[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fp_g2yQlUNWNAjCeIrzm4MzEJIxpCLjVXYZ-cy-FeNJ8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1588,"Kapteeni Plumin rohkeus","Curwood, James Oliver",1878,1927,"1588-curwood-james-oliver-kapteeni-plumin-rohkeus","1588__Curwood_James_Oliver__Kapteeni_Plumin_rohkeus",null,"romaani",[],[],"fi",1908,1936,35488,230467,true,[],[],[],"Seikkailuromaani sijoittuu vuoteen 1856 Michigan-järvelle, missä kapteeni Nathaniel Plum joutuu keskelle vaarallisia tapahtumia. Hän kohtaa Majavasaarella omalakisen uskonnollisen yhteisön ja yrittää pelastaa nuoren naisen salaperäisen hallitsijan kynsistä.","James Oliver Curwoodin 'Kapteeni Plumin rohkeus' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1588. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KAPTEENI PLUMIN ROHKEUS\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nJAMES OLIVER CURWOOD\n\n\nSuomennos englanninkielestä\n\n\n\n\n\nPorvoo -- Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1936.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n   I. Kaksi valoa.\n  II. Seitsemän vaimoa.\n III. Varoitus.\n  IV. Neilin pako.\n   V. Salaisuus.\n  VI. Marion.\n VII. Koston hetki.\nVIII. Kuusi linnanhuonetta.\n  IX. Kohtalon käsi.\n   X. Wimsomen kuolemantuomio.\n  XI. \"Pysty kuolema\".\n XII. Marionin vapautus.\n\n\n\n\nI luku.\n\nKAKSI VALOA.\n\n\nEräänä kevätkesän iltapäivänä vuonna 1856 istui _Typhoon_-purren\nomistaja ja päällikkö kapteeni Nathaniel Plum poltellen suunnattoman\nisoa piippua. Paksut savupilvet, joita hän viime puolituntisen\najan herkeämättä oli piipustaan puhallellut, leijailivat laskevan\nauringon valossa. Vaikka kapteeni Plum vast'ikään oli mietiskellyt\nhieman epämiellyttävää asiaa, kuvastui hänen kasvoillaan loputon\ntyytyväisyys. Mutta kapteeni Plum olikin tavallaan filosofi, mitä\nseikkaa ei olisi arvannut hänen ulkonaisesta olemuksestaan. Hän\noli nuori mies, ei täyteen kolmeakymmentä; hänellä oli voimakkaat,\nlaihahkot, meri-ilman ruskeiksi paahtamat kasvot, ja tällä hetkellä\nhänen silmänsä loistivat hillitöntä hyväntuulisuutta, joka milloin\ntahansa uhkasi purkautua nauruksi.\n\nKapteeni Plumin katse suuntautui kiinteän tähystävänä\nMichigan-järvelle. Aikaisemmin päivällä hän oli erottanut Michiganin\nerämaan epämääräisenä häämöttävän ääriviivan kaksikymmentä penikulmaa\nitäänpäin. Suoraan hänen edessään kohosi auringonlaskun punertavassa\nvalossa selväpiirteisinä kaksi epätasaista saarenmöhkälettä. Niitten\nvälillä, kolme penikulmaa edempänä selällä, piirtyivät _Typhoonin_\nääriviivat selvinä ja terävinä taivaan himmenevää hehkua vasten.\nSaarten ja aluksen takana kapteeni Plumin katse ei tavannut\nminkäänlaista kiinnekohtaa. Silmänkantamiin ei järvellä erottanut\nainoatakaan muuta purjetta.\n\nHänen takanaan kohosi puita ja viiniköynnöstä kasvava tiheikkö\nmuodostaen piilopaikan, jonka olisi voinut keksiä vain kiertämällä\npienellä venheellä Majavasaaren kärjitse aivan läheltä rantaa.\nAinakin oli kapteeni Plum itse siitä seikasta aivan varma.\n\nHän alkoi vihellellä hiljaa turvallisessa kätkössään karistaen tuhkan\npiipustaan kopauttamalla sitä saappaankorkoon. Sitten hän veti\nsivulleen heittämänsä takin alta esille pitkäpiippuisen revolverin,\ntutki sen huolellisesti, katsoi, olivatko kuulat ja ruuti kunnossa\nja hylsyt paikoillaan. Samasta paikasta hän otti vyön, kiinnitti sen\nympärilleen, pisti revolverin koteloon, veti takin lähemmäksi ja\nkaivoi muutamasta povitaskusta esille kirjeen. Kirje oli rypistynyt,\npaljosta lukemisesta nuohkautunut. Hän oli kai lukenut sen jo\nkymmenet kerrat. Nyt hän luki sen uudelleen, ja täyttäen piippunsa\nhän istuutui nojaten kallionkylkeä vasten katse suunnattuna purtta\nkohti.\n\nAurinko oli juuri kadonnut Michigan erämaan taakse, ja nopeasti\npimenevässä illassa laivan erottaminen kävi vähitellen epäselväksi.\n\nKapteeni Plum katsoi kelloa. Kotvan aikaa hänen vielä täytyisi\nodottaa, seikkailun alkamista, joka oli saanut hänet lähtemään tälle\nyksinäiselle paikalle. Hän nojasi päätänsä kallioon ja mietiskeli.\nHän oli mietiskellyt jo tuntikaudet, Hänen selkänsä takana liikehti\njokin tiheikön pienehkö eläin, ja hänen korviinsa kantautui unisen\nlinnun piipitystä ja yöpuulleen asettuvien uupuneitten siipien\nkohinaa. Omituinen hiljaisuus huokui hänen ympärillään, ja sen\nmukana hiipi mieleen peloittava yksinäisyydentunne ja koti-ikävä.\nViimeksimainittu oli kapteeni Plumille uusi ja vastenmielinen\naistimus. Hän ei muistanut sitä ennen juuri kokeneensa, jos hän\nnimittäin laski nykyisyyden alkavaksi kaksi viikkoa taaksepäin\najassa. Silloin hän oli saanut kirjeen Chikagosta, siitä lähtien\nse oli painanut hänen mieltänsä ja pistellyt hänen omaatuntoaan.\nKerran, pari hän oli päättänyt hävittää sen, mutta joka kerta\nhän oli viime tingassa peräytynyt. Nyt hän äkkiä tempautui irti\ntunteellisuudestaan, rutisti likaisen kirjeen palloksi ja heitti sen\nrannan valkoiselle hiekalle.\n\nSamassa jokin äkkiä liikahti hänen takanansa tiheikössä. Äänettömästi\nerosivat viiniköynnöksen sotkuiset oksat toisistaan ja esiin tuli\npää juuri nähdäkseen paperipalan putoavan hiekkarannalle aivan veden\nvaraan. Sitten pää sukelsi takaisin, liukkaasti ja Liljaa kuin\nkäärmeenpää. Vaikka kapteeni Plum kuulikin liikettä seuranneen\ntukahdutetun naurun, hän otaksui sen vain viidakosta kuuluvan\nyölinnun ääneksi.\n\n\"Hohhei\", huudahti hän karistaen alakuloisuuden mielestään, \"alkaa\nolla aika lähteä liikkeelle!\"\n\nHän hyppäsi pystyyn, pudisteli hiekan vaatteistaan ja lähti\nkävelemään rantaa pitkin, ojennellen käsivarsiaan niin, että jäsenet\nnaksahtivat.\n\nTaas salaperäinen pää pistäytyi esiin kätköstään. Jos kapteeni Plum\näkkiä olisi kääntynyt, hän olisi varmaan hätkähtänyt, sillä väijyvä\npää oli kammottavan näköinen. Sen kasvot kuvastuivat kalmankalpeina\nviidakon tummaa vihreyttä vastaan, pitkät, valkoiset suortuvat\nriippuivat molemmin puolin kasvoja, silmät hehkuivat syvistä\nkuopistaan kuin kaksi mustaa, kiiltävää helmeä. Niistä kuvastui\nselvää pelkoa, jännittynyttä levottomuutta kapteeni Plumin astellessa\npaperipalasta kohti. Mutta kun hän pysähtyi ja ojentui poljeskellen\nsaappaallaan poisheittämäänsä kirjettä, pää katosi näkyvistä ja\npimeästä tiheiköstä kuului linnunääntä muistuttavaa tyytyväistä\nnaurua.\n\nKapteeni Plum veti takin ylleen, napitti sen tarkkaan peittääkseen\nvyössä olevat aseet ja lähti kulkemaan pitkin hiekkarantaa, joka\nkalpeana, valkoisena nauhana kiemurteli järven ja metsäisen saaren\nvälillä, Hän ei ollut aikaisemmin huomannut, että kallion takana\nkasvavaan tiheään pensaikkoon oli revitty aukko, josta luikersi esiin\nmies. Hetkeksi tämä pysähtyi jääden kuuntelemaan poistuvia askeleita,\nsitten hän nopein liikkein syöksähti rantaan ja sieppasi rypistyneen\nkirjeen maasta.\n\nHenkilö, joka suurimman osan iltapäivää oli vaaniskellut kapteeni\nPlumia turvallisesta viidakostaan, oli ensi näkemältä hyvin pieni ja\nhyvin vanha mies, vaikkakin hänessä oli jotakin, mikä teki vaikeaksi\nhänen ikänsä määrittelemisen. Hänen kasvonsa olivat kuihtuneet,\ntukka riippui takkuisina, valkoisina suortuvina hartioille. Käyrä\nnenä ilmaisi erehtymättömän selvästi korkeaa ikää, mutta liikkeissä\noli omituista, peikkomaista voimaa ja notkeutta. Hänen hartiansa\neivät olleet kumarat, pää oli pystyssä ja silmät terävät kuin\nteräs. Olisi ollut mahdotonta päättää, oliko hän viisikymmen- vai\nseitsenkymmenvuotias. Nopeasti hän silitti runnellun kirjeen.\nNähtävästi hänen pimeästä huolimatta onnistui saada siitä verraten\nhyvin selvää, sillä hymy välähti hänen laihoilla kasvoillaan, kun hän\npisti paperipalan taskuunsa.\n\nHetkeäkään empimättä hän lähti seuraamaan kapteeni Plumin jälkiä.\nNeljännespenikulman päässä hän tavoitti hänet.\n\n\"Hyvää päivää, herra\", tervehti hän nuorempaa miestä tämän\nkäännähtäessä kuullessaan askeleita takanaan. \"Kuljettepa nopeasti\nnäin vanhalle miehelle.\" Hän naurahti ja ojensi rohkeasti kätensä.\n\"Olemme odottaneet teitä, mutta emme tällä tavoin. Toivottavasti ei\nmitään ole vinossa?\"\n\nKapteeni Plum tarttui tarjottuun käteen. Sen kylmyys ja ilmestyksen\ntavoin tulleen ukon omituinen olemus saivat hänet värisemään. Samassa\njuolahti hänen mieleensä, että häntä luultiin joksikin toiseksi.\nMikäli hän tiesi, ei ainoakaan sielu Majavasaarella odottanut\nhäntä. Omasta mielestäänkin hän oli hullu tullessaan tänne. Hänen\nlaivaväkensä oli viimeistä miestä myöten kaikin voiminsa koettanut\nsaada häntä luopumaan hullusta aikeestaan heittäytyä mormonien\npariin. Kaikki tämä vilahti hänen mielessään pienen vanhuksen\nkatsellessa häntä kasvoihin, nauraa kujertaessa ja pudistaessa hänen\nkättään, ikään kuin hän olisi ollut maailmanparantaja ja häntä tänne\nkaivattu.\n\n\"Toivottavasti ei mitään ole hullusti?\" toisti vanhus kysymyksensä.\n\n\"Kaikki selvää kuin päivä\", vastasi nuori mies päästäen irti kylmän\nkäden, joka yhä puristi hänen kättänsä. \"Mutta arvaan teidän\nerehtyneen. Kuka odottaa minua?\"\n\nVanhuksen kasvot vääntyivät irvistykseen. Hän räpytti merkitsevästi\nsilmää.\n\n\"Ho, ho, hoo! Teitä ei tietenkään ole odotettu! Ette ainakaan ole\nse, jota on odotettu! Varovaisuutta -- synnynnäinen kenraali -- kas,\nsiinäpä tehtävä! Strang osaisi panna arvoa sille.\" Vanhus ilmaisi\noman hyväksymisensä naurahduksin, joita oli mahdoton matkia. \"Onko\ntuo tuolla teidän laivanne?\" kysyi hän kiinnostuneesti.\n\nKapteeni Plumia alkoi tilanteen omituisuus kiinnostaa. Hän oli itse\npuolestaan suunnitellut pientä seikkailua, mutta tässä oli jotakin,\njosta uhkasi kehittyä kiihoittavampi. Hän nyökkäsi.\n\n\"On, se on minun.\"\n\n\"Muhkea lasti\", jatkoi ukko. \"Muhkea lasti, vai mitä?\"\n\n\"Sievän puoleinen!\"\n\n\"Hyvässä kunnossa olevaa ruutia, vai mitä?\"\n\n\"Kuivaa kuin taula!\"\n\n\"Ja kuulia, kasoittain kuulia, -- ja muutamia tuliaseita, häh?\"\n\n\"Aivan oikein, meillä _on_ muutamia aseita\", sanoi kapteeni Plum.\n\nVanha mies huomasi korostuksen, mutta tiheä pimeys kätki häneltä\ntoisen kasvoilla vilahtavan sanojen merkitystä vahvistavan ilmeen.\n\n\"Kummallista tietä te tulitte, hyvin kummallista!\" jatkoi vanhus\nnauraa kujertaen ja pudistellen päätään, ikään kuin ajatus olisi\nhäntä suuresti huvittanut. \"Hyvin varovaista. Halusitte nähdä, oliko\nkaikki selvää, vai mitä?\"\n\n\"Aivan niin!\" huudahti kapteeni Plum tarttuen tarjottuun\noljenkorteen. Itsekseen hän mietti, milloinkahan hänen jalkansa\ntapaisivat maata. Tähän saakka hän oli onnistunut tarttumaan vain\npikkusormellaan asiainkulkuun. Jotakin odotettiin Majavasaarelle\nruudin, kuulain ja tykkien kanssa. No hyvä, hänellä oli sitä lajia\njonkin verran laivassaan, ja jos hänen onnistuisi tehdä hyvät kaupat\n--\n\nVanhus keskeytti kapteeni Plumin hämmästyneissä aivoissa hiljalleen\nmuovautuvan suunnitelman.\n\n\"Hintako?\" Hän nauroi viekkaasti. \"Tahdotte nähdä kullan kimaltelun,\nennen kuin puratte tavarat maihin. Sitä saatte nähdä. Maksan teille\nkoko summan tänä iltana. Sitten viette lastin sinne, minne neuvon.\nSelvä, vai kuinka?\"\n\nHän syöksähti ketteränä kapteeni Plumin ohitse. \"Seuraatteko minua?\"\n\nHetkisen vaisto käski kapteeni Plumia peräytymään. Hänestä tuntui\näkkiä, että hän oli antautumaisillaan selvään petokseen. Samalla\nhäntä halutti mennä pitemmälle seikkailussa, ja jo ajatus siitä, mitä\nse voisi hänelle tuoda, sai hänet värisemään.\n\n\"Tuletteko, herra?\"\n\nPieni vanhus oli pysähtynyt kymmenkunnan askelen päähän hänestä ja\nkääntyi odotellen.\n\n\"Sanon teille vielä kerran, että olette tekemisissä väärän miehen\nkanssa.\"\n\n\"Seuraatteko minua?\"\n\n\"No peijakas, jos niin tahdotte, niin olkoon menneeksi!\" huusi\nkapteeni Plum. Hän tunsi ainakin rauhoittaneensa omaatuntoaan. Jos\nhänelle lähitunteina koituisi ikävyyksiä, kukaan ei voisi sanoa hänen\nvalehdelleen. Kevein mielin, silmät ja korvat valppaina hän lähti\nseuraamaan ukkoa oikea käsi tavan voimasta takin alla pistoolin\nperällä.\n\nPuolen tuntia he kulkivat sanaakaan puhumatta mutkittelevaa\npolkua, ja lopuksi oppaana kulkeva vanhus pysähtyi pienen kukkulan\nkaljulle laelle, josta näkyi ryhmä hämärästi vilkkuvia valoja noin\nneljännespenikulman päässä heistä. Yksi valoista loisti kaikkia muita\nkirkkaampana, kuin majakkatuli kastematojen keskellä.\n\n\"Tuolla on St. James!\" virkkoi vanhus. Hänen äänensä oli muuttunut.\nSe oli hiljainen, kuin olisi hän arkaillut puhua ääneensä.\n\n\"St. James!\"\n\nHänen vieressään seisova uusi mies katseli ääneti hajallaan olevia\ntulia sydän sykkien jännityksestä. Koko matkan St. Jamesin kuva oli\nväikkynyt hänen mielessään. Siinä oli nyt kaupunki hänen jalkainsa\njuuressa, hiljaisena, salamyhkäisenä.\n\n\"Ja tuo valo tuolla --\", sanoi vanhus. Vapiseva käsi osoitti\nhäikäisevää, muita kirkkaampana loistavaa valoa. \"Se näkyy kuninkaan\npyhästä asunnosta.\" Hänen äänensä oli jälleen muuttunut, se kaikui\nkovana kuin metalli, ja hänen sanansa värisivät kummallista\nkiihtymystä, jota hän koetti peittää. Oli vielä siksi valoisaa,\nettä kapteeni Plum näki vanhuksen mustissa helmisilmissä kuvastuvan\npeloittavan kiihkeän mielenliikutuksen.\n\n\"Tarkoitatteko --\"\n\n\"Strangia!\"\n\nHän laskeutui nopeasti kukkulalta, ja kapteeni Plum kuuli hänen\nnauravan hiljaista, mieletöntä nauruaan. Jonkin matkaa kuljettuaan\nhän poikkesi sivupolulle, joka vei heidät toiselle mäelle. Sen\nhuipulla oli kookas hirsirakennus. Kuului avaimen rapinaa lukossa,\nsalvan kohottamista, ja ovi avautui.\n\n\"Suonette anteeksi, etten ota valoa\", pyyteli vanhus opastaessaan\nsisälle. \"Kynttilä riittää. Tällaisissa asioissahan täytyy olla\nvarovainen. Eikö niin?\"\n\nKapteeni Plum seurasi vastaamatta. Hän arvasi, että mökissä oli yksi\nainoa suuri huone ja ettei siellä silloin ainakaan ollut ketään muuta\nasukasta kuin kummallinen olento, joka oli ohjannut hänet sinne.\n\n\"On hyvä, ettei täältä tänä yönä näy valoa ikkunasta\", jatkoi vanhus\netsiessään pöydältä kynttilän ja tulitikut.\n\n\"Tämän huoneen takana minulla on pieni koppi, jonka kynttilä valaisee\nvallan mainiosti, eikä kukaan maailmassa tiedä siitä mitään. Ho, hoi,\nkyllä on hauskaa välistä, että on pieni rauhallinen nurkka, johon\npujahtaa, eikö olekin, kapteeni Plum?\"\n\nKuullessaan nimeään mainittavan kapteeni Plum hätkähti, ikään kuin\njoku äkkiä olisi odottamatta koskettanut häntä. Häntä _oli_ siis\nsittenkin odotettu, ja hänen nimensä tunnettiin! Hämmästys vei\nhäneltä hetkeksi puhekyvyn. Pieni vanhus oli sytyttänyt kynttilänsä\nja virnaillen hänelle olkansa yli meni seinässä olevasta ahtaasta\naukosta, joka ei juuri ansainnut oven nimeä, takimmaiseen, pieneen,\nnoin viiden neliöjalan laajuiseen huonepahaseen eli paremminkin\nkomeroon, jossa hän laski kynttilän keskellä lattiaa olevalle\npöydälle. Sitten hän otti levollisesti kapteeni Plumin kirjeen\ntaskustaan ja silitteli sitä kynttilän hämärässä valossa.\n\n\"Istukaa, kapteeni Plum, sinne, vastapäätä minua. Kas noin!\"\n\nHetkisen hän jatkoi kirjeen oikomista ja alkoi sitten lukea sitä\nniin rauhallisesti, kuin olisi kirjeen omistaja ollut tuhansien\npenikulmien päässä hänestä eikä käden ulottuvilla. Kapteeni Plum oli\nhämmästyksestä sanaton. Hän tunsi veren kuumana kohoavan kasvoihinsa,\nja hänen ensimmäinen vaistomainen aikeensa oli ottaa rypistynyt\npaperi takaisin ja vaatia hieman muutakin kuin vain selitystä.\nSeuraavassa hetkessä juolahti hänen mieleensä ajatus, että tämä teko\nluultavasti riistäisi häneltä kaikki yöllisen seikkailun mahdolliset\nedut. Hän tyyntyi. Ukko oli niin syventynyt kirjeen lukemiseen, että\nhänen käyrän nenänsä pää tapaili pöytää. Hän tavaili epäselviä,\npaikoin poispyyhittyjä sanoja rivi riviltä, nauraa kihertäen\nsilloin tällöin ja ilmeisesti kokonaan unohtaen toisen läsnäolon.\nPäästyään loppuun hän katsahti ylös silmät loistaen silminnähtävää\ntyytyväisyyttä. Hän taittoi kirjeen huolellisesti kokoon ojentaen sen\nkapteeni Plumille.\n\n\"Se on maailman paras suosituskirje, kapteeni Plum -- todellakin\nparas! Eipä se voisi olla juuri parempi. Olen iloinen, että löysin\nsen.\" Hän naurahti hilpeästi kyynärpäät pöydällä ja ihmissyöjänpäänsä\nluurankomaisten kämmenten varassa.\n\n\"Te siis aiotte palata kotiin -- piankin!\"\n\n\"En ole sitä vielä päättänyt\", vastasi kapteeni Plum ottaen esille\npiippunsa ja tupakkansa. \"Arvattavasti luitte kirjeen aika tarkkaan.\nMitä te tekisitte?\"\n\n\"Vermontko?\" kysyi vanhus lyhyesti.\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Hyvä, minä lähtisin, vieläpä hyvin nopeasti, kapteeni Plum, _hyvin_\nnopeasti. Niin, minulla olisi kiire!\"\n\nUkko hypähti pystyyn ketterästi kuin kissa. Niin äkkinäinen oli hänen\nliikkeensä, että kapteeni Plum säikähti ja pudotti tupakkakukkaronsa.\nEnnen kuin hän sen sai nostetuksi, hänen merkillinen toverinsa oli\npalannut tuoliinsa nahkalaukku kädessään. Nopeasti hän avasi sen\nsuussa olevan solmun ja kaatoi sisällön välkkyvänä kultarahojen\nvirtana pöydälle.\n\n\"Kauppaa ja kultaa\", kiherteli hän onnellisena, hykerrellen laihoja\nkäsiään, niin että sormet naksahtelivat. \"Kaunis näky, kapteeni Plum,\nvai mitä? No, nyt laskuumme käsiksi! Sata karbiinia, tuhat panosta\nruutia ja tonni kuulia. Vai onko se lyijynä? Sillä ei ole vähääkään\nväliä. Se tekee kolmetuhatta, eikö niin?\" Hän laski nopeasti.\n\nKokonaisen minuutin oli kapteeni Plum synkän hämmästyksen vallassa\nseikkailun saamasta odottamattomasta äkkikäänteestä. Noiduttuna hän\nseurasi luurankomaisten sormien leikkiä kultakasassa. Mikä kumma oli\nse salaperäinen juoni, johon hän oli sotkeutunut? Kuinka tiesivät\nMajavasaaren mormonit odottaa sataa pyssyä ja puoltatoista tonnia\nruutia ja kuulia? Vaistomaisesti hän suoristautui ja sulki käteensä\nvanhuksen laskevat sormet. Heidän silmänsä kohtasivat toisensa.\nPyöreissä, mustissa silmissä, jotka katsoivat kapteenia pelottomina\nja uhmaillen, oli ovela, puoleksi ymmärtävä välke. Hetkisen oli\nhiljaista. Sen rikkoi kapteeni Plum.\n\n\"Sanon teille kolmannen ja viimeisen kerran, että olette erehtynyt.\nMinulla on laivassani tuolla järvellä kahdeksan Amerikan parasta\nasetta, mutta jokaista niitä varten on mies. Kannen alla on\nkätkettynä jotakin, joka puolessa tunnissa lennättäisi St. Jamesin\nilmaan. Ja ruutia ja kuulia siellä on kokonaiselle miehistölle.\nMutta siinä onkin kaikki. Myyn teille sen -- hyvästä hinnasta, mutta\nmuutoin olette väärän miehen puheilla.\"\n\nHän istuutui paikoilleen puhaltaen piipustaan valtavan savupilven.\nPuolisen minuuttia vanhus katseli häntä vaipuen sitten takaisin\nlaskuihinsa.\n\nKapteeni Plumilla ei ollut tapana kiroilla, mutta nyt hän hyökkäsi\npystyyn kiroten niin, että pöytä tärähti. Ukko nauraa kujersi.\nKultakimpaleet valuivat hänen sormiensa lomitse. Levollisena hän\nkasasi kaksi välkkyvää kultapinoa kynttilänjalan viereen ja kaasi\nloput nahkapussiin, sitoi sen huolellisesti kiinni ja katsoi sitten\nhymyillen raivosta kiehuvaa kapteenia.\n\n\"No, tietystikään ette ole oikea mies\", sanoi hän nyökyttäen\npäätänsä niin, että peikon-suortuvat hyppelivät kasvojen ympärillä.\n\"Tietystikään ette ole se mies. Tiedän sen, voitte lyödä veikkaa\nsiitä, että tiedän sen. Se oli vain pieni juoni minun puoleltani,\nkapteeni Plum. Anteeksiannettavaa - häh? Halusin päästä selville,\nolitteko valehtelija vai rehellinen mies.\"\n\nHenkeään pidättäen hämmästyksestä kapteeni Plum vaipui takaisin\ntuoliinsa sammunut piippu kädessään.\n\n\"Piru teidät periköön!\"\n\n\"Aivan niin, tietysti, jos niin tahdotte\", hikerteli pieni mies\nhyväntuulisena. \"Olisin käynyt laivassanne tänään, kapteeni Plum,\njollette olisi tullut aamulla maihin niin sopivaan aikaan. Ovela\nkepponen, vai mitä, hirveän ovela kepponen?\"\n\nKapteeni Plum pääsi vähitellen tasapainoon sytyttäessään sammuneen\npiippunsa. Hän kuuli kultapalasten helinän, ja katsahtaessaan\nylös hän huomasi, että molemmat kultapinot oli siirretty hänen\npuoleiselleen pöydännurkalle.\n\n\"Se on teille, kapteeni Plum. Siinä on juuri tuhat dollaria.\"\nVanhuksen kasvot ja ääni olivat nyt aivan vakavat. \"Olen petkuttanut\nteitä\", puhui hän ikään kuin riisuen äkkiä valepuvun yltään. \"Olisin\ntehnyt samoin, olisipa teidän sijassanne ollut kuka tahansa.\nTarvitsin apua. Tarvitsin rehellistä miestä. Tarvitsin miestä,\njohon voin luottaa. Annan teille tuhat dollaria, jos otatte mukaan\nlaivaanne muutaman käärön ja jos lupaatte toimittaa sen perille, niin\npian kuin voitte.\"\n\n\"Lupaan sen\", huudahti kapteeni Plum. Hän hypähti pystyyn ja kohotti\nkätensä. Mutta vanhus solui alas tuolistaan ja pyörähti viereiseen,\npimeään huoneeseen. Hänen palatessaan kapteeni Plum kuuli hänen\nmielettömän naurahduksensa.\n\n\"Kauppaa -- kauppaa -- kauppaa --\" höpisi hän. \"No, kapteeni Plum,\noletteko koskaan vannonut valaa?\" Hän paiskasi pöydälle kirjan. Se\noli Raamattu.\n\nKapteeni Plum ymmärsi. Hän meni kirjan luo, pani vasemman kätensä\nsille, nosti oikean päänsä tasalle hymyn karehtiessa hänen huulillaan.\n\n\"Oletan teidän tahtovan minulta valaa käärön perilleviemiseksi\",\nsanoi hän.\n\nVanhus nyökkäsi myöntävästi. Hänen silmänsä kiiluivat kuumeisina, ja\nsairaalloinen puna valautui äkkiä hänen kalmankalpeille poskilleen.\nHän vapisi. Hänen äänensä oli kuiskaava.\n\n\"Sanokaa jäljessäni\", määräsi hän: \"Minä kapteeni Nathaniel Plum,\nvannon juhlallisesti Jumalan edessä --\"\n\nÄkkiä juolahti muudan seikka kapteeni Plumin mieleen.\n\n\"Seis!\" huusi hän ja laski kätensä alas.\n\nVanhus peräytyi kädet nyrkkiin puristettuina ja omituisesti\nnaurahtaen.\n\n\"Haluan pienen muutoksen valaani\", jatkoi kapteeni Plum. Tulin\nMajavasaarelle katselemaan St. Jamesin elämää ja asukkaita. Jos te\npuolestanne vannotte näyttävänne siitä minulle niin paljon kuin\nvoitte tänä yönä, niin vannon vaatimanne valan.\"\n\n\"Näytän teille -- kaiken -- kaiken\", lausui vanhus kiihtyneenä.\n\"Vannon sen Kristuksen ruumiin kautta.\"\n\nKapteeni Plum kohotti jälleen kätensä ja kertasi valan sana sanalta.\nHänen vannottuaan toinen tuli hänen paikalleen.\n\n\"Nimenne!\" kysyi kapteeni Plum. Tuskin huomattava värähdys näkyi\nvanhuksen kasvoilla,\n\n\"Obadiah Price.\"\n\n\"Mutta tehän olette mormoni. Onko teillä Raamattunne täällä?\"\n\n20\n\nTaaskin vanhus hävisi viereiseen huoneeseen. Takaisin tullessaan\nhänellä oli mukanaan kaksi kirjaa, jotka hän asetti vierekkäin\npöydälle seisten itse niin, että hänen luisevat sormensa ulottuivat\nmolempiin. Toinen kirjoista oli Raamattu, toinen mormonien kirja.\nSärkyneellä, kiihtyneellä äänellä hän toisti kapteeni Plumin\nsepittämän vakavan valan.\n\n\"No, nyt voin ottaa käärön\", virkkoi kapteeni Plum sovitellen\nkultarahoja taskuihinsa. Tällä kertaa ukko katosi useaksi minuutiksi.\nPalatessaan hän toi tiheään nuoritetun ja sinetöidyn pienen käärön\npannen sen toverinsa käteen.\n\n\"Arvokkaampi omaa henkeänne, kalliimpi kultaa\", kuiskasi hän\njännittyneenä. \"Mutta kaikille muille se on arvoton, paitsi sille,\njolle se on osoitettu.\"\n\nKäärössä ei ollut nimeä eikä osoitetta.\n\n\"Entä kuka se on?\" kysyi kapteeni Plum.\n\nVanhus tuli niin lähelle nuorta miestä, että hänen kuuma\nhengityksensä tuntui tämän poskella. Hän nosti kätensä ikään kuin\nolisi pelännyt heitä ympäröivien seinäinkin kuulevan.\n\n\"Franklin Pierce, Amerikan Yhdysvaltain presidentti!\"\n\n\n\n\nII luku.\n\nSEITSEMÄN VAIMOA.\n\n\nTuskin vanha Obadiah Price oli lausunut nuo sanat, kun hän ojentautui\nsuoraksi ja seisoi jäykkänä kuin patsas tuijottaen huoneen pimentoon\nkapteeni Plumin ohi. Hänen päänsä oli hieman painuksissa, jokainen\nhermo jännittyi odotuksesta. Vaistomaisesti hänen toverinsa tarttui\npyssyynsä, kasvot suunnattuina kapeaan aukkoon, josta he olivat\ntulleet. Seurasi haudan hiljaisuus, jonka keskeltä hänen korviinsa\nkantautui heikko ääni, alussa tuskin kuultava, mutta paisuen ja\nlaajeten, kunnes hän erotti kellon kumahduksen häipyvän kaiun. Vanhus\nei hievahtanutkaan hänen takanaan, ei henkäystä ei kuiskaustakaan\nkuulunut. Mutta kun kumajavan kellon ääni jälleen kaikui, kuuluen\nkuin hyvin kaukaa, kapteeni Plum kääntyi nopeasti ja näki Obadiah\nPricen seisovan kasvot kohotettuina, laihat käsivarret ojennettuina\nja huulet mumisten kuin rukouksessa. Hänen silmissään hehkui himmeä\nloiste, kuin olisi hän äkkiä joutunut hurmioon. Hän ei näyttänyt\nhengittävän, eikä hänessä huomannut muuta elonmerkkiä kuin huulten\nliikkeen. Etäisen kellon kumahtaessa kolmannen lyöntinsä hän puhui,\nja kapteeni Plumista hänen äänensä kiihkeys ja tuli tuntui tulevan\njostakusta toisesta olennosta.\n\n\"Kristuksemme, joukkojen herra, rukoilemme valitulle kansallesi\nkolminkertaista siunausta -- rauhaa, onnea ja rikkautta, ja\npapillemme, kuninkaallemme ja profeetallemme Strangille valtasi\nlahjaa!\"\n\nKolme kertaa vielä kaukaisen kellon salaperäinen sanoma kajahti,\nja vasta viimeisen kaiun vaiettua vanhuksen kohotetut kädet\nlaskeutuivat, ja hän kääntyi kapteeni Plumiin päin.\n\n\"Amerikan Yhdysvaltain presidentti Franklin Pierce\", kertasi hän kuin\nolisi puhe jatkunut keskeytyksettä. \"Käärö on annettava hänelle.\nMutta nyt saatte suoda minulle anteeksi, sillä tärkeän asian takia\nminun täytyy poistua vähäksi aikaa. Palaan pian, hyvin pian, ja tehän\nodotatte minua. Odotatte minua täällä ja sitten vien teidät St.\nJamesiin.\"\n\nHän lähti nopeasti hypähdellen kuin sirkka. Vilahdus vielä hänen\naavemaisista kasvoistaan, kun hän uloimmassa pimeässä huoneessa\nkäännähti hetkiseksi kapteeni Plumiin päin. Sitten kuului hänen\nhiljaisten askeltensa tassutus ja omituinen naurahdus, ja nekin\näänet häipyivät hänen hävitessään yöhön. Nathaniel Plum ei säikkynyt\nturhaa, mutta viime tuntien tapahtumissa, joissa hän yhäkin leikki\nsokkoa, oli jotakin niin tavatonta, että hän unohti piippunsa, ja\nse oli jo aika paljon. Kuka oli tuo vanha mies? Oliko hän hullu?\nHän tutki katseellaan pienen huoneen ja huudahti hämmästyksestä\nnähdessään kullalla täytetyn nahkalaukun siinä, minne hänen\nsalaperäinen tuttavansa oli sen pudottanut. Jollei tuo osoittanut\nhulluutta, se juuri oli hänen rehellisyytensä koettelemiseksi.\nViereisessä huoneessa oli aivan hiljaista ja pimeää. Vartioisivatko\nnäkymättömät silmät laukkua? No, jos niin oli, niitten omistaja sai\nymmärtää, ettei hän ollut varas.\n\nHän nousi tuolistaan, meni laukkua kohti, nosti sitä ja paiskasi sen\nsitten paikoilleen, niin että kulta helisi. Sitten hän meni ahtaalle\noviaukolle, ja kuunteli kunnes oli varma, ettei huoneessa ollut\nelävää olentoa.\n\nAvoimesta ulko-ovesta virtasi huoneeseen lämmintä yöilmaa ja\nhuumaavaa metsäkukkien tuoksua. Hän ajatteli, että ulkona olisi\npaljon hauskempi odotella kuin sisällä, ja Obadiah Pricestä se\nvarmasti olisi yhdentekevää. Tuvan päästä hän löysi pölkyn, istuutui\nsille tähtien kirkkaaseen valoon ja alkoi jatkaa keskeytynyttä\npolttamistaan. Hänestä tuntui, että hän oli odottanut kotvan aikaa,\nkun hän kuuli askeleita, Ne tulivat nopeasti, puolijuoksua. Juuri kun\nhän oli päässyt selville äänen suunnasta, ilmestyi olento aukeamalle,\nkiiruhtaen tuvan ovea kohti. Parinkymmenen askelen päässä hänestä se\nseisahtui hetkiseksi ja käännähti katsomaan polulle päin, jota se oli\ntullut. Viheltäen tervehdyksen kapteeni Plum ponnahti seisoalleen.\nHän kuuli hiljaisen kurkkuäänen -- se ei ollut Obadiah Pricen\nnaurahdus -- ja olento lensi suoraan hänen syliinsä. Huomaten äkkiä\nerehtyneensä kapteeni Plum peräytyi askelen. Tuskin viittä sekuntia\nhän tuijotti kauhistuneisiin tytönkasvoihin. Selko selällään olevat,\nsäikähtyneet silmät kohtasivat hänen silmänsä. Vaistomaisesti hän\nnosti käden hattuunsa, mutta ennen kuin hän ennätti sanoa sanaakaan,\ntyttö oli hiljaa huudahtaen hypännyt taaksepäin juosten nopeasti\nmetsän pimentoon.\n\nMuutaman minuutin kapteeni Plum seisoi kuin kivettyneenä. Hän\nkuunteli vielä pitkän aikaa, sen jälkeen kun poistuvien askelten\nääni oli häipynyt. Ilmestyksestä jäi jäljelle muisto, suloinen\nmuisto, suloinen syreenintuoksu, mikä pani hänen verensä nopeammin\nvirtaamaan. Hänen näkemänsä kasvot olivat kauniit; siitä hän oli\nvarma, vaikkakaan hän ei olisi osannut sanoa, millaiset ne olivat.\nHän muisti vain silmät ja tunsi syreenintuoksun, ja hetkisen kuluttua\nsekin haihtui. Silloin hän palasi istumaan hirrenpalaselle ja hymyili\nitsekseen ajatellessaan kepposta, minkä hän tietämättään oli tehnyt\nObadiah Pricelle. Mikäli hän tunsi Majavasaaren mormoneja, hän oli\nvarma siitä, ettei vanhus, joka kerskaili moisella kullanpaljoudella,\nollut mikään munkki. Luultavasti tyttö oli hänen vaimojaan, ja tupa\nhänen selkänsä takana, hän päätteli, oli jostakin syystä erillään\nhaaremista. \"Tuo pikku pyhimys ei näyttänyt juuri keikailijalta,\nkai hän muutoin olisi sallinut minun puhutella itseään eikä juossut\ntiehensä\", päätteli hän.\n\nObadiah Pricen viipyminen sai kapteeni Plumin kärsimättömäksi.\nOdotettuaan tunnin verran hän palasi mökkiin ja astui pieneen\nhuoneeseen, jossa kynttilä yhä paloi. Hämmästyksekseen hän huomasi\nvanhuksen istuvan pöydän vieressä. Hänen laihat kasvonsa olivat\nkäsien varassa, ja silmät olivat suljettuina kuin nukkuvalla, Plumin\ntullessa sisään ne kuitenkin avautuivat.\n\n\"Olen odottanut teitä, Nat\", huudahti hän ojentautuen joustavan\nketterästi. \"Olen odottanut pitkän aikaa, Nat.\" Hän hykersi\nkäsiään ja naureskeli omalle tuttavallisuudelleen. \"Näin teidän\nhuvittelevan ulkona. Mitä piditte hänestä?\" Hän vilkutti silmää niin\nlystikkään hilpeänä, että kapteeni Plum purskahti nauruun omasta\nhämmästyksestään huolimatta. Obadiah Price nosti varoittaen kätensä.\n\"Sh, sh, ei niin kovaäänisesti!\" hillitsi hän. Hänen ristiin rastiin\nryppyiset kasvonsa olivat kuin kartta, hänen pienissä mustissa\nsilmissään välkkyi hiljainen nauru. Epäilemättä jokin seikka huvitti\nhäntä suunnattomasti. \"Kertokaa minulle, Nat, miksi tulitte St.\nJamesiin.\"\n\nHän nojautui eteenpäin, omituinen valkoinen pää pöydällä ja leikki\nsormillaan liikutellen niitä ihmeteltävää vauhtia. \"No, Nat, mitä\nvarten tulitte?\"\n\n\"Koska oli liian kuumaa ja ikävää maata järvellä tyvenessä,\nukko hyvä\", vastasi _Typhoonin_ päällikkö. \"Paistuimme siellä\nkolmekymmentäkuusi tuntia tuulenhenkäyksenkään liikahduttamatta\npurjeitamme. Tulin maihin katsomaan, miltä kansanne näyttää.\nHaittasiko se mitään?\"\n\n\"Ei tippaakaan, ei tippaakaan\", naureskeli vanhus. \"Entä mikä on\nammattinne?\"\n\n\"Purjehtiminen -- enimmäkseen.\"\n\n\"Vai niin. No, tietystikin, olisihan minun pitänyt se arvata!\nPurjehtiminen -- _enimmäkseen_. Mutta miksi ihmeessä purjehditte? Ja\nmiksi kuljette pistooli toisella ja puukko toisella sivullanne?\"\n\n\"Ikävät ajat, ukko hyvä. Pohjoisrannan kalastajat eivät kaikin\npaikoin ole kovin kursailevia. Viime vuonna ne veivät minulta\nsäilykelastin.\"\n\n\"Ja mihin käytätte nelinaulaista, joka on peitettynä kannen\nalla laivassanne, Nat? Ja mitä ihmettä aiotte tehdä viidellä\nruutitynnyrillä?\"\n\n\"Miten hiidessä --\" aloitti kapteeni Plum.\n\n\"Varmasti se on kalastajien varalta\", keskeytti hänet Obadiah Price.\n\"Lennättämään ne taivaalle, vai mitä, Nat? Ja tehän tunnutte olevan\nsivistynyt nuori mies. Kuinka satuitte tekemään laskuvirheen?\nTeillähän on kaksitoista miestä laivassanne eikä kahdeksan, kuten\nsanoitte? Eikö niitä vain olekin kaksitoista? No, mitä, Nat?\"\n\n\"Piru teidät vieköön!\" huusi kapteeni Plum hypähtäen äkkiä pystyyn\npunaisena kasvoiltaan.\n\n\"Niin, minulla on kaksitoista miestä ja minulla on viisi tynnyriä\nruutia ja minulla on tykki kannen alla, mutta kuinka ihmeessä te\nolette päässyt sen perille?\"\n\nObadiah Price kiersi pöydänpään ja seisahtui niin lähelle kapteeni\nPlumia, ettei hänen sanojaan olisi erottanut kymmenen jalan\npäähän. \"Tiedän enemmänkin, Nat\", kuiskasi hän. \"Kuunnelkaa! Vähän\naikaa, sanokaamme pari viikkoa sitten, jouduitte odottamaan tuulta\nMajavasaaren päähän, ja muudanna pimeänä yönä nousi laivaanne kaksi\nveneellistä miehiä vangiten teidät ja miehistönne ja ryöstäen\nteiltä kaiken, mitä teillä oli, -- ja seuraavana päivänä palasitte\nChikagoon. Eikö niin?\"\n\nNathaniel seisoi sanatonna.\n\n\"Te päättelitte merirosvojen olleen mormoneja, pestasitte muutamia\nystäviänne, aseistitte laivanne ja olette nyt täällä kostaaksenne\nmeille. Eikö asia ole niin, Nat?\" Pieni vanhus kiersi käsiään\nkiihkeänä.\n\n\"Koetitte saada mukaanne tullilaiva _Michiganin_, mutta se ei tullut,\nha, ha, haa, se ei tullut! Eräs chikagolainen ystävämme lähetti\nminulle sanan ennen teidän tuloanne kertoen koko jutun. Kuningas\nStrang ei tiedä siitä mitään.\"\n\n\"Viimeiset sanat lausuttiin hyvin vakavasti.\n\nSitten vanhus äkkiä ojensi kätensä ja virkkoi:\n\n\"Nuori mies, tahdotteko puristaa kättä kanssani? Tahdotteko puristaa\nkättä? Ja sitten lähdemme St. Jamesiin!\"\n\nKapteeni Plum ojensi kätensä, ja vanhuksen laihat sormet tarttuivat\nsiihen kylminä ja kovina kuin teräspalaset. Hetkiseksi Obadiah Pricen\nkasvot muuttuivat omituisesti. Silmistä katosi kova välke ja sijaan\ntuli kysyvä, melkeinpä vetoava katse. Suun tiukka ilme höltyi. Näytti\nsiltä, kuin olisi hän kaikin voimin ponnistellut tukahduttaakseen\nliikutuksensa. Ja Nathaniel tunsi kohdatessaan nuo silmät, että\njossakin hänen sisimmässään helähti soimaan omituinen myötätunnon\nkieli. Pieni vanhus ei enää ollut hänestä puolihullu muukalainen.\nVaistomaisesti lujeni hänen toverin kättä pitelevien sormiensa ote.\n\n\"Nyt lähdemme St. Jamesiin, kapteeni Plum!\"\n\nHän yritti vetää kapteeni Plumia kädestä mukaansa. Mutta tämä pani\nvastaan.\n\n\"Ei vielä\", huudahti hän. \"Ystävänne jätti kertomatta teille pari\nseikkaa, Obadiah Price\", Nathanielin silmät salamoivat vaarallisesti.\n\n\"Lähtiessäni laivastani tänä aamuna annoin tarkat määräykset\nperämiehelleni Caseylle.\"\n\nHän katsoi silmää räpäyttämättä vanhuksen pelottomiin silmiin.\n\n\"Sanoin tähän tapaan: Casey, käyn Strangin puheille ennen paluutani.\nJos hän suostuu viidentuhannen hyvitykseen, jätämme asian siihen;\njollei, purjehdimme penikulman, päähän ja annamme St. Jamesin mennä\n-- helvettiin. Ja jollen palaa huomenna ennen auringonlaskua, otatte\nte, Casey, päällikkyyden ja lennätätte sen hornaan ilman minua! Kas\nniin, Obadiah Price, jos tuo haiskahtaa petokselle --\"\n\nUkko tarttui mielettömän kiihkeänä hänen käsiinsä.\n\n\"Ei se ole petosta, Nat; vannon Jumalan nimessä, ettei siinä ole\npetosta! Tulkaa, menkäämme.\"\n\nVielä kerran kapteeni Plum pysähdytti hänet.\n\n\"Kuka te olette? Kenen matkaan lähden?\"\n\n\"Pyhän Kahdentoista-neuvoston jäsen, Nat, ja hänen majesteettinsa\nkuningas Strangin ylin rahastonhoitaja.\"\n\nKapteeni Plum ei vielä ollut ehtinyt selvitä vanhuksen kuiskaaman\nilmoituksen tuottamasta hämmästyksestä, kun tämä jo oli menossa\nviereisessä pimeässä huoneessa. _Typhoonin_ päällikkö seurasi\nhänen kintereillään. Ulkona neuvos pysähtyi hetkiseksi kuin kahden\nvaiheilla, mitä tietä lähteä kulkemaan. Sitten hän iski silmää\nkapteeni Plumille, nauroi kurkkuäänellään ihmeellistä nauruaan ja\nvalitsi saman polun, jota hänen säikähtynyt vieraansa vähän aikaa\nsitten oli paennut. Polku kulki aluksi synkän, tiheän metsän läpi.\nObadiah Price käveli äänetönnä, koko ajan muutaman askelen toverinsa\nedellä. Noin puolen penikulman päässä metsä harveni ja polku vei\nlaajalle aukeamalle, jonka toisesta laidasta Nathaniel näki valon\nvilkkuvan. He kulkivat aivan tuon valon vieritse; se tuli suuren,\nnelikulmaisen hirsirakennuksen ikkunasta. Kapteeni Plum tunsi äkkiä\nilman olevan täynnä ihanaa syreenintuoksua. Muutamalla harppauksella\nhän oli Obadiah Pricen rinnalla tarttuen häntä hihaan.\n\n\"Syreenintuoksua,\" huudahti hän.\n\n\"Niinpä todellakin,\" vastasi vanhus, \"saarellamme kasvaa erinomaisia\nsyreenejä.\"\n\n\"Ja syreeni tuoksui äsken tuolla,\" jatkoi Nathaniel yhä pidellen\nvanhusta käsivarresta ja osoittaen peukalollaan olkansa yli. \"Syreeni\ntuoksui äsken tuolla, kun --\"\n\n\"Ho, ho, hoo!