Jumalan maa -- ja nainen
James Oliver Curwood (1878–1927)
Seikkailuromaani sijoittuu Kanadan pohjoisiin erämaihin, joissa Philip Weyman kohtaa salaperäisen Josephinen. Weyman lupautuu auttamaan naista ja päätyy keskelle sukusalaisuuksien ja vaarojen verkkoa. Tarinassa seurataan selviytymistä ja romantiikkaa karun luonnon keskellä.
James Oliver Curwoodin 'Jumalan maa ja nainen' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1595. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
JUMALAN MAA -- JA NAINEN
Kirj.
James Oliver Curwood
Suomentanut Väinö Nyman
Alkuperäinen nimi: "God's Country and the Woman"
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1924.
SISÄLLYS:
1. Pois Pohjolasta
2. Nainen
3. Muuan arvoitus ja järkyttävä pelko
4. Juhlallinen lupaus erämaassa
5. Jean Jacques Croisset
6. Hiljaisen laakson läpi
7. Josephine antaa ohjeita Philipille
8. Adaren kartano
9. Josephine paljastaa salaisuutensa
10. Adaren kartanon herra ja Miriam
11. Taistelu metsässä
12. Jean syventää salaisuutta
13. Adare selittää erämaanlinnansa vaiheita
14. Philip puhuttelee Josephinea kahden kesken
15. Josephine koiriensa keskellä
16. Jean Croissetin paluu
17. Toivon säde
18. Merkki
19. Kuoleman varjo
20. Suuri taistelu lähenee
21. Philip seuraa Miriamia
22. Josephinen ryöstö
23. Salomaiden herääminen
24. Kostajat
25. Devil's Nestin tuhoutuminen
26. Loppu
1
Pois Pohjolasta
Philip Weymania sykähdyttävä riemu oli suorassa ristiriidassa sen tosiseikan kanssa, että hän vasta äskettäin oli ollut Radissonin vastenmielisen kuoleman todistajana ja että hän vieläkin oleili maassa, jossa vedet virtaavat pohjoista kohti. Hän nauroi ja lauloi. Hänen sydämensä kuohui ilosta. Hän puhui itselleen suoraan rehellisesti, tehden itselleen kysymyksiä ja vastaillen niihin, ja keskusteli luonnon kauneudesta ja myrskyn mahdollisuuksista kuin häntä itseään siinä olisi ollut kolme tai neljä yhden asemasta.
Maailman äärimmäisissä kolkissa ihminen muuttuu monipersoonaiseksi olennoksi, jos hän vain on valkoinen. Parin vuoden oleskelu napapiirin reunalla oli opettanut Philipille taidon, miten ihminen voi oppia tuntemaan itsensä, ja tällaisina hetkinä kuin tämäkin oli, jolloin hänen henkiset ja ruumiilliset voimansa olivat tulvillaan, hän meni niinkin pitkälle, että koetti laulaa "Kaunista Mariaa" Radisson-raukan tapaan, matkien ranskalaisen jyrisevää bassoa, jota olisi voinut verrata johonkin koiran äreän murinan ja kaukaisen ukkosen matalan jyrinän väliseen ääneen. Se alkoi yskittää häntä, ja silloin hän nauroi jälleen, katsellen tarkasti edessään olevan järven kapenevaa ulappaa.
Hän tunsi olevansa kuin nuori poika ja naurahti ajatellessaan nimenomaista syytä siihen. Kaksikymmentäkolme kuukautta oli hän ollut kuin venytettyä kumia, joka joskus oli ollut katkeamaisillaan. Nyt oli kaikki muuttunut, ja hän oli menossa kotiin. Kotiin! Se oli ainoa sana, joka hetkeksi synkisti hänen kasvonsa, ja vain kerran tai pari hän oli vahingossa antanut sen lipsahtaa huuliltaan. Ainakin hän oli palaamassa sivistyneille seuduille ja vapautumassa murtuvan jään alituisesta jymystä ja eskimoiden mongerruksesta.
Philip oli kynänpätkällä piirustellut paperinpalaselle, millä kohtaa hän suunnilleen oli ollut tänä aamuna. Hänen viime leiripaikkansa valaanluinen maja oli tuhannen kahdensadan kilometrin päässä suoraan pohjoiseen. Hudsonin lahden rannalla oleva Fort Churchill sijaitsi kuudensadan kilometrin päässä idässä ja Fort Resolutioniin, Ison Orjajärven rannalle, oli matkaa kuusisataa kilometriä länteen. Kartalleen oli hän vetänyt paksun piirin Prince Albertin ympäri, joka oli vajaan tuhannen kilometrin päässä etelässä. Siellä oli lähin rautatie. Kuusi päivää sitten oli Radisson kuollut kamppailtuaan kuukauden sitä hirveää tautia vastaan, jolla siellä päin on nimenä "la mort rouge", punainen kuolema. Siitä asti oli Philip suunnannut kanoottinsa suoraan Dubawntia ylöspäin ja nyt päässyt kaksisataa kilometriä lähemmäksi sivistystä. Hän oli kulkenut tätä samaa reittiä pari kertaa ennenkin ja tiesi, ettei ainoatakaan valkoista miestä ollut reilua kahtasataa kilometriä lähempänä. Ja mitä taas valkoiseen naiseen tulee, niin –
Saavuttuaan tyyneen suvantoon Weyman lopetti melomisensa hengähtääkseen hieman ja täyttääkseen piippunsa. Valkoinen nainen! Tuijottaisiko hän kuin mieletön nähdessään sellaisen jälleen ensimmäisen kerran? Kahdeksantoista kuukautta sitten hän oli nähnyt erään valkoisen naisen Fort Churchillissa – englantilaisen kirjanpitäjän kolmekymmentävuotiaan vaimon, jonka vaaleassa tukassa oli vähän harmaata ja jonka silmät olivat vaaleansiniset. Paratiisista juuri tultuaan hän oli ihmetellyt miksi sikäläiset muutamat valkoiset miehet olivat sillä tavalla katselleet tätä naista. Mutta jo kauan aikaa sitten pohjolan öiden raivostuttavassa pimeydessä hän oli oppinut sen ymmärtämään. Fond du Lacissa Weyman oli sanonut turkiskeskuksen hoitajalle, tultuaan ensimmäisen kerran näille metsäseuduille: – Suurenmoista! Tämä on Jumalan maata! Ja toinen oli kääntänyt väsyneen ilmeettömän katseensa häneen ja sanonut: – Sellainen se oli ennen hänen lähtöään. Mutta mikään maa ei ole Jumalan maata ilman naista. Ja sitten hän oli vienyt Philipin suuren pihtakuusen juurelle kaivetun yksinäisen haudan luo ja kertonut hänelle lyhyesti, millaiseksi yksi nainen oli hänen elämänsä tehnyt. Mutta Philip ei ollut silloinkaan täysin ymmärtänyt. Nyt hän kyllä sen käsitti.
Hän ryhtyi jälleen melomaan, harmaat silmät valppaina. Hänen yksinäisyytensä ja sen maailman suuruus, jossa hän tietääkseen oli ainoa inhimillinen atomi, eivät painaneet raskaana hänen mieltään. Hän piti tästä suuruudesta ja autiudesta ja yksinäisyyden ihanuudesta. Oli sydänsyksy ja melkein keskipäivän hetki sellaisena lämpimänä aurinkoisena päivänä, jota eivät pilvet rumentaneet. Hän meloi läheltä järven läntistä rantaa; vastaranta oli kilometrin päässä. Hän oli niin lähellä kallioiden reunustamaa hietikkoa, että kuuli viklojen pehmeät kurkkuäänet. Ja se, mitä hän näki niin pitkälle kuin hänen silmänsä kantoivat kaikille suunnille, oli "Jumalan maata" niin suurenmoista värikkyydessään, että sitä voi verrata suureen mestarimaalaukseen. Koivujen lehdet olivat käyneet punaisiksi ja kullanvärisiksi. Kallioilla kasvoi puita, suuria karmiininpunaisia vuoristosaarnia, jotka kuvastuivat palsamimäntyjen, seetrien ja kuusten tummaa taustaa vastaan.
Philip alkoi jälleen aiheetta kuunnella Fond du Lacin turkiskeskuksen hoitajan, Jasperin, hiljaisia sanoja, kun tämä oli kuvaillut sitä päivää, jolloin hän ja hänen nuori vaimonsa ensi kerran olivat kulkeneet pohjolan ihmemaan läpi. – Mikään maa ei ole Jumalan maata ilman naista! Hän kuuli sanojen kaikuvan aivoissaan vastenmielisen yksitoikkoisesti. Hän oli päättänyt paluumatkallaan poiketa Fond du Laciin, sillä Jasperin sanat ja se toivottomuus, johon hän oli näyttänyt silloin vajoavan kuusen juurelle pystytetyn pienen ristin vieressä, olivat tehneet heistä omituisella tavalla veljiä. Ja sitä paitsi Jasper voisi hankkia hänelle pari intiaania, reen ja koiravaljakon, jos lumen tulo sattuisi varhain.
Muutamassa kallioiden halkeamassa näki Philip valkoisen kapean hietikon, ja hän käänsi kanoottinsa rantaa kohti. Hän oli melonut kello viidestä aamulla ja kulkenut kuudessa tunnissa kolmekymmentä kilometriä. Mutta hän ei ollut ollenkaan väsynyt, kun hän nousi seisomaan ja venytteli itseään. Hän muisti, kuinka erilaista kaikki oli ollut neljä vuotta sitten, jolloin Hill, Hudson Bay Companyn turkiskeskuksen hoitaja Prince Albertissa, oli tarkastellut häntä epäillen ja levottomana, rohkaistessaan häntä seuraavaan tapaan: – Nuori mies, te olette menossa omiin hautajaisiinne. Ette jaksa Gods Houseenkaan, saati sitten Hudsonin lahdelle.
Weyman nauroi iloisesti.
– Nolasinpa heidät kaikki! hän sanoi itsekseen. – Dollari munkkia vastaan, ettei Coronation-lahdesta eikä mistään muustakaan paikasta ole milloinkaan ajautunut tänne sitkeämmän näköisiä miehiä. Munkki. Maksaisin heti nyrkinkokoisen kultakimpaleen munkista tai piirakanpalasesta. Munkkia ja piirakkaa – vanhaa oikeaa kurpitsapiirakkaa, karpalokastiketta ja perunoita! Hyvä Jumala, ja niitä on vaununlastittain vain tuhannen kilometrin päässä täältä!
Hän alkoi vihellellä kiskoessaan kumista tavarasäkkiään kanootista rannalle. Äkkiä hän pysähtyi, ja alkoi tuijottaa valkoiseen sileään hietikkoon. Siinä oli käynyt karhu ennen häntä, vieläpä ihan äskettäin. Weyman oli hankkinut tuoretta lihaa edellisenä päivänä, mutta luonnontutkijan ja eränkävijän vaisto kielsi häntä laulamasta ja viheltämästä, mihin hän oli hyvin taipuvainen tänä erityisenä päivänä. Hän ei aavistanutkaan, että karhusta, jota hän ei milloinkaan joutuisi näkemään, tulisi suurin tekijä hänen elämässään. Hän oli tarpeeksi suuri filosofi tietääkseen pienten asioiden arvon ja tärkeyden, mutta karhun jäljet eivät olleet mykistyttäneet häntä sen vuoksi, että ne hänen mielestään olivat merkityksellisiä eikä senkään vuoksi, että hän halusi tappaa. Hän olisi kyllä lausunut sen tervetulleeksi päivälliselle ja puhellut sille, jos se olisi ollut yhtä kohtelias ja hyväkäytöksinen kuin suuret teräväsilmäiset viklat, jotka jo leijailivat hänen läheisyydessään.
Hän tyhjensi puolet pussinsa sisällöstä hiekalle, valitsi tarvittavat päivällisainekset ja nauroi nähdessään, kuinka niukaksi hänen elintarvikevarastonsa jo oli käynyt. Siinä oli vielä neljännesnaula teetä, mutta ei lainkaan kahvia eikä sokeria, kuusi naulaa jauhoja, kaksikymmentäseitsemän kuivattua luumua, joita hän oli huolellisesti säilyttänyt sarvivalaan nahanpalassa, vähän yhteen sekoitettua suolaa ja pippuria ja tuoretta karibunlihaa.
– Nyt on upea päivä, ja siksi valmistankin oikein juhlapäivällisen, hän ohjasi itseään. – Eihän tässä tarvitse nälkää nähdä. Aion herkutella ja keitänkin seitsemän luumua viiden asemesta.
Hän sytytti pienen nuotion, ripusti pari pientä pataa liekkien nuoltavaksi, valitsi luumunsa ja mittasi ruokalusikallisen mustaa teetä. Odottaessaan veden kiehumista hän otti pussista pienen peilin ja tarkasti ulkomuotoaan. Hänen pitkä kampaamaton tukkansa oli vaalea, ja tuumanpituinen parransänki oli tiilenpunainen. Silmäkulmissa oli pieniä ryppyjä, jotka olivat napaseudun rannikon kylmien tuulien ja rakoille lyövän lumisohjon aiheuttamia. Hän irvisteli katsellessaan itseään. Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat äkillisestä mielijohteesta.
– Siinähän se vika onkin! hän huudahti. – Minun pitää ajaa partani! Siihen kelpaa kyllä luumuvesikin.
Hän kaivoi kumipussistaan esille partaveitsen, saippuapalasen ja pyyheliinan. Sitten hän istuutui neljännestunnin ajaksi hietikolle vetäen jalat ristiin alleen ja työskenteli katsoen kalliolle asettamaansa kuvastimeen.
– Näytät olevan tavallisessa kunnossa, hän lopetti puhuen nyt vakavasti. – Neljä vuotta sitten aloittaessasi täällä olit kolmekymmentävuotias, mutta näytit neljänkymmenen ikäiseltä. Nyt olet kolmenkymmenenneljän, ja ellei silmännurkissasi olisi lumen aiheuttamia ryppyjä, sanoisin sinua päivää tai paria nuoremmaksi. Se ei ole niinkään huonosti.
Hän oli pessyt kasvonsa ja kuivasi niitä juuri pyyheliinaan, kun muuan ääni pani hänet katsomaan kallioiden taakse. Sieltä kuului risahdus, kuin joku olisi astunut kuivalle oksalle tai vesalle, joka katkesi. Kumpikin ääni vihjaisi karhuun.
Pudottaen pyyheliinan hän aukaisi revolverikotelonsa napin, katsoi, kuinka kauaksi hän voisi poistua patojen luota ennen niiden kiehumista, ja hiipi varovaisesti ääntä kohti. Astuttuaan tusinan askelen verran kivivallin taakse hän saapui selvälle hirvenpolulle ja katsellen sille suunnalle muutamalta kalliolta oli melkein varma siitä, että karhu söi parhaillaan vuoristosaarnin marjoja noin sadan metrin päässä, missä näitä karmiininpunaisia hedelmiä näytti runsaasti kasvavan.
Hän jatkoi tyynesti matkaansa. Mutta suuren saarnin juurella ei ollutkaan minkäänlaisia merkkejä juhlasta, ei äsken vietetystä eikä vanhastakaan. Hän käveli eteenpäin tietä pitkin, joka kääntyi melkein suorakulmaisesti saarnin kohdalla kuin tunkeutuakseen tiheämpään metsään. Hänen tutkijanvaistonsa opasti häntä lisää sata metriä, jolloin tie kääntyi kerran vielä vasemmalle. Hän kuuli nopeasti virtaavan veden tippuvan kallioiden välistä ja jälleen risahtelua. Mutta nyt ääni ei hänen mielestään ollutkaan samanlainen kuin äskeinen karhun aiheuttama. Se ei syntynyt kuivan varvun katkeamisesta eikä pensaan oksan sivalluksesta, vaan oli pikemminkin kuin osa sointuvasta veden kohinasta, outo sävel, joka soinnahti kerran rikkoen virtaavan veden yksitoikkoisen lorinan.
Philip kiipesi harmaan kalkkikivipengermän yli katsoakseen sileiksi kuluneiden kallioiden ja vuosituhansien murentamien kivien muodostamaan pieneen laaksoon, jonka läpi puro kiemurteli. Hän laskeutui sen valkoiselle hiekkarannalle ja kääntyi äkkiä oikealle, jonne oli syntynyt pieni lammikko valtavan kallionlohkareen juurelle. Ja siihen hän pysähtyi sydän kurkussa, äkillisen näyn kuin sähköisen huumauksen vapisuttaessa hänen ruumiinsa jokaista solua. Hän ei voinut vähään aikaan liikkua mihinkään. Seisoi vain paikallaan ja katsoi.
Lammikon laidalle parinkymmenen askelen päähän hänestä oli polvistunut nainen. Hän oli selin Philipiin ja tällä hetkellä yhtä liikkumaton kuin hänen ylitseen esiin työntyvä kalliokin. Puron yksitoikkoiseen loiskinaan sekoittuivat – Philipin puolelta aivan aiheetta ja ennen kuin hän ehti edes ajatella – turkiskeskuksen hoitajan Jasperin sanat, jotka välähtivät hänen hämmästyneissä aivoissaan, ja samalla hän tiesi katselevansa ihmettä, joka luo "Jumalan maan" – valkoista naista!
Aurinko valaisi naisen paljasta päätä, ja hänen hieman kumaraisten hartioidensa yli valui ihana tukka maahan asti. Mustat palmikot, jopa niin samettimaiset kuin korpin siivet, olisivat viitanneet cree-intiaaniin tai sekarotuiseen, mutta se palmikko, johon hän nyt katsoi – muuta ei naisesta näkynytkään – muistutti niitä ruskeita ja kullan värisiä syksyisiä värivivahduksia, joita hän oli nähnyt tämän päivän kuluessa.
Nainen kohotti hitaasti päätään, kuin jokin olisi varoittanut häntä takana olevan olennon läheisyydestä, ja kun hän epäröi tuossa lintumaisessa kuuntelevassa asennossaan, pöyhi pienestä laaksosta puhaltava tuulen henkäys hänen tukkansa kimaltelevaksi hunnuksi, jossa auringon sadat kirkkaat säteet loistivat. Ja silloin, kun Philip hillitsi ensi halunsa huutaa ja puhutella naista, tämä nousi seisoalleen lammikon rannalla, vieläkin selin häneen, ihanan tukan piilottamana lanteita myöten.
Hänen liikahduksensa paljasti hiekalle osittain levitetyn pyyheliinan, kamman, harjan ja pienen käsilaukun, joita Philip ei kuitenkaan huomannut. Nainen kääntyi hitaasti ja tähysteli laakson takaisia kallioita.
Philip seisoi kuin kivestä veistetty patsas, vieläkin sanattomana yhä katsellen, kun nainen kääntyi häneen päin.
2
Nainen
Sellaiset kasvot, joihin Philip nyt katsoi, olisivat voineet ilmestyä hänelle jossakin unessa paratiisista. Ne olivat tytön kasvot. Silmät, jotka olivat yhtä siniset kuin korkealla kaareutuva taivas, kohdistuivat häneen. Tytön huulet olivat vähän raollaan ja hymyssä. Mutta ennen kuin Philip oli lausunut sanaakaan ja ennen kuin hän ehti vapautua tyhmästä ihmettelystään, tapahtui muutos. Suloisiin silmiin ilmestyi pelkoa, jota Philip ei olisi voinut unohtaa, vaikka olisi elänyt tuhat vuotta. Hymyyn vetäytyneet huulet jäykistyivät kauhusta ja äkkiä kuin ruudin leimahdus tuli hänen kasvoihinsa ilme, jota pelkkä hämmästys ei voinut synnyttää. Siihen sisältyi samalla kertaa pelkoa, kauhua ja jotakin hirveän ahdistavaa, mikä näytti hetkiseksi musertavan elämän hänen sielussaan. Sitten se haihtui, ja hän horjahti kalliota vasten, painaen kädellään rintaansa.
– Hyvä Jumala, kuinka pelästytinkään teidät! Philip huohotti.
– Niin, te pelästytitte minut, nainen vastasi.
Hänen valkoinen kaulansa oli paljas, ja Philip näki sen kohoilevan, kun nainen ponnisti kovasti voidakseen puhua vakavalla äänellä. Hän ei kääntänyt katsettaan Philipistä ja lähestyessään askelen Philip näki, kuinka hän tahtomattaan painautui kalliota vasten.
– Ette suinkaan pelkää enää? Philip kysyi. – En olisi tahtonut mistään hinnasta pelottaa teitä. Tappaisin mieluummin itseni kuin tekisin teille pahaa. Tulin tänne aivan sattumalta, enkä ole nähnyt valkoista naista pariin vuoteen. Siksi jäin tuijottamaan ja seisoin tuossa kuin mieletön. Hänen sanansa karkottivat pelon tytön silmistä.
– Pariin vuoteenko? Mitä te tarkoitatte?
– Olen oleskellut hallituksen käskystä napapiirin tienoilla sellaisessa hommassa, josta ei mitään tule, selitti Philip. – Nyt juuri tulen sieltä.
– Siis suoraan pohjolasta?
Naisen kysymys oli kiihkeä.
– Kyllä. Suoraan Coronation-lahdelta. Poikkesin maihin keittääkseni luumuaterian. Veden kiehuessa seurasin karhun jälkiä tänne ja löysinkin teidät. Nimeni on Philip Weyman. Minulla ei ole intiaaniakaan mukanani ja maailmassa on vain kolme asiaa, joihin suostuisin vaihtamaan nimeni juuri nyt. Ensimmäinen on piirakoita, toinen munkkeja ja kolmas –
Nainen pyyhkäisi hiuksia pois otsaltaan, ja pelko haihtui kokonaan hänen silmistään hänen katsoessaan Philipiin.
– Entä kolmas? hän kysyi.
– Se on vastaus erääseen kysymykseen, Philip lopetti. – Kuinka olette joutunut tänne tuhannen kilometrin päähän asutuilta seuduilta?
Nainen astui esille kallion juurelta, jolloin Philip huomasi hänen olevan melkein yhtä pitkän kuin hän itsekin oli. Hän oli sitä paitsi solakka kuin kaisla ja niin kaunisasentoinen kuin villi narsissi, joka keinuu kuin soiton tahdissa jokaisessa tuulenpuuskassa. Käärityt hihat paljastivat valkoiset pyöreät käsivarret melkein olkapäihin asti, ja kun hän katsoi vakavasti Philipiin ennen vastaamistaan hänen kysymykseensä, hän heilautti kimaltelevan tukkansa taaksepäin alkaen palmikoida sitä. Hän oli nyt täysin rauhallinen ja hänen tyynessä sielun syvyyksiin kohdistuvassa tarkastelussaan, jonka kohteeksi Philip oli joutunut, oli jotakin mikä vaiensi kaikki muut sanat, joita Philipillä ehkä oli kielellään.
Näiden muutamien hetkien kuluessa tyttö oli vallannut sijansa hänen elämässään. Hän seisoi Philipin edessä kuin jumalatar, pitkänä, solakkana ja pelottomana; hänen päänsä ympärillä oli kuin keltaisenruskea sädekehä, ja hänen kasvonsa olivat täynnä sellaista puhtautta, kauneutta ja voimaa, että Philipin oli pakko katsoa häneen sanattomana ja odottaa hänen äänensä kaikua. Hänen katseessaan ei ollut ylpeyttä eikä epäluuloakaan. Hänen silmänsä olivat kuin kirkkaat, syvät, samentinsiniset lähteet, jotka kielsivät valehtelemasta hänelle. Philip tunsi, että hän niiden edessä voisi polvistua hiekalle ja paljastaa sielunsa salaisuudet niiden tarkasteltaviksi.
– Siinä ei ole juuri mitään kummallista, että oleskelen täällä, nainen sanoi vihdoin. – Olen aina asunut täällä, sillä tämä on kotiseutuni.
– Niin – sen kyllä uskon, Philip kuiskasi. – Se on tosin vihoviimeinen asia, jonka voisi uskoa, mutta minä uskon sen kuitenkin. Jokin, en tiedä mikä, ilmaisi minulle teidän kuuluvan tänne, kun seisoitte tuossa kallion juurella. Mutta sittenkään en ymmärrä. En käsitä oloanne tässä paikassa, joka on puolentoista tuhannen kilometrin päässä lähimmästä kaupungista. Se tuntuu niin epätodelliselta. Se on melkein niiden unien kaltaista, joita olen nähnyt kahdeksanatoista viime kuukautena, tai sellaista kuin ne näyt, joita minulla on ollut pitkän hulluksi tekevän yön kuluessa rannikolla, kun emme viiteen kuukauteen nähneet auringon sädettäkään. Mutta tehän käsitätte, kuinka minun on vaikea sitä ymmärtää.
Philip käänsi nopeasti katseensa naisesta harjanteen kallioiden yli laaksoon, kuin odottaen näkevänsä joitakin merkkejä tytön mainitsemasta kodista tai edes jostakin toisesta inhimillisestä olennosta. Tyttö ymmärsi hänen kysyvän katseensa.
– Minä olen täällä yksinäni, hän sanoi.
Hänen äänensä sointu hämmästytti Philipiä enemmän kuin hänen sanansa. Hänen silmissään oli nyt syvempi ja tummempi hehku hänen katsoessaan, millaisen vaikutuksen nämä sanat olivat mieheen tehneet. Hän viittasi hohtavan valkoisella kädellään, joka oli vielä märkä lammikon vedestä, kooten viittaukseensa kaikki laajat syksyn värjäämät etäisyydet heidän ympärillään.
– Minä olen yksinäni, hän toisti kääntämättä katsettaan Philipin kasvoista. – Ihan yksinäni. Siksi te säikytitte minua ja siksi pelkäsin. Tämä on piilopaikkani, ja minä luulin –
Philip huomasi hänen sanoneen jotakin, mitä olisi mielellään peruuttanut. Hän epäröi, ja hänen huulensa vapisivat. Tänä neuvottomuuden hetkenä irrotti muuan harmaa pieni kärppä kiven heidän yläpuoleltaan kallion reunalta, ja kuullessaan sen kolahtavan takanaan tyttö säpsähti, ja äskeinen pelko kalvensi äkkiä hetkiseksi hänen kasvonsa. Ja nyt Philip näki hänessä jotakin sellaista, mitä hämmennyksissään ja ihmeissään ei ollut ennen huomannut. Tytön ensimmäinen pelko oli ollut niin äkillinen, ettei Philip ollut pannut merkille, mitä oli jäänyt jäljelle pelon haihduttua. Mutta nyt se selveni hänelle, ja hänen omiin kasvoihinsa tuli ilme, joka kertoi tytölle hänen huomanneen sen.
Tytön kasvojen, silmien ja tukan kauneus, ja hänen ihmeellinen oleskelunsa täällä tuhannen kilometrin päässä sivistyksestä olivat pitäneet Philipiä lumoissaan. Hän oli nähnyt vain tytön silmien syvän loiston ja ihmeellisen sinen, mutta nyt hän huomasi, että näitä silmiä, jotka olivat niin ihanat, vaivasi jokin, mitä tyttö koetti väkisinkin torjua – jokin etsivä, vainottu ilme, joka hehkui niissä alinomaa ja johon Philip tiesi olevansa syytön. Syvällä piilevä suru, kaukainen pelko kuulsi sen pakotetun tyyneyden alta, jota hän ylläpiti puhutellessaan vierasta miestä. Philip tajusi hänen nyt taistelevan itsensä kanssa ja rinnalle hermostuneesti koukistuneiden sormien ilmaisevan enemmän kuin huulet olivat tunnustaneet. Hän astui lähemmäksi tyttöä ojentaen kätensä, ja kun hän puhui, värähteli hänen äänessään se sävy, joka pakotti miehet kunnioittamaan häntä ja naiset luottamaan häneen.
– Sanokaa minulle, mitä aioitte sanoa, hän kehotti tyynesti. – Tämä on teidän piilopaikkanne, ja te ajattelitte – mitä? Voin sen luullakseni arvatakin. Luulitte minua joksikin toiseksi, jota syystä pelkäätte.
Tyttö ei vastannut. Näytti siltä kuin hän ei vielä olisi täydellisesti arvioinut Philipiä. Hänen silmänsä ilmaisivat sen. Ne eivät katsoneet häntä, vaan hänen sisimpäänsä. Ja ne olivat niin lempeän kauniit kuin metsäorvokit. Philip huomasi itsekin yhä katsovansa niihin niin läheltä, että olisi voinut ojentaa kätensä ja koskettaa tyttöön. Sitten niihin hitaasti tuli kaivomainen pehmeys ja Philip näki ihmeekseen kyynelten nousevan niihin kuin kasteen kukkien suloisiin teriöihin. Mutta kului hetkinen vielä, ennen kuin tyttö puhui. Hänen kurkkunsa värähteli heikosti, kun hän malttoi mielensä nopeasti hengähtäen.
– Niin. Luulin teitä erääksi toiseksi, jota pelkään, hän sanoi. – Mutta miksi minun pitäisi kertoa teille? Tehän olette tuolta kaukaa, jota sanotte sivistyneeksi maailmaksi. Minun pitäisi siis epäillä teitä. Joten miksi kertoisin teille?
