Koditon
Fritz Reuter (1810–1874)
Suomentaja: Pakkala, Teuvo
Saksalaisesta alkuteoksesta suomennettu yhteiskunnallinen kertomus nuoresta miehestä, joka kamppailee oikeudenmukaisuuden ja oman kodin puolesta 1800-luvun maaseudulla. Teos kuvaa sääty-yhteiskunnan epäkohtia, päiväpalkkalaisten karua asemaa ja yksilön ponnisteluja vaikeissa olosuhteissa.
Fritz Reuterin 'Koditon' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 159. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
KODITON
Kertoeli
Fritz Reuter
Suomensi A. O.
G. W. Edlund, Helsinki, 1880.
1. Hätä.
On Juhannuspäivä; ruis on alkanut tähkiä ja aurinko heilettää; isoon aikaan ei ole satanut, ei lehteäkään liiku ja saksanpihlaja-pensas maantien varrella on paksulla pölyllä peitettynä. Auringon säteet paistavat kohtisuoraan, laskeuvat yli kenttien, kimaltelevat ja väräjävät kuten tulisijan valkea talvella. Turilas lentää suhisten ympäri ja mehiläinen lehahtaa väsyneenä hiljaisella surinalla yli kenttien, joilla se piileilee imelään apilaasen; heinäsirkka painuu syvemmälle ruohoon ja sen ääni on rasittavasta helteestä sorroksissa; ainoastaan kesälintu iloitsee suloisesta lämpösestä ja kylpee auringon paisteessa.
Västäräkki lentää kotia pesäänsä, hän on käynyt etsimässä itselleen hiukkasen ravintoa, nyt istuu hän oksalla, nyökäyttää päätänsä ja katselee levotonna joka taholle tarkastaakseen, onko kukaan huomannut häntä – niin, aivan oikein, hänen ymmärtäväiset silmänsä ovat huomanneet jotakin epäluulon-alaista, hän hypähtää toiselle oksalle, viipottaa pyrstöllään ja laskee päänsä kallelleen nähdäkseen, liikkuuko tuo mies, joka makaa tuolla kivimuurin luona, käsivarret kasvoillaan, juurikuin tahtoisi hän nukkua.
Mies ei liikahdakaan, hän makaa niin hiljaa kuni kuollut ja västäräkki käy rohkeaksi, lentää pois miehen luo ja tarkastelee häntä likemmin. Sitten rientää hän poikiensa luo ja kuiskaa niille korvaan:
"Istukaa nyt hiljaa, tuolla orjantappura-pensaan takana makaa mies..."
Ja kaikki on taas yhtä hiljaa kuin ennen, on ikään, kuin koko elollinen mailma olisi kuollut ja ilma on niin rasittava kuin raju-ilman syntyessä; kaukana kuuluu ääni juurikuin huokaus maan yli.
Mieskin huokaa, hänen käsivartensa luiskahtavat pois kasvoilta, hän tarttuu nurmikkoon ja nousee istumaan, tuijottaa ympärilleen ja ollen ymmällä pistää hän kätensä päivettyneiden kasvojen yli, ikäänkuin hän ei enää huolisi katsoa nurmea, kukkasia, toukoja ja kenttiä.
Ja kuitenkin hän oli nuori ja väkevä. Hän oli äskettäin astunut ulos mailmaan, leveät hartiat, kaareva rinta olivat ikäänkuin luodut työtä ja vaaroja varten; terveet posket, siniset, rehelliset silmät, punainen suu, käherä tukka ja vilpitön otsa olivat ikäänkuin luodut rakkautta, iloa ja onnea varten.
Nyt hänen kasvonsa eivät kyllin ilmottaneet mitään iloa ja onnea.
Mutta jos katselit hänen levottomiin silmiinsä, näit, kuinka uskollisuus ja rehellisyys hohti hänen kasvoistaan, saatoit tuntea, kuinka sydän sykki hänen rinnassaan, kuinka hänen sydämensä pohja oli rakkautta täynnä.
Ja jos loit silmäsi polkua pitkin ja näit tuon nuoren, kauniin tytön, joka tuli verkalleen ja yksin käyden yli kentän, niin kalpeana ja surullisena, silloin tiesit myöskin, kuka vaikutti sen, että sydän sykki kovemmin kuin tavallisesti, että hänen silmänsä oli raukea sekä että suru oli hiipinyt hänen rintaansa.
Kalpea tyttö läheni, hän loi silmäyksen häneen; suru ja epätoivo ilmaantui hänen itkeentyneissä silmissään, epätoivo, joka näytti siltä, kuin se tahtoisi syytellä koko mailmaa Herramme edessä, Miehen levottomasti sllmäillessä ympärilleen, huomasi tyttö jotakin ja käytyään orjantappura-pensaan ympäri käytti hän itseään kuin lintu, hänen katseensa ei ollut kuitenkaan niin iloinen kuin linnun, ehkä yhtä arka, vaan ei niin vilkas.
Hiljaa hiipii hän miehen luo, seisahtuu ja kysyy huokauksella:
"Nukutko Juho?"
Mies katsahti ylös.
"Mitä ... minäkö nukkuisin? Herra Jumala, Maria, kuinka saattaisin minä nukkua!... Käy istumaan viereeni!"
Vasta kun hän oli sanonut tämän toistamiseen, istahti tyttö hänen viereensä.
Hän veti tytön likemmäksi luokseen. Tyttö kätki päänsä käsiinsä ja nyyhki hiljaa. Vähän väliä silitteli hän kädellään tytön poskia.
"Älä itke, armas Mariani, älä enää itke! Voitko arvata, missä olen ollut tänään. Nousin varhain aamulla, puin vaatteet päälleni ja menin maaherran luo pyytääkseni herroilta asuntoa itselleni".
"Mitä ne sanoivat?"
"Ne sanoivat – voithan tuon arvata, mitä sanoivat – että heillä oli kyllin työväkeä; ja koska minä olin ritariston alueelta kotoisin, pitäisi minun pikemmin etsiä itselleni paikkaa siellä; ruhtinaallisella alueella ei kukaan voinut saada työtä, joka ei ollut siellä syntynyt".
"Niin sanoi isäkin, Juho".
"Mitä, oletko kertonut hänelle näistä asioista? Tietääkö hän, miten asian laita on?"
"Juho, ole huoleti. Voi, ei hän tunne syntiämme ja minun häpiääni. Minä olen häneltä salannut onnetonta tilaani ja olen vieläkin jonkun aikaa salaava. En voi pistää puukon hänen sydämeensä".
Juho pusersi tyttöä hellästi rintojaan vasten.
"Rakas tyttöseni, älä nuhtele minua! Tiedän kyllä olevani huono ihminen, tuittupäisyyteni saattaa minut onnettomuuteen. Tänäänkin on mieleni alakuloinen. Ole nyt taasen kiltti ja hyvä, niin saat nähdä, että pääsemme naimisiin ja syksyllä olet sinä vaimoni".
"Mutta, jos emme saa mökkiä itsellemme? – Juho, me emme saata häitä pitää, jos ei meillä ole kotoa. Ei kukaan pappi meitä vihi, jollei kukaan meille asuntoa anna".
"Jollei kukaan anna, niin lähdemme kaupunkiin".
"Emmehän sitäkään voi tehdä".
"Jokum on sen kuitenkin tehnyt".
"Älkäämme puhuko Jokumista, hän käytettiin häpiän salaamiseen ja sai käskyn naida raatimiehen tyttären. Voi, minun Jumalani, mitä puhun! Minullahan ei ole lainkaan syytä moittia tyttöä tästä".
"Tuohan ei koske meihin; jollei meillä syksyksi ole mitään tupaa, niin lähdemme tavaroinemme Amerikaan".
Tyttö laski kätensä hänen olkapäälleen ja katsoi häntä silmiin:
"Kuinka halusta tahtoisin lähteä kansasi, Juho, vaikka mailman loppuun saakka, sillä tiedäthän, etten minä mikään pelkuri ole; mielelläni matkustaisin meren poikki, mutta kaikkian pahin ilkityö olisi jättää isäni, joka on niin vanha, kivuloinen ja vieläpä lisäksi yksinäinen. – Jollet voi saada täällä työtä, olen minä hukassa ja silloin olemme molemmat hukassa. Ja kun lapsi raukkani on syntynyt, silloin olen samanlainen kuin muutkin ennen minua, silloin rakkautemme on oleva myrkky itsellemme, joka on turmeleva koko elämämme, niin kauan kuin saamme elää; meitä kaikkialla maassa pidetään huonona parikuntana. Häpiä kasvaa vuosi vuodelta ja kun vihdoin kuolema meitä armahtaa, tulee häpiä lapsillemme perinnöksi. Kun minä vääntelen itseäni kuolinvuoteellani, et sinä seiso vieressäni, silloin sinä et katsele minua uskollisilla, rehellisillä silmilläsi, kuten sinulla, Juho, muuten on ollut tapana ja ne, jotka ennen ovat meitä rakastaneet, kiroovat ehkä meitä kuolinhetkellään".
Maria vetäytyi hänen luotaan ja kääntyi pois, juurikuin tämä olisi ollut Marian viimeinen sana. Juho nykki ruohoja maasta ja puri huuliaan, ikäänkuin se, minkä lemmitty oli sanonut, jo olisi tapahtunut. Äkkiä hypähti hän ylös ja asettui tytön viereen. Hänen katseensa oli tuima, veri oli noussut hänen kasvoihinsa ja hän suuresti punehtui.
"Maria", huusi hän, "jos niin käy, kuin sinä sanot, silloin piru vieköön koko renttu-seurueen, piru periköön nuo herrat! Minä tyynesti antaisin ruoskia ja polkea itseäni jalkojen alle – enhän ole muuhun tottunutkaan, mutta jos sinun niin kävisi, tahdon olla ikuisen kadotuksen alainen, jollen silloin tee tuhotöitä".
Tyttö hypähti ylös ja loi säikähtyneen silmäyksen häneen.
"Voi, minun Jumalani, Juho, mitä olen sanonut, mitä olen tehnyt?" sanoi Maria, nojaten hänen ylitsensä ja lemmellisesti laskien käsivartensa hänen kaulansa ympäri.
"Ole alallasi ja levollinen, Juho!"
Juho siirsi pois Marian käsivarren, lykkäsi hänen luotaan ja tarttui hänen käteensä.
"Kuule nyt Maria, minä en tahtonut ensin suoraan sanoa sinulle, minkä ai'oin – jollen voi saada työtä täällä, ei voi häistä tulla mitään, mutta varokoot kanssa itseään silloin lääni ja kylä".
"Voi, meidän armollinen herramme ei liioin toimita mitään".
"Hänen täytyy, hänen täytyy; minä en lakkaa pyytämästä, ennenkuin hän on suostunut. En voi lähteä Amerikaan. Olisi suurin häpiä, jollei täällä oman taivaamme alla, omassa isänmaassamme löytyisi paikkaa sinulle ja minulle! Älä itke, Maria! – Minä pysyn siinä, minkä olen sanonut! – Minä käyn asianomaisten luo ja valitan hätääni. Herttuamme ei tahdo, että mies, joka tahtoo ja voi tehdä työtä, karkoitetaan maasta; herttuahan on lain kirjoittanut. Sen kyllä nuo herrat tietävät; luottavat vaan, että me olemme liian yksinkertaisia heitä ymmärtääksemme. Mutta hänen pitää ja täytyy antaa meille asunto ja koti!"
Maria nojasi muuria vasten ja katseli hetken äänetönnä häntä. Maria oli vallan kalpea ja kyyneleet vierivät hänen poskiansa pitkin ja putosivat nurmikolle. Laskien sormensa ristiin sanoi hän Juholle:
"Voi Juho, en minä ollut tuota asiaa niin ajatellut. Nyt haluaisin, että saisimme sen seikan selville. Minä en totta tosiaan tahdo riistää sinulta uskoasi ja viimeistä toivoasi, mutta armollinen herra ei anna meille asuntoa. Saatpa nähdä että hän hymyilee rukouksellesi ja jos hän saa kuulla minun olevan armaasi, ajaa hän sinut kohta pois palveluksesta".
"Miksi niin? Mitästä sitten!"
"Älähän nyt kiivastu! Hän on aina vihannut minua; hänen ja isäni välillä on ollut joku riita ja siitä minä nyt saan kärsiä".
"Niin, hän on aika konna! Jos hän herran sattuu eteeni, kylläpä minä hänen opetan".
"Voi, Juho!" sanoi Maria, laski käsivartensa hänen kaulansa ympäri, silitteli hänen tukkaansa ja taputteli hänen ruskeita poskiaan.
"Juho, älä vaan aikaansaata mitään riitaa! Armollisella herralla on pitkät käsivarret; jonka hän tahtoo menettää, ei Jumalammekaan voi auttaa ja vallan vähäinen asia on hänelle polkea ihmisen jalkainsa alle. Juho, varo armollista herraa!"
"Mitäpä hän voi minulle tehdä?"
"Mitä hän voi sinulle tehdä! Ajattelehan hiukan, äläkä puhu siten!"
"Hän ei voi tehdä minulle mitään, kun teen tehtäväni; ja jos hän suututtaa minua, menen menojani, sillä minä kyllä voin saada työtä muuallakin".
"Sen kyllä voit – Niin, voithan sinä lähteä Amerikaankin, vaikka sydämeni silloin pakahtuisi; koko mailma on sinulle avoinna, minä saatan lapsineni istua täällä ja sinä voit silloin tällöin lähettää meille rahoja, kunnes kerran katsot hyväksi palata takaisin. Mutta onnelliseksi et voi koskaan tulla, et voi nukkua tyynesti kuten ennen, ajatellessasi, että minä lapsemme kanssa olen sen herran vallassa, jota sinä et voinut kärsiä".
Tämä puhe kävi Juhon sydämelle. Hän syleili Mariaa sanoen:
"Minulle ei koskaan käy hyvin, Maria, jos jätän sinut! Jos sen saattaisin, ei minulle enään paistaisi mikään aurinko, mikään kuu, mitään tähtiä ja jos karkottaisin sinut pois mielestäni, kierteleisin minä kirottuna ympäri mailmaa. Minä en koskaan, en koskaan jätä sinua! Kiusatkoon hän minua kuinka paljon tahansa, ruoskitkoon hän minua, polkekoon minua, minä kuitenkin kestän hänen palveluksessaan".
"Enkä minä enää koskaan valita", sanoi Maria, "minä olen kestävä kaikkea, häpiää ja häväistystä sekä mitä muuta pahempaa löytyneekään. Minä tahdon olla sinulle se, mikä sinä olet minulle, – rakas, taivaallinen Jumala, kuule rukoukseni! – tahdon sinulle olla kalkki kaikissa, sydämesi, koko elämäsi".
He syleilivät toisiaan hellästi, Juho suuteli Marian poskia, jotka nyt olivat kyynelistä kosteat ja heidän sydämensä olivat yhtä iloiset, kuin tuolla autuaalla ajalla, jolloin ensi kerta vannoivat toisilleen uskollisuutta ja rakkautta.
Näin he seisoivat kauan aikaa. Aurinko paistoi niin leppeästi ja kirkkaasti, juurikuin synkät pilvet eivät koskaan voisi kulkea maan yli, ja taivas oli niin sees ja sininen, juurikuin ei mitään vilppiä enää olisi olemassa.
Pieni västäräkki jätti pienokaisensa ja tuli vallan lähelle heitä, nyökäytti päätään ja viipotti pyrstöllään hyppiessään oksasta oksaan ja viserteli niin kimeästi kuin suinkin saattoi; hän tiesi varmaan, että nuo kaksi tuossa eivät voisi tehdä hänelle mitään pahaa ja hän lensi poikien luokse taasen ja sanoi niille:
"Te pienokaiset, piipittäkää ja visertäkää niin paljo kuin haluatte; ne, jotka tuossa seisovat, eivät tee teille mitään pahaa, nekin aikovat nyt rakentaa itselleen pesän ja kun minä nain äitinne, en olisi saattanut tehdä mitään pahaa, vaikka olisin saanut tuhansia riksiä. Ihanana kevät-aikana, jolloin sydän sykkii sydämessä pelkästä ilosta, tyydyttävät omat ilot ja surut itsekutakin. Kyllä minä ymmärrän tuon asian. Kvirilitlitlittit!"
Ja tyttöraukan sydän viserteli myöskin tavallaan. Häpiä ja synti olivat mykkinä; rakkaus viserteli vilkkaasti sydämessä, rakkaus viserteli tuota vanhaa viserrystään, toivosta, onnesta, ilosta ja autuudesta, toisista paremmista ajoista, joilla hän pettää ihmisiä. Rakkaus sanoo pettyneelle sydämelle, että kun taivas kerran myhäilee, ei tule enää koskaan synkkää yötä, ei myrskyä, eikä rajuilmaa.
Niin kuului viserrys tytön sydämessä ja lapsi-raukka uskoi tuota niin mielellään.
Ja heidän seisoessa tuossa niin onnellisina, meni aurinko mailleen. – Ilma on niin helteinen ja synkkä, onnettomuutta ennustavia raju-ilman pilviä nousee selkeälle taivaalle. Tyttö-raukka tuota ei kuitenkaan huomaa, hän vaan katselee auringon säteitä, jotka hänelle viimeisen kerran hymyilevät.
Ihmissydän niin kernaasti turvautuu uskoon! – –
"Tule nyt, Juho, nyt saamme lähteä!"
"Ei suinkaan, Maria, istahda tähän nurmikolle viereeni, kuten ennenkin niin mielelläsi istahdit", sanoi Juho ja tahtoi vetää hänen alas luokseen.
"Anna minun olla, Juho", sanoi hän, "entiset ajat ovat olleet ja menneet; Jumala tiesi, palaavatko koskaan enää".
Maria tempasi itsensä irti.
"Hyvästi, Juho, minun täytyy mennä kotia vanhuksen luo".
Juho otti hattunsa ja sauvansa, jotka olivat hänen vieressään ja tarttui Marian käteen.
"Odotahan hiukan, Maria", sanoi hän "minä seuraan kanssasi".
"Ei, ei, ei nyt tällä kertaa, Juho! On parasta minulle, että saan istua hetkisen itsekseni; tule mieluummin luoksemme tänä iltana".
"Tulen kyllä. Hyvästi!"
Tuossa ne menevät. Juho oikialle, Maria vasemmalle. Silloin tällöin seisahtuvat ja viittaavat kädellään toisilleen, ikäänkuin tahtoisivat sanoa:
"Nyt on taasen kaikki entisellään, minulta ei puutu mitään, minä olen kantava kohtaloni ja tulen käymään taisteluun mailman kanssa".
Voi nuori miesparka, tyttöparka! Tunnetko mailmaa? – Te tulette hämmästymään! Näettekö salamat, jotka etäällä leimuavat, kuuletteko ukkosen kumajavat jyrähykset?...
2. Tulipalo.
Aurinko oli mennyt mailleen; yön varjot lepäsivät kaupungin ja maaseudun yli; taivas oli paksujen, rajuilmaa ennustavien, pilvien peittämänä; tuuli suhisi vihuripäissä kenttien yli ja salamat valaisivat loistollaan useita kalpeita kasvoja ja muuttivat yön valoisaksi päiväksi. Ukkosen jyrähdykset seurasivat tiheään toisiaan niin kovalla jylinällä, että ikkunat tärisivät ja hirret ratisivat...
Suuressa päärakennuksessa astui armollinen herra pitkillä askelilla edestakasin isossa salissa. Hän ei peljännyt, sillä hänen mielensä oli liian kova peljätäkseen ja kun hän välistä painoi kovia kasvojaan ikkunaa vasten, iskivät hänen silmänsä myöskin tulta, joka oli paljo ilkeämpi ja myrkyllisempi kuin ukkosen leimahukset ulkona. Ja kun kuunteli hänen tuimaa ääntänsä, kajahti se yhtä kovasti korvaan kuin ukkonen pihalla, ikäänkuin tämä ääni tahtoisi tehdä pilkkaa ukkosesta.
Venyen sohvalla, sairaana, heikkona ja kalpeana, pehmeillä silkkisillä päänaluksilla verhottuna makasi hänen sievä rouvansa. Rouvalle ei juuri ollut mieluista, että raju-ilma juuri nyt nousi, sillä hänellä oli ollut aikomus käydä niissä rukoushetkissä, joita hän oli pannut toimeen kylässä; mutta tällaisella raju-ilmalla ei tuo kylässä-käynti voinut käydä päinsä, ukkonen saattaisi lyödä hänen kuoliaaksi, hän saattaisi myöskin helposti vilustua, kun hän on niin heikko, niin tuiki heikko, eikä voi ryhtyä mihinkään; minkä hän tekee, sen hän tekee ainoastaan Jumalan vuoksi, hänen hermonsa ovat niin turmeltuneet, hänen pitää aina saada olla rauhassa ja levossa sekä huolellisesti välttää kaikkea kiihoittumista; mutta hurskas on hän, vallan hurskas, hän kuuluu koko maan hurskaimpien hurskasten joukkoon.
Raju-ilman noustessa otti hän heti virsikirjan käsille ja valitsi itselleen katumusvirren, jota hän hiljalleen luki itsekseen, välistä pyyhkien silmiään hienolla, liinaisella nenäliinalla ja huokaili hurskaasti...
Mutta missä oli hänen pieni poikasensa?
Hän oli lähetetty ulos huoneesta. Sillä kun alkoi lyödä salamaa, vaivasi lapsi häntä yksinkertaisilla ja lapsellisilla kysymyksillään, eivätkä hänen heikot hermonsa saattaneet tuota kestää; ne häiritsivät häntä liian paljo hänen hartaudessaan. Mutta poika on muuten hyvässä tallessa lastenpiian luona.
Armollinen herra kävi nyt soittokellon luo ja soitteli kiivaasti.
Jonkun silmänräpäyksen jälkeen astui huoneesen uusi pehtori.
"Anna renkien panna silat hevosten selkään ja katso, ovatko vesi-ammeet reilassa", käski herra.
"Tuo kaikki on tehty. Ainoastaan Juho Schytt on poissa, hän on mennyt kylään", sanoi pehtori.
"Missä se lurjus kuleksii? Piru hänen vieköön".
"Voi, minun jumalani, Balduin", sanoi rouva, "sinä et suinkaan saa noin kirota tällaisella raju-ilmalla! jollei Jumala voi vetää sinua ylös luokseen, hän kyllä etsii sinua täällä alhaalla ja teroittaa omaatuntoasi. Voi, minun Jumalani, muista hermojani".
"Pidä suusi kiini pakinoinesi! Sanon vieläkin kerran, että hänen, joka ei noudata käskyjäni, pi..."
Hän ei ehtinyt puhua loppuun.
Leveä, tulikiven sininen säde iski alas synkältä taivaalta ja levitti sellaisen valon, – kuin aurinko olisi pudonnut alas. Koko talo oli ikäänkuin ilmitulessa.
Kuoleman kalpeana riensi hän ikkunasta, pelosta mykkänä piti hän kätensä kasvojen edessä.
"Oliko valkea irti hänen talossaan?"
Hän vapisi ikäänkuin hänellä olisi vilukuume ja riensi pihalle.
Kolkko pimeys levisi hänen kartanonsa yli, mutta myllyssä välähti tulinen loiste. Leimahti kirkkaasti. Niinkuin kissa juoksentelee katon harjaa pitkin ja hyppii katosta kattoon, niin liekki juoksee kattoa pitkin, laskeupi alas ja kohoaa taasen ilmaan pitkällä tulipunaisella kielellä. Tuuli suutelee liekkiä ja liekki kasvaa ja aaltoilee ilman läpi. Punainen kukko istuu ylpeästi katon harjalla ja räpyttelee ilosta siivillään. Jokainen katto on valkean hohteessa; jokainen akkuna kimaltelee, juurikuin sielläkin palaisi ja kaikkialla huudetaan: "Valkea on irti!" – Kaikki juoksevat, hyörivät ja pyörivät, kuin mielettömät pelastaakseen pientä omaisuuttaan. Silloin kajahtaa äkkiä armollisen herran tuima huuto kaikkien korviin:
"Tännepäin! Tulkaa heti paikalla kaikki!"