\" nauroi neuvos hiljaa. \"Uskon sen kyllä, Nat, uskon sen\nkyllä. Hän pitää paljon syreeneistä ja hänellä on niitä usein.\"\n\nHän tempautui irti, ja kapteeni Plum kuuli hänen kummallista\nnauruaan vielä kotvan aikaa. Synkkä metsä kohosi taas polun molemmin\npuolin, ja vähän aikaa kuljettuaan he saapuivat toiselle aukeamalle.\nNathaniel näki St. Jamesin jalkojensa juuressa. Satamassa vilkkuivat\nmuutamain kalastajavenheitten tulet, mutta suurin osa kaupunkia oli\npimeänä. Siellä täällä loisti jokin ikkuna fosforinkeltaisena täplänä\npeloittavan pimeyden keskeltä, ja profeetan talon yläpuolella paloi\nsuuri majakkatuli.\n\n\"Ei ole vielä aika\", kuiskasi Obadiah, \"on liian varhaista\". Hän\nveti toverinsa syrjään polulta, jota he olivat samonneet ja istuutui\nparinkymmenen metrin päässä siitä kohoavalle kummulle, kehoittaen\nkapteeni Plumia hihasta nykimällä tekemään samoin. Kumpuja oli\nkolme vierekkäin. Kapteeni Plum istui lähinnä vanhusta olevalle ja\njäi odottamaan, että hän rupeaisi puhumaan. Mutta vanha neuvos ei\navannut suutansa. Hän istui kumarassa, leuka polvissa, ja tuijotti\nherkeämättä majakkaan, joka hänen katsoessaan äkkiä alkoi väristä ja\npimetä kuin siipensä sulkeva tulikärpänen.\n\nNopealla hyppäyksellä vanhus oli pystyssä. Hän kääntyi _Typhoonin_\nkapteenin puoleen.\n\n\"Teillä on tarkka nenä, Nat, mutta silmänne eivät ole yhtä hyvät.\nSt.!\" Hän kohotti kätensä varoittaen ja nyökkäsi sivulle polulle\npäin. Kapteeni Plum kuunteli. Kuului hiljaista puhetta ja sitten\naskeleita. Äänet olivat naisten ääniä ja askelet tuntuivat juoksevan.\nVanhus tarttui häntä käsivarteen, ja äänten lähetessä hänen otteensa\njännittyi.\n\n\"Älkää peloittako heitä, Nat, painautukaa alas.\" Hän kyyristyi\nmaahan, josta häntä ei erottanut varjosta, ja seuraten hänen\nesimerkkiään Nat pujahti kahden kummun väliin, Muutaman metrin päässä\näänet vaikenivat ja lähestyvät, pehmoiset askelet pysähtyivät.\nHitaasti ja äänettöminä tuli kaksi olentoa polkua pitkin. Heidän\ntullessaan kumpujen kohdalle Nathaniel näki heidän katsovan niihin\npäin silmissä kauhu. Samassa he olivat ohi. Sitten hän kuuli heidän\njuoksevan.\n\n\"He näkivät meidät!\" huudahti kapteeni Plum.\n\nObadiah hyppäsi jaloilleen ja hykerteli käsiään vallattoman iloisena.\n\"Mikä kiusaus olikaan peloittaa heidät järjiltään, Nat. Ei, he\neivät nähneet meitä, he eivät nähneet meitä. Tytöt pelkäävät aina\nkulkiessaan näiden hautojen ohi. Muudanna päivänä --\"\n\n\"Hautojen!\" huusi _Typhoonin_ päällikkö. \"Hautojen -- ja me istumme\nniillä!\"\n\n\"Ei se mitään tee, Nat, ei se mitään tee. Ne ovat minun hautojani,\njoten olemme tervetulleita niille. Istun täällä usein tuntikaudet.\nHeistä on hauskaa, että tulen, varsinkin keskimmäisestä, pikku\nJeanista. Ehkä kerron teille Jeanista ennen kuin lähdette.\"\n\nJos kapteeni Plum olisi tarkastanut tuota vanhaa neuvosta, hän\nolisi nähnyt hänen silmäinsä loistavan taas hiljaista, salaperäistä\nvaloa. Mutta Nathaniel seisoi suorana, nuuskien ilmaa, saaden\nsieraimiinsa taaskin syreenintuoksua. Hän syöksähti aukeamalle vanhus\nkintereillään ja tuijotti pimeään tähtiyöhön, jonne molemmat tytöt\nolivat hävinneet. Viehkeät kasvot, jotka hän vilahdukselta oli nähnyt\nObadiahin mökillä, alkoivat kummitella hänen mielessään. Hän oli\nnyt varma, ettei yksistään hänen odottamaton ilmestymisensä ollut\naiheuttanut tytön kauhua. Hänestä tuntui, että hänen olisi pitänyt\npyytää tyttöä jäämään tai seurata häntä, kunnes olisi saavuttanut\nhänet. Hänen rohkeutensa olisi ollut anteeksiannettava, vaikkakin\nvanhus olisi vartioinut häntä ovellaan. Hän oli varma, että tyttö\ntaas oli kulkenut aivan hänen ohitseen ja että pelko, jota Obadiah\noli koettanut selittää, ei ollut hautojen aiheuttama. Hän käännähti\ntoveriinsa päin päättäen pyytää selitystä. Toinen näytti arvanneen\nhänen ajatuksensa.\n\n\"Älkää antako hienon syreenintuoksun noin häiritä rauhaanne, nuori\nmies\", sanoi hän omituisen kylmästi. \"Siitä koituu teille paljon\nikävyyttä.\" Hän lähti liikkeelle, ja Nathaniel seurasi häntä.\nVanhuksen sanat ja tapa, millä hän ne oli lausunut, eivät enää\njättäneet epäilyn varaa siitä, kuka yöllinen kävijä Obadiah Pricen\nmökillä oli. Hän oli vanhuksen vaimoja, päätteli kapteeni Plum,\nja hänen osoittamansa mielenkiinto alkoi vaikuttaa kiusalliselta,\nObadiah oli suoraan sanoen mustasukkainen.\n\nHe kulkivat jonkin matkaa äänettöminä. Obadiah Price käveli entistä\nnopeammin seuraten polkuja, jotka eivät näyttäneet vievän heitä\nlähemmäksi alempana olevaa kaupunkia. Nathaniel huomasi hänen\nvaipuneen mietteisiin ja vaikeni. Oliko mahdollista, että sievät\nkasvot ja syreenikimppu olivat saattaneet hänet vanhan Obadiah\nPricen epäsuosioon? Ajatus huvitti kapteeni Plumia niin, että hän\narasta tilanteestaan huolimatta tahtomattaan purskahti nauruun. Sen\nkuullessaan vanhus seisahtui äkkiä, kuin olisi ojennettu pistin hänen\nrintaansa vasten.\n\n\"Nat, suonissanne virtaa, punaista verta\", huudahti hän pyörähtäen\nympäri. \"Luuletteko kykenevänne vihaamaan yhtä kiihkeästi kuin\nrakastamaankin?\"\n\n\"Herra armahda?\" huusi hämmästynyt kapteeni. \"Vihaamaan --\nrakastamaan -- mitä kummaa --\"\n\n\"Niin juuri, _vihaamaan_\", toisti ukko kiihkeän painokkaasti, niin\nläheltä, että hänen hengityksensä tuntui Nathanielin kasvoilla.\n\"Kykenette rakastamaan sieviä kasvoja ja myöskin _vihaamaan_.\nTiedän, että osaatte. Jollette kykenisi siihen, lähettäisin teidät\nkääröinenne laivaanne jo tänä yönä. Mutta asiain näin ollen vapautan\nteidät valastanne. Niinpä niin, Nat, peruutan valanne -- joksikin\naikaa.\"\n\nNathaniel peräytyi askelen taaksepäin, pistäen kätensä taskuihinsa\nikään kuin suojellakseen kultaansa.\n\n\"Aiotteko purkaa kaupat?\" kysyi hän.\n\nNeuvos hykerteli käsiään niin, että Nathanielin selkää karmi jo\nkylmä. \"Enhän toki, Nat, en toki! Kauppa on hyvä. Kulta on teidän.\nTeidän on toimitettava käärö perille. Mutta teidän ei tarvitse tehdä\nsitä viipymättä. Ymmärrättekö? Olen yksin pelissä. Tarvitsen toveria.\nTeidän täytyy jäädä viikoksi luokseni. Mitä? Syreenejä ja sieviä\nkasvoja, Nat! Ho, ho, hoo! Jäättehän viikoksi luokseni, jäättehän,\nNat?\"\n\nHän puhui nopeasti, ja hänen kasvoillaan välähtelivät ilmeet\nniin vaihtelevina kuvastaen milloin suurinta kiihkeyttä ja\nlevottomuutta, milloin vääristyen ilkamoivaan irvistykseen, ettei\nNat tietänyt, mitä ajatella hänestä. Hän katsoi intohimoa leiskuviin\nhelmisilmiin, jotka loistivat kuin kissansilmät, ja hänen verensä\nalkoi virrata nopeammin. Mihin ihmeelliseen seikkailuun vanhus\noli hänet vetämäisillään? Mihin perustui salaperäisen olennon\nsilminnähtävä, luja luottamus häneen, kapteeni Plumiin, ja mihin\nhänen suunnitelmansa tähtäsivät? Noille seikoille hän koetti keksiä\nselvityksen, ennen kuin vastasi. Vanhus näki hänen epäröintinsä ja\nhymyili.\n\n\"Näytän teille, Nat, monta kiintoisaa seikkaa\", virkkoi vanhus.\n\"Tänä iltana saatte jo nähdä yhden. Sitten vasta saatte päättää mitä\nteette. Sopiiko?\"\n\nHän lähti taas kulkemaan; ja tällä kertaa mentiin suoraan kaupunkia\nkohti. He sivuuttivat joukon hirsirakennuksia, joista näkyi hopeisia\nvalojuovia suljettujen verhojen välistä. Muutamasta talosta kuului\nlasten itkua, ja entisellä hirtehishuumorillaan Obadiah Price nykäisi\ntoveriaan kylkeen ja sanoi:\n\n\"Siinä asuu vanha kunnon Israel Loents -- kaksine vaimoineen, toinen\nvanha, toinen nuori, ja yksinetoista lapsineen. Taivaan valtakunta\non avoinna hänelle!\" Toisesta mökistä kuului urkujensoittoa ja\nkolmannesta naisäänten sohinaa ja naurua, ja taas Obadiah Price\nkosketti Nathanielia kylkeen. He kulkivat synkän, pitkän rakennuksen\nohi, josta ei näkynyt valonsädettäkään, ja vanhus sanoi: \"Kolme\nleskeä suree tuolla, tappelevat keskenään kuin kissat ja koirat.\nJob-parka tappoi itsensä!\" He välttelivät tiheämmin asuttuja seutuja\nja kohtasivat harvoja ihmisiä, mikä näkyi olevan vanhukselle mieleen.\nKerran he sivuuttivat joukon naisia, joilla oli lyhyet hameet ja\nväljät puserot, tukka palmikoilla niskassa. Kolmannen kerran Obadiah\nnykäisi kapteeni Plumia.\n\n\"Kuninkaan tahto on, että kaikki naiset käyttävät polvihameita\",\nkuiskasi hän. \"Niille, jotka eivät suostuneet siihen, hän on\nmiettinyt rangaistuskeinoja, Huomenna kaksi saa julkisesti raippoja.\nToinen uhreista on mies, joka sanoi, että hän naisten sijassa\nennemmin kuolisi kuin kulkisi polvihameissa. Raipat saatuaan hän\nvarmaan kannattaa niitten käyttöä. Urimin ja thumminin nimessä, eikö\nse ole erinomaista?\" [Kaksi läpinäkyvää kiveä, jotka mormoniopin\nperustaja sanoi löytäneensä samalla kuin kultataulut, joitten\nkirjoitusta, mormonien pyhiä opinkappaleita, saattoi lukea vain\nmainittujen kivien avulla. _Suoment. muistutus_.]\n\nHän purskahti nauruun ja sukelsi pimeyteen, pysytellen aivan\nNathanielin vieressä. Tällä kohtaa ei näkynyt taloja, vasta heidän\nsaavuttuaan pienen metsikön reunaan kapteeni Plum näki valaistun\nikkunan loistavan puitten välistä. Obadiah Price kävi tavattoman\nvarovaiseksi. Hän läheni hiljalleen valoa, seisahtuen aina parin\naskelen päässä ja tähyillen ympärilleen. Päästyään aivan ikkunan\ntaakse hän työnsi toverinsa tiheän pensaikon suojaan. Nathaniel kuuli\nvanhuksen tukahdutetun naurun ja käänsi päänsä kuullakseen, mitä tämä\nhänelle kuiskasi.\n\n\"Teidän täytyy olla aivan ääneti, Nat\", varoitti hän. \"Olemme\npappiemme, profeettamme ja kuninkaamme James Jesse Strangin tuvalla.\nNäytän teille kohta jotakin sellaista, jota ette ole koskaan ennen\nnähnyt ja jota ette koskaan enää sen perästä katsele. Olen vannonut\nkäsi molemmilla pyhillä kirjoilla ja aion pitää valani. Ja sitten\nvastaatte äskeiseen kysymykseeni.\"\n\nHän ryömi puitten peittoon, ja Nathaniel seurasi häntä, sydän\njyskyttäen jännityksestä, joka aistin ollessa valveilla ja toinen\nkäsi pyssyn perällä. Hän tunsi päivän seikkailun huippukohdan olevan\nkäsissä, ja hänen vanha varovaisuutensa palasi. Hän tiesi liikkuvansa\nvaarallisen väen parissa, miesten, jotka hänen maansa lakien mukaan\nolivat rikollisia useammassa kuin yhdessä suhteessa. Hän oli nähnyt\nkoko joukon heidän töitänsä pitkin rannikkoa, ja yhä enemmän hän\noli kuullut niistä. Hän tiesi, että synkkä ja levollisennäköinen\nSt. James kätki murhamiehiä, merirosvoja ja varkaita. Mutta vielä\nei näkynyt mitään peloittavaa. Vanhus väisti valaistun ikkunan\nvalojuovaa ja kiersi hiipien nurkan ympäri suuren talon päähän.\nSiellä oli useita jalkoja hänen päänsä yläpuolella toinen, pieni\nikkuna, joka oli hirsiseinää kiertävän tiheän viiniköynnöksen\nlehväin peitossa. Varmana, mikä osoitti hänen ennenkin liikkuneen\ntäällä, vanha neuvos nousi jollekin ikkunan alla olevalle esineelle\nja kohottautui niin, että leuka oli lasin tasalla, ja kurkisti\nsisään. Hän katseli vain silmänräpäyksen, pudottautui sitten maahan,\nhykerteli käsiään ja naureskeli omituista nauruaan.\n\n\"Tulkaa, Nat!\"\n\nHän seisoi hieman syrjässä kumartaen pilkallisen kohteliaasti.\nHetkisen kapteeni Plum epäröi. Tavallisissa oloissa moinen ikkunoista\nkurkisteleminen olisi ollut hänestä inhoittavaa. Mutta asiain näin\nollen jokin sanoi hänen sisimmässään, että Obadiah Price ei ollut\ntuonut häntä tänne yksistään tyydyttääkseen hänen uteliaisuuttansa.\nEhkäpä katsaus ikkunasta loisi hieman valoa illan salaperäisyyteen.\n\nHiljainen kuiskaus hänen korvaansa kysyi:\n\n\"Ettekö tunne syreenintuoksua, Nat? Häh?\"\n\nVanhus virnisteli hänelle. Hänen silmissään oli puhuva ilme, ja hän\nhieroi käsiään kiihkoissaan.\n\nHetkinen, ja kapteeni Plum oli kavunnut ikkunan alla olevalle\nesineelle ja työntänyt lehdet syrjään. Omituinen näky kohtasi hänen\nkatsettaan. Hänen eteensä avautui laaja huone, jota valaisi hänen\npäänsä tasalla riippuva, suunnattoman suuri lamppu. Lampun alla oli\npitkä pöytä, ja pöydän ääressä istui seitsemän naista ja yksi mies.\nMies istui pöydän päässä lähinnä ikkunaa, eikä Nat nähnyt hänestä\nmuuta kuin pään takaa ja hartiat. Mutta naiset näkyivät selvästi,\nheitä istui kolme kummallakin pitkällä sivulla ja yksi pöydän\ntoisessa päässä. Hän arvasi miehen Strangiksi ja tuijotti naisiin,\nkunnes oli äkkiä huudahtamaisillaan katsoessaan vastapäätä, pöydän\nalapäässä istuvaa. Se oli tyttö, jonka hän oli tavannut Obadiah\nPricen mökillä. Hän oli etukumarassa, kuin kauhuissaan odotellen\njotakin, silmät kuninkaassa, suu puoliavoimena, kädet pidellen isoa\nkirjaa, joka oli levällään hänen edessään. Hänen poskensa hehkuivat\njännityksestä. Ja äkkiä kapteeni Plum näki hänen päänsä vaipuvan\npöydälle käsivartten väliin. Raskas, puolittain auennut palmikko\nvälkkyi lampun valossa punaisena kultana. Nyyhkytykset puistattivat\nhänen hentoa ruumistaan. Hänen vieressään istuva nainen laski\nhyväillen kätensä painuneelle päälle, mutta vetäisi sen samassa\nnopeasti takaisin kuin käskystä.\n\nInnoissaan Nathaniel työnsi kasvonsa oksain läpi niin, että nenä\nkoski ikkunaruutuun. Tyttö kohotti päänsä, ojentautui selkäkenoon\ntuolissaan ja -- näki hänet. Hänen kasvoillaan vilahti kalpea kauhu,\nhänen huulensa avautuivat, kuin hän olisi ollut huudahtamaisillaan,\nja sitten, ennen kuin muut olivat huomanneet mitään, hän katsoi\njälleen Strangiin. Tyttö oli huomannut hänet eikä ollut ilmaissut\nhuomiotaan! Nathaniel olisi voinut huutaa riemusta. Tyttö oli nähnyt\nhänet, tuntenut hänet! Ja koska hän ei ollut huudahtanut, hän odotti\nhäntä. Hän veti pistoolinsa kotelosta ja odotti. Jos tyttö antaisi\nhänelle merkin, jos hän kutsuisi häntä, särkisi hän ikkunan ja menisi\nsiitä. Tyttö puhui par'aikaa ja puhuessaan hän kohotti silmänsä.\nNathaniel painoi kasvonsa kiinni ikkunaan ja hymyili, koettaen siten\ntiedoittaa tytölle olevansa ystävä. Tämä näytti vastaavan pienellä\nnyökkäyksellä, kuvittelipa Nathaniel vielä lukevansa hänen silmissään\nmykkää avunpyyntöä. Sitä kesti vain hetken, sitten tyttö käänsi taas\nkatseensa Strangiin. Nyt vasta Nathaniel huomasi hänen rinnallaan\nrutistuneen syreenikimpun.\n\nVanhuksen rautainen ote veti hänet alas.\n\n\"Riittää\", kuiskasi tämä. \"Riittää täksi iltaa!\"\n\nHän huomasi pistoolin Nathanielin kädessä ja huudahti henkeään\npidätellen.\n\n\"Nat, Nat --\"\n\nHän tarttui kapteeni Plumin tyhjään käteen.\n\n\"Sanokaa minulle, Obadiah Price\", kuiskasi _Typhoonin_ kapteeni,\n\"kuka hän on\"?\n\nVanhuksella oli jo vastaus kielellään.\n\n\"Ne ovat Strangin kuusi vaimoa, Nat!\"\n\n\"Entä seitsemäs?\", kysyi Nathaniel. \"Kuka hän on?\"\n\n\"Ahaa, vai hän! Syreenityttökö? No, mikäs muu kuin seitsemäs vaimo,\nNat hyvä; siinä kaikki, hän on seitsemäs vaimo!\"\n\n\n\n\nIII luku.\n\nVAROITUS.\n\n\nNiin nopeasti, ettei Obadiah Price olisi ehtinyt laskea kymmeneen,\nkapteeni Plumille selvisi hänen uusi tilanteensa hänen seisoessaan\nkuninkaan ikkunan alla. Hänen suunnitelmansa olivat muuttuneet\nsiitä kuin hän lähti laivaltaan. Hän totesi nyt, että ne olivat\ntoivottomasti sotkeutuneet. Hän oli aikonut Obadiah Pricen avulla\nottaa selvän siitä, missä Strang oli tavattavissa ja sitten myöhemmin\npalattuaan laivalle, käydä häntä tapaamassa. Mitä keskustelu\nprofeetan kanssa toisikaan mukanaan, hänellä olisi joka tapauksessa\ntilaisuus toimittaa vanhuksen lähetys määräpaikkaan. Eipä vielä\ntunnin viipyvä St. Jamesin pommituskaan estäisi häntä pitämästä\nantamaansa valaa. Mutta nuo muutamat minuutit kuninkaan ikkunan\nalla olivat kohtalokkaat hänen suunnitelmalleen. Tyttö oli nähnyt\nhänet. Hän ei ollut ilmaissut hänen läsnäoloansa. Hän oli kutsunut\nhäntä silmillään -- siitä kapteeni Plum olisi pannut vaikka henkensä\npantiksi. Mitä tuo kaikki merkitsi? Hän kääntyi Obadiah Pricen\npuoleen. Ukko irvisteli ja väänteli hermostuneesti käsiään. Hän oli\npelokkaan näköinen, madellen kuin lyöntiä peläten. Hänen näkemisensä\npani Nathanielin veren kuohumaan. Hänen valkoiset kasvonsa näyttivät\nvahvistavan todeksi kauhean ajatuksen, mikä äkkiä oli lentänyt\nhänen päähänsä. Äkkiä hän kuuli heikon huudon, naisen huudon, ja\nsamassa hän oli taas ikkunan alla. Tyttö oli noussut pystyyn seisten\nkasvot ikkunaan päin. Kun heidän kasvonsa kohtasivat toisensa,\nhän näki tällä kertaa tytön silmissä kiihkeän varoituksen, ja hän\ntotteli, aivan kuin olisi tyttö sen lausunut hänelle sanoin. Hänen\nlaskeutuessaan hiljaa maahan Obadiah Price tuli aivan hänen viereensä.\n\n\"Riittää täksi yöksi\", kuiskasi hän. Hän näytti olevan\nlivistämäisillään tiehensä, mutta Nathaniel pidätti hänet pontevasti\nnykäisten.\n\n\"Ei vielä! Haluaisin puhua pari sanaa tuon -- tuon --\"\n\n\"Strangin vaimon kanssa\", nauraa kuhersi Obadiah. \"Ho, ho, hoo,\nolettepa aika veitikka, Nat!\" Vanhan miehen kasvot olivat ryppyiset\nja juovaiset kuin kartta, ja silmät loistivat iloista tyytyväisyyttä.\n\n\"Saatte puhua, Nat hyvä, saatte puhua hyvästikin! Olette rakastunut\nsieviin kasvoihin, vai mitä? Saatte tavata rouva Strangin ja saatte\nkosiskella häntä, jos haluatte. Vannon vielä senkin. Mutta ette tänä\niltana, Nat, ette tänä iltana.\"\n\nHän seisoi askelen päässä ja hykerteli käsiään.\n\n\"Tänä iltana se ei käy päinsä, mutta huomenillalla tai ylihuomenna.\nOi, lupaan, että saatte tavata hänet ja rakastaa häntä, Nat! Jospa\nStrang tietäisi, jospa Strang vain tietäisi!\"\n\nVanhan Obadiah Pricen asento, korvat, silmien tuli ilmaisivat\nsellaista vihaa, että kapteeni Plum, joka tahtomattaan oli ruvennut\npitämään edessään seisovasta ukonkäppyrästä, tunsi äkkiä vihaavansa\nhäntä. Äänetön intohimon ja voitonriemun ilmaus puhuivat selvää\nkieltä kuin sanat. Tyttö oli Strangin vaimo, siitä ei ollut\nenää hienointakaan epäilystä. Ja koska hän oli Strangin vaimo,\nObadiah vihasi mormonien profeettaa. Vanhus oli puhunut ennustajan\nvarmuudella, että kapteeni Plum saisi tavata tytön ja rakastaa\nhäntä. Vakuutus värisytti häntä. Heidän poistuessaan synkästä\nkaupungista Nathaniel koetti, joskin turhaan, saada selville,\noliko synti väijynyt suloisilla kasvoilla, jotka olivat vedonneet\nhäneen hädässään, oliko kauniissa silmissä, jotka olivat kohdanneet\nhänen silmänsä, kuvastunut mitään muuta kuin kauhua ja kiihkeää\npyyntöä. Obadiah ei häirinnyt sanallakaan hänen ajatustensa kulkua.\nTuon tuostakin Nathaniel kuuli vanhuksen hiljaisen, järjettömän\nnaurunkujerruksen. Ja kun he vihdoin olivat perillä metsämökillä,\nObadiah Price purskahti hillittyyn nauruun. Se kaikui kammottavana\navarassa, sysimustassa huoneessa, johon he menivät.\n\nVanhus sytytti toisen kynttilän mennen ullakolle vieviä portaita\nkohti. Sanaakaan sanomatta hän nousi tikapuut. Nathaniel seurasi\nhäntä tullen pieneen, matalaan huoneeseen, jossa oli vuode. Neuvos\nlaski kynttilän kädestään vuoteen vieressä olevalle pöydälle ja\nhieroskeli käsiään niin, että olisi luullut niitten syttyvän tuleen.\n\n\"Jäättehän, Nat?\" huusi hän kurkistaen vielä poistuessaan ovesta.\n\"Jäätte tietysti ja annatte kääröni takaisin päiväksi pariksi.\" Hän\nastui tikapuille, luikki vikkelästi kuin rotta niitä alas. \"Nukkukaa\nhyvin, Nat, ei, mutta, odottakaapas hetkinen!\" Kapteeni Plum kuuli\nhänen tassuttelevan nopein askelin alakerrassa. Samassa hän palasi,\npistäen valkoiset, virnistelevät kasvonsa porrasaukosta ja paiskasi\njotakin vuoteelle. \"Ne jäivät häneltä tänne eilen illalla. Kauniita\nunia, kauniita unia!\" Hän oli tiessään.\n\nNathaniel kääntyi vuoteeseen päin ja otti käteensä kuihtuneen\nsyreenikimpun. Sitten hän kävi istumaan, täytti piippunsa ja\npoltteli niin, että hädin tuskin erotti enää pienen huoneensa\nvastapäistä seinää. Hän kävi mielessään läpi päivän tapahtumat aina\nmaihinnousustaan saakka saarelle. Kun hän pääsi loppuun, kaikki oli\nhänestä yhtä salaperäistä ja käsittämätöntä kuin alussa. Kuka oli\nObadiah Price? Kuka oli tyttö, jonka kohtalo niin kummallisesti kerta\ntoisensa perään oli tuonut hänen tielleen? Mikä oli se juoni, johon\nhän sattumalta oli sotkeutunut? Että tekeillä oli jonkinlainen juoni,\nsiitä ei ollut epäilystäkään. Siitä vakuuttivat häntä vanhuksen\nomituiset puuhat, vala, käärö, sekä ennen muuta se, mitä hän oli\nnähnyt kuninkaan linnassa. Ja hän oli varma, että Obadiah Pricen\nöinen vieras, syreenityttö, oli siinä tärkeimpänä henkilönä.\n\nHän hypisteli vanhan miehen tuomia kuihtuneita kukkia. Hän erotti\nniitten vienon tuoksun kitkerän tupakansavun läpi, ja muistaessaan\nObadiahin riemuitsevaa naurua, hänen ilosta loistavia silmiään\nja intohimosta värisevää ääntänsä, katkera hymy välähti hänen\nkasvoillaan. Arvoituksen ratkaisu oli helppo -- jos hän vain kulkisi\nmäärättyä suuntaa. Mutta sitäpä hän ei halunnut tehdä. Hän oli\nmuodostanut mielessään oman kuvansa Strangin vaimosta, ja hän tahtoi\npitää sen. Ajoittain hän puolittain myönsi oman hulluutensa, mutta\nse ei häirinnyt häntä. Sitä mukaa kuin hän poltteli, palasi hänen\nvanha itseluottamuksensa ja huolettomuutensa. Hän oli antautunut\nseikkailuun. Hän aikoi lopettaa sen seuraavana päivänä. Hän menisi\nrehellisesti St. Jamesiin ja selvittäisi asiansa Strangin kanssa.\nSitten hän palaisi laivaansa. Mitä oli hänellä, kapteeni Plumilla,\ntekemistä Strangin vaimon kanssa?\n\nMutta vaikka hän päätöksissään oli päässyt näin pitkälle, hänen\naivonsa kieltäytyivät levosta. Hän kulki edestakaisin ahtaassa\nhuoneessa ajatellen miestä, jonka hän huomenna tapaisi, Strangia.\nKoulumestarista ja kohtuullisuuden saarnaajasta tämä oli noussut\nkuninkaaksi, seitsemän vuotta hän oli uhmannut valtiota ja kansaansa\nja tehnyt saarivaltakunnastaan moniavioisuuden, kurittomuuden ja\nirstailun tyyssijan. Kapteeni Plum tulistui muistaessaan kauniin\ntytön, joka oli pyytänyt häntä avuksensa. Obadiah oli sanonut hänen\nolevan kuninkaan vaimon.\n\nAjatukset risteilivät hänen päässään, ajatukset, jotka joksikin aikaa\nsaivat hänen unohtamaan hänen tehtävänsä saarella, Vastoin päätöstään\npysytellä omissa aikeissaan, hän tapasi itsensä hetken kuluttua\najattelemasta mormonikuningasta ja kertaisia kasvoja, jotka hän oli\nnähnyt linnan ikkunasta. Mies, jonka kanssa hän huomenna joutuisi\ntekemisiin, ei suinkaan ollut hänelle aivan tuntematon. Hän tiesi,\nettä hän oli ollut Brigham Youngin kilpailijana, että hän mormonien\nlähtiessä lännen erämaihin oli johtanut omat kannattajansa pohjoista\nkohti ja että hänet joka vuoden heinäkuussa pakanallisin juhlamenoin\nuudelleen kruunattiin kultakruunulla. Mutta entä tyttö! Jos hän\nkerran oli kuninkaan puoliso, minkä tähden hänen silmänsä olivat\nrukoilleet häneltä apua?\n\nSatoja kuvia temmelsi hänen kiihoittuneissa aivoissaan. Kylmän\nvärein hän ajatteli mormonikuninkaan hirmuvaltaa, jonka tämä ulotti\naina mannermaankin pakanoihin! Heidän, samoin kuin kapteeni Plumin\nmielestä, Majavasaari oli merirosvojen ja murhamiesten pesä. Hän\noli kuullut Strangin ja hänen miestensä hävitysretkistä kalastajien\nja uudisasukkaitten pariin, merirosvouksesta, jota hänen aseistetut\nlaivansa harjoittavat, hänen sheriffiensä pelätyistä ryöstömatkoista\nja tihutöistä, sellaisista, että pelkkä hänen nimensä mainitseminen\nsai rannikon naiset vaalenemaan.\n\nOliko mahdollista, että tyttö --\n\nKapteeni Plum ei voinut ajatella ajatustaan loppuun. Ponnistaen\nkaiken tahdonvoimansa hän palautti ajatuksensa omaan tehtäväänsä\nsaarella, poltti toisen piipullisen ja riisuutui. Kuihtuneet kukat\nolivat pöydällä vuoteen vieressä, ja hän vaipui uneen niiden tuoksua\nhengittäen. Hänen herätessään ne olivat poissa, ja nähdessään mitä\nniitten sijalle oli tullut, hän hämmästyi aika tavalla. Valkoinen\nliina peitti pöydän ja siinä odotti hänen aamiaisensa: höyryävä\nkahvipannu ja kylmä, paistettu lintu. Viereisellä tuolilla oli\nvesimalja, saippua ja pyyhe. Obadiah oli käynyt tervehdyksellä hänen\nnukkuessaan. Nathaniel kömpi vuoteestaan ja nauroi hyvinvoinnin\ntervettä naurua. Vanhus oli ainakin kohtelias isäntä, ja kapteeni\nPlum tunsi taas pitävänsä hänestä. Hänen lautasellaan oli\npaperiarkki, jolle Obadiah oli töhertänyt seuraavat sanat:\n\n\"Rakas Nat!\"\n\n\"Olkaa kuin kotonanne. Olen poissa tänään, mutta tapaan teidät taas\nillalla; älkää hämmästykö, jos joku käy luonanne.\"\n\n\"Joku\" oli paksusti alleviivattu. Nathanielin sydän sykki kiivaammin\nja veri nousi hänen kasvoihinsa; hän arvasi sen merkityksen. \"Joku\"\noli Strangin vaimo, muulle tulkinnalle ei ollut varaa. Hän meni\nporrasluukulle ja huusi Obadiahia, mutta ei saanut vastausta.\nVanhus oli jo mennyt. _Typhoonin_ kapteeni söi nopeasti aamiaisensa\nja laskeutui tikkaita myöten alakertaan. Vanhuksen aamiaisen\ntähteet olivat pöydällä ovenpielessä. Ovi oli auki. Sisään tulvi\npäivänpaistetta, ja metsän raikas henkäys toi mukanaan kukkain\ntuoksua. Tuhannet linnut visertelivät yksinäisen, aurinkoisen\nmetsämökin ympärillä. Muuta ääntä ja elonmerkkiä ei huomannut.\nKotvan aikaa Nathaniel seisoi ulkosalla, silmäillen polulle, josta\nhänen ymmärtääkseen Strangin vaimon piti tulla, jos hän lainkaan\ntulisi. Äkkiä hän syventyi tutkimaan maata siinä, missä tyttö oli\nseisonut edellisenä iltana. Pehmeässä hiekassa näkyivät hänen\nsirojen jalkojensa jäljet selvinä. Sitten kapteeni Plum meni polulle\nja nauraen niin kovaäänisesti, että peloitti linnut laulamasta,\nhän lähti pitkin askelin painumaan St. Jamesia kohti. Tämän polun\njalanjäljet kielivät selvästi, että Strangin vaimo oli usein vieraana\nObadiah Pricen luona.\n\nMetsänreunassa Nathaniel pysähtyi. Siitä hän näki aukeaman keskellä\nolevan hirsitalon. Hän oli varma, siitä, että hänen kuninkaan luona\nnäkemänsä tyttö jollakin tavoin liittyi tuohon taloon. Obadiah oli\nviittaillut siihen suuntaan, ja sieltä hän oli tullut mennessään\nStrangin luo. Hänen kotinsa talo varmaankaan ei ollut, kuninkaan\nvaimot kun asuivat linnassa St. Jamesissa. Kapteeni Plum oli entistä\nenemmän ymmällä. Äkkiä hän huomasi olennon ilmestyvän esiin taloa\npeittävästä tuuheasta syreenipensaikosta. Tahtomattaan hän huudahti\ntyytyväisenä ja painui syvemmälle puiston suojaan. Olento oli Obadiah\nPrice. Hetkisen hän tähyili St. Jamesiin päin ikäänkuin väijyen,\ntulisiko ketään sieltä päin. Sitten hän lähti varovasti etenemään\npensaikon reunaa pysytellen puolittain sen suojassa. Hän liikkui\nnopeasti päinvastaiseen suuntaan kuin kaupunki, saaren sisäosaa\nkohti. Nathanielia halutti seurata. Edellisenä yönä hän oli jo\npäätellyt, että Obadiah kultineen ja intohimoisille luonteineen ei\nollut sellainen, joka eristäytyy korpeen asumaan. Täällä esiintyi\ntoinen puoli hänen elämästään. Suuressa nelikulmaisessa hirsitalossa,\njonka kukkivat syreenit peittivät näkyvistä, asuivat Obadiahin\nvaimot. Kapteeni Plum nauroi ääneensä ja koputti piippuansa vieressä\nolevaan puuhun. Ja _tyttö_ asui tuolla ja kävi metsämökillä niin\nusein, että hänen jalkansa olivat polkeneet lujan polun. Oliko vanhus\nvalehdellut hänelle? Oliko tyttö, jonka hän oli nähnyt ikkunasta,\nyksi Strangin seitsemästä vaimosta vai oliko hän Obadiah Pricen vaimo?\n\nAjatus kiusasi häntä. Jos tyttö oli vanhan neuvoksen vaimo, mistä\njohtui silloin tämän vilpillisyys? Jos hän taas oli Strangin vaimo,\nkuinka oli käsitettävä, että hän oli polkenut polun syreenitalolta\nmetsämökille, polun, jota, paitsi häntä, oli kulkenut vain metsämökin\nvanhus? _Typhoonin _ kapteeni katui nyt Caseylle antamiaan tarkkoja\nohjeita. Hän olisi halunnut seurata olentoa, joka juuri aukeaman\ntoisessa laidassa katosi metsään, mutta nyt hänen oli mentävä\nStrangin puheille. Heidän välinsä olivat välttämättä selvitettävät\nja jos niin kävisi, että hän tyhmänrohkean uteliaisuutensa pettämänä\nviipyisi saarella auringonlaskuun -- no, hyvä; hän hymyili\najatellessaan mitä Casey silloin tekisi.\n\nHän täytti uudelleen piippunsa ja lähti reippaasti St. Jamesia kohti\njättäen savupilven jälkeensä. Saavuttuaan kolmen kummun kohdalle\nhän pysähtyi muistaen Obadiahin sanoneen niitä omiksi haudoikseen.\nKauhuntunne alkoi liikehtiä hänen mielessään hänen tuijottaessaan\nheinääkasvavia kumpuja; ne todistivat vanhuksen toivovan paikkaa\nmormonien taivaassa, koska hän oli totellut maallisen profeettansa\nmääräyksiä. Nathaniel ymmärsi nyt hänen viimeisten sanojensa\nmerkityksen. Tässä oli vanhan neuvoksen perhehauta.\n\nKapteeni Plum jatkoi kulkuaan turhaan koettaen keskittää ajatuksiaan\nedessä olevaan tehtäväänsä. Pari päivää sitten matka St. Jamesiin\nolisi hänestä ollut merkkitapaus hänen elämässään. Nyt se oli\nmenettänyt viehätyksensä. Vaikka hän koetti muististaan hävittää\nkuninkaan ikkunasta näkemänsä näyn, kauniit tytönkasvot väikkyivät\nlakkaamatta hänen mielessään. Suloiset, rukoilevat silmät, vapiseva\nsuu ja puoliavoimet huulet, jotka näyttivät aikovan sanoa jotakin;\npainunut pää kultaisine, auenneine palmikkoineen -- kaikki tämä oli\npainunut hänen mieleensä lähtemättömäksi kuvaksi. Kun St. James\nnyt oli kapteeni Plumista kiintoisa, se oli sellainen yksinomaan\nsen vuoksi, että nuo kasvot olivat osa siitä, sen vuoksi, että\nniitten elämän, niitten kurjuuden salaisuus, minkä ne olivat hänelle\ntunnustaneet, oli kätkössä jossakin noitten sinne tänne siroteltujen\nhirsikotien suojassa.\n\nHiljalleen hän laskeutui alas rinnettä Strangin linnaa kohti, jonka\nkorkea torni lyhtyineen kohosi aamuauringossa. Siellä hän aikoi\npuhutella Strangia, ja olipa hitunen toivoa nähdä tyttökin, jos\nnimittäin Obadiah oli puhunut totta. Miehiä ja poikia, lapiot,\nharavat, kuokat tai kirveet olalla, tuli häntä vastaan, kaikki\npyrkien saaren keskustaa kohti, sillä suunnalla siis olivat mormonien\npellot. Siellä täällä kulki härkien vetämiä kärryjä järvenrantaa\nnoudattavalla tiellä. Vastaantulijat katselivat häntä uteliaina,\nvieras herätti heissä ilmeistä mielenkiintoa. Mutta Nathaniel kulki\ntietänsä heistä suuriakaan välittämättä. Kun hän tuli metsikköön,\njonka läpi Obadiah edellisenä yönä oli hänet kuljettanut, hänen\nintonsa muuttui kiihkeydeksi. Hän läheni suurta taloa nopeasti, mutta\nvarovasti, pysytellen, mikäli mahdollista, piilossa katseilta. Kun\nhän tuli ikkunan alle, josta hän oli katsellut kuningasta vaimoineen,\nhänen sydämensä löi odotuksesta ja pelonsekaisesta toivosta.\nHetkiseksi hän seisahtui kuuntelemaan ja vakavasta asemastaan\nhuolimatta hymyili kuullessaan lasten itkua ja kimakan, toruvan\nnaisäänen. Hän kiersi talon etupuolelle. Ovi oli selko selällään ja\nvartioimatta. Ei kukaan ollut nähnyt hänen lähestyvän: ei kukaan\nlähestynyt häntä hänen noustessaan matalia portaita; ei ketään ollut\nhuoneessa, jonne hän kurkisti hetkeä myöhemmin. Se oli sama suuri\nhalli, jonne hän oli tähyillyt muutama tunti sitten. Siellä oli pitkä\npöytä suurine kirjoineen, lamppu, jonka valo oli käärinyt tytön\npään loistavaan sädekehään, sama tuoli, jolla hän oli nähnyt tytön\nistuvan! Hän tunsi sydämensä kiivaasti sykkivän, häntä halutti kutsua\ntyttöä, mutta hän ei tietänyt hänen nimeään.\n\nHuoneessa oli neljä suljettua ovea, ja lasten itkua kuului juuri\nniitten takaa. Viides ovi oli avoinna, ja siitä hän näki hiljalleen\nkeinuvan lapsenkehdon. Siinä nyt oli lopultakin pieni elonmerkki,\nja hän koputti kuuluvasti. Hiljalleen kätkyt lakkasi keinumasta,\npysähtyi, ja nainen astui ulompaan huoneeseen. Nathaniel tunsi hänet\nheti samaksi, joka edellisenä yönä oli laskenut hyväillen kätensä\nnyyhkyttävän tytön päälaelle. Hänen kasvonsa olivat liikuttavan\nkauniit, mutta peloittavan kalpeat. Hänen silmissään paloi\nsairaalloinen hehku, ja hänen tumma tukkansa, joka raskaina kiharoina\nvalui hartioille, lisäsi poskien kalpeutta.\n\nNathaniel kumarsi. \"Suokaa anteeksi, rouva, haluaisin tavata herra\nStrangia\", sanoi hän.\n\n\"Tapaatte kuninkaan hänen virkahuoneessaan\", vastasi nainen.\n\nHänen äänensä oli matala, mutta soi suloisena kuin musiikki.\nPuhuessaan hän tuli lähemmäksi Nathanielia, ja heikko punerrus kohosi\nhänen läpinäkyviin poskiinsa.\n\n\"Minkä vuoksi tahdotte puhutella kuningasta?\" kysyi hän.\n\nKuuluiko hänen äänessään pelon väreilyä? Katsoessaan häneen Nathaniel\nnäki värin hänen poskillaan syvenevän ja hänen silmiensä loistavan\nhermostuneen kiihkeinä.\n\n\"Tulen Obadiah Pricen lähettämänä\", virkkoi kapteeni Plum umpimähkään.\n\n\"Kuningas on virkahuoneessaan\", kertoi nainen keventynein ilmein.\n\"Virkahuone on lähellä temppeliä.\"\n\nNathaniel poistui kumartaen.\n\n\"Peijakas, Strang veikko, sinulla on totta totisesti silmää\nkauneudelle!\" nauroi hän kiirehtiessään lehtokujan läpi.\n\n\"Ja kaikesta päättäen merkitsee Obadiah Pricekin jotakin!\"\n\nMormonitemppeli oli St. Jamesin isoin rakennus, suunnaton,\nnelikulmainen, salvetuista hirsistä tehty, eikä Nathanielin tarvinnut\nkysellä, missä se oli. Yhdellä sivulla oli kaksikerroksinen rakennus,\njonka yläkertaan ulkopuoliset portaat johtivat. Maalattu kilpi\nilmoitti toisessa kerroksessa sijaitsevan James Jesse Strangin,\nmormonien papin, profeetan ja kuninkaan viraston. Oli vielä hyvin\nvarhaista, eikä alakerran kauppaa ollut vielä avattu. Onnitellen\nitseään sen seikan johdosta ja vaistomaisesti tapaillen oikealla\nkädellään pistoolin ja kapteeni Plum nousi portaita. Puolitiehen\ntultuaan hän kuuli ääniä. Päästyään portaitten päähän hän näki\nnopeasti vilahtavan hameen. Askel vielä, ja hän oli avoimella ovella.\nHän ei ollut kyllin nopea nähdäkseen vastapäätä olevasta ovesta\njuuri hävinneen henkilön, mutta hän tunsi, että se oli nainen. Häntä\nvastassa, ikään kuin odottaen hänen tuloaan, oli nuori tyttö, eikä\nhän ehtinyt astua jalallaan kynnykselle, ennen kuin tämä kiiti häntä\nvastaan mitä selvin huolestuminen ja pelko kasvoillaan.\n\n\"Oletteko kapteeni Plum?\" kysyi hän hengästyneenä.\n\nNathaniel hämmästyi.\n\n\"Olen, minä --\"\n\n\"Sitten teidän täytyy kiiruhtaa, kiiruhtaa!\" huusi tyttö kiihtyneenä.\n\"Ette saa hukata hetkeäkään! Palatkaa laivaanne, ennen kuin on\nmyöhäistä! Hän sanoo, että teidät aiotaan tappaa.\"\n\n\"Kuka niin sanoo?\" jyrisi kapteeni Plum. Hän juoksi tytön viereen\ntarttuen häntä käsivarresta. \"Kuka sanoo, että minut tapetaan?\nSanokaa, kuka käski teidän varoittaa minua?\"\n\n\"Minä -- minä sanon sen teille\", änkytti nuori tyttö. \"Kuulin --\nkuulin kuninkaan -- he aikovat tappaa teidät.\" Hänen huulensa\nvapisivat. Nathaniel huomasi hänen silmäinsä olevan itkusta punaiset.\n\"Menettehän?\" rukoili hän.\n\nNathaniel oli tarttunut hänen käteensä ja piteli sitä lujasti\nomassaan. Hän ojensi päänsä taaksepäin katse suunnattuna huoneen\ntoisessa päässä olevaan oveen. Kun hän katsahti jälleen nuoriin\ntytönkasvoihin, hänen silmissään oli iloista uhmaa ja hänen äänessään\nsoi tietoisuus totuudesta, mikä äkkiä sai hänen itsesäilytysvaistonsa\nväistymään, kuinka voimakas se lieneekään ollut.\n\n\"En, ystäväiseni, en palaa laivaani\", lausui hän pehmeästi. \"En,\nennen kuin hän, joka on tuossa huoneessa, tulee ja pyytää itse minua\nmenemään.\"\n\n\n\n\nIV luku.\n\nNEILIN PAKO.\n\n\nTuskin hän oli lausunut nuo sanat, kun ulkoportailta kuului hitaita,\nraskaita askelia. Neitonen tempasi kätensä vapaaksi ja tarttui\nNathanielia ranteeseen.\n\n\"Se on kuningas!\" kuiskasi hän kiihkeänä. \"Se on kuningas! Nopeasti,\nehditte vielä! Teidän täytyy mennä, teidän täytyy mennä!\"\n\nHän koetti työntää häntä ovea kohti.\n\n\"Tuonne, tuosta ovesta!\" kehoitti hän.\n\nHitaasti hiipivät askelet kuuluivat portaitten puolivälistä.\nNathaniel epäröi. Hän tiesi, että ovesta oli hetki sitten mennyt\neräs, jonka mukana kulki syreenintuoksu, ja hänen sydämensä teki\nomat johtopäätöksensä siitä, kuka se oli. Hän oli kuullut hameen\nkahahduksen. Ja nyt häntä rukoiltiin seuraamaan! Hän juoksi ovea\nkohti. Raskaat askelet lähestyivät, ylimpiä askelmia. Hänen kätensä\noli jo ovenrivalla, kun hän pysähtyi. Sitten hän kääntyi ja kumartui\ntytön puoleen.\n\n\"Ei, en tee sitä, ystävä\", kuiskasi hän. \"Nyt juuri se voisi tuottaa\nikävyyksiä -- hänelle tuolla.