Philip astahti heti hänen luokseen ja tarttui karkealla, myrskyjen kovettamalla kädellään valkoisiin sormiin, jotka vapisivat tytön rinnalla. Ja hänessä oli nyt jotakin sellaista, mikä haihdutti tytöstä viimeisenkin pelon.
– Minkä tähdenkö? hän kysyi. – Kuunnelkaa, niin kerron teille. Neljä vuotta sitten tulin tänne niinsanotusta sivistyneestä maailmasta. Silloin olivat kaikki ihanteeni ja unelmani, mitä minulla joskus oli ollut, haihtuneet tai särkyneet. Mutta täältä löysin Jumalan maan, uusia ihanteita ja uusia unelmia. Nyt olen menossa takaisin, vieden ne mukanani. Eivätkä ne voi milloinkaan murtua, kuten nuo toiset, koska olen nyt löytänyt jotakin, mikä tulee pitämään niitä elossa. Ja se jokin olette juuri te. Älkää pelästykö sanojani. Niiden on tarkoitus olla yhtä puhtaita kuin päämme yläpuolella paistava aurinko. Jos poistun luotanne nyt ja jollen milloinkaan enää saa teitä nähdä, olette antanut tälle ihmeelliselle maailmalle sisällystä. Jos voisin tehdä jotakin todistaakseni sen ja tehdäkseni teidät onnellisemmaksi, kiittäisin Jumalaa siitä, että hän lähetti minut maihin keittämään luumuateriaa.
Hän päästi tytön käden irti ja peräytyi muutamia askelia.
– Siksi pitää teidän kertoa minulle, hän lopetti.
Tytön silmien ja kasvojen ilme oli äkkiä muuttunut. Hän hengitti kiivaasti. Philip näki hänen kaulansa nopeasti kohoilevan. Posket alkoivat punoittaa, huulet olivat raollaan, ja silmät loistivat kuin tähdet.
– Tekisitte siis jotakin hyväkseni? hän kysyi huohottaen.
– Oikein paljon ja niin kuin mies?
– Kyllä.
– Kuin mies, jonka Jumala on lähettänyt? tyttö toisti. Philip taivutti päätään.
Hitaasti, niin hitaasti, että hän tuskin näytti liikkuvan, tyttö lähestyi häntä.
– Ja tehtyänne sen, olisitteko valmis poistumaan ja lupaamaan, ettette milloinkaan halua nähdä minua enää ja ettette ikinä vaadi minkäänlaista korvausta? Uskallatteko vannoa sen?
Tyttö kosketti Philipin käsivarteen. Hän hengitti syvään ja kiivaasti odottaessaan Philipin vastausta.
– Jos vaaditte sitä, niin kyllä, Philip vastasi.
– Uskon melkein, kuuli Philip hänen sanovan kuin itsekseen. Hän kääntyi taas Philipin puoleen, ja jonkinlainen luottamus tai toivo muutti hänen kasvojensa ilmeen.
– Menkää nyt nuotionne ja luumujenne luo, hän sanoi äkkiä ja aurinkoinen hymy väreili hetkisen hänen huulillaan. – Ja palatkaa puolen tunnin kuluttua uomaa pitkin kalliomutkaan. Löydätte minut sieltä.
Hän kumartui äkkiä ottaen hietikolta pienen laukkunsa ja harjansa. Katsomatta enää Philipiin hän kiiruhti nopeasti suuren kallion taakse, ja viimeinen, mitä Philip hänestä näki, oli hänen loistavan ihana tukkansa, kun se pilven tapaan hulmahteli hänen takanaan auringonpaisteessa.
3
Muuan arvoitus ja järkyttävä pelko
Palatessaan kanoottinsa ja tulensa luo Philip tuskin sai itsensä vakuuttuneeksi siitä, että hänelle todellakin oli tapahtunut jotakin sellaista näiden muutamien viime minuuttien kuluessa ja että se oli todellisuutta eikä sen punaisen ja kullan värisen maailman aiheuttamaa kaunista kuvittelua, joka jälleen näytti niin tyyneltä ja elottomalta hänen ympärillään. Tämän tytön tapaaminen tuhannen kilometrin päästä salomaalla, joka oli melkein tuntematon kaikille valkoisille miehille, riitti hämmentämään hänen ajatuksensa. Ja heti, kun hän potkaisi palavat kekäleet patojen alta ja katsoi kelloaan sovittaakseen työnsä ajan mukaan, hän alkoi ymmärtää, ettei hän vielä ollut käsittänyt sadannetta osaakaan koko ihmeestä.
Nyt kun hän oli yksinään, pyöri hänen aivoissaan kysymys toisensa jälkeen hänen voimatta niihin vastata, ja jokainen hänen ruumiinsa suoni sykki kummallisesta kiihkosta. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan epäillä tytön sanoja. Tämä maailma – nämä metsät, järvet ja yläpuolella kaareutuva sininen taivas – oli tytön koti. Mutta koetettuaan turhaan ratkaista tätä arvoitusta hän sanoi kuitenkin itselleen seuraavassa silmänräpäyksessä sen olevan täysin mahdotonta. Tytön äänessä ei mikään muistuttanut erämaasta – paitsi sen suloisuus. Hänen puhtaassa kielenkäytössään ei ollut murteellista tavuakaan. Hän oli ilmestynyt Philipin eteen kuin jonkun ihmeellisen valtakunnan kuningatar eikä kuin metsien tyttö. Ja hänen kasvoissaan Philip oli nähnyt sellaisen henkilön sielun, joka on katsellut maailmaa ja sen elämää muuallakin kuin näiden metsien keskellä. Mutta sittenkin hän uskoi tyttöä. Täällä oli hänen kotinsa. Tytön hiukset, silmät ja kauniin vartalon kukkamainen notkeus ja jokin muukin, mitä Philip ei voinut nähdä, vaan ainoastaan tuntea hänen läsnäollessaan, ilmaisivat asian olevan niin. Tämä ihmeellinen maailma Philipin ympärillä oli siis merkillisen tytön koti. Mutta miksi ja miten?
Hän istuutui kallionlohkareelle pitäen kelloa avattuna kädessään. Eräässä asiassa hän oli varma. Tyttö oli omituisen pelon vallassa. Se ei johtunut yksinäisyydestä, ei eksymisen pelosta eikä siitäkään, että jokin sattumalta ilmestyvä vaara voisi ehkä uhata häntä, vaan se oli jotakin syvempää ja tärkeämpää. Ja tyttö oli tunnustanut hänelle, ei kaikkea, vaan kuitenkin tarpeeksi saadakseen hänet ymmärtämään, että pelon aiheuttaja oli jokin mies. Hän tunsi sitä ajatellessaan heikkoa ilon värinää, jonkinlaista epämääräistä riemua. Hän hyppäsi kalliolta alas ja juoksi järven rannalle, tarkastellen sen pintaa innokkain ja uhmaavin silmin. Näiden hetkien kuluessa hän unohti, että sivistyneet olot odottivat häntä, eikä muistanut sitäkään, että hän kahdeksantoista kuukautta oli taistellut elämästä ja kuolemasta maapallon alastomalla ja villillä äärellä. Muutamina minuutteina hänen maailmansa oli äkkiä supistunut niin pieneksi, ettei hän nähnyt siinä kuin pari ilmiötä – syksyn kultaaman metsän ja tytön. Paitsi näitä hän ei enää ajatellut muuta kuin minuutteja, jotka laahautuivat niin hitaasti kuin kolmekymmentä lyijypainoa.
Kun hänen kellonsa viisari kertoi kaksikymmentäviisi minuuttia kuluneen määrätystä puolesta tunnista, hän suuntasi askelensa lammikkoa kohti. Hän melkein toivoi kiivetessään kallioisen harjanteen yli tytön olevan jo siellä. Mutta tyttö ei ollut vielä tullut takaisin. Hän katsoi pitkin uomaa ja sitten vedenrajan kovaa valkoista hiekkaa. Tytön jäljet näkyivät siinä, korkokenkien pienet, kapeat jäljet. Hän hymyili tietämättään vain siitä eikä mistään muusta syystä, että jokainen uusi yllätys tuotti hänelle uutta iloa. Metsien tyttö, mikäli hän oli sentapaisia tuntenut, olisi käyttänyt mokkasiineja tuhannen kilometrin päässä sivistyneiltä seuduilta.
Juuri kun hän oli hyppäämäisillään lammikon kapean kohdan yli, hän huomasi valkoisen, melkein kokonaan kuivaan hiekkaan hautautuneen esineen ja otti sen käteensä. Nenäliinahan se vain oli, mutta sekin oli hänelle yllätys. Hän ei ollut erikoisesti kiinnittänyt huomiotaan tytön pukuun, oli vain nähnyt, että se oli sininen, pehmeä ja vartalonmukainen. Mutta nenäliinaa hän katseli tarkemmin. Se oli hieno, pitsireunainen ja niin pehmeä, että hän olisi voinut piilottaa sen kouraansa. Siitä levisi vieno, suloinen villin kallio-orvokin tuoksu, jonka hän heti tunsi, koska usein oli musertanut orvokin kukkia käsissään. Pistettyään kangaskappaleen flanellipaitansa rintataskuun hän lähti kävelemään nopeasti uomaa pitkin.
Noin sadan metrin päässä virta teki jyrkän mutkan, ja metsäinen niityn kaistale ulottui siinä vedenrajaan saakka. Hän hyppäsi matalalle rantasärkälle ja seisoi vastapäätä tyttöä.
Tämä oli kuullut hänen lähestyvän ja odotteli, heikko tervetuliaishymy huulillaan. Hän oli nyt täydentänyt ulkoasuaan ja palmikoinut ihmeellisen tukkansa, kooten sen raskaaksi, kimaltelevaksi kruunuksi päänsä ympärille. Kaulassa liehui pitsejä, ja niitä oli vähän hänen ranteissaankin. Hän oli kauniimpi kuin äsken ja enemmän kuin milloinkaan kuningattaren näköinen seisoessaan Philipin edessä. Ja hän oli yksin. Philip näki sen jo ensi silmäyksellä.
– Ettekö ole syönyt luumujanne? tyttö kysyi, ja Philip näki nyt ensi kerran hänen silmiensä hymyilevän.
– En. Potkaisin kekäleet pois patojen alta, hän vastasi.
Hän ymmärsi tytön sanojen tarkoituksen ja nopean viittauksen sivulle päin. Lyhyen matkan päässä heistä oli pieni teltta, ja sen eteen nurmelle oli levitetty valkoinen liina, jolle oli katettu ateria, jonka vertaista Philip ei ollut nähnyt pariin vuoteen.
– Olen siitä mielissäni, tyttö sanoi, ja jälleen hänen katseensa kohtasi Philipin silmät ystävällisen leikillisesti. – Ne olisivat ehkä vieneet ruokahalunne, ja minä olen päättänyt syödä päivällistä kanssanne. En voi tarjota teille piirakkaa enkä munkkeja, mutta minulla on täällä kotitekoinen hedelmäkakku ja tölkillinen hilloa, jonka olen itse valmistanut. Haluatteko aterioida kanssani?
He istuutuivat herkullisen aterian ääreen vastapäätä toisiaan, ja tyttö kumartui tarjotakseen Philipille kupillisen teetä kannusta, jossa tee oli jo valmiina odottamassa. Hänen ihana päänsä tuli lähelle Philipiä, joka tuijotti nälkäisesti ihaillen paksuja kimaltelevia palmikoita ja poskien ja kaulan pehmeän valkoisia piirteitä. Tyttö huomasi sen ja nojautui äkkiä taaksepäin. Hänen huulilleen kohonneet sanat jäivät lausumatta ja nauru haihtui hänen silmistään. Kuuma veriaalto punastutti heti Philipin posket.
– Suokaa anteeksi, jos teen jotakin sellaista, mitä ette ymmärrä, hän pyysi. – Viikkokausia olen jo arvaillut, kuinka käyttäytyisin tavatessani taas valkoisia ihmisiä. Ette ehkä voi sitä ymmärtää. Mutta kahdeksantoista kuukauden oleskelu pohjolassa – kahdeksantoista kuukauden, joiden kuluessa en kertaakaan kuullut valkoisen naisen ääntä enkä nähnyt vilahdukseltakaan sellaisen kasvoja muuten kuin unelmissani – on tehnyt minusta vähäksi aikaa kummallisen. Ettekö voi sitä ymmärtää – edes hieman?
– Kyllä, paljonkin, tyttö vastasi niin äkkiä, että Philip jälleen rauhoittui. – Äsken tuolla en voinut oikein luottaa teihin, mutta nyt alan luullakseni ymmärtää. Olette rehellinen. Mutta älkäämme puhuko itsestämme, ennen kuin päivällisen jälkeen. Pidättekö kakustani?
Tyttö oli ojentanut hänelle hänen kämmenensä kokoisen palan, ja hän puraisi sitä.
– Tämähän on oikeata herkkua! hän huudahti heti. – Ajatelkaahan, etten ole syönyt muuta kuin kauraleipää ja sitäkin vain kuusi unssia päivässä viimeisen puolen vuoden kuluessa. Sallitteko, että syön sen kokonaan – tämän kakun?
Tyttö alkoi vakavasti leikata kakun loppua palasiksi.
– Suurempaa kohteliaisuutta ette voisi minulle osoittaakaan, hän sanoi. – Mutta ettekö haluaisi syödä sen kanssa vähän keitettyä kieltä, hieman hummeria, pikkelsiä ja –
– Pikkelsiäkö! Philip keskeytti. – Juuri niin, kakkua ja niitä, olkaa niin hyvä. Olen uneksinut pikkelsistä pohjolassa. Niitä tuli vuorten kokoisia luokseni öisin, ja eräänä yönä uneksin ajavani tuntikausia takaa säilykettä, jolla oli koivet, ja kun vihdoin sain sen kiinni, se muuttui jäävuoreksi. Olkaa niin hyvä ja antakaa minulle säilykkeitä ja kakkua.
Tyttö käsitti hänen kevyesti lausuttujen sanojensa alla piilevän totuuden, nälän vaatimuksen. Philip koetti häveten kätkeä sitä häneltä ja kieltäytyi syömästä kolmatta suurta kakunpalaa, mutta tyttö kumartui lähemmäksi ja pani sen hänen kämmenelleen. Hän vaati Philipiä syömään viimeisenkin palasen ja pikkelsin lopun avaamastaan tölkistä.
Philipin lopetettua hän sanoi:
– No nyt minä tiedän.
– Mitä sitten?
– Sen, että olette puhunut totta kertoessanne palaavanne pitkältä pohjolaan tekemältänne matkalta, ja senkin, ettei minun nyt tarvitse pelätä sitä, mitä ensin pelkäsin.
– No, mitä te pelkäsitte? Kertokaa minulle...
Tyttö vastasi tyynesti, mutta hänen silmiinsä ja kasvoihinsa ilmestyi jotakin toivotonta, mitä hänen oli melkein onnistunut salata Philipiltä tähän asti.
– Ajattelin sen puolen tunnin kuluessa, jonka viivyitte poissa, hän sanoi, – ja huomasin menetelleeni tyhmästi kertoessani teille niin paljon. Äsken olin hetkisen niin mieletön, että luulin teidän voivan auttaa minua tilanteessa, joka on yhtä kauhea kuin yksikään niistä, joiden kanssa olette kamppaillut napayön pitkinä kuukausina, mutta se on mahdotonta. Nyt en voi pyytää teiltä muuta kuin että todistaaksenne olevanne sellainen mies kuin sanoitte poistutte luotani ettekä milloinkaan kuiskaa sanaakaan kenenkään korvaan tästä tapaamisestamme. Tahdotteko luvata sen?
– Jos lupaisin sen, niin valehtelisin, Philip sanoi hitaasti ja avasi nyrkkinsä, antaen sen levätä liikkumattomana polvellaan. – Jos on olemassa jokin syy – jokin pätevä syy, miksi minun pitää poistua luotanne – niin silloin lähden.
– Te vaaditte siis minua ilmoittamaan teille syyn?
– Sellainen vaatimus olisi – Philip epäröi, ja tyttö lisäsi:
– Epäritarillinen.
– Niin ja enemmänkin, Philip vastasi hiljaa. Hän taivutti päätään, ja tyttö sai hetkisen katsella hänen vaalean tukkansa harmaata värivivahdusta ja hänen laihojen, voimakkaiden harteidensa alakuloista asentoa, hänen olemuksestaan ilmenevää toivottomuutta. Tytön kasvot kirkastuivat äkkiä jostakin uudesta tunteesta. Hän kohotti kätensä kuin koskettaakseen Philipiin, mutta laski sen heti alas Philipin katsoessa häneen.
– Ettekö voi ottaa vastaan apuani? Philip kysyi.
Tyttö ei katsonut häneen, vaan hänen taakseen. Philip näki jälleen hänen kasvoissaan saman kummallisen toivon kajastuksen, joka oli kirkastanut niitä lammikon rannallakin.
– Jos voisin uskoa, tyttö kuiskasi katsoen vieläkin hänen taakseen. – Jos voisin luottaa teihin samoin kuin olen lukenut neitojen ennen muinoin luottaneen ritareihinsa. Mutta se tuntuu niin mahdottomalta. Noina aikoina monta vuosisataa sitten oli luullakseni naisellisuus ensimmäinen aste Jumalasta alaspäin. Miehet taistelivat ja kuolivatkin sen puolesta säilyttääkseen sen puhtaana ja pyhänä. Jos silloin olisitte tullut luokseni, olisitte laskenut keihäänne tanaan ja taistellut puolestani tekemättä ainoatakaan kysymystä, vaatimatta korvausta ja ajattelematta, olenko oikeassa vaiko väärässä, kaikki vain sen vuoksi, että olen nainen. Nyt ovat olot muuttuneet. Kuulutte osaltanne sivistyneeseen maailmaan, ja jos tekisitte kaiken sen, mitä ehkä voisin teiltä pyytää, se tapahtuisi vain palkinnon toivossa. Tiedän sen, sillä olen katsonut sydämeenne. Ymmärrän kaikki ja aavistan, että haluaisitte palkinnoksi minut.
Tyttö katsoi häneen nyt kohoilevin rinnoin, vavahtelevassa äänessään melkein nyyhkyttävä sävy, joka uhmasi Philipiä väittämään hänen sanojansa totuutta vastaan.
– Olette oikeassa, Philip sanoi, ja hänen äänensä kuulosti omituiselta hänen omissakin korvissaan. – Mutta en ole pahoillani, vaan päinvastoin iloissani, että olette nähnyt ja ymmärtänyt. Minusta tuntuu melkein sopimattomalta puhua teille näin, koska tuttavuutemme on vielä niin lyhytaikainen. Mutta olen tuntenut teidät jo vuosikausia toiveissani ja unelmissani. Voisin mennä teidän vuoksenne vaikka maailman ääriin. Ja minä voin tehdä sen, mitä muutkin miehet ovat tehneet vuosisatoja sitten. Heitä nimitettiin siihen aikaan ritareiksi. Voitte sanoa minua mieheksi.
Kuultuaan hänen sanansa tyttö nousi paikalta, jossa oli istunut. Hän seisoi säteileviin metsäisiin harjanteisiin päin, jotka vyöryivät etäisyyteen kuin yhä suurenevat aallot, auringonsäteitten loistaessa ihanasti hänen hiuskruunussaan. Toinen käsi painoi vieläkin rintaa. Hän hengitti nopeammin kuin äsken, ja hänen poskiensa puna oli tummunut, kunnes sitä voitiin verrata murskattujen karpaloiden pehmeään väriin. Philip nousi ja jäi seisomaan hänen viereensä. Hänen hartiansa olivat nyt suorassa. Hän katsoi sinne, minne tyttökin, ja kun hän tarkasteli metsän punertavia ja kullan värisiä aaltomaisia harjanteita, jotka vähitellen sulautuivat kaukaa siintävään taivaaseen, hän tunsi uuden ja ihanan tulen polttavan suonissaan. Heidän katseensa kääntyivät metsästä ja kohtasivat toisensa. Philip ojensi kätensä ja tytön rinnalla lepäävä käsi liikahteli hitaasti ennen ojentautumistaan hänelle. – Minä olen aivan varma siitä, että ymmärrän teidät nyt, Philip sanoi, ja hänen äänessään oli uudestaan syntyneen miehen äänen matala, vakava ja taisteleva sointi. – Haluan ruveta ritariksenne ja suorittaa samanlaisia urotöitä kuin nekin muinaiset sankarit, joista olette lukenut. En vaadi mitään sellaista palkintoa, jota ei minulle suoda vapaaehtoisesti. Annatteko minun nyt auttaa teitä?
Tyttö antoi kätensä levätä hetkisen Philipin kädessä, mutta veti sen sitten hiljaa pois ja peräytyi muutamia askeleita.
– Teidän pitää ensin ymmärtää, ennen kuin tarjoudutte uhrautumaan, tyttö sanoi. – En voi kertoa teille huoliani. Ette saa niitä milloinkaan tietää. Ja kun kaikki on tehty, kun olette auttanut minut kuilun yli, silloin joudutte vaikeimpaan koitokseen. Luulen teidän sitten, kun olen kertonut teille viimeisen, mitä teidän on tehtävä, pitävän minua jonkinlaisena hirviönä ja vetäytyvän takaisin. Mutta sitä ei voi auttaa. Jos taistelette puolestani, on teidän taisteltava pimeässä. Ette saa tietää, miksi suoritatte niitä tehtäviä, joita pyydän teitä tekemään. Ehkä koetatte arvata, mutta ette arvaa totuutta, vaikka eläisitte tuhat vuotta. Ainoana palkintonanne tulee olemaan se tieto, että olette taistellut naisen puolesta ja pelastanut hänet. Haluatteko vieläkin auttaa minua?
– Minä en voi ymmärtää, Philip haukkoi henkeään. – Mutta kyllä – suostun vieläkin välttämättömään. Olen luvannut tehdä teille samoin kuin olette kuvitellut ritarien muinoin tehneen. Jos poistuisin luotanne nyt – hän käänsi päätään, tehden toivottoman eleen – maailmani muuttuisi autioksi ikuisiksi ajoiksi. Nyt se on sanottu. Ette olisi ymmärtänyt ettekä uskonut, jollen olisi menetellyt näin. Minä rakastan teitä.
Hän puhui tyynesti ja kiihkottomasti kuin olisi lukenut lausumansa sanat kirjasta. Mutta juuri niiden rauhallisuus teki ne uskottaviksi. Tyttö säpsähti, ja hänen kasvonsa kalpenivat. Mutta sitten puna palasi värjäten hänen poskensa kuumeisen hehkuviksi.
– Siinäpä se vaara juuri piileekin, hän sanoi äkkiä. – Mutta te olette lausunut sanat siten kuin minä olisin halunnut teidän ne lausuvankin. Tämä vaarahan se juuri onkin haudattava hyvin syvälle. Ja kai te sen hautaattekin. Lupaattehan olla tekemättä kysymyksiä, joihin en halua vastata? Tahdotte siis taistella puolestani sokeasti edellyttämällä vain sen, etteivät pyytämäni teot ole syntisiä eivätkä vääriä. Ja sitten lopussa –
Hän epäröi, ja hänen kasvonsa olivat muuttuneet yhtä jännittyneiksi kuin Philipinkin.
– Ja sitten lopussa, hän kuiskasi, – saatte suurimmaksi palkinnoksenne sen tiedon, että toimiessanne näin ritarillisesti puolestani olette voittanut sen, mitä en milloinkaan voi lahjoittaa kenellekään miehelle. Maailmassa ei voi olla muuta kuin yksi sellainen mies naista kohti. Sillä jos aiotte suoriutua kunnollisesti teitä odottavista kokeista, täytyy luottamuksenne olla ääretön ja rakkautenne niin puhdas kuin tuolla kallioiden välissä lepäävät kuihtuneet orvokit. Luulette minua hulluksi, sitten kun olen lopettanut. Olen kuitenkin ihan täysjärkinen. Kaukana tuolla Snowbird-järven seuduilla on kotini. Minä olen yksinäni. Ei ketään valkoista miestä eikä naista ole mukanani. Te olette nyt ritarini, ja ainoa pelastuksen toivo, johon nyt turvaudun, perustuu siihen, että palaatte kanssani sinne miehenäni. Kaikkien muiden pitää luulla meitä aviopuolisoiksi. Otan omakseni nimenne tai sen, jolla teidät tunnetaan. Ja kaiken lopussa, sen riemuvoiton tultua, jolloin tiedätte vieneenne minut turvallisesti sen kuilun yli, jonka rannalla nyt horjun, te lähdette pois metsään... Tyttö lähestyi laskien kätensä hänen käsivarrelleen.
– Ettekä milloinkaan tule takaisin, hän jatkoi niin hiljaa, että Philip tuskin voi kuulla hänen sanojaan. – Te kuolette minulta ja kaikilta muiltakin, jotka ovat tunteneet teidät.
– Hyvä Jumala! Philip huoahti tuijottaen tytön pään yli metsän punertavia ja kullan värisiä harjanteita, jotka näyttivät sulautuvan pilviin.
4
Juhlallinen lupaus erämaassa
Niin he seisoivat paikallaan monta sekuntia. Tytön katse ei irtautunut hetkeksikään Philipin kasvoista, ja Philip katsoi suoraan hänen päänsä yli metsäisten vuorten kaukaista loistoa. Tyttö ei nyt koettanutkaan hillitä tunteitaan. Hänen poskensa vuoroin kalpenivat ja punastuivat ja hänen pehmeä pitsikauluksensa nousi ja laski nopeasti. Hänen silmiinsä ja kasvoihinsa ilmestyi nyt jotakin sellaista, mitä hän ei ennen ollut uskaltanut näyttää Philipille, jotakin rukoilevaa ja pyytävää tuskaa, joka oli melkein valmis purkautumaan esille kyynelinä.
Vihdoin hän oli alkanut luottaa tämän pohjolasta tulleen miehen voimaan ja ihmeellisiin ominaisuuksiin. Mutta mies tuijotti nyt hänen päänsä yli omituisen kalpeana, kuin hänen ilmaisemansa asiat olisivat nostaneet vuoren heidän väliinsä. Tyttö tunsi hänen käsivartensa valtimon sykkeen nojatessaan siihen kättään. Hänen tyyneytensä oli äkkiä haihtunut. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut eikä luullut tulevansakaan tuntemaan Philipin kaltaista miestä ja hänen kasvonsa loistivat nyt sellaisen naisen hiljaisesta sulosta, jonka sielu eikä ääni rukoilee jotakin suurta. Se rukoili hänen itsensä puolesta. Sitten Philip käänsi katseensa häneen.
– Haluatte nyt lähteä, tyttö kuiskasi. – Tiesin, että niin kävisi.
– Niin, haluan lähteä, Philip vastasi tarttuen molemmin käsin tytön käsiin ja puristaen ne niin lujasti rintaansa vasten, että tyttö tunsi hänen sydämensä kiihkeän sykkeen. – Haluan lähteä sinne, mihin tekin. Ehkä noina aikoina vuosisatoja sitten on elänyt teidän kaltaisianne naisia, joiden puolesta on kannattanut taistella ja kuolla. En ihmettele enää laisinkaan, että miehet ovat taistelleet heidän puolestaan, kuten kirjoissa kerrotaan. Minulla ei ole enää mitään muuta jäljellä siinä maailmassa, jota sanotte sivistyneeksi, paitsi rauenneiden toiveiden, kunnianhimoisten pyyteiden ja entisten iloisten aikojen muistoja. Mutta täällä olen saanut teidät, jota minun tulee rakastaa ja puoltaa. Sillä te ette voi kieltää minua rakastamasta teitä, vaikka vannonkin alistuvani määräämiinne ritarillisuuden lakeihin. Ellen rakastaisi teitä näin suuresti, ei noita lakeja olisi olemassakaan.
– Lupaatte siis tehdä kaiken puolestani loppuun asti, jolloin teidän on pakko uhrata kaikki se, minkä vuoksi olette taistellut ja mitä olette pelastanut?
– Kyllä.
– Jos asia on niin, silloin uskon elämäni ja kunniani teidän käsiinne. Ne ovat nyt teidän hallussanne.
Hänen äänensä katkesi nyyhkytykseen. Hän nykäisi kätensä irti ja nyyhkytyksen vielä värisyttäessä hänen huuliaan hän kääntyi ja juoksi nopeasti pieneen telttaansa. Kadotessaan sinne hän ei katsonut taakseen ja Philip kääntyi kuin unessa ja käveli paljaalle kallioiselle harjanteelle; sieltä voi katsella järven tyyntä pintaa ja sadan neliökilometrin laajuudelta sitä asumatonta maailmaa, joka nyt oli niin kummallisesti muuttunut hänen omakseen. Tunnissa, tai olisiko kulunut hieman enemmän, oli hänen elämänsä muuttunut niin täydellisesti, kuin taiteilijan mestarivedot voivat muuttaa luonnoksen tunnelman. Hänen ei tarvinnut miettiä sitä ymmärtääkseen, sillä se oli painunut hänen tietoisuuteensa musertavan voimakkaasti. Niin vähän aikaa sitten, ettei hän vieläkään voinut sitä täydellisesti tajuta, hän oli ollut yksinään järvellä ja ajatellut ensimmäisen naisen tarinaa, jonka Jasper oli kertonut hänelle Fond du Lacissa. Sen jälkeen hän oli elänyt kokonaisen ihmisiän. Tähän tapahtumaan olisi yhtä hyvin voinut kulua kuukausia tai vuosiakin. Hän oli kohdannut naisen, joka oli muuttunut heti osaksi hänen sielustaan kuin lämmin auringonpaiste, ja häneen oli tulvinut tunteita, jotka kaunistavat elämän. Se, että hän oli puhunut rakkaudestaan niin tyynesti kuin tyttö olisi tiennyt sen uinailleen hänen rinnassaan vuosikausia, ei tuntunut hänestä ollenkaan epätodelliselta eikä merkilliseltä.