Kaikki tottelivat hiljalleen käskyä; toinen laski arkkunsa maahan, toinen sänkyvaatteensa, sillä huutaja oli heidän herransa ja hän oli paljo vaarallisempi, paljo hirveämpi kuin valkia. Valkea voi turmella kaikki, minkä he omistavat ja heittää heidät taivasalle, sen voi heidän herransakin, hän voi karkoittaa heitä kodeistaan, voi ajaa onnettomat raukat ulos avaraan mailmaan...
Isännän kutsuessa heitä koolle, ajoi renki pihasta alas lammikolle päin. Toisella hevosella istui Juho. Hän juoksi molemmilla jaloilla alas veteen, täytti tuota pikaa ammeen, heilahutti itsensä taasen hevosen selkään ja ajoi täyttä karkua palopaikalle.
"Tule tänne, lurjus, missä olet kuljeksinut!" kaikui samassa armollisen herran tuima ääni, hän oli tarttunut ohjaksiin ja seisoi nyt kuoleman kalpeana vihasta Juhon edessä.
"Tänne herrastalon luo! Anna tuo tölli palaa, piru vieköön!" huusi hän.
Juho oli juuri noudattamaisillaan käskyä, kun myllärin vaimo tuli juosten pihalle.
"Lapseni! Lapseni!" huusi hän, "voi, pelastakaa lapseni, lapsi makaa tuolla ylhäällä päätyhuoneessa".
Juho hypähti hevosen selästä; hän veti röijynsä korvien yli ja riensi pois armollisen herran seisoessa ohjakset kädessä ja lyödessä ruoskalla hänen jälkeensä.
"Tännepäin, heti paikalla lurjus! Mihin nyt?" huusi hän.
Tästä huudosta hevoset säikähtivät, kavahtivat pystyyn, tempasivat suitset herran kädestä, hän kaatui ja hevoset vaunuineen kävivät hänen ylitsensä.
"Auttakaa! Auttakaa! Pidättäkää hevoset!" huusi hän hurjana vihasta ja tuskasta.
Samassa näkyi Juho päädyn ikkunassa, kantaen lasta käsivarrellaan.
"Jumalan nimessä, tuokaa tikapuut tänne!" huusi hän ja viittasi kädellään kansalle ja kaikki huusivat ja rähisivät sekasin mitään hyötyä tekemättä, kunnes vihdoin vanha tallirenki Daniel nosti tikapuut pystyyn.
"Tulkaa tänne joku ja auttakaa pitämään kiini!" huusi hän.
Ja Juho astui alas savun ympäröimänä, Kantaen lapsukaista käsivarrellaan.
Ei kuulunut huutoa, ei sanaa, ainoastaan valkean rätinää. Siinä seisoivat luoden silmiään tikapuita kohti, ikäänkuin kaikkien kurkut olisivat olleet kuristuksissa.
Vanha Daniel seisoi ja katseli Juhoa kohti.
"Hiljaa, poikani", sanoi hän. "Jalka hiukan vasemmalle, ole kaikin mokomin varuillasi!"
Nyt hän oli viimeisellä kapulalla, nyt seisoi hän maassa ja äiti heittäysi lapsensa yli.
"Poikani, Kaarloni!" huusi hän, kyynelsilmin syleillen lastaan.
Mutta nyt romahti kattokin alas, tuhansia säkeniä tuprusi ilmaan ja paksu, aaltoileva tulimeri vieri esiin aukosta.
Läsnä-olevaiset taasen hengittivät keveämmästi ja kaikkialta kuului kysymyksiä:
"Kuka hän oli, joka tuli tikapuita alas! Kuka pelasti lapsen? Kuka rohkeni sen tehdä?"
Ja pelastajan nimi kulki suusta suuhun.
"Hän oli Juho, Juho Schytt! Kuulitko, Maria, sen? Hän pelasti pienokaisen!"
Voi, minun Jumalani, kuinka onnellisena seisoi Maria tuossa, kuinka kovasti hänen sydämensä sykki ja kuinka hän riemuitsi ilosta, kun hän kuuli hänen nimeään mainittavan!
Maria tunkeusi väkijoukon läpi.
"Missä Juho on?"
Marian piti päästä hänen luokseen, pusertaa hänen kättään ja katsoa hänen kirkkaisiin silmiinsä, katsoa, kuinka uljas hän saattoi olla.
Nyt oli Maria löytänyt hänen.
"Juho, rakas Juho!" alkoi hän puhua ja heittäysi hänen rinnoilleen.
Hän taputteli Mariaa poskille ja kuiskasi hiljaa: "Annahan olla, Maria! Hevoseni karkasivat, nyt minun pitää saada ne käsiini. Muut seikat jääkööt huomiseksi!"
Vanha Daniel oli astunut heidän luokseen.
"Nyt ei ole enää mitään vaaraa", sanoi hän, "sade sammuttaa nyt tulen itsestään ja tuuli on kanssa tyyntynyt".
Kaikki tunkeutuivat Juhon ympärille.
"Tässä ovat hevosesi", sanoi joku.
"Tässä on ruoskasi, Juho", sanoi toinen.
"Tässä on röijysi!"
Kaikki kilpailivat toistensa kanssa osoittaessaan hänelle kiitollisuuttaan.
Ja Juhon syleillessä Mariaa, joka itkien nojasi päänsä hänen rintaansa vasten, sanoi vanha Daniel:
"On totinen tosi, ettei kauniimpaa paria kuin nuo kaksi löydy koko kylässä!"
Ja jokainen toivotti sydämmessään näille molemmille kaikenmoista onnea ja iloa.
Ainoastaan yksi seisoi syrjässä ja katseli harmistuneena tyttö-parkaa. Kateus ja viha loistivat hänen silmistään nähdessään Juhon syleilevän Mariaa; ja huomatessaan, kuinka Maria itki ilosta, rypistyivät hänen silmäkarvansa.
Kaatuminenko oli syynä tähän? Vaikuttiko kipu lonkassa tuon?
Ei suinkaan! Sen vaikuttivat myrkky ja sappi, joista hänen sydämensä oli täpösen täynnä.
Ja myllärin vaimon tullessa, kantaen lastaan käsivarrellaan ja lausuen sydämellisen kiitoksensa sekä rukoillen taivaan siunausta Juholle, ei hän voinut kauemmin kärsiä tuota näkyä, vaan astui ontuen syrjäpuoleen ja viittasi eräälle miehelle, joka talutti häntä ylös linnaan.
Juho ja Maria! Varokaa nyt armollista herraa!
3. Nöyryytys.
Oli sunnuntai-aamu. Lempeä aurinko pilkisti ystävällisesti tallin oven läpi. Tallissa ei ollut tänään mitään tekemistä ja vanhat hevoset levähtivät viikon vaivoista, siinä ne seisoivat korvat lupassa, vaipuneina syviin mietteisin, minkä vuoksi oikeastaan olivat olemassa. Välistä polkivat jalkojaan kivilattiaan ja kahmivat harmistuneina kärpäsiä, hutkivat hännällä kylkiään ja karkottivat hävittömiä, surisevia vieraita tahi laskeusivat levolle, oikoivat jäseniään ja piehtaroivat raittiissa pahnoissa.
Vanha kimo Hannu sieppaa silloin tällöin heinätukon häkistä, katselee väsyneenä ympärilleen ja nyökäyttää päätänsä ikäänkuin hän tahtoisi sanoa:
"Te nuoret, odottakaahan hiukan, kylläpä vakaannutte!"
Ja hän värisee vanhoilla polvillaan sekä puistaa kärpäsiä iholtaan ja vanha eläinraukka suorastaan huokailee muistellessaan ihanaa nuoruuden aikaa, kun iho vielä oli niin kiiltävä, sääret notkeat ja solakat eikä kukaan vielä ollut pakottanut häntä vetämään työvaunuja, vaan hän juoksi iloisena varsana ohjaksitta, satulatta ympäri kenttiä.
Yltä ympäri on niin hiljaista ja juhlallista kuten pyhänä ainakin; vanha Daniel ottaa esille partaveitsensä, asettaa peilipalasensa pesulaatikolle, voitelee vanhoja, harmaita kasvojaan suovalla, pistää kielen poskea vasten ja alkaa raapia kaikin voimin, kunnes hän vihdoin sai parran ajetuksi, joka oli tullut hiukan pitkäksi – oli tuo viikon vanhaa ja tänään on pyhä, senpätähden parta on ajettava....
Jumalan kiitos nyt tuo toimi loppui. Pari naarmaa tuossa kyllä sattui tulemaan, mutta niitähän saattaa taulalla tukkia. Nyt pannaan puukko, peilipalanen ja partasuti taasen talteen ja järjestettyään siloja sekä puettuaan alleen puhtaan esiliinan, asettuu hän täydessä asussaan oven suuhun. Hän saattaisi nyt ottaa kreivinnaakin vastaan, jos niin tarve vaatisi; niin siisti hän oli.
Oven edustalla istui Juho.
Vanha Daniel huomatessaan hänen istahti hänen viereensä ja pyöritteli tupakkapurujaan toiseen poskeen.
"Missä olet ollut, Juho?" kysäsi hän häneltä.
"Tuolla kylässä. Maria keitti itselleen päivällistä ja minä halkasin muutamia halkoja hänelle".
"Kunhan pappi tuon olisi nähnyt".
"Herra Jumala, mitä tehdä? Viikkokauden on Maria kovassa työssä ja joka päivä täytyy hänen palvella herraskartanossa; milloin hän siis toimittaisi nämä asiat, jollei pyhänä?"
"Mutta tuo ei käy kuitenkaan laatuun".
"Sen kyllä tiedän; meidän tulee rukoilla ja käydä kirkossa. Mutta kirkko on rikkaita varten, herroja varten, eikä köyhiä varten, joiden täyttyy ottaa sunnuntai avuksi".
"Juho, poikaseni, varo, ettei piru hiivi sydämeesi, hän tulee kuten varas yöllä meidän tietämättä ja muuttelee ajatuksemme mustaksi. Sinähän olet muuten niin tyytyväinen ihminen, etkä ole tuollaisia koskaan ennen ajatellut. Sinä olit aina ennen hilpeämielinen ja tyytyväinen, eikä mikään työ ollut sinulle liian raskas, mutta nyt sinä näyt minusta olevan aivan muuttunut".
"Vai niin, enkö ole kaltaiseni? Niin, Daniel, niin, tiedän kyllä, että olen muuttunut, minulla ei enää ole missään lepoa; missä tahansa käyn ja seison, ei minulla ole missään rauhaa; tänään haluan minä huomispäivän olevan. Voi, minun Jumalani, kuinka sydämeni on raskas! Olen kyllä huomannut, että sinä tiedät, miten Maria-parkani laita on. Jollen syksyksi saa asuntoa, en voi mennä tyttö-raukan kanssa naimisiin ja silloin varmaan tapahtuu joku onnettomuus, sillä tuota surua en voi kestää. Ainoastaan kattoa pääni yli, enempää en pyydä. – Mutta, mitä toki puhun, sinulle ei koskaan mitään tällaista ole tapahtunut tässä elämässä ja silloin sinä et liioin saata käsittää levottomuuttani ja huoliani".
Silloin vanha, harmaapäinen tallirenki, sanaakaan hiiskumatta, totisena, nousi penkiltä seisaalle, asettui Juhon eteen ja silmäili häntä vakavalla katseella.
"Vai niin, niinkö luulet", sanoi vanhus, "niinkö luulet, Juho? Minäkin olen kerran ollut nuori ja väkevä, voimakas rystöissä, silmäni olivat kirkkaat, sydämeni hilpeä, elämäni oli kuin viheriäinen niitty ja niityllä kukoisti ruusu, yhtä kaunis ja loistava kuin Mariasikin. Ja kun illalla olin lopettanut työni ja alkoi hämärtää, istuin yksinäni ruusuni kanssa ja jokainen sana keskusteluistamme on piirretty syvään sydämeeni ja on siellä pysyvä kuolemaani saakka".
Juho hyppäsi ylös ja tarttui vanhuksen ryppyiseen ja vapisevaan käteen.
"Minkä vuoksi et mennyt naimisiin ruususi kanssa?"
"Ruusuuni oli tullut mato ja tuo mato turmeli kukan, niin että tämä kuoli suruun ja puutteesen. Armollinen herrani sai tuon aikaan. Hän oli herra, minä palvelija, sydämeni vuoti verta täällä alaalla, hänen kätensä oli tuolla ylhäällä, hän katkaisi ruusuni ja minä sen hautasin".
"Kuka oli sinun herrasi ja mikä oli lemmittysi nimi?"
"Minun herrani oli meidän herramme isä".
"Etkä sinä reväissyt mustan sydämen hänen rinnastaan?"
Vanha Daniel kääntyi toisaalle, hänen silmänsä hehkuivat, hänen huulensa värisivät, kun hän puhui:
"Poikani, Jumala vielä elää. 'Kosto on minun', on hän sanonut. Hän on myös sittemmin rangaissut herraani niin, että tämä kuoli häpiässä ja nöyryytettynä; minä olin ja pysyin hänen tallirenkinänsä ja toivon saavani Jumalalta armoa kuoleman hetken tullessa. 'Kosto on Jumalan', muista se, Juho, tuo on aina lohdutukseni".
Ja niin lähti Daniel pois.
Juho istui nojaten päätään käsiään vastaan ja mietiskeli, mitä Daniel oli puhunut.
"Ei", sanoi hän, "jos minä olisin ollut siinä tilassa, jos minun olisi niin käynyt, olisin varmaan tehnyt jotakin muuta. 'Kosto on minun', sanoo Jumala. Tuo on kyllä oikein ja paikallaan. Mutta kukapa antaa kaikki omansa turmeltua ja seisoo tyynenä, katsellen tuota kädet ristissä? – Ei! – Mieluummin tahdon kuolla! Hän tahi minä! – Jompikumpi meistä!"
Hän löi nyrkillään polveen.
"Niin, tuo on ikuista jaaritusta että meidän tulee aamusta iltaan olla orjana ja kärsiä vaivoja, niinkuin herrat käskevät; ei kukaan pidä lukua siitä, jaksammeko käsivarsiamme liikutella! Jos nuo vaan loisivat silmänsä meihin hädässämme ja soisivat meille sen leipäpalasen, jota syömme sekä muuten kohtelisivat meitä ihmisten tavoin, silloin emme ollenkaan kadehtisi heidän mahtiaan ja rikkauttaan, eikä mikään työ olisi meille liian raskas. Niitäkin kyllä löytyy, jotka niin tekevät ja kohtelevat väkeään ihmisten tavoin; mutta täällä! Täällä ei enää kellään ole eheää takkia, täällä on keppi jokapäiväinen leipä ja nuhteet sekä haukkumasanat ovat suolana. Sellainen on hänen isänsä ollut ennen häntä, tämä on oikia roistojoukko."
Hänen ollessa vaipuneena synkkiin ajatuksiinsa tuli pieni poikanen, juosten hänen luokseen, veti häntä parrasta, hyväili häntä lapsen rehellisellä tavalla ja loi häneen suuret silmänsä, niin lempeästi ja viattomasti kuin lapset saattavat katsella.
Tämä oli herran poika.
Ja pienokainen tahtoi kiikutella hänen polvellaan kuten ennenkin ja hän hypähti hymyillen Juhon ympäri sekä yritti kiipeemään hänen polvelleen. Silloin Juho nosti hänen ylös ja antoi hänen ratsastaa markkinoille. Vaikka Juhon ajatukset olivat kylläkin synkkiä, palasi valo kuitenkin takasin lapsen viattomien kasvojen vuoksi. Juhon sydämessä majaili taasen rakkaus ja auringonvalo, viha oli haihtunut, varjot hänen otsaltaan olivat kadonneet. Hän nosti pienokaisen korkealle ilmaan ja katseli hänen hyviin silmiinsä.
"Et", sanot hän, "et, sinä rakas lapsukaiseni, tule sellaiseksi kuin esivanhempamme ovat olleet. Vaikka heidän verensä virtaa suonissasi, olet sinä kuitenkin kerran oleva köyhien ystävä, siinä minä en erehdy, kirkas silmäsi ei saata valehdella!"
Ja hän silitteli pojan vaaleita, kiharaisia hiuksia, katseli häntä lempeästi, puristi häntä sydäntään vastaan ja suuteli häntä innokkaasti, ikäänkuin tämä olisi ollut hänen oma poikansa.
Mutta nytpä sattuikin niin, että, Juhon paraillaan tehdessä tätä, pojan äiti tuli pihalle ja kun hurskas rouva heitä huomasi, alkoi hänen verensä kiehua.
"Tule tänne Arthur! Pahankurinen poika, korjaa luusi sisään! Ja sinä; kuinka rohkenee sellainen mies suudella lastani, armollisen herran lasta? Odotappas, kyllä herra saa tämän tietää!"
Juho hypähti seisaalle juurikuin ukkosen nuoli olisi iskenyt maahan; veri nousi hänen poskiinsa ja hän puri hammasta.
Näin nöyryyttäviä sanoja palkinnoksi niin suuresta rakkaudesta. Hän olisi saattanut painua maahan häpiästä.
Hurskaan rouvan mentyä matkoihinsa vaipui hän takasin penkille ja kätki kasvojaan käsiinsä.
Vanha Daniel, astuen hänen luokseen, kumartui alas sanoen:
"Juho, sinä et vielä tunne mailmaa. Herra ja palvelija sopivat yhteen samoin kuin valkoinen kyyhkynen ja musta korppi. Heidän molemminpuolinen etunsa kyllä on sama, molemmat asuvat samassa maassa, hengittävät samaa ilmaa ja lepäävät ehkä kerran samassa haudassa sekä rukoilevat samaa Jumalaa, mutta heidän sydämensä ovat kuitenkin vieraita toisilleen".
4. Kiukku.
Vuoden kuumin päivä, Jaakonpäivä, koitti valoisana ja kirkkaana. Kun elonkorjuun aika on olemassa ja touot aaltoilevat tanterella, kun Jumalan kultainen aurinko säteillään valaisee kenttiä ja viheriöiviä metsiä, kun Jumalamme verhoo ihanan, vanhan mailmansa loistolla ja komeudella, lempeänä syleilee mailmaa isän uskollisilla käsivarsilla, laskee siunaavan kätensä mailman yli, sanoen kuten seitsemäntenä päivänä, että kaikki hänen rakkaassa maassaan on hyvä ja hänen ilokseen, silloin on Jaakonpäivä.
Vielä on koko mailma sikeään uneen vaipuneena ja yön varjot verhoovat metsiä ja niittyjä, koska helmet kimaltelevat pensaissa ja ruohoissa, mutta päivä koittaa, yö väistyy väistymistään, varjot katoovat.
Yhä valoisampana ja kirkkaampana päivä koittaa suruineen, töineen ja iloineen; mahtava, loistava säde tunkee taivaalta sumun läpi ja tuhansia muita säteitä seuraa.
Aurinko nousee!...
Auringon astuessa esiin koko komeudessaan, herää luonto uuteen eloon, sumuhuntu hälvenee, kaikki loistaa vereksissä väreissä: kirjavat kukkaset nyökkäävät tuoreella nurmikolla, kaste kimaltelee puiden lehdillä, taivas on kirkas ja sininen ja sen avaralla kannella purjehtivat pilvet kuten laivat avaralla merellä, koko luonto kajahtaa äänistä ja lauluista sekä elämän ilosta! Tämä on maan aamuvirsi; puu kohottaa latvaansa ilmaan; nuori metsävuohi rientää pensaasta ja katselee iloisena ympärilleen, rastas visertelee ensi viserryksiään, koko luonto tervehtää koittavaa päivää.
Vuoden koko työ viettää tänään ilojuhlaansa. Työ, joka muina vuoden aikoina suruilla ja huolilla kurjasti retostaa eteenpäin, työ, joka muuten on niin halveksittu, niin köyhä rahasta ja mahdista kuin kerjäläinen oven suussa, työ nyt rohkeasti kohottaa päätään, kun syksyn ruhtinatar, antaen kultaisista tähkäpäistä raskaan kruununsa, astuu kentälle.
Ruhtinatar viittaa kädellään ja kaikki kokoontuvat hänen ympärilleen, hänen väkensä saapuvat paikalle miehissä ja kaikki ovat iloisina. Kukkaisvihko rinnassa, kukkia hatussa ja sydän täynnä iloa ja riemua, kantaen sirppiä olallaan, lähestyvät he riemuitsevalla laululla.
Nyt seisovat iloiset työkunnat lämpöisinä kesäpäivinä ja niinkuin kuu vaeltaa pilvien läpi, niin katkaisevat sirpit toukoja ja elo-aallon murtuessa huokailevat ja suhisevat tähkäpäät. Mutta sirppiä taasen heilutellaan, rivi toisensa perästä kaatuu leikattuna pellolle, juurikuin vihollinen kokonaan voitettaisiin. Ja täällä ei kuitenkaan mikään vihollinen ole kysymyksessä, täällä ei tapahdu murhia, eikä miestappoja; kaikkialla on rauha ja ilo, kaikkialla on riemu ja elämä...
Juho oli tänään kaikkien edellä, hän oli saanut ensimäisen peltosaran osakseen. Ensin astui hän ruisvainiolle, silmäili sitä nähdäkseen, miltä puolen olisi paras alkaa. Sitten hioi hän sirppiään vielä kerran sanoen:
"Kas niin, alkakaamme nyt Jumalan nimessä! Tule, Maria!"
Maria seurasi häntä, kokosi tähkäpäitä ja sitoi lyhteitä.
Työnhalusta Maria hetkeksi unohti sen surun, joka asui hänen sydämessään.
Juhon jälleen tuli Jokum Plahsten ja hänen jälkeensä pieni Fredrik. Sofie Schulz sitoi lyhteitä.
"Jouduhan nyt, tyttöseni, ja varo sääriäsi, etten kiireessä satu niitä katkasemaan".
Sitten tuli Kristian "nenän kanssa", hän käveli alati kuin nukuksissaan.
"Nyt et ole oikein viisas poikaseni", sanoi vanha Brummer, joka häntä seurasi, "kuinka sinä leikkaat! laske oljet suoraan alas, muuten ei pirukaan saata niitä sitoa".
Brummerin jälkeen tuli vanha Hawermann, hänen sirppinsä ei oikein ottanut pystyäkseen.
"No, vanhus, teiltä ei tahdo käydä oikein päinsä", sanoi Jokum Rederank hänelle. "Nyt minä otan sen saran, niin saatte te mennä tälle vierimäiselle saralle".
Ja viimeksi tuli vanha ukko Toppel, joka ei rakastanut kiirettä, vaan suosi tuota vanhaa sananpartta: "Ei hopusta hyvää ole, vaan hiljolleen hyvä tulee" ja teki työtänsä verkalleen.
"Leikatkaa te vaan, älkääkä huoliko minusta; kyllä minä itsestäni huolen pidän; ei tuollaisesta hätäilemisestä ole mihinkään!"
Niinkuin haikarat syksyllä pitkässä, epäsäännöllisessä joukossa lentelevät korkealla ilmassa, niin kulkee miesten ja naisten rivit yli kentän. Ja niinkuin rampaiset haikarat hätäilevästi puuhailevat seuratakseen muita retkellä, niin ne, jotka rakentavat lyhteistä kuhilaita, hyörivät ja pyörivät leikkuu-väen perässä. Huo'aten kokoilevat lyhteitä, asettavat niitä pystyyn toisiaan vasten, silloin tällöin hiukan levähtäen ja pyyhkien hikeä otsastaan paidan hioilla.
"Tänähän vuonna on ruis mahdottoman raskasta", huokailevat.
Täällä on kankureita, räätäleitä, pyöräntekijöitä, muurareita ja paljo muita, itse koulumestarikin on saapuvilla, vaikka hänellä on paha yskä; jokaisen täytyy koota lyhteitään ja olla apuna elonkorjuussa, niin on kontrahdissa säädetty.
