[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fuz3H7CnjtD4RtI8EKAug17EPXevBfxYRP2jL3M1IPEw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1591,"Jack Howlandin seikkailut","Curwood, James Oliver",1878,1927,"1591-curwood-james-oliver-jack-howlandin-seikkailut","1591__Curwood_James_Oliver__Jack_Howlandin_seikkailut",null,"romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1910,1915,32115,192736,false,55537,[24,25],"Hudson Bay Railway -- Fiction","Northwest Territories -- Fiction",[27,28],"Adventure","Novels","\"Jack Howlandin seikkailut\" by James Oliver Curwood is a novel written in the early 20th century. This work follows the journey of Jack Howland, a young engineer tasked with building a railroad through the harsh, uncharted northern wilderness of Canada. The narrative explores themes of adventure, ambition, and the encounter with both the natural world and mysterious characters, particularly focusing on Howland's encounters with a beautiful girl and the potential dangers lurking in the wilderness.  At the start of the story, Jack Howland is filled with a sense of adventure as he gazes upon the icy landscapes of northern Canada. He contemplates his new role as the engineer to construct the Hudson Bay railroad, reflecting on his ambitious journey from Chicago to this desolate yet captivating setting. Just before he prepares for his departure, he becomes entranced by a mysterious girl he sees outside his hotel window, leading him to feel an inexplicable connection to her. As he ventures into the night, he is suddenly attacked, and in the ensuing chaos, the girl appears to be somehow connected to the danger surrounding him. This dramatic beginning sets the stage for Howland's exploration of love, treachery, and the wild land ahead. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Alpi, Eero",291,"Seikkailuromaani sijoittuu Kanadan lumisille erämaille, missä rautatieinsinööri Jack Howland joutuu keskelle vaarallista juonittelua. Pohjoisen ankarat luonnonolosuhteet ja salaperäisen Meleese-naisen kohtaaminen johdattavat hänet eloonjäämiskamppailuun ja selvittämään häneen kohdistuvaa ajojahtia.","James Oliver Curwoodin 'Jack Howlandin seikkailut' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1591. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","JACK HOWLANDIN SEIKKAILUT\n\nKirj.\n\nJames Oliver Curvood\n\n\nSuomentanut Eero Alpi\n\nAlkuperäinen nimi: \"The Danger Trail\"\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1915.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nLumimaan tytär\nPuhumattomat huulet\nSalaperäinen hyökkäys\nVaroitus\nHowlandin yöllinen vieras\nMiehen rakkaus\nMiina räjähtää\nLähellä kuolemaa\nKohtaus\nPohjoista kohti\nPunaisen surman talo\nTaistelu\nTakaa-ajo\nValonsäde\nMakuuhuoneessa\nJeanin kertomus\nMeleese\n\n\n\n\nLumimaan tytär\n\n\nHowland tunsi ensimmäisen kerran elämässään seikkailunhalua. Hänellä\noli halu saada kokea jotain uutta ja outoa. Kylmällä napaseudun\ntaivaalla kimaltelivat miljoonat tähdet jäisten silmien tavoin. Hänen\ntakanaan pujotteli erämaan halki jään peittämä Saskatchewan kuin\nvalkoinen lanka, ja puolen peninkulman päässä näkyivät Prince Albertin,\nsivistyksen viimeisen etuvartion valot.\n\nMutta Howland tähysteli pohjoista kohti. Sen vuorenharjanteen laelta,\nmissä hän seisoi, hän katseli edessään avautuvaa valkoista, hiljaista\nmaata, joka ulottui tuhansia peninkulmia Pohjoiselle Jäämerelle päin.\nTalviyön hiljaisuudessa hänen korviinsa kuului revontulten lievä\nräiskinä. Monituhatvuotinen soitto humisi lakeuden yllä, ja kun hän\nkatseli noita kylmiä, teräviä tulinuolia, jotka välähtelivät\navaruudessa, ja kuunteli niiden laulua rajattomasta yksinäisyydestä,\nloppumattomasta surusta, hänet valtasi kummallinen tunne -- aivan kuin\nhänelle olisi viitottu ja sanottu, että tuolla kaukana, maailman\nrajalla, hän löytäisi kaiken sen, josta hän oli uneksinut siitä saakka\nkun hän oli tullut sen ikäiseksi, että hän oli alkanut itse takoa omaa\nkohtaloaan.\n\nPakkanen värisytti hänen ruumistaan, ja hän sytytti uuden sikarin\nsamalla kääntyen selin purevaa itätuulta vastaan. Tulitikkua\nraapaistessaan hän kuuli äkkiä valittavan ulvonnan, joka sai hänet\nvavahtamaan pelästyksestä. Ääni oli samanlainen kuin se, jonka\nintiaanien koirat päästävät isäntänsä vetäessä viimeisiä\nhengähdyksiään. Hän ei ollut ennen kuullut moista ulvahdusta, mutta hän\ntiesi kuitenkin, että se tuli suden kidasta. Hän pelästyi ja seisoi\nkauan liikkumattomana puiden suojassa, kunnes huuto toistui ensin\nlännenpuoleisessa harmaassa yössä ja sitten vielä kerran kauempana\npohjoisessa.\n\n-- Viisainta palata kaupunkiin, hän sanoi itsekseen. -- Hitto vieköön,\ntäällä pöyristyttää!\n\nHän laskeutui alas harjanteelta, kulki nopein askelin yli\nSaskatchewanin vahvan jään, ja hänen sydämensä tuntui paljon\nkeveämmältä, kun hän näki Prince Albertin valojen tuikkivan vain sadan\naskeleen päässä edessään.\n\nJack Howland oli chicagolainen, mikä merkitsee, ettei sama\ntunne koskaan pitänyt häntä kauan vallassaan. Viisitoista\nkolmestakymmenestäkahdesta ikävuodestaan hän oli viettänyt huoletonta\nelämää.\n\nNiin kauan kun hän saattoi muistaa, hänellä oli vain yksi pyrkimys.\nAhkeruudella, joka oli jättänyt hänelle vieraiksi elämän inhimilliset\nja pinnalliset puolet, hän oli työskennellyt toivonsa toteutumiseksi,\nja siksi että hän nyt tunsi olevansa lähellä päämääräänsä, hän tunsi\nitsensä onnelliseksi. Hän ei ollut koskaan ollut onnellisempi kuin nyt.\nHän näki sielunsa silmin kaikki tähänastiset taistelunsa. Se oli ollut\nylevää kamppailua. Olematta itserakas hän saattoi olla ylpeä siitä,\nettä vaikka kohtalo alussa olikin ollut hänelle epäsuopea, hän oli\nkuitenkin voittanut. Hän näki itsensä pienenä poikana, joka lähti\nkotoaan Illinoisista hakemaan elinmahdollisuuksia suuressa kaupungissa.\nAivan kuin kaikki olisi tapahtunut eilen hän muisti, miten hän oli\nkärsinyt nälkää monia päiviä ja viikkojakin, kuinka hän oli myynyt\nsanomalehtiä ja vihdoin onnistunut pääsemään juoksupojaksi erääseen\nsuureen insinööritoimistoon. Silloin hänessä oli herännyt kunnianhimo.\nHän näki insinöörien menevän ja tulevan, miesten, jotka hänen\nsilmissään olivat presidenttiäkin mahtavampia. Kaikki hänen\nhyörimisensä ja pyörimisensä tarkoitti pyrkimistä yhdeksi heistä --\nsaada rakentaa rautateitä ja siltoja, räjäyttää tunneleita vuorten läpi \nja perustaa uusia yrityksiä uusissa maissa. Ja vuosien varrella hänen\nkunnianhimonsa vain kasvoi. Hän oli ruvennut vapaaehtoisesti sen\norjaksi, voittanut kaikki tielle sattuneet esteet ja hitaasti,\ntarmokkaasti ja vastustamattomasti taivaltanut eteenpäin, kunnes\nnyt --. Hän nosti päänsä pystyyn, ja hänen sydämensä tykytti\nkiivaammin, kun hän vieläkin oli kuulevinaan ne sanat, jotka Van Hoen\n-- mannermaan suurimman insinööriyhtiön johtaja -- oli hänelle\nlausunut:\n\n-- Howland, me olemme päättäneet uskoa teille Hudsonin lahden rautatien\nrakentamisen. Se on rohkein yritys, mihin koskaan olemme ryhtyneet;\nGregson ja Thorne eivät näy olevan sopivia sitä työtä suorittamaan.\nTeidän täytyy rakentaa raiteet kolmetuhatta peninkulmaa käsittävän,\nPohjois-Amerikan karuimman seudun halki, ja tästä alkaen olkoon teidän\ntunnuslauseenne: \"Menestyä tai menehtyä!\" Voitte ilmoittaa Le Pas'han\nheti kun olette valmis matkalle!\n\nSanat olivat lopettaneet Howlandin orjuuden. Tällaisen tilaisuuden\nsaavuttamiseksi hän oli tehnyt työtä, ja nyt kun se tuli, hän oli\nvarma, että hän onnistuisi. Kädet työnnettyinä syvälle taskuihin hän\nasteli nopeasti Prince Albertin pääkatua pitkin, samalla kun hän\npuhalteli sikaristaan paksun savupilven toisensa jälkeen, ja jokainen\nhermo hänen ruumiissaan värähteli ilosta, joka nyt oli täyttänyt hänen\nelämänsä. Vuorokauden kuluttua hän olisi Le Pas'ssa, kuudenkymmenen\npeninkulman päässä Saskatchewanista olevassa pienessä ulkovartiossa.\nSitten sata peninkulmaa koirien vetämässä reessä, ja hän olisi suuressa\nerämaaleirissä, missä sata miestä jo työskenteli raivaamassa tietä\nlaajalle pohjoiselle lahdelle. Mikä suurenmoinen tehtävä hänellä\nolikaan edessään! Siitä tulisi hänen taitavuutensa, rohkeutensa ja\nlannistumattomuutensa ikuinen muistomerkki.\n\nKun Howland saapui pieneen vanhaan Windsor-hotelliin, kello oli jo yli\nyhdeksän. Avara huone, josta oli näköala yli kadun ja jäätyneen\nSaskatchewanin, oli melkein tyhjä. Eräässä hämärässä nurkassa istui\npuoliverinen metsästäjä, joka oli saapunut Lac la Rouge-seudulta, ja\nhänen jalkojensa juuressa makasi yksi hänen sudennäköisiä vetokoiriaan.\nSekä isäntä että elukka olivat valveilla ja katselivat uteliaina\nHowlandia, kun hän astui sisään. Näiden lähellä ikkunan luona istui\nkymmenkunta miestä, yhtä vaiteliaita hekin, puettuina mokkasiineihin ja\nporonnahkaturkkeihin. Eräs heistä oli toimitusmies Hudson-leiriltä Lac\nBainista, ja se mies ei ollut kolmeen vuoteen käynyt sivistysasutuksen\nrajalla; toiset taas -- lukuunottamatta kahta cree- ja yhtä\nchippeway-intiaania -- olivat leiriltä saapuneita metsästäjiä, jotka\nolivat turkkeihinsa kääriytyneinä ajaneet tänne sadan peninkulman\npäästä pohjoisesta.\n\nSilmänräpäykseksi pysähtyi Howland keskelle huonetta ja katseli\nympärilleen. Tavallisissa olosuhteissa hän olisi pitänyt tästä\nhiljaisuudesta ja mennyt jonkun pöydän ääreen kirjoittamaan kirjeitä\ntai harkitsemaan jotain ongelmaa. Hänen viisitoista vuotta kestänyt\nopiskelunsa ja hänen alituinen orjuutensa olivat tehneet hänestä yhtä\nvaiteliaan ja sulkeutuneen luonteen kuin nuo hiljaisuudessa syntyneet\npohjoisen perukan tuimat miehet olivat. Mutta tänä iltana hän ei ollut\nkaltaisensa. Hän tahtoi nyt puhella. Nyt hän tahtoi tehdä kysymyksiä.\nNyt hän kaipasi ihmisseuraa, josta olisi hänelle toisenlaista iloa kuin\najatustyöstä. Hän otti esiin sikarikotelonsa, istui erään ikkunan\nviereen ja tarjosi sikarin Lac Bainista tulleelle toimitusmiehelle.\n\n-- Poltatteko?\n\n-- Olen syntynyt wigwamissa, toimitusmies vastasi hitaasti ja otti\nsikarin. -- Kiitos!\n\n-- Hiton kohtelias mieheksi, joka ei kolmeen vuoteen ole nähnyt\nsivistyneitä ihmisiä, Howland tuumi istuutuen mukavaan asentoon. Ääneen\nhän virkkoi: -- Olen kuullut, että olette Lac Bainista. Se on kai hyvin\nkaukana pohjoisessa?\n\n-- Neljäsataa peninkulmaa täältä, toimitusmies vastasi\nvälinpitämättömästi. -- Se on Barren Landin rajalla.\n\n-- Oh! -- Howland äänsi kohauttaen olkapäitään. -- Minäkin lähden\nhuomenna pohjoiseen, hän virkkoi.\n\n-- Oletteko metsästäjä?\n\n-- En. Insinööri. Rakennan Hudsonin lahden rautatien.\n\nHän sanoi sen kovalla äänellä ja selvästi, ja samassa silmänräpäyksessä\npuoliverinen, joka istui pimeässä nurkassa, suoristautui kuin kissa,\nnopeasti ja ketterästi. Hän kumartui eteenpäin, hänen mustat silmänsä\nsäkenöivät -- ja hän nousi hiljaa. Kun hän sitten astui Howlandin\nluokse, eivät hänen mokkasiineilla verhotut jalkansa aiheuttaneet\nmitään ääntä. Howlandin huomion käänsikin vieraaseen vetokoira, jonka\nhän ensin näki edessään. Vain silmänräpäykseksi nuoren insinöörin\nsilmät kohtasivat puoliverisen miehen katseen. Kasvot olivat laihat ja\ntummahipiäiset, ja hänellä oli hiilenvärinen, kiiltävä tukka. Vieraan\nsilmät olivat kauneimmat, mitä Howland oli koskaan nähnyt. Joskus voi\nsilmänräpäyksen kestävä katseitten kohtaaminen määrätä kahden ihmisen\nvihamielisen tai ystävällisen suhteen. Näidenkin henkilöiden välillä\ntapahtui jotain salaista, selittämätöntä. Vasta kun puoliverinen oli\nkiireesti poistunut, tunsi Howland halua puhutella häntä, tarttua häntä\nkädestä ja saada tietää hänen nimensä. Hän seurasi katseellaan pohjolan\nmiehen siroa vartaloa, joka liikkui kauniisti ja notkeasti kuin metsän\nvillipedon, kunnes vieras oli astunut ulos huoneesta.\n\n-- Kuka hän oli? Howland kysyi, toimitusmieheen kääntyen.\n\n-- Hänen nimensä on Croisset. Hän tulee Wholdaiamaasta, Lac la Rougen\ntakaa.\n\n-- Ranskalainenko?\n\n-- Puoliksi ranskalainen, puoliksi cree-intiaani. Toimitusmies alkoi\nkatsella ulos ikkunasta, ja Howland luopui yrityksestä puhua hänen\nkanssaan. Vähän ajan kuluttua toinen nousi ja sanoi hyvää yötä.\nCree- ja chippeway-intiaanit lähtivät hänen mukanaan, ja muutamien\nminuuttien kuluttua poistuivat myös molemmat valkoiset metsästäjät.\nInsinööri jäi yksin.\n\n-- Perin merkillistä väkeä, hän virkkoi puoliääneen. -- Puhuvatkohan he\nkoskaan!\n\nHän kumartui ikkunaan päin, asetti leukansa käsien nojaan ja alkoi\ntähyillä ulos. Hänen ei ollut yhtään uni; harvoin hän oli tuntenut\nitsensä niin virkeäksi kuin tänä iltana. Hänen kuohuva riemunsa ei\nvielä ollut ehtinyt muuttua järjelliseksi tyytyväisyydeksi, ja hän\nodotti vain huomista ja seuraavaa ja sitä seuraavaa päivää, jolloin hän\nsaisi mennä Gregsonin ja Thornen tilalle. Hän uhkui työntarmoa. Hän\nkatsoi kelloaan. Se oli jo vähän vailla kymmenen. Illallisesta saakka\nhän oli tupakoinut lakkaamatta. Nytkin hän sytytti uuden sikarin ja jäi\ntuijottamaan kadulle.\n\nÄkkiä hän kuuli kevyitä askeleita jalkakäytävältä. Ne olivat nopeita,\nja pysähtyivät -- aivan kuin epäillen -- sitten ne taas lähestyivät, ja\nikkunan ulkopuolella näkyi nainen. Miten hän oli puettu, sitä ei\nHowland ehtinyt tarkastaa. Hän näki vain kasvot -- ne olivat\nliidunvalkoiset kuin yössä ympärillä hohtava lumi -- hienopiirteiset ja\nkauniit, ja silmät katsoivat Howlandia puoleksi rukoillen, puoleksi\nhoukutellen, ja huulet näyttivät tahtovan sanoa jotain. Howland\ntuijotti kummastuneena olentoon, mutta samassa se oli kadonnut.\n\nHuudahtaen kiivaasti Howland juoksi ovelle ja katsoi tähtien\nvalaisemalle kadulle. Vaikkakin rientäminen ikkunan luota ovelle vei\nvain muutaman sekunnin, katu oli kuitenkin jo tyhjä -- paitsi että hän\nkaukana erään talon kohdalla näki yksinäisen varjon ja rappusten\nvieressä koiran, joka alkoi hänelle murista. Hän ei kuullut mitään\naskeleita, yhtä vähän hän kuuli minkään oven avautuvan tai sulkeutuvan.\nAinoastaan pohjoinen välähtely humisi, ja vielä kerran tunkeutui hänen\nkorviinsa suden synkkä ulvonta Saskatchewanin takaisen metsän puolelta.\n\n\n\n\nPuhumattomat huulet\n\n\nHowland ei ollut niitä miehiä, jotka helposti antavat kauniiden\nkasvojen ja silmäparin lumota itsensä. Hänen käytännöllinen luonteensa\noli siksi paljon kiintynyt aineellisiin asioihin, ettei mikään\nhaaveellisuus päässyt siihen vaikuttamaan. Ainakin Howland oli niin\nkerskunut, ja nyt hän naurahti hieman hermostuneesti, palatessaan\nentiselle paikalleen ikkunan luo. Hän tunsi, että innostuksen puna oli\nkohonnut hänen poskilleen, ja siksi hän hieman häpesi.\n\n-- Mutta olipa se tyttö totisesti kaunis! hän koetti lohdutella\nitseään. -- Ja hänen silmänsä...\n\nMutta hän ei ajatellut yksinomaan kauniita silmiä eikä kauniita\nkasvoja, hän tuumi myös, minkä takia tyttö oli pysähtynyt juuri sen\nikkunan eteen, jonka ääressä hän istui. Ja miksi tyttö oli katsellut\nhäntä niin kiintyneesti kuin olisi tahtonut häneltä jotain? Hänen\nposkiensa puna ja huultensa hymy häipyivät pian, kun hän rupesi\nsyyttämään itseään siitä, ettei hän varmaankaan ollut käsittänyt sitä,\nmitä tuo nainen mahdollisesti oli koettanut saada häntä ymmärtämään.\nMutta olisikohan tyttö erehtynyt, ehkä hän oli hakenut toista henkilöä?\nEhkä hän oli ensin luullut Howlandia etsimäkseen henkilöksi, mutta\nhuomattuaan erehtyneensä olikin kiirehtinyt pois! Tavallisissa\nolosuhteissa olisikin Howlandista tämä selitys tuntunut aivan\nluonnolliselta, mutta tänä iltana hän oli toisenlaisessa mielentilassa\nja rupesi tuumimaan, että vaikka ratkaisu olisikin ollut oikea, ei se\nkuitenkaan selittänyt syytä tytön kasvojen kalpeuteen ja ihmeelliseen\nrukoukseen, jonka Howland oli lukenut hänen silmistään.\n\nSe oli kuitenkin asia, joka ei kuulunut hänelle, ja hän astui ulos.\nKauempana saman kadun varrella -- noin neljännespeninkulman päässä --\nloistivat valot pienen kiinalaisen ravintolan ikkunoista, ja hän\nsuuntasi askeleensa sinne.\n\n-- Minäpä poikkean tuonne juomaan kupillisen teetä, hän virkkoi\nitsekseen, heitti pois sikarinpätkänsä ja veti keuhkonsa täyteen\nkylmää, kuivaa ilmaa. -- Miten ilta olikaan ihana! Toivoisinpa, että\nVan Hoen olisi täällä!\n\nHän pysähtyi ja kääntyi taas katsomaan pohjoiseen. Lukemattomat\ntähtisarjat, jotka heijastivat välkkyviä valojaan, ja joen toisella\npuolen oleva tumma erämaa alkoivat lumota häntä yhä enemmän ja enemmän.\nSiitä aamusta saakka, jolloin hän oli ensi kerran nähnyt tämän\nkummallisen jäämaan, hänestä tuntui siltä kuin hän olisi saanut\nsuoniinsa uutta verta, ja hän riemuitsi siitä, että onni ja menestys\nodottivat häntä juuri täällä. Koskaan hän ei ollut edes uneksinutkaan\ntällaisesta elämän riemusta. Nyt siinä tuijottaessaan kaukaista\nnapaseutua hän tuli ajatelleeksi, oliko hänen uskonsa, ettei hän ollut\ntippaakaan haaveilija, sentään oikea. Ainainen työ ja ankara toiminnan\ntodellisuus oli johtanut hänet siihen, että hänestä näyttivät\nhullunkurisilta kaikki runollisuus -- ja naiset. Mutta täytyi hänen\nsittenkin olla rehellinen itselleen ja myöntää, että hän toki oli aina\nnauttinut haaveellisuudesta kaikkialla, missä oli sitä tavannut. Nyt\nviimeksi hänen verensä oli lämminnyt niiden kauniiden kasvojen\nnäkemisestä, jotka hän niin äkkiarvaamatta oli erottanut yön\npimeydestä.\n\nHän kuuli takaansa pianon rämpytystä. Hänen astuessaan sisään\nravintolaan vilahtivat ohitse mies ja nainen, ja näiden punakat kasvot\nja epävakaa käynti varmensivat hänen aavistustaan ravintolan\nepäilyttävyydestä. Howland astui suureen saliin, joka oli täynnä pöytiä\nja tuoleja; siellä tunkeutui sieraimiin merkillisiä tuoksuja. Pöydän\nääressä istui pitkäpalmikkoinen kiinalainen pää käsivarsien varassa.\nTiskin takana seisoi toinen, liikkumattomana kuin obeliski, ja katseli\nkehottavin silmäyksin Howlandia hänen astuessaan sisään. Ylhäältä\nkuului pianonsoittoa, ja nyökäytettyään ystävällisesti nuori insinööri\nastui ylös rappusia.\n\nSoitto lakkasi, kun kuultiin hänen askeleensa. Hän hämmästyi suuresti\nsitä näkyä, joka hänet nyt kohtasi. Hän tuli huoneeseen, joka oli\nalakerran salille täydellinen vastakohta. Tämä yläkerran huone oli mitä\nupein; sen seiniä peittivät kauniit itämaiset verhot, pöytiä\nsuojustivat silkkikaihtimet, ja istuinten päällyksiä somistivat\nkoruompelukset. Howland istuutui pöydän ääreen ja soitti tarjoilijaa.\nHänen luokseen kiirehtikin heti mustiin puettu kiinalainen, jonka tukka\noli leikattu lyhyeksi.\n\n-- Teetä, Howland sanoi, ja lisäsi samassa itsekseen: Hiton hieno\npaikka tällaiseksi erämaan ravintolaksi! Ihmettelenpä --\n\nHän silmäili uteliaana ympärilleen. Vaikka kello oli vasta yksitoista,\nnäyttivät huoneet jo tyhjiltä. Kuitenkin Howland oli varma siitä,\nettei ravintola ollut tyhjä. Hän aavisti, että ihmisiä oli hänen\nlähettyvillään. Hän nimittäin tunsi tupakansavun seasta lievän katkeran\ntuoksun, ja maksaessaan teensä kohautti hän olkapäitään huomiostaan\nvarmistuneena.\n\n-- Opiumia, niin totta kuin nimeni on Jack Howland, hän lausui\nitsekseen tarjoilijan poistuttua. -- Mitenkä suuri menekki sillä täällä\nlienee?\n\nHän maistoi teetään ja tähyili uteliaana joka puolelle. Tuskin\nkiinalainen oli mennyt, kun hän kuuli askelia rappusilta. Samassa\nsilmänräpäyksessä hän oli huudahtaa hämmästyksestä, sillä ovella\nseisoi, katsoen häntä epäilevästi suoraan silmiin, sama nuori tyttö,\njonka hän oli nähnyt hotellin ikkunasta.\n\nPariksi sekunniksi heidän katseensa kohtasivat, mutta sinäkin aikana\nehti tuon kauniin olennon kuva painua Howlandin sieluun. Aina ennen\ntähän asti, kun hän oli nähnyt kauniita naiskasvoja, hän oli ihaillut\nniitä kylmästi ja tunteettomasti, ja hän oli arvostellut niitä kuin ne\nolisivat olleet vain jotain hänen omien kättensä työtä. Mutta nämä\nkasvot herättivät nyt hänessä aivan outoa mielenkiintoa. Ne olivatkin\nkieltämättä ihanat kasvot. Siitä hän oli selvillä heti. Nyt ne eivät\nmyöskään olleet niin kalpeat, jollaisina hän ne oli nähnyt ikkunan\nläpi. Tytön poskia peitti nyt hieno puna, hänen kauniit huulensa olivat\nerillään toisistaan, ja hän hengitti kiivaasti, kuin olisi rasittunut\nnoustessaan ylös portaita. Mutta hänen silmänsä, ne ne saivat veren\nHowlandin suonissa virtaamaan tulisemmin. Oh, niin lumoavat silmät!\n\nTyttö kääntyi nopeasti ja istuutui kaukana olevaan pöytään, niin että\nHowland saattoi nähdä hänen kasvonsa ainoastaan sivulta. Se oli hänelle\nvain uusi puoli tuon ovella näyttäytyneen olennon kauneudesta, ja hän\ntarkasteli tyttöä lakkaamatta, tämän ollessa tietoinen siitä. Howland\ntäytti kuppinsa uudelleen, iloiten siitä, ettei tyttö ollut istuutunut\nminkään kaihtimen taakse. Purppuraisista poskista nuoren insinöörin\nkatse siirtyi tytön tuuheisiin, kiiltäviin hiuksiin, jotka paksuina,\npehmeinä aaltoina puolittain peittivät hänen korvansa ja päättyivät\nniskassa suureksi kiehkuraksi. Ensimmäistä kertaa Howland kiinnitti\nhuomionsa hänen pukuunsa. Se hämmästytti häntä. Tytön lakki ja muhvi\nolivat ilveksen nahkaa, ja hänen kaulansa ympärillä oli puuhka samasta\nnahasta. Hänen kätensä olivat moitteettomasti hansikoidut. Jokaisella\nhänen rakastettavien kasvojensa piirteellä, jokaisella pienimmälläkin\nyksityiskohdalla hänen asussaan oli mitä hienostunein leima. Howlandin\nhuulilta katosi veitikkamainen hymy. Kuka hän oli? Miksi hän oli\ntäällä?\n\nKissan ketteryydellä kiirehti kiinalainen tarjoilija hänen luoksensa,\nja pienelle taululle, jota Howland ei ollut huomannut aikaisemmin,\ntyttö kirjoitti tilauksensa. Se oli teetä. Hän näki, että tyttö maksoi\ntarjoilijalle dollarin setelillä ja että tämä antoi hänelle takaisin\nseitsemänkymmentäviisi senttiä.\n\n-- Hän ei näytä olevan täällä ensi kertaa, koska hän tuntee tavat,\nHowland ajatteli.\n\nHän kaatoi itselleen viimeisen kupillisen teetä, ja jälleen nostaessaan\npäänsä hän huomasi kummakseen, että tytön huomio oli kiintynyt häneen.\nHetken aikaa tyttö tuijotti suoraan häneen, mutta pian hän punastui,\nhänen pitkät silmäripsensä painuivat, ja Howland huomasi, että käsi,\njoka piteli pientä japanilaista kuppia, vapisi hiukan. Howland nojautui\neteenpäin, ja aivan kuin tämän liikkeen pakoittamana tyttö käänsi\njälleen katseensa häneen. Hänen tummissa silmissään oli ilme, joka oli\nvähällä saada Howlandin hypähtämään, sillä hän luki niiden hehkusta\nhartaan, mutta samalla puolittain pelästyneen rukouksen. Howland nousi,\nja hänen tutkivaan katseeseensa tyttö vastasi päännyökkäyksellä.\n\n-- Pyydän anteeksi, insinööri sanoi ja istuutui vieraan tytön luo, --\nsaanko antaa teille korttini?\n\nHowlandista tuntui kuin hän olisi käyttäytynyt epähienosti ja\nkömpelösti, ja tietoisuus siitä nosti veren hänen poskilleen. Tyttö\nluki hänen nimikorttinsa, hymyili hänelle, ja hän antoi Howlandille\nmerkin hakea kuppinsa, maistaakseen hänen teetään. Kun nuori mies\npalasi, tyttö kirjoitti parhaillaan samalle taululle, jonka hän oli\nnähnyt äsken, ojentaen sen sitten hänelle.\n\n-- Anteeksi, etten sano mitään, hän luki siitä. -- Voin hyvin kuulla,\nmitä puhutte, mutta onnettomuudekseni olen mykkä.\n\nHowland ei voinut olla hämmästyksestä huudahtamatta, ja kun tyttö\nkohotti kuppinsa, näki hän jälleen tämän kasvoilla saman ilmeen, joka\noli tehnyt häneen niin merkillisen vaikutuksen Windsor-hotellin\nikkunassa. Howlandilla ei ollut kokemusta mielistelystä. Hän ei\nymmärtänyt käyttää kiertoteitä, siksi hän meni suoraan asiaan ja katsoi\ntyttöä silmiin:\n\n-- Näin teidät illalla hotellin ikkunasta, ja kasvojenne ilme sai minut\nluulemaan, että teillä on joku huoli. Siksi olen tässä. Olen insinööri,\nja tehtävänäni on rakentaa Hudson-lahden uusi rautatie. Olen\nparhaillaan matkalla Chicagosta Le Pas'han. Olen vieras tässä\nkaupungissa. En ole koskaan ennen ollut täällä. Tämä on hyvin sievä\nteehuone, jonka turvin on varsin sopiva tehdä opiumkauppaa.\n\nNäillä muutamilla avomielisillä sanoilla hän oli selvittänyt tilanteen.\nHän oli kertonut tytölle, kuka hän oli, oli ilmoittanut syyn\nmielenkiintoonsa häntä kohtaan sekä vihjannut tälle siitä, millainen se\ntalo oli, jossa he nyt olivat. Hän koetti tarkkailla sanojensa\nvaikutusta ja katui heti, että oli käynyt niin suoraan asiaan. Tytön\nkatse harhaili hetken ympäri huonetta; Howland näki hänen povensa\nkiivaasti kohoavan, näki hänen poskiensa kalpenevan, näki pelästyneen\nilmeen hänen silmissään, kun ne katsoivat häneen, suurina ja kysyvinä.\n\n-- En tiennyt -- tyttö kirjoitti äkkiä, mutta jätti lauseensa kesken.\nHänen kasvonsa olivat nyt yhtä valkoiset kuin silloin, jolloin Howland\noli nähnyt hänet ikkunan läpi. Hänen kätensä värisi hermostuneesti ja\nhänen huulensa vavahtelivat tavalla, joka sai Howlandin sydämen\ntykyttämään kiivaammin. -- Olen myöskin vieras täällä, tyttö kirjoitti\nsitten. -- En ole ollut täällä koskaan ennen. Minä olen tullut siksi\nettä --\n\nTaas hän keskeytti lauseensa, ja näytti kuin häneltä olisi pyrkinyt\nkuuluville nyyhkytys, hänen jälleen kääntäessään katseensa Howlandiin.\n\n-- Minä tulin siksi että tekin tulitte.\n\n-- Miksi? kysyi nuori mies matalalla äänellä ja rauhallisesti. --\nSanokaa minulle -- miksi?\n\nTyttö kirjoitti:\n\n-- Olen vieras. Tarvitsen jonkun, joka auttaa minua. Sattumalta sain\ntietää, kuka olette, ja päätin lähteä teitä tapaamaan hotelliin, mutta\nsinne saavuttuani en uskaltanutkaan astua sisään. Sitten näin teidät\nikkunasta. Hetken kuluttua tulitte ulos, ja näin teidän tulevan tänne.\nEn tiennyt, millainen tämä paikka oli, ja lähdin tänne jälkeenne.\nTuletteko mukaani -- sinne missä asun -- niin minä kerron teille --\n\nTyttö jätti lauseensa kesken ja katsoi häneen rukoilevasti. Sanaakaan\nvirkkamatta Howland nousi ja otti hattunsa.\n\n-- Minä tulen. Hän pyysi tyttöä kirjoittamaan nimensä. Tämä vain\nhymyili, ja hänen poskensa punehtuivat. Sitten hän kääntyi ja lähti\nportaita alas, ja Howland seurasi häntä. Ulkona Howland tarjosi hänelle\nkäsivartensa.\n\n-- Ihana ilma! hän huudahti ihastuneena.\n\nTyttö nyökkäsi ja hymyili hänelle taas. Hänen päänsä oli hyvin lähellä\nHowlandin olkapäätä, ja hänen kasvonsa näyttivät tähtien valossa\nentistä kauniimmilta.\n\nHe eivät katsoneet taakseen. He eivät myöskään kuulleet mokkasiinien\nsipsuttelua vähän matkan päässä takanaan. Eikä kumpikaan huomannut\npuoliverisen Jean Croisset'n kiiluvia silmiä ja hänen laihoja,\ntummahipiäisiä kasvojaan, kun he kiireesti astelivat Saskatchewania\nkohti.\n\n\n\n\nSalaperäinen hyökkäys\n\n\nHowland oli tyytyväinen, että hän nyt sai olla hetken vaiti. Hän alkoi\najatella, miten harvinainen tällainen seikkailu oli miehelle, jolla oli\nvastuu mannermaan suurimman rautatieyrityksen toteuttamisesta ja jonka\npiti seuraavana aamuna kello kahdeksan matkustaa työpaikalleen. Hänessä\nliikkui sekavia tunteita, ja hän tuumi, mitä Van Hoen sanoisi, jos\ntietäisi tämän.\n\nHän katsahti seuralaiseensa, jonka upeaa tukkaa ja lumoavia kasvoja hän\nei voinut tarpeeksi ihailla. Hän pelkäsi, että hän voisi näissä oloissa\nkäyttäytyä tyhmästi. Siinä tapauksessa hän ei voisi lohduttaa itseään\nmuulla kuin -- ettei siitä illasta, joka hänen oli pakko viettää Prince\nAlbertissa, muodostunutkaan niin ikävä kuin hän oli odottanut.\n\nHowland pysähtyi joen rannalle, missä lautta oli puoliksi maalle\nvedettynä, ja hän katsahti tyttöön ihmetellen. Tämä vain hymyili ja\nosoitti vastakkaista rantaa.\n\n-- Minä olin siellä jo illalla, virkkoi Howland. -- En nähnyt siellä\nainoatakaan asumusta, kuului vain susien ulvomista. Menemmekö sinne?\n\nHän tunsi käsivarttaan heikosti puserrettavan, jolla tavalla tyttö\ntahtoi saada hänet ymmärtämään, että juuri sinne hänellä oli aikomus\nviedä uusi tuttavansa. Howlandia alkoi hiukan arveluttaa. Joen toisella\npuolen ulottui honkametsä aina rantaan saakka. Hän tiesi, että tässä\noli Prince Albertin raja. Tuolla erämaassa saattoi olla joku hökkeli,\nmutta jos oli, ja jos tyttö tahtoi johdattaa hänet sinne, niin miksi\nhän oli sanonut olevansa vieras täällä? Miksi hän oli pyytänyt apua\njuuri häneltä, miksei hän ollut kääntynyt niiden puoleen, jotka hän\ntunsi?\n\nHowland teki hiljaa itselleen nämä kysymykset ja ennen kuin he\nkiipesivät virran toiselle rannalle, hän sanoi:\n\n-- Sanotte olevanne vieras täällä?\n\nTyttö hymyili ja nyökkäsi.\n\n-- Mutta kuitenkin näytätte olevan tähän seutuun hyvinkin perehtynyt,\nHowland jatkoi. -- Minne aiotte minut viedä?\n\nTällä kertaa tyttö ravisti pontevasti päätään ja osoitti lumessa\nselvästi havaittavaa latua, joka lauttapaikalta johti toisella puolen\njokea olevaan metsään. Howland oli aikaisemmin päivällä kuullut, että\ntästä kävi Iso Pohjoistie, jota seuraten saavuttiin kaukaisille\nsaloille. Kaksi päivää sitten olivat Lac Bainin toimitusmies ja\nintiaanit saapuneet tätä tietä. Jäällä erotti selvästi Jean Croisset'n\nja Lac la Rouge-leiriltä tulleiden miesten rekien jäljet. Kovan\nlumipyryn jälkeen kymmenkunta päivää sitten useat metsämiehet olivat\ntulleet tästä päästäkseen Prince Albertiin, mutta kukaan ei ollut\nlähtenyt vastakkaiseen suuntaan. Tämän Howland oli kuullut hotellissa,\nja hämmästyneenä hän kohautti olkapäitään, silmätessään nuorta tyttöä\nkasvoihin. Tämä oli lukevinaan Howlandin ajatukset, ja Howland saattoi\nlukea tytön kasvoista hartaan rukouksen, samalla kun niistä kuvastui\nsuru sen johdosta, ettei hän voinut sanoa sitä, mitä olisi tahtonut.\nÄkkiä hän irrottautui Howlandista ja piirsi kenkänsä kärjellä lumeen\nyhden ainoan sanan. Kun Howland sitten kumartui sitä lukemaan, tyttö\nlaski kevyesti kätensä hänen olalleen.\n\n-- Leiri! Howland kysyi ihmeissään ja suoristautui. -- Tarkoitatteko,\nettä teillä on leiri täällä?\n\nTyttö nyökkäsi, näyttäen tavattoman tyytyväiseltä, että hänen\nseuralaisensa oli ymmärtänyt hänet. Hänen olennossaan oli jotain niin\nherttaisen lapsellista, että Howland nauraen ojensi molemmat kätensä\nhäntä kohden.\n\n-- Te! hän huudahti. -- Teilläkö -- leiri täällä? Hän tarttui tytön\nkäsiin, ja tämä läheni häntä hymyilevin silmin ja huulin. Hänen kauniit\nkasvonsa olivat nyt houkuttelevan lähellä nuorta insinööriä, joka tunsi\nhänen hengityksensä ja hänen hiustensa tuoksun. Howland ei ollut\nkoskaan edes uneksinut sellaisista kasvonpiirteistä; veri alkoi hänen\nruumiissaan kiehua. Tässä silmänräpäyksessä hän unohti vanhan minänsä,\ntuon käytännöllisen, arkipäiväisen rautatienrakentaja Jack Howlandin;\nunohti kaiken muun paitsi tytön läsnäolon, hänen suurten ruskeitten\nsilmiensä säteilyn, silmien, jotka niin äkkiä olivat tuoneet muutoksen\nhänen elämäänsä. Mutta pian hän kuitenkin tuli järkiinsä. Hän vetäytyi\ntaaksepäin ja päästi tytön kädet.