[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fbuUZmPQrrCzS2WpV0bJMhY69TU20yOY_dCFBR_ZsY84":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},159,"Koditon","Reuter, Fritz",1810,1874,"159-reuter-fritz-koditon","159__Reuter_Fritz__Koditon",null,"lastenkirja",[],[15],"ranskalainen","fi",1858,1880,20378,120185,false,50481,[24,25,26,27],"Adventure and adventurers -- Fiction","France -- History -- 19th century -- Fiction","Orphans -- Fiction","Street entertainers -- Fiction",[29,30,31],"Children & Young Adult Reading","French Literature","Novels","\"Koditon: Romaani\" by Hector Malot is a novel written in the early 20th century. The story follows an orphan boy named Remi, who believes he has a mother in a woman named Barberin until monumental changes unfold in his life. The narrative explores themes of family, identity, and struggle as young Remi faces the harsh realities of his upbringing.  The opening of the novel introduces Remi, who reflects on his childhood in a poor village in central France, where he has been raised by Barberin and her husband. Despite never having met his biological parents, he finds solace in the love and care provided by Barberin. However, everything changes when news arrives that Barberin's husband has been injured at work, leading to a series of events that unravel their fragile stability. The tension escalates as financial struggles prompt Barberin to consider selling their cherished cow for money, highlighting the dire circumstances they face. Eventually, the story takes a pivotal turn when Remi's fate hangs in the balance, as discussions arise regarding his future—pushing him towards the harsh realization that he might be sent to an orphanage unless he is taken in by someone else. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Pakkala, Teuvo",241,"Saksalaisesta alkuteoksesta suomennettu yhteiskunnallinen kertomus nuoresta miehestä, joka kamppailee oikeudenmukaisuuden ja oman kodin puolesta 1800-luvun maaseudulla. Teos kuvaa sääty-yhteiskunnan epäkohtia, päiväpalkkalaisten karua asemaa ja yksilön ponnisteluja vaikeissa olosuhteissa.","Fritz Reuterin 'Koditon' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 159. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KODITON\n\nKertoeli\n\nFritz Reuter\n\n\nSuomensi A. O.\n\n\n\nG. W. Edlund, Helsinki, 1880.\n\n\n\n\n\n\n1. Hätä.\n\n\nOn Juhannuspäivä; ruis on alkanut tähkiä ja aurinko heilettää; isoon\naikaan ei ole satanut, ei lehteäkään liiku ja saksanpihlaja-pensas\nmaantien varrella on paksulla pölyllä peitettynä. Auringon säteet\npaistavat kohtisuoraan, laskeuvat yli kenttien, kimaltelevat ja\nväräjävät kuten tulisijan valkea talvella. Turilas lentää suhisten\nympäri ja mehiläinen lehahtaa väsyneenä hiljaisella surinalla yli\nkenttien, joilla se piileilee imelään apilaasen; heinäsirkka painuu\nsyvemmälle ruohoon ja sen ääni on rasittavasta helteestä sorroksissa;\nainoastaan kesälintu iloitsee suloisesta lämpösestä ja kylpee auringon\npaisteessa.\n\nVästäräkki lentää kotia pesäänsä, hän on käynyt etsimässä itselleen\nhiukkasen ravintoa, nyt istuu hän oksalla, nyökäyttää päätänsä ja\nkatselee levotonna joka taholle tarkastaakseen, onko kukaan huomannut\nhäntä -- niin, aivan oikein, hänen ymmärtäväiset silmänsä ovat\nhuomanneet jotakin epäluulon-alaista, hän hypähtää toiselle oksalle,\nviipottaa pyrstöllään ja laskee päänsä kallelleen nähdäkseen, liikkuuko\ntuo mies, joka makaa tuolla kivimuurin luona, käsivarret kasvoillaan,\njuurikuin tahtoisi hän nukkua.\n\nMies ei liikahdakaan, hän makaa niin hiljaa kuni kuollut ja västäräkki\nkäy rohkeaksi, lentää pois miehen luo ja tarkastelee häntä likemmin.\nSitten rientää hän poikiensa luo ja kuiskaa niille korvaan:\n\n\"Istukaa nyt hiljaa, tuolla orjantappura-pensaan takana makaa mies...\"\n\nJa kaikki on taas yhtä hiljaa kuin ennen, on ikään, kuin koko elollinen\nmailma olisi kuollut ja ilma on niin rasittava kuin raju-ilman\nsyntyessä; kaukana kuuluu ääni juurikuin huokaus maan yli.\n\nMieskin huokaa, hänen käsivartensa luiskahtavat pois kasvoilta, hän\ntarttuu nurmikkoon ja nousee istumaan, tuijottaa ympärilleen ja ollen\nymmällä pistää hän kätensä päivettyneiden kasvojen yli, ikäänkuin hän\nei enää huolisi katsoa nurmea, kukkasia, toukoja ja kenttiä.\n\nJa kuitenkin hän oli nuori ja väkevä. Hän oli äskettäin astunut ulos\nmailmaan, leveät hartiat, kaareva rinta olivat ikäänkuin luodut työtä\nja vaaroja varten; terveet posket, siniset, rehelliset silmät, punainen\nsuu, käherä tukka ja vilpitön otsa olivat ikäänkuin luodut rakkautta,\niloa ja onnea varten.\n\nNyt hänen kasvonsa eivät kyllin ilmottaneet mitään iloa ja onnea.\n\nMutta jos katselit hänen levottomiin silmiinsä, näit, kuinka\nuskollisuus ja rehellisyys hohti hänen kasvoistaan, saatoit tuntea,\nkuinka sydän sykki hänen rinnassaan, kuinka hänen sydämensä pohja oli\nrakkautta täynnä.\n\nJa jos loit silmäsi polkua pitkin ja näit tuon nuoren, kauniin tytön,\njoka tuli verkalleen ja yksin käyden yli kentän, niin kalpeana ja\nsurullisena, silloin tiesit myöskin, kuka vaikutti sen, että sydän\nsykki kovemmin kuin tavallisesti, että hänen silmänsä oli raukea sekä\nettä suru oli hiipinyt hänen rintaansa.\n\nKalpea tyttö läheni, hän loi silmäyksen häneen; suru ja epätoivo\nilmaantui hänen itkeentyneissä silmissään, epätoivo, joka näytti siltä,\nkuin se tahtoisi syytellä koko mailmaa Herramme edessä, Miehen\nlevottomasti sllmäillessä ympärilleen, huomasi tyttö jotakin ja\nkäytyään orjantappura-pensaan ympäri käytti hän itseään kuin lintu,\nhänen katseensa ei ollut kuitenkaan niin iloinen kuin linnun, ehkä yhtä\narka, vaan ei niin vilkas.\n\nHiljaa hiipii hän miehen luo, seisahtuu ja kysyy huokauksella:\n\n\"Nukutko Juho?\"\n\nMies katsahti ylös.\n\n\"Mitä ... minäkö nukkuisin? Herra Jumala, Maria, kuinka saattaisin minä\nnukkua!... Käy istumaan viereeni!\"\n\nVasta kun hän oli sanonut tämän toistamiseen, istahti tyttö hänen\nviereensä.\n\nHän veti tytön likemmäksi luokseen. Tyttö kätki päänsä käsiinsä ja\nnyyhki hiljaa. Vähän väliä silitteli hän kädellään tytön poskia.\n\n\"Älä itke, armas Mariani, älä enää itke! Voitko arvata, missä olen\nollut tänään. Nousin varhain aamulla, puin vaatteet päälleni ja menin\nmaaherran luo pyytääkseni herroilta asuntoa itselleni\".\n\n\"Mitä ne sanoivat?\"\n\n\"Ne sanoivat -- voithan tuon arvata, mitä sanoivat -- että heillä oli\nkyllin työväkeä; ja koska minä olin ritariston alueelta kotoisin,\npitäisi minun pikemmin etsiä itselleni paikkaa siellä; ruhtinaallisella\nalueella ei kukaan voinut saada työtä, joka ei ollut siellä syntynyt\".\n\n\"Niin sanoi isäkin, Juho\".\n\n\"Mitä, oletko kertonut hänelle näistä asioista? Tietääkö hän, miten\nasian laita on?\"\n\n\"Juho, ole huoleti. Voi, ei hän tunne syntiämme ja minun häpiääni. Minä\nolen häneltä salannut onnetonta tilaani ja olen vieläkin jonkun aikaa\nsalaava. En voi pistää puukon hänen sydämeensä\".\n\nJuho pusersi tyttöä hellästi rintojaan vasten.\n\n\"Rakas tyttöseni, älä nuhtele minua! Tiedän kyllä olevani huono\nihminen, tuittupäisyyteni saattaa minut onnettomuuteen. Tänäänkin on\nmieleni alakuloinen. Ole nyt taasen kiltti ja hyvä, niin saat nähdä,\nettä pääsemme naimisiin ja syksyllä olet sinä vaimoni\".\n\n\"Mutta, jos emme saa mökkiä itsellemme? -- Juho, me emme saata häitä\npitää, jos ei meillä ole kotoa. Ei kukaan pappi meitä vihi, jollei\nkukaan meille asuntoa anna\".\n\n\"Jollei kukaan anna, niin lähdemme kaupunkiin\".\n\n\"Emmehän sitäkään voi tehdä\".\n\n\"Jokum on sen kuitenkin tehnyt\".\n\n\"Älkäämme puhuko Jokumista, hän käytettiin häpiän salaamiseen ja sai\nkäskyn naida raatimiehen tyttären. Voi, minun Jumalani, mitä puhun!\nMinullahan ei ole lainkaan syytä moittia tyttöä tästä\".\n\n\"Tuohan ei koske meihin; jollei meillä syksyksi ole mitään tupaa, niin\nlähdemme tavaroinemme Amerikaan\".\n\nTyttö laski kätensä hänen olkapäälleen ja katsoi häntä silmiin:\n\n\"Kuinka halusta tahtoisin lähteä kansasi, Juho, vaikka mailman loppuun\nsaakka, sillä tiedäthän, etten minä mikään pelkuri ole; mielelläni\nmatkustaisin meren poikki, mutta kaikkian pahin ilkityö olisi jättää\nisäni, joka on niin vanha, kivuloinen ja vieläpä lisäksi yksinäinen. --\nJollet voi saada täällä työtä, olen minä hukassa ja silloin olemme\nmolemmat hukassa. Ja kun lapsi raukkani on syntynyt, silloin olen\nsamanlainen kuin muutkin ennen minua, silloin rakkautemme on oleva\nmyrkky itsellemme, joka on turmeleva koko elämämme, niin kauan kuin\nsaamme elää; meitä kaikkialla maassa pidetään huonona parikuntana.\nHäpiä kasvaa vuosi vuodelta ja kun vihdoin kuolema meitä armahtaa,\ntulee häpiä lapsillemme perinnöksi. Kun minä vääntelen itseäni\nkuolinvuoteellani, et sinä seiso vieressäni, silloin sinä et katsele\nminua uskollisilla, rehellisillä silmilläsi, kuten sinulla, Juho,\nmuuten on ollut tapana ja ne, jotka ennen ovat meitä rakastaneet,\nkiroovat ehkä meitä kuolinhetkellään\".\n\nMaria vetäytyi hänen luotaan ja kääntyi pois, juurikuin tämä olisi\nollut Marian viimeinen sana. Juho nykki ruohoja maasta ja puri\nhuuliaan, ikäänkuin se, minkä lemmitty oli sanonut, jo olisi\ntapahtunut. Äkkiä hypähti hän ylös ja asettui tytön viereen. Hänen\nkatseensa oli tuima, veri oli noussut hänen kasvoihinsa ja hän suuresti\npunehtui.\n\n\"Maria\", huusi hän, \"jos niin käy, kuin sinä sanot, silloin piru\nvieköön koko renttu-seurueen, piru periköön nuo herrat! Minä tyynesti\nantaisin ruoskia ja polkea itseäni jalkojen alle -- enhän ole muuhun\ntottunutkaan, mutta jos sinun niin kävisi, tahdon olla ikuisen\nkadotuksen alainen, jollen silloin tee tuhotöitä\".\n\nTyttö hypähti ylös ja loi säikähtyneen silmäyksen häneen.\n\n\"Voi, minun Jumalani, Juho, mitä olen sanonut, mitä olen tehnyt?\" sanoi\nMaria, nojaten hänen ylitsensä ja lemmellisesti laskien käsivartensa\nhänen kaulansa ympäri.\n\n\"Ole alallasi ja levollinen, Juho!\"\n\nJuho siirsi pois Marian käsivarren, lykkäsi hänen luotaan ja tarttui\nhänen käteensä.\n\n\"Kuule nyt Maria, minä en tahtonut ensin suoraan sanoa sinulle, minkä\nai'oin -- jollen voi saada työtä täällä, ei voi häistä tulla mitään,\nmutta varokoot kanssa itseään silloin lääni ja kylä\".\n\n\"Voi, _meidän_ armollinen herramme ei liioin toimita mitään\".\n\n\"Hänen täytyy, _hänen täytyy_; minä en lakkaa pyytämästä, ennenkuin hän\non suostunut. En voi lähteä Amerikaan. Olisi suurin häpiä, jollei\ntäällä oman taivaamme alla, omassa isänmaassamme löytyisi paikkaa\nsinulle ja minulle! Älä itke, Maria! -- Minä pysyn siinä, minkä olen\nsanonut! -- Minä käyn asianomaisten luo ja valitan hätääni. Herttuamme\nei tahdo, että mies, joka tahtoo ja voi tehdä työtä, karkoitetaan\nmaasta; herttuahan on lain kirjoittanut. Sen kyllä nuo herrat\ntietävät; luottavat vaan, että me olemme liian yksinkertaisia heitä\nymmärtääksemme. Mutta hänen pitää ja täytyy antaa meille asunto ja\nkoti!\"\n\nMaria nojasi muuria vasten ja katseli hetken äänetönnä häntä. Maria oli\nvallan kalpea ja kyyneleet vierivät hänen poskiansa pitkin ja putosivat\nnurmikolle. Laskien sormensa ristiin sanoi hän Juholle:\n\n\"Voi Juho, en minä ollut tuota asiaa niin ajatellut. Nyt haluaisin,\nettä saisimme sen seikan selville. Minä en totta tosiaan tahdo riistää\nsinulta uskoasi ja viimeistä toivoasi, mutta armollinen herra ei anna\nmeille asuntoa. Saatpa nähdä että hän hymyilee rukouksellesi ja jos hän\nsaa kuulla minun olevan armaasi, ajaa hän sinut kohta pois\npalveluksesta\".\n\n\"Miksi niin? Mitästä sitten!\"\n\n\"Älähän nyt kiivastu! Hän on aina vihannut minua; hänen ja isäni\nvälillä on ollut joku riita ja siitä minä nyt saan kärsiä\".\n\n\"Niin, hän on aika konna! Jos hän herran sattuu eteeni, kylläpä minä\nhänen opetan\".\n\n\"Voi, Juho!\" sanoi Maria, laski käsivartensa hänen kaulansa ympäri,\nsilitteli hänen tukkaansa ja taputteli hänen ruskeita poskiaan.\n\n\"Juho, älä vaan aikaansaata mitään riitaa! Armollisella herralla on\npitkät käsivarret; jonka hän tahtoo menettää, ei Jumalammekaan voi\nauttaa ja vallan vähäinen asia on hänelle polkea ihmisen jalkainsa\nalle. Juho, varo armollista herraa!\"\n\n\"Mitäpä hän voi minulle tehdä?\"\n\n\"Mitä hän voi sinulle tehdä! Ajattelehan hiukan, äläkä puhu siten!\"\n\n\"Hän ei voi tehdä minulle mitään, kun teen tehtäväni; ja jos hän\nsuututtaa minua, menen menojani, sillä minä kyllä voin saada työtä\nmuuallakin\".\n\n\"Sen kyllä voit -- Niin, voithan sinä lähteä Amerikaankin, vaikka\nsydämeni silloin pakahtuisi; koko mailma on sinulle avoinna, minä\nsaatan lapsineni istua täällä ja sinä voit silloin tällöin lähettää\nmeille rahoja, kunnes kerran katsot hyväksi palata takaisin. Mutta\nonnelliseksi et voi koskaan tulla, et voi nukkua tyynesti kuten ennen,\najatellessasi, että minä lapsemme kanssa olen sen herran vallassa, jota\nsinä et voinut kärsiä\".\n\nTämä puhe kävi Juhon sydämelle. Hän syleili Mariaa sanoen:\n\n\"Minulle ei koskaan käy hyvin, Maria, jos jätän sinut! Jos sen\nsaattaisin, ei minulle enään paistaisi mikään aurinko, mikään kuu,\nmitään tähtiä ja jos karkottaisin sinut pois mielestäni, kierteleisin\nminä kirottuna ympäri mailmaa. Minä en koskaan, en koskaan jätä sinua!\nKiusatkoon hän minua kuinka paljon tahansa, ruoskitkoon hän minua,\npolkekoon minua, minä kuitenkin kestän hänen palveluksessaan\".\n\n\"Enkä minä enää koskaan valita\", sanoi Maria, \"minä olen kestävä\nkaikkea, häpiää ja häväistystä sekä mitä muuta pahempaa löytyneekään.\nMinä tahdon olla sinulle se, mikä sinä olet minulle, -- rakas,\ntaivaallinen Jumala, kuule rukoukseni! -- tahdon sinulle olla kalkki\nkaikissa, sydämesi, koko elämäsi\".\n\nHe syleilivät toisiaan hellästi, Juho suuteli Marian poskia, jotka nyt\nolivat kyynelistä kosteat ja heidän sydämensä olivat yhtä iloiset, kuin\ntuolla autuaalla ajalla, jolloin ensi kerta vannoivat toisilleen\nuskollisuutta ja rakkautta.\n\nNäin he seisoivat kauan aikaa. Aurinko paistoi niin leppeästi ja\nkirkkaasti, juurikuin synkät pilvet eivät koskaan voisi kulkea maan\nyli, ja taivas oli niin sees ja sininen, juurikuin ei mitään vilppiä\nenää olisi olemassa.\n\nPieni västäräkki jätti pienokaisensa ja tuli vallan lähelle heitä,\nnyökäytti päätään ja viipotti pyrstöllään hyppiessään oksasta oksaan ja\nviserteli niin kimeästi kuin suinkin saattoi; hän tiesi varmaan, että\nnuo kaksi tuossa eivät voisi tehdä hänelle mitään pahaa ja hän lensi\npoikien luokse taasen ja sanoi niille:\n\n\"Te pienokaiset, piipittäkää ja visertäkää niin paljo kuin haluatte;\nne, jotka tuossa seisovat, eivät tee teille mitään pahaa, nekin aikovat\nnyt rakentaa itselleen pesän ja kun minä nain äitinne, en olisi\nsaattanut tehdä mitään pahaa, vaikka olisin saanut tuhansia riksiä.\nIhanana kevät-aikana, jolloin sydän sykkii sydämessä pelkästä ilosta,\ntyydyttävät omat ilot ja surut itsekutakin. Kyllä minä ymmärrän tuon\nasian. Kvirilitlitlittit!\"\n\nJa tyttöraukan sydän viserteli myöskin tavallaan. Häpiä ja synti olivat\nmykkinä; rakkaus viserteli vilkkaasti sydämessä, rakkaus viserteli\ntuota vanhaa viserrystään, toivosta, onnesta, ilosta ja autuudesta,\ntoisista paremmista ajoista, joilla hän pettää ihmisiä. Rakkaus sanoo\npettyneelle sydämelle, että kun taivas kerran myhäilee, ei tule enää\nkoskaan synkkää yötä, ei myrskyä, eikä rajuilmaa.\n\nNiin kuului viserrys tytön sydämessä ja lapsi-raukka uskoi tuota niin\nmielellään.\n\nJa heidän seisoessa tuossa niin onnellisina, meni aurinko mailleen. --\nIlma on niin helteinen ja synkkä, onnettomuutta ennustavia raju-ilman\npilviä nousee selkeälle taivaalle. Tyttö-raukka tuota ei kuitenkaan\nhuomaa, hän vaan katselee auringon säteitä, jotka hänelle viimeisen\nkerran hymyilevät.\n\nIhmissydän niin kernaasti turvautuu uskoon! -- --\n\n\"Tule nyt, Juho, nyt saamme lähteä!\"\n\n\"Ei suinkaan, Maria, istahda tähän nurmikolle viereeni, kuten ennenkin\nniin mielelläsi istahdit\", sanoi Juho ja tahtoi vetää hänen alas\nluokseen.\n\n\"Anna minun olla, Juho\", sanoi hän, \"entiset ajat ovat olleet ja\nmenneet; Jumala tiesi, palaavatko koskaan enää\".\n\nMaria tempasi itsensä irti.\n\n\"Hyvästi, Juho, minun täytyy mennä kotia vanhuksen luo\".\n\nJuho otti hattunsa ja sauvansa, jotka olivat hänen vieressään ja\ntarttui Marian käteen.\n\n\"Odotahan hiukan, Maria\", sanoi hän \"minä seuraan kanssasi\".\n\n\"Ei, ei, ei nyt tällä kertaa, Juho! On parasta minulle, että saan istua\nhetkisen itsekseni; tule mieluummin luoksemme tänä iltana\".\n\n\"Tulen kyllä. Hyvästi!\"\n\nTuossa ne menevät. Juho oikialle, Maria vasemmalle. Silloin tällöin\nseisahtuvat ja viittaavat kädellään toisilleen, ikäänkuin tahtoisivat\nsanoa:\n\n\"Nyt on taasen kaikki entisellään, minulta ei puutu mitään, minä olen\nkantava kohtaloni ja tulen käymään taisteluun mailman kanssa\".\n\nVoi nuori miesparka, tyttöparka! Tunnetko mailmaa? -- Te tulette\nhämmästymään! Näettekö salamat, jotka etäällä leimuavat, kuuletteko\nukkosen kumajavat jyrähykset?...\n\n\n\n\n2. Tulipalo.\n\n\nAurinko oli mennyt mailleen; yön varjot lepäsivät kaupungin ja\nmaaseudun yli; taivas oli paksujen, rajuilmaa ennustavien, pilvien\npeittämänä; tuuli suhisi vihuripäissä kenttien yli ja salamat\nvalaisivat loistollaan useita kalpeita kasvoja ja muuttivat yön\nvaloisaksi päiväksi. Ukkosen jyrähdykset seurasivat tiheään toisiaan\nniin kovalla jylinällä, että ikkunat tärisivät ja hirret ratisivat...\n\nSuuressa päärakennuksessa astui armollinen herra pitkillä askelilla\nedestakasin isossa salissa. Hän ei peljännyt, sillä hänen mielensä oli\nliian kova peljätäkseen ja kun hän välistä painoi kovia kasvojaan\nikkunaa vasten, iskivät hänen silmänsä myöskin tulta, joka oli paljo\nilkeämpi ja myrkyllisempi kuin ukkosen leimahukset ulkona. Ja kun\nkuunteli hänen tuimaa ääntänsä, kajahti se yhtä kovasti korvaan kuin\nukkonen pihalla, ikäänkuin tämä ääni tahtoisi tehdä pilkkaa ukkosesta.\n\nVenyen sohvalla, sairaana, heikkona ja kalpeana, pehmeillä silkkisillä\npäänaluksilla verhottuna makasi hänen sievä rouvansa. Rouvalle ei juuri\nollut mieluista, että raju-ilma juuri nyt nousi, sillä hänellä oli\nollut aikomus käydä niissä rukoushetkissä, joita hän oli pannut toimeen\nkylässä; mutta tällaisella raju-ilmalla ei tuo kylässä-käynti voinut\nkäydä päinsä, ukkonen saattaisi lyödä hänen kuoliaaksi, hän saattaisi\nmyöskin helposti vilustua, kun hän on niin heikko, niin tuiki heikko,\neikä voi ryhtyä mihinkään; minkä hän tekee, sen hän tekee ainoastaan\nJumalan vuoksi, hänen hermonsa ovat niin turmeltuneet, hänen pitää aina\nsaada olla rauhassa ja levossa sekä huolellisesti välttää kaikkea\nkiihoittumista; mutta hurskas on hän, vallan hurskas, hän kuuluu koko\nmaan hurskaimpien hurskasten joukkoon.\n\nRaju-ilman noustessa otti hän heti virsikirjan käsille ja valitsi\nitselleen katumusvirren, jota hän hiljalleen luki itsekseen, välistä\npyyhkien silmiään hienolla, liinaisella nenäliinalla ja huokaili\nhurskaasti...\n\nMutta missä oli hänen pieni poikasensa?\n\nHän oli lähetetty ulos huoneesta. Sillä kun alkoi lyödä salamaa,\nvaivasi lapsi häntä yksinkertaisilla ja lapsellisilla kysymyksillään,\neivätkä hänen heikot hermonsa saattaneet tuota kestää; ne häiritsivät\nhäntä liian paljo hänen hartaudessaan. Mutta poika on muuten hyvässä\ntallessa lastenpiian luona.\n\nArmollinen herra kävi nyt soittokellon luo ja soitteli kiivaasti.\n\nJonkun silmänräpäyksen jälkeen astui huoneesen uusi pehtori.\n\n\"Anna renkien panna silat hevosten selkään ja katso, ovatko vesi-ammeet\nreilassa\", käski herra.