[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fRZp0-64kG_Z75FbQxeHZf1udRk2bRGYZsNjS8GNvpnA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1593,"Seikkailuja saloilla ja vesillä","Ingman, Alfred Emil",1860,1917,"1593-ingman-alfred-emil-seikkailuja-saloilla-ja-vesilla","1593__Ingman_Alfred_Emil__Seikkailuja_saloilla_ja_vesillä",null,"lastenkirja",[14],"seikkailu",[],"fi",1921,39260,256162,false,55495,[23],"Adventure and adventurers -- Juvenile fiction",[25,26],"Adventure","Children & Young Adult Reading","\"Seikkailuja saloilla ja vesillä\" by A. E. Ingman is a collection of adventure stories written in the early 20th century. The book likely explores themes of exploration and wilderness survival in Finland, likely featuring characters that interact with the natural world, including young adventurers.   The opening of the work introduces Alfred Emil Ingman’s background, highlighting his passion for the outdoors and connection to nature, which informs the adventures he presents in his stories. It also mentions his desire to educate the youth about the beauty and challenges of the Finnish wilderness. The narrative indicates that both hunting and fishing are prominent activities, depicted through engaging anecdotes that draw readers into the adventures of characters exploring forests and waters of Finland. Through these small tales, the book aims to instill a sense of appreciation for nature in the youth. (This is an automatically generated summary.)",[],267,"Nuorisolle suunnattu kokoelma erä- ja luontoaiheisia kertomuksia, jotka sijoittuvat Pohjanmaan saloille ja rannikoille. Kirja sisältää kuvauksia metsästyksestä, kalastuksesta ja seikkailuista luonnon helmassa sekä eläinten näkökulmasta kerrottuja tarinoita. Alussa on kirjoittajan elämäkerrallinen esittely.","Alfred Emil Ingmanin 'Seikkailuja saloilla ja vesillä' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 1593. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SEIKKAILUJA SALOILLA JA VESILLÄ\n\n\nNuorisolle kertonut\n\nALFRED EMIL INGMAN\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1921.\n\nKarlsson & Jantunen Osakeyhtiön kirjapaino, Helsinki.\n\n\n\n\n\n\nALFRED EMIL INGMANIN KOOTUT TEOKSET:\n\n      ALFRED EMIL INGMAN\n\n   I. RIMPISUON USVAPATSAS\n      Seikkailukertomus Pohjan periltä.\n      [Erillisenä e-kirjana]\n\n  II. LATVASAAREN KUNINKAAN HOVILINNA\n      Seikkailuja Venäjän rajalta.\n      [Erillisenä e-kirjana]\n\n III. KAHDEN TAALARIN RAHA\n      Meripoikien seikkailuja.\n      [Erillisenä e-kirjana]\n\n  IV. SUURSALON HALLI\n      Uskollisen metsäkoiran oma elämäkerta.\n\n   V. NALLI\n      Karhu kertoo elämästänsä ja seikkailuistansa.\n\n  VI. JOULUAATTO LAMMIKOSSA\n      Kuvaus kalojen elämästä.\n\n VII. \"PAHA KÄRY\"\n      Suomalaisen siirtolaisen seikkailuja Etelä-Afrikassa.\n\n\n\n\n\n\nALFRED EMIL INGMAN.\n\n\n_Alfred Emil Ingman_, jonka kootut teokset täten Suomen nuorisolle\ntarjotaan, oli syntynyt v. 1860 ja kuoli Vaasassa v. 1917. Hänen\nulkonaiset elämänvaiheensa on pian mainittu. Suoritettuaan v. 1883\npapin tutkinnon hän toimi Vaasassa pataljoonansaarnaajana ja muissa\npapin viroissa, kunnes hänet 1897 nimitettiin saarnaajaksi sikäläiseen\nlääninvankilaan, jossa toimessa pysyi kuolemaansa saakka. Tämän ohella\nhän toimi koulumiehenä, eri aineiden opettajana oppikouluissa, sekä\nkäsityöläisiltakoulun johtajana. Julkisuudessa on hänestä, hänen eri\ntoimiensa johdosta, nimenomaan mainittu, että hän oli harvinaisen\nlaajatietoinen ja eri aloja taitava ja tunteva mies. Persoonallisuutena\nkuuluu hän olleen erittäin vaatimaton, terveluontoinen ja humoristinen.\n\nPyyntömme johdosta saada lähempiä tietoja Alfred Ingmanista kirjoittaa\nmeille hänen veljensä professori _Lauri Ingman_ seuraavaa:\n\n\"Halu päästä ulos metsään ja merille oli Alfred-veljessäni jo\nylioppilasaikoina erinomaisen voimakas. Muistan elävästi, kuinka hän ja\nvanhin Jonathan-veljemme syksyisin ja talvisin pyssyt olalla kulkivat\nkaikki Karijoen sopukat ristiin rastiin. Tavallisesti he toivatkin\nretkillään riistaa kotiin, jäniksiä ja lintuja. Kolmantena seurassa oli\nusein eräs mökkiläinen, 'Hongiston vaari', jonka metsästysinnolla ei\nollut rajaa. Eräänä talvena 1880-luvun alulla, kun seudulla liikkui\nsusia, ryhtyivät veljet niitä suksilla pyydystämään ja saivatkin kerran\noikein komean otuksen. Myöhempinä aikoina, kun Alfred-veljeni oli\nasettunut Vaasaan, jouduin usein seuraamaan häntä milloin pitemmille\nmilloin lyhemmille retkille saaristoon. Niin pian kuin jäät olivat\nlähteneet ja ilma lämminnyt, lähdimme mekin retkille vesilintuja\nkuvilta ampumaan. Ihania kesäkuun öitä vietettiin kuusenhaoista\ntehdyillä vuoteilla, milloin ei ollut pakko hyttysten tähden ankkuroida\nvenettä johonkin poukamaan ja purjeen alla koettaa saada verenimijöiltä\nhetkeksi rauhaa. Auringon noustessa oli oltava ampumapaikoilla.\nMyöhemmin kesällä laskettiin koukkuja ja käytiin purjehdusmatkoilla\nmilloin minnekinpäin.\n\n\"Alfred-veljelläni näyttää olleen se käsitys, että mies jotenkin osaa\ntehdä sen, minkä tahtookin. Varsinkin hän oli taitava veneenrakentaja.\nPiirustusten mukaan, jotka hän milloin mistäkin teoksesta hankki, hän\nrakensi sekä souto- että purjeveneitä, kulkipa viime vuodet itse\nrakentamassaan moottoriveneessä. Kun oli hyvä pitemmillä matkoilla\nsaada päänsä päälle parempikin katto kuin havunoksista tehty, rakensi\nhän Vaasan lähelle pariin paikkaan lankuista erinomaisen hauskat\nkesämajat. Apuna hänellä ei näissä toimissa ollut muuta kuin\nkouluijässä oleva poikansa. Ihailin suuresti hänen väsymättömyyttään ja\ntaitoaan; kaikellainen 'fuskaaminen' oli hänelle vastenmielistä, se\nmikä tehtiin, oli tehtävä hyvin.\n\n\"Pienestä pitäen tottuneena ampuma-aseita käyttämään oli Alfred\nkehittynyt erinomaisen taitavaksi ampujaksi. Varsinkin oli ihailtava\nhänen taitonsa lennosta pudottaa lintuja. Yhteen aikaan hän harrasti\nmyöskin pilkkaan ampumista ja saavutti siinä sellaisen taidon, että\neräässä silloisen n.s. sportti-klubin koko maata käsittävässä\nampumakilpailussa sai palkinnon.\n\n\"Papiksi tultuaan saattoi veljeni tietenkin omistaa vapaille\nulkoilmaharrastuksille vain vähän aikaa. Tavallinen viranhoito vaati,\nvarsinkin sen jälkeen kuin hän oli tullut vankilansaarnaajaksi, paljon\naikaa, ja innostuneena ja taitavana opettajana hän lisäksi suoritti\npaljon opetustyötä. Mutta kun hanget alkoivat sulaa, silloin täytyi\nsaada aikaa panna venheet ja pyyntivehkeet kuntoon, jotta jo\ntoukokuussa voisi pistäytyä jollekin iltapäiväretkelle merelle ja\nkesäkuussa ihailla auringon laskua ja nousua Vaasan saaristossa.\"\n\nTällaiseksi tunnettiin hänet omassa kotoisessa vaikutuspiirissään --\nkirjailijana vasta hän tuli tunnetuksi suuremmalle yleisölle, jopa niin\ntunnetuksi, että hänet aina mainitaan silloin, kun puhutaan\nalkuperäisistä ja etevistä kotimaisista nuorisokirjailijoista.\nTodennäköistä on, että Suomen kasvava nuoriso lukee polvi polvelta\naina samalla innostuksella niitä seikkailuja, joista kerrotaan\n\"Rimpisuon usvapatsaassa\", \"Latvasaaren kuninkaan hovilinnassa\",\n\"Suursalon Hallissa\" ja \"Kahden taalarin rahassa\" sekä muissa hänen\nkertomuksissaan. Ja kun viljelys tunkee metsät yhä syrjemmäksi, kun\nemme enää tulevaisuudessa voi puhua \"seikkailuista saloilla ja vesillä\"\nsiinä tuoreessa tarkoituksessa kuin näissä kirjoissa, saavat nämä\nteokset hiukan samaa merkitystä kuin mikä on Cooperin kuvauksilla\nnykypäivien amerikalaiselle: ne kertovat niistä ihanista päivistä,\njolloin Suomessa vielä oli neitseellisiä saloja ja vesiä.\n\nLähettäessään \"Rimpisuon usvapatsaan\" kustantajalle tammikuulla 1915\nkirjoitti tekijä vaatimattomasti hänellä olleen tarkoituksena \"antaa\nlukijalle pari sataa suomalaista sananlaskua ja sanontatapaa, kuitenkin\nmikäli mahdollista siten, ettei hän tätä tarkoitusta huomaisi.\" Ne,\njotka tuon kirjasen ovat lukeneet, panivat varmaan merkille sen veikeän\nja humoristisen tavan, jolla tekijä sovitteli kahden poikaviikarin\nvuorosanoiksi mitä hullunkurisimpia ja humoristisimpia sananlaskuja ja\nsutkauksia. Tekijä vaikeni kuitenkin siihen nähden, mikä on kirjan\nsuurin opetussisällys: se on täydellinen opas siihen, miten on\nmahdollista elää talvella ulkoilmassa, joutumatta luonnon ankaruuden\nuhriksi; samalla se kasvattaa tulemaan toimeen omin voimin, maihin\nturvaamatta. Kun siihen lisätään vielä jännittävä ja nuorison\nmielikuvitukselle sopiva juoni, voi ymmärtää, kuinka suurta kykyä\ntällaisen, näöltään niin vaatimattoman teoksen luominen edellyttää.\nTeoksen nimi oli alkuaan \"Levänevan usvapatsas\", joka kuitenkin\nhyljättiin.\n\n\"Rimpisuon\" vastaanotto oli hyvä ja arvostelut suosiollisia. Niiden\nantamien neuvojen johdosta kirjoitti tekijä vain lyhyesti: \"En ole\nliian vanha oppiakseni.\"\n\nSeuraavaa teostansa, \"Latvasaaren kuninkaan hovilinnaa\" lähettäessään\nkirjoitti tekijä kustantajalle marrask. 22 p. 1915 seuraavaa:\n\n\"Kun tarkoitin siitä suomalaista, poikien suosiossa kai vieläkin olevaa\n'indiaanikirjaa', oli minun indiaanien puutteessa pakko käyttää\nrosvokoplaa. Olen kuitenkin kaikin puolin yrittänyt välttää sitä, mikä\nvaikuttaisi detektiiviromaanilta, ja saada lukijan mielen eniten\nkiintymään Latvasaaren Jules Vernen tapaiseen kuninkaaseen.\nSananlaskujen opettamisesta nuorisolle en ole tahtonut luopua.\nLuullakseni nuoret oppivat niitä paraiten, kun luulevat saavansa ne\nkertomuksen kaupanpäällisinä vain.\"\n\n\"Ehdotuksenne laajemminkin ryhtyä nuorisokirjallisuuteen on sangen\nhoukutteleva; asian mahdollisuus riippuu siitä, onnistuuko minun niin\nkirjoittaa nuorten mieleen, että todella saan laajemmat markkinat.\nSillä kirjoitan, ahkeranakin ollen, jotenkin hitaasti. Ja virkani on\nniin vähäpalkkainen, että minun on ollut aina pakko toimeentuloni\ntähden pitää paljon koulutunteja... Aion kuitenkin jatkaa\nkirjoittamistani.\"\n\nLähettäessään \"Suursalon Hallin\" käsikirjoituksen, jonka tekijä oli\nalkujaan ajatellut julkaistavaksi jouluksi 1916, kirjoitti hän\ntoivovansa jouluksi 1917, \"jos Jumala suo terveyttä, voivansa valmistaa\nuuden kirjan.\" Se toivo toteutuikin, mutta painosta valmistuneena ei\ntuoni sallinut tekijän nähdä \"Kahden taalarin rahaa.\" Sen\nvalmistumisesta kertoi hän kirjeessään kustantajalle marrask. 11 p.\n1916 m.m. seuraavaa:\n\n\"Uutta kirjaani olen kirjoittanut noin 120 käsikirjoitussivua. Mutta\nmuutama viikko sitten ajoi se karille, enkä ole vielä saanut sitä\nuudestaan liikkeelle... Seikkailukirjaksi on sekin ajateltu, vaikka\ntoinen seikkailijoista on vasta kahdennellatoista; 'näsäviisi' poika\nkuitenkin...\"\n\nOmasta tyylistään kirjoittaa hän samassa kirjeessään vaatimattomasti:\n\"Kirjoitustapani on karkeata, siitä ei pääse pieleen eikä puoleen, ja\nsoveltuu vähemmin hyvin eläinkertomuksiin, jotka vaatisivat\nviehättävämpää, enemmän mukaansa tempaavaa tyyliä. Mutta harvalle\nmiehelle vain on luotu kynä, joka luistaa liukkaasti kielellä, joka ei\nole hänen äidinkielensä\".\n\nSelitykseksi mainittakoon, että Ingman oli saanut ruotsinkielisen\nkoulusivistyksen.\n\nYhä samassa kirjeessään mainitsee hän uusista suunnitelmistaan:\n\n\"Olen jo useampia vuosia kirjoitellut 'mukulakoululaisia' varten\nsuunniteltua kuvakirjaa samaan tapaan kuin saksalaisten 'Zoologia\nComica', jonka omat lapseni aikanaan lukivat loppuun, vaikka paperi\nolikin paksua. Saa nähdä, valmistuuko se ikinä?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuonen tarkoituksettomuutta usein valitetaan. Valitettavaa on, ettei\nAlfred Ingman saanut jatkaa tärkeätä kirjailijatoimintaansa, jolla hän\nmuutamissa vuosissa olisi paljon rikastuttanut köyhähköä alkuperäistä\nnuorisokirjallisuuttamme. Valitettavaa on myöskin, ettei hän\naikaisemmin huomannut lahjojansa tällä alalla.\n\nSe joka haluaa tarkemmin tutustua tämän vanhan pohjalaisen sisimpään\nluonteeseen, tekee sen parhaiten lukemalla hänen kirjansa. Joka lauseen\ntakaa pilkistää niistä suora ja jäyhä mies, laajakatseinen,\nhyväsydäminen, elämää ja luontoa ymmärtävä.\n\nViimeinen kustantajalle tullut kirje on päivätty syyskuun 15 p. 1917 ja\nkoskee erästä tekijän käsikirjoitukselle sattunutta tapaturmaa. Se\npäättyy sanoihin:\n\n\"Herran haltuun!\"\n\nKun hänen teoksensa nyt uudessa asussa joutuvat nuorisomme luettavaksi,\nlausumme sen hartaan toivomuksen, että Suomen nuoriso oppisi niistä\nsitä rehellisyyttä, miehekkyyttä ja omin avuin toimeentulemisen taitoa,\njolle tekijä jäyhänä ja itsenäisenä pohjalaisena pani niin ratkaisevan\narvon. Avautukoot nuorisomme silmät myös huomaamaan oman maansa luonnon\nkauneudet ja ne reippaan sekä vahvistavan ulkoilma-elämän edut, joita\nse vielä kaikkiallakin tarjoaa. Mikäli nuorisomme kaikissa näissä\njaloissa avuissa edistyy onneksi itsenäiselle Suomellemme, sikäli on\nmyös syytä kiitollisuudella muistaa miestä, joka rakkaudesta nuorisoa\nkohtaan vielä vanhana ryhtyi opettamaan sille elämänsä varrella\ntärkeiksi ja välttämättömiksi huomaamiansa asioita.\n\nKustantaja.\n\n\n\n\n\n\nSUURSALON HALLI\n\nUskollisen metsäkoiran oma elämäkerta\n\n\n\n\nI.\n\nISÄNNYYDEN ALAISENA.\n\n\nKun Suursalon isäntä jätti isännyyden ja ryhtyi eläkkeelle, erotti hän\nitsellensä elinajakseen pienen palstan Harjakosken takamaalta.\n\nMaatilkku, tuskin kahden hehtaarin suuruinen, on ihan kosken rannalla,\nkaikkialla laajan kruununmetsän ympäröimänä. Miten tuo maapalanen\nkoskinensa keskellä kruununmetsää on tullut kuulumaan Suursalon taloon,\non yksi noita vanhan ajan maanmittarien salaisuuksia, joitten\nselittämisellä nykyajan ihmiset turhaan vaivaavat päätään. Mutta talon\npapereihin ja karttoihin on omistusoikeus täysin selvästi merkitty,\neikä kruunukaan ole koskaan talon oikeutta tässä asiassa kieltänyt. Ei\nole asiasta myöskään nostettu koskaan puhettakaan. Sillä kyseessä oleva\nkruununmetsä, vaikka puhdaskasvuinen ja laaja, on kuitenkin miltei\narvoton. Harjusjoki ei näet kelpaa tukinuittoon, ja muutakaan\nuittoväylää ei lähiseuduilla löydy.\n\nHarjuskosken palstalle on talosta kahden \"sudenpenikulman\" matka, mikä\noikeastaan merkitsee lähes kolme penikulmaa. Senpätähden ei talon\nväestä ole kukaan muu sillä kulmalla käynyt kuin hän, joka nyt tuskin\nkuudenkymmenen vanhana sai nimen vanha isäntä.\n\nJätettyänsä isännyyden pojallensa jatkoi vanha isäntä reimasti\ntyöntekoa talon hyväksi. Muuta näkyvää muutosta isännyyden siirtyminen\nei aikaansaattanut kuin että tästä lähtien nuori isäntä rupesi käymään\ntalon maksuja suorittamassa pappilassa ja kruununmakasiinilla sekä\nedustamassa taloa kirkon- ja kuntakokouksissa. Muuten kävi kaikki\nvanhaan totuttuun tapaan. Johtiko vanha vai nuori isäntä talon työt,\nsitä ei paljon kukaan tietänyt.\n\nTäten jatkui hiljaista, rauhallista elämää talossa viisitoista vuotta.\nHarjuskosken palstasta ei puhuttu kuin kerta vuodessa vain, nimittäin\naina vanhan isännän syntymäpäivänä. Silloin tavallisesti päivällisen\njälkeen nuori isäntä alotti siitä puheen kysymällä, milloin isäukko\naikoo lähteä omaa maataan katselemaan. Ja näissä tilaisuuksissa\nlaskettiin aina vähäisen leikkiä eläkemaasta, jota ei kukaan muu kuin\nomistaja ollut nähnyt. Eikä kaikki talonväki uskonut sen\nolemassaoloonkaan.\n\nMutta vanhan isännän 75:ntenä syntymäpäivänä kuoli vanhaemäntä, ja\nsiitä pitäen rupesivat vanhuksen voimat nopeasti vähenemään. Sairas hän\nei juuri ollut, mutta ei jaksanut enää seurata miehiä töihin, lakkasi\nharrastamasta talon asioita ja heitti kaikki toimet nuoren isännän\nhuostaan. Talon väki rupesi nimittämään nuorta isäntää, joka hänkin oli\njo yli viidenkymmenen, vain isännäksi ja vanhaa isäntää vaariksi. Tuo\nnimenmuutos tapahtui aivan itsestään, kenenkään siitä sen enempää\npuhumatta.\n\nVanha isäntä ei tavallisesti vastannut mitään Harjuskoskea koskeviin\nleikkipuheisiin.\n\nSyyn tähän vaiteliaisuuteen tiesin aivan hyvin minä, joka olin jo\nmonta vuotta joka syksy seurannut isäntääni hänen käynneillään\nHarjuskoskella. Isäntä osti minut eräänä keväänä Lapin puolesta\ntulevalta mieheltä ja maksoi minusta neljäkymmentä kovaa markkaa,\nvaikka olin vasta kuuden kuukauden vanha. Tämä oli nuoren isännän\nmielestä kuulumaton penikan hinta, ja hän vastusteli niin kiihkeästi\nkauppaa, että vanhan isännän vihdoin täytyi kiivastua. Hän polki\njalkaansa lattiaan ja sanoi: \"Vait mukula! Omien rahojeni isäntänä olen\nvielä, enkä ole koskaan sinun kukkarosi isännäksi pyrkinyt.\" Pelkäsin\njoutuneeni riitaisen talon koiraksi, mutta kuulin myöhemmin vanhalta\nemännältä, että tämä oli ainoa kova sana, minkä vanha isäntä oli\npojalleen puhunut. Itse olin myöhemmin monta kertaa tilaisuudessa\nhuomaamaan, että vanhan ja nuoren isännän välit olivat mitä parhaimmat.\nMinusta vain oli heillä eri ajatukset. -- Myöhemmin samana päivänä\nilmoitti minulle uusi isäntäni, että jos entinen isäntäni olisi minusta\nvaatinut vaikka sata markkaa, olisi hän senkin saanut. Uuden isäntäni\nhyvät ajatukset minusta ilahduttivat minua suuresti, ja päätin yrittää\nparastani ollakseni hänelle kaikin puolin mieliksi. Onnistuin myöskin\nniin hyvin, että jo ensimmäisenä syksynä maksoin hänelle hintani ja\nruokani. Saimme yksissä neuvoin sinä syksynä kolmatta sataa oravaa\nja kaksi kettua, puhumattakaan linnuista. Kun sinä talvena\nPaavalin-markkinoilla maksettiin oravannahoista 35 penniä kappaleesta\nja kun toinen revoista sattui olemaan ristikettu, jonka nahasta\nmaksettiin 70 markkaa, tuntui minusta kuin ei olisi nuorikaan isäntä\nollut enää minuun tyytymätön. Ainakaan hän ei puhunut mitään, kun\nisäntäni kotiin tultuaan löi rahakukkaronsa pöydän laitaan sanoen:\n\"Hallin ja minun yhteiset rahat.\" Luulen esiintyneeni itsekin tässä\ntilaisuudessa jotenkin ylpeästi, sillä tiesin hyvin, että ilman minua\nolisi isäntäni oravansaalis supistunut jotenkin pieneksi ja että ketut\njuoksisivat vielä tänäänkin metsässä.\n\nJo ensimmäisenä päivänä tutustuin uudessa kodissani kaikkiin talon\nväkeen kuuluviin henkilöihin. Parin viikon kuluttua tunsin kaikki\nkyläläiset. Ei ole kahta ihmistä, jotka haiskahtaisivat samalta. Ja\nkoska muistini ei ole huonompi kuin haistinikaan, en erehdy koskaan\nkahden henkilön hajusta. Kun olen kerta pistänyt kuononi jonkun ihmisen\nvaatteisiin -- vaatteissa säilyy haju paraiten --, on sen ihmisen haju\nmuistissani yhtä hyvin säilytettynä kuin ryövärin peukalon kuva\npoliisin kirjoissa.\n\nKaikki ihmiset eivät haise hyvälle. Muutamat löyhkäävät minusta\nhyvinkin pahalle, ja semmoisten en anna koskaan hyväillä itseäni.\nIsäntäni tuoksuu erinomaisen hyvälle. Olen huomannut toistenkin koirain\nsaavan hänestä saman käsityksen. Vihaisinkin äkäpussi kun pistää\nkuononsa hänen vaatteittensa poimuihin, huiskuttelee heti häntäänsä ja\nsivelee päätään hänen housunlahjettaan vastaan. Olen huomannut, että\nmelkein kaikki metsästäjät haiskahtavat hyvälle. Epäystävälliset\ntunteeni maankulkijoita kohtaan ovat melkein aina samoja kuin heidän\ntunteensa minua kohtaan. En voi heidän käryänsä kärsiä. Myöskin heidän\nulkoasunsa on minulle useimmiten vastenmielinen.\n\nMutta minunhan piti kertoa Harjuskoskesta.\n\nLeikkuun päätyttyä piti isäntäni tavallisesti lomaviikkoja kekriin\nasti. Silloin hän ei ollut talon töissä enempää kuin talon ruuassakaan.\nJoka maanantai-aamu, aikaa ennenkuin talonväki oli noussut, sälytti hän\nselkäänsä ison tuohikonttinsa, otti luodikkonsa naulasta, avasi tuvan\noven, jossa minä jo seisoin odottamassa, ja pimeässä lähdettiin yhdessä\nmetsään.\n\nAamiaisen söimme säännöllisesti eräällä tervahaudalla, jota ei ole\nmiesmuistiin enää käytetty, mutta jonka sysivajassa metsämiehet välistä\novat yötä. Päivällinen syötiin jo kosken rannalla, ja heti päivällisen\njälkeen lähdettiin metsään.\n\nOlen jo sanonut, että Harjuskosken takapalsta on kaikkialla kruunun\nmetsän ympäröimä. Meidän puolella jokea nimittäin. Mutta joen toisella\npuolella ovat meidän pitäjän ja naapuripitäjän laajat takamaat, joissa\nei koskaan kulje ihmisiä, ellei joskus jokunen eränkävijä. Ne ovat siis\nkokonaan meidän, isännän ja minun hallussa. Ja me ne tunnemme myöskin\nniinkuin oman tuvan lattian. Metsästystovereita emme ole koskaan\nrakastaneet, sillä toistemme seura on meille ollut aina täysin\nriittävä. Nautimme paraiten metsän riemuista puhumatta niistä kenenkään\nkanssa. Päivällä emme myöskään puhu paljon toistemmekaan kanssa.\nUseasti emme koko päivänä näe toisiamme muuta kuin vilahdukselta\nisännän pyssyn pamahdettua. Silloin aina pakisemme hetkisen ja sovimme\nmatkan suunnasta. Tiedämme myöskin aina varsin hyvin, missä toinen\nkulkee. Isäntä aina välistä tahallaan katkaisee risun, ja jos joskus en\nhuomaisi, missä hän liikkuu, haukahdan yhden ainoan kerran, jolloin hän\nvastaa lyhyellä vihellyksellä. Tämä on sovittu merkkimme.\n\nMutta illalla kun on lintu tai kalakeitto nostettu tulelle, pidetään\npakinahetki, jolloin päivän tapahtumat joutuvat pohdittaviksi. Näen\nvielä yölläkin niistä unta. Ajan kettua takaa, että käpäläni rupeavat\nunessakin juoksemaan, vingahdan puuhun istuutuvalle teerelle tai\nhaukahdan oravaa pari lyhyttä nalkutusta, kunnes isännän \"soh, Halli\"\näkisti ehkäisee unennäöt.\n\nTäten jatkamme hauskaa elämäämme metsässä perjantai-iltaan asti.\nLauantaina iltapäivällä ollaan taas kotona. Vasta mikkelin jälkeen, kun\noravan- ja ketunnahat tulevat täyskarvaisiksi, viivymme joskus kaksi\nviikkoa yhtä painoa Harjuskosken seuduilla. Muuten ollaan aina\nviikkokannalla vain, sillä olemme isännän kanssa ahkeria kirkkomiehiä.\nMinullakin on oma paikkani varattuna kirkossa ison käytävän päässä,\njosta en liikahda, ennenkuin näen isännän rupeavan tekemään lähtöä.\nKaikki kirkkoväki tuntee hyvin minun paikkani, ja jos joskus en ole\nonnistunut livistämään kirkkoon sisälle, kysyvät ihmiset ihmeissään\ntoisiltaan, oliko Suursalon vanha isäntä sairastunut, kun ei Hallia näy\ntavallisella paikallaan.\n\nOnpa minusta kerta saarnattukin. Kun pojat lehterillä eivät ymmärtäneet\nolla hiljaa, rupesi rovasti heitä torumaan ja sanoi, että Suursalon\nHallikin tietää paremmin kuin he, miten kirkossa tulee käyttäytyä. Minä\nkun kuulin itse rovastin nimeäni mainitsevan, katsoin kohteliaisuuden\nvaativan, että nousin istualle ja katsoin rovastia kasvoihin. Poikien\nkasvojeneleistä huomasin kuitenkin, että menettelyni ei ollut hyvin\nmietittyä, ja oman talon poika sanoi kotiin tultuaan, että rovastin\nkaunis nuhdesaarna oli menettelyni kautta mennyt aivan hukkaan. En\nkoettanut myöskään tämän jälkeen koskaan sekaantua papin tai\nkirkonpalvelijan toimiin, vaan makasin aina liikkumatta paikallani.\nEikä minua siinä myöskään häiritty kuin yksi ainoa kerta. Vanhan\nsuntion kuoltua oli uusi muka jotain olevinaan ja yritti käskeä minua\nkirkosta pois. Mutta kun irvistelin ikeniäni ja sanoin pari kertaa\n\"rrh\", huomasi hän parhaaksi olla nostamatta riitaa, semminkin kuin\npaikkani oli ihan numerotaulun vieressä, johon hänellä näkyi olevan\nuseasti asiaa.\n\nKerroin olleeni kuuden kuukauden vanha, kun eräänä kevätpäivänä jouduin\nSuursalon isännän haltuun. Sanoin myöskin, että nuori isäntä oli jonkun\nverran nurjalla mielellä koiranoston johdosta.\n\nKyseessä oleva päivä oli lauantai. Sunnuntaina iltapäivällä nosti uusi\nisäntäni tuohikonttinsa, joka näytti olevan tavallisen raskas,\nhartioilleen, heitti olalle pari verkkoa, sanoi aikovansa lähteä\nkalastamaan, vihelsi minut mukaansa ja läksi. Huomasin, ettei tässä\ntalossa ollut tapana lähtevältä kysyä, minne aikoi mennä tai kauanko\naikoi viipyä kotoa poissa. Semmoiset kyselyt olisi pidetty\nsopimattomana uteliaisuutena. Läksimme kulkemaan polkua, joka vei\neräälle järvelle, missä talon väki välistä kulki kalastamassa. Mutta\ntultuamme talon näkösältä, poikkesi isäntä metsään ja rupesi kulkemaan\nihan toiseen suuntaan kuin järvelle päin.\n\nKävelimme yhtä painoa läpi yön, ja minusta oli matkamme sanomattoman\nhauska. Lunta ei näkynyt enää missään, aukeamilla rupesi ruoho jo\npistäymään esille kulosta, ja ilma oli ihan parahiksi lämmin.\nAamupuolella istuutui isäntä vähän väliä kivelle lepäämään, katseli\nmetsää, kuunteli metsän monenlaatuisia ääniä ja näytti erinomaisen\nonnelliselta. Minustakin tuntui elämä suloisemmalta kuin ikinä ennen.\nMakasin nurmella isännän vieressä, katselin uteliaasti hänen\nkasvoihinsa ja huiskuttelin häntääni. Rupesin jo ymmärtämään saaneeni\nhyvän isännän. Edellistä isäntääni en paljon tuntenut eikä hän myöskään\nminua. Hän ei näet ollenkaan seurustellut toverillisella tavalla\nkanssani, ja pysyimme sentähden jotenkin vieraina toisillemme. Nykyinen\nisäntäni oli kahdessa päivässä puhunut enemmän kanssani kuin edellinen\nomistajani kuuden kuukauden aikana. Nytkin rupesi hän minulle\nkertomaan olevansa pian seitsemänkymmenen vanha ja että minä kaiken\ntodennäköisyyden mukaan olin hänen viimeinen metsästysapulaisensa.\nHuiskuttelin koko ajan myöntäväisesti häntääni ja sain pari kertaa jopa\nnuolla hänen käsiänsäkin. Täten oli toveruutemme niin lujasti\nvahvistettu, etten olisi vähääkään empinyt syöstä väkevimmänkin miehen\nkurkkuun, jos vain isäntäni olisi käskyn antanut. Ymmärsin, että isäntä\nkäsittää tämmöiset asiat paremmin kuin minä ja että hän on paremmin\nymmärtävänä käskyistään vastuunalainen. Minun tulee vain häntä\nempimättä totella.\n\nKun isäntä nyt viimeisen kerran tänä aamuna nousi sovittamaan konttia\nuudestaan hartioilleen, kuulin hänen huokailevan: \"Hohhoi, kun rupeaa\nvanhuus vaivaamaan! Mutta kiitos Luojan, joka on vielä kerran kesän\nalkuun auttanut. Jokohan tuli tällä kertaa viimeinen; olisin minä\nkuitenkin vielä muutamasta kesästä kiitollinen. Eipä tiedä, miten on\nosani määrätty.\"\n\nEn ymmärtänyt oikein tällä kertaa isännän puhetta. Minusta oli hän\nvielä hyvinkin reipas ja voimakas. Kontti näytti kohtalaisen raskaalta,\nyhtenä yönä oli marssittu lähes kolme penikulmaa, ja nyt hän kuitenkin\nreippaalla liikkeellä heitti taakkansa uudestaan hartioilleen. Minä\npuolestani tunsin itseni erinomaisen nuoreksi ja iloiseksi enkä osannut\nvielä silloin vanhuuden vaivoja käsittää.\n\nKosken pauhina kuului näin tulvaveden aikana tähän paikkaan asti.\nPuolen tunnin kuluttua olimme sen rannalla.\n\nIsännän eläkepalsta, joka kuusi vuotta tuli olemaan yhteisenä\nmetsästyskotinamme, miellytti minua mainiosti. Metsä oli tässä\nkorkeakasvuista kuusikkoa. Ihan kosken varrelta oli isäntä kaatanut\npuut ja murtanut juuretkin maasta, joten kosken rannalle oli syntynyt\npieni, tasainen niitynkoppilo, ainoastaan 60 tai 70 askelta\nläpimitaten. Korkeakasvuinen, sankka metsä ympäröi kolmelta sivulta\nseinän tapaisesti tämän rauhallisen tyyssijan ja neljännellä sivulla\noli koski ja -- keskipäivän aurinko. Niityn koskea vastapäätä olevassa\npäässä oli isännällä kahden pilvenkorkuisen kuusen juurella pieni lato\n-- en muista nähneeni pienempää. Kattoon asti täytettynä veti se ehkä\nkaksi tavallista talvihäkkiä; nyt se oli ainoastaan puolillaan heiniä.\nLato ei ollut eilen tehty, koska se oli isännän isoisän rakentama.\nMutta täyshyvässä kunnossa se vieläkin oli, ja tuohinen katto ei ollut\nmistään paikasta rikki. Koirakin ymmärtää pitää arvossa tämmöisen\nkodikkaan asunnon mukavuutta. Hypähdin myös kohta sinne sisään pitämään\nkotitarkastusta ja hetken perästä nukahdin heiniin.\n\nJonkun tunnin perästä tuli kova ukkosensade, ja isäntäni, joka tähän\nasti oli istunut kivellä kosken rannalla ja katsellut ohikiitävää\nvettä, tuli myös latoon ja pani hänkin maata. Vasta päivällisaikana\nolimme nukkuneet kylliksemme. Aurinko loisti nyt kirkkaalta taivaalta.\n\nIsäntä rupesi nyt tarkastamaan harvoja talouskapineitamme, jotka\nseinässä riippuivat, otti seinänraosta kovasimen ja rupesi sillä\nkirvestä teroittamaan. Olisin mieluummin nähnyt hänen ottaneen\nkontistaan jotain syötävää, sillä vatsani rupesi tuntumaan jotenkin\ntyhjältä. Mutta kun isäntä ei ollut itsekään vielä mitään syönyt, en\nkehdannut muistuttaa.\n\nEi tarvinnut kuitenkaan kauan odottaa, sillä kun kirves oli isännän\nmielestä kylläksi terävä, kaivoi hän heinien alta esille vähäisen\npadan. Olin isännän kontissa nähnyt perunapussin ja rupesin jo\npelkäämään, että hän aikoo keittää perunoita päivälliseksi. Niistä\nvatsani ei paljon hyödy, ei ainakaan, ellei hän survo niistä\nperunamokkaa. En ole tottunut tuommoista taikinaista ruokaa\npureksimaan, ja perunanpalasiin ruuansulatuselimeni eivät pysty.\n\nEpäilykseni olivat kuitenkin turhia. Ladon seinän vierustalla oli paksu\nkoivupölkky, josta tuntui epäilyttävä ruuanhaju. Sinne isäntä meni,\nnosti sen ylemmän, kannentapaisen kyljen pois ja paljasti todellisen\nruoka-aitan. Pölkyssä oli ryynejä, herneitä, jauhoja, leipää ja suolaa.\nIsäntä tarkasti huolellisesti, näkyisikö missään hometta, otti pölkystä\njauhoja ja muutaman suolajyvän, ja sitten lähdettiin yhdessä keittämään\npuuroa. -- Pölkyn kannen syrjissä näkyi kaikkialla hiiren nakerruksia,\nmutta koivu on koivua: liian kovaa näkyi olleen hiirien hampaille.\n\nJo kerroin, että Harjuskoski rajoitti etelässä niittypalasemme. Koski\noli kevättulvan aikana aika mahtava, mutta nyt se oli jo paljon\nvähentynyt, ja kesällä sitä ei sopinut oikeastaan koskeksi sanoa: se ei\nollut silloin paljon muuta kuin vuolas virta. Hyvä osa koskea oli\nsileätä kalliota, jota vesi oli ojantapaisesti uurtanut, niin että\nvähän veden aikana sekä kesällä että talvella vesi virtasi useana eri\nmetrinlevyisenä purona. Tuo näytti minusta ensin niin omituiselta, että\nkysyin isännältä, oliko hän pannut veden tällä tavalla virtaamaan.\nMutta isäntä vastasi, että nämä uurteet oli mahtavampi mies kovertanut.\nKun isäntä minusta näytti mahtavammalta kuin kukaan muu, kysyin kuka\ntuo mahtavampi oli. En saanut kuitenkaan siitä selvää; isäntä hymyili\nvain ja sanoi, etten minä sitä ymmärrä, vaikka hän koettaisikin asiaa\nminulle selittää. Siihen minun täytyi tyytyä. Isäntä ehkä tarkoitti,\nettä vesi oli häntä mahtavampi.\n\nKoskessa oli tässä sileäpohjaisessa paikassa kaksi isoa\nkallionlohkaretta, joitten yli vesi ei kevättulvallakaan noussut. Tähän\npaikkaan oli isäntä laittanut portaan, että pääsi tulvavedenkin aikana\ntoiselle rannalle. Kesällä pääsi yli ilmankin porrasta, paitsi\npitkällisten sateitten jälkeen. Mutta kesällä kävimme vain muutaman\nkerran täällä kalastamassa emmekä silloin monta päivää viipyneetkään.\nEikä minulla myöskään ollut silloin paljon muuta tekemistä kuin maata\nrannalla päivää paistattamassa.\n\nIsännän tekemä porras oli tosin yksi ainoa hirsi vain, ilman\nkaidepuuta, mutta tukeva ja hyvä se oli. En ole koskaan ymmärtänyt\nmiksi porras tehtäisiin leveämmäksi, kun yhdellä hirrellä on mukavampi\nkäydä kuin kahdella; ja kaidepuista en ole ikinä mitään hyötyä\nhuomannut.\n\nKuten olen jo kertonut, on meidän puoleinen joenranta sankkaa\nhavumetsää, kruunun metsää kaikki monen penikulman päähän. Siinä ei\nollutkaan paljon otuksia, melkein yksinomaan oravia. Sentähden emme\nmyöskään kulkeneet siinä metsästämässä. Isäntä sanoi, että\nmetsästäminen siinä ei oikeastaan ollut luvallistakaan. Mutta kävin\nminä sentään muutamia kertoja huvikseni yksin, eikä tullut kukaan pois\najamaan. Otinpa kerran semmoisella huviretkellä kiinni jäniksenkin ja\nolisin vapaasti saanut kantaa sen mukanani pois, mutta kun se oli\nyksityinen saaliini, katsoin sopivammaksi pistää sen omaan poskeeni.\n\nMutta joen toisella rannalla, kas siinä metsästysmaa, joka kelpaa.\nVaihtelevaa havu- ja lehtimetsää penikulmittain joka haaralle. Mäkiä ja\nkukkuloita, pieniä ruohorantaisia metsäjärviä, joista aina sinne\ntullessa nousi joku heinäsorsaparvi tai yksinäinen kaakkuri. Ja joka\nlaaksossa lirisevä puro, jonka varret kasvoivat joko tiheätä pajukkoa\ntai korkeita koivuja. Isäntä tavallisesti sanoi, että kauniimpaa maata\nkuin tämä seutu on, ei löydy missään. Erittäinkin pienet umpinaiset\nmetsälammet olivat hänen mielipaikkojansa, ja päiväsydämellä, jolloin\nmetsänriista ei ole liikkeellä, loikoilimme välistä useita tuntejakin\nnurmikossa semmoisilla rannoilla. Oli metsästysalueemme minunkin\nmielestäni kaunista, mutta pääasia oli kuitenkin, että siinä asui\npaljon eläimiä, sekä lintuja että nelijalkaisia, ja että maa oli miltei\nkaikkialla ruohoista tai sammaleista, joten käpälät eivät käyneet\naroiksi.\n\nIsännän paras mielipaikka oli kuitenkin kodinvastainen joenranta, joka\noli korkea, suuria koivuja ja haapoja kasvava mäki. Sinne läksi hän nyt\ntänä ensimmäisenä päivänämme, kiipesi ihan rannassa olevan korkean\nkiven laelle, johon hän istuutui. Aina välistä huusi hän: \"Hoi, Halli!\"\nJa minä vastasin joka kerta ladon edustalta haukunnalla. Täten\nsulostutti hauska keskustelu ensimmäistä iltaamme Harjuskoskella.\n\nHyvin aurinkoisella paikalla kosken rannalla oli isännällä\nviljelyksensä. Ne eivät olleet suuren suuria: kaksi lyhyttä penkkiä\nvain. Illalla kaivoi isäntä heinien alta esille virkaheitto lapion ja\nkäänsi penkit. Hän uudisti toimensa joka ilta täällä ollessamme,\nsekoittaen multaan jotain jauhetta kontistaan. Mutta viimeisenä iltana\nistutti hän perunansa toiseen penkkiin ja toiseen kylvi hän pieniä\nsiemeniä, nauriinsiemeniä, kuten sitten syksyllä ymmärsin.\n\nNukuttuamme yön ladossa menimme seuraavana aamuna jo ennen\nauringonnousua rannalle ja kuljimme jokivartta palan ylöspäin. Kahden\nkiven välissä metsässä oli isännällä havukatos, ja sen alta veti hän\nesille veneen, jonka saumoja hän hyvin huolellisesti tarkasti. Yhdestä\npaikasta näkyi päivä sauman läpi. Isäntä löi siihen muutamia\nrautanauloja, veti veneen rannalle, johon hän laittoi tulen, pannen\nsiihen useita särmäisiä kiviä lämpiämään. Sillä aikaa kuin kivet\nlämpesivät, kävi hän metsästä pari kourallista pihkaa. Latoi sitten\nlämpimät kivet korjattavalle paikalle, ja kun puu tuli hyvin kuumaksi,\njuotti kiven avulla koko sauman pihkaa täyteen. En ollut tämäntapaista\nennen nähnyt, jonkatähden myös hyvin tarkasti katselin koko ajan\nisännän tointa. Juuri kun aurinko pilkisti puitten latvojen takaa,\npotkaisi isäntä veneen vesille. Ei tullut tippaakaan vettä.\n\nHyppäsin heti veneen kokkaan, ja läksimme soutamaan jokea ylös. Näin\nmukavasti ja hauskasti en ole ennen ikinä kulkenut. Kokassa istuen näin\nhietapohjaisilla paikoilla, miten sukkelasti kalat kiitivät venettä\npakoon, ja hyvin matalalla paikalla istui kiven vieressä aika iso\nkrapu, joka huomatessaan paon myöhäiseksi, nosti avatut saksensa\nvenettä kohti ja näytti aivan naurettavan julmistuneelta. Olisikohan\ntuo rumikko hyökännyt kimppuumme, ellemme olisi kiirehtineet niin\nnopeasti ohitse?\n\nKauas emme kuitenkaan Harjusjokea soutaneet, ennenkuin isäntä antoi\nveneen pujahtaa pieneen puroon, joka laski vetensä jokeen. Puro ei\nollut leveämpi kuin että veneemme -- sanon veneemme, sillä pidin jo\nitseni osallisena isännän omaisuuteen ja olisin ollut valmis\npuolustamaan sitä ketä vastaan hyvänsä -- niin, että veneemme juuri\npääsi sitä kulkemaan. Soutaa ei enää sopinut, vaan isäntä veti airot\nvauluvitsoista pois ja rupesi kuljettamaan venettä lykkäämällä airon\npyyryllä rantaa vasten. Tämä oli minusta vielä hauskempaa kulkua kuin\nsoutu; sain kokkaköyden suuhuni, hyppäsin rannalle ja rupesin voimieni\ntakaa taluttamaan. Mutta kun minun tässä toimessa oli pakko astua kylki\nedellä tai häntä edellä, väsyin pian koko vetojuhdan toimeen ja rupesin\njuoksemaan puron ruohoisia varsia. Aurinko loisti, koivut tekivät juuri\nhiirenkorvia, mettiäiset surisivat ja ukonoinas hirnui korkealla\nilmassa. Elämä oli kuin silkkiä, ja minun oli mahdoton olla haukkumatta\nilosta.\n\nSamassa nousi edestäni heinäkurppa, joka pääsi lentämään vain hyvin\nhuonosti. Luulin varmasti saavani sen kiinni, kun se istahti mättäälle,\nmutta juuri kun olin siepata sen suuhuni, pääsi se uudestaan lentoon.\nTuota peliä se uudisti kolme, neljä kertaa, ja sitten se yhtäkkiä\ntoipui ja palasi huimaavaa vauhtia samaan paikkaan, josta olin sen\nensin karkoittanut. Mutta samassa nousi ihan nenäni edestä toinen, joka\nsekin näytti olevan pahemmassa kuin pulassa. Taasen täytyi minun\nnelistää mitä ikinä koivista lähti, mutta tuokin peijakas juoksutti\nminua hyvän hetken ja sittenkin veti minua lopuksi häpeällisesti\nnenästä. Kun tuo sama temppu uudistui vielä kolmannenkin kerran,\nrupesin ymmärtämään, että ne pitivät minua narrinaan ja palasin\njotenkin nolostuneena isännän luo. Isäntä opetti minulle kuitenkin\nparempaa ja selitti, että olin joka kerta ollut sattua ihan heidän\npesäänsä, ja emälinnut olivat täten viekoitelleet minut pesäpaikasta\npois. Päätin nyt ensi kerralla menetellä viisaammin, mutta samassa sai\nisäntä minut kaulahihnasta kiinni ja kytki minut veneen kokkapuuhun,\nkieltäen minulta täten kaikki kurit ja kepposet.\n\nTämä olikin minulle ehkä terveellisintä, sillä olin juossut itseni\nkovin hengästyneeksi ja minun oli pakko panna maata hetkeksi veneen\npohjalle läähättämään. Saatuani taasen hengityksestä kiinni ja\nnuoltuani kupeeni kuntoon, istuuduin uudestaan havaintopaikalleni\nveneen kokkaan. Ja nyt olikin minulla jotain katseltavaa. Edessämme ui\naika iso liuta harjuksia ja taimenia, kaikki isoja kaloja. Niitä oli\nvarmaankin monta kymmentä. Ellen olisi ollut veneen pohjaan kiinni\nkytkettynä, olisin heti hypännyt veteen ja sukeltamalla hankkinut\nitselleni ja isännälle hyvän suuruksen. Nyt olin kuitenkin isäntäni\nkovuuden vuoksi estettynä tekemästä näin hyödyllistä työtä. Vikisemällä\nyritin saada hänen kovasydämisyyttään heltymään, mutta turhaan. Hän\nvain lykkäsi otsa hiessä venettä eteenpäin, ja kalat uivat pakoon.\n\nÄkkiarvaamatta näin kuinka koko kalaparvi ikäänkuin komennosta teki\ntäyskäänteen ja yritti syöstä molemmin puolin veneen sivu. Mutta nytpä\nminä! Hyppäsin niin korkealle veneen kokkaan kuin ikinä kahleelta\npääsin ja rupesin niin rajusti haukkumaan, että kalat taasen salaman\nnopeudella kääntyivät ja uivat uudestaan pakoon. Tämä olikin oikea\nonnen potkaus, sillä juuri tässä leveni puro niin leveäksi, ettemme\nmitenkään olisi voineet estää kaloja tästä karkuun pääsemästä, ellen\nminä olisi neuvokkaisuudellani heitä niin peloittanut, että yhtä kyytiä\nlensivät tuon leveän paikan ohitse.\n\nTuon lammikontapaisen yläpäässä oli puro taasen niin kapea, että vene\ntarttui molempiin rantoihin kiinni. Tässä isäntä nousi maalle usuttaen\nminua raivoamaan ja haukkumaan, joka olikin minusta hauskaa tointa.\nTiheässä rintama-asennossa odotti koko kalaparvi vähän matkaa\nedessämme; ylöspäin ei vain tahtonut jatkaa. Hetken perästä ymmärsin\nsyyn. Palanen matkaa edessämme oli metrin korkuinen vesiputouksen\ntapainen: tie oli heiltä siitä paikasta suljettu.\n\nPian oli isäntä leikannut pajukosta risuja ja niillä täysin sulkenut\nveneen kohdalta koko puron, ettei olisi särkikään lävitse päässyt. Nyt\nvasta pääsin vahtitoimestani vapaaksi ja sain vapauteni takaisin.