\"\n\nHän kohotti katseensa ja näki miehen katselevan häntä ovelta. Hän\nei kaivannut mitään todisteita vakuuttautuakseen siitä, että mies\noli mormonikuningas Strang. Majavasaaren profeetta tunnettiin hyvin\nalueella, joka sai tuntea hänen hirmuvaltaansa. Hän oli jykevä mies,\nmuistuttaen nukkuvaa petoa. Hän oli hiukan alle viidenkymmenen, mutta\nhänen paksu, punertava ja kiharainen partansa, takkuinen tukkansa\nja punakat kasvonsa jykevine leukoineen saattoivat hänet näyttämään\nnuorekkaammalta. Hänen silmissään, jotka olivat syvällä ja vaaleat\nkuin sinertävä lasi, oli voimantunteen synnyttämä varma ilme.\nKädessään hänellä oli metallinuppinen keppi.\n\nSamassa Nathaniel oli tointunut. Hän astui tulijaa kohti, kumartaen\nkylmästi.\n\n\"Olen _Typhoon_-laivan kapteeni Plum\", sanoi hän. \"Kävin tapaamassa\nteitä kotonanne vähän aikaa sitten, ja minut neuvottiin virastoonne.\nVieraana paikkakunnalla en tietänyt teillä olevan virastoa, muutoin\nolisin tullut suoraa päätä tänne.\"\n\n\"Oh!\"\n\nStrang veti oikean jalkansa taaksepäin kumartaen niin syvään, että\nNathaniel näki vain hänen hattunsa päälaen. Hänen kohottaessaan\npäänsä hyökkäävä katse oli hänen silmistään poissa, ja hymyillen hän\nmeni vierasta kohti, ojennetuin käsin.\n\n\"Hauska tavata teidät, kapteeni Plum.\"\n\nHänen äänensä oli syvä ja sointuva, väreillen omituista voimaa, joka\nnäytti voivan virittää soimaan toisen sielun salaisimmat kielet.\nMiehen olemus oli jo etukäteen ollut Nathanielista epämiellyttävä,\nmutta kuullessaan hänen äänensä soinnun hän ymmärsi, mikä hänestä oli\ntehnyt ihmisten profeetan.\n\nKuninkaan lämpöisen käden puristaessa hänen kättänsä hän tunsi,\nettä mies oli ihmiskohtaloiden herra, raskas, punanaamainen ruumis\noli vain yksinkertainen välikappale, josta puhui ihmeellinen henki,\nhenki, joka oli tehnyt orjikseen tuhannet, joka oli sitonut lain ja\nhypnotisoinut tuomioistuimen antamaan hänelle takaisin vapauden,\nvaikka hän todistettavasti oli yltäpäätä kietoutunut rikoksiin.\nNathaniel tunsi miehen painostavan läsnäolon ja ponnisteli hurjasti\npäästäkseen tasapainoon. Hän veti kätensä pois Strangin kädestä\nsuoristautuen kuin sotilas.\n\n\"Tulen valittamaan teille muutamasta seikasta, herra Strang\", aloitti\nhän, \"seikasta, jonka varmasti olette valmis korjaamaan. Ehkä\ntiedättekin, että jonkin aikaa, arviolta noin pari viikkoa takaperin,\nmiehenne valtasivat laivani ryöstäen minulta erilaista kauppatavaraa\nuseiden tuhansien dollarien arvosta.\"\n\nStrang oli peräytynyt askelen.\n\n\"Tietänyt sitä!\" huudahti hän äänellä, joka pani huoneen tärisemään.\n\"Tietänyt sitä!\" Hänen kasvojensa puna tummeni purppuraksi, ja hän\npuristi vapaan kätensä nyrkkiin raivonpuuskassa. \"Tietänyt sitä!\" Hän\nkertasi sanat, tällä kertaa niin hiljaa, että Nathaniel tuskin erotti\nniitä, ja iski raskaan keppinsä lattiaan. \"Ei, kapteeni Plum, en ole\ntietänyt sitä. _Jos_ olisin tietänyt --\"\n\nHän kohautti olkapäitään. Liike ja parran läpi välkähtävät valkoiset\nhampaat puhuivat selvää kieltä. Nathaniel ymmärsi.\n\nKuningas hymyili.\n\n\"Oletteko varma, oletteko _aivan_ varma, että rosvot olivat\nminun väkeäni? Jos niin on, täytyy teillä tietysti olla joitakin\ntodisteita.\"\n\n\"Olimme aivan Majavasaaren lähellä useiden penikulmien päässä\nmantereelta\", sanoi Nathaniel. \"Ne eivät voineet olla muita kuin\nteidän miehiänne.\"\n\n\"Oh!\"\n\nStrang meni huoneen toisessa päässä olevan pöydän ääreen kehoittaen\nNathanielia istumaan häntä vastapäätä.\n\n\"Me olemme kovin vainottua väkeä, kapteeni Plum, kovin vainottua\nväkeä.\" Hänen ihmeellinen äänensä värisi tukahdutettua kiihkoa.\n\"Olemme saaneet vastata monista synneistä, joita emme ikinä ole\ntehneet, ryöstöistä, merirosvoilusta, vieläpä murhista. Rannikon\nasukkaat ovat verivihollisiamme -- kukapa tahtoisi olla heidän\nystävänsä; he tekevät rikoksia meidän nimessämme, emmekä me\nkosta. Laivaanne ei ryöstänyt minun väkeni. Ne olivat luultavasti\nkalastajia, jotka tulivat. Michiganin rannoilta ja vaanivat saalista\nMajavasaaren liepeillä. Mutta tutkin asian, kapteeni Plum, uskokaa\nminua, otan siitä täyden selon!\"\n\nNathanielista tuntui kuin häntä olisi kuristettu kurkusta. Se ei\nollut pelkoa, se oli nöyryytyksen tunnetta, tappion tuottaman\nnöyryytyksen tunnetta, tietoisuutta omasta heikkoudesta miehen\nkäsissä, joka niin nopeasti ja varmasti oli syrjäyttänyt hänen\nvaatimuksensa. Hänen nopsat aivonsa näkivät todistuskappalten\nmitättömyyden. Hänellä ei ollut ainoatakaan sitovaa todistusta, eikä\nhän ollut luullut niitä tarvittavankaan. Strang huomasi epäilyksen\nhäivähtavän hänen kasvoillaan, epäröinnin hänen vastauksessaan. Hän\narvasi mitä toisen aivoissa liikkui ja lempeällä, ystävällisesti\nkehräävällä äänellään hän täydensi voittonsa.\n\n\"Miellytätte minua, ja autan teitä myötätunnollani ja sanallani.\nEmme kohtele muukalaisia vieraanvaraisesi, ne kun tavallisesti\novat osoittautuneet vihollisiksemme ja vahingoittaneet meitä.\nMutta te saatte vapaasti oleskella valtakunnassamme. Saatte hakea\nryöstettyä omaisuuttanne, mistä ja mihin aikaan vain haluatte,\nja kun saatte käsiinne todistuksen varjonkaan siitä, että se on\ntäällä keskellämme, kun tapaatte ainoatkaan kasvot, jotka muistatte\nnähneenne rosvolaumassa, palatkaa luokseni, annan teille hyvityksen\nja rankaisen pahantekijöitä.\"\n\nNiin järkeviä ja vakuuttavia olivat hänen sanansa, ja niin lämpimästi\nhän puhui, että Nathaniel ojensi kätensä suostumuksen merkiksi.\nStrangin tarttuessa hänen käteensä hän näki nuoren tytön kasvot\nprofeetan olan yli; ne olivat valkeat kauhusta, ja kapteeni Plum\nkäsitti, että kaikki hänen kuulemansa oli valhetta.\n\n\"Ja kun olette selvä minun kansastani\", jatkoi kuningas, \"menkää\nsitten tuon toisen heimon pariin, kulkekaa pitkin rannikkoa, missä\nyhteiskunnan siteet on katkottu ja irstailu ja ahneus päästetty\nvalloilleen, missä sekä metsämökit että kaupungin kadut kuhisevat\nsekarotuisia, missä hiiviskelee ihmishylkyjä sumennein silmin; heidän\nrauhaansa eivät häiritse muistot ryöstöistä, väkivallanteoista,\nmurhista. Kas sieltä te löydätte ne, joita etsitte!\"\n\nStrang oli noussut. Hänen silmistään liekehti tukahdutettu vihantuli\nja intohimo, hänen äänensä vyöryi valtavana, väristen kiihkeydestä,\nmutta yhä syvänä ja rikkaana, muistuttaen kaunissointuisen soittimen\nkumahtelua. Hän heitti hattunsa syrjään kulkien edestakaisin;\ntakkuinen tukka valui hartioille, suunnattomat suonet pullistuivat\nnäkyviin hänen otsallaan. Nathaniel istui mykkänä katsellen tuota\nleijonamiestä, jonka suurta kurkkua vapisuttava voima olisi kyennyt\npanemaan liikkeelle monenlaisen kansan, joka olisi voinut tehdä\nhänestä presidentin kuninkaan sijasta. Hän odotti kurkusta kuuluvaa\njylinää, hermot valmiina vastaanottamaan sen intohimoista kohinaa.\nMutta kun Strang jälleen puhui, hänen äänensä oli lempeä ja vieno\nkuin naisen ääni.\n\n\"Ne miehet ovat parjanneet ja panetelleet meitä. He ovat peittäneet\nmeidät rikoksiin, joita emme koskaan ole tehneet. He vaanivat\nnaisiamme kuin korppikotkat. Hurjaa väkeä ne ovat, kapteeni Plum,\nmiehiä, joilla ei ole vaimoja, jotka ovat paenneet erämaihin lain\nkouraa välttääkseen. Ne pyrkivät tuhoamaan meitä. Menkää kansani\nkeskuuteen ja etsikää sieltä rosvottu omaisuutenne, jos voitte. Ja\njollette löydä sitä sieltä, missä seitsemään vuoteen ei ole syntynyt\nainoatakaan aviotonta lasta, hakekaa sitä sitten lamaanilaisten\nparista, ja tuomarini seuraavat teitä rikospaikalle.\"\n\nHän oli kohottanut molemmat kätensä, ikään kuin olisi pitänyt\npuolustuspuhetta, josta riippuu elämä ja kuolema. Hänen kasvonsa\npaistoivat vakavina. Hänen matalalla äänellä lausutut sanansa elivät,\nsykähtelivät, kuin olisivat ne kantaneet esille hänen sydämensä, niin\nettä kuulija voi tutkia sen vilpittömyyden. Siinä oli näyttelijä\nStrang, puhuja, lakiasäätävän vallan, kuvernöörin, kymmenkunnan\ntuomioistuimen ja -- ihmissielujen voittaja. Hänen seisoessaan\ntuossa asennossa hetkisen Nathaniel nousi pystyyn nöyränä, uskoen,\nkuten toiset ennen häntä olivat uskoneet, tuon miehen kuntoon.\nMutta samassa hänen silmänsä osuivat taaempana olevaan tyttöön;\ntämä teki merkkejä hänelle, entinen kauhunilme kasvoillaan, ja\nnäytti paperipalasta, jolle hän oli kirjoittanut jotakin. Tavattuaan\nkapteeni Plumin katseen hän rutisti paperin palloksi ja heitti sen\nkaiteen yli maahan rappusten juureen.\n\n\"Kiitän teitä tarjoamistanne etuoikeuksista\", virkkoi Nathaniel\ntarttuen hattuunsa, \"nautin varmasti ystävällisyydestänne muutaman\ntunnin, sillä haluan kovin mielelläni olla läsnä muutamassa\njuhlamenossanne, jonka luullakseni piti olla tänään. Sitten palaan\nlaivaani, jollen ole löytänyt mitään.\"\n\n\"Ah, haluatte nähdä raipparangaistuksen.\" Kuningas hymyili\nhyväksyvästi. \"Se on maan tapa, jota käytämme lievempien hairahdusten\nrankaisukeinona. Se osoittaa, kapteeni Plum, suvaitsemattomuuttamme\npahantekijöitä kohtaan.\"\n\nHän käännähti äkkiä nuoren tytön puoleen. \"Wimsome, ystävä, oletko\njäljentänyt paperin, jota par'aikaa kirjoitan! Näyttäisin sen\nkapteeni Plumille.\"\n\nHän meni verkalleen tyttöä kohti. Ensi kerran Nathaniel saattoi nyt\nStrangin huomaamatta tarkastaa tyttöä, joka oli häntä varoittanut.\nTämä oli aivan nuori, ensi näkemältä melkein lapsi, tarkemmin\nkatseltuaan häntä kapteeni Plum arvioi hänet ainakin viiden-\nkuudentoistavuotiaaksi. Hänen pukunsa oli omiaan kohottamaan\nlapsellista vaikutusta. Lyhyenlainen tukka valui tummina, välkkyvinä\nkiharoina niskaan. Hänellä oli soma, takkia muistuttava pusero\nja polvihame, jonka alta näkyivät kauniit jalat ja sirot nilkat.\nKun Strang, paperin saatuaan palasi, neitonen katsoi kapteeni\nPlumiin. Hänen pieni, punainen suunsa oli avoinna, ja hän viittasi\nhuolestuneena kirjeensä piilopaikkaa. Kuningas silmäili omaa\npaperiaan, ja Nathaniel nyökkäsi tytölle merkiksi, että oli\nymmärtänyt.\n\n\"Olen kuin puutarhuri, joka vie jokaisen ohikulkevan naapurinsa\ntarhaansa ihailemaan ensimmäisiä taimiansa\", nauroi profeetta\nhyväntuulisesti. \"Toisin sanoen kirjoittelen hiukan ja tunnen\nlapsellista iloa, kun saan jonkun lukemaan sepustuksiani. Mutta\nhuomaan, ettei tämä ole luettavassa asussa. Pelastuitte siis. Tämä\non lyhyt Majavasaaren historia, jonka olen kirjoittanut Smithsonin\nlaitoksen [perustettu v. 1846 luonnontutkija J. Smithsonin\nlahjoituksin Washingtoniin. Tieteellinen laitos, julkaisee eri\ntutkimussarjoja. _Suoment. muistutus_] pyynnöstä; sama laitos on\njulkaissut muutaman artikkelin. Jos sattumalta vielä huomenna olette\nsaarella ja pistäydytte täällä, luetan sen teillä varmasti, vaikka\nminun täytyisi kutsua kaikki voutini apuun!\"\n\nHän nauroi niin vilpittömän hyväntuulisesti, että Nathaniel huomasi\nhymyilevänsä epämiellyttävistä tunteistaan huolimatta. \"Kirjoitatteko\npaljon?\" hän kysyi.\n\n\"Julkaisen joka päivä ilmestyvää lehteä\", virkkoi kuningas hieman\nkerskaillen, \"ja profeettana tietysti käännän taivaasta meille\nlähetetyt, kansani johtoa koskevat määräykset. Minulla on hallussani\nurimin ja thumminin salaisuus, jonka enkelit ensiksi antoivat Josefin\nkäsiin; se kirkastaa Jumalan sanan sellaisena kuin se ilmenee eräässä\nkirjoittamassani kirjassa. Oh -- tämän olin unohtaa!\"\n\nPöydällä olevasta kirja- ja paperikasasta hän veti esiin sinikantisen\nvihkosen ojentaen sen vieraalleen. \"Minulla on jäljellä vain muutama\njäljennös, mutta te saatte tämän, kapteeni Plum. Se kiinnostaa\nteitä varmasti. Siinä olen esittänyt oman kansani ja Machinacin ja\nmantereen rikollisten hävitysretkeilijöiden välisiä selkkauksia sekä\nkuvaillut omaa taisteluamme siveyden ja rehellisyyden puolesta noita\nihmishahmossa liikkuvia korppikotkia vastaan. Kirjanen ilmestyi kaksi\nvuotta sitten. Olot ovat nyt toiset kuin silloin. Nyt olen kuningas,\nja rikosten loassa rypevistä sortajista on, tullut sorrettuja.\"\n\nViimeiset sanat kumahtelivat voitonriemuisina, ja samassa kuului\navoimesta ovesta kuin pilkkanauruna Obadiah Pricen iloton, kuhertava\nnauru.\n\n\"Niinpä niin, valtamme ulottuu lamaanilaisiin saakka!\"\n\nKuullessaan äänen Strang kääntyi tulijaa kohti, ja hänen äänessään\nkumahdellut riemu vaimeni hiljaiseksi tervehdykseksi. Nathaniel\nhuomasi pienen vanhuksen rohkeasti kohtaavan Strangin katseen, hänen\nsilmissään ei ilmennyt pelkoa eikä matelevaisuutta. He tervehtivät\nkuin päällikkö tervehtii toista, löivät kättä ja vaihtoivat jonkin\nsanan hiljaisella äänellä kapteeni Plumin mennessä ovelle.\n\n\"Odottakaa, tulen mukaanne, kapteeni Nathaniel Plum\", lausui Obadiah.\n\"Tulen oppaaksenne kaupunkiin.\"\n\n\"Neuvos on ystävänne\", lisäsi Strang. \"Tänään hän on sellainen\nkuninkaan käskystä.\"\n\nHän kumarsi. Nathaniel meni ulos ovesta. Katsahtaessaan taakseen hän\nnäki vielä viimeisen varoittavan katseen tytön silmissä. Juostessaan\nalas portaita hän kuuli vanhuksen hetkiseksi pysähtyvän portaitten\nyläpäähän, ja käyttäen tilaisuutta hyväkseen hän sieppasi maasta\nrutistuneen paperipalan ja luki:\n\n\"Kiiruhtakaa laivaanne. Joka hetki vaanitaan henkeänne. _Jollette\nmene heti paikalla_, ette poistu elävänä saarelta. Tyttö, jonka\nnäitte ikkunan läpi, lähettää teille tämän varoituksen.\"\n\nHän pisti paperin takintaskuun Obadiahin saavuttaessa hänet.\n\n\"Hohhoi, Nat poikaseni, tulinpa kiireesti tavoittaakseni teidät,\ntulinpa kiireesti.\"\n\nHän tarttui toverinsa käsivarteen, ja Nathaniel tunsi hänen kätensä\nvapisevan ankarasti. \"Mennään tätä tietä, Nat, temppelin taitse.\nMinulla on teille yhtä ja toista kerrottavaa.\" Hänen äänensä kuulosti\nkummallisen luonnottomalta, ja katsahtaessaan häneen kapteeni Plum\nsäpsähti helmisilmien katsetta.\n\n\"Nat, teidän täytyy kiiruhtaa tiehenne kääröinenne!\"\n\n\"Niinhän teenkin -- jos vain pelastan nahkani. Obadiah Price, aion\ntappaa teidät!\"\n\nHe olivat kiertäneet suunnattoman hirsirakennuksen taakse, jonne\nei voinut nähdä kuninkaan virkahuoneen ikkunasta, ja vanhuksen\nseisahtuessa Nathaniel tarrasi rautaisin ottein hänen käsivarteensa.\n\n\"Surmaan teidät!\" toisti hän.\n\nVanha mies seisoi silmää räpäyttämättä. Ei lihaskaan hänen\nkasvoillaan värähtänyt kapteenin sormien painuessa hänen lihaansa.\n\n\"Huomatessani petoksen varjonkaan, nähdessäni pienimmän merkin\nuhkaavasta vaarasta, ammun teidät kuoliaaksi!\" lopetti kapteeni Plum\nuhkauksensa.\n\n\"Saatte tehdä sen. Tästä hetkestä lähtien en poistu viereltänne\nsiihen saakka, kun jätätte saaren, eikä mitään pahaa tapahdu teille.\nMutta jos tulisi hetki, jolloin epäilette minua vihamieheksenne --\nniin ampukaa minut!\"\n\nObadiah Pricen äänen vilpittömyys sai Nathanielin vakuuttautumaan,\nja hän hillitsi otteensa vanhuksen käsivarresta. Vanhaa neuvosta\nympäröivästä salaperäisyydestä huolimatta hän luotti häneen.\nMutta hänen mieleensä kohosi mieletön halu puristaa totuus esiin\nvanhuksesta, pakoittaa hänet paljastamaan kummallisen juonen\nsalaisuus, johon hänetkin oli vedetty mukaan ja josta hän tällä\nhetkellä tiesi juuri yhtä paljon kuin ensi kertaa astuessaan jalkansa\nmormonien valtakuntaan. Mutta jo toivomuksen syntyessä hänen\naivoissaan hän huomasi sen hyödyttömäksi.\n\n\"Jos olisitte pysynyt mökillä, Nat, olisitte tullut huomaamaan, että\nolen ystävänne\", jatkoi Obadiah. \"Hän olisi tullut luoksenne, nyt se\nei käy päinsä. Tiedättehän? Onhan teitä varoitettu.\"\n\nNathaniel veti Wimsomen kirjeen taskustaan lukien sen ääneen. Obadiah\nhymyili veitikkamaisesti nähdessään kuinka tarkoin hän varjeli\nkirjoitusta hänen katseiltaan.\n\n\"Nat, olette kunnon poika!\" huudahti hän hieroskellen käsiään vanhaan\ntapaansa. \"Ette tahtonut pettää sievää pikku Wimiä! Entäs kenen\narvelette pyytäneen Wimsomea toimittamaan teille kirjelapun!\"\n\n\"Strangin vaimon!\"\n\n\"Aivan niin. Ja hän se pani vanhat sääreni juoksemaan teidän\ntakianne, poikaseni. Tulkaa, lähtekäämme liikkeelle!\"\n\nVanhus oli jälleen oma itsensä, nauraa kuhertava, irvistelevä,\nkäsiään hykertelevä ukonkäppyrä; ja hänen silmänsä tanssivat hänen\npuhuessaan tytöstä.\n\n\"Casey on hieman varomaton mies\", kurnutti hän vilkaisten äkkiä\nsyrjäsilmällä toveriinsa. \"Casey on hullu!\"\n\n\"Caseyko?\" karjasi kapteeni Plum. \"Mitä pirua tarkoitatte?\"\n\n\"Hohoo, ettekö arvaa totuutta? Eilen illalla meidän tehdessämme\ntuttavuutta tuli pari mannermaan kalastajaa laivaanne. Mormonirosvot\nolivat ryöstäneet heidät! He kirosivat Strangia ja vannoivat kostoa.\nJa varovainen Caseynne kiroili niitten mukana, syötti heitä, joi\nniitten kanssa ja olisi mielellään pidättänyt heidät laivassaan\naamuun asti, jollei heillä olisi ollut kiire viemään tietoja\nStrangille. Ymmärrättekö, Nat? Ymmärrättekö?\"\n\n\"Mitä Casey puhui niille?\" kysyi kapteeni Plum henki kurkussa.\n\nObadiah kohautti hartioitaan.\n\n\"Aivan tarpeeksi toimittamaan teille kuulan päähänne. Hauskaa,\nvai mitä? Mutta mepä vedämme heitä nenästä! Menette laivaanne ja\npurjehditte kääröinenne tiehenne ja sitten saatte hakkailla Strangin\nvaimoa -- _sillä hän aikoo lähteä mukaanne_?\"\n\nHän vaikeni nauttien hämmästyksestä, minkä voi lukea kapteeni Plumin\njoka piirteessä. Veri syöksähti nuoren kapteenin pronssinvärisiin\nposkiin, ja hänen niskansa lehahti punaiseksi. Hitaasti tuli\nmuutos. Hänen silmissään oli levoton välke, ja hänen äänensä kaikui\nteräksenkovana.\n\n\"Haluaako hän tulla mukaan? Minkä tähden?\"\n\nObadiah oli katsellut muutosta hiljaa naureskellen. Äkkiä hän\nojentautui suoraksi.\n\n\"Sh-h-h\" kuiski hän. \"Pysykää levollisena, Nat! Älkää näyttäkö\nkiihtyneeltä tai pelokkaalta. Tuolla tulee mies, jonka on määrä ottaa\nteidät hengiltä.\"\n\nHän seisoi liikuttamatta jäsentäkään. Ainoastaan silmät elivät.\n\n\"Hän tulee puhuttelemaan minua, ja katselemaan teitä\", lisäsi hän\nkiihtyneesti. \"Käyttäytykää ystävällisesti. Olkaa yhtä mieltä\nkanssani. Hän on sheriffien pää, kuninkaan pyöveli, Arbor Croche!\"\n\nObadiah kääntyi, niinkuin olisi nyt vasta huomannut tulijan.\n\"Wimsomen isä!\" kuiskasi hän edelleen.\n\nArbor Croche! Nathaniel värisi tahtomattaan kääntyessään Obadiah\nPricen kanssa. Croche, sheriffien päällikkö, mannermaan vitsaus,\nmormonivaltion Attila, jonka pelkkä nimi sai rannikkoseutujen\nnaiset vaalenemaan ja jonka päästä miehet olivat salaa luvanneet\npalkinnon kullassa! Vaistomaisesti kapteeni Plumin käsi pyrki takin\nalle. Obadiah huomasi liikkeen, ja mennen Arbor Crochea vastaan hän\nnykäsi käden kiivaasti takaisin. Päästyään puolenkymmenen askelen\npäähän ylisheriffi pysähtyi kumartaen syvään. Mutta vanhus seisoi\npystypäisenä hänen edessään, kuten oli seisonut kuninkaan puheilla,\nhymyillen ja nyökäyttäen päätänsä.\n\n\"Kas, Croche!\" tervehti hän, \"hyvää huomenta!\"\n\n\"Hyvää huomenta, herra neuvos.\"\n\n\"Saanko esittää teille _Typhoon_-laivan omistajan, kapteeni Nathaniel\nPlumin. Kapteeni Plum, tässä on hänen majesteettinsa virkamies Arbor\nCroche.\"\n\nMolemmat miehet kättelivät. Kapteeni Plum oli puolta päätä pitempi\nCrochea, joka, samoin kuin hänen kuninkaansa, oli lyhyt, vanttera\nmies, tätä kuitenkin paljon nuorempi. Hän oli tumma, synkännäköinen,\nkömpelö olio, mustasilmäinen, mustatukkainen, kädenlyönnistä päättäen\nvoimakas mies.\n\n\"Olette muukalainen, kapteeni Plum?\"\n\nVanhus vastasi vikkelästi:\n\n\"Hän on ensi kertaa St. Jamesissa. Olen kutsunut hänet katsomaan\nraipparangaistusta. Ohimennen sanoen\", hän katsahti merkitsevästi\nCrocheen, \"toivon, että toimitatte hänet illalla turvallisesti\nlaivaan. Hänen laivansa on saaren alapäässä. Ehkä lähetätte pari\nmiestä vähän ennen pimeäntuloa, vartiojoukoksi, ymmärrättehän --\"\n\nNathaniel tunsi selkäpiitänsä karmivan nähdessään sheriffin mustilla\nkasvoilla ilmenevän tyytyväisyyden.\n\n\"Se tuottaa minulle suuren ilon, neuvos\", keskeytti hän. \"Saatan\nteidät itse laivaan, jos sallitte, kapteeni Plum.\"\n\n\"Kiitos\", vastasi puhuteltu.\n\n\"Kapteeni Plum on seurassani koko päivän\", lisäsi Obadiah. \"Tulkaa\nseitsemältä -- luokseni. Kas vain, väkeä näkyy jo kokoontuvan\nvankilan luo.\"\n\n\"Olemme hiukan muuttaneet ohjelmaamme, neuvos\", Arbor Croche kääntyi\nkapteeni Plumin puoleen. \"Puolen tunnin kuluttua saatte nähdä\nraipparangaistuksen, kapteeni Plum.\" Hän kääntyi kumarrettuaan\nObadiah Pricelle ja eteni nopeasti Strangin virastoa kohti.\n\n\"Vai tuo herra siis aikoo lähettää kuulan lävitseni!\" tuumi kapteeni\nPlum Crochen poistuttua kuulomatkan ulottuvilta. Hän nauroi, ja hänen\näänensä kaikui hurjan, odottavan iloisena. \"Obadiah, ettekö voi\njärjestää asioita niin, että joudun kahden kesken hänen kanssaan.\"\n\n\"Ei hän tule lainkaan mukaamme, Nat\", iski vanhus silmää. \"Hahaa,\npelatkaamme hänen omilla aseillaan, petkuttamalla. Kun hän tulee\nmääräpaikalle, olette te laivassa.\"\n\n\"Mutta tekisi mieleni puhutella häntä. Kahden kesken ja metsäisessä\npaikassa. Hyvä Jumala, tunnen erään miehen Grand Traverse Baysta.\nHänen vaimonsa ja tyttärensä --\"\n\n\"Sh -- sh --\", keskeytti vanha mies. \"Ette kai tappaisi pikku\nWimsomen isää!\"\n\n\"Wimsomen isä! Tuo peto! Tuo murhamies! Onko se totta?\"\n\n\"Olisittepa vain nähnyt hänen äitinsä, Nat, olisittepa nähnyt hänen\näitinsä!\" Vanhus punoi käsiään kuin saituri kultaa nähdessään. \"Hän\noli kaunis, kaunis kuin metsäkukka, ja hän tappoi itsensä kolme\nvuotta sitten päästäkseen synnyttämästä enää lisää lapsia tähän\nkurjuuteen. Pikku Wimsome muistuttaa äitiään.\"\n\n\"Asuuko hän isänsä luona?\"\n\n\"Asuupa hyvinkin, Strangin tarkoin vartioimana, oi, niin\nhuolellisesti vartioituna. No, arvatenkin hänestä jonakin kauniina\npäivänä tehdään kuningatar!\"\n\n\"Suuri luoja!\" huusi nuori mies. \"Ja te elätte tässä likakaivossa ja\nvielä uskotte taivaaseen.\"\n\n\"Uskon, minä uskon taivaan olemassaoloon. Ja palkkani on oleva suuri.\nHahaa, en viitsi kulkea keskitietä!\"\n\nHe olivat kiertäneet kaaressa temppelin taitse ja lähestyivät matalaa\nhirsirakennusta, jonka Obadiah oli maininnut olevan vankilan.\nYhdellä silmäyksellä Nathaniel huomasi sen sijaitsevan siten, että\nStrangin virastorakennuksen takasivulta oli erinomainen näköala\nsinne. Väkiryhmiä oli jo kokoontunut vankilan alueelle. Ne seisoivat\njutellen jännittyneen mielenkiinnon ja odotuksen vallassa, mikä on\nrahvaalle niin ominaista julkisten rangaistustoimenpiteitten ollessa\nkyseessä. Kolmannes katselijoista oli naisia. Kuten Nathaniel jo\naikaisemmin oli huomannut, mormoninaiset pitivät tukkansa palmikolla\ntai hajallaan, ja kolmea, neljää lukuunottamatta oli kaikilla hameet,\njotka tuskin peittivät polvia. Obadiah pysähdytti toverinsa aivan\nmuutaman ryhmän viereen, jossa oli puolikymmentä naista, ja nykäisi\nhäntä salavihkaa.\n\n\"Kaunis näky, vai mitä, Nat?\" nauraa kurnutti hän. \"Kuninkaalla on\nihmeteltävä kauneusaisti, Nat, ihmeteltävä kauneusaisti. Hän määrää,\nettei hame saa peittää ainoatakaan naispolvea. He, he, jospa hän\nuskaltaisi, jospa hän vain uskaltaisi, Nat!\"\n\nHän nyhkäsi Nathanielia jälleen niin lujasti, että tämä hypähti kuin\nolisi saanut puukon kylkiluittansa väliin.\n\n\"Pyhän Yrjön nimessä ihailen hänen makuansa!\" nauroi hän. Naiset\nhuomasivat hänen katselevan heitä, ja nuorin ja kaunein joukosta\nhymyili kehoittavasti.\n\n\"Sh, se on Jezebel!\" katkaisi Obadiah. \"Hänen lapsensa leikkii tuossa\nvieressä.\"\n\nNuori nainen keikautti päätänsä ja nauroi niin, että valkoiset\nhampaat loistivat, ikäänkuin olisi kuullut vanhuksen sanat.\n\n\"Katsokaa, kuinka hän punoo hiuksiaan\", murisi Obadiah sapekkaasti\nnuoren naisen yhä katsellessa rohkeasti Nathanielia ja leikkiessä\nkiiltävillä kiharoillaan, jotka välkkyivät auringossa hänen\nrinnallaan. \"Ezsa Milton on niin hullaantunut häneen, ettei ota\nketään muuta vaimoa. Uh, Strang on hullu!\"\n\nNathaniel kohautti hartioitaan ja käänsi selkänsä nauraville silmille.\n\n\"Minkä vuoksi?\"\n\n\"Sanoessaan naisille, että lyhyet hameet ja hajallaan olevat hiukset\nedistävät heidän sielujensa pelastusta. Sillä jokaista naissielua\nkohti, joka siten pelastuu, menee kaksi miestä kadotukseen!\"\n\nNiin kiihkeää vastenmielisyyttä vanhus osoitti ja niin hullunkuriseen\nirvistykseen vääntyivät hänen kasvonsa, että Nathaniel vaivoin\nsaattoi pidättyä purskahtamasta nauruun. Obadiah huomasi sen, ja\nvihaisesti nykäisten päätään hän ohjasi kulkunsa odottavan väkijoukon\nsisäreunaa kohti. Pienellä aukeamalla katselijapiirin keskellä oli\nlyhyt pylväs, jonka poikkipuuhun oli kiinnitetty hihnoja. Pylvästä\nvasten nojasi tärkeännäköinen nuori mies, kolmihaarainen ruoska\nkädessään. Painostava hiljaisuus vallitsi väkijoukossa, kuului\nvain katselijain riveihin työntyneiden naisten kuiskailua, kun he\npelokkaan uteliaina kurottautuivat nähdäkseen verta ja kuullakseen\nruoskaniskuja.\n\n\"Tuo on Mac Dongall -- yleinen ruoskija ja kahlekoirien hoitaja\",\nselitti Obadiah kuiskaten.\n\nNathaniel hätkähti.\n\n\"Kahlekoirien!\" sanoi hän henkeään pidellen.\n\nVanhus irvisti ja punoi käsiään huvitettuna toverinsa hämmästyksestä.\n\n\"Meillä on komein verikoiralauma Lowicianan pohjoispuolella\", jatkoi\nhän niin hiljaa, että vain Nathaniel sen kuuli \"katsokaa, kuinka kova\nja tasainen maa on pylvään ympäriltä!\"\n\nNathaniel katsoi, ja hänen verensä kuumeni.\n\n\"Olen nähnyt tuollaista etelä-valtioissa\", hän virkkoi, \"mutta en\nvalkoisten miesten rankaisukeinona.\"\n\nObadiah tarttui hänen käsivarteensa.\n\n\"Nyt ne tulevat!\"\n\nVankilan suunnalta väkijoukko hajaantui, perääntyi asettuen kapeaan\nrintamaan. Naisten kuiskailu vaikeni. Kolme miestä tuli aukealle\npaikalle. Keskellä kulkeva oli vyötäisiään myöten alaston. Hänen\nmolemmissa paljaissa ranteissaan oli nahkahihna, josta vartijat\npitelivät. Vanki oli lyijynharmaa kasvoiltaan; veri tihkui hänen\nrevityistä ranteistaan, hänen silmänsä kiiluivat pahasti, hän\nhuohotti, näki, ettei hän ollut lähtenyt vankilasta vastarinnatta.\n\n\"Wittle on ensimmäisenä!\" sanoi vanhus henkeään pidätellen. \"Hän se\nsanoi, ettei hänen vaimonsa saisi kulkea lyhyissä hameissa.\"\n\nVäkijoukon läpi päästyään vanki pysähtyi ja lihakset hänen\nkäsivarsissaan ja rinnassaan jännittyivät. Lähinnä olevat katsojat\nperäytyivät. Sitten näkyi äkkinäinen muutos miehen kasvoilla, hän\nmeni nopeasti patsaalle ja polvistui sen eteen. Hänen ranteissaan\nolevat hihnat sidottiin pylvään poikkipuun hihnoihin, ja ruoskija\nasettui paikoilleen. Ensimmäisen iskun sattuessa uhri huusi. Ruoskan\nlaskeutuessa hän oli jälleen vaiti. Ilkeä pahoinvoinnin tunne\ntapasi Nathanielin hänen nähdessään punaisten haavojen leikkautuvan\nvalkoiseen ihoon. Viisi kertaa -- kuusi kertaa -- seitsemän kertaa\nruoska nousi ja laski. Kauhuissaan hän käänsi päänsä pois. Hänen\ntakanaan nauroi muudan mies hänen kalpeudelleen ja vapiseville\nhuulilleen. Yhä uudelleen hän kuuli iskujen putoilevan paljaalle\nselälle. Hänen läheltänsä kuului naisen voihkinaa. Tukahdutettua\nliikehtimistä, sanatonta äänten muminaa kiiri väkijoukon läpi.\nNathaniel kääntyi jälleen pylvääseen päin. Veri valui onnettoman\nselästä. Pitkiä punaisia juovia risteili hartioilla, ja eräs isku\noli haavoittanut hänen kumartuneen niskansa. Vielä isku, entistä\nkiukkuisempi, ja Mac Dongall kääntyi hengästyneenä uhristaan.\nVartijat irroittivat miehen paalusta, ja hän nousi horjuen\nseisoalleen. Hänen hoippuessaan katselijajoukon aukaisemaa kujaa\nmyöten pois hänen raadeltu selkänsä loisti karmosiininpunaisena\nauringossa.\n\n\"Suuri Luoja!\" valitti Nathaniel.\n\nHän kääntyi Obadiah Priceen päin ja hämmästyi nähdessään hänet.\nVanhuksen kasvot olivat aavemaisen kalpeat. Hänen suupielensä\nnytkähtelivät, ja koko hänen ruumiinsa tärisi. Nathaniel tarttui\nmyötätuntoa tuntien hänen käsivarteensa.\n\n\"Eikö meidän ole paras mennä, vanhus hyvä?\" kuiskasi hän.\n\n\"Ei -- ei -- ei -- ei vielä, Nat. Nyt -- nyt tulee Neil. Minun täytyy\nnähdä, kuinka poika -- sen kestää.\"\n\nPian palasivat vahdit. Tällä kerta vanki kulki vapaana ja\npystypäisenä. Hihnat heiluivat hänen ranteissaan, ja hän oli\naskelen verran seuralaistensa edellä. Hän oli nuori mies, noin\nkaksikymmentäviisi-vuotias, päätteli Nathaniel. Hän oli edellisen\nvangin vastakohta. Hänen kasvonsa eivät olleet kalpeat. Ei pelon\neikä epäröinnin merkkiäkään näkynyt hänen katseessaan. Kun hän\nohimennessään katsahti ympäröiviä kasvoja, kohosi puna hänen\nposkilleen. Mac Dongallille hän nyökkäsi hymyillen. Tuossa\npäännyökkäyksessä ja tuossa hymyssä oli jotakin, joka sai\nruoskijamestarin sydämen värähtämään. Sitten nuorukainen katsahti\nObadiah Priceen ja Nathanieliin. Hän näki vanhuksen pistäneen\nkätensä nuoren kapteenin kainaloon, ja hänen kasvoillaan vilahti\nymmärtämyksen hymy. Hetkeksi yhtyivät molempien nuorten miesten\nkatseet. Pylvään vieressä seisova mies astui askelen eteenpäin. Hänen\nhuulensa liikkuivat kuin sanoakseen jotakin, uhmaava hymy katosi\nhänen kasvoiltaan. Sitten hän käännähti nopeasti ojentaen kätensä\nvartijoille.\n\nNuorukaisen polvistuessa pylvään eteen Nathaniel kuuli vierestään\nObadiah Pricen tukahdetun huokauksen.\n\n\"Tulkaa\", sanoi hän lempeästi. \"En kestä tätä. Menkäämme tiehemme!\"\n\nHän työnsi vanhusta takaisinpäin. Isku viuhahti hänen takanaan.\nSamassa tuntui läpitunkeva huuto. Se oli naisen huuto, ja muristen\nkuin kidutettu eläin vanhus työnsi luotaan Nathanielin käden ja\nryntäsi takaisin eturiviin. Vastakkaisella puolen väkijoukko\nlainehti, ja Mac Dongallin uudelleen kohottaessa ruoskaansa hyökkäsi\nnainen esiin.\n\n\"Hyvä Jumala!\" huusi kapteeni Plum, \"sehän on --\"\n\nLoppu jäi sanomatta. Tuli kiersi hänen suonissaan.\n\nYhdellä ainoalla voimakkaitten käsivarttensa otteella hän oli\nraivannut tien läpi ihmisjoukon. Kymmenkunnan askelen päässä hänestä\nseisoi syreenityttö, kaunis tukka hajallaan, kasvot kuolemankalpeina,\nhuohottaen kuin juoksun jäljestä. Silmänräpäyksessä hän käsitti\ntilanteen -- patsaan luona olevan miehen, iskuun kohotetun ruoskan\n-- Nathanielin. Tukahtuneesti huudahtaen hän heittäytyi Mac\nDongallia kohti, kietoi käsivartensa polvistuneen miehen ympäri,\npeittäen hänet hiustensa loistavaan verhoon. Hetkiseksi hän nosti\nsilmänsä kapteeni Plumiin. Jälleen Nathaniel näki niissä saman\nkuolemankauhun ja vetoavan katseen, joka oli osunut häneen kuninkaan\nikkunasta. Hänen käsivarsilihaksensa jännittyivät teräskoviksi.\nMuudan vartijoista juoksi esiin ja tarttui tyttöön yrittäen raastaa\nhänet pois. Kiihkoissaan hän työnsi hänen päätänsä taaksepäin,\nja hiukset laahasivat loassa. Näky oli raivostuttava. Nathaniel\nhuudahti. Yhdellä ainoalla hyppäyksellä hän oli vartijan kimpussa\nja löi nyrkkinsä tämän kasvoja vastaan moukarin voimalla. Mies\nkaatui äännähtämättä. Samassa kapteeni Plum oli vetänyt esiin\npuukkonsa ja katkaissut hihnat, joilla vanki oli sidottu pylvääseen.\nSilmänräpäyksen ajan hänen kasvonsa olivat aivan tytön kasvojen\nvieressä. Hän näki hänen huultensa taipuvan iloiseen huudahdukseen,\nmutta ei jäänyt sitä odottamaan.\n\nRaivostuneen pedon tavoin hän kääntyi sanattomiksi ällistyneitä\nkatselijoita kohti ja heittäytyi toisen vartion kimppuun. Hänen\ntakanaan kaikui riemuhuuto, hän näki alastomien hartioitten\nvälähtävän ja pylvääseen sidottu mies syöksähti hänen viereensä.\nYhdessä he hyökkäsivät ihmisjoukon läpi jaellen iskuja oikeaan ja\nvasempaan.\n\n\"Tätä tietä, Neil!\" huusi Nathaniel. \"Tätä tietä -- laivaan!\"\n\nHe juoksivat ylös kaupungista metsään kohoavaa rinnettä. Ei edes\ntapauksen nopeudesta hämmästynyt ruoskija seurannut heitä. Muutamasta\nkuninkaan talon verhotusta ikkunasta oli kaksi miestä seurannut\nvankilan luona sattunutta kuohuttavaa näytelmää. Toinen heistä\noli Strang, toinen oli Arbor Croche. Toisessa ikkunassa, muutaman\njalan päässä heistä, kyyrötti lattialla korkean pöydän ja paperi-\nja kirjakasojen takana piilossa Wimsome Croche tuskin uskaltaen\nhengittää pelosta, että hänet huomattaisiin. Miehet näkivät tytön\njuoksevan esiin vankilan takaa. He seurasivat hänen ponnisteluaan\nväkijoukon läpi. He näkivät Nathanielin juoksevan esiin, näkivät\nnopean iskun, välähtävän veitsen ja paon. Niin äkkiä kaikki oli\nkäynyt, etteivät hämmästyneet miehet ehtineet äännähtääkään. Mutta\nNathanielin ja Neilin tunkeutuessa katselijajoukon läpi ja hävitessä\nmetsää kohti, Strangin valtava ääni jylisi ukkosena.\n\n\"Arbor Croche, ota kiinni nuo miehet ja surmaa heidät!\"\n\nHurjana sheriffipäällikkö ryntäsi alas portaita. Kuullessaan hänen\nlähtevän Wimsome jähmettyi kauhusta. Hän tiesi mitä tuo käsky\nmerkitsi. Arbor Crochen tyttären mieltä poltti useampi kuin yksi\nkaamea salaisuus, hänen sieluansa pistelivät tikarien tavoin samat\nkauhunteot, jotka olivat kiduttaneet hänen äitinsä kuoliaaksi.\nJa pahinta kaikesta oli se, että Arbor Crochelle Strangin sanat\nolivat Jumalan sanoja! Jos profeetta sanoi: tapa, niin hän tappoi!\nKokonaisen minuutin Wimsome kyyrötti piilopaikassaan, tajuttomana\nkauhusta, joka niin nopeasti oli hänen mielestään kartoittanut\nonnistuneen paon tuottaman ilon. Hän kuuli Strangin poistuvan ikkunan\näärestä, kuuli hänen raskaat askelensa ulommaisesta huoneesta, kuuli\noven sulkeutuvan ja tajusi, että hänkin oli mennyt. Hän hypähti\npystyyn juosten ikkunaan, jonka äärestä miehet olivat lähteneet,\nArbor Croche oli jo vankilan luona. Väkijoukko alkoi hajaantua.\nMiehiä kiipeili kuin muurahaisia metsään päättyvää rinnettä pitkin.\nKolme, neljä ajoi paenneita takaa, ja Wimsome tiesi heidän panevan\nparastaan. Toisia seurasi hitaammin, niitten joukossa muutamia\nnaisia. Portailta kuului liikettä. Wimsome tunsi askelet. Hän tunsi\näänen, joka hetkistä myöhemmin mainitsi häntä nimeltä. Toivottomasti\nnyyhkyttäen hän käännähti ja meni kädet ojona tulijaa vastaan.\nSe oli tyttö, jonka takia Nathaniel oli keskeyttänyt kuninkaan\nraipparangaistuksen.\n\n\n\n\nV luku.\n\nSALAISUUS.\n\n\nTuskin Nathaniel oli ponnistellut ällistyneen katselijajoukon läpi,\nkun hänelle selvisi tekonsa uhkarohkeus. Olihan hän ehkäissyt\nkuninkaan tuomion. Hän ei katunut sitä, että oli totellut niin\nihmeellisellä tavalla hänen elämäänsä ilmestyneen tytön silmien\näänetöntä pyyntöä. Hän riemuitsi voimasta, joka oli pannut hänet\nliikkeelle, sytyttänyt tulen hänen suoniinsa ja antanut hänelle\njättiläisen voimat. Hänen hermoissaan soi ilo siitä, että hän oli\nrynnistänyt yli esteitten, jotka kylmäverisempinä hetkinä olisivat\nolleet ylipääsemättömät. Hänen mielessään väikkyi kuva kauniista\nkasvoista, jotka ratkaisevina kärsimyksen hetkinä olivat etsineet\nhänen kasvojaan.\n\nHänen puoleensa tyttö oli kääntynyt, yksistään hänen puoleensa\nkoko väkijoukosta. Hän oli kuullut hänen äänensä, tuntenut hänen\npehmeitten hiustensa häilähdyksen kasvoillaan katkoessaan hihnoja.\nHän näki tytön katseen ja hänen huultensa liikkeen, kun hän ryntäsi\nväkijoukkoon. Ja kiitäessään rinnettä ylös hän tunsi saaneensa\nrunsaan palkan työstään. Hänen verensä tulistui kuin väkevästä\nviinistä; taistelun kiihko paloi hänessä yhä. Mutta tuskin hän oli\ntaistellut itsensä väkijoukon läpi, kun hänen arvostelukykynsä\npalasi. Häntä ensin väijynyt vaara oli nyt kaksin verroin uhkaava,\nja hänen itsesäilytysvaistonsa riemuitsi vauhdista, millä hän oli\nkiitänyt takaa-ajajiensa ulottuvilta. Hän katsahti olkansa yli ja\nnäki pelastamansa miehen tulevan aivan kintereillä. Hänen ensimmäinen\najatuksensa oli paeta Obadiah Pricen mökille. Mutta sitten hän päätti\nseurata laivaan vievää polkua. Kohtapuoleen hänen miehensä varmaan\nolisivat häntä veneellä vastassa, ja päästyään kerran _Typhoonin_\nkannelle hän voisi jatkaa taisteluaan Strangia vastaan paremmalla\nmenestyksellä kuin yksinäisenä pakolaisena mormonien saarella. Sitä\npaitsi hän muisti, mitä Casey tekisi auringon laskiessa.\n\nMäen laelle päästyään hän pysähtyi odottamaan toveriaan.\n\n\"Minulla on laiva tuolla järvellä\", virkkoi hän viitaten sisämaahan\npäin. \"Oikaiskaamme suorinta tietä saaren päähän. Siellä on vene\nodottamassa.\"\n\nNeil kiipesi huohottaen ja niin hengästyksissään, ettei voinut\npuhua, mutta silmät ilmaisivat rajatonta kiitollisuutta. Ne olivat\nkirkkaat, pelottomat silmät ja niissä oli teräksensininen välähdys.\nHänen ojentaessaan kätensä kapteeni Plumille ne loistivat vapautuksen\nriemua.\n\n\"Kiitos, kapteeni Plum!