\n\n\"Tuo kaikki on tehty. Ainoastaan Juho Schytt on poissa, hän on mennyt\nkylään\", sanoi pehtori.\n\n\"Missä se lurjus kuleksii? Piru hänen vieköön\".\n\n\"Voi, minun jumalani, Balduin\", sanoi rouva, \"sinä et suinkaan saa noin\nkirota tällaisella raju-ilmalla! jollei Jumala voi vetää sinua ylös\nluokseen, hän kyllä etsii sinua täällä alhaalla ja teroittaa\nomaatuntoasi. Voi, minun Jumalani, muista hermojani\".\n\n\"Pidä suusi kiini pakinoinesi! Sanon vieläkin kerran, että hänen, joka\nei noudata käskyjäni, pi...\"\n\nHän ei ehtinyt puhua loppuun.\n\nLeveä, tulikiven sininen säde iski alas synkältä taivaalta ja levitti\nsellaisen valon, -- kuin aurinko olisi pudonnut alas. Koko talo oli\nikäänkuin ilmitulessa.\n\nKuoleman kalpeana riensi hän ikkunasta, pelosta mykkänä piti hän\nkätensä kasvojen edessä.\n\n\"Oliko valkea irti hänen talossaan?\"\n\nHän vapisi ikäänkuin hänellä olisi vilukuume ja riensi pihalle.\n\nKolkko pimeys levisi hänen kartanonsa yli, mutta myllyssä välähti\ntulinen loiste. Leimahti kirkkaasti. Niinkuin kissa juoksentelee katon\nharjaa pitkin ja hyppii katosta kattoon, niin liekki juoksee kattoa\npitkin, laskeupi alas ja kohoaa taasen ilmaan pitkällä tulipunaisella\nkielellä. Tuuli suutelee liekkiä ja liekki kasvaa ja aaltoilee ilman\nläpi. Punainen kukko istuu ylpeästi katon harjalla ja räpyttelee ilosta\nsiivillään. Jokainen katto on valkean hohteessa; jokainen akkuna\nkimaltelee, juurikuin sielläkin palaisi ja kaikkialla huudetaan:\n\"Valkea on irti!\" -- Kaikki juoksevat, hyörivät ja pyörivät, kuin\nmielettömät pelastaakseen pientä omaisuuttaan. Silloin kajahtaa äkkiä\narmollisen herran tuima huuto kaikkien korviin:\n\n\"Tännepäin! Tulkaa heti paikalla kaikki!\"\n\nKaikki tottelivat hiljalleen käskyä; toinen laski arkkunsa maahan,\ntoinen sänkyvaatteensa, sillä huutaja oli heidän herransa ja hän oli\npaljo vaarallisempi, paljo hirveämpi kuin valkia. Valkea voi turmella\nkaikki, minkä he omistavat ja heittää heidät taivasalle, sen voi heidän\nherransakin, hän voi karkoittaa heitä kodeistaan, voi ajaa onnettomat\nraukat ulos avaraan mailmaan...\n\nIsännän kutsuessa heitä koolle, ajoi renki pihasta alas lammikolle\npäin. Toisella hevosella istui Juho. Hän juoksi molemmilla jaloilla\nalas veteen, täytti tuota pikaa ammeen, heilahutti itsensä taasen\nhevosen selkään ja ajoi täyttä karkua palopaikalle.\n\n\"Tule tänne, lurjus, missä olet kuljeksinut!\" kaikui samassa armollisen\nherran tuima ääni, hän oli tarttunut ohjaksiin ja seisoi nyt kuoleman\nkalpeana vihasta Juhon edessä.\n\n\"Tänne herrastalon luo! Anna tuo tölli palaa, piru vieköön!\" huusi hän.\n\nJuho oli juuri noudattamaisillaan käskyä, kun myllärin vaimo tuli\njuosten pihalle.\n\n\"Lapseni! Lapseni!\" huusi hän, \"voi, pelastakaa lapseni, lapsi makaa\ntuolla ylhäällä päätyhuoneessa\".\n\nJuho hypähti hevosen selästä; hän veti röijynsä korvien yli ja riensi\npois armollisen herran seisoessa ohjakset kädessä ja lyödessä ruoskalla\nhänen jälkeensä.\n\n\"Tännepäin, heti paikalla lurjus! Mihin nyt?\" huusi hän.\n\nTästä huudosta hevoset säikähtivät, kavahtivat pystyyn, tempasivat\nsuitset herran kädestä, hän kaatui ja hevoset vaunuineen kävivät hänen\nylitsensä.\n\n\"Auttakaa! Auttakaa! Pidättäkää hevoset!\" huusi hän hurjana vihasta ja\ntuskasta.\n\nSamassa näkyi Juho päädyn ikkunassa, kantaen lasta käsivarrellaan.\n\n\"Jumalan nimessä, tuokaa tikapuut tänne!\" huusi hän ja viittasi\nkädellään kansalle ja kaikki huusivat ja rähisivät sekasin mitään\nhyötyä tekemättä, kunnes vihdoin vanha tallirenki Daniel nosti tikapuut\npystyyn.\n\n\"Tulkaa tänne joku ja auttakaa pitämään kiini!\" huusi hän.\n\nJa Juho astui alas savun ympäröimänä, Kantaen lapsukaista\nkäsivarrellaan.\n\nEi kuulunut huutoa, ei sanaa, ainoastaan valkean rätinää. Siinä\nseisoivat luoden silmiään tikapuita kohti, ikäänkuin kaikkien kurkut\nolisivat olleet kuristuksissa.\n\nVanha Daniel seisoi ja katseli Juhoa kohti.\n\n\"Hiljaa, poikani\", sanoi hän. \"Jalka hiukan vasemmalle, ole kaikin\nmokomin varuillasi!\"\n\nNyt hän oli viimeisellä kapulalla, nyt seisoi hän maassa ja äiti\nheittäysi lapsensa yli.\n\n\"Poikani, Kaarloni!\" huusi hän, kyynelsilmin syleillen lastaan.\n\nMutta nyt romahti kattokin alas, tuhansia säkeniä tuprusi ilmaan ja\npaksu, aaltoileva tulimeri vieri esiin aukosta.\n\nLäsnä-olevaiset taasen hengittivät keveämmästi ja kaikkialta kuului\nkysymyksiä:\n\n\"Kuka hän oli, joka tuli tikapuita alas! Kuka pelasti lapsen? Kuka\nrohkeni sen tehdä?\"\n\nJa pelastajan nimi kulki suusta suuhun.\n\n\"Hän oli Juho, Juho Schytt! Kuulitko, Maria, sen? _Hän_ pelasti\npienokaisen!\"\n\nVoi, minun Jumalani, kuinka onnellisena seisoi Maria tuossa, kuinka\nkovasti hänen sydämensä sykki ja kuinka hän riemuitsi ilosta, kun hän\nkuuli hänen nimeään mainittavan!\n\nMaria tunkeusi väkijoukon läpi.\n\n\"Missä Juho on?\"\n\nMarian piti päästä hänen luokseen, pusertaa hänen kättään ja katsoa\nhänen kirkkaisiin silmiinsä, katsoa, kuinka uljas hän saattoi olla.\n\nNyt oli Maria löytänyt hänen.\n\n\"Juho, rakas Juho!\" alkoi hän puhua ja heittäysi hänen rinnoilleen.\n\nHän taputteli Mariaa poskille ja kuiskasi hiljaa: \"Annahan olla, Maria!\nHevoseni karkasivat, nyt minun pitää saada ne käsiini. Muut seikat\njääkööt huomiseksi!\"\n\nVanha Daniel oli astunut heidän luokseen.\n\n\"Nyt ei ole enää mitään vaaraa\", sanoi hän, \"sade sammuttaa nyt tulen\nitsestään ja tuuli on kanssa tyyntynyt\".\n\nKaikki tunkeutuivat Juhon ympärille.\n\n\"Tässä ovat hevosesi\", sanoi joku.\n\n\"Tässä on ruoskasi, Juho\", sanoi toinen.\n\n\"Tässä on röijysi!\"\n\nKaikki kilpailivat toistensa kanssa osoittaessaan hänelle\nkiitollisuuttaan.\n\nJa Juhon syleillessä Mariaa, joka itkien nojasi päänsä hänen rintaansa\nvasten, sanoi vanha Daniel:\n\n\"On totinen tosi, ettei kauniimpaa paria kuin nuo kaksi löydy koko\nkylässä!\"\n\nJa jokainen toivotti sydämmessään näille molemmille kaikenmoista onnea\nja iloa.\n\nAinoastaan yksi seisoi syrjässä ja katseli harmistuneena\ntyttö-parkaa. Kateus ja viha loistivat hänen silmistään nähdessään\nJuhon syleilevän Mariaa; ja huomatessaan, kuinka Maria itki ilosta,\nrypistyivät hänen silmäkarvansa.\n\nKaatuminenko oli syynä tähän? Vaikuttiko kipu lonkassa tuon?\n\nEi suinkaan! Sen vaikuttivat myrkky ja sappi, joista hänen sydämensä\noli täpösen täynnä.\n\nJa myllärin vaimon tullessa, kantaen lastaan käsivarrellaan ja lausuen\nsydämellisen kiitoksensa sekä rukoillen taivaan siunausta Juholle, ei\nhän voinut kauemmin kärsiä tuota näkyä, vaan astui ontuen syrjäpuoleen\nja viittasi eräälle miehelle, joka talutti häntä ylös linnaan.\n\nJuho ja Maria! Varokaa nyt armollista herraa!\n\n\n\n\n3. Nöyryytys.\n\n\nOli sunnuntai-aamu. Lempeä aurinko pilkisti ystävällisesti tallin oven\nläpi. Tallissa ei ollut tänään mitään tekemistä ja vanhat hevoset\nlevähtivät viikon vaivoista, siinä ne seisoivat korvat lupassa,\nvaipuneina syviin mietteisin, minkä vuoksi oikeastaan olivat olemassa.\nVälistä polkivat jalkojaan kivilattiaan ja kahmivat harmistuneina\nkärpäsiä, hutkivat hännällä kylkiään ja karkottivat hävittömiä,\nsurisevia vieraita tahi laskeusivat levolle, oikoivat jäseniään ja\npiehtaroivat raittiissa pahnoissa.\n\nVanha kimo Hannu sieppaa silloin tällöin heinätukon häkistä, katselee\nväsyneenä ympärilleen ja nyökäyttää päätänsä ikäänkuin hän tahtoisi\nsanoa:\n\n\"Te nuoret, odottakaahan hiukan, kylläpä vakaannutte!\"\n\nJa hän värisee vanhoilla polvillaan sekä puistaa kärpäsiä iholtaan ja\nvanha eläinraukka suorastaan huokailee muistellessaan ihanaa nuoruuden\naikaa, kun iho vielä oli niin kiiltävä, sääret notkeat ja solakat eikä\nkukaan vielä ollut pakottanut häntä vetämään työvaunuja, vaan hän\njuoksi iloisena varsana ohjaksitta, satulatta ympäri kenttiä.\n\nYltä ympäri on niin hiljaista ja juhlallista kuten pyhänä ainakin;\nvanha Daniel ottaa esille partaveitsensä, asettaa peilipalasensa\npesulaatikolle, voitelee vanhoja, harmaita kasvojaan suovalla, pistää\nkielen poskea vasten ja alkaa raapia kaikin voimin, kunnes hän vihdoin\nsai parran ajetuksi, joka oli tullut hiukan pitkäksi -- oli tuo viikon\nvanhaa ja tänään on pyhä, senpätähden parta on ajettava....\n\nJumalan kiitos nyt tuo toimi loppui. Pari naarmaa tuossa kyllä sattui\ntulemaan, mutta niitähän saattaa taulalla tukkia. Nyt pannaan puukko,\npeilipalanen ja partasuti taasen talteen ja järjestettyään siloja sekä\npuettuaan alleen puhtaan esiliinan, asettuu hän täydessä asussaan oven\nsuuhun. Hän saattaisi nyt ottaa kreivinnaakin vastaan, jos niin tarve\nvaatisi; niin siisti hän oli.\n\nOven edustalla istui Juho.\n\nVanha Daniel huomatessaan hänen istahti hänen viereensä ja pyöritteli\ntupakkapurujaan toiseen poskeen.\n\n\"Missä olet ollut, Juho?\" kysäsi hän häneltä.\n\n\"Tuolla kylässä. Maria keitti itselleen päivällistä ja minä halkasin\nmuutamia halkoja hänelle\".\n\n\"Kunhan pappi tuon olisi nähnyt\".\n\n\"Herra Jumala, mitä tehdä? Viikkokauden on Maria kovassa työssä ja joka\npäivä täytyy hänen palvella herraskartanossa; milloin hän siis\ntoimittaisi nämä asiat, jollei pyhänä?\"\n\n\"Mutta tuo ei käy kuitenkaan laatuun\".\n\n\"Sen kyllä tiedän; meidän tulee rukoilla ja käydä kirkossa. Mutta\nkirkko on rikkaita varten, herroja varten, eikä köyhiä varten, joiden\ntäyttyy ottaa sunnuntai avuksi\".\n\n\"Juho, poikaseni, varo, ettei piru hiivi sydämeesi, hän tulee kuten\nvaras yöllä meidän tietämättä ja muuttelee ajatuksemme mustaksi.\nSinähän olet muuten niin tyytyväinen ihminen, etkä ole tuollaisia\nkoskaan ennen ajatellut. Sinä olit aina ennen hilpeämielinen ja\ntyytyväinen, eikä mikään työ ollut sinulle liian raskas, mutta nyt sinä\nnäyt minusta olevan aivan muuttunut\".\n\n\"Vai niin, enkö ole kaltaiseni? Niin, Daniel, niin, tiedän kyllä, että\nolen muuttunut, minulla ei enää ole missään lepoa; missä tahansa käyn\nja seison, ei minulla ole missään rauhaa; tänään haluan minä\nhuomispäivän olevan. Voi, minun Jumalani, kuinka sydämeni on raskas!\nOlen kyllä huomannut, että sinä tiedät, miten Maria-parkani laita on.\nJollen syksyksi saa asuntoa, en voi mennä tyttö-raukan kanssa naimisiin\nja silloin varmaan tapahtuu joku onnettomuus, sillä tuota surua en voi\nkestää. Ainoastaan kattoa pääni yli, enempää en pyydä. -- Mutta, mitä\ntoki puhun, sinulle ei koskaan mitään tällaista ole tapahtunut tässä\nelämässä ja silloin sinä et liioin saata käsittää levottomuuttani ja\nhuoliani\".\n\nSilloin vanha, harmaapäinen tallirenki, sanaakaan hiiskumatta,\ntotisena, nousi penkiltä seisaalle, asettui Juhon eteen ja silmäili\nhäntä vakavalla katseella.\n\n\"Vai niin, niinkö luulet\", sanoi vanhus, \"niinkö luulet, Juho? Minäkin\nolen kerran ollut nuori ja väkevä, voimakas rystöissä, silmäni olivat\nkirkkaat, sydämeni hilpeä, elämäni oli kuin viheriäinen niitty ja\nniityllä kukoisti ruusu, yhtä kaunis ja loistava kuin Mariasikin. Ja\nkun illalla olin lopettanut työni ja alkoi hämärtää, istuin yksinäni\nruusuni kanssa ja jokainen sana keskusteluistamme on piirretty syvään\nsydämeeni ja on siellä pysyvä kuolemaani saakka\".\n\nJuho hyppäsi ylös ja tarttui vanhuksen ryppyiseen ja vapisevaan käteen.\n\n\"Minkä vuoksi et mennyt naimisiin ruususi kanssa?\"\n\n\"Ruusuuni oli tullut mato ja tuo mato turmeli kukan, niin että tämä\nkuoli suruun ja puutteesen. Armollinen herrani sai tuon aikaan. Hän oli\nherra, minä palvelija, sydämeni vuoti verta täällä alaalla, hänen\nkätensä oli tuolla ylhäällä, hän katkaisi ruusuni ja minä sen\nhautasin\".\n\n\"Kuka oli sinun herrasi ja mikä oli lemmittysi nimi?\"\n\n\"_Minun_ herrani oli _meidän_ herramme isä\".\n\n\"Etkä sinä reväissyt mustan sydämen hänen rinnastaan?\"\n\nVanha Daniel kääntyi toisaalle, hänen silmänsä hehkuivat, hänen\nhuulensa värisivät, kun hän puhui:\n\n\"Poikani, Jumala vielä elää. 'Kosto on minun', on hän sanonut. Hän on\nmyös sittemmin rangaissut herraani niin, että tämä kuoli häpiässä ja\nnöyryytettynä; minä olin ja pysyin hänen tallirenkinänsä ja toivon\nsaavani Jumalalta armoa kuoleman hetken tullessa. 'Kosto on Jumalan',\nmuista se, Juho, tuo on aina lohdutukseni\".\n\nJa niin lähti Daniel pois.\n\nJuho istui nojaten päätään käsiään vastaan ja mietiskeli, mitä Daniel\noli puhunut.\n\n\"Ei\", sanoi hän, \"jos minä olisin ollut siinä tilassa, jos minun olisi\nniin käynyt, olisin varmaan tehnyt jotakin muuta. 'Kosto on minun',\nsanoo Jumala. Tuo on kyllä oikein ja paikallaan. Mutta kukapa antaa\nkaikki omansa turmeltua ja seisoo tyynenä, katsellen tuota kädet\nristissä? -- Ei! -- Mieluummin tahdon kuolla! Hän tahi minä! --\nJompikumpi meistä!\"\n\nHän löi nyrkillään polveen.\n\n\"Niin, tuo on ikuista jaaritusta että meidän tulee aamusta iltaan olla\norjana ja kärsiä vaivoja, niinkuin herrat käskevät; ei kukaan pidä\nlukua siitä, jaksammeko käsivarsiamme liikutella! Jos nuo vaan loisivat\nsilmänsä meihin hädässämme ja soisivat meille sen leipäpalasen, jota\nsyömme sekä muuten kohtelisivat meitä ihmisten tavoin, silloin emme\nollenkaan kadehtisi heidän mahtiaan ja rikkauttaan, eikä mikään työ\nolisi meille liian raskas. Niitäkin kyllä löytyy, jotka niin tekevät ja\nkohtelevat väkeään ihmisten tavoin; mutta täällä! Täällä ei enää\nkellään ole eheää takkia, täällä on keppi jokapäiväinen leipä ja\nnuhteet sekä haukkumasanat ovat suolana. Sellainen on hänen isänsä\nollut ennen häntä, tämä on oikia roistojoukko.\"\n\nHänen ollessa vaipuneena synkkiin ajatuksiinsa tuli pieni poikanen,\njuosten hänen luokseen, veti häntä parrasta, hyväili häntä lapsen\nrehellisellä tavalla ja loi häneen suuret silmänsä, niin lempeästi ja\nviattomasti kuin lapset saattavat katsella.\n\nTämä oli herran poika.\n\nJa pienokainen tahtoi kiikutella hänen polvellaan kuten ennenkin ja hän\nhypähti hymyillen Juhon ympäri sekä yritti kiipeemään hänen polvelleen.\nSilloin Juho nosti hänen ylös ja antoi hänen ratsastaa markkinoille.\nVaikka Juhon ajatukset olivat kylläkin synkkiä, palasi valo kuitenkin\ntakasin lapsen viattomien kasvojen vuoksi. Juhon sydämessä majaili\ntaasen rakkaus ja auringonvalo, viha oli haihtunut, varjot hänen\notsaltaan olivat kadonneet. Hän nosti pienokaisen korkealle ilmaan ja\nkatseli hänen hyviin silmiinsä.\n\n\"Et\", sanot hän, \"et, sinä rakas lapsukaiseni, tule sellaiseksi kuin\nesivanhempamme ovat olleet. Vaikka heidän verensä virtaa suonissasi,\nolet sinä kuitenkin kerran oleva köyhien ystävä, siinä minä en erehdy,\nkirkas silmäsi ei saata valehdella!\"\n\nJa hän silitteli pojan vaaleita, kiharaisia hiuksia, katseli häntä\nlempeästi, puristi häntä sydäntään vastaan ja suuteli häntä\ninnokkaasti, ikäänkuin tämä olisi ollut hänen oma poikansa.\n\nMutta nytpä sattuikin niin, että, Juhon paraillaan tehdessä tätä, pojan\näiti tuli pihalle ja kun hurskas rouva heitä huomasi, alkoi hänen\nverensä kiehua.\n\n\"Tule tänne Arthur! Pahankurinen poika, korjaa luusi sisään! Ja sinä;\nkuinka rohkenee sellainen mies suudella lastani, armollisen herran\nlasta? Odotappas, kyllä herra saa tämän tietää!\"\n\nJuho hypähti seisaalle juurikuin ukkosen nuoli olisi iskenyt maahan;\nveri nousi hänen poskiinsa ja hän puri hammasta.\n\nNäin nöyryyttäviä sanoja palkinnoksi niin suuresta rakkaudesta. Hän\nolisi saattanut painua maahan häpiästä.\n\nHurskaan rouvan mentyä matkoihinsa vaipui hän takasin penkille ja kätki\nkasvojaan käsiinsä.\n\nVanha Daniel, astuen hänen luokseen, kumartui alas sanoen:\n\n\"Juho, sinä et vielä tunne mailmaa. Herra ja palvelija sopivat yhteen\nsamoin kuin valkoinen kyyhkynen ja musta korppi. Heidän\nmolemminpuolinen etunsa kyllä on sama, molemmat asuvat _samassa_\nmaassa, hengittävät _samaa_ ilmaa ja lepäävät ehkä kerran _samassa_\nhaudassa sekä rukoilevat _samaa_ Jumalaa, mutta _heidän sydämensä_ ovat\nkuitenkin vieraita toisilleen\".\n\n\n\n\n4. Kiukku.\n\n\nVuoden kuumin päivä, Jaakonpäivä, koitti valoisana ja kirkkaana. Kun\nelonkorjuun aika on olemassa ja touot aaltoilevat tanterella, kun\nJumalan kultainen aurinko säteillään valaisee kenttiä ja viheriöiviä\nmetsiä, kun Jumalamme verhoo ihanan, vanhan mailmansa loistolla ja\nkomeudella, lempeänä syleilee mailmaa isän uskollisilla käsivarsilla,\nlaskee siunaavan kätensä mailman yli, sanoen kuten seitsemäntenä\npäivänä, että kaikki hänen rakkaassa maassaan on hyvä ja hänen\nilokseen, silloin on Jaakonpäivä.\n\nVielä on koko mailma sikeään uneen vaipuneena ja yön varjot verhoovat\nmetsiä ja niittyjä, koska helmet kimaltelevat pensaissa ja ruohoissa,\nmutta päivä koittaa, yö väistyy väistymistään, varjot katoovat.\n\nYhä valoisampana ja kirkkaampana päivä koittaa suruineen, töineen ja\niloineen; mahtava, loistava säde tunkee taivaalta sumun läpi ja\ntuhansia muita säteitä seuraa.\n\nAurinko nousee!...\n\nAuringon astuessa esiin koko komeudessaan, herää luonto uuteen eloon,\nsumuhuntu hälvenee, kaikki loistaa vereksissä väreissä: kirjavat\nkukkaset nyökkäävät tuoreella nurmikolla, kaste kimaltelee puiden\nlehdillä, taivas on kirkas ja sininen ja sen avaralla kannella\npurjehtivat pilvet kuten laivat avaralla merellä, koko luonto kajahtaa\näänistä ja lauluista sekä elämän ilosta! Tämä on maan aamuvirsi; puu\nkohottaa latvaansa ilmaan; nuori metsävuohi rientää pensaasta ja\nkatselee iloisena ympärilleen, rastas visertelee ensi viserryksiään,\nkoko luonto tervehtää koittavaa päivää.\n\nVuoden koko työ viettää tänään ilojuhlaansa. Työ, joka muina vuoden\naikoina suruilla ja huolilla kurjasti retostaa eteenpäin, työ, joka\nmuuten on niin halveksittu, niin köyhä rahasta ja mahdista kuin\nkerjäläinen oven suussa, työ nyt rohkeasti kohottaa päätään, kun syksyn\nruhtinatar, antaen kultaisista tähkäpäistä raskaan kruununsa, astuu\nkentälle.\n\nRuhtinatar viittaa kädellään ja kaikki kokoontuvat hänen ympärilleen,\nhänen väkensä saapuvat paikalle miehissä ja kaikki ovat iloisina.\nKukkaisvihko rinnassa, kukkia hatussa ja sydän täynnä iloa ja riemua,\nkantaen sirppiä olallaan, lähestyvät he riemuitsevalla laululla.\n\nNyt seisovat iloiset työkunnat lämpöisinä kesäpäivinä ja niinkuin kuu\nvaeltaa pilvien läpi, niin katkaisevat sirpit toukoja ja elo-aallon\nmurtuessa huokailevat ja suhisevat tähkäpäät. Mutta sirppiä taasen\nheilutellaan, rivi toisensa perästä kaatuu leikattuna pellolle,\njuurikuin vihollinen kokonaan voitettaisiin. Ja täällä ei kuitenkaan\nmikään vihollinen ole kysymyksessä, täällä ei tapahdu murhia, eikä\nmiestappoja; kaikkialla on rauha ja ilo, kaikkialla on riemu ja\nelämä...\n\nJuho oli tänään kaikkien edellä, hän oli saanut ensimäisen peltosaran\nosakseen. Ensin astui hän ruisvainiolle, silmäili sitä nähdäkseen,\nmiltä puolen olisi paras alkaa. Sitten hioi hän sirppiään vielä kerran\nsanoen:\n\n\"Kas niin, alkakaamme nyt Jumalan nimessä! Tule, Maria!\"\n\nMaria seurasi häntä, kokosi tähkäpäitä ja sitoi lyhteitä.\n\nTyönhalusta Maria hetkeksi unohti sen surun, joka asui hänen\nsydämessään.\n\nJuhon jälleen tuli Jokum Plahsten ja hänen jälkeensä pieni Fredrik.\nSofie Schulz sitoi lyhteitä.\n\n\"Jouduhan nyt, tyttöseni, ja varo sääriäsi, etten kiireessä satu niitä\nkatkasemaan\".\n\nSitten tuli Kristian \"nenän kanssa\", hän käveli alati kuin\nnukuksissaan.\n\n\"Nyt et ole oikein viisas poikaseni\", sanoi vanha Brummer, joka häntä\nseurasi, \"kuinka sinä leikkaat! laske oljet suoraan alas, muuten ei\npirukaan saata niitä sitoa\".\n\nBrummerin jälkeen tuli vanha Hawermann, hänen sirppinsä ei oikein\nottanut pystyäkseen.