\n\n-- Pyydän anteeksi, hän sanoi hiljaa. Hänen poskensa paloivat hänen\najatellessaan, mitä hän oli tehnyt, ja hän kääntyi äkkiä ja alkoi astua\neteenpäin jälkiä seuraten. Hän ei kulkenutkaan kauan, ennen kuin näki\nedessään punaisen valoloimun. Samassa tartuttiin hänen käteensä, hän\nkääntyi kiivaasti ja näki, että tytön kasvot olivat pelästyksestä\nkalmankalpeat.\n\n-- Mitä nyt? Howland huudahti. -- Sanokaa --\n\nHän tarttui jälleen tytön käsiin ja katseli häntä hämmästyneenä, mutta\ntyttö riistäytyi irti. Kuului askelia, ja puiden suojassa näkyi varjo.\nIso puukko välähti, ja hänen kimppuunsa hyökättiin. Hänellä ei ollut\naikaa juosta pakoon eikä hän ehtinyt vetää esiin revolveriaankaan.\nMutta itsepuolustusvaisto pani hänet heittäytymään maahan, ja hän\nvältti siten iskun. Hyökkääjä aikoi juuri syöksyä hänen kimppuunsa, ja\nHowland hapuili asettaan, kun hän kuuli oksien ritinää takanaan, ja\nhäntä lyötiin voimakkaasti päähän. Hänen kädestään riistettiin\nrevolveri ja hänen kurkkuaan kuristettiin kovaa. Howland koetti\nirroittaa käsiään, mutta turhaan, sillä häntä pitelivät jättivoimat.\nTuntiessaan sormien tulisten rautojen tavoin säälimättömästi painuvan\nsyvemmälle kurkkuunsa ponnisti hän epätoivon vimmalla viimeiset\nvoimansa ja sai polvensa vapaiksi jättiläisen alta. Siinä samassa hän\npotkaisi päällään makaavaa miestä vatsaan niin paljon kuin jaksoi.\nPäällekarkaajan sormet heltisivät, ja Howland näki hänen kiemurtelevan\nlumessa. Vieläkin puolipyörryksissä siitä ankarasta iskusta, jonka hän\noli saanut päähänsä, Howland tähyili ja huomasi muutaman askeleen\npäässä toisen miehen lähestyvän. Howland ojensi revolverinsa häntä\nkohti.\n\n-- Älkää ampuko, herra Howland, hän kuuli äänen huutavan. -- Minä tässä\n-- Jean Croisset, ystävänne. Kiitos pyhimyksille, minähän saavun --\nmiten teillä onkaan tapana sanoa? -- kreivin aikaan!\n\nHowland eroitti tähtien valossa puoliverisen laihat, tummat kasvot,\njotka hymyilivät hänelle. Muutaman silmänräpäyksen aikana ei nuori\ninsinööri kuitenkaan kuullut eikä nähnyt häntä. Hän katseli vain\nympärilleen nähdäkseen äskeisen seuralaisensa, kaunottaren. Mutta tämä\noli kadonnut.\n\n-- Minä satuin tulemaan -- juuri parahiksi, Croisset jatkoi. -- Tulkaa,\nmeidän täytyy mennä. Hymy hänen kasvoiltaan oli kadonnut, ja kun hän\ntarttui Howlandia käsivarteen oli siinä jotain vastustamattoman\nmääräävää. Howland huomasi, että kaikki pyöri hänen ympärillään ja että\nhänen jäsenensä olivat tavattoman hellät ja heikot. Hän painoi\nkäsillään päätänsä; se aiheutti hänelle kipua, ja hän oli vähällä\nhuudahtaa tuskasta.\n\n-- Tyttö? hän sammalsi.\n\nCroisset puristi lujemmin hänen käsivarttaan.\n\n-- Hän on poissa! kuuli Howland hänen lausuvan, ja puoliverisen\näänensävy oli sellainen, että se sai hänet kääntymään ja häneen nojaten\nlähtemään astelemaan Prince Albertia kohden. Ja nojatessaan yhä\nraskaampana seuralaiseensa tunsi hän, että hänen täytyi saada selville\nmuutakin kuin ainoastaan tytön katoaminen. Sillä silloin kun isku\nkohtasi hänen päätään, hän oli kuullut naisen kirkaisun. Maatessaan\nlumessa puolitainnoksissa hän oli kuullut kuin hyvin kaukaa naisen\näänen huudahtavan:\n\n-- Jumalan tähden, te tapatte hänet -- te tapatte hänet!\n\nHowland koetti toistaa nuo sanat, mutta hän ei saanut huuliltaan yhtään\nsanaa. Kun he olivat saapuneet joelle, pysähtyi puoliverinen.\n\n-- Minun täytyy nyt kantaa teitä, hyvä herra, hän virkkoi. Ja kun hän\nponnisteli jäällä raskaan taakkansa alla -- Howland oli pyörtynyt --\nlausui hän itsekseen: -- Pyhimykset minua varjelkoot, mutta mitähän\nihana Meleese sanoisi, jos hän tietäisi, että Jean Croisset on ollut\nvähällä ottaa tältä herralta hengen. Oh, tämä maailma on täynnä\nhulluja!\n\n\n\n\nVaroitus\n\n\nHowland muisti vain heikosti ja epäselvästi, mitä oli tapahtunut. Kun\nhän jälleen palasi tajuihinsa, makasi hän vuoteessa hotellissa. Hänen\nvieressään olevalla pöydällä paloi himmeä lamppu. Hän huomasi, että\nhuone oli tyhjä. Hänen kohottaessaan päätään ja olkapäitään veresti\nkipu hänen muistiaan siitä, mitä oli tapahtunut. Hän oli sairas. Hänen\npäätään ja kurkkuaan särki, ja kun hän katseli toista kättään, hän\nhuomasi sen olevan siteessä. Hän ei tiennyt, oliko hän pahastikin\nloukkaantunut; hän painui takaisin pieluksen varaan ja alkoi tuijottaa\nlamppuun. Äkkiä kuului ovelta ääntä, ja hän käänsi päänsä sinnepäin.\nJean kurkisti sisään.\n\n-- Kas, te olette valveilla, -- hän virkkoi, sulki oven hiljaa ja tuli\nsisään. -- Hyvä Jumala, olisipa nuija ollut pitempi, niin olisitte\nhelposti voinut saada passin iäisyyteen, hän lisäsi nauraen, ja astui\näänettömin askelin vuoteen luo. Hän tarjosi Howlandille lasin vettä.\n\n-- Onko laitani pahoin, Croisset?\n\n-- Saatte viettää vuoteessa pari päivää, siinä kaikki.\n\n-- Mahdotonta! nuori insinööri huudahti. -- Minun täytyy lähteä\nhuomenna kahdeksan junalla. Minun on pakko rientää Le Pas'han --\n\n-- Kello on nyt viisi, keskeytti hänet Jean. -- Tuntuuko teistä siltä\nkuin voisitte lähteä?\n\nHowland koetti kohottautua, mutta vaipui tuskasta huudahtaen takaisin\npatjalle.\n\n-- Hitto vieköön! hän murahti. Ja hetken perästä hän tarttui Jeanin\nruskeaan käteen ja lausui: -- Minä kiitän teitä avustanne, Croisset. En\ntiedä mitä tapahtui. En tiedä, keitä he olivat, jotka tahtoivat tappaa\nminut, ja miksi he sen tekivät. Siellä oli myös eräs tyttö -- minä\nmenin sinne hänen kanssaan --\n\nSamassa hän huomasi, miten puoliverisen silmissä leimahti\nkummallisesti. Hämmästyneenä hän kohottautui hiukan ja katsoi\nCroisset'ia tutkivasti.\n\n-- Tiedättekö jotain? Howland kuiskasi kiihkeästi. -- Kuka hän on?\nMiksi hän houkutteli minut sinne? Miksi minut tahdottiin tappaa?\n\nHän teki nämä kysymykset toisensa perään hengähtämättä, ja Croisset'in\nkasvoista hän huomasi, että tämä kyllä olisi voinut vastata niihin.\nMutta kuitenkaan ei hänen huuliltaan kuulunut sanaakaan. Äkkinäisellä\nliikkeellä puoliverinen riuhtaisi kätensä irti ja lähestyi ovea.\nKeskellä lattiaa hän pysähtyi ja kääntyi.\n\n-- Herra, minä olen saapunut varoittamaan teitä. Älkää lähtekö La\nPas'han, älkää lähtekö Wekuskon suurelle rautatieleirille! Lähtekää\ntakaisin etelään! Hänen silmänsä säkenöivät ja hänen kätensä\nvetäytyivät suonenvedontapaisesti nyrkkiin. -- Ehkä ymmärrätte, hän\nlisäsi innokkaana, -- kun sanon, että tämän varoituksen lähettää teille\n-- pikku Meleese!\n\nEnnen kuin Howland ehti hämmästyksestään tointua oli Croisset jo\nkadonnut. Insinööri huusi häntä nimeltä, mutta hän ei kuullut\nvastaukseksi muuta kuin pohjatuulen puhaltamista. Huudahtaen vihasta \nhän vaipui takaisin tyynylle. Kiihtymys oli jälleen saanut hänen\nposkensa palamaan. Hän makasi ja koetti keksiä selitystä edellisen\nillan salaperäiseen tapahtumaan. Se arvelu, että häntä oli koetettu\npettää pääsi voitolle. Tuo rakastettava tyttönen oli suloisella\nhymyllään ja lumoavalla suullaan houkutellut hänet ansaan, ja sitä\najatellessaan hän puri hampaitaan harmista. Hän olisi varmasti\nheittänyt henkensä, ellei Croisset olisi tullut apuun. Ja tyttö ei\nollut mykkä! Hänhän oli kuullut naisen äänen huudahtavan:\n\n\"Jumalan tähden, te tapatte hänet, te tapatte hänet!\"\n\nHowland hengitti lyhyemmin ja kiivaammin, kun hän toisti nämä sanat.\nHän oli varma, että tuo huuto todisti mitä suurinta säikähdystä;\nmaatessaan vuoteessaan silmät kiinni, hän oli vieläkin kuulevinaan tuon\nsaman epätoivoisen äänen. Mitä enemmän hän koetti keksiä selvyyttä\ntähän salaperäiseen tapahtumaan, sitä selittämättömämmäksi se muuttui.\nJos tyttö olisi ehdoin tahdoin vietellyt hänet ansaan, miksi hän\nsitten, kun oli päässyt tarkoitustensa perille, päästi sellaisen\nhätähuudon? Howland kuvitteli jälleen seisovansa tuon kauniin olennon\nvieressä lumisella tantereella; hän tunsi jälleen tytön käsien\nkosketuksen, huomasi miten hänen povensa kiivaasti nousi ja laski; näki\nvienon ilmeen hänen ihanissa silmissään ja huulten kiihkeän värähtelyn.\nOliko mahdollista, että sellaiset silmät ja sellaiset kasvot olivat\nhoukutelleet hänet ansaan? Kaiken tapahtuneenkaan jälkeen ei hän\nkuitenkaan voinut olla epäilemättä tätä seikkaa. Mutta sentään oli\ntyttö hänelle valehdellut -- hän ei ollut mykkä!\n\nPahastuksissaan hän kääntyi ja katsoi oveen päin. Kun Croisset palaisi,\nhän vaatisi mieheltä selvitystä tähän kummalliseen tapaukseen, sillä\nhän oli varma, että puoliverinen oli ainakin osaksi selvillä siitä. --\nKuka oli pikku Meleese, jonka Croisset oli sanonut lähettäneen\nvaroituksen? Mikäli hän saattoi muistaa, ei hän koskaan ollut tuntenut\nketään sen nimistä. Ja kuitenkin oli puoliverinen maininnut sen\ntavalla, kuin olisi sillä ollut häneen, Howlandiin nähden, joku\nerityinen merkitys. \"Ehkä ymmärrätte\", oli Croisset sanonut, ja Howland\npinnisti aivojaan käsittääkseen jotain, mutta turhaan, kunnes hän\nviimein väsyi.\n\nNousevan päivän ensimmäiset valojuovat alkoivat tunkeutua sisään\nikkunasta, kun jälleen kuului askeleita oven ulkopuolelta. Tällä kertaa\nei tulija ollut Croisset, vaan isäntä itse, joka toi tarjottimella\npaahdettua leipää ja höyryävän kuumaa kahvia. Hän nyökkäsi ja hymyili,\nnähdessään Howlandin olevan puoliksi kohollaan vuoteessa.\n\n-- Teittepä epämiellyttävän kuperkeikan, hän virkkoi ja veti vuoteen\nviereen pienen pöydän. Lumi on petollista kallioilla. Onni että\nCroisset oli mukananne!\n\nHowland ei saanut hetkeen sanaa suustaan.\n\n-- Niin -- se oli -- epämiellyttävä kuperkeikka, hän myönsi lopuksi,\ntirkistäen isäntää kasvoihin. -- Missä Croisset on?\n\n-- Mennyt. Hän lähti koirineen noin tunti sitten. Merkillinen mies se\nCroisset! Saapui eilen Lac la Rougesta -- maasta, joka on sadan\npeninkulman päässä täältä -- ja palaa sinne jo tänään. Eikä hänen\ntuloonsa eikä menoonsa ole mitään näennäistä syytä, mikäli minä voin\nhuomata.\n\n-- Tiedättekö jotain hänestä? Howland kysyi innokkaana.\n\n-- En. Hän käy täällä vain pari kertaa vuodessa.\n\nInsinööri haukkasi palasen paahdettua leipää ja ryyppäsi kahvia päälle.\nHetken kuluttua hän kysyi hyvin välinpitämättömänä:\n\n-- Oletteko koskaan kuullut puhuttavan Meleese-nimisestä henkilöstä?\n\n-- Meleese -- Meleese -- Meleese, isäntä toisti ja tuumiessaan\nhypisteli sormillaan tukkaansa. -- Nimi kuulostaa minusta tutulta,\nmutta en kuitenkaan voi muistaa. -- Äkkiä hän sitten huudahti: -- Oh,\nnyt muistan. Kaksi vuotta sitten meillä oli keittäjä, jonka nimi oli\nMeleese.\n\n-- Se, jota minä tarkoitan, on nuori nainen, Howland sanoi olkapäitään\nkohauttaen.\n\n-- Keittäjä Meleese onkin jo kuollut, isäntä virkkoi ja nousi\nlähteäkseen. -- Minä lähetän puolen tunnin kuluttua hakemaan\ntarjotinta.\n\nMuutamia tunteja myöhemmin Howland kömpi ylös vuoteesta ja valeli\npäätään kylmällä vedellä. Tämän tehtyään hän tunsi itsensä\nvirkeämmäksi, pukeutui ja meni alas. Päätä särki vielä hieman, ja hän\noli voimiltaan heikko, mutta muita jälkiä tappelusta ei enää ollut\nhavaittavissa. Hän söi päivällistä, ja iltapäivällä tunsi hän itsensä\njo niin voimakkaaksi, että sytytti sikarin ja lähti ulos pienelle\nkävelylle. Ensin hän ajatteli lähteä kiinalaiseen ravintolaan ottamaan\nselvää tytöstä, mutta muuttikin aikomustaan ja alkoi seurata\neilisiltaisia jälkiä joelle. Hän saapui sille paikalle, missä hänen\nkimppuunsa oli hyökätty, ja katseli taistelun jälkiä lumessa. Siellä,\nmissä hän ensin oli nähnyt puoliverisen, näkyi lumessa veripilkkuja.\n\nLumessa näkyi selvästi, minne päin haavoittunut mies oli ryöminyt, ja\nHowland lähti siihen suuntaan, käsi lujasti revolverillaan. Metsästä\nhän löysi pienen aukeaman, jossa oli leirin jätteitä sekä kasa\nkoivunriukuja, joita nähtävästi oli käytetty teltan tukina. Hän kuopi\nsaappaallaan tuhkaa, mutta esiin ei tullut yhtään kipinää, mikä olisi\nosoittanut, että leiriä oli hiljakkoin käytetty. Howland saattoi tehdä\nainoastaan sen johtopäätöksen, että epäonnistuneen murhayrityksen\njälkeen hänen tuntemattomat vihollisensa olivat koonneet tavaransa ja\npaenneet. Heidän mukanaan oli myös nähtävästi lähtenyt se tyttö, jonka\nkauniit kasvot ja suloiset silmät olivat houkutelleet Howlandin ansaan.\nMutta minne he olivat lähteneet?\n\nHän tarkasteli huolellisesti hylättyä leiripaikkaa. Kovalla\njäänpinnalla näkyi koirain käpälien sekä leveän reen jälkiä. Viholliset\nolivat siis edellisenä yönä lähteneet pohjoiseen.\n\nPalatessaan hotelliin hän oli hyvin väsynyt, ja hän tuli enemmän\ntyytymättömäksi kuin iloiseksi siitä tiedosta, että tavarajuna, jonka\npiti lähteä Le Pas'han seuraavana päivänä, lähtisikin jo samana iltana.\nKun hän oli levännyt hetken, palasi häneen kuitenkin hänen entinen\ntyöintonsa, ja hän kaipasi Le Pas'han ja Wekuskon suurelle leirille.\nCroisset'n varoitus sai hänet ennemminkin kiirehtimään kuin\nhidastelemaan matkallelähtöään. Howland oli syntynyt taistelijaksi.\nTaistelullahan hän oli raivannut tiensä eteenpäin ja siten saavuttanut\nonnensa ja menestyksensä. Sellainen seikka, että kaukana erämaassa\nuhkasi hänen henkeään vaara, että jotain salaperäistä oli siellä\nedessä, oli vain omiaan kiihoittamaan häntä sen urakan suorittamiseen,\njonka hän oli saanut tehtäväkseen. Hän ryhtyi pohtimaan, olivatkohan\nGregson ja Thornekin joutuneet samanlaisille vaaroille alttiiksi ja\nsiksi halunneet niin innokkaasti lähteä takaisin sivistyneeseen\nmaailmaan. Howland lohdutti itseään sillä, että hän saisi tietää\nkaikki, kunhan tapaisi heidät Le Pas'ssa. Vielä hän saisi tietää\nmuutakin, saavuttuaan Wekuskon leirille, nimittäin oliko puoliverisellä\ntodellakin syytä varoittaa häntä jostain. Joka tapauksessa hän päätti\nasettua odottavalle kannalle ja valmistautua kaikkien mahdollisuuksien\nvaralle. Hän menikin erääseen myymälään, josta osti itselleen\nkuusipiippuisen revolverin, pistoolikotelon ja samanlaisen\nmetsästyspuukon, jollaisen hän oli nähnyt Croisset'lla.\n\nOli keskiyö, kun hän nousi junaan, ja sen pysähtyessä Etomamissa aamun\nsarastus alkoi levitä erämaan yli. Sieltä hän jatkoi matkaansa\nresinalla kuusikymmentä peninkulmaa. Kolme päivää olikin resina jo\nodottanut uutta päällikköä, mutta ei kumpikaan, Gregson eikä Thorne,\nollut sen mukana häntä vastassa.\n\n-- Herra Gregson odottaa teitä Le Pas'ssa, sanoi eräs miehistä, jotka\nolivat tulleet häntä noutamaan. -- Thorne on Wekuskossa.\n\nEnsimmäisen kerran elämässään Howland matkasi nyt erämaan sydämeen, ja\nhänen edetessään peninkulman toisensa jälkeen ja tunkeutuessaan yhä\nsyvemmälle jään, lumen ja korpien jylhään, asumattomaan valtakuntaan,\nhänen verensä alkoi virrata kiihkeämmin, ja hän nautti täysin\nsiemauksin siitä uudesta elämästä, joka nyt alkoi hänelle täällä\nkaukaisen pohjolan taivaan alla. Istuen etummaisena resinassa olevasta\nneljästä miehestä hän hengitti keuhkojensa täydeltä metsien ja vuorten\nraikasta ilmaa, ja hänen seuralaisensa kertoivat hänelle, miten\nrunsaasti metsänriistaa oli niillä seuduilla.\n\nValkoinen talvi vallitsi kaikkialla. Kivet, puut ja harjut, joita\nsiellä pohjoisessa sanotaan vuoriksi, olivat noin metrin paksuisen\nlumen peitossa, ja kirkkaalla vaipalla leikkivät auringon kultaiset\nsäteet. He saapuivat eräälle tuollaiselle harjanteelle, ja siellä\navautui Howlandin silmien eteen pohjoinen erämaa kaikessa\nsuurenmoisuudessaan. Resinan pysähtyessä hän hypähti seisomaan ja\npäästi riemun huudahduksen, ja hänen silmissään syttyi innostuksen\ntuli. Niin pitkälle kuin silmä kantoi riitti tuota ääretöntä, valkoista\nmaata, aina Hudson-lahdelle saakka. Mykkänä hämmästyksestä hän silmäili\nsitten rajattomia metsiä, lakeuksia ja kukkuloita; hän seurasi\nkatseellaan jään peittämää jokea, kunnes sen uoma katosi näkymättömiin;\nhän antoi katseensa pysähtyä siellä ja täällä kimmeltävän lumen\npeittämillä, tummien metsien ympäröimillä järvillä. Tämä erämaa ei\nollut läheskään sellainen, jollaiseksi hän oli sitä kuvitellut ja\njollaiseksi sitä kuvattiin niissä kirjoissa, joita hän oli lukenut.\nGregson ja Thornekaan eivät olleet kertoneet sen olevan tällainen.\nTämähän oli ihana! Tämähän oli suurenmoista! Hänen sydämensä sykki\nriemusta hänen katsellessaan sitä, punerrus hänen poskillaan hohti\nentistä helakampana, ja hän tuskin saattoi hengittää jännityksessään ja\ninnostuksessaan.\n\nHän tunsi, että uusi elämä oli syttynyt hänessä, ettei hän enää ollut\nentinen Jack Howland, jonka maailma oli rajoittunut konttorin seiniin\nja jonka tietoisuuteen olivat vaikuttaneet tuskin muut seikat kuin ne,\njotka suoraan lähensivät häntä hänen päämaaliaan kohti.\n\nLyhyt pohjoinen päivä läheni loppuaan, kun he saapuivat tummien metsien\nsuojaamaan Le Pas'han, jonka puuvarustukset sijaitsivat Saskatchewanin\netelärannalla. Hökkeleistä vilkkuivat valot, ja resina pysähtyi matalan\npuutalon luona, joka oli valaistu kirkkaammin kuin muut asumukset. Se\noli Hudson Bay-yhtiön varastorakennus.\n\n-- Tässä on hotelli, eräs miehistä virkkoi. -- Tuossa tulee Gregson.\n\nKookas, turkkeihin kääriytynyt olento kiiruhti esiin, rientäen\nHowlandia vastaan, kun tämä reippain askelin kiiruhti poikki avonaisen\npihan. Se oli Gregson. Heidän puristaessaan toistensa kättä tuijotti\nnuori insinööri häntä hämmästyksestä sanattomana, sillä tämä ei ollut\nsama Gregson, jonka hän oli tuntenut Chicagossa, sama pyöreäposkinen,\niloinen ja vilkas mies, ei.\n\n-- En ole elämässäni ollut niin hyvilläni kuin nyt, Howland, Gregson\nhuudahti tarttuessaan hänen käteensä. -- Vielä kuukausi, niin minä\nolisin kuollut! Tämä on oikea helvetti maakseen!\n\n-- Minä taas ihastun tähän joka henkäyksellä yhä enemmän ja enemmän,\nHowland vastasi. -- Mutta mikä sinun on? Oletko sairas?\n\nGregson nauroi, ja he lähtivät astumaan rakennusta kohti. Se oli\nlyhyt, hermostunut naurahdus, ja samalla vilkaisi hän uteliaana\nseuralaiseensa.\n\n-- Sairasko? Olen vähän -- ja ennen kaikkea väsynyt koko tähän hommaan.\nEllei ukko olisi antanut hyvällä meidän lähteä täältä, Thorne ja minä\nolisimme joka tapauksessa jättäneet kaikki. Minä vakuutan sinulle, että\nennen kuin kevät tulee, saat sinäkin tarpeeksesi puuhökkeleistä,\npuoliverisistä ihmisistä, variksenlihasta ja tuosta ainaisesta\ninhottavasta lumesta. Mutta en kuitenkaan tahdo lannistaa rohkeuttasi!\n\n-- Sitä et voikaan! Howland virkkoi. -- Tiedäthän, etten minä koskaan\nole ollut erikoisen innostunut teattereista enkä tytöistä, hän lisäsi\nnauraen ja töykäten leikillisesti toveriaan kylkeen. -- Miten on niiden\nlaita täällä?\n\n-- Pyh! Täällä ei ole mitään! Mutta äkkiä Gregsonin silmät alkoivat\nloistaa. -- Hitto vieköön, tänään minä sentään näin kauneimman tytön,\nmikä koskaan on sattunut silmäini eteen. Antaisinpa laatikollisen\noikeata havannaa -- sitä meillä ei ole ollut kuukauteen! -- jos saisin\ntietää, kuka hän oli!\n\nHe olivat astuneet sisään puutalon matalasta ovesta, ja Gregson riisui\nyltään paksut turkkinsa.\n\n-- Oliko hän pitkä, oliko hänellä turkishattu ja puuhka? Howland kysyi\ninnostuneena.\n\n-- Hän oli hyvin tyypillinen pohjoisseudun asukas: suora kuin koivu,\nyllään poronnahkahame ja mokkasiinit sekä selässä palmikko, pitkä kuin\nminun käsivarteni. Varjelkoon, miten hän oli soma!\n\n-- Eikö tällä seudulla ole ketään Meleese-nimistä tyttöä? kysyi Howland\nväkinäisen välinpitämättömästi.\n\n-- En ole kuullut kenestäkään sennimisestä.\n\n-- Entä miestä, jonka nimi on Croisset?\n\n-- En tunne sellaistakaan.\n\n-- Sinäpä olet totisesti huvittava! nuori insinööri sanoi. -- Mutta\nminä olen nälkäinen kuin susi!\n\nUlkoa kuului ruoskan läimäyksiä, ja Gregson meni ikkunan luo, joka\navautui aukihakatulle paikalle metsään päin. Silmättyään ulos kiirehti\nhän siinä silmänräpäyksessä ovelle ja huusi Howlandille:\n\n-- Kautta taivaan, täällä hän on, poikani! Pian, jos tahdot nähdä\nhänestä edes vilauksen.\n\nHowland riensi ovelle hänkin. Kuului jälleen ruoskan läimäys,\nkovaääninen huuto, ja koirien vetämä reki kiirehti heidän sivuitseen\nkadoten pimeyteen.\n\nMyöskin Howland oli vähällä huudahtaa, sillä hän oli tuntenut\nCroisset'n sekä hänen seuralaisensa, joka ei ollut kukaan muu kuin sama\ntyttö -- yhtä kalpeana ja tuijottavana kuin Howland oli nähnyt hänet\nhotellin ikkunasta Prince Albertissa -- joka oli houkutellut hänet\nerämaahan ansaan.\n\n\n\n\nHowlandin yöllinen vieras\n\n\nSamassa kun reki oli kiitänyt heidän ohitseen Howland oli huudahtaa\nCroisset'n nimen; hän sysäsi Gregsonin syrjään ja työntyi ulos, ja\nhänellä oli kova halu lähteä seuraamaan noita henkilöitä, jotka\nviimeisten neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa olivat niin\nsalaperäisellä tavalla sekaantuneet hänen asioihinsa.\n\nGregsonin ääni sai hänet jälleen tajuihinsa.\n\n-- Muistelen sinun äsken maininneen jotain teatterista ja tytöistä,\nHowland, hän huudahti nauraen. -- Kauniit kasvot tekevät siis sinuun\ntäällä pohjan perukalla aivan erityisen vaikutuksen! Niin, kunhan olet\nollut edes kuukauden tässä sopukassa, alat antaa arvoa --\n\nHowland keskeytti hänet.\n\n-- Oletko koskaan ennen nähnyt kumpaakaan noista ihmisistä?\n\n-- En totisesti ennen kuin tänään. Mutta toivoa on, vanha ystävä!\nHuomenna varmaan saamme täällä käsiimme jonkun, joka tuntee heidät.\nOlisipa kerrassaan hauskaa, jos Jack Howland, jota eivät koskaan ole\nhuvittaneet teatterit eivätkä naiset, tänne pohjolaan saavuttuaan\nrakastuisi ensi silmänräpäyksessä! -- Mutta olisinpa minä nähnyt tuon\ntytön ennen --\n\n-- No, riittää, Howland murahti. -- Palatkaamme sisään aterioimaan!\n\n-- Hyvä! Tehkäämme se. Mutta siitä ei pääse minnekään, että tytön\nkasvot olivat hiivatin kauniit! Sellaisia silmiä en ole nähnyt koskaan\nennen. Entä tukka! Hän katseli minua pitkään päivällä, kun hän kulki\nohitseni tuon saman tummaihoisen miehen kanssa.\n\n-- Luuletko, että hän tunsi sinut? kysyi Howland levollisena.\n\n-- Miten ihmeessä hän olisi voinut minut tuntea? Gregson vastasi,\nolkapäitään kohauttaen.\n\n-- Miksi hän sitten \"katseli sinua pitkään?\" Tahtoi ehkä aloittaa\nmielistelyn.\n\n-- Ei, sitä se ei ollut, sen voin vaikka vannoa! Gregson huudahti. --\nHänen katseensa oli mitä kirkkain ja puhtain, ja kuitenkin -- niin, hän\nkatsoi minuun pitkään. En nähnyt häntä sen koomin, mutta kun nyt oikein\najattelen, niin oli kai se sentään tytön puolelta jonkinlaista\nmielenkiinnon osoitusta minua kohtaan. Miksi sitä kyselet?\n\n-- Vain pelkästä uteliaisuudesta, Howland vastasi. -- Minä en pidä\nkeimailusta.\n\n-- En minäkään, Gregson virkkoi miettiväisenä. Samassa tuotiin ruoka\nsisään, eivätkä he aterian aikana vaihtaneet montakaan sanaa. Howland\noli huolellisesti tarkannut Gregsonia ja saanut varmuuden siitä, ettei\ntämä tiennyt mitään Croisset'sta eikä tytöstä. Hän oli nyt entistä\nenemmän ymmällä. Lisäksi meni yli hänen ymmärryksensä se, että Gregson\nja Thorne -- molemmat maan etevimpiä insinöörejä -- saattoivat\nvapaaehtoisesti luopua sellaisesta tehtävästä kuin Hudson-lahden\nrautatien rakentamisesta syystä, että he olivat \"väsyneet koko\nkolkkaan\".\n\nVasta kun he olivat nousemassa pöydästä Howland huomasi, että Gregsonin\nvasemmasta kädestä puuttui pikkusormi. Hän huudahti kummastuneena, ja\nGregson veti samassa kätensä piiloon.\n\n-- Pikku tapaturma, hän sanoi. -- Sellaista sattuu täällä usein.\n\nHowland oli itsepintainen; hän tarttui ystävänsä loukkaantuneeseen\nkäteen ja tarkasteli sitä.\n\n-- Merkillinen arpi, hän huomautti. -- Kas kun en huomannut sitä ennen.\nSinun sormesihan on katkaistu. Miten se on tapahtunut?\n\nHän huomasi Gregsonin hermostuneena punastuvan.\n\n-- Hm -- sormeen ammuttiin -- siitä on jo useita kuukausia. -- Mutta\nsikarit odottavat meitä!\n\nHe lähtivät ruokasalista ja menivät siihen hotellin huoneeseen, joka\noli puoleksi eteinen, puoleksi kapakka. Siellä istui tusina\nhauskannäköisiä Le Pas'n miehiä. Isäntä viittasi Howlandille ojentaen\nhänelle kirjeen.\n\n-- Se saapui sillä aikaa kun te söitte, hän selitti.\n\nVilkaistessaan päällekirjoitukseen Howland hätkähti, ja kuoren\nmurtaessaan hän kääntyi siten, ettei Gregson voinut nähdä hänen\nkasvojaan eikä sitä paperilappua, jonka hän veti esiin. Yksi ainoa\nsilmäys oli saanut hänet vakuuttuneeksi siitä, että kirje oli tytöltä,\njonka hän oli nähnyt uudelleen tänä iltana, ja kirjeessä olevat sanat\nsaivat hänet varovaisuudestaan huolimatta päästämään huuliltaan heikon\nvihellyksen.\n\nKirje kuului seuraavasti:\n\n    \"Voi, antakaa minulle anteeksi, mitä olen tehnyt. Uskokaa minua\n    nyt! Teidän henkenne on vaarassa, ja siksi teidän täytyy\n    huomenna palata Etomamiin. Jos lähdette Wekusko-leiriin, ette\n    pääse koskaan sieltä hengissä takaisin.\"\n\n-- Mitä hittoa! Howland huudahti.\n\n-- No? Gregson kysäisi ja silmäsi häntä kummastellen.\n\nHowland rutisti kirjeen kasaan ja pisti sen taskuunsa.\n\n-- Pikku yksityisasia, virkkoi hän naurahtaen. -- Tule, Gregson,\nmenkäämme ulos.\n\nPäästyään ulos pimeään pisti Howland käden taskuunsa ja tunnusteli\nrevolveriaan. Kello kymmeneen saakka kuljeskelivat he ylt'ympäri Le\nPas'ssa ja puhuttelivat ihmisiä. Ainakin satakunta henkeä oli nähnyt\nCroisset'n ja hänen kauniin seuralaisensa, mutta ei tiennyt heistä\nmitään enempää. He olivat saapuneet reellä aamupäivällä, olivat syöneet\npäivällistä ja illallista erään Mac Donald-nimisen skotlantilaisen\nkirvesmiehen luona, ja lähteneet jälleen matkaan.\n\n-- Hän oli suloisin olento, mitä koskaan olen nähnyt! huudahti rouva\nMac Donald ihastuneena. -- Mutta hän ei voinut puhua. Hän kirjoitti\nminulle pari kertaa muutamia rivejä paperilapulle.\n\n-- Ei voinut puhua! toisti Gregson, kun he kahden kävelivät takaisin\nhotelliin. -- Mitä luulet sen merkitsevän, Jack?\n\n-- Minä en luule mitään, Howland vastasi välinpitämättömänä. -- Olen jo\nsaanut tarpeekseni noista kauniista kasvoista, Gregson. Minä menen nyt\nnukkumaan. Mihin aikaan lähdemme huomenaamulla?\n\n-- Heti kun olemme haukanneet aamiaista -- jos sinulla on kiire.\n\n-- Kyllä on. Hyvää yötä!\n\nHowland poistui huoneeseensa, mutta ei voinut mennä nukkumaan. Hän\nistui valveilla tuntikausia ja poltteli sikarin toisensa perään. Hän\nkävi muistissaan moneen kertaan läpi näiden kahden päivän tapahtumat.\nAlussa ne olivat saaneet hänet kiihtyneeksi ja jännittyneeksi, mutta\nnyt hän alkoi kaiken sen lisäksi tuntea ahdistusta. Häntä vastaan\nsuunniteltu murhayritys ja uudistuneet kehotukset, että hän lähtisi\ntakaisin etelään, alkoivat vaikuttaa. Mutta Howland oli mies, joka ei\nyleensä antanut huolille valtaa. Hän oli kyllä varma siitä, että\nWekusko-leirissä uhkasi häntä joku salaperäinen vaara, mutta hän ei\nkuitenkaan välittänyt ottaa siitä lähempää selvää -- ja kylmäverisesti\nvain ajatteli, että sellainen oli olemassa ja että se ennen pitkää\nnäyttäytyisi. Toinen merkillinen seikka, jota hän ei saanut mielestään,\noli tuo tyttö, jonka ihanat kasvot hän aina näki edessään. Hän näki ne\nkaikkialla -- pöydän yli opiumiluolassa ja ulkona kirkkaassa\ntähdenvalossa. Turhaan koetti hän havaita jotain rikollista noissa\nkauniissa silmissä, jotka olivat rukoilleet hänen ystävyyttään, tai\nnoissa suloisissa huulissa, jotka kaikessa vaiteliaisuudessaan olivat\nhänelle valehdelleet. \"Voi, antakaa minulle anteeksi, mitä olen\ntehnyt!\" -- Howland otti esiin paperilapun ja luki siinä olevat rivit\nuudelleen. \"Uskokaa minua nyt!\" Tyttö siis tiesi Howlandin olevan\nselvillä siitä, että hän oli hänelle valehdellut, että hän oli\nhoukutellut hänet vaaraan, josta hän tahtoi nyt hänet pelastaa. Nuoren\ninsinöörin posket paloivat. Vaikka häntä Wekuskossa uhkaisivat tuhannet\nvaarat, hän lähtisi kuitenkin sinne. Siellä hän taas näkisi tytön.\nTarmokkaista ponnistuksistaan huolimatta hän ei voinut saada tytön\nkuvaa poistumaan sielustaan. Nuo rukoilevat silmät, punaisena uhkuva\nsuu, kiihkeästi puoliavoimet huulet, tuuhea tukka -- ne olivat\nlakkaamatta hänen silmissään. Jos erämaa oli ennenkin häntä\nviehättänyt, lumosi se häntä nyt kaksin verroin sen jälkeen kun noiden\nkasvojen salaisuus, niiden puolittain tunnustama hätä piti\npiilopaikkaansa jossain petäjämetsän syvyydessä.\n\nHowland meni vuoteeseen, mutta kesti kauan ennen kuin hän nukkui.\nHänestä tuntui kuin olisi tuskin ehtinyt sulkea silmänsä, kun ovelta\nkuului koputus, ja hän huomasi vaalean aamunkoiton pilkistävän sisään\nikkunasta. Muutaman minuutin kuluttua hän istui Gregsonin kanssa\naamiaisella.\n\n-- Reki ja koirat odottavat, tämä sanoi, hänen astuessaan sisään.\nGregson lisäsi: -- Olen muuttanut mieltäni eilisillasta, Howland. En\ntulekaan sinun mukaasi. Minun läsnäoloni siellä on aivan tarpeeton,\nsillä Thorne tutustuttaa sinut kaikkeen leirissä, ja minä mieluummin\nmenetän puolen vuoden palkan kuin teen tuon rekimatkan toistamiseen.\nEihän sinulla ole mitään päätöstäni vastaan?\n\n-- Suoraan sanoen, Gregson, Howland vastasi, olkapäitään kohauttaen, --\nen uskoisikaan sinusta saavani mitään erikoisen hauskaa matkaseuraa.\nMikä ajaja on miehiään?\n\n-- Hän on cree-intiaani, nimeltä Jackpine -- hän on meidän ainoa\nuskollinen orjamme Wekuskossa. Hän metsästää meille, keittää meille\nruokaa ja pitää muutenkin huolen kaikesta. Sinä opit kyllä pitämään\nhänestä.\n\nNiin tapahtuikin. Kun he aamiaisen jälkeen menivät reen luo, Howland\npaiskasi ystävällisesti kättä Jackpinelle, ja intiaanin silmissä\nvälähti jotain ilon tapaista, kun hän huomasi nuoren insinöörin\nreippaan innostuksen. Kun sitten lähdön hetki tuli, vei Gregson\nystävänsä sivuun. Hänen katseensa harhaili arkaillen ympäri,\nja Howland huomasi, että Gregson koetti pakottautua näyttämään\nvälinpitämättömältä, mikä ei yleensä ollut Gregsonin tapaista.\n\n-- Vain pari sanaa, Howland, hän sanoi. -- Sinä tiedät, että\nliikkuminen tässä maassa on hyvin vaarallista -- että ihmiset täällä\novat koiran valjaista tai pyssystä valmiita leikkaamaan sinulta kaulan\ntai ampumaan kuulan ruumiiseesi. Minä mainitsen siitä sinulle vain\nsiksi, että tiedät olla varuillasi. Anna Jackpinen öisin vartioida\nleiriäsi!\n\nHän puhui hiljaa ja vaikeni taas heti kun intiaani lähestyi. Howland\nistuutui noin kahden metrin pituiseen rekeen, huiskutti hyvästiksi\nGregsonille, ja Jackpine pani koirat liikkeelle äkkinäisellä\nkarjaisulla ja ruoskan läimäyksellä. Howland oli sytyttänyt sikarin,\nnojautui taapäin pehmeitä taljoja vasten ja alkoi nauttia uudesta\nolotilastaan. Päivä alkoi juuri nousta, kun he kääntyivät valkoiselle\nladulle, jota pitkin jo oli kulkenut useita koiria ja rekiä ja joka\nulottui Le Pas'sta satakunta peninkulmaa Wekuskon leiriin. Jackpinen\nruoskan vaikutuksesta, joka alinomaa vinkui niiden yllä, kiristivät\nkoirat vetohihnoja ja alkoivat laukata tasaisessa tahdissa lumitietä\npitkin. Silloin Jackpine kääri ruoskansa kokoon, hyppäsi maahan ja\nalkoi juosta etummaisen koiran rinnalla lyhyin, kevein, nopein askelin,\nrinta hieman ulkonevassa asennossa ja katse tähdättynä suoraan\neteenpäin.