\n\nSaatuaan puron tukituksi otti isäntä toisen verkon kontista, riisui\nvaatteensa ja astui lammikkoon. Siihen laski hän nyt verkon, järjestäen\nsitä ristiin rastiin lammikkoon, kunnes minun mielestäni koko lammikko\noli verkkoa täynnä. Pari kertaa yritin ryhtyä häntä auttamaan tässä\ntoimessa. Mutta hän ei näkynyt vähääkään ymmärtävän antaa hyvälle\ntarkoitukselleni sen oikeaa arvoa, vaan päinvastoin pui nyrkkiä minulle\nja uhkasi kylmällä saunalla, jos vain uskalsin sinne tulla. Tiesinhän\nminä hyvinkin, että \"opiksi koiralle kylmä sauna\", mutta kun edellinen\nisäntäni oli tätä opetuksen välikappaletta minulle runsaasti tuhlannut,\npysyin mieluummin rannalla. Ei minua ollenkaan miellytä mennä syyhyttä\nsaunaan. Ellei tuo ikävä uhkaus olisi ollut minua pelottamassa, olisin\nhyvin mielelläni pulikoinut vedessä isännän kanssa.\n\nSaatuaan verkkonsa lasketuksi nousi isäntä vedestä ja puki päällensä.\nVesi lammikossa oli nyt paljosta kahlaamisesta hyvin sameata. Epäilin,\nuskaltaisivatko kalat näin mutaiseen veteen lähteä. Mutta heti kun\nisäntä oli nostanut veneen maalle, pujahti koko kalaparvi risujen\nlomitse lammikkoon.\n\nJopa tuli nyt lammikossa melskettä. Verkon kohot rupesivat hyppimään\nsinne tänne, ja hetken perästä rupesi koko verkko liikkumaan\nluikerrellen niinkuin mikäkin jättiläiskäärme. Pelkäsin jo että nuo\nriivatut vievät koko verkon mukanaan, ellen minä lähde apuun. Mutta\njuuri kun olin hypähtämässä veteen, tempasi isäntä minua kaulahihnasta\nja kytki uudestaan veneen kokkaköyteen kiinni. Haukuin ja ulvoin\nvuorotellen, mutta isäntäni kovasydämisyys ei heltynyt. Kovin\nhäpeämättömästi hän minua tässä tilaisuudessa kohteli. Ajattele toki!\nIhan nenäni edessä kiemuroiva verkko, jossa on monta kymmentä kalaa.\nVaara on lähellä, että ne lähtevät pakoon verkkoineen kaikkineen.\nIsäntä ei tätä ollenkaan ymmärrä. Ja veneeseen kiinni kytkettynä täytyy\nminun, joka olisin vielä voinut saada onnettomuuden estetyksi,\ntoimetonna nähdä tätä. Koko sisuni kuohui siitä ilmeisestä vääryydestä,\njoka minulle tapahtui. En aikonut tätä kärsiä, vaan päätin toimia\nomalla vastuullani.\n\nTuskin oli isäntä kääntynyt selin minuun, ennenkuin ryhdyin\nvapautuspuuhiin. Ja kun isäntä hetken perästä rupesi nostamaan verkkoa\neikä ehtinyt minun toimiani valvoa, ei kestänyt monta minuuttia,\nennenkuin kokkaköysi oli poikki nakerrettu ja minä vapaa. En uskaltanut\nkuitenkaan lähestyä isäntää, vaan katselin veneen takaa, miten verkko\nnostettiin rannalle. Kaikkialla sätkytteli sinivalkoisia harjuksia ja\nsuuria, punertavia taimenia. Voi kun olisin uskaltanut mennä viereen\nkatselemaan! Mutta vahinko on hyvä opettaja, joskin kallispalkkainen;\npysyin kauniisti paikallani.\n\nIsäntä ryhtyi nyt irroittamaan kaloja verkosta, heittäen ne ylempänä\nrannalla olevaan kuoppaan. Huomasin miten suurin taimenista\nsätkyttelihe yhä lähemmäksi äyrästä, ja ykskaks rupesi se luisumaan\ntörmää alas. Tämä oli minun mielenmaltilleni liikaa. En voinut pidättää\nitseäni, minun täytyi hypähtää kalan niskaan ja purra se kuoliaaksi.\nIlman minua olisi se nyt ollut purossa, ja silloin ota pyrstöstä\nkiinni! Katsoin siis olevani täysin oikeutettu puolustamaan\nomaisuuttani itse isäntää vastaan, joka aikoi ottaa sen omaan\nhaltuunsa. Laskin siis kalan maahan ja hioin hampaitani, uhkaavasti\nmurahtaen. Mutta kun isäntä vain rupesi nauramaan ja läimähdytti minua\nkädenselällä suupieleen, koppasin kalani uudelleen suuhun ja läksin\npitkin harppauksin karkuun.\n\nKarkumatkallani en viipynyt kauan. Ja kun raaka kala on minusta\nepämiellyttävää, en syönyt saalistani, vaan toin sen isännälle\ntakaisin.\n\nVerkon selvittäminen vaati paljon aikaa, semminkin kun isäntä ei\nsuvainnut minua tässäkään työssä itseänsä auttamaan. Kaikki hauskat\ntyöt hän näkyi pidättävän itselleen. Perkattuansa kalat ja suolattuansa\nne konttiin, jätti isäntä kontin veneeseen, ja lähdimme jalkaisin\npienelle järvelle, josta puro sai alkunsa. Sen rannalla, joka oli\nkuivaa nurmikkoa, söimme päivällisen ja paistatimme aurinkoa hyvän\nhetken päivällisen jälkeen. Vasta illemmällä palasimme Harjuskoskelle.\nOlin päivääni hyvin tyytyväinen, ja illan vietimme taasen hauskasti\npakisten, isäntä kiveltään, minä ladon edustalta.\n\nEn uskalla varmuudella sanoa, viivyimmekö neljä vai viisi päivää tällä\nensimmäisellä hauskalla matkallamme, sillä -- totuus on sanottava --\nlaskutaitoni ei ole kehuttava. Kolmeen asti olen asiastani varma, mutta\nsuuremmat luvut ovat minusta sekä vaivalloisia muistaa että\ntarpeettomiakin. Otan päiväni semmoisena kuin se tulee: eilispäivää en\npaljon muista ja huomispäivää en paljon ajattele.\n\nKotimatkalla isäntä ei levännyt kuin pari kertaa vain, vaikka\nmielestäni kontti oli nyt paljon raskaampi kuin mennessämme. Eikä hän\nnyt ainoatakaan kertaa vanhuuttaan valittanut. Näytti siltä kuin hän\nolisi ollut raskaaseen kantamukseensa tyytyväinen. Saatu saalis näkyy\ntekevän vanhastakin nuoren. Ja kun kotiin tultuamme vanha emäntä ei\njaksanut kalakonttia nostaa ja rupesi ukkonsa voimia ylisteleinään,\nnäytti isäntä olevan hyvin mielissään ja arveli, että kun on helppo\nhartioille, niin on vatsalle vaikea. -- Talossa syötiin nyt viikon aika\nmelkein joka päivälliseksi tuoretta kalaa, ja talonväki oli\nkalastusmatkamme tulokseen aivan tyytyväinen.\n\nJoskin tämä keväinen matka oli hauska, ei se ollut mitenkään\nverrattavissa syksyisiin matkoihimme. Jo ensimmäisenä syksynä opin\nammatissani jotenkin taitavaksi, ja joka seuraava syksy lisäsi\ntietojani. Kolmantena syksynä katsottiin minut parhaimmaksi\nmetsäkoiraksi näillä seuduilla, ja eräs kaupunkiherra kuuluu minusta\ntarjonneen täsmälleen kymmenen kertaa sen hinnan, millä isäntä oli\nminut ostanut. Kaikeksi onneksi olimme isännän kanssa jo niin hyvät\nystävät, ettei isäntä luvannut millään hinnalla minua myydä. Eikä\nisännän tarvinnutkaan tätä päätöstään katua.\n\nTämän saman syksyn viimeisellä metsästysmatkalla olisi näet isännän\nkäynyt huonosti, ellen minä olisi ollut mukana. Kotimatkalla tuli kova\nmyrsky. Mahtavan suuret hongat kaatuivat juurineen kaikkineen. Näin\nkyllä, kuinka varovaisesti isäntä kulki, aina katsoen, ettei joutuisi\nkaatuvan puun alle. Mutta äkisti kuulin kovan romahduksen. Myrsky oli\nkatkaissut suuren hongan puun keskikohdalta ja lennätti katkenneen\nlatvapuolen päällemme. Minä, jolla ei ollut mitään kantamusta, ennätin\nhypähtää sivulle. Mutta isännän raskas kontti esti häntä tekemästä\nhypähdystä kyllin nopsasti, ja hän joutui puun alle.\n\nHuomasin heti, että isäntä oli joutunut ikävään tilaan. Toinen jalka\noli jäänyt katkenneen puun rungon ja jonkun toisen puun juuren väliin.\nIsäntä ei saanut mitenkään jalkaansa irti vedetyksi. Onneksi kasvoi\nihan vieressä nuori mänty. Isäntä sai kirveen kontista, katkaisi männyn\nja teki kangen, joka hänen onnistui saada pistetyksi puun alle ihan\njalan viereen. Kangen avulla sai hän puuta niin paljon nostetuksi, että\nsai jalkansa vedetyksi alta pois. Samassa kun puu painui paikalleen\ntakaisin, luulin jo isännän kuolevan, sillä hän jäi tunnottomana\nmakaamaan paikallensa eikä tehnyt vähintäkään liikettä, vaikka vinkuen\nkiertelin hänen ympärillään nuoleskellen hänen käsiään ja kasvojaan.\nKovin minusta tuntui nyt elämä tukalalta. Hetken perästä avasi isäntä\nkuitenkin silmänsä, katseli minua ja kysyi, oliko hän maannut\ntainnoksissa. En voinut siihen mitään vastata. En ole koskaan ollut\ntainnoksissa enkä tiedä siis mitä sillä tarkoitetaan. Mutta jos se\nmerkitsi, että isäntä oli ollut kuolemaisillaan, luulen kyllä, ettei\nsiitä kovin paljon puuttunut. Osoitin iloani siitä, että isännän jalka\noli päässyt pälkähästään, ja siihen vastaukseen isäntä kai tyytyikin,\nkoska hän pari kertaa hyväili minua.\n\nHetkeen aikaan isäntä ei tehnyt mitään, makasi siinä vain paikallaan.\nMutta sitten irroitti hän kontin selästään, istuutui ja rupesi sormin\nkoettamaan miten oli jalan laita. Vähäisen polven alapuolella narisi\nluu, kun isäntä sitä sormin koetteli, ja isäntä huokasi pari kertaa ja\nraappi korvallistaan.\n\nMonta minuuttia isäntä ei kuitenkaan istunut toimetonna, ennenkuin taas\nsai kirveen käteensä ja lohkaisi kangesta muutamia säleitä, jotka hän\nnuoralla sitoi lujasti kiinni housujen päälle siihen paikkaan, josta\nsääriluu oli poikki. Kontti, jossa oli paljon oravannahkoja ja lintuja,\nonnistui hänen saada nostetuksi kangen päähän nojaamaan puuta vasten,\netteivät ketut siihen ulettuneet.\n\nEväitä ei ollut enää jälellä enempää kuin vähäisen voita ja muutamia\nreikäleivän puoliskoita; tämä pantiin kaikki takin taskuun. Pyssyn pani\nisäntä nojalleen puuta vasten, ja sitten lähdettiin raskaalle ja\nikävälle matkalle.\n\nSiitä paikasta, jossa nyt olimme, oli vielä runsaan tunnin matka\nvanhaan tervahautaan, josta olen ennen kertonut ja jossa olimme\najatelleet olla yötä siellä olevassa vanhassa koppelissa.\n\nOnneksi ei ollut kylmä, sillä tuuli, joka näytti vain kiihtyvän, oli\neteläinen. Sieltä täältä kuului kova ryske, kun joku satavuotinen honka\nkatkesi tai kaatui. Vaarallisia paikkoja, lahopuita ja pökkelöitä, ei\nvoinut enää välttää, sillä oli jo pilkkopimeä. Ja vaikka minusta oli\nselvää, ettei täällä metsässä voinut olla ketään muuta kuin me kaksi\nvain, kuulin isännän pari kertaa puhuvan jollekin, jonka hän näki\nselvästi pimeässä, vaikka minun nenäni, joka on niin hieno kuin mikä\nkoirannenä voi olla, ei voinut vieraasta saada vähintäkään vainua.\nMutta koska isäntä ei näyttänyt pitävän häntä vihollisena, vaan\npikemmin ystävänä, jätin pian turhat yritykseni.\n\nJo sanoin, että matkamme yön pimeässä oli raskas ja ikävä. Ja kovin se\nkävikin surkeaksi, ennenkuin aamu rupesi sarastamaan. Matkan suunnan\nosasimme molemmat kyllä yhtä hyvin pimeässä kuin päivälläkin. Ja olihan\nsitäpaitsi tuulen suunta meitä johtamassa. Se pysyi yhtä lämpimänä koko\nyön ja oli siis arvatenkin vielä etelässä. Mutta maan epätasaisuudet,\njoita ei pimeässä saanut vältetyksi, vaikeuttivat suuresti kulkua. Jos\nisäntä olisi päässyt kunnollisesti ryömimään, olisi matka kuitenkin\njotenkuten kulunut. Mutta katkennut jalka pakotti isännän käsin ja\nkyynärpään laahustamaan eteenpäin.\n\nKoko yön kesti surkeaa kulkuamme. Päivä jo vaaleni saapuessamme\nkoppeliin vanhalle tervahaudalle. Isäntä kiipesi rahille, kiersi siellä\nolevan vaippakulun ympärilleen ja nukkui heti. Auringon ollessa\nkorkeimmallaan taivaalla heräsi hän ja näytti olevan hyvin sairas,\nkoska oli kovin punainen kasvoistaan eikä voinut maata hiljaa rahilla,\nvaan heittihe sinne tänne. Hän yritti myös useita kertoja puhutella\nminua, mutta en saanut puheesta selkoa. Vihdoin hän kääntyi siten, että\nputosi lattialle ja laahustihe siihen paikkaan, missä oli vesilippi\nseinänrakoon pistettynä. Vasta kun hän turhaan yritti nousta ottamaan\nsitä käteensä, ymmärsin, että hänen oli jano. Heti toin hänelle\npurosta, joka oli ihan koppelin vieressä, lipillisen vettä. Kolme\nkertaa sain tuoda hänelle vettä, ennenkuin hän kiitti ja yritti\ntaputella päätäni. Sitten hän laittautui rahille takaisin. Iltapäivällä\nsain monta kertaa tuoda hänelle vettä, ja nyt hän näytti jo paljon\nterveemmältä. Koko yön hän nukkui hyvin ja oli aamulla mielestäni aivan\nterve, niin että hän jo söi voileivän ja taritsi minullekin palasen.\nMutta paikaltaan ei liikkunut. Juotuansa pari lipillistä vettä käski\nhän minua lähteä kotiin ilmoittamaan, kuinka hänen oli laita.\n\nTätä käskyä en tarvinnut kahta kertaa saada. Pujahdin paikalla matkalle\nenkä muista kulkeneeni parempaa vauhtia kettuakaan ajaessani.\n\nKohtasin talon väen kirkkotiellä; oli siis sunnuntaipäivä. Tempasin\nnuoren isännän takin helmasta kiinni ja rupesin vetämään mukaan. Hän\noli ensin suuttua ja yritti riuhtoa itseänsä irti. Mutta samassa sanoi\njoku joukosta: \"Nyt ei ole vanhan isännän hyvin laita, kun ei ole\ntullut pyhäksi kotiin ja Halli tulee yksin.\" Isäntä heitti silloin\nkohta virsikirjansa emännälle ja tuli vastustelematta mukaani. Pari\nkertaa yritti hän seisahtaa, ikäänkuin koettaaksensa, oliko minulla\ntosi mielessä. Mutta kun heti hairasin uudestaan vaatteista kiinni,\nhuomasi hän kai tarkoitukseni ja rupesi melkein juoksujaloin minua\nseuraamaan.\n\nSamana iltana maksi isäntä kotona omassa sängyssään, mutta vasta\nkevättalvella kelpasi hän kulkemaan kepittä ja minusta ei hän\naluksi syksylläkään ollut ihan entisellään. Hauska oli kuitenkin\ntämäkin ja vielä seuraavakin syksy. Isot nahkapakat veimme aina\nPaavalin-markkinoille myytäviksi, ja hauskoja olivat minusta nämä\nmarkkinamatkatkin tappeluineen kaikkineen. Tutustuin niillä\nkaikkien tien varrella olevien kylien koiriin, jopa muutamiin\nkaupunkikoiriinkin. Näitten joukossa oli useampia pahanhajuisiakin,\njoitten kanssa tappelin joka markkinamatkalla sekä mennessä että\ntullessa. Välistä tapahtui kuitenkin, että muutamat heistä olivat\nisäntinensä itse lähteneet markkinoille. Silloin tapasimme toisemme\ntorilla, rupesimme tappelua hieromaan, ja hetken perästä oli meitä iso\njoukko yhtenä mylläkkänä, että toriakkainkin täytyi lähteä pakoon\npoliisien apua huutaen. Mutta poliisit vain nauroivat sekä akoille että\nmeille. Ylen hauskoja olivat todella nämä markkinamatkat.\n\nYhdestä ainoasta markkinamatkasta on minulla ikäväkin muisto. Olimme\njuuri alottaneet erinomaisen lupaavan tappelun erään teurastajan\nmyyntikojun edustalla, josta ostajat heti karkasivat pois kaikkiin\nsuuntiin. Silloin teurastaja, jonka asioihin me emme millään tavalla\nolleet sekaantuneet, tulee ulos kojustaan ja heittää pitkän, terävän\nteurastajaveitsen keskelle joukkoamme. Veitsi sattui minun reiteeni ja\nlävisti reiden tehden ilkeän haavan. Heitimme paikalla omat yksityiset\nerimielisyytemme sikseen ja hyökkäsimme teurastajan kimppuun. Kaksi\nentistä vihollistani veti hänet käsistä kumoon ja minä asetuin\nseisomaan etujalat hänen rinnallansa ja ärjäisin niin, että kuului\nympäri koko torin. Haavaani kirveli ilkeästi, mutta kun viholliseni oli\nihminen, vaikka ei ollut tosin ihmisen tavoin käyttäytynyt, en\nuskaltanut hänelle mitään pahaa tehdä. Pelkäsin muutoin saavani\nisännältä selkään.\n\nTeurastaja ruikutti kovin ja huusi apua, mutta kun meikäläisiä oli\nkymmenkunta, ei näyttänyt löytyvän halullista auttajaa. Kaikki näkivät\nmyös ettei teurastajalla ollut mitään hätää, ja useimmat olivat\nhuomanneet, mitä teurastaja oli tehnyt. Myöskin veitsi reidessäni oli\nvastaansanomaton todistaja siitä, kuka oli riidan pannut alkuun. Mutta\nkun joku joukosta huusi, että Suursalon Halli se rinnan päällä seisoo,\nmentiin isäntää etsimään. Katsoin parhaaksi väistyä vähän syrjään, ja\nkun minä, joka olin varsinainen asiallinen, en vaatinut enempää kostoa\nminulle tapahtuneesta vääryydestä, laskivat toverinikin miehen irti\nsamassa kun isäntä tuli paikalle.\n\nTeurastajan olisi sopinut olla kiitollinen siitä jalomielisyydestä,\njoka oli hänen osakseen tullut. Mutta hui hai! Hän kävi sen sijaan\nisännän kimppuun ja syyti hänelle rumia sanoja, että hän oli muka\nusuttanut koiransa hänen päällensä. Ja kuitenkin koko markkinaväki\ntaisi todistaa, että isäntä vasta nyt saapui riitapaikalle. Kaikki\npitivät myös yksin suin isännän ja minun puolta. Oli tunnettua että\nteurastaja oli parikin kertaa ennen käyttäytynyt yhtä epäinhimillisesti\nkuin tässäkin tilaisuudessa, ja kukin katsoi, etteivät koirat olleet\nenempää väkivaltaa tehneet kuin vaaran torjuminen tilaisuudessa vaati.\nMutta teurastaja oli kovin suutuksissa, ja kun samassa riitapaikalle\nsaapui kaksi poliisia, manuutti teurastaja isännän oikeuteen, vaatien\nhänelle edesvastuuta estelemisestä laillisen elinkeinon harjoituksessa,\nkoiran usuttelemisesta ja pahoinpitelystä julkisella paikalla. Poliisit\nkoettivat saada teurastajaa luovutetuksi aikeestaan, mutta turhaan.\nKaikki ihmiset nauroivat, ja isäntä lupasi kyllä saapua.\n\nLäksimme nyt eläinlääkärille, joka laastaroi haavani, jonka jälkeen\nmenimme kotiin. Tämä oli ainoa kerta elämässäni, jolloin olen ajaa\nherrastellut ja oikein nahkaisten peitossa.\n\nViikon kuluttua läksi isäntä käräjiin. Minut ja isäntä vapautettiin\nkaikesta syyllisyydestä. Mutta teurastajan kävi huonosti. Hänet\ntuomittiin maksamaan sekä eläinlääkärin palkka että kaikki kulut ja\nkustannukset. Vieläpä oli yleinen syyttäjä sekaantunut asiaan ja\nteurastaja tuomittiin maksamaan aika isot sakot eläinrääkkäyksestä.\nMinusta oli tuomari ymmärtäväinen mies.\n\nKuten jo olen kertonut, rupesivat vanhan emännän kuoleman jälkeen\nisännän voimat nopeasti vähenemään ja hän lakkasi ottamasta osaa talon\ntöihin, samaan aikaan kuin talonväki rupesi häntä vaariksi sanomaan.\nVanhan emännän kuolema tapahtui kevättalvella, ja kesänalussa olisi\nmeidän pitänyt lähteä Harjuskoskelle tavalliselle kalastus- ja\nperunainistutusretkelle. Mutta tällä kertaa ei retkestä tullutkaan\nmitään. Isäntä, jonka näkö ei enää ollut yhtä hyvä kuin ennen, oli\nhankkinut silmälasit ja istui ne nenällä päivät pitkät rahilla\nkatsellen emännän suurta kirjaa, josta emäntä sunnuntai-iltapäivisin\nluki ääneen. Mutta vaikka isäntä käytti silmälaseja, kävi lukeminen\nhäneltä kankeasti emäntävainajan sujuvaan lukuun verrattuna. Ja\nemäntävainaja ei koskaan tarvinnut laseja. Kyllä näytti isännän silmäin\nlaita olevan huonosti. Jo edellisenä syksynä olin jotain tämäntapaista\nepäillyt, sillä välistä oli hänen ollut pakko ampua oravaa kaksi, jopa\njoskus kolmekin kertaa, ennenkuin se tuli maahan. Mutta nyt isäntä\nsanoi minulle suoraan, että metsästyksemme täytyy loppua, kun ei hän\nenää näe lasitta ja lasilla taasen ei saa kunnollisesti tähdätyksi.\nTämä oli minulle kova isku, mutta siihen en voinut mitään. Kun ei saa,\nniin ei saa.\n\nTänä kesänä emme tehneet muuta kuin kävimme kalastamassa kotijärvellä.\nMeni kesä kuitenkin tässäkin toimessa, mutta sen mukaan kuin syksy\nläheni, huomasin isännän käyvän yhä levottomammaksi, ja eräänä päivänä\nvihelsi hän minut mukaansa ja läksi käyden kaupunkiin. Kaupungista osti\nhän ihan uuden amerikkalaisen haulikon, takaa ladattavan oikein.\nHaulikkoja oli hän aina ennen suuresti halveksinut, mutta nyt hän\nkotimatkalla ilmoitti minulle, että huonompinäköinenkin voi semmoisella\npyssyllä ampua. Tulin erinomaisen iloiseksi, sillä ymmärsin, ettei ukko\nvoi pysyä Harjuskoskelta poissa, vaan pääsen vielä tänäkin syksynä\nmetsästämään. Uusi pyssy olalla antoi isännän astunnalle entisen\njäntevyyden takaisin, ja kotimatka meni puolta nopeammin kuin matka\nkaupunkiin. Näin paljon näkyy uusi pyssy vanhan miehen olalla\naikaansaavan.\n\nJo seuraavana päivänä, paljon aikaisemmin kuin tavallisesti siis,\nläksimme Harjuskoskelle. \"Nuori isäntä\", jota nyt sanottiin isännäksi\nvain, koetti kyllä luovuttaa isäänsä lähtemästä enää tänä syksynä\npitemmälle metsästysmatkalle. Hän arveli voivan käydä niinkin hullusti,\nettä vaari voisi jäädä metsään kuolemaan. Mutta isäntä sanoi siihen,\nettä jos vanhan metsämieskulun osalle on määrätty kuolema metsässä, on\nasia juuri semmoinen kuin olla sopii, ja kyllä Halli näyttää paikan,\njosta saa hakea. Ennen lähtöämme isä ja poika kuitenkin sekä kättelivät\nettä syleilivät, jota tapaa en ollut ennen talossa huomannut. Poika\ntarjoutui eväskonttia kantamaan tervahaudalle asti, mutta vanhus\narveli, että silloin kun metsämies ei jaksa enää eväitään kantaa,\nsilloin ei hänellä ole myös enää mitään virkaa metsässä, vaan on hänen\nparasta ruveta uuninloukkolaiseksi.\n\nLähtömme tapahtui iltapäivällä, ja tervahautakoppelissa olimme yötä.\nIsäntä näytti matkan edistyessä vain virkistyvän, ja toisen päivän\nillalla olimme hyvissä ajoin Harjuskoskella. Mutta seuraavana päivänä\nei menty tavallisuuden mukaan metsään, vaan isäntä sanoi kaipaavansa\nyhden lepopäivän. Koko päivän istui hän ladossa tarkastaen silmälasit\nnenällä omaa kirjaansa, sitä, josta hän tavallisesti kirkossakin\nveisasi. Ja välistä hän veisata hyräilikin hetkisen. Huokasi myöskin\nmonta kertaa raskaasti. Huomasin hyvin, että hänen oli vanhaa emäntää\nikävä. Useasti hän myös taputti minua päähän ja sanoi, että rupesimme\nmolemmat käymään vanhoiksi ja kankeiksi ja että tämä syksy varmaankin\non viimeinen, jona asumme Harjuskosken ladossa. Enhän minä tuntenut\nitseäni mitenkään vanhaksi, mutta kun olin tottunut aina, myös\npahimpinakin pakkastalvina, makaamaan öisinkin talon pihalla, oli\nluuvalo ruvennut minua vaivaamaan, niin että olin käynyt jossain määrin\njaloistani kankeaksi. Monta kettua olen ennen ottanut kiinni, mutta\nviime syksynä en saanut enää ainoatakaan ja tänä syksynä uskallan\ntuskin yrittääkään.\n\nMyöskin tuntui minusta kuin se asia ei olisi ollut oikein isännän\nmieleen, ettei hänen pojastaan tullut metsämiestä. Mutta isännän\nnuorimmassa pojanpojassa sitä vastoin oli oikea veri. Samana päivänä\nkuin isäntä toi uuden pyssyn kaupungista, antoi hän luodikkonsa\npojanpojalle. Tämä oli jo sitä ennen tuonut monta sorsaa kotiin. Hänen\nkanssaan olimme jo hyvätkin tuttavat, ja minun tehtäväni oli ajaa\nsorsat ruohikosta veteen ja tuoda ne ammuttuina sieltä takaisin maalle.\nTänä lepopäivänä antoi isäntä minulle poika-Mikkoon katsoen -- nuorta\nisäntää sanottiin isä-Mikoksi ja poikaa poika-Mikoksi -- toisenkin\ntehtävän. Minun piti näet ensi syksynä, ellei isäntä ollut silloin enää\nelossa, johtaa poika-Mikko tänne Harjuskoskelle ja opastaa hänelle\nparhaimmat metsästyspaikat. Kun ainakin kolme sukupolvea oli jo näistä\nmetsistä veronsa ottanut, katsoi isäntä kohtuulliseksi, ettei\nHarjuskosken lato jäisi vastaiseksikaan autioksi. Jos niin kävisi kuin\nisäntä nyt näkyi aavistavan, lupasin voimieni mukaan palvella\npoika-Mikkoa yhtä uskollisesti kuin olin nykyistäkin isäntää palvellut.\n\nTällä kertaa olimme monta viikkoa yhtä painoa Harjuskoskella, ja\nminusta isäntä ei ollut paljon huonommissa voimissa kuin ennenkään.\nEnnen emme olleet lintuja ampuneet paljon muuta kuin syötäväksi, vaan\nparaasta päästä oravia ja joka syksy muutamia näätiä ja kettuja. Mutta\ntänä syksynä pysyi ilma kauan lämpimänä. Ja ennenkuin ilmat kylmenevät,\non oravannahka vielä kelvoton. Tulimme siis ampuneeksi lintuja tällä\nkertaa niin paljon, että meillä oli niitä ladon kurkihirressä\nriippumassa monta raskasta kimppua. En ymmärtänyt miten isäntä saisi\nnämä kaikki kotiin ja isäntä itse raappi niitä katsellessa välistä\nkorvallistaan.\n\nEnnen ajatellun poislähtöpäivän aattona tapahtui meille ainoa\ntodellinen seikkailu, mihin olemme Harjuskosken metsästysmailla\nsattuneet. Isäntä oli minulle useitakin kertoja jutellut viimeisen\nkarhun kaatumisesta näillä mailla. Hänen isänsä oli, ollessaan jo\nikämies, sen eräänä syksynä kiertänyt ja yksin sen myös onnistunut\nampumaan. Isäntä ei ollut sinä syksynä mukana, kun talossa oli silloin\nollut vähän miesväkeä ja syyskynnöt olivat kestäneet köyriin asti.\nSiitä oli nyt kulunut kolmattakymmenettä vuotta, ja tämän ajan jälkeen\nei isäntä ollut enää ainoatakaan karhun merkkiä näissä metsissä\nhuomannut.\n\nMutta nyt sinä päivänä, joka oli ajateltu tämän syksyn viimeiseksi\nmetsästyspäiväksi, kohtasimme sen metsäeläimen, jota en ollut ennen\nnähnyt. Ja se kohtaus tapahtui suoraan sanoen omien portaitten edessä.\n\nOlimme juuri astuneet ladon ovesta ulos, ja isäntä rupesi sovittamaan\nkonttia hartioilleen, kun ihmeekseni näin suuren mustanruskean eläimen\ntulevan porrasta pitkin vastaiselta rannalta. Että tämä eläin oli\nkarhu, josta isäntä oli niin monta kertaa minulle puhunut, käsitin\nheti. Karhusta ei voi mikään ymmärtäväinen eläin erehtyä. Kaksi aika\nisoa ilvestä olen puuhun ajanut, josta isäntä ne maahan ampui; nekin\nnäyttivät kyllä vaarallisilta, mutta ne olivat kissoja vain tähän\nhirviöön verrattuina. Isäntä seisoi selin porrasta kohti, joten hän ei\nhuomannut kontiota, ennenkuin se jo oli rannalla.\n\nYhtä varovaisesti kuin karhu oli astunut kosken yli portaita pitkin,\nyhtä rajuksi muuttui se heti yli päästyään. Hirveällä karjunnalla\nryntäsi se suoraan isäntää vastaan. Huomasin heti, että tässä on leikki\nkaukana ja karkasin paikalla karhun takaraajoihin kiinni. Minulla on\noivalliset hampaat, enkä laske hevin irti siitä, mikä on kerta niitten\nväliin joutunut. Mutta tässä tuli semmoinen tanssi, jota en ollut ikinä\nennen kokenut. Olisi isännällä nyt ollut käsissään vanha luodikkonsa!\nMutta mitäpä tuommoisella poropyssyllä!\n\nKarhu yritti lyödä minua etukämmenillään, ja minä tein parastani\nväistääkseni. Hetkisen onnistuinkin väistämään sen iskuja, mutta vaikka\nmenettelinkin varovaisesti, sain kuitenkin lopuksi semmoisen\nlätkäyksen, että lensin kauas. Tuskin oli karhu minusta vapaa,\nennenkuin törmäsi uudestaan kuin ukonnuoli isännän kimppuun. Näin\nisännän, joka vielä seisoi ladon edustalla, kohottavan pyssynsä, ja kun\nkarhu oli ehkä viidentoista askeleen päässä, tähtäsi hän päähän,\nlaukaisi ja hyppäsi samassa sivulle. -- Nyt tapahtui jotain, joka\nminusta näytti varsin omituiselta. Karhu jatkoi rajua ryntäystään\nalettuun suuntaan ja karkasi niin hirveätä vauhtia ladon seinään, että\ntakapuoli nousi maasta ja takaraajat löivät jyskien ladonseinään. Jos\nesine, johon kontio kompastui, olisi ollut matalampi, olisi se tehnyt\nkunnollisen kuperkeikan, mutta nyt kaatui takaruumis ladonseinästä\ntakaisin maahan.\n\nMinusta ei mikään eläin voisi tämmöistä sysäystä kestää niskaansa\ntaittamatta. Mutta karhu vain karjui niin että metsä raikui. Pari oven\nedessä olevaa ovipelkkaa puri se raivoissaan pirstaleiksi. Tämän\ntehtyään rupesi se ryntäämään kuin hullu sinne tänne niityllä. Vähän\nväliä se pysähtyi, nousi kahdelle jalalle ja näytti tarkasti\nkuuntelevan. Mutta kun ei mitään muuta kuulunut kuin kosken kohina,\nlaskeutui se takaisin neljälle ja päästi hirvittävän vihaisen\nkiljunnan. Isäntä seisoi ladon takana, ja minä makasin liikkumattomana\nsiinä paikassa metsän rajalla, johon karhu oli minut viskannut. Mutta\nmeistä se ei näkynyt vähääkään välittävän. Sen menettely oli minusta\nihan käsittämätön. Hetken perästä se poistui metsään, missä se näytti\npurkavan vihaansa kiviä ja puita vastaan.\n\nMinusta tuntui siltä kuin kaikki luut ruumiissani olisivat olleet\npalasina. Mutta kun rupesin liikkumaan, huomasin, ettei minussa ollut\nmuuta vikaa kuin ilettävän ruma repeämä toisessa reidessä. Se näytti\npaljon pahemmalta kuin puukonhaava, jonka olin markkinoilla saanut.\nOnneksi se ei ollut kuitenkaan aivan syvä.\n\nIsäntäkin tuli nyt esille ladon takaa ja ompeli ensimmäiseksi\ntehtäväkseen haavan reidessäni umpeen. Nyt se ei näyttänyt enää niin\nrumalta, ja minun oli heti paljon parempi olla. Nilkuttaminen kolmella\njalalla kävi aivan hyvin, kuten kyllä edeltäkinpäin tiesin. Olen monta\nkertaa ennenkin ontunut kovin pahasti, vaikka jaloissani ei ollut\nvähintäkään vikaa. Jos minua aiotaan ottaa mukaan jonnekin, johon\nminulla ei ole itselläni halua mennä, rupean heti pahoin ontumaan ja\nolen aina täten epämieluisat matkat onnellisesti välttänyt. Olen siis\nhyvin tottunut kolmellakin jalalla kulkemaan. Isäntä sanookin: \"Ontuu\nse koira, kun vain tahtoo\", mutta tällä kertaa olin pakotettu\ntahtomattanikin ontumaan.\n\nNiin pian kuin isäntä oli saanut reiteni hät'hätää parsituksi, tyhjensi\nhän haulit muutamasta patruunasta, pani ne pieneen koloon eräälle\nkivelle ja laittoi niitten päälle kuivista kuusenrisuista tulen.\nSulatettuansa niistä vähäisen lyijymöhkäleen, hakkasi hän tämän\nkirveellä kahtia ja takoi kirveentalalla näistä kaksi kuulaa, joilla\nlatasi uudestaan pari tyhjennetyistä patruunista. Ymmärsin, ettei\nisäntä aikonut jättää haavaa reidessäni kostamatta.\n\nKarhun hurja mellastelu metsässä kuului vielä aivan hyvin, joten ei\nollut vaikeaa päästä vielä kerta sen pakinoille. Varovaisesti\nlähestyimme karvahallia alta tuulen, ettei se voisi saada meistä\nvainua. Aivan lähelle tultuamme en voinut kuitenkaan pidättää itseäni,\nvaan rupesin murisemaan. Karhu nousi heti takajaloilleen tarkasti\nkuunnellakseen, mistä ääni tuli, ja isäntä pui minulle nyrkkiä.\nVaikenin heti, mutta kontio oli jo ehtinyt saada selville, mistä ääni\nkuului, ja hyökkäsi kuin myrskytuuli meitä kohti. Sen raivo oli\nkuitenkin niin suuri, että se yritti juosta suoraan halki paksun\nmännyn, joka esti ryntäyksen. Paikalla unhotti peto meidät ja käänsi\nkiukkunsa puuta vastaan, jota se alkoi ryskyttää, että kävyt satelivat.\nMutta pelkäämättä rupesi isäntä hiipimään yhä lähemmäksi raivoavaa\neläintä, joka ei ollenkaan näkynyt häntä huomaavan. Vahingossa tuli\nisäntä kuitenkin astuneeksi risun poikki. Vaikka karhu yhä karjuen\nryskytti puutaan, kuuli se kuitenkin tuon pienen naksahduksen ja\nkääntyi oitis isäntää kohti. Väli oli tuskin kymmenen askelta. Karhu\nsyleili toisella kämmenellään mäntyä ja nosti toisen uhkaavasti ilmaan,\nikäänkuin ottaakseen vauhtia ja syöstäkseen yhdellä hyppäyksellä\nisännän kimppuun. Minäkin kokoilin jo voimiani hypätäkseni karhun\ntakaraajoihin kiinni, siten estääkseni sitä hyökkäämästä, kun samassa\nnäin isännän hiljaa kohottavan pyssyänsä. Kun pyssy tähtäsi suoraan\nkarhun rintaa kohti, paukahti laukaus, ja isäntä hyppäsi samassa\nsivulle.\n\nTarpeeton oli tällä kertaa isännän varovaisuus, sillä karhu syleili\nvain molemmin kämmenin puuta, repien sitä, että kaarnaliuskat\nlentelivät. Pian alkoi kuitenkin eläimen yläruumis luisua puuta pitkin\nmaahan päin, ja kohta kepertyi kontio kuolleena selälleen.\n\nPaikalla iskin karhuun kiinni tukistaen sitä kaikin voimin ja haukkuen\nniin että metsä raikui. Tämä oli minusta erinomaisen lystiä. Ja vielä\nhauskempaa oli kun isäntä, otettuaan tyhjän patruunakotelon pyssystä,\ntuli istumaan karhun päälle. Hän vain taputteli kuollutta vihollistaan,\nminä tukistin. Haavani ei ollenkaan enää kirveltänyt, oli vain niin\nsomaa ja suloista olla.\n\nKauan istui isäntä mietteissään mitään puhumatta. Mutta sitten rupesi\nhän kertomaan minulle, että hän oli koko elämänsä ajan halunnut saada\nkerran kaataa karhun ja oli erään kerran tehnyt pitkän matkankin tässä\ntarkoituksessa, kun oli kuullut kerrottavan, missä karhu oli muka\nkaatanut lehmän. Kertomus oli ollut tyhjää lorua vain, ja nyt oli\nisäntä jo aikoja sitten kadottanut kaiken toivon tämmöisestä\nonnellisesta tapahtumasta, jota hän oli jo kuusikymmentä vuotta turhaan\nodottanut. Isäntä sanoi että tämä laukaus, jolla hän karhun kaatoi,\ntulee olemaan hänen viimeinen laukauksensa tänä syksynä ja arvatenkin\nmyös viimeinen hänen elämässään. Se ilahdutti häntä, sanoi hän, melkein\nyhtä paljon kuin hänen ensimmäinen laukauksensa, jolla hän oli\npudottanut oravan puusta ja joka oli hänelle tuottanut hänen\nensimmäiset itseansaitsemansa rahat, neljä kopeekkaa.\n\nNylkiessään karhua näytti isäntä minulle syyn sen käsittämättömään\nmenettelyyn ladon vieressä ja metsässä. Läheltä ammuttu haulilaukaus\noli puhkaissut sen molemmat silmät. Tämä onnellinen tapahtuma oli\npelastanut isännän hengen niityllä ja nyt metsässä tehnyt hänelle\nmahdolliseksi lähestyä karhua näin lyhyelle ampumavälille. Isäntä\nselittikin minulle juuri tässä toivossa ampuneensa hauleilla,\nhengenhätä kun oli suuri eikä muuta neuvoa pelastukseen ollut.\n\nVasta myöhään illalla oli karhunnahka niityllä, ja seuraavana päivänä\nriippuivat karhun reisilihat lintukimppujen vieressä ladon\nkurkihirrestä. Nyt tuli herkkuiset päivät. Karhunlihaa keitettiin kaksi\nkertaa päivässä, niin etten jaksanut paljon muuta kuin syödä ja nukkua\npäivät pitkät. Metsään ei menty, vaan isäntä oli minun kanssani\nladossa, lukien ja hyräillen kirjastaan. Sillä välin hoiteli hän\nkarhunnahkaa, jonka hän oli pingottanut kehykselle, pitäen sitä aina\ntuulisella paikalla. Yöt olivat nyt jo hyvin kylmät, mutta kun päivät\nolivat kauniit, oli nahka jo viikon perästä niin paljon keventynyt,\nettä isäntä luuli jaksavansa kantaa sen kotiin. Mutta karhunlihat ja\nlinnut oli talvikelille jätettävä.\n\nKotimatka meni hyvin, ja kotiintultua saimme myöskin tiedon mistä karhu\noli tullut. Eläin oli niin sanottu erä- eli aarniokarhu, joka oli\npitkät ajat oleskellut muutamassa sydänmaassa, toista kymmentä\npenikulmaa meidän paikkakunnalta. Tänä syksynä se oli tappanut useita\nlehmiä, ja muutamat metsästäjät olivat ajaneet sitä koirilla takaa,\nkunnes se oli kotimetsästään poistunut. Tästä arvatenkin johtui sen\ntavaton viha ja raju hyökkäys heti meidät huomattuansa. -- Koko pitäjä\notti osaa Suursalon vanhan isännän metsästysonneen, ja karhunnahkaa\nihailtiin suuresti.\n\nOnnellinen metsästysmatka oli vähäksi aikaa uudistanut isännän voimat.\nMutta parin viikon kuluttua alkoi hän taasen käydä voimattomaksi ja\ntuli pian kokonaan vuoteen omaksi. Hän muistutti vielä kerta mieleeni\nsopimustamme Harjuskoskella, antoi poika-Mikolle haulikkonsa ja kaikki\nmetsästyskojeensa ja vietiin viikko tämän jälkeen hyvään taroon\nkirkkomaahan.\n\nHautajaiset pidettiin kunniallisesti, kuten ison talon sopiikin.\nHautausseurue lähti pois ja minä jäin yksin kirkkomaalle. Kolmeksi\nvuorokaudeksi jäin makaamaan isäntävainajan haudalle, välistä\nilmoittaen suruni pitkäveteisellä ulvonnalla. Mutta kun seuraava päivä\noli sunnuntai ja väkeä alkoi kokoontua kirkolle, hiivin huomiota\nherättämättä tieheni, läksin kotiin ja panin maata tavalliselle\nvahtipaikalleni keskelle pihamaata.\n\nTalossa oli kaikki entisellään, se vain muutosta, että isäntäni paikka\noli nyt tyhjä. Kaikki näkyivät jo unhottaneen isäntäni paitsi minua ja\npoika-Mikkoa. Erittäinkin kun Mikko pyssyjänsä katseli, näkyi hän\nvälistä vaipuvan mietteisiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalossa asui tänä talvena eräs rahtimies nimeltä Jaska --\nmaantie-Jaskaksi häntä tavallisesti sanottiin.\n\nJoku viikko isännän hautauksen jälkeen kuulin talonisännän, jota olisi\nkai nyt ollut minunkin isäntänä pidettävä, sanovan maantie-Jaskalle:\n\n-- Kuule, Jaska! Tuo Halli rupeaa olemaan jo kovin jaloistaan kankea.\nEihän tuo vielä niin vanhakaan ole, mutta kyllä jo alkaa olla aika,\nettä se otetaan päiviltä. Etkö sinä tahtoisi tuohon toimeen ryhtyä?\n\nHöristin korviani kuullakseni, suostuisiko Jaska tehtävään. Enhän minä\nvielä mikään ikäloppu ollut. Olihan isäntävainaja tänä syksynä sanonut\nminun olevan vasta kuuden vuoden vanhan. Jalkani olivat jossain määrin\nkankeat, se on tosi. Mutta korvani ja nenäni olivat vielä mitä\nparhaimmassa kunnossa, ja jos liikuinkin hitaanlaisesti, kelpasin\nkuitenkin talon vartijan toimeen paremmin kuin mitkään kokemattomat\npennut, jotka tuskin osaavat kyläläistä kulkulaisesta erottaa. Ja jos\nsääreni ovat jäykät, olivat kuitenkin voimani erinomaiset, eikä\npystynyt yksikään meidän kylän koirista panemaan minua allensa. En\ntahdo sitä tosiasiaa kieltää, että harvoin koira oikeata kuolemaa\nkuolee: joko susi syö, tai hirtetään. Mutta tämä kuuluu koiran virkaan.\nSutta vastaan olen useampia kertoja itse onnellisesti puolustautunut,\nja hirtettäväksi tunsin olevani vielä liian nuori. Tulkoon\nmaantie-Jaska vain yrittämään.\n\nTunnettu vaara on puoli vaaraa vain. Kuuntelin siis korvat pystyssä.\n\nMaantie-Jaska ei tahtonut ensin kauppoihin suostua, vaikka isäntä kehui\nkaunista nahkaani ja kuinka lämpimät matkakintaat siitä tulisi. Jaska\nsanoi puoleksi pelkäävänsä hampaitani; en olekaan hänestä koskaan\noikein pitänyt, hänkin kun on tavallaan maankulkija. Mutta isäntä\nneuvoi tarkasti, miten asia tapahtuisi ilman vähintäkään vaaraa. Kodan\novi oli kamanan kohdalta hatara. Sinne sopisi houkutella minut sisälle,\nasettaa surmansilmus kaulaani ja pistää köysi oven päällitse ulos. Ovi\ntulisi siten olemaan minun ja teloittajani välillä, ja kaikki olisi\ntehty muutamassa minuutissa.\n\nMaantie-Jaska suostui nyt kauppaan, joka oli jo huomenna pantava\ntäytäntöön. Jaska oli tästä hetkestä luonnollinen viholliseni. Tunteeni\ntalonisäntääkin kohtaan olivat sekalaiset. Olin kuitenkin kuudetta\nvuotta ollut talon ruuassa. Ei minun sopinut sen haltijaa vihata. Mutta\nruveta omalla nahallani maantie-Jaskan rähjäisiä kouria lämmittämään!\nSiihen tehtävään eivät Aasian rikkaudet pysty minua ostamaan.\nMieluummin hautautukoot hampaani samaisiin kouriin.\n\nSeuraavan yön nukuin Harjuskosken ladossa. Ja makeasti nukuinkin.\n\n\n\n\nII.\n\nITSELLISKOIRANA.\n\n\nOlin siis ryhtynyt omakseni, ja minusta oli tavallaan tullut\nmökkiläinen.\n\nSuloiselta tuntui olla omana isäntänänsä, suloiselta, mutta myös\nhuolestuttavalta. Ellei mökkiläinen pysty omilla ansioillaan itseänsä\nelättämään, ei paljon kukaan siitä välitä, elääkö hän vai kuolee. Sen\ntunsin nyt hyvin selvästi. Olin sentähden hyvin iloinen siitä, että\nsyksyllä olimme jättäneet latoon niin paljon hyvää ruokaa. Kaikki oli\nmitä parhaimmassa kunnossa. Päätin aina ollessani kotoa poissa pitää\nladon oven tarkoin suljettuna. Ladon ylimmäinen ovipelkka on näet\nlaitettu saranoille ja on salvalla avattava ja suljettava. Isäntä oli\njo ensimmäisenä keväänä, yhteisellä kalastusmatkalla ollessamme,\nopettanut minulle, miten salpa on avattava ja suljettava. Tehtävä on\nhyvin helposti opittu. Koira ei tee sitä suullaan, kuten moni luulee,\nvaan käpälällä. Mutta tiedän varmaan, ettei varasteleva kettu\nopettamatta ymmärtäisi ovea avata. Muuten olisi kai varastoni nyt jo\nollut sen aina nälkäisessä vatsassa.\n\nEnsimmäinen tehtäväni seuraavana aamuna koski jo muonakysymystä, Menin\nisännän kaataman karhun lihoja tarkastamaan. Vasten luuloani eivät\nketut olleet uskaltaneet karhuun koskea. Karhun haju oli heidän\nnenästään tuntunut liian väkevältä. Korppi ei myöskään ollut karhun\nrunkoa löytänyt, sillä isäntä oli laahannut sen tiheään kuusikkoon,\njoten se ei ilmasta päin näkynyt. Mutta aukeassa paikassa oleva eläimen\nraato ei ikinä jää tuolta mustalta linnulta huomaamatta. Sillä on siksi\nliian tarkkanäköiset silmät. Yksinkertainen kansa luulee sillä olevan\nhaistimenkin. Enpä minä korpin haistimesta monta kopeekkaa maksaisi.\nMutta näön vaihtaisin mielelläni, vaikka omanikaan ei ole mitenkään\nhuono.\n\nRupesin nyt käymään joka päivä karhun lihaa syömässä säästäen siten\nkotoiset varat keväämmäksi.\n\nIltaisin kääntelin itseäni aina niin monta kertaa heinissä, että sain\noikein mukavan makuukuopan. Heinissä oli minulla paljon lämpimämpi\nmakuusija kuin ennen talon tuulisella pihamaalla. Jalkojani ei\npakottanut enää juuri koskaan, ja tunsin miten lihakset ja nivelet\npäivästä päivään pehmenivät. Keväämmällä, kun aurinko rupesi\nkeskipäivällä lämmittämään ja ladon edusta vapautui lumesta, raavin\nhyvän heinätukon ladosta edustalle ja rupesi loikomaan suuren osan\npäivää siinä päivää paistattamassa. Tämä oli erinomaisen lämmin ja\nsuojainen paikka. Taviokuurnat ääntelivät metsässä, käpylintupari\nlaitteli pesäänsä niitynlaidassa, tikka rummutteli kuivaa männynoksaa,\nja elämä oli vielä kerta kuin silkkiä.\n\nKun pälviä rupesi näkymään siellä täällä niityllä ja metsässä, läksin\nensi kertaa omaksi isännäkseni tultuani jänistämään. Suureksi ilokseni\nhuomasin nyt, että tämän talven heinissä-makaaminen oli saattanut\njalkani entistään paremmiksi. Olin niin notkea kuin ei jaloissani olisi\nkoskaan ollut luuvaloa. Päätin olla vastaisuudessa varovaisempi\nmakaamatta enää sydäntalvella taivasalla, ainakaan lumella.