\n\n\"No, vanhus, teiltä ei tahdo käydä oikein päinsä\", sanoi Jokum Rederank\nhänelle. \"Nyt minä otan sen saran, niin saatte te mennä tälle\nvierimäiselle saralle\".\n\nJa viimeksi tuli vanha ukko Toppel, joka ei rakastanut kiirettä, vaan\nsuosi tuota vanhaa sananpartta: \"Ei hopusta hyvää ole, vaan hiljolleen\nhyvä tulee\" ja teki työtänsä verkalleen.\n\n\"Leikatkaa te vaan, älkääkä huoliko minusta; kyllä minä itsestäni\nhuolen pidän; ei tuollaisesta hätäilemisestä ole mihinkään!\"\n\nNiinkuin haikarat syksyllä pitkässä, epäsäännöllisessä joukossa\nlentelevät korkealla ilmassa, niin kulkee miesten ja naisten rivit yli\nkentän. Ja niinkuin rampaiset haikarat hätäilevästi puuhailevat\nseuratakseen muita retkellä, niin ne, jotka rakentavat lyhteistä\nkuhilaita, hyörivät ja pyörivät leikkuu-väen perässä. Huo'aten\nkokoilevat lyhteitä, asettavat niitä pystyyn toisiaan vasten, silloin\ntällöin hiukan levähtäen ja pyyhkien hikeä otsastaan paidan hioilla.\n\n\"Tänähän vuonna on ruis mahdottoman raskasta\", huokailevat.\n\nTäällä on kankureita, räätäleitä, pyöräntekijöitä, muurareita ja paljo\nmuita, itse koulumestarikin on saapuvilla, vaikka hänellä on paha yskä;\njokaisen täytyy koota lyhteitään ja olla apuna elonkorjuussa, niin on\nkontrahdissa säädetty.\n\nJa kaikkien muiden perässä tulee vieläkin yksi, joka on koko\nolennossaan hyvin ylhäinen; hänestä kohta saattaa huomata, ettei hän\nkuulu \"kansaan\", vaan että hänelle on päällikön toimi uskottu. Tämä on\nvanha Stork; hän on nyt niin monta vuotta asunut kylässä ja johdattanut\nkaikki rakkaat lapsukaiset vainiolle. Vakaisena tarkastelee hän\ntuntijan silmillä, onko kaikki, kuten olla pitää; hän tarkastaa kunkin\npeltosarkaa ja näyttää yleensä vallan tyytyväiseltä, tarkastaessaan\nkoko väkijoukkoa ja viittaa hyväksymistään niille, tervehtien ja\nnyykäyttäen päätään tyynellä rehevyydellä; näyttää melkein siltä kuin\nhän joka kerta, kun nyökäyttää päätään, myöskin iskee johonkuhun pieneen\nsammakkoon. Sammakon nostaa hän korkealle ilmaan ja vaeltaa vainion yli\nja tultuaan rivin viimeisten luo nähdäkseen, miten työ siellä käy,\npuistelee hän päätään.\n\n\"Sinä, isä Toppel, teet työtä liian hitaasti; kas kuinka monta\ntähkäpäätä tuossa vielä on pystyssä. Ei, tuo ei käy totta tosiaan\nlaatuun! Minä olen muuten joka vuosi antanut sinulle pienen lahjan,\nvieläpä parasta lajia, mutta tänä vuonna et varmaan saa mitään, se on\nvarma!\"\n\nAurinko paahtaa alati yhä helteisemmästi, päivälliseen ei ole pitkä\naika enään. Hiki tippuu otsasta ja poskilta,\n\nVaan ei vielä kukaan lähde pois työstään, ainoastaan silloin tällöin\notetaan pieni siemaus pienestä oluttynnyristä. Mutta pian kutsuu kello\npäivälliselle; sirppi lasketaan vainiolle, harava viereen ja viimeinen\nlyhde sidotaan.\n\nKentän poikki tulee nyt marssien koko komppania pieniä ruo'ankantajia,\njoita kaikkia herra Stork on siittänyt mailmaan -- ja jollei hän sitä\nolisi tehnyt, olisi Jumala itse sen tehnyt. -- He tulevat nyt kävellen\nruukkuineen kenttien ja aitojen poikki, tiheään vaihettaen käsiä ja\nkantaen lusikat napin lävessä.\n\nNyt olivat perillä; nyt piti vaan löytää se, jota etsivät.\n\n\"Maria, Karolina, missä on Sofiamme? Missä on isä?\"\n\n\"Kuule, Jokum! -- Mitä? -- Munakeittoa ja olutta, niinpä kyllä, eukko\nrupee muhkeasti rustailemaan!\"\n\n\"Voi, Kristian, juokse tuonne vasemmalle kuhilaan luo; siellä on minun\neväs-laukkuni ja takkini. Ota ne tänne, tyhmeliini, sanoinhan minä\nvasemmalle, tuolla takana, lähellä Jinkiä\".\n\nJa tuossa he istuvat riveissä kuhilaiden takana eväslaukkujen ääressä,\npaksu ruisleipä kädessä ja ruukku sylissä. Pienokaiset makailevat\nheidän vieressään ja katselevat, kuinka isä syö.\n\n\"Teillä on hirveä nälkä tänään, ei tuosta kyllä jää mitään jälelle\".\n\n\"Kas niin, Jokum, tuossa on ruukku! Syö nyt ja mene sitten kotia,\npoikani, vaan älä vaan kaadu tiellä! -- Kuulepas, Vilho Dähn, sinä saat\nkyllä ottaa pienen Jokumin mukanasi, vaan älä särje ruukkua! Tuossa on\nlakkisi, poikani; käy pois nyt!\"\n\nKoko rivi on pian sikeesen uneen vaipuneena -- ainoastaan vanha Toppel\nvielä on liikkeellä. Tuossa makaavat niin rauhallisina, juuri kuin ei\nmikään suru, ei mikään työ enää saattaisi herättää heitä ja paras\npäänalasin on pään alla -- se työ, joka ilolla ja riemulla on tehty;\nkauniin peite, mikä nukkuvaisella milloinkaan on ollut yllään, verhoo\nheidät -- kauniin kesäpäivän siimes.\n\nKello on kaksi, levon aika on kulunu loppuun.\n\n\"No, lapsukaiset, nyt taasen työhön!\"\n\nTämä työhuuto herättää kaikkia, ainoastaan vanha Toppel vielä kerran\noikoo sääriään, hän on tuiki väsynyt.\n\nJa kaikki alkoivat uudelleen, missä äsken olivat lopettaneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivällis-levon aikana istuskeli eräs pari hiljaa, erillään muista.\nJuho ja hänen tyttö-parkansa olivat tuolla. He katsoa tuijottivat\nalakuloisina eteenpäin. Niin istuivat kauan aikaa, sitten kysyi Juho:\n\n\"Oletko väsynyt, Maria?\"\n\n\"En ole ollenkaan, sillä sinä olet tehnyt puolen työstäni, kun yhä\nlaskit sirpin syrjään ja kokoilit leikatut oljet. Tuo kävi vallan hyvin\npäinsä\".\n\nJa Maria huomatessaan, ettei kukaan heitä tarkastellut, nojasi päänsä\nJuhon olkapäätä vasten ja silmäili häntä:\n\n\"Rakas Juho\", puhui hän.\n\n\"Niin, lapseni\", sanoi Juho ja taputteli hänen poskiaan, \"tänään teimme\noikein kilvan työtä. Mutta katsahdappa tuonnepäin! Siellä tulee\narmollinen herra!\"\n\nLeikkuu-aikana on myös jahti-aika.\n\nArmollinen herra tuli astuen kentän yli jahtilaukku kyljellään ja pyssy\nripustettuna hihnalla olkapään yli. Huomatessaan runsaita, kultaisia\nlyhteitä, valkeni hänen synkkä katsantonsa, hän iloitsi runsaasta\nsadosta ja oli tytyväinen väen työhön. Hän nosti kättään lakille\njokaiselle, joka häntä tervehti.\n\n\"Tänään on hän hyvällä tuulella\", sanoi Juho, \"tule tänne, Maria. sinä\nsaatat sitoa häntä, minä hion [Sitoa ja hioa. Sitoja sitoo herran\nolkisiteellä, leikkuumies hioo hänelle sirppiä. Saksassa tavallinen\nleikkuu-tervehdys. Kertojan muist.]; ja sitten minä vielä uudelleen\npyydän häneltä sitä, jota tiedät\".\n\n\"Käy sinä yksin. Minä en lähde mukaan\".\n\n\"Älä nyt ole lapsellinen! Minkä vuoksi et tahdo?\"\n\n\"Käy nyt vaan, Juho, ilman minutta. Hän ei suostu pyyntöösi, jos hän\nsaa minun nähdä\".\n\nJuho nousi seisaalle ja lähti armollisen herran luo, otti lakin\npäästään ja hioi ujostelematta sirppiään, lausuen, paraimman runonsa.\n\nHerra kuunteli häntä tarkkaan ja otti lausumisen loputtua riksin\nlakkarista.\n\n\"Kas tuossa!\" sanoi hän, \"iloitse nyt tänä iltana ja juo malja\nmenestykselleni\".\n\nMutta Juho jäi seisomaan palkalleen.\n\n\"Armollinen herra\", sanoi hän, \"minulla on eräs asia rukoiltava teiltä.\nOlen nyt kahdeksantoista vuotta ollut teidän palveluksessanne ja aina\nkäyttänyt itseäni hyvästi, ei kukaan ole tehnyt minulta valituksia ja\nolen suorittanut työni kuten uskollisen palvelijan tulee. Olen jo kerta\nennen puhunut kanssanne tästä ja laskenut rukoukseni teidän\nsydämellenne, nyt taasen uudistan tämän rukouksen. Antakaa minun pitää\nhäitä syksyllä!\"\n\nArmollinen herra seisoi, ikäänkuin miettien itsekseen.\n\n\"Niin, Juho Schytte\", sanoi hän, \"on kyllä tosi, että aina olet ollut\nrehellinen ja uskollinen sekä paras työmies; mutta oma väkeni käy liian\nlukuisaksi ja kalliiksi minulle elättää, sen vuoksi olen päättänyt olla\nnaineita pitämättä. Jos joskus sattuisi olemaan työvoimista puute,\nsaatan kyllä saada väkeä ruhtinaan alueelta. Sitä paitsi ei löydy tällä\nhaavaa mitään joutilasta asuntoa\".\n\n\"Löytyy kyllä, armollinen herra\", sanoi Juho, \"se asunto, jossa ukko\nBrand asuu; minä otan ukon luokseni ja kaikki jääpi entiselleen\".\n\nArmollinen herra mietti, tuumaili ja seisoi tuossa, juurikuin hänellä\nolisi ikävä antaa kieltävää vastausta. Mutta tuota pikaa muuttui hänen\nmielensä, sappi nousi hänen sydämeensä ja hänen tuima äänensä kuului\npelottavalta, hänen tummat silmänsä kävivät levottomiksi, hänen\nmieleensä johtui tulipalo, mikä silloin oli tapahtunut ja mitä hän\nvalkian vallassa oli huomannut. Kylmänä ja karkeana kaikui hänen\näänensä kysyessään:\n\n\"Kenen tahdotte naida?\"\n\n\"Ukko Brandin Marian, armollinen herra\".\n\nHerra muuttui kuolon kalpeaksi vihasta. Hän tarttui pyssyynsä,\nikäänkuin tahtoisi hän temmata sen olkapäältään ja paiskasi riksin\nmaahan. Sitten kääntyen hiukan ja ivallisesti hymyillen sanoi hän:\n\n\"Ei tuo sovi, hae itsellesi toinen morsian! Häntä varten minulla ei ole\njoutilasta asuntoa!\"\n\nArmollinen herra oli mennyt matkoihinsa, mutta Juho yhä seisoi\npaikallaan, juurikuin ukkonen olisi iskenyt hänen jalkainsa juureen.\n\n\"Minkävuoksi? -- Kuinka? -- Minkävuoksi hakisin toista vaimoa?\"\n\nJa hän heittäysi pellolle makaamaan.\n\nMaria katseli häntä alakuloisena.\n\n\"Sanoinhan minä sen sinulle, rakas Juho. No niin? Nythän on kaikki\nhukassa?\"\n\nJuho työnsi kiivaasti pois hänen kätensä.\n\n\"Sanoithan sinä!\" vastasi Juho; \"sano suoraan, minkä vuoksi herra ei\nvoi sinua kärsiä silmäinsä edessä?\"\n\n\"Tiedäthän sinä, ettei hän voi minua kärsiä?\"\n\n\"Ei se ole syynä! Herra oli, suoraan sanoen, juuri suostumaisillaan\npyyntööni, mutta saatuaan kuulla, että sinä olit lemmittyni, ei hän\ntahtonut enää kuulla koko asiasta puhuttavan. Sano minulle nyt\nrehellisesti: mikä on teidän välillänne?\"\n\nMaria katseli häntä surullisesti, hänen huulensa olivat niin kalpeat ja\nhän loi silmänsä maahan. Hän puhui matalalla äänellä ja vapisten:\n\n\"Sen tähden, etten tahtonut suostua hänen esityksiinsä\".\n\nJuho säpsähti, juurikuin kyykärme olisi purrut häntä ja sai tuskin\nsanaakaan sanotuksi:\n\n\"Mitä?... Et suostunut hänen esityksiinsä?... Kuka sitä vaati? ...\nkuka?\"\n\n\"Armollinen herramme\", vastasi Maria vapisten ja nosti kätensä Juhoa\nkohti.\n\n\"Voi, hyvä Jumalani, Juho\", jatkoi Maria; \"nyt olen sen sanonut. Älä\nnäytä niin vihastuneelta! Minähän aina olen oleva uskollinen sinulle ja\nsinä, rakas Juho, olet aina oleva minun kaikki kaikessa tässä\nmailmassa\".\n\nJuho ei ojentanut hänelle kättään, vaan jäi äänetönnä seisomaan; vanhan\nDanielin kertomus oli elävästi hänen mielessään ja tuijotti kuten haamu\norsilla, kiillottomilla silmillä; viha riehui hänen rinnassaan, ja\nhänen aivojaan kolotti, niin että hänen täytyi pitää kätensä otsaa\nvasten.\n\nMutta sitte kääntyi hän toisaalle, tarttui sirppiin ja heilutti sitä\nympärinsä avarassa piirissä. Hän raivosi nyt, ikäänkuin mielipuoli,\nikäänkuin hänen jänterensä olisivat teräksiset ja hänen jäsenensä\nrautaiset ja tähkärivi toisensa perästä kaatui huo'aten maahan. Hänen\nsirppinsä suhisi, ikäänkuin Piru olisi hänessä asunut; touko kaatui,\njuurikuin valkia olisi sen kaatanut. Oli kirkas päiväpaiste, mutta\nhänen silmissään oli pilkkosen pimiä ja hänen sydämensä sykki,\nikäänkuin olisi se pakahtumaisillaan; hänen täytyi jäseniään\nliikutella, hänen täytyi päästää vihansa ja tuskansa ilmi ja senvuoksi\nleikkasi hän nyt kahden edestä. Mutta viha vaani hänen sydämensä\npohjassa, virtasi hänen suoniensa läpi ja seurasi häntä. --\n\nJuho ei enää laskenut sirppiä käsistään eikä auttanut Mariaa\ntähkäpäiden kokoomisessa; Maria koetti levottomana ja murheellisena\nseurata, mutta vihdoin seisahtui hän uupuneena. Hänen kätensä ei enää\njaksanut tehdä työtä, hänen sydämensä sykki kiivaasti ja hänen rintansa\naaltoili. Poskien puna oli kerrassaan kadonnut.\n\nMaria vaipui alas leikatuille oljille ja tuijotti surullisena Juhon\njälkeen, missä hän riehui yli pellon.\n\nMaria ajatteli kulunutta vuotta; silloin ei mikään työ ollut hänelle\nlilan raskas, silloin hän oli vielä terve sekä väkevä ja veri juoksi\niloisesti ja vilkkaasti hänen suonissaan. Kuinka innokkaasti liikutteli\nhän silloin haravaa, kuinka sukkelaan sitoi hän lyhteen toisensa\nperään! Ja hän ajatteli kipeää isä-raukkaansa ja kuinka kaikki\npäättyisi! Kuinka kävisi, jos isä nyt saisi olla vuoteen omana! Juho,\njoka muuten oli ollut Marian tuki ja turva, oli nyt kääntynyt pois\nhänestä, eikä hän yksin jaksanut kestää kaikkia! Maria ajatteli\nkatkeraa, kovaa hätäänsä. Mistäpä hän saisi jokapäiväisen leipänsä? --\nja yltä ympäri oli Jumalan siunaus! Kuinka paljon leipää kasvoi Jumalan\nrakkaassa maassa, lintu ilmassa, eläin kentällä ja metsässä, matelijat\nja kalat, kaikki istuvat Jumalan pöydän ääressä; niin kauas kuin\nsininen taivas ulottuu, on niiden pöytä aina katettuna. Ja hän\n_yksinänsä_ joutuisi perikatoon! Maria pani kätensä ristiin rinnan yli;\nkyynel, lohdutuksen hiljainen kyynel, virtasi ja lievensi kaiken hänen\nsurunsa ja murheensa, hän rukoili hartaasti, hän rukoili sydämensä\npohjasta, ettei Jumala unohtaisi häntä!\n\nKummallisen raittiina ja virvoitettuna nousi Maria nyt seisaalle ja\ntarttui haravaansa; nyt kävi työ taasen helposti. Ja ilta tuli, aurinko\nlähetti viimeisten säteittensä kanssa jäähyväis-suudelman maalle ja\npilkotti tummien kuusien välistä.\n\n\"Kas niin, lapseni, huomenna on taasen päivä!\"\n\nSen päivän työ oli loppunut.\n\nMaria riensi edeltäpäin sille paikalle, missä tavarat olivat ja toi\nJuhon takin. Ja ystävällisesti, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut,\npyysi Maria Juhon panemaan takin päälleen ja katseli häntä kovin\nuskollisesti.\n\n\"Minä olen viaton, rakas Juho\", sanoi hän.\n\nNäiden yksinkertaisten sanojen kautta väistyi koko tuo musta pahuus.\nJuho silmäili Mariaansa ystävällisesti.\n\n\"Lähde pois, Maria! Anna minulle haravasi\", sanoi hän.\n\nJa kun he vienona, tyvenenä kesäiltana yhdessä muiden kanssa kävelivät\nkylään päin, kun kuu komeudessaan nousi puhtaalle, kesäiselle taivaalle\nja kultaisilla sormillaan hiljaa kutsui maata autuuteen, ja suloisiin\nunelmiin, silloin lauloivat tyttöset viheriästä puusta, jonka juurella\nkaksi rakastavaa istuu, jotka ilosta ovat unohtaneet surunsa. Ja vaikka\ntäällä ei ollut puita, eikä kuu kuumottanut niiden lehtien lomitse,\nuhkui valoisa suvi-ilta kuitenkin hiljaista rauhaa. Suvi-illan\nvaikutuksesta haihtui viha hiukan ja he unohtivat onnettomuutensa ja\nhaikeat surut, jotka olivat heidän sydämiensä pohjassa kätkettyinä.\n\n\n\n\n5. Viha.\n\n\nOli Mikonpäivä. syksy oli kulunut, ihmiset ajattelivat jo tulevaa\nvuotta. Viheriä apilas pisti esiin sängestä, talvikylvö oli tehty ja\npaljaalla kentällä toivo orasti.\n\nHanhet kaakottivat; tuuli suhisi yli maan ja pakeneva kesä laski hienon\nkehruunsa yli sängen; pieni hämähäkki valmisti arkkuaan.\n\nJuho kynti tänään; nyt levähti hän silmänräpäyksen saman kivimuurin\ntakana, jossa hän vuosineljännes sitten oli maannut ja tuijottanut\nhämähäkin hienoon verkkoon, joka oli viritetty loistavaa aurinkoa\nkohti.\n\n\"Onnellinen hän, joka kerran saa levätä niin valoisassa haudassa\",\najatteli hän, \"ja jos Jumalamme ei sitä tahdo, vaan käskee minun levätä\nmaan mustassa mullassa, suotakoon minun silloin elämäni ajalla lennellä\nkeveänä ja vapaana kuni sääski korkealla ilmassa ja nähdä jokapäiväiset\nhuolet ja surut jalkojeni alla sekä kulkea vapaasti maita, mantereita!\n-- Sinä, hyvä Jumalani! Sinä annoit minulle suoniin raittiin veren,\nrintaan iloisen mielen ja voiman jäsenilleni, voi, anna minulle\nliikkumis-ala, täällä on niin ahdas ja rasittava olla! Muut seikat olen\nkyllä itse suorittava!\"\n\nNiin ajatteli Juho, mutta hänelle ei johtunut mieleen, että vanha maa\ntakeltuu kaikkeen, mikä elää ja hengittää, niin ettei mikään olento\nvielä ole syntynyt, joka ei ole kahleilla kahlittuna. Vapaus on\nloistava valo, jota ei tavata tässä mailmassa ja joka ainoastaan\nloistaa ihmis-silmälle kuoleman hetkellä.\n\nKaikki, mitä hän näki, tuntui hänestä rasittavalta, kun hän katsahti\ntaivasta ja sen ihanaa aurinkoa kohden yli kaukaisen metsän; nähdessään\npääskysten lentelevän korkealla ilmassa tunsi hän väkevästi silmissään\nraskaan kahleen riippuvan.\n\nKuinka suuresti hän oli muuttunut!\n\nKun ennen viha ja nyreys kuohui hänen rinnassaan haihtui tämä yhtä\npian, kuin oli tullutkin, mutta nyt tunsi hän sydämessään vihan\njuurtuneen, joka kalvasi hänen nuoruutensa voimia sekä epätoivon päivä\npäivältä yhä enemmän kahlehtivan hänen jäseniään. Ja kun hän välistä\nynseästi rupesi puhumaan:\n\n\"Voi, anna minulle liikkumis-ala. Muut seikat olen kyllin itse\nsuorittava!\" ei hän itsekään uskonut, että asiat koskaan saattaisivat\nmuuttua. Hän näki va'on, hän näki auran ja ruoskan, jotka makasivat\nhänen vieressään; todellisuus oli elävänä hänen edessään ja katseli\nhäntä jääkylmällä katseella, niin että hänen sydämensäkin kävi\njääkylmäksi:\n\n\"Auran luo! Tässä on ruoska!\"\n\nJa hän nousi seisaalle, meni auran luo ja pani sen liikkeelle --\neespäin.\n\n\"Aina eteenpäin! Aina eteenpäin!\" kaikui hänen korvissaan kulkiessaan\npitkin vakoa. \"Ja jos kerran tulet vanhaksi, heikoksi ja sairaloiseksi,\netkä enää jaksa hoitaa auraa, saatat etsiä itsellesi muuta työtä\nhuonommalla palkalla. Tämä on kiitoksesi! Vaan eteenpäin! Vaan\neteenpäin! Toista peltosarkaa ylös, toista alas! Kaikellahan loppunsa\non. Alas arkkuun! kansi kiini! Vasta pimeässä haudassa saat levätä.\nAina eteenpäin! Kenen hyväksi?\"\n\nHänen aivoissaan jyrisi ja löi salamaa ja hän kynti vaon niin syvään,\nkuin tahtoisi hän tässä kaivaa haudan itselleen.\n\n\"Kenen hyväksi? Kenen hyväksi? -- Sinun konnan hyväksi! Vaiti,\nsydämeni, eteenpäin vaan!\" -- --\n\nKun hän oli lopettanut työnsä ja aikoi ratsastaa kotia hevosten kanssa,\ntuli Maria nopein askelin käyden pitkin tietä. Hän oli pukenut ylleen\nparaan esiliinansa, hänen poskensa olivat terveet ja punaiset ja hänen\nsilmänsä kiilsivät.\n\n\"Mihin nyt on matka?\" kysyi Juho.\n\n\"Myllärin vaimo on ollut luonani\", vastasi Maria, \"hän puhui niin\nystävällisesti minulle ja sanoi luulevansa olevan parasta meille, jos\nminä kävisin armollisen rouvan luo ja suoraan kertoisin hänelle, miten\nasian laita on -- silloin hän kyllä auttaisi, arveli myllärin vaimo. Ja\njos sinä vielä rukoilet armollista herraa toistamiseen... Minkä vuoksi\nolet niin vihastuneen näköinen minulle? Eikö minun pidä niin tehdä?\nEikö tämä ole sinulle mieleen?\"\n\n\"On kyllä. Käyhän vaan!\"\n\n\"Voi, rakas Juho, jos tietäisit, kuinka minulle on ikävä, kun minun\ntäytyy mennä tuonne armollisen rouvan luo ja kuitenkin tuntuu minusta,\nikäänkuin toisia, parempia aikoja nyt koittaisi meille. Ole varuillasi,\nJuho, nyt asia selkenee!\"\n\nJuho laski kätensä Marian olkapäälle ja sanoi:\n\n\"Mietihän! Älä toivo mahdottomia, joskus saattaa käydä ihan toisin,\nkuin olemme odottaneet. Ja jos toisin käy; pysy silloin jäykkänä!\nKuuletkos? Pure hampaat kiini, vaikkapa riistäisivät sydämen\nrinnastasi!\"\n\n\"Voi, suokoon Jumala, että sinä tällä kertaa olisit väärässä!\"\n\nMaria sanoi hyvästi ja oli menemäisillään, mutta seisahtui ja kääntyi\nJuhoon päin:\n\n\"Missä saatan sitten tavata sinut?\" kysyi Maria.\n\n\"Tavallisella paikalla, Maria; seljapuun tykönä mylly-ojan vieressä\".\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Hyvää iltaa!\" sanoi vanha Daniel myllärin vaimolle. \"Tänään saamme\nsadetta\".\n\n\"Ei suinkaan, koska taivas pohjoisessa on aivan sekeessä\".\n\n\"Ei se merkitse mitään, eilen illalla aurinko joi vettä; minä luulen\naika sateen olevan tulossa\".\n\n\"Se ei olisi hyvä; tämän vanhan mökin katto ei pidä vettä\".\n\n\"Saattaahan tuota korjata. Te ette asu enää niin siististi kuin\nmuinoin. Milloinka uusi asunto valmistuu?