\n\nMatka oli mitä ihanin, ja Howland nautti niin, että hän unohti poltella\nkädessään olevaa sikaria. Mielenkiinnolla hän katseli komeiden koirien\nharmaankeltaisia selkiä, niiden puoliavoimia leukapieliä, ja koirista\nhänen katseensa siirtyi Jackpineen. Juokseminen ei näyttänyt ollenkaan\nrasittavan miestä. Harmaa lakki piti kurissa hänen mustaa tukkaansa;\nhänen liikkeistään uhkui voima, kestävyys ja kauneus, ja kun koirat\nvihdoinkin alkoivat läähättää ja väsyneinä pysähtyivät suuren\nvuorenkukkulan juurelle, Howland nousi reippaasti reestä ja puhutteli\nnyt intiaania ensimmäisen kerran tällä matkalla.\n\n-- Ihanaa, Jackpine! hän huudahti. -- Mutta suuri Jumala, tehän tapatte\nkoirat!\n\nJackpine irvisti.\n\n-- Ne jaksavat tällaista menoa kuusikymmentä peninkulmaa päivässä!\n[Engl. peninkulma vastaa runsaasti puoltatoista kilometriä.]\n\nIhaillessaan noita sudentapaisia elukoita, jotka kiidättivät häntä\nerämaan halki, Howland ojensi kätensä silittääkseen erästä niistä,\nmutta varoittavasti kirkaisten intiaani työnsi hänet pois koiran\nlähettyviltä.\n\n-- Ei koskea siihen! intiaani huudahti. -- Se ole puoliksi koira,\npuoliksi susi -- tekee työtä ankarasti, mutta ei pidä, että koskettaa\nsitä!\n\n-- Ja nuo tuossa ovat herttaisimmat penikat, mitä koskaan olen nähnyt,\nsanoi Howland. -- Tässä maassa on todellakin ihmeitä.\n\nKun tuli ilta, oli hän kuolemanväsynyt. Ja kuitenkin hän oli sinä\npäivänä nauttinut enemmän kuin koskaan ennen elämässään. Ainakin\nparisenkymmentä kertaa hän oli juossut Jackpinen rinnalla. Lepohetkinä\nhän oli opetellut käyttelemään Jackpinen yhdeksän metrin pituista\nruoskaa. Hän oli tehnyt sadoittain kysymyksiä, oli ollut niin\nonnellinen ja puhelunhaluinen, että hän oli sulattanut ainakin puolet\ncree-intiaanin perinnäisestä epäilevästä juroudesta. Howland auttoi\nhäntä yöleirin rakentamisessa puunoksista, söi kovalla ruokahalulla\nvariksenpaistia, tulikuumia korppuja, leipää ja kahvia, ja sitten,\njuuri kun hän oikaisi ruumiinsa pehmeille taljoille, mennäkseen\nnukkumaan, hän muisti Gregsonin varoituksen. Hän istuutui ja kutsui\nluokseen Jackpinen, joka parhaillaan hoiteli leirivalkeaa.\n\n-- Gregson varoitti minua, että antaisin sinun pitää vartiota öisin,\nJackpine. Mitä sanot siihen?\n\nIntiaani kääntyi puoliksi ja päästi tukahutetun naurun, samalla kun\nhänen kasvoilleen levisi irvistys.\n\n-- Gregson -- hän ole pelko, Jackpine virkkoi. -- Täällä ei on pahoja\nihmisiä. Hän ole pelko -- minä kyllä sen arvaa.\n\n-- Oli pelko -- minkä vuoksi?\n\nJackpine kumartui nuotioon päin. Sitten hän suoristautui, koukisti\nvasemman kätensä pikkusormen ja osoitti sitä toisella kädellään.\n\n-- Ehkä sormensa tapaturman vuoksi -- ehkä ei, hän vastasi.\n\nKymmenelläkään kiihkeällä kysymyksellä ei hänen onnistunut saada\nJackpinea sanomaan mitään enempää. Howland huomasi, että ajomies katui\nnoita muutamia harvojakin sanojaan. Nuori insinööri alkoi nyt muistella\nGregsonin kummallista käytöstä, hänen suurta haluaan poistua tästä\nmaasta ja hänen vastenmielisyyttään palata käymään Wekuskossa. Kaikkeen\ntähän hän ei voinut olettaa muuta kuin yhden ainoan selityksen. Gregson\noli jollain tavoin sekaantunut siihen samaan salaisuuteen, joka nyt\nympäröi häntä itseään, Howlandia, ja päättäen Jackpinen sanoista hänen\nystävänsä puuttuvalla sormella oli myös jotain tekemistä tämän\narvoituksen kanssa. Ehkä Thorne antaisi hänelle kaikesta tästä\ntyydyttävän selityksen -- jos sellaiseen todellakin oli syytä. Vai\nolisiko mahdollista, että he jättäisivät hänet tietämättömäksi niistä\nmahdollisista seikoista, jotka karkoittivat heidät pois tältä\npohjoiselta alueelta?\n\nHowland paneutui levolle, eikä piitannut sen enempää vartioimisesta.\nKun Jackpine herätti hänet, höyrysi jo valmiina lämmin aamiainen, ja\nhänen jälleen matkatessaan läpi metsien kaikkosivat kaikki\nepämiellyttävät aavistukset ja tunteet. Jackpine antoi melkein koko\npäivän koirien juosta niin paljon kuin ne jaksoivat ja vakuutti heidän\npääsevän perille Wekuskoon ennen yötä. Oli jo pimeä, kun he ajoivat\nmetsästä aukeamalle, ja Howland näki tulien loistavan siellä ja täällä.\nIntiaani pysäytti koirat aukeaman laidalla olevan hirsimajan edustalla,\njoka oli melkein puiden suojassa. Se oli useiden satojen askelten\npäässä lähimpänä näkyvästä tulesta, ja polkematon lumi sen ympärillä\nosoitti, ettei rakennuksessa ollut asuttu viime aikoina. Jackpine otti\ntaskustaan avaimen ja sanaakaan sanomatta avasi raskaan oven.\n\nHeitä vastaan tulvi kylmä kostea ilma, heidän tirkistellessään eteensä\npimeässä. Raapaistessaan tulitikun Howland kuuli intiaanin nauravan\nhiljaa, ja kun suuri kattolamppu oli sytytetty, hän käänsi irvistäen\nkatseensa insinööriin päin.\n\n-- Gregson ja Thorne -- teki tämän majan tullessaan tänne, hän sanoi\nhiljaa. -- He ei tahtoneet olla liian lähellä kolinoita -- kaunis\npaikka tämä -- täällä on rauha yöllä. He asui täällä vähän aikaa -- he\nmuutti sitten asumaan leiriin. Gregson ja Thorne sanoi, on liika\nkaukana ihmisistä. Mutta ei ole se. Thorne on pelko -- Gregson myös on\npelko.\n\nOlkapäitään kohauttaen avasi hän suuren lieden luukun.\n\nHowland ei kysynyt mitään, katseli vain ympärilleen. Joka puolella\nhuomasi hän jälkiä Gregsonin ja Thornen mausta ja tavoista. Lattialle\noli levitetty paksuja taljoja; huoneen seinät olivat niin tasaiset,\nettä ne näyttivät melkein vuoratuilta, ja niitä koristi puolikymmentä\ntaulua; yhdessä nurkassa oli kirjoilla täytetty hylly, toisessa taas\nturkiksilla päällystetty sohva. Samalla seinällä oli ovi, jonka Howland\narveli johtavan makuuhuoneeseen. Ennen kuin hän ehti lopettaa\ntarkastustaan, takassa leimusi jo iloinen valkea. Hän asettui selin\nsitä vasten, sytytti piippunsa ja hymyili iloisesti Jackpinelle.\n\n-- Pelkojako, mitä? Täällä minä siis tulen asumaan?\n\n-- Niin.\n\n-- No niin, Jackpine, kiiruhda nyt leiriin ilmoittamaan Thornelle minun\ntulostani.\n\nSilmänräpäyksen intiaani epäröi, sitten hän lähti ulos ja sulki oven\njälkeensä.\n\n-- Vai pelkäsivät he täällä, Howland puheli itsekseen intiaanin mentyä.\n-- Mutta mitä he pelkäsivät? Ne ovat perin kummallisia miehiä, nuo\nGregson ja Thorne. Jos te ette ole sellaisia pelkureita kuin minä\npuolittain uskon teidän olevan, niin te ette voi jättää minua\ntietämättömyyteen siitä vaarasta, jota te itse pakenette.\n\nHän sytytti pienen lampun ja meni viereiseen huoneeseen. Kuten hän oli\narvellutkin, se oli makuuhuone. Kalusteina olivat sänky, tuoli,\nkuvastin ja pesuteline.\n\nHän palasi etuhuoneeseen, riisui yltään turkit ja istuutui takkavalkean\nääreen. Kymmenen minuuttia myöhemmin ovi aukeni, ja Jackpine astui\nsisään. Hänen käsivarteensa nojasi toinen olento, ja kun hän katseli\nsitä kasvoihin, ei hän voinut olla hämmästyksestä huudahtamatta. Kolme\nkuukautta sitten hän oli nähnyt Thornen Chicagossa; hän oli mies\nparhaassa iässä, voimakasrakenteinen, suora kuin puu, kelvollisin ja\nkorkeinta palkkaa nauttiva henkilö yhtiön palveluksessa. Miten usein\nhän olikaan kadehtinut Thornea! Vuosikaudet hän oli ollut Howlandin\nihanne. Ja nyt --\n\nNuori insinööri seisoi aivan sanatonna. Hitaasti, ikään kuin pieninkin\nliike olisi tuottanut hänelle kipua, riisui Thorne yltään paksut\nturkkinsa. Hänen toinen kätensä oli siteessä. Hänen voimakkaat hartiansa\nolivat kumarassa, hänen silmissään oli kolkko ilme. Hänen huulilleen\nilmestynyt hymy, kun hän ojensi kätensä Howlandille, teki hänen\nkalmankalpeat kasvonsa yhä aavemaisimmiksi.\n\n-- Hyvää päivää, Jack! hän tervehti. -- Mitä sinä tuijotat, ihminen?\nOlenko minä niin aaveen näköinen?\n\n-- Miten on sinun laitasi, Thorne? Minä tapasin Gregsonin\npuolikuolleena Le Pas'ssa, ja nyt sinä --\n\n-- On ihme, Jack, että sinä et lue vain nimeäni jostakin pienestä\npuurististä sen sijaan, että nyt näet minut ilmielävänä edessäsi,\nThorne sanoi, hermostuneesti nauraen.\n\nThornen olan yli Howland näki vilaukselta intiaanin kasvot. Tämän\nsilmissä välähti tumma salama. Hänen hampaansa loistivat hetken,\npaksujen huulten vetäytyessä pilkkahymyyn.\n\nThorne istuutui takan viereen ja hieroi käsiään.\n\n-- Meillä on ollut kiusoja, Jack, hän lausui viimein. -- Gregsonia ja\nminua on vainonnut huono onni siitä saakka kun tulimme tänne leiriin,\nja nyt me emme jaksa olla täällä enää kauempaa. Kuluu ainakin kuusi\nkuukautta ennen kuin me olemme jälleen ihmisiä. Sinä tapaat täällä\nkaikki mitä parhaimmassa järjestyksessä. Linja on porattu auki aivan\nlähelle lahtea; meillä on kolmesataa työmiestä, hyvät varastot, ja\nmikäli minä tiedän, ei Wekuskossa ole ainoatakaan epäystävällistä\nihmistä. Luultavasti otamme Gregson ja minä rakentaaksemme radan pään\nLe Pas'ssa myöhemmin keväällä. Sinä kyllä saat radan valmiiksi lahdelle\nsaakka.\n\n-- Olen pahoillani, että teidän on käynyt niin huonosti, Howland sanoi.\nHän kumartui hyvin lähelle Thornea ja kysyi: -- Onko täällä ketään\nCroisset-nimistä miestä -- tai tyttöä, jonka nimi on Meleese?\n\nHän tarkasteli tutkivasti Thornea, mutta tämän kasvoilla ei näkynyt\nvärähdystäkään, mikä olisi saattanut vahvistaa hänen epäilyksiään.\nPäinvastoin Thorne katsoi kummastuneena häneen.\n\n-- Ei minun tietääkseni, Jack. Mutta palkkauslistastahan näet, jos\ntyömiehistä on joku senniminen. Heidän joukossaan on viisitoista,\nparikymmentä nainutta miestä, joilla on perheet. Gregson muuten tuntee\ntytöt täällä paremmin kuin minä. Koskeeko asia jotain erityistä\ntoimitettavaa?\n\n-- Minulla on heille vain terveiset, jos satun tapaamaan, Howland\nvirkkoi välinpitämättömästi. -- Tämäkö tulee asunnokseni?\n\n-- Jos tästä pidät. Loukkaannuttuani muutimme, Gregson ja minä,\nleirille. Lähemmäksi työpaikkaa, ymmärräthän.\n\n-- Sinua ja Gregsonia on kohdannut tapaturma nähtävästi jokseenkin\nsamaan aikaan, Howland sanoi. -- Gregsonin arpi oli pahan näköinen.\nKuka peijakas lieneekään häntä ampunut? Merkillistä, että\nsellaisellakin miehellä kuin Gregsonilla on vihamiehiä!\n\nThorne hätkähti. Tulisijalta kuului kolahdus, ja kun Howland kääntyi\nkatsomaan, mikä sen aiheutti, hän näki Jackpinen tuijottavan häneen\nniin kuin joku miina olisi räjähtänyt.\n\n-- Kukako häntä ampui? vanhempi insinööri sammalsi. -- Mutta -- hm --\neikö Gregson kertonut, että se oli tapaturma?\n\n-- Miksi hän olisi valehdellut, Thorne?\n\nViimemainitun poskille levisi heikko puna. Hän vilkaisi Howlandiin.\nJackpine seisoi edelleenkin tulisijan luona vaiti ja liikkumattomana.\n\n-- Minulle hän ainakin sanoi, että se oli tapaturma, Thorne virkkoi\nviimein.\n\n-- Kummallista! muuta ei Howland saanut sanottua. Sitten hän kääntyi\nintiaaniin, ikään kuin ei asia olisi enää laisinkaan kiinnostanut\nhäntä. -- Kas, sehän hauskaa, Jackpine, että olet pannut kahvipannun \ntulelle! Minulla on mukanani mustinta ja hienointa puertoricolaista\nkahvia, mitä olet koskaan nähnyt, Thorne. Maistakaamme sitä\npoltellessamme sikareita aterian jälkeen. Mutta miksi te olette\npeittäneet ikkunan laudoituksella?\n\nVasta nyt Howland oli huomannut, että ohuen musliiniverhon takana,\njonka hän luuli peittävän ikkunaa, olikin mitä huolellisimmin\nvalmistettu lautasuojus. Hänen mennessään lähemmin tarkastamaan tuota\nlaitetta, valtasi hänet outo tunne. Selkä Thorneen päin hän virkkoi\npuoliksi nauraen:\n\n-- Ehkä Gregson pelkäsi, että sama lurjus, joka leikkasi häneltä\nsormen, ampuisi häntä ikkunan lävitse, vai mitä?\n\nHän ei ollut huomaavinaan sitä vaikutusta, minkä nämä sanat tekivät\nvanhempaan insinööriin. He aterioivat ja istuivat sen jälkeen tunnin\najan tupakoiden ja puhellen leirin asioista. Kun Thorne ja Jackpine\nlähtivät tuvasta, oli kello jo kymmenen.\n\nHeidän mentyään Howland sulki ja lukitsi oven, sytytti uuden sikarin ja\nalkoi astella huoneessa kiivaasti edes takaisin. Jo oli muutamia\nseikkoja tullut päivänvaloon. Gregson oli valehdellut hänelle sormensa\nmenettämisestä. Samoin oli Thorne valehdellut hänelle omista\nkokemuksistaan, mitä ne sitten lienevätkin olleet. Howland oli\nvakuuttunut tästä. Nuo vanhemmat insinöörit eivät lähteneetkään\nWekuskosta siksi, että olisivat olleet tyytymättömiä työhönsä ja\nseutuun. He pakenivat. Jonkun erityisen syyn vuoksi he salasivat\nhäneltä, miksi heidän oli pakko paeta. Voisiko olla mahdollista, että\nhe tahallaan uhraisivat hänet pelastaakseen itsensä? Kaikista siihen\nviittaavista asianhaaroista huolimatta ei Howland kuitenkaan tahtonut\nsitä uskoa. Olivathan Gregson ja Thorne kunnian miehiä. Erittäinkin\nThorne oli itse rehellisyys -- hän oli viimeinen pettämään ketään\ntoveriaan tai ystäväänsä. Siitä Howland oli varma, ettei kumpikaan\nvanhemmista insinööreistä tuntenut Croisset'ta eikä sitä kaunista\ntyttöä, jonka hän oli tavannut Prince Albertissa. Se seikka saattoi\nhänet uskomaan, että toisia tekijöitä oli mukana. Hän tutki uudelleen\nikkunalaudoituksen, ja hän pääsi yhä suurempaan varmuuteen siitä, että\nhänen Thornelle umpimähkään lausumansa arvelu oli osunut oikeaan.\n\nVaikkakin hän oli väsynyt pitkän matkan jälkeen, ei hänellä kuitenkaan\nollut halua mennä nukkumaan; hän heittäytyi sen vuoksi taljojen\nverhoamalle sohvalle, jatkaen tupakoimistaan ja miettimistään. Hän\naivan hämmästyi, kun kello löi yksitoista. Hän ei nimittäin ollut tähän\nsaakka nähnyt kelloa. Nyt hän kuunteli vaimeaa yksitoikkoista\ntikitystä, kunnes väsymys sai hänet valtaansa ja hän sulki silmänsä.\nTuskin hän oli nukahtanut, kun se jälleen löi -- hiljaa, mutta\nkuitenkin tarpeeksi kovaa herättääkseen hänet. Nyt se löi kaksitoista.\n\nPonnistuksella Howland voitti torkkumisensa ja nousi, päättäen\nriisuutua ja mennä kunnollisesti nukkumaan. Lamppu paloi vielä, ja hän\nläheni sitä, aikoen vääntää sen liekkiä pienemmälle. Mutta samassa hän\npysähtyi. Hän kuuli selvästi ovelle naputettavan. Muutaman sekunnin\najan hän odotti vaiti ja liikkumattomana. Silloin kuului naputus\nuudelleen, joskin se oli hyvin varovaista.\n\nKuka saattoikaan olla tuo sisäänpyrkivä yöllinen vieras? Howland otti\nhiljaa turkkinsa ja pani revolverinsa sen taskuun. Naputus uudistui\njälleen. Silloin hän meni ovelle, aukaisi lukon, ja oikea käsi lujasti\ntarttuneena revolveriin hän työnsi oven selko selälleen.\n\nSilmänräpäyksen hän seisoi kuin kivettyneenä, hämmästyksestä\nsanattomana tähystäen edessään lampun himmeässä valaistuksessa näkyviä\nvalkeita pelästyneitä kasvoja. Hämmennyksensä yhä kasvaessa hän astui\ntakaperin, ja sisään tuli henkilö, jota hän kaikista maailman ihmisistä\nhartaimmin halusi tavata -- hän, joka oli joutunut näyttelemään niin\nmerkillistä osaa hänen elämässään Prince Albertissa vietetystä\nensimmäisestä illasta saakka ja jonka ihanat kasvot hän melkein joka\nhetki näki edessään. Howland sulki oven ja kääntyi, edelleenkin mitään\nsanomatta; ja sellaisen tunteen valtaamana, joka sai veren kohoamaan\nhänen poskiinsa, ojensi hän kätensä sitä nuorta tyttöä kohti, jonka\nedestä hän oli valmis -- sen hän tiesi nyt -- uhmaamaan kaikkia niitä\nvaaroja, jotka saattoivat häntä vaania täällä erämaassa.\n\n\n\n\nMiehen rakkaus\n\n\nTyttö epäröi hetken, painaen käsillään rintaansa; hänen kasvoillaan\nkuvastui suru, kun hän nyt näki miehen, jolta hänen petoksensa oli\nollut vähällä viedä hengen, ojentavan kätensä häntä kohti. Hän\nlähestyi, Howland tarttui häntä käsistä ja katsoi kysyvästi rajuihin\nsilmiin, joiden katse puolestaan oli kohdistettu häneen.\n\n-- Miksi juoksitte pois? olivat ensimmäiset sanat, jotka nuori\ninsinööri lausui. Ne kuuluivat hiljaisina ja ystävällisinä, niin kuin\nhän olisi tuntenut tytön jo kauan. Hänen äänessään ei ilmennyt\npienintäkään katkeruutta; hänen ystävällisissä, harmaissa silmissään ei\nollut lainkaan sitä moittivaa ilmettä, jonka tyttö oli odottanut\nsaavansa nähdä. Howland toisti sanansa ja kumartui, kunnes hänen\nhuulensa koskettivat tytön hiuksia. -- Miksi juoksitte pois?\n\nTyttö vetäytyi kauemmas, mutta hänen silmänsä hakivat nuoren insinöörin\nkatsetta.\n\n-- Valehtelin teille, hän kuiskasi. -- Minä valehtelin --\n\nSanat tarttuivat tytön kurkkuun. Howland näki, miten tyttö ponnistellen\nkoetti estää huultensa värähtelyä, äänensä värinää. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä tyttö vaipui tukahtuneesti nyyhkyttäen tuolille ja\npeitti käsillään kasvonsa. Kun Howland huomasi olkapäiden puistatuksen,\ntäytti omituinen ilo hänen sydämensä -- hän ei iloinnut siksi, että\nnäki tytön surevan, vaan siksi, että tyttö suri, mitä oli tehnyt. Nuori\ninsinööri lähestyi häntä hiljaa. Tytön nahkalakki oli pudonnut hänen\npäästään, ja mustat, kiiltävät suortuvat valahtivat hänen kaulalleen ja\nsäihkyivät lampun valossa. Vähän aikaa Howland epäili, mutta pian hän\nkuitenkin laski kätensä tytön painuneelle päälle.\n\n-- Toisinaan on se ystävä, joka valehtelee, ainoa oikea ystävä, hän\nlausui. -- Luulenpa, että teidät oli pakotettu -- valehtelemaan.\n\nYhden ainoan kerran siveli hänen kätensä hyväillen tytön pehmeitä\nhiuksia; sitten nuori insinööri loittoni ja istuutui pöydän vieressä\nolevalle tuolille. Hän näki, kun tyttö nosti päänsä, miten hänen\nposkensa paloivat. Samoin Howland huomasi hänen kasvoillaan kyynelten\njälkiä, mutta silmissä, jotka nyt etsivät varmuutta niihin sanoihin,\njotka hän äsken oli lausunut, ei näkynyt niistä mitään merkkiä.\n\n-- Luuletteko niin? tyttö kysyi innokkaana. -- Te siis uskotte, että\nminun täytyi -- valehdella? Hän kumartui hiukan nuoren insinöörin\npuoleen, ja hänen kätensä liikkuivat hermostuneesti hänen odottaessaan\nvastausta.\n\n-- Uskon, Howland vastasi. Hän lausui tuon sanan varmuudella, joka sai\nilon salaman välähtämään häntä kohti tähdätyissä silmissä. -- Minä\nuskon, että teidän täytyi valehdella.\n\nHän aikoi sanoa vielä jotain lisää, mutta vaikeni kuitenkin. Mutta\nhänen sanojensa sisältö kuvastui siitä riemun loisteesta, joka ilmestyi\nhänen kasvoilleen. Nuori tyttö väistyi sen edessä ja hänen poskensa\nvaalenivat jälleen.\n\n-- Uskon myös, että ette milloinkaan valehtele minulle toista kertaa,\nHowland lisäsi.\n\nTyttö nousi, työnsi suortuvansa sivulle ja katsoi häneen, ja tuosta\nsilmäyksestä saattoi lukea, ettei hän ollut koskaan ennen tavannut\ntuollaista miestä ja ettei hän tätä ymmärtänyt.\n\n-- Minä en valehtele teille enää koskaan, tyttö vakuutti varmalla\näänellä. -- Uskotteko minua nyt?\n\n-- Uskon.\n\n-- Palatkaa etelään! Minä olen tullut toistamaan nämä sanani --\npakottaakseni teidät uskomaan minua. Teidän olisi pitänyt kääntyä jo Le\nPas'ssa. Ellette lähde -- huomenna -- niin --\n\nHänen äänensä petti -- hän antoi insinöörin itse täydentää lopun.\nHowland kiiruhtikin hänen luokseen, ja hänen verensä kuohahti. Hän\ntarttui tyttöä kovasti käsistä ja pakotti hänet katsomaan ylös.\n\n-- Ellen minä lähde huomenna, niin minut surmataan, hän täydensi. --\nJos nyt tahdotte olla rehellinen minulle, niin sanokaa: kuka minut\nsurmaa ja miksi?\n\nTyttö vavahti ja vastasi:\n\n-- Minä sanoin, etten enää koskaan valehtele teille. Jos en voi sanoa\ntotuutta, niin en sano mitään. Minun on mahdotonta kertoa, miksi teidän\nhenkenne on vaarassa.\n\n-- Te siis tiedätte sen?\n\n-- Tiedän.\n\nHän vei tytön uudelleen istumaan, istuutuen itse häntä vastapäätä.\n\n-- Voitteko sanoa minulle, kuka olette?\n\nTyttö epäili, hypistellen hermostuneesti vallatonta, alaspäin\nvalahtanutta suortuvaansa.\n\n-- No?\n\n-- Jos sanoisin teille, kuka olen, tyttö sanoi viimein, -- niin\ntietäisitte, kuka vaanii henkeänne.\n\n-- Tuhat tulimmaista! Howland tuijotti tyttöön hämmästyneenä. Tämä\nnousi jälleen.\n\n-- Lähdettehän täältä? hän pyysi. -- Lähdettehän huomenna?\n\nTyttö tarttui ovenripaan.\n\n-- Lähdettehän?\n\nMyöskin Howland oli noussut ja sytytti nyt itselleen sikarin. Nauraen\nhän läheni tyttöä.\n\n-- Lähden, varmaan -- katsomaan, että te pääsette onnellisesti kotiin.\n\nHän palasi sohvan luo ottamaan revolveria, jonka pisti taskuunsa. Hänen\ntullessaan taas ovelle sulki tyttö päättäväisesti häneltä tien.\n\n-- Te ette lähde täältä.\n\n-- Miksi en?\n\n-- Siksi... Howland kuuli, miten tytön ääni värähteli. -- Siksi, että\njos lähdette, teidät surmataan.\n\nNuoren insinöörin naurahdus osoitti enemmän iloisuutta kuin pelkoa.\n\n-- Minua ilahduttaa, että te tahdotte pitää minusta huolta, hän \nkuiskasi hiljaa.\n\n-- Teidän täytyy lähteä! tyttö toisti.\n\n-- Kyllä teidän kanssanne! Howland vastasi.\n\n-- Ei, ei -- huomenna. Teidän täytyy palata etelään -- Le Pas'han.\nEttekö voi sitä minulle luvata?\n\n-- Ehkä, Howland sanoi. -- Sanon sen teille kohta.\n\nHänen varman äänensä vaikutuksesta tyttö taipui, ja hän seurasi tätä\npimeään yöhön. Tyttö kulki kiireesti edellä pientä polkua pitkin, joka\njohti syvälle metsään. Kun tyttö pysähtyi ja hermostuneesti tarttui\nhäntä käsivarresta, saattoi Howland kuulla hänen sydämensä kiihkeän\ntykytyksen ja hänen läähättävän hengityksensä.\n\n-- Sinne on pitkä matka, hän kuiskasi. -- Ette saa saattaa minua. Jos\nteidät nähtäisiin minun seurassani -- tähän aikaan vuorokaudesta...\nNuori insinööri huomasi, miten tyttö vapisi.\n\n-- Ainoastaan vähän matkaa.\n\nTyttö myöntyi taas, ja he jatkoivat matkaansa, nyt hitaammin kuin\näsken, kunnes heidän edessään alkoi näkyä himmeitä valoja.\n\n-- Nyt -- nyt teidän täytyy mennä.\n\nSilmissä, joiden katse nyt kääntyi häneen, Howland näki jälleen sen\nihanan, suloisen voiman, joka oli valloittanut hänen sielunsa. Tässä\ntilanteessa hän ei tullut ajatelleeksi, että hän oli tuntenut tytön\nvasta muutamia tunteja, ja että hän vasta tänä iltana oli kuullut\nensimmäisen sanan hänen huuliltaan. Hän tiesi vain sen, että niiden\ntuntien kuluessa hänen elämäänsä oli ilmestynyt jotain, mitä hän tähän\nsaakka ei ollut tuntenut, ja hänet valtasi vastustamaton halu sanoa se\ntytölle täällä metsän hiljaisuudessa, halu sulkea hänet syliinsä ja\ntunnustaa, että tytöstä oli tullut hänelle paljon enemmän kuin\nsatunnainen näky. Tällä hetkellä Howland unohti ne päämäärät, joihin\nhän oli pyrkinyt; menestyminen, kunnianhimo, voitto -- näistä syntyneet\ntunteet väistyivät nyt uuden, tärkeämmän mielialan tieltä -- mielialan,\njonka oli aiheuttanut tuon suloisen tytön olemassaolo; ja kun hän\njälleen katsoi tyttöä silmiin, joissa oli pelokas, rukoileva ilme, hän\nunohti myös sen, mikä tämä nainen oli ja olisi voinut olla; hän tiesi\nainoastaan sen, että tyttö oli avannut hänelle aivan uuden, ihanan\nmaailman, täynnä lupausta, joka kuumensi hänen vertaan kuin tulinen\nviini. Hän painoi tytön kädet rintaansa vasten ja veti hänet niin\nlähelle luokseen, että tunsi hänen sydämensä tykytyksen. Howland ei\nlausunut sanaakaan -- ja yhä katsoi tyttö rukoilevasti häneen. Äkkiä\nnuori insinööri irrotti tytön toisen käden ja pyyhkäisi hellästi\notsalle valahtaneet suortuvat taakse sekä käänsi hänen kasvonsa niin,\nettä kalpea tähdenvalo valaisi niitä. Tyttö luki Howlandin katseesta\nsen, mitä nuori mies ei ollut uskaltanut sanoa, ja puoliksi\ntukahdutettu nyyhkytys pyrki esiin hänen huuliltaan.\n\n-- Ei, minä en ole luvannut enkä lupaa, Howland sanoi pitäen tytön\nkasvoja niin, ettei hän voinut kääntää niitä poispäin. -- Antakaa\nanteeksi -- että -- että -- että minä -- teen näin. Ennen kuin tyttö\nsaattoi aavistaakaan, Howland oli sulkenut hänet syliinsä ja painanut\nniin lähelle itseään, että hän tunsi kasvoillaan hänen hengityksensä.\n-- Tämä on syy, miksi minä en tahdo palata etelään, hän huudahti. --\nMinä en tahdo lähteä siksi, että rakastan teitä -- rakastan teitä --\n\nNuori insinööri koetti pidättää sanojaan, mutta ei voinut. Kun tyttö\nirtaantui hänen syleilystään, Howland luki hänen silmistään jotain,\nmikä saattoi hänet ojentamaan molemmat kätensä häntä kohti.\n\n-- Annattehan minulle anteeksi, hän pyysi. -- En aio tehdä teille\nmitään pahaa. Teidän täytyi vain tietää syy, miksi en nyt tahdo lähteä\ntäältä.\n\nTyttö sanoi niin hiljaa, että Howland kuuli sen vain vaivoin:\n\n-- Jos rakastatte minua, niin lähdette täältä. Tehkää se minun tähteni!\n\n-- Ja te?\n\n-- Minäkö? Howland kuuli, miten tytön ääni värisi. -- Unohdatte pian,\nettä -- koskaan olette -- nähnyt minua.\n\nAlhaalta tieltä kuului samassa hiljaisia ääniä. Säikähtyneenä tyttö\nkiiruhti Howlandin luo ja työnsi häntä takaisin molemmin käsin.\n\n-- Menkää! Menkää! hän huudahti levottomana. -- Juoskaa takaisin\nmajaan. Lukitkaa ovenne älkääkä lähtekö ulos enää tänä yönä. Voi, jos\nte rakastatte minua -- niin --\n\nÄänet lähenivät. Howland oli erottavinaan tummia varjoja puiden\nvälitse.\n\n-- En aio juosta pakoon, tyttöseni! hän kuiskasi hiljaa nauraen. --\nKatsokaa!\n\nHän veti taskustaan esiin revolverin, joka välkkyi tähtien valossa.\n\nTyttö työnsi hänet syrjään pensaikkoon. He olivat pian noin kymmenen\naskeleen päässä polulta. Hiljaisuuden vallitessa Howland pisti\nrevolverin takaisin taskuunsa. Silloin äänet kuuluivat aivan läheltä.\nNuoren insinöörin seuralainen hiipi aivan hänen viereensä, hänen\nkätensä tarttuivat hänen käsivarteensa; tyttö silmäili häntä\npelästynein, rukoilevin katsein. Veri Howlandin suonissa poltti kuin\ntuli. Hän ymmärsi, että juuri ne, jotka kohta kulkisivat hänen\nohitseen, olivat hänen salaperäiset vihollisensa. Ehkä ne olivat samat\nmiehet, jotka Le Pas'ssa olivat hyökänneet hänen kimppuunsa. Hänen\nlihaksensa jännittyivät, ja tyttö huomasi sen. Nuori insinööri tarttui\njälleen revolveriinsa ja astui askeleen eteenpäin; hänen silmänsä\nsalamoivat, ja hän suoristautui. Melkein nyyhkyttäen tyttö heittäytyi\nhäntä vasten ja piti häntä paikoillaan.\n\n-- Antakaa olla -- antakaa olla -- voi, antakaa olla! hän kuiskasi.\n\nHowland voi kuulla, miten risut ratisivat lähenevien askeleista. Äkkiä\näänet vaikenivat noin kahdenkymmenen askeleen päässä heistä.\n\nTyttö irrotti hänen käsivartensa ja kosketteli kädellään hänen\nkasvojaan, hyväillen, rukoillen.\n\n-- Antakaa olla! hän kuiskasi jälleen, painautuen nuorta insinööriä\nvasten. -- Antakaa olla -- jos -- jos pidätte minusta.\n\nHiljaa Howland sulki hänet syliinsä, painoi hänen päänsä rintaansa\nvasten, suuteli hänen hiuksiaan, hänen silmiään, suutaan.\n\n-- Minä rakastan sinua, hän toisti.\n\nAskeleet kuuluivat jälleen, äänet häipyivät, ja hän päästi tytön\nsyleilystään. Tytön huulet hymyilivät hänelle, ja siinä hymyilyssä oli\nhellää moitetta, suloista anteeksiantoa, ja Howland huomasi, että hänen\nposkensa olivat punaiset ja silmänsä loistivat ja säteilivät.\n\n-- He ovat menneet, tyttö sanoi vapisten.\n\n-- Niin, he ovat menneet.\n\nHowland seisoi vaiti ja katseli tytön hehkuvia silmiä. Viimein hän\nsanoi:\n\n-- He ovat menneet. Ne olivat siis ne miehet, jotka aikoivat Prince\nAlbertissa murhata minut. Olen antanut heidän mennä -- sinun vuoksesi.\nHaluatko sanoa nimesi?\n\n-- Kyllä -- niin paljon voin sanoa -- nyt. Minun nimeni on Meleese.\n\n-- Meleese!\n\nSamassa Howland muisti, mitä Croisset oli sanonut hänelle. Puoliverisen\nsanat, jotka olivat palanneet hänen mieleensä, olivat nyt vähällä\ntoistua hänen huuliltaan. \"Ehkä ymmärrätte, kun sanon, että tämän\nvaroituksen on lähettänyt teille pikku Meleese\". Mitä Croisset oli\ntarkoittanut?\n\n-- Meleese, sanoi nuori insinööri vieläkin ja katseli ihaillen tytön\nkasvoja.\n\n-- Niin, Meleese.\n\nTyttö vetäytyi poispäin, ja veri katosi jälleen hänen poskiltaan; ja\nkun hän näki Howlandin katseen, päästi hän puoleksi pidätetyn\nhuudahduksen.\n\n-- Nyt -- te ymmärrätte -- nyt te ymmärrätte -- miksi teidän tulee\npalata etelään, hän sanoi melkein nyyhkien. -- On, minä tein väärin,\nkun sanoin teille nimeni. Mutta tehän lähdette täältä, eikö totta?\nTehän lähdette -- minun tähteni --\n\n-- Sinun tähtesi olisin valmis menemään vaikka maailman ääriin, Howland\nkeskeytti hänet. -- Mutta sinun täytyy sanoa minulle syy. Minä en\nymmärrä sinua. En käsitä, miksi he tahtoivat Prince Albertissa surmata\nminut. En tiedä, miksi minun henkeni on täällä vaarassa. Croisset sanoi\nminulle, että varoituksen lähetti eräs tyttö, jonka nimi oli Meleese.\nMutta minä en ymmärtänyt häntä. Mikäli tiedän, ei minulla koskaan ole\nollut vihollisia. Mitä hän tarkoitti? Mitä sinä tarkoitat? Miksi\ntahdot, että minä lähtisin Wekuskosta? Kaikki tämä tuntuu minusta\ntavattoman salaperäiseltä. Miksi olen vaarassa? Velvollisuutesi on\nantaa minulle selitys. Minä olen ollut rehellinen sinua kohtaan. Minä\nrakastan sinua. Minä tahdon, jos tarvitaan, taistella sinun puolestasi\n-- mutta sinun täytyy sanoa minulle -- sanoa minulle --\n\nTyttö kuunteli häntä, ja näytti siltä kuin nuoren insinöörin sanat\nolisivat vieneet häneltä puhekyvyn.\n\n-- Etkö tahdo sanoa minulle sitä? Howland kuiskasi. -- Meleese --\n\nTyttö ei tehnyt vastarintaa, kun hän nyt toisen kerran veti hänet\nsyliinsä suudellakseen.\n\n-- Meleese, etkö halua sanoa minulle?\n\nMeleese kohotti päänsä ja katsoi häntä suoraan silmiin.\n\n-- Jos sanon sen teille, tyttö vastasi, -- ja siten petän niitä, joita\nrakastan, lupaatteko siinä tapauksessa, ettette tee pahaa kenellekään\nheistä, vaan -- vaan palaatte etelään?\n\n-- Ja jätän sinut?\n\n-- Niin -- jätätte minut.\n\nMeleesen ääni oli puolittain nyyhkytystä.\n\n-- Minä vannon tekeväni sen, mikä on parasta sinulle -- ja itselleni,\nHowland sanoi, hyväillen häntä. -- Vannon, etten tee pahaa kenellekään\nheistä, joita sinä tahdot suojella. Mutta en lupaa jättää sinua.\n\nLempeällä liikkeellä Meleese irrottautui nuoren insinöörin syleilystä,\nasettuen hänen eteensä.\n\n-- Ajattelen asiaa, hän kuiskasi nopeasti. -- Sanon ehkä sen teille\nhuomenillalla -- täällä -- jos pidätte lupauksemme ja teette sen, mikä\non parasta itsellenne -- ja minulle.\n\n-- Sen vannon!\n\n-- Minä tulen tapaamaan teitä tänne -- samaan aikaan kuin nyt -- kun\nmuut nukkuvat. Mutta -- huomenna teidän täytyy olla varovainen --\nvarovainen. Olettehan?\n\n-- Minä lupaan!\n\nMeleese katosi kuin varjo. Howland kuuli hänen nopeat askeleensa ja\nnäki hänen häipyvän metsän pimentoon. Hän seisoi vielä hetken ja\nkuunteli. Sitten hän palasi reippain askelin majaansa.