\n\nJänistäessäni käytin vanhaa temppuani, joka harvoin pettää. Pienet\n\"hankipojat\" tarttuvat keväällä usein katajapensaisiin, eikä niitten\nkanssa tarvitse paljon kursastella, elleivät satu löytämään hyvää\nkätköpaikkaa. Mutta se jänis, jonka nyt ihan kosken toiselta puolelta\npanin jaloittelemaan, ei ollutkaan mikään hankipoika, vaan vanha\nukkojänis, jonka tavallinen yösija oli minulla tiedossa, kun olin sitä\nmonta kertaa viime syksynä ja edellisenäkin vuonna juoksuttanut. Se oli\nnoita elämästään viisastuneita, jotka eivät koskaan pysähdy vihellystä\nkuullessaan, vaan päinvastoin lisäävät vauhtia. Isäntä aina luodikolla\nampuessaan tavallisesti viheltämällä houkutteli jänikset pysähtymään,\nmutta viime syksynä oli hän jo onnistunut haulikolla ampumaan pari\njänistä juoksusta.\n\nMinun täytyi siis, kuten jo sanoin, ryhtyä vanhaan temppuuni, juoksutin\njänistä yhtä kyytiä toista tuntia, pitäen koko ajan täyttä vauhtia.\nTullessamme jotenkin leveän nevan rannalle olin ihan sen kintereillä.\nJänis ei ehtinytkään pyörtää takaisin metsään, vaan tuli pakko ruveta\nloikkimaan nevan yli. Nousin heti kivelle nevan rannalle katsomaan.\n\nNiin pian kuin jänis huomasi minun heittäneen takaa-ajon, vähensi se\nheti vauhtiaan, teki muutamia lyhyitä harppauksia ja istuutui lepäämään\npienelle kinokselle, joka oli jäänyt sulamatta keskelle suurta\npälvipaikkaa. Jänö oli vielä valkoinen, joten se suli kokonaan yhteen\nkinoksen kanssa. En voinut tähystyspaikaltani sitä mitenkään nähdä, sen\nvain huomasin, ettei se kinokseltaan poistunut. Sulan maan yli\nkulkiessaan olisi se heti taasen näkynyt.\n\nMinäkin panin nyt kivelle maata päivää paistattamaan joksikin tunniksi.\nTiesin hyvin, ettei pupujussi lähde näin hyvästä turvapaikasta\nliikkeelle ennenkuin iltahämärässä. Sen pitkät koivet tarvitsevat kyllä\nlepoa tuommoisen hitsin kestettyänsä. Jos se saa tunnin ajan levätä\nrauhassa, ovat sen takakoivet jo parahiksi puutuneet -- minun\naikomukseni täytäntöönpanoa varten.\n\nTarpeekseni läähätettyäni nukahdin hetkeksi ja läksin sitten hiljakseen\njäniksen jälkiä seuraamaan. Lähestyessäni isoa pälveä olin joutuvinani\njäljiltä ja tein ison kierroksen pälven ympäri. Tein sitten useampia\nkierroksia itse pälvellä, ikäänkuin jälkiä etsien, lähestyen yhä\nenemmän kinosta, jolla jänis makasi korvat selkää pitkin, silmin\ntarkasti seuraten jokaista liikettäni. Kun minusta väli oli parahiksi\npitkä, karkasin äkkiarvaamatta sen kimppuun. Se yritti tehdä pitkän\nharppauksen poistuaksensa, mutta kun lumi oli pehmeää ja jäniksen\nkoivet puutuneet, ei harppaus onnistunut. No niin, se kuoli yhtä äkisti\nkuin luodin tappamana. Monta kertaa kun jänis on tämmöisessä\ntapauksessa istunut kovalla maalla, on tapahtunut, että se on hypännyt\nmolemmat puutuneet takajalkansa poikki. -- Vein saaliini kotiin, ja nyt\nminulla oli ensi kerta jäätymätöntä ruokaa pariksi päiväksi. On\nitselliskoirallakin omat ilonsa. Jos olisin ollut tässä tilaisuudessa\ntoisen isännyydessä, olisi minun velvollisuuden mukaisesti ollut\nvieminen saaliini isännälleni. Isäntävainajani sanoikin: kissa yksin\nsaaliinsa syö, kyyryselkä on sittenkin. Mutta tästälähin minäkin\nrupesin yksin saalistani syömään enkä ole siitä sen kyyryselkäisemmäksi\nkäynyt.\n\nSiihen aikaan kuin sain ensimmäisen jäniksen, olivat jo karhunreisistä\nluut vain jälellä eikä ollut lintujakaan enää aivan monta. Leipä- ja\nryynivarastoon en ole koskenut. Säilykööt ne suurimman nälänhädän\nvaraksi.\n\nNyt alkoi herttainen aika. Kinokset sulivat nopeasti, koski kasvoi\nkasvamistaan, pian jäät lähtivät joesta, vesilinnut saapuivat, ja\nkaikkialla oli elämää ja touhua. Riistaa oli enemmän kuin tarpeekseni,\nja pikku kätköjä oli minulla kymmenittäin sekä metsässä että\nkotiniityllä. Koko kesä meni kuin unennäkö, mutta mahdottoman hauska\nkesä se oli.\n\nNyt totutin itseni ammattiin, jota en ollut ennen yrittänytkään paitsi\nensimmäisenä keväänä Harjuskoskella, jolloin olin isäntävainajan\navustajana.\n\nOlen kertonut, että Harjuskoski kuivempana vuodenaikana sekä kesällä\nettä talvella oli jakautuneena useaan ojantapaiseen haaraan. Kalat,\nmelkein yksinomaan harjuksia ja taimenia, käyttivät uidessaan virtaa\nylös paraasta päästä yhtä näistä ojista, jossa oli pieni, tuskin\njalankorkuinen putouksen tapainen. Kalat tekivät tässä paikassa\nkorkeita ilmahyppäyksiä päästäkseen niskan yläpuolelle. Monesti osuivat\nne heti veteen takaisin, mutta monesti putosivat kiviselle reunalle,\njolloin kiireesti sätkyttelivät veteen takaisin. Rupesin eräänä iltana\nkun niitä putosi tavallisuutta enemmän reunalle, ottamaan leikilläni\nniitä kiinni ja heittämään rannalle. Raaka kala on aina ollut minusta\nvastenmielistä, mutta tänäpänä olin metsästyksessä ihan epäonnistunut,\nniin että minulla oli vain muutama metsähiiri vatsassani.\nVatsantäytteeksi söin silloin pari pientä taimenta ja huomasinkin ne\nparemmiksi kuin olin uskaltanut toivoakaan. Rupesin tästälähin syömään\nkalaa milloin hyvänsä en sattunut saamaan metsänriistaa, ja olin pian\nniin taitava kalastaja, että useasti onnistuin saamaan kalat ilmastakin\nsuuhuni. Tämä oli minusta hyvin hauskaa huvitusta. Aluksi yrittäessäni\nsaada kalat ilmasta suuhun putosin innoissani hyvin useasti koskeen,\nmutta tämä vain oli lisää huvitusta.\n\nOlen aina ollut hyvä marjoja syömään ja tänä kesänä pistin valokkia ja\nmustikoita poskeeni enemmän kuin koskaan ennen. Syksyllä olin niin\nlihava, että rupesin tuntemaan olevani jo vähän kömpelö. Hyvässä\nlihassa olin siis ottamaan talvea vastaan. Mutta talvimuonasta ei ollut\nmuuta tietoa kuin mitä koskesta ehkä voisin saada. Talvella eivät kalat\nkuitenkaan liikkuneet läheskään niin paljon kuin kesällä. Ja syystulvan\naikaan kuten kevättulvallakin oli koko koski yhtenä vetenä. Silloin en\nnähnyt ainoatakaan kalaa.\n\nKoko kesän aikana ei minulle sattunut mitään seikkailua tai muuta\noutoa. Ketun tapossa kevätkesällä olin varomaton ja satuin saamaan\npureman toiseen etujalkaani, josta aluksi onnuin vähäisen, mutta sekin\nparani lyhyessä ajassa.\n\nMutta myöhään syksyllä, kun joki oli jo melkein kaikkialla jäässä,\ntapahtui jotain. Minulle tuli vieras.\n\nVarhain aamulla, ennen auringonnousua, kuulin kaikuvaa koiranhaukuntaa\nmetsästä ladon takaa. Haukunta päättyi äkisti jäniksen rääkynään.\nTiesin mitä oli tapahtunut. Hetken perästä sain myös todistuksen\nasiasta, kun jäniskoira, kantaen suussaan vasta tapettua jänistä,\nheittäytyi heinilleni ladon edustalle. Toinen ihan samannäköinen koira\njäi makaamaan kosken rannalle. Se yritti useita kertoja lähestyä ladon\nedustalla makaavaa toveriaan, mutta kun tämä joka kerta nousi\nmurisemaan, täytyi sen taasen poistua. Sovussa oli metsästys\ntapahtunut, ja nyt olivat valmiit tappelemaan saaliista. Heidän\nmenettelynsä muistutti elävästi mieleeni erään tapahtuman, joka sattui\nmuutamalla kaupunkimatkallani. Aivan lähellä kaupunkia ajoi pari koiraa\njänistä; minäkin yhdyin heihin, ja samassa kun tulimme pienelle\naukeamalle, paukahti kaksi laukausta, ja jänis heitti kuolleena\nkuperkeikan. Kaikki oli siis käynyt niin hyvin kuin mahdollista.\n\nMutta nytpä tapahtui kummia. Kummaltakin puolelta aukeamaa astui esille\nherra pyssy kädessä. Kumpikin tahtoi ehdottomasti omistaa jäniksen. He\nosoittivat sormella toinen jäniksen toista kylkeä, toinen toista.\nToinen huutamalla huusi, että hänen laukauksestaan oli jänis tehnyt\nkuperkeikan ja että toisen ei olisi pitänyt yrittää kuollutta jänistä\nvielä kuolleemmaksi ampua. Toinen taasen, joka näytti vielä\nkiukkuisemmalta, väitti, että juuri hän oli ensin ampunut, löi\nkämmenellä pyssynsä perää ja sanoi: \"Tunnetko tätä pyssyä ja sitä\nmiestä, joka pitää sen varresta kiinni?\" -- Heidän koiransa näyttivät\npaljon rauhallisemmilta ja katselivat ihmeissään herrainsa menettelyä.\nJäniksen olivat herrat riidellessään jo heittäneet maahan, ja kun ei\nkukaan näyttänyt siitä enää välittävän, korjasin minä sen suuhuni ja\npujahdin takaisin puitten väliin. Sieltäpäin katselin riidan loppua ja\nnäin kuinka herrat, jotka eivät olleet suvainneet minua huomatakaan,\nrupesivat, kun eivät löytäneet jänistään, koiriansa potkimaan, kunnes\nnäitten oli pakko ulvoen paeta metsään. Herrat silminnähtävästi\nuskoivat koirainsa syöneen viidessä minuutissa jänisparan suuhunsa.\nSillä kertaa pistettiin jäniksenlihat minun suuhuni.\n\nMutta jouduin kertomuksestani syrjään.\n\nKatseltuani hetkisen ladolta päin tulokkaiden keskinäistä kinaa\nilmestyin minä niin äkkiarvaamatta riitapaikalle, että molemmat\njäniskoirat vingahtaen katosivat metsään.\n\nToinen heistä jäi tälle matkalle. Mutta jäniksen omistaja palasi heti\ntakaisin. Kumpikin teimme itsemme niin korkeiksi kuin mahdollista ja\nastuimme lyhyin, arvokkain askelin toistemme viereen, kuten\ntämäntapaisissa tilaisuuksissa hyvä tapa vaatii. Pistin pääni tulokkaan\nhartioitten yli ja rupesin murisemaan, jolloin toinen vastasi samalla\ntavalla, välistä lisäten murisemista äkäiseksi ärjäisemiseksi. Kun\ntästä huomasin, ettei vieraani ollut mikään pelkuri raukka ja kun\nkohteliaana isäntänä mieluummin tahdoin näyttää vieraanvaraisuutta kuin\nturhaa riidanhalua, huiskuttelin vähäisen häntääni rauhallisten\ntarkoitusteni merkiksi.\n\nTulokkaalla ei myöskään näkynyt olevan mitään rauhantarjoustani\nvastaan. Muutimme siis tuon ensimmäisen \"en gard\"-asentomme, joka on\nyhtä sopiva hyökkäykseen kuin puolustukseenkin, ja ryhdyimme\nvaihtelemaan tavanmukaisia kohteliaisuudenosoituksia. Kysyimme siis\nensin toistemme terveyttä ja hyvinvointia. Kun ei tässä asiassa ollut\nmitään moitittavaa kummaltakaan puolelta, katsoin voivani käskeä\nvieraani tervetulleeksi taloon ja ehdotin, niinkuin tavallista on\nennenkuin koira ottaa toisen kotiinsa vastaan, vierailukorttien\nvaihtoa. Ehdotukseni hyväksyttiin, ja tämän tapahduttua voitiin meidät\npitää yhtä hyvinä ystävinä kuin jos olisimme veljenmaljan juoneet. Ei\nollut enää muuta tehtävää kuin raapia takakäpäläin kynsillä vähäisen\nruohoa ja tomua paikalle ja kaikki tavallisen kohteliaisuuden vaatimat\nmuodot oli täytetty. Tämä viimeinen muotoasia osoittaa, että jos\njommaltakummalta puolelta olisi edellisessä joku erehdys tapahtunut,\nolkoon se unohdettu, halveksittu, maahan kaivettu. Älköön sitä ikinä\nenää muistettako.\n\nMonet ihmiset pitävät näitten monien menojen noudattamista\nnaurettavana. Mutta niin ei ole. Voin vakuuttaa, että meikäläiset eivät\npidä niitä ollenkaan turhina muotiasioina vain. Näitä muka tyhjiä\nformaliteetteja on tietääkseni tarkoin noudatettu niin kauan kuin\nkoiria on maailmassa ollut ja niitä tullaan luullakseni noudattamaan\nniin kauan kuin maailmassa koiria on. Mitättömimmällä rakillakin on\ntoki sen verran sivistystä, että hän näitä ikivanhoja tapoja tietää\nnoudattaa. Seurusteluälyä ja maailmantottumusta todistavat nämä\nesittelymuodot. Mitähän ihmiset ajattelisivat diplomaatista,\njoka menisi vierailulle ilman vierailukorttia ja tullessansa ensi\nkertaa vieraan maan ministerin luo kursastelematta kurottaisi\nkätensä sanoen: \"Heipä hei, poikaseni, kuinka hurisee?\" Luulen,\netteivät he kovin korkeita ajattelisi hänen seurusteluälystään ja\nmaailmantottumuksestaan. Ja ellei häntä laskettaisi hienompiin\nseurapiireihin, saisi hän siitä syyttää itseänsä.\n\nVieraani oli keskikokoinen, solakkarakenteinen jäniskoira,\nlyhytkarvainen, mustanvärinen, mutta jalat ja pään etupuoli ruskeahkot.\nHän kertoi haukkuvansa myöskin lintuja, mutta jänistäminen oli hänellä\nkuitenkin pääasiana. Hänen luonnonominaisuutensa soveltuivat siihen\nparaiten. Hän oli virkatoverinsa kanssa viikko sitten lähtenyt isännän\nmukana metsästämään, ja vanha viekas kettu oli heti ensimmäisenä\npäivänä viekoitellut heidät kauas tuntemattomille seuduille. He olivat\nnyt viikon päivät jänistäneet omalla vastuullaan ja onnistuneet hyvin.\nHarva se päivä, jona eivät olleet ainakin yhtä jänistä saaneet. Mutta\nyöt olivat lyhytkarvaiselle vieraalleni, joka ei ollenkaan ollut\ntaivasalla-nukkumiseen tottunut, olleet kamalat. Hän oli värissyt\nillasta aamuun ja oli nyt erinomaisen kiitollinen minun tarjoamastani\nyösijasta, joka oli sekä lämmin että kuiva. Uusi toverini käänteli\nitseään niin kauan ja raapi heinissä, kunnes sai syvän ja mukavan\nmakuukuopan, josta ei liikkunut ennenkuin seuraavana aamuna.\n\nMinulla sattui tällä kertaa olemaan varastossani kaksi jänistä, ja\nvieraani oli tuonut yhden. Söimme nyt hyvässä sovussa aamiaiseksi yhden\njäniksen ja läksimme sitten vieraani ehdotuksesta yhdessä metsästämään.\n\nEnsi kerran elämässäni jänistin tänä päivänä uuden toverini\nmenettelytavan mukaan. Hän ehdotti, että hän nostaisi jäniksen\njaloilleen ja yksin ajaisi sitä. Minun, joka näillä seuduin tarkasti\ntunsin jokaisen jäniksenpolun, tulisi asettautua väijyksiin sopivalle\npaikalle. Ymmärsin heti kuinka paljon edullisempi tämmöinen kahdenajo\ntulisi olemaan kuin oma menettelyni, joka kuitenkin yksin ollessa on\nainoa, joka varmuudella vie tulokseen, joskin siten harvoin saa enempää\nkuin yhden jäniksen päivässä. Olisin hyvinkin voinut auttaa toveriani\njäniksen nostamisessa, mutta tahdoin katsella, miten hän tässä toimessa\nmenettelisi, hän joka oli oikea ammattijänistäjä, ja ihmeekseni sai\nhän, joka ei kuitenkaan entuudestaan tuntenut tätä metsästysaluetta,\njäniksen paljon nopeammin nostetuksi kuin olin odottanut.\n\nMinulla on aina ollut tapana etsiä hyvin tarkasti semmoisilla ruohoa\nkasvavilla aukeamilla, jossa arvaan jäniksen käyneen yöllä syömässä. Ja\njos huomaan semmoisella paikalla jäniksenjäljet, jatkan niitten\nselvittämistä, kunnes vihdoin löydän sen paikan, josta jänis on mennyt\nmetsään takaisin. Siitä seuraan tarkoin jälkiä, kunnes tulen\nmakuukselle, josta jänis kuitenkin on aina lähtenyt, ennenkuin paikalle\nsaavun. Jäniksen kuulo on erinomaisen hieno: niin hiljaa ei voi\nkukaan sitä lähestyä, ettei se heräisi, ja jos se katsoo tulijan\nvaaralliseksi, korjaa se ajoissa luunsa. Sentähden onkin kansassa\nsemmoinen harhaluulo yleinen, että jänis muka nukkuisi silmät auki.\nKyllä jäniksen luomet riittävät sen silmämunia peittämään, ja se nukkuu\nsilmät ummessa kuten kaikki muutkin imettäväiset. Sattui kerran niin\nsomasti eräänä kesäyönä, kun makasin metsänreunassa ja katselin\nniityllä kulkevan jäniksen keikahduksia ja koukerruksia, että se\npoistuessaan tuli ihan siihen suuntaan, missä minä makasin. Tehtyään\ntavalliset mutkalliset syrjähypähdyksensä, erehdyttääkseen\nvihollisiansa sotkemalla jäljet, laski jänö maata tuskin kymmenen\naskelta minun makuupaikaltani. Ja kauaa ei kestänyt, ennenkuin sillä\noli silmät ummessa, niin ummessa kuin kenenkä muun nukkujan silmät\nhyvänsä.\n\nNyt luulin hetken tulleeksi hyvän kaappauksen tekemiseen. Nousin niin\nhiljaa kuin ikinä mahdollista. Mutta jänis kuuli sittenkin liikkeeni.\nPaikalla olivat sen silmät avoinna; tuskin olin vielä oikein\nnoussutkaan, ennenkuin se oli jo kaikkien vuorten takana.\n\nJäniskoiran menettely oli alusta alkaen ihan toisenlainen kuin minun.\nSekin kulki ensin lähtiessämme tavallista koiranravia. Tiedättehän,\nvasen etujalka ja oikea takajalka tai myös oikea etujalka ja vasen\ntakajalka supisuoraan tien suuntaan, pää samaten, mutta muu ruumis\nviistossa. Tämä kulku on minusta vähemmän voimia kysyvää, mutta\ntietääkseni on koira ainoa eläin, joka siihen pystyy.\n\nMutta niin pian kuin tulimme ruohoiselle aukeamalle, oli toverini kuin\ntoinen eläin. Hän rupesi hyppäämään ristiin rastiin, välistä vain\njotain mätästä sivumennen haistellen. Minun täytyi pysähtyä ihailemaan\nsen notkeita liikkeitä. Pidän itseäni hyvänä juoksijana, mutta ensi\nsilmäyksellä huomasin tässä olevan sen, joka minusta voiton viepi.\nMinun ei kannattaisi kilpailua yrittääkään.\n\nÄkisti huomasin toverini saaneen vainua jäniksestä. Jänis oli\nvarmaankin käynyt tässä yön aikana syömässä. -- Minä olisin tässä\ntapauksessa ryhtynyt vaivalloiseen työhön saadakseni jäljistä varmaa\ntolkkua. Mutta tämäpä vain hyppäsi pari kertaa ilmaan katsellen\nympärilleen ja sitten rupesi syöksymään edestakaisin pensaikossa,\nvälistä haukahtaenkin jonkun lyhyen haukahduksen. Ymmärsin heti, että\nhänellä oli aikomuksena peloittamalla panna jänis liikkeelle. Eikä\naikaakaan ennenkuin toverini jo vingahti, ja heti sen jälkeen alkoi\nhaukunta niin vihainen ja mahtava, etten ole ikinä parempaa kuullut.\nIsäntävainaja sanoi, että kyllä maailmaan ääntä mahtuu, mutta enpä\nuskoisi paljoa enemmän yhdellä kertaa siihen mahtuvan. Ja samaa vauhtia\nsiinä lähdettiin, kunnes haukuntaa töin tuskin enää kuuluikaan.\nHaukunnan suunnasta arvasin hyvin, minkä mäen syrjässä käännös tulisi\ntapahtumaan. Olen monta kertaa itsekin juuri siinä paikassa joutunut\njäljiltä ja aina saanut etsiä hetkisen, ennenkuin olen taasen oikealle\ntolalle päässyt. Kuuntelin sentähden hyvin tarkasti, kuinka toverini\nkävisi tuossa paikassa.\n\nTurhia olivat kuitenkin epäilykseni. Eipä hetkiseksikään haukunta\ntauonnut, ja nyt olivat sekä jänis että vieraani jo paluumatkalla.\nKiiruhdin metsänreunaan aukeaman toiselle puolelle. Siinä on paljon\nkäytetty jäniksenpolku, joka alkaa ison kiven kyljeltä ja johtaa\nmetsään. Kiven kyljelle asettauduin väijymään. Ajo läheni hurjaa\nvauhtia. Jo loikkasi jänis yli aukeaman suoraan minua kohti. Sen\nollessa aukeaman keskikohdalla taukosi haukunta tuokioksi. Heti\npaikalla pysähtyi jänis ja nousi seisomaan höristäen korviansa ja\nkatsoen siihen suuntaan, josta tiesi takaa-ajajansa tulevan. Tunsin\nhyvin sen paikan, missä toverini oli jäljet kadottanut. Siinä on\npitkänlainen kallio, ihan paljas, jota pitkin takaa-ajettu jänis aina\njuoksee, hyvin tietäen, ettei paljas kallio voi haihtumaeritystä\nsäilyttää.\n\nEipä aikaakaan, niin toverini oli taasen jäljet löytänyt, minkä hän\näkäisellä haukulla heti ilmoittikin.\n\nMutta nyt tapahtui jotain omituista. Olin odottanut jänöjussin tulevan\nnyt kuin öljytty salama minua kohti. Mutta sen sijaan teki se useita\nsukkelia ilmahyppäyksiä ja keikahduksia, jotka näyttivät varsin\nnaurettavilta, erittäinkin kun se heitti takajalatkin ilmaan, ihan kuin\nolisi tahtonut sanoa: äikkis! kutti! Otappas kiinni! Kun haukunta\ntaasen kuului arveluttavan läheltä, läksi se uudestaan loikkimaan. Ja\nsamassa kun toverini tuli näkyviin aukeaman vastaiselta reunalta,\nloikki jänis suoraa tietä minun suuhuni. Se kuoli kuin salaman\ntappamana.\n\nHeti sen jälkeen oli toverini paikalla ja syöksyi suorastaan minun\nkimppuuni. Takaa-ajon hurmaamana oli hän ihan unhottaa nuoren\nveljesliittomme. Mutta kun kohteliaasti tarjosin saaliin hänelle,\nhuomasi hän heti erehdyksensä ja näytti nolostuvan. Hän paneutui oitis\nläähättämään ja puhkui kuin höyrykone. Kylkensä melkein tärisivät, niin\ntiheästi keuhkot toimivat.\n\nMinä kun en ollut ollenkaan hengästynyt, vaan olin toiminut ampujana,\nläksin viemään saalista latoon, että voisimme estämättä jatkaa\nmetsästystä, joka täten toimitettuna oli minusta erittäin jännittävää.\n\nPalatessani toveri jo piehtaroi, mutta jatkoi sen jälkeen vielä\nhetkisen läähättämistään. Omituinen luonnon oikku, ettei meille\nkoirille ole paljon ollenkaan suotu hikoilemisen etua, kuten niin\nmonelle muulle eläimelle, vaan meidän täytyy haihduttaa kuumat höyryt\nsuun limakalvon välityksellä, hikoilla suun läpi, kuten ihmiset\nsanovat. On sekin omituista, että vaikka kielemme on pitkä ja notkea,\nemme voi omaa mieltämme myöten liikuttaa sitä muuta kuin ylöspäin. Kun\nse läähättäessä riippuu suusta alas, on se ihan hervoton. Yläleukaa\nvoimme nuolla, ja nuolemmekin tarkoin puhtaaksi. Mutta jos alahuulelle\njää ruuanjätteitä, on meidän pakko poistaa ne pyyhkimällä johonkin\nsopivaan esineeseen. Erittäin sopivia tähän tarkoitukseen ovat\nesimerkiksi vaatteet, kuten olet ehkä joskus sattunut huomaamaankin.\n\nHetken perästä jatkettiin metsästystä, jonka alku oli näin hyvin ja\nnäin nopeasti onnistunut. Toinen jänis oli pian liikkeellä, mutta\nse meni melkein heti kiven alle. Läpi, josta se oli mennyt\npiilopaikkaansa, oli kovin ahdas. Pian olimme, vuorotellen raappien,\nsaaneet reiän suuremmaksi, ja toverini meni kiven alle. Miten hän\ntuossa ahtaassa kolossa lienee töhertänyt, niin jänis pääsi pakoon\nsuoraan hänen ylitsensä. Onneksi seisoin vielä reiän suulla, joten\njäniksen pakomatkasta ei tullutkaan mitään. Nololta näytti kaveri\ntullessaan reiästään esille. Ei puhunut kuitenkaan muuta kuin että\njänis on näsäkkäämpi eläin kuin moni luulee.\n\nTämä metsästyspäivä oli tavattoman onnellinen. Saimme vielä kaksi\njänistä. Ja juuri kun iltahämärässä palasimme kotiin, onnistuimme\nkuivasta hiekkamäestä saamaan metsäsian. Tunsin hyvin tuon paikan,\nsillä siinä asuu koko suuri joukko noita harjaksisia jörriä. Heillä on\nsiinä maanalaiset pesänsä pitkine käytävineen useassakin paikassa. Näin\nmyöhään syksyllä niitä harvoin enää näkyy. Mutta päivä oli ollut\naurinkoinen, ja mäkien etelärinteillä näkyi päivällä sekä toukkia että\nkovakuoriaisia, joita ahmimassa kossu kai oli kulkenut. Aika vihaisesti\nse taisteli henkensä puolesta, mutta viimeisen ateriansa se kuitenkin\noli tänään syönyt. Jäniksenliha onkin kuivanpuoleista, mutta nytpä\nsaatiin silavaa höysteeksi.\n\nKotiintullessamme kulin porrasta kosken yli. Mutta vieras kävi\nmutkatien päästäksensä jäitse. Kun hän aamulla oli tehnyt samalla\ntavalla, kysyin miks'ei hän käyttänyt parasta tietä. Hän kertoi silloin\nettä häntä oli penikka-ajoilta asti vaivannut omituinen veteen\nhukkumisen pelko. Penikkana oli hän kerran kulkenut omistajansa pojan\nkanssa porrasta joen yli. Oli tullut toinen poika vastaan, ja hän\njoutui poikien väliin. Nuo viikarit olivat hänen vinkumisestaan\nhuolimatta viskanneet hänet jokeen muka uimaan. Hän oli kyllä pian\nnoussut vedenpinnalle takaisin. Mutta kun hän juuri oli rantaan\ntulemaisillaan, oli vieras poika ollut siellä eikä laskenutkaan häntä\nnousemaan rannalle. Hän oli silloin hädässään yrittänyt uida toiselle\nrannalle, mutta kun joki oli leveä, ei hän jaksanutkaan kauemmaksi kuin\nkeskelle, johon paikkaan jäi avuttomana makaamaan. Hän olisi hukkunut,\nellei isäntä olisi sattunut tulemaan avuksi. Pojat olivat kyllä\nmolemmat saaneet hyvän selkäsaunan, kuten olivat ansainneetkin. Mutta\nhäneen oli sen tapauksen jälkeen jäänyt auttamaton veteen hukkumisen\nkauhu, josta hän parhaimmallakaan tahdollaan ei voinut vapautua.\n\nTultuamme pesäämme takaisin tulin vieraalleni kertoneeksi tuon aamulla\najetun jäniksen omituisista tempuista aukeamalla ja miten mielestäni\nnäytti ihan siltä kuin jänis olisi tahtonut takaa-ajajaansa ivata.\nMinulla oli aina ollut se käsitys, että jänis juoksi henki hampaissa\nkauhusta minua pakoon. Ja sentähden tuon jäniksen ilveilyä osoittavat\nkujeet minusta tuntuivat varsin käsittämättömiltä. Uusi ystäväni opetti\nminulle kuitenkin parempaa. Hänelle tuo ilveileminen ei suinkaan ollut\nmitään uutta. Hän oli nuo samat temput nähnyt monta kertaa. Ja\nhänestä ne olivat hyvinkin luonnollisia. Mikä hätä sen on ilvehtiä\ntakaa-ajajalleen, joka tietää voivansa juosta miltei puolta nopeammin\nkuin hän ja muutamassa minuutissa jättää hänet kilometrejä jälkeensä.\nHän olikin vakuutettu siitä, että ainakin täysikasvuinen, vanha jänis\npiti koko takaa-ajoa hauskana leikkinä vain. Jäniksenajo oli kuin\nkilpa-ajomarkkinat, jossa parempi juoksija huvittelihe huonomman\nrinnalla ja riemuitsi etevämmyydestään, kuten kilpailussa ainakin.\nMutta se oli suututtavaa, kun joku poropeukalo ampui niin kehnosti,\nettei jänis kuollutkaan paikalle, jolloin ampuja rupesi itse yrittämään\nsaalistaan kiinni. Jäniskoira sanoi aina semmoisessa tapauksessa\nyhdellä ainoalla puremalla tappavansa jäniksen.\n\nSitä vastoin oli vieraani samaa mieltä minun kanssani siitä, että jos\njänis on kylläksi tyhmä menemään kiven alle ja koira ryömii hänen\njälkeensä, on kai jäniksenkin sydän nouseva kurkkuun, kun on kuolema\nedessä. Hänellä ei ollut kuitenkaan paljon kokemusta tässä asiassa, hän\nkun tänään vasta ensi kertaa oli mennyt jäniksen jälkeen kiven alle.\nHän tavallisesti muuten tämmöisessä tapauksessa aina jäi haukkumaan\nkiven eteen, kuten isäntänsä oli hänelle opettanut. Isäntä aina silloin\npaikalle saavuttuansa kytki hänet vitjoihin, ja niin lähdettiin\netsimään toista kilpajuoksijaa. Kerran oli kuitenkin eräs vieras herra\nrautakaristimella yrittänyt ottaa jänistä kiven alta samassa kun isäntä\nsattui tulemaan paikalle. Siinä oli syntynyt kiista, sanoja ei seulottu\nkummaltakaan puolelta, ja asia päättyi siten, että vieraan herran\ntäytyi poistua eikä häntä koskaan sen jälkeen laskettu isännän\nmetsästysmaille. -- Rupesin tuntemaan kunnioitusta uuden ystäväni\nisäntää kohtaan. Hän näkyi olevan mies, joka kykeni viemään tahtonsa\nperille.\n\nHuomasin pian uuden ystäväni ajattelevaksi koiraksi. Ammattinsa osasi\nhän oivallisesti, kuten seuraavien päivien yhteisillä ajoillamme hyvin\nhuomasin. Muistinsakin oli, kuten olen jo sanonut, erinomainen.\nKorkeintaan parikymmentä askelta tarvitsi hänen seurata jäniksenjälkiä,\nennenkuin jo täysin varmasti tiesi, kumpaanko suuntaan jänis oli\njuossut. Olen tavannut koiria, jotka täyttä kurkkua haukkuen ovat\najaneet vastajälkiä monta sataa askelta. Keskinkertainen haisti ei\nkykene lyhyellä matkalla erottamaan, kummalleko suunnalle jäniksien\nhaihtumaeritys tuntuu enenevän, kumpaanko suuntaan jänis siis on\njuossut. Ja mitään muuta neuvoa saada tietoa jäniksen jälkien suunnasta\nei ole kuin tämä. Talvella, kun jälkien kuvat näkyvät lumessa, huomaa\ntietysti silminkin, mihinpäin jänis on juossut. Vaikka ei koira tosin\ntalvellakaan paljon viitsi tästä välittää. Haisti se on meikäläisten\nhienoin aisti. Ja sen tähden meidän onkin pakko tarkoin hoitaa tätä\nkalleinta omaisuuttamme. Joka vain menee liian lämmintä ruokaa syömään\ntai aivan suolaista tai väkevästi höystettyä, hän on pian koiraksi\nkelvoton.\n\nKolme päivää yhdessä metsästettyämme oli meillä jo koko kasa jäniksiä\nsäästössä. Mutta nyt tunsimme illalla ilmanmuutoksen olevan tulossa.\nSöimme muutamia vielä viheriöitä ruohonkorsia, ja onnistuimme myös\nsiten saamaan vatsalaukkumme tyhjentymään, jonka jälkeen tunsin itseni\nsuuresti keventyneeksi siitä omituisesta painostuksesta, jonka\nilmanmuutokset aina minussa aikaansaavat. Ja yöllä tuli lumituisku,\njota jatkui pari päivää. Ei kannattanut yrittääkään lähteä jänistämään.\nEnsi lumen tultua makaavat jänikset usein monta vuorokautta\nliikkumatta. Ehkä metsän ja niittyjen uusi muoto peloittaa heitä.\n\nKun kolmantena päivänä ilma illaksi kirkastui ja kaikkialla oli täysi\ntalvi, rupesi vieraani ikävöitsemään ihmisiä. Minusta oli tuommoinen\nikävä turhaa, mutta hän tahtoi ehdottomasti nyt poistua. Tietä kylään\nhän ei tuntenut, enkä minä muutenkaan olisi laskenut häntä yksin\nlähtemään, aivan outo kun oli paikkakunnalla. Sen verran ymmärrän toki\nkohteliaan isännän tehtäviä.\n\nKun en voinut vierasystävääni aikeestaan luovuttaa, läksin siis illalla\nopastamaan häntä tervahaudalle asti. Siitä vie poluntapainen kylään.\nLumen tultua ei ollut tosin kukaan täälläpäin kulkenut, mutta polkua\noli kuitenkin helppo seurata. Olisin seurannut mukaan kylään asti,\nmutta en uskaltanut jättää jälkiäni tuoreeseen lumeen. Joku olisi ehkä\nvoinut urkkia olopaikastani selon.\n\nYö oli ihana. Täysikuu loisti täydeltä terältä pilvettömällä taivaalla.\nIstuuduimme hetkeksi vanhan tervahaudan reunalle ja lauloimme, vanhaa\nhyvää tapaa noudattaen, kuun kunniaksi pitkäveteisen aarian. Tämmöinen\nmusiikki on minustakin jotain arvokasta, jopa tunnelmarikasta. Kun vain\nymmärtää soitantoaistin vaatimia määrä-pausseja tarkoin noudattaa,\nkohottaa tämä musiikki mielestäni suuresti talvisen kuutamoyön\njuhlallista äänettömyyttä. Mutta pianonrämpytys! Hyi kauheaa! Korkeat\näänethän vihlaisevat korvia, niin ettei voi olla huutamatta.\n\nKun olimme mielestäni laulaneet riittävästi, neuvoin vieraalleni\ntarkoin tien Suursaloon ja kehoitin häntä hieromaan poika-Mikon\nystävyyttä. Hän voisi siinä tapauksessa hyvinkin viipyä talossa, kunnes\ntulisi sopiva tilaisuus palata takaisin kotiinsa.\n\nHyvästeltyämme erosimme toisistamme, hän polulle Suursaloon päin, minä\nhalki metsän Harjuskoskelle vähän kaihomielisenä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRupesin taasen jatkamaan erakkoelämääni vanhassa pesässäni, rakkaaksi\nkäyneessä Harjuskosken ladossa. Jäniskoiran vierailu oli muutamiksi\npäiviksi miellyttävällä tavalla keskeyttänyt yksinäisyyteni. Se oli\ntuonut mukanansa tuulahduksen ulkomaailmasta. Minäkin miltei rupesin\ntuntemaan jonkinlaatuista ihmisseuran kaipuuta.\n\nSe asia erittäin rupesi minua vaivaamaan, etten tulisi ehkä ikinä\ntilaisuuteen täyttämään isäntävainajan minulle uskomaa tehtävää.\nPoika-Mikko siinä tapauksessa ei tulisi sukunsa vanhoja metsästysmaita\nikinä tuntemaan, ja Harjuskosken lato jäisi minun kuolemani\njälkeen ehkä ainaiseksi kylmille. Tämä ajatus kävi minulle niin\nsietämättömäksi, että päätin ensi kesänä henkenikin kaupalla etsiä\ntilaisuutta ilmoittautumaan poika-Mikolle ja, jos mitenkään kävisi\nmahdolliseksi, täyttää isäntävainajan määräyksen. Ehkä kykenisi\npoika-Mikko silloin jo suojaamaan henkeäni, ja ellei kykenisikään,\npääsisin kyllä kesänaikana huomaamatta hiipimään vanhaan turvapaikkaani\ntakaisin.\n\nTämän päätöksen tehtyäni tuli mieleni heti paljon keveämmäksi. Ruokaa\noli yllinkyllin moneksi päiväksi, pakkanen oli että paukkui metsässä,\nja minun mielestäni ei ilma pakkasesta parane. Lunta vain oli tullut\nvähän liialta. Mutta ehkä ehtii taasen tulla vesisuoja, ennenkuin\nruokahuolet rupeavat uudestaan vaivaamaan. Kun vain kinokset ehtivät\nmennä vähäisen kokoon, rupeaisi kai metsästys taasen käymään hyvin.\n\nVasten toivoani ei tullut pitkään aikaan suojaa, vaan lumi pysyi\nlöyhänä. Metsästys kävi vaikeaksi, ja ruokavarastoni supistui\nsupistumistaan. Välistä meni monta päivää, etten saanut mitään muuta\nkuin muutamia hiiriä. Pysyin kuitenkin vanhassa päätöksessäni, että\nvasta suurimman hädän kopistaessa ryhdyn isäntävainajan muona-arkkuun.\nTämä varasto ei ollut mielestäni minun, ja sen käyttäminen oli minusta\nmelkein varastelemista.\n\nVuoden pimeimpänä aikana kävi ruuanhankinta hyvin vaivalloiseksi, ja\nrupesin pahoin laihtumaan.\n\nMutta silloin tapahtui jotakin.\n\nKuulin metsästä jonkun suuremman eläimen epävarmoin askelin lähestyvän.\nMetsästä hoiperteli niitylle viimekesäinen hirvenvasikka ja pysähtyi\nkeskelle pihamaatani. Sen toinen etujalka oli polven kohdalta ammuttu\npoikki ja se oli verenvuodosta ja väsymyksestä kovin heikko. Minuutin\njälkeen makasi se kuolleena niityllä. Olin tehnyt puhtaan laupeuden\ntyön lopettamalla eläimen tuskat, ja samalla olin kaikki ruokahuoleni\npoistanut.\n\nTästälähin elelin herrain päiviä. Metsästin ainoastaan huvikseni.\nEdessäni oli omalla pihamaalla aina valmiiksi katettu pöytä. Syöminen\nja nukkuminen olivat ainoina tehtävinäni, ja pian olin taasen lihava\nkuin porsas.\n\nTätä mukavaa elämää jatkui kevättalveen asti, siihen aikaan, jolloin jo\npäiväsydännä on seinänvierustalla lämmin ja suloinen maata, mutta\njolloin yöt ovat vielä katkeran kylmät.\n\nSilloin tapahtui taasen jotakin.\n\nOli hyvin valoisa kuutamoyö. Makasin ladossa ihan oven suulla. Kuten\nolen jo kertonut, eivät ladon ovenpelkat täyttäneet ovensuuta ylös\nasti, vaan ylimpien pelkkäin sijassa oli saranoilla liikkuva salvalla\nvarustettu luukku. Tätä luukkua pidin kotosalla ollessani öisinkin\navoinna, joten minulla oli vapaa näköala yli pihamaan koskelle päin.\n\nHeräsin äkisti siitä, että joku suurempi eläin varjosti kuun, joten\nlato tuli melkein ihan pimeäksi. Iso susi oli pistänyt päänsä luukusta\nlatoon, innokkaasti vainuten. Suden pää oli ihan vieressäni, mutta kun\nlato nyt oli melkein pimeä, ei se heti huomannut minua. Parempi\nennättää kuin tulla ennätetyksi, ajattelin minä käsittäen, että tässä\noli joka tapauksessa tuima tappelu syntymässä. Oven suulla ei ollut\npaljon heiniä, joten makasin melkein ihan suden alla. Tämä asento, joka\nolisi ollut erinomaisen epäedullinen, jos susi olisi minut heti\nhuomannut, tuli minulle pelastukseksi. Suden kurkku oli ylimmän\novipelkan suojaama. Ainoa haavoittuvainen paikka oli näin ollen\nalaleuka. Sivultapäin tehtynä on hyökkäys alaleukaan vaarallisempi\nhyökkääjälle kuin hyökkäyksen esineelle. Mutta nyt, tehdessäni\nhyökkäyksen suorastaan alhaaltapäin, kuulin selvästi rouskahduksesta,\nettä alempi leukaluu meni sudelta poikki. Susi riuhtaisi itsensä\nsamassa irti ja poistui.\n\nKatsottuani luukusta ulos näin, että susi seisoi yskien ladon edessä ja\nnäytti kovin masentuneelta. Hyppäsin korkeammalta paikaltani suorastaan\nsen niskaan ja onnistuin saamaan sen kumoon alleni. Mutta monta\nhetkistä ei kestänyt, ennenkuin asento oli päinvastainen. Susi oli\nhirvittävän suuri ja varmaankin minua monta vertaa väkevämpi. Jos sillä\nolisi nyt ollut kitansa käyttökunnossa, ei olisi henkeni ollut minkään\narvoinen. Useampia kertoja se tavoitteli kurkkuani, mutta särkynyt\nalaleuka ei tehnyt tehtäväänsä. Minä puolestani käytin tilaisuutta\nsuden tehdessä varomattoman liikkeen ja sain sen kurkun lujasti\nhampaitteni väliin. En ole ennenkään pitänyt tapanani laskea hyvästä\notteesta irti ja vaikka lensin niinkuin mikäkin karvakinnas suden\nkoettaessa riuhtaista itseänsä minusta irti, en hellittänyt iskuani,\nennenkuin vastustajani kuukertui kumoon ja suusta virtaava veri todisti\nvoiton olevan minun.\n\nSeisoin vielä kuolevan viholliseni vieressä, kun huomasin kosken\ntoisella rannalla koko joukon toisia. Niitä oli enemmän kuin kolme,\npaljon enemmän kuin kolme, kukaties viisi, kuusi kappaletta. Hyppäsin\nnopeasti latoon ja paiskasin luukun kiinni jälkeeni. Salvan ehdin töin\ntuskin saada luukun eteen, ennenkuin jo koko lauma oli täydessä\ntappelussa ladon edustalla. Tappelun esine, kuollut kaverinsa, oli pian\nkadonnut heidän nälkäisiin vatsoihinsa.\n\nTuskin oli tuo toimi täytetty, ennenkuin susien huomio kääntyi minuun.\nHe nousivat toinen toisensa jälkeen ladon seiniä vasten ja koettivat\njostakin raosta kurkistaa latoon. Toiset purivat vihassaan ladon\novipelkkoja, että pirstaleet irtaantuivat. Että minulla jo oli henki\nhampaissa, ei sovi kieltää. Kaikki minussa kalisi pelosta, yksin\nsääriluutkin.\n\nMutta nyt huomasi joku heistä pihamaalla olevan hirvenvasikan. Se oli\njotenkin paksun lumen peitossa, minkätähden sudet eivät sitä olleet\nennen äkänneet. Runsaampi puoli sen lihoista oli jo minun vatsassani,\nkaikeksi onneksi. Nyt alkoi ilettävä ahmiminen. Sudet vuorotellen\nsöivät, vuorotellen tappelivat lihapaloista.\n\nKun sudet olivat syöneet kyllikseen, päättyi myös heidän välinen\nkinastelunsa. He istuutuivat kaikki yhteen joukkoon ulvomaan.\nHirvittävä ruokavirsi! Se vihiäsi sydänjuuria ja karmi selkäpiitä.\nJospa minulla olisi nyt ollut isäntävainajan pyssy! -- -- Niin, ja\njospa olisin osannut sitä käyttää! Mutta siitä ei kannata puhua.\nIsäntävainaja oli kyllä oikeassa sanoessaan, että \"jollei ja ellei\"\novat mahtavia herroja ja ellei \"jos\" olisi joutunut väliin, olisi\nämmäkin purrut karhua.\n\nSudet eivät kahteen vuorokauteen tulleet uudistamaan ateriaansa.\nVoimakkaasta sudenhajusta ymmärsin kuitenkin, etteivät ne olleet kauas\npoistuneet. En uskaltanut mennä päivälläkään turvapaikastani ulos.\n\nKolmantena yönä uudistui edellinen näytäntö lauluineen kaikkineen, ja\nsitä seuraavana yönä kävivät sudet vielä rääpiäisilläkin. Eivät\njättäneet vähintäkään luunnikamaa minun omistamastani haaskasta\nomistajalle itselleen, nuo hävyttömät rosvoilijat. Nälkäkin rupesi jo\nvähitellen vatsaani kopristamaan. Mutta muistaen vanhan sanan \"miehelle\npäiväksi, koiralle viikoksi\" päätin odottaa vielä monta päivää,\nennenkuin toisen omaisuuteen ryhtyisin.\n\nPari päivää sain vielä olla rauhassa. Mutta silloin sudet palasivat\nladolle, ja nälissään kun taasen näyttivät olevan, ryhtyivät täydellä\ntodella minua ahdistelemaan. Yrittivät ensin päästä katolle, joka kai\nolisi ollut helposti kyllä särjettävissä. Joka hypähdyksellä saivat ne\netukäpälät katonrajalle, mutta eivät onnistuneet vetämään itseänsä\nkatolle, vaan luisuivat takaisin vihaisesti muristen. Takakäpäläin\nkynnet pinnistelivät seinänrakoihin, mutta katto ulottui liian paljon\nseinästä ulos, joten ne eivät päässeet siitä paikasta ohitse.\n\nNyt ryhtyivät ne oviluukun kimppuun. Tiesin hyvin, ettei tämä kestäisi\npitkällistä rynnäkköä. Siinä oli laho paikka juuri toisen saranan\nkohdalla, eikä kauan kestänytkään, ennenkuin sudet olivat jo keksineet,\nettä puu oli tästä paikasta haurasta, ja nakersivat heikkoa paikkaa\nsuurella ahkeruudella. Pian olivat ne tehneet pienen reiän ja yksi\nniistä pisti siitä kuononsa, kai vetääksensä nenäänsä sille mieluista\nriistanhajua. Tätä sen ei olisi pitänyt tehdä. Sillä kun se vetäisi\nkuononsa takaisin, jäivät huulet ja suurempi osa kuononpäästä latoon.\nTunsin selvästi, miten hampaani kalisivat suden hampaita vasten tässä\ntoimituksessa.\n\nHirvittävästi ulisten poistui susi metsään. En ole sitä sen jälkeen\nenää nähnyt.\n\nToiset sudet lakkasivat hetkeksi nakertamasta. Pian jatkoivat ne\nkuitenkin turmiollista tointaan noudattaen suurempaa varovaisuutta.\n\nNyt olivat hyvät neuvot kalliita. Jos sudet saivat saranan\nirtaantumaan, syöksyisi luukku paikaltaan, ja samassa olisi minulla\nkoko nälkävuosi niskassani. Tuossa tuokiossa pitäisivät sudet\ntappelumarkkinat nahkani viimeisistä siekaleista.\n\nEttei näin hullusti kuitenkaan käynyt, voit arvata siitä, että vielä\nelän ja voin sinulle tämän tapahtuman kertoa.\n\nHätä keinon keksii, oli isäntävainajalla tapana sanoa. Nytkin hätä\nmuistutti minulle, että ladossa oli yksi lattiapalkeista poikki ja että\nsiitä reiästä voisin ryömiä ladon alle. -- Eräänä syksynä oli näet\nkettu, jota ahdistin, päässyt hiipimään ladon alustaan. Isäntä silloin\ntukki kivillä visusti kiinni reiän, josta kettu oli mennyt ladon alle,\nja hakkasi lattiapalkin poikki. Minä ryömin siten syntyneestä aukosta\nladon alle ja toin ketun pois.\n\nKiireesti rapsin siis heinät sivulle ja ryömin lattian alle. Melkein\nsamassa romahti oviluukku latoon ja koko susilauma sen mukana. Ensi\nhämmästyksessään ne eivät ymmärtäneet mihin heidän saaliinsa oli\njoutunut ja olivat jo ruveta tappeluun keskenään. Mutta silloin ne\nhuomasivat isäntävainajan koivupölkyssä olevan jotain syötävää ja\nryntäsivät sen kimppuun. Rumaksi ne sitä purivat, mutta kun ne eivät\nymmärtäneet miten se oli avattava, eivät ne siitä mitään hyötyneet. Ne\nsyöksyivät nyt kaikki ladosta ulos ja yrittivät ulkoapäin päästä\nladonalustaan. Mutta maa oli kovassa roudassa: sitä tietä oli ihan\nturha yrittääkään, sen tiesin hyvin.\n\nKauaa ne eivät siinä rapsineetkaan, ennenkuin taasen koko lauma oli\nladossa. Pian löysivät ne reiän, joka vei alustaan. Yksi niistä, joka\nei ollut kaverinsa kohtalosta viisastunut, yritti kohta ryömiä tästä\nalustaan. Mutta tässä minulla oli erinomainen puolustusasento.\nHyökkäsin paikalla tulijan kurkkuun.\n\nSe yritti heti vetäytyä latoon takaisin, mutta kun kaikki sudet\nyhtaikaa pyrkivät reiästä alas, puristui se paikalleen niin lujasti\nkiinni, ettei päässyt liikkumaan sinne eikä tänne. Sitä paitsi oli\nreikä liian pieni sen päästä alustaan. Minä tietysti en hellittänyt\notettani, ennenkuin luulin vihollisen kuolleeksi, jolloin toverit heti\nvetivät sen reiästä ladon edustalle. Samassa susi kuitenkin virkosi\nhenkiin uudelleen ja ryhtyi heti tappelemaan henkensä puolesta. Se oli\nkuitenkin puremastani jo niin paljon heikontunut, että puolustuksensa\ntuli lyhyeksi, ja pian oli sekin toveriensa vatsassa.