\"\n\n\"Työ edistyy, ikävä kyllä, hiljolleen! Työnjohtajani luulee meidän\nsaavan asuntomme valmiiksi Martin päivään. -- Mutta kuinka kova\ntulipalo oli, Daniel!\"\n\n\"Niin, kyllä se oli kova. Minä istuin juuri tuokion kaura-arkullani,\nenkä ajatellut paljo mitään, kun kuulin hälinän...\"\n\n\"Voi, Daniel, tulipalo oli kauhea, minä seisoin, enkä tiennyt, mitä\ntein, olin aivan kuin mielipuoli ja juoksin edestakasin; jollei Juhoa\nolisi ollut, olisi Kaarloni palanut\".\n\n\"Niin; olisipa niin kyllä käynyt, eukko Rosenhagen\".\n\n\"Niin olisi käynyt, se on totinen tosi! -- Tahtoisin suorittaa velkani\nJuholle; mutta, Daniel, tiedättekö, mitä hän sanoo? Hän sanoo, ettei\nhän antaunut hengen vaaraan rahojen vuoksi!\"\n\n\"Ei hän ole rahallakaan autettu; jollei hän saa jonkun asunnon, tulee\ntästä ikävä juttu hänelle, hänen Mariaparkansa istuu ja itkee;\ntiedättehän --?\"\n\n\"Niin, kyllä tiedän, kävinhän minä Marian luona juuri äskettäin ja\nsanoin: 'Älähän nyt siinä istu itkemässä', sanoin minä, 'pue päällesi\nparhaat vaatteesi ja lähde käymään herrasväen luo; jollei armollinen\nherra suostu, käy rouvan luo ja kerro hänelle suoraan koko asia, niin\nsaatpa nähdä, että hän ryhtyy johonkin toimeen' --\n\n\"Maria menikin herrasväen luo. Kun aikoi hämärtää, näin hänen astuvan\npihan poikki\".\n\n\"Mitä? Eikö Maria tule tuossa tiellä... Katsohan!...\"\n\n\"Ei suinkaan, anna Marian olla rauhassa; ehkä hän on raskasmielinen. --\nMinusta hän melkein pimeässäkin näyttää siltä. Ei, anna hänen mennä\nmenojaan. Hän tahtoo käydä Juhon luo. Juho seisoo jo entisellä paikalla\nodottamassa häntä. Nuoret ihmisraukat!\"\n\n\"Niin, Daniel, tuo on ikävä seikka\".\n\n\"Mitäpä tuosta on puhuminen, eukko Rosenhagen! Mitä tämä kaikki auttaa!\nNiiden täytyy kärsiä loppuun asti. Hyvää yötä!\"\n\n\"Hyvää yötä, Daniel!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSynkkä haahmu horjui ohitse ja hiipi hiljaa pitkin ojan vartta\nseljapuun luo.\n\n\"Oletko se sinä, Maria?\"\n\n\"Olen, Juho, olen kyllä Maria'\".\n\n\"Mitä rouva sanoi sinulle?\"\n\nMaria istahti kannolle ja veti esiliinan päänsä yli. Juho kysyi vielä\nsamaa toistamiseen ja katseli ulos synkkään yöhön, ikäänkuin yö\nvastaisi hänelle; mutta kaikki on ääneti, yö on vaiti.\n\n\"Maria, vastaa nyt minulle! Ole hyvässä toivossa! Mitä rouva sanoi\nsinulle?\"\n\n\"En tuota tiedä, tiedän vaan, että me olemme ijankaikkisesti kadotetut\nja että lapsi sydämeni alla on kirottu syntiemme vuoksi. Tiedän\nvarmaan, että rouva tämän sanoi, nuo sanat yhä vaan kaikuvat\nkorvissani. Voi minun Jumalani, Juho, me kolme olemme hukassa\".\n\n\"Mitä? Niinkö luulet? -- Kuka sen on sanonut! Nainen, joka on\nrukoilevinaan ja tuota pikaa tahtoo tulla pyhäksi sen tähden, ettei\nhänellä ole muuta tekemistä; tuollaiset tulevat hurskaiksi pelkästä\nikävästä. Minä tiedän aivan saman verran kuin tuollainen, eikä ole\nsyytä sen takia itkeä\".\n\n\"Armollinen rouva oli ensimäinen, joka antoi minun maistella epäkunnian\nja häpiän maljasta ja tarjosi minun juoda kukkurapäällisestä maljasta.\nJa minä kuitenkin niin varmaan toivoin. Hän puhui niin lempeästi ja\nystävällisesti minulle, Sanoi minulle, miten laitani oli, kuinka kävisi\nja mitä lopuksi tulisi\".\n\n\"Vai niin, sanoiko hän sen sinulle, Maria-parkani? -- Eikö hän\nmaininnut ollenkaan mitään rikkaista ja herroista maassamme? Eikö hän\nkertonut sinulle mitään niiden häpiästä? Eikö hän sanonut sinulle; että\nsen synnin, jonka me teemme puhtaalla mielellä ja sen vuoksi ettemme\npääse naimisiin toistemme kanssa, sen synnin herrat tekevät pelkästä\nsyntisyydestä? Koko kyläkunnat ovat myrkytetyt ja herrat ovat syypäät\nsiihen, että hyvät avut ovat kadonneet. Meidän täytyy maksaa sakkoa\nkoko elämämme ajan, kun kerta olemme unohtaneet Jumalan sanan, mutta\nherrat saattavat maksaa muutamia halpoja äyrejä! Tuota hän ei suinkaan\nsinulle sanonut! -- Mutta, jollei hän sitä sanonut, ei hän sanonut\nmuuta kuin pelkkää valetta\".\n\n\"Ei, Juho, ei se ollut valettakaan. Pastori oli myöskin saapuvilla ja\nhän sanoi minulle, että paras, minkä me saattaisimme tehdä, olisi, että\nistuisimme julkisesti koko seurakunnan edessä häpiäpenkillä kirkossa,\nsen tähden että olemme unohtaneet kuudetta käskyä. Ja hän sanoi\ntekevänsä kaikki, minkä hän voi, että tuo vanha tapa taasen pääsisi\nvoimaan, vaikkapa minäkin olisin ensimäinen\".\n\n\"Vai niin, rovastiko niin puhui? Hahaha! Tuopa olisi lysti tapaus\".\n\n\"Voi, Juho, älä niin naura\".\n\n\"Hahaha! Sen kautta herra ja palvelija tulisivat samanarvoisiksi.\nYhteiselämässä ovat toiset köyhiä, toiset rikkaita; mutta kirkossa on\nainoa paikka, jossa kaikki ovat samanveroista. Ja jollei uskonto sitä\nvoi tehdä, niin voi häpiä ja epäkunnia. Rikkaat saavat viinaa ja leipää\nerikseen, koska niiden mieltä kääntäisi nauttiessaan näitä yhdessä\nmeidän kanssa; mutta häpiäpenkki asettaa meidät rinnatusten. Hahaha!\nMiksi et naura sinäkin, Maria?\"\n\n\"Voi, ole nauramatta! Sinähän teet suuren synnin, kun naurat\".\n\n\"Minäkö teen syntiä? Minäkö? -- Kuinka niin saatat puhua? -- Senkö\ntähden että minä nimitän asian oikialla nimellään? -- Minä puhun\nainoastaan pappisvaltaa, eikä Jumalan käskyä vastaan; Jumalan käskyissä\nei puhuta mitään tuollaisista asioista, niissä puhutaan paljo hyvää\nköyhälle sekä kerrotaan, kuinka Jumalamme on paljo antanut anteeksi\".\n\n\"Meidän pastorivainajamme ei liioin olisi puhunut niin, hän ei olisi\ntuominnut meitä niin kovasti; hänellä oli sydän, joka ymmärsi meitä.\nHänkin sattui kuolemaan!\"\n\n\"Niin, hän oli oikeutta rakastava ja hyvä mies; hän ei olisi uhannut\nmeitä häpiäpenkillä\".\n\n\"Hän olisi puhunut sydämellisiä sanoja, hän olisi rukoillut kanssani ja\npuolestani\".\n\n\"Hänellä oli armahtavainen sydän köyhiä kohtaan\"\n\n\"Suokoon Jumala, että hän vielä eläisi. Nyt ei minulla ole ketään koko\navarassa mailmassa, jolle voisin purkaa sydämeni ja tunnustaa kaikki,\njoka minua rasittaa. Voi, minulla ei ole ketään, ei olenkaan ketään!\"\n\n\"Onhan sinulla isäsi ja minä, me seisomme aina uskollisina vieressäsi\".\n\n\"Isä ei ole mikään lohdutus minulle -- sinä tiedät kyllä miksei -- ja\nsinä...\"\n\nNäin puhuttuaan nousi Maria seisaalle ja tarttui Juhon käteen:\n\n\"Sinun sydämesi kyllä kerran sykki hellästi minua kohtaan, sinä olit\nparas tukeni. Kaikki ajatukseni ja huoleni saatoin minä huoleti uskoa\nsinulle. Mutta tämäkin aika on nyt ollut ja mennyt; sinun sydämessäsi\non muita vieraita, jotka eivät kärsi kuulla valituksia surustani ja\nonnettomuudestani\".\n\n\"Minä vielä pidän sinusta yhtä paljon kuin ennen, ja sinä voit huoleti\nuskoa surusi minulle; ja vaikka viha riehuisikin rinnassani, niin se ei\nkoske sinuun\".\n\nMaria painui lähemmäksi Juhoa.\n\n\"Jätä viha ja kiukku sikseen, Juho\", sanoi Maria; \"minun sydämeni\nkuohuu surusta ja tuskasta, ei siellä löydy vihalle ja kiukulle sijaa\".\n\nJuho istahti kannolle, veti Marian hiljaa luokseen ja koetti häntä\nlohduttaa hänen surussaan.\n\nJa kaikkialla heidän ympärillään oli musta, synkkä yö, tuuli huokaili\nkahilikossa ja suhisi vanhassa seljapuussa ja puissa joen törmällä.\nSuuria vesipisaria alkoi pudota, oli ikäänkuin yö olisi veisannut\nsuruvirren ja hiljaa itkenyt, ikäänkuin synkkä yö olisi säälinyt\nihmis-sydäntä ja sen kärsimyksiä.\n\n\n\n\n6. Metsästys.\n\n\nHuberton päivä oli olemassa.\n\nMetsä-aituuksen sisällä seisoi hirvi, jota huolellisesti oli ruokittu,\nHirven piti tänään juosta koiria pakoon. --\n\nKylmä ja kostea sumu peittää kyliä ja vainioita; aurinko paistaa\nhimmeästi sumun läpi; on ikäänkuin aurinko tänään ei huolisi nousta\nylös vuoteeltaan, vaan tirkistää väsyneenä akuttimien läpi ja olisi\nsaanut päähänsä, että joku muu joutaisi tänään tehdä hänen toimiaan.\n\nMaa on kostea, ilma on kostea.\n\nLuuvasta, missä eloja puidaan, kuului varstain kalske, välistä kuuluu\nkarjapihasta ammuminen, mutta niin heikosti, ikäänkuin tyhmät elukat\nmakaisivat ja näkisivät unia viheriöistä puista ja lemuavista\napilaskentistä keväimen ja kesän ihanalla ajalla ja vanha härkä mylvii\nniin äkäisesti, juuri kuin ei mitään lammasnavetassa olisi hänen\nmielensä mukaista.\n\nVanhat naiset häkylöivät pellavia, ne näyttävät niin väsyneiltä ja\nunisilta, käsivarret kyllä liikkuvat, mutta ilman vireyttä; on\njuurikuin tahtoisivat tehdä jotakin, vaan eivät voi, halu puuttuu; ei\nole sellaista tointa kuin sinä päivänä, jolloin pellavat pantiin\nlikoon, silloin oli virkeys toinen.\n\nMiehet kantavat olkia luuvasta silppumyllylle.\n\nVarpuisparvi lentelee korkealla ilmassa, tekee ensin koetteeksi pienen\npyörähdyksen, lentelee sitten ylösalas ja laskeupi vihdoin maahan\ntoiseen paikkaan nähdäkseen, löytyisikö siellä hiukan Jumalan\nsiunausta jälellä heitä varten.\n\nSumu on vähin ylennyt, mutta sen sijaan vihmoi vettä taivahalta, joka\ntunki joka paikkaan; missä vaan oli pienikään reikä, tunki se ytimiin\nsaakka ja karkoitti kaiken lämmön, mikä siinä löytyi.\n\nKahlekoira hiipi koppeliinsa ja vanha pörröinen, kuohittu kukko väistyi\nloukkoonsa. Kukko istui kanainsa kesken yhdessä läjässä vaunujen alla.\nAamulla oli hän unohtanut laulaa, nyt istui hän tuossa, ikäänkuin joku\nolisi lyönyt häntä vasten nokkaa; kun hän joskus jotakin puhui ja\nväänteli päätään vinoon, höpisi hän:\n\n\"Sanoinhan minä sen, sanoinhan minä sen, saamme sadetta, saamme\nsadetta\".\n\nJa erää vanha kana huomautti:\n\n\"Ei näy yhtään kirkasta pilkkua koko taivaalla! Taivas on niin paksu\nkuin jauhovelli! Onko tuokin nyt paikallaan -- tässä minä istua\nkönötän, eikä ole kuivaa untuvaa koko ruumiillani\".\n\nKaikki ovat tyytymättömiä, ainoastaan hanhi seisoo erittäin mielissään\nyhdellä jalalla tahi rypee ihanassa kosteudessa ja kurkistaa haikaran\npesää kohti: \"Missähän nuokin vanhat veijarit nyt lienevät; missähän\nnyt lentelevät?\" ajatteli hän ehkä; hän ei puhunut mitään, mutta\ntiesitkö, mitä hän ajatteli? Hän ajatteli tuota erinomaista kuoppaa\nportin vasemmalla puolella, ajatteli, löytyikö siellä vielä ruohoja ja\nvanha ankka tuli lihavana rehennellen, mutta huonoilla jaloilla hanhen\nluo.\n\nAnkka rääkätti rääkättämistään ja teki kohteliaimpia liikkeitä\npyrstöllään, kun hanhi kysyi:\n\n\"Onko portin edustalla hyvin märkä? Mitä? Mitä?\"\n\n\"Niin, teidän armonne, erinomaisen märkä! erinomaisen märkä!\" rääkätti\nankka. \"Siellä ei ole muuta kuin vettä, pelkkää vettä ja missä vettä ei\nole, on erinomaista mutaa!\" -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanha Daniel pisti nenänsä ulos tallin ovesta, kurkistaen taivasta\nkohden:\n\n\"Voi\", sanoi hän, \"taivas alkaa jo seestyä Damrowin takana, luulen toki\ntänään tulevan kauniin ilman. Joutukaat siis panemaan hevoset reilaan.\nMe saamme pian käskyn tuoda hevoset esille ja jollei hevoset heti\npaikalla ole valmiit, saattaisi herra tulla hulluksi. Tänään ei ole\narmollisen herran kanssa leikkiä laskeminen. Olkaa siis valmiit!\"\n\nAurinko paistoi sumun läpi. Sade oli lakannut.\n\nArmollinen herra huusi ja kohta ruvettiin juoksemaan edes takasin.\nDaniel talutti itse esille armollisen herran oriin.\n\nSamassa tuli Maria kiivaasti juosten, hän näytti niin levottomalta\nkysyessään vanhukselta:\n\n\"Missä Juho on?\"\n\n\"Rengit ovat tänään ajamassa hirsiä kotia\".\n\n\"Voi, Daniel, minä niin pelkään ja olen levoton; isä on sairastunut ja\ntahtoisin mielelläni saada tohtorin luoksemme. Voi Daniel, pyydä\narmollista herraa, että hän vihdoin tuottaisi tohtorin\".\n\n\"Niin, mutta astu nyt syrjään, hevonen saattaisi muuten pian potkia\nsinua. Kyllä minä puhun herralle tuosta. Voit odottaa, kunnes saat\nvastauksen\".\n\nNyt nousivat ratsumiehet hevosten selkään.\n\nArmollinen herra hyppäsi kimonsa selkään.\n\n\"Jos nyt käyttäisit itsesi oikein viisaasti ja älykkäästi!\" ajatteli\nDaniel ja alkoi puuhailla jotakin ohjasten kanssa.\n\n\"Onko sinulla mitään sanomista minulle, vanha houkkio?\"\n\n\"Tahtoisimme mielellämme saada tohtorin tänne\".\n\n\"Mitä, tohtorin? Onko kukaan sairas?\"\n\n\"Sain tässä käteeni väärän ohjaksen\".\n\n\"En minä kysy tuota. Kuka on sairas?\"\n\n\"Tallissa, Jumalan kiitos, ei ole kukaan sairas, kaikki ovat terveitä;\nvanha Brand vaan on sairas ja minä arvelin, että --\"\n\n\"Älä sinä koskaan arvele sitä eikä tätä ... saman tekevä muuten on,\nmitä arvelet. Brand on kuoleman kielissä; aseta vesisanko ja heinätukko\nhänen vuoteensa viereen, tohtori ei kuitenkaan saata häntä parantaa\".\n\nJa herra nauraa hohotti erinomaiselle sukkeluudelleen, ajaessaan täyttä\nlaukkaa ulos portista muiden perässä.\n\n\"Trara! Trara!\" kaikui jahtitorvi. Ori hyppäsi pystyyn, koira haukkui,\nruoska läiskähytteli ja vanha hanhi pakeni rääkkyen suurimmalla\nkiireellä; sitten hanhi vakuutti, ettei hän koskaan ole niin\nsäikähtänyt kuin tänään.\n\nPunaset ja vihriät metsästys-takit kiiltävät niin kauniilta auringon\npaisteessa seurueen ajaessa kokouspaikalle. Ja joka taholta lisääntyy\nmetsästäjien parvi, huutaen muille, iloisesti:\n\n\"Hyvää huomenta, tänään tulee hauska jahti\".\n\nHevoset polkevat levottomina maata, niiden sieramet ovat levällään,\nsilmät hehkuvat; korvat murisevat ja haukkuvat, koirain tavoin\nkadehtien toisiaan, välistä syntyy pieni tappelu, kunnes herran ruoskan\nläjähdys eroittaa niitä ulvovina. Siinä oli heille nuhde melusta.\n\nHirvi on laskettu irti.\n\nHirvi seisoo, katsoen ympärilleen, hänen jäsenensä vapisevat nähdessään\nkoiria ja metsästäjiä. Hän nakkaa monihaaraiset sarvensa taaksepäin,\nauringon säteet kimaltelevat hänen silmissään. Ylt'ympäri vapaus\nvuorilla ja laaksoissa, vapaus ja auringon valo ja tuollapäin pelastava\nmetsä! -- Hän on vapaa! vapaa! -- Pitkä hyppäys eteenpäin!\n\n\"Holoi! Holoi!\"\n\nMetsästys alkaa. Yli kenttiä ja niittyjä, yli ojia ja aitoja, pensaiden\nja viidakkojen läpi.\n\nHirvi on vapaa.\n\nTuossa pensas-aita estää häntä hänen pakoretkellään. Hän hyppää sen\nyli! Ja koirien koko haukkuva lauma seuraa häntä.\n\nHirvi kiitää eteenpäin; ruoska läiskyy; armollinen herra etummaisena,\nmuut perässä; ori hyppää pystyyn, torvi soi:\n\n\"Mitä, vapaus täällä? -- Trara, trara! Me olemme herroja, huutakoon\nroistoväki vapautta, me kuitenkin olemme vapaita\".\n\nVieläkin hirvi kiitää eteenpäin, vielä ovat koirat kaukana jälessä.\nMutta hirven juoksu yhä hiljenee, puuverkko sulkee hänet yhä\nahtaammalle, nyt sulkevat oja ja aita tien häneltä. Hän seisahtuu ja\nlaskee päänsä alaspäin; silloin kaikuu jahtitorven \"traraa\" hänen\nkorviinsa, kirkas, vaalea silmä tummenee; muutamat väittävät että\nkyyneleet tulevat silmiin -- eikä tuo olisi kummakaan, vaikka itkukin\npääsisi.\n\nTe koirat, varokaa itsenne, älkää tukkiko liian lähelle, hän saattaisi\nhelposti sarvillaan ratkoa ylös mahanne.\n\nNiin kultainen vapaus häviää; koirat hänen ajavat kuoliaaksi; kuinka\nusein kultainen vapaus ennenkin on haudattu!\n\n\"Mitä\", sanoi vanha Ewart vanhalle Wittille heidän ajaessaan hiljalleen\npitkin tietä, \"mikä sinulla on, minkä vuoksi kurkistelet tuota tyhmää\nmetsästystä? Istuhan sinä vaan paikallasi!\"\n\n\"Täällä sinä vaan ajelet käyden\", sanoi Witt, \"mutta kas, kuinka nuo\nkiitävät ja mikä kiire niillä on! Mutta, katsohan!\"\n\n\"Mitä minä vaivaisin itseäni katselemalla tuollaista tyhmää\njänisjahtia! Mutta jos tahdotte nähdä jotakin, pitää sinun katsella,\nkun joskus ajetaan täyttä karkua. Sehän on jotain muuta, siinä ovat\nkäsivarret ja sääret vaarassa\".\n\n\"Mutta kaunista se kuitenkin on\", sanoi Witt ja nauroi koko naamallaan,\n\"tiedätkö mitä; minä soisin olevani saakelin rikas, niin, oikein\nupporikas\".\n\nEwart katseli häntä syrjästä ja sanoi:\n\n\"Niin, olisihan tuokin tavallaan hauskaa; silloin sinäkin ehkä\nnelistäisit täyttä laukkaa\".\n\n\"Voi! Minä ajaisin edestakaisin pitkin maantietä neljällä mustalla\noriilla ja sitten minä söisin ja joisin aamusta iltaan. Voi, mitähän\nmeillä oikeastaan on tässä mailmassa tekemistä? Ei mitään omaisuutta,\nei mitään oikeuksia, ei ollenkaan rahaa, vaan ainoastaan suuri\nlapsijoukko\".\n\nVanha Ewart katsoi alas olkiin edessänsä, hymyili itsekseen ja sanoi:\n\n\"Voi, sinä puhut, kuten ymmärrät. Ei meillä kyllä ole mitään\nomaisuutta, oikeuksista ei kannata liioin paljo puhua, eikä raha meitä\nliioin rasita. Mutta meillä on sen sijaan muita etuja: kesällä meillä\non lämmin, talvella pakkanen, päivällä valoa ilmaiseksi, yöllä saamme\nvapaasti nukkua, se on silloin kun saatamme nukkua. Vuonna vuotuissaan\nmaksamme suuren vuokran, meillä on oikeus valittaa kuinka paljo\ntahansa, silloin tällöin tulee vielä oikeus-kustannuksia muiden\nlisäksi ja sitten ... sittenhän meillä on kihlakunnan päämiehemme.\nTähän saakka meillä vielä lisäksi on tullut terve järkemme, mutta sekin\nmenee hiiteen, sillä niinkuin kihlakunnan päämiehemme sanoo: 'jos\ntalonpojilla vaan olisi järkeä hitusenkaan verran, niin heidän tilansa\nolisi aivan toinen ja paljo parempi'. Ja pastorimme sanoo: 'Meidän\ntulee uskoa, vaan uskoa ja antaa järkemme uskon palvelukseen'.\"\n\n\"Vai niin? Mutta, katsoppas, tuohon emme rupea lainkaan! Mitä joutavia!\nMitähän juuri mietitte? Voi, järki pannaan viraltaan pois. Piru olkoon\nkauemmin herrojen leikkikaluna, en tahdo enää olla niiden koirana, piru\nperiköön herrat...!\"\n\n\"Kuulehan, aja muurin ympäri ja ota kärryillesi hirvi, joka makaa\ntuossa!\"\n\n\"Heti paikalla!\" huusi vanha Witt, tempasi suitset Ewartin kädestä ja\najoi sinne.\n\n\"Vai niin, että enää ole herrojen koirana? Sinä suot pirun perivän\nherroja\".\n\n\"Voi, mitä lavertelet, nehän pyytävät niin kohteliaasti ja sitä paitsi\ntuo on suuri kunnia\".\n\n\"Suuri kunnia hevosilleni!\" mumisi vanha Ewart, kun hirvi laskettiin\nvaunuille.\n\nIloinen jahtiseurue palasi nyt herraskartanoon ja jälessä ajoivat\nvaunut jahtisaaliin kanssa.\n\nVanha Witt näytti niin iloiselta, hän hymyili alinomaa, väliin nousi\nhän seisaalle, väliin istahti hän taasen alas ja puheli paljo tuosta\nmuka suuresta kunniasta:\n\n\"Sinä olet houkkio\", sanoi vanha Ewart, \"sinä puhut, minkä ymmärrät.\nVai niin, onko se niin sanomattoman suuri kunnia, että koirat, hevoset\nja herrat kääntäisivät peräpuolensa meille?\"\n\n\"En minä lainkaan pidä lukua siitä, vaikka joku kääntää minulle\nperäpuolensa, kun se vaan tapahtuu siistillä tavalla\", sanoi Witt.\n\"Katsopas uljasta herraamme, hän ratsastaa ensimäisenä kimon selässä\".\n\n\"Olenpa hänen nähnyt ennenkin\", sanoi Ewart, \"hänen esi-isänsä ei\npitänyt nenäänsä noin pystyssä eikä ratsastanut niin ylpeästi, vaan hän\nolikin paha lammaspaimen. Hänestä on koko rikkaus saanut alkunsa --\nlampaista ja karitsoista\".\n\n\"Voi\", sanoi Witt, \"sinulla ei ole mitään kunnianhimoa. Kas, tuota\niloista seuruetta, joka ratsastaa pitkin tietä, kas, kuinka punaiset\ntakit hohtavat!\"\n\n\"Näenhän minä tuota\", vastasi Ewart irvistellen, \"mutta ei kaikki ole\nkultaa, joka kiiltää, tarkastappa hiukan likemmältä kangasta; noissa\nhienoissa, punaisissa takeissa on saakelin paljo likaa\".\n\nVihdoin seurue seisahtui vanhalla, tutulla pihalla. Talonpojat\nseisahtivat hevosensa porstuanportin edustalle, herrat astuivat\nhevosten selästä ja hän, joka oli korkein niistä, viittasi kädellään ja\nukko Witt astui esiin.\n\nArmollinen herra puristi lornettinsa silmäpieleen, tarkasteli Wittiä\nviisi minuutia ja kysyi:\n\n\"Mikä on nimenne, mies?\"\n\nVanhan Wittin sydän sykki kovasti ja hän hikoili pelkästä ilosta.\n\n\"Armollinen herra\", sanoi hän, \"minun nimeni on Witt ja mikäpä se muu\nolisikaan ja hän joka istuu noissa vaunuissa...