\n\n\n\n\nMiina räjähtää\n\n\nUuden tunteensa vallassa Howland unohti häntä uhkaavan vaaran, unohti\nhuolensa ja entisen varovaisuutensa, unohti kaiken muun paitsi\nMeleesen, ja oman suuren onnensa. Sillä hän oli onnellinen,\nonnellisempi kuin koskaan ennen elämässään, onnellisempi kuin hän\nkoskaan olisi luullut saavansa olla. Hän ei huomannut onnessaan mitään\nhullua, eikä hän pyrkinytkään sitä järjellä arvostelemaan. Hän oli\npitänyt Meleeseä käsivarsillaan, oli tunnustanut hänelle rakkautensa,\nja vaikkakaan tyttö ei ollut tähän mitään vastannut, hänen silmänsä\nolivat puhuneet hänelle uskosta ja luottamuksesta ja ehkä jotain vielä\nenemmänkin. Howlandin usko tyttöön oli suurempi kuin avaruus hänen\npäänsä päällä. Hän oli tuntenut Meleesen vasta muutamia tunteja, ja\nkuitenkin hänestä tuntui, että se aika oli ollut pitempi kuin hänen\ntähänastinen elämänsä. Tyttö oli valehdellut hänelle, oli paljastanut\nitsensä vain osaksi -- ja kuitenkin Howland tiesi, että hänellä oli\nsiihen syynsä.\n\nHuomenillalla hän näkisi tytön taas, ja silloin --\n\nMitä Meleese tulisikaan hänelle sanomaan? Olipa se mitä tahansa, siitä\ntulisi kuitenkin hänen rakkautensa palkka. Sitä oli todistanut Meleesen\nvärähtelevä ääni, tukahdutetut nyyhkytykset ja hänen silmiensä hellä\nilme. Tulisikohan tyttö hänen omakseen? Ja sitten -- palaisikohan hän\nsitten etelään?\n\nHän nauroi -- hiljaa, iloisesti.\n\nKyllä, hän palaisi etelään -- hän lähtisi vaikka maapallon toiseen\npäähän, jos Meleese vain seuraisi häntä. Mitä merkitsikään rautatien\nrakentaminen sen toisen rinnalla, joka nyt oli ilmestynyt hänen\nelämäänsä? Ensi kerran elämässään hän siirsi nyt velvollisuudet\ntoiseksi. Olihan muita, jotka myös osasivat rakentaa rautateitä;\nmenestyminen, rikastuminen, ahneus -- jotka ennen olivat kuuluneet\nhänen ominaisuuksiinsa -- väistyivät nyt kokonaan hänen sielustaan\nrakkauden tieltä.\n\nHän pysähtyi ja sytytti piippunsa. Tuoksuva, lämmin tupakka selvitti\nhieman hänen kiihottuneita aivojaan. Hänen vanha kunnianhimonsa heräsi\nuudelleen. Matkustaako etelään? Hän toisti nuo sanat moneen kertaan, ja\nhänen äänekäs naurunsa kaikui metsän hiljaisuudessa. Ei, hän rakentaisi\nsittenkin rautatien. Sillä työllään hän voittaisi tytön, jos yleensä\noli sallittu, että tämä tulisi kuulumaan hänelle.\n\nKun hän mietti asiaa, hän tuli varovaiseksi. Hän asteli hitaasti kohti\nmajaansa, pysyi tiheiden varjojen suojassa ja pysähtyi silloin tällöin\nkuuntelemaan. Päästyään metsän laidalle hän seisoi hetken aikaa hiljaa.\nGregsonin ja Thornen hylkäämän majan ympärillä ei kuitenkaan näkynyt\nelon merkkejä. Luultavasti ne kaksi miestä olivat palanneet leirille\njotain toista tietä, mutta hän lähestyi majaa kuitenkin hyvin\nvarovasti, aukaisi oven ja meni sisään.\n\nSiellä Jackpine istui lieden vieressä. Howlandin astuessa kynnyksen yli\nJackpine nousi seisomaan, ja hänen kasvojensa ilme sai nuoren\ninsinöörin katsomaan häneen kysyvästi.\n\n-- Jackpine, onko täällä käynyt joku?\n\nPuhuteltu kohautti olkapäitään ja viittasi pöydälle, missä oli\nhuolellisesti kokoontaitettu kirje.\n\n-- Thorne, murahti hän.\n\nHowland aukaisi kirjeen ja luki sen lampun valossa.\n\n    \"Hyvä Howland!\n\n    Unohdin sanoa sinulle, että postireki lähtee Le Pas'han huomenna\n    päivällä, ja koska aion matkustaa siinä, pyydän sinua tulemaan\n    luokseni aamulla niin aikaisin kuin mahdollista. Ehdit kyllä\n    päästä selville kaikista asioista klo 8-12 välillä.\n\n                                                     Thorne.\"\n\nHowland vihelsi kummastuneena.\n\n-- Missä sinä nukut yösi, Jackpine? hän kysyi äkkiä.\n\n-- Mökissä metsän laidalla, intiaani vastasi.\n\n-- Entä miten käy aamiaisen? Thorne ei ole vielä maininnut minulle\nmitään ruokailusta.\n\n-- Thorne sanoi, että te syötte hänen luonaan huomenaamulla. Tulen\naikaisin herättämään teidät. Kun hän on matkustanut -- huomenna --\nsyötte täällä.\n\n-- Sinun ei tarvitse herättää minua, Howland virkkoi, riisuen takin. --\nMinä olen varmasti Thornen luona ennen kuin hän on ehtinyt nousta.\nHyvää yötä!\n\nJackpine aukaisi oven puoliksi, ja silmänräpäyksen ajan nuori insinööri\nhuomasi hänen tummissa silmissään merkillisen välähdyksen, hänen vielä\nkääntyessään, ikään kuin hän olisi tahtonut sanoa jotain; mutta hän\nnäyttikin samassa muuttavan mieltään, ja Howlandista tuntui, kuin\nintiaanin suu olisi ollut remahtamaisillaan nauruun.\n\nLukittuaan oven Howland sytytti pienen lampun, meni makuuhuoneeseen ja\nalkoi valmistautua nukkumaan.\n\n-- Täytyyhän sitä sentään nukkua, olkootpa asiat miten tahansa, hän\nmutisi itsekseen, kömpiessään peitteiden väliin.\n\nVaikka hän oli tottunut heräämään heti aamun sarastaessa, Jackpine sai\nherättää hänet muutamia tunteja myöhemmin. Leirillä oli tuskin vielä\nketään liikkeellä, kun hän intiaanin seurassa asteli Thornen asunnolle.\nVanhempi insinööri oli jo pukeutunut.\n\n-- On ikävää, että minun pitää häiritä sinua näin aikaisin, mutta minun\non pakko matkustaa postireessä. Meidän kesken sanoen, en minä juuri\npaljon luota leirin lääkäriin. Minun olkapääni ja käsivarteni ovat\ntavattoman kipeät, ja siksi kiirehdin mahdollisimman pian jonkun\ntaitavan lääkärin pakeille.\n\n-- Tulihan Weston teidän mukananne tänne, sanoi Howland, joka tiesi,\nettei tämä ollut mikään kyvytön lääkäri.\n\n-- Tuli, Thorne sanoi katsoen tarkasti Howlandia kasvoihin. -- En tahdo\nsanoa, että hän olisi tietämätön, mutta minun sairauttani hän ei näy\nymmärtävän, hän oikaisi samassa. -- Kuulehan -- minä olen tarkastanut\npalkkauslistan, mutta en ole tavannut Croisset-nimeä.\n\nNoin tunnin ajan aamiaisen jälkeen istuivat molemmat insinöörit\npaperien, karttojen ja piirrosten ääressä. Jo hyvinkin pian Howland oli\nselvillä siitä, etteivät hänen edeltäjänsä lähteneet kotiin suinkaan\npuutteellisten tietojensa vuoksi. Hän oli luullut töiden olevan aivan\nepäjärjestyksessä ja viheliäisessä tilassa. Mutta niin ei ollut.\n\n-- Tämä on runsaan kuuden kuukauden työn tulos, Thorne sanoi, kun he\nolivat lopettaneet. -- Hyvä Jumala, saapuessamme tänne ei täällä ollut\nkerrassaan mitään! Ja nyt -- katso, mitä olemme saaneet aikaan! Täällä\non viisikymmentä rakennusta, neljä ruokalaa, postikonttori, sairaala,\nkolme pajaa ja laivatelakka.\n\n-- Laivatelakka! huudahti Howland hämmästyneenä.\n\n-- Niinpä niin. Viidenkymmenen tonnin laiva on jo puolivalmis, mutta\nnyt jäissä kiinni. Sinä saat sen valmiiksi kevääksi; voit olla varma,\nettä siitä on paljon hyötyä, kun kuljetetaan tavaroita Wekuskosta. Nyt\nkäytämme hevosia, jotka kulkevat jäitse. Oli suuri vaiva saada tänne\nnoita elukoita Le Pas'sta kokonaista viisikymmentä. Kaiken tämän\nlisäksi meillä on valmista rautatietä kuusi peninkulmaa etelään ja\nkolme pohjoiseen. Radan molemmissa päissä on sivuleirit, mutta tähän\nsaakka kuitenkin useimmat miehet ovat tulleet yöksi kotiin. Thorne\nnousi vaivalloisesti ja hitaasti kuultuaan ovelle koputettavan. -- Se\non Mac Donald, ylin katsastusmiehemme, hän selitti. -- Pyysin häntä\ntulemaan kahdeksalta. Kerrassaan kelpo mies!\n\nHuoneeseen astui pieni, laiha, punatukkainen mies. Huomatessaan\nHowlandin hän kiirehti heti tämän luo hymyillen ja kumartaen.\n\n-- Howland kai! hän huudahti. -- Hauska nähdä teidät. Olen myöhästynyt\nviisi minuuttia -- hyvin ikävää -- mutta minulla on ollut niin kovasti\ntouhua sen miinan vuoksi, jonka räjäytämme nyt aamulla.\n\nSitten hän kääntyi Thornen puoleen.\n\n-- Miten käsivartenne voi? Jos teissä asuu hitunenkin armeliaisuutta,\nniin sanokaa, toiko Jackpine Le Pas'sta sikareja? Jos hän unohti ne,\nniin kuin postintuoja viime kerralla, minä otan totta totisesti hänet\nhengiltä!\n\n-- Hän toi sikarit, Thorne sanoi. -- Mutta mikä miinaa vaivaa, Mac?\nLuulin sen olevan jo valmiina sytytettäväksi.\n\n-- Sitä se onkin -- nyt. Eteläinen vuorenrinne räjäytetään kymmeneltä.\nPohjoinen vuori halkaistaan sitten illalla. Siitä koituu ihana\nilotulitus -- satakaksikymmentäviisi tynnyriä ruutia ja neljä kahden\nkilon laatikkoa dynamiittia. Teidän täytyy nähdä se, Thorne.\n\n-- Se olisi jotain Mac, mutta kyllä se nyt jää minulta näkemättä. Minä\nlähden postireessä etelään. Juuri siksi kutsuin teidät tänne nyt\naamulla. Saatte nyt tutustuttaa Howlandin kaikkeen.\n\n-- Mainiota! ylikatsastusmies huudahti, hieroen hyvillään käsiään. --\nGregson ja Thorne ovat saaneet aikaan paljon. Silmänne suurenevat,\nkunhan olette nähnyt täällä kaiken. Olemme rakentaneet rautatien\nmetsien, vuorten ja soiden läpi -- ja kohta pääsemme maailman\nloppupisteeseen. Mannermaan halkaisijarata ei ole mitään tähän\nverrattuna.\n\n-- No, no, riittää, riittää! Thorne huudahti, ja Howland nauroi. Heti\nalussa hän oli alkanut pitää ylikatsastusmiehen punaisista,\npisamaisista kasvoista.\n\n-- Siinä miehessä on sähköä, sanoi Thorne hiljaa Howlandille, kun Mac\nDonald siirtyi hiukan syrjään. -- Hän on aina samanlainen -- ylipäätään\nsuruton kuin poikanulikka, josta kaikki pitävät, mutta suuttuneena hän\non itse paholainen. En käsitä, miten leiri tulisi toimeen ilman häntä!\n\nSamoin ajatteli Howlandkin monta kertaa seuraavan parin tunnin\nkuluessa. Mac Donald näytti olevan koko leirin sielu. Leiripäälliköt ja\ntyönjohtajat osoittivat kyllä jotain kunnioitusta vanhempaa insinööriä\nkohtaan, mutta pari tuon punatukkaisen ylikatsastusmiehen lausumaa\nystävällistä sanaa saivat heidän silmänsä äkkiä loistamaan. Thorne ei\nollut entisensä kaltainen, hän, joka suuren yhtiön huomatuimpana\nmiehenä oli saavuttanut paljon mainetta. Howland oli huomannut, miten\ntavattoman hermostunut Thorne oli työväkensä keskuudessa; hänen\nkatseensa tähyili aina ympäri, ikään kuin hän olisi etsinyt erityisiä\nkasvoja. Mac Donaldin tarkka silmä oli havainnut Howlandin\nhämmästyksen, ja kerran kuiskasi hän tälle:\n\n-- Luulenpa, että Thornen on aika palata etelään. Hänen hermonsa\nmenevät täällä pilalle. Ja kuitenkin Weston sanoi minulle eilen, ettei\nhänen terveytensä ole vaarassa. Minä en käsitä sitä.\n\nVähän ajan kuluttua he kääntyivät takaisin kotiin Thornen seurassa.\n\n-- Minä tahdon, että Howland näkee eteläisen miinan räjähtämisen, Mac\nDonald sanoi. -- Thorne, tuletteko toimeen ilman häntä? Me palaamme\nkahdeltatoista.\n\n-- Tulen. Tulkaa siis syömään päivällistä kahdeltatoista. Siihen\nmennessä minä voin merkitä muistiin, mitä mahdollisesti olen unohtanut.\n\nHowland oli huomaavinaan vanhemman insinöörin äänensävystä, että tämän\nmieli oli keventynyt; mutta hän ei kuitenkaan maininnut siitä mitään\nylikatsastusmiehelle, heidän astellessaan miinaa kohti. Kun he\nsaapuivat paikalle, miina oli jo valmiina sytytettäväksi. Se oli\nporattu viisitoista metriä syvään tunneliin rinteessä, ja Mac Donald\nosoitti seuralaiselleen sähkösytytyslankaa.\n\n-- Merkillistä, miksi ei Thorne tahtonut tulla katsomaan miinan\nräjähtämistä, Mac Donald sanoi. -- Olemme työskennelleet miinan\nsijoittamiseksi kolme kuukautta. Tällaista tapausta ei näe kuin kerran\nelämässään. Mikähän sitä Thornea oikeastaan vaivaa?\n\nVastausta odottamatta Mac Donald kiirehti oikealle. Vahdit olivat jo\npaikoillaan ylhäällä, ja heidän huutonsa kuuluivat kauas: \"Räjähtää --\nräjähtää -- räjähtää!\" kaikui hiljaisessa erämaassa, missä tällä\nhetkellä kaikki työt olivat pysähtyneet. Vuoren rinteelle oli\nkerääntynyt satakunta työmiestä, ja kun Howland ja ylikatsastusmies\nlähestyivät, he hajaantuivat suuren litteän kiven luona, jolle\nsähköpatteri oli asetettu. Mac Donaldin silmät säihkyivät, kun hän\nosoitti pientä nappia.\n\n-- Hyvä Jumala, minä en voi käsittää, miksi ei Thorne tahtonut tulla\nkatsomaan räjäyttämistä! hän toisti jälleen. -- Ajatelkaa -- noin neljä\ntonnia ruutia ja noin sata kiloa dynamiittia. Ei muuta kuin kerran\npainaa nappia, niin salama kiitää lankaa pitkin, ja miina syttyy! Parin\nminuutin kuluttua ei koko vuorta ole olemassakaan. Eikö se ole\ntodellakin suurenmoista? Hän suoristautui ja otti lakin päästään. --\nHerra Howland, tahdotteko painaa nappia?\n\nKummallisen tunteen valtaamana nuori insinööri kumartui silmäten\nvuoriin, jotka tummina ja jylhinä nousivat puolen peninkulman päässä ja\nikään kuin uhmasivat ankaraa kohtaloaan. Vapisevin käsin hän painoi\npientä valkeaa nappia, ja kaikkialla vallitsi kuoleman hiljaisuus.\nKului minuutti -- kaksi -- kolme -- viisi, kun kipinä kulki pitkin\nsytytyslankaa. Kuului hiljainen paukaus, jonka jälkeen kohosi ilmoille\njotain, mikä näytti sakealta tomupilveltä, ja ennen kuin se hälveni,\nkorkeuteen syöksähti tulenliekki, jota samassa seurasi pari sekuntia\nkestävänä räjähdys. Syntyi jyrinää ja pauketta, ikään kuin maan\nperustukset olisivat järkkyneet; mustat savupilvet nousivat taivasta\nkohti, niin kuin tuhansien laukaistujen kanuunoiden suusta. Niin\npitkälle kuin silmä kantoi näkyi säihkyviä tulenliekkejä, ja toinen\ntoisensa perästä kuului jysäyksiä, joista toiset jymisivät kauan,\ntoiset taas jyrähtivät terävinä, lyhyesti. Kallionlohkareita sinkoili\nsinne tänne; tonninkin painoiset palaset lensivät satojen kyynäräin\npäähän. Tätä hirmuista luhistumista kesti noin kolmen minuutin ajan.\nSen jälkeen tulipatsaat heikkenivät, ja savupilvet alkoivat hälvetä.\n\nHowland tunsi käsivarteensa tartuttavan. Sanaakaan sanomatta hän\nkääntyi ja näki ylikatsastusmiehen kalpeat tuijottavat kasvot.\nHowlandin korvissa humisi ja jokainen säije hänen ruumiissaan oli\njännittynyt. Mac Donaldin ääni kuulosti hänestä niin kummalliselta ja\njuhlalliselta.\n\n-- Mitä sanotte tästä kaikesta, Howland?\n\nMolemmat miehet puristivat toisiaan kädestä, ja kun he taas katsahtivat\nympärilleen, he näkivät vain rikkinäisiä kiviä siellä, missä vielä\näsken oli kohonnut jättiläisvuori estämässä lahdelle suuntautuvan\nrautatien rakentamista.\n\nPaluumatkalla leirille Howland oli hyvin harvapuheinen. Näytelmä, jonka\nhän oli äsken nähnyt, oli tehnyt häneen kummallisen vaikutuksen; se\nherätti jälleen eloon hänen entisen intonsa ja kunnianhimonsa, mutta\nkuitenkaan hän ei löytänyt sanoja niiden tulkitsemiseen. Hän oli\niloinen, kun päivällinen Thornen luona oli ohi, ja kun postireki, jossa\nvanhempi insinööri matkusti, oli lähtenyt, tunsi hän itsensä oikein\nriemastuneeksi. Nyt hän, Howland, oli kaiken johtaja; tästä hetkestä\nalkaen oli rautatie hänen tiensä. Erotessaan Mac Donaldista hän puristi\ntämän kättä tavalla, joka merkitsi enemmän kuin sanat. Asunnossaan hän\nriisui takin, sytytti piippunsa ja alkoi ajatella, mitä tämä kaikki\nhänelle vastaisuudessa merkitsi. Hänelle oli uskottu maailman suurimman\nrautatien rakentaminen -- hänelle, Jack Howlandille, joka vain\nkaksikymmentä vuotta sitten oli paljasjalkainen, puoliksi nälkiintynyt\nkatupoika ja joka myi sanomalehtiä kaupungissa, missä hän nyt oli\nkuuluisa mies. Mutta mikä olikaan se musta aave, joka uskalsi estää\nhänen menestymistään juuri nyt, kun hän oli saavuttamaisillaan suuren\nvoiton? Hän puristi nyrkkiin kätensä muistellessaan kaikkea sitä, mitä\njo oli tapahtunut -- kurjaa hyökkäystä, varoituksia -- ja hänen verensä\nalkoi kuumeta. Tänä iltanahan hän tapaisi Meleesen -- saisiko hän\ntietää tältä mitään? Mutta sen hän tiesi, että ei anna itseään\nGregsonin ja Thornen tavoin pakottaa lähtemään pois.\n\nYö saapuu aikaisin keskitalvella ylhäällä pohjoisessa, ja nytkin alkoi \njo hämärtää, kun ulkoa kuului ääniä. Sitten äkkiä kolkutettiin\nkiivaasti ovelle. Howland pyysi tulemaan sisään, ja ovella\nnäyttäytyivät miehen pää ja hartiat.\n\n-- Pohjoiselle miinalle on tapahtunut jotain, sir, ja Mac Donald\npyytää, että te tulisitte sinne niin kiireesti kuin mahdollista. Hän\nlähetti minut reellä teitä noutamaan.\n\n-- Mac Donald sanoi minulle, että miina on jo valmis sytytettäväksi,\nhuomautti Howland pukiessaan ylleen. -- Mitä nyt sitten on tapahtunut?\n\n-- Vika lienee latauksessa, arvelen. Minä kuulin hänen mainitsevan\nsiitä. Hän toivoo, että heti tulisitte sinne.\n\nPuoli tuntia tämän jälkeen reki pysähtyi sille paikalle, missä Howland\naikaisemmin päivällä oli nähnyt miesten sullovan tunneliin ruuti- ja\ndynamiittisäkkejä. Kalliolla paloi puolikymmentä lyhtyä, mutta Howland\nei voinut kuitenkaan huomata siellä liikettä. Insinöörin saattomies\nläimäytti piiskallaan, ja samassa kuului pimeydestä kuin vastauksena\nsiihen miesäänen huikkaus.\n\n-- Se on Mac Donald, sir. Te tapaatte hänet toisen lyhdyn luona, missä\non miinan aukko. Hän karjuu miehille ruutikammiossa, missä näki\ndynamiitin päällimmäisenä, vaikka sen pitäisi olla ruudin alla.\n\n-- Hyvä, Howland sanoi ja riensi sinne. Mutta hän oli tuskin astunut\nkymmenen askelta, kun joku kova esine osui hänen päähänsä, ja hän\nvaipui hervottomana maahan. Hän kuuli kuin unessa ääniä, kuiskaavia\nääniä ympärillään; hän tunsi miten häneen tartuttiin ja häntä alettiin\nkantaa jonnekin, niin että jalat laahasivat maata. Sitten hän alkoi\nvajota alas -- alas -- alas -- alas -- kunnes hän lopulta meni\ntiedottomaksi...\n\n\n\n\nLähellä kuolemaa\n\n\nTulipunainen, tuijottava silmä läpitunkemattomassa pimeydessä -- joku\nkaamea, kiiluva pilkku, joka sai hänet kauhusta vapisemaan -- se oli\nHowlandin ensimmäinen havainto hänen palatessaan tajuihinsa. Silmä oli\naivan hänen kasvojensa edessä, hänen päänsä tasalla; se oli kuin\nkultainen tulikuula, joka tuntui syöpyvän hänen sieluunsa. Hän koetti\nhuutaa, mutta hän ei saanut sanaakaan suustaan; hän yritti liikahtaa,\nmutta hänen jäsenensä näkyivät kadottaneen liikuntakykynsä. Silmä\nsuureni. Hän huomasi sen olevan niin loistavan, että sen ympärillä oli\nkirkas sädekehä, joka yhä laajeni, kunnes pimeys näytti kokonaan\nhäipyvän pois. Nyt Howland ymmärsi. Hänen edessään paistoi kymmenen\njalan päässä lyhty. Hän yritti taas vapauttaa kätensä näkymättömistä\nkahleista. Hän luuli ensin, että hänestä pitivät kiinni ihmiskädet;\nlyhdyn valossa hän nyt kuitenkin huomasi, että hänet oli sidottu, eikä\nhän voinut huutaa sen vuoksi, että jotain paksua ja tukehduttavaa oli\nsullottu hänen suuhunsa.\n\nSalaman nopeudella hän käsitti todellisen tilansa. Hän oli\nmiina-aukossa, ja hänen ympärillään oli säkkejä, jotka olivat täynnä\nruutia. Hän istui erään laatikon päällä -- ja hänen allaan oli noin\nkaksikymmentä kiloa dynamiittia. Kylmä hiki alkoi valua hänen\nkasvoiltaan. Hänen jalkojensa alta lähti kapea, valkoinen juova --\nsytytyslanka, ja sen pää oli laatikossa, jonka päälle hänet oli\nsidottu.\n\nHän koetti vapautua siteistä raivokkaasti, kunnes hän väsyi. Hän oli\nkuulevinaan Meleesen sanat: \"Teidän täytyy lähteä -- huomenna --\nhuomenna -- tai teidät surmataan!\" Tälläkö tavoin hänen siis tuli\nkuolla? Hän sulki silmänsä ja koetti rauhoittua. Voiko todella olla\nihmisiä, jotka tuomitsivat hänet näin julmaan kuolemaan? Miksi eivät\nhänen vihollisensa tappaneet häntä kalliolla? Olisihan se tapahtunut\nhelpommin -- keveämmin -- mukavammin. Miksi häntä tahdottiin kiduttaa?\nMinkä kauhean rikoksen hän oli tehnyt? Oliko hän ehkä tullut hulluksi\n-- ja oliko kaikki tämä vain hänen sekavien aivojensa kamalaa\nkuvittelua? Hän teki itselleen kysymyksen toisensa jälkeen, mutta\nmihinkään niistä hän ei osannut vastata. Hän oli aivan hiljaa, hän\ntuskin uskalsi hengittää. Ei kuulunut muuta ääntä kuin hänen sydämensä\nraju tykytys. Mutta vähän ajan kuluttua hän alkoi erottaa\ntoisenlaistakin heikkoa ääntä --\n\nTik-tik-tik!\n\nSe oli hänen kellonsa. Kauhun väristys kävi läpi hänen ruumiinsa.\n\nPaljonkohan kello oli?\n\nMiinahan räjäytettäisiin yhdeksältä. Hänen lähtiessään asunnostaan se\noli ollut neljä. Kuinka kauan hän oli ollut tajuton? Jokohan Mac Donald\noli painanut sitä pientä valkoista nappia, joka lähettäisi hänet\niäisyyteen?\n\nHän alkoi jälleen rajusti koettaa vapautua siteistään, mutta hän oli\nvähällä hirttäytyä naruun, joka oli kiedottu hänen kaulansa ympäri. Hän\nlyyhistyi uudelleen kokoon väsyneenä. Hänen siinä maatessaan silmät\nkiinni hänen järkensä alkoi toimia. Oliko hän todella sellainen raukka,\nettä hän nyt tulisi hulluksi?\n\nTik-tik-tik!\n\nHänen kellonsa naksutti hyvin nopeasti. Olikohan se epäkunnossa? Hän\nkoetti laskea sekunteja, mutta ei onnistunut. Aukaistessaan silmänsä\nhänen katseensa osui äskeiseen pieneen tulipalloon. Se ei ollut enää\nsamanlainen kiiluva, tuijottava silmä kuin vähän aikaa sitten. Sen valo\noli nyt paljon himmeämpi, heiketen heikkenemistään. Se oli jo melkein\nsammumaisillaan. Vielä muutama minuutti, ja hän olisi pimeässä! Oli\nsiis kulunut useita tunteja, koska öljy nyt oli loppunut! Hän liikahti\nniin epätoivoisen rajusti, että naru kaulassa oli kuristaa hänet.\n\nVasta nyt hän huomasi, että hänen oli helpompi hengittää. Hänen\nsuussaan ollut tukko oli siirtynyt pois, ja hän voi nyt huutaa. Hän\nhuusi, tietäen kuitenkin, miten turhaa se oli. Hänen kärsimyksensä\nolivat kauheat. Tuntui kuin neuloja olisi pistetty syvälle hänen\njäseniinsä; hänen selkäänsä särki tuskallisesti, ja hänen päänsä oli\nraskas kuin lyijy. Hänen jalkansa olivat tunnottomat. Hän oli\nhalvaantunut -- ja kauhunhuuto pääsi hänen huuliltaan.\n\nValo oli sammunut.\n\nNiin kuin tuon tulipisteen sammuminen olisi merkinnyt hänen\nkuolinhetkeään, Howland kuuli samassa terävää, sihisevää ääntä, ja hän\nnäki pienen tulisen kipinän hitaasti lähestyvän itseään.\n\n-- Tunti -- minuutti -- sekunti oli siis tullut. Mac Donald oli jo\npainanut pientä nappia. Howland kirkaisi. Hän tiesi loppunsa nyt olevan\nhyvin lähellä, ja se antoi hänelle voimaa. Kerran hän oli nähnyt\nkuolemaantuomitun ennen ratkaisevaa hetkeä, ja hän oli ihmetellyt tämän\nkirkasta ääntä ja pelottomuutta.\n\nNyt hän ymmärsi. Sentti sentiltä kipinä läheni. Se oli jo kohta hänen\njalkojensa kohdalla. Hänellä oli enää aikaa elää vain kaksi minuuttia.\nTällä kertaa, kun kuolema oli hänestä vain sadan sekunnin päässä, hänen\ntoimintansa oli kylmää, harkittua, voimakasta. Äkkiä hän tunsi siteen\nirtoavan -- hänen sydämensä sykki rajusti, hänen rintansa oli vähällä\nhaljeta. Vielä ponnistus -- ja kumeassa tunnelissa kaikui äänekäs\nriemuhuuto. Hänen kätensä olivat vapaat! Hän kurkotti sytytyslankaan\npäin, mutta samassa hänen äänensä muuttui kamalaksi nyyhkytykseksi,\nsillä hänen kätensä eivät ylettyneet sinne -- häntä pidätti kaulaan\nkiedottu nahka.\n\nHän tavoitteli puukkoaan. Hän oli unohtanut sen huoneeseensa. Enää\nkuusikymmentä sekuntia -- neljäkymmentä -- kolmekymmentä. Hän näki\npalavan kipinän jo olevan melkein päämäärässään. Viimein osuivat hänen\nhapuilevat sormensa taskussa olevaan revolveriin. Hän sieppasi sen\nesiin ja ojensi sen suun muutaman tuuman päähän surmankipinästä. Ensi\nlaukauksella se leimahti, mutta ei sammunut. Toisen laukauksen jälkeen\nse lakkasi näkymästä, ja Howland nojautui taaksepäin, istuen hiljaa\nhetken aikaa, kiihtymyksestä raukeana. Hetken kuluttua hänen onnistui\nvetää housuntaskusta kynäveitsensä. Kesti kauan ennen kuin hän sai\nkihnatuksi poikki kaulaansa kiedotun nahkasiteen. Sen tehtyään hän\nvapautti myös jalkansa.\n\nHän koetti nousta ylös, mutta hän oli tuskin päässyt seisomaan, kun\nhänen herpaantuneet jäsenensä pettivät, ja hän vajosi maahan. Hitaasti\nveri alkoi jälleen virrata hänen suonissaan, ja rauhallinen tunne\nvaltasi hänet. Hän silmäsi edessään olevaa mustaa kalliota, ja yksi\nainoa ajatus liikkui nyt hänen aivoissaan: hän oli pelastunut. Hän oli\nruudin ja dynamiitin ympäröimä, mutta ne eivät voineet syttyä, ennen\nkuin ihmiskäsi oli asettanut niihin uuden sytytyslangan. Sen Mac Donald\nkyllä pian järjestäisi, ja Howland vaipui horrostilaan, joka oli kuin\nunta.\n\nVihdoin hän kuuli vasaraniskuja yläpuolellaan kalliolla. Mac Donaldin\nväki oli jo alkanut raivata miina-aukon esteitä pois. Puolen tunnin\nkuluttua hän siis jälleen olisi elävänä vapaassa maailmassa!\n\nAjatus siitä sai hänet uudestaan kohottautumaan. Tunto oli palannut\nhänen jäseniinsä, ja hän kykeni jo kävelemään. Hänen ensimmäinen\ntoimenpiteensä oli raapaista tulta ja katsoa kelloaan.\n\n-- Puoli yksitoista!\n\nHän lausui nämä sanat ääneen ja ajatteli Meleeseä. Puolen tunnin\nkuluttua hänen piti tavata tämä määrätyllä paikalla. Pääsisiköhän hän\nsiksi vapaaksi? Miten hän voisi antaa sellaisen selityksen\nvankinaolostaan, ettei Mac Donald saisi aihetta viivyttää häntä? Kun\nvasaraniskut kävivät kuuluvammiksi, alkoivat hänen aivonsa työskennellä\nnopeammin. Kunpa hän nyt keksisi tilapäisesti tyydyttävän selityksen,\njotta voisi päästä tuon helvetillisen salaliiton perille ja vangita\nmurhaajansa. Hän toivoi saavansa jotain tietoja Meleeseltä.\n\nEi kestänyt kauan ennen kuin hänelle oli selvinnyt, miten hänen oli\nmeneteltävä. Hän kokosi narunpalat ja kätki ne ruutisäkkien taakse,\netteivät ne, jotka saapuisivat tarkastamaan miinaa, näkisi niitä.\nTunnelin suulla oli vuorenhalkeama, jonne hän saattoi piiloutua. Kun\nmiehet kumartuisivat tarkastamaan lankaa, hän tulisi esiin. Siten\nnäyttäisi siltä kuin hän olisi tullut miina-aukkoon heidän perässään.\n\nPuolta tuntia myöhemmin muutamia kiviä vieri alas, ja hetken kuluttua\nhaamu näkyi ryömien lähenevän miinaa. Sen perässä seurasi toinen ja\nsitten kolmas.\n\nSamassa Mac Donaldin ääni kuului sanovan:\n\n-- Ojentakaa tänne lyhty.\n\nSe sytytettiin, ja Howland näki ylikatsastusmiehen laskeutuvan\npolvilleen.\n\n-- Mitä hittoa! Mac Donald huudahti.\n\nHowland hiipi hiljaa esiin.\n\n-- No, mitä nyt, Mac Donald?\n\nNuori insinööri lyöttäytyi joukkoon hyvin tyynenä. Kun Mac Donald\nhuomasi Howlandin, hän hämmästyi kovasti.\n\n-- Howland! hän huudahti ihmeissään. Howland näki ylikatsastusmiehen\nkasvoista jotain, mikä sai hänet äkkiä kääntymään ja antamaan miehille\nensimmäisen määräyksensä.\n\n-- Pois täältä pojat, hän sanoi. -- Emme saa täällä nyt mitään aikaan\nennen kuin huomenaamulla.\n\nMiesten mentyä hän sanoi Mac Donaldille hiljaa:\n\n-- Antakaa puolen tusinan parhaimpia miehiänne vartioida tunnelin\nsuuta, Mac Donald. Minulla on syytä tutkia täällä huomenna asiaa.\nPankaa liikkeelle huhu, että sytytyslanka oli viallinen. Ymmärrättekö?\n\nHowland kömpi ulos ennen ylikatsastusmiestä, ja kun tämä oli ehtinyt\npois miina-aukosta hänkin, insinööri oli jo kadonnut tähtikirkkaaseen\nyöhön. Howland kiiruhti tapaamaan nuorta kaunista tyttöä, joka, -- niin\nhän luuli -- paljastaisi koko kurjan salaliiton.\n\n\n\n\nKohtaus\n\n\nHowlandin saapuessa sovitulle paikalle oli aikaa vielä lähes tunti,\nennen kun Meleesen oli määrä saapua. Hän piiloutui pensaikkoon,\nistuutui kaadetulle kuusen rungolle ja sytytti piippunsa. Mutta\nraapaistessaan tulta hän varjosti sitä huolellisesti kädellään. Kamalan\ntapahtuman jälkeen Howland sai nyt vasta ensi kerran tilaisuuden\nmiettiä rauhassa, ja hän huomasi pian, miten välttämätöntä tyyni\nharkitseminen tässä tapauksessa todellakin oli. Vähitellen hänen\nverensä alkoi kiehua kostonhalusta, ja hän toivoi pian saavansa nauraa\nnoille ihmispaholaisille päin silmiä. Howland aavisti, että Meleese oli\nlähellä tuota joukkoa, mutta hän oli myöskin varma siitä, ettei tyttö\naikonut hänelle mitään pahaa, vaan päinvastoin tahtoi pelastaa hänet.\nSamalla kertaa Howland päätti myös, ettei hän anna Meleesen pyyntöjen\nvähääkään vaikuttaa itseensä. Hän oli luvannut -- korvaukseksi Meleesen\nluottamuksesta -- päästää nuo roistot rangaistuksetta, mutta hän\npäättikin perua sen.\n\nOli jo lähes puoliyö, kun Howland jälleen katsoi kelloaan. Oliko\nmahdollista, ettei Meleese tulisikaan? Howland ei voinut, ei tahtonut\nuskoa, että tyttö tiesi mitään viime tapahtumasta. Ja kuitenkin -- jos\nhän sittenkin tiesi --\n\nHowland nousi ja alkoi kävellä edestakaisin pimeässä. Hänen aivonsa\ntoimivat kuumeisesti. Ne, jotka olivat tahtoneet hänet surmata, olivat\nnyt jo varmaan saaneet kuulla hänen pelastumisestaan. Tänä aikana oli\nvoinut tapahtua paljon. Roistot olivat ehkä jo paenneet leiriltä. Eihän\nollut lainkaan mahdotonta, että he jo olivat kiirehtineet pohjoiseen\nrangaistusta pakoon, ja ehkä vieden Meleesenkin mukanaan.\n\nÄkkiä Howland kuuli keveitä, nopeita askeleita, ja hän kiiruhti\niloisena vastaanottamaan sitä yksinäistä, hengästynyttä kalmankalpeata\ntyttöä, joka syöksyi esiin metsän pimennosta.\n\n-- Meleese! Howland huudahti hillitysti.\n\nHän levitti käsivartensa, ja tyttö juoksi suoraan hänen syliinsä,\npainautui häntä lähelle ja katsoi häneen suurin, pelästynein silmin.\n\n-- Nyt -- nyt, hän nyyhkytti, -- nyt te varmaan tahdotte lähteä täältä!\n\nMeleese laski kätensä hänen olkapäilleen, ja kun Howland painoi hänet\npuoleensa, hänen päänsä vaipui nuoren miehen rintaa vasten, ja koko\nhänen ruumiinsa värähteli nyyhkytyksistä.\n\n-- Lähdettehän täältä? kuiskasi tyttö jälleen, -- lähdettehän --?\n\n-- En, minä en lähde, Howland vastasi varmasti. -- En nyt sen jälkeen,\nmitä tänä iltana on tapahtunut!\n\nMeleese irtaantui hänestä kuin olisi saanut halvauksen. Hän riuhtaisi\nkätensä irti Howlandin käsistä.\n\n-- Minä kuulin -- tunti sitten -- mitä on tapahtunut, virkkoi tyttö\ntukahtuneella äänellä. -- Minä kuulin heidän -- puhuvan siitä. Hän\nkoetti hillitä itseään ja pysyä rauhallisena. -- Teidän täytyy lähteä\nleiristä vielä tänä yönä!\n\nHowland hymyili hänelle ja otti pelästyneet kasvot käsiensä väliin.\n\n-- Haluan peruuttaa sinulle eilen illalla antamani lupauksen, Meleese.\nMinä tahdon antaa sinulle tilaisuuden varoittaa ketä hyvänsä. Mutta\nminä en palaa etelään. Tästä hetkestä alkaa niiden kurjien roistojen\netsintä, jotka ovat yrittäneet surmata minut. Ennen aamun koittoa hakee\nheitä joka mies Wekuskossa, ja jos heidät löydetään, ei ole puhettakaan\narmahtamisesta. Tahdotko auttaa minua, vai --\n\nEnnenkuin Howland oli lopettanut lauseensa tyttö oli jälleen\nriistäytynyt irti hänestä. Hänen kasvojensa ilme muuttui kokonaan;\nhänen huulensa saivat kovan sävyn ja kaikki hellyys näytti äkkiä\nkadonneen hänen olennostaan. Hänen äänensä kuului merkillisen oudolta,\nhänen kysyessään tylysti:\n\n-- Olkaa hyvä ja sanokaa, paljonko kello on!\n\nKysymys kummastutti Howlandia, mutta hän käänsi kuitenkin kellonsa\ntähtien valoa vasten, voidakseen nähdä, paljonko se oli.\n\n-- Neljänneksen yli kahdentoista.\n\nTytön huulille ilmestyi hieno hymyn väreily. -- Oletteko varma siitä,\nettä kellonne käy oikein? hän kysyi.\n\nMykkänä hämmästyksestä Howland tuijotti häneen.\n\n-- Merkitsee paljon sekä teille että minulle, jollei kello ole\nneljänneksen yli kahdentoista, -- Meleese jatkoi, ja hänen silmänsä\nsäihkyivät. Samassa hän lähestyi Howlandia ja hiveli lämpimällä\nkädellään hänen kasvojaan. -- Kuulkaa, hän kuiskasi. -- Eikö ole\nmitään, joka saisi teidät muuttamaan päätöksenne, joka saisi teidät\npakenemaan etelään -- vielä nyt yöllä?\n\nMeleesen suloisten kasvojen läheisyys, hänen somien kättensä kosketus\nja hänen lumoavien huultensa viehkeys houkutteli Howlandia taipumaan.