Hän käänsi jälleen kasvonsa telttaa kohti, mutta siellä ei näkynyt minkäänlaista liikettä. Hän tiesi tytön yrittävän siellä yksinäisyydessään tointua hirveästä jännityksestä, jonka alaisena hän oli ponnistellut. Philip istuutui, suunnaten katseensa järvelle. Hän alkoi nyt ensi kerran tulla järkiinsä, ja hänen verensä virtasi jo viileämpänä hänen suonissaan. Hänen lupauksensa suuruus – se, mitä hän oli ottanut tehdäkseen – alkoi myös ensimmäisen kerran vaikuttaa hänen mielessään. Hän oli luullut, että pyytäessään häntä taistelemaan puolestaan tyttö oli tarkoittanut tämän sanan ruumiillista merkitystä. Mutta tyttö oli heti syössyt hänet salaperäisyyksien maailmaan. Jos häntä olisi pyydetty vetäisemään automaattipistooli tupestaan ja ryhtymään taisteluun tusinaa hänenlaistaan miestä vastaan, hän ei olisi ollenkaan hämmästynyt. Hän oli odottanut jotakin sellaista. Mutta tämä asia – tämä tytön ensimmäinen pyyntö! Mitä se tarkoittikaan? Salaperäisyyksien verkossa ja kunniasanansa sitomana, ettei hän yrittäisikään ottaa selvää salaisuudesta, hänen oli nyt seurattava tyttöä kotiin hänen miehenään. Ja sen jälkeen, kaiken loputtua, hänen oli lähdettävä takaisin metsiin ja kuoltava häneltä ja kaikilta muiltakin, jotka olivat tunteneet hänet. Hän kyseli itseltään, oliko tyttö todellakin tarkoittanut kirjaimellisesti tätäkin. Hän hymyili ja kohotti hitaasti katseensa tarkastellakseen järveä. Hän alkoi jo päätellä ja arvailla, mikä oli se salaisuus, jonka tyttö oli vakuuttanut pysyvän selittämättömänä, vaikka hän eläisi tuhat vuotta. Mutta hän voi ainakin ponnistella selvittääkseen sen.
Äkkiä hän kiinnitti katseensa erääseen kohtaan, jonne oli noin kilometri. Se oli lähellä rantaa, ja hän oli varma siitä, että oli nähnyt siellä jotakin liikettä, auringonvalon heijastusta jostakin liikkuvasta esineestä. Ehkä se oli välähtänyt jonkun hirven kämmenmäisistä sarvista, kun se etsi sieltä lumpeen juuria syödäkseen. Hän kumartui eteenpäin, varjostaen silmiään. Hetkisen kuluttua hänen sydämensä sykähti jo kiivaammin. Välähdyksen oli aiheuttanutkin liikkeessä oleva mela. Hän näki aluksi vain yhden kanootin, mutta sitten hän huomasi toisenkin. Ne liikkuivat rantaa pitkin seuraten toisiaan ja käyttivät nähtävästi hyödykseen metsän suomaa varjoa. Philipin käsi siirtyi pistoolin kahvaan. Voisi ehkä sittenkin olla tulossa taistelu vanhaan hyvään tapaan. Hän käänsi nyt katseensa järveltä telttaan.
Tyttö oli ilmestynyt jälleen näkyviin ja katsoi Philipiin päin. Hän heilautti kättään ja Philip riensi hänen luokseen. Hän oli itkenyt. Silmäripset olivat vielä kosteat kyynelistä, mutta hänen huuliensa hymy oli suloinen ja rohkaiseva, ja nyt hän ojensi kätensä niin avomielisesti, että Philipin kasvot punastuivat ilosta.
– Käyttäydyin tyhmästi juostessani pois luotanne tuolla tavoin, hän sanoi anteeksipyytävästi. – Mutta en voinut itkeä teidän nähtenne enkä halunnut pidättää kyyneleitäni.
– Itkittekö ilosta vai surusta?
– Vähän kummastakin syystä, tyttö vastasi. – Mutta enemmän sentään ilosta. Muutamia tunteja sitten ei sellainen tuntunut mahdolliseltakaan, että voisin vielä toivoa, mutta nyt –
– Nytkö voitte!
– Niin. Nyt on toivoni jälleen herännyt.
Philip tunsi hetken aikaa hänen sormiensa lämpimän värinän, kun ne tarttuivat lujemmin hänen käteensä. Sitten tyttö irrotti hiljaa kätensä hymyillen hänelle suloisen luottavaisesti. Hänen silmänsä olivat kuin puhtaat, pehmeät orvokit. Philip olisi tahtonut polvistua hänen eteensä ja huutaa Jumalalle kiitoksensa siitä, että hänet oli lähetetty tämän tytön luokse. Mutta ilmaisematta tunteitaan hän alkoikin kertoa kanooteista.
– Järvellä on tulossa tänne pari kanoottia rantaa pitkin, hän sanoi. – Odotatteko jotakuta?
Hymy haihtui tytön huulilta. Philip säikähti nähdessään, kuinka äkkiä puna hävisi hänen poskiltaan ja äskeinen pelko ilmestyi hänen silmiinsä.
– Pariko? Oletteko ihan varma siitä, että niitä on kaksi? Tytön sormet puristivat Philipin käsivartta melkein hurjasti. – Ja ne ovat tulossa tännepäin?
– Me voimme ne nähdä tuon kallioisen harjanteen laelta, Philip vastasi. – Olen varma, että niitä on kaksi. Haluatteko itsekin katsoa?
Tyttö ei puhunut sanaakaan heidän rientäessään kukkulan paljaalle laelle. Heidän päästyään sinne Philip viittasi järvelle. Molemmat kanootit olivat nyt selvästi näkyvissä. He eivät voineet tarkasti nähdä, oliko niissä kolme vaiko neljä henkilöä. Kun tyttö huomasi ne, haihtui viimeinenkin väri hänen poskiltaan. Mutta nyt hengityksen kiihtyessä hän muuttui nopeasti. Hän heitti päänsä taaksepäin ja raotti huuliaan. Siniset silmät leimahtelivat tulesta, jossa Philip hämmästyksekseen ei enää nähnyt pelkoa, vaan uhmaa. Tyttö oli puristanut kätensä nyrkkiin ja näytti pitemmältäkin. Poskiin ilmestyi äkkiä pari punaista täplää. Nopeasti hän ojensi kätensä ja veti Philipin taaksepäin, kunnes harjanteen laki piilotti heidät järven näkyvistä.
– Tunti sitten olisin noiden kanoottien vuoksi juossut metsään ja kätkeytynyt, hän sanoi, – mutta nyt en pelkää. Ymmärrättekö?
– Luotatte siis minuun?
– Ehdottomasti.
– Mutta on varmasti jotakin, mitä teidän pitäisi kertoa minulle. Keitä he ovat? Millainen on teitä uhkaava vaara? Mitä minun on tehtävä?
– Toivon erehtyneeni, tyttö vastasi. – Nuo eivät ehkä olekaan niitä, joita pelkään ja odotan. Voin paljastaa teille vain tämän: Te olette Paul Darcambal, ja minä olen Josephine, vaimonne. Teidän pitää suojella minua kuin puolisoanne. Minä pysyn aina läheisyydessänne. Jos olisin yksin, en tietäisi, millainen kohtalo minua odottaa, mutta ollessani teidän kanssanne he eivät uskalla tehdä minulle mitään pahaa. Älkää olko tietääksennekään, elleivät he anna aihetta siihen, mutta olkaa varuillanne. Älkää päästäkö heitä taaksenne. Ja olkaa aina valmis käyttämään tuota, jos sellaisen hirveän asian nyt kerran täytyy tapahtua. Puhuessaan hän tarttui Philipin pistooliin. – Ja muistakaa, että olen vaimonne!
– Se usko, vaikkapa vain unelmissa, on minulle yhtä unohtumaton ilo kuin elämä itse, Philip kuiskasi niin hiljaa, että tyttö kääntäessään päätään näytti melkein siltä, kuin ei olisi kuullutkaan hänen sanojaan.
– Tulkaa, hän sanoi. – Menkäämme uomaa pitkin järven rannalle. Voimme katsella heitä kallioiden takaa.
Hän ojensi Philipille kätensä heidän alkaessaan kävellä puron kallioista uomaa. Äkkiä Philip sanoi:
– Ette suinkaan luule minun pelkäävän, vaikka vihjaisenkin, ettei heillä ole yhtä mahdollisuutta sadasta huomata meitä?
– En, tyttö vastasi, katsoen häneen niin luottavaisesti, että Philip puristi tahtomattaankin hänen kättään lujemmin omassaan. – Mutta jos he ovat niitä kuin otaksun, haluan kiinnittää heidän huomionsa puoleemme. Näyttäydymme heille rannalla.
Philip katsoi häneen hämmästyneenä, ennen kuin hänen sanojensa merkitys selveni hänelle. Sitten hän nauroi.
– Tämä on pätevin todistus minulle antamastanne luottamuksesta, hän sanoi. – Ollessanne kanssani olette innokas kohtaamaan vihollisenne. Ja minäkin olen yhtä halukas.
– Älkää ymmärtäkö minua väärin, tyttö korjasi nopeasti hänen sanojaan. – Rukoilen, etteivät he olisi epäilemiäni miehiä. Mutta jos he ovat, haluan mennä heitä vastaan teidän kanssanne.
He olivat jo melkein ehtineet rannalle, kun Philip sanoi:
– Ja nytkö minun on sanottava teitä Josephineksi?
– Niin, se on välttämätöntä.
– Ja te nimitätte minua –
– Pauliksi tietysti, sillä tehän olette Paul Darcambal.
– Onko se ihan välttämätöntä? Philip kysyi. – Enkö luvallanne mahdollisesti saisi pitää osaakaan entisestä nimestäni ja sanoa itseäni Philipiksi? Philip Darcambal?
– Sitä vastaan ei minulla todellakaan ole mitään, tyttö sanoi epäröiden. – Jos haluatte, voimme nimittää teitä Philipiksikin. Mutta teidän pitää olla myös Paul. Voimmehan sanoa sitä toiseksi nimeksenne.
– Tiettyjen asioiden varaltako?
– Niin.
Philip oli yhä auttanut häntä heidän kiivetessään kallioiden yli pitämällä häntä kädestä. Tytön sormet puristivat äkkiä hänen kättään suonenvedon tapaisesti. Hän viittasi aukealle järven selälle. Kanootit olivat nyt selvästi näkyvissä muutaman sadan metrin päässä. Vaikka Philip tunsikin tytön vähän vapisevan, hän nauroi.
– Vain kolme! hän huudahti. – Heitä vastaan mennessä ei varmasti tarvita suurtakaan rohkeutta, Josephine.
– Heidän joukossaan on muuan, jota vastaan taistellessa ei suurikaan rohkeus ole liikaa, tyttö vastasi hiljaa jännittyneellä äänellä. – Voitteko erottaa heidät nyt selvästi? Ovatko he valkoisia miehiä vai intiaaneja?
– Valo on niin heikko, etten voi sanoa varmasti, Philip vastasi epäröityään hetkisen. – Jos he ovat intiaaneja, niin –
– he ovat ystäviä, tyttö keskeytti. – Jean, palvelijani Jean Croisset, toi minut muutamia päiviä sitten tänne piiloon. Hän on osaksi ranskalainen, osaksi intiaani. Mutta hän ei ole voinut palata näin pian. Jos he ovat valkoisia, niin –
– näyttäydymme rannalla, Philip lopetti merkityksellisesti.
Tyttö nyökäytti päätään. Huolimatta hänen ponnistuksistaan pysyä tyynenä huomasi Philip hänen pelkäävän jälleen sitä, mitä noissa lähestyvissä kanooteissa mahdollisesti voi olla. Philip koetti siristää silmiään saadakseen selville, keitä tulijat olivat, kun hiljainen huudahdus käänsi hänen katseensa tyttöön.
– Jean sieltä tuleekin, tyttö huoahti, ja Philip luuli kuulevansa hänen sydämensä sykkeen. – Siellä on Jean, ja muut ovat intiaaneja. Voi, hyvä Jumala, kuinka kiitollinen olenkaan!
Hän kääntyi Philipiin päin.
– Palatkaa leiriin, olkaa niin hyvä. Odottakaa meitä siellä, sillä minun pitää puhua Jeanin kanssa kahden kesken. Teidän on parasta tehdä niin.
Philip tiesi tytölle antamaansa lupaukseen sisältyvän senkin, että hän tottelisi kysymättä ja poistuisi vastaan väittämättä. Ja hän tiesi sen perusteella, mitä näki tytön kasvoissa, että Jeanin paluu oli pannut maan vapisemaan tytön jalkojen alla, koska siihen nähtävästi liittyi yhtä hirveitä mahdollisuuksia kuin jos kanooteissa olevat miehet olisivat olleet niitä, joita tyttö ensin oli pelännyt.
– Menkää, tyttö kuiskasi. – Olkaa niin hyvä ja menkää! Sanomatta sanaakaan Philip poistui leirille päin.
5
Jean Jacques Croisset
Philip istuutui teltan viereen, poltteli piippuaan ja odotti. Viimeisten hetkien tapahtumat eivät ainoastaan olleet tuottaneet hänelle pettymyksiä, vaan vielä lisänneet hänen hämminkiään. Hän oli odottanut ja toivonut suoraa voimainkoitosta, jotakin sellaista mikä vihdoinkin olisi edes osaksi haihduttanut salaperäisyyden pilviverhoa. Mutta juuri samalla hetkellä, kun hän oli odottanut tapahtumien kehittyvän, olikin paikalle ilmestynyt tämä uusi tekijä, Jean, ja muuttanut sen jännityksen suunnan, jonka alaisena Josephine taisteli. – Kuka tämä Jean oikeastaan onkaan? hän kysyi itseltään. – Miten hänen ilmestymisensä näyttämölle tähän aikaan voi liikuttaa Josephinen mieltä melkein yhtä kovasti kuin pelko vähän aikaa sitten? Josephine oli kertonut Jeanin olevan sekarotuinen intiaani ja kuuluvan hänelle. Ja hänen tulonsa, Philip tunsi sen varmasti, oli nähtävästi hyvin tärkeä Josephinelle.
Hän odotti kärsimättömästi ja aika tuntui hänestä pitkältä, ennen kuin hän kuuli ääniä ja askelia puron törmän takaa. Hän nousi, ja hetkistä myöhemmin ilmestyi Josephine seuralaisineen hänen eteensä noin kahdentoista askelen päässä. Hän katsoi ensiksi mieheen ja samassa silmänräpäyksessä Jean Croisset pysähtyi ja katsoi häneen. Vakavasti ja nähtävästi unohtaen kokonaan Josephinen läsnäolon miehet tarkastelivat toisiaan. Sekarotuinen kumartui vähän eteenpäin kuin hyppyyn valmistautuva notkea kissa, ja hänen silmänsä leimusivat tummina. Miehen ikää Philip ei osannut määritellä. Se saattoi olla neljänkymmenen korvilla, ja ehkä se ei ollutkaan kaukana siitä. Hän oli avopäin, ja hänen pitkässä karheassa tukassaan, joka oli musta kuin intiaanin, oli harmaita hiuksia. Ensi näkemältä oli vaikea nimittää sen veren laatua, joka kiersi voimakkaimmin hänen suonissaan. Hänen tukkansa, hänen kasvonsa ja ruumiinsa laihuus, hänen silmänsä ja hänen jännittynyt asentonsa viittasivat kaikki intiaaniin. Sitten näiden erikoispiirteiden takana Philip näki ranskalaisen. Äkkiä se muuttuikin hänen edessään olevan miehen voimakkaimmaksi ulkonaiseksi ominaisuudeksi, eikä hän ollenkaan hämmästynyt, kun Jean lähestyi ojennetuin käsin ja sanoi:
– M'sieur Philip, minä olen Jean – Jean Jacques Croisset – ja iloitsen tulostanne.
Nämä sanat oli tarkoitettu vain Philipille eikä Josephine voinut paikaltaan nähdä sekarotuisen silmien kummallista tulista välähdystä eikä kuulla hänen vieläkin nopeammin lausumiaan sanoja: – Olen iloinen, herra Weyman, että sattuma lähetti juuri teidät luoksemme.
Miehet kättelivät toisiaan. Jeanissa oli jotakin, mikä herätti Philipissä luottamusta, ja kun hän vastasi sekarotuisen tervehdykseen, hän katsahti Jeanin olkapään yli Josephineen. Hän hämmästyi nähdessään tytössä tapahtuneen muutoksen. Jean ei ollut nähtävästi tuonutkaan huonoja uutisia. Josephinella oli kädessään avattu kirje ja kun hän huomasi Philipin katseen, hän hymyili niin iloisesti, ettei Philip ollut ennen milloinkaan nähnyt hänen kasvoissaan niin riemuitsevaa ilmettä. Hän lähestyi heitä nopeasti ja laski kätensä Philipin käsivarrelle.
– Jeanin tulo oli minulle täydellinen yllätys, hän selitti. – En olisi odottanut häntä vielä moneen päivään ja pelkäsin hänen tuomiaan uutisia. Mutta tässä kirjeessä on minulle uutta aihetta kiitollisuuteen, vaikka se ehkä orjuuttaakin teidät pysymään vähän pitemmän aikaa antamassanne ritarillisessa lupauksessa. Me lähdemme kotiin iltapäivällä. Oletteko te valmis?
– Minun on pantava vähäiset tavarani kokoon, Philip vastasi katsoen Jeaniin, joka poistui telttaan päin. – Nuo kaksikymmentäseitsemän luumua ja –
– Minutko, Josephine sanoi nauraen. – Eikö ole välttämätöntä, että teette minullekin tilaa kanootissanne?
Philipin kasvot punastuivat ilosta.
– Tietysti on! hän huudahti. – Kaikki on tuntunut niin ihmeellisen epätodelliselta, että hetkiseksi unohdin kokonaan teidän olevan vaimoni. Mutta miten minun on suhtauduttava Jeaniin? Hän nimitti minua m'sieur Weymaniksi.
– Hän on ainoa, joka tietää sen, mitä mekin tiedämme, Josephine selitti. – Sekin oli välttämätöntä. Haluatteko nyt mennä laittamaan kanoottianne kuntoon? Jean tuo sinne tavarani ja ottaa kuormastanne jotakin omaan kanoottiinsa. Hän poistui Philipin luota juosten telttaansa, mutta palasikin nopeasti tuoden mukanaan paksun kaniininnahkapeiton ja pari kanoottityynyä.
– Näistä teen itselleni pesän silloin, kun en työskentele, hän sanoi laskien ne Philipin käsivarsille. – Minulla on melakin. Jean sanoo minun osaavan käyttää sitä yhtä hyvin kuin joku intiaaninainenkin.
– Paremminkin, m'sieur, Jean huudahti ilmestyessään teltasta. – Katsellessanne hänen melomistaan rupeatte itsekin melomaan kovemmin. Hän on sellainen gwan-auchewin, niin suurenmoinen! Sen voi ilmaista vain cree-kielellä.
Josephinen silmät alkoivat loistaa hellästi, kun Jean alkoi kiskoa teltan paaluja maasta.
– Vähän myöhemmin kerron teille Jeanista, hän kuiskasi. – Mutta menkää nyt kanootillenne. Seuraamme teitä muutamien minuuttien kuluttua.
Philip poistui hänen luotaan käsittäen, että hänellä oli Jeanille jotakin sanottavaa, mitä hän ei halunnut lausua Philipin kuullen. Kun Philip lähti kävelemään uomaa kohti, hän huomasi, että Josephinella oli avattu kirje vielä kädessään.
Philipillä ei ollut paljon tekemistä saavuttuaan kanoottinsa luo. Hän nosti siitä pois makuusäkkinsä ja telttansa ja järjesti Josephinen vaipan ja pielukset niin, että he joutuisivat istumaan vastatusten. Se että Josephine tulisi olemaan hänen kanssaan ja että tehdyn sopimuksen mukaan Josephinesta tulisi hänen alituinen toverinsa, täytti hänen mielensä iloisilla aavistuksilla ja näyillä. Hän ei pysähtynyt kyselemään itseltään, kuinka kauan tätä salaista liittoutumista kestäisi ja kuinka pian oli tulossa se traaginen loppu, johon Josephine oli sen jo ennakolta tuominnut. Seikkailumielisenä, useammin kuin kerran katsottuaan hymyillen kuolemaa silmiin, hän ei välittänyt siitä että vastedes polttaisi sillat takanaan. Hän rakasti Josephinea ja oli joutunut tämän rakkauden valtaan samoin kuin Tristan ja Isolde tai Paolo ja Francesca, äkkiä ja vastustamattomasti, mutta toisin kuin heissä, rakkaus oli hänessä yhtä puhdas kuin näiden seutujen ilmakin, jota hän nyt hengitti. Se ettei hän tiennyt mitään Josephinesta, tai sekään, ettei Josephine ollut paljastanut hänelle täydellistä nimeään, ei haitannut hänen tunteensa syvyyttä ja vilpittömyyttä. Myöskään Josephinen avomielinen tunnustus, ettei hän saisi odottaa minkäänlaista korvausta, ei ollut tuhonnut hänen toivoaan. Ainoa valtava ajatus, mikä kiersi hänen aivoissaan, kun hän laittoi kanoottiaan matkakuntoon, perustui siihen, että oli olemassa toivoa ja että Josephine oli ollut vapaa hyväksymään hänen sanansa alentamatta itseään. Jos Josephine olisi jonkun toisen miehen oma, hän ei olisi pyytänyt Philipiä näyttelemään aviomiehen osaa. Tämä vapaus ja hänen oikeutensa taistella Josephinen puolesta olivat juuri nyt ainoat tärkeät seikat. Niiden rinnalla olivat kaikki muut asiat mitättömiä, ja outo riemu sai jokaisen hänen suonissaan virtaavan veritipan kuohumaan.
Kääriessään huopiaan kokoon ja suoristaessaan telttansa laskoksia hän huomasi jälleen viheltävänsä. Lopetettuaan tämän viimeisen työnsä hän huomasi Jeanin seisovan takanaan ja katsovan häneen tarkasti. Tervehtiessään puoliveristä hän etsi katseillaan Josephinea.
– Minä olen yksinäni, m'sieur, Jean sanoi tullen Philipin viereen. – Houkuttelin hänet pysymään paikallaan, että voisin hetkisen keskustella teidän kanssanne kahden kesken kuin mies miehen kanssa. Mistä johtuu, että Josephine on alkanut luottaa teihin näin suuresti?
Hänen äänensä oli matala ja melkein yhtä pehmeä kuin naisen, mutta syvällä hänen silmissään Philip näki kummallista kytevää tulta.
– Niin, mistä se johtuu? hän toisti vaativasti.
– Sen tietää vain Jumala, Philip huudahti ymmärtäen kysymyksen merkityksen ensi kerran. – En ole ajatellut sitä ollenkaan, Jean. Kaikki on käynyt niin kummallisen äkkiä, että on vielä paljonkin asioita, joita en ole ehtinyt ajatella. Otaksun sen johtuvan siitä, että hän luulee minua mieheksi.
– Niin se onkin, m'sieur, Jean vastasi yhtä tyynesti kuin ennenkin. – Siitä se johtuu ja pari vuotta kestäneestä oleskelustanne pohjolassa. Olen ollut siellä. Tiedän sen kasvattavan miehiä. Ja Josephinemmekin tietää sen. Voisin vannoa, ettei miljoonan miehen joukossa ole ainoatakaan, jolle hän olisi uskoutunut niin täydellisesti kuin teille. Hän on antautunut teidän käsiinne, ja kaikki, mitä teette, merkitsee hänelle joko elämää tai kuolemaa. Ja teille –
Hänen silmissään kytevä tuli alkoi nyt leimahdella.
– Mitä? Philip kysyi jännittyneenä.
– Kuolemaa, ellette näyttele osaanne kuin mies, vastasi Jean. Hänen äänensä ei kuulostanut uhkaavalta eikä kiihtyneeltä, mutta hänen silmiensä ilmeen Philip ymmärsi. Hän ojensi ääneti kätensä, tarttuen sekarotuisen kouraan. He seisoivat hetkisen lähekkäin katsellen toisiaan silmiin. Ja kuten miehet ymmärtävät miehiä siellä, missä maallinen palo ei leimahtele korkealle, niin hekin käsittivät toistensa sielun, ja heidän sormensa puristuivat lujasti toisiinsa ymmärtämyksen merkiksi.
– Millainen se osani tulee olemaan, en voi arvata, Philip sanoi sitten, – mutta tahdon näytellä sen, eikä ainakaan pelko ole syynä siihen, miksi pysyn lupauksessani. Ellen onnistu, tappakaa minut!
– Tuolla tavoin puhuu vain pohjola, Jean kuiskasi ja hänen äänessään oli kiitollisuutta kuin rukouksessa.
Sanomatta enää sanaakaan hän kumartui ottamaan peitteet ja teltan kainaloonsa. Philip oli jo melkein pysäyttämäisillään hänet keskustellakseen enemmän hänen kanssaan, mutta näki Josephinen kiipeävän heidän ja tien välisen kivivallin yli, syli aivan täynnä tavaraa, ja riensi ottamaan osan siitä kannettavakseen. Jeanin tuomien tavaroiden lisäksi siinä olikin kaikki, mitä oli pantava Philipin kanoottiin, ja puoliverinen jäi rannalle auttaakseen heidät matkalle.
– Teidän pitää meloa suoraan järven yli, hän sanoi Philipille. – Jos melotte hitaasti, tavoitan teidät kyllä.
Philip istuutui melkein perään Josephinea vastapäätä, ja Jean sysäsi kanoottia niin voimakkaasti, että se kiiti kuin pääskynen järven tyynelle pinnalle vaahdon kohistessa kokassa. Philip odotti hetkisen, ennen kuin rupesi melomaan. Hän katsoi tyttöön, joka istui niin lähellä häntä pää kumarassa kuin tarkastaen, oliko kaikki kunnossa, auringonsäteiden muuttaessa hänen paksut palmikkonsa monivärisiksi. Hänen mielensä täytti melkein vastustamaton halu kurkottaa koskettamaan noihin kimalteleviin suortuviin, tunteakseen niiden lämmön ja pehmeyden: ja jotakin tästä hänen halustaan oli varmaan hänen kasvoissaan, kun Josephine loi häneen ystävällisen ja kiitollisen katseen, jota vain pieni levottomuuden häivä häiritsi. Philip ei ollut ennen täysin huomannutkaan, kuinka ihmeellisen siniset hänen silmänsä olivat ja kuinka suloiset ja hellät silloin, kun ne olivat vapaat pelosta ja sisäisten tuskien jännityksestä. Nyt ne muistuttivat enemmän kuin milloinkaan villejä metsäorvokkeja, niissä oli samanlaisia pieniä ruskeita pilkkuja, joiden vuoksi hän joskus oli ajatellut kukkien olevan täynnä naurua. Hänen mielestään niiden ilme oli nyt kaihoisa ja miettiväinen, ja hän nauroi vilpittömästä ilosta.
– Miksi te nauratte? Josephine kysyi.
– Koska olen onnellinen, Philip vastasi lähettäen kanootin eteenpäin ensimmäisellä voimakkaalla vetäisyllä. – Minä en ole milloinkaan elämässäni ollut onnellisempi. En olisi uskonut tällaisia tunteita mahdollisiksikaan.
– Ja minä alan jo kärsiä itsekkyyteni seurauksista, Josephine sanoi. – Te olette ajatellut vain minun parastani.
Olette tekemäisillänne ihmeellisen uhrauksen hyväkseni. Teillä ei ole mitään voitettavana, paitsi niitä asioita, jotka saavat minut vapisemaan. Ja minä olen itsekkäästi ja järjettömästi ajatellut vain itseäni. Tällainen ei ole rehellistä, mutta sittenkään ei ole muuta keinoa.
– Minä olen tyytyväinen, Philip sanoi. – En voi uhratakaan juuri muuta kuin itseni.
Josephine kumartui eteenpäin nojaten leukansa kämmeniinsä ja katsoi häneen vakavasti.
– Teillä on omaisia?
– Ei ainoatakaan sellaista, joka välittää minusta. Äitini oli viimeinen. Hän kuoli ennen tuloani pohjolaan.
– Onko teillä veljiä tai sisaria?
– He ovat kaikki kuolleet.
