[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fWXptXE7Wi6O8GLJ0A9D4qxiRnRlZcd0QaJbRUSwqVos":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1594,"Hiljaisten miesten laakso","Curwood, James Oliver",1878,1927,"1594-curwood-james-oliver-hiljaisten-miesten-laakso","1594__Curwood_James_Oliver__Hiljaisten_miesten_laakso",null,"romaani",[],[],"fi",1920,1923,39798,247409,true,[],[],[],"Pohjois-Amerikan erämaihin sijoittuvassa seikkailuromaanissa ratsupoliisin kersantti James Kent uskoo tekevänsä kuolemaa ja tunnustaa murhan pelastaakseen syyttömän miehen. Kent kuitenkin selviää ja joutuu pakenemaan takaa-ajajiaan halki villin luonnon puhdistaakseen maineensa.","James Oliver Curwoodin 'Hiljaisten miesten laakso' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1594. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","HILJAISTEN MIESTEN LAAKSO\n\nKirj.\n\nJames Oliver Curwood\n\n\n\nTekijän valtuuttamana suomentanut\n\nAito Kare\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusliike Minerva Oy,\n1923.\n\nSosialistin Kirjapaino Oy, Turku.\n\n\n\n\n\n\nI LUKU.\n\n\nJames Grenfell Kent, kuninkaallisen, luoteisen ratsastavan poliisin\nkersantti, ei epäröinyt hetkeäkään. Hän tiesi kuolevansa. Hän luotti\ntinkimättömästi ystäväänsä Cardiganiin, joka oli myöskin hänen\nlääkärinsä ja Cardigan oli sanonut, että hänen jälelläoleva elämänsä\nvoitiin laskea tunneissa, kenties minuuteissa ja sekunneissa. Tapaus ei\nollut tavallinen. Oli yksi mahdollisuus viidestätoista, että hän\nsaattaisi elää kaksi tahi kolme päivää, mutta ei mitään mahdollisuutta,\nettä hän voisi elää kolmea enempää. Mikä hengenveto hyvänsä saattoi\nolla viimeinen. Niin oli asianlaita sikäli kuin lääketiede ja kirurgia\ntunsivat tällaisia tapauksia.\n\nOmasta puolestaan ei Kent ollenkaan tuntenut olevansa kuoleva. Hänen\nnäkönsä ja ajatuksensa olivat selvät; hän ei tuntenut mitään tuskia,\nainoastaan silloin tällöin kohosi ruumiinlämpö. Hänen äänensä oli\nsilmiinpistävän tyyni ja luonnollinen.\n\nEnsiksi oli hän epäuskoisesti hymyillyt Cardiganin ilmoitukselle. Se,\nettä juopunut puoliverinen oli kaksi viikkoa sitten ampunut hänen\nrintaansa kuulan, joka oli koskenut aortan juurta ja aiheuttanut\naneurismin, ei tuntunut hänestä erittäin levottomuutta herättävältä.\n\"Aorta\" ja \"aneurismi\" merkitsivät hänelle suunnilleen yhtä paljon kuin\nhänen perichondriuminsa tahi hänen stylomastoidinsa kuluminen. Mutta\nKent halusi intohimoisesti selkoa yksityiskohdista, ominaisuus, joka\nmitä suurimmassa määrässä oli auttanut häntä saamaan sen maineen, että\nhän oli parhain ihmismetsästäjä koko Luoteispoliisissa. Senvuoksi\nhalusi hän lähempiä tietoja ja hänen lääkäriystävänsä selitti.\n\nHän sai tietää aortan olevan sydämestä lähtevän päävaltimon ja kun\nkuula hipaisi sitä, tuli sen ulkoseinä niin heikoksi, että se laajeni\npussinmuotoiseksi, aivankuin automobiilin sisäkumi pullistuu ulos\npäällysrenkaassa olevasta reiästä.\n\n\"Ja kun pussi sisälläsi puhkeaa\", selitti Cardigan, \"niin silloin on\nloppusi tullut!\" Hän näpsäytti sormiaan antaakseen pontta sanoilleen.\n\nTämän jälkeen pakoitti terve järki Kentin uskomaan ja kun hän nyt oli\nkuolemastaan varma, niin hän toimi. Hän teki sen sielullisesti täysin\nterveenä ja tietoisena siitä lamauttavasta iskusta, jonka hän\njäähyväisiksi antoi maailmalle tahi ainakin niille, jotka olivat hänet\ntunteneet ja joiden mielenkiintoa hän oli herättänyt. Se ei estänyt\nhänen aiettaan. Tuhansia kertoja elämässä oli hän huomannut, että\nsynkkä vakavuus ja naurettavuus olivat toisiaan aivan lähellä, monta\nkertaa eroitti vain hiuskarva ne toisistaan. Monta kertaa oli hän\nnähnyt naurun muuttuvan itkuksi ja päinvastoin.\n\nTilanne, sellaisena kuin hän sen kuolinvuoteeltaan näki, huvitti häntä.\nTämä huumori oli sitä lajia, jota kutsutaan hirsipuuhuumoriksi, mutta\nnäinä elämänsä viimeisinä hetkinä osasi hän antaa sille arvon. Hän oli\naina pitänyt elämää enemmän tahi vähemmän leikkinä -- tosin sangen\nkovakätisenä, mutta sittenkin leikkinä -- oikullisena, omavaltaisena\npilana, jota Kohtalo leikki ihmiskunnan kanssa ja tämä viimeinen näytös\nhänen omasta elämästään, jota sydämen lyönnit juhlallisesti ja\nvakavasti mittasivat, oli kaikkein karkeinta leikkiä. Häneen kääntyneet\nhämmästyneet kasvot, kieltäytyminen häntä uskomasta, lakkaamatta häneen\ntuijottavat silmät, yhteenpuristetut huulet -- kaikki tämä muodosti\nsen, jota hän toisessa tilaisuudessa oli kutsunut elämänsä viimeisen\nsuuren seikkailun kehykseksi.\n\nKuolema ei häntä peloittanut, eikä saanut hänen ääntään\nvärisemään. Ajatus lakata hengittämästä ei ollut milloinkaan hänen\nkolmenkymmenenkuuden vuoden pituisen elämänsä aikana kauhistuttanut\nhäntä. Nämä vuodet, jotka hän suureksi osaksi oli viettänyt\nkehittymättömissä osissa maailmaa, olivat muodostaneet hänelle oman\nkatsantokannan, jonka hän piti yksin koettamatta tyrkyttää sitä muille.\nHän luuli, että elämä oli maailmassa kaikkea muuta halpahintaisempi.\nKaikella muulla oli rajansa.\n\nLöytyi niin ja niin paljon merta, niin ja niin paljon maata, sen ja sen\nverran vuorta, sen ja sen verran kenttää, niin ja niin monta\nneliöjalkaa maata elämistä varten ja sen ja sen verran hautaamista\nvarten. Kaikkea saattoi mitata ja arvioida -- mutt'ei elämää. \"Jos vain\nkahdelle ihmiselle annetaan kylliksi aikaa\", oli hänellä tapana tuumia,\n\"niin he voivat kansoittaa koko maailman\". Siis elämä oli kaikkea muuta\nhuokeampi, sanoi hänen järkensä, ja se olisi kaikista helpoin antaa kun\nsitä vaadittaisiin.\n\nTästä selviää, ettei Kent pelännyt, eikä ollut milloinkaan pelännyt\nkuolemaa. Mutta se ei merkitse sitä, että hän olisi pannut elämälle\nhiuskarvaakaan vähemmän arvoa kuin viereisessä huoneessa oleva mies,\njoka pari päivää sitten oli taistellut kuin mieletön ennenkuin hänet\nsaatiin nukutetuksi ja sormi leikatuksi. Ei yksikään ihminen voinut\nrakastaa elämää enemmän, sillä ei kukaan ollut elänyt sen kanssa niin\nrinta rintaa vasten kuin hän.\n\nElämä oli ollut hänelle intohimona, Ollen aina täynnä unelmia ja\nodotusta, kokonaan riippumattomana siitä kuinka paljon niistä toteutua,\noli hän optimisti, joka rakasti aurinkoa, kuuta ja tähtiä, palvoi\nmetsiä ja vuoria, mies, joka oli rakastanut elämää ja taistellut sen\npuolesta ja kuitenkin oli lopuksi valituksetta valmis luopumaan siitä,\nkun kohtalo niin tahtoi.\n\nNojatessaan tyynyihinsä ei hän näyttänyt ollenkaan sellaiselta\npaholaiselta, jollainen hän ympärilläolijoille oli selittänyt olevansa.\n\nSairaus ei ollut painanut häneen leimaansa. Pronssinväri hänen\nlaihoilla, terävästi ruskeilla kasvoillaan oli hiukan vaalentunut,\nmutta yhä olivat ne tuulen, auringon ja leiritulen ahavoittamat. Hänen\nsinisiä silmiään verhosi lähestyvä kuolema kenties jonkunverran. Häntä\nei olisi luullut kolmenkymmenenkuuden vuotiaaksi, vaikka vaaleissa\nhiuksissa olikin toisella ohimolla harmaa juova -- perintö kuolleelta\näidiltä. Se, joka näki hänet kun hänen huulensa tyynesti ja lujasti\ntunnustivat, että hän oli ihmisten myötätunnon ja anteeksiannon\nulkopuolella, olisi sanonut, että hänen rikoksensa oli mahdottomuus.\n\nIstuessaan ikkunan ääressä olevassa telttavuoteessaan saattoi hän nähdä\nkimalluksen suuresta Jäämereen virtaavasta Athabasca-joesta. Oli\nauringonpaiste ja hän näki alhaalla olevat viileät, tiheät kuusi- ja\nseetrimetsät, salomaan nousevat ja laskevat kukkula-aallot sekä tunsi\nne suloiset tuoksut, joita lempeä tuuli toi noista metsistä, joita hän\noli niin monta vuotta rakastanut.\n\n\"Ne ovat olleet parhaimmat ystäväni\", oli hän sanonut Cardiganille, \"ja\nkun se pieni hauskuus tapahtuu, jonka sinä, ukkoseni, minulle lupasit,\nniin tahdon lähteä täältä niitä silmäillen.\"\n\nSenvuoksi oli hänen vuoteensa ikkunan ääressä.\n\nLähinnä häntä istui Cardigan. Lääkärin kasvoilla näkyi epäily\nselvemmin kuin kenenkään muun. Kedsty, kuninkaallisen, ratsastavan\nluoteispoliisin tarkastaja ja N-osaston päällikkö pääintendentin\nmääräämättömäksi ajaksi saaman loman aikana, oli vielä kalpeampi kuin\ntyttö, jonka nopeat sormet merkitsivät paperille jokaisen huoneessa\nlausutun sanan. Esikuntakersantti O'Connor istui kuin halvaantuneena.\nPieni, sileäksiajeltu katolilainen lähetyssaarnaaja, jonka\nläsnäoloa Kent oli pyytänyt, istui hiljaa kapeat sormet lujasti\nyhteenpuristettuina tuumien tätä murhenäytelmää, joka oli yksi niistä\nmonista, jotka salomaa oli hänelle paljastanut. Kaikki olivat olleet\nKentin ystäviä, läheisiä ystäviä, lukuunottamatta tyttöä, jonka\ntarkastaja Kedsty oli tätä tilaisuutta varten hankkinut. Yhdessä pienen\nlähetyssaarnaajan kanssa oli Kent viettänyt monta iltaa keskustellen\ntuttavallisesti kaikista niistä omituisuuksista ja salaperäisyyksistä,\njoita syvissä metsissä ja niistä pohjoiseen olevalla laajalla alueella\nsattui. Ystävyys O'Connoriin oli saanut alkunsa tiedustelupolulla. Kent\nja O'Connor yhdessä olivat vanginneet molemmat eskimomurhaajat\nMackenzie-joen suulla ja se seikkailu oli vaatinut neljäntoista\nkuukauden ajan. Kent rakasti punatukkaista, punahiuksista,\nlämminsydämistä O'Connoria ja eniten koski häneen nyt se, että tämän\nystävyyden täytyi nyt särkyä.\n\nMutta tarkastaja Kedsty, N-osaston, koko Pohjolan suurimman ja\nrajuimman osaston päällikkö aiheutti vuoteessa lojuvalle, sydämen\nräjähdystä odottavalle Kentille aivan erikoisen mielenliikutuksen.\nKentin aivojen ajatuskykyä ei kuolinvuode ollut vähentänyt ja Kedsty\noli tulostaan asti hämmästyttänyt häntä. N-osaston päällikkö ei ollut\ntavallinen mies. Hän oli kuusikymmenvuotias, hiukset raudanharmaat,\nsilmät kylmät ja melkein värittömät, niistä sai turhaan etsiä\nmyötätuntoa tahi pelkoa. Milloinkaan ei Kent ollut huomannut hänellä\nolevan hermoja. Sellainen mies, mies raudasta, tarvittiin pitämään\nN-osastoa lain rajojen sisäpuolella sen kuusisataakaksikymmentätuhatta\nneliömailia käsittävällä toiminta-alueella, johon kuului villein\nPohjois-Ameriikka. Poliisin oli pidettävä yllä lakia ja järjestystä\nalueella, joka oli neljätoista kertaa niin suuri kuin Ohion valtio ja\nKedsty suoritti tehtävän tavalla, johon vain yksi mies ennen häntä oli\npystynyt.\n\nJa kuitenkin oli Kedsty Kentiä ympäröivistä viidestä miehestä\nliikutetuin. Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat. Useat kerrat oli Kent\nhuomannut hänen äänensä katkeavan. Kent oli nähnyt hänen tarttuvan\ntuolin kädensijaan, niin että suonet pullistuivat ikäänkuin\nhalkeaisivat. Tämä oli ensimmäinen kerta kun Kedsty hikoili.\n\nKahdesti oli tarkastaja kuivannut otsaansa nenäliinalla. Hän ei enää\nollut \"Minisak\" -- kallio, kuten cree-intiaanit häntä kutsuivat.\nHaarniska, jota keihäs ei milloinkaan ollut lävistänyt, näytti\npudonneen. Hän oli lakannut olemasta Kedsty, koko poliisikunnan\npelätyin inkvisiittori. Hän oli hermostunut ja Kent huomasi kuinka hän\nponnisteli voidakseen pitää hermonsa kurissa.\n\n\"Luonnollisesti sinä ymmärrät mitä tämä merkitsee osastolle\", sanoi hän\nmatalalla, kovalla äänellä. \"Se merkitsee --\"\n\n\"Häpeätä\", nyökkäsi Kent. \"Tiedän sen. Se merkitsee mustaa tahraa\nN-osaston kirkkaaseen kilpeen. Mutta sille ei voi mitään. Minä tapoin\nJohn Barkleyn. Mies, jonka olette vanginneet ja joka on tuomittu\nkuolemaan, on syytön. Minä ymmärrän. Osastosta ei ole hauskaa, että\nkuninkaallisen ratsastavan poliisin kersantti on tavallinen\nmurhaaja --\"\n\n\"Ei _tavallinen_ murhaaja\", keskeytti Kedsty. \"Sinun kuvailemasi rikos\non suunniteltu -- hirveä ja yksityiskohtiaan myöten ennenkuulumaton.\nSinä et toiminut pikaisuudesta. Sinä kidutit uhriasi. Se on\nkäsittämätöntä.\"\n\n\"Ja kuitenkin totta\", sanoi Kent.\n\nHän katseli pikakirjoittajattaren notkeita sormia tämän merkitessä\nmuistiin hänen ja Kedstyn sanoja. Auringonsäde valaisi tytön\ntaivutettua päätä ja Kent kiinnitti huomiota hiusten punertavaan\nkimmellykseen. Sitten siirtyivät hänen silmänsä O'Connoriin ja samalla\nhetkellä kumartui N-osaston päällikkö niin lähelle, että heidän\nkasvonsa melkein koskettivat toisiaan ja kuiskasi niin hiljaa, ettei\nyksikään toisista neljästä voinut sitä kuulla: \"_Kent -- sinä\nvalehtelet_!\"\n\n\"En, se on totta\", vastasi Kent.\n\nKedsty vetäytyi takaisin ja kuivasi jälleen kosteata otsaansa.\n\n\"Minä tapoin Barkleyn ja minä tapoin hänet sillä tavoin kuin olin\netukäteen suunnitellut\", jatkoi Kent. \"Tahdoin hänen kärsivän. Sitä\nvain en voi sanoa _miksi_ minä hänet tapoin. Mutta riittävät syyt\nminulla oli.\"\n\nHän näki tytön värähtävän kun tämä kirjoitti nämä langettavat sanat.\n\n\"Ja sinä kieltäydyt tunnustamasta syytä tekoosi?\"\n\n\"Ehdottomasti -- paitsi, että hän oli loukannut minua tavalla, joka\nansaitsi kuoleman.\"\n\n\"Ja sinä teet tämän tunnustuksen täysin tietoisena siitä, että olet\nkuolemaisillasi?\"\n\nKentin huulilla vilahti hymy. Hän katsoi O'Connoriin ja näki sekunnin\najan tämän silmissä kajastuksen entisestä toveruudesta.\n\n\"Niin. Tohtori Cardigan on sanonut sen minulle. Muuten olisin antanut\nvangitun miehen joutua hirteen. Tuo kirottu kuula on vienyt minut\nturmioon ja pelastanut _hänet_.\"\n\nKedsty kääntyi tyttöön. Seuraavan puolen tunnin aikana tarkistettiin\nkirjoitus ja Kent piirsi nimensä viimeiselle sivulle. Sitten Kedsty\nnousi.\n\n\"Olemme lopettaneet, hyvät herrat\", sanoi hän.\n\nHe menivät toinen toisensa jälkeen ovesta ulos, ensimmäisenä tyttö,\njoka halusi vapautua kidutuksesta, jossa hänen hermonsa olivat olleet.\nN-osaston päällikkö meni viimeisenä. Cardigan epäröi ikäänkuin olisi\ntahtonut jäädä, mutta Kedsty antoi hänelle merkin poistua. Kedsty sulki\noven ja katsoi juuri silloin taakseen, niin että hänen katseensa\nkohtasi Kentin. Silmänräpäyksessä sai viimemainittu vaikutteen, jota\nhän Kedstyn huoneessa ollessa ei ollut saanut. Se oli aivan odottamaton\nja vaikutti kuin sähköisku. Tarkastaja lienee nähnyt sen heijastuvan\ntoisen kasvoilla, sillä hän vetäytyi nopeasti pois ja sulki oven. Sinä\nhetkenä oli Kent nähnyt Kedstyn kasvoilla jotain, joka ei ollut\nainoastaan kauhua, vaan olisi sitä toisen miehen kasvoilla kutsuttu\npeloksi.\n\nTuntui peloittavalta hymyillä siinä silmänräpäyksessä, mutta sen Kent\nkuitenkin teki. Vaikea hetki oli ohi. Hän tiesi Kedstyn tällä hetkellä,\npoliisilakeja noudattaen, antavan kersantti O'Connorille määräyksen\nvartijan asettamisesta hänen ovensa ulkopuolelle. Se, että hän saattoi\nmillä hetkellä tahansa kuolla, ei tässä merkinnyt mitään, Kedsty\nseurasi tarkasti kirjoitettua lakia. Suljetun oven takaa kuuli Kent\nepäselviä ääniä. Sitten kuului häipyviä askeleita. Hän kuuli O'Connorin\nsuurien jalkojen raskaan töminän. Sillä tavoin oli O'Connor aina\nkulkenut, myöskin tiedustelupolulla.\n\nOvi avautui jälleen ja isä Layonne, pieni lähetyssaarnaaja, astui\nsisään. Kent oli tiennyt hänen tekevän niin, sillä isä Layonne ei\ntuntenut lakia eikä uskontoa, joka olisi voinut eroittaa hänet\nyhdestäkään salomaan olennosta. Hän tuli takaisin, istuutui Kentin luo,\notti tämän toisen käden ja sulki sen omiensa väliin. Ne eivät olleet\npehmeät, hyvinhoidetut kädet, jollaiset ovat tavallisia papillisessa\nsäädyssä, vaan ankaran työn kovettamat, mutta silti pehmeät suuresta,\ninhimillisestä myötätunnosta! Hän oli pitänyt Kentistä eilen, kun tämä\nseisoi tahrattomana Jumalan ja ihmisten edessä ja hän piti hänestä\ntänäänkin, kun häntä tahrasi rikos, joka voitiin pestä pois vain hänen\nelämällään.\n\n\"Olen pahoillani, poikani\", sanoi isä Layonne. \"Olen pahoillani\".\n\nKentin kurkkuun nousi jotakin, jotakin muuta kuin se veri, jota hän oli\naamusta asti koettanut kuivata. Hänen sormensa vastasivat pienen\nlähetyssaarnaajan puristukseen. Sitten osoitti hän kimaltelevaa jokea\nja vihreitä metsiä.\n\n\"On vaikeata sanoa jäähyväiset kaikelle tälle, isä\", sanoi hän. \"Mutta\njollei teillä ole mitään sitä vastaan, niin olen mieluummin puhumatta\nsiitä. Minä en pelkää. Miksi pitäisi surra sitä, ettei ole pitkää aikaa\njälellä? Kun katsoo takaisin, niin tuntuu kuitenkin kuin olisi ollut\npieni poika aivan vähän aikaa sitten.\"\n\n\"Aika on mennyt niin nopeasti, hyvin nopeasti\".\n\n\"Tuntuu melkein siltä kuin olisi se ollut eilen -- tahi suunnilleen\nsiten.\"\n\nKentin kasvoja valaisi hymy, joka kauan sitten oli voittanut pienen\nlähetyssaarnaajan sydämen. \"Niin, siten katson minä siihen. Luuletteko,\nettä minun kertomukseni vapauttaa Sandy Mac-Friggerin?\"\n\n\"Kyllä, epäilemättä. Sinun kertomustasi käsitellään kuolinvuoteella\ntehtynä tunnustuksena.\"\n\nPieni lähetyssaarnaaja näytti, aivan toisin kuin Kent, olevan hiukan\nhermostunut.\n\n\"Sinulla on kai yhtä ja toista järjestettävää, poikani. Emmekö puhu nyt\nsiitä?\"\n\n\"Tarkoitatte --?\"\n\n\"Ensiksikin omaisiasi. Muistan sinun kerran sanoneen, ettei sinulla ole\nketään. Mutta kai ainakin joku on olemassa?\"\n\nKentin kasvot kirkastuivat ja hänen silmänsä välähtivät lystikkäästi.\n\"Niin, tosiaankin\", naurahti hän. \"Koska te muistutatte minua siitä,\nniin tahtoisin tehdä jonkunlaisen testamentin. Olen ostanut täältä\nmuutamia maakappaleita. Nyt kun Edmontonista on rautatie ehtinyt jo\nmelkein tänne asti, on maiden arvo kohonnut siitä seitsemästä tahi\nkahdeksastasadasta, jotka minä niistä annoin, noin kymmeneen tuhanteen.\nHaluaisin, että myisitte ne ja käyttäisitte rahat työhönne. Antakaa\nrahoista intiaaneille niin paljon kuin voitte. Ne ovat aina olleet\nhyviä ystäviäni. Eikä minulla ole suurta vaivaa pistäessäni nimeni\npaperille sen asian vakuudeksi\".\n\nIsä Layonnen silmät loistivat lempeästi. \"Jumala sinua siitä\nsiunatkoon, Jimmy\", sanoi hän. \"Ja minä luulen hänen antavan anteeksi\nmuutakin, jos kokoat rohkeutesi ja pyydät\".\n\n\"Hän on antanut minulle anteeksi\", vastasi Kent katsoen ulos ikkunasta.\n\"Minä tunnen sen. Tiedän sen, isä.\"\n\nLähetyssaarnaaja rukoili sydämessään. Hän tiesi ettei Kentin uskonto\nollut hänen eikä tyrkyttänyt hänelle niitä uskonnollisia palveluksia,\njoita muuten olisi tarjonnut.\n\n\"Tahtoisin pyytää teiltä suurta palvelusta, isä\", sanoi Kent. \"Jos\nminulla on muutamia päiviä jälellä, niin toivoisin, että ne ystävät,\njoita minulla vielä on, tulisivat luokseni puhelemaan jotain hauskaa.\nTahtoisin polttaa piippuani. Olisin mielissäni, jos te tahtoisitte\nlähettää minulle laatikon sikaareita. Cardiganilla ei voi olla nyt\nmitään sitä vastaan. Tahdotteko huolehtia siitä? Ja olkaa niin\nystävällinen ja työntäkää vuoteeni lähemmäksi ikkunaa ennenkuin\nmenette!\"\n\nHiljaisuuden vallitessa suoritti isä Layonne tämän palveluksen. Ja nyt\nvaltasi hänet vihdoin halu saada kuulla tämän ihmissielun puhuvan ja\nhän sanoi värisevällä äänellä: \"Poikani, sinä olet liikutettu? Kadutko,\nettä tapoit John Barkleyn?\"\n\n\"Ei, minä en ole yhtään liikutettu. Niin piti tehdä. Olkaa hyvä älkääkä\nunohtako sikaareita, isä!\"\n\n\"En, en unohda niitä\", sanoi lähetyssaarnaaja kääntyen poispäin.\n\nKun ovi sulkeutui hänen jälkeensä, tuli Kentin silmiin jälleen lystikäs\npilke ja hän naurahti kuivatessaan huuliltaan veritippoja. Hän oli\npelannut pelinsä. Ja hauskinta oli, ettei kukaan maailmassa, häntä\nitseään ja kenties erästä toista lukuunottamatta, saisi ikinä tietää\nkuinka asian laita oli.\n\n\n\n\nII LUKU.\n\n\nKentin ikkunan ulkopuolella oli kevät, pohjolan kevät, ja huolimatta\nkuoleman otteesta, hengitti hän syvin siemauksin ja kumartui niin\npitkälle, että saattoi katseellaan syleillä laajaa aluetta maailmasta,\njoka vähän aikaa sitten oli ollut hänen.\n\n\"Ei ole mikään mies, joka kuolee täällä, silmiensä edessä kaikki tuo\",\noli Kent sanonut vuosi sitten kun hän ja Cardigan valitsivat paikan\nsairashuonetta varten.\n\n\"Jos joku kuolee kaikkea tätä katsellessa, niin ei hän ole paremman\narvoinen, Cardigan\", oli hän nauraen sanonut.\n\nJa nyt oli hän itse juuri tuo mies, joka istui täällä maailman\nihanuutta katsellen.\n\nKentin kurkkuun nousi jotakin, jota hän koetti tukahduttaa, mutta se\npurkautui hänen huuliltaan matalana huutona, melkein nyyhkytyksenä. Hän\nkuuli kaukaisen laulun, villin ja vapaan niinkuin itse metsät ja hän\nolisi tahtonut kumartua ulos ikkunasta huutaakseen viimeisen\ntervehdyksensä, sillä laivue -- eräs kauppakomppanian laivueista, jotka\nolivat laulaneet laulujaan joella kahdensadanviidenkymmenen vuoden\naikana -- oli matkalla pohjoiseen ja yhä kauemmaksi pohjoiseen, sata\nmailia, viisisataa, tuhat ja vielä kerran tuhat mailia ennenkuin\nviimeinen proomu purkaisi lastinsa.\n\nTällaisina hetkinä näki hän sielunsa silmillä kirkkaasti ja elävästi\nkaiken sen, minkä kadottaisi. Huomenna tahi ylihuomenna hän kuolisi,\nsillaikaa kun laivue jatkaisi matkaansa -- jatkaisi suurille\nAthabascakoskille, taistelisi Kuolemanputouksessa, kulkisi rohkeasti\nSuuren putouksen kuohuvien laineiden läpi, sivuuttaisi Pirunsuun\npyörteet sekä Mustien kallioiden vaaralliset rannat ja niin edelleen\nAthabascajoen loppuun ja yhä edelleen pitkin Orjajokea ja mahtavaa\nMackenzievirtaa. Ja silloin olisi hän, James Kent, kuollut!\n\nHän oli iloinen kun laivue eteni ja laulavien soutumiesten äänet\nhäipyivät kaukaisuuteen. Metsät palasivat hänen luokseen. Kun ovi\navautui ja Cardigan astui sisään, näki hän edessään entisen Kentin.\n\nCardiganin ääni ja tapa, jolla hän Kentiä tervehti, olivat samat kuin\nennenkin. Mutta lääkärin kasvoilla oli ilme, jota hän ei voinut salata.\nHän toi Kentin piipun ja tupakkaa sekä asetti ne pöydälle samalla kun\npainoi päänsä Kentin sydämelle kuunnellakseen \"melua\" niinkuin hän sitä\nkutsui.\n\n\"Joskus minusta tuntuu kuin voisin kuulla sen itse\", sanoi Kent.\n\"Huonompi, vai mitä?\"\n\nCardigan nyökkäsi. \"Saattaa olla, että tupakoiminen jouduttaa sitä\nhieman\", sanoi hän. \"Mutta jos sitä haluat --\"\n\nKent ojensi kätensä ottaakseen piipun ja tupakkaa. \"Kyllä, tämä on sen\narvoista. Kiitoksia, vanha veikko!\"\n\nKent pani piippuun ja Cardigan sytytti tulitikun. Ensimäisen kerran\nkahteen viikkoon tunkeutui savupilvi Kentin huulien välitse.\n\n\"Laivue on mennyt pohjoiseen\", sanoi hän.\n\n\"Vieden tavaroita enimmäkseen Mackenzie Riverille\", vastasi Cardigan.\n\"Se on pitkä matka.\"\n\n\"Pohjolan hienoin matka. Kolme vuotta sitten teimme sen O'Connorin\nkanssa mukanamme Folletten tavarat. Muistatko Folletten -- ja\nLadonceurin? He pitivät samasta tytöstä ja ollen hyviä ystäviä\npäättivät ratkaista asian kilpauinnilla läpi Kuolemanputouksen. Se,\njoka ehtisi ensiksi, saisi tytön. Miten ihmeellisiä asioita sattuukaan,\nCardigan! Follette tuli ensiksi, mutta hän oli kuollut. Hänen päänsä\noli musertunut kallioihin. Eikä tänäänkään vielä Ladonceur ole tytön\nkanssa naimisissa, sillä hän sanoo, että Follette voitti ja että tämä\nkostaisi, jollei hän pelaisi rehellistä peliä. Se on merkillistä --\"\n\nHän keskeytti ja kuunteli. Eteisestä kuului lähestyviä askeleita,\njoista ei voinut erehtyä.\n\n\"O'Connor\", sanoi hän.\n\nCardigan meni ovelle ja avasi sen juuri kun O'Connorin piti koputtaa.\nKun ovi jälleen sulkeutui, oli esikuntakersantti huoneessa kahdenkesken\nKentin kanssa. Toisessa suuressa kädessään piti hän sikaarilaatikkoa ja\ntoisessa tulipunaista kukkakimppua.\n\n\"Isä Layonne pisti nämä käteeni\", selitti hän asettaessaan ne pöydälle.\n\"Ja minä -- minä -- minä menettelen vastoin sääntöjä tullessani\nkertomaan sinulle jotain, Jimmy. En ikinä ennen ole kutsunut sinua\nvalehtelijaksi, mutta nyt sen teen.\"\n\nHän tarttui Kentin molempiin käsiin sellaisella ystävyydellä, joka ei\nvoi kuolla. Kent irvisti, mutta itse tuskakin oli riemua. Hän oli\npelännyt, että O'Connor jättäisi hänet nyt niinkuin Kedstykin.\nEsikuntakersanttia ei liikutus saanut helposti valtaansa, mutta nyt ei\nhän selvästikään ollut tasapainossaan.\n\n\"En tiedä mitä toiset näkivät kun sinä tunnustit, Kent. Kenties minun\nnäköni oli tarkempi, sillä olenhan viettänyt puolitoista vuotta\nkanssasi tiedustelupolulla. Sinä valehtelit. Mitä tämä kaikki\nmerkitsee, vanha ystävä?\"\n\nKent vaikeroi. \"Pitääkö minun uudelleen kertoa kaikki?\" sanoi hän.\n\nO'Connor alkoi kulkea edestakaisin lattialla. Kent oli matkoilla\nollessa nähnyt hänen kulkevan samalla tavalla kun yllättävät\narvoitukset häntä kohtasivat.\n\n\"Sinä _et_ ole tappanut John Barkleyta\", väitti kersantti\nitsepintaisesti. \"En usko sinun sitä tehneen eikä tarkastaja Kedstykään\nusko -- mutta kummallisinta on --.\"\n\n\"Mikä?\"\n\n\"Että Kedstyllä on niin kiire toimia sinun tunnustuksesi mukaisesti. En\nluule sen olevan sopusoinnussa sääntöjen kanssa. Mutta niin hän tekee.\nJa nyt minä tahtoisin tietää -- en ole milloinkaan halunnut mitään\ntietää niin mielelläni -- tapoitko sinä Barkleyn?\"\n\n\"O'Connor, jollet sinä usko kuolevan miehen sanoja, niin ei sinulla ole\npaljon kunnioitusta kuolemaa kohtaan.\"\n\n\"Niin, se on teoria, johon laki uskoo, mutta se ei ole aina\ninhimillinen. Peijakas vie, mies, _teitkö sinä sen_?\"\n\n\"Tein.\"\n\nO'Connor istuutui ja avasi sikaarilaatikon kynnellään. \"Haittaako se\nsinua, jos minäkin poltan?\" kysyi hän. \"Tarvitsen sitä. Olen\nsuunniltani kaiken sen odottamattoman johdosta, mitä minulle on tänä\naamuna tapahtunut. Saanko kysellä sinulta hieman tuosta tytöstä?\"\n\n\"Tytöstä?\" huudahti Kent istuutuen suorempaan ja tuijottaen\nO'Connoriin.\n\nEsikuntakersantin silmät olivat suunnatut häneen hellittämättömästi\ntutkivin katsein. \"Niin, minä huomaan, ettet sinä tunne häntä\", sanoi\nhän sytyttäen sikaarin. \"En minäkään. En ole nähnyt häntä ikinä ennen.\nSenvuoksi hämmästytti Kedsty minua. Sanoin, että se oli kummallista.\nHän ei uskonut sinua tänäaamuna ja kuitenkin oli hän lopussa. Hän pyysi\nminua saattamaan itseään kotiin. Sitten hän muutti äkkiä päätöstään ja\nsanoi, että meidän on mentävä toimistoon. Senvuoksi jouduimme kulkemaan\npoppelitietä. Siellä se tapahtui. Minä en ole mikään naistenmies, Kent,\nja vieköön minut piru, jos voin kuvailla miltä tyttö näytti. Mutta hän\nseisoi tiellä kymmenen jalan päässä meistä ja minä pysähdyin kuin olisi\nminua ammuttu. Ja Kedsty pysähtyi myöskin. Kuulinpa hänen oikein\nvaikeroivan --. En voi sanoa oliko tytöllä vaatteita tahi ei, sillä en\nole koskaan nähnyt sellaisia kasvoja ja hiuksia kuin hänellä ja minä\ntuijotin häneen kuin ukkosen iskemänä. Mutta hän ei näyttänyt\nkiinnittävän minuun enemmän huomiota kuin tyhjään ilmaan.\n\n\"Tyttö katsoi koko ajan suoraan Kedstyyn -- ja meni ohi. Hän ei sanonut\nsanaakaan -- huomaa se. Hänen ohi mentyään ajattelin minä, että me\nseisoimme tiellä kuin kaksi aasia, jotka eivät milloinkaan ennen olleet\nnähneet kaunista tyttöä. Sanoin ukolle jotain siihen suuntaan, kun --.\"\n\nO'Connor puri sikaarinsa poikki kumartuessaan vuodetta kohti.\n\n\"Kent, voin vannoa, että Kedsty oli valkoinen kuin kalkittu seinä.\nHänen kasvoillaan ei ollut veripisaraakaan ja hän tuijotti suoraan\neteensä ikäänkuin tyttö yhä seisoisi siinä. Sitten hän sanoi:\n'Kersantti, olen unohtanut tärkeän asian. Minun on mentävä puhumaan\ntohtori Cardiganin kanssa. Valtuutan teidät laskemaan Mac Friggerin\nheti vapaalle jalalle'.\"\n\nO'Connor vaikeni ikäänkuin olisi odottanut Kentin vastaväitteitä. Kun\nei niitä kuulunut, jatkoi hän:\n\n\"Oliko se lain mukaista? Mitä sinä luulet?\"\n\n\"Ei, ei oikein. Mutta kun sen sanoi hänen asemassaan oleva mies, niin\nse oli laillista.\"\n\n\"No niin, minä tottelin\", murisi kersantti. \"Ja olisitpa vain nähnyt\nMac Friggerin! Kun ilmoitin hänen olevan vapaan, tuli hän ulos kopista\nja hapuili ympärilleen kuin sokea. Hän ei tahtonut mennä kauemmaksi\nkuin tarkastajan konttoriin ja sanoi haluavansa odottaa Kedstyä\nsiellä.\"\n\n\"Ja Kedsty?\"\n\nO'Connor nousi ylös ja alkoi jälleen kulkea edestakaisin. \"Seurasi\ntyttöä!\" kuului sitten kuin räjähdys. \"Muu ei ole mahdollista. Se, mitä\nhän Cardiganista sanoi, ei ollut totta. Koko asia ei olisi ollut\nollenkaan kummallista, ellei Kedsty olisi ollut kuusikymmen- ja tyttö\nkaksikymmenvuotias. Tyttö oli siihen kyllin kaunis. Mutta hänen\nkauneutensa vuoksi ei Kedsty kalvennut. Se on varma! Sanon sinulle,\nettä mies vanheni kymmenessä sekunnissa kymmenen vuotta. Tytön silmissä\noli jotain, joka pelästytti häntä pahemmin kuin ladattu pyssy ja niin\npian kuin hän oli vilkaissut niihin, oli hänen ensimäinen ajatuksensa\nMac Frigger, jonka sinä olit pelastanut joutumasta hirteen. Se on\nnaurettavaa, Kent.\"\n\n\"Niin, se on naurettavaa\", yhtyi Kent. \"Sitä minä juuri itsekin tuumin,\nvanha poika. Näetkö, pieni kuula muutti kaiken. Sillä jos en olisi sitä\nsaanut, en luultavasti olisi tunnustanut ja syytön mies olisi hirtetty.\nMitä tyttöön tulee --.\"\n\nHän kohautti olkapäitään ja koetteli nauraa. \"Kenties hän oli tänä\naamuna tullut laivueen mukana ja oli yksinkertaisesti vain katselemassa\nympärilleen\", esitti hän.\n\n\"En tiedä\", sanoi O'Connor. \"Mutta olisitpa nähnyt tytön silmät. Ne\nolivat orvokinsiniset -- mutta niissä leimusi tuli. Voin kuvitella\nmustien silmien näyttävän siltä, mutt'en sinisten. Ne liekit polttivat\nKedstyn suorastaan poroksi. Ja siihen, että hänen mieleensä johtui heti\nkopissa oleva mies, oli varmasti joku syy, sen tiedän.\"\n\n\"No niin, kun jätät minut jutun ulkopuolelle, niin se käy\nmielenkiintoisemmaksi\", sanoi Kent. \"Siis on joku yhteys vaalean tytön\nja kopissa --.\"\n\n\"Hän ei ole vaalea enkä minä jätä sinua ulkopuolelle\", keskeytti\nO'Connor. \"En koko elämässäni ole nähnyt mitään hänen hiuksiaan\nmustempaa. Jos olisit kerrankin hänet nähnyt, et häntä eläissäsi\nunohtaisi. Hän ei ole ikinä ennen ollut Athabasca Landissa tahi sen\nläheisyydessä. Muuten me olisimme hänestä kuulleet. Luulen hänen\ntulleen jossain määrätyssä tarkoituksessa ja saavuttaneen sen, kun\nKedsty antoi minulle käskyn päästää Mac Frigger vapaaksi.\"\n\n\"Niin, se on luultavaa\", sanoi Kent. \"Olen aina sanonut sinua osaston\nparhaaksi vainukoiraksi, Bucky. Mutta en ymmärrä mitä tällä on minun\nkanssani tekemistä?\"\n\nO'Connor hymähti. \"Vai niin, etkö ymmärrä? Niin, minä olen kenties\nliian kiihoittunut. Mutta ensimäisestä hetkestä, kun tarkastaja näki\ntytön, tuntui minusta, että hänellä oli liian kiire päästää Mac Frigger\nvapaaksi ja hirttää sinut, Kent.\"\n\n\"Sinä unohdat, ettei minua voida hirttää, Bucky. Cardigan ei ole\nantanut aikaa minulle kauempaa kuin huomeniltaan, korkeintaan sitä\nseuraavaan. Näitkö Rossandin laivueen menevän pohjoiseen? Se sai minut\najattelemaan aikaa kolme vuotta sitten!\"\n\nO'Connor tarttui jälleen hänen käteensä. Sitten meni hän ovelle.\n\n\"Tulen huomenna tervehtimään sinua uudelleen\", sanoi hän. \"Ja jos saan\ntytöstä selon, niin kerron sinulle.\"\n\nJälleen kääntyi Kent ikkunansa ulkopuolella olevaan maailmaan päin. \nMutta tuskin oli O'Connor mennyt ennenkuin hän alkoi muuttua ja\nhuolimatta lujasta päätöksestään olla hermojensa herra, tunsi hän\njoutuvansa raskaan ja tukahduttavan tunteen valtaan.\n\nEnsi kerran tunnustuksensa jälkeen tuntui Kentistä hirveän\nyksinäiseltä. Hän ei vieläkään pelännyt kuolemaa, mutta osa hänen\nfilosofiastaan ei pitänytkään paikkaansa. Kun kaikki kävi ympäri, niin\nyksinään kuoleminen ei ollut hauskaa.\n\nHän taisteli itsensä kanssa. Hän muisti tohtori Cardiganin sanoneen,\nettä tulisi syvän alakuloisuuden hetkiä; sellaisen vallassa hän nyt oli\nja hän koetteli irtautua sen otteesta. Sikaari oli sammunut, mutta hän\nsytytti sen uudelleen. Hän pakoittautui ajattelemaan, O'Connoria,\nsalaperäistä tyttöä ja Kedstyä. Hän koetti kuvitella kuinka Mac\nFrigger, jonka hän oli pelastanut hirsipuusta, istui Kedstyn\ntoimistossa odottamassa. Hän koetteli kuvitella sinisilmäistä,\nmustatukkaista tyttöä, josta O'Connor oli kertonut.\n\nSill'aikaa olivat taivaalla liikkuvat pilvet kokoontuneet mustaksi,\nsynkäksi pilviröykkiöksi ja nyt puhkesi myrsky.\n\nSade valui virtana ja samassa silmänräpäyksessä kiiruhti Cardigan\nsisään sulkemaan ikkunoita. Hän jäi puoleksi tunniksi ja senjälkeen\npistäytyi Mercer, toinen hänen nuorista apulaisistaan tuon tuostakin\nsisään. Myöhään iltapäivällä alkoi kirkastua ja silloin toi isä Layonne\npaperin, joka Kentin piti allekirjoittaa. Hän viipyi auringonlaskuun\nsaakka, jolloin Mercer toi illallisen.\n\nTämän ajan ja kello kymmenen välillä huomasi Kent tohtori Cardiganissa\ntoimeliaisuutta, joka ei ollut tavallista. Neljä kertaa hän kuunteli\nKentin rintaa, mutta kun tämä teki hänelle mielessään olevan\nkysymyksen, pudisti Cardigan päätään.\n\n\"Ei, et ole huonompi, Kent. En usko tänä yönä tapahtuvan mitään.\"\n\nSiitä huolimatta oli Kent vakuutettu, että Cardigan oli nyt jollain\ntavalla levottomampi kuin aikaisemmin päivällä. Se ajatus muuttui\nvakaumukseksi. Hän arveli Cardiganin tahtovan rauhoittaa häntä\nammattivaleella.\n\nHänellä ei ollut halua nukkua. Yölamppu oli kierretty pieneksi ja\nikkuna jälleen avoinna, sillä yö oli kirkas. Hänen pieni kellonsa löi\nyksitoista kun hän kuuli Cardiganin eteisen toisella puolen olevan oven\nviimeisen kerran sulkeutuvan. Sitten oli kaikki hiljaista. Hän muutti\nlähemmäksi ikkunaa voidakseen nojata eteenpäin kumartuessaan\nikkunalautaan. Yö ja hän olivat ystäviä. Hän oli keksinyt monia sen\nsalaisuuksista.\n\nJa hänen ikkunansa ulkopuolella vallitseva yö oli verraton. Myrsky oli\npuhdistanut ilman ja näytti siltä kuin olisivat kimaltelevat tähdet\nlaskeutuneet lähemmäksi metsää. Kent ei tuntenut enää masentuneisuutta\neikä alakuloisuutta. Yhä syvemmin veti hän yöilmaa keuhkoihinsa ja\ntuntui kuin olisi hän saanut hitaasti uutta voimaa. Hän luuli\nkuulevansa askeleita. Parin silmänräpäyksen kuluttua ei äänestä enää\nvoinut erehtyä. Joku lähestyi rakennuksen kulmasta hänen ikkunaansa.\nHän kumartui yli ikkunanlaudan ja joutui tuijottamaan suoraan\nO'Connorin kasvoihin.\n\n\"Kirotut jalkani!\" murisi kersantti. \"Nukuitko, Kent?\"\n\n\"Yhtä valveilla kuin yölinnut\", vakuutti Kent.\n\nO'Connor tuli aivan ikkunan luo. \"Näin lamppusi ja arvelin sinun olevan\nvalveilla\", sanoi hän. \"Tahdoin vain varmistua, ettei Cardigan ollut\nluonasi. Hänen ei tarvitse tietää minun olevan täällä. Ja -- kenties on\nparasta sammuttaa tuli. Kedsty on myöskin valveilla.\"\n\nKent ojensi kätensä eikä huonetta valaisseet kuin kuu ja tähdet, joiden\nvalon O'Connorin ikkunan edessä oleva kookas vartalo suureksi osaksi\nesti huoneeseen tulemasta.\n\n\"Rikon lakia tullessani tällä tavoin luoksesi, Kent\", sanoi hän. \"Mutta\ntämä on ainoa keino. Jotain on hullusti. Kedsty tahtoo saada minut pois\ntieltä -- senvuoksi, että olin mukana kun hän kohtasi tytön poppelien\nluona. Minut lähetetään käymään Fort Simpsonissa, kahdentuhannen mailin\nmatkan päässä. Se merkitsee kuutta kuukautta tahi vuotta. Meidän on\nlähdettävä moottoriveneellä päivänkoittaessa ja tavoitettava Rossandin\nlaivue, niin että minun piti tavata sinut juuri nyt.\"\n\n\"Olen iloinen tulostasi\", sanoi Kent lämpimästi. \"Ja -- hyvä Jumala,\nmiten mielelläni seuraisin sinua, Bucky! Jospa vain rinnassani ei olisi\ntuota pussia, joka paisuu ja aikoo pian räjähtää --.\"\n\n\"Silloin en lähtisi\", keskeytti O'Connor matalalla äänellä. \"Jos olisit\njalkeilla, Kent, niin paljon jäisi tapahtumatta. Kedsty on muuttunut\naamusta alkaen kummalliseksi. Hän ei enää ole sama mies, jonka me\ntunsimme eilen ja viimeisen kymmenen vuoden aikana. Hän on hermostunut\nja minä erehdyn suuresti, jollei hän etsi jotain. Ja hän pelkää minua.\nSen tiedän. Fort Simpson on vain veruke, jotta minut saataisiin pois\ntieltä. Hän koetteli suostutella minua lupaamalla, että minusta vuoden\nkuluessa tulee tarkastaja. Se tapahtui iltapäivällä, juuri ennen\nmyrskyä. Senjälkeen --.\"\n\nHän käänsi kasvonsa hetkeksi kuunvaloon.\n\n\"Senjälkeen olen kaikessa hiljaisuudessa etsinyt tyttöä ja Sandy Mac\nFriggeriä\", lisäsi hän. \"Ja he ovat kadonneet. Arvelen Mac Friggerin\npainautuneen metsään. Mutta tyttö, sitä minä en käsitä. Olen kysynyt\njok'ikiseltä proomumieheltä. Olen tiedustellut jokaisesta paikasta,\nmissä hän olisi voinut asua tahi syödä ja sain Movien, vanhan\njälkienetsijän, tutkimaan läheiset metsät. On uskomatonta, että tyttö\nolisi voinut kadota niin jäljettömästi. Tosiasia on, ettei ainoakaan\nsielu Athabasca Landissa ole häntä nähnyt. Mutta minä luulen tietäväni\nmissä hän on.\"\n\nKent unohti O'Connorin salaisuuden viehättämänä oman uhkaavan\nkohtalonsa. Hän alkoi käsittää ja hymyili ihastuksesta ajatellessaan\nihmismetsästyksen jännittäväisyyttä.\n\n\"Kedsty on vanhapoika eikä edes katso naisiin. Mutta hän haluaa, että\nkotona olisi hauskannäköistä\", sanoi hän.\n\n\"Ja hän on rakennuttanut itselleen huvilan kappaleen matkan päähän\nkaupungista\", lisäsi O'Connor.\n\n\"Ja huvila on suljettu tahi sen ainakin luullaan olevan --\"\n\n\"Lukuunottamatta öitä, jolloin Kedsty menee sinne nukkumaan.\"\n\nO'Connor puristi Kentin kättä. \"Jimmy, N-osastossa ei kukaan ole ollut\nmeitä etevämpi. Tyttö piiloitteleikse huvilassa!\"\n\n\"Niin, mutta miksi?\" sanoi Kent. \"Eihän hän ole tehnyt mitään rikosta.\"\n\nO'Connor seisoi hetken vaiti. \"Niin, näetkö, se juolahti mieleeni enkä\npääse siitä.\"\n\nHän sytytti tulitikun ja Kent saattoi nähdä hänen kasvonsa. Niiden\npäättävissä, kovissa piirteissä oli enemmän kuin epävarmuutta. \"Näetkö,\nkun läksin tänäpäivänä luotasi, menin takaisin poppelien luo\", jatkoi\nO'Connor. \"Löysin tytön jalanjäljet. Hänellä oli korkeakantaiset\nkengät, Kent -- sellaiset ranskalaiset kapistukset -- ja vakuutan,\nettei hänen jalkansa ollut suurempi kuin rintalapsen. Näin missä Kedsty\noli tavoittanut hänet. Kedsty palasi takaisin poppelien luo, mutta\ntyttö meni edelleen metsänreunaan. Siellä kadotin hänen jälkensä. Mutta\nsitä tietä hän saattoi kenenkään huomaamatta päästä Kedstyn huvilaan.\nSiellä mahtoi olla vaikea kävellä kaksi tuumaa korkeilla koroilla ja\njaloilla, jotka olivat vain puolet kämmeneni suuruudesta. Minä olen\nihmetellyt miks'ei hänellä ollut metsäkenkiä tahi mokkasiineja?\"\n\n\"Siksi, että hän tulee etelästä eikä pohjoisesta\", esitti Kent.\n\"Luultavasti Edmontonista.\"\n\n\"Juuri niin. Eikä Kedsty odottanut häntä, vai mitä? Muuten ei tytön\nnäkeminen olisi liikuttanut häntä niin. Siitä hetkestä asti kun Kedsty\ntytön näki, hän muuttui. Hänen suhtautumisensa sinuun tuli kokonaan\ntoisenlaiseksi. Vaikka hän nyt voisi pelastaa sinut vain pikku sormeaan\nojentamalla, ei hän sitä tekisi yksinkertaisesti senvuoksi, että\nhänellä ehdottomasti täytyy olla joku veruke Mac Friggerin vapaaksi\npäästämiseen. Tyttö vaati ehdottomasti Mac Friggerin vapaaksi\nlaskemista ja antoi sanoilleen pontta uhkauksella, joka hyydytti veren\nKedstyn suonissa. Konstaapeli Dayle sanoi hänen puhelleen toimistossaan\nMac Friggerin kanssa puoli tuntia. Koko asia on sangen kummallinen ja\nkummallisinta kaikesta on tämä odottamaton määräys Fort Simpsoniin.