Ja kaikkien muiden perässä tulee vieläkin yksi, joka on koko olennossaan hyvin ylhäinen; hänestä kohta saattaa huomata, ettei hän kuulu "kansaan", vaan että hänelle on päällikön toimi uskottu. Tämä on vanha Stork; hän on nyt niin monta vuotta asunut kylässä ja johdattanut kaikki rakkaat lapsukaiset vainiolle. Vakaisena tarkastelee hän tuntijan silmillä, onko kaikki, kuten olla pitää; hän tarkastaa kunkin peltosarkaa ja näyttää yleensä vallan tyytyväiseltä, tarkastaessaan koko väkijoukkoa ja viittaa hyväksymistään niille, tervehtien ja nyykäyttäen päätään tyynellä rehevyydellä; näyttää melkein siltä kuin hän joka kerta, kun nyökäyttää päätään, myöskin iskee johonkuhun pieneen sammakkoon. Sammakon nostaa hän korkealle ilmaan ja vaeltaa vainion yli ja tultuaan rivin viimeisten luo nähdäkseen, miten työ siellä käy, puistelee hän päätään.
"Sinä, isä Toppel, teet työtä liian hitaasti; kas kuinka monta tähkäpäätä tuossa vielä on pystyssä. Ei, tuo ei käy totta tosiaan laatuun! Minä olen muuten joka vuosi antanut sinulle pienen lahjan, vieläpä parasta lajia, mutta tänä vuonna et varmaan saa mitään, se on varma!"
Aurinko paahtaa alati yhä helteisemmästi, päivälliseen ei ole pitkä aika enään. Hiki tippuu otsasta ja poskilta,
Vaan ei vielä kukaan lähde pois työstään, ainoastaan silloin tällöin otetaan pieni siemaus pienestä oluttynnyristä. Mutta pian kutsuu kello päivälliselle; sirppi lasketaan vainiolle, harava viereen ja viimeinen lyhde sidotaan.
Kentän poikki tulee nyt marssien koko komppania pieniä ruo'ankantajia, joita kaikkia herra Stork on siittänyt mailmaan – ja jollei hän sitä olisi tehnyt, olisi Jumala itse sen tehnyt. – He tulevat nyt kävellen ruukkuineen kenttien ja aitojen poikki, tiheään vaihettaen käsiä ja kantaen lusikat napin lävessä.
Nyt olivat perillä; nyt piti vaan löytää se, jota etsivät.
"Maria, Karolina, missä on Sofiamme? Missä on isä?"
"Kuule, Jokum! – Mitä? – Munakeittoa ja olutta, niinpä kyllä, eukko rupee muhkeasti rustailemaan!"
"Voi, Kristian, juokse tuonne vasemmalle kuhilaan luo; siellä on minun eväs-laukkuni ja takkini. Ota ne tänne, tyhmeliini, sanoinhan minä vasemmalle, tuolla takana, lähellä Jinkiä".
Ja tuossa he istuvat riveissä kuhilaiden takana eväslaukkujen ääressä, paksu ruisleipä kädessä ja ruukku sylissä. Pienokaiset makailevat heidän vieressään ja katselevat, kuinka isä syö.
"Teillä on hirveä nälkä tänään, ei tuosta kyllä jää mitään jälelle".
"Kas niin, Jokum, tuossa on ruukku! Syö nyt ja mene sitten kotia, poikani, vaan älä vaan kaadu tiellä! – Kuulepas, Vilho Dähn, sinä saat kyllä ottaa pienen Jokumin mukanasi, vaan älä särje ruukkua! Tuossa on lakkisi, poikani; käy pois nyt!"
Koko rivi on pian sikeesen uneen vaipuneena – ainoastaan vanha Toppel vielä on liikkeellä. Tuossa makaavat niin rauhallisina, juuri kuin ei mikään suru, ei mikään työ enää saattaisi herättää heitä ja paras päänalasin on pään alla – se työ, joka ilolla ja riemulla on tehty; kauniin peite, mikä nukkuvaisella milloinkaan on ollut yllään, verhoo heidät – kauniin kesäpäivän siimes.
Kello on kaksi, levon aika on kulunu loppuun.
"No, lapsukaiset, nyt taasen työhön!"
Tämä työhuuto herättää kaikkia, ainoastaan vanha Toppel vielä kerran oikoo sääriään, hän on tuiki väsynyt.
Ja kaikki alkoivat uudelleen, missä äsken olivat lopettaneet.
Päivällis-levon aikana istuskeli eräs pari hiljaa, erillään muista. Juho ja hänen tyttö-parkansa olivat tuolla. He katsoa tuijottivat alakuloisina eteenpäin. Niin istuivat kauan aikaa, sitten kysyi Juho:
"Oletko väsynyt, Maria?"
"En ole ollenkaan, sillä sinä olet tehnyt puolen työstäni, kun yhä laskit sirpin syrjään ja kokoilit leikatut oljet. Tuo kävi vallan hyvin päinsä".
Ja Maria huomatessaan, ettei kukaan heitä tarkastellut, nojasi päänsä Juhon olkapäätä vasten ja silmäili häntä:
"Rakas Juho", puhui hän.
"Niin, lapseni", sanoi Juho ja taputteli hänen poskiaan, "tänään teimme oikein kilvan työtä. Mutta katsahdappa tuonnepäin! Siellä tulee armollinen herra!"
Leikkuu-aikana on myös jahti-aika.
Armollinen herra tuli astuen kentän yli jahtilaukku kyljellään ja pyssy ripustettuna hihnalla olkapään yli. Huomatessaan runsaita, kultaisia lyhteitä, valkeni hänen synkkä katsantonsa, hän iloitsi runsaasta sadosta ja oli tytyväinen väen työhön. Hän nosti kättään lakille jokaiselle, joka häntä tervehti.
"Tänään on hän hyvällä tuulella", sanoi Juho, "tule tänne, Maria. sinä saatat sitoa häntä, minä hion [Sitoa ja hioa. Sitoja sitoo herran olkisiteellä, leikkuumies hioo hänelle sirppiä. Saksassa tavallinen leikkuu-tervehdys. Kertojan muist.]; ja sitten minä vielä uudelleen pyydän häneltä sitä, jota tiedät".
"Käy sinä yksin. Minä en lähde mukaan".
"Älä nyt ole lapsellinen! Minkä vuoksi et tahdo?"
"Käy nyt vaan, Juho, ilman minutta. Hän ei suostu pyyntöösi, jos hän saa minun nähdä".
Juho nousi seisaalle ja lähti armollisen herran luo, otti lakin päästään ja hioi ujostelematta sirppiään, lausuen, paraimman runonsa.
Herra kuunteli häntä tarkkaan ja otti lausumisen loputtua riksin lakkarista.
"Kas tuossa!" sanoi hän, "iloitse nyt tänä iltana ja juo malja menestykselleni".
Mutta Juho jäi seisomaan palkalleen.
"Armollinen herra", sanoi hän, "minulla on eräs asia rukoiltava teiltä. Olen nyt kahdeksantoista vuotta ollut teidän palveluksessanne ja aina käyttänyt itseäni hyvästi, ei kukaan ole tehnyt minulta valituksia ja olen suorittanut työni kuten uskollisen palvelijan tulee. Olen jo kerta ennen puhunut kanssanne tästä ja laskenut rukoukseni teidän sydämellenne, nyt taasen uudistan tämän rukouksen. Antakaa minun pitää häitä syksyllä!"
Armollinen herra seisoi, ikäänkuin miettien itsekseen.
"Niin, Juho Schytte", sanoi hän, "on kyllä tosi, että aina olet ollut rehellinen ja uskollinen sekä paras työmies; mutta oma väkeni käy liian lukuisaksi ja kalliiksi minulle elättää, sen vuoksi olen päättänyt olla naineita pitämättä. Jos joskus sattuisi olemaan työvoimista puute, saatan kyllä saada väkeä ruhtinaan alueelta. Sitä paitsi ei löydy tällä haavaa mitään joutilasta asuntoa".
"Löytyy kyllä, armollinen herra", sanoi Juho, "se asunto, jossa ukko Brand asuu; minä otan ukon luokseni ja kaikki jääpi entiselleen".
Armollinen herra mietti, tuumaili ja seisoi tuossa, juurikuin hänellä olisi ikävä antaa kieltävää vastausta. Mutta tuota pikaa muuttui hänen mielensä, sappi nousi hänen sydämeensä ja hänen tuima äänensä kuului pelottavalta, hänen tummat silmänsä kävivät levottomiksi, hänen mieleensä johtui tulipalo, mikä silloin oli tapahtunut ja mitä hän valkian vallassa oli huomannut. Kylmänä ja karkeana kaikui hänen äänensä kysyessään:
"Kenen tahdotte naida?"
"Ukko Brandin Marian, armollinen herra".
Herra muuttui kuolon kalpeaksi vihasta. Hän tarttui pyssyynsä, ikäänkuin tahtoisi hän temmata sen olkapäältään ja paiskasi riksin maahan. Sitten kääntyen hiukan ja ivallisesti hymyillen sanoi hän:
"Ei tuo sovi, hae itsellesi toinen morsian! Häntä varten minulla ei ole joutilasta asuntoa!"
Armollinen herra oli mennyt matkoihinsa, mutta Juho yhä seisoi paikallaan, juurikuin ukkonen olisi iskenyt hänen jalkainsa juureen.
"Minkävuoksi? – Kuinka? – Minkävuoksi hakisin toista vaimoa?"
Ja hän heittäysi pellolle makaamaan.
Maria katseli häntä alakuloisena.
"Sanoinhan minä sen sinulle, rakas Juho. No niin? Nythän on kaikki hukassa?"
Juho työnsi kiivaasti pois hänen kätensä.
"Sanoithan sinä!" vastasi Juho; "sano suoraan, minkä vuoksi herra ei voi sinua kärsiä silmäinsä edessä?"
"Tiedäthän sinä, ettei hän voi minua kärsiä?"
"Ei se ole syynä! Herra oli, suoraan sanoen, juuri suostumaisillaan pyyntööni, mutta saatuaan kuulla, että sinä olit lemmittyni, ei hän tahtonut enää kuulla koko asiasta puhuttavan. Sano minulle nyt rehellisesti: mikä on teidän välillänne?"
Maria katseli häntä surullisesti, hänen huulensa olivat niin kalpeat ja hän loi silmänsä maahan. Hän puhui matalalla äänellä ja vapisten:
"Sen tähden, etten tahtonut suostua hänen esityksiinsä".
Juho säpsähti, juurikuin kyykärme olisi purrut häntä ja sai tuskin sanaakaan sanotuksi:
"Mitä?... Et suostunut hänen esityksiinsä?... Kuka sitä vaati? ... kuka?"
"Armollinen herramme", vastasi Maria vapisten ja nosti kätensä Juhoa kohti.
"Voi, hyvä Jumalani, Juho", jatkoi Maria; "nyt olen sen sanonut. Älä näytä niin vihastuneelta! Minähän aina olen oleva uskollinen sinulle ja sinä, rakas Juho, olet aina oleva minun kaikki kaikessa tässä mailmassa".
Juho ei ojentanut hänelle kättään, vaan jäi äänetönnä seisomaan; vanhan Danielin kertomus oli elävästi hänen mielessään ja tuijotti kuten haamu orsilla, kiillottomilla silmillä; viha riehui hänen rinnassaan, ja hänen aivojaan kolotti, niin että hänen täytyi pitää kätensä otsaa vasten.
Mutta sitte kääntyi hän toisaalle, tarttui sirppiin ja heilutti sitä ympärinsä avarassa piirissä. Hän raivosi nyt, ikäänkuin mielipuoli, ikäänkuin hänen jänterensä olisivat teräksiset ja hänen jäsenensä rautaiset ja tähkärivi toisensa perästä kaatui huo'aten maahan. Hänen sirppinsä suhisi, ikäänkuin Piru olisi hänessä asunut; touko kaatui, juurikuin valkia olisi sen kaatanut. Oli kirkas päiväpaiste, mutta hänen silmissään oli pilkkosen pimiä ja hänen sydämensä sykki, ikäänkuin olisi se pakahtumaisillaan; hänen täytyi jäseniään liikutella, hänen täytyi päästää vihansa ja tuskansa ilmi ja senvuoksi leikkasi hän nyt kahden edestä. Mutta viha vaani hänen sydämensä pohjassa, virtasi hänen suoniensa läpi ja seurasi häntä. –
Juho ei enää laskenut sirppiä käsistään eikä auttanut Mariaa tähkäpäiden kokoomisessa; Maria koetti levottomana ja murheellisena seurata, mutta vihdoin seisahtui hän uupuneena. Hänen kätensä ei enää jaksanut tehdä työtä, hänen sydämensä sykki kiivaasti ja hänen rintansa aaltoili. Poskien puna oli kerrassaan kadonnut.
Maria vaipui alas leikatuille oljille ja tuijotti surullisena Juhon jälkeen, missä hän riehui yli pellon.
Maria ajatteli kulunutta vuotta; silloin ei mikään työ ollut hänelle lilan raskas, silloin hän oli vielä terve sekä väkevä ja veri juoksi iloisesti ja vilkkaasti hänen suonissaan. Kuinka innokkaasti liikutteli hän silloin haravaa, kuinka sukkelaan sitoi hän lyhteen toisensa perään! Ja hän ajatteli kipeää isä-raukkaansa ja kuinka kaikki päättyisi! Kuinka kävisi, jos isä nyt saisi olla vuoteen omana! Juho, joka muuten oli ollut Marian tuki ja turva, oli nyt kääntynyt pois hänestä, eikä hän yksin jaksanut kestää kaikkia! Maria ajatteli katkeraa, kovaa hätäänsä. Mistäpä hän saisi jokapäiväisen leipänsä? – ja yltä ympäri oli Jumalan siunaus! Kuinka paljon leipää kasvoi Jumalan rakkaassa maassa, lintu ilmassa, eläin kentällä ja metsässä, matelijat ja kalat, kaikki istuvat Jumalan pöydän ääressä; niin kauas kuin sininen taivas ulottuu, on niiden pöytä aina katettuna. Ja hän yksinänsä joutuisi perikatoon! Maria pani kätensä ristiin rinnan yli; kyynel, lohdutuksen hiljainen kyynel, virtasi ja lievensi kaiken hänen surunsa ja murheensa, hän rukoili hartaasti, hän rukoili sydämensä pohjasta, ettei Jumala unohtaisi häntä!
Kummallisen raittiina ja virvoitettuna nousi Maria nyt seisaalle ja tarttui haravaansa; nyt kävi työ taasen helposti. Ja ilta tuli, aurinko lähetti viimeisten säteittensä kanssa jäähyväis-suudelman maalle ja pilkotti tummien kuusien välistä.
"Kas niin, lapseni, huomenna on taasen päivä!"
Sen päivän työ oli loppunut.
Maria riensi edeltäpäin sille paikalle, missä tavarat olivat ja toi Juhon takin. Ja ystävällisesti, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, pyysi Maria Juhon panemaan takin päälleen ja katseli häntä kovin uskollisesti.
"Minä olen viaton, rakas Juho", sanoi hän.
Näiden yksinkertaisten sanojen kautta väistyi koko tuo musta pahuus. Juho silmäili Mariaansa ystävällisesti.
"Lähde pois, Maria! Anna minulle haravasi", sanoi hän.
Ja kun he vienona, tyvenenä kesäiltana yhdessä muiden kanssa kävelivät kylään päin, kun kuu komeudessaan nousi puhtaalle, kesäiselle taivaalle ja kultaisilla sormillaan hiljaa kutsui maata autuuteen, ja suloisiin unelmiin, silloin lauloivat tyttöset viheriästä puusta, jonka juurella kaksi rakastavaa istuu, jotka ilosta ovat unohtaneet surunsa. Ja vaikka täällä ei ollut puita, eikä kuu kuumottanut niiden lehtien lomitse, uhkui valoisa suvi-ilta kuitenkin hiljaista rauhaa. Suvi-illan vaikutuksesta haihtui viha hiukan ja he unohtivat onnettomuutensa ja haikeat surut, jotka olivat heidän sydämiensä pohjassa kätkettyinä.
5. Viha.
Oli Mikonpäivä. syksy oli kulunut, ihmiset ajattelivat jo tulevaa vuotta. Viheriä apilas pisti esiin sängestä, talvikylvö oli tehty ja paljaalla kentällä toivo orasti.
Hanhet kaakottivat; tuuli suhisi yli maan ja pakeneva kesä laski hienon kehruunsa yli sängen; pieni hämähäkki valmisti arkkuaan.
Juho kynti tänään; nyt levähti hän silmänräpäyksen saman kivimuurin takana, jossa hän vuosineljännes sitten oli maannut ja tuijottanut hämähäkin hienoon verkkoon, joka oli viritetty loistavaa aurinkoa kohti.
"Onnellinen hän, joka kerran saa levätä niin valoisassa haudassa", ajatteli hän, "ja jos Jumalamme ei sitä tahdo, vaan käskee minun levätä maan mustassa mullassa, suotakoon minun silloin elämäni ajalla lennellä keveänä ja vapaana kuni sääski korkealla ilmassa ja nähdä jokapäiväiset huolet ja surut jalkojeni alla sekä kulkea vapaasti maita, mantereita! – Sinä, hyvä Jumalani! Sinä annoit minulle suoniin raittiin veren, rintaan iloisen mielen ja voiman jäsenilleni, voi, anna minulle liikkumis-ala, täällä on niin ahdas ja rasittava olla! Muut seikat olen kyllä itse suorittava!"
Niin ajatteli Juho, mutta hänelle ei johtunut mieleen, että vanha maa takeltuu kaikkeen, mikä elää ja hengittää, niin ettei mikään olento vielä ole syntynyt, joka ei ole kahleilla kahlittuna. Vapaus on loistava valo, jota ei tavata tässä mailmassa ja joka ainoastaan loistaa ihmis-silmälle kuoleman hetkellä.
Kaikki, mitä hän näki, tuntui hänestä rasittavalta, kun hän katsahti taivasta ja sen ihanaa aurinkoa kohden yli kaukaisen metsän; nähdessään pääskysten lentelevän korkealla ilmassa tunsi hän väkevästi silmissään raskaan kahleen riippuvan.
Kuinka suuresti hän oli muuttunut!
Kun ennen viha ja nyreys kuohui hänen rinnassaan haihtui tämä yhtä pian, kuin oli tullutkin, mutta nyt tunsi hän sydämessään vihan juurtuneen, joka kalvasi hänen nuoruutensa voimia sekä epätoivon päivä päivältä yhä enemmän kahlehtivan hänen jäseniään. Ja kun hän välistä ynseästi rupesi puhumaan:
"Voi, anna minulle liikkumis-ala. Muut seikat olen kyllin itse suorittava!" ei hän itsekään uskonut, että asiat koskaan saattaisivat muuttua. Hän näki va'on, hän näki auran ja ruoskan, jotka makasivat hänen vieressään; todellisuus oli elävänä hänen edessään ja katseli häntä jääkylmällä katseella, niin että hänen sydämensäkin kävi jääkylmäksi:
"Auran luo! Tässä on ruoska!"
Ja hän nousi seisaalle, meni auran luo ja pani sen liikkeelle – eespäin.
"Aina eteenpäin! Aina eteenpäin!" kaikui hänen korvissaan kulkiessaan pitkin vakoa. "Ja jos kerran tulet vanhaksi, heikoksi ja sairaloiseksi, etkä enää jaksa hoitaa auraa, saatat etsiä itsellesi muuta työtä huonommalla palkalla. Tämä on kiitoksesi! Vaan eteenpäin! Vaan eteenpäin! Toista peltosarkaa ylös, toista alas! Kaikellahan loppunsa on. Alas arkkuun! kansi kiini! Vasta pimeässä haudassa saat levätä. Aina eteenpäin! Kenen hyväksi?"
Hänen aivoissaan jyrisi ja löi salamaa ja hän kynti vaon niin syvään, kuin tahtoisi hän tässä kaivaa haudan itselleen.
"Kenen hyväksi? Kenen hyväksi? – Sinun konnan hyväksi! Vaiti, sydämeni, eteenpäin vaan!" – –
Kun hän oli lopettanut työnsä ja aikoi ratsastaa kotia hevosten kanssa, tuli Maria nopein askelin käyden pitkin tietä. Hän oli pukenut ylleen paraan esiliinansa, hänen poskensa olivat terveet ja punaiset ja hänen silmänsä kiilsivät.
"Mihin nyt on matka?" kysyi Juho.
"Myllärin vaimo on ollut luonani", vastasi Maria, "hän puhui niin ystävällisesti minulle ja sanoi luulevansa olevan parasta meille, jos minä kävisin armollisen rouvan luo ja suoraan kertoisin hänelle, miten asian laita on – silloin hän kyllä auttaisi, arveli myllärin vaimo. Ja jos sinä vielä rukoilet armollista herraa toistamiseen... Minkä vuoksi olet niin vihastuneen näköinen minulle? Eikö minun pidä niin tehdä? Eikö tämä ole sinulle mieleen?"
"On kyllä. Käyhän vaan!"
"Voi, rakas Juho, jos tietäisit, kuinka minulle on ikävä, kun minun täytyy mennä tuonne armollisen rouvan luo ja kuitenkin tuntuu minusta, ikäänkuin toisia, parempia aikoja nyt koittaisi meille. Ole varuillasi, Juho, nyt asia selkenee!"
Juho laski kätensä Marian olkapäälle ja sanoi:
"Mietihän! Älä toivo mahdottomia, joskus saattaa käydä ihan toisin, kuin olemme odottaneet. Ja jos toisin käy; pysy silloin jäykkänä! Kuuletkos? Pure hampaat kiini, vaikkapa riistäisivät sydämen rinnastasi!"
"Voi, suokoon Jumala, että sinä tällä kertaa olisit väärässä!"
Maria sanoi hyvästi ja oli menemäisillään, mutta seisahtui ja kääntyi Juhoon päin:
"Missä saatan sitten tavata sinut?" kysyi Maria.
"Tavallisella paikalla, Maria; seljapuun tykönä mylly-ojan vieressä".
"Hyvää iltaa!" sanoi vanha Daniel myllärin vaimolle. "Tänään saamme sadetta".
"Ei suinkaan, koska taivas pohjoisessa on aivan sekeessä".
"Ei se merkitse mitään, eilen illalla aurinko joi vettä; minä luulen aika sateen olevan tulossa".
"Se ei olisi hyvä; tämän vanhan mökin katto ei pidä vettä".
"Saattaahan tuota korjata. Te ette asu enää niin siististi kuin muinoin. Milloinka uusi asunto valmistuu?"
"Työ edistyy, ikävä kyllä, hiljolleen! Työnjohtajani luulee meidän saavan asuntomme valmiiksi Martin päivään. – Mutta kuinka kova tulipalo oli, Daniel!"
"Niin, kyllä se oli kova. Minä istuin juuri tuokion kaura-arkullani, enkä ajatellut paljo mitään, kun kuulin hälinän..."
"Voi, Daniel, tulipalo oli kauhea, minä seisoin, enkä tiennyt, mitä tein, olin aivan kuin mielipuoli ja juoksin edestakasin; jollei Juhoa olisi ollut, olisi Kaarloni palanut".
"Niin; olisipa niin kyllä käynyt, eukko Rosenhagen".
"Niin olisi käynyt, se on totinen tosi! – Tahtoisin suorittaa velkani Juholle; mutta, Daniel, tiedättekö, mitä hän sanoo? Hän sanoo, ettei hän antaunut hengen vaaraan rahojen vuoksi!"
"Ei hän ole rahallakaan autettu; jollei hän saa jonkun asunnon, tulee tästä ikävä juttu hänelle, hänen Mariaparkansa istuu ja itkee; tiedättehän –?"
"Niin, kyllä tiedän, kävinhän minä Marian luona juuri äskettäin ja sanoin: 'Älähän nyt siinä istu itkemässä', sanoin minä, 'pue päällesi parhaat vaatteesi ja lähde käymään herrasväen luo; jollei armollinen herra suostu, käy rouvan luo ja kerro hänelle suoraan koko asia, niin saatpa nähdä, että hän ryhtyy johonkin toimeen' –
"Maria menikin herrasväen luo. Kun aikoi hämärtää, näin hänen astuvan pihan poikki".
"Mitä? Eikö Maria tule tuossa tiellä... Katsohan!..."
