyksellä hänen nukkuessaan. Nathaniel kömpi vuoteestaan ja nauroi hyvinvoinnin tervettä naurua. Vanhus oli ainakin kohtelias isäntä, ja kapteeni Plum tunsi taas pitävänsä hänestä. Hänen lautasellaan oli paperiarkki, jolle Obadiah oli töhertänyt seuraavat sanat:

"Rakas Nat!"

"Olkaa kuin kotonanne. Olen poissa tänään, mutta tapaan teidät taas illalla; älkää hämmästykö, jos joku käy luonanne."

"Joku" oli paksusti alleviivattu. Nathanielin sydän sykki kiivaammin ja veri nousi hänen kasvoihinsa; hän arvasi sen merkityksen. "Joku" oli Strangin vaimo, muulle tulkinnalle ei ollut varaa. Hän meni porrasluukulle ja huusi Obadiahia, mutta ei saanut vastausta. Vanhus oli jo mennyt. Typhoonin kapteeni söi nopeasti aamiaisensa ja laskeutui tikkaita myöten alakertaan. Vanhuksen aamiaisen tähteet olivat pöydällä ovenpielessä. Ovi oli auki. Sisään tulvi päivänpaistetta, ja metsän raikas henkäys toi mukanaan kukkain tuoksua. Tuhannet linnut visertelivät yksinäisen, aurinkoisen metsämökin ympärillä. Muuta ääntä ja elonmerkkiä ei huomannut. Kotvan aikaa Nathaniel seisoi ulkosalla, silmäillen polulle, josta hänen ymmärtääkseen Strangin vaimon piti tulla, jos hän lainkaan tulisi. Äkkiä hän syventyi tutkimaan maata siinä, missä tyttö oli seisonut edellisenä iltana. Pehmeässä hiekassa näkyivät hänen sirojen jalkojensa jäljet selvinä. Sitten kapteeni Plum meni polulle ja nauraen niin kovaäänisesti, että peloitti linnut laulamasta, hän lähti pitkin askelin painumaan St. Jamesia kohti. Tämän polun jalanjäljet kielivät selvästi, että Strangin vaimo oli usein vieraana Obadiah Pricen luona.

Metsänreunassa Nathaniel pysähtyi. Siitä hän näki aukeaman keskellä olevan hirsitalon. Hän oli varma, siitä, että hänen kuninkaan luona näkemänsä tyttö jollakin tavoin liittyi tuohon taloon. Obadiah oli viittaillut siihen suuntaan, ja sieltä hän oli tullut mennessään Strangin luo. Hänen kotinsa talo varmaankaan ei ollut, kuninkaan vaimot kun asuivat linnassa St. Jamesissa. Kapteeni Plum oli entistä enemmän ymmällä. Äkkiä hän huomasi olennon ilmestyvän esiin taloa peittävästä tuuheasta syreenipensaikosta. Tahtomattaan hän huudahti tyytyväisenä ja painui syvemmälle puiston suojaan. Olento oli Obadiah Price. Hetkisen hän tähyili St. Jamesiin päin ikäänkuin väijyen, tulisiko ketään sieltä päin. Sitten hän lähti varovasti etenemään pensaikon reunaa pysytellen puolittain sen suojassa. Hän liikkui nopeasti päinvastaiseen suuntaan kuin kaupunki, saaren sisäosaa kohti. Nathanielia halutti seurata. Edellisenä yönä hän oli jo päätellyt, että Obadiah kultineen ja intohimoisille luonteineen ei ollut sellainen, joka eristäytyy korpeen asumaan. Täällä esiintyi toinen puoli hänen elämästään. Suuressa nelikulmaisessa hirsitalossa, jonka kukkivat syreenit peittivät näkyvistä, asuivat Obadiahin vaimot. Kapteeni Plum nauroi ääneensä ja koputti piippuansa vieressä olevaan puuhun. Ja tyttö asui tuolla ja kävi metsämökillä niin usein, että hänen jalkansa olivat polkeneet lujan polun. Oliko vanhus valehdellut hänelle? Oliko tyttö, jonka hän oli nähnyt ikkunasta, yksi Strangin seitsemästä vaimosta vai oliko hän Obadiah Pricen vaimo?

Ajatus kiusasi häntä. Jos tyttö oli vanhan neuvoksen vaimo, mistä johtui silloin tämän vilpillisyys? Jos hän taas oli Strangin vaimo, kuinka oli käsitettävä, että hän oli polkenut polun syreenitalolta metsämökille, polun, jota, paitsi häntä, oli kulkenut vain metsämökin vanhus? Typhoonin kapteeni katui nyt Caseylle antamiaan tarkkoja ohjeita. Hän olisi halunnut seurata olentoa, joka juuri aukeaman toisessa laidassa katosi metsään, mutta nyt hänen oli mentävä Strangin puheille. Heidän välinsä olivat välttämättä selvitettävät ja jos niin kävisi, että hän tyhmänrohkean uteliaisuutensa pettämänä viipyisi saarella auringonlaskuun – no, hyvä; hän hymyili ajatellessaan mitä Casey silloin tekisi.

Hän täytti uudelleen piippunsa ja lähti reippaasti St. Jamesia kohti jättäen savupilven jälkeensä. Saavuttuaan kolmen kummun kohdalle hän pysähtyi muistaen Obadiahin sanoneen niitä omiksi haudoikseen. Kauhuntunne alkoi liikehtiä hänen mielessään hänen tuijottaessaan heinääkasvavia kumpuja; ne todistivat vanhuksen toivovan paikkaa mormonien taivaassa, koska hän oli totellut maallisen profeettansa määräyksiä. Nathaniel ymmärsi nyt hänen viimeisten sanojensa merkityksen. Tässä oli vanhan neuvoksen perhehauta.

Kapteeni Plum jatkoi kulkuaan turhaan koettaen keskittää ajatuksiaan edessä olevaan tehtäväänsä. Pari päivää sitten matka St. Jamesiin olisi hänestä ollut merkkitapaus hänen elämässään. Nyt se oli menettänyt viehätyksensä. Vaikka hän koetti muististaan hävittää kuninkaan ikkunasta näkemänsä näyn, kauniit tytönkasvot väikkyivät lakkaamatta hänen mielessään. Suloiset, rukoilevat silmät, vapiseva suu ja puoliavoimet huulet, jotka näyttivät aikovan sanoa jotakin; painunut pää kultaisine, auenneine palmikkoineen – kaikki tämä oli painunut hänen mieleensä lähtemättömäksi kuvaksi. Kun St. James nyt oli kapteeni Plumista kiintoisa, se oli sellainen yksinomaan sen vuoksi, että nuo kasvot olivat osa siitä, sen vuoksi, että niitten elämän, niitten kurjuuden salaisuus, minkä ne olivat hänelle tunnustaneet, oli kätkössä jossakin noitten sinne tänne siroteltujen hirsikotien suojassa.

Hiljalleen hän laskeutui alas rinnettä Strangin linnaa kohti, jonka korkea torni lyhtyineen kohosi aamuauringossa. Siellä hän aikoi puhutella Strangia, ja olipa hitunen toivoa nähdä tyttökin, jos nimittäin Obadiah oli puhunut totta. Miehiä ja poikia, lapiot, haravat, kuokat tai kirveet olalla, tuli häntä vastaan, kaikki pyrkien saaren keskustaa kohti, sillä suunnalla siis olivat mormonien pellot. Siellä täällä kulki härkien vetämiä kärryjä järvenrantaa noudattavalla tiellä. Vastaantulijat katselivat häntä uteliaina, vieras herätti heissä ilmeistä mielenkiintoa. Mutta Nathaniel kulki tietänsä heistä suuriakaan välittämättä. Kun hän tuli metsikköön, jonka läpi Obadiah edellisenä yönä oli hänet kuljettanut, hänen intonsa muuttui kiihkeydeksi. Hän läheni suurta taloa nopeasti, mutta varovasti, pysytellen, mikäli mahdollista, piilossa katseilta. Kun hän tuli ikkunan alle, josta hän oli katsellut kuningasta vaimoineen, hänen sydämensä löi odotuksesta ja pelonsekaisesta toivosta. Hetkiseksi hän seisahtui kuuntelemaan ja vakavasta asemastaan huolimatta hymyili kuullessaan lasten itkua ja kimakan, toruvan naisäänen. Hän kiersi talon etupuolelle. Ovi oli selko selällään ja vartioimatta. Ei kukaan ollut nähnyt hänen lähestyvän: ei kukaan lähestynyt häntä hänen noustessaan matalia portaita; ei ketään ollut huoneessa, jonne hän kurkisti hetkeä myöhemmin. Se oli sama suuri halli, jonne hän oli tähyillyt muutama tunti sitten. Siellä oli pitkä pöytä suurine kirjoineen, lamppu, jonka valo oli käärinyt tytön pään loistavaan sädekehään, sama tuoli, jolla hän oli nähnyt tytön istuvan! Hän tunsi sydämensä kiivaasti sykkivän, häntä halutti kutsua tyttöä, mutta hän ei tietänyt hänen nimeään.

Huoneessa oli neljä suljettua ovea, ja lasten itkua kuului juuri niitten takaa. Viides ovi oli avoinna, ja siitä hän näki hiljalleen keinuvan lapsenkehdon. Siinä nyt oli lopultakin pieni elonmerkki, ja hän koputti kuuluvasti. Hiljalleen kätkyt lakkasi keinumasta, pysähtyi, ja nainen astui ulompaan huoneeseen. Nathaniel tunsi hänet heti samaksi, joka edellisenä yönä oli laskenut hyväillen kätensä nyyhkyttävän tytön päälaelle. Hänen kasvonsa olivat liikuttavan kauniit, mutta peloittavan kalpeat. Hänen silmissään paloi sairaalloinen hehku, ja hänen tumma tukkansa, joka raskaina kiharoina valui hartioille, lisäsi poskien kalpeutta.

Nathaniel kumarsi. "Suokaa anteeksi, rouva, haluaisin tavata herra Strangia", sanoi hän.

"Tapaatte kuninkaan hänen virkahuoneessaan", vastasi nainen.

Hänen äänensä oli matala, mutta soi suloisena kuin musiikki. Puhuessaan hän tuli lähemmäksi Nathanielia, ja heikko punerrus kohosi hänen läpinäkyviin poskiinsa.

"Minkä vuoksi tahdotte puhutella kuningasta?" kysyi hän.

Kuuluiko hänen äänessään pelon väreilyä? Katsoessaan häneen Nathaniel näki värin hänen poskillaan syvenevän ja hänen silmiensä loistavan hermostuneen kiihkeinä.

"Tulen Obadiah Pricen lähettämänä", virkkoi kapteeni Plum umpimähkään.

"Kuningas on virkahuoneessaan", kertoi nainen keventynein ilmein. "Virkahuone on lähellä temppeliä."

Nathaniel poistui kumartaen.

"Peijakas, Strang veikko, sinulla on totta totisesti silmää kauneudelle!" nauroi hän kiirehtiessään lehtokujan läpi.

"Ja kaikesta päättäen merkitsee Obadiah Pricekin jotakin!"

Mormonitemppeli oli St. Jamesin isoin rakennus, suunnaton, nelikulmainen, salvetuista hirsistä tehty, eikä Nathanielin tarvinnut kysellä, missä se oli. Yhdellä sivulla oli kaksikerroksinen rakennus, jonka yläkertaan ulkopuoliset portaat johtivat. Maalattu kilpi ilmoitti toisessa kerroksessa sijaitsevan James Jesse Strangin, mormonien papin, profeetan ja kuninkaan viraston. Oli vielä hyvin varhaista, eikä alakerran kauppaa ollut vielä avattu. Onnitellen itseään sen seikan johdosta ja vaistomaisesti tapaillen oikealla kädellään pistoolin ja kapteeni Plum nousi portaita. Puolitiehen tultuaan hän kuuli ääniä. Päästyään portaitten päähän hän näki nopeasti vilahtavan hameen. Askel vielä, ja hän oli avoimella ovella. Hän ei ollut kyllin nopea nähdäkseen vastapäätä olevasta ovesta juuri hävinneen henkilön, mutta hän tunsi, että se oli nainen. Häntä vastassa, ikään kuin odottaen hänen tuloaan, oli nuori tyttö, eikä hän ehtinyt astua jalallaan kynnykselle, ennen kuin tämä kiiti häntä vastaan mitä selvin huolestuminen ja pelko kasvoillaan.

"Oletteko kapteeni Plum?" kysyi hän hengästyneenä.

Nathaniel hämmästyi.

"Olen, minä –"

"Sitten teidän täytyy kiiruhtaa, kiiruhtaa!" huusi tyttö kiihtyneenä. "Ette saa hukata hetkeäkään! Palatkaa laivaanne, ennen kuin on myöhäistä! Hän sanoo, että teidät aiotaan tappaa."

"Kuka niin sanoo?" jyrisi kapteeni Plum. Hän juoksi tytön viereen tarttuen häntä käsivarresta. "Kuka sanoo, että minut tapetaan? Sanokaa, kuka käski teidän varoittaa minua?"

"Minä – minä sanon sen teille", änkytti nuori tyttö. "Kuulin – kuulin kuninkaan – he aikovat tappaa teidät." Hänen huulensa vapisivat. Nathaniel huomasi hänen silmäinsä olevan itkusta punaiset. "Menettehän?" rukoili hän.

Nathaniel oli tarttunut hänen käteensä ja piteli sitä lujasti omassaan. Hän ojensi päänsä taaksepäin katse suunnattuna huoneen toisessa päässä olevaan oveen. Kun hän katsahti jälleen nuoriin tytönkasvoihin, hänen silmissään oli iloista uhmaa ja hänen äänessään soi tietoisuus totuudesta, mikä äkkiä sai hänen itsesäilytysvaistonsa väistymään, kuinka voimakas se lieneekään ollut.

"En, ystäväiseni, en palaa laivaani", lausui hän pehmeästi. "En, ennen kuin hän, joka on tuossa huoneessa, tulee ja pyytää itse minua menemään."

IV luku.

NEILIN PAKO.

Tuskin hän oli lausunut nuo sanat, kun ulkoportailta kuului hitaita, raskaita askelia. Neitonen tempasi kätensä vapaaksi ja tarttui Nathanielia ranteeseen.

"Se on kuningas!" kuiskasi hän kiihkeänä. "Se on kuningas! Nopeasti, ehditte vielä! Teidän täytyy mennä, teidän täytyy mennä!"

Hän koetti työntää häntä ovea kohti.

"Tuonne, tuosta ovesta!" kehoitti hän.

Hitaasti hiipivät askelet kuuluivat portaitten puolivälistä. Nathaniel epäröi. Hän tiesi, että ovesta oli hetki sitten mennyt eräs, jonka mukana kulki syreenintuoksu, ja hänen sydämensä teki omat johtopäätöksensä siitä, kuka se oli. Hän oli kuullut hameen kahahduksen. Ja nyt häntä rukoiltiin seuraamaan! Hän juoksi ovea kohti. Raskaat askelet lähestyivät, ylimpiä askelmia. Hänen kätensä oli jo ovenrivalla, kun hän pysähtyi. Sitten hän kääntyi ja kumartui tytön puoleen.

"Ei, en tee sitä, ystävä", kuiskasi hän. "Nyt juuri se voisi tuottaa ikävyyksiä – hänelle tuolla."

Hän kohotti katseensa ja näki miehen katselevan häntä ovelta. Hän ei kaivannut mitään todisteita vakuuttautuakseen siitä, että mies oli mormonikuningas Strang. Majavasaaren profeetta tunnettiin hyvin alueella, joka sai tuntea hänen hirmuvaltaansa. Hän oli jykevä mies, muistuttaen nukkuvaa petoa. Hän oli hiukan alle viidenkymmenen, mutta hänen paksu, punertava ja kiharainen partansa, takkuinen tukkansa ja punakat kasvonsa jykevine leukoineen saattoivat hänet näyttämään nuorekkaammalta. Hänen silmissään, jotka olivat syvällä ja vaaleat kuin sinertävä lasi, oli voimantunteen synnyttämä varma ilme. Kädessään hänellä oli metallinuppinen keppi.

Samassa Nathaniel oli tointunut. Hän astui tulijaa kohti, kumartaen kylmästi.

"Olen Typhoon-laivan kapteeni Plum", sanoi hän. "Kävin tapaamassa teitä kotonanne vähän aikaa sitten, ja minut neuvottiin virastoonne. Vieraana paikkakunnalla en tietänyt teillä olevan virastoa, muutoin olisin tullut suoraa päätä tänne."

"Oh!"

Strang veti oikean jalkansa taaksepäin kumartaen niin syvään, että Nathaniel näki vain hänen hattunsa päälaen. Hänen kohottaessaan päänsä hyökkäävä katse oli hänen silmistään poissa, ja hymyillen hän meni vierasta kohti, ojennetuin käsin.

"Hauska tavata teidät, kapteeni Plum."

Hänen äänensä oli syvä ja sointuva, väreillen omituista voimaa, joka näytti voivan virittää soimaan toisen sielun salaisimmat kielet. Miehen olemus oli jo etukäteen ollut Nathanielista epämiellyttävä, mutta kuullessaan hänen äänensä soinnun hän ymmärsi, mikä hänestä oli tehnyt ihmisten profeetan.

Kuninkaan lämpöisen käden puristaessa hänen kättänsä hän tunsi, että mies oli ihmiskohtaloiden herra, raskas, punanaamainen ruumis oli vain yksinkertainen välikappale, josta puhui ihmeellinen henki, henki, joka oli tehnyt orjikseen tuhannet, joka oli sitonut lain ja hypnotisoinut tuomioistuimen antamaan hänelle takaisin vapauden, vaikka hän todistettavasti oli yltäpäätä kietoutunut rikoksiin. Nathaniel tunsi miehen painostavan läsnäolon ja ponnisteli hurjasti päästäkseen tasapainoon. Hän veti kätensä pois Strangin kädestä suoristautuen kuin sotilas.

"Tulen valittamaan teille muutamasta seikasta, herra Strang", aloitti hän, "seikasta, jonka varmasti olette valmis korjaamaan. Ehkä tiedättekin, että jonkin aikaa, arviolta noin pari viikkoa takaperin, miehenne valtasivat laivani ryöstäen minulta erilaista kauppatavaraa useiden tuhansien dollarien arvosta."

Strang oli peräytynyt askelen.

"Tietänyt sitä!" huudahti hän äänellä, joka pani huoneen tärisemään. "Tietänyt sitä!" Hänen kasvojensa puna tummeni purppuraksi, ja hän puristi vapaan kätensä nyrkkiin raivonpuuskassa. "Tietänyt sitä!" Hän kertasi sanat, tällä kertaa niin hiljaa, että Nathaniel tuskin erotti niitä, ja iski raskaan keppinsä lattiaan. "Ei, kapteeni Plum, en ole tietänyt sitä. Jos olisin tietänyt –"

Hän kohautti olkapäitään. Liike ja parran läpi välkähtävät valkoiset hampaat puhuivat selvää kieltä. Nathaniel ymmärsi.

Kuningas hymyili.

"Oletteko varma, oletteko aivan varma, että rosvot olivat minun väkeäni? Jos niin on, täytyy teillä tietysti olla joitakin todisteita."

"Olimme aivan Majavasaaren lähellä useiden penikulmien päässä mantereelta", sanoi Nathaniel. "Ne eivät voineet olla muita kuin teidän miehiänne."

"Oh!"

Strang meni huoneen toisessa päässä olevan pöydän ääreen kehoittaen Nathanielia istumaan häntä vastapäätä.

"Me olemme kovin vainottua väkeä, kapteeni Plum, kovin vainottua väkeä." Hänen ihmeellinen äänensä värisi tukahdutettua kiihkoa. "Olemme saaneet vastata monista synneistä, joita emme ikinä ole tehneet, ryöstöistä, merirosvoilusta, vieläpä murhista. Rannikon asukkaat ovat verivihollisiamme – kukapa tahtoisi olla heidän ystävänsä; he tekevät rikoksia meidän nimessämme, emmekä me kosta. Laivaanne ei ryöstänyt minun väkeni. Ne olivat luultavasti kalastajia, jotka tulivat. Michiganin rannoilta ja vaanivat saalista Majavasaaren liepeillä. Mutta tutkin asian, kapteeni Plum, uskokaa minua, otan siitä täyden selon!"

Nathanielista tuntui kuin häntä olisi kuristettu kurkusta. Se ei ollut pelkoa, se oli nöyryytyksen tunnetta, tappion tuottaman nöyryytyksen tunnetta, tietoisuutta omasta heikkoudesta miehen käsissä, joka niin nopeasti ja varmasti oli syrjäyttänyt hänen vaatimuksensa. Hänen nopsat aivonsa näkivät todistuskappalten mitättömyyden. Hänellä ei ollut ainoatakaan sitovaa todistusta, eikä hän ollut luullut niitä tarvittavankaan. Strang huomasi epäilyksen häivähtavän hänen kasvoillaan, epäröinnin hänen vastauksessaan. Hän arvasi mitä toisen aivoissa liikkui ja lempeällä, ystävällisesti kehräävällä äänellään hän täydensi voittonsa.

"Miellytätte minua, ja autan teitä myötätunnollani ja sanallani. Emme kohtele muukalaisia vieraanvaraisesi, ne kun tavallisesti ovat osoittautuneet vihollisiksemme ja vahingoittaneet meitä. Mutta te saatte vapaasti oleskella valtakunnassamme. Saatte hakea ryöstettyä omaisuuttanne, mistä ja mihin aikaan vain haluatte, ja kun saatte käsiinne todistuksen varjonkaan siitä, että se on täällä keskellämme, kun tapaatte ainoatkaan kasvot, jotka muistatte nähneenne rosvolaumassa, palatkaa luokseni, annan teille hyvityksen ja rankaisen pahantekijöitä."

Niin järkeviä ja vakuuttavia olivat hänen sanansa, ja niin lämpimästi hän puhui, että Nathaniel ojensi kätensä suostumuksen merkiksi. Strangin tarttuessa hänen käteensä hän näki nuoren tytön kasvot profeetan olan yli; ne olivat valkeat kauhusta, ja kapteeni Plum käsitti, että kaikki hänen kuulemansa oli valhetta.

"Ja kun olette selvä minun kansastani", jatkoi kuningas, "menkää sitten tuon toisen heimon pariin, kulkekaa pitkin rannikkoa, missä yhteiskunnan siteet on katkottu ja irstailu ja ahneus päästetty valloilleen, missä sekä metsämökit että kaupungin kadut kuhisevat sekarotuisia, missä hiiviskelee ihmishylkyjä sumennein silmin; heidän rauhaansa eivät häiritse muistot ryöstöistä, väkivallanteoista, murhista. Kas sieltä te löydätte ne, joita etsitte!"

Strang oli noussut. Hänen silmistään liekehti tukahdutettu vihantuli ja intohimo, hänen äänensä vyöryi valtavana, väristen kiihkeydestä, mutta yhä syvänä ja rikkaana, muistuttaen kaunissointuisen soittimen kumahtelua. Hän heitti hattunsa syrjään kulkien edestakaisin; takkuinen tukka valui hartioille, suunnattomat suonet pullistuivat näkyviin hänen otsallaan. Nathaniel istui mykkänä katsellen tuota leijonamiestä, jonka suurta kurkkua vapisuttava voima olisi kyennyt panemaan liikkeelle monenlaisen kansan, joka olisi voinut tehdä hänestä presidentin kuninkaan sijasta. Hän odotti kurkusta kuuluvaa jylinää, hermot valmiina vastaanottamaan sen intohimoista kohinaa. Mutta kun Strang jälleen puhui, hänen äänensä oli lempeä ja vieno kuin naisen ääni.

"Ne miehet ovat parjanneet ja panetelleet meitä. He ovat peittäneet meidät rikoksiin, joita emme koskaan ole tehneet. He vaanivat naisiamme kuin korppikotkat. Hurjaa väkeä ne ovat, kapteeni Plum, miehiä, joilla ei ole vaimoja, jotka ovat paenneet erämaihin lain kouraa välttääkseen. Ne pyrkivät tuhoamaan meitä. Menkää kansani keskuuteen ja etsikää sieltä rosvottu omaisuutenne, jos voitte. Ja jollette löydä sitä sieltä, missä seitsemään vuoteen ei ole syntynyt ainoatakaan aviotonta lasta, hakekaa sitä sitten lamaanilaisten parista, ja tuomarini seuraavat teitä rikospaikalle."

Hän oli kohottanut molemmat kätensä, ikään kuin olisi pitänyt puolustuspuhetta, josta riippuu elämä ja kuolema. Hänen kasvonsa paistoivat vakavina. Hänen matalalla äänellä lausutut sanansa elivät, sykähtelivät, kuin olisivat ne kantaneet esille hänen sydämensä, niin että kuulija voi tutkia sen vilpittömyyden. Siinä oli näyttelijä Strang, puhuja, lakiasäätävän vallan, kuvernöörin, kymmenkunnan tuomioistuimen ja – ihmissielujen voittaja. Hänen seisoessaan tuossa asennossa hetkisen Nathaniel nousi pystyyn nöyränä, uskoen, kuten toiset ennen häntä olivat uskoneet, tuon miehen kuntoon. Mutta samassa hänen silmänsä osuivat taaempana olevaan tyttöön; tämä teki merkkejä hänelle, entinen kauhunilme kasvoillaan, ja näytti paperipalasta, jolle hän oli kirjoittanut jotakin. Tavattuaan kapteeni Plumin katseen hän rutisti paperin palloksi ja heitti sen kaiteen yli maahan rappusten juureen.

"Kiitän teitä tarjoamistanne etuoikeuksista", virkkoi Nathaniel tarttuen hattuunsa, "nautin varmasti ystävällisyydestänne muutaman tunnin, sillä haluan kovin mielelläni olla läsnä muutamassa juhlamenossanne, jonka luullakseni piti olla tänään. Sitten palaan laivaani, jollen ole löytänyt mitään."

"Ah, haluatte nähdä raipparangaistuksen." Kuningas hymyili hyväksyvästi. "Se on maan tapa, jota käytämme lievempien hairahdusten rankaisukeinona. Se osoittaa, kapteeni Plum, suvaitsemattomuuttamme pahantekijöitä kohtaan."

Hän käännähti äkkiä nuoren tytön puoleen. "Wimsome, ystävä, oletko jäljentänyt paperin, jota par'aikaa kirjoitan! Näyttäisin sen kapteeni Plumille."

Hän meni verkalleen tyttöä kohti. Ensi kerran Nathaniel saattoi nyt Strangin huomaamatta tarkastaa tyttöä, joka oli häntä varoittanut. Tämä oli aivan nuori, ensi näkemältä melkein lapsi, tarkemmin katseltuaan häntä kapteeni Plum arvioi hänet ainakin viiden- kuudentoistavuotiaaksi. Hänen pukunsa oli omiaan kohottamaan lapsellista vaikutusta. Lyhyenlainen tukka valui tummina, välkkyvinä kiharoina niskaan. Hänellä oli soma, takkia muistuttava pusero ja polvihame, jonka alta näkyivät kauniit jalat ja sirot nilkat. Kun Strang, paperin saatuaan palasi, neitonen katsoi kapteeni Plumiin. Hänen pieni, punainen suunsa oli avoinna, ja hän viittasi huolestuneena kirjeensä piilopaikkaa. Kuningas silmäili omaa paperiaan, ja Nathaniel nyökkäsi tytölle merkiksi, että oli ymmärtänyt.

"Olen kuin puutarhuri, joka vie jokaisen ohikulkevan naapurinsa tarhaansa ihailemaan ensimmäisiä taimiansa", nauroi profeetta hyväntuulisesti. "Toisin sanoen kirjoittelen hiukan ja tunnen lapsellista iloa, kun saan jonkun lukemaan sepustuksiani. Mutta huomaan, ettei tämä ole luettavassa asussa. Pelastuitte siis. Tämä on lyhyt Majavasaaren historia, jonka olen kirjoittanut Smithsonin laitoksen [perustettu v. 1846 luonnontutkija J. Smithsonin lahjoituksin Washingtoniin. Tieteellinen laitos, julkaisee eri tutkimussarjoja. Suoment. muistutus] pyynnöstä; sama laitos on julkaissut muutaman artikkelin. Jos sattumalta vielä huomenna olette saarella ja pistäydytte täällä, luetan sen teillä varmasti, vaikka minun täytyisi kutsua kaikki voutini apuun!"

Hän nauroi niin vilpittömän hyväntuulisesti, että Nathaniel huomasi hymyilevänsä epämiellyttävistä tunteistaan huolimatta. "Kirjoitatteko paljon?" hän kysyi.

"Julkaisen joka päivä ilmestyvää lehteä", virkkoi kuningas hieman kerskaillen, "ja profeettana tietysti käännän taivaasta meille lähetetyt, kansani johtoa koskevat määräykset. Minulla on hallussani urimin ja thumminin salaisuus, jonka enkelit ensiksi antoivat Josefin käsiin; se kirkastaa Jumalan sanan sellaisena kuin se ilmenee eräässä kirjoittamassani kirjassa. Oh – tämän olin unohtaa!"

Pöydällä olevasta kirja- ja paperikasasta hän veti esiin sinikantisen vihkosen ojentaen sen vieraalleen. "Minulla on jäljellä vain muutama jäljennös, mutta te saatte tämän, kapteeni Plum. Se kiinnostaa teitä varmasti. Siinä olen esittänyt oman kansani ja Machinacin ja mantereen rikollisten hävitysretkeilijöiden välisiä selkkauksia sekä kuvaillut omaa taisteluamme siveyden ja rehellisyyden puolesta noita ihmishahmossa liikkuvia korppikotkia vastaan. Kirjanen ilmestyi kaksi vuotta sitten. Olot ovat nyt toiset kuin silloin. Nyt olen kuningas, ja rikosten loassa rypevistä sortajista on, tullut sorrettuja."

Viimeiset sanat kumahtelivat voitonriemuisina, ja samassa kuului avoimesta ovesta kuin pilkkanauruna Obadiah Pricen iloton, kuhertava nauru.

"Niinpä niin, valtamme ulottuu lamaanilaisiin saakka!"

Kuullessaan äänen Strang kääntyi tulijaa kohti, ja hänen äänessään kumahdellut riemu vaimeni hiljaiseksi tervehdykseksi. Nathaniel huomasi pienen vanhuksen rohkeasti kohtaavan Strangin katseen, hänen silmissään ei ilmennyt pelkoa eikä matelevaisuutta. He tervehtivät kuin päällikkö tervehtii toista, löivät kättä ja vaihtoivat jonkin sanan hiljaisella äänellä kapteeni Plumin mennessä ovelle.

"Odottakaa, tulen mukaanne, kapteeni Nathaniel Plum", lausui Obadiah. "Tulen oppaaksenne kaupunkiin."

"Neuvos on ystävänne", lisäsi Strang. "Tänään hän on sellainen kuninkaan käskystä."

Hän kumarsi. Nathaniel meni ulos ovesta. Katsahtaessaan taakseen hän näki vielä viimeisen varoittavan katseen tytön silmissä. Juostessaan alas portaita hän kuuli vanhuksen hetkiseksi pysähtyvän portaitten yläpäähän, ja käyttäen tilaisuutta hyväkseen hän sieppasi maasta rutistuneen paperipalan ja luki:

"Kiiruhtakaa laivaanne. Joka hetki vaanitaan henkeänne. Jollette mene heti paikalla, ette poistu elävänä saarelta. Tyttö, jonka näitte ikkunan läpi, lähettää teille tämän varoituksen."

Hän pisti paperin takintaskuun Obadiahin saavuttaessa hänet.

"Hohhoi, Nat poikaseni, tulinpa kiireesti tavoittaakseni teidät, tulinpa kiireesti."

Hän tarttui toverinsa käsivarteen, ja Nathaniel tunsi hänen kätensä vapisevan ankarasti. "Mennään tätä tietä, Nat, temppelin taitse. Minulla on teille yhtä ja toista kerrottavaa." Hänen äänensä kuulosti kummallisen luonnottomalta, ja katsahtaessaan häneen kapteeni Plum säpsähti helmisilmien katsetta.

"Nat, teidän täytyy kiiruhtaa tiehenne kääröinenne!"

"Niinhän teenkin – jos vain pelastan nahkani. Obadiah Price, aion tappaa teidät!"

He olivat kiertäneet suunnattoman hirsirakennuksen taakse, jonne ei voinut nähdä kuninkaan virkahuoneen ikkunasta, ja vanhuksen seisahtuessa Nathaniel tarrasi rautaisin ottein hänen käsivarteensa.

"Surmaan teidät!" toisti hän.

Vanha mies seisoi silmää räpäyttämättä. Ei lihaskaan hänen kasvoillaan värähtänyt kapteenin sormien painuessa hänen lihaansa.

"Huomatessani petoksen varjonkaan, nähdessäni pienimmän merkin uhkaavasta vaarasta, ammun teidät kuoliaaksi!" lopetti kapteeni Plum uhkauksensa.

"Saatte tehdä sen. Tästä hetkestä lähtien en poistu viereltänne siihen saakka, kun jätätte saaren, eikä mitään pahaa tapahdu teille. Mutta jos tulisi hetki, jolloin epäilette minua vihamieheksenne – niin ampukaa minut!"

Obadiah Pricen äänen vilpittömyys sai Nathanielin vakuuttautumaan, ja hän hillitsi otteensa vanhuksen käsivarresta. Vanhaa neuvosta ympäröivästä salaperäisyydestä huolimatta hän luotti häneen. Mutta hänen mieleensä kohosi mieletön halu puristaa totuus esiin vanhuksesta, pakoittaa hänet paljastamaan kummallisen juonen salaisuus, johon hänetkin oli vedetty mukaan ja josta hän tällä hetkellä tiesi juuri yhtä paljon kuin ensi kertaa astuessaan jalkansa mormonien valtakuntaan. Mutta jo toivomuksen syntyessä hänen aivoissaan hän huomasi sen hyödyttömäksi.

"Jos olisitte pysynyt mökillä, Nat, olisitte tullut huomaamaan, että olen ystävänne", jatkoi Obadiah. "Hän olisi tullut luoksenne, nyt se ei käy päinsä. Tiedättehän? Onhan teitä varoitettu."

Nathaniel veti Wimsomen kirjeen taskustaan lukien sen ääneen. Obadiah hymyili veitikkamaisesti nähdessään kuinka tarkoin hän varjeli kirjoitusta hänen katseiltaan.

"Nat, olette kunnon poika!" huudahti hän hieroskellen käsiään vanhaan tapaansa. "Ette tahtonut pettää sievää pikku Wimiä! Entäs kenen arvelette pyytäneen Wimsomea toimittamaan teille kirjelapun!"

"Strangin vaimon!"

"Aivan niin. Ja hän se pani vanhat sääreni juoksemaan teidän takianne, poikaseni. Tulkaa, lähtekäämme liikkeelle!"

Vanhus oli jälleen oma itsensä, nauraa kuhertava, irvistelevä, käsiään hykertelevä ukonkäppyrä; ja hänen silmänsä tanssivat hänen puhuessaan tytöstä.

"Casey on hieman varomaton mies", kurnutti hän vilkaisten äkkiä syrjäsilmällä toveriinsa. "Casey on hullu!"

"Caseyko?" karjasi kapteeni Plum. "Mitä pirua tarkoitatte?"

"Hohoo, ettekö arvaa totuutta? Eilen illalla meidän tehdessämme tuttavuutta tuli pari mannermaan kalastajaa laivaanne. Mormonirosvot olivat ryöstäneet heidät! He kirosivat Strangia ja vannoivat kostoa. Ja varovainen Caseynne kiroili niitten mukana, syötti heitä, joi niitten kanssa ja olisi mielellään pidättänyt heidät laivassaan aamuun asti, jollei heillä olisi ollut kiire viemään tietoja Strangille. Ymmärrättekö, Nat? Ymmärrättekö?"

