Sateenkaari
Runar Schildt (1888–1925)
Schildtin laaja novelli sijoittuu Räfsbackan kylään ja seuraa räätäli Björkmanin elämää pienen mökkinsä rauhassa. Kerronta tarkastelee maaseutuyhteisön arkea, sosiaalisia suhteita ja ihmiskohtaloita tarkkanäköisellä otteella Krimin sodan aikaisessa Suomessa.
Runar Schildtin 'Sateenkaari' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1590. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.
SATEENKAARI
Kirj.
Runar Schildt
Tekijän luvalla suomentanut
Ilmari Ahma
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1924.
I.
Keskellä Räfsbackan kylää, pienellä kallionnyppylällä, sijaitsi räätälin mökki. "Kirkoksi" naapurit sitä nimittivät, kurillaan tietysti, sillä sitä ympäröi viisi isoa talonpoikaistaloa, kussakin tupa, kaksi kamaria ja kuisti, jotavastoin kraatari Björkmanilla oli vain tupa ja kamari. Eikä ollut hääviä mestarin maanviljelyskään; pari niittytilkkua ja viisi kivikkoista peltosarkaa hänellä oli vuokrattuna kaupungin tiluksista, ja sehän oli vain hyppysellinen nuuskaa, jos sen rinnalle pantiin Nissas, Jofs, Kuggas ja Smiss, kylän neljä suurta lahjoitusmaatilaa, joita niiden haltijat olivat asuneet polvi polvelta sata vuotta, aina siitä asti kuin tilat joutuivat kaupungille takamaiksi ja karjanlaitumiksi. Puhumattakaan Ylä-Grindaksesta, joka oli oikea verotalo, kolme kahdeksasosaa manttaalia.
"Lyhdyksi" Björkman itse sanoi mökkiään, sillä hän saattoi tähystellä kolmeen suuntaan tarvitsematta liikahtaa tavalliselta paikaltaan itäisen sivuikkunan viereiseltä räätälinpöydältä.
Ensiksikin hän näki yli sikolaitumen, joka oli kirjavanaan kummallisia kiviä, muutamat huoneenkorkuisia, toiset pieniä ja pitkulaisia, ja niiden selässä lasten oli tapana ratsastaa; kivillä oli nimet aivan kuin oikeilla hevosilla tallissa, ja joskus niille annettiin heiniä ja silppua ja vettä.
Oikeastaan tämä töyry oli yhteismaata, mutta kylässä ei ollut ketään joka olisi tohtinut viedä sinne elukoitaan sen jälkeen kuin Kuggas oli kerran aikoinaan valinnut sen laidunpaikaksi lampailleen. Semmoinen mies se oli Kuggas. Ja milloin tahansa Björkman kesäiseen aikaan katsoi ulos matalasta, kuplikkaasta ikkunastaan, hän näki Kuggaksen lampaiden könyävän siellä takapuoli pystyssä ja turpa lyhytnukkaisessa, laihassa nurmessa, ja väliin niiden saparot läpättivät sukkelaan kuin liipotin pienessä kellossa, jolla on kova kiire. Aamuin ja illoin ne kerääntyivät mielellään Kuggaksen vanhan suola-aitan ympärille ja nuoleskelivat ahnaasti sen alimpia hirsikerroksia, joista tihkui maukasta suolavettä. Niiden karheat kielet olivat vähitellen nuolleet pois puolet hirrestä – saattoi milloin tahansa odottaa koko röttelön luhistuvan. Ylempänä seinissä oli muutamia pyöreitä reikiä, joita ryssäin kuulat olivat tehneet joskus maailmassa, kauan ennen viimeisen kuninkaan aikoja. Niin vanha tämä Kuggaksen suola-aitta oli. Sen saattoi muuten havaita siitäkin, ettei siinä ollut minkäänlaisia portaita; niiden sijalla oli jykevä kanto, jolle naiset saivat hypätä, kun heillä oli asiata aittaan.
Päätyikkunastaan Björkman saattoi nähdä kappaleen omaa aittaansa, joka oli sammaltunut ja vihreänkirjava sekin. Sen vieressä oli hänen puutarhansa. Kaksi takkuista omenapuuta seisoa törötti siellä latvat yhteen sotkeutuneina ja tukien toinen toistaan vanhuutensa raihnaudessa ja viheliäisyydessä. Niiden hedelmät olivat pieniä kuin männynkävyt ja niin happamia että vetivät suun väärään, mutta kaunista oli nähdä keväällä, kun niiden kukat puhkesivat sammaltuneista oksista. Björkmanin mielestä se oli suurin kaikista kevään ihmeistä tai oikeammin sanoen ainoa mitä hän ihmeenä piti. Että saattaakin ilmestyä niin paljon kauneutta tuommoisista vanhoista kuivista pökkelöistä, oli hänellä väliin tapana sanoa. Se on kuin sielun ylösnousemus viimeisenä päivänä.
Omenapuiden ympärille oli punoutunut läpitunkematon tiheikkö karviaismarja-, ruusu- ja syreenipensaita. Myöhemmin kesällä siellä puhkesi ilmoille voimakas väriloisto. Kehäkukat helottivat kuin kultarahat, keisarinkruunut avasivat täplikkäät tiikerinkitansa ammolleen, pionit pöyhkeilivät ja Noakin arkki vaappui majesteettisesti tuulessa. Tämä kaikki ihanuus mahtui Björkmanin puutarhaan, joka oli alaltaan pienempi kuin Kuggaksen tuvanlattia.
Kerran hyvällä tuulella ollessaan mestari oli huvin vuoksi aidannut puutarhansa, ei tavallisella riukuaidalla niinkuin muut kyläläiset, vaan oikealla säleaidalla, herrasväen-aidalla, ylpeyden-aidalla, johon hän teki etupuolelle pienen veräjän. Hän sai kuulla siitä kerran viikossa yhtä varmasti kuin kukko kiekuu päivän valjetessa. Hän sai niellä sen aitansa kaikissa kyläkunnan kinkeritilaisuuksissa, häissä ja ristiäisissä. Hänen rikkomustaan arvosteltiin sitä ankarammin, kun se ei ollut ainoa mitä voitiin lukea hänen viakseen. Ensinnäkin hän oli syntyjään toispaikkalainen; muut kyläläiset olivat melkein järjestään sukua keskenään, ja heillä oli yhteiset metsät ja kalanpyydykset ja monet muut vehkeet. Björkman oli tulla tupsahtanut kylään kuin taivaasta; syksyllä 1845, kun eräs osa kaupungin maata myytiin vuokralle tavallisessa arentihuutokaupassa, hän oli saapastanut tupaan ja tarjonnut enemmän kuin Kuggas, joka halusi näitä pieniä tilkkuja siksi että ne sopivat niin mukavasti viljeltäviksi hänen tilustensa yhteydessä. Sitten tulokas oli salvanut itselleen mökin vanhalle kivijalalle, ja se kivijalka – no niin, siitä kuullaan myöhemmin.
Mitä muuta Björkman saattoi nähdä tavalliselta paikaltaan Lyhdystä? Ei vallan paljoa. Läntisen sivuikkunan edustalla levisi hänen peltonsa, sen verran kuin viisi kaitaista sarkaa ylipäänsä voi levitä tässä matoisessa maailmassa. Siellä oli hänen tallinsa, navettansa, kanalansa, sikolättinsä, latonsa – kaikki yhtenä rakennuksena, joka ei ollut suuri. Vähän tuonnempana oli maassa olkikatto näyttäen vajonneelta huoneelta, mutta siinä oli vain Björkmanin perunakuoppa.
Peltojen alapuolella oli sikin sokin aitoja ja haasioita, ja kylänraitti mutkitteli rinnettä ylös metsään, joka oli musta ja tiheä ja näytti kaamealta auringon laskiessa. Siellä oli Sysimäen autiotorppa hylättyine tervahautoineen ja vanhoine sysimiiluineen, siellä polveili kapeita karjanpolkuja synkän metsän halki kauas valtamaantielle saakka.
Oli kesäkuinen lauantai-iltapäivä sotavuonna 1855.
Mestari istui pöydällään ja oli ompelevinaan uutterasti, vaikka hän oikeastaan vain odotti kaupungin herroja, maisteri Carsteniusta ja kauppias Markelinia, joiden kanssa hänen piti lähteä merelle kalaan.
Jo monta vuotta oli näillä kolmella ollut tapana, niin usein kuin vain sopi, purjehtia eräälle luodolle, jonne kauppias oli rakennuttanut makuulavoilla ja pienellä tulisijalla varustetun kalamajan. Siellä he ahdistivat pikkukaloja verkkoihinsa ja laskivat viisisatakoukkuisia selkäsiimoja; siellä he paistoivat lihavia ahvenia laakeilla kivillä, siellä he ammuskelivat kaikenlaista riistaa minkä Kaitselmus on määrännyt ihmisten ravinnoksi tai verhoksi, siellä he imivät itseensä vahvaa, suolaista ilmaa ja sammuttivat janonsa väkevällä kotipolttoviinalla. Se oli heistä kaikista koko kesän sisällys ja tarkoitus, tämä vapaa elämä meren äärellä, se vei heidät niin lähelle toisiaan, säädyn ja elämänolojen erilaisuudesta huolimatta, että he täydellä syyllä saattoivat sanoa itseään toistensa ystäviksi.
Ensimmäisen kerran he nyt hankkiutuivat retkelle tänä vuonna. Sota oli estänyt lähtemästä aikaisemmin. Ulkomerellä väijyi vihollinen kaapaten kaiken mikä veden pinnalla pysyi ja käväisten toisinaan pitkällä suojattomalla länsirannikolla tai Hankoniemen tienoilla polttamassa ja hävittämässä. Vaarallista oli kenen tahansa yrittää vesille, sillä uljaat merisankarit eivät ryöstönhalussaan väheksineet edes verkkoveneitä.
Mutta ajan pitkään kävi näille kolmelle miehelle, maisterille, kauppiaalle ja mestarille, mahdottomaksi pysyä kotona maankamaralla sodan takia. Eräänä iltana he tapasivat toisensa Markelinin puodissa, kuten usein sattui. – Nyt minun on päästävä majalle, sanoi kauppias, – vaikka sitten saisin istua sotavankina kymmenen vuotta. Onko teillä halua? – Oli sekin kysymys! Ja nyt Björkman istui siis ja vartoili toisia.
Räätälin tuvassa oli hiljaista. Mestarin vieressä istui kisälli, iloinen kisälli, mutta hän oli jo laulanut koko ohjelmistonsa – paitsi sitä osaa, joka tuli esiin vain silloin kun hän oli pöhnässä, ja nyt hän oli pysytellyt ihmeen selvänä, niin lauantai kuin olikin. Ehkä sen aiheutti tekeillä oleva tärkeä työ: Kuggaksen kirkkonuttu, jonka täytyi olla valmiina sunnuntaiksi, sillä Kuggas aikoi silloin käydä ripillä.
– Mitähän koiruuksia se Kuggas nyt hautoo mielessään, kun tarvitsee ehtoollista näin pyhien välillä, virkkoi kisälli. Hän käytti aina tilaisuutta näykkiäkseen mestarin kuullen suurtalonpoikia, silloin kun ei ketään näistä ollut saapuvilla.
Björkman ei kuitenkaan vastannut tällä kertaa mitään. Hän loi nopean silmäyksen seinäkelloon, jonka kaunismuotoinen kaappi oli somistettu maalatuilla kukilla ja lehvillä. Tampus fugit oli sen tauluun piirretty viisariakselin alapuolelle ohuin, siroin kirjaimin. Mitä se merkitsi, ei mestari todellakaan tietänyt eikä piitannut siitä sen enempää, mutta hän näki että pikkuviisari lähenteli viittä, ja se merkitsi että maisteri ja kauppias voivat saapua minä hetkenä hyvänsä.
– Ella, huusi hän, – ota pönttö ja kaiva meille hiukan matoja halkopinon takaa.
Ella, se oli oppipoika Erland, istui portailla ja kuori perunoita. Ompelutaidosta hänellä oli vielä monta salaisuutta oppimatta, mutta talousaskareissa hänen kätevyytensä kasvoi joka Jumalan päivä. Muu ei auttanut, sillä Täti oli talon ainoa vaimonpuoli; hän oli täyttänyt seitsemänkymmentäkolme vuotta Mikonpäivän tienoissa, ja häntä vaivasi paha käsien vapiseminen. Ne olivat muuten merkilliset kädet, niissä kuvastui kokonainen pitkä työelämä. Ne olivat ruskeapilkkuiset ja kovat kuin puu, sormet niin kummallisen tylpät; olisi voinut luulla, että ne olivat kulumalla tulleet noin lyhyiksi tyngiksi. Eukko nukkui vähemmän kuin kanat ja hänellä oli aina kiire, mutta siitä ei ottanut enää syntyäkseen juuri mitään valmista. Enimmäkseen hän nuhjaili takan ääressä, siirteli hellanrenkaita ja rapsi tuhkaa ympärilleen vanhalla linnunsiivellä.
– Tässä tarvitaan nuorempaa naisväkeä, kaikki alkaa muuten mennä hunningolle, ajatteli Björkman myötäänsä, ja kuitenkin hän pysyi naimattomana. Kyläläiset sitä ihmettelivät suuresti, sillä hän oli jo kolmenkymmenenviiden ikäinen ja oli asunut oman katon alla kymmenen vuotta.
Kun kello löi viisi ja lyömäpaino alkoi tapansa mukaan kolista kaapinseinää vastaan, niin mestari sipaisi syyringin sormestaan ja pisti neulansa tyynyyn, joka oli raadeltu ja täynnä reikiä kuin toivottomasti rakastava sydän. Lattialle päästyään hän alkoi ojennella koipiaan, toista toisen jälkeen, suoraan ilmaan – ihan kuin kukko. Jänteet rauskuivat ja polvet naksahtelivat. Sitten hän hieroi hetkisen oikeata säärtään, sitä kolotti niinkuin tavallisesti juuri sen kyhmyn kohdalta, missä luuntyngät olivat kasvaneet yhteen niin vinosti ja sopimattomasti. Hän oli nähkääs kaksikymmentä vuotta sitten Espanjanmerellä pudonnut kolmen sylen korkeudesta kauppaneuvos Rundmanin tasatankoisen kuunarin "Arethusan" kannelle. Silloin Björkmanista oli tullut ontuva, ja se häpeä hänen oli kannettava räätälinammattinsa kunniattomuuden lisäksi. Toinenkin niistä olisi riittänyt, hän arveli, mutta minkäs taisi kohtalolleen?
– Nyt Täti voi panna selvikkeen kahvipannuun, sanoi Björkman. Sitten hän meni pihalle ja loi tutkivan silmäyksen hyvään hevoseensa, joka kävi laitumella perunakuopan takana. Se ei ollut mikään tavallinen maatiaiskoni, vaan kiilteli hyvinhoidettuna kuin herraskartanon vaunuhevonen, ja komea sillä oli nimikin, Marengo, aivan kuin mustalla oriilla Sjöön kartanossa, missä mestari oli syntynyt. Mutta Björkmanin Marengo ei noussut raisuna takajaloilleen eikä päristellyt niin että vaahto ympäri tuprusi, se oli nähkääs vain säyseä ruuna.
Kun mestari oli kyllikseen katsellut pulskaa hevostaan ja pari kertaa silittänyt sen karvaa, meni hän aittaan muuttamaan vaatteita.
Björkmanin aittaa ei sopinut halveksia. Voi tosin sattua, että jauholaarin pohja paistoi liian usein silkoisen paljaana ja että katto-orsissa riippui vain kalvettuja kinkunluita, jotka huojuivat alakuloisesti koukuissaan. Mutta ylhäällä luhdissa oli vaatteita ja kaikenlaisia aarteita semmoiset määrät ettei monellakaan siinä kylässä. Siellä oli kirstut täynnä ihmeellisiä kiiltonappisia lievetakkeja, korkeita hattuja, jommoisia ei kukaan enää käyttänyt, risaisia lammasnahkaturkkeja ja pitkävartisia merisaappaita. Siellä oli airoja ja vanhoja kynttilänjalkoja, keppejä ja lyhtyjä ja ikkunavarjostimia ja kellonnuoria ja vanhoja kuvatauluja, joissa oli kapeat kehykset. Koi ja ruoste olivat siellä ahkerassa touhussa raiskaten nopeasti Björkmanin perintöomaisuutta. Täti oli liian vanha tuulettamaan ja vaatteita pieksämään. Täällä tarvitaan naisihmistä, nuorta naisihmistä, ajatteli Björkman, ja sitten hän vaihtoi arkinuttunsa toiseen, johon ajan hammas oli kalvanut monta reikää, ja veti jalkaan parhaat merisaappaansa. Niissä oli mahtavat kaulusvarret, jotka ulottuivat paljon yläpuolelle polvien, mokomia varsisaappaita ei ollut seitsemässäkään kylässä; vesi niissä liikkui tosin ulos ja sisään kuin kotonaan, mutta hiekan ja saven ne pysyttivät verrattomasti loitolla.
Sitten mestari otti seinältä vanhan luodikkonsa ja täytti huolellisesti kuulapussin ja ruutisarven. Nyt hän oli valmis, mutta maisteria ja kauppiasta ei kuulunut. Björkman meni takapäädyn luukulle ja kurkisti ulos. Maantie oli tyhjänä kuin kirkko keskellä arkipäivää. Mutta Grindaksen kaivon luona kulki vaaleapukuinen tyttö sanko kummassakin kädessä. Se nyt ei sinänsä ollut mitään merkillistä, sillä koko kylähän nouti sieltä juomavetensä, niin oivallinen se kaivo oli. Mutta Björkman katsoi katsomistaan vaaleata tyttöä ikäänkuin haamua tai merenneitoa. Nyt hän vinttasi kaivonsankoa, se oli raskas koljo; vipu kitisi. Tytöllä oli hihat ylöskäärittyinä, ja hän seisoi hieman kumarassa voidakseen paremmin ponnistaa jaloillaan. Kädet tarttuivat lujasti ja varmasti riukuun, jossa sanko riippui. Björkman luuli melkein näkevänsä, miten lihakset pingoittuivat tytön ruumiissa, kunnes täpötäysi sanko vihdoin nousi kaivon partaalle ja liikavesi läikkyi hänen paljaille jaloilleen. Kuinka voimakas hän on! ajatteli Björkman. Ja tyttö näytti vaaleammalta kuin mikään muu siellä ulkona.
Kun Björkman tuli jälleen tupaan, niin kisälli myhähteli merkitsevästi.
– Eikö mestari mene Grindaksen kaivolle? kysyi hän sitten viattomasti.
– Joko juomavesi on lopussa?
– Ei minun tietääkseni, mutta tässä vast'ikään meni mäen sivu eräs, joka näytti olevan matkalla sinne.
Björkman ei ollut hoksaavinaan mitään.
– Kuka se sitten oli? kysyi hän välinpitämättömästi.
Kisälli vaikeni ja alkoi tulisella kiireellä ommella napinreikää Kuggaksen kirkkonuttuun. Mutta siivo Ella oli heti vastaamassa:
– Se oli Kuggaksen Sigrid, joka meni vedenhakuun, sanoi hän tarkoittamatta mitään erityistä.
– Vai niin, sanoi mestari, ja sitten hän meni takaisin pihalle.
Paha juttu, hän tuumi; nyt siitä jo lorutaan, vaikk'ei se ole yhtään mitään. Minulle siitä on vain haittaa eikä muuta.
Mutta ennenkuin Björkman ehti syventyä surullisiin mietteisiin, ilmestyi maisterin laiha ja eriskummaisesti puettu hahmo aivan odottamatta näkyviin sikolaitumen kivien välistä, ja heti hänen perässään tuli kauppias ripein askelin.
Aurinko oli jo painunut siksi paljon lännen puolelle, että niin ja näin ehdittiin kahvit juoda. Sitten kolmikko asteli kalanpyydyksillä, ampumavehkeillä ja eväillä kuormitettuna kylän halki rantaan, jonne oli melkoinen matka. Björkmanilla ei ollut mitään sitä vastaan, että hänet nähtiin näiden herrojen seurassa, parhaiden ystäviensä, kuten kaikki tiesivät. Se oli hänelle pieni hyvitys talollisten nälvimisestä ja ylenkatseesta. Maisterista ei tosin paljoa piitattu, hän oli niin peräti köyhä, ja vieläpä hän joikin, mutta kauppias Markelin, se oli nimi joka piti.
Pientä matkuetta katseltiinkin hyvin tarkoin ja uteliaasti kaikkialla missä se kulki. Enimmän ehkä sentään kylän takalistolla, missä oli ryhmittäin pikku tönöjä, mäkitupalaisten, käsityöläisten ja merimiesperheiden asumuksia. Kullakin mökkirykelmällä oli oma nimensä, joka oli merenkulkijain antama: Englanti, Ranska ja Espanja. Oja erotti ne toisistaan ja aita riitti rajaksi; ihmiset elivät sovussa keskenään, sillä kaikki olivat yhtä köyhiä eikä heillä ollut mitään toisiltansa kadehdittavaa. Ihme ja kumma muuten, kuinka merimiehet saavat niin paljon lapsia, vaikka ovat niin harvoin kotosalla. Nyt nuo kaikki tenavat sukelsivat esiin hiekkakuopista ja pensaiden takaa ja taapersivat katsomaan vieraita herroja, seisoivat siinä tukka valkoisena ja silmät pyöreinä, mutta sanaakaan virkkamatta. Suutarin mökin edustalla istui hiekassa pieni vuoden vanha miekkonen; hänelle oli juuri tapahtunut jotakin, ja hän istui suunnattoman totisena osoittaen sormellaan maata polviensa välissä.
Ranskan ja Espanjan rajalla maisteri koroitti äänensä ja lausui juhlallisesti:
– Karl Gabriel Björkman, tiedätkös mitä minä tulin panneeksi merkille sinun muuten niin mainiossa tuvassasi?
– En, vastasi mestari, – sitä en tiedä, mutta se on saattanut olla vähän kutakin, sillä Täti on liian vanha eikä näe enää niin hyvin kuin ennen.
– Vähän kutakin? Ei, se oli jotain ainoalaatuista, jotain ihan kauheata.
– Eihän se vain ollut torakka? kysyi mestari levottomasti.
– Pahempaa, paljon pahempaa. Sinun kellosi taulussa lukee Tampus fugit. Tiedätkö mitä se merkitsee?
– Se on kai latinaa tai kreikkaa, luulisin. Mutta en minä ole tietänyt että se merkitsi jotain sopimatonta.
– Se ei merkitse yhtään mitään, ei sopivaa eikä sopimatonta, se on olevinaan latinaa, mutta se ei ole latinaa. Se on pukki eikä mitään muuta. Sinun pitää nyt oitis korjauttaa se. Tempus sen tulee olla.
Björkman hengähti helpotuksesta.
– Sitäkö se vain olikin, hän sanoi, – ja minä tässä jo aloin pelästyä suotta.
Maisteri pysähtyi keskelle tietä ja huitoi sillä kädellään, joka kantoi latasinta ja voipyttyä.
– Sinä sanot että aiot panna lapsesi kouluun ja opiskelemaan! huusi hän. – Jos nyt alusta pitäen myrkytät heidän sielunsa hirmuisella virheellä, johon heidän täytyy joka päivä tuijottaa, voi käydä niin, että kaikki myöhempi opetus menee hukkaan. Klassilliset kielet ovat kaiken sivistyksen lähde ja kulmakivi, kaikki muu rakentuu löyhälle hiekalle. Sinun itsesi takia minä toivon, että heti korjautat tuon virheen.
– Enpä tiedä, vastasi mestari. – Kello on hyvä sellaisenaan, olen perinyt sen isältäni, ja se käy tarkemmin kuin aurinko.
– Ajattele poloisia syntymättömiä lapsiasi! kirkui maisteri.
– Eiköhän pitäne ensin ajatella äitiä niille, huomautti Björkman.
– Tee se, mutta tee pian, murahti kauppias, ja ne olivat ensimmäiset sanat mitkä lähtivät hänen suustaan sen jälkeen kuin hän oli lausunut hyvänpäivän. Semmoinen hän oli, toisinaan mykkä kuin järjettömät luontokappaleet, toisinaan taas saattoi parpattaa ja syytää suustaan sanoja niinkuin lammas päästää papenoita tuohelle.
Ja sitten he olivatkin jo perillä nuottakotain luona.
II.
Aurinko oli jo sukeltanut mereen, lintujen kirkuna tauonnut, ja tuuli veti viimeisiä henkäyksiään. Oli hiljaista, aivan niin hiljaista kuin taivaassa kerran on oleva puolisen tiimaa, kuten Sanassa sanotaan. Vedessä työskenteli pitkäsiima itseksensä herkullisine syötteineen.