\"\n\nHän lausui toverinsa nimen varmasti, kuin olisi tietänyt sen jo\nkauan. \"Jos he laskevat irti koirat, laivaan menosta ei tule mitään\",\nlisäsi hän merkitsevästi kohauttaen alastomia olkapäitään. \"Seuratkaa\nminua!\"\n\nHänen äänensä oli rauhallinen, ja Nathaniel näki valkoisten\nhampaitten välkkyvän Neilin hymyillessä hänelle julmaa hymyä ja\nasettuessa johtoon. Nähdessään toverinsa silmät _Typhoonin_ kapteeni\noli päättänyt hänet taistelijaksi. Hänen hymynsä, rohkea, luottava\nja kuitenkin heidän vaaransa ymmärtävä sai hänet uskomaan, että hän\noli oikeassa. Hän seurasi Neilin kintereillä mitään kyselemättä.\nKuljettuaan polkua kappaleen matkaa Neil poikkesi orjantappuraa ja\npensaikkoa kasvavaan tiheikköön. Kymmenisen minuuttia he samosivat\ntietöntä ja polutonta viidakkoa. Tuon tuostakin vilahtivat kapteeni\nPlumin silmissä edellä juoksevan miehen paljaat hartiat punaisine\nruoskan jälkineen, ja joka askelella piikit raapivat uusia naarmuja.\nKun he tulivat vanhalle ajotielle, riisui Nathaniel takin yltään ja\nNeil pujottautui siihen juostessaan.\n\nKoko heidän pakomatkansa ajan kapteeni Plumia oli askarruttanut\ntoinenkin kysymys, ei yksinomaan heitä uhkaavan vaaran ajatus. Kenet\nhän oli pelastanut? Kuka oli tuo kirkassilmäinen nuorukainen, jonka\ntakia tyttö oli antautunut ilmeiseen vaaraan, jota hän oli syleillyt\nja kietonut loistavain hiustensa vaippaan? Iloon, jota kapteeni Plum\ntunsi voidessaan auttaa tyttöä, sekaantui pistävää epäilyä. Obadiah\nPricen epämääräiset viittailut, näky kuninkaan huoneessa, tytön öinen\nkäynti vanhuksen tuvalla ja viimeksi tapaus vankilan luona saivat\nnyt hänen mielessään uuden merkityksen, joka sai hänen innostuksensa\nvähitellen vaimenemaan. Hän oli varma siitä, että salaperäisten\ntapausten sarja, johon hän oli sotkeutunut, läheni ratkaisuaan,\nmutta tuo tietoisuus toi mukanaan levottomuutta. Kärsimättömänä hän\nodotti etumaisena juoksevan Neilin pysähtyvän, saadakseen vastauksen\nkysymyksiinsä ja selityksen epäilyksiinsä. He olivat taivaltaneet\npenikulman verran tietöntä metsää, kun Neil pysähtyi pienen joen\nluo, joka laski muutamaan suohon. Rohkeasti hymyillen hän viittasi\nruskoleviä kasvavaan suohon päin ja kahlasi vyötäisiä myöten vedessä\ntiheän lepikön varjoon. Muutaman minuutin kahlattuaan hän kääntyi\nmaihin, ja pehmeä liejupohja muuttui lujaksi maaksi. Nathaniel\nkahlasi vielä virrassa, kun hän näki seuralaisensa kyykistyvän\nkaatuneen hirren viereen rannalle. Päästyään maihin hän tapasi hänet\nkäärimästä auki purjekangaskappaleeseen käärittyä pyssyä. Tehden\nvaroittavan liikkeen Neil nousi pystyyn ja molemmat miehet seisoivat\nhetkisen kuunnellen. Kuului vain pelästyneen oravan narskunaa ja\nkoiran haukuntaa St. Jamesista sivummalta.\n\n\"He eivät ole vielä päästäneet irti koiria\", sanoi Neil painaen käden\nhuohottavalle rinnalleen. \"Jos ne tulevatkin, ne eivät pääse suon\nyli kimppuumme.\" Hän pani pyssynsä hirttä vasten, työnsi uudelleen\nkätensä piilopaikkaan ja veti sieltä esille pienen laatikon.\n\n\"Ruutia, kuulia -- ja kaivamista\" nauroi hän. \"Kuten näette, olen\njonkinlainen vallankumouksellinen, jolla on kätkönsä. Huomenna --\nminusta tulee marttyyri!\" Hän sanoi sen niin levollisesti kuin olisi\nlausunut vain joutavan pilapuheen.\n\n\"Marttyyriko?\" nauroi Nathaniel katsellen hymyileviin hikisiin\nkasvoihin.\n\n\"Aivan niin. Huomenna surmaan Strangin.\"\n\nNeilin ääni oli aivan rauhallinen. Hän seisoi suorana, ja hymy\nkarehti yhä hänen huulillaan. Mutta syvällä silmissä piili jotakin,\njota eivät sanat eivätkä hymyilevät huulet ilmaisseet: järkkymätön,\nloimuava viha niin syvällä, että Nathanielin oli vaikea saada\nselville, mitä se oli. Toinen näki epäilyn hänen kasvoillaan.\n\n\"Huomenna surmaan Strangin\", kertasi hän. \"Ammun hänet tällä pyssyllä\nsamasta ikkunasta, josta te näitte Marionin!\"\n\n\"Marionin!\" huudahti kapteeni Plum. \"Marionin --\" Hän kurottautui\nkiihdyksissään eteenpäin. \"Kertokaa minulle --.\"\n\n\"Sisareni, kapteeni Plum.\"\n\nNathanielistä tuntui, että joka ainoa hermo hänen ruumiissaan oli\näärimmilleen jännittynyt. Hämmentyneenä kuulemastaan hän tarttui\nmolemmin käsin Neiliä käsivarresta.\n\n\"Sisarenne -- hänkö, joka tuli luoksenne, kun teitä ruoskittiin?\"\n\n\"Hän oli juuri Marion!\"\n\n\"Ja Strangin vaimo?\"\n\n\"Ei!\" huusi Neil. \"Ei -- hän ei ole Strangin vaimo!\" Hän perääntyi\nNathanielin otetta, kuin olisi kysymys loukannut häntä sydän juuria\nmyöten. Hänen silmissään uinunut intohimo syttyi hurjaan liekkiin\nja hänen kasvonsa muuttuivat äkkiä hirvittävän näköisiksi. Niissä\nkuvastui viha, viha sellainen, jota kapteeni Plum ei ollut ikinä\nnähnyt, hurja, mistään piittaamaton viha, joka sai väristyksen\nkulkemaan hänen lävitsensä. Hetken kuluttua Neilin kohonnut, nyrkkiin\npuristettu käsi laskeutui. Puolittain anteeksipyytävin ilmein hän\nojensi kätensä toverilleen.\n\n\"Kapteeni Plum, olemme teille suuressa kiitollisuudenvelassa, Marion\nja minä\", lausui hän, ääni vielä väristen mielenliikutuksesta.\n\"Obadiah sanoi Marionille, että teistä voimme toivoa apua, ja Marion\ntoi minulle sanan vankilaan viime yönä -- nähtyään teidät ikkunassa.\nVanha neuvos piti sanansa. Olette pelastanut Marionini!\"\n\n\"Pelastanutko hänet!\" ihmetteli kapteeni Plum. \"Mistä? Miten?\" Tuhat\nkysymystä tuntui tunkeutuvan hänen huulilleen.\n\n\"Strangista. Suuri Luoja? Ettekö käsitä? Sanoinhan teille aikovani\ntappaa Strangin!\"\n\nNeil seisoi kauhuissaan toverinsa hitaasta järjenjuoksusta. \"Sanon\nteille, että surmaan Strangin!\" huusi hän uudelleen, ja hänen\nhiestyneet kasvonsa hehkuivat entistä enemmän.\n\nNathanielin kasvot kuvastivat yhä hämmästystä.\n\n\"Hän ei ole Strangin vaimo\", lausui hän hiljaa kuin itsekseen. \"Eikö\nhän ole --\" Hän punastui. \"Obadiah valehteli!\" Hän katsoi Neiliä\nkiinteästi silmiin. \"Ei, en ymmärrä teitä! Obadiah Price sanoi\nhänen -- Marionin -- olevan Strangin vaimon. Muuta hän ei minulle\nsanonutkaan, ei sanaakaan Marionin ikävyyksistä, ei sanaakaan\nteistä. Tähän hetkeen saakka kaikki on ollut minulle salaperäisyyden\nverhoamaa. Marionin silmät saivat minut tekemään sen, minkä tein\nvankilan luona.\"\n\nNeil tuijotti häneen hämmästyksissään.\n\n\"Obadiahko ei -- kertonut -- teille -- mitään?\" kysyi hän tuskin\nuskoen kuulemaansa.\n\n\"Ei sanaakaan teistä eikä Marionista, paitsi, että Marion on\nkuninkaan seitsemäs puoliso. Mutta hän vihjaili kylläkin yhtä ja\ntoista auttaen minut jäljille. Vaanin ja tähyilin lakkaamatta, ja\njoka tunti toi vain uuden salaisuuden tullessaan. Tällä hetkellä on\nkaikki minulle aivan käsittämätöntä. Mitä kaikki tarkoittaa? Miksi\naiotte tappaa Strangin? Miksi \"\n\nNeil keskeytti hänet huudahtamalla niin raivokkaasti, että sanat\nkuolivat hänen huulilleen.\n\n\"Luulin neuvoksen kertoneen teille kaiken\", sanoi hän. \"Arvelin, että\ntiesitte kaikki.\" Pettymys hänen äänessään läheni epätoivoa. \"Silloin\n-- oli siis vain sattuma, että autoitte meitä?\"\n\n\"Oli, oli aivan sattuma, että autoin _teitä!_ Mutta Marion --\"\nNathaniel puristi Neilin kättä molemmin käsin, ja hänen silmänsä\nsanoivat enemmän kuin mitä sanat olisivat ilmaisseet.\n\n\"Minulla on aseistettu laiva ja tusinan verran miehiä täällä. Jos\nvoin auttaa Marionia ampumalla ilmaan St. Jamesin, niin teen sen!\"\n\nHetkisen he vaikenivat molemmat. Kuului vain heidän kiihkeä\nhengityksensä. He katselivat toisiaan silmiin, Nathanielin kasvoilla\nkoko se intohimon, vakavuus, jonka Marion oli sytyttänyt, Neil\npuoleksi epäillen, ikäänkuin etsien toisen silmistä ystävyyttä, jota\nhän hetki sitten ei ollut kysellyt.\n\n\"Eikö Obadiah kertonut teille mitään?\" kysyi hän jälleen, voimatta\nuskoa.\n\n\"Ei kerrassaan mitään.\"\n\n\"Ettekö te ole tavannut Marionia, puhutellut häntä?\"\n\n\"En.\"\n\nKapteeni Plum oli päästänyt irti seuralaisensa käden, ja Neil meni\nhirrelle -- istuutuen sille kasvot käännettyinä sinnepäin, josta\nheidän takaa-ajajiensa pitäisi tulla, jos he pääsisivät suon yli.\n\nÄkkiä Nathaniel muisti Obadiah Pricen kirjelapun, hänen kehoituksensa\nja viittauksensa jonkun käynnistä. Samalla hänen mieleensä johtuivat\nvanhuksen temppelissä lausumat sanat: \"Jos olisitte pysynyt mökillä,\nNat, olisitte saanut nähdä, että olen ystävänne. Hän olisi tullut\nluoksenne, mutta nyt -- se on mahdotonta.\" Nyt hän vasta alkoi\nkäsittää asiaa. Hän istuutui Neilin viereen.\n\n\"Alan ymmärtää -- hiukan\", sanoi hän. \"Obadiahin tarkoitus oli, että\ntapaisin Marionin, mutta sotkin hänen suunnitelmansa. Jos olisin\ntehnyt hänen neuvonsa mukaan, olisin nähnyt Marionin tänä aamuna.\"\n\nMuutamin sanoin hän kertoi edellisen illan ja tämän aamun tapahtumat\n-- tulostaan saarelle, Obadiah Pricen tapaamisesta ja siitä, kuinka\nihmeellisellä tavalla Marion oli herättänyt hänen mielenkiintonsa.\nValat hän jätti mainitsematta, mutta kertoi Wimsomen varoituksesta\nja keskustelustaan mormonikuninkaan kanssa. Kun hän puhui tytöstä,\nsellaisena kuin oli nähnyt hänet ikkunasta, ja mainitsi hänen\nvetoavasta ilmeestään vankilan luona, hänen äänensä vapisi\nkiihtymyksestä, mikä sai punan Neilin poskilla kohoamaan.\n\n\"Kapteeni Plum, kiitän Jumalaa siitä, että pidätte Marionista\", sanoi\nhän yksinkertaisesti. \"Tahdotteko auttaa häntä, kun olen ottanut\nStrangin hengiltä?\"\n\n\"Tahdon.\"\n\n\"Uskallatteko --\"\n\n\"Henkeni -- mieheni -- laivani!\"\n\nNathaniel puhui sellaisen lailla, jolle äkkiä ovat auenneet ovet\nsuureen riemuun. Hän hypähti pystyyn, seisoen Neilin edessä, koko\nolemus säteillen vasta heränneitten tunteitten voimasta.\n\n\"Hyvä Jumala, miksi ette sano minulle, mikä vaara häntä uhkaa?\" huusi\nhän voimatta enää hillitä itseään. \"Minkä vuoksi tapatte Strangin.\nOnko hän -- onko hän --\" kysymys, jota hän ei uskaltanut sanoa\nloppuun, poltti hänen kasvojaan.\n\n\"Ei, ei!\" keskeytti Neil. \"Hän ei ole milloinkaan koskenutkaan\nMarioniin. Sisareni inhoaa häntä niinkuin hän inhoaa tuon rämeikön\nkäärmeitä. Ja kuitenkin -- hänestä tulee ensi sunnuntaina hänen\nseitsemäs vaimonsa.\"\n\n\"Tarkoitatteko -- että hän pakottaa Marionin haaremiinsa?\" kysyi hän.\n\n\"En, sitä hän ei kykene tekemään!\" huudahti Neil jälleen vihasta\nkuohahtaen. \"Hän ei voi pakottaa häntä kanssaan naimisiin, ja\nkuitenkin --.\" Hän kohotti äkkiä kätensä epätoivon valtaamana.\n\n\"Niin totta kuin Jumala on taivaassa, antaisin kymmenen vuotta\nelämästäni, jos saisin selville sen salaisen voiman, mikä profeetalla\non Marioniin!\" vaikeroi hän. \"Kolme kuukautta sitten vihasi hän\nStrangia hirvittävästi. Pelkkä hänen näkemisensä inhoitti häntä.\nOlen nähnyt Marionin värisevän kuullessaan hänen äänensä. Kun Strang\npyysi häntä vaimokseen, hän syyti hänelle sanoja, joita en olisi\nluullut kenenkään koko valtakunnassa uskaltavan lausua. Sitten -- ei\ntäyttä kuukautta takaperin -- tuli muutos, ja hän sanoi päättäneensä\nruveta Strangin vaimoksi. Sinä päivänä hänen sydämensä murtui. Olin\nsanaton hämmästyksestä. Raivosin ja kiroilin, vieläpä uhkasinkin.\nKerran syytin häntä häpeällisestä teosta ja vaikka sitten tuhannet\nkerrat olen rukoillut hänen anteeksiantoaan, tiedän hänen yhä itkevän\nkarkeita sanojani. Mikään ei voinut horjuttaa häntä. Polvillani\nrukoilin häntä, kerran kietoi hän kätensä kaulaani ja sanoi:\n'Neil, en voi sanoa sinulle, minkä tähden menen Strangin kanssa\nnaimisiin, mutta minun täytyy.' Menin Strangin puheille ja pyysin\nselitystä. Sanoin, että sisareni vihaa häntä, että hänen kasvojensa\nnäkeminen ja hänen äänensä kuuleminen täyttää hänet kauhulla. Mutta\nhän vain nauroi minulle, kysyen mitä minulla oli vastaan päästä\nprofeetan langoksi. Päivä päivältä olen nähnyt Marionin sielun\nnääntymistään nääntyvän. Jokin kauhea salaisuus jäytää häntä,\ntappaen elämänilon hänessä, joka vielä muutamia viikkoja sitten oli\nsaaremme kaunein tyttö. Jokin hirvittävä voima heittää varjonsa\nhänen joka askelellensa, ja kuta lähemmäksi tulee päivä, joka vie\nhänet kuninkaan haaremiin, sitä useammin on hänen silmissään ilme,\njoka peloittaa minua. On vain yksi ainoa pelastus. Huomenna surmaan\nStrangin.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\nNeil kohautti hartioitaan.\n\n\"Ammun häntä vatsaan, niin että hän ehtii kertoa vaimoilleen, kuka\nhänet surmasi. Sen jälkeen koetan paeta mantereelle.\"\n\n\"Entä Marion --\"\n\n\"Ei mene Strangin kanssa naimisiin! Se kai on selvä!\"\n\n\"Ette ole saanut vähääkään selvää siitä, mistä johtuu Strangin\nvaikutusvalta sisareenne!\" kysyi Nathaniel.\n\n\"En hituistakaan. Ja kuitenkin jo sen pelkkä ajatuskin saa veren\nsuonissani hyytymään. Vihani on niin suuri, ettei Strangia\narveluttanut heittää minua vankeuteen sillä syyllä muka, että olin\nuhannut hänen henkeään. Marion rukoili häntä säästämään minua\njulkisesti ruoskimasta, ja hän vastasi lukemalla hänelle valtakunnan\nlait. Tämä tapahtui eilen illalla, silloin kuin näitte sisareni\nkuninkaan ikkunasta. Strang on hullaantunut hänen kauneudestaan, ja\nsittenkin hän uskaltaa mennä noin pitkälle pelkäämättä menettävänsä\nhäntä. Marionista on tullut hänen orjansa. Hän on Strangin vallassa\nkuin rautakahleissa. Ja kauheinta kaikesta on se, että hän on\nvakavasti kehoittanut minua lähtemään saarelta eikä milloinkaan\npalaamaan! Suuri Luoja! Mitä kaikki merkitsee? Rakastan häntä yli\nkaiken. Olemme olleet eroamattomat siitä päivästä lähtien, jona hän\nensi kertaa tallusteli omilla pikku jaloillaan -- ja nyt hän käskee\nminun jättää hänet! Ei mikään voima maan päällä selvitä salaisuutta,\njoka kiduttaa häntä. Ei mikään voima saa Strangia ilmaisemaan sitä.\"\n\n\"Entä Obadiah Price?\" huudahti kapteeni Plum. \"Eikö hän tiedä sitä?\"\n\n\"Luulen hänen tietävän\", vastasi Neil kulkien kiihtyneenä\nedestakaisin. \"Kapteeni Plum, jos tällä saarella on mies, joka\nrakastaa Marionia isän koko hartaalla rakkaudella, se on Obadiah\nPrice. Ja hän vannoo kuitenkin, ettei hän tiedä mitään kauheasta\nvoimasta, joka niin äkkiä teki sisarestani profeetan orjan. Hän\nvihjailee jotakin mesmerismistä, mutta minä --\" Neil keskeytti\nlauseensa kovaa, katkerana naurahtaen, mesmerismi! Eikö se ole sitä!\"\n\n\"Sisarenne -- on -- mormoni\", uskalsi Nathaniel kysyä muistaen, mitä\nprofeetta oli sanonut hänelle aamulla. \"Ehkä se on hänen kohtalonsa.\nTehtävä, joka on ilmoitettu Strangin kautta.\"\n\n\"Marion ei ole mormoni!\" sanoi Neil. \"Hän vihaa mormonioppia,\nniinkuin hän vihaa Strangia. Olen koettanut taivuttaa häntä lähtemään\nyhdessä kanssani saarelta, mutta hän haluaa itsepintaisesti jäädä\nvanhusten takia. He ovat hyvin vanhoja, kapteeni Plum, ja he uskovat\nprofeettaan ja hänen taivaaseensa, kuten te ja minä uskomme pilviin\npäämme päällä. Päivää ennen vangitsemistani rukoilin sisartani\npakenemaan kanssani mannermaalle, mutta hän kieltäytyi sanoen samaa,\nmitä hän oli sanonut sadat kerrat sitä ennen, 'Neil, minun täytyy\nmennä naimisiin profeetan kanssa. Etkö näe, että asiaa ei voi auttaa\nmuutoin kuin tappamalla Strangin?'\"\n\nNathaniel pisti kätensä Neilille lainaamansa takin taskuun ja kaivoi\nesille piippunsa ja tupakkakukkaronsa. Täyttäessään piippuaan hän\nkatsoi kiinteästi toverinsa silmiin ja hymyili.\n\n\"Neil\", sanoi hän hiljaa, \"tiedättekö, että olisitte menetellyt\npähkähullun tavoin, jollen olisi sukeltanut esiin juuri oikealla\nhetkellä?\"\n\nHän sytytti piippunsa raivostuttavan levollisesti, yhä hymyillen.\n\n\"Te ette suinkaan tapa Strangia huomenna\", lisäsi hän heittäen\npois tulitikun ja laskien molemmat kätensä Neilin olalle. Hänen\nsilmänsä nauroivat iloisina. \"Neil, häpeän puolestanne! Olette\npitänyt riivattua melua joutavanpäiväisen asian vuoksi! Katsokaas\n--\" Hän puhalsi savupilven nuorukaisen pään yli. \"Olen tällä\nsaarella tottunut saamaan maksun palveluksistani. Lupaatteko olla --\nveljentapaisena -- minulle --, jos varastan Marionin ja purjehdin\ntieheni hänen kanssaan ensi yönä?\"\n\n\n\n\nVI luku.\n\nMARION.\n\n\nNathanielin sanat saivat Neilin vaikenemaan hämmästyksestä.\n\n\"Ettekö näe, kuinka yksinkertaista kaikki on?\" jatkoi kapteeni Plum\nhuvitettuna toisen ällistyksestä. \"Suunnittelette Strangin surmaamista\npelastaaksenne Marionin joutumasta hänen vaimokseen. Hyvä, haen\nMarionin käsiini, pistän hänet säkkiin, jos se on välttämätöntä ja\nkannan hänet laivaan! Eikö tuo keino ole parempi ja aivan yhtä varma\nkuin Strangin murha?\"\n\nNeilin kasvot olivat jälleen rauhalliset. Poskien hehku vaaleni\nvähitellen, ja silmien vihainen ilme lauhtui. Nathanielin astellessa\npoispäin yhä naureskellen ja puhallellen savupilviä piipustaan,\n\nMarionin veli työnsi kädet taskuihinsa huudahtaen. Huudahdus ilmaisi\nselvästi, kuinka viisaana hän piti esitystä. \"Sitä en tullut\najatelleeksi\", lisäsi hän hetken kuluttua. \"Kautta taivaan, sehän käy\nhelposti.\"\n\n\"Niin helposti, että minun täytyy vieläkin kerran sanoa teille, että\nhäpeän puolestanne, ettei se johtunut mieleenne!\" huudahti Nathaniel.\n\"Pääasia on, että onnellisesti pääsemme laivaani.\"\n\n\"Tunnissa pääsemme sinne.\"\n\n\"Ja illalla -- mistä löydämme Marionin?\"\n\n\"Kotoa\", sanoi Neil. \"Asumme Obadiah Pricen lähellä. Teidän on\ntäytynyt nähdä talo tullessanne aamulla metsästä aukeamalle.\"\n\nNathanielia hymyilytti, kun hän muisti vanhukseen kohdistuneet\nepäluulonsa.\n\n\"Se ei voisi sijaita soveliaammin aikeitamme varten\", lausui hän.\n\"Kiertääkö metsä järvelle saakka Obadiahin puolella saarta?\"\n\n\"Rantaan asti.\"\n\nNeilin kasvoilla välähti äkkiä epäilyä.\n\n\"Luulen, että taloamme on pidetty silmällä jonkin aikaa\", selitti\nhän. \"Olen varma, että sitä vartioidaan varsinkin öiseen aikaan ja\nettei sieltä kukaan lähde eikä kukaan sinne mene Strangin tietämättä.\nMarion on varmasti tietoinen tuosta silmälläpidosta, vaikkakin\nhän jyrkästi kieltää sen. Tuopa oli paha juttu, se vaikeuttaa\ntoimintaamme.\"\n\n\"Pääsettekö talon luo kenenkään huomaamatta?\"\n\n\"Pääsen kyllä -- puolenyön jälkeen.\"\n\n\"Ei ole siis mitään hätäilemisen syytä\", selitti kapteeni Plum. \"Jos\non välttämätöntä, voin tuoda kymmenen miestä metsänreunaan. Kaksi voi\nlähestyä taloa yhtä hiljaa kuin yksikin, ja minä tulen kanssanne.\nKun olette perillä, voitte sanoa Marionille, että henkenne riippuu\nsiitä, seuraako hän teitä Obadiahin luo. Uskon hänen tulevan. Jollei\nhän suostu --\" Hän ojensi käsivartensa ikäänkuin kuvitellen niitten\nkannettavaa taakkaa. \"Jollei hän suostu, autan teitä tuomaan hänet.\"\n\n\"Entä sillä välin\", sanoi Neil. \"Arbor Crochen miehet --\"\n\n\"Kuolevat kuin sillit, jos nostavat nenäänsäkään!\" huusi kapteeni\nPlum hypähtäen innoissaan korkealle ilmaan. \"Minulla on kaksitoista\nmaailman hurjinta tappelijaa laivassani, kymmenen niistä on illalla\nmetsänlaidassa!\"\n\nNeilin silmissä loisti jotakin, joka sai kapteeni Plumin puuhailemaan\npiippunsa täyttämiseksi.\n\n\"Toivon, kapteeni Plum, kykeneväni palkitsemaan teidät\", lausui\nnuorukainen. Hänen äänensä vapisi. Kapteeni Plumin katse oli yhä\npiipussa. Hänen oma sydämensä sykki tulvillaan uutta elämää, joka\nsiinä oli herännyt. Kun hän katsahti toverinsa kasvoihin, niissä oli\nloiste, joka ilmaisi hänen tunteensa selvemmin kuin sanat.\n\n\"Ette ole vielä hyväksynyt hintaani, Neil\", vastasi hän levollisesti.\n\"Kysyin, tahtoisitteko -- ruveta minulle -- jonkinlaiseksi veljeksi.\"\n\nNeil hypähti hänen viereensä, innoissaan pudottaen piipun hänen\nkädestään.\n\n\"Vannon sen! Ja jollei Marion --\" Äkkiä hän heittäytyi kuuntelevaan\nasentoon. \"Kuunnelkaa!\"\n\nMolemmat pidättivät henkeään, kumpikin he kuulivat äänen, hiljaisen,\netäisen äänen. Sitä seurasi lyhyt hiljaisuus. Sitten taas, heidän\ntuijottaessaan kysyvinä toinen toistansa silmiin se kiiri heikkona\nsuolle, kaukaa kuuluva koiranhaukunta.\n\n\"Ah!\" huudahti Neil syvään hengähtäen. \"Arvasin heidän tekevän niin.\"\n\n\"Verikoirat!\" Kauhu, ei pelko, sai Nathanielin tahtomattaan\nvärisemään.\n\n\"Eivät ne meitä tavoita!\" vakuutti Neil voitonvarmuus silmissään.\n\"Tätä tietä olisin paennut surmattuani Strangin. Neljännespenikulman\npäässä syvemmällä suossa minulla on kanootti.\"\n\nHän tarttui pyssyynsä ja laatikkoonsa ja lähti painumaan tiheän\nlepikön läpi joenviertä pitkin. \"Tekisi mieleni jäädä tappamaan nuo\nkoirat\", huusi hän olkansa yli, \"mutta se ei olisi valtioviisasta.\"\n\nVähäksi aikaa kaikki muut äänet hukkuivat suon tiheän kasvullisuuden\nkahinaan heidän työntyessään eteenpäin. Viittä minuuttia myöhemmin\nNeil pysähtyi laajan rämeen laitaan. Koirat haukkuivat raivokkaasti\nheidän vasemmalla puolellaan olevassa metsässä. Niiden läheisyys sai\nNathanielin tarttumaan pistooliinsa. Neil huomasi liikkeen ja nauroi.\n\n\"Ettekö pidä laulusta?\" kysyi hän. \"Me olemme siihen tottuneet,\ntäällä Majavasaarella, Ne ovat juuri sillä kohtaa, jossa ne pari\nviikkoa sitten repivät pikku Jim Schredderin kappaleiksi. Schredder\nyritti tappaa muutaman vanhimmista siitä syystä, että tämä oli\nvarastanut hänen vaimonsa eräänä yönä Jimin ollessa kalaretkellä.\"\n\nHän painui suohon polvia myöten.\n\n\"Ne tavoittivat hänet juuri, kun hän oli pääsemäisillään suolle\",\nlennätti Neil olkansa yli. \"Kaksi minuuttia vielä, ja Jim olisi\npelastunut.\"\n\nNathaniel tarpoi hänen rinnallaan polvia myöten liejuun vajonneena.\n\n\"Hyvä Luoja!\" huudahti hän, kun tuulenhenkäys äkkiä kantoi heidän\nkorviinsa haukunnan, joka jähmetytti veren suoniin. \"Jos he olisivat\nirroittaneet ne aikaisemmin --\"\n\nHän tunsi väristyksen ruumiissaan nähdessään Neilin kauhean\nirvistyksen.\n\n\"Jos he olisivat päästäneet lauman jälkeemme paetessamme, olisimme\nnyt Jim Schredder-raukan luona, kapteeni Plum. \"Sivumennen sanoen --\"\nhän pysähtyi hetkeksi pyyhkien veden ja liejun kasvoiltaan --\" kolmen\npäivän perästä he peittivät Schredderin luut lokaan sille paikalle,\nmissä vanhin otti hänen vaimonsa! Vaimo oli liian sievä kalastajalle!\"\n\nHän lähti eteenpäin, mutta pysähtyi äkkiä kädet ylhäällä. Koirien\nhaukuntaa ei enää erottanut, \"Ne ovat tulleet purolle. Kuunnelkaa!\"\n\nHiljaisuutta seurasi pitkä, valittava ulvonta.\n\n\"Pälkähässä -- pälkähässä, tai vedessä, sitä tuo ulvonta tietää.\nKuinka Croche piruineen nyt hosuukaan!\"\n\nKirous kuului Neilin huulilta hänen painaltaessaan eteenpäin suossa.\nJonkin matkaa kuljettuaan he tulivat pienelle limakasvien peittämälle\nlampareelle, jossa kellui puunrungosta koverrettu kanootti.\nSuunnaton huojennus näkyi Nathanielin huolestuneilla kasvoilla\nhänen kiivetessään siihen. Nyt hän taas oli valmis tappelemaan\nMarionin puolesta vaikka sataa miestä vastaan, mutta suot, käärmeet\nja verikoirat olivat hänen piirinsä ulkopuolella, ja sen hän\nsiekailematta selitti toverilleenkin. Neljännespenikulman taipalen\nNeil meloskeli ruuhta limaista, mutaista vettä pitkin, ennenkuin he\nsaapuivat selvälle joelle. Joki kävi pitkin matkaa syvemmäksi ja\nparempi kulkuiseksi muuttuen lopulta virtavaksi, ja vähän myöhemmin\nkanootti, Neilin voimakkaasti meloessa, puikahti ahtaasta väylästään\nväljemmille vesille, järvelle. Penikulman päästä Nathaniel erotti\nmetsäisen niemen, jonka takana _Typhoon_ oli piilossa. Hän osotti\ntoverilleen laivan suuntaa.\n\n\"Oletteko varma, että teitä vastassa on vene niemennokassa?\" kysyi\nNeil.\n\n\"Olen. Se on ollut siellä aamuvarhaisesta saakka.\"\n\nNeil vaipui hetkeksi ajatuksiinsa työnnellessään venettä vedenrajassa\nkasvavan tiheän, korkean heinikon läpi.\n\n\"Mitähän, jos laskisin teidät maihin niemenkärkeen ja tapaisimme\nillalla Obadiah Pricen luona?\" kysyi hän äkkiä. \"On luultavaa, että\nsaatuamme Marionin laivalle en enää halua palata saarelle, ja minun\ntäytyy juosta pari penikulmaa alas rannikkoa, -- sillä --\" Hän\njätti lauseen kesken, lisäten sen sijaan: \"Voin kulkea koko matkan\nheinikossa, joten ei ole vaaraa, että minut nähtäisiin. Tai sitten\nvoitte pysytellä tuon niemen liepeillä tuolla, ja tapaan teidät\niltapäivällä.\"\n\n\"Se on parempi suunnitelma, jos meidän on erottava\", virkkoi kapteeni\nPlum äänessään selvä vastahakoisuus moista tuumaa kohtaan. Hän oli\novelasti arvannut Neilin suunnitelman syyn. \"Saammeko ehkä toisenkin\nnuoren neidin matkustajaksi?\" kysäsi hän ilkamoiden.\n\nNeilin silmät eivät vastanneet veitikkamaisuuteen.\n\n\"Toivonpa, että saisimme!\" virkkoi hän tyynesti.\n\n\"Saamme!\" huudahti kapteeni Plum. \"Laivani --\"\n\n\"Se ei käy laatuun. Puhun Wimsomesta. Arbor Crochen talo on keskellä\nkaupunkia, koirien vartioimana. Wimsome on aina ollut kuin Marionin\nja minun pikku sisko, ja hän uskoo -- jotakin -- kuten mekin. Olisi\ninhoittavaa jättää hänet.\"\n\n\"Obadiah kertoi minulle hänen äidistään\", rohkeni kapteeni Plum\nmainita. \"Hän sanoi, että Wimsomesta kerran tulee kuningatar.\"\n\n\"Tunsin hänen äitinsä\" vastasi Neil, ikäänkuin ei olisi kuullut\nNathanielin viime sanoja. Hän katsoi avoimesti toveriinsa. \"Jumaloin\nhäntä!\"\n\n\"Oh!\"\n\n\"Matkan päästä\", kiiruhti Neil lisäämään. \"Hän oli puhdas kuin\nWimsome nyt. Pikku Wim on hänen näköisensä. Kerran hänestä tulee yhtä\nkaunis.\"\n\n\"Hän on jo kaunis.\"\n\n\"Mutta hän on vain lapsi. Mitä, eihän siitä liene enempää kuin vuosi,\nkun kanniskelin häntä selässäni! Ja -- Pyhän Yrjön kautta, se oli\nvuotta ennen kuin hänen äitinsä kuoli. Hän on nyt kuudentoista.\"\n\nNathaniel naurahti hiljaa.\n\n\"Pian hän rakastuu, Neil, ja ennekuin arvaattekaan, hän on jo\nnaimisissa ja saa oman perheensä. Uskokaa minua, hän on nainen -- ja\nolette hullu, jollette ota häntä Marionin matkaan!\"\n\nVoimakkaalla aironvetäisyllä kanootti oli maissa.\n\n\"Kas tuolla!\" kuiskasi Neil. \"Teidän tarvitsee mennä vain tämän\nniemennokan yli, niin olette veneellänne.\"\n\nHän ojensi pitkän käsivartensa, ja he puristivat ääneti toistensa\nkäsiä.\n\n\"Jos onnistuisitte keksimään keinon, jolla saisimme Wimsomen --\"\nlisäsi Neil punastuen.\n\nHänen toverinsa äkkinäinen kädenote sai hänet horjahtamaan.\n\n\"Meidän täytyy!\" sanoi kapteeni Plum.\n\nHän kapusi maihin seuraten Neilin kulkua, kunnes tämä hävisi korkeaan\nheinikkoon. Sitten hän painui metsään. Hän katsoi kelloaan. Se oli\nvasta kaksi. Hän ei tuntenut väsymystä, hän ei tietänyt nälästä\nmitään. Hänelle koko maailma oli äkkiä avautunut loistavin lupauksin.\nSyvällä, hiljaisen metsän sydämessä hänen mielensä teki kajahduttaa\nilmoille suuri riemunsa. Hän ei ollut vielä kertaakaan pysähtynyt\nkysymään itseltään, mihin hänet vallannut intohimo lopulta veisi.\nHän eli vain nykyisyydessä, siinä tietoisuudessa, ettei Marion ollut\nkenenkään vaimo, ja että juuri hänet, Nathaniel Plumin, kohtalo oli\nvalinnut Marionin vapauttajaksi. Hän ei ajatellut mitään muuta kuin\nsuloisia silmiä, jotka olivat kutsuneet häntä, joiden kiitollisuus,\njoiden toivo ja joiden epätoivo olivat polttaneet tulisen merkkinsä\nNathanielin sieluun; hän ajatteli vain, että Marion pian vapautuisi\nmormonikuninkaan salaperäisestä vaikutusvallasta ja että hän\nsitten saisi viettää useita päiviä ja öitä samassa laivassa hänen\nkanssaan. Hän oli tyhjentänyt Neilille antamansa takin taskut, ja\nnyt hän kaivoi esille vanhan kirjeen, jonka Obadiah oli pelastanut\nrantahiekalta. Hän luki sen vielä kerran istahtaessaan hetkisen\nvilpoisessa metsässä, ja nyt se ei enää näyttänyt aiheuttavan hänelle\npäänvaivaa. Kirje oli tytöltä. Hän oli tuntenut tytön vuosikaudet,\nniinkuin Neil oli tuntenut Wimsomen. Mutta vaellusvuosinaan hän oli\nunohtanut tytön kokonaan -- kunnes kirje tuli. Se toi monta muistoa\nentisajoilta hätkähdyttävän kirkkaina hänen mieleensä. Vanhemmat\nelelivät yhä pienessä kodissa mäen liepeillä; he saivat häneltä\nkirjeitä; he saivat rahan, jonka hän heille joka kuukausi lähetti,\nmutta he odottivat _häntä itseään_. Tyttö kirjoitti säälimättömän\nsuoraan. Hän oli ollut vuosikaudet poissa, ja hänen oli aika\npalata. Tyttö sanoi hänelle minkä, vuoksi. Hän kirjoitti, mitä\nvanhemmat peläten kiusaavansa häntä hellyydessään eivät koskaan\nolisi rohjenneet sanoa. Jälkikirjoituksessa hän pyytää hänen\nonnentoivotustaan piakkoin olevien häittensä johdosta.\n\nTuo kirje oli kiduttanut Nathanielia. Hän oli nähnyt totuuden\nselvempänä kuin koskaan ennen: että hänen paikkansa oli kaukana\nVermontissa isän ja äidin luona. Ja ajatukseen, että tuo tyttö\nottaisi toisen, oli liittynyt epämiellyttävä sivutunne. Mutta nyt\nolivat asiat toisin. Nyt henki kirjeestä hänelle toivoa ja intoa, ja\nhän silitti sitä hyväilevän hellästi. Mikä herttainen turvapaikka\ntulisikaan pienestä kodista Vermontin vuoristossa Marionille! Pelkkä\najatuskin vapisutti häntä, ja hänen sydämessään lauloi iloinen lupaus\nsen toteutumisesta hänen astellessaan tiheän metsikön halki.\n\nPuoli tuntia myöhemmin hän tuli rannalle. _Typhoonia_ ei näkynyt\nmissään. Hetkeksi ilo haihtui hänen mielestään, ja sijaan tuli\njäätävä pelko. Mutta tuulensuunta sai hänet rauhoittumaan. Casey oli\nluultavasti siirtynyt kärrynpyöränmuotoisena esiinpistävän korkean\nniemenkärjen toiselle puolen ollakseen selvillä vesillä, jos sattuisi\ntulemaan jotakin muutakin kuin navakka tuuli. Mutta missä oli vene!\nNathaniel riensi kapeaa rantakaistaletta pitkin, ja askel askelelta\nhänen levottomuutensa yltyi. Hän tuli niemekkeen ulommalle kärjelle,\njoka valkeana ja kapeana kuin naisen sormi pisti veteen. Hän sivuutti\nedellisen päivän piilopaikkansa. Hän hengitti yhä kiivaammin, hän\njuoksi, hän kutsui tovereitaan hiljaa nimeltä. Lopuksi hän pysähtyi\nkärrynpyörän kaarelle lamauttava pelko rinnassaan. Penikulmaisella\njärvenselällä ei ollut jälkeäkään aluksesta. Hän oli kulkenut niemen\npäästä päähän ulointa kärkeä myöten. Venettä ei ollut missään.\nHenkeään haukkoen hän kiipesi kapean metsäkaistaleen poikki niemen\nkorkeammalle kohdalle. Koko Michigan-järven eteläpuoli levisi hänen\nsilmiensä eteen. _Typhoon_ oli poissa! Olisiko mahdollista, ettei\nCasey enää odottanut Nathanielia palaavaksi ja oli nyt järvellä\ntykit käännettyinä St. Jamesia kohti? Ajatus sai Nathanielin\nepätoivoon. Hän siirtyi tähyilemään niemen vastakkaista puolta. Ei\nelonmerkkiäkään missään, ei vilahdustakaan _Typhoonin_ valkoisesta\npurjeesta.\n\nHän ei voinut tehdä muuta kuin odottaa. Hän palasi eiliselle\nlymypaikalleen silmä tiukkana tähyten selälle. Kului tunti; hänen\nkirvelevät silmänsä eivät erottaneet mitään purjetta; meni toinen\ntunti, ja aurinko valoi häikäisevää loistettaan Wisconsinin erämaan\nylle. Lopuksi hän hypähti pystyyn huudahtaen toivottomana ja jääden\nhetkiseksi seisomaan neuvotonna. Jäisikö hän tänne yöhön saakka siinä\ntoivossa, että Neil huomaisi hänet kanootistaan, vai kiiruhtaisiko\nhän St. Jamesin suuntaan? Pimeässä Neil voisi sivuuttaa hänet\nnäkemättä häntä, jollei hän lakkaamatta ammuskelisi. Se taas voisi\njohtaa mormonit hänen jäljilleen. Jos hän menisi St. Jamesiin, hän\ntapaisi mahdollisesti Caseyn. Hän luotti yhäkin Obadiah Priceen ja\noli varma, että vanhus auttaisi häntä pääsemään laivaan. Hän auttaisi\nhäntä myöskin saamaan Marionin pois saarelta.\n\nNathaniel päätti mennä vanhan neuvoksen luo. Hän lähti enempää\narvelematta kaupunkia kohti vältellen polkua, jota Obadiah ja hän\nolivat kulkeneet, mutta seuraten sen suuntaa metsästä. Hän oli\nvarma, että Arbor Croche ja hänen miehensä olivat lopettaneet\najojahtinsa suohon, mutta siitä huolimatta hän noudatti mitä suurinta\nvarovaisuutta seisahtuen tuon tuostakin kuuntelemaan, käsi koko ajan\npyssyn liipaisimella, Metsässä oli rauhallista ja synkkää; puiden\nlatvoista hän huomasi auringon laskevan. Nathanielin korvia pakotti,\nniin jännittyneenä hän tarkkasi, eikö St. Jamesista päin alkaisi\nkuulua Caseyn tykkien jylinää.\n\nÄkkiä hän kuuli rasahduksen edessään olevasta pensaikosta. Se ei\nollut väsyneitten korvain ilvettä hänen odotellessaan tykinjyskettä.\nHän heittäytyi kaatuneen puun jättiläisjuurten taakse piiloon,\npistooli valmiina kädessä. Mikä sieltä liekin ollut tulossa, se\nläheni verkalleen, kuin joka askelella epäröiden, varovasti hiipien.\nNathaniel viritti hanan. Kohtisuoraan hänen edessään oli puolen\nkivenheittämän päässä sakea pähkinäpensaikko, ja hän voi nähdä\nsen hentojen latvojen heiluvan. Kaksi kertaa oksat heilahtivat,\nja toisella kertaa kuului pensaikosta rasahdus ja heikko huuto.\nSitten seurasi useamman minuutin kestävä haudanhiljaisuus. Oliko\nhänen kuulemansa ääni eläimen vai ihmisen huuto? Olipa se kumman\ntahansa, sen aiheuttaja oli kaatunut viidakkoon maaten siellä\nhiljaa kuin kuollut. Neljännestunnin verran Nathaniel odotti ja\nkuunteli. Hän ei enää olisi kyennyt erottamaan pensaikon liikkumista\nöisen metsän tummuessa, mutta hänen korvansa jännittyivät ottamaan\nvastaan pienimmänkin äänen salaperäisen olennon suunnalta, joka\noli parinkymmenen askelen päässä hänestä. Hiljalleen hän hinautui\npuunjuurten takaa esiin edeten askel askelelta pähkinäpensasta kohti.\nPäästyään puolimatkaan hän astui katkenneelle oksalle, joka risahti\näänekkäästi. Ääni tuntui kovalta kuin laukaus haudanhiljaisessa\nmetsässä, ja pähkinäpensaikosta kuului jälleen huudahdus, ei eläimen\neikä miehen, vaan naisen ääni. Huudahtaen vastaukseksi Nathaniel\njuoksi ääntä kohti ja tapasi tiheikön reunassa Marionin valkoiset\nkasvot ja ojennetut kädet. Tyttö hoiperteli. Hänen kasvojensa kalpeus\nsai Nathanielin kauhistumaan, kun hän hoippuen tuli häntä kohti,\nmelkein kaatumaisillaan. Hiljaa ääntäen hänen nimeään Nathaniel\njuoksi häntä vastaan ja sulki hänet syliinsä. Tuli kiersi hänen\nsuonissaan; kuta lähemmäs hän veti tytön, sitä painavammaksi hän\ntunsi tämän käyvän. Marionin pää vaipui hänen rinnalleen, hänen\nkasvonsa painuivat tytön tukkaan, ja hän tunsi tytön sydämen takovan\nrintaansa vasten ja hänen huulilleen tulvi sanoja vaatien vapauteen\npääsyä. Mutta sitä ennen tyttö kuiskasi hengästyneenä: \"Neil, missä\non Neil?\"\n\n\"Hän on poissa, poissa saarelta!\"\n\nNathanielin taakka tuli äkkiä painavammaksi, ja hän polvistui maahan,\ntytön pää oli yhä hänen rinnallaan, silmät suljettuina. Katsoessaan\nnoihin kasvoihin, joista henki näytti paenneen, Nathaniel unohti\nkaiken muun paitsi tuon kiitävän hetken riemun -- unohti kaiken muun\npaitsi rintaansa vasten lepäävän naisen. Hän suuteli hänen pehmeää\nsuutansa ja suljettuja silmiänsä, kunnes silmät avautuivat ja jäivät\ntuijottamaan häneen hämmästyneinä. Nathaniel veti päänsä pois. Mitä\nhän olikaan uskaltanut tehdä! Ja häpeänpuna peitti hänen kasvonsa.\n\nNathanielin pidellessä Marionia sylissään ja tuntiessa elämän\nvähitellen palaavan häneen, kantautui äkkiä metsän hiljaisuuden läpi\nsuuren tykin etäinen, syvä jylinä.\n\n\"Se on Casey!\" kuiskasi hän hiljaa kumartuen tyttöä kohti. Hänen\näänensä värisi onnesta. \"Casey pommittaa St. Jamesia!\"\n\n\n\n\nVII luku.\n\nKOSTON HETKI.\n\n\nTykinjyskeen viime kaiku oli kiirinyt metsän halki. Marion lepäsi yhä\nhiljaa kapteeni Plumin käsivarsilla, niin lähellä, että tämä tunsi\nhänen hengityksensä kasvoillaan. Sitten puolitajuton tyttö liikahti\ntehden lievää vastarintaa, ja hänen herättyään pyörtymyksestään\nNathaniel tuki häntä käsivarsillaan. Kaikki oli käynyt niin nopeaan,\ntyttö oli nojannut häntä vasten vain muutaman hetkisen, mutta ne\nhetket olivat Nathanielista rikkaat kuin kokonainen ihmisikä ja\ntäynnä riemua, jonka hän tunsi jäävän pysyväiseksi. Iloon sekaantui\nvain suloisenkatkerana pisarana ajatus siitä, että tyttö tiesi hänen\nsuudelleen häntä, suudelleen hänen suutansa ja silmiänsä. Häntä\nhävetti hieman, mutta samalla hän oli niin iloinen, ettei hän edes\nkatunut tekoaan. Hän rakasti Marionia ja iloitsi siitä, että nuo\nhäipyvät hetket olivat saaneet hänet ilmaisemaan tunteensa. Nyt\nvasta hän huomasi, että tytön kasvot olivat täynnä naarmuja ja hänen\nohuet hihansa repaleina. Kun Marion vetäytyi edemmäksi hänestä, yhä\netsien tukea hänen käsivarrestaan, polttivat sanat hänen huuliaan, ja\nhän ojentautui tyttöä kohti rakastuneissa silmissään palaen kaikki\nse, mitä hän ei saanut sanoiksi. Yhä vielä epäröivänä ja raukeana\nMarion hymyili hänelle. Tuossa ilmeni lievää moitetta, anteeksiannon\nsuloisuutta ja rajatonta kiitollisuutta. Oli vielä siksi valoisaa,\nettä Nathaniel saattoi nähdä Marionin poskien hehkuvan punastuneina\nja silmien loistavan kirkkaina.