\"\n\nKent nojautui tyynyjä vasten. Kuutamossa näyttivät hänen kasvonsa\nlaihoilta ja väsyneiltä.\n\n\"Olen väsyttänyt sinut, Jimmy\", jatkoi O'Connor käheällä äänellä.\n\"Hyvästi, vanha veikko! Minä -- minä.\" Hän epäröi ja valehteli\nsenjälkeen urhoollisesti: \"Minä menen tekemään kierroksen Kedstyn\nhuvilan ympäri. En viivy puolta tuntia kauempaa ja poikkean palatessani\ntänne. Jos sinä nukut --\"\n\n\"En minä nuku\", sanoi Kent.\n\nO'Connor puristi hänen kättään yhä kovemmin. \"Hyvästi, Jimmy!\"\n\n\"Hyvästi.\" Ja juuri kun O'Connor katosi pimeyteen, huusi Kent heikolla\näänellä hänen jälkeensä: \"Minä _seuraan_ sinua pitkälle matkalle,\nBucky. Pysy vain omana itsenäsi -- aina!\"\n\nO'Connorin vastauksena oli nyyhkytys -- nyyhkytys, joka pusertui hänen\nkurkustaan ja oli vähällä tukahduttaa hänet. Eikä hän mennyt Kedstyn\nhuvilalle päin, vaan joelle, sillä hän tiesi Kentin ymmärtäneen hänen\nvalehtelevan ja että he olivat sanoneet toisilleen viimeiset\njäähyväiset.\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\n\nO'Connorin mentyä viipyi kauan ennenkuin Kent vihdoin vaipui uneen. Hän\nnukkui levottomasti. Vihdoin hän heräsi tuntien jonkun painavan\nrintaansa. Hän avasi silmänsä. Ikkunasta virtasi auringonvalo\nhuoneeseen ja Cardigan seisoi hänen puoleensa kumartuneena kuunnellen\nkuulotorvella hänen sydäntään.\n\nKent heräsi levottomista unistaan huolimatta niin rauhallisesti, ettei\nCardigan huomannut sitä ennenkuin kohotti päätään. Cardiganin kasvoilla\noli jotain, jota hän koetti salata, mutta Kent huomasi sen. Näytti\nsiltä kuin olisi hän viettänyt unettoman yön. Kent ojentautui ja\nhymyili anteeksipyytävästi. Hän oli nukkunut niin kauan ja --\n\nHän keskeytti äkkiä tuskasta irvistäen. Jokin kuuma viilsi hänen\nrintaansa; se oli ikäänkuin puukonisku. Hän avasi huulensa vetääkseen\nhenkeä.\n\nCardigan koetti näyttää iloiselta. \"Olet saanut liiaksi yöilmaa, Kent\",\nselitti hän. \"Se menee kyllä ohi -- pian.\"\n\nKentistä tuntui kuin olisi Cardigan pannut erikoista painoa sanalle\n\"pian\", mutta hän ei kysynyt mitään. Hän luuli tietävänsä kaikki ja\nkäsitti kuinka vaikea toisen olisi vastata. Hän pisti kätensä tyynyn\nalle ja otti kellonsa. Se oli yhdeksän. Cardigan liikkui\nhermostuneesti, järjesti pöydällä olevia tavaroita ja veti verhot\nikkunan eteen. Muutamia silmänräpäyksiä seisoi hän liikkumattomana.\nSitten kääntyi hän ympäri ja sanoi:\n\n\"Mitä haluat, Kent -- pesua ja aamiaista vaiko vieraskäynnin?\"\n\n\"En ole nälkäinen enkä juuri nyt erikoisesti kaipaa saippuaa ja vettä.\nKuka tulee? Isä Layonne vai -- Kedsty?\"\n\n\"Ei kumpainenkaan. Eräs nainen.\"\n\n\"No, sitten minun on parasta peseytyä. Etkö tahdo sanoa, kuka hän on?\"\n\nCardigan pudisti päätään. \"En tiedä. En ole milloinkaan nähnyt häntä.\nHän tuli aamulla minun ollessani vielä yöpuvussa ja on istunut siitä\nasti odottamassa. Pyysin häntä tulemaan myöhemmin, mutta hän on\nodottanut kärsivällisesti kaksi tuntia.\"\n\nKent säpsähti eikä koettanutkaan sitä peittää. \"Onko hän nuori?\" kysyi\nhän innokkaasti. \"Hyvin kaunis, kiiltävän mustat hiukset, siniset\nsilmät, korkeakantaiset kengät?\"\n\n\"Aivan niin\", nyökkäsi Cardigan. \"Kiinnitin huomiotani myöskin kenkiin,\nJimmy. Hyvin kaunis nuori nainen.\"\n\n\"Anna hänen tulla sisään\", sanoi Kent. \"Mercer puhdisti minut eilen ja\ntunnen olevani aivan kunnossa. Mikä on hänen nimensä?\"\n\n\"Kysyin sitä, mutta hän ei näyttänyt kuulevan. Mercer kysyi vähän\nmyöhemmin, mutta tyttö katsoi häneen niin, että poika parka värisi\nkylmästä.\"\n\nKent istuutui tyynylle ja katsoi oveen, josta Cardigan oli mennyt.\nHänen mieleensä juolahti kaikki mitä O'Connor oli sanonut -- tyttö,\nKedsty, salaperäisyys ja kaikki mitä oli tapahtunut.\n\nOvelle kuului hiljainen koputus.\n\n\"Sisään\", sanoi hän.\n\nSeuraavana hetkenä hän vain tuijotti. Tyttö oli tullut sisään ja\nsulkenut oven. O'Connorin kuvailema olento seisoi hänen edessään\nilmielävänä. Tytön silmät katsoivat häneen, ne muistuttivat säteileviä\norvokkeja, kuten O'Connor oli sanonut, mutta kuitenkaan ei Kent ollut\nodottanut näkevänsä näitä silmiä. Ne olivat lapsen avonaiset, uteliaat\nsilmät. Hän oli kuvitellut niitä uinuviksi liekeiksi -- niin oli\nO'Connor kertonut -- mutta nämä olivat aivan toisenlaiset. Ainoa ilme,\njota ne kuvastivat, näytti olevan uteliaisuus. Silmät eivät katselleet\nhäntä niinkuin kuolevaa, inhimillistä olentoa, vaan niinkuin\nkäsittämättömän ihmeellistä merkillisyyttä. Hän ei nähnyt sitä\nkiitollisuutta, jota oli odottanut, vaan ainoastaan suuren,\nihmettelevän kysymyksen. Kent ei ollut milloinkaan nähnyt ketään, joka\nolisi muistuttanut tyttöä. Hän olisi saattanut arvioida tämän iäksi\nkahdeksantoista, kaksikymmentä tahi kaksikymmentäkaksi vuotta.\nKiiltäviksi, sametinpehmeiksi leteiksi kootut mustat hiukset pistivät\ntavattoman runsautensa vuoksi hänen silmiinsä niinkuin O'Connorinkin.\n\nOmaksi kummastuksekseen suuntasi Kent seuraavassa silmänräpäyksessä\nkatseensa tytön jalkoihin. O'Connor oli ollut tässäkin oikeassa:\npienissä jaloissa oli korkeakantaiset kengät, pehmeän, ruskean hameen\nalta vilahti ihastuttava nilkka.\n\nKent aikoi sanoa jotain, mutta ennenkuin se onnistui, oli tyttö\nistuutunut hänen vuoteensa vieressä olevalle tuolille.\n\n\"Olen odottanut niin kauan saadakseni tavata teitä\", sanoi tyttö.\n\"Tehän olette James Kent, ettekö olekin?\"\n\n\"Kyllä, olen Jim Kent. Olen pahoillani, että tohtori Cardigan antoi\nteidän odottaa. Jos olisin tiennyt sen...\"\n\nKent tuli vähitellen ennalleen ja hymyili tytölle. Hän pani merkille\ntämän pitkät, mustat silmäripsit, mutta niiden varjossa olevat\nsinisilmät eivät hymyilleet. Katseen tyyneys oli yllättävä.\n\n\"Hänen olisi pitänyt herättää minut\", jatkoi Kent, joka ei tahtonut\nkadottaa toisen läsnäollessa mielenmalttiaan. \"On epäkohteliasta antaa\nnuoren neidin odottaa kaksi tuntia!\"\n\nTällä kertaa saivat sinisilmät hänet tuntemaan ikäänkuin hänen oma\nhymynsä olisi ollut kömpelöä irvistystä.\n\n\"Niin -- te olette toisenlainen.\" Tyttö puhui hiljaa, ikäänkuin\nitsekseen. \"Minä tulin katsomaan minkälainen olette. Tehän olette\nkuolemaisillanne?\"\n\n\"Niin -- Jumala minua auttakoon, totisesti olen kuolemaisillani\",\nläähätti Kent. \"Sikäli kuin tohtori Cardigan on sanonut, voin loppua\nmillä hetkellä tahansa. Eikö teistä ole ikävää istua niin lähellä\nmiestä, joka voi teidän silmienne edessä kuolla?\"\n\nEnsimmäisen kerran välähtivät tytön silmät. Hän ei katsonut ikkunaan ja\nkuitenkin saivat silmät aurinkoisen, lempeän, säteilevän, milt'ei\nnauravan ilmeen.\n\n\"Ei, en pelkää sitä\", vakuutti hän. \"Olen aina halunnut nähdä jonkun\nmiehen kuolevan -- ei heti, vaan hitaasti, tuuma tuumalta. Mutta en\ntahtoisi nähdä _teidän_ kuolevan.\"\n\n\"Se on hauskaa\", sanoi Kent väsyneesti. \"Minua ilahduttaa ajatella\nsitä.\"\n\n\"Mutta en minä pelkäisi, vaikka te sen tekisittekin.\"\n\n\"Ah!\" Kent suoristautui. Hän oli nähnyt aikoinaan paljon. Häntä olivat\nkohdanneet melkein kaikenlaiset ajateltavissa olevat yllätykset. Mutta\ntämä oli uutta. Tämä oli hämmästyttävää.\n\nJokin harmia muistuttava tunkeutui hetkeksi hänen sydämeensä. Mutta\nsitten se katosi ja hänen mieleensä juolahti, että tyttö omisti saman\nelämänkatsomuksen kuin hänkin ja piti elämää liian arvottomana ja\nvähäpätöisenä, että sen loppumista kannattaisi surra.\n\nMutta ikäänkuin tytön olisi äkkiä vallannut tunne, joka oli\naivan vastakkainen hänen osoittamalleen silminnähtävälle\nmyötätunnonpuutteelle, ojensi hän kätensä ja laski sen Kentin otsalle.\nSe oli uusi isku. Se ei ollut mikään sairaanhoitajattaren kosketus,\nvaan pehmeä, viileä pieni painallus, joka värähdytti Kentiä\nmiellyttävästi. Käsi oli siinä vain hetken, sitten veti tyttö sen\ntakaisin.\n\n\"Teillä ei ole kuumetta?\" sanoi hän. \"Miksi luulette kuolevanne?\"\n\nKent selitti. Hän oli aikonut vieraan sisääntullessa vaatia ainakin\nmolemminpuolista esittelyä ja panna toimeen kohteliaan kuulustelun.\nO'Connorin sanoista huolimatta ei hän ollut uskonut tyttöä niin\nkauniiksi. Ja sensijaan, että olisi kysynyt vieraan nimeä ja syytä\ntähän käyntiin, istui hän kuin tyhmyri ja selitti tytölle valtasuonen\nlaajenemista ja muuta hölynpölyä. Hän oli jo lopettanut selostuksensa,\nennenkuin tilanteen naurettavuus juolahti hänen mieleensä. Ei edes\nkuolinvuoteellakaan Kent voinut olla näkemättä asioiden lystikästä\npuolta.\n\nKun tyttö uudelleen silmäsi häneen katseessaan sama salaperäinen\nkysymys, nauroi Kent hänelle vasten kasvoja.\n\n\"Tämä on tosiaankin lystikästä. Tämä on lystikästä, miss -- miss --\"\n\n\"Marette\", täytti tyttö.\n\n\"Tämä _on_ lystikästä, miss Marette.\"\n\n\"Ei miss Marette. Vain Marette\", oikaisi tyttö.\n\n\"Sanon, että tämä on lystikästä\", alkoi Kent jälleen. \"Te näette, ettei\ntäällä ole niin hirveän hauskaa olla, kun minä olen kuolemaisillani. Ja\neilenillalla ajattelin, että olisi suloista, jos vuoteeni vieressä\nolisi nainen, joka tuntisi hieman myötätuntoa, keventäisi hiukan\ntaakkaani ja sanoisi kenties olevansa pahoillaan. Sitten kuuli Herra\nrukoukseni ja _te_ tulitte -- sekä teitte aivan sen vaikutuksen\nikäänkuin olisitte päättäneet nähdä kuinka mies kuolee.\"\n\nJälleen kimaltelivat sinisilmät. Tyttö näytti lopettaneen tarkastelunsa\nja Kent huomasi hänen poskilleen, jotka sisääntullessa olivat olleet\naivan kalpeat, nousevan hiukan väriä.\n\n\"Te ette olisi ensimmäinen, jonka olen nähnyt kuolevan\", vakuutti\ntyttö. \"Niitä on ollut koko joukko enkä minä ole heidän vuokseen\nitkenyt. Näen mieluummin miehen kuolevan kuin jonkun eläimen. Mutta en\ntahtoisi nähdä teidän kuolemaanne. Lohduttaako se teitä?\"\n\n\"Kyllä, sen se tekee.\" huudahti Kent. \"Mutta mitä peijakasta, miss\nMarette --\"\n\n\"Marette\", oikaisi tyttö taas.\n\n\"No niin, Marette -- mitä peijakasta te olette tulleet tänne sillä\nhetkellä, kun minä todennäköisesti kuolen? Ja mikä on nimenne, kuinka\nvanha olette ja mitä te tahdotte?\"\n\n\"Sanoin jo nimeni, olen kahdenkymmenen vanha ja tulin tänne tutustumaan\nteihin sekä katsomaan minkälainen te olette?\"\n\n\"Kas niini\" huudahti Kent. \"Nyt pääsemme pian asiaan. Ja miksi sitä\nhaluatte?\"\n\nTyttö veti tuolinsa hiukan lähemmäksi ja hetkisen luuli Kent, että nuo\nkauniit huulet hymyilisivät.\n\n\"Senvuoksi, että olette valehdelleet niin verrattomasti pelastaaksenne\ntoisen miehen kuolemasta.\"\n\n\"Sinäkin, Brutus\", huokasi Kent ja nojautui tyynyille. \"Eikö siivon\nmiehen ole mahdollista lyödä kuoliaaksi toista miestä joutumatta silti\nvalehtelijan kirjoihin, jos hän sen kertoo? Miksi niin monet luulevat\nminun valehtelevan?\"\n\n\"Sitä he eivät tee\", vastasi tyttö. \"He uskovat teitä nyt. Te olette\ntunnustaessanne maininneet niin paljon yksityisseikkoja, että he ovat\ntulleet aivan vakuutetuiksi. Olisi hyvin paha, jos te toipuisitte,\nsillä silloin hirtettäisiin teidät varmasti. Valheenne tuntuu aivan\ntodelta. Mutta minä tiedän sen olevan valhetta. Te ette tappaneet John\nBarkleyta.\"\n\n\"Miksi luulette niin?\"\n\nPuoli minuuttia katsoi tyttö häneen.\n\n\"Senvuoksi, että minä tunnen miehen, joka hänet tappoi\", sanoi hän\nrauhallisesti, \"ja te ette ole tuo mies.\"\n\nKent ponnisti voimakkaasti pysyäkseen tyynenä. Hän ojensi kätensä\nottaakseen sikaarin laatikosta, jonka Cardigan oli asettanut vuoteen\nviereen ja leikkasi sen pään. \"Onko joku toinen tunnustanut?\" kysyi\nhän.\n\nTyttö pudisti hieman päätään.\n\n\"Oletteko te -- _nähneet_ toisen miehen tappavan John Barkleyn?\" jatkoi\nKent.\n\n\"En.\"\n\n\"Silloin on minun vastattava teille niinkuin olen vastannut muillekin.\nMinä tapoin John Barkleyn. Jos epäilette jotain muuta, niin epäluulonne\nei osu oikeaan.\"\n\n\"Sellainen verraton valehtelija\", kuiskasi tyttö hiljaa. \"Uskotteko\nJumalaan?\"\n\nKent väänteli itseään. \"Kyllä, yleisessä merkityksessä\", vastasi hän.\n\"Minä uskon häneen esim. siten kuin hän näyttäytyy meille tuossa\nelävässä, ihanassa kasvullisuudessa, jonka näette ikkunasta. Luonto ja\nminä olemme olleet sangen hyviä ystäviä. Mutta te ette tietenkään\ntulleet tänne uskonnosta puhelemaan?\"\n\nIhastuttava pää kumartui lähemmäksi häntä. Hän tunsi melkein\nvastustamatonta halua koskettaa kädellään noita loistavia,\nsametinhienoja kutreja.\n\n\"Minä tiedän kuka John Barkleyn tappoi\", sanoi tyttö. \"Minä tiedän\nkuinka, missä ja minkävuoksi hänet tapettiin. Olkaa hyvä ja sanokaa\nminulle totuus! Tahtoisin tietää sen. Miksi tunnustitte rikoksen, jota\nette olleet tehneet?\"\n\nKent sytytti sikaariaan. Tyttö katseli häntä tarkkaavasti, melkein\ninnokkaasti.\n\n\"Saattaa olla, että minä olen hullu\", vastasi Kent. \"Ihminen voi olla\nsitä tietämättä itse siitä mitään. Mutta jollen ole hullu, niin olen\ntappanut Barkleyn ja jos en ole häntä tappanut, niin silloin olen\nhullu, sillä olen vakuutettu tehneeni sen. Joko olette te hullu tahi\nminä. Epäilen teidän olevan. Kulkisiko viisas ihminen korkeakantaisissa\nkengissä?\" Hän osoitti syyttävästi lattiaan.\n\nEnsimmäisen kerran hymyili tyttö, rehellisesti ja säteilevästä. Sitten\nkatosi hymy taas niinkuin aurinko pilveen. \"Te olette oikea mies\",\nsanoi hän, \"te olette ylpeä. Mutta jos te eläisitte kauemmin, luulisin\nvoivani rakastaa teitä. Tahdon uskoa teidän tappaneen Barkleyn. Te\npakoitatte minut siihen. Tuntiessanne kuolevanne te tunnustitte\nrikoksenne pelastaaksenne syyttömän miehen. Eikö asia ollut niin?\"\n\nKent nyökkäsi väsyneesti. \"Kyllä, en mielelläni ajattele sillä tavoin,\nmutta niin oli asia. Tunnustin, koska tiesin kuolevani. Muussa\ntapauksessa olisin varmasti antanut tuon toisen ottaa lääkkeen minun\npuolestani. Te pidätte minua tietysti petona.\"\n\n\"Sitä ovat kaikki miehet\", vastasi tyttö nopeasti. \"Mutta te olette --\ntoista lajia oleva peto. Pidän teistä. Jos olisi mahdollista,\ntaistelisin puolestanne. Minä kykenen taistelemaan.\" Hän piti pieniä\nkäsiään ylhäällä ja hymyili hieman.\n\n\"Mutta ette kai noilla\", huudahti Kent. \"Luulisin teidän taistelevan\nparhaiten silmillä. O'Connor kertoi minulle, että te olitte vähällä\nottaa hengen Kedstyltä poppelikäytävässä.\"\n\nHän odotti, että Kedstyn nimi saisi tytön pois tasapainostaan, mutta ei\nvoinut huomata mitään erikoista.\n\n\"Oliko O'Connor suuri, punakasvoinen, Kedstyn seurassa oleva mies?\"\n\n\"Oli; minun työtoverini. Hän tuli luokseni eilen illalla ja puhui koko\njoukon silmistänne. Ne _ovat_ kauniit; en ole milloinkaan nähnyt\npuoleksikaan niin kauniita. Mutta eivät ne vaikuttaneet Buckyyn eniten,\nvaan niiden teho meni Kedstyyn. Hän sanoi niiden saaneen värisemään\njok'ikisen hermon Kedstyn ruumiissa, vaikk'ei Kedsty kuulu niihin,\njotka helposti hermostuvat. Ja se oli kummallista, että heti teidän\nkadottuanne hän antoi O'Connorille käskyn vapauttaa Mac Frigger --\nkääntyi ympäri ja seurasi teitä. Koko lopun päivää koetteli O'Connor\nottaa selkoa teistä. Mutta ei saanut tietää mitään. Me tuumimme, että\nte jostain syystä piileskelitte Kedstyn huvilassa. Ette kai suutu, että\nmies, joka pian kuolee, sanoo teille kaiken tämän -- vai mitä?\"\n\nHän oli itse puoleksi peloissaan avomielisyydestä, jolla oli puhunut.\nMutta se oli sanottu ja hän odotti.\n\nTyttö katsoi alas sormeillen vyössään olevaa tupsua. Ajatuksissaan\nmittasi Kent hänen silmäripsiään mittanauhalla. Ne olivat vailla\nvertaistaan ja ihailun valtaamana olisi hän voinut vannoa niiden olevan\ntuuman pituiset. Tyttö kohotti katseensa ja huomasi toisen silmien\nhehkun sekä kuumuuden auringonpaahtamilla poskilla. Hänen kasvojensa\nväri syveni hiukan.\n\n\"Mutta ajatelkaa, jollette te kuolekaan?\" kysyi tyttö väsyneesti,\nikäänkuin ei olisi kuullut sanaakaan Kedstystä. \"Mitä te silloin\nteette?\"\n\n\"Mutta minä kuolen.\"\n\n\"Mutta jollette sitä tee?\"\n\nKent kohautti olkapäitään. \"Silloin minun arvatenkin on otettava lääke.\nJoko menette?\"\n\nTyttö oli ojentautunut ja istui tuolin reunalla. \"Kyllä, sen teen. Olen\npeloissani silmieni vuoksi. Saattaisin katsoa teihin samoinkuin\nKedstyyn ja silloin -- olisitte mennyttä miestä. Enkä halua teidän\nkuolevan minun läsnäollessani.\"\n\nKent kuuli pehmeän, sointuvan naurahduksen. Hän värähti. Millainen\nihastuttava, pieni verenjanoinen peto tyttö olikaan! Tämän sinisilmässä\nei ollut hituistakaan myötätuntoa nähtävissä.\n\nTyttö nousi seisomaan. Sitten katsoi hän ulos ikkunasta. Hän muistutti\nKentistä kaunista, nuorta, virranrannalla kasvavaa piilipuuta, hienoa,\nnotkeaa ja voimakasta. Pään ihastuttava asento oli hurmaava.\n\nPäätään kääntämättä sanoi tyttö: \"Kun minä kerran kuolen, niin toivon,\nettä se tapahtuisi näin hauskassa huoneessa.\"\n\n\"Toivon, ettette kuole milloinkaan\", vastasi Kent.\n\nTyttö tuli takaisin ja seisoi hetkisen hänen vieressään.\n\n\"Minulla on ollut hyvin hauskaa\", sanoi hän ikäänkuin Kent olisi\njollain erikoisella tavalla häntä hauskuuttanut. \"On vain ikävää, että\nteidän pitää kuolla. Olen varma, että meistä tulisi hyvät ystävät.\nEttekö tekin luule niin?\"\n\n\"Varmasti. Jospa vain olisitte tulleet ennen...\"\n\n\"Ja minä olen aina pitävä teitä erikoislajisena miespetona\", keskeytti\ntyttö. \"On tosiaankin totta, etten haluaisi nähdä teidän kuolevan.\nMenen tieheni ennenkuin se tapahtuu. Pitäisittekö siitä, jos minä\nsuutelisin teitä?\"\n\nHetkisen tuntui Kentistä siltä kuin hänen valtimonsa halkeaisi. \"Kyllä\n-- kyllä pitäisin\", onnistui hän pusertamaan huuliensa välitse.\n\n\"Olkaa hyvä ja sulkekaa sitten silmänne.\"\n\nKent totteli ja tyttö kumartui hänen puoleensa. Hän tunsi käsien\npehmeän kosketuksen, hiusten suloisen tuoksun ja senjälkeen\nihastuttavien, hänen huuliaan vastaan painettujen purppurahuulien\nsuloisen hurman.\n\nTyttö ei ollut punastunut eikä hämillään kun Kent katsoi häneen. Tuntui\nkuin olisi hän suudellut pientä lasta ja ihmetellyt, että se oli\nkasvoiltaan punainen.\n\n\"En ole ennen teitä suudellut muita kuin kolmea miestä\", tunnusti hän.\n\"Se on kummallista. Luulin, etten milloinkaan enää sitä tekisi. Hyvästi\nnyt!\" Hän kiiruhti ovea kohti.\n\n\"Odottakaa\", huusi Kent pyytävästi. \"Odottakaa, niin olette kiltti!\nTahtoisin tietää nimenne. Se on Marette --\"\n\n\"Radisson\", täytti tyttö. \"Marette Radisson ja minä tulen kaukaisesta\npaikasta, jota me kutsumme Hiljaisten miesten laaksoksi.\" Hän osoitti\npohjoiseen.\n\n\"Pohjolasta?\" huudahti Kent.\n\n\"Niin, kaukaa Pohjolasta. Hyvin kaukaa.\"\n\nTytön käsi oli ovenrivalla, ovi avautui hiljaa.\n\n\"Odottakaa\", pyysi Kent taas. \"Te ette saa mennä.\"\n\n\"Kyllä, minun pitää mennä. Olen viipynyt liian kauan. Olen pahoillani,\nettä suutelin teitä, mutta en voinut olla sitä tekemättä, koska te\nolette niin mainio valehtelija.\"\n\nOvi sulkeutui nopeasti hänen jälkeensä. Kaikki oli taas hiljaista ja\ntässä hiljaisuudessa kuuluivat jälleen tytön sanat: \"_Koska te olette\nniin mainio valehtelija_.\"\n\n\n\n\nV LUKU.\n\n\nMuiden hyvien tahi huonojen ominaisuuksiensa joukossa oli James\nKentillä säälimätön, kirkas katse omiin heikkouksiinsa nähden, mutta\nmilloinkaan ei hän omassa mielessään ollut vaipunut niin matalalle kuin\noven sulkeuduttua ja Marette Radissonin poistuttua. Tuskin oli hän\npoistunut ennenkuin hänen lapsellisen selvänäköisyytensä ylemmyys\nvaikutti Kentiin niin, että hän tuli ujoudesta tummanpunaiseksi.\n\nHän, kersantti Kent, osaston kylmäverisin mies tarkastaja Kedstyn\njälkeen, kaikkien murtovarkaitten pelkäämä kuulustelija, mies, jolla\noli maine, että hän saattoi horjumattoman tyynenä katsella kasvoista\nkasvoihin kuinka uhkaavaa vaaraa hyvänsä, oli voitettu. Ja voittaja oli\n-- tyttö! Hän oli tehnyt pilaa O'Connorista kun tämä kuvaili tytön\nsilmien vaikutusta Kedstyyn. Mutta jos herkulesmainen esikuntakersantti\nnäkisi mitä nyt oli tapahtunut -- -- Ja nyt ponnahti pelastava,\nhumoristinen tunne esille kuin kumipallo nöyryytyksen syvyydestä ja\nKent naureskeli siihen saakka kunnes hänen kasvonsa jäähtyivät. Kävijä\noli tullut ja mennyt eikä hän tiennyt tästä sen enempää kuin\nalussakaan, lukuunottamatta nimeä.\n\nKent irvisti ja veti syvään henkeään. Miksi ei kukaan tahtonut uskoa\nhäntä? Ystävällisintä mitä tyttö oli hänelle sanonut, suudelmaa\nlukuunottamatta, oli se, että hän oli niin mainio valehtelija. Miksi\ntämä ihmeellinen tyttökin, jota hän ei ikinä ennen ollut nähnyt, kutsui\nhäntä valehtelijaksi, kun hän myönsi tappaneensa John Barkleyn? Hän oli\nkuolemaisillaan, mutta sittenkään ei häntä uskottu. Hän oli kertonut\nkaikki yksityisseikatkin. Hän oli allekirjoittanut kertomuksen. Ja\nkuitenkaan ei uskottu. Se on naurettavaa, kirotun naurettavaa, ajatteli\nKent.\n\nVasta kun nuori Mercer avasi oven ja toi sisään myöhäisen aamiaisen,\nmuisti Kent olleensa nälkäinen herätessään Cardiganin kuulotorvi\nrinnallaan. Nuori, tuorekasvoinen englantilainen, joka oli äsken tullut\nvanhasta maasta, ei voinut salata sitä, että joka kerran astuessaan\ntähän huoneeseen, tunsi ikäänkuin olisi astunut hirsipuun eteen. Ruuan\ntuominen miehelle, joka epäilemättä kuolisi -- ja ellei kuolisi, niin\nhirtettäisiin, vaikutti hänen tunteisiinsa ihmeellisesti ja ajoittain\nhyvin näkyvästi. Tuntui kuin olisi hoitanut elävää ruumista, jos jotain\nsellaista saattoi ajatella. Ja Mercer oli ajatellut sitä. Kent oli\ntottunut tarkastelemaan häntä kuin ilmapuntaria, joka ilmaisi\nCardiganin salaisuudet. Hän ei ollut sanonut sitä Cardiganille, vaan\nsäilytti sen omina tietoinaan.\n\nTänä aamuna olivat Mercerin kasvot Kentin mielestä vähemmän ruusuiset\nja vaaleat silmät entistä vaaleammat. Mercer siroitteli kananmunan\npäälle suolojen asemesta sokeria.\n\nKent nauroi ja pidätti hänen kättään. \"Voitte sokeroida munani kun olen\nkuollut, Mercer\", sanoi hän, \"mutta eläessäni haluan syödä niitä suolan\nkanssa. Tiedättekö, ystäväni, te näytätte hyvin huonolta tänään. Senkö\nvuoksi, että tämä on viimeinen aamiaiseni?\"\n\n\"Toivon, ettei se ole sitä, sir\", vastasi Mercer nopsasti. \"Toivon\nteidän jäävän elämään, sir.\"\n\n\"Kiitos\", vastasi Kent kuivasti. \"Missä on Cardigan?\"\n\n\"Tarkastaja lähetti hakemaan häntä. Onko muna hyvä, sir?\"\n\n\"Mercer, jos olette joskus olleet tarjoilijana, niin unohtakaa Jumalan\ntakia se nyt!\" huudahti Kent. \"Haluan, että puhutte suoraan. Kuinka\nkauan minulla on jälellä?\"\n\nMercer tuli vielä hiukan kalpeammaksi. \"Sitä en tiedä, sir. Tohtori\nCardigan ei ole minulle sanonut sitä. Mutta en luulisi olevan kauan,\nsir. Tohtori oli tänään aivan suunniltaan. Ja isä Layonne saattaa tulla\ntervehtimään teitä millä hetkellä tahansa.\"\n\n\"Kiitoksia\", nyökkäsi Kent ja aloitti tyynesti toisen munan. \"No,\nasiasta toiseen, mitä piditte nuoresta neidistä?\"\n\n\"Repäisevä, ehdottomasti repäisevä!\" huudahti Mercer.\n\n\"Niin, se on sana\", myönsi Kent. \"Repäisevä. Se muistuttaa\nsekatavarakaupasta ostettavaa rihkamaa, mutta sanoo osan asiasta. Ette\nkai sattumalta tiedä missä hän asuu tahi minkävuoksi hän on\nLandingissa?\"\n\nHän tiesi kysyvänsä tyhmästi ja odotti tuskin vastausta, mutta\nhämmästyi kun Mercer vastasi:\n\n\"Kuulin tohtori Cardiganin kysyvän häneltä oliko meillä kunnia odottaa\nuseampia käyntejä; mutta hän vastasi, ettei ollut, koska hän aikoi\nmatkustaa tänäiltana jokea alas. Luulen hänen sanoneen aikovansa mennä\nFort Simpsoniin, sir.\"\n\n\"Hitto vie!\" huudahti Kent läikäyttäen innoissaan hieman kahvia.\n\"Sinnehän esikuntakersantti O'Connorkin matkustaa!\"\n\n\"Kuulin tohtori Cardiganin mainitsevan siitä, mutta nainen ei vastannut\nsiihen mitään. Jollette nykyisessä tilassanne pane pahaksi pientä\npilaa, sir, niin tahtoisin sanoa, että tohtori Cardigan oli hieman\npikiintynyt. Tyttö oli peijakkaan kaunis, sir, ja luulen tohtorin\nsaaneen iskun suoraan sydämeensä.\"\n\n\"Nyt olette oikea ihminen, Mercer. Tyttö _on_ kaunis, vai mitä?\"\n\n\"Kyllä -- hämmästyttävän kaunis, mr Kent\", myönsi Mercer punastuen\npumadalla voideltujen vaaleiden hiustensa juuriin asti. \"En epäröi\nsanoessani, että tällaisessa syrjäisessä paikassa vaikutti hänen\nulkomuotonsa suorastaan musertavasti!\"\n\n\"Niin, olette oikeassa, Mercer\", nyökkäsi Kent. \"Minut hän ainakin\nmusersi. Ja -- kuulkaa nyt, ukkoseni! Tahdotteko tehdä kuolevalle\nmiehelle suurimman palveluksen, mitä hän ikinä on pyytänyt?\"\n\n\"Tekisin sen hyvin mielelläni, sir?\"\n\n\"Hyvä\", sanoi Kent. \"Tahtoisin tietää matkustaako tuo tyttö tänä iltana\njokea alas. Jos elän huomenna, haluatteko tuoda minulle siitä tiedon?\"\n\n\"Teen parhaani, sir?\"\n\n\"Hyvä on. Se on vain kuolevan miehen tyhmä päähänpisto. Mutta tahtoisin\nsen tyydyttää. Ja minä olen tunteellinen -- samoinkuin te. En tahtoisi\nantaa Cardiganin tietää sitä. Sahan takana asuu vanha Movie-niminen\nintiaani. Antakaa hänelle kymmenen dollaria ja sanokaa, että hän saa\nkymmenen lisää, jos onnistuu saamaan asiasta selon, ilmoittaa teille ja\npitää jälkeenpäin suunsa kiinni. Rahat ovat tyynyn alla.\"\n\nKent veti lompakon esille ja pani viisikymmentä dollaria Mercerin\nkäteen.\n\n\"Ostakaa lopulla sikaareita, ukkoseni. En tarvitse enää rahoja ja tämä\npikku tehtävä on kyllä sen arvoinen.\"\n\n\"Kiitoksia, sir. Olette hyvin ystävällinen.\"\n\nKun Mercer oli poistunut rahoineen ja aamiaistarjottimineen, muisteli\nKent monia hänenlaisiaan miehiä. Ja hän tiesi, että näennäisesti\npelkurimaisen pinnan alla oli jonkun verran rohkeutta ja\nuskaliaisuutta, joka tarvitsi vain oikean hetken herätäkseen eloon.\nHerättyään oli se hiipivällä, viekkaalla tavallaan hyvin toimeliasta.\nSe ei kestäisi pyssyn edessä. Mutta pimeässä yössä se hiipisi\npyssynsuun alitse. Ja Kent oli varma, että hänen viisikymmentä\ndollariaan saisivat aikaan toivotun tuloksen -- jos hän eläisi.\n\nHän ei olisi voinut selittää miksi hän välttämättömästi halusi saada\ntämän tiedon. Hänen ja O'Connorin mielipide oli, että he usein olivat\nratsastaneet menestykseen puhtaan sattuman selässä. Aamu oli ollut\nvaihtelevista mielenliikutuksista rikas ja hän nojautui tyynyihin\nkäydäkseen ne vielä kerran läpi ja unohtaakseen, jos mahdollista, sen,\njoka häntä lähimpinä tunteina odotti. Mutta hän ei voinut vapautua\nrinnassa tuntuvasta jyskytyksestä. Tuntui kuin se kiihtyisi. Tuon\ntuostakin täytyi hänen tehdä todellisia ponnistuksia saadakseen\nriittävästi ilmaa keuhkoihin.\n\nHän ajatteli olisiko mitään mahdollisuutta, että tyttö palaisi\ntakaisin. Jos hän olisi tavannut tytön kuusi, tahi kolmekin kuukautta\nsitten, olisi tämä todennäköisesti saanut sellaisen vaikutuksen hänen\nkohtaloonsa, ettei hän milloinkaan olisi saanut puoliverisen kuulaa\nrintaansa. Hän tunnusti sen punastumatta. Salomaa oli häneen nähden\nottanut naisen paikan; se oli vanginnut hänet sieluineen, ruumiineen.\nHän oli uneksinut niinkuin jokainen mies uneksii, mutta todellisuus\neikä unelmat, olivat olleet hänen elämänsä punaisina valtimoniskuina.\nMutta kuitenkin, jospa tyttö olisi tullut ennen -- --\n\n-- _Ja hän oli Pohjolasta!_ Se ajatus hämmästytti Kentiä. Hän ei voinut\nuskoa tytön valehdelleen. Hän luotti lujasti siihen, että jos hän\nhuomenna eläisi, vahvistaisi Mercer hänen luottamuksensa tyttöön. Hän\nei ollut milloinkaan kuullut puhuttavan Hiljaisten miesten laaksosta,\nmutta maa oli suuri ja Fort Simpson Hudson Bay Komppanianasemineen ja\nkymmenkuntine varastopaikkoineen oli kahdentuhannen mailin päässä\ntäältä. Hän ei ollut varma löytyikö tosiaankin sellainen paikka. Hänen\noli helpompi uskoa tytön kodin olevan Fort Providencessa, Fort\nSimpsonissa, Fort Good Hopessa tahi vaikkapa Fort Mac Phersonissa. Hän\nsaattoi hyvin kuvitella Maretten olevan jonkun Pohjolaa hallitsevien\nmahtimiesten tyttäristä. Mutta lähemmin ajatellessaan hylkäsi hän sen\nolettamuksen epätodennäköisenä. Sana \"Fort\" ei viitannut suuriin\nihmisjoukkoihin ja kaikilla Suuren Orjajoen ja Jäämeren välisillä\nasemilla oli tuskin viittäkymmentä valkoista. Tyttö ei voinut olla\nkukaan näistä, sillä silloin olisi hänestä kuultu puhuttavan\nLandingissa.\n\nEikä hän saattanut olla proomunkuljettajan tytärkään, sillä ei voinut\najatella, että proomunkuljettaja tahi turkismetsästäjä lähettäisi\ntyttärensä sivistyskeskuksiin, joissa Marette epäilemättä oli ollut. Se\njuuri kummastutti Kentiä enemmän kuin joku muu. Tyttö ei ollut\nainoastaan kaunis. Hän oli saanut muunkinlaisen koulusivistyksen kuin\nsalomaan lähetyssaarnaajien antaman.\n\nKentin miettiessä näitä asioita, seisoi isä Layonne eteisessä kasvot\nniin kalpeina, ettei edes kuoleman läheisyys olisi voinut niitä\nsellaisiksi tehdä. Hänen vieressään seisoi Cardigan, joka näytti\nvanhentuneen kymmenen vuotta siitä kun aamulla painoi kuulotorven\nKentin rintaa vasten. Ja heidän takanaan seisoivat Kedsty, jonka kasvot\nolivat kuin kiveen hakatut ja nuori Mercer, jonka tuijottavissa\nsilmissä kuvastui kauhu. Cardigan koetti puhua, mutta ei voinut. Kedsty\nkuivasi otsaansa kuten sinä aamuna, jolloin Kent oli tunnustanut. Ja\nkun isä Layonne astui Kentin ovelle, rukoili hän hiljaa itsekseen.\n\n\n\n\nVI LUKU.\n\n\nKent kääntyi kuullessaan käden laskeutuvan ovenrivalle ja näki oven\nhitaasti avautuvan. Hän odotti sitä. Hän oli lukenut nuorta Merceriä\nkuin kirjaa. Mercerin hermostuneisuus ja lisääntyvä paine rinnassa\nolivat valmistaneet häntä. Nyt se pian tapahtuisi ja isä Layonne oli\ntullut. Hän koetti hymyillä tervehtiäkseen ystäväänsä iloisesti ja\npelottomasti. Mutta hymy kuoli pois kun hän näki lähetyssaarnaajan\nseisovan kynnyksellä.\n\nMilloinkaan ennen eivät isä Layonnen kasvot olleet kuvastaneet sitä\nmitä nyt. Lähetyssaarnaaja seisoi epäröiden kynnyksellä ikäänkuin hänet\nratkaisevassa silmänräpäyksessä olisi vallannut suuri pelko. Sitten\nastui isä Layonne tyynesti huoneeseen ja sulki oven.\n\nKent veti syvään henkeään ja koetti nauraa. \"Te herätitte minut\nunelmista\", sanoi hän, \"kauniista unelmista. Olen tänäaamuna kokenut\nerittäin miellyttävän elämyksen, isä.\"\n\n\"Niin, kuulin jotain sellaista, Jimmy\", vastasi pieni lähetyssaarnaaja\nja koettaen hymyillä takaisin.\n\n\"Mercer?\"\n\n\"Niin. Hän sen kertoi. Poika raukka näyttää suorastaan rakastuneen\nnuoreen neitiin.\"\n\n\"Niin minäkin, mon père. Tunnustan sen teille mielelläni, olen\ntavattoman iloinen. Ja jollei Cardigan olisi tuominnut minua\nkuolemaan --\"\n\n\"Jimmy\", keskeytti lähetyssaarnaaja nopeasti ja hieman käheästi,\n\"ettekö ole milloinkaan ajatellut, että tohtori Cardigan on saattanut\nerehtyä?\"\n\nHän oli tarttunut Kentin käsiin. Ote tuli kiinteämmäksi. Se alkoi tehdä\nkipeää. Ja Kent, joka katsoi hänen silmiinsä, tunsi äkkiä aivojensa\nolevan kuin pimeän huoneen, jota salama valaisi. Pisara pisaralta\npakeni veri hänen kasvoiltaan kunnes ne olivat valkeammat kuin isä\nLayonnen.\n\n\"Te... te ette kai tarkoita... että...\"\n\n\"Kyllä, kyllä, poikani, juuri sitä tarkoitan\", vastasi lähetyssaarnaaja\nniin ihmeellisellä äänellä, ettei se tuntunut olevan hänen. \"Sinä et\nkuole, Jimmy. Sinä jäät eloon.\"\n\n\"Eloon!\" Kent vaipui tyynyille. \"_Eloon_!\" Hän läähätti tämän ainoan\nsanan.\n\nHän sulki hetkeksi silmänsä ja hänestä tuntui kuin olisi maailma\npalanut. Hän toisti tuon sanan uudelleen ja uudelleen, mutta vain\nhuulet muodostivat sen, ei ääntäkään kuulunut. Hänen aistinsa,\näärimmäiseen saakka jännittyneinä kohdatakseen kuoleman suurta koetta,\nherpaantuivat hitaasti valtavasta taka-iskusta. Tällä hetkellä hän oli\nmelkein juovuksissa. Hän avasi silmänsä ja ikkunan ulkopuolella, jossa\nmaailma oli ollut, näki hän vain vihreätä sumua. Mutta isä Layonnen\näänen hän kuuli. Se tuntui tulevan sangen kaukaa, mutta oli aivan\nselvä. Se sanoi tohtori Cardiganin erehtyneen. Ja tämän erehdyksen\njohdosta oli Cardigan ikäänkuin mies, jonka sydän on murtunut. Mutta se\noli anteeksiannettava erehdys.\n\nJos olisi ollut X-säteitä! Mutta niitä ei ollut. Ja tohtori Cardigan\noli tehnyt johtopäätöksen, johon kymmenestä hyvästä lääkäristä yhdeksän\nolisi tullut. Se, mitä hän oli luullut aneurismaattiseksi veritulvaksi,\nolikin vain kiihoittuneen sydämen lyöntejä, ja lisääntyvä paine\nrinnassa johtui yöilmasta. Oli kauheata, että sellainen erehdys oli\ntapahtunut, mutta Cardigania ei pitänyt moittia.\n\n_Cardigania ei saanut moittia!_ Nämä sanat saivat Kentin aivoissa\nliikkeelle loppumattoman sarjan pieniä aaltoja. Hän ei saanut moittia\nCardigania! Hän nauroi, nauroi ennenkuin hänen häikäistyt aistinsa\nsaivat tasapainon, ennenkuin ikkunan ulkopuolella oleva maailma jälleen\naikoi saada määrätyn muodon. Vihdoin hän huomasi nauravansa. Hän ei --\nsaanut -- moittia -- Cardigania! Moittia Cardigania siitä, että tämä\npalautti hänelle elämän? Moittia tätä siitä ihanasta varmuudesta, ettei\nhänen tarvinnut kuolla? Moittia häntä...\n\nNyt kirkastui kaikki hänen ympärillään. Hänen aivonsa tulivat kuntoon.\nHän näki jälleen isä Layonnen kalpeat kasvot ja jännityksen hänen\npiirteissään sekä silmissään, joissa yhä oli sama pelko ja kauhu kuin\nhänen seistessään kynnyksellä. Vasta silloin käsittä Kent totuuden.\n\n\"Minä -- minä ymmärrän\", sanoi hän. \"Teidän ja Cardiganin mielestä\nolisi ollut parempi, jos minä olisin kuollut!\"\n\nLähetyssaarnaaja piteli yhä hänen kättään. \"Minä en tiedä, Jimmy, minä\nen tiedä. Asiain näin ollessa tämä on kauheata.\"\n\n\"Mutta ei niin kauheata kuin kuolema\", huudahti Kent. \"Hyvä Jumala, mon\npère, minä tahdon elää! Oh...\" Hän tempasi kätensä irti ja ojensi\nmolemmat käsivartensa kohti avonaista ikkunaa. \"Katsokaa tuonne! Se on\ntaas minun maailmani! _Minun maailmani!_ Haluan päästä sinne takaisin.\nSe on minulle nyt kymmentä kertaa rakkaampi kuin ennen. Miksi moittisin\nCardigania? Mon père -- mon père -- kuulkaa minua! Voin sanoa sen\nteille nyt, sillä nyt on minulla siihen oikeus. _Minä valehtelin_. Minä\nen tappanut John Barkleyta.\"\n\nIsä Layonnen huulilta purkautui omituinen huuto. Se kuului epäselvältä\n-- ei ilohuudolta, vaan tuskallisesti haavoittuneen eläimen huudolta.\n\n\"Jimmy!\"\n\n\"Vannon sen! Taivaan nimessä, mon père. Ettekö usko minua?\"\n\nLähetyssaarnaaja oli noussut. Hänen kasvojensa ja silmiensä ilme oli\nmuuttunut. Näytti siltä kuin ei hän milloinkaan ennen olisi nähnyt\nJames Kentiä. Siinä ilmeessä oli liikutusta, hämmästystä, epäuskoa ja\nuutta lajia kauhua. Sitten vaihtui kasvojen ilme taas ja hän laski\ntoisen kätensä Kentin päälaelle.\n\n\"Jumala antakoon sinulle anteeksi, Jimmy\", sanoi hän. \"Ja Jumala\nauttakoon sinua.\"\n\nYlivuotavan ilon aiheuttamien kuumien valtimonlyöntien sijasta tunsi\nKent nyt isä Layonnen äänen, ilmeen ja silmien vuoksi jäätävää\nkylmyyttä. Tämä ei ollut oikeastaan epäluuloa. Tässä oli jotain vielä\ntoivottomampaa.\n\n\"Te ette usko minua?\" sanoi hän.\n\n\"Uskontoni käskee minua uskomaan, Jimmy\", vastasi isä Layonne\nlempeästi. \"Sinun vuoksesi on minun uskottava. Mutta nyt ei ole kysymys\ninhimillisistä tunteista, poikani. On kysymys laista. Se, mitä sydämeni\npuolestasi tuntee, ei voi olla sinulle miksikään hyödyksi. Sinä\nolet...\"\n\nHän epäröi.\n\nVasta silloin näki Kent kirkkaasti ja täydelleen sen kauhean\ntilanteen, jossa oli. Oli kestänyt kauan ennenkuin hän sen käsitti. Isä\nLayonne näki kuinka hän puri hampaansa yhteen ja puristi kätensä\nnyrkkiin. Kuolema oli poissa. Mutta sen iva, sen julma riemu siitä\nkuulumattomasta kepposesta, jonka se oli hänelle tehnyt, tuntui\nkaikuvan hänen korvissaan helvetillisenä nauruna. Mutta -- hän jäisi\neloon! Se tosiasia jätti taka-alalle kaiken muun. Mitä merkitsi mitä\nkuukauden tahi kuuden viikon kuluttua tapahtuisi; tänään hän ei\nkuolisi. Hän eläisi ja kuulisi Mercerin ilmoituksen. Hän eläisi,\nseisoisi jälleen omilla jaloillaan ja taistelisi elämästä, jonka oli\nheittänyt pois. Taistelunhalu oli hänelle synnynnäistä. Ja nyt oli\nhänellä edessään elämänsä vaarallisin seikkailu. Hän näki sen, hän\ntunsi sen; se oli saanut hänestä otteen. Sen lain edessä, jonka elävä\njäsen hän äsken oli ollut, hän oli nyt murhaaja. Ja ihmisen\ntappamisesta rangaistiin Alberta-piirissä hirttämällä. Ja nyt oli elämä\nannettu hänelle takaisin ainakin kuukaudeksi. Se oli verraton voitto\nja...\n\nÄkkiä pysähtyi hänen sydämensä. Hänen mieleensä oli juolahtanut uusi\najatus. Marette Radisson oli tiennyt, ettei hän kuolisi. Tyttö oli\nviitannut siihen, mutta hän oli ollut liian tyhmä käsittääkseen sitä.\nTyttö ei ollut tuntenut myötätuntoa, oli nauranut, laskenut melkein\nleikkiä yksinkertaisesti siitä syystä, että tiesi hänen jäävän eloon.\n\nHän kääntyi äkkiä isä Layonneen.\n\n\"Heidän on uskottava minua!\" huudahti hän. \"Pakoitan heidät uskomaan!\nMon père, _minä valehtelin!_ Valehtelin pelastaakseni Sandy Mac\nFriggerin ja kerron heille minkävuoksi. Jollei tohtori Cardigan ole\njälleen erehtynyt, tahdon, että kaikki tulevat tänne. Tahdotteko\nhuolehtia siitä?\"\n\n\"Tarkastaja Kedsty odottaa tuolla ulkona\", sanoi isä Layonne tyynesti,\n\"mutta minä en sinuna kiirehtisi, Jimmy. Minä odottaisin. Minä\nmiettisin -- miettisin tarkoin.\"\n\n\"Te tarkoitatte, että minä tuumisin jutun, joka olisi uskottava, mon\npère? Minulla on se jo. Ja kuitenkin...\" Hän hymyili katkerasti. \"Minä\ntein sangen hyvän tunnustuksen, vai mitä, isä?\"\n\n\"Kyllä, Jimmy se oli hyvin vakuuttava. Se sopi kaikkiin yksityiskohtiin\nniin erinomaisesti ja yksityiskohdat taas siihen tosiasiaan, että sinä\nolit ollut aikaisemmin illalla John Barkleyn luona ja että juuri sinä\nlöysit hänet muutamia tunteja myöhemmin kuolleena...\"\n\n\"Niin, se kaikki todistaa voimakkaasti minua vastaan\", myönsi Kent.\n\"Näyttää melkein siltä kuin olisin pakoitettu pysymään siinä.\"\n\nHuolimatta tavattomasta jännityksestä rohkaisi se, että hänen ystävänsä\nsai takaisin entisen huumorinsa, suuresti isä Layonnea. Hänen\nrakkautensa oli uskollista. Hän saattoi surra James Kentin puolesta,\nhän saattoi rukoilla tämän edestä, hän saattoi uskoa tämän syylliseksi\nja säilyttää kuitenkin tätä kohtaan kiintymyksensä, joka oli juurtunut\nniin syvälle hänen sydämeensä, etteivät ulkonaiset olosuhteet tahi\nkohtalon vaihtelut voineet sitä hävittää. Hänen hymynsä oli yhtä\niloinen kuin ennenkin hänen sanoessaan:\n\n\"Taistelu elämän puolesta on oikeus, jonka Jumala on antanut jokaiselle\nihmiselle, Jimmy. Olin tänne tullessani peloissani. Luulin, että olisi\nollut parempi, jos sinä olisit kuollut. Mutta nyt näen erehtyneeni.\nTaistelu tulee kovaksi. Jos voitat, niin minä iloitsen. Jos häviät,\nniin tiedän sinun häviävän miehekkäästi. Olet ehkä oikeassa. Kenties on\nparasta tavata tarkastaja Kedstyä ennenkuin olet ehtinyt miettiä. Sillä\nasianhaaralla saattaa olla jonkunlainen psykologinen todistusvoima.