Kauppiaan kalamajan edustalla istui kolmikko tulen ääressä kalliolla. He olivat saaneet ongella muutamia mustia naulan ahvenia karin kupeelta, paistaneet ne hiilloksella ja eväittensä avulla rakentaneet oivan illallisen. Nyt he pitivät tulta vireillä huvikseen – ehkä myös ajatellen yökylmää, joka tulee niin tuimana ja raakana vähän ennen auringonnousua. He olivat juoneet pari kupillista norria, kahvin ja konjakin sekoitusta, nyt oli kahvi lopussa ja konjakki samoin. Mutta he ryyppivät viinaa, ja se maistui melkein vielä paremmalta.
– Ryyppääminen on ihana asia, sanoi maisteri oikaisten itsensä puolipitkälleen. – Ja hyvä on olla toisinaan pöhnässä, siinä ikäänkuin tutustuu paremmin itseensä. Nähkääs, ihminen silloin ikäänkuin kääntää ylösalaisin täpötäyden laatikon, jonka hän arkioloissa vetää ulos ja lykkää sisään kuinka monesti tahansa näkemättä muuta kuin mitä ihan pinnalla on. Kun kaikki on levällään, tulee esille paljon semmoista, mitä ei enää ole muistanut omistaneensakaan. Ihmeellisiä kapineita, joita ehkä ei voi käyttää enää mihinkään.
Sitäpaitsi saa nähdä toinen toisensa nurjalta puolelta, ja sekin on hyvä asia, sillä mitäs me oikeastaan tiedämme toisistamme? Kun sataa ja aurinko sattuu samalla paistamaan, silloinhan näemme sateenkaaren, ja niin luulemme että muut näkevät saman sateenkaaren, mutta se on nietua se. Kukin näkee omansa, ja muiden kaarista emme oikeastaan tiedä mitään. Sade on kai jotakuinkin sama meille kaikille ja aurinko on vain yksi, mutta miltä sateenkaari näyttää – se riippuu katsojan silmästä. Juodaanpas sentähden itsemme hutikkaan tänä iltana ja jokainen kertokoon sitten millainen hänen sateenkaarensa on.
– Taitaa olla maistraatin meiningit jo vähän sekaisin, sanoi kauppias ja puhalsi paksun savupilven maisteria kohden. – Mitähän jos sauhutettaisiin möröt pois yliskamarista?
– Varo päätäni, sanoi maisteri. – Siinä on niin paljon kaunista. Koko Rooma ja paras osa Kreikkaa.
– Saakeli soikoon! sanoi kauppias. – Minä olen aina pitänyt Björkmania hitonmoisena porhona, kun hänellä on Englanti, Ranska ja Espanja kylässään, mutta mitä se on verrattuna setään, jolla on Kreikanmaa älykopassaan. Eikö setä pelkää sen halkeavan?
– En nyt enää, vastasi maisteri. – Kun olin hyvin nuori, saattoi tulla hetkiä, jolloin luulin ohimoitteni repeävän. Päässäni kohisi ja lauloi, kenties paloikin joskus, paljon siellä oli tulenarkaa ja räjähdysaineitakin. Minä olen siinnyt vuonna 1789, nuoruuteni oli suurta aikaa. Valtakuntia ja valtiaita nousi ja hävisi jälleen kuin vulkaanisia saaria maanjäristyksessä. Mutta siitä te ette tiedä hölynpölyä, ignorantit.
– Rantti voi Korkea Viisaus itse olla, sanoi kauppias. – Nyt setä on kohta päissään taas, mutta minä ja mestari, me kestämme kuin miehet. Meillä ei olekaan pääkopassa niin paljon pauhua ja kohinaa, siellä on vain vähän pientä hyvää kotitarpeiksi, mutta se on varmasti edullisempaa terveydelle.
Maisteri pyyhkäisi kädellä ohimoitaan ja päälakeansa.
– Kuinka paljon mahtuukaan neljän ahtaan seinän väliin, sanoi hän. – Kokonainen maailma, suurempi kuin se minkä näemme silmillämme. Torneja, huippuja, niitä me rakennamme kaiken ikämme, ja kun pääsemme korkeimmalle – silloin kuolemme, aivan kuin korallit. Ja madoilla saattaa olla vajaa päivän matka maailmamme halki, laidasta laitaan.
Nyt kauppias oli kuullut tarpeekseen, juttu ei enää huvittanut häntä.
– Eiköhän ole jo aika sanoa järjen sanakin tänä iltana, muuten me kaikki päätämme päivämme hulluinhuoneessa. Kuulkaas nyt, Björkman, miten käy sen turkin, jonka minä halusin teettää jo viime vuonna? Eikö mestari ottaisi ommellakseen sitä minulle, vanhan ystävyyden vuoksi? Niin se tulisi paremmin tehdyksi kuin kaupungissa.
– Hän imartelee sinua, Björkman! huusi maisteri. – Ole varuillasi!
– Ei tässä varoituksia kaivata, vastasi Björkman. – Minä olen saanut virkakirjeen Uudenmaan läänin kuvernööriltä, ja siinä sanotaan, että minut viran puolesta valtuutetaan ja määrätään pitäjänräätäliksi kolmen pitäjän piiriin, mutta kaupunki ei kuulu siihen. Pitää tietää rajansa, kauppias.
– Mestari! huudahti maisteri. – Et aavista itsekään kuinka oikeassa olet. Minun elämäni meni pilalle sen vuoksi, etten tietänyt rajojani, tai paremminkin siksi, etten tietänyt paikkaani. Minusta tuli huono nuorison opettaja, pahan esimerkin näyttäjä, uusi Catilina. Minun paikkani olisi ollut runoilijani joukossa, nyt minun kuolemattomat runoni menevät kirjoittamattomina kerallani hautaan. Yksi ainoa on valmis, se on painettava kuolemani jälkeen. Silloin isänmaa on sureva suurta ja kuitenkin tuntematonta poikaansa, joka hiljaisuudessa on mennyt manalle. Se on kaksitoistalauluinen eepos piispa Johan Gezelius vanhemmasta, siihen sisältyy koko suurvallanaika, Atlantica ja paljon muuta. Te kaksi, jotka olette viimeiset jäljelläolevat ystäväni, saatte kuulla sen jo nyt. Kas näin alkaa ensimmäinen laulu:
Tuimana istuimellaan hyisellä rannalla Auran istui vanhempi Johan Gezelius, ponteva piispa, harmaahapsinen, ankara mies, käsi nyrkissä – –
– Ei, kuulkaas setä! – huusi kauppias. – Me osaamme sen ulkoa.
– Keskeytät, pahus! Täytyy ottaa alusta:
Tuimana istuimellaan hyisellä rannalla – –
– Suu kiinni, setä hyvä!
– Silentium, hyvät herrat, ja respektiä runottarelle!
– Ja mun mille kanss'! Setä ottaa tuosta ryypyn ja lakkaa pureksimasta sontaa.
Maisteri otti naukun ja aloitti uudestaan:
– Tuimana istuimellaan – –
– Jos setä nyt ei tuki suutaan, niin minä alan lukea ääneen kassakirjaani.
Maisteri katkaisi äkkiä lausuntansa. Hän nousi istualleen ja katsoi ympärilleen silmät suurina.
– Mehercule! hän huusi. – Olen näemmä sortunut haaksirikkoon karulle ja barbaariselle rannikolle, olen joutunut skyyttain valtaan. En näe sinua koskaan enää, sinä valkeankimmeltävä Akropolis. Missä kaikki nyt on? Missä on Kronoksenpojan linna, missä filosofien pylväskäytävät?
– Piru sen tietäköön, vastasi kauppias tyynesti ja koputti piippunsa tyhjäksi kiveä vastaan. – Mutta tässä on viinaputeli.
– Kova oli kohtaloni, jupisi maisteri. – Olen Perikleen jälkeläinen ja Ciceron perijä, ja tässä nyt istun ryysyihin puettuna paljaalla, alastomalla Ultima Thulen kalliolla ja ryyppään paloviinaa puotilaisen ja kyläkraatarin kanssa. Mutta, jatkoi hän koroittaen ääntään, minä tahdon sanoa sinulle, veli Markelin, että sinun epähieno puheesi kassakirjasta oli sitä laatua, että se voisi saada nämä kivetkin punastumaan. Alan melkein katua, että olen joskus satunnaisen pulan hetkinä sallinut sinun antaa minulle lainaksi joitakin pikkusummia, naurettavan pieniä muuten. Mistä syystä luulet historian säilyttäneen Maecenaan nimen, siksikö että hän oli verraton koronkiskuri, nylkyri ja rahanhaalija? Ei, vaan sen tähden että hän lahjoitti Horatiukselle huvilan. Oletko sinä lahjoittanut minulle huvilan, villam suburbanam et sumptuosam? Et, sinä olet enintään lainannut minulle joskus muutamia paperiruplia, ja sillä hinnalla tahdot ostaa itsellesi sijan Maecenaan rinnalla. Ja sinä kehtaat kerskua mokomalla juuri sinä hetkenä, kun minä olen aikeissa antaa sinun kuulla eepostani. Runeberg itse on lukenut sen kaksi ensimmäistä laulua, ja hän sanoi, että siitä näytti voivan tulla melkein mitä hyvänsä. Siis, jatkamalla ajatusta, myös kaikkein suurinta.
– Mikä se Runeberg on miehiään? kysyi kauppias kaivaen hyppysellisen tupakkaa massistaan.
Maisteri hillitsi itsensä.
– Runeberg on koulunopettaja Porvoossa, minun virkaveljiäni. Hän on muun muassa julkaissut kirjan, jonka nimi on Vänrikki Stoolin tarinat.
– Vai sen, virkkoi kauppias ja alkoi panna piippuun.
– Eräänä yönä monta vuotta sitten minä olin isossa seurassa, jossa oli myöskin Runeberg. Me istuimme ylhäällä aamuun kello kahdeksaan, mutta vielä silloinkaan ei tehnyt mieli mennä levolle. Runeberg puhui melkein koko ajan. En ole sen koommin nähnyt häntä, mutta sitä yötä en unhota koskaan, en vaikka saisin elää tuomiopäivään saakka. Niin rikas voi ihminen olla, että hän yhtenä ainoana yönä voi antaa monille muille kylliksi muisteltavaa koko elämän iäksi. Mutta sitä sinä et tajua, senkin jauhoturpa ja rusinapussi, sillä se on jotain muuta kuin tämän maailman debet ja kredit.
– Kuulkaas nyt, mestari, sanoi kauppias kääntyen Björkmanin puoleen, joka oli istunut hiljaa omissa mietteissään. – Kuinka kauan me annamme hänen haukkua noin törkeästi? Otetaanpas ja uitetaan tuota vanhaa peruukkipölkkyä ja katsotaan onko hän vedenpitävä. Minä ennustan, että hän vuotaa kuin emälammas.
Ennenkuin Björkman ehti vastata, iski maisteri jo täydellä voimalla takaisin:
– Peruukkipölkky, sanoit! Oi aikoja, tämä sillinhirttäjä, tämä väskynärotta uskaltaa sanoa Horatiuksen edustajaa ja luonnontieteiden suosijaa peruukkipölkyksi! Nyt huomaan, että rehtori oli oikeassa, kun hän taanoin sanoi minulle: Kuinka niin korkeasti sivistynyt ja monipuolinen mies kuin veli voi fraterniseerata jonkun kauppiaan ja räätälin ja muiden senkaltaisten kanssa, vaikka kaupungissa on tilaisuutta jalostavaan kanssakäymiseen? Huono seura se varmasti houkuttelee veljen juomaankin niin että veli tulee pian kykenemättömäksi hoitamaan virkaansa. Juuri niin hän sanoi, rehtori Laurin itse.
– Jos minun seurani ei sovi, niin enpä huoli tyrkyttää itseäni.
Björkman lausui nämä sanat hyvin totisesti, mutta iski kuitenkin samalla hiukan silmää Markelinille.
Maisteri säpsähti. Hän kuuli loukkaantuneen äänensävyn – silmäniskua hän ei voinut nähdä – ja hän jatkoi innokkaasti:
– Kuule, kraataripukki, lenkkasääri, ja sinä Markelin, ollaan sovinnossa. Jos minä teitä solvaan, niin älkää siitä välittäkö, minuun nähkääs menee joskus Sauluksen henki ja se teettää sellaista. Älkää nyt tärvelkö iltaa happamilla naamoilla, laula mieluummin jotain hauskaa, Björkman.
Ryypättiin ensin ja sitten Björkman veteli muutamia merimieslauluja, joiden kaiku kiiri virstamäärin yli hiljaisten vesien. Mutta nyt heillä oli jo sen verran höyryä päässä että mieli oli heltynyt ja leppeä; remuisa ilo ei tavannut oikeata kaikupohjaa, ja sentähden mestari esitti lopuksi vanhan laulun, joka oli sävyltään hiljainen:
Nuor' tytär muinaiskuninkaan
nous aamull' ani varhain
ja ruusuja läks poimimaan,
läks poimimaan
hän lehtoon viherjäiseen...Tunnit tulivat ja menivät, ne häipyivät pois niin hiljaa, ei kukaan pitänyt niistä lukua. Ylt'ympäri levisi vaaleansininen, äänetön yö. Heikko maininki nuoleksi kareja ja luotojen kupeita, leväkasat rantahiekalla kahisivat hiljaa. Tuli paloi leppeästi miesten jalkain juuressa, ja he ruokkivat sitä ajopuilla ja risuilla.
Maisteri oli vähitellen saanut oikean määränsä. Hän kuuli maan hengittävän, hän oli yhtä ikiluonnon kanssa. Kun ei kukaan enää viitsinyt kuunnella hänen puheitaan, hän nousi pystyyn ja alkoi kuljeskella ympäri saarta etsiäkseen veljiänsä kasvien ja eläinten joukosta. Hän kahlaili puolisääreen upottavaa lettoa nähdäkseen viklojen nukkuvan pesissään; hellin käsin hän kokoili untuvia, höyheniä ja munankuorenpalasia taskuunsa. Harhaillessaan ohuessa hämärässä hän keksi yht'äkkiä kuolleen linnun eräässä kallionkolossa. Hän jäi seisomaan kevyt ruumis kyhmyisten sormiensa välissä ja yritti puhaltaa elävää henkeä puoliavoimeen nokkaan, mutta pää riippui vain velttona kuihtuneen kaulan varassa ja koko lintu oli niin pehmyt ja keveä kuin siinä ei olisi juuri mitään ollutkaan.
Syvä suru valtasi maisterin hänen seisoessaan siinä kuollut lintu kädessään. Kaksi kyyneltä vieri yht'aikaa esiin, ne valuivat rinnatusten alas kuopikkaita poskia ja katosivat tuuheaan partaan. Verkalleen hän palasi tulen luo.
– Mitä se Korkea Viisaus on löytänyt? kysyi kauppias jo etäältä.
Maisteri ei vastannut. Hän istuutui aivan tulen ääreen ja ojensi kämmenensä, jolla lintu lepäsi, mahdollisimman lähelle liekkejä.
– Sehän on kuollut, sanoi kauppias, – viskaa sen pois, se on kai täynnä matoja.
– Se on varmaankin paleltunut kuoliaaksi kylminä helluntai-öinä, arveli Björkman.
Maisteri ei tahtonut heittää toivoaan. Hän istui siinä käsi tulen päällä kuin uusi Mucius Scaevola melkein, ja ihokarvat hänen villavissa sormissaan kärventyivät. No niin, tietysti hänkin lopuksi ymmärsi, että lintu oli aikoja sitten siirtynyt kylmän ja lämpimän tuolle puolen, ja sitten hän laski sen kauniisti luotaan.
– On olemassa tragedioja ilman silosäkeitä ja monologeja, virkkoi hän tuijottaen tuleen. – Tragedia merkitsee murhenäytelmää, moukat, ja monologi, se on kun minä puhun viisaasti ja Markelin istuu vaiti ja kujeilee. Nyt sen tiedätte.
– Pyydämme kiittää selityksestä, sanoi kauppias nostaen lakkiaan. – Saisimmeko ehkä tietää senkin, mikä se ihmeellinen lintu on, jonka setä on löytänyt? Onkohan se eräs jonka nimi on Feniks ja joka munii kultamunan ennen kuolemaansa?
– Se on rantakirvinen, vastasi maisteri. – Tiedättekö mitä Nilsson sanoo rantakirvisestä? Niin, hän kirjoittaa Faunassaan, että rantakirvisen näyttää luonto määränneen laululla ja viserryksellä elähdyttämään paljaita ja kolkkoja kallioita, joilla mikään muu laululintu ei viihdy. Oletteko kuulleet – hän jatkoi puoliääneen – oletteko kuulleet tarinan Tatjanasta?
Markelin rykäisi pari kertaa ja antoi mestarille pienen potkun, aivan huomaamatta.
– Emme ole kuulleet kerrassa mitään, sanoi hän kaataen viinaa koko seuralle. – Olemme tietämättömiä kuin se lapsi, joka syntyi tänään aamupäivällä. Kuinkas sen Tatjanan juttu sitten oli?
Maisteri istui hetkisen vaiti.
– Siitä on jo pitkä aika, ei kumpikaan teistä ollut silloin vielä syntynyt tähän maailmaan minun mieliharmikseni. Olin ylioppilaana Turun akatemiassa, mutta lomat vietin täällä kotona. Siihen aikaan oli kaupungissa kauppias nimeltä Silikoff, hän oli tullut tänne heti sodan jälkeen. Joka vuosi hän matkusti Venäjälle tavaroita ostamaan, ja kerran keväällä kotiin palatessaan, se oli vuonna 1812, hän toi muassaan Tatjanan. He olivat menneet siellä naimisiin. Minä olin kolmenkolmatta ikäinen, kun ensimmäisen kerran näin Tatjanan.
– Juukeli sentään! sanoi Markelin. – No ja minkälainen hän oli, sedän Tatjana?
– Minun Tatjanani, sanot. Ei hän ollut minun eikä eläessään koskaan tullutkaan omakseni. Mutta nyt hän on minun, minun eikä kenenkään muun.
Minkälainenko hän oli? Mistä minä ihmispoloinen saisin sanat sitä kuvatakseni! Kuin aurinko hän oli, kuin laululintu. Hän oli kotoisin Krimistä, siellä naiset ovat kauniimpia ja suloisempia kuin missään muualla. Siellä kukkii magnolia ja rhododendron ja mantelipuu, kun täällä on vielä syltä paksulta lunta, siellä omenat tulevat läpikuultavia ja makeita kuin samppanjaviini. Siellä ei kenenkään tarvitse tehdä työtä eikä kenenkään tarvitse varastaa, käden kun vain ojennat, niin kaikki paratiisin hedelmät ovat sinua virkistämässä. Siellä Tatjana syntyi ja siellä hän kasvoi. Olen tätä asiaa paljon miettinyt ja se oli varmasti näin. Hän asui meren rannalla, ja se onkin oikea meri, ei mikään rapakko, niinkuin tämä Suomenlahti, vaan niin syvä meri, että se voi upottaa korkeat, ikuisen lumen peittämät vuoret, ja niin laaja, että siellä voi purjehtia päiväkausia näkemättä maata. Väliin se on sininen kuin suunnaton, kukkiva pellavamaa, ja toisinaan, rajuilman tullen, se on musta kuin multa. Se on se meri, jonka kreikkalaiset näkivät paluumatkansa päättyessä, se on merien meri, Thalatta.
Sitten Tatjana temmattiin merensä ja huvitarhansa ääreltä ja tuotiin tänne meille. Kolmessa vuodessa hänen kukintansa loppui. Kuuletteko? Ymmärrättekö sitä? Hän paleltui kuoliaaksi täällä meidän keskellämme, emmekä me voineet tehdä mitään. Talvisin hänellä oli nahat ja turkikset niin raskaat, että hän tuskin jaksoi niitä kantaa kapeilla olkapäillään. Mutta hänen täytyi kuolla. Silikoff itki ja vannoi, hautajaisissa hän oli päissään kuin sika ja huusi tahtovansa hänkin kuolla, mutta seuraavana päivänä hän oli tapansa mukaan puodissa ja teki kauppoja. Pian sen jälkeen hän sai lapsen erään piikansa kanssa, silloin tuli katumus taas ja hän rakennutti pienen kappelin Tatjanan haudalle, pienen huoneen, missä kaikki oli kullattua ja seinillä riippui pyhimysten kuvia ja taulu, joka esitti Tatjanaa morsiuspuvussa helminauha kaulassa. Juuri sellaisena hänet haudattiin; kirstun kannessa oli pieni ikkuna, josta hänet saattoi nähdä, kunnes multa hänet peitti.
Minä istun joskus ja katselen oikeaa kättäni. Ihmeellistä, se on pidellyt Tatjanan ohuita sormia. Ihmisikä on senjälkeen kulunut, mutta minä olen tuntenut elämän lämmön hänen ruumiissaan tällä samalla kädellä. Me pitelemme niin paljoa, mutta mitään emme voi pitää.
– Sen pituinen se, virkkoi kauppias ja haukotteli kuin kuningastiikeri, niin että vahvat, keltaiset hammasrivit loistivat. – Mutta ei se kai sentään ollut yhtä haikeata ihan kauttaaltaan. Mitenkäs siinä oikein kävi, kun setä saattoi hänet kotiin eräänä iltana ja Silikoff oli päissään? Siitä kerrotaan ihmeellisiä juttuja, vanhat puhuvat pusuista ja muusta armastelusta. Mitä on oikein uskottava?
– Tiedätkö että minä voin kuristaa sinut, sormeni ovat kovat kuin teräs!
– No no, no no, onko setä unohtanut käskysanat? Minä vain sanoin että niin puhutaan. Mutta vanhathan valehtelevat niin pirusti, luulevat ettei heidän pukkejansa kukaan hoksaa. On toki luojan lykky että setä on elossa ja voi itse kertoa kuinka asian laita oikein on.
– No niin, sanoi maisteri, tyynemmin. – Minä sanon teille kuinka se oli. Autoin häntä kerran viemään Silikoffia kotiin eräistä kemuista, mies oli tukkihumalassa ja retkotti päällämme kuin patja. Kun päästiin heidän kotinsa portille, niin Tatjana ojensi minulle kätensä ja vei sen itse huulilleni. Hän teki sen itse, sanon teille, kuinka minä olisin tohtinut! Minusta tuntui maailma sinä hetkenä pysähtyvän, ja ken tietää, ehkä se sen tekikin. Antoihan Jumala auringon seisoa alallaan Gibeonin laaksossa, ihmeitä voi tapahtua vieläkin. Yksihän oli jo tapahtunut, kun hän painoi kätensä huulilleni. Maassa virui Silikoff ja antoi ylen. Minä en sitä nähnyt, mutta muistin jälkeenpäin. Mitäpä siitä. Voivat riistää minulta viran, sehän niillä on tarkoitus ja kai se onnistuukin, voivat ottaa vaatteet päältäni ja kirjat hyllyltäni, mutta sitä ei kukaan voi minulta riistää, että kerran olen saanut suudella Tatjanan kättä.
– Mutta setä hoi, sanoi kauppias vetäen loppusavut piipustaan, – mistä hiidestä setä tietää niin tarkoin minkälaista Krimissä on? Onko setä ollut siellä?
– En ole. Ja iloitsenpa, etten voi sinne koskaan päästäkään. Sillä voisi sattua, ettei siellä ole lainkaan semmoista kuin luulen.
– Vai sillä lailla. Setä on näemmä rehellisempi kuin merimiehet.
– Niin, sanoi maisteri, – nyt olette saaneet kuulla hiukkasen minun sateenkaarestani, nyt on teidän vuoronne kertoa.
– Toiste, opettajasetä, sanoi kauppias. Hän nousi ja tallasi kituvan tulen sammuksiin.
– Toiste! valitti maisteri. – Aina sama juttu; minä yksin ennätän kertoa, teille on aina liian myöhä.
– Ensi kerralla, ensi kerralla, lohdutti kauppias taputtaen maisteria olkapäähän tukevalla kädellään. Sitten hän otti tyhjän pytyn ja ammensi vettä hiillokseen. Miehet asettuivat majan makuulavoille nukkumaan.
Björkman valvoi vähän pitempään kuin toiset. Rinnassa tuntui lämpimältä ja kevyeltä, ummessa silmin hän näki paljon valoisaa, vaalean tytön kaivolla paljain jaloin, joille läikkyi vettä...
Ulkona oli täysi valaistus. Aurinko nousi idässä yli metsänreunan, loistavana ja ihmeellisenä kuin profeetan tulivaunut. Vesi pihisi hiljalleen sammuneen valkean tuhassa.