\n\n\"Neil on päässyt pakoon!\" kuiskasi hän. \"Entä te?\"\n\n\"Palasin luoksenne, Marion!\" Sanat tulivat melkein kuiskaten. Kauniit\nsilmät hänen vieressään houkuttelivat hänen salaisuutensa ilmoille,\nennenkuin hän oli ajatellutkaan. \"Aion ottaa teidät mukaani saarelta!\"\n\nHänen lausuessaan viime sanat kuului jälleen suuren tykin jylinä St.\nJamesin suunnalta. Tyttö huudahti pelästyneenä. Hän nousi horjuen\nseisoalleen, kädet puolittain ojossa Nathanielia kohti ja kalpeilla\nkasvoillaan kuolemankauhu.\n\n\"Miksi ette mennyt? Miksi ette mennyt Neilin kanssa?\" vaikeroi hän\nhengittäen katkonaisesti, nyyhkimällä. \"Laivanne on -- on -- St.\nJamesissa.\"\n\n\"Niin on, Marion, laivani on St. Jamesissa!\" Kapteeni Plumin äänessä\nväreili voitonriemu, ilo, hellyys, jota hän ei voinut tukahduttaa.\nHän pujotti käsivartensa vapisevan tytön tueksi ja huomasi ilokseen\nettei tämä vetäytynyt pois. Hänen kätensä oli Marionin tuuhean\ntukan peitossa, ja hän kumartui, kunnes hänen huulensa koskettivat\nsilkinhienoja kiharoita. \"Neil kertoi minulle yhtä ja toista teistä\",\nlisäsi hän vienosti. \"Laivani pommittaa St. Jamesia ja te lähdette\nkanssani pois saarelta.\"\n\nNyt vasta Marion hiljaa irtaantui Nathanielin käsivarresta ja jäi\nkatsomaan häntä. Häpeä ei enää punannut Nathanielin poskia. Hän\noli tunnustanut rakkautensa, joskaan ei sanoin, ja hän tunsi tytön\nymmärtäneen hänet. Hän ei tullut ajatelleeksi, että hän oli tuntenut\ntytön vasta muutamia tunteja ja että ensimmäiset sanat heidän\nvälillään vaihdettiin nyt vasta. Hän oli tietoinen vain siitä, että\nhän oli rakastanut häntä siitä saakka, kun hän näki hänet kuninkaan\nikkunasta, että hän oli uskaltanut henkensä hänen tähtensä ja että\nMarion tiesi, mikä sai hänet keskeyttämään Neilin pieksämisen.\n\nTytön sanat tulivat kuin kylmä vesi hänen niskaansa.\n\n\"Laivanne ei ole pommittamassa. St. Jamesia, kapteeni Plum!\"\nhuudahti hän. Pimeässä Nathaniel ei eroittanut hänen kasvojaan,\nmutta hänen äänessään värisi kauhu. \"Mormonit ovat vallanneet\n_Typhoonin_, ja tuo jyske on ilolaukauksia -- eikä --\" Hän nyyhkytti\nkouristuksenomaisesti. \"Pyydän teitä menemään -- pyydän teitä\nmenemään Neilin kanssa\", rukoili hän.\n\n\"Casey on siis vankina!\"\n\nKapteeni Plum puhui hitaasti, kuin ei olisi kuullut viime sanoja.\nHetkisen hän seisoi hiljaa, ja yhtä äänetönnä tyttö odotteli. Hän\narvasi miehen sielussa raivoavan epätoivon, mutta tämän puhutellessa\nhäntä siitä ei äänessä tuntunut jälkeäkään.\n\n\"Casey on hullu\", virkkoi kapteeni Plum, huomaamattaan toistaen\nObadiah Pricen sanat. \"Marion, tuletteko kanssani? Tahdotteko pois\nsaarelta ja tavata veljenne?\"\n\nHänen mielessään versonut toivo särkyi Marionin peräytyessä ja\nlausuessa:\n\n\"Teidän on mentävä yksin.\" Hän ponnisteli saadakseen äänensä\ntyyneksi. \"Sanokaa Neilille, että hän on kuolemaantuomittu. Sanokaa\nhänelle, ettei hän koskaan palaisi saarelle, jos hän rakastaa minua.\"\n\n\"Entä minä.\"\n\nMarion näki hänen käsivarsiensa pimeässä ojentuvan häntä kohti,\n\n\"Ja te --\" Hän lausui sen hiljaa, niin hiljaa, että sanoja tuskin\nerotti, mutta äänen armaus liikutti Nathanielia.\n\n\"Ja te -- jos rakastatte minua -- menette Neilin luo ja pelastatte\nhänet minun tähteni.\"\n\nHän tuli pimeässä Nathanielin luo ja kohotti katseensa häneen. Tytön\nsilmistä loisti jälleen voima, jota hän ei voinut vastustaa.\n\n\"Menettehän?\"\n\n\"Pelastan veljenne -- jos vain voin!\"\n\n\"Voitte -- voitte kyllä --\" kuiskasi Marion. Kiitollisuuden\nvaltaamana hän tarttui molemmin käsin Nathanielia kädestä. \"Voitte\npelastaa hänet!\"\n\n\"Teidän tähtenne koetan!\"\n\n\"Minun tähteni --\"\n\nHän oli niin lähellä, että Nathaniel tunsi hänen povensa kohoilevan.\nÄkkiä hän kohotti vapaan kätensä, työnsi tuuhean tukan tytön kulmilta\nja käänsi hänen kasvonsa niin, että sammuvan päivänvalon viimeinen\nsäde sattui hänen kauniisiin silmiinsä.\n\n\"Vien hänet saarelta, jos voin\", virkkoi hän katsoen syvälle tytön\nsilmiin, ja jos Jumala on taivaassa, vannon, että te --\"\n\n\"Mitä!\" kehoitti Marion hänen pysähtyessään.\n\n\"Ettette mene naimisiin Strangin kanssa!\" lopetti Nathaniel.\n\nTyttö huudahti. Oliko se ilohuuto! Ilmaisiko se toivoa! Hän ponnahti\naskelen verran Nathanielista ja kädet nyrkkiin puristettuina odotti\nhenkeä pidätellen, ikäänkuin toivoisi kuulevansa lisää.\n\n\"El -- ei -- ette voi pelastaa minua Strangin kynsistä! Nyt teidän on\nmentävä!\"\n\nHän lähti verkalleen palaamaan polun suuntaan. Silmänräpäyksessä\nNathaniel oli hänen vieressään.\n\n\"Saatan teidät turvallisesti St. Jamesiin takaisin\", selitti hän.\n\"Sitten menen veljenne luo.\"\n\nMarion sulki päättäväisesti häneltä tien.\n\n\"Ette saa tulla!\"\n\n\"Miksi en?\"\n\n\"Koska --\" Nathaniel erotti taas aran levottomuuden hänen äänessään.\n\"Koska -- ne tappaisivat teidät!\"\n\nHän naurahti hiljaa tytön tukkaan, pikemminkin ilosta kuin pelosta.\n\n\"Olen iloinen huolenpidostanne, Marion.\" Hän lausui nimen arkailevan\nhellästi ja vei hänet polulle.\n\n\"Teidän täytyy mennä\", väitti tyttö yhä itsepintaisesti.\n\n\"Teidän kanssanne -- niin menenkin\", vastasi kapteeni Plum.\n\nHänen jyrkkä äänensävynsä sai Marionin vihdoin antamaan myöten.\nHiljalleen he etenivät polkua pitkin, kuunnellen ja pälyillen\nympärilleen. Nathanielilla oli jo toimintasuunnitelmansa selvänä.\nMarionin sanoista ja äänestä, jolla ne lausuttiin, hän ymmärsi,\nettä hänen oli yhtä hyödytöntä kuin Neilinkin kehoittaa tyttöä\npakenemaan saarelta, Hänelle jäi vain yksi tehtävä, ja hän rupesi\nmiettimään Marionin veljelle ehdottamaansa pakosuunnitelmaa. Hän\nymmärsi jäävänsä yksin peliin, jollei voisi toivoa apua Obadiah\nPriceltä. Hänen laivansa oli miehistöineen mormonien käsissä. Voisi\nhelposti sattua, ettei Neil, joka oli etsimässä laivaa, tapaisi häntä\nyöllä; siinä tapauksessa jäisi Marionin kohtalo riippumaan yksistään\nhänestä, Nathanielista. Jos hän jollakin tavoin saisi pienen veneen\nObadiahin rantaan; jos hänen onnistuisi houkutella Marion veneeseen.\n-- Häntä kammotti ajatus käyttää pakkoa Marionia kohtaan, hän\npelkäsi tytön vastustelua ja särkynyttä luottamusta. Marion luotti\nhäneen nyt ja uskoi hänen rakkauteensa. Hänen lämmin, pehmoinen\nkädenpuristuksensa hänen tarttuessaan pimeässä metsässä Nathanielia\nkäsivarresta, oli hänen luottamuksensa ilmaus. Heidän pysähdellessään\nkuuntelemaan tyttö katsoi häneen levottoman kysyvänä kuin lapsi,\njoka turvautuu rohkeampaansa. Marion pidätti hengitystään, kun\nNathanielkin pidätti, hän kuunteli, kun toinen kuunteli, hänen\njalkansa tapasi maata sametinpehmeänä hänen toverinsa kulkiessa\nvarovaisin askelin. Nathanielista oli Marionin luottamus kuin kaunis\nuni, ja häntä peloitti sen rikkominen. Hetken kuluttua hän kumartui\neteenpäin ja kosketti kuin sattumalta käsivarrellaan lepäävää kättä.\nVähän ajan kuluttua hän uskalsi jo enemmän ja veti lämpöiset, pienet\nsormet omaan isoon, vahvaan kouraansa, sydän tykyttäen niitten\nalistuvaisuudesta. Hetkinen vielä ja hänen iloansa vaimensi ajatus\nhirvittävästä voimasta, joka sitoi tytön mormonikuninkaaseen. Häntä\nhalutti rohkaista Marionin mieltä, valaa toivoa hänen rintaansa,\npyytää häntä uskomaan hänelle salaisuutensa, joka varjona riippui\nhänen yllään, mutta muistaessaan Neilin sanat hän vaikeni.\n\nHe olivat kulkeneet äänettöminä useita minuutteja, kun Marion\npysähtyi.\n\n\"Ei ole enää pitkälti\", hän kuiski. \"Teidän täytyy palata!\"\n\n\"Vain hiukkasen matkaa vielä\", pyyteli kapteeni Plum.\n\nMarion myöntyi taas epäröiden, ja he kulkivat edelleen, entistä\nhitaammin, kunnes tulivat risteykseen, josta lähti polku Obadiah\nPricen mökille.\n\n\"Nyt -- nyt teidän _täytyy_ mennä\", kuiskasi Marion jälleen.\n\nTuona eronhetkenä Nathaniel painoi tytön kättä rintaansa vasten, koko\nhänen olemuksensa oli oudon levottomuuden vallassa, ja puolet siitä,\nminkä hän oli aikonut jättää sanomatta, vyöryi intohimoisina sanoina\nhänen huuliltaan.\n\n\"Antakaa anteeksi, -- tuo -- äsken -- tuolla metsässä\", hän kuiskasi.\n\"Tein sen, koska rakastan teitä -- rakastan teitä --\" Hän irroitti\ntytön käden omastaan ja astui syrjään niellen loput sanoista, jotka\nolivat ilmaisseet hänen salaisuutensa. Hän valehteli rakkaudesta\ntyttöön. \"Neil odottaa minua tuolla pienessä veneessä\", hän jatkoi\nviitaten järvelle Obadiahin mökin taa. \"Tapaan hänet pian ja sitten\npalaan Obadiahin luo kertomaan teille, onko hän lähtenyt saarelta.\nLupaatteko tavata minut siellä, yöllä?\"\n\n\"Lupaan.\"\n\n\"Puolenyön aikaan.\"\n\n\"Niin, kello kaksitoista.\"\n\n\"Ja jos saatte Neilin lähtemään mantereelle\", sanoi hän hiljaa,\n\"sanon teille -- jotakin -- kun tapaan teidät.\"\n\nViime sana tuli hiljaisena henkäyksenä. Hiivittyään St. Jamesiin\njohtavalle polulle hän seisahtui ja virkkoi matalalla äänellä:\n\"Sanokaa Neilille, että hänen täytyy mennä Wimsomen takia. Sanokaa\nhänelle, että Wimsome on joutumaisillaan yhtä julman kohtalon\nalaiseksi kuin minä, -- sanokaa hänelle, että Wimsome rakastaa häntä\nja karkaa mielellään ja tulee hänen luokseen mannermaalle. Käskekää\nhänen mennä -- mennä!\"\n\nHän kääntyi, ja Nathaniel jäi seisomaan pidätellen henkeään, kunnes\nhänen askeltensa kaiku häipyi. Sitten hän kulki nopeasti Obadiah\nPricen luo vievää polkua. Hän unohti oman vaaransa, joka hermon\nhänen olennossaan välähdellessä jännityksestä, hän unohti vanhan\nvarovaisuutensa ja pelon, joka sen oli aiheuttanut, hän unohti kaiken\nmuun, paitsi Marionin ja oman suuren onnensa. Hän oli pidellyt\nMarionia käsivarsillaan ja puhunut hänelle rakkaudestaan, ja hänen\nsydämensä tykytti kiivaammin hänen muistellessaan tytön viime\nkatsetta. Siitä oli puhunut luottamus, usko ja ehkä jotakin muutakin.\nMitähän hän aikoi kertoa hänelle, jos hän saisi Neilin turvassa\npois saarelta? Se tulisi olemaan hänen palkkansa uskollisuudesta,\nsen hän oli tuntenut Marionin äänen puolipelokkaasta värinästä,\nhänen katkonaisesta hengityksestään, hänen silmiensä ihmeellisestä\nloisteesta. Kun hänen veljensä oli poissa, tyttö uskoutuisi hänelle.\nKertoisikohan hän hänelle salaisuuden, mikä sitoi hänet Strangiin?\nHurja toivo täytti hänen mielensä, mikään ei tuntunut hänestä\nkuvitellulta, mikään ei näyttänyt mahdottomalta, Marion kohtaisi\nhänet puolenyön aikaan. Hän tulisi hänen veneeseensä ja silloin\n-- asia olisi ratkaistu! Hän ei käyttäisi pakkoa. Hän kertoisi\nhänelle Neilin odottavan kanootissaan puolen penikulman päässä\nrannasta valmiina lähtemään, jos Marion vain tulisi sanomaan hänelle\njäähyväiset. Ja kun he kerran olisivat siellä penikulman tai puolen\npäässä järvellä, Nathaniel tunnustaisi valehdelleensa hänelle, ja\nMarion saisi jaloillaan tallata hänen sydäntänsä koetellakseen\nrakkautta, joka oli saanut hänet tekemään siten. Sitten hän soutaisi\ntytön mantereelle.\n\nObadiah Pricen mökin näkeminen sai hänet jälleen varovaiseksi. Se\ntuli niin äkkiä esiin, että hän huudahti hämmästyksestä. Siellä ei\nnäkynyt valoa eikä elonmerkkiä. Hän koetti ovea, se oli lukittu. Hän\nkurkisteli ikkunoista sisään, kuunteli, naputti ja kätkeytyi lopuksi\npolun viereen varmana siitä, että vanhus oli St. Jamesissa. Tunnin\nverran hän odotteli. Talon takaa lähti kapea polku järvenrantaan.\nNathaniel läksi kulkemaan sitä, tällä kertaa varovasti pälyillen kuin\nsaalista väijyvä eläin. Puolen penikulman verran se kulki metsää\nja päättyi järvenrannan valkoiseen hietikkoon. Millään suunnalla\nei näkynyt valoa, ja pysytellen puitten suojassa Nathaniel eteni\nverkalleen St. Jamesia kohti. Vähän matkaa kuljettuaan hän näki\naivan edessään talon. Pienestä ikkunapahasesta pilkistävä yksinäinen\nvalojuova ilmaisi, että talo oli asuttu ja että sen asukkaat olivat\nkotosalla. Hän kiersi syrjäteitä rantaan. Siellä hän ilokseen näki\nrannalle vedetyn pienen ruuhen. Olivatpa vielä airotkin hankasissa.\nKevyt vene oli pian vesillä, ja hetkistä myöhemmin hän souti nopeasti\nselälle päin.\n\nNathaniel oli varma siitä, että Neil oli jo heittänyt vallatun\n_Typhoonin_ etsiskelyn ja luultavasti par'aikaa meloskeli St. Jamesia\nkohti. Toivoen yhdyttävänsä hänet hän souti kahdeksannespenikulman\nverran rannasta järvelle päin ja solui sitten verkalleen saaren\npäätä kohti. Kuuta ei näkynyt, mutta lukemattomat tähdet loistivat\nkirkkaalla taivaalla, ja järvenselällä Nathaniel erotti laajalti\nympärilleen. Toista tuntia hän souteli sinne tänne. Sitten hän laski\nmaihin kymmenkunnan askelen päähän Obadiahin mökiltä tulevan polun\nsuulta.\n\nKello oli kymmenen. Kaksi tuntia vielä! Hän oli koettanut hillitä\nkiihkeyttään, epäilyään, jännitystään, mutta metsän pimeydessä ne\nuudelleen saivat vallan hänessä. Mitä, jollei Marion tulisikaan\nkohtauspaikalle! Hän muisti vakoojat, joitten Neil oli maininnut\nkiertelevän tytön kotia, ja Obadiah Pricen. Voiko hän luottaa\nvanhaan neuvokseen? Uskoisiko hän suunnitelmansa hänelle ja\npyytäisi hänen apuansa? Kuta pitemmälle aika kului, sitä hurjemmin\najatukset temmelsivät hänen aivoissaan ja sitä hermostuneemmaksi\nhän kävi. Hänessä vakaantui ajatus, että hän saisi otella ottelunsa\nNeilittä. Hän käsitti, että häneltä vaadittiin kylmäverisyyttä\nja selväpäisyyttä; hän hillitsi mielensä kuohunnan ja vaiensi\nepäilyksensä. Vähitellen hän saavutti entisen varmuutensa. Hän tahtoi\npelastaa Marionin, ilman Neiliä, ilman Obadiahia. Jollei Marion\npuolenyön aikaan saapunut hänen luokseen, hän ei ollut päässyt\nvartijain huomaamatta, ja siinä tapauksessa Nathaniel menisi hänen\nluokseen. Jollakin tavoin hän saisi hänet veneelle, vaikkapa hänen\nsitten täytyisi raivata tiensä Arbor Crochen miesten läpi. **121\nPäästyään näin tasapainoon Nathaniel huomasi olevansa tavattoman\nnälkäinen. Sitten aamuvarhaisen hän ei ollut syönyt mitään, ja nälkä\nalkoi tuntua suorastaan kiusalliselta. Jollei Obadiah vielä ollut\npalannut, hän päätti jollakin tavoin mennä hänen asuntoonsa ja\nauttaa itse itseänsä. Äkkiä hän muutamassa polunmutkassa näki valon\nloistavan vanhuksen ikkunasta, ja kiertäessään talon nurkitse hän\nkuuli hiljaista puhetta avoimesta ovesta. Varovaisesti hän lähestyi\nja kurkisti sisään. Isomman huoneen pöydällä paloi suuri öljylamppu,\nmutta ääni tuli pienestä komerosta, jonne Obadiah Price oli vienyt\nhänet edellisenä yönä. Hän kyyristyi ja kuunteli kotvan aikaa. Hän\nkuuli vanhuksen nauravan kurkkuäänellään ja sitten -- katkonaista,\nhajanaista hourailua, mikä sai hänet värisemään. Mielipuolisuus\nherättää kauhua, kauhua, joka hiipii sydämen sisimpään, joka panee\njokaisen hermon pelosta värisemään, se saa rajattomasta tuskasta\nhikoilemaan sen, joka sen sattuu yksin kohtaamaan. Ääni, joka\nkuului Obadiah Pricen pienestä huoneesta, oli mielipuolen ääni. Sen\nkuullessaan Nathaniel vapisi pelosta, hänestä tuntui kuin olisi\npimeästä ojentautunut kostea käsi ja tarttunut häntä kurkusta kiinni.\nHän vetäytyi edemmäksi joka jäsen täristen. Ääni seurasi häntä\npurskahtaen äkkiä järjettömään ilonhuutoon ja vaimentuen hetkistä\nmyöhemmin ontoksi nauruksi, mikä Nathanielista tuntui jähmetyttävän\nveren suoniin. Mielipuoli! Obadiah Price oli mielipuoli! Askelen\nkerrallaan hän peräytyi ovelta. Hän tunsi vapisevansa päästä\njalkoihin. Sydän jyskytti vasarana hänen rinnassaan. Tuli hetken\nhiljaisuus. Henkeään pidättäen Nathaniel kuunteli ja piti silmällä\novesta näkyvää valoa, ja äänettömyyden katkaisi äkkiä huuto, joka\npäättyi muutaman nimen riemuitsevaan hokemiseen.\n\nNimen kuullessaan Nathaniel hyppäsi askelen eteenpäin. Se oli\nMarionin nimi, ja hän heristi korviaan erottaakseen sitä seuraavat\nsanat. Obadiahin ääni kuului yhä hiljempää, vaieten lopulta kokonaan.\nEi askel, ei henkäys, ei kädenliikahduskaan rikkonut pienen kammion\nhiljaisuutta. Tuuma tuumalta Nathaniel työntyi ovesta sisään. Hänen\nraskas saappaansa tarttui porraslaudan rakoon repäisten palasen\npuusta, mutta ääni ei saanut vastausta. Haudanhiljaisuus henki\nmökistä, ja yhä etenevä, omituinen kuolemanpelko valtasi Nathanielin\nhänen juostessaan isomman huoneen läpi ja kurkistaessaan ahtaasta\noviaukosta takimmaiseen huoneeseen. Vanha neuvos oli puoleksi\nmakuulla pöydällä, käsivarret levällään, pitkät, ohuet sormet\npidellen pöydän nurkkia, pää vajonneena hartioitten väliin. Kuolema\nnäytti tavoittaneen hänet kauhein kouristuksin, mutta hetken kuluttua\nNathaniel huomasikin hänen hengittävän. Hän meni vanhuksen luo\nlaskien käden hänen kumartuneille hartioilleen.\n\n\"Hoi, hoi, Obadiah! Hoi, hoi!\" huuteli hän iloisesti.\n\nVäristys kävi läpi vanhuksen ruumiin, kuin olisi hän säpsähtänyt\nääntä, hänen käsivartensa ja vartalonsa jännittyivät ja verkalleen\nhän nosti päätänsä. Nathaniel koetti tukahduttaa huulilleen pyrkivän\nhuudon, yritti hymyillä, puhua, mutta häneen tuijottavat, kaameat\nkasvot jäykistivät hänet äänettömäksi, liikkumattomaksi. Hän oli\nkuullut mielipuolen äänen, nyt hän näki hulluuden vanhuksen silmissä.\nNiissä ei näkynyt tuntemisen merkkiäkään, ei järjen vilahdustakaan.\nValkoisilla kasvoilla risteilivät punertavat suonet, suu oli\nvääntynyt vinoon ja huulet olivat verissä. Vaistomaisesti hän\nperäytyi pöydän toiseen päähän.\n\nLiikkeen huomatessaan vanhus levitti käsivartensa nyyhkyttäen,\nvaikeroiden.\n\n\"Nat -- Nat -- älkää -- menkö --\"\n\nHän putosi jälleen kasvoilleen tarttuen kouristuksenomaisesti\npöydästä kiinni. Viereisestä huoneesta Nathaniel löysi vesikulhon\nja kostutti vanhuksen päätä. Pitkään aikaan Obadiah ei hievahtanut,\nsitten etsi hapuileva käsi Nathanielin kättä. Kun hän kohotti\nuudelleen päänsä, hänen kasvonsa olivat muuttuneet. Mielipuolisuuden\ntuli alkoi hävitä hänen silmistään, ja vanha naurunkuherrus kuului\nhänen huuliltaan.\n\n\"Pieni heikkoudenpuuska, Nat, pieni heikkoudenpuuska\", huohotti hän\nraskaasti. \"Se kohtaa minut silloin tällöin. Kiihoitusta, liiallista\nkiihoitusta --\" Hän suoristautui hetkeksi ja seisoi huojahdellen\npöydästä pitelemällä, sitten hän vaipui tuolille pää rintaa vasten.\n\nHän vaipui horroksiin, ja Nathaniel jätti hänet herättämättä\npiiloutuen jälleen varjoon mökin ulkopuolelle ollakseen paremmin\nvaruillaan mahdollisten kävijäin varalta. Mutta hän ei jäänyt kauaksi\naikaa paikoilleen. Hän raapaisi tulta ja näki kellon lähenevän\nyhtätoista. Tehden äkkiä päätöksen hän kääntyi takaisin tuvan ovelle.\nHän arveli, ettei Obadiah helposti heräisi horrostilastaan. Sillä\nvälin hän etsisi syötävää ja piiloutuisi sitten lähelle polkua\ntavatakseen Marionin.\n\nPortaita noustessaan hän kuuli toisen kerran saarelle saapumistaan\nSt. Jamesin suuren kellon juhlallisen soiton. Hän seisahtui hetkeksi\nkuuntelemaan. Kumahdus seurasi kumahdusta kunnes kellon malminen\nääni yhtenä jyminänä vyöryi mormonimaan metsien halki. Nathaniel\nkuuli äkkiä selkänsä takaa kimakan huudon. Hän kääntyi nopeasti ja\nnäki vanhuksen seisovan keskellä suurta huonetta kädet ojennettuina,\nkasvot kohotettuina samoin kuin ne olivat edellisenä yönä kohonneet\nrukoukseen saman kellon kaikuessa. Mutta tällä kertaa rukous ei hänen\nhuuliltaan kuulunut.\n\n\"Nat, palasitte koston hetkellä, Jumalan käsi laskeutuu mormonien\npäälle!\"\n\nHänen sanansa tulivat hengästyneenä, mutta riemuitsevana\nhuudahduksena.\n\n\"Ja huomenna -- huomenna --\" Hän astui eteenpäin, ja hänen äänessään\noli hurja ilo. \"Huomenna -- minä -- olen kuningas!\"\n\nHänen puhuessaan mökki alkoi täristä, maa heidän jalkojensa alla\ntuntui vapisevan, ja kellon kumahtelu hukkui äkkiä kuuluvaan, ukkosta\nmuistuttavaan matalaan jyrähdykseen.\n\n\"Mitä se on?\" huusi Nathaniel. Hän juoksi huoneeseen tarttuen\nvanhusta käsivarresta. \"Mitä se on?\"\n\n\"Jumalan käsi!\" kuiskasi vanhus jälleen. \"Nat -- Nat --\" Siinä\nObadiah Price seisoi entisellään hänen edessään irvistellen ja\nhykerrellen käsiään. \"Nat, tuhat aseistettua rannikon miestä on\ntäällä! Mannermaan lamaanilaiset hyökkäävät mormonien maahan kuten\nIsraelin laumat Kaanaanmaahan! Strang on tuomittu -- tuomittu --\ntuomittu, ja huomenna minä olen kuningas!\" Hänen äänensä kohosi\nvalittavaksi huudoksi. Hän hoippui ovelle, ja hänen naurussaan kaikui\näskeinen hulluus hänen viitatessaan pohjoista kohti, missä synkkä\nloimu kohosi korkealle taivaalle.\n\n\"Merkkituli -- kellon soitto!\" porisi hän tukahduttavalla äänellä.\n\"Ne kutsuvat mormoneja aseisiin -- mutta se on liian myöhäistä --\nliian myöhäistä! Ha, ha, haa, se on liian myöhäistä, Nat, liian\nmyöhäistä!\" Hän hoippui taaksepäin, tarttui kädellä kurkkuunsa ja\nkaatui lattialle. \"Liian myöhäistä -- liian myöhäistä\", vaikerteli\nhän raskaasti hengittäen. \"Liian myöhäistä -- Nat -- Marion --\"\n\nVärähdys kävi läpi hänen ruumiinsa, ja hän jäi makaamaan aivan hiljaa.\n\n\n\n\nVIII luku.\n\nKUUSI LINNANHUONETTA.\n\n\nSilmänräpäyksessä Nathaniel oli polvillaan vanhan neuvoksen vieressä,\njoka makasi pitkällään lattialla.\n\nObadiah Pricen silmät olivat avoinna, mutta ne eivät nähneet mitään.\nHänen kasvonsa olivat paperinvalkoiset. Hänen rintansa kohoili tuskin\nhuomattavasti. Nathaniel kohotti toista hänen velttona riippuvaa\nkättänsä. Sen kostea kylmyys kauhistutti häntä. Hellävaroen hän nosti\nvanhan miehen käsivarsilleen ja kantoi hänet toisessa päässä huonetta\nolevalle kapealle vuoteelle. Hän avasi hänen vaatteensa, poisti\nmatalan kauluksen ja tunnusteli hänen sydämensä heikkoa sykintää.\nSe tuntui heikkenemistään heikkenevän, ja pala nousi Nathanielin\nkurkkuun hänen tarkatessaan vanhuksen uurteisille kasvoille leviävää\nkuolemankalpeutta. Mikä kumma myötätunnon säie sitoikaan hänet tuohon\nmieheen? Oliko se sama salaperäinen voima, joka veti häntä Marionin\npuoleen? Hän laskeutui polvilleen lausuen hiljaa tytön nimen, mutta\nse ei herättänyt vastakaikua ilmeettömissä silmissä, ei värinää\navoimen suun liikkumattomissa huulissa. Vähitellen, hyvin hiljaa tuli\nmuutos. Väsähtäneen sydämen sykintä kävi hieman voimakkaammaksi ja\nvanhuksen huulilta erotti heikon hengityksen.\n\nHelpotuksesta huoaten Nathaniel nousi. Avoimesta ovesta hän näki\npohjoisen taivaanrannan liekehtivän entistä punaisempana, ja St.\nJamesin iso kello pauhasi hurjaa hälytyssoittoaan. Hetkisen aikaa\nhän seisoi hiljaa, toimetonna, kuunnellen, hermot väristen outoa,\nuhkaavan vaaran tunnetta. Obadiahin hulluus, maan salaperäinen\nvapiseminen hänen jalkojensa alla, tulen kuumottava loimu, kellon\nläpätys ja vanhuksen järjetön riemu, kaikki oli tullut niin äkkiä,\nettä hän oli huumaantunut. Mikä suuri onnettomuus, mikä hirveä kosto\nodotti mormonivaltiota? Oliko mahdollista, että rannikon kalastajat\nja uudisasukkaat olivat nousseet, kuten Obadiah Price oli sanonut,\nhävittäen par'aikaa mormoneja. Ajatus kannusti häntä lähtemään. Veri\nsyöksyi tulena hänen suonissaan. Mitä se merkitsi Marionille ja\nNeilille?\n\nKiihdyksissään hän kiiti polulle, joka vei syreenien peittämälle\ntalolle metsän taakse. Sitten hän muisti jälleen Obadiahin. Vanhus\noli tukehtuvalla äänellä lausunut Marionin nimen, koettanut puhua\nhänestä hengityksen korahdellessa kuin kuolevalla; ja muistaessaan\nkuinka epätoivoisesti vanhus oli ponnistellut saadakseen suustaan\nsanoja, Nathaniel palasi nopeasti mökille. Hän kumartui ukon\nryppyisten kasvojen yli ja kuiski yhä uudelleen Marionin nimeä\nhänen korvaansa. Hän ei saanut vastausta, värähdyskään ei ilmaissut\nvanhuksen olevan tietoisen hänen läsnäolostaan. Puuhaillessaan siinä\nhänen kanssaan, kostuttaessaan hänen kasvojaan ja rintaansa kylmällä\nvedellä hän tunsi väkevästi taistelevansa Marionin tähden kuoleman\nkanssa tässä synkässä huoneessa. Oli kuin näkymättömän hengen\nkuiskaus hänen korvissaan, jotakin, joka oli enemmän kuin aavistus,\njotakin, joka teki hänen oman sydämensä heikoksi, kun kuolema näytti\npääsevän voitolle. Hän tarkkasi vanhusta terävästi, kiinteästi,\nepätoivoisesti. Kun hän jonkin ajan kuluttua Obadiahin hengittäessä\ntasaisemmin suoristautui, hiki helmeili hänen kasvoillaan. Hän tunsi\nvoittaneensa. Obadiah jäisi henkiin, ja Marion --\n\nHän pani suunsa vanhuksen korvalle.\n\n\"Kertokaa minulle Marionista\", sanoi hän, \"Marion -- Marion --\nMarion.\"\n\nHän odotti pidättäen omaa hengitystään erottaakseen kuiskauksen. Sitä\nei kuulunut. Kumartuessaan vanhuksen yli Nathaniel näki avoimesta\novesta tulen punertavan loimun himmenevän. Syvässä hiljaisuudessa\nkuului kellon kumea soitto läheisemmältä, ja hän eroitti St. Jamesin\nkoirien raivokasta haukuntaa. Hiljalleen kuoli hänessä toivo saada\nObadiah puhumaan, ja hän palasi ovelle. Oli vielä tunti puoliyöhön,\njolloin Marion oli luvannut tavata hänet. Hän oli kärsimätön,\nja hänen kärsimättömyyteensä liittyi pelkoa, joka oli vallannut\nhänen mielensä hänen kumartuessaan Obadiahin yli, tuntematonta,\nepämääräistä pelkoa, jota hän ei kyennyt erittelemään ja joka puristi\nhänen sydäntänsä ja ajoi hänet Marionin kotiin vievälle polulle.\nHetken hän vastusti mielijohdetta. Marionhan voisi sillä aikaa tulla\ntoista polkua. Hän odotteli jännittyneenä metsänreunassa, pälyillen\nja askeleita kuunnellen. Minuutit tuntuivat tunneilta, jotka kellon\njuhlalliset lyönnit jakoivat sekuntteihin, ja hetken kuluttua hän\ntapasi itsensä tietämättään laskemasta aikaa kellon lyönneistä.\nSitten hän palasi polulle. Hän seurasi sitä askel askelelta, kunnes\nei enää erottanut valoa mökistä. Hänen sydämensä tykki kiivaammin.\nHän tuijotti eteensä metsän synkkyyteen -- ja joudutti askeleitaan.\nJos Marion tulisi hänen luokseen, hän tapaisi hänet. Jollei hän\ntulisi -\n\nRohkeaan tapaansa hän teki arvelematta päätöksensä. Hän menisi\nsuoraan taloon ja sanoisi Marionille Neilin odottavan. Hän oli varma,\nettä St. Jamesista kuuluva hätäsoitto oli karkoittanut vartijat ja\nettei hänen aikeensa kohtaisi esteitä. Jos tyttö jo olisi lähtenyt,\nhän palaisi nopeasti Obadiah Pricen mökille. Innoissaan hän alkoi\njuosta. Kerran seisahdutti hänet muudan ääni -- laukkaavien kavioiden\nkaukainen töminä. Hän kuuli jonkun huutavan, kuuli vastauksen\nedempää, sitten kuului koiran kiukkuista haukuntaa. Siellä kokoilivat\nmormonit väkeään; miehiä ja puolikasvuisia poikia juoksi mustia\npolkuja pitkin sisämaan metsistä. St. Jamesissa vallitsi kiihtymys.\nJuostessaan metsäpolkua pitkin Nathaniel ajatteli Arbor Crochea\ntarkastamassa läähättäviä, kostonhimoisia miehiään; Strangia, jonka\nmahtava ääni jylisi rohkaisua ja lupauksia kellon malmisen äänen\nylitse; hän näki säikähtyneet naisten ja lasten laumat ja kaiken yllä\nlähestyvän \"Jumalan koston\", satakunta petoa, tuhat miestä, ja hän\nhuudahti äänekkäästi ilosta. Metsän laidassa hän pysähtyi.\n\nAukeaman toisella puolen näkyi himmeä tuli syreenipensaitten läpi.\nKukkien tuoksu tuntui vienona, kutsuvana. Hän kulki nopeasti aukeaman\npoikki ja sukelsi tiheään pensaikkoon valaistun ikkunan alle.\n\nSisältä kuului miehen ääni, ja naisen ääni vastasi. Oliko se Marion?\nVarovasti Nathaniel hiipi aivan hirsiseinän viereen. Hän ojentautui\nja pysähtyi. Kurkistaisiko hän ikkunasta, kuten oli tehnyt kuninkaan\nluona? Miehen ääni kuului jälleen, kovana ja vihaisena, ja nyt ei\nnaisen ääni puhunut, vaan itki. Hän työnsi oksat syrjään; kirkas valo\nlankesi hänen kasvoilleen. Lamppu oli pöydällä, ja pöydän ääressä\nistui selin ikkunaan valkopäinen nainen kätkien kasvot käsiinsä.\nNainen oli vanha, varmaankin Marionin äiti. Miestä Nathaniel ei\nnähnyt.\n\nMissä Marion oli? Hän pujottautui ulos pensaikosta kiertäen\ntalon nurkitse. Missään muualla ei ollut valoa, ei elonmerkkiä.\nPäättäväisesti hän meni ovelle naputtaen kuuluvasti.\n\nPuolen minuutin verran oli äänetöntä, sitten hän naputti uudelleen.\nHän kuuli hiihtäviä askeleita, kepin kolahtelun lattiaan, sitten ovi\navautui. Avaaja oli jättiläiskokoinen vanha mies, kumarainen kuin\nleinin vääntämänä. Aivan hänen takaansa tirkistivät säikähtyneet\nnaisenkasvot. Nathaniel värisi tahtomattaan katsellessaan heitä.\nHe olivat vanhoja, hyvin vanhoja. Miehen ryppyiset kädet olivat\nlaihat kuin luurangolla; hänen jättiläisruhonsa näytti olevan\nvajoamaisillaan kokoon. Silmät olivat syvällä koloissaan, ja kasvot\nnäyttivät kuolleen naamarilta. Voisivatko nuo ihmiset olla Marionin\nja Neilin vanhemmat? Nathanielin astuessa kynnykselle vanhukset\nperäytyivät arkoina. Hän katsahti huoneeseen ja tunsi liikutusta.\nKaikki muistutti siellä Marionista: kuvat seinillä, lumivalkeat\nverhot, ikkunapenkin tyynyt ja korkea syreenimalja muurinreunustalla.\n\n\"Olen kuninkaan lähettämä\", lausui hän astuen esiin ja sulkien oven\njälkeensä. \"Haluan tavata Marionia.\"\n\n\"Strang -- kuningas!\" huusi vanha mies puristaen keppinsä nuppia.\n\"Hän on mennyt.\"\n\n\"Mennyt!\" huudahti Nathaniel. Taakka putosi hänen sydämeltään. Marion\noli menossa kohtauspaikalle! Hän juoksi takaisin ovelle. \"Milloin?\nMilloin hän lähti?\"\n\nNainen läheni vapisevin käsin, värisevin huulin. Hänen kasvoillaan\nkuvastuva kauhu karkoitti värin Nathanielin poskilta.\n\n\"Hänet noudettiin tunti sitten\", sanoi vaimo. \"Kuningas lähetti\nObadiah Pricen hakemaan häntä! Oi, hyvä Jumala!\" kiljaisi hän äkkiä\ntarttuen käsillään rintaansa. \"Sanokaa, mitä ne tekevät Marionille --\"\n\n\"Ole vaiti!\" murisi mies. \"Se on Strangin asia. Hän on mennyt\nStrangin luo.\" Vaivalloisesti hän oikaisi mahtavan vartalonsa ollen\npuolta päätä pitempi Nathanielia. \"Hän meni Strangin luo\" kertasi\nhän. \"Sanokaa Strangille, että hän tulee hänen vaimokseen tänä\niltana, kuten on luvannut!\"\n\nHuolimatta ponnistuksistaan hillitä itseään Nathaniel huudahti. Hän\nsivalsi oven auki ja kysyi kasvot valkeina:\n\n\"Menikö hän linnaan tunti sitten?\"\n\n\"Meni, meni -- Obadiah Pricen kanssa.\"\n\nViimeiset sanat seurasivat häntä hänen kiitäessään pimeään yöhön.\nSutena hän viiletti aukeaman yli St. Jamesiin vievälle polulle.\nTuntui kuin jotakin hänen aivoissaan olisi särkynyt; veri poltti\ntulena hänen suonissaan, hänet valtasi hurja halu tavoittaa Strang,\ntarrata häntä kurkusta kiinni, kostaa hänelle, ei miehen, vaan\npaholaisen mitalla. Hän ei ehtisi pelastamaan Marionia. Tuo ajatus\ntuntui panevan hänen järkensä sekaisin. Liian myöhäistä -- liian\nmyöhäistä -- liian myöhäistä! Hänen värisevät huulensa hokivat\nnoita sanoja. Ne tulivat joka hengenvedossa. Liian myöhäistä! Liian\nmyöhäistä! Sydän jyskytti kuin kone hänen koettaessaan ylläpitää\nvanhaa vauhtiaan. Hän sivuutti miehen ja pojan, jotka pyssyt olalla\njuoksivat St. Jamesiin päin, ja jätti vastaamatta heidän huutoonsa.\nHevonen laukkasi hänen edellään; hän koetti pysytellä tasoissa\nsen kanssa; ja sitten korkean mäen huipulla, joka loivasti aleni\nmormonien linnoitusta kohti, tuntui jokin sieppaavan jalat hänen\naltansa, ja hän suistui huohottaen maahan. Hetkisen hän makasi\nsiinä katsellen alapuolellaan olevaa kaupunkia. Temppelin iso kello\noli ääneti. Penikulman verran pitkin rannikkoa paloi suunnattomia\ntulia, sadoittain tuikki valoja satamassa, ja kaukaa kantautui hänen\nkuuluvilleen välimatkan vaimentamaa hälyä.\n\nHänen katseensa pysähtyi profeetan katolla loistavaan lyhtyyn, joka\npaloi tulipallona puitten latvojen mustaa katosta vasten. Siellä\nMarion oli! Hän nousi, lähtien edelleen. Järki ja arvostelukyky\npalasivat jälleen. Hänellä oli kova kamppailu edessään. Se kysyi\nvoimaa ja taistelukuntoa, ei hulluutta. Hän jatkoi matkaansa, alas\nrinnettä hitaammin ja varovaisemmin, ja uusi toivo syttyi hänen\nmieleensä. Ehkäpä rannikkolaisten tulo oli pelastanut Marionin!\nPuolustusvalmisteluissa varmaankaan mormonien päämies ja kansansa\ntukipylväs ei ehtinyt ajatella tyttöä. Tuskin toivo ennätti elpyä\nNathanielin mielessä, kun jo uusi epäilys sen tukahdutti. Minkä\nvuoksi kuningas oli lähettänyt noutamaan Marionia juuri tänä iltana\nja niin myöhäisellä hetkellä! Minkä muun vuoksi, kuin pelosta, että\nvihollisen tullessa menettäisi uhrinsa, ja niin hän oli kansansa\nkokoontuessa vihollista vastaan intohimonsa pakottamana haetuttanut\ntytön luokseen.\n\nEpätoivon levollisuus valtasi Nathanielin. Mitä olikaan tapahtunut,\nhän toteuttaisi Neilin uhkauksen, tappaisi Strangin. Ja Marionin hän\nottaisi mukaansa, vaikka hän saisi viedä hänet kylmenneenä ruumiina.\nHänen tehtävänsä vaati voimaa. Hän kulki yhä hitaammin ja veti\nsyvemmin siemauksin ilmaa rasittuneisiin keuhkoihinsa.\n\nLinnaa ympäröivän puistikon reunassa hän pysähtyi kuuntelemaan.\nEnsi kerran juolahti hänen mieleensä ajatus, että sotaväkeä oli\njätetty haaremia puolustamaan; siihenhän varmaan ensimmäisenä\nkohdistuisi raivostuneitten mannermaan miesten kostonhimo. Mutta\nhänen ympärillään vallitsi hiljaisuus. Ei missään näkynyt tulia\nilmoittamassa vihollisen tuloa. Ei edes koiranhaukunta häirinnyt\nhänen varovaista hiivintäänsä. Pian hän erotti valon kuninkaan\ntalosta. Pari askelta vielä, ja hän näki ulko-oven olevan avoinna,\nkuten se oli ollut hänen siellä ensi kertaa käydessään. Hän\npuikkelehti pensaasta toiseen, seisahtui ikkunan alle, josta oli\nnähnyt Marionin, hyppäsi nopeasti ylös leveitä portaita ja juoksi\nisoon huoneeseen viritetty pistooli kädessään.\n\nHuone oli autio. Hän kuunteli, mutt'ei erottanut muuta ääntä kuin\nikkunaverhon kahinaa tuulessa. Suuri lamppu pöydän yllä paloi\nhimmeästi. Huoneesta vievät viisi ovea olivat suljetut. Nathaniel\npidätti henkeään, koetti asettaa sydämensä kiivaan tykytyksen\nodottaessaan jotakin elonmerkkiä, suljettujen ovien takaa kuuluvia\naskeleita, naisen ääntä, lapsen itkua. Mitään ei kuulunut. Autio\näänettömyys huokui hänen ympärillään. Hän meni eräälle viidestä\novesta. Se ei ollut lukittu. Hän avasi sen hiljaa, varovasti kuin\nvaras, ja vastassa ammotti synkkä pimeys.\n\n\"Hoi, hoi!\" huuteli hän hiljalleen. \"Hoi, hoi!\"\n\nEi vastausta. Hän sytytti tulitikun, ja eteni askel askelelta pieni\nkeltainen liekki päänsä tasalla. Sen valossa hän erotti kapean\neteishallin seinät ja seuraavaan huoneeseen johtavan avoimen oven.\nPienellä pöydällä ovenpielessä oli puoleksi palanut kynttilä. Sen hän\notti tulitikkunsa sijaan ja astui huoneeseen.\n\nEnsi silmäyksellä hän huomasi tulleensa kukilta tuoksuavaan\nnaistenhuoneeseen. Yhdellä seinämällä oli vuode ja sen vieressä\nlapsenkätkyt. Kätkyen ympärillä oli hujan hajan leikkikaluja.\nHuolimattomasti heitetyistä peitteistä huomasi vuodetta ja kätkyettä\näskettäin käytetyn. Ympäri huonetta lojui vaatteita; puoleksi\ntäytetty matka-arkku oli jäänyt keskelle lattiaa. Kaikkialla näkyi\nkiireisen paon aiheuttamaa sekasortoa. Epätoivo valtasi Nathanielin,\nniin että hän ei hetkiseen kyennyt liikahtamaan. Linna oli autio,\nMarion oli poissa! Hän juoksi takaisin huoneeseen koettamatta enää\nhillitä askeltensa ääntä ja avasi toisen oven. Sama hiljaisuus\ntervehti häntä, sama sekasorto, joka todisti mormonikuninkaan\nvaimojen ja lasten paenneen. Hän meni kolmanteen huoneeseen, hän meni\nneljänteen.\n\nNeljännen kynnykselle hän pysähtyi. Huoneeseen kajastui tuli hallin\nperältä. Ovi oli tuuman, pari raollaan.\n\n\"Marion!\" äänsi hän hiljaa jääden kuuntelemaan.\n\nKun vastausta ei tullut, hän meni huoneeseen työntäen oven auki.\n\nKynttilä paloi hyllyllä peilin edessä. Huone oli yhtä tyhjä kuin\ntoisetkin, mutta se ei ollut sekaisin. Vuoteessa ei ollut maattu,\nvaatteet avoinna olevassa komerossa olivat järjestyksessä. Lattialla\nvuoteen vieressä oli kenkäpari, jonka nähdessään Nathanielista\ntuntui kuin sydän olisi hypännyt kurkkuun tukahduttaen huudon hänen\nhuulilleen. Hän otti toisen kengistä käteensä, ja mielenliikutus\nvaltasi hänet. Se oli Marionin kenkä, likainen ja rikkinäinen,\njollaisena hän oli sen nähnyt metsässä. Marionin nimi tuli\nvalittavana huutona hänen huuliltaan. Hän etsi koko huoneen;\npeilin edessä olevalta hyllyltä hän löysi likaisen, rypistyneen,\nsyreeninvärisen silkkinauhan. Se oli Marionin nauha, sama, jonka\nhän viimeksi oli nähnyt hänen tukassaan. Hän vei sen huulilleen\npalaten suureen huoneeseen ja lausuen Marionin nimeä yhä uudelleen\navuttomuutensa kiusaamana.