Hiljaisten miesten laakso

HILJAISTEN MIESTEN LAAKSO

Kirj.

James Oliver Curwood

Tekijän valtuuttamana suomentanut

Aito Kare

Helsingissä, Kustannusliike Minerva Oy, 1923.

Sosialistin Kirjapaino Oy, Turku.

I LUKU.

James Grenfell Kent, kuninkaallisen, luoteisen ratsastavan poliisin kersantti, ei epäröinyt hetkeäkään. Hän tiesi kuolevansa. Hän luotti tinkimättömästi ystäväänsä Cardiganiin, joka oli myöskin hänen lääkärinsä ja Cardigan oli sanonut, että hänen jälelläoleva elämänsä voitiin laskea tunneissa, kenties minuuteissa ja sekunneissa. Tapaus ei ollut tavallinen. Oli yksi mahdollisuus viidestätoista, että hän saattaisi elää kaksi tahi kolme päivää, mutta ei mitään mahdollisuutta, että hän voisi elää kolmea enempää. Mikä hengenveto hyvänsä saattoi olla viimeinen. Niin oli asianlaita sikäli kuin lääketiede ja kirurgia tunsivat tällaisia tapauksia.

Omasta puolestaan ei Kent ollenkaan tuntenut olevansa kuoleva. Hänen näkönsä ja ajatuksensa olivat selvät; hän ei tuntenut mitään tuskia, ainoastaan silloin tällöin kohosi ruumiinlämpö. Hänen äänensä oli silmiinpistävän tyyni ja luonnollinen.

Ensiksi oli hän epäuskoisesti hymyillyt Cardiganin ilmoitukselle. Se, että juopunut puoliverinen oli kaksi viikkoa sitten ampunut hänen rintaansa kuulan, joka oli koskenut aortan juurta ja aiheuttanut aneurismin, ei tuntunut hänestä erittäin levottomuutta herättävältä. "Aorta" ja "aneurismi" merkitsivät hänelle suunnilleen yhtä paljon kuin hänen perichondriuminsa tahi hänen stylomastoidinsa kuluminen. Mutta Kent halusi intohimoisesti selkoa yksityiskohdista, ominaisuus, joka mitä suurimmassa määrässä oli auttanut häntä saamaan sen maineen, että hän oli parhain ihmismetsästäjä koko Luoteispoliisissa. Senvuoksi halusi hän lähempiä tietoja ja hänen lääkäriystävänsä selitti.

Hän sai tietää aortan olevan sydämestä lähtevän päävaltimon ja kun kuula hipaisi sitä, tuli sen ulkoseinä niin heikoksi, että se laajeni pussinmuotoiseksi, aivankuin automobiilin sisäkumi pullistuu ulos päällysrenkaassa olevasta reiästä.

"Ja kun pussi sisälläsi puhkeaa", selitti Cardigan, "niin silloin on loppusi tullut!" Hän näpsäytti sormiaan antaakseen pontta sanoilleen.

Tämän jälkeen pakoitti terve järki Kentin uskomaan ja kun hän nyt oli kuolemastaan varma, niin hän toimi. Hän teki sen sielullisesti täysin terveenä ja tietoisena siitä lamauttavasta iskusta, jonka hän jäähyväisiksi antoi maailmalle tahi ainakin niille, jotka olivat hänet tunteneet ja joiden mielenkiintoa hän oli herättänyt. Se ei estänyt hänen aiettaan. Tuhansia kertoja elämässä oli hän huomannut, että synkkä vakavuus ja naurettavuus olivat toisiaan aivan lähellä, monta kertaa eroitti vain hiuskarva ne toisistaan. Monta kertaa oli hän nähnyt naurun muuttuvan itkuksi ja päinvastoin.

Tilanne, sellaisena kuin hän sen kuolinvuoteeltaan näki, huvitti häntä. Tämä huumori oli sitä lajia, jota kutsutaan hirsipuuhuumoriksi, mutta näinä elämänsä viimeisinä hetkinä osasi hän antaa sille arvon. Hän oli aina pitänyt elämää enemmän tahi vähemmän leikkinä – tosin sangen kovakätisenä, mutta sittenkin leikkinä – oikullisena, omavaltaisena pilana, jota Kohtalo leikki ihmiskunnan kanssa ja tämä viimeinen näytös hänen omasta elämästään, jota sydämen lyönnit juhlallisesti ja vakavasti mittasivat, oli kaikkein karkeinta leikkiä. Häneen kääntyneet hämmästyneet kasvot, kieltäytyminen häntä uskomasta, lakkaamatta häneen tuijottavat silmät, yhteenpuristetut huulet – kaikki tämä muodosti sen, jota hän toisessa tilaisuudessa oli kutsunut elämänsä viimeisen suuren seikkailun kehykseksi.

Kuolema ei häntä peloittanut, eikä saanut hänen ääntään värisemään. Ajatus lakata hengittämästä ei ollut milloinkaan hänen kolmenkymmenenkuuden vuoden pituisen elämänsä aikana kauhistuttanut häntä. Nämä vuodet, jotka hän suureksi osaksi oli viettänyt kehittymättömissä osissa maailmaa, olivat muodostaneet hänelle oman katsantokannan, jonka hän piti yksin koettamatta tyrkyttää sitä muille. Hän luuli, että elämä oli maailmassa kaikkea muuta halpahintaisempi. Kaikella muulla oli rajansa.

Löytyi niin ja niin paljon merta, niin ja niin paljon maata, sen ja sen verran vuorta, sen ja sen verran kenttää, niin ja niin monta neliöjalkaa maata elämistä varten ja sen ja sen verran hautaamista varten. Kaikkea saattoi mitata ja arvioida – mutt'ei elämää. "Jos vain kahdelle ihmiselle annetaan kylliksi aikaa", oli hänellä tapana tuumia, "niin he voivat kansoittaa koko maailman". Siis elämä oli kaikkea muuta huokeampi, sanoi hänen järkensä, ja se olisi kaikista helpoin antaa kun sitä vaadittaisiin.

Tästä selviää, ettei Kent pelännyt, eikä ollut milloinkaan pelännyt kuolemaa. Mutta se ei merkitse sitä, että hän olisi pannut elämälle hiuskarvaakaan vähemmän arvoa kuin viereisessä huoneessa oleva mies, joka pari päivää sitten oli taistellut kuin mieletön ennenkuin hänet saatiin nukutetuksi ja sormi leikatuksi. Ei yksikään ihminen voinut rakastaa elämää enemmän, sillä ei kukaan ollut elänyt sen kanssa niin rinta rintaa vasten kuin hän.

Elämä oli ollut hänelle intohimona, Ollen aina täynnä unelmia ja odotusta, kokonaan riippumattomana siitä kuinka paljon niistä toteutua, oli hän optimisti, joka rakasti aurinkoa, kuuta ja tähtiä, palvoi metsiä ja vuoria, mies, joka oli rakastanut elämää ja taistellut sen puolesta ja kuitenkin oli lopuksi valituksetta valmis luopumaan siitä, kun kohtalo niin tahtoi.

Nojatessaan tyynyihinsä ei hän näyttänyt ollenkaan sellaiselta paholaiselta, jollainen hän ympärilläolijoille oli selittänyt olevansa.

Sairaus ei ollut painanut häneen leimaansa. Pronssinväri hänen laihoilla, terävästi ruskeilla kasvoillaan oli hiukan vaalentunut, mutta yhä olivat ne tuulen, auringon ja leiritulen ahavoittamat. Hänen sinisiä silmiään verhosi lähestyvä kuolema kenties jonkunverran. Häntä ei olisi luullut kolmenkymmenenkuuden vuotiaaksi, vaikka vaaleissa hiuksissa olikin toisella ohimolla harmaa juova – perintö kuolleelta äidiltä. Se, joka näki hänet kun hänen huulensa tyynesti ja lujasti tunnustivat, että hän oli ihmisten myötätunnon ja anteeksiannon ulkopuolella, olisi sanonut, että hänen rikoksensa oli mahdottomuus.

Istuessaan ikkunan ääressä olevassa telttavuoteessaan saattoi hän nähdä kimalluksen suuresta Jäämereen virtaavasta Athabasca-joesta. Oli auringonpaiste ja hän näki alhaalla olevat viileät, tiheät kuusi- ja seetrimetsät, salomaan nousevat ja laskevat kukkula-aallot sekä tunsi ne suloiset tuoksut, joita lempeä tuuli toi noista metsistä, joita hän oli niin monta vuotta rakastanut.

"Ne ovat olleet parhaimmat ystäväni", oli hän sanonut Cardiganille, "ja kun se pieni hauskuus tapahtuu, jonka sinä, ukkoseni, minulle lupasit, niin tahdon lähteä täältä niitä silmäillen."

Senvuoksi oli hänen vuoteensa ikkunan ääressä.

Lähinnä häntä istui Cardigan. Lääkärin kasvoilla näkyi epäily selvemmin kuin kenenkään muun. Kedsty, kuninkaallisen, ratsastavan luoteispoliisin tarkastaja ja N-osaston päällikkö pääintendentin määräämättömäksi ajaksi saaman loman aikana, oli vielä kalpeampi kuin tyttö, jonka nopeat sormet merkitsivät paperille jokaisen huoneessa lausutun sanan. Esikuntakersantti O'Connor istui kuin halvaantuneena. Pieni, sileäksiajeltu katolilainen lähetyssaarnaaja, jonka läsnäoloa Kent oli pyytänyt, istui hiljaa kapeat sormet lujasti yhteenpuristettuina tuumien tätä murhenäytelmää, joka oli yksi niistä monista, jotka salomaa oli hänelle paljastanut. Kaikki olivat olleet Kentin ystäviä, läheisiä ystäviä, lukuunottamatta tyttöä, jonka tarkastaja Kedsty oli tätä tilaisuutta varten hankkinut. Yhdessä pienen lähetyssaarnaajan kanssa oli Kent viettänyt monta iltaa keskustellen tuttavallisesti kaikista niistä omituisuuksista ja salaperäisyyksistä, joita syvissä metsissä ja niistä pohjoiseen olevalla laajalla alueella sattui. Ystävyys O'Connoriin oli saanut alkunsa tiedustelupolulla. Kent ja O'Connor yhdessä olivat vanginneet molemmat eskimomurhaajat Mackenzie-joen suulla ja se seikkailu oli vaatinut neljäntoista kuukauden ajan. Kent rakasti punatukkaista, punahiuksista, lämminsydämistä O'Connoria ja eniten koski häneen nyt se, että tämän ystävyyden täytyi nyt särkyä.

Mutta tarkastaja Kedsty, N-osaston, koko Pohjolan suurimman ja rajuimman osaston päällikkö aiheutti vuoteessa lojuvalle, sydämen räjähdystä odottavalle Kentille aivan erikoisen mielenliikutuksen. Kentin aivojen ajatuskykyä ei kuolinvuode ollut vähentänyt ja Kedsty oli tulostaan asti hämmästyttänyt häntä. N-osaston päällikkö ei ollut tavallinen mies. Hän oli kuusikymmenvuotias, hiukset raudanharmaat, silmät kylmät ja melkein värittömät, niistä sai turhaan etsiä myötätuntoa tahi pelkoa. Milloinkaan ei Kent ollut huomannut hänellä olevan hermoja. Sellainen mies, mies raudasta, tarvittiin pitämään N-osastoa lain rajojen sisäpuolella sen kuusisataakaksikymmentätuhatta neliömailia käsittävällä toiminta-alueella, johon kuului villein Pohjois-Ameriikka. Poliisin oli pidettävä yllä lakia ja järjestystä alueella, joka oli neljätoista kertaa niin suuri kuin Ohion valtio ja Kedsty suoritti tehtävän tavalla, johon vain yksi mies ennen häntä oli pystynyt.

Ja kuitenkin oli Kedsty Kentiä ympäröivistä viidestä miehestä liikutetuin. Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat. Useat kerrat oli Kent huomannut hänen äänensä katkeavan. Kent oli nähnyt hänen tarttuvan tuolin kädensijaan, niin että suonet pullistuivat ikäänkuin halkeaisivat. Tämä oli ensimmäinen kerta kun Kedsty hikoili.

Kahdesti oli tarkastaja kuivannut otsaansa nenäliinalla. Hän ei enää ollut "Minisak" – kallio, kuten cree-intiaanit häntä kutsuivat. Haarniska, jota keihäs ei milloinkaan ollut lävistänyt, näytti pudonneen. Hän oli lakannut olemasta Kedsty, koko poliisikunnan pelätyin inkvisiittori. Hän oli hermostunut ja Kent huomasi kuinka hän ponnisteli voidakseen pitää hermonsa kurissa.

"Luonnollisesti sinä ymmärrät mitä tämä merkitsee osastolle", sanoi hän matalalla, kovalla äänellä. "Se merkitsee –"

"Häpeätä", nyökkäsi Kent. "Tiedän sen. Se merkitsee mustaa tahraa N-osaston kirkkaaseen kilpeen. Mutta sille ei voi mitään. Minä tapoin John Barkleyn. Mies, jonka olette vanginneet ja joka on tuomittu kuolemaan, on syytön. Minä ymmärrän. Osastosta ei ole hauskaa, että kuninkaallisen ratsastavan poliisin kersantti on tavallinen murhaaja –"

"Ei tavallinen murhaaja", keskeytti Kedsty. "Sinun kuvailemasi rikos on suunniteltu – hirveä ja yksityiskohtiaan myöten ennenkuulumaton. Sinä et toiminut pikaisuudesta. Sinä kidutit uhriasi. Se on käsittämätöntä."

"Ja kuitenkin totta", sanoi Kent.

Hän katseli pikakirjoittajattaren notkeita sormia tämän merkitessä muistiin hänen ja Kedstyn sanoja. Auringonsäde valaisi tytön taivutettua päätä ja Kent kiinnitti huomiota hiusten punertavaan kimmellykseen. Sitten siirtyivät hänen silmänsä O'Connoriin ja samalla hetkellä kumartui N-osaston päällikkö niin lähelle, että heidän kasvonsa melkein koskettivat toisiaan ja kuiskasi niin hiljaa, ettei yksikään toisista neljästä voinut sitä kuulla: "Kent – sinä valehtelet!"

"En, se on totta", vastasi Kent.

Kedsty vetäytyi takaisin ja kuivasi jälleen kosteata otsaansa.

"Minä tapoin Barkleyn ja minä tapoin hänet sillä tavoin kuin olin etukäteen suunnitellut", jatkoi Kent. "Tahdoin hänen kärsivän. Sitä vain en voi sanoa miksi minä hänet tapoin. Mutta riittävät syyt minulla oli."

Hän näki tytön värähtävän kun tämä kirjoitti nämä langettavat sanat.

"Ja sinä kieltäydyt tunnustamasta syytä tekoosi?"

"Ehdottomasti – paitsi, että hän oli loukannut minua tavalla, joka ansaitsi kuoleman."

"Ja sinä teet tämän tunnustuksen täysin tietoisena siitä, että olet kuolemaisillasi?"

Kentin huulilla vilahti hymy. Hän katsoi O'Connoriin ja näki sekunnin ajan tämän silmissä kajastuksen entisestä toveruudesta.

"Niin. Tohtori Cardigan on sanonut sen minulle. Muuten olisin antanut vangitun miehen joutua hirteen. Tuo kirottu kuula on vienyt minut turmioon ja pelastanut hänet."

Kedsty kääntyi tyttöön. Seuraavan puolen tunnin aikana tarkistettiin kirjoitus ja Kent piirsi nimensä viimeiselle sivulle. Sitten Kedsty nousi.

"Olemme lopettaneet, hyvät herrat", sanoi hän.

He menivät toinen toisensa jälkeen ovesta ulos, ensimmäisenä tyttö, joka halusi vapautua kidutuksesta, jossa hänen hermonsa olivat olleet. N-osaston päällikkö meni viimeisenä. Cardigan epäröi ikäänkuin olisi tahtonut jäädä, mutta Kedsty antoi hänelle merkin poistua. Kedsty sulki oven ja katsoi juuri silloin taakseen, niin että hänen katseensa kohtasi Kentin. Silmänräpäyksessä sai viimemainittu vaikutteen, jota hän Kedstyn huoneessa ollessa ei ollut saanut. Se oli aivan odottamaton ja vaikutti kuin sähköisku. Tarkastaja lienee nähnyt sen heijastuvan toisen kasvoilla, sillä hän vetäytyi nopeasti pois ja sulki oven. Sinä hetkenä oli Kent nähnyt Kedstyn kasvoilla jotain, joka ei ollut ainoastaan kauhua, vaan olisi sitä toisen miehen kasvoilla kutsuttu peloksi.

Tuntui peloittavalta hymyillä siinä silmänräpäyksessä, mutta sen Kent kuitenkin teki. Vaikea hetki oli ohi. Hän tiesi Kedstyn tällä hetkellä, poliisilakeja noudattaen, antavan kersantti O'Connorille määräyksen vartijan asettamisesta hänen ovensa ulkopuolelle. Se, että hän saattoi millä hetkellä tahansa kuolla, ei tässä merkinnyt mitään, Kedsty seurasi tarkasti kirjoitettua lakia. Suljetun oven takaa kuuli Kent epäselviä ääniä. Sitten kuului häipyviä askeleita. Hän kuuli O'Connorin suurien jalkojen raskaan töminän. Sillä tavoin oli O'Connor aina kulkenut, myöskin tiedustelupolulla.

Ovi avautui jälleen ja isä Layonne, pieni lähetyssaarnaaja, astui sisään. Kent oli tiennyt hänen tekevän niin, sillä isä Layonne ei tuntenut lakia eikä uskontoa, joka olisi voinut eroittaa hänet yhdestäkään salomaan olennosta. Hän tuli takaisin, istuutui Kentin luo, otti tämän toisen käden ja sulki sen omiensa väliin. Ne eivät olleet pehmeät, hyvinhoidetut kädet, jollaiset ovat tavallisia papillisessa säädyssä, vaan ankaran työn kovettamat, mutta silti pehmeät suuresta, inhimillisestä myötätunnosta! Hän oli pitänyt Kentistä eilen, kun tämä seisoi tahrattomana Jumalan ja ihmisten edessä ja hän piti hänestä tänäänkin, kun häntä tahrasi rikos, joka voitiin pestä pois vain hänen elämällään.

"Olen pahoillani, poikani", sanoi isä Layonne. "Olen pahoillani".

Kentin kurkkuun nousi jotakin, jotakin muuta kuin se veri, jota hän oli aamusta asti koettanut kuivata. Hänen sormensa vastasivat pienen lähetyssaarnaajan puristukseen. Sitten osoitti hän kimaltelevaa jokea ja vihreitä metsiä.

"On vaikeata sanoa jäähyväiset kaikelle tälle, isä", sanoi hän. "Mutta jollei teillä ole mitään sitä vastaan, niin olen mieluummin puhumatta siitä. Minä en pelkää. Miksi pitäisi surra sitä, ettei ole pitkää aikaa jälellä? Kun katsoo takaisin, niin tuntuu kuitenkin kuin olisi ollut pieni poika aivan vähän aikaa sitten."

"Aika on mennyt niin nopeasti, hyvin nopeasti".

"Tuntuu melkein siltä kuin olisi se ollut eilen – tahi suunnilleen siten."

Kentin kasvoja valaisi hymy, joka kauan sitten oli voittanut pienen lähetyssaarnaajan sydämen. "Niin, siten katson minä siihen. Luuletteko, että minun kertomukseni vapauttaa Sandy Mac-Friggerin?"

"Kyllä, epäilemättä. Sinun kertomustasi käsitellään kuolinvuoteella tehtynä tunnustuksena."

Pieni lähetyssaarnaaja näytti, aivan toisin kuin Kent, olevan hiukan hermostunut.

"Sinulla on kai yhtä ja toista järjestettävää, poikani. Emmekö puhu nyt siitä?"

"Tarkoitatte –?"

"Ensiksikin omaisiasi. Muistan sinun kerran sanoneen, ettei sinulla ole ketään. Mutta kai ainakin joku on olemassa?"

Kentin kasvot kirkastuivat ja hänen silmänsä välähtivät lystikkäästi. "Niin, tosiaankin", naurahti hän. "Koska te muistutatte minua siitä, niin tahtoisin tehdä jonkunlaisen testamentin. Olen ostanut täältä muutamia maakappaleita. Nyt kun Edmontonista on rautatie ehtinyt jo melkein tänne asti, on maiden arvo kohonnut siitä seitsemästä tahi kahdeksastasadasta, jotka minä niistä annoin, noin kymmeneen tuhanteen. Haluaisin, että myisitte ne ja käyttäisitte rahat työhönne. Antakaa rahoista intiaaneille niin paljon kuin voitte. Ne ovat aina olleet hyviä ystäviäni. Eikä minulla ole suurta vaivaa pistäessäni nimeni paperille sen asian vakuudeksi".

Isä Layonnen silmät loistivat lempeästi. "Jumala sinua siitä siunatkoon, Jimmy", sanoi hän. "Ja minä luulen hänen antavan anteeksi muutakin, jos kokoat rohkeutesi ja pyydät".

"Hän on antanut minulle anteeksi", vastasi Kent katsoen ulos ikkunasta. "Minä tunnen sen. Tiedän sen, isä."

Lähetyssaarnaaja rukoili sydämessään. Hän tiesi ettei Kentin uskonto ollut hänen eikä tyrkyttänyt hänelle niitä uskonnollisia palveluksia, joita muuten olisi tarjonnut.

"Tahtoisin pyytää teiltä suurta palvelusta, isä", sanoi Kent. "Jos minulla on muutamia päiviä jälellä, niin toivoisin, että ne ystävät, joita minulla vielä on, tulisivat luokseni puhelemaan jotain hauskaa. Tahtoisin polttaa piippuani. Olisin mielissäni, jos te tahtoisitte lähettää minulle laatikon sikaareita. Cardiganilla ei voi olla nyt mitään sitä vastaan. Tahdotteko huolehtia siitä? Ja olkaa niin ystävällinen ja työntäkää vuoteeni lähemmäksi ikkunaa ennenkuin menette!"

Hiljaisuuden vallitessa suoritti isä Layonne tämän palveluksen. Ja nyt valtasi hänet vihdoin halu saada kuulla tämän ihmissielun puhuvan ja hän sanoi värisevällä äänellä: "Poikani, sinä olet liikutettu? Kadutko, että tapoit John Barkleyn?"

"Ei, minä en ole yhtään liikutettu. Niin piti tehdä. Olkaa hyvä älkääkä unohtako sikaareita, isä!"

"En, en unohda niitä", sanoi lähetyssaarnaaja kääntyen poispäin.

Kun ovi sulkeutui hänen jälkeensä, tuli Kentin silmiin jälleen lystikäs pilke ja hän naurahti kuivatessaan huuliltaan veritippoja. Hän oli pelannut pelinsä. Ja hauskinta oli, ettei kukaan maailmassa, häntä itseään ja kenties erästä toista lukuunottamatta, saisi ikinä tietää kuinka asian laita oli.

II LUKU.

Kentin ikkunan ulkopuolella oli kevät, pohjolan kevät, ja huolimatta kuoleman otteesta, hengitti hän syvin siemauksin ja kumartui niin pitkälle, että saattoi katseellaan syleillä laajaa aluetta maailmasta, joka vähän aikaa sitten oli ollut hänen.

"Ei ole mikään mies, joka kuolee täällä, silmiensä edessä kaikki tuo", oli Kent sanonut vuosi sitten kun hän ja Cardigan valitsivat paikan sairashuonetta varten.

"Jos joku kuolee kaikkea tätä katsellessa, niin ei hän ole paremman arvoinen, Cardigan", oli hän nauraen sanonut.

Ja nyt oli hän itse juuri tuo mies, joka istui täällä maailman ihanuutta katsellen.

Kentin kurkkuun nousi jotakin, jota hän koetti tukahduttaa, mutta se purkautui hänen huuliltaan matalana huutona, melkein nyyhkytyksenä. Hän kuuli kaukaisen laulun, villin ja vapaan niinkuin itse metsät ja hän olisi tahtonut kumartua ulos ikkunasta huutaakseen viimeisen tervehdyksensä, sillä laivue – eräs kauppakomppanian laivueista, jotka olivat laulaneet laulujaan joella kahdensadanviidenkymmenen vuoden aikana – oli matkalla pohjoiseen ja yhä kauemmaksi pohjoiseen, sata mailia, viisisataa, tuhat ja vielä kerran tuhat mailia ennenkuin viimeinen proomu purkaisi lastinsa.

Tällaisina hetkinä näki hän sielunsa silmillä kirkkaasti ja elävästi kaiken sen, minkä kadottaisi. Huomenna tahi ylihuomenna hän kuolisi, sillaikaa kun laivue jatkaisi matkaansa – jatkaisi suurille Athabascakoskille, taistelisi Kuolemanputouksessa, kulkisi rohkeasti Suuren putouksen kuohuvien laineiden läpi, sivuuttaisi Pirunsuun pyörteet sekä Mustien kallioiden vaaralliset rannat ja niin edelleen Athabascajoen loppuun ja yhä edelleen pitkin Orjajokea ja mahtavaa Mackenzievirtaa. Ja silloin olisi hän, James Kent, kuollut!

Hän oli iloinen kun laivue eteni ja laulavien soutumiesten äänet häipyivät kaukaisuuteen. Metsät palasivat hänen luokseen. Kun ovi avautui ja Cardigan astui sisään, näki hän edessään entisen Kentin.

Cardiganin ääni ja tapa, jolla hän Kentiä tervehti, olivat samat kuin ennenkin. Mutta lääkärin kasvoilla oli ilme, jota hän ei voinut salata. Hän toi Kentin piipun ja tupakkaa sekä asetti ne pöydälle samalla kun painoi päänsä Kentin sydämelle kuunnellakseen "melua" niinkuin hän sitä kutsui.

"Joskus minusta tuntuu kuin voisin kuulla sen itse", sanoi Kent. "Huonompi, vai mitä?"

Cardigan nyökkäsi. "Saattaa olla, että tupakoiminen jouduttaa sitä hieman", sanoi hän. "Mutta jos sitä haluat –"

Kent ojensi kätensä ottaakseen piipun ja tupakkaa. "Kyllä, tämä on sen arvoista. Kiitoksia, vanha veikko!"

Kent pani piippuun ja Cardigan sytytti tulitikun. Ensimäisen kerran kahteen viikkoon tunkeutui savupilvi Kentin huulien välitse.

"Laivue on mennyt pohjoiseen", sanoi hän.

"Vieden tavaroita enimmäkseen Mackenzie Riverille", vastasi Cardigan. "Se on pitkä matka."

"Pohjolan hienoin matka. Kolme vuotta sitten teimme sen O'Connorin kanssa mukanamme Folletten tavarat. Muistatko Folletten – ja Ladonceurin? He pitivät samasta tytöstä ja ollen hyviä ystäviä päättivät ratkaista asian kilpauinnilla läpi Kuolemanputouksen. Se, joka ehtisi ensiksi, saisi tytön. Miten ihmeellisiä asioita sattuukaan, Cardigan! Follette tuli ensiksi, mutta hän oli kuollut. Hänen päänsä oli musertunut kallioihin. Eikä tänäänkään vielä Ladonceur ole tytön kanssa naimisissa, sillä hän sanoo, että Follette voitti ja että tämä kostaisi, jollei hän pelaisi rehellistä peliä. Se on merkillistä –"

Hän keskeytti ja kuunteli. Eteisestä kuului lähestyviä askeleita, joista ei voinut erehtyä.

"O'Connor", sanoi hän.

Cardigan meni ovelle ja avasi sen juuri kun O'Connorin piti koputtaa. Kun ovi jälleen sulkeutui, oli esikuntakersantti huoneessa kahdenkesken Kentin kanssa. Toisessa suuressa kädessään piti hän sikaarilaatikkoa ja toisessa tulipunaista kukkakimppua.

"Isä Layonne pisti nämä käteeni", selitti hän asettaessaan ne pöydälle. "Ja minä – minä – minä menettelen vastoin sääntöjä tullessani kertomaan sinulle jotain, Jimmy. En ikinä ennen ole kutsunut sinua valehtelijaksi, mutta nyt sen teen."

Hän tarttui Kentin molempiin käsiin sellaisella ystävyydellä, joka ei voi kuolla. Kent irvisti, mutta itse tuskakin oli riemua. Hän oli pelännyt, että O'Connor jättäisi hänet nyt niinkuin Kedstykin. Esikuntakersanttia ei liikutus saanut helposti valtaansa, mutta nyt ei hän selvästikään ollut tasapainossaan.

"En tiedä mitä toiset näkivät kun sinä tunnustit, Kent. Kenties minun näköni oli tarkempi, sillä olenhan viettänyt puolitoista vuotta kanssasi tiedustelupolulla. Sinä valehtelit. Mitä tämä kaikki merkitsee, vanha ystävä?"

Kent vaikeroi. "Pitääkö minun uudelleen kertoa kaikki?" sanoi hän.

O'Connor alkoi kulkea edestakaisin lattialla. Kent oli matkoilla ollessa nähnyt hänen kulkevan samalla tavalla kun yllättävät arvoitukset häntä kohtasivat.

"Sinä et ole tappanut John Barkleyta", väitti kersantti itsepintaisesti. "En usko sinun sitä tehneen eikä tarkastaja Kedstykään usko – mutta kummallisinta on –."

"Mikä?"

"Että Kedstyllä on niin kiire toimia sinun tunnustuksesi mukaisesti. En luule sen olevan sopusoinnussa sääntöjen kanssa. Mutta niin hän tekee. Ja nyt minä tahtoisin tietää – en ole milloinkaan halunnut mitään tietää niin mielelläni – tapoitko sinä Barkleyn?"

"O'Connor, jollet sinä usko kuolevan miehen sanoja, niin ei sinulla ole paljon kunnioitusta kuolemaa kohtaan."

"Niin, se on teoria, johon laki uskoo, mutta se ei ole aina inhimillinen. Peijakas vie, mies, teitkö sinä sen?"

"Tein."

O'Connor istuutui ja avasi sikaarilaatikon kynnellään. "Haittaako se sinua, jos minäkin poltan?" kysyi hän. "Tarvitsen sitä. Olen suunniltani kaiken sen odottamattoman johdosta, mitä minulle on tänä aamuna tapahtunut. Saanko kysellä sinulta hieman tuosta tytöstä?"

"Tytöstä?" huudahti Kent istuutuen suorempaan ja tuijottaen O'Connoriin.

Esikuntakersantin silmät olivat suunnatut häneen hellittämättömästi tutkivin katsein. "Niin, minä huomaan, ettet sinä tunne häntä", sanoi hän sytyttäen sikaarin. "En minäkään. En ole nähnyt häntä ikinä ennen. Senvuoksi hämmästytti Kedsty minua. Sanoin, että se oli kummallista. Hän ei uskonut sinua tänäaamuna ja kuitenkin oli hän lopussa. Hän pyysi minua saattamaan itseään kotiin. Sitten hän muutti äkkiä päätöstään ja sanoi, että meidän on mentävä toimistoon. Senvuoksi jouduimme kulkemaan poppelitietä. Siellä se tapahtui. Minä en ole mikään naistenmies, Kent, ja vieköön minut piru, jos voin kuvailla miltä tyttö näytti. Mutta hän seisoi tiellä kymmenen jalan päässä meistä ja minä pysähdyin kuin olisi minua ammuttu. Ja Kedsty pysähtyi myöskin. Kuulinpa hänen oikein vaikeroivan –. En voi sanoa oliko tytöllä vaatteita tahi ei, sillä en ole koskaan nähnyt sellaisia kasvoja ja hiuksia kuin hänellä ja minä tuijotin häneen kuin ukkosen iskemänä. Mutta hän ei näyttänyt kiinnittävän minuun enemmän huomiota kuin tyhjään ilmaan.

"Tyttö katsoi koko ajan suoraan Kedstyyn – ja meni ohi. Hän ei sanonut sanaakaan – huomaa se. Hänen ohi mentyään ajattelin minä, että me seisoimme tiellä kuin kaksi aasia, jotka eivät milloinkaan ennen olleet nähneet kaunista tyttöä. Sanoin ukolle jotain siihen suuntaan, kun –."

O'Connor puri sikaarinsa poikki kumartuessaan vuodetta kohti.

"Kent, voin vannoa, että Kedsty oli valkoinen kuin kalkittu seinä. Hänen kasvoillaan ei ollut veripisaraakaan ja hän tuijotti suoraan eteensä ikäänkuin tyttö yhä seisoisi siinä. Sitten hän sanoi: 'Kersantti, olen unohtanut tärkeän asian. Minun on mentävä puhumaan tohtori Cardiganin kanssa. Valtuutan teidät laskemaan Mac Friggerin heti vapaalle jalalle'."

O'Connor vaikeni ikäänkuin olisi odottanut Kentin vastaväitteitä. Kun ei niitä kuulunut, jatkoi hän:

"Oliko se lain mukaista? Mitä sinä luulet?"

"Ei, ei oikein. Mutta kun sen sanoi hänen asemassaan oleva mies, niin se oli laillista."

"No niin, minä tottelin", murisi kersantti. "Ja olisitpa vain nähnyt Mac Friggerin! Kun ilmoitin hänen olevan vapaan, tuli hän ulos kopista ja hapuili ympärilleen kuin sokea. Hän ei tahtonut mennä kauemmaksi kuin tarkastajan konttoriin ja sanoi haluavansa odottaa Kedstyä siellä."

"Ja Kedsty?"

O'Connor nousi ylös ja alkoi jälleen kulkea edestakaisin. "Seurasi tyttöä!" kuului sitten kuin räjähdys. "Muu ei ole mahdollista. Se, mitä hän Cardiganista sanoi, ei ollut totta. Koko asia ei olisi ollut ollenkaan kummallista, ellei Kedsty olisi ollut kuusikymmen- ja tyttö kaksikymmenvuotias. Tyttö oli siihen kyllin kaunis. Mutta hänen kauneutensa vuoksi ei Kedsty kalvennut. Se on varma! Sanon sinulle, että mies vanheni kymmenessä sekunnissa kymmenen vuotta. Tytön silmissä oli jotain, joka pelästytti häntä pahemmin kuin ladattu pyssy ja niin pian kuin hän oli vilkaissut niihin, oli hänen ensimäinen ajatuksensa Mac Frigger, jonka sinä olit pelastanut joutumasta hirteen. Se on naurettavaa, Kent."

"Niin, se on naurettavaa", yhtyi Kent. "Sitä minä juuri itsekin tuumin, vanha poika. Näetkö, pieni kuula muutti kaiken. Sillä jos en olisi sitä saanut, en luultavasti olisi tunnustanut ja syytön mies olisi hirtetty. Mitä tyttöön tulee –."

Hän kohautti olkapäitään ja koetteli nauraa. "Kenties hän oli tänä aamuna tullut laivueen mukana ja oli yksinkertaisesti vain katselemassa ympärilleen", esitti hän.

"En tiedä", sanoi O'Connor. "Mutta olisitpa nähnyt tytön silmät. Ne olivat orvokinsiniset – mutta niissä leimusi tuli. Voin kuvitella mustien silmien näyttävän siltä, mutt'en sinisten. Ne liekit polttivat Kedstyn suorastaan poroksi. Ja siihen, että hänen mieleensä johtui heti kopissa oleva mies, oli varmasti joku syy, sen tiedän."

"No niin, kun jätät minut jutun ulkopuolelle, niin se käy mielenkiintoisemmaksi", sanoi Kent. "Siis on joku yhteys vaalean tytön ja kopissa –."

"Hän ei ole vaalea enkä minä jätä sinua ulkopuolelle", keskeytti O'Connor. "En koko elämässäni ole nähnyt mitään hänen hiuksiaan mustempaa. Jos olisit kerrankin hänet nähnyt, et häntä eläissäsi unohtaisi. Hän ei ole ikinä ennen ollut Athabasca Landissa tahi sen läheisyydessä. Muuten me olisimme hänestä kuulleet. Luulen hänen tulleen jossain määrätyssä tarkoituksessa ja saavuttaneen sen, kun Kedsty antoi minulle käskyn päästää Mac Frigger vapaaksi."

"Niin, se on luultavaa", sanoi Kent. "Olen aina sanonut sinua osaston parhaaksi vainukoiraksi, Bucky. Mutta en ymmärrä mitä tällä on minun kanssani tekemistä?"

O'Connor hymähti. "Vai niin, etkö ymmärrä? Niin, minä olen kenties liian kiihoittunut. Mutta ensimäisestä hetkestä, kun tarkastaja näki tytön, tuntui minusta, että hänellä oli liian kiire päästää Mac Frigger vapaaksi ja hirttää sinut, Kent."

"Sinä unohdat, ettei minua voida hirttää, Bucky. Cardigan ei ole antanut aikaa minulle kauempaa kuin huomeniltaan, korkeintaan sitä seuraavaan. Näitkö Rossandin laivueen menevän pohjoiseen? Se sai minut ajattelemaan aikaa kolme vuotta sitten!"

O'Connor tarttui jälleen hänen käteensä. Sitten meni hän ovelle.

"Tulen huomenna tervehtimään sinua uudelleen", sanoi hän. "Ja jos saan tytöstä selon, niin kerron sinulle."

Jälleen kääntyi Kent ikkunansa ulkopuolella olevaan maailmaan päin. Mutta tuskin oli O'Connor mennyt ennenkuin hän alkoi muuttua ja huolimatta lujasta päätöksestään olla hermojensa herra, tunsi hän joutuvansa raskaan ja tukahduttavan tunteen valtaan.

Ensi kerran tunnustuksensa jälkeen tuntui Kentistä hirveän yksinäiseltä. Hän ei vieläkään pelännyt kuolemaa, mutta osa hänen filosofiastaan ei pitänytkään paikkaansa. Kun kaikki kävi ympäri, niin yksinään kuoleminen ei ollut hauskaa.

Hän taisteli itsensä kanssa. Hän muisti tohtori Cardiganin sanoneen, että tulisi syvän alakuloisuuden hetkiä; sellaisen vallassa hän nyt oli ja hän koetteli irtautua sen otteesta. Sikaari oli sammunut, mutta hän sytytti sen uudelleen. Hän pakoittautui ajattelemaan, O'Connoria, salaperäistä tyttöä ja Kedstyä. Hän koetti kuvitella kuinka Mac Frigger, jonka hän oli pelastanut hirsipuusta, istui Kedstyn toimistossa odottamassa. Hän koetteli kuvitella sinisilmäistä, mustatukkaista tyttöä, josta O'Connor oli kertonut.

Sill'aikaa olivat taivaalla liikkuvat pilvet kokoontuneet mustaksi, synkäksi pilviröykkiöksi ja nyt puhkesi myrsky.

Sade valui virtana ja samassa silmänräpäyksessä kiiruhti Cardigan sisään sulkemaan ikkunoita. Hän jäi puoleksi tunniksi ja senjälkeen pistäytyi Mercer, toinen hänen nuorista apulaisistaan tuon tuostakin sisään. Myöhään iltapäivällä alkoi kirkastua ja silloin toi isä Layonne paperin, joka Kentin piti allekirjoittaa. Hän viipyi auringonlaskuun saakka, jolloin Mercer toi illallisen.

Tämän ajan ja kello kymmenen välillä huomasi Kent tohtori Cardiganissa toimeliaisuutta, joka ei ollut tavallista. Neljä kertaa hän kuunteli Kentin rintaa, mutta kun tämä teki hänelle mielessään olevan kysymyksen, pudisti Cardigan päätään.

"Ei, et ole huonompi, Kent. En usko tänä yönä tapahtuvan mitään."

Siitä huolimatta oli Kent vakuutettu, että Cardigan oli nyt jollain tavalla levottomampi kuin aikaisemmin päivällä. Se ajatus muuttui vakaumukseksi. Hän arveli Cardiganin tahtovan rauhoittaa häntä ammattivaleella.

Hänellä ei ollut halua nukkua. Yölamppu oli kierretty pieneksi ja ikkuna jälleen avoinna, sillä yö oli kirkas. Hänen pieni kellonsa löi yksitoista kun hän kuuli Cardiganin eteisen toisella puolen olevan oven viimeisen kerran sulkeutuvan. Sitten oli kaikki hiljaista. Hän muutti lähemmäksi ikkunaa voidakseen nojata eteenpäin kumartuessaan ikkunalautaan. Yö ja hän olivat ystäviä. Hän oli keksinyt monia sen salaisuuksista.

Ja hänen ikkunansa ulkopuolella vallitseva yö oli verraton. Myrsky oli puhdistanut ilman ja näytti siltä kuin olisivat kimaltelevat tähdet laskeutuneet lähemmäksi metsää. Kent ei tuntenut enää masentuneisuutta eikä alakuloisuutta. Yhä syvemmin veti hän yöilmaa keuhkoihinsa ja tuntui kuin olisi hän saanut hitaasti uutta voimaa. Hän luuli kuulevansa askeleita. Parin silmänräpäyksen kuluttua ei äänestä enää voinut erehtyä. Joku lähestyi rakennuksen kulmasta hänen ikkunaansa. Hän kumartui yli ikkunanlaudan ja joutui tuijottamaan suoraan O'Connorin kasvoihin.

"Kirotut jalkani!" murisi kersantti. "Nukuitko, Kent?"

"Yhtä valveilla kuin yölinnut", vakuutti Kent.

O'Connor tuli aivan ikkunan luo. "Näin lamppusi ja arvelin sinun olevan valveilla", sanoi hän. "Tahdoin vain varmistua, ettei Cardigan ollut luonasi. Hänen ei tarvitse tietää minun olevan täällä. Ja – kenties on parasta sammuttaa tuli. Kedsty on myöskin valveilla."

Kent ojensi kätensä eikä huonetta valaisseet kuin kuu ja tähdet, joiden valon O'Connorin ikkunan edessä oleva kookas vartalo suureksi osaksi esti huoneeseen tulemasta.

"Rikon lakia tullessani tällä tavoin luoksesi, Kent", sanoi hän. "Mutta tämä on ainoa keino. Jotain on hullusti. Kedsty tahtoo saada minut pois tieltä – senvuoksi, että olin mukana kun hän kohtasi tytön poppelien luona. Minut lähetetään käymään Fort Simpsonissa, kahdentuhannen mailin matkan päässä. Se merkitsee kuutta kuukautta tahi vuotta. Meidän on lähdettävä moottoriveneellä päivänkoittaessa ja tavoitettava Rossandin laivue, niin että minun piti tavata sinut juuri nyt."

"Olen iloinen tulostasi", sanoi Kent lämpimästi. "Ja – hyvä Jumala, miten mielelläni seuraisin sinua, Bucky! Jospa vain rinnassani ei olisi tuota pussia, joka paisuu ja aikoo pian räjähtää –."

"Silloin en lähtisi", keskeytti O'Connor matalalla äänellä. "Jos olisit jalkeilla, Kent, niin paljon jäisi tapahtumatta. Kedsty on muuttunut aamusta alkaen kummalliseksi. Hän ei enää ole sama mies, jonka me tunsimme eilen ja viimeisen kymmenen vuoden aikana. Hän on hermostunut ja minä erehdyn suuresti, jollei hän etsi jotain. Ja hän pelkää minua. Sen tiedän. Fort Simpson on vain veruke, jotta minut saataisiin pois tieltä. Hän koetteli suostutella minua lupaamalla, että minusta vuoden kuluessa tulee tarkastaja. Se tapahtui iltapäivällä, juuri ennen myrskyä. Senjälkeen –."

Hän käänsi kasvonsa hetkeksi kuunvaloon.

"Senjälkeen olen kaikessa hiljaisuudessa etsinyt tyttöä ja Sandy Mac Friggeriä", lisäsi hän. "Ja he ovat kadonneet. Arvelen Mac Friggerin painautuneen metsään. Mutta tyttö, sitä minä en käsitä. Olen kysynyt jok'ikiseltä proomumieheltä. Olen tiedustellut jokaisesta paikasta, missä hän olisi voinut asua tahi syödä ja sain Movien, vanhan jälkienetsijän, tutkimaan läheiset metsät. On uskomatonta, että tyttö olisi voinut kadota niin jäljettömästi. Tosiasia on, ettei ainoakaan sielu Athabasca Landissa ole häntä nähnyt. Mutta minä luulen tietäväni missä hän on."

Kent unohti O'Connorin salaisuuden viehättämänä oman uhkaavan kohtalonsa. Hän alkoi käsittää ja hymyili ihastuksesta ajatellessaan ihmismetsästyksen jännittäväisyyttä.

"Kedsty on vanhapoika eikä edes katso naisiin. Mutta hän haluaa, että kotona olisi hauskannäköistä", sanoi hän.

"Ja hän on rakennuttanut itselleen huvilan kappaleen matkan päähän kaupungista", lisäsi O'Connor.

"Ja huvila on suljettu tahi sen ainakin luullaan olevan –"

"Lukuunottamatta öitä, jolloin Kedsty menee sinne nukkumaan."

O'Connor puristi Kentin kättä. "Jimmy, N-osastossa ei kukaan ole ollut meitä etevämpi. Tyttö piiloitteleikse huvilassa!"

"Niin, mutta miksi?" sanoi Kent. "Eihän hän ole tehnyt mitään rikosta."

O'Connor seisoi hetken vaiti. "Niin, näetkö, se juolahti mieleeni enkä pääse siitä."

Hän sytytti tulitikun ja Kent saattoi nähdä hänen kasvonsa. Niiden päättävissä, kovissa piirteissä oli enemmän kuin epävarmuutta. "Näetkö, kun läksin tänäpäivänä luotasi, menin takaisin poppelien luo", jatkoi O'Connor. "Löysin tytön jalanjäljet. Hänellä oli korkeakantaiset kengät, Kent – sellaiset ranskalaiset kapistukset – ja vakuutan, ettei hänen jalkansa ollut suurempi kuin rintalapsen. Näin missä Kedsty oli tavoittanut hänet. Kedsty palasi takaisin poppelien luo, mutta tyttö meni edelleen metsänreunaan. Siellä kadotin hänen jälkensä. Mutta sitä tietä hän saattoi kenenkään huomaamatta päästä Kedstyn huvilaan. Siellä mahtoi olla vaikea kävellä kaksi tuumaa korkeilla koroilla ja jaloilla, jotka olivat vain puolet kämmeneni suuruudesta. Minä olen ihmetellyt miks'ei hänellä ollut metsäkenkiä tahi mokkasiineja?"

"Siksi, että hän tulee etelästä eikä pohjoisesta", esitti Kent. "Luultavasti Edmontonista."

"Juuri niin. Eikä Kedsty odottanut häntä, vai mitä? Muuten ei tytön näkeminen olisi liikuttanut häntä niin. Siitä hetkestä asti kun Kedsty tytön näki, hän muuttui. Hänen suhtautumisensa sinuun tuli kokonaan toisenlaiseksi. Vaikka hän nyt voisi pelastaa sinut vain pikku sormeaan ojentamalla, ei hän sitä tekisi yksinkertaisesti senvuoksi, että hänellä ehdottomasti täytyy olla joku veruke Mac Friggerin vapaaksi päästämiseen. Tyttö vaati ehdottomasti Mac Friggerin vapaaksi laskemista ja antoi sanoilleen pontta uhkauksella, joka hyydytti veren Kedstyn suonissa. Konstaapeli Dayle sanoi hänen puhelleen toimistossaan Mac Friggerin kanssa puoli tuntia. Koko asia on sangen kummallinen ja kummallisinta kaikesta on tämä odottamaton määräys Fort Simpsoniin."

Kent nojautui tyynyjä vasten. Kuutamossa näyttivät hänen kasvonsa laihoilta ja väsyneiltä.

"Olen väsyttänyt sinut, Jimmy", jatkoi O'Connor käheällä äänellä. "Hyvästi, vanha veikko! Minä – minä." Hän epäröi ja valehteli senjälkeen urhoollisesti: "Minä menen tekemään kierroksen Kedstyn huvilan ympäri. En viivy puolta tuntia kauempaa ja poikkean palatessani tänne. Jos sinä nukut –"

"En minä nuku", sanoi Kent.

O'Connor puristi hänen kättään yhä kovemmin. "Hyvästi, Jimmy!"