III.
Majassa jyrisi väkevä kolmiääninen kuorsaus nousten ja laskien varmassa tahdissa. Ulkona oli jo päivä pitkällä. Koskelot ja kiislat lentää suihkivat joka suuntaan kiireisinä kuin tärkeiden viestien viejät, siivillään vettä viistäen. Laiska ja empivä lounaistuuli heräsi ja pani hitaasti auran liikkeelle. Kalat söivät kiltisti, pitkäsiima tutisi ja nytkyi. Polat ja kohot painuivat toisinaan veden alle; siellä kävi ankara kamppailu hiljaisuudessa.
Koituipa siunattu sunnuntai kolmikolle, päivänpaistetta, merta ja lintujen kirkunaa. Pyynti antoi enemmän kuin odotettiinkaan. Iltapäivällä he lastasivat saaliinsa veneeseen ja nostivat purjeet. Vierekkäin siinä viruivat julma petohauki, urhea pikku ahven ja maukas säynävä, jolla on niin heikot älyn lahjat. Pari väsymätöntä ankeriasta yritti myötäänsä kavalasti luikertautua veneen laidan ylitse.
Yksi lohikin oli eksynyt joukkoon, riehui ja meiskasi kovin ja oli teurastettava. Komea näky se oli tämä saalis kokonaisuudessaan.
Björkman piti perää kuten tavallisesti; hänen suurin ilonsa oli nykyään ohjata verkkovenettään ulkoluotojen ja Räfsbackan rannan väliä. Espanjanmeri ja The roaring forties olivat poissa hänen elämästään, mutta ihminen talttuu vuosien varrella ja mieltyy johonkin sisäsaariston lahteenkin. Ihminen on kuin liekaan pantu luontokappale, tonkii ensin ja nirsoilee ja valikoi parasta purtavaa niin pitkältä kuin köysi myöten antaa, mutta palaa sitten siivosti paalun luo.
Markelin istui ja piti tarkoin silmällä peräntakaisia ulapoita. Juuri ennenkuin viimeinen kaistale avomerta jäi näkymättömiin erään niemen taakse, hän säpsähti hiukan; taivaanrannalle näytti nousevan mustia savupilviä. Siinä ollaan, hän ajatteli, siellä on engelsmanni höyryfregatteineen. Mutta hän ei virkkanut toisille mitään. Kauppa hänen puodissaan kärsi jo nytkin ajan epävarmuudesta; ostohalun vuoksi oli parasta, ettei uusia huhuja laskettu liikkeelle.
Sovittiin että Björkman veisi heidät kaupunkiin saakka – kalanpaljouden takia. Laivasillalla kauppias jakoi saaliin antaen kumppaneilleen runsaasti. Björkmanille hän virkkoi ikäänkuin sivumennen:
– Jos nyt vastoin odotusta kävisi niin hullusti, että engelsmanni ilmestyisi tänne, niin kai mestari sitten tulee auttamaan minua, että saan tavarani turvaan? Silloin tulee pula hevosista, siksi kysyn etukäteen.
– Sanovat minua hevositkijäksi, vastasi Björkman, – mutta jos hätä tulee, en minä surkeile Marengoa. Latoni Takaniityllä on tyhjänä, sinne mahtuu kauppiaan koko varasto. Muut ladot lähempänä maantietä lienevät jo kaupunkilaisten tilaamat.
Markelin nyökkäsi.
– Niin, ajat ovat vaaralliset meille kaikille.
– Kaikilleko? puuttui maisteri puheeseen loistaen mielihyvästä. – Se on liian paljon sanottu, aivan liian paljon. Sinä saat kyllä monta unetonta yötä suurten omaisuuksiesi tähden, joita ei raiskaa ainoastaan koi ja ruoste, vaan myös tuli ja nälkäiset ihmiset. Nälkäinen ihminen on vaarallinen peto, varo sitä. Mutta katsos minä! Omnia mea mecum porto, minulla on eräs harvinainen Tacitus-painos, sen pistän taskuuni – ja lopusta Herra pitäköön huolen! Minä olen vapaa mies, mutta sinä olet orja, riisiryyniesi ja potaskasi orja.
– Mitä köyhempi, sitä röyhkeämpi, sanoi kauppias tyynesti. – Korkea Viisaus suvaitkoon pitää suunsa vähän soukemmalla, ettei läkähdy.
– Respektiä harmaille hapsilleni! Käpälät tänne, minä annan patukkaa.
– Setä kun on niin tottunut ottamaan poikia korvista kiinni, voisi tarttua tämän kopan korvaan ja auttaa minua kantamaan sen kotiin.
– Tiedätkö sinä kuka Merkurius oli? Hän oli kauppiasten ja varkaiden jumala. Pitääkö minun nyt vanhoilla päivilläni palvella varkaiden jumalaa?
Maisteri ei kuitenkaan odottanut vastausta, vaan tarttui kiltisti osoitettuun sankaan.
Björkman päästi veneen irti ja suuntasi kotirantaa kohti. Aurinko oli jo luisunut hyvän matkaa alamäkeä, lahden suussa riippui linnoitus valleineen ja bastioneineen taivaan ja meren välillä kuin ihme kerrassaan, ja kaupungissa alkoivat kirkonkellot soida.
Maisteri ja kauppias astelivat kotiinpäin kujia pitkin.
Oli syreenien kukinta-aika. Koko kaupunki oli peittynyt valkeaan ja violettiin; raskas ja imelä tuoksu aaltoili ilmassa. Pääskyset lensivät ristiin rastiin yli punaisten kattojen, jokaisella tuuliviirillä istui yksi ja viserteli kimakasti; niillä ei ollut lepoa. Mutta ihmiset istuivat hiljaa puutarhoissaan. He pysähtyivät kauppiaan kyökinportaiden eteen.
– Lohen panemme tasan, sanoi Markelin. – Tasitukset voivat olla hyviä, mutta tuore lohi on vissisti parempaa. Ja sitten toinen asia: setä ei huoli laittaa itselleen turhia menoja juhannukseksi, tulee vain suoraan minun luokseni. Eikä pidä niin kovin pahoitella sitä asiaa, sehän on niin hiton joutavaa.
– Hyvää yötä, Maecenas, sanoi maisteri ja lähti.
Hän painui takaisin rantaan. Hän asui yliskamarissa matami Tilaksen, leipurinlesken luona. Talo oli vanha, punamullalla sivelty, seinät pullistuneet, niin että hökkeli kauempaa katsoen muistutti pöhöttynyttä lehmää, joka on mehevässä puutarhassa syönyt liikaa. Keväisin ja syksyisin vesi nousi ulkohuonerivin nurkkiin asti.
Maisteri meni lesken keittiöön ja vei sinne kalaosuutensa. Eukko hoiti hänen taloutensakin ja piti hänestä huolta kuin rakkaasta sukulaisesta. Lesken sydäntä viilsi, kun hänen täytyi karhuta maisterilta vuokraa, mutta hän tarvitsi omansa eikä elänyt häävisti hänkään.
Muija kehui kaloja kovasti, nehän olivat ensimmäinen saalis, minkä maisteri tänä vuonna toi kotia.
– Sain minä kaksitoistanaulaisen lohenkin, kertoi maisteri vaatimattomasti.
– Varjelkoon! huudahti muija. – Mutta missä se on sitten?
– Lahjoitin sen Markelinille, vastasi maisteri tehden ylevän liikkeen.
Eukko päivitteli, mutta maisteri meni nopeasti puutarhaan ja pujahti pieneen huvimajaan. Siellä hän veti kummastakin povitaskustaan ahvenen ja pisti ne pieneen vasuun. Hän oli kähveltänyt kaikkein kauneimmat kalat; niiden mustat selkäjuovat piirtyivät terävinä vihreätä pohjaa vastaan ja evät ja kidukset loistivat lakkapunaisina. Sitten hän taittoi vasun täyteen syreeninkukkia ja lisäksi vielä unikoita ja orvokkeja kukkamaasta.
Vasu käsivarrella hän lähti kulkemaan sivukatuja ja kiertoteitä ja pääsi jotenkin huomaamatta harjun yli ja kaupungin ulkopuolelle. Tuulimyllyt tekivät kunniaa siivillään, kun hän sivuutti Kissapotin, missä kaupungin liiat kissanpojat lepäsivät kivipainoilla upotetuissa pusseissa. Nuorten mäntyjen lomitse häämötti matala kivimuuri; sen takana oli venäläinen hautausmaa.
Maisteri kapusi yli muurin ja katseli ympärilleen. Ei ketään ihmistä ollut näkyvissä. Hän otti lakin päästään ja meni äärimmäisessä nurkkauksessa olevan pienen hautakappelin luo. Punaisten ikkunaruutujen lävitse hän katseli kauan erästä muotokuvaa. Sitten hän otti kukat ja teki niistä kaloille vuoteen porraskivelle.
Kotona maisteri kirjoitti kirjeen.
"Nyt syreenit kukkivat taas, Tatjana. Ne ovat yhtä kauniit kuin
silloinkin ja kuihtuvat yhtä pian. On kamalaa nähdä niiden
kuihtuvan, etenkin valkoisten, ne mätänevät yhdessä yössä. Mutta
niiden tuoksun voi muistaa koko pitkän syksyn ja talven.
Nyt on taas kesä. Kaikki on kuin ennenkin. Hauki vaanii saalista
ruovikon reunassa, ahven tuijaa uteliaana ja ahnaana vanhoissa
paikoissaan. Vaahtera sinun pihallasi on kasvanut muita puita
korkeammaksi ja antaa paljon siimestä. Kuljen joka päivä sen
ohitse, ja joskus seison tuokion sen varjossa. Nyt tiedän kuinka
kuolema saisi kerran tulla: kuin suuri viileys.
Maa on ihana, mutta ihmiset käyvät sotaa. Pian ehkä tulevat
tännekin pommeineen ja tuliraketteineen, mutta me kaksi voimme
olla huoleti, sinä ja minä, meillä ei ole mitään menetettävää.
Pakkanen ja kosteus ovat turmelleet seiniä, jotka ympäröivät
sinun kuvaasi kalmistossa. Minun pitäisi kutsua muurareita ja
katonpanijoita ja lasimestareita korjaamaan vauriot, mutta hehän
eivät tiedä, minkälainen sinä olit, ja siksi he vaativat rahaa
työstään. Raha on ainoa mitä en voi antaa sinun hyväksesi.
Mutta annan sinulle puutarhani ja kalastukseni esikoiset. Älä
ylenkatso uhriani."Kun kirje oli valmis, niin maisteri poltti sen kaakeliuunissa. – Nyt se on hänen luonaan, virkkoi hän ääneen; hän usein puheli itsekseen, kun ei ollut ketään kuulemassa.
IV.
Kun Björkman tuli kotiin, makasi kisälli uunilla kuorsaten ja hönisten kuin vanha emäsika; hän oli päissään joka sunnuntai ja joskus välilläkin. Täti kulki ympäri ja läiski kärpäsläpsällä. Valkaistu takka oli hänen paras jahtimaansa.
– Me kalastamme ja Täti metsästää, sanoi Björkman, – mutta eihän vielä ole oikea kärpästen aika.
– Pitää ajoissa ruveta niitä vihaamaan, muuten niistä on kohta pääsemättömissä, vastasi muija.
– Niinpä taitaa olla, mutta antakaas Täti pikkuinen läpsäys Anderssonillekin, hän näkyy taas makaavan seitsenkertaisessa ankkurissa. Totta kai hän sai Kuggaksen kirkkonutun valmiiksi, ennenkuin tämä ilo alkoi?
– Eilen ehtoolla hän sen vei.
– No ja Kuggas, oliko tyytyväinen?
– Hyvin se kuuluu sopineen, mutta Kuggas käski viedä terveisiä ja sanoa, että menisit sinne niinkuin tänä ehtoona, jos palaat kotia ennen pimeän tuloa.
– Kellohan on jo kahdeksan, tuumi mestari vastahakoisena. – Ehdin minä siitä nutusta maksun saada milloin hyvänsä.
– Ei se kai maksun takia. Kuggas ei pidä tapanaan kiirehtiä, kun on tarvis hellittää kopeekoita, sehän on mies niin saita että puree täin kahtia ja pitää molemmat puolet itse. Hän tahtoo vain että veisit sinne kaloja. Nehän muka silloin tällöin myös tuikkaavat meille pahanpäiväisen lämpimäisleivän; nyt ei meillä ole pitkiin aikoihin leivottu, ja hän tuumii että kelpaisi saada kalaakin.
– Suittaa olla, sanoi mestari, mutta mielessään hän ajatteli muuta.
– Pitänee sinun ottaa ämpärillinen keittokaloja ja viskata sen kitaan, muuten saat taas kuulla siitä kivijalasta.
– Emme me selviä kivijalasta ämpärillä keittokaloja, siitä Täti saa olla varma. Joka ikinen päivä saan nykyään kuulla siitä kivijalasta. Viime kerralla hän sanoi aikovansa puhua herrojen kanssa kaupungissa.
– Anna hänen puhua, ei hän kuitenkaan saa meitä pois tästä, onhan laki ja oikeus maailmassa. Mutta kyllä on parasta että käväiset siellä tänä iltana niinkuin hän pyysi.
– Mutta minun on nälkä, valitti mestari, – eikä Kuggaksessa tarjota minulle suinkaan märkää eikä kuivaa.
– No siinä on pöydällä vähän haukattavaa, mutta menekin sitten joutuin.
Mestari söi hitaasti; ruoka maistui kyllä, mutta hän tahtoi voittaa aikaa. No, loppujen lopuksi oli kuitenkin lähdettävä.
Hän tapasi Kuggaksen tallin edustalla. Lehmät olivat jättäneet joitakin läiskiä siihen tielle, ja niitä Kuggas oli vahtinut pari päivää. Nyt ne olivat kutakuinkin kuivia ja mahdollisia käsitellä, niin että hän vaikeudetta saattoi kantaa ne tunkiolle.
– Jassoo, olet jo palannut kotiin, sanoi Kuggas luoden salavihkaa silmäyksen ämpäriin. – Näkyikö engelsmannia tai ranskalaista?
– Muuta ranskalaista emme nähneet kuin Markelinin konjakkipullon, ja se teki meille pelkkää hyvää.
– No tuliko kaloja miten?
– Huonosti, huonosti, pikku tinttiä vain. Mutta jos huolit, toin tässä keittokaloja ämpärillisen.
– Kiitos, kiitos, se oli ansaitsematon lahja, sanoi Kuggas nuivasti ja pettyneesti. – Voimme tyhjentää sen tuvassa. Mennään sitten kamariin, minulla on vähän asiaa sinulle.
Kuggaksen vieraskamari oli siniseksi maalattu ja kalustuksen puolesta vauraan ja arvokkaan näköinen. Seinällä riippui vanha peili, tumma ja täplikäs kuin paha omatunto, pari uutta keisarin ja keisarinnan öljypainokuvaa ja väritetty puupiirros, joka esitti Leveää ja kaitaista tietä.
Leveä tie alkoi komeasta portista kulkien tasaisena ja mukavana ihanien seutujen halki, missä näkyi hedelmäpuita ja viiniköynnöksiä ja notkuvia pitopöytiä, joiden äärestä kauniit naiset viittoivat. Sillä tiellä vaelsi iloisia ihmisiä parvittain, he tanssivat ja helkyttivät maallisia soittimia ja poimivat kultaomenia puista. Mutta tien loppupäässä leimusi helvetin pätsi lihavin tulikielin, ja irvistelevät pirut, joilla oli sarvet sekä päässä että polvissa ja kukonkannukset jaloissa, heiluttivat voitonriemuisesti julmia hankojaan ja paistinvartaitaan. Kieli riippui niillä ulkona suusta, se oli veripunainen ja terävä. Kammottava näytelmä.
Mutta toisella puolen kulki Kaitainen tie karussa vuoristossa; orjantappurat ja terävät kivet haavoittivat kulkijoita, jotka verissään ja uupuneina kiipeilivät jyrkkää rinnettä ylös. Viimeisellä ja vaikeimmalla taipaleella ilmestyi suojelusenkeleitä pensaikosta avittamaan vanhurskaita Paratiisin autuuteen.
– Tuommoinen kuva tuottaa paljon siunausta, sanoi Kuggas. – Se herättää paatuneet ja varoittaa ja kurittaa turhamaisia. Siitä näkyy esimerkiksi, että Leveän tien alkuna on pramea herrasväenportti.
– Niin on, vastasi Björkman, – ja Kaitaisella tiellä ei näy olevan tarpeen pitää aitoja kunnossa – kovinpa ovatkin surkeassa tilassa. Mutta siellä – kuvassa meinaan – ei olekaan elukoita, jotka tuppaavat toisten kauramaihin.
Kuggas tuntui menettävän halunsa onkia lisää opetusta kauniista taulustaan. Hän istui hetkisen vaiti ja sylkäisi hienosti.
– Oletko sinä hukannut syyrinkisi Grindaksen kaivolle tai Sysimäenmetsään? kysyi hän äkkiä.
– En tietääkseni, mutta kuinka niin?
– Arvelin vain, että sitäköhän sinä haeskelet iltaisin niin vietävästi tähän aikaan.
Mestari säpsähti, mutta keksi kumminkin vastata:
– Ei, näes, minä olen vain saanut vähän herrastapoja, niin että käyskelen noinikään vain lystikseni. Mutta se ei mahda olla synti, sillä ne Sysimäenmetsän tiet ovat kuin ota ja anna tuo Kaitainen tie.
Kuggas yskäisi ja roiskautti paksun syljen.
– Kävin tässä tuonoin kaupungissa, virkkoi hän hetken vaiti oltuaan. – Ja silloin tulin puhuneeksi vähän herrojen kanssa.
– Sehän sopi mainiosti, tuumi Björkman. – Kuka osaakaan haastella herrojen kanssa niin hyvin kuin sinä!
– No, sinä kyllä hääräät sen kauppiaan ja höhlän maisterin kanssa, mutta tässä oli suuremmat herrat kyseessä, Liljeström ja itse pormestari.
– Ohhoh, jopa olikin.
– Me näes siitä kivijalasta, joka yhdeltä nurkaltaan on minun maallani.
Maa oli tosin kaupungin, mutta Kuggas puhui siitä aina kuin omastaan. Hän hautoi mielessään hiljaista toivetta, että hän joskus maailmassa käräjöimällä pääsee tilan lailliseksi omistajaksi. Hänen sukunsa oli asunut taloa neljässä polvessa, ja "rikoslaissa on jotakin jota sanotaan nautinnaksi", oli Liljeström kerran sanonut; tämä Liljeström oli lukenut eksaamia Helsingissä monta Herran vuotta ja Susiteetin tytöt puhuttelivat häntä härassöödingiksi.
– Vai kivijalasta, sanoi Björkman, – joko sinä taas olet päässyt siihen. Tiedäthän että minä rakensin tupani vanhalle kivijalalle. Mökkini on siis täsmälleen entisen tuvan paikalla. Enkä minä voi uskoa, että ihmiset entisaikaan rakensivat kivijalkansa toisten tontille.
– Jaa, jaa, siitähän me nyt juuri aiomme ottaa selon, minä ja kaupungin herrat. On olemassa papereita ja vanhoja karttoja, ja kun niitä vertaillaan keskenänsä, nähdään kyllä, eikö mökkisi kivijalka ole yhdeltä nurkaltaan minun maallani.
– Käräjiinkö tässä tulee mentäväksi, vai mitä sinä oikein meinaat tällä kaikella?
Björkman oli vihainen, ja se näkyi.
– Käräjiin ja käräjiin, jamasi Kuggas säyseästi, – kuka on sanonut että minä käräjiin tahdon? Tokko sinä tiedät mitä käräjöiminen maksaa? Asia voi mennä keisariin asti, ja siinä voi menettää talon ja tavarat, vaikka varmasti tietäisikin voittavansa. Mitä me siis rupeaisimme suotta käräjöimään?
– Sanos muuta!
Kuggas käänsi silmänsä kattoon, niin että keltatäpläiset valkuaiset tulivat näkyviin.
– Minä tässä olen itsekseni tuumaillut, että jos sinä lopetat ne metsäkävelysi ja annat oppipojan noutaa juomaveden niinkuin takavuosinakin – tässä Kuggas irroitti silmänsä katosta ja suuntasi ne varovasti Björkmaniin päin – niin ei tarvitsisi tulla mitään käräjänkäyntiä siitä kivijalasta.
Näytti kuin Björkman ei olisi kuullut mitään. Hän istui vain ja tuijotti tylsästi suoraan edessänsä olevaan seinään. Siinä tapahtui jotakin. Kahta tietä esittävän taulun takaa kömpi lude reilusti kuvapuolelle, vaelsi huolettomana Leveää tietä viinin ja kevytmielisten naikkosten parissa eikä pelännyt perkeleitten uhkaa. Keskelle punaisinta helvetinlieskaa se pysähtyi ja näytti viihtyvän siinä hyvin, tuntien kai oman värinsä.
– Niinkö, sanoi Björkman yht'äkkiä, – vai sillä nurkalla se kivijalka seisoo. Hyvä että sain tietää. Ankeriasta on vaikea pidellä hännästä, ja yhtä työläs on saada totuutta irti sinusta. Ajattelinkin tässä juuri että mitähän sinulla oikein oli hampaan kolossa, senkin vanha kettu.
– Kettu voit itse olla, kun juokset ja nuuskit toisten tyttöjä.
– Sigrid lienee kyllä sinun tyttösi, mutta ei hän raukka sille mitään voi.
– Sigrid on minun tyttöni, eikä hänen lastensa pidä joutuman räätälinpöydälle istumaan, sen minä takaan. Mutta se on eri asia. Sinä vaanit toisen kihlattua.
Nyt näytti Björkmaniin tulevan enemmän eloa. Mutta Kuggas ei antanut hänelle sananvuoroa, vaan jatkoi yhä tiukemmin:
– Sigrid menee Österlundin Emilille, kun hän palaa kotiin.
– Paljonhan maailmassa sanotaan, vastasi Björkman, – mutta saadaan nähdä.
– Jahah, sanoi Kuggas, – taitaa siis olla parasta, että käyn puhumassa Liljeströmin kanssa huomispäivänä.
– Varmasti, vastasi Björkman. – Mikä ajoissa tehdään, se ajoissa auttaa.
– Ja kun tupasi tulee revittäväksi, saat laittaa talkoot, sillä sen pitää käydä joutuin, sanon minä.
– Kiitos kestityksestä, sanoi mestari ja lähti.
Mutta iloinen hän ei ollut.
Ison halkopinon takana hän kohtasi Sigridin. Tyttö käveli siellä ja huitoi nurmikkoa pitkällä koivunvitsalla.
Nyt ei asiaa sopinut enää lykätä tuonnemmaksi, kerranhan se oli puhuttava selväksi. Olisi ollut puhuttava jo aikoja sitten.
– Odotatko ketä? kysyi Björkman.
– En, ketäpä minä odottaisin?
Björkman meni lähemmäksi.
– Arvelin vain, että sinä kenties odottelit Österlundin Emilia.
Tyttö kohotti silmänsä.
– Mitä sinä höpsit, hänhän on merillä.
– Sieltä on yhtä pitkä matka tänne kuin täältä sinne. Hän voi tulla minä päivänä tahansa.
Sigrid karahti punaiseksi.
– Oletko kuullut hänestä jotakin?
– Olen, vastasi mestari. – Kuulin sinun olevan kihloissa hänen kanssaan. Onko se totta?
– Miksi sinun pitää kysyä!
Björkman oli hetkisen vaiti.
– Katsos, sanoi hän, – nyt on niin laita, että minun täytyy saada tietää mitä meidän kahden välillä oikein on.
Sigrid sivalsi kovasti ruohikkoa.
– Sen sinä tiedät, sanoi hän.
– Niin mutta Emil?
Sigrid käänsi katseensa poispäin.
– Merille lähtiessään hän sai minut lupaamaan, että odottaisin häntä kaksi vuotta. Se aika menee umpeen ensi Maarianpäivänä.
– Jos hän tulee tänä kesänä, mitä aiot tehdä?
– En tahdo että hän tulee tänä kesänä. Eikä hän tulekaan. Semmoinen hurja ja seikkailuhaluinen mies kuin hän sopii parhaiten merille, ja siellä hän pysyykin.
Vähän myöhemmin hän lisäsi:
– Vaikeata olisi elää hänen kanssaan.
– Mieluumminko olisit minun vaimonani?
Sigrid vain katsoi.
– Tässä on tosi kysymyksessä, sanoi Björkman.