"Mitä Casey puhui niille?" kysyi kapteeni Plum henki kurkussa.

Obadiah kohautti hartioitaan.

"Aivan tarpeeksi toimittamaan teille kuulan päähänne. Hauskaa, vai mitä? Mutta mepä vedämme heitä nenästä! Menette laivaanne ja purjehditte kääröinenne tiehenne ja sitten saatte hakkailla Strangin vaimoa – sillä hän aikoo lähteä mukaanne?"

Hän vaikeni nauttien hämmästyksestä, minkä voi lukea kapteeni Plumin joka piirteessä. Veri syöksähti nuoren kapteenin pronssinvärisiin poskiin, ja hänen niskansa lehahti punaiseksi. Hitaasti tuli muutos. Hänen silmissään oli levoton välke, ja hänen äänensä kaikui teräksenkovana.

"Haluaako hän tulla mukaan? Minkä tähden?"

Obadiah oli katsellut muutosta hiljaa naureskellen. Äkkiä hän ojentautui suoraksi.

"Sh-h-h" kuiski hän. "Pysykää levollisena, Nat! Älkää näyttäkö kiihtyneeltä tai pelokkaalta. Tuolla tulee mies, jonka on määrä ottaa teidät hengiltä."

Hän seisoi liikuttamatta jäsentäkään. Ainoastaan silmät elivät.

"Hän tulee puhuttelemaan minua, ja katselemaan teitä", lisäsi hän kiihtyneesti. "Käyttäytykää ystävällisesti. Olkaa yhtä mieltä kanssani. Hän on sheriffien pää, kuninkaan pyöveli, Arbor Croche!"

Obadiah kääntyi, niinkuin olisi nyt vasta huomannut tulijan. "Wimsomen isä!" kuiskasi hän edelleen.

Arbor Croche! Nathaniel värisi tahtomattaan kääntyessään Obadiah Pricen kanssa. Croche, sheriffien päällikkö, mannermaan vitsaus, mormonivaltion Attila, jonka pelkkä nimi sai rannikkoseutujen naiset vaalenemaan ja jonka päästä miehet olivat salaa luvanneet palkinnon kullassa! Vaistomaisesti kapteeni Plumin käsi pyrki takin alle. Obadiah huomasi liikkeen, ja mennen Arbor Crochea vastaan hän nykäsi käden kiivaasti takaisin. Päästyään puolenkymmenen askelen päähän ylisheriffi pysähtyi kumartaen syvään. Mutta vanhus seisoi pystypäisenä hänen edessään, kuten oli seisonut kuninkaan puheilla, hymyillen ja nyökäyttäen päätänsä.

"Kas, Croche!" tervehti hän, "hyvää huomenta!"

"Hyvää huomenta, herra neuvos."

"Saanko esittää teille Typhoon-laivan omistajan, kapteeni Nathaniel Plumin. Kapteeni Plum, tässä on hänen majesteettinsa virkamies Arbor Croche."

Molemmat miehet kättelivät. Kapteeni Plum oli puolta päätä pitempi Crochea, joka, samoin kuin hänen kuninkaansa, oli lyhyt, vanttera mies, tätä kuitenkin paljon nuorempi. Hän oli tumma, synkännäköinen, kömpelö olio, mustasilmäinen, mustatukkainen, kädenlyönnistä päättäen voimakas mies.

"Olette muukalainen, kapteeni Plum?"

Vanhus vastasi vikkelästi:

"Hän on ensi kertaa St. Jamesissa. Olen kutsunut hänet katsomaan raipparangaistusta. Ohimennen sanoen", hän katsahti merkitsevästi Crocheen, "toivon, että toimitatte hänet illalla turvallisesti laivaan. Hänen laivansa on saaren alapäässä. Ehkä lähetätte pari miestä vähän ennen pimeäntuloa, vartiojoukoksi, ymmärrättehän –"

Nathaniel tunsi selkäpiitänsä karmivan nähdessään sheriffin mustilla kasvoilla ilmenevän tyytyväisyyden.

"Se tuottaa minulle suuren ilon, neuvos", keskeytti hän. "Saatan teidät itse laivaan, jos sallitte, kapteeni Plum."

"Kiitos", vastasi puhuteltu.

"Kapteeni Plum on seurassani koko päivän", lisäsi Obadiah. "Tulkaa seitsemältä – luokseni. Kas vain, väkeä näkyy jo kokoontuvan vankilan luo."

"Olemme hiukan muuttaneet ohjelmaamme, neuvos", Arbor Croche kääntyi kapteeni Plumin puoleen. "Puolen tunnin kuluttua saatte nähdä raipparangaistuksen, kapteeni Plum." Hän kääntyi kumarrettuaan Obadiah Pricelle ja eteni nopeasti Strangin virastoa kohti.

"Vai tuo herra siis aikoo lähettää kuulan lävitseni!" tuumi kapteeni Plum Crochen poistuttua kuulomatkan ulottuvilta. Hän nauroi, ja hänen äänensä kaikui hurjan, odottavan iloisena. "Obadiah, ettekö voi järjestää asioita niin, että joudun kahden kesken hänen kanssaan."

"Ei hän tule lainkaan mukaamme, Nat", iski vanhus silmää. "Hahaa, pelatkaamme hänen omilla aseillaan, petkuttamalla. Kun hän tulee määräpaikalle, olette te laivassa."

"Mutta tekisi mieleni puhutella häntä. Kahden kesken ja metsäisessä paikassa. Hyvä Jumala, tunnen erään miehen Grand Traverse Baysta. Hänen vaimonsa ja tyttärensä –"

"Sh – sh –", keskeytti vanha mies. "Ette kai tappaisi pikku Wimsomen isää!"

"Wimsomen isä! Tuo peto! Tuo murhamies! Onko se totta?"

"Olisittepa vain nähnyt hänen äitinsä, Nat, olisittepa nähnyt hänen äitinsä!" Vanhus punoi käsiään kuin saituri kultaa nähdessään. "Hän oli kaunis, kaunis kuin metsäkukka, ja hän tappoi itsensä kolme vuotta sitten päästäkseen synnyttämästä enää lisää lapsia tähän kurjuuteen. Pikku Wimsome muistuttaa äitiään."

"Asuuko hän isänsä luona?"

"Asuupa hyvinkin, Strangin tarkoin vartioimana, oi, niin huolellisesti vartioituna. No, arvatenkin hänestä jonakin kauniina päivänä tehdään kuningatar!"

"Suuri luoja!" huusi nuori mies. "Ja te elätte tässä likakaivossa ja vielä uskotte taivaaseen."

"Uskon, minä uskon taivaan olemassaoloon. Ja palkkani on oleva suuri. Hahaa, en viitsi kulkea keskitietä!"

He olivat kiertäneet kaaressa temppelin taitse ja lähestyivät matalaa hirsirakennusta, jonka Obadiah oli maininnut olevan vankilan. Yhdellä silmäyksellä Nathaniel huomasi sen sijaitsevan siten, että Strangin virastorakennuksen takasivulta oli erinomainen näköala sinne. Väkiryhmiä oli jo kokoontunut vankilan alueelle. Ne seisoivat jutellen jännittyneen mielenkiinnon ja odotuksen vallassa, mikä on rahvaalle niin ominaista julkisten rangaistustoimenpiteitten ollessa kyseessä. Kolmannes katselijoista oli naisia. Kuten Nathaniel jo aikaisemmin oli huomannut, mormoninaiset pitivät tukkansa palmikolla tai hajallaan, ja kolmea, neljää lukuunottamatta oli kaikilla hameet, jotka tuskin peittivät polvia. Obadiah pysähdytti toverinsa aivan muutaman ryhmän viereen, jossa oli puolikymmentä naista, ja nykäisi häntä salavihkaa.

"Kaunis näky, vai mitä, Nat?" nauraa kurnutti hän. "Kuninkaalla on ihmeteltävä kauneusaisti, Nat, ihmeteltävä kauneusaisti. Hän määrää, ettei hame saa peittää ainoatakaan naispolvea. He, he, jospa hän uskaltaisi, jospa hän vain uskaltaisi, Nat!"

Hän nyhkäsi Nathanielia jälleen niin lujasti, että tämä hypähti kuin olisi saanut puukon kylkiluittansa väliin.

"Pyhän Yrjön nimessä ihailen hänen makuansa!" nauroi hän. Naiset huomasivat hänen katselevan heitä, ja nuorin ja kaunein joukosta hymyili kehoittavasti.

"Sh, se on Jezebel!" katkaisi Obadiah. "Hänen lapsensa leikkii tuossa vieressä."

Nuori nainen keikautti päätänsä ja nauroi niin, että valkoiset hampaat loistivat, ikäänkuin olisi kuullut vanhuksen sanat.

"Katsokaa, kuinka hän punoo hiuksiaan", murisi Obadiah sapekkaasti nuoren naisen yhä katsellessa rohkeasti Nathanielia ja leikkiessä kiiltävillä kiharoillaan, jotka välkkyivät auringossa hänen rinnallaan. "Ezsa Milton on niin hullaantunut häneen, ettei ota ketään muuta vaimoa. Uh, Strang on hullu!"

Nathaniel kohautti hartioitaan ja käänsi selkänsä nauraville silmille.

"Minkä vuoksi?"

"Sanoessaan naisille, että lyhyet hameet ja hajallaan olevat hiukset edistävät heidän sielujensa pelastusta. Sillä jokaista naissielua kohti, joka siten pelastuu, menee kaksi miestä kadotukseen!"

Niin kiihkeää vastenmielisyyttä vanhus osoitti ja niin hullunkuriseen irvistykseen vääntyivät hänen kasvonsa, että Nathaniel vaivoin saattoi pidättyä purskahtamasta nauruun. Obadiah huomasi sen, ja vihaisesti nykäisten päätään hän ohjasi kulkunsa odottavan väkijoukon sisäreunaa kohti. Pienellä aukeamalla katselijapiirin keskellä oli lyhyt pylväs, jonka poikkipuuhun oli kiinnitetty hihnoja. Pylvästä vasten nojasi tärkeännäköinen nuori mies, kolmihaarainen ruoska kädessään. Painostava hiljaisuus vallitsi väkijoukossa, kuului vain katselijain riveihin työntyneiden naisten kuiskailua, kun he pelokkaan uteliaina kurottautuivat nähdäkseen verta ja kuullakseen ruoskaniskuja.

"Tuo on Mac Dongall – yleinen ruoskija ja kahlekoirien hoitaja", selitti Obadiah kuiskaten.

Nathaniel hätkähti.

"Kahlekoirien!" sanoi hän henkeään pidellen.

Vanhus irvisti ja punoi käsiään huvitettuna toverinsa hämmästyksestä.

"Meillä on komein verikoiralauma Lowicianan pohjoispuolella", jatkoi hän niin hiljaa, että vain Nathaniel sen kuuli "katsokaa, kuinka kova ja tasainen maa on pylvään ympäriltä!"

Nathaniel katsoi, ja hänen verensä kuumeni.

"Olen nähnyt tuollaista etelä-valtioissa", hän virkkoi, "mutta en valkoisten miesten rankaisukeinona."

Obadiah tarttui hänen käsivarteensa.

"Nyt ne tulevat!"

Vankilan suunnalta väkijoukko hajaantui, perääntyi asettuen kapeaan rintamaan. Naisten kuiskailu vaikeni. Kolme miestä tuli aukealle paikalle. Keskellä kulkeva oli vyötäisiään myöten alaston. Hänen molemmissa paljaissa ranteissaan oli nahkahihna, josta vartijat pitelivät. Vanki oli lyijynharmaa kasvoiltaan; veri tihkui hänen revityistä ranteistaan, hänen silmänsä kiiluivat pahasti, hän huohotti, näki, ettei hän ollut lähtenyt vankilasta vastarinnatta.

"Wittle on ensimmäisenä!" sanoi vanhus henkeään pidätellen. "Hän se sanoi, ettei hänen vaimonsa saisi kulkea lyhyissä hameissa."

Väkijoukon läpi päästyään vanki pysähtyi ja lihakset hänen käsivarsissaan ja rinnassaan jännittyivät. Lähinnä olevat katsojat peräytyivät. Sitten näkyi äkkinäinen muutos miehen kasvoilla, hän meni nopeasti patsaalle ja polvistui sen eteen. Hänen ranteissaan olevat hihnat sidottiin pylvään poikkipuun hihnoihin, ja ruoskija asettui paikoilleen. Ensimmäisen iskun sattuessa uhri huusi. Ruoskan laskeutuessa hän oli jälleen vaiti. Ilkeä pahoinvoinnin tunne tapasi Nathanielin hänen nähdessään punaisten haavojen leikkautuvan valkoiseen ihoon. Viisi kertaa – kuusi kertaa – seitsemän kertaa ruoska nousi ja laski. Kauhuissaan hän käänsi päänsä pois. Hänen takanaan nauroi muudan mies hänen kalpeudelleen ja vapiseville huulilleen. Yhä uudelleen hän kuuli iskujen putoilevan paljaalle selälle. Hänen läheltänsä kuului naisen voihkinaa. Tukahdutettua liikehtimistä, sanatonta äänten muminaa kiiri väkijoukon läpi. Nathaniel kääntyi jälleen pylvääseen päin. Veri valui onnettoman selästä. Pitkiä punaisia juovia risteili hartioilla, ja eräs isku oli haavoittanut hänen kumartuneen niskansa. Vielä isku, entistä kiukkuisempi, ja Mac Dongall kääntyi hengästyneenä uhristaan. Vartijat irroittivat miehen paalusta, ja hän nousi horjuen seisoalleen. Hänen hoippuessaan katselijajoukon aukaisemaa kujaa myöten pois hänen raadeltu selkänsä loisti karmosiininpunaisena auringossa.

"Suuri Luoja!" valitti Nathaniel.

Hän kääntyi Obadiah Priceen päin ja hämmästyi nähdessään hänet. Vanhuksen kasvot olivat aavemaisen kalpeat. Hänen suupielensä nytkähtelivät, ja koko hänen ruumiinsa tärisi. Nathaniel tarttui myötätuntoa tuntien hänen käsivarteensa.

"Eikö meidän ole paras mennä, vanhus hyvä?" kuiskasi hän.

"Ei – ei – ei – ei vielä, Nat. Nyt – nyt tulee Neil. Minun täytyy nähdä, kuinka poika – sen kestää."

Pian palasivat vahdit. Tällä kerta vanki kulki vapaana ja pystypäisenä. Hihnat heiluivat hänen ranteissaan, ja hän oli askelen verran seuralaistensa edellä. Hän oli nuori mies, noin kaksikymmentäviisi-vuotias, päätteli Nathaniel. Hän oli edellisen vangin vastakohta. Hänen kasvonsa eivät olleet kalpeat. Ei pelon eikä epäröinnin merkkiäkään näkynyt hänen katseessaan. Kun hän ohimennessään katsahti ympäröiviä kasvoja, kohosi puna hänen poskilleen. Mac Dongallille hän nyökkäsi hymyillen. Tuossa päännyökkäyksessä ja tuossa hymyssä oli jotakin, joka sai ruoskijamestarin sydämen värähtämään. Sitten nuorukainen katsahti Obadiah Priceen ja Nathanieliin. Hän näki vanhuksen pistäneen kätensä nuoren kapteenin kainaloon, ja hänen kasvoillaan vilahti ymmärtämyksen hymy. Hetkeksi yhtyivät molempien nuorten miesten katseet. Pylvään vieressä seisova mies astui askelen eteenpäin. Hänen huulensa liikkuivat kuin sanoakseen jotakin, uhmaava hymy katosi hänen kasvoiltaan. Sitten hän käännähti nopeasti ojentaen kätensä vartijoille.

Nuorukaisen polvistuessa pylvään eteen Nathaniel kuuli vierestään Obadiah Pricen tukahdetun huokauksen.

"Tulkaa", sanoi hän lempeästi. "En kestä tätä. Menkäämme tiehemme!"

Hän työnsi vanhusta takaisinpäin. Isku viuhahti hänen takanaan. Samassa tuntui läpitunkeva huuto. Se oli naisen huuto, ja muristen kuin kidutettu eläin vanhus työnsi luotaan Nathanielin käden ja ryntäsi takaisin eturiviin. Vastakkaisella puolen väkijoukko lainehti, ja Mac Dongallin uudelleen kohottaessa ruoskaansa hyökkäsi nainen esiin.

"Hyvä Jumala!" huusi kapteeni Plum, "sehän on –"

Loppu jäi sanomatta. Tuli kiersi hänen suonissaan.

Yhdellä ainoalla voimakkaitten käsivarttensa otteella hän oli raivannut tien läpi ihmisjoukon. Kymmenkunnan askelen päässä hänestä seisoi syreenityttö, kaunis tukka hajallaan, kasvot kuolemankalpeina, huohottaen kuin juoksun jäljestä. Silmänräpäyksessä hän käsitti tilanteen – patsaan luona olevan miehen, iskuun kohotetun ruoskan – Nathanielin. Tukahtuneesti huudahtaen hän heittäytyi Mac Dongallia kohti, kietoi käsivartensa polvistuneen miehen ympäri, peittäen hänet hiustensa loistavaan verhoon. Hetkiseksi hän nosti silmänsä kapteeni Plumiin. Jälleen Nathaniel näki niissä saman kuolemankauhun ja vetoavan katseen, joka oli osunut häneen kuninkaan ikkunasta. Hänen käsivarsilihaksensa jännittyivät teräskoviksi. Muudan vartijoista juoksi esiin ja tarttui tyttöön yrittäen raastaa hänet pois. Kiihkoissaan hän työnsi hänen päätänsä taaksepäin, ja hiukset laahasivat loassa. Näky oli raivostuttava. Nathaniel huudahti. Yhdellä ainoalla hyppäyksellä hän oli vartijan kimpussa ja löi nyrkkinsä tämän kasvoja vastaan moukarin voimalla. Mies kaatui äännähtämättä. Samassa kapteeni Plum oli vetänyt esiin puukkonsa ja katkaissut hihnat, joilla vanki oli sidottu pylvääseen. Silmänräpäyksen ajan hänen kasvonsa olivat aivan tytön kasvojen vieressä. Hän näki hänen huultensa taipuvan iloiseen huudahdukseen, mutta ei jäänyt sitä odottamaan.

Raivostuneen pedon tavoin hän kääntyi sanattomiksi ällistyneitä katselijoita kohti ja heittäytyi toisen vartion kimppuun. Hänen takanaan kaikui riemuhuuto, hän näki alastomien hartioitten välähtävän ja pylvääseen sidottu mies syöksähti hänen viereensä. Yhdessä he hyökkäsivät ihmisjoukon läpi jaellen iskuja oikeaan ja vasempaan.

"Tätä tietä, Neil!" huusi Nathaniel. "Tätä tietä – laivaan!"

He juoksivat ylös kaupungista metsään kohoavaa rinnettä. Ei edes tapauksen nopeudesta hämmästynyt ruoskija seurannut heitä. Muutamasta kuninkaan talon verhotusta ikkunasta oli kaksi miestä seurannut vankilan luona sattunutta kuohuttavaa näytelmää. Toinen heistä oli Strang, toinen oli Arbor Croche. Toisessa ikkunassa, muutaman jalan päässä heistä, kyyrötti lattialla korkean pöydän ja paperi- ja kirjakasojen takana piilossa Wimsome Croche tuskin uskaltaen hengittää pelosta, että hänet huomattaisiin. Miehet näkivät tytön juoksevan esiin vankilan takaa. He seurasivat hänen ponnisteluaan väkijoukon läpi. He näkivät Nathanielin juoksevan esiin, näkivät nopean iskun, välähtävän veitsen ja paon. Niin äkkiä kaikki oli käynyt, etteivät hämmästyneet miehet ehtineet äännähtääkään. Mutta Nathanielin ja Neilin tunkeutuessa katselijajoukon läpi ja hävitessä metsää kohti, Strangin valtava ääni jylisi ukkosena.

"Arbor Croche, ota kiinni nuo miehet ja surmaa heidät!"

Hurjana sheriffipäällikkö ryntäsi alas portaita. Kuullessaan hänen lähtevän Wimsome jähmettyi kauhusta. Hän tiesi mitä tuo käsky merkitsi. Arbor Crochen tyttären mieltä poltti useampi kuin yksi kaamea salaisuus, hänen sieluansa pistelivät tikarien tavoin samat kauhunteot, jotka olivat kiduttaneet hänen äitinsä kuoliaaksi. Ja pahinta kaikesta oli se, että Arbor Crochelle Strangin sanat olivat Jumalan sanoja! Jos profeetta sanoi: tapa, niin hän tappoi! Kokonaisen minuutin Wimsome kyyrötti piilopaikassaan, tajuttomana kauhusta, joka niin nopeasti oli hänen mielestään kartoittanut onnistuneen paon tuottaman ilon. Hän kuuli Strangin poistuvan ikkunan äärestä, kuuli hänen raskaat askelensa ulommaisesta huoneesta, kuuli oven sulkeutuvan ja tajusi, että hänkin oli mennyt. Hän hypähti pystyyn juosten ikkunaan, jonka äärestä miehet olivat lähteneet, Arbor Croche oli jo vankilan luona. Väkijoukko alkoi hajaantua. Miehiä kiipeili kuin muurahaisia metsään päättyvää rinnettä pitkin. Kolme, neljä ajoi paenneita takaa, ja Wimsome tiesi heidän panevan parastaan. Toisia seurasi hitaammin, niitten joukossa muutamia naisia. Portailta kuului liikettä. Wimsome tunsi askelet. Hän tunsi äänen, joka hetkistä myöhemmin mainitsi häntä nimeltä. Toivottomasti nyyhkyttäen hän käännähti ja meni kädet ojona tulijaa vastaan. Se oli tyttö, jonka takia Nathaniel oli keskeyttänyt kuninkaan raipparangaistuksen.

V luku.

SALAISUUS.

Tuskin Nathaniel oli ponnistellut ällistyneen katselijajoukon läpi, kun hänelle selvisi tekonsa uhkarohkeus. Olihan hän ehkäissyt kuninkaan tuomion. Hän ei katunut sitä, että oli totellut niin ihmeellisellä tavalla hänen elämäänsä ilmestyneen tytön silmien äänetöntä pyyntöä. Hän riemuitsi voimasta, joka oli pannut hänet liikkeelle, sytyttänyt tulen hänen suoniinsa ja antanut hänelle jättiläisen voimat. Hänen hermoissaan soi ilo siitä, että hän oli rynnistänyt yli esteitten, jotka kylmäverisempinä hetkinä olisivat olleet ylipääsemättömät. Hänen mielessään väikkyi kuva kauniista kasvoista, jotka ratkaisevina kärsimyksen hetkinä olivat etsineet hänen kasvojaan.

Hänen puoleensa tyttö oli kääntynyt, yksistään hänen puoleensa koko väkijoukosta. Hän oli kuullut hänen äänensä, tuntenut hänen pehmeitten hiustensa häilähdyksen kasvoillaan katkoessaan hihnoja. Hän näki tytön katseen ja hänen huultensa liikkeen, kun hän ryntäsi väkijoukkoon. Ja kiitäessään rinnettä ylös hän tunsi saaneensa runsaan palkan työstään. Hänen verensä tulistui kuin väkevästä viinistä; taistelun kiihko paloi hänessä yhä. Mutta tuskin hän oli taistellut itsensä väkijoukon läpi, kun hänen arvostelukykynsä palasi. Häntä ensin väijynyt vaara oli nyt kaksin verroin uhkaava, ja hänen itsesäilytysvaistonsa riemuitsi vauhdista, millä hän oli kiitänyt takaa-ajajiensa ulottuvilta. Hän katsahti olkansa yli ja näki pelastamansa miehen tulevan aivan kintereillä. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli paeta Obadiah Pricen mökille. Mutta sitten hän päätti seurata laivaan vievää polkua. Kohtapuoleen hänen miehensä varmaan olisivat häntä veneellä vastassa, ja päästyään kerran Typhoonin kannelle hän voisi jatkaa taisteluaan Strangia vastaan paremmalla menestyksellä kuin yksinäisenä pakolaisena mormonien saarella. Sitä paitsi hän muisti, mitä Casey tekisi auringon laskiessa.

Mäen laelle päästyään hän pysähtyi odottamaan toveriaan.

"Minulla on laiva tuolla järvellä", virkkoi hän viitaten sisämaahan päin. "Oikaiskaamme suorinta tietä saaren päähän. Siellä on vene odottamassa."

Neil kiipesi huohottaen ja niin hengästyksissään, ettei voinut puhua, mutta silmät ilmaisivat rajatonta kiitollisuutta. Ne olivat kirkkaat, pelottomat silmät ja niissä oli teräksensininen välähdys. Hänen ojentaessaan kätensä kapteeni Plumille ne loistivat vapautuksen riemua.

"Kiitos, kapteeni Plum!"

Hän lausui toverinsa nimen varmasti, kuin olisi tietänyt sen jo kauan. "Jos he laskevat irti koirat, laivaan menosta ei tule mitään", lisäsi hän merkitsevästi kohauttaen alastomia olkapäitään. "Seuratkaa minua!"

Hänen äänensä oli rauhallinen, ja Nathaniel näki valkoisten hampaitten välkkyvän Neilin hymyillessä hänelle julmaa hymyä ja asettuessa johtoon. Nähdessään toverinsa silmät Typhoonin kapteeni oli päättänyt hänet taistelijaksi. Hänen hymynsä, rohkea, luottava ja kuitenkin heidän vaaransa ymmärtävä sai hänet uskomaan, että hän oli oikeassa. Hän seurasi Neilin kintereillä mitään kyselemättä. Kuljettuaan polkua kappaleen matkaa Neil poikkesi orjantappuraa ja pensaikkoa kasvavaan tiheikköön. Kymmenisen minuuttia he samosivat tietöntä ja polutonta viidakkoa. Tuon tuostakin vilahtivat kapteeni Plumin silmissä edellä juoksevan miehen paljaat hartiat punaisine ruoskan jälkineen, ja joka askelella piikit raapivat uusia naarmuja. Kun he tulivat vanhalle ajotielle, riisui Nathaniel takin yltään ja Neil pujottautui siihen juostessaan.

Koko heidän pakomatkansa ajan kapteeni Plumia oli askarruttanut toinenkin kysymys, ei yksinomaan heitä uhkaavan vaaran ajatus. Kenet hän oli pelastanut? Kuka oli tuo kirkassilmäinen nuorukainen, jonka takia tyttö oli antautunut ilmeiseen vaaraan, jota hän oli syleillyt ja kietonut loistavain hiustensa vaippaan? Iloon, jota kapteeni Plum tunsi voidessaan auttaa tyttöä, sekaantui pistävää epäilyä. Obadiah Pricen epämääräiset viittailut, näky kuninkaan huoneessa, tytön öinen käynti vanhuksen tuvalla ja viimeksi tapaus vankilan luona saivat nyt hänen mielessään uuden merkityksen, joka sai hänen innostuksensa vähitellen vaimenemaan. Hän oli varma siitä, että salaperäisten tapausten sarja, johon hän oli sotkeutunut, läheni ratkaisuaan, mutta tuo tietoisuus toi mukanaan levottomuutta. Kärsimättömänä hän odotti etumaisena juoksevan Neilin pysähtyvän, saadakseen vastauksen kysymyksiinsä ja selityksen epäilyksiinsä. He olivat taivaltaneet penikulman verran tietöntä metsää, kun Neil pysähtyi pienen joen luo, joka laski muutamaan suohon. Rohkeasti hymyillen hän viittasi ruskoleviä kasvavaan suohon päin ja kahlasi vyötäisiä myöten vedessä tiheän lepikön varjoon. Muutaman minuutin kahlattuaan hän kääntyi maihin, ja pehmeä liejupohja muuttui lujaksi maaksi. Nathaniel kahlasi vielä virrassa, kun hän näki seuralaisensa kyykistyvän kaatuneen hirren viereen rannalle. Päästyään maihin hän tapasi hänet käärimästä auki purjekangaskappaleeseen käärittyä pyssyä. Tehden varoittavan liikkeen Neil nousi pystyyn ja molemmat miehet seisoivat hetkisen kuunnellen. Kuului vain pelästyneen oravan narskunaa ja koiran haukuntaa St. Jamesista sivummalta.

"He eivät ole vielä päästäneet irti koiria", sanoi Neil painaen käden huohottavalle rinnalleen. "Jos ne tulevatkin, ne eivät pääse suon yli kimppuumme." Hän pani pyssynsä hirttä vasten, työnsi uudelleen kätensä piilopaikkaan ja veti sieltä esille pienen laatikon.

"Ruutia, kuulia – ja kaivamista" nauroi hän. "Kuten näette, olen jonkinlainen vallankumouksellinen, jolla on kätkönsä. Huomenna – minusta tulee marttyyri!" Hän sanoi sen niin levollisesti kuin olisi lausunut vain joutavan pilapuheen.

"Marttyyriko?" nauroi Nathaniel katsellen hymyileviin hikisiin kasvoihin.

"Aivan niin. Huomenna surmaan Strangin."

Neilin ääni oli aivan rauhallinen. Hän seisoi suorana, ja hymy karehti yhä hänen huulillaan. Mutta syvällä silmissä piili jotakin, jota eivät sanat eivätkä hymyilevät huulet ilmaisseet: järkkymätön, loimuava viha niin syvällä, että Nathanielin oli vaikea saada selville, mitä se oli. Toinen näki epäilyn hänen kasvoillaan.

"Huomenna surmaan Strangin", kertasi hän. "Ammun hänet tällä pyssyllä samasta ikkunasta, josta te näitte Marionin!"

"Marionin!" huudahti kapteeni Plum. "Marionin –" Hän kurottautui kiihdyksissään eteenpäin. "Kertokaa minulle –."

"Sisareni, kapteeni Plum."

Nathanielistä tuntui, että joka ainoa hermo hänen ruumiissaan oli äärimmilleen jännittynyt. Hämmentyneenä kuulemastaan hän tarttui molemmin käsin Neiliä käsivarresta.

"Sisarenne – hänkö, joka tuli luoksenne, kun teitä ruoskittiin?"

"Hän oli juuri Marion!"

"Ja Strangin vaimo?"

"Ei!" huusi Neil. "Ei – hän ei ole Strangin vaimo!" Hän perääntyi Nathanielin otetta, kuin olisi kysymys loukannut häntä sydän juuria myöten. Hänen silmissään uinunut intohimo syttyi hurjaan liekkiin ja hänen kasvonsa muuttuivat äkkiä hirvittävän näköisiksi. Niissä kuvastui viha, viha sellainen, jota kapteeni Plum ei ollut ikinä nähnyt, hurja, mistään piittaamaton viha, joka sai väristyksen kulkemaan hänen lävitsensä. Hetken kuluttua Neilin kohonnut, nyrkkiin puristettu käsi laskeutui. Puolittain anteeksipyytävin ilmein hän ojensi kätensä toverilleen.

"Kapteeni Plum, olemme teille suuressa kiitollisuudenvelassa, Marion ja minä", lausui hän, ääni vielä väristen mielenliikutuksesta. "Obadiah sanoi Marionille, että teistä voimme toivoa apua, ja Marion toi minulle sanan vankilaan viime yönä – nähtyään teidät ikkunassa. Vanha neuvos piti sanansa. Olette pelastanut Marionini!"

"Pelastanutko hänet!" ihmetteli kapteeni Plum. "Mistä? Miten?" Tuhat kysymystä tuntui tunkeutuvan hänen huulilleen.

"Strangista. Suuri Luoja? Ettekö käsitä? Sanoinhan teille aikovani tappaa Strangin!"

Neil seisoi kauhuissaan toverinsa hitaasta järjenjuoksusta. "Sanon teille, että surmaan Strangin!" huusi hän uudelleen, ja hänen hiestyneet kasvonsa hehkuivat entistä enemmän.

Nathanielin kasvot kuvastivat yhä hämmästystä.

"Hän ei ole Strangin vaimo", lausui hän hiljaa kuin itsekseen. "Eikö hän ole –" Hän punastui. "Obadiah valehteli!" Hän katsoi Neiliä kiinteästi silmiin. "Ei, en ymmärrä teitä! Obadiah Price sanoi hänen – Marionin – olevan Strangin vaimon. Muuta hän ei minulle sanonutkaan, ei sanaakaan Marionin ikävyyksistä, ei sanaakaan teistä. Tähän hetkeen saakka kaikki on ollut minulle salaperäisyyden verhoamaa. Marionin silmät saivat minut tekemään sen, minkä tein vankilan luona."

Neil tuijotti häneen hämmästyksissään.

"Obadiahko ei – kertonut – teille – mitään?" kysyi hän tuskin uskoen kuulemaansa.

"Ei sanaakaan teistä eikä Marionista, paitsi, että Marion on kuninkaan seitsemäs puoliso. Mutta hän vihjaili kylläkin yhtä ja toista auttaen minut jäljille. Vaanin ja tähyilin lakkaamatta, ja joka tunti toi vain uuden salaisuuden tullessaan. Tällä hetkellä on kaikki minulle aivan käsittämätöntä. Mitä kaikki tarkoittaa? Miksi aiotte tappaa Strangin? Miksi "

Neil keskeytti hänet huudahtamalla niin raivokkaasti, että sanat kuolivat hänen huulilleen.

"Luulin neuvoksen kertoneen teille kaiken", sanoi hän. "Arvelin, että tiesitte kaikki." Pettymys hänen äänessään läheni epätoivoa. "Silloin – oli siis vain sattuma, että autoitte meitä?"

"Oli, oli aivan sattuma, että autoin teitä! Mutta Marion –" Nathaniel puristi Neilin kättä molemmin käsin, ja hänen silmänsä sanoivat enemmän kuin mitä sanat olisivat ilmaisseet.

"Minulla on aseistettu laiva ja tusinan verran miehiä täällä. Jos voin auttaa Marionia ampumalla ilmaan St. Jamesin, niin teen sen!"

Hetkisen he vaikenivat molemmat. Kuului vain heidän kiihkeä hengityksensä. He katselivat toisiaan silmiin, Nathanielin kasvoilla koko se intohimon, vakavuus, jonka Marion oli sytyttänyt, Neil puoleksi epäillen, ikäänkuin etsien toisen silmistä ystävyyttä, jota hän hetki sitten ei ollut kysellyt.

"Eikö Obadiah kertonut teille mitään?" kysyi hän jälleen, voimatta uskoa.

"Ei kerrassaan mitään."

"Ettekö te ole tavannut Marionia, puhutellut häntä?"

"En."

Kapteeni Plum oli päästänyt irti seuralaisensa käden, ja Neil meni hirrelle – istuutuen sille kasvot käännettyinä sinnepäin, josta heidän takaa-ajajiensa pitäisi tulla, jos he pääsisivät suon yli.

Äkkiä Nathaniel muisti Obadiah Pricen kirjelapun, hänen kehoituksensa ja viittauksensa jonkun käynnistä. Samalla hänen mieleensä johtuivat vanhuksen temppelissä lausumat sanat: "Jos olisitte pysynyt mökillä, Nat, olisitte saanut nähdä, että olen ystävänne. Hän olisi tullut luoksenne, mutta nyt – se on mahdotonta." Nyt hän vasta alkoi käsittää asiaa. Hän istuutui Neilin viereen.

"Alan ymmärtää – hiukan", sanoi hän. "Obadiahin tarkoitus oli, että tapaisin Marionin, mutta sotkin hänen suunnitelmansa. Jos olisin tehnyt hänen neuvonsa mukaan, olisin nähnyt Marionin tänä aamuna."