"Hyvästi." Ja juuri kun O'Connor katosi pimeyteen, huusi Kent heikolla äänellä hänen jälkeensä: "Minä seuraan sinua pitkälle matkalle, Bucky. Pysy vain omana itsenäsi – aina!"

O'Connorin vastauksena oli nyyhkytys – nyyhkytys, joka pusertui hänen kurkustaan ja oli vähällä tukahduttaa hänet. Eikä hän mennyt Kedstyn huvilalle päin, vaan joelle, sillä hän tiesi Kentin ymmärtäneen hänen valehtelevan ja että he olivat sanoneet toisilleen viimeiset jäähyväiset.

IV LUKU.

O'Connorin mentyä viipyi kauan ennenkuin Kent vihdoin vaipui uneen. Hän nukkui levottomasti. Vihdoin hän heräsi tuntien jonkun painavan rintaansa. Hän avasi silmänsä. Ikkunasta virtasi auringonvalo huoneeseen ja Cardigan seisoi hänen puoleensa kumartuneena kuunnellen kuulotorvella hänen sydäntään.

Kent heräsi levottomista unistaan huolimatta niin rauhallisesti, ettei Cardigan huomannut sitä ennenkuin kohotti päätään. Cardiganin kasvoilla oli jotain, jota hän koetti salata, mutta Kent huomasi sen. Näytti siltä kuin olisi hän viettänyt unettoman yön. Kent ojentautui ja hymyili anteeksipyytävästi. Hän oli nukkunut niin kauan ja –

Hän keskeytti äkkiä tuskasta irvistäen. Jokin kuuma viilsi hänen rintaansa; se oli ikäänkuin puukonisku. Hän avasi huulensa vetääkseen henkeä.

Cardigan koetti näyttää iloiselta. "Olet saanut liiaksi yöilmaa, Kent", selitti hän. "Se menee kyllä ohi – pian."

Kentistä tuntui kuin olisi Cardigan pannut erikoista painoa sanalle "pian", mutta hän ei kysynyt mitään. Hän luuli tietävänsä kaikki ja käsitti kuinka vaikea toisen olisi vastata. Hän pisti kätensä tyynyn alle ja otti kellonsa. Se oli yhdeksän. Cardigan liikkui hermostuneesti, järjesti pöydällä olevia tavaroita ja veti verhot ikkunan eteen. Muutamia silmänräpäyksiä seisoi hän liikkumattomana. Sitten kääntyi hän ympäri ja sanoi:

"Mitä haluat, Kent – pesua ja aamiaista vaiko vieraskäynnin?"

"En ole nälkäinen enkä juuri nyt erikoisesti kaipaa saippuaa ja vettä. Kuka tulee? Isä Layonne vai – Kedsty?"

"Ei kumpainenkaan. Eräs nainen."

"No, sitten minun on parasta peseytyä. Etkö tahdo sanoa, kuka hän on?"

Cardigan pudisti päätään. "En tiedä. En ole milloinkaan nähnyt häntä. Hän tuli aamulla minun ollessani vielä yöpuvussa ja on istunut siitä asti odottamassa. Pyysin häntä tulemaan myöhemmin, mutta hän on odottanut kärsivällisesti kaksi tuntia."

Kent säpsähti eikä koettanutkaan sitä peittää. "Onko hän nuori?" kysyi hän innokkaasti. "Hyvin kaunis, kiiltävän mustat hiukset, siniset silmät, korkeakantaiset kengät?"

"Aivan niin", nyökkäsi Cardigan. "Kiinnitin huomiotani myöskin kenkiin, Jimmy. Hyvin kaunis nuori nainen."

"Anna hänen tulla sisään", sanoi Kent. "Mercer puhdisti minut eilen ja tunnen olevani aivan kunnossa. Mikä on hänen nimensä?"

"Kysyin sitä, mutta hän ei näyttänyt kuulevan. Mercer kysyi vähän myöhemmin, mutta tyttö katsoi häneen niin, että poika parka värisi kylmästä."

Kent istuutui tyynylle ja katsoi oveen, josta Cardigan oli mennyt. Hänen mieleensä juolahti kaikki mitä O'Connor oli sanonut – tyttö, Kedsty, salaperäisyys ja kaikki mitä oli tapahtunut.

Ovelle kuului hiljainen koputus.

"Sisään", sanoi hän.

Seuraavana hetkenä hän vain tuijotti. Tyttö oli tullut sisään ja sulkenut oven. O'Connorin kuvailema olento seisoi hänen edessään ilmielävänä. Tytön silmät katsoivat häneen, ne muistuttivat säteileviä orvokkeja, kuten O'Connor oli sanonut, mutta kuitenkaan ei Kent ollut odottanut näkevänsä näitä silmiä. Ne olivat lapsen avonaiset, uteliaat silmät. Hän oli kuvitellut niitä uinuviksi liekeiksi – niin oli O'Connor kertonut – mutta nämä olivat aivan toisenlaiset. Ainoa ilme, jota ne kuvastivat, näytti olevan uteliaisuus. Silmät eivät katselleet häntä niinkuin kuolevaa, inhimillistä olentoa, vaan niinkuin käsittämättömän ihmeellistä merkillisyyttä. Hän ei nähnyt sitä kiitollisuutta, jota oli odottanut, vaan ainoastaan suuren, ihmettelevän kysymyksen. Kent ei ollut milloinkaan nähnyt ketään, joka olisi muistuttanut tyttöä. Hän olisi saattanut arvioida tämän iäksi kahdeksantoista, kaksikymmentä tahi kaksikymmentäkaksi vuotta. Kiiltäviksi, sametinpehmeiksi leteiksi kootut mustat hiukset pistivät tavattoman runsautensa vuoksi hänen silmiinsä niinkuin O'Connorinkin.

Omaksi kummastuksekseen suuntasi Kent seuraavassa silmänräpäyksessä katseensa tytön jalkoihin. O'Connor oli ollut tässäkin oikeassa: pienissä jaloissa oli korkeakantaiset kengät, pehmeän, ruskean hameen alta vilahti ihastuttava nilkka.

Kent aikoi sanoa jotain, mutta ennenkuin se onnistui, oli tyttö istuutunut hänen vuoteensa vieressä olevalle tuolille.

"Olen odottanut niin kauan saadakseni tavata teitä", sanoi tyttö. "Tehän olette James Kent, ettekö olekin?"

"Kyllä, olen Jim Kent. Olen pahoillani, että tohtori Cardigan antoi teidän odottaa. Jos olisin tiennyt sen..."

Kent tuli vähitellen ennalleen ja hymyili tytölle. Hän pani merkille tämän pitkät, mustat silmäripsit, mutta niiden varjossa olevat sinisilmät eivät hymyilleet. Katseen tyyneys oli yllättävä.

"Hänen olisi pitänyt herättää minut", jatkoi Kent, joka ei tahtonut kadottaa toisen läsnäollessa mielenmalttiaan. "On epäkohteliasta antaa nuoren neidin odottaa kaksi tuntia!"

Tällä kertaa saivat sinisilmät hänet tuntemaan ikäänkuin hänen oma hymynsä olisi ollut kömpelöä irvistystä.

"Niin – te olette toisenlainen." Tyttö puhui hiljaa, ikäänkuin itsekseen. "Minä tulin katsomaan minkälainen olette. Tehän olette kuolemaisillanne?"

"Niin – Jumala minua auttakoon, totisesti olen kuolemaisillani", läähätti Kent. "Sikäli kuin tohtori Cardigan on sanonut, voin loppua millä hetkellä tahansa. Eikö teistä ole ikävää istua niin lähellä miestä, joka voi teidän silmienne edessä kuolla?"

Ensimmäisen kerran välähtivät tytön silmät. Hän ei katsonut ikkunaan ja kuitenkin saivat silmät aurinkoisen, lempeän, säteilevän, milt'ei nauravan ilmeen.

"Ei, en pelkää sitä", vakuutti hän. "Olen aina halunnut nähdä jonkun miehen kuolevan – ei heti, vaan hitaasti, tuuma tuumalta. Mutta en tahtoisi nähdä teidän kuolevan."

"Se on hauskaa", sanoi Kent väsyneesti. "Minua ilahduttaa ajatella sitä."

"Mutta en minä pelkäisi, vaikka te sen tekisittekin."

"Ah!" Kent suoristautui. Hän oli nähnyt aikoinaan paljon. Häntä olivat kohdanneet melkein kaikenlaiset ajateltavissa olevat yllätykset. Mutta tämä oli uutta. Tämä oli hämmästyttävää.

Jokin harmia muistuttava tunkeutui hetkeksi hänen sydämeensä. Mutta sitten se katosi ja hänen mieleensä juolahti, että tyttö omisti saman elämänkatsomuksen kuin hänkin ja piti elämää liian arvottomana ja vähäpätöisenä, että sen loppumista kannattaisi surra.

Mutta ikäänkuin tytön olisi äkkiä vallannut tunne, joka oli aivan vastakkainen hänen osoittamalleen silminnähtävälle myötätunnonpuutteelle, ojensi hän kätensä ja laski sen Kentin otsalle. Se oli uusi isku. Se ei ollut mikään sairaanhoitajattaren kosketus, vaan pehmeä, viileä pieni painallus, joka värähdytti Kentiä miellyttävästi. Käsi oli siinä vain hetken, sitten veti tyttö sen takaisin.

"Teillä ei ole kuumetta?" sanoi hän. "Miksi luulette kuolevanne?"

Kent selitti. Hän oli aikonut vieraan sisääntullessa vaatia ainakin molemminpuolista esittelyä ja panna toimeen kohteliaan kuulustelun. O'Connorin sanoista huolimatta ei hän ollut uskonut tyttöä niin kauniiksi. Ja sensijaan, että olisi kysynyt vieraan nimeä ja syytä tähän käyntiin, istui hän kuin tyhmyri ja selitti tytölle valtasuonen laajenemista ja muuta hölynpölyä. Hän oli jo lopettanut selostuksensa, ennenkuin tilanteen naurettavuus juolahti hänen mieleensä. Ei edes kuolinvuoteellakaan Kent voinut olla näkemättä asioiden lystikästä puolta.

Kun tyttö uudelleen silmäsi häneen katseessaan sama salaperäinen kysymys, nauroi Kent hänelle vasten kasvoja.

"Tämä on tosiaankin lystikästä. Tämä on lystikästä, miss – miss –"

"Marette", täytti tyttö.

"Tämä on lystikästä, miss Marette."

"Ei miss Marette. Vain Marette", oikaisi tyttö.

"Sanon, että tämä on lystikästä", alkoi Kent jälleen. "Te näette, ettei täällä ole niin hirveän hauskaa olla, kun minä olen kuolemaisillani. Ja eilenillalla ajattelin, että olisi suloista, jos vuoteeni vieressä olisi nainen, joka tuntisi hieman myötätuntoa, keventäisi hiukan taakkaani ja sanoisi kenties olevansa pahoillaan. Sitten kuuli Herra rukoukseni ja te tulitte – sekä teitte aivan sen vaikutuksen ikäänkuin olisitte päättäneet nähdä kuinka mies kuolee."

Jälleen kimaltelivat sinisilmät. Tyttö näytti lopettaneen tarkastelunsa ja Kent huomasi hänen poskilleen, jotka sisääntullessa olivat olleet aivan kalpeat, nousevan hiukan väriä.

"Te ette olisi ensimmäinen, jonka olen nähnyt kuolevan", vakuutti tyttö. "Niitä on ollut koko joukko enkä minä ole heidän vuokseen itkenyt. Näen mieluummin miehen kuolevan kuin jonkun eläimen. Mutta en tahtoisi nähdä teidän kuolemaanne. Lohduttaako se teitä?"

"Kyllä, sen se tekee." huudahti Kent. "Mutta mitä peijakasta, miss Marette –"

"Marette", oikaisi tyttö taas.

"No niin, Marette – mitä peijakasta te olette tulleet tänne sillä hetkellä, kun minä todennäköisesti kuolen? Ja mikä on nimenne, kuinka vanha olette ja mitä te tahdotte?"

"Sanoin jo nimeni, olen kahdenkymmenen vanha ja tulin tänne tutustumaan teihin sekä katsomaan minkälainen te olette?"

"Kas niini" huudahti Kent. "Nyt pääsemme pian asiaan. Ja miksi sitä haluatte?"

Tyttö veti tuolinsa hiukan lähemmäksi ja hetkisen luuli Kent, että nuo kauniit huulet hymyilisivät.

"Senvuoksi, että olette valehdelleet niin verrattomasti pelastaaksenne toisen miehen kuolemasta."

"Sinäkin, Brutus", huokasi Kent ja nojautui tyynyille. "Eikö siivon miehen ole mahdollista lyödä kuoliaaksi toista miestä joutumatta silti valehtelijan kirjoihin, jos hän sen kertoo? Miksi niin monet luulevat minun valehtelevan?"

"Sitä he eivät tee", vastasi tyttö. "He uskovat teitä nyt. Te olette tunnustaessanne maininneet niin paljon yksityisseikkoja, että he ovat tulleet aivan vakuutetuiksi. Olisi hyvin paha, jos te toipuisitte, sillä silloin hirtettäisiin teidät varmasti. Valheenne tuntuu aivan todelta. Mutta minä tiedän sen olevan valhetta. Te ette tappaneet John Barkleyta."

"Miksi luulette niin?"

Puoli minuuttia katsoi tyttö häneen.

"Senvuoksi, että minä tunnen miehen, joka hänet tappoi", sanoi hän rauhallisesti, "ja te ette ole tuo mies."

Kent ponnisti voimakkaasti pysyäkseen tyynenä. Hän ojensi kätensä ottaakseen sikaarin laatikosta, jonka Cardigan oli asettanut vuoteen viereen ja leikkasi sen pään. "Onko joku toinen tunnustanut?" kysyi hän.

Tyttö pudisti hieman päätään.

"Oletteko te – nähneet toisen miehen tappavan John Barkleyn?" jatkoi Kent.

"En."

"Silloin on minun vastattava teille niinkuin olen vastannut muillekin. Minä tapoin John Barkleyn. Jos epäilette jotain muuta, niin epäluulonne ei osu oikeaan."

"Sellainen verraton valehtelija", kuiskasi tyttö hiljaa. "Uskotteko Jumalaan?"

Kent väänteli itseään. "Kyllä, yleisessä merkityksessä", vastasi hän. "Minä uskon häneen esim. siten kuin hän näyttäytyy meille tuossa elävässä, ihanassa kasvullisuudessa, jonka näette ikkunasta. Luonto ja minä olemme olleet sangen hyviä ystäviä. Mutta te ette tietenkään tulleet tänne uskonnosta puhelemaan?"

Ihastuttava pää kumartui lähemmäksi häntä. Hän tunsi melkein vastustamatonta halua koskettaa kädellään noita loistavia, sametinhienoja kutreja.

"Minä tiedän kuka John Barkleyn tappoi", sanoi tyttö. "Minä tiedän kuinka, missä ja minkävuoksi hänet tapettiin. Olkaa hyvä ja sanokaa minulle totuus! Tahtoisin tietää sen. Miksi tunnustitte rikoksen, jota ette olleet tehneet?"

Kent sytytti sikaariaan. Tyttö katseli häntä tarkkaavasti, melkein innokkaasti.

"Saattaa olla, että minä olen hullu", vastasi Kent. "Ihminen voi olla sitä tietämättä itse siitä mitään. Mutta jollen ole hullu, niin olen tappanut Barkleyn ja jos en ole häntä tappanut, niin silloin olen hullu, sillä olen vakuutettu tehneeni sen. Joko olette te hullu tahi minä. Epäilen teidän olevan. Kulkisiko viisas ihminen korkeakantaisissa kengissä?" Hän osoitti syyttävästi lattiaan.

Ensimmäisen kerran hymyili tyttö, rehellisesti ja säteilevästä. Sitten katosi hymy taas niinkuin aurinko pilveen. "Te olette oikea mies", sanoi hän, "te olette ylpeä. Mutta jos te eläisitte kauemmin, luulisin voivani rakastaa teitä. Tahdon uskoa teidän tappaneen Barkleyn. Te pakoitatte minut siihen. Tuntiessanne kuolevanne te tunnustitte rikoksenne pelastaaksenne syyttömän miehen. Eikö asia ollut niin?"

Kent nyökkäsi väsyneesti. "Kyllä, en mielelläni ajattele sillä tavoin, mutta niin oli asia. Tunnustin, koska tiesin kuolevani. Muussa tapauksessa olisin varmasti antanut tuon toisen ottaa lääkkeen minun puolestani. Te pidätte minua tietysti petona."

"Sitä ovat kaikki miehet", vastasi tyttö nopeasti. "Mutta te olette – toista lajia oleva peto. Pidän teistä. Jos olisi mahdollista, taistelisin puolestanne. Minä kykenen taistelemaan." Hän piti pieniä käsiään ylhäällä ja hymyili hieman.

"Mutta ette kai noilla", huudahti Kent. "Luulisin teidän taistelevan parhaiten silmillä. O'Connor kertoi minulle, että te olitte vähällä ottaa hengen Kedstyltä poppelikäytävässä."

Hän odotti, että Kedstyn nimi saisi tytön pois tasapainostaan, mutta ei voinut huomata mitään erikoista.

"Oliko O'Connor suuri, punakasvoinen, Kedstyn seurassa oleva mies?"

"Oli; minun työtoverini. Hän tuli luokseni eilen illalla ja puhui koko joukon silmistänne. Ne ovat kauniit; en ole milloinkaan nähnyt puoleksikaan niin kauniita. Mutta eivät ne vaikuttaneet Buckyyn eniten, vaan niiden teho meni Kedstyyn. Hän sanoi niiden saaneen värisemään jok'ikisen hermon Kedstyn ruumiissa, vaikk'ei Kedsty kuulu niihin, jotka helposti hermostuvat. Ja se oli kummallista, että heti teidän kadottuanne hän antoi O'Connorille käskyn vapauttaa Mac Frigger – kääntyi ympäri ja seurasi teitä. Koko lopun päivää koetteli O'Connor ottaa selkoa teistä. Mutta ei saanut tietää mitään. Me tuumimme, että te jostain syystä piileskelitte Kedstyn huvilassa. Ette kai suutu, että mies, joka pian kuolee, sanoo teille kaiken tämän – vai mitä?"

Hän oli itse puoleksi peloissaan avomielisyydestä, jolla oli puhunut. Mutta se oli sanottu ja hän odotti.

Tyttö katsoi alas sormeillen vyössään olevaa tupsua. Ajatuksissaan mittasi Kent hänen silmäripsiään mittanauhalla. Ne olivat vailla vertaistaan ja ihailun valtaamana olisi hän voinut vannoa niiden olevan tuuman pituiset. Tyttö kohotti katseensa ja huomasi toisen silmien hehkun sekä kuumuuden auringonpaahtamilla poskilla. Hänen kasvojensa väri syveni hiukan.

"Mutta ajatelkaa, jollette te kuolekaan?" kysyi tyttö väsyneesti, ikäänkuin ei olisi kuullut sanaakaan Kedstystä. "Mitä te silloin teette?"

"Mutta minä kuolen."

"Mutta jollette sitä tee?"

Kent kohautti olkapäitään. "Silloin minun arvatenkin on otettava lääke. Joko menette?"

Tyttö oli ojentautunut ja istui tuolin reunalla. "Kyllä, sen teen. Olen peloissani silmieni vuoksi. Saattaisin katsoa teihin samoinkuin Kedstyyn ja silloin – olisitte mennyttä miestä. Enkä halua teidän kuolevan minun läsnäollessani."

Kent kuuli pehmeän, sointuvan naurahduksen. Hän värähti. Millainen ihastuttava, pieni verenjanoinen peto tyttö olikaan! Tämän sinisilmässä ei ollut hituistakaan myötätuntoa nähtävissä.

Tyttö nousi seisomaan. Sitten katsoi hän ulos ikkunasta. Hän muistutti Kentistä kaunista, nuorta, virranrannalla kasvavaa piilipuuta, hienoa, notkeaa ja voimakasta. Pään ihastuttava asento oli hurmaava.

Päätään kääntämättä sanoi tyttö: "Kun minä kerran kuolen, niin toivon, että se tapahtuisi näin hauskassa huoneessa."

"Toivon, ettette kuole milloinkaan", vastasi Kent.

Tyttö tuli takaisin ja seisoi hetkisen hänen vieressään.

"Minulla on ollut hyvin hauskaa", sanoi hän ikäänkuin Kent olisi jollain erikoisella tavalla häntä hauskuuttanut. "On vain ikävää, että teidän pitää kuolla. Olen varma, että meistä tulisi hyvät ystävät. Ettekö tekin luule niin?"

"Varmasti. Jospa vain olisitte tulleet ennen..."

"Ja minä olen aina pitävä teitä erikoislajisena miespetona", keskeytti tyttö. "On tosiaankin totta, etten haluaisi nähdä teidän kuolevan. Menen tieheni ennenkuin se tapahtuu. Pitäisittekö siitä, jos minä suutelisin teitä?"

Hetkisen tuntui Kentistä siltä kuin hänen valtimonsa halkeaisi. "Kyllä – kyllä pitäisin", onnistui hän pusertamaan huuliensa välitse.

"Olkaa hyvä ja sulkekaa sitten silmänne."

Kent totteli ja tyttö kumartui hänen puoleensa. Hän tunsi käsien pehmeän kosketuksen, hiusten suloisen tuoksun ja senjälkeen ihastuttavien, hänen huuliaan vastaan painettujen purppurahuulien suloisen hurman.

Tyttö ei ollut punastunut eikä hämillään kun Kent katsoi häneen. Tuntui kuin olisi hän suudellut pientä lasta ja ihmetellyt, että se oli kasvoiltaan punainen.

"En ole ennen teitä suudellut muita kuin kolmea miestä", tunnusti hän. "Se on kummallista. Luulin, etten milloinkaan enää sitä tekisi. Hyvästi nyt!" Hän kiiruhti ovea kohti.

"Odottakaa", huusi Kent pyytävästi. "Odottakaa, niin olette kiltti! Tahtoisin tietää nimenne. Se on Marette –"

"Radisson", täytti tyttö. "Marette Radisson ja minä tulen kaukaisesta paikasta, jota me kutsumme Hiljaisten miesten laaksoksi." Hän osoitti pohjoiseen.

"Pohjolasta?" huudahti Kent.

"Niin, kaukaa Pohjolasta. Hyvin kaukaa."

Tytön käsi oli ovenrivalla, ovi avautui hiljaa.

"Odottakaa", pyysi Kent taas. "Te ette saa mennä."

"Kyllä, minun pitää mennä. Olen viipynyt liian kauan. Olen pahoillani, että suutelin teitä, mutta en voinut olla sitä tekemättä, koska te olette niin mainio valehtelija."

Ovi sulkeutui nopeasti hänen jälkeensä. Kaikki oli taas hiljaista ja tässä hiljaisuudessa kuuluivat jälleen tytön sanat: "Koska te olette niin mainio valehtelija."

V LUKU.

Muiden hyvien tahi huonojen ominaisuuksiensa joukossa oli James Kentillä säälimätön, kirkas katse omiin heikkouksiinsa nähden, mutta milloinkaan ei hän omassa mielessään ollut vaipunut niin matalalle kuin oven sulkeuduttua ja Marette Radissonin poistuttua. Tuskin oli hän poistunut ennenkuin hänen lapsellisen selvänäköisyytensä ylemmyys vaikutti Kentiin niin, että hän tuli ujoudesta tummanpunaiseksi.

Hän, kersantti Kent, osaston kylmäverisin mies tarkastaja Kedstyn jälkeen, kaikkien murtovarkaitten pelkäämä kuulustelija, mies, jolla oli maine, että hän saattoi horjumattoman tyynenä katsella kasvoista kasvoihin kuinka uhkaavaa vaaraa hyvänsä, oli voitettu. Ja voittaja oli – tyttö! Hän oli tehnyt pilaa O'Connorista kun tämä kuvaili tytön silmien vaikutusta Kedstyyn. Mutta jos herkulesmainen esikuntakersantti näkisi mitä nyt oli tapahtunut – – Ja nyt ponnahti pelastava, humoristinen tunne esille kuin kumipallo nöyryytyksen syvyydestä ja Kent naureskeli siihen saakka kunnes hänen kasvonsa jäähtyivät. Kävijä oli tullut ja mennyt eikä hän tiennyt tästä sen enempää kuin alussakaan, lukuunottamatta nimeä.

Kent irvisti ja veti syvään henkeään. Miksi ei kukaan tahtonut uskoa häntä? Ystävällisintä mitä tyttö oli hänelle sanonut, suudelmaa lukuunottamatta, oli se, että hän oli niin mainio valehtelija. Miksi tämä ihmeellinen tyttökin, jota hän ei ikinä ennen ollut nähnyt, kutsui häntä valehtelijaksi, kun hän myönsi tappaneensa John Barkleyn? Hän oli kuolemaisillaan, mutta sittenkään ei häntä uskottu. Hän oli kertonut kaikki yksityisseikatkin. Hän oli allekirjoittanut kertomuksen. Ja kuitenkaan ei uskottu. Se on naurettavaa, kirotun naurettavaa, ajatteli Kent.

Vasta kun nuori Mercer avasi oven ja toi sisään myöhäisen aamiaisen, muisti Kent olleensa nälkäinen herätessään Cardiganin kuulotorvi rinnallaan. Nuori, tuorekasvoinen englantilainen, joka oli äsken tullut vanhasta maasta, ei voinut salata sitä, että joka kerran astuessaan tähän huoneeseen, tunsi ikäänkuin olisi astunut hirsipuun eteen. Ruuan tuominen miehelle, joka epäilemättä kuolisi – ja ellei kuolisi, niin hirtettäisiin, vaikutti hänen tunteisiinsa ihmeellisesti ja ajoittain hyvin näkyvästi. Tuntui kuin olisi hoitanut elävää ruumista, jos jotain sellaista saattoi ajatella. Ja Mercer oli ajatellut sitä. Kent oli tottunut tarkastelemaan häntä kuin ilmapuntaria, joka ilmaisi Cardiganin salaisuudet. Hän ei ollut sanonut sitä Cardiganille, vaan säilytti sen omina tietoinaan.

Tänä aamuna olivat Mercerin kasvot Kentin mielestä vähemmän ruusuiset ja vaaleat silmät entistä vaaleammat. Mercer siroitteli kananmunan päälle suolojen asemesta sokeria.

Kent nauroi ja pidätti hänen kättään. "Voitte sokeroida munani kun olen kuollut, Mercer", sanoi hän, "mutta eläessäni haluan syödä niitä suolan kanssa. Tiedättekö, ystäväni, te näytätte hyvin huonolta tänään. Senkö vuoksi, että tämä on viimeinen aamiaiseni?"

"Toivon, ettei se ole sitä, sir", vastasi Mercer nopsasti. "Toivon teidän jäävän elämään, sir."

"Kiitos", vastasi Kent kuivasti. "Missä on Cardigan?"

"Tarkastaja lähetti hakemaan häntä. Onko muna hyvä, sir?"

"Mercer, jos olette joskus olleet tarjoilijana, niin unohtakaa Jumalan takia se nyt!" huudahti Kent. "Haluan, että puhutte suoraan. Kuinka kauan minulla on jälellä?"

Mercer tuli vielä hiukan kalpeammaksi. "Sitä en tiedä, sir. Tohtori Cardigan ei ole minulle sanonut sitä. Mutta en luulisi olevan kauan, sir. Tohtori oli tänään aivan suunniltaan. Ja isä Layonne saattaa tulla tervehtimään teitä millä hetkellä tahansa."

"Kiitoksia", nyökkäsi Kent ja aloitti tyynesti toisen munan. "No, asiasta toiseen, mitä piditte nuoresta neidistä?"

"Repäisevä, ehdottomasti repäisevä!" huudahti Mercer.

"Niin, se on sana", myönsi Kent. "Repäisevä. Se muistuttaa sekatavarakaupasta ostettavaa rihkamaa, mutta sanoo osan asiasta. Ette kai sattumalta tiedä missä hän asuu tahi minkävuoksi hän on Landingissa?"

Hän tiesi kysyvänsä tyhmästi ja odotti tuskin vastausta, mutta hämmästyi kun Mercer vastasi:

"Kuulin tohtori Cardiganin kysyvän häneltä oliko meillä kunnia odottaa useampia käyntejä; mutta hän vastasi, ettei ollut, koska hän aikoi matkustaa tänäiltana jokea alas. Luulen hänen sanoneen aikovansa mennä Fort Simpsoniin, sir."

"Hitto vie!" huudahti Kent läikäyttäen innoissaan hieman kahvia. "Sinnehän esikuntakersantti O'Connorkin matkustaa!"

"Kuulin tohtori Cardiganin mainitsevan siitä, mutta nainen ei vastannut siihen mitään. Jollette nykyisessä tilassanne pane pahaksi pientä pilaa, sir, niin tahtoisin sanoa, että tohtori Cardigan oli hieman pikiintynyt. Tyttö oli peijakkaan kaunis, sir, ja luulen tohtorin saaneen iskun suoraan sydämeensä."

"Nyt olette oikea ihminen, Mercer. Tyttö on kaunis, vai mitä?"

"Kyllä – hämmästyttävän kaunis, mr Kent", myönsi Mercer punastuen pumadalla voideltujen vaaleiden hiustensa juuriin asti. "En epäröi sanoessani, että tällaisessa syrjäisessä paikassa vaikutti hänen ulkomuotonsa suorastaan musertavasti!"

"Niin, olette oikeassa, Mercer", nyökkäsi Kent. "Minut hän ainakin musersi. Ja – kuulkaa nyt, ukkoseni! Tahdotteko tehdä kuolevalle miehelle suurimman palveluksen, mitä hän ikinä on pyytänyt?"

"Tekisin sen hyvin mielelläni, sir?"

"Hyvä", sanoi Kent. "Tahtoisin tietää matkustaako tuo tyttö tänä iltana jokea alas. Jos elän huomenna, haluatteko tuoda minulle siitä tiedon?"

"Teen parhaani, sir?"

"Hyvä on. Se on vain kuolevan miehen tyhmä päähänpisto. Mutta tahtoisin sen tyydyttää. Ja minä olen tunteellinen – samoinkuin te. En tahtoisi antaa Cardiganin tietää sitä. Sahan takana asuu vanha Movie-niminen intiaani. Antakaa hänelle kymmenen dollaria ja sanokaa, että hän saa kymmenen lisää, jos onnistuu saamaan asiasta selon, ilmoittaa teille ja pitää jälkeenpäin suunsa kiinni. Rahat ovat tyynyn alla."

Kent veti lompakon esille ja pani viisikymmentä dollaria Mercerin käteen.

"Ostakaa lopulla sikaareita, ukkoseni. En tarvitse enää rahoja ja tämä pikku tehtävä on kyllä sen arvoinen."

"Kiitoksia, sir. Olette hyvin ystävällinen."

Kun Mercer oli poistunut rahoineen ja aamiaistarjottimineen, muisteli Kent monia hänenlaisiaan miehiä. Ja hän tiesi, että näennäisesti pelkurimaisen pinnan alla oli jonkun verran rohkeutta ja uskaliaisuutta, joka tarvitsi vain oikean hetken herätäkseen eloon. Herättyään oli se hiipivällä, viekkaalla tavallaan hyvin toimeliasta. Se ei kestäisi pyssyn edessä. Mutta pimeässä yössä se hiipisi pyssynsuun alitse. Ja Kent oli varma, että hänen viisikymmentä dollariaan saisivat aikaan toivotun tuloksen – jos hän eläisi.

Hän ei olisi voinut selittää miksi hän välttämättömästi halusi saada tämän tiedon. Hänen ja O'Connorin mielipide oli, että he usein olivat ratsastaneet menestykseen puhtaan sattuman selässä. Aamu oli ollut vaihtelevista mielenliikutuksista rikas ja hän nojautui tyynyihin käydäkseen ne vielä kerran läpi ja unohtaakseen, jos mahdollista, sen, joka häntä lähimpinä tunteina odotti. Mutta hän ei voinut vapautua rinnassa tuntuvasta jyskytyksestä. Tuntui kuin se kiihtyisi. Tuon tuostakin täytyi hänen tehdä todellisia ponnistuksia saadakseen riittävästi ilmaa keuhkoihin.

Hän ajatteli olisiko mitään mahdollisuutta, että tyttö palaisi takaisin. Jos hän olisi tavannut tytön kuusi, tahi kolmekin kuukautta sitten, olisi tämä todennäköisesti saanut sellaisen vaikutuksen hänen kohtaloonsa, ettei hän milloinkaan olisi saanut puoliverisen kuulaa rintaansa. Hän tunnusti sen punastumatta. Salomaa oli häneen nähden ottanut naisen paikan; se oli vanginnut hänet sieluineen, ruumiineen. Hän oli uneksinut niinkuin jokainen mies uneksii, mutta todellisuus eikä unelmat, olivat olleet hänen elämänsä punaisina valtimoniskuina. Mutta kuitenkin, jospa tyttö olisi tullut ennen – –

– Ja hän oli Pohjolasta! Se ajatus hämmästytti Kentiä. Hän ei voinut uskoa tytön valehdelleen. Hän luotti lujasti siihen, että jos hän huomenna eläisi, vahvistaisi Mercer hänen luottamuksensa tyttöön. Hän ei ollut milloinkaan kuullut puhuttavan Hiljaisten miesten laaksosta, mutta maa oli suuri ja Fort Simpson Hudson Bay Komppanianasemineen ja kymmenkuntine varastopaikkoineen oli kahdentuhannen mailin päässä täältä. Hän ei ollut varma löytyikö tosiaankin sellainen paikka. Hänen oli helpompi uskoa tytön kodin olevan Fort Providencessa, Fort Simpsonissa, Fort Good Hopessa tahi vaikkapa Fort Mac Phersonissa. Hän saattoi hyvin kuvitella Maretten olevan jonkun Pohjolaa hallitsevien mahtimiesten tyttäristä. Mutta lähemmin ajatellessaan hylkäsi hän sen olettamuksen epätodennäköisenä. Sana "Fort" ei viitannut suuriin ihmisjoukkoihin ja kaikilla Suuren Orjajoen ja Jäämeren välisillä asemilla oli tuskin viittäkymmentä valkoista. Tyttö ei voinut olla kukaan näistä, sillä silloin olisi hänestä kuultu puhuttavan Landingissa.

Eikä hän saattanut olla proomunkuljettajan tytärkään, sillä ei voinut ajatella, että proomunkuljettaja tahi turkismetsästäjä lähettäisi tyttärensä sivistyskeskuksiin, joissa Marette epäilemättä oli ollut. Se juuri kummastutti Kentiä enemmän kuin joku muu. Tyttö ei ollut ainoastaan kaunis. Hän oli saanut muunkinlaisen koulusivistyksen kuin salomaan lähetyssaarnaajien antaman.

Kentin miettiessä näitä asioita, seisoi isä Layonne eteisessä kasvot niin kalpeina, ettei edes kuoleman läheisyys olisi voinut niitä sellaisiksi tehdä. Hänen vieressään seisoi Cardigan, joka näytti vanhentuneen kymmenen vuotta siitä kun aamulla painoi kuulotorven Kentin rintaa vasten. Ja heidän takanaan seisoivat Kedsty, jonka kasvot olivat kuin kiveen hakatut ja nuori Mercer, jonka tuijottavissa silmissä kuvastui kauhu. Cardigan koetti puhua, mutta ei voinut. Kedsty kuivasi otsaansa kuten sinä aamuna, jolloin Kent oli tunnustanut. Ja kun isä Layonne astui Kentin ovelle, rukoili hän hiljaa itsekseen.

VI LUKU.

Kent kääntyi kuullessaan käden laskeutuvan ovenrivalle ja näki oven hitaasti avautuvan. Hän odotti sitä. Hän oli lukenut nuorta Merceriä kuin kirjaa. Mercerin hermostuneisuus ja lisääntyvä paine rinnassa olivat valmistaneet häntä. Nyt se pian tapahtuisi ja isä Layonne oli tullut. Hän koetti hymyillä tervehtiäkseen ystäväänsä iloisesti ja pelottomasti. Mutta hymy kuoli pois kun hän näki lähetyssaarnaajan seisovan kynnyksellä.

Milloinkaan ennen eivät isä Layonnen kasvot olleet kuvastaneet sitä mitä nyt. Lähetyssaarnaaja seisoi epäröiden kynnyksellä ikäänkuin hänet ratkaisevassa silmänräpäyksessä olisi vallannut suuri pelko. Sitten astui isä Layonne tyynesti huoneeseen ja sulki oven.

Kent veti syvään henkeään ja koetti nauraa. "Te herätitte minut unelmista", sanoi hän, "kauniista unelmista. Olen tänäaamuna kokenut erittäin miellyttävän elämyksen, isä."

"Niin, kuulin jotain sellaista, Jimmy", vastasi pieni lähetyssaarnaaja ja koettaen hymyillä takaisin.

"Mercer?"

"Niin. Hän sen kertoi. Poika raukka näyttää suorastaan rakastuneen nuoreen neitiin."

"Niin minäkin, mon père. Tunnustan sen teille mielelläni, olen tavattoman iloinen. Ja jollei Cardigan olisi tuominnut minua kuolemaan –"

"Jimmy", keskeytti lähetyssaarnaaja nopeasti ja hieman käheästi, "ettekö ole milloinkaan ajatellut, että tohtori Cardigan on saattanut erehtyä?"

Hän oli tarttunut Kentin käsiin. Ote tuli kiinteämmäksi. Se alkoi tehdä kipeää. Ja Kent, joka katsoi hänen silmiinsä, tunsi äkkiä aivojensa olevan kuin pimeän huoneen, jota salama valaisi. Pisara pisaralta pakeni veri hänen kasvoiltaan kunnes ne olivat valkeammat kuin isä Layonnen.

"Te... te ette kai tarkoita... että..."

"Kyllä, kyllä, poikani, juuri sitä tarkoitan", vastasi lähetyssaarnaaja niin ihmeellisellä äänellä, ettei se tuntunut olevan hänen. "Sinä et kuole, Jimmy. Sinä jäät eloon."

"Eloon!" Kent vaipui tyynyille. "Eloon!" Hän läähätti tämän ainoan sanan.

Hän sulki hetkeksi silmänsä ja hänestä tuntui kuin olisi maailma palanut. Hän toisti tuon sanan uudelleen ja uudelleen, mutta vain huulet muodostivat sen, ei ääntäkään kuulunut. Hänen aistinsa, äärimmäiseen saakka jännittyneinä kohdatakseen kuoleman suurta koetta, herpaantuivat hitaasti valtavasta taka-iskusta. Tällä hetkellä hän oli melkein juovuksissa. Hän avasi silmänsä ja ikkunan ulkopuolella, jossa maailma oli ollut, näki hän vain vihreätä sumua. Mutta isä Layonnen äänen hän kuuli. Se tuntui tulevan sangen kaukaa, mutta oli aivan selvä. Se sanoi tohtori Cardiganin erehtyneen. Ja tämän erehdyksen johdosta oli Cardigan ikäänkuin mies, jonka sydän on murtunut. Mutta se oli anteeksiannettava erehdys.

Jos olisi ollut X-säteitä! Mutta niitä ei ollut. Ja tohtori Cardigan oli tehnyt johtopäätöksen, johon kymmenestä hyvästä lääkäristä yhdeksän olisi tullut. Se, mitä hän oli luullut aneurismaattiseksi veritulvaksi, olikin vain kiihoittuneen sydämen lyöntejä, ja lisääntyvä paine rinnassa johtui yöilmasta. Oli kauheata, että sellainen erehdys oli tapahtunut, mutta Cardigania ei pitänyt moittia.

Cardigania ei saanut moittia! Nämä sanat saivat Kentin aivoissa liikkeelle loppumattoman sarjan pieniä aaltoja. Hän ei saanut moittia Cardigania! Hän nauroi, nauroi ennenkuin hänen häikäistyt aistinsa saivat tasapainon, ennenkuin ikkunan ulkopuolella oleva maailma jälleen aikoi saada määrätyn muodon. Vihdoin hän huomasi nauravansa. Hän ei – saanut – moittia – Cardigania! Moittia Cardigania siitä, että tämä palautti hänelle elämän? Moittia tätä siitä ihanasta varmuudesta, ettei hänen tarvinnut kuolla? Moittia häntä...

Nyt kirkastui kaikki hänen ympärillään. Hänen aivonsa tulivat kuntoon. Hän näki jälleen isä Layonnen kalpeat kasvot ja jännityksen hänen piirteissään sekä silmissään, joissa yhä oli sama pelko ja kauhu kuin hänen seistessään kynnyksellä. Vasta silloin käsittä Kent totuuden.

"Minä – minä ymmärrän", sanoi hän. "Teidän ja Cardiganin mielestä olisi ollut parempi, jos minä olisin kuollut!"

Lähetyssaarnaaja piteli yhä hänen kättään. "Minä en tiedä, Jimmy, minä en tiedä. Asiain näin ollessa tämä on kauheata."

"Mutta ei niin kauheata kuin kuolema", huudahti Kent. "Hyvä Jumala, mon père, minä tahdon elää! Oh..." Hän tempasi kätensä irti ja ojensi molemmat käsivartensa kohti avonaista ikkunaa. "Katsokaa tuonne! Se on taas minun maailmani! Minun maailmani! Haluan päästä sinne takaisin. Se on minulle nyt kymmentä kertaa rakkaampi kuin ennen. Miksi moittisin Cardigania? Mon père – mon père – kuulkaa minua! Voin sanoa sen teille nyt, sillä nyt on minulla siihen oikeus. Minä valehtelin. Minä en tappanut John Barkleyta."

Isä Layonnen huulilta purkautui omituinen huuto. Se kuului epäselvältä – ei ilohuudolta, vaan tuskallisesti haavoittuneen eläimen huudolta.

"Jimmy!"

"Vannon sen! Taivaan nimessä, mon père. Ettekö usko minua?"

Lähetyssaarnaaja oli noussut. Hänen kasvojensa ja silmiensä ilme oli muuttunut. Näytti siltä kuin ei hän milloinkaan ennen olisi nähnyt James Kentiä. Siinä ilmeessä oli liikutusta, hämmästystä, epäuskoa ja uutta lajia kauhua. Sitten vaihtui kasvojen ilme taas ja hän laski toisen kätensä Kentin päälaelle.

"Jumala antakoon sinulle anteeksi, Jimmy", sanoi hän. "Ja Jumala auttakoon sinua."

Ylivuotavan ilon aiheuttamien kuumien valtimonlyöntien sijasta tunsi Kent nyt isä Layonnen äänen, ilmeen ja silmien vuoksi jäätävää kylmyyttä. Tämä ei ollut oikeastaan epäluuloa. Tässä oli jotain vielä toivottomampaa.

"Te ette usko minua?" sanoi hän.

"Uskontoni käskee minua uskomaan, Jimmy", vastasi isä Layonne lempeästi. "Sinun vuoksesi on minun uskottava. Mutta nyt ei ole kysymys inhimillisistä tunteista, poikani. On kysymys laista. Se, mitä sydämeni puolestasi tuntee, ei voi olla sinulle miksikään hyödyksi. Sinä olet..."

Hän epäröi.

Vasta silloin näki Kent kirkkaasti ja täydelleen sen kauhean tilanteen, jossa oli. Oli kestänyt kauan ennenkuin hän sen käsitti. Isä Layonne näki kuinka hän puri hampaansa yhteen ja puristi kätensä nyrkkiin. Kuolema oli poissa. Mutta sen iva, sen julma riemu siitä kuulumattomasta kepposesta, jonka se oli hänelle tehnyt, tuntui kaikuvan hänen korvissaan helvetillisenä nauruna. Mutta – hän jäisi eloon! Se tosiasia jätti taka-alalle kaiken muun. Mitä merkitsi mitä kuukauden tahi kuuden viikon kuluttua tapahtuisi; tänään hän ei kuolisi. Hän eläisi ja kuulisi Mercerin ilmoituksen. Hän eläisi, seisoisi jälleen omilla jaloillaan ja taistelisi elämästä, jonka oli heittänyt pois. Taistelunhalu oli hänelle synnynnäistä. Ja nyt oli hänellä edessään elämänsä vaarallisin seikkailu. Hän näki sen, hän tunsi sen; se oli saanut hänestä otteen. Sen lain edessä, jonka elävä jäsen hän äsken oli ollut, hän oli nyt murhaaja. Ja ihmisen tappamisesta rangaistiin Alberta-piirissä hirttämällä. Ja nyt oli elämä annettu hänelle takaisin ainakin kuukaudeksi. Se oli verraton voitto ja...

Äkkiä pysähtyi hänen sydämensä. Hänen mieleensä oli juolahtanut uusi ajatus. Marette Radisson oli tiennyt, ettei hän kuolisi. Tyttö oli viitannut siihen, mutta hän oli ollut liian tyhmä käsittääkseen sitä. Tyttö ei ollut tuntenut myötätuntoa, oli nauranut, laskenut melkein leikkiä yksinkertaisesti siitä syystä, että tiesi hänen jäävän eloon.

Hän kääntyi äkkiä isä Layonneen.

"Heidän on uskottava minua!" huudahti hän. "Pakoitan heidät uskomaan! Mon père, minä valehtelin! Valehtelin pelastaakseni Sandy Mac Friggerin ja kerron heille minkävuoksi. Jollei tohtori Cardigan ole jälleen erehtynyt, tahdon, että kaikki tulevat tänne. Tahdotteko huolehtia siitä?"

"Tarkastaja Kedsty odottaa tuolla ulkona", sanoi isä Layonne tyynesti, "mutta minä en sinuna kiirehtisi, Jimmy. Minä odottaisin. Minä miettisin – miettisin tarkoin."

"Te tarkoitatte, että minä tuumisin jutun, joka olisi uskottava, mon père? Minulla on se jo. Ja kuitenkin..." Hän hymyili katkerasti. "Minä tein sangen hyvän tunnustuksen, vai mitä, isä?"

"Kyllä, Jimmy se oli hyvin vakuuttava. Se sopi kaikkiin yksityiskohtiin niin erinomaisesti ja yksityiskohdat taas siihen tosiasiaan, että sinä olit ollut aikaisemmin illalla John Barkleyn luona ja että juuri sinä löysit hänet muutamia tunteja myöhemmin kuolleena..."

"Niin, se kaikki todistaa voimakkaasti minua vastaan", myönsi Kent. "Näyttää melkein siltä kuin olisin pakoitettu pysymään siinä."

Huolimatta tavattomasta jännityksestä rohkaisi se, että hänen ystävänsä sai takaisin entisen huumorinsa, suuresti isä Layonnea. Hänen rakkautensa oli uskollista. Hän saattoi surra James Kentin puolesta, hän saattoi rukoilla tämän edestä, hän saattoi uskoa tämän syylliseksi ja säilyttää kuitenkin tätä kohtaan kiintymyksensä, joka oli juurtunut niin syvälle hänen sydämeensä, etteivät ulkonaiset olosuhteet tahi kohtalon vaihtelut voineet sitä hävittää. Hänen hymynsä oli yhtä iloinen kuin ennenkin hänen sanoessaan:

"Taistelu elämän puolesta on oikeus, jonka Jumala on antanut jokaiselle ihmiselle, Jimmy. Olin tänne tullessani peloissani. Luulin, että olisi ollut parempi, jos sinä olisit kuollut. Mutta nyt näen erehtyneeni. Taistelu tulee kovaksi. Jos voitat, niin minä iloitsen. Jos häviät, niin tiedän sinun häviävän miehekkäästi. Olet ehkä oikeassa. Kenties on parasta tavata tarkastaja Kedstyä ennenkuin olet ehtinyt miettiä. Sillä asianhaaralla saattaa olla jonkunlainen psykologinen todistusvoima. Sanonko hänelle, että sinä olet valmis ottamaan hänet vastaan?"

Kent nyökkäsi. "Kyllä. Nyt."

Isä Layonne meni ovelle ja pysähtyi siinä viimeisen kerran ikäänkuin olisi tahtonut antaa Kentille vielä hetken ajatusaikaa. Sitten meni hän ulos.