– Meidän täytyy odottaa Maarianpäivään, sitten olen vapaa.
– Minä olen puhunut isäsi kanssa, hän koetti säikyttää minut pois.
Tyttö nyökkäsi.
– Sen arvaan. Meille tulee vaikeat ajat.
Molemmat olivat vaiti.
– Nyt minun pitää mennä, voivat ruveta hakemaan.
Sigrid pujahti pois.
V.
Pari päivää kului. Räätälin talossa ei ollut liialti hommaa juuri nyt, kun oli saatu maahan kaikki mitä pitikin eikä satoa minkäänlaista ollut vielä korjattavana. Ompelutyökin oli vähissä; kukapa tarvitsee uusia vaatteita kesällä? Mitä vanhemmat sitä paremmat kalassa ja sontatyössä.
Björkmanilla oli hyvää aikaa ajatella. Hänelle oli sattunut niin paljon nyt yhdellä kertaa. Ensin kivijalka ja käräjäjuttu – se asia ei kylläkään ollut ihan uusi, mutta nyt siitä näytti tulevan tosi. Ja sitten Sigrid ja Österlundin Emil.
Oliko mahdollista, että Emil saattoi palata kotiin nyt, kun engelsmanni isännöi Itämerellä? Olihan jok'ainoassa kauppiaalle saapuneessa sanomalehdennumerossa tietoja kaapatuista aluksista. Emil oli pestautunut konsuli Trappin kolmimastolaivaan "Sidoniaan". Oliko ajateltavissa, että niin iso alus, huono purjehtija lisäksi, saattaisi pujahtaa kaikilla rannikoilla risteilevien vartiolaivojen ohitse? Kuinka Björkman sitä miettikin ja yritti katsoa asiaa kylmästi, hänen täytyi sanoa, että se oli hyvin vähän luultavaa.
Mutta Emil saattoi päästä laivasta Ruotsissa ja tulla kotiin maitse. Se oli huikea kyytiväli, mutta mahdoton se ei ollut.
Ne olivat surun aikoja mestarille. Sigridiä hän näki harvoin, hän pani Ellan tuomaan juomaveden aamuin illoin. Ei Kuggaksen mieltä noudattaakseen, vaan siksi että häntä itseään ei enää haluttanut. Kerran hän kohtasi tytön äkkiarvaamatta Isonniityn kujalla.
– Mitä nyt on tehtävä? kysyi hän. Se tuntui niin typerältä eikä ollut lainkaan sitä, mitä hän oli tahtonut sanoa, mutta siihen se jäi.
– Niin, vastasi Sigrid tyynesti ja hiljaa, – mitäpä tässä muuta kuin odottaa ja katsoa mitä on tullakseen.
Sen vastauksen hän oli epäilemättä valmistanut etukäteen. Hänkin siis hautoi mielessään ajatuksia. Se oli pieni lohdutus, mutta mitä se oikeastaan auttoi?
Päivää ennen juhannusta Björkman istui tapansa mukaan pöydällään; Smissin rengin housuntakapuoli oli tällä kertaa vahvistuksen tarpeessa.
Silloin kuuluu paljaiden jalkojen askelia porstuasta, joku hapuilee lukkoa, saa vihdoin oven auki ja seisahtuu kynnykselle. Ranskankulman suutari on lähettänyt tyttönsä tuomaan lämpimäisiä, ovat leiponeet pyhiksi. – Österlundin Emil on tullut kotiin nyt, kertoo tyttö. – Hänellä on muassaan meritähtiä ja vihreä häkkilintu äidilleen, ja engelsmanni on kolme päivää ajanut heitä takaa ja ampunut heidän jälkeensä kanuunoilla.
Lanka kirskui niin rumasti, kun mestari vahasi sitä.
– Onko se totta kanss'? kysyi hän oudolla äänellä. – Oletko itse nähnyt hänet?
– En, mutta Nordströmska kävi meillä aamulla ja oli puhunut Smissin akan kanssa ja Smissin akka oli itse nähnyt hänet.
– Kas siinä hienoja totuudentodistajia, sanoi Björkman, – toinen oli vain hiukan päissään ja toinen valehteli vähän enemmän kuin tavallisesti.
Siihen tyttö ei osannut vastata mitään, mutta pani mestarin sanat mieleensä.
Täti oli seisonut porstuankomerossa kuorimassa kahvikermaa. Nyt hän tuli sisään ja laski kupin kädestään.
– Pitääpä käväistä Kuggaksessa kuulemassa tästä asiasta, sanoi hän. Ja väleen hän suoriutuikin matkalle.
Totta oli kaikki mitä suutarintyttö oli kertonut. Österlundin Emil oli saapunut edellisenä päivänä iltapuolella. Ja millä lailla hän oli tullut!
Österlundilla ei kukaan aavista mitään, ukko istuu liiterissä veistämässä haravanpiitä ja emäntä kuivailee astioita takan ääressä. Silloin Emil astuu sisään kuin ihan kuka hyvänsä ja sanoo ehtoot', ehtoot'. Kahteen vuoteen hän ei ole kirjoittanut riviäkään ja nyt hän astuu sisään noin vain ja sanoo ehtoot'. Toisessa kädessä hänellä on nyytti, toisessa kullattu lintuhäkki ja siinä iso vihreä papukaija, joka rääkyy ja sähisee käyrällä nokallaan. Lähtiessään kuuluu sanoneen: Joko tuon tullessani mammalle vihreän papukaijan tai sitten en tule lainkaan. Ja siinä hän nyt seisoo lintuhäkki kädessä. Se on poika se! Ja kun hän avaa nyyttinsä, se on täynnä meritähtiä, isoja kuin reikäleipä, ja vaaleanpunaisia näkinkenkiä jotka laulavat, ja ihmeellisiä kulta- ja hopeakiviä. Österlundin kuuluvat tulevan rikkaiksi nyt. Ja tämä ei vielä ole mitään, sillä rannassa hänellä on merimieskirstunsa ja iso säkki, ja ne ovat niin raskaat että ne on noudettava hevosella. Ja siellä kuuluu olevan kuivattuja eläimiä, jotka ovat sen näköisiä kuin pirut kirkonseinällä, ja silkkihuiveja ja posliininen kissa ja leninkikankaita äidille ja Kuggaksen Sigridille. Sillä nyt hänet kohta kuulutetaan Sigridin kanssa.
– Vai niin, sanoi Björkman ja lähti ulos katsomaan Marengoa. Se oli siirrettävä, sillä paikka oli huono, ja oikein sopivan löytäminen vei aikaa. Sitten oli siellä ulkona minkä mitäkin puuhaa, niin että mestari tuli sisään vasta päivälliseksi, ja silloinkin Täti sai moneen kertaan huudella häntä.
Päivemmällä saatiin lisätietoja Österlundin Emilistä ja hänen merkillisistä vaiheistaan. Grindaksen tupa oli kuin käräjäsali nyt, siellä kuljettiin lakkaamatta ulos ja sisään.
Emil oli nähnyt sekä punaisia että mustia ihmisiä, joilla oli rengas nenässä ja joita talutettiin vitjoista aivan kuin härkiä, sillä ne olivat orjia ja niitä myytiin sekä kappaleittain että tusinoittain, eikä sellainen orja maksanut enempää kuin tavallinen hevonen Hämeenlinnan markkinoilla.
Hän oli nähnyt valaskaloja, jotka olivat toista vertaa isompia kuin "Sidonia". Yksi niistä oli aikonut nielaista koko laivan miehineen päivineen, mutta viime tingassa, kun kapteeni oli jo ehtinyt lukea sekä Isämeidän että Herran siunauksen, oli näyttäytynyt, ettei valaskala kyennytkään saamaan leukojansa tarpeeksi auki, isomasto oli hiukan liian korkea, ei paljoa, vain sylen verran. Mutta se mitä oli tällävälin ehditty nähdä valaskalan vatsasta, oli niin hirmuista ja kauhistavaa, ettei sitä voi ihmisen kieli kuvata.
Pahinta oli kuitenkin ollut täällä Itämerellä, kun koko Englannin laivasto ja puolet ranskalaisesta ajoi heitä takaa ampua räiskytellen tuhatleiviskäisillä kanuunoilla. Muutamilla miehillä ruoka meni siinä hitsissä sulamattomana lävitse, ja vähän äkkiä menikin, ja kuinka laiva ja miehistö pelastuivat, ei kukaan heistä tietänyt, se oli ihme, jonka Herra armossaan oli antanut tapahtua.
Tämä peräkaneetti Herran armosta oli Nordströmskan pieni korsi yhteiseen kekoon. Sillä sinä päivänä rakennettiin kylässä uhallinen keko.
Koko Räfsbacka oli touhuissaan. Ämmät lensivät sinne tänne, ja kahvia juotiin enemmän kuin viikon mittaan muulloin.
Björkman ei syönyt mitään illalliseksi. Hän teki asiaa eri tahoille, mutta Sigridiä ei näkynyt missään.
Sinä yönä sattui mestarille jotakin uutta: hän ei saanut unta.
VI.
Andersson, hilpeä kisälli, aloitti juhannuksenviettonsa aikaisin, hän ryypiskeli vahvasti jo paljon ennen puoltapäivää. Björkman huomasi sen kyllä, mutta ei saanut sanotuksi mitään.
Kolmen tienoissa kisälli seisoi sikolaitumella ja lukea politti ryssänmessua kiville.
Piimäpyttyyn kansi lyö,
sitten se ryssän papille myö,
hän sanoo "harashoo" ja syö.Sitten hän yritti vähän ratsastaa Kuggaksen kellokaula-pässillä, mutta sai vaivan palkaksi suurta kiittämättömyyttä ja takapuolensa mustelmille ja kipeäksi.
Björkman istui yksin tuvassa ja ompeli. Mutta hän oli unohtanut vahata langan, se juoksi työläästi ja meni vähänväliä solmulle. Aikakin kului hitaasti.
Kylän nuorisolla oli tapana kokoontua iltaisin Ranskanmetsän keinulle. Björkman ei ollut viime vuosina ollut mukana, hän oli tuntenut itsensä liian vanhaksi ottamaan iloon osaa todenteolla, pelimanniksi hän ei myöskään kelvannut, ja sitäpaitsi hän sai aina kuulla olevansa vain ulkopitäjäläinen räätälirahjus. Se tuli esille aina samaan aikaan kuin viinapullojen pohja. Rengitkin tuntuivat pitävän itseään häntä parempina. Niin vähän arvoa hänen ammatillensa annettiin.
Ajannäyttäjä osoitti seitsemää, Kuggaksen vellikello alkoi soida. Björkman laski työn käsistään ja kuunteli. Sävel oli tuttu, hän oli kuullut sen kuudesti päivässä viimeisten kymmenen vuoden aikana. Ääni oli samanlainen kuin Sjöön kellossa; siellä hän oli syntynyt, siellä saanut kasvaa huolettomana, kunnes vanhemmat kuolivat ja hän joutui kunnan niskoille ja huutolaiseksi.
Vellikellot voivat soida niin monella tapaa, ne puhuvat ikäänkuin eri kieliä, vaikka niiden ääni tuntuu niin yksitoikkoiselta vieraan ja kaupunkilaisen mielestä.
Sigrid oli soittamassa. Björkman kuuli heti poljennosta, milloin joku muu oli päässyt hutiloimaan hänen tehtävässään. Sigrid sai aina kellon ääneen niin lempeän sävyn, se oli kuin rikkaan talon ehtoisa emäntä, joka kutsui ruoalle ja juomalle. Ei ollut hänen syynsä, että todellisuudessa ruokana oli enimmäkseen happamia silakoita ja itäneitä perunoita. Hänellä oli niin vähän sanomista... Päivätyökello, joka soi minun omalla maallani, ajatteli mestari, ei täällä, vaan jossakin muualla, missä kukaan ei minua tunne; Uusimaa on avara ja kaunis. Minä tulen kotiin pellolta, Sigrid odottaa ruokineen...
Hänen silmänsä vettyivät, hän osasi niin elävästi haaveilla ja kuvitella.
Lypsy oli päättynyt ja lehmät pääsivät levolle tarhoissa. Tytöt menivät peseytymään ja pukemaan yllensä jotakin sievää ja siistiä. Vähän myöhemmin näkyi siellä täällä kujilla juhannuksenviettäjiä menossa Ranskanmetsään päin.
Björkman oli tehnyt päätöksen. Hän pisti kookkaan viinapullon taskuunsa ja lähti keinulle.
Nuorisoa olikin saapunut sinne jo melkoinen joukko. Etäältä mestari erotti Österlundin Emilin ja hänen uskollisen kaverinsa, patajuopon Fändris-Kallen. Kaikki talojen pojat olivat kerääntyneet heidän ympärilleen, pullot kiersivät miehestä mieheen, ja puhe oli äänekästä.
Vähän matkan päässä istuivat rengit kuunnellen kunnioittavasti. Heihin oli yhtynyt pari muualta tullutta kulkulaista ja eräs vieraisilla oleva kaupunkilaispoika. Keinun ääressä oleili muutamia tyttöjä.
Björkman seisahtui ja katseli ympärilleen. Siellä täällä joku tervehti, mutta ei kukaan kiinnittänyt sanottavaa huomiota hänen tuloonsa. Hän istuutui kivelle renkien läheisyyteen ja alkoi tarjoilla viinaa.
Meni aikaa ennenkuin kaikki tytöt olivat saapuneet. Sigrid oli viimeisten joukossa. Hänellä oli siniraitainen pumpulipukunsa yllään ja silkkihuivi hartioillaan. Björkman ei voinut muistaa, oliko tytöllä aikaisemmin ollut tuo huivi vai oliko se uusi, mutta joka tapauksessa se tuntui pahalta hänen silmissään.
Tytöt sijoittuivat riviin keinun istuinlaudoille kuin kanat orrelle; keinu oli iso, ja siinä oli poikkilauta keskellä. He kiikkuivat hiljalleen edestakaisin, mutta vauhtia tuli keinumiseen vasta sitten, kun pojat suvaitsivat mennä mukaan. Österlundin Emil ja Fändris-Kalle asettuivat vastakkain tankojen väliin. He kyykistyivät ihan kannoilleen ottaakseen oikein puhtia, sitten he kavahtivat pystyyn kuin vieterit ja samalla ponnistivat käsivarsilihaksillaan. Viuhuen ja kitisten keinu lensi männynlatvoja kohden. Pari tyttöä alkoi kirkua kuin tapettavat siat. Kun pojat olivat kyllikseen heitä kiusanneet, päästettiin heidät pois, mutta rohkeimmat saivat jäädä. Näitä oli neljä tyttöä, heidän joukossaan Sigrid. Nyt piti keinuttaman ympäri.
Ja niin tehtiinkin. Patsaat notkuivat ja pieniä oksia katkeili, kun keinu kerran toisensa jälkeen hurahti ympäri katsojain hurratessa ja kirkuessa. Mutta eräs Englanninkulman tyttö, joka kävi ompeluopissa, valahti kalmankalpeaksi ja alkoi voida pahoin; hän kääntyi poispäin jottei näkisi mitään. Keinuvat tytöt istuivat sanattomina pidellen tiukasti kiinni tangoista kuin haaksirikkoiset. Mutta Österlundin Emil päästi toisinaan jalkansa irti laudasta ja kohoutui käsilleen ja teki merkillisiä temppuja. Viimeisen kopeekkansa olisi kannattanut maksaa vain siitä hyvästä, että sai katsella häntä täällä. Kun he sitten tekivät kaikkein viimeisen täyspyörähdyksen, hän hihkaisi ja aloitti merimieslaulun juuri vaarallisimmalla hetkellä, jolloin seisoi siinä pää alhaalla ja kannat suoraan päin taivaallisia asuntoja.
Kun keinu pysähtyi, niin tytöt hyppäsivät alas ihan pyörällä päästään ja hengästyneinä, tuntien ruumiissaan hiukaisevaa kutkutusta. Österlundin Emil kulki ympäri saaden kosolti kehumista ja ryyppyjä. Hän pyyhki hikeä otsaltaan sinipunervalla nenäliinalla.
Björkman istui ja katseli hänen kevyttä ja ketterää liikkumistaan ja uljasta ryhtiään. Mestarin itsensähän oli jalkansa takia mahdoton astua edes lattian poikki tavallisen ihmisen tapaan. Mitä minulla oikeastaan on täällä tekemistä? hän mietti. Mutta poislähdöstä ei tullut mitään, ja sen sijaan hän vain joi.
Tytöt rupesivat laulamaan. Kaikki vanhat keinulaulut otettiin esille, ja nytpä se ompeluopissa käyvä Englannin tyttö piti puoliaan. Hänen ulkomuotonsa ei pystynyt herättämään lihallisia himoja, hänessähän ei ollut mitään hemaisevaa edessä eikä takana, mutta sen sijaan hänellä oli ihana lauluääni, semmoinen, jonka muut saavat vasta paratiisissa yhtyessään riemukuoroihin.
Hän ei paljoa perustanut näistä maallisista; kaikkein mieluimmin hän olisi istunut ikänsä meren kalliolla ja laulanut haikeita lauluja. Mutta ylevä mielenlaatu ei elätä ihmistä tylyssä maailmassa, siksi hänen täytyi kiusata itseään käymällä ompeluopissa Hamfeldtin mamsellien luona kaupungissa. Laulu pysyi kuitenkin hänen lohdutuksenaan.
Kirkossa hän veisasi heleämmin kuin itse kanttori. Kun sattui semmoinen kohta, missä sävelmä alkoi kiivetä vallan huimaaviin korkeuksiin, niin että tavalliset ihmiset jo häkeltyivät ja vetivät vähän sinne päin tahi vain hiljaa liikuttivat huuliaan, silloin hänen äänensä kaikui selkeänä ja voimakkaana kuin torvet Jerikon muurien edustalla. Keinulla hän oli itseoikeutettu lukkari; hän se aloitti kaikki laulut ja piti toiset tahdissa ja äänessä. Sitäpaitsi hän osasi vaikka mitä, vanhaa ja uutta, jumalista ja maailmallista. Sionin virret ja suruttomain laulut luistivat häneltä yhtä sujuvasti täällä kuin kristillinen uskontunnustus ja huoneentaulu lukukinkereillä. Kun hän lauloi Alppiruusun, syntyi naisten parvessa esiliinojen ja huivinkulmien kahina, ja ja rahtipa mieli vankkain miestenkin, kun hän ehti loppuun:
On alppiruusuin valkohohde poissa,
ne Kunon hurmetta nyt hehkuvat.Tänä iltana hän sai laulaa sen kolmeen kertaan; viimeisellä kerralla hän itsekin itki.
Sitten kiikuttiin taas hiukan. Keinu narskui ja kitisi, sen ympärillä tuntui raikas tervan tuoksu. Kuggaksen Sigrid sai tahroja hameeseensa; siitä syntyi levoton neuvottelu, mutta ompelutyttö tiesi mainion keinon. Hän oli oppinut sen Hamfeldtin mamselleilta. Ne olivat hienosta kaupunkilaisperheestä, nämä mamsellit, ja heitä saatiin pian ruveta puhuttelemaan ryökkynöiksi, aivan kuin Sjöön kartanon ryökkynöitä; se oli ollut sanomalehdessä.
Fändris-Kallella oli pyssy muassaan. Kun ilta alkoi pimetä, sen verran kuin juhannusilta yleensä pimenee, hän ryhtyi karskin näköisenä lataamaan asettaan. Ompelutyttö pakeni pensaan taakse piiloon ja painoi käsillään korviansa, kunnes ne kävivät punaisiksi ja kuumiksi ja koko päätä alkoi kivistää.
Fändris-Kalle ei pitänyt kiirettä. Saatuaan pyssynsä kunnon latinkiin hän seisoi pitkän aikaa tähdäten tarkoin, ikäänkuin ampuakseen kuuta keskelle naamataulua, vaikka pyssy oli ladattu pelkällä ruudilla. Kumea kaiku vyöryi yli maiden, hyppi edestakaisin Nissas-vuoren ja Sysimäenmetsän välillä ja häipyi sitten jonnekin kauas tasangolle, missä asui vieraita ihmisiä. Hetken kuluttua tuli näiltä vastaus, heillähän oli keinunsa ja pyssynsä sielläkin; kaiku herätti toisen, ja tervehdyksiä kulki edestakaisin Uudenmaan päästä päähän, vieläpä napapiirin seuduille saakka. Ilma oli lämmin, ja yleensä vallitsi hiljaisuus, vaikka ihmiset siellä täällä mekastivat. Sitähän me teemme vain puijataksemme toisiamme ja unohtaaksemme kuinka pieniä ja viheliäisiä me itse olemme ja kuinka suuri on erämaa. Lempeä kaiho asui koko maan yllä, sillä tämä kesäjuhlammehan on oikeastaan surujuhla; sen mentyä me kääriydymme kokoon ja odotamme taas vuoden. Paljoa emme osaa; odottaa osaamme.
Muutamat äänet alkoivat vaatia tanssia.
– Wartens mal, huusi Österlundin Emil, – saatte kuulla uuden ja lystillisen veisun, jonka minä opin yhdeltä Ruotsin pojalta, kun maattiin vastatuulessa Paragain rannikolla, joka on Etelä-Amerikassa.
– Millä rannikolla? kysyi Björkman jotenkin äänekkäästi, sillä hänen pullonsa oli jo tyhjä.
Österlundin Emil ei suvainnut vastata. Hän oli aika hutikassa ja paistoi punaisena kuin ompelutytön bomasee-liivi.
Tyttöjen supatus taukosi, ja kaikkien silmät kiintyivät Emiliin. Hän seisoi siinä kuin pappi alttarilla ensimmäisenä adventtina.
– Kuulkaa nyt, hän sanoi, – tällainen se on:
On siitä mulla riemu suur',
kun menee leiviskään viistoista räätäliä juur'.
Jos neulat, langat, syyringit
ja saksitkin ja vaksitkin
ja raudatkin mukana punnitaan,
se niukka leiviskä on vaan!– Tässä laulussa on viistoista värssyä, lisäsi hän, – mutta ne ovat kaikki justiin samanlaisia.
Ompelutyttö näytti pettyneeltä; eihän tuo ollut mikään uusi laulu. Mutta muut! Voi sitä kikatusta! Tytöt piipittivät lopuksi kuin rotat, ja Fändris-Kalle käyttäytyi aivan kuin se mies, joka oli saanut käärmeen vatsaansa. Hän heittäytyi milloin suulleen milloin selälleen ja kirkui lakkaamatta: Pitäkää minusta kiinni, minä kuolen, pitäkää kiinni, minä kuolen!
Björkman katsoi jäykästi toisesta toiseen. Hän etsi Sigridin kasvoja. Tyttö ei nauranut, mutta oli kääntänyt kasvonsa poispäin.
Emil oli istuutunut kumppaniensa joukkoon, pullot kiersivät ja puhe kääntyi muihin asioihin. Björkman näytti aivan tyyneltä. Yht'äkkiä hän nousi ja meni, vieläpä horjumatta, suoraan Österlundin Emilin luo. – Nouse pois, hän sanoi ja potkaisi Emilia sääreen, – nouse pois, sillä nyt saat selkääsi.
Ei sovi sanoa että mestari sai odottaa kauan. Österlundin Emil kavahti pystyyn kuin pantteri Paragain rannikolla, joka on Etelä-Amerikassa. Ennenkuin kukaan ehti väliin, he pyörivät maassa pitkällään kädet niin tiukasti toistensa vyötäisillä kuin kahdella lempivällä. Ompelutyttö parkui täyttä kurkkua.
Oikeutettu suuttumus antoi mestarille suuret voimat. Hänhän oli heikompi heistä kahdesta, mutta se ei käynyt heti ilmi, päinvastoin he näyttivät aivan tasaväkisiltä. Österlundin Emilin nuttu repeytyi vinhassa keikauksessa, he kun piehtaroivat paljailla juurimuhkuroilla. – Björkman hommaa itselleen paikkaustyötä! huusi Fändris-Kalle nauraen. Mutta Emil ei ottanut asiaa leikin kannalta. Kiukku ja viina oli saanut hänet raivoon, ja kun hän nyt tunsi nutunriekaleiden hulmuavan olkapäillään, hän tuli aivan mielettömäksi ja tarrasi oikealla kourallaan Björkmanin kurkkuun. Se näytti pahalta, ja kun mestari alkoi korista, juoksi pari poikaa apuun saaden temmatuksi tappelijat erilleen toisistaan.