Josephine vaikeni hetkiseksi. Sitten hän sanoi ystävällisesti, katsoen Philipiä silmiin:
– Kunpa olisin tiennyt tai arvannut sen, ennen kuin annoin teidän tulla näin pitkälle. Olen pahoillani nyt, etten lähettänyt teitä pois. Te olette erilainen kuin kukaan ennen tuntemistani miehistä ja olette jo kärsinyt kärsittävänne. Ja nyt minun on pakko pahoittaa mielenne jälleen. Se ei olisi niinkään vaikeaa, ellette välittäisi minusta. En tahtoisi teille pahaa, koska luotan teihin.
– Ja siinäkö kaikki – koska luotatte minuun? Josephine ei vastannut. Hän pani käsivartensa ristiin rinnalleen ja katsoi hänen taakseen etääntyvälle rannalle.
– Teidän pitää lähteä luotani, hän sanoi sitten, ja hänen äänensä kuulosti yhtä elottomalta kuin Philipinkin äsken. – Nyt alan ymmärtää. Kaikki tämä tapahtui niin äkkiä, etten ole ennättänyt ajatella. Mutta jos rakastatte minua, ette saa jatkaa, sillä se on mahdotonta. Haluan mieluummin kärsiä oman kohtaloni kuin sallia, että te täytätte lupauksenne. Toiselle rannalle päästyämme teidän pitää erota minusta.
Hän koetti tukahduttaa mielenliikutuksensa ja kätkeä sen syvälle omaan sydämeensä.
– Niin, teidän on poistuttava, hän toisti katsoen Philipin surullisiin kasvoihin. – Ellette tottele, saatte kärsiä hirveästi.
Ja silloin hän äkkiä liukui alemmaksi tyynyjen varaan, jotka Philip oli sovittanut hänen mukavuudekseen, ja kätki kasvonsa toiseen niistä, vaikeroiden surusta, joka tunkeutui Philipin sieluun asti. Hän nyyhkytti kuin lapsi. Philip unohti tällä hetkellä kokonaan pidättyväisyytensä, kumartui eteenpäin, laski kätensä hänen loistavalle tukalleen ja painoi kasvonsa lähelle hänen kasvojaan. Vapaalla kädellään hän tarttui Josephinen toiseen käteen puristaen sitä lujasti.
– Kuunnelkaa, hyvä Josephine, hän kuiskasi. – Minä en aio kääntyä takaisin, vaan tulen kanssanne. Sopimuksemmehan on sellainen. Ja minähän tiedän, mitä saan odottaa lopussa. Te olette kertonut minulle, ja minäkin uskon. Mutta mitä tapahtuneekin, huolimatta kaikesta siitä, mitä voi tapahtua, minä olen kuitenkin saanut suuremman palkkion kuin mikään muu maailmassa olisi voinut minulle antaa. Sillä minähän olen saanut tutustua teihin, ja te tulette olemaan pelastukseni. Minä pysyn lupauksessani.
Hän tunsi, kuinka Josephinen vapisevat sormet kiertyivät hetkiseksi lujemmin hänen kätensä ympärille. Tämä vastaus oli tuhat kertaa kalliimpi hänelle kuin sanat, ja hän tiesi voittaneensa. Hän taivutti päätään vielä alemmas, kunnes hänen huulensa painuivat Josephinen tukan pehmeään, elävään lämpöön. Ja sitten hän nojautui taaksepäin vapauttaen kätensä, ja hänen kasvoihinsa ilmestyi eloisuutta, elämää ja taistelevaa voimaa. Hän lähetti salaa uuden kiitoksen Jumalalle, auringolle ja ylhäällä kaartuvalle siniselle taivaalle sillä aikaa kun Jean Jacques Croissetin hento koivukanootti halkoi veden pintaa heidän takanaan, niin että vaahto kohisi sen keulassa.
6
Hiljaisen laakson läpi
Weymanin huulien koskettaessa tukkaa Josephine istui liikkumatta paikallaan, ja Philip arvaili, oliko hän tuntenutkaan tuota nopeaa, varastettua hyväilyä. Hän melkein toivoi, että Josephine oli sen huomannut. Silkinhieno palmikko, jota hän oli hipaissut huulillaan, tuntui hänestä nyt jonkinlaiselta kalliilta ehtoolliskalkilta, jonka pyhyydelle hän oli vannonut. Mutta jos hän olisi tiennyt Josephinen huomanneen hänen tekonsa, hän olisi pyytänyt anteeksi. Hän odotti hengittäen hiljaa ja veti melallaan voimakkaammin ja pitempään pitääkseen Jeanin riittävän kaukana.
Josephinen harteiden levoton vavahtelu lakkasi hitaasti. Hän kohotti päätään ja katsoi Philipiin suloiset kasvot kosteina kyynelistä, silmien kimallellessa kuin sumun läpi näkyvät samettimaiset lammikot. Hän ei puhunut mitään, sillä hän oli nyt nainen – kokonaan nainen. Hänen voimansa ja ryhtinsä, joiden perusteella Philip oli verrannut häntä kuningattareen, ja häntä painanut tukahduttava kiihtymys olivat nyt haihtuneet. Ennen kuin hän katseli kyyneltensä läpi, hän oli Philipin mielestä ollut kuin jokin kuviteltuja ihmeellinen olento, jolla oli vallassaan hänen jokainen liikkeensä. Philip ei ajatellut enää ollenkaan itseään. Hän tiesi Josephinen nyt luovuttaneen hänelle sen salaperäisen taistelun, jonka kanssa hän oli kamppaillut. Philip luki alistumisen hänen silmistään. Tästä hetkestä alkaen taistelu kuului hänelle. Josephine ilmaisi sen hänelle sanattomasti. Ja kaiken sen ihanuus vavahdutti häntä sellaisella pyhällä onnella, että hän halusi pudottaa melansa, puristaa Josephinen lujasti rintaansa vasten ja kertoa hänelle, ettei maailmassa ollut sellaista voimaa, joka nyt voi tehdä hänelle pahaa. Mutta sen sijaan hän nauroikin hiljaa ja iloisesti, katsoen Josephinea suoraan silmiin, ja Josephine hymyili ystävällisesti hänelle takaisin. Ja niin he ymmärsivät toisensa sanoittakin.
Heidän takanaan melovan Jeanin matka oli edistynyt nopeasti, ja nyt he kuulivat hänen laulavan erästä villiä puoliveristen laulua. Philip kuunteli sanoja, jotka ovat yhtä vanhat pohjolassa kuin muinaiset vaskitykit ja York Factoryn linnoituksen luhistuvat kivivallit.
Voi, suuri musta karhu,
se lähtee kosimaan,
se kaipaa puolisoa;
se hakee etelästä,
se hakee pohjolasta,
se hakee intiaani-järven rantamilta.Ja sitten seuranneen lyhyen tauon aikana Philip heitti päänsä taaksepäin ja alkoi luikata vastaan melkein yhtä villillä ja harjoittamattomalla äänellä kuin Jean Croissetkin:
Meloen Temiskamingilla
taas turkismiehet laulaa
ja synkän talven loppuessa
janoista kastaa kaulaa.
Mä laihain sutten mailla kuljin,
mut vihdoin pääsin sieltä
kuin harmaat hanhet kiitäessään
pois tuulen vimman tieltä.Jännitys laukesi. Miesten äänet, jotka yltyivät raa'assa voimassaan ja kantautuivat kauas hiljaiseen erämaahan riemuitsevasti ja uhmaavasti, palauttivat elämän helakan punan Josephinen poskiin. Hän arvasi Jeanin aloittaneen laulunsa lisätäkseen hänen rohkeuttaan ja tiesi senkin, miksi Philip oli vastannut. Ja nyt Jean kiidätti kanoottinsa heidän viereensä hymyn kirkastaessa laihoja tummia kasvoja.
– Pyhä neitsyt suojelkoon meitä, m'sieur, mutta äänemme ovat kuin petojen kiljuntaa, hän huudahti.
– Niin, suurten tappelevien petojen, Josephine kuiskasi tuskin kuuluvasti. – Kuinka inhottavaa minusta olisikaan –
Hän oli äkkiä punastunut hiusmartoa myöten.
– Mikä sitten? Philip kysyi.
– Jos miehetkin laulaisivat kuin naiset.
Yhtä nopeasti kuin Jean oli heidät tavoittanut hän kiiti nyt heidän ohitseen.
– Teidän olisi pitänyt kuulla meidän laulavan tätä laulua lumimajassamme silloin, kun aurinko ei viiteen kuukauteen lähettänyt sädettäkään taivaanrannan yläpuolelle, Philip sanoi. – Vihdoin, neljäntenä kuukautena, se oli enemmän hullujen kirkumista kuin laulua. MacTavish kuoli silloin. Hän oli nuori skotlantilainen ja kuului kuninkaalliseen ratsupoliisiin. Sen jälkeen jäin sinne kahden kesken Radissonin kanssa, ja tavallisesti koetimme, kuinka kovaa voimme laulaa, ja aina kun tulimme viimeisiin säkeihin –
Josephine keskeytti hänet:
Kuin harmaat hanhet kiitäessään
pois tuulen vimman tieltä.– Muistinne on ihmeellinen! Philip huudahti ihaillen. – Niin, aina kun pääsimme noiden säkeiden loppuun, vastasivat valkoiset ketut meille jäälakeuksilta, ja me odotimmekin niiden raukkamaista haukkumista, ennen kuin jatkoimme. Ne ahdistivat meitä kuin pienet paholaiset emmekä tuona pitkänä yönä nähneet niitä kertaakaan edes vilahdukselta. Niiden ansiota oli, että MacTavish tuli hulluksi. Hän kuoli rukoillen meitä, ettemme päästäisi niitä hänen kimppuunsa. Eräänä päivänä heräsin siihen, että Radisson itki kuin lapsi, ja kun nousin istualleni jäisessä vuoteessani, hän tarttui minua olkapäähän ja kertoi minulle nähneensä jotakin tulen välkkeen tapaista tuhansien kilometrien päässä. Hän oli nähnyt auringon, joka ilmestyi juuri sopivaan aikaan.
– Entä se toinen mies, josta puhutte, Radisson, mihin hän joutui? Josephine kysyi.
– Hän kuoli kolmensadan kilometrin päässä täältä, Philip vastasi tyynesti. – Mutta siitä on ikävä puhua. Katsokaahan tuonne. Eikö tuo metsäinen harjanne ole ihana auringonpaisteessa?
Mutta Josephine ei kääntänyt katsettaan hänen kasvoistaan.
– Tiedättekö, minusta tuntuu, että teissä on jotakin ihmeellistä, hän sanoi niin ystävällisesti ja suoraan, että Philip punastui. – Jonakin päivänä haluan oppia tuntemaan taian, joka piti teidät hengissä siellä. Haluan kuulla koko tarinan, koska luulen ymmärtäväni sen. Siihenhän liittyi jotakin vielä – jotakin sen jälkeen, kun ketut olivat vastanneet lauluunne haukunnallaan.
– Vain tämä, Philip sanoi, ja heidän edellään lepäsi Jean Croisset melaansa nojaten kuunnellakseen Philipin laulua:
Saumani ammottaa ja aallot syrjään mun heittää
mätänemään autiolle rannalle,
ja lehdet ja home vaipallaan minut pian kokonaan peittää
sillä viimeinen matkani on päättynyt.
Mut unissain liidän mä pohjolaan, sen virtoja viilettelen,
joita en ikinä enää saa nähdä,
kun vanhan valkaman vieressä maaten
ikävöin suruissani tovereitani.– Kanootti! tyttö kuiskasi katsoen aurinkoiselle järvelle.
– Niin, kanootti, syrjään heitettyjä unohdettu, kuten joskus miehet ja naisetkin unohdetaan heidän jouduttuaan rappiolle.
– Miehet ja naiset, jotka elävät unelmissa, tyttö lisäsi. – Ja sellaisiin unelmiin liittyy varmaan aina surua.
Hänen kasvoissaan näkyi vilahdukselta vanhaa tuskaa ja hänen äänensä värähteli hieman, mutta sitten hän kääntyi katsomaan sitä metsäistä harjannetta, johon Philip oli kiinnittänyt hänen huomionsa.
– Menemme syvälle metsään, hän sanoi. – Pujahdamme puroon juuri tuon niemen takaa, missä Jean odottaa meitä, ja Adaren kartano on sadanviidenkymmenen kilometrin päässä kaakkoon päin. Hän katsoi hymähtäen Philipiin. – Nimeni on Adare, hän selitti. – Josephine Adare.
– On vai oli? Philip kysyi.
– On, Josephine vastasi, mutta nähdessään Philipin silmien nuhtelevan ilmeen, hän lisäsi äkkiä: – Mutta ainoastaan teille. Kaikille muille olen rouva Paul Darcambal.
– Paulko?
– Suokaa anteeksi, tarkoitan tietysti Philip.
He olivat jo päässeet aivan lähelle rantaa ja peläten Jeanin rupeavan kummastelemaan hänen viivyttelyään Philip kumartui melomaan kovemmin ja saapui pian sekarotuisen kanootin vanaveteen. Siellä missä hän äsken vielä oli luullut olevan paljasta synkkää metsää, olikin kapea aukko, johon Jean suuntasi kanoottinsa. Viiden minuutin kuluttua he tunkeutuivat tuuheiden kuusten oksien alitse kapealle virralle, joka näytti niin tyyneltä ja mustalta metsän synkässä varjossa, että sen vesi oli aivan kuin öljyä. Siinä nopeudessa ja täydellisyydessä, millä heidät nielaistiin siihen, oli jotakin hieman kammottavaa. Kuusten ja seetrien latvat tapasivat toisensa heidän päänsä yläpuolella, pimentäen kokonaan auringonvalon. Heidän molemmilla puolillaan kasvava metsä oli synkkä ja tiheä. Jokikin virtasi kuin hiljaisessa, tummassa ja salaperäisessä tunnelissa. Melat sukelsivat veteen äänettömästi ja molemmat kanootit kiitivät eteenpäin vierekkäin.
– Tästä aukosta ei tiedä monikaan, sanoi Jean hiljaa. – Kuunnelkaa, m'sieur!
Heidän edestään hämärästä kuului heikkoa kumeaa loiskahtelua.
– Saukko, Jean kuiskasi. – Virta on tällainen monen kilometrin pituudelta ja se on täynnä eläimiä, joita ei voi milloinkaan nähdä tässä pimeydessä.
Hiljaisuudessa ja hämärässä oli jotakin sellaista, mikä pakotti heidät vaikenemaan. Kanootit liukuivat eteenpäin kuin varjot ja joskus oli matkalaisten pakko taivuttaa päätään välttääkseen riippuvia oksia. Josephinen kasvot näyttivät hyvin kalpeilta hämärässä. Hän oli valpas ja kuunteli tarkasti. Kun hän puhui, hän hillitsi ääntään kummallisesti.
– Pidän tästä virrasta, hän kuiskasi. – Se on aivan täynnä elämää. Kaikkialla ympärillämme metsässä on elämää. Intiaanit eivät tule tänne, koska he taikauskoisesti pelkäävät täällä vallitsevaa hämärää ja hiljaisuutta. He sanovat tätä Henkien virraksi. Se vaikuttaa hieman Jeaniinkin. Katsokaa, miten hän koettaa pysytellä läheisyydessämme. Pidän tästä, koska pidän kaikesta muustakin villistä. Kuunnelkaa! Kuulitteko tuota?
– Hirvi! Jean sanoi hämärän keskeltä heidän vierestään.
– Niin, hirvi siellä oli, Josephine sanoi. – Täällä näin ensimmäisen hirveni niin kauan aikaa sitten, että minun olisi oikeastaan jo aika unohtaa se, hän jatkoi nauraen hiljaa. – Olin silloin muistaakseni juuri nelivuotias.
– Täytitte neljä vuotta lähtöpäivänämme, hyvä Josephine, he kuulivat Jeanin sanovan, kun hänen kanoottinsa liukui hitaasti eteenpäin erästä virran kapeampaa paikkaa kohti. Sitten he kuulivat hänen sanovan vielä hiljempaa: – Siitä on kuusitoista vuotta tänään.
Jos laukaus olisi rikkonut hänen ympärillään olevan auringottoman maailman hiljaisuuden, ei se olisi voinut saada verta kiertämään nopeammin Philipin suonissa kuin Jeanin viime sanat. Hän lakkasi hetkiseksi melomasta ja kumartui eteenpäin, kunnes hän voi katsoa läheltä Josephinea kasvoihin.
– Onko nyt teidän syntymäpäivänne?
– On. Te söitte syntymäpäiväkakkuni.
Josephine kuuli hänen kummallisen, onnellisen henkäyksensä, kun hän suoristautui ja ryhtyi jälleen melomaan. Kilometri toisensa jälkeen he jatkoivat kierrellen matkaansa tätä salaperäistä maanalaiseen virtaan verrattavaa jokea pitkin puhuen harvoin, kuunnellen tarkkaavaisesti tässä kuolemanhiljaisuudessa niitä keskeytyksiä, mitkä kertoivat elämästä. Silloin tällöin he näkivät aavemaisten huuhkajien liitelevän hämärässä kuin leijailevien henkien; metsässä pensaat risahtelivat ja oksat taittuivat karibujen tai hirvien vainutessa ihmisten läsnäolon, ja kerran he kuulivat aivan läheisyydestään karhun huohottavan kysyvän nuuskinnan, jolloin Philip ojentautui eteenpäin ottaakseen pyssynsä. Josephine tarttui heti hänen käteensä ja hänen silmiensä tumma kimallus sanoi Philipille: – Älkää tappako! Täällä ei ollut suurisilmäisiä kuoveja, täällä ei kuulunut pensasvarpusen pehmeitä kurkkuääniä eikä räikeän väristen närhien käheää kinastelua, vaan kynsillä ja torahampailla varustettujen eläimien pehmeää käyskentelyä, noiden pimeässä elävien rosvojen ja henkipattojen hiiviskelyä. Valo, auringonpaiste ja kaikki muukin sellainen, mille selkeä päivä oli mieleen, olivat jääneet johonkin taakse. Jo toista tuntia he olivat meloneet kanoottejaan tasaisesti eteenpäin, kun he pääsivät yhtäkkiä synkästä hämärästä auringonpaisteeseen kuin hämärä oli heidät yllättänyt.
Josephine veti syvään henkeään, kun auringonvalo kirkasti hänen kasvonsa ja tukkansa.
– Minulla on tälle paikalle oma erikoinen nimi, hän sanoi. – Sanon tätä Hiljaiseksi laaksoksi. Suuri suohan tämä vain on ja sen sammalkerroksen sanotaan olevan niin paksu, että peura ja hirvi voivat kulkea sen yli vajoamatta sen läpi.
Virta laajeni nyt kapeaksi sormea muistuttavaksi järveksi, jota jatkui sitten toista kilometriä. Josephine kääntyi nyökäyttääkseen päätään seetri- ja kuusirannoille ja niiden punaisille ja kullan värisille täplille, joissa koivut, poppelit ja saarnit kuvastuivat elävästi tummempaa taustaa vasten.
– Tästä alkaen on kaikki tällaista, hän sanoi. – Järvi seuraa järveä, joista useimmat ovat yhtä kapeita kuin tämäkin, aina Adaren kartanon porteille asti. Tämä on ihmeellistä järviseutua ja ihminen voi helposti eksyä tähän satojen vesistöjen valtakuntaan, jossa ne kiertelevät metsien läpi kuin Venetsian kanavat.
– En kummastelisi ollenkaan, vaikka kertoisittekin minulle olleenne Venetsiassa, Philip vastasi. – Tänään on kahdeskymmenes syntymäpäivänne. Oletteko asunut kaikki nämä vuodet täällä?
Hän oli tukahduttanut halunsa kysellä Josephinelta, koska hän tiesi Josephinen luulevan sen kuuluvan hänen lupaukseensa, eikä hän tällä kysymyksellään arvellut tunkeutuvansa kielletylle alueelle, mutta huolimatta sen selvästä viattomuudesta hän tuli pahoilleen nähdessään, millaisen vaikutuksen se teki Josephineen. Hänestä näytti aivan siltä, että Josephinen silmät sulkeutuivat hänen puhuessaan, kuin hän olisi lyönyt Josephinea. Hänen kasvoihinsa ilmestyi hetkiseksi tuo ilme, jota Philip oli oppinut pelkäämään, tuo surun nopea jännittynyt hehku, jonka Philip tiesi jäytävän hänen sieluaan ja jota hän niin urhoollisesti koetti salata Philipiltä. Se tulija meni kuin välähdys, mutta sen aiheuttama tuska järkytti Philipiä. Josephine hymyili hänelle heikosti, vavahtelevin huulin.
– Ymmärrän, miksi kysyitte sitä, hän sanoi, – ja sehän on aivan kohtuullista että kerronkin sen teille. Teidän mielestänne minussa on tietysti paljon ihmeellistä. Olette juuri kysynyt itseltänne, kuinka olen täällä intiaanien joukossa milloinkaan kuullut puhuttavankaan Venetsia-nimisestä paikasta. Tiedättekö –, hän nojautui eteenpäin kuin kuiskatakseen jonkun salaisuuden ja hänen siniset silmänsä loistivat äkillisestä naurusta, – olen lukenut Plutarkhoksen elämäkerrat ja nyt odotan kärsivällisesti englantilaisia, että saisin hirttää muutamia noista hirveistä Lucretia Borgioista, jotka sanovat itseään sotaisiksi suffrageteiksi.
– A-a-anteeksi, Philip änkytti avuttomasti.
Josephine ei näyttänyt enää olevan pahoillaan hänen kysymyksestään, ja hänen silmiensä ja huuliensa hymy oli niin suloinen, että Philip vastasi siihen hämmingistään huolimatta. Silloin, aivan äkkiä Josephine muuttui vakavaksi.
– Kohtelen teitä todellakin hirveän pidättyväisesti, hän pyysi kohteliaasti anteeksi ja lisäsi sitten katsoen ulapalle: – Niin, olen asunut melkein kokonaan nämä parikymmentä vuotta täällä – metsissä. He lähettivät minut Hudsonin lahden rannalla sijaitsevaan Fort Churchilliin kolmeksi vuodeksi lähetyskouluun ja sen jälkeen, kunnes täytin seitsemäntoista, minulla oli pieni vaaleatukkainen englantilainen kotiopettajatar Adaren kartanossa. Jos hän vain olisi saanut elää –. Hän tarttui käsillään lujasti kanootin laitoihin katsoen suoraan Philipin ohi ja hänen näytti olevan hyvin vaikea lausua niitä sanoja, jotka kohosivat hänen huulilleen silloin. – Täytettyäni kahdeksantoista vuotta matkustin Montrealiin ja asuin siellä vuoden. En ole ollut sen pitempää aikaa poissa näistä metsistäni.
Philipin oli melkein mahdotonta kuulla viimeistä sanaa eikä hän yrittänytkään vastata. Hän meloi kanoottinsa lähemmäksi Jeania ja usein ne tämän jälkeen kiitivätkin vierekkäin. Varhaisen pohjolan yön nopeasti lähestyessä aurinko muodosti sitä enemmän punaista utua taivaalle, mitä lähemmäksi se vaipui läntisiä metsiä. Josephine oli muuttanut asentoaan niin, että hänen kasvonsa nyt olivat veneen keulaan päin. Hän nojautui vähän eteenpäin, ja hänen kyynärpäänsä lepäsivät hänen sylissään, kun hän tuki leukaansa käsillään ja katseli suoraan eteenpäin, eikä pitkään aikaan mikään muu ääni kuin melojen yhtämittainen loiskahtelu rikkonut heidän matkansa hiljaisuutta. Philip käänsi tuskin kertaakaan silmiään hänestä. Jokainen käänne, jokainen varjojen ja valon vaihtelu ja jokainen tuulen henkäys, joka liikutteli hänen kimaltelevia palmikoltaan, lisäsi vain hänen mielestään Josephinen kauneutta. Hän katseli, miten hänen tukkansa ihmeellisesti muuttui laskevan auringon valossa punaisesta kullan väristä kypsyneiden marjojen kirkkaan ja loistavan ruskeaksi. Ilma alkoi nyt äkkiä jäähtyä ja hetkisen kuluttua Philip ryömi eteenpäin ja heitti kevyen huopapeitteen hänen hennoille hartioilleen. Josephine ei silloinkaan sanonut mitään, katsoi vain häneen kiitokseksi hymyillen. Philipin silmissä, hänen kosketuksessaan ja vieläpä hänen pidätetyssä hengityksessään oli kuin ihailevia kuiskauksia.
Se herätti Jeanin hänen intiaanimaisesta vaiteliaisuudestaan. Philipin palattua paikoilleen hän huusi:
– Kello on neljä, m'sieur. Tunnin kuluttua on pimeä. Tuolla edessämme niemessä on sopiva leiripaikka ja siellä on jo valmiiksi hakattuja telttapaalujakin.
Viidentoista minuutin kuluttua Philip suuntasi kanoottinsa rannan valkoiselle hiekalle Jean Croissetin kanootin viereen. Hän ei voinut olla huomaamatta sitä, että siitä hetkestä alkaen, jolloin Josephine oli vastannut hänen kysymykseensä järvellä, tämä oli muuttunut. Lyhyeksi ajaksi tänään iltapäivällä Josephine oli onnistunut karkottamaan mielestään ne ikävät ajatukset, jotka painoivat sitä, ja kerran tai pari olivat hänen hymynsä ja naurunsa olleet melkein onnellisia, mutta nyt hän näytti jälleen vaipuneen niiden tukahduttavaan puristukseen. Näytti siltä kuin lähestyvän yön kylmyys ja synkkä pimeys olisivat riistäneet värin hänen poskiltaan ja muuttaneet hänen harteidensa asennon väsyneeksi, kun hän istui vaiti odottaen, että he laittaisivat hänen telttansa niin mukavaksi kuin suinkin. Kun se oli saatu pystyyn ja huovat levitetyiksi sen lattialle, hän meni sinne pois heidän luotaan, ja viimeinen vilahdus, jonka Philip näki hänen kasvoistaan, jätti hänen mieleensä sekavan vaikutelman toivottomuudesta, mikä kehotti häntä lausumaan hänen nimensä ääneen, mutta samalla mykistytti. Hän katsoi tarkasti Jeaniin, kun he pystyttivät omaa telttaansa, ja ensi kerran hän nyt näki naamion pudonneen puoliverisen kasvoilta, joiden ilme oli nyt yhtä salaperäisen toivoton ja synkkä. Hän tarttui melkein raa'asti Jeania olkapäistä.
– Kuulkaahan nyt, Jean Croisset, hän sanoi kärsimättömästi, – te olette mies. Mitä oikeastaan pelkäätte?
– Jumalaa, Jean vastasi niin tyynesti, että Philip antoi hämmästyneenä kätensä vaipua alas hänen olkapäiltään. – Minä en pelkää mitään muuta maailmassa, m'sieur.
– No, miksi sitten, Jumalan nimessä, olette tuon näköinen? Philip kysyi. – Te näitte hänen menevän telttaansa. Hän on alakuloinen ja toivoton jostakin syystä, jota en voi arvata; kylmä, vapiseva ja kalpea siksi, että hän pelkää jotakin. Hän on nainen, mutta te olette mies. Oletteko peloissanne?
– En, en ole peloissanikaan, m'sieur. Hänen surunsa eikä pelko pahoittaa mieleni. Jos se voisi auttaa häntä, antaisin teidän ottaa veitsen tupestani ja leikata minut niin pieniksi palasiksi, että linnut voisivat kantaa ne pois. Tiedän, mitä tarkoitatte. Luulette, etten kykene taistelemaan. Pyhä Neitsyt taivaassa, kunpa hänet voitaisiinkin pelastaa taistelemalla!
– Onko se sitten niin mahdotonta?
– On, m'sieur. Mikään ei voi pelastaa häntä. Te voitte auttaa, mutta ette pelastaa häntä. Minä luulen, ettei mitään sellaista, jota voidaan verrata tähän kauheaan asiaan ole tapahtunutkaan sitten maailman luomisen. Erehdys se onkin, että se on saanut kerran tapahtua. Suuri Jumala ei anna sen enää toistua.
Hän puhui tyynesti. Philip ei löytänyt sanoja vastatakseen. Hänen kätensä liukui Jeanin käsivarrelta tämän käteen ja heidän sormensa puristautuivat toistensa ympärille. Sitten he seisoivat hetkisen paikoillaan, kunnes Philip rikkoi hiljaisuuden.
– Minä rakastan häntä, Jean, hän sanoi pehmeästi.
– Jokainen rakastaa häntä, m'sieur. Kaikki metsiemme asukkaat sanovat häntä Enkeliksi.
– Pysyttekö te vieläkin väitteessänne, ettei ole toivoa?
– Pysyn.
– Eikö sittenkään, vaikka taistelisimme?
Jeanin sormet puristautuivat hänen kätensä ympärille teräksisinä.
– Me voimme tappaa, m'sieur, mutta se ei estä sydämiä särkymästä samoin kuin – katsokaa – kuin muserran nämä saarnin marjat jalkojeni alle. Minä vannon teille vielä kerran, ettei mitään tällaista ole ennen tapahtunut sitten maailman luomisen.
Philip katsoi vakavasti Jeania silmiin.
– Olette luullakseni nähnyt vähän muutakin maailmaa, Jean?