\nHetkisen hän oli kahden vaiheilla.\n\n-- Yksi mahdollisuus -- yksi ainoa mahdollisuus voi saada minut\nmatkustamaan tänä yönä, hän sanoi liikutuksesta värähtelevällä äänellä.\n-- Sinun tähtesi, Meleese, minä olen valmis uhraamaan kaikki --\nkunnianhimoni, omaisuuteni ja rautatien rakentamisen. Jos minä lähden\ntäältä tänä yönä, niin tuletko sinä mukaan? Lupaatko tulla vaimokseni,\nsaavuttuamme Le Pas'han?\n\nHellä ilme kuvastui nyt Meleesen ihanista silmistä, jotka olivat niin\nlähellä Howlandin omia.\n\n-- Se on mahdotonta, tyttö kuiskasi. -- Te ette voi rakastaa minua, kun\nsaatte tietää, kuka minä olen -- mitä minä olen tehnyt --\n\n-- Oletko tehnyt jotain pahaa -- jotain hyvin pahaa?\n\nSilmänräpäyksen ajan tyttö katsoi poispäin; sitten hän sanoi:\n\n-- Minä -- en -- tiedä. Luulenpa tehneeni. Mutta se ei ole sitä -- ei\nsitä!\n\n-- Tarkoitatko, ettei minulla ole oikeutta sinua rakastaa? Howland\nkysyi. -- Tarkoitatko, että on väärin, kun kuuntelet minun puhuvan\ntällaista? Minä -- minä -- luulin -- että sinä olit -- vapaa -- että --\n\n-- Ei, ei se ole sitäkään, tyttö huudahti tulisesti. -- Ei ole väärin,\nettä te rakastatte minua. Samassa hän kysyi jälleen: -- Olkaa hyvä ja\nsanokaa, paljonko kello on!\n\nHowland katsoi taas kelloa.\n\n-- Kaksikymmentäviisi minuuttia yli kahdentoista.\n\n-- Menkäämme kauemmas tien viereen, Meleese kuiskasi, -- minua pelottaa\ntäällä.\n\nTyttö meni edellä ja istuutui tien viereen kaadetun puun rungolle.\nHowland seurasi häntä ja istuutui hänen viereensä kääntäen selkänsä\npensaikkoon päin. Hän katsoi Meleeseen, mutta tämä oli kääntänyt\nkasvonsa syrjään. Äkkiä tyttö hypähti hänen eteensä ja kirkaisi:\n\n-- Nyt -- nyt!\n\nSamassa tartuttiin takaapäin Howlandin käsivarsiin. Turhaan taisteli\nHowland rautaista ylivoimaa vastaan, ja voimakas käsi painettiin hänen\nsuutaan vasten, niin ettei hän voinut huutaa. Vilaukselta hän näki\nMeleesen kalpeat kasvot, mutta siinä silmänräpäyksessä sidottiin hänen\nkätensä ja jalkansa. Kaikki tapahtui hyvin nopeasti. Avuttomassa\ntilassa Howland makasi nyt selällään lumessa, kuunnellen matalaäänistä\nkeskustelua lähettyvillään. Hän ei ymmärtänyt, mitä he puhuivat, mutta\nhän oli eroittavinaan myös Meleesen äänen.\n\nÄänet vaimenivat; hän kuuli poistuvia askeleita, ja pian hänen\nympärillään oli aivan hiljaista. Howland tuijotti suoraan ylös,\nkatsellen tuhansia tähtisarjoja. Häntä halutti kirota -- huutaa --\ntapella. Oh, Meleese oli siis hänet pettänyt! Tällä kertaa se oli nyt\ntäysin selvää. Tyttö oli hyvillään kuunnellut hänen lemmentunnustustaan\n-- oli antanut suudella itseään -- oli syöksynyt hänen syliinsä -- ja\nsamalla hän kuitenkin oli suunnitellut vain hänen pettämistään. Ehdoin\ntahdoin oli Meleese antanut merkin hyökkäykseen, ja nyt --\n\nHowland kuuli jälleen nopeita askeleita, ja lähellä olevien pensaiden\nvälistä tuli esiin Meleese, joka astui hänen luokseen ja polvistui\nhänen viereensä. Hänen kasvoillaan kuvastui pohjaton suru, ja hänen\nsilmistään säteili hellä, syvä rakkaus. Sanaakaan virkkamatta nosti hän\nHowlandin pään käsivarsiensa varaan, suuteli häntä ja sanoi nyyhkyttäen\nhänen nimensä.\n\n-- Hyvästi, kuuli Howland tytön kuiskaavan. -- Hyvästi -- hyvästi --\n\nHowland yritti sanoa jotain, hän koetti riuhtaista itsensä irti\nsiteistä -- mutta ei kyennyt. Hän vain tunsi vielä kerran lämpimän\nsuudelman huulillaan ja kuuli sitten askelten häipyvän metsään.\n\n\n\n\nPohjoista kohti\n\n\nEttä Meleese rakasti häntä, että tyttö oli häntä suudellut, se pyöri\nainoana ajatuksena Howlandin aivoissa seuraavien minuuttien aikana,\nhänen maatessaan selällään kylmällä lumella. Häntä kuitenkin\nkummastutti, ettei Meleese ollut koettanut vapauttaa häntä. Vasta kun\nhän taas kuuli läheneviä askeleita, hänen mieleensä tuli selvästi, mitä\noli todella tapahtunut. Howland kuuli myös reen jalasten narinaa ja\nkoirien pehmeää tassutusta.\n\nKummakseen tunsi hän Croisset'n äänen.\n\n-- Sinun täytyy toimia siten, että tapaus näyttää ilmiselvältä. Mene\nkoskelle ja vieritä iso kivenlohkare sulaan. Tee sitten jäljet lumeen\nHowlandin korkeakorkoisilla kengillä ja pane hänen hattunsa\npensaikkoon! Sano sitten ylikatsastusmiehelle, että hän kiipesi\nkivelle, joka putosi veteen, eikä hänen ruumistaan ole löydetty -- ja\nettä hänen tilalleen lähetetään toinen insinööri.\n\nTämä kylmäverinen suunnitelma täytti Howlandin mielen kammolla, mutta\näänet hiljenivät, niin ettei hän erottanut enempää sanoja, kunnes hän\njälleen kuuli Croisset'n äänen aivan lähellään:\n\n-- Auta minua ennen kuin lähdet, Jackpine! Hän on raskas kuin lyijy.\n\nCroisset ja intiaani tulivat hänen luokseen, tarttuivat häntä\nhartioihin ja jalkoihin sekä kantoivat hänet tielle, missä sijoittivat\nhänet rekeen.\n\n-- Toivoakseni ette ole vilustunut maatessanne lumella, herra, Croisset\nsanoi asetellen pieluksia hänen päänsä alle ja paksuja nahkoja hänen\nympärilleen. -- Olisimme palanneet luoksenne pikemminkin, mutta se oli\nmahdotonta. Hei, Woonga! huusi hän etummaiselle koiralle. -- Jalkeille,\njalkeille, senkin susikoira!\n\nReki lähti liikkeelle, Croisset'n juostessa sen vieressä, ja Howland\nkuuli myös takanaan toisen äänen, joka sekin kehoitti koiria juoksuun.\nVaivoin onnistui insinöörin hieman kääntää päätään ja silmätä taakseen.\nHän näki vähän matkan päässä toisen reen sekä pitkän miehen juoksevan\nsitä vetävien koirien vieressä. Peninkulman toisensa perästä reet\njatkoivat kulkuaan. Croisset ei kääntänyt päätänsäkään eikä lausunut\nsanaakaan, paitsi mitä hän joskus äyskäisi koirille. Matka suuntautui\nsuoraan pohjoista kohti. Ei tehty pienimpiäkään mutkia.\n\nHeidän matkattuaan useita tunteja, Croisset käski toisen reen pysähtyä,\nsamalla kun hän pysäytti omansa. Koirat heittäytyivät lumelle\nlepäämään, ja puoliverinen irrotti Howlandin suukapulan.\n\n-- Nyt voitte puhua ja huutaa niin paljon kuin tahdotte, herra, hän\nsanoi. -- Kun olen tutkinut taskunne, irrotan kätennekin siteistä, niin\nettä voitte tupakoida. Onko näin hyvä?\n\n-- Hyväkö -- senkin riiviö! olivat Howlandin ensimmäiset sanat. Hänen\nverensä kiehui, kun hän näki Croisset'n irvistelevän naaman. -- Vai\nniin, te kuulutte siis myös murhaajajoukkoon -- samoin kuin se\ntyttökin, joka valehteli --!\n\nHymy katosi Croisset'n huulilta.\n\n-- Tarkoitatteko Meleeseä, herra?\n\n-- Häntä juuri.\n\nCroisset kumartui Howlandin puoleen, ja hänen mustissa silmissään\nhehkui tuli.\n\n-- Tiedättekö, herra, mitä minä tekisin hänen sijassaan? hän sanoi\nhiljaa, mutta uhkaavasti. -- Niin, tiedättekö mitä minä tekisin? Minä\ntappaisin teidät -- tappaisin hiljaa -- kiduttamalla. Sen minä tekisin.\n\n-- Jumalan tähden, Croisset, sanokaa miksi -- miksi --?\n\nCroisset oli löytänyt Howlandin pistoolin; hän otti sen ja päästi nyt\nirti hänen kätensä.\n\n-- Minä uhraisin elämäni sen tytön tähden, Croisset. Sen minä sanoinkin\nhänelle, ja hän tuli minun luokseni, kun makasin lumella köytettynä,\nja --. Hän keskeytti lauseensa ja virkkoi sen sijaan: -- Tässä täytyy\nolla joku erehdys, Croisset. Minä en ole se mies, jonka te nähtävästi\ntahdotte surmata.\n\nCroisset hymyili hänelle jälleen.\n\n-- Polttakaa -- ja miettikää! Minun on mahdoton ilmoittaa teille, miksi\nteidät olisi surmattava -- mutta teidän itsenne pitäisi se tietää, jos\nteillä on vähänkään järkeä.\n\nCroisset meni koirien luo ja hoputti ne jaloilleen, ja päätänsä\nkääntäessään Howland näki selvästi tulen, jonka vieressä toinen reki\noli. Samassa kuului miehen ääni huutavan Croisset'lle jotain ranskaksi.\n\n-- Hän sanoo, että meidän on nyt jatkettava matkaa yksin; he tulevat\npian perässä.\n\n-- He! Howland huudahti. -- Kuinka monta tarvitaankaan surmaamaan\nminut, hyvä Croisset?\n\nPuoliverinen hymyili jälleen.\n\n-- Voitte kiittää Pyhää Neitsyttä, että he ovat mukanamme, hän sanoi\nhiljaa. -- Jos teillä on muuta toivoa kuin taivas, niin perustakaa se\ntuohon rekeen, herra!\n\nCroisset'n mennessä jälleen koirien luo Howland katsoi taaskin\ntaakseen. Hän näki miehen, joka lisäsi puita rovioon, sekä reen, toisia\nhaamuja ja joukon koiria. Terästäessään näköään hän huomasi tulen\ntoisella puolen vielä olennon, jonka näkeminen täytti hänen sydämensä\nilolla. Croisset päästi samassa kovaäänisen varoitushuudon, ja silloin\ntuo äskeinen olento katosi rovion vierestä. Mutta Howland oli jo\nehtinyt tuntea hänet, ja hänen viilenevä verensä sai jälleen uutta\nelämänlämpöä hänen nyt tietäessään, että Meleese seurasi häntä toisessa\nreessä.\n\nPohjoisessa alkaa keskitalvella aamu sarastaa kahdeksan aikaan;\nviidennelläkymmenennellä asteella näkyy auringonvalo kuitenkin vasta\nyhdeksältä, ja se oli jo korkealla, kun Croisset toisen kerran pysäytti\nreen. Kahteen tuntiin ei hän ollut lausunut vangilleen sanaakaan, ja\nuseat kerrat turhaan koetettuaan katkaista hiljaisuutta oli Howlandkin\nluopunut tästä yrityksestään. Vasta kun Croisset oli antanut\nväsyneitten koiriensa pysähtyä, hän sanoi:\n\n-- Leiriydymme nyt tähän muutamiksi tunneiksi. Jos annatte\nkunniasananne, ettette yritä paeta, minä annan teidän kävellä ennen\nruokaa. Mitä sanotte siitä?\n\n-- Onko sinulla raamattua, Croisset?\n\n-- Ei, mutta minulla on Pyhän Neitsyen risti, jonka lähetyssaarnaaja\nantoi minulle York Factoryssa.\n\n-- Silloin minä vannon sen nimessä -- minä vannon kaikkien maailman\nristien ja raamattujen nimessä, etten koeta paeta. Minä olen kuin\nhalvaantunut, Croisset! Luulenpa, etten viikkoon pääsisi juoksemaan!\n\nCroisset koetti taskujaan.\n\n-- Hyvä Jumala! hän huudahti säikähtäneenä, olen kadottanut sen. Mutta\n-- aivan oikein -- minähän annoinkin ristin Mariannelle ennen kuin\nlähdin etelään. No, minä luotan teidän sanaanne.\n\n-- Kuka on Marianne, Jean? Kuuluuko hänkin murhaajaliittoon?\n\n-- Marianne on minun vaimoni, herra. Voi, kaunis Marianneni --\nrakastettuni -- hän on intiaaniprinsessan tytär ja pataljoonan\nkomentajan tyttärentytär, herra. Koko maailmassa ei ole hänen\nvertaistaan naista. Herra, hän on kaunis -- hänellä on hiukset kuin\nkorpin siivet, kun auringonsäteet niissä kimmeltävät --\n\n-- Ja sinä pidät hänestä paljon, Jean?\n\n-- Lähinnä Pyhän Neitsyen jälkeen tai -- ehkä hiukan enemmänkin.\n\nCroisset oli irrottanut köyden insinöörin jaloista, ja nyt Howland\nlaski kätensä hänen olkapäilleen.\n\n-- Juuri niin minäkin rakastan Meleeseä, hän sanoi hiljaa. -- Jean,\netkö tahdo olla minun ystäväni? Minä en aio paeta. Minä en ole raukka.\nSinähän olisit valmis kuolemaan Mariannesi tähden! Niin minäkin olen\nvalmis kuolemaan tuolla reessä istuvan tytön vuoksi.\n\nHowland oli noussut horjuen ja osoitti metsään päin, josta he olivat\ntulleet.\n\n-- Minä näin hänet tulen valossa, Jean. Miksi hän seuraa meitä? Jospa\nminulle vain annettaisiin tilaisuus todistaa, että tässä on olemassa\nerehdys -- että minä --\n\nCroisset tarttui hänen käteensä.\n\n-- Herra, minä tahtoisin mielelläni auttaa teitä, hän keskeytti. Minä\npidin teistä jo sinä iltana, jolloin tappelitte Le Pas'ssa. Kuitenkin,\njos minä olisin heidän sijassaan, minä surmaisin teidät, niin paljon\nkuin teistä pidänkin. Pyhä velvollisuus on tappaa teidät. Ei ollut\nväärin, että teidät köytettiin miinaan. Ei ollut väärin, kun teidät jo\nsitäkin ennen yritettiin ottaa hengiltä. Mutta minä olen tehnyt\njuhlallisen valan olla ilmoittamatta teille mitään. Sen ainoastaan voin\nsanoa, että niin kauan kuin te olette minun kanssani ja tuo toinen reki\nseuraa meitä, ei teidän henkenne ole vaarassa. Enempää en voi kertoa.\nOnko teidän nälkä, herra?\n\n-- Olen melkein kuolemaisillani nälkään! Howland huudahti.\n\nHän koetti astua muutamia askeleita, mutta hänen jäsenensä olivat niin\nhervottomat, että hänen täytyi nojata läheiseen puuhun. Hän ihmetteli\nsuuresti Croisset'n sanoja, ja vielä enemmän häntä kummastutti se\npuoliverisen vakuutus, ettei hänen henkensä vielä ollut vaarassa.\nHowlandille se merkitsi, että paitsi Meleesen varoitusta tyttö tahtoi\nolla hänen pelastajansa -- johtopäätös, joka teki hänen asemansa yhä\npulmallisemmaksi. Kuka oli tuo tyttö, joka muutamia tunteja sitten oli\nvakain aikein houkutellut hänet vaaraan ja nyt koetti pelastaa hänet?\nTämä kysymys kiusasi taas hänen mieltään, ja kun Croisset kutsui hänet\nsyömään aamiaista, hän kysyi jälleen kiellettyä asiaa.\n\n-- Jean, minä en tahdo sinua loukata, hän sanoi istuutuessaan reen\nsyrjälle, -- mutta minun on pakko tehdä päätelmiäni. Minä luulen, että\nMeleese on huono nainen.\n\nSalamana Croisset tarttui tähän Howlandin heittämään syöttiin. Hän\nkumartui hieman eteenpäin, toinen käsi hapuili vavisten veistä, ja\nhänen silmänsä iskivät tulta. Tämän raivoisan näyn vaikutuksesta\nHowland peräytyi pelästyneenä.\n\n-- Herra, sellaista ei saa kukaan sanoa minun Mariannestani, eikä hänen\njälkeensä kukaan Meleesestä. Tuolla -- ja hän osoitti pohjoista kohti\n-- on Athabaskan ja lahden välillä sadoittain miehiä, jotka äskeisten\nsanojenne vuoksi tappaisivat teidät heti. Eikä myöskään Jean Croisset\ntahdo olla tässä sellaista puhetta kuuntelemassa. Minä surmaan teidät,\nellette peruuta sanojanne!\n\n-- Hyvä Jumala! Howland huudahti katsoen Croisset'tia suoraan\nkasvoihin. -- Olen iloinen, ettei hän ole huono nainen. Ymmärrätkö,\nmies? Minä rakastan häntä. En tarkoittanut sitä, mitä sanoin. Minäkin\nvoisin surmata hänen tähtensä, Jean. Minä vain lausuin nuo sanat\npäästäkseni selville -- mitä sinä tekisit --.\n\nHitaasti muuttuivat Croisset'n kasvot jälleen entiselleen; hymykin jo\nleikki hänen ohuilla huulillaan.\n\n-- Jos se oli leikkiä, herra, oli se tyhmää leikkiä.\n\n-- Se ei ollut leikkiä, Howland huudahti. -- Se oli vakava yritys saada\nsinut kertomaan jotain Meleesestä. Kuulehan, Jean, hän on sanonut\nminulle, ettei ole väärin, että rakastan häntä. Kun minä makasin\nlumella köytettynä, hän tuli minun luokseni ja -- ja -- suuteli minua.\nMinä en ymmärrä --\n\n-- Tekikö hän sen, herra? Croisset keskeytti hänet.\n\n-- Minä vannon sen.\n\n-- Siinä tapauksessa olette te hyvin onnellinen, herra, Jean sanoi\nhymyillen, -- sillä minä uskallan vakuuttaa sieluni autuuden kautta,\nettei hän ole koskaan ennen ketään suudellut. Mutta toiste sitä ei enää\nteille tapahdu.\n\n-- Minä taas luulen, että tapahtuu -- ellei minua surmata.\n\n-- Minä taas en epäröisi tappaa teitä, jos uskoisin, että sellaista\ntapahtuisi. On toisia, jotka ottaisivat teidät heti hengiltä, jos vain\ntietäisivät, että Meleese on teitä suudellut. Mutta nyt meidän tulee\nlopettaa puhuminen. Ellette tottele, minun täytyy asettaa teille\nuudestaan suukapula.\n\n-- Mutta jos minä en suostu -- jos teen vastarintaa?\n\n-- Te olette antanut minulle kunniasananne. Täällä lumimaassa on\nkorkein laki sanansa pitäminen. Jos rikotte lupauksenne, minä ammun\nteidät.\n\n-- Kautta taivaan, sinä olet todellakin hauska matkakumppani, Howland\nvirkkoi nauraen vastoin tahtoaan. -- Kuulehan, Croisset, tämä tilanne\non yhtä paljon naurettava kuin surullinen. Totta totisesti, minun\ntäytyy olla kerrassaan tärkeä matkustaja, kuka sitten lienenkin. Kysy\nminulta, Croisset, kuka minä olen!\n\n-- Kuka te olette, herra?\n\n-- En tiedä, Jean. Minä en toden totta tiedä sitä. Olen luullut olevani\nhyvin kunnianhimoinen nuorukainen, jolla on paikka eräässä\ninsinööritoimistossa Chicagossa. Mutta minä olenkin kai nähnyt unta.\nHauska uni, eikö totta? Olen luullut saapuneeni rakentamaan rautatietä\ntämän kirotun -- ei, tarkoitan ihanan maan läpi, mutta minä lienenkin\nvain houraillut. Olenko minä jossain vankilan kopissa, jonka ikkunan\nedessä on rautaristikko, ja oletko sinä minun vartijani, joka olet\ntullut minua hetkeksi huvittamaan? Se on kiltisti tehty, Croisset, ja\nminä toivon vielä kerran saavani järkeni takaisin, että voin sinua\nkiittää. Ehkä sinäkin joskus tulet hulluksi ja uneksit kauniista\ntytöistä, rautateistä, metsistä ja lumesta -- ja silloin minä rupean\nsinun vartijaksesi. Haluatko sikarin? Minulla on jäljellä kaksi.\n\n-- Kiitos, kiitos, herra! huudahti Jean. -- Minä poltan mielelläni\nsikaria. Onko variksenpaisti hyvää?\n\n-- Erinomaista. Minä en ole syönyt näin maukasta lihaa sitten kuin\nmuutama vuosi takaperin, jolloin näin unta, että muka istuin \ndynamiittilaatikon päällä, joka pian räjähtäisi. Oletko sinä koskaan\nistunut räjähtämäisillään olevan dynamiittilaatikon päällä?\n\n-- En, herra. Se on varmaankin kauheaa.\n\n-- Se vain teki minun tukkani valkoiseksi, Jean. Katso, miten valkoinen\nse on -- valkoisempi kuin lumi.\n\nCroisset katseli häntä huolestuneena, kuitenkaan keskeyttämättä\nsyöntiään. Hänen ilmeensä nähdessään Howland puhkesi nauruun.\n\n-- Älä ole peloissasi, Jean, hän sanoi rauhoittavasti. -- Minä en ole\nvaarallinen. Mutta sen sanon, että minä raivostun, ellei pian tapahdu\njotain järjellistä. Mitä nyt, joko taas lähdemme?\n\n-- Jo, ja heti paikalla, herra, Croisset vastasi, alkaen hoputtaa\nkoiria. -- Tahdotteko kävellä, juosta vai istua reessä?\n\n-- Sinun luvallasi mieluummin kävelen ja juoksen.\n\n-- Voitte tehdä sen, mutta jos yritätte paeta, ammun teidät. Juoskaa\nkoirien oikealla puolella, minä juoksen tällä puolen.\n\nAina siihen asti kunnes Croisset pysäytti iltapäivällä, Howland piti\nsilmällä, näkyisikö toista rekeä, mutta sitä ei ilmestynyt. Kerran hän\nmainitsi siitä Croisset'lle, mutta tämä vastasi vain kohauttamalla\nolkapäitään sekä katseella, joka pani Howlandin vaikenemaan. Muuten hän\noli, silloin tällöin silmätessään kompassiaan, huomannut, että heidän\ntiensä oli kääntynyt hiukan itään päin. Ennen hämärän tuloa hän oli\nniin uupunut, että hänen täytyi heittäytyä rekeen. Croisset näytti\naivan väsymättömältä, ja tähtien sekä kuun punertavassa valossa hän\njohti huolellisesti koiriaan, kunnes he vihdoin pysähtyivät\nvuorenharjanteen laella, mistä avautui pohjoiseen päin\nsilmänkantamattomiin ulottuva lumikenttä.\n\n-- Me kuljemme enää vain pienen matkan, herra, Croisset sanoi tullen\nreen luo. -- Minun täytyy nyt panna teille suukapula ja sitoa teidän\nkätenne. Mutta jalkanne saatte pitää vapaina.\n\n-- Kiitos, Howland sanoi. -- Se on kuitenkin aivan tarpeetonta,\nCroisset. Minä olen nyt täysin varma siitä, että kohtalo tahtoo leikkiä\nminun kanssani loppuun mielenkiintoisen leikin, ja koska minulla ei ole\naavistustakaan siitä, missä olemme, minä lupaan sinulle, etten tee\nmitään muuta kuin polttelen piippuani, jos sinä annat minun\nrauhallisesti astua vieressäsi.\n\n-- Ette siis koeta paeta? kysyi Croisset epäillen. -- Ja oletteko myös\nvaiti?\n\n-- Olen.\n\nJean otti esiin revolverinsa ja viritti hanan, tarkoituksella.\n\n-- Muistakaa, että minä ammun teidät, jos ette pidä sanaanne. Menkää\nnyt edellä!\n\nHän viittasi alas vuorenrinnettä.\n\n\n\n\nPunaisen surman talo\n\n\nHeidän päästyään puoliväliin vuorenrinnettä insinöörin pysäytti\nCroisset'n hiljainen huudahdus. Howland kääntyi. Vuorenharjanne näkyi\nselvästi, ja valjakon kuusi koiraa seisoivat siellä takajaloillaan\nhiljaa ja liikkumatta kuin puuveistokset. Howland otti piipun suustaan\nja silmäsi Croisset'ia. Hänestä siirsi hän katseensa jälleen koiriin.\nNiiden sfinksimäinen asento ja niiden vainuavat kuonot tekivät kauhua\nherättävän vaikutuksen. Äkkiä kuului ääni -- se oli kuin haikea valitus\nja tavattoman surullinen. Croisset oli kuullut sen jo äsken ja hän\nnäytti kuin paikkaansa naulitulta. Juuri kun Howland luuli sen\nlakkaavan, se toistui, entistä voimakkaampana ja valittavampana,\nmuuttuen lopulta raivoisaksi ulvonnaksi. Se ei ollut yksinäisen,\nnälkäisen avunhuutoa -- siinä äänessä oli kuolemaa. Howland seisoi\npaikallaan vavisten, kun Croisset tuli hänen luokseen, ja hänen\nkasvonsa olivat liidunvalkoiset.\n\n-- Herra, noin ulvovat koiramme ainoastaan silloin kun joku pian\nkuolee, hän kuiskasi. -- Woonga aloitti ulvomisen. Se on yksitoista\nvuotta vanha, eikä se vielä koskaan ole erehtynyt.\n\nHänen silmissään oli hyvin levoton ilme.\n\n-- Minun täytyy sitoa kätenne, herra!\n\n-- Mutta minähän olen antanut sanani, Jean.\n\n-- Kätenne, herra! Kuolema on jo tuolla alhaalla kentällä, tai ainakin\ntulee sinne pian. Minun täytyy sitoa kätenne.\n\n-- Minä ymmärrän, Howland sanoi hiljaa eikä vastustellut. Taaskin hän\nkuunteli vuoren laelta kuuluvaa kamalaa ulvontaa. -- Sinä pelkäät, että\nminä surmaan sinut.\n\n-- Se on varoitus, herra! Te voisitte ehkä koettaa tappaa minut. Joka\ntapauksessa otan nyt varoituksesta vaarin.\n\n-- Pyhimyksesi suojelkoot sinua, Jean, mutta onpa tämä kaikki peräti\nepämiellyttävää! Howland mutisi naurahtaen vastoin tahtoaan. -- Nyt kun\nminä jälleen olen sidottu, ei tietysti voi olla muuta mahdollisuutta,\nkuin että juuri minä olen kuoleman oma.\n\n-- Se ei ole aivan varmaa, puoliverinen sanoi, -- mutta paljon\nmahdollista, että nyt on teidän vuoronne. Niin melkein luulen.\n\nTuskin hän oli tämän sanonut, kun ulvahdukset taas kuuluivat.\n\n-- Sinä saat minut kerrassaan hermostumaan, Jean, -- sinä ja sinun\nkirotut koirasi.\n\n-- Vaiti, herra.\n\nVuorenjuurella näkyi varjo, jota Howland ensin luuli\nkallionkielekkeeksi. Mutta kun he lähestyivät sitä, hän näki\nettä se oli rakennus. Croisset tarttui häntä käsivarteen.\n\n-- Jääkää tähän, hän käski. -- Minä palaan pian.\n\nHowland odotti neljännestunnin ajan. Sillä aikaa kuului ulvominen kaksi\neri kertaa. Hän oli iloinen nähdessään Croisset'n palaavan.\n\n-- Niin on kuten luulinkin. Kuolema on tuolla alhaalla. Seuratkaa\nminua!\n\nLähestyessään suurta taloa Howland huomasi, että se oli rakennettu\njykevistä hirsistä, eikä siinä näkynyt ovia eikä ikkunoita. Kuinka\nolikaan, he saapuivat kuitenkin ovelle. Croisset käveli hitaasti,\npälyillen epäluuloisesti ympärilleen. Vuorenlaelta kuului taas Woongan\npelottava kuolinlaulu, ja Jeania pöyristytti. Howland meni Croisset'n\nperässä sisään. Talon ympärillä vallitsi täydellinen hiljaisuus.\nInsinööri kuuli puoliverisen pimeässä hapuilevan lukkoa, ja he menivät\nsisään toisesta ovesta. Jean raapaisi tulitikun.\n\nHuoneessa oli pöytä ja pöydällä lamppu. Croisset sytytti sen ja katsoi\nhymyillen insinööriin. He olivat kellarin tapaisessa huoneessa, jossa\nei ollut ikkunoita eikä muuta ovea kuin se, josta he olivat tulleet\nsisään. Vain pöytä, pari tuolia, tulisija ja penkki olivat kalusteina.\nHowland arveli, että tämä oli nyt hänen vankilansa, ja hän katsoi\nkysyvästi Croisset'hen. Tämä sulki ja lukitsi oven, kääntäen sitten\nlaihat, keltaisen kalpeat kasvonsa insinööriin päin.\n\n-- Teidän olisi vaikea arvata, missä nyt olemme.\n\nHowland vaikeni.\n\n-- Jos olisitte ollut kauemmin tässä maassa, olisitte kuullut\npuhuttavan Punaisen surman talosta. Siellä me nyt olemme -- vankilassa.\nTässä on leiripaikka, joka on ollut tyhjänä koko minun muistini ajan.\nVielä ollessani lapsi isorokko puhkesi täällä, surmaten kaikki\nasukkaat. Yhdeksäntoista vuotta myöhemmin punainen rutto tuli tänne\ntaas, eikä se nytkään jättänyt ainoatakaan elävää olentoa Poste de Mort\nRouge'en. Siitä lähtien tämä on ollut vain kärppien ja pöllöjen\nolinsijana. Tätä paikkaa kammoksuu jokainen elävä olento Athabaskan ja\nlahden välillä. Siksi te olette täällä hyvässä turvassa.\n\n-- Hyvä Jumala! Howland huudahti. -- Keneltä minä olen turvassa,\nkeneltä?\n\n-- Niiltä, jotka tahtoisivat teidät surmata, herra. Koska te ette\ntahtonut palata etelään, kaunis Meleese on pakottanut teidät lähtemään\npohjoiseen. Ymmärrättekö?\n\nHowland istui hämmästyksestä suunniltaan.\n\n-- Ymmärrättekö? Croisset toisti hymyillen.\n\n-- Minä -- minä luulen ymmärtäväni, Howland vastasi kumeasti. -- Te\ntarkoitatte -- että -- Meleese --\n\n-- Minä tarkoitan, että teidät olisi otettu hengiltä eilen illalla,\nellei Meleese olisi teitä pelastanut. Te pelastuitte miina-aukosta --\nmutta toista surmaa te ette olisi välttänyt. Siinä kaikki, mitä voin\nteille sanoa. Mutta täällä te olette turvassa. Ne, jotka vainoavat\nhenkeänne, uskovat pian, että olette kuollut, ja silloin annamme teidän\npalata. Eikö se ole todellakin lempeä kohtalo sellaiselle, joka\nansaitsisi tulla revityksi kappaleiksi ja heitetyksi korppien ruoaksi?\n\n-- Etkö tahdo kertoa enempää, Jean? insinööri kysyi.\n\n-- En muuta kuin että vaikka tahtoisinkin tappaa teidät, pidän\nkuitenkin teistä. Ehkä siksi, että minäkin olen kerran elänyt etelässä.\nKuusi vuotta palvelin yhtiötä Montrealissa, missä kävin koulua.\n\nSen jälkeen hän kietaisi poronnahkaturkin lujemmin ympärilleen ja avasi\noven. Vieläkin kuului vanhan vetokoiran ulvonta.\n\n-- Sinä sanoit, että täällä oli kuolema, Howland kuiskasi kumartuen\npuoliverisen puoleen.\n\n-- On eräs, joka jäi eloon punaisen ruton jälkeen, Croisset sanoi\nkuiskaten hänkin. -- Hän kadotti vaimonsa ja lapsensa ja tuli itse\nhulluksi. Hän asui sitten pienessä mökissä tuolla metsän rajalla, ja\nkun minä saavuin tänne tänä iltana, siellä oli katolla punainen lippu.\nRuton tullessa asetetaan täällä aina punainen lippu katolle\nvaroitukseksi muille. Se on laki tässä maassa. Mutta nyt tuuli on\nrepinyt lipun alas. Hän on kuollut.\n\nHowlandia puistatti.\n\n-- Isorokkoon?\n\n-- Niin.\n\nMuutaman sekunnin vaitiolon jälkeen Croisset sanoi:\n\n-- Jäätte tänne kunnes palaan, ja Howland istuutui pöydän vieressä\nolevalle tuolille. Neljännestunnin kuluttua puoliverinen palasi tuoden\nmukanaan suuren käärön ja ruukun.\n\n-- Puita on uunin takana. Tässä on ruokaa ja vettä viikoksi sekä\nnahkoja vuoteeksi. Nyt vapautan kätenne.\n\n-- Aiotko jättää minut tänne yksin? Howland huudahti.\n\n-- Hyvänen aika, eikö tämä ole sentään parempi kuin hauta, herra? Minä\npalaan loppuviikolla.\n\nOvi oli raollaan, ja viimeisen kerran kuului Howlandin korviin koirien\nulvonta. Melkein uhkaavana hän tarttui Croisset'ia käsivarresta.\n\n-- Jean, ellet sinä tule takaisin, niin mitä sitten tapahtuu?\n\nPuoliverinen naurahti.\n\n-- Siinä tapauksessa te kuolette -- hiljaa ja rauhallisesti -- mikä\njoka tapauksessa on mukavampaa kuin heittää henkensä dynamiittilaatikon\npäällä. Mutta minä tulen takaisin, herra. Hyvästi!\n\nCroisset lähti, sulki oven ja lukitsi sen, ja pian ei enää kuulunut\nhänen askeleitaankaan. Kesti useita minuutteja ennen kuin Howland tuli\najatelleeksi piippuaan tai tulen virittämistä. Vilusta väristen hän\nnousi lopulta etsimään Jeanin mainitsemia puita, ja pian roihusi\ntakassa iloinen valkea, joka alkoi lämmittää kylmää ja kosteaa\nhuonetta. Howlandista alkoi nyt olo tuntua miellyttävämmältä.\n\nHän oli nyt yksin, eikä hänellä ollut muuta tehtävää kuin syödä, maata\nja tupakoida. Hänellä oli tupakkaa riittävästi, ja tarkastaessaan\nCroisset'n tuomaa myttyä, hän huomasi ruoankin riittävän erinomaisesti.\nHän istuutui tuolille mukavaan asentoon, nosti jalkansa pöydälle,\npuhalteli sakeita savupilviä ja tuumiskeli, oliko Croisset jo\nennättänyt lähteä.\n\nMitähän Mac Donald sanoo, kun Jackpine kertoo hänen suistuneen koskeen?\nLuultavasti lähettää heti voimakkaan koiravaljakon Wekuskoon noutamaan\nGregsonia ja Thornea. Näiden täytyy nyt palata ja --\n\nHän nauroi ääneensä ja alkoi kävellä lattialla edestakaisin kuvitellen,\nmiten nuo molemmat herrat hämmästyvät ja kauhistuvat. Kun hän muisti\nMeleeseä, puna nousi hänen poskilleen, ja hänen silmänsä alkoivat\nloistaa. Vastoin Howlandin omaa tahtoa tyttö oli pelastanut hänet\nmurhamiehiltä, ja nuori insinööri siunasi Croisset'ia joka oli\nselittänyt, mitä tarkoitti pohjoiseen matkaaminen. Oh, hän oli nyt\nsaanut todistuksen Meleesen rakkaudesta. Howland alkoi vähitellen\nymmärtää koko suunnitelman. Hänen vihollisensa uskoisivat, että hän oli\nkuollut. He lähtisivät Wekuskosta, ja hän saattaisi silloin palata\nsinne.\n\nKun tunti oli kulunut hänen aivonsa alkoivat kuitenkin hautoa\nsynkempiäkin ajatuksia. Jollain salaperäisellä tavalla Meleese oli\nläheisessä yhteydessä niiden kanssa, jotka vainosivat hänen, Howlandin\nhenkeä, ja kun murhamiehet lähtisivät pois, katoaisi Meleesekin heidän\nmukanaan. Siitä hän oli aivan varma. Siinä tapauksessa -- löytäisikö\nhän tyttöä enää koskaan? Lähtisikö hän, Howland, etelään --\nsivistyneemmille seuduille -- vai matkaisiko vielä kauemmas pohjoiseen?\nVastaukseksi tähän kysymykseen hän muisti Croisset'n sanat: \"Herra,\nAthabaskan ja lahden välillä on sadoittain miehiä, jotka surmaisivat\nteidät noitten sanojen vuoksi.\" -- Hän lähtisi sittenkin pohjoiseen.\nJossain siellä kaukaisessa erämaassa, josta Jean oli maininnut, hän\nlöytäisi tytön, vaikka hänen täytyisi etsiä tätä puoli elämäänsä!\n\nKello oli puoli kaksitoista, kun hän levitti nahat lattialle ja alkoi\nriisuutua. Kun hänen silmäluomensa viimein painuivat väsymyksestä\numpeen, hän kuuli äänen -- samanlaisen heikon, valittavan, nälkää\ntodistavan äänen, jollaisen hän oli kuullut ensi iltana Prince\nAlbertissa. Se oli suden ulvontaa, ja hän ihmetteli, miten se saattoi\ntunkeutua hänen korviinsa paksun hirsiseinän läpi.\n\nAvatessaan silmänsä seuraavana aamuna hän sai siihen selityksen. Heikko\nvalojuova lankesi huoneeseen, ja hän huomasi katossa pienen aukon.\nLaitettuaan itselleen aamiaisen hän nousi pöydälle, ja siinä seisten\nhän voi nähdä ympärilleen ulos. Noin neljänkymmenen metrin päässä alkoi\nmetsä. Sen laidassa oli pieni maja, ja häntä puistatti, kun hän näki\nmajan katolla tuulen repimän punaisen lipun.\n\nTunnit matelivat. Osan aikaa hän kulutti koluamalla kaikki vankilansa\nnurkat, mutta hän ei löytänyt mitään, mitä ei ollut nähnyt jo heti\nalussa. Hän tutki Croisset'n lukitseman oven, huomaten, että sitä\nkautta hänen oli mahdotonta paeta. Katossa oleva aukko taas oli niin\npieni, että hän tuskin saattoi pistää käsivartensa siitä ulos.\nEnsimmäisen kerran sen jälkeen kun hänen seikkailunsa Prince Albertissa\nalkoi, Howland tunsi nyt väsymystä ja masennusta. Hän oli vanki --\njätetty kohtalonsa huomaan keskelle erämaata. Ja hän -- Jack Howland --\njoka aina oli kerskunut voimillaan, hän oli antanut yhden miehen tuoda\nhänet tänne!\n\nTätä ajatellessaan hänen verensä alkoi kiehua. Nyt, kun hänellä oli\naikaa ja mahdollisuus muistella kaikkia äskeisiä tapahtumia, kun kuva\ntoisensa jälkeen kiiti hänen silmiensä ohi, hänen vihansa kasvoi.\nHänhän oli antanut heidän menetellä niin kuin hänen vihamiehensä\nparhaaksi näkivät. Hän ei ollut omin voimin pelastunut tappelusta\nSaskatchewanin tiellä. Sokeasti hän oli antanut houkutella itsensä\nmiina-aukkoon. Ja lapsen lailla oli hän totellut Jean Croisset'ia.\n\nHän kulki huoneessa edestakaisin, hän polki jalkaa, ja hänen kasvonsa\nolivat punaiset vihasta ja kiihtymyksestä. Miksi hän ei olisi voinut\npäästä Jeanista voitolle, yhtä hyvin kuin Jackpine ja ranskalainen\nolivat voittaneet hänet?