\nSanonko hänelle, että sinä olet valmis ottamaan hänet vastaan?\"\n\nKent nyökkäsi. \"Kyllä. Nyt.\"\n\nIsä Layonne meni ovelle ja pysähtyi siinä viimeisen kerran ikäänkuin\nolisi tahtonut antaa Kentille vielä hetken ajatusaikaa. Sitten meni hän\nulos.\n\nKent odotti kärsimättömästi. Hänen käteensä, joka hapuili\nvuodevaatteita, sattui nenäliina, jolla hän tavallisesti kuivasi\nhuuliaan ja hänen mieleensä juolahti, että siitä oli kauan aikaa kun\nhän oli nähnyt siinä verta. Nyt, kun hän tiesi, ettei kipu rinnassa\nennustanut kuolemaa, tuntui se hänestä vähemmän epämiellyttävältä.\nHänestä tuntui, että hän olisi voinut nousta seisomaan ja ottaa vieraat\nvastaan sillä tavoin. Jokainen hermo hänen ruumiissaan janosi toimintaa\nja ne minuutit, jotka seurasivat lähetyssaarnaajan mentyä ulos,\nnäyttivät loppumattomilta. Kului neljännestunti ennenkuin hän jälleen\nkuuli askeleita ja äänestä hän päätti, ettei Kedsty tullut yksin.\nArvatenkin tuli isä Layonne hänen mukanaan. Kenties myöskin Cardigan.\n\nSeuraavien hetkien tapahtumat tulivat hänelle epämiellyttävänä\nyllätyksenä. Ensiksi tuli lähetyssaarnaaja ja sitten tarkastaja Kedsty.\nKent silmäsi osastonkomentajan kasvoihin. Tulija oli tuskin häntä\ntuntevinaan. Vain pään taivutus, melkein liian merkityksetön\ntervehdykseksi, vastasi Kentin kunniantekoon. Milloinkaan eivät Kedstyn\nkasvot olleet muistuttaneet enemmän säälimättömiä sfinxin kasvoja.\nMutta vastoin Kentin odotusta astui sisään vielä koko joukko muuta\nväkeä. Aivan Kedstyn takana seisoi tuomari Daugel ja hänen takanaan\nnäkyivät konstaapelit Pelly ja Brant, jäykkinä ja suorina. Viimeisenä\ntuli Cardigan, kalpeana ja levottomana. Hänen seurassaan oli\nkonekirjoittajatar. Tuskin he olivat saapuneet ennenkuin konstaapeli\nPelly luki rikoslain säätämän muodollisen julistuksen, jolla Kent\nlaillisesti vangittiin.\n\nTätä hän ei ollut odottanut. Tietysti hän tiesi lain kulkevan kulkuaan,\nmutta hän ei ollut varustautunut näin verenjanoiseen nopeuteen. Hän oli\nluullut sitä ennen saavansa puhutella Kedstyä kahdenkesken. Ja\nkuitenkin -- oli vain noudatettu lakia. Hän käsitti sen kun hänen\nkatseensa siirtyi Kedstyn kivikovilta kasvoilta vanhojen ystäviensä,\nkonstaapelien Pellyn ja Brantin liikkumattomille kasvoille. Jos täällä\noli myötätuntoa, niin se oli hyvin peitetty lukuunottamatta isä\nLayonnea ja Cardigania. Ja Kent, joka muutamia hetkiä sitten oli ollut\nniin hehkuvan toivehikas, tunsi sydämensä tulevan raskaaksi\nodottaessaan sitä silmänräpäystä, jolloin saisi aloittaa taistelun\nvoittaakseen takaisin elämänsä ja vapautensa, jotka hän oli menettänyt.\n\n\n\n\nVII LUKU.\n\n\nKauan aikaa senjälkeen kun ovi Kentin huoneeseen oli lainvartijoiden\njälkeen sulkeutunut, seisoi nuori Mercer eteisessä ja mietti oliko\nhänen hetkensä jo tullut vai ei. Vihdoin päätti hän sen tulleeksi ja\nlähti, taskussaan viisikymmentä dollaria, vanhan intiaanin, Movien,\nmajalle. Tunnin kuluttua hän palasi, parahiksi ehtiäkseen näkemään\nKentin oven jälleen avautuvan. Ensiksi tulivat Cardigan ja isä Layonne,\nsenjälkeen vaalea konekirjoittajatar ja tuomari. Viimeisinä kulkivat\nPelly ja Brant. Senjälkeen sulkeutui ovi.\n\nSisällä istui, kestämänsä koetuksen jälkeen hiessä kylpien Kent nojaten\ntyynyihinsä. Hänen leimuavat silmänsä olivat suunnatut Kedstyyn.\n\n\"Olen pyytänyt kahdenkeskistä keskustelua kanssanne, Kedsty, koska\nhaluan puhella kanssanne niinkuin miehen enkä niinkuin esimiehen\nkanssa. Minä käsitän, etten enää kuulu osastoon. Koska asianlaita on\nniin, en ole velvollinen osoittamaan teille enempää kunnioitusta kuin\nmille miehelle tahansa. Ja olen iloissani, että minulla on oikeus\nkutsua teitä kirotuksi roistoksi.\"\n\nKedstyn kasvot hehkuivat ja hänen puristaessaan hitaasti käsiään\nnyrkkiin, tulivat ne vielä punaisemmiksi. Ennenkuin hän ehti vastata,\njatkoi Kent:\n\n\"Te ette ole osoittaneet minulle sitä kohteliaisuutta tahi osanottoa,\njota olette osoittaneet raaimmallekin rikokselliselle, joka on teidän\neteenne tuotu. Te saitte jok'ikisen tässä huoneessa olevan miehen\nhämmästymään, sillä he ovat kaikki olleet ystäviäni, vaikk'eivät enää\nsitä ole. Sanat eivät sitä tehneet -- vaan _tapa_, jolla te ne\nlausuitte. Milloin tahansa he osoittautuivat halukkaiksi uskomaan\nminua, löitte te heidät maahan -- ette rehellisesti ja suoraan, vaan\nkierosti. Ettekä te kuitenkaan usko minun tappaneen John Barkleyta, sen\ntiedän. Sinä päivänä, jolloin tein tuon tyhmän tunnustuksen, te\nkutsuitte minua valehtelijaksi ja te uskotte vieläkin minun silloin\nvalehdelleen. Ja minä odotin siksi kunnes me jäämme kahden tehdäkseni\nteille muutamia kysymyksiä, sillä minulla on vielä hieman kunniaa\njälellä, jota teillä ei ole. Mitä peliä te pelaatte? Mistä tämä muutos\njohtuu? Johtuuko...\"\n\nHänen oikea kätensä puristui nyrkkiin kovana kuin kivi ja hän kumartui\nlähemmäksi Kedstyä.\n\n\"Johtuuko se tuosta tytöstä, jonka olette piiloittaneet huvilaanne,\nKedsty?\"\n\nTälläkään hetkellä, kun koko hänen halunsa oli suunnattu armoniskun\nantamiseen edessään olevalle miehelle, ei hän voinut olla ihailematta\ntämän kallionlujaa luonnetta. Hän ei ollut ikinä kuullut, että kukaan\nmuu olisi kutsunut Kedstyä kunniattomaksi roistoksi. Ja kuitenkin oli\ntarkastaja yhtä tyyni kuin ennenkin, paitsi että puna hänen kasvoillaan\nsyveni. Kun hän puhui, oli hänen äänensä niin tyyni ja hillitty, että\nKent tuijotti häneen hämmästyneenä.\n\n\"Minä en moiti teitä, Kent\", sanoi hän, \"senvuoksi, että te kutsutte\nminua roistoksi tahi joksikin muuksi. Otaksun, että tekisin teidän\nsijassanne samoin. Meidän entisten suhteittemme vuoksi teistä näyttää\nuskomattomalta, etten tee kaikkea mitä voin pelastaakseni teidät. Sen\nminä tekisinkin, jos pitäisin teitä syyttömänä. Mutta sitä minä en tee.\nLuulen teitä syylliseksi. En näe todistusketjussa yhtään aukkoa. Ja\nvaikka minä voisinkin tehdä jotain todistaakseni syyttömyytenne John\nBarkleyn murhaan...\"\n\nHän vaikeni ja kierteli harmaita viiksiään kääntyen samalla ikkunaan\npäin. \"Vaikka tekisinkin sen\", jatkoi hän, \"niin saisitte te kuitenkin\nkaksikymmentä vuotta vankeutta väärästä todistuksesta, kaikkein\npahimman laatuisesta väärästä todistuksesta, sillä te luulitte sitä\nantaessanne olevanne kuolinvuoteella. Te _olette_ syyllinen, Kent --\njoko toiseen tahi toiseen. Minä en pelaa mitään peliä. Mitä tyttöön\ntulee -- niin ei minun huvilassani ole minkäänlaista tyttöä.\"\n\nHän kääntyi ovelle eikä Kent koettanut häntä pidättää. Sanat\ntunkeutuivat hänen huulilleen, mutta kuolivat ennenkuin ehtivät niiden\nyli ja kauan aikaa Kedstyn lähdön jälkeen istui hän tuijottamassa\nviheriäiseen metsään eikä nähnyt mitään. Tarkastaja Kedsty oli tyynesti\nja säälimättömästi lausunut sanat, jotka saivat kaikki hänen toiveensa\nluhistumaan tyhjiin. Sillä vaikka hän välttäisikin pyövelin, niin olisi\nhän kuitenkin rikollinen -- kenties suurempi rikollinen kuin murhaaja.\nJos hän saattaisi todistaa, ettei ollut tappanut John Barkleyta,\nvahvistaisi hän tällä todistuksella samalla sen, että oli\nkuolinvuoteellaan tehnyt väärän valan. Siitä saisi hän istua ehkä\nkaksikymmentä vuotta Edmontonin vankilassa. Vähin, mitä saattoi\nodottaa, oli kymmenen vuotta. Kymmenen, ehkä kaksikymmentä vuotta\nvankilassa -- tahi hirsipuu!\n\nHänen otsalleen kohosi kylmä hiki. Hän ei enää kironnut Kedstyä; viha\noli kadonnut. Kedsty oli koko ajan nähnyt sen, jota hän, tyhmeliini, ei\nitse ollut huomannut. Mitä lieneekään tarkastaja syvimmässä sydämessään\najatellut, niin haa ei voinut menetellä muuten kuin teki. Hän,\nJames Kent, joka vihasi valhetta enemmän kuin mitään muuta, oli\n\"kin-as-kizew\" -- mustin kaikista valehtelijoista, mies, joka oli\nvalehdellut kuolinhetkellään.\n\nTietoisuus siitä melkein musersi hänet. Tuntui kuin olisi ikkuna avattu\nensi kerran ja hänen annettu katsoa mitä Kedsty näki. Mutta sitä mukaa\nkuin minuutit kuluivat, heräsi taisteluhalu jälleen. Hän ei kuulunut\nniihin, jotka antautuivat niin helposti. Henkilökohtainen vaara oli\naina saanut hereille hänen sisimmät voimansa ja tätä suuremmassa\nvaarassa ei hän ollut milloinkaan ollut. Tässä ei saanut kiirehtiä eikä\ntoimia hetkellisten vaistojen mukaan. Kymmenen vuotta oli hän ollut\nihmismetsästäjänä ja ihmismetsästyksen psykologia oli hänen vahva\npuolensa. Nyt ei hän ollut enää metsästäjä, vaan metsästettävä. Hänen\ntietonsa metsistä, hänen viekkautensa ja kaikki ne kujeet, jotka hän\noli oppinut ajaessaan rikollisia takaa, eivät hyödyttäisi häntä yhtään,\nkun hän kerran olisi joutunut tuomiosalin ovien sisäpuolelle.\n\nAvonainen ikkuna oli hänen ensimmäinen ajatuksensa. Seikkailut olivat\nmuodostaneet hänen elämänsä. Ja tuolla ulkona, vihreiden metsien\ntakana, jotka nousivat ja laskivat kuin aallot, odotti kaikista suurin\nseikkailu. Jos hän olisi rakastetuissa metsissään, jotka ulottuivat\npuolen maanosan yli, kuolisi hän mielellään, jos maailma kykenisi hänet\nvoittamaan.\n\nHänen silmissään leimusi liekki -- ja kuoli sitten hitaasti. Kun kaikki\nkävi ympäri, niin avonainen ikkuna oli vain ilvehtivä näky. Hän kiipesi\nvuoteesta ja koetti seisoa. Päätä huimasi. Hän arveli, ettei pystyisi\nkulkemaan sataakaan askelta, jos ryömisi ulos ikkunasta. Hän kulki\nepävarmoin askelin edestakaisin huoneessa; tämä oli ensimmäinen kerta\nkun hän seisoi jaloillaan saatuaan puoliverisen ampuman kuulan\nrintaansa. Hän pettäisi Cardiganin. Hän pettäisi Kedstyn. Kun voimat\npalaisivat, ei hän näyttäisi sitä. Hän näyttelisi loppuun saakka\nsairasta ja sitten jonakin yönä käyttäisi hyväkseen avonaista ikkunaa.\n\nAjatus viehätti häntä tavattomasti. Ensimmäisen kerran ymmärsi hän\ntaivaita hipovan eron takaa-ajajan ja takaa-ajetun välillä, sen miehen,\njoka pelasi yksin elämästä ja kuolemasta ja sen miehen, joka pelasi\ntyynesti takanaan koko lain mahti. Takaa-ajo oli jännittävää. Mutta\ntakaa-ajettuna oleminen oli vielä jännittävämpää.\n\nHän meni ikkunan luo ja katsoi ulos. Ei kukaan koko Pohjolassa tuntenut\nuseampia piilopaikkoja kuin hän -- tutkimattomia, kartalle\nmerkitsemättömiä laaksoja; suuria, salaperäisiä alueita terra\nincognitalla, jossa aurinko nousi ja laski kysymättä lain lupaa. Jos\nhän vain olisi näiden ikkunoiden ulkopuolella ja jaksaisi kulkea\neteenpäin, niin saisi laki kernaasti etsiä häntä satoja vuosia\npääsemättä sen lähemmäksi.\n\nNäitä ajatuksia ei synnyttänyt tyhmänrohkeus, pelko tahi kiihoittuneet\ntunteet. Hän punnitsi niitä niiden syntyessä. Hän seuraisi Jäämereen\nlaskevaa jokea. Ja hän etsisi Marette Radissonin! Niin, vaikkapa tyttö\nasuisi Fort Simpsonin parakeissa, niin hän löytäisi tämän. Ja sitten?\nSe kysymys tunki syrjään kaikki muut hänen sielussaan risteilevät\nkysymykset. Siihen oli monta vastausta.\n\nHän ymmärsi, että hänen suunnitelmilleen oli vaarallista, jos hänet\ntavattaisiin kävelemässä ja hän meni jälleen vuoteeseen. Mutta kun\ntohtori Cardigan puoli tuntia myöhemmin astui sisään, oli hänen\nkasvoillaan vielä innon ja mielenliikutuksen puna.\n\nSeuraavien minuuttien aikana kevensi hän Cardiganin mieltä. Mitä\nenemmän hän ajatteli tapahtunutta erehdystä, sitä iloisempi hän siitä\noli, sanoi hän lääkärille. Hän myönsi, että ensimmäisinä minuutteina\noli tieto eloonjäämisestä kauhistuttanut häntä. Mutta nyt katsoi hän\nasiaa toisin. Heti tultuaan kyllin vahvaksi alkaisi hän kerätä\ntodisteita alibistaan ja hän tiesi varmasti voivansa näyttää toteen\nsyyttömyytensä John Barkleyn murhaan.\n\nHän otaksui saavansa kymmenen vuotta vankeutta. Mutta sekin oli parempi\nkuin haudassa-olo. Hän tarttui Cardiganin käteen, kiitti saamastaan\nhoidosta ja sanoi Cardiganin pelastaneen hänet kuolemasta. Mitä\nkauemmin hän puhui, sitä nuoremmalta näytti Cardigan.\n\n\"Luulin sinun suhtautuvan asiaan toisella tavoin, Kent\", sanoi hän\nsyvään huoaten. \"Hyvä Jumala, kun minä huomasin erehtyneeni, niin --\"\n\n\"Niin sinä luulit luovuttaneesi minut suoraan hirsipuuhun\", hymyili\nKent. \"On totta, vanha veikko, etten olisi tehnyt tuota tunnustusta,\njos en lähinnä kaikkivaltiasta Jumalaa olisi luottanut sinuun, kun oli\nkyseessä saada selko elääkö tahi kuoleeko mies. Mutta kaikki me olemme\nerehtyväisiä, minä itse myös. Sinun ei tarvitse pyytää anteeksi. Pyydän\nsinua vain silloin tällöin lähettämään minulle muutamia sikaareita kun\nolen Edmontonin vankilassa tahi vielä mieluummin tulemaan jonkun kerran\nluokseni ja kertomaan uutisia joesta. Mutta pelkään sinun saavan\nminusta vielä täällä ollessani paljon huolta. Tunnen tänään itseni niin\nkummallisen huonovointiseksi. Puuttuisi vain sitä, että tulisi joku\nuusi käänne ja vetäisi meitä kaikkia nenästä!\"\n\nHän saattoi nähdä sanojensa vaikutuksen Cardiganiin. Jälleen vahvistui\nhänen luottamuksensa omaan psykologiseen tarkkanäköisyyteensä.\nCardigan, jonka juuri se mies, jolta hän odotti tuomiota, oli\näkkiarvaamatta vetänyt ylös epätoivon kuilusta, tuli tästä hetkestä\nalkaen kuulumattoman avuliaaksi ja myötätuntoiseksi. Kun hän vihdoin\npoistui, riemuitsi Kent itsekseen. Cardigan oli sanonut, että kestäisi\nmelkoisen ajan ennenkuin hän saattaisi jälleen seisoa.\n\nMerceriä ei hän enää tänäpäivänä tavannut. Cardigan itse toi hänelle\npäivällisen ja huolehti hänestä ennen maatapanoa. Kent pyysi, ettei\nhäntä tänäiltana enää häirittäisi, sillä hän tunsi itsensä uniseksi.\nOven ulkopuolella oli nyt vahti.\n\nCardigan pudisti päätään kun Kent mainitsi siitä. Kedsty oli tolvana\nryhtyessään sellaisiin tyhmiin varovaisuustoimenpiteisiin. Mutta vahti\nsaisi kumikengät ja määräyksen olla aivan hiljaa, ettei häiritsisi\nKentiä. Tämä kiitti -- ja irvisti ihastuneena lääkärin mentyä pois.\n\nHän odotti kunnes kello oli tullut kymmenen ja alkoi harjoitukset,\njotka oli itselleen määrännyt. Äänettömästi liukui hän vuoteesta. Nyt\nei seisomaan noustessa tuntunut mitään huimausta. Hänen päänsä oli\naivan selvä. Hän alkoi hengittää yhä syvempään ja syvempään sekä\npullisti rintaansa.\n\nVastoin odotusta ei hän tuntenut mitään kipua. Hän olisi voinut huutaa\nilosta. Hän ojensi ensiksi ylös toisen käsivartensa, sitten toisen ja\nkumartui eteenpäin kunnes sormenpäät koskettivat lattiaa. Hän taivutti\npolviaan, taivuttautui ensin toiselle, sitten toiselle puolen ja\nhämmästyi ruumiinsa voimaa sekä kimmoisuutta. Hän kulki kaksikymmentä\nkertaa huoneen toisesta päästä toiseen ennenkuin paneutui jälleen\nvuoteeseen.\n\nHän oli vielä valveilla kun ikkunan läpi kuului lähestyvien askelten\näänet ja puheensorina. Silmänräpäystä myöhemmin koputettiin jollekin\novelle ja senjälkeen huudettiin matalalla äänellä tohtori Cardigania.\nKent vetäytyi varovasti lähemmäksi ikkunaa. Kuu oli ylhäällä ja hän\nnäki ihmisten lähestyvän hitaasti ikäänkuin kantaen jotain taakkaa.\nSitten avautui ovi, kuului toisia ääniä ja hetken kuluttua oli kaikki\njälleen hiljaista. Hän paneutui uudelleen vuoteelle ihmetellen kuka\nuusi potilas mahtoi olla.\n\nOli myöhä ennenkuin hän vaipui uneen ja hän nukkui kauan heräten vasta\nkun Mercer astui sisään. Hän tuli hiljaa ja sulki oven hiljaa, mutta\nKent kuuli kuitenkin. Samassa silmänräpäyksessä hän istuutui. Hän\ntiesi, että Mercerillä oli jotain kerrottavaa ja näki myöskin ettei se\nollut mitään tavallista. Mercer oli silminnähtävästi liikutettu.\n\n\"Suokaa anteeksi, että herätän teidät\", sanoi hän kumartuen Kentin\npuoleen ikäänkuin olisi pelännyt vahdin kuulevan. \"Mutta arvelin olevan\nparasta, että saatte tietää kuinka intiaanin kävi.\"\n\n\"Intiaanin?\"\n\n\"Niin, sir -- Movien, sir. Olen sangen liikutettu, mr Kent. Hän sanoi\nminulle eilen illalla saaneensa selon aluksesta, jolla tytön piti\nmatkustaa. Hän sanoi aluksen olevan piilossa Kims Bayoussa.\"\n\n\"Kims Bayoussa! Se on hyvä piilopaikka, Mercer.\"\n\n\"Erittäin hyvä piilopaikka, sir. Heti pimeän tultua meni Movie takaisin\nvartiopaikalleen. En oikein tiedä mitä hänelle siellä tapahtui, sir.\nMutta suunnilleen puolen yön aikaan horjui hän Crownin tuvalle verta\nvuotaen ja poissa suunniltaan. He toivat hänet tänne ja olen valvonut\nsuurimman osan yötä hänen luonaan. Hän sanoo tytön menneen alukseen ja\naluksen purjehtineen jokea alas. Siinä kaikki mitä sain tietää, sir.\nKaiken muun mutisi hän kielellä, jota en ymmärrä. Cardigan sanoo sen\nolevan creekieltä ja ukon luulevan, että pirut heittäytyivät nuijineen\nhänen kimppuunsa Kims Bayoun luona. Ne ovat tietysti olleet ihmisiä.\nMinä en usko Movien piruihin, sir.\"\n\n\"Ei, en minäkään\", sanoi Kent, jonka veri lauloi suonissa ihmeellistä\nlaulua. \"Se merkitsee vain sitä, että joku, joka myöskin vartioi noita\njälkiä, oli viekkaampi kuin vanha Movie.\"\n\nKummallisen varovaisin ilmein katsoi Mercer ovelle. Sitten kumartui hän\nvielä lähemmäksi Kentiä.\n\n\"Kun hän mutisi sillä tavoin ja minä olin hänen kanssaan kahden,\ntoisteli hän erästä nimeä, sir, ainakin puoli tusinaa kertaa -- ja se\noli -- Kedsty.\"\n\nKentin sormet puristuivat kovasti nuoren englantilaisen käden\nympärille. \"Kuulitteko _niin_, Mercer?\"\n\n\"Olen varma, etten erehtynyt. Hän sanoi sen niin monta kertaa.\"\n\nKent vaipui takaisin tyynyille. Hän ymmärsi, että Mercer, vaikka\nkoettikin näyttää tyyneltä, oli hyvin peloissaan tapahtuman vuoksi.\n\n\"Ette saa antaa kenenkään aavistaa tätä, Mercer\", sanoi hän. \"Jos Movie\nsattuisi olemaan pahasti vahingoittunut -- jos hän esimerkiksi kuolisi\nja ihmiset saisivat tietää, että te ja minä...\"\n\nHän tiesi sanoneensa kylliksi antaakseen painoa sanoilleen. Hän ei edes\nkatsonut Merceriin.\n\n\"Pitäkää silmällä häntä, ukkoseni, ja antakaa minulle tieto kaikesta\nmitä tapahtuu. Ottakaa enemmän selvää Kedstystä, jos voitte. Sanon\nteille kuinka teidän on meneteltävä. Asia on hieman arkaluontoinen --\nteidän suhteenne, ymmärrättehän. Ja\", hän hymyili Mercerille, \"olen\ntänään tavattoman nälissäni. Voitteko hankkia minulle yhden munan \nlisää? Kolme kahden asemesta ja pari palaa käristettyä leipää lisäksi.\nÄlkääkä puhuko kenellekään, että minun ruokahaluni paranee. Se on\nparasta meille molemmille, erittäinkin, jos Movie kuolee. Oletteko\nselvillä, ukkoseni?\"\n\n\"Kyllä -- minä luulen ymmärtäväni\", sanoi Mercer, joka kalpeni\nnähdessään Kentin huulien julman hymyn. \"Teen niinkuin käskette, sir.\"\n\nHänen poistuttuaan tiesi Kent arvostelleensa häntä oikein. Hän saattoi\ntehdä viidestäkymmenestä dollarista paljon palveluksia -- salaa.\nNäkyvän vaaran edessä hän oli pelkuri ja Kent tiesi minkä arvoinen\nsiihen lajiin kuuluva mies määrätyissä olosuhteissa olisi. Tästä\nhetkestä alkaen olisi Mercer korvaamattomana apuna pelastussuunnitelmia\ntäytäntöön pantaessa.\n\n\n\n\nVIII LUKU.\n\n\nTänä aamuna söi Kent aamiaisen, joka olisi hämmästyttänyt tohtori\nCardigania ja saanut Kedstyn ryhtymään vielä ankarimpiin\nvarovaisuustoimenpiteisiin, jos he olisivat sen tienneet.\nRuokaillessaan koetteli hän lujittaa Mercerin ja itsensä välillä olevaa\nsidettä. Hän oli olevinaan hyvin levoton Movien tilan vuoksi, vaikka\ntiesi, ettei tämä voinut olla vakavammin vahingoittunut, koska Mercer\noli sanonut, ettei mitään pelkoa ollut. Mutta jos intiaani kuolisi, oli\nhän sanonut Mercerille, niin heidän laitansa olisi hullusti, jos tulisi\nilmi mikä osa heillä oli jutussa.\n\nHänelle itselleen se ei paljon merkinnyt, koska hän jo oli\nmahdollisimman pahassa pulassa. Mutta hän ei mielellään halunnut\nystävän joutuvan hänen vuokseen vaikeuksiin. Se vaikutti Merceriin. Hän\nnäki itsensä osallisena mahdolliseen murhajuttuun ja se kauhistutti\nhäntä. Kuten tavallisesti mittasi Mercer Kentin ruumiinlämmön. Se oli\naivan normaali, mutta Kentin oli helppo houkutella Mercer merkitsemään\nse yhtä astetta korkeammaksi.\n\n\"On parasta, jos he luulevat minun vielä olevan verrattain sairaan\",\nvakuutti hän Mercerille. \"Silloin he eivät epäile meidän välillämme\nolevan mitään.\"\n\nMercer yhtyi niin täydellisesti tähän mielipiteeseen, että tarjoutui\nlisäämään vielä puoli astetta.\n\nSe oli ihana päivä Kentille. Hän tunsi voimiensa kasvavan tunti\ntunnilta. Mutta koko päivänä ei hän uskaltanut nousta vuoteesta peläten\njonkun näkevän. Cardigan kävi hänen luonaan kaksi kertaa eikä ollenkaan\nosoittanut epäilevänsä Mercerin lämpömääräilmoituksia. Kuume esti yhä\npotilasta voimistumasta. Täytyi olla joku sisäinen pieni vamma, sanoi\ntohtori, mutta se kyllä katoaisi pian. Muuten ei Kentin jaloilleen\nnousemista vastaan näyttänyt olevan mitään estettä. Hän hymyili\nanteeksipyytävästi.\n\n\"Se kuuluu kummalliselta\", sanoi hän, \"kun vasta vähän aikaa sitten\nsanoin sinun kuolevan.\"\n\nKymmenen jälkeen illalla suoritti Kent neljä kertaa kaikki\nharjoituksensa. Hän ihmetteli vielä enemmän kuin viime yönä sitä\nnopeutta, jolla hänen voimansa palasivat.\n\nKolme seuraavaa vuorokautta hän säilytti salaisuutensa ja hänen\nvoimansa lisääntyivät. Tohtori Cardigan pistäytyi tuon tuostakin häntä\nkatsomassa ja isä Layonne kävi hänen luonaan säännöllisesti joka\niltapäivä. Useimmiten kuitenkin kävi Mercer. Kolmantena päivänä sattui\nkaksi mielenkiintoista tapahtumaa. Cardigan lähti neljän päivän\nmatkalle erääseen siirtolaan -- ja Movie virkosi äkkiä kuumehoureistaan\nsaaden takaisin terveen ymmärryksensä. Ensinmainittu tieto tuotti\nKentille iloa. Cardiganin poissaollessa ei ollut suurta vaaraa, että\njoku huomaisi sen, ettei hän enää ollutkaan sairas. Mutta se, joka oli\nylionnellinen Movien tointumisesta, oli Mercer. Hän oli ihastuksesta\nsuunniltaan. Hän teki Kentille tiettäväksi, ettei enää ollut peloissaan\nja siitä asti kun Moviella ei ollut enää mitään vaaraa, tuli hänen\nkäytöksensä sellaiseksi, että Kent useammin kuin kerran olisi\nmielihyvin potkaissut hänet huoneesta ulos. Mercer oli myöskin alkanut\nosoittaa tuntevansa arvonsa kun hän nyt oli tohtori Cardiganin tilalla.\nKent näki tämän uuden vaaran ja alkoi mielistellä miestä. Hän vakuutti,\nettä oli suorastaan mieltäkuohuttavaa, ettei Cardigan ollut tehnyt\nhäntä yhtiötoverikseen, vaikka hän olisi sen niin hyvin ansainnut. Hän,\nKent, puhuisi asiasta isä Layonnen kanssa ja tämä valmistaisi muiden\nLandingissa asuvien vaikutusvaltaisten miesten mielialaa. Kaksi päivää\nleikki hän Mercerin kanssa kuin kalastaja kalan kanssa. Hän koetti\nsaada tämän välityksellä Movielta tietoja Kedstystä. Mutta vanha\nintiaani vaikeni itsepintaisesti.\n\n\"Hän alkoi pelätä kun sanoin hänen puhuneen tarkastajasta\", kertoi\nMercer. \"Hän kielsi kaiken. Hän pudisti päätään: ei, ei, ei. Hän ei\nollut nähnyt Kedstyä. Hän ei tiennyt tästä mitään. Minä en pääse\nhänestä selville, Kent.\"\n\nMercer oli heittänyt pois sanan \"sir\" sekä kaikki palvelijatapansa. Hän\nauttoi omistajan ilmein Kentiä polttamaan sikaareita ja kutsui häntä\nloukkaavan tuttavallisesti \"Kentiksi.\" Tarkastajaa kutsui hän\n\"Kedstyksi\" ja isä Layonnea \"pieneksi papiksi.\" Hän kasvoi päivä\npäivältä ja Kent tiesi, että jokainen tunti lisäsi hänen vaaraansa.\n\nHän arveli Mercerin juoruavan. Useita kertoja päivässä kuuli hän tämän\npuhuvan vartijan kanssa ja sangen useasti meni hän pientä bambukeppiä\nheilutellen Landingiin. Hän alkoi lausua mielipiteitään ja ilmoittaa\nuutisia Kentille hyvin alentuvaiseen tapaan. Neljäntenä päivänä tuli\ntieto, ettei tohtori Cardigan palaisi vielä yhteen vuorokauteen ja\npunastumatta sanoi itsetyytyväinen Mercer, että tohtori kotiin tultuaan\nhuomaisi suuria muutoksia. Hän lausui m.m.\n\n\"Kedsty on suorastaan ihastunut minuun, Kent. Hän on itse asiassa rehti\nmies kun osaa ottaa hänet oikealta kannalta. Hän pyysi minua\npistäytymään sisään iltapäivällä ja me poltimme yhdessä sikaarin. Kun\nkerroin hänelle, että olin eilen illalla katsonut ikkunastanne sisään\nja nähnyt teidän suorittavan kokonaisen voimistelusarjan, hypähti hän\nylös ikäänkuin häntä olisi pistetty neulalla. 'Mitä, minä luulin hänen\nolevan sairaan, _pahasti_ sairaan', sanoi hän. Ja silloin annoin minä\nhänen ymmärtää, että oli parempiakin tapoja kuin Cardiganin kun oli\nkyseessä miehen terveeksi tekeminen. 'Antakaa niille paljon ruokaa ja\nantakaa niiden elää normaalisti' sanoin minä. 'Katsokaa Kentiä', sanoin\nminä. 'Hän on syönyt viikon ajan kuin karhu ja kykenisi nyt heittämään\nkuperkeikkoja'. Se teki hänestä lopun, Kent. Tiesin, että hän\nkummastuisi nähdessään minun suorittavan sellaista, johon Cardigan ei\npystynyt. Hän kulki edestakaisin synkän näköisenä -- ajatellessaan\nCardigania. Sitten huusi hän Pellyn sisään, kirjoitti jotain ja\nantoi sen tälle. Senjälkeen pudisti hän kättäni, taputti sangen\nystävällisesti minua olkapäälle ja tarjosi vielä yhden sikaarin. Hän on\nälykäs, Kent. Hän ei tarvitse muuta kuin parin silmiä nähdäkseen mitä\nminä olen Cardiganin lähdettyä suorittanut.\"\n\nJos milloinkaan Kentin käsiä oli syyhyttänyt halu päästä ihmisen\nkurkkuun, niin se tapahtui nyt. Sinä hetkenä kun hän oli valmis\ntoimimaan, oli Mercer paljastanut hänet Kedstylle! Hän käänsi kasvonsa\nsyrjään, ettei Mercer voinut nähdä hänen silmiensä ilmettä ja piilotti\nnyrkkiinpuristetut kätensä selän taa. Jos Cardigan olisi ilmoittanut\nKedstylle hänen tilastaan, olisi asia ollut toinen. Hän olisi\nmukautunut siihen, koska hän olisi tiennyt, että Cardigan katsoi\nvelvollisuutensa vaativan sitä. Mutta Mercer -- tyhjä rakko, jonka hän\nitse oli puhaltanut täyteen, täydellinen paholainen, joka voisi myydä\nparhaimman ystävänsä, aasi, moukka...\n\nHän seisoi hetken liikkumattomana kuin kivi, kasvot poispäin\nkäännettyinä. Terve järki sai jälleen vallan. Hän tiesi viimeisen\nmahdollisuutensa riippuvan kylmäverisyyden säilyttämisestä. Ja Mercer\nauttoi häntä pistämällä salaa taskuihinsa muutamia sikaareita ja\nlähtemällä huoneesta. Minuutin tahi pari kuului hän keskustelevan\nulkopuolella olevan vahdin kanssa.\n\nKent istuutui. Kello oli viisi. Milloin oli Mercer tavannut Kedstyn?\nMinkä määräyksen tarkastaja oli kirjoittanut paperille ja antanut\nkonstaapeli Pellylle? Koskiko se vain ankarampaa vahdinpitoa vai oliko\nse käsky muuttaa hänet vankilaan? Viimemainitussa tapauksessa olivat\nkaikki hänen suunnitelmansa ja toiveensa turhia. Hän tunsi vankikopit.\n\nLandingilla ei ollut oikeastaan vankilaa, ei edes huoneustoa\npidättämistä varten, vaikka osaston miehet joskus kutsuivat Kedstyn\ntoimiston takana olevia sellejä vankilaksi. Ne olivat sementistä ja\nKent itse oli auttanut niiden suunnittelussa! Hän tiesi, ettei\nyhdenkään vangin ollut koskaan onnistunut niistä paeta! Jollei\nmuuttaminen tapahtunut ennen kello kuutta, oli hän varma, että se\ntapahtuisi silloin vasta seuraavana aamuna. Kenties oli Kedsty antanut\nmääräyksen sellin kuntoonlaittamisesta häntä varten. Sielunsa\nsyvyydestä hän rukoili, että kysymyksessä olisi ollut vain valmistavat\ntoimenpiteet. Jospa he lahjoittaisivat hänelle yhden yön -- yhden\nainoan yön!\n\nVihdoin löi kello kuusi. Hän tunsi veressään kuumetta -- hän, joka oli\nkoko osaston kylmäverisin mies. Kello seitsemän saisi hän illallisen.\nKello kahdeksan alkoi pimetä. Kuu ei nousisi ennen yhtätoista. Hän\nkiipeäisi ikkunasta ulos kello kymmenen. Crownin tuvan luona oli aina\npaljon venheitä. Hän ottaisi yhden niistä ja silloin kun Mercer\nhuomaisi hänen olevan poissa, olisi hän jo vapaudessa, neljänkymmenen\nmailin päässä täältä. Sitten antaisi hän veneen ajautua itsekseen tahi\npiilottaisi sen maihin. Jossain ja jollain tavoin saisi hän aina\nhankituksi itselleen pyssyn ja ruokaa. Oli hyvä, ettei hän ollut\nantanut Mercerille toista omistamaansa viidenkymmenen dollarin seteliä.\n\nKello seitsemän toi Mercer illallisen. Hänen vaaleat silmänsä\nvälähtivät pettymyksestä kun hän huomasi viimeisen sikaarin laatikosta\nkadonneen. Kent näki katseen ja koetti nauraa hyväsydämisesti.\n\n\"Minun on saatava käsiini isä Layonne, jotta hän lähettäisi minulle\nuuden laatikon aamulla\", sanoi hän.\n\n\"Arvatenkin te saatte hänet käsiinne\", sähähti Mercer. \"Hän ei asu\nkaukana vankikopeista ja te joudutte sinne. Olen saanut määräyksen\nvalmistaa teidät huomenaamulla varhain muuttoon.\"\n\nKentin veri tuntui leimahtavan liekkiin. Hän joi hiukan kahvia ja sanoi\nsitten olkapäitään kohauttaen: \"Hyvä on, Mercer. Näen mieluummin, että\nkaikki on ohi niin pian kuin mahdollista. Mitä pikemmin minut muutetaan\nsinne, sitä pikemmin alkaa oikeudenkäyntini. En ole vähintäkään\npeloissani. Tiedän voittavani.\"\n\nSitten hän lisäsi: \"Ja minä pidän huolta siitä, että tekin saatte\nlaatikon sikaareita, Mercer. Olen kiitollinen teiltä saamastani\nmainiosta hoidosta.\"\n\nMercerin kadottua tarjottimineen pudisti Kent raivoissaan nyrkkiä ovea\nkohti.\n\n\"Jumalani -- miten mielelläni tahtoisin olla kahdenkesken kanssasi\nmetsässä tunnin verran tahi niille paikkeille!\" kuiskasi hän.\n\nKello löi kahdeksan, se löi yhdeksän. Kaksi tahi kolme kertaa kuuli hän\nääniä eteisestä, nähtävästi Mercer puheli vahdin kanssa. Kerran hän oli\nkuulevinaan kaukaista ukkosen jyrinää ja hänen sydämensä sykki ilosta.\nMutta taivas jäi kirkkaaksi -- niin, ja tähdet näyttivät loistavan\nkirkkaimmin kuin milloinkaan ennen. Oli aivan tyyni. Joelta kuului\nankkuriketjun helinä. Movien koirat haukkuivat sahan takana.\nKymmenkunta kertaa oli hän kuulevinaan veden solinan joelta, joka pian\nkantaisi hänet vapauteen.\n\nJoki. Sitä alaspäin oli Marette Radisson matkustanut. Ja jostain joen\nvarrelta, tahi seuraavan joen varrelta tahi sitä seuraavan joen\nvarrelta löytäisi hän tytön. Hän ajatteli tyttöä. Hän muisteli jokaista\nliikettä, jonka tämä oli puhuessaan tehnyt. Ja hän toisteli tämän\nsanoja: \"Jos te eläisitte kauemmin, niin luulen, että rakastaisin\nteitä.\" Ja tämän oli tyttö sanonut, _vaikka tiesi, ettei hän kuolisi!_\n\nMiksi oli Marette sitten matkustanut tiehensä? Kun hän tiesi Kentin\njäävän eloon, miks'ei hän ollut jäänyt tänne auttamaan, jos kerran\nsaattoi. Joko oli hän laskenut leikkiä tahi -- -- --.\n\nHänen aivoissaan välähti uusi ajatus ja oli vähältä saada hänet \nhuudahtamaan. Se sai hänet nousemaan ja jännittämään lihaksensa.\n_Oliko_ tyttö matkustanut? Eikö ollut mahdollista, että hänkin oli\npelannut pelin ja teeskennellyt matkustavansa piilotetulla veneellä\njokea alaspäin? Oliko hän kenties pelannut tämän pelin Kedstyä vastaan?\nHänen sisäisen katseensa eteen piirtyi kuva, kirkas kuin taivaalla\ntuikkivat tähdet. Nyt oli selvää mitä Movien mutina Kedstystä merkitsi.\nKedsty oli seurannut Marettea alukseen. Movie oli nähnyt sen ja puhunut\nsiitä kuumehoureissaan. Mutta sitten oli pelko lain \"suurta miestä\"\nkohtaan tukkinut hänen suunsa. Mutta miksi aiottiin hänet lyödä\nkuoliaaksi? Movie oli rauhallinen olento. Hänellä ei ollut vihollisia.\n\nEi kenenkään Landingin asujamen saattanut kuvitella hyökkäävän vanhan\ntiedustelijan, jonka hiukset olivat jo vuosista valkoiset, kimppuun. Ei\nkenenkään muun, ellei Kedstyn itsensä -- ahdingossa olevan Kedstyn,\nraivoissaan olevan Kedstyn. Mutta sekin oli käsittämätöntä. Mikä\nlieneekään ollut hyökkäyksen syynä ja kuka lieneekään sen tehnyt, niin\noli Movie aivan varmasti kuitenkin nähnyt Kedstyn saattavan Marette\nRadissonin alukselle. Ja kysymys, johon Kent ei saattanut keksiä\nvastausta, kuului näin: Oliko Marette Radisson tosiaankin matkustanut\naluksella jokea alas?\n\nMutta juuri nyt löi kello kymmenen! Hätkähtäen nousi hän istumaan ja\nkuunteli henkeään pidättäen. Eteisestä ei kuulunut ääntäkään. Tuuma\ntuumalta kohosi hän vuoteesta kunnes seisoi aivan suorana. Hänen\nvaatteensa riippuivat seinällä ja hän hiipi niiden luo niin\nvarovaisesti, että jos joku olisi kuunnellutkin oven ulkopuolella, ei\nhän olisi kuullut mitään. Hän pukeutui nopeasti. Sitten hiipi hän\nikkunan luo, katsoi ulos ja kuunteli.\n\nOli hyvin hiljaista. Viileä, suloinen yöilma virtasi hänen kasvojaan\nvasten ja hän tunsi kaukaisten seetrien tuoksun. Ulkopuolella oleva\nmaailma odotti häntä.\n\nKun hän oli vakuuttautunut siitä, että toiminnan hetki oli käsillä,\nryhtyi hän viipymättä toimeen. Kymmenessä sekunnissa laskeutui hän alas\nikkunasta ja seisoi ulkopuolella. Sitten kiiruhti hän rakennuksen taa\nja piiloutui metsään. Raju mielenliikutus valtasi hänet. Hän oli vapaa.\nHän saattoi nähdä tähtivalossa kimaltelevan joen, joka houkutteli häntä\nkiiruhtamaan. Hän tunsi ruumiissaan sykkivän uuden elämän.\n\nHänestä tuntui, että Marette oli matkustanut vasta eilen. Hän ei vielä\nollut voinut ehtiä kauas. Ja tällä hetkellä, kun vapauden tuulahdus\ntäytti hänen olemuksensa, tunsi hän tytön olevan itselleen jotain muuta\nkuin tähän saakka. Hän ei voinut ajatella vapautta ajattelematta\ntyttöä. Tyttö oli kuin salomaan elävä sielu; Kent tunsi hänen\nläheisyytensä. Tuntui kuin olisi tyttö odottanut häntä joen alajuoksun\nvarrella. Ja samassa silmänräpäyksessä juolahti hänen mieleensä, ettei\nhän päästäisi venettä ajelehtimaan, vaan pitäisi sen päivisin piilossa\nja matkustaisi öisin kunnes olisi tavannut Marette Radissonin. Ja\nsitten hän kertoisi minkävuoksi oli tullut. Senjälkeen -- --.\n\nHän katsoi Crownin tuvalle. Hän menisi suoraan ja avonaisesti joelle\nikäänkuin mies, jolla ei ole mitään salattavaa. Ja jos Crown oli\npaneutunut nukkumaan, olisi hän viidentoista minuutin kuluttua joella.\nHän kulki nopeasti. Äkkiä hän pysähtyi, yhtä äkkiä kuin silloinkin kun\npuoliverisen kuula sattui häneen muutamia viikkoja sitten. Cardiganin\nhalkovajan kulmauksesta ilmestyi mies. Se oli Mercer. Hän heilutteli\nkeppiään ja kulki hiljaa kuin kissa. He olivat toisistaan tuskin\nkymmenen jalan päässä eikä Kent kuitenkaan ollut häntä kuullut.\n\nMercer pysähtyi. Keppi putosi hänen kädestään. Tähtivalossakin saattoi\nKent nähdä kuinka hän kalpeni.\n\n\"Ei ääntäkään, Mercer\", sanoi Kent varoittaen. \"Minä olen vain pienellä\nharjoituskävelyllä raittiissa ilmassa. Jos huudatte, niin tapan\nteidät!\"\n\nHän lähestyi hitaasti ja puhui äänellä, jota oli mahdotonta kuulla\nhänen takanaan oleviin ikkunoihin. Ja nyt sattui jotakin, joka sai\nveren hyytymään hänen suonissaan. Hän oli kuullut jokaisen villipedon\näänen suurissa metsissä, mutta ei ikinä sellaista huutoa, joka nyt\nkuului Mercerin suusta. Se ei ollut inhimillinen huuto. Kentistä tuntui\nse paholaisen ulvonnalta. Se ei ollut avunhuuto, se oli sanaton. Kun\ntämä kauhea ääni tunkeutui Mercerin suusta, saattoi Kent nähdä kuinka\nkaulalihakset pullistuivat ja silmät tunkeutuivat ulos kuopistaan.\nHänen mieleensä juolahti käärme, kobra. Hän unohti kaiken muun paitsi\nedessään olevan käärmeen. Ei vapaudenkaipuu eikä vankilan pelko olisi\nvoinut häntä nyt pidättää. Sanaa sanomatta tarttui hän Mercerin\nkurkkuun ja huuto muuttui tukehtuneeksi sähinäksi. Hänen sormensa\nkaivautuivat sienimäiseen lihaan ja hänen nyrkkinsä iski kerran\ntoisensa jälkeen Mercerin kasvoihin.\n\nHän kaatui pitäen ihmiskäärmettä allaan. Ja hän jatkoi kuristamista ja\nlyömistä tavalla, jolla ei ollut milloinkaan ketään ihmistä kuristanut\neikä lyönyt, -- mieletön halu repiä palasiksi tämä englantilainen\nsyöpäläinen, joka oli liian kurja elämään maailmassa, työnsi syrjään\nkaikki muut tunteet.\n\nJa hän jatkoi lyömistä.\n\n\n\n\nIX LUKU.\n\n\nVasta kun Kent nousi ylös Mercerin liikkumattoman, maassa makaavan\nruumiin luota, käsitti hän mikä kuulumaton ja anteeksiantamaton hulluus\nhänet oli vallannut. Aluksi hän luuli tappaneensa Mercerin. Mutta ei\nkatumus eikä myötätunto palauttanut hänen aistiensa tasapainoa. Sen\nteki ajatus, että hän oli menettänyt mahdollisuutensa päästä joelle.\n\nHän kuuli juoksevien jalkojen töminän, hän näki ihmisten kiitävän läpi\npimeyden. Ja hän oli liian heikko taistellakseen tahi paetakseen. Se\nvähäinen voimamäärä, joka hänellä oli ollut ja jota hän oli aikonut\nsäästeliäästi käytellä pakomatkalla, oli kulutettu.\n\nPäätä huimasi. Ja tällä hetkellä, kun jok'ikinen veripisara tuntui\nvirtaavan aivoihin, oli hänen näkönsä hämärä ja toimintakykynsä poissa.\nRaivoissaan oli hän ponnistellut yli voimiensa. Hän tiesi, että jotain\nhänen sisällään oli hullusti ja että hän oli avuton. Tässäkin tilassa\nalkoi hän horjua Mercerin luo ja potkaista tätä, mutta häneen\ntartuttiin ja hänet pidätettiin. Hän kuuli hämmästyneen äänen ja vielä\ntoisenkin. Jokin kova ja kylmä, joka muistutti hampaattomia leukaluita,\nsulkeutui hänen ranteittensa ympärille.\n\nEnsimmäinen, jonka hän näki, oli konstaapeli Carter, Kedstyn\nluottamusmies ja toinen vanha Sands, Cardiganin pihamies. Yhtä nopeasti\nkuin aivot olivat sumentuneet, ne kirkastuivatkin ja veri jakautui\njälleen koko ruumiiseen. Hän kohotti käsiään. Carter oli pannut hänet\nkäsirautoihin ja tähtivalo loisti kiiltävällä teräksellä. Sands\nkumartui Mercerin puoleen ja Carter sanoi matalalla äänellä:\n\n\"Raudat ovat pahat, Kent. Mutta minun täytyy. Näin sinut ikkunasta\njuuri kun Mercer huusi. Miksi pysähdyit _hänen_ takiansa?\"\n\nMercer koetti nousta Sandsin avulla. Hän käänsi turvonneet, sokeat\nkasvonsa Kentiin ja Carteriin päin. Hän sammalsi ja vaikeni ikäänkuin\nolisi rukoillut sääliä siinä uskossa, ettei Kent vielä ollut\nlopettanut. Carter veti Kentin mukanaan pois.\n\n\"Nyt on minun tehtävä vain yksi asia\", sanoi hän. \"Se ei ole hauskaa.\nMutta laki määrää, että sinut on vietävä vankikoppiin.\"\n\nYlhäällä taivaalla loistivat tähdet jälleen kirkkaina ja Kentin keuhkot\njoivat viileätä yöilmaa samoin kuin niinä ihmeellisinä hetkinä\nennenkuin hän kohtasi Mercerin.\n\nHän oli hävinnyt. Ja siihen oli ollut syynä Mercer. Carter tunsi\nkulkiessaan käsi kädessä Kentin kanssa kuinka tämän lihakset\njännittyivät. Kent puri hampaansa yhteen eikä vastannut Carterin\nsanoihin, mutta tämä kuuli äänen, joka muistutti melkein nyyhkytystä.\nCarter, joka myös oli sieluineen, ruumiineen pohjolanmies, tiesi miltä\nKentistä tuntui, sillä paon onnistuminen oli ollut hiuskarvan varassa.\n\nPelly oli palvelusvuorossa ja hän lukitsi Kentin yhteen toimiston\ntakana olevista kolmesta vankikopista. Hänen mentyään istuutui Kent\npuulavitsan reunalle purkaen tuskansa ja epätoivonsa vaikeroivaan\nhuokaukseen. Puoli tuntia sitten oli maailma levittänyt hänelle sylinsä\nja hän oli kiiruhtanut tähän syleilyyn. Nyt ei ollut toivoa. Laki oli\nsaanut hänet kouriinsa eikä paosta ollut uneksimistakaan. Seuraavan\npuolen tunnin kuluessa ei hän kohottanut päätäänkään. Ensimmäisen\nkerran elämässään tiesi hän tulleensa lyödyksi, niin täydellisesti\nlyödyksi, ettei halunnut edes taistella enempää.\n\n\n\n\nX LUKU.