\n\nKoneellisesti hän meni viidennelle ja viimeiselle ovelle. Hänen\nkynttilänsä oli vedossa sammunut, ja avattuaan oven hän pysähtyi\npimeän hallin kynnykselle sytyttämään sen uudelleen. Oli hetkisen\nhiljaisuus hänen kopeloidessaan tulitikkuja taskustaan ja\nkuunnellessaan. Ja äkkiä, juuri kun hän oli raapaisemaisillaan tulen\ntikkuun, tuli hänen korviinsa ääni, joka naulasi hänet paikoilleen.\nSe oli naisen nyyhkytystä, tai oliko se lapsen! Samassa hän huomasi,\nettä ääni oli naisen, ja sitten nyyhkintä lakkasi.\n\nHänen ympärillään oli pilkkoisen pimeää, ei valonsädettäkään\nnäkynyt ovesta. Mahdollisimman levollisesti hän sytytti sammuneen\nkynttilänsä. Yhdellä silmäyksellä hän huomasi hallin olevan erilaisen\nkuin edelliset; se oli syvempi, ja sen ympärillä oli kaksi ovea yhden\nsijasta. Kummasta ovesta nyyhkytys oli kuulunut?\n\nHän läheni ja kuunteli. Hetki hetkeltä kohosi hänen jännityksensä,\npelko ja toivo vaihtelivat hänen mielessään. Viimein hän avasi\nvasemmanpuoleisen oven. Huone oli tyhjä, ja siellä oli sama\nepäjärjestys kuin edellisissä, samat kiireisen paon jäljet. Oli\njäljellä oikeanpuoleinen huone. Hänen sydämensä lakkasi melkein\nsykkimästä, kun hän laski kätensä lukolle ja avasi oven. Vuoteen\nvieressä oli nainen polvillaan. Hän oli päin valoon, ja huoneen\nhimmeässä valaistuksessa Nathaniel tunsi edellisenä päivänä linnassa\nnäkemänsä kauniin naisen, joka oli neuvonut hänet kuninkaan puheille\nja joka oli hellästi laskenut kätensä Marionin päälaelle Nathanielin\nkatsellessa ikkunasta. Hän ei näyttänyt säikähtävän Nathanielin\ntuloa. Mutta hänen silmiensä pohjalla näkyi kauhua, hänen kasvonsa\nolivat surun vääristämät ja hänen suunsa nyki tuskasta. Hän nousi\npystyyn, kädet nyrkkiin puristettuina, rinta kohoillen myrskystä,\njoka raivosi hänen mielessään. Nathaniel vaikeni kohdatessaan omaansa\nsyvemmän tuskan. Nainen nyyhki kyyneletöntä nyyhkytystään odottaen,\nettä tulija puhuisi.\n\n\"Suokaa anteeksi\", lausui Nathaniel kohteliaasti. \"Tulin -- noutamaan\n-- Marionia.\"\n\nHän tunsi, ettei ollut mitään syytä valehdella tuolle naiselle.\nHänen kasvoillaan kuvastui hänen hätänsä hänen astuessaan lähemmäksi\nnaista. \"Tahdon tavata Marionin\", toisti hän. \"Hyvä Jumala, sanokaa\nminulle --\"\n\nNainen koetti tyyntyä kuullessaan tytön nimen.\n\n\"Marion ei ole täällä\", sanoi hän. Hän painoi kädet rintaansa vasten,\nja hänen silmiinsä tuli säyseämpi katse, hänen äänensä oli hiljainen\nja lempeä, jollaisena Nathaniel oli sen kuullut Strangia etsiessään.\nNähdessään toivottomuuden miehen kasvoilla yltyvän, valtasi hänet\nsääli, ja hän ojensi kätensä häntä kohti tuskasta parahtaen.\n\n\"Marion on mennyt -- mennyt -- mennyt\", valitti hän, \"ja teidän\ntäytyy myöskin mennä. Oi, tiedän, että rakastatte häntä! Hän\nkertoi teidän rakastavan häntä, kuten minä rakastan kuningastani,\nStrangia! Olemme kumpikin menettäneet -- menettäneet -- ja teidän on\npoistuttava -- niinkuin -- minäkin -- poistun.\"\n\nHän kääntyi poispäin itkien niin sydäntä särkevästi, että\nNathanieliin koski. Hetken kuluttua nainen kääntyi jälleen häneen\npäin pakottaen kasvonsa levollisiksi.\n\n\"Rakastan Marionia\", äännähti hän hiljaa. \"Auttaisin teitä --\nauttaisin häntä -- jos vain voisin.\" Hänen kauniilla, kalpeilla\nkasvoillaan loisti enkelimäinen valo. \"Ettekö ymmärrä?\" hän jatkoi\nhiljaa kuiskaten. \"Olin Strangin ainoa suuri rakkaus -- hänen\nelämänsä -- siihen saakka kuin Marion tuli hänen sydämeensä. Minä\nmenetin rakastettuni, te menetitte, mutta minun menetykseni on\nkatkerampi, sillä Marion rakastaa teitä, ja Strang --\"\n\nNathaniel hypähti hänen viereensä, kynttilä putosi lattialle, rätisi\nja jätti heidät pimeään.\n\n\"Marion rakastaa minua! Sanoitteko, että Marion rakastaa minua?\"\n\nNaisen kuiskaavan äänen täytti myötätunto.\n\n\"Hän sanoi sen illalla tässä huoneessa. Hän sanoi minulle\nrakastavansa teitä enemmän kuin hän koskaan oli luullut voivansa\nrakastaa miestä. Oi, hyvä Jumala, onhan se lohtuna teille, jos\nsydämenne on murtunut. Ja Strangini -- Strangini -- on unohtanut\nrakkautensa minuun!\"\n\nNathaniel ojensi kätensä, ja hetkisen hän piti naisen käsiä omissaan\nheidän molempien vaietessa. Hän kuuli hänen nyyhkytyksensä, ja\ntuntiessaan hänen sormiensa puristuksen hänen sydämensä tuntui olevan\npakahtumaisillaan vihasta siihen mieheen, joka kutsui itseään Jumalan\nprofeetaksi. Hänen vihaansa ei syrjäyttänyt edes hurja ilo, minkä\nhänen äsken kuulemansa sanat olivat hänessä herättäneet.\n\n\"Missä on Marion?\" kysyi hän rukoilevasti.\n\n\"En tiedä\", vastasi nainen. \"Hänet vietiin yksin pois. Toiset ovat\nmenneet temppeliin.\"\n\n\"Arveletteko hänen olevan temppelissä?\" kyseli Nathaniel\nitsepintaisesti.\n\n\"En. Eräs heistä palasi äsken eikä sanonut Marionin olevan siellä.\"\n\n\"Missä on Strang?\"\n\nTällä kertaa hän tunsi naisen vapisevan.\n\n\"Strang --\"\n\nHän veti kätensä Nathanielin kädestä. Hänen äänessään oli outo värinä.\n\n\"Niin -- missä on Strang?\"\n\nEi vastausta.\n\n\"Sanokaa minulle, missä hän on.\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Onko hän temppelissä?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\nMikä oli tuo nainen, jonka sydämen mormonikuninkaan uusi rakkaus oli\nsärkenyt!\n\n\"Kuulkaa\", sanoi Nathaniel ystävällisesti. \"Menen etsimään Marionia.\nVien hänet pois. Huomenna saatte Strangin takaisin, jos hän on\nhengissä!\"\n\nVastausta saamatta hän meni verkalleen ovelle. Hän sulki sen\njälkeensä ja tuli halliin. Suuressa huoneessa hän pysähtyi\nhetkeksi lampun alle tarkistamaan pistooliansa ja meni sitten\nulos. Linnaa ympäröivä puistikko oli autio. Silmänkantamiin ei\nnäkynyt edes ainoatakaan vartijaa, mutta Nathaniel oli jo niin\ntottunut Majavasaaren yllätyksiin, ettei se häntä kummastuttanut.\nSataman valojen tuikkeessa hän näki linnan sijaitsevan erillään\nja hyökkäyksille alttiina. Strangin vaimon sanoista ja haaremin\nosoittamasta selvästä pakokauhusta hän päätteli Strangin jättäneen\nlinnan oman onnensa nojaan. Lähestyvä taistelu kai keskittyisi\ntemppeliin.\n\nOliko Marion temppelissä? Jos niin olisi, hän ei olisi hänen\nulottuvillaan. Mutta nainen oli väittänyt, ettei hän ollut siellä.\nMinne hän oli voinut mennä? Miksei Strang ollut ottanut häntä muiden\nvaimojensa matkaan? Nathanielin mieleen välähti, että Arbor Croche ja\nObadiah Price aina tiesivät, mitä kuninkaalla oli tekeillä. Jospa hän\nvain tapaisi käskynhaltijan yksinään, jos hän voisi palauttaa Obadiah\nPricen sammuneen järjen ennalleen. Hän pisti pistoolinsa koteloon.\nHän palaisi vanhuksen luo. Sulaa hulluutta hänen olisi mennä St.\nJamesiin. Hän oli hävinnyt, Strang oli voittanut. Mutta hänen\nrakkautensa Marioniin oli ikuinen. Vaikka hän tapaisi hänet Strangin\nvaimona, se ei muuttaisi asiaa. Kaikki selviäisi, kun hän surmaisi\nStrangin. Sillä Marion rakasti häntä -- rakasti häntä.\n\nHän kääntyi Obadiahin talolle päin, ja hänen sydämessään lauloivat\niloiset sanat, jotka hän äskettäin oli kuullut linnan kuudennessa\nkammiossa.\n\nAstuessaan ensimmäisiä askeleita vanhan neuvoksen luo vievällä\npolulla hän kuuli nopeaa astuntaa selkänsä takaa. Hän kyyristyi\npensaikkoon odottamaan. Varjomainen olento vilahti puistikon poikki.\nSe kulki aivan hänen ohitseen, nousi linnan portaita, kääntyi ovessa\nja katsahti taakseen St. Jamesiin päin.\n\nNathanielin huulet liikkuivat, sydän jyskytti henkeä salpaavasti,\nhirveä, hullu ilohuuto oli livahtamaisillaan hänen huuliltaan.\n\nSuuren lampun himmeässä valossa seisoi mormonikuningas Strang.\n\nIX luku.\n\nKOHTALON KÄSI.\n\n\nNathaniel kyyristyi kuin pantteri väijymään portaita nousevaa\nmiestä. Hänen lihaksensa jännittyivät, kädet puristuivat nyrkkiin.\nHän näytti joka hetki olevan valmis hyökkäämään, mutta pysyi\nkuitenkin paikoillaan kunnes Strang oli kadonnut ovesta. Silloin hän\nläksi hiipimään seinänviertä pitkin pysytellen varjossa pelosta,\nettä kuningas huomaisi hänet ja ehtisi sulkea häneltä oven. Minkä\ntilaisuuden kohtalo olikaan suonut hänelle! Hänen sormensa paloivat\nhalusta tarttua Strangin paksuun härän kaulaan. Taistelun tuloksen\nsuhteen jättiläismäisen Jumalan profeetan kanssa hän ei tuntenut\nlainkaan pelkoa eikä epäröintiä. Ampua hän ei aikonut, laukaus veisi\nhäneltä kaiken toivon Marionin kohtalon selvillesaannista. Hän\npuristaisi totuuden ulos Strangista, ottaisi hitaasti, vähitellen\nhänet hengiltä, kunnes kuolemankauhu saisi hänet ilmaisemaan Marionin\npiilopaikan ja tunnustamaan, mitä hän oli tehnyt tytölle.\n\nSitten hän surmaisi hänet! Hänen käsivarsissaan tuntui karaistun\nteräksen voima, hänen jäntevä, notkea ruumiinsa värisi\ntaistelunhalusta. Varovasti, ääneti hän hiipi ylös portaita.\nInnoissaan hän katsoi vain ovelle, eikä nähnyt, että pimennon poikki\npujahti hänen jäljessään muudan olento, yhtä varovasti, yhtä hiljaa.\nHän meni sisään. Strang ei ollut kuullut eikä nähnyt Nathanielin\ntuloa. Hän seisoi leveä selkä oveen päin katsellen eteishalliin,\njosta johtivat ovet kuuteen kammioon. Nathaniel pakottaisi\nmormonikuninkaan kertomaan totuuden pyssynsuu sydäntä vasten.\nHän hapuili hänen jäljessään, löysi oven ja paiskasi sen kiinni.\nStrangilta oli paluutie katkaistu.\n\nKuullessaan oven paukahduksen kääntyi hänen edessään seisova mies.\nVerkalleen, rauhallisesti hän kääntyi ja katsoi mustana ammottavaan\npistoolinpiippuun levollisena, sormenpäitänsä myöten kuninkaana.\nHänen kasvonsa eivät ilmaisseet hämmästystä, eivät pelkoa. Hänen\nmielenmalttinsa oli järkkymätön; hänen katseensa kohosi lujana\npistoolista sen omistajan kasvoihin. Molempien miesten katseet\nkohtasivat omituisen, hirvittävän äänettömyyden vallitessa. Tuon\nneljännesminuutin aikana Nathaniel huomasi laskeneensa väärin. Strang\nei pelännyt. Hän ei ilmaisisi Marionin olinpaikkaa. Tuon miehen\nkukistumaton rohkeus sai hänet raivoihinsa ja tietämättään hän\nhypisteli pistoolinsa liipaisinta. Hän huusi sanat, jotka hänen oli\naikomus lausua tyynesti:\n\n\"Missä Marion on?\"\n\n\"Hän on turvassa, kapteeni Plum. Hän on sellaisessa turvapaikassa,\nettä mannermaalta hyökkääväin ystäviemme on mahdotonta löytää häntä.\"\n\nStrang puhui yhtä rauhallisesti kuin omassa työhuoneessaan. Äkkiä hän\nkorotti ääntänsä:\n\n\"Hän on tallessa, kapteeni Plum, tallessa!\" **145 Hän katsahti\nsyrjään. Kuin hyökkäävä käärme Nathaniel väijyi katsetta. Se\noli mennyt ovelle. Hän kuuli liikettä, tunsi tuulenhenkäyksen\nkasvoillaan. Hän pyörähti ympäri pistooli ovea kohti. Sitten\nhän laukasi ja näki Arbor Crochen valtavan ruumiin paiskautuvan\npäistikkaa huoneeseen. Petoeläimen ääntä muistuttava mylvinä\nkuului hänen takaansa, ja ennenkuin hän ehti kääntyä, Strang oli\nhänen kimpussaan. Siinä silmänräpäyksenä hän tunsi, että kaikki\noli hukassa. Jykevä mormonikuningas painoi hänet permantoon;\npistooli luiskahti hänen kädestään; kaksi suurta kouraa pusersi\ntuskanhuudon hänen kurkustaan. Hän näki kuninkaan vihan vääristämät\nkasvot yläpuolellaan, hänen paksun niskansa ja kiukkua liekehtivät\nsilmänsä. Hän yritti vapauttaa käsivarsiaan, vääntää kuristavat\nkädet kaulaltaan, mutta hänen ponnistelunsa olivat kuin lapsen\npyristelyä jättiläisen kynsissä. Kooten jäljellä olevat voimansa\nviimeiseen, hirvittävään ponnistukseen, hän veti polvensa tuuma\ntuumalta koukkuun vihollisensa alla. Juuri kun hän tunsi kurkkuaan\npuristavien sormien painuvan lihaan kuin kuuma rauta, kun viimeinen\nhengenkipinä oli sammumaisillaan, hän muisti sisäjärvien raakojen\nkalastajien surmaa tuottavan polviotteen, ja viimeisin voiminsa hän\nsuuntasi iskun mormonikuninkaan vatsaan. Kului hetki, ja hän huomasi\ntempun onnistuneen. Strang ryömi maassa. Seuraavassa hetkessä hän\nhyökkäsi profeetan kimppuun. Hänen nyrkkinsä vasaroivat Strangin\nkasvoja. Uudelleen, yhä uudelleen hän iski, kunnes suuri takkuinen\npää hervotonna retkahti taaksepäin. Sitten hänen sormensa kiertyivät\nkuin ketjun renkaat punertavan kaulan ympäri: Hän puristi, kunnes\nStrangin silmät avautuivat selko selälleen, elottomina, ja hänen\nkouristuksensa lakkasivat. Hän olisi jatkanut ollakseen varma\nlopusta, jollei Strangin vaimo, nainen, jonka hän illalla oli\ntavannut linnassa yksin epätoivonsa kanssa, olisi heittäytynyt hänen\nja mustuneitten kasvojen väliin tarttuen koko voimallaan hänen\nkäsiinsä.\n\n\"Hyvä Jumala, tehän tapatte hänet!\" vaikeroi hän.\n\nHänen silmänsä säkenöivät, kun hän tempoi kapteeni Plumia käsistä.\n\n\"Tapatte hänet -- tapatte hänet!\" huusi hän. \"Ei hän ole tehnyt\nMarionille pahaa! Sanoittehan, että ottaisitte Marionin ja\njättäisitte Strangin -- minulle --\" Hän työnsi päällään häntä rintaan\nja kynsi hänen ranteitaan.\n\nNathaniel hellitti otteensa ja nousi pystyyn.\n\n\"Teille!\" läähätti hän. \"Jospa vain olisitte tullut hiukan ennemmin.\"\nHän sai käsiinsä pistoolinsa ja viritti sen.\n\n\"Pelkään, että hän on kuollut!\"\n\nHän ei katsonut taaksensa.\n\nArbor Croche makasi liikkumatta siinä, mihin oli kaatunut. Hänen\npäänsä oli väännyksissä, niin että lampunvalo sattui kasvoille, ja\nNathanielia värisytti hänen nähdessään luotinsa jäljen. Mies oli\nnähtävästi kuollut huuto huulilleen.\n\nNyt mormonit eivät enää peloittaneet Nathanielia. Hän luuli kuninkaan\nja Arbor Crochen kuolleiksi ja uskoi yön pimeydessä ja hälinässä\npääsevänsä huomaamatta St. Jamesiin, Kivi putosi hänen sydämeltään,\nsillä vaikkakaan hän ei ollut tullut kyllin ajoissa pelastaakseen\nMarionin, hän oli kuitenkin lopulta vapauttanut hänet. Kun hän nyt\nvain löytäisi tytön, hän saisi hänet mukaansa, sillä hän rakasti\nhäntä -- ja Strang oli poissa tieltä.\n\nHän kiiruhti puistikon läpi temppeliä kohti. Jo kaukaa hän näki\nsuuren väkijoukon sen vierustalla. Hänen kulkemansa katu oli autio.\nTalot olivat pimeinä. Ei kuulunut edes koiran haukuntaa. Nyt vasta\nhän tajusi, mitä se merkitsi. Koko kaupunki oli paennut tuon\nsuunnattoman hirsilinnoituksen turviin. Rakennukset ja puut sulkivat\nhäneltä näköalan järvelle päin, mutta hän näki taivaalla suurten\nnuotioitten kajastuksen ja arvasi, että ne, jotka eivät olleet\ntemppelissä, vartioivat rannalla.\n\nYht'äkkiä hän oli kaatua edessään polulla olevaan olentoon. Se oli\nvanha nainen, joka nyyhkyttäen ja sekavia sanoja mumisten uupuneena\nhoippui temppeliä kohti. Hän tarttui vanhusta käsipuoleen ja puhui\nhänelle rohkaisun sanoja puoleksi kantaessaan häntä eteenpäin. Hänen\nmielessään juolahti äkkiä, että hän naisen mukana pääsisi temppeliin,\njonne naiset ja lapset olivat paenneet. Muutamien minuuttien kuluttua\nhe näkivät valonhohteen ja laaja nelikulmainen alue, jolla temppeli\nsijaitsi, avautui hänen eteensä. Puolensadan metrin päässä paloi\nnuotio, öljyllä valetut hongat heittivät synkän loimun mustaan\nyöhön, ja nuotiontakaisessa, tiheässä pimennossa, joka tulen\nhäikäisemästä Nathanielista näytti vieläkin synkemmältä, hääräili\nmiehiä. Hän sieppasi eukon syliinsä ja meni rohkeasti eteenpäin. Hän\ntuli harvalle vartijariville, näki nuotiotulen välkkyvän miesten\nrihlapyssyillä ja horjui vahdin huutamatta kantamuksineen heidän\nohitsensa. Sitten hän pysähtyi ja katseli jälkeensä. Näky oli\nyllättävä. Temppelin ympärillä palavan kolmen nuotion takana loisti\naukeama valomerenä; temppeli peittyi jättiläispuitten varjoon;\npimennosta käsin saattoi satakunta kylmäveristä miestä teurastaa\nviisikertaisen joukon surmanaukean poikki hyökkääjiä!\n\nNathaniel värisi tahtomattaan katsellessaan taaksensa. Jokaisen\nnuotion takana oli tykki. Hän päätteli äänettömässä miesketjussa\nolevan toistasataa rihlapyssyä. Mitähän oli temppelin toisella puolen?\n\nKapteeni Plum kääntyi taakkoineen ja solui temppelin ovella\nkihisevään väkijoukkoon. Siinä tunkeili naisia, lapsia ja ukkoja\nkauhun vallassa raivokkaasti otellen pääsystä hirsi muurien sisälle.\nSisältä kuului lukemattomien äänten kumea sorina, jota silloin\ntällöin leikkasi pikkulasten kimeä parunta. Askel askelelta Nathaniel\naukaisi tiensä ylös portaita. Niitten päässä sulki kymmenkunta miestä\npyssyillään tien. Muudan niistä työnsi hänet takaisin.\n\n\"Ei teitä!\" huusi hän. \"Tänne pääsevät vain naiset!\"\n\nNathaniel putosi takaisin, ja kauhu täytti hänen mielensä. Hän oli\nkatsahtanut himmeästi valaistun temppelin ovesta ja nähnyt sen\nolevan tupaten täynnä väkeä. Mitähän syntejä olikaan mormonikansan\nomallatunnolla, kun se niin pelkäsi mannermaan miesten kostoa. Hiki\nhelmeili hänen kasvoillaan, kun hän ajatteli, että Marion oli tuossa\njoukossa, tämän kauhean päivän kokemuksista uupuneena ja heikkona,\nehkä toisten, häntä voimakkaampien pakokauhuisten jaloissa. Nyt hän\njo melkein toivoi sitä, mikä ensin oli saanut hänet epätoivoon,\nnimittäin, että Strang olisi piilottanut Marionin syrjään tuon\nhenkensä edestä kamppailevan lauman tieltä. Hän ponnisteli väkijoukon\nläpi ja juoksi rakennuksen toiselle puolen. Neljäs nuotio loimusi\nhäntä vastassa. Mutta tällä puolen ei ollut ainoatakaan tykkiä;\nkourallinen miehiä vartioi temppeliä takaapäin.\n\nMinuutin verran Nathaniel seisoi pimennon peitossa. Hän oivalsi nyt,\nettä oli hyödytöntä palata Obadiah Pricen luo. Vanha neuvos kertoisi\nhänelle luultavasti sen, mistä hän itse oli ottanut selon, että\nMarion oli mennyt linnaan, että Strangilla oli aikomus vihityttää\nhänet tänä iltana. Mutta tiesikö Obadiah linnan olevan autiona?\nTiesikö hän kuninkaan vaimojen paenneen temppelin turviin, ja tiesikö\nhän, minne Marion oli piilotettu? Kysymyksiin Nathaniel sai vain\nyhden vastauksen: omituisen mielipuolisuuden tapaama vanhus tiesi\nvieläkin vähemmän kuin hän siitä, mitä oli tapahtunut St. Jamesissa.\n\nHänen seisoessaan ja miettiessään kuului kumea ääni, mikä sai hänen\nsydämensä nopeammin lyömään ja veren hurjasti kiitämään suonissa.\nKaukaa alhaalta rannalta kuului tykin jylinää. Sitä seurasi samassa\ntuokiossa toinen ja kolmas jyrähdys, ja tuskin niitten jyminä oli\nkiirinyt läpi pimeän yön, kun tulien reunustamalta rannikolta\nkajahti valtava taisteluhuuto. Ottelu oli alkanut! Nathaniel\njuoksi temppelintakaisen suuren nuotion valopiiriin; miesten ohi\nhyökätessään hän kuuli varoitushuudon; hetkisen hän näki heidän\nvalkoisten kasvojensa tuijottavan häneen nuotion luota -- kuuli\ntoisen huudon, jonka, käsitti kovemmaksi -- ja oli tiessään.\nPuolentusinaa pyssyjä pamahti hänen takanaan, ja hän kiljahti ilosta\nkuullessaan kuulien viuhahtavan päänsä päällä. Taistelu oli alkanut!\nTuokio vielä, ja mormonit olisivat kostajan armoilla -- ja hän saisi\nMarionin omakseen ainiaaksi! Kuului jälleen raskaan tykin jylinää,\nja sen kumeasta kaiusta hän erotti, että se oli ammuttu järveltä.\nLäheltä kuuluva pamahdus sai hänet kääntymään autiolle kadulle. Hän\njuoksi hurjaa vauhtia katua alas, ohi kaupungin viimeisten talojen\nja päätyi mäen juurelle, jota lähti kiipeämään hitaammin, läähättäen\nkuin takaa-ajettu otus.\n\nKukkulan laelta hän näki taistelukentän. Idässä näkyivät sataman\nvalorivit. Hän näki, ettei taistelu keskittyisi niihin. Ne\nolivat täyttäneet tehtävänsä, ajaneet mannermaan miehet etsimään\nmaihinnousupaikkaa alempaa rannikolta. Päivänkoitto alkoi jo\nhieman hajoittaa öistä synkeyttä, ja noin parinsadan metrin\npäässä Nathanielista mormonijoukot hiipivät hiljalleen pitkin\nrantaa. Harmaa, aavemainen, järveltä nouseva sumu riippui kuin\nverho hänen edessään. Hän siristi silmiään nähdäkseen vilahduksen\nhyökkääjien laivastosta. Samassa välähti kirkas valo harmaan sumun\nläpi, ja kuului tykin jyrinää. Hän näki mormonien rivin horjuvan\nja joutuvan epäjärjestykseen. Kuului toinen pamaus järveltä,\nmyrskyisiä hurraahuutoja valkean sumun keskeltä, ja mormonit\nperäytyivät rannalta suinpäin pakenevana laumana. Olivatko nuo\nsurkeat pelkurit samoja hurjia tappelijoita, joista hän oli\nkuullut niin paljon? Olivatko ne samoja miehiä, jotka olivat\nvallanneet itselleen valtakunnan vihollismaansa keskeltä ja joiden\npelkkä nimi herätti kauhua satapenikulmaisella alueella pitkin\nrannikkoa? Hän oli tyrmistynyt. Hän ei yrittänytkään piiloutua\nheidän lähestyessään mäkeä, veti vain esiin pistoolinsa valmiina\nampumaan kukkulalle ryntäävään miesparveen. Äkkiä tuli käänne. Niin\nnopeasti, että hän luuli silmäinsä valehtelevan, pakenevat mormonit\nhävisivät. Ei ainoatakaan miestä näkynyt järven ja mäen välisellä,\nkapealla kentällä. Kuin suunnaton lintuparvi ne laskeutuivat\nmaahan, pyssyt peittyen aavemaiseen sumuun ja hämärään, minkä\nkeskeltä mannermaan miesten hurjat riemuhuudot kajahtivat. Se oli\nsuurenmoista! Samalla kuin hänelle selvisi hirvittävä totuus,\nmitä tuo temppu tarkoitti, nautti soturi hänessä näystä: järveltä\nkuuluvan tykinpaukkeen näennäisestä vaikutuksesta, teeskennellystä\nsekasorrosta, järjestymättömästä paosta, ihmeellisestä vikkelyydestä\nja täsmällisyydestä, millä aseistettu miesjoukko oli heittäytynyt\nväijyksiin!\n\nMenivätkö viholliset ansaan? Eikö yksikään terävä silmä erottaisi\nsumun läpi maahan heittäytyneitä haamuja? Järveä peittävä usvaverho\noheni ohenemistaan. Nathanielin tähystävät silmät keksivät siinä\nepämääräisen muotoisen esineen, likaisenharmaan läiskän, jonka\nhän tunsi veneeksi. Seurasi toinen, kolmas, hän kuuli airojen\nloisketta, kölin hankautumista hiekalla, ja rannalla, jossa tuokio\nsitten mormonit olivat olleet, vilisi nyt mantereen miehiä.\nPäivän valjetessa hän erotti alapuolellaan olevat kuninkaan\nmiehet liikkumattomina täplinä kapean kentän keskellä. Hän seisoi\navuttomana puristaen pistooliaan. Eikö hän voisi mitenkään varoittaa?\nKauhuntunne hänen mielessään kasvoi hetki hetkeltä. Eikö hän voisi\ntehdä mitään -- eikö mitään?\n\nTaisteluun hän ainakin saattoi yhtyä! Hän juoksi alas mäkeä ja\nkääntyi vasemmalle mormoneista, Puolitiessä hän pysähtyi kuullessaan\nrannalta kaikuvat, jyrisevät riemuhuudot. Mannermaan miehet\nolivat nousemassa ylös kukkulaa! Järjestymättöminä he juoksivat\nsotahuutojaan kajahdutellen suoraa päätä väijyvien vihollisten\nsyliin. Nathaniel päästi varoitushuudon. Se hukkui pyssyjen\npaukkeeseen, ja hämärän kentän kamaralta tuiskusi tiuha kuulasade.\nHurjassa pyssytulessa hyökkääjien etujoukko suli olemattomiin.\nKuin akanat tuulessa hajosivat jäljempänä tulevat. Ne pakenivat\nmalttamatta ampua laukaustakaan! Nathaniel ryntäsi kentälle. Hänen\nedessään seisoi mormonien vankka rintama, ja hetkessä oli ranta\ntäynnä taistelevia miehiä. Kaukana vasemmalla kädellä hän näki joukon\nmantereen miehiä juoksevan pitkin rantaa kahakkapaikkaa kohti. Jospa\nhän vain voisi katkaista heiltä tien ja viedä heidät vihollisten\nselkäpuolelle. Kuin tuulispää hän kiiti heitä kohti ammuskellen ja\nhuutaen.\n\nHän voitti sadan metrin verran, ja seisoi läähättäen heidän tullessa\nhäntä kohti. Nouseva päivä oli karkoittanut hämärän usvan, ja\nlähestyvien mannermaalaisten riveissä hän ilosta huudahtaen tapasi\nNeilin.\n\nHän kääntyi Marionin veljen syöksähtäessä hänen viereensä.\n\n\"Tätä tietä, Neil, selän takaa!\"\n\nYhdessä he kulkivat etumaisina, vieri vieressä, ja tusinan verran\nmiehiä seurasi heitä. Yksi ainoa silmäys sanoi Nathanielille,\nettä vain ihme voisi muuttaa taistelun kulun. Puolet mannermaan\nmiehistä tappeli vedessä. Toiset ponnistelivat epätoivoisesti\npäästäkseen venheilleen ja niillä pakoon. Tuuma tuumalta mormonit\ntyönsivät heidät takaisin, heidän sotahuutonsa olivat nyt muuttuneet\npirullisiksi voittohuudoiksi. Nuo kymmenen kapteeni Plumia ja Neiliä\nseurannutta miestä hyökkäsivät ottelevan lauman selkäpuolitse ampuen\njuostessaan. Hieman kuninkaan miehet perääntyivät heidän tieltään, ja\nhurjin huudoin voimakkaat kalastajat raivasivat tiensä tovereittensa\nluo. Useilla heistä oli aseenaan pitkät puukot, joillakuilla, oli\npistoolit, ja muutamat käyttivät tyhjiin ammuttuja rihlapyssyjään\nnuijina. Tusinan verran lisää miehiä, ja he olisivat menneet kiilana\nmormonien laumojen läpi. Jylisevin äänin Nathaniel huuteli taistelun\nmelskeen yli järvellä oleville miehille, ja vieressään kuuli Nelin\nhuutavan muudatta nimeä iskujen välissä. He taistelivat kuin\npaholaiset vedellen iskuja pitkillä puukoillaan. Mormonien rivit\nalkoivat harveta. Mannermaan miehet kääntyivät takaisin vallaten\naskel askelelta sen, mitä olivat menettäneet. Äkkiä kuului kentältä\ntäriseviä riemuhuutoja. Toivo sammui Nathanielin mielestä. Hän tiesi\nmitä huuto merkitsi -- että St. Jamesin mormonit olivat tuoneet uusia\nvoimia tovereilleen. Hän otteli nyt vain veneille pääsystä ja huuteli\nNeiliä, jota ei näkynyt missään. Kuumimmassa taisteluntuoksinassa hän\najatteli Marionia. Hän toivoi nyt vain pääsevänsä pakoon; vasta kun\nhän itse olisi vapaa, hän voisi riistää Marionin mormonimaasta. Hän\noli viivytellyt liian kauan. Hirveä isku sattui häneen takaapäin,\nja huutaen vielä viimeisen kerran Neiliä hän vaipui taistelevien\njalkoihin. Hämärästi hän tajusi uusien mormonijoukkojen hyökkäyksen.\nMelske hänen ympärillään heikkeni heikkenemistään, ikäänkuin häntä\nolisi nopeasti kuljetettu siitä pois; huudot tulivat vaimentuneina,\nja pakenevien mannermaalaisten jäljessä räiskähtelevä yhtämittainen\npyssynpauke tuntui hänestä siltä, kuin joku olisi naputellut häntä\nsormellaan otsaan.\n\nVähitellen hän alkoi herätä tajuttomuudestaan. Jossakin hänen\npäässänsä tuntui vihlova tuska, ja hän koetti viedä kätensä kipeää\npaikkaa kohti.\n\n\"Teidän ei tarvitse kantaa häntä\", kuuli hän äänen sanovan. \"Antakaa\nhänelle vähän vettä, niin hän kävelee kyllä itse.\"\n\nHän tunsi kasvojaan kostutettavan ja virkistyi. Joku oli nostanut\nhänet istumaan ja kannatti häntä toisen henkilön sitoessa hänen\npäänsä. Hän avasi silmänsä. Päivänvalo sattui niihin kirvelevinä,\npolttavina neulanpistoina, ja hän sulki ne jälleen tuskasta\nparahtaen. Sen verran hän oli nähnyt, että hänen päätänsä sitova\nhenkilö oli nainen. Hänen kasvojaan hän ei erottanut. Naisen takana\noli häämöttänyt väkeä ja järven välkkyvä pinta, ja maatessaan\nsuljetuin silmin hän kuuli äänten muminaa ympäriltään. Tuki hänen\nselkänsä takaa poistui hiljalleen kuin olisi häntä kannattava\nhenkilö pelännyt hänen kaatuvan. Nathaniel jännittyi näyttääkseen\nkuinka voimakas oli ja avasi silmänsä. Tällä kertaa kipu ei ollut\nniin sietämätön. Muutamien metrien päässä hän erotti väkeä,\njoukossa naisiakin. Vielä kauempana, niin kaukana, että hänen\npäänsä meni pyörälle katsoessa, liikehti musta väki joukko. Hän oli\nhaavoittuneiden parissa. Mormoninaiset olivat täällä. Alemmaksi,\npitkin rantaa, missä kuolleet olivat, oli St. Jamesin väki\nkerääntynyt.\n\nOmituinen heikkous valtasi kapteeni Plumin, ja hän vaipui tukijaansa\nvasten. Viileä käsi hiveli hänen kasvojaan. Se oli pehmoinen, kevyt\nnaisenkäsi. Hän tunsi pehmeän suortuvan häilähtävän poskellaan ja\nkuuli äänen kuiskaavan:\n\n\"Paranette kyllä pian!\"\n\nHänen sydämensä lakkasi sykkimästä.\n\n\"Paranette pian --\"\n\nHänen karkealle poskelleen painuivat pehmoiset huulet.\n\nNathaniel kohottautui pystyyn joka hermosäie jännittyen hallitsemaan\nruumista, terästäen näköään, jännittäen voimiaan. Hän koetti kääntyä,\nmutta vahvat käsivarret tarttuivat häneen takaapäin. Miesääni\npuhutteli häntä, miehen voima pidätti häntä. Tuskissaan hän huusi\nMarionia.\n\n\"Sh!\" varoitti ääni takana. \"Oletteko hullu?\"\n\nKädet hellittivät otteensa, ja Nathaniel hinautui polvilleen. Nainen\noli poissa. Niin kauas kuin hän näki, oli väkeä, joukoittain,\nsadoittain, tuhansittain, miljoonittain tuntui hänestä hänen\nkatsellessaan, kunnes lopulta näkyi vain musta pilvi. Hän nousi\nhoiperrellen pystyyn, vankka käsi esti häntä kaatumasta, ja\nvähitellen hän selvisi. Miljoonat, tuhannet ja sadat sulivat\nolemattomiin, kunnes hänen ympärilleen lopulta jäi kourallinen\nmiehiä. Hän kääntyi väsyneesti vieressään olevan miehen puoleen.\n\n\"Minne hän meni?\" hän kysyi.\n\nHänen rukoilevat silmänsä sattuivat pojan kasvoihin. Ne olivat\nkalpeat taistelun ponnistuksista, toista poskea punasi hyytynyt veri,\nja niillä kuvastui pelko, mikä ei johtunut äskeisestä ottelusta.\n\n\"Kuka? Kenestä puhutte?\"\n\n\"Naisesta\", kuiskasi Nathaniel. \"Hän -- Marion -- joka suuteli --\nminua --\"\n\nNuorukainen tarttui häneen lujasti.\n\n\"Olette nähnyt unta!\" selitti hän ääni uhkaavana. \"Suu kiinni!\" Hän\npuhui kovalla äänellä. Sitten hän nopeasti muutti kuiskaukseksi ja\nlisäsi:\n\n\"Älkää Jumalan nimessä ilmaisko häntä! He näkivät hänet luonanne,\njokainen tietää, että kuninkaan vaimo oli luonanne!\"\n\nKuninkaan vaimo! Nathaniel oli liian heikko eritelläkseen sanoja. Ne\nilmaisivat vain, että hänen hirvittävä pelkonsa oli totta. Kuka muu\nkuin Marion olisi tullut hänen luokseen? Kuka muu olisi suudellut\nhäntä? Marionin ääni oli kuiskannut hänen korvaansa, hänen kätensä\noli sivellyt hänen kasvojaan. Ja mies tuossa sanoi häntä kuninkaan\nvaimoksi! Läheltä hän kuuli muita ääniä, mutt'ei erottanut sanoja.\nHän käsitti, että häntä hetken kuluttua kannettiin molemmista\nkainaloista. Koneellisesti hän liikutti jalkojaan tuntiessaan,\nettä kannattajat toivoivat hänen kävelevän. He eivät aavistaneet,\nkuinka heikko hän oli, kuinka hän koetti painaa mahdollisimman\nkevyenä heidän käsiään. Kerran, pari he pysähtyivät epätoivoisesti\nyrittäessään kavuta kukkulaa ylös. Mäen laella raitis meri-ilma\nleyhki Nathanielin kasvoille virkistäen kuin vesi kuivuneita huulia.\n\nJonkin ajan kuluttua -- Nathanielista tuntui kuin hirveää tuskaa\nja pakotusta olisi kestänyt päivämitalla -- he tulivat kaupungin\nkadulle, ja puolitajuttomana hän kiroili kintereillään meluavaa\nväkijoukkoa. He kulkivat temppelin vieritse, mutta lika, veri\nja polttava tuska estivät häntä näkemästä sitä. Täälläkin oli\nväkijoukko. Kylkirakennus avautui heille, kuten se oli avautunut\ntoisille ennen heitä. He pysähtyivät vankilan eteen. Nathanielin\npää riippui raskaana rinnalla, eikä hän yrittänytkään sitä\nkohottaa. Kaikki kunnianhimo, kaikki toiveet olivat kaikonneet\nhänen mielestään, hän tunsi vain halua painua maahan ja maata siinä\nrauhassa loppumattomiin. Hän vajosi uudelleen tajuttomuuteen, näki\nvain mustan, aaveettoman yön ympärillään, ja maa tuntui luisuvan pois\nhänen jalkainsa alta.\n\nÄäni palautti hänet tietoisuuteen. Se jylisi ukkosena hänen\nkorvissaan ja sai joka hermon hänessä värähtämään. Hän suoristautui\nvaistomaisella, voimakkaalla tempaisulla kuin kuoleman kouristuksissa\nkamppaileva. Kun hänet vietiin ovesta sisään, hän näki käden\nulottuvilla Strangin suuret, punakat kasvot loistavan kuin sumun\nläpi punaisine silmineen, valkeine väkihampaineen, petomaisen\nkostonhimoisina.\n\nValtava ääni pauhasi jälleen:\n\n\"Heittäkää tuo mies vankityrmään!\"\n\n\n\n\nX luku.\n\nWIMSOMEN KUOLEMANTUOMIO.\n\n\nÄäni ja tuomion julistaneet sanat seurasivat Nathanielia hänen\nhoippuessaan eteenpäin vartijaansa välissä. Se kaikui vielä hänen\nkorvissaan, kun ummehtuneen vankiluolan seinistä uhoava kylmyys löi\nhäntä kasvoihin. Se soi yhä hänen mielessään, kun hän yksinään jäi\nhuojuen seisomaan pimeään koppiin, ääni vyöryi hänen korvissaan,\nsanat takoivat hänen aivoissaan, kunnes hän tunsi pahoinvointia,\nkunnes hän levitti käsivartensa ja parahti tuskasta.\n\nStrang oli elossa! Hän oli jättänyt häneen hengenkipinän ja nainen,\njoka rakasti Strangia, oli puhaltanut sen täyteen liekkiin.\n\nStrang oli elossa! Ja Marion -- Marion oli hänen vaimonsa!\n\nSanat irvistivät hänelle pilkaten synkän sekasorron keskeltä. Ne\nhyökkäsivät hänen kimppuunsa saaden jäytävän tuskan päässä yltymään.\nHän hoiperteli taaksepäin päästäkseen niitä pakoon ja vaipui maahan.\nNe seurasivat, ja niitten takaa näkyi kuninkaan kostonhimoiset\nsilmät, usuttaen niitä, kunnes ne paiskasivat hänet kasvoilleen\nniljakkaaseen maahan ja kuristivat hänet melkein hengettömäksi.\n\nSitten seurasi lepo, pitkä, äänetön lepo. Kun Nathaniel jälleen\nhiljalleen selvisi mustien varjojen seasta, hänen ensimmäinen\ntietoinen ajatuksensa oli, että sanapaholaiset eivät enää hakanneet\naivoissa eikä Strangin ääni enää soinut hänen korvissaan. Hän tunsi\nääretöntä huojennusta ja huokasi helpotuksesta. Joku kosketti häntä.\nSuuri Luoja! Joko ne palasivat!\n\nIhmeellisen tuttu ääni puhutteli häntä:\n\n\"Halloo, Nat! Tahdotko juomaa?\"\n\nHän joi ahnaasti raitista vettä, joka ojennettiin hänen huulilleen.\n\"Neil\", kuiskasi hän.\n\n\"Minä se olen, Nat. Ne telkesivät minut tänne yhdessä kanssasi. Pirun\nkolo.\"\n\nNathaniel nousi istumaan Neilin tukemana. Huoneessa oli nyt valoa, ja\nhän erotti toverinsa kasvot, jotka hymyilivät hänelle rohkaisevina.\nNeilin näkeminen oli hänelle elämännestettä. Hän joi vielä vettä, ja\nuusi elämä virkosi hänessä.\n\n\"On, pirun kolo!\" toisti hän unisena. \"Sääli sinua, Neil --\" ja hän\nnäytti taas nukahtavan.\n\nNeil nauroi kostuttaessaan toverinsa kasvoja märällä vaatteella.\n\n\"Olen tottunut siihen, Nat. Vanha tuttu täällä\", virkkoi hän.\n\"Pääsetkö ylös? Tuolla toisella seinällä on penkki. Olisin tehnyt\nsinulle siihen vuoteen, mutta se on niin lyhyt, ettei siihen sovi\nsuoraksi. Mutta onhan siinä parempi istua kuin tässä mullassa.\"\n\nHän pujotti käsivartensa Nathanielin ympäri ja auttoi hänet pystyyn.\nHetkisen haavoittunut seisoi paikoillaan.\n\n\"En luule olevani kovin huono\", sanoi hän ja otti varovaisen askelen.\n\"Missä istuin on, Neil? kävelen sinne. Minkä näköisen kuhmun olen\nsaanut päähäni?\"\n\n\"Eipä paljon mitään\", vakuutti Neil. \"Onhan se vähän arveluttavan\nnäköinen\", irvisti hän sitten iloisesti. \"Näyttää siltä, että olet\njuossut, ja joku on tullut takaapäin ja taputellut sinua.\"\n\nNathanielin voimat palasivat nopeasti. Tuska oli poissa päästä, eikä\nsilmiä särkenyt. Himmeässä kynttilänvalossa hän erotti komeron neljä,\nhomeisina ja kosteina kiiltävää lahonnutta hirsiseinää. Lattiana\noli märkä niljakka maa, joka takertui saappaisiin, ja ilma tuntui\nsieraimissa ja kurkussa paksulta kuin öinen merisumu. Sen keskeltä\nnäkyi kynttilänliekki usvakehrän ympäröimänä. Kynttilä oli seinän\nvieressä olevalla hyllymäisellä pöydällä, ja sen vieressä oli suuri\nvati, johon Nathanielin huomio kiintyi.\n\n\"Mitä tuo on?\" kysyi hän viitaten vatia.\n\n\"Ruokaa. Onko nälkä?\"\n\nHän meni pöydän luo ja tarttui astiaan. Siinä oli keitettyjä\nlihanpalasia, kylmiä perunoita ja paljasta leipää. He söivät ääneti.\nNyt, kun Nathaniel oli toipunut, Neililtä loppui rohkeus. Molemmat\ntotesivat joutuneensa pelissä häviölle. Ja kumpikin koetti voimainsa\nmukaan keventää toverinsa kurjuutta. Neil oli selvillä siitä, mikä\nheitä odotti. Jokin tunti vielä ja sitten -- kuolema. Hän mietiskeli\nvain, missä muodossa se mahtaisi tulla. Useimmiten tämän kojun\nvangit ammuttiin. Välistä ne hirtettiin. Mutta mitä hyödytti sanoa\nsitä Nathanielille? Niinpä hän söi ruokansa vaieten ja odotti, että\ntoinen rupeaisi puhumaan, samoin kuin tämä odotteli tämän puhuvan.\nNathaniel puolestaan piti Marionin kohtalon omana tietonaan. Kun he\nolivat lopettaneet syöntinsä, hän veti esille rakkaan piippunsa ja\ntäytti sen viimeisillä tupakantähteillä. Kun savupilvet pehmoisina\nkiertelivät hänen ympärillään hyväillen häntä vanhaan, leppoisaan\ntapaansa, hän alkoi kertoa ottelustaan Strangin kanssa ja Arbor\nCrochen surmasta.\n\n\"Olen iloinen Wimsomen puolesta\", virkkoi Neil kotvan kuluttua. \"Oi,\njospa olisit ottanut Strangin hengiltä!\"\n\nNathaniel muisteli, mitä Marion oli puhunut metsässä.\n\n\"Neil\", virkkoi hän rauhallisesti, \"tiedätkö, että Wimsome rakastaa\nsinua, ei se pikku tyttö, jota kannoit olallasi, vaan täysikasvuinen\nWimsome? Tiedätkö sen?\" Toisen vaietessa hän lisäsi: \"Kun viimeksi\nnäin Marionin, hän toi sinulle tämän viestin: 'Sanokaa Neilille,\nettä hänen on mentävä, Wimsomen vuoksi. Sanokaa hänelle, että häntä\npiakkoin odottaa yhtä julma kohtalo kuin minua -- sanokaa hänelle,\nettä Wimsome rakastaa häntä ja on halukas pakenemaan ja tulemaan\nhänen luokseen mantereelle.'