\n\nNyt hän oli selvillä siitä, miten hänen olisi ollut toimittava.\nJossakin, ei kaukana, oli Meleesen ja Jackpinen reki kääntynyt pois\nsiitä suunnasta, jonne häntä, Howlandia vietiin. Nuo toiset olivat\nkahden. Miksi hän ei vanginnut Croisset'ia vaan antoi tämän sulkea\nhänet tähän autioon taloon? Hän kirosi ääneen muistellessaan,\nminkälaisia tilaisuuksia hän oli päästänyt käsistään. Pyssyllään hän\nolisi voinut pakottaa Croisset'n ajamaan tuon toisen reen luo. Olisihan\nhän voinut hyökätä Jackpinen kimppuun samalla lailla kuin aikaisemmin\noli hyökätty hänen kimppuunsa. Ja sitten? Hän hymyili. Mitähän Meleese\nsilloin olisi tehnyt?\n\nHän teki itselleen kysymyksen toisensa perään ja vastasi niihin\nsamassa. Meleese rakasti häntä. Siitä hän olisi voinut antaa vaikka\nelämänsä. Howlandin veri kuumeni hänen muistellessaan tytön suloisia\nsuudelmia. Meleese oli nostanut hänen päänsä syliinsä, ja silloin hän\noli huomannut hänen silmistään ilmenneestä suuresta surusta, miten\npaljon tyttö häntä rakasti. Niin, Meleese rakasti häntä! Mutta hän,\nHowland oli päästänyt hänet käsistään kuin mikäkin raukka!\n\nHän ei halunnut ajatella enempää. Tulisihan Croisset takaisin. Hän\narveli olevan hyvinkin helppoa nujertaa puoliverinen ja pakottaa hänet\najamaan Meleesen luo. Mutta missä hän oli? Luultavastikin hyvin lähellä\nhänen vihollistaan. Entä sitten! Hän sytytti piippunsa puhaltaen ilmaan\nsavupilven toisensa perästä, niin että koko huone oli pian sakeana\ntupakansavusta. Jälkiä pitkin hän pääsisi kyllä Meleesen luokse, missä\ntämä olisikin. Tähän saakka viholliset olivat tulleet hänen luoksensa,\nnyt hän menisi heitä vastaan. Kun hänellä olisi Croisset vallassaan,\neivätkä hänen vihollisensa aavistaisi hänen läsnäoloaan, voitto olisi\nhänen. Hän nauroi ääneen.\n\nHän arveli olevan hyvinkin helppoa saada Meleese tulemaan hänen\nluokseen -- tyttö saapuisi tervehtimään Croisset'ia. Howlandin läsnäolo\nvaikuttaisi tyttöön sitten kuin odottamatta heitetty pommi. Siinä\nsilmänräpäyksessä, kun Meleese huomaisi, mitä kaikkea hän uskalsi hänen\ntähtensä, että hän oli päättänyt omistaa hänet, ei tyttö voisi hylätä\nhänen rakkauttaan. Jos niin kuitenkin tapahtuisi, niin -- sodassa ja\nrakkaudessa oli kaikki luvallista. Ja nythän oli kysymys rakkaudesta.\nRakkauden vuoksi Meleese oli ryöstänyt hänet työstään ja järjestänyt\nhänet vangiksi keskelle erämaata. Rakkaus oli hänet siihen oikeuttanut.\nRakkaus antaisi myös oikeuksia hänelle, Howlandille. Hän ottaisi nyt\npuolestaan tytön vangiksi ja antaisi Jeanin viedä heidät molemmat\nWekuskoon. Matkalla hän saisi olla Meleesen kanssa kahden, ei\nainoastaan useita tunteja, vaan päiviä, ja sillä aikaa hän varmaan\nvoittaisi hänet. Ehkä heitä ajettaisiin takaa, ehkä hänen täytyisi\ntaistella -- mutta hän olisi siihen kyllä valmis.\n\nSinä iltana Howland meni nukkumaan uneksien kaikesta siitä, mitä hän\nodotti tapahtuvaksi. Tuli toinen päivä, kolmas yö ja kolmas päivä.\nTunti tunnilta hän alkoi yhä kärsimättömämmin odottaa Jeanin paluuta.\nVälillä hän kuumeisesti toivoi pikaista ratkaisua. Hän tiesi, että\nCroisset oli vahva ja ketterä, ja siksi hän mietti monia kymmeniä\nhyökkäystapoja. Hän saattoi hyökätä Croisset'n kimppuun hänen\nsyödessään; hän saattoi karata miehen kurkkuun, kun tämä oli polvillaan\ntulisijan luona; myös Howland saattoi koska tahansa käydä häneen kiinni\ntakaapäin ja iskeä hänet tajuttomaksi. Mutta viimeinen suunnitelma\nalkoi samassa tuntua hänestä vastenmieliseltä. Hän muisti, että Jean\noli pelastanut hänen henkensä eikä ollut aiheuttanut hänelle mitään\nruumiillista tuskaa. Siksi Howland päätti odottaa sellaista\ntilaisuutta, joka ei pahemmin satuttaisi Jeania. Nuori insinööri halusi\nyhtä rehellistä taistelua kuin Jeankin oli käyttänyt, ja silloin\nväkevämpi voittakoon.\n\nSeuraavana aamuna Howland kuuli koirien haukuntaa, ruoskan läimäyksiä\nja tutun äänen. Jean Croisset oli palannut!\n\nYhdellä hyppäyksellä Howland oli jaloillaan. Puolipukeissa hän syöksyi\novelle, kyyristyi sen viereen jännittynein lihaksin, ja hänen koko\nruumiinsa vavahteli kiihtymyksestä.\n\nHän oli nyt seurannut mielijohdettaan.\n\n\n\n\nTaistelu\n\n\nHowland kuuli Jeanin pysähtyvän oven ulkopuolelle. Seurasi hetken\nhiljaisuus, ikään kun tulija olisi odottanut kuulevansa jotain liikettä\nsisältä.\n\n-- Hyvää päivää, herra! Jean huudahti sitten iloisesti, astuessaan\nsisään. -- Onko mahdollista, että te ette herännyt, vaikka koirani\nhaukkuivat niin vietävästi ja --\n\nCroisset silmäsi tyhjää vuodetta. Howland huomasi, että iloisesta\ntervehdyksestä huolimatta hänen kasvonsa olivat merkillisen kalpeat.\nEnempää ei Howland kuitenkaan ehtinyt tutkia häntä, sillä samassa hän\nheittäytyi koko painollaan mitään aavistamattoman Jeanin kimppuun, ja\nmolemmat kaatuivat lattialle. Mitään rimpuilua ei nyt tarvittu, sillä\nJean makasi aivan hiljaa selällään, käsivarret levällä sivuilla, ja kun\nHowland oli istahtanut jalat levällään hänen päälleen, niin että hän\npolvillaan painoi Jeanin käsivarsia, hän alkoi selvittää köyttä, jonka\nhän oli siepannut käteensä rynnätessään ovelle. Mutta Howlandin selän\ntakana kohosivat äkkiä Jeanin jalat. Salaman nopeudella ne kietoutuivat\nrautaisten käsivarsien tavoin Howlandin kaulan ympärille ja heittivät\nsamassa hänet voimakkaasti läheistä seinää vasten. Howland nousi\nkarjuen, ja keskellä lattiaa seisoi Jean Croisset, turkki riisuttuna,\nkädet nyrkissä ja silmissä turmion säihke. Mutta se katosi kuitenkin \npian, ja kun hän lähestyi Howlandia kohotetuin olkapäin, hänen\nhuulilleen ilmestyi leveä hymy. Howland hymyili takaisin ja meni häntä\nvastaan. Heidän hymyssään ei kuitenkaan ollut leikkiä eikä\nystävällisyyttä. Molemmat olivat huomanneet toistensa äskeisen kasvojen\nilmeen, ja he ymmärsivät, mitä tämä hetki merkitsi.\n\n-- Minä luulen, että minä nyt tapan teidät, herra, Jean sanoi hiljaa.\nHänen äänessään ei huomannut mitään värähtelyä, ei mitään liikutusta.\n-- Minä ajattelen, että minun on nyt surmattava teidät. Olinpa sen\nmelkein päättänytkin palatessani tänne. Jumalan oikeuden nimessä minä\notan teidät hengiltä!\n\nMolemmat miehet kiersivät lattiaa, niin kuin pedot luolassaan, Howland\nnyrkkeilijän asennossa, Jean olkapäät kohotettuina ja ojennetuin\nkäsivarsin, ja koko hänen ruumiinsa paino lepäsi hänen varpaillaan.\nÄkkiä hän syöksyi Howlandin kurkkuun.\n\nSalamana Howland väistyi vähän ja iski Jeania nyrkillään päähän, niin\nettä tämä lyyhistyi lattialle. Puolittain taintuneena Croisset nousi\nkuitenkin nopeasti ylös. Hän oli nyt ensi kerran tekemisissä\njärjestelmällisesti harjoitelleen vastustajan kanssa. Hän oli aivan\nhämmästynyt, huumeessa. Jälleen hän heittäytyi vastustajansa kimppuun,\nja sai taaskin heikentävän iskun. Mutta tällä kertaa hän kuitenkin jäi\njaloilleen.\n\n-- Nyt minä olen vakuuttunut siitä, että tapan teidät, hän sanoi yhtä\nrauhallisesti kuin äskenkin.\n\nHänen äänessään oli kamala sävy. Hän ei ollut kiihtynyt. Hän ei\npelännyt. Hän ei tarttunut vyönsä alla olevaan aseeseen. Howlandin\nhuulilta katosi hymy, kun Jean kierteli hänen ympärillään. Howland ei\nollut koskaan tapellut sellaisen miehen kanssa kuin nyt; hän ei ollut\nmilloinkaan nähnyt noin järkkymättömän rauhallista vastustajaa. Jeanin\nsilmien säihke syttyi taas ja kasvoi. Hänen poskillaan alkoi palaa\nkaksi tummanpunaista pilkkua, ja hän naurahti hiukan, kun hän taas teki\nhyökkäyksen ja Howland iski vastaan -- mutta osumatta. Croisset tiesi\nnyt, mitä hänellä oli odotettavissa, ja myöskin Howland tiesi, mikä\nhäntä uhkasi.\n\n-- Minä aion tappaa teidät, Jean sanoi jälleen.\n\nTähän saakka oli Howlandkin ollut levollinen. Hän tiesi, että\nitsensähillitseminen oli sama kuin puoli voittoa. Mutta nyt alkoi\nhänessä kiehua viha. Jeanin silmien välke alkoi suututtaa häntä; hänen\nvalkoiset hampaansa ja hänen röyhkeä varmuutensa sai nuoren insinöörin\nraivoon. Ranskalainen ei enää hyökännyt; hän odotti nyt vastustajansa\nliikettä.\n\nHowlandin lihaksia alkoi särkeä, ja hän hengitti kiivaasti, mutta\nponnistellen -- kun sitävastoin Croisset oli aivan levollinen.\nHowlandin onnistui saada Jean peräytymään tulisijan luo, pöydän taakse,\nkaksi kertaa huoneen ympäri, mutta turhaan hän koetti saada tätä\najetuksi johonkin sopivaan nurkkaan, missä voisi antaa hänelle\ntainnuttavan iskun.\n\n-- Minä aion tappaa teidät, Croisset mutisi jatkuvasti.\n\nHowland antoi käsivarsiensa vaipua alas ja sormiensa herpaantua, ja hän\nhengitti läähättäen. Hän tiesi vielä muutamia uusia nyrkkeilytemppuja\n-- ja niihin hän nyt luotti. Hän vetäytyi erääseen nurkkaan, ja Jean\nseurasi häntä salamoivin silmin ja jännitetyin lihaksin.\n\n-- Nyt, herra, minä tapan teidät, hän sanoi hiljaa. -- Nyt väännän\nniskanne nurin.\n\nHowland asettui selkä seinää vasten. Croisset'n huulilla leikki\nhalveksiva hymy, hänen katsoessaan vastustajaansa. Sitten hän syöksyi\nHowlandin kimppuun, mutta samassa kun hänen sormensa hapuilivat tämän\nkurkkua, kohotti tämä nopeasti oikean käsivartensa ja antoi\nvastustajalleen kamalan iskun leuan alle. Ääntä päästämättä Jean vaipui\nlattialle. Tultuaan tajuihinsa viittäkymmentä sekuntia myöhemmin hän\nhuomasi olevansa sidottu ja Howlandin seisovan vieressään.\n\n-- Hyvä Jumala, se oli hyvä läimäys! hän läähätti, vedettyään pari\nkertaa syvään henkeään. -- Tahdotteko opettaa minulle sen tempun,\nherra?\n\n-- Nouse! Howland käski. -- Minulla ei ole yhtään aikaa hukattavana.\nHän tarttui ranskalaista kainaloista ja auttoi hänet tuolille istumaan.\nSitten hän otti Jeanilta aseet ja oman revolverinsa ja alkoi pukeutua.\nPukeuduttuaan hän virkkoi:\n\n-- Tiedätkö, Croisset, mitä nyt tapahtuu? Tiedätkö, että kaikesta\nsiitä, mitä sinä ja ne muut ovat minulle tehneet, pääsette vähintään\nkymmeneksi vuodeksi vankilaan. Käsitätkö, että minä aion toimittaa\nsinut viranomaisten huostaan, ja heti päästyämme Wekuskoon, lähetän\nmiehiä ajamaan takaa sinun ystäviäsi.\n\nJeanin laihat kasvot kävivät harmaan kalpeiksi.\n\n-- Suuri Jumala, ettehän te voi sitä tehdä!\n\n-- Ettenkö voi! Kyllä, sinun suuren Jumalasi nimessä, minä voin. Ja\nmiksi en? Siksikö, että Meleese on ryövärijoukon mukana? Oh, sinä olet\nhullu, rakas Jean! Minuthan on koetettu surmata monta kertaa. Sinä sait\nminut valtaasi. Nyt on minun vuoroni. Minä vannon, että jos minä otan\nsinut mukaani Wekuskoon, saamme satimeen koko joukon.\n\n-- Jos, herra?\n\n-- Niin -- jos!\n\n-- Ja se \"jos\" -- Jeanin pää painui rintaa vasten.\n\n-- Se riippuu sinusta, Jean. Joko minä otan sinut mukaani Wekuskoon ja\njätän sinut viranomaisten käsiin ja lähetän tarpeeksi suuren joukon\najamaan takaa roistoja -- tai sinä viet minut Meleesen luo. Kummanko\nvaihtoehdon valitset?\n\n-- Minäkö veisin teidät Meleesen luo, herra?\n\nHowland nousi ja hänen äänensä värähteli liikutuksesta.\n\n-- Jos viet minut Meleesen luo ja vannot tottelevasi minua, minä en tee\nmitään pahaa sinulle enkä ystävillesi.\n\n-- Entä Meleese -- Jeanin katse synkistyi -- ette kai aio tehdä\nhänellekään pahaa?\n\n-- Hänelle! Howland voi tuskin olla nauramatta. -- Hyvä Jumala, oletko\nsinä sokea, mies, kun et käsitä, että minä teen kaiken juuri hänen\ntähtensä? Minä sanon sinulle, että minä rakastan häntä ja että olen\nvalmis kuolemaan taistelussa hänen takiaan. Tähän saakka minulla ei ole\nollut tilaisuutta. Sinä ja ystäväsi olette käyttäytyneet kavalasti\nminua kohtaan, Croisset, vainoten minun henkeäni. Mutta nyt se on\nlopussa. Ymmärrätkö? Sinä viet minut Meleesen luo, tai muussa\ntapauksessa ei jää mitään jäljelle sinusta eikä ystävistäsi. Minäkö\ntekisin hänelle pahaa! Howland nauroi taas. -- No, Jean, mitä olet\npäättänyt?\n\nRanskalaisen silmissä välkkyi kylmä kiilto. Harmaa kalpeus katosi hänen\nkasvoiltaan, ja hänen suunsa vetäytyi arvoitukselliseen hymyyn.\n\n-- Erehdytte muutamista seikoista, herra. Tähän päivään asti minä olen\ntaistellut puolestanne enkä teitä vastaan. Mutta nyt annatte minulle\nyhden ainoan mahdollisuuden. Minä vien teidät Meleesen luo, ja se\nmerkitsee --\n\n-- Hyvä! Howland keskeytti hänet.\n\n-- No, no, eipä niin hyvä kuin luulette! Se merkitsee, että ette palaa\nsieltä milloinkaan, herra. Kuolemanne on siellä varma.\n\nHowland kiirehti tulisijan luo.\n\n-- Oletko nälkäinen, Jean? hän kysyi ystävällisesti. -- Älkäämme\nriidelkö! Sinulla on ollut hauskaa kustannuksellani -- nyt on minun\nvuoroni. Oletko jo syönyt aamiaista?\n\n-- Olin ajatellut saavani syödä sen teidän kanssanne, Jean sanoi\nkatkeran leikkisästi.\n\n-- Sitten -- sitten kun minä olisin antanut sinulle ruokaa,\najattelit tappaa minut, Howland sanoi nauraen, pannessaan suuren\nporonlihakimpaleen hellalle paistumaan. -- Olet aika vekkuli!\n\n-- Teidät pitäisi surmata!\n\n-- Sen olet sanonut minulle jo ennenkin. Kun tapaan Meleesen, saan\ntietää syyn siihen, -- ellen --\n\n-- Ellette?\n\n-- Niin minä tapan sinut, Jean. Olen juuri päässyt selville siitä, että\nsinut pitäisi tappaa. Jos siellä, minne me nyt lähdemme, Croisset, joku\nkuolee, niin kyllä se olet juuri sinä.\n\nJean oli vaiti. Hetken kuluttua Howland pani pöydälle leipää,\nporonpaistia ja suuren kannullisen kahvia. Sen jälkeen hän meni Jeanin\nluo ja vapautti hänen kätensä. Istuessaan toisella puolella pöytää hän\nviritti revolverin ja asetti sen lautasensa viereen. Jean irvisti\nhiukan ja kohautti olkapäitään.\n\n-- Tästä on leikki kaukana, Howland sanoi varoittaen. -- Jos minusta on\ntarpeellista ampua sinut, niin teen sen epäilemättä. Varo siis\nherättämästä epäluuloja!\n\n-- Minä tyydyin vain kunniasanaanne, Jean sanoi pistävästi.\n\n-- Tyydyn minäkin sinun sanaasi jossain määrin, Howland sanoi, kaataen\nkahvia kuppeihin. Äkkiä hän tarttui revolveriinsa. -- Et ole koskaan\nnähnyt minun ampuvan, Croisset. Näethän tuolla seinällä naulassa kupin?\nKolme kertaa Howland ampui sen läpi erehtymättä. Sitten hän katsoi\nhymyillen Jeaniin.\n\n-- Annan sinun käyttää käsiäsi ja jalkojasi -- paitsi yöllä, Howland\nsanoi.\n\n-- Hyvä Jumala, voitte olla minun suhteeni rauhallinen. Annan sanani\nsiitä, että olen kauniisti.\n\nAurinko oli jo korkealla, kun Croisset meni ulos. Hänen rekensä ja\nkoiransa olivat sadan askeleen päässä talosta ja Howlandin ensimmäisenä\ntehtävänä oli ottaa haltuunsa Jeanin pyssy ja korjata siitä pois\npatruunat. Kun he sitten olivat lähtövalmiina, Croisset kääntyi\npuolittain insinöörin puoleen.\n\n-- Herra, hän sanoi hiljaa, -- en voi sille mitään, että pidän teistä,\nvaikka minun olisi jo kauan sitten pitänyt surmata teidät. Toistan\nvieläkin, että jos lähdette pohjoiseen, teillä on sadasta yksi\nmahdollisuus välttää kuolema. Vakuutan, että jopa puut kaatuvat siellä\nteidän päällenne -- ja että korpit nokkivat teiltä silmät. Ainoa\nonnellinen mahdollisuus, herra --\n\n-- Sitä juuri aion käyttää, Howland sanoi varmalla äänellä.\n\n-- Aioin sanoa, Jean sanoi levollisesti, -- että sikäli kuin niitä,\njotka eilen lähtivät Wekuskosta, ei ole kohdannut mikään onnettomuus,\non sekin ainoa mahdollisuus hävinnyt. Jos palaatte etelään, henkenne on\nturvassa. Jos taas lähdette pohjoiseen, olette kuoleman oma.\n\n-- Kai siellä sentään on jotain hauskaa, Howland sanoi nauraen. -- Kas\nniin, Jean, hoputa koiriasi!\n\n-- Minun mielestäni olette hullu -- mutta rohkea mies, Croisset sanoi,\nläiskäyttäen ruoskaansa vetokoirien keltaisten selkien yli.\n\n\n\n\nTakaa-ajo\n\n\nJean juoksi koirien vieressä ja Howland reen perässä. Pari kertaa\nCroisset vilkaisi hymyillen taakseen insinööriin, ja tämä katsoi häneen\nkylmästi, mutta heidän katseissaan oli kuitenkin keskinäistä\nymmärtämystä. Howland käsitti, että ranskalainen kyllä pääsisi pian\nkauemmas, mutta ei kuitenkaan niin pitkän matkan päähän, ettei hänen\nluotinsa tätä tavoittaisi. Hän olikin päättänyt kylmäverisesti ampua\nCroisset'n jos tämä yrittäisi paeta. Jos hänen täytyisikin jatkaa\nmatkaa yksinään, hän saattaisi helposti seurata Meleesen ja Jackpinen\nreen jälkiä.\n\nToisen kerran pohjoiseen tulonsa jälkeen hän tunsi nyt verensä\nkuumenevan samoin kuin silloin, kun hän Prince Albertissa oli vuorella\nseistessään kuullut suden ulvontaa ja sitten myöhemmin nähnyt ikkunan\nläpi kauniit naiskasvot. Howland oli niitä miehiä, jotka täysin\nluottivat omiin ruumiin- ja sielunvoimiinsa, ja hän tunsikin nyt\nitsensä hyvin levolliseksi. Hänen voitokas taistelunsa kaupungissa\nkaikkia vaikeuksia vastaan oli antanut hänelle luontaista\nitseluottamusta. Se ilmenikin hänen iloisilla kasvoillaan hänen\njuostessaan reen perässä, ja se ihmetytti suuresti Jean Croisset'tia.\n\n-- Siunatkoon, olette merkillinen ihminen! ranskalainen huudahti,\nheidän kuljettuaan jo noin puoli peninkulmaa. -- Pyhimysten nimessä,\nherra, te nauratte -- vannon, ettei nyt ole mitään naurunaihetta.\n\n-- Voiko mies olla muuta kuin iloinen, ollessaan matkalla häihinsä?\nHowland sanoi läähättäen.\n\n-- Mutta ei kuitenkaan ollessaan matkalla hautajaisiinsa!\n\n-- Jos olisin sinun siunattuja pyhimyksiäsi, antaisin salaman iskeä ja\ntuhota sinut, Croisset. Minkälainen sydän sinulla oikeastaan on, mies?\nSiellä, minne nyt olemme matkalla, on maailman kaunein tyttö. Minä\nrakastan häntä. Hän rakastaa minua. Kuinka en siis olisi iloinen, kun\nnyt niin pian saan nähdä hänet ja ottaa hänet mukaani etelään?\n\nJean mutisi jotain.\n\n-- Ehkä sinä olet mustasukkainen, Jean, sanoi Howland. -- Sitä minä en\ntotisesti olekaan tullut ajatelleeksi.\n\n-- Minä omistan sen, jota rakastan, ja häntä en vaihtaisi keneenkään\ntoiseen.\n\n-- Hitto sinua ymmärtäköön, mies! insinööri huudahti. -- Sinä sanot\nolevasi rakastunut, mutta kuitenkaan et tahdo auttaa Meleeseä ja minua.\nMitä se merkitsee?\n\n-- Mutta sitähän minä juuri teen -- autan Meleeseä. Olisin tehnyt\nhänelle vielä suuremman palveluksen, jos olisin antanut heti\nensimmäisenä iltana tappaa teidät ja jättänyt ruumiinne pedoille.\nOlenhan sanonut teille kymmenet kerrat, että olisi aivan oikein tappaa\nteidät. Ja teidät tapetaankin -- vieläpä sangen pian, herra.\n\n-- Mutta niin ei sittenkään tapahdu, Jean. Etsin nyt käsiini Meleesen,\nja sitten palaamme yhdessä etelään. Jos olet kunnon mies, Croisset,\nsaat ehkä kyyditä meidät Wekuskoon, vieläpä mahdollisesti pääset\nsulhaspojaksi meidän häihimme. Mitä siitä sanot?\n\n-- Te olette hullu, Jean sanoi ja läimäytti ruoskaansa koirille ohjaten\nne kääntymään luoteeseen.\n\n-- Voitamme täten kokonaisen päivän, Croisset selitti Howlandin\nkysyessä kiivaasti syytä suunnan muuttamiseen. -- Tulemme näin toiselle\ntielle, jota kulkien pääsemme pikemmin perille. Siitä riippuu ainoa\nmahdollisuus teidän pelastumiseksenne, herra. Jos tuo toinen reki on\nsivuuttanut --\n\nJean kohautti olkapäitään ja hoputti koiriaan.\n\n-- Kuulehan, Howland huusi, juosten hänen vieressään. -- Ketkä\nmatkustavat siinä toisessa reessä?\n\n-- Ne, jotka aikoivat tappaa teidät Prince Albertissa ja Wekuskossa,\nCroisset vastasi.\n\nHowland hiljensi juoksuaan, niin että hän jäi hieman jälkeen. Tunnin\nkuluttua hän oli niin väsynyt, että hänen täytyi usein istua rekeen, ja\nmatka edistyi siten hitaammin. Jean ei enää vastannut hänen\nkysymyksiinsä. Howland voi huomata, että Croisset näytti nyt olevan\nyhtä halukas kuin hänkin pääsemään perille mahdollisimman pian. Howland\ntuli ajatelleeksi, että koska hän kai nyt tapaisi pahimmat\nvihollisensa, hän taistelisi heitä vastaan, ja kun he olisivat poissa\nhänen tieltään, eivät pohjoisessa tuntisi häntä muut kuin Meleese ja\nvoitettu Croisset.\n\nToivo täytti hänen sydämensä, ja hän kumartui tarkkailemaan Jeanin\nlataamatonta pyssyä. Peninkulma peninkulmalta vakiintui hänen\npäätöksensä, että hän ottaa nyt ratkaisevan askeleen. Jos he pääsisivät\nMeleesen ja Jackpinen jäljille ennen kuin toinen reki oli ehtinyt ohi,\nhän jäisi odottamaan vihollisiaan; jos nämä taas olisivat jo päässeet\nedelle, hän ajaisi heitä takaa ja hyökkäisi heidän kimppuunsa.\n\nSamanlaisella tarkkuudella kuin olisi suunnitellut tunnelin tai sillan\nrakentamista, hän selvitti itselleen kaikki mahdollisuudet. Reessä\nolisi ehkä kaksi tai kolme henkeä. Jos he tulisivat lyhyen ampumamatkan\npäähän, hän pakottaisi Jeanin sitomaan heidät, pitäen itse heitä\npaikallaan ase viritettynä. Jos he taas tekisivät vastarintaa, hän\nehtisi ampua heidät kuoliaiksi tai ainakin haavoittaa heitä, ennen kuin\nhe ehtisivät tarttua pyssyihinsä, jotka heillä epäilemättä oli mukanaan\nreessä. Tilanne oli nyt muuttunut sellaiseksi, ettei hän enää tullut\nollenkaan ajatelleeksi, mitä nuo miehet mahdollisesti olivat\nMeleeselle.\n\nTuntia ennen päivällistä, kun he olivat saapuneet jääpeitteiselle\nkukkulan laelle, Jean osoitti alas laaksoon, joka oli sen ja toisten\nkaukana näkyvien vuorten välissä.\n\n-- Tämä on osa Barren Landsia. Näettekö tuota tummaa metsänrajaa vuoren\nlänsi- ja eteläpuolella? Siellä toisella puolella on Athabaska-maa.\nJostain sieltä löydämme varmasti ne toiset jäljet. Olin odottanut, että\nme tapaisimme heidät jo täällä laaksossa.\n\n-- Ketkä? Meleesen ja Jackpinen, vai --.\n\n-- Ei, ne toiset, herra. Syömmekö nyt päivällistä?\n\n-- Emme ennen kuin olemme löytäneet jäljet, Howland sanoi. -- Haluan\nmahdollisimman pian saada selville sen -- yhden ainoan mahdollisuuden,\njosta sinä olet maininnut, Croisset. Jos he jo ovat ennättäneet\nohitsemme --\n\n-- Jos he todellakin ovat ennättäneet ohitsemme, on viisainta, herra,\nettä annatte minun tässä ampua luodin ohimoonne.\n\nHän meni koirien luo ja ohjasi ne alas kukkulan rosoista rinnettä\nHowlandin työntäessä rekeä. Kolme neljännestuntia he taivalsivat\ntasankoa pitkin näkemättä missään liikettä, ja Howland huomasi, että\nJean alkoi näyttää yhä pettyneemmältä, mutta vielä vähän matkaa\najettuaan Croisset pysäytti koirat ja huudahti:\n\n-- Mitä sanotte noista? Hän osoitti lunta.\n\nMelkein laakson laidassa he näkivät kahden reen jäljet.\nSilmänräpäykseksi Howland unohti varovaisuutensa kääntäen Jeanille\nselkänsä ja kumartuen lähempää katsomaan jälkiä. Katsahtaessaan sitten\nseuralaiseensa Howland huomasi hänen silmissään merkillisen\nveitikkamaisen ilmeen.\n\n-- Olette hyvin ajattelematon, herra! hän sanoi. -- Olkaa hiukan\nvarovaisempi, herra! Ei ole sanottu, että minä toisen kerran jaksan\nvastustaa tuollaista houkutusta.\n\n-- Todellakin! Howland huudahti hypäten pystyyn. -- Olen sinulle hyvin\nkiitollinen, Jean. Ellei minulla olisi epäilyksiäni, puristaisin\nkättäsi. Kaukanako edellä luulet heidän olevan?\n\nCroisset oli polvistunut jälkien viereen.\n\n-- Hangen pinta on aivan äskettäin rikottu. He ovat kulkeneet tästä\nnoin pari kolme tuntia sitten. Mutta toinen reki on kulkenut tästä jo\nkolme, neljä päivää sitten.\n\nHowland kääntyi, tarttuen Croisset'n pyssyyn. Jean näki, että insinööri\nasetti siihen uusia patruunoita.\n\n-- Jos sinulla on eväissäsi jotain sopivaa kylmää syötävää, niin ota\nnyt esiin, hän käski. -- Syömme juostessamme. Ellei mitään sellaista\nole, on tyydyttävä olemaan nälissämme. Meidän täytyy tavoittaa se reki\nnyt iltapäivällä tai ainakin illalla -- taikka nääntyä.\n\n-- Siunatut pyhimykset, mutta siinä tapauksessa varmasti näännymme. Ja\nellemme me, niin nääntyvät ainakin koirat.\n\n-- Eikö ole mitään sopivaa syötävää?\n\n-- On palanen kuivaa lihaa -- siinä kaikki. Mutta sanon, että meidän on\nmahdoton saada kiinni sitä rekeä.\n\n-- Mutta minä sanon, että jos on jotain syötävää mukana, niin ota se\nheti esiin, Croisset. Meidän on saatava kiinni rakkaat ystäväsi, ja jos\nvitkastelet, niin tapahtuu jotain epämiellyttävää. Käsitätkö?\n\nJean oli kumartunut eväslaukkuun päin, ja insinöörin uhkaavat sanat\nsaivat hänen silmänsä salamoimaan vihasta. Samassa hän näytti aikovan\nsanoa jotain, mutta hillitsi itsensä ja otti esiin lihanpalan, jonka\nhän jakoi kahtia antaen ensin toisen palan Howlandille, ennen kuin meni\nkoirien luo. Seuraavan tunnin aikana hän katsoi vain pari kertaa \ntaakseen, ja koetti parhaansa mukaan hoputtaa koiria. Ennen kuin he\nolivat saapuneet Jeanin osoittamaan metsänlaitaan, Howland huomasi,\nettä koirat alkoivat väsyä. Etukoira kulki vain laahustaen, ja monta\nkertaa koko valjakko pysähtyi. Ainoastaan Croisset'n ruoskaniskut\nsaivat sen liikkeelle. Kaiken kukkuraksi Howland tunsi pian itsensäkin\nniin uupuneeksi, ettei hän jaksanut seurata Jeania, ja kun hän istahti\nrekeen, matka edistyi vieläkin hitaammin.\n\nHe pääsivät kuitenkin vähitellen metsään, ja Jean, joka näytti\nunohtaneen sekä seuralaisensa että koirien väsymyksen, kulki valjakon\nedellä, katse tähdättynä edessä oleviin kapeisiin raiteisiin. Howland\nhuomasi selvästi, että hänen äskeiset uhkaavat sanansa painoivat Jeanin\nmieltä, ja hän koetti useita kertoja voittaa hänen yrmeytensä, mutta\nJean pysyi jäykkänä ja vastasi harvasanaisesti kysymyksiin. Viimein\ninsinööri hyppäsi reestä ja juoksi hänen luokseen.\n\n-- Pysähdy, Jean! hän huudahti. -- Olen jo saanut tarpeekseni. Sinä\nolet oikeassa, ja minä pyydän sinulta anteeksi. Koirat ja minä emme\nenää jaksa jatkaa matkaa tällä tavoin. On kai viisainta, että syömme\nnyt. Vai mitä sanot?\n\n-- Minä sanon, että pysähdymmekin nyt juuri parhaiksi, Croisset vastasi\nhyvin suopeasti. -- Puoli tuntia vielä, ja olisimme päässeet metsän\nläpi, ja heti sen takana ovat ne, joita etsitte -- Meleese ja hänen\nväkensä. Aioin juuri ilmoittaa sen teille Meleesen takia. Mitä\ntapahtuisikaan, jos ilmestyisitte sinne keskellä kirkasta päivää!\nKuulkaa!\n\nJean kohotti varoittaen kätensä. Etäältä kuului koirien haukuntaa.\n\n-- Se on Mackenzie-koiriamme, hän jatkoi hiljaa, ja hänen äänessään oli\nvoitokas sävy. -- No, herra, kun nyt olen tuonut teidät tänne, niin\nmitä nyt aiotte tehdä? Haluatteko, että lähdemme syömään päivällistä\nniiden kanssa, jotka tulevat surmaamaan teidät, vai tahdotteko viettää\ntässä muutamia tunteja rauhoittuaksenne? Sanokaa itse!\n\nSilmänräpäyksen Howland seisoi liikkumattomana, hyvin hämmästyneenä\nranskalaisen äsken lausumista sanoista. Mutta pian hän kuitenkin oli\nentisensä. Hänen silmissään oli metallinkova kiilto, kun ne kohtasivat\nJeanin puolittain pilkallisen katseen.\n\n-- Ellen olisi käskenyt sinun pysähtyä, niin olisimmeko jatkaneet\nmatkaa? Howland kysyi pidättäen henkeään.\n\n-- Aivan varmaan, Croisset vastasi hymyillen. -- Tehän sanoitte\nminulle, että jos vitkastelisin, tapahtuisi jotain epämiellyttävää.\n\nSalamana Howland tempasi esiin revolverinsa ja ojensi sen ranskalaisen\nsydäntä kohti.\n\n-- Jos joskus olet rukoillut siunattuja pyhimyksiäsi, Jean Croisset,\nniin tee se nyt. Minä aion ampua sinut.\n\n\n\n\nValonsäde\n\n\nSiinä silmänräpäyksessä vaihtui ilme Croisset'n kasvoilla. Pilkallinen\nhymy kuoli hänen huuliltaan, ja hän muuttui harmaan kalpeaksi\nnähdessään Howlandin sormen olevan valmiina painamaan viritettyä hanaa.\nSilmänräpäys sen jälkeen kuului terävä naksaus.\n\n-- Kirottua! Tyhjä hylsy! Howland huudahti. -- Unohdin ladata tuvassa\nampumieni panosten jälkeen. Mutta nyt täältä tulee, Jean!\n\nTahallaan hän ampui toisen tyhjän patruunan.\n\n-- Hyvä Jumala! Croisset läähätti. -- Herra -- Metsän takaa kuului\nkoirien haukuntaa. Howland siirsi sekunniksi katseensa ranskalaisen\npelästyneiltä kasvoilta kääntyen katsomaan sinne päin, josta ääni\nkuului.\n\n-- He tulevat! Croisset huusi. -- Minä vannon, että --\n\nJälleen Howland kohotti revolverinsa ja tähtäsi Jeanin sydämeen.\n\n-- Nyt on aivan välttämätöntä, että minä ammun sinut, hän sanoi\npelottavan rauhallisena. -- Minähän sanoin surmaavani sinut, jos sinä\njohdatat minut ansaan. Nyt ei ole muuta keinoa kuin tapella -- jos\ntänne tulee ihmisiä. Kuule!\n\nTällä kertaa kuului lähempää miehen ääni sekä liikkeelle lähtevän\nkoiravaljakon hiljaista haukkumista. Howlandin kasvot tulivat yhtä\nvaaleiksi kuin Croisset'nkin, mutta se ei johtunut pelosta.\n\n-- Nyt ei ole muuta neuvoa kuin tapella, hän sanoi yhä entistä\nrauhallisemmin. -- Jos nyt olisin peninkulman tai pari taaempana,\nkaikki kävisi niin kuin olin suunnitellut. Mutta täällä --\n\n-- Kiirehtikää, herra, seuratkaa minua. Se on ehkä joku metsästäjä,\njoka lähtee tarkastamaan ansojaan. Pahimmassa tapauksessa --\n\n-- Mitä sitten? Howland kysyi.\n\n-- Voitte ampua minut hiukan myöhemmin, ranskalainen selitti, hänkin\nnyt levollisempana. -- Hyvä Jumala, minä pelkään teidän revolverianne!\nMinä koetan pelastaa teidät, jos voin. Annatteko minun koettaa -- vai\nammutteko minut?\n\n-- Minä ammun sinut, jos sinä epäonnistut! insinööri vastasi.\n\nTuskin hän oli tämän sanonut, kun Croisset juoksi koirien luo, tarttui\netummaisen koiran niskahihnaan ja vei valjakon jäljiltä viereiseen\npensaikkoon ja sen kautta kauemmas sivuun. Tuskin he olivat ehtineet\nsadan metrin päähän, kun he jälleen kuulivat miesäänen. Jean pysäytti \nvaljakkonsa.\n\n-- Ylistetty olkoon Pyhä Neitsyt, meillä oli todellakin onnea! hän\nhuudahti. -- Tuo toinen reki on poikennut itäisille jäljille. Jos se\nolisi tullut aukeamalle, josta käännyimme tänne --. Hän huoahti\nhelpotuksesta. -- Hyvä Jumala, tuskinpa he olisivat ajaneet eteenpäin\njäämättä ihmettelemään!\n\nHowland latasi revolveriaan.\n\n-- Ensi kerralla en aio ampua turhaan, hän sanoi pitäen asetta koholla.\n-- Olit hetki sitten lähempänä kuolemaa kuin koskaan olet ollut, Jean,\n-- ja nyt puhukaamme asiat selviksi keskenämme. Matkalla luotin vielä\nvähän sinuun, mutta nyt en enää tee sitä. Katson nyt sinut pahimmaksi\nvihollisekseni, ja vaikka nyt oletkin hyvin lähellä ystäviäsi, et\nmilloinkaan ole ollut niin tukalassa tilanteessa kuin nyt. Jos\nepäonnistun tehtävässäni, tapan sinut. Jos et toimi niin, että saan\nnähdä Meleesen ja puhua hänen kanssaan, niin tapan sinut. Kuolemasi on\nsiinä tapauksessa yhtä varma kuin lähestyvä yö. Saadessani pienenkin\naiheen epäluuloon ammun kuulan sydämeesi. Mitä sinä nyt siis aiot\ntehdä?\n\n-- Olen iloinen, että vielä olen hengissä. Koetan nyt tehdä parhaani,\nJean vastasi. Samassa muutamia lumihiutaleita putosi maahan, ja Jean\nkatsoi taivaalle. -- Tunnin kuluttua tulee sankka lumisade. Elleivät he\nsiihen mennessä havaitse jälkiämme, olemme turvassa.\n\nHe jatkoivat matkaa hitaasti ja varovaisesti metsän läpi, ja joka\nkerran kun Jean kääntyi, hän näki Howlandin revolverin piipun olevan\ntähdätyn itseään kohti.\n\nPuolen tunnin kuluttua Croisset pysäytti valjakon kukkulan juurella.\n\n-- Jos luotatte minuun, niin pyydän teitä menemään edellä, hän\nkuiskasi. -- Tuon kukkulan laella on vanha koju, joka on ollut\nhylättynä vuosikausia. Sieltä voitte nähdä illalla valon Meleesen\nikkunasta.