\n\n\nSiinä missä suuri joki mutkistuu sisäänpäin kuin ystävällisen koiran\nkieli ja nuoleskelee Athabasca Landingin rantaa, oli siihen aikaan\nvielä Fingers Row -- kymmenkunta lahonnutta, tuulen tuivertamaa\nhuonosti rakennettua hökkeliä. Erästä niistä kutsui sen omistaja Disty\nFingers vanhaksi, hyväksi kuningatar Bessiksi. Se oli kaksi ikkunainen,\ntervatulla seinäpaperilla vuorattu maja. Sen etupuolelle oli Disty\nFingers laittanut jonkunlaisen eteiskatoksen suojaksi sadekuuroilta,\nauringolta ja lumelta, sillä jokaisen minuutin elämästään, jota hän ei\nviettänyt vuoteessa, istui hän katoksessaan.\n\nDisty Fingers tunnettiin kahdentuhannen mailin päässä sekä virran\nylä- että alajuoksun varrella ja oli taikauskoisia ihmisiä, jotka\nluulivat pienten jumalien ja henkien istuvan tervatun eteiskatoksen\nalla hänen kanssaan keskustelemassa. Kaikkien kolmen suuren joen\nvarrella ei ollut yhtään niin viisasta ja itseensä tyytyväistä olentoa,\njoka ei olisi maksanut melkein mitä tahansa saadakseen omistaa Disty\nFingersin aivojen aarteet. Disty Fingersin ulkomuodosta ei sitä ensi\nsilmäyksellä olisi voinut päättää. Hän oli suuri, pehmeä, selkärangaton\njättiläinen. Sileäksi kuluneessa nojatuolissaan istuessaan näytti hän\nmelkein muodottomalta. Pää oli suuri, hiukset leikkaamattomat ja\nsotkuiset, kasvot sileät kuin rintalapsen, lihavat kuin keruubin ja\nilmeettömät kuin omena. Ristiin pannut kädet olivat suurella vatsalla,\njota koristivat taotusta Klondykekullasta tehdyt ketjut. Mistä hän oli\nsaanut nimen Disty Fingers, kun hänen oikea nimensä oli Alexander\nToppet Fingers, sitä ei oikeastaan kukaan tiennyt, ellei se\nkenties johtunut siitä, että hän aina näytti niin likaiselta ja\nkampaamattomalta.\n\nMitä lieneekään ajateltu Disty Fingersin kaksisataaneljäkymmentä naulaa\npainavasta ruumiista, niin saivat hänen aivojensa ominaisuudet ihmiset\npelkäämään ja kunnioittamaan häntä. Disty Fingers oli jonkunlainen\nsalomaiden lainopillinen neuvonantaja, metsien tuomari, suurten jokien\nja tiedustelupolkujen lainsäätäjä.\n\nHänen aivoissaan oli jokainen oikeussääntö ja kirjoittamaton laki, joka\npohjolassa oli keksitty. Hänen tietonsa ulottuivat kaksi vuosisataa\ntakaisin. Mitään lakikirjoja ei hänellä ollut. Hänen kirjastonsa oli\nhänen päässään. Hän ei esiintynyt tuomioistuimissa kuten muut\nlakimiehet ja Edmontonissa oli tuomareita, jotka siunasivat häntä\nsiitä. Hänen majansa oli hänelle oikeuden temppeli, siellä hän istui\nkädet ristissä ja antoi lausuntojaan, neuvojaan sekä tuomioitaan. Hän\nistui siellä niin liikkumattomana, että toiset hänen sijassaan\nolisivat tulleet hulluiksi. Tunnittain saattoi hän katsoa joelle\nräpäyttämättäkään harmaita silmiään. Hänellä oli vain yksi alituinen\nseuralainen, koira, joka oli yhtä laiska, yhtä lihava ja yhtä\nliikkumaton kuin hän itsekin.\n\nIsä Layonne oli ensimmäinen, joka tuli tervehtimään Kentiä koppiin\nepäonnistuneen pakoyrityksen jälkeisenä aamuna. Tuntia myöhemmin kulki\nisä Layonne kovaksi tallattua tietä pitkin Disty Fingersin majalle. Jos\nmelkein huomaamaton ilonvälähdys joskus kirkasti Disty Fingersin\nkasvoja, niin tapahtui se silloin, kun pieni lähetyssaarnaaja kävi\nhäntä tervehtimässä. Silloin irtautui hänen kielensä ja myöhään yöhön\njuttelivat he asioista, joista muut eivät tienneet juuri mitään.\nTänäaamuna ei isä Layonne tullut sattumalta, vaan määrätyssä\ntarkoituksessa ja kun Disty Fingers sai kuulla asian, pudisti hän\npäätään ja selitti, että hänen oli mahdotonta mennä tapaamaan Kentiä. \nSe ei kuulunut hänen tapoihinsa. Ihmiset saivat tulla hänen luokseen.\nHän ei pitänyt kävelemisestä. Hänen majastaan vankikopeille oli\nkolmannes maili, kenties puolikin. Ja melkein koko matka ylämäkeä.\nKenties Kent voitiin tuoda hänen luokseen?\n\nKent odotti kopissaan. Hänen ei ollut vaikea kuulla ääniä Kedstyn\nkonttorista ja hän tiesi, ettei tarkastaja ollut tullut sinne ennen isä\nLayonnen menoa. Tavallisesti oli hän tullut jo tuntia aikaisemmin. Kent\nei koettanut tuumia syitä hänen myöhäiseen tuloonsa, mutta huomasi,\nettä hänen tultuaan oli toimistossa tavallista enemmän liikettä. Kerran\noli hän varma kuulleensa Cardiganin äänen ja sitten Mercerin. Silloin\nhän nauroi. Sen täytyi olla erehdys, sillä Mercer ei varmastikaan\nkyennyt puhumaan vielä moneen päivään. Kent oli iloinen, ettei hänellä\nollut seurana ketään toista vankia. Hänen asemansa oli sellainen, että\nhän kaipasi yksinäisyyttä. Sen suunnitelman toimeenpanemista varten,\njoka hänen aivoissaan oli alkanut muodostua, oli yksinäisyys yhtä\nvälttämätön kuin Alexander Toppet Fingersin myötävaikutuskin.\n\nMihin määrin hän saattoi voittaa tätä myötävaikutusta, oli juuri se\nkysymys, joka isä Layonnen paluuta odotellessa askarrutti hänen\nmieltään. Jos hänen laskelmansa osoittautuisivat vääriksi ja Disty\nFingers pettäisi hänen toiveensa -- --\n\nHän kohautti olkapäitään. Siinä tapauksessa ei hän keksinyt muuta\nkeinoa. Silloin oli vain otettava lääke juryn käsistä. Mutta jos\nFingers tulisi hänen pelitoverikseen...\n\nHän katsoi joelle. Jos Fingers olisi hänen pelitoverinsa, niin he\nsaattaisivat tehdä pietiksi Kedstyn ja koko hänen osastonsa. Ja hän\nvoittaisi pelin suurimman psykologisen kokeen kautta, johon milloinkaan\noli uskaltanut antautua. Suunnitelman suurenmoisuus oli, kun hän\nhetkeksi pysähtyi sitä punnitsemaan, huimaava, mutta hänen\nvarovaisuutensa oli yhtä suuri. Se oli sovitettu keskitasolla olevan\nihmisen mukaan. Hän uskoi kaikilla ihmisillä olevan alitajunnan, jonka\nsaattoi herättää kuulumattoman tarmokkaaseen toimintaan, jos vain löysi\noikean psykologisen avaimen ja hän uskoi omistavansa avaimen, joka\nsopisi Disty Fingersin syvien aivojen koneistoon.\n\nUseita kertoja kuuli hän ulko-oven avautuvan ja sulkeutuvan. Nyt kuului\nse taas ja sitä seurasi ääni, joka houkutteli tukahdutetun\ntyytyväisyyden huudahduksen Kentin huulilta.\n\nKoira oli Fingersin mukana sekä myöskin isä Layonne ja Pelly.\nViimemainittu avasi sellin oven ja lukitsi sen jälleen kun Fingers ja\nkoira olivat tulleet sisään. Fingers kuivasi punaisia kasvojaan\nsuurella nenäliinalla ja läähätti kovasti. Myöskin koira läähätti\nikäänkuin juuri olisi lopettanut elämänsä suurimman kilpajuoksun.\n\n\"Se oli raskas mäki\", läähätti Fingers. \"Hyvin raskas.\"\n\nHän istuutui sellin ainoalle tuolille ja löyhytteli itseään hatullaan.\nKent oli jo käsittänyt tilanteen. Fingersin tummanpunaisilla kasvoilla\nja melkein värittömissä silmissä oli hän huomannut mielenliikutusta,\njota tämä koetteli salata. Kent tiesi mitä se merkitsi. Isä Layonnen\noli pitänyt pelata korkein valttinsa saadakseen Fingersin mukaansa ja\nantaa hänelle viittaus siitä mitä Kent aikoi. Psykologinen avain oli jo\nalkanut vaikuttaa.\n\nKent istuutui puulavitsan laidalle ja hymyili myötätuntoisesti. \"Aina\nei asian laita ole ollut niin, vai kuinka, Fingers\", sanoi hän,\nkumartuen hieman eteenpäin ja puhui vakavasti matalalla äänellä.\n\"Kaksikymmentä vuotta sitten te ette läähättäneet noin kiivettyänne\nmäkeä ylös. Kaksikymmentä vuotta tekee joskus paljon asiaan.\"\n\n\"Niin, joskus\", myönsi Fingers sähisevästi kuiskaten.\n\n\"Kaksikymmentä vuotta sitten te olitte -- tappelija.\"\n\nKent oli huomaavinaan Disty Fingersin silmissä enemmän väriä näitä\nsanoja seuranneen hiljaisuuden aikana.\n\n\"Tappelija\", toisti hän. \"Sitä olivat useimmat kultakuumeen aikana, vai\nmitä. Olen vaelluksillani kuullut koko joukon juttuja ja monet ovat\nsaaneet minut värisemään. Silloin eivät ihmiset pelänneet kuolemaa. Te\nolitte yksi niistä, Fingers. Kuulin jutun eräänä talvena tuolla kaukana\npohjoisessa. Olen vaiennut siitä, sillä arvelin, että jos olisitte\nhalunneet ihmisten tietävän sen, niin olisitte sen itse kertoneet.\nSenvuoksi pyysin teitä tulemaan luokseni, Fingers. Te tiedätte miten\nminun laitani on. Minua odottaa joko nuora tahi rautagallerit. On\nluonnollisinta etsiä apua ystäviltään. Mutta sitä minä en tee,\nlukuunottamatta isä Layonnea. Ystävyys yksin ei voi minua pelastaa, ei\nnykyaikainen ystävyys. Senvuoksi lähetin teitä hakemaan. Älkää luulko,\nettä haluan nuuskia salaisuuksia, jotka ovat pyhiä teille, Fingers.\nMutta minun on kerrottava teille jotain, jotta te voisitte ymmärtää\nminua. Te ette kai ole unohtaneet -- ettekä tule milloinkaan\nunohtamaankaan -- Ben Tatmania?\"\n\nKun Kent lausui tämän nimen, jota Fingers ei neljännesvuosisataan ollut\nkuullut muilta huulilta kuin omiltaan, näytti äkkiä mahtava, vieras\nhenki ottavan haltuunsa metsätuomarin velton ruumiin. Hänen lävitseen\nkävi kuin sähkövirta, ruumis koveni, rasva näytti muuttuvan lihaksiksi\nja kädet jännittyivät kunnes hitaasti puristuivat nyrkeiksi. Sähinä\nhengityksestä katosi ja toisen miehen ääni vastasi Kentille:\n\n\"Oletteko kuullut puhuttavan -- Ben Tatmanista.\"\n\n\"Kyllä kuulin Parcupinemaassa siitä puhuttavan. Sanottiin tapahtumasta \nkuluneen kaksikymmentä vuotta tahi enemmänkin. Tatman oli,\nsikäli kuin kerrottiin, nuori kokematon veikko San-Franciscosta,\npankinkirjanpitäjä, joka tuli kultamaahan mukanaan vaimo. Molemmat\nolivat ääriään myöten täynnä rohkeutta ja kerrottiin, että kumpainenkin\njumaloi maatakin, jota toinen polki ja että tyttö oli itsepäisesti\nhalunnut seurata miestään seikkailulle. Mutta luonnollisesti ei\nkumpikaan aavistanut mikä heitä odotti.\n\n\"Sitten tuli tappava talvi Lost Cityyn. Te tiedätte minua paremmin,\nFingers, minkälaisia lait siihen aikaan olivat. Ruokavaroja ei voitu\ntuoda. Lumi tuli aikaisin eikä lämpömittari kolmeen kuukauteen\nnäyttänyt viittäkymmentä astetta vähempää kylmää. Lost City oli nälän\nja kuoleman helvetti. Saatettiin lyödä mies kuoliaaksi kenenkään\npiittaamatta siitä. Mutta jos varasti leivänsyrjän tahi pavun, niin\nvietiin leirin ulkopuolelle ja käskettiin mennä. Ja se merkitsi varmaa\nkuolemaa -- kuolemaa nälästä ja pakkasesta, pahempaa kuin ampuminen\ntahi hirttäminen ja juuri senvuoksi oli se rangaistuksena varkaudesta.\n\n\"Tatman ei ollut varas. Nuoren vaimonsa näkeminen nälkään\nnääntymäisillään ja kauhu, että tämä samoinkuin niin monet muut,\njoutuisi keripukin uhriksi, sai hänet varastamaan. Yön hiljaisuudessa\nmurtautui hän erääseen tupaan ja varasti kaksi mittaa papuja sekä\npaistinpannullisen perunoita, molemmat lajit arvokkaammat kuin niiden\ntuhatkertainen paino kullassa. Ja hänet tavattiin itse työssä. Olihan\nsiellä hänen vaimonsa. Mutta ajat eivät olleet sellaiset, että nainen\nolisi voinut pelastaa miehen. Tatman vietiin leirin ulkopuolelle, sai\ntavaransa ja hattunsa, muttei mitään ruokaa. Ja tyttö kulki hänen\nvieressään lujasti päättäneenä kuolla yhdessä hänen kanssaan. Tytön\nvuoksi valehteli Tatman viimeiseen asti ja selitti olevansa syytön.\n\n\"Mutta pavut ja perunat olivat löydetyt hänen tuvastaan, siinä oli\ntodistusta riittävästi. Ja silloin, juuri kun he olivat lähtemäisillään\nlumimyrskyyn, joka merkitsi kuolemaa muutamassa tunnissa, niin...\"\n\nKent nousi, meni ikkunan luo ja katsoi ulos. \"Fingers, tuon tuostakin\nsyntyy maan päälle yli-ihmisiä. Ja sellainen yli-ihminen oli noiden\nkatkeroituneiden, nälistyneiden miesten joukossa: Viimeisessä\nsilmänräpäyksessä astui hän esiin ja ilmoitti korkealla äänellä, että\nTatman oli syytön ja hän itse syyllinen. Pelottomasti teki hän\nihmeellisen tunnustuksen. Hän oli varastanut pavut sekä perunat ja\npistänyt ne salaa Tatmanin tupaan. Miksi? Koska halusi pelastaa naisen\nnälkäkuolemasta. Niin, hän valehteli, Fingers. Hän valehteli koska\nrakasti tämän toisen miehen vaimoa -- valehteli, koska hänellä oli\nrinnassaan uskollisin sydän minkä Jumala on luonut. Hän valehteli ja se\noli ihana valhe. Hän lähti lumimyrskyyn rakkauden terästämänä,\nrakkauden, joka oli kuolemanpelkoa vahvempi eikä leirissä kuultu\nhänestä enää milloinkaan mitään. Tatman vaimoineen palasi tupaan ja\neli, Fingers...\" Kent kääntyi äkkiä pois ikkunasta. \"Fingers...\"\n\nFingers istui ja tuijotti häneen kuin sfinxi.\n\n\"Te olitte tuo mies\", jatkoi Kent ja tuli lähemmäksi. \"Te valehtelitte\nkoska rakastitte naista ja te menitte tämän naisen vuoksi kohtaamaan\nkuolemaa. Ihmiset Lost Cityssä eivät sitä tienneet. Mies ei tiennyt\nsitä. Tyttö, vaimo-tyttö, jota te salassa jumaloitte, ei uneksinutkaan\nsiitä. Mutta niin oli asia, sydämenne syvyydessä te sen tiedätte. Te\ntaistelitte läpi lumiaavikoiden, te jäitte eloon. Ja kaikki nämä vuodet\nte olette istuneet eteiskatoksessanne ja haaveksineet naisesta,\ntytöstä, jonka puolesta olitte kauan sitten valmis kuolemaan. Olenko\noikeassa, Fingers? Ja jos olen, niin tahdotteko pudistaa kanssani\nkättä?\"\n\nHitaasti nousi Fingers tuoliltaan. Silmät eivät olleet enää himmeät ja\nelottomat, vaan niissä leimusi tuli, jonka Kent oli monen vuoden\nkuluttua jälleen sytyttänyt. Hän tarttui Kentin käteen ja puristi sitä\nlujasti.\n\n\"Kiitoksia hyvästä ajatuksestanne siitä miehestä, Kent\", sanoi hän. \"Te\nolette saaneet minut melkein -- häpeämään. Mutta sen retken jälkeen jäi\nsiitä miehestä jälelle vain kuori. Tapahtui jotain. En oikein tiedä\nmitä. Mutta -- te näette minkälainen minä olen nyt. En palannut koskaan\nkultakaivoksille. Minusta tuli se mikä nyt olen.\"\n\n\"Ja tänä päivänä olette juuri sellainen kuin olitte mennessänne Mary\nTatmanin vuoksi kuolemaan\", huudahti Kent. \"Teissä on sama sydän ja\nsama sielu. Ettekö voisi taistella tänäänkin hänen puolestaan?\"\n\nFingersin huulilta kuului puoleksi tukahtunut huudahdus:\n\n\"Kyllä, Jumala sen tietää, Kent -- minä voisin!\"\n\n\"Ja juuri senvuoksi halusin tavata tänä päivänä teitä mieluummin kuin\nketään muuta\", jatkoi Kent nopeasti. \"Tahdotteko nyt kuunnella minua?\nTahdotteko suoda anteeksi, että vedin esille nuo muistot, jotka ovat\nteille pyhiä, vain senvuoksi, että te paremmin ymmärtäisitte mitä\nminulla on sanottavaa. En tahdo, että luulette sen olleen minun\npuoleltani viekkautta.\"\n\nKauan senjälkeen Kent puhui ja Fingers kuunteli samalla kuin hänen\nsielunsa taisteli päästäkseen jälleen elävään elämään. Kentin luona ei\nistunut väsynyt, tutkimaton, vaitelias Disty Fingers. Se henki, joka\noli kaksikymmentä vuotta sitten hänessä ollut, heräsi pitkästä unesta\nja pani kaikki suonet sykkimään. Häntä oli silloin kutsuttu\nkaksinyrkkiseksi Fingersiksi ja sellaisena oli hän nyt Kentin luona.\nKahdesti kulki isä Layonne hitaasti ohi oven, mutta palasi takaisin kun\nkuuli Kentin tasaisen ja hillityn äänen yhä puhuvan. Kent ei salannut\nmitään ja hänen lopetettuaan oli Fingersin kasvoilla kuin ilmestyksen\nvalo.\n\n\"Hyvä Jumala!\" sanoi hän vetäen syvään henkeään. \"Kent, olen istunut\npitkiä aikoja eteiskatoksessani ja kuullut paljon ihmeellistä, mutta en\nikinä tämän veroista. Ah, jospa vain ei olisi tällaista kirottua\nruumista.\"\n\nHän hypähti tuolilta nopeammin kuin kymmeneen vuoteen ja nauroi\nniin, ettei ollut sillä tavalla nauranut pitkään aikaan. Hän\nojensi mahtavan käsivartensa ja taivutti sen ylöspäin ikäänkuin\nammattipainija, joka koettelee lihaksiaan. \"Vanha? Minä en\nole vanha! Olin kaksikymmentäkahdeksan kun se tapahtui ja nyt olen\nneljäkymmentäkahdeksan. Se ei ole vanhuutta. Minä teen sen, Kent! Minä\nteen sen, vaikka minut hirtettäisiin senvuoksi!\"\n\nKent suorastaan hypähti häntä kohti. \"Jumala teitä siunatkoon, Fingers!\nKatsokaa, katsokaa tuonne!\" Hän veti Fingersin pienen ikkunan luo ja he\nkatselivat yhdessä jokea, joka virtasi välkkyvänä auringonpaisteisen\nsinitaivaan alla. \"Kaksi tuhatta mailia!\" kuiskasi hän hiljaa. \"Kaksi\ntuhatta mailia suoraan sen maailman sydämeen, jonka me molemmat olemme\ntunteneet. Ei, te ette ole vanha, Fingers. Kaikki se minkä ennen\ntunsitte, kutsuu teitä niinkuin se kutsuu minuakin, sillä jossain\ntuolla kaukana on Lost Cityn haamu -- ja todellisuus.\"\n\n\"Haamu -- ja toiveet\", sanoi Fingers.\n\n\"Toivo muodostaa elämän\", kuiskasi Kent hiljaa, ikäänkuin itsekseen.\nKääntämättä päätään ikkunasta etsi hän Fingersin käden ja puristi sitä\nkovasti. \"On mahdollista ettei minun toteudu enempää kuin teidänkään.\nMutta on hauska ajatella sitä, Fingers. Eikö ole lystikästä, että\nheidän nimensä niin muistuttavat toisiaan. Mary ja Marette! Sanon\nteille, Fingers --\"\n\nKäytävästä kuului raskaita askeleita. Molemmat poistuivat ikkunasta\nkonstaapeli Pellyn tullessa kopinovesta. He ymmärsivät tämän olevan\nmerkkinä keskustelun lopettamisesta ja Fingers herätti jalallaan\nnukkuvan koiran.\n\nSe oli uusi Fingers, joka viittä minuuttia myöhemmin kulki joenrantaa\nkohti. Eikä hän kotiin tultuaan heti vaipunut eteiskatoksessa olevaan\ntuoliinsa. Hän riisui yltään liivin ja takin sekä ryhtyi tutkimaan\nvanhoja, pölyisiä paperipinkkoja.\n\n\n\n\nXI LUKU.\n\n\nSinä aamuna kuuli Kent joelta rajuja lauluja ja tuntui kuin lauluissa\nolisi tuotu ilmi hänen oma ilonsa ja liikutuksensa. Hän tuumi voisiko\nhän salata sen muilta ja erittäinkin Kedstyltä, jos tämä tulisi hänen\nkanssaan puhelemaan. Ja tällä hetkellä juolahti hänen mieleensä, että\nkenties olikin lempeä kohtalo, eikä kova, tuonut Mercerin hänen\ntielleen. Toimiessaan Fingersin kanssa yhdessä oli hänellä suuremmat\nmahdollisuudet päästä pakoon. Nyt ei hän lähtisi sokeasti kohtaloon\nluottaen. Nyt toimisi hän harkitusti ja suunnitelman mukaisesti.\n\nHän siunasi miestä, joka tunnettiin Disty Fingersin nimellä, mutta jota\nhän ei voinut sillä nimellä ajatella. Hän siunasi päivää, jolloin oli\nsaanut kuulla hänen historiansa. Hän ei pitänyt tätä enää samana\nlihavana laiskurina kuin ennen. Hän oli nähnyt ihmeellisen heräämisen.\nFingersin sielu oli kohonnut lihan muodostamasta hautaholvista ja\ntullut jälleen nuoreksi; jäähtynyt veri oli syttynyt uuteen tuleen.\n\nIsä Layonne tuli takaisin vasta iltapäivällä ja toi silloin mukanaan\nuutisen. Lähetyssaarnaaja oli mennyt tapaamaan Fingersiä, mutta Fingers\nei ollut eteiskatoksessa eikä hänen koiransa liioin. Hän oli koputtanut\novelle, mutta vastausta ei ollut kuulunut. Missä, missä oli Fingers?\nKent pudisti päätään ja koetteli näyttää huolestuneella, mutta hänen\nsydämensä sykki ilosta. Hän tiesi! Hän sanoi isä Layonnelle\npelkäävänsä, ettei kaikki Fingersin laintuntemus taitanut auttaa\npaljoa; Fingers oli puhunut jotain siihen suuntaan ja pieni\nlähetyssaarnaaja meni pois hyvin masentuneena. Kent nauroi salaa hänen\nlähtiessään. Miten \"le père\" hämmästyisikään, jos tietäisi.\n\nSeuraavana aamuna tuli isä Layonne uudelleen ja nyt olivat hänen\nuutisensa Kentistä vielä mielenkiintoisempia. Lähetyssaarnaaja oli\ntyytymätön Fingersiin. Eilen illalla oli hän nähnyt tulta tämän majasta\nja mennyt sinne, mutta tavannut Fingersin istumassa pöytänsä ääressä\npäät yhdessä kolmen muun miehen kanssa. Yksi oli puoliverinen Pante,\ntoinen heimostaan karkoitettu Dog Rib-intiaani Kinov ja kolmas Movie,\nvanha intiaanitiedustelija. Kent olisi tahtonut hyppiä ja huutaa\nilosta, sillä nämä kolme olivat kokeneimmat tiedustelijat koko tässä\nosassa pohjolaa. Fingers ei ollut hukannut aikaa.\n\nMutta isä Layonne ei nähnyt hänen mielenliikutuksestaan jälkeäkään\nhänen kasvoillaan. Fingers oli sanonut aikovansa tehdä jonkun\nmetsäkaupan noiden kolmen miehen kanssa eikä voinut nyt juuri\nkeskeyttää keskustelua puhuakseen Kentistä. Eikö isä Layonne voisi\ntulla seuraavana aamuna takaisin? Ja hän oli mennyt sinne nyt, mutta\nmaja oli suljettu.\n\nKoko päivän odotti Kent innokkaasti Fingersiä. Kedsty pistäytyi\nensimmäisen kerran häntä katsomassa ja sanoi toivovansa, että Fingers\nsaattaisi olla hänelle joksikin avuksi. Hän ei maininnut Merceriä ja\nviipyi vain pari minuuttia. Illalla tuli Cardigan ja pudisti\nystävällisesti Kentin kättä. Hän oli kotiin tultuaan saanut koko lailla\ntyötä, kertoi hän. Mercer oli aivan taikinaksi vatkattu, ruumiillisesti\nniin hyvin kuin henkisestikin. Hän oli menettänyt viisi hammasta ja\nhänen kasvonsa olivat ommeltavat seitsemästätoista paikasta. Cardigan\narveli jonkun antaneen hänelle kunnollisen selkäsaunan -- ja hän\nvilkutti Kentille silmää. Sitten lisäsi hän kuiskaten:\n\n\"Hyvä Jumala, Kent, miten toivonkaan, että se olisi sinulle\nonnistunut!\"\n\nKello oli neljä kun Fingers saapui. Hän oli vielä vähemmän entisen\nFingersin näköinen kuin eilen. Hän ei läähättänyt, näytti laihemmalta\nja kasvoissa oli elämää. Se juuri pisti Kentin silmiin eniten --\nFingersin kasvojen uusi ilme. Silmissä oli väriä. Eikä Togs, koira,\nollut hänen mukanaan. Hän hymyili pudistaessaan Kentin kättä, nyökkäsi\nja naurahteli. Silloin tarttui Kent hänen olkapäihinsä ja ravisteli\nhäntä ihastuneena.\n\n\"Olin koko yön valveilla\", sanoi Fingers matalalla äänellä. \"En uskalla\npäivisin liikkua liian paljon, sillä silloin ihmiset ihmettelisivät.\nMutta Jumala armahtakoon kuinka puuhasin yöllä! Luulen kulkeneeni\nkymmenen mailia tahi niille main. Ja kaikki käy hyvin -- oikein hyvin!\"\n\n\"Entä Pante, Kinov ja Movie?\"\n\n\"Se on ainoa keino\", kuiskasi Fingers. \"Olen tutkinut kaikki lakini,\nmutta inhimillisessä laissa ei ole mitään, joka sinut pelastaisi. Olen\nlukenut tunnustuksesi enkä luule sinun suoriutuvan edes vankeudella.\nSinulla on jo nuora melkein niinkuin kaulassasi. Sinut hirtetään.\nMeidän ei auta muu kuin saada sinut jollain tavalla ulos. Olen puhunut\nKedstyn kanssa. Hän on järjestänyt niin, että sinut viedään Edmontoniin\nhuomisesta neljäntoista päivän kuluttua. Tarvitsemme koko sen ajan,\nmutta se riittää kyllä.\"\n\nKolmena päivänä tämän jälkeen kävi Fingers joka iltapäivä Kentin luona\nja näytti joka kerran paremmalta. Omituisen nopeasti kovettuivat hänen\nlihaksensa ja ruumis sai muotonsa. Toisena päivänä kertoi hän\nlöytäneensä tien ja kun aika olisi käsillä, kävisi pako helpoksi, mutta\nhän katsoi parhaaksi, ettei Kent toistaiseksi saisi tietää hänen pientä\nsalaisuuttaan. Täytyi olla kärsivällinen ja luottavainen. Se oli\npääasia, täytyi toivoa ja olla varuillaan tapahtuipa mitä tahansa.\nUseita kertoja toisti Fingers \"tapahtuipa mitä tahansa.\" Kolmantena\npäivänä hän hämmästytti Kentiä. Hän oli levoton, melkein hermostunut.\nKuitenkin katsoi hän parhaaksi olla puhumatta suunnitelmistaan\n\"ennenkuin huomenna.\" Hän ei ollut sisällä kuin muutamia minuutteja ja\npudisti poislähtiessään Kentin kättä hyvin kovasti. Hänen lähdettyään\nei Kent tuntenut itseään niin rohkeaksi kuin ennen.\n\nHän odotti malttamattomasti seuraavaa päivää. Se tuli ja tunnin\ntoisensa perään kuunteli hän Fingersin raskaita askeleita. Aamupäivä\nkului. Iltapäivä samoin. Tuli ilta eikä Fingers ollut tullut. Sinä yönä\nei Kent paljon nukkunut. Kello yksitoista tuli lähetyssaarnaaja.\nLähtiessään sai hän kirjelipun Fingersille. Kent oli juuri lopettanut\npäivällisensä kun isä Layonne tuli takaisin. Silmäys hänen kasvoihinsa\nsanoi Kentille, että hän toi huonoja uutisia.\n\n\"Fingers on luopio\", sanoi lähetyssaarnaaja ja hänen huulensa\nnytkähtelivät ikäänkuin hän olisi pidättänyt vielä vahvempaa ilmaisua.\n\"Tänään hän istui eteiskatoksessaan kuten tavallista puoleksi nukkuen\nja sanoi, että kun hän nyt on oikein miettinyt asiaa, on hän tullut\nsiihen johtopäätökseen, ettei voi tehdä sinun hyväksesi mitään. Hän\nluki kirjeesi ja poltti sen. Hän pyysi sanomaan, että se suunnitelma,\njoka hänellä oli ollut mielessä, oli liian vaarallinen hänelle\nitselleen. Hän sanoi, ettei hän tule enää tänne. Ja...\"\n\nLähetyssaarnaaja hieroi otsaansa ja puristi kätensä yhteen, niin että\nne rusahtelivat.\n\n\"Jatkakaa\", sanoi Kent hieman epäselvällä äänellä.\n\n\"Hän on lähettänyt saman tervehdyksen tarkastaja Kedstylle\", lopetti\nisä Layonne. \"Hänelle käski hän sanoa, ettei nähnyt mitään\nmahdollisuutta, joka voisi sinut pelastaa ja ettei hänen maksanut puhua\npuolestasi!\" Hän laski lempeästi kätensä Kentin käsivarrelle.\n\nTämän kasvot olivat tulleet valkoisiksi. Hän kääntyi ikkunaan eikä\nvähään aikaan nähnyt mitään. Sitten kirjoitti hän Fingersille uuden\nkirjeen.\n\nMyöhään iltapäivällä palasi isä Layonne vastausta tuomaan. Se oli\njälleen suullinen. Fingers oli lukenut kirjeen ja polttanut sen\ntulitikulla. Hän hajoitti tuhkankin hyvin tarkkaan. Hänellä ei ollut\nKentille sanottavana enempää kuin ennenkään. Hän yksinkertaisesti ei\nvoinut panna toimeen heidän suunnitelmaansa. Ja hän pyysi, ettei Kent\nenää hänelle kirjoittaisi. Hän oli pahoillaan, mutta tämä oli hänen\nlopullinen päätöksensä asiassa.\n\nEi vieläkään Kent voinut uskoa kuulemiinsa. Koko jälellä olevan päivän\nhän koetti ajatella itseään Fingersin asemassa, mutta tällä kertaa ei\ntämä vanha, koeteltu keino vienyt perille. Hän ei voinut löytää muuta\nsyytä Fingersin äkilliseen muuttumiseen kuin sen, jonka hän oli suoraan\nisä Layonnelle tunnustanut -- pelon.\n\nViidentenä päivänä nousi Kent lavitsaltaan sydämessään vielä kipinä\ntoivoa. Mutta päivä kului, samoin kuudes ja lähetyssaarnaaja ilmoitti\nFingersin muuttuneen tavalliseksi Disty Fingersiksi, joka istui aamusta\niltaan eteiskatoksessaan.\n\nSeitsemäs päivä antoi lopullisen armoniskun kaikille Kentin toiveille.\nKedsty oli muuttanut päätöstään. Kentin piti matkustaa Pellyn ja erään\ntoisen konstaapelin saattamana Edmontoniin seuraavana päivänä.\n\nTämän kuultuaan tunsi Kent itsessään tapahtuvan ihmeellisen muutoksen.\nHänen ikänsä tuntui moninkertaistuneen. Nyt oli hän peruuttamattoman\nkohtalon uhri. Fingers oli pettänyt hänet, onni oli pettänyt, kaikki\nolivat pettäneet ja ensimäisen kerran tämän taistelun aikana kuolemaa\nvastaan kirosi hän itseään. Toiveillakin on rajansa. Tämän rajan hän\noli nyt saavuttanut.\n\nSeitsemännen päivän ilta oli uppopimeä. Ulkona satoi. Hän söi\nsellilampun valossa illallisensa. Kello kahdeksan oli ulkona jo pimeä.\nTuon tuostakin halkasi pimeyttä salama, jota seurasi kaukainen\nukkosenjyrinä. Sade rapisi katolla tasaisesti ja yksitoikkoisesti.\n\nHänellä oli kädessään kello -- se oli neljännestä yli yhdeksän kun hän\nkuuli kaukana käytävän toisessa päässä olevan ulko-oven avautuvan ja\nsulkeutuvan. Hän oli kuullut sen illallisen jälkeen ainakin kymmenen\nkertaa eikä ollut kiinnittänyt siihen huomiota, mutta tällä kertaa\nseurasi sitä ääni, joka sattui häneen kuin sähköisku. Hetkistä\nmyöhemmin kuului matalaa naurua. Nainen nauroi.\n\nHän nousi. Hän kuuli konttorinoven sulkeutuvan ja sitten seurasi\nhiljaisuus. Hänen kädessään oleva kello tuntui tikuttavan sekunnit\nraivokkaan kovaäänisesti. Hän pisti sen taskuunsa ja tuijotti ovessa\nolevaan ristikkoikkunaan. Muutamia minuutteja myöhemmin avautui\nkonttorinovi uudelleen eikä sulkeutunut. Hän kuuli selvästi keveitä,\nepäröiviä askeleita ja hänen sydämensä tuntui seisahtuvan. Askeleet\nlähestyivät.\n\nVielä hetki ja Kent näki ristikon läpi kaksi loistavaa silmää -- siellä\noli Marette Radisson!\n\n\n\n\nXII LUKU.\n\n\nTässä silmänräpäyksessä Kent ei puhunut. Hän ei päästänyt ääntäkään,\nhän seisoi vain keskellä koppia ja tuijotti. Jos hänen elämänsä olisi\nnäinä muutamina sekuntteina riippunut yhdestä sanasta, olisi hän\nkuollut, mutta kaikki mitä hän mahdollisesti olisi voinut sanoa ja\nenemmänkin, oli luettavana hänen kasvoillaan. Tyttö mahtoi ymmärtää\nsen. Molemmin käsin tarttui hän rautoihin ja katsoi Kentiin. Kent näki\nlampunvalossa, että hänen kasvonsa olivat kalpeat ja tämä kalpeus sai\nhänen siniset silmänsä muistuttamaan mustia lähteitä. Hänen märän\nsadevaippansa päähine oli heitetty puoleksi takaisin, hiukset loistivat\nmärkinä värittömiä poskia vastaan ja hänen pitkissä silmäripsissään\nriippui sadepisaroita.\n\nPaikaltaan liikahtamatta ojensi Kent kätensä ja sai lausutuksi:\n\"Marette.\"\n\nTytön kädet valkenivat puristaessaan rautatankoja, hänen huulensa\nolivat puoliavoimet. Hän hengitti kiivaasti, muttei hymyillyt; hän ei\nvastannut eikä osoittanut mitään jälleentuntemisen merkkejä. Se, mitä\nsitten tapahtui, tuli niin nopeasti ja odottamattomasti, että Kentin\najatuskyky tuntui pysähtyvän. Ilman mitään varoitusta heittäytyi tyttö\nkopinovelta kauemmaksi ja alkoi huutaa, vetäytyi vielä kauemmaksi,\ntuijotti häneen ja huusi uudelleen ikäänkuin jokin olisi häntä suuresti\nkauhistuttanut.\n\nKent kuuli tuolin kaatuvan konttorissa, kuuli hätääntyneitä ääniä ja\njuoksevien jalkojen töminää. Marette Radisson oli vetäytynyt käytävän\ntoiseen päähän ja kun Carter sekä Pelly juoksivat hänen ohitseen,\nseisoi hän kuin kauhun kuva ja osoitti Kentin koppiin. Molemmat\nkonstaapelit syöksyivät eteenpäin ja heidän kantapäillään se\npoliisimies, jonka piti huomenna Pellyn kanssa saattaa vanki\nEdmontoniin.\n\nKent ei ollut liikkunut. Hän seisoi kuin kivettyneenä. Aivan ristikon\ntakana näki hän Pellyn, Carterin ja uuden konstaapelin tuijottavan\nsisään ikäänkuin odottaisivat näkevänsä jotain hirveätä. Ja heidän\ntakanaan näki Kent muutakin. Nopeasti kuin salama sukelsi Marette\nRadissonin käsi sadevaipan alle ja jälleen pois, mutta nyt oli kädessä\nrevolveri. Kent ei nähnyt ainoastaan sitä, vaan myöskin tytön\nkasvojenilmeen. Heidän silmänsä kohtasivat sekunnin murto-osaksi ja\ntytön silmissä loisti haltioitunut riemu. Nähdessään Kentin\nkasvojenilmeen kääntyi Carter äkisti.\n\n\"Olkaa hyvä älkääkä nostako melua, hyvät herrat\", sanoi Marette\nRadisson. \"Ensimmäisen, joka tekee epäilyttävän liikkeen, minä ammun!\"\n\nÄäni oli tyyni ja kirkas, mutta sen sointu uhkasi kuolemalla. Hän\npiteli vakavasti revolveria. Se oli pieni musta esine, sen värikin\nsisälsi uhkauksen. Sen takaa loistivat tytön silmät kuin liekehtivät\npyssynpiiput. Nuo kolme miestä katsoivat sanattomiksi hämmästyneinä\nniihin. Koneellisesti tottelivat he käskyä ja kohottivat kätensä ylös.\nSitten laskeutui pieni kauhuaherättävä esine Pellyn sydämelle.\n\n\"Teillä on avain\", sanoi tyttö. \"Avatkaa koppi!\" Pelly sai vihdoin\navaimen esille. Silloin antoi vieras konstaapeli käsiensä laskeutua ja\nsanoi raa'asti nauraen: \"Tämä oli hyvä kuje, mutta se ei onnistu.\"\n\n\"Kyllä, kyllä se onnistuu!\" kuului vastaus.\n\nPieni musta ase kääntyi häneen juuri kun hän sormeili oman revolverinsa\nperää. Puoleksi hymyilevin huulin suuntasi Marette salamoivat silmänsä\nhäneen!\n\n\"Kädet ylös, olkaa hyvä!\" käski hän.\n\nKonstaapeli epäröi, sitten tarttui hän revolveriinsa. Kent, joka ei\nuskaltanut hengittää, näki Maretten ruumiin melkein huomaamattomasti\njäykistyvän. Hetki vielä ja hänkin olisi kutsunut sitä kujeeksi. Mutta\ntytön revolverin pienestä piipusta leimahti tulta ja savua, vieras\nkonstaapeli horjui ja tarttui toisella kädellään rautaristikkoon; se\nkäsi, jolla hän oli aikonut tarttua revolveriin, riippui hervottomana\nsivulla. Hän ei ollut päästänyt ääntäkään, mutta kasvot olivat tuskan\nvääristämät.\n\n\"Avatkaa ovi.\"\n\nJälleen suuntautui kuolemaatuottava ase Pellyn sydäntä kohti. Tytön\nkasvoilta oli hymy nyt kadonnut. Silmissä hehkui kohtalokas tuli. Hän\nhengitti kiivaasti kumartuessaan lähemmäksi Pellyä ja toistaessaan\nkäskyn. Sanat hukkuivat äkilliseen ukkosenjyrähdykseen, mutta Pelly\nymmärsi.\n\nHän ei epäröinyt kauempaa. Avain kirskui lukossa, Kent työnsi itse oven\nauki ja juoksi käytävään. Nopeasti hän ymmärsi tilanteen ja nopeasti\nhän toimi. Tytön hämmästyttävän rohkea viekkaus, se suurenmoinen\nmielijohde, että hän kauhistusta teeskentelemättä sai vartijat riviin \nkopinoven eteen ja se ihailtava päättäväisyys, jolla hän käsitteli\npientä mustaa revolveriaan, sai jokaisen veripisaran Kentin suonissa\npalamaan. Tuskin oli hän oven ulkopuolella ennenkuin hän oli jälleen\nentinen taistelunhaluinen Jim Kent. Hän sieppasi Carterin revolverin ja\nuhaten sillä Pellyä sekä vierasta konstaapelia riisui hän nämä aseista.\nTakanaan kuuli hän Maretten tyynen ja voitonriemuisen äänen:\n\n\"Sulkekaa heidät koppiin, mr Kent!\"\n\nKent ei katsonut tyttöön, vaan käänsi aseen Pellyä ja vierasta\nkonstaapelia kohti. Nämä menivät koppiin. Carter ei ollut liikahtanut.\nHän katsoi suoraan tyttöön, jonka musta ase oli suunnattu kohti hänen\nrintaansa. Pelly ja haavoittunut eivät sitä nähneet, mutta Carterin\nhuulilla oli kummallinen hymy. Hänen silmänsä kohtasivat Kentin ja\nsekunnin ajan eroitti tämä pilkahduksen toveruudesta ja jostain\nenemmästäkin. Carter oli iloinen! Kentin teki mieli puristaa hänen\nkättään, mutta sen sijaan tyrkkäsi hän hänet koppiin, kiersi oven\nlukkoon ja kääntyi avain kädessä Marette Radissonin puoleen. Tytön\nsilmät loistivat. Milloinkaan ei Kent ollut nähnyt sellaisia ihania\ntaistelunhaluisia silmiä eikä sellaista lintumaista nopeutta, jolla\ntyttö kääntyi ja juoksi eteiseen huutaen häntä seuraamaan.\n\nKent oli vain askeleen päässä hänen takanaan kun he juoksivat Kedstyn\nkonttorin ohi. Tyttö avasi ulko-oven. Ulkona oli uppopimeä ja sade löi\nheitä kasvoihin. Kentin suljettua oven hapuili tytön käsi hänen\nkättään; löydettyään sen puristuivat hienot sormet kovasti sen\nympärille.\n\nKent ei tehnyt mitään kysymyksiä. Läpitunkeva salama valaisi tytön\nhetkiseksi, sitten seurasi jyrinä, joka tärisytti heidän jalkojensa\nalla olevaa maata ja hienot sormet puristivat vielä kovemmin Kentin\nkättä. Ja ukkosen yhä jyristessä kuului Maretten puoleksi naurava ääni:\n\n\"Minä pelkään -- ukkosta.\"\n\nSilloin nauroi Kent -- suurta, vapaata, iloista naurua. Hän olisi\ntahtonut pysähtyä, ottaa tytön käsivarsilleen ja kantaa häntä.\nMielettömässä ilossaan olisi hän tahtonut huutaa. Silmänräpäystä\naikaisemmin oli tyttö pannut alttiiksi kaikki, uhmannut osaston kolmea\nurhoollisinta miestä ja ampunut heistä yhtä. Kent kääntyi äkkiä häneen\npuhuakseen, mutta hän kiiruhti askeleitaan kunnes melkein juoksi.\n\nMarette Radisson ei johtanut Kentiä joelle päin, vaan Kedstyn\nhuvilan takana olevaa metsää kohti. Ei hetkeäkään hän epäröinyt\nläpitunkemattomassa pimeydessä ja rankkasateessa. Hänen sormiensa\notteessa oli jotain käskevää, vaikka ne jokaisen jyrähdyksen aikana\npuristivatkin lujemmin. Kent sai sen käsityksen, ettei tytön sisimmässä\nollut mitään epäröintiä päämäärän suhteen. Kent käytti hyväkseen\nsalamoiden valoa nähdäkseen tuon tuostakin vilahduksen tytön märästä,\npeittämättömästä päästä, kalpeista kasvoista ja notkeasta vartalosta,\njoka ponnisteli myrskyä vastaan.\n\nEräällä matalalla kukkulalla Kedstyn huvilan ja vankilarakennuksen\nvälillä pysähtyi tyttö ensi kerran. Jälleen valtasi Kentin melkein\nvastustamaton halu sulkea tyttö syliinsä, riemuita julki ilonsa ja\nonnensa, joka oli vapauttakin suurempi.\n\n\"Marette\", kysyi hän, \"mihin te menette?\"\n\n\"Tuonne\", kuului vastaus.\n\nTyttö päästi otteensa ja Kent tunsi hänen osoittavan johonkin, vaikk'ei\nnähnyt minne. Heidän edessään oli syvä pimeys, mutta keskeltä sitä\nvilkkui tuli. Kent tiesi valon näkyvän Kedstyn huvilan ikkunasta ja\nymmärsi sen olevan tiennäyttäjänä Marettelle, joka kulki eteenpäin\npitäen hänen kättään yhä omassaan.\n\nHe lähenivät nopeasti valoa, sillä kukkulalta Kedstyn huvilaan ei ollut\npitkä matka. Kentin ajatukset lensivät eteenpäin. Kappaleen matkaa\nluoteiseen tarkastajan huvilasta oli Kims Bayouun ja epäilemättä johti\nMarette häntä sitä tietä, jota oli itsekin kulkenut sinä yönä kun\nMovien kimppuun niin salaperäisellä tavalla hyökättiin. Kysymykset\nalkoivat tunkeutua hänen huulilleen, kysymykset, jotka vaativat\nvastausta heti. He menivät luonnollisesti joelle. Se oli nopein ja\nvarmin keino päästä pakoon. Oliko Marette tehnyt valmistuksia pakoa\nvarten? Ja pakenisiko hän vapauttamansa miehen kanssa.\n\nHe tunsivat jalkojensa alla Kedstyn huvilalle johtavan hiekoitetun tien\nja tyttö kulki suoraan ikkunasta loistavaa valoa kohti. Ja suureksi\nhämmästyksekseen kuuli Kent myrskyn ulvonnan läpi tytön riemuitsevan\nhuudon:\n\n\"Nyt olemme perillä!\"\n\nPerillä! Kentin hengitys muuttui äkkiä läähättäväksi. Hän oli enemmän\nkuin hämmästynyt, hän oli pohjiaan myöten liikutettu. Oliko hän hullu\nvai tekikö tyttö hänelle kauheata pilaa. Tyttö oli vapauttanut hänet\nvankilasta viedäkseen hänet poliisitarkastajan, hänen katkerimman\nvihollisensa eteen. Hän pysähtyi ja Marette Radisson veti häntä kädestä\nsaadakseen hänet mukaansa. Tyttö piteli hänen kädestään kovasti\nikäänkuin olisi luullut hänen pakenevan.\n\n\"Ei se ole vaarallista, monsieur Jiems\", huudahti hän. \"Älkää olko\npeloissanne!\"\n\n\"Monsieur Jiems!\" Ja tämä ilveilevä naurahdus. Hän seurasi ovelle.\nSeuraavalla hetkellä he olivat talossa, ikkunassa oleva lamppu oli\naivan heidän vieressään, mutta vähään aikaan ei hän silmäripsissä\nolevien sadepisaroiden vuoksi voinut nähdä mitään. Hän siveli kädellään\nyli kasvojen ja katsoi Maretteen. Tämä seisoi kolmen-, neljän askeleen\npäässä hänestä; kasvot olivat hyvin kalpeat ja hän läähätti\nhengästyneenä, mutta silmät loistivat ja hän hymyili Kentille. Hänen\nvaatteistaan virtasi vesi.\n\n\"Te olette märkä\", sanoi tyttö. \"Pelkään teidän vilustuvan. Tulkaa\nmukaan!\"\n\nJälleen ilvehti tyttö hänen kanssaan aivan niinkuin sairashuoneessa.\nKent seurasi portaita ylös. Tyttö odotti häntä ylimmällä\nporrasaskelmalla ja ojensi hänelle kätensä ikäänkuin pyytäen anteeksi,\nettä oli ottanut sen sisääntullessa pois. Marette johti hänet eräälle\novelle ja he astuivat sisään. Huoneessa oli pimeä, tyttö veti jälleen\nkätensä pois ja Kent kuuli hänen liikkuvan huoneessa. Uusi jännitys ja\nihastus valtasi Kentin. Ilma, jota hän täällä hengitti, oli aivan\ntoisenlaista kuin ulkona hallissa. Täällä tuntui kukkien tuoksu ja\njotain muutakin -- heikko, epämääräinen naisen huoneen tuoksu. Kentin\nsilmät olivat odotuksesta selki selällään kun tulitikku Maretten\nsormien välissä leimahti palamaan. Seuraavana hetkenä seisoi tyttö\nlampun valossa.\n\nMutta Kent seisoi yhä ja tuijotti kuin huumaantuneena ja Marette antoi\nhänelle aikaa tointua sill'aikaa kuin riisui sadevaippansa. Pieni,\nsolakka vartalo oli kuiva, lukuunottamatta peittämättömästä päästä\nolkapäille valunutta vettä. Kent näki, että hänellä oli lyhyt hame ja\nkengät, ihastuttavan pienet, karibunnahasta tehdyt kengät. Ja äkkiä\nastui hän Kentiä vastaan molemmat kädet ojennettuina.\n\n\"No, pudistakaa nyt kättä ja sanokaa olevanne iloinen\", sanoi hän.\n\"Älkää olko -- niin pelästyneen näköinen. Tämä on minun huoneeni ja\ntäällä voitte olla aivan rauhassa.\"\n\nKent puristi lujasti hänen molempia käsiään ja tuijotti noihin\nihmeellisiin sinisilmiin, jotka katsoivat häneen lapsen kirkkaalla,\nvaivattomalla katseella. \"Minä -- minä en ymmärrä\", sammalsi Kent.\n\"Marette -- missä on Kedsty?\"\n\n\"Hän tulee pian kotiin.\"\n\n\"Ja hän tietää teidän asuvan täällä?\"\n\nMarette nyökkäsi. \"Olen ollut täällä kuukauden.\"\n\nKentin kädet puristuivat vielä lujemmin tytön käsien ympärille. \"Minä\n-- en ymmärrä\", toisti hän. \"Vielä tänäiltana saa Kedsty tietää, että\nte vapautitte minut ja ammuitte konstaapeli Willistä. Hyvä Jumala: me\nemme saa kadottaa sekunttiakaan, meidän on heti lähdettävä.