– Paljonkin, m'sieur. Kävin seitsemän vuotta koulua Montrealissa valmistautuakseni lähetyssaarnaajan pyhään tehtävään. Siitä on jo monta vuotta. Nyt olen vain yksinkertaisesti Jean Jacques Croisset, metsien mies.
– Siinä tapauksessa te tiedätte – teidän täytyy tietää, että missä on elämää, siellä on toivoakin, väitti Philip kiihkeästi. – Minä olen luvannut taistella hänen puolestaan silloin kun hän käskee, koettamattakaan ottaa selville hänen salaisuuttaan. Mutta jos tietäisin, Jean, jos saisin selville hänen huoliensa syyn – kuinka ja missä minun pitää taistella! Eikö sitä mitenkään voida sanoa minulle?
– Ei mitenkään, m'sieur. Jean veti kätensä hitaasti pois.
– Älkää suhtautuko asiaan siten, Jean! Philip huudahti äkkiä. – Tarkoitukseni ei ole nuuskia esille hänen salaisuuttaan nyt. Minä tahdon vain tietää sen, eikö hän mitenkään voi kertoa sitä minulle?
– Se on yhtä mahdotonta hänelle kuin muillekin, m'sieur. Eikä pyhä neitsytkään voisi pakottaa minua siihen, vaikka kuulisin hänen äänensä taivaasta kehottavan minua siihen. En voi tehdä muuta kuin odottaa, vahtia ja suojella. Ettekä tekään, m'sieur, voi muuta kuin näytellä osaanne, jonka hän on antanut teille. Tekemällä sen ja tekemällä sen hyvin voitte estää, ettei viimeistä elämänkipinää hänen sydämessään tallata sammuksiin. Jos rakastatte häntä – hän otti maasta telttapaalun käteensä ennen lopettamistaan ja sanoi sitten: – teette kyllä, mitä olette luvannutkin.
Jean kohautti olkiaan sen merkiksi että asia oli käsitelty loppuun, eikä Philipkään enää jatkanut kyselyään. Hän tarttui kirveeseensä ja sillä aikaa kun Jean kiinnitti teltan paaluja, hän alkoi hakata poikki kuivaa koivua. Lastujen lennellessä hänen päätöksensä lujittui. Hyväuskoisuudessaan hän oli melkein luullut, että Josephine vapaaehtoisesti kohottaisi hänen hartioiltaan sen salaperäisyyden verhon, johon Josephine oli hänet kietonut. Hän ei ollut voinut mitenkään uskoa sellaisten tilanteiden olemassaoloon, joissa toivottomuus on niin täydellinen kuin Josephine oli kuvaillut. Rupeamatta todistelemaan sitä sen paremmin itselleen hänen mielestään se oli ollut selvää, että Josephine oli ollut hirveässä jännityksessä, minkä vuoksi huolet, olivatpa ne sitten olleet millaisia tahansa, olivat ruvenneet näyttämään hänestä äärettömän paljon vaikeammilta kuin ne todellisuudessa olivatkaan. Mutta Jeanin suhtautuminen niihin, hänen matala ja tyyni äänensä ja hänen sanojensa melkein kaikkitietävä päättäväisyys olivat saaneet hänet vakuutetuksi siitä, ettei Josephine ollut kuvaillutkaan tilannetta liian synkäksi. Hän oli kuitenkin luullut näkevänsä vielä toivonpilkahduksenkin. Jean ei huomannut mitään sellaista, ja Philip totesi, että hänen oli kiinnitettävä enemmän huomiota sekarotuisen tyyneen ja kiihkottomaan lausuntoon kuin Josephinen puheisiin. Mutta hän ei sittenkään pelästynyt. Hän kuului niihin ihmisiin, joiden sisimmässä aina toimii synnynnäinen taisteluvaisto. Ja tähän vaistoon, jota voidaan kiittää useimmista voitetuista elämän taisteluista, liittyy sellainen optimismi, mikä on avannut asumattomia maailmoja ihmisten poluille. Toista ilman ei voi toistakaan olla olemassa.
Kirveen iskiessä syvälle koivun kylkeen Philip tiesi, että niin kauan kuin on elämää ja vapautta ja kaiken yläpuolella aurinko, toivo ei mitenkään voi muuttua kekäleiksi eikä tuhkaksi. Hän ei turvautunut logiikkaan, hän yksinkertaisesti vain eli. Hän oli elinvoimainen ja hän rakasti Josephinea.
Hänen käsivarsiensa lihakset olivat kuin raa'an vuodan suikaleita. Jokainen hänen ruumiinsa solu oli ihmeellisen voimakas. Hänen järkensä oli yhtä kirkas kuin seetrien ja kuusien yläpuolella huokuva puhdas ilmakin. Ja nyt näihin pelottaviin voimiin oli liittynyt maailman ihmeellisimmän tunteen, naiseen kohdistuvan rakkauden, antamaa voimaa. Huolimatta kaikesta siitä, mitä Josephine ja Jean olivat sanoneet, ja välittämättä kaikista mahdollisista vastuksista hän tiesi varmasti voittavansa jokaisen edessään olevan taistelun.
Hän ei ainoastaan tiennyt sitä, vaan oli iloinenkin, eikä koettanutkaan selittää Jeanille, mitä hänelle merkitsi oleskeleminen naisen seurassa ensi kertaa kahteen vuoteen. Vielä pitkän aikaa senkin jälkeen kun teltat oli saatu pystyyn ja koivunuotio räiskähteli iloisesti pimeässä, Josephine pysyi teltassaan. Mutta pelkkä tietokin, että hän oli siellä, kohotti Philipin sielun pilviin asti.
Ja Josephine, joka oli heittänyt huovan harteilleen, lepäili telttansa synkässä hämärässä kuunnellen häntä. Philipin kauas kuuluva ylitsekuohuva viheltely tuntui lämmittävän häntä. Hän kuuli Philipin nauravan ja puhuvan Jeanille, jonka ääntä hän ei kertaakaan erottanut, ja kaukaa, kun Philip oli mennyt hakkaamaan toista koivua, hän kuuli Philipin laulavan jotakin laulua iskujensa välissä, ja kerran hän kuuli Philipin sanovan hiljaa aivan hänen telttansa läheisyydessä: – Hitto! Hän tiesi silloin Philipin kompastuneen halkoineen ja silloin hän ensi kerran hymyili pimeydessään ja hädässään. Tätä ainoata sanaa Philip ei ollut tarkoittanut hänen korviensa kuultavaksi. Mutta sen lipsahdettua hänen huuliltaan hän nousi seisoalleen ja nauroi.
Hän ei tunkeutunut Jeanin nuotiolle, vaan sytytti toisen sellaiseen paikkaan, että se voi valaista Josephinen telttaa. Hän pinosi siihen kuivia puita niin paljon, että sen liekit valaisivat ympäristön ainakin muutaman kymmenen metrin päähän. Ja sitten paistinpannu toisessa ja keppi toisessa kädessään hän tuli teltan viereen ja aloitti sellaisen melskeen, joka kuului varmasti kilometrin päähän.
Josephine tuli teltastaan tulen kirkkaaseen valoon, jolloin Philip huomasi hänen itkeneen. Hänen huulensa vapisivat vielä nytkin, kun hän hymyili kiitokseksi. Philip heitti pannunsa ja keppinsä syrjään ja kiiruhti hänen luokseen. Näytti melkein siltä kuin tämä viimeinen tunti teltan pimeydessä olisi tuonut hänet lähemmäksi Philipiä, joka tarttui hellästi hänen käsiinsä, painaen ne hetkiseksi rintaansa vasten. Ne olivat kylmät ja vapisevat, ja toinen, johon hän oli nojannut poskeaan, oli vielä kostea kyynelistä.
– Ette saa tehdä tätä enää, Philip kuiskasi.
– Lupaan koettaa, Josephine vastasi. – Mutta antakaa minun lämmitellä vähän nuotion ääressä. Minun on kylmä.
Philip talutti hänet loimuavan koivunuotin ääreen, missä kuumuus pian jälleen kohotti lämpimän punan hänen poskilleen. Sitten he menivät paikalle, johon Jean oli kattanut heidän illallisensa nurmikolle. Kun Josephine oli istuutunut häntä varten järjestetylle huopakasalle, hän katsoi hymyillen anteeksipyytävästi Philipiin, joka istui intiaanien tavoin jalat ristissä häntä vastapäätä.
– Pelkään, etteivät mielipiteenne minusta ole ollenkaan muuttuneet paremmiksi, hän sanoi. – Mutta en ole kuitenkaan sellainen raukka, että antaisin teidän miesten syödä yksinänne. Katsokaa, käytän hyväkseni syntymäpäivääni.
– Niin juuri, kaunis prinsessani, Jean sanoi naurahtaen hiljaa, hellän ilmeen kirkastaessa hänen laihoja tummia kasvojaan. – Muistatteko erästä toista syntymäpäivää vuosia sitten, jolloin teitte pilaa Jean Croissetista hänen nukkuessaan? Olette varmaankin unohtanut sen?
– Enkä ole.
– Hän oli silloin kuusivuotias, m'sieur, Jean selitti, – ja kun nukuin uneksien ihanasta paratiisista, hän leikkasi pois viikseni. Ne olivat komeat, nuo viikset, mutta koska ne eivät ole sen jälkeen kasvaneet oikein hyvin, olen ajellut ne aina pois.
Huolimatta Josephinen ponnistuksesta näyttää iloiselta Philip huomasi hänen olevan mielissään, kun ateria oli lopussa. Hän koetti kuitenkin heidän vuokseen juoda vielä toisen kupillisen teetä. Philip saattoi hänet takaisin telttaan sitten kun hän oli sanonut Jeanille hyvää yötä, ja kun he pysähtyivät hetkiseksi syrjään vedetyn ovivaatteen viereen, oli tytön kasvojen ilme osaksi häpeävä ja osaksi toivovan pyytävä, että Philip ymmärtäisi ja antaisi anteeksi.
– Olette ollut niin hyvä minulle, hän sanoi. – Kukaan ei voi milloinkaan ymmärtää, kuinka hyvä olette ollut ja kuinka paljon se on minulle merkinnyt. Siksi kiitänkin teitä.
Hän taivutti päätään ja jälleen Philip tukahdutti mielihalunsa puristaa hänet rintaansa vasten. Kun Josephine kohotti päätään, oli Philipillä kädessään jokin esine, jota hän piti ojennettuna häntä kohti. Pieni raamattuhan siinä oli, kulunut ja hankautunut kulmista ja syvästi liikuttava risaisuudessaan.
– Äitini antoi tämän minulle kauan aikaa sitten, Philip sanoi. – Hän sanoi minulle, että niin kauan kuin kannan sitä taskussani ja uskon siihen, minulle ei tapahdu mitään pahaa, ja luullakseni hän oli oikeassa. Tämä oli hänen ensimmäinen raamattunsa samoin kuin minunkin. Se on vanhentunut ja käynyt risaiseksi taskussani, ja vesi ja lumi ovat pidelleet sitä pahasti. Uskon melkein jollakin tavoin, että äitini on aina tämän kirjan läheisyydessä. Haluaisin lahjoittaa sen teille, Josephine. En voi antaa teille mitään muuta syntymäpäivälahjaa.
Puhuessaan hän oli ottanut toisen Josephinen käden omaansa ja pistänyt kalliin lahjansa siihen. Josephine kohotti hitaasti raamatun rinnalleen. Hän ei sanonut mitään, mutta Philip näki vilahdukselta hänen silmissään tuon katseen, josta hän olisi ollut valmis uhraamaan vaikka koko maailman ja joka kertoi hänelle enemmän naisen uskosta ja luottamuksesta kuin kaikki maailman kirjat yhteensä.
Hän taivutti päätään syvempään ja kuiskasi:
– Tänään, Josephine, saanko juuri tänä iltana toivottaa teille niin paljon toivoa ja onnea kuin Jumala ja äitini voivat teille suoda, ja suudella teitä kerran –
Seuraavan hetken hiljaisuudessa hän kuuli Josephinen sydämen sykkeen. Josephine näytti lakanneen hengittämästä ja sitten hitaasti katsoen suoraan häntä silmiin hän ojensi huulensa Philipille, ja kuten ihminen, joka kohtaa sellaisen henkilön sielun, joka on liian pyhä käsin koskettavaksi, hän suuteli Josephinea. Tuskin oli hänen huuliensa lämmin sulo lumonnut Philipin huulet, kun hän jo kääntyi pois ja katosi telttaansa.
7
Josephine antaa ohjeita Philipille
Sitten kun he olivat korjanneet kaikki illallistarpeet, Philip istuutui hetkiseksi Jeanin viereen nuotion ääreen tupakoimaan. Sekarotuinen oli jälleen vaipunut synkkyyteensä ja vaiteliaisuuteensa. Philip huomasi kuitenkin pari kolme kertaa, että Jean katseli häntä salavihkaa. Hän ei yrittänytkään aloittaa keskustelua ja poltettuaan piipullisen hän nousi ja meni telttaan, jossa heidän molempien piti nukkua. Vihdoinkin hän huomasi olevansa tyytyväinen saadessaan olla yksinään. Hän sulki oviverhon päästäkseen näkemästä nuotion yhä vieläkin kirkasta loimua, kiersi huopapeitteen ympärilleen ja ojentautui pitkäkseen makuusäkilleen. Hän halusi ajatella.
Hän sulki silmänsä palauttaakseen muistiinsa elävämmin Josephinen kuvan siltä hetkeltä, jolloin Josephine oli ojentanut huulensa hänelle suudeltaviksi. Tämä kaikista tämän iltapäivän poikkeuksellisista tapahtumista poikkeuksellisin tuntui hänestä eniten unen kaltaiselta, vaikka sen todellisuus pohtikin vielä hänen aivojaan. Hänen mielessään pyörivät jälleen nuo samat sadat kysymykset, joihin hän oli koettanut vastata tänään, mutta sittenkin Josephine jäi yhtä paljon salaperäisyyksien verhoon kuin ennenkin. Hän oli kuitenkin varma yhdestä asiasta. Niiden huolien taakka, joiden puristuksessa Jean ja tyttö taistelivat, oli muuttunut raskaammaksi heidän käännyttyään takaisin kotiin päin. Heidän toivottomuutensa ja Josephinen surun ja sen synkkyyden syy, mihin sekarotuinen oli niin täydellisesti vaipunut illan kuluessa, oli siis nähtävästi löydettävissä Adaren kartanosta. Hän ei siis ennen sinne tuloaan voisi arvata mitään. Ja siellä – niin, mitä hän sieltä löytäisikään?
Mutta kaikesta huolimatta hän rupesi vähitellen tuntemaan sellaista värisyttävää pelkoa, mitä hän ei ollut tuntenut ennen. Pimeys, joka lisääntyi tulen sammuttua, yön hiljaisuus ja pohjoisesta puhaltavan tuulen heikko humina synnyttivät hänen mielessään levottomuutta ja epäilyä, jotka auringonpaiste ja päivän tapahtumat olivat karkottaneet. Tämä levottomuus vaivutti hänet vihdoin rauhattomaan horrokseen, jolloin sekavat unet alkoivat ahdistaa hänen mieltään. Hän oli jälleen Radissonin ja MacTavishin seurassa ja kuunteli jäälakeudella juoksevien kettujen ulvontaa. Skotlantilaisen vaikeroivat hulluuden puuskat ja myrskyn raivo kantautuivat hänen korviinsa. Ja sitten hän kuuli huudon, samanlaisen huudon, jollaisen MacTavishkin oli luullut kuulleensa tuulessa tuntia ennen kuolemaansa. Tämä unihuuto herätti hänet.
Hän nousi istualleen ja hänen kasvonsa ja kätensä olivat kosteat. Teltassa oli aivan pimeä. Ulkona ei kuulunut tuulen henkäystäkään. Hän ojensi kätensä tunnustellakseen, oliko Jean teltassa, mutta puoliverisen makuuhuopiin ei ollut koskettukaan. Sitten hän odotti muutamia sekunteja aivan hiljaa paikoillaan kuunnellen ja arvaillen, oliko huuto ollut todellinen. Kun hän istui jännittyneenä ja hiljaa puoleksi horroksessa, se kuului jälleen. Järvellä uiskentelevat koskelot siellä vain kirkuivat kimeästi kuin nauraen. Hän oli useammin kuin kerran hymyillyt tovereilleen, joita tuo ääni oli värisyttänyt ja jotka olivat kääriytyneet huopiinsa, kunnes kaiut olivat vähitellen muuttuneet valittavaksi voihkinaksi. Hän ymmärsi nyt ja tiesi, miksi intiaanit nimittivät sitä määkiväksi eli hulluudeksi. Muistaen MacTavishin hän heitti huovan harteiltaan ja poistui teltasta.
Vain muutamia heikosti hehkuvia kekäleitä oli jäänyt paikkaan, johon hän oli latonut koivuhalot. Taivas oli tähtikirkas. Punainen täysikuu oli painunut matalalle länteen. Tyyni järvi kimalteli hopean värisenä. Hiljaisuuden läpi kantautui hänen korviinsa hyvin kaukaa uroshirven uhmaavaa kiljuntaa, kun se vaati kilpailijaansa taisteluun. Silloin Philip huomasi äkkiä erään Josephinen teltan viereen kyyristyneen tumman olennon.
Hän lähestyi sitä äänettömästi mokkasiineillaan. Jokin pakotti häntä olemaan yhtä hiljaa kuin yökin oli. Ja tultuaan lähemmäksi hän oli iloinen, sillä olento oli Jean. Hän istui selin muutamaan koivuun, joka oli muutaman metrin päässä Josephinen teltasta. Pää oli vaipunut rinnalle. Hän nukkui, mutta hän puristi lujasti molemmin käsin pyssyä, joka oli poikittain hänen polvillaan. Totuus selveni Philipille äkkiä kuin salaman leimahdus. Jean vartioi tyttöä kuin uskollinen koira. Hän oli koettanut valvoa niin kauan kuin suinkin, mutta nukkuessaankin hän piteli pyssyä lujasti käsissään.
Keneltä hän suojeli tyttöä? Millainen vaara voikaan uhata Josephinea tänä hiljaisena tähtikirkkaana yönä? Nopea vilunpuuska värisytti äkkiä Philipiä. Epäilikö Jean ehkä häntä? Oliko mahdollista, että Josephine oli salaisesti paljastanut pelkonsa, minkä vuoksi ranskalainen nyt suojeli häntä hänen nukkuessaan? Philip poistui yhtä hiljaa kuin hän oli tullutkin, kunnes hän seisoi järven hiekkarannalla. Silloin hän katsoi taakseen. Hän näki vain Jeanin kuin mustan pilkun ja äkkiä hänen epäluulonsa epäoikeudenmukaisuus selveni hänelle. Hänellehän Josephine oli antanut luottamuksestaan sellaisia todisteita, joita ei mikään voisi järkyttää. Ja nyt hän ymmärsi Jeanin kasvojen väsyneen riutuneen ilmeen. Tämä ei ollut ensimmäinen yö, jolloin hän oli vartiossa. Joka yö hän oli suojellut Josephinea, kunnes sarastusta ennustavien pimeiden tuntien kuluessa hänen silmänsä olivat sulkeutuneet lujasti, kuten nytkin.
Pohjolan aamun harmaan sarastuksen alkuun ei ollut enää pitkältikään aikaa. Philip tiesi sen katsomatta kelloaan. Hän tunsi sen. Sen tuntua oli ilmassa, metsän hiljaisuudessa ja tähtien ja kuun värissä. Todistaakseen olevansa oikeassa hän katsoi kelloaan tulitikun valossa, sytytettyään sillä ensin piippunsa. Se oli puoli neljä. Tähän vuoden aikaan aamu rupesi sarastamaan viideltä.
Hän käveli hitaasti tumman metsän ja järven välissä olevaa hietikkoa pitkin eikä pysähtynyt ennen kuin noin kilometrin päässä leiristä. Silloin tapahtui jotakin, mikä paljasti, kuinka levottoman jännittyneet hänen hermonsa olivat. Läheisyydessä olevasta pensaikosta kuuluva kova risahtelu säpsähdytti häntä ja vielä sittenkin, kun hän nauroi itselleen, hän seisoi automaattipistooli kädessään.
Hän kuuli siilin, joka oli aiheuttanut melun, lapsimaisen uikutuksen ja valituksen, ja nauraa hihittäen vieläkin hermostuneisuudelleen hän istuutui muutamalle valkoiselle ajopuulle, joka oli ollut jo puolen vuosisataa hautautuneena hiekkaan.
Kuu oli mennyt mailleen läntisten metsien taakse, tähdet tuikkivat himmeämmin taivaalla ja pimeys alkoi kietoutua hänen ympärilleen kuin verho. Hän piti tästä tunnista, joka liitti pohjolan yön pohjolan päivään, ja istui liikkumatta hiljaa paikallaan, peittäen piipun pesässä hehkuvan tupakan kämmenellään.
Siili sipsutteli esille pensaikosta lörpötellen ja puhellen itsekseen omituiseen hyvänluontoiseen tapaansa. Se oli lihava kuin puhkeamaisillaan oleva poppelin silmuja niin innostunut pääsemään järven rannalle, että se tyhmässä viattomuudessaan kulki niin läheltä Philipiä, että Philip olisi voinut sivaltaa sitä kepillä. Mutta silloin liiteli esille tummasta kuusikosta muuan harmaa pilvimäinen esine hiljaa ja kevyesti kuin suuri lumihiutale, leijaili hetkisen siilin yläpuolella ja katosi sitten pimeyteen. Ja siili, vieläkin tajuamatta vaaraa ja sitä, mitä suuri huuhkaja olisi sille tehnyt, jos se olisi ollut lumivalkoinen kaniini piikkejä täynnä olevan hirviön asemasta, joi itsensä hitaasti kylläiseksi ja sipsutteli takaisin metsään samoin kuin se oli tullutkin, toistellen pientä lauluaan hyväntuulisesti ja tyytyväisesti.
Vuorotellen alkoi nyt kuulua ääniä, jotka liittivät loppuvan yön päivän sarastukseen, ja sadannen kerran Philip kuunteli näitä ihmeitä, joihin hän ei milloinkaan voinut kyllästyä. Ilveksen murina ei enää kuulostanut niin käheältä eikä niin ivallisen riemuitsevalta voittokululta, vaan aran kysyvältä, uniselta ja pelästyneeltä. Puiden latvoista kuului vielä hiljaisempaa huuhkajien huhuntaa. Ne olivat lopettaneet yömetsästyksensä ja hakivat nyt sakeimpia tiheikköjä piilopaikakseen päiväksi. Ja sitten kantautui kaukaa metsästä hänen korviinsa muuan ääni, joka kuulosti hyvin nälkäiseltä ja uhmaavalta. Siellä ulvoi yksinäinen susi. Näitä yöääniä seurasi pensasvarpusen ensimmäinen tirskutus, unisesti ja epävarmasti kylläkin vielä, mutta julistaen kuitenkin heikosti uuden päivän koittoa. Seetri- ja kuusitiheiköstä kuului siipien havinaa. Kaukaa ylhäältä kantautui hänen korviinsa etelään päin lentävien kanadanhanhien rääkynää. Tähdet sammuivat vuorotellen ja kaakossa jokin harmaa käsi ojentautui hitaasti metsän laidan yli pyyhkäisten pimeyden pois maan pinnalta. Vasta silloin Philip nousi istuimeltaan ja suuntasi kulkunsa leiriä kohti.
Hän koetti karkottaa alakuloisuutensa, mikä vieläkin painoi hänen mieltään. Ja saapuessaan leiriin hän oli jo melkein onnistunutkin siinä. Nuotio paloi kirkkaasti jälleen ja Jean oli ahkerissa aamiaisen valmistuspuuhissa. Hämmästyksekseen hän huomasi Josephinenkin seisovan telttansa edustalla. Tyttö oli jo lopettanut tukkansa harjaamisen ja letitti sitä parhaillaan pitkäksi palmikoksi. Philip oli arvaillut, millaiseksi heidän tapaamisensa nyt aamulla mahtaisi muodostua, ja punastui kovasti lähestyessään Josephinea. Heidän suudelmansa värisyttävä lumo ei ollut vielä haihtunut hänen huuliltaan ja hänen sydämensä lähetti sen muiston polttavana hänen silmiinsä, kun hän saapui Josephinen luo. Josephine kääntyi tervehtimään häntä kalpeana ja tyynenä. Hänen silmiensä alla oli mustat renkaat ja hänen äänensä kuulosti vakavalta ja rauhalliselta, kun hän sanoi: – Hyvää huomenta. Näytti aivan siltä kuin Philip olisi uneksinut kaiken sen, mitä oli tapahtunut edellisenä iltana. Josephinen silmissä ei ollut minkäänlaista hellyyttä, pahoittelua eikä muistoa. Hän hymyili heikosti ja pakotetusti. Philip ymmärsi tytön vetoavan hänen ritarillisuuteensa, että hän unohtaisi teltan edustalla sattuneen kohtauksen. Hän kumarsi ja sanoi vaatimattomasti:
– Pelkään, ettette ole nukkunut hyvin, Josephine. Häiritsinkö teitä hiipiessäni pois leiristä?
– En kuullut mitään, Josephine vastasi. – Kuulin vain tuon hirmuisen linnun kirkumista järveltä. Luulen, etten nukkunut paljonkaan.
Leirin synkkyys painoi tänä aamuna Philipin sydäntä niin raskaasti, ettei hän voinut karkottaa sen aiheuttamaa tunnelmaa. Hän jakoi työt Jeanin kanssa, koettaen samalla jutella, mutta Croisset vastasi vain hänen tärkeimpiin huomautuksiinsa. Silloin hän rupesi viheltelemään ja lauloi metsässä muutaman laulunkin hakiessaan sieltä kuivia koivuhalkoja, palaten nauraen Jeanin ja tytön luo halot ladottuina syliin posken korkeudelle ja kirves kainalossaan. Mutta kumpikaan ei osoittanut ilmeelläkään, että he olivat kuulleet hänen laulunsa. Ateria nautittiin sellaisen jäätävän tunnelman vallitessa, että Philipin mieli täyttyi mitä synkimmillä aavistuksilla. Josephine näytti hyvin levottomalta. Hän vastasi kyllä hänen kysymyksiinsä, kun Philip puhui hänelle, mutta jokaiseen sanaan, jonka hän tänään sanoi, tuntui liittyvän jotakin salaperäistä pidättyväisyyttä. Hän pyysi anteeksi, ennen kuin Philip ja Jean olivat lopettaneet, ja meni telttaansa. Hetkisen kuluttua Philipkin nousi ja poistui kanootilleen.
Hänen viimeinen tupakkansa oli kumipussissa ja hän haparoi sitä juuri käsiinsä, kun hänen sydämensä sykähti kovasti. Jokin ääni oli lausunut hiljaa hänen takanaan: – Philip!
Hän kääntyi hitaasti uskomatta korviaan. Niin, Josephinehan siinä todellakin oli. Tyttö oli nyt ensi kerran lausunut hänen nimensä. Ja kuitenkin tuntui hänen sanomansa sana erottavan heidät yhä kauemmaksi toisistaan, sillä hänen äänensä oli yhtä tyyni ja kiihkoton kuin hän olisi puhutellut Jeania.
– Makasin hereilläni melkein koko yön ajatellen, hän sanoi. – Teimme hirveän väärin ja olen niin pahoillani.
Hänen kiihtyvästä hengityksestään Philip huomasi, kuinka urhoollisesti hän taisteli voidakseen puhua hänelle tyynesti.
– Ette voi sitä ymmärtää, hän jatkoi katsoen Philipiin vakavuudella, mitä toivottomuus soi hänelle. – Ette voi ymmärtää, ennen kuin saavutte Adaren kartanoon. Ja pelkään sitä hetkeä, jolloin saatte tietää, millainen olen ja kuinka hirveän rikoksen tein suostuessani pyyntöönne eilen. En välittäisi niin paljon, jos olisitte muiden miesten kaltainen. Mutta te olette ollut erilainen.
Philip vastasi sanoin, joita hän ei olisi uskaltanut lausua muutamia tunteja aikaisemmin.
– Ja kuitenkin kaukana tuolla, kun pyysitte minua lähtemään kanssanne miehenänne, tiesitte, mitä löydän Adaren kartanosta, hän sanoi hiljaisella ja jännittyneellä äänellä. – Tiesittekö sen?
– Kyllä.
– Mikä silloin on aiheuttanut sen muutoksen, minkä vuoksi pelkäätte pakottaa minua jatkamaan? Johtuuko se siitä – hän nojautui lähemmäksi Josephinea ja hänen kasvonsa kalpenivat – että pidätte minusta vähän?
– Ei vaan siitä, että kunnioitan teitä, Josephine vastasi äänellä, joka tuotti Philipille pettymystä. – En halua aiheuttaa teille tuskia enkä halua, että ajattelette minusta mitä tahansa palatessanne maailmaan. Olette ollut rehellinen minua kohtaan. En syytä teitä ollenkaan eilisiltaisesta tapahtumasta. Syy oli kokonaan minun. Ja nyt olen tullut luoksenne saadakseni teidät ymmärtämään sen, että käytöksestäni ja toimistani huolimatta tulen aina uskomaan ja luottamaan teihin. Antaisin vaikka mitä, jos eilisilta voitaisiin pyyhkiä pois muististamme. Mutta mahdotontahan se on. Ette kuitenkaan saa ajatella sitä ettekä puhua minulle enää entiseen tapaanne, ennen kuin saavumme Adaren kartanoon. Ja silloin –
Hänen kalpeat kasvonsa näyttivät hyvin liikuttuneilta, kun hän kääntyi pois Philipistä.