\n\nLyhyessä ajassa olin siis onnistunut surmaamaan kaksi hukkaa ja\nkolmannelle saattamaan melkoisen vahingon. Olen ennen ollut alkusyynä\nkahden suden kuolemaan, mutta niitä en itse tappanut. Kerron kuitenkin\ntässä yhteydessä niittenkin kuolemasta.\n\nSuursalon porstuanovi on, kuten monen muunkin vanhanaikuisen talon,\nkaksiosainen, ylempi ja alempi. Alempi suljettiin, paikkakunnan vanhan\ntavan mukaan, talvisin öiksi, mutta yläosa jätettiin minun tähteni\nauki. Eräänä talvi-iltana maatessani tapani mukaan keskellä pihaa\ntörmäsi kaksi sutta kimppuuni. Pakenin avonaisen yläoven kautta\nporstuaan, missä syntyi tuima tappelu. Nuori isäntä avasi tuvan oven ja\nkun hän huomasi, keitä rauhanhäiritsijät olivat, läjähdytti hän heti\nporstuan yläoven lukkoon. Minä pakenin tupaan, ja kun takassa paloi\nvielä valkea, eivät sudet uskaltaneet seurata. Isäntä sieppasi\nkirveshäkistä kirveen, ja toinen susi, joka koetti kätkeytyä vesiammeen\ntaakse, sai heti surmansa. Toinen, joka näki miten kaverin kävi,\nkiipesi tikapuita myöten ullakolle. Vanha isäntä panosti jo pyssyä. Hän\nnäet ei koskaan sallinut pitää panostettua pyssyä asuinhuoneessa, vaan\nsanoi, että semmoisesta pitäisi sakottaa. Emäntä oli sytyttänyt lyhdyn,\nja saatuaan pyssyn panostetuksi meni vanha isäntä ullakolle, jossa\nhukka oli löytänyt piilopaikan taikinakaukalosta. Pyssy paukahti, ja\ntoinenkin susi sai palkkansa hävyttömyydestään tunkeutua ihmisten\nasuntoihin. Vanha isäntä oli ennenkin tappanut joitakuita susia, mutta\ntämä oli kyllä ensimmäinen taikinakaukalosta ammuttu. --\n\nNykyisessä tilassani minulla tosin ei ollut ketään liittolaista, mutta\npakopaikkani olikin paljon turvallisempi kuin puoliavonainen porstua.\nViholliseni yrittivät vielä useasta paikasta rapsimalla päästä ladon\nalle ja kävivät muutaman kerran ladossakin, mutta lattiassa olevaa\nreikää näyttivät kammoksuvan. Heitä oli nyt vain kolme jälellä ja\nseuraavana aamuna ei niitäkään enää näkynyt.\n\nViivyin vielä ladon alustassa pari päivää, mutta kun kaikki yhä oli\nhiljaista, tulin vihdoin nälän ja janon ahdistamana esille. Onneksi oli\nminulla kosken toisella puolella muutamia kätköjä, ja jo seuraavana\npäivänä, jolloin oli suoja, sain harjuksen. Kova aika oli minulla\nkuitenkin edessäni, sillä nuo peijoonit eivät olleet ainoastaan syöneet\nhirvenvasikkaani suuhunsa, vaan olivat hävittäneet jäniksetkin\nläheisyydestä melkein sukupuuttoon. Minun oli pakko kulkea tästälähin\nlaajemmalti metsästämässä. Enkä myöskään uskaltanut nukkua enää\navonaisessa ladossa, vaan rapsin itselleni vähäisen heiniä\nladonalustaan, missä nyt koko kevättalven vietin yöni.\n\nVaan tulipa taasen kerran herttainen kesä ja kesän kanssa ruokaa\nkaikkialle yllinkyllin. En voinut kuitenkaan täysin määrin nauttia\nvapaasta elämästäni. Sillä isäntävainajan antama, vielä täyttämätön\ntehtävä rupesi yhä enemmän minua painostamaan. Päätin tänä kesänä\ntavalla tai toisella päästä poika-Mikon puheille.\n\nItselliskoirana olemiseni olikin lähempänä loppuansa kuin luulinkaan.\n\nIhan niityn ja metsän rajalla on tavattoman vesirikas lähde, jonka\npohjahiekkaa pulppuava vesi aina pitää liikkeellä. Ojantapainen puro,\njoka ei talvellakaan koskaan jäädy, vie lähteen veden suoraan\nHarjuskoskeen.\n\nHeräsin eräänä yönä ynisevästä äänestä, joka kuului tulevan purosta\npäin. Hyppäsin sinne katsomaan. Puroon oli joutunut mulli, kahden\nvuoden vanha kalppi, jonka heti tunsin olevan Suursalon karjaa. Koko\nSuursalon karja on mustanjuurikasta ja suurempaa kuin toisten\npitäjäläisten, helposti tunnettavaa siis. Siinä kohden, johon mulli oli\ntarttunut, on maan kamara kasvanut kummaltakin rannalta siten, että se\nmiltei peittää koko puron. Elukka oli auttamattomasti kiinni, mutta\nsyvemmälle ei se myöskään päässyt vajoamaan.\n\nKaikki talonkoiranvaistoni heräsivät heti. Mahdotonta oli jättää\nelukkaa tuohon tilaan kurjasti kuolemaan. Minun täytyy heti saattaa\nsanoma tapaturmasta taloon, vaikka se tapahtuisikin henkeni kaupalla.\n\nKauaa en ajatellut, ennenkuin olin jo täyttä laukkaa juoksemassa\nkotitalolle, joka ei päivääkään ollut muististani kadonnut, vaikka oli\nniin pitkä aika siitä, kun silmäni olivat sen nähneet. Tervahaudalle\npysähdyin latkiakseni hiukan vettä purosta.\n\nJuotuani menin ilman aikojani hökkeliin katsomaan. Lavalla nukkuivat\nisä Mikko ja poika-Mikko rauhallisesti vierekkäin. Herättääkseni heidät\nhaukahdin yhden ainoan kerran. En ikinä unohda sitä kauhistunutta\nsilmäystä, jonka isäntä minuun loi. Luuli kai ensi näkemällä minut\nkummitukseksi, joka oli tullut häntä vaivaamaan julmasta\nhirttämismääräyksestä. Mutta kun rupesin vetämään häntä takista\nnousemaan ja tulemaan mukaani, muisti hän ehkä tapahtuman kirkkotiellä,\nkoska heti herätti poika-Mikon, ja puolijuoksua rupesivat molemmat\nseuraamaan minua. Ymmärsin heti, että miehet olivat mullikkaa\netsimässä, koska isäntä kantoi olallaan isonpuolista köysikiemuraa ja\nMikon kontista pisti kirveenvarsi esiin. Joudutin matkaa minkä ikinä\nmiehet jaksoivat seurata, eikä aurinko ollutkaan vielä kovinkaan\nkorkealla saapuessamme Harjuskoskelle. Tiellä isäntä katseli minua\noudosti monta kertaa, mutta ei puhunut mitään.\n\nTultuamme perille rupesi isäntä heti tutkimaan, miten saada mullikka\nojasta. Maan kamara oli tässä niin kovaa, ettei voinut, kuten suossa\ntehdään, käsin kaivaa köysille tilaa eläimen rinnan ja vatsan alle.\nIsäntä raappi neuvottomana korvallistaan. Huomasin heti, että tässä on\nlapio tarpeen. Vedin siis poika-Mikkoa takista latoon ja näytin hänelle\nheinien alla olevan isäntävainajan lapioranin. Isäntä seisoi selin\nlatoon eikä ollut sitä vielä huomannut. Ja kun Mikko toi lapion, katseli\nisäntä vielä kerta kauhistuneena minuun päin. Minusta tuntui ikäänkuin\nhän olisi epäillyt minun täällä omin päin harjoittavan maanviljelystä.\n\nMutta jos isäntä tämmöistä ajatteli, ei hän ainakaan ehtinyt ruveta\nasiasta puhumaan, sillä hänen oli pakko niin pian kuin mahdollista\nyrittää eläintä ojasta, ennenkuin sen voimat aivan loppuivat. Isä ja\npoika kaivoivat vuorotellen maata pois, saadakseen eläinraukan paremmin\nkyljelleen. Muulla tapaa sitä ei voinut saada nostetuksi ojasta. Hiki\nvalui miesten otsalta, ja kauan ei kestänyt, ennenkuin maahan oli\nkaivettu parahiksi loiva kolo. Mulli, joka huomasi tilansa yhä\nparanevan, oli ihan hiljaa, läähättäen vain uupumuksesta.\n\nNyt laitettiin köydet eläimen alle ja pian se oli vedetty nurmelle,\njossa se makasi hiljaa, näyttäen puolikuolleelta. Miehet hieroivat\nahkerasti sen säärilihaksia; hetken perästä rupesivat nivelet\nvertymään, ja yhtäkkiä nousi mulli seisomaan jaloilleen niin\näkkiarvaamatta, että miehet olivat kaatua kumoon. Isäntä talutteli nyt\neläintä edestakaisin niityllä. Ensin se näytti kulkevan puujaloilla,\nmutta hetken perästä tuntuivat nivelet pehmenevän ja kulku kävi jo\naivan hyvin.\n\nTällä välin näytin minä Mikolle asumukseni aarteineen. Näytin hänelle\nmiten isäntävainajan ruoka-arkku oli avattava ja kuinka kaikki oli\nvielä täyskelvollisessa kunnossa. Mikko ymmärsi, etten ollut\npalastakaan ruuasta maistellut ja taputteli hyväilevästi päätäni.\n\nKotimatkalle seurasin miehiä tervahaudalle asti, missä mullikka oli jo\nniin terve, että yritti puskea minua, henkensä pelastajaa. Tervahautaa\nedemmäksi kieltäydyin kuitenkin jyrkästi lähtemästä kaikista\nhoukutuksista huolimatta, kun en uskaltanut vielä isäntään luottaa.\nPalasin takaisin latooni. Mutta mieleni asui apeana. Turvapaikkani ei\nollut enää kaikilta salattu. Itse olin tuntoni houkuttelemana sen\nilmaissut sille, joka ehkä vielä hautoi murha-ajatuksia minua vastaan.\nMissään en voinut enää tuntea itseäni täysin turvalliseksi.\n\nKolme päivää tämän tapahtuman jälkeen astui poika-Mikko latoon.\nHartioita painoi isäntävainajan iso kontti, ja kädessään oli hänellä\npitkä pihlajainen vapa, uistinvapa, kuten heti älysin. Mieleni\nriemastui, sillä ymmärsin, että sama elämä, jota isäntävainajan aikana\nvietimme, oli uudistuva. Saisin vihdoinkin täyttää isäntävainajan\nkäskyn. Lähdin heti uudelle isännälleni -- ilman mitään erityistä\nvaalipuhetta rupesin tästä päivästä pitämään poika-Mikkoa isäntänäni --\nnäyttämään perunamaata, joka olikin ihan edessämme, sekä veneen\nkätköpaikkaa. Keittoperunat käytettiin nyt siemenperunoiksi, ja pari\npenkkiä laitettiin hyvään kuntoon. Pulveria ei ollut, mutta Mikko\npoltti paljon oksia ja risuja ja kaivoi tuhan maahan. Riittävästi\nsaatiin syksyllä perunoita. Nauriin siemeniä ei myöskään ollut, mutta\nnauriitten sijaan istutimme herneitä, jotka syksyllä keitettyinä olivat\nmielestäni paljon paremmat kuin nauriit. En voi pitää keitetyistä\nnauriista. Ne ovat kyllä makeita, mutta niitten haju on minusta äitelä.\nMutta Mikko, joka söi ne raa'alta, valitteli kovin siemenen puutetta.\n\nNyt seurasi monta herttaista päivää. Kuljimme monet rakkaat paikat,\njotka kaikki olivat isännälleni uudet. Pistäydyimme tällä kertaa\nmyöskin purolle, josta isäntävainajan kanssa saimme niin runsaan\nkalansaaliin. Nytkin oli purossa paljon kaloja, mutta kun meillä ei\nollut tällä kertaa verkkoa, ennustin ettemme saa evääkään. Ennustukseni\njoutui kuitenkin häpeään. Sillä Mikko teki tuoreista pajunvesoista\nmerran, joka seuraavana aamuna oli täynnä kaloja.\n\nYhä enemmän rupesi minua houkuttelemaan ajatus heittää itselliskoiran\nelämä kokonaan ja palata takaisin vanhaan kotitaloon. Kovin tulin\nsentähden iloiseksi, kun uusi isäntäni kertoi, että maantie-Jaska oli\nmuuttanut pois talosta ja että talonisäntä oli lähettänyt minulle\nsemmoiset terveiset, että vaikka eläisin niin vanhaksi, etten jaksaisi\npaikaltani liikkua, saisin elättikoirana talosta vapaan elatuksen, kun\nvain palaisin kotiin takaisin. Kelpasipa tämmöisillä ehdoilla palata.\n\nSeurasin siis Mikkoa kotiin, ja kaikki talonväki on ollut minulle\nerinomaisen ystävällistä. Hirttämisestä ei ole kukaan puhunut.\nIsäntäkin salli minun panna etukäpäläni hänen olkapäilleen, ja olin\njuuri kiitollisuudesta nuolemaisillani hänen kasvojaan, kun hän silloin\nnauraen työnsi minut lattialle takaisin. Mikon on hän luvannut joka\nsyksy olla pari kuukautta omanansa. Viime vuosi oli erityisen hyvä\n\"käpyvuosi\", joten metsässä ensi syksynä varmaankin vilisee oravia.\nSilloin alkaa taasen herttainen aika. En voi olla huuliani nuolematta\nsyksyä ajatellessani.\n\nOloni on taasen vanhaa, minulle niin rakkaaksi käynyttä talonkoiran\nelämää. Olen uudelleen tottunut vanhoihin tapoihin. En kuitenkaan ihan\nkaikkiin. Kirkossakäynnistäni on minun ollut pakko luopua, sillä vanha,\nhyväntahtoinen rovastimme, joka arvokasta käytöstäni kirkossa kiitteli,\non kuollut. Ja nykyinen nuori kirkkoherramme on ankara. Hän on\nminua ja muita kirkollismielisiä koiria varten julistanut kovan\nkirkonkäyntikiellon. Hänellä kuuluu olevan hyvät saarnalahjat, vaikka\nhän on koirille kova.\n\nMutta syksyllä, ensi syksynä! Silloin makaan päivää paistattamassa\nHarjuskosken ladon edustalla. Aret metsästetään aamusta iltaan. Ja\nsunnuntaisin nautitaan suloista lepoa omalla, ihanalla niityllä\nHarjuskosken rannalla.\n\nTänä aamuna lähti kaikki talonväki kirkolle. Minä yksin olin pakotettu\njäämään talonvartijaksi kotiin. Makaan täällä ikävissäni päivää\npaistattamassa keskellä Suursalon pihamaata.\n\n\n\n\n\n\nNALLI\n\nKarhu kertoo elämästänsä ja seikkailuistansa.\n\n\n\n\n\nEnsimmäiset muistot elämästäni liittyvät lämpimään ruskeaan turkkiin ja\npehmeään sammalikkoon. Sammalikossa oli suloista maata, ja ruskeasta\nturkista olin löytänyt lämpimän maidon lähteen. Siihen työnsin aina\nvälistä tylpän kuononi juodakseni täysin siemauksin.\n\nHämmästyen huomasin eräänä päivänä, etten ollutkaan enää yksin lähteen\nääressä. Vieressäni näin toisen nallikan, samanlaisen kuin olin\nitsekin, ja se yritti myöskin päästä lähteelle. Meitä oli kaksi. Ehkä\noli meitä alusta asti ollut kaksi, vaikka en ollut ennen huomannutkaan\ntuota toista. Olin näet vasta kolmen viikon vanha, ja tämä päivä oli\nmerkkipäivä. Minulla oli tänään ensi kertaa elämässäni silmät auki.\nOlin \"saanut silmät\".\n\nAvatuin silmin rupesin siis tekemään ensimmäisiä pikkuhavaintojani.\nToisella nallikalla olivat vielä silmät kiinni. Ei ollut siis vaikeata\ntyöntää häntä omalta paikaltani pois, jonka myöskin tein niin\npontevasti kuin osasin. Mutta nytpä tapahtui kummia. Edessäni oli\nsamassa leveä otsa ja kaksi suurta silmää, paljon suurempia kuin omani,\nminut työnnettiin kursailematta syrjään ja tuo vinkuva anastajahyväkäs\nsiirrettiin minun sijalleni. Jo pelkäsin alituisen riidan syntyvän\nminun ja tuon tulokkaan välille, mutta kun hänkin muutaman päivän\nkuluttua sai silmät, tuli välimme suopeammaksi ja pian tuli meistä mitä\nparhaimmat leikkitoverit.\n\nEn ollut häävi maailmaan tullessani, seitsemän tuumaa pitkä otus vain.\nMutta nyt, saatuani leikkitoverinkin, rupesin kasvamaan ja voimistumaan\naika tavalla. Joka uusi päivä tuotti minulle uutta iloa, ja elämä oli\nkuin silkkiä.\n\nKoitti kuitenkin kevättalvella päivä, joka oli tuottava elämääni suuren\nmuutoksen. Aamu oli yhtä suloinen ja rauhallinen kuin jokainen muukin\naamu. Olimme toverini kanssa mellastelleet koko aamupäivän ja loioimme\nnyt väsyneinä asumuksemme suulla katsellen ulos avaraan maailmaan\naukosta, jonka olimme tehneet repimällä pari hakoa oven suusta pois.\nSilloin ilmaantui äkkiarvaamatta oven suulle kaksi suurta hallavaa\neläintä, joista toinen pisti kuononsa oven suusta sisälle. Eipä paljon\npuuttunut, ettei se onnistunut hairaamaan minua niskasta kitaansa.\nVinkuen pelosta tuperruin pesän toiseen päähän, johon samassa\ntoverinikin onnistui pelastumaan.\n\nMutta nytpä syntyi aika mellakka. Nuo molemmat koirat -- silloin en\ntiennyt mitä eläimiä ne olivat -- haukkuivat että metsä raikui, ja\nkohta sekaantui siihen toisiakin ääniä, joita en myöskään ollut ennen\nkuullut. Suuri ystävä vieressämme torkkui vielä puolinukuksissa eikä\nnäyttänyt välittävän koko hälinästä vähääkään. Tiesinhän, ettei silloin\nollut mitään vaaraa ja uskalsin uudestaan lähestyä oven suuta\nkurkistaakseni ulos. Koirain meteli kasvoi kahta raivoisammaksi, ja nyt\noli uusia vihollisia ilmaantunut heille avuksi. Ne olivat toista\nlaatua, ja arvasin ne heti vaarallisemmiksi kuin koirat. Yksi heistä\nkarsi par'aikaa oksia nuoresta koivusta, jonka hän oli kaatanut.\n\nTuskin oli tuo tehty, ennenkuin hän lähestyi asumustamme ja työnsi\ntankonsa sen suusta sisään niin varomattomasti, ettei paljon puuttunut,\nettei hän seivästänyt minua tankonsa kärkeen. Tanko sattui suuren\ntoverimme kylkeen. Aha, roisto, tällä kertaa pistit väärään! Samassa\nhetkisessä hän nousi, viskasi minut syrjään ja karjui niin, että koirat\nkepertyivät jyrkänteeltä pesämme edustalta. Olipa siinä ääntä. Luulin\nkoko pesän menevän hajalle. Tangon tempasi puoltajamme pesään niin\näkisti, että sen ohjaaja kaatui kumoon. Jos hän vain olisi pitänyt\nparemmin kiinni, olisi hänelle kyllä käynyt niinkuin hänen\ntangolleenkin, joka pian oli palasina edessämme. Mutta eipä uskaltanut\nraukka!\n\nNyt tuli hetkisen hiljaisuus. Toivoin jo, että koko seurue lähtisi pois\nja jättäisi meidät rauhaan. Mutta toista tuli. Uusi tanko, paljon\npaksumpi kuin äskeinen, työntyi asumukseemme, ja koirain hälinä\nuudistui taasen. Suuri toverimme sydäntyi, viskasi havut syrjään ja\nseisoi samassa hirvittävän näköisenä karjuen pesän suulla. Nyt luulin\nsaavani kohta nähdä vihollistemme jalkapohjat. Mutta sen sijaan näin\ntulta ja leimauksia ja kuulin paukahduksia, niin että luulin koko\nmaailman halkeavan. Ystävämme ja puoltajamme painui hiljaa takaisin\nsammalille ja vihannoivat seinät punertuivat verestä.\n\nOlivatpa vihollisemme urheita sankareita. Olisivat ryhtyneet\nkäsikähmään, olisi pian nähty missä voimaa on. Mutta heistä oli\nmukavampaa murhata tuvan omistaja hänen omalla kynnyksellään.\n\nMe pikkunallikat olimme vetäytyneet pesän takimmaiseen nurkkaan, missä\npysyttelimme hiljaa kuin hiiret. Olisimme ehkä onnistuneet pääsemään\nhuomaamatta, elleivät koirat olisi käyneet nuuskimassa joka nurkkaa ja\nottaneet pian meistä selvää. Karvainen kinnas nosti minut kätköstäni,\nja vastustelustani ja pihisemisestäni huolimatta pisti minut\nsudennahkaisen turkin poveen, johon kohta sen jälkeen toverinikin\nilmaantui. Tässä oli lämmin ja hyvä olla; en nähnyt tosin mitään, mutta\ntunsin liukuvani pois jonnekin ja hetken perästä nukuin toverini\nvieressä makeata unta, aivan kuin pesässämmekin.\n\nHeräsin siihen, että lämmintä maitoa rupesi juoksemaan suuhuni.\nViholliseni, joka nyt näytti aivan ystävälliseltä, oli pistänyt suuhuni\nhansikkaansormen, josta nyt rupesin lämmintä maitoa imemään. Saatuani\nkyllikseni jatkoimme matkaa. Useat kerrat vielä levättiin, jolloin joka\nkerta sama imuke pistettiin suuhuni. Entinen viholliseni näytti nyt\ntekevän kaiken voitavansa pysyttääkseen minut ja toverini hengissä ja\nhyvällä tuulella. Olin kyllä vieläkin suutuksissa, syljin ja pihisin,\njos kuka yritti minua kosketella, mutta maitoa en halveksinut. Matkalla\npuhutteli mies meitä useasti ja lupasi antaa meille kasvatusäidin heti\nmatkan päähän tultuamme.\n\nLupaustaan mies ei myöskään pettänyt. Sillä kotiin tultuamme pisti hän\nmeidät molemmat pärekoppaan, missä makasi suuri koira, paljon suurempi\nkuin nuo hallavat rakit, jotka vanhan kotini edustalla olivat suutaan\nsoittaneet. Kasvatusäitini rupesi minua heti nuolemaan ja otti minut\nkaikinpuolin ystävällisesti vastaan. Hänellä oli vielä edellisenä\npäivänä ollut itsellään neljä pikkunallikkaa, mutta hänen käydessään\npikimmältään pihalla, oli niistä kaksi kadonnut, eivätkä olleet mistään\nlöydettävissä. Tulimme siis aivan kuin kutsuttuina kadonneitten sijaan.\n\nHolhoojattaremme ei ollut niukka ruuan jakelussa, ja uudet toverit\nolivat iloisia veitikoita, joten pian rupesimme viihtymään yhtä hyvin\nuudessa kodissamme kuin vanhassakin. Jonkun ajan perästä siirrettiin\npesämme päiviksi pihamaalle, jossa vuorotellen pehmeällä nurmikolla\npäivää paistatettiin ja painia lyötiin. Täällä saimme myöskin useampia\nuusia tuttavia, jotka olivat samalla kertaa leikkitovereita ja\nkiusankapuloita.\n\nPahin kiusankapula oli kesy korppi. Kun me valmistauduimme pientä\npäivällisunta vetämään, seisoi Jaakko aina hyvin totisena ja miettivän\nnäköisenä pää kallellaan edessämme. Mutta kun meiltä olivat silmät\nmenneet umpeen, oli hän jo selkäni takana tukistamassa minua\nniskakarvoista tai nipistämässä häntätupsusesta. Hän ei mitenkään\ntahtonut antaa meidän nukkua, vaan olisi suonut, että me päivät pitkät\nolisimme ajaneet häntä takaa ympäri pihaa. Usein suututti hän minua\nniin, että olin valmis puremaan häneltä pään poikki. Paneuduin maata ja\nolin nukkuvinani. Heti oli Jaakko takanani. Mutta kuinka äkisti hyvänsä\nkäännyinkin, aina oli hän minua nopeampi. En koskaan saanut sulkaakaan\nsuuhuni.\n\nParas mielipaikkani oli auringonpesä kuistikon edustalla. Mutta tässä\npaikassa en saanut milloinkaan rauhaa. Eräässä kolkassa ihan kivijalan\nvieressä olin jossain määrin suojeltuna. Mutta kohta päivällisen\njälkeen poistui päivä siitä paikasta, ja silloin ei ollut mielestäni\nmikään muu kohta niin sopiva kuin kuistikon edusta. Mutta yhtä mukava\nkuin paikka oli minulle, yhtä sopiva se oli Jaakon kiusanteolle.\nNipistettyään minua läjähdytti tuo kiusanhenki pari kertaa siipiänsä ja\nistui samalla hyvässä turvassa kuistikon katolla, ilkkuen ja\nvirnistellen turhalle kiukulleni.\n\nJaakko istuutui joka kerta kuistinkatolle lentäessään ihan samalle\npaikalle erään kuistikonpylvään viereen. Nytpä rakensin tuuman, joka\ntuottaisi minulle verisen ja ratkaisevan koston. Ensi kerta kun Jaakko\nlensi tavalliselle paikalleen, kapusin niin hiljaa kuin taisin pylvästä\nylös katonrajalle asti, pidin itseäni toisella kämmenellä kiinni ja\nsivalsin toisella voimani takaa katon päälle ihan siihen paikkaan,\njohon mustatakkinen oli istuutunut. Nyt luulin tuon kiusankappaleen\nkäyneen litteäksi kuin nahkasiekale ja saaneeni häneltä ikuisen rauhan.\n\nSurkeasti erehdyin kuitenkin. Tuo peijooni oli huomannut minun vehkeeni\nja hyvissä ajoin korjannut luunsa turvallisemmalle paikalle.\n\nMutta juuri sillä kohdalla, missä Jaakon olisi pitänyt istua, pisti\nterävä rautanaulanpää katosta esille. Olin naulannut kämmeneni lujasti\nkattoon kiinni.\n\nAinoastaan suuria tuskia kärsimällä sain kämmeneni vedetyksi katosta\nirti ja luisuin takaisin alas portaille. Ilkeintä kaikesta oli, että\nisäntä itse makasi nurmikolla ja oli nähnyt kaikki. Ja minun\nonnettomuudelleni hän vain nauroi niin kohtuuttomasti, ettei päässyt\npaikaltaan liikahtamaan. En tiedä mitään suututtavampaa kuin että\nihmiset nauravat, kun minulle on tapahtunut vahinko. Ja päälle\npäätteeksi Jaakonkin kasvojen ilmeet osoittivat niin peittelemätöntä\nvahingoniloa, että haavani kirveli kymmentä kertaa pahemmin kuin\nvetäessäni kämmentä katosta irti. Olisin minäkin osannut lentää, ei\nolisi mikään mahti maailmassa voinut hänen mustaa sieluansa pelastaa.\nEn ole eläissäni ennen ollut niin sydäntyneenä kuin nyt. Urisin itse\nisännällekin, jonka kanssa olin painia lyödessämme niin monta hauskaa\nhetkeä viettänyt. Ja kun toinen nallikka tuli suruani surkuttelemaan,\npurin häntä nilkkaan.\n\nNyt vasta isäntä huomasi verisestä kämmenestäni, minkä konnantyön\nJaakko oli minulle tehnyt. Sillä hän se oli kaikkeen tähän\nonnettomuuteen syypää. Isäntä meni silloin sisään ja toi mukanansa\nrohtopullon, josta kaasi hyvän annoksen haavaani. Minä hullu, kun\nluulin hänen hyvää tarkoittavan, annoin hänen tehdä tuon. Mutta\ntuskin oli neste tullut haavaan, ennenkuin kipu tuli tuhat kertaa\ntulisemmaksi. Kämmeneniskulla musersin pullon tuhanneksi sirpaleeksi ja\nkarjuin kivusta, että seinät huojuivat. Olin niin kiukustunut, että\nolisin ollut valmis ryntäämään kenen kimppuun hyvänsä, joka vain olisi\ntielleni tullut. Ja isäntä, pahus, vain nauroi että vatsa hyppeli.\n\nEn saanut siis itse kostaa kiusaajalleni. Mutta kostamatta hänen pahat\ntyönsä eivät silti jääneet. Kissa, jolle hän oli melkein vielä pahempi\nkuin minulle, onnistui näet eräänä päivänä hiipimään hänen taaksensa ja\npuremaan häneltä kaulan poikki. Hyökkäys tuli niin arvaamatta, ettei\nJaakko ehtinyt ollenkaan käyttää voimakasta nokkaansa. Rehellisessä\nkaksintaistelussa olisi kissan luullakseni käynyt pahemmin kuin Jaakon.\n\nOlin sitä tyytyväisempi Jaakon kuolemasta, kun hän saattoi minulle\njoka päivä yhä uusia ikävyyksiä. Juuri hänen kuolemansa päivänä olin\nsaanut aimo selkäsaunan hänen konnantyönsä tähden, jopa olin joutua\npahaan maineeseenkin. Jaakko oli auttamaton varas. Useat sakset ja\nteelusikat oli hänellä jo korjattuina kätköönsä, koloon ihan savupiipun\nvieressä. Ja nyt onnistui hänen, rouvan istuessa lehtimajassa\nompelemassa, huomaamatta kopata kultasormustin pöydältä. Rouva rupesi\nsormustintaan etsimään ja torumaan minua, jota epäili tästä työstä,\nvaikka olin ollut ainoastaan silminnäkijänä ja itse tekoon täysin\nviaton.\n\nHerra sattui samassa tulemaan paikalle ja kun hän kuuli mitä oli\ntapahtunut, rupesi hän heti käyttämään väärin kävelykeppiään minua\nvastaan, kunnes kipu ja särky pakotti minut ulisemalla ilmaisemaan\narvosteluni tämmöisestä väärästä menettelystä. Olin aina ollut\nhienotunteinen isäntää kohtaan, ja nyt hän näin vähän välitti minun\ntunteistani. Olin tässä tilaisuudessa tosin ihan viaton, mutta\ntiesinhän monta kertaa ennen ansainneeni tämmöistä kohtelua ja olin\nkuitenkin onnistunut välttämään palkkani nopealla paolla. Minun ei siis\nmyöskään sopinut ilmoittaa vastalausettani isännän menettelyä vastaan,\nvaan otin nöyrästi, jos tosin nuristen, määrätyn osani vastaan.\n\nKun isäntä oli tyydyttänyt muka oikeuden vaatimukset, otti hän\nrautaharavan ja rupesi sen avulla pöydän ympärystältä etsimään\nkultasormustinta. Sillä rouva todisti, että olin koko epäilyksenalaisen\najan istunut hänen vieressään lehtimajassa. Muualta ei tarvitsisi\netsiäkään. Mutta mitäpä hän hiedasta lehtimajassa olisi sitä löytänyt,\nkun Jaakko oli jo pannut sen kätköönsä. Jaakko itse istui\npuutarhanaidalla ja katseli viattoman näköisenä turhaa etsintää. Tuo\nhänen kylmäverinen petollisuutensa pani minun vereni kiehumaan. Kuin\nöljytty salama kiisin pihamaalle, kapusin tikapuita ylös katolle, ja\nennenkuin varas mitään huomasi, olin jo hänen kätkönsä ääressä. Nyt\nJaakko näki minut, lensi luokseni ja rupesi raivostuneena pitämään\nsemmoista elämää, että isännän täytyi tulla katsomaan, oliko hänen\nlellipoikansa joutunut hengenvaaraan. Välittämättä Jaakon hätähuudoista\ntyhjensin hänen kätkönsä, kiipesin katolta pois ja vein rouvalle\nvarkaan koko kootun omaisuuden, kahdet sakset, hopealusikan ja juuri\nnäpistetyn sormustimen. Sakset olivat jo olleet vuosia kadoksissa,\nmutta hopealusikan häviämisen johdosta oli aivan hiljan tyttönen, jota\nepäiltiin näpistelystä, saanut jättää palveluspaikkansa.\n\nNyt ei ollut enää kepistä kysymystäkään. Isäntä kiitteli ja hyväili\nminua ja antoi minulle koko lautasellisen hunajaa, joka on parasta\nruokaa, minkä tiedän, parempaa kuin siirappikin, johon kuitenkin olen\nkyllä nopea kuononi kastamaan niin pian kuin vain palvelijatar on\nunhottanut ruokakammion oven auki. Onnistuinpa kerta tyhjentämään\nsuuren lasitölkin tätä erinomaista ruokaa. Pyyhkäisin sen hyllyltä\nlattialle, ja ennenkuin kukaan huomasi mitä oli tekeillä, olin jo\npistänyt kaikki poskeeni ja nuollut joka lattianraonkin puhtaaksi. Olin\ntietysti vähän takkuisena muutamia päiviä tämän herkkuaterian jälkeen,\nmutta mieluista työtähän tuo puhtaaksi nuoleminen tällä kertaa oli.\n\nKuten sanottu teki minulle Mirri hyvän palveluksen puremalla Jaakolta\nkaulan poikki. Mirri oli muutenkin kunnon leikkitoveri. Kun\npäivällisunen jälkeen istuuduin haukottelemaan, tuli Mirri usein\neteeni, köyristi selkäänsä, nosti häntänsä suoraksi ilmaan, istuutui\nminua katselemaan ja ykskaks antoi minulle kuonotillikan. Tuota peliä\njatkoi hän hetkisen, kunnes tuli minun vuoroni lyödä. Mutta niin pian\nkuin nostin käpäläni, sihisi hän ja sylki minua kasvoihin; jalat\nkasvoivat aivan mahdottoman pitkiksi ja häntä tavattoman paksuksi. Nyt\nkiljaisin voimani takaa, ja Mirri oli samassa tuokiossa vaunuvajan\nkatolla, johon heti häntä seurasin. Alkoi hurja pako ja takaa-ajo, niin\nettä kattopäreet pölysivät, vaunuvajan katolta ruoka-aitan katolle ja\nruoka-aitan katolta halkovajan katolle. Mutta halkovajan päätyseinällä\nkasvoi pitkä solakka koivu. Sen latvuksen otti Mirri turvapaikaksensa.\nMinä hypähdin Mirrin perään, ja koivu notkistui melkein maahan asti.\nSilloin päästin minä irti, ja koivu lennätti Mirrin ruoka-aitan katolle\nasti.\n\nTämä oli hauskaa leikkiä. Ja vaikka Mirri ei koskaan antanut minun\nkäyttää lyöntivuoroani, olin aina valmis leikin uudistamaan.\n\nMuut parhaimmat leikkitoverini olivat koirat ja isäntä itse. Toinen\nnallikka sitä vastoin oli aina juro ja pahalla tuulella eikä ollenkaan\nenää leikkiä ymmärtänyt. Hän poistui myöhemmin syksyllä, enkä tiedä\nmihin hän joutui. Koirat, joitten kanssa oltiin samaa kuppikuntaa,\nolivat sekä syönnissä että leikissä rehellistä väkeä. Vaikka\nkasvatusäitini koko tämän ensimmäisen kesän oli minua väkevämpi, antoi\nhän aina minun voittaa vuorollani, kun painia lyötiin. Samaa\nritarillisuutta osoitin itse kasvatuskumppaneilleni, vaikka minulle oli\nhelppo asia panna heidät milloin hyvänsä alleni.\n\nIsäntä sitävastoin, jonka kanssa myös miltei joka päivä painiskeltiin,\nharjoitti usein vääryyttä. Kun rehellistä sylipainia lyötiin ja tuli\nminun vuoroni voittaa, pisti hän äkkiä minulle kämppiä, ja siinä\nromahdin selälleni niin, että koiratkin minua haukkuivat. Tuo ei ollut\noikein tehty. En kuitenkaan viitsinyt häneen suuttua, sillä hän ei\nymmärtänyt parempaa. Hän oli vain ihminen.\n\nEn viettänyt kuitenkaan päiviäni yksinomaan päivää paistattamalla,\nleikkimällä ja paininlyönnillä. Minulla oli hyödyllisempiäkin tehtäviä.\n\nKun illalla väki palasi niityltä ja miehet rupesivat viikatteita\nlaskemaan, olin mukana isoa tahkoa vääntämässä. Ja kun laskija sitten\nrupesi terää tarkastamaan ja tytöt hetkeksi heittivät kammin yksin\nminun haltuuni, panin tahkon niin nopeasti pyörimään, että vesi räiskyi\nmiehen kasvoihin. Tämä oli tytöistä hauskaa. -- Myöskin Antille,\nrenkipojalle, olin luullakseni suureksi avuksi. Hän tahtoi opetella\nkirkonkellojen soittajaksi ja oli solaan ruoka-aitan ja halkovajan\nvälille laittanut itselleen paksusta hirrenpätkästä oman\nkirkonkellonsa, jota hän vapaina hetkinä ahkerasti polki. Tässä\ntärkeässä tehtävässä olin minä hänellä uskollisena apumiehenä. Ilman\nminun apuani olisi hänestä tuskin niin pian tullut kunnollista\ntukinpätkän heiluttajaa.\n\nYksi paha vika vaivasi kuitenkin Antin kelloa. Se oli mykkä.\nIsäntärenki ei luovuttanut isoa aisakelloa hirsikellon päähän\nkiinnitettäväksi. Ja tämä saattoi meille molemmille paljon surua.\n\nTuo äänetön soitto suututti eräänä päivänä minua niin, että kapusin\nison vellikellon telineeseen, sain köyden irroitetuksi ja rupesin\nvoimieni takaa nykimään. Kauaa en saanut tätä hauskaa lystiä jatkaa,\nennenkuin emäntäpiika oli paikalla ja rupesi korennolla selkääni\npehmittämään, kunnes minun hyvin vastenmielisesti oli pakko heittää\nkoko soittaminen. Ilokseni oli kuitenkin leikkuuväki jo kuullut kutsun\nja saapui hetken perästä pihalle, marssien suoraa tietä keittiöön.\nSiinä syntyi nurinaa ja riitaa, kun puuropata oli vasta tulelle\nnostettu. Kun menin katsomaan, miten riita kehittyi, löi emäntäpiika\nminua hiilihangolla, että minun täytyi ulvoen lähteä pakoon. Minun\nonnistui kuitenkin jo seuraavana päivänä saada kostaa, kun huomasin\nhänen poistuneen hetkeksi keittiöstä. Hiivin nopeasti sisään, kaadoin\nkirnun ja olin jo syödä lopsuttanut puolet kermasta, ennenkuin hän\npalasi. Tällä kertaa olin jo joutua satimeen, mutta onnistuin\npelastumaan ikkunan läpi.\n\nSe kilinä, joka kuului mennessäni ikkunasta pihalle, oli minusta kovin\nkaunista, melkein yhtä mieltäylentävää kuin vellikellon ääni. Tämän\näänen kuulin ensi kerran elämässäni, mutta päätin heti, ettei se tulisi\nolemaan viimeinen. Asuinrakennuksen kivijalassa oli monta lasi-ikkunaa,\nyksi kunkin seinäikkunan alla. Ei näkynyt ketään ihmistä läheisyydessä,\njonka tähden päätin heti käyttää tilaisuutta hyväkseni. Läiskäytin siis\nyhdellä ainoalla lyönnillä ensimmäisen ikkunan sirpaleiksi. Kovin oli\nääni kaunis, kun sirpaleet kalisivat alustan kiviä vastaan. Kuuntelin\ntarkasti, olisiko kukaan huomannut mitään, sillä pelkäsin, ettei isäntä\ntulisi pitämään yhtä paljon tästä äänestä kuin minä. Ei kuulunut\nmitään. Tein siis saman tempun toiselle ikkunalle. Samaten kolmannelle.\nKun ei vieläkään mitään vaarallista näkynyt eikä kuulunut, jatkoin\ntointani ympäri koko rakennuksen.\n\nPitkään aikaan ei minulla ole ollut niin hauskaa kuin tänään.\n\nMutta eipä nallinkaan elämässä mikään hauska hetki saa olla\nhäiritsemättä. Ihan samassa kun viimeinen ruutu meni, näin isännän\ntulevan kotiahdetta ylös. Jo kaukaa pui hän minulle nyrkkiä. Tämä ei\nennustanut mitään hyvää, sen tiesin entuudesta.\n\nIsännällä oli paksumpi kävelykeppinsä kädessään. Pienemmästä kepistä en\nvälittänyt enää vähääkään, mutta paksumpi oli kova kasvattaja. En\nkatsonut siis edulliseksi odottaa isännän tuloa, vaan nelistin kovin\niloisen näköisenä häntä vastaan, onnistuin koppaamaan kepin suuhuni ja\nluikin samaa menoa metsään, johon kätkin kasvattajani niin hyvin, että\nse arvatenkin on samassa kätkössä vielä tänä päivänä. Sain kuitenkin\njälestäpäin katua kauppaani, sillä se uusi keppi, jonka isäntä pian\nhankki, oli vielä kauheampi kuin edellinen. Isännän kamarin nurkasta\nolisin voinut hyvin senkin siepata, mutta kun uudet näkyivät olevan\nvain vanhoja pahemmat, en välittänyt asiasta.\n\nMetsässä viivyin kaksi päivää, jolloin otaksuin isännän suuttumuksen\nvaimentuneen. Olisin viipynyt enemmänkin aikaa, sillä metsässä viihdyin\naivan erinomaisen hyvin, vaikka minulla ei ollut ainoatakaan\nleikkikumppania. Mutta kun löysin hyvin vähän marjoja, pakotti minut\nnälkä kotiin. Selkäsaunaa en tosin välttänyt, sillä jokaisen särjetyn\nikkunan edessä tanssi keppi selkäni päällä. Mutta kun isännällä nyt oli\nvain hoikempi keppinsä, olin koko kurituksesta jotenkin välinpitämätön.\n\nPahempi yllätys odotti minua kuitenkin tämän tutkinnon suoritettuani.\nPoissaoloni aikana oli minulle koirankopin viereen rakennettu vanhoista\nrautaputkista oma huone, ja siihen minut nyt isäntä vastusteluistani\nvälittämättä telkesi. Tässä sain nyt, niinkuin moni muukin mamman\npoika, kaameitten rautaristikkojen takana huoliani huojentaa. Ja tämä\nkaikki ainoastaan muutamien särjettyjen lasiruutujen tähden. -- Oloani\npahensi vielä se seikka, että toinen nallikka, joka ei ollut vielä\ntalosta poistunut ja jonka jöröä mieltä ei mikään lasien kilinä voinut\nhuvittaa, istuutui häkkini viereen, josta virnisteli minulle raukalle.\n\nSeuraavana aamuna työnnettiin minulle puurovatini häkkiin. Ilma oli\nihana, aurinko loisti niin suloisesti pihamaalla, jossa kaikki\nkumppanit paraikaa leikkiä löivät, ja minun täytyi istua rautahäkissä\nypöyksin. Olin hyvin nälkäinen, mutta en voinut vähääkään syödä.\nParempi kuolema kuin tämmöinen elämä. Päätin lujasti olla näissä\noloissa syömättä, mutta sen sijaan ärjyä ja ulvoa yöt päivät. Tämä\nauttoi. Sillä jo kolmantena yönä tuli isäntä itse aukaisemaan minulle\nvankilani oven. Olin taasen vapaa.\n\nMinulla oli nyt todella vahva aikomus parantaa tapojani. Sillä\nrautahäkki oli kamala laitos, monta vertaa kamalampi kuin paksuinkaan\nkeppi, ja kun muutamaan aikaan ei asetettukaan minulle uusia\nkiusauksia, onnistuin useampia viikkoja välttämään ikävämpiä kohtauksia\nisännän kanssa. Emäntäpiikakin oli jo antanut minulle anteeksi kirnun\nkaatamisen ja joka kerta kun vellikelloa oli soitettava, uskoi hän\ntämän tärkeän tehtävän minulle, mikä luottamus minua suuresti\nilahdutti.\n\nRautahäkki oli ollut tyhjänä siitä asti kun isäntä minut siitä\nvapautti. Mutta sen sijaan hän syyskesällä keksi minulle uudet\nkidutusneuvot, jotka nekin suuressa määrin rajoittivat vapauttani. Kun\nsuutari kävi talossa tekemässä palvelijoille uudet jalkineet, tuli hän\nminunkin luokseni mittanauhoineen. Minä onneton en ymmärtänyt hänen\nmitään pahaa tarkoittavan, vaan annoin hänen mitata vapaasti mielensä\nmukaan. Mutta ajatelkaapa mitä tuolla kierolla äijällä oli mielessään!\nHän valmisti paksusta rasvanahasta hihnaston, jonka isäntä kiinnitti\nrintani ja kaulani ympäri, kuin olisin ollut mikäkin hevonen.\n\nOli juuri kyntöaika, ja ystäväni Antti renki peloitti minua\nväittämällä, että isäntä panee minut auraa vetämään. Hirveätä\najatellakin. Mutta vielä hirvittävämmäksi oli kohtaloni tuleva.\nIsäntärenki oli esittänyt monta raskasta kantelua minua vastaan.\nIloiset kilpajuoksuni Mirrin kanssa olivat saattaneet sekä vaunuvajan\nettä ruoka-aitan katot vuotamaan. Katolla juoksemiset oli ehdottomasti\nlopetettava, muuten tahtoi hän sanoa itsensä palveluksesta irti ensi\nköyristä. Olin useasti käynyt naurismaassa, syönyt suurimmat nauriit ja\npienet viskannut sinne tänne. Ikäänkuin minä olisin siihen syyllinen,\nettä suuren naatin alla monesti kasvoi pieni nauris; eihän siitä voinut\nsaada tietoa muulla tavalla kuin repimällä sen maasta ylös. Kaurapelto\noli monin paikoin pahasti sotkettu. Tämäkin pantiin nyt minun\nniskoilleni, vaikka en ollut ainoatakaan kertaa siellä käynyt, kun olin\ntehnyt toisen nallikan kanssa semmoisen sopimuksen, että kaurapelto\nolkoon hänen ja naurismaa minun omani. Vielä olivat karjakot\nvalittaneet, että lehmät tarhassa hullaantuivat minun siellä\nkäydessäni. Ja tiesi kuinka monta muuta kantelua vielä.\n\nMinut oli siis ehdottomasti suljettava pihamaalle ja veräjät aina\npidettävä kiinni.\n\nTuommoinen sopimaton kantelu oli siis syynä siihen, että minulle\nvalmistettiin rasvanahkaiset valjaat. Niihin julkesi nyt isäntä, jonka\nkuitenkin olisi pitänyt olla luonnollinen puolustajani pahaasuovien\nihmisten vehkeitä vastaan, kiinnittää ketjut, joitten toisessa päässä\noli raskas puumöhkäle. Koko sinä päivänä, jona nuo uudet kidutusvehkeet\nensi kertaa minuun kiinnitettiin, en päässyt pihamaalta minnekään. Ja\ntoverit eivät ollenkaan viitsineet pitää minulle seuraa, vaan\nhyppäsivät vapaasti lauta-aidan yli juosten metsässä ja vainioilla.\n\nYritin tosin monta kertaa hypätä aidan yli, mutta joka kerta jäi\nankkurini pihan puolelle enkä saanut sitä ylitse. Minun oli pakko\npalata pihalle takaisin. Ja isäntärenki, joka oli koko tähän kurjuuteen\nsyyllinen, vain nauroi turhille yrityksilleni. Päätin käyttää\nensimmäisen sopivan tilaisuuden kostaakseni hänelle katalan\nkäytöksensä.\n\nMutta valvoessani yöllä ja miettiessäni kurjaa tilaani pälkähti äkkiä\npäähäni onnellinen ajatus, jonka myöskin paikalla panin toimeen. Olin\npäivällä turhaan koettanut heittää kiduttajaani aidan yli seuratakseni\nitse perässä. Se oli liian raskas. Nyt onnistuin ottamaan sen\nkainalooni, jolloin kiipesin kimpsuineni kampsuineni aidan yli ja olin\ntaasen kerta vapaa, niin vapaa kuin voi olla karhu, joka on\nrautaketjuilla taottu kiinni raskaaseen puupölkkyyn. Menin heti\nvarovasti kantaen pölkkyäni läheiselle joenrannalle ja kätkeydyin\nmuutamiin pajupensaisiin.\n\nNyt oli kysymys vain miten päästä kiusankapulastani erilleen. Päätin\npäästyäni vain siitä vapaaksi heti karata metsään ja jäädä ainaiseksi\nsille matkalle. Aamuun asti nakersin turhaan pölkkyä. Se näkyi olevan\nvisainen pala, johon hampaani eivät paljoa pystyneet. Rupesin nyt\nkoettamaan rautarengasta, jolla ketjut oli pölkkyyn kiinnitetty. Se oli\ntukeva rengas. Mutta miten pureskelinkaan ja vääntelin sitä, huomasin,\nettä se välistä meni syvemmälle puuhun, välistä tuli siitä ulos. Nyt\nvääntelin sitä yksinomaan toiseen suuntaan. Se tuli yhä enemmän puusta\nulos, ja ihan arvaamattani lähti se pölkystä irti. Olin kiduttajastani\nvapaa. Nyt olisi minun pitänyt paikalla karata metsään, mutta en\nmalttanut olla vähäisen tuolle vihatulle pölkylle kostamatta.\nKolhittuani ja purtuani sitä vielä hiukan tunsin voivani paremmalla\ntunnolla poistua.\n\nOlin jo lähteä, kun uusi ajatus pisti päähäni: teen kostoni niin\ntäydelliseksi, että jos joskus palaisinkin, ei viholliseni voi\nkuitenkaan ikinä enää minua vaivata. Otin siis vielä viimeisen kerran\nvihamieheni syliin ja hyppäsin jokeen hukuttaakseni hänet. Mutta miten\nhyvänsä syöksinkin hänet veden alle, aina hän ui pinnalle takaisin. Hän\noli sitkeähenkinen otus. Minä en voinut olla kiljaisematta\nsuuttumuksesta. En muistanut ollenkaan sitä vaaraa, että jos isäntä\nsattuisi kuulemaan minut, voisivat karkaustuumani samassa mennä\nmyttyyn. Kaikki ajatukseni olivat niin kokonaan kiintyneet siihen,\nmiten saisin vihollisestani voiton, etten voinut mitään muuta ajatella.