\"\n\n\"Kedstylle on mitä tärkeintä salata, että minä asun hänen luonaan\",\nvastasi tyttö tyynesti. \"Hän kuolisi ennenkuin ilmoittaisi sen. Eikä\nhänen mieleensä juolahda, että minä olen tuonut teidät tänne ja että\nkarannut murhaaja piileskelee poliisitarkastajan katon alla. He etsivät\nteitä kaikkialta muualta, mutt'eivät täältä. Eikö se ole mainiota! Hän\non suunnitellut kaiken, jok'ikisen liikkeen, huudon kopin oven\nluona --\"\n\n\"Tarkoitatteko -- Kedstyä?\"\n\nTyttö veti kätensä pois, astui askeleen takaisin ja jälleen näki Kent\nhänen silmissään saman leimun, joka niissä loisti kun hän kohotti\nrevolverinsa noita kolmea konstaapelia kohti. \"Oh ei, ei Kedsty. Hän\nhirttäisi teidät ja tappaisi minut, jos uskaltaisi. Tarkoitan\nystäväänne, tuota suurta, paksua, lystikästä m'sien Fingersiä!\"\n\n\n\n\nXIII LUKU.\n\n\nTapa, jolla Kent tuijotti Marette Radissoniin saatuaan tietää, että\nDisty Fingers oli suunnitellut hänen pakonsa, oli melkein naurettava.\nHän oli tehnyt vääryyttä Fingersille. Hän oli kutsunut tätä pelkuriksi\nja luopioksi ja sydämessään moittinut häntä katkerasti, että hän oli\nvirittänyt mitä suurimpia toiveita vain murskatakseen ne. Ja koko ajan\noli Disty Fingers valmistellut tätä! Kent alkoi hymyillä. Nyt oli\nkaikki selvää -- ainakin tällä hetkellä -- tahi ainakin hän luuli niin.\nMutta hänellä oli useampia kysymyksiä -- kymmenen, sata. Ne\ntunkeutuivat esiin, kysymykset, joilla oli hyvin vähän tai ei yhtään\ntekemistä Kedstyn kanssa. Hän ei nähnyt muuta kuin Maretten.\n\nTyttö oli alkanut avata hiuksiaan. Ne laskeutuivat hänen ympärilleen\nkiiltävän märkinä. Kent ei ollut ikinä sellaista nähnyt. Ne olivat\nepäjärjestyksessään ihastuttavat. Pienet vesipisarat välkkyivät\nlanpunvalossa kuin timantit, vierivät alas ja putosivat lattialle.\nMarette pudisti hiuksiaan ja oikea pieni sade vihmoi Kentin kasvoja.\nHän unohti Fingersin, hän unohti Kedstyn. Hänen aivonsa kuumenivat\ntytön sähköisestä läheisyydestä. Hän istui sanaakaan lausumatta ja\nkatsoi tyttöön tuntien sen mittaamattoman edesvastuun ja suuren tulevan\ntaistelun, joka oli edessä. Fingers oli suunnitellut, Marette pannut\ntoimeen, hänen oli nyt täytettävä.\n\nKent ei katsellut tyttöä enää niinkuin olentoa, joka on voitettava,\nvaan niinkuin omaa korvaamattoman kallista omaisuuttaan. Tytön taistelu\noli tullut nyt hänen taistelukseen. Ulkona oli pimeys, joki ja lavea\nmaailma. Hänen verensä hehkui taistelunhalusta. Tänäyönä he\npakenisivat, heidän piti paeta. Miksi viivytellä? Miksi kuluttaa aikaa\nKedstyn katon alla kun vapaus odotti heitä? Hän seurasi tytön käsien\nnopeita liikkeitä, kuunteli silkinhienoa ääntä, jonka aiheutti harja,\njoka silitti pitkiä hiuksia. Epätietoisuus, epäily ja toiminnanhalu\ntaistelivat hänessä.\n\nÄkkiä kääntyi tyttö jälleen häneen. \"Tulin juuri ajatelleeksi\", sanoi\nhän, \"ettette ole edes kiittäneet minua!\"\n\nNiin nopeasti, että tyttö säpsähti, oli Kent hänen luonaan. Nyt hän ei\nepäröinyt kuten sairashuoneessa. Hän otti tytön molemmat kädet omiinsa.\nSanat virtasivat hänen huuliltaan. Jälkeenpäin hän ei voinut muistaa\nmitä oli sanonut. Tytön silmät laajenivat eivätkä siirtyneet\nhetkeksikään Kentin silmistä. Kiittää! Kent sanoi kaiken mitä hänen\nsielussaan oli liikkunut Maretten käynnin jälkeen. Hän kertoi\nsuunnitelmistaan ja unelmistaan sekä päätöksestään etsiä Marette\nvaikka siihen kuluisi koko hänen elämänsä. Hän kertoi Merceristä ja\nsiitä kuinka oli saanut selville Maretten käynnin Kims Bayoussa,\nsuunnitelmastaan seurata häntä pitkin noiden kolmen suuren joen varsia,\netsiä häntä Fort Simpsonista ja Hiljaisten miesten laaksosta, vaikka se\nolisi missä. Kiittää! Hän piteli tytön käsiä niin kovasti, että niihin\nkoski ja hänen äänensä värisi. Marette Radissonin kasvoilla paloi\nhimmeä tuli. Mutta hänen silmistään ei sitä näkynyt. Ne katsoivat\nKentiin koko ajan niin vakavasti ja hellittämättömästi, että tämän omat\nkasvot punehtuivat ennenkuin hän ehti sanoa kaikkea mitä oli aikonut,\nhän päästi Maretten kädet ja vetäytyi hiukan kauemmaksi.\n\n\"Suokaa minulle anteeksi, että olen sanonut teille kaiken tämän\", pyysi\nhän. \"Mutta se on totta. Te tulitte luokseni sairashuoneeseen\nsellaisena, josta aina olin uneksinut, mutta en milloinkaan löytänyt.\nJa sitten tulitte te luokseni vankilaan aivankuin --\"\n\n\"Niin, tiedän kyllä kuinka tulin\", keskeytti Marette, \"läpi sateen ja\nlian, mr Kent. Ja sitten oli niin pimeä, että minä eksyin ja pelkäsin,\netten löytäisikään vankilaanne. Myöhästyin puoli tuntia mr Fingersin\nmääräämästä ajasta. Senvuoksi pelkään, että tarkastaja Kedsty voi tulla\nmilloin tahansa, pyytäisin, ettette puhuisi niin kovasti -- ettekä niin\npaljon.\"\n\n\"Ah, Jumalani\", sanoi Kent alentaen äänensä kuiskaukseksi. \"Olen\nsanonut lyhyessä ajassa paljon, vai mitä? Mutta se ei ole sadatta\nosaakaan kaikesta siitä mitä olisin tahtonut sanoa. En tee niitä\nmiljoonia kysymyksiä, joita haluaisin tehdä. Mutta minun pitää saada\ntietää miksi olemme täällä? Miksi emme menneet joelle? Parempaa yötä\npakenemista varten kuin tämä, ei voi ajatella.\"\n\n\"Mutta tämä ei ole niin hyvä kuin viides yö tämän jälkeen\", sanoi\nMarette alkaen jälleen kuivata hiuksiaan. \"Silloin saatte mennä joelle.\nSuunnitelmamme joutui hieman epäkuntoon kun Kedsty muutti Edmontoniin\nlähettämispäivänne. Kaikki on järjestetty niin, että te voitte\nturvallisesti lähteä täältä viidentenä yönä.\"\n\n\"Ja te?\"\n\n\"Minä jään tänne.\" Ja hän lisäsi matalalla äänellä: \"Minä jään tänne\nmaksaakseni Kedstylle sen hinnan, jonka hän tulee tämän yön\ntapahtumista pyytämään.\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti Kent. \"Marette!\"\n\nTyttö kääntyi nopeasti. \"Ei, ei, en tarkoita, että hän tekee minulle\npahaa\", huudahti hän äänessään terävähkö sävy. \"Tappaisin hänet ennen!\nTein tyhmästi sanoessani niin. Mutta te ette saa kysyä minulta enempää.\nEtte saa!\"\n\nHän vapisi; Kent ei ollut milloinkaan nähnyt häntä niin liikutettuna ja\nkun tyttö seisoi hänen edessään, niin hän tiesi, ettei hänen tarvinnut\nolla levoton senvuoksi, jota äsken oli ajatellut. Marette ei puhunut\nturhia sanoja.\n\nHän kykeni taistelemaan, hän kykeni tappamaan, jos se oli\nvälttämätöntä. Hänessä oli pohjolan rohkeus ja ihanuus.\n\nKent oli kuullut hänen pehmeän naurunsa, tyttö oli ilvehtinyt hänen\nkanssaan kun hän itse luuli kuolevansa, oli suudellut häntä, oli\ntaistellut hänen puolestaan, oli kauhuissaan painautunut häneen kiinni\nkun salamat leimahtelivat ja nyt seisoi hän tuossa pienet kädet\nhiuksiin hautautuneina, muistuttaen puhkeamaisillaan olevaa myrskyä.\nSilmänräpäystä aikaisemmin oli Kent ollut ottamaisillaan hänet syliinsä,\nnyt, yhdessä sekunnissa, oli tyttö pannut heidän välilleen välimatkan,\nniin leveän, ettei hän olisi rohjennut koskea tämän käteen eikä\nhiuksiin. Tyttö vaihteli niinkuin auringon edessä olevat pilvet ja\njokainen uusi vaihdos teki hänet Kentin silmissä yhä ihmeellisemmäksi.\nNyt oli rajuilma. Hän näki sen tytön silmistä, käsistä, koko ruumiista.\nHän tunsi sen sähköisen lähestymisen matalissa, värisevissä sanoissa:\n\"_Te ette saa_!\" Kentin silmät nauttivat hänen jäntevyydestään, hänen\nviehättävästä pienuudestaan, mutta samalla kertaa katsoi Kent häneen\nniinkuin katsotaan jumalattareen.\n\n\"Ei, minä en tee teille mitään kysymyksiä kun te katselette minua\ntuolla tavoin\", sanoi Kent. \"Minä en kysy teiltä minkä hinnan Kedsty\naikoo vaatia, sillä te ette maksa sitä. Jollette te seuraa minua, niin\nen minäkään mene. Jään mieluummin tänne ja annan hirttää itseni. En\nkysy teiltä mitään, mutta, jos on totta, että te olette pohjolasta\nkotoisin, niin seuraatte te minua sinne, muuten en liikahda täältä --\nen tuumaakaan.\"\n\nTyttö veti syvään henkeään ikäänkuin helpotuksesta. Jälleen muuttuivat\nsinisilmät aurinkoisiksi ja värisevät huulet hymyilivät.\n\n\"Teitte siinä kiltisti\", sanoi hän. \"Oli hauskaa kuulia teidän sanovan\nniin. En ole milloinkaan tiennyt miten hauskalta tuntuu kun on joku,\njoka antaa vaikka hirttää itsensä minun vuokseni. Mutta te matkustatte\nja minä en matkusta. Minä en voi selittää kaikkea teille juuri nyt,\nsillä tarkastaja Kedsty tulee pian ja minun on kuivattava hiukseni sekä\nnäytettävä teille piilopaikka -- jos teidän tarvitsee piilottautua.\"\n\nMarette alkoi taas harjata hiuksiaan. Peilistä Kent näki kuinka hymy\nvielä väreili hänen huulillaan.\n\n\"Minä en kysy\", sanoi Kent, \"mutta jos te vain käsittäisitte\nminkälaisessa jännityksessä olen saadakseni tietää missä Kedsty on,\nkuinka Fingers sai selon teistä, miksi uskottelitte matkustavanne\ntäältä pois ja tulitte sitten takaisin -- ja -- kuinka -- mielettömän\nmielelläni tahtoisin tietää jotain teistä -- niin luulen melkein, että\nte hiuksianne kuivatessa puhuisitte minulle hieman.\"\n\n\"Se oli Movie, vanha intiaani\", sanoi tyttö. \"Hän se jollain tavoin sai\nselville minun olevan täällä ja sitten eräänä iltana kun tarkastaja oli\npoissa, tuli m'sien Fingers itse -- ryömi ikkunasta sisään ja sanoi,\njuuri kun aioin hänet ampua, että te olitte hänet lähettäneet. Tehän\nkäsitätte, että minä tiesin teidän jäävän eloon. Sen oli Kedsty minulle\nsanonut. Olin aikonut auttaa teitä toisella tavalla, jollei m'sien\nFingers olisi tullut. Tarkastaja Kedsty on tänäiltana Fingersin luona.\nSe kuuluu myöskin Fingersin suunnitelmiin -- siten on Kedsty poissa\ntieltä.\"\n\nÄkkiä hän jäykistyi. Harja jäi kiinni hänen hiuksiinsa. Myöskin Kent\noli kuullut saman äänen. Se oli selvä koputus kierrekaihtimilla\nvarustettuun ikkunaan. Ja tämä ikkuna oli viidentoista jalan\nkorkeudella.\n\nHuudahtaen heitti tyttö harjan luotaan, juoksi ikkunaan, kohotti\nkaihdinta ja laski sen jälleen. Sitten kääntyi hän Kentiin samalla kuin\nkiireesti järjesti hiuksiaan.\n\n\"Se oli Movie!\" huudahti hän. \"Kedsty tulee!\"\n\nHän tarttui nopeasti Kentin käteen ja kiiruhti kohti vuoteen pääpuolta,\njonka takana riippuivat pitkät verhot. Niiden takana näytti Kentistä\nolevan suunnaton paljous naisen vaatteita.\n\n\"Teidän on piilottauduttava niiden taa, jos niin tarvitaan\", sanoi\nMarette ja hänen äänensä värisi jälleen. \"En luule sitä tarvittavan,\nmutta jos tarvitaan, niin tehkää se. Hautautukaa aivan vaatteiden taa\nja pysytelkää hiljaa. Jos Kedsty löytää teidät täältä --\"\n\nHän katsoi Kentiä silmiin ja Kentistä näytti kuin olisi katseessa ollut\njotain, jolla oli läheistä sukua pelolle.\n\n\"Jos hän keksii teidät täältä, niin merkitsee se minulle jotain\nhirveätä\", jatkoi tyttö ja hänen kätensä hiipivät miehen käsivarrelle.\n\"En voi sanoa teille mitä se on, mutta se olisi pahempaa kuin kuolema.\nTahdotteko luvata minulle, että jäätte tänne, vaikka tapahtuisi mitä ja\nvaikka te kuulisitte mitä tahansa? Tahdotteko, mr Kent?\"\n\n\"En, jos te kutsutte minua mr Kentiksi\", sanoi Kent ja jotain tuntui\nolevan hänen kurkussaan.\n\n\"Tahdotteko, Jiems? Tahdotteko -- jos minä lupaan että takaisin\npalattuani -- suutelen teitä?\" Hänen kätensä liukuivat melkein\nhyväillen alas Kentin käsivarrelta ja hän kääntyi nopeasti sekä katosi\npuoleksi avoinna olevan oven kautta ennenkuin Kent oli ehtinyt antaa\nmitään lupausta.\n\n\n\n\nXIV LUKU.\n\n\nHetkisen seisoi Kent siinä mihin tyttö oli hänet jättänyt ja tuijotti\noveen, jonka kautta tämä oli kadonnut. Tytön läheisyys viimeisinä\nsekuntteina, hänen käsiensä hyväilevä kosketus, silmien ilme ja lupaus\nsuudelmasta, jollei Kent ilmaisisi läsnäoloaan -- kaikki tämä ja ajatus\nrohkeudesta, jota tyttö osoitti mennessään juuri nyt Kedstyä tapaamaan,\nestivät häntä näkemästä seinää ja ovea, joihin hän näytti tuijottavan.\nHän näki tytön kasvot sellaisina kuin oli nähnyt ne viimeisessä\nsilmänräpäyksessä -- hänen silmänsä, huulien värinän ja pelon, jota hän\nei onnistunut kokonaan salaamaan. Hän pelkäsi Kedstyä; siitä oli Kent\nvarma. Marette ei ollut hymyillyt, hänen silmissään ei ollut näkynyt\nhuumorinpilkahdustakaan kun hän kutsui Kentiä nimellä Jiems. Lupaus\nsuudelmasta ei ollut keimailua, hänen käytöksensä oli ollut melkein\nsynkän vakavaa. Ja juuri tämä vakavuus oli vaikuttanut Kentiin --\nvakavuus ja se kummastuttavan mutkaton tapa, jolla hän oli yhdistänyt\nJiems nimen lupaukseen suudelmasta... Kerran ennen oli hän kutsunut\nKentiä Jiemsiksi. Mutta silloin oli se ollut \"m'sieu Jiems\" ja äänessä\noli ollut ilakoiva sointu. Jim tahi James eivät merkinneet mitään,\nmutta Jiems. -- Kent oli kuullut äitien kutsuvan pikkupoikiaan siten,\nhän oli kuullut vaimojen ja morsiamien käyttävän samaa nimitystä.\n\nKentin sydän löi voimakkaasti kun hän meni ovelle ja kuunteli. Hetki\nsitten, kun tyttö katsoi häneen säihkyvin silmin ja kielsi häntä\nkyselemästä, oli hänestä tuntunut kuin olisi hänen jalkojensa eteen\navautunut kuilu; nyt oli hän vuoren huipulla. Ja hän tiesi, että vaikka\nhän kuulisi mitä, lukuunottamatta avunhuutoa, ei hän menisi alakertaan.\n\nHetken kuluttua avasi hän ovea senverran, että saattoi kuulla. Sitä ei\nMarette ollut kieltänyt. Ovenraosta saattoi hän nähdä valon alakerran\neteisestä. Mutta hän ei kuullut ääntäkään ja ajatteli, että vanha Movie\nvieläkin saattoi juosta kovasti, joten kenties viipyisi hetken\nennenkuin Kidsty tulisi.\n\nOdottaessaan katseli hän ympärilleen. Ensimäinen vaikutus oli, että\nMarette oli asunut täällä kauan. Tämä oli naisen huone, johon ei oltu\ntultu äkkiä ja ilman valmistuksia. Hän tiesi sen ennen olleen Kedstyn\nhuoneena, mutta nyt siellä ei ollut jälkeäkään Kedstystä.\nKatsellessaan ihailevin silmin huonetta huomasi hän monia pikku\nesineitä, jotka olivat erittäin kuvaavia. Hän ei epäillyt enää sitä,\nettä Marette oli kotoisin kaukaisesta pohjolasta; jos hänellä olisi sen\nsuhteen ollut epäilyjä, olisivat ne haihtuneet kun tyttö kutsui häntä\nJiemsiksi. Tottuneena tutkimaan ympäristöään poistui hän oven luota ja\nseisoi nyt peilin edessä olevan pukeutumispöydän luona.\n\nMarette ei ollut järjestänyt tätä huonetta häntä varten, sillä kaikki\nnaisille kuuluvat pikkuesineet olivat esillä. Hänestä ei tuntunut\npyhäinhäväistyksellä katsella kaikkia näitä naisen pukeutumisessa\ntarvittavia esineitä. Niiden monilukuisuus ja monilajisuus ihmetytti\nhäntä. Hän olisi odottanut löytävänsä ne Ottawan kenraalikuvernöörin\ntyttären pukeutumishuoneessa, mutt'ei täällä -- sitä vähemmin vielä\nkauempana pohjoisessa. Kaikki olivat erinomaisista aineista ja mainiota\ntyötä. Hänen silmänsä saivat toisen suunnan. Ne kiintyivät riviin\njalkineita, jotka olivat säännöllisesti järjestetyt pukeutumispöydän\nviereen.\n\nHän tuijotti niihin hämmästyneenä. Milloinkaan ei hän ollut nähnyt\nsellaista kokoelmaa samoihin jalkoihin aiottuja naisten jalkineita.\nEivätkä ne olleet pohjolan kenkiä. Jokaisessa näistä ihastuttavista\njalkineista oli korkeat kannat. Näin montaa lajia ei Kent ollut\nmilloinkaan nähnyt. Siinä oli nappikenkiä, nauhakenkiä; ruskeita\nkenkiä, mustia kenkiä ja valkoisia kenkiä arveluttavan korkeine,\nkapeine korkoineen, siinä oli nahkakenkiä ja samettikenkiä, kenkiä\nterässolkineen ja kauniine rusetteineen, korkeakantaisia oxford- ja\nkorkeakantaisia kiiltonahkakenkiä. Hän läähätti, sitten kumartui hän\nkoneellisesti alas ja otti käteensä pienen silkkikengän.\n\nSen pienuus herätti hänessä tavatonta, mutta miellyttävää hämmästystä\nja alkaessaan tuntea samaa kuin mies, joka kuuntelee nukkuvan\nsalaisuuksia, vilkasi hän kengän sisään. Siellä oli numero -- numero\nkolme ja se oli Favresilta Montrealista. Hän katsoi vielä puolta\ntusinaa; kaikki olivat Favresilta Montrealista.\n\nNämä kengät saivat hänet kysymään itseltään: Kuka on Marette Radisson?\n\nJa tätä kysymystä seurasi toisia kunnes hänen päänsä meni pyörälle. Jos\nMarette oli Montrealista, miksi matkusti hän pohjoiseen? Jos hän oli\npohjolasta, niin miksi hänellä oli tällainen paljous silminnähtävästi\nkäyttämättömiä kenkiä mukanaan? Miksi hän oli tullut Athabasca Landiin?\nMitä tekemistä oli hänellä Kedstyn kanssa? Miksi piileskeli hän tämän\nkaton alla? Miksi --\n\nKent pysähtyi koettaen löytää jotain vastausta tähän kysymysten\ntulvaan. Hänen oli mahdotonta irroittaa silmiään kengistä. Hänen\nmieleensä juolahti ajatus. Hän tunsi itsensä naurettavaksi langetessaan\npolvilleen kenkien eteen ja tutkiessaan niitä kuumin kasvoin. Hän\nhuomasi, että melkein kaikkia oli käytetty, vaikka useimpia niin vähän,\netteivät jalan jättämät jäljet juuri tuntuneetkaan.\n\nHän nousi ja jatkoi tutkimuksiaan. Olihan Maretten pitänyt ymmärtää,\nettä hän silmäilisi ympärilleen. Eihän voi olla näkemättä, ellei ole\nsokea. Kent olisi mieluummin hakannut kätensä poikki kuin avannut\npöytälaatikon. Mutta ensiksi palasi hän ovelle kuuntelemaan. Ei\nvieläkään niin hiiskahdustakaan. Senjälkeen veti hän pukukomeron edessä\nolevat verhot syrjään ja katsoi sisään.\n\nHän näki aaltoilevan paljouden pehmeitä kankaita, joista lähti\nmahdollisimman heikko parfyymin tuoksu. Hän veti verhot yhteen huoaten\nsyvään ihastuksesta ja hämmästyksestä. Molemmat tunteet sekaantuivat\ntoisiinsa. Kengät ja pehmeät kangaspaljoudet olivat läpeensä\nnaisellisia. Parfyymintuoksu tuntui tulevan suoraan naisen sielusta. Se\noli lumoavaa ja viettelevää. Sielunsa silmillä näki hän Maretten\nleijailevan tuossa pyhän salaperäisessä puvussa, johon hän oli\npikimältään heittänyt ujon katseen, kuin armaan näyn. Tänä iltana --\nsiinä hämähäkinverkkoa muistuttavassa pitseistä ja koruompeluksista\ntehdyssä puvussa, joka oli riippunut aivan hänen edessään --\nvalkoisissa, loistavan mustine hiuksineen, orvokinsinisine silmineen\nja -- -- --\n\nMutta nyt huomasi hän tämän kokonaisuuden mahdottomuuden. Hänen uskonsa\nei kuitenkaan horjunut. Marette Radisson oli pohjolasta. Sitä ei voinut\nepäillä, ei edes nähdessään kaikkia näitä merkillisyyksiä.\n\nÄkkiä kuuli hän suoraan jalkojensa alta äänen, joka muistutti\ntykinlaukausta. Se oli eteisen ovi, joka avattiin ja suljettiin --\nerittäinkin suljettiin. Läiskäys tärisytti koko taloa ja sai\nikkunanruudut helisemään. Kedsty oli palannut raivoissaan. Kent\nsammutti tulen, niin että huone jäi pimeäksi ja hiipi ovelle. Hän\nsaattoi kuulla Kedstyn nopeat, raskaat askeleet. Sitten sulkeutui\ntoinen ovi ja senjälkeen kuului tarkastajan jylisevä ääni. Kent tuli\nlevottomaksi.\n\nPoliisitarkastaja ja Marette olivat eräässä sisemmässä huoneessa, joka\noli niin kaukana, ettei hän voinut kuulla mitä puhuttiin. Mutta hän\ntiesi Kedstyn saaneen jo selville mitä oli tapahtunut. Hetken kuluttua\nkuului hänen äänensä taas kuin kaukainen ukkosenjyrinä. Hän kuuli\nkuinka tuoli työnnettiin sivuile ja Kedsty polki jalkaa. Ei kertaakaan\nhän eroittanut Maretten ääntä, mutta hän oli varma, että tämä puhui\nsilloin kuin kaikki oli hiljaista. Nyt kuului jälleen Kedstyn ääni\nentistä raivokkaampana. Kentin sormet tarttuivat suonenvedontapaisesti\novenpieleen. Joka silmänräpäys tuli hän yhä varmemmaksi siitä, että\nMarette oli vaarassa. Hän ei pelännyt ruumiillista väkivaltaa; hän ei\nuskonut Kedstyn voivan pahoinpidellä naista. Mutta hän pelkäsi\npoliisitarkastajan vievän Maretten vankilaan. Se, että Marette oli\nsanonut olevan painavia syitä siihen, ettei Kedsty sellaiseen voisi\nryhtyä, ei häntä paljoa rauhoittanut, sillä Marette oli myöskin\nsanonut, että Kedsty tappaisi hänet, jos uskaltaisi. Kent pysytteli\nvalmiina. Kuullessaan Maretten huudon tahi liikkeenkin, joka viittaisi\nsiihen, että Kedsty aikoi viedä tytön pois huvilasta, sekaantuisi hän,\nvaroituksesta huolimatta, asiaan.\n\nHän melkein toivoi, että jompikumpi tapahtuisi. Hänellä oli Pellyn\nrevolveri. Kahdessakymmenessä sekunnissa olisi sen suu suunnattuna\nKedstyyn. Yö oli kuin pakoa varten luotu; puolessa tunnissa olisivat he\njoella. Kedstyn varastoista voisivat he ottaa elintarpeita.\n\nJälleen kuului alhaalla avautuvan ovi ja Kentin ruumis tuli teräksen\nkovaksi. Hän kuuli Kedstyn syöksyvän eteisen poikki kuin hullun härän.\nUlko-ovi avautui ja sulkeutui paukahtaen; hän oli poissa.\n\nKent vetäytyi takaisin huoneen pimeyteen.\n\nViipyi muutamia silmänräpäyksiä ennenkuin hän kuuli Maretten hitaasti\ntulevan ylös portaita. Hän tuntui hapuilevan eteenpäin kulkiessaan,\nvaikka portaissa oli heikko valaistus. Sitten astui hän pimeään\nhuoneeseen.\n\n\"Jiems!\" kuiskasi hän.\n\nKent meni hänen luokseen. Marette ojensi kätensä ja jälleen lepäsivät\nne Kentin käsivarrella.\n\n\"Te -- te ette kai menneet alas portaita?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Kuulitteko -- jotain?\"\n\n\"En sanoja -- vain Kedstyn äänen.\"\n\nKentistä tuntui kuin Maretten ääni olisi hänen jälleen puhuessaan\nkuvastanut sanomatonta helpotusta.\n\n\"Nyt olette olleet kiltti, Jiems. Miten olenkaan iloinen!\"\n\nKent ei voinut nähdä pimeydessä. Mutta hän vaistosi jotain, joka\nsähköitti hänen hermonsa ja sai hänen valtimonsa lyömään kiivaammin.\nHän kumartui ja kohtasi Maretten ylöspäin käännetyt huulet, jotka\ntarjosivat hänelle luvatun palkinnon; ja samalla kertaa kun hän tunsi\ntytön huulien lämmön omillaan, tunsi hän kuinka tämä melkein\nhuomaamattomasti puristi hänen kättään.\n\n\"Hän on poissa. Sytyttäkäämme jälleen lamppu\", sanoi Marette.\n\n\n\n\nXV LUKU.\n\n\nKent seisoi hiljaa sill'aikaa kuin Marette liikkui pimeässä, löysi\ntulitikut ja sytytti lampun. Hän ei ollut suutelon jälkeen sanonut\nsanaakaan. Hän ei ollut käyttänyt sitä hyväkseen. Maretten kevyt\nkädenpuristus oli estänyt häntä ottamasta tätä syliinsä. Mutta suutelo\npaloi hänen suonissaan rajuna, ihanana tunteena ja sai jokaisen solun\nhänen ruumiissaan väräjämään. Hän oli odottanut, että suutelo, jos hän\nsen saisi, olisi välinpitämätön ja väritön. Mutta huulet, jotka Marette\noli hänelle pimeässä tarjonnut, olivat elävät ja lämpimät. Niitä ei\noltu heti temmattu pois. Niiden suloisuus oli viipynyt hetken hänen\nhuulillaan.\n\nNyt näki hän lampunvalossa Marette Radissonin kasvot. Hän tiesi omiensa\nhehkuvan eikä hänellä ollut mitään halua salata sitä, hän halusi vain\ninnokkaasti lukea mitä tytön silmissä oli. Ja hän kummastui ja tuli\nsitten liikutetuksi. Suutelo ei ollut häirinnyt Maretten rauhaa. Hän\nkäyttäytyi ikäänkuin ei sitä olisi ollutkaan.\n\nMarette ei ollut hämillään eikä hänen kasvoillaan ollut värin\njälkeäkään. Tämä kuolettava kalpeus, jonka vaikutusta mustat hiukset\nlisäsivät ja ihmeellinen hehku silmissä, joka ei johtunut suutelosta,\nsäikähdyttivät Kentiä. Se oli pelkoa, joka hitaasti katosi kun Kent\nkatsoi häneen ja värisevät huulet avautuivat anteeksipyytävään\nhymyilyyn.\n\n\"Hän oli hyvin vihainen\", sanoi Marette. \"Miten helposti useimmat\nmiehet kadottavat itsehillintänsä -- eivätkö teekin niin, Jiems?\"\n\nKent näki selvästi mitä toinen tahtoi peittää. Marette oli ollut\nvaarassa, suuremmassa vaarassa kuin vankilassa, jossa hän oli niin\ntyynesti sitä uhmannut, ja hän pelkäsi vielä. Se oli viimeinen mitä\nMarette olisi tahtonut hänen tietävän ja kuitenkin hän sen tiesi.\nKentin läpi virtasi uusi voima, voima, jonka omistusoikeus ja\nhallitsijatunne antaa. Se sanoi, että tyttö kuului hänelle ja hänen oli\ntämän puolesta taisteltava. Ja hän taistelisi. Marette näki muutoksen\nhänen kasvoissaan. Kent katsoi tyttöön; hänen lihaksensa kovenivat ja\nhänen kasvonsa jäykistyivät päättäväisinä. Hän nyökkäsi siihen\nikkunaan, josta he olivat kuulleet Movien merkin.\n\n\"On mainio yö -- meitä varten\", sanoi hän. \"Meidän on käytettävä sitä\nhyväksemme.\"\n\nMarette ei vastannut.\n\n\"Lain silmissä minä olen murhaaja\", jatkoi Kent. \"Te olette minut\npelastaneet. Te ammuitte erästä konstaapelia. Lain silmissä olette\ntekin rikollinen. On mieletöntä jäädä tänne. Se on selvä itsemurha. Jos\nKedsty --\"\n\n\"Jollei Kedsty tee sitä, mitä minä tänäiltana käskin, niin minä tapan\nhänet\", sanoi Marette.\n\nTyyneys, jolla tyttö puhui, teki Kentin sanattomaksi. Hänestä tuntui\ntäällä samoinkuin sairashuoneessakin, että tässä oli lapsi, joka katsoi\nhäneen ja puhui hänelle. Jos tyttö oli hetkistä aikaisemmin osoittanut\npelkoa, niin oli se nyt kadonnut. Hän ei ollut kiihoittunut. Silmät\nolivat tyynet ja loistivat lempeästi. Jälleen kummastutti hän Kentiä.\nTätä lapsellista varmuutta vastaan tunsi Kent itsensä avuttomaksi.\nUhkauksessa Kedstyä ei ollut jälkeäkään kiihoittumisesta, mutta tytön\ntyyni tapa itsessään todisti kuinka horjumaton päätös oli.\n\nJälleen ilmestyi pieni hermostunut hymy Maretten huulille ja silmiin\nlämpimämpi hehku. \"Tiedättekö\", sanoi hän, \"että vanhan ja pyhänä\npidetyn pohjolan tavan mukaan te kuulutte minulle?\"\n\n\"Olen kuullut siitä puhuttavan\", vastasi Kent. \"Sata vuotta sitten\nolisin ollut orjanne. Jos niin olisi nytkin, tuntisin itseni\nonnelliseksi.\"\n\n\"Niin, te ymmärrätte mitä minä tarkoitan, Jiems. Teidät olisi\narvatenkin hirtetty, luulen, että niin olisi käynyt. Minä pelastin\nhenkenne. Senvuoksi kuuluu se minulle. Te olette minun omaisuuttani ja\nminä aion tehdä kanssanne mitä haluan siihen saakka kunnes jätän teidät\nnoille kolmelle joelle. Ettekä te matkusta tänäyönä. Te odotatte\nLasellea ja hänen brigadiaan.\"\n\n\"Lasellea -- Jean Lasellea?\"\n\nMarette nyökkäsi. \"Niin, senvuoksi on teidän odotettava. Olemme\njärjestäneet kaiken erinomaisesti. Kun Laselle brigadeineen menee\npohjoiseen, niin te seuraatte mukana eikä kukaan osaa ikinä sitä\naavistaa. Täällä te olette turvassa. Ei kukaan etsi teitä\npoliisitarkastajan talosta.\"\n\n\"Mutta te, Marette!\" Kent pysähtyi muistaen tytön kiellon, ettei saanut\ntehdä kysymyksiä. Marette kohautti hiukan kauniita olkapäitään ja\nkehoitti päännyökkäyksellä Kentiä katsomaan hänen huonettaan, vaikka\ntiesi, että tämä oli sen jo tehnyt.\n\n\"Tämä on mukiinmenevä\", sanoi Marette. \"Olen ollut täällä jo useita\nviikkoja eikä minulle ole mitään tapahtunut. Olen täällä turvassa.\nTarkastaja Kedsty ei ole pistänyt jalkaansa näiden ovien sisäpuolelle\nsiitä saakka kun teidän suuri, punatukkainen ystävänne näki minut\npoppelikäytävässä. Hän ei ole pistänyt jalkaansa portaille. Siinä on\nkuolemanraja. Ja -- minä tiedän, että te ihmettelette kuinka tämä\nkaikki on mahdollista. Te teette itsellenne monia kysymyksiä -- m'sien\nJiems! Te menehdytte halusta saada tietää kaikki, sen näen. Ja minä --\nminä toivon, että saattaisin vastata. Toivoisin teidän käsittävän\nkaikki, sillä minä -- minä luotan teihin, Jiems. Mutta minä en voi. Se\non mahdotonta. Jos tekisin sen\", hän teki toivottoman eleen, \"jos\nkertoisin teille kaikki, ette te enää pitäisi minusta. Ja tahdon, että\nte pidätte minusta siihen saakka kunnes matkustatte pohjoiseen m'sien\nJeanin ja hänen brigadinsa mukana.\"\n\n\"Ja kun sen teen\", huudahti Kent melkein rajusti, \"niin etsin sen\npaikan, jota te kutsutte Hiljaisten miesten laaksoksi, vaikka siihen\nkuluisi koko elämäni.\"\n\nHän riemastui nähdessään tytön silmissä äkillisen ilonvälähdyksen, jota\ntämä ei koettanut salata. Mitkä Maretten tunteet olivatkaan, paljasti\nhän ne ilman keimailua ja mutkattoman avomielisesti. Hymyilevin huulin\nsanoi tyttö: \"On hauskaa, että ajattelette niin, Jiems. Ja luulen, että\nte ajan oloon löytäisitte sen, sillä -- --\"\n\nTytön tapa katsoa hellittämättä Kentiin ikäänkuin hän tahtoisi päästä\nselville siitä, mitä miehen sisimmässä liikkui, sai Kentin tuntemaan\nitsensä avuttomaksi kuin orja. Tuntui kuin Marette sellaisina hetkinä\nolisi unohtanut toisen olevan lihaa ja verta sekä koettanut nähdä mitä\ntämän sydämessä liikkui.\n\nJa sitten sanoi tyttö pyöritellen hiuksiaan sormien välissä: \"Te ehkä\ntekisitte sen, sillä te ette kuulu niihin, jotka heti hellittävät.\nKerronko miksi tulin tapaamaan teitä sairashuoneeseen? Ensiksi vaikutti\nsiihen uteliaisuus, ainakin suureksi osaksi. Miksi ja millä tavoin\npelastamanne  herätti mielenkiintoani, kuuluu niihin asioihin, joita\nen voi teille kertoa, enkä liioin voi sanoa sitä miksi tulin\nLandingiin. Enkä sano Kedstystä sanaakaan. Kenties saatte joskus tietää\nkaikki ja silloin ette enää minusta pidä. Melkein neljä vuotta ennen\nteidän tapaamistanne olen ollut kuin erämaassa. Se oli hirveä paikka.\nSe kidutti rumuudellaan, yksinäisyydellään ja tyhjyydellään sydäntäni\nsekä sieluani. Jos sitä olisi kestänyt hiukan kauemmin, olisin kuollut.\nSilloin tapahtui se, jonka vuoksi tulin tänne. Voitteko arvata missä\nolin?\"\n\nKent pudisti päätään. \"En.\"\n\n\"Kaikki muut pitävät paikkaa ihastuttavana. Olin Montrealissa!\"\n\n\"Olitteko siellä koulussa?\"\n\n\"Olin, Villa Mariassa. En ollut kuuttatoista täyttänyt sinne\ntullessani. Minulle oltiin kilttejä, luulen heidän pitäneen minusta.\nMutta joka ilta rukoilin saman rukouksen. Te tiedätte mitä nuo kolme\njokea merkitsevät meille pohjolan asukkaille. Athabasca on isoäiti,\nOrjajoki äiti ja Mackenzie tytär. Rukoilin, että pääsisin takaisin\nniiden luo.\n\n\"Montrealissa oli ihmisiä, ihmisiä kaikkialla! Tuhansia ja\nkymmeniätuhansia, niin paljon, että tunsin sydämeni sairaaksi ja\njanosin sieltä poispääsyä. Minussa on harmaanhanhen verta, Jiems.\nRakastan metsiä eikä Niska-järveä ole Montrealissa. Aurinko ei ole\nsiellä samanlainen eikä kuu liioin. Kukat eivät ole sellaisia, tuulet\nkertovat toisenlaisia juttuja, ilma on erilainen. Ihmiset katselevat\naivan toisella tavoin. Kolmen joen varsilla minä pidin ihmisistä;\nMontrealissa opin niitä vihaamaan. Silloin tapahtui jotain ja minä\ntulin Athabasca Landingiin. Ja minä etsin teidät senvuoksi --\"\n\nHän kietoi kätensä polvien ympäri. \"Senvuoksi, että näiden neljän\nhirveän vuoden jälkeen te olitte ensimmäinen tapaamani mies, joka\npelasi suurta, rehellistä peliä aina loppuun saakka. Älkää kysykö\nkuinka sain sen selville, älkää kysykö minulta mitään. Kerron kaikki\nmitä voitte ymmärtää ja mitä saatte tietää. Ja sitten sain tietää,\nettette te kuolisi; sen sanoi Kedsty. Jo puhuessani kanssanne tiesin,\nettä te pelaisitte rehellisesti mitä peliä hyvänsä ja minä päätin\nauttaa teitä. Sanon teille tämän kaiken vain senvuoksi, että\ntietäisitte minun luottavan teihin ja että te ette saa luottamustani\npettää. Te ette saa pyytää minulta enemmän tietoja itsestäni. Te saatte\npelata oman pelinne ja minä pelaan omani. Senvuoksi on teidän\nseurattava Lasellea ja jätettävä minut Kedstyn luo. Teidän on\nunohdettava mitä on tapahtunut. Teidän on unohdettava mitä saattaa\ntapahtua. Te ette voi minua auttaa, voitte vain vahingoittaa. Ja jos te\n-- joskus, kauan tämän jälkeen -- löydätte Hiljaisten miesten\nlaakson --\"\n\nKent odotti; sydän sykki voimakkaasti.\n\n\"Niin silloin olen minä kenties siellä\", lopetti Marette niin matalalla\näänellä, että se kuului kuiskaukselta.\n\nKentistä tuntui kuin katsoisi Marette johonkin kauas, eikä ollenkaan\nhäneen.\n\n\"Luulen, että tulen pahoilleni, jollette osaa sinne\", sanoi Marette\nsitten ja hänen silmänsä olivat yhtä puhtaat kuin orvokit, joiden värin\nne olivat lainanneet. \"Te tiedätte hyvin, missä suuri Tulikivimaa on,\nFort Simpsonin toisella puolen, molempien Nahannisien välillä?\"\n\n\"Kyllä. Sinne jäi Kilbane tiedusteluosastoineen. Intiaanit kutsuvat\nsitä Paholaisenmaaksi. Onko se siellä?\"\n\nTyttö nyökkäsi. \"Sanotaan, ettei yksikään sielu ole elävänä kulkenut\npoikki Tulikivimaan. Se ei ole totta. Minä olen kulkenut. Ja teidän on\nkuljettava, silloin löydätte te Hiljaisten miesten laakson pohjoisen ja\neteläisen Nahannisen väliltä. Sitä tietä teidän on kuljettava, jos\naiotte sinne tulla, sillä muutoin pitäisi teidän tulla Dawsonista tahi\nSkagwayta ylöspäin ja maa on niin laaja, että te saisitte etsiä tuhat\nvuotta. Poliisi ei ikinä löydä teitä sieltä, voitte elää koko elämänne\nrauhallisesti siellä. Sanon kenties enemmän ennen brigadin tuloa,\nmutten tänäiltana. Ehk'en koskaan. Ettekä te saa kysyä?\"\n\nKent oli seisonut mykkänä, koko sielu keskitettynä katseeseen, joka\nleimusi tulta kun hän katsoi tyttöön ja kuunteli. Nyt vastasi hän\ntyynesti.\n\n\"Marette, minä pelaan tämän pelin, jos te sitä tahdotte, senvuoksi,\nettä minä rakastan teitä. On vain rehellistä sanoa sanoilla se, jonka\nte kuitenkin olette jo ymmärtäneet. Ja minä taistelen puolestanne niin\nkauan kuin suonissani on yksikin veripisara. Jos seuraan Jean Lasellea,\nniin lupaatteko --\"\n\nKentin ääni värisi. Hän koetteli tukahduttaa voimakasta\nmielenliikutusta. Mutta ei edes Marette Radissonin pitkien\nsilmänripsien värähdys osoittanut hänen kuulleen miehen\nrakkaudentunnustusta.\n\n\"Minä en voi luvata teille mitään, vaikka tekisitte mitä\", keskeytti\ntyttö. \"Jiems, Jiems, te ette ole niinkuin muut miehet, joita olen\noppinut vihaamaan. Ettehän te _vaadi_ mitään? Jos sen teette -- jos\nolette heidän kaltaisensa -- niin, silloin voitte kernaasti lähteä\ntäältä tänäyönä odottamatta Lasellea. Kuulkaa! Myrsky jatkuu vielä\nmonta tuntia. Jos aiotte pyytää palkintoa siitä, että pelaatte peliä,\njota minä haluan, niin voitte mennä. Olkaa niin hyvä!\"\n\nMarette oli hyvin kalpea. Hän oli noussut ja seisoi Kentin edessä.\nHänen äänessään ja liikkeissään ei ollut vihaa, mutta silmät loistivat\nkuin kipinöivät tähdet. Niissä oli jotain, jota Kent ei ollut ennen\nnähnyt ja äkkiä juolahti hänen mieleensä ajatus, joka tuntui muuttavan\nhänen sydämensä jääksi.\n\nHiljaa huudahtaen ojensi hän kätensä. \"Jumalan kautta, Marette, minä en\nole mikään murhaaja! Minä en ole murhannut John Barkleyta!\"\n\nTyttö ei vastannut.\n\n\"Te ette usko minua!\" jatkoi Kent. \"Te luulette minun tappaneen John\nBarkleyn ja että murhaaja uskalsi sanoa rakastavansa teitä!\"\n\nMarette värisi. Sekunnin murto-osan näytti Kentistä että hän oli\nkeksinyt jotain hirveätä, jotain, jota Marette salasi, jotain, jota\nvastaan tämä taisteli seisoessaan nyrkkiin puristetuin käsin hänen\nedessään. Tytön hengityksessä, silmissä ja valkoisen kaulan\nvaltimonlyönneissä luuli hän nähneensä vahingoittuneen eläimen\nkuolemantuskaa. Ja sitten se katosi jälleen.\n\n\"Minä en tappanut John Barkleyta!\"\n\n\"Sitä en ajatellut, Jiems\", vastasi tyttö.\n\nHe olivat unohtaneet myrskyn. Se ulvoi ja helisytti ikkunoita. Mutta\näkkiä leikkasi ilmaa toinen ääni ja Marette säpsähti ikäänkuin olisi\nsaanut sähköiskun. Kent kääntyi myöskin ikkunaan.\n\nKuului sama koputus, joka kerran ennen oli varoittanut heitä uhkaavasta\nvaarasta. Mutta tällä kertaa se ei lakannut. Tuntui kuin olisi joku \nääni huutanut heille ulkoa. Tämä oli enemmän kuin varoitus -- tämä oli\nonnettomuutta ilmaiseva hälyytys. Ja tällä hetkellä kohotti Marette\nRadisson kätensä kurkkuunsa, hänen silmänsä leimusivat ja hän päästi\nheikon huudahduksen kuunnellessaan turmiota ennustavaa ääntä.\n\n\n\n\nXVI LUKU.\n\n\nKentistä näytti, että Marette Radisson muuttui kymmenessä sekunnissa\nsiksi verrattomaksi pikku olennoksi, joka oli pitänyt katseellaan\nkurissa kolmea kopin oven edessä olevaa miestä. Movien varoitusmerkki\nkauhistutti ensin Marettea. Aluksi valtasi hänet pelko, melkein tuskaa\nlähentelevä pelko. Mutta muutos tapahtui niin äkkiä, että Kent seisoi\nhämmästyneenä. Kymmenessä sekunnissa näytti tytön solakka vartalo\nkasvavan korkeammaksi; kasvoille tuli uusi hehku ja kun hän hetkeksi\nkäänsi silmänsä Kentiin, paloi niissä sama tuli, joka oli palanut\nsilloinkin kun hän suuntasi niiden katseen kolmeen konstaapeliin. Hän\noli peloton. Hän oli valmis taisteluun.\n\nTytön tyyni ääni tällaisina hetkinä ihmetytti Kentiä. Nytkin se oli\nmusikaalisen pehmeä. Mutta tämän pehmeyden alla oli ikäänkuin samettiin\nkääritty teräsase.\n\n\"Tarkastaja Kedsty tulee takaisin\", sanoi Marette. \"En luullut hänen\npalaavan -- tänäyönä.\"\n\n\"Hän ei ole vielä voinut ehtiä vankilaan\", sanoi Kent.\n\n\"Ei. Ehkä hän on unohtanut jotain. Ennen hänen tuloaan on minun\nnäytettävä piilopaikka, jonka olen laittanut teitä varten kuntoon.\nTulkaa, Jiems.\"\n\nTämä oli ensimmäinen viittaus, jonka Kent sai siitä, ettei hän asuisi\ntytön huoneessa; asianhaara, joka oli tuottanut hänelle jo paljon\nhuolta. Marette otti tulitikkurasian, sammutti lampun ja kiiruhti\neteiseen. Kent seurasi häntä eräälle matalalle ovelle, joka\nsilminnähtävästi johti johonkin toiseen, huvilan viettävän katon alla\nolevaan huoneeseen.\n\n\"Täällä en eräs vanha ullakkohuone\", kuiskasi tyttö. \"Olen luullakseni\ntehnyt sen oikein hienoksi. Olen peittänyt ikkunan, niin että voitte\npolttaa lamppua, mutta teidän on huolehdittava, ettei valo kiilu oven\nläpi. Lukitkaa huone sisäpuolelta ja olkaa aivan hiljaa. Kaikesta mitä\nsiellä tapaatte, saatte kiittää m'sien Fingersiä.\"\n\nHän avasi oven ja ojensi Kentille tulitikut. Alemmassa eteisessä oleva\nlamppu heitti himmeätä valoa sinne, missä he seisoivat. Puolipimeässä\nseisoi Kent aivan lähellä lempeästi säteileviä silmiä.\n\n\"Marette, uskottehan minua\", pyysi hän. \"Uskottehan, että minä rakastan\nteitä ja etten minä tappanut John Barkleyta ja että minä taistelen\npuolestanne niin kauan kuin Jumala minulle siihen voimia antaa?\"\n\nSeurasi hetken hiljaisuus.\n\n\"Kyllä, minä uskon teitä. Hyvää yötä, Jiems.\"\n\nTyttö poistui nopeasti. Omalla ovellaan hän kääntyi. \"Menkää sisään\nnyt\", pyysi hän hillityllä äänellä. \"Jos te pidätte minusta niin paljon\nkuin sanotte, niin menkää sisään!\"\n\nHän ei odottanut vastausta. Hänen ovensa sulkeutui ja Kent sytytti\ntulitikun, kumartui oven kohdalla ja astui piilopaikkaansa. Suoraan\nhänen edessään olevalla laatikolla oli lamppu. Hän sytytti sen ja\nlukitsi senjälkeen oven. Sitten katsoi hän ympärilleen.\n\nHuone oli neliskulmainen, jokainen sivu vain noin kymmenen jalan\npituinen ja katto niin matala, ettei hän voinut seisoa suorana. Mutta\nensiksi ei hän ajatellut ahtautta, vaan niitä valmistuksia, joita\nMarette oli tehnyt. Eräässä nurkassa oli nahkoista tehty vuode ja\nnahkat peittivät myöskin suurinta osaa höyläämättömästä lattiasta.\nPaitsi laatikkoa oli siellä vielä yksi pöytä ja yksi tuoli. Ja se, mitä\nhän pöydällä näki, sai hänen sydämensä lyömään nopeammin. Marette ei\nollut unohtanut, että hän saattoi olla nälkäinen. Pöydälle oli katettu\nrunsas ateria, lautaset vain yhdelle, mutta ruokaa puolelle tusinalle.\nSiinä oli pähkinänruskeata lintupaistia, kylmää hirvenpaistia,\nkullankeltaista perunasalattia, oliiveja, kurkkuja, kirsikkahilloa,\nleipää, voita, juustoa ja Kedstyn termospullo, joka epäilemättä sisälsi\nkahvia tahi teetä. Sitten huomasi hän tuolilla olevat tavarat --\npatruunavyön panoksineen ja 45 numeroisen coltin! Marette ei ollut\ntiennyt, että hän varustautuisi revolverilla jo vankilassa\nja oli senvuoksi tuonut aseen tänne. Laatikkoa vasten seisoi\nwinchesterkivääri. Kent oli nähnyt sen riippuvan Disty Fingersin\nmajassa.\n\nHän seisoi melkein viisi minuuttia liikkumattomana pöydän ääressä.