Kent odotti kärsimättömästi. Hänen käteensä, joka hapuili vuodevaatteita, sattui nenäliina, jolla hän tavallisesti kuivasi huuliaan ja hänen mieleensä juolahti, että siitä oli kauan aikaa kun hän oli nähnyt siinä verta. Nyt, kun hän tiesi, ettei kipu rinnassa ennustanut kuolemaa, tuntui se hänestä vähemmän epämiellyttävältä. Hänestä tuntui, että hän olisi voinut nousta seisomaan ja ottaa vieraat vastaan sillä tavoin. Jokainen hermo hänen ruumiissaan janosi toimintaa ja ne minuutit, jotka seurasivat lähetyssaarnaajan mentyä ulos, näyttivät loppumattomilta. Kului neljännestunti ennenkuin hän jälleen kuuli askeleita ja äänestä hän päätti, ettei Kedsty tullut yksin. Arvatenkin tuli isä Layonne hänen mukanaan. Kenties myöskin Cardigan.

Seuraavien hetkien tapahtumat tulivat hänelle epämiellyttävänä yllätyksenä. Ensiksi tuli lähetyssaarnaaja ja sitten tarkastaja Kedsty. Kent silmäsi osastonkomentajan kasvoihin. Tulija oli tuskin häntä tuntevinaan. Vain pään taivutus, melkein liian merkityksetön tervehdykseksi, vastasi Kentin kunniantekoon. Milloinkaan eivät Kedstyn kasvot olleet muistuttaneet enemmän säälimättömiä sfinxin kasvoja. Mutta vastoin Kentin odotusta astui sisään vielä koko joukko muuta väkeä. Aivan Kedstyn takana seisoi tuomari Daugel ja hänen takanaan näkyivät konstaapelit Pelly ja Brant, jäykkinä ja suorina. Viimeisenä tuli Cardigan, kalpeana ja levottomana. Hänen seurassaan oli konekirjoittajatar. Tuskin he olivat saapuneet ennenkuin konstaapeli Pelly luki rikoslain säätämän muodollisen julistuksen, jolla Kent laillisesti vangittiin.

Tätä hän ei ollut odottanut. Tietysti hän tiesi lain kulkevan kulkuaan, mutta hän ei ollut varustautunut näin verenjanoiseen nopeuteen. Hän oli luullut sitä ennen saavansa puhutella Kedstyä kahdenkesken. Ja kuitenkin – oli vain noudatettu lakia. Hän käsitti sen kun hänen katseensa siirtyi Kedstyn kivikovilta kasvoilta vanhojen ystäviensä, konstaapelien Pellyn ja Brantin liikkumattomille kasvoille. Jos täällä oli myötätuntoa, niin se oli hyvin peitetty lukuunottamatta isä Layonnea ja Cardigania. Ja Kent, joka muutamia hetkiä sitten oli ollut niin hehkuvan toivehikas, tunsi sydämensä tulevan raskaaksi odottaessaan sitä silmänräpäystä, jolloin saisi aloittaa taistelun voittaakseen takaisin elämänsä ja vapautensa, jotka hän oli menettänyt.

VII LUKU.

Kauan aikaa senjälkeen kun ovi Kentin huoneeseen oli lainvartijoiden jälkeen sulkeutunut, seisoi nuori Mercer eteisessä ja mietti oliko hänen hetkensä jo tullut vai ei. Vihdoin päätti hän sen tulleeksi ja lähti, taskussaan viisikymmentä dollaria, vanhan intiaanin, Movien, majalle. Tunnin kuluttua hän palasi, parahiksi ehtiäkseen näkemään Kentin oven jälleen avautuvan. Ensiksi tulivat Cardigan ja isä Layonne, senjälkeen vaalea konekirjoittajatar ja tuomari. Viimeisinä kulkivat Pelly ja Brant. Senjälkeen sulkeutui ovi.

Sisällä istui, kestämänsä koetuksen jälkeen hiessä kylpien Kent nojaten tyynyihinsä. Hänen leimuavat silmänsä olivat suunnatut Kedstyyn.

"Olen pyytänyt kahdenkeskistä keskustelua kanssanne, Kedsty, koska haluan puhella kanssanne niinkuin miehen enkä niinkuin esimiehen kanssa. Minä käsitän, etten enää kuulu osastoon. Koska asianlaita on niin, en ole velvollinen osoittamaan teille enempää kunnioitusta kuin mille miehelle tahansa. Ja olen iloissani, että minulla on oikeus kutsua teitä kirotuksi roistoksi."

Kedstyn kasvot hehkuivat ja hänen puristaessaan hitaasti käsiään nyrkkiin, tulivat ne vielä punaisemmiksi. Ennenkuin hän ehti vastata, jatkoi Kent:

"Te ette ole osoittaneet minulle sitä kohteliaisuutta tahi osanottoa, jota olette osoittaneet raaimmallekin rikokselliselle, joka on teidän eteenne tuotu. Te saitte jok'ikisen tässä huoneessa olevan miehen hämmästymään, sillä he ovat kaikki olleet ystäviäni, vaikk'eivät enää sitä ole. Sanat eivät sitä tehneet – vaan tapa, jolla te ne lausuitte. Milloin tahansa he osoittautuivat halukkaiksi uskomaan minua, löitte te heidät maahan – ette rehellisesti ja suoraan, vaan kierosti. Ettekä te kuitenkaan usko minun tappaneen John Barkleyta, sen tiedän. Sinä päivänä, jolloin tein tuon tyhmän tunnustuksen, te kutsuitte minua valehtelijaksi ja te uskotte vieläkin minun silloin valehdelleen. Ja minä odotin siksi kunnes me jäämme kahden tehdäkseni teille muutamia kysymyksiä, sillä minulla on vielä hieman kunniaa jälellä, jota teillä ei ole. Mitä peliä te pelaatte? Mistä tämä muutos johtuu? Johtuuko..."

Hänen oikea kätensä puristui nyrkkiin kovana kuin kivi ja hän kumartui lähemmäksi Kedstyä.

"Johtuuko se tuosta tytöstä, jonka olette piiloittaneet huvilaanne, Kedsty?"

Tälläkään hetkellä, kun koko hänen halunsa oli suunnattu armoniskun antamiseen edessään olevalle miehelle, ei hän voinut olla ihailematta tämän kallionlujaa luonnetta. Hän ei ollut ikinä kuullut, että kukaan muu olisi kutsunut Kedstyä kunniattomaksi roistoksi. Ja kuitenkin oli tarkastaja yhtä tyyni kuin ennenkin, paitsi että puna hänen kasvoillaan syveni. Kun hän puhui, oli hänen äänensä niin tyyni ja hillitty, että Kent tuijotti häneen hämmästyneenä.

"Minä en moiti teitä, Kent", sanoi hän, "senvuoksi, että te kutsutte minua roistoksi tahi joksikin muuksi. Otaksun, että tekisin teidän sijassanne samoin. Meidän entisten suhteittemme vuoksi teistä näyttää uskomattomalta, etten tee kaikkea mitä voin pelastaakseni teidät. Sen minä tekisinkin, jos pitäisin teitä syyttömänä. Mutta sitä minä en tee. Luulen teitä syylliseksi. En näe todistusketjussa yhtään aukkoa. Ja vaikka minä voisinkin tehdä jotain todistaakseni syyttömyytenne John Barkleyn murhaan..."

Hän vaikeni ja kierteli harmaita viiksiään kääntyen samalla ikkunaan päin. "Vaikka tekisinkin sen", jatkoi hän, "niin saisitte te kuitenkin kaksikymmentä vuotta vankeutta väärästä todistuksesta, kaikkein pahimman laatuisesta väärästä todistuksesta, sillä te luulitte sitä antaessanne olevanne kuolinvuoteella. Te olette syyllinen, Kent – joko toiseen tahi toiseen. Minä en pelaa mitään peliä. Mitä tyttöön tulee – niin ei minun huvilassani ole minkäänlaista tyttöä."

Hän kääntyi ovelle eikä Kent koettanut häntä pidättää. Sanat tunkeutuivat hänen huulilleen, mutta kuolivat ennenkuin ehtivät niiden yli ja kauan aikaa Kedstyn lähdön jälkeen istui hän tuijottamassa viheriäiseen metsään eikä nähnyt mitään. Tarkastaja Kedsty oli tyynesti ja säälimättömästi lausunut sanat, jotka saivat kaikki hänen toiveensa luhistumaan tyhjiin. Sillä vaikka hän välttäisikin pyövelin, niin olisi hän kuitenkin rikollinen – kenties suurempi rikollinen kuin murhaaja. Jos hän saattaisi todistaa, ettei ollut tappanut John Barkleyta, vahvistaisi hän tällä todistuksella samalla sen, että oli kuolinvuoteellaan tehnyt väärän valan. Siitä saisi hän istua ehkä kaksikymmentä vuotta Edmontonin vankilassa. Vähin, mitä saattoi odottaa, oli kymmenen vuotta. Kymmenen, ehkä kaksikymmentä vuotta vankilassa – tahi hirsipuu!

Hänen otsalleen kohosi kylmä hiki. Hän ei enää kironnut Kedstyä; viha oli kadonnut. Kedsty oli koko ajan nähnyt sen, jota hän, tyhmeliini, ei itse ollut huomannut. Mitä lieneekään tarkastaja syvimmässä sydämessään ajatellut, niin haa ei voinut menetellä muuten kuin teki. Hän, James Kent, joka vihasi valhetta enemmän kuin mitään muuta, oli "kin-as-kizew" – mustin kaikista valehtelijoista, mies, joka oli valehdellut kuolinhetkellään.

Tietoisuus siitä melkein musersi hänet. Tuntui kuin olisi ikkuna avattu ensi kerran ja hänen annettu katsoa mitä Kedsty näki. Mutta sitä mukaa kuin minuutit kuluivat, heräsi taisteluhalu jälleen. Hän ei kuulunut niihin, jotka antautuivat niin helposti. Henkilökohtainen vaara oli aina saanut hereille hänen sisimmät voimansa ja tätä suuremmassa vaarassa ei hän ollut milloinkaan ollut. Tässä ei saanut kiirehtiä eikä toimia hetkellisten vaistojen mukaan. Kymmenen vuotta oli hän ollut ihmismetsästäjänä ja ihmismetsästyksen psykologia oli hänen vahva puolensa. Nyt ei hän ollut enää metsästäjä, vaan metsästettävä. Hänen tietonsa metsistä, hänen viekkautensa ja kaikki ne kujeet, jotka hän oli oppinut ajaessaan rikollisia takaa, eivät hyödyttäisi häntä yhtään, kun hän kerran olisi joutunut tuomiosalin ovien sisäpuolelle.

Avonainen ikkuna oli hänen ensimmäinen ajatuksensa. Seikkailut olivat muodostaneet hänen elämänsä. Ja tuolla ulkona, vihreiden metsien takana, jotka nousivat ja laskivat kuin aallot, odotti kaikista suurin seikkailu. Jos hän olisi rakastetuissa metsissään, jotka ulottuivat puolen maanosan yli, kuolisi hän mielellään, jos maailma kykenisi hänet voittamaan.

Hänen silmissään leimusi liekki – ja kuoli sitten hitaasti. Kun kaikki kävi ympäri, niin avonainen ikkuna oli vain ilvehtivä näky. Hän kiipesi vuoteesta ja koetti seisoa. Päätä huimasi. Hän arveli, ettei pystyisi kulkemaan sataakaan askelta, jos ryömisi ulos ikkunasta. Hän kulki epävarmoin askelin edestakaisin huoneessa; tämä oli ensimmäinen kerta kun hän seisoi jaloillaan saatuaan puoliverisen ampuman kuulan rintaansa. Hän pettäisi Cardiganin. Hän pettäisi Kedstyn. Kun voimat palaisivat, ei hän näyttäisi sitä. Hän näyttelisi loppuun saakka sairasta ja sitten jonakin yönä käyttäisi hyväkseen avonaista ikkunaa.

Ajatus viehätti häntä tavattomasti. Ensimmäisen kerran ymmärsi hän taivaita hipovan eron takaa-ajajan ja takaa-ajetun välillä, sen miehen, joka pelasi yksin elämästä ja kuolemasta ja sen miehen, joka pelasi tyynesti takanaan koko lain mahti. Takaa-ajo oli jännittävää. Mutta takaa-ajettuna oleminen oli vielä jännittävämpää.

Hän meni ikkunan luo ja katsoi ulos. Ei kukaan koko Pohjolassa tuntenut useampia piilopaikkoja kuin hän – tutkimattomia, kartalle merkitsemättömiä laaksoja; suuria, salaperäisiä alueita terra incognitalla, jossa aurinko nousi ja laski kysymättä lain lupaa. Jos hän vain olisi näiden ikkunoiden ulkopuolella ja jaksaisi kulkea eteenpäin, niin saisi laki kernaasti etsiä häntä satoja vuosia pääsemättä sen lähemmäksi.

Näitä ajatuksia ei synnyttänyt tyhmänrohkeus, pelko tahi kiihoittuneet tunteet. Hän punnitsi niitä niiden syntyessä. Hän seuraisi Jäämereen laskevaa jokea. Ja hän etsisi Marette Radissonin! Niin, vaikkapa tyttö asuisi Fort Simpsonin parakeissa, niin hän löytäisi tämän. Ja sitten? Se kysymys tunki syrjään kaikki muut hänen sielussaan risteilevät kysymykset. Siihen oli monta vastausta.

Hän ymmärsi, että hänen suunnitelmilleen oli vaarallista, jos hänet tavattaisiin kävelemässä ja hän meni jälleen vuoteeseen. Mutta kun tohtori Cardigan puoli tuntia myöhemmin astui sisään, oli hänen kasvoillaan vielä innon ja mielenliikutuksen puna.

Seuraavien minuuttien aikana kevensi hän Cardiganin mieltä. Mitä enemmän hän ajatteli tapahtunutta erehdystä, sitä iloisempi hän siitä oli, sanoi hän lääkärille. Hän myönsi, että ensimmäisinä minuutteina oli tieto eloonjäämisestä kauhistuttanut häntä. Mutta nyt katsoi hän asiaa toisin. Heti tultuaan kyllin vahvaksi alkaisi hän kerätä todisteita alibistaan ja hän tiesi varmasti voivansa näyttää toteen syyttömyytensä John Barkleyn murhaan.

Hän otaksui saavansa kymmenen vuotta vankeutta. Mutta sekin oli parempi kuin haudassa-olo. Hän tarttui Cardiganin käteen, kiitti saamastaan hoidosta ja sanoi Cardiganin pelastaneen hänet kuolemasta. Mitä kauemmin hän puhui, sitä nuoremmalta näytti Cardigan.

"Luulin sinun suhtautuvan asiaan toisella tavoin, Kent", sanoi hän syvään huoaten. "Hyvä Jumala, kun minä huomasin erehtyneeni, niin –"

"Niin sinä luulit luovuttaneesi minut suoraan hirsipuuhun", hymyili Kent. "On totta, vanha veikko, etten olisi tehnyt tuota tunnustusta, jos en lähinnä kaikkivaltiasta Jumalaa olisi luottanut sinuun, kun oli kyseessä saada selko elääkö tahi kuoleeko mies. Mutta kaikki me olemme erehtyväisiä, minä itse myös. Sinun ei tarvitse pyytää anteeksi. Pyydän sinua vain silloin tällöin lähettämään minulle muutamia sikaareita kun olen Edmontonin vankilassa tahi vielä mieluummin tulemaan jonkun kerran luokseni ja kertomaan uutisia joesta. Mutta pelkään sinun saavan minusta vielä täällä ollessani paljon huolta. Tunnen tänään itseni niin kummallisen huonovointiseksi. Puuttuisi vain sitä, että tulisi joku uusi käänne ja vetäisi meitä kaikkia nenästä!"

Hän saattoi nähdä sanojensa vaikutuksen Cardiganiin. Jälleen vahvistui hänen luottamuksensa omaan psykologiseen tarkkanäköisyyteensä. Cardigan, jonka juuri se mies, jolta hän odotti tuomiota, oli äkkiarvaamatta vetänyt ylös epätoivon kuilusta, tuli tästä hetkestä alkaen kuulumattoman avuliaaksi ja myötätuntoiseksi. Kun hän vihdoin poistui, riemuitsi Kent itsekseen. Cardigan oli sanonut, että kestäisi melkoisen ajan ennenkuin hän saattaisi jälleen seisoa.

Merceriä ei hän enää tänäpäivänä tavannut. Cardigan itse toi hänelle päivällisen ja huolehti hänestä ennen maatapanoa. Kent pyysi, ettei häntä tänäiltana enää häirittäisi, sillä hän tunsi itsensä uniseksi. Oven ulkopuolella oli nyt vahti.

Cardigan pudisti päätään kun Kent mainitsi siitä. Kedsty oli tolvana ryhtyessään sellaisiin tyhmiin varovaisuustoimenpiteisiin. Mutta vahti saisi kumikengät ja määräyksen olla aivan hiljaa, ettei häiritsisi Kentiä. Tämä kiitti – ja irvisti ihastuneena lääkärin mentyä pois.

Hän odotti kunnes kello oli tullut kymmenen ja alkoi harjoitukset, jotka oli itselleen määrännyt. Äänettömästi liukui hän vuoteesta. Nyt ei seisomaan noustessa tuntunut mitään huimausta. Hänen päänsä oli aivan selvä. Hän alkoi hengittää yhä syvempään ja syvempään sekä pullisti rintaansa.

Vastoin odotusta ei hän tuntenut mitään kipua. Hän olisi voinut huutaa ilosta. Hän ojensi ensiksi ylös toisen käsivartensa, sitten toisen ja kumartui eteenpäin kunnes sormenpäät koskettivat lattiaa. Hän taivutti polviaan, taivuttautui ensin toiselle, sitten toiselle puolen ja hämmästyi ruumiinsa voimaa sekä kimmoisuutta. Hän kulki kaksikymmentä kertaa huoneen toisesta päästä toiseen ennenkuin paneutui jälleen vuoteeseen.

Hän oli vielä valveilla kun ikkunan läpi kuului lähestyvien askelten äänet ja puheensorina. Silmänräpäystä myöhemmin koputettiin jollekin ovelle ja senjälkeen huudettiin matalalla äänellä tohtori Cardigania. Kent vetäytyi varovasti lähemmäksi ikkunaa. Kuu oli ylhäällä ja hän näki ihmisten lähestyvän hitaasti ikäänkuin kantaen jotain taakkaa. Sitten avautui ovi, kuului toisia ääniä ja hetken kuluttua oli kaikki jälleen hiljaista. Hän paneutui uudelleen vuoteelle ihmetellen kuka uusi potilas mahtoi olla.

Oli myöhä ennenkuin hän vaipui uneen ja hän nukkui kauan heräten vasta kun Mercer astui sisään. Hän tuli hiljaa ja sulki oven hiljaa, mutta Kent kuuli kuitenkin. Samassa silmänräpäyksessä hän istuutui. Hän tiesi, että Mercerillä oli jotain kerrottavaa ja näki myöskin ettei se ollut mitään tavallista. Mercer oli silminnähtävästi liikutettu.

"Suokaa anteeksi, että herätän teidät", sanoi hän kumartuen Kentin puoleen ikäänkuin olisi pelännyt vahdin kuulevan. "Mutta arvelin olevan parasta, että saatte tietää kuinka intiaanin kävi."

"Intiaanin?"

"Niin, sir – Movien, sir. Olen sangen liikutettu, mr Kent. Hän sanoi minulle eilen illalla saaneensa selon aluksesta, jolla tytön piti matkustaa. Hän sanoi aluksen olevan piilossa Kims Bayoussa."

"Kims Bayoussa! Se on hyvä piilopaikka, Mercer."

"Erittäin hyvä piilopaikka, sir. Heti pimeän tultua meni Movie takaisin vartiopaikalleen. En oikein tiedä mitä hänelle siellä tapahtui, sir. Mutta suunnilleen puolen yön aikaan horjui hän Crownin tuvalle verta vuotaen ja poissa suunniltaan. He toivat hänet tänne ja olen valvonut suurimman osan yötä hänen luonaan. Hän sanoo tytön menneen alukseen ja aluksen purjehtineen jokea alas. Siinä kaikki mitä sain tietää, sir. Kaiken muun mutisi hän kielellä, jota en ymmärrä. Cardigan sanoo sen olevan creekieltä ja ukon luulevan, että pirut heittäytyivät nuijineen hänen kimppuunsa Kims Bayoun luona. Ne ovat tietysti olleet ihmisiä. Minä en usko Movien piruihin, sir."

"Ei, en minäkään", sanoi Kent, jonka veri lauloi suonissa ihmeellistä laulua. "Se merkitsee vain sitä, että joku, joka myöskin vartioi noita jälkiä, oli viekkaampi kuin vanha Movie."

Kummallisen varovaisin ilmein katsoi Mercer ovelle. Sitten kumartui hän vielä lähemmäksi Kentiä.

"Kun hän mutisi sillä tavoin ja minä olin hänen kanssaan kahden, toisteli hän erästä nimeä, sir, ainakin puoli tusinaa kertaa – ja se oli – Kedsty."

Kentin sormet puristuivat kovasti nuoren englantilaisen käden ympärille. "Kuulitteko niin, Mercer?"

"Olen varma, etten erehtynyt. Hän sanoi sen niin monta kertaa."

Kent vaipui takaisin tyynyille. Hän ymmärsi, että Mercer, vaikka koettikin näyttää tyyneltä, oli hyvin peloissaan tapahtuman vuoksi.

"Ette saa antaa kenenkään aavistaa tätä, Mercer", sanoi hän. "Jos Movie sattuisi olemaan pahasti vahingoittunut – jos hän esimerkiksi kuolisi ja ihmiset saisivat tietää, että te ja minä..."

Hän tiesi sanoneensa kylliksi antaakseen painoa sanoilleen. Hän ei edes katsonut Merceriin.

"Pitäkää silmällä häntä, ukkoseni, ja antakaa minulle tieto kaikesta mitä tapahtuu. Ottakaa enemmän selvää Kedstystä, jos voitte. Sanon teille kuinka teidän on meneteltävä. Asia on hieman arkaluontoinen – teidän suhteenne, ymmärrättehän. Ja", hän hymyili Mercerille, "olen tänään tavattoman nälissäni. Voitteko hankkia minulle yhden munan lisää? Kolme kahden asemesta ja pari palaa käristettyä leipää lisäksi. Älkääkä puhuko kenellekään, että minun ruokahaluni paranee. Se on parasta meille molemmille, erittäinkin, jos Movie kuolee. Oletteko selvillä, ukkoseni?"

"Kyllä – minä luulen ymmärtäväni", sanoi Mercer, joka kalpeni nähdessään Kentin huulien julman hymyn. "Teen niinkuin käskette, sir."

Hänen poistuttuaan tiesi Kent arvostelleensa häntä oikein. Hän saattoi tehdä viidestäkymmenestä dollarista paljon palveluksia – salaa. Näkyvän vaaran edessä hän oli pelkuri ja Kent tiesi minkä arvoinen siihen lajiin kuuluva mies määrätyissä olosuhteissa olisi. Tästä hetkestä alkaen olisi Mercer korvaamattomana apuna pelastussuunnitelmia täytäntöön pantaessa.

VIII LUKU.

Tänä aamuna söi Kent aamiaisen, joka olisi hämmästyttänyt tohtori Cardigania ja saanut Kedstyn ryhtymään vielä ankarimpiin varovaisuustoimenpiteisiin, jos he olisivat sen tienneet. Ruokaillessaan koetteli hän lujittaa Mercerin ja itsensä välillä olevaa sidettä. Hän oli olevinaan hyvin levoton Movien tilan vuoksi, vaikka tiesi, ettei tämä voinut olla vakavammin vahingoittunut, koska Mercer oli sanonut, ettei mitään pelkoa ollut. Mutta jos intiaani kuolisi, oli hän sanonut Mercerille, niin heidän laitansa olisi hullusti, jos tulisi ilmi mikä osa heillä oli jutussa.

Hänelle itselleen se ei paljon merkinnyt, koska hän jo oli mahdollisimman pahassa pulassa. Mutta hän ei mielellään halunnut ystävän joutuvan hänen vuokseen vaikeuksiin. Se vaikutti Merceriin. Hän näki itsensä osallisena mahdolliseen murhajuttuun ja se kauhistutti häntä. Kuten tavallisesti mittasi Mercer Kentin ruumiinlämmön. Se oli aivan normaali, mutta Kentin oli helppo houkutella Mercer merkitsemään se yhtä astetta korkeammaksi.

"On parasta, jos he luulevat minun vielä olevan verrattain sairaan", vakuutti hän Mercerille. "Silloin he eivät epäile meidän välillämme olevan mitään."

Mercer yhtyi niin täydellisesti tähän mielipiteeseen, että tarjoutui lisäämään vielä puoli astetta.

Se oli ihana päivä Kentille. Hän tunsi voimiensa kasvavan tunti tunnilta. Mutta koko päivänä ei hän uskaltanut nousta vuoteesta peläten jonkun näkevän. Cardigan kävi hänen luonaan kaksi kertaa eikä ollenkaan osoittanut epäilevänsä Mercerin lämpömääräilmoituksia. Kuume esti yhä potilasta voimistumasta. Täytyi olla joku sisäinen pieni vamma, sanoi tohtori, mutta se kyllä katoaisi pian. Muuten ei Kentin jaloilleen nousemista vastaan näyttänyt olevan mitään estettä. Hän hymyili anteeksipyytävästi.

"Se kuuluu kummalliselta", sanoi hän, "kun vasta vähän aikaa sitten sanoin sinun kuolevan."

Kymmenen jälkeen illalla suoritti Kent neljä kertaa kaikki harjoituksensa. Hän ihmetteli vielä enemmän kuin viime yönä sitä nopeutta, jolla hänen voimansa palasivat.

Kolme seuraavaa vuorokautta hän säilytti salaisuutensa ja hänen voimansa lisääntyivät. Tohtori Cardigan pistäytyi tuon tuostakin häntä katsomassa ja isä Layonne kävi hänen luonaan säännöllisesti joka iltapäivä. Useimmiten kuitenkin kävi Mercer. Kolmantena päivänä sattui kaksi mielenkiintoista tapahtumaa. Cardigan lähti neljän päivän matkalle erääseen siirtolaan – ja Movie virkosi äkkiä kuumehoureistaan saaden takaisin terveen ymmärryksensä. Ensinmainittu tieto tuotti Kentille iloa. Cardiganin poissaollessa ei ollut suurta vaaraa, että joku huomaisi sen, ettei hän enää ollutkaan sairas. Mutta se, joka oli ylionnellinen Movien tointumisesta, oli Mercer. Hän oli ihastuksesta suunniltaan. Hän teki Kentille tiettäväksi, ettei enää ollut peloissaan ja siitä asti kun Moviella ei ollut enää mitään vaaraa, tuli hänen käytöksensä sellaiseksi, että Kent useammin kuin kerran olisi mielihyvin potkaissut hänet huoneesta ulos. Mercer oli myöskin alkanut osoittaa tuntevansa arvonsa kun hän nyt oli tohtori Cardiganin tilalla. Kent näki tämän uuden vaaran ja alkoi mielistellä miestä. Hän vakuutti, että oli suorastaan mieltäkuohuttavaa, ettei Cardigan ollut tehnyt häntä yhtiötoverikseen, vaikka hän olisi sen niin hyvin ansainnut. Hän, Kent, puhuisi asiasta isä Layonnen kanssa ja tämä valmistaisi muiden Landingissa asuvien vaikutusvaltaisten miesten mielialaa. Kaksi päivää leikki hän Mercerin kanssa kuin kalastaja kalan kanssa. Hän koetti saada tämän välityksellä Movielta tietoja Kedstystä. Mutta vanha intiaani vaikeni itsepintaisesti.

"Hän alkoi pelätä kun sanoin hänen puhuneen tarkastajasta", kertoi Mercer. "Hän kielsi kaiken. Hän pudisti päätään: ei, ei, ei. Hän ei ollut nähnyt Kedstyä. Hän ei tiennyt tästä mitään. Minä en pääse hänestä selville, Kent."

Mercer oli heittänyt pois sanan "sir" sekä kaikki palvelijatapansa. Hän auttoi omistajan ilmein Kentiä polttamaan sikaareita ja kutsui häntä loukkaavan tuttavallisesti "Kentiksi." Tarkastajaa kutsui hän "Kedstyksi" ja isä Layonnea "pieneksi papiksi." Hän kasvoi päivä päivältä ja Kent tiesi, että jokainen tunti lisäsi hänen vaaraansa.

Hän arveli Mercerin juoruavan. Useita kertoja päivässä kuuli hän tämän puhuvan vartijan kanssa ja sangen useasti meni hän pientä bambukeppiä heilutellen Landingiin. Hän alkoi lausua mielipiteitään ja ilmoittaa uutisia Kentille hyvin alentuvaiseen tapaan. Neljäntenä päivänä tuli tieto, ettei tohtori Cardigan palaisi vielä yhteen vuorokauteen ja punastumatta sanoi itsetyytyväinen Mercer, että tohtori kotiin tultuaan huomaisi suuria muutoksia. Hän lausui m.m.

"Kedsty on suorastaan ihastunut minuun, Kent. Hän on itse asiassa rehti mies kun osaa ottaa hänet oikealta kannalta. Hän pyysi minua pistäytymään sisään iltapäivällä ja me poltimme yhdessä sikaarin. Kun kerroin hänelle, että olin eilen illalla katsonut ikkunastanne sisään ja nähnyt teidän suorittavan kokonaisen voimistelusarjan, hypähti hän ylös ikäänkuin häntä olisi pistetty neulalla. 'Mitä, minä luulin hänen olevan sairaan, pahasti sairaan', sanoi hän. Ja silloin annoin minä hänen ymmärtää, että oli parempiakin tapoja kuin Cardiganin kun oli kyseessä miehen terveeksi tekeminen. 'Antakaa niille paljon ruokaa ja antakaa niiden elää normaalisti' sanoin minä. 'Katsokaa Kentiä', sanoin minä. 'Hän on syönyt viikon ajan kuin karhu ja kykenisi nyt heittämään kuperkeikkoja'. Se teki hänestä lopun, Kent. Tiesin, että hän kummastuisi nähdessään minun suorittavan sellaista, johon Cardigan ei pystynyt. Hän kulki edestakaisin synkän näköisenä – ajatellessaan Cardigania. Sitten huusi hän Pellyn sisään, kirjoitti jotain ja antoi sen tälle. Senjälkeen pudisti hän kättäni, taputti sangen ystävällisesti minua olkapäälle ja tarjosi vielä yhden sikaarin. Hän on älykäs, Kent. Hän ei tarvitse muuta kuin parin silmiä nähdäkseen mitä minä olen Cardiganin lähdettyä suorittanut."

Jos milloinkaan Kentin käsiä oli syyhyttänyt halu päästä ihmisen kurkkuun, niin se tapahtui nyt. Sinä hetkenä kun hän oli valmis toimimaan, oli Mercer paljastanut hänet Kedstylle! Hän käänsi kasvonsa syrjään, ettei Mercer voinut nähdä hänen silmiensä ilmettä ja piilotti nyrkkiinpuristetut kätensä selän taa. Jos Cardigan olisi ilmoittanut Kedstylle hänen tilastaan, olisi asia ollut toinen. Hän olisi mukautunut siihen, koska hän olisi tiennyt, että Cardigan katsoi velvollisuutensa vaativan sitä. Mutta Mercer – tyhjä rakko, jonka hän itse oli puhaltanut täyteen, täydellinen paholainen, joka voisi myydä parhaimman ystävänsä, aasi, moukka...

Hän seisoi hetken liikkumattomana kuin kivi, kasvot poispäin käännettyinä. Terve järki sai jälleen vallan. Hän tiesi viimeisen mahdollisuutensa riippuvan kylmäverisyyden säilyttämisestä. Ja Mercer auttoi häntä pistämällä salaa taskuihinsa muutamia sikaareita ja lähtemällä huoneesta. Minuutin tahi pari kuului hän keskustelevan ulkopuolella olevan vahdin kanssa.

Kent istuutui. Kello oli viisi. Milloin oli Mercer tavannut Kedstyn? Minkä määräyksen tarkastaja oli kirjoittanut paperille ja antanut konstaapeli Pellylle? Koskiko se vain ankarampaa vahdinpitoa vai oliko se käsky muuttaa hänet vankilaan? Viimemainitussa tapauksessa olivat kaikki hänen suunnitelmansa ja toiveensa turhia. Hän tunsi vankikopit.

Landingilla ei ollut oikeastaan vankilaa, ei edes huoneustoa pidättämistä varten, vaikka osaston miehet joskus kutsuivat Kedstyn toimiston takana olevia sellejä vankilaksi. Ne olivat sementistä ja Kent itse oli auttanut niiden suunnittelussa! Hän tiesi, ettei yhdenkään vangin ollut koskaan onnistunut niistä paeta! Jollei muuttaminen tapahtunut ennen kello kuutta, oli hän varma, että se tapahtuisi silloin vasta seuraavana aamuna. Kenties oli Kedsty antanut määräyksen sellin kuntoonlaittamisesta häntä varten. Sielunsa syvyydestä hän rukoili, että kysymyksessä olisi ollut vain valmistavat toimenpiteet. Jospa he lahjoittaisivat hänelle yhden yön – yhden ainoan yön!

Vihdoin löi kello kuusi. Hän tunsi veressään kuumetta – hän, joka oli koko osaston kylmäverisin mies. Kello seitsemän saisi hän illallisen. Kello kahdeksan alkoi pimetä. Kuu ei nousisi ennen yhtätoista. Hän kiipeäisi ikkunasta ulos kello kymmenen. Crownin tuvan luona oli aina paljon venheitä. Hän ottaisi yhden niistä ja silloin kun Mercer huomaisi hänen olevan poissa, olisi hän jo vapaudessa, neljänkymmenen mailin päässä täältä. Sitten antaisi hän veneen ajautua itsekseen tahi piilottaisi sen maihin. Jossain ja jollain tavoin saisi hän aina hankituksi itselleen pyssyn ja ruokaa. Oli hyvä, ettei hän ollut antanut Mercerille toista omistamaansa viidenkymmenen dollarin seteliä.

Kello seitsemän toi Mercer illallisen. Hänen vaaleat silmänsä välähtivät pettymyksestä kun hän huomasi viimeisen sikaarin laatikosta kadonneen. Kent näki katseen ja koetti nauraa hyväsydämisesti.

"Minun on saatava käsiini isä Layonne, jotta hän lähettäisi minulle uuden laatikon aamulla", sanoi hän.

"Arvatenkin te saatte hänet käsiinne", sähähti Mercer. "Hän ei asu kaukana vankikopeista ja te joudutte sinne. Olen saanut määräyksen valmistaa teidät huomenaamulla varhain muuttoon."

Kentin veri tuntui leimahtavan liekkiin. Hän joi hiukan kahvia ja sanoi sitten olkapäitään kohauttaen: "Hyvä on, Mercer. Näen mieluummin, että kaikki on ohi niin pian kuin mahdollista. Mitä pikemmin minut muutetaan sinne, sitä pikemmin alkaa oikeudenkäyntini. En ole vähintäkään peloissani. Tiedän voittavani."

Sitten hän lisäsi: "Ja minä pidän huolta siitä, että tekin saatte laatikon sikaareita, Mercer. Olen kiitollinen teiltä saamastani mainiosta hoidosta."

Mercerin kadottua tarjottimineen pudisti Kent raivoissaan nyrkkiä ovea kohti.

"Jumalani – miten mielelläni tahtoisin olla kahdenkesken kanssasi metsässä tunnin verran tahi niille paikkeille!" kuiskasi hän.

Kello löi kahdeksan, se löi yhdeksän. Kaksi tahi kolme kertaa kuuli hän ääniä eteisestä, nähtävästi Mercer puheli vahdin kanssa. Kerran hän oli kuulevinaan kaukaista ukkosen jyrinää ja hänen sydämensä sykki ilosta. Mutta taivas jäi kirkkaaksi – niin, ja tähdet näyttivät loistavan kirkkaimmin kuin milloinkaan ennen. Oli aivan tyyni. Joelta kuului ankkuriketjun helinä. Movien koirat haukkuivat sahan takana. Kymmenkunta kertaa oli hän kuulevinaan veden solinan joelta, joka pian kantaisi hänet vapauteen.

Joki. Sitä alaspäin oli Marette Radisson matkustanut. Ja jostain joen varrelta, tahi seuraavan joen varrelta tahi sitä seuraavan joen varrelta löytäisi hän tytön. Hän ajatteli tyttöä. Hän muisteli jokaista liikettä, jonka tämä oli puhuessaan tehnyt. Ja hän toisteli tämän sanoja: "Jos te eläisitte kauemmin, niin luulen, että rakastaisin teitä." Ja tämän oli tyttö sanonut, vaikka tiesi, ettei hän kuolisi!

Miksi oli Marette sitten matkustanut tiehensä? Kun hän tiesi Kentin jäävän eloon, miks'ei hän ollut jäänyt tänne auttamaan, jos kerran saattoi. Joko oli hän laskenut leikkiä tahi – – –.

Hänen aivoissaan välähti uusi ajatus ja oli vähältä saada hänet huudahtamaan. Se sai hänet nousemaan ja jännittämään lihaksensa. Oliko tyttö matkustanut? Eikö ollut mahdollista, että hänkin oli pelannut pelin ja teeskennellyt matkustavansa piilotetulla veneellä jokea alaspäin? Oliko hän kenties pelannut tämän pelin Kedstyä vastaan? Hänen sisäisen katseensa eteen piirtyi kuva, kirkas kuin taivaalla tuikkivat tähdet. Nyt oli selvää mitä Movien mutina Kedstystä merkitsi. Kedsty oli seurannut Marettea alukseen. Movie oli nähnyt sen ja puhunut siitä kuumehoureissaan. Mutta sitten oli pelko lain "suurta miestä" kohtaan tukkinut hänen suunsa. Mutta miksi aiottiin hänet lyödä kuoliaaksi? Movie oli rauhallinen olento. Hänellä ei ollut vihollisia.

Ei kenenkään Landingin asujamen saattanut kuvitella hyökkäävän vanhan tiedustelijan, jonka hiukset olivat jo vuosista valkoiset, kimppuun. Ei kenenkään muun, ellei Kedstyn itsensä – ahdingossa olevan Kedstyn, raivoissaan olevan Kedstyn. Mutta sekin oli käsittämätöntä. Mikä lieneekään ollut hyökkäyksen syynä ja kuka lieneekään sen tehnyt, niin oli Movie aivan varmasti kuitenkin nähnyt Kedstyn saattavan Marette Radissonin alukselle. Ja kysymys, johon Kent ei saattanut keksiä vastausta, kuului näin: Oliko Marette Radisson tosiaankin matkustanut aluksella jokea alas?

Mutta juuri nyt löi kello kymmenen! Hätkähtäen nousi hän istumaan ja kuunteli henkeään pidättäen. Eteisestä ei kuulunut ääntäkään. Tuuma tuumalta kohosi hän vuoteesta kunnes seisoi aivan suorana. Hänen vaatteensa riippuivat seinällä ja hän hiipi niiden luo niin varovaisesti, että jos joku olisi kuunnellutkin oven ulkopuolella, ei hän olisi kuullut mitään. Hän pukeutui nopeasti. Sitten hiipi hän ikkunan luo, katsoi ulos ja kuunteli.

Oli hyvin hiljaista. Viileä, suloinen yöilma virtasi hänen kasvojaan vasten ja hän tunsi kaukaisten seetrien tuoksun. Ulkopuolella oleva maailma odotti häntä.

Kun hän oli vakuuttautunut siitä, että toiminnan hetki oli käsillä, ryhtyi hän viipymättä toimeen. Kymmenessä sekunnissa laskeutui hän alas ikkunasta ja seisoi ulkopuolella. Sitten kiiruhti hän rakennuksen taa ja piiloutui metsään. Raju mielenliikutus valtasi hänet. Hän oli vapaa. Hän saattoi nähdä tähtivalossa kimaltelevan joen, joka houkutteli häntä kiiruhtamaan. Hän tunsi ruumiissaan sykkivän uuden elämän.

Hänestä tuntui, että Marette oli matkustanut vasta eilen. Hän ei vielä ollut voinut ehtiä kauas. Ja tällä hetkellä, kun vapauden tuulahdus täytti hänen olemuksensa, tunsi hän tytön olevan itselleen jotain muuta kuin tähän saakka. Hän ei voinut ajatella vapautta ajattelematta tyttöä. Tyttö oli kuin salomaan elävä sielu; Kent tunsi hänen läheisyytensä. Tuntui kuin olisi tyttö odottanut häntä joen alajuoksun varrella. Ja samassa silmänräpäyksessä juolahti hänen mieleensä, ettei hän päästäisi venettä ajelehtimaan, vaan pitäisi sen päivisin piilossa ja matkustaisi öisin kunnes olisi tavannut Marette Radissonin. Ja sitten hän kertoisi minkävuoksi oli tullut. Senjälkeen – –.

Hän katsoi Crownin tuvalle. Hän menisi suoraan ja avonaisesti joelle ikäänkuin mies, jolla ei ole mitään salattavaa. Ja jos Crown oli paneutunut nukkumaan, olisi hän viidentoista minuutin kuluttua joella. Hän kulki nopeasti. Äkkiä hän pysähtyi, yhtä äkkiä kuin silloinkin kun puoliverisen kuula sattui häneen muutamia viikkoja sitten. Cardiganin halkovajan kulmauksesta ilmestyi mies. Se oli Mercer. Hän heilutteli keppiään ja kulki hiljaa kuin kissa. He olivat toisistaan tuskin kymmenen jalan päässä eikä Kent kuitenkaan ollut häntä kuullut.

Mercer pysähtyi. Keppi putosi hänen kädestään. Tähtivalossakin saattoi Kent nähdä kuinka hän kalpeni.

"Ei ääntäkään, Mercer", sanoi Kent varoittaen. "Minä olen vain pienellä harjoituskävelyllä raittiissa ilmassa. Jos huudatte, niin tapan teidät!"

Hän lähestyi hitaasti ja puhui äänellä, jota oli mahdotonta kuulla hänen takanaan oleviin ikkunoihin. Ja nyt sattui jotakin, joka sai veren hyytymään hänen suonissaan. Hän oli kuullut jokaisen villipedon äänen suurissa metsissä, mutta ei ikinä sellaista huutoa, joka nyt kuului Mercerin suusta. Se ei ollut inhimillinen huuto. Kentistä tuntui se paholaisen ulvonnalta. Se ei ollut avunhuuto, se oli sanaton. Kun tämä kauhea ääni tunkeutui Mercerin suusta, saattoi Kent nähdä kuinka kaulalihakset pullistuivat ja silmät tunkeutuivat ulos kuopistaan. Hänen mieleensä juolahti käärme, kobra. Hän unohti kaiken muun paitsi edessään olevan käärmeen. Ei vapaudenkaipuu eikä vankilan pelko olisi voinut häntä nyt pidättää. Sanaa sanomatta tarttui hän Mercerin kurkkuun ja huuto muuttui tukehtuneeksi sähinäksi. Hänen sormensa kaivautuivat sienimäiseen lihaan ja hänen nyrkkinsä iski kerran toisensa jälkeen Mercerin kasvoihin.

Hän kaatui pitäen ihmiskäärmettä allaan. Ja hän jatkoi kuristamista ja lyömistä tavalla, jolla ei ollut milloinkaan ketään ihmistä kuristanut eikä lyönyt, – mieletön halu repiä palasiksi tämä englantilainen syöpäläinen, joka oli liian kurja elämään maailmassa, työnsi syrjään kaikki muut tunteet.

Ja hän jatkoi lyömistä.

IX LUKU.

Vasta kun Kent nousi ylös Mercerin liikkumattoman, maassa makaavan ruumiin luota, käsitti hän mikä kuulumaton ja anteeksiantamaton hulluus hänet oli vallannut. Aluksi hän luuli tappaneensa Mercerin. Mutta ei katumus eikä myötätunto palauttanut hänen aistiensa tasapainoa. Sen teki ajatus, että hän oli menettänyt mahdollisuutensa päästä joelle.

Hän kuuli juoksevien jalkojen töminän, hän näki ihmisten kiitävän läpi pimeyden. Ja hän oli liian heikko taistellakseen tahi paetakseen. Se vähäinen voimamäärä, joka hänellä oli ollut ja jota hän oli aikonut säästeliäästi käytellä pakomatkalla, oli kulutettu.

Päätä huimasi. Ja tällä hetkellä, kun jok'ikinen veripisara tuntui virtaavan aivoihin, oli hänen näkönsä hämärä ja toimintakykynsä poissa. Raivoissaan oli hän ponnistellut yli voimiensa. Hän tiesi, että jotain hänen sisällään oli hullusti ja että hän oli avuton. Tässäkin tilassa alkoi hän horjua Mercerin luo ja potkaista tätä, mutta häneen tartuttiin ja hänet pidätettiin. Hän kuuli hämmästyneen äänen ja vielä toisenkin. Jokin kova ja kylmä, joka muistutti hampaattomia leukaluita, sulkeutui hänen ranteittensa ympärille.

Ensimmäinen, jonka hän näki, oli konstaapeli Carter, Kedstyn luottamusmies ja toinen vanha Sands, Cardiganin pihamies. Yhtä nopeasti kuin aivot olivat sumentuneet, ne kirkastuivatkin ja veri jakautui jälleen koko ruumiiseen. Hän kohotti käsiään. Carter oli pannut hänet käsirautoihin ja tähtivalo loisti kiiltävällä teräksellä. Sands kumartui Mercerin puoleen ja Carter sanoi matalalla äänellä:

"Raudat ovat pahat, Kent. Mutta minun täytyy. Näin sinut ikkunasta juuri kun Mercer huusi. Miksi pysähdyit hänen takiansa?"

Mercer koetti nousta Sandsin avulla. Hän käänsi turvonneet, sokeat kasvonsa Kentiin ja Carteriin päin. Hän sammalsi ja vaikeni ikäänkuin olisi rukoillut sääliä siinä uskossa, ettei Kent vielä ollut lopettanut. Carter veti Kentin mukanaan pois.

"Nyt on minun tehtävä vain yksi asia", sanoi hän. "Se ei ole hauskaa. Mutta laki määrää, että sinut on vietävä vankikoppiin."

Ylhäällä taivaalla loistivat tähdet jälleen kirkkaina ja Kentin keuhkot joivat viileätä yöilmaa samoin kuin niinä ihmeellisinä hetkinä ennenkuin hän kohtasi Mercerin.

Hän oli hävinnyt. Ja siihen oli ollut syynä Mercer. Carter tunsi kulkiessaan käsi kädessä Kentin kanssa kuinka tämän lihakset jännittyivät. Kent puri hampaansa yhteen eikä vastannut Carterin sanoihin, mutta tämä kuuli äänen, joka muistutti melkein nyyhkytystä. Carter, joka myös oli sieluineen, ruumiineen pohjolanmies, tiesi miltä Kentistä tuntui, sillä paon onnistuminen oli ollut hiuskarvan varassa.

Pelly oli palvelusvuorossa ja hän lukitsi Kentin yhteen toimiston takana olevista kolmesta vankikopista. Hänen mentyään istuutui Kent puulavitsan reunalle purkaen tuskansa ja epätoivonsa vaikeroivaan huokaukseen. Puoli tuntia sitten oli maailma levittänyt hänelle sylinsä ja hän oli kiiruhtanut tähän syleilyyn. Nyt ei ollut toivoa. Laki oli saanut hänet kouriinsa eikä paosta ollut uneksimistakaan. Seuraavan puolen tunnin kuluessa ei hän kohottanut päätäänkään. Ensimmäisen kerran elämässään tiesi hän tulleensa lyödyksi, niin täydellisesti lyödyksi, ettei halunnut edes taistella enempää.

X LUKU.

Siinä missä suuri joki mutkistuu sisäänpäin kuin ystävällisen koiran kieli ja nuoleskelee Athabasca Landingin rantaa, oli siihen aikaan vielä Fingers Row – kymmenkunta lahonnutta, tuulen tuivertamaa huonosti rakennettua hökkeliä. Erästä niistä kutsui sen omistaja Disty Fingers vanhaksi, hyväksi kuningatar Bessiksi. Se oli kaksi ikkunainen, tervatulla seinäpaperilla vuorattu maja. Sen etupuolelle oli Disty Fingers laittanut jonkunlaisen eteiskatoksen suojaksi sadekuuroilta, auringolta ja lumelta, sillä jokaisen minuutin elämästään, jota hän ei viettänyt vuoteessa, istui hän katoksessaan.