\n\nKeksin kuitenkin lopuksi neuvon, jonka huomasin hyväksi. Painoin\nviholliseni pohjaan asti ja nousin seisomaan hänen päällensä, kunnes\nhän painui syvälle mutaan. Nyt hän oli ainakin sekä hukutettu että\nhaudattu. Taisi mennä nyt hunsvotti viimeistä menoaan. Tyytyväisenä\ntyöhöni nousin maalle ja istuuduin hyvilläni möristen rannalle\nkatselemaan tekoani. Ei merkkiäkään vihollisestani jälellä. Juuri piti\nminun jo lähteä metsään, kun samassa tuo hirtehinen konna vielä kerta\nsukeltaa pinnalle, että vedet ympärillä vain loiskivat. Minusta se\nkiusalla oikein hyppäsi vedestä ylös.\n\nSuunniltani suuttumuksesta piti minun juuri vielä kerta syöstä hänen\nniskaansa, kun samassa kova tempaus ketjuista saattoi minut toisiin\najatuksiin. Isäntä pitää ketjujen toisesta päästä kiinni! Hän on\npajupensaitten takaa katsellut koko minun vimmattua taisteluani\nvihollistani vastaan. Apuun ei ole tullut, kelvoton, nauranut on vain\nminun turhille voimanponnistuksilleni.\n\nPelkäsin pahoin, että isäntä kytkisi minut uudestaan viholliseeni\nkiinni. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Ketjuista minua ei silti\nlaskettu vapaaksi. Eivät ne minua muuten juuri vaivanneet, mutta\nniitten kalina minua suututti. Se esti minua harjoittamasta tavallista\njokapäiväistä huvitustani: hiipiä hiljaa jonkun selän taakse ja\ntultuani ihan viereen kiljaista mitä keuhkoistani lähti. Minusta oli\naina yhtä hauska nähdä, miten he hämmästyksestä hyppäsivät ilmaan ja\nyrittivät kiljahtaa vastaan. Erittäinkään palvelustytöt eivät koskaan\nvoineet tottua tähän leikkiin, ja epäilen suuresti, että he olivat\nolleet tässä viimeisessä vehkeilyssä minua vastaan osallisia.\nViattomimpiakin huvituksiani he näyttivät kadehtivan. Ja kuitenkaan en\nole ainoatakaan heistä riipaissut, en kertaakaan.\n\nOlen jo kertonut, että syksyllä toinen nallikka poistui ilmoittamatta\nminulle, minne hän lähti. En ole sen jälkeen hänestä mitään kuullut.\nHänen poistumisensa toi minulle sen edun, että minulle annettiin oma\nnimi, joka minua melkoisesti kohotti, ainakin omasta mielestäni. Ennen\noli meistä aina puhuttu yhteisesti vain. \"Nallikat, nallikat\"\nhuudettiin aina, kun oli jommallekummalle meistä asiaa. Nyt huudettiin\naina \"Nalli\" vain, ja sillä tarkoitettiin minua, minua eikä ketään\nmuuta. Tämä lisäsi paljon oman arvoni tuntoa. Myöskin se etu minulla\ntästä tapahtumasta oli, että minun osalleni tulevat ruoka-annokset\ntuntuvasti suurenivat. Tämä olikin hyvin tarpeellista, sillä koko\nnaurismaani tuli yhtenä ainoana päivänä niin perinpohjaisesti\nhävitetyksi, ettei ainoatakaan naurista minulle jätetty. Esitin kyllä\nisännälle vastalauseeni tätä väärää menettelyä vastaan, joka tehtiin\nminulta lupaa kysymättä. Vaan minulla ei ollut tässä asiassa mitään\nmenestystä. En saanut muuta vastausta kuin \"mikkelistä nauriit koppaan,\nämmät pirttiin\". Jälkimmäinen määräys oli minusta kyllä sopiva, mutta\nedellinen tuotti minulle paljon surua.\n\nSaatuani oman nimen ei kasvanut ainoastaan oman arvoni tunto, vaan myös\nkokoni ja voimani, omasta mielestäni oikein nopeastikin.\n\nKesän loppupuolella olin saanut paljon uusia ystäviä. Kansakoulu oli\naivan lähellä joen toisella puolella. Sinne minulla oli joka päivä\nasiaa. Opettaja oli ystävällinen mies, ja pojat hauskoja veitikoita,\njotka keksivät monta hauskaa lystiä. Kun vain nousin avonaisen ikkunan\neteen ja ärjäisin, oli heti koko koulukuri lopetettu. Opettaja huusi:\n\"Nalli sisään\", ja yhdellä hypähdyksellä olin keskellä lattiaa. Heti\nkaikki pojat ympärilleni. Monta minuuttia en saanut kuitenkaan olla\nsisällä, ennenkuin opettaja jo ajoi minut pihalle ja sulki ikkunan.\nYhden ainoan kerran hypähdin suljetun ikkunan läpi, mutta sain osakseni\nniin ankaraa koulukuritusta, etten uskaltanut tätä uudistaa. Opettaja\noli itse tehnyt karttakepin, jota pojat sanoivat kurittajaksi, ja se\noli kovaa koivua.\n\nUseimpina välitunteina olin koulun pihalla. Opettaja oli niin\nhyväntahtoinen, että aina kun hän aikoi laskea pojat välitunnille,\nsoitti hän omalla pienellä vellikellollansa minua sinne. Tottelin myös\naina oitis, niin että pojat tuskin ehtivät pihalle, ennenkuin jo olin\nheitä vastaanottamassa. Ruvettiin heti leikkiä lyömään. Kahta ja kolmea\nvastaan pidin puoleni, mutta kun heitä tuli viisi, kuusi, saivat he\nminut pian allensa. Koko kurinpidon välitunneilla oli opettaja uskonut\nminun haltuuni, ja käytin myöskin valtaani olemalla itse kaikissa\nkujeissa ensimmäisenä.\n\nTyttöjen kanssa en ollut yhtä hyvä ystävä kuin poikien. He näet eivät\nollenkaan uskaltaneet lyödä painia, vaan istuivat enimmäkseen kiikussa\ntai keinulaudalla. Yksi ainoa heistä, joka oli kaikista pisin ja\nrotevampi kuin yksikään pojista, kehoitti minua kerta paininlyöntiin.\nHän olikin kyllä väkevä, mutta kun hän ei ollenkaan paininlyönnin\ntemppuja osannut, ei kestänyt kauan, ennenkuin hän jo seisoi päällään.\nKoko koulupiha raikui naurusta ja avunhuudoista, ja tyttö oli pitkät\najat sen jälkeen minulle vihainen ja heitteli minua usein kivillä.\nEnhän ollut hänelle vähintäkään pahaa tehnyt, ja hän oli itse\npainiskelua ehdottanut. Mutta kun hän ei voittanutkaan, kuten hän\nnähtävästi oli toivonut, hän suuttui. -- Eräältä kannalta olivat tytöt\nkuitenkin paremmat kuin pojat: sain heiltä paljon enemmän pyörikkäitä\nja voileipiä kuin pojilta. Harvoin vain oli minulla pojista tällaista\nhyötyä.\n\nVähän sen jälkeen kuin naurismaani ryöstettiin, rupesi minulle taasen\ntoisaalta päin kissan päiviä sarastamaan. En ollut pariin viikkoon\nkuullut varstan ääntä, kun eräänä aamuna tuo suloinen töminä jälleen\nminut herätti. Ruvettiin kauroja puimaan. Isäntärenki oli taasen\nleppynyt ja antoi minun maata riihen edustalla, mihin minulle aina\nväliin heitettiin muutama kourallinen vastapuituja kauroja. Ja illalla\nkun jyvät luotiin säkkeihin, olin aina mukana pitämässä säkin suuta\nauki. Pidin siitäkin huolen, että säkit huolellisesti tyhjennettiin\naitan hinkaloihin. Ja kun kerta eräs puimamies yritti varkain kuljettaa\nsäkkiä riihenlattian alle, ärjäisin hänelle niin, että hänen\npelästyneenä oli pakko viedä säkki aittaan. Hän pyysi sitte hartaasti,\netten ilmoittaisi kenellekään hänen luvattomasta yrityksestään, enkä\nolekaan asiasta puhunut ennenkuin nyt.\n\nRupesin nyt tulemaan kovin lihavaksi. En tehnyt paljon muuta kuin söin\nja lepäsin. Myöhemmin syksyllä en viitsinyt enää syödäkään. Isäntäni\noli minulle tehnyt hauskan pesän hietaiseen mäenrinteeseen. Pehmeä\nvuode havuista ja sammalista näytti aivan houkuttelevalta, ja isäntä\nkehoitti minua useasti ryhtymään kunnolliseen lepoon. Vastustelin\nkuitenkin kauan aikaa, mutta kun tuli kerta monta päivää kestävä\nlumituisku, läksin omasta alotteestani pesään, vedin muutamia havuja\npesän suuhun ja nukahdin todella horvin ajaksi. Olin silloin ollut\nsyömättä jo useita viikkoja.\n\nKun uni oli kerta ruvennut maistumaan, olisin ehkä kuorsannut kauankin,\nellei isäntä olisi laittanut pesää ymmärtämättömästi. Se olisi ollut\nkaivettava mäen pohjoiseen rinteeseen, mutta isäntä olikin tehnyt sen\neteläiseen, että sydänpäivän aurinko rupesi jo varhain keväällä\npilkistämään sisään ja häiritsemään untani. Ja kun matinpäivän aikaan\nsattui sen lisäksi suoja, rupesi vesi tunkeutumaan makuupaikalleni ja\najoi minut turvapaikastani pois.\n\nLäksin heti taloon ja olin nähtävästi tervetullut. Nyt olikin paljon\nhauskaa tointa edessäni. Niityltä tuotiin joka päivä heiniä usealla\nhevosella, ja minä sain istua ystäväni Antin kanssa ajamassa. Kuormaa\najettiin tosin käyden vain, mutta niitylle mennessä oli vauhti toinen.\nJos ei vain isäntäväki sattunut olemaan mukana, mentiin useasti\nnelistämälläkin, vaikk'ei se olisi oikeastaan ollut luvallista. Minusta\ntuli pian oikea hevosenkiusaaja; olisin aina tahtonut ajaa täyttä\nlaukkaa tai ainakin hyvää ravia.\n\nVanhat hevoset tunsivat minut jo liian hyvin välittääksensä minun\nhoputtamisestani. Eivät viitsineet panna laukkaan, vaikka kuinka olisin\närjäissyt. Minun täytyi enimmäkseen tyytyä hiljaiseen hölkkään vain.\nTämä kävi kovasti luonnolleni.\n\nMutta juuri samana päivänä kuin viimeinen heinäkuorma ajettiin kotiin\nja miehet ryhtyivät ajamaan metsästä halkoja, osti isäntä eräältä\nhevoshuijarilta, mustalaiselta, ison komean oriin, jonka ohjaksiin ei\nkukaan muu kelvannut kuin itse isäntä ja isäntärenki. Eikä Antti tai\njoku muu rengeistä olisi pystynytkään sen ohjaksia hoitamaan. Huomasin\njo mustalaisen ja isännän mennessä koeajolle, että sen kavioista lähti\nihan toisenlaatuinen vauhti kuin talon vanhoilta koneilta.\n\nUusi hevonen ei valitettavasti ollenkaan minua kärsinyt. Lähestyessäni\nrupesi se korskumaan ja päristämään ja jos yritin viereen, potki se\nniin rajusti, että valjaat olivat mennä pirstaleiksi. Totta puhuen\npelkäsin minä uutta hevosta yhtä paljon kuin se minua. Sillä sen\nkiiltävät teräksiset kengät tekivät minuun ylen mahtavan vaikutuksen.\nKuitenkin päätin heti alusta kaikesta huolimatta sopivassa\ntilaisuudessa lähteä sillä koeajolle. Päästyäni kerta rekeen aioin\npakottaa sen käyttämään kavioitaan oman mieleni mukaan juoksuun eikä\ntappeluun.\n\nKauan täytyi minun kuitenkin odottaa, ennenkuin toivottu tilaisuus\ntuli. Talvikeli oli jo loppumaisillaan, kun isäntä eräänä päivänä läksi\nitse myllylle. Hän otti uuden juoksijan. Minua hän ei uskaltanut laskea\nrekeen, mutta seurasin kuitenkin juosten mukana. Eikä ollutkaan tällä\nkertaa vaivani hukkatyötä.\n\nMylläri oli kovin ystävällinen mies, ja odottaessamme jyvien jauhamista\nkeitti myllärinmuija minulle aika paksun jauhopuuron. Mylläri itse\ntarjosi minulle myöskin ruokaryypyn, mikä vieraanvaraisuus minua jo\nsuuresti ilahdutti. Valitettavasti sekaantui isäntä asiaan ja uhkasi\nantaa minulle aika selkäsaunan, jos yrittäisin tippaakaan maistaa. Paha\nkyllä oli hänellä rautainen marhaminta reessä: olin siis pakotettu\ntottelemaan.\n\nHetken perästä tuli myllärin renki ilmoittamaan, että säkit olivat\nreessä. Haikealla mielellä, vaikkakin vatsa täynnä hyvää puuroa,\npoistuin myllystä, jossa tuoreitten jauhojen tuoksu miellyttävästi\nhaistintani kutitti. Hevonen oli jo ajettu oven eteen, ja renki seisoi\nvieressä ohjakset kädessä. Isäntä viipyi vielä myllyssä. Nyt tein\nrohkean päätöksen viedä omin neuvoin jauhot kotiin ja samassa antaa\nuuden hevosen näyttää mitä sillä kavioissaan oli. Tuumasta toimeen!\nHyppäsin lohnan perään enkä ehtinyt kunnollisesti istuutuakaan,\nennenkuin hevoseni jo kahdella jalalla hirnakoitsi. Nyt ärjäisin,\nmyllärin renki lensi selälleen, ja vilahduksessa olimme jo maantiellä.\nTuli ja leimaus, kuinka siinä ajettiin! Tämä oli toista kuin vanhan\nmustan hölkkä. Riemastuin niin, että minun pakostakin täytyi ärjäistä.\nJa kuta enemmän ärjyin, sitä rajummin hevoseni nelisti. Tämmöistä\nriemua en ollut ikinä ennen tuntenut.\n\nKylään tullessamme oli varsani jo likomärkä. En laskenut sitä\nkuitenkaan vähääkään vauhtia vähentämään. Tässä piti jokaisen nähdä\nmiten Nalli ajaa. Kuontaloina vain lensi vaahto varsani selästä.\n\nTalojen välille tullessamme oli maantie vuoroin kaljamana, vuoroin\nsulana. Sulapaikoilla räiskyi tuli jalasten alta ja kaljamapaikoilla\nkulki reki vuoroin nenä, vuoroin sivu edellä. Sepä muhkealta näytti. Ei\nyksikään vastaantulija uskaltanut jäädä tielle. Kukin kiiruhti pakoon,\nminkä ikinä ehti. Koko valtamaantie oli minun yksin, minun ja minun\nhevoseni käytettävänä. Ja kylläpä me käytimmekin. Välistä toista,\nvälistä toista sivua ajoimme, jokunen paikka vain keskitietä jäi\nkäyttämättä. Mäkeä ylös ja mäkeä alas, hih ja hei, samaa vauhtia aina\nvain. Olisi isäntä ollut mukana, olisi hänkin kerta saanut oppia\najamaan. Mutta siellä hän istui myllärin kanssa myllyssä eikä tietänyt\nkoko tästä lystistä niin mitään.\n\nJo rupesi kotitalo näkymään. Yhä vain samaa vauhtia. Ellei tuo otus jo\nvähennä vauhtiaan, ennenkuin pihaan tulemme, voi meidän molempain käydä\nhullusti. Sillalle laskiessamme aivan lähellä kotia oli vauhti hurjempi\nkuin milloinkaan, mutta vastainen äyräs edessämme oli sekä jyrkkä että\npitkä. Pakostakin täytyi juoksijani vähentää vauhtia. Ja koska tässä\ntie oli ihan sulana enkä minä olekaan niin paha hevosenrääkkääjä, joksi\nminua syytetään, hyppäsin reestä kuormaa keventääkseni. Niin olen\nnähnyt isännänkin tekevän tämmöisillä paikoilla. Enhän minä\nvoinut siihen mitään, ettei tuo hevoshoukkio käsittänytkään\nhyväntahtoisuuttani, vaan pisti karkua kahta hullummasti kuin ennen.\n\nTultuani törmälle ei näkynyt hevosta eikä rekeä, mutta koko piha oli\nyhtenä jauhopilvenä vain.\n\nNiin kauan kuin olin ollut ohjaajana, olin hoitanut tehtäväni yhtä\nhyvin kuin kukaan muu kilpa-ajaja, eikä tapahtunut pienintäkään\nvahinkoa. Ja nyt tuo seinähullu koni ei osannut ilman minua ohjata\nrekeä muutamaa kymmenkuntaa syltä, portista pihalle. Aina olen ajanut\nkauniisti käyden portin läpi, ja tuo hirtehisen rasavilli yrittää\ntäyttä karkua pihalle ja lennättää reen portinpieleen, että jauhosäkit\npoksahtavat halki, sirotellen sisältönsä ympäri pihaa. Lohna oli\nlautakasana pihalla, ja iso musta seisoi vavisten pilttuussaan, kuten\navonaisesta tallinovesta hyvin näin. Valuva vaahto teki, että se näytti\nparemmin harmaatäplikkäältä kuin mustalta. Kylläpä sen kannattikin sekä\nhikoilla että vavista tuommoisen työn tehtyään. Olisivat minunkin\nkinttuni ruvenneet kalisemaan, jos minä olisin sen tehnyt. En tahtoisi\nvain minä olla sen nahassa, kun isäntä tulee kotiin ja rupeaa pitämään\nreestä ja jauhoista tutkintoa. Mutta vastatkoon kukin omista teoistaan.\nViaton olen minä.\n\nVaikka olin jo jokiahteella jättänyt kaikki Mustan haltuun ja siis\nmyöskin sen edesvastuulle, korjasin kuitenkin miltei tyhjät säkit ja\nkannoin ne aitan portaille. Näin paljon täytyy kai auttaa vahinkoon\njoutunutta. Muuta palkkaa en myöskään voinut hänelle maksaa kyydistä,\njoka oli kaikin puolin moitteeton. Mutta hävinneistä jauhoista\nvastatkoon hävittäjä itse. Ellei voi maksaa rahalla, maksakoon\nselkänahalla. Minua se asia ei koske.\n\nTyöni päätyttyä istuuduin mielipaikalleni, portinpielen nenään,\nodottamaan isännän kotiintuloa ja saadakseni hyvin ansaittua kiitosta\nkunnollisesti toimitetusta tehtävästä. Päivällisaikana hän tulikin.\nJalkapatikassa täytyi tulla, sillä myllärin hevonen ei ollut kotona\neikä hän tienviereisistä taloista myöskään ollut sattunut hevosta\nsaamaan. Huomasin jo kaukaa, että hän oli pahalla tuulella. Mutta että\nhänen paha tuulensa tulisi puhaltamaan minuun päin, sitä en voinut\naavistaa. Jokiahteelta löysi hän ruoskan, joka minun hypätessäni\nlohnasta oli luiskahtanut tielle ja jota en ollut huomannut tuoda pois.\nViattoman näköisenä astui hän portin läpi ja löi samassa minua\nruoskallaan poikki selän, että karvat vain pölisivät. Ihan viaton kun\ntunsin olevani, pisti tuommoinen salakavala hyökkäys niin vihakseni,\nettä raappasin hänen käteensä pienen naarmun. Mutta ihan pienen vain,\ntuskin sormenkaan pituisen. Eikä se luullakseni mennyt läpi kädenkään.\n\nHäpesin kyllä vähäisen tekoani, sillä olimmehan aina isännän kanssa\nolleet hyviä ystäviä ja monta hauskaa hetkeä yhdessä viettäneet. Mutta\ntehtäväni olin täyttänyt kuin mies. Sopiko hänen silloin minua käyttää\nhunsvottinaan ja ruoskalla kurittaa kuin mitäkin hevosta. Paksulla\nkepillään en ole koskaan häntä kieltänyt minua kurittamasta,\nerittäinkin jos olen tehnyt pahaa. Mutta ruoskiminen on arvoani\nalentavaa, sitä enemmän kun se tapahtui usean näkijän läsnä ollessa. Se\nei tosin tee kipeää. Mutta se on solvaamista. Nallin selkä ei ole\nruoskaa varten luotu, kaikkein vähimmän kissan ja koirien ollessa\nläsnä. Selvästi näin miten Mirri siristeli vahingoniloisena silmiänsä.\nTuo minua niin suututti, että hyppäsin suorastaan sen niskaan, revin\nkoko ilkiön keskeltä poikki ja hyppäsin takaisin paikalleni\nportinpielen nenään. Nyt tulkoon vaikka viisi, tämä poika ei pelkää.\n\nJopa tuli isäntä, joka oli käynyt sisällä kättänsä sidottamassa,\ntakaisin pihalle ja meni suoraa tietä talliin. Ahah, ajattelin, jopa\ntuli ison Mustan vuoro lämmitellä. Saakoon nyt syyllinen konnantyöstään\npalkkansa, ja kukkuramitalla saakoon.\n\nMutta mitä luulette? Ruoskan heitti isäntä oven suulle ja meni hiljaa\nvihellellen talliin. Isoa Mustaa rupesi hän tyynnytellen taputtamaan,\nkunnes se hetken perästä täysin rauhoittui, ettei vähintä lihasten\nväristystäkään voinut huomata. Selkäsaunasta ei kysymystäkään, vaan sen\nsijaan meni isäntä olkilatoon, toi olkilyhteen ja rupesi hevosta\noljilla hankaamaan, jota hän jatkoi niin kauan, kunnes koko eläimessä\nei näkynyt kosteata karvaakaan. Semmoista kohtelua sai reen särkijä ja\njauhojen hävittäjä osakseen, kun minä raukka, joka en ollut niin mitään\npahaa tehnyt, istuin puolihäpeissäni pylvään nenässä. Arvatenkin oli\nminun osakseni ajateltu selkäsauna, ellei jotain vielä pahempaa.\nKauhulla muistin rautahäkkiä.\n\nOlisi isäntä ehkä antanut minulle vielä tuon naarmunkin anteeksi, mutta\nolin saanut vaarallisen vihollisen talonväestä. Rouva, joka oli\nsattunut näkemään kuinka nopeasti lopetin Mirrin ilveilyt ja joka oli\nsitonut isännän naarmun, seurasi häntä portaille asti ja puhutteli\nhäntä siellä hyvän hetkisen. En kuullut hänen sanojaan, mutta koska hän\nuseita kertoja sormella osoitti minuun päin, ymmärsin kyllä, että\nminusta oli kysymys. Isäntä tuntui pitävän minun puoltani, mutta rouva\npääsi voitolle. Eikä kestänytkään aivan kauan, ennenkuin kävi selväksi,\nmihin hänen vehkeilynsä minua vastaan tähtäili. Väen tultua metsästä\nkotiin, käskettiin vanha vihamieheni, isäntärenki, isännän kamariin.\nMitä ne siellä keskustelivat en tiedä, mutta kuistikolta kuulin rengin\nviimeiset sanat: \"Kyllä minä kuulan oikeaan paikkaansa panen.\" Mutta\nniin paatunut oli sydämeni, etten vielä silloinkaan asiata älynnyt, kun\nrenki isännän kaksipiippuinen kädessään astui poikki pihan renkituvan\npuolelle. Hän ei kuitenkaan poikennut tupaan, vaan pistihe kujaan\nrenkituvan ja jyväaitan väliin.\n\nIstuin vielä pylvääni nenässä, kun näin, miten renki seisoen polvillaan\naitauksen takana ja nojaten pyssyänsä aidalle tähtäsi minuun. Samassa\npaukahti jo pyssy, ja kuula lensi vinkuen ohitseni. Hyppäsin maahan\nsamassa kun toinen laukaus pamahti. Kyllä minulle nyt maa kelpasi.\nMuutamalla pitkällä harppauksella olin jo sillalla, ja noustessani\ntoiselle äyräälle paukahti vieläkin kaksi laukausta. Mutta mitäpä\ntuommoinen renkiroisto olisi osannut pyssyä käyttää. Hyvä, ettei isäntä\nitse ollut perän takana. Siinä tapauksessa olisi minun käynyt huonosti.\n\nKohta olin metsässä ja päätin heti lujasti olla ikinä palaamatta\ntaloon, joka oli minulle tullut suoraan sanoen hengenvaaralliseksi.\nMutta isäntärenki olkoon varuillaan, jos vielä joskus satumme tapaamaan\ntoisemme. Saakoon hän rauhan niin kauan kuin hän pysyy omalla alallaan,\ntalossa, mutta jos hän pyrkii minun alueelleni metsään, aion minä\nvuorostani isännyysoikeuttani käyttää ja panen pian hänenkin säärensä\nsalamoimaan. Metsä olkoon tästälähin kotini.\n\nJa kultaiseksi on tämä koti minulle tullut: jos on ruokaa niukemmalta,\nonpa unta viljemmältä.\n\nRuuanhankinta ei tullutkaan niin hankalaksi kuin ensin pelkäsin.\nViimesyksyisiä puolukoita oli vielä paljon metsässä ja soilla olivat\nkarpalot nyt juuri parhaimmillaan. Ja kesänalussa rupesin löytämään\nmonenlaisia kasvien juuria, joista monet olivat mielestäni\nmakuisampiakin kuin nauriit. Mutta ensi aikoina ei tahtonut sittenkään\npuuropyttyni unehtua mielestä. Ja pitkiksi kävivät välistä päivät, kun\nei ollut ketään mieluista ilveilykaveria.\n\nSuureksi tuli sentähden iloni, kun eräänä päivänä ikävissäni kävelin\ntalon kaukaisimmalla niityllä, Kollikorvessa, ja minua vastaan tuli\nAntti. Paras ystäväni Antti ilmielävänä. Yhtä apea kuin mieleni tänä\naamuna oli ollut, yhtä vallattoman iloiseksi se heti paikalla muuttui.\nRyhdyin oitis Antin kanssa leikkiä lyömään, ja monta kertaa olimme jo\nvuorotellen toinen toisemme kumoon heittäneet, ennenkuin rupesimme\npuheluun.\n\nAntin ilo jälleennäkemisestä ei ollut vähemmän vilpitön kuin minunkaan.\nSillä hän oli luullut minua kuolleeksi ja, olkoon se hänen kunniaksensa\nsanottu, monta katkeraa kyyneltä oli hän muistolleni uhrannut.\nIsäntärenki oli näet kertonut isännälle, että molemmat edelliset kuulat\nolivat osuneet hyvin, mutta pyssy oli liian pienireikäinen heti\ntappamaan, ja kun jälkimmäiset laukaukset ammuttiin liian pitkältä\nväliltä, oli minun onnistunut karkaamalla metsään vielä muutamaksi\ntunniksi pelastaa henkeni. Monta tuntia en voisi kuitenkaan elää, kun\noli kaksi reikää läpi ruumiin. Antti oli tarkoin jäljiltäni etsinyt\nverenmerkkiä, kuitenkaan löytämättä. Hän oli sentähden ensin vähän\ntoivonut minun pelastuneen. Mutta kun monta päivää kului eikä minusta\nkuulunut mitään, oli hän kaiken toivon menettänyt. Koko seuraavan\nsunnuntain oli hän minua etsinyt lähimmästä metsästä, mutta siihen\naikaan olin jo lähtenyt suolle karpaloita syömään.\n\nAntti sanoi minun menetelleen kovin varomattomasti riipaistessani\nisäntää käteen. Haava oli ollut pahempi kuin minusta näytti, ja tämä\nhaava se oli tehnyt rouvan vihollisekseni. Isäntä puolestaan oli ollut\nhyvin suutuksissaan koeajostani, minun kun olisi ehdottomasti pitänyt\ntietämän, ettei kukaan muu saanut ajaa isolla Mustalla kuin hän itse ja\nisäntärenki. Mutta mikä oli tehty, se oli tehty, eikä sitä saanut enää\nkorjatuksi. Ja tuo koeajo on kaikista seurauksistaan huolimatta\nsittenkin hauskin muisto elämässäni.\n\nYlen suureksi kasvoi ylpeyteni tästä suurtyöstäni, kun Antti kertoi nyt\nminulle, että kylässä oli vain yksi ajatus ajotavastani. Kukaan ei\nsanonut ennen nähneensä hevosen niin nopeasti juoksevan kuin juuri\ntässä tilaisuudessa. Vaikka eivät he oikeastaan ensin tienneetkään,\nettä ajaja olin minä. Toralan tienhaarassa oli kaikki Toralan ja\nJuorulan akkaväki seisonut maantiellä kuulumisia pohtimassa, kun minun\ntuloni oli heidät äkisti maantienojaan siirtänyt. Väännettyänsä\nhameenhelmansa kuiviksi olivat toralalaiset, jotka luulivat tunteneensa\nhevosen, siunailleet, että nyt taisi Herralan iso Musta viedä\nisäntäänsä viimeistä reissua. Mutta Juorulan akat eivät tunteneet\nhevosta, vaan väittivät ajajan olleen pitäjän odottaman uuden\nvallesmannin, joka kuuleman mukaan oli kova hevosmies. Hän oli ollut\npahoin juovuksissa ja hihkaissut rumasti hevoselleen. Hävytöntä oli\nilmestyä kohta ensi kerta pitäjään sillä tavalla, että rauhallisten\nihmisten oli pakko pelastaa henkensä hyppäämällä liejuiseen\nmaantienojaan. Toralan puolue väitti varmuudella tunteneensa hevosen ja\nlisäsi, ettei Herralan isäntä hihkaise koskaan hevosilleen. Ja kun\nvastapuoluelaiset kaikki väittivät ajajan hihkaisseen, syntyi pian\nmaantiellä kova melu ja metakka. -- Antti lisäsi, että isäntä oli\nkotona myöhemmin kertonut nähneensä Toralan tienhaaran kohdalla niin\npaljon hiuksia, että hän oli jo ruvennut niitä kokoilemaan. Mutta kun\nmustat ja ruskeat ja vaaleat olivat aivan pahoin toisiinsa\nsotkeutuneina, jätti hän koko homman, kauppamieskään kun ei\ntuommoisesta sotkusta kuulu maksavan paljon mitään.\n\nAntin mielestä oli juuri tämä loppunäytelmä hauskinta koko jutussa,\nmutta minusta oli joka tapauksessa minun ajoni kuitenkin pääasia. Mitä\nminä akkain riidoista.\n\nAntti oli tullut Kalliokorpeen aitoja korjaamaan. Luhta ei ollut tänä\nvuonna niittynä pidettävä, vaan isäntä oli määrännyt, että se oli\nheinänteon aikana, jolloin useimmat hevoset olivat töistä vapaina,\nkäytettävä hevoslaitumeksi. Kun aidat olivat monessa paikassa maan\ntasalla, arveli Antti niiden korjaamisen kestävän pari viikkoa.\nViikkokunnaksi hän oli nytkin tullut, mutta sunnuntaiksi aikoi hän\nlähteä kotiin hakemaan ruokaa lisää.\n\nMinä tietysti tulin erinomaisen iloiseksi kuullessani, että saisin\nnäin pitkäksi ajaksi seuraa, ja vieläpä parhaimman ystäväni\nseurakumppaniksi. Ja näinä kahtena viikkona olimme myös yhdessä aamusta\niltaan. Vasta yöksi läksin itselleni ruokaa etsimään. Anttikin antoi\nminulle aina päivällisestään jonkun makupalan. Sunnuntai-iltana\npalatessaan kylästä oli hänellä mukanaan jauhoja; hän teki\nkeittoropposen tuohesta ja jakoi uskollisesti puolet puurostaan\nminulle. Piimääkin vielä antoi särpimeksi. Tämä muistutti mieleeni\nsuloisia aterioita kartanolla ollessani. Sinne en kuitenkaan enää\nhetkiseksikään aikonut palata. Enpä olisi sinne enää palannut, vaikka\nmikään hengenvaara ei olisikaan minua siellä uhannut, sillä vapaa elämä\nmetsässä oli kuitenkin tuhat kertaa parempaa kuin talossa asuminen.\nOlin oppinut tuntemaan kuuluvani yhteen metsän kanssa. Ihmisten kanssa\ntaisin olla ystävä, jos ne olivat ystävällisiä, kuten olinkin Antin\nkanssa, mutta yhdessä asumaan emme enää sopineet.\n\nMyös Antti varoitti minua lähtemästä taloon tai yleensä ihmisten\nilmoille, missä minulla ei ollut mitään hyvää odotettavissa. Hän arveli\nkaikkein parhaimmaksi, jos ihmiset uskoisivat minut kuolleeksi. Myös\nirroitti hän minusta nuo nahkaiset hihnat kaulavöineen, mutta varoitti\nminua sittenkään näyttäytymästä kellekään ihmisille. Sillä kun tämän\nseudun metsissä ei oltu vuosikymmeniin karhua nähty, oli aivan\nluultavaa, että minun ilmestymiseni joka tapauksessa herättäisi\nepäilyksiä. Lupasin kaikin puolin noudattaa suurinta varovaisuutta, ja\naitojen valmistuttua täytyi Antin lähteä kotiin. Hän lupasi kuitenkin\nainakin yhden kerran vielä tänä kesänä käydä minua katsomassa. Sillä\njuhannuksesta alkaen oli useimmat hevoset koko heinäajaksi tänne\ntuotava, ja Antti oli jotenkin varma, että juuri hänen oli lähdettävä\nniitä tänne saattamaan.\n\nJuuri juhannusaattona saapuikin Antti hevoslauma mukanansa. Satuin\nsilloin olemaan läheisen järven rannalla syötävää etsimässä. Olin\nsullonut vatsaani koko paljon maukkaita juuria, käenkaaleja ja\nhierakoita, kun satuin löytämään tavattoman ison hauin, jonka aallot\nolivat tuoneet rantaan ja jonka haju miellyttävästi haistintani\nkutitti. Olin juuri siihen ryhtynyt, kun kuulin hevosenkellon äänen.\nMinun oli kaikessa kiireessä kuoppaaminen saaliini, sillä ellen ehtisi\ntavata Anttia heti, luulisi hän minun ehkä muuttaneen pois ja lähtisi\nkotimatkalle. Saavuin veräjälle juuri kun Antti oli laskenut hevoset\nniittyyn. Minun oli mahdoton pidättyä hihkaisemasta. Olipa äänelläni\nhyvä kaiku: koko lauma lähti täyttä laukkaa aidan vartta karkuun, niin\nettä Antinkin täytyi nauraa. Ainoa, joka ei välittänyt minusta\nvähääkään, oli vanha Musta. Tunsimme toinen toisemme siksi liian hyvin.\nSe tuli minua haistelemaankin veräjälle, tervehtien minua vanhana\ntuttavana. Jopa se aikoi minua suudellakin, mutta happamen kalan haju\nei ollut kai sille yhtä miellyttävä kuin minulle, koska se äkisti\npäristeli, käänsihe ja antoi veräjälle semmoisen kyydin, että ylin\nsalko meni poikki. Minulle se oli tuo tuliaistervehdys tarkoitettu. Jo\nseuraavana päivänä paistatimme kuitenkin päivää yhdessä ja yhtä hyvässä\nsovussa kuin ennenkin.\n\nSeuraava päivä ei ollut työpäivä, ja Antti jäi tänne aina puolisille\nasti. Monta hyvää neuvoa sain häneltä tänä juhannuspäivänä. Tärkeintä\nkaikista, sanoi hän, oli, etten vain peloittanut hevosia. Sillä jos\nhevoset tulisivat vaahtoisina kotiin, ei ollut epäilemistäkään, ettei\nisäntärenki aavistaisi syytä, jolloin hän varmaankaan ei tulisi\njättämään minua rauhaan, ennenkuin saisi minut hengiltä.\n\nAntin neuvo oli hyvä ja ymmärsin sen itsekin vallan viisaaksi. Mutta\nkun hän rupesi antamaan minulle neuvoja, miten paraiten elättäisin\nitseni metsässä, huomasin pian, ettei Antti-parka kelpaisi\nmetsänasujaimeksi moneksikaan päiväksi, ellei juuri syksyllä\nmarja-aikana. Monet niistä juurista, jotka ovat parasta ruokaa, olivat\nhänen mielestään kovin myrkyllisiä ja hän varoitteli minua hartaasti\nniitä syömästä. Hänen vatsalleen ne ovat ehkä vahingollisia, mutta\nminähän niitä olin jo kauan syönyt ja voinut niistä oivallisesti. Hänen\nmielestään ei tähän aikaan vuodesta metsässä kelvannut syötäväksi\npaljon muu kuin käenkaali ja hierakka. Myöskin koivun mäihän hän tiesi\nhyväksi, niinkuin se onkin. Mutta muurahaisenmunia ja -toukkia, jotka\nminusta ovat parhainta herkkua, ei hän voinut uskoa syötäviksi.\nMännynkerkkiä sitävastoin hän piti makeisten arvoisina, vaikka ne\nsisältävät tärpättiä ja ovat varsin vaarallisia hyvästä maustaan\nhuolimatta. Hirville ja sentapaisille eläimille ne voivat kelvata,\nmutta ihminen pysyköön niistä kaukana, jos hän mielii terveenä pysyä.\nSe on Nallin neuvo.\n\nPäivällisaikana poistui Antti herttaisten jäähyväisten jälkeen ja\notettuansa minulta lupauksen antaa hevosten olla häiritsemättä.\nIltapäivän vietin, kuten olen jo kertonut, päivää paistattamalla yhdessä\nvanhan Mustan kanssa. Muut hevoset pysyttelivät niityn toisessa päässä.\n\nIllaksi rupesi minulle tulemaan nälkä. Läksin siis järvelle saalistani\nmaistelemaan. Olin kuopannut haukeni kiven viereen ja näin nyt jo\nkaukaa, että varasteleva kettu oli sen löytänyt ja herkutteli paraikaa\nkiven vieressä. Tuo peijooni oli kaivanut hauin esille, minun haukeni.\nSemmoinen konnantyö ei voinut jäädä rankaisematta. Tein pitkän mutkan,\nja kun tuulenhenki vei varastetun saaliin hajun suorastaan minuun päin,\nhiivin varovin askelin aina kivelle asti. Nousin kivelle ja onnistuin\nhyppäämään suorastaan varkaan niskaan, joka samassa myös oli poikki\nrevitty. Onneksi oli vielä suurempi osa saaliistani syömättä, joten\nsain hyvän illallisen.\n\nKun seuraavana päivänä en sattunut löytämään muuta syötävää kuin\nkasvisaineita, menin illalla takaisin ketun luo sitä haistelemaan. En\nollut ennen syönyt lihaa, en edes keitettynäkään, mutta rupesin nyt\nkettua vähäisen maistelemaan. Ei se huonoa ollut. Samana iltana oli\nvaras jo vatsassani.\n\nAntin neuvoa noudattaen olin tarkoin välttänyt hevosten häiritsemistä.\nVanhan Mustan seurassa olin veräjän edustalla usein päivää\npaistattanut, mutta aina vain silloin kun muut hevoset olivat niityn\ntoisessa päässä. En ollut myös kertaakaan kellekään ihmiselle\nnäyttäytynyt. Eikä tänne näin sydänkesällä ollutkaan kellään ihmisellä\nasiata. Mahdoton on minun siis myöskin ymmärtää, mistä vanha\nviholliseni, isäntärenki, oli saanut minusta vihiä. Mutta että tämä oli\nkuitenkin tavalla tai toisella tapahtunut, siitä sain eräänä päivänä\nkovin tuntuvan muistutuksen.\n\nKulkiessani taasen järven rantaa etsien jotain syötävää paukahti äkisti\npensaan takaa pyssynlaukaus, ja tunsin kuulan sattuneen toisen ohimon\nkohdalle. Maailma musteni silmissäni, jalkani huojuivat ja kaaduin.\n\nTullessani uudestaan tajuntaani seisoi salakavalan hyökkäyksen tekijä\nedessäni vielä savuava pyssy kädessään. Riipaistuani isäntää käteen\nolin tehnyt vahvan päätöksen olla tekemättä ikinä kellekään ihmiselle\npahaa. Mutta se mikä nyt oli tapahtunut, oli liikaa. Kuljen kaikessa\nrauhassa ruokaa etsien metsässä, omalla alueellani siis, enkä tee\nkellekään vähintäkään vääryyttä. Ja tuo kunnoton roisto hyökkää\nkavalasti kimppuuni. Kaikki hyvät päätökset oli tuossa tuokiossa\nunhotettu. Kooten viimeiset voimani hyökkäsin hänen kimppuunsa, niin\nettä hän nyt vuorostaan syöksyi rentonaan kumoon, ja purin häntä siinä\nsamassa pari kolme kertaa hyvästi käsivarteen. Jäähyväisiksi tukistin\nhäntä vielä voimaini takaa ja jätin tappelutantereen samannäköiseksi\nkuin Toralan ja Juorulan ämmät maantien. Olkoon nyt meidän väliset\nriitamme kuitattu. Minä en ainakaan tule enää taloon, älköönkä hän\nmyöskään tulko metsään. Ja jos tulee, syyttäköön itseänsä.\n\nTyöni tehtyäni peräydyin puun taakse. Mutta kun huomasin miehen\nnousevan istumaan ja koettavan saada pyssyä uudestaan käteensä, katsoin\nparhaaksi korjata luuni ja poistua metsään. Vasta hyvän hetken perästä\nuskalsin varovasti pistäytyä paikalle katsomaan. Ryömimällä oli\nvastustajani ottelupaikalta poistunut. Seurasin hänen jälkiänsä\nKollikorven talvitielle asti. Täällä oli hän noussut jaloilleen, ja\nnäin hänen horjuvin askelin kulkevan kylään päin. Mutta pyssy oli\nhänellä vieläkin olalla, ja varmaankin olisi hän yrittänyt ampua minua\nvielä kerta, jos hän olisi minut huomannut. Viisainta oli palata\ntakaisin. Olin vasta puolentoista vuoden vanha enkä kelvannut vielä\neheätä työtä tekemään. Hyvästi nyt, vanha kiusaajani. Toivottavasti\nemme koskaan enää tapaa.\n\nOnneksi ei haavani ollut vaarallinen, vaikka ensin luulin sen olevan\nkuolemaksi. Kuula oli vain riipaissut ohimoa luuta särkemättä. Kyllä\njokainen osaa kamarissa karhua ampua. Metsässä vaaditaan tähän\ntehtävään tottunut silmä ja vakava käsi. Muuten tulee toimesta\nsamanlaista puolinaista kuin vihamieheni yrityksestä. Paranin\nluullakseni paljoa pikemmin kuin vastustajani. Ja nyt ei minulla enää\nole mitään haittaa tuosta salakavalasta murhayrityksestä. Ainoastaan\nnuo muutamat valkoiset hiuskarvat, jotka vieläkin näkyvät ohimoni\nkohdalla, todistavat mistä kuula on kerta kulkenut.\n\nYmmärsin nyt aivan hyvin, ettei Kollikorven metsä ole minulle enää\nterveellinen. Jos isäntä itse ottaa ajaakseen renkinsä asiaa, olen pian\nhukassa. Jätin siis jäähyväiset ystävälleni vanhalle Mustalle ja läksin\netsimään uutta rauhallisempaa asumusta. Monta yötä kuljin nyt yhtä\npäätä aina pohjoiseen päin. Tunsin, että siellä on meikäläisille\nrauhallisemmat olot. Päivät makasin jossain kaukaisessa kolossa ja\nonnistuinkin pysymään kauan hyvin kätkettynä. Olin myös todella hyvin\nvarovainen enkä jättänyt merkkiä jälkeeni.\n\nEräänä aamuna tapahtui kuitenkin niin onnettomasti, että juuri kun olin\nvetäytynyt päiväksi hyvään piilopaikkaan, sattui kaksi koiraa joutumaan\nihan tuoreille jäljilleni. Ne panivat heti toimeen hirveän metelin ja\nhoukuttelivat pian paikalle miehen, jolla oli pyssy selässään. Hän oli\narvatenkin salametsästäjä. Samassa pääsivät koirat selville siitä,\nkumpaan suuntaan jäljet veivät, ja olisivat pian olleet kintereilläni,\nellen olisi heti lähtenyt pakoon. Panin parastani pysyäkseni heistä\nerillään. Kuitenkaan ei kestänyt aivan kauan, ennenkuin ne olivat minut\nsaavuttanet. Molemmat iskivät heti kinttuihini, ja minun oli pakko\nantautua tappeluun. Tästä oli leikki kaukana. Koirat olivat kovin\nvihaisia ja nopeita kaikissa liikkeissään, uudistaen alinomaa\nhyökkäyksiään. Ei kestänyt kauan, ennenkuin mies pyssy kädessään\nsyöksyi esille sekaantuakseen sotaan. Kenen puolta hän tulisi pitämään,\ntiesin aivan hyvin. Huomattuaan saavansa apua hyökkäsivät koirat kahta\nhullumpina. Tämä oli kuitenkin minun onnekseni, sillä ylen suuressa\nkiihkossaan menetteli toinen koira varomattomasti, ja minä ehdin antaa\nsille semmoisen korvatillikan, että siltä meni niska poikki.\n\nToinen koira tuli nyt varovaiseksi ja pysytteli loitommalla. Käytin\nheti tilaisuutta jatkaakseni pakoani. Pyssy paukahti kyllä samassa ja\nkuulin luodin vinkuvan ohitseni, mutta en katsonut hetkeä sopivaksi\nkoston harjoittamiseen, vaan jatkoin matkaani kiireimmän kautta. Toinen\nkoira saavutti kyllä minut hetken perästä, mutta kun se nyt oli yksin,\nei se paljoa voinut, vaan jätti minut pian rauhaan.\n\nSeutu näytti olevan syrjäistä. Aitoja ei ollut missään. Uskalsin siis\njatkaa pakomatkaani päivälläkin erään joen vartta. Jos näkyisi jotain\nvaarallista, sopisi minun uida joen poikki ja siten yhtäkkiä poistaa\nkaikki jäljet.\n\nOlin nyt monta päivää ajatellut yksinomaan matkaani ja sen vaaroja enkä\nollut pitkään aikaan syönyt mitään. Päätin siis jäädä tänne joksikin\najaksi saadakseni vähän lepoa ja lisätäkseni lihaa luitteni päälle.\nSillä rupesin jo olemaan tarpeettoman laiha. -- Tämä metsä oli\nkuitenkin hyvin köyhää. Juurikasveja ei ollut paljon nimeksikään, ja\nmuurahaiskekoja hyvin vähän. Niissä harvoissa, jotka löysin, oli tosin\ntähän aikaan vuodesta paljon munia ja toukkia, mutta vatsaa ne eivät\npaljon täyttäneet. Syyn siihen, minkätähden muurahaiskekoja oli niin\nharvassa, luulin ymmärtäväni löytäessäni erään kallion rotkosta vanhan\nkarhunpesän, ihan samanlaisen kuin oma syntymäkotini oli ollut.\nTäälläpäin oli siis ennenkin asunut karhu tai karhuja, ja ne kai olivat\nmuurahaiskeot hävittäneet. Nyt en voinut kuitenkaan oman sukuni hajua\nmissään huomata.\n\nOlin jo päättänyt jatkaa matkaani vieraanvaraisemmille seuduille, kun\neräänä päivänä retkeilyllä satuin tulemaan maantielle. Tämä seutu ei\nollut siis sittenkään niin ihan asumatonta kuin olin luullut. Jatkoin\nkulkuani maantien vartta ja pian tuli näkyviin talo. Kiertämällä talon,\njossa ei näkynyt koiraa, kuljin hyvin kauas maantien vartta, mutta\nmuuta asumusta ei näkynyt missään. Talo näytti olevan aivan yksinäinen\nmetsätorppa. Väkeäkään ei ollut muuta kuin vanhanlainen mies ja vielä\nvanhempi eukko. Ne kai eivät voineet olla vaarallisia.\n\nJatkoin matkaa maantietä torpan toiselle puolelle päästäkseni varmaksi,\nettei siihenkään suuntaan näkynyt kylää. Kuljettuani jonkun virstan\ntapasin arvaamatta tien vierestä pienen lammaslauman, kymmenkunta\neläintä vain. Unhottuneet olivat samassa kaikki hyvät päätökset ja\nkaikki ihmispelko. Vatsaa kouristi nälkä ja lihaa olin syönyt kerta\nennenkin, tosin ketunlihaa vain, mutta sekään ei ollut ollut huonoa\nruokaa. En voinut mitenkään itseäni pidättää, vaan hyökkäsin suurimman\nniskaan, heitin sen olalleni ja hävisin metsään. Muut juoksivat\nkauhistuneina torpalle päin.\n\nEn luullut tätä pientä ryöväystä ollenkaan vaaralliseksi! Tuolla\nvanhalla miehellä tuskin oli pyssyäkään. Ja jos olikin, niin hänellä ei\nnäkynyt olevan koiraa tai muuta apumiestä. Sitä paitsi ei ollut\nluultavaa, että hän huomaisi yhden ainoan lampaan häviämistä, kun niitä\nkuitenkin oli monta jälellä. Söin siis hyvällä ruokahalulla puolet\nsaaliistani. Toisen puolen kätkin lähellä olevaan lähteeseen, josta\naioin sen muutaman päivän kuluttua noutaa.\n\nOlin nyt kerta syönyt kylläkseni ja läksin ennen löytämääni\nvuorenkoloon nukkumaan.\n\nTorpparivanhus, jota en vähääkään ymmärtänyt pelätä, oli kuitenkin\nvaarallisempi vihollinen kuin salametsästäjä ja vanha vihamieheni\nisäntärenki. Muutaman päivän kuluttua, kun minulle tuli taasen nälkä,\nläksin noutamaan loppua saaliistani. Huomasin heti, että joku\npahansuopa oli minun poissa ollessani käynyt paikalla, arvatenkin\ntorppari. Onneksi hän ei kuitenkaan ollut varastanut saalistani. Mutta\nei hän sitä tahtonut myöskään minulle suoda, sillä hän oli asettanut\nuseita puita sen päälle suojellakseen sitä oikealta omistajaltaan.\nArvatenkin hän ajatteli sopivassa tilaisuudessa tulla itse sitä\nnoutamaan.\n\nHän oli kuitenkin tehnyt työnsä huolimattomasti. Huomasin pian aukon,\njosta päin saaliini oli aivan mukavasti esille vedettävissä. Pistin\nsiis kämmeneni sinne vetääkseni lihat luokseni.\n\nSamassa tapahtui jotain kauheaa. Raskaat rautasangat poksahtivat\nkiinni, ja tunsin pistävää tuskaa kämmenessäni, yhtä ilkeää kuin\nyrittäessäni litistää Jaakkoa kuistikon katolle. Hirveän kipeästi koski\nvetäessäni kämmentäni takaisin. Koko raskas laitos seurasi mukana.