\nHänen ja myrskyn välillä oli vain katto, hänen päänsä yläpuolella\nraivosi ukonilma ja sade valui vuolaana virtana. Hän näki, että ikkuna\noli huolellisesti huovalla peitetty. Mutta senkin läpi saattoi\nepäselvästi nähdä salamanleimaukset. Ikkunasta täytyi nähdä huvilan\nsisäänkäytävä ja hän päätti sammuttaa tulen ja avata ikkunan. Pimeässä\nveti hän huopapeitteen syrjään. Mutta ikkunaa ei voinut avata ja\nturhaan sitä yritettyään painoi hän kasvonsa ruutua vasten ja silmäili\nyöhön.\n\nSamalla hetkellä leimahti salama ja paljasti alaspäin katsovalle\nKentille näyn, joka sai jokaisen lihaksen hänen ruumiissaan\njännittymään. Selvemmin kuin päivällä näki hän erään miehen seisovan\nsateessa. Se ei ollut Movie. Eikä se ollut Kedsty. Kent ei ollut \nmilloinkaan tätä miestä nähnyt. Tämä salamanvalossa näyttäytynyt\nilmestys muistutti enemmän kummitusta kuin ihmistä. Jättiläismäinen,\npaljaspäinen kummitus, vettä valuvine hiuksineen ja tuulessa liehuvine\npartoineen. Näky painui hänen aivoihinsa yhtä nopeasti kuin\nsalamaniskukin. Sitten häipyi se pimeyteen. Kent odotti innokkaasti.\n\nJälleen välähti salama ja jälleen näki hän kummitusmaisen olennon, joka\nodotti myrskyssä. Kolme kertaa hän sen näki ja huomasi, että\nsalaperäinen, parrakas jättiläinen oli vanha mies. Kun salama neljännen\nkerran löi, oli mies poissa, mutta nyt näki hän Kedstyn eteenpäin\nkumartuneena tulevan puutarhakäytävää pitkin ovelle.\n\nNopeasti peitti hän ikkunan, mutta ei sytyttänyt lamppua. Ennenkuin\nKedsty oli ehtinyt portaille, oli Kent avannut oven. Hän kuuli Kedstyn\nkulkevan sen suuren huoneen poikki, jossa Marette oli vähän aikaa\nsitten häntä odottanut. Sitten oli kaikki hiljaista lukuunottamatta\nmyrskyn mylvinää.\n\nKent odotti ja kuunteli kokonaisen tunnin. Koko tänä aikana ei hän\nkuullut alaeteisestä eikä Maretten huoneesta hiiskaustakaan. Hän tuumi\nitsekseen mahtoiko Marette nukkua ja oliko Kedsty myöskin paneutunut\nmakuulle lähettääkseen lain verikoirat vasta huomenna hänen jäljilleen.\n\nKent ei ollut aikonut käyttää vuodetta. Häntä ei vaivannut ainoastaan\nunettomuus, vaan hän oli aivan vakuutettu, että jotain tapahtuisi. Yhä\nselvemmin ja selvemmin hän tunsi, että piti olla varuillaan. Se, että\ntarkastaja Kedsty ja Marette Radisson olivat saman katon alla ja että\noli olemassa jokin salaperäinen syy, joka esti Kedstyä ilmaisemasta\ntytön läsnäoloa, oli ajatus, joka tuotti hänelle enin levottomuutta.\n\nHän ajatteli Marettea. Minkä vallan tyttö omasi Kedstyn suhteen? Miksi\nhaluaisi Kedsty nähdä hänet kuolleena? Miksi oli hän Kedstyn talossa?\nUudelleen ja uudelleen teki hän itselleen näitä kysymyksiä löytämättä\nvastausta. Mutta tässäkin häntä ympäröivien salaisuuksien kiirastulessa\ntunsi hän itsensä onnellisemmaksi kuin ikinä ennen, sillä Marette ei\nollut neljän- tahi viidensadan mailin päässä joella. Hän oli samassa\ntalossa ja oli kuunnellut kun Kent oli sanonut rakastavansa häntä. Kent\noli iloinen, että oli rohjennut sen sanoa. Hän sytytti lampun\nuudelleen, otti esille kellonsa ja pani sen pöydälle voidakseen\nhelposti katsoa siihen. Hän olisi halunnut tupakoida, mutta tiesi, että\nKedsty tuntisi tupakanhajun, jollei vielä ollut vetäytynyt\nmakuuhuoneeseensa.\n\nMonta kertaa mietti Kent kuka tuo salamanvalossa näyttäytynyt\nkummitusmainen olento oli. Kenties se oli joku Fingersin kummallisia\nystäviä salomaalta tahi joku Movien apuri.\n\nJälleen sammutti hän tulen ja veti verhon syrjään, mutta näki vain\nmärän maan ääriviivat. Sitten raoitti hän hieman ovea ja istui\nkuuntelemaan nojaten selkäänsä seinää vasten.\n\nMiten kauan kesti ennenkuin hän alkoi tuntea itsensä uniseksi, jäi\nhänelle hämäräksi, mutta joskus hän torkahti ja vihdoin hän nukkui\nkokonaan. Mutta äkkiä hän heräsi. Ensimmäinen vaikutus oli, että hän\noli kuullut huudon. Parin seuraavan sekunnin aikana koetellessaan\nmuistella, ei hän ollut siitä aivan varma. Mutta sitten varmistui hän\nasiasta yhä enemmän.\n\nHän nousi ja raoitti ovea hiukan enemmän. Eteisen poikki kulki\nvaloviiva. Se tuli Maretten huoneesta. Kent oli riisunut saappaansa,\nettei aiheuttaisi mitään melua. Nyt oli hän varma kuulleensa hillityn\nhuudon, puoleksi tukahdutetun nyyhkytyksen ja tiesi, että se oli\nkuulunut alakerrasta.\n\nHän ei epäröinyt kauempaa, vaan meni nopeasti Maretten ovelle ja katsoi\nsisään. Hänen ensimmäinen katseensa koski vuodetta. Se oli koskematon.\nHuone oli tyhjä.\n\nJokin jäinen tarttui hänen sydämeensä ja vaisto, jota hän ei koettanut\nvastustaa, ajoi hänet portaille. Askel askeleelta laskeutui hän\nalemmaksi kädessään colt-revolveri.\n\nHän saapui eteiseen, joka yhä vielä oli valaistu ja parilla askeleella\njoutui hän suuren arkihuoneen oven eteen. Se oli puoleksi avoinna ja\narkihuoneessa paloi tuli. Kent lähestyi äänettömästi ja katsoi sisään.\n\nKedsty istui tuolilleen vaipuneena, pää taaksepäin vääntyneenä, niin\nettä Kent saattoi nähdä kasvojen kalpeuden. Hän ymmärsi heti. Vain\nkuollut mies saattoi näyttää tuollaiselta.\n\nHuudahtaen kiiruhti hän huoneeseen. Marette ei säpsähtänyt, mutta\nhänenkin huuliltaan kuului samanlainen, huudahdus Kentin kääntäessä\nkatseensa Kedstystä häneen. Kentistä tuntui kuin olisi hän nähnyt kaksi\nerilaista kuollutta. Marette Radisson, joka eli ja hengitti, oli\nkalpeampi kuin Kedsty, jonka kasvoilla oli todellisen kuoleman\nliikkumaton vahankalpeus. Marette ei puhunut. Huutonsa jälkeen ei hän\npäästänyt huuliltaan ääntäkään. Hän vain katsoi. Ja hänen katsoessaan\nsuoraan eteensä suurin avoimin silmin, jotka olivat täynnä epätoivoa ja\nkuolemantuskaa, mainitsi Kent hiljaa hänen nimensä.\n\nJok'ikinen ihmismetsästäjän vaisto oli herännyt Kentin aivoissa kun hän\nkääntyi poliisitarkastajaan. Kedstyn käsivarsi riippui hervottomana\ntuolin käsinojalla. Lattialla, hänen oikean kätensä alla, oli\ncolt-revolveri. Pää oli taivutettu niin kauas tuolin selustan yli, että\nnäytti kuin olisi niska katkennut. Hänen ohimossaan, aivan lyhyeksi\nleikatun teräksenharmaan tukan rajassa, oli punainen pilkku.\n\nKent lähestyi ja kumartui lähemmäksi. Hän oli nähnyt kuoleman niin\nusein, että tunsi sen, mutta harvoin oli hän nähnyt niin vääristyneitä\nkasvoja kuin Kedstyn. Silmät olivat ulospullistuneet ja avonaiset,\nniissä oli lasimainen, tuijottava katse. Alaleuka oli loksahtanut alas.\n\nÄkkiä tunsi Kent verensä jäätyvän. Kedsty oli saanut iskun, mutta se ei\nollut häntä tappanut. Hänet oli jälkeenpäin kuristettu. _Ja hänet oli\nkuristettu naisen hiuksilla_.\n\nTätä huomiota seuranneen hiljaisuuden aikana ei Kent olisi voinut tehdä\nliikettäkään, vaikka hänen elämänsä olisi ollut kysymyksessä. Kedstyn\nkaulan ympärille oli kahdesti kierretty pitkä, pehmeä ja loistavan\nmusta letti, jonka päät riippuivat hänen molemmilla olkapäillään. Kent\ntarttui lettiin ja irroitti sen Kedstyn kaulasta, johon se oli painanut\nkaksi syvää rengasta. Sitten kääntyi Kent hitaasti ja katsoi Marette\nRadissoniin.\n\nMilloinkaan eivät ihmissilmät olleet katsoneet Kentiin sillä tavoin\nkuin Maretten nyt katsoivat. Tyttö ojensi kätensä, mutta hänen\nhuulensa jäivät mykiksi ja Kent antoi hänelle hiukset. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä Marette kääntyi ja pidellen toisella kädellä\nkaulaansa, poistui huoneesta. Kent kuuli hänen kulkevan epävarmoin\naskelin portaita ylös.\n\n\n\n\nXVII LUKU.\n\n\nKent ei liikahtanut. Hänen kaikki aistinsa olivat hetkisen kuin\nhuumaantuneet. Hän ei voinut vähään aikaan tuntea muuta kuin\nhämmästystä ja kauhua. Hän tuijotti yhä Kedstyn vääristyneisiin\nkasvoihin kun kuuli Maretten oven sulkeutuvan. Kentin huulilta pusertui\nvaikerrus, mutta sitä hän ei tiennyt. Hän ei voinut epäillä, sillä\ntodisteet olivat silminnähtävät. Marette Radisson oli lyönyt jollain\nkovalla esineellä poliisitarkastajaa takaapäin päähän. Isku oli\nhuumannut tämän. Ja sitten -- --.\n\nHän hieroi käsillään silmiään ikäänkuin selvittääkseen näköään. Se,\nmitä hän oli nähnyt, oli mahdotonta. Todistuksia ei voinut olla\nolemassa. Kuolemanvaarassa, puolustaakseen joko kunniataan tahi\nrakkauttaan, saattaisi Marette Radissoninlainen luonne tappaa. Mutta\nhyökätä uhrinsa päälle takaapäin -- se oli mahdotonta. Eikä kuitenkaan\nollut tapahtunut mitään taistelua. Ei edes lattialla oleva revolveri\nantanut sellaiselle otaksumalle tukea. Kent otti sen ylös. Hän tutki\nsitä tarkoin ja jälleen vaikeroi hän epätoivosta. Revolverin perässä\noli harmaita hiuksia ja veripilkku. Kedstyä oli isketty omalla\nrevolverillaan.\n\nKun Kent pani aseen pöydälle, näki hän äkkiä teräksen kimaltelevan\nsanomalehden alta ja veti esille pitkät paperisakset, joita Kedstyllä\noli ollut tapana käyttää. Siinä oli viimeinen rengas todistusketjuun --\nrevolveri paljonpuhuvine veripilkkuineen, sakset, hiukset ja Marette\nRadisson. Kent oli kuin kuumeessa.\n\nMutta äkkiä tapahtui muutos. Kaikki tämä on vain näennäistä, sanoi hän\nitselleen. Todistusketju on väärä. Marette ei ollut voinut tehdä tätä\nrikosta sillä tavoin kuin se oli tehty. Oli jotain, joka oli jäänyt\nhuomaamatta, jotain, jota hän ei ollut nähnyt. Silmänräpäyksessä oli\nhän jälleen entinen James Kent. Ihmismetsästäjän vaistomaiset huomiot\njuoksivat paikoilleen kuin harjoitetut sotamiehet. Hän näki jälleen\nedessään Maretten sellaisena kuin oli nähnyt tämän huoneeseen\ntullessaan. Suurissa selkoselällään olevissa silmissä ei kuvastunut\nmurha, ei viha eikä hulluus. Niissä kuvastui värisevä, vertavuotava\nsielu, joka kuolemantuskassa vetosi häneen. Ja äkkiä kohosi hänen\nsisimmästään ääni, niin voimakas, että se tukahdutti kaiken muun; ääni,\njoka sanoi miten halveksittavaa sellainen rakkaus oli, johon ei\nliittynyt luottamus.\n\nHänen sydämensä paisui, niin että oli vähällä tukahduttaa hänet kun hän\njälleen kääntyi Kedstyyn päin.\n\nHän tyyntyi. Hän kosketti kuolleen miehen poskea ja tunsi, ettei se\nollut enää lämmin. Murhenäytelmä oli tapahtunut muutamia tunteja\nsitten. Hän tutki ohimossa olevaa haavaa. Se ei ollut syvä eikä ollut\nvoinut huumata Kedstyä kuin vähäksi ajaksi. Sen ajan kuluessa oli\ntapahtunut se toinen. Huolimatta melkein yliluonnollisesta\nponnistuksesta olla ajattelematta näki Kent kaiken aivan selvästi -- \nnopean käännöksen pöytään päin, äkillisen, saksien aiheuttaman\nmielijohteen, pitkän tukan leikkaamisen ja kuristamisen kun Kedstyn\ntietoisuus palasi. Yhä uudelleen ja uudelleen toisti hän itselleen\nkuinka mieletöntä, kuinka mahdotonta ja kuinka käsittämätöntä tämä oli.\nAinoastaan hullun aivot saattoivat keksiä näin mielettömän murhatavan.\nEikä Marette ollut hullu, hän oli viisas ja järkevä.\n\nKent silmäili nopeasti ympäri huonetta. Seinillä oli joukko aseita.\nPöydällä oli kivitomahawki, jota käytettiin kirjepainimena. Vielä\nlähempänä kuollutta oli nahkainen kengännauha. Kun käsillä oli\ntällainen joukko käyttökelpoisia murha-aseita, jotka olivat\nkäytettävissä ilman ajanhukkaa, niin miksi oli murhaaja käyttänyt\nnaisen hiuksia?\n\nErikoisesti kiinnitti kengännauha Kentin huomiota. Sitä oli mahdoton\nolla näkemättä, se oli kauriinnahkainen, neljänkymmenenkahdeksan tuuman\npituinen ja neljännestuuman levyinen nahkahihna. Ja jälleen esiintyi\nkysymys, miksi oli murhaaja käyttänyt hiuksia.\n\nVielä kerran hän kumartui Kedstyn ruumiin puoleen. Hän saattoi todeta,\nettä tämän elämän viimeiset silmänräpäykset olivat olleet hyvin\ntuskallisia. Sen todistivat vääristyneet kasvot. Ja poliisitarkastaja\noli vahva mies. Hän oli taistellut, vaikka oli ollut puoleksi iskun\nhuumaama. Hänen hillitsemisensä oli kysynyt voimaa samoinkuin sekin,\nettä hänen päänsä saatiin väännetyksi niin paljon takaisin. Ja kun Kent\nnyt alkoi kylmäverisesti käsittää mitä näki, voitti hänen sielussaan\nnouseva ilo kaikki muut tunteet. Ei ollut mahdollista, että Marette\nRadisson olisi voinut tappaa Kedstyn. Kedstyn tuolissa pitämiseen oli\ntarvittu paljon enemmän ruumiillista voimaa, ja paljon suurempi voima\nkuin Maretten oli puristanut elämän poliisitarkastajasta.\n\nKent poistui hitaasti huoneesta ja sulki äänettömästi oven jälkeensä.\nHän huomasi, että eteisen ovi oli lukitsematta, niinkuin Kedsty oli sen\njättänyt. Tällä ovella seisoi hän hetken ja rohkeni tuskin hengittää.\nHän kuunteli, mutta ääntäkään ei kuulunut.\n\nUusi ajatus valtasi hänet. Se työnsi syrjään hänen näkemänsä\nmurhenäytelmän ja hänen silmiensä eteen kohosi kuva paljon kauheammasta\ntodellisuudesta kuin siitä, mitä hän tähän saakka oli nähnyt. Se\nkauhistutti häntä paljon enemmän kuin murha. Se oli ajatus Marettesta\nja tämän kohtalosta aamulla, kun murha keksittäisiin. Hänen kätensä\npuristuivat nyrkkiin ja hän puri hampaansa yhteen. Maailma oli häntä\nvastaan ja huomenna olisi se myös Marettea vastaan. Ei kukaan muu kuin\nhän voisi pitää Marettea syyttömänä Kedstyn kuolemaan. Ja hän, James\nKent, oli jo lain silmissä murhaaja.\n\nMuutamia tunteja sitten oli hän ollut yhteiskunnasta eroitettu. Oli\nollut tuomittu. Viimeinenkin toivo oli kadonnut. Ja pahimpana\nepätoivonhetkenä oli Marette Radisson tullut hänen luokseen. Läpi\nmyrskyn, joka oli pannut maan jalkojen alla vapisemaan, salamoiden\nleimahdellessa ja sateen virtoina valuessa oli Marette tullut synkässä\npimeydessä Kentin luo, _koska uskoi häneen_. Ja nyt oli Maretten\nsuoritettava se hirveä hinta, joka oli ensimäinen maksu Kentin\nvapaudesta. Ajatus sattui häneen kuin tikari, nyt hän uskoi sen.\n\nHän nousi sukkasillaan aivan hiljaa ylös portaita. Hän olisi tahtonut\nhuutaa Maretten nimen jo ennenkuin ehti ylös. Hän olisi tahtonut\nkiiruhtaa tätä vastaan ojennetuin käsivarsin. Mutta hän tuli hiljaa\ntytön huoneen ovelle ja katsoi sisään.\n\nMarette loikoi hervottomana vuoteessa. Kasvot olivat peitossa ja\nhiukset verhosivat häntä joka puolelta. Kent pelästyi. Hän ei voinut\nhuomata Maretten hengittävän, tämä makasi niin hiljaa kuin olisi ollut\nkuollut.\n\n\"Marette!\" huudahti hän hiljaa.\n\nKent tunsi kuinka tyttö värisi. Hän painoi kasvonsa tämän hiuksiin,\njotka vielä olivat sateesta märät. Hän veti tytön luokseen, kietoi\nkätensä solakan vartalon ympäri ja Maretten suusta kuului huudahdus,\nnyyhkytys ilman kyyneleitä.\n\n\"Marette!\"\n\nSiinä kaikki mitä Kent sanoi. Siinä kaikki, mitä hän saattoi tällä\nhetkellä sanoa, kun sydän jyskytti hänen rinnassaan. Ja sitten tunsi\nhän käsiään puristettavan, näki tytön valkoiset kasvot ja hänen\nselkoselällään olevat, tuijottavat silmänsä. Hän irroittautui Kentistä\nja vetäytyi aivan seinän viereen, yhä kokoonkääriytyneenä niinkuin\nvuoteessa oleva lapsi ja katsoi Kentiin tavalla, joka säikäytti tätä.\nSilmissä ei ollut kyyneleitä, tyttö ei ollut itkenyt. Hän oli kalpea,\nyhtä kalpea kuin Kedstyn huoneessakin, mutta kauhu oli kadonnut hänen\nkasvoiltaan. Hän katsoi Kentiin silmissään epäilyä, joka vähitellen\nhaihtui jättäen tilaa jollekin ihmeelliselle. Kent ymmärsi, että\nMarette ei ollut odottanut hänen tuloaan. Tyttö oli luullut hänen\npakenevan, pakenevan yksin.\n\nOmaksi kummakseen oli Kent yhä polvillaan vuoteen vieressä ja hymyili\ntytölle. Nyt hän nousi ja katsoi tähän samalla kertaa lohduttavin ja\nluottavin katsein.\n\n\"Minä luulin, että -- te menisitte?\" sanoi Marette.\n\n\"En ilman teitä\", vastasi Kent. \"Olen tullut noutamaan teitä.\" Hän otti\nkellonsa, joka osoitti kahta ja piti sitä niin, että toinen saattoi\nnähdä taulun. \"Jos myrsky jatkuu, niin on meillä päivänkoittoon kolme\ntuntia. Miten pian olette valmis, Marette?\"\n\nKent ponnisteli säilyttääkseen äänensä tyynenä, mutta se oli kovaa\nponnistelua eikä jäänyt Marettelta huomaamatta.\n\n\"Te luulette -- että minä tapoin Kedstyn\", sanoi tyttö äänellä, joka\nhänen piti pakoittaa huuliensa yli. \"Ja te olette tullut tänne\nauttamaan minua -- maksaaksenne sen, mitä minä koettelin tehdä teidän\npuolestanne. Eikö niin -- Jiems?\"\n\n\"Maksaa\", sanoi Kent. \"Minä en voisi tuhannessakaan vuodessa maksaa\nteille. Te annoitte minulle elämän heti ensimmäisenä päivänä, jona\ntulitte sairashuoneeseen. Te tulitte, kun viimeinenkin toivonkipinä\nsielussani oli kuollut. Tulen aina uskomaan, että minä olisin sinä yönä\nkuollut. Mutta te pelastitte minut.\n\n\"Ensimmäisestä hetkestä saakka olen rakastanut teitä ja minä luulen,\nettä rakkaus piti minut elossa. Ja sitten tulitte te läpi myrskyn\njälleen luokseni. Maksaa teille! Sitä minä en voi. En ikinä. Te\nluulitte minun tappaneen miehen, mutta se ei merkinnyt teille mitään,\nte tulitte kuitenkin. Ja te tulitte valmiina tappamaan, jos niin\nvaadittaisiin -- minun vuokseni. Minä en kysy _miksi_. Mutta te teitte\nsen; te olitte valmis tappamaan. Ja minä olen valmis tappamaan --\ntänäyönä -- teidän puolestanne. Minulla ei ole nyt aikaa ajatella\nKedstyä. Ajattelen teitä. Jos olette hänet tappanut, niin sanon\nitselleni, että teillä oli siihen omat, ehdottomasti pätevät syynne.\nMutta en usko, että te tapoitte hänet. Sitä te ette voinut -- noilla\nkäsillänne.\"\n\nKent tarttui niihin äkkiä, niin että ne joutuivat hänen kämmenilleen;\nne olivat pienet, pehmeät, kauniit kädet hienoine sormineen.\n\n\"Sitä te ette voinut\", huudahti hän melkein rajusti. \"Vannon jumalan\nkautta, että te ette voinut!\"\n\nMaretten silmät loistivat näitä sanoja kuullessa. \"Uskotteko niin,\nJiems?\"\n\n\"Kyllä, yhtä varmasti kuin uskon, etten minä tappanut John Barkleyta.\nMutta maailma on meitä vastaan -- meitä molempia vastaan. Ja nyt me\netsimme yhdessä teidän syrjäisen laaksonne. Onko se päätetty, Marette?\nJa minä -- minä olen melkein iloinen.\"\n\nHän kääntyi ovelle. \"Voitteko valmistautua kymmenessä minuutissa?\"\n\nMarette nyökkäsi. \"Kyllä, kymmenessä minuutissa.\"\n\nKent meni portaita alas ja lukitsi eteisen oven. Sitten palasi hän\npiilopaikkaansa. Hän tiesi veressään hehkuvan ihmeellisen\nmielipuolisuuden, sillä tänäyönä näkemänsä murhenäytelmän jälkeen\nsaattoi vain mielipuoli tuntea sellaista haltioitunutta ihastusta kuin\nhän. Kedstyn kuolema näytti aivan merkityksettömältä sen tosiasian\nrinnalla, että tästä hetkestä hän sai taistella Maretten puolesta ja\nettä tämä kuului hänelle ja seurasi häntä. Kent rakasti häntä. Kuka hän\nliekään ja mitä hän lieneekään tehnyt, niin rakasti Kent häntä. Pian\nkertoisi Marette kaiken, mitä oli tapahtunut ja kaikki selviäisi.\n\nMutta pieni sopukka sydämessä yritti vastustaa. Se toisti kuin\npapukaija, että Maretten hiukset olivat olleet kiertyneinä Kedstyn\nkaulan ympärille ja näillä hiuksilla oli Kedsty kuristettu. Mutta\nsenkin voisi Marette selittää.\n\nSiitä oli Kent varma.\n\nSill'aikaa työskentelivät hänen kätensä yhtä ripeästi kuin hänen\naivonsakin. Hän nyöritti univormukenkiään. Kaiken pöydällä olevan ruuan\npani hän selkäreppuunsa ja kantoi sen sekä pyssyn eteiseen. Sitten\npalasi hän Maretten huoneeseen. Ovi oli sulettu ja Kentin koputukseen\nhuusi tyttö, ettei hän vielä ollut valmis.\n\nKent odotti. Hän kuuli tytön liikkuvan sisällä. Sitten tuli hiljaista.\nKului viisi minuuttia -- kymmenen -- viisitoista. Hän koputti uudelleen\nja nyt avautui ovi.\n\nHän katsoi hämmästyneenä Marettessa tapahtunutta muutosta. Tyttö oli\nastunut muutamia askeleita takaisin antaakseen Kentin astua sisään ja\nseisoi nyt lampunvalossa. Hänen notkea, kaunis vartalonsa oli puettu\npehmeään, siniseen pukuun. Takki oli ruumiinmukainen ja poikamainen,\nhame ulottui vain hieman polvien alapuolelle. Jaloissa oli\nkorkeavartiset karibunnahkakengät. Vyötäisillä oli patruunavyö pienine,\nmustine revolvereineen. Hiukset olivat kammatut ylös ja peitetyt\npienellä hatulla. Siinä seisoessaan ja odottaessaan hän oli ihastuttava\neikä Kent huomannut hänen puvussaan mitään, joka olisi ollut\nepäkäytännöllistä. Takki, hattu, hame ja korkeat nauhakengät olivat\nkuin luodut salomaalle. Kentin kasvot kirkastuivat. Mutta ei yksin puku\nhämmästyttänyt häntä. Tytön kasvot olivat lämpimät, silmät säteilivät\nja huulet olivat punaiset. Kalpeus, pelko ja kauhu olivat kadonneet ja\ntilalle oli tullut sellaisen olennon pidättyväiset liikkeet, joka aikoi\nlähteä harvinaiseen seikkailuun.\n\nLattialla oli tavarakäärö, vain puoleksi niin suuri kuin Kentin ja kun\ntämä nosti sen ylös, huomasi hän, ettei se painanut paljon mitään. Kent\nkiinnitti sen omaan kantamukseensa sill'aikaa kuin Marette otti\npäälleen sadetakin ja meni hänen edellään alas. Eteisen ovella piteli\ntyttö Kedstyn suurta kummivaippaa.\n\n\"Teidän on otettava tämä päällenne\", sanoi hän.\n\nUlkona ulvoi myrsky; he kuulivat sen kiitävän uudella raivolla yli\nhuvilan katon, ravistavan ovia ja puhkeavan ukkosenjyrinään aivan\nheidän päittensä yläpuolella ikäänkuin se olisi tahtonut uhata heitä\nsenvuoksi, että he olivat rohjenneet lähteä ulos.\n\nKent kuuli Maretten sanovan: \"Jiems, Kims Bayoussa on kannellinen alus.\nSe on aivan polun päässä. M'sien Fingers on toimittanut sen sinne ja se\non valmis lähtemään.\"\n\nKent oli ajatellut toista rantaa ja avonaista venettä. Ottaessaan\nMaretten käden omaansa ja suunnatessaan kulkunsa poppelitietä myöten\nrannalle siunasi hän jälleen Fingersiä.\n\nHeidän jalkansa vaipuivat syvälle vettyneeseen maahan, tuuli ja sade\nmelkein estivät hengityksen. Oli mahdotonta nähdä puuta käsivarren\npituuden päästä ja Kent toivoi, että salamoisi useasti, jotta he\nnäkisivät kulkea. Ensimäisen salaman valossa hän huomasi joelle\nviettävän rinteen. Pienet purot virtasivat sitä alas, heidän tiellään\noli kiviä ja puunkantoja. Maretten sormet puristuivat jälleen Kentin\nkäden ympärille kuten vankilasta tullessakin, mutta nyt oli niiden\nkosketuksessa uusi viehätys -- omistusoikeuden tunne. Tämä synkkä,\nmyrskyinen yö oli ihmeellisin, jonka Kent oli elänyt...\n\nHän ei tuntenut vaikeuksia. Ne eivät voineet vaimentaa hänen ilosta\nkuohuvan verensä kulkua. Aurinko ja tähdet, päivä ja yö, sininen taivas\ntahi synkkä, kaikki tämä oli nyt toisarvoista. Sillä aivan hänen\nlähellään, hänen sivullaan, kulki tuulta vastaan taistellen ja häneen\nluottaen elävä olento, joka ilman häntä olisi ollut avuton ja jota hän\nrakasti enin maailmassa. Monta vuotta hän oli, itse sitä tietämättään,\nodottanut tätä yötä. Nyt se sulki hänet syliinsä ja huuhtoi pois hänen\nentisen elämänsä. Hän ei ollut enää metsästäjä, vaan saalis; hän ei\nollut enää yksin, vaan hänellä oli arvaamaton aarre puolustettavanaan.\nHän ei tuntenut itseään pakolaiseksi, vaan voittajaksi. Hän ei tuntenut\nepävarmuutta eikä epäilyä.\n\nJoki oli heidän edessään ja hänelle oli joki tullut elämän sieluksi. Se\noli Maretten ja hänen jokensa ja pian olisivat he sen laineilla. Ja\nMarette kertoisi hänelle Kedstystä. Siitä oli hän varma. Hänen\nluottamuksensa oli rajaton.\n\nHe saapuivat kukkulan juurelle. Sieltä meni tie Kims Bayouun ja Kent\netsi sitä pimeässä umpimähkään. Hän ei yrittänyt puhua, mutta hän\npäästi seuralaisensa käden ja kietoi heidän tasaiselle maalle tultuaan\nkätensä tämän vyötäisten ympärille, niin että suojeli häntä myrskyltä.\nOksat löivät heitä kasvoihin ja he pysähtyivät odottamaan salamaa. Kent\nei kaivannut sen tuloa. Hän veti tytön lähemmäksi itseään; pimeydessä,\nvirtaavassa sateessa ja myrskyn raivotessa painautui tämä hänen\nrinnalleen ja hän tunsi tytön valtimonlyönnit. Nyt ei Kent ajatellut\nhäntä enää sinä pelottomana pienenä sankarittarena, joka oli uhannut\nrevolverilla kolmea miestä. Kent tunsi, että Maretten hermot eivät tätä\nkestäneet ja että ilman häntä tyttö itkisi pelosta ja olisi hukassa.\n_Ja hän oli iloinen siitä_. Hän puristi tyttöä lujemmin ja taivutti\npäätään siksi kunnes hänen kasvonsa koskettivat hatun reunan alta\nesiintunkeutuneita märkiä hiuksia. Nyt valaisi salama jälleen ja Kent\nnäki tien vähän matkan päässä edessään.\n\nEi edes pimeydessä heidän ollut vaikea seurata suoraa ajotietä, mutta\ntuon tuostakin astuivat he sadeveden muodostamiin pieniin lammikkoihin.\nKerran astuivat he suurempaan sellaiseen ja huolimatta pyssystään sekä\nkantamuksestaan pysähtyi Kent äkkiä, nosti Maretten käsivarsilleen ja\nkantoi kunnes he tulivat ylempänä olevalle maalle. Hän ei kysynyt\nlupaa, minuutin tahi pari lepäsi Marette hänen sylissään ja yhtenä\nihastuttavana hetkenä hän tunsi kuinka hänen kasvonsa koskettivat tytön\nläpimärkää poskea.\n\nIhmeellistä oli, ettei kumpikaan heistä puhunut. Kent ei halunnut tätä\nyhteistä hiljaisuutta rikkoa. Tässä hiljaisuudessa, jonka oikeastaan\nmyrskyn pauhu aiheutti, tunsi hän olevan jotain ihmeellistä, joka veti\nheitä lähemmäksi toisiaan ja tuntui kuin sanat voisivat rikkoa sen\nsalaperäisen lumouksen, jonka vallassa he olivat. Kun hän jälleen laski\nMaretten maahan, kosketti tämän käsi hänen kättään, silmänräpäykseksi\nsulkeutuivat tytön sormet Kentin käden ympärille ja lempeä puristus\nilmaisi enemmän kuin tuhannet kiitollisuuden sanat.\n\nKuljettuaan neljännesmailin tulivat he tiheään kuusimetsään ja pian\nsuojelivat sen tuuheat puut heitä myrskyltä, mutta ne tekivät pimeyden\nvielä läpitunkemattomammaksi. Kent oli huomannut ukonilman vetäytyvän\nitään ja salamat riittivät hädin tuskin valaisemaan heidän edessään\nolevaa tietä. Sade hiljeni hiukan. Silloin veti Kent syvään henkeään ja\nnauroi huolettomasti.\n\n\"Oletteko märkä, pieni harmaahanhi?\"\n\n\"Vain ulkopuolelta, suuri saukko. Höyheneni ovat pitäneet minut\nkuivana.\"\n\nMaretten ääni värisi puoleksi nyyhkytyksestä, puoleksi onnesta. Sillä\nlailla ei saattanut puhua kukaan, joka äsken oli tappanut ihmisen.\n\nMetsänreunasta Kims Bayouhun oli noin puoli mailia ja monta kertaa\ntällä taipaleella kantoi Kent tytön yli vesilätäkköjen, joissa vesi\nulottui melkein saapasvarren yläpuolelle. Salamat eivät enää\nosoittaneet heille tietä. Satoi yhä, mutta myrsky oli seurannut\nukonilmaa itään. Tiheästi puiden ympäröimää venevalkamaa ei pimeässä\nvoinut eroittaa. Marette johti nyt pitäen Kentiä kädestä, vaikka tämä\nkulkikin edellä. Joll'ei Fingers ollut muuttanut venettä, niin pitäisi\nsen olla neljän- tahi viidenkymmenen askeleen päässä polun päästä. Se\noli alus, jossa oli tilaa kahdelle hengelle ja siinä oli pieni, katettu\nkajuutta keskellä venettä, kertoi Marette heidän hapuillessaan\neteenpäin. Sitten kompastui Kent johonkin ja huomasi tavanneensa veneen\nköyden.\n\nHän jätti Maretten sen puun luo, jonka ympärille köysi oli kiedottu ja\nmeni alukseen. Aluksen pohjalla oli kolmen-, neljän tuuman korkeudelta\nvettä, mutta kajuutta oli rakennettu hieman korkeammalle ja Kent toivoi\nsen olevan kuivan. Hän avasi oven, kumartui ja astui sisään. Pieni\nhuone ei ollut enempää kuin neljä jalkaa korkea ja hän huomasi\nmukavimmaksi olla polvillaan sill'aikaa kuin etsi vedenpitävää\ntulitikkurasiaansa. Kajuutan lattialla ei ollut vettä.\n\nEnsimäinen tulitikku näytti hänelle pienen hytin, joka tuskin oli\nsuurta laatikkoa isompi. Se oli suunnilleen kahdeksan jalan pituinen ja\nkuuden levyinen. Katto oli niin matalalla, että polvillaankin ollessa\nhänen päänsä kosketti sitä. Tulitikku paloi ja hän sytytti uuden. Nyt\nhuomasi hän seinään pistettyyn koivunoksanhaaraan kiinnitetyn\nkynttilän. Hän sytytti sen, katseli ympärilleen -- ja siunasi taas\nFingersiä. Pikku kajuutta oli täydellisesti varustettu pitkää matkaa\nvarten. Kaksi pitkää vuodetta oli toisella seinällä, toinen niin vähän\ntoisen yläpuolella, että Kentiä nauratti ajatellessaan täytyvänsä\ntunkeutua alimmaiseen. Sitäpaitsi oli huopapeitteitä. Aivan vieressään\nnäki hän pienen kaminin ja joukon kuivia polttopuita. Kokonaisuus\nmuistutti hänestä lasten leikkitupaa. Mutta kuitenkin siellä oli mukava\nnojatuoli, toinen pienempi tuoli ja ikkunan alla sileäksi höylätty\nlauta, jota saattoi käyttää pöytänä. Sen päällä oli monta kääröä.\n\nHän riisui kantamuksensa ja palasi hakemaan Marettea. Tyttö oli tullut\naluksen luo ja huusi hiljaa, kun kuuli Kentin loiskivan vedessä. Kent\nkantoi hänet veneeseen ja nauroi asettaessaan hänet kajuutan oven\nulkopuolella olevalle korokkeelle. Keltainen kynttilänvalo valaisi\nepäselvästi heidän märkiä kasvojaan.\n\n\"Tässä on pesänne, pieni harmaahanhi\", sanoi Kent hellästi.\n\nTytön käsi ojentui ja kosketti hänen kasvojaan. \"Te olette ollut kiltti\nminulle, Jiems\", sanoi Marette äänen hieman värähtäessä. \"Saatte --\nsuudella minua.\"\n\nKentin sydän paisui onnesta, niin että hän oli tukehtumaisillaan. Koko\nhänen sielunsa lauloi voitto- ja riemulaulua. Maretten lämpimien\nhuulien kosketus oli tehnyt hänet yli-ihmiseksi ja kun hän hyppäsi\npimeässä maihin ja katkaisi yhdellä ainoalla vedolla veneen köyden,\nolisi hän tahtonut purkaa tunteensa lauluun niinkuin venemiehet tekivät\nsinä päivänä, kun suuri laivue kulki ohi. Jättiläisvoimin työnsi hän\naluksen rannasta, tarttui pitkään airoon ja käänsi veneen virralle niin\nvoimakkaasti kuin olisi työssä ollut kaksi paria käsivarsia yhden parin\nasemesta. Pienen kajuutan oven takana oli kaikki se, minkä puolesta\ntässä maailmassa kannatti taistella.\n\nHän nauroi kuin poika. Sitten alkoi kuulua syvää, kumeaa kohinaa, joka\nyhä kasvoi ja muistutti vesiputouksen ääntä. Se oli joki. Sateen\npaisuttamana kuului sen ääni peloittavalta. Mutta Kent ei pelännyt. Se\noli _hänen_ jokensa, hänen ystävänsä. Sen kasvava kohina ei ollut\nuhkausta, vaan monien ystävällisten äänien iloista sorinaa, äänien,\njotka kutsuivat häntä ja olivat iloisia kun hän tuli. Hän tiesi\nolevansa keskivirrassa, joka kuljetti hyvää vauhtia alusta eteenpäin.\nHän veti airon vedestä ja tuijotti pimeyteen. Ja nyt hän vihdoinkin\npäästi huudon -- huudon, johon sisältyi iloa, onnea ja toivoa. Sitten\nkääntyi hän matalaa kajuuttaa kohti.\n\n\n\n\nXVIII LUKU.\n\n\nKent hapuili kajuutan luo ja koputti. Marette avasi oven ja vetäytyi\ntakaisin päästääkseen hänet sisään. Kent tuli kuin läpimärkä koira,\nselkä niin köyryssä, että hän näytti kulkevan neljällä jalalla. Marette\noli riisunut hatun ja sadevaipan; hänenkin täytyi kumartua tässä neljän\njalan korkuisessa huoneessa, vaikk'ei niin naurettavan syvälle kuin\nKentin. Kent laskeutui uudelleen polvilleen. Ja nyt hän näki, että\npienessä kaminissa paloi tuli. Tulen räiske voitti kattoon rapisevan\nsateen äänen ja ilma kajuutassa oli jo lämmennyt. Märät hiukset\ntakertuivat yhä Maretten kasvoihin, hänen jalkansa, käsivartensa ja osa\nvaatteitaan oli kastunut, mutta silmät loistivat ja hän hymyili\nKentille. Kent oli luullut, että yön kauhut olisivat jättäneet tytön\nkasvoihin jälkiä, mutta niin ei ollut. Marette ei ajatellut\nsalamoimista eikä ukonilmaa enempää kuin huvilassa kuolleena makaavaa\nKedstyäkään. Hän ajatteli Kentiä.\n\nKent nauroi. Mustassa myrsky-yössä suurella virralla, kahdenkesken\npähkinänkuorihytissä, jossa tuskin saattoi kääntyä -- siinä oli jotain\nihanan kiehtovaa. Turvallinen kodin tunne, uuninlämpö, joka alkoi\nsulattaa heidän jäätyneitä ruumiitaan ja puiden reipas räiske täyttivät\nKentin aivot hetkeksi muilla ajatuksilla ja saattoivat hänet unohtamaan\nmaailman, jonka he jättivät taakseen. Ja Marette, jonka silmät ja\nhuulet hymyilivät hänelle, näytti myöskin sen unohtaneen. Pieni\nkajuutanikkuna vei heidän ajatuksensa takaisin siihen murhenäytelmään,\njoka oli heidän pakonsa yhteydessä. Kent ajatteli, että rannalta\nsaattoi nähdä valon, joka liukui pitkin virtaa. Siellä täällä, monen\nmailin päässä Landingista, oli majoja ja silmät, jotka tänä myrsky-yönä\nolisivat suunnatut joelle, saattaisivat nähdä valon. Hän ripusti\nikkunaan kummivaipan.\n\n\"Niin, ainakin pääsimme me lähtemään, pikku harmaahanhi\", sanoi hän\nsenjälkeen ja hieroi käsiään. \"Tuntuisiko kodikkaammalta, jos minä\npolttaisin?\"\n\nMarette nyökkäsi, katse kummivaippaan kiinnitettynä.\n\n\"Toistaiseksi voimme olla rauhallisia\", sanoi Kent etsien piippunsa ja\nalkaen sitä täyttää. \"Arvatenkin kaikki nukkuvat. Mutta me emme saa\npanna alttiiksi mitään.\" Alus alkoi keinua toisella tavoin. Kent tunsi\ntuulen muutoksen ja lisäsi: \"Eikä meidän tarvitse pelätä haaksirikkoa.\nLähimmällä kolmellakymmenellä maililla ei ole ainuttakaan luotoa tahi\npyörrettä. Virta on tasainen kuin lattia. Älkää pelästykö, vaikka me\nsattuisimme törmäämään rannalle.\"\n\n\"En minä pelkää -- jokea\", vastasi Marette. Sitten kysyi hän niin\näkkiä, että Kent hätkähti: \"Mistä meitä aletaan huomenaamulla etsiä?\"\n\nKent sytytti piipun ja katsoi tuumivaisena tyttöön, joka istuutui\ntuolille ja kumartui hänen puoleensa vastausta odottaen.\n\n\"Metsistä, joelta, kaikkialta\", sanoi Kent. \"Tietysti he ottavat selon,\nonko joku vene poissa. Meidän on vain silmäiltävä taapäin ja koetettava\nhyötyä etumatkasta.\"\n\n\"Hävittääkö sade jälkemme, Jiems?\"\n\n\"Kyllä, kaikki avoimella paikalla olevat.\"\n\n\"Mutta -- suojatussa paikassa?\"\n\n\"Me emme olleet missään suojatussa paikassa\", vakuutti Kent.\n\"Muistatteko, että olisimme olleet, harmaahanhi?\"\n\nMarette pudisti hitaasti päätään. \"En. Mutta Movie seisoi ikkunan\nalla.\"\n\n\"Hänen jälkensä huuhtoo vesi pois.\"\n\n\"Hyvä. En tahtoisi että hän, mister Fingers tahi joku muu ystävistämme\njoutuisi meidän vuoksemme vaikeuksiin.\"\n\nMarette ei koettanut salata helpotusta, jonka Kentin sanat olivat\nhänelle tuottaneet. Kent kummasteli hieman, että tyttö oli levoton\nFingersin ja vanhan intiaanin puolesta tällä hetkellä, kun suurin vaara\nuhkasi heitä itseään. Pitihän hänen käsittää, että Kedstyn ruumis\nlöydettäisiin aivan heti ja että salomaan poliisin pitkät käsivarret\nalkaisivat silloin työskennellä. Ja jos ne tarttuisivat heihin --.\n\nMarette oli ojentanut jalkansa Kentiä kohti ja väänteli kengän sisässä\nolevaa jalkaansa, niin että Kent huomasi siellä olevan vettä. \"Ah,\nmiten märät ne ovat\", sanoi tyttö värähtäen. \"Tahdotteko avata nauhat\nja vetää ne pois, Jiems?\"\n\nKent pani piipun syrjään ja polvistui tytön eteen. Kesti viisi\nminuuttia ennenkuin hän sai kengät pois. Sitten otti hän tytön pienet,\nmärät jalat molempiin suuriin käsiinsä.\n\n\"Jääkylmät\", sanoi hän. \"Teidän on riisuttava sukat, Marette. Olkaa\nhyvä ja tehkää se!\"\n\nKent latoi kaminin viereen puupinon ja asetti sen päälle huopapeitteen.\nYhä polvillaan ollen veti hän nojatuolin lähelle tulta ja levitti\ntoisen peitteen nojatuolille. Hetkistä myöhemmin istui Marette\nhuopapeitteisiin kääriytyneenä paljaiden jalkojen ollessa toisella\npeitteellä päällystetyn puupinon päällä.\n\n\"Te olette kiltti minua kohtaan\", sanoi Marette puoleksi tukahtuneella\näänellä.\n\nKent istuutui lattialle tytön tuolin viereen ja nojasi selkäänsä\nseinään. \"Se johtuu siitä, että minä rakastan teitä, harmaahanhi\",\nvastasi hän tyynesti ja katsoi suoraan tuleen.\n\nMarette ei vastannut. Hänkin katsoi tuleen. Hiljaisuutta kesti kauan.\nVihdoin ojensi Kent kätensä, tarttui tytön toiseen käteen ja sanoi:\n\"Pikku harmaahanhi, olkaa kiltti ja kertokaa minulle, mitä tapahtui\nKedstyn huoneessa.\"\n\nHänen äänessään väreili rajaton luottamus. Hän tahtoi Maretten\ntietävän, että tapahtuipa mitä tahansa, niin tämä saattoi luottaa\nsiihen, ettei hänen rakkautensa ja luottamuksensa koskaan horjuisi.\n\nHän luuli jo nyt varmasti tietävänsä kuinka Kedsty kuoli.\nMurhenäytelmän kuva oli pala palalta muodostunut hänen sielussaan.\nHänen nukkuessaan oli Marette yhdessä vieraan miehen kanssa Kedstyn\nluona. Oli syntynyt kiista ja Kedsty oli saanut omasta revolveristaan\niskun päähänsä. Ja juuri kun hän oli toipunut kylliksi taistellakseen\nvastaan, oli tuntematon tappanut hänet. Kauhistuneena, kenties\ntajuttomana, ei Marette ollut kyennyt estämään murhaajaa täydentämästä\ntyötään hänen hiuksillaan. Kent jätti laskuistaan kokonaan pois\nnahkahihnan. Hän tiesi, että rikoksia tehdessä usein sattuu\nodottamattomia ja epätavallisia tapahtumia. Odottaessaan vastausta\nluuli Kent Maretten kertovan jotain siihen suuntaan.\n\nHän tunsi kuinka tämä puristi lujemmin hänen kättään.\n\n\"Kertokaa nyt, harmaahanheni -- miten se tapahtui?\"\n\n\"Minä -- en tiedä -- Jiems --.\"\n\nKentin katse kohosi äkkiä tulesta tytön kasvoihin ikäänkuin hän olisi\nluullut kuulleensa väärin. Tyttö ei liikahtanut, vaan tuijotti yhä\ntuleen.\n\n\"Jiems, minä en tiedä mitä tapahtui.\"\n\nNyt ei Kent tuntenut pienien sormien pehmeää, turvaa etsivää otetta.\nHän tunsi sydämessään jotain, joka muistutti odottamatonta, äkillistä\niskua. Hän oli valmis taistelemaan tytön puolesta viimeiseen\nhengenvetoon. Hän oli valmis uskomaan kaikki, mitä tyttö hänelle\nsanoisi lukuunottamatta tätä mahdottomuutta. Sillä Maretten täytyi\ntietää mitä Kedstyn huoneessa oli tapahtunut. Hänen täytyi tietää --\nsikäli kuin ei --\n\nKentin sydän hypähti ilosta. \"Tarkoitatteko, että olitte --\ntajuttomana?\" kysyi hän matalalla äänellä, joka vapisi innosta. \"Te\npyörryitte ja sill'aikaa se tapahtui?\"\n\nMarette pudisti päätään. \"Ei. Minä nukuin omassa huoneessani. Silloin\nheräsin jostain syystä. Luulin uneksineeni. Mutta jokin pakoitti minut\nmenemään alas. Ja kun menin, niin tapasin Kedstyn sellaisena. Hän oli\nkuollut. Teidän tullessanne minä seisoin aivan lamaantuneena.\"\n\nMarette veti kätensä pois lempeästi, mutta päättäväisesti. \"Minä\ntiedän, ettette te usko minua, Jiems. Teidän, on mahdotonta uskoa.\"\n\n\"Ettekö te halua, että minä uskoisin, Marette?\"\n\n\"Kyllä, sitä minä haluan. Teidän pitää uskoa minua.\"\n\n\"Mutta hiukset -- teidän hiuksenne -- Kedstyn kaulassa --\"\n\nHän keskeytti. Niin lempeästi kuin hän nämä sanat lausuikin, tuntuivat\nne sittenkin raa'oilta. Mutta hänen nähdäkseen ne eivät liikuttaneet\nMarettea. Tyttö ei liikahtanut, ei värähtänyt kauhusta. Kentin\najatukset hämmentyivät. Koko hänen elämänkokemuksensa ei voinut\nosoittaa tällaista ehdotonta, teeskentelemätöntä itsehillintää. Se\njäädytti hänet. Se jäädytti hänet samalla hetkellä kun hän olisi\ntahtonut ojentaa kätensä, vetää Maretten luokseen ja kuiskata hänen\nkorvaansa rakkauden sanoja sekä vannottaa häntä kertomaan kaikki\nsalaamatta mitään sellaista, joka olisi voinut helpoittaa edessä olevaa\ntaistelua.\n\nSitten sanoi Marette: \"Jiems, jos poliisi saavuttaa meidät, niin se\ntapahtuu kai verrattain pian, vai kuinka?\"\n\n\"Se ei meitä saavuta.\"\n\n\"Mutta vaara on suurin juuri nyt, eikö niin?\"\n\nKent otti kellonsa. \"Kello on kolme\", sanoi hän. \"Antakaa minulle vielä\nvuorokausi, harmaahanhi, niin ei poliisi meitä ikinä saa.\"\n\nTyttö oli hetken vaiti. Sitten ojensi hän kätensä ja hänen sormensa\nkietoutuivat pehmeästi Kentin peukalon ympärille. \"Jiems, kun olemme\nturvassa -- kun olemme varmat, ettei poliisi meitä saavuta -- silloin\nkerron teille kaikki mitä tiedän -- tapahtumista Kedstyn huoneessa. Ja\nsilloin kerron teille myöskin hiuksista. Kerron teille -- kaikki.\nKaikki\", toisti hän. \"Kaikki Kedstystä -- ja itsestäni -- ja silloin --\npelkään, ettette te minusta enää pidä.\"\n\n\"Minä rakastan teitä\", sanoi Kent ja teki liikkeen ikäänkuin\nkoskettaakseen tyttöä. \"Se on samantekevää mitä minulle kerrotte, pikku\nharmaahanhi, rakastan teitä kuitenkin.