Disty Fingers tunnettiin kahdentuhannen mailin päässä sekä virran ylä- että alajuoksun varrella ja oli taikauskoisia ihmisiä, jotka luulivat pienten jumalien ja henkien istuvan tervatun eteiskatoksen alla hänen kanssaan keskustelemassa. Kaikkien kolmen suuren joen varrella ei ollut yhtään niin viisasta ja itseensä tyytyväistä olentoa, joka ei olisi maksanut melkein mitä tahansa saadakseen omistaa Disty Fingersin aivojen aarteet. Disty Fingersin ulkomuodosta ei sitä ensi silmäyksellä olisi voinut päättää. Hän oli suuri, pehmeä, selkärangaton jättiläinen. Sileäksi kuluneessa nojatuolissaan istuessaan näytti hän melkein muodottomalta. Pää oli suuri, hiukset leikkaamattomat ja sotkuiset, kasvot sileät kuin rintalapsen, lihavat kuin keruubin ja ilmeettömät kuin omena. Ristiin pannut kädet olivat suurella vatsalla, jota koristivat taotusta Klondykekullasta tehdyt ketjut. Mistä hän oli saanut nimen Disty Fingers, kun hänen oikea nimensä oli Alexander Toppet Fingers, sitä ei oikeastaan kukaan tiennyt, ellei se kenties johtunut siitä, että hän aina näytti niin likaiselta ja kampaamattomalta.

Mitä lieneekään ajateltu Disty Fingersin kaksisataaneljäkymmentä naulaa painavasta ruumiista, niin saivat hänen aivojensa ominaisuudet ihmiset pelkäämään ja kunnioittamaan häntä. Disty Fingers oli jonkunlainen salomaiden lainopillinen neuvonantaja, metsien tuomari, suurten jokien ja tiedustelupolkujen lainsäätäjä.

Hänen aivoissaan oli jokainen oikeussääntö ja kirjoittamaton laki, joka pohjolassa oli keksitty. Hänen tietonsa ulottuivat kaksi vuosisataa takaisin. Mitään lakikirjoja ei hänellä ollut. Hänen kirjastonsa oli hänen päässään. Hän ei esiintynyt tuomioistuimissa kuten muut lakimiehet ja Edmontonissa oli tuomareita, jotka siunasivat häntä siitä. Hänen majansa oli hänelle oikeuden temppeli, siellä hän istui kädet ristissä ja antoi lausuntojaan, neuvojaan sekä tuomioitaan. Hän istui siellä niin liikkumattomana, että toiset hänen sijassaan olisivat tulleet hulluiksi. Tunnittain saattoi hän katsoa joelle räpäyttämättäkään harmaita silmiään. Hänellä oli vain yksi alituinen seuralainen, koira, joka oli yhtä laiska, yhtä lihava ja yhtä liikkumaton kuin hän itsekin.

Isä Layonne oli ensimmäinen, joka tuli tervehtimään Kentiä koppiin epäonnistuneen pakoyrityksen jälkeisenä aamuna. Tuntia myöhemmin kulki isä Layonne kovaksi tallattua tietä pitkin Disty Fingersin majalle. Jos melkein huomaamaton ilonvälähdys joskus kirkasti Disty Fingersin kasvoja, niin tapahtui se silloin, kun pieni lähetyssaarnaaja kävi häntä tervehtimässä. Silloin irtautui hänen kielensä ja myöhään yöhön juttelivat he asioista, joista muut eivät tienneet juuri mitään. Tänäaamuna ei isä Layonne tullut sattumalta, vaan määrätyssä tarkoituksessa ja kun Disty Fingers sai kuulla asian, pudisti hän päätään ja selitti, että hänen oli mahdotonta mennä tapaamaan Kentiä. Se ei kuulunut hänen tapoihinsa. Ihmiset saivat tulla hänen luokseen. Hän ei pitänyt kävelemisestä. Hänen majastaan vankikopeille oli kolmannes maili, kenties puolikin. Ja melkein koko matka ylämäkeä. Kenties Kent voitiin tuoda hänen luokseen?

Kent odotti kopissaan. Hänen ei ollut vaikea kuulla ääniä Kedstyn konttorista ja hän tiesi, ettei tarkastaja ollut tullut sinne ennen isä Layonnen menoa. Tavallisesti oli hän tullut jo tuntia aikaisemmin. Kent ei koettanut tuumia syitä hänen myöhäiseen tuloonsa, mutta huomasi, että hänen tultuaan oli toimistossa tavallista enemmän liikettä. Kerran oli hän varma kuulleensa Cardiganin äänen ja sitten Mercerin. Silloin hän nauroi. Sen täytyi olla erehdys, sillä Mercer ei varmastikaan kyennyt puhumaan vielä moneen päivään. Kent oli iloinen, ettei hänellä ollut seurana ketään toista vankia. Hänen asemansa oli sellainen, että hän kaipasi yksinäisyyttä. Sen suunnitelman toimeenpanemista varten, joka hänen aivoissaan oli alkanut muodostua, oli yksinäisyys yhtä välttämätön kuin Alexander Toppet Fingersin myötävaikutuskin.

Mihin määrin hän saattoi voittaa tätä myötävaikutusta, oli juuri se kysymys, joka isä Layonnen paluuta odotellessa askarrutti hänen mieltään. Jos hänen laskelmansa osoittautuisivat vääriksi ja Disty Fingers pettäisi hänen toiveensa – –

Hän kohautti olkapäitään. Siinä tapauksessa ei hän keksinyt muuta keinoa. Silloin oli vain otettava lääke juryn käsistä. Mutta jos Fingers tulisi hänen pelitoverikseen...

Hän katsoi joelle. Jos Fingers olisi hänen pelitoverinsa, niin he saattaisivat tehdä pietiksi Kedstyn ja koko hänen osastonsa. Ja hän voittaisi pelin suurimman psykologisen kokeen kautta, johon milloinkaan oli uskaltanut antautua. Suunnitelman suurenmoisuus oli, kun hän hetkeksi pysähtyi sitä punnitsemaan, huimaava, mutta hänen varovaisuutensa oli yhtä suuri. Se oli sovitettu keskitasolla olevan ihmisen mukaan. Hän uskoi kaikilla ihmisillä olevan alitajunnan, jonka saattoi herättää kuulumattoman tarmokkaaseen toimintaan, jos vain löysi oikean psykologisen avaimen ja hän uskoi omistavansa avaimen, joka sopisi Disty Fingersin syvien aivojen koneistoon.

Useita kertoja kuuli hän ulko-oven avautuvan ja sulkeutuvan. Nyt kuului se taas ja sitä seurasi ääni, joka houkutteli tukahdutetun tyytyväisyyden huudahduksen Kentin huulilta.

Koira oli Fingersin mukana sekä myöskin isä Layonne ja Pelly. Viimemainittu avasi sellin oven ja lukitsi sen jälleen kun Fingers ja koira olivat tulleet sisään. Fingers kuivasi punaisia kasvojaan suurella nenäliinalla ja läähätti kovasti. Myöskin koira läähätti ikäänkuin juuri olisi lopettanut elämänsä suurimman kilpajuoksun.

"Se oli raskas mäki", läähätti Fingers. "Hyvin raskas."

Hän istuutui sellin ainoalle tuolille ja löyhytteli itseään hatullaan. Kent oli jo käsittänyt tilanteen. Fingersin tummanpunaisilla kasvoilla ja melkein värittömissä silmissä oli hän huomannut mielenliikutusta, jota tämä koetteli salata. Kent tiesi mitä se merkitsi. Isä Layonnen oli pitänyt pelata korkein valttinsa saadakseen Fingersin mukaansa ja antaa hänelle viittaus siitä mitä Kent aikoi. Psykologinen avain oli jo alkanut vaikuttaa.

Kent istuutui puulavitsan laidalle ja hymyili myötätuntoisesti. "Aina ei asian laita ole ollut niin, vai kuinka, Fingers", sanoi hän, kumartuen hieman eteenpäin ja puhui vakavasti matalalla äänellä. "Kaksikymmentä vuotta sitten te ette läähättäneet noin kiivettyänne mäkeä ylös. Kaksikymmentä vuotta tekee joskus paljon asiaan."

"Niin, joskus", myönsi Fingers sähisevästi kuiskaten.

"Kaksikymmentä vuotta sitten te olitte – tappelija."

Kent oli huomaavinaan Disty Fingersin silmissä enemmän väriä näitä sanoja seuranneen hiljaisuuden aikana.

"Tappelija", toisti hän. "Sitä olivat useimmat kultakuumeen aikana, vai mitä. Olen vaelluksillani kuullut koko joukon juttuja ja monet ovat saaneet minut värisemään. Silloin eivät ihmiset pelänneet kuolemaa. Te olitte yksi niistä, Fingers. Kuulin jutun eräänä talvena tuolla kaukana pohjoisessa. Olen vaiennut siitä, sillä arvelin, että jos olisitte halunneet ihmisten tietävän sen, niin olisitte sen itse kertoneet. Senvuoksi pyysin teitä tulemaan luokseni, Fingers. Te tiedätte miten minun laitani on. Minua odottaa joko nuora tahi rautagallerit. On luonnollisinta etsiä apua ystäviltään. Mutta sitä minä en tee, lukuunottamatta isä Layonnea. Ystävyys yksin ei voi minua pelastaa, ei nykyaikainen ystävyys. Senvuoksi lähetin teitä hakemaan. Älkää luulko, että haluan nuuskia salaisuuksia, jotka ovat pyhiä teille, Fingers. Mutta minun on kerrottava teille jotain, jotta te voisitte ymmärtää minua. Te ette kai ole unohtaneet – ettekä tule milloinkaan unohtamaankaan – Ben Tatmania?"

Kun Kent lausui tämän nimen, jota Fingers ei neljännesvuosisataan ollut kuullut muilta huulilta kuin omiltaan, näytti äkkiä mahtava, vieras henki ottavan haltuunsa metsätuomarin velton ruumiin. Hänen lävitseen kävi kuin sähkövirta, ruumis koveni, rasva näytti muuttuvan lihaksiksi ja kädet jännittyivät kunnes hitaasti puristuivat nyrkeiksi. Sähinä hengityksestä katosi ja toisen miehen ääni vastasi Kentille:

"Oletteko kuullut puhuttavan – Ben Tatmanista."

"Kyllä kuulin Parcupinemaassa siitä puhuttavan. Sanottiin tapahtumasta kuluneen kaksikymmentä vuotta tahi enemmänkin. Tatman oli, sikäli kuin kerrottiin, nuori kokematon veikko San-Franciscosta, pankinkirjanpitäjä, joka tuli kultamaahan mukanaan vaimo. Molemmat olivat ääriään myöten täynnä rohkeutta ja kerrottiin, että kumpainenkin jumaloi maatakin, jota toinen polki ja että tyttö oli itsepäisesti halunnut seurata miestään seikkailulle. Mutta luonnollisesti ei kumpikaan aavistanut mikä heitä odotti.

"Sitten tuli tappava talvi Lost Cityyn. Te tiedätte minua paremmin, Fingers, minkälaisia lait siihen aikaan olivat. Ruokavaroja ei voitu tuoda. Lumi tuli aikaisin eikä lämpömittari kolmeen kuukauteen näyttänyt viittäkymmentä astetta vähempää kylmää. Lost City oli nälän ja kuoleman helvetti. Saatettiin lyödä mies kuoliaaksi kenenkään piittaamatta siitä. Mutta jos varasti leivänsyrjän tahi pavun, niin vietiin leirin ulkopuolelle ja käskettiin mennä. Ja se merkitsi varmaa kuolemaa – kuolemaa nälästä ja pakkasesta, pahempaa kuin ampuminen tahi hirttäminen ja juuri senvuoksi oli se rangaistuksena varkaudesta.

"Tatman ei ollut varas. Nuoren vaimonsa näkeminen nälkään nääntymäisillään ja kauhu, että tämä samoinkuin niin monet muut, joutuisi keripukin uhriksi, sai hänet varastamaan. Yön hiljaisuudessa murtautui hän erääseen tupaan ja varasti kaksi mittaa papuja sekä paistinpannullisen perunoita, molemmat lajit arvokkaammat kuin niiden tuhatkertainen paino kullassa. Ja hänet tavattiin itse työssä. Olihan siellä hänen vaimonsa. Mutta ajat eivät olleet sellaiset, että nainen olisi voinut pelastaa miehen. Tatman vietiin leirin ulkopuolelle, sai tavaransa ja hattunsa, muttei mitään ruokaa. Ja tyttö kulki hänen vieressään lujasti päättäneenä kuolla yhdessä hänen kanssaan. Tytön vuoksi valehteli Tatman viimeiseen asti ja selitti olevansa syytön.

"Mutta pavut ja perunat olivat löydetyt hänen tuvastaan, siinä oli todistusta riittävästi. Ja silloin, juuri kun he olivat lähtemäisillään lumimyrskyyn, joka merkitsi kuolemaa muutamassa tunnissa, niin..."

Kent nousi, meni ikkunan luo ja katsoi ulos. "Fingers, tuon tuostakin syntyy maan päälle yli-ihmisiä. Ja sellainen yli-ihminen oli noiden katkeroituneiden, nälistyneiden miesten joukossa: Viimeisessä silmänräpäyksessä astui hän esiin ja ilmoitti korkealla äänellä, että Tatman oli syytön ja hän itse syyllinen. Pelottomasti teki hän ihmeellisen tunnustuksen. Hän oli varastanut pavut sekä perunat ja pistänyt ne salaa Tatmanin tupaan. Miksi? Koska halusi pelastaa naisen nälkäkuolemasta. Niin, hän valehteli, Fingers. Hän valehteli koska rakasti tämän toisen miehen vaimoa – valehteli, koska hänellä oli rinnassaan uskollisin sydän minkä Jumala on luonut. Hän valehteli ja se oli ihana valhe. Hän lähti lumimyrskyyn rakkauden terästämänä, rakkauden, joka oli kuolemanpelkoa vahvempi eikä leirissä kuultu hänestä enää milloinkaan mitään. Tatman vaimoineen palasi tupaan ja eli, Fingers..." Kent kääntyi äkkiä pois ikkunasta. "Fingers..."

Fingers istui ja tuijotti häneen kuin sfinxi.

"Te olitte tuo mies", jatkoi Kent ja tuli lähemmäksi. "Te valehtelitte koska rakastitte naista ja te menitte tämän naisen vuoksi kohtaamaan kuolemaa. Ihmiset Lost Cityssä eivät sitä tienneet. Mies ei tiennyt sitä. Tyttö, vaimo-tyttö, jota te salassa jumaloitte, ei uneksinutkaan siitä. Mutta niin oli asia, sydämenne syvyydessä te sen tiedätte. Te taistelitte läpi lumiaavikoiden, te jäitte eloon. Ja kaikki nämä vuodet te olette istuneet eteiskatoksessanne ja haaveksineet naisesta, tytöstä, jonka puolesta olitte kauan sitten valmis kuolemaan. Olenko oikeassa, Fingers? Ja jos olen, niin tahdotteko pudistaa kanssani kättä?"

Hitaasti nousi Fingers tuoliltaan. Silmät eivät olleet enää himmeät ja elottomat, vaan niissä leimusi tuli, jonka Kent oli monen vuoden kuluttua jälleen sytyttänyt. Hän tarttui Kentin käteen ja puristi sitä lujasti.

"Kiitoksia hyvästä ajatuksestanne siitä miehestä, Kent", sanoi hän. "Te olette saaneet minut melkein – häpeämään. Mutta sen retken jälkeen jäi siitä miehestä jälelle vain kuori. Tapahtui jotain. En oikein tiedä mitä. Mutta – te näette minkälainen minä olen nyt. En palannut koskaan kultakaivoksille. Minusta tuli se mikä nyt olen."

"Ja tänä päivänä olette juuri sellainen kuin olitte mennessänne Mary Tatmanin vuoksi kuolemaan", huudahti Kent. "Teissä on sama sydän ja sama sielu. Ettekö voisi taistella tänäänkin hänen puolestaan?"

Fingersin huulilta kuului puoleksi tukahtunut huudahdus:

"Kyllä, Jumala sen tietää, Kent – minä voisin!"

"Ja juuri senvuoksi halusin tavata tänä päivänä teitä mieluummin kuin ketään muuta", jatkoi Kent nopeasti. "Tahdotteko nyt kuunnella minua? Tahdotteko suoda anteeksi, että vedin esille nuo muistot, jotka ovat teille pyhiä, vain senvuoksi, että te paremmin ymmärtäisitte mitä minulla on sanottavaa. En tahdo, että luulette sen olleen minun puoleltani viekkautta."

Kauan senjälkeen Kent puhui ja Fingers kuunteli samalla kuin hänen sielunsa taisteli päästäkseen jälleen elävään elämään. Kentin luona ei istunut väsynyt, tutkimaton, vaitelias Disty Fingers. Se henki, joka oli kaksikymmentä vuotta sitten hänessä ollut, heräsi pitkästä unesta ja pani kaikki suonet sykkimään. Häntä oli silloin kutsuttu kaksinyrkkiseksi Fingersiksi ja sellaisena oli hän nyt Kentin luona. Kahdesti kulki isä Layonne hitaasti ohi oven, mutta palasi takaisin kun kuuli Kentin tasaisen ja hillityn äänen yhä puhuvan. Kent ei salannut mitään ja hänen lopetettuaan oli Fingersin kasvoilla kuin ilmestyksen valo.

"Hyvä Jumala!" sanoi hän vetäen syvään henkeään. "Kent, olen istunut pitkiä aikoja eteiskatoksessani ja kuullut paljon ihmeellistä, mutta en ikinä tämän veroista. Ah, jospa vain ei olisi tällaista kirottua ruumista."

Hän hypähti tuolilta nopeammin kuin kymmeneen vuoteen ja nauroi niin, ettei ollut sillä tavalla nauranut pitkään aikaan. Hän ojensi mahtavan käsivartensa ja taivutti sen ylöspäin ikäänkuin ammattipainija, joka koettelee lihaksiaan. "Vanha? Minä en ole vanha! Olin kaksikymmentäkahdeksan kun se tapahtui ja nyt olen neljäkymmentäkahdeksan. Se ei ole vanhuutta. Minä teen sen, Kent! Minä teen sen, vaikka minut hirtettäisiin senvuoksi!"

Kent suorastaan hypähti häntä kohti. "Jumala teitä siunatkoon, Fingers! Katsokaa, katsokaa tuonne!" Hän veti Fingersin pienen ikkunan luo ja he katselivat yhdessä jokea, joka virtasi välkkyvänä auringonpaisteisen sinitaivaan alla. "Kaksi tuhatta mailia!" kuiskasi hän hiljaa. "Kaksi tuhatta mailia suoraan sen maailman sydämeen, jonka me molemmat olemme tunteneet. Ei, te ette ole vanha, Fingers. Kaikki se minkä ennen tunsitte, kutsuu teitä niinkuin se kutsuu minuakin, sillä jossain tuolla kaukana on Lost Cityn haamu – ja todellisuus."

"Haamu – ja toiveet", sanoi Fingers.

"Toivo muodostaa elämän", kuiskasi Kent hiljaa, ikäänkuin itsekseen. Kääntämättä päätään ikkunasta etsi hän Fingersin käden ja puristi sitä kovasti. "On mahdollista ettei minun toteudu enempää kuin teidänkään. Mutta on hauska ajatella sitä, Fingers. Eikö ole lystikästä, että heidän nimensä niin muistuttavat toisiaan. Mary ja Marette! Sanon teille, Fingers –"

Käytävästä kuului raskaita askeleita. Molemmat poistuivat ikkunasta konstaapeli Pellyn tullessa kopinovesta. He ymmärsivät tämän olevan merkkinä keskustelun lopettamisesta ja Fingers herätti jalallaan nukkuvan koiran.

Se oli uusi Fingers, joka viittä minuuttia myöhemmin kulki joenrantaa kohti. Eikä hän kotiin tultuaan heti vaipunut eteiskatoksessa olevaan tuoliinsa. Hän riisui yltään liivin ja takin sekä ryhtyi tutkimaan vanhoja, pölyisiä paperipinkkoja.

XI LUKU.

Sinä aamuna kuuli Kent joelta rajuja lauluja ja tuntui kuin lauluissa olisi tuotu ilmi hänen oma ilonsa ja liikutuksensa. Hän tuumi voisiko hän salata sen muilta ja erittäinkin Kedstyltä, jos tämä tulisi hänen kanssaan puhelemaan. Ja tällä hetkellä juolahti hänen mieleensä, että kenties olikin lempeä kohtalo, eikä kova, tuonut Mercerin hänen tielleen. Toimiessaan Fingersin kanssa yhdessä oli hänellä suuremmat mahdollisuudet päästä pakoon. Nyt ei hän lähtisi sokeasti kohtaloon luottaen. Nyt toimisi hän harkitusti ja suunnitelman mukaisesti.

Hän siunasi miestä, joka tunnettiin Disty Fingersin nimellä, mutta jota hän ei voinut sillä nimellä ajatella. Hän siunasi päivää, jolloin oli saanut kuulla hänen historiansa. Hän ei pitänyt tätä enää samana lihavana laiskurina kuin ennen. Hän oli nähnyt ihmeellisen heräämisen. Fingersin sielu oli kohonnut lihan muodostamasta hautaholvista ja tullut jälleen nuoreksi; jäähtynyt veri oli syttynyt uuteen tuleen.

Isä Layonne tuli takaisin vasta iltapäivällä ja toi silloin mukanaan uutisen. Lähetyssaarnaaja oli mennyt tapaamaan Fingersiä, mutta Fingers ei ollut eteiskatoksessa eikä hänen koiransa liioin. Hän oli koputtanut ovelle, mutta vastausta ei ollut kuulunut. Missä, missä oli Fingers? Kent pudisti päätään ja koetteli näyttää huolestuneella, mutta hänen sydämensä sykki ilosta. Hän tiesi! Hän sanoi isä Layonnelle pelkäävänsä, ettei kaikki Fingersin laintuntemus taitanut auttaa paljoa; Fingers oli puhunut jotain siihen suuntaan ja pieni lähetyssaarnaaja meni pois hyvin masentuneena. Kent nauroi salaa hänen lähtiessään. Miten "le père" hämmästyisikään, jos tietäisi.

Seuraavana aamuna tuli isä Layonne uudelleen ja nyt olivat hänen uutisensa Kentistä vielä mielenkiintoisempia. Lähetyssaarnaaja oli tyytymätön Fingersiin. Eilen illalla oli hän nähnyt tulta tämän majasta ja mennyt sinne, mutta tavannut Fingersin istumassa pöytänsä ääressä päät yhdessä kolmen muun miehen kanssa. Yksi oli puoliverinen Pante, toinen heimostaan karkoitettu Dog Rib-intiaani Kinov ja kolmas Movie, vanha intiaanitiedustelija. Kent olisi tahtonut hyppiä ja huutaa ilosta, sillä nämä kolme olivat kokeneimmat tiedustelijat koko tässä osassa pohjolaa. Fingers ei ollut hukannut aikaa.

Mutta isä Layonne ei nähnyt hänen mielenliikutuksestaan jälkeäkään hänen kasvoillaan. Fingers oli sanonut aikovansa tehdä jonkun metsäkaupan noiden kolmen miehen kanssa eikä voinut nyt juuri keskeyttää keskustelua puhuakseen Kentistä. Eikö isä Layonne voisi tulla seuraavana aamuna takaisin? Ja hän oli mennyt sinne nyt, mutta maja oli suljettu.

Koko päivän odotti Kent innokkaasti Fingersiä. Kedsty pistäytyi ensimmäisen kerran häntä katsomassa ja sanoi toivovansa, että Fingers saattaisi olla hänelle joksikin avuksi. Hän ei maininnut Merceriä ja viipyi vain pari minuuttia. Illalla tuli Cardigan ja pudisti ystävällisesti Kentin kättä. Hän oli kotiin tultuaan saanut koko lailla työtä, kertoi hän. Mercer oli aivan taikinaksi vatkattu, ruumiillisesti niin hyvin kuin henkisestikin. Hän oli menettänyt viisi hammasta ja hänen kasvonsa olivat ommeltavat seitsemästätoista paikasta. Cardigan arveli jonkun antaneen hänelle kunnollisen selkäsaunan – ja hän vilkutti Kentille silmää. Sitten lisäsi hän kuiskaten:

"Hyvä Jumala, Kent, miten toivonkaan, että se olisi sinulle onnistunut!"

Kello oli neljä kun Fingers saapui. Hän oli vielä vähemmän entisen Fingersin näköinen kuin eilen. Hän ei läähättänyt, näytti laihemmalta ja kasvoissa oli elämää. Se juuri pisti Kentin silmiin eniten – Fingersin kasvojen uusi ilme. Silmissä oli väriä. Eikä Togs, koira, ollut hänen mukanaan. Hän hymyili pudistaessaan Kentin kättä, nyökkäsi ja naurahteli. Silloin tarttui Kent hänen olkapäihinsä ja ravisteli häntä ihastuneena.

"Olin koko yön valveilla", sanoi Fingers matalalla äänellä. "En uskalla päivisin liikkua liian paljon, sillä silloin ihmiset ihmettelisivät. Mutta Jumala armahtakoon kuinka puuhasin yöllä! Luulen kulkeneeni kymmenen mailia tahi niille main. Ja kaikki käy hyvin – oikein hyvin!"

"Entä Pante, Kinov ja Movie?"

"Se on ainoa keino", kuiskasi Fingers. "Olen tutkinut kaikki lakini, mutta inhimillisessä laissa ei ole mitään, joka sinut pelastaisi. Olen lukenut tunnustuksesi enkä luule sinun suoriutuvan edes vankeudella. Sinulla on jo nuora melkein niinkuin kaulassasi. Sinut hirtetään. Meidän ei auta muu kuin saada sinut jollain tavalla ulos. Olen puhunut Kedstyn kanssa. Hän on järjestänyt niin, että sinut viedään Edmontoniin huomisesta neljäntoista päivän kuluttua. Tarvitsemme koko sen ajan, mutta se riittää kyllä."

Kolmena päivänä tämän jälkeen kävi Fingers joka iltapäivä Kentin luona ja näytti joka kerran paremmalta. Omituisen nopeasti kovettuivat hänen lihaksensa ja ruumis sai muotonsa. Toisena päivänä kertoi hän löytäneensä tien ja kun aika olisi käsillä, kävisi pako helpoksi, mutta hän katsoi parhaaksi, ettei Kent toistaiseksi saisi tietää hänen pientä salaisuuttaan. Täytyi olla kärsivällinen ja luottavainen. Se oli pääasia, täytyi toivoa ja olla varuillaan tapahtuipa mitä tahansa. Useita kertoja toisti Fingers "tapahtuipa mitä tahansa." Kolmantena päivänä hän hämmästytti Kentiä. Hän oli levoton, melkein hermostunut. Kuitenkin katsoi hän parhaaksi olla puhumatta suunnitelmistaan "ennenkuin huomenna." Hän ei ollut sisällä kuin muutamia minuutteja ja pudisti poislähtiessään Kentin kättä hyvin kovasti. Hänen lähdettyään ei Kent tuntenut itseään niin rohkeaksi kuin ennen.

Hän odotti malttamattomasti seuraavaa päivää. Se tuli ja tunnin toisensa perään kuunteli hän Fingersin raskaita askeleita. Aamupäivä kului. Iltapäivä samoin. Tuli ilta eikä Fingers ollut tullut. Sinä yönä ei Kent paljon nukkunut. Kello yksitoista tuli lähetyssaarnaaja. Lähtiessään sai hän kirjelipun Fingersille. Kent oli juuri lopettanut päivällisensä kun isä Layonne tuli takaisin. Silmäys hänen kasvoihinsa sanoi Kentille, että hän toi huonoja uutisia.

"Fingers on luopio", sanoi lähetyssaarnaaja ja hänen huulensa nytkähtelivät ikäänkuin hän olisi pidättänyt vielä vahvempaa ilmaisua. "Tänään hän istui eteiskatoksessaan kuten tavallista puoleksi nukkuen ja sanoi, että kun hän nyt on oikein miettinyt asiaa, on hän tullut siihen johtopäätökseen, ettei voi tehdä sinun hyväksesi mitään. Hän luki kirjeesi ja poltti sen. Hän pyysi sanomaan, että se suunnitelma, joka hänellä oli ollut mielessä, oli liian vaarallinen hänelle itselleen. Hän sanoi, ettei hän tule enää tänne. Ja..."

Lähetyssaarnaaja hieroi otsaansa ja puristi kätensä yhteen, niin että ne rusahtelivat.

"Jatkakaa", sanoi Kent hieman epäselvällä äänellä.

"Hän on lähettänyt saman tervehdyksen tarkastaja Kedstylle", lopetti isä Layonne. "Hänelle käski hän sanoa, ettei nähnyt mitään mahdollisuutta, joka voisi sinut pelastaa ja ettei hänen maksanut puhua puolestasi!" Hän laski lempeästi kätensä Kentin käsivarrelle.

Tämän kasvot olivat tulleet valkoisiksi. Hän kääntyi ikkunaan eikä vähään aikaan nähnyt mitään. Sitten kirjoitti hän Fingersille uuden kirjeen.

Myöhään iltapäivällä palasi isä Layonne vastausta tuomaan. Se oli jälleen suullinen. Fingers oli lukenut kirjeen ja polttanut sen tulitikulla. Hän hajoitti tuhkankin hyvin tarkkaan. Hänellä ei ollut Kentille sanottavana enempää kuin ennenkään. Hän yksinkertaisesti ei voinut panna toimeen heidän suunnitelmaansa. Ja hän pyysi, ettei Kent enää hänelle kirjoittaisi. Hän oli pahoillaan, mutta tämä oli hänen lopullinen päätöksensä asiassa.

Ei vieläkään Kent voinut uskoa kuulemiinsa. Koko jälellä olevan päivän hän koetti ajatella itseään Fingersin asemassa, mutta tällä kertaa ei tämä vanha, koeteltu keino vienyt perille. Hän ei voinut löytää muuta syytä Fingersin äkilliseen muuttumiseen kuin sen, jonka hän oli suoraan isä Layonnelle tunnustanut – pelon.

Viidentenä päivänä nousi Kent lavitsaltaan sydämessään vielä kipinä toivoa. Mutta päivä kului, samoin kuudes ja lähetyssaarnaaja ilmoitti Fingersin muuttuneen tavalliseksi Disty Fingersiksi, joka istui aamusta iltaan eteiskatoksessaan.

Seitsemäs päivä antoi lopullisen armoniskun kaikille Kentin toiveille. Kedsty oli muuttanut päätöstään. Kentin piti matkustaa Pellyn ja erään toisen konstaapelin saattamana Edmontoniin seuraavana päivänä.

Tämän kuultuaan tunsi Kent itsessään tapahtuvan ihmeellisen muutoksen. Hänen ikänsä tuntui moninkertaistuneen. Nyt oli hän peruuttamattoman kohtalon uhri. Fingers oli pettänyt hänet, onni oli pettänyt, kaikki olivat pettäneet ja ensimäisen kerran tämän taistelun aikana kuolemaa vastaan kirosi hän itseään. Toiveillakin on rajansa. Tämän rajan hän oli nyt saavuttanut.

Seitsemännen päivän ilta oli uppopimeä. Ulkona satoi. Hän söi sellilampun valossa illallisensa. Kello kahdeksan oli ulkona jo pimeä. Tuon tuostakin halkasi pimeyttä salama, jota seurasi kaukainen ukkosenjyrinä. Sade rapisi katolla tasaisesti ja yksitoikkoisesti.

Hänellä oli kädessään kello – se oli neljännestä yli yhdeksän kun hän kuuli kaukana käytävän toisessa päässä olevan ulko-oven avautuvan ja sulkeutuvan. Hän oli kuullut sen illallisen jälkeen ainakin kymmenen kertaa eikä ollut kiinnittänyt siihen huomiota, mutta tällä kertaa seurasi sitä ääni, joka sattui häneen kuin sähköisku. Hetkistä myöhemmin kuului matalaa naurua. Nainen nauroi.

Hän nousi. Hän kuuli konttorinoven sulkeutuvan ja sitten seurasi hiljaisuus. Hänen kädessään oleva kello tuntui tikuttavan sekunnit raivokkaan kovaäänisesti. Hän pisti sen taskuunsa ja tuijotti ovessa olevaan ristikkoikkunaan. Muutamia minuutteja myöhemmin avautui konttorinovi uudelleen eikä sulkeutunut. Hän kuuli selvästi keveitä, epäröiviä askeleita ja hänen sydämensä tuntui seisahtuvan. Askeleet lähestyivät.

Vielä hetki ja Kent näki ristikon läpi kaksi loistavaa silmää – siellä oli Marette Radisson!

XII LUKU.

Tässä silmänräpäyksessä Kent ei puhunut. Hän ei päästänyt ääntäkään, hän seisoi vain keskellä koppia ja tuijotti. Jos hänen elämänsä olisi näinä muutamina sekuntteina riippunut yhdestä sanasta, olisi hän kuollut, mutta kaikki mitä hän mahdollisesti olisi voinut sanoa ja enemmänkin, oli luettavana hänen kasvoillaan. Tyttö mahtoi ymmärtää sen. Molemmin käsin tarttui hän rautoihin ja katsoi Kentiin. Kent näki lampunvalossa, että hänen kasvonsa olivat kalpeat ja tämä kalpeus sai hänen siniset silmänsä muistuttamaan mustia lähteitä. Hänen märän sadevaippansa päähine oli heitetty puoleksi takaisin, hiukset loistivat märkinä värittömiä poskia vastaan ja hänen pitkissä silmäripsissään riippui sadepisaroita.

Paikaltaan liikahtamatta ojensi Kent kätensä ja sai lausutuksi: "Marette."

Tytön kädet valkenivat puristaessaan rautatankoja, hänen huulensa olivat puoliavoimet. Hän hengitti kiivaasti, muttei hymyillyt; hän ei vastannut eikä osoittanut mitään jälleentuntemisen merkkejä. Se, mitä sitten tapahtui, tuli niin nopeasti ja odottamattomasti, että Kentin ajatuskyky tuntui pysähtyvän. Ilman mitään varoitusta heittäytyi tyttö kopinovelta kauemmaksi ja alkoi huutaa, vetäytyi vielä kauemmaksi, tuijotti häneen ja huusi uudelleen ikäänkuin jokin olisi häntä suuresti kauhistuttanut.

Kent kuuli tuolin kaatuvan konttorissa, kuuli hätääntyneitä ääniä ja juoksevien jalkojen töminää. Marette Radisson oli vetäytynyt käytävän toiseen päähän ja kun Carter sekä Pelly juoksivat hänen ohitseen, seisoi hän kuin kauhun kuva ja osoitti Kentin koppiin. Molemmat konstaapelit syöksyivät eteenpäin ja heidän kantapäillään se poliisimies, jonka piti huomenna Pellyn kanssa saattaa vanki Edmontoniin.

Kent ei ollut liikkunut. Hän seisoi kuin kivettyneenä. Aivan ristikon takana näki hän Pellyn, Carterin ja uuden konstaapelin tuijottavan sisään ikäänkuin odottaisivat näkevänsä jotain hirveätä. Ja heidän takanaan näki Kent muutakin. Nopeasti kuin salama sukelsi Marette Radissonin käsi sadevaipan alle ja jälleen pois, mutta nyt oli kädessä revolveri. Kent ei nähnyt ainoastaan sitä, vaan myöskin tytön kasvojenilmeen. Heidän silmänsä kohtasivat sekunnin murto-osaksi ja tytön silmissä loisti haltioitunut riemu. Nähdessään Kentin kasvojenilmeen kääntyi Carter äkisti.

"Olkaa hyvä älkääkä nostako melua, hyvät herrat", sanoi Marette Radisson. "Ensimmäisen, joka tekee epäilyttävän liikkeen, minä ammun!"

Ääni oli tyyni ja kirkas, mutta sen sointu uhkasi kuolemalla. Hän piteli vakavasti revolveria. Se oli pieni musta esine, sen värikin sisälsi uhkauksen. Sen takaa loistivat tytön silmät kuin liekehtivät pyssynpiiput. Nuo kolme miestä katsoivat sanattomiksi hämmästyneinä niihin. Koneellisesti tottelivat he käskyä ja kohottivat kätensä ylös. Sitten laskeutui pieni kauhuaherättävä esine Pellyn sydämelle.

"Teillä on avain", sanoi tyttö. "Avatkaa koppi!" Pelly sai vihdoin avaimen esille. Silloin antoi vieras konstaapeli käsiensä laskeutua ja sanoi raa'asti nauraen: "Tämä oli hyvä kuje, mutta se ei onnistu."

"Kyllä, kyllä se onnistuu!" kuului vastaus.

Pieni musta ase kääntyi häneen juuri kun hän sormeili oman revolverinsa perää. Puoleksi hymyilevin huulin suuntasi Marette salamoivat silmänsä häneen!

"Kädet ylös, olkaa hyvä!" käski hän.

Konstaapeli epäröi, sitten tarttui hän revolveriinsa. Kent, joka ei uskaltanut hengittää, näki Maretten ruumiin melkein huomaamattomasti jäykistyvän. Hetki vielä ja hänkin olisi kutsunut sitä kujeeksi. Mutta tytön revolverin pienestä piipusta leimahti tulta ja savua, vieras konstaapeli horjui ja tarttui toisella kädellään rautaristikkoon; se käsi, jolla hän oli aikonut tarttua revolveriin, riippui hervottomana sivulla. Hän ei ollut päästänyt ääntäkään, mutta kasvot olivat tuskan vääristämät.

"Avatkaa ovi."

Jälleen suuntautui kuolemaatuottava ase Pellyn sydäntä kohti. Tytön kasvoilta oli hymy nyt kadonnut. Silmissä hehkui kohtalokas tuli. Hän hengitti kiivaasti kumartuessaan lähemmäksi Pellyä ja toistaessaan käskyn. Sanat hukkuivat äkilliseen ukkosenjyrähdykseen, mutta Pelly ymmärsi.

Hän ei epäröinyt kauempaa. Avain kirskui lukossa, Kent työnsi itse oven auki ja juoksi käytävään. Nopeasti hän ymmärsi tilanteen ja nopeasti hän toimi. Tytön hämmästyttävän rohkea viekkaus, se suurenmoinen mielijohde, että hän kauhistusta teeskentelemättä sai vartijat riviin kopinoven eteen ja se ihailtava päättäväisyys, jolla hän käsitteli pientä mustaa revolveriaan, sai jokaisen veripisaran Kentin suonissa palamaan. Tuskin oli hän oven ulkopuolella ennenkuin hän oli jälleen entinen taistelunhaluinen Jim Kent. Hän sieppasi Carterin revolverin ja uhaten sillä Pellyä sekä vierasta konstaapelia riisui hän nämä aseista. Takanaan kuuli hän Maretten tyynen ja voitonriemuisen äänen:

"Sulkekaa heidät koppiin, mr Kent!"

Kent ei katsonut tyttöön, vaan käänsi aseen Pellyä ja vierasta konstaapelia kohti. Nämä menivät koppiin. Carter ei ollut liikahtanut. Hän katsoi suoraan tyttöön, jonka musta ase oli suunnattu kohti hänen rintaansa. Pelly ja haavoittunut eivät sitä nähneet, mutta Carterin huulilla oli kummallinen hymy. Hänen silmänsä kohtasivat Kentin ja sekunnin ajan eroitti tämä pilkahduksen toveruudesta ja jostain enemmästäkin. Carter oli iloinen! Kentin teki mieli puristaa hänen kättään, mutta sen sijaan tyrkkäsi hän hänet koppiin, kiersi oven lukkoon ja kääntyi avain kädessä Marette Radissonin puoleen. Tytön silmät loistivat. Milloinkaan ei Kent ollut nähnyt sellaisia ihania taistelunhaluisia silmiä eikä sellaista lintumaista nopeutta, jolla tyttö kääntyi ja juoksi eteiseen huutaen häntä seuraamaan.

Kent oli vain askeleen päässä hänen takanaan kun he juoksivat Kedstyn konttorin ohi. Tyttö avasi ulko-oven. Ulkona oli uppopimeä ja sade löi heitä kasvoihin. Kentin suljettua oven hapuili tytön käsi hänen kättään; löydettyään sen puristuivat hienot sormet kovasti sen ympärille.

Kent ei tehnyt mitään kysymyksiä. Läpitunkeva salama valaisi tytön hetkiseksi, sitten seurasi jyrinä, joka tärisytti heidän jalkojensa alla olevaa maata ja hienot sormet puristivat vielä kovemmin Kentin kättä. Ja ukkosen yhä jyristessä kuului Maretten puoleksi naurava ääni:

"Minä pelkään – ukkosta."

Silloin nauroi Kent – suurta, vapaata, iloista naurua. Hän olisi tahtonut pysähtyä, ottaa tytön käsivarsilleen ja kantaa häntä. Mielettömässä ilossaan olisi hän tahtonut huutaa. Silmänräpäystä aikaisemmin oli tyttö pannut alttiiksi kaikki, uhmannut osaston kolmea urhoollisinta miestä ja ampunut heistä yhtä. Kent kääntyi äkkiä häneen puhuakseen, mutta hän kiiruhti askeleitaan kunnes melkein juoksi.

Marette Radisson ei johtanut Kentiä joelle päin, vaan Kedstyn huvilan takana olevaa metsää kohti. Ei hetkeäkään hän epäröinyt läpitunkemattomassa pimeydessä ja rankkasateessa. Hänen sormiensa otteessa oli jotain käskevää, vaikka ne jokaisen jyrähdyksen aikana puristivatkin lujemmin. Kent sai sen käsityksen, ettei tytön sisimmässä ollut mitään epäröintiä päämäärän suhteen. Kent käytti hyväkseen salamoiden valoa nähdäkseen tuon tuostakin vilahduksen tytön märästä, peittämättömästä päästä, kalpeista kasvoista ja notkeasta vartalosta, joka ponnisteli myrskyä vastaan.

Eräällä matalalla kukkulalla Kedstyn huvilan ja vankilarakennuksen välillä pysähtyi tyttö ensi kerran. Jälleen valtasi Kentin melkein vastustamaton halu sulkea tyttö syliinsä, riemuita julki ilonsa ja onnensa, joka oli vapauttakin suurempi.

"Marette", kysyi hän, "mihin te menette?"

"Tuonne", kuului vastaus.

Tyttö päästi otteensa ja Kent tunsi hänen osoittavan johonkin, vaikk'ei nähnyt minne. Heidän edessään oli syvä pimeys, mutta keskeltä sitä vilkkui tuli. Kent tiesi valon näkyvän Kedstyn huvilan ikkunasta ja ymmärsi sen olevan tiennäyttäjänä Marettelle, joka kulki eteenpäin pitäen hänen kättään yhä omassaan.

He lähenivät nopeasti valoa, sillä kukkulalta Kedstyn huvilaan ei ollut pitkä matka. Kentin ajatukset lensivät eteenpäin. Kappaleen matkaa luoteiseen tarkastajan huvilasta oli Kims Bayouun ja epäilemättä johti Marette häntä sitä tietä, jota oli itsekin kulkenut sinä yönä kun Movien kimppuun niin salaperäisellä tavalla hyökättiin. Kysymykset alkoivat tunkeutua hänen huulilleen, kysymykset, jotka vaativat vastausta heti. He menivät luonnollisesti joelle. Se oli nopein ja varmin keino päästä pakoon. Oliko Marette tehnyt valmistuksia pakoa varten? Ja pakenisiko hän vapauttamansa miehen kanssa.

He tunsivat jalkojensa alla Kedstyn huvilalle johtavan hiekoitetun tien ja tyttö kulki suoraan ikkunasta loistavaa valoa kohti. Ja suureksi hämmästyksekseen kuuli Kent myrskyn ulvonnan läpi tytön riemuitsevan huudon:

"Nyt olemme perillä!"

Perillä! Kentin hengitys muuttui äkkiä läähättäväksi. Hän oli enemmän kuin hämmästynyt, hän oli pohjiaan myöten liikutettu. Oliko hän hullu vai tekikö tyttö hänelle kauheata pilaa. Tyttö oli vapauttanut hänet vankilasta viedäkseen hänet poliisitarkastajan, hänen katkerimman vihollisensa eteen. Hän pysähtyi ja Marette Radisson veti häntä kädestä saadakseen hänet mukaansa. Tyttö piteli hänen kädestään kovasti ikäänkuin olisi luullut hänen pakenevan.

"Ei se ole vaarallista, monsieur Jiems", huudahti hän. "Älkää olko peloissanne!"

"Monsieur Jiems!" Ja tämä ilveilevä naurahdus. Hän seurasi ovelle. Seuraavalla hetkellä he olivat talossa, ikkunassa oleva lamppu oli aivan heidän vieressään, mutta vähään aikaan ei hän silmäripsissä olevien sadepisaroiden vuoksi voinut nähdä mitään. Hän siveli kädellään yli kasvojen ja katsoi Maretteen. Tämä seisoi kolmen-, neljän askeleen päässä hänestä; kasvot olivat hyvin kalpeat ja hän läähätti hengästyneenä, mutta silmät loistivat ja hän hymyili Kentille. Hänen vaatteistaan virtasi vesi.

"Te olette märkä", sanoi tyttö. "Pelkään teidän vilustuvan. Tulkaa mukaan!"

Jälleen ilvehti tyttö hänen kanssaan aivan niinkuin sairashuoneessa. Kent seurasi portaita ylös. Tyttö odotti häntä ylimmällä porrasaskelmalla ja ojensi hänelle kätensä ikäänkuin pyytäen anteeksi, että oli ottanut sen sisääntullessa pois. Marette johti hänet eräälle ovelle ja he astuivat sisään. Huoneessa oli pimeä, tyttö veti jälleen kätensä pois ja Kent kuuli hänen liikkuvan huoneessa. Uusi jännitys ja ihastus valtasi Kentin. Ilma, jota hän täällä hengitti, oli aivan toisenlaista kuin ulkona hallissa. Täällä tuntui kukkien tuoksu ja jotain muutakin – heikko, epämääräinen naisen huoneen tuoksu. Kentin silmät olivat odotuksesta selki selällään kun tulitikku Maretten sormien välissä leimahti palamaan. Seuraavana hetkenä seisoi tyttö lampun valossa.

Mutta Kent seisoi yhä ja tuijotti kuin huumaantuneena ja Marette antoi hänelle aikaa tointua sill'aikaa kuin riisui sadevaippansa. Pieni, solakka vartalo oli kuiva, lukuunottamatta peittämättömästä päästä olkapäille valunutta vettä. Kent näki, että hänellä oli lyhyt hame ja kengät, ihastuttavan pienet, karibunnahasta tehdyt kengät. Ja äkkiä astui hän Kentiä vastaan molemmat kädet ojennettuina.

"No, pudistakaa nyt kättä ja sanokaa olevanne iloinen", sanoi hän. "Älkää olko – niin pelästyneen näköinen. Tämä on minun huoneeni ja täällä voitte olla aivan rauhassa."

Kent puristi lujasti hänen molempia käsiään ja tuijotti noihin ihmeellisiin sinisilmiin, jotka katsoivat häneen lapsen kirkkaalla, vaivattomalla katseella. "Minä – minä en ymmärrä", sammalsi Kent. "Marette – missä on Kedsty?"

"Hän tulee pian kotiin."

"Ja hän tietää teidän asuvan täällä?"

Marette nyökkäsi. "Olen ollut täällä kuukauden."

Kentin kädet puristuivat vielä lujemmin tytön käsien ympärille. "Minä – en ymmärrä", toisti hän. "Vielä tänäiltana saa Kedsty tietää, että te vapautitte minut ja ammuitte konstaapeli Willistä. Hyvä Jumala: me emme saa kadottaa sekunttiakaan, meidän on heti lähdettävä."