Björkman nousi vaivalloisesti ja sipaisi pari kertaa sääriään saadakseen havunneulaset irtaantumaan. Joku ojensi hänelle lakin, joka oli pudonnut; hän otti sen virkkamatta sanaakaan. Ompelutyttö tuli katsomaan, oliko hän pahasti haavoittunut, mutta hän oli saanut vain muutamia naarmuja käsiinsä ja toiseen poskeensa. Sill'aikaa vietiin Emil toisaalle, ja hänen ystävänsä tyynnyttivät häntä pullolla, joka pistettiin hänen suuhunsa. Hänellä oli huuli halki, ja hän joi verta ja viinaa sekaisin mylvien kuin vanha sonni.
Björkman loi tutkivan katseen ympärilleen. Nyt ei kukaan nauranut enää. Se näytti tyydyttävän häntä, hän nyökkäsi pari kertaa. Näytti kuin Kuggaksen Sigrid olisi aikonut tulla hänen luokseen, mutta miten olikaan, se jäi tekemättä. Björkman otti maasta tyhjän taskumattinsa ja läksi. Ei kukaan huutanut hänen jälkeensä.
Kun hän oli ehtinyt kotinurkille, kuului viulunsoittoa ja hoilotusta keinumäeltä.
Taivas alkoi jo vaaleta, tuntui hieman kylmältä. Nissaksen tarhassa liikahti kellokas pari kertaa. Tuulenpuuska tohahti pihlajissa, Sysimäenmetsässä ulvoi koira tietäen kuolemaa. Kuggaksen aitankatolla kitkui tuuliviiri, se oli leikattu terävähampaiseksi lohikäärmeenpääksi, joka irvisti päin nousevaa päivää.
VII.
– Lenkkasääri! huusi maisteri levittäen käsivartensa merkillisellä tavalla, vaikka he seisoivat keskellä katua, juorupeilejä takana ja kummallakin sivustalla. – Me tässä ollaan, Markelin ja minä, eletty vuosikausia siinä uskossa, että sinä olet lauhkea kuin yksi Venuksen kyyhkyläinen, ja sitten selviääkin, että osaat tarpeen tullen tapella kuin Aias, Telamonin poika.
Björkman ymmärsi tästä puheesta sen verran, että onneton tappelujuttu oli nyt hänen kaupunkilaistuttaviensa tiedossa. Hän karahti tulipunaiseksi. Häpeä oli murjonut häntä niin, että hän tuskin oli pistänyt nokkaansa ovesta ulos moneen päivään. Tärkeä asia olikin nyt pakottanut hänet lähtemään kaupunkiin. Eräs Nordströmskan tiedonanto.
Nordströmska piti vaaria kaikesta mitä tapahtui näillä tienoin murheenlaaksoa ja antoi sitäpaitsi Herralle neuvoja maailman hallitsemiseen, osoitti pahat rangaistaviksi ja hyvät palkittaviksi, joskus harvoin, sillä kovin on niukalti niitä, jotka täyttävät ankarat mitat.
Tänään puolenpäivän jälkeen Nordströmska oli sattunut menemään kylänrantaan ja huomannut, että Björkmanin nuottakodan lukko oli murrettu, luukku nostettu saranoiltaan ja itse nuotta pahoin viileskelty veitsellä.
Tämä oli vakava juttu Björkmanille. Nuotta ei tosin ollut hänen, vaan kauppiaan, mutta se oli uskottu hänen huostaansa. Hän oli heti kiiruhtanut rantaan, katsonut että asian laita oli todella niin huonosti kuin Nordströmska oli väittänyt, ja sitten oikopäätä jatkanut matkaansa kaupunkiin kertomaan tihutyöstä Markelinille. Sillä matkalla hän tapasi maisterin.
– Kauppiaan nuotta on leikelty rikki viime yönä, sanoi Björkman kiireesti johtaakseen maisterin ajatukset pois tappelusta.
– Meidän nuottamme! Sehän on jumalaton rikos! Tiedätkö kuka sen on tehnyt?
– En, vastasi Björkman lyhyesti.
– Etkö voi epäilläkään ketään?
– Epäillä voi aina, vastasi mestari, – se ei suurta taitoa kysy. Mutta siellähän ei asu ketään lähistöllä eikä todistajia siis liene olemassa.
Oikeastaan hän oli itse puolestaan täysin selvillä ilkityön tekijästä. Hän oli rannassa nähnyt Österlundin Emilin ja Fändris-Kallen istuvan nurmikolla ryyppäämässä. Oli juuri Österlundin Emilin tapaista istua siinä röyhkeästi katsomassa, minkä näköiseksi Björkman menisi nähdessään sen suuren vahingon, joka oli häntä kohdannut, – häntä, kuten he kai luulivat, sillä monikaan ei tietänyt että kauppias oli nuotan oikea omistaja. Tihutyön oli myöskin Fändris-Kalle saattanut tehdä mielistelläkseen Emilia, se taas olisi ollut hänen tapaistaan. Kaikki nämä ajatukset mestari piti kuitenkin omana tietonaan.
Maisteri seurasi Björkmania Markelinin puotiin.
– Voin kävellä yhtä hyvin sinnepäin kuin tännepäin, hän sanoi, – pääsen yhtä pian perille lopulliseen määräpaikkaani, eikös olekin metkaa.
– Toisilla niin, toisilla näin, tuumi Björkman. – Minä taas olen alkanut viime aikoina säästellä askeliani. Mutta se johtuu kai siitä, että minun on paras olla kun pysyn pöydälläni. Se taitaakin jäädä minun liikkuma-alakseni, luulen. Ennen se kuitenkin käsitti kolme pitäjää.
Markelin oli juuri sulkemassa puotiaan.
Hän ensin kiroili hiukan, kun sai kuulla vahingostaan, mutta rauhoittui ajatellessaan että vauriot tietenkin voitiin korjata. Hän käski vieraansa istumaan puotikamariin; itse hän kantoi sinne kassalaatikon ja alkoi laskea päivän tuloja. Ne olivat kauniita rahoja, sodasta ja levottomuudesta huolimatta, tumma kuparivirta ja siinä viljalti hopearoiskeita.
– Markus, sanoi maisteri äkkiä, – tahdotko lainata minulle tuhat ruplaa? Tunne itsesi ylpeäksi, minä en sano "voitko", vaan "tahdotko".
Kauppias sekosi laskussaan.
– Tuhat ruplaa?! hän sanoi.
– Se on huikea summa, myönnän sen, vielä suurempi kuin opettajan palkka vuoden työstä. Mutta se on nykyään kuningastiikerin hinta, pienen mutta muuten hyvässä kunnossa olevan kuningastiikerin.
– Nyt se alkaa, sanoi Markelin Björkmanille. – Voi voi että setä Carsteniuksen piti viimein käydä näin surkeasti. Juomahimon uhri!
– Ei, sanoi Björkman, – jos maisteri tahtoo saada tiikerin, niin se tapahtuu siksi, että hän tarvitsee sitä, ei kai voi tulla vähemmällä toimeen.
– Oletteko nähneet Laurinin kävelevän? kysyi maisteri. – Rehtori Laurinin itsensä. Hänellä on oma tapansa... Täi tervassa kulkee nopeammin eteenpäin. Kädet selän takana, vatsa pystyssä, nenä puolitiessä taivaaseen. Hän kulkee täällä ja pöyhkeilee niinkuin haudankaivaja astuu hienon hautajaissaaton etunenässä luullen olevansa ainoa joka tietää missä hauta on. Mutta tiedänpäs minäkin missä hauta on, ja tiedän enemmänkin, tiedän että sinne päästään monta tietä. Toinen tie ei ole toistaan pahempi, on vain toisenlainen. Mutta viis siitä, minä puhun hänen kävelytavastaan. Olen katsellut häntä nyt kaksikolmatta vuotta enkä ole koskaan nähnyt häntä muunlaisena. Mutta ennen kuolemaani tahdon kuulla hänen päästävän edes yhden luonnollisen äänen eikä pelkkiä nasaaleja, tahdon nähdä hänen horjahtavan tuosta tahdista. Tahdon nähdä hänen juoksevan, juoksevan kuin katupoika, kuin takaa-ajettu roisto, juoksevan henkensä edestä. Ja hänen pitää kirkua kovalla äänellä ainakin kerran tai kahdesti, sitten olen tyytyväinen. Siihen minä tarvitsen tiikeriä. Pitäisin sen piilossa vaatekomerossa jonakin aamuna, kun hän tulee kouluun. "Herran rauha, hyvät virkatoverit." Juuri silloin minä päästän tiikerin irti, kun kadunpuolinen ovi on vielä avoinna. Ja silloin saan nähdä hänen juoksevan.
– Niin, niin, sanoi Markelin naurahdellen, – täällähän on nyt tiikereitä Nielsenin eläinnäyttelyssä.
– Nielsen juuri vaatiikin tuhat ruplaa pienimmästä. Koetin tinkiä, mutta siitä ei ollut apua. Kysyin mistä hinnasta saisi vuokrata tiikerin yhdeksi päiväksi. Se ei käy laatuun ensinkään, sanoo hän, tiikerit ovat niin kallisarvoisia, ajatelkaas jos sille sattuisi jokin vahinko! Ei, sitä kauppaa emme voi tehdä millään muotoa. Mutta kenties erään toisen, ja sitten hän kuiskuttaa: Tyttö, joka kävelee nuoralla täällä teltassa, viisitoistavuotias, koskematon – kunniasanallani! – vain kolmekymmentä ruplaa. Viisikolmatta! huutaa hän jälkeeni kun menen pois.
– Niin, sanoi Markelin, – tyttöjä on maailmassa enemmän kuin tiikereitä. Tarjonta ja kysyntä määräävät hinnan, niin kuuluu kirjoissa lukevan. Mutta nyt setä on jutellut suunsa kuiviin, minun pitänee mennä katsomaan, sattuisiko keittiössä olemaan kuumaa totivettä.
– Krysostomos! huudahti maisteri. – Se merkitsee: kultasuu. Mutta miksi me istumme tunkkaisessa kopissa, täällä sinun puodissasi on semmoinen löyhkä... Raha ei haise, sehän on tietty, kenties syynä on pikemminkin ihmisten tuska ja vaiva. Mutta sinullahan on huvimaja puutarhassasi Markus; kun lehmus kukkii sen yläpuolella kuuluu surina, ei, urkujen pauhu, jommoista arvelen Isä Jumalan kuulevan, kun maailmat pyörivät hänen valtaistuimensa ympärillä.
– Lehmus on tuskin nupullakaan vielä, sanoi Markelin, – mutta voimmehan silti istua siellä.
Niin tehtiinkin. Toti saapui, tuli sikareja parasta Bremenin valmistetta. Ja oli ihana ilta ja suuri rauha maan päällä.
– Katso, sanoi maisteri, – kuinka lempeästi savu nousee talosi piipusta ja häviää olemattomiin. Se on kuin onnellinen elämä. Kuin sinun elämäsi, Markus.
– Kas niin, sanoi kauppias, – joko taas alkaa ihmeleikki ja minä saan kuulla totuuksia!
– Etkö sinä muka ole onnellinen ihminen? Kukko polkee ahkerasti kanojasi, rahat makaavat laatikossasi ja poikivat, vaimosi on viidettä kertaa paksuna ja kulkee päivät päästään iso esiliina yllään. Kaikki karttuu ja menestyy sinun kätesi kosketuksesta. Kädet, niitten laita on niin omituisesti, on toisia, jotka muuttavat tuhaksi kaiken. Mutta se sikseen, meidänhän piti puhua sinusta, Markus.
Sinä olet suuri ja hyvä patriisi, me olemme sinun köyhiä ja kiitollisia klienttejäsi. Jos olisin rikas niinkuin sinä, rakentaisin taloni ympärille korkean muurin ja kirjoittaisin portille mosaiikkiin: Cave dominum! Sitä te ette ymmärrä, mutta yhdentekevä, minähän puhunkin vain itselleni. Mutta teitä tarvitsen silti kuulijoiksi; on vaarallista puhella paljon itsekseen, voivat tulla ja viedä. Kuuluu olleen jo puhetta siitä asiasta, Laurin vihjasi taanoin, he vain odottavat raivokohtausta. Mutta sitä ei tule, ei tule, minä olen liian väsynyt.
– No kippis! sanoi Markelin, mitäs hän muutakaan, sillä ei hän ollut niitä, jotka osaavat auttaa ja lohduttaa sanoilla.
Maisteri joi pitkän siemauksen.
– Niin, sinä olet rikas ja onnellinen, Markus, mutta nyt tulee toinen kysymys: Miksi olet rikas ja onnellinen? Millä oikeudella?
– Millako oikeudella? sanoi Markelin ihmeissään. – Suuremmalla oikeudella kuin useimmat muut, tiemmä. Minä olen kunniallisesti ansainnut jok'ainoan kolikon omilla käsilläni.
– Senkö vuoksi muka sinulla on oikeus sanoa tätä lehmusta omaksesi? Siksikö sinun tulee saada asua leveästi isossa talossasi, vaikka on toisia ihmisiä, jotka nukkuvat paljaalla maalla? Kuka sen sanoo?
– Kuka, kuka, keskeytti kauppias ärtyisesti. – Setä ei näy osaavan raamattuaan, siinähän se jo on sanottuna.
– Jos raamattu on Jumalan sanelema, niin Ranskassa ja Saksassa on ihmisiä, jotka ajattelevat rohkeammin ja suurisuuntaisemmin kuin Jumala itse. Niin rohkeasti että päätä huimaa. Sekin saattaa loppujen lopuksi olla vain sumua, mutta mitäs siitä. Kun olin nuori ja viruin Turun akatemiassa, niin meitä oli siellä muutamia, jotka koetimme vähäisen kykymme mukaan ajatella rohkeasti, olimme carbonaristeja joka mies. Muistan kuinka me eräänä yönä metsässä Katariinanlaakson liepeillä vannoimme kuolemaa tyranneille käsi koholla ja kiivain sanoin. Me leikkelimme nimikirjaimia ja päivämääriä toistemme ryhmysauvoihin ja harhailimme auringonnousuun asti. Huulemme olivat kuivina punssista, tupakasta ja suurista sanoista, me kostutimme niitä poimulehtien kasteella. Aurinko tuntuu käyneen valjummaksi niistä päivin. Siitähän on jo niin pitkä aika, pilkut kai kasvavat.
Meillä oli johtajakin, päällikkö, Wächter oli hänen nimensä. Hänkös piti puheita! Vapaudesta, korkeasta kuin Nova Semblan tunturit, ja taistelusta kaikkien poloisten hyväksi, jotka ahertavat maapallon paahtuneissa alhoissa. Usein meidän täytyi varoittaa häntä, hillitä häntä; pelkäsimme hänen ryhtyvän harkitsemattomiin väkivaltaisuuksiin. Voi herra jumala! Hän sai lopuksi kuvernementinsihteerin nimen ja arvon ja sitten hän kuoli, ilosta kai, en tiedä. Mehän hajaannuimme niin pian, toinen meni pellollensa, toinen kaupallensa. Minä puolestani olin iloinen saadessani ryhmysauvastani polttopuuta eräänä aamuna, kun pesuvesi oli jäätynyt kannuuni. Tyrannit ne elävät, ja kuulemma elävät hyvin.
Raatihuoneen kello löi kymmenen. Maisteri kiiruhti tekemään uutta totia, mutta Björkman alkoi liikahdella.
– Eiköhän minun pitäne jo painua kotiin, sanoi hän.
– Tuota odotinkin! vastasi maisteri. – Mitä se hyödyttää, eikö sinun ole täällä hyvä olla, sata kertaa parempi kuin kotonasi?
– Onpa kyllä, mutta huomenna on työpäivä. Ei kaikilla ole kesälomaa, maisteri.
– Sinä olet oikeassa, mutta maailmanjärjestys on väärässä, Miks'ei sinulla ole koskaan kesälomaa? Miksi sinunlaisesi miehen täytyy elää retustaa ammatilla, joka ei miehelle sovi? Sinä olet paras kuulijani, istut niin hiljaa ja ääneti, mutta vaitiolosi ei ole tyhjää, sen alla on jotain joka elää aivoissasi. Sinulla on syvät silmät; miksi sinun pitää pilata ne syynäilemällä housunpaikkoja? Etkö olisi voinut ruveta talonpojaksi tai edes rengiksi?
Björkman ryyppäsi lasistaan.
– En tiedä, virkkoi hän, – jokainenhan koettaa katsoa eteensä niin hyvin kuin voi, mutta paljonkos sitä ihminen voi? Kuusivuotiaana jouduin eräälle talonpojalle Sjöön lähistöön, hän teki huutokaupassa halvimman tarjouksen. Hänen luonaan olin kahdeksan vuotta. Toisinaan kun elämäni tuntuu raskaalta, muistelen niitä vuosia, ja silloin mieleni keventyy taas. Kahdeksatta vuotta siellä ollessani katosi muutamia silakoita kulhosta, joka oli porstuakaapissa; se tapahtui pari-kolme kertaa. Omat lapset ne varmaan ottivat, mehän kaikki näimme nälkää siinä talossa. Mutta isäntä sai päähänsä, että minä olin ne anastanut, ja hän sanoi: "Jos se tapahtuu vielä kerran, niin minä sidon sinut maantien laitaan kuin varkaan, kun kirkkoväki kulkee ohitse." Seuraavana päivänä oli taas kolme silakkaa poissa. Sunnuntaina hän köytti minut maantien varrella kasvavaan puuhun ja kiinnitti rintaani julistuksen: "Minä olen varastanut taas." Sinä päivänä kulki paljon ihmisiä ohitse; luulisin melkein tuntevani heidät vielä nytkin. Samana iltana minä karkasin, jouduin sitten merille ja olin siellä kolme vuotta, kunnes sääreni kävi niinkuin kävi. Sikäläiset tohtorit olivat huonoja, muutoin voisin olla nyt kapteeni, ehkä. Sensijaan satuin joutumaan räätälinoppiin. Ja olipa nyt kuinka hyvänsä, minä olen ainakin oma herrani.
Maisteri hämmensi lasiaan.
– Tjaa, sanoi hän, – teinpäs minä hienon kysymyksen. Nyt sinun pitää kysyä miks'en minä ole Helsingin yliopiston professori.
– Eiköhän ole kysytty jo tarpeeksi tänä iltana, sanoi Björkman, ja sitten hän nousi.
Maisteri huokasi.
– Tulee mieleen kuolema ja hautajaiset, kun pitää erota ystävistä juuri parhaimmalla hetkellä. Se ei palaa enää koskaan samanlaisena. Joskus toiste voi tuntua hyvältä muulla tavoin, mutta tätä iltaa emme saa milloinkaan takaisin. Ei koskaan enää lehmus luo juuri tätä varjokuviota, ei koskaan enää kiiltomato loista juuri tuossa paikassa valmujen keskellä. Se on ensimmäinen tänä vuonna. Näettekö että se loistaa kuin muisto?
Kello läheni puoli kahtatoista, kun Björkman saapui kotiin.
Suureksi ihmeekseen hän näki, ettei kukaan ollut vielä makuulla. Päätypöydän ääressä istuivat kisälli ja Ella jäykkinä ja sanattomina, lattialla tassutteli Täti edestakaisin ihan turhanpäiten. Päre paloi takkapihdissä.
– Missä olet ollut näin kauan? kysyi Täti ennenkuin mestari oli ehtinyt panna ulko-oven hakaan. Hänen äänensä oli omituinen, Björkmanista se tuntui vapisevan.
– Kauppiaan luona puhumassa nuotasta. Hän tarjosi totivettä puutarhassa.
– Tule tänne että saan katsoa sinua, sanoi Täti valaisten hänen kasvojansa päreellä.
– Luuleeko Täti että minä olen päissäni taas? kysyi mestari ja koetti nauraa, mutta se ei ottanut oikein onnistuakseen, häntä hävetti vielä.
– Olitko ensin rannassa niinkuin lupasit?
– Olin tietysti, kuinka niin?
– Näitkö Österlundin Emilia siellä?
– Näinhän minä hänen istuvan nurmella ryyppäämässä Fändris-Kallen kanssa, mutta mitä se meihin kuuluu?
Täti hengähti syvään ja vei päreen takaisin pihtiin.
– Ei, Jumalan kiitos, nyt minäkin huomaan, ettei se meihin kuulu.
– Asian laita on niin, sanoi kisälli, – että Österlundin Emilia on puukotettu rannassa nuottakotain luona. Suutarin pojat löysivät hänet kuolleena kello seitsemän aikaan.
Björkman jäi sanattomaksi.
– Österlund itse valjasti hevosen ja ajoi hakemaan vallesmannia. He voivat olla täällä aamunkoitteessa.
VIII.
Ylä-Grindaksen vieraskamarissa makasi murhattu pitkällään sängyssä, johon hänet oli kannettu siinä turhassa toivossa, että hengen kipinä olisi vielä jäljellä kauheista haavoista huolimatta. Österlundska istui tuolilla pidellen vainajan kättä. Hän oli kamala nähdä; hän ei itkenyt, mutta toisinaan hänen lihaksensa nytkyivät niin että kasvot vääntyivät vinoon.
Tupa oli täynnä supattelevia ämmiä, vain pari isoisempaa oli uskaltautunut kamariin haastamaan lohdutuksen sanoja murhatun sisarille – äitiä ei tohdittu puhutella, hän oli kuin toisessa maailmassa poikansa kanssa. Nordströmska seisoi ja viippui kynnyksellä kuin puuhun istahtanut lintu, joka ei vielä ole päässyt oikein tasapainoon; hän oli aivan tuskassa siitä, että toisessa huoneessa ehkä voitiin tehdä tai lausua jotakin merkittävää sillä aikaa kuin hän piti silmällä mitä toisessa tapahtui. Ei kukaan tohtinut puhua ääneen. Mutta papukaija, jota valo ja askelten kopina oli häirinnyt, istui vihaisena orrellaan höyhenet pörrössä ja päästeli käreitä huutojaan.
– Onni että heille jäi lintu muistoksi, virkkoi eräs niiskuttava Espanjan leski. Hän pyyhkäisi muutamia pisaroita käyrästä nenästään kätensä ulkosyrjällä ja nielaisi loput syvään huoahtaen.
Muuten lausuiltiin enimmäkseen arveluja murhaajasta. Tuli puhe juhannusillasta ja tappelusta. Nimiä ei kukaan maininnut suoraan.
– Kas siitähän ei mihinkään pääse, kuiskutti Nordströmska tupaan, – että Emil-parka oli kova juomaan ja tappelemaan, ylpeyden henki asui hänessä ihan pienestä tarasta, mutta kerran koirakin veljensä tapaa.
Hän kuuli hiljaista hyväksymisen muminaa, mutta samassa hänen sydämensä sylkähti kurkkuun ja koko ruumista kutitti suloinen mielenliikutus, sillä hänen takanaan kajahti vapiseva, särkynyt ääni:
– Kuka on tämän tehnyt minulle?
Österlundska oli puhunut. Kaikki säpsähtivät, ne olivat ensimmäiset sanat mitä kukaan oli kuullut hänen lausuvan sen jälkeen kuin Emil oli kannettu kotiin. Hän istui huojutellen päätään edestakaisin ja vain katseli vainajaa, pitkää, kaunista poikaansa.
– Kuka on tämän tehnyt minulle?
Nyt ei äänessä ollut enää pelkkää valitusta, siinä oli myös uhkaa ja synkkää raivoa.
Espanjan leski nousi ja meni ovelle; hän oli vähän huonokuuloinen, ja toisekseen hän tunsi olevansa tavallaan tämän illan päähenkilöitä. Kaikkihan oli aivan samanlaista kuin silloin, kun hänen miehensä oli hukkunut kerran maailmassa. Sitä iltaa nyt muisteltiin, pari läsnäolevaa akkaa oli ollut mukana niissäkin ruumiinvalvojaisissa Häneltä kyseltiin monenmoista, vertailtiin surkuteltiin. Hän teki tarkan selon kaikesta. Kaksikymmentä köyhyyden, yksinäisyyden ja hiljaisuuden vuotta – ja nyt hän sai taas olla vähän aikaa piirin sisällä, kaikkien ajatusten ja katseiden esineenä. Hän itki hiljaa, onnesta.
Mutta kun Österlundska lausui uhkaavan kysymyksensä kolmannen kerran, livahti Nordströmska hänen luokseen hiljaa hiipivään tapaansa.
– Smissin akka! hän kuiskasi. – Smissin akka voi nähdä kuka murhaaja on, hän näkee sen viinasta ja munista, tai tuhasta.
Äiti nosti silmänsä.
– Hän makaa saunassaan, jatkoi Nordströmska, – lähtäänkö hänen luokseen?
Österlundska mietti hetkisen, sitten hän nyökkäsi.
– Jääkää tänne, sanoi hän muille, – me tullaan pian takaisin.