\"\n\n\"Vai niin! No, mikä sitten on teidän nimenne, rakas ystävä?\"\n\nVanhus oli vähältä purskahtaa itkuun pelkästä ilosta; suuri kunnia\npainoi häntä maahan:\n\n\"Minun nimeni on Witt ja hän joka istuu noissa vaunuissa...\"\n\n\"Mikä on hänen nimensä?\" kysyi herra uudelleen.\n\n\"Minun nimeni on Witt?\"\n\n\"No, rakas Witt, tahdoin vaan sanoa, tahdoin vaan sanoa, että tänään\nolen tyytyväinen käytökseenne. Minä pidän paljo talonpojasta, kun hän\non kuuliainen ja kiltti. Sen saatatte sanoa muillekin -- Hei! Ryyppy\nnäille molemmille!\"\n\nUkko Ewart istui vaunuissa, kuunnellen puhetta. Vanhus katsoi\ntoisaalle, vaan veijari loisti hänen silmissään ja hänen leveän suunsa\nympäri näkyi tuon tuostakin sellaisia naurettavia vavahduksia, että\nmelkein näytti siltä kuin hän nauraisi. Vaan hän istui tuossa niin\nsuorana ja kankeana, eikä liikahuttanut käsiään, eikä jalkojaan.\n\nVanhan Wittin kiivettyä ylös vaunuihin takaisin sanoi Ewart:\n\n\"No, sinähän olet oikein häväissyt itsesi tänään\".\n\nJa kun Witt alkoi himota ryyppyä, joka vielä oli saamatta, sanoi hän:\n\n\"Kiitoksia paljo!\"\n\nSamalla läiskähti hän hevosta ruoskalla ja kohta lähtivät molemmat\najamaan pitkin maantietä.\n\nKun nyt Witt taasen alkoi puhua suuresta kunniasta ja armollisesta\nherrasta rupesi ukko Ewart laulamaan pahanilkisiä lauluja\n\"lammaspaimenesta\", ja kuinka \"tyhmät tomppelit\" pääsevät kunnian\nosallisuuteen ja muuta semmoista. Ja vihdoin otti hän riksin\nlakkarista, näytteli sitä ja hymyili niin häijysti:\n\n\"Lieruttele nyt, ukkoseni, tämän edestä\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllalla oli vilkas elämä herraskartanossa. Sali loisti tuhansista\nkynttilöistä, soitto kaikui ja tanssivat pyörivät soiton säveleiden\nmukaan ympäri lattiaa. Siellä oli elämää ja iloa, silkkiä ja jalokiviä,\nrikkautta ja komeutta.\n\nSeuran istuessa pöydässä kutsuttiin armollinen herra äkkiä pihalle.\nKuiskahdus kävi läpi salin.\n\n\"Olisikohan valkea irti? -- Mikä on hätänä? Onko joku sairas? --\nTyömies! -- Vai niin ... no, Jumalan kiitos!... Luulin, että jotakin\nvielä pahempaa oli tapahtunut... Ainoastaan muuan työmies. Ei, ei, ei\nse ole mikään työmies! Eräs hevosista, kimo, on sairastunut... Kimo,\nkimo? -- Warsby-Hall ori? Minä totta tosiaan tulisin hulluksi, jos\nmenettäisin niin jalon eläimen.\"\n\nJa herrat riensivät pihalle ja suoraan talliin, jossa seisoivat,\nantaen hyviä neuvoja. Yksi piti riukua reilassa, toinen haki\neläinlääkäri-kirjassa, kolmas kantoi peitteen ja levitteli sitä hevosen\nselkään.\n\n\"Missä on Juho Schytt?\" kysyi armollinen herra. \"Anna hänen kohta\nratsastaa noutamaan eläinlääkäriä ja ilmoittaa, mikä on tapahtunut.\nKaunis oriini, kallisarvoinen eläimeni!\"\n\nVanha Daniel astui herran luo.\n\n\"Juho istuu vanhan Brandin luona. Voi, armollinen herra, siellä on\nsuuri suru; minä kyllä ratsastan, armollinen herra, niin kiireesti kuin\nsuinkin pääsen; mutta eikö minun sopisi samalla noutaa sekä ihmis- että\neläinlääkäriä?\"\n\n\"Toimita kohta, mitä olen sinulle käskenyt! Lähde heti paikalla! Mitä\nsinä viivyttelet?\"\n\nJa vanha Daniel ratsasti pois, tuuli heilutteli hänen valkoista\ntukkaansa, yö peitti synkällä verhollaan kenttiä ja kyliä ja synkät\najatukset liikkuivat hänen mielessään:\n\n\"Sanovat meidänkin olevan ihmisiä!\" ajatteli hän. \"No, Jumalan kiitos,\nen ole vielä sairas; mutta soisin että, kun kerta vuoroni tulee, olisin\neläin. Sanovat meidänkin olevan ihmisiä. Minulla ei ole sukulaisia,\neikä lapsia. Kerran oli aika toinen, mutta sitten on jo kauan\".\n\nJa painaessaan kannuksiaan hevosen kylkeen, lausui hän:\n\n\"Kunpa ei vaan joku onnettomuus täällä tapahtuisi!\"\n\n\n\n\n7. Kuolema.\n\n\nUkko Brand oli kuoleman kielissä; aamu-aurinko, joka niin usein oli\npaistanut hädän ja surun majoihin, paistoi nytkin ikkunasta, uusi päivä\nkoitti -- Juho seisoi nojattuna ikkunaa vasten, hän katseli seinään\npäin, missä auringon säteet välähtelivät ja pyyhki välistä karkealla\nkädellä kosteita silmiään katsellessaan Mariaa, joka istui sängyn\nlaidalla, pitäen esiliinaa kasvojensa edessä. Hänen rintansa aaltoili,\nsuru asui hänen sydämensä pohjassa, tyttö-raukka!\n\nOvi aukeni ja ukko Daniel astui hiljaa ja verkalleen huoneesen; hän\nkävi sängyn luo, otti lakin käteensä ja puhui vapisevalla äänellä:\n\n\"Hyvää huomenta, Kaarlo! Tunnetteko minua enää?\"\n\nSairas käänsi päänsä kysyjää kohti ja tuijotti oudosti häneen, tuijotti\nikäänkuin joka, tullen kaukaisilta mailta, ensikerran näkee isänsä\ntalon: talo on hänelle outo ja kuitenkin tuttu, epäilevänä seisoo hän\noven suussa eikä tiedä, astuuko hän sisään; talo näyttää hänestä niin\nvanhalta ja matalalta, hän on seisonut paljo kauniimpien talojen\nedustalla.\n\nUkko Brand katseli kaikkia läsnä-olevia, hän katseli kultaisia auringon\nsäteitä, jotka paistoivat köyhän huoneen seinällä; hän on nähnyt kaiken\ntämän kerta ennen, se on hänelle niin vanhaa ja tuttua; nyt muisti hän,\nmissä hän oli ja sanoi:\n\n\"Maria, nosta minua hiukan kohoon ja siirrä sänky lähemmä ikkunaa,\njotta vielä kerta saisin nähdä auringon\".\n\nJa kun hänen pyyntönsä oli täytetty, kirkastuivat hänen himmeät\nsilmänsä, hän kutsui Danielin luokseen ja kysyi selvällä ja kuuluvalla\näänellä:\n\n\"Tänään on kaiketi hyvin kaunis ilma?\"\n\n\"Tänään meillä on ensimäinen pakkanen\".\n\n\"Aivan oikein! Aivan oikein! -- tänään varisevat lehdet. Tänä päivänä\nolen usein sanonut itsekseni: Lehden varisemisen aikana on Jumala sinut\nkirvottava!\"\n\nHän katseli säälivällä silmäyksellä lastaan:\n\n\"Tule tänne, tule lähemmäksi minua, Maria! Sinullekin, lapseni, käy\nelämä helpommaksi, kun en minä enään ole sinulle miksikään\nrasitukseksi\".\n\n\"Voi, isäni, ei...\"\n\n\"Tiedän kyllä, sinä olet aina ollut rakas lapseni ja ystävällisesti\nhoitanut vanhaa isääsi. Olen kauan tiennyt, mikä sinua vaivaa. Älä ole\nsurullinen! Vaikka senkin teit...\"\n\n\"Isäni, kaiken elin-aikani...\"\n\n\"Vaikka poikkesitkin Herran tiestä, on Jumala kuitenkin sinulle\nanteeksi antava. Me tapaamme toisemme, rakas Maria! Älä itke,\nlapsukaiseni! Pane kätesi ristiin, kuten olet tehnyt joka ilta. Taikka\ntämä aurinko ei enää paista, on kuitenkin toinen aurinko paistava\nmeille\".\n\nMaria, jonka silmät vuotivat runsaita kyyneleitä, pani väsyneet kätensä\nristiin.\n\nIsä rukoili niin hartaasti lapsensa puolesta, huoneessa oli aivan\nhiljaa, pihalla vallitsi hiljaisuus, enkeli kävi köyhän huoneen läpi ja\nJumalan lempeä silmä pilkisteli ikkuna-ruudun kautta ja valoi valonsa\nhiljaisen seuran yli, isän yli, joka rukoili lapsukaisensa puolesta.\nAamutuuli suhahteli lehdettömissä puissa, kirkon kellojen ääni kaikui\nhiljaa kirkon kylästä ja ne antoivat isän rukoukselle vastauksen. Juho\noli polvillaan Marian vieressä syleillen hänen kaulaansa ja vetäen\nhäntä lähelle sydäntänsä. Juhosta tuntui, ikäänkuin ne sydämen tuskat,\njotka tähän saakka olivat rasittaneet häntä, olisivat auringon\npaisteesta ja kellojen äänestä väistyneet, ikäänkuin hänen sydämensä\npimeiden talvi-iltojen jälkeen alkaisi kukoistaa keväimen loisteessa;\nhän oli yhtä viattomasti puhdas ja iloinen, kuin silloin, kun hän vielä\nkävi papin luona ja ensikerran astui pyhälle ehtoolliselle. Auringon\nsäteet leikkivät hänen keltaisissa hiuksissaan ja hänen silmissään\nloisti toivon heijastus. --\n\nUkko Brand veti henkeään yhä syvemmästi ja oli ikäänkuin tummat varjot\nväikkyisivät hänen silmiensä edessä.\n\n\"Et saa hyljätä näitä molempia\", sanoi hän heikolla äänellä Danielille.\n\"Me olemme olleet leikkitovereita, sinä olet ollut ja olet aina oleva\nystäväni. Minä jätän ne sinun huostaan; jos vaeltavat väärää tietä,\npitää sinun neuvoa heitä oikialle. Tahdotko tehdä sen?\"\n\n\"Tahdon kyllä, Kaarlo!\"\n\nJa taasen on tuvassa hiljaa, ainoastaan silloin tällöin yskii sairas ja\nhänen katseensa käy yhä raukeammaksi, hänen päänsä lepää Danielin\nkäsivarrella.\n\nElon lamppu on sammumaisillaan, kuolon enkeli odottaa hänet seuraansa\nviimeiselle matkalle.\n\nÄkkiä näkyy sairas saavan uusia voimia:\n\n\"Kyllä loppuni kohta on käsissä\", sanoi hän, \"en voi enää nähdä\nlapsiani; tulkaa siis, Maria ja Juho, lähemmäksi minua, ennenkuin\nsilmäni ummistuvat! Tahdon sanoa teille viimeiset sanani:\n\n\"Perintönne on puute, jokapäiväinen leipä on ainoa palkkanne ja työ\nainoa ilonne ja huvituksenne; raamattu, oikein luettuna on ainoa\ntukenne ja jos elätte raamatun käskyjen mukaan, on hauta ainoa\nlohdutuksenne. Jollette voi löytää iloa toistenne seurassa, jollette\npäivä päivältä jaksa taistella köyhyyden kanssa ja kadehtimatta\nkatsella rikkautta ja mahtia, jollette voi pakottaa uppiniskaista\nsydäntänne hiljasuudessa, niskottelematta, tekemään kaiken työnne\nisäntänne hyväksi, vaikkapa hän olisi huonokin, jollette voi\nvilpittömästi kiittää kutakin päivää vaivoin ansaitusta leivästänne,\nsilloin olisi paras, että olisitte kuolleet ja makaisitte tässä nyt\nminun sijassani\".\n\nHän tuli yhä heikommaksi ja heikommaksi puhuessaan tätä, hän saattoi\nainoastaan vaivoin hengittää ja kylmä väristys, viimeinen mailman\ntuskista, kävi hänen ruumiinsa läpi.\n\n\"Minä olisin nyt myöskin siunannut teitä, jos vaan olisin saattanut\nkäyttää käsiäni\".\n\nDaniel kohotti hänen käsivarsiaan ja vanhus lausui selvällä äänellä:\n\n\"Eläkää onnellisina, rakkaat lapset, eläkää onnellisina! Vaeltakaa aina\nHerran tietä! Käykää rohkeudella ja luottamuksella työhön ja hätään!\nKuolema antaa palkan ja Jumalan siunauksen. Kestäkää! Kestäkää!\"\n\nHän vaipui takasin vuoteelleen, ikäänkuin hän nyt olisi uupunut\ntyöstä. --\n\nKylän kellot kyllä vielä soivat, mutta korva niitä ei enää kuullut;\nJumalan armas aurinko paistoi rauenneesen silmään. Maria heittäysi\nhänen ylitsensä ja syleili häntä itkusilmin, mutta hänen sydämensä oli\nlakannut sykkimästä, hänen kätensä olivat kankeat sekä kylmät ja\nlevoton ajatus, kylmä kuni jää, raskas kuni kivi, syntyi Marian\nmielessä, ajatus, että hän seisoi yksin, aivan ypöyksin avarassa\nmailmassa.\n\nMitä hyvänsä Juho, joka uskollisena seisoi Marian rinnalla, puhui, ja\nvaikka ukko Daniel kuinka paljo tahansa koetti lohduttaa häntä ja\nhurskaassa yksinkertaisuudessansa lausui: Että Maria saattoi olla\niloinen siitä, että isä nyt oli tullut pelastetuksi ja vapautetuksi\nkaikista huolista; että isä aina olisi Marian luona ja taivaasta\nkatselisi häntä sekä suojelisi lapsiaan surussa ja ilossa -- ei Maria\nkuitenkaan pitänyt lohdutuksista paljo lukua ja hänestä tuntui\nikäänkuin hän vielä olisi lapsi ja sateisena sekä myrskyisenä yönä\nolisi eksynyt pimeässä metsässä, tietämättä, mihin hän menisi; häntä\nvärisytti. Ja kun he sanoivat jäähyväiset toisilleen ja menivät pois,\nnousi huokaus Marian rinnasta:\n\n\"Oi, jos saisin maata kuolleena hänen sijassaan!\"\n\nKaikki oli hiljaa; naapurien vaimot tulivat hänelle hyviä neuvoja\nantamaan, nikkari tuli arkun mittaa ottamaan ja kysyi, mitä se saisi\nmaksaa.\n\n\"Niin halpa kuin suinkin\", vastasi Maria hiljaa.\n\nKun ilta tuli, istui hän vanhan tavan mukaan sängyn ääressä. Vanha\nToppelin eukko tuli lampun kanssa huoneesen sanoen:\n\n\"Laskeu hiukan levolle, Maria, niin minä valvon sinun sijassasi\".\n\n\"Ei, naapurivaimo! Anna minun vaan istua täällä\", pyysi Maria.\n\nJottei Marialle tulisi kylmä, sitoi Toppelin eukko saalin hänen\nympärilleen, laski sitten vanhan kirjan kuolleen rinnalle, puhdisti\nlampun sydäntä, puisteli päätään, sanoi hyvää yötä ja meni matkoihinsa.\n\nNyt istui Maria yksinänsä tuvassa, synkät ajatukset liikkuivat hänen\nmielessään. \"Voi, jos saattaisin katsoa tulevaisuuteen\", ajatteli hän.\nHänen ympärillään oli pimeä, ainoastaan yksi tunne asui hänen\nrinnassaan ja se oli, että suuri onnettomuus tulisi tapahtumaan.\n\nMarian näin istuessa yksin ajatuksissaan lähestyi joku hiljaisilla\naskelilla mökkiä, ovi aukeni ja Juho astui sisään.\n\nHän istahti alas sanaakaan sanomatta ja otti Marian käden käsiinsä.\n\nNyt oli hän surustaan tointunut ja ajatteli ilolla, että hän milloin\ntahansa saattaisi lähteä Amerikaan.\n\nKuolema oli nyt poistanut hänen onnensa viimeisen salvan. Mutta kun\nJuho tahtoi Mariaa lohduttaa ja puhui tulevaisuudesta, kuinka tämä\ntulisi herttaiseksi heille, oli ikäänkuin Marian sydän olisi puserrettu\nkokoon, ikäänkuin se olisi synti isävainajata vastaan, synti elää\nuudessa toivossa, synti toivoa parempia päiviä, iloa ja onnea. Ja mitä\nhyvänsä Juho kertoili tuosta kauniista maasta, kävi kuitenkin väristys\nMarian ruumiin läpi, hän veti kätensä Juhon kädestä ja tarttui ruumiin\nkylmään käteen.\n\n\n\n\n8. Murha.\n\n\nUkko Brand makasi arkussaan; tuossa hän makasi niin kalpeana ja\nliikkumatonna; ei mikään hautapuhe kertonut, mitä hän oli kokenut ja\nkärsinyt tässä mailmassa. Nyt oli hänen elämänsä taistelu päättynyt,\ntyynesti ja rauhallisesti oli hän vaelluksensa päättänyt, eikä hänen\nvaikutuksensa ollut jättänyt mitään jälkiä, hänen elämänsä oli kadonnut\nkuni iltarusko. Ei mikään pitkä ystäväjono seurannut häntä hautaan --\narmollisen herran työtä ei saanut laimin lyödä -- naapurit eivät\nkantaneet köyhää ruumista. Juho ja Daniel kantoivat ahtaan arkun\ntyövaunuille, saattoväkenä oli Maria yksinänsä ja hänen huokauksensa\nolivat ainoat, Brandin ainoa ruumisvirsi.\n\nVaunut rönkkyyttävät arkkua kovaksi kylmettyneellä kirkkotiellä; ei\nkukaan pappi pidä puhetta haudalla; Juho ja Daniel laskevat arkun maan\npoveen ja tarttuvat lapioihin! Lauta on luotu täyteen. Vanha Daniel\npitää lakin kasvojensa edessä ja rukoilee sydämensä pohjasta Isä meidän\nrukouksen hänen puolestaan, joka makaa tuolla syvässä. --\n\nVuoden ensimäinen lumi satoi kylmettyneelle maalle, uudelle haudalle ja\nDanielin valkoisiin hiuksiin; tuhansia lumihöntäleitä kutoi taivaan ja\nmaan välille juhlallisen kääriliinan, joka verhosi kylmän haudan. Ääni\nMarian rinnassa sanoi:\n\n\"Minkätähden olet niin alakuloinen, minkätähden valitat ja suret,\nMaria? Jumalalle ovat elämä ja kuolema saman arvoisia; hän laskee\npaari-vaatteen elämän yli, hän kutsuu pilkkopimeän yön jälkeen\naamuruskon esille; joka Jumalassa elää, ei joudu kadotukseen ja joka\nJumalassa kuolee, pääsee ijankaikkiseen iloon. Jumala verhoo maan\npaari-vaatteella ja herättää sen jälleen keväällä eloon; vaikka Hän\nlaskee surun hartioillesi, on Hän kuitenkin antava sinulle kevään,\njolloin useita kukkasia kasvaa iloksesi ja sydämesi taasen riemastuu.\nLakkaa valittamasta ja itkemästä!\" -- --\n\nMaria kääri paksun huivin paremmin rintansa ympäri, katsahti vielä\nkerta hautaan ja pyyhki viimeiset kyyneleet silmistä; vanha Daniel\ntarttui hänen käteensä ja niin palattiin kotia rohkealla mielellä\nkohtaamaan tulevia onnettomuuksia. --\n\nJuho ajoi hiljaa jälessä, hänen rinnassaan puhui toinen ääni kuin\nMarian sydämessä; ajatus ajoi levotonna toistaan, tuuma tuumaa: nyt voi\nhän vapaasti päästä lähtemään meren yli kaukaiseen maahan; vanhan\nBrandin kuoltua on koko mailma avoinna hänelle; hän voi nyt erota\npalveluksestaan, jos hän tahtoo, armollinen herra on antava hänen\nlähteä ja jos hän jotakin sanoo, on hänellä kyllä vastaus valmiina. Nyt\non hän vapaa, melkein vapaa, orjuus on loppunut. -- Ja lähestyessään\nherraskartanoa, johtui hänen mieleensä kaikki vääryydet, joita hän oli\nkärsinyt.\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"niin, me olemme niiden orjia, ne ovat herroja, me\nolemme hyljätyitä. Siten vanhus haudattiin, ei kuten kristitty vaan\nkuni koira! Eikä tohtoria noudettu! Kunpahan olisimme olleet eläimiä!\"\n\nJa hän alkoi harmissaan ruoskia hevosia, ikäänkuin niiden tulisi kärsiä\ntästä. Hevoset hyppäsivät pystyyn ja alkoivat juosta täyttä karkua, hän\ntahtoi pidättää niitä, mutta ohjakset katkesivat, ori alkoi kiitää,\ntoinen seurasi esimerkkiä. Vaunut nakattiin tien toiselta puolelta\ntoiselle. Nyt pohja särkyi. Juho piti itsensä vielä kiini, mutta pian\nputosi hän; hän oli kiertänyt ohjakset kätensä ympäri ja raahattiin nyt\npitkin maata.\n\nVasta tallin edustalla seisahtuivat hevoset hurjassa juoksussaan.\n\nVanha Daniel tuli juosten vaunujen perässä niin kiireesti kuin hänen\nvanhat säärensä myönsivät.\n\n\"Jumalan kiitos, ei vielä mikään onnettomuus tapahtunut!\"\n\n\"Hevoset läähöttivät, vaan eivät olleet kärsineet mitään vahinkoa.\"\n\nVeri purskahti Juhon nenästä ja suusta, mutta hänen käsivartensa ja\nsäärensä olivat vahingoittumattomia.\n\n\"Muuten sinua kaiketi ei mikään vaivaa?\" kysyi Daniel.\n\n\"Ei, ei!\" vastasi Juho, taluttaen hevoset talliin.\n\nSidottuaan hevoset kiini, otti hän taikon ja alkoi sillä ruoskia.\nhevosia.\n\n\"Saakelin roistot!\"\n\n\"Hyi häpiä, kun noin kehtaat eläimiä rääkätä\", sanoi Daniel, tahtoen\npidättää hänen käsivartensa.\n\nMutta Juho tempasi itsensä irti ja töytti niin kiivaasti vanhusta, että\ntämä oli juuri vähältä kaatua kumoon.\n\nSamassa astui armollinen herra talliin.\n\n\"Taasenkin? Hoitavatko renkini hevosia vai ei?\"\n\n\"En minä ole ruvennut rengiksi. Olen liian vanna ruvetakseni sikoja\npaimentamaan\".\n\n\"Lurjus! Uskallatko vastata minulle näin?\"\n\n\"Ethän sinä, konna, ansaitse sen parempaa kohtelua!\"\n\nRaivossaan isäntä lämähytti Juhoa ratsuruoskallaan vasten naamaa.\n\nVanha Daniel hyppäsi väliin, huutaen: \"Juho! Juho!\"\n\nMutta liian myöhään! Juho tempasi taikon, työnsi ja heti paikalla\nisäntä makasi hengetönnä tallin lattialla. --\n\n\"Herra, minun Jumalani!\" huudahti Daniel kauhusta kuoleman kalpeana.\n\nHän heittäysi isännän yli, repien hänen vaatteensa auki.\n\nTummanpunainen verivirta tulvasi hänen rinnastaan.\n\n\"Hän on hyvin osannut!\" mumisi vanha Daniel. Juho nojautui pilttuuta\nvasten; hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat ja hän katsoa tuijotti\neteensä; oli ikäänkuin isku olisi sattunut häneen itseen, ikäänkuin hän\nolisi murhattu, eikä murhaaja. Ruoskan siiman jättämä leveä, punainen\nnaarmu näkyi selvänä Kaininmerkkinä hänen kalpeassa otsassaan.\n\nVanha Daniel nousi seisaalle ruumiin luota.\n\n\"Voi, minun Jumalani, Juho! Voi, minun Jumalani, Maria!\" huokaili hän,\nluoden silmänsä Juhoa kohden. Mutta Juhon katsanto oli niin kauhea,\nettä Danielin sääret vapisivat ja hän horjui seinää vasten. Tällainen\nsilmänluonti ei koskaan ennen ollut häntä kohdannut, hän peitti\nkasvonsa käsillään.\n\n\"Onneton ihminen, mitä olet tehnyt?\" huudahti Daniel. \"Olet tehnyt\nmurhan, jonka taivas on kostava!\"\n\nHän katseli taasen Juhoa, mutta kun tämä ei vastannut, vaan seisoi\nikäänkuin hengetönnä, astui Daniel hänen luokseen, tarttuen hänen\nkäsivarteensa:\n\n\"Etkö kuule, mitä sanon? Juho, Juho! Onneton lapsi, sinun täytyy lähteä\npois täältä! Korjaa pian luusi, ennenkuin on liian myöhäinen\".\n\nMutta kun Juho ei kuitenkaan mitään vastannut, työnsi Daniel häntä\nkovasti kylkeen ja huusi hänen korvaansa:\n\n\"Ihminen! Ihminen! Lähde pois, tahi olet hukassa!\"\n\nNyt palasi elämä jälleen Juhoon, hän hapuili käsillään, ikäänkuin hän\nolisi sokea ja tuijotti hurmaantuneena ympärilleen. Hänen silmänsä\npyöri ilkeästi päässä, suonet hänen otsassaan olivat turvottuneet.\n\nVihdoin lähti hän ulos tallista.\n\nDaniel kumartui vielä kerran hänen puoleen huutaen:\n\n\"Ontto tammi mustan lammin luona! -- siellä olen sinut etsivä!\"\n\n\"Niin\", keskeytti Juho kiireesti, \"niin!\"\n\nHänen äänensä kuului niin kovalta, juuri kuin se olisi tullut haudan\nsyvyydestä.\n\nMutta kun Juho nyt seisoi ulkona raittiissa ilmassa, pyöri kaikki hänen\nympärillään. Hän kaatui, mutta nousi taasen seisaalle.