"Kedstylle on mitä tärkeintä salata, että minä asun hänen luonaan", vastasi tyttö tyynesti. "Hän kuolisi ennenkuin ilmoittaisi sen. Eikä hänen mieleensä juolahda, että minä olen tuonut teidät tänne ja että karannut murhaaja piileskelee poliisitarkastajan katon alla. He etsivät teitä kaikkialta muualta, mutt'eivät täältä. Eikö se ole mainiota! Hän on suunnitellut kaiken, jok'ikisen liikkeen, huudon kopin oven luona –"

"Tarkoitatteko – Kedstyä?"

Tyttö veti kätensä pois, astui askeleen takaisin ja jälleen näki Kent hänen silmissään saman leimun, joka niissä loisti kun hän kohotti revolverinsa noita kolmea konstaapelia kohti. "Oh ei, ei Kedsty. Hän hirttäisi teidät ja tappaisi minut, jos uskaltaisi. Tarkoitan ystäväänne, tuota suurta, paksua, lystikästä m'sien Fingersiä!"

XIII LUKU.

Tapa, jolla Kent tuijotti Marette Radissoniin saatuaan tietää, että Disty Fingers oli suunnitellut hänen pakonsa, oli melkein naurettava. Hän oli tehnyt vääryyttä Fingersille. Hän oli kutsunut tätä pelkuriksi ja luopioksi ja sydämessään moittinut häntä katkerasti, että hän oli virittänyt mitä suurimpia toiveita vain murskatakseen ne. Ja koko ajan oli Disty Fingers valmistellut tätä! Kent alkoi hymyillä. Nyt oli kaikki selvää – ainakin tällä hetkellä – tahi ainakin hän luuli niin. Mutta hänellä oli useampia kysymyksiä – kymmenen, sata. Ne tunkeutuivat esiin, kysymykset, joilla oli hyvin vähän tai ei yhtään tekemistä Kedstyn kanssa. Hän ei nähnyt muuta kuin Maretten.

Tyttö oli alkanut avata hiuksiaan. Ne laskeutuivat hänen ympärilleen kiiltävän märkinä. Kent ei ollut ikinä sellaista nähnyt. Ne olivat epäjärjestyksessään ihastuttavat. Pienet vesipisarat välkkyivät lanpunvalossa kuin timantit, vierivät alas ja putosivat lattialle. Marette pudisti hiuksiaan ja oikea pieni sade vihmoi Kentin kasvoja. Hän unohti Fingersin, hän unohti Kedstyn. Hänen aivonsa kuumenivat tytön sähköisestä läheisyydestä. Hän istui sanaakaan lausumatta ja katsoi tyttöön tuntien sen mittaamattoman edesvastuun ja suuren tulevan taistelun, joka oli edessä. Fingers oli suunnitellut, Marette pannut toimeen, hänen oli nyt täytettävä.

Kent ei katsellut tyttöä enää niinkuin olentoa, joka on voitettava, vaan niinkuin omaa korvaamattoman kallista omaisuuttaan. Tytön taistelu oli tullut nyt hänen taistelukseen. Ulkona oli pimeys, joki ja lavea maailma. Hänen verensä hehkui taistelunhalusta. Tänäyönä he pakenisivat, heidän piti paeta. Miksi viivytellä? Miksi kuluttaa aikaa Kedstyn katon alla kun vapaus odotti heitä? Hän seurasi tytön käsien nopeita liikkeitä, kuunteli silkinhienoa ääntä, jonka aiheutti harja, joka silitti pitkiä hiuksia. Epätietoisuus, epäily ja toiminnanhalu taistelivat hänessä.

Äkkiä kääntyi tyttö jälleen häneen. "Tulin juuri ajatelleeksi", sanoi hän, "ettette ole edes kiittäneet minua!"

Niin nopeasti, että tyttö säpsähti, oli Kent hänen luonaan. Nyt hän ei epäröinyt kuten sairashuoneessa. Hän otti tytön molemmat kädet omiinsa. Sanat virtasivat hänen huuliltaan. Jälkeenpäin hän ei voinut muistaa mitä oli sanonut. Tytön silmät laajenivat eivätkä siirtyneet hetkeksikään Kentin silmistä. Kiittää! Kent sanoi kaiken mitä hänen sielussaan oli liikkunut Maretten käynnin jälkeen. Hän kertoi suunnitelmistaan ja unelmistaan sekä päätöksestään etsiä Marette vaikka siihen kuluisi koko hänen elämänsä. Hän kertoi Merceristä ja siitä kuinka oli saanut selville Maretten käynnin Kims Bayoussa, suunnitelmastaan seurata häntä pitkin noiden kolmen suuren joen varsia, etsiä häntä Fort Simpsonista ja Hiljaisten miesten laaksosta, vaikka se olisi missä. Kiittää! Hän piteli tytön käsiä niin kovasti, että niihin koski ja hänen äänensä värisi. Marette Radissonin kasvoilla paloi himmeä tuli. Mutta hänen silmistään ei sitä näkynyt. Ne katsoivat Kentiin koko ajan niin vakavasti ja hellittämättömästi, että tämän omat kasvot punehtuivat ennenkuin hän ehti sanoa kaikkea mitä oli aikonut, hän päästi Maretten kädet ja vetäytyi hiukan kauemmaksi.

"Suokaa minulle anteeksi, että olen sanonut teille kaiken tämän", pyysi hän. "Mutta se on totta. Te tulitte luokseni sairashuoneeseen sellaisena, josta aina olin uneksinut, mutta en milloinkaan löytänyt. Ja sitten tulitte te luokseni vankilaan aivankuin –"

"Niin, tiedän kyllä kuinka tulin", keskeytti Marette, "läpi sateen ja lian, mr Kent. Ja sitten oli niin pimeä, että minä eksyin ja pelkäsin, etten löytäisikään vankilaanne. Myöhästyin puoli tuntia mr Fingersin määräämästä ajasta. Senvuoksi pelkään, että tarkastaja Kedsty voi tulla milloin tahansa, pyytäisin, ettette puhuisi niin kovasti – ettekä niin paljon."

"Ah, Jumalani", sanoi Kent alentaen äänensä kuiskaukseksi. "Olen sanonut lyhyessä ajassa paljon, vai mitä? Mutta se ei ole sadatta osaakaan kaikesta siitä mitä olisin tahtonut sanoa. En tee niitä miljoonia kysymyksiä, joita haluaisin tehdä. Mutta minun pitää saada tietää miksi olemme täällä? Miksi emme menneet joelle? Parempaa yötä pakenemista varten kuin tämä, ei voi ajatella."

"Mutta tämä ei ole niin hyvä kuin viides yö tämän jälkeen", sanoi Marette alkaen jälleen kuivata hiuksiaan. "Silloin saatte mennä joelle. Suunnitelmamme joutui hieman epäkuntoon kun Kedsty muutti Edmontoniin lähettämispäivänne. Kaikki on järjestetty niin, että te voitte turvallisesti lähteä täältä viidentenä yönä."

"Ja te?"

"Minä jään tänne." Ja hän lisäsi matalalla äänellä: "Minä jään tänne maksaakseni Kedstylle sen hinnan, jonka hän tulee tämän yön tapahtumista pyytämään."

"Hyvä Jumala!" huudahti Kent. "Marette!"

Tyttö kääntyi nopeasti. "Ei, ei, en tarkoita, että hän tekee minulle pahaa", huudahti hän äänessään terävähkö sävy. "Tappaisin hänet ennen! Tein tyhmästi sanoessani niin. Mutta te ette saa kysyä minulta enempää. Ette saa!"

Hän vapisi; Kent ei ollut milloinkaan nähnyt häntä niin liikutettuna ja kun tyttö seisoi hänen edessään, niin hän tiesi, ettei hänen tarvinnut olla levoton senvuoksi, jota äsken oli ajatellut. Marette ei puhunut turhia sanoja.

Hän kykeni taistelemaan, hän kykeni tappamaan, jos se oli välttämätöntä. Hänessä oli pohjolan rohkeus ja ihanuus.

Kent oli kuullut hänen pehmeän naurunsa, tyttö oli ilvehtinyt hänen kanssaan kun hän itse luuli kuolevansa, oli suudellut häntä, oli taistellut hänen puolestaan, oli kauhuissaan painautunut häneen kiinni kun salamat leimahtelivat ja nyt seisoi hän tuossa pienet kädet hiuksiin hautautuneina, muistuttaen puhkeamaisillaan olevaa myrskyä. Silmänräpäystä aikaisemmin oli Kent ollut ottamaisillaan hänet syliinsä, nyt, yhdessä sekunnissa, oli tyttö pannut heidän välilleen välimatkan, niin leveän, ettei hän olisi rohjennut koskea tämän käteen eikä hiuksiin. Tyttö vaihteli niinkuin auringon edessä olevat pilvet ja jokainen uusi vaihdos teki hänet Kentin silmissä yhä ihmeellisemmäksi. Nyt oli rajuilma. Hän näki sen tytön silmistä, käsistä, koko ruumiista. Hän tunsi sen sähköisen lähestymisen matalissa, värisevissä sanoissa: "Te ette saa!" Kentin silmät nauttivat hänen jäntevyydestään, hänen viehättävästä pienuudestaan, mutta samalla kertaa katsoi Kent häneen niinkuin katsotaan jumalattareen.

"Ei, minä en tee teille mitään kysymyksiä kun te katselette minua tuolla tavoin", sanoi Kent. "Minä en kysy teiltä minkä hinnan Kedsty aikoo vaatia, sillä te ette maksa sitä. Jollette te seuraa minua, niin en minäkään mene. Jään mieluummin tänne ja annan hirttää itseni. En kysy teiltä mitään, mutta, jos on totta, että te olette pohjolasta kotoisin, niin seuraatte te minua sinne, muuten en liikahda täältä – en tuumaakaan."

Tyttö veti syvään henkeään ikäänkuin helpotuksesta. Jälleen muuttuivat sinisilmät aurinkoisiksi ja värisevät huulet hymyilivät.

"Teitte siinä kiltisti", sanoi hän. "Oli hauskaa kuulia teidän sanovan niin. En ole milloinkaan tiennyt miten hauskalta tuntuu kun on joku, joka antaa vaikka hirttää itsensä minun vuokseni. Mutta te matkustatte ja minä en matkusta. Minä en voi selittää kaikkea teille juuri nyt, sillä tarkastaja Kedsty tulee pian ja minun on kuivattava hiukseni sekä näytettävä teille piilopaikka – jos teidän tarvitsee piilottautua."

Marette alkoi taas harjata hiuksiaan. Peilistä Kent näki kuinka hymy vielä väreili hänen huulillaan.

"Minä en kysy", sanoi Kent, "mutta jos te vain käsittäisitte minkälaisessa jännityksessä olen saadakseni tietää missä Kedsty on, kuinka Fingers sai selon teistä, miksi uskottelitte matkustavanne täältä pois ja tulitte sitten takaisin – ja – kuinka – mielettömän mielelläni tahtoisin tietää jotain teistä – niin luulen melkein, että te hiuksianne kuivatessa puhuisitte minulle hieman."

"Se oli Movie, vanha intiaani", sanoi tyttö. "Hän se jollain tavoin sai selville minun olevan täällä ja sitten eräänä iltana kun tarkastaja oli poissa, tuli m'sien Fingers itse – ryömi ikkunasta sisään ja sanoi, juuri kun aioin hänet ampua, että te olitte hänet lähettäneet. Tehän käsitätte, että minä tiesin teidän jäävän eloon. Sen oli Kedsty minulle sanonut. Olin aikonut auttaa teitä toisella tavalla, jollei m'sien Fingers olisi tullut. Tarkastaja Kedsty on tänäiltana Fingersin luona. Se kuuluu myöskin Fingersin suunnitelmiin – siten on Kedsty poissa tieltä."

Äkkiä hän jäykistyi. Harja jäi kiinni hänen hiuksiinsa. Myöskin Kent oli kuullut saman äänen. Se oli selvä koputus kierrekaihtimilla varustettuun ikkunaan. Ja tämä ikkuna oli viidentoista jalan korkeudella.

Huudahtaen heitti tyttö harjan luotaan, juoksi ikkunaan, kohotti kaihdinta ja laski sen jälleen. Sitten kääntyi hän Kentiin samalla kuin kiireesti järjesti hiuksiaan.

"Se oli Movie!" huudahti hän. "Kedsty tulee!"

Hän tarttui nopeasti Kentin käteen ja kiiruhti kohti vuoteen pääpuolta, jonka takana riippuivat pitkät verhot. Niiden takana näytti Kentistä olevan suunnaton paljous naisen vaatteita.

"Teidän on piilottauduttava niiden taa, jos niin tarvitaan", sanoi Marette ja hänen äänensä värisi jälleen. "En luule sitä tarvittavan, mutta jos tarvitaan, niin tehkää se. Hautautukaa aivan vaatteiden taa ja pysytelkää hiljaa. Jos Kedsty löytää teidät täältä –"

Hän katsoi Kentiä silmiin ja Kentistä näytti kuin olisi katseessa ollut jotain, jolla oli läheistä sukua pelolle.

"Jos hän keksii teidät täältä, niin merkitsee se minulle jotain hirveätä", jatkoi tyttö ja hänen kätensä hiipivät miehen käsivarrelle. "En voi sanoa teille mitä se on, mutta se olisi pahempaa kuin kuolema. Tahdotteko luvata minulle, että jäätte tänne, vaikka tapahtuisi mitä ja vaikka te kuulisitte mitä tahansa? Tahdotteko, mr Kent?"

"En, jos te kutsutte minua mr Kentiksi", sanoi Kent ja jotain tuntui olevan hänen kurkussaan.

"Tahdotteko, Jiems? Tahdotteko – jos minä lupaan että takaisin palattuani – suutelen teitä?" Hänen kätensä liukuivat melkein hyväillen alas Kentin käsivarrelta ja hän kääntyi nopeasti sekä katosi puoleksi avoinna olevan oven kautta ennenkuin Kent oli ehtinyt antaa mitään lupausta.

XIV LUKU.

Hetkisen seisoi Kent siinä mihin tyttö oli hänet jättänyt ja tuijotti oveen, jonka kautta tämä oli kadonnut. Tytön läheisyys viimeisinä sekuntteina, hänen käsiensä hyväilevä kosketus, silmien ilme ja lupaus suudelmasta, jollei Kent ilmaisisi läsnäoloaan – kaikki tämä ja ajatus rohkeudesta, jota tyttö osoitti mennessään juuri nyt Kedstyä tapaamaan, estivät häntä näkemästä seinää ja ovea, joihin hän näytti tuijottavan. Hän näki tytön kasvot sellaisina kuin oli nähnyt ne viimeisessä silmänräpäyksessä – hänen silmänsä, huulien värinän ja pelon, jota hän ei onnistunut kokonaan salaamaan. Hän pelkäsi Kedstyä; siitä oli Kent varma. Marette ei ollut hymyillyt, hänen silmissään ei ollut näkynyt huumorinpilkahdustakaan kun hän kutsui Kentiä nimellä Jiems. Lupaus suudelmasta ei ollut keimailua, hänen käytöksensä oli ollut melkein synkän vakavaa. Ja juuri tämä vakavuus oli vaikuttanut Kentiin – vakavuus ja se kummastuttavan mutkaton tapa, jolla hän oli yhdistänyt Jiems nimen lupaukseen suudelmasta... Kerran ennen oli hän kutsunut Kentiä Jiemsiksi. Mutta silloin oli se ollut "m'sieu Jiems" ja äänessä oli ollut ilakoiva sointu. Jim tahi James eivät merkinneet mitään, mutta Jiems. – Kent oli kuullut äitien kutsuvan pikkupoikiaan siten, hän oli kuullut vaimojen ja morsiamien käyttävän samaa nimitystä.

Kentin sydän löi voimakkaasti kun hän meni ovelle ja kuunteli. Hetki sitten, kun tyttö katsoi häneen säihkyvin silmin ja kielsi häntä kyselemästä, oli hänestä tuntunut kuin olisi hänen jalkojensa eteen avautunut kuilu; nyt oli hän vuoren huipulla. Ja hän tiesi, että vaikka hän kuulisi mitä, lukuunottamatta avunhuutoa, ei hän menisi alakertaan.

Hetken kuluttua avasi hän ovea senverran, että saattoi kuulla. Sitä ei Marette ollut kieltänyt. Ovenraosta saattoi hän nähdä valon alakerran eteisestä. Mutta hän ei kuullut ääntäkään ja ajatteli, että vanha Movie vieläkin saattoi juosta kovasti, joten kenties viipyisi hetken ennenkuin Kidsty tulisi.

Odottaessaan katseli hän ympärilleen. Ensimäinen vaikutus oli, että Marette oli asunut täällä kauan. Tämä oli naisen huone, johon ei oltu tultu äkkiä ja ilman valmistuksia. Hän tiesi sen ennen olleen Kedstyn huoneena, mutta nyt siellä ei ollut jälkeäkään Kedstystä. Katsellessaan ihailevin silmin huonetta huomasi hän monia pikku esineitä, jotka olivat erittäin kuvaavia. Hän ei epäillyt enää sitä, että Marette oli kotoisin kaukaisesta pohjolasta; jos hänellä olisi sen suhteen ollut epäilyjä, olisivat ne haihtuneet kun tyttö kutsui häntä Jiemsiksi. Tottuneena tutkimaan ympäristöään poistui hän oven luota ja seisoi nyt peilin edessä olevan pukeutumispöydän luona.

Marette ei ollut järjestänyt tätä huonetta häntä varten, sillä kaikki naisille kuuluvat pikkuesineet olivat esillä. Hänestä ei tuntunut pyhäinhäväistyksellä katsella kaikkia näitä naisen pukeutumisessa tarvittavia esineitä. Niiden monilukuisuus ja monilajisuus ihmetytti häntä. Hän olisi odottanut löytävänsä ne Ottawan kenraalikuvernöörin tyttären pukeutumishuoneessa, mutt'ei täällä – sitä vähemmin vielä kauempana pohjoisessa. Kaikki olivat erinomaisista aineista ja mainiota työtä. Hänen silmänsä saivat toisen suunnan. Ne kiintyivät riviin jalkineita, jotka olivat säännöllisesti järjestetyt pukeutumispöydän viereen.

Hän tuijotti niihin hämmästyneenä. Milloinkaan ei hän ollut nähnyt sellaista kokoelmaa samoihin jalkoihin aiottuja naisten jalkineita. Eivätkä ne olleet pohjolan kenkiä. Jokaisessa näistä ihastuttavista jalkineista oli korkeat kannat. Näin montaa lajia ei Kent ollut milloinkaan nähnyt. Siinä oli nappikenkiä, nauhakenkiä; ruskeita kenkiä, mustia kenkiä ja valkoisia kenkiä arveluttavan korkeine, kapeine korkoineen, siinä oli nahkakenkiä ja samettikenkiä, kenkiä terässolkineen ja kauniine rusetteineen, korkeakantaisia oxford- ja korkeakantaisia kiiltonahkakenkiä. Hän läähätti, sitten kumartui hän koneellisesti alas ja otti käteensä pienen silkkikengän.

Sen pienuus herätti hänessä tavatonta, mutta miellyttävää hämmästystä ja alkaessaan tuntea samaa kuin mies, joka kuuntelee nukkuvan salaisuuksia, vilkasi hän kengän sisään. Siellä oli numero – numero kolme ja se oli Favresilta Montrealista. Hän katsoi vielä puolta tusinaa; kaikki olivat Favresilta Montrealista.

Nämä kengät saivat hänet kysymään itseltään: Kuka on Marette Radisson?

Ja tätä kysymystä seurasi toisia kunnes hänen päänsä meni pyörälle. Jos Marette oli Montrealista, miksi matkusti hän pohjoiseen? Jos hän oli pohjolasta, niin miksi hänellä oli tällainen paljous silminnähtävästi käyttämättömiä kenkiä mukanaan? Miksi hän oli tullut Athabasca Landiin? Mitä tekemistä oli hänellä Kedstyn kanssa? Miksi piileskeli hän tämän katon alla? Miksi –

Kent pysähtyi koettaen löytää jotain vastausta tähän kysymysten tulvaan. Hänen oli mahdotonta irroittaa silmiään kengistä. Hänen mieleensä juolahti ajatus. Hän tunsi itsensä naurettavaksi langetessaan polvilleen kenkien eteen ja tutkiessaan niitä kuumin kasvoin. Hän huomasi, että melkein kaikkia oli käytetty, vaikka useimpia niin vähän, etteivät jalan jättämät jäljet juuri tuntuneetkaan.

Hän nousi ja jatkoi tutkimuksiaan. Olihan Maretten pitänyt ymmärtää, että hän silmäilisi ympärilleen. Eihän voi olla näkemättä, ellei ole sokea. Kent olisi mieluummin hakannut kätensä poikki kuin avannut pöytälaatikon. Mutta ensiksi palasi hän ovelle kuuntelemaan. Ei vieläkään niin hiiskahdustakaan. Senjälkeen veti hän pukukomeron edessä olevat verhot syrjään ja katsoi sisään.

Hän näki aaltoilevan paljouden pehmeitä kankaita, joista lähti mahdollisimman heikko parfyymin tuoksu. Hän veti verhot yhteen huoaten syvään ihastuksesta ja hämmästyksestä. Molemmat tunteet sekaantuivat toisiinsa. Kengät ja pehmeät kangaspaljoudet olivat läpeensä naisellisia. Parfyymintuoksu tuntui tulevan suoraan naisen sielusta. Se oli lumoavaa ja viettelevää. Sielunsa silmillä näki hän Maretten leijailevan tuossa pyhän salaperäisessä puvussa, johon hän oli pikimältään heittänyt ujon katseen, kuin armaan näyn. Tänä iltana – siinä hämähäkinverkkoa muistuttavassa pitseistä ja koruompeluksista tehdyssä puvussa, joka oli riippunut aivan hänen edessään – valkoisissa, loistavan mustine hiuksineen, orvokinsinisine silmineen ja – – –

Mutta nyt huomasi hän tämän kokonaisuuden mahdottomuuden. Hänen uskonsa ei kuitenkaan horjunut. Marette Radisson oli pohjolasta. Sitä ei voinut epäillä, ei edes nähdessään kaikkia näitä merkillisyyksiä.

Äkkiä kuuli hän suoraan jalkojensa alta äänen, joka muistutti tykinlaukausta. Se oli eteisen ovi, joka avattiin ja suljettiin – erittäinkin suljettiin. Läiskäys tärisytti koko taloa ja sai ikkunanruudut helisemään. Kedsty oli palannut raivoissaan. Kent sammutti tulen, niin että huone jäi pimeäksi ja hiipi ovelle. Hän saattoi kuulla Kedstyn nopeat, raskaat askeleet. Sitten sulkeutui toinen ovi ja senjälkeen kuului tarkastajan jylisevä ääni. Kent tuli levottomaksi.

Poliisitarkastaja ja Marette olivat eräässä sisemmässä huoneessa, joka oli niin kaukana, ettei hän voinut kuulla mitä puhuttiin. Mutta hän tiesi Kedstyn saaneen jo selville mitä oli tapahtunut. Hetken kuluttua kuului hänen äänensä taas kuin kaukainen ukkosenjyrinä. Hän kuuli kuinka tuoli työnnettiin sivuile ja Kedsty polki jalkaa. Ei kertaakaan hän eroittanut Maretten ääntä, mutta hän oli varma, että tämä puhui silloin kuin kaikki oli hiljaista. Nyt kuului jälleen Kedstyn ääni entistä raivokkaampana. Kentin sormet tarttuivat suonenvedontapaisesti ovenpieleen. Joka silmänräpäys tuli hän yhä varmemmaksi siitä, että Marette oli vaarassa. Hän ei pelännyt ruumiillista väkivaltaa; hän ei uskonut Kedstyn voivan pahoinpidellä naista. Mutta hän pelkäsi poliisitarkastajan vievän Maretten vankilaan. Se, että Marette oli sanonut olevan painavia syitä siihen, ettei Kedsty sellaiseen voisi ryhtyä, ei häntä paljoa rauhoittanut, sillä Marette oli myöskin sanonut, että Kedsty tappaisi hänet, jos uskaltaisi. Kent pysytteli valmiina. Kuullessaan Maretten huudon tahi liikkeenkin, joka viittaisi siihen, että Kedsty aikoi viedä tytön pois huvilasta, sekaantuisi hän, varoituksesta huolimatta, asiaan.

Hän melkein toivoi, että jompikumpi tapahtuisi. Hänellä oli Pellyn revolveri. Kahdessakymmenessä sekunnissa olisi sen suu suunnattuna Kedstyyn. Yö oli kuin pakoa varten luotu; puolessa tunnissa olisivat he joella. Kedstyn varastoista voisivat he ottaa elintarpeita.

Jälleen kuului alhaalla avautuvan ovi ja Kentin ruumis tuli teräksen kovaksi. Hän kuuli Kedstyn syöksyvän eteisen poikki kuin hullun härän. Ulko-ovi avautui ja sulkeutui paukahtaen; hän oli poissa.

Kent vetäytyi takaisin huoneen pimeyteen.

Viipyi muutamia silmänräpäyksiä ennenkuin hän kuuli Maretten hitaasti tulevan ylös portaita. Hän tuntui hapuilevan eteenpäin kulkiessaan, vaikka portaissa oli heikko valaistus. Sitten astui hän pimeään huoneeseen.

"Jiems!" kuiskasi hän.

Kent meni hänen luokseen. Marette ojensi kätensä ja jälleen lepäsivät ne Kentin käsivarrella.

"Te – te ette kai menneet alas portaita?"

"En."

"Kuulitteko – jotain?"

"En sanoja – vain Kedstyn äänen."

Kentistä tuntui kuin Maretten ääni olisi hänen jälleen puhuessaan kuvastanut sanomatonta helpotusta.

"Nyt olette olleet kiltti, Jiems. Miten olenkaan iloinen!"

Kent ei voinut nähdä pimeydessä. Mutta hän vaistosi jotain, joka sähköitti hänen hermonsa ja sai hänen valtimonsa lyömään kiivaammin. Hän kumartui ja kohtasi Maretten ylöspäin käännetyt huulet, jotka tarjosivat hänelle luvatun palkinnon; ja samalla kertaa kun hän tunsi tytön huulien lämmön omillaan, tunsi hän kuinka tämä melkein huomaamattomasti puristi hänen kättään.

"Hän on poissa. Sytyttäkäämme jälleen lamppu", sanoi Marette.

XV LUKU.

Kent seisoi hiljaa sill'aikaa kuin Marette liikkui pimeässä, löysi tulitikut ja sytytti lampun. Hän ei ollut suutelon jälkeen sanonut sanaakaan. Hän ei ollut käyttänyt sitä hyväkseen. Maretten kevyt kädenpuristus oli estänyt häntä ottamasta tätä syliinsä. Mutta suutelo paloi hänen suonissaan rajuna, ihanana tunteena ja sai jokaisen solun hänen ruumiissaan väräjämään. Hän oli odottanut, että suutelo, jos hän sen saisi, olisi välinpitämätön ja väritön. Mutta huulet, jotka Marette oli hänelle pimeässä tarjonnut, olivat elävät ja lämpimät. Niitä ei oltu heti temmattu pois. Niiden suloisuus oli viipynyt hetken hänen huulillaan.

Nyt näki hän lampunvalossa Marette Radissonin kasvot. Hän tiesi omiensa hehkuvan eikä hänellä ollut mitään halua salata sitä, hän halusi vain innokkaasti lukea mitä tytön silmissä oli. Ja hän kummastui ja tuli sitten liikutetuksi. Suutelo ei ollut häirinnyt Maretten rauhaa. Hän käyttäytyi ikäänkuin ei sitä olisi ollutkaan.

Marette ei ollut hämillään eikä hänen kasvoillaan ollut värin jälkeäkään. Tämä kuolettava kalpeus, jonka vaikutusta mustat hiukset lisäsivät ja ihmeellinen hehku silmissä, joka ei johtunut suutelosta, säikähdyttivät Kentiä. Se oli pelkoa, joka hitaasti katosi kun Kent katsoi häneen ja värisevät huulet avautuivat anteeksipyytävään hymyilyyn.

"Hän oli hyvin vihainen", sanoi Marette. "Miten helposti useimmat miehet kadottavat itsehillintänsä – eivätkö teekin niin, Jiems?"

Kent näki selvästi mitä toinen tahtoi peittää. Marette oli ollut vaarassa, suuremmassa vaarassa kuin vankilassa, jossa hän oli niin tyynesti sitä uhmannut, ja hän pelkäsi vielä. Se oli viimeinen mitä Marette olisi tahtonut hänen tietävän ja kuitenkin hän sen tiesi. Kentin läpi virtasi uusi voima, voima, jonka omistusoikeus ja hallitsijatunne antaa. Se sanoi, että tyttö kuului hänelle ja hänen oli tämän puolesta taisteltava. Ja hän taistelisi. Marette näki muutoksen hänen kasvoissaan. Kent katsoi tyttöön; hänen lihaksensa kovenivat ja hänen kasvonsa jäykistyivät päättäväisinä. Hän nyökkäsi siihen ikkunaan, josta he olivat kuulleet Movien merkin.

"On mainio yö – meitä varten", sanoi hän. "Meidän on käytettävä sitä hyväksemme."

Marette ei vastannut.

"Lain silmissä minä olen murhaaja", jatkoi Kent. "Te olette minut pelastaneet. Te ammuitte erästä konstaapelia. Lain silmissä olette tekin rikollinen. On mieletöntä jäädä tänne. Se on selvä itsemurha. Jos Kedsty –"

"Jollei Kedsty tee sitä, mitä minä tänäiltana käskin, niin minä tapan hänet", sanoi Marette.

Tyyneys, jolla tyttö puhui, teki Kentin sanattomaksi. Hänestä tuntui täällä samoinkuin sairashuoneessakin, että tässä oli lapsi, joka katsoi häneen ja puhui hänelle. Jos tyttö oli hetkistä aikaisemmin osoittanut pelkoa, niin oli se nyt kadonnut. Hän ei ollut kiihoittunut. Silmät olivat tyynet ja loistivat lempeästi. Jälleen kummastutti hän Kentiä. Tätä lapsellista varmuutta vastaan tunsi Kent itsensä avuttomaksi. Uhkauksessa Kedstyä ei ollut jälkeäkään kiihoittumisesta, mutta tytön tyyni tapa itsessään todisti kuinka horjumaton päätös oli.

Jälleen ilmestyi pieni hermostunut hymy Maretten huulille ja silmiin lämpimämpi hehku. "Tiedättekö", sanoi hän, "että vanhan ja pyhänä pidetyn pohjolan tavan mukaan te kuulutte minulle?"

"Olen kuullut siitä puhuttavan", vastasi Kent. "Sata vuotta sitten olisin ollut orjanne. Jos niin olisi nytkin, tuntisin itseni onnelliseksi."

"Niin, te ymmärrätte mitä minä tarkoitan, Jiems. Teidät olisi arvatenkin hirtetty, luulen, että niin olisi käynyt. Minä pelastin henkenne. Senvuoksi kuuluu se minulle. Te olette minun omaisuuttani ja minä aion tehdä kanssanne mitä haluan siihen saakka kunnes jätän teidät noille kolmelle joelle. Ettekä te matkusta tänäyönä. Te odotatte Lasellea ja hänen brigadiaan."

"Lasellea – Jean Lasellea?"

Marette nyökkäsi. "Niin, senvuoksi on teidän odotettava. Olemme järjestäneet kaiken erinomaisesti. Kun Laselle brigadeineen menee pohjoiseen, niin te seuraatte mukana eikä kukaan osaa ikinä sitä aavistaa. Täällä te olette turvassa. Ei kukaan etsi teitä poliisitarkastajan talosta."

"Mutta te, Marette!" Kent pysähtyi muistaen tytön kiellon, ettei saanut tehdä kysymyksiä. Marette kohautti hiukan kauniita olkapäitään ja kehoitti päännyökkäyksellä Kentiä katsomaan hänen huonettaan, vaikka tiesi, että tämä oli sen jo tehnyt.

"Tämä on mukiinmenevä", sanoi Marette. "Olen ollut täällä jo useita viikkoja eikä minulle ole mitään tapahtunut. Olen täällä turvassa. Tarkastaja Kedsty ei ole pistänyt jalkaansa näiden ovien sisäpuolelle siitä saakka kun teidän suuri, punatukkainen ystävänne näki minut poppelikäytävässä. Hän ei ole pistänyt jalkaansa portaille. Siinä on kuolemanraja. Ja – minä tiedän, että te ihmettelette kuinka tämä kaikki on mahdollista. Te teette itsellenne monia kysymyksiä – m'sien Jiems! Te menehdytte halusta saada tietää kaikki, sen näen. Ja minä – minä toivon, että saattaisin vastata. Toivoisin teidän käsittävän kaikki, sillä minä – minä luotan teihin, Jiems. Mutta minä en voi. Se on mahdotonta. Jos tekisin sen", hän teki toivottoman eleen, "jos kertoisin teille kaikki, ette te enää pitäisi minusta. Ja tahdon, että te pidätte minusta siihen saakka kunnes matkustatte pohjoiseen m'sien Jeanin ja hänen brigadinsa mukana."

"Ja kun sen teen", huudahti Kent melkein rajusti, "niin etsin sen paikan, jota te kutsutte Hiljaisten miesten laaksoksi, vaikka siihen kuluisi koko elämäni."

Hän riemastui nähdessään tytön silmissä äkillisen ilonvälähdyksen, jota tämä ei koettanut salata. Mitkä Maretten tunteet olivatkaan, paljasti hän ne ilman keimailua ja mutkattoman avomielisesti. Hymyilevin huulin sanoi tyttö: "On hauskaa, että ajattelette niin, Jiems. Ja luulen, että te ajan oloon löytäisitte sen, sillä – –"

Tytön tapa katsoa hellittämättä Kentiin ikäänkuin hän tahtoisi päästä selville siitä, mitä miehen sisimmässä liikkui, sai Kentin tuntemaan itsensä avuttomaksi kuin orja. Tuntui kuin Marette sellaisina hetkinä olisi unohtanut toisen olevan lihaa ja verta sekä koettanut nähdä mitä tämän sydämessä liikkui.

Ja sitten sanoi tyttö pyöritellen hiuksiaan sormien välissä: "Te ehkä tekisitte sen, sillä te ette kuulu niihin, jotka heti hellittävät. Kerronko miksi tulin tapaamaan teitä sairashuoneeseen? Ensiksi vaikutti siihen uteliaisuus, ainakin suureksi osaksi. Miksi ja millä tavoin pelastamanne herätti mielenkiintoani, kuuluu niihin asioihin, joita en voi teille kertoa, enkä liioin voi sanoa sitä miksi tulin Landingiin. Enkä sano Kedstystä sanaakaan. Kenties saatte joskus tietää kaikki ja silloin ette enää minusta pidä. Melkein neljä vuotta ennen teidän tapaamistanne olen ollut kuin erämaassa. Se oli hirveä paikka. Se kidutti rumuudellaan, yksinäisyydellään ja tyhjyydellään sydäntäni sekä sieluani. Jos sitä olisi kestänyt hiukan kauemmin, olisin kuollut. Silloin tapahtui se, jonka vuoksi tulin tänne. Voitteko arvata missä olin?"

Kent pudisti päätään. "En."

"Kaikki muut pitävät paikkaa ihastuttavana. Olin Montrealissa!"

"Olitteko siellä koulussa?"

"Olin, Villa Mariassa. En ollut kuuttatoista täyttänyt sinne tullessani. Minulle oltiin kilttejä, luulen heidän pitäneen minusta. Mutta joka ilta rukoilin saman rukouksen. Te tiedätte mitä nuo kolme jokea merkitsevät meille pohjolan asukkaille. Athabasca on isoäiti, Orjajoki äiti ja Mackenzie tytär. Rukoilin, että pääsisin takaisin niiden luo.

"Montrealissa oli ihmisiä, ihmisiä kaikkialla! Tuhansia ja kymmeniätuhansia, niin paljon, että tunsin sydämeni sairaaksi ja janosin sieltä poispääsyä. Minussa on harmaanhanhen verta, Jiems. Rakastan metsiä eikä Niska-järveä ole Montrealissa. Aurinko ei ole siellä samanlainen eikä kuu liioin. Kukat eivät ole sellaisia, tuulet kertovat toisenlaisia juttuja, ilma on erilainen. Ihmiset katselevat aivan toisella tavoin. Kolmen joen varsilla minä pidin ihmisistä; Montrealissa opin niitä vihaamaan. Silloin tapahtui jotain ja minä tulin Athabasca Landingiin. Ja minä etsin teidät senvuoksi –"

Hän kietoi kätensä polvien ympäri. "Senvuoksi, että näiden neljän hirveän vuoden jälkeen te olitte ensimmäinen tapaamani mies, joka pelasi suurta, rehellistä peliä aina loppuun saakka. Älkää kysykö kuinka sain sen selville, älkää kysykö minulta mitään. Kerron kaikki mitä voitte ymmärtää ja mitä saatte tietää. Ja sitten sain tietää, ettette te kuolisi; sen sanoi Kedsty. Jo puhuessani kanssanne tiesin, että te pelaisitte rehellisesti mitä peliä hyvänsä ja minä päätin auttaa teitä. Sanon teille tämän kaiken vain senvuoksi, että tietäisitte minun luottavan teihin ja että te ette saa luottamustani pettää. Te ette saa pyytää minulta enemmän tietoja itsestäni. Te saatte pelata oman pelinne ja minä pelaan omani. Senvuoksi on teidän seurattava Lasellea ja jätettävä minut Kedstyn luo. Teidän on unohdettava mitä on tapahtunut. Teidän on unohdettava mitä saattaa tapahtua. Te ette voi minua auttaa, voitte vain vahingoittaa. Ja jos te – joskus, kauan tämän jälkeen – löydätte Hiljaisten miesten laakson –"

Kent odotti; sydän sykki voimakkaasti.

"Niin silloin olen minä kenties siellä", lopetti Marette niin matalalla äänellä, että se kuului kuiskaukselta.

Kentistä tuntui kuin katsoisi Marette johonkin kauas, eikä ollenkaan häneen.

"Luulen, että tulen pahoilleni, jollette osaa sinne", sanoi Marette sitten ja hänen silmänsä olivat yhtä puhtaat kuin orvokit, joiden värin ne olivat lainanneet. "Te tiedätte hyvin, missä suuri Tulikivimaa on, Fort Simpsonin toisella puolen, molempien Nahannisien välillä?"

"Kyllä. Sinne jäi Kilbane tiedusteluosastoineen. Intiaanit kutsuvat sitä Paholaisenmaaksi. Onko se siellä?"

Tyttö nyökkäsi. "Sanotaan, ettei yksikään sielu ole elävänä kulkenut poikki Tulikivimaan. Se ei ole totta. Minä olen kulkenut. Ja teidän on kuljettava, silloin löydätte te Hiljaisten miesten laakson pohjoisen ja eteläisen Nahannisen väliltä. Sitä tietä teidän on kuljettava, jos aiotte sinne tulla, sillä muutoin pitäisi teidän tulla Dawsonista tahi Skagwayta ylöspäin ja maa on niin laaja, että te saisitte etsiä tuhat vuotta. Poliisi ei ikinä löydä teitä sieltä, voitte elää koko elämänne rauhallisesti siellä. Sanon kenties enemmän ennen brigadin tuloa, mutten tänäiltana. Ehk'en koskaan. Ettekä te saa kysyä?"

Kent oli seisonut mykkänä, koko sielu keskitettynä katseeseen, joka leimusi tulta kun hän katsoi tyttöön ja kuunteli. Nyt vastasi hän tyynesti.

"Marette, minä pelaan tämän pelin, jos te sitä tahdotte, senvuoksi, että minä rakastan teitä. On vain rehellistä sanoa sanoilla se, jonka te kuitenkin olette jo ymmärtäneet. Ja minä taistelen puolestanne niin kauan kuin suonissani on yksikin veripisara. Jos seuraan Jean Lasellea, niin lupaatteko –"

Kentin ääni värisi. Hän koetteli tukahduttaa voimakasta mielenliikutusta. Mutta ei edes Marette Radissonin pitkien silmänripsien värähdys osoittanut hänen kuulleen miehen rakkaudentunnustusta.

"Minä en voi luvata teille mitään, vaikka tekisitte mitä", keskeytti tyttö. "Jiems, Jiems, te ette ole niinkuin muut miehet, joita olen oppinut vihaamaan. Ettehän te vaadi mitään? Jos sen teette – jos olette heidän kaltaisensa – niin, silloin voitte kernaasti lähteä täältä tänäyönä odottamatta Lasellea. Kuulkaa! Myrsky jatkuu vielä monta tuntia. Jos aiotte pyytää palkintoa siitä, että pelaatte peliä, jota minä haluan, niin voitte mennä. Olkaa niin hyvä!"

Marette oli hyvin kalpea. Hän oli noussut ja seisoi Kentin edessä. Hänen äänessään ja liikkeissään ei ollut vihaa, mutta silmät loistivat kuin kipinöivät tähdet. Niissä oli jotain, jota Kent ei ollut ennen nähnyt ja äkkiä juolahti hänen mieleensä ajatus, joka tuntui muuttavan hänen sydämensä jääksi.

Hiljaa huudahtaen ojensi hän kätensä. "Jumalan kautta, Marette, minä en ole mikään murhaaja! Minä en ole murhannut John Barkleyta!"

Tyttö ei vastannut.

"Te ette usko minua!" jatkoi Kent. "Te luulette minun tappaneen John Barkleyn ja että murhaaja uskalsi sanoa rakastavansa teitä!"

Marette värisi. Sekunnin murto-osan näytti Kentistä että hän oli keksinyt jotain hirveätä, jotain, jota Marette salasi, jotain, jota vastaan tämä taisteli seisoessaan nyrkkiin puristetuin käsin hänen edessään. Tytön hengityksessä, silmissä ja valkoisen kaulan valtimonlyönneissä luuli hän nähneensä vahingoittuneen eläimen kuolemantuskaa. Ja sitten se katosi jälleen.

"Minä en tappanut John Barkleyta!"

"Sitä en ajatellut, Jiems", vastasi tyttö.

He olivat unohtaneet myrskyn. Se ulvoi ja helisytti ikkunoita. Mutta äkkiä leikkasi ilmaa toinen ääni ja Marette säpsähti ikäänkuin olisi saanut sähköiskun. Kent kääntyi myöskin ikkunaan.

Kuului sama koputus, joka kerran ennen oli varoittanut heitä uhkaavasta vaarasta. Mutta tällä kertaa se ei lakannut. Tuntui kuin olisi joku ääni huutanut heille ulkoa. Tämä oli enemmän kuin varoitus – tämä oli onnettomuutta ilmaiseva hälyytys. Ja tällä hetkellä kohotti Marette Radisson kätensä kurkkuunsa, hänen silmänsä leimusivat ja hän päästi heikon huudahduksen kuunnellessaan turmiota ennustavaa ääntä.

XVI LUKU.

Kentistä näytti, että Marette Radisson muuttui kymmenessä sekunnissa siksi verrattomaksi pikku olennoksi, joka oli pitänyt katseellaan kurissa kolmea kopin oven edessä olevaa miestä. Movien varoitusmerkki kauhistutti ensin Marettea. Aluksi valtasi hänet pelko, melkein tuskaa lähentelevä pelko. Mutta muutos tapahtui niin äkkiä, että Kent seisoi hämmästyneenä. Kymmenessä sekunnissa näytti tytön solakka vartalo kasvavan korkeammaksi; kasvoille tuli uusi hehku ja kun hän hetkeksi käänsi silmänsä Kentiin, paloi niissä sama tuli, joka oli palanut silloinkin kun hän suuntasi niiden katseen kolmeen konstaapeliin. Hän oli peloton. Hän oli valmis taisteluun.

Tytön tyyni ääni tällaisina hetkinä ihmetytti Kentiä. Nytkin se oli musikaalisen pehmeä. Mutta tämän pehmeyden alla oli ikäänkuin samettiin kääritty teräsase.

"Tarkastaja Kedsty tulee takaisin", sanoi Marette. "En luullut hänen palaavan – tänäyönä."

"Hän ei ole vielä voinut ehtiä vankilaan", sanoi Kent.

"Ei. Ehkä hän on unohtanut jotain. Ennen hänen tuloaan on minun näytettävä piilopaikka, jonka olen laittanut teitä varten kuntoon. Tulkaa, Jiems."

Tämä oli ensimmäinen viittaus, jonka Kent sai siitä, ettei hän asuisi tytön huoneessa; asianhaara, joka oli tuottanut hänelle jo paljon huolta. Marette otti tulitikkurasian, sammutti lampun ja kiiruhti eteiseen. Kent seurasi häntä eräälle matalalle ovelle, joka silminnähtävästi johti johonkin toiseen, huvilan viettävän katon alla olevaan huoneeseen.

"Täällä en eräs vanha ullakkohuone", kuiskasi tyttö. "Olen luullakseni tehnyt sen oikein hienoksi. Olen peittänyt ikkunan, niin että voitte polttaa lamppua, mutta teidän on huolehdittava, ettei valo kiilu oven läpi. Lukitkaa huone sisäpuolelta ja olkaa aivan hiljaa. Kaikesta mitä siellä tapaatte, saatte kiittää m'sien Fingersiä."

Hän avasi oven ja ojensi Kentille tulitikut. Alemmassa eteisessä oleva lamppu heitti himmeätä valoa sinne, missä he seisoivat. Puolipimeässä seisoi Kent aivan lähellä lempeästi säteileviä silmiä.

"Marette, uskottehan minua", pyysi hän. "Uskottehan, että minä rakastan teitä ja etten minä tappanut John Barkleyta ja että minä taistelen puolestanne niin kauan kuin Jumala minulle siihen voimia antaa?"

Seurasi hetken hiljaisuus.

"Kyllä, minä uskon teitä. Hyvää yötä, Jiems."

Tyttö poistui nopeasti. Omalla ovellaan hän kääntyi. "Menkää sisään nyt", pyysi hän hillityllä äänellä. "Jos te pidätte minusta niin paljon kuin sanotte, niin menkää sisään!"

Hän ei odottanut vastausta. Hänen ovensa sulkeutui ja Kent sytytti tulitikun, kumartui oven kohdalla ja astui piilopaikkaansa. Suoraan hänen edessään olevalla laatikolla oli lamppu. Hän sytytti sen ja lukitsi senjälkeen oven. Sitten katsoi hän ympärilleen.

Huone oli neliskulmainen, jokainen sivu vain noin kymmenen jalan pituinen ja katto niin matala, ettei hän voinut seisoa suorana. Mutta ensiksi ei hän ajatellut ahtautta, vaan niitä valmistuksia, joita Marette oli tehnyt. Eräässä nurkassa oli nahkoista tehty vuode ja nahkat peittivät myöskin suurinta osaa höyläämättömästä lattiasta. Paitsi laatikkoa oli siellä vielä yksi pöytä ja yksi tuoli. Ja se, mitä hän pöydällä näki, sai hänen sydämensä lyömään nopeammin. Marette ei ollut unohtanut, että hän saattoi olla nälkäinen. Pöydälle oli katettu runsas ateria, lautaset vain yhdelle, mutta ruokaa puolelle tusinalle. Siinä oli pähkinänruskeata lintupaistia, kylmää hirvenpaistia, kullankeltaista perunasalattia, oliiveja, kurkkuja, kirsikkahilloa, leipää, voita, juustoa ja Kedstyn termospullo, joka epäilemättä sisälsi kahvia tahi teetä. Sitten huomasi hän tuolilla olevat tavarat – patruunavyön panoksineen ja 45 numeroisen coltin! Marette ei ollut tiennyt, että hän varustautuisi revolverilla jo vankilassa ja oli senvuoksi tuonut aseen tänne. Laatikkoa vasten seisoi winchesterkivääri. Kent oli nähnyt sen riippuvan Disty Fingersin majassa.