"Ei suinkaan, anna Marian olla rauhassa; ehkä hän on raskasmielinen. – Minusta hän melkein pimeässäkin näyttää siltä. Ei, anna hänen mennä menojaan. Hän tahtoo käydä Juhon luo. Juho seisoo jo entisellä paikalla odottamassa häntä. Nuoret ihmisraukat!"
"Niin, Daniel, tuo on ikävä seikka".
"Mitäpä tuosta on puhuminen, eukko Rosenhagen! Mitä tämä kaikki auttaa! Niiden täytyy kärsiä loppuun asti. Hyvää yötä!"
"Hyvää yötä, Daniel!"
Synkkä haahmu horjui ohitse ja hiipi hiljaa pitkin ojan vartta seljapuun luo.
"Oletko se sinä, Maria?"
"Olen, Juho, olen kyllä Maria'".
"Mitä rouva sanoi sinulle?"
Maria istahti kannolle ja veti esiliinan päänsä yli. Juho kysyi vielä samaa toistamiseen ja katseli ulos synkkään yöhön, ikäänkuin yö vastaisi hänelle; mutta kaikki on ääneti, yö on vaiti.
"Maria, vastaa nyt minulle! Ole hyvässä toivossa! Mitä rouva sanoi sinulle?"
"En tuota tiedä, tiedän vaan, että me olemme ijankaikkisesti kadotetut ja että lapsi sydämeni alla on kirottu syntiemme vuoksi. Tiedän varmaan, että rouva tämän sanoi, nuo sanat yhä vaan kaikuvat korvissani. Voi minun Jumalani, Juho, me kolme olemme hukassa".
"Mitä? Niinkö luulet? – Kuka sen on sanonut! Nainen, joka on rukoilevinaan ja tuota pikaa tahtoo tulla pyhäksi sen tähden, ettei hänellä ole muuta tekemistä; tuollaiset tulevat hurskaiksi pelkästä ikävästä. Minä tiedän aivan saman verran kuin tuollainen, eikä ole syytä sen takia itkeä".
"Armollinen rouva oli ensimäinen, joka antoi minun maistella epäkunnian ja häpiän maljasta ja tarjosi minun juoda kukkurapäällisestä maljasta. Ja minä kuitenkin niin varmaan toivoin. Hän puhui niin lempeästi ja ystävällisesti minulle, Sanoi minulle, miten laitani oli, kuinka kävisi ja mitä lopuksi tulisi".
"Vai niin, sanoiko hän sen sinulle, Maria-parkani? – Eikö hän maininnut ollenkaan mitään rikkaista ja herroista maassamme? Eikö hän kertonut sinulle mitään niiden häpiästä? Eikö hän sanonut sinulle; että sen synnin, jonka me teemme puhtaalla mielellä ja sen vuoksi ettemme pääse naimisiin toistemme kanssa, sen synnin herrat tekevät pelkästä syntisyydestä? Koko kyläkunnat ovat myrkytetyt ja herrat ovat syypäät siihen, että hyvät avut ovat kadonneet. Meidän täytyy maksaa sakkoa koko elämämme ajan, kun kerta olemme unohtaneet Jumalan sanan, mutta herrat saattavat maksaa muutamia halpoja äyrejä! Tuota hän ei suinkaan sinulle sanonut! – Mutta, jollei hän sitä sanonut, ei hän sanonut muuta kuin pelkkää valetta".
"Ei, Juho, ei se ollut valettakaan. Pastori oli myöskin saapuvilla ja hän sanoi minulle, että paras, minkä me saattaisimme tehdä, olisi, että istuisimme julkisesti koko seurakunnan edessä häpiäpenkillä kirkossa, sen tähden että olemme unohtaneet kuudetta käskyä. Ja hän sanoi tekevänsä kaikki, minkä hän voi, että tuo vanha tapa taasen pääsisi voimaan, vaikkapa minäkin olisin ensimäinen".
"Vai niin, rovastiko niin puhui? Hahaha! Tuopa olisi lysti tapaus".
"Voi, Juho, älä niin naura".
"Hahaha! Sen kautta herra ja palvelija tulisivat samanarvoisiksi. Yhteiselämässä ovat toiset köyhiä, toiset rikkaita; mutta kirkossa on ainoa paikka, jossa kaikki ovat samanveroista. Ja jollei uskonto sitä voi tehdä, niin voi häpiä ja epäkunnia. Rikkaat saavat viinaa ja leipää erikseen, koska niiden mieltä kääntäisi nauttiessaan näitä yhdessä meidän kanssa; mutta häpiäpenkki asettaa meidät rinnatusten. Hahaha! Miksi et naura sinäkin, Maria?"
"Voi, ole nauramatta! Sinähän teet suuren synnin, kun naurat".
"Minäkö teen syntiä? Minäkö? – Kuinka niin saatat puhua? – Senkö tähden että minä nimitän asian oikialla nimellään? – Minä puhun ainoastaan pappisvaltaa, eikä Jumalan käskyä vastaan; Jumalan käskyissä ei puhuta mitään tuollaisista asioista, niissä puhutaan paljo hyvää köyhälle sekä kerrotaan, kuinka Jumalamme on paljo antanut anteeksi".
"Meidän pastorivainajamme ei liioin olisi puhunut niin, hän ei olisi tuominnut meitä niin kovasti; hänellä oli sydän, joka ymmärsi meitä. Hänkin sattui kuolemaan!"
"Niin, hän oli oikeutta rakastava ja hyvä mies; hän ei olisi uhannut meitä häpiäpenkillä".
"Hän olisi puhunut sydämellisiä sanoja, hän olisi rukoillut kanssani ja puolestani".
"Hänellä oli armahtavainen sydän köyhiä kohtaan"
"Suokoon Jumala, että hän vielä eläisi. Nyt ei minulla ole ketään koko avarassa mailmassa, jolle voisin purkaa sydämeni ja tunnustaa kaikki, joka minua rasittaa. Voi, minulla ei ole ketään, ei olenkaan ketään!"
"Onhan sinulla isäsi ja minä, me seisomme aina uskollisina vieressäsi".
"Isä ei ole mikään lohdutus minulle – sinä tiedät kyllä miksei – ja sinä..."
Näin puhuttuaan nousi Maria seisaalle ja tarttui Juhon käteen:
"Sinun sydämesi kyllä kerran sykki hellästi minua kohtaan, sinä olit paras tukeni. Kaikki ajatukseni ja huoleni saatoin minä huoleti uskoa sinulle. Mutta tämäkin aika on nyt ollut ja mennyt; sinun sydämessäsi on muita vieraita, jotka eivät kärsi kuulla valituksia surustani ja onnettomuudestani".
"Minä vielä pidän sinusta yhtä paljon kuin ennen, ja sinä voit huoleti uskoa surusi minulle; ja vaikka viha riehuisikin rinnassani, niin se ei koske sinuun".
Maria painui lähemmäksi Juhoa.
"Jätä viha ja kiukku sikseen, Juho", sanoi Maria; "minun sydämeni kuohuu surusta ja tuskasta, ei siellä löydy vihalle ja kiukulle sijaa".
Juho istahti kannolle, veti Marian hiljaa luokseen ja koetti häntä lohduttaa hänen surussaan.
Ja kaikkialla heidän ympärillään oli musta, synkkä yö, tuuli huokaili kahilikossa ja suhisi vanhassa seljapuussa ja puissa joen törmällä. Suuria vesipisaria alkoi pudota, oli ikäänkuin yö olisi veisannut suruvirren ja hiljaa itkenyt, ikäänkuin synkkä yö olisi säälinyt ihmis-sydäntä ja sen kärsimyksiä.
6. Metsästys.
Huberton päivä oli olemassa.
Metsä-aituuksen sisällä seisoi hirvi, jota huolellisesti oli ruokittu, Hirven piti tänään juosta koiria pakoon. –
Kylmä ja kostea sumu peittää kyliä ja vainioita; aurinko paistaa himmeästi sumun läpi; on ikäänkuin aurinko tänään ei huolisi nousta ylös vuoteeltaan, vaan tirkistää väsyneenä akuttimien läpi ja olisi saanut päähänsä, että joku muu joutaisi tänään tehdä hänen toimiaan.
Maa on kostea, ilma on kostea.
Luuvasta, missä eloja puidaan, kuului varstain kalske, välistä kuuluu karjapihasta ammuminen, mutta niin heikosti, ikäänkuin tyhmät elukat makaisivat ja näkisivät unia viheriöistä puista ja lemuavista apilaskentistä keväimen ja kesän ihanalla ajalla ja vanha härkä mylvii niin äkäisesti, juuri kuin ei mitään lammasnavetassa olisi hänen mielensä mukaista.
Vanhat naiset häkylöivät pellavia, ne näyttävät niin väsyneiltä ja unisilta, käsivarret kyllä liikkuvat, mutta ilman vireyttä; on juurikuin tahtoisivat tehdä jotakin, vaan eivät voi, halu puuttuu; ei ole sellaista tointa kuin sinä päivänä, jolloin pellavat pantiin likoon, silloin oli virkeys toinen.
Miehet kantavat olkia luuvasta silppumyllylle.
Varpuisparvi lentelee korkealla ilmassa, tekee ensin koetteeksi pienen pyörähdyksen, lentelee sitten ylösalas ja laskeupi vihdoin maahan toiseen paikkaan nähdäkseen, löytyisikö siellä hiukan Jumalan siunausta jälellä heitä varten.
Sumu on vähin ylennyt, mutta sen sijaan vihmoi vettä taivahalta, joka tunki joka paikkaan; missä vaan oli pienikään reikä, tunki se ytimiin saakka ja karkoitti kaiken lämmön, mikä siinä löytyi.
Kahlekoira hiipi koppeliinsa ja vanha pörröinen, kuohittu kukko väistyi loukkoonsa. Kukko istui kanainsa kesken yhdessä läjässä vaunujen alla. Aamulla oli hän unohtanut laulaa, nyt istui hän tuossa, ikäänkuin joku olisi lyönyt häntä vasten nokkaa; kun hän joskus jotakin puhui ja väänteli päätään vinoon, höpisi hän:
"Sanoinhan minä sen, sanoinhan minä sen, saamme sadetta, saamme sadetta".
Ja erää vanha kana huomautti:
"Ei näy yhtään kirkasta pilkkua koko taivaalla! Taivas on niin paksu kuin jauhovelli! Onko tuokin nyt paikallaan – tässä minä istua könötän, eikä ole kuivaa untuvaa koko ruumiillani".
Kaikki ovat tyytymättömiä, ainoastaan hanhi seisoo erittäin mielissään yhdellä jalalla tahi rypee ihanassa kosteudessa ja kurkistaa haikaran pesää kohti: "Missähän nuokin vanhat veijarit nyt lienevät; missähän nyt lentelevät?" ajatteli hän ehkä; hän ei puhunut mitään, mutta tiesitkö, mitä hän ajatteli? Hän ajatteli tuota erinomaista kuoppaa portin vasemmalla puolella, ajatteli, löytyikö siellä vielä ruohoja ja vanha ankka tuli lihavana rehennellen, mutta huonoilla jaloilla hanhen luo.
Ankka rääkätti rääkättämistään ja teki kohteliaimpia liikkeitä pyrstöllään, kun hanhi kysyi:
"Onko portin edustalla hyvin märkä? Mitä? Mitä?"
"Niin, teidän armonne, erinomaisen märkä! erinomaisen märkä!" rääkätti ankka. "Siellä ei ole muuta kuin vettä, pelkkää vettä ja missä vettä ei ole, on erinomaista mutaa!" – – –
Vanha Daniel pisti nenänsä ulos tallin ovesta, kurkistaen taivasta kohden:
"Voi", sanoi hän, "taivas alkaa jo seestyä Damrowin takana, luulen toki tänään tulevan kauniin ilman. Joutukaat siis panemaan hevoset reilaan. Me saamme pian käskyn tuoda hevoset esille ja jollei hevoset heti paikalla ole valmiit, saattaisi herra tulla hulluksi. Tänään ei ole armollisen herran kanssa leikkiä laskeminen. Olkaa siis valmiit!"
Aurinko paistoi sumun läpi. Sade oli lakannut.
Armollinen herra huusi ja kohta ruvettiin juoksemaan edes takasin. Daniel talutti itse esille armollisen herran oriin.
Samassa tuli Maria kiivaasti juosten, hän näytti niin levottomalta kysyessään vanhukselta:
"Missä Juho on?"
"Rengit ovat tänään ajamassa hirsiä kotia".
"Voi, Daniel, minä niin pelkään ja olen levoton; isä on sairastunut ja tahtoisin mielelläni saada tohtorin luoksemme. Voi Daniel, pyydä armollista herraa, että hän vihdoin tuottaisi tohtorin".
"Niin, mutta astu nyt syrjään, hevonen saattaisi muuten pian potkia sinua. Kyllä minä puhun herralle tuosta. Voit odottaa, kunnes saat vastauksen".
Nyt nousivat ratsumiehet hevosten selkään.
Armollinen herra hyppäsi kimonsa selkään.
"Jos nyt käyttäisit itsesi oikein viisaasti ja älykkäästi!" ajatteli Daniel ja alkoi puuhailla jotakin ohjasten kanssa.
"Onko sinulla mitään sanomista minulle, vanha houkkio?"
"Tahtoisimme mielellämme saada tohtorin tänne".
"Mitä, tohtorin? Onko kukaan sairas?"
"Sain tässä käteeni väärän ohjaksen".
"En minä kysy tuota. Kuka on sairas?"
"Tallissa, Jumalan kiitos, ei ole kukaan sairas, kaikki ovat terveitä; vanha Brand vaan on sairas ja minä arvelin, että –"
"Älä sinä koskaan arvele sitä eikä tätä ... saman tekevä muuten on, mitä arvelet. Brand on kuoleman kielissä; aseta vesisanko ja heinätukko hänen vuoteensa viereen, tohtori ei kuitenkaan saata häntä parantaa".
Ja herra nauraa hohotti erinomaiselle sukkeluudelleen, ajaessaan täyttä laukkaa ulos portista muiden perässä.
"Trara! Trara!" kaikui jahtitorvi. Ori hyppäsi pystyyn, koira haukkui, ruoska läiskähytteli ja vanha hanhi pakeni rääkkyen suurimmalla kiireellä; sitten hanhi vakuutti, ettei hän koskaan ole niin säikähtänyt kuin tänään.
Punaset ja vihriät metsästys-takit kiiltävät niin kauniilta auringon paisteessa seurueen ajaessa kokouspaikalle. Ja joka taholta lisääntyy metsästäjien parvi, huutaen muille, iloisesti:
"Hyvää huomenta, tänään tulee hauska jahti".
Hevoset polkevat levottomina maata, niiden sieramet ovat levällään, silmät hehkuvat; korvat murisevat ja haukkuvat, koirain tavoin kadehtien toisiaan, välistä syntyy pieni tappelu, kunnes herran ruoskan läjähdys eroittaa niitä ulvovina. Siinä oli heille nuhde melusta.
Hirvi on laskettu irti.
Hirvi seisoo, katsoen ympärilleen, hänen jäsenensä vapisevat nähdessään koiria ja metsästäjiä. Hän nakkaa monihaaraiset sarvensa taaksepäin, auringon säteet kimaltelevat hänen silmissään. Ylt'ympäri vapaus vuorilla ja laaksoissa, vapaus ja auringon valo ja tuollapäin pelastava metsä! – Hän on vapaa! vapaa! – Pitkä hyppäys eteenpäin!
"Holoi! Holoi!"
Metsästys alkaa. Yli kenttiä ja niittyjä, yli ojia ja aitoja, pensaiden ja viidakkojen läpi.
Hirvi on vapaa.
Tuossa pensas-aita estää häntä hänen pakoretkellään. Hän hyppää sen yli! Ja koirien koko haukkuva lauma seuraa häntä.
Hirvi kiitää eteenpäin; ruoska läiskyy; armollinen herra etummaisena, muut perässä; ori hyppää pystyyn, torvi soi:
"Mitä, vapaus täällä? – Trara, trara! Me olemme herroja, huutakoon roistoväki vapautta, me kuitenkin olemme vapaita".
Vieläkin hirvi kiitää eteenpäin, vielä ovat koirat kaukana jälessä. Mutta hirven juoksu yhä hiljenee, puuverkko sulkee hänet yhä ahtaammalle, nyt sulkevat oja ja aita tien häneltä. Hän seisahtuu ja laskee päänsä alaspäin; silloin kaikuu jahtitorven "traraa" hänen korviinsa, kirkas, vaalea silmä tummenee; muutamat väittävät että kyyneleet tulevat silmiin – eikä tuo olisi kummakaan, vaikka itkukin pääsisi.
Te koirat, varokaa itsenne, älkää tukkiko liian lähelle, hän saattaisi helposti sarvillaan ratkoa ylös mahanne.
Niin kultainen vapaus häviää; koirat hänen ajavat kuoliaaksi; kuinka usein kultainen vapaus ennenkin on haudattu!
"Mitä", sanoi vanha Ewart vanhalle Wittille heidän ajaessaan hiljalleen pitkin tietä, "mikä sinulla on, minkä vuoksi kurkistelet tuota tyhmää metsästystä? Istuhan sinä vaan paikallasi!"
"Täällä sinä vaan ajelet käyden", sanoi Witt, "mutta kas, kuinka nuo kiitävät ja mikä kiire niillä on! Mutta, katsohan!"
"Mitä minä vaivaisin itseäni katselemalla tuollaista tyhmää jänisjahtia! Mutta jos tahdotte nähdä jotakin, pitää sinun katsella, kun joskus ajetaan täyttä karkua. Sehän on jotain muuta, siinä ovat käsivarret ja sääret vaarassa".
"Mutta kaunista se kuitenkin on", sanoi Witt ja nauroi koko naamallaan, "tiedätkö mitä; minä soisin olevani saakelin rikas, niin, oikein upporikas".
Ewart katseli häntä syrjästä ja sanoi:
"Niin, olisihan tuokin tavallaan hauskaa; silloin sinäkin ehkä nelistäisit täyttä laukkaa".
"Voi! Minä ajaisin edestakaisin pitkin maantietä neljällä mustalla oriilla ja sitten minä söisin ja joisin aamusta iltaan. Voi, mitähän meillä oikeastaan on tässä mailmassa tekemistä? Ei mitään omaisuutta, ei mitään oikeuksia, ei ollenkaan rahaa, vaan ainoastaan suuri lapsijoukko".
Vanha Ewart katsoi alas olkiin edessänsä, hymyili itsekseen ja sanoi:
"Voi, sinä puhut, kuten ymmärrät. Ei meillä kyllä ole mitään omaisuutta, oikeuksista ei kannata liioin paljo puhua, eikä raha meitä liioin rasita. Mutta meillä on sen sijaan muita etuja: kesällä meillä on lämmin, talvella pakkanen, päivällä valoa ilmaiseksi, yöllä saamme vapaasti nukkua, se on silloin kun saatamme nukkua. Vuonna vuotuissaan maksamme suuren vuokran, meillä on oikeus valittaa kuinka paljo tahansa, silloin tällöin tulee vielä oikeus-kustannuksia muiden lisäksi ja sitten ... sittenhän meillä on kihlakunnan päämiehemme. Tähän saakka meillä vielä lisäksi on tullut terve järkemme, mutta sekin menee hiiteen, sillä niinkuin kihlakunnan päämiehemme sanoo: 'jos talonpojilla vaan olisi järkeä hitusenkaan verran, niin heidän tilansa olisi aivan toinen ja paljo parempi'. Ja pastorimme sanoo: 'Meidän tulee uskoa, vaan uskoa ja antaa järkemme uskon palvelukseen'."
"Vai niin? Mutta, katsoppas, tuohon emme rupea lainkaan! Mitä joutavia! Mitähän juuri mietitte? Voi, järki pannaan viraltaan pois. Piru olkoon kauemmin herrojen leikkikaluna, en tahdo enää olla niiden koirana, piru periköön herrat...!"
"Kuulehan, aja muurin ympäri ja ota kärryillesi hirvi, joka makaa tuossa!"
"Heti paikalla!" huusi vanha Witt, tempasi suitset Ewartin kädestä ja ajoi sinne.
"Vai niin, että enää ole herrojen koirana? Sinä suot pirun perivän herroja".
"Voi, mitä lavertelet, nehän pyytävät niin kohteliaasti ja sitä paitsi tuo on suuri kunnia".
"Suuri kunnia hevosilleni!" mumisi vanha Ewart, kun hirvi laskettiin vaunuille.
Iloinen jahtiseurue palasi nyt herraskartanoon ja jälessä ajoivat vaunut jahtisaaliin kanssa.
Vanha Witt näytti niin iloiselta, hän hymyili alinomaa, väliin nousi hän seisaalle, väliin istahti hän taasen alas ja puheli paljo tuosta muka suuresta kunniasta:
"Sinä olet houkkio", sanoi vanha Ewart, "sinä puhut, minkä ymmärrät. Vai niin, onko se niin sanomattoman suuri kunnia, että koirat, hevoset ja herrat kääntäisivät peräpuolensa meille?"
"En minä lainkaan pidä lukua siitä, vaikka joku kääntää minulle peräpuolensa, kun se vaan tapahtuu siistillä tavalla", sanoi Witt. "Katsopas uljasta herraamme, hän ratsastaa ensimäisenä kimon selässä".
"Olenpa hänen nähnyt ennenkin", sanoi Ewart, "hänen esi-isänsä ei pitänyt nenäänsä noin pystyssä eikä ratsastanut niin ylpeästi, vaan hän olikin paha lammaspaimen. Hänestä on koko rikkaus saanut alkunsa – lampaista ja karitsoista".
"Voi", sanoi Witt, "sinulla ei ole mitään kunnianhimoa. Kas, tuota iloista seuruetta, joka ratsastaa pitkin tietä, kas, kuinka punaiset takit hohtavat!"
"Näenhän minä tuota", vastasi Ewart irvistellen, "mutta ei kaikki ole kultaa, joka kiiltää, tarkastappa hiukan likemmältä kangasta; noissa hienoissa, punaisissa takeissa on saakelin paljo likaa".
Vihdoin seurue seisahtui vanhalla, tutulla pihalla. Talonpojat seisahtivat hevosensa porstuanportin edustalle, herrat astuivat hevosten selästä ja hän, joka oli korkein niistä, viittasi kädellään ja ukko Witt astui esiin.
Armollinen herra puristi lornettinsa silmäpieleen, tarkasteli Wittiä viisi minuutia ja kysyi:
"Mikä on nimenne, mies?"
Vanhan Wittin sydän sykki kovasti ja hän hikoili pelkästä ilosta.
"Armollinen herra", sanoi hän, "minun nimeni on Witt ja mikäpä se muu olisikaan ja hän joka istuu noissa vaunuissa..."
"Vai niin! No, mikä sitten on teidän nimenne, rakas ystävä?"
Vanhus oli vähältä purskahtaa itkuun pelkästä ilosta; suuri kunnia painoi häntä maahan:
"Minun nimeni on Witt ja hän joka istuu noissa vaunuissa..."
"Mikä on hänen nimensä?" kysyi herra uudelleen.
"Minun nimeni on Witt?"
"No, rakas Witt, tahdoin vaan sanoa, tahdoin vaan sanoa, että tänään olen tyytyväinen käytökseenne. Minä pidän paljo talonpojasta, kun hän on kuuliainen ja kiltti. Sen saatatte sanoa muillekin – Hei! Ryyppy näille molemmille!"
Ukko Ewart istui vaunuissa, kuunnellen puhetta. Vanhus katsoi toisaalle, vaan veijari loisti hänen silmissään ja hänen leveän suunsa ympäri näkyi tuon tuostakin sellaisia naurettavia vavahduksia, että melkein näytti siltä kuin hän nauraisi. Vaan hän istui tuossa niin suorana ja kankeana, eikä liikahuttanut käsiään, eikä jalkojaan.
Vanhan Wittin kiivettyä ylös vaunuihin takaisin sanoi Ewart:
"No, sinähän olet oikein häväissyt itsesi tänään".
Ja kun Witt alkoi himota ryyppyä, joka vielä oli saamatta, sanoi hän:
"Kiitoksia paljo!"
Samalla läiskähti hän hevosta ruoskalla ja kohta lähtivät molemmat ajamaan pitkin maantietä.