\n\nHän juoksi, ikäänkuin unissaan, hänellä oli vaan yksi ainoa ajatus,\najatus lähteä pois, ainoastaan yksi kuva oli hänelle selvänä, ontto\ntammi mustan lammin luona. Sinne juoksi hän nyt, silloin tällöin\nmumisten:\n\n\"Ontto tammi mustan lammin luona\".\n\nNyt juoksi hän pitkin kivimuuria.\n\nHypähdys ja hän oli toisella puolen ja jatkoi juoksuaan päämäärää\nkohti.\n\n\"Mitä nyt, mikä on tapahtunut? --- Kuka sen teki? Kuka sen näki? -- Tuo\non kyllä rikos, mutta isännälle kävi aivan paikalleen! -- Kuka on hänen\nmurhannut?\"\n\nJa kenenkään tietämättä asiasta kulki kuiskauksia väkijoukon läpi:\n\n\"Juho on sen tehnyt, ei kukaan muu kuin hän on sen tehnyt\".\n\nNyt tuli pehtori juosten talliin.\n\n\"Mitä tässä seisotte, juurikuin olisitte järkeä vailla? Ori esiin!\nsatuloikaa se! Tuossa juoksee murhaaja pois lumen yli. Vaivainen, sinä\nolet saava rangaistuksesi! Hirsipuu on oikea paikkasi!\"\n\nPehtori hyppäsi satulaan istumaan ja ratsasti pois.\n\n\"Holoi! Holoi!\" Jahti on täydessä vauhdissa. Ori kiitää liehuvalla\nharjalla lumikentän yli täyttä laukkaa.\n\nVanha Daniel seisoi kädet ristissä, katsoen heidän jälkeensä.\n\n\"Laupias Jumala, sinä voit sen estää, jos tahdot! Minä rukoilen ja\nrukoilen, en tiedä kenenkä puolesta -- hän on murhamies ja hän on\nminulle kuitenkin poikaa rakkaampi. -- Väli käy yhä lyhyemmäksi, Juho,\nvasempaan alas purolle päin! Ei siinä! Ei siinä! Vähän kauempana!\nSiellä ei jää vielä saata kestää! Nyt on hän onnellisesti päässyt jään\nyli. No, ponnista nyt viimeiset voimasi! Vähän oikialle! Nyt juoksee\nhän viidakon läpi!... Nyt on hän metsässä. -- Armollinen Jumala, mutta\nmiten toisen kävi?\"\n\nDanielin harmaat hiukset nousivat pystyyn, hän väänteli vanhoja\nviiksiään.\n\n\"Minun Jumalani, kuinka tämä kaikki on päättyvä? Hän ei suinkaan\nuskaltane. Ranta on liian jyrkkä; kyllä vaara pyörii, että hän menee\nnurin niskoin! Hän kannustaa oriin ... hän uskaltaa ... ori nousee\npystyyn... Voi, kyllä yksi onnettomuus tänään riittäisi!\"\n\nJa Daniel piti kädet kasvojensa edessä, hän ei uskaltanut sinne\nkatsella. Hän vaipui alas kivelle ja vapisi koko ruumiissa.\n\nJa kun ihmiset alkoivat juosta edestakasin hänen ympärillään ja ori\nhurjassa juoksussa ilman ratsumiehestä kiiti ohitse, nousi syvä huokaus\nhänen vanhasta rinnastaan, hän rukoili:\n\n\"Voi, minun Jumalani, anna minun järkeni säilyä! Mehän olemme jo sinun\nisällisessä kädessäsi, sinä ohjaat kaikki parhain päin; mutta sellainen\nkuolema ja sellainen työ! Voi, Herra, sinä tiedät kyllä, että Juho ei\nollut mikään huono mies, älä tuomitse häntä liian ankarasti, älä\nrankaise häntä rikoksesta liian ankarasti! Olenhan minäkin kerta ollut\nsamaa mieli-alaa kuin hänkin...\"\n\nJa väristyksen käydessä hänen ruumiinsa läpi huokaili hän:\n\n\"Ja minulle olisi saattanut käydä samoin!\"\n\n\n\n\n9. Kirous.\n\n\nArmollisen herran ruumis oli kannettu sisään ja laskettu vuoteelleen ja\nrengit olivat noutaneet pehtorin, joka oli puolikuolleena.\n\n\"Jumalan kiitos, että hän elää!\" sanoi Daniel; \"joudu nyt Fredrik,\nnoutamaan tohtoria! Jos minä joutaisin hetkeksikään pistäytyä Marian\npuheilla!\"\n\nTohtori tuli, tarkasti ruumista ja puisteli päätään; hän laski\nvakavalla katseella kädet syliinsä.\n\n\"Tässä ei ole mikään apu mahdollinen\", sanoi tohtori, \"hän on kuollut!\"\n\nOikeuden käyttäjät saapuivat ja kyselivät niitä näitä, kuinka kaikki\noli tapahtunut ja tarkoin asian tutkittuaan ja paperille\nkirjoitettuaan, sanoi toinen:\n\n\"Tässä ei ole muuta tehtävää, kuin panna murhaajan tavarat\ntakavarikkoon\".\n\nJuhon arkku siis varustettiin lukolla ja oikeuden sinetillä.\n\nVanha Daniel oli tähän todistajana.\n\n\"Voi, minun Jumalani\", huokaili hän, \"kaikki, minkä hän on säästänyt\nmatkaansa varten, kaikki ne huvit, joista hän oli poissa säästääkseen\nmuutaman äyrin, kaikki on hän nyt tekonsa kautta menettänyt. Kyllä tämä\non kurja mailma, jossa elämme; Jumala sen tietäköön, etten minä rahoja\nsure. En, en, mutta tämä tuska ja levottomuus! -- Mikä hän on huomenna?\nTänään on hän, joka oli minulle niin rakas, tullut murhamieheksi,\nhuomenna on hän ehkä rosvo tahi varas. Mihin kova hätä saattaa! Suokoon\nJumala, että saattaisin pelastaa sinut tästä!\"\n\nKun ilta tuli, otti hän pienet tavaransa käsille, kaikki, minkä hän oli\nsäästänyt. Hän otti pari naulaa villoja ja liinakappaleen, kääri ne\nkokoon myttyyn ja meni sitten myllärin vaimon luo.\n\n\"Hyvää iltaa, eukko Rosenhagen\", sanoi hän, \"olen löytänyt\nliinapalasen. -- Maria on sen kehrännyt minulle, mutta se on liian\nhienoa minulle -- nyt lähdin kysymään, ettekö tahtoisi ostaa tämän\nminulta\".\n\n\"Voi, Daniel, mikä onnettomuus!\" sanoi myllärin vaimo. \"Juho oli muuten\noikein kelpo mies! Tuo ei lainkaan pysty päähäni\".\n\n\"Valittamisesta ei ole apua\", vastasi Daniel ja puisteli päätään;\n\"kuinka liinakaupan käy?\"\n\n\"Liinakaupan? ... entä Maria sitten! Voi, minun Jumalani, minä juoksin\nkohta hänen luokseen. Älä suinkaan säikähdy, sanoin minä, että Juho sen\nteki! Mutta Jumala armahtakoon! Maria meni tainnoksiin, niin hän\nsäikähti!\"\n\n\"Niin, niin, tyttöparka. Mutta, mitä tahdotte maksaa liinavaatteesta?\"\n\n\"Mutta, minkä vuoksi tuo kauppa niin välttämättä pitää tapahtua\ntänään?\"\n\n\"Niin, asianlaita on sellainen, että kun kaivelin arkussani, sattui\ntämä käsiini ja sitten ajattelin, että te ehkä tahtoisitte sen ostaa\".\n\n\"Mutta olisihan tuo saattanut jäähä huomiseksikin\", sanoi myllärin\nvaimo ja katsoi häntä vakavasti silmiin.\n\n\"Minä olen velkaa suutari Schullille vähän rahaa ja hän minua kovasti\nahdistaa ja sitten ... ja sitten ... ja sitten...\"\n\n\"Ettekö tahdo häntä pettää? No, Daniel, nyt voi tuo puhe olla kyllin,\nmuutamat ihmiset eivät koskaan opi oikein valehtelemaan\".\n\nNäin puhuen meni myllärin eukko tupaansa ja nouti pienen laatikon:\n\n\"Mitä en tiedä, siitä minulla ei ole paha omatunto. Niin, tuo on kaunis\nliinakappale ja nyt se on minun\", sanoi eukko, tarttui laatikkoon ja\notti sieltä kourallisen riksiä, joita hän laski pöydälle.\n\n\"Tuossa on hinta. Sehän riittänee!\"\n\n\"Ei, ei, eukko Rosenhagen, on ikäänkuin jos...\"\n\n\"Minäkin tahtoisin suorittaa velkani\".\n\nJa kun hän samassa sattui katselemaan poikaansa, silitteli hän hänen\nkeltaisia hiuksiaan ja kyyneleet olivat hänen silmissään.\n\n\"Kunpahan mies-vainajani vielä olisi elänyt! Vaan mitäpä voi leskiparka\nantaa?\"\n\nEukko vieläkin kerran kahmi rahalaatikossaan.\n\n\"Ota tämä, Daniel. Kas niin, käy nyt pois. Tämä jälkimäinen raha on\npojan isältä\", sanoi hän, katsoen poikaansa, joka oli kumartunut äitiä\nkohden.\n\n\"Minä otan rahat, eukko Rosenhagen, mutta minulla on vielä rukous\nteille. Tyttöparka! -- Tee se! Käy hänen luo ja viivy siellä tänä yönä.\nMinä olisin itse käynyt sinne, mutta, mutta...\"\n\n\"Niin, niin, se on hyvä, kyllä teen niin, siihen saat varmaan luottaa\".\n\nJa vanha Daniel lähti pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli yö. Tallin ovi aukeni hiljaa, ihminen pisti päänsä ulos ja katsahti\nympärilleen, ja kun kaikki oli hiljaa, hiipi hän pihalle.\n\nTämä oli vanha Daniel.\n\nKuu kuumotti yli valoisten kenttien, syvä äänettömyys vallitsi\nkaikkialla ympäristössä. Lumi levisi niin valkoisena ja puhtaana maan\nyli, ikäänkuin ei koskaan mitään murhaa olisi tehty, ikäänkuin mailma\nolisi ollut kuninkaan ruumis, mutta sellaisen kuninkaan, joka\nelinajallaan oli ollut rikas kunniasta ja hyveistä ja meidän Herramme\noli peijaisiin sytyttänyt kaikki tähdet pimeällä talvitaivaalla.\n\nKun vanha Daniel kävi tallin nurkan sivutse ja katsoi kuuhun, Jumalan\nlempeään silmään, oli ikäänkuin ääni hänen sydämessään olisi kysynyt:\n\n\"Oletko oikein miettinyt, mitä olet tekemäisilläsi? Minkätähden hiivit\nniin salakähmilä pihalle yön aikana? Vaellatko sinäkin Jumalan teillä?\"\n\n\"Matkani tapahtuu Herran nimessä\", vastasi hän; \"minä en tahdo poistaa\nsatunnaista onnettomuutta, vaan pelastaa sielun kadotuksesta. Jos olen\npahalla tiellä, estä minut silloin, o, herra!\"\n\nHän astui eteenpäin.\n\nHänen ympärillään oli yö, mutta hänen sydämessään oli täys päivä ja\nvaikka matka, jonka hän oli hankkeessa tehdä, oli surullinen, ja vaikka\nraskas suru majaili hänen mielessään, astui hän kuitenkin rohkeasti\neteenpäin. Ontto tammi mustan lammin rannalla, siellä saattoi hän Juhoa\ntavata!\n\nJa hän astui pimeään kuusimetsään.\n\nTummien kuusien välissä on valkoinen lumi, kuu kumottaa himmeällä,\nroihuvalla valollaan. Tummien oksien välissä tanssivat kalpeat säteet,\ntanssivat edes takaisin, metsässä kuiskailee ja suhisee niin\nkummallisesti, ikäänkuin kummitukset siellä hyörisivät. Ja kaukaa\nkuuluu pöllön ulina, joka kuului yöllä niin ilkeältä.\n\nVanha Daniel kiiruhti eteenpäin, häneltä tuntui, juurikuin joku\nnauraisi hänen korvassaan ja seuraisi hänen jäljissään. Ja kun lumi\nvarisi alaa oksilta, oli ikäänkuin ääni olisi sanonut:\n\n\"Lampi, jossa noita hukkui, kutsuu vielä monta vieraikseen ja ontossa\ntammessa on useita oksia, joista murhamiehet saattavat riippua\".\n\nTuska häntä kovasti ahdisti, se ajoi häntä pimeän metsän läpi, ajoi\nhäntä kauhealla vauhdilla yhtymys-paikalle!\n\nSiellä hän seisahtui, kumartui eteenpäin ja kuunteli, liikahtiko\nmitään. Hän tirkisteli ylös oksiin, hän tirkisteli lammin yli, joka oli\nheikon jään peittämänä; hänen sydämensä melkein lakkasi sykkimästä,\ntuska puristi hänen kurkkunsa umpeen.\n\nSilloin oli, ikäänkuin jotakin olisi liikkunut tuossa pensaiden takana.\nHän hiipi sinnepäin.\n\nTäällä oli Juho!\n\nTuossa makasi hän surkastuneilla lehdillä. Ja kun hän nousi ylös ja kuu\nkumotti hänen kasvoilleen, huomasi vanhus inhimillisen olennon; se oli\nJuho, eikä ollut Juho. Hän näytti semmoiselta, jolla ei enää tässä\nmailmassa ole mitään toivoa, mitään iloa, rakkautta ja voimaa.\n\nHän tarttui kohta Danielin käteen ja kuiskasi käheällä äänellä:\n\n\"Maria, Maria!\"\n\nDaniel katseli sääliväisesti häntä:\n\n\"Maria elää vielä, hän rukoilee edestäsi, Juho\".\n\nJuho vaipui alas, nojautui onttoa tammea vasten ja kätki kasvojaan\nkäsiinsä ja kun hän taasen otti kätensä pois, olivat hänen silmissään\nsuuret kyyneleet, ensimäiset, joita hän oli saattanut itkeä.\n\n\"Voi, sano Marialle\", lausui Juho, \"että hänkin lähtisi mukaani. Minä\notan hänet; me matkustamme yhdessä, minä kyllä ansaitsen elatuksemme\nvieraassa maassa\".\n\nJuho tarttui itkein vanhuksen käteen.\n\nDaniel puisteli päätään.\n\n\"Ei, Juho\", sanoi Daniel, \"siitä ei tule mitään. Sen kahleen, joka\nkerta yhdisti teidät, on rikoksesi katkaissut. Ja, jos Maria on antanut\nsinulle anteeksi ja uskollisella mielellä rukoilee puolestasi, olkoon\ntämä merkiksi sinulle, että Jumala vielä tahtoo suoda sinulle\npelastuksen mahdollisuutta. Ja vaikka elämäsi tulisi yhdeksi ainoaksi\nsuureksi suruksi, vaikka saisit kärsiä puutetta ja kurjuutta, vaikka\nkuulet omantuntosi äänen kevään kukostuksessa, kesä-yöllä, kaikkialla,\nmuista toki, rakas Juho, että tämä suru kerran on loppuva. Kun makaat\nkuolinvuoteellasi ja lasket toivosi Herraan, on Maria tuleva luoksesi\".\n\nJuho seisoi ääneti alaspäin painuneella päällä ja tuijotti eteensä.\n\nVanha Daniel pisti pienen mytyn hänen lakkariinsa ja pani sauvan hänen\nkäteensä.\n\n\"Vaikka onnettomuus karkoittaa sinut täältä, et kuitenkaan tule olemaan\nilman tukea matkallasi, sinä et tule avutonna hukkumaan synnissä. Nämä\nrahat lähettää myllärin vaimo sinulle ja tämän sauvan, joka on ollut\nminulle uskollisena tukena, lahjoitan minä sinulle, poikani, ja jos\nsuru sinua painaa, nojaa sitä vasten ja muistele minua ja Mariaa ja\nhänen tuskaansa\".\n\n\"Minäkö\", sanoi Juho, oikaisten itseään koko pituudessaan, \"lähtisin ja\njättäisin Marian tänne? Tahdotko ajaa minut yksinäni suruun ja\nmurheesen?\"\n\n\"En minä sinua karkoita, murhasi sen tekee; olet kylvänyt huonon\nsiemenen\".\n\n\"En minä ole huonoa siementä kylvänyt, minä olen ainoastaan niittänyt,\nmitä muut ovat kylväneet ennen minua. Ne, jotka muinoin kirjoittivat\nsemmoisia lakia, ne ovat kyntäneet ja kylväneet, ahneus ja mielivalta\non pannut siemenen orastamaan, ylpeys oli päivänpaisteena, hurskas\nvalhe on pudottanut saadekyyneleitänsä ja piru on maan siunannut; nyt\nminä olen niittänyt! Nyt he seisovat ja rähisevät leivästä ja murhasta.\nNiin! Niin! -- Tiedän kyllä, mikä olen; mutta jos hän vieläkin seisoisi\nedessäni -- tarkoitan häntä noilla kalpeilla kasvoilla -- niin ilkeänä\nja hävytönnä, löisin minä hänet maahan. Ja vaikkapa köysi jo riippuisi\nhirsipuussa, _hän_ tahi _minä_! _Hän_ tahi _minä_! _Hän_ on elämäni\nmyrkyttänyt, _hän_ on sydämeni paaduttanut; _hän_ ajaa minut onnetonna\nmailmaan. _Hän_ on riistänyt tyttöni sydämestäni, _hän_ ja _hänen_\nroistoseurueensa! Kirotut olkoon kaikki, jotka ovat ylpeät ja rikkaat!\nKirottu olkoon isänmaani! Voi, Maria, Maria!\"\n\nJuho riensi pois.\n\nPäästyään ylös mäelle seisahtui hän, kääntyi ja huusi sanomattoman\ntuimalla äänellä:\n\n\"Kirottu! Kirottu! Olkoot niin! Sen minä olen sanonut! Kirotut\nolkaatte, jotka meitä karkoitatte! Ne kädet, jotka kerta teitä\nelättivät, ne luut, jotka kerta teitä kantoivat, olette armotta\ntyöntäneet luotanne: 'Juoskoon tuo roistoväki tiehensä!' -- Ei teillä\nole sydäntä, jotta te meitä ymmärtäisitte; te ette kohtele meitä\nihmisinä. Mutta se aika on varemmin tahi myöhemmin tuleva, jolloin te\npolvillanne tulette toivomaan meidät takaisin. Meidän kauttamme olette\nkerta tulleet herroiksemme, ilman meitä ette ole mitään!\"\n\nHän kumartui alaa, tarttui lumeen tehden lumipallon, jonka hän nakkasi\npitkin jäätynyttä maata.\n\n\"Kun vapaus ja kevät kerta palaa, tulette kaikki häviämään, niinkuin\ntämä lumi sulaa!\"\n\nHän oikaisi itsensä ja seisoi tuossa niin synkkänä valkoisen lumen\nsuhteen:\n\n\"Teidän päällenne lankeaa kaikki suru ja surkeus, kaikki ne kuumat\nkyyneleet, joita ne itkevät, jotka eivät täällä asu, jotka eivät saata\nelää onnellisina täällä, joita te olette karkoittaneet isänmaasta!\nKirotut olkaa lapsinenne!\"\n\nJa hän heilutti sauvan päänsä yli, kääntyi ja katosi synkkien kuusien\nväliin.\n\nTämä oli hänen viimeinen jäähyväisensä! -- --\n\nVanhus seisoi nojaten tammea vasten, hän piti kätensä silmiensä edessä\nja kun hän taas otti kätensä pois, oli Juho kadonnut.\n\n\"Hyljätty! Hyljätty! Juho on nyt hyljätty!\" lausui Daniel.\n\nSitten lähti hän pois; eivät mitkään kummitukset enää häntä ahdistaneet\ntummien kuusien keskellä.\n\nHänen ajatuksensa olivat Juhon tykönä.\n\n\"Tämä oli hänen herransa, Juho oli hänen palvelijansa. Sinä, minun\nJumalani, kumpi nyt on oikeassa?\"\n\nHän nojasi piilipuuta vasten ja katseli tähtikästä taivasta.\n\n\"Sinä, minun Jumalani, sinä yksin tiedät sen, sinä hallitset kaikki\nviisaalla sanallasi! Tuolla liikkuvat tähdet ijätpäivät ja mikä\nihmis-elämä on niiden rinnalla? Tuossa ne ovat yötä päivää\nkomeudessaan. Sinä lasket siunaavan kätesi meidän yli ja aurinko, kuu\nja kaikki tähtöset nousevat; sinun _siunauksesi_ hallitsee mailman,\nmitäpä ihmisen _kirous_ silloin merkitsee?\"\n\n\n\n\n10. Epätoivo.\n\n\nOli joulu-ilta.\n\nPienessä mökissä on niin lämmin ja hyvä olla. Äiti istuu, pitäen\npienokaista polvillaan, hän katselee lastaan hellästi, suutelee silloin\ntällöin hänen verevää suutansa sekä painaa lemmikkinsä rintojaan\nvasten. Isä kutsuu pojan luokseen, hän tahtoo opettaa hänelle, miten\nkeppihevosella on ratsastaminen, kuinka suitset ja ruoska ovat\nhoidettavat. Mutta isän opetus tulee lilan myöhään, tuo veitikka tuntee\njo tuon asian vallan hyvin, hän tekee aivan samalla tavalla kuin Juho,\nnousee virkun juoksian selkään, tarttuu suitsiin, läiskähyttää\nruoskalla, niin että hevonen nousee takajaloilleen pystyyn ja ajaa\nsitten hurjassa vauhdissa ympäri tupaa, niin että hän oli vähältä\nkaataa koko joulupuun kumoon. Mutta tämä hevonen onkin verraton eläin.\n\nJa vanhempien rinnassa kajahtavat ihanat säveleet, jotka\njokapäiväisissä huolissa ja toiminnoissa eivät kuulu. Ja rakkaus kutoo\nheidän sydämissään kauniin kuvan. Rakkaus on taitava kankuri! Iloisina\nja onnellisina istuvat vanhukset tuossa -- kankurihan on heidän vanha\ntuttavansa -- ja puristavat toistensa käsiä:\n\n\"Kyllä kangas kestää!\"\n\nPihalla kutoo toinen kankuri, hänenkin sukkulansa liikkuu sievään.\nVuoren huipulla seisovat hänen kangaspuunsa, myrsky on kankurina.\nMyrsky kutoo talvivaatteitaan, yö on loimena, lumi on kuteena -- ja\nkangasta kutoessaan hyräilee hän muutamaa nuottia, joka kaikuu niin\nkolkkona läpi ilman, ikäänkuin ääni olisi vuorten peikkojen.\n\nMyrsky on taitava kankuri! -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyrsky ulvoen pauhaa myllykaivannon yli ja leikkii lumen kanssa,\nnakaten lunta hurjassa vauhdissa pienen töllin ikkunoita vasten, jossa\nMaria istui, kutoen sukkaa himmeän lampun valossa.\n\nSilloin tällöin laski hän kudelman syliinsä ja tuijotti pimeään\nmyrskyiseen yöhön.\n\nPöllö istui puussa, hänen ulinansa kaikui läpi myrskyn:\n\n\"Tule tänne! Tule tänne!\"\n\nMaria säpsähti väristen.\n\n\"Kyllä pian tulen!\"\n\nMarian silmät loistivat kolkolla tavalla ja hänen poskensa hohtivat\nniin tulipunaisina, ikäänkuin suuri häpiä olisi ajanut veren hänen\nkasvoihinsa.\n\nVäliin hän sulki silmänsä, juurikuin väsyneenä ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä hän vimmastuneena katseli ympärilleen ja kutoi\nkuumeentapaisella kiireellä pientä sukkaa, jota hän piti kädessään.\nHänen ajatuksensa olivat kaukana, hänen täytyi ensin tuumailla, missä\nhän oikeastaan oli. Vähitellen juolahti hänen mieleensä, että nyt oli\njoulu-ilta.\n\nKerran -- mutta sitten on jo monta aikaa -- sai Mariakin lahjoja\njoulu-iltana; hänen isänsä toi hänelle namusia; isä oli sitä varten\nkerran antanut hänelle neljä groschenia. Silloin eli vielä hänen\näitinsä, joka hänelle teki nuken -- ei minkään oikean nuken --\nainoastaan kaikenlaisista vaatetilkuista. Nukella ei ollut\noikeastaan mitään kasvoja, eikä sääriä, mutta Maria saattoi kuitenkin\nleikkiä hyvin sen kanssa. Maria oli nukelle neulonut hameen ja\nesiliinan, lykännyt nukkea isän työntökärryissä ja soutanut sitä\ntaikina-kaukalossa -- voi, kunpahan Marialla nyt olisi ollut kehto.\nKuinka hän oli yksinänsä ja hyljätty! Hänen äitinsä oli kuollut monta\nvuotta sitten, hänen isänsä oli kuollut -- ja missähän Juhokin nyt\nmailmaa kierteli?\n\nMaria joutui taasen epätoivoon ja veri kiehui hänen suonissaan kuni\ntulessa ja taasen tuntui hänestä, ikäänkuin kylmän ruumiin käsi\nsammuttaisi kivistävää tulipaloa ja laskeutuisi jäähdyttävänä hänen\nsydämelleen.\n\nMyrsky ulvoi, pöllö käheästi kirkui:\n\n\"Tule tänne! Tule tänne!\"\n\n\"Kyllä pian tulen! Silloin onnettomuuteni ainakin loppuu\", huokaili\nMaria, vaipui takasin tuolilleen ja painoi molemmat kätensä otsaa\nvasten.\n\nNyt hypähti hän ylös ja kuunteli. Liikkuiko jotakin?\n\nMaria meni pois sängyn luo, kumartui sen yli ja katsoi pää-alasinten\nsekaan; oli ikäänkuin Jumalan rakkauden lämmin auringon säde olisi\nkirkkaana ja valoisana paistanut hänen sydämeensä. Yön täytyi valoa\nväistyä, kolkko pimeys pakeni, mailma oli hymyilevänä ja suloisena\nhänen silmäinsä edessä samoin kuin lapsi hänen käsivarrellaan;\nkyynelkaste virvoitti hänen tulikuumia silmiään, hänen sydämessään\nlauloi satakieli ja hymyilevän suun ympäri rehotti tuhansia kukkasia.\nPihalla lunta tuiskui, mutta hänen sydämessään oli suloinen kevät.\n\nSatakoon lumi, rajutkoon myrsky, Marialla on oma lapsensa!