– Ette enää haluakaan, hän lopetti. – Sen jälkeen taistelette vain puolestani siksi, että olette ritari miesten joukossa, ja siksi, että olette luvannut. Siellä ei enää lupauksennekaan sido teitä, sillä vapautan teidät siitä.
Philip seisoi vaieten Josephinen poistuttua hänen luotaan. Hän tiesi, että jos hän seuraisi Josephinea ja pakottaisi hänet jatkamaan keskustelua, hän toimisi hyvin raa'asti. Josephine oli pakottanut hänet ymmärtämään, että hänen tästä alkaen piti käyttäytyä pidättyväisemmin tätä kohtaan, ja veri syöksyi kuumasti ja kipeästi hänen kasvoihinsa, kun hän ensimmäisen kerran käsitti, miten hän oli rikkonut sopivaisuussääntöjä.
Hänestä oli aina naisellisuus ollut mitä ihaninta maailmassa. Ja nyt hänet oli pakotettu peläten ajattelemaan, että hän oli loukannut sitä. Hän ei pysähtynyt todistelemaan itselleen, että hänen tekoaan puolusti hänen rakkautensa musertava täydellisyys, vaan ajatteli nyt vain sitä, että hän oli löytänyt Josephinen yksinäisyydestä, oli tunnustanut hänelle rakkautensa ennen kuin hän oli tiennyt Josephinen nimeäkään ja seurannut sen kehotuksia tekemällä ja puhumalla sellaista, mikä hänen mielestään nyt tuntui häpeälliseltä. Mutta olisiko hän kuitenkin kaiken jälkeen halunnut peruuttaa sen, vaikka hän olisi voinutkin? Hän teki itselleen tämän kysymyksen palatessaan auttamaan Jeania. Mutta hän ei keksinyt siihen minkäänlaista vastausta, ennen kuin he olivat jälleen kanooteissaan ja matkalla järven yläpäätä kohti. Josephine istui selin häneen ja hänen paksu silkinhieno palmikkonsa valui kierrellen hänen hartioilleen kuin auringon valaisema kultainen köysi. Silloin hän tiesi, ettei hän olisi halunnut.
Jean ei levähdellyt juuri ollenkaan sinä päivänä, ja puolen päivän tienoissa he olivat jo kulkeneet kolmisenkymmentä kilometriä. He kuluttivat tunnin aterioimiseen ja jatkoivat jälleen matkaansa. Josephinekin pisti silloin tällöin melansa veteen, mutta ei muuttanut kertaakaan koko päivänä asentoaan niin, että olisi joutunut istumaan vastakkain Philipin kanssa. Myöhään iltapäivällä he pystyttivät leirinsä valkamaan, josta oli kahdeksankymmentä kilometriä Adaren kartanoon.
Taivaalla ei ollut tähtiä sinä yönä eikä kuutakaan näkynyt. Tuuli oli kääntynyt ja puhalsi nyt pohjoisesta. Siinä oli pohjolan pakkasten tuntua, ja taivaalla kiiti hurjaa vauhtia suuria harmaita pilviröykkiöitä. Istuessaan nuotion ääressä Jean käänsi kasvonsa usein levottomasti pohjoista kohti ja piti kasteltua sormeaan korkealla päänsä yläpuolella tunteakseen, oliko ilmassa sitä ominaista tuntua, jonka metsien miehet tietävät ennustavan lumen tuloa.
Vihdoin hän sanoi Philipille: – Tuuli kiihtyy vielä, m'sieur, ja tarttui kirveeseensä.
Philip seurasi häntä omineen ja he keräsivät suojaksi Josephinen teltan ympärille paksun kerroksen seetrin ja kuusen oksia. Sitten he kantoivat yhdessä kolme tai neljä suurta pölkkyä nuotioon. Heidän tehtyään sen Philip meni heidän omaan telttaansa, riisui liikoja vaatteita yltään ja hautautui makuusäkkiinsä. Pitkän aikaa hän makasi valveillaan ja kuunteli tuulen kiihtyvää huminaa pitkien kuusten latvoissa. Se ei ollut mitään uutta hänelle. Kuukausien kuluessa hän oli saanut nukahtaa jään ukkosen kaltaiseen jyrähtelyyn ja myrskyn raivokkaaseen ulvontaan. Mutta tänä iltana oli tuulen huminassa jotakin muutakin, mikä vaivutti hänet yhä syvemmälle siihen synkeyteen, mitä hän ei voinut karkottaa. Vihdoin hän kuitenkin vaipui uneen.
Herättyään hän raapaisi tulen tikkuun ja katsoi kelloaan. Se oli neljä. Hän pukeutui ja poistui teltasta. Tuuli oli tyyntynyt. Jean ahkeroi keittotulen ääressä ja Josephinen teltastakin näkyi jo kynttilän valoa. Josephine ilmestyikin sieltä hetkistä myöhemmin näkyviin. Hän oli pukeutunut paksuun punaiseen Hudson Bay-takkiin ja näädännahkaiseen lakkiin. Jokin hänen tulonsa aiheuttamassa ensi vaikutelmassa, ehkä hänen maalauksellinen pukunsa ja keikarimainen pieni lakkinsa ja tulen ensi hehku hänen poskillaan, täytti Philipin mielen toivolla, että uni oli rohkaissut hänen mieltään. Mutta kun hän katsoi Josephineen tarkemmin, tämä toivo haihtui. Philip tiesi kysymättäkin, että Josephine oli viettänyt tämän toisenkin yön sisimpänsä kanssa kamppaillen. Jeanin kasvotkin näyttivät laihemmilta ja hänen silmiensä alla olevat kuopat olivat syventyneet.
Taivas oli koko päivän paksussa raskaassa pilvessä ja vesi aaltoili kovasti. Varhain iltapäivällä tuuli rupesi kiihtymään, jolloin Croisset meloi kanoottinsa heidän viereensä ehdottaen maihinnousua. Hän puhui Philipille, mutta Josephine keskeytti hänet äkkiä.
– Meidän on pakko jatkaa matkaamme, Jean, hän vaati. – Ellei se ole aivan mahdotonta, meidän pitää päästä Adaren kartanoon tänä iltana.
– Tulee myöhäinen – keskiyö, Jean vastasi. – Ja jos vesi rupeaa aaltoilemaan kovemmin, niin –
Nyt roiskahti vettä keulasta tytön kasvoille.
– En välitä siitä, Josephine huusi. – Vesi ja pakkanen eivät vahingoita meitä. Hän kääntyi Philipiin päin kuin saadakseen hänet puolelleen Jeania vastaan. – Onko mahdollista, että voitte viedä minut kotiin tänä iltana? hän kysyi.
– Kello on nyt kaksi, Philip vastasi. – Kuinka pitkälti meillä vielä on, Jean?
– Matka ei minua pelota, m'sieur, vaan tämä, Jean sanoi, kun toinen aalto pärskäytti vettä Josephinen puvulle. – Adaren kartano on kolmenkymmenen kilometrin päässä.
Philip katsoi Josephineen.
– Parasta on, että nousette maihin ja odotatte huomiseen, Josephine. Katsokaa edessämme olevaa ulappaa, kuinka se kuohuu valkoisena.
– Voi, viekää minut kotiin, olkaa niin hyvä! Josephine rukoili puhuen nyt vain Philipille. – En pelkää ollenkaan enkä voi kestää toista viime yön kaltaista yötä. Ja jos meille sattuisi tapahtumaan jotakin – hän heitti päänsä taaksepäin ja hymyili Philipille rohkeasti märän tukkansa ja roiskahtelevan vaahdon takaa – tiedän teidän suoriutuvan siitä loistavasti. Siksi en pelkääkään. Ja minä haluan päästä kotiin.
Philip kääntyi nyt puoliveriseen päin, joka oli ajautunut kanootin pituuden verran sivulle.
– Jatkakaamme vain matkaa, Jean! hän huusi. – Voimmehan pysytellä lähellä rantoja. Osaatteko uida?
– Osaan, m'sieur, mutta Josephine –
– Minä uin hänen kanssaan, Philip vastasi, ja Josephine näki entisen rohkeuden ja tarmon palaavan hänen kasvoihinsa, kun hän kääntyi katsomaan heidän edessään olevia vaahtopäisiä aaltoja.
Tämän jälkeen he ponnistelivat tuntikausia eteenpäin. Tuuli puhalsi kovemmin heidän kasvoihinsa ja kanootit sukelsivat yhä syvemmälle aaltojen väliin. Joka kerta kun Josephine kääntyi taakseen, hän ihmetteli takanaan olevaa miestä, joka avopäin, tukka läpimärkänä ja käsivarret paljaina kyynärpäihin asti valoi hymyillen harmailla kirkkailla silmillään luottamusta hänen mieleensä sumun läpi. Vasta sitten kun pimeys alkoi kietoa heitä verhoonsa, tuli Jean niin lähelle heitä, että he voivat keskustella. Jean huusi:
– Tunnin kuluttua pääsemme Snowbird-joelle, m'sieur! Sen suulta on kuusi kilometriä Adaren kartanoon. Mutta juuri edessämme tuuli puhaltaa leveän selän yli. Uskallammeko lähteä sille?
– Kyllä! tyttö huusi vastaten Philipin puolesta. – Meidän on pakko jatkaa matkaamme!
Sanomatta enää mitään Croisset meloi edelle. Tuuli kiihtyi kiihtymistään jokaisena minuuttina. Huutaen Jeanille, että hän pysäyttäisi kanoottinsa hetkiseksi, Philip piti omaa kanoottiaan tasapainossa puhuessaan Josephinelle.
– Tulkaa tänne luokseni niin varovaisesti kuin suinkin, Josephine, hän sanoi. – Siirtäkää tavarat vähitellen keulaan vastaamaan painoanne. Jos jotakin sattuu tapahtumaan, haluan olla läheisyydessänne.
Josephine seurasi varovaisesti hänen ohjeitaan ja kun hän vähitellen lisäsi keulassa olevaa kuormitusta, hän siirtyi itse hitaasti lähemmäksi Philipiä. Kun hän pääsi Philipin viereen, hän sattui saamaan käteensä jonkun esineen kanootin pohjalta – Philipin toisen kengän. Hän näki nyt Philipin paljaan rinnan ja kurkun. Philip oli kiskonut yltään paksun raskaan villapaitansa ja riisunut kenkänsä. Hän ojensi kätensä ja kosketti hiljaa Josephinea, kun tämä kyyristyi hänen eteensä.
– Suurenmoista! hän sanoi nauraen. – Olette kelpo tyttö, Josephine, ja parhain kanoottitoveri, mitä minulla milloinkaan on ollut. Jos nyt kaadumme, en voi muuta kuin viedä teidät uimalla rantaan. Onko tie rannalta Adaren kartanoon hyvä?
Hän ei kuullut Josephinen vastausta, mutta uusi tuulenpuuska lennätti irtonaisen suortuvan Josephinen tukasta hänen kasvoilleen ja hän oli onnellinen, onnellinen sellaisesta vaarasta huolimatta, jolle ei hän eikä Jeankaan olisi rohjennut antautua yksinään alttiiksi. Hän ei voinut enää pimeässä nähdä Croissetia eikä tämän kanoottia. Mutta tuuli kantoi hänen korviinsa Jeanin huudon aina minuutin kuluttua ja hän vastasi niihin Josephinen pään yli. Hän oli iloinen, ettei tyttö voinut nyt nähdä, mitä heidän edessään oli tällä hetkellä. Hänen omakin hengityksensä salpautui kerran tai pari, kun hän luuli kanootin joutuneen siihen kohtalokkaaseen vaiheeseen, jota hän pelkäsi. Jokaisen minuutin kuluttua hän laski matkan pituuden maihin ja uintimahdollisuutensa, jos he kaatuisivat. Ja sitten pitkän ajan kuluttua tuuli rupesi äkkiä tyyntymään eivätkä aallotkaan olleet enää niin korkeita. Jeanin ääni kuului nyt lähempää helpotuksesta väristen.
– Olemme päässeet niemen taakse! hän huusi. – Vielä hiukan yli kilometri ja sitten olemme Snowbirdin suussa, m'sieur!
Philip nojautui eteenpäin pimeyteen tuijottaen. Josephinen lakki oli pudonnut ja Philipin käsi lepäsi hetkisen hänen märällä tuulen irrottamalla tukallaan.
– Kuulitteko? hän huudahti. – Olemme melkein kotona.
– Kyllä, Josephine vastasi väristen. – Ja minä olen iloinen, iloinen –
Oliko se hänen omaa mielikuvitustaan, vai vapisiko Josephine ja vetäytyi ilmeisesti kauemmas hänestä hänen kosketuksensa vuoksi? Pimeässäkin hän tunsi sen, että Josephine oli kumartunut eteenpäin ja kätkenyt kasvonsa käsiinsä. Hän ei puhunut Philipille enää mitään. Kun he saapuivat tyynelle Snowbird-joelle, Jeanin kanootti ilmestyi aivan heidän viereensä, mutta Jean ei puhunut sanaakaan. Kuin varjot he kiitivät virtaa ylös mustien metsäisten rantojen välitse. Alituisesti kasvava kiihko ja tunne siitä, että hän oli kummallisten tapahtumien kynnyksellä, kävivät yhä voimakkaammiksi Philipin mielessä. Hänen käsivarsiaan ja selkäänsä pakotti, hänen jalkansa olivat puutuneet ja viimeinenkin hitunen hänen suurenmoisista voimistaan oli käytetty taisteluun tuulta ja aaltoja vastaan, mutta hän unohti väsymyksensä odottaessaan lähenevää hetkeä. Hän tiesi Adaren kartanon paljastavan hänelle salaisuuksia, joita Josephine ei ollut kertonut hänelle. Josephine oli sanonut niin ja paljastanut senkin, että hän silloin alkaisi vihata Josephinea. Hän arvasi tuulen voiman heikkenemisestä, että he hautautuivat vähitellen yhä syvemmälle metsään.
Kului puolituntinen eikä hänen toverinsa sinä aikana liikahtanut eikä lausunut sanaakaan. Hän kuuli heikkoa kaukaista surullista ulvontaa ja tunsi äänen. Suden ulvontaa se ei ollut, vaan koiran. Hänestä näytti silloin kuin tyttö olisi liikahtanut ja tarttunut kanootin laitoihin käsillään. Nyt ei kuulunut neljännestuntiin muita ääniä kuin melojen loiskahtelua ja tuulen yksitoikkoista huminaa puiden latvoissa. Sitten koira ulvoi jälleen paljon lähempänä ja tällä kertaa siihen yhtyi toinen, kolmas ja neljäs, kunnes yön täytti sellainen melu, että Philip tuijotti ihmetellen pimeään. – Tuossa haukkuvassa ulvovassa laumassa on varmasti viisikymmentä koiraa, jos siinä nyt on ainoatakaan, hän sanoi itsekseen, lauman tullessa nopeasti kuin tuuli heitä kohti.
Croisset rikkoi hiljaisuuden sanoen kanootistaan:
– Ne ovat vainunneet meidät tuulesta, Josephine, ja nyt ne ovat tulossa teitä vastaan.
Tyttö ei vastannut, mutta Philip huomasi hänen istuvan jännittyneenä ja suorana. Ulvominen lakkasi yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Lauma oli päässyt rannalle ja odotti. Vasta sitten kun Jean käänsi kanoottinsa maata kohti ja sen keula raapi sorarantaa, ne rupesivat haukkumaan jälleen, mutta nyt niin lähellä ja hurjasti, että Philip tahtomattaankin pysäytti kanoottinsa. Josephine kiipesi kuitenkin heti kevyesti sen laidan yli nilkan syvyiseen veteen. Philip ei voinut nähdä, mitä silloin tapahtui, paitsi sitä, että ranta oli aivan täynnä hyppiviä, ryömiviä ja haukkuvia petoja, joiden keskellä Josephine oli. Hän kuuli Josephinen kirkkaan komentavan äänen huutelevan koirille – Tyr, Kapteeni, Bruno, Thor, Wamba – kunnes niiden lukumäärä tuntui loppumattomalta. Hän kuuli torahampaiden metallinheleät naksahdukset, nopeaa huohottavaa hengitystä ja pehmeiden jalkojen kapsetta. Vihdoin muuttui tytön ääni yhä kirkkaammaksi ja koirien ulvominen hiljemmäksi, kunnes hän ei kuullut muuta kuin lauman pidätettyä hengitystä ja hiljaista vaimeaa vikinää.
Samalla ilmestyi tuulen kiidättämien pilvien väliin taivaalle kapea rako, josta kuu pääsi hetkiseksi pilkistämään esille. Se, mitä hän silloin näki, muutti Philipin hengityksen ihmetteleväksi huudahdukseksi.
Josephine seisoi valkoisella hiekkarannalla. Järvellä puhaltanut tuuli oli irrottanut hänen pitkän palmikkonsa niin, että hänen märkä sotkeutunut tukkansa ulottui lanteille asti. Hän katsoi Philipiin kuin sanoakseen jotakin, mutta Philip ei voinut muuta kuin tuijottaa laumaan. Suuri karvaisista päistä ja kyyristyneistä ruumiista muodostunut meri ympäröi tyttöä. Nuo hurjat keltaiset vihreäsilmäiset elukat olivat laskeutuneet vatsalleen maahan kuin niitä olisi vain ollut yksi ja kääntäneet päänsä Josephinea kohti. Niiden kurkut kohoilivat ja silmät loistivat Josephinen palaamisen tuottamasta kiihkeästä ilosta. Tätä omituista lumoavaa näkyä kesti vain hetkisen ja yö muuttui jälleen pimeäksi. Tyttö kuului sanovan jotakin hiljaa. Koirat siirtyivät syrjään hänen tieltään ja sitten hän sanoi aivan Philipin vieressä:
– Oletteko jo tulossa, Philip?
8
Adaren kartano
Philip tunsi hieman pelkäävänsä astuessaan kanootistaan hänen luokseen. Hän ei ollut kuullut Croissetin maihinnousua ja hetkisen hänestä tuntui aivan siltä kuin hän harkitusti olisi antautunut susilauman armoille. Mutta Josephine oli ehkä arvannut, millaisen vaikutuksen hurja näytelmä oli tehnyt kanootistaan katsovaan Philipiin, koska hän oli tullut aivan veden rajaan ottamaan häntä vastaan. Hän sanoi jotakin ja pilkkopimeässä Philip ojensi hänelle kätensä. Josephinen käsi hapuili hänen kättään ja löydettyään sen hänen sormensa puristautuivat lujasti sen ympärille.
– Ne ovat henkivartijoitani, olen harjoittanut ne penikasta alkaen, hän selitti. – Ne eivät pidä vieraista, mutta taistelevat kyllä jokaisen sellaisen henkilön puolesta, jota ne näkevät minun suosivan. Siksi aion taluttaa teitä. Hän kääntyi Philipin kanssa laumaan päin ja huusi kirkkaalla komentavalla äänellään: – No nyt matkaanne, pojat! Tyr, Kapteeni, Thor, alkakaahan painua! Soh, veitikat, tarhaanne!
Näytti aivan siltä kuin sata silmää olisi hehkunut heitä vastaan pimeästä, sitten alkoi kuulua liikehtimistä, vikinää, murinaa, leukojen loksahtelua ja kun he kiipesivät törmälle ja sieltä kapealle tielle, Philip kuuli lauman hajautuvan heidän sivuilleen ja taakseen. Hän tiesi senkin, että Jean oli heidän edellään nyt. Hän ei puhunut eikä Josephinekaan näyttänyt haluavan rikkoa hiljaisuutta enää. Irrottamatta kättään Philipin kädestä hän kulki polkua aivan puoliverisen kintereillä. Hänen kätensä oli niin kylmä, että Philip tahtomattaan puristi sen omaansa lujemmin kuin lämmittääkseen sitä. Hän tunsi, miten Josephinea värisytti, mutta jokin ilmaisi hänelle, ettei se, mitä Josephine tunsi pimeässä, johtunut ainoastaan kylmästä. Hänen sormensa kiertyivät useammin kuin kerran vapisten Philipin käden ympärille.
Käveltyään noin parisataa metriä he pääsivät pois metsätieltä kierrettyään erään mutkan, ja heidän edessään olevan pimeyden rikkoi yksinäinen valo, synkeyden keskeltä häämöttävä himmeästi valaistu ikkuna.
– Marja ei odota meitä tänä iltana, tyttö sanoi anteeksipyytävästi ja hermostuneesti. – Tämä on Adaren kartano.
Paikan yksinäisyys, sen silmäänpistävä elämän puute ja hiljaisuus, paitsi heidän ympärillään olevien petojen nuuskintaa ja vikinää, synnyttivät Philipissä omituisen pelon tunteen. Hän oli ainakin odottanut näkevänsä Adaren kartanossa elämää ja valoa, mutta täällähän oli vain pimeyden salaperäisyyttä ja kuoleman hiljaisuutta. Ainoa näkyvissä oleva valokin näytti hyvin heikolta. Kun he etenivät sitä kohti, erkani muuan suuri varjo pimeydestä ja silloin tuntui äkkiä siltä kuin metsän verho olisi vedetty syrjään, ja kaukana uhkaavan varjon takana Philip näki leirinuotion kajastuksen. Sieltä kuului uhmaavaa koiranhaukuntaa, johon heti heidän ympärillään pyörivät elukat hurjasti vastasivat. Kun Josephine kohotti äänensä vaimentaakseen hälinän, muuttui ikkunasta näkyvä valo äkkiä kirkkaammaksi. Sitten aukeni muuan ovi ja aukkoon ilmestyivät mies ja nainen. Mies seisoi naisen takana katsoen hänen olkansa yli ja Philip näki lampun valossa vilahduksen pyssyn piipusta.
Josephine pysähtyi.
– Suotte kai minulle anteeksi, että menen edellä yksinäni ja käsken teidän tulla sitten Jeanin kanssa? hän kuiskasi. – Koetan tavata teitä vielä tänä iltana pukeuduttuani ja päästyäni parempaan kuntoon voidakseni osoittaa teille vieraanvaraisuutta.
Jean oli niin lähellä, että hän kuuli Josephinen sanat.
– Me seuraamme teitä, hän sanoi hiljaa. – Menkää vain edellä, rakkaani.
Hänen äänensä kuulosti äärettömän hellältä, melkeinpä säälivältä, ja kun Josephine irrotti kätensä Philipin kädestä lähtien heidän edeltään, hän peräytyi aivan toverinsa viereen.
– Jotakin tapahtuu piakkoin, mikä ehkä muuttaa sydämenne kiveksi tai jääksi, m'sieur, hän sanoi melkein kuiskaten. – Halusin, että hän olisi kertonut sen teille pari päivää sitten tuolla, mutta hänestä tuntui koettelemus silloin liian vaikealta. Mutta tänä yönä se tapahtuu. Ja kuinka se teihin vaikuttaakin, m'sieur, pyydän, ettette kauhistuisi vaan säälisitte häntä. Olette kenties tuntenut montakin naista, mutta ette milloinkaan meidän Josephinen vertaista. Hänen sielussaan on sinisen taivaan puhtautta, villien kukkien suloa ja siunatun neitsyemme, Kristuksen äidin, hyvyyttä. Voitte ehkä epäillä ja tulevat asiat voivat ehkä jäytää sydänjuurianne, kun ne ovat karkottaneet elämän ja onnen minunkin sydämestäni, mutta te tulette rakastamaan enkeliämme, Josephineamme, kaikesta huolimatta.
Vaikka Jean Croissetin sanat värisyttivätkin kummallisesti, Philip vastasi:
– Aina, Jean. Vannon sen.
Josephine oli pysähtynyt auki olevalle ovelle hetkiseksi ja katsoi nyt taakseen. Sitten hän katosi.
– Tulkaa, Jean sanoi. – Ja olkoon Jumala teille armollinen, ellette pysy kaikissa lupauksissanne, m'sieur Philip Darcambal. Sillä tästä hetkestä alkaen olette Philip Darcambal, Montrealista, Josephine Adaren, rakastamamme metsien tytön, mies. Tulkaa, m'sieur!
9
Josephine paljastaa salaisuutensa
Sanomatta enää mitään Jean käveli edellä ovelle, joka oli painunut melkein kiinni Josephinen mentyä siitä. Hetkiseksi hän pysähtyi nojaten kädellään siihen ja meni sitten sisään. Philip oli aivan hänen kintereillään. Ensi työkseen hän tarkasteli huonetta etsien tyttöä, mutta hän oli kadonnut jonnekin tovereineen. Ääniä kuului kyllä erään hänen edessään olevan toisen oven takaa, mutta hetkisen kuluttua nekin vaikenivat.
Hän tuijotti ihmetellen ympärilleen eikä Jean keskeyttänyt häntä. Hän oli suuressa huoneessa, jonka seinät olivat hirsistä ja kirveellä veistetyistä laudoista. Huone oli noin kaksitoista metriä pitkä ja kuusi metriä leveä, suurenmoinen jylhä sali, jonka seinät ja katto oli maalattu tummanruskeiksi. Sen toisessa päässä oli niin suuri takka, että siihen helposti voitiin latoa pinollinen kahden metrin pituisia halkoja. Nyt siinä leimahteli pieni valkea. Huoneen keskellä oli pitkä jykevä pöytä, jonka laudat oli veistetty kirveellä. Pöydällä olevassa lampussa oli tuli. Lattialla oli eläinten taljoja ja seinät olivat täynnä täytettyjä petojen päitä. Nämä seikat kiinnittivät ensiksi Philipin huomion puoleensa. Hänestä tuntui aivan siltä kuin hän olisi äkkiä poistunut siitä maailmasta, jossa hän oli elänyt, vanhanaikaiseen halliin jonkun villin ja raa'an anglosaksilaisen aatelismiehen luo, jonka luut ovat muuttuneet tomuksi jo satoja vuosia sitten.
Vasta sitten kun Jean puhui hänelle ja opasti hänet huoneen poikki, hänen ensi vaikutelmansa haihtui, kun hän rupesi nopeasti tarkastelemaan huonetta yksityiskohtaisemmin. Menneet ajat oli täällä kummallisesti sekoitettu nykyisiin. Hän pidätti hengitystään huomatessaan kaukaisimman seinän vieressä pianon ja sen yläpuolelle seinään kiinnitetyn pronssisen lampun. Seinien vieriltä häämötti kirjoja täynnä olevia kirjahyllyjä, takan läheisyydessä oli leveitä ja matalia tyynyjen peittämiä sohvia ja sen oven yläpuolella, josta he olivat tulleet huoneeseen, oli kehyksiin pantu jäljennös Vincin "La Joconde" eli Hymyilevä nainen -nimisestä mestarimaalauksesta.
Hän seurasi Jeania heikosti valaistuun halliin, jossa Jean hetkisen kuluttua pysähtyi erään toisen oven edustalle avaten sen. Philip odotti, kunnes hän raapaisi tulen tikkuun ja sytytti lampun. Hän tiesi heti katsahdettuaan ympärilleen sen tulevaksi makuuhuoneekseen, ja kun hän laski katseillaan sen monia mukavuuksia – vanhanaikaisten verhojen takana olevaa leveää matalaa vuodetta, mukavia tuoleja, pientä kirjojen ja kuvalukemistojen täyttämää pöytää ja lattialle levitettyjä tuuheakarvaisia nahkoja – tunsi hän mielensä täyttyvän jostakin uudesta ja kummallisesta levon ja ilon tunteesta, mikä hetkiseksi varjosti hänen kiihkeämmät vaikutelmansa. Jean oli jo polvillaan takan ääressä koettaen tulitikulla sytyttää uuniin työnnettyjä koivuhalkoja. Kun helposti syttyvä tuohi alkoi leimahdella ja pienet halot alkoivat palaa rätisten, hän nousi seisoalleen ja kääntyi Philipiin päin. He olivat molemmat kastuneet ihoa myöten. Jeanin tukka riippui suorana ja märkänä hänen kasvojensa ympärillä ja hänen sisään painuneet poskensa olivat kalmankalpeat. Huolimatta hetkestä ja paikasta Philip ei voinut olla nauramatta.
– Olen iloinen, että Josephine oli tarpeeksi viisas tullakseen tänne edellämme, Jean, hän sanoi nauraa hihittäen. – Olemme molemmat kuin hukkuneita vesirottia!
– Tuon heti tavaranne tänne, m'sieur, Jean vastasi. – Ellei teillä ole omassa varastossanne kuivia vaatteita, löydätte sellaisia verhojen takaa. Muutamat niistä sopivat luullakseni teillekin. Lämmiteltyämme ja kuivailtuamme itseämme syömme illallista.