Kun nyt Witt taasen alkoi puhua suuresta kunniasta ja armollisesta herrasta rupesi ukko Ewart laulamaan pahanilkisiä lauluja "lammaspaimenesta", ja kuinka "tyhmät tomppelit" pääsevät kunnian osallisuuteen ja muuta semmoista. Ja vihdoin otti hän riksin lakkarista, näytteli sitä ja hymyili niin häijysti:
"Lieruttele nyt, ukkoseni, tämän edestä".
Illalla oli vilkas elämä herraskartanossa. Sali loisti tuhansista kynttilöistä, soitto kaikui ja tanssivat pyörivät soiton säveleiden mukaan ympäri lattiaa. Siellä oli elämää ja iloa, silkkiä ja jalokiviä, rikkautta ja komeutta.
Seuran istuessa pöydässä kutsuttiin armollinen herra äkkiä pihalle. Kuiskahdus kävi läpi salin.
"Olisikohan valkea irti? – Mikä on hätänä? Onko joku sairas? – Työmies! – Vai niin ... no, Jumalan kiitos!... Luulin, että jotakin vielä pahempaa oli tapahtunut... Ainoastaan muuan työmies. Ei, ei, ei se ole mikään työmies! Eräs hevosista, kimo, on sairastunut... Kimo, kimo? – Warsby-Hall ori? Minä totta tosiaan tulisin hulluksi, jos menettäisin niin jalon eläimen."
Ja herrat riensivät pihalle ja suoraan talliin, jossa seisoivat, antaen hyviä neuvoja. Yksi piti riukua reilassa, toinen haki eläinlääkäri-kirjassa, kolmas kantoi peitteen ja levitteli sitä hevosen selkään.
"Missä on Juho Schytt?" kysyi armollinen herra. "Anna hänen kohta ratsastaa noutamaan eläinlääkäriä ja ilmoittaa, mikä on tapahtunut. Kaunis oriini, kallisarvoinen eläimeni!"
Vanha Daniel astui herran luo.
"Juho istuu vanhan Brandin luona. Voi, armollinen herra, siellä on suuri suru; minä kyllä ratsastan, armollinen herra, niin kiireesti kuin suinkin pääsen; mutta eikö minun sopisi samalla noutaa sekä ihmis- että eläinlääkäriä?"
"Toimita kohta, mitä olen sinulle käskenyt! Lähde heti paikalla! Mitä sinä viivyttelet?"
Ja vanha Daniel ratsasti pois, tuuli heilutteli hänen valkoista tukkaansa, yö peitti synkällä verhollaan kenttiä ja kyliä ja synkät ajatukset liikkuivat hänen mielessään:
"Sanovat meidänkin olevan ihmisiä!" ajatteli hän. "No, Jumalan kiitos, en ole vielä sairas; mutta soisin että, kun kerta vuoroni tulee, olisin eläin. Sanovat meidänkin olevan ihmisiä. Minulla ei ole sukulaisia, eikä lapsia. Kerran oli aika toinen, mutta sitten on jo kauan".
Ja painaessaan kannuksiaan hevosen kylkeen, lausui hän:
"Kunpa ei vaan joku onnettomuus täällä tapahtuisi!"
7. Kuolema.
Ukko Brand oli kuoleman kielissä; aamu-aurinko, joka niin usein oli paistanut hädän ja surun majoihin, paistoi nytkin ikkunasta, uusi päivä koitti – Juho seisoi nojattuna ikkunaa vasten, hän katseli seinään päin, missä auringon säteet välähtelivät ja pyyhki välistä karkealla kädellä kosteita silmiään katsellessaan Mariaa, joka istui sängyn laidalla, pitäen esiliinaa kasvojensa edessä. Hänen rintansa aaltoili, suru asui hänen sydämensä pohjassa, tyttö-raukka!
Ovi aukeni ja ukko Daniel astui hiljaa ja verkalleen huoneesen; hän kävi sängyn luo, otti lakin käteensä ja puhui vapisevalla äänellä:
"Hyvää huomenta, Kaarlo! Tunnetteko minua enää?"
Sairas käänsi päänsä kysyjää kohti ja tuijotti oudosti häneen, tuijotti ikäänkuin joka, tullen kaukaisilta mailta, ensikerran näkee isänsä talon: talo on hänelle outo ja kuitenkin tuttu, epäilevänä seisoo hän oven suussa eikä tiedä, astuuko hän sisään; talo näyttää hänestä niin vanhalta ja matalalta, hän on seisonut paljo kauniimpien talojen edustalla.
Ukko Brand katseli kaikkia läsnä-olevia, hän katseli kultaisia auringon säteitä, jotka paistoivat köyhän huoneen seinällä; hän on nähnyt kaiken tämän kerta ennen, se on hänelle niin vanhaa ja tuttua; nyt muisti hän, missä hän oli ja sanoi:
"Maria, nosta minua hiukan kohoon ja siirrä sänky lähemmä ikkunaa, jotta vielä kerta saisin nähdä auringon".
Ja kun hänen pyyntönsä oli täytetty, kirkastuivat hänen himmeät silmänsä, hän kutsui Danielin luokseen ja kysyi selvällä ja kuuluvalla äänellä:
"Tänään on kaiketi hyvin kaunis ilma?"
"Tänään meillä on ensimäinen pakkanen".
"Aivan oikein! Aivan oikein! – tänään varisevat lehdet. Tänä päivänä olen usein sanonut itsekseni: Lehden varisemisen aikana on Jumala sinut kirvottava!"
Hän katseli säälivällä silmäyksellä lastaan:
"Tule tänne, tule lähemmäksi minua, Maria! Sinullekin, lapseni, käy elämä helpommaksi, kun en minä enään ole sinulle miksikään rasitukseksi".
"Voi, isäni, ei..."
"Tiedän kyllä, sinä olet aina ollut rakas lapseni ja ystävällisesti hoitanut vanhaa isääsi. Olen kauan tiennyt, mikä sinua vaivaa. Älä ole surullinen! Vaikka senkin teit..."
"Isäni, kaiken elin-aikani..."
"Vaikka poikkesitkin Herran tiestä, on Jumala kuitenkin sinulle anteeksi antava. Me tapaamme toisemme, rakas Maria! Älä itke, lapsukaiseni! Pane kätesi ristiin, kuten olet tehnyt joka ilta. Taikka tämä aurinko ei enää paista, on kuitenkin toinen aurinko paistava meille".
Maria, jonka silmät vuotivat runsaita kyyneleitä, pani väsyneet kätensä ristiin.
Isä rukoili niin hartaasti lapsensa puolesta, huoneessa oli aivan hiljaa, pihalla vallitsi hiljaisuus, enkeli kävi köyhän huoneen läpi ja Jumalan lempeä silmä pilkisteli ikkuna-ruudun kautta ja valoi valonsa hiljaisen seuran yli, isän yli, joka rukoili lapsukaisensa puolesta. Aamutuuli suhahteli lehdettömissä puissa, kirkon kellojen ääni kaikui hiljaa kirkon kylästä ja ne antoivat isän rukoukselle vastauksen. Juho oli polvillaan Marian vieressä syleillen hänen kaulaansa ja vetäen häntä lähelle sydäntänsä. Juhosta tuntui, ikäänkuin ne sydämen tuskat, jotka tähän saakka olivat rasittaneet häntä, olisivat auringon paisteesta ja kellojen äänestä väistyneet, ikäänkuin hänen sydämensä pimeiden talvi-iltojen jälkeen alkaisi kukoistaa keväimen loisteessa; hän oli yhtä viattomasti puhdas ja iloinen, kuin silloin, kun hän vielä kävi papin luona ja ensikerran astui pyhälle ehtoolliselle. Auringon säteet leikkivät hänen keltaisissa hiuksissaan ja hänen silmissään loisti toivon heijastus. –
Ukko Brand veti henkeään yhä syvemmästi ja oli ikäänkuin tummat varjot väikkyisivät hänen silmiensä edessä.
"Et saa hyljätä näitä molempia", sanoi hän heikolla äänellä Danielille. "Me olemme olleet leikkitovereita, sinä olet ollut ja olet aina oleva ystäväni. Minä jätän ne sinun huostaan; jos vaeltavat väärää tietä, pitää sinun neuvoa heitä oikialle. Tahdotko tehdä sen?"
"Tahdon kyllä, Kaarlo!"
Ja taasen on tuvassa hiljaa, ainoastaan silloin tällöin yskii sairas ja hänen katseensa käy yhä raukeammaksi, hänen päänsä lepää Danielin käsivarrella.
Elon lamppu on sammumaisillaan, kuolon enkeli odottaa hänet seuraansa viimeiselle matkalle.
Äkkiä näkyy sairas saavan uusia voimia:
"Kyllä loppuni kohta on käsissä", sanoi hän, "en voi enää nähdä lapsiani; tulkaa siis, Maria ja Juho, lähemmäksi minua, ennenkuin silmäni ummistuvat! Tahdon sanoa teille viimeiset sanani:
"Perintönne on puute, jokapäiväinen leipä on ainoa palkkanne ja työ ainoa ilonne ja huvituksenne; raamattu, oikein luettuna on ainoa tukenne ja jos elätte raamatun käskyjen mukaan, on hauta ainoa lohdutuksenne. Jollette voi löytää iloa toistenne seurassa, jollette päivä päivältä jaksa taistella köyhyyden kanssa ja kadehtimatta katsella rikkautta ja mahtia, jollette voi pakottaa uppiniskaista sydäntänne hiljasuudessa, niskottelematta, tekemään kaiken työnne isäntänne hyväksi, vaikkapa hän olisi huonokin, jollette voi vilpittömästi kiittää kutakin päivää vaivoin ansaitusta leivästänne, silloin olisi paras, että olisitte kuolleet ja makaisitte tässä nyt minun sijassani".
Hän tuli yhä heikommaksi ja heikommaksi puhuessaan tätä, hän saattoi ainoastaan vaivoin hengittää ja kylmä väristys, viimeinen mailman tuskista, kävi hänen ruumiinsa läpi.
"Minä olisin nyt myöskin siunannut teitä, jos vaan olisin saattanut käyttää käsiäni".
Daniel kohotti hänen käsivarsiaan ja vanhus lausui selvällä äänellä:
"Eläkää onnellisina, rakkaat lapset, eläkää onnellisina! Vaeltakaa aina Herran tietä! Käykää rohkeudella ja luottamuksella työhön ja hätään! Kuolema antaa palkan ja Jumalan siunauksen. Kestäkää! Kestäkää!"
Hän vaipui takasin vuoteelleen, ikäänkuin hän nyt olisi uupunut työstä. –
Kylän kellot kyllä vielä soivat, mutta korva niitä ei enää kuullut; Jumalan armas aurinko paistoi rauenneesen silmään. Maria heittäysi hänen ylitsensä ja syleili häntä itkusilmin, mutta hänen sydämensä oli lakannut sykkimästä, hänen kätensä olivat kankeat sekä kylmät ja levoton ajatus, kylmä kuni jää, raskas kuni kivi, syntyi Marian mielessä, ajatus, että hän seisoi yksin, aivan ypöyksin avarassa mailmassa.
Mitä hyvänsä Juho, joka uskollisena seisoi Marian rinnalla, puhui, ja vaikka ukko Daniel kuinka paljo tahansa koetti lohduttaa häntä ja hurskaassa yksinkertaisuudessansa lausui: Että Maria saattoi olla iloinen siitä, että isä nyt oli tullut pelastetuksi ja vapautetuksi kaikista huolista; että isä aina olisi Marian luona ja taivaasta katselisi häntä sekä suojelisi lapsiaan surussa ja ilossa – ei Maria kuitenkaan pitänyt lohdutuksista paljo lukua ja hänestä tuntui ikäänkuin hän vielä olisi lapsi ja sateisena sekä myrskyisenä yönä olisi eksynyt pimeässä metsässä, tietämättä, mihin hän menisi; häntä värisytti. Ja kun he sanoivat jäähyväiset toisilleen ja menivät pois, nousi huokaus Marian rinnasta:
"Oi, jos saisin maata kuolleena hänen sijassaan!"
Kaikki oli hiljaa; naapurien vaimot tulivat hänelle hyviä neuvoja antamaan, nikkari tuli arkun mittaa ottamaan ja kysyi, mitä se saisi maksaa.
"Niin halpa kuin suinkin", vastasi Maria hiljaa.
Kun ilta tuli, istui hän vanhan tavan mukaan sängyn ääressä. Vanha Toppelin eukko tuli lampun kanssa huoneesen sanoen:
"Laskeu hiukan levolle, Maria, niin minä valvon sinun sijassasi".
"Ei, naapurivaimo! Anna minun vaan istua täällä", pyysi Maria.
Jottei Marialle tulisi kylmä, sitoi Toppelin eukko saalin hänen ympärilleen, laski sitten vanhan kirjan kuolleen rinnalle, puhdisti lampun sydäntä, puisteli päätään, sanoi hyvää yötä ja meni matkoihinsa.
Nyt istui Maria yksinänsä tuvassa, synkät ajatukset liikkuivat hänen mielessään. "Voi, jos saattaisin katsoa tulevaisuuteen", ajatteli hän. Hänen ympärillään oli pimeä, ainoastaan yksi tunne asui hänen rinnassaan ja se oli, että suuri onnettomuus tulisi tapahtumaan.
Marian näin istuessa yksin ajatuksissaan lähestyi joku hiljaisilla askelilla mökkiä, ovi aukeni ja Juho astui sisään.
Hän istahti alas sanaakaan sanomatta ja otti Marian käden käsiinsä.
Nyt oli hän surustaan tointunut ja ajatteli ilolla, että hän milloin tahansa saattaisi lähteä Amerikaan.
Kuolema oli nyt poistanut hänen onnensa viimeisen salvan. Mutta kun Juho tahtoi Mariaa lohduttaa ja puhui tulevaisuudesta, kuinka tämä tulisi herttaiseksi heille, oli ikäänkuin Marian sydän olisi puserrettu kokoon, ikäänkuin se olisi synti isävainajata vastaan, synti elää uudessa toivossa, synti toivoa parempia päiviä, iloa ja onnea. Ja mitä hyvänsä Juho kertoili tuosta kauniista maasta, kävi kuitenkin väristys Marian ruumiin läpi, hän veti kätensä Juhon kädestä ja tarttui ruumiin kylmään käteen.
8. Murha.
Ukko Brand makasi arkussaan; tuossa hän makasi niin kalpeana ja liikkumatonna; ei mikään hautapuhe kertonut, mitä hän oli kokenut ja kärsinyt tässä mailmassa. Nyt oli hänen elämänsä taistelu päättynyt, tyynesti ja rauhallisesti oli hän vaelluksensa päättänyt, eikä hänen vaikutuksensa ollut jättänyt mitään jälkiä, hänen elämänsä oli kadonnut kuni iltarusko. Ei mikään pitkä ystäväjono seurannut häntä hautaan – armollisen herran työtä ei saanut laimin lyödä – naapurit eivät kantaneet köyhää ruumista. Juho ja Daniel kantoivat ahtaan arkun työvaunuille, saattoväkenä oli Maria yksinänsä ja hänen huokauksensa olivat ainoat, Brandin ainoa ruumisvirsi.
Vaunut rönkkyyttävät arkkua kovaksi kylmettyneellä kirkkotiellä; ei kukaan pappi pidä puhetta haudalla; Juho ja Daniel laskevat arkun maan poveen ja tarttuvat lapioihin! Lauta on luotu täyteen. Vanha Daniel pitää lakin kasvojensa edessä ja rukoilee sydämensä pohjasta Isä meidän rukouksen hänen puolestaan, joka makaa tuolla syvässä. –
Vuoden ensimäinen lumi satoi kylmettyneelle maalle, uudelle haudalle ja Danielin valkoisiin hiuksiin; tuhansia lumihöntäleitä kutoi taivaan ja maan välille juhlallisen kääriliinan, joka verhosi kylmän haudan. Ääni Marian rinnassa sanoi:
"Minkätähden olet niin alakuloinen, minkätähden valitat ja suret, Maria? Jumalalle ovat elämä ja kuolema saman arvoisia; hän laskee paari-vaatteen elämän yli, hän kutsuu pilkkopimeän yön jälkeen aamuruskon esille; joka Jumalassa elää, ei joudu kadotukseen ja joka Jumalassa kuolee, pääsee ijankaikkiseen iloon. Jumala verhoo maan paari-vaatteella ja herättää sen jälleen keväällä eloon; vaikka Hän laskee surun hartioillesi, on Hän kuitenkin antava sinulle kevään, jolloin useita kukkasia kasvaa iloksesi ja sydämesi taasen riemastuu. Lakkaa valittamasta ja itkemästä!" – –
Maria kääri paksun huivin paremmin rintansa ympäri, katsahti vielä kerta hautaan ja pyyhki viimeiset kyyneleet silmistä; vanha Daniel tarttui hänen käteensä ja niin palattiin kotia rohkealla mielellä kohtaamaan tulevia onnettomuuksia. –
Juho ajoi hiljaa jälessä, hänen rinnassaan puhui toinen ääni kuin Marian sydämessä; ajatus ajoi levotonna toistaan, tuuma tuumaa: nyt voi hän vapaasti päästä lähtemään meren yli kaukaiseen maahan; vanhan Brandin kuoltua on koko mailma avoinna hänelle; hän voi nyt erota palveluksestaan, jos hän tahtoo, armollinen herra on antava hänen lähteä ja jos hän jotakin sanoo, on hänellä kyllä vastaus valmiina. Nyt on hän vapaa, melkein vapaa, orjuus on loppunut. – Ja lähestyessään herraskartanoa, johtui hänen mieleensä kaikki vääryydet, joita hän oli kärsinyt.
"Niin", sanoi hän, "niin, me olemme niiden orjia, ne ovat herroja, me olemme hyljätyitä. Siten vanhus haudattiin, ei kuten kristitty vaan kuni koira! Eikä tohtoria noudettu! Kunpahan olisimme olleet eläimiä!"
Ja hän alkoi harmissaan ruoskia hevosia, ikäänkuin niiden tulisi kärsiä tästä. Hevoset hyppäsivät pystyyn ja alkoivat juosta täyttä karkua, hän tahtoi pidättää niitä, mutta ohjakset katkesivat, ori alkoi kiitää, toinen seurasi esimerkkiä. Vaunut nakattiin tien toiselta puolelta toiselle. Nyt pohja särkyi. Juho piti itsensä vielä kiini, mutta pian putosi hän; hän oli kiertänyt ohjakset kätensä ympäri ja raahattiin nyt pitkin maata.
Vasta tallin edustalla seisahtuivat hevoset hurjassa juoksussaan.
Vanha Daniel tuli juosten vaunujen perässä niin kiireesti kuin hänen vanhat säärensä myönsivät.
"Jumalan kiitos, ei vielä mikään onnettomuus tapahtunut!"
"Hevoset läähöttivät, vaan eivät olleet kärsineet mitään vahinkoa."
Veri purskahti Juhon nenästä ja suusta, mutta hänen käsivartensa ja säärensä olivat vahingoittumattomia.
"Muuten sinua kaiketi ei mikään vaivaa?" kysyi Daniel.
"Ei, ei!" vastasi Juho, taluttaen hevoset talliin.
Sidottuaan hevoset kiini, otti hän taikon ja alkoi sillä ruoskia. hevosia.
"Saakelin roistot!"
"Hyi häpiä, kun noin kehtaat eläimiä rääkätä", sanoi Daniel, tahtoen pidättää hänen käsivartensa.
Mutta Juho tempasi itsensä irti ja töytti niin kiivaasti vanhusta, että tämä oli juuri vähältä kaatua kumoon.
Samassa astui armollinen herra talliin.
"Taasenkin? Hoitavatko renkini hevosia vai ei?"
"En minä ole ruvennut rengiksi. Olen liian vanna ruvetakseni sikoja paimentamaan".
"Lurjus! Uskallatko vastata minulle näin?"
"Ethän sinä, konna, ansaitse sen parempaa kohtelua!"
Raivossaan isäntä lämähytti Juhoa ratsuruoskallaan vasten naamaa.
Vanha Daniel hyppäsi väliin, huutaen: "Juho! Juho!"
Mutta liian myöhään! Juho tempasi taikon, työnsi ja heti paikalla isäntä makasi hengetönnä tallin lattialla. –
"Herra, minun Jumalani!" huudahti Daniel kauhusta kuoleman kalpeana.
Hän heittäysi isännän yli, repien hänen vaatteensa auki.
Tummanpunainen verivirta tulvasi hänen rinnastaan.
"Hän on hyvin osannut!" mumisi vanha Daniel. Juho nojautui pilttuuta vasten; hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat ja hän katsoa tuijotti eteensä; oli ikäänkuin isku olisi sattunut häneen itseen, ikäänkuin hän olisi murhattu, eikä murhaaja. Ruoskan siiman jättämä leveä, punainen naarmu näkyi selvänä Kaininmerkkinä hänen kalpeassa otsassaan.
Vanha Daniel nousi seisaalle ruumiin luota.
"Voi, minun Jumalani, Juho! Voi, minun Jumalani, Maria!" huokaili hän, luoden silmänsä Juhoa kohden. Mutta Juhon katsanto oli niin kauhea, että Danielin sääret vapisivat ja hän horjui seinää vasten. Tällainen silmänluonti ei koskaan ennen ollut häntä kohdannut, hän peitti kasvonsa käsillään.
"Onneton ihminen, mitä olet tehnyt?" huudahti Daniel. "Olet tehnyt murhan, jonka taivas on kostava!"
Hän katseli taasen Juhoa, mutta kun tämä ei vastannut, vaan seisoi ikäänkuin hengetönnä, astui Daniel hänen luokseen, tarttuen hänen käsivarteensa:
"Etkö kuule, mitä sanon? Juho, Juho! Onneton lapsi, sinun täytyy lähteä pois täältä! Korjaa pian luusi, ennenkuin on liian myöhäinen".
Mutta kun Juho ei kuitenkaan mitään vastannut, työnsi Daniel häntä kovasti kylkeen ja huusi hänen korvaansa:
"Ihminen! Ihminen! Lähde pois, tahi olet hukassa!"
Nyt palasi elämä jälleen Juhoon, hän hapuili käsillään, ikäänkuin hän olisi sokea ja tuijotti hurmaantuneena ympärilleen. Hänen silmänsä pyöri ilkeästi päässä, suonet hänen otsassaan olivat turvottuneet.
Vihdoin lähti hän ulos tallista.
Daniel kumartui vielä kerran hänen puoleen huutaen:
"Ontto tammi mustan lammin luona! – siellä olen sinut etsivä!"
"Niin", keskeytti Juho kiireesti, "niin!"
Hänen äänensä kuului niin kovalta, juuri kuin se olisi tullut haudan syvyydestä.
Mutta kun Juho nyt seisoi ulkona raittiissa ilmassa, pyöri kaikki hänen ympärillään. Hän kaatui, mutta nousi taasen seisaalle.
Hän juoksi, ikäänkuin unissaan, hänellä oli vaan yksi ainoa ajatus, ajatus lähteä pois, ainoastaan yksi kuva oli hänelle selvänä, ontto tammi mustan lammin luona. Sinne juoksi hän nyt, silloin tällöin mumisten:
"Ontto tammi mustan lammin luona".
Nyt juoksi hän pitkin kivimuuria.
Hypähdys ja hän oli toisella puolen ja jatkoi juoksuaan päämäärää kohti.
"Mitä nyt, mikä on tapahtunut? — Kuka sen teki? Kuka sen näki? – Tuo on kyllä rikos, mutta isännälle kävi aivan paikalleen! – Kuka on hänen murhannut?"
Ja kenenkään tietämättä asiasta kulki kuiskauksia väkijoukon läpi:
"Juho on sen tehnyt, ei kukaan muu kuin hän on sen tehnyt".
Nyt tuli pehtori juosten talliin.
"Mitä tässä seisotte, juurikuin olisitte järkeä vailla? Ori esiin! satuloikaa se! Tuossa juoksee murhaaja pois lumen yli. Vaivainen, sinä olet saava rangaistuksesi! Hirsipuu on oikea paikkasi!"
Pehtori hyppäsi satulaan istumaan ja ratsasti pois.