Hän seisoi melkein viisi minuuttia liikkumattomana pöydän ääressä. Hänen ja myrskyn välillä oli vain katto, hänen päänsä yläpuolella raivosi ukonilma ja sade valui vuolaana virtana. Hän näki, että ikkuna oli huolellisesti huovalla peitetty. Mutta senkin läpi saattoi epäselvästi nähdä salamanleimaukset. Ikkunasta täytyi nähdä huvilan sisäänkäytävä ja hän päätti sammuttaa tulen ja avata ikkunan. Pimeässä veti hän huopapeitteen syrjään. Mutta ikkunaa ei voinut avata ja turhaan sitä yritettyään painoi hän kasvonsa ruutua vasten ja silmäili yöhön.

Samalla hetkellä leimahti salama ja paljasti alaspäin katsovalle Kentille näyn, joka sai jokaisen lihaksen hänen ruumiissaan jännittymään. Selvemmin kuin päivällä näki hän erään miehen seisovan sateessa. Se ei ollut Movie. Eikä se ollut Kedsty. Kent ei ollut milloinkaan tätä miestä nähnyt. Tämä salamanvalossa näyttäytynyt ilmestys muistutti enemmän kummitusta kuin ihmistä. Jättiläismäinen, paljaspäinen kummitus, vettä valuvine hiuksineen ja tuulessa liehuvine partoineen. Näky painui hänen aivoihinsa yhtä nopeasti kuin salamaniskukin. Sitten häipyi se pimeyteen. Kent odotti innokkaasti.

Jälleen välähti salama ja jälleen näki hän kummitusmaisen olennon, joka odotti myrskyssä. Kolme kertaa hän sen näki ja huomasi, että salaperäinen, parrakas jättiläinen oli vanha mies. Kun salama neljännen kerran löi, oli mies poissa, mutta nyt näki hän Kedstyn eteenpäin kumartuneena tulevan puutarhakäytävää pitkin ovelle.

Nopeasti peitti hän ikkunan, mutta ei sytyttänyt lamppua. Ennenkuin Kedsty oli ehtinyt portaille, oli Kent avannut oven. Hän kuuli Kedstyn kulkevan sen suuren huoneen poikki, jossa Marette oli vähän aikaa sitten häntä odottanut. Sitten oli kaikki hiljaista lukuunottamatta myrskyn mylvinää.

Kent odotti ja kuunteli kokonaisen tunnin. Koko tänä aikana ei hän kuullut alaeteisestä eikä Maretten huoneesta hiiskaustakaan. Hän tuumi itsekseen mahtoiko Marette nukkua ja oliko Kedsty myöskin paneutunut makuulle lähettääkseen lain verikoirat vasta huomenna hänen jäljilleen.

Kent ei ollut aikonut käyttää vuodetta. Häntä ei vaivannut ainoastaan unettomuus, vaan hän oli aivan vakuutettu, että jotain tapahtuisi. Yhä selvemmin ja selvemmin hän tunsi, että piti olla varuillaan. Se, että tarkastaja Kedsty ja Marette Radisson olivat saman katon alla ja että oli olemassa jokin salaperäinen syy, joka esti Kedstyä ilmaisemasta tytön läsnäoloa, oli ajatus, joka tuotti hänelle enin levottomuutta.

Hän ajatteli Marettea. Minkä vallan tyttö omasi Kedstyn suhteen? Miksi haluaisi Kedsty nähdä hänet kuolleena? Miksi oli hän Kedstyn talossa? Uudelleen ja uudelleen teki hän itselleen näitä kysymyksiä löytämättä vastausta. Mutta tässäkin häntä ympäröivien salaisuuksien kiirastulessa tunsi hän itsensä onnellisemmaksi kuin ikinä ennen, sillä Marette ei ollut neljän- tahi viidensadan mailin päässä joella. Hän oli samassa talossa ja oli kuunnellut kun Kent oli sanonut rakastavansa häntä. Kent oli iloinen, että oli rohjennut sen sanoa. Hän sytytti lampun uudelleen, otti esille kellonsa ja pani sen pöydälle voidakseen helposti katsoa siihen. Hän olisi halunnut tupakoida, mutta tiesi, että Kedsty tuntisi tupakanhajun, jollei vielä ollut vetäytynyt makuuhuoneeseensa.

Monta kertaa mietti Kent kuka tuo salamanvalossa näyttäytynyt kummitusmainen olento oli. Kenties se oli joku Fingersin kummallisia ystäviä salomaalta tahi joku Movien apuri.

Jälleen sammutti hän tulen ja veti verhon syrjään, mutta näki vain märän maan ääriviivat. Sitten raoitti hän hieman ovea ja istui kuuntelemaan nojaten selkäänsä seinää vasten.

Miten kauan kesti ennenkuin hän alkoi tuntea itsensä uniseksi, jäi hänelle hämäräksi, mutta joskus hän torkahti ja vihdoin hän nukkui kokonaan. Mutta äkkiä hän heräsi. Ensimmäinen vaikutus oli, että hän oli kuullut huudon. Parin seuraavan sekunnin aikana koetellessaan muistella, ei hän ollut siitä aivan varma. Mutta sitten varmistui hän asiasta yhä enemmän.

Hän nousi ja raoitti ovea hiukan enemmän. Eteisen poikki kulki valoviiva. Se tuli Maretten huoneesta. Kent oli riisunut saappaansa, ettei aiheuttaisi mitään melua. Nyt oli hän varma kuulleensa hillityn huudon, puoleksi tukahdutetun nyyhkytyksen ja tiesi, että se oli kuulunut alakerrasta.

Hän ei epäröinyt kauempaa, vaan meni nopeasti Maretten ovelle ja katsoi sisään. Hänen ensimmäinen katseensa koski vuodetta. Se oli koskematon. Huone oli tyhjä.

Jokin jäinen tarttui hänen sydämeensä ja vaisto, jota hän ei koettanut vastustaa, ajoi hänet portaille. Askel askeleelta laskeutui hän alemmaksi kädessään colt-revolveri.

Hän saapui eteiseen, joka yhä vielä oli valaistu ja parilla askeleella joutui hän suuren arkihuoneen oven eteen. Se oli puoleksi avoinna ja arkihuoneessa paloi tuli. Kent lähestyi äänettömästi ja katsoi sisään.

Kedsty istui tuolilleen vaipuneena, pää taaksepäin vääntyneenä, niin että Kent saattoi nähdä kasvojen kalpeuden. Hän ymmärsi heti. Vain kuollut mies saattoi näyttää tuollaiselta.

Huudahtaen kiiruhti hän huoneeseen. Marette ei säpsähtänyt, mutta hänenkin huuliltaan kuului samanlainen, huudahdus Kentin kääntäessä katseensa Kedstystä häneen. Kentistä tuntui kuin olisi hän nähnyt kaksi erilaista kuollutta. Marette Radisson, joka eli ja hengitti, oli kalpeampi kuin Kedsty, jonka kasvoilla oli todellisen kuoleman liikkumaton vahankalpeus. Marette ei puhunut. Huutonsa jälkeen ei hän päästänyt huuliltaan ääntäkään. Hän vain katsoi. Ja hänen katsoessaan suoraan eteensä suurin avoimin silmin, jotka olivat täynnä epätoivoa ja kuolemantuskaa, mainitsi Kent hiljaa hänen nimensä.

Jok'ikinen ihmismetsästäjän vaisto oli herännyt Kentin aivoissa kun hän kääntyi poliisitarkastajaan. Kedstyn käsivarsi riippui hervottomana tuolin käsinojalla. Lattialla, hänen oikean kätensä alla, oli colt-revolveri. Pää oli taivutettu niin kauas tuolin selustan yli, että näytti kuin olisi niska katkennut. Hänen ohimossaan, aivan lyhyeksi leikatun teräksenharmaan tukan rajassa, oli punainen pilkku.

Kent lähestyi ja kumartui lähemmäksi. Hän oli nähnyt kuoleman niin usein, että tunsi sen, mutta harvoin oli hän nähnyt niin vääristyneitä kasvoja kuin Kedstyn. Silmät olivat ulospullistuneet ja avonaiset, niissä oli lasimainen, tuijottava katse. Alaleuka oli loksahtanut alas.

Äkkiä tunsi Kent verensä jäätyvän. Kedsty oli saanut iskun, mutta se ei ollut häntä tappanut. Hänet oli jälkeenpäin kuristettu. Ja hänet oli kuristettu naisen hiuksilla.

Tätä huomiota seuranneen hiljaisuuden aikana ei Kent olisi voinut tehdä liikettäkään, vaikka hänen elämänsä olisi ollut kysymyksessä. Kedstyn kaulan ympärille oli kahdesti kierretty pitkä, pehmeä ja loistavan musta letti, jonka päät riippuivat hänen molemmilla olkapäillään. Kent tarttui lettiin ja irroitti sen Kedstyn kaulasta, johon se oli painanut kaksi syvää rengasta. Sitten kääntyi Kent hitaasti ja katsoi Marette Radissoniin.

Milloinkaan eivät ihmissilmät olleet katsoneet Kentiin sillä tavoin kuin Maretten nyt katsoivat. Tyttö ojensi kätensä, mutta hänen huulensa jäivät mykiksi ja Kent antoi hänelle hiukset. Seuraavassa silmänräpäyksessä Marette kääntyi ja pidellen toisella kädellä kaulaansa, poistui huoneesta. Kent kuuli hänen kulkevan epävarmoin askelin portaita ylös.

XVII LUKU.

Kent ei liikahtanut. Hänen kaikki aistinsa olivat hetkisen kuin huumaantuneet. Hän ei voinut vähään aikaan tuntea muuta kuin hämmästystä ja kauhua. Hän tuijotti yhä Kedstyn vääristyneisiin kasvoihin kun kuuli Maretten oven sulkeutuvan. Kentin huulilta pusertui vaikerrus, mutta sitä hän ei tiennyt. Hän ei voinut epäillä, sillä todisteet olivat silminnähtävät. Marette Radisson oli lyönyt jollain kovalla esineellä poliisitarkastajaa takaapäin päähän. Isku oli huumannut tämän. Ja sitten – –.

Hän hieroi käsillään silmiään ikäänkuin selvittääkseen näköään. Se, mitä hän oli nähnyt, oli mahdotonta. Todistuksia ei voinut olla olemassa. Kuolemanvaarassa, puolustaakseen joko kunniataan tahi rakkauttaan, saattaisi Marette Radissoninlainen luonne tappaa. Mutta hyökätä uhrinsa päälle takaapäin – se oli mahdotonta. Eikä kuitenkaan ollut tapahtunut mitään taistelua. Ei edes lattialla oleva revolveri antanut sellaiselle otaksumalle tukea. Kent otti sen ylös. Hän tutki sitä tarkoin ja jälleen vaikeroi hän epätoivosta. Revolverin perässä oli harmaita hiuksia ja veripilkku. Kedstyä oli isketty omalla revolverillaan.

Kun Kent pani aseen pöydälle, näki hän äkkiä teräksen kimaltelevan sanomalehden alta ja veti esille pitkät paperisakset, joita Kedstyllä oli ollut tapana käyttää. Siinä oli viimeinen rengas todistusketjuun – revolveri paljonpuhuvine veripilkkuineen, sakset, hiukset ja Marette Radisson. Kent oli kuin kuumeessa.

Mutta äkkiä tapahtui muutos. Kaikki tämä on vain näennäistä, sanoi hän itselleen. Todistusketju on väärä. Marette ei ollut voinut tehdä tätä rikosta sillä tavoin kuin se oli tehty. Oli jotain, joka oli jäänyt huomaamatta, jotain, jota hän ei ollut nähnyt. Silmänräpäyksessä oli hän jälleen entinen James Kent. Ihmismetsästäjän vaistomaiset huomiot juoksivat paikoilleen kuin harjoitetut sotamiehet. Hän näki jälleen edessään Maretten sellaisena kuin oli nähnyt tämän huoneeseen tullessaan. Suurissa selkoselällään olevissa silmissä ei kuvastunut murha, ei viha eikä hulluus. Niissä kuvastui värisevä, vertavuotava sielu, joka kuolemantuskassa vetosi häneen. Ja äkkiä kohosi hänen sisimmästään ääni, niin voimakas, että se tukahdutti kaiken muun; ääni, joka sanoi miten halveksittavaa sellainen rakkaus oli, johon ei liittynyt luottamus.

Hänen sydämensä paisui, niin että oli vähällä tukahduttaa hänet kun hän jälleen kääntyi Kedstyyn päin.

Hän tyyntyi. Hän kosketti kuolleen miehen poskea ja tunsi, ettei se ollut enää lämmin. Murhenäytelmä oli tapahtunut muutamia tunteja sitten. Hän tutki ohimossa olevaa haavaa. Se ei ollut syvä eikä ollut voinut huumata Kedstyä kuin vähäksi ajaksi. Sen ajan kuluessa oli tapahtunut se toinen. Huolimatta melkein yliluonnollisesta ponnistuksesta olla ajattelematta näki Kent kaiken aivan selvästi – nopean käännöksen pöytään päin, äkillisen, saksien aiheuttaman mielijohteen, pitkän tukan leikkaamisen ja kuristamisen kun Kedstyn tietoisuus palasi. Yhä uudelleen ja uudelleen toisti hän itselleen kuinka mieletöntä, kuinka mahdotonta ja kuinka käsittämätöntä tämä oli. Ainoastaan hullun aivot saattoivat keksiä näin mielettömän murhatavan. Eikä Marette ollut hullu, hän oli viisas ja järkevä.

Kent silmäili nopeasti ympäri huonetta. Seinillä oli joukko aseita. Pöydällä oli kivitomahawki, jota käytettiin kirjepainimena. Vielä lähempänä kuollutta oli nahkainen kengännauha. Kun käsillä oli tällainen joukko käyttökelpoisia murha-aseita, jotka olivat käytettävissä ilman ajanhukkaa, niin miksi oli murhaaja käyttänyt naisen hiuksia?

Erikoisesti kiinnitti kengännauha Kentin huomiota. Sitä oli mahdoton olla näkemättä, se oli kauriinnahkainen, neljänkymmenenkahdeksan tuuman pituinen ja neljännestuuman levyinen nahkahihna. Ja jälleen esiintyi kysymys, miksi oli murhaaja käyttänyt hiuksia.

Vielä kerran hän kumartui Kedstyn ruumiin puoleen. Hän saattoi todeta, että tämän elämän viimeiset silmänräpäykset olivat olleet hyvin tuskallisia. Sen todistivat vääristyneet kasvot. Ja poliisitarkastaja oli vahva mies. Hän oli taistellut, vaikka oli ollut puoleksi iskun huumaama. Hänen hillitsemisensä oli kysynyt voimaa samoinkuin sekin, että hänen päänsä saatiin väännetyksi niin paljon takaisin. Ja kun Kent nyt alkoi kylmäverisesti käsittää mitä näki, voitti hänen sielussaan nouseva ilo kaikki muut tunteet. Ei ollut mahdollista, että Marette Radisson olisi voinut tappaa Kedstyn. Kedstyn tuolissa pitämiseen oli tarvittu paljon enemmän ruumiillista voimaa, ja paljon suurempi voima kuin Maretten oli puristanut elämän poliisitarkastajasta.

Kent poistui hitaasti huoneesta ja sulki äänettömästi oven jälkeensä. Hän huomasi, että eteisen ovi oli lukitsematta, niinkuin Kedsty oli sen jättänyt. Tällä ovella seisoi hän hetken ja rohkeni tuskin hengittää. Hän kuunteli, mutta ääntäkään ei kuulunut.

Uusi ajatus valtasi hänet. Se työnsi syrjään hänen näkemänsä murhenäytelmän ja hänen silmiensä eteen kohosi kuva paljon kauheammasta todellisuudesta kuin siitä, mitä hän tähän saakka oli nähnyt. Se kauhistutti häntä paljon enemmän kuin murha. Se oli ajatus Marettesta ja tämän kohtalosta aamulla, kun murha keksittäisiin. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin ja hän puri hampaansa yhteen. Maailma oli häntä vastaan ja huomenna olisi se myös Marettea vastaan. Ei kukaan muu kuin hän voisi pitää Marettea syyttömänä Kedstyn kuolemaan. Ja hän, James Kent, oli jo lain silmissä murhaaja.

Muutamia tunteja sitten oli hän ollut yhteiskunnasta eroitettu. Oli ollut tuomittu. Viimeinenkin toivo oli kadonnut. Ja pahimpana epätoivonhetkenä oli Marette Radisson tullut hänen luokseen. Läpi myrskyn, joka oli pannut maan jalkojen alla vapisemaan, salamoiden leimahdellessa ja sateen virtoina valuessa oli Marette tullut synkässä pimeydessä Kentin luo, koska uskoi häneen. Ja nyt oli Maretten suoritettava se hirveä hinta, joka oli ensimäinen maksu Kentin vapaudesta. Ajatus sattui häneen kuin tikari, nyt hän uskoi sen.

Hän nousi sukkasillaan aivan hiljaa ylös portaita. Hän olisi tahtonut huutaa Maretten nimen jo ennenkuin ehti ylös. Hän olisi tahtonut kiiruhtaa tätä vastaan ojennetuin käsivarsin. Mutta hän tuli hiljaa tytön huoneen ovelle ja katsoi sisään.

Marette loikoi hervottomana vuoteessa. Kasvot olivat peitossa ja hiukset verhosivat häntä joka puolelta. Kent pelästyi. Hän ei voinut huomata Maretten hengittävän, tämä makasi niin hiljaa kuin olisi ollut kuollut.

"Marette!" huudahti hän hiljaa.

Kent tunsi kuinka tyttö värisi. Hän painoi kasvonsa tämän hiuksiin, jotka vielä olivat sateesta märät. Hän veti tytön luokseen, kietoi kätensä solakan vartalon ympäri ja Maretten suusta kuului huudahdus, nyyhkytys ilman kyyneleitä.

"Marette!"

Siinä kaikki mitä Kent sanoi. Siinä kaikki, mitä hän saattoi tällä hetkellä sanoa, kun sydän jyskytti hänen rinnassaan. Ja sitten tunsi hän käsiään puristettavan, näki tytön valkoiset kasvot ja hänen selkoselällään olevat, tuijottavat silmänsä. Hän irroittautui Kentistä ja vetäytyi aivan seinän viereen, yhä kokoonkääriytyneenä niinkuin vuoteessa oleva lapsi ja katsoi Kentiin tavalla, joka säikäytti tätä. Silmissä ei ollut kyyneleitä, tyttö ei ollut itkenyt. Hän oli kalpea, yhtä kalpea kuin Kedstyn huoneessakin, mutta kauhu oli kadonnut hänen kasvoiltaan. Hän katsoi Kentiin silmissään epäilyä, joka vähitellen haihtui jättäen tilaa jollekin ihmeelliselle. Kent ymmärsi, että Marette ei ollut odottanut hänen tuloaan. Tyttö oli luullut hänen pakenevan, pakenevan yksin.

Omaksi kummakseen oli Kent yhä polvillaan vuoteen vieressä ja hymyili tytölle. Nyt hän nousi ja katsoi tähän samalla kertaa lohduttavin ja luottavin katsein.

"Minä luulin, että – te menisitte?" sanoi Marette.

"En ilman teitä", vastasi Kent. "Olen tullut noutamaan teitä." Hän otti kellonsa, joka osoitti kahta ja piti sitä niin, että toinen saattoi nähdä taulun. "Jos myrsky jatkuu, niin on meillä päivänkoittoon kolme tuntia. Miten pian olette valmis, Marette?"

Kent ponnisteli säilyttääkseen äänensä tyynenä, mutta se oli kovaa ponnistelua eikä jäänyt Marettelta huomaamatta.

"Te luulette – että minä tapoin Kedstyn", sanoi tyttö äänellä, joka hänen piti pakoittaa huuliensa yli. "Ja te olette tullut tänne auttamaan minua – maksaaksenne sen, mitä minä koettelin tehdä teidän puolestanne. Eikö niin – Jiems?"

"Maksaa", sanoi Kent. "Minä en voisi tuhannessakaan vuodessa maksaa teille. Te annoitte minulle elämän heti ensimmäisenä päivänä, jona tulitte sairashuoneeseen. Te tulitte, kun viimeinenkin toivonkipinä sielussani oli kuollut. Tulen aina uskomaan, että minä olisin sinä yönä kuollut. Mutta te pelastitte minut.

"Ensimmäisestä hetkestä saakka olen rakastanut teitä ja minä luulen, että rakkaus piti minut elossa. Ja sitten tulitte te läpi myrskyn jälleen luokseni. Maksaa teille! Sitä minä en voi. En ikinä. Te luulitte minun tappaneen miehen, mutta se ei merkinnyt teille mitään, te tulitte kuitenkin. Ja te tulitte valmiina tappamaan, jos niin vaadittaisiin – minun vuokseni. Minä en kysy miksi. Mutta te teitte sen; te olitte valmis tappamaan. Ja minä olen valmis tappamaan – tänäyönä – teidän puolestanne. Minulla ei ole nyt aikaa ajatella Kedstyä. Ajattelen teitä. Jos olette hänet tappanut, niin sanon itselleni, että teillä oli siihen omat, ehdottomasti pätevät syynne. Mutta en usko, että te tapoitte hänet. Sitä te ette voinut – noilla käsillänne."

Kent tarttui niihin äkkiä, niin että ne joutuivat hänen kämmenilleen; ne olivat pienet, pehmeät, kauniit kädet hienoine sormineen.

"Sitä te ette voinut", huudahti hän melkein rajusti. "Vannon jumalan kautta, että te ette voinut!"

Maretten silmät loistivat näitä sanoja kuullessa. "Uskotteko niin, Jiems?"

"Kyllä, yhtä varmasti kuin uskon, etten minä tappanut John Barkleyta. Mutta maailma on meitä vastaan – meitä molempia vastaan. Ja nyt me etsimme yhdessä teidän syrjäisen laaksonne. Onko se päätetty, Marette? Ja minä – minä olen melkein iloinen."

Hän kääntyi ovelle. "Voitteko valmistautua kymmenessä minuutissa?"

Marette nyökkäsi. "Kyllä, kymmenessä minuutissa."

Kent meni portaita alas ja lukitsi eteisen oven. Sitten palasi hän piilopaikkaansa. Hän tiesi veressään hehkuvan ihmeellisen mielipuolisuuden, sillä tänäyönä näkemänsä murhenäytelmän jälkeen saattoi vain mielipuoli tuntea sellaista haltioitunutta ihastusta kuin hän. Kedstyn kuolema näytti aivan merkityksettömältä sen tosiasian rinnalla, että tästä hetkestä hän sai taistella Maretten puolesta ja että tämä kuului hänelle ja seurasi häntä. Kent rakasti häntä. Kuka hän liekään ja mitä hän lieneekään tehnyt, niin rakasti Kent häntä. Pian kertoisi Marette kaiken, mitä oli tapahtunut ja kaikki selviäisi.

Mutta pieni sopukka sydämessä yritti vastustaa. Se toisti kuin papukaija, että Maretten hiukset olivat olleet kiertyneinä Kedstyn kaulan ympärille ja näillä hiuksilla oli Kedsty kuristettu. Mutta senkin voisi Marette selittää.

Siitä oli Kent varma.

Sill'aikaa työskentelivät hänen kätensä yhtä ripeästi kuin hänen aivonsakin. Hän nyöritti univormukenkiään. Kaiken pöydällä olevan ruuan pani hän selkäreppuunsa ja kantoi sen sekä pyssyn eteiseen. Sitten palasi hän Maretten huoneeseen. Ovi oli sulettu ja Kentin koputukseen huusi tyttö, ettei hän vielä ollut valmis.

Kent odotti. Hän kuuli tytön liikkuvan sisällä. Sitten tuli hiljaista. Kului viisi minuuttia – kymmenen – viisitoista. Hän koputti uudelleen ja nyt avautui ovi.

Hän katsoi hämmästyneenä Marettessa tapahtunutta muutosta. Tyttö oli astunut muutamia askeleita takaisin antaakseen Kentin astua sisään ja seisoi nyt lampunvalossa. Hänen notkea, kaunis vartalonsa oli puettu pehmeään, siniseen pukuun. Takki oli ruumiinmukainen ja poikamainen, hame ulottui vain hieman polvien alapuolelle. Jaloissa oli korkeavartiset karibunnahkakengät. Vyötäisillä oli patruunavyö pienine, mustine revolvereineen. Hiukset olivat kammatut ylös ja peitetyt pienellä hatulla. Siinä seisoessaan ja odottaessaan hän oli ihastuttava eikä Kent huomannut hänen puvussaan mitään, joka olisi ollut epäkäytännöllistä. Takki, hattu, hame ja korkeat nauhakengät olivat kuin luodut salomaalle. Kentin kasvot kirkastuivat. Mutta ei yksin puku hämmästyttänyt häntä. Tytön kasvot olivat lämpimät, silmät säteilivät ja huulet olivat punaiset. Kalpeus, pelko ja kauhu olivat kadonneet ja tilalle oli tullut sellaisen olennon pidättyväiset liikkeet, joka aikoi lähteä harvinaiseen seikkailuun.

Lattialla oli tavarakäärö, vain puoleksi niin suuri kuin Kentin ja kun tämä nosti sen ylös, huomasi hän, ettei se painanut paljon mitään. Kent kiinnitti sen omaan kantamukseensa sill'aikaa kuin Marette otti päälleen sadetakin ja meni hänen edellään alas. Eteisen ovella piteli tyttö Kedstyn suurta kummivaippaa.

"Teidän on otettava tämä päällenne", sanoi hän.

Ulkona ulvoi myrsky; he kuulivat sen kiitävän uudella raivolla yli huvilan katon, ravistavan ovia ja puhkeavan ukkosenjyrinään aivan heidän päittensä yläpuolella ikäänkuin se olisi tahtonut uhata heitä senvuoksi, että he olivat rohjenneet lähteä ulos.

Kent kuuli Maretten sanovan: "Jiems, Kims Bayoussa on kannellinen alus. Se on aivan polun päässä. M'sien Fingers on toimittanut sen sinne ja se on valmis lähtemään."

Kent oli ajatellut toista rantaa ja avonaista venettä. Ottaessaan Maretten käden omaansa ja suunnatessaan kulkunsa poppelitietä myöten rannalle siunasi hän jälleen Fingersiä.

Heidän jalkansa vaipuivat syvälle vettyneeseen maahan, tuuli ja sade melkein estivät hengityksen. Oli mahdotonta nähdä puuta käsivarren pituuden päästä ja Kent toivoi, että salamoisi useasti, jotta he näkisivät kulkea. Ensimäisen salaman valossa hän huomasi joelle viettävän rinteen. Pienet purot virtasivat sitä alas, heidän tiellään oli kiviä ja puunkantoja. Maretten sormet puristuivat jälleen Kentin käden ympärille kuten vankilasta tullessakin, mutta nyt oli niiden kosketuksessa uusi viehätys – omistusoikeuden tunne. Tämä synkkä, myrskyinen yö oli ihmeellisin, jonka Kent oli elänyt...

Hän ei tuntenut vaikeuksia. Ne eivät voineet vaimentaa hänen ilosta kuohuvan verensä kulkua. Aurinko ja tähdet, päivä ja yö, sininen taivas tahi synkkä, kaikki tämä oli nyt toisarvoista. Sillä aivan hänen lähellään, hänen sivullaan, kulki tuulta vastaan taistellen ja häneen luottaen elävä olento, joka ilman häntä olisi ollut avuton ja jota hän rakasti enin maailmassa. Monta vuotta hän oli, itse sitä tietämättään, odottanut tätä yötä. Nyt se sulki hänet syliinsä ja huuhtoi pois hänen entisen elämänsä. Hän ei ollut enää metsästäjä, vaan saalis; hän ei ollut enää yksin, vaan hänellä oli arvaamaton aarre puolustettavanaan. Hän ei tuntenut itseään pakolaiseksi, vaan voittajaksi. Hän ei tuntenut epävarmuutta eikä epäilyä.

Joki oli heidän edessään ja hänelle oli joki tullut elämän sieluksi. Se oli Maretten ja hänen jokensa ja pian olisivat he sen laineilla. Ja Marette kertoisi hänelle Kedstystä. Siitä oli hän varma. Hänen luottamuksensa oli rajaton.

He saapuivat kukkulan juurelle. Sieltä meni tie Kims Bayouun ja Kent etsi sitä pimeässä umpimähkään. Hän ei yrittänyt puhua, mutta hän päästi seuralaisensa käden ja kietoi heidän tasaiselle maalle tultuaan kätensä tämän vyötäisten ympärille, niin että suojeli häntä myrskyltä. Oksat löivät heitä kasvoihin ja he pysähtyivät odottamaan salamaa. Kent ei kaivannut sen tuloa. Hän veti tytön lähemmäksi itseään; pimeydessä, virtaavassa sateessa ja myrskyn raivotessa painautui tämä hänen rinnalleen ja hän tunsi tytön valtimonlyönnit. Nyt ei Kent ajatellut häntä enää sinä pelottomana pienenä sankarittarena, joka oli uhannut revolverilla kolmea miestä. Kent tunsi, että Maretten hermot eivät tätä kestäneet ja että ilman häntä tyttö itkisi pelosta ja olisi hukassa. Ja hän oli iloinen siitä. Hän puristi tyttöä lujemmin ja taivutti päätään siksi kunnes hänen kasvonsa koskettivat hatun reunan alta esiintunkeutuneita märkiä hiuksia. Nyt valaisi salama jälleen ja Kent näki tien vähän matkan päässä edessään.

Ei edes pimeydessä heidän ollut vaikea seurata suoraa ajotietä, mutta tuon tuostakin astuivat he sadeveden muodostamiin pieniin lammikkoihin. Kerran astuivat he suurempaan sellaiseen ja huolimatta pyssystään sekä kantamuksestaan pysähtyi Kent äkkiä, nosti Maretten käsivarsilleen ja kantoi kunnes he tulivat ylempänä olevalle maalle. Hän ei kysynyt lupaa, minuutin tahi pari lepäsi Marette hänen sylissään ja yhtenä ihastuttavana hetkenä hän tunsi kuinka hänen kasvonsa koskettivat tytön läpimärkää poskea.

Ihmeellistä oli, ettei kumpikaan heistä puhunut. Kent ei halunnut tätä yhteistä hiljaisuutta rikkoa. Tässä hiljaisuudessa, jonka oikeastaan myrskyn pauhu aiheutti, tunsi hän olevan jotain ihmeellistä, joka veti heitä lähemmäksi toisiaan ja tuntui kuin sanat voisivat rikkoa sen salaperäisen lumouksen, jonka vallassa he olivat. Kun hän jälleen laski Maretten maahan, kosketti tämän käsi hänen kättään, silmänräpäykseksi sulkeutuivat tytön sormet Kentin käden ympärille ja lempeä puristus ilmaisi enemmän kuin tuhannet kiitollisuuden sanat.

Kuljettuaan neljännesmailin tulivat he tiheään kuusimetsään ja pian suojelivat sen tuuheat puut heitä myrskyltä, mutta ne tekivät pimeyden vielä läpitunkemattomammaksi. Kent oli huomannut ukonilman vetäytyvän itään ja salamat riittivät hädin tuskin valaisemaan heidän edessään olevaa tietä. Sade hiljeni hiukan. Silloin veti Kent syvään henkeään ja nauroi huolettomasti.

"Oletteko märkä, pieni harmaahanhi?"

"Vain ulkopuolelta, suuri saukko. Höyheneni ovat pitäneet minut kuivana."

Maretten ääni värisi puoleksi nyyhkytyksestä, puoleksi onnesta. Sillä lailla ei saattanut puhua kukaan, joka äsken oli tappanut ihmisen.

Metsänreunasta Kims Bayouhun oli noin puoli mailia ja monta kertaa tällä taipaleella kantoi Kent tytön yli vesilätäkköjen, joissa vesi ulottui melkein saapasvarren yläpuolelle. Salamat eivät enää osoittaneet heille tietä. Satoi yhä, mutta myrsky oli seurannut ukonilmaa itään. Tiheästi puiden ympäröimää venevalkamaa ei pimeässä voinut eroittaa. Marette johti nyt pitäen Kentiä kädestä, vaikka tämä kulkikin edellä. Joll'ei Fingers ollut muuttanut venettä, niin pitäisi sen olla neljän- tahi viidenkymmenen askeleen päässä polun päästä. Se oli alus, jossa oli tilaa kahdelle hengelle ja siinä oli pieni, katettu kajuutta keskellä venettä, kertoi Marette heidän hapuillessaan eteenpäin. Sitten kompastui Kent johonkin ja huomasi tavanneensa veneen köyden.

Hän jätti Maretten sen puun luo, jonka ympärille köysi oli kiedottu ja meni alukseen. Aluksen pohjalla oli kolmen-, neljän tuuman korkeudelta vettä, mutta kajuutta oli rakennettu hieman korkeammalle ja Kent toivoi sen olevan kuivan. Hän avasi oven, kumartui ja astui sisään. Pieni huone ei ollut enempää kuin neljä jalkaa korkea ja hän huomasi mukavimmaksi olla polvillaan sill'aikaa kuin etsi vedenpitävää tulitikkurasiaansa. Kajuutan lattialla ei ollut vettä.

Ensimäinen tulitikku näytti hänelle pienen hytin, joka tuskin oli suurta laatikkoa isompi. Se oli suunnilleen kahdeksan jalan pituinen ja kuuden levyinen. Katto oli niin matalalla, että polvillaankin ollessa hänen päänsä kosketti sitä. Tulitikku paloi ja hän sytytti uuden. Nyt huomasi hän seinään pistettyyn koivunoksanhaaraan kiinnitetyn kynttilän. Hän sytytti sen, katseli ympärilleen – ja siunasi taas Fingersiä. Pikku kajuutta oli täydellisesti varustettu pitkää matkaa varten. Kaksi pitkää vuodetta oli toisella seinällä, toinen niin vähän toisen yläpuolella, että Kentiä nauratti ajatellessaan täytyvänsä tunkeutua alimmaiseen. Sitäpaitsi oli huopapeitteitä. Aivan vieressään näki hän pienen kaminin ja joukon kuivia polttopuita. Kokonaisuus muistutti hänestä lasten leikkitupaa. Mutta kuitenkin siellä oli mukava nojatuoli, toinen pienempi tuoli ja ikkunan alla sileäksi höylätty lauta, jota saattoi käyttää pöytänä. Sen päällä oli monta kääröä.

Hän riisui kantamuksensa ja palasi hakemaan Marettea. Tyttö oli tullut aluksen luo ja huusi hiljaa, kun kuuli Kentin loiskivan vedessä. Kent kantoi hänet veneeseen ja nauroi asettaessaan hänet kajuutan oven ulkopuolella olevalle korokkeelle. Keltainen kynttilänvalo valaisi epäselvästi heidän märkiä kasvojaan.

"Tässä on pesänne, pieni harmaahanhi", sanoi Kent hellästi.

Tytön käsi ojentui ja kosketti hänen kasvojaan. "Te olette ollut kiltti minulle, Jiems", sanoi Marette äänen hieman värähtäessä. "Saatte – suudella minua."

Kentin sydän paisui onnesta, niin että hän oli tukehtumaisillaan. Koko hänen sielunsa lauloi voitto- ja riemulaulua. Maretten lämpimien huulien kosketus oli tehnyt hänet yli-ihmiseksi ja kun hän hyppäsi pimeässä maihin ja katkaisi yhdellä ainoalla vedolla veneen köyden, olisi hän tahtonut purkaa tunteensa lauluun niinkuin venemiehet tekivät sinä päivänä, kun suuri laivue kulki ohi. Jättiläisvoimin työnsi hän aluksen rannasta, tarttui pitkään airoon ja käänsi veneen virralle niin voimakkaasti kuin olisi työssä ollut kaksi paria käsivarsia yhden parin asemesta. Pienen kajuutan oven takana oli kaikki se, minkä puolesta tässä maailmassa kannatti taistella.

Hän nauroi kuin poika. Sitten alkoi kuulua syvää, kumeaa kohinaa, joka yhä kasvoi ja muistutti vesiputouksen ääntä. Se oli joki. Sateen paisuttamana kuului sen ääni peloittavalta. Mutta Kent ei pelännyt. Se oli hänen jokensa, hänen ystävänsä. Sen kasvava kohina ei ollut uhkausta, vaan monien ystävällisten äänien iloista sorinaa, äänien, jotka kutsuivat häntä ja olivat iloisia kun hän tuli. Hän tiesi olevansa keskivirrassa, joka kuljetti hyvää vauhtia alusta eteenpäin. Hän veti airon vedestä ja tuijotti pimeyteen. Ja nyt hän vihdoinkin päästi huudon – huudon, johon sisältyi iloa, onnea ja toivoa. Sitten kääntyi hän matalaa kajuuttaa kohti.

XVIII LUKU.

Kent hapuili kajuutan luo ja koputti. Marette avasi oven ja vetäytyi takaisin päästääkseen hänet sisään. Kent tuli kuin läpimärkä koira, selkä niin köyryssä, että hän näytti kulkevan neljällä jalalla. Marette oli riisunut hatun ja sadevaipan; hänenkin täytyi kumartua tässä neljän jalan korkuisessa huoneessa, vaikk'ei niin naurettavan syvälle kuin Kentin. Kent laskeutui uudelleen polvilleen. Ja nyt hän näki, että pienessä kaminissa paloi tuli. Tulen räiske voitti kattoon rapisevan sateen äänen ja ilma kajuutassa oli jo lämmennyt. Märät hiukset takertuivat yhä Maretten kasvoihin, hänen jalkansa, käsivartensa ja osa vaatteitaan oli kastunut, mutta silmät loistivat ja hän hymyili Kentille. Kent oli luullut, että yön kauhut olisivat jättäneet tytön kasvoihin jälkiä, mutta niin ei ollut. Marette ei ajatellut salamoimista eikä ukonilmaa enempää kuin huvilassa kuolleena makaavaa Kedstyäkään. Hän ajatteli Kentiä.

Kent nauroi. Mustassa myrsky-yössä suurella virralla, kahdenkesken pähkinänkuorihytissä, jossa tuskin saattoi kääntyä – siinä oli jotain ihanan kiehtovaa. Turvallinen kodin tunne, uuninlämpö, joka alkoi sulattaa heidän jäätyneitä ruumiitaan ja puiden reipas räiske täyttivät Kentin aivot hetkeksi muilla ajatuksilla ja saattoivat hänet unohtamaan maailman, jonka he jättivät taakseen. Ja Marette, jonka silmät ja huulet hymyilivät hänelle, näytti myöskin sen unohtaneen. Pieni kajuutanikkuna vei heidän ajatuksensa takaisin siihen murhenäytelmään, joka oli heidän pakonsa yhteydessä. Kent ajatteli, että rannalta saattoi nähdä valon, joka liukui pitkin virtaa. Siellä täällä, monen mailin päässä Landingista, oli majoja ja silmät, jotka tänä myrsky-yönä olisivat suunnatut joelle, saattaisivat nähdä valon. Hän ripusti ikkunaan kummivaipan.

"Niin, ainakin pääsimme me lähtemään, pikku harmaahanhi", sanoi hän senjälkeen ja hieroi käsiään. "Tuntuisiko kodikkaammalta, jos minä polttaisin?"

Marette nyökkäsi, katse kummivaippaan kiinnitettynä.

"Toistaiseksi voimme olla rauhallisia", sanoi Kent etsien piippunsa ja alkaen sitä täyttää. "Arvatenkin kaikki nukkuvat. Mutta me emme saa panna alttiiksi mitään." Alus alkoi keinua toisella tavoin. Kent tunsi tuulen muutoksen ja lisäsi: "Eikä meidän tarvitse pelätä haaksirikkoa. Lähimmällä kolmellakymmenellä maililla ei ole ainuttakaan luotoa tahi pyörrettä. Virta on tasainen kuin lattia. Älkää pelästykö, vaikka me sattuisimme törmäämään rannalle."

"En minä pelkää – jokea", vastasi Marette. Sitten kysyi hän niin äkkiä, että Kent hätkähti: "Mistä meitä aletaan huomenaamulla etsiä?"

Kent sytytti piipun ja katsoi tuumivaisena tyttöön, joka istuutui tuolille ja kumartui hänen puoleensa vastausta odottaen.

"Metsistä, joelta, kaikkialta", sanoi Kent. "Tietysti he ottavat selon, onko joku vene poissa. Meidän on vain silmäiltävä taapäin ja koetettava hyötyä etumatkasta."

"Hävittääkö sade jälkemme, Jiems?"

"Kyllä, kaikki avoimella paikalla olevat."

"Mutta – suojatussa paikassa?"

"Me emme olleet missään suojatussa paikassa", vakuutti Kent. "Muistatteko, että olisimme olleet, harmaahanhi?"

Marette pudisti hitaasti päätään. "En. Mutta Movie seisoi ikkunan alla."

"Hänen jälkensä huuhtoo vesi pois."

"Hyvä. En tahtoisi että hän, mister Fingers tahi joku muu ystävistämme joutuisi meidän vuoksemme vaikeuksiin."

Marette ei koettanut salata helpotusta, jonka Kentin sanat olivat hänelle tuottaneet. Kent kummasteli hieman, että tyttö oli levoton Fingersin ja vanhan intiaanin puolesta tällä hetkellä, kun suurin vaara uhkasi heitä itseään. Pitihän hänen käsittää, että Kedstyn ruumis löydettäisiin aivan heti ja että salomaan poliisin pitkät käsivarret alkaisivat silloin työskennellä. Ja jos ne tarttuisivat heihin –.

Marette oli ojentanut jalkansa Kentiä kohti ja väänteli kengän sisässä olevaa jalkaansa, niin että Kent huomasi siellä olevan vettä. "Ah, miten märät ne ovat", sanoi tyttö värähtäen. "Tahdotteko avata nauhat ja vetää ne pois, Jiems?"

Kent pani piipun syrjään ja polvistui tytön eteen. Kesti viisi minuuttia ennenkuin hän sai kengät pois. Sitten otti hän tytön pienet, märät jalat molempiin suuriin käsiinsä.

"Jääkylmät", sanoi hän. "Teidän on riisuttava sukat, Marette. Olkaa hyvä ja tehkää se!"

Kent latoi kaminin viereen puupinon ja asetti sen päälle huopapeitteen. Yhä polvillaan ollen veti hän nojatuolin lähelle tulta ja levitti toisen peitteen nojatuolille. Hetkistä myöhemmin istui Marette huopapeitteisiin kääriytyneenä paljaiden jalkojen ollessa toisella peitteellä päällystetyn puupinon päällä.

"Te olette kiltti minua kohtaan", sanoi Marette puoleksi tukahtuneella äänellä.

Kent istuutui lattialle tytön tuolin viereen ja nojasi selkäänsä seinään. "Se johtuu siitä, että minä rakastan teitä, harmaahanhi", vastasi hän tyynesti ja katsoi suoraan tuleen.

Marette ei vastannut. Hänkin katsoi tuleen. Hiljaisuutta kesti kauan. Vihdoin ojensi Kent kätensä, tarttui tytön toiseen käteen ja sanoi: "Pikku harmaahanhi, olkaa kiltti ja kertokaa minulle, mitä tapahtui Kedstyn huoneessa."

Hänen äänessään väreili rajaton luottamus. Hän tahtoi Maretten tietävän, että tapahtuipa mitä tahansa, niin tämä saattoi luottaa siihen, ettei hänen rakkautensa ja luottamuksensa koskaan horjuisi.

Hän luuli jo nyt varmasti tietävänsä kuinka Kedsty kuoli. Murhenäytelmän kuva oli pala palalta muodostunut hänen sielussaan. Hänen nukkuessaan oli Marette yhdessä vieraan miehen kanssa Kedstyn luona. Oli syntynyt kiista ja Kedsty oli saanut omasta revolveristaan iskun päähänsä. Ja juuri kun hän oli toipunut kylliksi taistellakseen vastaan, oli tuntematon tappanut hänet. Kauhistuneena, kenties tajuttomana, ei Marette ollut kyennyt estämään murhaajaa täydentämästä työtään hänen hiuksillaan. Kent jätti laskuistaan kokonaan pois nahkahihnan. Hän tiesi, että rikoksia tehdessä usein sattuu odottamattomia ja epätavallisia tapahtumia. Odottaessaan vastausta luuli Kent Maretten kertovan jotain siihen suuntaan.

Hän tunsi kuinka tämä puristi lujemmin hänen kättään.

"Kertokaa nyt, harmaahanheni – miten se tapahtui?"

"Minä – en tiedä – Jiems –."

Kentin katse kohosi äkkiä tulesta tytön kasvoihin ikäänkuin hän olisi luullut kuulleensa väärin. Tyttö ei liikahtanut, vaan tuijotti yhä tuleen.

"Jiems, minä en tiedä mitä tapahtui."

Nyt ei Kent tuntenut pienien sormien pehmeää, turvaa etsivää otetta. Hän tunsi sydämessään jotain, joka muistutti odottamatonta, äkillistä iskua. Hän oli valmis taistelemaan tytön puolesta viimeiseen hengenvetoon. Hän oli valmis uskomaan kaikki, mitä tyttö hänelle sanoisi lukuunottamatta tätä mahdottomuutta. Sillä Maretten täytyi tietää mitä Kedstyn huoneessa oli tapahtunut. Hänen täytyi tietää – sikäli kuin ei –

Kentin sydän hypähti ilosta. "Tarkoitatteko, että olitte – tajuttomana?" kysyi hän matalalla äänellä, joka vapisi innosta. "Te pyörryitte ja sill'aikaa se tapahtui?"

Marette pudisti päätään. "Ei. Minä nukuin omassa huoneessani. Silloin heräsin jostain syystä. Luulin uneksineeni. Mutta jokin pakoitti minut menemään alas. Ja kun menin, niin tapasin Kedstyn sellaisena. Hän oli kuollut. Teidän tullessanne minä seisoin aivan lamaantuneena."

Marette veti kätensä pois lempeästi, mutta päättäväisesti. "Minä tiedän, ettette te usko minua, Jiems. Teidän, on mahdotonta uskoa."

"Ettekö te halua, että minä uskoisin, Marette?"

"Kyllä, sitä minä haluan. Teidän pitää uskoa minua."

"Mutta hiukset – teidän hiuksenne – Kedstyn kaulassa –"

Hän keskeytti. Niin lempeästi kuin hän nämä sanat lausuikin, tuntuivat ne sittenkin raa'oilta. Mutta hänen nähdäkseen ne eivät liikuttaneet Marettea. Tyttö ei liikahtanut, ei värähtänyt kauhusta. Kentin ajatukset hämmentyivät. Koko hänen elämänkokemuksensa ei voinut osoittaa tällaista ehdotonta, teeskentelemätöntä itsehillintää. Se jäädytti hänet. Se jäädytti hänet samalla hetkellä kun hän olisi tahtonut ojentaa kätensä, vetää Maretten luokseen ja kuiskata hänen korvaansa rakkauden sanoja sekä vannottaa häntä kertomaan kaikki salaamatta mitään sellaista, joka olisi voinut helpoittaa edessä olevaa taistelua.

Sitten sanoi Marette: "Jiems, jos poliisi saavuttaa meidät, niin se tapahtuu kai verrattain pian, vai kuinka?"

"Se ei meitä saavuta."

"Mutta vaara on suurin juuri nyt, eikö niin?"

Kent otti kellonsa. "Kello on kolme", sanoi hän. "Antakaa minulle vielä vuorokausi, harmaahanhi, niin ei poliisi meitä ikinä saa."

Tyttö oli hetken vaiti. Sitten ojensi hän kätensä ja hänen sormensa kietoutuivat pehmeästi Kentin peukalon ympärille. "Jiems, kun olemme turvassa – kun olemme varmat, ettei poliisi meitä saavuta – silloin kerron teille kaikki mitä tiedän – tapahtumista Kedstyn huoneessa. Ja silloin kerron teille myöskin hiuksista. Kerron teille – kaikki. Kaikki", toisti hän. "Kaikki Kedstystä – ja itsestäni – ja silloin – pelkään, ettette te minusta enää pidä."

"Minä rakastan teitä", sanoi Kent ja teki liikkeen ikäänkuin koskettaakseen tyttöä. "Se on samantekevää mitä minulle kerrotte, pikku harmaahanhi, rakastan teitä kuitenkin."

Tyttö huudahti hieman; se oli tuskin muuta kuin katkonainen kurkkuääni, hänen silmänsä loistivat – niissä leimahti liekki – joka samassa katosi.