\n\nMarian istuessa tuossa, pitäen poikasta käsivarrellaan, riemuitsi hänen\nsydämensä ilosta. Tämä on hänen mailmansa ja kuinka kaunis ja ihana se\nonkin!\n\nRakkaus solmustelee ja kutoo toivon lankoja Marian sydämessä, ne\ntulevat ylhäältä taivaasta ja tuovat joulun ja joulu-illan hänen\nluokseen.\n\nJa Marian vielä istuessa tässä niin onnellisena, pitäen rakasta\nlapsukaistaan käsivarrellaan, ja hänen unohtaessa katkeraa hätäänsä,\nkuului yhtäkkiä kova kopina porstuassa. Ovi aukeni ja eukko Toppel\nastui sisään kätkyen kanssa.\n\n\"Kas niin, Maria, tässä minä olen\", sanoi hän, \"ja nyt saatat panna\npienokaisen tähän maata\".\n\n\"Voi muori kulta, kumpahan kerta saattaisin palkita kaikkea hyvyyttänne\nminua kohtaan!\" sanoi Maria.\n\n\"Voi\", alkoi vanhus puistaessaan lunta tohveleistaan ja esiliinastaan,\n\"oletko hullu? saatoinko minä tyynesti katsella, kuinka sinä istuit\ntäällä surussa ja kärsit puutetta? En suinkaan! -- Ukkonikin, joka on\nniin harvapuheinen, sanoi tänään minulle: 'Mitä arvelet?' kysyi hän,\n'emmekö me hyvin tule toimeen ilman kätkyettä? Eihän sinulla ole tänä\nvuonna ollut pienokaista ja Juho on nyt niin iso, että kyllä voimme\npanna hänen maata leipomakaukaloon, jossa hän voi venyä vallan\nmukavasti. Ja sitten voimme Marialle antaa kätkyen', sanoi hän, 'ja ota\npäänalanen mukaan; Marialla ehkä ei ole kyllin pientä ja sopivata'.\nUkko vähin murahti, kun en minä tuota pikaa lähtenyt tänne tulemaan.\nVoi kuitenkin, Maria, mikä kauhea ilma on ja kuinka pöllö ilkeästi\nulisi! Minä tulin vallan alakuloiseksi. Kunpahan ei vaan mikään\nonnettomuus tapahtuisi\".\n\n\"Voi, muori kulta, olen minäkin tuota ulinaa kuullut, tulin vallan\nsurulliseksi siitä\".\n\n\"Täällä luonasi on hyvin kylmä; ei tuo pienokainen saata näin kylmässä\ntoimeen tulla\".\n\n\"Täällä ei suinkaan enää ole halkoja. Mutta odotahan, niin minä...\"\n\n\"Et saa mennä pihalle. Ehkäpä löydän jotakin. Herranen aika, kuinka\nposkiasi kuumittaa! Minä kyllä tunnen tuon ennestään, olen vanha\nihminen ja ymmärrän tuollaista. Kasvosi eivät minua petä, sinun olisi\npitänyt mennä levolle. Mutta nyt minä teen valkiaa\".\n\n\"Danielin tapa on muuten valkiaa tehdä, mutta hänellä ei ole kaiketi\ntänään ollut aikaa\".\n\n\"Niin, ukkoni sanoi, että hänen aamulla, ennenkuin päivä koitti, piti\nlähteä kylään joululahjoja noutamaan. Mutta nyt teen valkiaa\", sanoi\nmuori ja juoksi pihalle noutamaan puita.\n\nKun vihdoin valkia iloisesti paloi kakluunissa, otti eukko pään-alaset,\nlämmitti ne, valmisti vuodetta kätkyessä ja suoritettuaan tämän työn,\notti hän pienokaisen Marialta ja laski lapsen kätkyeen.\n\n\"Kas niin\", sanoi eukko, \"mutta herrainen aika, kuinka suloisena hän\ntuossa makailee. Ja sitten hän katsahtaa ylös, niin tirkistele vaan! Ja\nsitten hän oikoo pieniä käsivarsiaan, voi kuitenkin, katsohan tuota\npientä veitikkaa! Hän sormillaan koskettelee kätkyettä\".\n\nMaria katseli iloisesti poikaansa.\n\n\"Olette erinomaisen hyvä, kun lainasitte minulle kätkyeen!\"\n\n\"Voi, älä enää puhu tuosta asiasta! Olen kantanut sen tänne iloksesi ja\ntein sen mielellänikin. Mutta tämä onkin kätkyt, jonka vertaista ei ole\nkoko kylässä. Katsohan tuota vaan hiukan tarkemmin -- se on tehty\nperunapuusta. Nyt on kätkyt kyllä jo vanha ja romuinen, mutta jos\nolisit nähnyt sitä, kun se vielä oli uusi, sininen punaisilla jaloilla!\nSilloin tämä oli perhe-aarteena. Toppel maalautti sen sitten harmaaksi\nja nyt kätkyt on jo hiukan rumaksi muuttunut. Niin, minä olen itse\nsiinä maannut ja minun jälkeeni kaikki yhdeksän lastani. Mutta\nkatsohan, Maria, kuinka poika katsoo suurilla silmillä!\"\n\n\"Niinpä kyllä, naapuri-eukko! Kunpahan teidän Jokumilla vaan ei olisi\ntästä mitään haittaa!\"\n\n\"Hänelläkö? -- Ei suinkaan! -- Tuo veitikka on kohta kuudentoista\nkuukauden vanha; ja kun nuo ovat saaneet ensimäiset hampaansa ja\nsaattavat hiukan juoksennella ympäri, lähtevät ne pois pesästä; niin on\nmeillä aina ollut tapana. Muut lapset eivät ole maanneet kätkyessä niin\nkauan ja kuitenkin ovat kaikki kasvaneet isoiksi. Ensimäinen lapsi\nkyllä antaa äidille kyllin tekemistä, kolme seuraavaa kysyvät kanssa\näidin voimia, vallankin jos syntyvät tiheään toistensa jälkeen, mutta\nkun niitä on syntynyt joku kasa, on paljo helpompi, sillä toinen\nsaattaa hoitaa toista. Ja kun tuon kaiken on kestänyt, on lapsista\nhupiakin. Vanhin poikani, Juho, hoitaa jo porsaita; ja saatpa nähdä,\nMaria, ettei viivy pitkiä aikoja, ennenkuin armollinen herra ottaa\nhänen hoitamaan hevosia. Järkeä kyllä tulee, kun ikävuosia karttuu. Ja\njos minä olisin sinun sijassasi, enpä tiedä; surisinko tuota paljo,\nettä istuisin pienokainen sylissä. Saattaapa tuota kyllä hävetä -- ja\nsuuri suruhan rasittaa sinua -- mutta odota vaan, kun hän on kasvanut\nsuureksi ja tullut kelpo mieheksi, saatat saada iloa ja hupia hänestä\nja hän voi olla tukenasi vanhoilla päivillä\".\n\n\"Voi, älä puhu tuosta...\"\n\n\"Miksipä en saisi puhua, enhän minä ennusta muuta kuin hyvää. Mutta,\nherrainen aika, tässä seison jaarittaen ja Sofiani piti paistaa\nperunoita, joiden hän varmaan on antanut palaa. Ei tässä elämässä\nkoskaan ole muuta kuin harmia! Ja nuo riivatut tenavat, kunpahan vaan\npitäsivät varansa! Niin, mahtaa noita sitten tulla maukkaita perunoita!\nHyvää yötä, sinä pienokainen, hyvää yötä! Hyvää yötä! Makaa nyt\nkiltisti ja nuku makeasti!... Ja sinä, Maria, pysy sinä kauniisti\nkotona! Kas niin, hyvää yötä! -- vanha paistinpannu on niin ohut, kyllä\nniistä tulee juuri kelpo perunoita!\"\n\nJa niin hän meni matkoihinsa.\n\nMaria muutti tuolinsa lähemmäksi kätkyettä, otti kudelmansa ja kumartui\npienokaisen yli, kuiskasi lempeitä, armaita sanoja hänelle -- kuka oli\nMarialle näitä opettanut? -- ja souti ensi kerran lastaan.\n\nKätkyt heilui edes takasin, kuten lerkku seinäkellossa heiluu edes\ntakasin ja äänillä \"tick tack, tick tack\" vaivuttaa uneen niitä suruja\nja murheita, jotka painavat mieltämme.\n\nMaria hyräilee vanhaa nuottia -- missä on hän sen kuullut? -- Kaunis\nlaulu tuo kyllä oli, niin lempeä, niin rauhallinen ja sanat sepittivät\nhänen oma sydämensä.\n\nKun hän vielä tuossa istui mietteissään ja hiljalleen hyräili nuottia,\nlähestyivät raskaat askeleet mökkiä; mies kopisti lumen jaloistaan\npihalla ja hapuili säppiä; ovi aukeni ja vouti Brümmer astui sisälle.\n\n\"Hyvää iltaa, Maria!\" sanoi hän.\n\n\"Hyvää iltaa, Brümmer\", sanoi Maria säpsähtäen. Mikähän nyt mahtaa olla\nhänen asiansa, mitä hän tahtoo? Marian sydän sykki; kunpahan Brümmer ei\nvaan toisi huonoja uutisia!\n\n\"Maria, Jumala sen tietäköön\", sanoi hän epäilevästi, \"minä teen tämän\nainoastaan pakosta. Älä pidä aivan pahana, Maria!\"\n\nMaria tarttui hänen käsivarteensa.\n\n\"Mikä nyt?\"\n\n\"Ole vaan huoleti, Maria! -- Tule tänne istumaan! -- Minun täytyy puhua\nasiani, vaikka kuinkakin ikävä olisi; herra kutsui minua ikkunan luo ja\nkäski minun heti lähteä tänne sanomaan, että sinun koht'siltään pitää\nmuuttaa tästä mökistä ja etsiä palvelusta muualla\".\n\nMaria päästi hänen käsivarrestaan irti ja istahti alas.\n\n\"Vai niin, oliko teillä tällainen asia? -- Voi, onpahan tuo juuri saman\ntekevää, olenko orjana täällä vai siellä\", sanoi Maria laskien kätensä\nristiin. \"Vai niin, oliko tämä asianne? Minunko piti muuttaa pois tästä\nmökistä?\"\n\nMaria silmäili ympärilleen tuvassa ja lausui valittavalla äänellä:\n\n\"Tuntuu hyvin raskaalta, kun minun täytyy lähteä pois täältä. Täällä\nolen asunut pienuudesta asti, täällä olen leikkinyt lapsukaisena,\ntäällä olen kärsinyt suruja ja murheita, täällä onneni on joutunut\nhaaksirikkoon. -- Nyt on kaikki hukassa: -- Valittamisesta ei ole apua.\nMinun täytyy lähteä ja kylläpä lähdenkin\".\n\n\"Se on oikein, Maria, älä rupea alakuloiseksi!... Mutta lapsi sinun\ntäytyy jättää pois\".\n\n\"Mitä sanotte? Mitä?\"\n\nMaria hypähti seisomaan.\n\n\"Lapseni! Lapseni! -- Mitä sanotte?\"\n\nMarian huulet värisivät, hän katsoa tuijotti kuoleman kalpeilla\nkasvoilla, hän oli hirveä katsella. Ukko Brümmer säikähti kovasti ja\nriensi hänen luokseen.\n\n\"Maria! Maria!\" sanoi hän, laskien kätensä Marian olkapäälle.\n\nMutta Maria tempasi itsensä irti, heittäysi kätkyen yli ja otti\npienokaisen ylös vuoteelta.\n\n\"Sinä olet jätettävä pois!\" sanoi Maria, \"niin ottakaa hänet vaan,\nottakaa hänet vaan! Minä tiedän kyllä, kuinka asianlaita on; sanokaa\npikemmin, että tahdotte tappaa hänen\".\n\nMaria riensi takimmaiseen nurkkaan, asettui siellä seisomaan vasten\nseinää, painoi lastaan hartaasti rintojaan vasten ja ojensi ulos\nkättään:\n\n\"Menkää! Menkää! Tämä on ainoa tavarani tässä mailmassa, aarteeni,\nelämäni; lapseni on ollut minulle äärettömän kallisarvoinen, senvuoksi\nen tahdo luopua lapsestani. Kas tässä! Repikää sydän rinnattani!\nSydämeni, henkeni tahdon antaa teille, mutta tämä ainoa, tämä on minun,\nminun ainoa tavarani tässä mailmassa!\"\n\nUkko Brümmer vuodatti kyyneleitä.\n\n\"Maria, kuule\", pyysi hän, \"tule tänne, lapsukaiseni, ja kuule minua!\nEi rouva sitä tee. -- Ei hän tahtone tehdä niin pahaa sinulle\".\n\n\"Niin pahaa? ... eipä suinkaan!... Rouvahan on niin hurskas ...\nJätettävän pois!... Tänään on joulu-ilta ja tämä on minun joulu-iloni\".\n\nMaria nauraa hohotti ja puhui epäselviä sanoja tuudittaen kiivaasti\npienokaista käsivarsillaan. Ukko säikähti ja peljästyi; hän ei itse\nsaattanut tehdä mitään ja tahtoi sen vuoksi etsiä apua naapurein luona;\nhän riensi ulos huoneesta. --\n\nOven takana hän kuunteli.\n\n\"Niin, poikaseni, niin! Nyt hän on mennyt matkoihinsa!\"\n\nMaria katsoi levottomasti ympärilleen, sitten hiipi hän oven luo.\n\nMyrsky suhisi pihalla, pöllön käheä rääkkyminen kajahti yöllä.\n\n\"Tule tänne! Tule tänne! Uhu, minä pelkään, uhu?\"\n\n\"Pelkään minäkin, pelkään olla täällä!\" sanoi Maria, kääri ohuen\nesiliinansa lapsen ympäri ja riensi ulos.\n\n\"Tule tänne! Tule tänne! Uhu!\"\n\n\"Kyllä tulen! Kyllä tulen! Rouvan luo! Rouvahan on hurskas ja\njumalinen; sielläkin on joulu-ilta!\"\n\nHaamu hiipii pitkin herraskartanon muuria, piilottui hätäilevästi puun\ntaakse, seisoi ja katseli ympärilleen, aukasi varovasti oven, hiipi\nporstuan läpi, tarttui avaimeen, aukasi oven ja joulukuusen valo\npaistoi kuoleman kalpeiden kasvojen yli -- --\n\nMyrsky suhisee hurjaa lauluansa, lumi tuiskuaa talviyönä; pihalla on\npimeä ja pakkanen, mutta on kuitenkin lämpösempi kuin täällä, missä\nkynttilät loistavat. -- --\n\nEi kukaan ihminen ole nähnyt, mitä siellä tapahtui. Ei kukaan ole vielä\nsaanut tietää, mitä siellä puhuttiin. Ensiksi rukous, harras rukous,\nsitten kovia sanoja, ankara käsky, vihdoin huuto -- ja sitten oli\nkaikki hiljaa. -- --\n\nJoku riensi ulos ovesta, pusertaen kovasti rintojaan vasten jotaki,\njosta hän ei koskaan tahtonut luopua. Hän horjui sinne tänne etsien\njotakin kättä, joka saattaisi taluttaa häntä. Mutta ei kukaan ollut\nsaapuvilla. Kaikki olivat tapetut ja karkoitetut. Ei mikään käsi enää\npitänyt tätä kurjaa olentoa pystyssä; hän huokaili syvästi. Ja sitten\nyö ja suru katosivat; tuhansia tähtiä syttyi, kellot soivat hänen\nympärillään ja enkelit lauloivat suloisilla äänillä. Vähitellen\nhaihtuivat hänen ajatuksensa, hän tuli niin iloiseksi ja surun\nhaihduttua vaipui hän syvään lumeen, vaipui kolkkoon talvi-yöhön. -- --\n\nHerraskartanossa myöskin juostiin edes takasin, kynttilöitä kannettiin,\njoka taholla soitettiin palvelijoita, jotka kohta kiiruhtivat saliin:\nrouva oli saanut suonen-vetoa. -- --\n\nVanha Daniel tuli ajaen kotia kaupungista. Äkkiä seisahtuivat hevoset.\nJotakin mustaa näkyi makaavan tiellä. Ja kun Daniel astui alas\nvaunuista, huomasi hän kalpeat kasvot ja kylmän käden, jonka hän hyvin\ntunsi.\n\n\"Jumala armahtakoon! Tuohan on Maria!\"\n\nHän otti lapsen Marian käsistä, nosti äidin hiljaa ylös, laski hänen\nvaunuihin ja ajoi -- mihinkä? -- myllärin vaimon luokse.\n\nJa myllärin vaimo otti Mariaa vastaan ja koko kylä hoiti häntä, yksi\ntoi sitä, toinen tätä; Toppelin väki otti lapsen luokseen, nehän eivät\ntänä vuonna olleet saaneet lapsia.\n\nMutta kun Maria taasen saattoi puhua, tuli hän hurjaan raivoon,\nkuumetauti riehui hänen suonissaan:\n\n\"Juho! Hänen lapsensa! Hänen vanha isänsä! Amerika! Siellä pääsee hän\nvapaaksi!\"\n\nTätä Maria puhui houreissaan. Lopuksi rukoilee hän taasen, että hän\nsaisi oman kodin itselleen.\n\nNäin hän makasi useita viikkoja, taistellen elämän ja kuoleman välillä,\nmutta vihdoin pääsi hänen nuoruutensa voitolle.\n\nKun hän nousi sairasvuoteeltaan, oli synkkä yö hänen sielussaan;\nkaikki, mikä oli tapahtunut, oli kadonnut hänen muististaan, hänen\nsurunsa ja murheensa olivat unohuksissa, hän istui tuossa äänetönnä.\nMeidän Herramme oli ottanut häneltä järjen lahjan.\n\n\n\n\n11. Yö.\n\n\nKevät kukkineen ruohoineen tuli ja kaunisti kaikki runsaalla,\ntuhlaavalla kädellä. Runsas kukkaispeite verhosi aution mäen, kuivan\nhietikon. Kevät ripusti ohdakkeisin ja saksanpihlaja-pensaisin kukkia\nja lehtiä.\n\nKun kevät oli työnsä päättänyt, iloitsi se siitä. Kevään valkoiset\nkasvot hymyilivät nähdessään vaikutustaan, kevään kirkas, sininen silmä\nhymyili, nähdessään viheriöivää maata. Satakieli ja laulurastas\nvisersivät laulujaan. Kevät iloitsi ja riemuitsi, ajatellen: \"Kas niin,\nnyt olen pukenut morsiamen!\" ja oli piilosilla aarteensa kanssa, pisti\npäänsä ulos viheriästä metsästä, sukelsi alas kirkkaasen puroon,\nkätkeysi raittiisen sammalistoon ja väijyi viheriän pensaan takana ja\nnauroi iloisesti, kun hänen rakas morsiamensa ei tiennyt, missä tuo\nveitikka oikeastaan oleskeli. Kevät juoksi sitten hymyillen esiin, piti\nkiini morsiamensa käsivarresta ja painoi häntä rintaansa vasten,\nkujeili hänen kanssansa ja suuteli häntä nauraa hohottaen.\n\n       *       *       *       *       *       *\n\nOli heluntai; pienien, köyhien mökkien ympäri seisovat puut puettuina\nvaalean vihriään pukuunsa ja armas kevät-aurinko paistoi ystävällisesti\npienen kylän yli.\n\nIsä ja äiti istuvat penkillä huoneen edustalla; kaikkialla on viheriä\nja he katselevat, kuinka heidän rakkaat lapsensa iloitsevat\nnuoruudessansa. Naapuri tulee, sanoo hyvää päivää ja pitää pitkän\npuheen -- ei jokapäiväisistä huolista -- vaan kuinka muinoin elettiin\nja oltiin. Mitä hän oli kuullut isältään ja mitä hänen iso-isänsä oli\nsanonut siitä, mitä oli tapahtunut sodan aikana ja kosakeista myrskyn\nriehuissa ja kuinka kummallista oli, että hänen piippunsa sammui -- ja\nhän ottaa tulukset esille sanoen, ettei nykyajan tupakista liioin ole\npaljon mihinkään. Entisinä hyvinä aikoina paloi tupakki piipussa paljo\nparemmin. Ei hän kuitenkaan voinut kieltää olevansa tytyväinen mailman\nkanssa semmoisena, kuin tämä tällä haavaa oli, etenkin keväisin ja\nheluntain aikana; ei hän liioin ylönkatsonut nyky-aikaa, ei suinkaan;\ntupakista ainoastaan ei ollut paljon mihinkään -- ja piippu oli taasen\nsammunut ja tulukset olivat uudelleen otettavat käsille:\n\n\"Tuo piippu pahuus myötäänsä sammuu!\"\n\nUkko Toppelin oven edustalla oli myöskin iloinen elämä; kaikki lapset\njuoksivat pihalla, olivat karhusilla, rakensivat taloja hiekassa,\nkaivoivat luolia, joita täytettiin ojanvedellä ja näyttivät niin tyyni\nlikaisilta. Siellä oli hälinää ja naurua, niin että oli hauska kuulla.\n\nAinoastaan Liisa ja Sofia eivät enää leikkineet; kummallakin oli lapsi\nsylissä. Toisen nimi oli Jokum. Hän katsoi tänään vallan hämmästyneenä\nympärilleen. Eukko Toppel oli häntä pukenut mitä sievimpiin vaatteisin,\nhän oli voinut. Jottei aurinko liian kirkkaasti paistaisi hänen\nsilmiinsä, oli hän pannut pojan päähän isän lakin, joka sopi hänelle\nvallan hyvin ja hän oli sitä paitsi sitonut ison esiliinan hänen\nympärilleen, jottei hänellä olisi kylmä. Lapsen hameen alta pistivät\npienet punaiset sääret esiin. Hän oli vallan lysti ja hauska\nkatsella. --\n\nToinen poika on vielä liian pieni; hänen kanssansa leikki Sofia. Nyt\nnousi hän seisaalle sanoen:\n\n\"Kas niin nyt lähdemme pikimmältä mylly-ojalle\".\n\nJa kun tulivat myllylle, istui nainen oven edustalla -- ukko Daniel\nistui hänen vieressä. Naisen eteen seisahtui Sofia ja käänsi\npienokaisen naista vasten:\n\n\"Kas, Juho! Tämä on äitisi!\"\n\nNainen katsahti ylös; hän kuuli sanat, hän näki lapsen, hymyili\nlapselle, niinkuin ainoastaan äiti saattaa hymyillä, mutta järki oli\nkadonnut, eilisen ja tämän päivän välillä oli noussut synkkiä pilviä,\njotka olivat pimentäneet hänen mielensä. Nainen kääntyi vanhuksen luo\nsanoen:\n\n\"'Mitä sanotte! Mitä sanotte! Kukapa tuommoisia ymmärtää? Kuinka on\nkummallista! Mikä vahinko!' sanoo eukko Toppel, katselee minua ja\ntaputtelee poskiani. 'Mikä vahinko!' sanoo vanha Daniel puistaen\nkättäni, 'kunpahan olisi ollut toisin!' On ikäänkuin kaikki olisivat\nalakuloisia ja minä olen niin iloinen, niin iloinen, aivan niinkuin\nsateen, yön ja myrskyn perästä istuisin taasen Jumalan lämpöisessä\nauringon paisteessa. Mitä minä olen tehnyt teille? Kaikki menevät\nohitseni ja kun sunnuntaisin mennään tanssiin, ei kukaan ota minua\nmukaansa; ja niin minä istun yksin oveni edustalla, pitäen kudelmaani\nkädessä, kalpea kuu pilkistää esiin, pöllö ulisee: 'Tule mukaan! Tule\nmukaan! Tule mukaan' ja niin minun täytyy mennä hirsien ja kivien yli\nmylly-ojalle, puun luokse! Siellä minä istun yksinäni seljapuun alla ja\nkuulen lehtien suhisevan, siellä näen monia entisiä unia ja siellä olen\nnähnyt niiden tanssivan\".\n\nMaria tunkeusi lähemmäksi vanhusta ja kuiskasi hänelle:\n\n\"Ja se, joka tuon tanssin kerta näki, hän ei saa koskaan rauhaa\".\n\n\"Kun kuu paistaa ja kaste valkoisena peitteenä verhoo viheriöitä\nniittyjä ja kenttiä, kun kuu ja kaste kiisteleivät keskenänsä, sillä he\ntulevat hiljaa hiipien; he tulla sipsuttavat märän suon yli ja hiipivät\nviheriän pensaan läpi; ensin ovat he karhusilla minun kanssani, sitten\nlaulavat mylly-ojasta ja puu hyväilee hiljaa, sitten tanssivat ojan\nvarrella ja pöllö ulisee: 'Tule mukaan Maria!' Niin lähden nyt\nmylly-ojalle, jossa pesen silmäni puhtaaksi ja sitten näen minä niiden\nkäyvän veden läpi, istahdan suurelle kivelle ja silmikoitsen pitkät,\nkeltaiset hiukseni, nakkaan sukkani ja kenkäni viheriään pensaasen;\nsilloin tulen niin kevytjalkaiseksi ja tanssin muiden kanssa kostealla\nsuolla ja tanssiminen ja laulaminen on suurin iloni, ja sitten he\nlaulavat ja nyökäyttävät päätänsä vedestä: 'Tule alas, tule alas, sinä\nihana morsian!' Voi kuinka ihanaa, kuinka suloista! Ja kun tahdon\njuosta veteen, tulee ukko Daniel esiin, tarttuu käsivarteeni, pitää\nminun kiini ja tuopi sukkani ja kenkäni pensaasta. Rakas Daniel, voi,\nanna minun jäädä tänne! Tässähän on yhtymispaikkamme. Anna minun viipyä\njoen ja pensaan luona, minä täällä laulan ja tanssin muiden kanssa\nsuolla, kuun niin kirkkaasti kumottaessa, tahdon astua alas veden\nkirkkaasen aaltoon; siellä odottaa minua ylkäni, siellä ovat pääni\npidettävät. Vesi kutsuu minua alinomaa luokseen. 'Maria, Maria', sanoo\nvesi, 'tule tänne alas, sinä kaunis morsian!' --\"\n\nKerran kuului kova huuto. Ukko Daniel ei sattunut olemaan saapuvilla;\nmyllärin vaimo juoksi edes takaisin, kysyi kaikilta, missä Maria mahtoi\nolla, vaan ei kukaan tiennyt.\n\nSamassa tuli Daniel kotia pellolta ja saatuaan kuulla, mistä oli\nkysymys, sanoi hän:\n\n\"Tiedän kyllä, missä Maria on!\"\n\nSitten meni hän vanhan seljapuun luokse ja osoitti sormellaan ulpukan\nlehtiä:\n\n\"Tuolla kaiketi hän on, tuolla syvässä makaa hän!\" sanoi Daniel.