"Holoi! Holoi!" Jahti on täydessä vauhdissa. Ori kiitää liehuvalla harjalla lumikentän yli täyttä laukkaa.
Vanha Daniel seisoi kädet ristissä, katsoen heidän jälkeensä.
"Laupias Jumala, sinä voit sen estää, jos tahdot! Minä rukoilen ja rukoilen, en tiedä kenenkä puolesta – hän on murhamies ja hän on minulle kuitenkin poikaa rakkaampi. – Väli käy yhä lyhyemmäksi, Juho, vasempaan alas purolle päin! Ei siinä! Ei siinä! Vähän kauempana! Siellä ei jää vielä saata kestää! Nyt on hän onnellisesti päässyt jään yli. No, ponnista nyt viimeiset voimasi! Vähän oikialle! Nyt juoksee hän viidakon läpi!... Nyt on hän metsässä. – Armollinen Jumala, mutta miten toisen kävi?"
Danielin harmaat hiukset nousivat pystyyn, hän väänteli vanhoja viiksiään.
"Minun Jumalani, kuinka tämä kaikki on päättyvä? Hän ei suinkaan uskaltane. Ranta on liian jyrkkä; kyllä vaara pyörii, että hän menee nurin niskoin! Hän kannustaa oriin ... hän uskaltaa ... ori nousee pystyyn... Voi, kyllä yksi onnettomuus tänään riittäisi!"
Ja Daniel piti kädet kasvojensa edessä, hän ei uskaltanut sinne katsella. Hän vaipui alas kivelle ja vapisi koko ruumiissa.
Ja kun ihmiset alkoivat juosta edestakasin hänen ympärillään ja ori hurjassa juoksussa ilman ratsumiehestä kiiti ohitse, nousi syvä huokaus hänen vanhasta rinnastaan, hän rukoili:
"Voi, minun Jumalani, anna minun järkeni säilyä! Mehän olemme jo sinun isällisessä kädessäsi, sinä ohjaat kaikki parhain päin; mutta sellainen kuolema ja sellainen työ! Voi, Herra, sinä tiedät kyllä, että Juho ei ollut mikään huono mies, älä tuomitse häntä liian ankarasti, älä rankaise häntä rikoksesta liian ankarasti! Olenhan minäkin kerta ollut samaa mieli-alaa kuin hänkin..."
Ja väristyksen käydessä hänen ruumiinsa läpi huokaili hän:
"Ja minulle olisi saattanut käydä samoin!"
9. Kirous.
Armollisen herran ruumis oli kannettu sisään ja laskettu vuoteelleen ja rengit olivat noutaneet pehtorin, joka oli puolikuolleena.
"Jumalan kiitos, että hän elää!" sanoi Daniel; "joudu nyt Fredrik, noutamaan tohtoria! Jos minä joutaisin hetkeksikään pistäytyä Marian puheilla!"
Tohtori tuli, tarkasti ruumista ja puisteli päätään; hän laski vakavalla katseella kädet syliinsä.
"Tässä ei ole mikään apu mahdollinen", sanoi tohtori, "hän on kuollut!"
Oikeuden käyttäjät saapuivat ja kyselivät niitä näitä, kuinka kaikki oli tapahtunut ja tarkoin asian tutkittuaan ja paperille kirjoitettuaan, sanoi toinen:
"Tässä ei ole muuta tehtävää, kuin panna murhaajan tavarat takavarikkoon".
Juhon arkku siis varustettiin lukolla ja oikeuden sinetillä.
Vanha Daniel oli tähän todistajana.
"Voi, minun Jumalani", huokaili hän, "kaikki, minkä hän on säästänyt matkaansa varten, kaikki ne huvit, joista hän oli poissa säästääkseen muutaman äyrin, kaikki on hän nyt tekonsa kautta menettänyt. Kyllä tämä on kurja mailma, jossa elämme; Jumala sen tietäköön, etten minä rahoja sure. En, en, mutta tämä tuska ja levottomuus! – Mikä hän on huomenna? Tänään on hän, joka oli minulle niin rakas, tullut murhamieheksi, huomenna on hän ehkä rosvo tahi varas. Mihin kova hätä saattaa! Suokoon Jumala, että saattaisin pelastaa sinut tästä!"
Kun ilta tuli, otti hän pienet tavaransa käsille, kaikki, minkä hän oli säästänyt. Hän otti pari naulaa villoja ja liinakappaleen, kääri ne kokoon myttyyn ja meni sitten myllärin vaimon luo.
"Hyvää iltaa, eukko Rosenhagen", sanoi hän, "olen löytänyt liinapalasen. – Maria on sen kehrännyt minulle, mutta se on liian hienoa minulle – nyt lähdin kysymään, ettekö tahtoisi ostaa tämän minulta".
"Voi, Daniel, mikä onnettomuus!" sanoi myllärin vaimo. "Juho oli muuten oikein kelpo mies! Tuo ei lainkaan pysty päähäni".
"Valittamisesta ei ole apua", vastasi Daniel ja puisteli päätään; "kuinka liinakaupan käy?"
"Liinakaupan? ... entä Maria sitten! Voi, minun Jumalani, minä juoksin kohta hänen luokseen. Älä suinkaan säikähdy, sanoin minä, että Juho sen teki! Mutta Jumala armahtakoon! Maria meni tainnoksiin, niin hän säikähti!"
"Niin, niin, tyttöparka. Mutta, mitä tahdotte maksaa liinavaatteesta?"
"Mutta, minkä vuoksi tuo kauppa niin välttämättä pitää tapahtua tänään?"
"Niin, asianlaita on sellainen, että kun kaivelin arkussani, sattui tämä käsiini ja sitten ajattelin, että te ehkä tahtoisitte sen ostaa".
"Mutta olisihan tuo saattanut jäähä huomiseksikin", sanoi myllärin vaimo ja katsoi häntä vakavasti silmiin.
"Minä olen velkaa suutari Schullille vähän rahaa ja hän minua kovasti ahdistaa ja sitten ... ja sitten ... ja sitten..."
"Ettekö tahdo häntä pettää? No, Daniel, nyt voi tuo puhe olla kyllin, muutamat ihmiset eivät koskaan opi oikein valehtelemaan".
Näin puhuen meni myllärin eukko tupaansa ja nouti pienen laatikon:
"Mitä en tiedä, siitä minulla ei ole paha omatunto. Niin, tuo on kaunis liinakappale ja nyt se on minun", sanoi eukko, tarttui laatikkoon ja otti sieltä kourallisen riksiä, joita hän laski pöydälle.
"Tuossa on hinta. Sehän riittänee!"
"Ei, ei, eukko Rosenhagen, on ikäänkuin jos..."
"Minäkin tahtoisin suorittaa velkani".
Ja kun hän samassa sattui katselemaan poikaansa, silitteli hän hänen keltaisia hiuksiaan ja kyyneleet olivat hänen silmissään.
"Kunpahan mies-vainajani vielä olisi elänyt! Vaan mitäpä voi leskiparka antaa?"
Eukko vieläkin kerran kahmi rahalaatikossaan.
"Ota tämä, Daniel. Kas niin, käy nyt pois. Tämä jälkimäinen raha on pojan isältä", sanoi hän, katsoen poikaansa, joka oli kumartunut äitiä kohden.
"Minä otan rahat, eukko Rosenhagen, mutta minulla on vielä rukous teille. Tyttöparka! – Tee se! Käy hänen luo ja viivy siellä tänä yönä. Minä olisin itse käynyt sinne, mutta, mutta..."
"Niin, niin, se on hyvä, kyllä teen niin, siihen saat varmaan luottaa".
Ja vanha Daniel lähti pois.
Oli yö. Tallin ovi aukeni hiljaa, ihminen pisti päänsä ulos ja katsahti ympärilleen, ja kun kaikki oli hiljaa, hiipi hän pihalle.
Tämä oli vanha Daniel.
Kuu kuumotti yli valoisten kenttien, syvä äänettömyys vallitsi kaikkialla ympäristössä. Lumi levisi niin valkoisena ja puhtaana maan yli, ikäänkuin ei koskaan mitään murhaa olisi tehty, ikäänkuin mailma olisi ollut kuninkaan ruumis, mutta sellaisen kuninkaan, joka elinajallaan oli ollut rikas kunniasta ja hyveistä ja meidän Herramme oli peijaisiin sytyttänyt kaikki tähdet pimeällä talvitaivaalla.
Kun vanha Daniel kävi tallin nurkan sivutse ja katsoi kuuhun, Jumalan lempeään silmään, oli ikäänkuin ääni hänen sydämessään olisi kysynyt:
"Oletko oikein miettinyt, mitä olet tekemäisilläsi? Minkätähden hiivit niin salakähmilä pihalle yön aikana? Vaellatko sinäkin Jumalan teillä?"
"Matkani tapahtuu Herran nimessä", vastasi hän; "minä en tahdo poistaa satunnaista onnettomuutta, vaan pelastaa sielun kadotuksesta. Jos olen pahalla tiellä, estä minut silloin, o, herra!"
Hän astui eteenpäin.
Hänen ympärillään oli yö, mutta hänen sydämessään oli täys päivä ja vaikka matka, jonka hän oli hankkeessa tehdä, oli surullinen, ja vaikka raskas suru majaili hänen mielessään, astui hän kuitenkin rohkeasti eteenpäin. Ontto tammi mustan lammin rannalla, siellä saattoi hän Juhoa tavata!
Ja hän astui pimeään kuusimetsään.
Tummien kuusien välissä on valkoinen lumi, kuu kumottaa himmeällä, roihuvalla valollaan. Tummien oksien välissä tanssivat kalpeat säteet, tanssivat edes takaisin, metsässä kuiskailee ja suhisee niin kummallisesti, ikäänkuin kummitukset siellä hyörisivät. Ja kaukaa kuuluu pöllön ulina, joka kuului yöllä niin ilkeältä.
Vanha Daniel kiiruhti eteenpäin, häneltä tuntui, juurikuin joku nauraisi hänen korvassaan ja seuraisi hänen jäljissään. Ja kun lumi varisi alaa oksilta, oli ikäänkuin ääni olisi sanonut:
"Lampi, jossa noita hukkui, kutsuu vielä monta vieraikseen ja ontossa tammessa on useita oksia, joista murhamiehet saattavat riippua".
Tuska häntä kovasti ahdisti, se ajoi häntä pimeän metsän läpi, ajoi häntä kauhealla vauhdilla yhtymys-paikalle!
Siellä hän seisahtui, kumartui eteenpäin ja kuunteli, liikahtiko mitään. Hän tirkisteli ylös oksiin, hän tirkisteli lammin yli, joka oli heikon jään peittämänä; hänen sydämensä melkein lakkasi sykkimästä, tuska puristi hänen kurkkunsa umpeen.
Silloin oli, ikäänkuin jotakin olisi liikkunut tuossa pensaiden takana. Hän hiipi sinnepäin.
Täällä oli Juho!
Tuossa makasi hän surkastuneilla lehdillä. Ja kun hän nousi ylös ja kuu kumotti hänen kasvoilleen, huomasi vanhus inhimillisen olennon; se oli Juho, eikä ollut Juho. Hän näytti semmoiselta, jolla ei enää tässä mailmassa ole mitään toivoa, mitään iloa, rakkautta ja voimaa.
Hän tarttui kohta Danielin käteen ja kuiskasi käheällä äänellä:
"Maria, Maria!"
Daniel katseli sääliväisesti häntä:
"Maria elää vielä, hän rukoilee edestäsi, Juho".
Juho vaipui alas, nojautui onttoa tammea vasten ja kätki kasvojaan käsiinsä ja kun hän taasen otti kätensä pois, olivat hänen silmissään suuret kyyneleet, ensimäiset, joita hän oli saattanut itkeä.
"Voi, sano Marialle", lausui Juho, "että hänkin lähtisi mukaani. Minä otan hänet; me matkustamme yhdessä, minä kyllä ansaitsen elatuksemme vieraassa maassa".
Juho tarttui itkein vanhuksen käteen.
Daniel puisteli päätään.
"Ei, Juho", sanoi Daniel, "siitä ei tule mitään. Sen kahleen, joka kerta yhdisti teidät, on rikoksesi katkaissut. Ja, jos Maria on antanut sinulle anteeksi ja uskollisella mielellä rukoilee puolestasi, olkoon tämä merkiksi sinulle, että Jumala vielä tahtoo suoda sinulle pelastuksen mahdollisuutta. Ja vaikka elämäsi tulisi yhdeksi ainoaksi suureksi suruksi, vaikka saisit kärsiä puutetta ja kurjuutta, vaikka kuulet omantuntosi äänen kevään kukostuksessa, kesä-yöllä, kaikkialla, muista toki, rakas Juho, että tämä suru kerran on loppuva. Kun makaat kuolinvuoteellasi ja lasket toivosi Herraan, on Maria tuleva luoksesi".
Juho seisoi ääneti alaspäin painuneella päällä ja tuijotti eteensä.
Vanha Daniel pisti pienen mytyn hänen lakkariinsa ja pani sauvan hänen käteensä.
"Vaikka onnettomuus karkoittaa sinut täältä, et kuitenkaan tule olemaan ilman tukea matkallasi, sinä et tule avutonna hukkumaan synnissä. Nämä rahat lähettää myllärin vaimo sinulle ja tämän sauvan, joka on ollut minulle uskollisena tukena, lahjoitan minä sinulle, poikani, ja jos suru sinua painaa, nojaa sitä vasten ja muistele minua ja Mariaa ja hänen tuskaansa".
"Minäkö", sanoi Juho, oikaisten itseään koko pituudessaan, "lähtisin ja jättäisin Marian tänne? Tahdotko ajaa minut yksinäni suruun ja murheesen?"
"En minä sinua karkoita, murhasi sen tekee; olet kylvänyt huonon siemenen".
"En minä ole huonoa siementä kylvänyt, minä olen ainoastaan niittänyt, mitä muut ovat kylväneet ennen minua. Ne, jotka muinoin kirjoittivat semmoisia lakia, ne ovat kyntäneet ja kylväneet, ahneus ja mielivalta on pannut siemenen orastamaan, ylpeys oli päivänpaisteena, hurskas valhe on pudottanut saadekyyneleitänsä ja piru on maan siunannut; nyt minä olen niittänyt! Nyt he seisovat ja rähisevät leivästä ja murhasta. Niin! Niin! – Tiedän kyllä, mikä olen; mutta jos hän vieläkin seisoisi edessäni – tarkoitan häntä noilla kalpeilla kasvoilla – niin ilkeänä ja hävytönnä, löisin minä hänet maahan. Ja vaikkapa köysi jo riippuisi hirsipuussa, hän tahi minä! Hän tahi minä! Hän on elämäni myrkyttänyt, hän on sydämeni paaduttanut; hän ajaa minut onnetonna mailmaan. Hän on riistänyt tyttöni sydämestäni, hän ja hänen roistoseurueensa! Kirotut olkoon kaikki, jotka ovat ylpeät ja rikkaat! Kirottu olkoon isänmaani! Voi, Maria, Maria!"
Juho riensi pois.
Päästyään ylös mäelle seisahtui hän, kääntyi ja huusi sanomattoman tuimalla äänellä:
"Kirottu! Kirottu! Olkoot niin! Sen minä olen sanonut! Kirotut olkaatte, jotka meitä karkoitatte! Ne kädet, jotka kerta teitä elättivät, ne luut, jotka kerta teitä kantoivat, olette armotta työntäneet luotanne: 'Juoskoon tuo roistoväki tiehensä!' – Ei teillä ole sydäntä, jotta te meitä ymmärtäisitte; te ette kohtele meitä ihmisinä. Mutta se aika on varemmin tahi myöhemmin tuleva, jolloin te polvillanne tulette toivomaan meidät takaisin. Meidän kauttamme olette kerta tulleet herroiksemme, ilman meitä ette ole mitään!"
Hän kumartui alaa, tarttui lumeen tehden lumipallon, jonka hän nakkasi pitkin jäätynyttä maata.
"Kun vapaus ja kevät kerta palaa, tulette kaikki häviämään, niinkuin tämä lumi sulaa!"
Hän oikaisi itsensä ja seisoi tuossa niin synkkänä valkoisen lumen suhteen:
"Teidän päällenne lankeaa kaikki suru ja surkeus, kaikki ne kuumat kyyneleet, joita ne itkevät, jotka eivät täällä asu, jotka eivät saata elää onnellisina täällä, joita te olette karkoittaneet isänmaasta! Kirotut olkaa lapsinenne!"
Ja hän heilutti sauvan päänsä yli, kääntyi ja katosi synkkien kuusien väliin.
Tämä oli hänen viimeinen jäähyväisensä! – –
Vanhus seisoi nojaten tammea vasten, hän piti kätensä silmiensä edessä ja kun hän taas otti kätensä pois, oli Juho kadonnut.
"Hyljätty! Hyljätty! Juho on nyt hyljätty!" lausui Daniel.
Sitten lähti hän pois; eivät mitkään kummitukset enää häntä ahdistaneet tummien kuusien keskellä.
Hänen ajatuksensa olivat Juhon tykönä.
"Tämä oli hänen herransa, Juho oli hänen palvelijansa. Sinä, minun Jumalani, kumpi nyt on oikeassa?"
Hän nojasi piilipuuta vasten ja katseli tähtikästä taivasta.
"Sinä, minun Jumalani, sinä yksin tiedät sen, sinä hallitset kaikki viisaalla sanallasi! Tuolla liikkuvat tähdet ijätpäivät ja mikä ihmis-elämä on niiden rinnalla? Tuossa ne ovat yötä päivää komeudessaan. Sinä lasket siunaavan kätesi meidän yli ja aurinko, kuu ja kaikki tähtöset nousevat; sinun siunauksesi hallitsee mailman, mitäpä ihmisen kirous silloin merkitsee?"
10. Epätoivo.
Oli joulu-ilta.
Pienessä mökissä on niin lämmin ja hyvä olla. Äiti istuu, pitäen pienokaista polvillaan, hän katselee lastaan hellästi, suutelee silloin tällöin hänen verevää suutansa sekä painaa lemmikkinsä rintojaan vasten. Isä kutsuu pojan luokseen, hän tahtoo opettaa hänelle, miten keppihevosella on ratsastaminen, kuinka suitset ja ruoska ovat hoidettavat. Mutta isän opetus tulee lilan myöhään, tuo veitikka tuntee jo tuon asian vallan hyvin, hän tekee aivan samalla tavalla kuin Juho, nousee virkun juoksian selkään, tarttuu suitsiin, läiskähyttää ruoskalla, niin että hevonen nousee takajaloilleen pystyyn ja ajaa sitten hurjassa vauhdissa ympäri tupaa, niin että hän oli vähältä kaataa koko joulupuun kumoon. Mutta tämä hevonen onkin verraton eläin.
Ja vanhempien rinnassa kajahtavat ihanat säveleet, jotka jokapäiväisissä huolissa ja toiminnoissa eivät kuulu. Ja rakkaus kutoo heidän sydämissään kauniin kuvan. Rakkaus on taitava kankuri! Iloisina ja onnellisina istuvat vanhukset tuossa – kankurihan on heidän vanha tuttavansa – ja puristavat toistensa käsiä:
"Kyllä kangas kestää!"
Pihalla kutoo toinen kankuri, hänenkin sukkulansa liikkuu sievään. Vuoren huipulla seisovat hänen kangaspuunsa, myrsky on kankurina. Myrsky kutoo talvivaatteitaan, yö on loimena, lumi on kuteena – ja kangasta kutoessaan hyräilee hän muutamaa nuottia, joka kaikuu niin kolkkona läpi ilman, ikäänkuin ääni olisi vuorten peikkojen.
Myrsky on taitava kankuri! – –
Myrsky ulvoen pauhaa myllykaivannon yli ja leikkii lumen kanssa, nakaten lunta hurjassa vauhdissa pienen töllin ikkunoita vasten, jossa Maria istui, kutoen sukkaa himmeän lampun valossa.
Silloin tällöin laski hän kudelman syliinsä ja tuijotti pimeään myrskyiseen yöhön.
Pöllö istui puussa, hänen ulinansa kaikui läpi myrskyn:
"Tule tänne! Tule tänne!"
Maria säpsähti väristen.
"Kyllä pian tulen!"
Marian silmät loistivat kolkolla tavalla ja hänen poskensa hohtivat niin tulipunaisina, ikäänkuin suuri häpiä olisi ajanut veren hänen kasvoihinsa.
Väliin hän sulki silmänsä, juurikuin väsyneenä ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän vimmastuneena katseli ympärilleen ja kutoi kuumeentapaisella kiireellä pientä sukkaa, jota hän piti kädessään. Hänen ajatuksensa olivat kaukana, hänen täytyi ensin tuumailla, missä hän oikeastaan oli. Vähitellen juolahti hänen mieleensä, että nyt oli joulu-ilta.
Kerran – mutta sitten on jo monta aikaa – sai Mariakin lahjoja joulu-iltana; hänen isänsä toi hänelle namusia; isä oli sitä varten kerran antanut hänelle neljä groschenia. Silloin eli vielä hänen äitinsä, joka hänelle teki nuken – ei minkään oikean nuken – ainoastaan kaikenlaisista vaatetilkuista. Nukella ei ollut oikeastaan mitään kasvoja, eikä sääriä, mutta Maria saattoi kuitenkin leikkiä hyvin sen kanssa. Maria oli nukelle neulonut hameen ja esiliinan, lykännyt nukkea isän työntökärryissä ja soutanut sitä taikina-kaukalossa – voi, kunpahan Marialla nyt olisi ollut kehto. Kuinka hän oli yksinänsä ja hyljätty! Hänen äitinsä oli kuollut monta vuotta sitten, hänen isänsä oli kuollut – ja missähän Juhokin nyt mailmaa kierteli?
Maria joutui taasen epätoivoon ja veri kiehui hänen suonissaan kuni tulessa ja taasen tuntui hänestä, ikäänkuin kylmän ruumiin käsi sammuttaisi kivistävää tulipaloa ja laskeutuisi jäähdyttävänä hänen sydämelleen.
Myrsky ulvoi, pöllö käheästi kirkui:
"Tule tänne! Tule tänne!"
"Kyllä pian tulen! Silloin onnettomuuteni ainakin loppuu", huokaili Maria, vaipui takasin tuolilleen ja painoi molemmat kätensä otsaa vasten.
Nyt hypähti hän ylös ja kuunteli. Liikkuiko jotakin?
Maria meni pois sängyn luo, kumartui sen yli ja katsoi pää-alasinten sekaan; oli ikäänkuin Jumalan rakkauden lämmin auringon säde olisi kirkkaana ja valoisana paistanut hänen sydämeensä. Yön täytyi valoa väistyä, kolkko pimeys pakeni, mailma oli hymyilevänä ja suloisena hänen silmäinsä edessä samoin kuin lapsi hänen käsivarrellaan; kyynelkaste virvoitti hänen tulikuumia silmiään, hänen sydämessään lauloi satakieli ja hymyilevän suun ympäri rehotti tuhansia kukkasia. Pihalla lunta tuiskui, mutta hänen sydämessään oli suloinen kevät.
Satakoon lumi, rajutkoon myrsky, Marialla on oma lapsensa!
Marian istuessa tuossa, pitäen poikasta käsivarrellaan, riemuitsi hänen sydämensä ilosta. Tämä on hänen mailmansa ja kuinka kaunis ja ihana se onkin!
Rakkaus solmustelee ja kutoo toivon lankoja Marian sydämessä, ne tulevat ylhäältä taivaasta ja tuovat joulun ja joulu-illan hänen luokseen.
Ja Marian vielä istuessa tässä niin onnellisena, pitäen rakasta lapsukaistaan käsivarrellaan, ja hänen unohtaessa katkeraa hätäänsä, kuului yhtäkkiä kova kopina porstuassa. Ovi aukeni ja eukko Toppel astui sisään kätkyen kanssa.
"Kas niin, Maria, tässä minä olen", sanoi hän, "ja nyt saatat panna pienokaisen tähän maata".
"Voi muori kulta, kumpahan kerta saattaisin palkita kaikkea hyvyyttänne minua kohtaan!" sanoi Maria.