Kent ei sitä huomannut. Hän näki tytön katseen kiintyvän kajuutan oveen. Vesi tihkui hitaasti yli kynnyksen.

"Tuota minä odotinkin", sanoi Kent reippaasti. "Aluksemme on muuttunut sadesäiliöksi, Marette. Jollen heitä vettä pois, niin kohoaa se pian liian korkealle."

Hän otti jälleen kummivaipan päälleen. "Veden äyskäröiminen ei kestä kauan", lisäsi hän. "Sill'aikaa on teidän riisuttava märät vaatteenne ja ryömittävä vuoteeseen. Teettehän niin, harmaahanheni?"

"En ole väsynyt, mutta jos katsotte sen parhaaksi –" Maretten käsi kosketti Kentin käsivartta.

"Se on parasta", sanoi Kent ja kumartui tytön puoleen kunnes hänen huulensa koskettivat tämän hiuksia.

Sitten poistui hän sateeseen.

XIX LUKU.

Oli se aika, jolloin kirkkaalla ilmalla pohjolan aamuruskon olisi pitänyt näyttäytyä itäisten metsien yläpuolella. Kentistä tuntui pimeys ohuemmalta, ylöspäin katsoessa näytti hieman harmaammalta. Mutta hän ei voinut nähdä veneessä olevaa vettä, ei veneen laitoja eikä virtaa. Kun hän seisoi perässä, kymmenen jalan päässä kajuutan ovesta, oli kajuutta pimeyden peitossa.

Vesillä liikkuneen miehen tottunein, tasaisin liikkein alkoi hän äyskäröidä. Niin säännöllisiä olivat hänen liikkeensä, että ne ikäänkuin säestivät hänen ajatuksiaan. Hän saattoi haistaa rannan läheisyyden. Sateenkin läpi tunkeutui seetrien ja kopaivapuiden heikko tuoksu.

Mutta joki kiinnitti hänen mieltään eniten. Kent oli aina sanonut: "Jos osaa kuunnella oikein, niin saattaa kuulla joen sydämen sykkivän." Ja hän kuuli sen nyt. Hän tunsi sen. Sade ei voinut sitä estää, äyskäröitävän veden läiske ei voinut sitä tukahduttaa; pimeys ei voinut sitä hänen sisäiseltä katseeltaan peittää. Aina oli joki yksinäisyyden hetkinä ollut hänen lohtunaan. Ja tänäyönä joen sielu kuiskaili hänelle riemulaulua.

Hän ei voinut epäonnistua. Se ajatus täytti hänet. Oli mahdotonta edes otaksua, että poliisi voisi heidät saavuttaa. Nyt oli hän enemmän kuin mies, joka taisteli vain vapautensa ja olemassaolonsa puolesta. Jotain sanomattoman paljon kallisarvoisempaa kuin vapaus odotti häntä tuolla pienessä kajuutassa. Ja edessä oli heidän maailmansa. Heidän maailmansa. He sulautuisivat yhteen sen maailman kanssa, eikä kukaan koskaan heitä löytäisi.

Marette oli häntä ympäröivän todellisuuden sydän. Kent ei välittänyt siitä, mitä hän huomenna tahi ylihuomenna kertoisi. Sellainen oli hänen uskonsa, yhtä vakava kuin mahtava joki, joka heitä kuljetti.

Mutta hän ei luullut taistelun tulevan helpoksi. Työskennellessään kiisivät hänen ajatuksensa pitkin kolmea jokea Landingista Fort Simpsoniin ja mielikuvituksessaan loihti hän eteensä kaikkia niitä tilanteita, joihin saattoi joutua ja riemuitsi jo etukäteen voitostaan. Hän arveli, etteivät poliisit menisi huvilalle ennenkuin aikaisintaan puolen päivän aikana. Heti senjälkeen lähtisi moottorivene tutkimaan jokea. Keskipäivällä olisi hänen aluksensa ehtinyt viidenkymmenen mailin päähän.

Ennen pimeän tuloa olisivat he sivuuttaneet Kuoleman putouksen. Muutamia maileja putouksen alapuolella oli paikka, johon hän voisi piilottaa aluksensa. Sitten lähtisivät he maitse lounaiseen. Ennen auringonlaskua olisivat he turvassa. Niin arveli Kent. Mutta jos oli tapeltava – niin hän tappelisi.

Kun hän lopetti äyskäröimisen, oli sade hiljentynyt hiljaiseksi tihkusateeksi. Seetrien ja kopaivapuiden tuoksu kävi voimakkaammaksi. Hän koputti taas kajuutan ovelle ja Marette vastasi.

Tuli oli muuttunut himmeästi hehkuvaksi hiillokseksi. Kent painui polvilleen ja riisui vettävuotavan kummivaippansa. Tyttö tervehti häntä vuoteesta. "Te näytätte suurelta karhulta, Jiems!"

Kent nauroi, veti tuolin hänen luokseen ja koetti istuutua sille, mutta katto pakoitti hänet taivuttamaan päätään. "Tunnen olevani niinkuin elefantti lintuhäkissä", vastasi hän. "Onko teillä hyvä olla, pikku harmaahanhi?"

"On. Mutta teillä, Jiems? Oletteko märkä?"

"Kyllä, mutta niin onnellinen, etten tunne sitä, harmaahanhi."

Tytön piirteet näkyivät vain epäselvästi pimeästä vuoteesta. Hän oli avannut hiuksensa, että kuiva ilma ja lämpö pääsisivät niihin helpommin vaikuttamaan. Kent tuumi mahtoiko tyttö kuulla hänen sydämensä lyönnit. Tuli unohtui hoitamatta ja pimeys kävi synkemmäksi. Kent vetäytyi hieman kauemmaksi tuntien olevan pyhäinhäväistystä, jos hän pimeässä lähestyisi tyttöä niinkuin varas. Marette tunsi sen, ojensi käsivartensa ja laski sormenpäänsä hänen käsivarrelleen.

"Jiems", sanoi hän hiljaa. "Nyt en ole pahoillani, että – tulin sairashuoneeseen silloin – kuin te luulitte kuolevanne. Minä olin oikeassa. Te ette ole niinkuin toiset. Ja minä ilvehdin kanssanne ja nauroin teille senvuoksi, että tiesin teidän jäävän eloon. Tahdotteko antaa minulle anteeksi?"

Kent nauroi onnellisena. "On ihmeellistä, kuinka pienet asiat joskus saavat suuria aikaan", sanoi hän. "Eikö kerran hävinnyt valtakunta vain siksi, ettei kellään ollut hevosenkenkää? Joka tapauksessa tunnen miehen, jonka henki pelastui katkenneen piipunvarren avulla. Ja te tulitte minun luokseni ja minä olen teidän luonanne senvuoksi, että –"

"Senvuoksi, että...?" kuiskasi tyttö.

"Senvuoksi, että kauan aikaa sitten tapahtui jotain, jotain sellaista, jonka te ette voisi ajatella olevan yhteydessä teidän ja minun kanssani. Kerronko sen teille, Marette?"

"Kertokaa!"

"Se on luonnollisesti poliisijuttu", alkoi Kent. "En tahdo sanoa miehen nimeä. Jos haluatte, voitte ajatella, että on kysymys punatukkaisesta O'Connorista. Hän oli konstaapeli ja oli pohjolassa etsimässä muutamia intiaaneja, jotka valmistivat päihdyttäviä juomia juurista. Se tapahtui kuusi vuotta sitten. Ja hän sai jonkun tartunnan. Me kutsumme sitä joskus Punaiseksi kuolemaksi. Kun kuume puhkesi, oli hän kolmensadan mailin päässä ihmisasunnoista ja aivan yksin. Hänen intiaaninsa pakeni heti ensimäisten merkkien ilmaannuttua ja hän ehti hädin tuskin panna teltan pystyyn ennenkuin kaatui ja jäi siihen makaamaan. En yritä kertoa niitä päiviä, joita hänen oli kestettävä. Hän oli elävä ruumis. Ja hän olisi aivan varmasti kuollut, ellei eräs muukalainen olisi sattunut kulkemaan sitä tietä. Hän oli valkoinen mies, Marette; ei tarvita niin paljon rohkeutta kun on mentävä pyssyllä asestettua miestä vastaan tahi mentävä taistelutantereelle, johon tuhannet muutkin menevät. Mutta siihen, mitä tuo muukalainen teki, vaaditaan rohkeutta. Ja sitäpaitsi ei sairas mies kuulunut mitenkään hänelle. Mutta hän astui sisään ja hoiti sairasta, niin että tämä pelastui. Sitten tuli pelastaja itse sairaaksi ja kymmenen viikkoa taistelivat he yhdessä kuolemaa vastaan ja voittivat. Mutta kunnia oli muukalaisen. Hänen piti länteen ja konstaapelin itään, he pudistivat toistensa käsiä ja erosivat."

Maretten sormet puristivat Kentin käsivartta kovemmin ja Kent jatkoi:

"Mutta, pieni harmaahanhi, konstaapeli ei unohtanut sitä milloinkaan. Hän toivoi, että tulisi päivä, jolloin hän voisi sen maksaa. Ja se tulikin. Se tuli vuosia jälkeenpäin ja sangen ihmeellisellä tavalla. Eräs mies murhattiin. Ja konstaapeli, joka nyt oli kersantti, oli puhunut murhatun miehen kanssa vain vähän ennen tämän kuolemaa. Kun hän palasi takaisin hakemaan jotain unohtamaansa esinettä, tapasi hän miehen kuolleena. Pian senjälkeen hänet vangittiin. Hänen vaatteissaan oli verta, todistusketju oli täydellinen, kuolemaatuottava. Ja tuo mies –."

Kent vaikeni ja pimeässä liukui Maretten käsi hänen käsivarreltaan alemmaksi ja puristi hänen sormiaan.

"Tuon miehen pelastaaksenne te valehtelitte", kuiskasi tyttö.

"Niin. Kun puoliverisen kuula sattui minuun, ajattelin, että nyt minulla oli hyvä tilaisuus maksaa Sandy Mac-Friggerille se, mitä hän oli monta vuotta sitten puolestani tehnyt. Mutta se ei ollut sankarillisuutta, ei edes rohkeutta. Minähän tiesin kuolevani enkä siis pannut vaaraan mitään."

Silloin kuului pieni ihastuttava, iloinen nauru tytön huulilta. "Ja koko ajan, kun te valehtelitte niin verrattoman hyvin, Jiems, tiesin minä!" huudahti hän. "Minä tiesin, ettette te ollut tappanut John Barkleyta, tiesin, ettette te kuolisi, tiesin, mitä oli tapahtunut tuolla teltassa monta vuotta sitten. Ja Jiems – Jiems –."

Hän nousi ja hengitti ikäänkuin liikutettuna, hänen molemmat kätensä tarttuivat Kentin käsiin. "Minä tiesin, ettette te ollut tappanut John Barkleyta", toisti hän. "Ja ettei Sandy Mac Friggerkään ollut sitä tehnyt."

"Mutta –."

"Hän ei sitä tehnyt", keskeytti tyttö melkein rajusti. "Hän oli syytön, yhtä syytön kuin te. Jiems – Jiems – minä tiedän kuka tappoi Barkleyn. Ah, minä tiedän – minä tiedän!"

Nyyhkytys tukahdutti hänen äänensä ja hän lisäsi: "Älkää luulko, Jiems, etten luota teihin, vaikka en nyt voi kertoa enempää. Te ymmärrätte sen pian. Kun olemme turvassa poliiseilta, kerron teille kaikki, enkä salaa mitään. Kerron teille Barkleysta, Kedstystä ja kaikesta. Mutta en voi vielä. Se ei kestä kauan. Kun te sanotte, että olemme turvassa, niin uskon minä sen. Ja silloin –" Hän veti kätensä Kentin käsistä ja vaipui tyynyille.

"Ja silloin – mitä?" kysyi Kent kumartuen hänen puoleensa.

"Silloin ette kenties minusta enää pidä, Jiems."

"Minä rakastan teitä", kuiskasi Kent. "Ei mikään maailmassa voi kuolettaa rakkauttani."

"Eikö edes se, jos sanoisin – että minä tapoin Barkleyn?"

"Ei. Sillä silloin te valehtelisitte."

"Tahi – jos minä sanoisin – että minä tapoin – Kedstyn?"

"On yhdentekevää, mitä te sanoisitte tahi mitä todistuksia te esittäisitte, minä en kuitenkaan uskoisi teitä."

Marette makasi vaieten. Sitten hän sanoi: "Jiems –."

"Niin, Micka, pikku jumalatar –?"

"Kerron teille jotain – nyt."

Kent odotti.

"Te hämmästytte kovin, Jiems."

Kent tunsi tytön molempien käsien ojentuvan ylöspäin kunnes ne lepäsivät hänen olkapäillään.

"Kuuletteko te?"

"Kyllä, minä kuulen."

"En aio sanoa sitä hyvin kovasti." Ja sitten hän kuiskasi: "Jiems – minä rakastan sinua!"

XX LUKU.

Istuessaan kajuutassa Maretten käsivarret kaulallaan ja suudellessaan hänen pehmeitä huuliaan, ei Kent moneen minuuttiin käsittänyt muuta kuin että hänen elämänsä suurin toive oli toteutunut. Se, mitä hän oli unelmoinut, ei ollut enää mikään unelma, mutta kuitenkin tuntui todellisuus epätodelliselta. Mitä hän näinä ensimäisinä liikutuksen hetkinä sanoi, sitä hän ei luultavasti saisi milloinkaan mieleensä palautetuksi.

Hänen oma ruumiillinen olemassaolonsa tuntui hänestä melkein lakanneelta ja yhtyneeltä tähän toiseen elämään, joka oli tuhat kertaa kalliimpi kuin hänen omansa. Mutta huolimatta mielettömästä ihastuksesta, joka oli hänet vallannut, oli hänen syleilynsä sanomattoman hellä ja varovainen. Marette veti hänen päänsä puoleensa ja suuteli häntä. Kent polvistui Maretten viereen ja painoi kasvonsa aivan lähelle hänen kasvojaan sateen rapistessa lakkaamatta vasten kattoa ja harmaan päivänvalon koettaessa tunkeutua läpi pimeyden.

Tänä uuden päivän syntymishetkenä astui Kent vihdoinkin ulos kajuutasta ja katsoi ihanaa maailmaa. Myrsky oli lakannut. Harmaa joki levittäytyi hänen silmiensä eteen. Rannoilla saattoi eroittaa tummien metsien ääriviivat. Ympärillä vallitsi ehdoton hiljaisuus, jota ainoastaan veden kohina rikkoi. Tuuli oli karkoittanut synkät sadepilvet ja kun Kent katsoi ympärilleen, näki hän yön viimeisten varjojen nopeasti häipyvän ja uuden aamun koittavan idästä. Joki vapautui ajelehtivista sumupilvistä. Vene oli suunnilleen keskellä virranuomaa. Parin sadan kyynärän päässä aluksesta, rannan molemmin puolin, kohosivat sateesta välkkyen metsien tiheät, vihreät muurit ja levittivät ympärilleen tuoksua, jota Kent veti syvälle keuhkoihinsa.

Hän kuuli ääntä kajuutasta. Marette oli ylhäällä ja hän toivoi tämän tulevan seisomaan vierelleen keskelle heidän ensimäisen yhteisen päivänsä ihanuutta. Hän huomasi savun, joka nousi kajuutan torvesta suorana ja valkoisena puhdistuneeseen ilmaan. Suuri, ihana maailma levisi joka puolelle heidän ympärilleen. He saattoivat olla turvassa.

Hän päätti yhä varmemmin ja varmemmin, ettei antautuisi mihinkään vaaraan. Hän lakkasi hetkeksi viheltämästä ja nauroi sensijaan ihastuksissaan ajatellessaan sitä vuosien pituista kokemusta, joka nyt oli hänen varmin turvansa. Hän oli oppinut melkein liiankin hyvin ne keinot ja kujeet, jotka kuuluivat hänen ihmismetsästäjänammattiinsa; hän tiesi mihin ihmismetsästäjä pystyy ja mihin hän ei pysty. Hän oli antanut niitä nenälle jo alussa. Ja sitäpaitsi – kun Kedsty, O'Connor ja hän itse olivat poissa, ei Landingissa ollut käytettävänä erikoisia kykyjä. Sitä oli sanomattoman hauska ajatella. Mutta vaikkapa kaksikymmentä miestä seuraisi heitä, tunsi Kent voivansa pitää heidät kurissa. Jos yleensä oli mitään vaaraa, niin oli se tänä ensimäisenä päivänä. Vain poliisin moottorivene saattaisi heidät saavuttaa. Mutta omaten tällaisen etumatkan, tiesi hän varmasti, että he ehtisivät laskea Kuolemanputouksen, piilottaa aluksen ja kadota jäljettömästi lounaisiin metsiin ennenkuin moottorivene ehtisi käydä heille vaaralliseksi.

Kent tyhjensi veneestä vettä vielä neljännestunnin ja sitten – niin äkkiä, että hän säpsähti ikäänkuin piiskan siima olisi läiskähtänyt hänen takanaan – tunsi hän uuden tuoksun täyttävän puhtaan, happirikkaan ilman. Se oli paistetun sianlihan ja kahvin tuoksu! Hän oli luullut Maretten koko ajan laittavan kuntoon pukuaan, mutta sensijaan tämä valmistikin aamiaista! Se ei ollut mitään niin kummallista. Sianlihan paistamiseen ja kahvin keittämiseen ei tarvita erikoisia lahjoja. Mutta juuri nyt kruunasi se Kentin onnen. Marette laittoi hänen aamiaistaan. Ja – paistettua sianlihaa sekä kahvia. Kentille olivat molemmat lajit aina merkinneet kotia. Siellä missä oli kahvia ja paistettua sianlihaa, oli hän aina tavannut leikkiviä lapsia, laulavia naisia ja onnellisen näköisiä miehiä.

"Siellä missä kahvi ja paistettu sianliha tuoksuavat", oli O'Connorilla ollut tapana sanoa, "siellä kutsutaan aamiaiselle, jos koputtaa ovelle."

Mutta Kent ei muistanut vanhan toverinsa sanoja. Kaikki muut ajatukset oli pyyhkäissyt pois huomio, että Marette laittoi aamiaista – hänelle!

Hän meni ovelle ja kuunteli. Sitten avasi hän sen ja katsoi sisään. Marette oli polvillaan kamininluukun edessä ja paahtoi leipää kahdella haarukalla. Lämpö oli kuumentanut hänen kasvonsa ruusunvärisiksi. Hänellä ei ollut ollut aikaa harjata hiuksiaan, vaan hän oli palmikoinut ne huolettomasti pitkälle palmikolle, joka riippui pitkin selkää. Hän päästi leikillisen tyytymättömyyden huudon nähdessään Kentin:

"Miksi sinä et odottanut?" huudahti hän. "Minä tahdoin yllättää sinut."

"Sen sinä teitkin", sanoi Kent. "Enkä minä voinut odottaa. Minä tulin auttamaan sinua."

Kent astui sisään ja polvistui. Ojentaessaan kätensä ottamaan haarukoita painoi hän huulensa tytön hiuksille. Tämän kasvot tulivat vielä ruusuisemmiksi ja pieni, pehmeä kujerrus, joka muistutti naurua, kuului hänen kurkustaan. Maretten käsi hyväili hänen kasvojaan ja Kent nauroi takaisin. Kattaessaan pöytää hipaisi Maretten käsi tuon tuostakin Kentin olkapäätä tahi hiuksia. Ja sitten istuutuivat he yhdessä ikkunan alla olevan pöydän ääreen. Marette kaatoi hänelle kahvia, sekoitti siihen sokeria sekä kermaa ja Kent oli niin onnellinen, ettei sanonut mitään siitä, ettei milloinkaan käyttänyt kahvissa enempää sokeria kuin kermaakaan. Heidän lopetettuaan aamiaisen seurasi Marette häntä ulos.

Hetkisen seisoi tyttö liikkumattomana ja katsoi ympäröivää ihmeellistä maailmaa. Kentistä näytti kuin olisi hän joksikin aikaa lakannut hengittämästä. Taapäin heitetyin päin, valkoinen kaula paljastettuna lempeälle, hyvätuoksuiselle metsäilmalle, silmäili hän metsiin. Hänen silmänsä säteilivät kuin tähdet. Kasvoilla kuvastui nousevan auringon hehku ja kun Kent katsoi häneen, niin hän tiesi, ettei milloinkaan ollut nähnyt Marettea niin kauniina kuin tänä ihmeellisenä hetkenä. Kent itse pidätti henkeään, sillä hän käsitti, että Micka, hänen jumalattarensa, tervehti omaa maailmaansa pitkä-aikaisen poissaolon jälkeen.

Omaa maailmaansa – ja Kentin. Toisenlaista kuin kaikki muut Jumalan luomat maailmat; toisenlaista kuin maailma muutamia maileja heidän takanaan, Landingissa. Täällä ei kuulunut ääntä eikä kuiskaustakaan ihmiselämästä. Suuri pohjola oli sulkenut heidät syliinsä ja veti heitä lähemmäksi – joka minuutti yhä lähemmäksi mahtavaa, sykkivää sydäntään.

Metsät seisoivat syvän vihreinä ja sateesta kimaltelevina, ne tunkeutuivat rannoille ikäänkuin uskollisesti vartioivat joukot, jotka varjelivat jokea sivistykseltä – äkkiä ojensi tyttö kätensä eteenpäin ja hänen huuliltaan kuului matala huuto.

Hän oli unohtanut Kentin. Hän oli unohtanut kaiken muun paitsi jokea, metsiä ja heidän ympärillään olevaa koskematonta maailmaa, ja Kent oli siitä iloinen. Sillä maailma, jota tyttö tervehti ja jota hänen sielunsa janosi, oli Kentin maailma ja Kentin koko elämä. Se sisälsi hänen unelmansa, hänen toiveensa ja kaiken, mitä hän elämältä halusi. Ja kun Marette vihdoin kääntyi hitaasti häneen päin, ojensi hän kätensä tyttöä kohti ja tämä näki hänen kasvoillaan saman ihastuksen, joka hänen omillaankin säteili.

"Miten minä olen iloinen – iloinen!" huudahti Marette. "Oi, Jiems, miten iloinen minä olen!"

Hän tuli epäröimättä Kentin syliin, hänen kätensä hyväilivät tämän kasvoja, hän nojautui tämän olkapäähän ja katsoi eteensä sekä hengitti puhdasta, suloista ilmaa, joka oli tummien metsien elämännesteellä kyllästytetty. Hän ei liikkunut eikä puhunut ja myöskin Kent seisoi hiljaa. Vene kiersi erään mutkan. Rannalta hypähti metsään suuri hirvi ja he saattoivat kuulla kuinka se raivasi itselleen tietä metsässä. Tytön ruumis jännittyi, mutta hän ei puhunut mitään. Hetken kuluttua kuuli Kent hänen kuiskaavan:

"Siitä on niin kauan, Jiems. Olen ollut poissa neljä vuotta."

"Ja nyt matkustamme kotiin, pikku harmaahanhi. Etkö luule tuntevasi itseäsi siellä yksinäiseksi?"

"En. Tunsin itseni yksinäiseksi suuressa kaupungissa. Siellä oli niin paljon ihmisiä ja esineitä, että tunsin ikävöiväni vuoria ja metsiä. Luulen, että minä olisin kuollut pian. Pidin siellä vain kahdesta asiasta, Jiems."

"Mitkä ne olivat?" kysyi Kent.

"Kauniit vaatteet – ja kengät."

Kentin käsivarret kietoutuivat vielä lujemmin hänen ympärilleen. "Minä – minä ymmärrän", nauroi hän. "Senvuoksi sinä tulit ensimäisen kerran niin hienoissa korkeakantaisissa kengissä."

Hän taivutti päätään ja Marette käänsi kasvonsa ylöspäin suipistetuin huulin.

Hän suuteli niitä.

"Enemmän kuin mikään mies on koskaan ketään naista rakastanut, rakastan minä sinua, Micka, pikku jumalatar!" huudahti Kent.

Tämän päivän tunteja ja minuutteja ei Kent milloinkaan myöhemmän elämänsä aikana unohtanut. Ajoittain tuntuivat ne niin ihanilta ja epätodellisilta kuin eläisi ja hengittäisi hän yliaistillisessa maailmassa. Näinä hetkinä saattoi sen murhenäytelmän varjo, jota he pakenivat, langeta hänen sieluunsa ja muistuttaa, että he olivat rikollisia, jotka juoksivat kilpaa lain kanssa ja olivat kuoleman vaarassa. Mutta nämä epäilyt olivat varjoja, jotka vain hetkeksi sumensivat hänen onneaan.

Joskus sai Marette hänet epäilemään itseään. Hän ei voinut oikein käsittää sen rakkauden täydellisyyttä, jonka Marette oli hänelle lahjoittanut. Näinä ensimäisinä aamutunteina tuntui Kentistä niinkuin Marette olisi unohtanut eilispäivän ja kaikki edelliset päivät. Marette matkusti kotiin. Hän kuiskasi sen niin usein Kentille, että se soi tämän aivoissa kuin pieni laulu. Mutta tyttö ei kertonut kodistaan mitään ja Kent tiesi, että tämän antaman lupauksen täyttämiseen ei viipyisi enää pitkälti. Marette ei ollut ollenkaan hämillään ja kun Kent otti hänet käsivarsilleen, kohotti hän kasvonsa, niin että tämä saattoi suudella hänen huuliaan ja katsoa hänen säteileviin, rakastettaviin silmiinsä. Kent näki niissä kimmellyksen suuresta onnesta. Ja hän ajatteli Kedstyä sekä lakia, joka nyt ryhtyi Athabasca Landissa toimimaan.

Marette juoksi kajuuttaan ja palasi takaisin alkaen harjata hiuksiaan auringonpaisteessa. Hän aukaisi paksun palmikkonsa ja antoi silkinhienojen kutrien liukua sormiensa läpi. Hän selvitteli ja harjasi niitä kunnes ne loistivat kuin auringonpaiste. Hän kohotti niitä ja antoi niiden pudota välkkyvänä sateena – ja silloin, aivan äkkiä, huomasi Kent sen paikan, josta Kedstyn kaulan ympärillä olleet hiukset olivat leikatut. Ja samalla kertaa kun hän voimakkaasti ponnistaen tukahdutti kauhunhuudon, kuului Maretten huulilta väreilevä onnenlaulu.

Tunnin toisensa jälkeen ajelehtivat he yhä kauemmaksi suureen pohjolaan. Aurinko paistoi. Joen metsän peittämät rannat suuruudessaan ja hiljaisuudessaan tulivat yhä mahtavimmiksi ja asumattomien laaksojen äänettömyys levisi maailman yllä. Kentistä tämä oli kuin paratiisin läpi purjehtimista. Tuon tuostakin täytyi hänen tarttua suureen ohjausairoon, sillä virran vauhti lisääntyi.

Sitä lukuunottamatta ei hänellä ollut mitään tehtävää. Heidän silmäillessään rantoja ja kuunnellessaan kaikkia takaapäin kuuluvia ääniä sekä tuon tuostakin antautuessa lapsellisen ilon valtaan, katosi vieraudentunne heidän väliltään yhä enemmän ja enemmän.

He eivät puhuneet Kedstystä eivätkä John Barkleyn kuolemasta liioin, vaan Kent kertoi elämästään pohjolassa, yksinäisyydestään ja sielunsa rakkaudesta synkkiin salomaihin. Marette kuunteli kaikkea tätä loistavin silmin ja kertoi itse kouluaikansa hirveästä yksinäisyydentunteesta, metsissä vietetystä lapsuudestaan ja halustaan olla aina siellä. Mutta hän ei maininnut mitään elämänsä yksityiskohdista, kodistaan, Hiljaisten miesten laaksosta, isästään, äidistään, sisaristaan tahi veljistään. Kent ei kysynyt. Hän tiesi kaiken tämän kuuluvan siihen, mitä Marette oli luvannut kertoa kun hetki tulisi, se hetki, jolloin Kent saattaisi sanoa heidän olevan turvassa.

Yhä kiihkeämmin alkoi Kent kaivata hetkeä, jolloin he jättäisivät joen ja lähtisivät metsiin. Hän selitti Marettelle miksi he eivät voineet matkustaa jokea pitkin kuinka kauas tahansa. Joki oli kaiken pohjolan liikenteen suuri valtasuoni. Ennemmin tahi myöhemmin heidät keksittäisiin. Metsässä, jossa he saattoivat valita tuhansia polkuja, olisivat he turvassa. Hänellä oli vain yksi syy jatkaa kulkuaan pitkin jokea siksi kunnes he olisivat sivuuttaneet Kuolemanputouksen. Sillä tavoin voisivat he nimittäin sivuuttaa laajat, kauaksi länteen ulottuvat suot, joiden poikki tähän vuodenaikaan oli mahdoton kulkea. Muuten olisi hän heti laskenut maihin. Hän rakasti jokea, hän luotti siihen, mutta hän tiesi, että vasta kun suuret metsät olivat nielaisseet heidät niinkuin valtameri nielaisee laivan, olisivat he Landingista uhkaavan vaaran ulkopuolella.

Kolme tahi neljä kertaa auringonnousun ja puolipäivän välillä näkivät he elämää rannoilla tahi joella; kerran puuhun sidotun veneen, sitten intiaanileirin ja kahdesti turkismetsästäjän majan. Iltapäivällä tunsi Kent tuon tuostakin levottomuutta, onnettomuuden aavistusta, joka kehoitti häntä olemaan varuillaan. Hän käytteli airoa enemmän kiiruhtaakseen heidän kulkuaan ja alkoi huolellisesti laskea aikaa ja välimatkoja. Hän tiesi useita maamerkkejä.

Neljän ja viiden välillä saapuivat he putouksen yläpuolelle. Kymmenen minuuttia jännittävää matkaa ja hän ohjaisi aluksen piilopaikkaan, jonka tiesi eikä enää pelkäisi lain kättä. Tätä suunnitellessaan hän kuunteli. Päivällisajasta saakka ei hän ollut hetkeksikään lakannut kuuntelemasta kaukaista "put, put, put"-ääntä, joka mailin päästä ilmoittaisi hänelle poliisimoottorin tulon.

Hän ei salannut suunnitelmiaan. Marette huomasi hänen levottomuutensa ja hän uskoi tytölle ajatuksensa.

"Jos kuulemme moottoriveneen ennen putoukselle tuloamme, niin on meillä aikaa laskea maihin", vakuutti hän. "Eikä meitä saavuteta. Meitä on sieltä vaikeampi löytää kuin kahta neulaa heinäladosta. Mutta parasta on olla varovainen."

Sitten toi hän kajuutasta omansa sekä Maretten kantamuksen ja asetti ampuma-aseensa niiden päälle.

Kolmen aikaan alkoi joki muuttua ja Kent hymyili keventyneenä. He olivat joutuneet nopeampaan virtaan. Muutamissa paikoin lähenivät rannat toisiaan ja he laskivat koskia.

Marette kertoi yhden kerran tätä ennen laskeneensa Kuolemanputouksesta. Silloin oli hän pelännyt. Hänestä se muistutti jättiläispetoa, joka karjui uhria. Heidän lähestyessään putousta kertoi Kent hänelle siitä enemmän. Nykyään tapahtui onnettomuuksia harvoin, sanoi hän. Juuri siinä, missä putous alkoi, oli suuri, terävä kallionkieleke, jota kutsuttiin Lohikäärmeenkieleksi ja joka jakoi putouksen kahteen kuohuvaan haaraan. Jos alus joutui vasemmalle, ei ollut mitään hätää. Jylinä ja tyrskyt olivat kyllä mahtavia, mutta se ei merkinnyt enempää kuin hyväluontoisen koiran haukunta. Vain silloin kun venettä ei voitu ohjata tahi se iskeytyi Lohikäärmeenkieleen taikka joutui oikeanpuoleiseen uomaan, kävi onnettomasti. Kentin tätä kertoessa nauroi Marette lumoavasti.

"Sinä tarkoitat, että jollei kolmesta mahdollisesta asiasta yksi tapahdu, niin pääsemme onnellisesti läpi?"

"Ei mikään niistä ole mahdollinen – meille", oikaisi Kent nopeasti. "Meillä on hyvä pieni alus, me emme ohjaa kalliolle, vaan livahdamme vasenta uomaa niin nopeasti, ettet sinä huomaakaan. Olen laskenut siitä satoja kertoja."

Hän kuunteli. Äkkiä veti hän esille kellonsa. Se oli neljännestä vailla neljä. Maretten korvat kuulivat saman äänen. Kuului vaimennettua, tasaista jyminää. Se kasvoi hitaasti. Kent nyökkäsi kun tyttö katsoi kysyvästi häneen.

"Se on putous!" huudahti hän äänellä, joka värisi ilosta. "Olemme päässeet pakoon. Olemme pelastetut!"

He kääntyivät erään niemen ympäri ja näkivät puolen mailin päässä edessään kosken valkoisen kuohun. Virta tarttui veneeseen ja kiidätti heitä eteenpäin. Kent heittäytyi koko painollaan peräsinairoa vasten pitääkseen aluksen oikeassa suunnassa.

"Olemme pelastetut", toisti hän, "Ymmärrätkö, Marette? Me olemme pelastetut!"

Hän lausui sanat, joita tyttö oli odottanut ja tiesi, että vihdoin oli tullut hetki, jolloin tämä täyttäisi lupauksensa. Mutta äkkiä tytön kasvot muuttuivat. Laajentuneet, pelästyneet silmät eivät katsoneet Kentiin, vaan hänen taakseen.

"Kuule!"

Tytön vartalo oli jäykkä ja jännittynyt. Kent käänsi päätään. Samassa silmänräpäyksessä kuuli hän äänen, joka tunkeutui läpi virran kasvavan kohinan. Athabasca Landingin poliisimoottori oli tulossa!

Kent veti syvään henkeään. Kun Marette siirsi katseensa virralta häneen, olivat hänen kasvonsa kuin kiveen hakatut. Hän tuijotti suoraan eteensä.

"Me emme voi laskea putousta", sanoi hän äänellä, joka kuului Maretten korvissa kovalta ja luonnottomalta. "Silloin he saavuttaisivat meidät ennenkuin ehtisimme laskea maihin kosken alapuolella. Meidän on annettava virran viedä itsemme maihin – nyt."

Heti päätöksen tehtyään käytti hän kaiken voimansa sen toteuttamiseen. Hän tiesi, ettei saanut kadottaa sadasosa sekunttiakaan. Koski oli jo alkanut vetää heitä ja voimakkailla aironvedoilla koetteli Kent kääntää aluksen vasenta rantaa kohti. Pian käsitti Marette mitä jokainen sekuntti merkitsi heille. Jos he joutuisivat koskenuomaan ennen rannalle pääsyään, olisi heidän pakko laskea putous ja siiloin saavuttaisi moottorivene heidät ennenkuin he ehtisivät putouksen alla maihin. Hän juoksi Kentin luo ja ryhtyi kaikin voimin auttamaan. Jalka jalalta ja kyynärä kyynärältä pakoitettiin alus pelastavaa vasenta rantaa kohti ja Kentin kasvot loistivat voitonriemusta.

"Me pääsemme perille", hymyili hän luottavasti. "Laskemme rannalle aivan putouksen yläpuolella. Poliisivene ei voi laskea maihin missään ennenkuin noin mailin päässä putouksen alapuolella. Ja kun vain olemme maissa, niin voimme kulkea viisi kertaa nopeammin kuin he." Maretten kasvot eivät olleet enää kalpeat, ne olivat tummanpunaiset innosta. Hänen silmänsä hehkuivat ja loistivat. Kent nauroi.

"Sinä olet oikea pieni taistelija", huusi hän ihastuneena. "Sinä – sinä –."

Jokin, joka kuului pistoolinlaukaukselta, keskeytti hänen sanansa. Hän suistui veneen pohjalle vieden Maretten mukanaan. Silmänräpäyksessä olivat molemmat ylhäällä ja tuijottivat mykkinä siihen paikkaan, missä airo oli ollut. Kent kuuli tytön huudahtavan ja tämän pienet sormet tarttuivat hänen peukaloonsa. Alus, jota ei enää voitu ohjata, muutti suuntaa ja ajautui koskeen. Kent, joka näki edessään kuolemaatuottavan, mustan kalliorivin, veti Maretten luokseen ja puristi hänet lujasti syliinsä.

XXI LUKU.

Muutamaan silmänräpäykseen airon katkeamisen jälkeen ei Kent liikahtanut. Hän tunsi Maretten käsivarren kietoutuvan yhä lujemmin ja lujemmin kaulalleen. Hän näki vilahduksen tämän ylöspäin käännetyistä kasvoista, joiden puna oli muuttunut kuolonkalpeudeksi ja ymmärsi, ettei hänen tarvinnut selittää sitä melkein toivotonta tilannetta, jossa he olivat. Hän taivutti päänsä niin lähelle Marettea, että tunsi tämän sametinpehmeän posken kosketuksen ja he suutelivat toisiaan.

Kentin aivot työskentelivät salamannopeasti. Oli yksi mahdollisuus kymmenestä, että alus ilman peräsintä ja ihmisen huolenpitoa kulkisi vahingoittumattomana putouksen mustien karien läpi. Mutta vaikka sekin tapahtuisi, joutuisivat he poliisin käsiin sikäli kuin ei joku suopea kohtalonoikku heittäisi heitä maihin ennen poliisimoottorin tuloa.

He saattoivat myöskin uida, jos vain pääsisivät pahimmista pyörteistä. Ja – kantamuksen päällä oli pyssy. Siihen hän oikeastaan pani suurimmat toiveensa – jos alus sivuuttaisi putouksen. Aluksen runko suojeli heitä paremmin kuin moottoriveneen ohuet seinät heidän takaa-ajajiaan. Äkkiä alkoi hänessä kuohua raivoisa viha niitä lainpalvelijoita kohtaan, joihin hän äskettäin itsekin oli kuulunut. He ajoivat Maretten ja hänet turmioon. Moottoriveneessä ei luultavasti olisi kolmea miestä enempää ja hän tappaisi ne, jos se olisi välttämätöntä.

Nyt syöksyi vene läpi kuohujen kuin pillastunut hevonen. Kömpelö alus kääntelehti sinne ja tänne. Suurten kallioiden vettävaluvat huiput vilahtivat heidän ohitseen. Ja Marette, käsi yhä Kentin kaulalla, näki Lohikäärmeenkielen kohoavan keskellä heidän tietään. Kahden minuutin kuluttua olisivat he törmänneet siihen – tahi sivuuttaneet sen. Kentillä ei ollut aikaa selityksiin. Hän sieppasi taskustaan veitsen ja leikkasi poikki toisen kantamuksen ympärille kierretyistä nahkaremmeistä. Sen hän sitoi Maretten vyötäisille ja kietoi toisen pään ranteensa ympärille. Kentin tehdessä solmua hymyili tyttö hänelle ihmeellistä, jäykkää hymyä, joka sanoi, ettei hän ollut peloissaan ja että hän luotti Kentiin.

"Minä voin uida, Jiems", huudahti hän. "Jos me törmäämme –."

Hänet keskeytti äkkiä Kentin huudahdus. Tämä oli unohtanut melkein kaikista tärkeimmän. Nyt ei ollut aikaa avata kengännauhoja. Hän leikkasi ne poikki ja riisui nopeasti sekä omansa että tytön kengät. Suureksi ilokseen näki Kent, että tälläkin äärimmäisen vaarallisella hetkellä Marette käsitti hänen ajatuksensa. Tyttö riisti päältään päällysvaatteet. Paljain käsivarsin ja valkoisin kauloin, hiukset putouksen synnyttämästä ilmavedosta liehuen ja silmät loistaen heittäytyi hän Kentin syliin ja huusi:

"Suutele minua, Jiems – suutele minua!"

Hänen lämpimät huulensa painautuivat Kentin huulille, paljaat käsivarret kietoutuivat tämän kaulalle.

Kymmentä sekunttia myöhemmin tapahtui onnettomuus. Alus törmäsi Lohikäärmeenkielelle. Kent oli varustautunut sysäykseen, mutta hänen ponnistuksensa pysyä pystyssä Marette käsivarsillaan, oli turhaa. Veneenlaita esti heitä singahtamasta terävään kallioon. Kent kuuli lautojen murtuvan. Mahtava voima altapäin kohotti aluksen ylös ja hetkisen näytti siltä kuin paiskautuisi se nurin ja pyörre imaisisi sen takaisin. Mutta sitten alkoi se hitaasti liukua pitkin kallionkylkeä.

Kauhun lamauttamana piteli Kent toisella kädellään veneenlaidasta ja toisella Marettesta. Alus liukui oikealle! Siellä ei ollut toivoa – vain varma kuolema.

Marette katsoi suoraan eteensä. Tällä hetkellä, kun jokainen sekuntti oli ihmisiän pituinen, näki Kent, että hän ymmärsi. Mutta hän ei huutanut. Hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat. Hiuksista, käsivarsista ja olkapäiltä valui vesi. Mutta hän ei ollut kauhun lamauttama. Kun hän käänsi silmänsä Kentiin, niin tämä hämmästyi niiden tyyntä, hillittyä ilmettä. Mutta huulet värisivät.

Kent päästi sanattoman huudon, jonka uusi katkeilevien lautojen räiske tukahdutti, sillä eräs hammasmainen kivikieleke repäisi kajuutan rikki kuin savipalan. Mutta häntä ei voitettaisi! Se oli mahdotonta. Mahdotonta, kun hän taisteli tuon pienen, ihmeellisen olennon puolesta, joka hymyili hänelle kuolemankynnyksellä.

Ja samalla hetkellä kuin hänen käsivartensa kietoutuivat lujemmin tytön ympärille, antoivat elämän ja kuoleman vallat hänelle vastauksen. Alus, puoleksi vedellä täytettynä, irtautui Lohikäärmeenkielestä ja luisui oikean puoleiseen virranuomaan. Se lakkasi uimasta. Se pyyhkäistiin olemattomiin melkein ilman ainoatakaan sysäystä. Kent oli keskellä kuohuvaa koskea ja piteli kiinni Marettesta.

He olivat hetken veden alla. Musta vesi ja valkea kuohu raivosivat heidän yläpuolellaan. Tuntui kuluneen ihmisikä ennenkuin Kent saattoi jälleen vetää raitista ilmaa keuhkoihinsa. Hän veti Maretten pinnalle ja kuuli tämän sanovan:

"Tämä käy hyvin, Jiems!"

Kentin uimataito ei hyödyttänyt tässä mitään. Hän oli kuin tahdoton esine. Kaikki hänen ponnistuksensa kohdistuivat siihen, että hän voisi suojella Maretten heikkoa ruumista iskeytymästä kiviin. Hän ei pelännyt vettä, vaan kallioita.

Niitä oli kymmenittäin ja sadottain aivankuin sahan hampaita. Ja uoma oli neljännesmailin pituinen. Hän tunsi ensimäisen sysäyksen, toisen ja kolmannen. Hän ei ajatellut aikaa eikä välimatkaa, vaan taisteli koettaen tunkeutua Maretten ja kuoleman väliin. Kun se ensimäisen kerran epäonnistui, valtasi hänet sokea raivo.

Hän näki Maretten valkoisen ruumiin sattuvan sileään, kosken hiomaan kallioon ja luuli, että heikko ruumis oli murskautunut. Hän taisteli vielä raivokkaammin ja tiesi minkävuoksi taisteli. Itse saamiaan iskuja ja sysäyksiä hän ei huomannut. Hän ei tuntenut mitään ruumiillista kipua, mutta tunsi voimiensa vähitellen vähenevän.

He olivat ehtineet putouksen puoliväliin kun hän iskeytyi peloittavalla voimalla kallioon. Isku riisti häneltä Maretten. Hän sukelsi tämän jälkeen ja epäonnistui, mutta huomasi hänen sitten tarttuneen itseään vastapäätä kallion toiselle puolelle. Nahkahihna oli pelastanut tytön; se kulki viisi jalkaa leveän kallion poikki pitäen heitä yhdessä.

Läähättäen ja puolikuoliaana katsoivat he toisiinsa yli kallion. Kun Kent kohosi vedestä, niin alkoi veri virrata hänen käsivarsistaan, hartioistaan ja kasvoistaan, mutta hän hymyili tytölle samoinkuin tämä oli vähän aikaa sitten hymyillyt hänelle. Maretten silmät laajenivat tuskasta nähdessään Kentin haavat. Tämä nyökkäsi sille suunnalle, josta he olivat tulleet.

"Pahin on kestetty", koetti hän huutaa. "Niin pian kuin olen saanut hieman henkeä takaisin, kiipeän kallion yli sinun luoksesi. Parin minuutin kuluttua tulemme tyynempään veteen."

Marette kuuli ja nyökäytti takaisin. Kent tahtoi vahvistaa tytön rohkeutta. Hänellä ei ollut aikomusta odottaa, sillä tytön tilanne täytti hänet kauhulla, jota hän koetti salata. Hihna, joka ei ollut puoleksikaan niin paksu kuin pikkusormi, saattoi katketa millä hetkellä tahansa. Ja silloin –

Kent kiitti Jumalaa, että se oli vahvin hihna, jolla kantamus oli sidottu. Tuuma tuumalta alkoi hän ryömiä ylös kalliota. Heidän ympärillään vaahtoava vesi oli huuhtonut osan Maretten pitkistä hiuksista Kentiin päin, niin että ne olivat häntä paria jalkaa lähempänä kuin tytön kädet, joilla tämä pysytteli kiinni kalliossa. Kent koetteli tavoittaa hiuksia, sillä niiden luo oli helpompi päästä. Mutta samalla täytyi hänen pitää kiinni nahkahihnan toisesta päästä. Tehtävä oli jo alusta alkaen melkein yli-inhimillinen. Kallio oli kuin öljytty. Kaksi kertaa heitti hän silmäyksen koskeen ajatellen, että olisi parempi heittäytyä veteen ja vetää Marette mukaan hihnasta. Mutta hän huomasi sen mahdottomaksi. Hänen täytyi saada Marette käsivarsilleen. Jos hän päästäisi tämän vaikka vain muutamiksi sekunneiksi, niin ruhjoisivat edessä olevat kalliot tytön palasiksi.

Mutta silloin heltisi hänen kädessään oleva hihna. Samassa kuului Maretten huuto. Kaikki tapahtui sekunnissa, melkein pikemmin kuin hänen aivonsa ehtivät käsittää – Maretten kädet irtautuivat ja hänen valkoinen ruumiinsa luisui vielä valkoisempiin kuohuihin. Kallio oli hangannut hihnan poikki ja Marette oli poissa. Mielettömästi huutaen sukelsi Kent hänen jälkeensä. Vesi nielaisi hänet. Hän onnistui vihdoin irtautumaan kallion luona olevasta pyörteestä. Kaksikymmentä jalkaa – kolmekymmentä jalkaa edessään näki hän vilahduksen valkoisesta käsivarresta ja Maretten kasvoista. Sitten katosi kaikki kuohuihin.

Näihin kuohuihin syöksyi Kent hänen jälestään. Hän huusi hurjasti Maretten nimeä. Hänen sormensa iskeytyivät kiinni siihen hihnankappaleeseen, joka riippui hänen omassa ranteessaan ja hän piteli siitä epätoivonvoimalla uskoen hetken, että oli tavoittanut Maretten.

Hän ei tiennyt milloin lakkasi taistelemasta. Päivä sammui. Tuli yö. Maailma unohtui. Hetkeksi lakkasi hän elämästä.

XXII LUKU.

Tuntia myöhemmin herätti Kentin ruumiin sitkeä vastustuskyky hänet uudelleen elämään. Hän avasi silmänsä ja tunsi heräävänsä kuin unesta, joka oli ollut täynnä tuskaa ja kauhua.

Sitten näki hän edessään mustan kallionseinän, kuuli joen kumean kohinan ja hänen katseensa sattui laskevaan aurinkoon. Hän nousi vaivaloisesti polvilleen – ja silloin tuntui kuin hänen päänsä ympäriltä olisi irroitettu rautarengas, joka oli kuolettanut kaikki tunteet – ja hän huusi Maretten nimen. Ymmärrys palasi tuoden hänen mieleensä kaikki kauhut, lamauttaen huudon jälkeen hänen kielensä ja täyttäen hänen kurkkunsa kirvelevällä tuskalla. Marette oli poissa. Kadonnut. Kuollut.