\n\nHän ei odottanut vastausta, vaan alkoi kiivetä kummun rinnettä ylös.\nPian he olivat kojun luona, eikä siellä näkynyt mitään elonmerkkejä.\nJean tutki tarkasti lumen pinnan, ja huomattuaan, ettei vaaraa ollut,\nhän huoahti helpotuksesta.\n\n-- Jumalan kiitos, tähän saakka olen pelastanut nahkani, hän sanoi suu\ntahallaan vinossa. -- Nyt, herra, päättäkää itse, onko Jean pitänyt\nsanansa!\n\nHe olivat menneet kukkulan toisen rinteen reunalle, ja sieltä Croisset\nosoitti sormellaan heidän edessään aukenevan tasangon yli. Noin puolen\npeninkulman päässä oli kolme, neljä hirsirakennusta, mustia ja aution\nnäköisiä. Eräs näistä rakennuksista oli aivan sen näköinen kuin se,\nmissä Howland oli ollut vankina, ja kun hän katseli sitä, hän näki\nsamassa koiravaljakon ja reen tulevan talon takaa ja pysähtyvän sen\neteen. Hän erotti selvästi ajajankin. Croisset sanoi äkkiä:\n\n-- Kuulkaahan! Te kai näette tuon miehen, joka nyt parhaillaan astuu\nportaita ylös taloon. Voin kertoa teille, että hän on sama henkilö,\njoka aikoi tappaa teidät Prince Albertissa, ja hän oli myös mukana\nsulkemassa teitä miinatunneliin. Talo on hänen asuntonsa, ja nyt hän\nluultavasti menee Meleesen luo. Jos olisitte taitava ampuja, voisitte\nlähettää häneen luodin näinkin kaukaa.\n\nMies oli pysähtynyt. Silmänräpäyksen hän katsoi laaksoon päin -- sitten\nhän katosi. Howland ei lausunut sanaakaan, mutta jokainen jäsen hänen\nruumiissaan värisi.\n\n-- Sanot, että Meleese on tuolla, hän sanoi viimein. -- Entä tuo mies\n-- kuka hän on, Croisset?\n\nJean kohautti olkapäitään ja väistyi pensaikkoon päin.\n\n-- Sitä en sano, hän vastasi. -- Olen tuonut teidät tänne. Olen\nnäyttänyt teille portaat, jotka vievät Meleesen huoneeseen. Voitte\nhakata minut palasiksi, mutta en sano, kuka hän on.\n\nTaas Howlandin silmät saivat uhkaavan ilmeen.\n\n-- Ojenna kätesi selän taa, Croisset, hän käski. -- Aion nyt sitoa\nkätesi, samoin kuin sinäkin teit minulle. Sitten --\n\n-- Entä sitten? Jean kysyi totellen hänen käskyään.\n\n-- Sitten sinä kerrot minulle kaikki, mitä minä tahdon tietää, Howland\ntäydensi sitoen hänen kätensä yhteen ranteista.\n\nSen jälkeen he menivät majaan. Huoneessa, jota valaisi vain yksi\nikkuna, ei ollut muuta kuin yhdellä seinällä suurehko pöytä sekä\nmuutamia tavaralaatikoita, joita nähtävästi oli käytetty tuoleina. Hän\nviittasi Jeania istumaan. Itse Howland lähti ulos, sitoi kiinni\nvaljakon etukoiran ja palasi sen jälkeen tupaan.\n\nValo lankesi ikkunasta suoraan Croisset'n tummapintaisille kasvoille\nsekä Howlandin revolveriin, joka oli tähdätty ranskalaisen rintaa\nkohti.\n\n-- Nyt, hyvä Jean, olemme valmiit puhumaan keskenämme vakavasti. Tässä\nme nyt istumme kaikessa rauhassa, ja tuolla alhaalla -- juuri parahiksi\nniin kaukana, ettei sinne kuulu, kun minä ammun -- ovat vihollisemme.\nEn todellakaan tiedä vielä paljon mitään. En tiedä syytä, miksi minä en\nvoisi lähteä tuonne alas aivan avoimesti ja rehellisesti ja miksi he\neivät kutsuisi minua syömään hyvää illallista kanssaan. Kuitenkin\ntiedän, ettei minun elämäni olisi minkään arvoinen, jos sinne menisin.\nSinä voit selvittää sen minulle täydellisesti, minä vaadin sitä nyt\nsinulta. Saatuani tietää, miksi minut tahdotaan surmata, en aio enää\nolla sellainen houkkio kuin tähän saakka. No niin. Alahan siis, tai\nminä ammun sinut.\n\nJean istui järkähtämättömän rauhallisena -- suorana ja pelkäämättömänä.\n\n-- Ampukaa vain, herra, hän sanoi hiljaa. -- Olen vannonut Pyhän\nNeitsyen nimeen olla sanomatta mitään enempää kuin jo olen sanonut.\nKiduttakaa miten paljon tahdotte, minä en missään tapauksessa vastaa\nkysymyksiinne.\n\nHitaasti Howland kohotti revolverinsa.\n\n-- Vielä kerran, Croisset, kerrotko?\n\n-- En, herra.\n\nPimeässä majassa pamahti kova laukaus. Jeanin toisesta korvalehdestä\npuristui esiin veripisara, mutta vaikka kuula oli suhahtanut niin\nläheltä hänen aivojaan, ei hän ollut edes liikahtanut.\n\n-- Kerrotko minulle, Jean?\n\nTällä kertaa insinööri tähtäsi ranskalaisen silmien väliin.\n\n-- En, herra.\n\nMiesten katseet kohtasivat. Kiivaasti huudahtaen Howland antoi aseensa\nvaipua.\n\n-- Suuri Jumala, sinä olet todellakin urhoollinen mies, Jean Croisset!\nMieluummin tapan tusinan muita kuin sinut.\n\nHän nousi ja meni ovelle. Ulkona satoi vielä vähän lunta. Alkoi jo\nhämärtää. Hermostuneesti nauraen hän kääntyi Jeanin puoleen.\n\n-- Hitto vieköön, tunnen oikein halua pyytää sinulta anteeksi. Tuliko\nkorvasi kipeäksi?\n\n-- Ei sanottavasti. Tuntuu vain siltä kuin siihen olisi pistetty\nneulalla. Ammutte hyvin, herra.\n\nHowland istuutui jälleen ja katsoi seuralaistaan kasvoihin.\n\n-- Minä tarkoitan nyt totta, Croisset. Älkäämme riidelkö! Olen saapunut\ntänne tavatakseni Meleesen. No, -- miten se on mahdollista?\n\n-- Niin totta kuin elän, en tiedä, Jean vastasi niin rauhallisena, kuin\nei pyssynkuula olisi pitkiin aikoihin vinkunut hänen kuuluvillaankaan.\n-- On nähdäkseni vain yksi keino: odottaa täällä kukkulalla kunnes\nMeleese lähtee ajelemaan koirillaan. Hänellä on oma valjakkonsa, ja\ntavallisesti hän lähtee ulos yksinään tai jonkun naisen kanssa\nleiriltä. Mutta hän on viime aikoina saanut istua reessä ehkä liian\npaljon; epäilen siksi, huvittavatko koirat häntä enää.\n\n-- Olin ajatellut käyttää sinua, Howland sanoi, -- mutta olen\nkadottanut luottamukseni sinuun. Suoraan sanoen, Croisset, olen varma\nsiitä, että olet yhtä valmis iskemään puukon minun selkääni kuin tuolla\nalhaalla asuvat roistot.\n\n-- En selkään, herra, ranskalainen sanoi hymyillen. -- Sen olisin jo\nvoinut tehdä, jos olisin tahtonut. Ei, ottelumme jälkeen minä tuskin\nenää haluan teitä surmata.\n\n-- Mutta olisin hullu, jos luottaisin sinuun! Eikö totta?\n\n-- Ette, jos minä annan sanani.\n\n-- No, kuulehan, Croisset, en voi vastustaa itseäni, vaan antaudun\nvaaraan. Howland sanoi äkkiä totisena. -- Tahdotko siis lähteä illalla\nMeleesen luo ja kertoa hänelle pyyntöni.\n\n-- Mikä se pyyntö on?\n\n-- Että hän tulisi tänne majaan.\n\n-- Sitä en tee, herra.\n\n-- Piru sinut periköön! Howland kivahti. -- Jos olisin varma siitä,\netten enää tarvitsisi sinua, kuristaisin minä sinut nyt kuoliaaksi.\n\nHän nousi ja meni tulisijan luo. Vaikka se olikin vanha, voi siihen\nvielä kuitenkin sytyttää takkavalkean, ja koska ulkona oli jo pimeä,\njoten savu ei voinut näkyä, hän alkoi valmistaa iltaruokaa. Jean\nkatseli häntä koko ajan vaiti, ja vasta kun ruoka ja juoma olivat\nvalmiina pöydällä, insinööri keskeytti hiljaisuuden.\n\n-- En tietystikään aio ryhtyä syöttämään sinua. Sen vuoksi minun täytyy\nnyt päästää kätesi vapaiksi. Mutta ole varuillasi!\n\n-- Minähän saattaisin murhata teidät haarukalla, ranskalainen hymähti\nveitikkamaisesti. -- Juon maljanne, herra, ja toivotan teille\nmenestystä.\n\n-- Sinä valehtelet! Howland kähisi.\n\nJean, joka oli kohottanut kahvikuppinsa, antoi sen vaipua.\n\n-- Se on totta, hän vakuutti. -- Taistelun jälkeen erämaan talossa en\nvoi muuta kuin toivoa teille menestystä. Juon myös Meleesen\nmenestykseksi, ja heidänkin onnekseen, jotka ovat pari kertaa\nkoettaneet surmata teidät, mutta kaikki on hyvin outoa. Ne, jotka ovat\nleirissä, ovat onnellisia siksi, että luulevat teidän kuolleen. Te taas\nette tule onnelliseksi, ennen kuin he ovat kuolleet. Ja Meleese --\nvoiko tämä kaikki tuoda hänelle onnea? Vakuutan, että olen yhtä\nhuolestunut kuin tekin! Antakoon Pyhä Neitsyt minun vajota maahan\nkuolleena, ellen sitä ole.\n\nHowland joi kahvinsa, ja hänen katseensa synkkeni. Hän muisti, miten\nJean oli taistellut hänen puolestaan Prince Albertissa.\n\n-- Olit vähällä tappaa yhden heistä -- sinä iltana Prince Albertissa,\nhän sanoi hitaasti. -- En voi käsittää, miksi silloin olit minun\npuolellani, etkä nyt kuitenkaan halua auttaa minua. Pelkäätkö lähteä\ntuonne alas?\n\nJean naurahti.\n\n-- Ette olisi ainoa, joka kuolisi jos he näkisivät minut näin, mutta jo\nriittää, herra. En sano enempää. Olen antanut sanani siitä.\n\nMitään vastaamatta Howland sitoi Croisset'n jalat.\n\n-- Lähden vähän tähystelemään. En pelkää, vaikka rupeaisitkin\nhuutamaan. Joka tapauksessa kuulisin sen ensin. Mutta jos jalkasi\nolisivat vapaat, päähäsi pälkähtäisi ehkä lähteä pois.\n\n-- Ettekö voisi levittää huopaa lattialle? Jos viivytte kauan, tämä on\nvähän liian kova istua.\n\nMuutaman minuutin kuluttua Howland lähti ulos tehtyään vankinsa olon\nniin mukavaksi kuin mahdollista. Nuoren insinöörin ympäröi pimeys.\nAinoa, mitä hän näki, oli pari kolme valontuiketta. Tähdet eivät\nloistaneet taivaalla; lunta satoi vieläkin, ja valot alkoivat vilkuttaa\nyhä himmeämpinä.\n\nHänet valtasi hillitön halu löytää Meleese ja hänen väkensä. Hän oli\nlujasti vakuuttanut itselleen, että hän tekisi kaiken harkiten ja\nrauhallisesti, ja ettei hänen suuri rakkautensakaan saisi häntä\npoikkeamaan siitä harkitsevasta elämäntavasta, joka myös oli tehnyt\nhänestä etevän insinöörin. Seisoessaan siinä lumessa hän varmistui\nsiitä, että hänen jälkensä kyllä peittyisivät seuraavaksi päiväksi, ja\nettä hän siten voisi vuorenharjanteelta seurata Meleesen liikkeitä ja\nodottaa häntä epämääräisen ajan. Hän astui hitaasti rinnettä alas.\nHyvin lyhyen matkan päässä pimeässä oli nyt hän, jonka vuoksi Howland\noli valmis uhraamaan kaikki, mitä hän piti pyhänä elämässään. Joka\naskeleella kasvoi Howlandin halu päästä häntä lähemmäksi, hiipiä kentän\npoikki ja rajuilman suojassa kulkea siksi, kunnes hän näkisi sen valon,\njonka Jean Croisset oli kertonut sieltä iltaisin tuikkivan.\n\nHän oli jo kukkulan juurella, ja varovaisuuden vuoksi hän oli astunut\nsyvät jäljet lumeen löytääkseen varmasti takaisin majaan.\n\nHän huomasi, että hänen sydämensä alkoi sykkiä rajusti. Ensin hän kuuli\nkoiran haukuntaa -- niin läheltä, että hän pysähtyi -- ja äkkiä vilahti\nvalo pimeydessä. Ennen kuin hän oli ennättänyt edes vetää henkeä,\nikkunaverho oli vedetty syrjään hänen edessään. Hän oli melkein leirin\nmuurin luona -- ja valo tuikki ylhäältä, jonne johtivat portaat!\n\nHetken aikaa hän seisoi hiljaa, kuunteli ja odotti. Ei näkynyt muita\nvaloja, eikä kuulunut muita ääniä kuin koiran haukuntaa. Hänen\nympärillään lumi putoili maahan pehmeästi, ja se synnytti hänessä\nturvallisuuden tunteen. Terävinkään silmä ei voisi nähdä eikä\nterävinkään korva kuulla häntä. Hän käveli taas eteenpäin eikä\npysähtynyt ennen kuin erotti pimeydessä suuren varjon, talon. Sen ainoa\nvalaistu ikkuna näkyi selvästi, ja se oli vain osaksi verhon peittämä.\nHänen siinä seisoessaan joku varjo vilahti ikkunan ohi. Oliko se\nnainen? Varjon lähetessä ikkuna pimeni, ja Howland seisoi siinä\nnyrkkiin puristetuin käsin melkein valmiina huutamaan erään nimen.\nHieman lähemmäs -- vain askel -- ja hän varmistuisi siitä.\n\nVarjo hävisi. Howland erotti lumiset portaat -- hän lähestyi niitä ja\nkatseli ylös. Kolmen metrin korkeudella hänestä tuikki valo.\n\nHän katsoi taakseen pimeyteen, josta oli tullut. Ketään -- ei ketään\nnäkynyt. Hän nousi nopeasti portaita ylös.\n\n\n\n\nMakuuhuoneessa\n\n\nPäästyään porrastasanteelle hän pysähtyi ja nojasi mustaan seinään,\nsitten hän hapuili kädellään ovenripaa ja löysikin sen. Heti sen\njälkeen hän astui pari, kolme, neljä askelta, kunnes vihdoin polvistui\nlumeen ikkunan alle ja koetti kurkistaa huoneeseen. Hän näki kerrallaan\nvain sentin alan. Ensin hän erotti kappaleen seinää, sitten ikkunan\nvieressä pienen pöydän, joka oli täynnä kirjoja ja aikakauslehtiä,\nsitten mukavan tuolin, jonka päälle oli levitetty iso talja. Toisella\npöydällä paloi lamppu. Hän ryömi vielä hieman eteenpäin, huomaten nyt\nvalkoisen vuoteen. Vielä muutama sentti eteenpäin, ja Howland pysähtyi\npainaen kasvojaan ikkunaa vasten.\n\nMeleese istui vuoteella. Hän nojasi leukaansa käsiään vasten, ja nuori\ninsinööri näki, että tytöllä oli kampausnuttu ja että hänen hiuksensa\nvaluivat hartioille. Hän oli nähtävästi juuri kammannut hiuksensa. Jos\nHowland olisi liikkunut hiukankin, Meleese olisi varmaan huomannut\nhänet.\n\nHänellä oli kova halu painaa kasvonsa tiiviimmin ikkunaan ja koputtaa\nniin että tytön huomio olisi suuntautunut häneen, mutta joku voima esti\nhäntä. Hitaasti tyttö kohotti katseensa, ja kummallista, kuin vaistoten\nhän samassa vetäytyi syrjään. Howland näki, miten hän tarttui\nhiuksiinsa ja sitoi ne pian kiiltäväksi palmikoksi.\n\nHowland silmäili kiireesti ympäri huonetta. Meleese oli aivan yksin.\nInsinööri huomasi oven johtavan sieltä toiseen huoneeseen, johon myös\npäästiin hänen takanaan olevan porrasoven kautta. Hän päätteli heti,\nettä tämä oli Meleesen asunto, muista erillään -- ja että Meleese\nparhaillaan oli menossa nukkumaan. Ellei ulko-ovi olisi lukossa ja hän\nmenisi sisään, voisiko kukaan häiritä häntä? Oli jo myöhä. Leirillä\nnukuttiin. Hän ei ollut nähnyt muita valoja.\n\nTuskin tämä ajatus oli syntynyt, kun hän jo seisoi porrasoven\nulkopuolella. Lukko vääntyi, hän avasi oven ja astui varovasti sisään.\nIlma oli siellä kylmä ja kostea. Hän ojensi kätensä oikealle ja tunsi\nrosoisen seinän; sitten hän astui askeleen eteenpäin ja tunsi seinän\nvasemmallakin puolella. Nähtävästi hän oli kapeassa käytävässä.\nEdessään hän huomasi valkoisen valoviivan; se tuli Meleesen ovesta.\nKooten rohkeutensa hän meni sitä kohti, koputti ja astui sisään.\nMeleese oli poissa. Howland veti oven perässään kiinni; hän tuskin\nuskoi silmiään. Huoneen toisessa päässä hän kuitenkin huomasi hiljaa\nheilahtelevan verhon, niin kuin joku olisi ollut sen takana.\n\n-- Meleese! hän sanoi hiljaa.\n\nKasvot liidunvalkoisina, vaatteet lumisina, Howland seisoi siinä\nojennetuin käsin, kun verho vedettiin sivuun ja Meleese seisoi hänen\nedessään. Ensin tyttö ei tuntenut häntä hänen aavemaisen ulkonäkönsä\ntakia. Mutta ennen kuin säikähdyksen huudahdus, joka juuri oli\npääsemäisillään hänen huuliltaan, ehti päästä ilmoille, levisi äkkiä\nhänen kalpeille poskilleen hehkuva, lämmin puna. -- Howland seisoi\nkädet ojennettuina häntä kohden, ikään kuin ilmaisten mykän rukouksen,\nMeleese taas puristaen käsiään rintaansa vasten ja koettaen tukahduttaa\nnyyhkytyksiään.\n\nKun Howland lähestyi häntä, ei hän löytänytkään niitä sanoja, jotka oli\naikonut tytölle lausua; nuori insinööri veti vain hänet puoleensa\npuristaen häntä rintaansa vasten, tietoisena siitä, että tällä hetkellä\nei mikään muu kuin hänen rajusti sykkivä sydämensä ja hänen kasvojensa\npolte voinut puhua tytölle selvempää kieltä hänen rajattomasta\nrakkaudestaan, joka näytti antavan eloa heitä ympäröivälle\nhiljaisuudellekin.\n\nSen keskeytti tytön äkillinen, äänekäs, puoleksi tukahtunut kirkaisu,\nja pelästyksestä lumivalkoiset kasvot kääntyivät hänen puoleensa.\nHowland tunsi, miten tyttö koetti riistäytyä irti; Meleesen katse\ntodisti tavatonta kauhua, ikään kuin hän äkkiä olisi kovasti\nsäikähtänyt jotain. Tämä muutos vaikutti Howlandiin vain kiihottavasti.\nHän päästi tytön syleilystään, ja taas tämä puristi tuskaisesti käsiään\nrintaansa vasten.\n\n-- Olen tullut tänne noutamaan sinua, Meleese, Howland sanoi\nrauhallisesti, ikään kuin hänen tuloaan olisi odotettu. -- Jean on\nminun vankini. Minä pakotin hänet kyyditsemään itseni majalle tuonne\nkukkulalle, ja siellä hän nyt koiravaljakkoineen odottaa minua. Me\nmenemme sinne tänä iltana -- nyt. Kuiskaavalla, rukoilevalla äänellä\nhän lisäsi: -- Hyvä Jumala, etkö sinä näe, miten minä sinua rakastan?\nja hän tarttui molemmin käsin tytön kasvoihin. -- Etkö ymmärrä,\nMeleese? Jean ja minä olemme tapelleet; hän makaa nyt majassa sidottuna\nkäsistä ja jaloista -- ja minä odotan sinua -- sinua. Hän taivutti\ntytön kasvot puoleensa, ja tämän huulet olivat häntä nyt niin lähellä,\nettä hän saattoi tuntea hänen hengityksensä. -- Minä olen tullut\ntaistelemaan sinusta -- ellet sinä omasta tahdostasi seuraa minua, hän\nlisäsi kiihkeästi kuiskaten. -- Minä en tiedä, miksi väkesi on tahtonut\ntappaa minut, miksi he edelleenkin tahtovat tappaa, mutta nyt se on\nsamantekevää. Sinut tahdon saada. Sitä olen tahtonut siitä saakka kun\nensi kerran näin vilauksen sinun kasvoistasi ikkunan läpi, siitä asti\nkun minun kimppuuni hyökättiin tiellä -- joka tunti, joka minuutti sinä\nolet minun ajatuksissani -- olet aina, niin kauan kuin elän. Ellet sinä\ntahdo seurata minua -- ellet tahdo tulla mukaani tänä iltana -- hän\npuristi tyttöä yhä lujemmin itseään vasten -- siinä tapauksessa jään\nsinun luoksesi.\n\n-- Ei, ei, ei, Meleese läähätti ja tarttui kovaa häntä käsivarresta. --\nTeidän täytyy palata nyt -- nyt -- Hän työnsi Howlandia ovea kohti. --\nTeidät surmataan, jos teidät tavataan täällä, hän lisäsi valittavalla\näänellä. -- Nyt ollaan siinä luulossa, että olette kuollut -- että\nputositte kalliolta koskeen ja hukuitte. Jos te ette usko minua, että\nen koskaan voi tulla mukaanne, niin sanokaa Jeanille --\n\nSanat näyttivät juuttuneen hänen kurkkuunsa.\n\n-- Sanokaa Jeanille mitä? Howland toisti hiljaa.\n\n-- Menettekö sitten? hän huudahti nyyhkyttäen. -- Palaatteko siinä\ntapauksessa etelään, jos Jean kertoo teille kaikki -- kaikki minusta --\nja --\n\n-- En, Howland keskeytti hänet.\n\n-- Jos vain tietäisitte kaikki -- niin palaisitte, ettekä enää koskaan\nkoettaisi tavata minua. Silloin ymmärtäisitte --\n\n-- Minä en koskaan ymmärrä mitään sellaista. Minun mielestäni juuri\nsinä, Meleese, et ymmärrä! Minä en ollenkaan välitä siitä, mitä Jean\nvoi kertoa minulle. Käsitätkö?\n\nHowland vaikeni ja katsoi tyttöä suoraan silmiin.\n\n-- En välitä mistään muusta kuin siitä, mitä sinä sanoit minulle\nWekuskossa -- ettei ole väärin, että rakastan sinua.\n\n-- Mutta jos sanon teille, jos tunnustan, että valehtelin teille --\nlähdettekö sitten? tyttö kysyi innokkaana.\n\nHänen silmissään leimahti kummallinen kiilto.\n\n-- En, Howland vastasi levollisesti. -- En uskoisi sinua.\n\n-- Mutta se on totta. Valehtelin -- valehtelin teille kauheasti. Teidän\ntäytyy nyt siis lähteä. Ettekö käsitä? Jos nyt joku tulisi ja näkisi\nteidät täällä --\n\n-- Silloin syntyisi tappelu, insinööri sanoi tuimasti. -- Olen\ntullutkin tänne valmiina taistelemaan. Hän vaikeni ja näki Meleesen\nruskean pään vaipuvan alas, ja tytön koko ruumis värisi. Howlandin\nkasvoilta oli kalpeus kadonnut. Hänen sydämensä sykki ilosta -- hän oli\nvarma Meleesen rakkaudesta -- hän puristi tyttöä lujemmin itseään\nvasten ja kohotti kädellään hänen kasvojensa. Tyttö ei vastustanut,\nmutta Howland huomasi hänen kasvoillaan saman rukoilevan ilmeen kuin\naikaisemmin Wekuskon tiellä.\n\n-- Miksi et kerro minulle kaikkea? Howland kysyi. -- Sinä luulet, että\njos kertoisit minulle muutamia seikkoja, minä en koskaan enää tahtoisi\nnähdä sinua. No, jos sinä nyt tahdot, että minä lähtisin -- miksi et\nsiis kerro minulle niitä. Ellet voi sitä tehdä, niin seuraa minua tänä\niltana! Me voimme lähteä minne tahansa -- vaikka maailman ääriin.\n\nHowland vaikeni sen ilmeen takia, joka oli ilmestynyt Meleesen\nkasvoille hänen katsoessaan ikkunaan päin. Tytön katseesta kuvastui\nsanomaton kauhu, ja tahtomattaan nuori insinöörikin käänsi katseensa\nsamaan suuntaan. Ikkunan takana näkyivät miehen kasvot. Howland erotti\nparin tuijottavia silmiä sekä tuuhean, villinnäköisen, lumisen parran.\nHänen ollessaan kuolemaisillaan Prince Albertin lähellä, missä hänen\nkimppuunsa oli hyökätty, hän oli nähnyt nuo samat piirteet; niissä\nkuvastui nyt sama viha, sama pirullinen julmuus kuin silloinkin.\n\nHowland irrottautui kiireesti tytöstä ja tähtäsi revolverillaan\nikkunaan. Samassa kasvot olivat kadonneet. Mutta ei kestänyt kuin pari\nsilmänräpäystä, kun hän kuuli miesäänen huutavan jotain, sitten heti\ntoisen äänen, ja sen jälkeen ulko-ovi avattiin kiireesti.\n\nHowland kääntyi ja nosti aseensa kohti ovea. Mutta Meleese kiirehti\nhänen eteensä ja lukitsi oven nopeasti. Sen jälkeen hän riensi\nHowlandin luo -- kalvennein kasvoin ja ruumis väristen pelästyksestä.\nSanaa sanomatta tyttö tarttui insinöörin käsivarteen ja vei hänet saman\nverhon taakse, missä hän itse oli ollut Howlandin tullessa sisään. He\nolivat nyt toisessa huoneessa, jota takkavalkea valaisi himmeästi ja\njossa myös oli yksi ikkuna.\n\n-- Teidän täytyy poistua -- tätä kautta! hän huudahti, ja hänen\nkyntensä painuivat syvälle Howlandin käsivarteen. -- Pian! Voi\nJumalani, miksi ette kiiruhda? Ettekö voi mennä?\n\nHowland seisoi hiljaa. Käytävästä kuului ankaraa kolkutusta, ja ovea\nvaadittiin avattavaksi. Ulkona haukkui koira, ja myös siellä huhuili\ntoinen miehen ääni.\n\n-- Miksi menisin? hän kysyi. -- Sanoinhan minä sinulle, Meleese,\nmuutama minuutti sitten, että olen valmistautunut tappeluun. Aionkin\njäädä tänne -- taistelemaan!\n\n-- Oi älkää, älkää! tyttö nyyhkytti koettaen vetää häntä lähemmäs\nikkunaa. -- Pääsette nyt helposti pakoon lumimyrskyn suojassa. Lumi\npeittää jälkenne. Jos jäätte tänne, niin teidät tapetaan -- tapetaan --\n\n-- Mieluummin tappelen ja tulen tapetuksi kuin lähden ilman sinua. Jos\nsinä tulet mukaan --\n\nMeleese painautui hänen syliinsä.\n\n-- Minä en voi tulla nyt -- tätä tietä, hän kuiskasi. -- Mutta minä\ntulen pian -- minä tulen. Hän piteli Howlandin päätä käsiensä välissä.\n-- Menettekö -- jos minä lupaan sen teille?\n\n-- Vannotko seuraavasi minua -- tulevasi mukaani Wekuskoon? Hyvä\nJumala, Meleese, puhutko sinä totta?\n\n-- Minä tulen, minä tulen -- jos nyt lähdette. Tyttö työnsi häntä\nikkunaan päin. -- Minä tulen -- tulen, mutta en Wekuskoon, jonne teitä\nvainottaisiin. Palatkaa Prince Albertiin -- hotelliin, missä ensin\nnäitte minut. Tulen sinne -- joskus -- sitten kun voin.\n\nKylmä tuuli puhalsi häntä kasvoihin. Hän oli pistänyt revolverin\ntaskuunsa ja piti vielä silmänräpäyksen Meleeseä sylissään.\n\n-- Sinä siis tulet vaimokseni? hän kuiskasi.\n\nHowland tunsi tytön sydämen sykkivän omaansa vasten. Äkkiä Meleese\nkiersi käsivartensa lujasti hänen kaulaansa.\n\n-- Tulen -- jos huolitte minusta sitten enää, kun olette saanut tietää,\nkuka olen. Menkää nyt -- voi -- menkää, menkää!\n\nHowland hyppäsi ikkunasta ulos.\n\n-- Jos sinä et tule -- kuukauden kuluessa -- palaan tänne, hän sanoi.\n\nMeleese kurotti hänelle suudelman ja kuiskasi:\n\n-- Minä tulen.\n\nTuskin Howlandin jalat olivat koskettaneet maata, kun hän kuuli koiran\nhaukkuvan kiivaasti aivan vieressään, ja kun hän juoksi pois\nlumipyryssä, tämä seurasi hänen kantapäillään. Koiran haukunnan ja\nmiesten kovaäänisten huutojen välissä hän ehti tuskin hengittää. Hänen\nylitseen lensi luoteja toinen toisensa jälkeen, ja käheä ääni kuului\nyllyttävän koiraa.\n\nHowland huomasi pian, että jos koira saisi seurata häntä, hänen pakonsa\nolisi turha. Siksi hän äkkiä hiljensi vauhtiaan, viritti revolverin\nhanan ja kääntyi vihollisiinsa päin. Hän ampui kolme kertaa -- ja\nvalitushuuto todisti, että kuulat olivat osuneet.\n\nTaas hän syöksyi eteenpäin -- koskaan ei hänen verensä ollut kiehunut\nniin kuin nyt. Ikkunan vieressä Meleese seisoi kuunnellen ja rukoili\nhänen puolestaan. Tietoisuus siitä, että hän oli voittanut itselleen\ntuon ihanan olennon, synnytti Howlandissa rajua, melkein hulluuteen\nsaakka kuohahtavaa riemua. Nyt ei mikään voinut estää häntä. Hän\npanosti revolverinsa uudelleen.\n\nJean Croisset'ia, joka makasi sidottuna majassa, hän ei ennättänyt\najatella lainkaan. Hänestä oli hulluutta palata tuon ranskalaisen luo.\nHowland tahtoi nyt kulkea yksin erämaassa luottaen vain revolveriinsa\nja kompassiinsa. Hänen vihollisillaan ei tässä tapauksessa olisi\nainakaan reen jälkiä seurattavanaan; hänen ei nyt tarvinnut pelätä,\nettä joku hänet pettäisi.\n\nHän pysähtyi hetkeksi kuunnellakseen ja katsoakseen taakseen. Mutta kun\nhän taas aikoi jatkaa matkaansa, hänen sydämensä oli vähällä lakata\nsykkimästä. Noin kuuden askeleen päässä hänestä näkyi varjo, ja ennen\nkuin hän ehti vetää esiin revolverinsa, kuului pamaus. Howland horjahti\ntaaksepäin, näkyi leimahdus, revolveri putosi, ja lumelle kaatuessaan\nhän tunsi saman käheän äänen, joka oli usuttanut koiria. Sitten seurasi\nhiljaisuus -- kunnes vähän ajan päästä kuului ääniä. Nekin häipyivät,\nmutta yksi ainoa kuiske soi hänen korvissaan, kuiske niin valittava,\nnyyhkyttävä. Hän tiesi, että se oli Meleese. Howland koetti puhua,\nmutta hänen kielensä oli kuin lyijyä, ja koettaessaan kohottaa käsiään,\nne olivat kuin rautakahleissa.\n\nVallitsi täydellinen hiljaisuus. Hän vietti tuskallisen yön, kunnes\naamun ensimmäinen säde pilkahti. Hänestä tuntui, kuin hän olisi maannut\nsiinä vuosikausia, ja tänä aikana hän oli turhaan koettanut liikuttaa\njäseniään. Mutta viimein hän kuitenkin voitti. Hänen silmänsä\navautuivat, ja hän nousi. Hänen ensimmäinen havaintonsa oli, ettei hän\nmaannutkaan lumessa, eikä tuuli puhaltanut hänen kasvoihinsa. Sen\nsijaan hän tunsi nyt olevansa kosteassa vankiluolassa. Hänen\nympärillään oli pimeää -- paitsi kohtaa, missä pieni keltainen\ntulisilmä tuijotti häneen. Ensin hänestä näytti kuin tuo silmä olisi\nollut peninkulman päässä. Mutta se läheni -- läheni -- kunnes hän\nhuomasi sen kynttiläksi, joka paloi noin metrin päässä hänestä.\n\n\n\n\nJeanin kertomus\n\n\nHowland palasi nyt tajuihinsa. Hän tiesi, ettei enää maannut lumella.\nHänen koettaessaan nousta kynnet vajosivat kosteaan maahan, ja samassa\nhän tunsi kuin terävän veitsen viiltävän itseään päälaesta rintaan\nsaakka. Hänen edessään tanssi ja vilkkui sadoittain valoja pannen hänet\naivan pyörälle, ja hän rupesi voimaan pahoin. Vähän ajan kuluttua valot\nkuitenkin katosivat, kunnes hän lopulta erotti vain todellisen\nkynttilän.\n\nHowlandin koetellessa päätään hänen sormensa tulivat tahmeiksi. Häntä\npöyristytti. Luoti oli hipaissut hänen päätään. Puoli senttimetriä\nalemmas, niin hän ei enää hengittäisi. Hän sulki silmänsä muutamiksi\nminuuteiksi, ja kun hän jälleen aukaisi ne, erotti hän selvästi\nvankilansa mustat muurit.\n\nHänestä tuntui kuin hän olisi saanut ponnistella hyvin kauan ennen kuin\nhän pääsi jaloilleen ja ehti kynttilän luo. Hän hapuili pitkin seiniä\nja löysi vihdoin matalan, raskaan oven, joka oli lukittu ulkoapäin, ja\nheti sen vieressä oli niin pieni aukko, että siitä tuskin saattoi\npistää ulos käsivartensa. Vielä hän löysi pari muutakin rakoa, joista\ntulvi sisään raitista ilmaa.\n\nHowland istuutui pöydän vieressä olevalle tuolille. Huolellisesti hän\ntarkasti taskunsa. Hänen vyönsä ja revolverinsa olivat poissa. Häneltä\noli myös otettu kirjeet ja paperit. Tulitikkuakaan ei ollut jätetty\ntaskuun.\n\nHän kuunteli. Hän kuuli heikkoa kellon tikitystä. Hän koetti\nkellotaskuaan. Se oli tyhjä. Jälleen hän kuunteli. Tällä kertaa hän oli\naivan varma siitä, että tikitys kuului jostain alhaalta. Hän katsoi\nmaahan, ja aivan oikein, hän näki pienen esineen loistavan lähellään.\nSe oli hänen kellonsa, jonka vieressä oli hänen nahkalaukkunsa. Hänen\nrahoihinsa ei ollut koskettu, mutta sitävastoin kaikki laukussa olleet\npaperit olivat kadonneet.\n\nHän katsoi kelloaan. Viisari osoitti neljää. Oliko hän tosiaankin ollut\ntajuttomana kokonaista kuusi tuntia? Hän oli lähtenyt Jeanin luota heti\nhämärän tultua -- ja hänen kohdatessaan Meleesen ei kello ollut vielä\nyhdeksää enempää. Seitsemän tuntia? Hän koetti taas käsillään päätään.\nVeri oli hyytynyt hänen tukkaansa ja valunut takinkaulukselle saakka.\nHänestä oli valunut paljon verta, hyvin paljon, niin että hän\nihmetteli, kuinka hän vielä eli, ja kuitenkaan ei hänen vihamiehensä\nollut häntä auttanut, ei edes sitonut hänen haavaansa.\n\nLuultiinkohan, että hän makasi täällä vankilassaan kuolleena? Vai oliko\nkaikki tämä vain todiste hänen vihollistensa pohjattomasta raakuudesta?\nVeri hänen suonissaan alkoi jälleen virrata kiivaammin. Olisivatpa he\nvain jättäneet hänelle hänen aseensa, vaikkapa eivät muuta kuin hänen\npienen kynäveitsensä, hän olisi koettanut jotenkin selviytyä\ntilanteesta, mutta nyt hän oli täysin avuton.\n\nOli kuitenkin vähän toivoa, olihan mahdollista, että he luulisivat\nhänen kuolleen. Jos ne, jotka olivat panneet hänet tähän vankilaan,\ntodellakin olivat siinä uskossa, hän olisi turvassa ainakin muutamia\ntunteja. Hänen ruumistaan ei tietenkään tultaisi noutamaan ennen kuin\nseuraavana päivänä, tai ehkä vasta illalla, jolloin kaivettaisiin hauta\nja hänet kuopattaisiin sinne kaikessa hiljaisuudessa. Kunpa hän vain\npääsisi ulos vankilastaan, hän olisi silloin jo matkalla Wekuskoon. Hän\nei epäillyt hetkeäkään, etteikö Jean vielä ollut sidottuna kukkulalla\nolevassa majassa. Siellä olivat myös reki ja koirat sekä hänen molemmat\npyssynsä, jotka hän oli piilottanut. Syntyisi kyllä ankara taistelu --\nehkä kilpa-ajo -- mutta hän voittaisi, ja jonkun ajan päästä saapuisi\nMeleese hänen luokseen pikku hotelliin Saskatchewanin varrella. Howland\nnousi, hänen verensä alkoi lämmitä, hänen silmänsä loistaa. Hän sai\ntaas uutta toivoa, uutta elämänhalua. Oh, olihan Meleese kiertänyt\nkäsivartensa hänen kaulaansa; oli suudellut häntä -- ja luvannut.\n\nHowland meni ovelle ja työnsi sitä kaikin voimin. Se ei liikahtanut.\nHän koetti vieressä olevaa aukkoa ja havaitsi, että seinä oli vanha ja\nlaho. Hän alkoi kuumeisella innolla repiä sitä. Siitä päätellen, miten\nnopeasti aukko suureni, hän ehtisi päästä vapauteen ennen kuin leirissä\nherättäisiin. Ääni sai hänet keskeyttämään työnsä; ulkona kuului joku\nyskivän. Samassa silmänräpäyksessä näkyi valojuova, ja Howland riensi\npöydän ääreen. Hän kuuli, miten lukko avattiin, ja vasta silloin hän\ntuli ajatelleeksi, että hänen olisikin pitänyt maata maassa entisessä\nasennossaan. Nyt se oli myöhäistä, sillä sisään astui eräs mies kantaen\nkädessään lamppua. Ranskalaisen kasvojen ilme oli raju ja turmiota\nennustava. Punaisin ja verestävin silmin hän katseli insinööriä.\n\n-- Kautta taivaan, olin toivonut teidän jo kuolleen, hän kuiskasi\nsynkästi.\n\nHän kurkotti kiinnittämään öljylampun katossa riippuvaan koukkuun, ja\nHowland istui hiljaa ihmetellen hänen kasvojensa eriskummallista\nilmettä. Jeanin suuret silmät kiilsivät kuin tuliset hiilet. Joko pelko\ntai tuska oli uurtanut syviä vakoja hänen kasvoihinsa. Pidellessään\nlamppua hänen kätensä tärisivät. Niinä tunteina, jotka olivat kuluneet\nsiitä kun Howland oli lähtenyt, hänestä oli tullut vanha mies.\n\n-- Olin toivonut teidän jo kuolleen, herra, hän toisti hiljaa kääntyen\ninsinöörin puoleen. -- Siksi en sitonut haavaanne enkä jättänyt teille\nvettä juotavaksi, kun he antoivat teidät huostaani. Luulin verenne\nvaluvan tyhjiin. Se olisi ollut helpompaa teille -- ja minulle.