"Voi", alkoi vanhus puistaessaan lunta tohveleistaan ja esiliinastaan, "oletko hullu? saatoinko minä tyynesti katsella, kuinka sinä istuit täällä surussa ja kärsit puutetta? En suinkaan! – Ukkonikin, joka on niin harvapuheinen, sanoi tänään minulle: 'Mitä arvelet?' kysyi hän, 'emmekö me hyvin tule toimeen ilman kätkyettä? Eihän sinulla ole tänä vuonna ollut pienokaista ja Juho on nyt niin iso, että kyllä voimme panna hänen maata leipomakaukaloon, jossa hän voi venyä vallan mukavasti. Ja sitten voimme Marialle antaa kätkyen', sanoi hän, 'ja ota päänalanen mukaan; Marialla ehkä ei ole kyllin pientä ja sopivata'. Ukko vähin murahti, kun en minä tuota pikaa lähtenyt tänne tulemaan. Voi kuitenkin, Maria, mikä kauhea ilma on ja kuinka pöllö ilkeästi ulisi! Minä tulin vallan alakuloiseksi. Kunpahan ei vaan mikään onnettomuus tapahtuisi".
"Voi, muori kulta, olen minäkin tuota ulinaa kuullut, tulin vallan surulliseksi siitä".
"Täällä luonasi on hyvin kylmä; ei tuo pienokainen saata näin kylmässä toimeen tulla".
"Täällä ei suinkaan enää ole halkoja. Mutta odotahan, niin minä..."
"Et saa mennä pihalle. Ehkäpä löydän jotakin. Herranen aika, kuinka poskiasi kuumittaa! Minä kyllä tunnen tuon ennestään, olen vanha ihminen ja ymmärrän tuollaista. Kasvosi eivät minua petä, sinun olisi pitänyt mennä levolle. Mutta nyt minä teen valkiaa".
"Danielin tapa on muuten valkiaa tehdä, mutta hänellä ei ole kaiketi tänään ollut aikaa".
"Niin, ukkoni sanoi, että hänen aamulla, ennenkuin päivä koitti, piti lähteä kylään joululahjoja noutamaan. Mutta nyt teen valkiaa", sanoi muori ja juoksi pihalle noutamaan puita.
Kun vihdoin valkia iloisesti paloi kakluunissa, otti eukko pään-alaset, lämmitti ne, valmisti vuodetta kätkyessä ja suoritettuaan tämän työn, otti hän pienokaisen Marialta ja laski lapsen kätkyeen.
"Kas niin", sanoi eukko, "mutta herrainen aika, kuinka suloisena hän tuossa makailee. Ja sitten hän katsahtaa ylös, niin tirkistele vaan! Ja sitten hän oikoo pieniä käsivarsiaan, voi kuitenkin, katsohan tuota pientä veitikkaa! Hän sormillaan koskettelee kätkyettä".
Maria katseli iloisesti poikaansa.
"Olette erinomaisen hyvä, kun lainasitte minulle kätkyeen!"
"Voi, älä enää puhu tuosta asiasta! Olen kantanut sen tänne iloksesi ja tein sen mielellänikin. Mutta tämä onkin kätkyt, jonka vertaista ei ole koko kylässä. Katsohan tuota vaan hiukan tarkemmin – se on tehty perunapuusta. Nyt on kätkyt kyllä jo vanha ja romuinen, mutta jos olisit nähnyt sitä, kun se vielä oli uusi, sininen punaisilla jaloilla! Silloin tämä oli perhe-aarteena. Toppel maalautti sen sitten harmaaksi ja nyt kätkyt on jo hiukan rumaksi muuttunut. Niin, minä olen itse siinä maannut ja minun jälkeeni kaikki yhdeksän lastani. Mutta katsohan, Maria, kuinka poika katsoo suurilla silmillä!"
"Niinpä kyllä, naapuri-eukko! Kunpahan teidän Jokumilla vaan ei olisi tästä mitään haittaa!"
"Hänelläkö? – Ei suinkaan! – Tuo veitikka on kohta kuudentoista kuukauden vanha; ja kun nuo ovat saaneet ensimäiset hampaansa ja saattavat hiukan juoksennella ympäri, lähtevät ne pois pesästä; niin on meillä aina ollut tapana. Muut lapset eivät ole maanneet kätkyessä niin kauan ja kuitenkin ovat kaikki kasvaneet isoiksi. Ensimäinen lapsi kyllä antaa äidille kyllin tekemistä, kolme seuraavaa kysyvät kanssa äidin voimia, vallankin jos syntyvät tiheään toistensa jälkeen, mutta kun niitä on syntynyt joku kasa, on paljo helpompi, sillä toinen saattaa hoitaa toista. Ja kun tuon kaiken on kestänyt, on lapsista hupiakin. Vanhin poikani, Juho, hoitaa jo porsaita; ja saatpa nähdä, Maria, ettei viivy pitkiä aikoja, ennenkuin armollinen herra ottaa hänen hoitamaan hevosia. Järkeä kyllä tulee, kun ikävuosia karttuu. Ja jos minä olisin sinun sijassasi, enpä tiedä; surisinko tuota paljo, että istuisin pienokainen sylissä. Saattaapa tuota kyllä hävetä – ja suuri suruhan rasittaa sinua – mutta odota vaan, kun hän on kasvanut suureksi ja tullut kelpo mieheksi, saatat saada iloa ja hupia hänestä ja hän voi olla tukenasi vanhoilla päivillä".
"Voi, älä puhu tuosta..."
"Miksipä en saisi puhua, enhän minä ennusta muuta kuin hyvää. Mutta, herrainen aika, tässä seison jaarittaen ja Sofiani piti paistaa perunoita, joiden hän varmaan on antanut palaa. Ei tässä elämässä koskaan ole muuta kuin harmia! Ja nuo riivatut tenavat, kunpahan vaan pitäsivät varansa! Niin, mahtaa noita sitten tulla maukkaita perunoita! Hyvää yötä, sinä pienokainen, hyvää yötä! Hyvää yötä! Makaa nyt kiltisti ja nuku makeasti!... Ja sinä, Maria, pysy sinä kauniisti kotona! Kas niin, hyvää yötä! – vanha paistinpannu on niin ohut, kyllä niistä tulee juuri kelpo perunoita!"
Ja niin hän meni matkoihinsa.
Maria muutti tuolinsa lähemmäksi kätkyettä, otti kudelmansa ja kumartui pienokaisen yli, kuiskasi lempeitä, armaita sanoja hänelle – kuka oli Marialle näitä opettanut? – ja souti ensi kerran lastaan.
Kätkyt heilui edes takasin, kuten lerkku seinäkellossa heiluu edes takasin ja äänillä "tick tack, tick tack" vaivuttaa uneen niitä suruja ja murheita, jotka painavat mieltämme.
Maria hyräilee vanhaa nuottia – missä on hän sen kuullut? – Kaunis laulu tuo kyllä oli, niin lempeä, niin rauhallinen ja sanat sepittivät hänen oma sydämensä.
Kun hän vielä tuossa istui mietteissään ja hiljalleen hyräili nuottia, lähestyivät raskaat askeleet mökkiä; mies kopisti lumen jaloistaan pihalla ja hapuili säppiä; ovi aukeni ja vouti Brümmer astui sisälle.
"Hyvää iltaa, Maria!" sanoi hän.
"Hyvää iltaa, Brümmer", sanoi Maria säpsähtäen. Mikähän nyt mahtaa olla hänen asiansa, mitä hän tahtoo? Marian sydän sykki; kunpahan Brümmer ei vaan toisi huonoja uutisia!
"Maria, Jumala sen tietäköön", sanoi hän epäilevästi, "minä teen tämän ainoastaan pakosta. Älä pidä aivan pahana, Maria!"
Maria tarttui hänen käsivarteensa.
"Mikä nyt?"
"Ole vaan huoleti, Maria! – Tule tänne istumaan! – Minun täytyy puhua asiani, vaikka kuinkakin ikävä olisi; herra kutsui minua ikkunan luo ja käski minun heti lähteä tänne sanomaan, että sinun koht'siltään pitää muuttaa tästä mökistä ja etsiä palvelusta muualla".
Maria päästi hänen käsivarrestaan irti ja istahti alas.
"Vai niin, oliko teillä tällainen asia? – Voi, onpahan tuo juuri saman tekevää, olenko orjana täällä vai siellä", sanoi Maria laskien kätensä ristiin. "Vai niin, oliko tämä asianne? Minunko piti muuttaa pois tästä mökistä?"
Maria silmäili ympärilleen tuvassa ja lausui valittavalla äänellä:
"Tuntuu hyvin raskaalta, kun minun täytyy lähteä pois täältä. Täällä olen asunut pienuudesta asti, täällä olen leikkinyt lapsukaisena, täällä olen kärsinyt suruja ja murheita, täällä onneni on joutunut haaksirikkoon. – Nyt on kaikki hukassa: – Valittamisesta ei ole apua. Minun täytyy lähteä ja kylläpä lähdenkin".
"Se on oikein, Maria, älä rupea alakuloiseksi!... Mutta lapsi sinun täytyy jättää pois".
"Mitä sanotte? Mitä?"
Maria hypähti seisomaan.
"Lapseni! Lapseni! – Mitä sanotte?"
Marian huulet värisivät, hän katsoa tuijotti kuoleman kalpeilla kasvoilla, hän oli hirveä katsella. Ukko Brümmer säikähti kovasti ja riensi hänen luokseen.
"Maria! Maria!" sanoi hän, laskien kätensä Marian olkapäälle.
Mutta Maria tempasi itsensä irti, heittäysi kätkyen yli ja otti pienokaisen ylös vuoteelta.
"Sinä olet jätettävä pois!" sanoi Maria, "niin ottakaa hänet vaan, ottakaa hänet vaan! Minä tiedän kyllä, kuinka asianlaita on; sanokaa pikemmin, että tahdotte tappaa hänen".
Maria riensi takimmaiseen nurkkaan, asettui siellä seisomaan vasten seinää, painoi lastaan hartaasti rintojaan vasten ja ojensi ulos kättään:
"Menkää! Menkää! Tämä on ainoa tavarani tässä mailmassa, aarteeni, elämäni; lapseni on ollut minulle äärettömän kallisarvoinen, senvuoksi en tahdo luopua lapsestani. Kas tässä! Repikää sydän rinnattani! Sydämeni, henkeni tahdon antaa teille, mutta tämä ainoa, tämä on minun, minun ainoa tavarani tässä mailmassa!"
Ukko Brümmer vuodatti kyyneleitä.
"Maria, kuule", pyysi hän, "tule tänne, lapsukaiseni, ja kuule minua! Ei rouva sitä tee. – Ei hän tahtone tehdä niin pahaa sinulle".
"Niin pahaa? ... eipä suinkaan!... Rouvahan on niin hurskas ... Jätettävän pois!... Tänään on joulu-ilta ja tämä on minun joulu-iloni".
Maria nauraa hohotti ja puhui epäselviä sanoja tuudittaen kiivaasti pienokaista käsivarsillaan. Ukko säikähti ja peljästyi; hän ei itse saattanut tehdä mitään ja tahtoi sen vuoksi etsiä apua naapurein luona; hän riensi ulos huoneesta. –
Oven takana hän kuunteli.
"Niin, poikaseni, niin! Nyt hän on mennyt matkoihinsa!"
Maria katsoi levottomasti ympärilleen, sitten hiipi hän oven luo.
Myrsky suhisi pihalla, pöllön käheä rääkkyminen kajahti yöllä.
"Tule tänne! Tule tänne! Uhu, minä pelkään, uhu?"
"Pelkään minäkin, pelkään olla täällä!" sanoi Maria, kääri ohuen esiliinansa lapsen ympäri ja riensi ulos.
"Tule tänne! Tule tänne! Uhu!"
"Kyllä tulen! Kyllä tulen! Rouvan luo! Rouvahan on hurskas ja jumalinen; sielläkin on joulu-ilta!"
Haamu hiipii pitkin herraskartanon muuria, piilottui hätäilevästi puun taakse, seisoi ja katseli ympärilleen, aukasi varovasti oven, hiipi porstuan läpi, tarttui avaimeen, aukasi oven ja joulukuusen valo paistoi kuoleman kalpeiden kasvojen yli – –
Myrsky suhisee hurjaa lauluansa, lumi tuiskuaa talviyönä; pihalla on pimeä ja pakkanen, mutta on kuitenkin lämpösempi kuin täällä, missä kynttilät loistavat. – –
Ei kukaan ihminen ole nähnyt, mitä siellä tapahtui. Ei kukaan ole vielä saanut tietää, mitä siellä puhuttiin. Ensiksi rukous, harras rukous, sitten kovia sanoja, ankara käsky, vihdoin huuto – ja sitten oli kaikki hiljaa. – –
Joku riensi ulos ovesta, pusertaen kovasti rintojaan vasten jotaki, josta hän ei koskaan tahtonut luopua. Hän horjui sinne tänne etsien jotakin kättä, joka saattaisi taluttaa häntä. Mutta ei kukaan ollut saapuvilla. Kaikki olivat tapetut ja karkoitetut. Ei mikään käsi enää pitänyt tätä kurjaa olentoa pystyssä; hän huokaili syvästi. Ja sitten yö ja suru katosivat; tuhansia tähtiä syttyi, kellot soivat hänen ympärillään ja enkelit lauloivat suloisilla äänillä. Vähitellen haihtuivat hänen ajatuksensa, hän tuli niin iloiseksi ja surun haihduttua vaipui hän syvään lumeen, vaipui kolkkoon talvi-yöhön. – –
Herraskartanossa myöskin juostiin edes takasin, kynttilöitä kannettiin, joka taholla soitettiin palvelijoita, jotka kohta kiiruhtivat saliin: rouva oli saanut suonen-vetoa. – –
Vanha Daniel tuli ajaen kotia kaupungista. Äkkiä seisahtuivat hevoset. Jotakin mustaa näkyi makaavan tiellä. Ja kun Daniel astui alas vaunuista, huomasi hän kalpeat kasvot ja kylmän käden, jonka hän hyvin tunsi.
"Jumala armahtakoon! Tuohan on Maria!"
Hän otti lapsen Marian käsistä, nosti äidin hiljaa ylös, laski hänen vaunuihin ja ajoi – mihinkä? – myllärin vaimon luokse.
Ja myllärin vaimo otti Mariaa vastaan ja koko kylä hoiti häntä, yksi toi sitä, toinen tätä; Toppelin väki otti lapsen luokseen, nehän eivät tänä vuonna olleet saaneet lapsia.
Mutta kun Maria taasen saattoi puhua, tuli hän hurjaan raivoon, kuumetauti riehui hänen suonissaan:
"Juho! Hänen lapsensa! Hänen vanha isänsä! Amerika! Siellä pääsee hän vapaaksi!"
Tätä Maria puhui houreissaan. Lopuksi rukoilee hän taasen, että hän saisi oman kodin itselleen.
Näin hän makasi useita viikkoja, taistellen elämän ja kuoleman välillä, mutta vihdoin pääsi hänen nuoruutensa voitolle.
Kun hän nousi sairasvuoteeltaan, oli synkkä yö hänen sielussaan; kaikki, mikä oli tapahtunut, oli kadonnut hänen muististaan, hänen surunsa ja murheensa olivat unohuksissa, hän istui tuossa äänetönnä. Meidän Herramme oli ottanut häneltä järjen lahjan.
11. Yö.
Kevät kukkineen ruohoineen tuli ja kaunisti kaikki runsaalla, tuhlaavalla kädellä. Runsas kukkaispeite verhosi aution mäen, kuivan hietikon. Kevät ripusti ohdakkeisin ja saksanpihlaja-pensaisin kukkia ja lehtiä.
Kun kevät oli työnsä päättänyt, iloitsi se siitä. Kevään valkoiset kasvot hymyilivät nähdessään vaikutustaan, kevään kirkas, sininen silmä hymyili, nähdessään viheriöivää maata. Satakieli ja laulurastas visersivät laulujaan. Kevät iloitsi ja riemuitsi, ajatellen: "Kas niin, nyt olen pukenut morsiamen!" ja oli piilosilla aarteensa kanssa, pisti päänsä ulos viheriästä metsästä, sukelsi alas kirkkaasen puroon, kätkeysi raittiisen sammalistoon ja väijyi viheriän pensaan takana ja nauroi iloisesti, kun hänen rakas morsiamensa ei tiennyt, missä tuo veitikka oikeastaan oleskeli. Kevät juoksi sitten hymyillen esiin, piti kiini morsiamensa käsivarresta ja painoi häntä rintaansa vasten, kujeili hänen kanssansa ja suuteli häntä nauraa hohottaen.
Oli heluntai; pienien, köyhien mökkien ympäri seisovat puut puettuina vaalean vihriään pukuunsa ja armas kevät-aurinko paistoi ystävällisesti pienen kylän yli.
Isä ja äiti istuvat penkillä huoneen edustalla; kaikkialla on viheriä ja he katselevat, kuinka heidän rakkaat lapsensa iloitsevat nuoruudessansa. Naapuri tulee, sanoo hyvää päivää ja pitää pitkän puheen – ei jokapäiväisistä huolista – vaan kuinka muinoin elettiin ja oltiin. Mitä hän oli kuullut isältään ja mitä hänen iso-isänsä oli sanonut siitä, mitä oli tapahtunut sodan aikana ja kosakeista myrskyn riehuissa ja kuinka kummallista oli, että hänen piippunsa sammui – ja hän ottaa tulukset esille sanoen, ettei nykyajan tupakista liioin ole paljon mihinkään. Entisinä hyvinä aikoina paloi tupakki piipussa paljo paremmin. Ei hän kuitenkaan voinut kieltää olevansa tytyväinen mailman kanssa semmoisena, kuin tämä tällä haavaa oli, etenkin keväisin ja heluntain aikana; ei hän liioin ylönkatsonut nyky-aikaa, ei suinkaan; tupakista ainoastaan ei ollut paljon mihinkään – ja piippu oli taasen sammunut ja tulukset olivat uudelleen otettavat käsille:
"Tuo piippu pahuus myötäänsä sammuu!"
Ukko Toppelin oven edustalla oli myöskin iloinen elämä; kaikki lapset juoksivat pihalla, olivat karhusilla, rakensivat taloja hiekassa, kaivoivat luolia, joita täytettiin ojanvedellä ja näyttivät niin tyyni likaisilta. Siellä oli hälinää ja naurua, niin että oli hauska kuulla.
Ainoastaan Liisa ja Sofia eivät enää leikkineet; kummallakin oli lapsi sylissä. Toisen nimi oli Jokum. Hän katsoi tänään vallan hämmästyneenä ympärilleen. Eukko Toppel oli häntä pukenut mitä sievimpiin vaatteisin, hän oli voinut. Jottei aurinko liian kirkkaasti paistaisi hänen silmiinsä, oli hän pannut pojan päähän isän lakin, joka sopi hänelle vallan hyvin ja hän oli sitä paitsi sitonut ison esiliinan hänen ympärilleen, jottei hänellä olisi kylmä. Lapsen hameen alta pistivät pienet punaiset sääret esiin. Hän oli vallan lysti ja hauska katsella. –
Toinen poika on vielä liian pieni; hänen kanssansa leikki Sofia. Nyt nousi hän seisaalle sanoen:
"Kas niin nyt lähdemme pikimmältä mylly-ojalle".
Ja kun tulivat myllylle, istui nainen oven edustalla – ukko Daniel istui hänen vieressä. Naisen eteen seisahtui Sofia ja käänsi pienokaisen naista vasten:
"Kas, Juho! Tämä on äitisi!"
Nainen katsahti ylös; hän kuuli sanat, hän näki lapsen, hymyili lapselle, niinkuin ainoastaan äiti saattaa hymyillä, mutta järki oli kadonnut, eilisen ja tämän päivän välillä oli noussut synkkiä pilviä, jotka olivat pimentäneet hänen mielensä. Nainen kääntyi vanhuksen luo sanoen:
"'Mitä sanotte! Mitä sanotte! Kukapa tuommoisia ymmärtää? Kuinka on kummallista! Mikä vahinko!' sanoo eukko Toppel, katselee minua ja taputtelee poskiani. 'Mikä vahinko!' sanoo vanha Daniel puistaen kättäni, 'kunpahan olisi ollut toisin!' On ikäänkuin kaikki olisivat alakuloisia ja minä olen niin iloinen, niin iloinen, aivan niinkuin sateen, yön ja myrskyn perästä istuisin taasen Jumalan lämpöisessä auringon paisteessa. Mitä minä olen tehnyt teille? Kaikki menevät ohitseni ja kun sunnuntaisin mennään tanssiin, ei kukaan ota minua mukaansa; ja niin minä istun yksin oveni edustalla, pitäen kudelmaani kädessä, kalpea kuu pilkistää esiin, pöllö ulisee: 'Tule mukaan! Tule mukaan! Tule mukaan' ja niin minun täytyy mennä hirsien ja kivien yli mylly-ojalle, puun luokse! Siellä minä istun yksinäni seljapuun alla ja kuulen lehtien suhisevan, siellä näen monia entisiä unia ja siellä olen nähnyt niiden tanssivan".
Maria tunkeusi lähemmäksi vanhusta ja kuiskasi hänelle:
"Ja se, joka tuon tanssin kerta näki, hän ei saa koskaan rauhaa".
"Kun kuu paistaa ja kaste valkoisena peitteenä verhoo viheriöitä niittyjä ja kenttiä, kun kuu ja kaste kiisteleivät keskenänsä, sillä he tulevat hiljaa hiipien; he tulla sipsuttavat märän suon yli ja hiipivät viheriän pensaan läpi; ensin ovat he karhusilla minun kanssani, sitten laulavat mylly-ojasta ja puu hyväilee hiljaa, sitten tanssivat ojan varrella ja pöllö ulisee: 'Tule mukaan Maria!' Niin lähden nyt mylly-ojalle, jossa pesen silmäni puhtaaksi ja sitten näen minä niiden käyvän veden läpi, istahdan suurelle kivelle ja silmikoitsen pitkät, keltaiset hiukseni, nakkaan sukkani ja kenkäni viheriään pensaasen; silloin tulen niin kevytjalkaiseksi ja tanssin muiden kanssa kostealla suolla ja tanssiminen ja laulaminen on suurin iloni, ja sitten he laulavat ja nyökäyttävät päätänsä vedestä: 'Tule alas, tule alas, sinä ihana morsian!' Voi kuinka ihanaa, kuinka suloista! Ja kun tahdon juosta veteen, tulee ukko Daniel esiin, tarttuu käsivarteeni, pitää minun kiini ja tuopi sukkani ja kenkäni pensaasta. Rakas Daniel, voi, anna minun jäädä tänne! Tässähän on yhtymispaikkamme. Anna minun viipyä joen ja pensaan luona, minä täällä laulan ja tanssin muiden kanssa suolla, kuun niin kirkkaasti kumottaessa, tahdon astua alas veden kirkkaasen aaltoon; siellä odottaa minua ylkäni, siellä ovat pääni pidettävät. Vesi kutsuu minua alinomaa luokseen. 'Maria, Maria', sanoo vesi, 'tule tänne alas, sinä kaunis morsian!' –"
Kerran kuului kova huuto. Ukko Daniel ei sattunut olemaan saapuvilla; myllärin vaimo juoksi edes takaisin, kysyi kaikilta, missä Maria mahtoi olla, vaan ei kukaan tiennyt.
Samassa tuli Daniel kotia pellolta ja saatuaan kuulla, mistä oli kysymys, sanoi hän:
"Tiedän kyllä, missä Maria on!"
Sitten meni hän vanhan seljapuun luokse ja osoitti sormellaan ulpukan lehtiä:
"Tuolla kaiketi hän on, tuolla syvässä makaa hän!" sanoi Daniel.
Siellä löysivätkin Marian.
Ja kun Maria oli laskettu seljapuun juurelle, seisoivat ihmiset äänetöinnä hänen ympärillään; ainoastaan eukko Toppel nosti lapsukaisen muiden yli, sanoen:
"Kas, tuossa on äitisi, rakas lapsukaiseni!" sanoi hän. "Voi, herranen aika, ethän sinä tuota vielä käsitäkään!"