Kävi kuin suhina läpi tuvan. Smissin akka! Smissin akka! Samaa he olivat ajatelleet koko ajan, vaikk'ei kukaan ollut tahtonut siitä mainita ensimmäiseksi.
Espanjan leski riensi porstuaan.
– Tiu munia pitää ottaa mukaan, hän supatti innokkaasti. – Ja puoli tuoppia viinaa. Tuhkaa hänellä on itsellään.
– Pysy alallasi, kyllä me hoidamme omat asiamme! tiuskaisi Nordströmska.
Leski oli maininnut oikeat määrät, mutta Nordströmska muutti viinanmäärän koko tuopiksi osoittaakseen tietävänsä paremmin.
Koirien haukunta alkoi ja eteni talo talolta, sitä mukaa kuin he lähestyivät Smissin vanhaa saunaa. Siellä täällä tuikki himmeä valo mökeistä. Räfsbackassa oltiin myöhäiseen jalkeilla tänä muistettavana iltana.
Nordströmska loi tutkivan katseen Björkmanin tuvalle päin.
– Pimeätä näkyy olevan Kirkossa, hän sanoi. – Taitaapa joku karttaa valoa tänä yönä, joku joka ottaisi mielellään aamuruskon siivet ja asuisi meren äärellä, mutta katso, mekin olemme läsnä, ja ennen kukon laulua voi vallesmanni saapua.
Österlundska pysyi vaiti, mutta lisäsi vauhtia.
Smissin kaivonvintti näkyi korkeana ja kammottavana kuin hirsipuu yötaivasta vastaan. Kuului muutamia kumeita kolahduksia; heikko tuulenhenki liikutteli sankoa.
Smissin akka nukkui raskasta viinauntaan. Hän ei kiirehtinyt avaamaan, vaikka tulijat mainitsivat sekä nimensä että asiansa. – Täti hyvä! puhui Nordströmska vienolla äänellä, suu aivan lähellä ovenrakoa. – Täti hyvä, minähän täällä olen! – Smissin akalla ei ollut sisarusten lapsia elossa, mutta silti koko kylä puhutteli häntä tädiksi. Hän oli satavuotias, uskoi hän itse ja moni muukin.
– Avatkaahan, täti hyvä! Tuoreita munia ja tuoppi täynnä.
Ei vastausta. He kuulivat eukon puhaltavan hiillokseen, päre rauskahti. Vihdoin nostettiin sisähaka pois ja laho ovi aukesi kuin huokaisten. Ulostusten löyhkä tulvahti heitä vastaan.
Smissin akka räpytteli tihruisia silmiään, joiden valkuaiset veristivät ylt'yleensä. Ensin hän kirosi, mutta lauhtui sitten nähdessään viinan. Nordströmska kertoi murhasta, eukko oli nähtävästi ollut liiaksi pöhnässä aikaisemmin illalla tajutakseen mitään. Ei hän ainakaan sanonut mitään tietävänsä. Nordströmskan kuvaus luisti liukkaasti kaavan mukaan, joka oli syntynyt illan kuluessa, hän kun oli saanut jo monta monituista kertaa tehdä selkoa samasta asiasta.
Smissin akka suli huomattavasti. Murhaa ei ollutkaan tapahtunut pitkiin aikoihin. Hän keräili syrjään osan sinne tänne siroteltuja kompeitaan, kuppaussarvia, kuppauskirveitä, napanuorasaksia, kuivuneita taikavirpiä, rasioita jotka sisälsivät väkeviä voiteita; niin saatiin istumatilaa nokisella penkillä akkunaluukun alla. Itse hän lyyhistyi jakkaralle takan ääreen, särki taitavasti yhden munista ja tuijotti keltuaiseen, joka loksahtaen valui lautaselle.
Mitä muna ei virkkanut, sen ilmaisi pian viina. Tuhka vahvisti kaiken.
Emilin murhaaja on harmaapukuinen mies, ei nuori eikä vanha. Hän viljelee maata, mutta ei ole talonpoika. Hän asuu huoneessaan keskellä kylää, vaikka on pitkän matkan takainen.
Nordströmska hirnui hiljaa ja siveli reisiään. – Onkin ollut täällä koko haka mielestään, se mestari Björkman, meitäkin köyhiä kiusannut maksamattomasta ompelusta koko vuoden. Mutta nytpä alkaa toinen tanssi.
Österlundskalla oli viidenkymmenen kopeekan hopearaha huivinkulmaan solmittuna. Sen hän nyt antoi mielihyvällä, kun oli päässyt varmuuteen.
Vielä samana yönä tuli koko Räfsbackan tiedoksi, että Björkman oli Emil Österlundin murhaaja.
IX.
Vallesmanni saapui myöhempään kuin oli odotettu. Kerrottiin Österlundin saaneen hakea hänet käsiinsä isosta juomaseurasta, josta hän oli ollut perin haluton lähtemään. Olipa sen asian laita kuinka hyvänsä, seitsemän aikaan aamulla kahdet kiesit nousivat Grindaksen mäkeä ylös ja antoivat puhtia kyläläisille.
Vallesmanni aloitti tutkimuksensa kahvinjuonnilla. Katsastettuaan sitten vainajaa hän ajoi rantaan tarkastamaan murhapaikkaa. Puukkoa ei löytynyt mistään, sen oli murhamies tietysti viskannut mereen. Ja meri on suuri, sanoi vallesmanni majesteetillisesti.
Itse kuulustelu tapahtui Österlundin tuvassa, siellähän kaikki sellaiset tärkeät toimitukset oli vanhastaan suoritettu. Mutta kaksin verroin juhlalliselta tuntui nyt, kun tiedettiin, että uhri lepäsi seinän takana.
Björkman oli ensimmäisiä, joita vallesmanni kuulusti. Ei ollut helppo arvata mitä hän lateli, mutta kaikkien ihmeeksi ja suuttumukseksi hän tuli aivan tyynenä ulos ja meni rauhassa kotiinsa. Päätettiin antaa vallesmannille selvä vihjaus ja muistuttaa häntä virkavelvollisuudestaan, koska hän näytti olevan koko lailla pehmeä tänä aamuna; hän oli laikullinen naamaltaan ja vilkuili niin pahankurisesti nuoremman naisväen puoleen. No niin, hän sai vihjeitä ja neuvoja.
Jos vallesmanni alussa oli epäilevällä kannalla, niin Fändris-Kallen todistus teki siitä lopun. Muiden löyhät puheet ja puolinaiset viittaukset saattoivat johtua väärinkäsityksestä ja kostonhalusta, mutta tässä oli mies, joka tiesi täsmälleen miten kaikki oli tapahtunut, sillä hän oli sen nähnyt omin silmin.
Murhattu ja todistaja olivat istuneet kaikessa rauhassa ja pelanneet korttia mäen rinteessä nuottakotain luona. Silloin Björkman oli tullut kävellen rantaa pitkin ja silmännyt sisälle nuottakotaansa, missä oli kai jotakin hullusti, koska luukku oli nostettu saranoiltaan ja makasi maassa vähän matkan päässä. Sitten he olivat kuulleet hänen kiroilevan ja pärmänttäävän ihan kauheasti, ja silloin Österlundin Emil oli huutanut aivan sävyisästi: "Hei, mitä sinä siellä seisot ja turhaan lausut Nimeä?" Ja silloin Björkman oli hyökännyt heitä kohti kuin vihainen härkä, aivan kuin tuonoin keinulla, ja karjunut Emilille: "Sinä olet ollut puukkoinesi minun nuottani kimpussa, sen saat jumaliste maksaa!" – "Mistä puukosta ja mistä nuotasta sinä puhut?" oli Österlundin Emil silloin kysynyt ihan siivokseen, vaikka hän muuten kyllä saattoi helposti kiivastua. – "Vai niin, et muka tunne nuottaa ja puukkoa", oli Björkman huutanut, "mutta nyt saat itse tuta miltä puukon terä maistuu", ja sitten hän oli karannut päälle ja iskenyt puukollaan Emilia niskaan, ja puukon hän oli heittänyt kauas mereen.
Mutta todistaja oli säikähtänyt niin kovin, että oli juossut metsään ja jäänyt sinne koko illaksi. Sillä Österlundin Emil oli hänen paras ystävänsä, he olivat kasvaneet yhdessä kuin veljekset, ja nyt tuntui kuin maailmanloppu olisi tullut, kun näki hänen makaavan kasvot verissä ja silmät nurin päässä.
Että tapaus oli todella koskenut syvästi Fändris-Kalleen, saattoi lapsikin nähdä, sillä vielä siitä kertoessaankin hän vapisi koko ruumiiltaan, hampaat löivät loukkua ja nenän ympärys nytkähteli.
– No niin, sanoi vallesmanni hieman nikottaen, – asia tuntuu olevan selvä. Nyt on vain pantava sukkanauhat murhamiehelle. Mahtaako hän ruveta tappelemaan ja tekemään vastarintaa?
Sitä ei kukaan sentään uskonut. Björkman oli yleensä tunnettu siivoksi ja rauhalliseksi, tätä viimeistä lukuunottamatta, mutta jutussa olikin nainen mukana, ja se oli varmaan käynyt hänen järjelleen. Omituinen hän oli muuten aina ollut, noudattanut uusmuotisia tapoja sekä maanviljelyksessä että vaatteiden ompelussa.
– Niin, niin, se rakkaus! sanoi vallesmanni. Hän oli harvinaisen mairealla tuulella ja tarjosi aamuryypyt lippaastaan. Sitten hän istuutui somiin kieseihinsä ja ajoi räätälin asunnolle. Veräjälle saakka hän ei kuitenkaan päässyt, sikotöyryn tie oli liian huono.
Kulovalkeana levisi sanoma kautta kylän. Yks-kaks oli sikolaidun täynnä väkeä; toiset seisoksivat ryhmissä supatellen, toiset kapusivat kiville nähdäkseen tapauksen oikein alusta asti. Nordströmskan neljätoistavuotias poika meni ihan häikäilemättä Björkmanin ikkunan taa kurkistaakseen sisään, mutta äiti oli oitis siinä ja kävi kiinni hänen housuntakapuoleensa. Nordströmska ei sietänyt, että kukaan näki enemmän kuin hän, olipa se sitten vaikka hänen omaa lihaansa ja vertansa; ei näet tainnut sentään olla oikein soveliasta hänen itsensä asettua ikkunan taa kurkkimaan. Mutta hitaasti se pojan poisvetäminen häneltä kävi, ja koko ajan hän oli kaula pitkällä kuin kurki.
Kylläpä se kesti! Nyt vallesmanni oli ollut jo hyvän aikaa sisällä Björkmanin luona, koko kylä oli kerääntynyt katsomaan, Ranskan äärimmäisistä hökkeleistä saapuivat juuri juoksujalassa hengästyneinä. Mutta Kirkosta ei kuulunut mitään eikä ketään tullut ulos.
Yht'äkkiä jysähti Nordströmskan mieleen: entä jos hän on karannut! Hän saattaa olla jo kaukana valtamaantiellä, onhan hänellä hevonen. – Ei, tiesi poika, – minä näin hänet selvästi tuvassa.
Akkojen levottomuus asettui, nyt oltiin siis varmat näytelmästä. Ja oikeudenmukaisesta rangaistuksesta, tietysti. Ajatelkaas, että pitikin tehtämän murha tässä kylässä, jossa ketään ei ollut tapettu miesmuistiin, ei sen jälkeen kuin miilunpolttaja oli kuristettu Sysimäen torpassa, mutta se oli tapahtunut Ruotsin vallan aikaan, jota ainoastaan vanhat muistivat, ja se oli mustalaisten tai muiden maankiertäjäin työtä. Että kyläläinen olisi vienyt toiselta hengen, selvin päin ja kylmäverisesti, semmoisesta ei kukaan ollut kuullut puhuttavankaan.
Kuggas istui kannolla suola-aittansa edustalla.
– Sattuu niitä naapureitakin jos minkälaisia! tuumi hän sylkäistä ruiskauttaen hienosti. – Saamme kiittää Jumalaa, ettei Björkman iskenyt puukkoa johonkuhun meistä. Niinkuin esimerkiksi minuun, kun joskus puhe kääntyi hänen kivijalkaansa, josta yksi nurkka on minun maallani.
Kuggaksen talon päätyikkunassa oli rivi peltirasioita ja ruukkuja, joissa kasvoi verenpisaroita ja valkeita morsiushuntuja. Niiden takana Nordströmska äkkäsi murheelliset kasvot. Sigrid oli jäänyt yksin tupaan.
– Nyt ne tulee! kiljaisi suutarinpoika yht'äkkiä. Hän istui korkeimmalla kivellä aivan lähellä Björkmanin aittaa.
Niinpä tulivatkin rinnatusten pihan poikki vallesmanni ja mestari.
Björkman oli raudoissa, ja ne kalisivat hänen astuessaan niin kaameasti, että Englanninkulman ompelutytölle tuli jälleen tuska litteiden rintapoloisten alle ja hän meni erään kiven taa saadakseen oikein itkeä. Vähän taempana mestarin perässä kulki oppipoika poraten täyttä kurkkua ja hieroen silmiänsä räkäisillä sormillaan. Iloinen kisällikin tuli ulos ja istuutui aitan sillalle. Hän näytti siltä, kuin olisi itse ollut rangaistuksen alainen, eikä hän edes tervehtinyt aidan takana katsojia.
Vaikka eipä kukaan nyt erityisesti kiinnittänyt häneen huomiotakaan, kaikkien silmät riippuivat Björkmanissa. Niin selvään kuin painetussa kirjassa oli rikos ja syyllisyys luettavana hänen kasvoissaan, silmänalukset olivat valjut, ja hän tuijotti vain maahan, tai ehkä jalkarautoihinsa, jotka heiluivat ja kalisivat joka askeleella minkä hän astui; eihän mikään ääni maailmassa vaikuta niin kuin kahleiden kalina. Tahtoisi katsoa muualle mutta ei voi. Ja kun ensimmäisen kerran kantaa niitä itse, niin...
Pojat seurasivat saattuetta kieseihin asti, kohtalaisen välimatkan päässä, jotteivät olisi tiellä tai muuten vihoittaisi vallesmannia. He koettivat pysytellä viistoon etupuolella voidakseen oikein katsoa murhaajaa silmiin. Vanhemmat ihmiset jäivät seisomaan paikoilleen, mutta heidän kasvonsa kääntyivät mestarin mukaan niinkuin auringonruusut kiertävät mykeröitään auringon mukaan.
Räätälin tuvassa kulki Täti hoippuen sinne tänne. – Nyt ne lähtivät, nyt ne lähtivät, hoki hän ehtimiseen, vaikk'ei ketään ollut kuulemassa.
Ulkona mäellä seisoi Fändris-Kalle ahmien näytelmää.
– Näittekö kuinka kalpea hän oli! sanoi hän toisille, ja äänestä kuului ettei hän ollut vielä ehtinyt oikein rauhoittua.
– Herran viha lepää raskaana jumalattomain päällä, sanoi Nordströmska. – Murhamies hän oli ja nyt hän kärsii hyvinansaittua rangaistustaan. Mutta ajalliset rangaistukset ovat niinkuin tuulenpuuska ja niinkuin santajyvä meressä niihin verrattuina, jotka Herra armossaan on valmistanut kadotetuille helvetissä.
– Niinhän sen täytyi käydä, sanoi Kuggas. – Minulla on tuolla kamarissa seinätaulu, jossa näkyy "Leveä ja kaitainen tie", maksoin siitä puoli ruplaa kaupungissa, siinä on kultaraami. Pari viikkoa takaperin Björkman pyysi nähdä sitä taulua, hän oli kai kuullut puhuttavan siitä, kellään muulla ei ole semmoista taulua. Jaa, jos sentään lienee Sjöön kartanossa, mutta sinne on pitkä matka. No minä näytin hänelle, että Leveä tie alkaa ylpeydenportilla. Minä varoitin häntä, mutta hän vain nauroi.
Nyt hän istuu tuolla raudat käsissä ja jaloissa, niinkuin Pimeyden ruhtinas kerran istuu viimeisen tuomion jälkeen.
Kuggaksen ruokakello alkoi soida, Sigridillä oli päivällinen valmiina. Väki hajaantui hiljalleen.
– Smissin akka se vaan näki totuuden tälläkin kertaa, sanoi suutarin Tilda alhaalla kujassa.
– Herran tiet ovat monet, sanoi Nordströmska äkäisesti, – mutta muistakin pitää se höllä suusi kurissa, sillä jos rovasti saa kuulla tuosta Smissin akan hommasta, niin paha perii meidät jok'ikisen.
– Näittekö kuinka kalpea hän oli! mutisi Fändris-Kalle. Hän ei huomannut, että muut olivat jo menneet ja jättäneet hänet yksikseen.
X.
Markelin kulki edestakaisin myymälässään "poikiensa" kauhuna. Pojilla hän tarkoitti apulaisiaan, vaikka näistä kaksi oli jo saavuttanut sekä täysi-ikäisyyden että muunkin miehuuden, josta kaupungin piiat olisivat milloin tahansa voineet mennä vaikka valalle. Hän syytti heitä laiskuudesta ja huolimattomuudesta, hän kovisti viattomimmistakin näpistelyistä, ja turha oli yrittää tavanmukaisia kujeita tyhmien maalaisukkojen kanssa näinä päivinä. Sillä Markelin ei säästellyt korvatillikoita ja nipistyksiä, kun oli sillä tuulella.
Ja sille tuulelle saattoi tulla vähemmästäkin. Kaupunkilaisten ostohalu oli tykkänään lopussa. Nyt tiedettiin että vihollisen hyökkäys oli vain päivien tai tuntien kysymys. Saaristolaiset kertoivat joka päivä taivaanrannalla näkyvistä savupatsaista. Viranomaiset varoittelivat. Kasakat ratsastivat urheasti harjulla ja heristivät piikkejään. Heillä oli kivääri selässä ja patruunia laukussa. Mutta patruunat olivat sitä laatua etteivät mahtuneet kivääriin.
Varovaiset kaupunkilaiset alkoivat vähin erin kuljettaa kalleuksiansa sisämaahan. Markelin olisi mielellään tehnyt samoin, mutta hänenhän täytyi kaikin voimin koettaa hillitä pakokauhua. Sitäpaitsi hän oli niin varmasti luottanut Björkmanin latoon ja vikkelään Marengoon, ja nyt mestari oli ollut poissa jo kaksi päivää.
Se vangitseminen suututti kauppiasta niin vietävästi, hänhän tiesi ihan varmaan että Björkman oli syytön. – Luuleeko setä että me juotiin totia murhamiehen kanssa eilen? kysyi hän maisterilta nauraa hohottaen, kun tieto saapui. Mutta maisteri ei nauranut vastatessaan:
– Niiden olisi pitänyt panna kiinni sinut tai minut hänen sijastaan, sillä Björkmanissa tämä tekee sisällisiä tuhoja.
Sitä nyt ei Markelin sentään uskonut. Herra jumala, olihan se hiton ikävä erehdys, mutta ei suinkaan mokoman tarvitse murtaa kunnon miestä. Jospa nyt vain saataisiin hänet irti mahdollisimman pian!
Seuraavana päivänä, vähän ennen sulkemis-aikaa, Fändris-Kalle tuli puotiin. Mies oli hyvässä hiprakassa, tukka pörrössä ja silmät ikäänkuin sierottuneet. Hän maata röhötti myymäpöydällä ja oli katselevinaan mahavöitä ja riimunvarsia, mutta se oli vain näön vuoksi. Vihdoin hän pyysi saada puhutella itse kauppiasta. Pojat ohjasivat hänen puotikamariin.
– Mitä pirua nyt sitten? ärjäisi Markelin. Hän istui valkeaksi kuluneella tuolillaan ja kirjoitti numeroita kapeaan kladiin.
– Joo, sanoi Fändris-Kalle ja koetti ryhdistäytyä, – meinasin tuota noin että voisinkohan minä saada vähän ve-helaksi, kun sattui rahat unohtumaan kotiin.
Sanat tulivat hitaasti ja nikotuksen katkomina.
Markelin istui yhä selin ja piirteli merkkejä kirjaansa.
– Mitä nyt sitten pitäisi olla? kysyi hän vihdoin, kun laskultaan jouti.
– Aattelin että tarttis saada uusi ri-hiimu hevoselle. Ja sitten niin pitäis olla y-hyks! kannu viinaa.
– Mitä hittoa! Pitääkö sinun tulla kaupunkiin hakemaan kannullista viinaa? Eikö sitä ole tarpeeksi kotonasi, tehän siellä keittää turaatte ehtimiseen?
– On kyllä, onhan sitä meillä, ei passaa hik! kenenkään tulla sanomaan että me ollaan puutteessa. Mutta kas nyt on sillä lailla että minä en ole me-heinannut mennä kotiin vielä, täällä on niin pirkuleen lysti ja mukava olla, juu. Kotiin minä en mene! En mene vaikk' olis saatana!
Nyt Markelin pyörähti äkisti ympäri, tuolissa oli ruuvi, se kävi kuin leimaus. Hän kiinnitti voimakkaat silmänsä Fändris-Kalleen.
– Vai niin, et tahdo mennä kotiin tänä iltana. Kuules, Kalle, sinä et ole tainnut juuri kehuttavasti nukkua viime yönä, olethan näöltäsi kuin piru haljenneessa purkissa. Mitä sinä olet oikein hommannut viime aikoina?
– Se on minun asiani se, vastasi Fändris-Kalle hyvin topakasti. – Minä saan mennä mihin tahdon, siihen ei kenenkään tarvitse pistää nokkaansa, minähän olen vapaalla jalalla – va-vapaa mies, meinaan. Minä teen mitä ikänä lystää, persana! Kuinkas on nyt sen viinan – tuleeko sitä vai eikö tule? Mulla on niin juukelin kova kiiru, pitää keretä pitkät matkat tänään, monta peninkulmaa ja enemmänkin.
Markelin ponnahti tuoliltaan, joka nyökytti hänen jälkeensä vieterinsä varassa.
– Viinaako sanot? Totta helkutti sinä viinaa saat, Kalle hyvä, niin paljon kuin mielesi tekee. Enhän minä voi antaa sinun lähteä täältä janoisena, sinä kun aina teet kauppaakin minun luonani, sen verran häpyä mulla sentään on. Istu nyt tuohon sohvaan, niin otetaan pikkuinen lasi yhdessä ja jutellaan vähän, puotikin on nykyään niin tyhjänä, että minä voin maata ja syljeskellä kattoon aamusta iltaan ja silti on aikaa vielä jäämäänkin.
Hän veti nauhassa olevan avainkimpun housuntaskustaan, heitti sen huolettomasti pari kertaa ilmaan ja otti kiinni lennosta.
– Mitä saisi olla? sanoi hän aukaisten ison nurkkakaapin. – Täällä on liiviläistä ja kuminaa ja riianpalsamia ja tavallista kotipolttoista. Miedommista aineista ei ole kahdelle semmoiselle hepulle kuin Fändris-Kalle ja kauppias Markelin, kun he nyt kerran istuvat yksissä. Mutta muuten sopii vain valita mitä silmä haluaa ja maaru pyytää.
Fändris-Kalle oli lysähtänyt sohvaan.
– Kuinkahan olis sekoittaa? sanoi hän ja suoristautui hetkeksi.
– Mainiota! Itse Salomo kaikkine sananlaskuineen ja henttuineen ei olisi keksinyt mitään niin näpsää. Puoleksi palsamia ja puoleksi kuminaa – se on kuin pumpulia sydämelle.
Lasit Markelinilla oli valmiina kaapissa, oli myös nuuskaa ja sikareja valittavana. Kalle otti molempia, hän tahtoi saada tänään joka lajia väkevää yht'aikaa. Mutta kauppias lasketti juttua kamarin täydeltä kaataen laseihin ja tarjoten; oikein kiiltävällä tarjottimella hän toi lasit.
– Onkos Kalle kuullut mitä Pohjanmaalla voi sattua? Joo, siellä yhdellä kauppamiehellä oli saksalainen puotipoika, ja huvikseen kauppias piti myös pientä apinaa. Kerran tuli maalaisukko puotikamariin, siellä ei sattunut olemaan ketään muuta kuin apina, mutta ukko tervehti kohteliaasti. Ja apina, joka oli kai joskus nähnyt miten isännän oli tapana tehdä, kiipesi kaappiin ja kaatoi ryypyn ja tarjosi äijälle. Kauppias kun sitten tuli sisään, niin sanoi heti: "Saisko olla pieni napsu?" – "Paljon kiitoksia", sanoi äijä, "mutta saksalainen jo tarjosi". Niin tyhmiä ne talonpojat voivat olla muualla, täällä meidän puolessa niillä on pää kuin puukonterä.