\" Kun tulella poltettuina sanat olivat\nsyöpyneet hänen mieleensä, ja toistaessaan ne Nathaniel muisti\ntoisen särkyneen sydämen, joka oli itkenyt hänelle tuskaansa linnan\nkammiossa. \"Neil, miehen on helpompi kuolla tietäessään olevansa\nnaisen rakastama.\"\n\nHän oli noussut ja käveli edestakaisin pimeässä kopissa.\n\n\"Olen iloinen!\" Neilin ääni kuului vienona, kuin hän ei olisi\nuskaltanut puhua ääneensä. Hetken kuluttua hän lisäsi: \"Sattuuko\nsinulla olemaan kynää, Nat? Haluaisin kirjoittaa kirjelapun\nWimsomelle.\"\n\nNathaniel löysi taskuistaan sekä kynän että paperia, ja Neil\npolvistui multalattialle pöydän viereen. Kymmenen minuutin kuluttua\nhän kääntyi Nathanieliin päin. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet.\n\n\"Hän tuntui minusta aina sellaiselta pikkulapselta -- etten koskaan\nuskaltanut -- sanoa sitä hänelle\", sammalsi hän. \"Nyt sanon sen\ntässä.\"\n\n\"Kuinka aiot saada kirjeen hänen käsiinsä?\"\n\n\"Tunnen vanginvartijan. Ehkä saan hänet taivutetuksi toimittamaan\nkirjelapun perille, kun hän tulee tuomaan päivällistämme.\"\n\nNathaniel pisti kädet taskuihinsa ja kaivoi esille Obadiahin\nkultarahoja.\n\n\"Olisikohan tästä apua?\" kysyi hän.\n\nHän ojensi kourallisen välkkyvää kultaa ja laski rahat pöydälle.\n\n\"Kaksisataa dollaria, jos hän vie kirjeen perille\", virkkoi hän.\n\nNeil tuijotti hämmästyneenä häneen.\n\n\"Jollei hän suostu siihen, on minulla lisää. Voin antaa tuhannen!\"\n\nNeil seisoi ääneti ajatellen, oliko hänen toverinsa hullu. Nathaniel\nhuomasi ilmeen hänen kasvoillaan. Hänen kasvonsa hehkuivat innosta.\n\n\"Etkö käsitä?\" huudahti hän. \"Kirje tietää Wimsomelle taivasta tai\nhelvettiä -- se tietää elämää -- koko tulevaisuutta! Ja tiedäthän,\nmitä tämä koppi tietää meille\", sanoi hän tyynesti. \"Se tarkoittaa\nsitä, että olemme nyt matkamme päässä, pelimme on lopussa, eikä\nkumpikaan meistä enää koskaan näe Marionia eikä Wimsomea. Kirje on\nviimeinen sanamme, viimeinen elonmerkkimme. Se on kuolevan rukous.\nTunnusta Wimsomelle rakkautesi, sano viimeinen toivosi olevan,\nettä hän lähtee avaraan, vapaaseen maailmaan, pois tästä kirotusta\nkolosta, pois Strangin lähettyviltä, pois mormonien parista ja\nelää elämänsä kuten muutkin naiset! Jos rakkaudessasi käsket, hän\ntottelee.\"\n\n\"Kirjoitin sen hänelle!\" kuiskasi Neil.\n\n\"Sen arvasin!\"\n\nNathaniel veti toisen kourallisen kultaa taskustaan laskien sen\npöydälle.\n\n\"Viisisataa!\" huudahti hän. \"Sekin on vielä vähän naisensielusta!\"\n\nHän viittasi Neiliä pistämään sen taskuunsa. Tuska palasi jälleen\nhänen päähänsä, häntä pyörrytti, ja hän kiiruhti rahille. Neil tuli\nja istui hänen viereensä.\n\n\"Luulet siis, että kaikki on lopussa?\" kysäsi hän. Hän oli iloinen,\nettä Nathaniel oli arvannut asian oikean laidan.\n\n\"Etkö sinä sitten luule?\"\n\n\"Luulen kyllä.\"\n\nMinuutin verran he istuivat äänettöminä pimeässä. Nathanielin\nkellontikutus tuntui kepiniskuilta.\n\n\"Mitä luulet tapahtuneen?\"\n\n\"En tiedä. Mutta olipa se mitä tahansa, se tulee pian. Tavallisesti\nse tapahtuu yöllä.\"\n\n\"Ei ole vähintäkään toivoa?\"\n\n\"Ei niin hituistakaan. Koko rannikko on Strangin armoilla. Hän\nei pelkää enää mitään kostoa eikä rikostensa rangaistusta.\nHänen nyrkkinsä on nyt väkevin näillä main. Hän ei edes suostu\nkuulustelemaan meitä. Minä olen kavaltaja, vallankumouksellinen --\nsinä olet uhannut kuninkaan henkeä. Molemmat olemme tuomitut --\ntuomitut.\"\n\nNeil puhui rauhallisesti, ja hänen toverinsa koetti suistaa kauheaa\ntuskaansa Marionin suhteen. Jos Neil kykeni kuolemaan marttyyrina,\nhänenkin täytyisi voida ainakin koettaa tehdä samoin. Mutta hän ei\nvoinut olla sanomatta:\n\n\"Kuinka käy Marionin?\"\n\nHän tunsi toverinsa vapisevan päästä jalkoihin.\n\n\"Rukoilin Wimsomea, että hän tekisi voitavansa saadakseen Marionin\npois täältä;\" vastasi Neil. \"Jollei hän lähde --\" Hän puristi kätensä\nnyrkkiin valittaen ja kiroten ja hyppäsi pystyyn kulkien edestakaisin\nsynkässä vankiluolassa. \"Jollei hän lähde, vannon, että Strangin\nvoitonriemu loppuu lyhyeen!\" huusi hän äkkiä. \"En tiedä, mikä hirveä\nvoima hänet sitoo kuninkaaseen, mutta tiedän, että hänen vaimonansa\nMarion ei kestä kauan. Sinä hetkenä, jona hänestä tulee se, hänen\norjuutensa on lopussa. Tiedän sen. Olen lukenut sen hänen silmistään.\nHän tappaa itsensä.\"\n\nNathaniel nousi verkalleen rahilta ja tuli hänen viereensä.\n\n\"Hän ei tee sitä!\" vaikeroi hän. \"Hyvä Jumala -- hän ei tee sitä!\"\n\nNeilin kasvot olivat valahtaneet paperinvalkoisiksi.\n\n\"Hän tekee\", toisti hän tyynesti. \"Hänen kaamea sopimuksensa Strangin\nkanssa täyttyy. Olen -- iloinen -- iloinen --\"\n\nHän kohotti käsivartensa kopin mustaan, vettä tihkuvaan kattoon,\nhänen äänensä värisi tuhahdettua tuskaa. Nathaniel peräytyi pitkästä,\nojentuneesta olennosta, askel askelelta, kuin peittääkseen kynttilän\nlepattavan liekin taakse petollisen muutoksen, mikä oli tullut hänen\nkasvoihinsa, loimuavan tulen, mikä paloi hänen silmissään. Mitähän,\njos Neilin sanat olisivat tosia --\n\nHänen kurkkuansa kuristi, kun hän yksinään istahti rahille.\n\nSe oli totta -- Marion oli kuollut!\n\nHän istui pitkän aikaa pää käsien varassa, vaieten kuunnellen Neilin\nväsymätöntä astuntaa multalattialla. Vasta kun kopin oven ketju\nkalisi ja mustuneet saranat narisivat, hän kohotti päänsä. Tulija\noli vanginvartija, sylissään suuri olkikupo. Hän laski sen maahan,\nja Nathaniel näki Neilin lähestyvän miestä ja kuuli heidän hiljaa\npuhuvan keskenään. Hetken kuluttua hän erotti kultarahojen helinää.\n\nRaskas ovi sulkeutui jälleen, ja Neil tuli istumaan hänen viereensä.\n\n\"Hän otti sen\", kuiskasi hän ihastuksissaan. \"Hän toimittaa sen\nperille aamulla Jos vain käy päinsä, hän tuo meille vastauksen.\nNäytin hänelle satasta ja sanoin, että vastauksesta maksetaan se.\"\n\nNathaniel ei virkannut mitään, ja hetken kuluttua Neil jatkoi:\n\n\"Tuomioistuin on koolla. Pian saamme tietää kohtalomme.\"\n\nHän nousi pystyyn, hänen äänensä vapisi hermostuneena, ja Nathaniel\nkuuli hänen hyppivän olkikasassa. Sitten hänen äänensä kuului terävän\nkäskevänä:\n\n\"Suuri Luoja, Nat, tule tänne!\"\n\nNathaniel hätkähti sanojen omituista kiihkeyttä kuin sähköiskun\nsaaneena. Hän syöksähti kopin poikki ja tapasi Marionin veljen\nseisomasta selkä ovea vasten.\n\n\"Se on auki!\" kuiskasi hän. \"Ovi on auki!\"\n\nSaranat vonkuivat hänen painostaan. Kylmä ilma leyhähti heitä\nvastaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä he olivat käytävässä,\nkuunnellen, pidellen henkeään, uskaltamatta puhua. Kuului vain\nvesipisarain tipahtelua. Neil veti toverinsa hiljaa koppiin takaisin.\n\n\"Siinä on tilaisuus, joka sattuu vain yhdelle kymmenestätuhannesta!\"\nkuiskasi hän. \"Käytävän päässä on ovi -- vanginvartijan ovi. Jollei\nse ole lukittu, voimme paeta siitä! Kuolen mieluummin taisteluun kuin\ntänne!\" Hän pujahti uudelleen ulos, työntäen Nathanielin takaisin.\n\n\"Odota minua!\"\n\nNathaniel kuuli hänen hiipivän hiljaa pimeässä. Hetken perästä hän\npalasi.\n\n\"Lukittu!\" selitti hän,\n\nVastakkaiselta suunnalta Nathaniel keksi valosäteen.\n\n\"Mistä tuo valo tulee?\" kysyi hän.\n\n\"Kahden kämmenen levyisestä reiästä, joka on tehty savupiippua\nvarten. Jos olisimme tuolla ylhäällä, näkisimme suoraan oikeussaliin.\"\n\nHe liikkuivat hiljalleen pitkin käytävää ja tulivat aukon kohdalle,\njoka oli puolenkymmentä jalkaa heidän päittensä yläpuolella. He\nkuulivat sitä ääntensorinaa, mutta eivät erottaneet sanoja.\n\n\"Oikeus\", selitti Neil. \"Onpa niillä pirunmoinen vauhti! Minkähän\nvuoksi?\"\n\nNathaniel tunsi toverinsa kohauttavan hartioitaan pimeässä.\n\n\"Voi Luona -- ollapa minulla nyt revolverini!\" kuiskasi hän\nkiihkoissaan. \"Yksi laukaus tuohon pesään olisi arvokkaampi kuin\ntuhat kirjettä tytöille!\" Hän tarttui Marionin veljeä käsivarteen,\nkun toisten yli kohoava ääni tuli heidän kuuluvilleen.\n\n\"Strang!\"\n\n\"Niin, kuningas!\" vahvisti Neil tarttuen häneen varoittavana. \"Hiljaa\n--\"\n\n\"Tahtoisin nähdä --\"\n\nVielä noina tuhon ja tappion viime hetkinä leimahti seikkailunhenki\neloon Nathanielin veressä. Hän tunsi hermojensa janoavan toimintaa,\nkäsivarsiensa jännittyvän jälleen taistelunhalusta ja heränneestä\nkunnianhimosta, hän unohti, että kuolema oli ahdistanut hänet\numpikujaan ja valmistautui par'aikaa nujertamaan häntä. Toinen ajatus\npyyhkäisi kaiken kuolemanpelon tieltänsä. Puolenkymmenen jalan\npäässä hirsiseinän toisella puolen olivat koolla miehet, joitten\nveriteot olivat kirjoittaneet yhden historian punaisimpia sivuja --\nmiehet, jotka olivat tuhonneet sielunsa hävittämällä inhimillistä\nelämää, joitten intohimoista, vihasta ja rakkaudesta riippui elämä ja\nkuolema; miehet, jotka olivat kylpeneet veressä, joille mannermaan\nkansa oli antanut \"verenimijäin\" nimen.\n\n\"Mormonien tuomioistuin!\" Nathaniel lausui sanat melkein kuiskaten.\n\n\"Haluaisinpa tirkistää tuosta reiästä, Neil\", lisäsi hän.\n\n\"Helppo juttu, jos pysyt hiljaa. Kas näin!\" Hän koukistui seinää\nvasten. \"Kapua hartioilleni.\"\n\nHiljainen hämmästyksen huuto pääsi Nathanielin huulilta, kun hänen\nsilmänsä joutuivat aukon tasalle. Neil kuiskutti kuuluvasti,\nmutta hän ei vastannut. Hän katseli huoneeseen, joka oli kaksi\nkertaa heidän koppinsa. kokoinen. Valo tuli pienistä ikkunoista,\njoitten alimmat ruudut ulkopuolelta olivat maan tasalla. Huoneen\netäisimmässä päässä oli kohoke, useita jalkoja muuta lattiaa\nylempänä. Kohokkeella istui kymmenen miestä, liikkumattomina kuin\nkuvapatsaat, jokainen tuijottaen suoraan eteensä. Heitä vastapäätä\nseisoi alempana mormonien kuningas, ja hänen vieressään, puolittain\nhänen kainalossaan oli Wimsome.\n\nStrangin ääni kaikui matalana, yksitoikkoisena, sanat hukkuivat sen\nsyvään jyminään. Kun Nathaniel näki hänen nostavan käsivartensa tytön\nhartioitten ympäriltä ja laskevan suuren kätensä hänen päälaelleen,\nhän kaivoi sormensa raivoissaan lahonneeseen puuhun, ja kirous kuului\nhänen huuliltaan. Hänen ei tarvinnut kuulla kuninkaan sanoja. Hän\nkatseli pantomiimia, jossa jokainen ele oli puhuva. Mutta profeetan\nintohimoisina jylisevät sanat kuuli seinää vasten kumartunut Neilkin:\n\n\"Wimsome Croche vaatii kuolemaa isänsä murhaajalle!\"\n\nNathaniel tunsi toverinsa hartioitten painuvan hänen painonsa alla ja\nhyppäsi ketterästi maahan.\n\n\"Wimsome on siellä!\" huohotti hän epätoivoissaan. \"Haluatko nähdä\nhänet?\"\n\nNeil epäröi.\n\n\"En. Saappaasi painuvat hartioihini. Riisu ne.\"\n\nNäyttämö oli muuttunut Nathanielin jälleen katsoessa aukosta.\nTuomarit olivat juuri poistumassa kapeasta ovesta. Wimsome oli\nyksinään kuninkaan kanssa huoneessa.\n\nTyttö oli selin kuninkaaseen. Hän oli peloittavan kalpea, mutta\nihmeen kaunis, niin kaunis, että Nathaniel pidätti hengitystään\npelosta kuninkaan häntä lähestyessä. Hän erotti voitonriemun\nStrangin katseessa, hirveän kiihkon hänen ilmeessään. Hän tarttui\nWimsomea käteen ja puhui hänelle hiljaisella, vienolla äänellä, niin\nhiljaisella, että Nathaniel kuuli sen vain muminana. Sitten hän\näkkiä alkoi silittää tytön välkkyviä kiharoita, hyväillen silkkisiä\nsuortuvia. Nathaniel tunsi kasvojensa kuumoittavan. Äkkiä Wimsome\netääntyi Strangista, puna peitti hänen kalpeat kasvonsa ja silmät\nsäkenöivät vihasta. Tytön peräydyttyä askelen verran profeetta\nhypähti hänen jälkeensä ja tempasi hänet syliinsä. Kuului tytön\ntukahtunut huuto, ja siihen Nathaniel vastasi kiljahtaen raivosta.\n\n\"Seis, helvetin koira!\" huusi hän uhaten. \"Seis!\"\n\nHän huusi sanat yhä uudestaan suuttumuksesta poissa suunniltaan.\nMormonikuningas, jonka itsehillintäkyky oli paremmin pirun kuin\nihmisen, kääntyi ääntä kohti pitäen yhä riuhtovaa tyttöä sylissään.\nHän näki Nathanielin pitkän käsivarren ja puristetun, uhkaavan nyrkin\nseinässä olevasta aukosta. Sitten huusi läpitunkeva ääni Neilin\nnimeä, ja sen kuullessaan Neil suoristautui niin nopeasti, että hänen\nhartioillaan seisova Nathaniel putosi lattialle.\n\n\"Suuri Luoja! Mikä hätänä, Nat? Nopeasti auta minut ylös!\"\n\nNathaniel nousi huojuen pystyyn, puolikuolleena, ja samassa Neil oli\naukolla. Suuri huone, johon hän katsoi, oli tyhjä.\n\n\"Mitä se oli?\" huusi hän hypähtäen alas. \"Mitä ne tekivät Wimsomelle?\"\n\n\"Kuningas\" sanoi Nathaniel koettaen tyyntyä. \"Kuningas tempasi\nsyliinsä Wimsomen, ja tämä löi häntä.\"\n\n\"Eikö muuta?\"\n\n\"Hän suuteli tyttöä tämän pyristellessä vastaan -- ja minä huusin!\"\n\n\"Hän löi häntä!\" huudahti Neil. \"Jumala siunatkoon pikku Wimsomea,\nNat, ja Jumala siunatkoon -- häntä.\"\n\nHän tarttui toverinsa käteen hengittäen nopeasti.\n\n\"Antaisin henkeni jos voisin auttaa sinua ja Marionia!\"\n\n\"Niinhän annamme kumpikin\", virkkoi Nathaniel levollisesti,\nkäännähtäen käytävään päin. \"Siinä on osamme. Ne tulevat tuosta\novesta sulkemaan meidät tyrmäämme. Taistelemmeko ja kaadumme?\"\n\nHän kaivoi jotakin lattian mullasta. \"Jos minulla olisi pari kiveä --\"\n\n\"Se olisi hulluutta, pahempaa kuin hulluutta!\" pisti Neil väliin\nrauhallisena. \"Kun ovi aukenee, on siellä tusinan verran pysyjä\nvastassa. Meidän on palattava koppiimme. Kannattaa kuolla\ntuskallisempi kuolema, kun saa viestin Marionilta ja Wimsomelta. Ja\nennen yötä saamme kuulla heistä!\"\n\nHe palasivat vankiluolaansa. Tuokion kuluttua avautui käytävän päässä\noleva ovi varovaisesti. Valo loisti pimeässä, ja hetken kestäneen\nhiljaisuuden jälkeen ilmestyi vartija kopin ovelle pistooli kädessä.\n\n\"Älä pelkää, Jeckum\", virkkoi Neil rauhoittaen. \"Unohdit oven auki,\nja me pidimme hiukan hauskaa oikeuden kustannuksella. Siinä kaikki!\"\n\nPelokas ilme katosi Jeckumin kasvoilta hänen kuullessaan nuo hilpeät\nsanat. Hän oli juuri sulkemaisillaan oven, kun Nathaniel näytti\nkourallista kultarahoja kynttilänvalossa ja viittoi hurjasti miestä\ntulemaan sisään. Vartijan silmät kiilsivät kullan nähdessään, ja\nvilkaistuaan taakseen valaistuun käytävään hän pisti päänsä ja\nhartiansa ovenraosta sisään.\n\n\"Viisisataa dollaria kirjeestä!\" kuiskasi hän. \"Viisisataa saamanne\nneljänsadan lisäksi.\"\n\n\"Jeckum on hullu!\" sanoi Neil oven sulkeuduttua. \"Säälin häntä.\"\n\n\"Minkä vuoksi?\"\n\n\"Kun hän ottaa rahaa. Etkö luule, että sinut on tutkittu? Tietysti ne\novat tutkineet taskusi, luultavasti jo ennen kuin minä tulin; sinä\nmakasit puolikuolleena lattialla. Joku tietää sinulla olleen rahaa.\"\n\n\"Miksi sitä ei ole viety?\"\n\nTuokioon Neil ei vastannut mitään, kun hän lopulta vastasi, se\ntapahtui nauramalla.\n\n\"Pyhän Yrjön nimessä, sehän on selvä!\" huudahti hän iloisena,\n\"Tietysti Jeckum tarkasti sinut! Hän tietää sen, mutta on jättänyt\nilmoittamatta asian Strangille, koska hän uskoo voivansa jollakin\ntavoin saada rahat haltuunsa. Hän uskaltaa kelpo lailla, mutta hän\nvoittaa myöskin. Mikähän hänen ensimmäinen suunnitelmansa oli?\"\n\n\"Ehkä hän arveli minun kaivavan ne maahan\", virkkoi Nathaniel\nojentautuen oljille. \"Tässä on tilaa kahdelle, Neil.\"\n\nHe vaikenivat molemmat. Viime hetkien tapaukset olivat liiaksi\njärkyttäneet Nathanielia, ja hänen haavansa alkoi taas kiusata. Kun\ntuska yltyi ja ajatus Marionin kohtalosta palasi hänen mieleensä, hän\nkatui, etteivät he tehneet kaikesta loppua ryhtymällä taistelemaan\nvankilan portilla. Silloin he ainakin olisivat kuolleet kuin miehet,\nkunnialla. Ja mikä odotti heitä nyt? Kuin koirat heidät ammuttaisiin,\nkädet selän taakse sidottuina ja rinta paljastettuna mormonien\npyssyjen edessä. Hän ei pelännyt kuolemaa. Useammassa kuin yhdessä\nleikissä hän oli sitä uhmannut, useimmiten vain seikkailunhalusta.\nMutta teljettynäolo kammotti ja kidutti häntä. Hän oli aina tottunut\npitämään sitä selvänä vihollisena, pelin sääntöjen mukaan kylläkin\nkavalana ja petollisena, mutta hän ei ollut koskaan uneksinutkaan,\nettä se voisi olla muuta kuin säälittävän nopea. Tuntui kuin\nhänen vastustajansa olisi rikkonut loukkaamattoman sopimuksen,\nja hän hikoili ja heittelehti oljilla. Neil istui ääneti ja\nvälinpitämättömänä seinänvieruspenkillä. Äärimmäinen uupumus pelasti\nkiusaantuneen Nathanielin unen helmoihin.\n\nNeil herätti hänet. Avatessaan silmänsä hän näki Marionin veljen\nkalpeat kasvot yllänsä ja tunsi hänen kovakouraisesti pudistavan\nhäntä hartioista.\n\n\"Nat!\" huudahti Neil. \"Herää taivaan tähden!\" Hän vetäytyi edemmäksi\nNathanielin noustessa unisena.\n\n\"En voinut sille mitään, Nat\", puolusteli Neil hermostuneesti\nnaurahtaen. \"Makasit siinä tuntikausin kuin kuollut. Pääni halkeaa\ntässä kirotussa hiljaisuudessa. Tule polttamaan! Sain hiukan tupakkaa\nvartijaltamme ja hänen piippunsa lainaksi.\"\n\nNathaniel hypähti jaloilleen. Uusi kynttilä paloi pöydällä. Sen\nvalossa hän huomasi Neilin kasvojen hämmästyttävästi muuttuneen viime\ntuntien aikana. Ne näyttivät hänestä laihemmilta ja valkoisemmilta,\npiirteet olivat käyneet terävämmiksi, ja nuorukaisen silmissä asusti\nsynkkä masennus.\n\n\"Miksi et herättänyt minua ennemmin?\" kysyi hän. \"Ansaitsisin kunnon\nselkäsaunan, kun jätin sinut yksin valvomaan!\" Hän näki uutta ruokaa\npöydällä. \"Onko myöhäinen?\"\n\n\"Siinä on päivällisemme ja illallisemme\", keskeytti Neil. Hän katsoi\nkelloaan kynttilänvalossa. \"Puoli kahdeksan.\"\n\n\"Eikä sanaakaan?\"\n\n\"Ei.\"\n\nToverukset katsoivat toisiaan syvälle silmiin.\n\n\"Jeckum vei kirjelippuni perille puolenpäivän aikaan työstä\npäästyään\", virkkoi Neil. \"Hän ei vienyt sitä itse Wimsomelle,\nmutta vannoo nähneensä, että hän sai sen. Hän käski Wimsomen jättää\nvastauksensa määrättyyn paikkaan, josta hän perisi sen päästessään\nvapaaksi jälleen viiden aikaan. Vastausta ei ollut -- ei sanaakaan!\"\n\nHiljaisuus oli painostavaa. Nathaniel rikkoi sen ensiksi, epäröiden,\nkuin peläten lausua mitä hänen mielessään liikkui.\n\n\"Surmasin Wimsomen isän, Neil\", sanoi hän, \"ja Wimsome vaatii\nhenkeäni. Tiedän olevani kuolemaan tuomittu. Mutta sinä --\" Hänen\nsilmänsä leimahtivat äkkiä. \"Mistä tiedät, että sinua odottaa sama\nkohtalo kuin minua? Alan nähdä totuuden. Wimsome ei vastannut\nkirjeeseesi, koska hän tietää sinun olevan hengissä ja pian näkevänsä\nsinut. Wimsome, Marion ja sinä pelastutte kaikin!\"\n\nNeil syöskenteli lihapalasta eikä ollut kuulevinaan toverinsa sanoja.\n\n\"Pidä huoli itsestäsi, Nat. Tämä on viimeinen ateriamme.\"\n\n\"Et usko --\"\n\n\"En. Mies, luuletko, että Strang laskee minut itse tapaamaan hänet?\"\n\nKopin ovella kopeloitiin ketjuja.\n\nOvi avautui hiljalleen ja sisään astui Jeckum. Vartija oli\ntavattomasti kiihdyksissä.\n\n\"Sain sanan, mutt'en kirjettä!\" kuiskasi hän kuuluvasti. \"Nopeasti!\nSe maksaa --\"\n\n\"Niinpä niin!\"\n\nNathaniel kaivoi kultarahat taskuistaan ja pudotti ne vanginvartijan\nojennettuun käteen.\n\n\"Poikani vartioi Wimsome Crochen taloa\", jatkoi vartija peloissaan\nuhkarohkeasta teostaan. \"Tunti sitten Wimsome lähti kotoaan ja meni\nmetsään. Poikani seurasi perässä. Hän juoksi järvelle, meni veneeseen\nja souti suoraan selälle. Hän seuraa määräyksiänne.\"\n\nInnoissaan hän ilmaisi itsensä. Hän oli lukenut Neilin kirjeen.\n\nKäytävästä kuului liikettä, ovea avattiin, kuului puhetta, ja Jeckum\nhyppäsi ulos kopista. Nathaniel pisti jalkansa ovenrakoon.\n\n\"Missä Marion on?\" kysyi hän hiljaa, sydän pysähtyen pelosta, \"Hyvä\nJumala -- mitä kuuluu Marionista?\"\n\nVanginvartijan pelokkaat kasvot pistäytyivät oviaukkoon.\n\n\"Marion on ollut tietymättömissä aamusta saakka. Kuninkaan miehet\novat etsimässä häntä.\"\n\nOvi paukahti kiinni, ketjut kalisivat äänekkäästi, Jeckumin askelet\nkolisivat käytävässä. Neil huudahti ilosta.\n\n\"He ovat menneet! He ovat lähteneet saarelta!\"\n\nNathaniel seisoi kuin kivettyneenä. Hänen sydämensä jähmettyi. Kun\nhän puhui, hänen sanansa kaikuivat värittöminä, levollisesti kerraten\ntapahtuneen.\n\n\"Oletko varma, että Marion aikoi surmata itsensä tultuaan Strangin\nvaimoksi?\" kysyi hän.\n\n\"Olen. Strangin saastainen käsi ei ehtisi koskettaa hänen\nvaatteitaankaan!\" huudahti Neil.\n\n\"Silloin Marion on kuollut\", vastasi Nathaniel, välinpitämättömästi\nkuin olisi puhunut ympärillään oleville seinille. \"Viime yönä Marion\nvietiin kuninkaan haaremiin.\"\n\nIlmaistessaan salaisuuden, minkä kiduttavan tuskan hän luuli\nvanginneensa omaan rintaansa, hän vaipui olkivuoteelle kätkien\nkasvonsa käsiinsä ja kiroillen heikkouttaan, joka sai hänet\nviimeisellä hetkellä tuottamaan surua toverilleen.\n\nHän ei uskaltanut katsoa, minkä vaikutuksen sanat tekivät Neiliin.\nTämä ei äännähtänytkään. Vallitsi hirveä, painostava hiljaisuus.\n\nVihdoin puhui Neil, ääni niin ihmeellisen tyynenä, että Nathaniel\nnousi istualleen ja tuijotti toveriinsa pimeän halki.\n\n\"Luulen, että meitä nyt tullaan noutamaan, Nat! Kuuntele!\"\n\nKäytävässä kuljettiin.\n\nNathaniel nousi seisomaan. He seisoivat kiinni toisissaan, puristaen\ntoistensa käsiä.\n\n\"Tulkoon mitä tahansa\", kuiskasi Neil, \"armahtakoon Jumala\nsielujamme!\"\n\n\"Amen\", kuului henkäyksenä kapteeni Plumin huulilta.\n\n\n\n\nXI luku.\n\n\"PYSTY KUOLEMA.\"\n\n\nKädet hapuilivat oven ketjuissa. Ovi avautui, ja Jeckumin\ntuhkanharmaat kasvot näkyivät kynttilän valossa. Hetkisen hän\npelokkain silmin katseli molempia kopissa olijoita, jotka yhä\nseisoivat käsityksin. Hän tiesi, että sanakin heidän puoleltaan\nlangettaisi hänen tuomionsa.\n\nHän astui koppiin, ja hänen perässään tuli neljä miestä. Yksi niistä\noli kuninkaan ruoskija Mac Dongall. Käytävässä häämötti kasvoja, ne\nnäyttivät pimeässä aaveilta. Mac Dongall yksinään oli peittämättömin\nkasvoin. Toisilla oli valkoiset naamarit. Miehet eivät lausuneet\nsanaakaan, järjestyivät vain kuin haamut riviin oven luo viritetyt\npyssyt kainaloissa. Mac Dongallin kasvoilla oli voitonriemuinen hymy\nhänen lähestyessään vankeja vartijan kanssa. Kytkiessään Neilin kädet\nselän taakse hän kuiskasi uhrinsa korvaan:\n\n\"Tästä tuleekin, pahus vie, hauskempi juttu kuin ruoskimisesta!\"\n\nNeil naurahti.\n\n\"Kuulitko, Nat?\" kysäisi hän niin kovalla äänellä, että kaikki\nkopissaolijat sen kuulivat. \"Mac Dongall sanoo, että tästä koituu\nhauskempi juttu kuin pieksäjäisistä. Hän muistaa, kuinka kuritin\nhäntä tässä muuanna päivänä, kun hän sanoi jotakin Marionille.\"\n\nNeil oli levollinen, kuin olisi näytellyt osaansa huvinäytelmässä.\nHänen kasvonsa hohtivat, silmät loistivat pelottomina. Nähdessään\ntuon miehen rohkeuden, jolta oli viety viimeinenkin toivonkipinä\neloonjäämisestä, kapteeni Plum häpesi omaa hermostuneisuuttaan.\n\nMac Dongall kalpeni harmista, kun häntä muistutettiin hänen\nnöyryytyksestään, ja tiukensi hihnoja Neilin ranteissa, kunnes ne\nsyöpyivät lihaan.\n\n\"Siittää jo, raukka!\" huudahti Nathaniel nähdessään veren vuotavan.\n\n\"Kas tuossa!\"\n\nHän kohotti nyrkkinsä ja iski sen sivulta käsin miehen kasvoihin. Mac\nDongall horjahti ja valitti kumealla äänellä, veren roiskahtaessa\nsuusta ja nenästä. Nathaniel kääntyi tyynesti neljään häneen\nsuunnattuun rihlapyssyyn päin.\n\n\"On siinäkin kuninkaalla kaunis tanssinukke!\" huusi hän. \"Jos teidän\njoukossanne on ainoatakaan miestä, hän tulkoon lopettamaan työn!\"\n\nJeckum oli polvillaan ruoskijan vieressä.\n\n\"Suuri Jumala!\" huusi hän. \"Olette tappaneet hänet! Iskitte hänen\nohimoonsa reiän.\"\n\nKäytävästä kuului äkkiä kohinaa. Mahtava ääni jylisi:\n\n\"Päästäkää minut sisään!\"\n\nStrang seisoi ovella. Hän vilkaisi veriseen, huohottavaan mieheen\nhiekkalattialla ja katsoi sitten Nathanieliin. Silmää räpäyttämättä\nmolemmat miehet katsoivat toisiaan. Profeetan kasvoilla ei näkynyt\nvihaa.\n\n\"Kapteeni Plum, antaisin kymmenesosan valtakunnastani\nteidänlaisestanne veljestä\", virkkoi hän tyynesti. \"Kas näin --\nlopetan työn.\" Hän kävi reippaasti käsiksi työhön. \"Tällaista sattuu\nsodassa, kapteeni Plum. Miehenä ymmärrätte sen.\"\n\nParin minuutin kuluttua vangit asettuivat kapula suulla ja kädet\nsidottuina kahden aseistetun vartijan jälkeen, ja kuninkaan annettua\nhiljaa määräyksensä Jeckumille he marssivat käytävän läpi ja nousivat\nmatalasta vankilasta ulos johtavia portaita. Nathaniel huomasi\nhämmästyksekseen, ettei kulkueella ollut valoa, kynttilät ja tulet\noli sammutettu. Kaikki puhuttiin kuiskaamalla. Synkän vankilamuurin\nvarjossa liittyi heihin kolmas vartija. Konemaisesti he taivalsivat\npimeässä illassa verkkaisin, tahdinmukaisin askelin, rihlapyssyt\nsotilaallisen täsmällisesti olalla. Nathaniel katsahti olkansa yli ja\nnäki kolme muuta miestä kymmenkunnan jalan päässä. Kuningas ei ollut\nmukana.\n\nHäntä puistatti. Hän katsahti Neiliin ja hämmästyi toverinsa\nulkonäköä. Tämä näytti puolta päätä häntä itseään pitemmältä,\nvaikka hän tiesi hänen olevan tuumaa tai kahta lyhyemmän. Hän kulki\npystypäisenä tahdissa edellä astuvien vartijain kanssa. Hän kulki\nkuolemaan tyynenä, kuin juhlamarssissa.\n\nNathanielin sydän sykki jännityksestä heidän joutuessaan metsikön ja\ntasangon rajalle. He lähtivät kulkeman Marionin luo vievää polkua.\nHän katsahti jälleen Neiliin. Marionin veli kulki yhtä reippaana ja\nryhdikkäänä, pää pystyssä, varmoin askelin. He sivuuttivat haudat\nja tulivat metsän reunustamalle aukealle paikalle, jossa Marionin\nkoti oli. \"Vielä kerran leyhki suloinen syreenintuoksu häntä vastaan\nherättäen hänen mielessään henkiin kaiken sen, mitä hän oli koettanut\ntukahduttaa voidakseen kuolla miehen lailla. Hän tunsi heltyvänsä,\nja vain suun tukkeena oleva vaate esti valittavan huudon kuulumasta\nhänen huuliltaan. Jos hänellä olisi ollut toinen elämä uhrattavana,\nhän olisi ilolla antanut sen saadakseen vaihtaa sanan mormonien\nkuninkaan kanssa, ja hänen viimeinen pyyntönsä olisi ollut, että\nkuolema kohtaisi hänet täällä, jossa hän astuisi ijäisyyteen sammuvat\nsilmänsä rakastettunsa kodin seinässä ja jossa kukkaintuoksu, joka\nhänen mielessään oli erottamattomasti liittynyt Marionin olemukseen,\nlievittäisi hänen viimeisten hetkiensä tuskaa.\n\nHänen sydämensä sykähti toivosta, kun jälkijoukosta terävä ääni\nkomensi pysähtymään. Se oli Jeckum. Hän sukelsi esiin pimeydestä\ntakimmaisen vartijan luota, kasvot yhä peittämättä, ja neuvotteli\nhetkisen kuiskutellen etumaisten vartijain kanssa. Olikohan Strang\nvihassaan, jonka hän niin hyvin peitti, valinnut tämän paikan\nlisätäkseen kuoleman tuskaa? Se olisi runollista kostoa! Ensi kerran\nNathaniel kääntyi toveriinsa päin. Kumpikin luki toisensa ajatukset.\nNeil, joka oli lähempänä neljää kuiskailevaa vartijaa, kääntyi heihin\npäin kuuntelemaan. Katsoessaan jälleen Nathanieliin hän pudisti\npäätänsä kieltävästi.\n\nJeckum palasi nopeasti asettuen molempien vankien väliin ja tarttuen\nkumpaakin käsivarresta; etumaiset vartiat siirtyivät kylkimiehiksi\nvasemmalle ja lähtivät liikkeelle tahdinmukaisin askelin aukeaman\nyli. Päästyään sen toisella puolen olevan tiheän metsän pimentoon\nNathaniel tunsi vanginvartijan sormien puristavan häntä käsivarresta,\nhellittävän ja taas puristavan. Kevyesti nykäisten Jeckum hiljensi\nhänen vauhtiaan, jolloin etumiehet saivat puolenkymmenen jalan\netumatkan. Takana olevien Jeckum käski enentää välimatkaa parilla\naskelella.\n\nSitten miehen sormet alkoivat jälleen salaperäisen puuhailunsa\nkapteeni Plumin käsivarressa.\n\nAntoiko Jeckum merkkejä hänelle?\n\nHän näki Neilin kalpeitten kasvojen stoalaisen tyyninä katselevan\nsuoraan eteensä. Nähtävästi mikään ei ollut herättänyt hänen\nepäilyksiään. Jos Jeckumin sormien toiminta tarkoitti jotakin, se\noli aiottu yksistään hänelle. Toiminta oli ollut hänen elämänsä\nmannana. Uuden seikkailun mahdollisuus kiihoitti häntä vielä kuoleman\nkynnykselläkin. Hän odotti henkeään pidätellen, ja uudelleen tuntui\nomituinen puserrus, niin lujaa, että se teki melkein kipeää.\n\nHän ei epäillyt enää. Vanginvartijalla oli sanottavaa hänelle, mutta\npelkäsi takanaan olevia silmiä ja korvia.\n\nSormet varoittivat häntä olemaan valmiina tilaisuuden tullen.\n\nPolku leveni, ja harvojen puitten latvain läpi siivilöityi tähtivalo\nheidän tielleen. Etumaiset miehet olivat kahdenkymmenen jalan päässä.\nMissä saakka olivat takimmaiset?\n\nSeuraavassa tuokiossa he sukelsivat takaisin pimentoon. Edellä\nkulkevat vartijat näyttivät varjoilta. Jälleen sormet painuivat\nkapteeni Plumin käsivarteen, ja painautuen kiinni Jeckumiin hän\ntaivutti päänsä alas.\n\nMatala, nopea kuiskaus kuului hänen korvaansa.\n\n\"Älkää jättäkö toivoa! Marion -- Wimsome --\"\n\nVartija suoristautui jättäen lauseen kesken. Kiirehtiviä askeleita\nkuului heidän kantapäillään. Takimmaiset vartijat olivat niin\nlähellä, että olisivat pyssyillään ylettyneet koskettamaan heitä.\nOlivatko he jossakin hieman valoisammassa paikassa erottaneet\nvangin kumartuneen pään ja Jeckumin sitä kohti kääntyneet kalpeat\nkasvot? Nyt tuntui käsivarressa lakkaamaton puristelu, varoittava,\npeljästynyt puserrus, ja puristava käsi vapisi. Jeckum pelkäsi\npahinta, mutta yhtä suuri kuin hänen pelkonsa oli kiihkeästi\nodottaneen kapteeni Plumin pettymys. Mitä vanginvartija oli aikonut\nsanoa? Mitä hän tiesi Marionista ja Wimsomesta? Ja miksi hän oli\nsytyttänyt uuden toivon samassa hengenvedossa kuin oli maininnut\ntyttöjen nimet?\n\nYhdestä seikasta hänen sanansa ainakin saivat Nathanielin\nvakuuttuneeksi. Marion oli hengissä veljensä synkistä ennustuksista\nhuolimatta. Jos hän olisi surmannut itsensä, Jeckum ei olisi tuolla\ntapaa maininnut hänen nimeään Wimsomen nimen yhteydessä.\n\nNathanielin hermot olivat katketa epätietoisuudesta. Hän pidätti\nhenkeään kuullakseen, siepatakseen vienoimmankin kuiskauksen\nvieressään astelevalta kalpeakasvoiselta mieheltä. Äänettömyys\njatkui, ja hetki hetkeltä hänen kärsimättömyytensä yltyi. Hän\npainoi vartijan kättä käsivarrellaan, mutta ei saanut vastausta.\nSysimustassa pimennossa, joka kätki edellä kulkevat miehet näkyvistä,\nhän kumartui Jeckumin puoleen -- ja tämä työnsi hänet kiivaasti\ntakaisin kiroten hiljaa.\n\nTie pujahti ulos metsästä, ja tähtien kirkas valo tuikki kulkijain\npäitten päällä. Vähän matkan päässä välkkyi tyyni järvenselkä.\nKapteeni Plum katsoi rohkeasti Jeckumia, ja vilkaistessaan hänen\nohitsensa hän hämmästyi Neilissä tapahtunutta muutosta. Nuorukaisen\npää oli painuksissa, hartiat kumarassa, ja hän kulki epävakaisin\naskelin. Oliko hänen suurenmoinen rohkeutensa lopuksi antanut myöten!\n\nKuljettuaan satakunta askelta he tulivat rantaan, ja Nathaniel näki\nveneen, jota yksinäinen olento vartioi. Suoraan sitä kohti Jeckum\nohjasi vankinsa. Ensi kerran hän puhutteli heitä ääneensä.\n\n\"Toinen kokkaan, toinen perään\", lausui hän.\n\nNathaniel osui hetkeksi aivan Neilin viereen ja töytäisi häntä\nlujasti polvellaan. Toinen ei kohottanut päätänsä. Hän ei tehnyt\nminkäänlaista merkkiä, ei suonut silmäystäkään toverilleen, kapusi\nvain veneen keulaan ja istui leuka rinnalle painuneena, tylsänä.\n\nNathaniel katseli häntä eikä ollut uskoa silmiään. Hän istuutui\nperätuhdolle, nojaten mukavasti peräsinpuuhun tarttuvan miehen\npolviin. Omituinen värähdys kävi hänen lävitseen, kun hän\nhetken kuluttua huomasi, että tuo mies oli Jeckum. Kaksi miestä\nsouti keskituhdolla. Neljäs istui Nathanielia vastapäätä, pyssy\npoikkiteloin polvillaan.\n\nEnsi kertaa kapteeni Plum tapasi itsensä mietiskelemästä matkan\nmäärää. Soudettaisiinko heidät johonkin salaiseen vallitukseen\nalemmaksi rannikolle, jossa syrjäisten korvat eivät kuulisi\nsurmanlaukauksia ja jossa heidän ruumiinsa maatuisivat metsässä\nparituumaisen mullan peitossa kenenkään niitä koskaan löytämättä.\nJokainen aironveto vei kauemmaksi otaksumasta. Vene suuntautui\nsuoraan selälle. Ehkä heitä ei odottaisikaan niin julma kuolema.\nEhkä heidät hukutettaisiin. Joskin sekin loppu olisi kauttaaltaan\nvastenmielinen, kapteeni Plum tunsi kuitenkin jonkinlaista\nlohtua ajatellessaan sitä. Kaksi tuntia kului miesten soutaessa\nkeskeytyksettä. Ei sanaakaan lausuttu noina tunteina. Keskituhdon\nmiehet soutivat kumpikin erikseen, äänettöminä. Kokassa istuva\nvahti liikahti silloin tällöin oikoen jäykistyneitä jäseniään. Neil\noli liikkumaton, näytti kuin hän olisi lakannut hengittämästäkin.\nJeckumilta ei kuulunut kuiskaustakaan.\n\nHänen kuiskaustaan Nathaniel juuri odotti, hänen puristavien\nsormiensa merkkiä, hänen henkäystään korvansa juuressa. Yhä uudelleen\nhän painoi vartijaa polviin. Hän tiesi tämän kyllä ymmärtäneen, mutta\nei saanut vastausta. Lopuksi hän katsahti ylös. Jeckum tuijotti hänen\nylitsensä suoraan eteensä pimeyteen mitään näkemättä. Nathanielin\nviimeinen toivonkipinä sammui.\n\nJonkin ajan kuluttua häämötti tumma juova kokan edessä. Maata näkyi\nnoin puolen penikulman päässä. Nathanielin mielenkiinto heräsi,\nja hän kohottautui istumaan. Heidän lähetessään rantaa Jeckum\nnousi seisoalleen tähystäen kauan ja tarkkaan molempiin suuntiin\npitkin rannikkoa. Kun hän palasi paikalleen, veneen suunta muuttui.\nHetkistä myöhemmin kokka karahti hiekkarantaan. Äänettöminä kuin\nhaamut vartijat hypähtivät maihin, ja Neil seurasi heitä kavuten\nkuin sairas kaiteen yli. Nathaniel seurasi hänen kintereillään.\nYltyvän kauhun vallassa hän näki kymmenkunnan askelen päässä rannalta\ntörröttävän kaksi paalua. Hän katsoi niiden ohi. Silmänkantamattomiin\nnäkyi hiekkaa, vain hiekkaa, valkoista kuin paperi, kimallellen\ntähtivalossa lukemattomina pieninä pisteinä. Vaistomaisesti kapteeni\nPlum arvasi paalujen tarkoituksen ja käveli niitä kohti veri hyytyen\nsuonissa. Neil kulki hänen edellään ja pysähtyi ensimmäisen pylvään\nkohdalle, kohottamatta silmiäänkään Nathanielin taivaltaessa ohi.\nToisen, parin metrin päässä olevan vieressä Nathanielin molemmat\nvartijat pysähtyivät asettaen hänet seisomaan selin paaluun. Parin\nminuutin kuluttua hän käsistään ja jaloistaan puuhun sidottuna käänsi\npäätänsä niin, että saattoi nähdä toverinsa.\n\nNeil oli kytketty samalla tapaa, kasvot puolittain käännettyinä\nhäneen päin. Hänen asentonsa ei ollut muuttunut. Pää oli riipuksissa\nrinnalla, kuin olisi hän ollut menehtymäisillään.\n\nMistä se johtui?\n\nÄkkiä jännittyi Nathanielin joka hermo.\n\nVartijat menivät veneeseensä! Viimeinen mies työnsi sen irti, he\nsoutivat tiehensä! Hänen kärsimättömät jäsenensä tuntuivat olevan\nkatkaisemaisillaan hihnat. Vene häämötti epäselvänä pimeällä järvellä\n-- oli enää vain varjo -- ja hävisi näkyvistä. Airojenloiske heikkeni\nheikkenemistään. Sitten kantautui kaukaa järveltä miehen ääni, hurja\nlaulunrenkutus. Mormonit olivat menneet! Heitä ei ammuttu! Heitä ei --\n\nHän kuuli äänen ja säpsähti niin, että olisi huutanut, jollei kapula\nsuulla olisi estänyt. Ääni oli Neilin. Hän puhui rauhallisesti,\nnaureskellen.\n\n\"Mitä kuuluu, Nat?\"\n\nKapteeni Plumin silmät tuijottivat häneen hämmästyneinä. Neil\nnauroi hänelle juuri kuin he olisivat näytelleet osiaan tavattoman\nhullunkurisessa huvinäytelmässä.\n\n\"Kuinka hassua tämä on!\" naurahti hän. \"Tässä nyt olen, mieleni tekee\npuhua, ja saan suuni auki, ja sinä olet kuin muumio ja katselet\nmaailmaa sen näköisenä kuin olisit nähnyt kummituksen! Mikä vaivaa?\nEtkö ole iloinen, ettei meitä ammuttu?\"\n\nNathaniel nyökäytti.\n\nNeilin ääni kävi äkkiä vakavaksi.\n\n\"Tämä on vielä pahempaa, Nat. Meillä tätä kutsutaan 'pystyksi\nkuolemaksi'. Jollei tapahdu mitään ennen huomisaamua, olemme\nyhtä hengettömiä, kuin jos he olisivat ampuneet meidät kuulia\ntäyteen. Ainoa toivomme perustuu siihen seikkaan, että voin käyttää\nkeuhkojani. Sen vuoksi en antanut niitten huomata, kun tuki suultani\nhöltyi. Minulla oli pirunmoinen työ pidellä sitä leuallani: olin\ntaittaa niskani siinä hommassa. Vähän ajan kuluttua, kun olemme\nvarmat siitä, että Jeckum ja vartijat ovat kuulomatkan takana, alan\nhuutaa apua. Ehkä joku kalastaja tai metsästäjä --\"\n\nHän pysähtyi, ja kylmä karmi Nathanielin selkäpiitä hänen\nkuunnellessaan synkkää ulvontaa kaukana selän takaa. Se sai veren\nsuonissa jähmettymään. Hän katsoi kysyvänä Neiliin kasvot kalpeina\nkauhusta. Hänen toverinsa luki kysymyksen hänen kasvoiltaan.\n\n\"Susia\", sanoi hän. \"Ne ovat kaukana metsässä. Ne eivät laskeudu\ntänne saakka.