Muutamia minuutteja myöhemmin Jeanin poistuttua muuan intiaaninainen toi hänelle vadillisen kuumaa vettä. Hän riisui yläruumiinsa ja nautti suuresti hieroessaan vartaloaan kuumaan veteen kastetulla sienellä. Samalla Jeankin palasi tuoden hänen tavaransa. Pohjola ei ollut jättänyt hänelle paljon valinnan varaa, mutta Jeanin viittaamien verhojen takana oli hyvin varustettu vaatekomero. Hän aivan hehkui lämpimästä ja mukavuudesta lopetettuaan pukeutumisensa. Kylmyys oli haihtunut hänen verestään. Käsivarsia ja selkää oli jo lakannut pakottamasta. Hän sytytti piippunsa ja seisahtui muutamiksi hetkiksi selin rätisevään tuleen kuuntelemaan ja odottamaan. Paksujen seinien läpi ei hänen korviinsa tunkeutunut minkäänlaista ääntä. Kerran hän luuli kuulevansa kaukaa oven sulkemisen. Yökin oli kummallisesti hiljainen, ja hän käveli huoneensa ainoan suuren ikkunan luo tuijottaen pimeään. Metsä pisti melko lähelle kartanoa siltä suunnalta, sillä hän kuuli tuulen humisevan puiden latvoissa.
Tunnin hän odotti yhä kärsimättömämpänä Jeanin paluuta ja jotakin viestiä Josephinelta. Vihdoin hänen oveensa koputettiin. Hän avasi sen kiihkeästi, mutta hänen mielipahakseen siellä ei ollut Jeania eikä tyttöä, vaan sama intiaaninainen, joka oli tuonut hänelle kuumaa vettä. Vaimolla oli käsissään metallinen tarjotin, jolle oli ladottu höyryäviä vateja. Nainen meni vaieten hänen ohitseen, laski tarjottimen pöydälle ja aikoi poistua, kun Philip sanoi hänelle cree-kielellä:
– Missä rouva on?
Nainen poistui kuin hän ei olisi kuullutkaan Philipin sanoja ja sulki oven mennessään. Yhä neuvottomampana Philip kiinnitti nyt tarkkaavaisuutensa ruokaan. Tämä tapa tarjoilla hänelle illallinen varmisti hänen arveluaan, ettei hän enää tapaisi Josephinea sinä iltana. Hän oli nälissään ja alkoi kohdella oikeudenmukaisesti vatien sisältöä. Eräässä kulhossa oli palanen hedelmäkakkua ja pikkelsiä, mistä hän tiesi, että Josephine oli auttanut naista illallisensa valmistamisessa. Puoli tuntia myöhemmin intiaaninainen palasi yhtä hiljaa kuin oli tullutkin ja vei pois vadit. Hän seurasi naista ovelle ja seisoi paikoillaan muutamia sekunteja katsellen halliin. Hän katsoi kelloaan ja se oli jo yli kymmenen. Hän arveli, mihin Jean oli mahtanut joutua. Miksi Josephine ei ollut lähettänyt hänelle minkäänlaista viestiä tai ainakin selitystä siitä, miksi hän ei ollut voinut tullakaan Philipin luo, vaikka hän oli luvannut? Miksi oli Croisset puhunut niin kummallisesti, ennen kuin he olivat avanneet rakennuksen oven? Mitään ei ollut tapahtunut ja hän alkoi saada yhä suuremman varmuuden siitä, ettei mitään tapahtuisikaan sinä yönä.
Hän kääntyi äkkiä selin oveen huoneensa ikkunaan päin. Seuraavassa hetkessä hän seisoi jo jännittyneenä ja katsoa tuijotti. Jonkun kasvot olivat painautuneet ruutuun kiinni, tummat tuhoa ennustavat silmät, jotka leimahtelivat uhkaavasti kuin pedon silmät. Ne katosivat kuitenkin äkkiä. Mutta tämän lyhyenkin hetken kuluessa Philip oli nähnyt tarpeeksi muuttuakseen kuin kiveksi. Hän katsoa tuijotti vain samaan paikkaan, jossa hän oli nähnyt kasvot, ja hänen sydämensä jyskytti kuin moukari. Naaman hävitessä hän oli nähnyt kädenkin välähtävän valossa ja kädessä oli pistooli. Mutta ei tämän eikä ilmiön äkillisyyden vuoksi hänen hengityksensä muuttunut huohottavaksi, vaan kasvojen, joissa ilmenevä viha oli ollut melkein kuin hulluutta – Jean-Jacques Croissetin kasvojen vuoksi.
Niiden tuskin ennätettyä hävitä näkyvistä Philip riensi pöydän luo, sieppasi pistoolinsa käteensä ja juoksi halliin. Hän luuli hallin päästä pääsevänsä pihalle ja juoksi nopeasti siihen suuntaan äänettömästi mokkasiineillaan. Siellä olikin rautaisella salvalla teljetty ovi. Häneltä meni vain hetkinen sen avaamiseen, hän työnsi oven auki ja hyökkäsi pimeään. Tuuli oli tyyntynyt, mutta satoi lunta. Hän seisoi liikkumatta hiljaisuuden keskellä kuunnellen ja koettaen nähdä pimeässä johonkin liikkuvan varjon. Hänen taisteluhalunsa oli herännyt ja hän halusi nyt vain joutua vastakkain Jean Croissetin kanssa ja vaatia häntä selittämään asian. Hän tiesi, että jos hän olisi seisonut vielä sekunninkaan selin ikkunaan, Jean olisi tappanut hänet. Murhanhimo oli kiiltänyt puoliverisen silmissä ja hänen pistoolinsa oli ollut laukaisuvalmiina. Vain Philipin nopea kääntyminen ovella oli pelastanut hänen henkensä. Oli selvää, että Jean oli paennut ikkunan luota yhtä nopeasti kuin Philip oli rientänyt halliin, tai ellei hän ollut paennut, hän oli piilossa jossakin rakennuksen varjossa. Huomattuaan sen, että Jean voi piileskellä pimeässä, Philip kääntyi äkkiä ja hiipi nopeasti ja hiljaa rakennuksen hirsiseinän vierustaa. Hän melkein odotti laukausta pimeästä avatessaan peukalollaan pistoolinsa varmistuksen. Hän oli jo melkein päässyt oman ikkunansa alle, kun muuan heikon valojuovan takaa kuuluva ääni karkotti hänet seuraavan seinän vierellä vallitsevaan pikimustaan pimeyteen. Hetkisen kuluttua hän oli jo aivan varma asiasta. Joku toinenkin henkilö liikkui pimeässä valojuovan takana.
Pistooli valmiina Philip syöksyi valojuovan ohi. Hämmästynyt huudahdus kajahti yössä ja sen ohjaamana hän tarttui lujasti jonkun karvakaulukseen. Samalla hän huudahti itsekin hämmästyksestä nähdessään edessään Josephinen kalpeat, jäykistyneet kasvot. Philipin pistoolia pitelevä käsi oli vaipunut sivulle. Hän uskoi, ettei Josephine ollut nähnyt asetta, ja työnsi sen housujensa taskuun.
– Tekö, Josephine? hän huoahti. – Mitä tekemistä teillä on täällä?
– Entä teillä? Josephine kysyi vastaan. – Teillä ei ole takkia yllänne ja olette avopäin... Hän tarttui Philipin käsivarteen. – Näin teidän juoksevan valon ohi ja teillä oli pistooli kädessänne.
Mielijohteesta, jota hän ei voinut selittää, Philip keksi pienen valheen.
– Tulin katsomaan, millainen ilma täällä on, hän sanoi, – ja kuullessani teidän liikkuvan pimeässä säpsähdin ja vedin pistoolini esille.
Hänestä tuntui kuin Josephine olisi puristanut kovemmin ja suonenvedontapaisemmin hänen käsivarttaan.
– Ettekö ole nähnyt ketään muuta? Josephine kysyi.
Jokin kielsi häntä nytkin paljastamasta salaisuutta.
– Onko mahdollista, että joku toinenkin olisi vielä hereillä ja harhailisi täällä pimeässä tähän aikaan? hän sanoi nauraen. – Aioin juuri palata huoneeseeni mennäkseni nukkumaan, Josephine. Luulin teidän unohtaneen minut kokonaan. Entä Jean, missä hän on?
– Emme olleet unohtaneet teitä, Josephine vastasi väristen. – Mutta odottamattomia asioita on tapahtunut tänne tulomme jälkeen. Olin juuri tulossa luoksenne. Ja Jean on palannut takaisin metsiin. Kuunnelkaa!
Noin puolen peninkulman päästä kantautui heidän korviinsa koiran ulvontaa ja tuskin se oli lakannut kuulumasta, kun siihen vastasi täydellä kurkulla lauma, jonka vaiteliaisuutta Philipkin oli ihmetellyt. Josephine huudahti kummallisesti.
– He ovat tulossa! hän sanoi melkein nyyhkyttäen. – Nopeasti nyt, Philip! Viimeinen toivoni pelastaa teidät on haihtunut ja nyt teidän täytyy olla hyvä minulle, jos pidätte minusta vähän. Hän tarttui Philipin käteen ja melkein juoksi hänen kanssaan ovelle, josta he olivat menneet rakennukseen hetkinen sitten. Suuressa huoneessa Josephine heitti yltään huppunsa ja pitkän turkistakin hartioiltaan, ja silloin Philip huomasi, ettei hän ollut pukeutunut yötä eikä myrskyä varten. Hänen yllään oli ohut kimalteleva valkoinen puku ja tukka oli koottu löyhiin kullanvärisiin kiemuroihin hänen päälaelleen. Rintaansa, juuri paljaan valkoisen kaulansa juureen, hän oli kiinnittänyt ruusun. Philipistä tuntui ihmeelliseltä se, että ruusu, hänen pukunsa vartalonmukainen kauneus ja hänen tukkansa kimalteleva pehmeys oli nähtävästi tarkoitettu hänelle ja että jokin odottamaton seikka oli houkutellut hänet yön pimeyteen. Mutta ennen kuin hän ehti sanoa mitään, vei Josephine hänet nopeasti taempana olevaan halliin ja pysähtyi vasta heidän mentyään eräästä toisesta ovesta kamariin, jonka Philip tiesi hänen huoneekseen. Philip näki siellä yhdellä silmäyksellä hienoa naisellisuutta; täälläkin oli vuode verhojen takana ja verhot oli vedetty tarkasti yhteen.
Josephine oli pysähtynyt muutamien askelten päähän ja katsoi häneen. Hän oli kalmankalpea, mutta hänen silmänsä eivät olleet milloinkaan katsoneet häneen rohkeammin eivätkä kauniimmin. Jokin hänen asennossaan esti Philipiä tulemasta lähemmäksi. Hän katsoi Josephineen ja odotti. Josephine alkoi puhua matalalla ja tyynellä äänellä. Philip tiesi hänen nyt vihdoinkin joutuneen suurimman taistelunsa kynnykselle ja tunsi tällä hetkellä olevansa hermostuneempi kuin hän.
– Muutamien hetkien kuluttua isäni ja äitini ovat täällä, Philip, hän sanoi. – Jeanin tuoma kirje sinne, missä me ensi kerran tapasimme toisemme, tuli käsiini Wellastonin kartanon kautta ja siinä kerrottiin minulle, ettei minun tarvitse odottaa heitä vielä muutamiin viikkoihin. Siksi tulinkin niin onnelliseksi vähäksi aikaa. He olivat Montrealissa enkä halunnut heidän vielä palaavan. Ymmärrätte sen pian, miksi. Mutta isä muuttikin mielensä ja melkein samassa, kun hän pani tuon kirjeen postiin, hän ja äitini lähtivät kotiin Fond du Lacin kautta. Vain tunti sitten muuan intiaani toi meille sanan, että he ovat tulossa joella. He ovat siellä nyt – tuskin kilometrin päässä – Jeanin ja koirien kanssa.
Hän kääntyi hieman syrjittäin Philipiin katsoen vuoteeseen.
– Muistatte kai, että kerroin teille viettäneeni vuoden Montrealissa, hän jatkoi. – Olin siellä yksin silloin kun se tapahtui. Katsokaa –
Hän meni vuoteen luo ja veti hiljaa verhot syrjään. Philip seurasi häntä pidättäen hengitystään.
– Siellä on lapseni, Josephine kuiskasi. – Pieni poikani. Philip ei voinut nähdä hänen kasvojaan. Josephine taivutti päätään ja jatkoi hiljaa kuin peläten herättävänsä vuoteessa nukkuvan lapsen.
– Tätä ei tiedä kukaan muu kuin Jean. Äitini tuli ensin ja sitten isäni. Valehtelin heille. Sanoin heille olevani naimisissa ja kerroin mieheni lähteneen pohjolaan. Palasin kotiin lapseni kanssa tavatakseni miehen, jonka ristin Paul Darcambaliksi ja jota he luulevat puolisokseni. En halunnut antaa sitä ilmi siellä ja suunnittelin voivani kertoa heille totuuden palattuamme tänne metsiin. Mutta tultuani tänne huomasinkin, etten voikaan. Ehkä ymmärrätte sen. Täällä metsien asukkaiden joukossa suhtaudutaan sellaisen lapsen äitiin kuin maailman hirveimpään asiaan. Häntä sanotaan la bête noireksi eli mustaksi pedoksi. Vähitellen käsitin yhä paremmin, etten voi kertoa heille totuutta ja että minun on pakko elää valheellista elämää suojellakseni toisten sydäntä murtumasta samoin kuin oman sydämeni kaikki ilo on murrettu. Aioin kertoa heille, että mieheni on kuollut tuolla pohjolassa, ja pelkäsin epäluuloja... sattumaa, että isäni ehkä huomaa juttuni valheellisuuden teidän tultuanne tänne. Minulla ei ole muuta kerrottavaa, Philip. Ymmärrätte sen nyt. Tiedätte nyt, miksi teidän jonakin päivänä pitää poistua ja olla palaamatta takaisin milloinkaan. Teidän pitää tehdä se suojellaksenne poikaani, isääni, äitiäni ja minua.
Tytön ääni ei katkennut kertaakaan tätä hirveää tarinaa kertoessa. Ja nyt kuin nöyrtyen hiljaiseen rukoukseen hän polvistui vuoteen viereen laskien päänsä tyynylle lapsen viereen. Philip seisoi liikkumatta ja katsoi näkemättömin silmin suoraan hirsiseinän ja pimeän yön läpi tuhansien kilometrien päässä olevaan kaupunkiin. Hän ymmärsi nyt. Josephinen tarina ei ollut maailman kummallisin juttu sittenkään, mutta ehkä vanhin kaikista kertomuksista. Philip oli kuullut sen satoja kertoja ennenkin, mutta se ei ollut milloinkaan vaikuttanut häneen niin jäähdyttävästi ja lamauttavasti kuin nyt. Mutta vaikka niiden ihmeellisten ihanteiden palatsi, jonka hän oli rakentanut, luhistuikin hänen ympärillään raunioiksi, nousi tuhasta uudelleen toinen, joka näytti hänestä todellisemmalta. Hän käänsi hitaasti katseensa kauniiseen, rukoukseen taipuneeseen päähän. Veri alkoi palata kohisten hänen sydämeensä ja hänen sormensa suoristuivat. Josephine oli sanonut Philipille, että Philip vihaisi häntä ja tahtoisi poistua hänen luotaan kuultuaan hänen toivottomuutensa syyn. Mutta sen sijaan hän halusikin polvistua Josephinen viereen, puristaa hänet lujasti rintaansa vasten ja kuiskata hänelle, ettei aurinko vielä ollut mennyt mailleen heidän taivaaltaan, vaan alkanut vasta nousta.
Mutta silloin kun hän astui askeleen Josephinea kohti, välähtivät hänen aivoissaan kuin järkyttävä varoitus ne sanat, joilla Josephine oli ilmaissut hänelle, ettei hän milloinkaan saisi selville Josephinen surun todellista syytä: – Voitte arvata, mutta ette sittenkään arvaa totuutta, vaikka eläisitte tuhat vuotta. Mutta voiko tämä hänen kuulemansa ja näkemänsä olla muuta kuin totuutta? Astuttuaan toisen askelen hän pääsi Josephinen viereen, jolloin kaikki esteet hävisivät hetkiseksi olemattomiin heidän väliltään. Josephine ei ollenkaan vastustellut, kun Philip puristi hänet rintaansa vasten. Philip suuteli hänen ylöspäin kääntyneitä kasvojaan yhä uudestaan samalla kun hän kuiskaili. – Rakastan sinua, Josephine, rakastan sinua!
Äkkiä kantautui heidän korviinsa ääniä ulkoa yöstä. Jokin ovi aukeni ja hallissa kajahteli tulijan kova jyrisevä ääni puoliksi nauraen, puoliksi huutaen. Sitten kuului muitakin ääniä, ovien pauketta ja taas äskeinen ääni, mutta nyt niin kovaa, että sen kaiku kantautui Adaren kartanon äärimmäiseen soppeen asti.
– Hei, sydänkäpyseni! Hei, Josephineni!
Mutta Philip puristi Josephinea lujemmin rintaansa vasten ja kuiskasi:
– Rakastan sinua!
10
Adaren kartanon herra ja Miriam
Vasta sitten kun askelet alkoivat kuulua lähempää, ponnisteli Josephine päästäkseen vapaaksi Philipin syleilystä. Vastustelematta hän oli ojentanut huulensa Philipin suudeltavaksi, riemuisan hetken Philip oli tuntenut hänen käsivarsiensa puristuksen olkapäillään ja Josephinen silmien sinisessä syvyydessä hän oli ensin nähnyt vilahdukselta ihmettelyä ja epäluuloa ja sitten syvempää ja hellempää hehkua, kun Josephine oli alistunut hänen suudeltavakseen. Tänä hetkenä hän unohti kaiken muun, paitsi sen, että Josephine oli ilmaissut salaisuutensa hänelle ja samalla antautunut hänelle. Nytkin, kun Josephine työnsi käsillään hänen rinnastaan, hän suuteli Josephinen huulia jälleen ja hänen käsivarsiensa ote tiukkeni.
– He ovat tulossa ovelle, Philip, huohotti Josephine ponnistellessaan häntä vastaan. – He eivät saa yllättää meitä näin!
Ääni kajahteli hallissa jälleen huutaen Josephinea, jolloin Philip nousi äkkiä nostaen Josephinen mukanaan. Josephinen kasvot olivat aivan kalpeat, ja hänen silmissään oli vielä melkein pelkoa. Kun askelet tulivat lähemmäksi, Philip työnsi takaisin hänen tukkansa lämpimät suortuvat ja kuiskasi kahdennenkymmenennen kerran: – Rakastan sinua! kuin tehdäkseen sen selväksi hänelle sanoillaan. Hän kiersi toisen käsivartensa Josephinen ympärille ja Josephinen sormet tarttuivat hermostuneesti hänen käteensä.
Sitten ovi vetäistiin auki. Philip tiesi, että kynnyksellä seisoi Adaren kartanon herra, suuri karvalakkinen jättiläinen, jonka nähtävästi täytyi kumartua päästäkseen huoneeseen ja jonka silmät näyttivät villeiltä ja kysyviltä, kun ne kohdistuivat Philipiin. Sellaista miestä Philip ei ollut osannut odottaa, ei tällaista mahtavaa, melkein kauheaa metsien jumalaa, harmaapartaista ja leveärintaista. Hänen tuuhea tukkansa riippui lakin alta ja hänen silmissään oli sellainen hehku, jonka Philip ymmärsi ja kohtasi sen pelkäämättä.
Hän tunsi Josephinen sormien tarttuvan hetkiseksi lujemmin hänen kätensä ympärille, mutta sitten Josephine hiljaa huudahtaen riistäytyi irti, jolloin John Adare levitti käsivartensa hänelle ja taivutti partaiset kasvonsa hänen puoleensa, kun Josephine kiersi käsivartensa hänen kaulaansa. Heidän takaansa hallin hämärästä näkyivät vilahdukselta Jean Jacques Croissetin tummat laihat kasvot, mutta ne katosivat samalla. Tuon sekunnin kuluessa puoliverisen silmät kohtasivat Philipin katseen ja niiden ilme oli sellainen, että Philip astui äkkiä askelen eteenpäin. Hän aikoi kiiruhtaa John Adaren ohi ja puhutella Jeania hallissa. Mutta hän tukahdutti halunsa ja katsoi Josephineen ja hänen isäänsä. Josephine oli ottanut lakin jättiläisen päästä ja puristanut hänen partaiset kasvonsa käsiensä väliin. John Adare katsoi hymyillen hänen kalpeihin ja rukoileviin kasvoihinsa hellästi ja kunnioittavasti. Hetkisen kuluttua jättiläinen purskahti kovaan jyrisevään nauruun ja katsoi Josephinen pään yli Philipiin.
– Jumala siunatkoon sieluani, ellen melkein usko pienen tyttöseni luulleen minun tulleen kotiin tappamaan hänet! hän huudahti. – Luullakseni hän ajatteli minun vihaavan teitä sen vuoksi, että varastitte hänet minulta siten. Mutta olen kokonaan tukahduttanut vastenmielisyyteni teitä kohtaan. Ette ole sellainen mies kuin luulin teidän olevan kuultuani lipevän ranskalaisen nimen. Olette näyttänyt, että teillä on hyvä arvostelukyky. Maailmassa ei ole ainoatakaan tarpeeksi hyvää miestä Jo-kultaselleni. Ja jos annatte anteeksi suoruuteni, niin pidän ulkonäöstänne!
Puhuessaan hän ojensi kätensä, jolloin Josephine katsoi kiihkeästi Philipiin. Hänen poskensa punastuivat miesten tervehtiessä toisiaan. Hän katsoi Philipiin ja hänen sydämensä alkoi sykkiä nopeammin, sillä hän ei ollut uskaltanut toivoakaan, että Philip ymmärtäisi tilanteen niin täydellisesti. Hän oli pelännyt, että Philip äänellään tai käytöksellään jollakin tavoin paljastaisi itsensä. Mutta Philip osasi hillitä itsensä täydellisesti ja Josephine punastui. Hän ei ollut ennen tätä hetkeä täysin huomannutkaan, miten kirkkaat ja pelottomat Philipin silmät olivat. Hänen pitkä liian varhain harmaantunut vaalea tukkansa oli vielä epäjärjestyksessä äskeisestä ryntäyksestä ulos ja soi hänen päälleen leijonamaisen voiman tuntua, kun hän seisoi siinä Adarea vastapäätä.
Josephine meni tyynesti syrjään katsoen heihin, heidän kummankaan huomaamatta sitä ylpeää välähdystä, mikä leimahti kuin salama hänen silmissään. He olivat ihmeelliset, nämä molemmat voimakkaat miehet, jotka olivat hänen. Ja tällä hetkellä he olivatkin hänen. Kumpikin vaikeni hetkiseksi seisoessaan siinä käsi kädessä; ja tämän hetken kuluessa, vaikka se olikin lyhyt, Josephine näki heidän arvostelevan toisensa niin täydellisesti kuin ihmiset ikinä vain voivat. Siinä ei ollut hänen mielestään ainoastaan tyytyväisyyttä, vaan jotakin syvempää ja ihmeellisempää, mikä alkoi näkyä heidän kasvoissaan. Hänestä näytti aivan siltä kuin he olisivat unohtaneet kokonaan hänen läsnäolonsa tavattuaan toisensa ja hetkiseksi Josephine unohti tilanteen valheellisuuden. Sellaisesta mielijohteesta, joka sai hänet hengittämään nopeammin, hän kiiruhti heidän luokseen ja puristi heidän kätensä molempiin omiinsa. Hänen kasvonsa säteilivät, kun hän katsoi heihin.
– Olen niin iloinen, että pidätte toisistanne! hän huudahti hellästi. – Tiesin sen olevan niin, koska –
Adaren kartanon herra oli puristanut hänet jälleen syliinsä. Josephine ojensi kätensä ja laski sen Philipin olkapäälle. Hän käänsi silmänsä Philipiin ja tämä yksinään näki niiden iloisen, loistavan välähdyksen. John Adaren ääni jyrisi onnellisena, ja painaen harmaan päänsä Josephinen tukkaan hän sanoi:
– Luullakseni en ole ollenkaan suruissani, vaan pikemminkin iloissani, sydänkäpyseni Hän katsoi Philipiin jälleen. – Paul, poikaseni, toivotan sinut tervetulleeksi Adaren kartanoon!
– Philip, isä kulta, Josephine oikaisi. – Pidän siitä nimestä enemmän kuin Paulista.
– Entä te? Philip sanoi katsellen hymyillen Adaren silmiin. – Pelkään melkein pitää Josephinelle antamani lupauksen. Minunkin oli määrä sanoa teitä isäkullakseni.
– Siinä oli vielä toinenkin lupaus, Philip, Adare vastasi äkkiä. – Sinun on täytynyt varmasti luvata, ettet milloinkaan vie tytärtäni pois luotani. Ellet vanno sitä, olen vihollisesi.
– Sitä ei minun tarvinnut ollenkaan luvatakaan, Philip sanoi, – sillä Josephinen maailman ulkopuolella ei minulla ole mitään arvokasta. Jos Adaren kartanossa on vain tilaa minulle, niin –
– Tilaako? Adare keskeytti alkaen riisua suurta turkkiaan. – Olen uneksinut siitä päivästä, jolloin jaloissani telmii puolen tusinan verran lapsia. Minä –. Hänen suuri ruumiinsa jäykistyi äkkiä. Hän katsoi Josephineen ja hänen äänensä muuttui käheäksi kuiskaukseksi. – Missä lapsi on? hän kysyi.
Philip näki Josephinen kääntyvän kysymyksen kuultuaan ja viittaavan vaieten verhojen ympäröimään vuoteeseen. Kun hänen isänsä meni sitä kohti, hän lähti ovelle, mutta ei ennen kuin Philip oli astunut askelen lähemmäksi pidättääkseen hänet. Hän tunsi Josephinen vapisevan.
– Minun on pakko mennä äitini luo, hän kuiskasi Philipille. – Mutta palaan pian. Jos hän kysyy, sano hänelle, että olemme antaneet lapselle hänen nimensä. Katsahdettuaan isäänsä hän kuiskasi vielä hiljemmin: – Hän ei tiedä mitään sinusta, joten voit kertoa hänelle koko elämäkertasi, mutta muistakin mainita, että tutustuit minuun Montrealissa kahdeksantoista kuukautta sitten ja menit siellä naimisiin kanssani.
Lausuttuaan tämän varoituksen hän poistui. Philip kuuli verhojen luota syvän hengähdyksen. Lähestyessään vuodetta hän näki John Adaren katsoa tuijottavan nukkuvaan lapseen.
– Tulin huoneeseen kuin hirviö herättämättä häntä, hän kuiskasi itsekseen. – Pieni raukka!
Hän ojensi suuren kätensä taakseen hapuillen ja se sattui koskettamaan tuoliin. Hän veti sen luokseen kääntämättä silmiään lapsesta, istuutui vuoteen viereen hartiat kumarassa ja alkoi sivellä käsillään epäröiden peitettä. Philip katseli häntä ihmeissään ja kuuli hänen jälleen kuiskaavan:
– Sinä siunattu pieni raukka!
Sitten hän kohotti äkkiä katseensa. Hänen kasvonsa olivat niin muuttuneet kuin ne olisivat olleet naisen. Niiden eläimellisessä voimassa ja hellyydessä oli jotakin hirveätä. Hän tarttui Philipin toiseen käteen puristaen sitä hetkisen niin kovasti, että Philipin sormia rupesi pakottamaan.
– Oletko varma, että se on poika? hän kysyi levottomasti.
– Aivan varma, Philip vastasi. – Olemme nimittäneet hänet Johniksi.
Adaren kartanon herra kumartui jälleen vuoteen yli. Philip kuuli hänen mumisevan hiljaa paksuun partaansa ja koskettavan hyvin varovasti suuren etusormensa päällä lapsen pientä nyrkkiä. Se aukeni ja sormet kiertyivät lujasti John Adaren peukalon ympärille. Vanhus katsahti jälleen Philipiin ja alkoi sitten etsiä katseillaan Josephinea. Hänen äänensä värähteli riemusta.
– Missä Josephine on?
– Hän meni äitinsä luo.
– Hae hänet tänne pian! Adare käski. – Käske hänen ottaa äitinsä mukaansa tänne, sillä lapsi on herätettävä tai muuten huudan. Haluan kuulla tämän pienen raukan äänen. Kun Philip kääntyi mennäkseen ovelle, Adare kuiskasi hänelle sihisten: – Odota! Ehkä sinä tiedätkin, miten se tehdään.
– Parasta, että haen Josephinen, Philip neuvoi äkkiä ja ennen kuin Adare ennätti vastustaa hänen ehdotustaan, hän kiiruhti halliin.
Hänellä ei ollut aavistustakaan, mistä hän löytäisi Josephinen, ja tultuaan halliin hän kuunteli jokaisen sivuuttamansa oven takana. Suureen arkihuoneeseen avautuva ovi oli osaksi raollaan ja hän katsoi sisään. Huone oli tyhjä. Hän seisoi vaiti muutamia sekunteja. Rakennuksen suuruudesta ja muodosta päättäen, kun hän oli seurannut sen ulkoseiniä ajaessaan takaa Jeania, hän tiesi siinä olevan paljon muitakin huoneita ja ehkä toisia lyhyempiä niihin johtavia käytäviä.