Muutamin sanoin hän kertoi edellisen illan ja tämän aamun tapahtumat – tulostaan saarelle, Obadiah Pricen tapaamisesta ja siitä, kuinka ihmeellisellä tavalla Marion oli herättänyt hänen mielenkiintonsa. Valat hän jätti mainitsematta, mutta kertoi Wimsomen varoituksesta ja keskustelustaan mormonikuninkaan kanssa. Kun hän puhui tytöstä, sellaisena kuin oli nähnyt hänet ikkunasta, ja mainitsi hänen vetoavasta ilmeestään vankilan luona, hänen äänensä vapisi kiihtymyksestä, mikä sai punan Neilin poskilla kohoamaan.

"Kapteeni Plum, kiitän Jumalaa siitä, että pidätte Marionista", sanoi hän yksinkertaisesti. "Tahdotteko auttaa häntä, kun olen ottanut Strangin hengiltä?"

"Tahdon."

"Uskallatteko –"

"Henkeni – mieheni – laivani!"

Nathaniel puhui sellaisen lailla, jolle äkkiä ovat auenneet ovet suureen riemuun. Hän hypähti pystyyn, seisoen Neilin edessä, koko olemus säteillen vasta heränneitten tunteitten voimasta.

"Hyvä Jumala, miksi ette sano minulle, mikä vaara häntä uhkaa?" huusi hän voimatta enää hillitä itseään. "Minkä vuoksi tapatte Strangin. Onko hän – onko hän –" kysymys, jota hän ei uskaltanut sanoa loppuun, poltti hänen kasvojaan.

"Ei, ei!" keskeytti Neil. "Hän ei ole milloinkaan koskenutkaan Marioniin. Sisareni inhoaa häntä niinkuin hän inhoaa tuon rämeikön käärmeitä. Ja kuitenkin – hänestä tulee ensi sunnuntaina hänen seitsemäs vaimonsa."

"Tarkoitatteko – että hän pakottaa Marionin haaremiinsa?" kysyi hän.

"En, sitä hän ei kykene tekemään!" huudahti Neil jälleen vihasta kuohahtaen. "Hän ei voi pakottaa häntä kanssaan naimisiin, ja kuitenkin –." Hän kohotti äkkiä kätensä epätoivon valtaamana.

"Niin totta kuin Jumala on taivaassa, antaisin kymmenen vuotta elämästäni, jos saisin selville sen salaisen voiman, mikä profeetalla on Marioniin!" vaikeroi hän. "Kolme kuukautta sitten vihasi hän Strangia hirvittävästi. Pelkkä hänen näkemisensä inhoitti häntä. Olen nähnyt Marionin värisevän kuullessaan hänen äänensä. Kun Strang pyysi häntä vaimokseen, hän syyti hänelle sanoja, joita en olisi luullut kenenkään koko valtakunnassa uskaltavan lausua. Sitten – ei täyttä kuukautta takaperin – tuli muutos, ja hän sanoi päättäneensä ruveta Strangin vaimoksi. Sinä päivänä hänen sydämensä murtui. Olin sanaton hämmästyksestä. Raivosin ja kiroilin, vieläpä uhkasinkin. Kerran syytin häntä häpeällisestä teosta ja vaikka sitten tuhannet kerrat olen rukoillut hänen anteeksiantoaan, tiedän hänen yhä itkevän karkeita sanojani. Mikään ei voinut horjuttaa häntä. Polvillani rukoilin häntä, kerran kietoi hän kätensä kaulaani ja sanoi: 'Neil, en voi sanoa sinulle, minkä tähden menen Strangin kanssa naimisiin, mutta minun täytyy.' Menin Strangin puheille ja pyysin selitystä. Sanoin, että sisareni vihaa häntä, että hänen kasvojensa näkeminen ja hänen äänensä kuuleminen täyttää hänet kauhulla. Mutta hän vain nauroi minulle, kysyen mitä minulla oli vastaan päästä profeetan langoksi. Päivä päivältä olen nähnyt Marionin sielun nääntymistään nääntyvän. Jokin kauhea salaisuus jäytää häntä, tappaen elämänilon hänessä, joka vielä muutamia viikkoja sitten oli saaremme kaunein tyttö. Jokin hirvittävä voima heittää varjonsa hänen joka askelellensa, ja kuta lähemmäksi tulee päivä, joka vie hänet kuninkaan haaremiin, sitä useammin on hänen silmissään ilme, joka peloittaa minua. On vain yksi ainoa pelastus. Huomenna surmaan Strangin."

"Entä sitten?"

Neil kohautti hartioitaan.

"Ammun häntä vatsaan, niin että hän ehtii kertoa vaimoilleen, kuka hänet surmasi. Sen jälkeen koetan paeta mantereelle."

"Entä Marion –"

"Ei mene Strangin kanssa naimisiin! Se kai on selvä!"

"Ette ole saanut vähääkään selvää siitä, mistä johtuu Strangin vaikutusvalta sisareenne!" kysyi Nathaniel.

"En hituistakaan. Ja kuitenkin jo sen pelkkä ajatuskin saa veren suonissani hyytymään. Vihani on niin suuri, ettei Strangia arveluttanut heittää minua vankeuteen sillä syyllä muka, että olin uhannut hänen henkeään. Marion rukoili häntä säästämään minua julkisesti ruoskimasta, ja hän vastasi lukemalla hänelle valtakunnan lait. Tämä tapahtui eilen illalla, silloin kuin näitte sisareni kuninkaan ikkunasta. Strang on hullaantunut hänen kauneudestaan, ja sittenkin hän uskaltaa mennä noin pitkälle pelkäämättä menettävänsä häntä. Marionista on tullut hänen orjansa. Hän on Strangin vallassa kuin rautakahleissa. Ja kauheinta kaikesta on se, että hän on vakavasti kehoittanut minua lähtemään saarelta eikä milloinkaan palaamaan! Suuri Luoja! Mitä kaikki merkitsee? Rakastan häntä yli kaiken. Olemme olleet eroamattomat siitä päivästä lähtien, jona hän ensi kertaa tallusteli omilla pikku jaloillaan – ja nyt hän käskee minun jättää hänet! Ei mikään voima maan päällä selvitä salaisuutta, joka kiduttaa häntä. Ei mikään voima saa Strangia ilmaisemaan sitä."

"Entä Obadiah Price?" huudahti kapteeni Plum. "Eikö hän tiedä sitä?"

"Luulen hänen tietävän", vastasi Neil kulkien kiihtyneenä edestakaisin. "Kapteeni Plum, jos tällä saarella on mies, joka rakastaa Marionia isän koko hartaalla rakkaudella, se on Obadiah Price. Ja hän vannoo kuitenkin, ettei hän tiedä mitään kauheasta voimasta, joka niin äkkiä teki sisarestani profeetan orjan. Hän vihjailee jotakin mesmerismistä, mutta minä –" Neil keskeytti lauseensa kovaa, katkerana naurahtaen, mesmerismi! Eikö se ole sitä!"

"Sisarenne – on – mormoni", uskalsi Nathaniel kysyä muistaen, mitä profeetta oli sanonut hänelle aamulla. "Ehkä se on hänen kohtalonsa. Tehtävä, joka on ilmoitettu Strangin kautta."

"Marion ei ole mormoni!" sanoi Neil. "Hän vihaa mormonioppia, niinkuin hän vihaa Strangia. Olen koettanut taivuttaa häntä lähtemään yhdessä kanssani saarelta, mutta hän haluaa itsepintaisesti jäädä vanhusten takia. He ovat hyvin vanhoja, kapteeni Plum, ja he uskovat profeettaan ja hänen taivaaseensa, kuten te ja minä uskomme pilviin päämme päällä. Päivää ennen vangitsemistani rukoilin sisartani pakenemaan kanssani mannermaalle, mutta hän kieltäytyi sanoen samaa, mitä hän oli sanonut sadat kerrat sitä ennen, 'Neil, minun täytyy mennä naimisiin profeetan kanssa. Etkö näe, että asiaa ei voi auttaa muutoin kuin tappamalla Strangin?'"

Nathaniel pisti kätensä Neilille lainaamansa takin taskuun ja kaivoi esille piippunsa ja tupakkakukkaronsa. Täyttäessään piippuaan hän katsoi kiinteästi toverinsa silmiin ja hymyili.

"Neil", sanoi hän hiljaa, "tiedättekö, että olisitte menetellyt pähkähullun tavoin, jollen olisi sukeltanut esiin juuri oikealla hetkellä?"

Hän sytytti piippunsa raivostuttavan levollisesti, yhä hymyillen.

"Te ette suinkaan tapa Strangia huomenna", lisäsi hän heittäen pois tulitikun ja laskien molemmat kätensä Neilin olalle. Hänen silmänsä nauroivat iloisina. "Neil, häpeän puolestanne! Olette pitänyt riivattua melua joutavanpäiväisen asian vuoksi! Katsokaas –" Hän puhalsi savupilven nuorukaisen pään yli. "Olen tällä saarella tottunut saamaan maksun palveluksistani. Lupaatteko olla – veljentapaisena – minulle –, jos varastan Marionin ja purjehdin tieheni hänen kanssaan ensi yönä?"

VI luku.

MARION.

Nathanielin sanat saivat Neilin vaikenemaan hämmästyksestä.

"Ettekö näe, kuinka yksinkertaista kaikki on?" jatkoi kapteeni Plum huvitettuna toisen ällistyksestä. "Suunnittelette Strangin surmaamista pelastaaksenne Marionin joutumasta hänen vaimokseen. Hyvä, haen Marionin käsiini, pistän hänet säkkiin, jos se on välttämätöntä ja kannan hänet laivaan! Eikö tuo keino ole parempi ja aivan yhtä varma kuin Strangin murha?"

Neilin kasvot olivat jälleen rauhalliset. Poskien hehku vaaleni vähitellen, ja silmien vihainen ilme lauhtui. Nathanielin astellessa poispäin yhä naureskellen ja puhallellen savupilviä piipustaan,

Marionin veli työnsi kädet taskuihinsa huudahtaen. Huudahdus ilmaisi selvästi, kuinka viisaana hän piti esitystä. "Sitä en tullut ajatelleeksi", lisäsi hän hetken kuluttua. "Kautta taivaan, sehän käy helposti."

"Niin helposti, että minun täytyy vieläkin kerran sanoa teille, että häpeän puolestanne, ettei se johtunut mieleenne!" huudahti Nathaniel. "Pääasia on, että onnellisesti pääsemme laivaani."

"Tunnissa pääsemme sinne."

"Ja illalla – mistä löydämme Marionin?"

"Kotoa", sanoi Neil. "Asumme Obadiah Pricen lähellä. Teidän on täytynyt nähdä talo tullessanne aamulla metsästä aukeamalle."

Nathanielia hymyilytti, kun hän muisti vanhukseen kohdistuneet epäluulonsa.

"Se ei voisi sijaita soveliaammin aikeitamme varten", lausui hän. "Kiertääkö metsä järvelle saakka Obadiahin puolella saarta?"

"Rantaan asti."

Neilin kasvoilla välähti äkkiä epäilyä.

"Luulen, että taloamme on pidetty silmällä jonkin aikaa", selitti hän. "Olen varma, että sitä vartioidaan varsinkin öiseen aikaan ja ettei sieltä kukaan lähde eikä kukaan sinne mene Strangin tietämättä. Marion on varmasti tietoinen tuosta silmälläpidosta, vaikkakin hän jyrkästi kieltää sen. Tuopa oli paha juttu, se vaikeuttaa toimintaamme."

"Pääsettekö talon luo kenenkään huomaamatta?"

"Pääsen kyllä – puolenyön jälkeen."

"Ei ole siis mitään hätäilemisen syytä", selitti kapteeni Plum. "Jos on välttämätöntä, voin tuoda kymmenen miestä metsänreunaan. Kaksi voi lähestyä taloa yhtä hiljaa kuin yksikin, ja minä tulen kanssanne. Kun olette perillä, voitte sanoa Marionille, että henkenne riippuu siitä, seuraako hän teitä Obadiahin luo. Uskon hänen tulevan. Jollei hän suostu –" Hän ojensi käsivartensa ikäänkuin kuvitellen niitten kannettavaa taakkaa. "Jollei hän suostu, autan teitä tuomaan hänet."

"Entä sillä välin", sanoi Neil. "Arbor Crochen miehet –"

"Kuolevat kuin sillit, jos nostavat nenäänsäkään!" huusi kapteeni Plum hypähtäen innoissaan korkealle ilmaan. "Minulla on kaksitoista maailman hurjinta tappelijaa laivassani, kymmenen niistä on illalla metsänlaidassa!"

Neilin silmissä loisti jotakin, joka sai kapteeni Plumin puuhailemaan piippunsa täyttämiseksi.

"Toivon, kapteeni Plum, kykeneväni palkitsemaan teidät", lausui nuorukainen. Hänen äänensä vapisi. Kapteeni Plumin katse oli yhä piipussa. Hänen oma sydämensä sykki tulvillaan uutta elämää, joka siinä oli herännyt. Kun hän katsahti toverinsa kasvoihin, niissä oli loiste, joka ilmaisi hänen tunteensa selvemmin kuin sanat.

"Ette ole vielä hyväksynyt hintaani, Neil", vastasi hän levollisesti. "Kysyin, tahtoisitteko – ruveta minulle – jonkinlaiseksi veljeksi."

Neil hypähti hänen viereensä, innoissaan pudottaen piipun hänen kädestään.

"Vannon sen! Ja jollei Marion –" Äkkiä hän heittäytyi kuuntelevaan asentoon. "Kuunnelkaa!"

Molemmat pidättivät henkeään, kumpikin he kuulivat äänen, hiljaisen, etäisen äänen. Sitä seurasi lyhyt hiljaisuus. Sitten taas, heidän tuijottaessaan kysyvinä toinen toistansa silmiin se kiiri heikkona suolle, kaukaa kuuluva koiranhaukunta.

"Ah!" huudahti Neil syvään hengähtäen. "Arvasin heidän tekevän niin."

"Verikoirat!" Kauhu, ei pelko, sai Nathanielin tahtomattaan värisemään.

"Eivät ne meitä tavoita!" vakuutti Neil voitonvarmuus silmissään. "Tätä tietä olisin paennut surmattuani Strangin. Neljännespenikulman päässä syvemmällä suossa minulla on kanootti."

Hän tarttui pyssyynsä ja laatikkoonsa ja lähti painumaan tiheän lepikön läpi joenviertä pitkin. "Tekisi mieleni jäädä tappamaan nuo koirat", huusi hän olkansa yli, "mutta se ei olisi valtioviisasta."

Vähäksi aikaa kaikki muut äänet hukkuivat suon tiheän kasvullisuuden kahinaan heidän työntyessään eteenpäin. Viittä minuuttia myöhemmin Neil pysähtyi laajan rämeen laitaan. Koirat haukkuivat raivokkaasti heidän vasemmalla puolellaan olevassa metsässä. Niiden läheisyys sai Nathanielin tarttumaan pistooliinsa. Neil huomasi liikkeen ja nauroi.

"Ettekö pidä laulusta?" kysyi hän. "Me olemme siihen tottuneet, täällä Majavasaarella, Ne ovat juuri sillä kohtaa, jossa ne pari viikkoa sitten repivät pikku Jim Schredderin kappaleiksi. Schredder yritti tappaa muutaman vanhimmista siitä syystä, että tämä oli varastanut hänen vaimonsa eräänä yönä Jimin ollessa kalaretkellä."

Hän painui suohon polvia myöten.

"Ne tavoittivat hänet juuri, kun hän oli pääsemäisillään suolle", lennätti Neil olkansa yli. "Kaksi minuuttia vielä, ja Jim olisi pelastunut."

Nathaniel tarpoi hänen rinnallaan polvia myöten liejuun vajonneena.

"Hyvä Luoja!" huudahti hän, kun tuulenhenkäys äkkiä kantoi heidän korviinsa haukunnan, joka jähmetytti veren suoniin. "Jos he olisivat irroittaneet ne aikaisemmin –"

Hän tunsi väristyksen ruumiissaan nähdessään Neilin kauhean irvistyksen.

"Jos he olisivat päästäneet lauman jälkeemme paetessamme, olisimme nyt Jim Schredder-raukan luona, kapteeni Plum. "Sivumennen sanoen –" hän pysähtyi hetkeksi pyyhkien veden ja liejun kasvoiltaan –" kolmen päivän perästä he peittivät Schredderin luut lokaan sille paikalle, missä vanhin otti hänen vaimonsa! Vaimo oli liian sievä kalastajalle!"

Hän lähti eteenpäin, mutta pysähtyi äkkiä kädet ylhäällä. Koirien haukuntaa ei enää erottanut, "Ne ovat tulleet purolle. Kuunnelkaa!"

Hiljaisuutta seurasi pitkä, valittava ulvonta.

"Pälkähässä – pälkähässä, tai vedessä, sitä tuo ulvonta tietää. Kuinka Croche piruineen nyt hosuukaan!"

Kirous kuului Neilin huulilta hänen painaltaessaan eteenpäin suossa. Jonkin matkaa kuljettuaan he tulivat pienelle limakasvien peittämälle lampareelle, jossa kellui puunrungosta koverrettu kanootti. Suunnaton huojennus näkyi Nathanielin huolestuneilla kasvoilla hänen kiivetessään siihen. Nyt hän taas oli valmis tappelemaan Marionin puolesta vaikka sataa miestä vastaan, mutta suot, käärmeet ja verikoirat olivat hänen piirinsä ulkopuolella, ja sen hän siekailematta selitti toverilleenkin. Neljännespenikulman taipalen Neil meloskeli ruuhta limaista, mutaista vettä pitkin, ennenkuin he saapuivat selvälle joelle. Joki kävi pitkin matkaa syvemmäksi ja parempi kulkuiseksi muuttuen lopulta virtavaksi, ja vähän myöhemmin kanootti, Neilin voimakkaasti meloessa, puikahti ahtaasta väylästään väljemmille vesille, järvelle. Penikulman päästä Nathaniel erotti metsäisen niemen, jonka takana Typhoon oli piilossa. Hän osotti toverilleen laivan suuntaa.

"Oletteko varma, että teitä vastassa on vene niemennokassa?" kysyi Neil.

"Olen. Se on ollut siellä aamuvarhaisesta saakka."

Neil vaipui hetkeksi ajatuksiinsa työnnellessään venettä vedenrajassa kasvavan tiheän, korkean heinikon läpi.

"Mitähän, jos laskisin teidät maihin niemenkärkeen ja tapaisimme illalla Obadiah Pricen luona?" kysyi hän äkkiä. "On luultavaa, että saatuamme Marionin laivalle en enää halua palata saarelle, ja minun täytyy juosta pari penikulmaa alas rannikkoa, – sillä –" Hän jätti lauseen kesken, lisäten sen sijaan: "Voin kulkea koko matkan heinikossa, joten ei ole vaaraa, että minut nähtäisiin. Tai sitten voitte pysytellä tuon niemen liepeillä tuolla, ja tapaan teidät iltapäivällä."

"Se on parempi suunnitelma, jos meidän on erottava", virkkoi kapteeni Plum äänessään selvä vastahakoisuus moista tuumaa kohtaan. Hän oli ovelasti arvannut Neilin suunnitelman syyn. "Saammeko ehkä toisenkin nuoren neidin matkustajaksi?" kysäsi hän ilkamoiden.

Neilin silmät eivät vastanneet veitikkamaisuuteen.

"Toivonpa, että saisimme!" virkkoi hän tyynesti.

"Saamme!" huudahti kapteeni Plum. "Laivani –"

"Se ei käy laatuun. Puhun Wimsomesta. Arbor Crochen talo on keskellä kaupunkia, koirien vartioimana. Wimsome on aina ollut kuin Marionin ja minun pikku sisko, ja hän uskoo – jotakin – kuten mekin. Olisi inhoittavaa jättää hänet."

"Obadiah kertoi minulle hänen äidistään", rohkeni kapteeni Plum mainita. "Hän sanoi, että Wimsomesta kerran tulee kuningatar."

"Tunsin hänen äitinsä" vastasi Neil, ikäänkuin ei olisi kuullut Nathanielin viime sanoja. Hän katsoi avoimesti toveriinsa. "Jumaloin häntä!"

"Oh!"

"Matkan päästä", kiiruhti Neil lisäämään. "Hän oli puhdas kuin Wimsome nyt. Pikku Wim on hänen näköisensä. Kerran hänestä tulee yhtä kaunis."

"Hän on jo kaunis."

"Mutta hän on vain lapsi. Mitä, eihän siitä liene enempää kuin vuosi, kun kanniskelin häntä selässäni! Ja – Pyhän Yrjön kautta, se oli vuotta ennen kuin hänen äitinsä kuoli. Hän on nyt kuudentoista."

Nathaniel naurahti hiljaa.

"Pian hän rakastuu, Neil, ja ennekuin arvaattekaan, hän on jo naimisissa ja saa oman perheensä. Uskokaa minua, hän on nainen – ja olette hullu, jollette ota häntä Marionin matkaan!"

Voimakkaalla aironvetäisyllä kanootti oli maissa.

"Kas tuolla!" kuiskasi Neil. "Teidän tarvitsee mennä vain tämän niemennokan yli, niin olette veneellänne."

Hän ojensi pitkän käsivartensa, ja he puristivat ääneti toistensa käsiä.

"Jos onnistuisitte keksimään keinon, jolla saisimme Wimsomen –" lisäsi Neil punastuen.

Hänen toverinsa äkkinäinen kädenote sai hänet horjahtamaan.

"Meidän täytyy!" sanoi kapteeni Plum.

Hän kapusi maihin seuraten Neilin kulkua, kunnes tämä hävisi korkeaan heinikkoon. Sitten hän painui metsään. Hän katsoi kelloaan. Se oli vasta kaksi. Hän ei tuntenut väsymystä, hän ei tietänyt nälästä mitään. Hänelle koko maailma oli äkkiä avautunut loistavin lupauksin. Syvällä, hiljaisen metsän sydämessä hänen mielensä teki kajahduttaa ilmoille suuri riemunsa. Hän ei ollut vielä kertaakaan pysähtynyt kysymään itseltään, mihin hänet vallannut intohimo lopulta veisi. Hän eli vain nykyisyydessä, siinä tietoisuudessa, ettei Marion ollut kenenkään vaimo, ja että juuri hänet, Nathaniel Plumin, kohtalo oli valinnut Marionin vapauttajaksi. Hän ei ajatellut mitään muuta kuin suloisia silmiä, jotka olivat kutsuneet häntä, joiden kiitollisuus, joiden toivo ja joiden epätoivo olivat polttaneet tulisen merkkinsä Nathanielin sieluun; hän ajatteli vain, että Marion pian vapautuisi mormonikuninkaan salaperäisestä vaikutusvallasta ja että hän sitten saisi viettää useita päiviä ja öitä samassa laivassa hänen kanssaan. Hän oli tyhjentänyt Neilille antamansa takin taskut, ja nyt hän kaivoi esille vanhan kirjeen, jonka Obadiah oli pelastanut rantahiekalta. Hän luki sen vielä kerran istahtaessaan hetkisen vilpoisessa metsässä, ja nyt se ei enää näyttänyt aiheuttavan hänelle päänvaivaa. Kirje oli tytöltä. Hän oli tuntenut tytön vuosikaudet, niinkuin Neil oli tuntenut Wimsomen. Mutta vaellusvuosinaan hän oli unohtanut tytön kokonaan – kunnes kirje tuli. Se toi monta muistoa entisajoilta hätkähdyttävän kirkkaina hänen mieleensä. Vanhemmat elelivät yhä pienessä kodissa mäen liepeillä; he saivat häneltä kirjeitä; he saivat rahan, jonka hän heille joka kuukausi lähetti, mutta he odottivat häntä itseään. Tyttö kirjoitti säälimättömän suoraan. Hän oli ollut vuosikaudet poissa, ja hänen oli aika palata. Tyttö sanoi hänelle minkä, vuoksi. Hän kirjoitti, mitä vanhemmat peläten kiusaavansa häntä hellyydessään eivät koskaan olisi rohjenneet sanoa. Jälkikirjoituksessa hän pyytää hänen onnentoivotustaan piakkoin olevien häittensä johdosta.

Tuo kirje oli kiduttanut Nathanielia. Hän oli nähnyt totuuden selvempänä kuin koskaan ennen: että hänen paikkansa oli kaukana Vermontissa isän ja äidin luona. Ja ajatukseen, että tuo tyttö ottaisi toisen, oli liittynyt epämiellyttävä sivutunne. Mutta nyt olivat asiat toisin. Nyt henki kirjeestä hänelle toivoa ja intoa, ja hän silitti sitä hyväilevän hellästi. Mikä herttainen turvapaikka tulisikaan pienestä kodista Vermontin vuoristossa Marionille! Pelkkä ajatuskin vapisutti häntä, ja hänen sydämessään lauloi iloinen lupaus sen toteutumisesta hänen astellessaan tiheän metsikön halki.

Puoli tuntia myöhemmin hän tuli rannalle. Typhoonia ei näkynyt missään. Hetkeksi ilo haihtui hänen mielestään, ja sijaan tuli jäätävä pelko. Mutta tuulensuunta sai hänet rauhoittumaan. Casey oli luultavasti siirtynyt kärrynpyöränmuotoisena esiinpistävän korkean niemenkärjen toiselle puolen ollakseen selvillä vesillä, jos sattuisi tulemaan jotakin muutakin kuin navakka tuuli. Mutta missä oli vene! Nathaniel riensi kapeaa rantakaistaletta pitkin, ja askel askelelta hänen levottomuutensa yltyi. Hän tuli niemekkeen ulommalle kärjelle, joka valkeana ja kapeana kuin naisen sormi pisti veteen. Hän sivuutti edellisen päivän piilopaikkansa. Hän hengitti yhä kiivaammin, hän juoksi, hän kutsui tovereitaan hiljaa nimeltä. Lopuksi hän pysähtyi kärrynpyörän kaarelle lamauttava pelko rinnassaan. Penikulmaisella järvenselällä ei ollut jälkeäkään aluksesta. Hän oli kulkenut niemen päästä päähän ulointa kärkeä myöten. Venettä ei ollut missään. Henkeään haukkoen hän kiipesi kapean metsäkaistaleen poikki niemen korkeammalle kohdalle. Koko Michigan-järven eteläpuoli levisi hänen silmiensä eteen. Typhoon oli poissa! Olisiko mahdollista, ettei Casey enää odottanut Nathanielia palaavaksi ja oli nyt järvellä tykit käännettyinä St. Jamesia kohti? Ajatus sai Nathanielin epätoivoon. Hän siirtyi tähyilemään niemen vastakkaista puolta. Ei elonmerkkiäkään missään, ei vilahdustakaan Typhoonin valkoisesta purjeesta.

Hän ei voinut tehdä muuta kuin odottaa. Hän palasi eiliselle lymypaikalleen silmä tiukkana tähyten selälle. Kului tunti; hänen kirvelevät silmänsä eivät erottaneet mitään purjetta; meni toinen tunti, ja aurinko valoi häikäisevää loistettaan Wisconsinin erämaan ylle. Lopuksi hän hypähti pystyyn huudahtaen toivottomana ja jääden hetkiseksi seisomaan neuvotonna. Jäisikö hän tänne yöhön saakka siinä toivossa, että Neil huomaisi hänet kanootistaan, vai kiiruhtaisiko hän St. Jamesin suuntaan? Pimeässä Neil voisi sivuuttaa hänet näkemättä häntä, jollei hän lakkaamatta ammuskelisi. Se taas voisi johtaa mormonit hänen jäljilleen. Jos hän menisi St. Jamesiin, hän tapaisi mahdollisesti Caseyn. Hän luotti yhäkin Obadiah Priceen ja oli varma, että vanhus auttaisi häntä pääsemään laivaan. Hän auttaisi häntä myöskin saamaan Marionin pois saarelta.

Nathaniel päätti mennä vanhan neuvoksen luo. Hän lähti enempää arvelematta kaupunkia kohti vältellen polkua, jota Obadiah ja hän olivat kulkeneet, mutta seuraten sen suuntaa metsästä. Hän oli varma, että Arbor Croche ja hänen miehensä olivat lopettaneet ajojahtinsa suohon, mutta siitä huolimatta hän noudatti mitä suurinta varovaisuutta seisahtuen tuon tuostakin kuuntelemaan, käsi koko ajan pyssyn liipaisimella, Metsässä oli rauhallista ja synkkää; puiden latvoista hän huomasi auringon laskevan. Nathanielin korvia pakotti, niin jännittyneenä hän tarkkasi, eikö St. Jamesista päin alkaisi kuulua Caseyn tykkien jylinää.

Äkkiä hän kuuli rasahduksen edessään olevasta pensaikosta. Se ei ollut väsyneitten korvain ilvettä hänen odotellessaan tykinjyskettä. Hän heittäytyi kaatuneen puun jättiläisjuurten taakse piiloon, pistooli valmiina kädessä. Mikä sieltä liekin ollut tulossa, se läheni verkalleen, kuin joka askelella epäröiden, varovasti hiipien. Nathaniel viritti hanan. Kohtisuoraan hänen edessään oli puolen kivenheittämän päässä sakea pähkinäpensaikko, ja hän voi nähdä sen hentojen latvojen heiluvan. Kaksi kertaa oksat heilahtivat, ja toisella kertaa kuului pensaikosta rasahdus ja heikko huuto. Sitten seurasi useamman minuutin kestävä haudanhiljaisuus. Oliko hänen kuulemansa ääni eläimen vai ihmisen huuto? Olipa se kumman tahansa, sen aiheuttaja oli kaatunut viidakkoon maaten siellä hiljaa kuin kuollut. Neljännestunnin verran Nathaniel odotti ja kuunteli. Hän ei enää olisi kyennyt erottamaan pensaikon liikkumista öisen metsän tummuessa, mutta hänen korvansa jännittyivät ottamaan vastaan pienimmänkin äänen salaperäisen olennon suunnalta, joka oli parinkymmenen askelen päässä hänestä. Hiljalleen hän hinautui puunjuurten takaa esiin edeten askel askelelta pähkinäpensasta kohti. Päästyään puolimatkaan hän astui katkenneelle oksalle, joka risahti äänekkäästi. Ääni tuntui kovalta kuin laukaus haudanhiljaisessa metsässä, ja pähkinäpensaikosta kuului jälleen huudahdus, ei eläimen eikä miehen, vaan naisen ääni. Huudahtaen vastaukseksi Nathaniel juoksi ääntä kohti ja tapasi tiheikön reunassa Marionin valkoiset kasvot ja ojennetut kädet. Tyttö hoiperteli. Hänen kasvojensa kalpeus sai Nathanielin kauhistumaan, kun hän hoippuen tuli häntä kohti, melkein kaatumaisillaan. Hiljaa ääntäen hänen nimeään Nathaniel juoksi häntä vastaan ja sulki hänet syliinsä. Tuli kiersi hänen suonissaan; kuta lähemmäs hän veti tytön, sitä painavammaksi hän tunsi tämän käyvän. Marionin pää vaipui hänen rinnalleen, hänen kasvonsa painuivat tytön tukkaan, ja hän tunsi tytön sydämen takovan rintaansa vasten ja hänen huulilleen tulvi sanoja vaatien vapauteen pääsyä. Mutta sitä ennen tyttö kuiskasi hengästyneenä: "Neil, missä on Neil?"

"Hän on poissa, poissa saarelta!"

Nathanielin taakka tuli äkkiä painavammaksi, ja hän polvistui maahan, tytön pää oli yhä hänen rinnallaan, silmät suljettuina. Katsoessaan noihin kasvoihin, joista henki näytti paenneen, Nathaniel unohti kaiken muun paitsi tuon kiitävän hetken riemun – unohti kaiken muun paitsi rintaansa vasten lepäävän naisen. Hän suuteli hänen pehmeää suutansa ja suljettuja silmiänsä, kunnes silmät avautuivat ja jäivät tuijottamaan häneen hämmästyneinä. Nathaniel veti päänsä pois. Mitä hän olikaan uskaltanut tehdä! Ja häpeänpuna peitti hänen kasvonsa.

Nathanielin pidellessä Marionia sylissään ja tuntiessa elämän vähitellen palaavan häneen, kantautui äkkiä metsän hiljaisuuden läpi suuren tykin etäinen, syvä jylinä.

"Se on Casey!" kuiskasi hän hiljaa kumartuen tyttöä kohti. Hänen äänensä värisi onnesta. "Casey pommittaa St. Jamesia!"

VII luku.

KOSTON HETKI.

Tykinjyskeen viime kaiku oli kiirinyt metsän halki. Marion lepäsi yhä hiljaa kapteeni Plumin käsivarsilla, niin lähellä, että tämä tunsi hänen hengityksensä kasvoillaan. Sitten puolitajuton tyttö liikahti tehden lievää vastarintaa, ja hänen herättyään pyörtymyksestään Nathaniel tuki häntä käsivarsillaan. Kaikki oli käynyt niin nopeaan, tyttö oli nojannut häntä vasten vain muutaman hetkisen, mutta ne hetket olivat Nathanielista rikkaat kuin kokonainen ihmisikä ja täynnä riemua, jonka hän tunsi jäävän pysyväiseksi. Iloon sekaantui vain suloisenkatkerana pisarana ajatus siitä, että tyttö tiesi hänen suudelleen häntä, suudelleen hänen suutansa ja silmiänsä. Häntä hävetti hieman, mutta samalla hän oli niin iloinen, ettei hän edes katunut tekoaan. Hän rakasti Marionia ja iloitsi siitä, että nuo häipyvät hetket olivat saaneet hänet ilmaisemaan tunteensa. Nyt vasta hän huomasi, että tytön kasvot olivat täynnä naarmuja ja hänen ohuet hihansa repaleina. Kun Marion vetäytyi edemmäksi hänestä, yhä etsien tukea hänen käsivarrestaan, polttivat sanat hänen huuliaan, ja hän ojentautui tyttöä kohti rakastuneissa silmissään palaen kaikki se, mitä hän ei saanut sanoiksi. Yhä vielä epäröivänä ja raukeana Marion hymyili hänelle. Tuossa ilmeni lievää moitetta, anteeksiannon suloisuutta ja rajatonta kiitollisuutta. Oli vielä siksi valoisaa, että Nathaniel saattoi nähdä Marionin poskien hehkuvan punastuneina ja silmien loistavan kirkkaina.

"Neil on päässyt pakoon!" kuiskasi hän. "Entä te?"

"Palasin luoksenne, Marion!" Sanat tulivat melkein kuiskaten. Kauniit silmät hänen vieressään houkuttelivat hänen salaisuutensa ilmoille, ennenkuin hän oli ajatellutkaan. "Aion ottaa teidät mukaani saarelta!"

Hänen lausuessaan viime sanat kuului jälleen suuren tykin jylinä St. Jamesin suunnalta. Tyttö huudahti pelästyneenä. Hän nousi horjuen seisoalleen, kädet puolittain ojossa Nathanielia kohti ja kalpeilla kasvoillaan kuolemankauhu.

"Miksi ette mennyt? Miksi ette mennyt Neilin kanssa?" vaikeroi hän hengittäen katkonaisesti, nyyhkimällä. "Laivanne on – on – St. Jamesissa."

"Niin on, Marion, laivani on St. Jamesissa!" Kapteeni Plumin äänessä väreili voitonriemu, ilo, hellyys, jota hän ei voinut tukahduttaa. Hän pujotti käsivartensa vapisevan tytön tueksi ja huomasi ilokseen ettei tämä vetäytynyt pois. Hänen kätensä oli Marionin tuuhean tukan peitossa, ja hän kumartui, kunnes hänen huulensa koskettivat silkinhienoja kiharoita. "Neil kertoi minulle yhtä ja toista teistä", lisäsi hän vienosti. "Laivani pommittaa St. Jamesia ja te lähdette kanssani pois saarelta."