Ajatuskyvyn mukana palasi myöskin käsitys ympäristöstä. Neljännesmailin päässä näki hän putouksen valkoiset kuohut ja kuuli sen jyminän. Mutta hänen edessään oli vesi tyyntä ja hän seisoi veteen pistävällä kallionkielekkeellä, jolle virta oli hänet heittänyt. Hänen edessään oli kallionseinä ja takanaan toinen. Jalansijaa ei ollut muualla kuin siinä missä hän seisoi. Eikä Marettea ollut siinä.

Hänen sydämensä oli murtumaisillaan. Mutta hänen olemuksensa kieltäytyi uskomasta kauhistuttavaa totuutta. Jos hän eli, täytyi Maretten elää! Marette oli jossain – rannalla – tahi kallioilla.

Hän huusi uudelleen ja kuunteli. Senjälkeen lähti hän kulkemaan pitkin kapeata kallionkielekettä. Sadan kyynärän päässä loppuivat kahden puolen olevat kallionseinät ja hän astui laskevan auringon valoon rikkirevityin vaattein, vertavuotavana, puoleksi mielettömänä – huutaen yhä kovemmin ja kovemmin Maretten nimeä. Laskevan auringon säteet valaisivat ympärillä olevaa vihreätä maailmaa. Hänen edessään laajeni joki ja virtasi hiljaisen majesteetillisena eteenpäin.

Mutta nyt ei häntä hallinnut enää pelko, vaan hirveä, kuvaamaton varmuus. Vuodet katosivat ja hän nyyhkytti – nyyhkytti niinkuin pieni poika, jota on kohdannut suru. Uudelleen ja uudelleen kuiskasi hän Maretten nimen.

Mutta hän ei huutanut enää, sillä hän tiesi, että Marette oli kuollut. Marette oli otettu häneltä ainaiseksi. Mutta kuitenkaan ei hän lakannut etsimästä. Aurinko laskeutui, tuli hämärä ja sitten pimeä. Mutta pimeydessäkin jatkoi hän etsintäänsä huutaen Maretten nimeä ja kuunnellen vastausta, jota ei koskaan, sen hän tiesi, tulisi. Kuu nousi ja tunnin toisensa jälkeen jatkoi hän etsimistä. Hän ei tiennyt miten pahoin kalliot ja karit olivat häntä runnelleet ja haavoittaneet, hän tuskin tiesi kun kaatui väsymyksestä niinkuin kuollut. Päivän noustessa kulki hän poispäin joelta ja puolenpäivän aikana löysi vanha puoliverimies Andre Boillan, joka hoiteli ansojaan Burntwood Creekissä, hänet metsästä. Andre säikähti nähdessään hänen haavansa ja puoleksi laahasi, puoleksi kantoi hänet syvällä metsässä olevaan majaansa.

Kent jäi Andren luo kuudeksi päiväksi yksinkertaisesti siitä syystä, ettei hänellä ollut voimia eikä ymmärrystä lähteä pois. Andre kummasteli, ettei yksikään luu ollut katkennut. Mutta pää oli vahingoittunut pahoin ja se piteli häntä elämän ja kuoleman välillä kolme vuorokautta. Neljäntenä päivänä tuli hän tajuihinsa ja Andre keitti hänelle lintusoppaa. Viidentenä päivänä nousi hän vuoteesta. Kuudentena kiitti hän Andreta ja sanoi olevansa valmis lähtemään.

Andre antoi hänelle vanhoja vaatteita, matkaevästä ja Jumalan siunauksen. Kent palasi putouksen luo antaen Andren ymmärtää, että hän aikoi Athabasca Landingiin.

Kent tiesi, ettei hän tehnyt viisaasti palatessaan joelle. Hän tiesi, että vastakkaiseen suuntaan lähteminen olisi ollut parempi sekä hänen sielulleen että ruumiilleen. Mutta hänellä ei ollut enää mitään halua taistella, ei edes itsensä kanssa. Kun hän saapui takaisin putoukselle, ei hänen surunsa enää ollut ensimäisen yön repivää tuskaa. Se oli syvään haudattua kytevää tulta, joka jo oli polttanut hänen sydämensä ja sielunsa. Jokainen varovaisuudenvaisto hänessä oli kuollut. Hän ei pelännyt mitään, ei väistänyt mitään. Jos hän olisi kohdannut poliisiveneen, olisi hän jättäytynyt sille ajattelemattakaan pakoa tahi puolustusta. Toivon säde olisi ollut hänelle korvaamaton parannuskeino. Mutta mitään toivoa ei ollut. Marette oli kuollut. Hänen kaunis ruumiinsa oli rikkiruhjottu.

Joelle tultuaan pidätti jokin vaisto häntä siellä. Putouksen alusta sen alapuolella kahden mailin päässä olevaan joen mutkaan, olivat hänen jalkansa tallanneet selvän polun. Kolme neljä kertaa päivässä kulki hän sitä pitkin ja asetteli sen viereen ansoja, joilla pyydysti kaniineja ruuakseen. Joka yö paneutui hän nukkumaan putouksen alapuolella olevien kallioiden väliin. Viikon kuluttua oli entinen Jim Kent kuollut. Ei edes O'Connor olisi tuntenut häntä kuopalla olevine silmineen ja poskineen, joiden laihuutta kasvanut parta ei voinut peittää.

Taistelunhalu oli kuollut. Kerran tai pari leimahti se voimakkaana intohimona, joka vaati kostoa sille kirotulle laille, jonka uhriksi Marette oli joutunut; mutta nämäkin leimahdukset sammuivat nopeasti.

Mutta kahdeksantena päivänä keksi hän rannalla esineen, joka oli melkein piilossa erään rantakiven alla. Hän veti sen ylös. Se oli Maretten pieni kantamus ja monta minuuttia ennen sen avaamista puristi hän läpimärkää aarretta rintaansa vasten ja tuijotti puoleksi mielettömin katsein siihen paikkaan, josta oli sen löytänyt, ikäänkuin olisi Marettenkin pitänyt olla siellä. Sitten kiiruhti hän avoimelle paikalle, jossa aurinko paistoi lämpimästi suurelle, tasaiselle kalliopaadelle, ja avasi nyyhkyttäen käärön. Siinä oli kaikenlaista mitä Marette kiireessä oli ehtinyt kerätä sinä yönä, kun he pakenivat Kedstyn huvilalta ja kun Kent otti esille näitä pikkuesineitä yhden toisensa jälkeen ja asetti ne kalliolle, niin virtasi hänen suoniinsa äkkiä uutta elämää. Hän hypähti ylös ja kääntyi joelle päin ikäänkuin hänessä vihdoinkin olisi herännyt toivo. Sitten silmäsi hän jälleen pieniä aarteita, ojensi kätensä niitä kohti ja kuiskasi:

"Marette – pikku jumalattareni –"

Kesken surua loihti suuri rakkaus hymyn hänen laihoille, parroittuneille kasvoilleen. Sillä kun Marette oli paon kiireessä laittanut pientä kääröään, oli hän ottanut mukaansa ihmeellisiä esineitä. Auringon valaisemalla kalliolla oli pari niitä pieniä kenkiä, joita Kent oli polvillaan jumaloinut hänen huoneessaan. Senlisäksi oli siellä ollut tuoksuava puku, joka oli saanut Kentin sydämen seisahtumaan, kun hän oli sen ensikerran nähnyt. Se ei enää ollut pehmeä ja hämähäkinverkkoa muistuttava, vaan märkä ja muuttunut.

Tänä hetkenä sai Kentissä alkunsa uusi muutos. Tuntui kuin olisi hän saanut Marettelta itseltään tiedon, tuntui kuin olisi tämän henki palannut hänen luokseen, herättänyt hänen sielussaan uusia tunteita ja antanut hänen verelleen uutta lämpöä. Marette oli poissa ainaiseksi ja kuitenkin oli hän tullut takaisin. Kent tunsi varmasti, ettei Maretten henki enää milloinkaan jättäisi häntä, eläisipä hän vaikka kuinka kauan. Tietämättään ojensi hän kätensä ja omituinen onnentunne hiipi hänen sieluunsa alkaen taistella surua ja yksinäisyyttä vastaan. Hänen silmänsä olivat saaneet uuden loiston tarkastellessaan kalliolla olevia tavaroita. Tuntui kuin olisivat ne olleet Maretten lihaa ja verta, osia hänen sielustaan ja sydämestään. Ne todistivat Maretten luottamuksesta, hänen lupauksestaan olla aina Kentin kanssa.

Sinä yönä makasi Kent viimeisen kerran kallioiden välissä.

Seuraavana päivänä lähti hän löydettyine aarteineen lounaiseen suuntaan. Viidentenä päivänä senjälkeen kun hän oli jättänyt Andre Boileanin metsästysmaat taakseen, vaihtoi hän kellonsa erään puoliverisen kanssa huokeaan pyssyyn, ampumatarpeisiin, huopapeitteeseen, jauhoihin ja keittoastiaan. Sitten kulki hän epäröimättä syvemmälle metsään.

Kuukautta myöhemmin ei kukaan olisi voinut tuntea Kentiä, joka kerran oli ollut N-osaston paras mies. Hän vaelsi partaisena, ryysyisenä ja pitkätukkaisena ilman päämäärää. Hänen ainoa ajatuksensa oli päästä mahdollisimman kauas joesta. Silloin tällöin puhui hän intiaanin tahi puoliverisen kanssa. Vaikka vielä oli lämmin, teki hän joka yöksi nuotion, sillä leiritulen ääressä tuntui hänestä, että Marette oli aivan lähellä. Silloin otti hän esille toisen esineen toisensa jälkeen Maretten pienestä kantamuksesta. Hän jumaloi niitä. Puvun ja pienet kengät hän oli kietonut sametinpehmeään kuusennaavaan suojellakseen niitä kylmyydeltä ja kosteudelta. Jos olisi tarvittu, olisi hän taistellut niiden puolesta. Vähitellen tulivat ne hänelle elämää kalliimmiksi ja jostain selittämättömästä syystä alkoi hän kiittää jumalaa, ettei joki ollut riistänyt häneltä kaikkea.

Kent ei halunnut unohtaa mitään. Hän tahtoi muistaa jokaisen teon, jokaisen sanan ja jokaisen hyväilyn, jotka kaikiksi ajoiksi sitoivat hänet kadotettuun rakastettuun. Päivä päivältä muuttui Marette yhä enemmän osaksi hänestä itsestään. Vaikkakin poissaolevana ja kuolleena oli Marette aina hänen sivullaan, painautui öisin hänen suojelevaan syliinsä ja kulki käsi kädessä hänen kanssaan päivisin. Tämä kuvitelma lievensi hänen suruaan. Ja se palautti hänet ennalleen. Se antoi hänelle voimaa kohottamaan jälleen päänsä, ojentamaan hartiansa ja katsomaan elämää vielä kerran suoraan kasvoihin. Se antoi hänelle rohkeutta sekä voimaa ja tuli sitä rakkaammaksi mitä enemmän aikaa kului. Aikaisin syksyllä oli hän Fond de Lacin alueella, kaksisataa mailia Fort Chipewyanista itään. Sen talven oli hän yhdessä erään ranskalaisen kanssa ja helmikuuhun asti metsästivät he pitkin napapiirin eteläistä rajaa.

Hän alkoi pitää paljon toveristaan Picardista. Mutta hän ei paljastanut tälle salaisuuttaan eikä liioin sitä uutta kaipausta, jota oli alkanut tuntea. Mitä enemmän talvi kului, sitä pakoittavammaksi kävi kaipaus. Se vaivasi häntä yöllä ja päivällä. Hän uneksui siitä ja valveilla ollessa se oli aina hänen ajatuksissaan. Hän halusi kotiin. Mutta kotia ajatellessaan ei hän ajatellut Landingia eikä mitään paikkaa etelässä. Koti merkitsi hänelle vain yhtä ainoata paikkaa – sitä, missä Marette oli asunut. Jossain lounaisessa, vuorien keskellä, oli salaperäinen Hiljaisten miesten laakso. Hänen henkensä pakoitti häntä sinne. Tuntui kuin jokin ääni olisi kutsunut ja vannottanut häntä tulemaan sinne, missä Marette oli asunut. Hän alkoi tehdä suunnitelmia ja löysi niistä uutta iloa ja uutta elämää. Hän aikoi etsiä Maretten kodin, hänen perheensä ja laakson, josta oli pitänyt tulla heidän paratiisinsa.

Senvuoksi sanoi hän helmikuun lopussa Picardille jäähyväiset ja lähti uudelleen jokea kohti.

XXIII LUKU.

Kent ei ollut unohtanut olevansa lain ulkopuolella, mutta hän ei pelännyt. Hän lähestyi varovaisesti Fort Chippewyania, vaikka oli varma siitä, etteivät edes hänen vanhat ystävänsä Landingissa saattaisi häntä tuntea. Hänen partansa oli neljä, viisi tuumaa pitkä, hiukset sotkuiset ja leikkaamattomat. Picard oli talven aikana tehnyt hänelle nuoresta kaniininnahkasta takin, joka oli koristettu kuin intiaanin. Kent piti varansa ja saapui Fort Chippewyaniin juuri ennen hämärän tuloa.

Öljylamput paloivat Hudson Bay-komppanian myymälässä, kun hän päällysturkissaan astui sinne sisään. Myymälä oli tyhjä yhtä myyjää lukuunottamatta ja Kent viipyi siellä tunnin ajan. Hän osti uusia vaatteita, winchesterpyssyn ja niin suuren määrän elintarpeita kuin jaksoi kantaa. Hän ei unohtanut partaveistä eikä saksia ja kun kaikki oli maksettu, jäi hänelle rahassa vielä kahden hopeaketun hinta. Hän lähti Fort Chipewyanista jo samana iltana ja leiriytyi kuunvalossa kuusi mailia pohjoisempaan Smith Landingin tien varteen.

Hän oli nyt ehtinyt Orjajoelle ja viikot läpeensä kulki hän hitaasti, mutta varmasti lumikengillään kohti pohjoista. Hän väisti Fort Smithiä ja Smith Landingeä sekä poikkesi länteen ennen Fort Resolutioniin tuloaan. Huhtikuussa sivuutti hän Hay River Postin. Jäiden lähtöön saakka työskenteli hän Hay Riverillä. Kun joki vapautui jäistä, lähti hän Mackenzieta alas kanootilla. Kesäkuun lopussa matkusti hän Liardia ylöspäin eteläiseen Nahaunisiin.

"Menkää suoraan eteläisen ja pohjoisen Nahaunisien lähteiden välitse", oli Marette sanonut. "Siellä on Tulikivimaa ja sen toisella puolen Hiljaisten miesten laakso."

Vihdoin saapui hän tämän alueen luo. Hän leiriytyi tuntiessaan sieramissaan sen hajun. Kuu nousi ja keltaisen savun läpi näki hän hyljätyn maailman. Päivänkoitteessa hän jatkoi matkaansa.

Hän kulki läpi laajojen alueiden, joista kohosi rikkihöyryjä. Mailin toisensa jälkeen kulki hän eteenpäin ja yhä enemmän ja enemmän näytti tämä maa hänestä toivottomuuden helvetiltä. Siellä oli marjapensaita ilman marjoja, metsiä ja lehtoja, mutta ei mitään elämää.

Siellä oli vettä ilman kaloja, ilmaa ilman lintuja, kasveja ilman kukkia. Se oli pahalta tuoksuva, savuava maa, jossa kuolemanhiljaisuus hallitsi. Hän itse alkoi tulla keltaiseksi, hänen vaatteensa, kätensä ja kasvonsa tulivat keltaisiksi. Hän ei voinut saada suustaan tulikivenmakua. Mutta hän jatkoi Hay Riveristä saamansa kompassin avulla pohjoiseen. Taskussa oleva kompassikin tuli keltaiseksi. Oli mahdotonta syödä, vain kaksi kertaa päivän kuluessa joi hän taskupullostaan vettä.

Ja tämän matkan oli Marette tehnyt! Hän toisti sitä itselleen kerran toisensa perästä. Tämä pahojenhenkien kiroama tie johti Maretten salattuun laaksoon. Hänen oli vaikea uskoa, että Marette tosiaankin oli kulkenut tätä tietä ja hengittänyt tätä ilmaa, joka nyt täytti hänen keuhkonsa ja aiheutti hänelle pahoinvointia. Hän kulki epätoivoisesti. Hän ei tuntenut väsymystä eikä kuumuutta.

Yö saapui, kuu nousi ja valaisi sairaaloisella valolla aution maan. Hän koetti nukkua. Mutta uni ei tahtonut tulla. Hän lähti matkalle ennen päivänkoittoa ja tutki kompassia tulitikkujen valossa. Yhtään kertaa ei hän tämän päivän kuluessa koettanut syödä. Mutta kun toinen yö saapui, huomasi hän, että ilma oli helpompi hengittää. Hän kulki kirkkaassa kuunvalossa. Ja vihdoin kuuli hän kaukaa suden ulvonnan.

Hän huusi ilosta. Länsituuli toi ilmaa, jota hän hengitti niinkuin erämaankulkija juo vettä. Hän ei katsonut enää kompassia, vaan kulki suoraan kohti raikasta ilmavirtaa. Tuntia myöhemmin laski hän selässään kulettamansa kanootin hitaasti juoksevaan virtaan ja kun hän maistoi sen vettä, oli siinä vain heikko rikin maku. Keskiyönaikana oli se kirkasta ja hyvänmakuista. Hän laski hiekkarannalle ja puhdistautui perusteellisimmin kuin milloinkaan ennen. Hänellä oli päällään vanha metsästyspukunsa, mutta kylvettyään pukeutui hän uusiin vaatteisiin, jotka olivat olleet käyttämättöminä hänen repussaan. Senjälkeen teki hän tulen ja söi ensimäisen ateriansa kahteen päivään.

Seuraavana päivänä kiipesi hän suureen puuhun saadakseen yleissilmäyksen ympärillään olevasta laaksosta.

Kokonaisen viikon kulki hän hitaasti länteenpäin. Hän oli tullut ihanaan maahan, mutta ei kuitenkaan nähnyt ainoatakaan ihmisolentoa. Hän tiesi kulkeneensa Tulikivimaasta suoraan länteen, mutta vasta kahdeksantena päivänä näki hän merkkejä siitä, että jokin toinen elävä olento myöskin oli kulkenut samaa tietä. Hän löysi vanhan leiritulen hiiltyneet jäännökset.

Kymmenentenä päivänä pääsi hän aikaisemmin näkemänsä vuorijonon läntiselle rinteelle ja katseli alas ihmeellisimpään laaksoon, minkä milloinkaan oli nähnyt. Se oli enemmän kuin laakso, se oli laaja kenttä. Viisikymmentä mailia kauempana, laakson toisella puolen, kohosi Yukonvuoren taivaita tavoitteleva mahtava kukkula.

Kun hän näki ympärillään tämän paratiisin, alkoi hänen rohkeutensa laskea. Hänestä näytti mahdottomalle löytää näin laajasta maasta paikkaa, jota haki. Hänen ainoa toivonsa oli tavata intiaaneja tahi valkoisia, jotka voisivat näyttää hänelle tien.

Hitaasti kulki hän viidenkymmenen mailin levyisen kukkaisilla siroitetun vihreän kentän yli, jossa oli suunnattomasti saalista. Harvat metsästäjät ovat tulleet näin kauas, sanoi hän itselleen. Eikä kukaan ollut tullut Tulikivimaan kautta. Se oli uusi, tuntematon maailma. Hänen kartallaan oli se valkeana pilkkuna. Täällä ei ollut jälkeäkään ihmisestä.

Tässä laaksossa kulkiessaan valtasi hänet ihmeellinen, lohduttava rauha. Ja kuitenkin varmistui samalla aikaa vakaumus, ettei hän löytäisi sitä mitä etsi. Hän ei käyttänyt enää kompassia, vaan suuntasi askeleensa kolmea mahtavaa vuorenhuippua kohti. Yksi niistä oli toisia korkeampi. Eteenpäin kulkiessaan palasi hänen katseensa alituisesti siihen. Se lumosi hänet, se vaikutti hänen mielikuvitukseensa kuin vartija, joka kautta vuosituhansien on tätä laaksoa vartioinut. Ensimmäisestä yöleiristään laaksossa näki hän kuun laskeutuvan sen taa. Ääni, joka ei milloinkaan tahtonut vaieta, kuiskasi, että tämä vuori oli ollut Maretten suojelusvahtina. Kymmeniä tuhansia kertoja oli Marette katsellut sitä, koska hänen kotinsa oli tällä puolen Campbell-vuorta.

Toisen päivän matkan aikana vuori kasvoi. Keskipäivällä alkoi se saada uuden muodon. Huippu muistutti mahtavaa linnaa, joka muuttui sikäli kuin hän läheni. Ennen hämärän tuloa hän tiesi, ettei ollut nähnyt mitään oikullisen mielikuvituksensa luomaa näkyä. Vuorenkukkulalla oli mahtavan, eteläänpäin käännetyn ihmispään muoto. Häneen oli tarttunut tavaton into ja hän jatkoi matkaansa pimeyden tultuakin. Päivänkoitteessa oli hän jälleen matkalla. Äkkiä tunkeutui hänen huuliltaan huuto.

Vartijan pää kohosi kuin jättiläiskäden veistämänä. Kaksi pienempää huippuakin paljastivat salaisuutensa. Niilläkin oli ihmispään muoto. Toinen niistä katsoi pohjoiseen ja toinen laaksoon. Kent huudahti voimakkaasti sykkivin sydämin:

"Hiljaiset miehet!"

Hän ei kuullut sitä itse, mutta ajatukset saattoivat koko hänen sielunsa liikkeeseen. "Hiljaisten miesten laakso!" Hän toisti sanoja silmäillen kolmea taivasta vasten kuvastuvaa jättiläispäätä. Jossain niiden läheisyydessä, toisella puolella tahi tällä, oli Maretten syrjäinen laakso.

Hän kulki eteenpäin. Ihmeellinen ilo valtasi hänet. Ajoittain hän melkein unohti surunsa ja tällä hetkellä hänestä tuntui, että Maretten ehdottomasti täytyi olla laaksossaan. Mutta aina palasi Kuolemanputouksen murhenäytelmä hänen mieleensä ja sen mukana ajatus, että nuo kolme jättiläispäätä odottivat – ja saisivat aina odottaa – rakasta, kadotettua olentoa, joka ei milloinkaan palaisi. Kun aurinko sinä päivänä laskeutui, näyttivät laaksoon käännetyt kasvot kysyvän:

"Missä hän on? Missä hän on?"

Sinä yönä ei Kent nukkunut.

Seuraavana päivänä oli hänen edessään matala, katkonainen vuorijono. Hän kiipesi sitä ylös vakavin askelin ja keskipäivällä oli hän saavuttanut sen harjan. Ja nyt hän vihdoin tiesi katsovansa Hiljaisten miesten laaksoon. Se ei ollut niin laaja kuin edellinen. Sen toisella puolen, kolmen, neljän mailin päässä, kohosi mahtava vuori, joka silmäili juurellaan olevia vihreitä niittyjä. Eteläänpäin näkyi pitkälle ja säteilevässä auringonpaisteessa saattoi hän eroittaa jokien ja pienien järvien kimalluksen sekä tiheiden seetri-, kuusi-, ja kopaivametsien vihreän välkkeen. Pohjoisessa, noin kolmen mailin päässä, teki vuori mutkan itään eikä hän voinut nähdä sitä osaa laaksosta. Levättyään suuntasi hän askeleensa sinne. Kello neljä saapui hän mutkaukseen ja saattoi silmätä tätä osaa laaksosta.

Hän näki joka puolelta vuorien ympäröimän jättiläispadan, jonka laidasta toiseen oli noin kaksi mailia. Kesti vähän aikaa ennenkuin hän saattoi eroittaa yksityiskohtia – mutta jo sitä ennen kuuli hän äänen, joka sai jokaisen hermon hänen ruumiissaan värisemään. Se oli kaukainen koiranhaukunta.

Tietä etsimättä alkoi hän laskeutua alas vuorelta. Hän ei tehnyt itselleen mitään kysymyksiä, hän oli asiasta varma. Jos maailmassa oli Hiljaisten miesten laakso, niin tässä se oli.

Tuolla alhaalla, kirkkaassa auringonpaisteessa oli Maretten koti. Kentistä tuntui kuin kuuluisi se hänelle ja hänet valtasi kuvitelma, että häntä odotettiin siellä. Hän kiiruhti niin, että oli pakoitettu hetkeksi pysähtymään saadakseen levätä. Aurinko painui läntisten vuorien taa ja pimeys lisääntyi nopeasti. Kello seitsemän saapui hän kentälle väsyneenä. Käsistä vuosi verta. Hän kulki pimeässä eteenpäin.

Kääntyessään mutkauksesta ei hän koettanut pidättää iloista huudahdusta. Edessään näki hän valoja. Hän kiiruhti lähintä kohti ja lopuksi olisi hän tahtonut juosta. Mutta silloin tapahtui jotain, joka pysähdytti hänet, tuntui kuin sydän olisi noussut kurkkuun ja täyttänyt sen, ettei hän enää voinut hengittää.

Hän kuuli miehen äänen huutavan pimeässä: "Marette – Marette – Marette!"

Kent koetti huutaa, mutta siitä tuli vain vaikerrus.

Jälleen huusi ääni: "Marette – Marette – Marette –."

Kaiku vuorenseinistä vastasi. Nimi kieri ylös vuorta, ilma kuiskasi sitä ja vei edelleen. Äkkiä sai Kent ääntä ja huusi mielettömästi:

"Marette – Marette –."

Hän kiiruhti eteenpäin. Polvet vapisivat. Hän huusi jälleen nimen ja toinen ääni oli vaiti. Hänen ja ikkunasta näkyvän tulen välille ilmestyi olentoja. Kaksi ihmistä tuli häntä vastaan ihmetellen ja epäröiden. Kent alkoi horjua, mutta huusi nimen uudelleen ja nyt vastasi siihen naisen huuto. Nopeana kuin salama kiisi toinen kahdesta tulijasta häntä kohti.

He seisoivat kolmen askeleen päässä toisistaan, heidän palavat silmänsä tuijottivat toisiinsa ja ruumiit olivat melkein lamaantuneet tämän suuren ja armahtavan Jumalan ihmeteon edessä.

Kuolleet olivat nousseet ylös. Äärettömästi ponnistaen ojensi Kent käsivartensa ja Marette vaipui hänen rintaansa vasten. Kun toinen mies tuli heidän luokseen, tapasi hän heidät vastakkain polvillaan toistensa käsivarsille suljettuina niinkuin lapset. Ja kun Kent katsahti tulijaan, tunsi hän tämän Sandy Mac Friggeriksi – mieheksi, jonka hengen oli Athabasca Landingissa pelastanut.

XXIV LUKU.

Miten kauan kesti ennenkuin hänen päänsä selveni, sitä ei Kent olisi milloinkaan voinut sanoa. Se saattoi kestää minuutin tahi tunnin. Koko hänen elämänvoimansa oli keskittynyt siihen tietoisuuteen, että kuollut oli elossa, että Marette Radisson elävänä ja lämpimänä oli hänen sylissään. Vain vilahdukselta oli hän nähnyt Sandy Mac Friggerin, sitten painoi hän jälleen päänsä alas ja vaikka laakso olisi ollut täynnä tykkienjyskettä, olisi hän kuullut vain yhden ainoan äänen, joka nyyhkyttäen toisti yhä uudelleen ja uudelleen: "Jiems – Jiems – Jiems –."

Ainoastaan Mac Frigger käsitti mitä oli tapahtunut. Hetken kuluttua käsitti Kent Mac Friggerin puhuvan ja että tämän käsi lepäsi hänen olkapäällään. Hän nousi ylös pitäen yhä kiinni Marettesta, jonka kädet olivat hänen ympärillään. Tytön hengitys oli katkonaista ja hän nyyhkytti. Eikä Kent voinut puhua. Mac Frigger kulki Maretten toisella puolen, avasi erään oven ja he astuivat lampunvaloon. Huone, johon he tulivat, oli suuri ja omituinen. Kynnyksellä irtautuivat Maretten kädet Kentistä ja Kent otti askeleen takaisin, niin että he näkivät toisensa täydessä valaistuksessa ja tässä silmänräpäyksessä muuttui hämmästynyt epäily säteileväksi varmuudeksi.

Nyt olivat Kentin aivot yhtä kirkkaat kuin silloinkin, kun hän katsoi putouksen yläpuolella kuolemaa silmiin. Tuntui kuin olisi hehkuva nuoli lävistänyt hänet kun hän kohtasi tytön katseen. Marette oli hirvittävästi muuttunut. Hänen kasvojensa kalpeus kauhistutti Kentiä. Ne olivat niin ohuet ja kaidat. Silmät olivat kuin suuret, uinuvat orvokit, melkein mustat lampunvalossa ja hiukset, jotka olivat käärityt pään ympärille, lisäsivät kasvojen kalpeutta. Hetkisen, pari lyhyttä sekunttia katsoi hän Kentiin ikäänkuin peläten, ettei se kuitenkaan olisi hän ja ojensi sitten kätensä häntä kohti. Marette ei hymyillyt, ei huudahtanut eikä lausunut Kentin nimeä, vaan hänen käsivartensa kietoutuivat tämän kaulalle ja hän piilotti kasvonsa tämän rinnalle. Kent katsoi Mac Friggeriin, jonka vieressä seisoi tummatukkainen, tummasilmäinen nainen, joka laski kätensä Mac Friggerin käsivarrelle. Kent katsoi heihin ja ymmärsi.

Nainen tuli hänen luokseen. "Olisi parempi, jos minä ottaisin hänet nyt hoitooni, m'sien", sanoi nainen. "Malcolm kertoo teille kaiken. Hetken kuluttua saatte tavata hänet uudelleen."

Naisen ääni oli matala ja pehmeä. Sitä kuullessaan kohotti Marette päätään ja hänen molemmat kätensä hiipivät Kentin poskille entisellä, suloisella tavalla ja hän kuiskasi: "Suutele minua, Jiems, minun Jiemsini, suutele minua!"

Hetkistä myöhemmin seisoivat Kent ja Sandy Mac Frigger kahden suuressa huoneessa käsi kädessä. Heidän kädenpuristuksessaan oli sellaisten vahvojen miesten totista välittömyyttä, joiden ystävyys on muuttumaton. Kumpikin heistä oli toisensa vuoksi uhmannut kuolemaa.

Kentin kasvoilta saattoi lukea kysymyksen Marettesta. Mac Frigger näki hänen levottomuutensa ja hymyili.

"Jumalan kiitos, että tulit ajoissa", sanoi hän pitäen yhä Kentin kättä. "Hän luuli sinun kuolleen. Ja minä tiedän, Kent, että se oli tappamaisillaan hänet. Meidän piti vartioida häntä öisin. Joskus hän on kuljeskellut laaksossa. Hän sanoi hakevansa sinua. Niin teki hän tänäkin iltana."

Kent hengitti kiivaasti. "Nyt minä ymmärrän", sanoi hän. "Se oli hänen elävä sielunsa, joka veti minua tänne. Minä –."

Kuunnellessaan Mac Friggeriä otti hän hartioiltaan kallisarvoisen kantamuksensa. He istuutuivat. Kaikki, mitä Mac Frigger sanoi, oli toisarvoista sen tosiasian rinnalla, että Marette oli näiden ovien sisäpuolella. Hän kuuli kuinka Mac Frigger kertoi Maretten etsineen häntä niinä päivinä kun hän makasi kuolemaisillaan Andre Boillanin majassa, kuinka Marette oli luullut hänet kuolleeksi ja kuinka hän sitten oli seurannut Lasellen laivuetta pohjoiseen. Mutta nyt lausui Mac Frigger jotain, joka vaikutti Kentiin kuin laukaus. Hän sanoi:

"Mutta arvatenkin sinä tulit Fort Simpsonin kautta, niin että O'Connor on kertonut sinulle kaiken. Hän se toi Maretten Tulikivimaan läpi."

"O'Connor!"

Kent hypähti. Vähemmässä kuin sekunnissa oli Mac Frigger lukenut totuuden hänen kasvoiltaan.

"Hyvä Jumala, et kai tarkoita, ettet tiedä mitään, Kent", kuiskasi hän ja nousi ylös. "Etkö ole tavannut O'Connoria? Etkö ole koko vuonna joutunut mihinkään tekemisiin poliisin kanssa? Etkö tiedä –."

"Minä en tiedä mitään", läähätti Kent.

Hetkisen tuijotti Mac Frigger häneen hämmästyneenä.

"Olen pysynyt salomailla", sanoi Kent. "Koko ajan olen välttänyt poliisia."

Mac Frigger veti syvään henkeään. Jälleen tarttuivat hänen kätensä Kentin käsiin ja hänen äänensä oli epäluuloinen sekä täynnä suurta kummastusta. "Ja sinä tulit tänne Maretten vanhaan kotiin luullen, että hän oli tappanut Kedstyn! Se on melkein käsittämätöntä. Ja kuitenkin –." Mac Friggerin kasvot saivat surullisen, melkein tuskallisen ilmeen.

"O'Connor selvitti kaiken talvella", jatkoi hän ponnistaen. "Minun on kerrottava se sinulle ennenkuin tapaat uudelleen Maretten. Sinun on ymmärrettävä kaikki. Näetkö –"

Kent seurasi häntä takan luo. Sen yläpuolella olevalta hyllyltä otti Mac Frigger valokuvan ja ojensi sen Kentille. Se esitti paljaspäistä, kirkkaassa auringonpaisteessa seisovaa miestä.

Kent huudahti hämmästyksestä. Se oli kuva samasta kummitusmaisesta miehestä, jonka hän oli nähnyt Kedstyn ikkunan alla.

"Se on veljeni", sanoi Mac Frigger puoleksi tukahtuneella äänellä. "Minä rakastin häntä. Neljäkymmentä vuotta olemme olleet tovereita ja Marette kuului meille, puoleksi kummallekin. Se oli hän, joka – tappoi – John Barkleyn." Ja hetken kuluttua jatkoi hän: "Ja hän, minun veljeni – tappoi myöskin Kedstyn."

Muutamia sekuntteja vallitsi kuolemanhiljaisuus. Mac Frigger tuijotti tulisijaan. Sitten kertoi hän edelleen.

"Hän tappoi nuo miehet, mutta hän ei heitä murhannut. Hän harjoitti oikeutta, oikeutta omin käsin, ilman lain apua. Jollei olisi ollut Marettea, en olisi tätä sinulle kertonut. – En halua mielelläni palauttaa niitä muistoja – – –. Se tapahtui kauan sitten. Minä en ollut silloin vielä naimisissa, mutta veljeni oli kymmentä vuotta vanhempi ja hänellä oli vaimo. Minä luulen, että Marette rakastaa sinua niinkuin Marie rakasti Donaldia. Ja Donaldin puolesta se oli enemmän kuin rakkautta. Hän jumaloi vaimoaan. Me kolme tulimme uusille seuduille nuorten keskelle. Se oli villi ja autio maa. Siellä oli vain muutamia naisia, mutta Marie tuli sinne Donaldin kanssa. Hän oli kaunis, hänellä oli silmät ja hiukset niinkuin Marettella. Se oli onnettomuus.

"En kerro mitään yksityiskohtia. Ne ovat kauheat. Se tapahtui, kun Donald ja minä olimme metsästämässä. Kolme miestä – valkoisia miehiä – huomaa se, Kent, tuli pohjoisesta ja pysähtyi meidän tupaamme. Se, mitä tapasimme kotiin tullessamme, teki meidät hulluiksi. Marie kuoli Donaldin käsivarsille. Me jätimme hänet siihen ja lähdimme seuraamaan niitä valkoisia petoja, jotka olivat turmelleet hänet. Lumimyrsky pelasti heidät, Kent. Jälki oli tuore ennen myrskyn tuloa. Jos myrskyn tulo olisi viipynyt kaksi tuntia, olisin minäkin tappanut.

"Siitä päivästä tuli minusta ja Donaldista ihmismetsästäjiä. Me seurasimme heidän jälkiään ja saimme selville ketä he olivat. Kaksi vuotta myöhemmin tapasi Donald yhden Yukonvuorella ja ennenkuin hän tappoi tämän, pakoitti hän miehen sanomaan niiden kahden muun nimet. Siitä tuli pitkä hakeminen, Kent. Se kesti kolmekymmentä vuotta. Donald vanheni nopeammin kuin minä ja jonkun ajan kuluttua ymmärsin, että hän oli mielipuoli, vaikka sangen ihmeellisellä tavalla. Hän oli kadoksissa kuukausmääriä ja etsi noita molempia miehiä. Kului kymmenen vuotta ja eräänä päivänä talvella tulimme tupaan, jossa rutto oli raivonnut. Se oli Pierre Radissonin ja hänen vaimonsa Andrean koti. Molemmat olivat kuolleet, mutta pieni lapsi oli vielä elossa. Me otimme hänet mukaamme, Donald ja minä. Lapsi oli – Marette."

Mac Frigger oli puhunut melkein yksitoikkoisesti kohottamatta kertaakaan silmiään. Mutta nyt katsoi hän äkkiä Kentiin.

"Me jumaloimme häntä heti alusta", sanoi hän hieman epävarmalla äänellä. "Toivoin, että rakkaus häneen pelastaisi Donaldin. Tavallaan kävikin niin, mutta se ei parantanut hänen mielettömyyttään. Me muutimme kauemmaksi itään. Löysimme tämän ihmeellisen laakson, tuntemattoman kaikille ihmisille. Vuoressa oli kultaa. Rakensimme tänne asunnon ja toivoin innokkaammin kuin milloinkaan, että uuden meitä ympäröivän maailman kauneus auttaisi Donaldin unhoittamaan. Minä menin naimisiin ja vaimoni rakasti Marettea. Saimme lapsen ja vielä toisen. Molemmat kuolivat. Sen jälkeen rakastimme Marettea vielä enemmän. Vaimoni Anna oli lähetyssaarnaajan tytär ja saattoi opettaa Marettea jonkun verran. Mutta sitten tuli aika, jolloin pidimme parhaana lähettää Maretten Montrealiin. Se musersi hänen sydämensä. Ja sitten – kauan jälkeenpäin –"

Mac Frigger vaikeni hetkeksi ja katsoi Kentiä silmiin. "Ja sitten – eräänä päivänä tuli Donald Dawson Citystä kotiin, peloittavana hulluudessaan. Hän sanoi löytäneensä miehet. Toinen oli John Barkley, rikas puukauppias ja toinen oli Kedsty, Athabasca Landingin poliisitarkastaja."

Kent ei koettanut puhua. Hänen hämmästystään ei voinut pukea sanoiksi. Mac Frigger jatkoi:

"Minä tiesin mitä tapahtuisi, jos Donald lähtisi etsimään Barkleyta ja Kedstyä. Häntä oli mahdoton pidättää. Hän oli mieletön, ehdottomasti mieletön. Saatoin tehdä vain yhden asian. Läksin täältä ensin, aikoen varoittaa molempia roistoja, jotka olivat tappaneet Donaldin vaimon. Tiesin, että ilmoittaessani heille ne todistukset, joita meillä oli käsissämme, ei heidän auttaisi muu kuin lähteä tiehensä. Koetin selittää Donaldille, että me saatoimme toimittaa roistot vankilaan, mutta hänen sairaassa mielessään oli vain yksi ajatus, tappaminen. Minä olin nuorempi ja ehdin etelään ennen häntä. Mutta sitten tein onnettoman erehdyksen. Luulin, että minulla oli aikaa mennä rautatielle ja palata sieltä ennen Donaldin tuloa. Luulin, että hänen rakkautensa Mariettaan pakottaisi hänet ensiksi menemään Montrealiin ja minä olin päättänyt antaa Maretten ymmärtää, että hänen oli välttämätöntä viivyttää Donaldia siellä, jos tämä tulisi. Kirjoitin Marettelle, että hän jäisi sinne. Kuinka hän teki, sen sinä tiedät. Hän matkusti heti kirjeeni saavuttua pohjoiseen."

Mac Friggerin hartiat painuivat kumaraan. "Niin, sinä tiedät, mitä tapahtui, Kent. Donald ehti ennen minua. Tulin päivää jälkeen Barkleyn kuoleman. Pidin sitä kohtalon suosiona, että edellisenä päivänä olin ampunut oravan ja kun se oli vain haavoittunut ottaessani sen ylös, tahrautui takkini vereen. Minut vangittiin. Kedsty ja kaikki olivat varmoja saaneensa oikean miehen. Minä vaikenin. En voinut sanoa mitään, joka olisi voinut johtaa lain Donaldin jäljille.

"Sitten seurasivat tapahtumat toinen toisensa jälkeen. Sinä, ystäväni, teit valheellisen tunnustuksesi pelastaaksesi miehen, joka monta vuotta sitten oli tehnyt sinulle yksinkertaisen palveluksen. Samana päivänä saapui Marette. Hän tuli illalla ja meni suoraa päätä Kedstyn luo. Hän kertoi Kedstylle kaikki, näytti kirjalliset todistukset, selitti niiden olevan toisten hallussa ja että niitä käytettäisiin, jos hänelle jotain tapahtuisi. Maretten voitto oli täydellinen. Palkinnoksi salaisuuden säilyttämisestä vaati Marette minun vapaaksi päästämistäni ja sinun tunnustuksesi antoi Kedstylle sen verukkeen, jota hän tarvitsi.

"Hän tiesi sinun valehtelevan. Hän tiesi, että Donald oli tappanut Barkleyn. Mutta kuitenkin hän oli halukas uhraamaan sinut pelastaakseen itsensä. Marette jäi hänen taloonsa odottamaan ja estämään Donaldia sill'aikaa kuin minä etsin hänen jälkiään metsästä. Senvuoksi asui Marette Kedstyn talossa. Hän tiesi Donaldin tulevan ennemmin tahi myöhemmin. Ja hän ajatteli kuinka saattaisi pelastaa sinut.

"Hän rakasti sinua, Kent – ensimmäisestä hetkestä, jolloin sinut sairashuoneessa näki. Ja hän koetti vaatia sinun vapauttasi toiseksi palkkioksi salaisuudesta. Mutta Kedsty oli kuin piiritetty peto. Jos hän olisi päästänyt sinut vapaaksi, olisi koko hänen maailmansa sortunut. Hän sanoi Marettelle, että sinut hirtettäisiin. Sitten tuli yö, jolloin sinut vapautettiin ja vähän myöhemmin – tuli Donald Kedstyn taloon ja tappoi tämän.

"Jokin veti Marettea alakerrokseen. Hän tapasi Kedstyn kuolleena. Donald oli poissa. Silloin tulit sinä, Kent, hänen rakastettunsa, etkä sinä voi koskaan uskoa kuinka hänen sydämensä vuosi verta kun hänen piti antaa sinun uskoa, että hän oli tappanut Kedstyn. Hän on kertonut minulle kaiken. Kun hän saisi tietää Donaldin olevan turvassa, aikoi hän kertoa sinulle kaikki. Mutta silloin – eroitti putous teidät."

"Ja kaiken tämän sai O'Connor selville?" kysyi Kent.

Mac Frigger nyökkäsi. "Niin. Hän ei totellut Kedstyn käskyä Fort Simpsoniin lähtemisestä ja oli palaamassa Athabasca Landingiin kun tapasi minun veljeni. On ihmeellistä ajatella kuinka kaikki tapahtui. Mutta Jumala tahtoi, että kävisi niin. Donald oli kuolemaisillaan. Ja kuolemanhetkellä palasi hänen ymmärryksensä. Häneltä sai O'Connor selon kaikesta. Nyt on juttu kaikkialla tunnettu. On ihmeellistä, ettet sinä ole mitään kuullut – –."

Oven avautuminen keskeytti keskustelun. Anna Mac Frigger seisoi kynnyksellä. Hänen kasvoillaan oli iloinen hymyily. Hänen tummat silmänsä säteilivät onnesta, ensiksi suuntasi hän ne Mac Friggerin, sitten Kentin kasvoihin.

"Marette on paljon parempi", sanoi hän pehmeällä äänellään. "Hän odottaa teitä, m'sien Kent. Tahdotteko käydä sisään."

Hetken kuluttua palasi Anna Mac Frigger lempeästi hymyillen takaisin ja kuiskasi.

"Malcolm, olen katsellut ikkunasta tähtiä. Ne näyttävät suuremmilta ja kirkkaammilta kuin pitkiin aikoihin. Tule, menkäämme ulos katsomaan niitä."

Sill'aikaa paljasti Marette Jim Kentille lopun salaisuudesta. Hänelle tämä oli riemunhetki. Hänen huulensa olivat punaiset ja lämpimät uudesta elämästä, jonka Kentin rakkaus oli herättänyt. Hänen kasvonsa muistuttivat pohjolan villiruusua. Elämän virta virtasi uudelleen hänen ruumiiseensa. Hän antoi Kentille pienen käärön ja sill'aikaa kuin Kent avasi sitä, päästi hän hiuksensa valloilleen, niin että ne lainehtivat hänen ympärillään välkkyvänä sateena.

Kun Kent avasi viimeisen kääreen, putosi hänen käsiinsä joukko pitkiä hiuksia.

"Katso, Jiems, ne ovat kasvaneet nopeasti senjälkeen kun minä ne tuona yönä leikkasin!"

Marette kumartui eteenpäin ja näytti paikkaa, josta hän oli leikannut hiuksia sinä yönä kun Kedsty kuoli.

Ja sitten hän sanoi: "Saat pitää ne, jos tahdot, Jiems, sillä minä leikkasin ne senjälkeen kun olin lähtenyt huoneeseeni Kedstyn huoneesta ja sinä luulit – melkein – että minä olin tappanut Kedstyn. Tässä on se –." Hän ojensi Kentille toisen käärön ja kun tämä avasi sen, huomasi hän siinä toisen pitkän hiuspalmikon, joka kiilsi lampunvalossa.

"Tämä oli isä Donaldin", kuiskasi hän. "Ja sinä yönä – kun Kedsty kuoli –."

"Minä ymmärrän", huudahti Kent. "Hän kuristi Kedstyn niillä. Ja kun minä näin ne Kedstyn kaulassa, annoit sinä minun uskoa, että ne olivat sinun – pelastaaksesi isä Donaldin."

Marette nyökkäsi. "Niin, Jiems. Jos poliisi olisi tullut, olisi se luullut minua syylliseksi. Aioin antaa heidän olla siinä uskossa siksi kunnes isä Donald olisi turvassa. Mutta koko ajan säilytin tätä toista palmikkoa, jotta se voisi todistaa minun syyttömyyteni. Ja nyt, Jiems –."

Hän hymyili Kentille ja ojensi kätensä.

"Ah, tunnen itseni niin vahvaksi! Tahtoisin viedä sinut ulos ja näyttää sinulle laaksoni, Jiems – meidän laaksomme – sinun ja minun."

Kent sulki hänet syliinsä. "Kun sinä tulet vahvemmaksi", kuiskasi hän, "niin menemme yhdessä vielä kerran pois laaksostamme palataksemme pian kuitenkin takaisin. Menemme Dawsoniin. Siellä – siellä on lähetyssaarnaajia –" Hän vaikeni.

"Ole kiltti ja jatka, Jiems."

"Ja silloin sinä tulet vaimokseni."

"Ah niin, niin, Jiems – ajaksi ja iänkaikkisuudeksi! Mutta, Jiems", – hänen käsivartensa kietoutuivat Kentin kaulaan – "hyvin pian on elokuun ensimäinen päivä."

"Niin –?"

"Ja silloin saapuvat joka vuosi äiti Annan isä ja äiti meitä vuorten yli tervehtimään. Ja äiti Annan isä on –"

"Niin –?"

"Hän on lähetyssaarnaaja, Jiems."

Kent, joka ilon ja riemun huumaamana kohotti katseensa, luuli ikkunan läpi näkevänsä Hiljaisten miesten kasvoilla hymynpilkkeen.