\nKämmeneeni olivat tarttuneet hirvittävät karhunraudat, ja yksi\npiikeistä oli aivan lävistänyt käpäläni. Piikin pää näkyi kämmenen\nalapuolelta. Onni oli, että olin rytöä tarkastaessani sattunut\nsiirtämään seipääntapaisen siten, että se oli myös joutunut rautojen\nsankain väliin. Muuten olisi kämmen aivan ruhjoutunut, enkä olisi\nmitenkään päässyt kapineesta irti. Nyt tuo yksi piikki vain kahlehti\nminua siihen. Mutta sekin oli pitkä ja paksu. Tuskista huolimatta oli\nminun nyt pakko vetää raudat maalle. Seiväs seurasi mukana, mutta sen\ntoinen pää oli vielä rydössä kiinni. Rupesin nyt kylmäverisesti tilaani\ntutkimaan. Piikki, josta hyvä osa nyt näkyi kämmenen alta, oli lujasti\nkotkattu rautoihin kiinni, ja esineen sankoja en saanut vähääkään\nsiirtymään loitommaksi toisistaan. Tämä oli paljon pahempaa kuin olla\npölkkyyn kytkettynä. Ärjyin kiukuissani, että metsä raikui.\n\nÄrjyntäni oli tuottaa minulle onnettomuutta, vaikka asiat sitten\nkorjautuivat minulle onneksi.\n\nHetken perästä seisoi näet edessäni torppari kiiltävä kirves kädessään.\nHänellä siis arvatenkaan ei ollut pyssyä, mutta kirves on taitavan\nmiehen kädessä ehkä vaarallisempikin kuin pyssy. Mies ei nyt\nnäyttänytkään niin vanhalta kuin torpan vainiolla seisoessaan, vaan\npikemmin nuorekkaalta ja voimalliselta. Hän tuli yhä lähemmäksi\nkohottaen uhkaavasti asettaan. Sen mukaan kuin hän lähestyi, etsien\nsopivaa tilaisuutta iskulleen, väistyin minä taaksepäin. Samassa\nhuomasin että seiväs, jonka toinen pää oli yhä rydössä kiinni, rupesi\nkankeamaan rautojen sankoja yhä enemmän auki. Nyt en ehtinyt kipua\najatella, vaan vedin kidutuskonettani vielä pari askelta taaksepäin, ja\n-- samassa luiskahti kämmeneni rautapiikistä irti.\n\nSamassa hetkisessä kuin tämä tapahtui, seisoin takajaloillani suorana\nmiehen edessä. Minä ärjyin, ja mies yritti hänkin kiljaista kykynsä\nmukaan. Olimme molemmat yhtä mielettömästi hurjistuneet. Olisin\nmielelläni hyökännyt hänen kimppuunsa, mutta välkkyvä, kohotettu kirves\npeloitti minua. Ja hän olisi kai yhtä mielellään lyönyt, mutta näytti\npelkäävän, että minun liikkeeni olisi nopeampi hänen iskuaan. Kun\nolimme mielestäni molemmat riittävästi urheuttamme osoittaneet, rupesin\nhiljaa vetäytymään taaksepäin. Päästyäni vähän kauemmaksi laskeusin\njaloilleni ja poistuin erään pensaan taakse. Täältä vasta huomasin,\nketä miehen kiukku oli tarkoittanut. Sillä tuskin olin näkyvistä\npoistunut, ennenkuin vastustajani mielettömällä raivolla hyökkäsi\nrautojensa kimppuun ja takoi niitä kirveellään, että piikit vain\nlensivät. Onneksi olkoon! En minä ainakaan niitä surkutellut. Haavani\nkirveli siksi liian ilkeästi.\n\nVaikka torppari oli ollut suuttuvinaan rautoihinsa, ei minulla ollut\nhäneltä mitään hyvää odotettavana. Minusta näytti lammasjoukko kotiin\nkaratessa aivan yhtä suurelta kuin maantien vieressä seisoessaan. Mutta\njollain salaisella tavalla oli kai torpan muija sittenkin urkkinut\nselväksi, että siitä puuttui yksi, ja oli tietysti vaatinut kostoa.\nPäätin siis vieläkin jatkaa matkaani, sitä suuremmalla syyllä kun\nnäille seuduin näytti tulevan hyvin vähän marjoja ja marja-aika juuri\nlähestyi. Nilkutin siis hiljaa tieheni.\n\nOlin nyt kovin vahvasti päättänyt antaa kaikkien kotieläinten olla\nrauhassa saadakseni itsekin rauhaa. Sattui kuitenkin jo parin päivän\nperästä semmoinen tapahtuma, joka miltei pakottamalla pakotti minut\ntoimimaan päätöstäni vastaan.\n\nKuulin kulkiessani eräänä iltana pienen nevan poikki sen toiselta\nrannalta surkuteltavaa ynisemistä. Läksin siis paikalle nähdäkseni mitä\noli tekeillä. Ihan nevan rannalla kasvoi rehevää heinää, ja juuri tässä\npaikassa oli lehmä sortunut suohon. Se oli turhaan yrittänyt pelastua\nnevalle päin kaatuneen puun rungolle, koska nevanranta oli imevää\nlietettä, ja eläinparka oli vajonnut jo niin syvälle, että pää vain\nnäkyi. Vetää eläin ylös rungolle oli minun voimilleni pieni asia. Sinne\nse jäi läähättämään ja hetken perästä se kuoli. Muu lauma oli jo minun\nlähetessäni karannut hännät pystyssä tiehensä. Sen mylvintä kuului\nvielä kaukaa metsästä.\n\nMitä oli nyt tehtävä? Olin tehnyt puhtaan laupeuden työn; sitä ei\nsopinut epäillä. Mutta ei minun nyt myöskään sopinut heittää näin\npaljon hyvää ruokaa mätänemään metsään. Päätin siis syödä kylläkseni.\nTämä olkoon pelastuspalkkani. Ja mitä jääpi, jääköön lehmän omistajan\nosaksi. -- Näin tein myöskin ja peitin ateriani jälkeen jääneet lihat\nrisuilla.\n\nAjattelin nyt jatkaa matkaani. Mutta hetkisen kuljettuani rupesi minua\nniin raukaisemaan, että päätin huilata tämän yhden yön ja vasta\nseuraavana yönä jatkaa eteenpäin. Nukuin siis rauhassa yön ja koko\nseuraavan päivän. Mutta illalla tunsin itseni niin laiskaksi, etten\ntodellakaan viitsinyt laittautua matkalle. Ja mikäpä kiire minulla\nolikaan; täällähän oli hyvä olla.\n\nVasta seuraavana päivänä iltapuolella rupesin vähäisen liikkumaan,\nriipaisten sieltä täältä suuhuni muutamia mustikoita. Nekin olivat\nvielä puolikypsiä eivätkä paljon vatsassa tuntuneet. Olin\nkuljeskellessani sattunut lähestymään toispäiväistä tapahtumapaikkaa.\nYhtäkkiä toi satunnainen tuulahdus erinomaisen miellyttävän\nriistanhajun nenääni. Molemmat päivät olivat olleet tavattoman\nlämpimät, ja lihat olivat nyt, jos niistä oli vielä jotain jälellä,\nparhaimmillansa. Päätin siis mennä paikalle katsomaan, oliko omistaja\nkäynyt osansa noutamassa. Oli jo tullut yö: ei voinut siis olla vaaraa.\n\nLäksin paikalle, johon olin lihat kätkenyt. Ne olivat koskematta, ihan\nniin kuin olin ne jättänyt. Omistaja ei ollut paikalla käynytkään. Jos\nlihat vielä jäivät tänne muutamaksi päiväksi, ei omistaja niistä enää\nvälittäisikään, ja minun oli juuri nyt kovin nälkä. Tarkoin harkiten\nolivat nämäkin lihat oikeastaan minun, sillä ilman minua olisivat ne\nvielä lietteessä, kukaties kuinka syvään vajonneina. En voinut siis\nkatsoa vääräksi ryhtyä niitä syömään. Tutkin kuitenkin hyvin tarkasti\npaikan, ettei vain olisi rautoja siihen viritetty.\n\nPaikka oli ihan samassa kunnossa, johon olin sen jättänyt. Ainoatakaan\nihmisaskeleen merkkiä ei näkynyt. Ihmishajua ei myöskään tuntunut.\nVedin siis haot pois ja ryhdyin syömään.\n\nMutta tuskin olin ehtinyt asettautua mukavaan syömäasentoon, ennenkuin\nviereisestä puusta paukahti laukaus ja tunsin kuulain sattuneen kahteen\neri paikkaan. Ja vaaralliseen kohtaan, ihan lapaluun kummallekin\npuolelle. Hurjistuin kiukusta niin, että olin jo kiivetä puuhun\nsaadakseni surmaajalleni ainakin surmahaavat kostaa. Tulin kuitenkin\nsamassa ajatelleeksi, että miehellä voisi lavallaan, jonka hän oli\nitselleen väijymäpaikaksi rakentanut, olla kirves mukanansa. Ja samassa\nnäin miehen jo nousevan seisaalle, kaatavan ruutia pyssyynsä ja heti\nsen jälkeen jo panostimella painavan siihen kuulan. En odottanut\nenempää, vaan poistuin kiireesti. Ampuja oli kuitenkin jo ehtinyt panna\nnallin silinteriin ja juuri minun poistuessani paukahti toinen laukaus.\nTunsin taaskin sattuneen, tällä kertaa selkään. Onneksi oli kuula ensin\nmennyt puun läpi, että pirstaleet vain lensivät. Kun rupesin haavaa\nraappimaan, ei sitä ollutkaan, vaan kuula vieri turkistani maahan. Se\nolikin haavoittanut puuta eikä minua.\n\nJatkoin pakomatkaani aina aamuun asti, jolloin etsin itselleni sopivan\nkätköpaikan. Rupesin nyt haavojani tarkemmin tarkastamaan. Olin koko\nyön ihmetellyt, etteivät ne minua mainittavasti vaivanneet. Rautapiikin\nhaavoittama kämmen tuotti minulle enemmän tuskaa kuin molemmat\nkuulanhaavat yhteensä. Asia oli pian selvitetty. Molemmat luodit olivat\nmenneet ainoastaan nahan ja muutamain lihasten läpi. Vaikka kuinka\nyskin, ei keuhkoista tullut pisaraakaan verta.\n\nYmmärsin siis jo hyvin, miten olin tällä kertaa pelastunut. Tällä\nvainomiehellä oli kyllä pyssy ja osasi hän myös ampua. Mutta hän ei\nosannut pyssyänsä panostaa. Hän oli pannut siihen kaksi luotia, mutta\nniitten alle vain yhden ruutipanoksen. Miten yksi ruutipanos voisi ajaa\nkunnollisesti perille kaksi luotia? Onni minulle, ettei mies pannut\nkahta ruutipanosta ja yhtä luotia. Näin oli kai kiireessä käynyt, kun\nhän lavalla panosti pyssynsä uudestaan. Ja ellei puu olisi sattunut\nolemaan välissä, olisi tämä kuula varmasti minut tappanut. -- Haavoista\nei tullut enää verta, ja nuolin ne umpeen.\n\nTämä seikkailu oli viimeinen, mikä minulle tänä kesänä tapahtui. Yhä\npohjoiseen päin jatkoin nyt matkaani vielä monta yötä, etsien aina\npäiviksi sopivan turvapaikan. Päätin matkani vasta tultuani jylhään\nvuoriseutuun. Merkkejä ihmisen läsnäolosta ei näkynyt missään. Nousin\nkorkeimman huipun laelle. Kaikkialla näkyi vain vuoria, metsiä, järviä,\nnevoja ja rämeitä. Oli ihana aurinkoinen päivä, tulin erinomaisen\nhyvälle mielelle ja mörisin itsekseni: tämä on hyvä seutu, tähän asetun\nja tänne jään, kunnes minut ajamalla ajetaan pois. Nyt ei ole ainakaan\nmitään pelkoa niin kauan kuin savua ei näy missään.\n\nLiikuin täällä vapaasti sekä yöllä että päivälläkin. Vuorten kupeilla\nkasvoi hyviä sieniä monta laatua, ja eteläisillä rinteillä olivat\nmustikat kaikkialla kypsyneet. Purojen varsilla hehkuivat mehevät\nmesimarjat, ja nevat loistivat keltaisina lakoista. Myöskin\nsianmustikoita, jotka minua miellyttävät meikein enimmin kaikista,\nkasvoi nevain saarilla suurin määrin. Näitä marjoja voi syödä aamusta\niltaan ja illasta aamuun koskaan kyllästymättä. Ruokaa oli siis\nkaikkialla yllinkyllin.\n\nKuta enemmän seutuun tutustuin, sitä paremmin se minua miellytti.\nMelkein joka päivä kävin korkeimmalla vuorella katsomassa, näkyisikö\nmistään savua, mutta ei. Harvoin ajattelin entistä eloani kartanolla,\nsillä vapaus metsässä miellytti minua paljon enemmän. Isännästä ja\nAntista en välittänyt enää paljon ollenkaan enkä kaivannut edes vanhaa\nMustaa. Olin jo saanut parempaa seuraa.\n\nEräänä päivänä tapasin näet vuoren rinteellä mustikoita syödessäni\nkaksi kaltaistani. Ensin pelästyin, mutta pian oli tuttavuus tehty ja\ntuttavuudesta tuli lopulta ystävyys. Toinen uusista kavereista oli iso\nleveälanteinen otus, ainakin kaksi kertaa isompi kuin minä. Jos se\nolisi ollut vihollismielinen, olisin ollut taulaa vain sen kynsissä.\nMutta se oli päinvastoin heti alusta erinomaisen ystävällinen. Toinen\ntaasen oli ihan pieni nallikka, juuri samanmoinen kuin olin itse viime\nkesänä ollut. Me ruvettiin heti leikkiä lyömään. Ja kun ymmärsin antaa\nsen voittaa aina kun sillä oli voittovuoro, tuli meistä kohta hyvät\npruurit. Harva se päivä, ettemme vuorenrinteellä yhdessä päivää\npaistattaen pistäneet painiksi. Vanha karhu silloin loikoili\npäiväpaisteessa ja ompeli kenkiä kuninkaalle, kuten sanotaan, tai\nhereillä ollen säesti oman poikamukulansa voittoja tyytyväisellä\nmörinällä. Välistä onnistui pikkunallikan viekoitella vanhuskin\notteluun, ja silloin peuhattiin ja elämöitiin joskus kaikin kolmin\nyhdessä rymäkässä. Painiskellessani isännän ja koulupoikien kanssa olin\noppinut monta pientä kepposta, joista vanhus ei näkynyt tietävän\nmitään, ja kun ensi kerta panin kämppiä, \"krämppäsin\", kuten pojat\nsanoivat, vieri voimakas vastustajani mukkelin makkelin rinnettä alas.\nPelkäsin ensin, että hän panisi pahakseen ja olin jo valmis lähtemään\nkarkuun. Mutta hän oli vain hyvällä tuulella, tahtoi heti uudistaa\nsyliotteen, ja tällä kertaa täytyi minun tehdä sama matka.\n\nTäten kuluivat päivämme erinomaisen hauskasti syksyyn asti; vuorotellen\nlöimme leikkiä, vuorotellen teimme työtä. Sillä työtä se on\nmeikäläisten ruuanetsintä, jos tosin tähän aikaan vuodesta helppoa.\nKevätkesällä sitävastoin, kun sieniä ei ole nimeksikään, toukkia vähän\nvain, viimesyksyiset puolukat ja karpalot joka päivä vähenevät ja on\npakko elättää itsensä melkein kokonaan vielä pienillä kasveilla ja\nniitten juurilla, täytyy usein kuleksia yöt päivät saadakseen jotain\naina nurkuvaan vatsaan.\n\nVoinhan tosin tulla ilmankin ruokaa melko kauan toimeen. Niin olimme\nmyös nyt kaikki myöhemmin syksyllä niin lihavat, ettemme viitsineet\nsyödä ollenkaan, vaan loikoilimme aurinkoisina päivinä paisteessa niin\nkauan kuin sitä riitti.\n\nEnsi lumella vetäydyin sankkaan kuusikkoon, kokoilin muutamia hakoja\nvuoteeksi korkean kuusen juurelle ja panin levolle. Vanha mesikämmen ei\nnäkynyt vielä kaipaavan rauhaa, koska se yhä tallusteli poikinensa\nsiellä täällä metsässä. Maattuani jo monta päivää tulivat pahalla\nlumituiskulla molemmat kaverit luokseni, ja vanhus ehdotti, että me nyt\nnäin sopivalla ilmalla kaikki kolme lähtisimme yhteiseen pesään, jossa\nhän oli jo edellisen talven asunut. Pesä oli kallionrotko, johon\nhyvinkin mahtui kolme talvenmakaajaa, ja hän oli jo joku aika sitten\nkäynyt viemässä sinne riittävän määrän karhunsammalia. Kun hän lisäsi,\nettä siellä ollaan täysin suojeltuina pyrylumelta, ja kun nykyiseen\nolopaikkaani, vaikka metsä oli sankka kyllä, tuprusi kuitenkin vähän\nlunta, ei minulla ollut mitään ehdotusta vastaan.\n\nKuhnailemiseen ei ollut mitään syytä, kun tuisku saattoi ehkä piankin\nlakata. Läksimme siis paikalla matkallemme. Vanhus ajoi pikkunallikan\nja minut edellensä ja tuli itse viimeisenä, astuen tarkoin meidän\njälkiämme, kuten varovaisuus vaatii. Parempaa jälkeä ei voi tehdä, eikä\nolisi kukaan voinut tietää, että kolme karhua oli siitä kulkenut. Sitä\npaitsi kuljimme, mikäli vain mahdollista, aukeita alueita, jossa\npyrylumi pian täytti jäljet. Muutamia pieniä metsiköitä emme voineet\nkuitenkaan välttää. Niistä kaveri ei ollenkaan pitänyt ja koetti\neksyttää saartomiehiä useasti muuttamalla suuntaa. Mutta ei sanonut\npelkäävänsä. Huomasin hyvin, että hän oli vanha viisas veijari.\nParempaa opastajaa karhunelämän vaarallisella polulla en olisi voinut\nsaada.\n\nPesä oli erinomainen ja mainiosti sisustettu, parahiksi iso\nkallionluola korkealla pohjoisella vuorenrinteellä. Ihan luolan suulle\noli tuuli kaatanut monta puuta ja kasannut ne tiheäksi ja korkeaksi\nrydöksi, hyväksi suojaksi pohjatuulelta, estäen sitä pääsemästä suoraan\nluolan suusta sisään. Kun lisään, että luolan suu ei ollut isompi kuin\nettä suuri kaverimme juuri siitä mahtui, luulen jokaisen ymmärtävän,\nettei parempaa pesää voi toivoa. Tosin olisi ehkä varauloskäytävä\nhätätilassa ollut hyvä olemassa, mutta se tekee pesän uhoisaksi, ellei\nsitä sammalilla tukita ja sitä ei mielellään viitsisi tehdä. Tämä luola\nnäytti myös todella olevan niin hyvin kätkettynä, ettei ollut\nymmärtääkseni syytä pelätä. Vielä varmemmaksi tuli linnamme, kun pyryä\njatkui useita päiviä ja suulle kasvoi kokonainen lumikinos, ettei\njäänyt kuin pieni henkireikä vain. Varmasti olivat aukeilla paikoilla\njälkemme menneet kokonaan umpeen.\n\nEnsi aikoina nukuin ainoastaan ajoittain, mutta pikkunallikka nukkui\nheti alusta kuin mikäkin tallukka sammaliin kaivautuneena. Iso\nkaverini, joka makasi ihan pesän suulla, ei nukkunut luullakseni tähän\naikaan paljon ollenkaan. Ainakin oli hän minun herätessäni aina\nvalveilla. Mutta keskitalven ajaksi nukuin niin sikeästi kuin nukkua\nvoi, ja kun kerta kovan myrskyn pauhina minut hetkiseksi herätti,\nnukkui vanha kaveri myrskyn pauhinasta huolimatta syvää talviunta.\nMenneenkesäiset seikkailuni muistuivat hetkeksi mieleeni, mutta pian\nymmärsin, ettei nyt mikään vaara uhannut ja nukahdin uudestaan.\n\nHeräämiseni noin keskitalvella ei kuitenkaan näyttänyt ennustavan\nmitään hyvää. Sillä tästä lähin en päässyt enää pitempään uneen ja\nlevottomat unennäöntapaiset vaivasivat minua usein. Välistä seisoi\nvihamieheni isäntärenki aidan takana tähtäämässä minua, välistä olin\ntarttunut hirveän raskaisiin karhunrautoihin, ja kerta ampui minua mies\nkorkealle puuhun rakennetulta lavalta. Rupesin miestä tarkastamaan, ja\nmies oli -- Antti, paras ystäväni. Tämä unennäkö kauhistutti minua\nniin, että paikalla heräsin ja olin samassa tuokiossa niin täysin\nvalpas kuin ikinä voi olla. Lumikinos oli poistettu luolan suulta, ja\naukosta tirkistivät sisään ihmiskasvot. Kasvot olivat Antin, ilman\nvähintäkään epäilystä. Tunsin hänet heti. Samassa kuulin isännän äänen\nkysyvän: \"Näkyykö sieltä mitään?\" Luulin ensin olevani kartanolla, ja\nminun piti juuri ruveta katsomaan, mihin koloon olin nukkunut, kun\nsamassa iso kaverini nousi ja syöksyi niin äkisti aukon suusta ulos,\nettei Antti ehtinyt tieltä, vaan kepertyi lumikinokseen.\n\nHetken perästä kaikui metsä koirain haukunnasta, joka kuitenkin pian\npäättyi kahteen pyssynlaukaukseen. Sitten tuli taasen yhtä hiljaista\nkuin ennenkin.\n\nTällä välin oli pikkunallikka myös luikahtanut pesästä ja lähtenyt omin\nneuvoin karkuun. Kuulin hetken perästä vieläkin yhden laukauksen. Se\ntuli Antin pyssystä, sillä tunsin hyvin Antin \"vesilukko\"-pyssyn\nterävän äänen. Sen olin monta kertaa ennen kuullut Antin ampuessa\npilkkaan.\n\nTiesin nyt hyvin, miten pesätoverieni oli käynyt ja mikä kohtalo odotti\nmyöskin minua, jos isäntä ja Antti palaisivat linnaani. Olisin minäkin\nvoinut paeta, mutta lumi oli syvä ja olin nähnyt isännän ja Antin\npoistuvan hiihtäen. En olisi päässyt kauas, ennenkuin olisivat olleet\nkintereilläni. Päätin siis jäädä pesään; tuskinpa he enää palaavatkaan,\nkun ovat jo kaksi karhua ampuneet.\n\nOlisi toivoni ehkä voinut toteutuakin, ellei yksi koirista olisi\npalannut pesälle ja ruvennut siellä hurjasti haukkumaan. Kun se pisti\npäänsä pesän suusta sisään, onnistui minun lyödä sitä kämmenellä niin\nonnellisesti päähän, että sain tuon rasavillin vedetyksi pesään, jossa\nsen päivät eivät tulleet pitkiksi. Mutta tuo hurja haukunta, joka niin\näkisti päättyi surkeaan ulinaan, oli ollut riittävä. Rangaistuksensa\ntuo rakki oli hyvin ansainnut, mutta minulle se ei mitään hyvää\ntuottanut. Hetken perästä kuulin jo suksien kahinan hangella ja pian\nseisoi Antti taasen linnani suulla.\n\nKuulin isännän alempaa huutavan: \"Koetapas, Antti, vilkaista, olisiko\nsiellä vielä tamäntalvinen penikka. Se, jonka ammuit, oli\nviimetalvinen.\"\n\nAntin vastaus tuli surkealla äänellä: \"En tiedä, mutta Piski makaa\nkuolleena edessäni.\" -- Koiranraadon olin jo työntänyt pesästä ulos.\n\nPian oli isäntäkin paikalla. Toinen koira haukkui vimmatusti, mutta\nnähtyänsä toverinsa kohtalon, ei tahtonut mennä luolan suusta sisään.\nMinä pysyttelin luolan sisimmässä kolkassa. Jos nyt olisi ollut\nvarauloskäytävä, olisin luultavasti yrittänyt paksusta lumesta\nhuolimatta karata ja jättänyt miehet sinne tyhjää pesää tutkimaan.\nMutta pesänsuusta en uskaltanut yrittää. Tiesin hyvin, kuinka nopsa\nisännän pyssy on, ja Antillakin oli tapana panostaa luodikkonsa\nsuoralla ruudilla.\n\nIsäntä yritti nyt vanhaa kanki-konstia. Koira vietiin syrjään, isäntä\nrupesi työntämään kankea sisään, ja jos minä puraisisin sitä, piti\nAntin ampua tähdäten kankea pitkin. Näin selitti isäntä. Minähän kuulin\njoka sanan ja olin järkevästi puraisematta antaen kangen joka kerta\nkulkea kauniisti ohitseni.\n\nIsäntä jo päätti pesän olevan tyhjän ja aikoi poistua, kun koira rupesi\nuudestaan haukkumaan niin hurjasti pesän suulla, että Antti sanoi\ntahtovansa mennä sisään. Ehkä oli jonkun kiven takana joku pieni komo,\njonne tuommoinen pieni talvipenikka mahtui.\n\nTiesin nyt, etten voi enää kohtaloani välttää. Arvasin siis paremmaksi\ntulla vapaaehtoisesti esille, sillä Antille en voisi kuitenkaan tehdä\nmitään pahaa, en oman henkenikään kaupalla. Sen tunsin selvästi.\n\nKun siis Antti pyssy kädessään valmistautui ryömimään asuntooni, astuin\nkuten kohtelias isäntä ainakin oven suuhun, ystävällisellä mörinällä\nlausuen vanhan hyvän kaverin tervetulleeksi. Tämä oli mielestäni\nviisainta, mitä näissä oloissa taisin tehdä. Isäntä huusi samassa\nAntille: \"Ammu, ammu nopeasti!\" Itse hän ei voinut ampua, sillä Antti\noli tiellä. Mutta Antti ei ampunut. Hän jäi makaamaan vatsalleen\nsisäänkäytävään eikä nostanut pyssyä. Isäntä uudisti nyt hätääntyneellä\näänellä useita kertoja käskynsä, mutta kun Antti ei liikkunut, luuli\nhän kai hänen ylen suuresta pelästyksestä aivan jähmettyneen, koska\nyritti pistää oman pyssynsä Antin ohitse ampuakseen itse. Mutta Antti\nnostatti samassa olkaansa, ja kuula meni ohitse. Vetäydyin uudestaan\npimeimpään nurkkaan.\n\nAntti nousi nyt ihan kalpeana paikaltaan. Isännän melkein suuttuneeseen\nkysymykseen, miksi hän ei ampunut, vastasi hän:\n\n-- En voinut ampua enkä ammu, vaikka minut tapettaisiin. Se on Nalli.\n\n-- Hullutuksia, vastasi isäntä, ei Nalli Lapin rajoilla voi olla. Jos\nhän vielä elää, niin hän on jossain Keski-Suomen salomaassa.\n\n-- Ei ole hullutuksia, kuulin Antin vastaavan. Panen henkeni pantiksi,\nettä se on Nalli. Tunsin hänet heti mörinästäkin. Ja jalassa näin myös\npahkan, joka siihen kasvoi sen jälkeen kun hän yritti tappaa Jaakon\nkuistikon katolla. En ammu, en henkenikään kaupalla ammu.\n\nTuo viimeinen merkki vakuutti isännänkin. Antti myönsi nyt myöskin\nkohottaneensa tahallaan olkaansa pelastaaksensa henkeni. Olin hänelle\nsilloin siitä hyvin kiitollinen. Nyt olen ruvennut ajattelemaan, että\nehkä olisi ollut parempi, että Antti olisi maannut silloin liikkumatta,\nkun isännän pyssy tähtäsi minun rintaani. Mutta eihän kukaan voi\nedeltäkäsin tietää, mille poluille hänen elämänsä vastaisuudessa tulee\npoikkeamaan.\n\nKuulin nyt isännän määräävän, että luolan suu on kivillä tukittava.\nAntinkin oli pakko kantaa kiviä ja luolan suu tukittiin lujasti kiinni.\nIsäntä ei ilmoittanut Antille aikomuksiaan, mutta salaisesti kuiskasi\nAntti minulle, ettei minua ainakaan niin kauan kuin hän elää nälkään\ntapeta. Sehän olisi ollutkin isännän puolelta liian hävytöntä, niin\nmonta kertaa kuin olin antanut hänen voittaa sylipainissa, vaikka vuoro\nolisikin oikeastaan ollut minun. Ja nyt pienen naarmun tähden semmoinen\nkosto. Ei, se ei ollut mahdollista.\n\nHeti miesten poistuttua ryhdyin heidän rakentamaansa muuria repimään.\nMutta niin viisaasti oli tuo isäntäpahus sisimmän kivikerroksen\nlatonut, etten saanut ainoatakaan kiveä irti. Ja työntämällä ei ollut\najattelemistakaan saada muuria siirtymään. Olin ylen lujasti tyrmääni\nteljetty. Melkein iltaan asti tein työtä. Mutta huomattuani kaikki\nyritykset tuloksettomiksi alistuin kohtalooni.\n\nIllalla tunsin nuotionsavua. Miehet olivat siis yötä läheisyydessä.\nAamuyöllä kuulin nakutusta oven kohdalta. Antti oli varustautunut\nnuotiolta tänne. Monta minuuttia ei sanonut uskaltavansa olla. Ei\nmyöskään uskaltanut minua vankilastani laskea pois, mutta kehoitti\nminua olemaan kärsivällinen ja lupasi tulla toiste takaisin. Kielsi\nminua ankarasti mörisemästä mitään vastausta, ettei vain isäntä\nheräisi, sillä nuotio oli aivan lähellä. Tämän sanottuansa poistui\nAntti. Jäin yksin pitkäksi ajaksi.\n\nPitkiksi kävivät odotuksen päivät. Ja vielä pitemmiksi olisivat\nkäyneet, jos olisin tiennyt mitä odotin. Antti oli luvannut tulla\ntakaisin. En vähääkään epäillyt, ettei hän tulisi. Mutta typeryydessäni\nen ymmärtänyt ajatella muuta kuin että hän tulisi yksin ja tullessansa\nlaskisi minut vankilastani vapaaksi.\n\nMutta Anttipa oli vain renki. Hänen tahtonsa ei paljon merkinnyt. Hänen\nisäntänsä tahto tässä oli määräämässä. Ja se määräsi, että vankilani\novi tosin oli avattava, mutta ainoastaan laskeakseen minut toiseen\nvankilaan, joka tosin oli valoisa, mutta tuhat kertaa julmempi kuin\nnykyinen olinpaikkani.\n\nKun vihdoin pitkän odotusajan jälkeen taasen kuulin ääniä pesäni\nedustalta, ymmärsin heti, ettei Antti ollutkaan yksin. Iloiset toiveeni\nhävisivät heti kuin tina tuhkaan. Muuria ruvettiin särkemään, ja pian\nei ollut ainoatakaan kiveä estämässä vapaata lähtöäni. Mutta kun pesän\nedessä näkyi monta miestä, päätin mieluummin jäädä pesään kuin syöksyä\nniiden kaikkien kimppuun. Saisivatpa nyt nähdä kumpi puolue kauemmin\njaksaisi odottaa. Minua ei vaivannut nälkä eikä jano, enkä ollut talven\nkuluessa mainittavasti laihtunutkaan. Monta viikkoa voisin vielä kestää\nilman vaikeutta. Voisivatko hekin?\n\nNäitä ajatuksia mielessäni hautoessani työnnettiin äkisti pesän suuhun\nrautahäkki, vanha kidutuskoneeni. Tunsin sen heti.\n\nNyt en ainakaan tulisi linnastani poistumaan, vaikka minun täytyisi\nodottaa syksyyn asti. Rupesin jo katumaan, etten hyökännyt vihollisteni\nkimppuun, kun minulla olisi vielä ollut tilaisuus. Nyt ei auta mikään\nmuu kuin kärsivällisyys. Rautahäkkiin en ainakaan mene, mieluummin\nampukoot.\n\nTälläkin kertaa olin tehnyt laskun isännän mieltä kysymättä. Sillä kun\nmiehet olivat muutamilla kivillä pönkittäneet häkkinsä, tuli äkisti\npitkän vavan päässä palava esine eteeni. Esineestä lähti hirvittävän\npahanhajuinen savu, joka pian täytti koko linnani. Mahdotonta oli\nhengittää tuommoista ilmaa. Vetäydyin ihan pesän suulle, mutta pian oli\ntäälläkin savua niin paljo, etten voinut saada hengitetyksi. Mikään ei\nauttanut, minun oli pakko minuutiksi hypähtää rautahäkkiin saadakseni\nmuutamia hengenvetoja oikeata ilmaa.\n\nLuksis! Tuskin olin häkissä, ennenkuin luukku putosi. Onnettomuus oli\ntapahtunut, isännän vehkeet olivat menestyneet. Minä karhuparka olin\nvoitettuna entisessä vankilassani.\n\nMiehet vetivät nopeasti häkin luolan suulta, sillä koko luola oli\nsamassa tulimerenä. Ellen olisi hypähtänyt häkkiin juuri silloin kun\nhypähdin, paistuisin nyt paraikaa elävältä omassa kodissani. --\nRaivostustani en voi kuvata. Räyhäsin niin, että sain vankilani kumoon.\nMutta tämä vain pahensi tilaani. Rautaiset tangot oli lujasti kotkattu\ntoisiinsa kiinni, en ainoatakaan niistä saanut paikaltaan siirtymään.\nOlin nyt niin hurjistunut, että olisin repinyt kappaleiksi kenen vain\nolisin saanut kynsiini, vaikka itse Antinkin. Mutta ei kukaan näkynyt\nuskaltavan lähestyä. Pian olivat miehet tankojen avulla kääntäneet\nhäkkini oikeaan asentoonsa takaisin ja rupesivat vetämään minua\nrinnettä alas.\n\nNyt vasta huomasin, että vankilani oli kiinnitetty tavalliseen\ntyörekeen, ja tultuamme tasaiselle maalle, seisoi vanha Musta minua\nodottamassa.\n\nVanhan tuttavan jälleennäkeminen rauhoitti minua ihmeellisellä tavalla,\nsemminkin kun hänkin heti tunsi minut ja myös tuli minua tervehtimään.\nHän ei näyttänyt minua pelkäävän, kuten selvästi näin sekä isännän että\nAntinkin tekevän. Haistelimme toisiamme kuten entisinäkin päivinä ja\nvastustelematta astui Musta valjaisiin. Ymmärsin, että Musta oli saanut\najaa rautatiellä koko tuon pitkän matkan pohjolaan yksinomaan minun\ntähteni. Outo hevonen ei olisi suostunut vetämään minua metsästä. Tämä\njossain määrin saattoi minut tyytymään kohtalooni. Eipä olisi kenen\nedestä hyvänsä näin paljon vaivaa nähty. Päätin olla siivolla, ainakin\nniin kauan kuin sain ajaa vanhan kaverin vetämässä ajopelissä, ja\nolinkin. Kuinka monta kertaa olinkaan ajanut Mustan vetämässä tyhjässä\nheinähäkissä niitylle heiniä noutamaan. Vanhalle ystävälle mahtoi\ntuntua ikävältä kuljettaa minua nyt tämmöisessä rautaisessa ajopelissä.\n\nHitaasti kului taival. Isäntä kulki suksilla johtajana edellisenä\npäivänä avattua latua, kolme vierasta miestä tallasi tien syvään\nlumeen, minä ja ajajani Antti tulimme herroina perässä. Tällä matkalla\nhalki metsän kertoi minulle Antti, miten he olivat pesän löytäneet.\n\nIsäntä oli saanut eräältä tuttavaltaan kirjeen, että joku kiveliön\nkulkija oli Viluvaaran juurella olevalla nevalla nähnyt kolme karhua\nahmimassa lakkoja. Hänellä oli ollut pyssy, mutta kun hän ei uskaltanut\nkäydä yksin kolmen karhun kimppuun, oli hänen ollut pakko jättää ne\nrauhaan. Myöskin edellisenä kesänä oli huhuttu, että sielläpäin olisi\nnäkynyt karhun merkkejä. -- Mies oli palannut myöhemmin syksyllä\nsaartaakseen karhut. Mutta kaikki hänen yrityksensä olivat\nepäonnistuneet. Että karhu tai karhuja oli oleskellut seudulla, oli hän\nvoinut huomata, sillä muutamassa tiheikössä oli näkynyt karhunjälkiä,\nja hän oli paikasta, jossa muutamia kuusia oli oksittu, myös löytänyt\nniin sanotun korjuupesän, joka oli tänä talvena ollut käytetty -- se\noli minun syksyinen vuoteeni. Mutta lumipyry, jota oli jo kestänyt pari\npäivää, oli niin tyystin kaikki jäljet poistanut, että hänen oli ollut\npakko jättää kaikki etsintä.\n\nIsäntä oli mielellään tahtonut tänä talvena päästä karhunajolle, mutta\nne harvat kierrokset, jotka olivat tarjona, olivat hänen mielestään\nkovin kalliit. Isäntä oli sentähden ottanut Antin mukaansa ja\nmatkustanut tänne vanhoja hänellä tiedossa olevia karhunpesiä\ntarkastamaan. Viluvaaran pesä oli hänelle ennestään tunnettu. Se oli\nkaksikymmentä vuotta sitten ollut asuttuna, ja isäntä oli sinä vuonna\njuuri siitä pesästä ampunut ensimmäisen karhunsa. Sentähden lähdettiin\nkaikkein ensin sinne. Vanha karhu oli ollut erinomaisen lihava ja sen\nnahka moitteettoman kaunis. Antti näytti olevan mahdottoman ylpeä\nsiitä, että hänkin oli ampunut karhun, tosin vuoden vanhan vain, mutta\nkarhun kuitenkin. Minua suretti sekä Antin ylpeys tuommoisesta teosta\nettä kaverieni kuolema. Pikku nallikka oli minulle jo tullut rakkaaksi\nystäväksi. Ainoa mikä minulle tässä tapahtumassa oli mieleen, oli,\nettei saartajan ollut onnistunut saada pesää saarretuksi, vaan että sen\nlöytäminen riippui onnettomasta sattumuksesta. Olin näet vanhan\ntoverini viisautta suuresti ihaillut ja olisin tuntenut pettymystä, jos\nolisi tullut ilmi, ettei hänenkään viisautensa pystynyt ihmisvihamiestä\nerehdyttämään.\n\nVasta seuraavana päivänä tulimme päivällisaikana ajetulle metsätielle,\njolla matka rupesi käymään nopeammin, ja illalla maantielle, josta\nvieraat miehet lähtivät pohjoiseen, me etelään päin. Yötä olimme\neräässä torpassa.\n\nKuljettuamme vielä pari päivää, kuulin arvaamatta hyvin tutun äänen,\nveturinvihellyksen. Antti selitti minulle, että Suomen pohjoisin\nrautatieasema oli ihan vieressä ja että nyt tulisi vauhtimme pian aivan\ntoisenlaiseksi kuin tähän asti. Olimme myös kohta perillä. Antille ja\nisännälle tuli kova kiire, sillä junan piti kohta lähteä ja minun\nhäkkini oli ensin reestä irroitettava ja sitten vaunuun nostettava.\nKaikki saatiin kuitenkin kaikessa kiireessä toimitetuksi, ja hetken\nperästä olin Antin kanssa kahden rautatievaunussa matkalla etelään\npäin. Isäntä oli jäänyt tänne metsästysmatkojaan jatkamaan.\n\nAntti kertoi minulle nyt, että junan lähtö oli myöhästynyt kymmenen\nminuuttia yksinomaan minun tähteni. Iloitsin siitä, että olivat\npitäneet minua niin tärkeänä matkustajana, että olivat minun tähteni\nviivyttäneet junaa, semminkin kun kuulin, ettei heillä ole tapana itse\npiispaakaan odottaa, jos hän ei laittaudu ajoissa asemalle.\n\nAntti väitti meidän ajavan nyt yhtä hyvää kyytiä kuin minun tullessani\nmyllystä, mutta minusta kulki vaunu siksi liian tasaisesti. Pientä\nhölkkäjuoksua tämä vain taisi olla. Kuta parempi vauhti, sitä huimemmin\npaiskelehtavat ajopelit, ja juuri tämä on minusta pääasia koko ajossa.\n\nMutta Ouluun tullessamme avattiin vaunun ovet ja Antti pyysi\njunailijalta, että ne saisivat olla junan kulkiessakin avoinna. Tämä ei\ntosin ollut ihan sääntöjen mukaan, mutta kun Antti ei sanonut tulevansa\nmatkustajansa kanssa muulla tavalla toimeen, tämä kun rakasti\nulkoilmaelämää, myöntyi junailija hänen pyyntöönsä. Ja totta tosiaankin\nhuomasin minäkin Oulusta lähtiessämme, ettei ollut vanha Musta\naisoissa. Monta kertaa olin Jaakkoa, tuota vanhaa koiranleukaa,\nkadehtinut, mutta nyt luulin todellakin itse lentäväni. Matka tuli\ntästä lähtien paljon hauskemmaksi. Joka asemalle oli väkeä kokoontunut\nkunniatervehdykselle ja asemapäälliköt tekivät kunniaa käsi lakin\nreunustalla sekä tullessamme että lähtiessämme, aivan samaten kuin\nkoulupojat olivat opettaneet minua tekemään ystävälleni opettajalle.\nAntti väitti, ettei ensiluokankaan matkustajia kunnioiteta näin paljon.\n\nJo seuraavana päivänä loppui kuitenkin suureksi ikäväkseni yhdessäoloni\nAntin kanssa. Tulimme oman pitäjän asemalle ja tästä olin saava toisen\najajan. Antti kertoi minulle, että isäntä oli lahjoittanut minut\nHelsinkiin, jossa saisin hyvän hoidon, tilavan asumuksen ja\nsivistyneitä huonetovereita.\n\nAsemalle oli kokoontunut paljon väkeä Herralan Nallia katsomaan.\nOpettajakin oli tullut koko koulu mukanaan, mikä minua suuresti\nilahdutti. Mutta eikö ollut vanha vainoojani isäntärenki niin hävytön,\nettä kehtasi tulla sinne minulle ilkkumaan. Koko kunnianosoitus olisi\nmuuten tapahtunut ilman ainoatakaan häiritsevää kohtaa. Mutta moinen\nhäpeämättömyys oli liikaa. En voinut itseäni pidättää. Karjahdin niin,\nettä koulutytöt hypähtivät sinne tänne. Muutamat rupesivat itkemäänkin,\njota en mitenkään ollut tarkoittanut. Myös tuo tyttö, jonka kanssa olin\nkerta painia lyönyt ja jolla näkyi olevan vieläkin häviämisestään\npientä vihan kaunaa minua vastaan, näkyi väkijoukossa. Hän oli nyt\nsuuri, hieno mamselli, kädessään silkkinen päivänvarjo, joka loisti\nkuin tuli. Hänkin tuli vaunun viereen minua tervehtimään. Mutta\ntervehdykseksi pisti hän minua sateenvarjollaan kylkeen. Samassa\nhetkisessä oli tuo korea kapine ryysyinä jalkaini alla. Varren\nkatkaisin ja heitin hänelle takaisin. Loppumaton ilo vallitsi\nasemasillalla. Kuulin koulupoikien huutavan: \"Hävisitpä tälläkin\nkertaa.\"\n\nAntti pyysi nyt junailijalta saada seurata mukaan Helsinkiin asti ja\nsaada sieltä vapaakyydin kotiin takaisin. Hän ei uskonut kenenkään muun\ntulevan minun kanssani toimeen. Mutta tätä ei hänelle myönnetty.\nRautatievirkailija, jonka piti tästä lähin tulla ajajakseni, oli\ntavattoman suuri, roteva mies. Hän nauroi Antin arveluille ja tuumi\ntulevansa toimeen, missä tuommoinenkin pojannaskali. Antti pisti siis\nkätensä häkkiini ja puristimme yleisön mielihyväksi monta kertaa kättä.\nAntti hyppäsi maahan, junailija pani ajajani käskystä ovet kiinni, ja\njuna lähti.\n\nUusi ajomieheni näytti olevan tyly mies. Hänellä oli kohtalaisen paksu\nrautakanki kädessään, mutta ei hän kuitenkaan minulle mitään pahaa\ntehnyt. Se minua vain suututti, ettei hän antanut minun katsoa ulos,\nvaan oli määrännyt ovet kiinni pantaviksi. Sillä Antti oli minulle\nkertonut, että kuta lähemmäksi Helsinkiä tullaan, sitä enemmän\nparannetaan vauhtia. Tästä minulla ei ollut nyt mitään lystiä, vaan\nmatkan alku tuli kovin yksitoikkoiseksi, sitä enemmän kun valoa tuli\nvain muutamasta pienestä ikkunasta katon rajasta.\n\nOnnellinen tapahtuma muutti kuitenkin loppuosan matkaa minulle oikein\nhauskaksi, korottaen minut kuskipenkille. Ja aina olen ollut mieluummin\najajana kuin ajettuna.\n\nKun ajajani huomasi minut siivoluontoiseksi, tahtoi hän ottaa selkoa\nsiitä, miten häkkini ovi oli avattava. Hänen asiansa kai oli sitten\nmatkan päässä avata ovi. Minä kyllä hyvin tunsin tuon tempun -- paha\nvain ettei häkin sisäpuolelta päässyt pontimeen käsiksi.\n\nMiten siinä ajomieheni painaa töhersikin ponninta, nosti hän oviluukkua\nvähäisen. Aivan vähäisen vain, mutta sen verran kuitenkin, että sain\ntoisen kämmenen pistetyksi alle. Jos miehellä olisi nyt ollut\nrautakankensa kädessä, olisi kämmeneni voinut käydä hullusti. Mutta sen\noli hän jättänyt vaunun nurkkaan tutkiessaan häkin lukkoa, ja hänen\nyrityksistään painaa luukku takaisin minä välitin viisi. Minulla oli jo\nmolemmat kämmenet raossa, ja tiesin hyvin, ettei ponnin mene kiinni,\nellei luukku ole ihan alhaalla. Miehen vastustuksesta huolimatta nousi\nluukku, ja minuutin perästä olin vapaa.\n\nSortajani yritti nyt hypähtää vaununnurkkaan saadakseen aseensa, mutta\nminä olin nopsempi kuin hän. Ajoin hänet häkin toiselle puolelle, ja\npian syntyi piiritanssi häkin ympärillä, mikä oli mielestäni\nerinomaisen huvittavaa. Mies olisi mielellään ottanut kangen käteensä,\nmutta minä pidin tarkoin silmällä, ettei se temppu päässyt onnistumaan.\n\nÄkisti luiskahti miehen jalka, ja hän kaatui kumoon ihan häkin\navonaisen luukun eteen. Ennenkuin hän pääsi uudestaan jaloilleen, olin\njo hänen vieressään, ja pelon valtaamana heittäytyi hän sisään häkkiin.\nLuksis, luukku luiskahti alas ja ponnin kiinni. Tehtävät olivat\nvaihtuneet. Minä olin nyt herrana, hän vankina. Tämä oli minusta paljon\nedullisempaa, erittäinkin matkan päähän tullessamme.\n\nJunan pysähtyessä ensi kertaa yritti vankini huutaa apua. Mutta kun\nmiehellä ei nyt ollut rautakankea ja minä uhkasin käyttää väkivaltaa,\njos hän soittaisi suutansa, oli hänen pakko pysyä ääneti. Seuraavalla\nasemalla kulki vaunumme monta kertaa edes takaisin, mutta mitään lähtöä\nei tullut. Ymmärsin, että olimme matkan päässä. Kun nyt kuulin useitten\nhenkilöitten puhelevan vaunun vieressä, arvasin, että nyt tullaan heti\novea avaamaan. Mutta virkailija, jonka piti tervehtiä kunniaa\ntekemällä, makasi nyt häkin pohjalla eikä voinut siis tehtäväänsä\ntäyttää, ja virkalakkinsakin, jota ilman hän ei tehtäväänsä pystynyt,\noli tanssiessamme pudonnut vaunun lattialle. Sitä paitsi tuo tehtävä\nkuului kai oikeastaan nyt minulle, koska minä tällä haavaa toimin\najajana. Olinhan minä poikien opettamana voimistelutunneilla tehnyt\nvaikka kuinka monta kertaa opettajalle kunniaa. Nyt en muistanut\nkuitenkaan enää varmasti tuota temppua, kun pitkään aikaan en ollut\nsitä harjoittanut. Jäin siis seisomaan paikalleni enkä liene näyttänyt\npaljon viisaammalta kuin vartioitavanikaan. Ovet avautuivat, mutta\nmiehet näyttivät säpsähtävän, koska työnsivät ne heti takaisin kiinni.\nHuomasin, ettei sinilakkia ollutkaan mukana. Miehet menivät nyt häntä\nhakemaan, eikä kauaa kestänytkään ennenkuin hän jo saapui.\nValitettavasti oli hänellä mukanaan kaksi miestä pyssyt kädessä.\n\nKun miehet uhkasivat tähdätä minua, ymmärsin hyvin mitä he tahtoivat,\navasin luukun ja laskin vankini pois. Hän näytti hyvin nololta\nryömiessään vaunusta ulos.\n\nNäin monen miehen tahtoa ei käynyt vastustaminen, jonka tähden heitin\nentisen ajajani lakin hänen jälkeensä ja menin kauniisti vankilaani\ntakaisin, lopsauttaen samassa oven jälkeeni kiinni.\n\nMiehet näyttivät tähän tulokseen hyvin tyytyväisiltä, koska hurrasivat\nminulle ja lähettivät pyssyniekat pois.\n\nNyt pistettiin tangot häkkini sivuihin ja minut nostettiin semmoiselle\nkoneelle, joka osaa maantielläkin kulkea, ja lähdettiin ajamaan koko\nkaupungin läpi. Olinhan ennenkin tottunut väkeä näkemään, mutta näillä\nmarkkinoilla oli enemmän kuin olin koskaan ennen nähnyt. Ajaja\nvihellytti konettaan, pojat hurrasivat, ja koko juhlakulkueen\nseuraamina ajoimme rannalle. Siellä siirryimme suureen veneeseen, sillä\njäätä ei enää näkynyt paljon ollenkaan, ja läksimme saarelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNykyinen asumukseni on tilava. Pesä on mukava ja oivasti sisustettu.\nToverit ovat sivistyneitä, ja ruokaa saa enemmän kuin riittävästi.\nHyvät pojat ja tytöt antavat minulle pyörikkäitä ja muuta hyvää. Mutta\nAnttia ja vanhaa Mustaa on minulla useasti ikävä. Ja vapaa elämä\nmetsissä, nevoilla ja vuorten rinteillä ei mene ikinä mielestäni pois.\n\n\n\n\n\n\nJOULUAATTO LAMMIKOSSA\n\nKuvaus kalojen elämästä\n\n\n\n\nLuulette arvatenkin, että pulahdin veteen itse jouluaattona ja että\nminun oli pakko viettää ikävä aattoilta lammikossa ahvenien seurassa.\nNäin pahasti minun ei kuitenkaan käynyt. Kuullessani sen, mitä olen\ntässä kohta teille kertova, istuin hyvin mökkelöitynä reessäni jään\npäällä enkä jään alla. En aio siis kertoa siitä, miten itse vietin\njouluaattoni, vaan siitä, miten lammikon väki, kalat, jouluaattonsa\nkuluttivat.\n\n\nI.\n\nToivottavasti tunnet suuren, syvän lammikon ihan kosken alapuolella.