Kuu ja tähdet paistavat tuolla ylhäällä, lehdet kuiskaavat tuulessa ja huokaus käy läpi rannan kahiliston.
Kolmen päivän perästä haudattiin Maria. Haudattiin? – Niin, mutta tuonne muurin syrjäpuoleen.
12. Loppu.
Monta vuotta on kulunut. Hurskas rouva on jo aikoja sitten haudattu ja hänen hautapatsaallaan luetaan kultaisissa kirjaimissa kauniimmat sanat hänen hurskaista hyveistänsä. Ja hänen ympärillään lepäävät kylmän maan hiljaisessa rauhassa useat, työstä uupuneina. Ja vaikka kuolema korjasi elonsa ja vei sen hautaan, levitti kuitenkin aika turpeensa sen yli ja loihti kukkia esiin ja kukat kasvoivat ilta-auringon paistaessa, tuuli kuiskaili niissä ja kutsuu sinua niiden luo; kukat kertovat muinaisista ajoista, kertovat niin surullisina ja alakuloisina ja kysyvät, onko sydämesi unohtanut, mikä suuri onnettomuus täällä on haudattuna ja kuiskaavat hiljaa:
"Muistele Mariaa!"
Pieni kylä mylly-ojan varrella elää kuten muinoinkin köyhyydessä; tuossa on herraskartano ja tuossa nuo pienet hökkelit. Aurinko on paistanut, vettä on satanut, kymmenen kertaa on kultaista eloa korjattu; myrsky riehui yli maan, eikä säästänyt ylhäistä, eikä alhaista; myrsky puhui Jumalan voimallisella äänellä ja puisteli puiden korkeimpia latvoja. Ja hädässä ja tuskassa tuli toivo ja luottamus ja paistoi ihanana aamu-ruskona mailman kalpeihin kasvoihin. Aamu-rusko on jo aikoja sitten vaalennut, ei mitään toivoa enää loista hökkeleihin. Niissä on sama puute, sama retustaminen kuin ennenkin! – Kaikki on samanlaista kuin ennen. – –
Vanha, elähtänyt mies istuu veneessä onkien. Hänen selkänsä on kumarruksissa, hänen tukkansa valkoinen, hänen kätensä on kelpaamaton kapine, joka heitetään nurkkaan, hänen kasvonsa on vanha muuri, joka on hävinnyt huolien, aikojen ja myrskyjen kalvaavan hampaan kautta; mutta näistä kasvoista saattaa nähdä, että nekin joskus ovat olleet juhlapuvussansa; hänen silmänsä ovat viimeinen auringonsäde, joka iltapilvistä pilkistää ja viimeisen kerran ystävällisesti leikkii ränstyneen muurin ympäri.
Tuuli kuljettaa hiljaa hänen venettänsä pitkin kahilikon syrjää, hän istuu vaipuneena syviin mietteisin, väsyneenä katsahtaa hän tyyneesen veteen ja hän tulee niin iloiseksi ja tyytyväiseksi; tuntuu hänestä ikäänkuin hänen elämänsä kulkisi ohitse pienissä väreissä. Tuossa hyppää kala. Vesirengas seuraa toistaan ja ne levenevät yhä, kunnes ne murtuvat rantaa vasten.
Vene kulkee hiljaa eteenpäin kiedoksissa olevien vesikasvien kesken seljapuun siimeksessä.
Vanhus on tällä kertaa saanut kyllin kaloja, hän nostaa onkisiimansa, kiertää sen varovasti onkivapansa ympäri ja kulkee vaivoin joen äyräälle.
"Hyvää iltaa!" kaikui samassa ääni ja vanhuksen edessä seisoi mies, leveäreunainen hattu päässään ja puettuna kirjavaan paitaan. Hän näytti ventovieraalta, hänen kasvonsa olivat päivettyneet, kovat ja karkeat, hänen silmänsä, joita varjosi paksut silmäripset, lensivät levottomina sinne tänne ja hänen huuliensa ympärillä oli katkera, röyhkeä hymyily, ikäänkuin hänelle olisi mahdotonta mieltyä mihinkään tässä mailmassa.
"Sano", puhui hän, "tunnetko minua Daniel!"
Vanhus silmäili häntä.
"En", sanoi hän, "en ... silmäni ovat käyneet huonoiksi ja muistoni on heikko."
"Olen Juho, Juho Schytt!"
"Juho, Juho?" sanoi vanhus epäileväisesti, tarttui vieraan takkiin, veti hänen esiin varjosta, otti leveäreunaisen hatun hänen päästään ja tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän.
"En tunne, en, Juho oli aivan toisennäköinen. Teillä ei ole hänen avonaiset, terveet kasvonsa, teillä ei ole hänen kirkkaat, siniset silmänsä, ei tuota ystävällistä hymyilyä, joka asui hänen punaisilla huulillaan. Ei" sanoi hän, päästäen vieraan irti.
Tämä kääntyi toisaalle ja sanoi itsekseen:
"Siis unhoitettuna myöskin täällä! En löydä muuta kuin yksinäistä hautaa."
Hän istahti seljapuun alle, jossa hän niin usein ennen oli istunut ja vanha uni johtui hänelle mieleen, muisto entisestä, onnellisesta ajasta ja tämä muisto kuvastuu hänen kasvoihinsa.
Ja kun uni oli haihtunut, tunsi vanhuskin Juhon. Vanhus istahti vieraan viereen, tarttui hänen käteensä ja tarkasteli häntä.
"Niin," sanoi hän, "niin, sinä olet Juho. Voi, herranen aika, kuinka täällä on paljo tapahtunut."
"Niin, niin, on kyllä! – Maria ... Missä hän hukkui?"
Vanhus osoitti sormellaan vettä.
"Tässä on paikka, jossa hänen löysin. Ja sinä, sinä, tiedät siis tuonkin?"
"Tiedän kyllä, tiedän kyllä," vastasi hän, nousten seisaalle, painoi hattunsa syvemmälle ja tuijotti alas veteen.
Niin hän seisoi kauvan aikaa.
Vanhus seisoi äänetönnä, kädet ristissä, ja kysyi vihdoin:
"Kuka on sen sinulle kertonut?"
"Kuka sen on minulle kertonut?" kysyi Juho. "Luuletko, että se, joka huutaa taivaan kostoa, ainoastaan kuiskaa läpi mailman? Luuletko, vanhus, että tuollainen tapaus on tuntematon. Se ei ainoastaan kuulu taivaassa, se kuuluu myöskin yli maitten ja merien, se ulvoo läpi myrskyn, suhisee läpi meren, kolkuttaa yöllä milloin mitäkin ovea ja puhuu synnistä luontoa vastaan; missä hyvänsä vaellat, löytää se jälkiäsi ja puhuu sinulle tuhansilla kielillä, pöllöt ja ketutkin ovat siitä kertoneet!"
"Eivätkö ne kertoneet siitä murhasta, jonka teit, ja siitä rikoksesta, jonka lausuit?"
Juho katsahti toisaalle ja sanoi kiivaasti vanhukselle:
"Ei sinun tarvitse soimata minua siitä! Tiedän kyllä tehneeni murhan ja se on kirjoitettuna tähän, tähän rintaan tulikuumilla kirjaimilla. Mutta et kysy, mikä minua siihen pakotti, etkä liioin kysy, mitä minä sen vuoksi olen kärsinyt? Olen täydelleen sovittanut sen, että kerta kostin. Piiloutuen väkijoukkoon, erämaiden yksinäisyyteen, ei minulla ole ollut ainoatakaan levollista hetkeä. Minä en saattanut nähdä ihmisasuntoa, joka nautti onnea ja rauhaa; alinomaa ajelehdin paikasta toiseen ja alinomaa hänen kalpeat kasvonsa seurasivat minua. Ja kun minä uupuneena yöllä vaivuin vuoteelleni ja uni hiipi luokseni, kun Mariani katsoi silmiini niin lempeästi ja minä ikävästä ojensin käsivarteni häntä vastaan, tulivat hänen kalpeat kasvonsa esiin ja asettuivat armottomasti väliimme, huutaen: Turhaan! Tämä on tuomiosi!"
Hän peitti silmänsä käsillään ja oli niin kalpea kuin kalkittu seinä, ikäänkuin tuo näkö taasen olisi hänen edessänsä. Hänen ruumiinsa läpi kävi väristys, mutta hän tointui taasen pian jälleen.
"Ja luuletko Daniel," jatkoi Juho puhettaan, "minun olevan pahoillani siitä, että vuodatin tuon kurjan verta? – jos hän vielä seisoisi täällä ja löisi minua, täytyisi hänen kuolla, siitä saat olla varma! Minä olen antanut oman ja tyttöni hengen alttiiksi hänen edestänsä. Me olemme nyt kuitit, kylläkin kuitit! Ja jos hänen haamunsa ei suo minulle rauhaa, tapaa se ainakin karaistun sydämen, joka katsoo häntä rohkeasti vasten silmiä. Tämä sydän on tulistettu helteisessä auringon-paisteessa, puute ja työ ovat takoneet ja kaikenlaiset vaarat ovat karaisseet sitä, epätoivo on antanut sille siunauksensa ja palkinnoksi olen saanut levon. – Ja kuitenkin sinä kysyt minulta tuota sanaa, jonka minä hirveässä tuskassa lausuin, lähtiessäni kiroten täältä matkoihini. Mitä minä, nuori miesparka, olin rikkonut? Olin antanut, mikä silloin oli minun; hyvän tahtoni, voimakkaan käsivarteni, uskollisen sydämeni, nuoren henkeni olin antanut ja saman oli Mariakin tehnyt."
"Me annoimme kumpikin kaikki. – Minkä vuoksi? – Jotta hän kokoaisi yhä enemmän ja enemmän rahoja! – Ja kun minä juoksin talosta taloon, rukoillen pientä maatilkkua, jossa rauhassa saatoin laskea pääni levolle, ja kun nuorella sydänraukallani oli suloinen toivo, joka mustalle orjallekin toteuntuu: että pääsisin naimisiin armaani kanssa, petyin minä tässä toivossani. – Ei ollut mitään paikkaa koko isänmaassani! – Armaani joutui häpiään ja nöyryytettiin ja sydämemme poljettiin, ikäänkuin se olisi kivi. – Tämä oli lainmukaista! – niin! Ja kun tuskani vihdoin pakottivat minua hurjaan miestappoon, olen lausunut kirouksen. – Kirous on kirjoitettu kaikkien niiden rinnalla, jotka kauheilla tuskilla koskaan ovat tunkeuneet ihmissydämestä, Jumala on kiroukset kuullut. – Hänen käskystään tuhansia muuttaa Amerikaan, ja tuhansia muita seuraa; nyt on tässä maassa kyllä tilaa! Herrat eivät enää katso häpiälliseksi rukoilla niitä, joita kerran ylönkatsoivat. Eikö tämä ole kirous? – He tahtovat tuoda ihmisiä köyhistä seuduista, Rakastavatko ne raukat, jotka tänne tulevat, isänmaata? Tarttuvatko ne miekkaan puollustaakseen ruhtinasta ja isänmaata, kun kauhea raju-ilma kerta alkaa riehua, kun sodan virta kerta murtaa sulut ja tulvailee paikasta paikkaan! – Eikö tämä ole kirous? – Vanha ihmisrotu, joka vuosi-tuhansia on asunut täällä, on väistyvä kerjäläisten ja muukalaisten edestä. Ja minkä vuoksi? Minkä vuoksi kaikki tämä tapahtuu? – Ainoastaan senkö vuoksi, että rikkaat tulisivat vielä rikkaammiksi, ja että kaalien ja nauristen herrat myöskin tulisivat ihmisten herroiksi? – Eikö tämä ole kirous? Kirouksen täytyy tulla niille, jotka säätävät sellaisia lakeja!"
Näin puhuttiin. Juho nauraa hohotti.
Ukko Daniel katsoi häneen surumielisesti ja kysyi:
"No, oletko siellä paremmin onnistunut ja saitko siellä oman kodon?"
"Mitä?... Oman kodon?" lausui Juho, "siellä en tarvitse mitään sellaista; elämäni sai toisen suunnan. Minä jäin olemaan ypö-yksin! Kun ei minulla ole vaimoa, eikä lapsia, en tarvitse kotoa."
"Oletko siten tullut onnelliseksi?" kysyi ukko Daniel.
"Minä en tarvitse kotoa, en tarvitse onnea," vastasi hän, "ennen kaikkia en tarvitse onnea teidän mielenne mukaan; tänään olen täällä, huomenna siellä, lähden merille, lähden maille, otan peräsimen tahi kirveen käteeni ja jos siihen kylläännyn, otan pyssyn olalle, etsin vaaroja metsästyksessä tahi sodassa ja silloin taasen virkistyn. Silloin vereni juoksee sukkelammin suonien läpi ja sydämeni taasen tulee karaistuksi."
"Mikä tuuliaispää nyt saattaa tänne sinut, levoton, nuori mies?"
"Mitä asiaa minulla on täällä? Tahdon noutaa lastani," vastasi hän.
Daniel katsoi häneen silmiinsä, hänen himmeät silmänsä tarkastivat Juhoa utelevaisesti, ikäänkuin hän tahtoisi kysyä: "Onko tosiaan asian laita niin? Rakkausko yksistään sinua pakottaa? Onko sinua saattanut tänne halu saada nähdä Marian hautaa ja ainoaa lastasi? Oletko tuota ikävöinyt? Etkö ole pelännyt mestauslavaa ja hirsipuuta?" Ja luettuaan vastauksen Juhon kasvoista, sanoi hän itsekseen:
"Niin kaiketi mahtanee asian laita olla. Vuodet ja päivät kulukoot, vaan ei mikään rikos, ei mikään onnettomuus voi saattaa meitä unohtamaan sitä, joka on kerta riistetty sydämestämme; haava jääpi jälelle ikuisiksi ajoiksi. Onnettomuus ja rikos riisti meiltä sen, joka kerta oli meille rakasta ja tarkastaessamme, mikä onpi jälellä, löydämme ainoastaan paljaan maan, jonka nimi on rakkaus; me ruokkoamme tätä maata, me annamme kyyneleet sataa sen yli, meidän hartain toivomme sitä turhaan lämmittää! Kevät on kulunut, eivätkä kukkaset siinä kauemmin kasva. Niin on minunki laitani. Nyt hän karkoitetaan takasin vanhaan isänmaahan, istuttaakseen jotakin autioon maahan. – Enkö minäkin ole tuntenut sydämessäni sellaista halua, katsellessani hänen kirkkaasen, siniseen silmään? Eikö minun täydy painaa häntä sydäntäni vasten? Eikä hän kuitenkaan ollut omanikaan! Luonto hänet pakottaa, rakkaus pakottaa, eivät molemmat saata häntä pettää, hänen lapsensa on hänen omansa. – Niin!" sanoi Daniel ääneen, "lapsesi on omasi! Poikani, odota täällä, niin vien lapsen tänne luoksesi!"
Näin puhuttuaan lähti Daniel, jättäen Juhon yksinänsä.
Levoton tunne valtasi hänen; hänen paatunut sydämensä halusi nähdä lapsensa, Marian lapsen!
Olisiko hän lapsessa löytävä sen, minkä hän äidissä oli menettänyt?
Tuntui hänestä äärettömän pitkältä ajalta, ennenkuin Daniel palasi.
Mutta kun hän vihdoin tuli, vieden mukanansa aika pojan, viipyi hetkisen, ennenkuin Juho otti häntä vastaan, ennenkuin Juho sulki hänen käsivarsiinsa. Juho piti poikaa edessänsä, tarkasteli häntä ja kysyi:
"Mikä on nimesi, poikani?"
"Nimeni on Juho."
Hän tutki lapsen kasvoja, lapsen kirkkaita silmiä, kunnes vihdoin hänelle oli päivän selvä, että tämä oli hänen lapsensa, hänen poikansa! Kuinka hän oli äitinsä näköinen! Niin, tämä oli hänen Mariansa, hänen rakas Mariansa!
Iloisena nosti hän pojan ylös ja painoi hänen rintaansa vasten, painoi hatun syvemmälle alas ja tarttui sauvaansa, ikäänkuin hän tahtoisi viedä tavaransa talteen, ikäänkuin hänellä nyt olisi kaikki, minkä hän tahtoi omata, eikä mikään voima mailmassa enää saattaisi riistää häneltä aarrettansa.
Ukko Daniel laski kurttuisen kätensä hiljaa hänen käsivarrelleen sanoen:
"Poikani, Juho, teenköhän oikeen, antaessani sinulle pojan? Eikö rauhattomuus saata tulla hänenkin sydämeensä?"
"Ole huoleti! Kyllä minä pidän huolta tuosta! Luuletko, vanhus, että saattaisin jättää lapseni raakojen ihmisten kesken? Siitä saat olla huoleti, sillä en ole vielä itsekään ollut niiden parissa. En ole koskaan anastanut toisen tavaraa, ja, jollei tuota veripilkkua oteta lukuun, en ole minkään rikoksen alainen. Maria on suojellut minua. – Mutta lapseni ei saa jäädä tänne, se ei saa täällä riutua häpiässä ja kurjuudessa, tahi kuljeksia ympäri koditonna, isätönnä; lapsi ei saa kuulla äitinsä nimeä mainittavan ylönkatseella ja oppia kutsumaan minua murhamieheksi, hän ei ole seisova herrojen edessä hattu kädessä ja kerta tultuaan mieheksi, ei hän ole tekevä, mitä hänen isänsä teki. Ei hän ole sen tekevä, ei suinkaan! – Minä olen hänen isänsä, minun vereni virtaa hänenkin suonissaan."
Ukko Daniel puisteli päätään sanoen:
"Mitä ukko Brand sanoi kuollessaan? Kärsi! Kärsi! sanoi hän – vaan sinä et kärsinyt! Sinä olet syössyt itsesi perikatoon, olet kulkenut maita, mantereita, ja maata, jonka kerta menetit, et ole missään löytänyt. Eikö isänmaasi uskollisella rakkaudella ole antanut sinulle takasin lapsesi, ainoan, joka vielä sitoo sinun mailmaan? Olet kironnut lämpöistä kättä; ei haittaa, poikani! Rakkaus on, kirouksestasi lukua pitämättä, kuitenkin pysyvä luonamme, ne, jotka lähtevät pois luotamme. eivät lähde sydämensä pakosta, vaan ymmärtämättömyydestä, levottomuudesta, ylpeydestä, rahan ja tavaran himosta. Ja lähdettyään pois seisovat yksinänsä, heidän kädessään on leivän asemesta kivi, katumus ja harmi asuu heidän sairaassa sydämessään, eikä ole toivoakaan, että koskaan asiat paranevat. He eivät ole siellä kotona – eivätkä saata palata tänne! Niin ne häviävät; ei kukaan naapuri saata siellä pelastaa niitä."
"Niin," sanoi Juho, "niin arvelevat herranne, niin kaikki ne, jotka elävät herkullisesti ja siinä ylevässä luulossa, että Jumala on luonut muiden ihmisten käsivarret ja sääret heitä varten, jotta saisivat vielä enemmän herkkuja suuhunsa. He luulevat veitsen ja kahvelin olevan olemassa ainoastaan heidän vuoksi. Ja tuo on ehkä kuitenkin tottakin. Tavallaan ne ovat oikeassa. Asian laita on niin, kuin sanotte. – Minä näin tuolla merien toisella puolen köyhien seisovan ryhmissä nälkääntyneinä ja kalpeina vilutaudista ja haluavan päästä takaisin siihen paikkaan, josta olivat tulleet – kuinka heidän sydämensä kiireesti sykki heidän puhuessaan kaukaisesta kodista ja rukoillessaan rakkaiden edestä kotosalla; kyyneleet vierivät pitkin poskia heidän muistellessaan muinaisia aikoja, jolloin heittäysivät kovalle vuoteelle, – minä olen nähnyt niiden nääntyvän kurjuudessa, niiden viimeinen ajatus oli oma kylä, omat rakkaat. Kirous ei kohtaa ainoastaan rikasta, kirous kohtaa köyhiäkin!"
"Ja onko tämä onni? Ansaitseeko sen edestä kadottaa isänmaansa?" kysyi Daniel.
Juho laski kätensä hänen käsivarrelleen sanoen:
"Niin sinä nyt puhut. Puhuitko niin siihen aikaan, kun sydämesi vuoti verta herrasi vuoksi? – Jos asian laita on niin, silloin ovat herranne oikiassa ja usea hävisi, joka oli ja pysyi orjana. – Minun silmäni, ukkoseni, näki kuitenkin, kuinka ne rohkeasti lähtivät meren yli, nostivat lapsensa korkealle ilmaan ja osoittivat kaukaista rantaa sanoen: Kas, tuossa oli isänmaamme! Sinun tähtesi, poikaseni, sinun tähtesi, tyttöseni, lähden minä äitinesi vieraasen maahan, me jätämme tänne kaikki, joka oli meille rakasta, vapaita tulette olemaan vapaassa maassa. Minä olen nähnyt niiden muuttavan aution maan elovainioiksi, olen nähnyt niiden auttavan toisiaan huoneiden rakentamisessa, missä hyvänsä halusivat. Olen nähnyt, kuinka he seisoen omalla maaliaan levittivät kätensä maan yli ja puhuivat vapaita ja mieheviä sanoja: 'Tämä on meidän! Omien käsiemme työ, työ on meidän kunniamerkkimme. Täällä me olemme herroja; tämä on meidän omamme'! – Minä näin vanhuksen lepäävän kuolinvuoteellaan; hänen lapsensa kokoutuivat hänen ympärilleen, lasten hurskas siunaus hänen työstään seurasi häntä toiseen mailmaan. Voimakkaasti oikaisi hän itsensä ja katsoi kirkkaalla silmällä valoa kohti. 'Herra Jumala', sanoi hän, 'se, joka tässä makaa edessäsi, laskettiin mailmaan palvelijana, minä tein hänestä vapaan miehen. Kun tuomitset syntejäni, älä ole silloin liian ankara tuomiossasi!' – Ja sinä, vanhus, lähde sinäkin mukanani; vaikkapa olet elänyt orjana, kuole kuitenkin vapaana!"
Ja Juho kuroitti vanhukselle kättään.
"Niin, poikaseni, minä olen lähtevä etsimään kotia itselleni," sanoi hän, "mutta sinun kotisi on kuitenkin liian kaukana."
Hän tuijotti iltatähteä kohden.
"Minun kotini on täällä lähellä, minun ei tarvitse kulkea sinne maiden ja merien yli."
Juho nosti lapsen häntä vastaan, jotta lapsi saattaisi antaa hänelle viimeisen suudelman.
"No, vieläkin kerta! Elä onnellisena! Meidän tiemme erkanevat. Minä katsahdan eteenpäin, sinä sitä vastoin taappäin, sinä käyt kärsivällisenä ja äänetönnä lepoon, minä kiiruhdan työhöni. Sinun toivosi on herran armossa, minun toivoni on tulevaisuudessa, toimeliaisuudessa, sinä käyt kenenkään huomiota herättämättä synkkään hautaan, ei kukaan pyyhi kyyneleitään sinun tähtesi, minun haudallani on tämä poika tässä kerta seisova ja sanova, minkä olen tehnyt hänen tähtensä".
"Niin," sanoi vanhus, laskien kätensä ristiin, "jos niin olla pitää, olkoon niin!"
Juho nosti lapsen korkealle ilmaan.
"Ja vaikkapa olen tehnyt verisen työn, vaikka sydäntäni kalvaa, enkä missään löydä rauhaa, tiedän kuitenkin, että kun ummistan silmäni, on se oleva siunaukseksi lapselleni. Työ on minun; siunaus on hänen! Vapaa on hän oleva! Vapaa on hän oleva!"
Hän pusersi kovasti vanhuksen kättä ja meni matkoihinsa.
Ja tummien kuusien välissä kaikui huuto:
"Vapaa on hän oleva! Vapaa on hän oleva!"
Ukko Daniel jäi seisomaan paikalleen, katsellen alakuloisena hänen jälkeensä, kunnes hän oli kadonnut; silloin veti hän syvän huokauksen ja lähti hiljakseen kävelemään.
Juhoa ei ikänä enään näkynyt.