Nyt vasta Marion hiljaa irtaantui Nathanielin käsivarresta ja jäi katsomaan häntä. Häpeä ei enää punannut Nathanielin poskia. Hän oli tunnustanut rakkautensa, joskaan ei sanoin, ja hän tunsi tytön ymmärtäneen hänet. Hän ei tullut ajatelleeksi, että hän oli tuntenut tytön vasta muutamia tunteja ja että ensimmäiset sanat heidän välillään vaihdettiin nyt vasta. Hän oli tietoinen vain siitä, että hän oli rakastanut häntä siitä saakka, kun hän näki hänet kuninkaan ikkunasta, että hän oli uskaltanut henkensä hänen tähtensä ja että Marion tiesi, mikä sai hänet keskeyttämään Neilin pieksämisen.

Tytön sanat tulivat kuin kylmä vesi hänen niskaansa.

"Laivanne ei ole pommittamassa. St. Jamesia, kapteeni Plum!" huudahti hän. Pimeässä Nathaniel ei eroittanut hänen kasvojaan, mutta hänen äänessään värisi kauhu. "Mormonit ovat vallanneet Typhoonin, ja tuo jyske on ilolaukauksia – eikä –" Hän nyyhkytti kouristuksenomaisesti. "Pyydän teitä menemään – pyydän teitä menemään Neilin kanssa", rukoili hän.

"Casey on siis vankina!"

Kapteeni Plum puhui hitaasti, kuin ei olisi kuullut viime sanoja. Hetkisen hän seisoi hiljaa, ja yhtä äänetönnä tyttö odotteli. Hän arvasi miehen sielussa raivoavan epätoivon, mutta tämän puhutellessa häntä siitä ei äänessä tuntunut jälkeäkään.

"Casey on hullu", virkkoi kapteeni Plum, huomaamattaan toistaen Obadiah Pricen sanat. "Marion, tuletteko kanssani? Tahdotteko pois saarelta ja tavata veljenne?"

Hänen mielessään versonut toivo särkyi Marionin peräytyessä ja lausuessa:

"Teidän on mentävä yksin." Hän ponnisteli saadakseen äänensä tyyneksi. "Sanokaa Neilille, että hän on kuolemaantuomittu. Sanokaa hänelle, ettei hän koskaan palaisi saarelle, jos hän rakastaa minua."

"Entä minä."

Marion näki hänen käsivarsiensa pimeässä ojentuvan häntä kohti,

"Ja te –" Hän lausui sen hiljaa, niin hiljaa, että sanoja tuskin erotti, mutta äänen armaus liikutti Nathanielia.

"Ja te – jos rakastatte minua – menette Neilin luo ja pelastatte hänet minun tähteni."

Hän tuli pimeässä Nathanielin luo ja kohotti katseensa häneen. Tytön silmistä loisti jälleen voima, jota hän ei voinut vastustaa.

"Menettehän?"

"Pelastan veljenne – jos vain voin!"

"Voitte – voitte kyllä –" kuiskasi Marion. Kiitollisuuden valtaamana hän tarttui molemmin käsin Nathanielia kädestä. "Voitte pelastaa hänet!"

"Teidän tähtenne koetan!"

"Minun tähteni –"

Hän oli niin lähellä, että Nathaniel tunsi hänen povensa kohoilevan. Äkkiä hän kohotti vapaan kätensä, työnsi tuuhean tukan tytön kulmilta ja käänsi hänen kasvonsa niin, että sammuvan päivänvalon viimeinen säde sattui hänen kauniisiin silmiinsä.

"Vien hänet saarelta, jos voin", virkkoi hän katsoen syvälle tytön silmiin, ja jos Jumala on taivaassa, vannon, että te –"

"Mitä!" kehoitti Marion hänen pysähtyessään.

"Ettette mene naimisiin Strangin kanssa!" lopetti Nathaniel.

Tyttö huudahti. Oliko se ilohuuto! Ilmaisiko se toivoa! Hän ponnahti askelen verran Nathanielista ja kädet nyrkkiin puristettuina odotti henkeä pidätellen, ikäänkuin toivoisi kuulevansa lisää.

"El – ei – ette voi pelastaa minua Strangin kynsistä! Nyt teidän on mentävä!"

Hän lähti verkalleen palaamaan polun suuntaan. Silmänräpäyksessä Nathaniel oli hänen vieressään.

"Saatan teidät turvallisesti St. Jamesiin takaisin", selitti hän. "Sitten menen veljenne luo."

Marion sulki päättäväisesti häneltä tien.

"Ette saa tulla!"

"Miksi en?"

"Koska –" Nathaniel erotti taas aran levottomuuden hänen äänessään. "Koska – ne tappaisivat teidät!"

Hän naurahti hiljaa tytön tukkaan, pikemminkin ilosta kuin pelosta.

"Olen iloinen huolenpidostanne, Marion." Hän lausui nimen arkailevan hellästi ja vei hänet polulle.

"Teidän täytyy mennä", väitti tyttö yhä itsepintaisesti.

"Teidän kanssanne – niin menenkin", vastasi kapteeni Plum.

Hänen jyrkkä äänensävynsä sai Marionin vihdoin antamaan myöten. Hiljalleen he etenivät polkua pitkin, kuunnellen ja pälyillen ympärilleen. Nathanielilla oli jo toimintasuunnitelmansa selvänä. Marionin sanoista ja äänestä, jolla ne lausuttiin, hän ymmärsi, että hänen oli yhtä hyödytöntä kuin Neilinkin kehoittaa tyttöä pakenemaan saarelta, Hänelle jäi vain yksi tehtävä, ja hän rupesi miettimään Marionin veljelle ehdottamaansa pakosuunnitelmaa. Hän ymmärsi jäävänsä yksin peliin, jollei voisi toivoa apua Obadiah Priceltä. Hänen laivansa oli miehistöineen mormonien käsissä. Voisi helposti sattua, ettei Neil, joka oli etsimässä laivaa, tapaisi häntä yöllä; siinä tapauksessa jäisi Marionin kohtalo riippumaan yksistään hänestä, Nathanielista. Jos hän jollakin tavoin saisi pienen veneen Obadiahin rantaan; jos hänen onnistuisi houkutella Marion veneeseen. – Häntä kammotti ajatus käyttää pakkoa Marionia kohtaan, hän pelkäsi tytön vastustelua ja särkynyttä luottamusta. Marion luotti häneen nyt ja uskoi hänen rakkauteensa. Hänen lämmin, pehmoinen kädenpuristuksensa hänen tarttuessaan pimeässä metsässä Nathanielia käsivarresta, oli hänen luottamuksensa ilmaus. Heidän pysähdellessään kuuntelemaan tyttö katsoi häneen levottoman kysyvänä kuin lapsi, joka turvautuu rohkeampaansa. Marion pidätti hengitystään, kun Nathanielkin pidätti, hän kuunteli, kun toinen kuunteli, hänen jalkansa tapasi maata sametinpehmeänä hänen toverinsa kulkiessa varovaisin askelin. Nathanielista oli Marionin luottamus kuin kaunis uni, ja häntä peloitti sen rikkominen. Hetken kuluttua hän kumartui eteenpäin ja kosketti kuin sattumalta käsivarrellaan lepäävää kättä. Vähän ajan kuluttua hän uskalsi jo enemmän ja veti lämpöiset, pienet sormet omaan isoon, vahvaan kouraansa, sydän tykyttäen niitten alistuvaisuudesta. Hetkinen vielä ja hänen iloansa vaimensi ajatus hirvittävästä voimasta, joka sitoi tytön mormonikuninkaaseen. Häntä halutti rohkaista Marionin mieltä, valaa toivoa hänen rintaansa, pyytää häntä uskomaan hänelle salaisuutensa, joka varjona riippui hänen yllään, mutta muistaessaan Neilin sanat hän vaikeni.

He olivat kulkeneet äänettöminä useita minuutteja, kun Marion pysähtyi.

"Ei ole enää pitkälti", hän kuiski. "Teidän täytyy palata!"

"Vain hiukkasen matkaa vielä", pyyteli kapteeni Plum.

Marion myöntyi taas epäröiden, ja he kulkivat edelleen, entistä hitaammin, kunnes tulivat risteykseen, josta lähti polku Obadiah Pricen mökille.

"Nyt – nyt teidän täytyy mennä", kuiskasi Marion jälleen.

Tuona eronhetkenä Nathaniel painoi tytön kättä rintaansa vasten, koko hänen olemuksensa oli oudon levottomuuden vallassa, ja puolet siitä, minkä hän oli aikonut jättää sanomatta, vyöryi intohimoisina sanoina hänen huuliltaan.

"Antakaa anteeksi, – tuo – äsken – tuolla metsässä", hän kuiskasi. "Tein sen, koska rakastan teitä – rakastan teitä –" Hän irroitti tytön käden omastaan ja astui syrjään niellen loput sanoista, jotka olivat ilmaisseet hänen salaisuutensa. Hän valehteli rakkaudesta tyttöön. "Neil odottaa minua tuolla pienessä veneessä", hän jatkoi viitaten järvelle Obadiahin mökin taa. "Tapaan hänet pian ja sitten palaan Obadiahin luo kertomaan teille, onko hän lähtenyt saarelta. Lupaatteko tavata minut siellä, yöllä?"

"Lupaan."

"Puolenyön aikaan."

"Niin, kello kaksitoista."

"Ja jos saatte Neilin lähtemään mantereelle", sanoi hän hiljaa, "sanon teille – jotakin – kun tapaan teidät."

Viime sana tuli hiljaisena henkäyksenä. Hiivittyään St. Jamesiin johtavalle polulle hän seisahtui ja virkkoi matalalla äänellä: "Sanokaa Neilille, että hänen täytyy mennä Wimsomen takia. Sanokaa hänelle, että Wimsome on joutumaisillaan yhtä julman kohtalon alaiseksi kuin minä, – sanokaa hänelle, että Wimsome rakastaa häntä ja karkaa mielellään ja tulee hänen luokseen mannermaalle. Käskekää hänen mennä – mennä!"

Hän kääntyi, ja Nathaniel jäi seisomaan pidätellen henkeään, kunnes hänen askeltensa kaiku häipyi. Sitten hän kulki nopeasti Obadiah Pricen luo vievää polkua. Hän unohti oman vaaransa, joka hermon hänen olennossaan välähdellessä jännityksestä, hän unohti vanhan varovaisuutensa ja pelon, joka sen oli aiheuttanut, hän unohti kaiken muun, paitsi Marionin ja oman suuren onnensa. Hän oli pidellyt Marionia käsivarsillaan ja puhunut hänelle rakkaudestaan, ja hänen sydämensä tykytti kiivaammin hänen muistellessaan tytön viime katsetta. Siitä oli puhunut luottamus, usko ja ehkä jotakin muutakin. Mitähän hän aikoi kertoa hänelle, jos hän saisi Neilin turvassa pois saarelta? Se tulisi olemaan hänen palkkansa uskollisuudesta, sen hän oli tuntenut Marionin äänen puolipelokkaasta värinästä, hänen katkonaisesta hengityksestään, hänen silmiensä ihmeellisestä loisteesta. Kun hänen veljensä oli poissa, tyttö uskoutuisi hänelle. Kertoisikohan hän hänelle salaisuuden, mikä sitoi hänet Strangiin? Hurja toivo täytti hänen mielensä, mikään ei tuntunut hänestä kuvitellulta, mikään ei näyttänyt mahdottomalta, Marion kohtaisi hänet puolenyön aikaan. Hän tulisi hänen veneeseensä ja silloin – asia olisi ratkaistu! Hän ei käyttäisi pakkoa. Hän kertoisi hänelle Neilin odottavan kanootissaan puolen penikulman päässä rannasta valmiina lähtemään, jos Marion vain tulisi sanomaan hänelle jäähyväiset. Ja kun he kerran olisivat siellä penikulman tai puolen päässä järvellä, Nathaniel tunnustaisi valehdelleensa hänelle, ja Marion saisi jaloillaan tallata hänen sydäntänsä koetellakseen rakkautta, joka oli saanut hänet tekemään siten. Sitten hän soutaisi tytön mantereelle.

Obadiah Pricen mökin näkeminen sai hänet jälleen varovaiseksi. Se tuli niin äkkiä esiin, että hän huudahti hämmästyksestä. Siellä ei näkynyt valoa eikä elonmerkkiä. Hän koetti ovea, se oli lukittu. Hän kurkisteli ikkunoista sisään, kuunteli, naputti ja kätkeytyi lopuksi polun viereen varmana siitä, että vanhus oli St. Jamesissa. Tunnin verran hän odotteli. Talon takaa lähti kapea polku järvenrantaan. Nathaniel läksi kulkemaan sitä, tällä kertaa varovasti pälyillen kuin saalista väijyvä eläin. Puolen penikulman verran se kulki metsää ja päättyi järvenrannan valkoiseen hietikkoon. Millään suunnalla ei näkynyt valoa, ja pysytellen puitten suojassa Nathaniel eteni verkalleen St. Jamesia kohti. Vähän matkaa kuljettuaan hän näki aivan edessään talon. Pienestä ikkunapahasesta pilkistävä yksinäinen valojuova ilmaisi, että talo oli asuttu ja että sen asukkaat olivat kotosalla. Hän kiersi syrjäteitä rantaan. Siellä hän ilokseen näki rannalle vedetyn pienen ruuhen. Olivatpa vielä airotkin hankasissa. Kevyt vene oli pian vesillä, ja hetkistä myöhemmin hän souti nopeasti selälle päin.

Nathaniel oli varma siitä, että Neil oli jo heittänyt vallatun Typhoonin etsiskelyn ja luultavasti par'aikaa meloskeli St. Jamesia kohti. Toivoen yhdyttävänsä hänet hän souti kahdeksannespenikulman verran rannasta järvelle päin ja solui sitten verkalleen saaren päätä kohti. Kuuta ei näkynyt, mutta lukemattomat tähdet loistivat kirkkaalla taivaalla, ja järvenselällä Nathaniel erotti laajalti ympärilleen. Toista tuntia hän souteli sinne tänne. Sitten hän laski maihin kymmenkunnan askelen päähän Obadiahin mökiltä tulevan polun suulta.

Kello oli kymmenen. Kaksi tuntia vielä! Hän oli koettanut hillitä kiihkeyttään, epäilyään, jännitystään, mutta metsän pimeydessä ne uudelleen saivat vallan hänessä. Mitä, jollei Marion tulisikaan kohtauspaikalle! Hän muisti vakoojat, joitten Neil oli maininnut kiertelevän tytön kotia, ja Obadiah Pricen. Voiko hän luottaa vanhaan neuvokseen? Uskoisiko hän suunnitelmansa hänelle ja pyytäisi hänen apuansa? Kuta pitemmälle aika kului, sitä hurjemmin ajatukset temmelsivät hänen aivoissaan ja sitä hermostuneemmaksi hän kävi. Hänessä vakaantui ajatus, että hän saisi otella ottelunsa Neilittä. Hän käsitti, että häneltä vaadittiin kylmäverisyyttä ja selväpäisyyttä; hän hillitsi mielensä kuohunnan ja vaiensi epäilyksensä. Vähitellen hän saavutti entisen varmuutensa. Hän tahtoi pelastaa Marionin, ilman Neiliä, ilman Obadiahia. Jollei Marion puolenyön aikaan saapunut hänen luokseen, hän ei ollut päässyt vartijain huomaamatta, ja siinä tapauksessa Nathaniel menisi hänen luokseen. Jollakin tavoin hän saisi hänet veneelle, vaikkapa hänen sitten täytyisi raivata tiensä Arbor Crochen miesten läpi. **121 Päästyään näin tasapainoon Nathaniel huomasi olevansa tavattoman nälkäinen. Sitten aamuvarhaisen hän ei ollut syönyt mitään, ja nälkä alkoi tuntua suorastaan kiusalliselta. Jollei Obadiah vielä ollut palannut, hän päätti jollakin tavoin mennä hänen asuntoonsa ja auttaa itse itseänsä. Äkkiä hän muutamassa polunmutkassa näki valon loistavan vanhuksen ikkunasta, ja kiertäessään talon nurkitse hän kuuli hiljaista puhetta avoimesta ovesta. Varovaisesti hän lähestyi ja kurkisti sisään. Isomman huoneen pöydällä paloi suuri öljylamppu, mutta ääni tuli pienestä komerosta, jonne Obadiah Price oli vienyt hänet edellisenä yönä. Hän kyyristyi ja kuunteli kotvan aikaa. Hän kuuli vanhuksen nauravan kurkkuäänellään ja sitten – katkonaista, hajanaista hourailua, mikä sai hänet värisemään. Mielipuolisuus herättää kauhua, kauhua, joka hiipii sydämen sisimpään, joka panee jokaisen hermon pelosta värisemään, se saa rajattomasta tuskasta hikoilemaan sen, joka sen sattuu yksin kohtaamaan. Ääni, joka kuului Obadiah Pricen pienestä huoneesta, oli mielipuolen ääni. Sen kuullessaan Nathaniel vapisi pelosta, hänestä tuntui kuin olisi pimeästä ojentautunut kostea käsi ja tarttunut häntä kurkusta kiinni. Hän vetäytyi edemmäksi joka jäsen täristen. Ääni seurasi häntä purskahtaen äkkiä järjettömään ilonhuutoon ja vaimentuen hetkistä myöhemmin ontoksi nauruksi, mikä Nathanielista tuntui jähmetyttävän veren suoniin. Mielipuoli! Obadiah Price oli mielipuoli! Askelen kerrallaan hän peräytyi ovelta. Hän tunsi vapisevansa päästä jalkoihin. Sydän jyskytti vasarana hänen rinnassaan. Tuli hetken hiljaisuus. Henkeään pidättäen Nathaniel kuunteli ja piti silmällä ovesta näkyvää valoa, ja äänettömyyden katkaisi äkkiä huuto, joka päättyi muutaman nimen riemuitsevaan hokemiseen.

Nimen kuullessaan Nathaniel hyppäsi askelen eteenpäin. Se oli Marionin nimi, ja hän heristi korviaan erottaakseen sitä seuraavat sanat. Obadiahin ääni kuului yhä hiljempää, vaieten lopulta kokonaan. Ei askel, ei henkäys, ei kädenliikahduskaan rikkonut pienen kammion hiljaisuutta. Tuuma tuumalta Nathaniel työntyi ovesta sisään. Hänen raskas saappaansa tarttui porraslaudan rakoon repäisten palasen puusta, mutta ääni ei saanut vastausta. Haudanhiljaisuus henki mökistä, ja yhä etenevä, omituinen kuolemanpelko valtasi Nathanielin hänen juostessaan isomman huoneen läpi ja kurkistaessaan ahtaasta oviaukosta takimmaiseen huoneeseen. Vanha neuvos oli puoleksi makuulla pöydällä, käsivarret levällään, pitkät, ohuet sormet pidellen pöydän nurkkia, pää vajonneena hartioitten väliin. Kuolema näytti tavoittaneen hänet kauhein kouristuksin, mutta hetken kuluttua Nathaniel huomasikin hänen hengittävän. Hän meni vanhuksen luo laskien käden hänen kumartuneille hartioilleen.

"Hoi, hoi, Obadiah! Hoi, hoi!" huuteli hän iloisesti.

Väristys kävi läpi vanhuksen ruumiin, kuin olisi hän säpsähtänyt ääntä, hänen käsivartensa ja vartalonsa jännittyivät ja verkalleen hän nosti päätänsä. Nathaniel koetti tukahduttaa huulilleen pyrkivän huudon, yritti hymyillä, puhua, mutta häneen tuijottavat, kaameat kasvot jäykistivät hänet äänettömäksi, liikkumattomaksi. Hän oli kuullut mielipuolen äänen, nyt hän näki hulluuden vanhuksen silmissä. Niissä ei näkynyt tuntemisen merkkiäkään, ei järjen vilahdustakaan. Valkoisilla kasvoilla risteilivät punertavat suonet, suu oli vääntynyt vinoon ja huulet olivat verissä. Vaistomaisesti hän peräytyi pöydän toiseen päähän.

Liikkeen huomatessaan vanhus levitti käsivartensa nyyhkyttäen, vaikeroiden.

"Nat – Nat – älkää – menkö –"

Hän putosi jälleen kasvoilleen tarttuen kouristuksenomaisesti pöydästä kiinni. Viereisestä huoneesta Nathaniel löysi vesikulhon ja kostutti vanhuksen päätä. Pitkään aikaan Obadiah ei hievahtanut, sitten etsi hapuileva käsi Nathanielin kättä. Kun hän kohotti uudelleen päänsä, hänen kasvonsa olivat muuttuneet. Mielipuolisuuden tuli alkoi hävitä hänen silmistään, ja vanha naurunkuherrus kuului hänen huuliltaan.

"Pieni heikkoudenpuuska, Nat, pieni heikkoudenpuuska", huohotti hän raskaasti. "Se kohtaa minut silloin tällöin. Kiihoitusta, liiallista kiihoitusta –" Hän suoristautui hetkeksi ja seisoi huojahdellen pöydästä pitelemällä, sitten hän vaipui tuolille pää rintaa vasten.

Hän vaipui horroksiin, ja Nathaniel jätti hänet herättämättä piiloutuen jälleen varjoon mökin ulkopuolelle ollakseen paremmin varuillaan mahdollisten kävijäin varalta. Mutta hän ei jäänyt kauaksi aikaa paikoilleen. Hän raapaisi tulta ja näki kellon lähenevän yhtätoista. Tehden äkkiä päätöksen hän kääntyi takaisin tuvan ovelle. Hän arveli, ettei Obadiah helposti heräisi horrostilastaan. Sillä välin hän etsisi syötävää ja piiloutuisi sitten lähelle polkua tavatakseen Marionin.

Portaita noustessaan hän kuuli toisen kerran saarelle saapumistaan St. Jamesin suuren kellon juhlallisen soiton. Hän seisahtui hetkeksi kuuntelemaan. Kumahdus seurasi kumahdusta kunnes kellon malminen ääni yhtenä jyminänä vyöryi mormonimaan metsien halki. Nathaniel kuuli äkkiä selkänsä takaa kimakan huudon. Hän kääntyi nopeasti ja näki vanhuksen seisovan keskellä suurta huonetta kädet ojennettuina, kasvot kohotettuina samoin kuin ne olivat edellisenä yönä kohonneet rukoukseen saman kellon kaikuessa. Mutta tällä kertaa rukous ei hänen huuliltaan kuulunut.

"Nat, palasitte koston hetkellä, Jumalan käsi laskeutuu mormonien päälle!"

Hänen sanansa tulivat hengästyneenä, mutta riemuitsevana huudahduksena.

"Ja huomenna – huomenna –" Hän astui eteenpäin, ja hänen äänessään oli hurja ilo. "Huomenna – minä – olen kuningas!"

Hänen puhuessaan mökki alkoi täristä, maa heidän jalkojensa alla tuntui vapisevan, ja kellon kumahtelu hukkui äkkiä kuuluvaan, ukkosta muistuttavaan matalaan jyrähdykseen.

"Mitä se on?" huusi Nathaniel. Hän juoksi huoneeseen tarttuen vanhusta käsivarresta. "Mitä se on?"

"Jumalan käsi!" kuiskasi vanhus jälleen. "Nat – Nat –" Siinä Obadiah Price seisoi entisellään hänen edessään irvistellen ja hykerrellen käsiään. "Nat, tuhat aseistettua rannikon miestä on täällä! Mannermaan lamaanilaiset hyökkäävät mormonien maahan kuten Israelin laumat Kaanaanmaahan! Strang on tuomittu – tuomittu – tuomittu, ja huomenna minä olen kuningas!" Hänen äänensä kohosi valittavaksi huudoksi. Hän hoippui ovelle, ja hänen naurussaan kaikui äskeinen hulluus hänen viitatessaan pohjoista kohti, missä synkkä loimu kohosi korkealle taivaalle.

"Merkkituli – kellon soitto!" porisi hän tukahduttavalla äänellä. "Ne kutsuvat mormoneja aseisiin – mutta se on liian myöhäistä – liian myöhäistä! Ha, ha, haa, se on liian myöhäistä, Nat, liian myöhäistä!" Hän hoippui taaksepäin, tarttui kädellä kurkkuunsa ja kaatui lattialle. "Liian myöhäistä – liian myöhäistä", vaikerteli hän raskaasti hengittäen. "Liian myöhäistä – Nat – Marion –"

Värähdys kävi läpi hänen ruumiinsa, ja hän jäi makaamaan aivan hiljaa.

VIII luku.

KUUSI LINNANHUONETTA.

Silmänräpäyksessä Nathaniel oli polvillaan vanhan neuvoksen vieressä, joka makasi pitkällään lattialla.

Obadiah Pricen silmät olivat avoinna, mutta ne eivät nähneet mitään. Hänen kasvonsa olivat paperinvalkoiset. Hänen rintansa kohoili tuskin huomattavasti. Nathaniel kohotti toista hänen velttona riippuvaa kättänsä. Sen kostea kylmyys kauhistutti häntä. Hellävaroen hän nosti vanhan miehen käsivarsilleen ja kantoi hänet toisessa päässä huonetta olevalle kapealle vuoteelle. Hän avasi hänen vaatteensa, poisti matalan kauluksen ja tunnusteli hänen sydämensä heikkoa sykintää. Se tuntui heikkenemistään heikkenevän, ja pala nousi Nathanielin kurkkuun hänen tarkatessaan vanhuksen uurteisille kasvoille leviävää kuolemankalpeutta. Mikä kumma myötätunnon säie sitoikaan hänet tuohon mieheen? Oliko se sama salaperäinen voima, joka veti häntä Marionin puoleen? Hän laskeutui polvilleen lausuen hiljaa tytön nimen, mutta se ei herättänyt vastakaikua ilmeettömissä silmissä, ei värinää avoimen suun liikkumattomissa huulissa. Vähitellen, hyvin hiljaa tuli muutos. Väsähtäneen sydämen sykintä kävi hieman voimakkaammaksi ja vanhuksen huulilta erotti heikon hengityksen.

Helpotuksesta huoaten Nathaniel nousi. Avoimesta ovesta hän näki pohjoisen taivaanrannan liekehtivän entistä punaisempana, ja St. Jamesin iso kello pauhasi hurjaa hälytyssoittoaan. Hetkisen aikaa hän seisoi hiljaa, toimetonna, kuunnellen, hermot väristen outoa, uhkaavan vaaran tunnetta. Obadiahin hulluus, maan salaperäinen vapiseminen hänen jalkojensa alla, tulen kuumottava loimu, kellon läpätys ja vanhuksen järjetön riemu, kaikki oli tullut niin äkkiä, että hän oli huumaantunut. Mikä suuri onnettomuus, mikä hirveä kosto odotti mormonivaltiota? Oliko mahdollista, että rannikon kalastajat ja uudisasukkaat olivat nousseet, kuten Obadiah Price oli sanonut, hävittäen par'aikaa mormoneja. Ajatus kannusti häntä lähtemään. Veri syöksyi tulena hänen suonissaan. Mitä se merkitsi Marionille ja Neilille?

Kiihdyksissään hän kiiti polulle, joka vei syreenien peittämälle talolle metsän taakse. Sitten hän muisti jälleen Obadiahin. Vanhus oli tukehtuvalla äänellä lausunut Marionin nimen, koettanut puhua hänestä hengityksen korahdellessa kuin kuolevalla; ja muistaessaan kuinka epätoivoisesti vanhus oli ponnistellut saadakseen suustaan sanoja, Nathaniel palasi nopeasti mökille. Hän kumartui ukon ryppyisten kasvojen yli ja kuiski yhä uudelleen Marionin nimeä hänen korvaansa. Hän ei saanut vastausta, värähdyskään ei ilmaissut vanhuksen olevan tietoisen hänen läsnäolostaan. Puuhaillessaan siinä hänen kanssaan, kostuttaessaan hänen kasvojaan ja rintaansa kylmällä vedellä hän tunsi väkevästi taistelevansa Marionin tähden kuoleman kanssa tässä synkässä huoneessa. Oli kuin näkymättömän hengen kuiskaus hänen korvissaan, jotakin, joka oli enemmän kuin aavistus, jotakin, joka teki hänen oman sydämensä heikoksi, kun kuolema näytti pääsevän voitolle. Hän tarkkasi vanhusta terävästi, kiinteästi, epätoivoisesti. Kun hän jonkin ajan kuluttua Obadiahin hengittäessä tasaisemmin suoristautui, hiki helmeili hänen kasvoillaan. Hän tunsi voittaneensa. Obadiah jäisi henkiin, ja Marion –

Hän pani suunsa vanhuksen korvalle.

"Kertokaa minulle Marionista", sanoi hän, "Marion – Marion – Marion."

Hän odotti pidättäen omaa hengitystään erottaakseen kuiskauksen. Sitä ei kuulunut. Kumartuessaan vanhuksen yli Nathaniel näki avoimesta ovesta tulen punertavan loimun himmenevän. Syvässä hiljaisuudessa kuului kellon kumea soitto läheisemmältä, ja hän eroitti St. Jamesin koirien raivokasta haukuntaa. Hiljalleen kuoli hänessä toivo saada Obadiah puhumaan, ja hän palasi ovelle. Oli vielä tunti puoliyöhön, jolloin Marion oli luvannut tavata hänet. Hän oli kärsimätön, ja hänen kärsimättömyyteensä liittyi pelkoa, joka oli vallannut hänen mielensä hänen kumartuessaan Obadiahin yli, tuntematonta, epämääräistä pelkoa, jota hän ei kyennyt erittelemään ja joka puristi hänen sydäntänsä ja ajoi hänet Marionin kotiin vievälle polulle. Hetken hän vastusti mielijohdetta. Marionhan voisi sillä aikaa tulla toista polkua. Hän odotteli jännittyneenä metsänreunassa, pälyillen ja askeleita kuunnellen. Minuutit tuntuivat tunneilta, jotka kellon juhlalliset lyönnit jakoivat sekuntteihin, ja hetken kuluttua hän tapasi itsensä tietämättään laskemasta aikaa kellon lyönneistä. Sitten hän palasi polulle. Hän seurasi sitä askel askelelta, kunnes ei enää erottanut valoa mökistä. Hänen sydämensä tykki kiivaammin. Hän tuijotti eteensä metsän synkkyyteen – ja joudutti askeleitaan. Jos Marion tulisi hänen luokseen, hän tapaisi hänet. Jollei hän tulisi -

Rohkeaan tapaansa hän teki arvelematta päätöksensä. Hän menisi suoraan taloon ja sanoisi Marionille Neilin odottavan. Hän oli varma, että St. Jamesista kuuluva hätäsoitto oli karkoittanut vartijat ja ettei hänen aikeensa kohtaisi esteitä. Jos tyttö jo olisi lähtenyt, hän palaisi nopeasti Obadiah Pricen mökille. Innoissaan hän alkoi juosta. Kerran seisahdutti hänet muudan ääni – laukkaavien kavioiden kaukainen töminä. Hän kuuli jonkun huutavan, kuuli vastauksen edempää, sitten kuului koiran kiukkuista haukuntaa. Siellä kokoilivat mormonit väkeään; miehiä ja puolikasvuisia poikia juoksi mustia polkuja pitkin sisämaan metsistä. St. Jamesissa vallitsi kiihtymys. Juostessaan metsäpolkua pitkin Nathaniel ajatteli Arbor Crochea tarkastamassa läähättäviä, kostonhimoisia miehiään; Strangia, jonka mahtava ääni jylisi rohkaisua ja lupauksia kellon malmisen äänen ylitse; hän näki säikähtyneet naisten ja lasten laumat ja kaiken yllä lähestyvän "Jumalan koston", satakunta petoa, tuhat miestä, ja hän huudahti äänekkäästi ilosta. Metsän laidassa hän pysähtyi.

Aukeaman toisella puolen näkyi himmeä tuli syreenipensaitten läpi. Kukkien tuoksu tuntui vienona, kutsuvana. Hän kulki nopeasti aukeaman poikki ja sukelsi tiheään pensaikkoon valaistun ikkunan alle.

Sisältä kuului miehen ääni, ja naisen ääni vastasi. Oliko se Marion? Varovasti Nathaniel hiipi aivan hirsiseinän viereen. Hän ojentautui ja pysähtyi. Kurkistaisiko hän ikkunasta, kuten oli tehnyt kuninkaan luona? Miehen ääni kuului jälleen, kovana ja vihaisena, ja nyt ei naisen ääni puhunut, vaan itki. Hän työnsi oksat syrjään; kirkas valo lankesi hänen kasvoilleen. Lamppu oli pöydällä, ja pöydän ääressä istui selin ikkunaan valkopäinen nainen kätkien kasvot käsiinsä. Nainen oli vanha, varmaankin Marionin äiti. Miestä Nathaniel ei nähnyt.

Missä Marion oli? Hän pujottautui ulos pensaikosta kiertäen talon nurkitse. Missään muualla ei ollut valoa, ei elonmerkkiä. Päättäväisesti hän meni ovelle naputtaen kuuluvasti.

Puolen minuutin verran oli äänetöntä, sitten hän naputti uudelleen. Hän kuuli hiihtäviä askeleita, kepin kolahtelun lattiaan, sitten ovi avautui. Avaaja oli jättiläiskokoinen vanha mies, kumarainen kuin leinin vääntämänä. Aivan hänen takaansa tirkistivät säikähtyneet naisenkasvot. Nathaniel värisi tahtomattaan katsellessaan heitä. He olivat vanhoja, hyvin vanhoja. Miehen ryppyiset kädet olivat laihat kuin luurangolla; hänen jättiläisruhonsa näytti olevan vajoamaisillaan kokoon. Silmät olivat syvällä koloissaan, ja kasvot näyttivät kuolleen naamarilta. Voisivatko nuo ihmiset olla Marionin ja Neilin vanhemmat? Nathanielin astuessa kynnykselle vanhukset peräytyivät arkoina. Hän katsahti huoneeseen ja tunsi liikutusta. Kaikki muistutti siellä Marionista: kuvat seinillä, lumivalkeat verhot, ikkunapenkin tyynyt ja korkea syreenimalja muurinreunustalla.

"Olen kuninkaan lähettämä", lausui hän astuen esiin ja sulkien oven jälkeensä. "Haluan tavata Marionia."

"Strang – kuningas!" huusi vanha mies puristaen keppinsä nuppia. "Hän on mennyt."

"Mennyt!" huudahti Nathaniel. Taakka putosi hänen sydämeltään. Marion oli menossa kohtauspaikalle! Hän juoksi takaisin ovelle. "Milloin? Milloin hän lähti?"

Nainen läheni vapisevin käsin, värisevin huulin. Hänen kasvoillaan kuvastuva kauhu karkoitti värin Nathanielin poskilta.

"Hänet noudettiin tunti sitten", sanoi vaimo. "Kuningas lähetti Obadiah Pricen hakemaan häntä! Oi, hyvä Jumala!" kiljaisi hän äkkiä tarttuen käsillään rintaansa. "Sanokaa, mitä ne tekevät Marionille –"

"Ole vaiti!" murisi mies. "Se on Strangin asia. Hän on mennyt Strangin luo." Vaivalloisesti hän oikaisi mahtavan vartalonsa ollen puolta päätä pitempi Nathanielia. "Hän meni Strangin luo" kertasi hän. "Sanokaa Strangille, että hän tulee hänen vaimokseen tänä iltana, kuten on luvannut!"

Huolimatta ponnistuksistaan hillitä itseään Nathaniel huudahti. Hän sivalsi oven auki ja kysyi kasvot valkeina:

"Menikö hän linnaan tunti sitten?"

"Meni, meni – Obadiah Pricen kanssa."