\nTuon, missä joki leviää niin että se muistuttaa enemmän pientä järveä\nkuin jokea. Tässä asuvat kaiken vuotta monet ja suuret kalat, mutta\njouluaatoksi kokoontuvat tänne kaikki joessa asuvat kalat, usean\nkilometrin alalta. Tätä en sano antaakseni sinulle tilaisuutta suureen\nkalansaantiin -- sillä joulurauha on meidän suominen kaloillekin --,\nvaan sentähden, että se kuuluu kertomukseen.\n\nVähän matkaa rannalta on tuo suuri, litteä laakakivi, jolle\ntavallisesti rakennamme juhannuskokkomme. Nyt on kivi tavallisen paksun\nlumihilkan peittämänä, ja jää sen kupeilla on noussut korkealle ilmaan.\nKoko kivestä et näe paljon muuta kuin äkkijyrkän kyljen, joka on\nlammikolle päin.\n\nJuuri tähän paikkaan majoittui monta vuotta sitten lihava ahven, vanha\nja juro itsekseenolija. Hänellä ei ole mitään syytä muuttaa paikalta\npois, sillä asumus täyttää mainiosti hänen vähäiset vaatimuksensa mitä\nrauhaan ja mukavuuteen tulee. Kesällä voi ilman suurta vaivaa kiertää\nkiven ympäri ja aina maata miellyttävässä varjossa, vaanien jotain\nvaromatonta salakkaa, joka äkkiarvaamatta ui suoraan suuhumme. Ei\ntarvitse muuta kuin aukaista oikeaan aikaan kitansa ja taasen sulkea,\nja aamiainen on silmäräpäyksessä sekä valmistettu että syöty. Sitten\nsaapi taasen hyvässä rauhassa virua paikallaan kiven kyljellä. Ei ole\npakko puolta päivää uiskennella pitkin lammikkoa etsien pikku rapseita\nvatsan vaatimuksen tyydykkeeksi.\n\nMutta eipä paikka ole miellyttävyyttä vailla talvisaikaankaan. Poissa\non tosin tuo varjoisa lehto, jonka muodostavat ahvenvitaviuhkat ja\ntaajat lumpeenlehdet. Mutta varjoahan on nyt kaikkialla enemmänkin kuin\nriittävästi. Erittäinkin näin joulunaikana käyvät olot täällä\nlammikossa usein oikein painostaviksi. Uituansa lammikon rantoja ja\nkoottuansa jotain pientä romua vatsaansa osaisi tuskin illaksi kotiin,\nellei jää olisi noussut kiven kaltevien kupeitten kohdalla, johon se\nmuodostaa suuret, avonaiset holvit. Tästä pääsee raitis ilmanhenki\nvapaasti puhaltelemaan sisään. Jopa kurkistaa joskus jokunen\nauringonsädekin jään raoista veteen. Tässä paikassa täytyy välistä\nnousta pinnallekin, kun pohjamudassa tonkiminen rupeaa tuntumaan liian\ntukehduttavalta.\n\nJuuri tämä paikka on se, johon kaloilla on joka vuosi tapana kokoontua\njouluaattoansa viettämään.\n\n-- Missähän ne kaikki oleksivat tänä iltana? sanoi ahven. Olisihan jo\naika vieraiden saapua, koska joulukynttilät jo rupeavat loistamaan\nherraskartanosta tässä vastapäätä. Sitä paitsi näin selvän tulenvalon\nloistavan maantieltä, missä kylän pojat tavallisesti olkia polttavat.\nAika on käsissä. Missä he viipyvät?\n\nTämä oli tuskin sanottu, ennenkuin ahven teki salamannopean käännöksen.\nMikä oli saattanut hänen viidentoistasadan gramman elävän painonsa\ntekemään näin äkkinäisen täyskäännöksen vasempaan?\n\nSuurhauki, koko lammikon salakkain ja särkien pöpö, oli saapunut\njouluseuraan, ja saapunut niin äkisti, että vesi kiven kohdalla räiskyi\nkorkealle jäistä kattoa kohti. Hänen luonteensa on hyvin oikullinen.\nHän ei ole mikään luotettava toveri. Ei ollut mitenkään mahdotonta,\nettei hän rikkoisi joulurauhaa ja arvaamatta iskisi itselleen jotakuta\nlihavaa kalaa joulupaistiksi. Ahven eli tosin parhaimmassa sovussa\nsuurhauin kanssa, joka jossain määrin haikaili hänen juroa naamaansa ja\nvastenmielistä selkäeväänsä. Ja olihan ahven sitä paitsi paikan\nisäntänä. Mutta sittenkin! Ei vara venettä kaada.\n\n-- Hyvää iltaa ja hyvää joulua, sanoi hauki, sittenkuin hän ja ahven\nolivat taasen saattaneet keskinäiset suhteensa hyvään järjestykseen,\nettei voinut epämiellyttäviä yllätyksiä tapahtua. Olin juuri\nkuulevinani kulkusten kilinää katon päältä. Ihmiset rupeavat ehkä jo\njouluaattoa viettämään. Silloin on aika meidänkin alottaa pieni\npakinahetkemme. Meikäläisille, jotka olemme kaiken vuotta tuppisuina,\nei liene vahingoksi avata näin jouluaattona nokkaamme hetkiseksi.\nVähäinen juttu joskus pitää virkeänä ja teroittaa älykkyyttä. --\nMitenkä hurisee, veikkoseni? Sinä et tehnyt tavallista taivaltasi\nlammikon läpi tänä päivänä?\n\n-- En. Ainoastaan lyhyen käynnin avannolla tuolla kiven toisella\npuolella. Herraskartanossa on lipeäkalaa jouluillalliseksi. Keittäjätär\nkävi avannolla vettä noutamassa. Sanoi aikovansa viruttaa lipeän\nkalasta. Häneltä saan välistä pieniä makupalojani. Nytkin virutti hän\nmenemään avantoon minulle kohtalaisen palasen kalaa. Otin sen mukaani\nkotiin ja olen sitä jyrsinyt päivän pitkän. Eihän tuo tuoreen kalan\nveroista ole. Mutta on se vain sittenkin poskeen pistetty. Rupean\nkäymään vanhaksi ja laiskaksi. Aamukävely jää tekemättä joskus, jos\nsatun mukavammalla tavalla saamaan jotain suuhuni. Mitä veli on syönyt\npäivälliseksi tänään?\n\n-- En niin mitään! Olen juuri pitänyt muutaman päivän paaston.\nPyhäruoka tuntuu rohtoisammalta, kun ei vaivaa joka päivä vatsaansa\nruuansulatuksella. Muuten paastoni ei ollut täysin vapaaehtoista. Minua\non vaivannut muutaman päivän ajan hampaankolotus, ellen erehdy. Ikeneni\npaisui niin, että komeista torahampaistani kärjet vain näkyivät.\nYmmärräthän, ettei niissä oloissa voi olla joka päivä yhtä syöläs.\nMutta ajettuma rupeaa nyt sulamaan. Olen ajatellut iskeä itselleni\njoulupaistin, jos sopiva tilaisuus sattuu. Täällä tulee arvatenkin\nolemaan jotenkin sekalainen seura tänä iltana koossa, luulen ma?\n\n-- Kaikki tavalliset vieraat on kutsuttu. He näyttävät tässä saapuvan\ntoinen toisensa jälkeen. Tuossa tulee juuri koko parvi kaikenkokoisia\nahvenia. Myös salakatkin ja särjet, jotka parveilevat tuossa\nvirtapaikalla sulan veden vieressä, rupeavat kääntymään tänne päin. Ja\nkatso tuota suurimahaista matikkaa, joka pitkin pohjaa tallustaa tänne\npäin. Mieluummin tahtoisin olla kuoreeksi luotu kuin tuommoinen kömpelö\nrumikko. Eikö tuo tyhmeliini seisonut hyvän hetken himosilmin\nkatselemassa kuollutta särkeä tuossa lähellä avovettä. Tarkoitan tuota\njo aikoja sitten kuollutta, joka pää alaspäin riippuu tuosta paksusta\nnuoranpätkästä. Näkeehän sittapörrökin paksun messinkikoukun sen\nsuupielessä. Ennustan, että matikka huomenna roikkuu juuri samaisessa\nkoukussa. Paljon kalanmätiä on hän leveään suuhunsa hotkinut. Enkö omin\nsilmin kesällä nähnyt, miten tuo syömäri pisti poskeensa hyvän\njuhkurallisen toivehikkaita ahvenenpojanalkuja. Pienet lystimäiset\nkalanpoikaset, ne olkoot menneeksi. Niitä en halveksi itsekään. On\nterveellistä evättelemistä vain, kun ne yrittävät livistää tiehensä.\nMutta mätiä. Hyi helkkaria! Varokoon tuo litteämahainen, ettei oma\nmätinsä ennen uudenvuoden aattoa ole paikassa, missä ei siitä ikinä\ntule matikanpoikia.\n\n-- Olen ihan samaa mieltä kuin sinäkin, puuttui hauki puheeseen. Ja\ntuon särkivainajan asiassa olet myöskin oikeassa. Kävin itse\npäivällisaikana sitä pikimmältään nuuskimassa. Messinkikoukkua en\ntullut tosin huomanneeksi, mutta yrittäessäni viedä kalaraukkaa mukaani\nlähempää tutkimista varten tunsin heti, että hänet oli sidottu nuoraan\nkiinni. Tuo on ihmisjuonia ja ne uskon totisesti jo tarpeeksi\ntuntevani. Se, joka lähentelee, kuten minä, kuudettakymmentä, on jo\nyhtä ja toista elämässään kokenut. Luulen olevani useammassa liemessä\nkeitetty kuin monet muut veden väestä. On sitä valkoista suolaa\nennenkin nähty eikä ole karpaloakaan maistettu.\n\n-- Sen sinusta kyllä näkee, arvoisa veli, että olet viisas mies.\nKasvonilmeesi osoittavat korkeaa älykkyyttä.\n\n-- Älä toki! Teet minut itserakkaaksi. Eihän tässä tosin olla\nmuodoltaan juuri semmoinen kuin tuo niistämätön, mulkosilmä kiiski. Hän\non kyllä lihava, mutta hänen tympäisevä ulkonäkönsä tekee, että minä\nvain hätätilassa tahraan suutani ja vatsaani hänellä. Oma ulkomuotoni\noli kyllä pulskempi ennen asuessani aavan meren partaalla. Siihen\naikaan painoinkin täyden leiviskän, mutta nyt olen supistunut kuuteen\nja puoleen kiloon, jos noihin uusmuotisiin kilopuntareihin on\nluottamista. Tekee runsaasti kolmen ja puolen naulan painonvähennyksen,\nvanhaa hyvää painoa. Olen aina ollut painostani ylpeä -- kukapa ei sitä\nole --, mutta tällä ravintojärjestyksellä tulen vain laihtumaan, vaikka\nelänkin muuten hiljaisissa ja rauhallisissa oloissa. Olen ruvennut\npitämään sammakoista. Ne tulevat kesällä joka päivä hypähtäen rannoilta\nveteen. Meressä asuessani en olisi viitsinyt katsellakaan tuommoisia\nmuodottomia epäsikiöitä. Mutta ajat muuttuvat. Me myös muutumme.\nTarvitsee tuskin liikkuakaan niitä pyydystäessä. Pikaisia\nruumiinliikkeitä ei tarvita: suu auki vain ja kiinni taas. Mutta\npelkään, etteivät ne ole erikoisen ravitsevia, vaikkakin näyttävät\nmeheviltä ja tuntuvat olevan helposti sulavia.\n\n-- Näytät vielä kylläkin voimakkaalta ikääsi katsoen, syötpä sitten\nsammakoita tai särkiä. Se on kuitenkin totuudenmukaisesti\ntunnustettava, että näinä vuosina, joina olen sinut tuntenut, on vaalea\nihosi aika tavalla tummentunut. Mutta se johtuu täkäläisestä vedestä.\nUidessasi ensimmäistä kertaa jokea ylös en voinut kyllikseni ihailla\nkauniita, keltaisia täpliä vatsasi alapuolella. Olit todellakin korea\nkuin taimen ja paljon komeamman näköinen.\n\n-- Olen kyllä kiinnittänyt huomioni tämän joen veteen. Se ei ole iholle\nterveellistä. Olithan itsekin oikein näyttökuntoinen siihen aikaan, kun\nnäin sinut suolaisessa, valkoisessa vedessä. En ollut ensiksi tuntea\nsinua nähdessäni sinut tässä kiven kyljessä, tummana ja\nkyttyräselkäisenä ja -- --\n\n-- Persoonallisuudet vältä, pyydän. Vähän tummanvärinen ehkä olen,\nkoska nyt on olevinaan muodikasta olla vähäisen päivettynyt. Mutta tuon\ntoisen kunnianimityksen pyydän saada luovuttaa noille vitkallisille\nkoureille, jotka kansoittavat lammen suolla. Kyttyräselkäinen! Hyi\nhelkkaria, sinä huutijärvellä käymätön! Ja jouluaattona lisäksi.\n-- -- -- Ja ahven ärsytti itsensä niin kiukkuiseksi, että oli vähällä\nahdistaa kaikkien tunnustamaa lammikon hallitsijaa, jota kunnioitettiin\nkoko joessakin usean kilometrin alalla sekä ylöspäin että alaspäin.\n\n-- Nonoh! Rauhoitu, veliseni. Älkäämme kiistelkö, pidetään joulurauha.\nSitäpaitsi tulee pikkuväelle olla hyvänä esimerkkinä tiedossa,\nsivistyksessä ja hyvissä tavoissa. Huomaathan, että ne kaikki seisovat\ntuolla, uteliaasti kuunnellen jokaista sanaamme. Ehdotan, että\nsiirrämme pienet yksityiset suorittamattomat välimme sopivampaan\ntilaisuuteen. Ja sitäpaitsi en tarkoittanut todellakaan mitään pahaa,\nvaikka sanani sattuivat saamaan jossain määrin epäkohteliaan muodon.\nOllaan ystävät taas, kuten karppi sanoo.\n\n-- Anteeksi, tuhat kertaa anteeksi! Tulin itse kiivastuneeksi hitusen.\nEihän minun olisi tarvinnut kiivastua niin vähästä, harhaan menneestä\nsanasta vain, joka ei ollut niin pahasti sanottu kuin se oli\ntarkoitettu. -- Ahven ei ollut vielä aivan unhottanut tuota puhetta\nkyttyrästä, ja sentähden hän käytti kaksimielisiä sanoja, jotka\ntyydyttivät häntä itseään, mutta eivät myöskään olleet omiansa haukia\nsuututtamaan, ne kun soivat oikein kohteliailta. Hän toivoi, että muut\nkunnianarvoiset vieraansa ymmärtäisivät kaksimielisyyden. Muut vieraat\nhymyilivät myöskin ymmärtäväisinä, mutta matikka ja kiiski eivät\nhoksanneet mitään. Hauki itse ei tiennyt oikein, mitä hänen pitäisi\najatella.\n\nAhven, jota ennen oli pidetty tottuneena seuramiehenä ja joka vieläkin\ntahtoi tulla hyvänä isäntänä pidetyksi, kiiruhti nyt poistamaan seuran\najatukset siitä, mitä oli tapahtunut. Hän kääntyi sentähden tarkoin\nharkitulla kohteliaisuudella ja valituin sanoin hauin puoleen,\nmuistuttaen hänen mieleensä, että hän edellisenä jouluaattona oli\nluvannut kertoa jotain monivaiheisesta elämästään. \"Jotain on meidän\nkuitenkin tekeminen ajan kulutteeksi tänä iltana\", sanoi hän, \"ja\nseuraleikit eivät ole enää oikein muodissa. -- Mainitsit kerran jotain\neräästä seikkailusta, joka sinulle sattui matkallasi mereltä tänne\nsydänmaahan.\"\n\n-- Niin, eihän se tapahtunut oikeastaan itse matkalla. Seikkailuni\nsattui järvessä, joka on muutamia kilometriä tästä ylöspäin. Sillä\nkertaa menin näet suoraa tietä koskea ylös järveen asti. Siellä olin\nasuntoa kokonaisen kesän, ennenkuin palasin tänne lammikolle, ja sitten\ntulin jääneeksi tänne pitemmäksi ajaksi. Ehkä tulen jäämään hyvinkin\npitkäksi ajaksi, lisäsi hauki ja näytti aikovan vaipua omiin\najatuksiinsa.\n\n-- Mutta seikkailu, seikkailu, muistutti utelias lahnanpoikanen, joka\noli sattunut erehtymään järvestä ja nyt oleskeli särkien seurassa.\n\n-- Niin, seikkailu. Olipa se vähällä maksaa minulle henkeni ja viedä\nminut pahaan, porisevaan kalakattilaan. Oikeastaan on minun koko\nseikkailusta kiittäminen omaa ajattelemattomuuttani, sillä jo varemmin\nsuolaisessa vedessä asuessani jouduin kerran samanlaatuiseen\nselkkaukseen. Minun olisi siis pitänyt olla varuillani. Mutta kukapa on\njoskus yhdestä ainoasta onnettomuudesta varovaiseksi oppinut?\n\n-- Olin juuri ehtinyt järjestää oloni vähäisen kodikkaiksi oivassa\njärvessä. Olin muutamia harvoja kertoja uinut pitkin rantoja järven\nympäri, missä koivut ja pajupensaat useassa paikassa ojentavat oksiansa\naivan vedenpinnan yli. Semmoiset paikat on täten järjestetty\nvartavasten minun tähteni. Särjet ja salakat tavoittelevat näillä\npaikoilla eläväisiä, jotka putoavat oksista veteen. He eivät ehdi\nkatsoa eteensä, vaan uivat suorastaan suuhuni. Niin, saatte mielellään\nkuulla salaisuuden, peukalopoikaseni. Ennenkuin kesä tulee, olette\nkuitenkin koko jutun unhottaneet ja teette kuten ennenkin. --\nErittäinkin erääseen paikkaan vajonneen puunrungon vieressä olin hyvin\nmieltynyt. Makasin siellä tuntikausia lekotellen ihan rungon varjossa.\nParempaa tähystyspaikkaa ei olisi rakentamallakaan saanut. Eipä itse\ntuo vanha, ilkeäjuoninen kalastajakaan, tiedättehän, hän, jolla on\nhirvittävä monipiikkinen rauta kädessään, olisi tässä paikassa\nmaatessani saanut minua näkyviin.\n\n-- Mukava elämä puunrungon vieressä rupesi kuitenkin ajan kuluessa\ntuntumaan minusta yksitoikkoiselta. Eräänä päivänä juolahti mieleeni\nonneton ajatus tehdä uimaretki järven poikki. Olin tullut ehkä järven\nkeskikohdalle, kun äkisti huomasin järven tulevan matalammaksi. Tässä\npaikassa oli erinomainen särkkä monine sopivine kivineen ja lukuisine\nväestöineen. Päätin heti viipyä täällä muutamia päiviä. Tässä kävi\nmyöskin miellyttävä, virvoittava tuuli, jonka hyvin tunsin suolaisessa\nvedessä asumiseni ajoilta.\n\n-- Tuskin olin vetäytynyt rauhaan ja ruvennut ympäristöä tutkimaan,\nennenkuin näin veneen tulevan ihan läheltä ohitseni. Soutajaa en\ntuntenut, mutta veneen perässä istui tuo pikkuinen, pyöreä kamreeri\nherraskartanosta tästä kosken vierestä. He olivat juuri hävinneet\nnäkösältä, kun huomasin omituisen kiiltävän esineen tulla uiskentelevan\nihan ohitseni. Kala se ei ollut, sen näin kyllä selvästi; mutta mitä se\noikeastaan oli, siitä en voinut mitenkään saada selkoa, aallot kun\nkimaltelivat niin eksyttävästi.\n\n-- Jos nyt olisi ollut tyven päivä, olisin varmastikin voinut erottaa,\nmikä merkillisyys tuo esine todella oli. Ja sitä, mikä nyt tapahtui, ei\nolisi ikinä tapahtunut. Mutta nyt valtasi minut mieletön kiihko oppia\ntarkemmin tuntemaan tuo korea, uiva esine. Syöksyin sen kimppuun ja\niskin hampaani vakavasti sen niskaan. Mutta samassa se teki tuiman\ntempauksen, niin että niskalihakseni natisivat. Karkea rautakoukku,\njoka oli kiiltävään esineeseen kiinnitettynä, oli tarttunut suuhuni,\nonnekseni yläleukaan. Nyt jo tiesin sekä mikä esine oli että myöskin\nmitä minun oli tekeminen. Esine oli uistin, jonka kamreeri oli\nkiinnittänyt lujaan nuoraan ja jota hän kuljetti veneen perässä.\n\n-- Tässä oli taisteleminen henkensä edestä. Aivan helposti hän ei minua\nsaisi. Mutta miten hyvänsä vastustelinkaan, yhä lähemmäksi lähenin\ntuhoatuottavaa venettä. Jo luulin viimeisen hetkeni tulleen, kun viime\ntingassa apumies ilmestyi suunnalta, josta en mitenkään olisi sitä\nvoinut odottaa. Soutaja näki leveän selkäni ja päästi hämmästyksessään\nairot käsistään. Uistinnuoran ilkeä pingotus laimeni hetkeksi. Tietysti\nen heittänyt tilaisuutta käyttämättä, vaan syöksyin eteenpäin siten,\nettä sain pään vedenpinnan yläpuolelle, avasin kitani niin paljon kuin\nleukapielet myönsivät ja heittelin rajusti päätäni -- näin! Ja\nsuurhauki avasi mahtavan kitansa ja viskeli päätään niin, että vesi\nräiskyi korkealle jäiseen kattoon asti. Seuraavassa hetkisessä hän oli\nyksin, aivan yksin kiven vieressä. Monet kuulijoista olivat jo keskellä\nlammikkoa, eikä yksikään ollut sen lähempänä kiveä kuin kuusi tai\nkahdeksan metriä.\n\n-- Vai niin, vai pelästyitte. Noh, joulu ilman pientä joulupilaa ei ole\njoulua. -- Niin, seuraavassa hetkisessä olin yhtä vapaa kuin olen\nnytkin, ja kamreeri kokoili uistimet ja nuorat ja läksi pois.\n\n\nII.\n\nKuulijat rupesivat jälleen lähestymään, mutta noudattivat vielä\njonkunlaista häikäilevää ujoutta esiintymistavassaan ja eleissään.\n\n-- Oi, sanoi suurin taimenista. Messinkiuistin ei ole minulle mikään\nouto laitos. Pitää todellakin olla hauki tullakseen petetyksi noin\nkarkeilla kapineilla. -- Hän ei voinut olla sanomatta hauille paria\npisteliästä sanaa, koska häntä hieman hävetti se, että hänkin oli\nantautunut yleisen pelon valtaan. -- Ellei pulmallisempaan tilanteeseen\ntarvitsisi ikinä joutua, olisi elämä tanssia lummekukkien päällä.\nPahempiin vehkeisiin kuin hauin kertomaan on ennenmainittu kamreeri\ntehnyt itsensä syylliseksi.\n\n-- Makasin viime kesänä eräänä päivänä syvässä kolossa, joka on ihan\nsen paikan alla, missä koski on jyrkin. Olin väijymässä niitä\nmakupaloja, joita vesi tässä paikassa kuljettaa mukanansa. Pari\nkorennoisen toukkaa olin jo korjannut vatsaani, kun äkisti oiva harmaa\nyöperhonen putosi veteen ihan nenäni eteen. Tässä ei ollut aikaa\nmiettimiseen, sillä virta oli jo viedä saaliini mukanaan. Mikä\nsärkihutilus hyvänsä olisi silloin voinut siepata suuhunsa\nherkkupalani. Ryntäsin esiin, tartuin perhoseen kiinni ja olin juuri\nniellä sen, kun kova nykäys esti minut tekemästä näin onnetonta tekoa.\nYhdellä karkauksella olin jo lammikon keskipaikalla. Mutta tästä en\nmitenkään voinut päästä kauemmaksi. Teräsonki oli kavalasti kätkettynä\nperhoseen ja niin kapeaan lankaan kiinnitetty, ettei terävinkään silmä\nolisi voinut sitä erottaa. Langan jännitys oli niin luja ja niin\ntasainen, etteivät mitkään semmoiset tavalliset temput, joita hauki\nkäytti, voineet tulla kysymykseen. Minun oli pakko seurata mukana.\nTultuani lähemmäksi rantaa näin kamreerin pitkällä vavalla ohjaavan\nongen kaikkia liikkeitä. Hänpä oli tuon salakavalan pahuksen veteen\nheittänyt.\n\n-- Hyvät neuvot olivat nyt kalliit. Jo rupesivat voimani pettämään, ja\nminut pakotettiin yhä lähemmäksi rantaa. Mies, joka piti vapaa, oli\npistänyt lipon veteen ja kuljetti minua vasten tahtoani yhä lähemmäksi\ntuota kamalaa kapinetta. Nyt tiesin, että jos annoin johtaa itseni\nsiihen, oli kaikki pelastus mahdoton.\n\n-- Silloin muistui onnekseni mieleeni vanha pohjaan painunut puu\nlähellä rantaa. Panemalla viimeiset voimani liikkeelle onnistui minun\nsyöstä sinne, ja olin juuri ehtinyt kiertää siiman oksan ympäri, kun\nilkeä pingotus uudestaan alkoi tuntua. Nyt jaksoin kuitenkin paljoa\nparemmin kestää pingotuksen ja sittenkuin olin vielä kiertänyt siiman\nmuutamien toistenkin oksien ympäri, taisin jo kaikessa rauhassa ruveta\ntarkastelemaan keskinäistä asemaamme. Siinä seisoi rannalla kamreeri\nkiukkuisena ja punaisena ja piti siimaa tasaisesti pingotettuna. Vapaa\npiti hän nyt molemmin käsin. Nähtävästi hän uskoi minun seisovan\njossain syvänteessä jöröttämässä. En voinut muuta kuin nauraa hänelle,\nniin hullunkuriselta hän näytti. Tosin kirvelsi vähän haavaa, jossa\nonki oli; mutta minä olin nyt joka tapauksessa voittaja ja tajusin\nhyvin, ettei hän enää mitenkään voinut saada minua hirvittävään\nlippoonsa johdetuksi. Olin tarkoin varuillani, ettei hän selviäisi\nerehdyksestään. Siinä hän seisoi kiskomassa, kunnes luulin hänen jo\npyörryksiin pyllähtävän. Hän oli nyt ainakin yhtä lopen väsyksissä kuin\nminäkin hetki sitten, kun taas minä itse puolestani rupesin aika lailla\ntoipumaan ja aloin olla oikein leikillisellä tuulella.\n\n-- Eipä kestänyt monta minuuttia, ennenkuin olin päästänyt itseni\nvapaaksi. Ihan vieressäni oli pohjassa terävä kiviliuska. Enempää ei\ntarvittu kuin että hivelin siimaa muutaman kerran terävään särmään,\nniin olin vapaa. En voinut olla uimatta rantaan saadakseni tarkastaa\nselvemmin vihollistani. Siinä hän seisoi nurmikolla yhä kiskoen. Vapa\nnotkui koukistuneena kuin jousipyssyn kaari. Hyttyset olivat häntä\npistäneet, niin että hänellä oli kasvoissaan ja paljaissa\nkäsivarsissaan suuret kuhmut. Hiki valui. Mutta silmät näyttivät\nahnaammilta kuin koskaan. Silloin uin ihan lähelle. Äkisti hän huomasi\nminut. Hän tunsi minut perhosesta, joka näkyi suupielestä.\nOmanarvontuntoni ja kunnioitukseni tätä arvoisaa seuraa kohtaan estää\nminut mainitsemasta niitä sanoja, mitkä hän lausui.\n\n-- Onki suussani oli muutamia päiviä minulle suurena vaivana. Mutta\nonneksi näkyi ongen kärki suun ulkopuolelta. Minun onnistui eräänä\npäivänä kiinnittää onki puukappaleeseen. Vedin perustimenpalasen suun\nläpi, eikä minulla ole tämän jälkeen ollut mitään haittaa tuosta\narveluttavasta tapaturmanalusta. Mutta vieläkin tulen hyvälle tuulelle\najatellessani, mitkä tepposet siinä tilaisuudessa tein tuolle ilkeälle\nmiehelle.\n\nKaikki olivat jännityksellä kuunnelleet taimenen kertomusta. Onki oli\nheille kaikille tunnettu. Pienin salakkakin selitti, että vaarallisin\nesine, jota kala saattoi katsella, oli kiemurteleva onkiliero. Sillä\naina oli sen sisässä onki. Onneksi ei ollut mitään vaaraa lieron\nvapaaseen päähän kätkettynä. Kaikki olivat sitä mieltä, että tätä päätä\nvoi kukin ilman vaaraa maistella. Mutta kumpiko pää oli tuo vaaraton,\nsiitä ei voitu päästä yksimielisyyteen.\n\nJo oli syntyä arveluttava epäsopu, kun onneksi joku sisäjärven\npoikahaueista, joka oli vähän aikaa vieraillut lammissa ja hänkin\nnoudattanut joulukutsua, esiintyi rauhanhierojana. Hän esitti semmoisen\nvälitysehdotuksen, että sen, joka huoli semmoisista pikkurapseista kuin\nlieroista, pitäisi myöskin alistua vahingonvaaraan, joka oli hyvinkin\npieni, puri sitten oikeasta tai väärästä päästä. Itse oli hän välistä\nvallattomuudesta näykkinyt lieroa, jos se sattui olemaan lihavanlainen,\nmutta aina oli hän huomannut siinä olevan ongen. Eri päitten\nmerkityksestä ei hän koskaan ollut viitsinyt selkoa ottaa. Napsahdutti\nvain pari kertaa leukojaan, niin oli kohta vapaa. Ongenhan saattoi\nsitten tilaisuuden tullen sylkeä suustaan. Ja ellei onnistunutkaan sitä\ntekemään, ruostui se kuitenkin itsestään rikki ja putosi pois.\n\nVakavampien vaarojen alaiseksi täytyi välistä joutua. Muutamana keväänä\noli hän itse kerta joutunut hyvinkin arveluttavaan asemaan.\n\nTorppari, joka asui ihan järven partaalla, oli eräänä päivänä tullut\njärvelle varsin omituinen laitos ruuhessaan. Esine oli tehty sitkeistä\nvalkoisista puusäleistä, ja torppari painoi sen toista päätä\npohjaliejuun, juuri semmoiseen paikkaan, missä oleskeleminen aina oli\nollut suloista. -- Tämä laitos, sanoi hauki, näytti erityisen\nhoukuttelevalta ja luulin ensimmältä, että ukko pelkästä\nhyväntahtoisuudesta oli laittanut minulle pienen kesähuvilan.\nRakennuksessa oli monta huonetta, ja uin toisesta toiseen, kunnes\nvihdoin eksyin niin hullusti, etten mitenkään osannut järveen takaisin.\nVarmaankin olin joutunut katalan väijytyksen uhriksi.\n\n-- Koko päivän olin uudessa asumuksessani, joka ei nyttemmin tuntunut\nollenkaan niin kodikkaalta kuin alussa. Turhaan kihnasin kylkiäni\nvahvoja säleitä vastaan. Näin selvästi järven ja vapauden säleitten\nulkopuolella. Mutta sinne pääseminen oli mahdotonta. -- Olin nyt saanut\nseuraa. Koko poikue sorsanpoikia piipatti samassa huoneessa.\n\nParin nahkiaisen mielestä oli hauki ollut tyhmä, kun oli jäänyt\nvankilaan, jonka seinien lävitse he kesän kuluessa olivat sokkosilla\nollessaan monta kertaa uineet sekä sisään että ulos. Mutta kuullessaan\nmitä seuraa hän oli saanut, rupesivat he nauramaan täyttä kurkkua, niin\nettä irtaantuivat paulasta, johon olivat imeytyneet kiinni. Kun muista\nkaloista ei kukaan näyttänyt huomanneen hauin tilassa mitään\nnaurettavaa, uivat nahkiaiset tiehensä.\n\n-- Miten pääsit pälkähästä? kysyi kiiski, joka oli tiedonhaluinen kala,\nja mielellään tahtoi oppia niiltä, joilla oli ollut enemmän kokemusta\nelämässään kuin hänellä itsellään.\n\n-- Malta mielesi ja pyyhi turpasi. Tulet heti tietämään. -- Se, jolta\nvähimmän olin mitään apua odottanut, tuli minulle pelastukseksi.\nHuomattuani kaikki ponnistukseni turhiksi paneuduin lepäämään. Aamulla\nolivat jo kaikki sorsanpojat kuolleet. Ne olivatkin kaikki ihan pieniä.\nNyt saapui torppari. Kädessään oli hänellä syvä lippo. Kuolleet\nsorsanpojat heitti hän järveen. Hän piti kai niitä liian pieninä kotiin\nvietäviksi. Nyt olisi minulla ollut mainio tilaisuus päästä vapauteen.\nOlisi vain tarvinnut iskeä hampaat hänen sormiinsa, ja hän olisi\nvarmaankin hämmästyksestä riuhtaissut kätensä vedestä niin kiivaasti,\nettä olisi heittänyt minut kauas järveen. Mutta pelästykseni esti minut\ntätä keinoa keksimästä. Painauduin niin lähelle pohjaa kuin pääsin,\ntoivoen voivani tällä tavalla välttää hänen huomiotansa. Tämä ei\nminulle kuitenkaan onnistunut. Sillä kun torppari oli sorsanpojat\npoiminut pois, pisti hän lipponsa juuri siihen koppiloon, missä minä\nolin, ja seuraavassa hetkisessä makasin hänen ruuhensa pohjalla, lippo\nympärilläni.\n\n-- Hyvin tiesin mikä minua odotti, jos neuvokkaisuuteni nyt petti. Niin\npian kuin ukko kääntyi selin minuun, luikertelin näppärästi liposta\nulos: yksi ainoa pyrstön hutkaus, ja olin taasen järvessä. Ukko raappi\nkorvantaustaansa ja koetti varovasti pistää lippoansa alleni. Mutta\nolin vahingosta viisastunut ja uin nopeasti tieheni. Tämän jälkeen uin\nkauas sivulle, niin pian kuin vedessä huomaan tuommoisen monimutkaisen\nharhalinnan. Ne näyttävät houkuttelevilta, mutta ovat hävyttömiä\nlaitoksia, turmioksemme keksittyjä. Hohhoijajaa! Tuon tapahtuman\njälkeen on jo paljon vettä mereen virrannut. -- Poikahauki tahtoi\nesiintyä vanhana ja elämässään muka paljon kokeneena kalana.\n\nVanha lahna, lihava ja vakava, joka todella oli elämänsä aikana monessa\nliemessä keitetty, oli vartavasten joulukutsujen tähden saapunut aina\nsisäjärvestä asti. Hän tahtoi saada tietää kokoontuneitten ajatukset\nmuutamista ihmisten kavalista varusteista, jotka hän katsoi ilkeämmiksi\nkaikkia muita tähän asti mainituita. Kiiltävät messinkiuistimet\neivät olleet koskaan häntä mainittavasti houkutelleet, ja\nongenvavan läheisyyttä karttoi hän kuin ruttoa. Ainoastaan nuoret\ntyperät lahnanpojat olivat ongenvavalla narrattavia. Pikemmin\nanteeksiannettavaa oli, jos kokemattomat kalat yöhämärässä joutuivat\nkiusaukseen nähdessään selkäsiiman lihavat, paksut kastemadot.\n\n-- Kuitenkin, sanoi lahna, jokainen joka antaa itsensä narrata\ntyhjäntoimittajain ilveilyillä, syyttäköön joka tapauksessa osaksi\nitseänsä, jos hänelle käy pahoin. Vastatkoon itse puolestaan: Mutta\nmitä tehdä siihen, kun uitte rauhallisesti vapaassa vedessä ja äkisti\nhuomaatte joutuneenne niin hienoista langoista tehtyyn verkkoon, ettei\nyksikään kalansilmä voi niitä erottaa, ennenkuin on myöhäistä? Tai jos\nviime tingassa ne huomaat ja rupeat uimaan sivulle päästäksesi\nvaarallisesta paikasta pois, huomaat itsesi viimein suljetuksi pussiin,\njosta ei voi mitenkään päästä ulos. Semmoista vilppiä minä sanon\nkatalaksi.\n\nKaikki kokoontuneet näyttivät neuvottomilta. Ainoastaan suurhauki sanoi\nkerta olleensa tuossa jälkimmäisessä pulmallisessa asemassa. Hänellä\noli silloin mahtava joukko turmaveljiä seurassaan, jotka kaikki olivat\nyhtä neuvottomia kuin hän itsekin. Onnekseen hän kuitenkin keksi heikon\npaikan, josta laitosta oli joskus korjattu. Siitä hän tunkeutui ulos.\nKaikki onnettomuuskumppanit tyhmää matikkaa lukuun ottamatta -- tässä\nkaikki katselivat matikkaa -- olivat heti uineet tiehensä, ja hauki oli\nsaanut paljon kiitosta osakseen voimastaan ja neuvokkuudestaan.\n\nLahnan mielestä oli tämä harvinaisen onnellinen sattuma. Useimmissa\ntapauksissa ei ole mikään pelastus mahdollinen, jos kala on kerta\nantanut houkutella itsensä pussiin uimaan. Yksi ainoa kerta, lisäsi\nhän, olen joutunut laitokseen, joka oli miltei vielä hirvittävämpi kuin\npussi, ja silläkin kertaa pelasti minut ainoastaan onnellinen sattuma.\n\n-- Olin monen sadan toverin kanssa asettautunut levolle yöksi\nhoukuttelevan rauhaisaan lahteen. Olin muutamat kerrat kuulevinani\nepäilyttävää loiskivaa ääntä, mutta kun ei mitään näkynyt, pysyimme\nkaikki paikallamme. Äkisti kuulimme tai, oikeammin sanottuna, tunsimme\nmahtavia läiskäyksiä, jotka tuntuivat tulevan lahden molemmilta\nrannoilta. Syöksyimme kaikki lahden suuhun, paha kyllä liian myöhään.\nKulkumme esti verkkomuuri, joka ulottui pohjasta aina veden pintaan\nasti. Ulos pääsemiseen ei ollut vähintäkään mahdollisuutta. Kaikki\nryntäsimme nyt, mielettöminä kauhusta, päinvastaiseen suuntaan\nnähdäksemme, olisiko siellä ehkä mitään pelastusta tarjoavaa aukkoa.\nKaikkialla oli maa edessä. Ryntäsimme uudestaan verkkomuuriin päin.\nMahdotonta. Ei missään vähintäkään pelastumisen mahdollisuutta. Ja nyt\nvasta huomasimme jotain, joka vielä lisäsi kauhuamme. Verkkomuuri ei\nollut enää samassa paikassa, jossa äsken. Se liikkui! Joka hetki\nvähensi sitä vapaata aluetta, mikä meille vielä oli tarjona. Paitsi\nmeitä oli täällä koko joukko muitakin kaloja, ja vesi oli jo niin\nsakeata, että vaivalla taisi nähdä muutaman metrin eteensä. Kaikki\nuivat sekaisin sinne tänne kuvaamattomassa hämmingissä.\n\nJo oli kaikki pelastuksen toivo mennyt, kun verkkomuuri pysähtyi\nhetkiseksi. Se oli tarttunut uponneeseen propsiin. Propsiahan kaikki\nvihaamme, mutta sillä kertaa tuli propsi pelastajaksemme. Kiireesti\nuimme kaikki paikalle, missä löysimme aukon verkkomuurin alta. Tästä\npujahdimme ajatuksen nopeudella kaikki ulos. Aukon kohdalla oli kyllä\nmies veneessä, yrittäen peloittaa meitä takaisin. Mutta me lahnat emme\nantaneet peloittaa itseämme, vaan uimme tiehemme suoraan miehen veneen\nalitse. Seuraavassa tuokiossa olisi se jo ollut myöhäistä. Verkkomuuri\noli luisunut propsin yli. Ainoastaan hauit, ahvenet ja pikkuväki, jotka\neivät olleet kyllin rohkeita lähestymään aukkoa propsin alla, tulivat\nsillä kertaa kalastajien saaliiksi. Sen kaino kylässä saapi,\nkolahduksen korvallensa. Mutta meikäläisillä onkin sydän keskellä\nrintaa.\n\n-- Kerskaa vähemmän, lausui särki, jonka oli pakosta lukeutuminen\npikkuväkeen. Olen itse monta kertaa ollut nuotassa. Tämä on pyydyksen\nnimi. Ei ole mikään helpompaa kuin siitä poismeno, kellä vain on siihen\ntarvittava mielenmaltti, jota tosin en tahdo kieltää edelliseltä\narvoisalta puhujalta. Pelastumisenne kyseenalaisessa tilaisuudessa\nriippui onnellisesta sattumasta, ja kunniaksenne olkoon sanottu, että\nolitte kylläkin nopsatuumaiset sillä kertaa. Mutta onnellisiin\nsattumiin ei ole luottaminen. Ne tapahtuvat ja ne jäävät tapahtumatta.\nLiikkuvaa verkkomuuria ei tarvitse ollenkaan pelätä, vaikka se tosin\ntullessansa peloittavalta näyttää. Minä puolestani päinvastoin uin heti\nesille ja heittäydyn yhdellä ainoalla hypähdyksellä toiselle puolelle.\nEi ole mikään maailmassa helpompaa. Kun ei vain pelkää.\n\nMonet myönsivät särjen olevan oikeassa. Mutta toiset pitivät\nedullisempana pistää kuononsa verkkomuurin alle kuin yrittää hypähtää\nsen yli.\n\nJo oli syntyä kiivas keskustelu. Silloin kuului heikko hönöttävä ääni\nreiästä kiven alta, vaatien puheenvuoroa. Typerä krapu, jota ei oltu\nkutsuttu jouluhuvitukseen, hän kun ei kuulunut kalojen sukuun, katsoi\nkuitenkin olevansa, paikalla asuvana, oikeutettu sydämensä ajatuksen\njulkilausumaan. Aina siitä asti kuin poikahauki kertoi käynnistään\nkatiskassa, oli hän istunut reiässään totinen, mietiskelevä ilme\nkasvoillaan. Lahnan kertomuksesta hän ei ollut sanaakaan kuullut,\nnuottakeskustelusta ei myöskään.\n\nNiin pian kuin kravun onnistui saada läsnäolijat kuulemaan sanojansa,\nselitti hän totisella äänellä, että hänen oikeudentuntonsa kehoitti\nhäntä panemaan vakavan vastalauseensa hauin menettelyä vastaan.\nPoikahauki oli hänen mielestänsä menetellyt epähurskaasti torpparia\nvastaan. Puremaan torpparia sormeen, siihen olisi hauki kyllä ollut\ntäysin oikeutettu. Eipä hän olisi itsekään epäröinyt tämmöisessä\nasemassa nipistää miestä. Mutta nythän hauki oli jo torpparin lipossa.\nLuikertaa liposta pois ja pyrstönhutkauksella vapauttaa itsensä. Ei, ei\nikinä! Hän puolestaan ei ainakaan olisi saattanut mitään sentapaista\ntehdä.\n\nKaikki kalat vastustivat yhteen ääneen krapua. Todellakin, vain krapu,\njoka istuu päivät pitkät mietiskellen kolossaan, voi jotain näin\ntyperää esittää. Hauki oli menetellyt ihan niin kuin kylmäverisen kalan\ntulee ja sopii asemassa, missä moni muu olisi ymmälle joutunut. Hän ei\nollut mikään semmoinen saamaton vetelys kuin krapu, joka nukkui, kun\nhäntä vain syyhytti hännälle vähäisen. -- \"Ryömi takaperin koloosi\ntakaisin\", sanoi ahven, \"äläkä sekaannu toiste niitten keskusteluihin,\njotka tietävät enemmän kuin sinä.\" Epähurskas menettely! Ei, vaan jos\njoku oli tässä tilaisuudessa epähurskaasti menetellyt, niin se oli\njuuri torppari. Asettaa veteen pyydystin, johon joutuu sorsanpoikia!\n\nSuurhauki katsoi tässä tilaisuuden sopivaksi pitää lyhyesti laaditun\nesitelmän oikeuksien ja velvollisuuksien oikeasta suhteesta toisiinsa.\nKaikki kalat hyväksyivät ne yhdeksäntoista kohtaa, joihin esitelmä oli\njaettu ja joitten pääsummana oli, että elleivät kalat käyttäneet\nkaikkia niitä puolustuskeinoja, mitkä olivat heillä tarjona --\nhurskaita tai epähurskaita --, koituisi sekä heille itselleen että\nmyöskin ihmiselle siitä lopulta suurin vahinko. Sillä ennen pitkää\nolisi ihminen pistänyt viimeisenkin kalan pohjattomaan vatsaansa.\n\nEsitelmä näytti kokonansa pitäneen hauin kaikki ajatukset toimessa.\nKaikki nuo yhdeksäntoista kohtaa oli tarkoin mietitty, punnittu ja\nselvästi esitetty. Ei ainoatakaan aukkoa ajatuksenjuoksussa eikä\ntodistusjaksossa. Kaikki kuulijat, paitsi krapua, muodostivat suljetun\npiirin hänen ympärillään.\n\nTarkkaavainen huomaaja olisi kuitenkin voinut panna merkille, että\nsuurhauin silmät omituisella nälkäisellä ilmeellä tarkastelivat\nkuulijakuntaa. Pari kertaa oli hänen katseensa jo tuntijan näköisenä\nluikunut särjen ohi, joka nuottaa niin vähän pelkäsi. Nyt juuri teki\ntämä varomattoman käänteen, ja -- samassa sulkeutuivat suurhauin\nmahtavat torahampaat vahvaan otteeseen hänen kiiltävän ruumiinsa\nympärille. Yksi ainoa pyrstön heilaus, ja suurhauki oli jo saaliineen\nkaukana lammikossa.\n\nHänen saaliinhimoinen luontonsa oli hänet vihdoin pakottanut\njoulurauhaa rikkomaan.\n\nSuuren hämmingin vallitessa ja kaikkien moittiessa suurhauin menettelyä\nhyvästelivät jouluvieraat ja uivat kukin kotiinsa.\n\n\n\n\n\n\n\"PAHA KÄRY\"\n\nSuomalaisen siirtolaisen seikkailuja Etelä-Afrikassa\n\n\n\n\nKävellessäni eräänä kesäiltana rantapuistikossa kohtasin tavattoman\nahavoittuneen miehen. Mies, jolla oli kädessään tavallinen\nsiirtolaismatkalaukku, laski sen maahan ja tervehti sotilaallisella\ntavalla. Kasvojenpiirteet näyttivät tutuilta, mutta missä olin hänet\nennen tavannut, en voinut muistaa.\n\nIstuuduimme viereiselle penkille, ja samassa tajuntaani kuvastuivat\nlyhytkasvuisen koulupojan tavattoman tarmokkaat piirteet. Hän oli\nparikymmentä vuotta sitten ollut oppilaani koulun alimmalla luokalla ja\npienuudestaan huolimatta ollut rajun luontonsa tähden koko luokan\nkauhuna. Hänen piirteensä eivät hevin unohtuneet kenenkään muistista.\n\nKysyin mieheltä: \"Oletteko 'Paha käry'?\" Hän ponnahti ilosta penkiltä\nhuomatessaan olevansa tunnettu ja että muistin vielä hänen\nkoulunimensäkin. Sanoi paljon muuttuneensa kouluajoistaan eikä\nansaitsevansa enää tuota entistä liikanimeänsä. -- Lyhyellä\nkouluajallaan oli hän ehtinyt muuttaa syntymäpitäjästään, Kyröstä,\nkoulukaupunkiin ja sieltä maalle takaisin, minkätähden leikilläni\nkysyin mieheltä, missä hän oli nykyään kirjoissa.\n\n-- Kapkaupungissa, tuli heti vastaus. Olen tullut muutamaksi viikoksi\nSuomeen katsomaan, elääkö vielä Kyrössäkin ihmisiä vai joko ne ovat\nkaikki muuttaneet Amerikkaan. Minulla pitäisi olla siellä setäkin,\njonka ei taida enää kannattaa kaukaiseen länteen lähteä.\n\nKun miehellä ei näkynyt olevan ketään tuttavaa kaupungissa ja iltajuna\noli jo lähtenyt, käskin hänet illaksi kotiini. Tässä tilaisuudessa\nkertoi hän minulle elämänsä vaiheista seuraavaa:\n\nMuistanette vieläkin, minkä ilkityön tähden minut ajettiin koulusta\npois. Sanokaa tilaisuuden sattuessa rehtoriukolle terveiset ja myös\nkiitokset tuosta karkoituksesta, sillä se oli hyvin ansaittua ja, ellei\nminua olisi silloin karkoitettu, olisin pian luokkatovereistani tehnyt\nsamanlaiset vekkulit kuin olin itsekin.\n\nPaha kyllä jäin silloin tänne kaupunkiin ja jouduin seuraan, joka ei\nollut suinkaan itseäni parempi. Sotaväessä ollessani istuin paljon\n\"putkassa\" ja palveluksesta päästyäni luulin parhaaksi poistua\nkaupungista ja lähteä kotipitäjään takaisin. Siellä tuli minusta pian\nKyrön pahimpia tappelupukareita eikä kestänyt kauaa, ennenkuin minut\najettiin pois joka paikasta, missä nuoret olivat koossa.\n\nSetäni, joka oli talonpoikaisiin oloihin katsoen rikas mies, lupasi\nsilloin minulle 1000 markkaa matkarahaksi ehdolla, että lähtisin pois\nKyröä rumentamasta \"Amerikkaan tai vielä kauemmaksi, jos tietä\nriittää\". Riemulla käytin tarjotun tilaisuuden hyväkseni.\n\nKäydessäni siirtolaiskonttorissa piletinostoa varten lännen kaukaiseen\nonnelaan tapasin erään pietarsaarelaisen. Hän osti piletin\nKapkaupunkiin ja kehoitti minua matkakumppaniksi. Kapmaan oloja en\ntuntenut vähääkään. Siirtolaisagentti, jolla arvatenkin oli suurempi\nvoitto Kap-\"tiketeistä\" kuin Amerikkaan vievistä, ylisteli Kapmaata\naivan erinomaiseksi, ja heti oli huikenteleva mieleni muutettuun\nmatkasuuntaan valmis. Ilahdutin siis setäukkoa sillä, että tie etelään\nkuului olevan pitempi kuin länteen ja että olin hänen ehdotustaan\nsanasta sanaan noudattanut.\n\nMatka kävi hyvin, ja kaksi kuukautta myöhemmin astuimme maihin\nKapkaupungissa. Matkatoverillani oli tuttavia, jotka olivat työssä\nsisämaan \"miinoissa\", timanttikaivoksissa. Sinne siis lähdettiin\ntyömaata etsimään. Ansiot kuuluivat olevan hyvät, mutta työ raskasta ja\nepäterveellistä.\n\nTyötä saimmekin heti, ja päiväpalkka, punta päivässä vasta-alkajalle,\noli minusta erinomainen. Puolet siitä meni tosin ruokaan ja asuntoon,\nmutta jäännöskään ei ollut, Suomen rahoiksi muutettuna, halveksittava.\nOlin jo ensi iltana joutua tappeluun \"työpaasin\" kanssa, kun minun\ntäytyi riisuutua Aataminpukuiseksi ja vaatteeni suinattiin ja\npudistettiin sen seitsemän kertaa. Mutta kun erään työtoverin\nhousujenlahkeesta samassa tilaisuudessa tipahti pieni timantti,\nymmärsin jo asian olevan niin kuin olla pitää. Sain määräyksen\n\"komppanian storesta\" -- yhtiön kauppapuodista -- hankkia itselleni\ntyötakin, jossa ei ollut vuoria eikä taskuja. Omat housuni sain pitää,\nmutta taskut ja kaulurit niistä leikattiin pois.