Fändris-Kalle havahtui.
– Kuka saatana puhuu täällä puukosta? sanoi hän ja puristi silmänsä kiinni oikein terästyäkseen.
– Minä vain meinaan että sinulla, Kalle hyvä, on pää kuin partaveitsi. Kippis nyt!
He ryyppivät ryyppimistään, mutta kuinka Fändris-Kalle joikin, oli hänen lasinsa aina täynnä, kun hän ojensi kätensä. Niin aulis ja näppärä saattoi Markelin olla tarpeen tullen. Hetkisen tuntui Kallesta tosin siltä, että kauppiaassa oli jotakin outoa, mutta sitten hän tylsistyi ja unohti sen.
– No huitrumpsis! sanoi Markelin. – Mutta sinähän et juo mitään, Kalle. Mahako on vialla vai sydän? Istut siinä ja haudot jotain, mikä sinua oikein riivaa tänään?
– Kuulkaahan, kauppias, sanoi Kalle vaivalloisesti, – vieläkös murhamiehiltä lyödään pää poikki vai lähetetäänkö ne vain Siperiaan?
– Riippuu sirkumstansseista, niinkuin ranskalainen sanoo. – Joskus lähetetään ensin Siperiaan ja sitten mestataan, joskus tehdään päinvastoin. Mutta mitä sinä ajattelet niin murheellisia asioita? Ahaa, sinä muistelet sitä murhaa, joka tehtiin teidän rannassa. Kamala juttu, kuulin toissa päivänä siitä vähän, mutta en päässyt oikein selville miten se tapahtui. Mutta sinä kai osaat kertoa, sinähän kuulut olleen läsnä?
– Totta jumaliste minä kertoa osaan ja todistaa myös, sormet kirjalla, minä olen ainoa, joka tiedän kuinka se kävi, ja kaikki muut valehtelevat. Ne jotka sanovat että minä valehtelen, ne valehtelevat. Björkman löi häntä puukollaan ja sitten viskasi puukon mereen lähellä Kuggaksen nuottakotaa. Sen minä otan valalleni, kuulettekos, perkeleet!
– Kuka sanoo että sinä valehtelet, Kalle hyvä? Ei yksikään ihminen. Mutta kerropa nyt ihan alusta.
– Me istutaan kauniisti nurmikolla ja pelataan korttia, Emil ja minä, hän voitti koko ajan, ja sitten minä huomasin että se sika oli piirtänyt viivoja ja koukeroita kortteihin – ei, nyt te valehtelette taas! – ja sitten minä huomaan että Björkman tulee ja katsoo nuottakotaansa ja sitten se lähtee kaupunkiin päin – suu kiinni, valehtelette! se karkaa suoraan Emilin kimppuun kuin vihainen härkä ja iskee häntä niskaan niin totta kuin Herra minua ruumiin ja sielun puolesta – –
Tässä hänet peitti kuin raskas varjo, hän katsoi ylös ja kirkaisi.
Hänen edessään, hänen yläpuolellaan, hänen päällään seisoo kauppias silmät vihreinä ja pullollaan. Hän tuntee ranteissaan jotain kovaa, kovaa kuin rauta, Markelinin hirveät kourat, ja hän kuulee äänen, joka sanoo aivan hänen korvaansa: – Sinä olet murhaaja, Kalle, ja nyt olet kiinni. Ja kun ranteiden puristus höltyy silmänräpäykseksi, niin Kalle kaatuu suulleen sohvannojan varaan ja antaa ylen. Mutta Markelin ei sääli, vaan ravistaa häntä niin että henki on mennä ja sanoo sitten uudelleen ankarasti, hän kuiskaa, mutta se kajahtaa niin että pää tuntuu halkeavan: – Nyt sinun täytyy tunnustaa, Kalle, tässä ei auta mikään! Tunnustatko, häh? Ja hän riuhtaisee Kallen ylös sohvasta ja panee hänet seisomaan keskelle lattiaa, vaikka hänen polventaipeensa ovat veltot kuin vanha linkkuveitsi, ja sitten hän kuiskaa taas, ei, karjuu, mylvii kuin tuomiopasuuna: – Tunnusta, Kalle, sinä olet murhaaja! Ja silloin Kalle tuntee itsensä yht'äkkiä niin sanomattoman heikoksi, nyt taitaa tulla kuolema, eikä hän jaksa enää pidättää sitä jotakin, mikä pyrkii ulos, se tulee itsestään niinkuin oksennus, hän koettaa väkisin painaa sen alas, mutta liian myöhään; nyt hän lausuu selvin sanoin, hänhän kuulee oman äänensä: – Niin, minä olen Emilin murhaaja. – Sano se vielä kerta! käskee kauppias, ja hänen täytyy sanoa. Markelin avaa oven, sisään virtaa ihmisiä, paljon, paljon ihmisiä, puotipojat ja Nordströmska ja kaksi Kafbyn isäntää, koko Räfsbacka on siellä, koko kaupunki, koko maailma – ja kaikkien kuullen hänen täytyy todistaa ääneen ja kalliisti että hän on murhaaja ja että Björkman on syytön. Sitten hän pääsee taas pitkäkseen sohvalle, hän vajoaa, vajoaa läpi lattian, maan alle, ilman halki – –
Markelin seisoo ja pyyhkii hikeä otsaltaan.
– Kalle on päissään nyt, hän sanoo, – ja hänen tunnustuksensa voidaan väittää mitättömäksi. Mutta minä en päästä häntä niin helpolla, kun hän herää. Tämä juttu maksakoon hänelle Siperian, ja Björkmania ei pidä kiduttaa tuntiakaan enemmän kuin on tarpeen.
– Kaikki on Jumalan kädessä, sanoo Nordströmska. – Pakottaminen ja uhkailu on vaarallinen asia, ja Siperiassa on tilaa monelle, olen kuullut. Ei pidä ehättää kaitselmuksen ja esivallan edelle, sen minä vain sanon.
– Täällä omassa puotikamarissani minä olen kaitselmus ja esivalta itse, ja sentähden minä sanon: Nordströmska suorii tiehensä vähän sassiin! Ja pysyy koreasti nahoissaan vastedes, sillä laki sanoo jotain niistä, jotka maksusta harjoittavat tietäjäntointa ja muuta noituutta, ja on olemassa näkijöitä, joilla voidaan näyttää toteen, että Nordströmska on ottanut Smissin akalta välityspalkkiota hänelle hommatuista avunhakijoista, ja se palkkio on maksettu sekä munien ja viinan että selvän rahan muodossa. Sen minä vain sanon.
– Kauppias tuntuu nauttineen, sanoi Nordströmska puoliääneen, mennessään ulos.
Seuraavana päivänä Björkman oli vapaa.
XI.
Heinäkuun viidentenä päivänä kaupunkia kohtasi onnettomuus. Se kauan odotettu.
Varhain aamulla vihollinen räjähdytti lahden suussa olevan vanhan linnoituksen. Mustia, torninkorkuisia kivi- ja savupatsaita nousi valleista ja kasemateista; hetkisen niitä valaisi himmeänkeltainen loiste, sitten ne syöksyivät alas leveinä putouksina. Oli kuin jättiläisvalas olisi maannut ulapalla ja puhaltanut sieraimistaan maata vesihöyryn asemesta. Jylinä vyöryi kumeana yli seudun – kuin raskas jyrä, joka puristi veret ihmisten poskilta. Muutamat tuliraketit piirsivät kultakäyriään lahden pohjukkaan päin, laivaveistämöä kohti, tuskin näkyen kirkkaassa auringonpaisteessa; ne putosivat veteen kaukana maalistaan ja sammuivat heikosti sähisten. Mutta niiden mielissä, jotka sen näkivät, syttyi tulipalo.
Nyt kiittivät onneansa ne, jotka olivat ajoissa vieneet omaisuutensa turvaan, mutta heitähän oli tuskin kourallinen. Kaikille muille tuli tuska ja hätä. Kaksituhatta ihmistä hyöri ja pyöri pelastaakseen ne monet eriskummaiset kapineet, jotka yhdessä muodostavat kodin. Virtana he painuivat pohjoistullista ulos latoihin, torppiin ja niityille molemmin puolin valtamaantietä.
Suunta ja tie oli selvillä; näin oli aikoja sitten päätetty tehdä ratkaisevan hetken tullessa. Ja nyt oli merkki saatu, merkki jota ei kukaan voinut väärinkäsittää.
Maisteri istui huoneessaan ja piteli aamiaissilakkaa hännästä – hän söi ne ruotoineen päivineen – kun ensimmäinen räjähdys kuului. Hän meni ikkunaan ja sai nähdä koko näytelmän, näki sorapatsaiden työntyvän ilmaan kuin fakiirien puut ja katoavan yhtä nopeasti. – Vai niin, hän sanoi, meni kirjahyllylleen ja sulloi taskuihinsa ne kirjat, jotka oli päättänyt pelastaa. Hän oli valmis.
Nyt hän saattoi ajatella niitä, jotka olivat raskaammin ankkurein kiinni aineessa. Emännän kimeät huudot ja nyyhkytykset tunkeutuivat lattian lävitse. Maisteri kiiruhti alas ja auttoi häntä lastaamaan tavaroita käsirattaille, jotka oli pidetty varalla jo useita päiviä. Yhden matkan hän veti niitä torpalle, mistä eukolle oli luvattu majapaikka, sitten hän antoi matamin jatkaa ja meni itse tapaamaan kauppiasta.
Markelin seisoi kookkaana ja tyynenä keskellä mylläkkää, jota hän johti lyhyin, sotilaallisin sanoin. Hän tuntui melkein iloiselta: parempi tämä kuin iänikuinen odotus. Hän antoi määräyksensä tarkan suunnitelman mukaan, ei mitään jätetty sattuman varaan. Kaikki oli käsillä mitä tarvittiin varaston pelastamiseksi ja turvaamiseksi, vain Björkman puuttui ja Marengo. Mutta olihan Markelinilla hevonen ja mies itsellään, niin että jotain ainakin saatiin turvaan, ellei vihollinen ollut perin vikkelä paloraketteineen.
– Tulihan setä edes, sanoi hän maisterille. – Sen minä tiesinkin. Mutta Björkman on putzweg, ei kukaan ole nähnyt häntä sen koommin kuin hän tuli kotiin toissa iltana. Minä kävin ensimmäisen kuorman kanssa Takaniityllä ja mursin auki hänen latonsa luukun. Kun hän itse ei tullut.
– Hän tulee kyllä niinkuin on luvannut, sanoi maisteri. – Ja ellei tule, niin minun on mentävä sinne Räfsbackaan. Silloin siellä on ihmiskekäle temmattava tulesta, ja se merkitsee enemmän kuin kaikki teidän pöytänne ja rahinne.
– Niin, niin, sanoi Markelin. – Minä muuten ajattelin pyytää setää pitämään huolta noista mukuloistani, ne kiehaavat täällä jaloissa, eikä nyt liikene ketään täyskasvuista niitä paimentamaan. Kaikki tarvitaan pakkauksessa.
Maisteri nyökkäsi.
– Rusinalaatikot eivät minua liikuta, mutta viattomat lapsesi otan kernaasti huostaani. Lähdemme niityille heti kun Björkman on saapunut.
Ja maisteri kokosi pienokaiset ympärilleen huvimajaan, kaikki neljä. Lapset vapisivat innosta kuin varsahevoset.
Kauan ei tarvinnutkaan odottaa. Heinähäkki pyörähti aikamoista vauhtia portista pihalle. Häkissä seisoi Björkman. Hänellä oli lakki painettuna tavallista alemmaksi otsalle, mutta muutoin hän näytti olevan jotenkin entisellään.
Maisteri kiiruhti esiin ja puristi Björkmanin kättä. Samassa Markelin ilmestyi portaille.
– Tässä nyt olen niinkuin puhuttu, sanoi mestari Markelinille. – Oitis kun alkoi paukkua, minä menin valjastamaan. Mutta tämän parempia kiesejä minulla ei ole.
Markelin säteili.
– Häkkiä me juuri tarvitaankin! sanoi hän. – Mutta etkö aio korjata ensin omiasi pois? Kylä on niin lähellä, ei sitä voi tietää...
– En, vastasi Björkman lyhyesti. – Muille tuli kyllä hoppu sielläkin, mutta minun hynttyyni saavat olla missä ovat.
– En kiitä nyt vielä, sanoi Markelin ja sitten hän juoksi antamaan uusia määräyksiä.
Maisteri vei Björkmanin syrjään.
– Etkö ole levoton tuvastasi? Saat kenties aloittaa ihan alusta.
– Sen saan tehdä joka tapauksessa, vastasi Björkman. – Kävi miten kävi, pois minä lähden täältä nyt.
– Ihminen! huusi maisteri, mutta hiljensi heti äänensä. – Eikö pitänytkin sinun keksiä jotain järjetöntä. Aavistin sitä koko ajan. Mutta mies hoi, lenkkasääri, kuule kun sanon! Kaikki menee ohitse. Odota joitakin kuukausia, saat nähdä!
– Ei, vastasi mestari aivan hiljaa, – minä en voi elää niiden parissa, jotka ovat nähneet minua vietävän.
– Mutta sehän oli erehdys, kirottu viheliäinen erehdys, vallesmanni saa siitä varoituksen, saa kuin saakin, hommataan.
– Ehkä niinkin, sanoi Björkman, – mutta joka tapauksessa minun täytyy lähteä. Muutan jonnekin muualle, missä kukaan ei tunne minua.
Maisterille ei jäänyt aikaa enempiin puheisiin, ja hän tunsikin että sanat olisivat olleet turhia. Björkman ja puotipojat ahtoivat yhdessä häkkiä täyteen; maisteri otti kahden lapsen kädestä kiinni ja antoi kummallekin vielä toisen talutettavan, ja niin he kaikki viisi läksivät pihalta kadulle. Äiti katsoi levottomana heidän jälkeensä, he nyökkäsivät hänelle rohkaisevasti ja puristivat lujasti toistensa sormia, jotteivät hötäkässä joutuisi erilleen toisistaan.
Ei koskaan ennen oltu näillä kaduilla nähty tungosta. Maisteri jaksoi tuskin uskoa kulkevansa vanhaa tietä pohjoistullin kautta.
Omituinen kaupunki oli kasvamassa sinne niityille. Heinä oli korjaamatta, mutta sitä ei kukaan ajatellut nyt, eikä vahinko suuri ollutkaan näillä laihoilla nurmilla. Sinne ajautuivat kotien pirstaleet, rykelmä toisensa jälkeen, ikäänkuin kärsimätön lapsi olisi kaatanut sinne lelukoppansa. Mora-kelloja virui pitkällään kuin ruumiita ruohikossa, pöydät, joiden kaikki neljä jalkaa harottivat ilmassa, olivat kuin elukat teurastuspenkissä.
Kuinka köyhäksi ja naurettavaksi kaikki muuttuikaan täällä, sekin mikä vielä tunti sitten oli ollut kodin ylpeys ja kaunistus. Nyt jokainen täplä näkyi, joka halkeama huusi. Kirkas päivänvalo paljasti armotta huonekalujen selkäpuolet, kunnianarvoisten vanhuksien, jotka olivat sata vuotta seisoneet nurkassaan ja näyttäneet vain kaunista julkisivuaan, ja melkein samoin kävi monille niiden omistajille. Meissä ihmisissä on niin paljon sellaista, mikä tulee ilmi vasta hengenhädässä ja suuressa rahanvaarassa.
Maisterin mieleen vaikutti kummasti tämä näky, jossa oli onnettomuuden koko leima, vaikka itse katastrofi väikkyi vielä ilmassa ja painosti kuin kaukainen ukkonen. Hän katsahti vieressänsä astuvaan poikaan.
– Iulus! sanoi hän, irroitti kätensä ja taputti pojan kiharaista päätä.
– Ville minun nimeni on, johan sinä olet pöhkö! huusi poika ja hyppi tasajalkaa nauraen.
– Ei, sanoi maisteri, – sinä olet Iulus, joka seuraa isäänsä non passibus aequis. Kaunein kohtaus koko Aeneidissä, nyt elämme sen, sinä ja minä.
Etäisellä Takaniityllä oli taaja ryhmä latoja metsänreunassa, ja aukealle kedollekin oli niitä singonnut muutamia ikäänkuin sattumalta. Mikä niistä oli Björkmanin? Alkoi pitkällinen etsintä; vihdoin viimein pisti tuttu pää esiin eräästä aukosta, puotipoika Evertin pää. Perillä oltiin.
Kaikille heille tuli täysi työ latomisessa, kun kuormat saapuivat kaupungista. Säkkejä ja laatikoita kertyi kattoon ulottuva pino ladon peräseinälle, valtava muuri nälän hyökkäyksiä ja ihmisten hätää vastaan. Huonekalut saivat oman nurkkansa.
Ja päivä kului. Maisteri hoiti lapsenpiian tehtäviä hyvällä menestyksellä, kunnes äiti saapui. – Missä vihollinen viipyy? kysyi maisteri häneltä. Toinen pudisti päätään, ei ollut mitään uusia tietoja. Vartijoita piileksi männynlatvoissa harjulla ja siltojen suojassa tai suola-aittojen ylisillä, mutta kaikki he ilmoittivat yhtäpitävästi: vihollinen pysyy paikoillaan linnoituksen ääressä.
Aurinko helotti, taivas oli kirkas ja pilvetön. Helteinen ilma värisi, paitsi milloin tuulenhenkäys toi joskus viileyttä. Siellä täällä paloi virkeitä kahvitulia. Olisi voinut luulla kaikkien näiden ihmisten ottaneen yht'äkkiä lupapäivän keskellä viikkoa ja lähteneen yhteisille huviretkille, niin ihana oli päivä, niin rauhaisa vihanta maa, jossa viljat rehoittivat. Mutta ei kukaan nauranut, ja tiellä hoippui miehiä selät kumarassa taakkojen alla, silmät punaisina ja virtaavan hien sokaisemina.
Maisteri kävi melkein levottomaksi katsellessaan Björkmanin riehumista. Hän rääkkäsi itseään kuin suuren synnin tehnyt katumuksenharjoittaja, eikä hän säästänyt myöskään kelpo Marengoaan. He tekivät kaksi täyttä matkaa lyhyemmässä ajassa kuin renki yhden. Marengo oli vatsaa myöten märkänä ja purskui väsymyksestä; Björkmanin kädet vapisivat niin että hänen oli vaikea avata kuorman köytöksiä. Kun ne tulivat seitsemännen kerran häkki täpötäynnä, meni maisteri Björkmanin luokse.
– Te otatte hengen itseltänne, sinä ja Marengo, sanoi hän. – Mitä se hyödyttää?
– Teemme vain mitä muutkin, vastasi Björkman vältellen.
– Niin, sanoi maisteri, – ei nyt kukaan säästä itseään. Jos ihmiset puuhaisivat samalla innolla jonkin jalon asian hyväksi, niin maailma olisi koko lailla toisen näköinen kuin juuri nyt.
Auringon laskiessa Markelin saapui kävellen kaupungista. Hän keskeytti kuljetuksen, sekä hevoset että miehet olivat näännyksissä. Björkman ja Marengo tupertuivat ruohikkoon kuin kuoliaaksi ammuttuina.
– Entä vihollinen? Vihollinen? kysyttiin joka taholta.
– Ennallaan, vastasi Markelin. – Taidamme saada runsaasti odotusaikaa, ja hyvä onkin, sillä enin osa on vielä pelastamatta.
Ja sitten hän lisäsi hiljemmin, ikäänkuin välttääkseen uhmailua:
– Kenties tämän pahempaa ei tulekaan; ehkä päästään ilman enempää.
Jännittyneet kasvot kirkastuivat; nyt se oli sanottu, mitä monet olivat halunneet uskoa, kenenkään rohkenematta sitä kuitenkaan tehdä.
– Ei, sanoi maisteri, – nyt se on myöhäistä. On mahdotonta ja tuskin suotavaakaan, että kaikki nämä suurenmoiset valmistelut olisivat menneet hukkaan. Minä tiedän, että tuli yllättää meidät ensi yönä. Sen täytyy tulla, mehän itse olemme tehneet sen välttämättömäksi. Olemme jauhaneet sitä yhtä ainoaa ajatusta niin kauan, ja olemme jauhaneet sen loppuun. Kun kivet pyörivät tyhjiltään, niin mylly palaa poroksi. Palon täytyy syttyä, koska me kaikki olemme alusta asti niin uskoneet. Sattuman asiaksi jää määrätä mikä sen aiheuttaa: Congreven tuliraketti, piikatytön hame joka kaataa lyhdyn, tai saappaankorko joka sattuu iskemään kipinän.
Lieneekö tämä puhe vaikuttanut Markeliniin vai eikö, joka tapauksessa hän päätti noudattaa edelleenkin varovaisuutta ja sijoitti perheensä yhteisvuoteeseen ladon lattialle. Muut kaupunkilaiset vetäytyivät vähitellen kotiin päin nukkuakseen oman katon alla, koska vaara ei ollut aivan äärimmäisen uhkaava. Asetettiin vartijat suojelemaan ketoa varkailta. Suuri hiljaisuus laskeutui maille.
Björkman makasi nurmella silmät ummessa, hänen jäsenensä vavahtivat toisinaan ja pää tuntui kovin raskaalta, mutta uni ei ottanut tullakseen. Hän nousi, katseli ympärilleen joka taholle, ei keksinyt mitään, lähti kävelemään välinpitämättömästi metsän reunaa ylöspäin. Maisteri huusi jotakin hänen jälkeensä, hän ei jaksanut edes kääntää päätänsä. Maisteri kaikkine sanoineen – mitä ne auttoivat tässä hänen suuressa sielunhädässään?
Hän painui yhä syvemmälle metsään ja istuutui lopuksi eräälle kannolle. Täällä kulki kapea polku kivien lomitse, liukkaana ja kiiltävänä männyn kaksoisneulasista. Suoraan metsän halki se eteni vieden Räfsbackaan. Björkman seurasi sitä ajatuksissaan Sysimäelle asti. Tätä tietä oli karjan tapana iltasilla palata haasta kotiin ennen vanhaan, hyvään aikaan. Se oli ihmeellistä aikaa ja tuntui etäiseltä, mutta hän muisti sen hyvin. Kuggaksen kellokkaan tiukuun tuli aina niin iloinen ja virkeä sointi, kun lauma juosta hölkytti mäkeä alas Sigridiä kohti, joka huuteli kujan suussa. Ja metsässä paimenpoika hoilotti kimakasti särkyneellä murrosäänellään, harppoi ympäri kuraisilla korvillaan ja sadatteli kuin aikamies niskoitteleville elukoille, jotka yrittivät karata tiheikköön...
Kesken näitä mietteitänsä Björkman kuuli todellista ammumista ja astuntaa, joka läheni. Kellokin kalahti joskus lyhyeen ja kuivasti; hän ei tuntenut sitä, se oli tavallinen lehmänkello, jolla ei ollut mitään sanottavaa hänelle. Pian se oli aivan kohdalla. Kaksitoista kaunista nautaa laapusti vastahakoisesti hänen ohitseen, perässä tuli Grindaksen karjapiika pitkä raippa kädessä. Tyttö hypähti äkkiä syrjään huomatessaan kannolla istuvan synkän miehen ja kirkaisi: – Hyi!
– Koetan olla puukottamatta sinua, virkkoi mestari naurahtaen.
Tunsihan tyttö hänet silloin äänestä ja pysähtyi, ehkä hieman häpesi säikähdystään.
– Elukat ajetaan Takaniitylle, sanoi hän, – kertovat vihollisen tulevan yöllä polttamaan.
– Niin luullaan, virkkoi Björkman jotakin sanoakseen, ja kun tyttö yhä seisoi siinä, lisäsi hän: – Ei tule tänä vuonna paljon heiniä Takaniityltä, kun kaikki menevät sinne tallaamaan.
Kun puhe kuivi siihen, niin tyttö läksi liikkeelle nakaten niskojaan. – Sigrid tulee perästä Kuggaksen elukoitten kanssa, sanoi hän nauraa virnahtaen ja katosi.
Björkman istui paikallaan, hievahtamatta.
Nyt saa kantaa tai katketa, hän mietti, minä jään. Kului hetki, pitkä. Sitten hän kuuli heikosti, kuinka kieli läppäsi Kuggaksen lehmänkellossa jotenkin etäällä, ääni oli nyt samea ja yksitoikkoinen. Tuntui tänne saakka, että elukat olivat vastenmielisesti suostuneet lähtemään tarhasta, että ne kulkivat väsyneesti. Mestari nousi seisomaan, kun ensimmäinen raskas, kulmikas ruumis vaappui ohitse. Sonni muljautti silmiään hänelle, mutta tylsästi ja ilman taisteluhalua. Björkman meni suoraan Sigridiä kohti ja tempasi lakin päästään, jotta toinen heti tuntisi hänet ja antaisi tuomionsa.