Viimeiset sanat seurasivat häntä hänen kiitäessään pimeään yöhön. Sutena hän viiletti aukeaman yli St. Jamesiin vievälle polulle. Tuntui kuin jotakin hänen aivoissaan olisi särkynyt; veri poltti tulena hänen suonissaan, hänet valtasi hurja halu tavoittaa Strang, tarrata häntä kurkusta kiinni, kostaa hänelle, ei miehen, vaan paholaisen mitalla. Hän ei ehtisi pelastamaan Marionia. Tuo ajatus tuntui panevan hänen järkensä sekaisin. Liian myöhäistä – liian myöhäistä – liian myöhäistä! Hänen värisevät huulensa hokivat noita sanoja. Ne tulivat joka hengenvedossa. Liian myöhäistä! Liian myöhäistä! Sydän jyskytti kuin kone hänen koettaessaan ylläpitää vanhaa vauhtiaan. Hän sivuutti miehen ja pojan, jotka pyssyt olalla juoksivat St. Jamesiin päin, ja jätti vastaamatta heidän huutoonsa. Hevonen laukkasi hänen edellään; hän koetti pysytellä tasoissa sen kanssa; ja sitten korkean mäen huipulla, joka loivasti aleni mormonien linnoitusta kohti, tuntui jokin sieppaavan jalat hänen altansa, ja hän suistui huohottaen maahan. Hetkisen hän makasi siinä katsellen alapuolellaan olevaa kaupunkia. Temppelin iso kello oli ääneti. Penikulman verran pitkin rannikkoa paloi suunnattomia tulia, sadoittain tuikki valoja satamassa, ja kaukaa kantautui hänen kuuluvilleen välimatkan vaimentamaa hälyä.

Hänen katseensa pysähtyi profeetan katolla loistavaan lyhtyyn, joka paloi tulipallona puitten latvojen mustaa katosta vasten. Siellä Marion oli! Hän nousi, lähtien edelleen. Järki ja arvostelukyky palasivat jälleen. Hänellä oli kova kamppailu edessään. Se kysyi voimaa ja taistelukuntoa, ei hulluutta. Hän jatkoi matkaansa, alas rinnettä hitaammin ja varovaisemmin, ja uusi toivo syttyi hänen mieleensä. Ehkäpä rannikkolaisten tulo oli pelastanut Marionin! Puolustusvalmisteluissa varmaankaan mormonien päämies ja kansansa tukipylväs ei ehtinyt ajatella tyttöä. Tuskin toivo ennätti elpyä Nathanielin mielessä, kun jo uusi epäilys sen tukahdutti. Minkä vuoksi kuningas oli lähettänyt noutamaan Marionia juuri tänä iltana ja niin myöhäisellä hetkellä! Minkä muun vuoksi, kuin pelosta, että vihollisen tullessa menettäisi uhrinsa, ja niin hän oli kansansa kokoontuessa vihollista vastaan intohimonsa pakottamana haetuttanut tytön luokseen.

Epätoivon levollisuus valtasi Nathanielin. Mitä olikaan tapahtunut, hän toteuttaisi Neilin uhkauksen, tappaisi Strangin. Ja Marionin hän ottaisi mukaansa, vaikka hän saisi viedä hänet kylmenneenä ruumiina. Hänen tehtävänsä vaati voimaa. Hän kulki yhä hitaammin ja veti syvemmin siemauksin ilmaa rasittuneisiin keuhkoihinsa.

Linnaa ympäröivän puistikon reunassa hän pysähtyi kuuntelemaan. Ensi kerran juolahti hänen mieleensä ajatus, että sotaväkeä oli jätetty haaremia puolustamaan; siihenhän varmaan ensimmäisenä kohdistuisi raivostuneitten mannermaan miesten kostonhimo. Mutta hänen ympärillään vallitsi hiljaisuus. Ei missään näkynyt tulia ilmoittamassa vihollisen tuloa. Ei edes koiranhaukunta häirinnyt hänen varovaista hiivintäänsä. Pian hän erotti valon kuninkaan talosta. Pari askelta vielä, ja hän näki ulko-oven olevan avoinna, kuten se oli ollut hänen siellä ensi kertaa käydessään. Hän puikkelehti pensaasta toiseen, seisahtui ikkunan alle, josta oli nähnyt Marionin, hyppäsi nopeasti ylös leveitä portaita ja juoksi isoon huoneeseen viritetty pistooli kädessään.

Huone oli autio. Hän kuunteli, mutt'ei erottanut muuta ääntä kuin ikkunaverhon kahinaa tuulessa. Suuri lamppu pöydän yllä paloi himmeästi. Huoneesta vievät viisi ovea olivat suljetut. Nathaniel pidätti henkeään, koetti asettaa sydämensä kiivaan tykytyksen odottaessaan jotakin elonmerkkiä, suljettujen ovien takaa kuuluvia askeleita, naisen ääntä, lapsen itkua. Mitään ei kuulunut. Autio äänettömyys huokui hänen ympärillään. Hän meni eräälle viidestä ovesta. Se ei ollut lukittu. Hän avasi sen hiljaa, varovasti kuin varas, ja vastassa ammotti synkkä pimeys.

"Hoi, hoi!" huuteli hän hiljalleen. "Hoi, hoi!"

Ei vastausta. Hän sytytti tulitikun, ja eteni askel askelelta pieni keltainen liekki päänsä tasalla. Sen valossa hän erotti kapean eteishallin seinät ja seuraavaan huoneeseen johtavan avoimen oven. Pienellä pöydällä ovenpielessä oli puoleksi palanut kynttilä. Sen hän otti tulitikkunsa sijaan ja astui huoneeseen.

Ensi silmäyksellä hän huomasi tulleensa kukilta tuoksuavaan naistenhuoneeseen. Yhdellä seinämällä oli vuode ja sen vieressä lapsenkätkyt. Kätkyen ympärillä oli hujan hajan leikkikaluja. Huolimattomasti heitetyistä peitteistä huomasi vuodetta ja kätkyettä äskettäin käytetyn. Ympäri huonetta lojui vaatteita; puoleksi täytetty matka-arkku oli jäänyt keskelle lattiaa. Kaikkialla näkyi kiireisen paon aiheuttamaa sekasortoa. Epätoivo valtasi Nathanielin, niin että hän ei hetkiseen kyennyt liikahtamaan. Linna oli autio, Marion oli poissa! Hän juoksi takaisin huoneeseen koettamatta enää hillitä askeltensa ääntä ja avasi toisen oven. Sama hiljaisuus tervehti häntä, sama sekasorto, joka todisti mormonikuninkaan vaimojen ja lasten paenneen. Hän meni kolmanteen huoneeseen, hän meni neljänteen.

Neljännen kynnykselle hän pysähtyi. Huoneeseen kajastui tuli hallin perältä. Ovi oli tuuman, pari raollaan.

"Marion!" äänsi hän hiljaa jääden kuuntelemaan.

Kun vastausta ei tullut, hän meni huoneeseen työntäen oven auki.

Kynttilä paloi hyllyllä peilin edessä. Huone oli yhtä tyhjä kuin toisetkin, mutta se ei ollut sekaisin. Vuoteessa ei ollut maattu, vaatteet avoinna olevassa komerossa olivat järjestyksessä. Lattialla vuoteen vieressä oli kenkäpari, jonka nähdessään Nathanielista tuntui kuin sydän olisi hypännyt kurkkuun tukahduttaen huudon hänen huulilleen. Hän otti toisen kengistä käteensä, ja mielenliikutus valtasi hänet. Se oli Marionin kenkä, likainen ja rikkinäinen, jollaisena hän oli sen nähnyt metsässä. Marionin nimi tuli valittavana huutona hänen huuliltaan. Hän etsi koko huoneen; peilin edessä olevalta hyllyltä hän löysi likaisen, rypistyneen, syreeninvärisen silkkinauhan. Se oli Marionin nauha, sama, jonka hän viimeksi oli nähnyt hänen tukassaan. Hän vei sen huulilleen palaten suureen huoneeseen ja lausuen Marionin nimeä yhä uudelleen avuttomuutensa kiusaamana.

Koneellisesti hän meni viidennelle ja viimeiselle ovelle. Hänen kynttilänsä oli vedossa sammunut, ja avattuaan oven hän pysähtyi pimeän hallin kynnykselle sytyttämään sen uudelleen. Oli hetkisen hiljaisuus hänen kopeloidessaan tulitikkuja taskustaan ja kuunnellessaan. Ja äkkiä, juuri kun hän oli raapaisemaisillaan tulen tikkuun, tuli hänen korviinsa ääni, joka naulasi hänet paikoilleen. Se oli naisen nyyhkytystä, tai oliko se lapsen! Samassa hän huomasi, että ääni oli naisen, ja sitten nyyhkintä lakkasi.

Hänen ympärillään oli pilkkoisen pimeää, ei valonsädettäkään näkynyt ovesta. Mahdollisimman levollisesti hän sytytti sammuneen kynttilänsä. Yhdellä silmäyksellä hän huomasi hallin olevan erilaisen kuin edelliset; se oli syvempi, ja sen ympärillä oli kaksi ovea yhden sijasta. Kummasta ovesta nyyhkytys oli kuulunut?

Hän läheni ja kuunteli. Hetki hetkeltä kohosi hänen jännityksensä, pelko ja toivo vaihtelivat hänen mielessään. Viimein hän avasi vasemmanpuoleisen oven. Huone oli tyhjä, ja siellä oli sama epäjärjestys kuin edellisissä, samat kiireisen paon jäljet. Oli jäljellä oikeanpuoleinen huone. Hänen sydämensä lakkasi melkein sykkimästä, kun hän laski kätensä lukolle ja avasi oven. Vuoteen vieressä oli nainen polvillaan. Hän oli päin valoon, ja huoneen himmeässä valaistuksessa Nathaniel tunsi edellisenä päivänä linnassa näkemänsä kauniin naisen, joka oli neuvonut hänet kuninkaan puheille ja joka oli hellästi laskenut kätensä Marionin päälaelle Nathanielin katsellessa ikkunasta. Hän ei näyttänyt säikähtävän Nathanielin tuloa. Mutta hänen silmiensä pohjalla näkyi kauhua, hänen kasvonsa olivat surun vääristämät ja hänen suunsa nyki tuskasta. Hän nousi pystyyn, kädet nyrkkiin puristettuina, rinta kohoillen myrskystä, joka raivosi hänen mielessään. Nathaniel vaikeni kohdatessaan omaansa syvemmän tuskan. Nainen nyyhki kyyneletöntä nyyhkytystään odottaen, että tulija puhuisi.

"Suokaa anteeksi", lausui Nathaniel kohteliaasti. "Tulin – noutamaan – Marionia."

Hän tunsi, ettei ollut mitään syytä valehdella tuolle naiselle. Hänen kasvoillaan kuvastui hänen hätänsä hänen astuessaan lähemmäksi naista. "Tahdon tavata Marionin", toisti hän. "Hyvä Jumala, sanokaa minulle –"

Nainen koetti tyyntyä kuullessaan tytön nimen.

"Marion ei ole täällä", sanoi hän. Hän painoi kädet rintaansa vasten, ja hänen silmiinsä tuli säyseämpi katse, hänen äänensä oli hiljainen ja lempeä, jollaisena Nathaniel oli sen kuullut Strangia etsiessään. Nähdessään toivottomuuden miehen kasvoilla yltyvän, valtasi hänet sääli, ja hän ojensi kätensä häntä kohti tuskasta parahtaen.

"Marion on mennyt – mennyt – mennyt", valitti hän, "ja teidän täytyy myöskin mennä. Oi, tiedän, että rakastatte häntä! Hän kertoi teidän rakastavan häntä, kuten minä rakastan kuningastani, Strangia! Olemme kumpikin menettäneet – menettäneet – ja teidän on poistuttava – niinkuin – minäkin – poistun."

Hän kääntyi poispäin itkien niin sydäntä särkevästi, että Nathanieliin koski. Hetken kuluttua nainen kääntyi jälleen häneen päin pakottaen kasvonsa levollisiksi.

"Rakastan Marionia", äännähti hän hiljaa. "Auttaisin teitä – auttaisin häntä – jos vain voisin." Hänen kauniilla, kalpeilla kasvoillaan loisti enkelimäinen valo. "Ettekö ymmärrä?" hän jatkoi hiljaa kuiskaten. "Olin Strangin ainoa suuri rakkaus – hänen elämänsä – siihen saakka kuin Marion tuli hänen sydämeensä. Minä menetin rakastettuni, te menetitte, mutta minun menetykseni on katkerampi, sillä Marion rakastaa teitä, ja Strang –"

Nathaniel hypähti hänen viereensä, kynttilä putosi lattialle, rätisi ja jätti heidät pimeään.

"Marion rakastaa minua! Sanoitteko, että Marion rakastaa minua?"

Naisen kuiskaavan äänen täytti myötätunto.

"Hän sanoi sen illalla tässä huoneessa. Hän sanoi minulle rakastavansa teitä enemmän kuin hän koskaan oli luullut voivansa rakastaa miestä. Oi, hyvä Jumala, onhan se lohtuna teille, jos sydämenne on murtunut. Ja Strangini – Strangini – on unohtanut rakkautensa minuun!"

Nathaniel ojensi kätensä, ja hetkisen hän piti naisen käsiä omissaan heidän molempien vaietessa. Hän kuuli hänen nyyhkytyksensä, ja tuntiessaan hänen sormiensa puristuksen hänen sydämensä tuntui olevan pakahtumaisillaan vihasta siihen mieheen, joka kutsui itseään Jumalan profeetaksi. Hänen vihaansa ei syrjäyttänyt edes hurja ilo, minkä hänen äsken kuulemansa sanat olivat hänessä herättäneet.

"Missä on Marion?" kysyi hän rukoilevasti.

"En tiedä", vastasi nainen. "Hänet vietiin yksin pois. Toiset ovat menneet temppeliin."

"Arveletteko hänen olevan temppelissä?" kyseli Nathaniel itsepintaisesti.

"En. Eräs heistä palasi äsken eikä sanonut Marionin olevan siellä."

"Missä on Strang?"

Tällä kertaa hän tunsi naisen vapisevan.

"Strang –"

Hän veti kätensä Nathanielin kädestä. Hänen äänessään oli outo värinä.

"Niin – missä on Strang?"

Ei vastausta.

"Sanokaa minulle, missä hän on."

"En tiedä."

"Onko hän temppelissä?"

"En tiedä."

Mikä oli tuo nainen, jonka sydämen mormonikuninkaan uusi rakkaus oli särkenyt!

"Kuulkaa", sanoi Nathaniel ystävällisesti. "Menen etsimään Marionia. Vien hänet pois. Huomenna saatte Strangin takaisin, jos hän on hengissä!"

Vastausta saamatta hän meni verkalleen ovelle. Hän sulki sen jälkeensä ja tuli halliin. Suuressa huoneessa hän pysähtyi hetkeksi lampun alle tarkistamaan pistooliansa ja meni sitten ulos. Linnaa ympäröivä puistikko oli autio. Silmänkantamiin ei näkynyt edes ainoatakaan vartijaa, mutta Nathaniel oli jo niin tottunut Majavasaaren yllätyksiin, ettei se häntä kummastuttanut. Sataman valojen tuikkeessa hän näki linnan sijaitsevan erillään ja hyökkäyksille alttiina. Strangin vaimon sanoista ja haaremin osoittamasta selvästä pakokauhusta hän päätteli Strangin jättäneen linnan oman onnensa nojaan. Lähestyvä taistelu kai keskittyisi temppeliin.

Oliko Marion temppelissä? Jos niin olisi, hän ei olisi hänen ulottuvillaan. Mutta nainen oli väittänyt, ettei hän ollut siellä. Minne hän oli voinut mennä? Miksei Strang ollut ottanut häntä muiden vaimojensa matkaan? Nathanielin mieleen välähti, että Arbor Croche ja Obadiah Price aina tiesivät, mitä kuninkaalla oli tekeillä. Jospa hän vain tapaisi käskynhaltijan yksinään, jos hän voisi palauttaa Obadiah Pricen sammuneen järjen ennalleen. Hän pisti pistoolinsa koteloon. Hän palaisi vanhuksen luo. Sulaa hulluutta hänen olisi mennä St. Jamesiin. Hän oli hävinnyt, Strang oli voittanut. Mutta hänen rakkautensa Marioniin oli ikuinen. Vaikka hän tapaisi hänet Strangin vaimona, se ei muuttaisi asiaa. Kaikki selviäisi, kun hän surmaisi Strangin. Sillä Marion rakasti häntä – rakasti häntä.

Hän kääntyi Obadiahin talolle päin, ja hänen sydämessään lauloivat iloiset sanat, jotka hän äskettäin oli kuullut linnan kuudennessa kammiossa.

Astuessaan ensimmäisiä askeleita vanhan neuvoksen luo vievällä polulla hän kuuli nopeaa astuntaa selkänsä takaa. Hän kyyristyi pensaikkoon odottamaan. Varjomainen olento vilahti puistikon poikki. Se kulki aivan hänen ohitseen, nousi linnan portaita, kääntyi ovessa ja katsahti taakseen St. Jamesiin päin.

Nathanielin huulet liikkuivat, sydän jyskytti henkeä salpaavasti, hirveä, hullu ilohuuto oli livahtamaisillaan hänen huuliltaan.

Suuren lampun himmeässä valossa seisoi mormonikuningas Strang.

IX luku.

KOHTALON KÄSI.

Nathaniel kyyristyi kuin pantteri väijymään portaita nousevaa miestä. Hänen lihaksensa jännittyivät, kädet puristuivat nyrkkiin. Hän näytti joka hetki olevan valmis hyökkäämään, mutta pysyi kuitenkin paikoillaan kunnes Strang oli kadonnut ovesta. Silloin hän läksi hiipimään seinänviertä pitkin pysytellen varjossa pelosta, että kuningas huomaisi hänet ja ehtisi sulkea häneltä oven. Minkä tilaisuuden kohtalo olikaan suonut hänelle! Hänen sormensa paloivat halusta tarttua Strangin paksuun härän kaulaan. Taistelun tuloksen suhteen jättiläismäisen Jumalan profeetan kanssa hän ei tuntenut lainkaan pelkoa eikä epäröintiä. Ampua hän ei aikonut, laukaus veisi häneltä kaiken toivon Marionin kohtalon selvillesaannista. Hän puristaisi totuuden ulos Strangista, ottaisi hitaasti, vähitellen hänet hengiltä, kunnes kuolemankauhu saisi hänet ilmaisemaan Marionin piilopaikan ja tunnustamaan, mitä hän oli tehnyt tytölle.

Sitten hän surmaisi hänet! Hänen käsivarsissaan tuntui karaistun teräksen voima, hänen jäntevä, notkea ruumiinsa värisi taistelunhalusta. Varovasti, ääneti hän hiipi ylös portaita. Innoissaan hän katsoi vain ovelle, eikä nähnyt, että pimennon poikki pujahti hänen jäljessään muudan olento, yhtä varovasti, yhtä hiljaa. Hän meni sisään. Strang ei ollut kuullut eikä nähnyt Nathanielin tuloa. Hän seisoi leveä selkä oveen päin katsellen eteishalliin, josta johtivat ovet kuuteen kammioon. Nathaniel pakottaisi mormonikuninkaan kertomaan totuuden pyssynsuu sydäntä vasten. Hän hapuili hänen jäljessään, löysi oven ja paiskasi sen kiinni. Strangilta oli paluutie katkaistu.

Kuullessaan oven paukahduksen kääntyi hänen edessään seisova mies. Verkalleen, rauhallisesti hän kääntyi ja katsoi mustana ammottavaan pistoolinpiippuun levollisena, sormenpäitänsä myöten kuninkaana. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet hämmästystä, eivät pelkoa. Hänen mielenmalttinsa oli järkkymätön; hänen katseensa kohosi lujana pistoolista sen omistajan kasvoihin. Molempien miesten katseet kohtasivat omituisen, hirvittävän äänettömyyden vallitessa. Tuon neljännesminuutin aikana Nathaniel huomasi laskeneensa väärin. Strang ei pelännyt. Hän ei ilmaisisi Marionin olinpaikkaa. Tuon miehen kukistumaton rohkeus sai hänet raivoihinsa ja tietämättään hän hypisteli pistoolinsa liipaisinta. Hän huusi sanat, jotka hänen oli aikomus lausua tyynesti:

"Missä Marion on?"

"Hän on turvassa, kapteeni Plum. Hän on sellaisessa turvapaikassa, että mannermaalta hyökkääväin ystäviemme on mahdotonta löytää häntä."

Strang puhui yhtä rauhallisesti kuin omassa työhuoneessaan. Äkkiä hän korotti ääntänsä:

"Hän on tallessa, kapteeni Plum, tallessa!" **145 Hän katsahti syrjään. Kuin hyökkäävä käärme Nathaniel väijyi katsetta. Se oli mennyt ovelle. Hän kuuli liikettä, tunsi tuulenhenkäyksen kasvoillaan. Hän pyörähti ympäri pistooli ovea kohti. Sitten hän laukasi ja näki Arbor Crochen valtavan ruumiin paiskautuvan päistikkaa huoneeseen. Petoeläimen ääntä muistuttava mylvinä kuului hänen takaansa, ja ennenkuin hän ehti kääntyä, Strang oli hänen kimpussaan. Siinä silmänräpäyksenä hän tunsi, että kaikki oli hukassa. Jykevä mormonikuningas painoi hänet permantoon; pistooli luiskahti hänen kädestään; kaksi suurta kouraa pusersi tuskanhuudon hänen kurkustaan. Hän näki kuninkaan vihan vääristämät kasvot yläpuolellaan, hänen paksun niskansa ja kiukkua liekehtivät silmänsä. Hän yritti vapauttaa käsivarsiaan, vääntää kuristavat kädet kaulaltaan, mutta hänen ponnistelunsa olivat kuin lapsen pyristelyä jättiläisen kynsissä. Kooten jäljellä olevat voimansa viimeiseen, hirvittävään ponnistukseen, hän veti polvensa tuuma tuumalta koukkuun vihollisensa alla. Juuri kun hän tunsi kurkkuaan puristavien sormien painuvan lihaan kuin kuuma rauta, kun viimeinen hengenkipinä oli sammumaisillaan, hän muisti sisäjärvien raakojen kalastajien surmaa tuottavan polviotteen, ja viimeisin voiminsa hän suuntasi iskun mormonikuninkaan vatsaan. Kului hetki, ja hän huomasi tempun onnistuneen. Strang ryömi maassa. Seuraavassa hetkessä hän hyökkäsi profeetan kimppuun. Hänen nyrkkinsä vasaroivat Strangin kasvoja. Uudelleen, yhä uudelleen hän iski, kunnes suuri takkuinen pää hervotonna retkahti taaksepäin. Sitten hänen sormensa kiertyivät kuin ketjun renkaat punertavan kaulan ympäri: Hän puristi, kunnes Strangin silmät avautuivat selko selälleen, elottomina, ja hänen kouristuksensa lakkasivat. Hän olisi jatkanut ollakseen varma lopusta, jollei Strangin vaimo, nainen, jonka hän illalla oli tavannut linnassa yksin epätoivonsa kanssa, olisi heittäytynyt hänen ja mustuneitten kasvojen väliin tarttuen koko voimallaan hänen käsiinsä.

"Hyvä Jumala, tehän tapatte hänet!" vaikeroi hän.

Hänen silmänsä säkenöivät, kun hän tempoi kapteeni Plumia käsistä.

"Tapatte hänet – tapatte hänet!" huusi hän. "Ei hän ole tehnyt Marionille pahaa! Sanoittehan, että ottaisitte Marionin ja jättäisitte Strangin – minulle –" Hän työnsi päällään häntä rintaan ja kynsi hänen ranteitaan.

Nathaniel hellitti otteensa ja nousi pystyyn.

"Teille!" läähätti hän. "Jospa vain olisitte tullut hiukan ennemmin." Hän sai käsiinsä pistoolinsa ja viritti sen.

"Pelkään, että hän on kuollut!"

Hän ei katsonut taaksensa.

Arbor Croche makasi liikkumatta siinä, mihin oli kaatunut. Hänen päänsä oli väännyksissä, niin että lampunvalo sattui kasvoille, ja Nathanielia värisytti hänen nähdessään luotinsa jäljen. Mies oli nähtävästi kuollut huuto huulilleen.

Nyt mormonit eivät enää peloittaneet Nathanielia. Hän luuli kuninkaan ja Arbor Crochen kuolleiksi ja uskoi yön pimeydessä ja hälinässä pääsevänsä huomaamatta St. Jamesiin, Kivi putosi hänen sydämeltään, sillä vaikkakaan hän ei ollut tullut kyllin ajoissa pelastaakseen Marionin, hän oli kuitenkin lopulta vapauttanut hänet. Kun hän nyt vain löytäisi tytön, hän saisi hänet mukaansa, sillä hän rakasti häntä – ja Strang oli poissa tieltä.

Hän kiiruhti puistikon läpi temppeliä kohti. Jo kaukaa hän näki suuren väkijoukon sen vierustalla. Hänen kulkemansa katu oli autio. Talot olivat pimeinä. Ei kuulunut edes koiran haukuntaa. Nyt vasta hän tajusi, mitä se merkitsi. Koko kaupunki oli paennut tuon suunnattoman hirsilinnoituksen turviin. Rakennukset ja puut sulkivat häneltä näköalan järvelle päin, mutta hän näki taivaalla suurten nuotioitten kajastuksen ja arvasi, että ne, jotka eivät olleet temppelissä, vartioivat rannalla.

Yht'äkkiä hän oli kaatua edessään polulla olevaan olentoon. Se oli vanha nainen, joka nyyhkyttäen ja sekavia sanoja mumisten uupuneena hoippui temppeliä kohti. Hän tarttui vanhusta käsipuoleen ja puhui hänelle rohkaisun sanoja puoleksi kantaessaan häntä eteenpäin. Hänen mielessään juolahti äkkiä, että hän naisen mukana pääsisi temppeliin, jonne naiset ja lapset olivat paenneet. Muutamien minuuttien kuluttua he näkivät valonhohteen ja laaja nelikulmainen alue, jolla temppeli sijaitsi, avautui hänen eteensä. Puolensadan metrin päässä paloi nuotio, öljyllä valetut hongat heittivät synkän loimun mustaan yöhön, ja nuotiontakaisessa, tiheässä pimennossa, joka tulen häikäisemästä Nathanielista näytti vieläkin synkemmältä, hääräili miehiä. Hän sieppasi eukon syliinsä ja meni rohkeasti eteenpäin. Hän tuli harvalle vartijariville, näki nuotiotulen välkkyvän miesten rihlapyssyillä ja horjui vahdin huutamatta kantamuksineen heidän ohitsensa. Sitten hän pysähtyi ja katseli jälkeensä. Näky oli yllättävä. Temppelin ympärillä palavan kolmen nuotion takana loisti aukeama valomerenä; temppeli peittyi jättiläispuitten varjoon; pimennosta käsin saattoi satakunta kylmäveristä miestä teurastaa viisikertaisen joukon surmanaukean poikki hyökkääjiä!

Nathaniel värisi tahtomattaan katsellessaan taaksensa. Jokaisen nuotion takana oli tykki. Hän päätteli äänettömässä miesketjussa olevan toistasataa rihlapyssyä. Mitähän oli temppelin toisella puolen?

Kapteeni Plum kääntyi taakkoineen ja solui temppelin ovella kihisevään väkijoukkoon. Siinä tunkeili naisia, lapsia ja ukkoja kauhun vallassa raivokkaasti otellen pääsystä hirsi muurien sisälle. Sisältä kuului lukemattomien äänten kumea sorina, jota silloin tällöin leikkasi pikkulasten kimeä parunta. Askel askelelta Nathaniel aukaisi tiensä ylös portaita. Niitten päässä sulki kymmenkunta miestä pyssyillään tien. Muudan niistä työnsi hänet takaisin.

"Ei teitä!" huusi hän. "Tänne pääsevät vain naiset!"

Nathaniel putosi takaisin, ja kauhu täytti hänen mielensä. Hän oli katsahtanut himmeästi valaistun temppelin ovesta ja nähnyt sen olevan tupaten täynnä väkeä. Mitähän syntejä olikaan mormonikansan omallatunnolla, kun se niin pelkäsi mannermaan miesten kostoa. Hiki helmeili hänen kasvoillaan, kun hän ajatteli, että Marion oli tuossa joukossa, tämän kauhean päivän kokemuksista uupuneena ja heikkona, ehkä toisten, häntä voimakkaampien pakokauhuisten jaloissa. Nyt hän jo melkein toivoi sitä, mikä ensin oli saanut hänet epätoivoon, nimittäin, että Strang olisi piilottanut Marionin syrjään tuon henkensä edestä kamppailevan lauman tieltä. Hän ponnisteli väkijoukon läpi ja juoksi rakennuksen toiselle puolen. Neljäs nuotio loimusi häntä vastassa. Mutta tällä puolen ei ollut ainoatakaan tykkiä; kourallinen miehiä vartioi temppeliä takaapäin.

Minuutin verran Nathaniel seisoi pimennon peitossa. Hän oivalsi nyt, että oli hyödytöntä palata Obadiah Pricen luo. Vanha neuvos kertoisi hänelle luultavasti sen, mistä hän itse oli ottanut selon, että Marion oli mennyt linnaan, että Strangilla oli aikomus vihityttää hänet tänä iltana. Mutta tiesikö Obadiah linnan olevan autiona? Tiesikö hän kuninkaan vaimojen paenneen temppelin turviin, ja tiesikö hän, minne Marion oli piilotettu? Kysymyksiin Nathaniel sai vain yhden vastauksen: omituisen mielipuolisuuden tapaama vanhus tiesi vieläkin vähemmän kuin hän siitä, mitä oli tapahtunut St. Jamesissa.

Hänen seisoessaan ja miettiessään kuului kumea ääni, mikä sai hänen sydämensä nopeammin lyömään ja veren hurjasti kiitämään suonissa. Kaukaa alhaalta rannalta kuului tykin jylinää. Sitä seurasi samassa tuokiossa toinen ja kolmas jyrähdys, ja tuskin niitten jyminä oli kiirinyt läpi pimeän yön, kun tulien reunustamalta rannikolta kajahti valtava taisteluhuuto. Ottelu oli alkanut! Nathaniel juoksi temppelintakaisen suuren nuotion valopiiriin; miesten ohi hyökätessään hän kuuli varoitushuudon; hetkisen hän näki heidän valkoisten kasvojensa tuijottavan häneen nuotion luota – kuuli toisen huudon, jonka, käsitti kovemmaksi – ja oli tiessään. Puolentusinaa pyssyjä pamahti hänen takanaan, ja hän kiljahti ilosta kuullessaan kuulien viuhahtavan päänsä päällä. Taistelu oli alkanut! Tuokio vielä, ja mormonit olisivat kostajan armoilla – ja hän saisi Marionin omakseen ainiaaksi! Kuului jälleen raskaan tykin jylinää, ja sen kumeasta kaiusta hän erotti, että se oli ammuttu järveltä. Läheltä kuuluva pamahdus sai hänet kääntymään autiolle kadulle. Hän juoksi hurjaa vauhtia katua alas, ohi kaupungin viimeisten talojen ja päätyi mäen juurelle, jota lähti kiipeämään hitaammin, läähättäen kuin takaa-ajettu otus.

Kukkulan laelta hän näki taistelukentän. Idässä näkyivät sataman valorivit. Hän näki, ettei taistelu keskittyisi niihin. Ne olivat täyttäneet tehtävänsä, ajaneet mannermaan miehet etsimään maihinnousupaikkaa alempaa rannikolta. Päivänkoitto alkoi jo hieman hajoittaa öistä synkeyttä, ja noin parinsadan metrin päässä Nathanielista mormonijoukot hiipivät hiljalleen pitkin rantaa. Harmaa, aavemainen, järveltä nouseva sumu riippui kuin verho hänen edessään. Hän siristi silmiään nähdäkseen vilahduksen hyökkääjien laivastosta. Samassa välähti kirkas valo harmaan sumun läpi, ja kuului tykin jyrinää. Hän näki mormonien rivin horjuvan ja joutuvan epäjärjestykseen. Kuului toinen pamaus järveltä, myrskyisiä hurraahuutoja valkean sumun keskeltä, ja mormonit peräytyivät rannalta suinpäin pakenevana laumana. Olivatko nuo surkeat pelkurit samoja hurjia tappelijoita, joista hän oli kuullut niin paljon? Olivatko ne samoja miehiä, jotka olivat vallanneet itselleen valtakunnan vihollismaansa keskeltä ja joiden pelkkä nimi herätti kauhua satapenikulmaisella alueella pitkin rannikkoa? Hän oli tyrmistynyt. Hän ei yrittänytkään piiloutua heidän lähestyessään mäkeä, veti vain esiin pistoolinsa valmiina ampumaan kukkulalle ryntäävään miesparveen. Äkkiä tuli käänne. Niin nopeasti, että hän luuli silmäinsä valehtelevan, pakenevat mormonit hävisivät. Ei ainoatakaan miestä näkynyt järven ja mäen välisellä, kapealla kentällä. Kuin suunnaton lintuparvi ne laskeutuivat maahan, pyssyt peittyen aavemaiseen sumuun ja hämärään, minkä keskeltä mannermaan miesten hurjat riemuhuudot kajahtivat. Se oli suurenmoista! Samalla kuin hänelle selvisi hirvittävä totuus, mitä tuo temppu tarkoitti, nautti soturi hänessä näystä: järveltä kuuluvan tykinpaukkeen näennäisestä vaikutuksesta, teeskennellystä sekasorrosta, järjestymättömästä paosta, ihmeellisestä vikkelyydestä ja täsmällisyydestä, millä aseistettu miesjoukko oli heittäytynyt väijyksiin!

Menivätkö viholliset ansaan? Eikö yksikään terävä silmä erottaisi sumun läpi maahan heittäytyneitä haamuja? Järveä peittävä usvaverho oheni ohenemistaan. Nathanielin tähystävät silmät keksivät siinä epämääräisen muotoisen esineen, likaisenharmaan läiskän, jonka hän tunsi veneeksi. Seurasi toinen, kolmas, hän kuuli airojen loisketta, kölin hankautumista hiekalla, ja rannalla, jossa tuokio sitten mormonit olivat olleet, vilisi nyt mantereen miehiä. Päivän valjetessa hän erotti alapuolellaan olevat kuninkaan miehet liikkumattomina täplinä kapean kentän keskellä. Hän seisoi avuttomana puristaen pistooliaan. Eikö hän voisi mitenkään varoittaa? Kauhuntunne hänen mielessään kasvoi hetki hetkeltä. Eikö hän voisi tehdä mitään – eikö mitään?

Taisteluun hän ainakin saattoi yhtyä! Hän juoksi alas mäkeä ja kääntyi vasemmalle mormoneista, Puolitiessä hän pysähtyi kuullessaan rannalta kaikuvat, jyrisevät riemuhuudot. Mannermaan miehet olivat nousemassa ylös kukkulaa! Järjestymättöminä he juoksivat sotahuutojaan kajahdutellen suoraa päätä väijyvien vihollisten syliin. Nathaniel päästi varoitushuudon. Se hukkui pyssyjen paukkeeseen, ja hämärän kentän kamaralta tuiskusi tiuha kuulasade. Hurjassa pyssytulessa hyökkääjien etujoukko suli olemattomiin. Kuin akanat tuulessa hajosivat jäljempänä tulevat. Ne pakenivat malttamatta ampua laukaustakaan! Nathaniel ryntäsi kentälle. Hänen edessään seisoi mormonien vankka rintama, ja hetkessä oli ranta täynnä taistelevia miehiä. Kaukana vasemmalla kädellä hän näki joukon mantereen miehiä juoksevan pitkin rantaa kahakkapaikkaa kohti. Jospa hän vain voisi katkaista heiltä tien ja viedä heidät vihollisten selkäpuolelle. Kuin tuulispää hän kiiti heitä kohti ammuskellen ja huutaen.