\" Hetkisen Neil oli hiljaa, silmäillen järvelle. Sitten\nhän lisäsi: \"Etkö huomaa mitään omituista tavassa, millä sinut on\nsidottu paaluun, Nat!\"\n\nNathanielin vastaus oli liikuttavan ponteva. Hän nyökäytti\nvakuuttavana päätänsä yhä uudelleen.\n\n\"Kätesi on sidottu verraten löyhästi: ranteessasi oleva silmukka on\nsuunnilleen kuusi tuumaa\", jatkoi Neil hirvittävän täsmällisesti.\n\"Kaulassasi on kostea karkea nahkahihna, joka hankaa ihoa päätä\nkääntäessä. Mutta pahin juttu on tapa, millä jalat on kytketty.\nJalkasi on vedetty taaksepäin, joten joudut puoleksi nojaamaan\nvarpaisiisi, ja olenpa melko varma siitä, että polviasi pakottaa\npar'aikaa. Enkö ole oikeassa? No niin, ei kestä kauan, ennenkuin\njalkasi uupuvat, ja ranteissasi oleva hihna estää sinua auttamasta\nitseäsi. Tiedätkö mitä silloin tapahtuu?\"\n\nHän vaikeni, ja Nathaniel tuijotti häneen puolittain ymmärtäen, mutta\nantamatta mitään merkkiä.\n\n\"Jäät riippumaan kaulassasi olevaan silmukkaan kunnes kuristut\nkuoliaaksi\", lopetti Neil. \"Sellainen on pysty kuolema. Jollei\nhenki ole lähtenyt aamuun mennessä, aurinko tekee loput. Se kuivaa\nnahkahihnan kovaksi käppyräksi, joka puristaa kaulaasi kuin koura.\nRunollisesti sanomme sitä Strangin kädeksi. Hauskaa, vai mitä?\"\n\nHeidän kuolintapansa julma, yksityiskohtainen kuvailu yllytti\ntuskallisia aistimuksia, jotka olivat jo alkaneet kiusata\nNathanielia. Jos hän mormonien lähtiessä olisi voinut huutaa,\nhän olisi kutsunut heidät rannalta takaisin ja pyytänyt heitä\njatkamaan hänen nilkkahihnojaan tuuman, pari. Nyt oli Neil karkean\nsuorasukaisesti selittänyt hänelle omituisen asennon tarkoituksen.\nHänen polviaan alkoi kivistää. Niistä säteili kirvelevä kipu\nlonkkiin, ja kaulahihna, joka aluksi oli tukenut leukaa, rupesi\nvaivaamaan. Aika-ajoin tapasi hän itsensä nojaamasta siihen niin\nraskaasti, että hengitystä salpasi, ja hänen oli pakko ojentautua\nsuoraksi ja nojata koko painollaan kiinniköytettyihin jalkoihinsa.\nHänestä Neil tuntui vaikenevan tuntikaupalla. Hiljaisuutta oli itse\nasiassa kestänyt ehkä kymmenisen minuuttia.\n\n\"Nyt alan\", virkkoi Neil. \"Kuuntele! Jos kuulet vastauksen, nyökäytä.\"\n\nHän veti syvään henkeään, käänsi päänsä niin kauas rantaan päin kuin\nvoi ja huusi.\n\n\"Apua -- apua -- apua --\"\n\nYhä uudelleen sanat tulvivat läpitunkevina, järkyttävinä hänen\nkurkustaan, ja kun niitten kaiku kiiri takaisin metsästä\ntuhatäänisenä pilkkanauruna, kauhu karmi Nathanielin selkäpiitä.\nJos hän edes olisi voinut huutaa avuksi, yhtyä tähän viimeiseen\ntoivottomaan kamppailuun elämästä, hänen olisi ollut helpompi\nolla. Mutta hän oli avuton. Hän näki epätoivon toverinsa kasvoilla\nenenevän, kun huutoihin ei tullut muuta vastausta kuin kaiku.\nTähtien himmeässä valossakin hän erotti, kuinka Neilin kasvot\nmenivät sinisiksi ponnistuksesta, silmiin syttyi mielipuolinen\nvälke ja kuinka kurkku työskenteli kuristavassa silmukassaan.\nNeilin ääni heikkeni heikkenemistään. Kun hän vaikeni levätäkseen\nja kuunnellakseen, hän läähätti raskaasti. Kaiku ei enää vastaillut\nmetsästä, ja Nathaniel ponnisteli kuin hullu irti päästäkseen,\ntempoen hihnojaan, kunnes ranteet olivat verissä, ja kankea\nnahkasilmukka oli tukehduttamaisillaan hänet.\n\n\"Siitä ei ole mitään hyötyä\", kuuli hän Neilin lausuvan. \"Parempi\nottaa asia keveästi, Nat!\"\n\nMarionin veli oli päin häneen, pää heitettynä taaksepäin paalua\nvasten ja katsellen taivaalle. Nathanielkin kohotti päänsä ja\nhuomasi, että oli helpompi hengittää. Pitkän aikaa hänen toverinsa\nvaikeni. Ajatuksissaan hän alkoi laskea sekunteja. Oli sivu puoliyön,\nluultavasti kello yhden tienoilla. Kaste lankesi puolen kahden\naikaan; aurinko nousi tuntia myöhemmin. Kolme tuntia elonaikaa!\nNathanielin pää painui, ja hihna puristi tuskallisesti. Neil seurasi\nhäntä silmillään. Hänen kasvonsa olivat yhtä valkeat kuin tähtien\ntuikkeessa kiiltävä rantahiekka. Suu oli puoliavoinna.\n\n\"Minun on hurjan sääli -- sinua, Nat, --\" virkkoi hän.\n\nSanat puristuivat esiin vaivalloisesti. Ääni oli vinkuva ja säröinen.\n\n\"Tuo kirottu -- nahka -- painaa -- Aatamin omenaani --\"\n\nHän hymyili. Valkoiset hampaat loistivat, silmät nauroivat, ja\nsydän tuskasta pakahtumaisillaan Nathaniel katsoi poispäin. Hän\noli tavannut rohkeutta, mutt'ei milloinkaan tämän vertaista, ja\nsisimmässä solussaan hän rukoili, että kuolema tulisi ensiksi\nhänelle, jotta hän pääsisi katselemasta Neilin kuolinkamppailua,\njoka pelottomassa alistuvaisuudessaan olisi kammottava. Hänen\nomat tuskansa yltyivät sietämättömiksi. Pistävinä, vihlovina\nkivut viiltelivät jäseniä, kuin olisi niitä pistetty tulikuumilla\nneuloilla, selkää pakotti, ja päässä oli tuska, kuin koko pääkoppa\nolisi isketty halki. Hengittää hän vielä saattoi. Painamalla päänsä\npylvääseen hän sai helposti keuhkonsa ilmaa täyteen. Mutta jäsenet\nuupuivat. Jalat olivat turtuneet tunnottomiksi. Polvet olivat jäykät.\nHän seurasi ruumiinsa lamaantumista, kun se tuuma tuumalta kiipesi\njäseniä pitkin ja ajoi tieltään viiltävän kivun. Äkkiä hän lysähti\nkokoon jääden koko painollaan riippumaan kaulasilmukkansa varaan.\nPuoleen minuuttiin hän ei hengittänyt, ja sanomaton helpotuksen tunne\nvaltasi hänet noina muutamina levon hetkinä. Hän keksi voivansa\nojentautua tempautumalla taaksepäin ja että hän joka levähdyksen\njälkeen helpommin jaksoi seisoa muutaman minuutin ajan.\n\nKolmannen yrityksen jälkeen hän kääntyi jälleen Neiliin päin.\nKauhunhuuto kohosi hänen tukituille huulilleen. Hänen toverinsa\nkasvot olivat kääntyneet häneen päin, aavemaisen kalpeina; silmät\ntuijottivat selkoselällään, liikkumattomina, kiiltäen tähtien\ntuikkeessa kuin lasipallot, ja kaula riippui onnettoman nahkasilmukan\nvarassa. Hän näytti hengettömältä, ei äännähdystäkään, ei elon\nmerkkiä.\n\nValittava mumina tunkeutui Nathanielin suuta tukkivan kapulan läpi.\n\nTuo heikko, kaamea, epäselvä ääni, jossa kuvastui kaikki se kauhu,\nmikä ihmissieluun voi mahtua, herätti väristyksen Neilin ruumiissa.\nVaivalloisesti hän heittäytyi taaksepäin, nojasi hetken paalua vasten\nja lyhistyi sitten jälleen kuristavan silmukan varaan. Kahdesti,\nkolmasti hän ponnistautui pystyyn ja putosi takaisin. Nathanielista,\njoka äänettömänä ja hurjin silmin katseli näytelmää, tuntui kuin\nolisi sydäntä revitty rinnasta, hänen verensä kuohui ja lensi tulena\nkipeisiin aivoihin. Neil oli kuolemaisillaan! Neljännen kerran\nhän paiskautui taaksepäin ja Vaipui takaisin. Viidennellä hän jäi\nseisoalleen. Vilahdus hänen vanhasta, hilpeästä hymystään häilähti\nkasvoilla, ja Nathaniel erotti tukahtuneen kuiskauksen, nimensä.\n\n\"Nat --\"\n\nEi muuta.\n\nPää retkahti jälleen eteenpäin. Nathaniel kääntyi poispäin, ja hänen\nkirvelevät silmänsä olivat näkevinään kimmeltävästä järvestä nousevan\nhämärän haamun. Samassa hänen jalkansa antoivat myöten, hän lysähti\nkokoon ja tunsi kuoleman kuristavan kurkkuaan. Silloin hän kuuli\nhuudon, läpitunkevan, sydänjuuriin tuntuvan huudon. Se oli naisen\nhuuto, ja puolitajutonnakin hän tunsi sen! Hän heittäytyi taaksepäin,\nja samassa hän näki Neilin pyristelevän; sama huuto oli puhaltanut\nhenkiin hänenkin viimeisen hengenkipinänsä. Valkoisen hiekan yli\nlennähti heitä kohti kaksi olentoa, ja silmissään yhä tihenevän sumun\nläpi hän tunsi toisen heistä Marioniksi ja toisen Wimsome Crocheksi.\n\nHänen sydämensä tuntui seisahtuvan. Hän koetti hallita ruumistaan,\nmutta pää vaipui rinnalle. Äänet kuuluivat heikkoina hänen\nkorviinsa samoin kuin taistelukentällä, ja kun hän yli-inhimillisin\nponnistuksin hetkeksi, suoristautui, hän näki, ettei Neil enää ollut\npaalussa, vaan pitkänään hiekalla. Hänen vieressään puuhailevista\nnaisista toinen ponnahti äkkiä pystyyn juosten Nathanielin luo.\nSamassa olivat Marionin kauhistuneet kasvot hänen vieressään.\nMarionin huulet voihkivat hänen nimeään, ja Marionin kädet\nirroittivat hänen hihnansa. Syvään huokaisten hän lysähti maahan.\nHän tunsi vaipuvansa tiedottomuuteen pää Marionin sylissä ja tytön\nhuulten valavan hänen huulilleen suloista elämännestettä.\n\nPimeys hänen ympärillään kesti vain hetkisen, sitten hän tunsi\nkylmää vettä kasvoillaan ja heräsi. Hän tunsi makaavansa hiekalla,\nja hengähdettyään pari kertaa syvään hän vyöryttäytyi kyynärpäänsä\nvaraan ja näki Neilin kalpeat kasvot Wimsomen rinnalla ja Marionin\nrannassa noutamassa lisää vettä. Tuokioksi tyttö polvistui veljensä\nviereen ja kiiti sitten Nathanielin luo. Ilo paistoi hänen\nkasvoistaan. Hän laskeutui polvilleen ja veti Nathanielin pään\nkainaloonsa, soperrellen hänelle ilosta hulluja, sekavia sanoja\nja valellen loistavin silmin hänen kasvojaan vedellä. Nathaniel\nkohottautui ja kosketti hänen kasvojaan. Marion kumartui, peittäen\nNathanielin kasvot hiuksillaan ja suudellen häntä. Sitten hän laski\nhänet hellävaroen maahan, nousi seisomaan tähtiyössä, katsahti ensin\nNeiliä, sitten häntä, ja kääntyi sitten nopeasti rantaan.\n\nSieltä hän äänsi jotakin, ja huudahtaen Wimsome seurasi häntä.\nNathaniel ponnistautui kyynärpäänsä varaan, kiipesi polvilleen\n-- nousi huojuen seisoalleen. Hän näki veneen häviävän yöhön ja\nWimsomen seisovan yksinään rannassa, itkien ja rukoillen poistuvaa,\npeloissaan ja vastausta saamatta. Nathaniel kulki horjuen tytön luo,\njoka askelelta tuntien voimainsa palaavan. Kun hän pääsi rantaan,\nvenettä ei enää näkynyt, ja Wimsomen kasvot olivat valkeammat kuin\nrantahiekka.\n\n\"Hän on mennyt -- mennyt --\" valitti tyttö ojentaen käsivartensa\nNathanielia kohti. \"Hän menee -- takaisin Strangin luo!\"\n\nJa sitten kuuli Nathaniel kaukaa öiseltä järvenselältä rakastamansa\ntytön äänen:\n\n\"Hyvästi -- hyvästi --\"\n\n\n\n\nXII luku.\n\nMARIONIN VAPAUTUS.\n\n\n\"Mennyt!\" vaikeroi Wimsome. \"Hän palaa -- Strangin -- luo!\"\n\nNeil ryömi kuin haavoitettu eläin heitä vastaan hietikon poikki.\n\nWimsome syöksähti häntä kohti, mutta Nathaniel pidätti hänet.\n\n\"Onko -- hän -- kuninkaan vaimo?\"\n\nHänen oli vaikea saada sanoja turvonneesta kurkustaan.\n\n\"Ei. Heidät vihitään illalla. Oi, luulen hänen menneen jäädäkseen!\"\nHän riistäytyi irti ja meni Neilin luo, joka oli langennut suulleen\nkymmenkunnan metrin päähän heistä.\n\nNathaniel vaipui kosteaan hiekkaan, jossa laineet huuhtoivat hänen\nkäsiään ja jalkojaan. Hän jäi tuijottamaan kimaltelevalle ulapalle,\njonne Marion oli kadonnut. Hänen päänsä tuntui sekavalta, ja hän\najatteli, että ehkä kaikki oli vain aivohouretta, joka pian häipyisi\njättäen hänet entiseen epätoivoon ja kurjuuteen. Lopuksi hänen\nepäilynsä haihtuivat. Marion oli tullut. Hän oli pelastanut hänet\nkuolemasta. Ja nyt hän oli poissa.\n\nMutta hän ei ollut kuninkaan puoliso!\n\nHän nousi huojuville jaloilleen, meni vyötäisiä myöten veteen, huusi\nMarionia, rukoili häntä heikolla, puoleksi tukahtuneella äänellä\npalaamaan. Vesi valeli hänen kuumaa, jäykistynyttä ruumistaan,\npalauttaen hänen järkensä ja voimansa. Hän pisti päänsä veteen ja\njoi, joi kuten sellainen, joka on ollut janoon kuolemaisillaan.\nSitten hän palasi Neilin luo, joka makasi pää Wimsomen sylissä.\n\nHän polvistui heidän viereensä ja näki Neilin voimien olevan\npalaamassa.\n\n\"Vähän ajan kuluttua voit kävellä\", sanoi hän. \"Te jäätte Wimsomen\nkanssa tänne mantereelle. Jos kuljette pitkin rantaa pohjoiseen,\ntulette asutuille seuduille. Minä palaan noutamaan Marionin.\"\n\nNeil yritti seurata häntä.\n\n\"Nat -- Nat -- odota --\"\n\nWimsome pidätti häntä, kietoen peloissaan kätensä lujemmin hänen\nympärilleen.\n\n\"Sinun täytyy mennä yhdessä Wimsomen kanssa\", määräsi Nathaniel,\ntarttuen Neilin ojentamaan käteen. \"Täytyy viedä hänet ensimmäiseen\nrannikolla olevaan kylään. Palaan luoksenne Marionin kanssa.\"\n\nHän puhui varmana kuten mies, joka näkee tiensä selvänä edessään,\nmutta kääntyessään puolijuoksua etäältä mustana, kapeana juovana\nhäämöttävää metsää kohti hän tunsi ryhtyneensä sokeaan taisteluun\nkohtaloa vastaan. Jospa hän olisi jollakin metsästäjän majalla tai\nkalarannalla ja saisi veneen!\n\nWimsome juoksi hänen jälkeensä. Hänellä oli pistooli kädessään.\n\n\"Tarvitsette sen varmasti\", selitti hän. \"Toimme kaksi.\"\n\nNathaniel ojensi epäröiden kätensä, mutta ei asetta ottaakseen.\nHellävaroen kuin hennon kukan hän veti Wimsomen luokseen, otti hänen\nkauniit kasvonsa vahvojen käsiensä väliin ja katsoi vakavana ja\nvaieten hetkisen häntä silmiin.\n\n\"Jumala siunatkoon teitä, pikku Wimsome!\" kuiskasi hän. \"Toivon, että\nkerran voitte antaa minulle anteeksi.\"\n\nTyttö ymmärsi hänet.\n\n\"Ei minulla ole mitään anteeksiannettavaa. Olette jo saanut anteeksi!\"\n\nPistooli putosi rantahiekalle: tytön kädet hiipivät kapteeni Plumin\nkaulaan.\n\n\"Pyytäisin teitä viemään jotakin minulta Marionille\", kuiskasi hän\nhiljaa. \"Tämän!\"\n\nJa Wimsome suuteli häntä.\n\nTytön katse siunasi häntä.\n\n\"Olette antanut minulle uuden elämän, olette antanut minulle Neilin!\nRukoukseni seuraavat teitä.\"\n\nJa suudellen häntä vielä kerran tyttö livahti hänen käsistään,\nennenkuin hän ennätti sanoa mitään.\n\nNathaniel seurasi häntä silmillään niin kauan kuin voi, viritti\npistoolinsa ja lähti painumaan metsää kohti. Tuon tytön suudelma ja\nrukoukset, tytön, jonka isän hän oli surmannut, herättivät hänessä\nhenkiin muutakin kuin toivon ja voimantunteen. Hän oli saanut\nelämän takaisin, voimakkaan elämän täynnä taistelua. Tietoisuus\nsiitä yhdessä Wimsomen sanojen kanssa palautti hänen entisen\nitseluottamuksensa ja rohkeutensa. Hänellä oli taas, minkä puolesta\ntaistella ja voittaa. Epäröinti ja pelko oli pois puhallettu.\nMarion ei ollut kuollut, eikä hän ollut Strangin vaimo. Tytöltä\nitseltään hän oli saanut varmuuden hänen rakkaudestaan, hän oli\ntuntenut hänen käsivartensa hänen kaulallaan ja hänen lämpöiset\nhuulensa kasvoillaan. Hänellä oli aikaa iltaan saakka -- ja päivä oli\nvasta nousemassa. Kymmenen, viisitoista penikulmaa pohjoiseen oli\nsiirtolaiskyliä, ja sillä välin oli taloja ja kalasaunoja. Varmasti\nhän saisi veneen kuljettuaan tunnin tai pari.\n\nHän kääntyi metsänreunassa ja kulki verkkaista, tasaista tahtia\npohjoista kohti. Jos hän saisi pian veneen käsiinsä, hän tapaisi\nMarionin keskellä järveä. Ajatus innostutti ja kannusti häntä\nnopeampaan vauhtiin. Tähtien sammuessa, päivän koittaessa hän\nnäki metsän tumman juovan häipyvän, ja kun tuli valoisampaa, hän\nnäki edessään autioita hietasärkkiä penikulmien laajuiselti.\nSilmänkantamiin ei näkynyt elonmerkkiäkään. Hän hiljensi kulkuaan\nsäästääkseen voimiaan. Mutta pelkoa hän ei tuntenut, ja entinen\nvarmuus oli jäljellä. Joka hetki hänen itseluottamuksensa kasvoi.\nEnnen puoltapäivää hän olisi matkalla mormonien maahan, ja ennen\nyöntuloa hän olisi sen kamaralla. Sitten --\n\nHän tutki Wimsomelta saamansa pistoolin. Siinä oli viisi panosta,\nja hän hymyili iloisesti huomatessaan, että tottunut käsi oli\nsen ladannut. Strangin hän tapaisi helposti. Hän ei välittäisi\nhänen vaimostaan. Kuninkaan vaimo! Hänen mieleensä juolahti\ntaistelukentällä sattunut kohtaus. Oliko häntä hoivannut nainen\nsama, joka oli rukoillut häntä säästämään profeetan hengen? Oliko\nhän siten palkinnut uhrauksen, jonka hän luuli Nathanielin tehneen\nlinnassa? Ajatellessaan tuota naista, jonka kauneus ja rakkaus\nhenki kukan puhtautta ja jonka luottamus kuninkaaseen ja herraansa\nsäilyi järkkymättömänä vielä sittenkin, kun tämä oli hylännyt\nhänet, Nathaniel tunsi mielensä raskaaksi, sillä hänellä ei ollut\nvalinnanvaraa. Hänellä oli vain yksi tie rakastamansa tytön\nvapauttamiseksi.\n\nTuntikausia hän taivalsi yhtä mittaa loppumattomassa hietikossa.\nAurinko nousi korkealle ja paahtaa hellitti kuumana. Hiekkasärkkiä\nnäkyi yhä niin kauas kuin silmä kantoi, ne aaltoilivat pieninä\ntöyryinä ja mäennyppylöinä kiiltäen kuin lasi. Vähitellen erämaa\nläheni. Hän erotti kaukana edessään metsän laskeutuvan rantaan ja\ntunsi mielensä keventyvän. Puolen tunnin kuluttua hän saavutti metsän\nlaidan. Täällä näkyi ihmisten jälkiä. Muutamassa kohden oli kaadettu\nja pilkottu puu. Vähän edempänä hän tapasi kapean, kovaksi poljetun\npolun, joka meni järvelle päin. Hän oli ajatellut levähtää puitten\nsiimeksessä, mutta nyt hän unohti väsymyksensä. Hetken hän oli kahden\nvaiheilla. Kaukaa metsästä kuului koiran haukuntaa, mutta hän kääntyi\npäinvastaiseen suuntaan. Jos venettä olisi lähimailla, polku veisi\nhänet sille. Puitten lomitse vilahti vihantaa suoriisiä, ja hänen\nsydämensä sykki toivosta. Missä on riisiä, siellä on vesilintuja, ja\nmissä on vesilintuja, oli ruuhi tai kanootti. Innoissaan hän lähti\njuoksemaan, ja polun päässä hän pysähtyi huudahtaen ihastuneena.\nKurjenmiekkoja ja riisiä kasvoi vedessä, ja jalkainsa juuressa\nhän näki kanootin. Se oli märkä kuin juuri maalle vedetty, ja\nvastakäytetty mela oli poikittain keulassa, Nathaniel pysähtyi\nsilmäten nopeasti, varovasti ympärilleen, työnsi köykäisen veneen\nveteen ja solahti parilla, äänettömällä melanvedolla kaislikkoon. Kun\nvesiriisi loppui, hän oli jo puolen penikulman päässä järvellä.\n\nKotvan aikaa hän istui liikkumatta, katsellen kimaltelevalle\nulapalle. Kaukana etelässä ja lännessä hän erotti hämäränä\nhäämöttävän Majavasaaren ääriviivan; hänen kulkemallaan suunnalla\nlevisivät penikulmaiset, välkkyvät hiekkasärkät. Jossakin tuolla,\nerämaan valkoisen hietikon ja mormonimaan etäällä häämöttävän\nrannikon välillä Marion souti par'aikaa entistä orjuuttansa\nkohti. Nathanielilla ei ollut enää vähintäkään toivoa saavuttaa\nhänen venettään. Tyttö ehtisi saarelle paljon ennen häntä.\nHän jatkoi meloskeluaan, tällä kertaa hitaasti, ja valmisteli\ntoimintasuunnitelmaansa. Tällä kertaa hän ei saanut erehtyä, ei\nhätäillä; häneltä vaadittiin terävää silmää ja kylmäverisyyttä.\nHän piilottelisi hämärän tuloon saakka. Pimeän turvissa hän\nhakisi käsiinsä Strangin ja surmaisi hänet. Sitten hän pakenisi\nkanootillaan. Myöhemmin, ehkä jo samana yönä, jos onni häntä suosi,\nhän palaisi noutamaan Marionin. Kerta toisensa jälkeen hän kävi\nläpi suunnitelmansa ja pakotti itsensä kylmäksi ja varovaiseksi.\nMutta hänen mielensä oli kuohuksissa; pari kertaa hän puri hammasta\nraivosta. Ja hänen veressään oli sammumaton palo; tarvittiin\nvain henkäys saamaan se ilmiliekkiin. Sama tuli oli ajanut hänet\npelastamaan Neilin ruoskijan käsistä; se oli lähettänyt hänet ypö\nyksin kuninkaan linnaan; se oli heittänyt hänet, toivottomaan\notteluun Majavasaaren rannalla. Hän kiroili hiljaa itseään,\nnaureskellen, meloskellessaan mormonien saaren suuntaan.\n\nAurinko helotti kuumana suoraan pään päältä. Hän hiljensi vauhtiaan\nja lepäili useammin. Päivä painui länteen, mutta oli vielä kaksi\ntuntia siihen kuin se katoaisi Majavasaaren metsien taakse. Valkoinen\nhiekkaranta tuli näkyviin. Hän oli aikonut pysytellä selällä\nillantuloon saakka, mutta muuttikin mielensä ja laski maihin.\nKanoottinsa hän kätki hyvin ja pani paikan tarkoin merkille. Varjot\nmetsässä olivat jo pitkät ja niitten suojassa Nathaniel hitaasti\neteni St. Jamesin suuntaan. Hänen ja kaupungin välille jäi Marionin\nkoti, samoin kuin Obadiah Pricen tuvalle vievä polku. Taaskin hänessä\nheräsi kärsimätön toiminnanhalu. Menisiköhän Marion ensin kotiinsa?\nVaistomaisesti hän muutti suuntaa aukeamalle päin. Hän vakuutti\nitselleen, ettei siitä olisi mitään haittaa, että hänellä oli kyllin\naikaa.\n\nHän tuli tiheään metsikköön St. Jamesin ja aukeaman välille, ryömien\npensaikkoa pitkin aukeaman reunaan. Hän katsahti sinne ja perääntyi\nhämmästyneenä. Hän katsoi uudestaan ja valahti äkkiä kalpeaksi\nhuudahtaen ihmettelystä. Aukeaman talo oli poissa! Sen paikalla oli\nsankka joukko miehiä ja poikasia. Ohut savupilvi kierteli ilmassa,\nja Nathaniel arvasi, mitä oli tapahtunut. Marionin koti oli palanut!\nMutta mitä ihmiset puuhailivat! He kurkottelivat kytevien raunioitten\nympärillä. Pelkkä tulipalo ei varmaankaan olisi saanut pysymään heitä\npalopaikalla.\n\nNathaniel nousi seisoalleen, pistäen pään ja hartiat esiin\npiilopaikastaan. Hänen vierestään kuului äänekäs huuto. Hän vetäytyi\nnopeasti pensaikkoon nähdessään erään pojan hyökkäävän hurjaa\nvauhtia aukeaman poikki väkijoukkoa kohti ja kuullessaan hänen\nhuutavan jotakin täyttä kurkkua. Hän tuli St. Jamesista johtavaa\ntietä. Kapteeni Plum hämmästyi vaikutusta, minkä pojan tulo teki\nväkijoukkoon. Hän kuuli äänekästä puhetta, miesten kiihtynyttä huutoa\nja poikasten kimakkaa kiljuntaa. Väkijoukko lähti heti liikkeelle,\nhajautuen ja valuen mustana virtana mormonien kaupunkia kohti.\nKiihkoissaan Nathaniel juoksi polulle päin. Pensaikon kätköstä\nhän katseli kymmenkunnan askelen päässä ohitse ryntääviä ihmisiä.\nViimeisenä tuli eräs, joka sai hänet huudahtamaan ja hyppäämään ulos\npiilopaikastaan. Se oli Obadiah Price.\n\n\"Obadiah!\" huusi hän. \"Obadiah Price!\"\n\nVanhus kääntyi. Hänen kasvonsa olivat lyijynharmaat. Hän puhui\nitsekseen kulkiessaan ja jatkoi puheluaan juostessaan Nathanielia\nkohti. Hän ei näyttänyt hämmästyvän kapteeni Plumin tapaamisesta.\nHän tarttui molemmin käsin Nathanielin käteen puristaen sitä kuin\npihdeissä.\n\n\"Tulitte ajoissa, Nat!\" läähätti hän iloisena. \"Tulitte ajoissa!\nJoutukaa, joutukaa, joutukaa!\"\n\nHän juoksi takaisin aukealle paikalle Nathanielin kanssa ja osoitti\nsyreenien ympäröimän talon savuavia raunioita.\n\n\"Heidät surmattiin viime yönä!\" huusi hän kimakalla äänellä. \"Joku on\nmurhannut heidät viime yönä -- ja polttanut heidät taloon! He ovat\nkuolleet -- kuolleet!\"\n\n\"Kutka?\" huudahti Nathaniel.\n\nObadiah oli vaiennut ja hieroskeli käsiään vanhaan tapaansa.\n\n\"Vanhukset. Ho, hoo, vanhukset tietysti! He ovat kuolleet -- kuolleet\n-- kuolleet --\"\n\nHän huutamalla huusi sanat. Sitten hän äkkiä painoi laihat kätensä\nrinnalleen hurjin ponnistuksin koettaen hillitä itseään.\n\n\"He ovat kuolleet!\" toisti hän.\n\nHän puhui tyynemmin, mutta hänen katseessaan oli jotakin niin\nhurjaa, hänen intohimosta värisevässä äänessään niin omituista\npöyhkeyttä, että Nathanielin valtasi kauhu. Hän tarttui vanhaa miestä\nkäsivarresta ja pudisti kuin lasta.\n\n\"Missä on Marion?\" hän kysyi. \"Sanokaa. Obadiah Price, missä Marion\non?\"\n\nVanhus ei näyttänyt kuulleen kysymystä. Hänen kasvonsa muuttuivat\nomituisesti, hän katseli Nathanielin ohi. Seuraten hänen katsettaan\nkapteeni Plum näki palaneen talon vierustalla olevasta kärventyneestä\npensaikosta puikahtaneen esiin kolme miestä ja kiiruhtavan heitä\nkohti. Katsellen yhä heitä Obadiah puhui nopeasti toverilleen.\n\n\"He ovat kuninkaan sheriffejä, Nat\", virkkoi hän. \"He tuntevat minut.\nHetkessä he tuntevat teidätkin. Yhdysvaltain sotalaiva _Michigan_ on\nvastikään tullut vangitsemaan Strangia. Jos pääsette tuvalleni ja\nvoitte pysytellä siellä tunnin verran, olette pelastettu. Vikkelästi\n-- juoskaa --\"\n\n\"Missä Marion on?\"\n\n\"Tuvassa. Hän on --\"\n\nKapteeni Plum ei joutanut kuuntelemaan enempää, vaan juoksi metsässä\nolevaa aukkopaikkaa kohti, josta polku Obadiah Pricen mökille\nlähti. Kuninkaan miehet huusivat, mutta sitä hän ei huomannut.\nMetsänreunassa hän vilkaisi taakseen ja näki miesten tulleen Obadiah\nPricen kohdalle. Juostessaan hän sieppasi pistoolinsa, ja hurjana\nilosta hän huusi olkansa yli uhmaillen takaa-ajaville miehille.\nMarion oli mökissä -- ja hallituksen laiva oli tullut tekemään lopun\nmormonikuninkaan vallasta! Nähdessään mökin hän huuteli Marionin\nnimeä ja noustessaan matalat portaat hän kajahdutti sen kurkun\ntäydeltä.\n\n\"Marion! Marion!\"\n\nTakimmaiseen, pieneen huoneeseen vievällä ovella seisoi olento.\nTullessaan kirkkaasta päivänvalosta pimeään mökkiin, Nathaniel ei\nnähnyt muuta, kuin että olento seisoi hiljaa, liikkumatta kuin haamu.\nHänen pistoolinsa putosi lattialle. Hän ojensi kätensä, ja hänen\näänensä oli lämmin ja harras hänen kuiskatessaan tytön nimeä. Hänen\nkuiskaukseensa tuli vastaukseksi hiljainen, iloinen, huudahdus, ja\nhän puristi vapisevan Marionin rintaansa vasten.\n\n\"Palasin noutamaan sinua\", kuiskasi hän.\n\nHän tunsi tytön sydämen lyövän omaansa vasten. Hän puristi tyttöä\nlujemmin, ja Marionin kädet hiipivät hänen kaulaansa.\n\n\"Palasin noutamaan sinua.\"\n\nHän huusi kuin pikku poika onnellisena.\n\n\"Rakastan -- rakastan --\"\n\nHän tunsi tytön lämpimät huulet huulillaan.\n\n\"Lähdethän kanssani?\"\n\n\"Jos tahdot minut\", kuiskasi Marion. \"Jos tahdot minut -- sen jälkeen\n-- kuin -- saat kuulla -- mikä olen --\"\n\nHän värisi Nathanielin sylissä, ja tämä otti hänen kasvonsa käsiensä\nväliin ja suuteli häntä, kunnes hän hiljaa huudahtaen vetäytyi pois.\n\n\"Sinun täytyy odottaa, täytyy odottaa!\"\n\nHän näki Marionin kasvoilla liikuttavaa tuskaa. Hän aikoi juuri\nmennä hänen luokseen, kun ulkoa kuului kovaäänistä puhetta. Tarttuen\npistooliinsa hän juoksi ovelle. Puolensadan askelen päässä tulivat\nObadiah Price ja miehet. He olivat seisahtuneet, ja vanhus puhui\nkiihtyneenä heille, ilmeisesti koettaen käännyttää heidät pois\ntalolta. Äkkiä yksi heistä syöksähti hänen ohitseen ja juoksi\nnopeasti avointa ovea kohti. Huudahtaen varoitukseksi vanha neuvos\nveti esiin pistoolinsa ja ampui miestä suoraan selkään. Samassa kaksi\nmuuta laukaisivat takaapäin, ja Obadiah kaatui kasvoilleen.\n\nRaivosta kirahtaen Nathaniel juoksi paikalle. Hän kuuli Marionin\nhuutavan häntä, mutta hänen taisteluintonsa oli päässyt valloilleen,\neikä hän pysähtynyt. Obadiah oli uhrannut henkensä hänen ja Marionin\ntähden, ja hänellä oli hillitön halu kostaa murhaajille. Ensimmäinen\nmies makasi siinä, mihin Obadiahin kuula oli hänet kaatanut. Kaksi\nmuuta ampui jälleen Nathanielin hyökätessä heitä kohti. Yksi kuulista\nmennä vingahti niin läheltä, että se hipaisi hänen poskeaan.\n\n\"Tuosta saat!\" huusi hän.\n\nHän laukasi juostessaan, kerran, kahdesti, kolmesti, ja toinen\nmiehistä tuupertui maahan kuin olisi häneltä jalat leikattu alta.\n\nToinen lähti juoksemaan polulle. Nathaniel näki vilahduksen\nsäikähtyneistä pojankasvoista, ja jonkinlainen säälintunne pidätti\nhänet ampumasta kuulaa, jonka hän juuri oli lähettämäisillään pojan\nkeuhkoihin.\n\n\"Seis\", huusi hän. \"Seis!\" Hän tähtäsi pakenijan jalkoihin ja ampui.\n\n\"Seis!\"\n\nPoika juoksi yhä, ja Nathaniel tähtäsi viimeisen kuulansa. Hän\noli juuri laukaisemaisillaan, kun etäämpää polulta kajahti terävä\nkomento, ja jono miehiä tuli näkyviin pikamarssia. Hän näki sapelien\nvälähtävän, messinkinappien kiiltävän, laskevan auringon välkkyvän\nkarbiineilla, ja hän seisahtui olka olassa takaa-ajamansa pojan\nkanssa. Hetkisen hän tuijotti paljastetuin sapelein lähestyvää\nmiestä. Sitten hän juoksi ilosta huudahtaen häntä vastaan.\n\n\"Hyvä Jumala -- Sherly -- Sherly --\"\n\nHän seisoi käsi ojona, paljas rinta kohoillen.\n\n\"Sherly -- luutnantti Sherly, ettekö tunne minua?\"\n\nLuutnantti laski sapelinsa kärjen alas. Hän astui askelen lähemmäksi,\nkasvoillaan hämmästys.\n\n\"Plum!\" huudahti hän tuskin uskoen silmiään. \"Oletteko se te?\"\n\nAluksi Nathaniel ei voinut muuta kuin puristaa Sherlyn kättä. Hän\nyritti puhua, mutta ääni tukahtui.\n\n\"Sanoin teille Chikagossa aikovani tulla pommittamaan ilmaan tämän\nkirotun saaren -- jollette te tekisi sitä --\" läähätti hän lopuksi.\n\"Täällä on ollut pirunmoiset oltavat --\"\n\n\"Sen te olette näköinenkin!\" nauroi luutnantti. \"Kaksi päivää\nlähtönne jälkeen saimme määräyksen: 'Vangitkaa Strang ja hävittäkää\nmormonien valta!' Strang on nyt _Michiganissa_, mutta hän on kuollut.\"\n\n\"Kuollut!\"\n\n\"Muudan hänen omia miehiään ampui häntä takaapäin kuljettaessamme\nhäntä laivaan. Hänen ampujansa ilmoittautui ja sanoi tehneensä\ntekonsa sen vuoksi, että Strang oli ruoskittanut häntä julkisesti\ntoissa päivänä. Etsin täältä Obadiah Price-nimistä miestä. Tiedättekö\n--\"\n\nNathaniel keskeytti hänet kiihtyneenä.\n\n\"Mitä hänestä?\"\n\n\"Yhdysvaltain presidentti kutsuu häntä. Siinä kaikki, mitä tiedän. --\nMissä hän on?\"\n\n\"Tuolla -- kuolleena tai kuolettavasti haavoittuneena. Meillä oli\njuuri ottelu kuninkaan miesten kanssa.\"\n\nLuutnantti komensi miehensä eteenpäin.\n\n\"Nopeasti, johtakaa meitä, kapteeni Plum! Jollei hän ole kuollut --\"\n\nHän läksi puolijuoksua kapteeni Plumin rinnalla.\n\n\"Onpa kaunis juttu, jos hän ei ole enää hengissä\", lisäsi hän\nhuohottaen. Pysähtymättä hän antoi käskyn olkansa yli: \"Regan,\nkääntykää ja palatkaa laivaan! Sanokaa kapteenille, että Obadiah\nPrice on pahoin haavoittunut ja että tarvitsemme tuotapikaa\nvälskärin!\"\n\nPolku teki mutkan ja vei äskeisen taistelun paikalle. Marion oli\npolvistuneena vanhuksen vieressä.\n\nNathaniel kiiruhti toisten edelle. Tyttö katsahti häneen. Nathaniel\nsäikähti hänen katseessaan kuvastuvaa tuskaa.\n\n\"Onko hän kuollut?\"\n\n\"Ei -- mutta\" -- Marionin äänessä värisi itku.\n\n\"Mene sisälle, rakkaani!\" kuiskasi hän.\n\nRakkaus loisti Nathanielin silmistä nytkin keskellä levottomuutta\nja kuolemaa niin voimakkaana, että veri karahti Marionin poskiin.\nHän ojensi vavisten kätensä Nathanielille, joka saattoi hänet ovelle\nsulkien hänet hetkeksi syliinsä.\n\n\"Strang on kuollut\", sanoi hän hiljaa. Parilla sanalla hän kertoi\ntytölle, mitä oli tapahtunut, ja kääntyi sitten ovelle.\n\n\"Jos hän kuolee -- ilmoittakaa minulle\", lausui Marion hänen\njälkeensä.\n\n\"Sanon kyllä.\"\n\nHän juoksi pihalle.\n\nLuutnantti oli laittanut takkinsa vanhuksen pään alle, ja hän oli\nkalpea katsahtaessaan Nathanieliin. Tämä luki hänen silmistään,\nmitä ei lausuttu sanoin. Upseerilla oli jotakin kädessään. Se oli\nsama salaperäinen käärö, jonka kapteeni Plum oli vannonut vievänsä\nYhdysvaltain presidentille.\n\n\"En uskalla liikuttaa häntä ennen välskärin tuloa\", virkkoi\nluutnantti. \"Hän haluaa puhua kanssanne. Jos hänellä on jotakin\nsanottavaa, luulen, että on paras kuunnella nyt.\"\n\nViime sanat hän kuiskasi niin hiljaa, että Nathaniel hädin tuskin\nkuuli ne. Noustessaan Sherly kuiskasi jälleen:\n\n\"Hän on kuolemaisillaan!\".\n\nNathanielin polvistuessa Obadiah avasi silmänsä, ja ohuitten huulten\nvälistä kuului heikkona hänen vanha, kujertava naurunsa.\n\n\"Nat!\" kuiskasi hän. Laiha käsi etsi kapteeni Plumin kättä ja tarttui\nsiihen lujasti. \"Olemme voittaneet. Jumalan kosto -- on tullut!\"\n\nKuolinhetkellä Obadiah Pricen silmissä ei ollut mielipuolisuudesta\njälkeäkään.\n\n\"Haluaisin sanoa --\" kuiskasi hän, ja Nathaniel kumartui. \"Annoin\nhänelle käärön. Siinä on -- kaikkina näinä vuosina -- kokoamani --\ntodisteet -- mormonivallan kukistamiseksi.\"\n\nHän koetti kääntää päätänsä.\n\n\"Marion --\" kuiskasi hän ikävöiden.\n\n\"Hän tulee\", sanoi Nathaniel. \"Kutsun hänet.\"\n\n\"Ei -- ei vielä.\"\n\nObadiah Price puristi lujemmin kapteeni Plumin kättä.\n\n\"Kerron -- teille.\"\n\nHän näytti koettavan kerätä kaiken voimansa.\n\n\"Kauan sitten\", alkoi hän puhella kuin itsekseen, \"rakastin erästä\ntyttöä -- joka muistutti Marionia, ja hän rakasti minua, kuten\nMarion rakastaa teitä. Hänen kansansa oli mormoneja, he menivät\nKristlandiin, ja minä menin mukana. Aioimme karata. Jeanini oli hyvä\nja kaunis ja vihasi mormoneja kuten minäkin. Mutta he saivat meidät\nkiinni ja -- luulin heidän tappavan --\"\n\nVanhuksen huulet vapisivat, ja kouristus värisytti hänen ruumistaan.\n\n\"Kun tulin entiselleni, olin vanhentunut, vanhentunut paljon. Olin\nkuin vanha ukko. Tukkani oli valkoinen. Kansani tapasi minut, ja he\nkertoivat minun olleen kolme vuotta hulluna, Hulluna, Nat, hulluna,\nhulluna! Taitava välskäri oli tehnyt leikkauksen päässäni ja saanut\njärkeni takaisin. Nat -- Nat --\" Hän yritti kohottautua hengittäen\nvaikeasti. \"Hyvä Jumala, olin siihen aikaan kuin te nyt, Nat!\nPalasin taistelemaan Jeanistani. Hän oli mennyt. Ei kukaan tuntenut\nminua, olin vanha mies. Kuljin kylästä kylään. Hulluudessani rupesin\nmormoniksi, kostaakseni, toivoen löytäväni hänet, Olin rikas, ja\nminusta tuli mahtava. Pääsin vanhintenneuvostoon kultani avulla.\nSitten tapasin --\" valitus värisi vanhuksen huulilla, \"he olivat\npakottaneet hänet naimisiin muutaman mormonin pojan kanssa.\"\n\nHän vaikeni, ja silmissä näkyi kuolevan lasimainen katse. Mutta hän\njatkoi:\n\n\"Hän rakasti Jeaniani, Nat, rakasti häntä kuten minäkin -- ja hän oli\nkunnon mies! Nopeasti, nopeasti, minun täytyy kertoa teille -- he\nyrittivät karata Missourista, ja mies surmattiin. Joseph Smith halusi\nsaada Jeanin, ja viime hetkellä hän surmasi itsensä pelastaakseen\nkunniansa -- kuten Marionkin -- oli tehdä. Jeanilta jäi kaksi lasta\n--\"\n\nHän yski, verta tuli huulille.\n\n\"Häneltä jäivät -- Marion ja Neil!\"\n\nHän vaipui alas tuhkanharmaana, Nathaniel kääntyi luutnanttiin päin.\nUpseeri ojensi pullon.\n\n\"Antakaa hänelle tästä!\"\n\nJuoma virkisti Obadiah Priceä. Hän kuiskasi heikolla äänellä:\n\n\"Lapsia, Nat, koetin etsiä. Vuosien perästä löysin heidät Nauvoosta.\nMies ja vaimo, jotka surmasivat heidän isänsä, ottivat lapset\nomikseen. Tulin hulluksi!\"\n\n\"Kosto -- kosto -- sitä varten elin vuodesta vuoteen. Halusin saada\nlapset luokseni, mutta silloin olisi kaikki ollut hukassa. Seurasin\nheitä, rakastin heitä -- ja hekin rakastivat minua. Jäin odottamaan\n-- odottamaan -- kunnes kostoni lankeaisi kuin Jumalan käsi ja sitten\nvapauttaisin heidät ja kertoisin heille äidistään. Kun Joseph Smith\nsurmattiin ja hajaannus tuli, seurasi vanha väki Strangia -- ja minä\n-- myös --\"\n\nHän lepäsi hetken raskaasti hengittäen.\n\n\"Vein Jeanini muassani ja hautasin hänet kukkulalle -- keskimmäinen\nhauta -- Nat -- se on Marionin äidin.\"\n\nNathaniel kostutti jälleen vanhuksen huulia.\n\n\"Kostoni oli jo valmistumaisillaan, kun Strang sai tietää osan\nsalaisuutta\", jatkoi hän vaivalloisesti. \"Hän sai tietää, että\nMarionin kasvatusvanhemmat olivat murhaajia. Jollei Marion suostuisi\ntulemaan hänen vaimokseen, hän kostaisi sen hänelle. Hän uhkasi\nvanhuksia kuolemalla, jollei Marion suostuisi. Hänen miehensä\nvartioivat heidän kotiaan yötä päivää. Hän määräsi jo päivänkin,\njolloin heidät surmattaisiin. Ja pelastaakseen oletetut vanhempansa\n-- säästääkseen Neiliä kuulemasta hirvittävää salaisuutta -- Marion\n-- päätti -- uhrautua --\"\n\nJälleen hän pysähtyi. Hengitys heikkeni heikkenemistään.\n\n\"Ymmärrän\", kuiskasi Nathaniel. \"Ymmärrän.\"\n\nObadiah katsoi häntä tarkasti sumentuvilla silmillään.\n\n\"Luulin -- kostoni ehtivän ajoissa -- pelastamaan hänet, Nat! Mutta\nse ei ehtinyt. Tiesin toisen keinon, ja kun kaikki näytti olevan\nhukassa, turvauduin siihen. Surmasin vanhukset -- Marionin isän --\nJeanini -- murhaajat! Tiesin sen särkevän Strangin vallan --\"\n\nKooten äkkiä voimansa hän kohotti päänsä. Ääni kuulosti kiihtyneeltä.\n\n\"Ette saa sanoa Marionille -- ette saa sanoa, että surmasin heidät!\"\n\n\"En -- en koskaan.\"\n\nObadiah vaipui takaisin helpotuksesta huoahtaen. Hetken kuluttua hän\nlisäsi:\n\n\"Arkussa tuvassa on kirje Marionille. Se kertoo hänen äidistään. Ja\nkulta on -- hänelle -- ja Neilille --\"\n\nSilmät sulkeutuivat. Väristys kävi hänen lävitsensä.\n\n\"Marion!\" hengähti hän. \"Marion.\"\n\nNathaniel nousi ja juoksi tuvan ovelle.\n\n\"Marion!\" kutsui hän.\n\nTyttö ei nähnyt mitään kyyneleisillä silmillään, mutta Nathaniel\nviittasi pihalle, ja Marion riensi hänen ohitsensa vanhuksen luo.\n\nNathaniel jäi odottamaan avaraan, matalaan huoneeseen, jossa Obadiah\nPrice niin monet vuodet oli hautonut kostoaan.\n\nTuokion kuluttua Marion palasi. Hänen äänessään värisi suru, kun hän\nojensi kätensä huoneessa olijaa kohti, nyyhkien hänen nimeään.\n\n\"Poissa -- poissa -- kaikki ovat menneet paitsi Neil!\"\n\nKapteeni Plum ojensi kätensä.\n\n\"Neilkö vain?\" huudahti hän. \"Neilkö vain, Marion?\"\n\n\"Ja sinä -- sinä -- sinä --\"\n\nNathaniel kietoi käsivartensa nyyhkyttävän tytön ympäri ja painoi\nhänet rintaansa vasten.\n\n\"Ja sinä --\"\n\nMarion kohotti rakkautta loistavat kasvonsa.\n\n\"Vieläkö tahdot minut?\"\n\nNathaniel kuiskasi:\n\n\"Ikuisiksi ajoiksi.\"\n\n\n\n"]