\n\nTyö kaivoksessa oli likaista. Myös maan päälläkin oli ilma aina, paitsi\nsateella, täynnä erinomaisen hienon hiedan tapaista tomua. Ei\nkestänytkään kauan, ennenkuin sairastuin. Sairaalassa makasin monta\nkuukautta, pitkät ajat tajutonna, ja ilman toverini uskollista\nuhraavaisuutta, joka minulle hankki ylimääräistä hoitoa, olisin\nvarmaankin kuollut. Päästyäni sairaalasta olin niin laihtunut ja\nvoimaton, etten kuukauden aikaan kyennyt minkäänlaiseen työhön.\nToinnuin kuitenkin vähitellen ja jatkoin työtä päiväpalkalla useampia\nvuosia.\n\nSilloin päätti komppania -- timanttiyhtiö --, joka oli juuri avannut\nuuden kaivoksen, panna siinä työn urakalle tottuneimmille ja\nluotettavimmille miehilleen. Yhtiö piti kaikki työkoneet ja -aseet, ja\nmiehet, jotka tekivät työn kaksittain, saivat kolmannen osan\nlöydettyjen timanttien arvosta, kun yhtiö otti kaksi osaa. Timantit\nmyytiin paikalla hiomatta hiomoiden asiamiehille, joten mitään\nvääryyttä ei tarvinnut epäilläkään. Minun ja toverini nimet olivat\nuuden kaivoksen luettelossa, ja me möimme jo samana päivänä\nselkänahkamme yhden vuoden ajaksi. Lyhempiä kontrahteja kuin yhdeksi\nvuodeksi ei tehty.\n\nTyötä teimme kaikki kuin hullut, eikä meistä kukaan ansainnut vähempää\nkuin kolme puntaa päivässä. Mutta myöskin viiden ja kahdeksankin punnan\npäivät eivät olleet aivan harvinaisia. Sedälle olin jo päiväpalkalla\nollessani lähettänyt matkarahat korkoineen takaisin. Sillä vaikka\ntakaisin maksamisesta ei ollutkaan ollut kysymystä, olin kuitenkin aina\nkatsonut nämä rahat lainaksi. Ja nyt rupesi pankkikirjani jo näyttämään\nkoko kauniita numeroita. Myös toverini, jonka kanssa yhä vielä pidin\nyhtä, oli säästäväinen mies. Hänen nimensä oli Jaakko, sielläpäin\nDjäkk. Minäkään en kauan saanut pysyä Juhona, vaan työtoverit tekivät\nminusta Djonn'in. Pankissa kirjoitettiin kirjoihimme Jack ja John,\nmutta lisänimet pantiin kyllä niinkuin olivat passeissa. Minä olin\nainoa suomeapuhuva mies sen miinakomppanian koko alueella, mutta\nruotsiapuhuvia oli kolmattakymmentä. Kielen opin jotenkin pian, mutta\nruotsiapuhuvista, jotka aina keskenään puhuivat omaa kieltänsä, oli\nmonta, jotka eivät osanneet maan kieltä paljon ollenkaan.\n\nKahdestoista urakkakuukausi oli jo menossa, ja oli jo tunnettua, ettei\nyhtiö uusi enää urakkaa, vaan antaa sen sijaan paremman päiväpalkan\nsekä vanhan että uuden kaivoksen miehille. Weil. Eräänä aamuna\nvierähtää ensimmäisellä hakkuiskulla \"mukulakivi\" jalkaini eteen. Otin\nsen käteen ja näytin Jackille. Katselimme arasti vuoroin kiveä vuoroin\ntoisiamme. Tuleeko meistä nyt varkaat? --\n\nKaivoksesta oli jo löydetty useita pienempiä \"mukuloita\", mutta tämä\noli ensimmäinen miljoonakivi. You understand. Ensimmäinen miljoonakivi.\nTavallinen miinatyöläinenkin ymmärsi heti, että kivi oli sekä suurimpia\nettä kauniimpia mitä löydetään. Ympärillämme oli useita työmiehiä. He\neivät olleet vielä mitään huomanneet. Heitin kiven muka kelvottomana\nroskana maahan, mutta potkasin samassa vähän soraa sen päälle.\nJatkoimme työtämme ikäänkuin ei mitään outoa olisi tapahtunut.\n\nPäivällistunnilla menimme kotiin saadaksemme puhua häiritsemättä.\nOlisimme hyvinkin voineet saada löytömme miinasta pois. Niin paljon\ntunsimme jo miinamiehen konsteja. Monta arvokasta timanttia oli jo\nyhtiöltä täten varastettu, ja miinamiehet eivät pitäneet tämäntapaisia\nvarkauksia juuri minään. Pikemmin niitä pidettiin vaarallisena\nurheiluna vain; mutta jos joku olisi toveriltaan vähääkään näpistellyt,\nolisi hän pian ollut työsakista pois potkaistu. Minulla ja kaverillani\noli kuitenkin vanhanaikuinen suomalainen käsityksemme varkaudesta. Ja\nvaikka kiusaus oli suuri, voitimme sen kuitenkin onnellisesti ja\npäätimme jo iltapäivällä ilmoittaa löytömme työnjohtajalle. Olihan\nkaikessa tapauksessa kolmasosa löydöstä kontrahdin mukaan meidän.\n\nHyvänä tukena oli tässä kiusauksessa omalletunnollemme se asia, että\nnoin suuren kiven kauppaaminen olisi meille käynyt jotenkin vaikeaksi.\nOlisimme voineet joutua konnantyöstämme kiinni ja ehkä menettää omankin\nkolmasosamme kiven hinnasta. Viidenkymmenen, jopa sadankin punnan kivet\novat sitävastoin kylläkin helposti myytävissä miinasusille --\njuutalaisille, jotka niistä maksoivat noin kaksi kolmasosaa niiden\ntodellisesta arvosta. Ja varastelevat miehet laskivat, että kaksi\nkolmasosaa on aina enemmän kuin yksi kolmasosa.\n\nPäivällistunnin jälkeen ilmoitin siis päällysmiehelle, että minulla\nolisi isännöitsijälle asiaa ja pyysin päästä hänen puheillensa.\nPäällysmies kuitenkaan ei luvannut esittää pyyntöäni, sanoi vain asiani\nturhaksi, kun hän jo varmasti tiesi, ettei yhdenkään työmiehen\nkontrahtia enää uusita, ja pienempien asiain tähden ei laskettu\nisännöitsijän puheille. Tapahtui kuitenkin niin onnellisesti,\nettä melkein samassa isännöitsijä tuli, kaksi amerikkalaista\nsanomalehden-kirjeenvaihtajaa mukanansa, miinaa seuralaisilleen\nnäyttämään. He kävivät ihan työpaikkamme ohitse, ja minä rohkaisin\nmieltäni, astuin esille ja pyysin saada puhutella häntä. Isännöitsijä,\njoka arvatenkin luuli minulla olevan jotain valittamista, näytti\ntyytymättömältä, ja esimies otti jo minua käsivarresta taluttaaksensa\nminut pois. Olin jo suuttua ja ajattelin itsekseni: jos ovat\ntuommoisia hunsvotteja työmiehille, saakoot itse saman kohtelun! --\nSanomalehtimiehen läsnäolo kuitenkin pelasti minut tulemasta\npettäjäksi. Isännöitsijä nähtävästi samassa huomasi, että asia voisi\nsanomalehdissä saada yhtiölle vähemmän edullisen värin, ja käski minun\nsanoa sanottavani.\n\nOlin pitänyt kiven kädessäni ja laskin sen nyt sanaakaan sanomatta\nisännöitsijän käteen. Nyt ei enää yritetty taluttamaan pois, vaan\nkäskettiin minut ja työkaverini konttoriin, jossa pyydettiin\nistumaankin. Isännöitsijä ja sanomalehtimiehet puhuttelivat\nmeitä hyvän hetken ja vielä saman päivän amerikkalaisissa\niltalehdissä kerrottiin löydöstä. Sama uutinen luettiin sitten maailman\nuseimmissa sanomalehdissä. Luettiinpa se eräässä suomalaisessa\nmaaseutulehdessäkin, joka tuli työtoverilleni. Löytäjäin nimetkin\nmainittiin \"Andersén (skandinav?) och Makkela\".\n\nMiinasudet olivat raivoissaan \"typeryydestämme\". He olisivat kivellämme\nvoineet tehdä erinomaiset kaupat. Olisivat ostaneet jonkun pienen\nkelvottoman miinan osakkeet, sieltä muka löytäneet timanttimme ja\nsitten myyneet osakkeet kymmenkertaisella voitolla. Useat työtoverit\nmyöskin moittivat menettelyämme ja kaikkien enimmän juuri Amerikasta\ntullut mies, joka sanoi meitä hirtehisen \"greenbackiksi\" -- pöllöiksi.\nOli hyvä, että urakkamme päättyi jo viikon perästä, sillä olomme rupesi\nkäymään ahtaaksi.\n\nJack ja minä olimme nyt, Afrikankin oloihin nähden, äveriäitä miehiä ja\nolisimme huoleti voineet palata Suomeen ja elää, kuten tuo muinainen\nrikas mies, joka päivä ilossa herkullisesti.\n\nMutta tämäntapainen elämä ei meitä houkutellut. Sisä-Afrikan äärettömät\navaruudet kiehtoivat vastustamattomalla voimalla mieltämme puoleensa.\nMuutaman kuukauden erämiehen-elämä olisi, niin luulimme, ihanaa\nvirkistystä viiden vuoden voimia kysyvän miinatyön jälkeen. Vähän\ntunsimme erämiehen elämää Afrikassa. Metsästysmatka siellä on kaikkea\nmuuta kuin virkistysmatka.\n\nOppiakseni miten metsästysretki on tässä maassa järjestettävä, ostin\nsiis muutamia afrikalaisten metsästäjäin matkakertomuksia.\nKapkaupungissa löytyy tosin useitakin metsästystoimistoja, jotka\npanevat toimeen metsästysretkiä ja pitävät myöskin kaikista\nvarustuksista huolen, kaikki kalliin rahan edestä tietysti. Well.\nTämmöisen toimiston käsiin emme tahtoneet antautua. Yksi niistä tosin\nteki semmoisetkin välipuheet, että ellei metsästäjää pantu tilaisuuteen\nampumaan ainakin yhtä leijonaa ja kahta tai kolmea antilooppia, meni\nkoko retki toimiston kustannuksella. Mutta silloin täytyi metsästäjien\nmyös kaikessa noudattaa johtajan määräyksiä ja hän määräsi kaikissa\nyksityisseikoissakin matkasuunnan. Metsästäjällä ei ollut siis mitään\nmuuta tehtävää kuin ampua silloin, kun johtaja katsoi hänen olevan\nosuvissa. Ellei hän ampunut tai jos hän ampui syrjään, oli toimisto\nkuitenkin puolestaan tehtävänsä kontrahdinmukaisesti täyttänyt. Hänelle\noli annettu ampumistilaisuus.\n\nTämmöinen metsästäminen, jota Kapmaassa pidettiin erinomaisen mukavana,\nei meitä kuitenkaan miellyttänyt. Suomalainen itsepäisyytemme olisi\narvatenkin pian kyllä saattanut meidät riitaantumaan tuommoisen\nitsevaltiaan johtajan kanssa. Meidän oli siis pakko ihan omin päin ja\nomin neuvoin panna matka toimeen.\n\nWell. Hankin siis ensinnäkin metsästyspassit -- ilman semmoista\nei saa enää Afrikassa paljon missään ampua muuta kuin petoeläimiä,\nlintuja, pienempiä antilooppeja ja sentapaista. Passin hinta riippuu\nkokonaan suurempien ammuttavien eläinten määrästä. Tilasin Englannista,\nHolland and Hollandilta, tarvittavat kiväärit. Itselleni otin\nkaksi kaksipiippuista, toisen express, kal. 500, toisen n.s.\nparadox-kiväärin, kal. 12. Jälkimmäinen on oikeastaan haulikko, mutta\non varustettu eräänlaatuisilla hiusrihloilla, mitkä tekevät, että sillä\nvoi ampua 60:n jopa 80:n metrin päähän pyöreitä kuulia melkein yhtä\nsuurella osutarkkuudella kuin luodikollakin. Nämä pyssyt ovat\nerinomaisia Afrikassa, missä metsästäjä juuri ammuttuansa metsälinnun\nseuraavassa tuokiossa ehkä tähtää leijonaa. -- Toverini tilasi samalta\nmestarilta repeteerikiväärin, kal. 500, ja sileäksi poratun\nkaksipiippuisen, kal. 12. Katsoimme edulliseksi voida käyttää samoja\npatruuneja. Kapkaupungista ostimme lisäksi tusinan sniderkiväärejä.\nHottentotit käyttävät mielellään näitä vanhanaikuisia, suurreikäisiä\nsotilaskiväärejä.\n\nKun kiväärimme, joihin olimme tilanneet runsaasti varaosia, kolmen\nkuukauden perästä saapuivat, oli matkavalmistukset suurimmaksi osaksi\nsuoritettu. Itse olimme ne tarkoin valvoneet. Viimeisellä\nrautatieasemalla odottivat meitä kahdet härkävaunut, ja kovalla\nrankkasateella aloitettiin matka. Palveluksessamme oli kuusi\nhottentottia ja yksi eurooppalainen. Hän kuitenkin karkasi jo viikon\nperästä ja sen koommin en ole häntä nähnyt enempää kuin sitä\nsniderkivääriä, minkä hän otti mukaansa matkalleen. Pääsimme hänestä\nmielestäni hyvällä kaupalla, sillä hän olisi yhtä hyvin voinut varastaa\n120:n punnan Holland and Holland-kiväärini kuin yhden punnan maksavan\nsniderkiväärin. Mutta hän valitsi jälkimmäisen, sillä edelliseen\nkuuluvat patruunat säilytettiin lukitussa laatikossa. Mitään hyötyä\nmiehestä meillä ei ollut. Huonoin hottentottiboymme teki enemmän hyötyä\nkuin hän.\n\nMeillä oli kuuden viikon vaivalloinen matka edessämme, ennenkuin\nsaavuimme sen virran rannalle, missä varsinainen erämaa alkoi. Joka ei\nole tämmöistä matkaa tehnyt, ei voi aavistaa sen hankaluuksia.\nHottentotit ovat kevytmielisintä väkeä maailmassa. Ellei tarkoin valvo\njokaista heidän tointaan, tehdään kaikki, tärkeimmätkin toimet, joista\nelämä ja kuolema riippuvat, hutiloimalla. Niin kauan vain kuin\nnahkaansa kirvelee, täyttävät he herransa käskyt, ja jos isännän silmä\nhetkeksikään väsähtää, istuutuvat he pakisemaan ja laiskottelemaan.\nMutta jos he kerta tarmolla ryhtyvät tehtäväänsä, saavat he lyhyessä\najassa uskomattoman paljon aikaan, edellytettynä, että työ on\nsemmoista, johon he ovat tottuneet, kuten esimerkiksi juuri\nleiritehtävät. Härkävaunujen ajossa ei mikään eurooppalainen voi\nhottentottia korvata. Erehtymättömällä varmuudella tapaa hänen pitkän\nruoskansa letka laiskoittelevan härän, oli tämä sitten vaikka\nensimmäisenä valjakossa. Härkäruoskan varsi on seitsemän metrin\npituinen bambuvapa, letka on toista metriä pitempi.\n\nHärkävaunujen varustukseen kuuluu toinenkin opetuksen välikappale. Sen\nnimi on \"Schambok\". Se tehdään joko valkoisen sarvikuonon tai\nvirtahevon nahasta. Pituus on noin kaksi metriä, kädensija on runsaasti\nkolmen senttimetrin paksuinen, ja esine hoikkenee vähitellen kärkeen\npäin. Se on notkea ja erinomaisen sitkeä, ja vastahakoisimmankin härän\non pakko totella sen omistajaa. Niin kauan kuin se riippuu vaunujen\nulkopuolella, ovat hottentotitkin nöyriä, mutta niin pian kuin sitä ei\nnäy, on se myös unhotettu. Jos tätä erinomaista maisteria olisi\nkäytetty minun kouluaikanani, olisin nyt arvatenkin joku velkataakan\npainama, nälistynyt virkamies jossain Suomen kolkassa enkä omistaisi\nainoatakaan timanttimiinan osaketta Afrikassa.\n\nPieniä vahinkoja lukuunottamatta olimme päässeet eräalueen rajalle.\nTässä tapahtui ensimmäinen suurempi vahinko. Toisten vaunujen etuakseli\nsärkyi pahassa kivikossa. Tuommoisen tukevan puuakselin korjaaminen ei\nkäy päinsä, vaan se on tehtävä uudesta. Pojat löysivät kylläkin pian\ntarkoitukseen sopivan, riittävän sitkeän puun, mutta korjaustyöhön he\neivät kyenneet: se oli meidän itse tehtävä, jos mielimme jatkaa\nmatkaamme. Voimiamme emme säästäneet; kuitenkin meni työhön kaksi\npäivää, jonka ajan pojat saivat mielensä mukaan laiskotella. Jos heillä\nolisi vain näinä päivinä ollut metsänriistaa, olisivat he mielellään\nvaikka joka viikko ajaneet yhden akselin poikki.\n\nVetojuhdille olivat nämä lepopäivät hyvinkin tarpeellisia.\nRautatieasemalta lähtiessämme oli meillä ollut 24 härkää, mutta tiellä\nolin ostanut neljä lisää, mikä meille oli hyvin tarpeellista, sillä\nviikko sitten olimme jättäneet viimeiset vaununjäljet emmekä paljon\ntienneet, minkälaatuiset seudut meillä nyt oli edessämme. Pahimmat\nesteet olivat kaalamot. Joskus oli tarpeellista panna kaikki miehet\nkahdeksikin päiväksi työhön, ennenkuin rantatöyrät saatiin niin paljon\ntasoitetuiksi, että vaunut pääsivät yli.\n\nMeillä olikin juuri nyt kaalamo edessämme, jonka yli emme uskaltaneet\nyrittää vikaantuneilla ajopeleillämme, jotka tasaisella maalla vielä\nehkä olisivat kestäneet jonkun ajan. Pojille olimme luvanneet, niin\npian kuin vaunut saataisiin onnellisesti yli kuljetetuiksi, ryhtyä\n\"lihanhankintaan\". Kaikille afrikkalaisille on metsästäminen\n\"lihanhankintaa\". Sekä neekerit että hottentotit ahmivat sitä\nuskomattomat määrät, kun vain tilaisuus tarjoutuu.\n\nOnnella pääsimme virran yli, jonka toisella puolella oli suuri\nruohoaavikko. Seuraavana päivänä emme olisi enää päässeet. Kova sade\npaisutti virran useaksi päiväksi äyräittensä yli. Tullessaan\nafrikanmatkalla virralle yrittää matkustaja aina, jos suinkin\nmahdollista, samana päivänä päästä yli. Moni, joka ei ole tätä sääntöä\nnoudattanut, on saanut odottaa viikkomääriä, ennenkuin on päässyt\nmatkaansa jatkamaan.\n\nHuonosti onnistui minulle ensimmäinen metsästyspäiväni. Olin\nsotapalveluksessa ensiluokan ampuja, mutta opin pian, että ampuminen\nAfrikan aavikoilla vaatii ihan toista taitoa kuin ampumaradalla\npamauttaminen, missä kaikki on edeltäpäin hyvin tuttua.\n\nLäksimme liikkeelle juuri auringon noustessa. Riistaa ei puuttunut,\nmutta osuville pääseminen oli minulle, tottumattomalle, kovin vaikeaa.\nOmien vaunujeni ajajalle, joka oli ennen palvelijana seurannut erästä\nenglantilaista suurmetsästäjää, olin uskonut sniderkiväärin, jota hän\nosasi käyttää paremmin kuin hottentotit yleensä. Mies totteli\nRomulus-nimeä, jonka hän nähtävällä ylpeydellä ilmoitti saaneensa\nenglantilaiselta isännältään, mr Whitefoot'ilta.\n\nHän sanoi tämän nimen ennustavan omistajalleen suurta tulevaisuutta.\nKaksoisveljensä Remus ajoi Jackin vaunuja. Romulus tuli kokemuksellaan\nolemaan minulle suureksi hyödyksi, jota paitsi hän oli ainoa\npalvelijoistamme, joka ei pelännyt Afrikan vaarallisimpiakaan eläimiä.\n\nJack ei tahtonut seurata minua ensimmäisenä metsästyspäivänä, vaan\nläksi jalkaisin metsän reunaa pitkin ampumaan lintuja. Menin siis yksin\nRomuluksen kanssa. Romulus ehdotti, että ratsastaisimme ensin eräälle\npienelle puuryhmälle noin pari kilometriä aavikon reunalta. Tämmöisiä\npieniä metsiköntapaisia oli siellä täällä aavikolla kuin saaria\njärvessä.\n\nPuuryhmälle tultuamme sidoimme hevoset ja läksimme puitten suojaamina\njalkaisin ympäri tuota pientä metsikköä, koko ajan huolellisesti\ntarkaten ympäristöä. Nyt sattui minulle, kuten monesti käy\nvasta-alkajalle, että sain aivan erinomaisen tilaisuuden ampumiseen.\nTuskin viidenkymmenen askeleen etäisyydestä hypähti ruohikosta kaksi\nsuurta antilooppia. Olin jo silloin omasta mielestäni jotenkin nopsa\nlennosta-ampuja. Mutta näitten suurten eläinten äkkiarvaamaton\nilmestyminen pani pääni niin pyörälle, etten ollut valmis ampumaan\nennenkuin eläimet olivat jo lähes sadan askeleen päässä. Ammuin\nkummallakin piipulla sivu! -- Romulus katsoi kummastuneena minuun. Hän\nluuli nähtävästi kaikkien eurooppalaisten ampuvan yhtä hyvin kuin mr\nWhitefoot. En voinut itsellenikään millään muulla selittää tuota\nsuututtavaa kaksoisharhaa kuin sillä, että aurinko, joka oli vielä\nmatalalla, loisti minua ihan silmiin.\n\nNoin viisi kilometriä etäämmällä näkyi aavikolla paljon antilooppeja.\nNe olivat kaikki hartebestia. Mitään muuta suojaa ei ollut kuin pieni\nkummuntapainen. Mutta kun useita eläimiä oli meidänkin puolellamme\nkumpua, oli luultavaa, että nämä paetessaan houkuttelisivat toverinsa\nkummun toiseltakin puolelta mukaansa. Päätin kuitenkin yrittää. Niin\nkävi kuin olin pelännyt. Mutta paetessaan kummun yli peloittivat ne\nvuorostaan hyvin pienen gasellin, joka ei seurannut niitä, vaan pakeni\nvinosti meihin päin. Heitin ohjakset Romulukselle ja hyppäsin hevosen\nselästä. Väli oli ehkä vähäsen toista sataa askelta, mutta laukaus\nkuitenkin vaikea, eläin kun ei juossut suoraan ohitse, vaan nyt vinosti\npoispäin. Ammuin kuitenkin, ja gaselli syöksyi kuin salaman tapaamana\nmaahan. Se teki kuperkeikan ihan kuin juoksusta ammuttu jänis.\nExpresskuula oli sattunut vasempaan takareiteen ja tullut ulos oikean\nlavan kohdalta. Avasimme gasellin ja veimme sen siimeksiseen paikkaan\näskenmainitussa puuryhmässä, missä se ripustettiin puuhun. Pojat toivat\nsen illalla leiriin, ja seuraavan päivän päivällisaikana oli se jo\nloppuun syöty. Gasellin ampuminen kohotti osakkeitani Romuluksen\nsilmissä jo koko paljon.\n\nPäivällisen söimme samassa pienessä puistikossa ja illemmällä yritin\nvielä useita kertoja päästä jonkun antiloopin osuville, mikä ei\nkuitenkaan onnistunut. Ensimmäinen varsinainen metsästyspäiväni\nAfrikassa päättyi siis kaksoisharhaan ja yhteen pieneen gaselliin.\n\nJack oli tyytyväinen päiväänsä. Hän oli ampunut useita lintuja ja\nvillikissan, jonka nahkaa hän juuri tullessani paraikaa valmisteli.\n\nViikoksi jäimme samalle leiripaikalle. Sillä aikaa onnistui minun ampua\ngnuu-antilooppi ja kaksi roipukkia, joten meillä oli lihaa enemmän kuin\ntarpeen. Hukkaan ei mennyt kuitenkaan mikään, sillä läheisestä\nneekerikylästä tulivat joka ilta miehet pyytämään lihaa. Jack, joka oli\nampunut metsäsian, antoi sen neekereille jäähyväislahjaksi.\n\nNeekerien neuvosta siirryimme nyt kolmen päivän matkan vähäiselle\njärven- eli lammintapaiselle, jonka ympäristössä piti olla hyvää\nmetsästysmaata. Tulimme viipymään siellä pitemmän ajan kuin ensin\nolimme ajatelleet.\n\nLampi ei ollut iso eikä syväkään. Mutta kun se oli ympäristön ainoa\nvesipaikka, tuli sinne öisin paljon eläimiä janoansa sammuttamaan. Sitä\npaitsi oli sillä se suuri etevämmyys, että sen vesi oli lähdevettä,\njota pulppusi korkean kallion alta. Itse lampea sotkivat yön aikana\njuovat eläimet pahanpäiväisesti, mutta kallion alta tuleva vesi oli\naina yhtä puhdasta ja raitista. -- Kun paikka ensi katsannolta ei\nnäyttänyt lupaavalta, teimme vain tavallisen yöleirin, mutta jo\nseuraavana päivänä varustimme leirin pitemmän olon varalle. Jack, joka\nei ollut vielä ampunut yhtään suurempaa eläintä, kaivatti itselleen\nlammin syrjään vahtikuopan, jossa hän päätti viettää yönsä. Kuu nousi\nvasta kahden aikana. Kolmen aikana heräsin laukauksesta, ja vähää ennen\nauringonnousua kuului kolme laukausta perätysten. Ymmärsin, ettei Jack\nollut yötään turhaan valvonut.\n\nJuotuani kahvini, joka Afrikassa kuten Lapissakin on jokaisen\nmatkustajan aamujuomana, menin lammille. Jack nukkui kuopassaan makeata\nunta. Kolme metriä hänestä makasi eland-antilooppi -- eland on suurin\nAfrikan kaikista antiloopeista, suurempi kuin härkä -- ja itse\nlammikossa puhvelihärkä. Kiiruhdin takaisin leiriin viemään sanaa\npalvelijoillemme, jotka suuret teurastajapuukot kädessään törmäsivät\npaikalle. Puhvelin vetäminen vedestä oli raskasta työtä. Pelkäsin, että\npaljon hyvää lihaa menisi hukkaan. Turha pelko. Puolipäivän aikana oli\njo kolmattakymmetä neekeriä paikalla. Afrikan neekerit ovat kuin\nkorppikotkat. Missä joku suurempi eläin on asutuissa seuduissa\nkaadettu, ei kestä kauan ennenkuin parvi niitä on paikalla, vaikka\naikaisemmin ei ole ainoatakaan saapuvilla näkynyt.\n\nNämä neekerit eivät olleet samasta kylästä, jonka läheisyydessä\nedellinen leirimme oli ollut, vaan toisesta, lähempänä olevasta. Kaksi\ntuntia myöhemmin riippui Jackin puhveli ohuina suikaleina pensaitten\noksilla kuivamassa. Antiloopin, jonka liha on hienompaa, pidimme leirin\ntarpeeksi. On onni, että matkustaja Afrikassa on usein tilaisuudessa\nuudistamaan suolavarastonsa, ettei hänen tarvitse aivan suuria määriä\ntätä tarpeellista tavaraa kuljettaa mukanansa. Suola on kaikkialla\nAfrikassa käypä vaihtokauppatavara, ja välistä näkee teillä kymmeniä\nmiehiä, kukin kantaen suolakuormaa päänsä päällä. Suola on tuotu\njostakin suolakuopasta. Näitä suolakuoppia -- saltpans -- löytyy\nAfrikassa muutamin seuduin laajoilla aloilla.\n\nJack oli ollut pakotettu ampumaan puhvelihärkään kolme laukausta,\nennenkuin se oli kaatunut, ja kaikki kolme olivat kuitenkin osuneet\nhyvin. Hän oli hyvästä onnestaan kovin iloinen. Minun täytyy myöntää,\nettä tunsin melkein kateuden kaunaa Jackia kohtaan. Tämä tunne oli\nkuitenkin jo saman päivän iltana kokonaan poistuva. Ja täydellä\nsyylläkin.\n\nLeirimme oli ihan aarniometsän reunalla. Edessämme levisi suuri,\nheikosti aaltomainen ruohoaavikko, jossa kuitenkaan ei nyt näkynyt\nmitään elävää. Päätin sittenkin, kun oli helteisin osa päivästä ohi,\nlähteä käyden pitkin metsän reunaa etsiäkseni jotain ammuttavaa.\nTapahtuu useasti, että vaikka tuommoinen suuri aavikko näyttää ihan\nkuolleelta, siinä tuntia myöhemmin vilisee eläimiä. Jack kehoitti\ninnokkaasti minua ottamaan hänen repeteerikiväärinsä; se tuotti varmaan\nhyvää metsästysonnea, väitti hän. Ennen yön tuloa pitäisi minun\nkuitenkin olla kotona, sillä Jack tahtoi nukkua iltapäivän ja yöksi\ntaasen ryömiä kuoppaansa. Otin hänen pyssynsä, enemmän tehdäkseni\nhänelle mieliksi kuin uskoen sen kykyyn loihtia saalista esille.\n\nNäytti kuitenkin siltä kuin toverini tulisi olemaan oikeassa. Sillä en\nollut vielä käynyt viittäsataa metriä, ennenkuin joku eläin ponnahti\npystyyn ruohistosta edessäni. Ammuin heti ja onnella. Eläin oli\nroan-antilooppi, joka on jotenkin harvinainen laji. Laukaus kuului\nleirille, ja viiden minuutin perästä olivat Romulus ja Remus paikalla.\nJätin ammutun eläimen heidän haltuunsa ja jatkoin hiipimistäni pitkin\nmetsänreunaa.\n\nOlin täten kulkenut ehkä kolme kilometriä mitään näkemättä, kun kaukana\nedessäni rupesi häämöttämään joku eläin. Sekin tuntui olevan\nantilooppi, mutta sen laatua en voinut kiikarinkaan avulla saada\nselville. Lähemmäksi tultuani huomasin, että eläin, joka näytti olevan\ntuommoinen laumasta karkoitettu itsekseenolija, syöden vähitellen\nläheni metsän reunaa. Se kulki näet vaaleanviheriäistä ruohojuovaa,\nmissä ruoho näytti mehukkaammalta kuin muualla arolla. Metsänreuna oli\ntässä niin tasainen kuin olisi se ollut viivottimella vedetty, mutta\nnoin pari sataa askelta edessäni lähetti se pienen niemekkeen arolle\npäin. Niemekkeeltä kohotti yksi ainoa jättiläispuu latvustaan taivasta\nkohti, ja muutamat pensaat näyttivät tarjoovan hyvän väijymiskätkön.\nJos minun onnistuisi huomaamatta hiipiä tähän paikkaan ja antilooppi\njatkaisi nykyistä suuntaansa, tulisin olemaan osuvissa.\n\nEläin oli kuitenkin jo niin lähellä, etten uskaltanut kulkea enää\nmetsänreunaa pitkin. Pujahdin onnellisesti pensaitten läpi, jotka\nreunustivat metsää, ja juoksin niin nopeasti kuin taisin määräpaikkaa\nkohti. Niin hiljaa kuin mahdollista hiivin samojen pensaitten taakse,\njotka jo äsken olin väijymispaikakseni katsonut. Pensaat eivät olleet\nkorkeampia kuin että ne suojasivat minua polvistuneena, mutta\nnoustessani tulisi minulla olemaan vapaa näköala. Kaksikymmentä askelta\nvain erotti minut jättiläispuun rungosta.\n\nNopea juoksu oli pannut sydämeni takomaan kuin vasaran. Minun täytyi\nehdottomasti saada levätä muutama minuutti voidakseni ampua. Monta\nminuuttia en voinut kuitenkaan tähän tarkoitukseen saada, sillä jo\nrupesivat illan varjot laskeutumaan etäämpänä arolla ja Afrikka ei\ntunne mitään hämärää. Auringon laskettua on samassa hetkisessä yö.\n\nTässä paikassa oli tosin vielä täysi ampumavalo. Mutta kun huomasin,\nettei se tulisi enää monta minuuttia kestämään, oli minun pakko\nkohottaa vähäisen päätäni katsoakseni arolle päin, vaikkakin sydän\nvielä tykytti pahoin.\n\nSe, mitä nyt näin, ei ollut omiaan sydämentykytystäni rauhoittamaan.\nOlin tullut ennätetyksi. Edessäni, ihan puun juuressa, seisoi\nliikkumatta väijyksissä kaksi muuta eränkävijää, silmät hievahtamatta\nsuunnattuina arolle päin. Tuuma tuuman jälkeen painuin alas paikalleni\npensaan taakse.\n\nMinuutin jälkeen nousin uudestaan pyssy poskella ja sormi liipasimella.\nTähtäsin etumaisempaa kilpailijaani korvan juureen ja koukistin sormea.\n\nPamaus hävisi hirvittävään kiljuntaan, ja kilpailijani, uljas\nkoirasleijona, kepertyi kuolleena paikalle.\n\nRepeteerasin niin nopeasti kuin suinkin uskalsin. Jos tämä toimi\ntapahtuu liian nopeasti, ei koneisto tee tehtäväänsä -- tämä sekä\ntuosta toimesta syntyvä kuuluva kolina on aina tehnyt pikakiväärit\nminulle epämiellyttäviksi. Puun juuressa yhä paikallaan seisova\nnaarasleijona ei tässä tilaisuudessa kuitenkaan näyttänyt vähääkään\nvälittävän minusta ja minun toimistani. Verenhimoinen katseensa\ntuijotti yhä vielä arolle saalistaan, joka ei näkynyt saaneen selville\nmistäpäin pamaus kuului, koska se jäi paikalleen seisomaan. Jo tähtäsin\nkurkunjuurta -- eläin seisoi siten että tämä paikka oli nyt\nhaavoittuvaisin -- mutta samassa kuin laukaus meni, teki leijona\nhypähdyksensä, ja muutamien pitkien harppauksien jälkeen löi se yhdellä\nainoalla käpäläniskulla saaliinsa maahan. Hirvittävä kiljunta ilmoitti\nleijonan voiton.\n\nEtteivät leijonat olleet minua huomanneet, ennenkuin ammuin, oli\nselvää. Mutta ettei naarasleijona heti laukaukseni jälkeen hypähtänyt\nkimppuuni, oli minusta nyt, kun vähän toinnuttuani rupesin\najattelemaan, miten vaarallinen itselleni laukaukseni oli ollut, aivan\nkäsittämätön asia. En voi muulla tavalla tätä selittää kuin että\nsaaliin läheisyys oli sen verenhimoa niin kiihoittanut, että sen\ntajunta oli jokaiseen muuhun vaikutelmaan täysin kykenemätön.\n\nLeijona kiljui vielä useat kerrat saaliinsa vieressä ja rupesi sitten\nlaahaamaan sitä metsään päin. Minusta ja kuolleesta toveristaan se ei\nvieläkään näyttänyt mitään välittävän. Sen ollessa viisikymmentä\naskelta minusta, ammuin, mutta osuin huonosti. Leijona vastasi\nkiljunnalla, joka pani metsän raikumaan, ja syöksyi salaman nopeudella\nminua kohti.\n\nNyt hermoni pettivät. Peto oli jo ihan kohdallani, kun ojensin pyssyn\nja melkein tähtäämättä laukaisin sen avonaiseen, veriseen kitaan.\nLeijona kääntyi sivullepäin ja yski pari kolme kertaa. Luulen, että\nruudinsavu oli täyttänyt sen henkitorven.\n\nTämä muutaman sekunnin vara-aika varmaankin pelasti henkeni. Äsken\nmainitun puun juuresta kasvoi vesa, joka antoi jalalleni tukea, että\nminun onnistui heilauttaa itseni ylempänä olevalle oksalle. Tällä en\nollut kuitenkaan vielä turvattuna, ja leijona teki myöskin samassa\nhyppäyksen minua kohti. Jollain tavalla se takertui kuitenkin tuohon\nvesaan, ja ennenkuin se ehti uudistaa hypähdystä, olin jo turvattuna\nylemmällä oksalla.\n\nPyssy oli minun onnistunut saada mukaani puuhun, mutta tällä välin oli\ntullut melkein pilkkopimeä. Oli näet nousemassa tuommoinen\näkkiarvaamaton rajuilma, joita Afrikassa välistä syntyy muutamassa\nminuutissa. Painostavasta ilmasta ja valon tavattoman nopeasta\nkatoamisesta olisi minun pitänyt huomata, mikä oli tulossa. Mutta\nleijona oli vienyt kaikki ajatukseni, ja sentähden tuo äkkinäinen\npimeys vain lisäsi minussa kauhun tunnetta. Pelkäsin, sen tunnustan\nvieläkin, pelkäsin kauheasti. En voinut tästä pelostani vapautua,\nvaikka aivan hyvin tajusin, ettei minua nyt uhannut mikään suoranainen\nhengenvaara.\n\nLaukaukseni leijonan suuhun oli aikaansaattanut ainoastaan vaarattoman\nlihahaavan; kuula oli lävistänyt niskalihakset ja mennyt niskasta ulos,\nkuten myöhemmin huomattiin. Kuinka arastelemattomia vaarattomille\nhaavoille suuret petoeläimet ovat, huomasin hetken perästä, kun kuulin\nmuserrettujen luitten rausketta. Niska läpiammuttuna ja kuollut toveri\nvieressään ahmi leijona saalistaan! Sen hermosto ei pettänyt!\nLuonnollisen elantotarpeen tyydyttäminen syrjäyttää eläinkunnassa, ja\nvarsinkin petoeläimissä, useimmat muut vietit ja tunteet.\n\nLeijona keskeytti aina välistä ateriansa päästääkseen kauhistuttavan\nkiljunnan. Olen käynyt eläintarhoissa, joissa paitsi muita petoeläimiä\non pidetty kymmeniä leijonia. Se konsertti, jonka nämä antavat, kun\nniiden ruokkimisaika lähenee, on ensikertalaiselle kamala kyllä. Mutta\nsiitä puuttuu oikea kaikupohjansa: yön hiljainen pimeä ja Afrikan\nerämaan painostava yksinäisyys. Tässä oikeaa ympäristöä ei puuttunut.\nVakuutan, että yhden ainoan leijonan kiljunta tässä ympäristössä kuuluu\nmonta vertaa kauhistuttavammalta kuin kokonaisen eläintarhan karjunta,\nkiljunta ja mylvinä.\n\nLeijonan kiljumisen väliajoilla oli aarniometsä niin äänetön, ettei\nkuulunut vähintäkään risausta paitsi jo mainittua, välistä uudistuvaa\nsärkyvän luun rousketta. Ilma oli tavattoman painostava. Olisin\nmielelläni painanut taskulamppuni nappia saadakseni sekunniksi valoa,\nmutta joku epämääräinen tunne pidätti minua. Silmät auki en nähnyt\nkättä edessäni. Mutta jos sekunniksikaan suljin silmät, oli heti\nedessäni äskeinen kuva: koirasleijona seisoen siinä ylpeänä\nmetsänreunassa hurjan rajumielisyyden, itsetietoisen kootun voiman ja\nuhmailevan majesteettiuden kuvana, ja sen takana naaras, jonka\ntultasyöksevistä silmistä loisti peittelemätön luihuus ja hillitsemätön\nverenhimo. Olin uudestaan näkevinäni, miten tuo raivostunut eläin\nyhdellä ainoalla otteella kauhistuttavan kiljunnan säestämänä repäisi\nkaadetun saaliinsa rintakehän auki, pisti vaalean kuononsa sisään ja\nveti sen vertatihkuvana ulos. Kamala kuva, joka oli polttautunut\nsilmäni verkkokalvoon ja yhä uudelleen pani hermostoni värisemään.\nTiesinhän hyvin, että eläin makasi nyt saaliinsa vieressä eikä voinut\nminulle mitään pahaa; mutta tuo aina välistä toistuva kiljunta uudisti\njoka kerta tajuntaani sen hetkisen, kun tuo avonainen verinen kita\nsyöksyi minua kohti. Turhaan yritin poistaa kauheata kuvaa silmistäni.\n\nOlin mielestäni jo istunut kauan tukalassa asemassani. Eikö rupeaisi\naamun enteitä pian näkymään? Pistin taskulampun takin alle ja valaisin\nsekunnin ajan kellon taulua. Olin ollut puussa tasan 20 minuuttia! Kun\nolen joskus lukenut siitä, miten sekunnit kasvavat minuuteiksi ja\nminuutit tunneiksi, olen aina uskonut tuota semmoiseksi kirjaniekkain\nvaleeksi, joilla he kirjojaan koristelevat. Sinä iltana opin parempaa.\nEn ymmärtänyt miten voisin yön kestää, kun kuukin nousisi vasta\naamupuolella yötä.\n\nMelkein heti katsottuani kelloa iski ensimmäinen salama. Sitä seurasi\nsemmoinen ryske, että jo luulin puun, jossa istuin, säpäleiksi\npirstautuneen. Raskaita pisaroita alkoi pudota ja muutaman minuutin\njälkeen satoi kuin korvosta kaatamalla. Risteilevien salamain valossa\nnäin, miten leijona veti saaliinsa lähemmäksi puuta, jossa se oli\njossain määrin sateelta suojattuna. Maaten vatsallaan pää puuhun päin\njatkoi se veristä ateriaansa.\n\nOlin ampunut viisi laukausta. Makasiiniin mahtui kuusi patruunaa;\ntiesin siis että viimeinen patruuna oli patruunapesässä. Kun olin\nmennyt ulos muutamaksi tunniksi vain, en ollut ottanut mukaani useampia\npatruunia kuin ne kuusi, jotka olivat kiväärissä. Minusta oli nyt aika\ntullut viimeisen laukauksen käyttämiseen. Nousin seisomaan, nojasin\npyssyä oksanvekaraan ja tähtäsin, niin hyvin kuin salamain valossa\nosasin selkärankaan lapaluitten kohdalle. Epävakainen valaistus ei\nsallinut mielestäni kyllin varmaa tähtäämistä päähän. Korjasin\ntähtäystä useat kerrat ja kun kirkas salama taasen näytti minulle, että\nleijona makasi paikallaan, annoin laukauksen mennä.\n\nLeijona vastasi hurjalla kiljunnalla, joka kuitenkin melkein hukkui\nsamassa seuraavaan ukkosen jyrinään. Omituisesti kyllä oli ukkosilma\ntyynnyttänyt kapinalliset hermoni, ja laukaistessani pyssyni olin\ntäysin levollinen. Seuraava salama osoitti minulle, että laukaus oli\nosunut hyvin, jos tosin ei ihan niin hyvin kuin olin toivonut. Leijona\nmakasi paikallaan, nyt kuitenkin pää poispäin suunnattuna. Vielä\nseuraavien salamain valossa näin, miten se turhaan yritti poistua\npaikalta. Kuula oli nähtävästi ainoastaan vioittanut selkäydintä\nsärkemättä sitä kuitenkaan täydellisesti. Eläin pyöri ympäri monta\nkertaa, purren ampumahaavan kohtaa. Joka kerta kun sen yritys\nepäonnistui, seurasi suuttunut kiljunta. Se heikkeni kuitenkin joka\nkerralla lakatakseen hetken perästä kokonaan. Myöskin ukkosilma lakkasi\nhetken perästä, taivas selkeni, ja tähtien valossa näin, ettei\nviholliseni liikkunut enää. Heitin sitä kuivalla oksalla: oksa jäi\nleijonan selkään.\n\nNyt astuin turvapaikastani alas. Jäin hetkeksi sähkölampun valossa\nihailemaan saalistani. Molemmat leijonat olivat mahtavan suuria\neläimiä, koiras niin sanottu harjaleijona. Erämaan leijonalla ei ole\nkuitenkaan niin pitkää harjaa kuin eläintarhain asujaimilla. Ainoastaan\nsuurilla aavikoilla elävien leijonain harja joskus riippuu maahan asti.\nMutta \"odota vähäisen\"-pensaitten alueilla kuluttavat okaat sen harjan\nlyhyeksi ja takkuiseksi, mikä ei kuitenkaan mielestäni vähennä sen\nhurjaa ulkomuotoa. Koirasleijona näyttää kuolleenakin ylpeältä erämaan\nkuninkaalta, kun naaras sitävastoin mielestäni kuolleena menettää\nenemmän tuimasta ulkonäöstään.\n\nPuoliyön aikana tulin leiripaikalle ja astuin Jackin vaunuihin, joka\noli lähempänä. Jack tarjosi minulle kuivat alusvaatteet ja vaatimalla\nvaati minua jäämään hänen vaunuihinsa yöksi. Kerrottuani hänelle\nseikkailuni ja puhdistettuani pyssyn nukuin väsyneen miehen uneen.\n\nHerätessäni oli Jack jo noussut. Menin omille vaunuilleni etsiäkseni\nitselleni kuivat vaatteet. Arvaapas ihmettelyäni ja säikähdystäni,\nkun vaunut olivat kadonneet! Ainoastaan muutamia lankunpätkiä,\nrattaanpuolia ja muuta romua oli paikalla, missä vaunut olivat olleet.\nJäin sanatonna, lamautuneena seisomaan paikalle. Heräsin siihen, että\nJack löi minua olalle sanoen: \"Kiitä nyt Jumalaa siitä, ettet ollut\neilisiltana kotona!\" Ja todellakin oli henkeni pelastus tapahtunut kuin\nihmeen kautta. Vaunuissani oli kolmatta tuhatta patruunaa ja kolmesataa\nkiloa ruutia, joka oli otettu mukaan vaihtokauppaa varten neekerien\nkanssa.\n\nUkkosilma oli juuri ollut loppumaisillaan, kun vielä yksi ankara salama\noli iskenyt, ja minun vaunuihini. Räjähtänyt ruuti ja patruunat yksin\neivät olisi kaikkea tätä tuhoa kyenneet aikaansaamaan, vaan yhtä suuri\nosa oli kyllä laskettava ukonnuolen tilille. Ilman paine oli ollut niin\nraju, että se oli osaksi irroittanut toisen vaunuteltan paikoiltaan.\nIhmisistä ei ollut kukaan pahasti vahingoittunut.\n\nLäksimme kaikki saalistani noutamaan, ja illalla olivat nahat\nvalmistettuina mitä parhaimmassa kunnossa. Koirasleijonan pääkallo oli\nsäpäleinä, mutta nahka kaikeksi onneksi ei ollut särkynyt. Iloitsin\ntästä paljon, sillä Kapmaallakin pidetään hyvin täytettyä leijonaparia\narvokkaana huonekoristuksena.\n\nMeillä oli nyt yksi rihlapyssy vain, miesten sniderkivääreistä\npuhumatta. Sniderkivääritkin tappavat kyllä Afrikan keskinkertaiset ja\npienemmät eläimet, mutta niitten käyrä kuulanrata tekee ne kelpaaviksi\nvain lyhyillä matkoilla. Tuumittuamme sinne tänne päätimme lopullisesti\nolla matkaa jatkamatta. Jäimme kuitenkin tänne vielä useaksi viikoksi,\nteimme ratsastaen muutamia lyhyempiä matkoja ja palasimme eräretkeemme\njotenkin tyytyväisinä Kapkaupunkiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKertoja katseli kelloaan. Tuntiosoittaja oli jo sivuuttanut\npuoliyönhetken. Mies hyvästeli, kiitteli ja kehoitti minua saapumaan\nseuraavana aamuna junanlähtöajaksi asemalle, jossa hän antaisi minulle\npienen muistolahjan Afrikasta.\n\nAjattelin saavani ehkä neekerinuolen tai jotain sentapaista\nAfrikanmuistoa, joita saksalaiset tehdasmaisesti valmistavat\nKap-markkinoita varten halukkaille matkailijoille myytäviksi. Mutta kun\nminulla ei mitään tämänlaistakaan Afrikka-esinettä ollut, menin aamulla\njunalle. \"Paha käry\" saapui viime tingassa, sai piletin, tuli ulos\nasemasillalle, jossa seisoin, ja kiinnitti takinkäänteeseeni säkenöivän\nkaulustinneulan. Hymyilin hänelle kiitoksen ja huusin leikilläni: \"Kun\npalaatte ensi kerta leijonametsästyksestä, niin paiskatkaa minua\nkirjeellä.\" Juna oli jo silloin liikkeessä, enkä tiedä, kuuliko hän\nsanani vai ei. Hän nyökäytti päätänsä vastaukseksi. Mutta mitään\nkirjettä en ole saanut.\n\nSäkenöivä neula näytti olevan tuommoinen jäljitelty kivi, jonka melkein\njoka siirtolainen palatessaan tuo morsiamelleen tai sisarelleen ja joka\nmaksaa 25 senttiä, parhaimmat 50. Heitin sen kotiintultuani\nkirjoituspöytäni laatikkoon, mihin se hautautui kirjeitten ja\npaperien väliin. Rupesin epäilemään, että \"Paha käry\" ja hänen\nAfrikka-historiansa oli itse samanlainen kuin hänen muistolahjansakin.\nKuitenkin huvitti minua vanhan oppilaan tapaaminen; ja että hänestä oli\ntullut kunnon työmies, sen huomasin selvästi hänen pahkaisista\nkäsistään.\n\n\"Paha käry\" ja hänen kertomuksensa oli jo puoleksi mielestäni\nunohtunut, kun pari vuotta myöhemmin \"Forest and Stream\"-lehdestä luin\npienen palasen, jonka alla oli nimimerkki \"Paha käry\". Toimitus oli\nkirjoitukseen liittänyt seuraavan: \"Ylläolevan eräkertomuksen on meille\nlähettänyt tunnettu afrikalainen suurmetsästäjä John Makkela, joka,\nkuten meille on kerrottu, ensi vuodeksi suunnittelee metsästysretkeä\nKanadaan. Maailman suurin petoeläin, grizzlykarhu, kuuluu kovin\nhoukuttelevan häntä, jolle Afrikan petojen kaataminen näkyy tulleen\nliian jokapäiväiseksi huviksi.\"\n\nTuossa tuokiossa seisoi pieni ahavoittunut mies tarmokkaine\nkasvojenpiirteineen edessäni. Hän ei ollutkaan mikään \"jäljitelty\"\nmies, koska maailmanlehtikin näkyi hänet tuntevan. Muistin hänen\nAfrikka-lahjansa, jonka myös hetkisen etsittyäni löysin. Ehkä sekin\noli arvokas. Menin erään tutun kultasepän luo, joka tutkittuaan kiven\nsanoi sen maksavan kaupassa 160:n tai 180:n markan vaiheille.\nHäpeissäni aiheettomista epäluuloistani ja liian kallisarvoisesta\nAfrikka-lahjastani menin kotiin.\n\n\n\n"]