Hän voitti sadan metrin verran, ja seisoi läähättäen heidän tullessa häntä kohti. Nouseva päivä oli karkoittanut hämärän usvan, ja lähestyvien mannermaalaisten riveissä hän ilosta huudahtaen tapasi Neilin.

Hän kääntyi Marionin veljen syöksähtäessä hänen viereensä.

"Tätä tietä, Neil, selän takaa!"

Yhdessä he kulkivat etumaisina, vieri vieressä, ja tusinan verran miehiä seurasi heitä. Yksi ainoa silmäys sanoi Nathanielille, että vain ihme voisi muuttaa taistelun kulun. Puolet mannermaan miehistä tappeli vedessä. Toiset ponnistelivat epätoivoisesti päästäkseen venheilleen ja niillä pakoon. Tuuma tuumalta mormonit työnsivät heidät takaisin, heidän sotahuutonsa olivat nyt muuttuneet pirullisiksi voittohuudoiksi. Nuo kymmenen kapteeni Plumia ja Neiliä seurannutta miestä hyökkäsivät ottelevan lauman selkäpuolitse ampuen juostessaan. Hieman kuninkaan miehet perääntyivät heidän tieltään, ja hurjin huudoin voimakkaat kalastajat raivasivat tiensä tovereittensa luo. Useilla heistä oli aseenaan pitkät puukot, joillakuilla, oli pistoolit, ja muutamat käyttivät tyhjiin ammuttuja rihlapyssyjään nuijina. Tusinan verran lisää miehiä, ja he olisivat menneet kiilana mormonien laumojen läpi. Jylisevin äänin Nathaniel huuteli taistelun melskeen yli järvellä oleville miehille, ja vieressään kuuli Nelin huutavan muudatta nimeä iskujen välissä. He taistelivat kuin paholaiset vedellen iskuja pitkillä puukoillaan. Mormonien rivit alkoivat harveta. Mannermaan miehet kääntyivät takaisin vallaten askel askelelta sen, mitä olivat menettäneet. Äkkiä kuului kentältä täriseviä riemuhuutoja. Toivo sammui Nathanielin mielestä. Hän tiesi mitä huuto merkitsi – että St. Jamesin mormonit olivat tuoneet uusia voimia tovereilleen. Hän otteli nyt vain veneille pääsystä ja huuteli Neiliä, jota ei näkynyt missään. Kuumimmassa taisteluntuoksinassa hän ajatteli Marionia. Hän toivoi nyt vain pääsevänsä pakoon; vasta kun hän itse olisi vapaa, hän voisi riistää Marionin mormonimaasta. Hän oli viivytellyt liian kauan. Hirveä isku sattui häneen takaapäin, ja huutaen vielä viimeisen kerran Neiliä hän vaipui taistelevien jalkoihin. Hämärästi hän tajusi uusien mormonijoukkojen hyökkäyksen. Melske hänen ympärillään heikkeni heikkenemistään, ikäänkuin häntä olisi nopeasti kuljetettu siitä pois; huudot tulivat vaimentuneina, ja pakenevien mannermaalaisten jäljessä räiskähtelevä yhtämittainen pyssynpauke tuntui hänestä siltä, kuin joku olisi naputellut häntä sormellaan otsaan.

Vähitellen hän alkoi herätä tajuttomuudestaan. Jossakin hänen päässänsä tuntui vihlova tuska, ja hän koetti viedä kätensä kipeää paikkaa kohti.

"Teidän ei tarvitse kantaa häntä", kuuli hän äänen sanovan. "Antakaa hänelle vähän vettä, niin hän kävelee kyllä itse."

Hän tunsi kasvojaan kostutettavan ja virkistyi. Joku oli nostanut hänet istumaan ja kannatti häntä toisen henkilön sitoessa hänen päänsä. Hän avasi silmänsä. Päivänvalo sattui niihin kirvelevinä, polttavina neulanpistoina, ja hän sulki ne jälleen tuskasta parahtaen. Sen verran hän oli nähnyt, että hänen päätänsä sitova henkilö oli nainen. Hänen kasvojaan hän ei erottanut. Naisen takana oli häämöttänyt väkeä ja järven välkkyvä pinta, ja maatessaan suljetuin silmin hän kuuli äänten muminaa ympäriltään. Tuki hänen selkänsä takaa poistui hiljalleen kuin olisi häntä kannattava henkilö pelännyt hänen kaatuvan. Nathaniel jännittyi näyttääkseen kuinka voimakas oli ja avasi silmänsä. Tällä kertaa kipu ei ollut niin sietämätön. Muutamien metrien päässä hän erotti väkeä, joukossa naisiakin. Vielä kauempana, niin kaukana, että hänen päänsä meni pyörälle katsoessa, liikehti musta väki joukko. Hän oli haavoittuneiden parissa. Mormoninaiset olivat täällä. Alemmaksi, pitkin rantaa, missä kuolleet olivat, oli St. Jamesin väki kerääntynyt.

Omituinen heikkous valtasi kapteeni Plumin, ja hän vaipui tukijaansa vasten. Viileä käsi hiveli hänen kasvojaan. Se oli pehmoinen, kevyt naisenkäsi. Hän tunsi pehmeän suortuvan häilähtävän poskellaan ja kuuli äänen kuiskaavan:

"Paranette kyllä pian!"

Hänen sydämensä lakkasi sykkimästä.

"Paranette pian –"

Hänen karkealle poskelleen painuivat pehmoiset huulet.

Nathaniel kohottautui pystyyn joka hermosäie jännittyen hallitsemaan ruumista, terästäen näköään, jännittäen voimiaan. Hän koetti kääntyä, mutta vahvat käsivarret tarttuivat häneen takaapäin. Miesääni puhutteli häntä, miehen voima pidätti häntä. Tuskissaan hän huusi Marionia.

"Sh!" varoitti ääni takana. "Oletteko hullu?"

Kädet hellittivät otteensa, ja Nathaniel hinautui polvilleen. Nainen oli poissa. Niin kauas kuin hän näki, oli väkeä, joukoittain, sadoittain, tuhansittain, miljoonittain tuntui hänestä hänen katsellessaan, kunnes lopulta näkyi vain musta pilvi. Hän nousi hoiperrellen pystyyn, vankka käsi esti häntä kaatumasta, ja vähitellen hän selvisi. Miljoonat, tuhannet ja sadat sulivat olemattomiin, kunnes hänen ympärilleen lopulta jäi kourallinen miehiä. Hän kääntyi väsyneesti vieressään olevan miehen puoleen.

"Minne hän meni?" hän kysyi.

Hänen rukoilevat silmänsä sattuivat pojan kasvoihin. Ne olivat kalpeat taistelun ponnistuksista, toista poskea punasi hyytynyt veri, ja niillä kuvastui pelko, mikä ei johtunut äskeisestä ottelusta.

"Kuka? Kenestä puhutte?"

"Naisesta", kuiskasi Nathaniel. "Hän – Marion – joka suuteli – minua –"

Nuorukainen tarttui häneen lujasti.

"Olette nähnyt unta!" selitti hän ääni uhkaavana. "Suu kiinni!" Hän puhui kovalla äänellä. Sitten hän nopeasti muutti kuiskaukseksi ja lisäsi:

"Älkää Jumalan nimessä ilmaisko häntä! He näkivät hänet luonanne, jokainen tietää, että kuninkaan vaimo oli luonanne!"

Kuninkaan vaimo! Nathaniel oli liian heikko eritelläkseen sanoja. Ne ilmaisivat vain, että hänen hirvittävä pelkonsa oli totta. Kuka muu kuin Marion olisi tullut hänen luokseen? Kuka muu olisi suudellut häntä? Marionin ääni oli kuiskannut hänen korvaansa, hänen kätensä oli sivellyt hänen kasvojaan. Ja mies tuossa sanoi häntä kuninkaan vaimoksi! Läheltä hän kuuli muita ääniä, mutt'ei erottanut sanoja. Hän käsitti, että häntä hetken kuluttua kannettiin molemmista kainaloista. Koneellisesti hän liikutti jalkojaan tuntiessaan, että kannattajat toivoivat hänen kävelevän. He eivät aavistaneet, kuinka heikko hän oli, kuinka hän koetti painaa mahdollisimman kevyenä heidän käsiään. Kerran, pari he pysähtyivät epätoivoisesti yrittäessään kavuta kukkulaa ylös. Mäen laella raitis meri-ilma leyhki Nathanielin kasvoille virkistäen kuin vesi kuivuneita huulia.

Jonkin ajan kuluttua – Nathanielista tuntui kuin hirveää tuskaa ja pakotusta olisi kestänyt päivämitalla – he tulivat kaupungin kadulle, ja puolitajuttomana hän kiroili kintereillään meluavaa väkijoukkoa. He kulkivat temppelin vieritse, mutta lika, veri ja polttava tuska estivät häntä näkemästä sitä. Täälläkin oli väkijoukko. Kylkirakennus avautui heille, kuten se oli avautunut toisille ennen heitä. He pysähtyivät vankilan eteen. Nathanielin pää riippui raskaana rinnalla, eikä hän yrittänytkään sitä kohottaa. Kaikki kunnianhimo, kaikki toiveet olivat kaikonneet hänen mielestään, hän tunsi vain halua painua maahan ja maata siinä rauhassa loppumattomiin. Hän vajosi uudelleen tajuttomuuteen, näki vain mustan, aaveettoman yön ympärillään, ja maa tuntui luisuvan pois hänen jalkainsa alta.

Ääni palautti hänet tietoisuuteen. Se jylisi ukkosena hänen korvissaan ja sai joka hermon hänessä värähtämään. Hän suoristautui vaistomaisella, voimakkaalla tempaisulla kuin kuoleman kouristuksissa kamppaileva. Kun hänet vietiin ovesta sisään, hän näki käden ulottuvilla Strangin suuret, punakat kasvot loistavan kuin sumun läpi punaisine silmineen, valkeine väkihampaineen, petomaisen kostonhimoisina.

Valtava ääni pauhasi jälleen:

"Heittäkää tuo mies vankityrmään!"

X luku.

WIMSOMEN KUOLEMANTUOMIO.

Ääni ja tuomion julistaneet sanat seurasivat Nathanielia hänen hoippuessaan eteenpäin vartijaansa välissä. Se kaikui vielä hänen korvissaan, kun ummehtuneen vankiluolan seinistä uhoava kylmyys löi häntä kasvoihin. Se soi yhä hänen mielessään, kun hän yksinään jäi huojuen seisomaan pimeään koppiin, ääni vyöryi hänen korvissaan, sanat takoivat hänen aivoissaan, kunnes hän tunsi pahoinvointia, kunnes hän levitti käsivartensa ja parahti tuskasta.

Strang oli elossa! Hän oli jättänyt häneen hengenkipinän ja nainen, joka rakasti Strangia, oli puhaltanut sen täyteen liekkiin.

Strang oli elossa! Ja Marion – Marion oli hänen vaimonsa!

Sanat irvistivät hänelle pilkaten synkän sekasorron keskeltä. Ne hyökkäsivät hänen kimppuunsa saaden jäytävän tuskan päässä yltymään. Hän hoiperteli taaksepäin päästäkseen niitä pakoon ja vaipui maahan. Ne seurasivat, ja niitten takaa näkyi kuninkaan kostonhimoiset silmät, usuttaen niitä, kunnes ne paiskasivat hänet kasvoilleen niljakkaaseen maahan ja kuristivat hänet melkein hengettömäksi.

Sitten seurasi lepo, pitkä, äänetön lepo. Kun Nathaniel jälleen hiljalleen selvisi mustien varjojen seasta, hänen ensimmäinen tietoinen ajatuksensa oli, että sanapaholaiset eivät enää hakanneet aivoissa eikä Strangin ääni enää soinut hänen korvissaan. Hän tunsi ääretöntä huojennusta ja huokasi helpotuksesta. Joku kosketti häntä. Suuri Luoja! Joko ne palasivat!

Ihmeellisen tuttu ääni puhutteli häntä:

"Halloo, Nat! Tahdotko juomaa?"

Hän joi ahnaasti raitista vettä, joka ojennettiin hänen huulilleen. "Neil", kuiskasi hän.

"Minä se olen, Nat. Ne telkesivät minut tänne yhdessä kanssasi. Pirun kolo."

Nathaniel nousi istumaan Neilin tukemana. Huoneessa oli nyt valoa, ja hän erotti toverinsa kasvot, jotka hymyilivät hänelle rohkaisevina. Neilin näkeminen oli hänelle elämännestettä. Hän joi vielä vettä, ja uusi elämä virkosi hänessä.

"On, pirun kolo!" toisti hän unisena. "Sääli sinua, Neil –" ja hän näytti taas nukahtavan.

Neil nauroi kostuttaessaan toverinsa kasvoja märällä vaatteella.

"Olen tottunut siihen, Nat. Vanha tuttu täällä", virkkoi hän. "Pääsetkö ylös? Tuolla toisella seinällä on penkki. Olisin tehnyt sinulle siihen vuoteen, mutta se on niin lyhyt, ettei siihen sovi suoraksi. Mutta onhan siinä parempi istua kuin tässä mullassa."

Hän pujotti käsivartensa Nathanielin ympäri ja auttoi hänet pystyyn. Hetkisen haavoittunut seisoi paikoillaan.

"En luule olevani kovin huono", sanoi hän ja otti varovaisen askelen. "Missä istuin on, Neil? kävelen sinne. Minkä näköisen kuhmun olen saanut päähäni?"

"Eipä paljon mitään", vakuutti Neil. "Onhan se vähän arveluttavan näköinen", irvisti hän sitten iloisesti. "Näyttää siltä, että olet juossut, ja joku on tullut takaapäin ja taputellut sinua."

Nathanielin voimat palasivat nopeasti. Tuska oli poissa päästä, eikä silmiä särkenyt. Himmeässä kynttilänvalossa hän erotti komeron neljä, homeisina ja kosteina kiiltävää lahonnutta hirsiseinää. Lattiana oli märkä niljakka maa, joka takertui saappaisiin, ja ilma tuntui sieraimissa ja kurkussa paksulta kuin öinen merisumu. Sen keskeltä näkyi kynttilänliekki usvakehrän ympäröimänä. Kynttilä oli seinän vieressä olevalla hyllymäisellä pöydällä, ja sen vieressä oli suuri vati, johon Nathanielin huomio kiintyi.

"Mitä tuo on?" kysyi hän viitaten vatia.

"Ruokaa. Onko nälkä?"

Hän meni pöydän luo ja tarttui astiaan. Siinä oli keitettyjä lihanpalasia, kylmiä perunoita ja paljasta leipää. He söivät ääneti. Nyt, kun Nathaniel oli toipunut, Neililtä loppui rohkeus. Molemmat totesivat joutuneensa pelissä häviölle. Ja kumpikin koetti voimainsa mukaan keventää toverinsa kurjuutta. Neil oli selvillä siitä, mikä heitä odotti. Jokin tunti vielä ja sitten – kuolema. Hän mietiskeli vain, missä muodossa se mahtaisi tulla. Useimmiten tämän kojun vangit ammuttiin. Välistä ne hirtettiin. Mutta mitä hyödytti sanoa sitä Nathanielille? Niinpä hän söi ruokansa vaieten ja odotti, että toinen rupeaisi puhumaan, samoin kuin tämä odotteli tämän puhuvan. Nathaniel puolestaan piti Marionin kohtalon omana tietonaan. Kun he olivat lopettaneet syöntinsä, hän veti esille rakkaan piippunsa ja täytti sen viimeisillä tupakantähteillä. Kun savupilvet pehmoisina kiertelivät hänen ympärillään hyväillen häntä vanhaan, leppoisaan tapaansa, hän alkoi kertoa ottelustaan Strangin kanssa ja Arbor Crochen surmasta.

"Olen iloinen Wimsomen puolesta", virkkoi Neil kotvan kuluttua. "Oi, jospa olisit ottanut Strangin hengiltä!"

Nathaniel muisteli, mitä Marion oli puhunut metsässä.

"Neil", virkkoi hän rauhallisesti, "tiedätkö, että Wimsome rakastaa sinua, ei se pikku tyttö, jota kannoit olallasi, vaan täysikasvuinen Wimsome? Tiedätkö sen?" Toisen vaietessa hän lisäsi: "Kun viimeksi näin Marionin, hän toi sinulle tämän viestin: 'Sanokaa Neilille, että hänen on mentävä, Wimsomen vuoksi. Sanokaa hänelle, että häntä piakkoin odottaa yhtä julma kohtalo kuin minua – sanokaa hänelle, että Wimsome rakastaa häntä ja on halukas pakenemaan ja tulemaan hänen luokseen mantereelle.'" Kun tulella poltettuina sanat olivat syöpyneet hänen mieleensä, ja toistaessaan ne Nathaniel muisti toisen särkyneen sydämen, joka oli itkenyt hänelle tuskaansa linnan kammiossa. "Neil, miehen on helpompi kuolla tietäessään olevansa naisen rakastama."

Hän oli noussut ja käveli edestakaisin pimeässä kopissa.

"Olen iloinen!" Neilin ääni kuului vienona, kuin hän ei olisi uskaltanut puhua ääneensä. Hetken kuluttua hän lisäsi: "Sattuuko sinulla olemaan kynää, Nat? Haluaisin kirjoittaa kirjelapun Wimsomelle."

Nathaniel löysi taskuistaan sekä kynän että paperia, ja Neil polvistui multalattialle pöydän viereen. Kymmenen minuutin kuluttua hän kääntyi Nathanieliin päin. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet.

"Hän tuntui minusta aina sellaiselta pikkulapselta – etten koskaan uskaltanut – sanoa sitä hänelle", sammalsi hän. "Nyt sanon sen tässä."

"Kuinka aiot saada kirjeen hänen käsiinsä?"

"Tunnen vanginvartijan. Ehkä saan hänet taivutetuksi toimittamaan kirjelapun perille, kun hän tulee tuomaan päivällistämme."

Nathaniel pisti kädet taskuihinsa ja kaivoi esille Obadiahin kultarahoja.

"Olisikohan tästä apua?" kysyi hän.

Hän ojensi kourallisen välkkyvää kultaa ja laski rahat pöydälle.

"Kaksisataa dollaria, jos hän vie kirjeen perille", virkkoi hän.

Neil tuijotti hämmästyneenä häneen.

"Jollei hän suostu siihen, on minulla lisää. Voin antaa tuhannen!"

Neil seisoi ääneti ajatellen, oliko hänen toverinsa hullu. Nathaniel huomasi ilmeen hänen kasvoillaan. Hänen kasvonsa hehkuivat innosta.

"Etkö käsitä?" huudahti hän. "Kirje tietää Wimsomelle taivasta tai helvettiä – se tietää elämää – koko tulevaisuutta! Ja tiedäthän, mitä tämä koppi tietää meille", sanoi hän tyynesti. "Se tarkoittaa sitä, että olemme nyt matkamme päässä, pelimme on lopussa, eikä kumpikaan meistä enää koskaan näe Marionia eikä Wimsomea. Kirje on viimeinen sanamme, viimeinen elonmerkkimme. Se on kuolevan rukous. Tunnusta Wimsomelle rakkautesi, sano viimeinen toivosi olevan, että hän lähtee avaraan, vapaaseen maailmaan, pois tästä kirotusta kolosta, pois Strangin lähettyviltä, pois mormonien parista ja elää elämänsä kuten muutkin naiset! Jos rakkaudessasi käsket, hän tottelee."

"Kirjoitin sen hänelle!" kuiskasi Neil.

"Sen arvasin!"

Nathaniel veti toisen kourallisen kultaa taskustaan laskien sen pöydälle.

"Viisisataa!" huudahti hän. "Sekin on vielä vähän naisensielusta!"

Hän viittasi Neiliä pistämään sen taskuunsa. Tuska palasi jälleen hänen päähänsä, häntä pyörrytti, ja hän kiiruhti rahille. Neil tuli ja istui hänen viereensä.

"Luulet siis, että kaikki on lopussa?" kysäsi hän. Hän oli iloinen, että Nathaniel oli arvannut asian oikean laidan.

"Etkö sinä sitten luule?"

"Luulen kyllä."

Minuutin verran he istuivat äänettöminä pimeässä. Nathanielin kellontikutus tuntui kepiniskuilta.

"Mitä luulet tapahtuneen?"

"En tiedä. Mutta olipa se mitä tahansa, se tulee pian. Tavallisesti se tapahtuu yöllä."

"Ei ole vähintäkään toivoa?"

"Ei niin hituistakaan. Koko rannikko on Strangin armoilla. Hän ei pelkää enää mitään kostoa eikä rikostensa rangaistusta. Hänen nyrkkinsä on nyt väkevin näillä main. Hän ei edes suostu kuulustelemaan meitä. Minä olen kavaltaja, vallankumouksellinen – sinä olet uhannut kuninkaan henkeä. Molemmat olemme tuomitut – tuomitut."

Neil puhui rauhallisesti, ja hänen toverinsa koetti suistaa kauheaa tuskaansa Marionin suhteen. Jos Neil kykeni kuolemaan marttyyrina, hänenkin täytyisi voida ainakin koettaa tehdä samoin. Mutta hän ei voinut olla sanomatta:

"Kuinka käy Marionin?"

Hän tunsi toverinsa vapisevan päästä jalkoihin.

"Rukoilin Wimsomea, että hän tekisi voitavansa saadakseen Marionin pois täältä;" vastasi Neil. "Jollei hän lähde –" Hän puristi kätensä nyrkkiin valittaen ja kiroten ja hyppäsi pystyyn kulkien edestakaisin synkässä vankiluolassa. "Jollei hän lähde, vannon, että Strangin voitonriemu loppuu lyhyeen!" huusi hän äkkiä. "En tiedä, mikä hirveä voima hänet sitoo kuninkaaseen, mutta tiedän, että hänen vaimonansa Marion ei kestä kauan. Sinä hetkenä, jona hänestä tulee se, hänen orjuutensa on lopussa. Tiedän sen. Olen lukenut sen hänen silmistään. Hän tappaa itsensä."

Nathaniel nousi verkalleen rahilta ja tuli hänen viereensä.

"Hän ei tee sitä!" vaikeroi hän. "Hyvä Jumala – hän ei tee sitä!"

Neilin kasvot olivat valahtaneet paperinvalkoisiksi.

"Hän tekee", toisti hän tyynesti. "Hänen kaamea sopimuksensa Strangin kanssa täyttyy. Olen – iloinen – iloinen –"

Hän kohotti käsivartensa kopin mustaan, vettä tihkuvaan kattoon, hänen äänensä värisi tuhahdettua tuskaa. Nathaniel peräytyi pitkästä, ojentuneesta olennosta, askel askelelta, kuin peittääkseen kynttilän lepattavan liekin taakse petollisen muutoksen, mikä oli tullut hänen kasvoihinsa, loimuavan tulen, mikä paloi hänen silmissään. Mitähän, jos Neilin sanat olisivat tosia –

Hänen kurkkuansa kuristi, kun hän yksinään istahti rahille.

Se oli totta – Marion oli kuollut!

Hän istui pitkän aikaa pää käsien varassa, vaieten kuunnellen Neilin väsymätöntä astuntaa multalattialla. Vasta kun kopin oven ketju kalisi ja mustuneet saranat narisivat, hän kohotti päänsä. Tulija oli vanginvartija, sylissään suuri olkikupo. Hän laski sen maahan, ja Nathaniel näki Neilin lähestyvän miestä ja kuuli heidän hiljaa puhuvan keskenään. Hetken kuluttua hän erotti kultarahojen helinää.

Raskas ovi sulkeutui jälleen, ja Neil tuli istumaan hänen viereensä.

"Hän otti sen", kuiskasi hän ihastuksissaan. "Hän toimittaa sen perille aamulla Jos vain käy päinsä, hän tuo meille vastauksen. Näytin hänelle satasta ja sanoin, että vastauksesta maksetaan se."

Nathaniel ei virkannut mitään, ja hetken kuluttua Neil jatkoi:

"Tuomioistuin on koolla. Pian saamme tietää kohtalomme."

Hän nousi pystyyn, hänen äänensä vapisi hermostuneena, ja Nathaniel kuuli hänen hyppivän olkikasassa. Sitten hänen äänensä kuului terävän käskevänä:

"Suuri Luoja, Nat, tule tänne!"

Nathaniel hätkähti sanojen omituista kiihkeyttä kuin sähköiskun saaneena. Hän syöksähti kopin poikki ja tapasi Marionin veljen seisomasta selkä ovea vasten.

"Se on auki!" kuiskasi hän. "Ovi on auki!"

Saranat vonkuivat hänen painostaan. Kylmä ilma leyhähti heitä vastaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä he olivat käytävässä, kuunnellen, pidellen henkeään, uskaltamatta puhua. Kuului vain vesipisarain tipahtelua. Neil veti toverinsa hiljaa koppiin takaisin.

"Siinä on tilaisuus, joka sattuu vain yhdelle kymmenestätuhannesta!" kuiskasi hän. "Käytävän päässä on ovi – vanginvartijan ovi. Jollei se ole lukittu, voimme paeta siitä! Kuolen mieluummin taisteluun kuin tänne!" Hän pujahti uudelleen ulos, työntäen Nathanielin takaisin.

"Odota minua!"

Nathaniel kuuli hänen hiipivän hiljaa pimeässä. Hetken perästä hän palasi.

"Lukittu!" selitti hän,

Vastakkaiselta suunnalta Nathaniel keksi valosäteen.

"Mistä tuo valo tulee?" kysyi hän.

"Kahden kämmenen levyisestä reiästä, joka on tehty savupiippua varten. Jos olisimme tuolla ylhäällä, näkisimme suoraan oikeussaliin."

He liikkuivat hiljalleen pitkin käytävää ja tulivat aukon kohdalle, joka oli puolenkymmentä jalkaa heidän päittensä yläpuolella. He kuulivat sitä ääntensorinaa, mutta eivät erottaneet sanoja.

"Oikeus", selitti Neil. "Onpa niillä pirunmoinen vauhti! Minkähän vuoksi?"

Nathaniel tunsi toverinsa kohauttavan hartioitaan pimeässä.

"Voi Luona – ollapa minulla nyt revolverini!" kuiskasi hän kiihkoissaan. "Yksi laukaus tuohon pesään olisi arvokkaampi kuin tuhat kirjettä tytöille!" Hän tarttui Marionin veljeä käsivarteen, kun toisten yli kohoava ääni tuli heidän kuuluvilleen.

"Strang!"

"Niin, kuningas!" vahvisti Neil tarttuen häneen varoittavana. "Hiljaa –"

"Tahtoisin nähdä –"

Vielä noina tuhon ja tappion viime hetkinä leimahti seikkailunhenki eloon Nathanielin veressä. Hän tunsi hermojensa janoavan toimintaa, käsivarsiensa jännittyvän jälleen taistelunhalusta ja heränneestä kunnianhimosta, hän unohti, että kuolema oli ahdistanut hänet umpikujaan ja valmistautui par'aikaa nujertamaan häntä. Toinen ajatus pyyhkäisi kaiken kuolemanpelon tieltänsä. Puolenkymmenen jalan päässä hirsiseinän toisella puolen olivat koolla miehet, joitten veriteot olivat kirjoittaneet yhden historian punaisimpia sivuja – miehet, jotka olivat tuhonneet sielunsa hävittämällä inhimillistä elämää, joitten intohimoista, vihasta ja rakkaudesta riippui elämä ja kuolema; miehet, jotka olivat kylpeneet veressä, joille mannermaan kansa oli antanut "verenimijäin" nimen.

"Mormonien tuomioistuin!" Nathaniel lausui sanat melkein kuiskaten.

"Haluaisinpa tirkistää tuosta reiästä, Neil", lisäsi hän.

"Helppo juttu, jos pysyt hiljaa. Kas näin!" Hän koukistui seinää vasten. "Kapua hartioilleni."

Hiljainen hämmästyksen huuto pääsi Nathanielin huulilta, kun hänen silmänsä joutuivat aukon tasalle. Neil kuiskutti kuuluvasti, mutta hän ei vastannut. Hän katseli huoneeseen, joka oli kaksi kertaa heidän koppinsa. kokoinen. Valo tuli pienistä ikkunoista, joitten alimmat ruudut ulkopuolelta olivat maan tasalla. Huoneen etäisimmässä päässä oli kohoke, useita jalkoja muuta lattiaa ylempänä. Kohokkeella istui kymmenen miestä, liikkumattomina kuin kuvapatsaat, jokainen tuijottaen suoraan eteensä. Heitä vastapäätä seisoi alempana mormonien kuningas, ja hänen vieressään, puolittain hänen kainalossaan oli Wimsome.

Strangin ääni kaikui matalana, yksitoikkoisena, sanat hukkuivat sen syvään jyminään. Kun Nathaniel näki hänen nostavan käsivartensa tytön hartioitten ympäriltä ja laskevan suuren kätensä hänen päälaelleen, hän kaivoi sormensa raivoissaan lahonneeseen puuhun, ja kirous kuului hänen huuliltaan. Hänen ei tarvinnut kuulla kuninkaan sanoja. Hän katseli pantomiimia, jossa jokainen ele oli puhuva. Mutta profeetan intohimoisina jylisevät sanat kuuli seinää vasten kumartunut Neilkin:

"Wimsome Croche vaatii kuolemaa isänsä murhaajalle!"

Nathaniel tunsi toverinsa hartioitten painuvan hänen painonsa alla ja hyppäsi ketterästi maahan.

"Wimsome on siellä!" huohotti hän epätoivoissaan. "Haluatko nähdä hänet?"

Neil epäröi.

"En. Saappaasi painuvat hartioihini. Riisu ne."

Näyttämö oli muuttunut Nathanielin jälleen katsoessa aukosta. Tuomarit olivat juuri poistumassa kapeasta ovesta. Wimsome oli yksinään kuninkaan kanssa huoneessa.

Tyttö oli selin kuninkaaseen. Hän oli peloittavan kalpea, mutta ihmeen kaunis, niin kaunis, että Nathaniel pidätti hengitystään pelosta kuninkaan häntä lähestyessä. Hän erotti voitonriemun Strangin katseessa, hirveän kiihkon hänen ilmeessään. Hän tarttui Wimsomea käteen ja puhui hänelle hiljaisella, vienolla äänellä, niin hiljaisella, että Nathaniel kuuli sen vain muminana. Sitten hän äkkiä alkoi silittää tytön välkkyviä kiharoita, hyväillen silkkisiä suortuvia. Nathaniel tunsi kasvojensa kuumoittavan. Äkkiä Wimsome etääntyi Strangista, puna peitti hänen kalpeat kasvonsa ja silmät säkenöivät vihasta. Tytön peräydyttyä askelen verran profeetta hypähti hänen jälkeensä ja tempasi hänet syliinsä. Kuului tytön tukahtunut huuto, ja siihen Nathaniel vastasi kiljahtaen raivosta.

"Seis, helvetin koira!" huusi hän uhaten. "Seis!"

Hän huusi sanat yhä uudestaan suuttumuksesta poissa suunniltaan. Mormonikuningas, jonka itsehillintäkyky oli paremmin pirun kuin ihmisen, kääntyi ääntä kohti pitäen yhä riuhtovaa tyttöä sylissään. Hän näki Nathanielin pitkän käsivarren ja puristetun, uhkaavan nyrkin seinässä olevasta aukosta. Sitten huusi läpitunkeva ääni Neilin nimeä, ja sen kuullessaan Neil suoristautui niin nopeasti, että hänen hartioillaan seisova Nathaniel putosi lattialle.

"Suuri Luoja! Mikä hätänä, Nat? Nopeasti auta minut ylös!"

Nathaniel nousi huojuen pystyyn, puolikuolleena, ja samassa Neil oli aukolla. Suuri huone, johon hän katsoi, oli tyhjä.

"Mitä se oli?" huusi hän hypähtäen alas. "Mitä ne tekivät Wimsomelle?"

"Kuningas" sanoi Nathaniel koettaen tyyntyä. "Kuningas tempasi syliinsä Wimsomen, ja tämä löi häntä."

"Eikö muuta?"

"Hän suuteli tyttöä tämän pyristellessä vastaan – ja minä huusin!"

"Hän löi häntä!" huudahti Neil. "Jumala siunatkoon pikku Wimsomea, Nat, ja Jumala siunatkoon – häntä."

Hän tarttui toverinsa käteen hengittäen nopeasti.

"Antaisin henkeni jos voisin auttaa sinua ja Marionia!"

"Niinhän annamme kumpikin", virkkoi Nathaniel levollisesti, käännähtäen käytävään päin. "Siinä on osamme. Ne tulevat tuosta ovesta sulkemaan meidät tyrmäämme. Taistelemmeko ja kaadumme?"

Hän kaivoi jotakin lattian mullasta. "Jos minulla olisi pari kiveä –"

"Se olisi hulluutta, pahempaa kuin hulluutta!" pisti Neil väliin rauhallisena. "Kun ovi aukenee, on siellä tusinan verran pysyjä vastassa. Meidän on palattava koppiimme. Kannattaa kuolla tuskallisempi kuolema, kun saa viestin Marionilta ja Wimsomelta. Ja ennen yötä saamme kuulla heistä!"

He palasivat vankiluolaansa. Tuokion kuluttua avautui käytävän päässä oleva ovi varovaisesti. Valo loisti pimeässä, ja hetken kestäneen hiljaisuuden jälkeen ilmestyi vartija kopin ovelle pistooli kädessä.

"Älä pelkää, Jeckum", virkkoi Neil rauhoittaen. "Unohdit oven auki, ja me pidimme hiukan hauskaa oikeuden kustannuksella. Siinä kaikki!"

Pelokas ilme katosi Jeckumin kasvoilta hänen kuullessaan nuo hilpeät sanat. Hän oli juuri sulkemaisillaan oven, kun Nathaniel näytti kourallista kultarahoja kynttilänvalossa ja viittoi hurjasti miestä tulemaan sisään. Vartijan silmät kiilsivät kullan nähdessään, ja vilkaistuaan taakseen valaistuun käytävään hän pisti päänsä ja hartiansa ovenraosta sisään.

"Viisisataa dollaria kirjeestä!" kuiskasi hän. "Viisisataa saamanne neljänsadan lisäksi."

"Jeckum on hullu!" sanoi Neil oven sulkeuduttua. "Säälin häntä."

"Minkä vuoksi?"

"Kun hän ottaa rahaa. Etkö luule, että sinut on tutkittu? Tietysti ne ovat tutkineet taskusi, luultavasti jo ennen kuin minä tulin; sinä makasit puolikuolleena lattialla. Joku tietää sinulla olleen rahaa."

"Miksi sitä ei ole viety?"

Tuokioon Neil ei vastannut mitään, kun hän lopulta vastasi, se tapahtui nauramalla.

"Pyhän Yrjön nimessä, sehän on selvä!" huudahti hän iloisena, "Tietysti Jeckum tarkasti sinut! Hän tietää sen, mutta on jättänyt ilmoittamatta asian Strangille, koska hän uskoo voivansa jollakin tavoin saada rahat haltuunsa. Hän uskaltaa kelpo lailla, mutta hän voittaa myöskin. Mikähän hänen ensimmäinen suunnitelmansa oli?"

"Ehkä hän arveli minun kaivavan ne maahan", virkkoi Nathaniel ojentautuen oljille. "Tässä on tilaa kahdelle, Neil."