\"\n\nTyttö huudahti hieman; se oli tuskin muuta kuin katkonainen kurkkuääni,\nhänen silmänsä loistivat -- niissä leimahti liekki -- joka samassa\nkatosi.\n\nKent ei sitä huomannut. Hän näki tytön katseen kiintyvän kajuutan\noveen. Vesi tihkui hitaasti yli kynnyksen.\n\n\"Tuota minä odotinkin\", sanoi Kent reippaasti. \"Aluksemme on muuttunut\nsadesäiliöksi, Marette. Jollen heitä vettä pois, niin kohoaa se pian\nliian korkealle.\"\n\nHän otti jälleen kummivaipan päälleen. \"Veden äyskäröiminen ei kestä\nkauan\", lisäsi hän. \"Sill'aikaa on teidän riisuttava märät vaatteenne\nja ryömittävä vuoteeseen. Teettehän niin, harmaahanheni?\"\n\n\"En ole väsynyt, mutta jos katsotte sen parhaaksi --\" Maretten käsi\nkosketti Kentin käsivartta.\n\n\"Se on parasta\", sanoi Kent ja kumartui tytön puoleen kunnes hänen\nhuulensa koskettivat tämän hiuksia.\n\nSitten poistui hän sateeseen.\n\n\n\n\nXIX LUKU.\n\n\nOli se aika, jolloin kirkkaalla ilmalla pohjolan aamuruskon olisi\npitänyt näyttäytyä itäisten metsien yläpuolella. Kentistä tuntui pimeys\nohuemmalta, ylöspäin katsoessa näytti hieman harmaammalta. Mutta hän ei\nvoinut nähdä veneessä olevaa vettä, ei veneen laitoja eikä virtaa. Kun\nhän seisoi perässä, kymmenen jalan päässä kajuutan ovesta, oli kajuutta\npimeyden peitossa.\n\nVesillä liikkuneen miehen tottunein, tasaisin liikkein alkoi hän\näyskäröidä. Niin säännöllisiä olivat hänen liikkeensä, että ne\nikäänkuin säestivät hänen ajatuksiaan. Hän saattoi haistaa rannan\nläheisyyden. Sateenkin läpi tunkeutui seetrien ja kopaivapuiden heikko\ntuoksu.\n\nMutta joki kiinnitti hänen mieltään eniten. Kent oli aina sanonut: \"Jos\nosaa kuunnella oikein, niin saattaa kuulla joen sydämen sykkivän.\" Ja\nhän kuuli sen nyt. Hän tunsi sen. Sade ei voinut sitä estää,\näyskäröitävän veden läiske ei voinut sitä tukahduttaa; pimeys ei voinut\nsitä hänen sisäiseltä katseeltaan peittää. Aina oli joki yksinäisyyden\nhetkinä ollut hänen lohtunaan. Ja tänäyönä joen sielu kuiskaili hänelle\nriemulaulua.\n\nHän ei voinut epäonnistua. Se ajatus täytti hänet. Oli mahdotonta edes\notaksua, että poliisi voisi heidät saavuttaa. Nyt oli hän enemmän kuin\nmies, joka taisteli vain vapautensa ja olemassaolonsa puolesta. Jotain\nsanomattoman paljon kallisarvoisempaa kuin vapaus odotti häntä tuolla\npienessä kajuutassa. Ja edessä oli heidän maailmansa. _Heidän_\nmaailmansa. He sulautuisivat yhteen sen maailman kanssa, eikä kukaan\nkoskaan heitä löytäisi.\n\nMarette oli häntä ympäröivän todellisuuden sydän. Kent ei välittänyt\nsiitä, mitä hän huomenna tahi ylihuomenna kertoisi. Sellainen oli hänen\nuskonsa, yhtä vakava kuin mahtava joki, joka heitä kuljetti.\n\nMutta hän ei luullut taistelun tulevan helpoksi. Työskennellessään\nkiisivät hänen ajatuksensa pitkin kolmea jokea Landingista Fort\nSimpsoniin ja mielikuvituksessaan loihti hän eteensä kaikkia niitä\ntilanteita, joihin saattoi joutua ja riemuitsi jo etukäteen voitostaan.\nHän arveli, etteivät poliisit menisi huvilalle ennenkuin aikaisintaan\npuolen päivän aikana. Heti senjälkeen lähtisi moottorivene tutkimaan\njokea. Keskipäivällä olisi hänen aluksensa ehtinyt viidenkymmenen\nmailin päähän.\n\nEnnen pimeän tuloa olisivat he sivuuttaneet Kuoleman putouksen.\nMuutamia maileja putouksen alapuolella oli paikka, johon hän voisi\npiilottaa aluksensa. Sitten lähtisivät he maitse lounaiseen. Ennen\nauringonlaskua olisivat he turvassa. Niin arveli Kent. Mutta jos oli\ntapeltava -- niin hän tappelisi.\n\nKun hän lopetti äyskäröimisen, oli sade hiljentynyt hiljaiseksi\ntihkusateeksi. Seetrien ja kopaivapuiden tuoksu kävi voimakkaammaksi.\nHän koputti taas kajuutan ovelle ja Marette vastasi.\n\nTuli oli muuttunut himmeästi hehkuvaksi hiillokseksi. Kent painui\npolvilleen ja riisui vettävuotavan kummivaippansa. Tyttö tervehti häntä\nvuoteesta. \"Te näytätte suurelta karhulta, Jiems!\"\n\nKent nauroi, veti tuolin hänen luokseen ja koetti istuutua sille, mutta\nkatto pakoitti hänet taivuttamaan päätään. \"Tunnen olevani niinkuin\nelefantti lintuhäkissä\", vastasi hän. \"Onko teillä hyvä olla, pikku\nharmaahanhi?\"\n\n\"On. Mutta teillä, Jiems? Oletteko märkä?\"\n\n\"Kyllä, mutta niin onnellinen, etten tunne sitä, harmaahanhi.\"\n\nTytön piirteet näkyivät vain epäselvästi pimeästä vuoteesta. Hän oli\navannut hiuksensa, että kuiva ilma ja lämpö pääsisivät niihin helpommin\nvaikuttamaan. Kent tuumi mahtoiko tyttö kuulla hänen sydämensä lyönnit.\nTuli unohtui hoitamatta ja pimeys kävi synkemmäksi. Kent vetäytyi\nhieman kauemmaksi tuntien olevan pyhäinhäväistystä, jos hän pimeässä\nlähestyisi tyttöä niinkuin varas. Marette tunsi sen, ojensi\nkäsivartensa ja laski sormenpäänsä hänen käsivarrelleen.\n\n\"Jiems\", sanoi hän hiljaa. \"Nyt en ole pahoillani, että -- tulin\nsairashuoneeseen silloin -- kuin te luulitte kuolevanne. Minä olin\noikeassa. Te ette ole niinkuin toiset. Ja minä ilvehdin kanssanne ja\nnauroin teille senvuoksi, että tiesin teidän jäävän eloon. Tahdotteko\nantaa minulle anteeksi?\"\n\nKent nauroi onnellisena. \"On ihmeellistä, kuinka pienet asiat joskus\nsaavat suuria aikaan\", sanoi hän. \"Eikö kerran hävinnyt valtakunta vain\nsiksi, ettei kellään ollut hevosenkenkää? Joka tapauksessa tunnen\nmiehen, jonka henki pelastui katkenneen piipunvarren avulla. Ja te\ntulitte minun luokseni ja minä olen teidän luonanne senvuoksi, että --\"\n\n\"Senvuoksi, että...?\" kuiskasi tyttö.\n\n\"Senvuoksi, että kauan aikaa sitten tapahtui jotain, jotain sellaista,\njonka te ette voisi ajatella olevan yhteydessä teidän ja minun\nkanssani. Kerronko sen teille, Marette?\"\n\n\"Kertokaa!\"\n\n\"Se on luonnollisesti poliisijuttu\", alkoi Kent. \"En tahdo sanoa miehen\nnimeä. Jos haluatte, voitte ajatella, että on kysymys punatukkaisesta\nO'Connorista. Hän oli konstaapeli ja oli pohjolassa etsimässä muutamia\nintiaaneja, jotka valmistivat päihdyttäviä juomia juurista. Se tapahtui\nkuusi vuotta sitten. Ja hän sai jonkun tartunnan. Me kutsumme sitä\njoskus Punaiseksi kuolemaksi. Kun kuume puhkesi, oli hän kolmensadan\nmailin päässä ihmisasunnoista ja aivan yksin. Hänen intiaaninsa pakeni\nheti ensimäisten merkkien ilmaannuttua ja hän ehti hädin tuskin panna\nteltan pystyyn ennenkuin kaatui ja jäi siihen makaamaan. En yritä\nkertoa niitä päiviä, joita hänen oli kestettävä. Hän oli elävä ruumis.\nJa hän olisi aivan varmasti kuollut, ellei eräs muukalainen olisi\nsattunut kulkemaan sitä tietä. Hän oli valkoinen mies, Marette; ei\ntarvita niin paljon rohkeutta kun on mentävä pyssyllä asestettua miestä\nvastaan tahi mentävä taistelutantereelle, johon tuhannet muutkin\nmenevät. Mutta siihen, mitä tuo muukalainen teki, vaaditaan rohkeutta.\nJa sitäpaitsi ei sairas mies kuulunut mitenkään hänelle. Mutta hän\nastui sisään ja hoiti sairasta, niin että tämä pelastui. Sitten tuli\npelastaja itse sairaaksi ja kymmenen viikkoa taistelivat he yhdessä\nkuolemaa vastaan ja voittivat. Mutta kunnia oli muukalaisen. Hänen piti\nlänteen ja konstaapelin itään, he pudistivat toistensa käsiä ja\nerosivat.\"\n\nMaretten sormet puristivat Kentin käsivartta kovemmin ja Kent jatkoi:\n\n\"Mutta, pieni harmaahanhi, konstaapeli ei unohtanut sitä milloinkaan.\nHän toivoi, että tulisi päivä, jolloin hän voisi sen maksaa. Ja se\ntulikin. Se tuli vuosia jälkeenpäin ja sangen ihmeellisellä tavalla.\nEräs mies murhattiin. Ja konstaapeli, joka nyt oli kersantti, oli\npuhunut murhatun miehen kanssa vain vähän ennen tämän kuolemaa. Kun hän\npalasi takaisin hakemaan jotain unohtamaansa esinettä, tapasi hän\nmiehen kuolleena. Pian senjälkeen hänet vangittiin. Hänen vaatteissaan\noli verta, todistusketju oli täydellinen, kuolemaatuottava. Ja tuo\nmies --.\"\n\nKent vaikeni ja pimeässä liukui Maretten käsi hänen käsivarreltaan\nalemmaksi ja puristi hänen sormiaan.\n\n\"Tuon miehen pelastaaksenne te valehtelitte\", kuiskasi tyttö.\n\n\"Niin. Kun puoliverisen kuula sattui minuun, ajattelin, että nyt\nminulla oli hyvä tilaisuus maksaa Sandy Mac-Friggerille se, mitä hän\noli monta vuotta sitten puolestani tehnyt. Mutta se ei ollut\nsankarillisuutta, ei edes rohkeutta. Minähän tiesin kuolevani enkä siis\npannut vaaraan mitään.\"\n\nSilloin kuului pieni ihastuttava, iloinen nauru tytön huulilta. \"Ja\nkoko ajan, kun te valehtelitte niin verrattoman hyvin, Jiems, _tiesin_\nminä!\" huudahti hän. \"Minä tiesin, ettette te ollut tappanut John\nBarkleyta, tiesin, ettette te kuolisi, tiesin, mitä oli tapahtunut\ntuolla teltassa monta vuotta sitten. Ja Jiems -- Jiems --.\"\n\nHän nousi ja hengitti ikäänkuin liikutettuna, hänen molemmat kätensä\ntarttuivat Kentin käsiin. \"Minä tiesin, ettette te ollut tappanut John\nBarkleyta\", toisti hän. \"_Ja ettei Sandy Mac Friggerkään ollut sitä\ntehnyt_.\"\n\n\"Mutta --.\"\n\n\"Hän _ei_ sitä tehnyt\", keskeytti tyttö melkein rajusti. \"Hän oli\nsyytön, yhtä syytön kuin te. Jiems -- Jiems -- minä tiedän kuka tappoi\nBarkleyn. Ah, minä _tiedän -- minä tiedän_!\"\n\nNyyhkytys tukahdutti hänen äänensä ja hän lisäsi: \"Älkää luulko, Jiems,\netten luota teihin, vaikka en nyt voi kertoa enempää. Te ymmärrätte sen\npian. Kun olemme turvassa poliiseilta, kerron teille kaikki, enkä salaa\nmitään. Kerron teille Barkleysta, Kedstystä ja kaikesta. Mutta en voi\nvielä. Se ei kestä kauan. Kun te sanotte, että olemme turvassa, niin\nuskon minä sen. Ja silloin --\" Hän veti kätensä Kentin käsistä ja\nvaipui tyynyille.\n\n\"Ja silloin -- mitä?\" kysyi Kent kumartuen hänen puoleensa.\n\n\"Silloin ette kenties minusta enää pidä, Jiems.\"\n\n\"Minä rakastan teitä\", kuiskasi Kent. \"Ei mikään maailmassa voi\nkuolettaa rakkauttani.\"\n\n\"Eikö edes se, jos sanoisin -- että minä tapoin Barkleyn?\"\n\n\"Ei. Sillä silloin te valehtelisitte.\"\n\n\"Tahi -- jos minä sanoisin -- että minä tapoin -- Kedstyn?\"\n\n\"On yhdentekevää, mitä te sanoisitte tahi mitä todistuksia te\nesittäisitte, minä en kuitenkaan uskoisi teitä.\"\n\nMarette makasi vaieten. Sitten hän sanoi: \"Jiems --.\"\n\n\"Niin, Micka, pikku jumalatar --?\"\n\n\"Kerron teille jotain -- nyt.\"\n\nKent odotti.\n\n\"Te hämmästytte kovin, Jiems.\"\n\nKent tunsi tytön molempien käsien ojentuvan ylöspäin kunnes ne\nlepäsivät hänen olkapäillään.\n\n\"Kuuletteko te?\"\n\n\"Kyllä, minä kuulen.\"\n\n\"En aio sanoa sitä hyvin kovasti.\" Ja sitten hän kuiskasi: \"_Jiems --\nminä rakastan sinua_!\"\n\n\n\n\nXX LUKU.\n\n\nIstuessaan kajuutassa Maretten käsivarret kaulallaan ja suudellessaan\nhänen pehmeitä huuliaan, ei Kent moneen minuuttiin käsittänyt muuta\nkuin että hänen elämänsä suurin toive oli toteutunut. Se, mitä hän oli\nunelmoinut, ei ollut enää mikään unelma, mutta kuitenkin tuntui\ntodellisuus epätodelliselta. Mitä hän näinä ensimäisinä liikutuksen\nhetkinä sanoi, sitä hän ei luultavasti saisi milloinkaan mieleensä\npalautetuksi.\n\nHänen oma ruumiillinen olemassaolonsa tuntui hänestä melkein\nlakanneelta ja yhtyneeltä tähän toiseen elämään, joka oli tuhat kertaa\nkalliimpi kuin hänen omansa. Mutta huolimatta mielettömästä\nihastuksesta, joka oli hänet vallannut, oli hänen syleilynsä\nsanomattoman hellä ja varovainen. Marette veti hänen päänsä puoleensa\nja suuteli häntä. Kent polvistui Maretten viereen ja painoi kasvonsa\naivan lähelle hänen kasvojaan sateen rapistessa lakkaamatta vasten\nkattoa ja harmaan päivänvalon koettaessa tunkeutua läpi pimeyden.\n\nTänä uuden päivän syntymishetkenä astui Kent vihdoinkin ulos kajuutasta\nja katsoi ihanaa maailmaa. Myrsky oli lakannut. Harmaa joki levittäytyi\nhänen silmiensä eteen. Rannoilla saattoi eroittaa tummien metsien\nääriviivat. Ympärillä vallitsi ehdoton hiljaisuus, jota ainoastaan\nveden kohina rikkoi. Tuuli oli karkoittanut synkät sadepilvet ja kun\nKent katsoi ympärilleen, näki hän yön viimeisten varjojen nopeasti\nhäipyvän ja uuden aamun koittavan idästä. Joki vapautui ajelehtivista\nsumupilvistä. Vene oli suunnilleen keskellä virranuomaa. Parin sadan\nkyynärän päässä aluksesta, rannan molemmin puolin, kohosivat sateesta\nvälkkyen metsien tiheät, vihreät muurit ja levittivät ympärilleen\ntuoksua, jota Kent veti syvälle keuhkoihinsa.\n\nHän kuuli ääntä kajuutasta. Marette oli ylhäällä ja hän toivoi tämän\ntulevan seisomaan vierelleen keskelle heidän ensimäisen yhteisen\npäivänsä ihanuutta. Hän huomasi savun, joka nousi kajuutan torvesta\nsuorana ja valkoisena puhdistuneeseen ilmaan. Suuri, ihana maailma\nlevisi joka puolelle heidän ympärilleen. He saattoivat olla turvassa.\n\nHän päätti yhä varmemmin ja varmemmin, ettei antautuisi mihinkään\nvaaraan. Hän lakkasi hetkeksi viheltämästä ja nauroi sensijaan\nihastuksissaan ajatellessaan sitä vuosien pituista kokemusta, joka nyt\noli hänen varmin turvansa. Hän oli oppinut melkein liiankin hyvin ne\nkeinot ja kujeet, jotka kuuluivat hänen ihmismetsästäjänammattiinsa;\nhän tiesi mihin ihmismetsästäjä pystyy ja mihin hän ei pysty. Hän oli\nantanut niitä nenälle jo alussa. Ja sitäpaitsi -- kun Kedsty, O'Connor\nja hän itse olivat poissa, ei Landingissa ollut käytettävänä erikoisia\nkykyjä. Sitä oli sanomattoman hauska ajatella. Mutta vaikkapa\nkaksikymmentä miestä seuraisi heitä, tunsi Kent voivansa pitää heidät\nkurissa. Jos yleensä oli mitään vaaraa, niin oli se tänä ensimäisenä\npäivänä. Vain poliisin moottorivene saattaisi heidät saavuttaa. Mutta\nomaten tällaisen etumatkan, tiesi hän varmasti, että he ehtisivät\nlaskea Kuolemanputouksen, piilottaa aluksen ja kadota jäljettömästi\nlounaisiin metsiin ennenkuin moottorivene ehtisi käydä heille\nvaaralliseksi.\n\nKent tyhjensi veneestä vettä vielä neljännestunnin ja sitten -- niin\näkkiä, että hän säpsähti ikäänkuin piiskan siima olisi läiskähtänyt\nhänen takanaan -- tunsi hän uuden tuoksun täyttävän puhtaan,\nhappirikkaan ilman. Se oli paistetun sianlihan ja kahvin tuoksu! Hän\noli luullut Maretten koko ajan laittavan kuntoon pukuaan, mutta\nsensijaan tämä valmistikin aamiaista! Se ei ollut mitään niin\nkummallista. Sianlihan paistamiseen ja kahvin keittämiseen ei tarvita\nerikoisia lahjoja. Mutta juuri nyt kruunasi se Kentin onnen. Marette\nlaittoi _hänen_ aamiaistaan. Ja -- paistettua sianlihaa sekä kahvia.\nKentille olivat molemmat lajit aina merkinneet kotia. Siellä missä oli\nkahvia ja paistettua sianlihaa, oli hän aina tavannut leikkiviä lapsia,\nlaulavia naisia ja onnellisen näköisiä miehiä.\n\n\"Siellä missä kahvi ja paistettu sianliha tuoksuavat\", oli O'Connorilla\nollut tapana sanoa, \"siellä kutsutaan aamiaiselle, jos koputtaa\novelle.\"\n\nMutta Kent ei muistanut vanhan toverinsa sanoja. Kaikki muut ajatukset\noli pyyhkäissyt pois huomio, että Marette laittoi aamiaista -- hänelle!\n\nHän meni ovelle ja kuunteli. Sitten avasi hän sen ja katsoi sisään.\nMarette oli polvillaan kamininluukun edessä ja paahtoi leipää kahdella\nhaarukalla. Lämpö oli kuumentanut hänen kasvonsa ruusunvärisiksi.\nHänellä ei ollut ollut aikaa harjata hiuksiaan, vaan hän oli\npalmikoinut ne huolettomasti pitkälle palmikolle, joka riippui pitkin\nselkää. Hän päästi leikillisen tyytymättömyyden huudon nähdessään\nKentin:\n\n\"Miksi sinä et odottanut?\" huudahti hän. \"Minä tahdoin yllättää sinut.\"\n\n\"Sen sinä teitkin\", sanoi Kent. \"Enkä minä voinut odottaa. Minä tulin\nauttamaan sinua.\"\n\nKent astui sisään ja polvistui. Ojentaessaan kätensä ottamaan\nhaarukoita painoi hän huulensa tytön hiuksille. Tämän kasvot tulivat\nvielä ruusuisemmiksi ja pieni, pehmeä kujerrus, joka muistutti naurua,\nkuului hänen kurkustaan. Maretten käsi hyväili hänen kasvojaan ja Kent\nnauroi takaisin. Kattaessaan pöytää hipaisi Maretten käsi tuon\ntuostakin Kentin olkapäätä tahi hiuksia. Ja sitten istuutuivat he\nyhdessä ikkunan alla olevan pöydän ääreen. Marette kaatoi hänelle\nkahvia, sekoitti siihen sokeria sekä kermaa ja Kent oli niin\nonnellinen, ettei sanonut mitään siitä, ettei milloinkaan käyttänyt\nkahvissa enempää sokeria kuin kermaakaan. Heidän lopetettuaan aamiaisen\nseurasi Marette häntä ulos.\n\nHetkisen seisoi tyttö liikkumattomana ja katsoi ympäröivää ihmeellistä\nmaailmaa. Kentistä näytti kuin olisi hän joksikin aikaa lakannut\nhengittämästä. Taapäin heitetyin päin, valkoinen kaula paljastettuna\nlempeälle, hyvätuoksuiselle metsäilmalle, silmäili hän metsiin. Hänen\nsilmänsä säteilivät kuin tähdet. Kasvoilla kuvastui nousevan auringon\nhehku ja kun Kent katsoi häneen, niin hän tiesi, ettei milloinkaan\nollut nähnyt Marettea niin kauniina kuin tänä ihmeellisenä hetkenä.\nKent itse pidätti henkeään, sillä hän käsitti, että Micka, hänen\njumalattarensa, tervehti omaa maailmaansa pitkä-aikaisen poissaolon\njälkeen.\n\nOmaa maailmaansa -- ja Kentin. Toisenlaista kuin kaikki muut Jumalan\nluomat maailmat; toisenlaista kuin maailma muutamia maileja heidän\ntakanaan, Landingissa. Täällä ei kuulunut ääntä eikä kuiskaustakaan\nihmiselämästä. Suuri pohjola oli sulkenut heidät syliinsä ja veti heitä\nlähemmäksi -- joka minuutti yhä lähemmäksi mahtavaa, sykkivää\nsydäntään.\n\nMetsät seisoivat syvän vihreinä ja sateesta kimaltelevina, ne\ntunkeutuivat rannoille ikäänkuin uskollisesti vartioivat joukot, jotka\nvarjelivat jokea sivistykseltä -- äkkiä ojensi tyttö kätensä eteenpäin\nja hänen huuliltaan kuului matala huuto.\n\nHän oli unohtanut Kentin. Hän oli unohtanut kaiken muun paitsi jokea,\nmetsiä ja heidän ympärillään olevaa koskematonta maailmaa, ja Kent oli\nsiitä iloinen. Sillä maailma, jota tyttö tervehti ja jota hänen\nsielunsa janosi, oli Kentin maailma ja Kentin koko elämä. Se sisälsi\nhänen unelmansa, hänen toiveensa ja kaiken, mitä hän elämältä halusi.\nJa kun Marette vihdoin kääntyi hitaasti häneen päin, ojensi hän kätensä\ntyttöä kohti ja tämä näki hänen kasvoillaan saman ihastuksen, joka\nhänen omillaankin säteili.\n\n\"Miten minä olen iloinen -- _iloinen_!\" huudahti Marette. \"Oi, Jiems,\nmiten iloinen minä olen!\"\n\nHän tuli epäröimättä Kentin syliin, hänen kätensä hyväilivät tämän\nkasvoja, hän nojautui tämän olkapäähän ja katsoi eteensä sekä hengitti\npuhdasta, suloista ilmaa, joka oli tummien metsien elämännesteellä\nkyllästytetty. Hän ei liikkunut eikä puhunut ja myöskin Kent seisoi\nhiljaa. Vene kiersi erään mutkan. Rannalta hypähti metsään suuri hirvi\nja he saattoivat kuulla kuinka se raivasi itselleen tietä metsässä.\nTytön ruumis jännittyi, mutta hän ei puhunut mitään. Hetken kuluttua\nkuuli Kent hänen kuiskaavan:\n\n\"Siitä on niin kauan, Jiems. Olen ollut poissa neljä vuotta.\"\n\n\"Ja nyt matkustamme kotiin, pikku harmaahanhi. Etkö luule tuntevasi\nitseäsi siellä yksinäiseksi?\"\n\n\"En. Tunsin itseni yksinäiseksi suuressa kaupungissa. Siellä oli niin\npaljon ihmisiä ja esineitä, että tunsin ikävöiväni vuoria ja metsiä.\nLuulen, että minä olisin kuollut pian. Pidin siellä vain kahdesta\nasiasta, Jiems.\"\n\n\"Mitkä ne olivat?\" kysyi Kent.\n\n\"Kauniit vaatteet -- ja kengät.\"\n\nKentin käsivarret kietoutuivat vielä lujemmin hänen ympärilleen. \"Minä\n-- minä ymmärrän\", nauroi hän. \"Senvuoksi sinä tulit ensimäisen kerran\nniin hienoissa korkeakantaisissa kengissä.\"\n\nHän taivutti päätään ja Marette käänsi kasvonsa ylöspäin suipistetuin\nhuulin.\n\nHän suuteli niitä.\n\n\"Enemmän kuin mikään mies on koskaan ketään naista rakastanut, rakastan\nminä sinua, Micka, pikku jumalatar!\" huudahti Kent.\n\nTämän päivän tunteja ja minuutteja ei Kent milloinkaan myöhemmän\nelämänsä aikana unohtanut. Ajoittain tuntuivat ne niin ihanilta ja\nepätodellisilta kuin eläisi ja hengittäisi hän yliaistillisessa\nmaailmassa. Näinä hetkinä saattoi sen murhenäytelmän varjo, jota he\npakenivat, langeta hänen sieluunsa ja muistuttaa, että he olivat\nrikollisia, jotka juoksivat kilpaa lain kanssa ja olivat kuoleman\nvaarassa. Mutta nämä epäilyt olivat varjoja, jotka vain hetkeksi\nsumensivat hänen onneaan.\n\nJoskus sai Marette hänet epäilemään itseään. Hän ei voinut oikein\nkäsittää sen rakkauden täydellisyyttä, jonka Marette oli hänelle\nlahjoittanut. Näinä ensimäisinä aamutunteina tuntui Kentistä niinkuin\nMarette olisi unohtanut eilispäivän ja kaikki edelliset päivät. Marette\nmatkusti kotiin. Hän kuiskasi sen niin usein Kentille, että se soi\ntämän aivoissa kuin pieni laulu. Mutta tyttö ei kertonut kodistaan\nmitään ja Kent tiesi, että tämän antaman lupauksen täyttämiseen ei\nviipyisi enää pitkälti. Marette ei ollut ollenkaan hämillään ja kun\nKent otti hänet käsivarsilleen, kohotti hän kasvonsa, niin että tämä\nsaattoi suudella hänen huuliaan ja katsoa hänen säteileviin,\nrakastettaviin silmiinsä. Kent näki niissä kimmellyksen suuresta\nonnesta. Ja hän ajatteli Kedstyä sekä lakia, joka nyt ryhtyi Athabasca\nLandissa toimimaan.\n\nMarette juoksi kajuuttaan ja palasi takaisin alkaen harjata hiuksiaan\nauringonpaisteessa. Hän aukaisi paksun palmikkonsa ja antoi\nsilkinhienojen kutrien liukua sormiensa läpi. Hän selvitteli ja harjasi\nniitä kunnes ne loistivat kuin auringonpaiste. Hän kohotti niitä ja\nantoi niiden pudota välkkyvänä sateena -- ja silloin, aivan äkkiä,\nhuomasi Kent sen paikan, josta Kedstyn kaulan ympärillä olleet hiukset\nolivat leikatut. Ja samalla kertaa kun hän voimakkaasti ponnistaen\ntukahdutti kauhunhuudon, kuului Maretten huulilta väreilevä onnenlaulu.\n\nTunnin toisensa jälkeen ajelehtivat he yhä kauemmaksi suureen\npohjolaan. Aurinko paistoi. Joen metsän peittämät rannat suuruudessaan\nja hiljaisuudessaan tulivat yhä mahtavimmiksi ja asumattomien laaksojen\näänettömyys levisi maailman yllä. Kentistä tämä oli kuin paratiisin\nläpi purjehtimista. Tuon tuostakin täytyi hänen tarttua suureen\nohjausairoon, sillä virran vauhti lisääntyi.\n\nSitä lukuunottamatta ei hänellä ollut mitään tehtävää. Heidän\nsilmäillessään rantoja ja kuunnellessaan kaikkia takaapäin kuuluvia\nääniä sekä tuon tuostakin antautuessa lapsellisen ilon valtaan, katosi\nvieraudentunne heidän väliltään yhä enemmän ja enemmän.\n\nHe eivät puhuneet Kedstystä eivätkä John Barkleyn kuolemasta\nliioin, vaan Kent kertoi elämästään pohjolassa, yksinäisyydestään\nja sielunsa rakkaudesta synkkiin salomaihin. Marette kuunteli kaikkea\ntätä loistavin silmin ja kertoi itse kouluaikansa hirveästä\nyksinäisyydentunteesta, metsissä vietetystä lapsuudestaan ja\nhalustaan olla aina siellä. Mutta hän ei maininnut mitään elämänsä\nyksityiskohdista, kodistaan, Hiljaisten miesten laaksosta, isästään,\näidistään, sisaristaan tahi veljistään. Kent ei kysynyt. Hän tiesi\nkaiken tämän kuuluvan siihen, mitä Marette oli luvannut kertoa kun\nhetki tulisi, se hetki, jolloin Kent saattaisi sanoa heidän olevan\nturvassa.\n\nYhä kiihkeämmin alkoi Kent kaivata hetkeä, jolloin he jättäisivät joen\nja lähtisivät metsiin. Hän selitti Marettelle miksi he eivät voineet\nmatkustaa jokea pitkin kuinka kauas tahansa. Joki oli kaiken pohjolan\nliikenteen suuri valtasuoni. Ennemmin tahi myöhemmin heidät\nkeksittäisiin. Metsässä, jossa he saattoivat valita tuhansia polkuja,\nolisivat he turvassa. Hänellä oli vain yksi syy jatkaa kulkuaan pitkin\njokea siksi kunnes he olisivat sivuuttaneet Kuolemanputouksen. Sillä\ntavoin voisivat he nimittäin sivuuttaa laajat, kauaksi länteen\nulottuvat suot, joiden poikki tähän vuodenaikaan oli mahdoton kulkea.\nMuuten olisi hän heti laskenut maihin. Hän rakasti jokea, hän luotti\nsiihen, mutta hän tiesi, että vasta kun suuret metsät olivat\nnielaisseet heidät niinkuin valtameri nielaisee laivan, olisivat he\nLandingista uhkaavan vaaran ulkopuolella.\n\nKolme tahi neljä kertaa auringonnousun ja puolipäivän välillä näkivät\nhe elämää rannoilla tahi joella; kerran puuhun sidotun veneen, sitten\nintiaanileirin ja kahdesti turkismetsästäjän majan. Iltapäivällä tunsi\nKent tuon tuostakin levottomuutta, onnettomuuden aavistusta, joka\nkehoitti häntä olemaan varuillaan. Hän käytteli airoa enemmän\nkiiruhtaakseen heidän kulkuaan ja alkoi huolellisesti laskea aikaa ja\nvälimatkoja. Hän tiesi useita maamerkkejä.\n\nNeljän ja viiden välillä saapuivat he putouksen yläpuolelle. Kymmenen\nminuuttia jännittävää matkaa ja hän ohjaisi aluksen piilopaikkaan,\njonka tiesi eikä enää pelkäisi lain kättä. Tätä suunnitellessaan hän\nkuunteli. Päivällisajasta saakka ei hän ollut hetkeksikään lakannut\nkuuntelemasta kaukaista \"put, put, put\"-ääntä, joka mailin päästä\nilmoittaisi hänelle poliisimoottorin tulon.\n\nHän ei salannut suunnitelmiaan. Marette huomasi hänen levottomuutensa\nja hän uskoi tytölle ajatuksensa.\n\n\"Jos kuulemme moottoriveneen ennen putoukselle tuloamme, niin on meillä\naikaa laskea maihin\", vakuutti hän. \"Eikä meitä saavuteta. Meitä on\nsieltä vaikeampi löytää kuin kahta neulaa heinäladosta. Mutta parasta\non olla varovainen.\"\n\nSitten toi hän kajuutasta omansa sekä Maretten kantamuksen ja asetti\nampuma-aseensa niiden päälle.\n\nKolmen aikaan alkoi joki muuttua ja Kent hymyili keventyneenä. He\nolivat joutuneet nopeampaan virtaan. Muutamissa paikoin lähenivät\nrannat toisiaan ja he laskivat koskia.\n\nMarette kertoi yhden kerran tätä ennen laskeneensa Kuolemanputouksesta.\nSilloin oli hän pelännyt. Hänestä se muistutti jättiläispetoa, joka\nkarjui uhria. Heidän lähestyessään putousta kertoi Kent hänelle siitä\nenemmän. Nykyään tapahtui onnettomuuksia harvoin, sanoi hän. Juuri\nsiinä, missä putous alkoi, oli suuri, terävä kallionkieleke, jota\nkutsuttiin Lohikäärmeenkieleksi ja joka jakoi putouksen kahteen\nkuohuvaan haaraan. Jos alus joutui vasemmalle, ei ollut mitään hätää.\nJylinä ja tyrskyt olivat kyllä mahtavia, mutta se ei merkinnyt enempää\nkuin hyväluontoisen koiran haukunta. Vain silloin kun venettä ei\nvoitu ohjata tahi se iskeytyi Lohikäärmeenkieleen taikka joutui\noikeanpuoleiseen uomaan, kävi onnettomasti. Kentin tätä kertoessa\nnauroi Marette lumoavasti.\n\n\"Sinä tarkoitat, että jollei kolmesta mahdollisesta asiasta yksi\ntapahdu, niin pääsemme onnellisesti läpi?\"\n\n\"Ei mikään niistä ole mahdollinen -- meille\", oikaisi Kent nopeasti.\n\"Meillä on hyvä pieni alus, me emme ohjaa kalliolle, vaan livahdamme\nvasenta uomaa niin nopeasti, ettet sinä huomaakaan. Olen laskenut siitä\nsatoja kertoja.\"\n\nHän kuunteli. Äkkiä veti hän esille kellonsa. Se oli neljännestä vailla\nneljä. Maretten korvat kuulivat saman äänen. Kuului vaimennettua,\ntasaista jyminää. Se kasvoi hitaasti. Kent nyökkäsi kun tyttö katsoi\nkysyvästi häneen.\n\n\"Se on putous!\" huudahti hän äänellä, joka värisi ilosta. \"Olemme\npäässeet pakoon. Olemme pelastetut!\"\n\nHe kääntyivät erään niemen ympäri ja näkivät puolen mailin päässä\nedessään kosken valkoisen kuohun. Virta tarttui veneeseen ja kiidätti\nheitä eteenpäin. Kent heittäytyi koko painollaan peräsinairoa vasten\npitääkseen aluksen oikeassa suunnassa.\n\n\"Olemme pelastetut\", toisti hän, \"Ymmärrätkö, Marette? _Me olemme\npelastetut_!\"\n\nHän lausui sanat, joita tyttö oli odottanut ja tiesi, että vihdoin oli\ntullut hetki, jolloin tämä täyttäisi lupauksensa. Mutta äkkiä tytön\nkasvot muuttuivat. Laajentuneet, pelästyneet silmät eivät katsoneet\nKentiin, vaan hänen taakseen.\n\n\"Kuule!\"\n\nTytön vartalo oli jäykkä ja jännittynyt. Kent käänsi päätään. Samassa\nsilmänräpäyksessä kuuli hän äänen, joka tunkeutui läpi virran kasvavan\nkohinan. Athabasca Landingin poliisimoottori oli tulossa!\n\nKent veti syvään henkeään. Kun Marette siirsi katseensa virralta\nhäneen, olivat hänen kasvonsa kuin kiveen hakatut. Hän tuijotti suoraan\neteensä.\n\n\"Me emme voi laskea putousta\", sanoi hän äänellä, joka kuului Maretten\nkorvissa kovalta ja luonnottomalta. \"Silloin he saavuttaisivat meidät\nennenkuin ehtisimme laskea maihin kosken alapuolella. Meidän on\nannettava virran viedä itsemme maihin -- nyt.\"\n\nHeti päätöksen tehtyään käytti hän kaiken voimansa sen toteuttamiseen.\nHän tiesi, ettei saanut kadottaa sadasosa sekunttiakaan. Koski oli jo\nalkanut vetää heitä ja voimakkailla aironvedoilla koetteli Kent kääntää\naluksen vasenta rantaa kohti. Pian käsitti Marette mitä jokainen\nsekuntti merkitsi heille. Jos he joutuisivat koskenuomaan ennen\nrannalle pääsyään, olisi heidän pakko laskea putous ja siiloin\nsaavuttaisi moottorivene heidät ennenkuin he ehtisivät putouksen alla\nmaihin. Hän juoksi Kentin luo ja ryhtyi kaikin voimin auttamaan. Jalka\njalalta ja kyynärä kyynärältä pakoitettiin alus pelastavaa vasenta\nrantaa kohti ja Kentin kasvot loistivat voitonriemusta.\n\n\"Me pääsemme perille\", hymyili hän luottavasti. \"Laskemme rannalle\naivan putouksen yläpuolella. Poliisivene ei voi laskea maihin missään\nennenkuin noin mailin päässä putouksen alapuolella. Ja kun vain olemme\nmaissa, niin voimme kulkea viisi kertaa nopeammin kuin he.\" Maretten\nkasvot eivät olleet enää kalpeat, ne olivat tummanpunaiset innosta.\nHänen silmänsä hehkuivat ja loistivat. Kent nauroi.\n\n\"Sinä olet oikea pieni taistelija\", huusi hän ihastuneena. \"Sinä --\nsinä --.\"\n\nJokin, joka kuului pistoolinlaukaukselta, keskeytti hänen sanansa. Hän\nsuistui veneen pohjalle vieden Maretten mukanaan. Silmänräpäyksessä\nolivat molemmat ylhäällä ja tuijottivat mykkinä siihen paikkaan, missä\nairo oli ollut. Kent kuuli tytön huudahtavan ja tämän pienet sormet\ntarttuivat hänen peukaloonsa. Alus, jota ei enää voitu ohjata, muutti\nsuuntaa ja ajautui koskeen. Kent, joka näki edessään kuolemaatuottavan,\nmustan kalliorivin, veti Maretten luokseen ja puristi hänet lujasti\nsyliinsä.\n\n\n\n\nXXI LUKU.\n\n\nMuutamaan silmänräpäykseen airon katkeamisen jälkeen ei Kent\nliikahtanut. Hän tunsi Maretten käsivarren kietoutuvan yhä lujemmin ja\nlujemmin kaulalleen. Hän näki vilahduksen tämän ylöspäin käännetyistä\nkasvoista, joiden puna oli muuttunut kuolonkalpeudeksi ja ymmärsi,\nettei hänen tarvinnut selittää sitä melkein toivotonta tilannetta,\njossa he olivat. Hän taivutti päänsä niin lähelle Marettea, että tunsi\ntämän sametinpehmeän posken kosketuksen ja he suutelivat toisiaan.\n\nKentin aivot työskentelivät salamannopeasti. Oli yksi mahdollisuus\nkymmenestä, että alus ilman peräsintä ja ihmisen huolenpitoa kulkisi\nvahingoittumattomana putouksen mustien karien läpi. Mutta vaikka sekin\ntapahtuisi, joutuisivat he poliisin käsiin sikäli kuin ei joku suopea\nkohtalonoikku heittäisi heitä maihin ennen poliisimoottorin tuloa.\n\nHe saattoivat myöskin uida, jos vain pääsisivät pahimmista pyörteistä.\nJa -- kantamuksen päällä oli pyssy. Siihen hän oikeastaan pani\nsuurimmat toiveensa -- jos alus sivuuttaisi putouksen. Aluksen runko\nsuojeli heitä paremmin kuin moottoriveneen ohuet seinät heidän\ntakaa-ajajiaan. Äkkiä alkoi hänessä kuohua raivoisa viha niitä\nlainpalvelijoita kohtaan, joihin hän äskettäin itsekin oli kuulunut. He\najoivat Maretten ja hänet turmioon. Moottoriveneessä ei luultavasti\nolisi kolmea miestä enempää ja hän tappaisi ne, jos se olisi\nvälttämätöntä.\n\nNyt syöksyi vene läpi kuohujen kuin pillastunut hevonen. Kömpelö alus\nkääntelehti sinne ja tänne. Suurten kallioiden vettävaluvat huiput\nvilahtivat heidän ohitseen. Ja Marette, käsi yhä Kentin kaulalla, näki\nLohikäärmeenkielen kohoavan keskellä heidän tietään. Kahden minuutin\nkuluttua olisivat he törmänneet siihen -- tahi sivuuttaneet sen.\nKentillä ei ollut aikaa selityksiin. Hän sieppasi taskustaan veitsen\nja leikkasi poikki toisen kantamuksen ympärille kierretyistä\nnahkaremmeistä. Sen hän sitoi Maretten vyötäisille ja kietoi toisen\npään ranteensa ympärille. Kentin tehdessä solmua hymyili tyttö hänelle\nihmeellistä, jäykkää hymyä, joka sanoi, ettei hän ollut peloissaan ja\nettä hän luotti Kentiin.\n\n\"Minä voin uida, Jiems\", huudahti hän. \"Jos me törmäämme --.\"\n\nHänet keskeytti äkkiä Kentin huudahdus. Tämä oli unohtanut melkein\nkaikista tärkeimmän. Nyt ei ollut aikaa avata kengännauhoja. Hän\nleikkasi ne poikki ja riisui nopeasti sekä omansa että tytön kengät.\nSuureksi ilokseen näki Kent, että tälläkin äärimmäisen vaarallisella\nhetkellä Marette käsitti hänen ajatuksensa. Tyttö riisti päältään\npäällysvaatteet. Paljain käsivarsin ja valkoisin kauloin, hiukset\nputouksen synnyttämästä ilmavedosta liehuen ja silmät loistaen\nheittäytyi hän Kentin syliin ja huusi:\n\n\"Suutele minua, Jiems -- suutele minua!\"\n\nHänen lämpimät huulensa painautuivat Kentin huulille, paljaat\nkäsivarret kietoutuivat tämän kaulalle.\n\nKymmentä sekunttia myöhemmin tapahtui onnettomuus. Alus törmäsi\nLohikäärmeenkielelle. Kent oli varustautunut sysäykseen, mutta hänen\nponnistuksensa pysyä pystyssä Marette käsivarsillaan, oli turhaa.\nVeneenlaita esti heitä singahtamasta terävään kallioon. Kent kuuli\nlautojen murtuvan. Mahtava voima altapäin kohotti aluksen ylös ja\nhetkisen näytti siltä kuin paiskautuisi se nurin ja pyörre imaisisi sen\ntakaisin. Mutta sitten alkoi se hitaasti liukua pitkin kallionkylkeä.\n\nKauhun lamauttamana piteli Kent toisella kädellään veneenlaidasta ja\ntoisella Marettesta. Alus liukui _oikealle! Siellä_ ei ollut toivoa --\nvain varma kuolema.\n\nMarette katsoi suoraan eteensä. Tällä hetkellä, kun jokainen sekuntti\noli ihmisiän pituinen, näki Kent, että hän ymmärsi. Mutta hän ei\nhuutanut. Hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat. Hiuksista, käsivarsista\nja olkapäiltä valui vesi. Mutta hän ei ollut kauhun lamauttama. Kun hän\nkäänsi silmänsä Kentiin, niin tämä hämmästyi niiden tyyntä, hillittyä\nilmettä. Mutta huulet värisivät.\n\nKent päästi sanattoman huudon, jonka uusi katkeilevien lautojen räiske\ntukahdutti, sillä eräs hammasmainen kivikieleke repäisi kajuutan rikki \nkuin savipalan. Mutta häntä ei voitettaisi! Se oli mahdotonta.\nMahdotonta, kun hän taisteli tuon pienen, ihmeellisen olennon puolesta,\njoka hymyili hänelle kuolemankynnyksellä.\n\nJa samalla hetkellä kuin hänen käsivartensa kietoutuivat lujemmin tytön\nympärille, antoivat elämän ja kuoleman vallat hänelle vastauksen. Alus,\npuoleksi vedellä täytettynä, irtautui Lohikäärmeenkielestä ja luisui\noikean puoleiseen virranuomaan. Se lakkasi uimasta. Se pyyhkäistiin\nolemattomiin melkein ilman ainoatakaan sysäystä. Kent oli keskellä\nkuohuvaa koskea ja piteli kiinni Marettesta.\n\nHe olivat hetken veden alla. Musta vesi ja valkea kuohu raivosivat\nheidän yläpuolellaan. Tuntui kuluneen ihmisikä ennenkuin Kent saattoi\njälleen vetää raitista ilmaa keuhkoihinsa. Hän veti Maretten pinnalle\nja kuuli tämän sanovan:\n\n\"Tämä käy hyvin, Jiems!\"\n\nKentin uimataito ei hyödyttänyt tässä mitään. Hän oli kuin tahdoton\nesine. Kaikki hänen ponnistuksensa kohdistuivat siihen, että hän voisi\nsuojella Maretten heikkoa ruumista iskeytymästä kiviin. Hän ei pelännyt\nvettä, vaan kallioita.\n\nNiitä oli kymmenittäin ja sadottain aivankuin sahan hampaita. Ja uoma\noli neljännesmailin pituinen. Hän tunsi ensimäisen sysäyksen, toisen ja\nkolmannen. Hän ei ajatellut aikaa eikä välimatkaa, vaan taisteli\nkoettaen tunkeutua Maretten ja kuoleman väliin. Kun se ensimäisen\nkerran epäonnistui, valtasi hänet sokea raivo.\n\nHän näki Maretten valkoisen ruumiin sattuvan sileään, kosken hiomaan\nkallioon ja luuli, että heikko ruumis oli murskautunut. Hän taisteli\nvielä raivokkaammin ja tiesi minkävuoksi taisteli. Itse saamiaan iskuja\nja sysäyksiä hän ei huomannut. Hän ei tuntenut mitään ruumiillista\nkipua, mutta tunsi voimiensa vähitellen vähenevän.\n\nHe olivat ehtineet putouksen puoliväliin kun hän iskeytyi peloittavalla\nvoimalla kallioon. Isku riisti häneltä Maretten. Hän sukelsi tämän\njälkeen ja epäonnistui, mutta huomasi hänen sitten tarttuneen itseään\nvastapäätä kallion toiselle puolelle. Nahkahihna oli pelastanut tytön;\nse kulki viisi jalkaa leveän kallion poikki pitäen heitä yhdessä.\n\nLäähättäen ja puolikuoliaana katsoivat he toisiinsa yli kallion. Kun\nKent kohosi vedestä, niin alkoi veri virrata hänen käsivarsistaan,\nhartioistaan ja kasvoistaan, mutta hän hymyili tytölle samoinkuin tämä\noli vähän aikaa sitten hymyillyt hänelle. Maretten silmät laajenivat\ntuskasta nähdessään Kentin haavat. Tämä nyökkäsi sille suunnalle, josta\nhe olivat tulleet.\n\n\"Pahin on kestetty\", koetti hän huutaa. \"Niin pian kuin olen saanut\nhieman henkeä takaisin, kiipeän kallion yli sinun luoksesi. Parin\nminuutin kuluttua tulemme tyynempään veteen.\"\n\nMarette kuuli ja nyökäytti takaisin. Kent tahtoi vahvistaa tytön\nrohkeutta. Hänellä ei ollut aikomusta odottaa, sillä tytön tilanne\ntäytti hänet kauhulla, jota hän koetti salata. Hihna, joka ei ollut\npuoleksikaan niin paksu kuin pikkusormi, saattoi katketa millä hetkellä\ntahansa. Ja silloin --\n\nKent kiitti Jumalaa, että se oli vahvin hihna, jolla kantamus oli\nsidottu. Tuuma tuumalta alkoi hän ryömiä ylös kalliota. Heidän\nympärillään vaahtoava vesi oli huuhtonut osan Maretten pitkistä\nhiuksista Kentiin päin, niin että ne olivat häntä paria jalkaa\nlähempänä kuin tytön kädet, joilla tämä pysytteli kiinni kalliossa.\nKent koetteli tavoittaa hiuksia, sillä niiden luo oli helpompi päästä.\nMutta samalla täytyi hänen pitää kiinni nahkahihnan toisesta päästä.\nTehtävä oli jo alusta alkaen melkein yli-inhimillinen. Kallio oli kuin\nöljytty. Kaksi kertaa heitti hän silmäyksen koskeen ajatellen, että\nolisi parempi heittäytyä veteen ja vetää Marette mukaan hihnasta.\nMutta hän huomasi sen mahdottomaksi. Hänen täytyi saada Marette\nkäsivarsilleen. Jos hän päästäisi tämän vaikka vain muutamiksi\nsekunneiksi, niin ruhjoisivat edessä olevat kalliot tytön palasiksi.\n\nMutta silloin heltisi hänen kädessään oleva hihna. Samassa kuului\nMaretten huuto. Kaikki tapahtui sekunnissa, melkein pikemmin kuin hänen\naivonsa ehtivät käsittää -- Maretten kädet irtautuivat ja hänen\nvalkoinen ruumiinsa luisui vielä valkoisempiin kuohuihin. Kallio oli\nhangannut hihnan poikki ja Marette oli poissa. Mielettömästi huutaen\nsukelsi Kent hänen jälkeensä. Vesi nielaisi hänet. Hän onnistui vihdoin\nirtautumaan kallion luona olevasta pyörteestä. Kaksikymmentä jalkaa --\nkolmekymmentä jalkaa edessään näki hän vilahduksen valkoisesta\nkäsivarresta ja Maretten kasvoista. Sitten katosi kaikki kuohuihin.\n\nNäihin kuohuihin syöksyi Kent hänen jälestään. Hän huusi hurjasti\nMaretten nimeä. Hänen sormensa iskeytyivät kiinni siihen\nhihnankappaleeseen, joka riippui hänen omassa ranteessaan ja hän piteli\nsiitä epätoivonvoimalla uskoen hetken, että oli tavoittanut Maretten.\n\nHän ei tiennyt milloin lakkasi taistelemasta. Päivä sammui. Tuli yö.\nMaailma unohtui. Hetkeksi lakkasi hän elämästä.\n\n\n\n\nXXII LUKU.\n\n\nTuntia myöhemmin herätti Kentin ruumiin sitkeä vastustuskyky hänet\nuudelleen elämään. Hän avasi silmänsä ja tunsi heräävänsä kuin unesta,\njoka oli ollut täynnä tuskaa ja kauhua.