Tyttö pysähtyi äkisti painaen käsillään rintaansa. Sekunnin verran hän seisoi peloissaan, mutta yö oli valoisa, hän tunsi Björkmanin heti sen jälkeen. He tulivat yhä lähemmä toisiaan, kenties molemmat liikkuivat, kenties vain toinen. He katsoivat toisiansa silmiin, sitten Björkman kietoi kätensä tytön vyötäisille kovasti, kovasti, ikäänkuin peläten kaatuvansa. Koko maailma pyöri hänen silmissään hetkisen, kunnes hän kuuli Sigridin nyyhkyttävän olkapäätänsä vastaan. Risuja katkeili ja kuusenoksat kahisivat lehmien lynkyttäessä eteenpäin.
Sigrid kuivasi pian kyyneleensä, sitten hän puhui tyynesti ja järkevästi kuten aina ennenkin. He istuutuivat sammalpeitteiselle kivelle, ja nyt Björkman sai kerrotuksi paljon äskeisistä vaikeista päivistä, joista ei kukaan ihminen ollut saanut kuulla sanaakaan, niin paljon kuin olivatkin ahdistaneet häntä kysymyksillä. Hän mainitsi myös päättäneensä jättää Räfsbackan, ja tyttö ymmärsi ja hyväksyi hänen tuumansa heti.
– Minä seuraan sinua mihin tahansa, hän sanoi. Ja sitten hän jatkoi aivan hiljaa: – Olen paljon miettinyt tätä asiaa sen jälkeen kuin pääsin Emilistä, ja luulen että se kävisi meille helpommaksi, jos minä tulisin saamaan lapsen. Silloin ei kukaan voisi estää meitä enää.
– Ei, vastasi Björkman, – ei sillä tavoin, kyllä se käy muutenkin. Semmoinen pakottaminen on raukkamaista. Kun tiedän että sinä tahdot, niin asia on selvä.
Sitten ei puhuttu enää paljoa. Björkman piteli tytön kättä, jonka hän nyt tiesi ikiomakseen; mitä siinä oli muuta sanottavaa?
Hän auttoi sitten Sigridiä kokoamaan elukat, jotka olivat ehtineet kulkea pitkät matkat ja hajaantuneet metsään. Puoliyön tienoissa he saapuivat niityille.
Siellä kuului äänekkäitä huutoja ladoista ja saappaiden töminää maantieltä. Björkman kiepsautti itsensä äkkiä aidan ylitse tielle. Pitkä miehenroikale tuli kiireesti laahustaen ojanpiennarta pitkin, kompastui, sotkeutui itseensä, mutta oli kohta jaloillaan taas. Se oli maisteri.
– Björkman! huusi hän. – Mestari! Selvä on!
Ja hän osoitti metsäkaistaletta, jonka takana kaupunki sijaitsi.
Punainen loimo nousi korkeina lieskoina taivaalle.
XII.
Kokonainen kortteli oli liekkien vallassa, kun maisteri ja Björkman ehtivät palopaikalle. Tuli tyydytti täällä satavuotista nälkäänsä, kaupunki ei ollut koskaan ennen luovuttanut sille enempää kuin muutaman suupalan kerrallaan.
Kujilla vilisi ihmisiä, kuka huusi pelastamaan, kuka sammuttamaan. Eräs nainen juoksi edestakaisin tukka hajallaan hartioilla ja kirkui vihlovalla äänellä: – Vihollinen tulee! Vihollinen tulee. Väkijoukko aaltoili sinne tänne. Kirouksin ja nyrkiniskuin Markelin sai miehet pysymään ketjussa, joka kuljetti vesisankoja rannasta palopaikalle; kaikki ajattelivat omaa kohtaansa ja tahtoivat mennä kotiin. Kovasti läikkyen ja roiskuen sangot lensivät kädestä käteen ja saapuivat puolityhjinä perille, – se oli samaa kuin olisi sylkäissyt roihuun.
– Mestari! huusi Markelin heti kun he näkivät toisensa. – Ottakaa paikkani tässä ketjussa, minun pitää mennä katsomaan minne helvettiin kaikki ruiskut ovat joutuneet. Ei, setä on liian vanha tähän.
– Niinkö, sanoi maisteri närkästyneenä ja kiiruhti eteenpäin. – Totta kai sentään löytyy jotain, mihin minäkin kelpaan tällaisena päivänä, mutisi hän.
Vesikärryt saapuivat iskien kipinöitä pyörillään, tynnyrin irvistävistä raoista valui vesi lotisten. Kaksi miestä kävi käsiksi ikivanhaan paloruiskuun, he seisoivat sen ääressä alasti vyötäisiään myöten, vipu keikkui ylös ja alas, ruisku pihisi ja korisi kuin keuhkotautisen rinta, ohut ja heikko suihku tunkeutui vaivalloisesti esiin lahonneesta letkusta. Talo, josta he taistelivat, oli ilmi selvästi tuhon oma, toinen pääty jo tulen syömä ja notkoselkäinen katonharja täynnä keltaisia ratsastajia. Eräästä pohjakerroksen ikkunasta lensi ulos talouskapineita, huonekaluja, vaateryysyjä, laseja, kulhoja, lautasia, jotka kasaantuivat pirstaleröykkiöksi kadulle. Sisällä oli joku, joka ei ollut ajoissa vienyt omaisuuttansa turvaan ja jonka päässä nyt poltti yksi ainoa valkohehkuinen ajatus: saada pahaiset aarteensa tulen alta pois.
Palopurje saapui. Se pystytettiin naapuritalon suojaksi, mutta se oli rikkihomehtunut ja näyttäytyi pieneksi kuin lakana tulen valtavuuden rinnalla. Ruiskut pantiin käyntiin sen kastelemiseksi, miehet painoivat viputankoja selkä köyryssä, mutta suihku väsähti puolitiehen; pian oli ilma täynnä haisevia, käryäviä, hehkuvia kangasliuskoja, jotka levittivät tulen siemeniä laajalti ympäristöön.
Avopäinen mieshenkilö ryntäsi paikalle raivaten tietä nyrkein ja potkuin, kahmasi pieniä kiviä kadulta ja heitti niillä erästä ullakkoikkunaa. Maisteri tunsi hänet heti eläinnäyttelynomistaja Nielseniksi.
– Petrine! huusi mies ylös ikkunaan, ja hänen lihava häränniskansa kerrostui kireihin poimuihin, kun hän taivutti päätään taaksepäin. – Petrine, joudu, sinun pitää vahtia telttoja!
Joukossa syntyi kohina. – Tyttö on vielä tuolla ylhäällä, se nuorallakävijä.
Maisteri meni Nielsenin luo niin lähelle että he melkein hipaisivat toisiaan.
– Onko tyttö siellä vielä?
Nielsen kohautti olkapäitään.
– Hyvin mahdollista, hän vastasi. – Hän oli mennyt maata ja hän nukkuu joskus sikeästi, mutta kyllä hän sieltä alas puikkii, jahka tuli käy kiinni pakaroihin.
– Miksi ette juossut heti ylös herättämään häntä? huusi maisteri aivan Nielsenin korvaan.
– Minullahan oli telttani, saatana! Nekin voivat syttyä tuleen, mutta eivät voi juosta pois omin neuvoin. Minun täytyi siirrättää ne vähän loitommalle talojen nurkista. Ja mitä helvettiä se muuten teille kuuluu? Petrine, tule alas!
Ja sitten hän viskasi taas pari kiveä.
– Älkää särkekö ruutuja! ärjyi Markelin jossakin kauempana kujassa. – Sehän lisää vetoa!
Maisteri ravisti eläintenkesyttäjää.
– Aiotteko antaa tytön palaa sinne? Juoskaa heti ylös ja pelastakaa hänet!
– Luuletteko että minä olen tulenkestävä? Juoskaa itse!
Maisteri mietti sekunnin. – Tähän kai olen kylliksi vanha, sanoi hän ja meni pihaan.
Samassa kuin hän aukaisi oven ja alkoi juosta portaita ylös, kuului useita kauhistuneita varoitushuutoja. Mutta hän huomasi kohta, ettei vaara ollut kovin suuri, tuli ei ollut vielä missään saavuttanut portaita. Sisällä oli pimeää, mutta toisesta kerroksesta loisti häntä vastaan kirkkaankeltainen suorakaide, ja hataran oven takaa kuului humisevaa kahinaa. Savu alkoi kuvottaa häntä yhä enemmän, mitä ylemmäksi hän ehti, mutta muuten ei urhoollisuus ollut täällä ensinkään tarpeen.
Ullakonoven ulkopuolella virui ruumis pitkällään, pää riippuen ensimmäiseltä porrasaskelmalta alas. Maisteri tunsi suurta iloa nähdessään tytön. Hän otti hänet syliinsä ja kantoi portaita alas. Tyttö oli melkein lapsi eikä painanut paljoa, joten maisterin heikot lihasvoimat riittivät.
Pihalla tuli pari miestä vastaan, he ottivat tytön ja kantoivat hänet puutarhan etäisimpään soppeen. Tytöllä oli yllään rikkinäiset alusvaatteet, ruumis lepäsi niin valkeana ruohikolla. Kädessään hänellä oli sininen mytty, jota hän painoi lujasti rintaansa vastaan, mutta hän ei hengittänyt enää.
Maisteri riisui takkinsa ja peitti hänet sillä; toisen miehen katseessa oli jotakin, joka sai hänet sen tekemään. – Niin, virkkoi toinen, se taisi olla tyttöparan loppu; ja sitten he riensivät takaisin sammutustyöhön.
Maisteri istuutui nurmelle pienen ruumiin ääreen. – Liian myöhään saavuin, hän sanoi, – mutta se oli kai parasta. Tuli puhdistaa, ja sinussa lienee ollut paljon puhdistettavaa. Susia ovat ihmiset olleet sinua kohtaan, susia!
Hän siveli hiljaa tytön hiuksia.
Ja hänen siinä istuessaan kävi ympäristö yhä valoisammaksi. Tulimeri laajeni laajenemistaan joka suunnalle, liekit paukkuivat kuin jättiläisliput myrskyssä. Hän kuuli monien ihmisten itkua ja vaikerrusta, ja ikäänkuin valtavan tahtipuikon lyönteinä humahteli pumppujen kolea jyskytys. Kohta ei ollut enää mitään mahdollisuutta viipyä puutarhassa; maisteri katseli neuvottomana nurmella makaavaa elotonta ruumista.
Mutta se ei ollutkaan kuollut. Yht'äkkiä kouristus vapisutti tytön jäseniä, ja rajusti oksentaen hän heräsi eloon taas. Nurmella oli kastetta, hänen oli vilu; hän tuijotti hurjistunein silmin tulta kohti.
– Emme voi jäädä tänne, sanoi maisteri. – Kotona minun luonani saat vaatteita ja lämpimän vuoteen.
Tyttö katsoi häntä suurin silmin, mutta ei liikahtanut.
Tuli pauhasi, ilma oli sakeanaan purjehtivia kipunoita, hiiltynyttä paperia ja palavia kankaansiekaleita. Pääskysten täytyi paeta pesistään ja ne lensivät kirkuen ristiin rastiin yli puutarhojen. Kiroukset ja komentohuudot sekaantuivat ja nousivat liekkien imevissä pyörteissä kuivaa ja tähdetöntä taivasta kohti.
– Meidän täytyy lähteä, sanoi maisteri hellittämättä ja nosti tytön pystyyn. – Asuntoni on tuulen puolella, siellä ei vielä ole vaaraa.
Tyttö katseli häntä väsyneesti.
– Tekö kannoitte minut portaita alas?
– Minä, vastasi maisteri, – mutta tule, tule!
– No niin, sanoi tyttö huokaisten, – kai minun pitää sitten tulla.
Maisteri mursi naapuritalon lahonneeseen pystyaitaan aukon ja vei hänet oikoteitä rantaan. Hän hoputti tyttöä, kunnes he melkein juoksivat, ei tulen takia, vaan siksi, että maisteri tahtoi eksyttää Nielsenin. He sivuuttivat taloja, jotka olivat tyyten vailla ihmiselämää, ovet ja ikkunat olivat selkoselällään ja tuulenhenki huojutti verhoja äänettömästi edestakaisin. Oli kuin rutto olisi käynyt ja surmannut kaiken elollisen. Kynttilöitä paloi tyhjissä huoneissa, eräässä paikassa oli portaiden edustalla puolittain kuormatut työntökärryt. Erään koirankopin ääressä kamppaili valtava bernhardilaiskoira päästäkseen irti, otti vauhtia kerran toisensa jälkeen, hyökkäsi ja suistui maahan puolikuristuneena, mutta vitjat kestivät. Sen ulvonnassa soivat kaikki yön kauhut. Maisterin täytyi mennä irroittamaan vitjat. Se vei aikansa. Suoristautuessaan hän näki tytön juoksevan kappaleen matkaa takaisin paloa kohti, mutta pysähtyvän äkkiä ja jäävän odottamaan häntä kuolemanväsynein, kirein ilmein. Hän tarttui hänen käsivarteensa, tuki häntä, ohjasi häntä, melkein kantoi hänet ylös huoneeseensa.
Hän peitteli hänet kauniisti sänkyynsä. Siinä tyttö lepäsi hiljaa katsoen ovea kohti, ja rinta kohoili raskaasti karkean lakanan alla. Pyyhinliinastaan maisteri teki kääreen, jonka pani hänen otsalleen. Hän sytytti kynttilänkin, mutta sammutti sen pian jälleen; ei tarvittu talituikkuja nyt, kun valtava roihu paloi ulkona.
Yht'äkkiä tyttö näytti muistavan jotakin. Hän veti peiton alta sinisen myttynsä ja avasi sen; siinä olivat hänen vanhat likaiset trikoonsa, jotka oli parsittu erivärisellä langalla.
– Olin jo pihalla, hän sanoi, – kun muistin nämä. Minun täytyi palata ylös hakemaan niitä, täällä ei saa rahallakaan uusia, hän olisi lyönyt minut kuoliaaksi.
– Raukka, raukka, sanoi maisteri. Kerrankin sattui niin, että hän ei keksinyt sanoja; ei hänellä myöskään ollut mitään tarjota tytölle.
Raatihuoneella läpättiin ja kirkonkellot soivat, tämä ei ollut enää yksityinen tulipalo, nyt paloi kokonainen kaupunki. Mutta tuuli suojeli maisterin taloa ja hänen hyviä kirjojaan.
– Joutukaa, sanoi tyttö tehden kärsimättömän liikkeen, – minä tahdon lähteä pois.
Maisteri nousi keinutuolista ja nuuski hämillään nurkkia.
– Rakas lapsi, sanoi hän häpeissään, – on niin hullusti laita, ettei minulla ole mitään sinulle annettavaa, ei viinin tilkkaa, ei vahvistavaa lääkettä. Emännöitsijänikin on poissa. Mitä sinä mieluimmin tahtoisit, ehkä voisin jotenkuten sitä hankkia, en tiedä.
– Minäkö? sanoi tyttö kummissaan. – En minä tahdo mitään, mutta luulin teidän tahtovan.
Maisteri pysähtyi ja katsoi häntä.
– Kaikki miehethän ovat sikoja, jatkoi tyttö väsyneellä, käheällä äänellään. – Täällä ja joka paikassa.
Maisteri meni vuoteen ääreen ja tarttui tytön käteen.
– Vanhako sinä olet? kysyi hän hiljaa.
– Kuudentoista.
– Kuudentoista! Savu sinun ullakollasi oli armeliaampi kuin minä; voitko antaa minulle anteeksi, lapsi?
Tyttö ei käsittänyt, mutta hänet valtasi kova levottomuus, hän nousi istualleen sängyssä.
– Hän etsii minua, sanoi hän. – Tunnen sen.
Ujostelematta hän riisui yltään likaiset liinavaaterievut ja pukeutui trikoihinsa.
– Et sinä voi tuollaisena mennä, sanoi maisteri, – minä hankin sinulle hameen.
– Saanko pitää takin? kysyi tyttö ammattilaisen karttavalla, mankuvalla äänellä.
– Saat kyllä, kunhan jätät minulle kirjat sen taskuista.
Ja maisteri riensi alas matami Tilaksen asuntoon. Se oli kuin ryöstön jäljeltä, kaiken parhaan oli eukko vienyt muassaan. Kello naksutti alastoman keittiön seinällä. Tulenloimo paistoi veripunaisena ikkunain takana heittäen teräviä varjokielekkeitä matottomalle lattialle. Kello takoi kuin moukari, jonka iskuista tyhjyys kajahteli.
Maisteri meni kamariin ja löysi rikkinäisen hameen ja parin vanhoja kenkiä, jotka hän otti arvelematta. Porstuassa hän näki suojattinsa painautuvan nurkkaan, tyttö oli hiipinyt alas, ehkä paetakseen.
Maisteri ojensi hänelle vaatteet. – Mutta, sanoi hän arasti, – mietihän asiaa ja valitse. Saat kernaasti jäädä tänne, voin ehkä suojella sinua.
Tyttö pukeutui kuumeisella kiireellä ja kuiskasi: – Hän on siellä, hän kävelee edestakaisin portin ulkopuolella. Minä tunsin sen.
Hän ei malttanut enää jäädä sitomaan kengännauhoja, vaan hyökkäsi mielettömänä kadulle eriskummaisessa puvussaan.
Nielsen astui ripeästi heitä vastaan.
– Tänne kymmenen ruplaa, sanoi hän maisterille, – teillä on ollut tyttö huoneessanne. Luotitte tulipaloon, senkin vanha karju, mutta minäpä en anna pitää itseäni pilkkana!
– Lapsukainen, sanoi maisteri typertyneenä Petrinelle, – sano hänelle ... sano hänelle kuinka asian laita on...
Tyttö jäykistyi kohdattuaan Nielsenin katseen.
– No, Trine, sanoi eläintenkesyttäjä; enempää hänen ei tarvinnut sanoa.
– Niin, sanoi tyttö kiireesti ja asettui Nielsenin viereen, – teidän täytyy maksaa, te raahasitte minut sinne ylös.
– Pian! huusi Nielsen, – minun täytyy mennä takaisin teltoilleni, tulihan lentää läpi ilman. Kymmenen ruplaa kontanttia; otan vastaan myös hopeakelloja.
– Roisto! karjaisi maisteri. – Sinä olet hullu! Kaupunki palaa, maa ja taivas palaa, ja sinä teet kauppaa ihmisillä!
– Täällä ei pala. Viisi ruplaa, se on viimeinen sanani. Minä pystyn myös ottamaan ne väkisin, jolleivät muulla tavoin heltiä.
Hän lähestyi maisteria käsivarret koukussa ja silmä kovana. Vanhan tavan mukaan hän koetti saada alaotteen, joka voi käydä ratkaisevaksi, mutta hän oli varmasti ollut tekemisissä peloittavampien vastustajain kanssa kuin se oli, joka nyt seisoi hänen edessään menehtyneenä, pyörällä päästään.
Eikä siinä kuitenkaan tapahtunut mitään. Yht'äkkiä eläintenkesyttäjän käsivarret hervahtuivat ja vaipuivat veltosti alas. Hän käänsi katseensa toisaalle, kuulosti. Nyt maisteri ymmärsi.
Jostain kuului ilman halki vihlova möly, se kiihtyi kaupungin yllä pauhaavaksi hirmu-ulvonnaksi, joka paisui kuin jättiläisurkujen sävelet. Itse helvetti aukaisi porttinsa, sieltä kuului kaikkinaisia ääniä hamaan Kainiin asti.
– Tiikerit! sanoi maisteri hiljaa.
– Teltat palavat! Teltat palavat! huusi tyttö vaikeroivalla äänellä.
Nielsen ei virkkanut mitään, hän lähti juoksemaan kuin eläin, nopea eläin.
Petrine väänteli käsiään suuressa tuskassa.
– Jää tänne! pyysi maisteri hartaasti, minä piilotan sinut turvalliseen paikkaan, josta hän ei löydä sinua. Sitten kyllä varmasti keksitään jokin keino, onhan toki ihmisiä susien joukossa.
Mutta tyttö ei kuullut häntä, vaan napitti kiireesti takkinsa, kokosi pitkän hameen liepeet molempiin käsiinsä ja syöksyi tyhjään kujaan, naurettavana, peloittavana, aavemaisena.
Maisteri kadotti hänet pian näkyvistään, mutta seurasi hitaasti jäljessä. Nurkan takaa, jonne tyttö oli ensiksi kääntynyt, maisteri löysi hänen toisen kenkänsä. – Ei pysähtynyt edes sekunniksi sitä ottamaan, ajatteli hän. Koiran vitjat saatoin irroittaa, mutta koira tahtoikin itse päästä vapaaksi.
Hän jatkoi matkaa vielä kivenheiton verran. Siinä oli toinen kenkä keskellä autiota katua kuin hyytynyt, ammottava haava.
Maisteri otti kengän käteensä. Se oli lämmin tytön jalan jäljeltä, mutta tyttö itse oli jo kaukana poissa. Jossakin tuolla pimeydessä, missä ihmiset ja eläimet ulvoivat.
Nyt hän ymmärsi, että oli parasta kääntyä. Kaikesta huolimatta hän etsi itselleen paikan vesiketjussa.
Vielä auringonnousun aikaan ihmiset taistelivat kaupunkinsa puolesta, vaikk'ei siinä enää ollut jäljellä juuri mitään jota olisi tarvinnut tulelta kadehtia. Talo talon, kortteli korttelin jälkeen täytyi heittää, siitä tuli vain yhtämittainen sarja antautumisia.
Kun kirkon torninhuippu sortui, niin väki luopui yrityksistään; mitä toivoa oli hökkelien pelastumisesta, kun Herra antoi oman huoneensa tuhoutua? Noen ja lian sokaisemina hoipertelivat viimeiset puolustajat maantietä pitkin. He kantoivat esineitä, jotka sattuma oli tuonut heidän käsiinsä, kirkon pyhiä astioita ja kodin kaikkein arkisimpia.
Savu nousi raskaana ja kuvottavana raunioista leviten yli kokonaisten pitäjien. Purjehtivat paperinpalaset veivät tuhosanoman peninkulmien päähän.
Monet valjut kasvot värisivät itkusta tänä aamuna, mutta aurinko paistoi hyvää mieltä ja säteili hilpeästi kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Varkailla ja maankiertäjillä oli nyt elämänsä suurin juhlapäivä. Kuin toivomusleikkiä kaikki tyynni. Tahdon saada kellon – tuossa viruu taskukello vitjoineen ojassa. Tahdon saada hopealusikan – tuossa niitä on tusina nyytissä.
Äidit ja lapset harhailivat etsien toisiaan keskellä kirkasta päivää. Niin kummallista oli kaikki, että moni toivoi sen olevan unennäköä.
Björkmanin ladolle kokoontuivat vähitellen kaikki kolme ystävystä, ruumiiltaan ja sielultaan murtuneina. Markelin oli menettänyt kaiken paitsi mitä ladossa oli. Hän kantoi tappionsa jokseenkin hiljaa.
– Onhan minulla sentään jotakin millä aloittaa uudestaan, hän sanoi. – Monen muun laita on huonommin.
Mutta maisterin talo oli yksi niitä harvoja, jotka olivat säilyneet vahingoittumattomina, kaistale alhaalla rannassa.
– Muistatko sitä iltaa, jonka vietimme huvimajassasi? sanoi maisteri. – Siitä tuli meidän kolmen erojaisjuhla.
Ja hän kiinnitti silmänsä Björkmaniin, joka makasi pitkällään käsivarsi pään alla. Mestari oli nukkunut valosta ja hälinästä huolimatta; hän lepäsi aivan hiljaa, kasvot tyyninä ja totisina.
Nousevan päivän mukana levisi hiljaisuus niityille. Itkevät olivat vihdoin itkeneet kyyneleensä kuiviin, hetkeksi ainakin, ja väsymys uuvutti heidät toisen toisensa jälkeen. He kallistuivat maan puoleen kuin ruis kovalla sateella; koiratkin tulivat lepäämään.
Keskellä ketoa viritettiin tuli. Siellä istui muutamia miehiä, he neuvottelivat jo uudestirakentamisesta, miten siinä olisi paras menetellä.
Maisteri seisoi ja katseli ruumiita, jotka lepäsivät uupuneina maassa. Niin lähellä maalia, hän mietti, ja sentään matka voi koitua niin kirjavaksi.