He vaikenivat molemmat. Viime hetkien tapaukset olivat liiaksi järkyttäneet Nathanielia, ja hänen haavansa alkoi taas kiusata. Kun tuska yltyi ja ajatus Marionin kohtalosta palasi hänen mieleensä, hän katui, etteivät he tehneet kaikesta loppua ryhtymällä taistelemaan vankilan portilla. Silloin he ainakin olisivat kuolleet kuin miehet, kunnialla. Ja mikä odotti heitä nyt? Kuin koirat heidät ammuttaisiin, kädet selän taakse sidottuina ja rinta paljastettuna mormonien pyssyjen edessä. Hän ei pelännyt kuolemaa. Useammassa kuin yhdessä leikissä hän oli sitä uhmannut, useimmiten vain seikkailunhalusta. Mutta teljettynäolo kammotti ja kidutti häntä. Hän oli aina tottunut pitämään sitä selvänä vihollisena, pelin sääntöjen mukaan kylläkin kavalana ja petollisena, mutta hän ei ollut koskaan uneksinutkaan, että se voisi olla muuta kuin säälittävän nopea. Tuntui kuin hänen vastustajansa olisi rikkonut loukkaamattoman sopimuksen, ja hän hikoili ja heittelehti oljilla. Neil istui ääneti ja välinpitämättömänä seinänvieruspenkillä. Äärimmäinen uupumus pelasti kiusaantuneen Nathanielin unen helmoihin.

Neil herätti hänet. Avatessaan silmänsä hän näki Marionin veljen kalpeat kasvot yllänsä ja tunsi hänen kovakouraisesti pudistavan häntä hartioista.

"Nat!" huudahti Neil. "Herää taivaan tähden!" Hän vetäytyi edemmäksi Nathanielin noustessa unisena.

"En voinut sille mitään, Nat", puolusteli Neil hermostuneesti naurahtaen. "Makasit siinä tuntikausin kuin kuollut. Pääni halkeaa tässä kirotussa hiljaisuudessa. Tule polttamaan! Sain hiukan tupakkaa vartijaltamme ja hänen piippunsa lainaksi."

Nathaniel hypähti jaloilleen. Uusi kynttilä paloi pöydällä. Sen valossa hän huomasi Neilin kasvojen hämmästyttävästi muuttuneen viime tuntien aikana. Ne näyttivät hänestä laihemmilta ja valkoisemmilta, piirteet olivat käyneet terävämmiksi, ja nuorukaisen silmissä asusti synkkä masennus.

"Miksi et herättänyt minua ennemmin?" kysyi hän. "Ansaitsisin kunnon selkäsaunan, kun jätin sinut yksin valvomaan!" Hän näki uutta ruokaa pöydällä. "Onko myöhäinen?"

"Siinä on päivällisemme ja illallisemme", keskeytti Neil. Hän katsoi kelloaan kynttilänvalossa. "Puoli kahdeksan."

"Eikä sanaakaan?"

"Ei."

Toverukset katsoivat toisiaan syvälle silmiin.

"Jeckum vei kirjelippuni perille puolenpäivän aikaan työstä päästyään", virkkoi Neil. "Hän ei vienyt sitä itse Wimsomelle, mutta vannoo nähneensä, että hän sai sen. Hän käski Wimsomen jättää vastauksensa määrättyyn paikkaan, josta hän perisi sen päästessään vapaaksi jälleen viiden aikaan. Vastausta ei ollut – ei sanaakaan!"

Hiljaisuus oli painostavaa. Nathaniel rikkoi sen ensiksi, epäröiden, kuin peläten lausua mitä hänen mielessään liikkui.

"Surmasin Wimsomen isän, Neil", sanoi hän, "ja Wimsome vaatii henkeäni. Tiedän olevani kuolemaan tuomittu. Mutta sinä –" Hänen silmänsä leimahtivat äkkiä. "Mistä tiedät, että sinua odottaa sama kohtalo kuin minua? Alan nähdä totuuden. Wimsome ei vastannut kirjeeseesi, koska hän tietää sinun olevan hengissä ja pian näkevänsä sinut. Wimsome, Marion ja sinä pelastutte kaikin!"

Neil syöskenteli lihapalasta eikä ollut kuulevinaan toverinsa sanoja.

"Pidä huoli itsestäsi, Nat. Tämä on viimeinen ateriamme."

"Et usko –"

"En. Mies, luuletko, että Strang laskee minut itse tapaamaan hänet?"

Kopin ovella kopeloitiin ketjuja.

Ovi avautui hiljalleen ja sisään astui Jeckum. Vartija oli tavattomasti kiihdyksissä.

"Sain sanan, mutt'en kirjettä!" kuiskasi hän kuuluvasti. "Nopeasti! Se maksaa –"

"Niinpä niin!"

Nathaniel kaivoi kultarahat taskuistaan ja pudotti ne vanginvartijan ojennettuun käteen.

"Poikani vartioi Wimsome Crochen taloa", jatkoi vartija peloissaan uhkarohkeasta teostaan. "Tunti sitten Wimsome lähti kotoaan ja meni metsään. Poikani seurasi perässä. Hän juoksi järvelle, meni veneeseen ja souti suoraan selälle. Hän seuraa määräyksiänne."

Innoissaan hän ilmaisi itsensä. Hän oli lukenut Neilin kirjeen.

Käytävästä kuului liikettä, ovea avattiin, kuului puhetta, ja Jeckum hyppäsi ulos kopista. Nathaniel pisti jalkansa ovenrakoon.

"Missä Marion on?" kysyi hän hiljaa, sydän pysähtyen pelosta, "Hyvä Jumala – mitä kuuluu Marionista?"

Vanginvartijan pelokkaat kasvot pistäytyivät oviaukkoon.

"Marion on ollut tietymättömissä aamusta saakka. Kuninkaan miehet ovat etsimässä häntä."

Ovi paukahti kiinni, ketjut kalisivat äänekkäästi, Jeckumin askelet kolisivat käytävässä. Neil huudahti ilosta.

"He ovat menneet! He ovat lähteneet saarelta!"

Nathaniel seisoi kuin kivettyneenä. Hänen sydämensä jähmettyi. Kun hän puhui, hänen sanansa kaikuivat värittöminä, levollisesti kerraten tapahtuneen.

"Oletko varma, että Marion aikoi surmata itsensä tultuaan Strangin vaimoksi?" kysyi hän.

"Olen. Strangin saastainen käsi ei ehtisi koskettaa hänen vaatteitaankaan!" huudahti Neil.

"Silloin Marion on kuollut", vastasi Nathaniel, välinpitämättömästi kuin olisi puhunut ympärillään oleville seinille. "Viime yönä Marion vietiin kuninkaan haaremiin."

Ilmaistessaan salaisuuden, minkä kiduttavan tuskan hän luuli vanginneensa omaan rintaansa, hän vaipui olkivuoteelle kätkien kasvonsa käsiinsä ja kiroillen heikkouttaan, joka sai hänet viimeisellä hetkellä tuottamaan surua toverilleen.

Hän ei uskaltanut katsoa, minkä vaikutuksen sanat tekivät Neiliin. Tämä ei äännähtänytkään. Vallitsi hirveä, painostava hiljaisuus.

Vihdoin puhui Neil, ääni niin ihmeellisen tyynenä, että Nathaniel nousi istualleen ja tuijotti toveriinsa pimeän halki.

"Luulen, että meitä nyt tullaan noutamaan, Nat! Kuuntele!"

Käytävässä kuljettiin.

Nathaniel nousi seisomaan. He seisoivat kiinni toisissaan, puristaen toistensa käsiä.

"Tulkoon mitä tahansa", kuiskasi Neil, "armahtakoon Jumala sielujamme!"

"Amen", kuului henkäyksenä kapteeni Plumin huulilta.

XI luku.

"PYSTY KUOLEMA."

Kädet hapuilivat oven ketjuissa. Ovi avautui, ja Jeckumin tuhkanharmaat kasvot näkyivät kynttilän valossa. Hetkisen hän pelokkain silmin katseli molempia kopissa olijoita, jotka yhä seisoivat käsityksin. Hän tiesi, että sanakin heidän puoleltaan langettaisi hänen tuomionsa.

Hän astui koppiin, ja hänen perässään tuli neljä miestä. Yksi niistä oli kuninkaan ruoskija Mac Dongall. Käytävässä häämötti kasvoja, ne näyttivät pimeässä aaveilta. Mac Dongall yksinään oli peittämättömin kasvoin. Toisilla oli valkoiset naamarit. Miehet eivät lausuneet sanaakaan, järjestyivät vain kuin haamut riviin oven luo viritetyt pyssyt kainaloissa. Mac Dongallin kasvoilla oli voitonriemuinen hymy hänen lähestyessään vankeja vartijan kanssa. Kytkiessään Neilin kädet selän taakse hän kuiskasi uhrinsa korvaan:

"Tästä tuleekin, pahus vie, hauskempi juttu kuin ruoskimisesta!"

Neil naurahti.

"Kuulitko, Nat?" kysäisi hän niin kovalla äänellä, että kaikki kopissaolijat sen kuulivat. "Mac Dongall sanoo, että tästä koituu hauskempi juttu kuin pieksäjäisistä. Hän muistaa, kuinka kuritin häntä tässä muuanna päivänä, kun hän sanoi jotakin Marionille."

Neil oli levollinen, kuin olisi näytellyt osaansa huvinäytelmässä. Hänen kasvonsa hohtivat, silmät loistivat pelottomina. Nähdessään tuon miehen rohkeuden, jolta oli viety viimeinenkin toivonkipinä eloonjäämisestä, kapteeni Plum häpesi omaa hermostuneisuuttaan.

Mac Dongall kalpeni harmista, kun häntä muistutettiin hänen nöyryytyksestään, ja tiukensi hihnoja Neilin ranteissa, kunnes ne syöpyivät lihaan.

"Siittää jo, raukka!" huudahti Nathaniel nähdessään veren vuotavan.

"Kas tuossa!"

Hän kohotti nyrkkinsä ja iski sen sivulta käsin miehen kasvoihin. Mac Dongall horjahti ja valitti kumealla äänellä, veren roiskahtaessa suusta ja nenästä. Nathaniel kääntyi tyynesti neljään häneen suunnattuun rihlapyssyyn päin.

"On siinäkin kuninkaalla kaunis tanssinukke!" huusi hän. "Jos teidän joukossanne on ainoatakaan miestä, hän tulkoon lopettamaan työn!"

Jeckum oli polvillaan ruoskijan vieressä.

"Suuri Jumala!" huusi hän. "Olette tappaneet hänet! Iskitte hänen ohimoonsa reiän."

Käytävästä kuului äkkiä kohinaa. Mahtava ääni jylisi:

"Päästäkää minut sisään!"

Strang seisoi ovella. Hän vilkaisi veriseen, huohottavaan mieheen hiekkalattialla ja katsoi sitten Nathanieliin. Silmää räpäyttämättä molemmat miehet katsoivat toisiaan. Profeetan kasvoilla ei näkynyt vihaa.

"Kapteeni Plum, antaisin kymmenesosan valtakunnastani teidänlaisestanne veljestä", virkkoi hän tyynesti. "Kas näin – lopetan työn." Hän kävi reippaasti käsiksi työhön. "Tällaista sattuu sodassa, kapteeni Plum. Miehenä ymmärrätte sen."

Parin minuutin kuluttua vangit asettuivat kapula suulla ja kädet sidottuina kahden aseistetun vartijan jälkeen, ja kuninkaan annettua hiljaa määräyksensä Jeckumille he marssivat käytävän läpi ja nousivat matalasta vankilasta ulos johtavia portaita. Nathaniel huomasi hämmästyksekseen, ettei kulkueella ollut valoa, kynttilät ja tulet oli sammutettu. Kaikki puhuttiin kuiskaamalla. Synkän vankilamuurin varjossa liittyi heihin kolmas vartija. Konemaisesti he taivalsivat pimeässä illassa verkkaisin, tahdinmukaisin askelin, rihlapyssyt sotilaallisen täsmällisesti olalla. Nathaniel katsahti olkansa yli ja näki kolme muuta miestä kymmenkunnan jalan päässä. Kuningas ei ollut mukana.

Häntä puistatti. Hän katsahti Neiliin ja hämmästyi toverinsa ulkonäköä. Tämä näytti puolta päätä häntä itseään pitemmältä, vaikka hän tiesi hänen olevan tuumaa tai kahta lyhyemmän. Hän kulki pystypäisenä tahdissa edellä astuvien vartijain kanssa. Hän kulki kuolemaan tyynenä, kuin juhlamarssissa.

Nathanielin sydän sykki jännityksestä heidän joutuessaan metsikön ja tasangon rajalle. He lähtivät kulkeman Marionin luo vievää polkua. Hän katsahti jälleen Neiliin. Marionin veli kulki yhtä reippaana ja ryhdikkäänä, pää pystyssä, varmoin askelin. He sivuuttivat haudat ja tulivat metsän reunustamalle aukealle paikalle, jossa Marionin koti oli. "Vielä kerran leyhki suloinen syreenintuoksu häntä vastaan herättäen hänen mielessään henkiin kaiken sen, mitä hän oli koettanut tukahduttaa voidakseen kuolla miehen lailla. Hän tunsi heltyvänsä, ja vain suun tukkeena oleva vaate esti valittavan huudon kuulumasta hänen huuliltaan. Jos hänellä olisi ollut toinen elämä uhrattavana, hän olisi ilolla antanut sen saadakseen vaihtaa sanan mormonien kuninkaan kanssa, ja hänen viimeinen pyyntönsä olisi ollut, että kuolema kohtaisi hänet täällä, jossa hän astuisi ijäisyyteen sammuvat silmänsä rakastettunsa kodin seinässä ja jossa kukkaintuoksu, joka hänen mielessään oli erottamattomasti liittynyt Marionin olemukseen, lievittäisi hänen viimeisten hetkiensä tuskaa.

Hänen sydämensä sykähti toivosta, kun jälkijoukosta terävä ääni komensi pysähtymään. Se oli Jeckum. Hän sukelsi esiin pimeydestä takimmaisen vartijan luota, kasvot yhä peittämättä, ja neuvotteli hetkisen kuiskutellen etumaisten vartijain kanssa. Olikohan Strang vihassaan, jonka hän niin hyvin peitti, valinnut tämän paikan lisätäkseen kuoleman tuskaa? Se olisi runollista kostoa! Ensi kerran Nathaniel kääntyi toveriinsa päin. Kumpikin luki toisensa ajatukset. Neil, joka oli lähempänä neljää kuiskailevaa vartijaa, kääntyi heihin päin kuuntelemaan. Katsoessaan jälleen Nathanieliin hän pudisti päätänsä kieltävästi.

Jeckum palasi nopeasti asettuen molempien vankien väliin ja tarttuen kumpaakin käsivarresta; etumaiset vartiat siirtyivät kylkimiehiksi vasemmalle ja lähtivät liikkeelle tahdinmukaisin askelin aukeaman yli. Päästyään sen toisella puolen olevan tiheän metsän pimentoon Nathaniel tunsi vanginvartijan sormien puristavan häntä käsivarresta, hellittävän ja taas puristavan. Kevyesti nykäisten Jeckum hiljensi hänen vauhtiaan, jolloin etumiehet saivat puolenkymmenen jalan etumatkan. Takana olevien Jeckum käski enentää välimatkaa parilla askelella.

Sitten miehen sormet alkoivat jälleen salaperäisen puuhailunsa kapteeni Plumin käsivarressa.

Antoiko Jeckum merkkejä hänelle?

Hän näki Neilin kalpeitten kasvojen stoalaisen tyyninä katselevan suoraan eteensä. Nähtävästi mikään ei ollut herättänyt hänen epäilyksiään. Jos Jeckumin sormien toiminta tarkoitti jotakin, se oli aiottu yksistään hänelle. Toiminta oli ollut hänen elämänsä mannana. Uuden seikkailun mahdollisuus kiihoitti häntä vielä kuoleman kynnykselläkin. Hän odotti henkeään pidätellen, ja uudelleen tuntui omituinen puserrus, niin lujaa, että se teki melkein kipeää.

Hän ei epäillyt enää. Vanginvartijalla oli sanottavaa hänelle, mutta pelkäsi takanaan olevia silmiä ja korvia.

Sormet varoittivat häntä olemaan valmiina tilaisuuden tullen.

Polku leveni, ja harvojen puitten latvain läpi siivilöityi tähtivalo heidän tielleen. Etumaiset miehet olivat kahdenkymmenen jalan päässä. Missä saakka olivat takimmaiset?

Seuraavassa tuokiossa he sukelsivat takaisin pimentoon. Edellä kulkevat vartijat näyttivät varjoilta. Jälleen sormet painuivat kapteeni Plumin käsivarteen, ja painautuen kiinni Jeckumiin hän taivutti päänsä alas.

Matala, nopea kuiskaus kuului hänen korvaansa.

"Älkää jättäkö toivoa! Marion – Wimsome –"

Vartija suoristautui jättäen lauseen kesken. Kiirehtiviä askeleita kuului heidän kantapäillään. Takimmaiset vartijat olivat niin lähellä, että olisivat pyssyillään ylettyneet koskettamaan heitä. Olivatko he jossakin hieman valoisammassa paikassa erottaneet vangin kumartuneen pään ja Jeckumin sitä kohti kääntyneet kalpeat kasvot? Nyt tuntui käsivarressa lakkaamaton puristelu, varoittava, peljästynyt puserrus, ja puristava käsi vapisi. Jeckum pelkäsi pahinta, mutta yhtä suuri kuin hänen pelkonsa oli kiihkeästi odottaneen kapteeni Plumin pettymys. Mitä vanginvartija oli aikonut sanoa? Mitä hän tiesi Marionista ja Wimsomesta? Ja miksi hän oli sytyttänyt uuden toivon samassa hengenvedossa kuin oli maininnut tyttöjen nimet?

Yhdestä seikasta hänen sanansa ainakin saivat Nathanielin vakuuttuneeksi. Marion oli hengissä veljensä synkistä ennustuksista huolimatta. Jos hän olisi surmannut itsensä, Jeckum ei olisi tuolla tapaa maininnut hänen nimeään Wimsomen nimen yhteydessä.

Nathanielin hermot olivat katketa epätietoisuudesta. Hän pidätti henkeään kuullakseen, siepatakseen vienoimmankin kuiskauksen vieressään astelevalta kalpeakasvoiselta mieheltä. Äänettömyys jatkui, ja hetki hetkeltä hänen kärsimättömyytensä yltyi. Hän painoi vartijan kättä käsivarrellaan, mutta ei saanut vastausta. Sysimustassa pimennossa, joka kätki edellä kulkevat miehet näkyvistä, hän kumartui Jeckumin puoleen – ja tämä työnsi hänet kiivaasti takaisin kiroten hiljaa.

Tie pujahti ulos metsästä, ja tähtien kirkas valo tuikki kulkijain päitten päällä. Vähän matkan päässä välkkyi tyyni järvenselkä. Kapteeni Plum katsoi rohkeasti Jeckumia, ja vilkaistessaan hänen ohitsensa hän hämmästyi Neilissä tapahtunutta muutosta. Nuorukaisen pää oli painuksissa, hartiat kumarassa, ja hän kulki epävakaisin askelin. Oliko hänen suurenmoinen rohkeutensa lopuksi antanut myöten!

Kuljettuaan satakunta askelta he tulivat rantaan, ja Nathaniel näki veneen, jota yksinäinen olento vartioi. Suoraan sitä kohti Jeckum ohjasi vankinsa. Ensi kerran hän puhutteli heitä ääneensä.

"Toinen kokkaan, toinen perään", lausui hän.

Nathaniel osui hetkeksi aivan Neilin viereen ja töytäisi häntä lujasti polvellaan. Toinen ei kohottanut päätänsä. Hän ei tehnyt minkäänlaista merkkiä, ei suonut silmäystäkään toverilleen, kapusi vain veneen keulaan ja istui leuka rinnalle painuneena, tylsänä.

Nathaniel katseli häntä eikä ollut uskoa silmiään. Hän istuutui perätuhdolle, nojaten mukavasti peräsinpuuhun tarttuvan miehen polviin. Omituinen värähdys kävi hänen lävitseen, kun hän hetken kuluttua huomasi, että tuo mies oli Jeckum. Kaksi miestä souti keskituhdolla. Neljäs istui Nathanielia vastapäätä, pyssy poikkiteloin polvillaan.

Ensi kertaa kapteeni Plum tapasi itsensä mietiskelemästä matkan määrää. Soudettaisiinko heidät johonkin salaiseen vallitukseen alemmaksi rannikolle, jossa syrjäisten korvat eivät kuulisi surmanlaukauksia ja jossa heidän ruumiinsa maatuisivat metsässä parituumaisen mullan peitossa kenenkään niitä koskaan löytämättä. Jokainen aironveto vei kauemmaksi otaksumasta. Vene suuntautui suoraan selälle. Ehkä heitä ei odottaisikaan niin julma kuolema. Ehkä heidät hukutettaisiin. Joskin sekin loppu olisi kauttaaltaan vastenmielinen, kapteeni Plum tunsi kuitenkin jonkinlaista lohtua ajatellessaan sitä. Kaksi tuntia kului miesten soutaessa keskeytyksettä. Ei sanaakaan lausuttu noina tunteina. Keskituhdon miehet soutivat kumpikin erikseen, äänettöminä. Kokassa istuva vahti liikahti silloin tällöin oikoen jäykistyneitä jäseniään. Neil oli liikkumaton, näytti kuin hän olisi lakannut hengittämästäkin. Jeckumilta ei kuulunut kuiskaustakaan.

Hänen kuiskaustaan Nathaniel juuri odotti, hänen puristavien sormiensa merkkiä, hänen henkäystään korvansa juuressa. Yhä uudelleen hän painoi vartijaa polviin. Hän tiesi tämän kyllä ymmärtäneen, mutta ei saanut vastausta. Lopuksi hän katsahti ylös. Jeckum tuijotti hänen ylitsensä suoraan eteensä pimeyteen mitään näkemättä. Nathanielin viimeinen toivonkipinä sammui.

Jonkin ajan kuluttua häämötti tumma juova kokan edessä. Maata näkyi noin puolen penikulman päässä. Nathanielin mielenkiinto heräsi, ja hän kohottautui istumaan. Heidän lähetessään rantaa Jeckum nousi seisoalleen tähystäen kauan ja tarkkaan molempiin suuntiin pitkin rannikkoa. Kun hän palasi paikalleen, veneen suunta muuttui. Hetkistä myöhemmin kokka karahti hiekkarantaan. Äänettöminä kuin haamut vartijat hypähtivät maihin, ja Neil seurasi heitä kavuten kuin sairas kaiteen yli. Nathaniel seurasi hänen kintereillään. Yltyvän kauhun vallassa hän näki kymmenkunnan askelen päässä rannalta törröttävän kaksi paalua. Hän katsoi niiden ohi. Silmänkantamattomiin näkyi hiekkaa, vain hiekkaa, valkoista kuin paperi, kimallellen tähtivalossa lukemattomina pieninä pisteinä. Vaistomaisesti kapteeni Plum arvasi paalujen tarkoituksen ja käveli niitä kohti veri hyytyen suonissa. Neil kulki hänen edellään ja pysähtyi ensimmäisen pylvään kohdalle, kohottamatta silmiäänkään Nathanielin taivaltaessa ohi. Toisen, parin metrin päässä olevan vieressä Nathanielin molemmat vartijat pysähtyivät asettaen hänet seisomaan selin paaluun. Parin minuutin kuluttua hän käsistään ja jaloistaan puuhun sidottuna käänsi päätänsä niin, että saattoi nähdä toverinsa.

Neil oli kytketty samalla tapaa, kasvot puolittain käännettyinä häneen päin. Hänen asentonsa ei ollut muuttunut. Pää oli riipuksissa rinnalla, kuin olisi hän ollut menehtymäisillään.

Mistä se johtui?

Äkkiä jännittyi Nathanielin joka hermo.

Vartijat menivät veneeseensä! Viimeinen mies työnsi sen irti, he soutivat tiehensä! Hänen kärsimättömät jäsenensä tuntuivat olevan katkaisemaisillaan hihnat. Vene häämötti epäselvänä pimeällä järvellä – oli enää vain varjo – ja hävisi näkyvistä. Airojenloiske heikkeni heikkenemistään. Sitten kantautui kaukaa järveltä miehen ääni, hurja laulunrenkutus. Mormonit olivat menneet! Heitä ei ammuttu! Heitä ei –

Hän kuuli äänen ja säpsähti niin, että olisi huutanut, jollei kapula suulla olisi estänyt. Ääni oli Neilin. Hän puhui rauhallisesti, naureskellen.

"Mitä kuuluu, Nat?"

Kapteeni Plumin silmät tuijottivat häneen hämmästyneinä. Neil nauroi hänelle juuri kuin he olisivat näytelleet osiaan tavattoman hullunkurisessa huvinäytelmässä.

"Kuinka hassua tämä on!" naurahti hän. "Tässä nyt olen, mieleni tekee puhua, ja saan suuni auki, ja sinä olet kuin muumio ja katselet maailmaa sen näköisenä kuin olisit nähnyt kummituksen! Mikä vaivaa? Etkö ole iloinen, ettei meitä ammuttu?"

Nathaniel nyökäytti.

Neilin ääni kävi äkkiä vakavaksi.

"Tämä on vielä pahempaa, Nat. Meillä tätä kutsutaan 'pystyksi kuolemaksi'. Jollei tapahdu mitään ennen huomisaamua, olemme yhtä hengettömiä, kuin jos he olisivat ampuneet meidät kuulia täyteen. Ainoa toivomme perustuu siihen seikkaan, että voin käyttää keuhkojani. Sen vuoksi en antanut niitten huomata, kun tuki suultani höltyi. Minulla oli pirunmoinen työ pidellä sitä leuallani: olin taittaa niskani siinä hommassa. Vähän ajan kuluttua, kun olemme varmat siitä, että Jeckum ja vartijat ovat kuulomatkan takana, alan huutaa apua. Ehkä joku kalastaja tai metsästäjä –"

Hän pysähtyi, ja kylmä karmi Nathanielin selkäpiitä hänen kuunnellessaan synkkää ulvontaa kaukana selän takaa. Se sai veren suonissa jähmettymään. Hän katsoi kysyvänä Neiliin kasvot kalpeina kauhusta. Hänen toverinsa luki kysymyksen hänen kasvoiltaan.

"Susia", sanoi hän. "Ne ovat kaukana metsässä. Ne eivät laskeudu tänne saakka." Hetkisen Neil oli hiljaa, silmäillen järvelle. Sitten hän lisäsi: "Etkö huomaa mitään omituista tavassa, millä sinut on sidottu paaluun, Nat!"

Nathanielin vastaus oli liikuttavan ponteva. Hän nyökäytti vakuuttavana päätänsä yhä uudelleen.

"Kätesi on sidottu verraten löyhästi: ranteessasi oleva silmukka on suunnilleen kuusi tuumaa", jatkoi Neil hirvittävän täsmällisesti. "Kaulassasi on kostea karkea nahkahihna, joka hankaa ihoa päätä kääntäessä. Mutta pahin juttu on tapa, millä jalat on kytketty. Jalkasi on vedetty taaksepäin, joten joudut puoleksi nojaamaan varpaisiisi, ja olenpa melko varma siitä, että polviasi pakottaa par'aikaa. Enkö ole oikeassa? No niin, ei kestä kauan, ennenkuin jalkasi uupuvat, ja ranteissasi oleva hihna estää sinua auttamasta itseäsi. Tiedätkö mitä silloin tapahtuu?"

Hän vaikeni, ja Nathaniel tuijotti häneen puolittain ymmärtäen, mutta antamatta mitään merkkiä.

"Jäät riippumaan kaulassasi olevaan silmukkaan kunnes kuristut kuoliaaksi", lopetti Neil. "Sellainen on pysty kuolema. Jollei henki ole lähtenyt aamuun mennessä, aurinko tekee loput. Se kuivaa nahkahihnan kovaksi käppyräksi, joka puristaa kaulaasi kuin koura. Runollisesti sanomme sitä Strangin kädeksi. Hauskaa, vai mitä?"

Heidän kuolintapansa julma, yksityiskohtainen kuvailu yllytti tuskallisia aistimuksia, jotka olivat jo alkaneet kiusata Nathanielia. Jos hän mormonien lähtiessä olisi voinut huutaa, hän olisi kutsunut heidät rannalta takaisin ja pyytänyt heitä jatkamaan hänen nilkkahihnojaan tuuman, pari. Nyt oli Neil karkean suorasukaisesti selittänyt hänelle omituisen asennon tarkoituksen. Hänen polviaan alkoi kivistää. Niistä säteili kirvelevä kipu lonkkiin, ja kaulahihna, joka aluksi oli tukenut leukaa, rupesi vaivaamaan. Aika-ajoin tapasi hän itsensä nojaamasta siihen niin raskaasti, että hengitystä salpasi, ja hänen oli pakko ojentautua suoraksi ja nojata koko painollaan kiinniköytettyihin jalkoihinsa. Hänestä Neil tuntui vaikenevan tuntikaupalla. Hiljaisuutta oli itse asiassa kestänyt ehkä kymmenisen minuuttia.

"Nyt alan", virkkoi Neil. "Kuuntele! Jos kuulet vastauksen, nyökäytä."

Hän veti syvään henkeään, käänsi päänsä niin kauas rantaan päin kuin voi ja huusi.

"Apua – apua – apua –"

Yhä uudelleen sanat tulvivat läpitunkevina, järkyttävinä hänen kurkustaan, ja kun niitten kaiku kiiri takaisin metsästä tuhatäänisenä pilkkanauruna, kauhu karmi Nathanielin selkäpiitä. Jos hän edes olisi voinut huutaa avuksi, yhtyä tähän viimeiseen toivottomaan kamppailuun elämästä, hänen olisi ollut helpompi olla. Mutta hän oli avuton. Hän näki epätoivon toverinsa kasvoilla enenevän, kun huutoihin ei tullut muuta vastausta kuin kaiku. Tähtien himmeässä valossakin hän erotti, kuinka Neilin kasvot menivät sinisiksi ponnistuksesta, silmiin syttyi mielipuolinen välke ja kuinka kurkku työskenteli kuristavassa silmukassaan. Neilin ääni heikkeni heikkenemistään. Kun hän vaikeni levätäkseen ja kuunnellakseen, hän läähätti raskaasti. Kaiku ei enää vastaillut metsästä, ja Nathaniel ponnisteli kuin hullu irti päästäkseen, tempoen hihnojaan, kunnes ranteet olivat verissä, ja kankea nahkasilmukka oli tukehduttamaisillaan hänet.

"Siitä ei ole mitään hyötyä", kuuli hän Neilin lausuvan. "Parempi ottaa asia keveästi, Nat!"

Marionin veli oli päin häneen, pää heitettynä taaksepäin paalua vasten ja katsellen taivaalle. Nathanielkin kohotti päänsä ja huomasi, että oli helpompi hengittää. Pitkän aikaa hänen toverinsa vaikeni. Ajatuksissaan hän alkoi laskea sekunteja. Oli sivu puoliyön, luultavasti kello yhden tienoilla. Kaste lankesi puolen kahden aikaan; aurinko nousi tuntia myöhemmin. Kolme tuntia elonaikaa! Nathanielin pää painui, ja hihna puristi tuskallisesti. Neil seurasi häntä silmillään. Hänen kasvonsa olivat yhtä valkeat kuin tähtien tuikkeessa kiiltävä rantahiekka. Suu oli puoliavoinna.

"Minun on hurjan sääli – sinua, Nat, –" virkkoi hän.

Sanat puristuivat esiin vaivalloisesti. Ääni oli vinkuva ja säröinen.

"Tuo kirottu – nahka – painaa – Aatamin omenaani –"

Hän hymyili. Valkoiset hampaat loistivat, silmät nauroivat, ja sydän tuskasta pakahtumaisillaan Nathaniel katsoi poispäin. Hän oli tavannut rohkeutta, mutt'ei milloinkaan tämän vertaista, ja sisimmässä solussaan hän rukoili, että kuolema tulisi ensiksi hänelle, jotta hän pääsisi katselemasta Neilin kuolinkamppailua, joka pelottomassa alistuvaisuudessaan olisi kammottava. Hänen omat tuskansa yltyivät sietämättömiksi. Pistävinä, vihlovina kivut viiltelivät jäseniä, kuin olisi niitä pistetty tulikuumilla neuloilla, selkää pakotti, ja päässä oli tuska, kuin koko pääkoppa olisi isketty halki. Hengittää hän vielä saattoi. Painamalla päänsä pylvääseen hän sai helposti keuhkonsa ilmaa täyteen. Mutta jäsenet uupuivat. Jalat olivat turtuneet tunnottomiksi. Polvet olivat jäykät. Hän seurasi ruumiinsa lamaantumista, kun se tuuma tuumalta kiipesi jäseniä pitkin ja ajoi tieltään viiltävän kivun. Äkkiä hän lysähti kokoon jääden koko painollaan riippumaan kaulasilmukkansa varaan. Puoleen minuuttiin hän ei hengittänyt, ja sanomaton helpotuksen tunne valtasi hänet noina muutamina levon hetkinä. Hän keksi voivansa ojentautua tempautumalla taaksepäin ja että hän joka levähdyksen jälkeen helpommin jaksoi seisoa muutaman minuutin ajan.

Kolmannen yrityksen jälkeen hän kääntyi jälleen Neiliin päin. Kauhunhuuto kohosi hänen tukituille huulilleen. Hänen toverinsa kasvot olivat kääntyneet häneen päin, aavemaisen kalpeina; silmät tuijottivat selkoselällään, liikkumattomina, kiiltäen tähtien tuikkeessa kuin lasipallot, ja kaula riippui onnettoman nahkasilmukan varassa. Hän näytti hengettömältä, ei äännähdystäkään, ei elon merkkiä.

Valittava mumina tunkeutui Nathanielin suuta tukkivan kapulan läpi.

Tuo heikko, kaamea, epäselvä ääni, jossa kuvastui kaikki se kauhu, mikä ihmissieluun voi mahtua, herätti väristyksen Neilin ruumiissa. Vaivalloisesti hän heittäytyi taaksepäin, nojasi hetken paalua vasten ja lyhistyi sitten jälleen kuristavan silmukan varaan. Kahdesti, kolmasti hän ponnistautui pystyyn ja putosi takaisin. Nathanielista, joka äänettömänä ja hurjin silmin katseli näytelmää, tuntui kuin olisi sydäntä revitty rinnasta, hänen verensä kuohui ja lensi tulena kipeisiin aivoihin. Neil oli kuolemaisillaan! Neljännen kerran hän paiskautui taaksepäin ja Vaipui takaisin. Viidennellä hän jäi seisoalleen. Vilahdus hänen vanhasta, hilpeästä hymystään häilähti kasvoilla, ja Nathaniel erotti tukahtuneen kuiskauksen, nimensä.

"Nat –"

Ei muuta.

Pää retkahti jälleen eteenpäin. Nathaniel kääntyi poispäin, ja hänen kirvelevät silmänsä olivat näkevinään kimmeltävästä järvestä nousevan hämärän haamun. Samassa hänen jalkansa antoivat myöten, hän lysähti kokoon ja tunsi kuoleman kuristavan kurkkuaan. Silloin hän kuuli huudon, läpitunkevan, sydänjuuriin tuntuvan huudon. Se oli naisen huuto, ja puolitajutonnakin hän tunsi sen! Hän heittäytyi taaksepäin, ja samassa hän näki Neilin pyristelevän; sama huuto oli puhaltanut henkiin hänenkin viimeisen hengenkipinänsä. Valkoisen hiekan yli lennähti heitä kohti kaksi olentoa, ja silmissään yhä tihenevän sumun läpi hän tunsi toisen heistä Marioniksi ja toisen Wimsome Crocheksi.