\n\nSitten näki hän edessään mustan kallionseinän, kuuli joen kumean\nkohinan ja hänen katseensa sattui laskevaan aurinkoon. Hän nousi\nvaivaloisesti polvilleen -- ja silloin tuntui kuin hänen päänsä\nympäriltä olisi irroitettu rautarengas, joka oli kuolettanut kaikki\ntunteet -- ja hän huusi Maretten nimen. Ymmärrys palasi tuoden hänen\nmieleensä kaikki kauhut, lamauttaen huudon jälkeen hänen kielensä ja\ntäyttäen hänen kurkkunsa kirvelevällä tuskalla. Marette oli poissa.\nKadonnut. Kuollut.\n\nAjatuskyvyn mukana palasi myöskin käsitys ympäristöstä. Neljännesmailin\npäässä näki hän putouksen valkoiset kuohut ja kuuli sen jyminän. Mutta\nhänen edessään oli vesi tyyntä ja hän seisoi veteen pistävällä\nkallionkielekkeellä, jolle virta oli hänet heittänyt. Hänen edessään\noli kallionseinä ja takanaan toinen. Jalansijaa ei ollut muualla kuin\nsiinä missä hän seisoi. Eikä Marettea ollut siinä.\n\nHänen sydämensä oli murtumaisillaan. Mutta hänen olemuksensa kieltäytyi\nuskomasta kauhistuttavaa totuutta. Jos hän eli, täytyi Maretten elää!\nMarette oli jossain -- rannalla -- tahi kallioilla.\n\nHän huusi uudelleen ja kuunteli. Senjälkeen lähti hän kulkemaan pitkin\nkapeata kallionkielekettä. Sadan kyynärän päässä loppuivat kahden\npuolen olevat kallionseinät ja hän astui laskevan auringon valoon\nrikkirevityin vaattein, vertavuotavana, puoleksi mielettömänä --\nhuutaen yhä kovemmin ja kovemmin Maretten nimeä. Laskevan auringon\nsäteet valaisivat ympärillä olevaa vihreätä maailmaa. Hänen edessään\nlaajeni joki ja virtasi hiljaisen majesteetillisena eteenpäin.\n\nMutta nyt ei häntä hallinnut enää pelko, vaan hirveä, kuvaamaton\nvarmuus. Vuodet katosivat ja hän nyyhkytti -- nyyhkytti niinkuin pieni\npoika, jota on kohdannut suru. Uudelleen ja uudelleen kuiskasi hän\nMaretten nimen.\n\nMutta hän ei huutanut enää, sillä hän tiesi, että Marette oli kuollut.\nMarette oli otettu häneltä ainaiseksi. Mutta kuitenkaan ei hän lakannut\netsimästä. Aurinko laskeutui, tuli hämärä ja sitten pimeä. Mutta\npimeydessäkin jatkoi hän etsintäänsä huutaen Maretten nimeä ja\nkuunnellen vastausta, jota ei koskaan, sen hän tiesi, tulisi. Kuu nousi\nja tunnin toisensa jälkeen jatkoi hän etsimistä. Hän ei tiennyt miten\npahoin kalliot ja karit olivat häntä runnelleet ja haavoittaneet, hän\ntuskin tiesi kun kaatui väsymyksestä niinkuin kuollut. Päivän noustessa\nkulki hän poispäin joelta ja puolenpäivän aikana löysi vanha\npuoliverimies Andre Boillan, joka hoiteli ansojaan Burntwood Creekissä,\nhänet metsästä. Andre säikähti nähdessään hänen haavansa ja puoleksi\nlaahasi, puoleksi kantoi hänet syvällä metsässä olevaan majaansa.\n\nKent jäi Andren luo kuudeksi päiväksi yksinkertaisesti siitä syystä,\nettei hänellä ollut voimia eikä ymmärrystä lähteä pois. Andre\nkummasteli, ettei yksikään luu ollut katkennut. Mutta pää oli\nvahingoittunut pahoin ja se piteli häntä elämän ja kuoleman välillä\nkolme vuorokautta. Neljäntenä päivänä tuli hän tajuihinsa ja Andre\nkeitti hänelle lintusoppaa. Viidentenä päivänä nousi hän vuoteesta.\nKuudentena kiitti hän Andreta ja sanoi olevansa valmis lähtemään.\n\nAndre antoi hänelle vanhoja vaatteita, matkaevästä ja Jumalan\nsiunauksen. Kent palasi putouksen luo antaen Andren ymmärtää, että hän\naikoi Athabasca Landingiin.\n\nKent tiesi, ettei hän tehnyt viisaasti palatessaan joelle. Hän tiesi,\nettä vastakkaiseen suuntaan lähteminen olisi ollut parempi sekä hänen\nsielulleen että ruumiilleen. Mutta hänellä ei ollut enää mitään halua\ntaistella, ei edes itsensä kanssa. Kun hän saapui takaisin putoukselle,\nei hänen surunsa enää ollut ensimäisen yön repivää tuskaa. Se oli\nsyvään haudattua kytevää tulta, joka jo oli polttanut hänen sydämensä\nja sielunsa. Jokainen varovaisuudenvaisto hänessä oli kuollut. Hän ei\npelännyt mitään, ei väistänyt mitään. Jos hän olisi kohdannut\npoliisiveneen, olisi hän jättäytynyt sille ajattelemattakaan pakoa tahi\npuolustusta. Toivon säde olisi ollut hänelle korvaamaton parannuskeino.\nMutta mitään toivoa ei ollut. Marette oli kuollut. Hänen kaunis\nruumiinsa oli rikkiruhjottu.\n\nJoelle tultuaan pidätti jokin vaisto häntä siellä. Putouksen alusta sen\nalapuolella kahden mailin päässä olevaan joen mutkaan, olivat hänen\njalkansa tallanneet selvän polun. Kolme neljä kertaa päivässä kulki hän\nsitä pitkin ja asetteli sen viereen ansoja, joilla pyydysti kaniineja\nruuakseen. Joka yö paneutui hän nukkumaan putouksen alapuolella olevien\nkallioiden väliin. Viikon kuluttua oli entinen Jim Kent kuollut. Ei\nedes O'Connor olisi tuntenut häntä kuopalla olevine silmineen ja\nposkineen, joiden laihuutta kasvanut parta ei voinut peittää.\n\nTaistelunhalu oli kuollut. Kerran tai pari leimahti se voimakkaana\nintohimona, joka vaati kostoa sille kirotulle laille, jonka uhriksi\nMarette oli joutunut; mutta nämäkin leimahdukset sammuivat nopeasti.\n\nMutta kahdeksantena päivänä keksi hän rannalla esineen, joka oli\nmelkein piilossa erään rantakiven alla. Hän veti sen ylös. Se oli\nMaretten pieni kantamus ja monta minuuttia ennen sen avaamista puristi\nhän läpimärkää aarretta rintaansa vasten ja tuijotti puoleksi\nmielettömin katsein siihen paikkaan, josta oli sen löytänyt, ikäänkuin\nolisi Marettenkin pitänyt olla siellä. Sitten kiiruhti hän avoimelle\npaikalle, jossa aurinko paistoi lämpimästi suurelle, tasaiselle\nkalliopaadelle, ja avasi nyyhkyttäen käärön. Siinä oli kaikenlaista\nmitä Marette kiireessä oli ehtinyt kerätä sinä yönä, kun he pakenivat\nKedstyn huvilalta ja kun Kent otti esille näitä pikkuesineitä yhden\ntoisensa jälkeen ja asetti ne kalliolle, niin virtasi hänen suoniinsa\näkkiä uutta elämää. Hän hypähti ylös ja kääntyi joelle päin ikäänkuin\nhänessä vihdoinkin olisi herännyt toivo. Sitten silmäsi hän jälleen\npieniä aarteita, ojensi kätensä niitä kohti ja kuiskasi:\n\n\"Marette -- pikku jumalattareni --\"\n\nKesken surua loihti suuri rakkaus hymyn hänen laihoille,\nparroittuneille kasvoilleen. Sillä kun Marette oli paon kiireessä\nlaittanut pientä kääröään, oli hän ottanut mukaansa ihmeellisiä\nesineitä. Auringon valaisemalla kalliolla oli pari niitä pieniä kenkiä,\njoita Kent oli polvillaan jumaloinut hänen huoneessaan. Senlisäksi oli\nsiellä ollut tuoksuava puku, joka oli saanut Kentin sydämen\nseisahtumaan, kun hän oli sen ensikerran nähnyt. Se ei enää ollut\npehmeä ja hämähäkinverkkoa muistuttava, vaan märkä ja muuttunut.\n\nTänä hetkenä sai Kentissä alkunsa uusi muutos. Tuntui kuin olisi hän\nsaanut Marettelta itseltään tiedon, tuntui kuin olisi tämän henki\npalannut hänen luokseen, herättänyt hänen sielussaan uusia tunteita ja\nantanut hänen verelleen uutta lämpöä. Marette oli poissa ainaiseksi ja\nkuitenkin oli hän tullut takaisin. Kent tunsi varmasti, ettei Maretten\nhenki enää milloinkaan jättäisi häntä, eläisipä hän vaikka kuinka\nkauan. Tietämättään ojensi hän kätensä ja omituinen onnentunne hiipi\nhänen sieluunsa alkaen taistella surua ja yksinäisyyttä vastaan. Hänen\nsilmänsä olivat saaneet uuden loiston tarkastellessaan kalliolla olevia\ntavaroita. Tuntui kuin olisivat ne olleet Maretten lihaa ja verta, osia\nhänen sielustaan ja sydämestään. Ne todistivat Maretten luottamuksesta,\nhänen lupauksestaan olla aina Kentin kanssa.\n\nSinä yönä makasi Kent viimeisen kerran kallioiden välissä.\n\nSeuraavana päivänä lähti hän löydettyine aarteineen lounaiseen\nsuuntaan. Viidentenä päivänä senjälkeen kun hän oli jättänyt Andre\nBoileanin metsästysmaat taakseen, vaihtoi hän kellonsa erään\npuoliverisen kanssa huokeaan pyssyyn, ampumatarpeisiin,\nhuopapeitteeseen, jauhoihin ja keittoastiaan. Sitten kulki hän\nepäröimättä syvemmälle metsään.\n\nKuukautta myöhemmin ei kukaan olisi voinut tuntea Kentiä, joka kerran\noli ollut N-osaston paras mies. Hän vaelsi partaisena, ryysyisenä ja\npitkätukkaisena ilman päämäärää. Hänen ainoa ajatuksensa oli päästä\nmahdollisimman kauas joesta. Silloin tällöin puhui hän intiaanin tahi\npuoliverisen kanssa. Vaikka vielä oli lämmin, teki hän joka yöksi\nnuotion, sillä leiritulen ääressä tuntui hänestä, että Marette oli\naivan lähellä. Silloin otti hän esille toisen esineen toisensa jälkeen\nMaretten pienestä kantamuksesta. Hän jumaloi niitä. Puvun ja pienet\nkengät hän oli kietonut sametinpehmeään kuusennaavaan suojellakseen\nniitä kylmyydeltä ja kosteudelta. Jos olisi tarvittu, olisi hän\ntaistellut niiden puolesta. Vähitellen tulivat ne hänelle elämää\nkalliimmiksi ja jostain selittämättömästä syystä alkoi hän kiittää\njumalaa, ettei joki ollut riistänyt häneltä kaikkea.\n\nKent ei halunnut unohtaa mitään. Hän tahtoi muistaa jokaisen teon,\njokaisen sanan ja jokaisen hyväilyn, jotka kaikiksi ajoiksi sitoivat\nhänet kadotettuun rakastettuun. Päivä päivältä muuttui Marette yhä\nenemmän osaksi hänestä itsestään. Vaikkakin poissaolevana ja kuolleena\noli Marette aina hänen sivullaan, painautui öisin hänen suojelevaan\nsyliinsä ja kulki käsi kädessä hänen kanssaan päivisin. Tämä kuvitelma\nlievensi hänen suruaan. Ja se palautti hänet ennalleen. Se antoi\nhänelle voimaa kohottamaan jälleen päänsä, ojentamaan hartiansa ja\nkatsomaan elämää vielä kerran suoraan kasvoihin. Se antoi hänelle\nrohkeutta sekä voimaa ja tuli sitä rakkaammaksi mitä enemmän aikaa\nkului. Aikaisin syksyllä oli hän Fond de Lacin alueella, kaksisataa\nmailia Fort Chipewyanista itään. Sen talven oli hän yhdessä erään\nranskalaisen kanssa ja helmikuuhun asti metsästivät he pitkin\nnapapiirin eteläistä rajaa.\n\nHän alkoi pitää paljon toveristaan Picardista. Mutta hän ei paljastanut\ntälle salaisuuttaan eikä liioin sitä uutta kaipausta, jota oli alkanut\ntuntea. Mitä enemmän talvi kului, sitä pakoittavammaksi kävi kaipaus.\nSe vaivasi häntä yöllä ja päivällä. Hän uneksui siitä ja valveilla\nollessa se oli aina hänen ajatuksissaan. Hän halusi _kotiin_. Mutta\nkotia ajatellessaan ei hän ajatellut Landingia eikä mitään paikkaa\netelässä. Koti merkitsi hänelle vain yhtä ainoata paikkaa -- sitä,\nmissä Marette oli asunut. Jossain lounaisessa, vuorien keskellä, oli\nsalaperäinen Hiljaisten miesten laakso. Hänen henkensä pakoitti häntä\nsinne. Tuntui kuin jokin ääni olisi kutsunut ja vannottanut häntä\ntulemaan sinne, missä Marette oli asunut. Hän alkoi tehdä suunnitelmia\nja löysi niistä uutta iloa ja uutta elämää. Hän aikoi etsiä Maretten\nkodin, hänen perheensä ja laakson, josta oli pitänyt tulla heidän\nparatiisinsa.\n\nSenvuoksi sanoi hän helmikuun lopussa Picardille jäähyväiset ja lähti\nuudelleen jokea kohti.\n\n\n\n\nXXIII LUKU.\n\n\nKent ei ollut unohtanut olevansa lain ulkopuolella, mutta hän ei\npelännyt. Hän lähestyi varovaisesti Fort Chippewyania, vaikka oli varma\nsiitä, etteivät edes hänen vanhat ystävänsä Landingissa saattaisi häntä\ntuntea. Hänen partansa oli neljä, viisi tuumaa pitkä, hiukset sotkuiset\nja leikkaamattomat. Picard oli talven aikana tehnyt hänelle nuoresta\nkaniininnahkasta takin, joka oli koristettu kuin intiaanin. Kent piti\nvaransa ja saapui Fort Chippewyaniin juuri ennen hämärän tuloa.\n\nÖljylamput paloivat Hudson Bay-komppanian myymälässä, kun hän\npäällysturkissaan astui sinne sisään. Myymälä oli tyhjä yhtä myyjää\nlukuunottamatta ja Kent viipyi siellä tunnin ajan. Hän osti uusia\nvaatteita, winchesterpyssyn ja niin suuren määrän elintarpeita kuin\njaksoi kantaa. Hän ei unohtanut partaveistä eikä saksia ja kun kaikki\noli maksettu, jäi hänelle rahassa vielä kahden hopeaketun hinta. Hän\nlähti Fort Chipewyanista jo samana iltana ja leiriytyi kuunvalossa\nkuusi mailia pohjoisempaan Smith Landingin tien varteen.\n\nHän oli nyt ehtinyt Orjajoelle ja viikot läpeensä kulki hän hitaasti,\nmutta varmasti lumikengillään kohti pohjoista. Hän väisti Fort Smithiä\nja Smith Landingeä sekä poikkesi länteen ennen Fort Resolutioniin\ntuloaan. Huhtikuussa sivuutti hän Hay River Postin. Jäiden lähtöön\nsaakka työskenteli hän Hay Riverillä. Kun joki vapautui jäistä, lähti\nhän Mackenzieta alas kanootilla. Kesäkuun lopussa matkusti hän Liardia\nylöspäin eteläiseen Nahaunisiin.\n\n\"Menkää suoraan eteläisen ja pohjoisen Nahaunisien lähteiden välitse\",\noli Marette sanonut. \"Siellä on Tulikivimaa ja sen toisella puolen\nHiljaisten miesten laakso.\"\n\nVihdoin saapui hän tämän alueen luo. Hän leiriytyi tuntiessaan\nsieramissaan sen hajun. Kuu nousi ja keltaisen savun läpi näki hän\nhyljätyn maailman. Päivänkoitteessa hän jatkoi matkaansa.\n\nHän kulki läpi laajojen alueiden, joista kohosi rikkihöyryjä. Mailin\ntoisensa jälkeen kulki hän eteenpäin ja yhä enemmän ja enemmän näytti\ntämä maa hänestä toivottomuuden helvetiltä. Siellä oli marjapensaita\nilman marjoja, metsiä ja lehtoja, mutta ei mitään elämää.\n\nSiellä oli vettä ilman kaloja, ilmaa ilman lintuja, kasveja ilman\nkukkia. Se oli pahalta tuoksuva, savuava maa, jossa kuolemanhiljaisuus\nhallitsi. Hän itse alkoi tulla keltaiseksi, hänen vaatteensa, kätensä\nja kasvonsa tulivat keltaisiksi. Hän ei voinut saada suustaan\ntulikivenmakua. Mutta hän jatkoi Hay Riveristä saamansa kompassin\navulla pohjoiseen. Taskussa oleva kompassikin tuli keltaiseksi. Oli\nmahdotonta syödä, vain kaksi kertaa päivän kuluessa joi hän\ntaskupullostaan vettä.\n\nJa tämän matkan oli Marette tehnyt! Hän toisti sitä itselleen kerran\ntoisensa perästä. Tämä pahojenhenkien kiroama tie johti Maretten\nsalattuun laaksoon. Hänen oli vaikea uskoa, että Marette tosiaankin oli\nkulkenut tätä tietä ja hengittänyt tätä ilmaa, joka nyt täytti hänen\nkeuhkonsa ja aiheutti hänelle pahoinvointia. Hän kulki epätoivoisesti.\nHän ei tuntenut väsymystä eikä kuumuutta.\n\nYö saapui, kuu nousi ja valaisi sairaaloisella valolla aution maan. Hän\nkoetti nukkua. Mutta uni ei tahtonut tulla. Hän lähti matkalle ennen\npäivänkoittoa ja tutki kompassia tulitikkujen valossa. Yhtään kertaa ei\nhän tämän päivän kuluessa koettanut syödä. Mutta kun toinen yö saapui,\nhuomasi hän, että ilma oli helpompi hengittää. Hän kulki kirkkaassa\nkuunvalossa. Ja vihdoin kuuli hän kaukaa suden ulvonnan.\n\nHän huusi ilosta. Länsituuli toi ilmaa, jota hän hengitti niinkuin\nerämaankulkija juo vettä. Hän ei katsonut enää kompassia, vaan kulki\nsuoraan kohti raikasta ilmavirtaa. Tuntia myöhemmin laski hän selässään\nkulettamansa kanootin hitaasti juoksevaan virtaan ja kun hän maistoi\nsen vettä, oli siinä vain heikko rikin maku. Keskiyönaikana oli se\nkirkasta ja hyvänmakuista. Hän laski hiekkarannalle ja puhdistautui\nperusteellisimmin kuin milloinkaan ennen. Hänellä oli päällään vanha\nmetsästyspukunsa, mutta kylvettyään pukeutui hän uusiin vaatteisiin,\njotka olivat olleet käyttämättöminä hänen repussaan. Senjälkeen teki\nhän tulen ja söi ensimäisen ateriansa kahteen päivään.\n\nSeuraavana päivänä kiipesi hän suureen puuhun saadakseen\nyleissilmäyksen ympärillään olevasta laaksosta.\n\nKokonaisen viikon kulki hän hitaasti länteenpäin. Hän oli tullut\nihanaan maahan, mutta ei kuitenkaan nähnyt ainoatakaan ihmisolentoa.\nHän tiesi kulkeneensa Tulikivimaasta suoraan länteen, mutta vasta\nkahdeksantena päivänä näki hän merkkejä siitä, että jokin toinen elävä\nolento myöskin oli kulkenut samaa tietä. Hän löysi vanhan leiritulen\nhiiltyneet jäännökset.\n\nKymmenentenä päivänä pääsi hän aikaisemmin näkemänsä vuorijonon\nläntiselle rinteelle ja katseli alas ihmeellisimpään laaksoon, minkä\nmilloinkaan oli nähnyt. Se oli enemmän kuin laakso, se oli laaja\nkenttä. Viisikymmentä mailia kauempana, laakson toisella puolen, kohosi\nYukonvuoren taivaita tavoitteleva mahtava kukkula.\n\nKun hän näki ympärillään tämän paratiisin, alkoi hänen rohkeutensa\nlaskea. Hänestä näytti mahdottomalle löytää näin laajasta maasta\npaikkaa, jota haki. Hänen ainoa toivonsa oli tavata intiaaneja tahi\nvalkoisia, jotka voisivat näyttää hänelle tien.\n\nHitaasti kulki hän viidenkymmenen mailin levyisen kukkaisilla\nsiroitetun vihreän kentän yli, jossa oli suunnattomasti saalista.\nHarvat metsästäjät ovat tulleet näin kauas, sanoi hän itselleen. Eikä\nkukaan ollut tullut Tulikivimaan kautta. Se oli uusi, tuntematon\nmaailma. Hänen kartallaan oli se valkeana pilkkuna. Täällä ei ollut\njälkeäkään ihmisestä.\n\nTässä laaksossa kulkiessaan valtasi hänet ihmeellinen, lohduttava\nrauha. Ja kuitenkin varmistui samalla aikaa vakaumus, ettei hän\nlöytäisi sitä mitä etsi. Hän ei käyttänyt enää kompassia, vaan suuntasi\naskeleensa kolmea mahtavaa vuorenhuippua kohti. Yksi niistä oli toisia\nkorkeampi. Eteenpäin kulkiessaan palasi hänen katseensa alituisesti\nsiihen. Se lumosi hänet, se vaikutti hänen mielikuvitukseensa kuin\nvartija, joka kautta vuosituhansien on tätä laaksoa vartioinut.\nEnsimmäisestä yöleiristään laaksossa näki hän kuun laskeutuvan sen taa.\nÄäni, joka ei milloinkaan tahtonut vaieta, kuiskasi, että tämä vuori\noli ollut Maretten suojelusvahtina. Kymmeniä tuhansia kertoja oli\nMarette katsellut sitä, koska hänen kotinsa oli tällä puolen\nCampbell-vuorta.\n\nToisen päivän matkan aikana vuori kasvoi. Keskipäivällä alkoi se saada\nuuden muodon. Huippu muistutti mahtavaa linnaa, joka muuttui sikäli\nkuin hän läheni. Ennen hämärän tuloa hän tiesi, ettei ollut nähnyt\nmitään oikullisen mielikuvituksensa luomaa näkyä. Vuorenkukkulalla\noli mahtavan, eteläänpäin käännetyn ihmispään muoto. Häneen oli\ntarttunut tavaton into ja hän jatkoi matkaansa pimeyden tultuakin.\nPäivänkoitteessa oli hän jälleen matkalla. Äkkiä tunkeutui hänen\nhuuliltaan huuto.\n\nVartijan pää kohosi kuin jättiläiskäden veistämänä. Kaksi pienempää\nhuippuakin paljastivat salaisuutensa. Niilläkin oli ihmispään muoto.\nToinen niistä katsoi pohjoiseen ja toinen laaksoon. Kent huudahti\nvoimakkaasti sykkivin sydämin:\n\n\"Hiljaiset miehet!\"\n\nHän ei kuullut sitä itse, mutta ajatukset saattoivat koko hänen\nsielunsa liikkeeseen. \"Hiljaisten miesten laakso!\" Hän toisti sanoja\nsilmäillen kolmea taivasta vasten kuvastuvaa jättiläispäätä. Jossain\nniiden läheisyydessä, toisella puolella tahi tällä, oli Maretten\nsyrjäinen laakso.\n\nHän kulki eteenpäin. Ihmeellinen ilo valtasi hänet. Ajoittain hän\nmelkein unohti surunsa ja tällä hetkellä hänestä tuntui, että\nMaretten ehdottomasti täytyi olla laaksossaan. Mutta aina palasi\nKuolemanputouksen murhenäytelmä hänen mieleensä ja sen mukana ajatus,\nettä nuo kolme jättiläispäätä odottivat -- ja saisivat aina odottaa --\nrakasta, kadotettua olentoa, joka ei milloinkaan palaisi. Kun aurinko\nsinä päivänä laskeutui, näyttivät laaksoon käännetyt kasvot kysyvän:\n\n\"Missä hän on? Missä hän on?\"\n\nSinä yönä ei Kent nukkunut.\n\nSeuraavana päivänä oli hänen edessään matala, katkonainen vuorijono.\nHän kiipesi sitä ylös vakavin askelin ja keskipäivällä oli hän\nsaavuttanut sen harjan. Ja nyt hän vihdoin tiesi katsovansa Hiljaisten\nmiesten laaksoon. Se ei ollut niin laaja kuin edellinen. Sen toisella\npuolen, kolmen, neljän mailin päässä, kohosi mahtava vuori, joka\nsilmäili juurellaan olevia vihreitä niittyjä. Eteläänpäin näkyi\npitkälle ja säteilevässä auringonpaisteessa saattoi hän eroittaa jokien\nja pienien järvien kimalluksen sekä tiheiden seetri-, kuusi-, ja\nkopaivametsien vihreän välkkeen. Pohjoisessa, noin kolmen mailin\npäässä, teki vuori mutkan itään eikä hän voinut nähdä sitä osaa\nlaaksosta. Levättyään suuntasi hän askeleensa sinne. Kello neljä saapui\nhän mutkaukseen ja saattoi silmätä tätä osaa laaksosta.\n\nHän näki joka puolelta vuorien ympäröimän jättiläispadan, jonka\nlaidasta toiseen oli noin kaksi mailia. Kesti vähän aikaa ennenkuin hän\nsaattoi eroittaa yksityiskohtia -- mutta jo sitä ennen kuuli hän äänen,\njoka sai jokaisen hermon hänen ruumiissaan värisemään. Se oli kaukainen\nkoiranhaukunta.\n\nTietä etsimättä alkoi hän laskeutua alas vuorelta. Hän ei tehnyt\nitselleen mitään kysymyksiä, hän oli asiasta varma. Jos maailmassa oli\nHiljaisten miesten laakso, niin tässä se oli.\n\nTuolla alhaalla, kirkkaassa auringonpaisteessa oli Maretten koti.\nKentistä tuntui kuin kuuluisi se hänelle ja hänet valtasi kuvitelma,\nettä häntä odotettiin siellä. Hän kiiruhti niin, että oli pakoitettu\nhetkeksi pysähtymään saadakseen levätä. Aurinko painui läntisten\nvuorien taa ja pimeys lisääntyi nopeasti. Kello seitsemän saapui hän\nkentälle väsyneenä. Käsistä vuosi verta. Hän kulki pimeässä eteenpäin.\n\nKääntyessään mutkauksesta ei hän koettanut pidättää iloista\nhuudahdusta. Edessään näki hän valoja. Hän kiiruhti lähintä kohti ja\nlopuksi olisi hän tahtonut juosta. Mutta silloin tapahtui jotain, joka\npysähdytti hänet, tuntui kuin sydän olisi noussut kurkkuun ja täyttänyt\nsen, ettei hän enää voinut hengittää.\n\nHän kuuli miehen äänen huutavan pimeässä: \"Marette -- Marette --\nMarette!\"\n\nKent koetti huutaa, mutta siitä tuli vain vaikerrus.\n\nJälleen huusi ääni: \"Marette -- Marette -- Marette --.\"\n\nKaiku vuorenseinistä vastasi. Nimi kieri ylös vuorta, ilma kuiskasi\nsitä ja vei edelleen. Äkkiä sai Kent ääntä ja huusi mielettömästi:\n\n\"Marette -- Marette --.\"\n\nHän kiiruhti eteenpäin. Polvet vapisivat. Hän huusi jälleen nimen ja\ntoinen ääni oli vaiti. Hänen ja ikkunasta näkyvän tulen välille\nilmestyi olentoja. Kaksi ihmistä tuli häntä vastaan ihmetellen ja\nepäröiden. Kent alkoi horjua, mutta huusi nimen uudelleen ja nyt\nvastasi siihen naisen huuto. Nopeana kuin salama kiisi toinen kahdesta\ntulijasta häntä kohti.\n\nHe seisoivat kolmen askeleen päässä toisistaan, heidän palavat silmänsä\ntuijottivat toisiinsa ja ruumiit olivat melkein lamaantuneet tämän\nsuuren ja armahtavan Jumalan ihmeteon edessä.\n\nKuolleet olivat nousseet ylös. Äärettömästi ponnistaen ojensi Kent\nkäsivartensa ja Marette vaipui hänen rintaansa vasten. Kun toinen mies\ntuli heidän luokseen, tapasi hän heidät vastakkain polvillaan toistensa\nkäsivarsille suljettuina niinkuin lapset. Ja kun Kent katsahti\ntulijaan, tunsi hän tämän Sandy Mac Friggeriksi -- mieheksi, jonka\nhengen oli Athabasca Landingissa pelastanut.\n\n\n\n\nXXIV LUKU.\n\n\nMiten kauan kesti ennenkuin hänen päänsä selveni, sitä ei Kent olisi\nmilloinkaan voinut sanoa. Se saattoi kestää minuutin tahi tunnin. Koko\nhänen elämänvoimansa oli keskittynyt siihen tietoisuuteen, että kuollut\noli elossa, että Marette Radisson elävänä ja lämpimänä oli hänen\nsylissään. Vain vilahdukselta oli hän nähnyt Sandy Mac Friggerin,\nsitten painoi hän jälleen päänsä alas ja vaikka laakso olisi ollut\ntäynnä tykkienjyskettä, olisi hän kuullut vain yhden ainoan äänen, joka\nnyyhkyttäen toisti yhä uudelleen ja uudelleen: \"Jiems -- Jiems --\nJiems --.\"\n\nAinoastaan Mac Frigger käsitti mitä oli tapahtunut. Hetken kuluttua\nkäsitti Kent Mac Friggerin puhuvan ja että tämän käsi lepäsi hänen\nolkapäällään. Hän nousi ylös pitäen yhä kiinni Marettesta, jonka kädet\nolivat hänen ympärillään. Tytön hengitys oli katkonaista ja hän\nnyyhkytti. Eikä Kent voinut puhua. Mac Frigger kulki Maretten toisella\npuolen, avasi erään oven ja he astuivat lampunvaloon. Huone, johon he\ntulivat, oli suuri ja omituinen. Kynnyksellä irtautuivat Maretten kädet\nKentistä ja Kent otti askeleen takaisin, niin että he näkivät toisensa\ntäydessä valaistuksessa ja tässä silmänräpäyksessä muuttui hämmästynyt\nepäily säteileväksi varmuudeksi.\n\nNyt olivat Kentin aivot yhtä kirkkaat kuin silloinkin, kun hän katsoi\nputouksen yläpuolella kuolemaa silmiin. Tuntui kuin olisi hehkuva nuoli\nlävistänyt hänet kun hän kohtasi tytön katseen. Marette oli\nhirvittävästi muuttunut. Hänen kasvojensa kalpeus kauhistutti Kentiä.\nNe olivat niin ohuet ja kaidat. Silmät olivat kuin suuret, uinuvat\norvokit, melkein mustat lampunvalossa ja hiukset, jotka olivat käärityt\npään ympärille, lisäsivät kasvojen kalpeutta. Hetkisen, pari lyhyttä\nsekunttia katsoi hän Kentiin ikäänkuin peläten, ettei se kuitenkaan\nolisi hän ja ojensi sitten kätensä häntä kohti. Marette ei hymyillyt,\nei huudahtanut eikä lausunut Kentin nimeä, vaan hänen käsivartensa\nkietoutuivat tämän kaulalle ja hän piilotti kasvonsa tämän rinnalle.\nKent katsoi Mac Friggeriin, jonka vieressä seisoi tummatukkainen,\ntummasilmäinen nainen, joka laski kätensä Mac Friggerin käsivarrelle.\nKent katsoi heihin ja ymmärsi.\n\nNainen tuli hänen luokseen. \"Olisi parempi, jos minä ottaisin hänet nyt\nhoitooni, m'sien\", sanoi nainen. \"Malcolm kertoo teille kaiken. Hetken\nkuluttua saatte tavata hänet uudelleen.\"\n\nNaisen ääni oli matala ja pehmeä. Sitä kuullessaan kohotti Marette\npäätään ja hänen molemmat kätensä hiipivät Kentin poskille entisellä,\nsuloisella tavalla ja hän kuiskasi: \"Suutele minua, Jiems, minun\nJiemsini, suutele minua!\"\n\nHetkistä myöhemmin seisoivat Kent ja Sandy Mac Frigger kahden suuressa\nhuoneessa käsi kädessä. Heidän kädenpuristuksessaan oli sellaisten\nvahvojen miesten totista välittömyyttä, joiden ystävyys on muuttumaton.\nKumpikin heistä oli toisensa vuoksi uhmannut kuolemaa.\n\nKentin kasvoilta saattoi lukea kysymyksen Marettesta. Mac Frigger näki\nhänen levottomuutensa ja hymyili.\n\n\"Jumalan kiitos, että tulit ajoissa\", sanoi hän pitäen yhä Kentin\nkättä. \"Hän luuli sinun kuolleen. Ja minä tiedän, Kent, että se oli\ntappamaisillaan hänet. Meidän piti vartioida häntä öisin. Joskus hän on\nkuljeskellut laaksossa. Hän sanoi hakevansa sinua. Niin teki hän\ntänäkin iltana.\"\n\nKent hengitti kiivaasti. \"Nyt minä ymmärrän\", sanoi hän. \"Se oli hänen\nelävä sielunsa, joka veti minua tänne. Minä --.\"\n\nKuunnellessaan Mac Friggeriä otti hän hartioiltaan kallisarvoisen\nkantamuksensa. He istuutuivat. Kaikki, mitä Mac Frigger sanoi, oli\ntoisarvoista sen tosiasian rinnalla, että Marette oli näiden ovien\nsisäpuolella. Hän kuuli kuinka Mac Frigger kertoi Maretten etsineen\nhäntä niinä päivinä kun hän makasi kuolemaisillaan Andre Boillanin\nmajassa, kuinka Marette oli luullut hänet kuolleeksi ja kuinka hän\nsitten oli seurannut Lasellen laivuetta pohjoiseen. Mutta nyt lausui\nMac Frigger jotain, joka vaikutti Kentiin kuin laukaus. Hän sanoi:\n\n\"Mutta arvatenkin sinä tulit Fort Simpsonin kautta, niin että O'Connor\non kertonut sinulle kaiken. Hän se toi Maretten Tulikivimaan läpi.\"\n\n\"O'Connor!\"\n\nKent hypähti. Vähemmässä kuin sekunnissa oli Mac Frigger lukenut\ntotuuden hänen kasvoiltaan.\n\n\"Hyvä Jumala, et kai tarkoita, ettet tiedä mitään, Kent\", kuiskasi hän\nja nousi ylös. \"Etkö ole tavannut O'Connoria? Etkö ole koko vuonna\njoutunut mihinkään tekemisiin poliisin kanssa? Etkö tiedä --.\"\n\n\"Minä en tiedä mitään\", läähätti Kent.\n\nHetkisen tuijotti Mac Frigger häneen hämmästyneenä.\n\n\"Olen pysynyt salomailla\", sanoi Kent. \"Koko ajan olen välttänyt\npoliisia.\"\n\nMac Frigger veti syvään henkeään. Jälleen tarttuivat hänen kätensä\nKentin käsiin ja hänen äänensä oli epäluuloinen sekä täynnä suurta\nkummastusta. \"Ja sinä tulit tänne Maretten vanhaan kotiin luullen,\nettä hän oli tappanut Kedstyn! Se on melkein käsittämätöntä. Ja\nkuitenkin --.\" Mac Friggerin kasvot saivat surullisen, melkein\ntuskallisen ilmeen.\n\n\"O'Connor selvitti kaiken talvella\", jatkoi hän ponnistaen. \"Minun on\nkerrottava se sinulle ennenkuin tapaat uudelleen Maretten. Sinun on\nymmärrettävä kaikki. Näetkö --\"\n\nKent seurasi häntä takan luo. Sen yläpuolella olevalta hyllyltä otti\nMac Frigger valokuvan ja ojensi sen Kentille. Se esitti paljaspäistä,\nkirkkaassa auringonpaisteessa seisovaa miestä.\n\nKent huudahti hämmästyksestä. Se oli kuva samasta kummitusmaisesta\nmiehestä, jonka hän oli nähnyt Kedstyn ikkunan alla.\n\n\"Se on veljeni\", sanoi Mac Frigger puoleksi tukahtuneella äänellä.\n\"Minä rakastin häntä. Neljäkymmentä vuotta olemme olleet tovereita ja\nMarette kuului meille, puoleksi kummallekin. Se oli hän, joka -- tappoi\n-- John Barkleyn.\" Ja hetken kuluttua jatkoi hän: \"Ja hän, minun\nveljeni -- tappoi myöskin Kedstyn.\"\n\nMuutamia sekuntteja vallitsi kuolemanhiljaisuus. Mac Frigger tuijotti\ntulisijaan. Sitten kertoi hän edelleen.\n\n\"Hän _tappoi_ nuo miehet, mutta hän ei heitä murhannut. Hän harjoitti\noikeutta, oikeutta omin käsin, ilman lain apua. Jollei olisi ollut\nMarettea, en olisi tätä sinulle kertonut. -- En halua mielelläni\npalauttaa niitä muistoja -- -- --. Se tapahtui kauan sitten. Minä en\nollut silloin vielä naimisissa, mutta veljeni oli kymmentä vuotta\nvanhempi ja hänellä oli vaimo. Minä luulen, että Marette rakastaa sinua\nniinkuin Marie rakasti Donaldia. Ja Donaldin puolesta se oli enemmän\nkuin rakkautta. Hän jumaloi vaimoaan. Me kolme tulimme uusille\nseuduille nuorten keskelle. Se oli villi ja autio maa. Siellä oli vain\nmuutamia naisia, mutta Marie tuli sinne Donaldin kanssa. Hän oli\nkaunis, hänellä oli silmät ja hiukset niinkuin Marettella. Se oli\nonnettomuus.\n\n\"En kerro mitään yksityiskohtia. Ne ovat kauheat. Se tapahtui, kun\nDonald ja minä olimme metsästämässä. Kolme miestä -- valkoisia miehiä\n-- huomaa se, Kent, tuli pohjoisesta ja pysähtyi meidän tupaamme. Se,\nmitä tapasimme kotiin tullessamme, teki meidät hulluiksi. Marie kuoli\nDonaldin käsivarsille. Me jätimme hänet siihen ja lähdimme seuraamaan\nniitä valkoisia petoja, jotka olivat turmelleet hänet. Lumimyrsky\npelasti heidät, Kent. Jälki oli tuore ennen myrskyn tuloa. Jos myrskyn\ntulo olisi viipynyt kaksi tuntia, olisin minäkin tappanut.\n\n\"Siitä päivästä tuli minusta ja Donaldista ihmismetsästäjiä. Me\nseurasimme heidän jälkiään ja saimme selville ketä he olivat. Kaksi\nvuotta myöhemmin tapasi Donald yhden Yukonvuorella ja ennenkuin hän\ntappoi tämän, pakoitti hän miehen sanomaan niiden kahden muun nimet.\nSiitä tuli pitkä hakeminen, Kent. Se kesti kolmekymmentä vuotta. Donald\nvanheni nopeammin kuin minä ja jonkun ajan kuluttua ymmärsin, että hän\noli mielipuoli, vaikka sangen ihmeellisellä tavalla. Hän oli kadoksissa\nkuukausmääriä ja etsi noita molempia miehiä. Kului kymmenen vuotta ja\neräänä päivänä talvella tulimme tupaan, jossa rutto oli raivonnut. Se\noli Pierre Radissonin ja hänen vaimonsa Andrean koti. Molemmat olivat\nkuolleet, mutta pieni lapsi oli vielä elossa. Me otimme hänet mukaamme,\nDonald ja minä. Lapsi oli -- Marette.\"\n\nMac Frigger oli puhunut melkein yksitoikkoisesti kohottamatta\nkertaakaan silmiään. Mutta nyt katsoi hän äkkiä Kentiin.\n\n\"Me jumaloimme häntä heti alusta\", sanoi hän hieman epävarmalla\näänellä. \"Toivoin, että rakkaus häneen pelastaisi Donaldin. Tavallaan\nkävikin niin, mutta se ei parantanut hänen mielettömyyttään. Me\nmuutimme kauemmaksi itään. Löysimme tämän ihmeellisen laakson,\ntuntemattoman kaikille ihmisille. Vuoressa oli kultaa. Rakensimme tänne\nasunnon ja toivoin innokkaammin kuin milloinkaan, että uuden meitä\nympäröivän maailman kauneus auttaisi Donaldin unhoittamaan. Minä menin\nnaimisiin ja vaimoni rakasti Marettea. Saimme lapsen ja vielä toisen.\nMolemmat kuolivat. Sen jälkeen rakastimme Marettea vielä enemmän.\nVaimoni Anna oli lähetyssaarnaajan tytär ja saattoi opettaa Marettea\njonkun verran. Mutta sitten tuli aika, jolloin pidimme parhaana\nlähettää Maretten Montrealiin. Se musersi hänen sydämensä. Ja sitten --\nkauan jälkeenpäin --\"\n\nMac Frigger vaikeni hetkeksi ja katsoi Kentiä silmiin. \"Ja sitten --\neräänä päivänä tuli Donald Dawson Citystä kotiin, peloittavana\nhulluudessaan. Hän sanoi löytäneensä miehet. Toinen oli John Barkley,\nrikas puukauppias ja toinen oli Kedsty, Athabasca Landingin\npoliisitarkastaja.\"\n\nKent ei koettanut puhua. Hänen hämmästystään ei voinut pukea sanoiksi.\nMac Frigger jatkoi:\n\n\"Minä tiesin mitä tapahtuisi, jos Donald lähtisi etsimään Barkleyta ja\nKedstyä. Häntä oli mahdoton pidättää. Hän oli mieletön, ehdottomasti\nmieletön. Saatoin tehdä vain yhden asian. Läksin täältä ensin, aikoen\nvaroittaa molempia roistoja, jotka olivat tappaneet Donaldin vaimon.\nTiesin, että ilmoittaessani heille ne todistukset, joita meillä oli\nkäsissämme, ei heidän auttaisi muu kuin lähteä tiehensä. Koetin\nselittää Donaldille, että me saatoimme toimittaa roistot vankilaan,\nmutta hänen sairaassa mielessään oli vain yksi ajatus, tappaminen. Minä\nolin nuorempi ja ehdin etelään ennen häntä. Mutta sitten tein\nonnettoman erehdyksen. Luulin, että minulla oli aikaa mennä rautatielle\nja palata sieltä ennen Donaldin tuloa. Luulin, että hänen rakkautensa\nMariettaan pakottaisi hänet ensiksi menemään Montrealiin ja minä olin\npäättänyt antaa Maretten ymmärtää, että hänen oli välttämätöntä\nviivyttää Donaldia siellä, jos tämä tulisi. Kirjoitin Marettelle, että\nhän jäisi sinne. Kuinka hän teki, sen sinä tiedät. Hän matkusti heti\nkirjeeni saavuttua pohjoiseen.\"\n\nMac Friggerin hartiat painuivat kumaraan. \"Niin, sinä tiedät, mitä\ntapahtui, Kent. Donald ehti ennen minua. Tulin päivää jälkeen Barkleyn\nkuoleman. Pidin sitä kohtalon suosiona, että edellisenä päivänä olin\nampunut oravan ja kun se oli vain haavoittunut ottaessani sen ylös,\ntahrautui takkini vereen. Minut vangittiin. Kedsty ja kaikki olivat\nvarmoja saaneensa oikean miehen. Minä vaikenin. En voinut sanoa mitään,\njoka olisi voinut johtaa lain Donaldin jäljille.\n\n\"Sitten seurasivat tapahtumat toinen toisensa jälkeen. Sinä, ystäväni,\nteit valheellisen tunnustuksesi pelastaaksesi miehen, joka monta vuotta\nsitten oli tehnyt sinulle yksinkertaisen palveluksen. Samana päivänä\nsaapui Marette. Hän tuli illalla ja meni suoraa päätä Kedstyn luo. Hän\nkertoi Kedstylle kaikki, näytti kirjalliset todistukset, selitti niiden\nolevan toisten hallussa ja että niitä käytettäisiin, jos hänelle jotain\ntapahtuisi. Maretten voitto oli täydellinen. Palkinnoksi salaisuuden\nsäilyttämisestä vaati Marette minun vapaaksi päästämistäni ja sinun\ntunnustuksesi antoi Kedstylle sen verukkeen, jota hän tarvitsi.\n\n\"Hän tiesi sinun valehtelevan. Hän tiesi, että Donald oli tappanut\nBarkleyn. Mutta kuitenkin hän oli halukas uhraamaan sinut pelastaakseen\nitsensä. Marette jäi hänen taloonsa odottamaan ja estämään Donaldia\nsill'aikaa kuin minä etsin hänen jälkiään metsästä. Senvuoksi asui\nMarette Kedstyn talossa. Hän tiesi Donaldin tulevan ennemmin tahi\nmyöhemmin. Ja hän ajatteli kuinka saattaisi pelastaa sinut.\n\n\"Hän rakasti sinua, Kent -- ensimmäisestä hetkestä, jolloin sinut\nsairashuoneessa näki. Ja hän koetti vaatia sinun vapauttasi toiseksi\npalkkioksi salaisuudesta. Mutta Kedsty oli kuin piiritetty peto. Jos\nhän olisi päästänyt sinut vapaaksi, olisi koko hänen maailmansa\nsortunut. Hän sanoi Marettelle, että sinut hirtettäisiin. Sitten tuli\nyö, jolloin sinut vapautettiin ja vähän myöhemmin -- tuli Donald\nKedstyn taloon ja tappoi tämän.\n\n\"Jokin veti Marettea alakerrokseen. Hän tapasi Kedstyn kuolleena.\nDonald oli poissa. Silloin tulit sinä, Kent, hänen rakastettunsa, etkä\nsinä voi koskaan uskoa kuinka hänen sydämensä vuosi verta kun hänen\npiti antaa sinun uskoa, että hän oli tappanut Kedstyn. Hän on kertonut\nminulle kaiken. Kun hän saisi tietää Donaldin olevan turvassa, aikoi\nhän kertoa sinulle kaikki. Mutta silloin -- eroitti putous teidät.\"\n\n\"Ja kaiken tämän sai O'Connor selville?\" kysyi Kent.\n\nMac Frigger nyökkäsi. \"Niin. Hän ei totellut Kedstyn käskyä Fort\nSimpsoniin lähtemisestä ja oli palaamassa Athabasca Landingiin kun\ntapasi minun veljeni. On ihmeellistä ajatella kuinka kaikki tapahtui.\nMutta Jumala tahtoi, että kävisi niin. Donald oli kuolemaisillaan. Ja\nkuolemanhetkellä palasi hänen ymmärryksensä. Häneltä sai O'Connor selon\nkaikesta. Nyt on juttu kaikkialla tunnettu. On ihmeellistä, ettet sinä\nole mitään kuullut -- --.\"\n\nOven avautuminen keskeytti keskustelun. Anna Mac Frigger seisoi\nkynnyksellä. Hänen kasvoillaan oli iloinen hymyily. Hänen tummat\nsilmänsä säteilivät onnesta, ensiksi suuntasi hän ne Mac Friggerin,\nsitten Kentin kasvoihin.\n\n\"Marette on paljon parempi\", sanoi hän pehmeällä äänellään. \"Hän\nodottaa teitä, m'sien Kent. Tahdotteko käydä sisään.\"\n\nHetken kuluttua palasi Anna Mac Frigger lempeästi hymyillen takaisin ja\nkuiskasi.\n\n\"Malcolm, olen katsellut ikkunasta tähtiä. Ne näyttävät suuremmilta ja\nkirkkaammilta kuin pitkiin aikoihin. Tule, menkäämme ulos katsomaan\nniitä.\"\n\nSill'aikaa paljasti Marette Jim Kentille lopun salaisuudesta. Hänelle\ntämä oli riemunhetki. Hänen huulensa olivat punaiset ja lämpimät\nuudesta elämästä, jonka Kentin rakkaus oli herättänyt. Hänen kasvonsa\nmuistuttivat pohjolan villiruusua. Elämän virta virtasi uudelleen hänen\nruumiiseensa. Hän antoi Kentille pienen käärön ja sill'aikaa kuin Kent\navasi sitä, päästi hän hiuksensa valloilleen, niin että ne lainehtivat\nhänen ympärillään välkkyvänä sateena.\n\nKun Kent avasi viimeisen kääreen, putosi hänen käsiinsä joukko pitkiä\nhiuksia.\n\n\"Katso, Jiems, ne ovat kasvaneet nopeasti senjälkeen kun minä ne tuona\nyönä leikkasin!\"\n\nMarette kumartui eteenpäin ja näytti paikkaa, josta hän oli leikannut\nhiuksia sinä yönä kun Kedsty kuoli.\n\nJa sitten hän sanoi: \"Saat pitää ne, jos tahdot, Jiems, sillä minä\nleikkasin ne senjälkeen kun olin lähtenyt huoneeseeni Kedstyn huoneesta\nja sinä luulit -- melkein -- että minä olin tappanut Kedstyn. Tässä on\nse --.\" Hän ojensi Kentille toisen käärön ja kun tämä avasi sen,\nhuomasi hän siinä toisen pitkän hiuspalmikon, joka kiilsi\nlampunvalossa.\n\n\"Tämä oli isä Donaldin\", kuiskasi hän. \"Ja sinä yönä -- kun Kedsty\nkuoli --.\"\n\n\"Minä ymmärrän\", huudahti Kent. \"Hän kuristi Kedstyn niillä. Ja kun\nminä näin ne Kedstyn kaulassa, annoit sinä minun uskoa, että ne olivat\nsinun -- pelastaaksesi isä Donaldin.\"\n\nMarette nyökkäsi. \"Niin, Jiems. Jos poliisi olisi tullut, olisi se\nluullut minua syylliseksi. Aioin antaa heidän olla siinä uskossa siksi\nkunnes isä Donald olisi turvassa. Mutta koko ajan säilytin tätä toista\npalmikkoa, jotta se voisi todistaa minun syyttömyyteni. Ja nyt,\nJiems --.\"\n\nHän hymyili Kentille ja ojensi kätensä.\n\n\"Ah, tunnen itseni niin vahvaksi! Tahtoisin viedä sinut ulos ja näyttää\nsinulle laaksoni, Jiems -- meidän laaksomme -- sinun ja minun.\"\n\nKent sulki hänet syliinsä. \"Kun sinä tulet vahvemmaksi\", kuiskasi hän,\n\"niin menemme yhdessä vielä kerran pois laaksostamme palataksemme pian\nkuitenkin takaisin. Menemme Dawsoniin. Siellä -- siellä on\nlähetyssaarnaajia --\" Hän vaikeni.\n\n\"Ole kiltti ja jatka, Jiems.\"\n\n\"Ja silloin sinä tulet vaimokseni.\"\n\n\"Ah niin, niin, Jiems -- ajaksi ja iänkaikkisuudeksi! Mutta, Jiems\", --\nhänen käsivartensa kietoutuivat Kentin kaulaan -- \"hyvin pian on\nelokuun ensimäinen päivä.\"\n\n\"Niin --?\"\n\n\"Ja silloin saapuvat joka vuosi äiti Annan isä ja äiti meitä vuorten\nyli tervehtimään. Ja äiti Annan isä on --\"\n\n\"Niin --?\"\n\n\"_Hän_ on lähetyssaarnaaja, Jiems.\"\n\nKent, joka ilon ja riemun huumaamana kohotti katseensa, luuli ikkunan\nläpi näkevänsä Hiljaisten miesten kasvoilla hymynpilkkeen.\n\n\n\n"]