\n\nHän otti esiin toisen tuolin, joka oli pöydän alla, ja istuutui\nHowlandia vastapäätä. Molemmat miehet katsoivat toisiinsa. Ennen kuin\ninsinööri oli oikein tointunut hämmästyksestään Jeanin äkillisen\nilmaantumisen johdosta, tämä huomasi aukon, jonka Howland oli repinyt.\n\n-- Liian myöhäistä, hän sanoi merkitsevästi. -- Leirillä jo odotetaan.\nOn mahdotonta päästä pakenemaan.\n\n-- Niin olen minäkin arvellut, lausui Howland, näennäisesti\nrauhallisena. -- Miten sinun on käynyt?\n\n-- Heti kun teidät oli vangittu minut tultiin vapauttamaan. Olen\nkiitollinen, että sentään muistitte minuakin; ellette olisi maininnut\nmitään minusta, olisin saanut jäädä sinne nälkään kuolemaan.\n\n-- Se on ollut Meleese, sanoi Howland. -- Minä kerroin sinusta hänelle.\n\nJean nojasi päänsä käsien varaan.\n\n-- Tulen juuri Meleesen luota, hän kuiskasi. -- Hän lähettää terveisiä\nja pyytää teitä olemaan kadottamatta toivoa. Suuri Jumala, jospa hän\nvain tietäisi -- jospa hän tietäisi, mitä kohta tapahtuu! Kukaan ei ole\nsanonut sitä hänelle. Hän on suljettuna huoneeseensa, ja sen jälkeen --\nsen jälkeen kun hän taisteli kuin hullu teidän puolestanne\npelastaakseen teidät -- ei häntä aiota päästää vapaaksi ennen kuin\nkaikki on ohi. Mitä kello on nyt, herra?\n\nHowlandia puistatti. -- Puoli viisi.\n\nMyös ranskalaisen ruumis vavahti.\n\n-- Pyhä Neitsyt olkoon todistajanani, että uhraisin kymmenen vuotta\nelämästäni, jos voisin vapauttaa teidät, hän sanoi innokkaasti. --\nSen tekisin tässä silmänräpäyksessä. Kun vain olisi vähänkin\nmahdollisuutta, niin minä sen tekisin. Mutta siellä huoneessa ylhäällä\njo odotetaan. Kello kuusi --\n\nSanat takertuivat hänen kurkkuunsa.\n\n-- Kello kuusi -- mitä silloin tapahtuu? kysyi Howland. -- Ihminen,\nmiksi sinä näytät tuollaiselta? Mitä tapahtuu kuudelta?\n\nJean nousi. Hänen silmänsä paloivat nyt niin kuin hänen tullessaan\nsisään, ja hänen äänensä oli vakaa.\n\n-- Minulla ei ole aikaa uhrata puhumiseen. Nyt tiedetään, että olen\nauttanut teitä ja Meleeseä. Tiedetään, että pelastin teidät Wekuskossa.\nMeleese voi auttaa teitä yhtä vähän kuin minä, ja tehdäkseen asemani\nvieläkin hankalammaksi, he ovat määränneet minut sanantuojaksi ja --\n\n-- Ja -- keskeytti Howland, joka oli tullut kalmankalpeaksi.\n\n-- Ja teon toimeenpanijaksi, herra.\n\nJack Howland tarrasi pöydän reunaan istuen suorana ja liikkumattomana\nkuin sähkövirta olisi läpäissyt hänet.\n\n-- Suuri Jumala! hän läähätti.\n\n-- Ensin kuitenkin kerron teille erään tarinan, herra, Croisset jatkoi\nkatsoen insinööriin. -- Se ei ole pitkä, ja rukoilen Pyhää Neitsyttä,\nettä ymmärtäisitte sen niin kuin me -- pohjolan väki -- sen ymmärrämme.\nSe alkaa kuusitoista vuotta takaperin.\n\n-- Koetan ymmärtää Jean, Howland kuiskasi hiljaa. -- Jatka!\n\n-- Se tapahtui täällä eräässä leirissä, Jean aloitti, -- ja koskee\nteitä, sekä toimitusmiestä ja hänen vaimoaan -- \"valkoista enkeliä\" -- \nniin, häntä sanottiin \"valkoiseksi enkeliksi\". Hyvä Jumala, miten\ntoimitusmies häntä rakasti. Ei millään synnillisellä rakkaudella,\nherra, vaan tavalla, jolla rakastamme Pyhää Neitsyttä. Mutta\nrakkautemme oli köyhä heidän keskinäisen rakkautensa rinnalla. Nainen\noli kaunis, niin ihanan kaunis kuin te tiedätte suuren kuninkaan\ntyttären olevan, samoin kuin Meleese, joka oli heidän lapsistaan\nnuorin.\n\n-- Näistä pohjoisista leireistä meidän oli kaikkein onnellisin, herra,\nCroisset jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen, -- ja se johtui kokonaan\nmiehestä ja hänen vaimostaan, pääasiallisesti vaimosta. Kun Meleese\nsyntyi -- hän oli ensimmäinen valkoinen tyttö, mitä kukaan meistä oli\nkoskaan nähnyt -- meissä syttyi niin suuri rakkaus äitiin ja tyttäreen,\nettä se oli melkein rikos Jumalan pyhää Äitiä kohtaan. Ette ehkä\nymmärrä sellaista rakkautta, herra; minä tiedän, ettei sellaista\nkäsitetä siinä osassa maailmaa, jota sanotaan sivistyneeksi -- olen\nitse ollut siellä ja nähnyt. Olisimme kuolleet pienen Meleesen vuoksi,\nsamoin kuin toisen Meleesen, hänen äitinsä. Olisimme tappaneet omat\nveljemme, herra, jos nämä olisivat sanoneet heistä jotain pahaa tai\nkoettaneet vähänkään halventaa äitiä. Niin rakastimme häntä kuusitoista\nvuotta sitten, ja niin vielä rakastamme hänen muistoaan.\n\n-- Hän on siis kuollut, Howland huudahti, hetken jännityksen takia\nkokonaan unohtaen, mitä tekemistä hänellä oli kertomuksen kanssa.\n\n-- Hän on kuollut. Kerronko teille, kuinka hän kuoli?\n\nCroisset ponnahti seisomaan, hänen silmänsä kipinöivät, hänen joustava\nvartalonsa vääntyi kuin suden, kun hän silmänräpäykseksi kumartui\ninsinöörin puoleen.\n\n-- Kerronko teille, kuinka hän kuoli, herra? Se tapahtui näin --\nkuusitoista vuotta sitten, jolloin pikku Meleese oli neljä vuotta ja\nkolmesta pojasta vanhin oli neljäntoista. Sinä talvena saapui leiriimme\nChurchillista mies poikansa kanssa. Hänellä oli mukanaan kirje eräältä\ntoiselta toimitusmieheltä, ja meidän toimitusmiehemme avasi ovensa\nhänelle ja hänen pojalleen sekä oli heille hyvin ystävällinen.\n\n-- Hyvä Jumala, mies oli ns. sivistyneeltä seudulta, herra -- etelän\nseudulta, missä joka puolella oli kristittyjä kirkkoja -- mutta hän ei\nkuitenkaan voinut ymmärtää vierasta Jumalaa ja meidän kansamme\nkummallisia lakeja! Kuukausiin hän ei ollut lainkaan seurustellut\nnaisten kanssa, ja täällä suuressa erämaassa toimitusmiehemme vaimo\nilmestyi hänen eteensä kuin kukka erämaasta. Oi, voitte arvata, miten\nhänen ilkeä sydämensä ponnisteli tavoitteeseensa ja miten hän\nepäonnistui, sillä täällä pohjan perillä naisemme ovat peräisin\nsuorastaan taivaasta. Hän raivostui häviöstään -- voi, suuri Jumala,\nvoitteko arvata mitä sitten tapahtui?\n\nCroisset kohotti päänsä, hänen kasvonsa olivat aivan vääntyneet, ja\nrinta kohoili. Howlandin kasvot olivat kalpeat vain odotuksesta ja\nihmettelystä. Hän nojautui taas pöydän yli ja sai tuskin hillittyä\nitsensä.\n\n-- Se tapahtui silloin kun useimmat meistä olivat poissa ennen suurta\nporojuhlaa. Leiri oli melkein tyhjä. Ymmärrättekö? Nainen oli yksin\nmajassa pienen Meleesen kanssa -- ja kun me illalla palasimme kotiin,\nhän oli kuollut. Niin, herra, hän oli tappanut itsensä, ja muutamilla\nmiehelleen kirjoittamilla riveillä hän kertoi, mitä oli tapahtunut.\n\nRikoksen jälkeen mies pääsi poikineen reellä pakoon. Hyvä Jumala, miten\nväki ajoi heitä takaa! Toimitusmies itse nuorimman poikansa kanssa\ntavoitti heidät kaukana Churchillin tiellä. Ja mitä sitten tapahtui,\nherra? Kun mies -- perkele hän oli -- yllytti koiriaan, hänen poikansa\nampui laukauksen, ja kuula lävisti toimitusmiehen sydämen. Vuorokauden\nkuluessa olivat nuo kaksi, jotka itse paholainen oli lähettänyt\ntuhoamaan kaikkein kauneimman, mitä me täällä pohjolassa koskaan olimme\nnähneet, vieneet pikku Meleeseltä sekä äidin että isän. Oh, herra,\nkalpenette! Eikö muistinne nyt virkisty? Ehkä kuulette laukauksenkin?\nEhkä näette --\n\n-- Hyvä Jumala! Howland huudahti raskaasti. Nytkään hän ei käsittänyt,\nmitä murheellisella kertomuksella saattoi olla tekemistä hänen kanssaan\n-- unohti kaiken muun, paitsi sen kauhean kohtalon, jonka oli kerrottu\nkohdanneen hänen rakastettunsa äitiä. Kun Croisset vaikeni, hän\npuolittain nousi; hänen silmänsä säihkyivät, hänen kuolemankalpeat\nkasvonsa olivat äärimmilleen jännittyneet, ja hänen kyntensä olivat\nkaivautua pöytään hänen kysyessään: -- Mitä sitten tapahtui, Croisset?\n\nJean katsoi häneen rajusti, kuin villi eläin, ja vastasi käheästi:\n\n-- He pääsivät pakoon.\n\nSyvään hengittäen Howland vaipui taas istumaan. Heti sen jälkeen hän\nkääntyi Jeanin puoleen, ja näki ranskalaisen silmien säihkyvän\nleimuavasta vihasta, samalla kun tämä hitaasti veti esiin takkinsa\ntaskusta pukinnahkaan kietaistun pienen käärön.\n\n-- Tämä lähetettiin teille, hän sanoi. -- \"Viimeisellä minuutilla\", --\nsanottiin, -- \"hän lukekoon tämän!\"\n\n-- Ensin teidän on käsitettävä, Jean sanoi, käsi kääröllä, -- mitä tämä\nmerkitsee meille täällä pohjoisessa. Olemme täällä erilaisia kuin\nihmiset muualla, -- erilaisia kuin ne, jotka asuvat Montrealissa ja\nsielläpäin. -- Meissä voi koko elämän kyteä kosto tehdyn rikoksen\ntähden. Sitä vaatii pohjoisen maan kunnia. Olin silloin viidentoista,\nkun äitini kuoli isoonrokkoon, ja puolikuolleeksi nälkiintyneenä\nhoipuin tänne leirille, mistä lähtien toimitusmies vaimoineen kasvatti\nminua. Sillä tavoin minusta tuli kuin Meleesen veli. Vuodet kuluivat ja\nkostonhalu kasvoi minussa ja kumppaneissani, ja se täytti Meleesenkin\nlempeän sydämen. Lähetimme hänet kouluun Montrealiin, ja hän oli siellä\nyksitoista vuotta. Kolmea vuotta myöhemmin -- hänen vielä ollessaan\nMontrealissa -- minä lähdin kaukaiselle leirille Great Slaveen, ja\nsiellä, herra, siellä --\n\nCroisset oli noussut. Hän oli suoristanut pitkät käsivartensa, ja hänen\npäänsä vetäytyi taaksepäin, samalla kun hänen katseensa todisti hurjaa\nkiihkoa.\n\n-- Minä kiitän suurta Jumalaa siitä, että hän antoi Jean Croisset'n\nkohdata toisen noista miehistä -- ja tappaa hänet.\n\nHän seisoi hiljaa, silmäluomet alaspainuneina kuin rukouksessa.\n\n-- Minä tapasin isän, herra, tapoin hänet hitaasti, ja sanoin hänelle,\nmitä hän oli tehnyt, kun vähitellen puristin häntä kurkusta; vähän ajan\nkuluttua annoin hänen hengittää vähän ilmaa ja pakotin hänet sanomaan,\nmissä hänen poikansa oli, hän, joka oli surmannut Meleesen isän. Sitten\nkuristin häntä siksi, kunnes hän kuoli, ja koirani kuljettivat häntä\nkolmesataa peninkulmaa, jotta toisetkin meikäläiset saivat nähdä, että\nhän todella oli kuollut. Siitä on nyt kuusi vuotta, herra.\n\n-- Entä se toinen -- hänen poikansa? Howland kysyi henkeään pidättäen.\n-- Löysitkö hänetkin, Croisset? Tapoitko hänet?\n\n-- Mitä olisitte tehnyt, herra?\n\nHowland tarttui kovaa Croisset'n käsivarteen.\n\n-- Minä olisin tappanut hänet, hän vastasi hitaasti ja varmasti.\n\n-- Se ilahduttaa minua.\n\nJean alkoi aukaista kääröä, kunnes näkyviin tuli likainen kellastunut\npaperikasa.\n\n-- Nämä rivit sisältävät leirissä kirjoitetun päiväkirjan siihen aikaan\nkun Meleesen äiti vielä eli, Croisset selitti hiljaa, avaten paperit.\n-- Leirissä toimitusmies kirjoittaa muistiin jokaisen päivän\ntapahtumat, samoin kuin kapteeni laivallaan. Se on ollut meillä laki jo\nsatoja vuosia. Nämä kirjoitetut sivut olemme piilottaneet, herra.\nNiissä kerrotaan, mitä tapahtui leirissämme talvella kuusitoista vuotta\nsitten.\n\nTämän sanottuaan puoliverinen siirtyi Howlandin viereen, levitti\npöydälle ensimmäisen sivun ja osoitti samalla ensimmäisiä rivejä.\n\n-- Tänä mainittuna päivänä he saapuivat, hän kuiskasi insinöörin\nkorvaan. -- Tässä on heidän nimensä -- niiden kahden nimet, jotka\nhävittivät Pyhän Neitsyen meille monta vuotta sitten antaman\nparatiisin.\n\nHetkessä Howland oli lukenut rivit. Veri tuntui hyytyvän hänen\nsuonissaan. Sillä hän oli lukenut seuraavat sanat: \"Tänään saapuivat\nleiriimme Churchillista John Howland ja hänen poikansa\".\n\nKiivaasti huudahtaen hän hyppäsi pystyyn, kaatoi tuolin ja asettui\nCroisset'n eteen kädet nyrkissä ja ruumis kaarella kuin jousi. Jean\nseisoi rauhallisena; hänen hampaansa välkkyivät. Hän kohotti sitten\nkätensä hitaasti.\n\n-- Howland, haluatteko lukea, mitä tapahtui pikku Meleesen isälle ja\näidille kuusitoista vuotta sitten? Haluatteko lukea ja käsittää, miksi\nhenkeänne vainottiin Prince Albertin lähellä, miksi teidät sidottiin\ndynamiittilaatikon päälle Wekuskossa ja miksi -- kun aamu sarastaa --\nkello kuusi --\n\nCroisset vaikeni, ja hänen jäsenensä vapisivat. Howland ei kuitenkaan\nnäyttänyt huomaavan, miten Jeanin täytyi ponnistaa kaikki voimansa\nvoidakseen hillitä itseään. Sanattomana Howland vaipui tuolille\nlukemaan sitä paperia, jonka ranskalainen oli levittänyt hänen eteensä.\nViisi minuuttia myöhemmin hän kohotti päätään. Hänen kasvonsa olivat\nliidunvalkoiset. Suun ympärillä näkyi syviä juovia. Hän pyyhkäisi\nkädellään kasvojaan ja tukkaansa, kuin olisi voinut pahoin, mutta hänen\nsilmänsä leimusivat. Vaistomaisesti Jean jännitti lihaksensa, niin kuin\nhän olisi odottanut hyökkäystä.\n\n-- Olen lukenut paperin, Howland sanoi vaivoin, ikään kuin jokaisen\nsanan lausuminen olisi tuottanut hänelle suurta vaivaa. -- Ymmärrän.\nNimeni on John Howland. Ja isäni nimi oli John Howland. Ymmärrän...\n\nSyntyi hetken hiljaisuus, jonka aikana miesten katseet kohtasivat.\n\n-- Ymmärrän, insinööri sanoi, astuen askeleen eteenpäin. -- Ja te, Jean\nCroisset, uskotteko, että minä olen se John Howland -- se John Howland\n-- poika, joka --\n\nHän odotti, että Jean käsittäisi, sanoisi jotain.\n\n-- Herra, on sama, mitä uskon nyt. Minulla on vain sanottavana eräs\nasia ja tuotavana teille jotain. Kuolleen toimitusmiehen kolme poikaa\novat tahtoneet surmata teidät. Meleese on heidän sisarensa. Maamme on\nkummallinen maa. Sitä hallitsevat lait, jotka itse olemme säätäneet.\nHeidän mielestään, jotka odottavat tuomion täytäntöönpanoa, ei mikään\nkidutus ole liian kauhea teille. He ovat tuominneet teidät kuolemaan.\nNyt aamulla, täsmälleen silloin kun kello osoittaa kuutta -- ammutaan\nteidät noista seinässä olevista aukoista. Tämä -- tämä kirjelappu\nMeleeseltä -- on viimeinen, jonka voin antaa teille.\n\nCroisset laski pöydälle kokoontaitetun paperilapun. Vaiti ja kauhun\njäätämänä Howland tarttui koneellisesti siihen. Siinä oli seuraavat,\nnähtävästi kiireesti kirjoitetut sanat:\n\n    \"Olen rukoillut puolestanne koko yön. Ellei Jumala kuule\n    rukouksiani, teen kuitenkin sen, mitä olen luvannut -- seuraan\n    teitä.\n\n                                                     Meleese.\"\n\nKun Howland kohotti katseensa, Jean oli poissa. Hän kuuli kuinka salpa\ntyönnettiin ovelle, ja sen jälkeen oli haudan hiljaista.\n\n\n\n\nMeleese\n\n\nMuutaman minuutin ajan Howland seisoi liikkumattomana ja ikään kuin\nelottomana. Hän katsoi ovelle päin, mutta ei nähnyt mitään. Hän ei\nkuullut pienintäkään ääntä, eikä hän myöskään liikahtanut paikaltaan.\nKohtalo oli ilmoittanut hänelle tuomionsa, ja kun hän lopulta toipui\niskusta, ei hänessä ollut jäljellä toivon hiventäkään, ei ajatustakaan\ntaistelusta vapautuakseen, jota hän vielä vähän aikaa sitten oli\nsuunnitellut aivoissaan. Kirjelappu putosi hänen kädestään lattialle,\nja hän otti taskustaan kellon ja pani sen pöydälle. Se oli nyt\nneljänneksen yli viisi. Jäljellä oli siis vielä neljäkymmentäviisi\nminuuttia.\n\nKolme neljännestuntia, ja sitten oli mentävä -- kuolemaan. Tällä kertaa\nei hän enää epäillyt kohtaloaan. Miinaankin sidottuna hän oli vielä\nviimeisillä sekunneilla toivonut ja ponnistellut, mutta enää ei ollut\ntoivoa eikä taisteleminen tullut enää kysymykseen. Hänet ammuttaisiin\nseinässä olevan pienen aukon kautta. Hän ei voisi puolustaa itseään tai\ntodistaa viattomuuttaan. Meleese -- uskoiko tämäkin hänet syylliseksi?\n\nÄäneen valittaen hän nosti lattialta kirjelapun. Hiljaa hän toisti\nsiinä olevat sanat: \"Ellei Jumala kuule rukouksiani, teen kuitenkin\nsen, mitä olen luvannut -- seuraan teitä\". Nämä sanat vain vahvistivat\nhänen tuomionsa. Meleese oli siis kadottanut toivonsa. Ja kuitenkin,\neikö sanoissa piillyt joku syvempi merkitys? Hän hätkähti, hänen\nsilmänsä alkoivat loistaa.\n\n\"Seuraan teitä!\"\n\nTällä kertaa hän lausui nuo sanat melkein nyyhkyttäen. Hänen huulensa\nvärisivät, hän laski paperin taas pöydälle ja suuntasi pelästyneen\nkatseensa ovea kohti. Mitä Meleese tarkoitti? Tappaisiko tyttö itsensä,\njos hänen veljensä tappaisivat hänet, Howlandin? Hän ei voinut käsittää\nnoita sanoja muutenkaan, ja kun hän tarkemmin ajatteli niiden kauheata\nmerkitystä, hän oli vähällä huutaa Jeania. Kun hän vain voisi lähettää\nMeleeselle terveisiä -- vakuuttaa hänelle vielä kerran suurta\nrakkauttaan -- sanoa hänelle, että hänen rakkautensa oli kyllin suuri\nkorvaus siitä, mitä hän, Howland oli kadottanut tai oli juuri\nkadottamassa, ja että se vielä tänä viimeisenä hirveänä hetkenä tuotti\nhänelle onnea, josta hän ei koskaan ollut uneksinutkaan!\n\nKahdesti hän huusi ranskalaista, mutta ei kuullut vastaukseksi muuta\nkuin oman äänensä kaiun jäisessä vankilassaan. Nyt hän alkoi miettiä\ntarkemmin. Jos Meleeseä pidettiin suljettuna huoneeseensa, ei Croisset\n-- jonka nyt tiedettiin olleen petturi -- pääsisi hänen luokseen.\nMeleese oli jollain tavoin salaa antanut hänelle kirjelipun, ja Jean\noli tehnyt viimeisen palveluksen hänelle.\n\nHowlandissa heräsi myötätunto ranskalaista kohtaan. Paljon, mitä hän ei\nollut ennen käsittänyt, selvisi hänelle nyt. Hän ymmärsi, miksi Meleese\nei ollut voinut sanoa hänelle niiden nimiä, jotka olivat hyökänneet\nhänen kimppuunsa Prince Albertissa ja Wekuskossa; hän tajusi, miksi\nMeleese oli paennut sen jälkeen kun hänet vietiin pois, ja miksi Jean\nnäin uskollisesti oli säilyttänyt salaisuuden hänen takiaan. Meleese\noli taistellut pelastaakseen hänet omilta veljiltään, ja samoin oli\nJeankin taistellut hänen puolestaan. Tällä hetkellä Howland toivoi\nCroisset'n nyt olevan luonaan, että hän voisi kiittää tätä. Kaiken sen\navun takia, mitä Jean oli antanut hänelle, puoliverinenkin sai nyt\nkärsiä, sillä Howland arvasi, että Jeanin oli ammuttava kuolettava\nlaukaus. Sitä eivät tee veljet, vaan Jean Croisset.\n\nMinuutit kuluivat, ja hän ihmetteli, miten kylmäverisesti hän odotti\nloppuaan. Hän jopa yritti arvata, mistä aukosta luoti tulisi. Sama se\n-- lamppu paloi hyvin, hän ei voisi piiloutua mihinkään nurkkaan. Häntä\njopa hymyilytti ajatus, että hän saattaisi sammuttaa lampun, ryömiä\npöydän alle ja siten pitentää elinaikaansa muutamilla sekunneilla.\nMutta mitä se hyödyttäisi? Hän toivoi ennemmin, että ratkaiseva hetki\ntulisi jo ja että kaikki olisi ohi.\n\nHowland oli onnellinen siksi, että hän tiesi Meleesen rakastavan häntä\nkiihkeästi. Mutta kuinka oli mahdollista, että tyttö olisi tehnyt niin\npaljon hänen hyväkseen, jos hän uskoi hänen olevan isänsä murhaaja ja\nsen miehen poika, joka oli vienyt häneltä hänen äitinsä? Mahdotonta,\nHowland ajatteli. Meleese ei uskonut häntä syylliseksi, mutta kuitenkin\n-- miksi tämä ei ollut maininnut siitä äskeisessä tervehdyksessään?\n\nHänen katseensa osui pöydällä olevaan paperipalaan ja hän alkoi\nkaivella taskujaan. Hän löysikin pienen lyijykynän, ja kirjoitti\nMeleeselle muutaman sanan jäähyväisiksi. Lopetettuaan hän asetti\npaperin kokoontaitettuna kellonsa alle. Viimeisellä minuutilla, vähää\nennen laukausta hän pyytäisi Jeania ottamaan sen. Hän katsoi kelloa ja\nhuudahti kiivaasti.\n\nSe oli enää kymmentä vaille.\n\nHän kuuli ääniä ja koirien haukuntaa ja sen jälkeen nopeita askeleita.\nSitten palasi taas hiljaisuus.\n\n-- Jean! hän huusi siepaten kirjelappunsa. -- Halloo -- Jean -- Jean\nCroisset --\n\nEi ääntä, ei vastausta. Howland kuunteli. Varmasti Croisset oli siellä!\nHän katsoi jälleen kelloa. Neljän minuutin kuluttua pamahtaisi laukaus.\nKylmä hiki alkoi valua hänen kasvoiltaan. Hän yritti taas huutaa, mutta\nei saanut ääntä kurkustaan. Hän syöksyi pöydän luoja pani kirjeen taas\nkellon alle. Kaksi minuuttia! Yksi ja puoli. Yksi.\n\nHän päästi huudon, juoksi keskelle lattiaa, nosti käsivartensa ylös ja\nkäänsi kasvonsa aukkoihin päin, mutta samalla kertaa hän huusi niin\npaljon kuin jaksoi:\n\n-- Jean Croisset, pöydällä kelloni alla on kirjelappu. Vie se\nMeleeselle kun olet ampunut minut! Ellet tee sitä, minun haamuni seuraa\nsinua niin kauan kuin elät!\n\nEi ääntäkään -- ei näkynyt teräksen välähdystä aukossa. Tulisikohan\nluoti takaapäin?\n\nTik-tik-tik-tik --\n\nHowland laski kellon tikitystä kahteenkymmeneen. Silloin hänet\nkeskeytti ääni, hän sulki silmänsä, ja hänen ruumiinsa vapisi.\n\nKello löi kuusi kertaa.\n\nTuskin lyönnit olivat lakanneet, kun hän kuuli liikettä ulkopuolelta ja\nmatalia ääniä; heti sen jälkeen näkyi valojuova ovessa. He olivat\ntulossa! Häntä ei siis tapettaisikaan salaa, vaan katselijoiden ollessa\nläsnä, niin kuin sivistysmaissa on tapana. Howland laski kätensä. Tämä\noli kauheaa. Hän oli jo kuulevinaan, miten Jean viritti pyssyn hanan.\n\nMutta se olikin käsi, joka hapuili lukkoa. Nyt ei enää kuulunut\npuhetta, vain valittava ääni, josta hän ei saanut selvää, mikä se oli.\nSilmänräpäyksessä hän käsitti sen. Ovi avautui, ja valkopukuinen\nMeleese syöksyi äänekkäästi huudahtaen hänen luokseen. Mitä sitten\ntapahtui -- ovella näkyi kalpeita kasvoja, kuului heikko huudahdus --\nHowland ei huomannut sitä, sillä hän ajatteli, että Meleesen oli\nannettu tulla viimeisen kerran häntä tapaamaan. Hän piti tyttöä\nsylissään, ja tämä painoi päänsä hänen rintaansa vasten, hokien sanoja,\njoita hän ei ymmärtänyt. Rowland tuli ajatelleeksi, että tämä olikin\nvain unta, kun hän tunsi Meleesen käsien lämmön, hänen kasvojensa\nhehkun, hänen hiustensa tuoksun ja hänen huultensa painuvan vasten\nomiaan. Nuori insinööri avasi silmänsä ja näki ovella Jean Croisset'n\nja tämän takana villinnäköiset, partaiset kasvot -- samat kasvot,\njoiden hän oli nähnyt kumartuvan ylitseen silloin, kun hänen kimppuunsa\noli hyökätty Prince Albertissa. Näiden takana hän näki vielä\nvilaukselta kolmannenkin haamun. Hän painoi Meleesen yhä lujemmin\nsyliinsä, ja kun hän katsoi tyttöä kasvoihin, hänen kauniit silmänsä\nolivat kyllä täynnä kyyneleitä, mutta samalla ne säteilivät ilosta.\nHänen huulensa vavahtelivat, kun hän aikoi puhua. Äkkiä Meleese\nirtaantui hänestä ja kiirehti ovelle, ja Jean Croisset tuli sisään;\npartainen, villin näköinen mies jäi paikalleen.\n\n-- Herra, seuraisitteko minua? Jean sanoi.\n\nParrakas mies hävisi pimeyteen, ja sanaakaan sanomatta Howland seurasi\nranskalaista, katsoen yhä Meleesen varjomaista ilmestystä. Toisetkin\nhaamut katosivat pimeyteen. Jean kulki Howlandin rinnalla -- parrakas\nmies kulki hieman edellä. Vielä kymmenisen askelta, ja he olivat\nportailla, joille lankesi valo. He tulivat huoneeseen, jonne näkyi jo\nheikko aamunsarastus. Pöydällä paloi kuitenkin lamppu, ja pöydän\nympärillä oli tuoleja. Croisset antoi insinöörille merkin istuutua.\nSamassa parrakas mies käänsi heille selkänsä ja lähti pois huoneesta.\nJean kohautti olkapäitään.\n\n-- Hyvä Jumala -- tämä tarkoittaa, että he jättävät asian kokonaan\nminulle. Minua ei tosin ihmetytä, että hänen on vaikea puhua teille\nmitään. Ehkä nyt ymmärrätte?\n\n-- Vähän, Howland vastasi. Hänen sydämensä tykytti rajusti. Se oli se\nmies, joka halusi tappaa hänet. Mutta Meleese -- Hän ei voinut sanoa\nmitään -- odotti vain henkeään pidättäen, että Jean sanoisi jotain.\n\n-- Se oli Pierre Thoreau, tämä sanoi viimein, -- Meleesen vanhin veli.\nJuuri hänen pitäisi sanoa teille nyt se, minkä olen aikeissa sanoa,\nherra Howland. Hän on liian surullinen voidakseen tehdä sen. Se\nhämmästyttää teitä. Kuitenkin sanon teille, että vaikka Pierre Thoreau\non kolme kertaa koettanut murhata teidät, ei koskaan ole ollut parempaa\nmiestä kuin hän. Muistatteko, mitä aivan äskettäin kysyitte minulta --\nettä uskoinko minä teidän olevan se John Howland, joka murhasi Meleesen\nisän kuusitoista vuotta sitten? Siunatut pyhimykset, niin uskoin vielä\npuoli tuntia sitten, mutta silloin eräs henkilö tuli etelästä ja\nräjäytti pommin jalkojemme juuressa. Hän oli nuorin veljeksistä. Herra,\nolemme tehneet suuren erehdyksen ja pyydämme teitä antamaan sen meille\nanteeksi.\n\nHiljaisuuden vallitessa miehet katsoivat toisiinsa. Howland ei iloinnut\nsiksi, että hän sai pitää henkensä, vaan hän riemuitsi siitä tiedosta,\nettä Meleese, juuri kun kaikki näytti menetetyltä, olikin häntä\nlähempänä kuin koskaan ennen. Nuori insinööri kumartui pöydän yli kädet\nnyrkissä ja silmät säkenöiden. Jean ei ymmärtänyt häntä, vaan jatkoi\nnopeasti:\n\n-- Tiedän, että tämä kaikki on ollut katalaa, herra. Ehkä ette voi\nantaa meille anteeksi. Yritimme tappaa teidät -- surmata pitkän\nkiduttamisen jälkeen, minkä katsoimme teidän ansainneen, mutta\najatelkaa, mitä tapahtui kuusitoista vuotta sitten! Olen kertonut\nteille, miten tapoin erään miehen. Olisin tehnyt teille samoin -- ellei\nolisi ollut Meleeseä. Myös minä olen syyllinen. Kuusi vuotta sitten\nsaimme tietää, että John Howland, sen miehen poika, jonka tapoin --\noleskeli Montrealissa, ja lähetimme nuorimman veljen sinne etsimään\nhäntä, koska hän oli ollut siellä koulussa Meleesen kanssa ja tunsi\nsikäläiset olot paremmin kuin me toiset. Sillä kertaa poika ei löytänyt\nhäntä -- hän huomasi teidät vasta äskettäin.\n\nPyhä Neitsyt olkoon todistajanani, ettei ollut kummallista, jos poika\nluuli teitä häneksi, sillä niin paljon olette etsimämme miehen\nnäköinenkin, mikäli muistamme hänen ulkomuotoaan. On totta, että\nFrancois teki virheen lähettäessään veljelleen sen tervehdyksen, että\njos vain Gregson ja Thorne saadaan pois tieltä, teidät lähetetään\nluultavasti tilalle. Pyhän Marian nimessä vannon, ettei Meleese\naavistanutkaan mitään tästä. Hän ei tiennyt juonista, joilla hänen\nveljensä karkoittivat Gregsonin ja Thornen. Heitä ei tahdottu tappaa,\nmutta heidän kiusaamisensa oli välttämätöntä. Insinöörit eivät voineet\ntyössään välttää ainaisia tapaturmia. Gregson menetti yhden sormensa.\nThorne vahingoittui vakavasti -- kuten tiedätte. Öisin vinkui kuulia\nikkunoitten läpi heidän asuntoonsa. Jackpine oli apuna, ja heidät\nsaatiin pyytämään siirtoa Wekuskosta.\n\nEnsimmäisen kerran Howlandissa kuohahti viha.\n\n-- Kurjat raukat! Todella kaunis pari! Ryömiä ulos ansasta alhaalta,\nantaakseen toiselle tilaa joutua ylhäältä samaan kuiluun!\n\n-- Ei aivan niin, Jean oikaisi. -- Heidän annettiin ymmärtää, että\nhe -- vain he -- olivat liikaa seudulla. He kai uskoivat, ettei\nteille tapahtuisi mitään, ja siksi eivät kertoneet teille omista\nkokemuksistaan. Mahdollisesti he myös yrittivät salata sen että he\npakenivat vaaraa. Eikö se ole inhimillistä? Joka tapauksessa teidät\nvalittiin heidän tilalleen, ja vasta silloin Meleese sai tietää\nkaikesta.\n\nRanskalainen vaikeni. Kiukku Howlandin silmistä oli poissa. Jännittynyt\nilme hänen kasvoiltaan oli kadonnut.\n\n-- Minä -- minä -- luulen, että nyt käsitän kaiken, Jean. Ajoitte takaa\nväärää John Howlandia -- siinä kaikki! Rakastan Meleeseä, Jean. Voisin\ntappaa John Howlandin hänen takiaan. Tahdon puristaa hänen veljensä\nkättä -- minua surettaa -- surettaa -- että hänestä -- Meleesestä --\noli vähällä tulla -- murhaaja.\n\n-- Hyvä Jumala, eikö hän ole pelastanut teidän elämäänne? Kuulkaa! Kun\nMeleese sai tietää, mitä oli tapahtunut, hän tuli luokseni -- hän oli\njuuri vähän aikaa sitten tehnyt minut onnellisimmaksi mieheksi maan\npäällä, sillä juuri hän oli ottanut Mariannen mukaansa Churchillista,\njotta tapaisin hänet ja rakastuisin häneen -- mikä tapahtuikin. No\nniin, kuten sanottu, Meleese tuli luokseni -- Jean Croisset'n luokse --\nja sen sijaan, että olisi suunnitellut tappamistanne, hän vaati minua\npelastamaan henkenne. Minä olisin tahtonut silpoa teidät palasiksi ja\nheittää korppien ruuaksi, -- olisin halunnut kuristaa teidät, niin kuin\nkuristin sen toisen! Ymmärrättekö minua? Meleese rukoili minua\npelastamaan henkenne -- ennen kuin olitte lähtenytkään Chicagosta,\nennen kuin hän oli kuullut teistä muuta kuin nimenne, ennen kuin --\n\nCroisset vaikeni epäröiden.\n\n-- Ennen kuin mitä, Jean?\n\n-- Ennen kuin hän oli oppinut rakastamaan teitä.\n\n-- Jumala siunatkoon häntä! Howland huudahti.\n\n-- Uskotte sen?\n\n-- Niin kuin uskon Jumalaan!\n\n-- Sitten minä kerron teille, mitä hän teki, Croisset jatkoi hiljaa. --\nVeljesten tarkoituksena oli vangita teidät ja viedä sitten pohjoiseen.\nTiesin, mitä oli tapahtumassa. Siitä piti tulla hieno kosto, -- samalla\npaikalla, missä rikos tapahtui kuusitoista vuotta sitten. Mutta Meleese\nei tiennyt siitä. Hänelle uskoteltiin, että siellä, missä hänen\nvanhempansa olivat kuolleet, teidät jätettäisiin viranomaisille --\nratsastavalle poliisille, joka käy siellä joskus. Hän on vain tyttö, ja\nhänelle ei ole vaikea valehdella; vanhempi olisikin ihmetellyt, miksi\nteitä ei jätetty viranomaisille jo Prince Albertissa. Vanhin veli keksi\nkäyttää häntä, houkutellakseen teidät ulos kaupungista, mutta tyttö\nkuuli sattumalta muutaman sanan, joista hänelle selvisi, että oli\naikomus murhata teidät. Juuri silloin, hän tuli luokseni --\n\n-- Ja sinä, Jean?\n\n-- Samana päivänä kun Marianne lupasi tulla vaimokseni, lupasin Pyhän\nNeitsyen nimessä Meleeselle palkita hänen hyvän työnsä, ja näin olen\npalkinnut. Myös Jackpine oli hänen orjansa, ja toimimme yhdessä. Kaksi\ntuntia sen jälkeen kun Meleese veljineen oli lähtenyt etelään, seurasin\nheidän perässään, mutta parta ajettuna ja niin toisen näköisenä,\netteivät he voineet tuntea minua tappelussa Prince Albertin lähellä.\nMeleese luuli, että hänen veljensä ottaisivat teidät silloin vain\nvangikseen, tekemättä teille muuta. Vasta tappelun jälkeen, kun miehet\nkertoivat vihaisina siitä, että olitte päässyt pakoon, hänelle selvisi\nmitä oli tehnyt. Tiedätte, mitä sitten tapahtui. Wekuskossa hän ei\nuskaltanut kertoa, keitä vihollisenne olivat -- nehän olivat hänen omaa\nlihaansa ja vertansa ja hänelle rakkaampia kuin elämä. Hän kärsi\nristiriitaisesta rakkaudestaan heihin ja -- Taas Jean epäröi.\n\n-- Ja minuun, Howland täydensi.\n\n-- Niin.\n\nMolemmat nousivat ja katsoivat toisiinsa. Kumpikaan ei ollut kuullut\nkoputusta eikä huomannut, että ovi avautui ja Meleese pysähtyi empien\nkynnykselle.\n\nHetken hiljaisuuden jälkeen Howland sanoi vakavana:\n\n-- Kiitän Jumalaa kaikesta siitä, mitä on tapahtunut, Jean. Olen\niloinen, että olette jonkin aikaa luulleet minua toiseksi John\nHowlandiksi ja että Pierre Thoreau ja hänen veljensä yrittivät tappaa\nminut Prince Albertissa ja Wekuskossa, sillä jos kaikkea tätä ei olisi\ntapahtunut, en olisi koskaan nähnyt Meleeseä. Nyt, Jean --\n\nHän kuuli heikon äännähdyksen, ja kääntyessään näki Meleesen hiljaa\nlähtevän pois huoneesta.\n\n-- Meleese! hän huudahti. -- Meleese!\n\nHän kiirehti tämän perässä, jättäen Jeanin yksin huoneeseen.\n\nVaikka toista huonetta valaisi ainoastaan aamuauringon kajo, hän erotti\nkuitenkin Meleesen, joka seisoi puolittain kääntyneenä häneen ja\nodotti. Ilosta huudahtaen Howland syöksyi hänen luokseen ja sulki hänet\nsyliinsä.\n\n-- Meleese, oma Meleeseni! hän kuiskasi.\n\nSitten seurasi hiljaisuus, mutta Jean Croisset, joka seisoi yksin\ntoisessa huoneessa, jupisi itsekseen: -- Kiitetty olkoon Pyhä Neitsyt,\nkaikki on käynyt niin kuin Jean Croisset toivoikin, -- ja nyt palaan\nkotiin Marianneni luo.\n\n\n\n"]