Hänen sydämensä tuntui seisahtuvan. Hän koetti hallita ruumistaan, mutta pää vaipui rinnalle. Äänet kuuluivat heikkoina hänen korviinsa samoin kuin taistelukentällä, ja kun hän yli-inhimillisin ponnistuksin hetkeksi, suoristautui, hän näki, ettei Neil enää ollut paalussa, vaan pitkänään hiekalla. Hänen vieressään puuhailevista naisista toinen ponnahti äkkiä pystyyn juosten Nathanielin luo. Samassa olivat Marionin kauhistuneet kasvot hänen vieressään. Marionin huulet voihkivat hänen nimeään, ja Marionin kädet irroittivat hänen hihnansa. Syvään huokaisten hän lysähti maahan. Hän tunsi vaipuvansa tiedottomuuteen pää Marionin sylissä ja tytön huulten valavan hänen huulilleen suloista elämännestettä.

Pimeys hänen ympärillään kesti vain hetkisen, sitten hän tunsi kylmää vettä kasvoillaan ja heräsi. Hän tunsi makaavansa hiekalla, ja hengähdettyään pari kertaa syvään hän vyöryttäytyi kyynärpäänsä varaan ja näki Neilin kalpeat kasvot Wimsomen rinnalla ja Marionin rannassa noutamassa lisää vettä. Tuokioksi tyttö polvistui veljensä viereen ja kiiti sitten Nathanielin luo. Ilo paistoi hänen kasvoistaan. Hän laskeutui polvilleen ja veti Nathanielin pään kainaloonsa, soperrellen hänelle ilosta hulluja, sekavia sanoja ja valellen loistavin silmin hänen kasvojaan vedellä. Nathaniel kohottautui ja kosketti hänen kasvojaan. Marion kumartui, peittäen Nathanielin kasvot hiuksillaan ja suudellen häntä. Sitten hän laski hänet hellävaroen maahan, nousi seisomaan tähtiyössä, katsahti ensin Neiliä, sitten häntä, ja kääntyi sitten nopeasti rantaan.

Sieltä hän äänsi jotakin, ja huudahtaen Wimsome seurasi häntä. Nathaniel ponnistautui kyynärpäänsä varaan, kiipesi polvilleen – nousi huojuen seisoalleen. Hän näki veneen häviävän yöhön ja Wimsomen seisovan yksinään rannassa, itkien ja rukoillen poistuvaa, peloissaan ja vastausta saamatta. Nathaniel kulki horjuen tytön luo, joka askelelta tuntien voimainsa palaavan. Kun hän pääsi rantaan, venettä ei enää näkynyt, ja Wimsomen kasvot olivat valkeammat kuin rantahiekka.

"Hän on mennyt – mennyt –" valitti tyttö ojentaen käsivartensa Nathanielia kohti. "Hän menee – takaisin Strangin luo!"

Ja sitten kuuli Nathaniel kaukaa öiseltä järvenselältä rakastamansa tytön äänen:

"Hyvästi – hyvästi –"

XII luku.

MARIONIN VAPAUTUS.

"Mennyt!" vaikeroi Wimsome. "Hän palaa – Strangin – luo!"

Neil ryömi kuin haavoitettu eläin heitä vastaan hietikon poikki.

Wimsome syöksähti häntä kohti, mutta Nathaniel pidätti hänet.

"Onko – hän – kuninkaan vaimo?"

Hänen oli vaikea saada sanoja turvonneesta kurkustaan.

"Ei. Heidät vihitään illalla. Oi, luulen hänen menneen jäädäkseen!" Hän riistäytyi irti ja meni Neilin luo, joka oli langennut suulleen kymmenkunnan metrin päähän heistä.

Nathaniel vaipui kosteaan hiekkaan, jossa laineet huuhtoivat hänen käsiään ja jalkojaan. Hän jäi tuijottamaan kimaltelevalle ulapalle, jonne Marion oli kadonnut. Hänen päänsä tuntui sekavalta, ja hän ajatteli, että ehkä kaikki oli vain aivohouretta, joka pian häipyisi jättäen hänet entiseen epätoivoon ja kurjuuteen. Lopuksi hänen epäilynsä haihtuivat. Marion oli tullut. Hän oli pelastanut hänet kuolemasta. Ja nyt hän oli poissa.

Mutta hän ei ollut kuninkaan puoliso!

Hän nousi huojuville jaloilleen, meni vyötäisiä myöten veteen, huusi Marionia, rukoili häntä heikolla, puoleksi tukahtuneella äänellä palaamaan. Vesi valeli hänen kuumaa, jäykistynyttä ruumistaan, palauttaen hänen järkensä ja voimansa. Hän pisti päänsä veteen ja joi, joi kuten sellainen, joka on ollut janoon kuolemaisillaan. Sitten hän palasi Neilin luo, joka makasi pää Wimsomen sylissä.

Hän polvistui heidän viereensä ja näki Neilin voimien olevan palaamassa.

"Vähän ajan kuluttua voit kävellä", sanoi hän. "Te jäätte Wimsomen kanssa tänne mantereelle. Jos kuljette pitkin rantaa pohjoiseen, tulette asutuille seuduille. Minä palaan noutamaan Marionin."

Neil yritti seurata häntä.

"Nat – Nat – odota –"

Wimsome pidätti häntä, kietoen peloissaan kätensä lujemmin hänen ympärilleen.

"Sinun täytyy mennä yhdessä Wimsomen kanssa", määräsi Nathaniel, tarttuen Neilin ojentamaan käteen. "Täytyy viedä hänet ensimmäiseen rannikolla olevaan kylään. Palaan luoksenne Marionin kanssa."

Hän puhui varmana kuten mies, joka näkee tiensä selvänä edessään, mutta kääntyessään puolijuoksua etäältä mustana, kapeana juovana häämöttävää metsää kohti hän tunsi ryhtyneensä sokeaan taisteluun kohtaloa vastaan. Jospa hän olisi jollakin metsästäjän majalla tai kalarannalla ja saisi veneen!

Wimsome juoksi hänen jälkeensä. Hänellä oli pistooli kädessään.

"Tarvitsette sen varmasti", selitti hän. "Toimme kaksi."

Nathaniel ojensi epäröiden kätensä, mutta ei asetta ottaakseen. Hellävaroen kuin hennon kukan hän veti Wimsomen luokseen, otti hänen kauniit kasvonsa vahvojen käsiensä väliin ja katsoi vakavana ja vaieten hetkisen häntä silmiin.

"Jumala siunatkoon teitä, pikku Wimsome!" kuiskasi hän. "Toivon, että kerran voitte antaa minulle anteeksi."

Tyttö ymmärsi hänet.

"Ei minulla ole mitään anteeksiannettavaa. Olette jo saanut anteeksi!"

Pistooli putosi rantahiekalle: tytön kädet hiipivät kapteeni Plumin kaulaan.

"Pyytäisin teitä viemään jotakin minulta Marionille", kuiskasi hän hiljaa. "Tämän!"

Ja Wimsome suuteli häntä.

Tytön katse siunasi häntä.

"Olette antanut minulle uuden elämän, olette antanut minulle Neilin! Rukoukseni seuraavat teitä."

Ja suudellen häntä vielä kerran tyttö livahti hänen käsistään, ennenkuin hän ennätti sanoa mitään.

Nathaniel seurasi häntä silmillään niin kauan kuin voi, viritti pistoolinsa ja lähti painumaan metsää kohti. Tuon tytön suudelma ja rukoukset, tytön, jonka isän hän oli surmannut, herättivät hänessä henkiin muutakin kuin toivon ja voimantunteen. Hän oli saanut elämän takaisin, voimakkaan elämän täynnä taistelua. Tietoisuus siitä yhdessä Wimsomen sanojen kanssa palautti hänen entisen itseluottamuksensa ja rohkeutensa. Hänellä oli taas, minkä puolesta taistella ja voittaa. Epäröinti ja pelko oli pois puhallettu. Marion ei ollut kuollut, eikä hän ollut Strangin vaimo. Tytöltä itseltään hän oli saanut varmuuden hänen rakkaudestaan, hän oli tuntenut hänen käsivartensa hänen kaulallaan ja hänen lämpöiset huulensa kasvoillaan. Hänellä oli aikaa iltaan saakka – ja päivä oli vasta nousemassa. Kymmenen, viisitoista penikulmaa pohjoiseen oli siirtolaiskyliä, ja sillä välin oli taloja ja kalasaunoja. Varmasti hän saisi veneen kuljettuaan tunnin tai pari.

Hän kääntyi metsänreunassa ja kulki verkkaista, tasaista tahtia pohjoista kohti. Jos hän saisi pian veneen käsiinsä, hän tapaisi Marionin keskellä järveä. Ajatus innostutti ja kannusti häntä nopeampaan vauhtiin. Tähtien sammuessa, päivän koittaessa hän näki metsän tumman juovan häipyvän, ja kun tuli valoisampaa, hän näki edessään autioita hietasärkkiä penikulmien laajuiselti. Silmänkantamiin ei näkynyt elonmerkkiäkään. Hän hiljensi kulkuaan säästääkseen voimiaan. Mutta pelkoa hän ei tuntenut, ja entinen varmuus oli jäljellä. Joka hetki hänen itseluottamuksensa kasvoi. Ennen puoltapäivää hän olisi matkalla mormonien maahan, ja ennen yöntuloa hän olisi sen kamaralla. Sitten –

Hän tutki Wimsomelta saamansa pistoolin. Siinä oli viisi panosta, ja hän hymyili iloisesti huomatessaan, että tottunut käsi oli sen ladannut. Strangin hän tapaisi helposti. Hän ei välittäisi hänen vaimostaan. Kuninkaan vaimo! Hänen mieleensä juolahti taistelukentällä sattunut kohtaus. Oliko häntä hoivannut nainen sama, joka oli rukoillut häntä säästämään profeetan hengen? Oliko hän siten palkinnut uhrauksen, jonka hän luuli Nathanielin tehneen linnassa? Ajatellessaan tuota naista, jonka kauneus ja rakkaus henki kukan puhtautta ja jonka luottamus kuninkaaseen ja herraansa säilyi järkkymättömänä vielä sittenkin, kun tämä oli hylännyt hänet, Nathaniel tunsi mielensä raskaaksi, sillä hänellä ei ollut valinnanvaraa. Hänellä oli vain yksi tie rakastamansa tytön vapauttamiseksi.

Tuntikausia hän taivalsi yhtä mittaa loppumattomassa hietikossa. Aurinko nousi korkealle ja paahtaa hellitti kuumana. Hiekkasärkkiä näkyi yhä niin kauas kuin silmä kantoi, ne aaltoilivat pieninä töyryinä ja mäennyppylöinä kiiltäen kuin lasi. Vähitellen erämaa läheni. Hän erotti kaukana edessään metsän laskeutuvan rantaan ja tunsi mielensä keventyvän. Puolen tunnin kuluttua hän saavutti metsän laidan. Täällä näkyi ihmisten jälkiä. Muutamassa kohden oli kaadettu ja pilkottu puu. Vähän edempänä hän tapasi kapean, kovaksi poljetun polun, joka meni järvelle päin. Hän oli ajatellut levähtää puitten siimeksessä, mutta nyt hän unohti väsymyksensä. Hetken hän oli kahden vaiheilla. Kaukaa metsästä kuului koiran haukuntaa, mutta hän kääntyi päinvastaiseen suuntaan. Jos venettä olisi lähimailla, polku veisi hänet sille. Puitten lomitse vilahti vihantaa suoriisiä, ja hänen sydämensä sykki toivosta. Missä on riisiä, siellä on vesilintuja, ja missä on vesilintuja, oli ruuhi tai kanootti. Innoissaan hän lähti juoksemaan, ja polun päässä hän pysähtyi huudahtaen ihastuneena. Kurjenmiekkoja ja riisiä kasvoi vedessä, ja jalkainsa juuressa hän näki kanootin. Se oli märkä kuin juuri maalle vedetty, ja vastakäytetty mela oli poikittain keulassa, Nathaniel pysähtyi silmäten nopeasti, varovasti ympärilleen, työnsi köykäisen veneen veteen ja solahti parilla, äänettömällä melanvedolla kaislikkoon. Kun vesiriisi loppui, hän oli jo puolen penikulman päässä järvellä.

Kotvan aikaa hän istui liikkumatta, katsellen kimaltelevalle ulapalle. Kaukana etelässä ja lännessä hän erotti hämäränä häämöttävän Majavasaaren ääriviivan; hänen kulkemallaan suunnalla levisivät penikulmaiset, välkkyvät hiekkasärkät. Jossakin tuolla, erämaan valkoisen hietikon ja mormonimaan etäällä häämöttävän rannikon välillä Marion souti par'aikaa entistä orjuuttansa kohti. Nathanielilla ei ollut enää vähintäkään toivoa saavuttaa hänen venettään. Tyttö ehtisi saarelle paljon ennen häntä. Hän jatkoi meloskeluaan, tällä kertaa hitaasti, ja valmisteli toimintasuunnitelmaansa. Tällä kertaa hän ei saanut erehtyä, ei hätäillä; häneltä vaadittiin terävää silmää ja kylmäverisyyttä. Hän piilottelisi hämärän tuloon saakka. Pimeän turvissa hän hakisi käsiinsä Strangin ja surmaisi hänet. Sitten hän pakenisi kanootillaan. Myöhemmin, ehkä jo samana yönä, jos onni häntä suosi, hän palaisi noutamaan Marionin. Kerta toisensa jälkeen hän kävi läpi suunnitelmansa ja pakotti itsensä kylmäksi ja varovaiseksi. Mutta hänen mielensä oli kuohuksissa; pari kertaa hän puri hammasta raivosta. Ja hänen veressään oli sammumaton palo; tarvittiin vain henkäys saamaan se ilmiliekkiin. Sama tuli oli ajanut hänet pelastamaan Neilin ruoskijan käsistä; se oli lähettänyt hänet ypö yksin kuninkaan linnaan; se oli heittänyt hänet, toivottomaan otteluun Majavasaaren rannalla. Hän kiroili hiljaa itseään, naureskellen, meloskellessaan mormonien saaren suuntaan.

Aurinko helotti kuumana suoraan pään päältä. Hän hiljensi vauhtiaan ja lepäili useammin. Päivä painui länteen, mutta oli vielä kaksi tuntia siihen kuin se katoaisi Majavasaaren metsien taakse. Valkoinen hiekkaranta tuli näkyviin. Hän oli aikonut pysytellä selällä illantuloon saakka, mutta muuttikin mielensä ja laski maihin. Kanoottinsa hän kätki hyvin ja pani paikan tarkoin merkille. Varjot metsässä olivat jo pitkät ja niitten suojassa Nathaniel hitaasti eteni St. Jamesin suuntaan. Hänen ja kaupungin välille jäi Marionin koti, samoin kuin Obadiah Pricen tuvalle vievä polku. Taaskin hänessä heräsi kärsimätön toiminnanhalu. Menisiköhän Marion ensin kotiinsa? Vaistomaisesti hän muutti suuntaa aukeamalle päin. Hän vakuutti itselleen, ettei siitä olisi mitään haittaa, että hänellä oli kyllin aikaa.

Hän tuli tiheään metsikköön St. Jamesin ja aukeaman välille, ryömien pensaikkoa pitkin aukeaman reunaan. Hän katsahti sinne ja perääntyi hämmästyneenä. Hän katsoi uudestaan ja valahti äkkiä kalpeaksi huudahtaen ihmettelystä. Aukeaman talo oli poissa! Sen paikalla oli sankka joukko miehiä ja poikasia. Ohut savupilvi kierteli ilmassa, ja Nathaniel arvasi, mitä oli tapahtunut. Marionin koti oli palanut! Mutta mitä ihmiset puuhailivat! He kurkottelivat kytevien raunioitten ympärillä. Pelkkä tulipalo ei varmaankaan olisi saanut pysymään heitä palopaikalla.

Nathaniel nousi seisoalleen, pistäen pään ja hartiat esiin piilopaikastaan. Hänen vierestään kuului äänekäs huuto. Hän vetäytyi nopeasti pensaikkoon nähdessään erään pojan hyökkäävän hurjaa vauhtia aukeaman poikki väkijoukkoa kohti ja kuullessaan hänen huutavan jotakin täyttä kurkkua. Hän tuli St. Jamesista johtavaa tietä. Kapteeni Plum hämmästyi vaikutusta, minkä pojan tulo teki väkijoukkoon. Hän kuuli äänekästä puhetta, miesten kiihtynyttä huutoa ja poikasten kimakkaa kiljuntaa. Väkijoukko lähti heti liikkeelle, hajautuen ja valuen mustana virtana mormonien kaupunkia kohti. Kiihkoissaan Nathaniel juoksi polulle päin. Pensaikon kätköstä hän katseli kymmenkunnan askelen päässä ohitse ryntääviä ihmisiä. Viimeisenä tuli eräs, joka sai hänet huudahtamaan ja hyppäämään ulos piilopaikastaan. Se oli Obadiah Price.

"Obadiah!" huusi hän. "Obadiah Price!"

Vanhus kääntyi. Hänen kasvonsa olivat lyijynharmaat. Hän puhui itsekseen kulkiessaan ja jatkoi puheluaan juostessaan Nathanielia kohti. Hän ei näyttänyt hämmästyvän kapteeni Plumin tapaamisesta. Hän tarttui molemmin käsin Nathanielin käteen puristaen sitä kuin pihdeissä.

"Tulitte ajoissa, Nat!" läähätti hän iloisena. "Tulitte ajoissa! Joutukaa, joutukaa, joutukaa!"

Hän juoksi takaisin aukealle paikalle Nathanielin kanssa ja osoitti syreenien ympäröimän talon savuavia raunioita.

"Heidät surmattiin viime yönä!" huusi hän kimakalla äänellä. "Joku on murhannut heidät viime yönä – ja polttanut heidät taloon! He ovat kuolleet – kuolleet!"

"Kutka?" huudahti Nathaniel.

Obadiah oli vaiennut ja hieroskeli käsiään vanhaan tapaansa.

"Vanhukset. Ho, hoo, vanhukset tietysti! He ovat kuolleet – kuolleet – kuolleet –"

Hän huutamalla huusi sanat. Sitten hän äkkiä painoi laihat kätensä rinnalleen hurjin ponnistuksin koettaen hillitä itseään.

"He ovat kuolleet!" toisti hän.

Hän puhui tyynemmin, mutta hänen katseessaan oli jotakin niin hurjaa, hänen intohimosta värisevässä äänessään niin omituista pöyhkeyttä, että Nathanielin valtasi kauhu. Hän tarttui vanhaa miestä käsivarresta ja pudisti kuin lasta.

"Missä on Marion?" hän kysyi. "Sanokaa. Obadiah Price, missä Marion on?"

Vanhus ei näyttänyt kuulleen kysymystä. Hänen kasvonsa muuttuivat omituisesti, hän katseli Nathanielin ohi. Seuraten hänen katsettaan kapteeni Plum näki palaneen talon vierustalla olevasta kärventyneestä pensaikosta puikahtaneen esiin kolme miestä ja kiiruhtavan heitä kohti. Katsellen yhä heitä Obadiah puhui nopeasti toverilleen.

"He ovat kuninkaan sheriffejä, Nat", virkkoi hän. "He tuntevat minut. Hetkessä he tuntevat teidätkin. Yhdysvaltain sotalaiva Michigan on vastikään tullut vangitsemaan Strangia. Jos pääsette tuvalleni ja voitte pysytellä siellä tunnin verran, olette pelastettu. Vikkelästi – juoskaa –"

"Missä Marion on?"

"Tuvassa. Hän on –"

Kapteeni Plum ei joutanut kuuntelemaan enempää, vaan juoksi metsässä olevaa aukkopaikkaa kohti, josta polku Obadiah Pricen mökille lähti. Kuninkaan miehet huusivat, mutta sitä hän ei huomannut. Metsänreunassa hän vilkaisi taakseen ja näki miesten tulleen Obadiah Pricen kohdalle. Juostessaan hän sieppasi pistoolinsa, ja hurjana ilosta hän huusi olkansa yli uhmaillen takaa-ajaville miehille. Marion oli mökissä – ja hallituksen laiva oli tullut tekemään lopun mormonikuninkaan vallasta! Nähdessään mökin hän huuteli Marionin nimeä ja noustessaan matalat portaat hän kajahdutti sen kurkun täydeltä.

"Marion! Marion!"

Takimmaiseen, pieneen huoneeseen vievällä ovella seisoi olento. Tullessaan kirkkaasta päivänvalosta pimeään mökkiin, Nathaniel ei nähnyt muuta, kuin että olento seisoi hiljaa, liikkumatta kuin haamu. Hänen pistoolinsa putosi lattialle. Hän ojensi kätensä, ja hänen äänensä oli lämmin ja harras hänen kuiskatessaan tytön nimeä. Hänen kuiskaukseensa tuli vastaukseksi hiljainen, iloinen, huudahdus, ja hän puristi vapisevan Marionin rintaansa vasten.

"Palasin noutamaan sinua", kuiskasi hän.

Hän tunsi tytön sydämen lyövän omaansa vasten. Hän puristi tyttöä lujemmin, ja Marionin kädet hiipivät hänen kaulaansa.

"Palasin noutamaan sinua."

Hän huusi kuin pikku poika onnellisena.

"Rakastan – rakastan –"

Hän tunsi tytön lämpimät huulet huulillaan.

"Lähdethän kanssani?"

"Jos tahdot minut", kuiskasi Marion. "Jos tahdot minut – sen jälkeen – kuin – saat kuulla – mikä olen –"

Hän värisi Nathanielin sylissä, ja tämä otti hänen kasvonsa käsiensä väliin ja suuteli häntä, kunnes hän hiljaa huudahtaen vetäytyi pois.

"Sinun täytyy odottaa, täytyy odottaa!"

Hän näki Marionin kasvoilla liikuttavaa tuskaa. Hän aikoi juuri mennä hänen luokseen, kun ulkoa kuului kovaäänistä puhetta. Tarttuen pistooliinsa hän juoksi ovelle. Puolensadan askelen päässä tulivat Obadiah Price ja miehet. He olivat seisahtuneet, ja vanhus puhui kiihtyneenä heille, ilmeisesti koettaen käännyttää heidät pois talolta. Äkkiä yksi heistä syöksähti hänen ohitseen ja juoksi nopeasti avointa ovea kohti. Huudahtaen varoitukseksi vanha neuvos veti esiin pistoolinsa ja ampui miestä suoraan selkään. Samassa kaksi muuta laukaisivat takaapäin, ja Obadiah kaatui kasvoilleen.

Raivosta kirahtaen Nathaniel juoksi paikalle. Hän kuuli Marionin huutavan häntä, mutta hänen taisteluintonsa oli päässyt valloilleen, eikä hän pysähtynyt. Obadiah oli uhrannut henkensä hänen ja Marionin tähden, ja hänellä oli hillitön halu kostaa murhaajille. Ensimmäinen mies makasi siinä, mihin Obadiahin kuula oli hänet kaatanut. Kaksi muuta ampui jälleen Nathanielin hyökätessä heitä kohti. Yksi kuulista mennä vingahti niin läheltä, että se hipaisi hänen poskeaan.

"Tuosta saat!" huusi hän.

Hän laukasi juostessaan, kerran, kahdesti, kolmesti, ja toinen miehistä tuupertui maahan kuin olisi häneltä jalat leikattu alta.

Toinen lähti juoksemaan polulle. Nathaniel näki vilahduksen säikähtyneistä pojankasvoista, ja jonkinlainen säälintunne pidätti hänet ampumasta kuulaa, jonka hän juuri oli lähettämäisillään pojan keuhkoihin.

"Seis", huusi hän. "Seis!" Hän tähtäsi pakenijan jalkoihin ja ampui.

"Seis!"

Poika juoksi yhä, ja Nathaniel tähtäsi viimeisen kuulansa. Hän oli juuri laukaisemaisillaan, kun etäämpää polulta kajahti terävä komento, ja jono miehiä tuli näkyviin pikamarssia. Hän näki sapelien välähtävän, messinkinappien kiiltävän, laskevan auringon välkkyvän karbiineilla, ja hän seisahtui olka olassa takaa-ajamansa pojan kanssa. Hetkisen hän tuijotti paljastetuin sapelein lähestyvää miestä. Sitten hän juoksi ilosta huudahtaen häntä vastaan.

"Hyvä Jumala – Sherly – Sherly –"

Hän seisoi käsi ojona, paljas rinta kohoillen.

"Sherly – luutnantti Sherly, ettekö tunne minua?"

Luutnantti laski sapelinsa kärjen alas. Hän astui askelen lähemmäksi, kasvoillaan hämmästys.

"Plum!" huudahti hän tuskin uskoen silmiään. "Oletteko se te?"

Aluksi Nathaniel ei voinut muuta kuin puristaa Sherlyn kättä. Hän yritti puhua, mutta ääni tukahtui.

"Sanoin teille Chikagossa aikovani tulla pommittamaan ilmaan tämän kirotun saaren – jollette te tekisi sitä –" läähätti hän lopuksi. "Täällä on ollut pirunmoiset oltavat –"

"Sen te olette näköinenkin!" nauroi luutnantti. "Kaksi päivää lähtönne jälkeen saimme määräyksen: 'Vangitkaa Strang ja hävittäkää mormonien valta!' Strang on nyt Michiganissa, mutta hän on kuollut."

"Kuollut!"

"Muudan hänen omia miehiään ampui häntä takaapäin kuljettaessamme häntä laivaan. Hänen ampujansa ilmoittautui ja sanoi tehneensä tekonsa sen vuoksi, että Strang oli ruoskittanut häntä julkisesti toissa päivänä. Etsin täältä Obadiah Price-nimistä miestä. Tiedättekö –"

Nathaniel keskeytti hänet kiihtyneenä.

"Mitä hänestä?"

"Yhdysvaltain presidentti kutsuu häntä. Siinä kaikki, mitä tiedän. – Missä hän on?"

"Tuolla – kuolleena tai kuolettavasti haavoittuneena. Meillä oli juuri ottelu kuninkaan miesten kanssa."

Luutnantti komensi miehensä eteenpäin.

"Nopeasti, johtakaa meitä, kapteeni Plum! Jollei hän ole kuollut –"

Hän läksi puolijuoksua kapteeni Plumin rinnalla.

"Onpa kaunis juttu, jos hän ei ole enää hengissä", lisäsi hän huohottaen. Pysähtymättä hän antoi käskyn olkansa yli: "Regan, kääntykää ja palatkaa laivaan! Sanokaa kapteenille, että Obadiah Price on pahoin haavoittunut ja että tarvitsemme tuotapikaa välskärin!"

Polku teki mutkan ja vei äskeisen taistelun paikalle. Marion oli polvistuneena vanhuksen vieressä.

Nathaniel kiiruhti toisten edelle. Tyttö katsahti häneen. Nathaniel säikähti hänen katseessaan kuvastuvaa tuskaa.

"Onko hän kuollut?"

"Ei – mutta" – Marionin äänessä värisi itku.

"Mene sisälle, rakkaani!" kuiskasi hän.

Rakkaus loisti Nathanielin silmistä nytkin keskellä levottomuutta ja kuolemaa niin voimakkaana, että veri karahti Marionin poskiin. Hän ojensi vavisten kätensä Nathanielille, joka saattoi hänet ovelle sulkien hänet hetkeksi syliinsä.

"Strang on kuollut", sanoi hän hiljaa. Parilla sanalla hän kertoi tytölle, mitä oli tapahtunut, ja kääntyi sitten ovelle.

"Jos hän kuolee – ilmoittakaa minulle", lausui Marion hänen jälkeensä.

"Sanon kyllä."

Hän juoksi pihalle.

Luutnantti oli laittanut takkinsa vanhuksen pään alle, ja hän oli kalpea katsahtaessaan Nathanieliin. Tämä luki hänen silmistään, mitä ei lausuttu sanoin. Upseerilla oli jotakin kädessään. Se oli sama salaperäinen käärö, jonka kapteeni Plum oli vannonut vievänsä Yhdysvaltain presidentille.

"En uskalla liikuttaa häntä ennen välskärin tuloa", virkkoi luutnantti. "Hän haluaa puhua kanssanne. Jos hänellä on jotakin sanottavaa, luulen, että on paras kuunnella nyt."

Viime sanat hän kuiskasi niin hiljaa, että Nathaniel hädin tuskin kuuli ne. Noustessaan Sherly kuiskasi jälleen:

"Hän on kuolemaisillaan!".

Nathanielin polvistuessa Obadiah avasi silmänsä, ja ohuitten huulten välistä kuului heikkona hänen vanha, kujertava naurunsa.

"Nat!" kuiskasi hän. Laiha käsi etsi kapteeni Plumin kättä ja tarttui siihen lujasti. "Olemme voittaneet. Jumalan kosto – on tullut!"

Kuolinhetkellä Obadiah Pricen silmissä ei ollut mielipuolisuudesta jälkeäkään.

"Haluaisin sanoa –" kuiskasi hän, ja Nathaniel kumartui. "Annoin hänelle käärön. Siinä on – kaikkina näinä vuosina – kokoamani – todisteet – mormonivallan kukistamiseksi."

Hän koetti kääntää päätänsä.

"Marion –" kuiskasi hän ikävöiden.

"Hän tulee", sanoi Nathaniel. "Kutsun hänet."

"Ei – ei vielä."

Obadiah Price puristi lujemmin kapteeni Plumin kättä.

"Kerron – teille."

Hän näytti koettavan kerätä kaiken voimansa.

"Kauan sitten", alkoi hän puhella kuin itsekseen, "rakastin erästä tyttöä – joka muistutti Marionia, ja hän rakasti minua, kuten Marion rakastaa teitä. Hänen kansansa oli mormoneja, he menivät Kristlandiin, ja minä menin mukana. Aioimme karata. Jeanini oli hyvä ja kaunis ja vihasi mormoneja kuten minäkin. Mutta he saivat meidät kiinni ja – luulin heidän tappavan –"

Vanhuksen huulet vapisivat, ja kouristus värisytti hänen ruumistaan.

"Kun tulin entiselleni, olin vanhentunut, vanhentunut paljon. Olin kuin vanha ukko. Tukkani oli valkoinen. Kansani tapasi minut, ja he kertoivat minun olleen kolme vuotta hulluna, Hulluna, Nat, hulluna, hulluna! Taitava välskäri oli tehnyt leikkauksen päässäni ja saanut järkeni takaisin. Nat – Nat –" Hän yritti kohottautua hengittäen vaikeasti. "Hyvä Jumala, olin siihen aikaan kuin te nyt, Nat! Palasin taistelemaan Jeanistani. Hän oli mennyt. Ei kukaan tuntenut minua, olin vanha mies. Kuljin kylästä kylään. Hulluudessani rupesin mormoniksi, kostaakseni, toivoen löytäväni hänet, Olin rikas, ja minusta tuli mahtava. Pääsin vanhintenneuvostoon kultani avulla. Sitten tapasin –" valitus värisi vanhuksen huulilla, "he olivat pakottaneet hänet naimisiin muutaman mormonin pojan kanssa."

Hän vaikeni, ja silmissä näkyi kuolevan lasimainen katse. Mutta hän jatkoi:

"Hän rakasti Jeaniani, Nat, rakasti häntä kuten minäkin – ja hän oli kunnon mies! Nopeasti, nopeasti, minun täytyy kertoa teille – he yrittivät karata Missourista, ja mies surmattiin. Joseph Smith halusi saada Jeanin, ja viime hetkellä hän surmasi itsensä pelastaakseen kunniansa – kuten Marionkin – oli tehdä. Jeanilta jäi kaksi lasta –"

Hän yski, verta tuli huulille.

"Häneltä jäivät – Marion ja Neil!"

Hän vaipui alas tuhkanharmaana, Nathaniel kääntyi luutnanttiin päin. Upseeri ojensi pullon.

"Antakaa hänelle tästä!"

Juoma virkisti Obadiah Priceä. Hän kuiskasi heikolla äänellä:

"Lapsia, Nat, koetin etsiä. Vuosien perästä löysin heidät Nauvoosta. Mies ja vaimo, jotka surmasivat heidän isänsä, ottivat lapset omikseen. Tulin hulluksi!"

"Kosto – kosto – sitä varten elin vuodesta vuoteen. Halusin saada lapset luokseni, mutta silloin olisi kaikki ollut hukassa. Seurasin heitä, rakastin heitä – ja hekin rakastivat minua. Jäin odottamaan – odottamaan – kunnes kostoni lankeaisi kuin Jumalan käsi ja sitten vapauttaisin heidät ja kertoisin heille äidistään. Kun Joseph Smith surmattiin ja hajaannus tuli, seurasi vanha väki Strangia – ja minä – myös –"

Hän lepäsi hetken raskaasti hengittäen.

"Vein Jeanini muassani ja hautasin hänet kukkulalle – keskimmäinen hauta – Nat – se on Marionin äidin."

Nathaniel kostutti jälleen vanhuksen huulia.

"Kostoni oli jo valmistumaisillaan, kun Strang sai tietää osan salaisuutta", jatkoi hän vaivalloisesti. "Hän sai tietää, että Marionin kasvatusvanhemmat olivat murhaajia. Jollei Marion suostuisi tulemaan hänen vaimokseen, hän kostaisi sen hänelle. Hän uhkasi vanhuksia kuolemalla, jollei Marion suostuisi. Hänen miehensä vartioivat heidän kotiaan yötä päivää. Hän määräsi jo päivänkin, jolloin heidät surmattaisiin. Ja pelastaakseen oletetut vanhempansa – säästääkseen Neiliä kuulemasta hirvittävää salaisuutta – Marion – päätti – uhrautua –"

Jälleen hän pysähtyi. Hengitys heikkeni heikkenemistään.

"Ymmärrän", kuiskasi Nathaniel. "Ymmärrän."

Obadiah katsoi häntä tarkasti sumentuvilla silmillään.

"Luulin – kostoni ehtivän ajoissa – pelastamaan hänet, Nat! Mutta se ei ehtinyt. Tiesin toisen keinon, ja kun kaikki näytti olevan hukassa, turvauduin siihen. Surmasin vanhukset – Marionin isän – Jeanini – murhaajat! Tiesin sen särkevän Strangin vallan –"

Kooten äkkiä voimansa hän kohotti päänsä. Ääni kuulosti kiihtyneeltä.

"Ette saa sanoa Marionille – ette saa sanoa, että surmasin heidät!"

"En – en koskaan."

Obadiah vaipui takaisin helpotuksesta huoahtaen. Hetken kuluttua hän lisäsi:

"Arkussa tuvassa on kirje Marionille. Se kertoo hänen äidistään. Ja kulta on – hänelle – ja Neilille –"

Silmät sulkeutuivat. Väristys kävi hänen lävitsensä.

"Marion!" hengähti hän. "Marion."

Nathaniel nousi ja juoksi tuvan ovelle.

"Marion!" kutsui hän.

Tyttö ei nähnyt mitään kyyneleisillä silmillään, mutta Nathaniel viittasi pihalle, ja Marion riensi hänen ohitsensa vanhuksen luo.

Nathaniel jäi odottamaan avaraan, matalaan huoneeseen, jossa Obadiah Price niin monet vuodet oli hautonut kostoaan.

Tuokion kuluttua Marion palasi. Hänen äänessään värisi suru, kun hän ojensi kätensä huoneessa olijaa kohti, nyyhkien hänen nimeään.

"Poissa – poissa – kaikki ovat menneet paitsi Neil!"

Kapteeni Plum ojensi kätensä.

"Neilkö vain?" huudahti hän. "Neilkö vain, Marion?"

"Ja sinä – sinä – sinä –"

Nathaniel kietoi käsivartensa nyyhkyttävän tytön ympäri ja painoi hänet rintaansa vasten.

"Ja sinä –"

Marion kohotti rakkautta loistavat kasvonsa.

"Vieläkö tahdot minut?"

Nathaniel kuiskasi:

"Ikuisiksi ajoiksi."