\n\nSiellä löysivätkin Marian.\n\nJa kun Maria oli laskettu seljapuun juurelle, seisoivat ihmiset\näänetöinnä hänen ympärillään; ainoastaan eukko Toppel nosti lapsukaisen\nmuiden yli, sanoen:\n\n\"Kas, tuossa on äitisi, rakas lapsukaiseni!\" sanoi hän. \"Voi, herranen\naika, ethän sinä tuota vielä käsitäkään!\"\n\nKuu ja tähdet paistavat tuolla ylhäällä, lehdet kuiskaavat tuulessa ja\nhuokaus käy läpi rannan kahiliston.\n\nKolmen päivän perästä haudattiin Maria. Haudattiin? -- Niin, mutta\ntuonne muurin syrjäpuoleen.\n\n\n\n\n12. Loppu.\n\n\nMonta vuotta on kulunut. Hurskas rouva on jo aikoja sitten haudattu ja\nhänen hautapatsaallaan luetaan kultaisissa kirjaimissa kauniimmat sanat\nhänen hurskaista hyveistänsä. Ja hänen ympärillään lepäävät kylmän maan\nhiljaisessa rauhassa useat, työstä uupuneina. Ja vaikka kuolema korjasi\nelonsa ja vei sen hautaan, levitti kuitenkin aika turpeensa sen yli ja\nloihti kukkia esiin ja kukat kasvoivat ilta-auringon paistaessa, tuuli\nkuiskaili niissä ja kutsuu sinua niiden luo; kukat kertovat muinaisista\najoista, kertovat niin surullisina ja alakuloisina ja kysyvät, onko\nsydämesi unohtanut, mikä suuri onnettomuus täällä on haudattuna ja\nkuiskaavat hiljaa:\n\n\"Muistele Mariaa!\"\n\nPieni kylä mylly-ojan varrella elää kuten muinoinkin köyhyydessä;\ntuossa on herraskartano ja tuossa nuo pienet hökkelit. Aurinko on\npaistanut, vettä on satanut, kymmenen kertaa on kultaista eloa\nkorjattu; myrsky riehui yli maan, eikä säästänyt ylhäistä, eikä\nalhaista; myrsky puhui Jumalan voimallisella äänellä ja puisteli puiden\nkorkeimpia latvoja. Ja hädässä ja tuskassa tuli toivo ja luottamus ja\npaistoi ihanana aamu-ruskona mailman kalpeihin kasvoihin. Aamu-rusko on\njo aikoja sitten vaalennut, ei mitään toivoa enää loista hökkeleihin.\nNiissä on sama puute, sama retustaminen kuin ennenkin! -- Kaikki on\nsamanlaista kuin ennen. -- --\n\nVanha, elähtänyt mies istuu veneessä onkien. Hänen selkänsä on\nkumarruksissa, hänen tukkansa valkoinen, hänen kätensä on kelpaamaton\nkapine, joka heitetään nurkkaan, hänen kasvonsa on vanha muuri, joka on\nhävinnyt huolien, aikojen ja myrskyjen kalvaavan hampaan kautta; mutta\nnäistä kasvoista saattaa nähdä, että nekin joskus ovat olleet\njuhlapuvussansa; hänen silmänsä ovat viimeinen auringonsäde, joka\niltapilvistä pilkistää ja viimeisen kerran ystävällisesti leikkii\nränstyneen muurin ympäri.\n\nTuuli kuljettaa hiljaa hänen venettänsä pitkin kahilikon syrjää, hän\nistuu vaipuneena syviin mietteisin, väsyneenä katsahtaa hän tyyneesen\nveteen ja hän tulee niin iloiseksi ja tyytyväiseksi; tuntuu hänestä\nikäänkuin hänen elämänsä kulkisi ohitse pienissä väreissä. Tuossa\nhyppää kala. Vesirengas seuraa toistaan ja ne levenevät yhä, kunnes ne\nmurtuvat rantaa vasten.\n\nVene kulkee hiljaa eteenpäin kiedoksissa olevien vesikasvien kesken\nseljapuun siimeksessä.\n\nVanhus on tällä kertaa saanut kyllin kaloja, hän nostaa onkisiimansa,\nkiertää sen varovasti onkivapansa ympäri ja kulkee vaivoin joen\näyräälle.\n\n\"Hyvää iltaa!\" kaikui samassa ääni ja vanhuksen edessä seisoi mies,\nleveäreunainen hattu päässään ja puettuna kirjavaan paitaan. Hän näytti\nventovieraalta, hänen kasvonsa olivat päivettyneet, kovat ja karkeat,\nhänen silmänsä, joita varjosi paksut silmäripset, lensivät levottomina\nsinne tänne ja hänen huuliensa ympärillä oli katkera, röyhkeä hymyily,\nikäänkuin hänelle olisi mahdotonta mieltyä mihinkään tässä mailmassa.\n\n\"Sano\", puhui hän, \"tunnetko minua Daniel!\"\n\nVanhus silmäili häntä.\n\n\"En\", sanoi hän, \"en ... silmäni ovat käyneet huonoiksi ja muistoni on\nheikko.\"\n\n\"Olen Juho, Juho Schytt!\"\n\n\"Juho, Juho?\" sanoi vanhus epäileväisesti, tarttui vieraan takkiin,\nveti hänen esiin varjosta, otti leveäreunaisen hatun hänen päästään ja\ntarkasteli häntä kiireestä kantapäähän.\n\n\"En tunne, en, Juho oli aivan toisennäköinen. Teillä ei ole hänen\navonaiset, terveet kasvonsa, teillä ei ole hänen kirkkaat, siniset\nsilmänsä, ei tuota ystävällistä hymyilyä, joka asui hänen punaisilla\nhuulillaan. Ei\" sanoi hän, päästäen vieraan irti.\n\nTämä kääntyi toisaalle ja sanoi itsekseen:\n\n\"Siis unhoitettuna myöskin täällä! En löydä muuta kuin yksinäistä\nhautaa.\"\n\nHän istahti seljapuun alle, jossa hän niin usein ennen oli istunut ja\nvanha uni johtui hänelle mieleen, muisto entisestä, onnellisesta ajasta\nja tämä muisto kuvastuu hänen kasvoihinsa.\n\nJa kun uni oli haihtunut, tunsi vanhuskin Juhon. Vanhus istahti vieraan\nviereen, tarttui hänen käteensä ja tarkasteli häntä.\n\n\"Niin,\" sanoi hän, \"niin, sinä olet Juho. Voi, herranen aika, kuinka\ntäällä on paljo tapahtunut.\"\n\n\"Niin, niin, on kyllä! -- Maria ... Missä hän hukkui?\"\n\nVanhus osoitti sormellaan vettä.\n\n\"Tässä on paikka, jossa hänen löysin. Ja sinä, sinä, tiedät siis\ntuonkin?\"\n\n\"Tiedän kyllä, tiedän kyllä,\" vastasi hän, nousten seisaalle, painoi\nhattunsa syvemmälle ja tuijotti alas veteen.\n\nNiin hän seisoi kauvan aikaa.\n\nVanhus seisoi äänetönnä, kädet ristissä, ja kysyi vihdoin:\n\n\"Kuka on sen sinulle kertonut?\"\n\n\"Kuka sen on minulle kertonut?\" kysyi Juho. \"Luuletko, että se, joka\nhuutaa taivaan kostoa, ainoastaan kuiskaa läpi mailman? Luuletko,\nvanhus, että tuollainen tapaus on tuntematon. Se ei ainoastaan kuulu\ntaivaassa, se kuuluu myöskin yli maitten ja merien, se ulvoo läpi\nmyrskyn, suhisee läpi meren, kolkuttaa yöllä milloin mitäkin ovea ja\npuhuu synnistä luontoa vastaan; missä hyvänsä vaellat, löytää se\njälkiäsi ja puhuu sinulle tuhansilla kielillä, pöllöt ja ketutkin ovat\nsiitä kertoneet!\"\n\n\"Eivätkö ne kertoneet siitä murhasta, jonka teit, ja siitä rikoksesta,\njonka lausuit?\"\n\nJuho katsahti toisaalle ja sanoi kiivaasti vanhukselle:\n\n\"Ei sinun tarvitse soimata minua siitä! Tiedän kyllä tehneeni murhan ja\nse on kirjoitettuna tähän, tähän rintaan tulikuumilla kirjaimilla.\nMutta et kysy, mikä minua siihen pakotti, etkä liioin kysy, mitä minä\nsen vuoksi olen kärsinyt? Olen täydelleen sovittanut sen, että kerta\nkostin. Piiloutuen väkijoukkoon, erämaiden yksinäisyyteen, ei minulla\nole ollut ainoatakaan levollista hetkeä. Minä en saattanut nähdä\nihmisasuntoa, joka nautti onnea ja rauhaa; alinomaa ajelehdin paikasta\ntoiseen ja alinomaa hänen kalpeat kasvonsa seurasivat minua. Ja kun\nminä uupuneena yöllä vaivuin vuoteelleni ja uni hiipi luokseni, kun\nMariani katsoi silmiini niin lempeästi ja minä ikävästä ojensin\nkäsivarteni häntä vastaan, tulivat hänen kalpeat kasvonsa esiin ja\nasettuivat armottomasti väliimme, huutaen: Turhaan! Tämä on\ntuomiosi!\"\n\nHän peitti silmänsä käsillään ja oli niin kalpea kuin kalkittu seinä,\nikäänkuin tuo näkö taasen olisi hänen edessänsä. Hänen ruumiinsa läpi\nkävi väristys, mutta hän tointui taasen pian jälleen.\n\n\"Ja luuletko Daniel,\" jatkoi Juho puhettaan, \"minun olevan pahoillani\nsiitä, että vuodatin tuon kurjan verta? -- jos hän vielä seisoisi\ntäällä ja löisi minua, täytyisi hänen kuolla, siitä saat olla varma!\nMinä olen antanut oman ja tyttöni hengen alttiiksi hänen edestänsä. Me\nolemme nyt kuitit, kylläkin kuitit! Ja jos hänen haamunsa ei suo\nminulle rauhaa, tapaa se ainakin karaistun sydämen, joka katsoo häntä\nrohkeasti vasten silmiä. Tämä sydän on tulistettu helteisessä\nauringon-paisteessa, puute ja työ ovat takoneet ja kaikenlaiset vaarat\novat karaisseet sitä, epätoivo on antanut sille siunauksensa ja\npalkinnoksi olen saanut levon. -- Ja kuitenkin sinä kysyt minulta tuota\nsanaa, jonka minä hirveässä tuskassa lausuin, lähtiessäni kiroten\ntäältä matkoihini. Mitä minä, nuori miesparka, olin rikkonut? Olin\nantanut, mikä silloin oli minun; hyvän tahtoni, voimakkaan käsivarteni,\nuskollisen sydämeni, nuoren henkeni olin antanut ja saman oli Mariakin\ntehnyt.\"\n\n\"Me annoimme kumpikin kaikki. -- Minkä vuoksi? -- Jotta hän kokoaisi\nyhä enemmän ja enemmän rahoja! -- Ja kun minä juoksin talosta taloon,\nrukoillen pientä maatilkkua, jossa rauhassa saatoin laskea pääni\nlevolle, ja kun nuorella sydänraukallani oli suloinen toivo, joka\nmustalle orjallekin toteuntuu: että pääsisin naimisiin armaani kanssa,\npetyin minä tässä toivossani. -- Ei ollut mitään paikkaa koko\nisänmaassani! -- Armaani joutui häpiään ja nöyryytettiin ja sydämemme\npoljettiin, ikäänkuin se olisi kivi. -- Tämä oli lainmukaista! -- niin!\nJa kun tuskani vihdoin pakottivat minua hurjaan miestappoon, olen\nlausunut kirouksen. -- Kirous on kirjoitettu kaikkien niiden rinnalla,\njotka kauheilla tuskilla koskaan ovat tunkeuneet ihmissydämestä, Jumala\non kiroukset kuullut. -- Hänen käskystään tuhansia muuttaa Amerikaan,\nja tuhansia muita seuraa; nyt on tässä maassa kyllä tilaa! Herrat eivät\nenää katso häpiälliseksi rukoilla niitä, joita kerran ylönkatsoivat.\nEikö tämä ole kirous? -- He tahtovat tuoda ihmisiä köyhistä seuduista,\nRakastavatko ne raukat, jotka tänne tulevat, isänmaata? Tarttuvatko ne\nmiekkaan puollustaakseen ruhtinasta ja isänmaata, kun kauhea raju-ilma\nkerta alkaa riehua, kun sodan virta kerta murtaa sulut ja tulvailee\npaikasta paikkaan! -- Eikö tämä ole kirous? -- Vanha ihmisrotu, joka\nvuosi-tuhansia on asunut täällä, on väistyvä kerjäläisten ja\nmuukalaisten edestä. Ja minkä vuoksi? Minkä vuoksi kaikki tämä\ntapahtuu? -- Ainoastaan senkö vuoksi, että rikkaat tulisivat vielä\nrikkaammiksi, ja että kaalien ja nauristen herrat myöskin tulisivat\nihmisten herroiksi? -- Eikö tämä ole kirous? Kirouksen täytyy tulla\nniille, jotka säätävät sellaisia lakeja!\"\n\nNäin puhuttiin. Juho nauraa hohotti.\n\nUkko Daniel katsoi häneen surumielisesti ja kysyi:\n\n\"No, oletko siellä paremmin onnistunut ja saitko siellä oman kodon?\"\n\n\"Mitä?... Oman kodon?\" lausui Juho, \"siellä en tarvitse mitään\nsellaista; elämäni sai toisen suunnan. Minä jäin olemaan ypö-yksin! Kun\nei minulla ole vaimoa, eikä lapsia, en tarvitse kotoa.\"\n\n\"Oletko siten tullut onnelliseksi?\" kysyi ukko Daniel.\n\n\"Minä en tarvitse kotoa, en tarvitse onnea,\" vastasi hän, \"ennen\nkaikkia en tarvitse onnea teidän mielenne mukaan; tänään olen täällä,\nhuomenna siellä, lähden merille, lähden maille, otan peräsimen tahi\nkirveen käteeni ja jos siihen kylläännyn, otan pyssyn olalle, etsin\nvaaroja metsästyksessä tahi sodassa ja silloin taasen virkistyn.\nSilloin vereni juoksee sukkelammin suonien läpi ja sydämeni taasen\ntulee karaistuksi.\"\n\n\"Mikä tuuliaispää nyt saattaa tänne sinut, levoton, nuori mies?\"\n\n\"Mitä asiaa minulla on täällä? Tahdon noutaa lastani,\" vastasi hän.\n\nDaniel katsoi häneen silmiinsä, hänen himmeät silmänsä tarkastivat\nJuhoa utelevaisesti, ikäänkuin hän tahtoisi kysyä: \"Onko tosiaan asian\nlaita niin? Rakkausko yksistään sinua pakottaa? Onko sinua saattanut\ntänne halu saada nähdä Marian hautaa ja ainoaa lastasi? Oletko tuota\nikävöinyt? Etkö ole pelännyt mestauslavaa ja hirsipuuta?\" Ja luettuaan\nvastauksen Juhon kasvoista, sanoi hän itsekseen:\n\n\"Niin kaiketi mahtanee asian laita olla. Vuodet ja päivät kulukoot,\nvaan ei mikään rikos, ei mikään onnettomuus voi saattaa meitä\nunohtamaan sitä, joka on kerta riistetty sydämestämme; haava jääpi\njälelle ikuisiksi ajoiksi. Onnettomuus ja rikos riisti meiltä sen, joka\nkerta oli meille rakasta ja tarkastaessamme, mikä onpi jälellä,\nlöydämme ainoastaan paljaan maan, jonka nimi on rakkaus; me ruokkoamme\ntätä maata, me annamme kyyneleet sataa sen yli, meidän hartain toivomme\nsitä turhaan lämmittää! Kevät on kulunut, eivätkä kukkaset siinä\nkauemmin kasva. Niin on minunki laitani. Nyt hän karkoitetaan takasin\nvanhaan isänmaahan, istuttaakseen jotakin autioon maahan. -- Enkö\nminäkin ole tuntenut sydämessäni sellaista halua, katsellessani hänen\nkirkkaasen, siniseen silmään? Eikö minun täydy painaa häntä sydäntäni\nvasten? Eikä hän kuitenkaan ollut omanikaan! Luonto hänet pakottaa,\nrakkaus pakottaa, eivät molemmat saata häntä pettää, hänen lapsensa on\nhänen omansa. -- Niin!\" sanoi Daniel ääneen, \"lapsesi on omasi!\nPoikani, odota täällä, niin vien lapsen tänne luoksesi!\"\n\nNäin puhuttuaan lähti Daniel, jättäen Juhon yksinänsä.\n\nLevoton tunne valtasi hänen; hänen paatunut sydämensä halusi nähdä\nlapsensa, Marian lapsen!\n\nOlisiko hän lapsessa löytävä sen, minkä hän äidissä oli menettänyt?\n\nTuntui hänestä äärettömän pitkältä ajalta, ennenkuin Daniel palasi.\n\nMutta kun hän vihdoin tuli, vieden mukanansa aika pojan, viipyi\nhetkisen, ennenkuin Juho otti häntä vastaan, ennenkuin Juho sulki hänen\nkäsivarsiinsa. Juho piti poikaa edessänsä, tarkasteli häntä ja kysyi:\n\n\"Mikä on nimesi, poikani?\"\n\n\"Nimeni on Juho.\"\n\nHän tutki lapsen kasvoja, lapsen kirkkaita silmiä, kunnes vihdoin\nhänelle oli päivän selvä, että tämä oli hänen lapsensa, hänen poikansa!\nKuinka hän oli äitinsä näköinen! Niin, tämä oli hänen Mariansa, hänen\nrakas Mariansa!\n\nIloisena nosti hän pojan ylös ja painoi hänen rintaansa vasten, painoi\nhatun syvemmälle alas ja tarttui sauvaansa, ikäänkuin hän tahtoisi\nviedä tavaransa talteen, ikäänkuin hänellä nyt olisi kaikki, minkä hän\ntahtoi omata, eikä mikään voima mailmassa enää saattaisi riistää\nhäneltä aarrettansa.\n\nUkko Daniel laski kurttuisen kätensä hiljaa hänen käsivarrelleen\nsanoen:\n\n\"Poikani, Juho, teenköhän oikeen, antaessani sinulle pojan? Eikö\nrauhattomuus saata tulla hänenkin sydämeensä?\"\n\n\"Ole huoleti! Kyllä minä pidän huolta tuosta! Luuletko, vanhus, että\nsaattaisin jättää lapseni raakojen ihmisten kesken? Siitä saat olla\nhuoleti, sillä en ole vielä itsekään ollut niiden parissa. En ole\nkoskaan anastanut toisen tavaraa, ja, jollei tuota veripilkkua oteta\nlukuun, en ole minkään rikoksen alainen. Maria on suojellut minua. --\nMutta lapseni ei saa jäädä tänne, se ei saa täällä riutua häpiässä ja\nkurjuudessa, tahi kuljeksia ympäri koditonna, isätönnä; lapsi ei saa\nkuulla äitinsä nimeä mainittavan ylönkatseella ja oppia kutsumaan minua\nmurhamieheksi, hän ei ole seisova herrojen edessä hattu kädessä ja\nkerta tultuaan mieheksi, ei hän ole tekevä, mitä hänen isänsä teki. Ei\nhän ole sen tekevä, ei suinkaan! -- Minä olen hänen isänsä, minun\nvereni virtaa hänenkin suonissaan.\"\n\nUkko Daniel puisteli päätään sanoen:\n\n\"Mitä ukko Brand sanoi kuollessaan? Kärsi! Kärsi! sanoi hän -- vaan\nsinä et kärsinyt! Sinä olet syössyt itsesi perikatoon, olet kulkenut\nmaita, mantereita, ja maata, jonka kerta menetit, et ole missään\nlöytänyt. Eikö isänmaasi uskollisella rakkaudella ole antanut sinulle\ntakasin lapsesi, ainoan, joka vielä sitoo sinun mailmaan? Olet kironnut\nlämpöistä kättä; ei haittaa, poikani! Rakkaus on, kirouksestasi lukua\npitämättä, kuitenkin pysyvä luonamme, ne, jotka lähtevät pois luotamme.\neivät lähde sydämensä pakosta, vaan ymmärtämättömyydestä,\nlevottomuudesta, ylpeydestä, rahan ja tavaran himosta. Ja lähdettyään\npois seisovat yksinänsä, heidän kädessään on leivän asemesta kivi,\nkatumus ja harmi asuu heidän sairaassa sydämessään, eikä ole\ntoivoakaan, että koskaan asiat paranevat. He eivät ole siellä kotona --\neivätkä saata palata tänne! Niin ne häviävät; ei kukaan naapuri saata\nsiellä pelastaa niitä.\"\n\n\"Niin,\" sanoi Juho, \"niin arvelevat herranne, niin kaikki ne, jotka\nelävät herkullisesti ja siinä ylevässä luulossa, että Jumala on luonut\nmuiden ihmisten käsivarret ja sääret heitä varten, jotta saisivat vielä\nenemmän herkkuja suuhunsa. He luulevat veitsen ja kahvelin olevan\nolemassa ainoastaan heidän vuoksi. Ja tuo on ehkä kuitenkin tottakin.\nTavallaan ne ovat oikeassa. Asian laita on niin, kuin sanotte. -- Minä\nnäin tuolla merien toisella puolen köyhien seisovan ryhmissä\nnälkääntyneinä ja kalpeina vilutaudista ja haluavan päästä takaisin\nsiihen paikkaan, josta olivat tulleet -- kuinka heidän sydämensä\nkiireesti sykki heidän puhuessaan kaukaisesta kodista ja rukoillessaan\nrakkaiden edestä kotosalla; kyyneleet vierivät pitkin poskia heidän\nmuistellessaan muinaisia aikoja, jolloin heittäysivät kovalle\nvuoteelle, -- minä olen nähnyt niiden nääntyvän kurjuudessa, niiden\nviimeinen ajatus oli oma kylä, omat rakkaat. Kirous ei kohtaa\nainoastaan rikasta, kirous kohtaa köyhiäkin!\"\n\n\"Ja onko tämä onni? Ansaitseeko sen edestä kadottaa isänmaansa?\" kysyi\nDaniel.\n\nJuho laski kätensä hänen käsivarrelleen sanoen:\n\n\"Niin sinä nyt puhut. Puhuitko niin siihen aikaan, kun sydämesi vuoti\nverta herrasi vuoksi? -- Jos asian laita on niin, silloin ovat herranne\noikiassa ja usea hävisi, joka oli ja pysyi orjana. -- Minun silmäni,\nukkoseni, näki kuitenkin, kuinka ne rohkeasti lähtivät meren yli,\nnostivat lapsensa korkealle ilmaan ja osoittivat kaukaista rantaa\nsanoen: Kas, tuossa oli isänmaamme! Sinun tähtesi, poikaseni, sinun\ntähtesi, tyttöseni, lähden minä äitinesi vieraasen maahan, me jätämme\ntänne kaikki, joka oli meille rakasta, vapaita tulette olemaan vapaassa\nmaassa. Minä olen nähnyt niiden muuttavan aution maan elovainioiksi,\nolen nähnyt niiden auttavan toisiaan huoneiden rakentamisessa, missä\nhyvänsä halusivat. Olen nähnyt, kuinka he seisoen omalla maaliaan\nlevittivät kätensä maan yli ja puhuivat vapaita ja mieheviä sanoja:\n'Tämä on meidän! Omien käsiemme työ, työ on meidän kunniamerkkimme.\nTäällä me olemme herroja; tämä on meidän omamme'! -- Minä näin\nvanhuksen lepäävän kuolinvuoteellaan; hänen lapsensa kokoutuivat hänen\nympärilleen, lasten hurskas siunaus hänen työstään seurasi häntä\ntoiseen mailmaan. Voimakkaasti oikaisi hän itsensä ja katsoi kirkkaalla\nsilmällä valoa kohti. 'Herra Jumala', sanoi hän, 'se, joka tässä makaa\nedessäsi, laskettiin mailmaan palvelijana, minä tein hänestä vapaan\nmiehen. Kun tuomitset syntejäni, älä ole silloin liian ankara\ntuomiossasi!' -- Ja sinä, vanhus, lähde sinäkin mukanani; vaikkapa olet\nelänyt orjana, kuole kuitenkin vapaana!\"\n\nJa Juho kuroitti vanhukselle kättään.\n\n\"Niin, poikaseni, minä olen lähtevä etsimään kotia itselleni,\" sanoi\nhän, \"mutta _sinun_ kotisi on kuitenkin liian kaukana.\"\n\nHän tuijotti iltatähteä kohden.\n\n\"_Minun_ kotini on täällä lähellä, minun ei tarvitse kulkea sinne\nmaiden ja merien yli.\"\n\nJuho nosti lapsen häntä vastaan, jotta lapsi saattaisi antaa hänelle\nviimeisen suudelman.\n\n\"No, vieläkin kerta! Elä onnellisena! Meidän tiemme erkanevat. Minä\nkatsahdan eteenpäin, sinä sitä vastoin taappäin, sinä käyt\nkärsivällisenä ja äänetönnä lepoon, minä kiiruhdan työhöni. Sinun\ntoivosi on herran armossa, minun toivoni on tulevaisuudessa,\ntoimeliaisuudessa, sinä käyt kenenkään huomiota herättämättä synkkään\nhautaan, ei kukaan pyyhi kyyneleitään sinun tähtesi, minun haudallani\non tämä poika tässä kerta seisova ja sanova, minkä olen tehnyt hänen\ntähtensä\".\n\n\"Niin,\" sanoi vanhus, laskien kätensä ristiin, \"jos niin olla pitää,\nolkoon niin!\"\n\nJuho nosti lapsen korkealle ilmaan.\n\n\"Ja vaikkapa olen tehnyt verisen työn, vaikka sydäntäni kalvaa, enkä\nmissään löydä rauhaa, tiedän kuitenkin, että kun ummistan silmäni, on\nse oleva siunaukseksi lapselleni. Työ on minun; siunaus on hänen! Vapaa\non hän oleva! Vapaa on hän oleva!\"\n\nHän pusersi kovasti vanhuksen kättä ja meni matkoihinsa.\n\nJa tummien kuusien välissä kaikui huuto:\n\n\"Vapaa on hän oleva! Vapaa on hän oleva!\"\n\nUkko Daniel jäi seisomaan paikalleen, katsellen alakuloisena hänen\njälkeensä, kunnes hän oli kadonnut; silloin veti hän syvän huokauksen\nja lähti hiljakseen kävelemään.\n\nJuhoa ei ikänä enään näkynyt.\n\n\n\n"]