Nyt hänen suurin toivonsa oli päästä vastakkain ja kahden kesken Croissetin kanssa. Hän oli päättänyt, miten hän tulisi toimimaan, jos se ehkä tapahtuisi. Sitten hän halusi tutustua Josephinen äitiin. Hänen mielestään oli tuntunut omituiselta, ettei rouva ollut seurannut miestään Josephinen huoneeseen, ja hänen uteliaisuuttaan oli vielä kiihdyttänyt Josephinen selvä välinpitämättömyys siitä. Jean Croisset ja Adaren kartanon rouva olivat pysytelleet etäämpänä vanhuksen tullessa huoneeseen, jossa hän oli ollut Josephinen kanssa. Jean oli kyllä näyttäytynyt vilahdukselta, ja hän oli varma siitä, ettei rouva Adarekaan silloin ollut kaukana, vaikka hän ei ollut voinut huomatakaan ketään muuta pimeästä.
Äkkiä hän kuuli jonkun esineen aiheuttaman kolahduksen, kuin kirja olisi pudonnut pöydältä tai tuoli kaatunut. Ääni kuului hallin päästä, missä hänenkin huoneensa melkein oli. Hän pysähtyi jälleen huoneensa ovelle ja kuunteli. Nyt hän kuuli jo ääniäkin, jonkinlaista hiljaista ja käsittämätöntä muminaa, ja sai hyvin helposti selville, mistä se kuului. Hän meni hallin poikki toiselle ovelle ja epäröi, sillä hän oli rikkonut Josephinen määräyksen, että hän pysyisi Josephinen isän luona. Hyötyisikö hän enemmän, jos hän tottelisi John Adaren määräystä ja veisi rouvan ja tyttären hänen luokseen? Kummallinen ja hillitty kiihko liikutti hänen mieltään. Nähtyään nuo uhkaavat kasvot ikkunassa ja ymmärrettyään, että hän seuraavassa hetkessä olisi voinut joutua pimeästä uhkaavan kuoleman uhriksi, hän tunsi, ettei hän enää ollut kokonaan sen naisen käsissä, jota hän rakasti. Mutta jokin voimakkaampi tunne, jota hän ei voinut vastustaa, pakotti hänet ilmaisemaan olevansa oven takana.
Kun hän koputti, vaikenivat äänet äkkiä kokonaan paksun laudoituksen takana. Hän odotti monta sekuntia pidättäen henkeään. Sitten hän kuuli nopeita askelia, ovi aukeni hitaasti ja Josephine ilmestyi kynnykselle.
– Suokaa anteeksi, että tulen häiritsemään teitä, hän sanoi hiljaa. – Isäsi lähetti minut hakemaan sinua ja äitiäsi. Hän pyysi, että tulisit sinne ja herättäisit lapsen.
Josephine ojensi hitaasti kätensä hänelle. Philip hämmästyi tuntiessaan, kuinka kylmä se oli.
– Tule sisään, Philip, Josephine sanoi. – Haluan esitellä sinut äidilleni.
Philip meni lämpimään valaistuun huoneeseen. Muuan solakka nainen seisoi kumartuneena pöydän yli selin häneen. Näkemättä hänen kasvojaan Philip hämmästyi huomatessaan, kuinka suuresti hän muistutti Josephinea. Hänen vartalonsa oli yhtä solakka ja kaunis, ja hänen päätään kruunasi samanlainen paksu kimalteleva, vaikkakin tummempi tukka. Nyt kääntyi nainen häneen päin, ja Philip hämmästyi yhä enemmän nähdessään heidän yhdennäköisyytensä. Mutta se oli jotakin sellaista, mitä hän ei olisi osannut määritellä heti. Naisen silmät olivat hyvin tummat sinisten asemesta. Hänen tuuhea tukkansa, joka oli kammattu sileäksi otsalta, oli niin tummanruskea, että se näytti melkein mustalta varjossa. Hän oli niin hoikka, että hän näytti Josephinen pituiselta, ja vieläkin hyvin kaunis. Tukka, silmät ja vartalo saivat ensi näkemältä hänet näyttämään melkein tyttömäisen suloiselta.
Mutta sitten Philip huomasi äkkiä eron. Hän oli samanlainen kuin Josephinekin oli ollut tyynessä toivottomuudessaan silloin kun hän oli tullut Philipin luokse kanootille. Kotiintulo ei ollut tehnyt häntä onnelliseksi. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, hänen poskensa vähän kuopalla ja hänen silmissään Philip oli huomaavinaan sellaista loistotonta hehkua, mitä joskus kohtalokas sairaus aiheuttaa. Philip hymyili ja ojensi kätensä hänelle, samalla kun hän huomasi nämä seikat, ja hän kuuli vieressään seisovan Josephinen sanovan:
– Äiti, tässä näet Philipin.
Naisen ojentama käsi oli pieni ja kylmä. Hänen äänensäkin oli ihmeellisesti Josephinen äänen kaltainen.
– En luullut näkeväni sinua enää tänä iltana, Philip, hän sanoi. – Olen melkein sairas. Mutta olen iloinen nyt, että tulit luoksemme. Ymmärsinkö oikein ilmoituksesi, että mieheni lähetti sinut?
– Lapsi puristaa hänen peukaloaan, Philip vastasi nauraen. – Hän sanoi, että teidän pitää tulla herättämään se. Epäilen, saatteko häntä poiskaan lapsen huoneesta tänä iltana.
Mutta siihen vastasi Adare itse ovelta.
– Se puristi sitä, hän korjasi. – Nyt se kiemurtelee kuin ankerias ja irvistelee niin, että pelästyin. Parasta on, että kiiruhdat hänen luokseen, Josephine. Hän meni suoraan vaimonsa luo ja hänen äänensä kuulosti äärettömän hellältä, kun hän kiersi toisen käsivartensa hänen ympärilleen ja siveli hänen sileää tukkaansa suurella kädellään. – Olet varmaankin väsyksissä? hän kysyi hiljaa. – Matkamme olikin kai melkein liian vaikea pienelle eukolleni. Virkistyt varmasti nähdessäsi lapsen ennen nukkumaanmenoasi. Tuletko mukaamme, Miriam?
Josephine yksinään näki Philipin kasvojen ilmeen, ja hetkiseksi Philip unohti kokonaan itsensä katsoa tuijottaessaan Adareen ja hänen vaimoonsa. Tämän kukkamaisen hennon olennon vieressä Adare näytti jättiläistä suuremmalta ja hänen silmistään loisti sama hellyys, mitä oli ollut hänen äänessäänkin. Miriamin huulet vetäytyivät värähtelevään hymyyn, kun hän katsoi mieheensä. Hänen silmistään loisti vastaava hellyys, ja silloin Philip kääntyi ja huomasi Josephinen katsovan häneen ovelta. Hänen huulensa muodostivat suoran jännitetyn viivan ja hänen kasvonsa olivat yhtä kalpeat kuin hänen kaulansa ympärille kiedottu valkoinen pitsikaulus. Philip kiiruhti hänen luokseen. Hänen takanaan kaikui Adaren kartanon herran syvä iloinen ääni, ja mennessään ovesta hän vilkaisi taakseen ja näki heidän seuraavan. Adare oli kiertänyt käsivartensa vaimonsa ympärille. Josephine tarttui Philipin käsivarteen ja kuiskasi hiljaa:
– He käyttäytyvät aina noin – aina kuin rakastavaiset. He ovat kuin ihmeellisiä lapsia ja joskus se on minusta liian kaunista ollakseen totta. Ja nyt kun olet tutustunut heihin, pyydän sinua menemään huoneeseesi. Olet ollut uskollinen ritarini enemmän kuin olin uskaltanut toivoakaan, ja huomenna –
Hän keskeytti, kun Adare vaimoineen ilmestyi ovelle.
– Ja huomenna? Philip kysyi vaativasti.
– Koetan kiittää sinua, Josephine vastasi. Sitten hän sanoi ja Philip ymmärsi hänen puhuvan isälleen: – Kultaseni, suot kai Philipille anteeksi. Tulen kanssanne, sillä olen vapauttanut Moannen lapsen hoidosta tänä iltana. Hänen miehensä on kipeä.
Adare puristi Philipin kättä.
– Nousen aamulla, ennen kuin huuhkajat menevät nukkumaan, hän sanoi. – Haluatko syödä aamiaista kanssani? Pelkään, että saat kulkea nälissäsi, jos rupeat odottamaan Miriamia ja sydänkäpystäni. He nukkuvat varmasti puolille päivin korvatakseen tämän yön.
– Mikään ei sovi minulle paremmin, Philip sanoi. – Olkaa hyvä ja koputtakaa oveeni, ellei minua ala näkyä.
Adare oli jo vastaamaisillaan, mutta pidättyikin äkkiä ja katsoi Philipistä Josephineen.
– Mitä! Näinkö pian, sydänkäpyseni? hän kysyi nauraen partaansa. – Ovatko huoneenne nyt jo rakennuksen eri päissä? Minuun ja Miriamiin nähden ei asia milloinkaan ole ollut niin. Vai voitko muistaa sellaista tapausta, kultaseni?
– Lapsen vuoksihan me vain, Josephine sanoi huoahtaen ja peräytyi valosta piilottaakseen kovasti punastuneet kasvonsa. – Philip ei voi nukkua, hän lopetti hätäisesti.
– Siinä tapauksessa halveksin hänen hermojaan, hänen isänsä vastasi. – Hyvää yötä, Philip poikaseni!
– Hyvää yötä! Philip sanoi.
Hän katsoi Adaren vaimoa heidän poistuessaan. Kun rouva oli kuullut miehensä leikilliset sanat, hänen kasvonsa olivat muuttuneet hallin niukassa valossa kummallisen näköisiksi. Aiheuttivatko sen varjot, vai oliko Philip nähnyt hänen hätkähtävän, kuin häntä olisi uhattu äkkiä lyödä? Oliko se kuvittelua, vai oliko Philip samalla nähnyt hänen silmissään ilmeen, joka oli ilmaissut joko järkytystä tai pelkoa? Josephine oli kertonut hänelle, ettei hänen äitinsä tiennyt lapsen syntymään liittyvästä murhenäytelmästä. Jos asia oli niin, miksi oli rouva paljastanut nuo tunteensa, jotka Philip varmasti tiesi nähneensä?
Hänen mielensä täytti äkkiä oikea kysymysten ja epäilysten sekasorto. Vain John Adare oli tuntunut luonnolliselta ja vapaalta tämän lyhyen ajan kuluessa heidän kotiintulonsa jälkeen. Philip oli nähnyt tämän suuren miehen rakkauden ja onnen, hänen kunnioituksensa vaimoaan kohtaan, hänen riemunsa lasta katsellessaan, hänen hellyytensä Josephinea kohtaan, ja hän luuli tuntevansa Adaren nyt. Mutta ne muutamat hetket, jotka hän oli ollut huoneessa äidin ja tyttären seurassa, olivat hämmästyttäneet häntä eniten. Hän ei ollut huomannut heidän kasvoissaan minkäänlaista jälleennäkemisen aiheuttamaa iloa, ja jälleen hän kysyi itseltään, oliko Josephine kertonut hänelle asian totuudenmukaisesti. Eiköhän hänen äitinsä sittenkin tiennyt hänen salaisuuttaan?
Ja silloin juolahti hänen mieleensä musertavan salaperäisenä eräs toinenkin kysymys, jota hän ei vielä ollut uskaltanut tehdä itselleen: – Oliko Josephine itse kertonut hänelle koko totuuden? Hän ei uskaltanut myöntää itselleen sen olevan mahdollista, ettei Josephine ollutkaan sen lapsen äiti, jota hän sanoi omakseen. Mutta hän ei voinut tukahduttaakaan tätä aivoissaan kuiskattua epäilyä. Se oli juolahtanut hänen mieleensä äkkiä kuin salama silloin, kun Josephine huoneessaan oli tunnustanut kaiken hänelle, ja nyt se muuttui melkein ylivoimaiseksi, kun hän katseli suljettuun oveen, jonka taakse toiset olivat hävinneet.
Hänelle merkitsi Josephinen tunnustuksen täydellinen ja epäilemätön uskominen samaa kuin jos häntä olisi pyydetty uskomaan, että sokea mies oli maalannut suuren huoneen seinällä riippuvan Vincin mestariteoksen. Hän oli antanut Josephinessa muodon kaikelle sille, minkä hän oli aina unelmoinut olevan puhdasta ja kaunista naisessa, ja nyt hän pakostakin ajatteli: Oliko Josephine jostakin sellaisesta syystä, minkä ainoastaan hän ja Jean tiesivät, yrittänyt tappaa hänen suuren rakkautensa esittämällä itsensä valossa, joka ei ollut totuuden mukainen?
Hän sanoi kuitenkin heti itselleen, ettei asia voinut olla niin. Jos hän aikoi uskoa Josephinea ollenkaan, oli hänen uskottava, että Josephine oli puhunut totta. Ja hän uskoikin sen, huolimatta kytevästä epäluulostaan. Hän tunsi, ettei hän voisi nukkua, ennen kuin puhuttelisi Josephinea kahden kesken. John Adare oli yllättänyt heidät Josephinen huoneessa minuuttia liian varhain. Huolimatta yön salaperäisistä ja järkyttävistä tapahtumista hänen sydämensä vielä sykki hurjasta ja riemuitsevasta toivosta, joka oli syntynyt Josephinen alistuessa hänen syleiltäväkseen ja suudeltavakseen.
Sen sijaan, että hän olisi hyväksynyt Josephinen tunnustuksen onnettomuudestaan lopulliseksi muuriksi heidän välilleen, hän pitikin sitä vain avaimena, joka oli avannut hänen vankilansa lukot. Jos Josephine oli kertonut hänelle totuuden ja ellei ollut muuta erottamassa heitä, kuului Josephine hänelle. Philip halusi kertoa sen hänelle ennen nukkumaanmenoaan ja kuulla hänen huuliltaan sanat, jotka antaisivat Josephinen hänelle ikuisiksi ajoiksi.
Voimatta luottaa siihen täydellisesti hän aukaisi huoneensa oven.
11
Taistelu metsässä
Tuskin hän oli päässyt kynnyksen yli, kun hän huudahti hämmästyksestä. Kun hän oli poistunut huoneestaan muutamia minuutteja aikaisemmin, se oli ollut liiankin lämmin, mutta nyt punaisi kylmä tuulen henkäys häntä kasvoihin ja lamppu oli sammunut. Hän muisti jättäneensä sen palamaan. Hän kulki hapuillen pimeässä pöydän luo, ennen kuin hän raapaisi tulen tikkuun.
Viedessään liekin lampun sydämeen hän katsoi ikkunaan. Se oli auki. Lunta oli tuiskuttanut sisään ja sitä oli kerääntynyt ohut kerros sen alla olevalle matolle. Asetettuaan lasin paikoilleen hän astui askelen tai pari ikkunaa kohti. Sitten hän pysähtyi katsomaan lattiaan. Joku oli tullut ikkunasta hänen huoneeseensa ja mennyt sen poikki halliin johtavalle ovelle. Kulkija oli varisuttanut lunta joka askelella ja aivan oven vieressä oli paikka, jossa paljas lattia oli likainen ja märkä. Tunkeilija oli seisonut siinä muutamia hetkiä liikkumatta paikaltaan.
Philip tuijotti monta sekuntia kuin kivettyneenä näihin hiiviskelijän jättämiin jälkiin. Vihdoin hän meni ikkunan luo ja sulki sen melko levottomana. Tarkastaessaan huonettaan hän huomasi heti, ettei mihinkään ollut koskettu. Hän ei löytänyt muita jalanjälkiä kuin ne, jotka johtivat suoraan ikkunalta ovelle, ja tämä seikka riitti täydellisesti todistamaan sen, että tunkeilija, kuka hän sitten lienee ollutkaan, oli kiivennyt hänen huoneeseensa kuuntelemaan ja vakoilemaan eikä varastamaan.
Philip muistikin nyt, että ovi oli hänen huoneeseen tullessaan ollut raollaan eikä lukossa. Nähdessään ikkunan jääneen auki kuin nopean paon jälkeen hän oli aivan varma siitä, että tunkeilija oli nähnyt heidät hallissa ja mahdollisesti kuullut osan heidän keskustelustaan.
Hetkisen hän tunsi kiihkeää halua mennä kertomaan Josephinelle ja hänen isälleen tapahtumasta ja Jean Croissetin silminnähtävästä petoksesta. Hänen ei tarvinnut kysyäkään itseltään, oliko sekarotuinen hiipinyt hänen huoneeseensa, sillä hän oli yhtä varma siitä kuin niistäkin kasvoista, jotka hän oli nähnyt ikkunassa muutamia tunteja aikaisemmin. Mutta jokin esti häntä ilmoittamasta näitä tämän illan tapahtumia Adaren kartanon herralle ja Josephinelle. Hän alkoi saada yhä suuremman varmuuden siitä, että Adaren kartanossa oli olemassa sellainen selittämätön ja salaperäinen surullisten mahdollisuuksien pohjavirta, mistä Josephine oli osaksi ja hänen isänsä kokonaan tietämätön. Josephinen äitiys ja hänen suojelemansa salaisuus eivät olleet ainoat seikat, mitkä nyt pimittivät Philipin sisäisen olemuksen taivaanrannan. Siinä oli jotain muutakin. Ja tilanteen ratkaisun hän arveli olevan Jeanin vallassa.
Hän tunsi tympeän väristyksen pudistelevan ruumistaan kysyessään itseltään, kuinka läheisissä suhteissa Jean Jacques Croisset oli tyttöön, jota hän rakasti. Tämä ajatus sai hänet melkein kiroamaan itseään, koska hän oli antanut sen syntyä. Ja kuitenkin se pysyi hänessä kiinni kuin julma ahdistava aave, jonka hän olisi musertanut, jos vain olisi voinut. Josephinen tunnustus äitiydestään ei ollut vähentänyt hänen rakkauttaan. Noiden hirveiden hetkien kuluessa, jolloin Josephine oli paljastanut sielunsa hänelle, ei Philipin omassa sielussa ollut tapahtunut mitään sellaista käännettä, että hän olisi voinut suhtautua myötämielisesti toisten tuskiin. Oli aivan kuin Josephine olisi kaatunut hänen jalkoihinsa vapisten jonkun hirveän haavan aiheuttamista tuskista, kuin puhdas taivaallinen olento, jota on kiusattu, että hän voisi helliä häntä suuremmalla voimallaan. Hänen rakkautensa oli sellaista. Ja ajatus, että Jean rakasti Josephinea ja että yötäkin synkempi mustasukkaisuus poltti parhaillaan pois kaiken inhimillisen hänen rinnastaan, muodosti mahdollisuuden, minkä hän vastenmielisesti myönsi itselleen.
Hän vaipui aivan kokonaan näihin ajatuksiin, että hän unohti välittömän vaaran, joka ehkä uhkasi häntä itseään. Hän poistui ikkunan luota ja meni jälleen sen viereen poltellen piippuaan ja koettaen keksiä jonkun toisen pätevän syyn Jeanin mielen odottamattomalle muutokselle. Hän ei voinut unohtaa ensimmäistä tummakasvoisen sekarotuisen aiheuttamaa vaikutelmaa eikä hätää, jolle he olivat pantanneet uskollisuutensa. Hänen mielestään Jean oli näyttänyt mieheltä, jollaisia oli vain yksi kymmenestätuhannesta ja johon hän olisi voinut luottaa maailman loppuun saakka, ja kuitenkin hän nyt muisti hetkiä, jolloin hän oli huomannut omituisen tulen liekehtivän syvällä metsien miehen silmissä. Jeanissa tapahtuneen muutoksen hän luuli kyllä voivansa ymmärtää, mutta melkein samalla, kun hän oli huomannut sen, hän oli kohdannut Adaren vaimon, joka oli hämmästyttänyt häntä vielä enemmän kuin sekarotuinen.
Hän meni jälleen rauhattomana ovelleen, aukaisi sen ja katsoi halliin. Josephinen huoneen ovi oli kiinni, ja hän palasi huoneeseensa. Hetkisen hän seisoi paikoillaan katsellen ikkunaan. Samassa silmänräpäyksessä kantautui hänen korviinsa laukaus ja lasin helinää, jolloin hänen kasvonsa joutuivat kuin haulisateeseen. Hän kuuli kumean jymähdyksen takaansa ja tunsi sitten niin pistävää, polttavaa tuskaa käsivarressaan, kuin ruoskan isku olisi sattunut hänen paljaaseen ihoonsa. Hän kuuli laukauksen, lasin helinän ja luodin osumisen puuhun takanaan, ennen kuin hän tuskan vuoksi nojautui seinään. Hänen jalkansa tarttuivat mattoon ja hän kaatui. Hän tiesi olevansa lievästi haavoittunut, mutta hän kyyristyi matalaksi, vetäisi oikealla kädellään pistoolinsa esille ja ojensi sen ikkunaa kohti.
Veri ei ollut milloinkaan kiertänyt hänen suonissaan niin nopeasti kuin nyt. Se oli vain paljasta siitä johtuvaa kiihkoa, että hän oli ollut lähellä kuolemaa ja pelastunut. Jean Croisset oli ampunut häntä pimeästä kuin pelkuri. Hän ei tuntenut käsivarressaan olevan haavan aiheuttamaa polttavaa tuskaa hypätessään pystyyn. Kerran vielä hän kiiruhti nopeasti hallin päähän ja päästyään ovelle hän katsoi taakseen. Laukaus ei ollut nähtävästi häirinnyt Josephinen huoneeseen kokoontuneita, joiden mielestä ei kai öiseenkään aikaan kuuluvassa aseen pamahduksessa ollut mitään erityistä.
Hetkisen kuluttua Philip oli jo ulkona. Lumisade oli lakannut ja pilvet olivat juuri hajaantumaisillaan kuun tieltä. Kumartuen matalaksi ja pitäen pistoolia ampuma-asennossa sivullaan hän juoksi nopeasti sille suunnalle, jolta laukaus oli ammuttu. Kuu valaisi noin sadan metrin päässä kasvavan metsän tummaa laitaa, ja hän oli varma, että murhayrityksen tekijä oli seisonut jossakin Adaren kartanon ja sen välissä. Hän ei pelännyt enää toista laukausta. Hän unohti kokonaan varovaisuutensa hurjassa toivossaan saada Jean kiinni verekseltä ja pakottaa hänen huulensa tunnustamaan monia asioita. Jos Jean olisi äkkiä noussut lumesta, Philip ei olisi käyttänyt pistooliaan, ellei hänen olisi ollut pakko. Hän halusi päästä vastakkain petollisen puoliverisen kanssa ja huohotti kovasti juostessaan.
Äkkiä hän pysähtyi kuin naulittuna. Hän oli löytänyt jäljet. Croisset oli ampuessaan seisonut viidentoista metrin päässä hänen ikkunastaan. Lumi oli poljettu maan tasalle ja Jeanin poistuvat askelet johtivat metsään. Philip seurasi hänen jälkiään kuin koira. Ensimmäiset puut oli karsittu kirveellä ja kuu valaisi kokonaan hänen edessään olevan laajan alueen. Hän oli jo melkein pääsemäisillään tummempaan kuusikkoon, kun hänen sydämensä säpsähti. Hän kuuli koiran murinaa, piiskan sivalluksia ja jonkun miehen hiljaista sadattelua eläintä lyödessään. Äänet kuuluivat tiheimmästä kuusikosta ja kertoivat hänelle, ettei Jean odottanut pikaista takaa-ajoa. Philip pujahti puiden varjoon tyynesti, ja käveltyään muutamia askelia hän pääsi pieneen metsäaukeamaan, josta oli kaadettu muutamia puita. Tämän pienen aukeaman keskellä hoikka tumma mies selvitteli koiravaljakkonsa sotkeutuneita vetohihnoja.
Philip ei voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta hän tiesi hänet Jeaniksi. Miehellä oli Jeanin vartalo, Jeanin liikkeet ja Jeanin matala tiukka ääni, kun hän huuteli koirilleen. Hän ja koirat eivät olleet parinkymmenen askelen päässäkään Philipistä. Huoahtaen jännityksestä Philip työnsi pistoolin takaisin koteloon. Hän ei halunnut tappaa ja kunnioitti suuresti automaattipistoolinsa helposti toimivaa koneistoa. Taistelussa, johon hän luuli joutuvansa Jeanin kanssa, ase olisi varmempi kotelossaan kuin hänen kädessään. Jeanillakaan ei ollut nyt muuta asetta kuin metsästyspuukkonsa. Hänen kiväärinsä oli nojallaan erästä puuta vasten, ja hetkisen kuluttua Philip oli sen ja puoliverisen välissä.
Yksi valjakon koira paljasti hänet. Kuultuaan sen matalan murisevan varoituksen puoliverinen kääntyi ketterästi kuin ilves ja oli puoliksi valmis, kun Philip hyökkäsi hänen kurkkuunsa. He kaatuivat koirien viereen ja metsien mies jäi alle. Philip oli tarttunut toisella kädellään vihollisensa kurkkuun, mutta käsivartensa nopealla liikkeellä puoliverinen väänsi sen irti ja livahti hyökkääjän alta pois liukkaasti kuin ankerias. Molemmat kiepsahtivat äkkiä pystyyn katsellen toisiaan kuun heikosti valaisemalla pienellä aukeamalla kymmenen askelen päässä hiljaisista ja valppaista koirista.
Philip ei voinut nytkään nähdä puoliverisen kasvoja päähineen vuoksi, joka varjosti tiukasti hänen kasvojaan. Puoliverinen ei koettanutkaan paljastaa asettaan ja Philip hyökkäsi hänen kimppuunsa uudestaan. Tällaisessa avoimessa tappelussa hänen suuremmat voimansa ja parikymmentä kiloa raskaampi painonsa olisivat tuoneet voiton hänelle, mutta metsien miehen taistelu oli täynnä nopean kärpän petollisuutta ja ansapolkujen karvajalkaisen kissan nopeaa ketteryyttä.
Puoliverinen ei yrittänytkään väistää Philipin hyökkäystä. Hän otti sen vastaan pelkäämättä ja kaatui jälleen Philipin kanssa lumeen. Mutta nyt hänen selkänsä oli valppaiden koirien muodostamaan puoliympyrään päin, ja huudahtaen kimakasti ja kovaa hän vetäytyi niiden sekaan vetäen Philipiä mukanaan. Philip käsitti huudon tarkoituksen. Hän koetti heittäytyä uhkaavien torahampaiden ulottumattomiin ja vapautti toisen kätensä tarttuakseen pistooliinsa. Tämä pelasti hänet koirien hampailta, mutta antoi puoliveriselle tilaisuuden. Hän nousi äkkiä pystyyn tarttuen ruoskansa varteen. Kun kuunvalo heijastui pistoolin piipusta, hän iski ruoskan varrella Philipiä päähän monta kertaa niin että kumahti, Philipin koettaessa peräytyä kauemmaksi lumiselle aukeamalle.
Hän ei ollut täysin menettänyt tajuntaansa. Hän tiesi puoliverisen heti hänen kaaduttuaan kiiruhtaneen koiriensa luo ja kuuli hänen nyt oikovan valjaita. Huumaantuneena Philip ihmetteli, miksi ei mies käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja lopettanut työtä, jonka ikkunan läpi kiitänyt luoti oli jättänyt keskeneräiseksi. Hän kuuli miehen hakevan juosten aseensa ja koetti nousta polvilleen, mutta laukauksen asemesta, jota hän oli jo puoleksi odottanut, kuulikin metsien miehen hiljaa sanovan: – Hei hei, eteenpäin! Koirat ja reki lähtivät liikkeelle. Philip kohottautui horjuen polvilleen katsellen poistuvia varjoja. Hän huomasi pistoolinsa lumessa ja ryömi sen luo. Kului hetkinen, ennen kuin hän voi nousta seisoalleen, ja silloinkin hänen päätään huimasi. Hän horjui puun luo ja nojautui hetkiseksi siihen.
Muutamien minuuttien kuluttua hän jo tointui niin, että voi kävellä, ja silloin hän tiesi, että oli hyödytöntä lähteä ajamaan takaa puoliveristä ja hänen nopeita koiriaan näin heikossa kunnossa ja vähissä vaatteissa. Hän palasi hitaasti Adaren kartanoon kiroillen tyhmyyttään, ettei ollut pakottanut pistoolillaan Jeania alistumaan. Hän tunnusti toimineensa tyhmästi ja ansainneensa sen kohtelun, minkä hän oli saanut osakseen. Halli oli vielä tyhjä hänen palatessaan rakennukseen. Hänen seikkailunsa ei ollut herättänyt ketään, ja huojennusta tuntien hän meni huoneeseensa.
Jos seinät olisivat luhistuneet hänen ympärillään, hän ei olisi hämmästynyt enemmän kuin tullessaan ovesta kamariinsa.
Sillä pöydän vieressä olevalla tuolilla istui Jean Jacques Croisset ja katsoi tyynesti häneen hänen tullessaan sisään.
12
Jean syventää salaisuutta
Voimatta uskoa, että se, mitä hän näki, ei ollut kuvittelua, Philip seisoi paikallaan ja tuijotti puoliveriseen. Hän ei lausunut sanaakaan eikä liikahtanut. Ja Jean kohtasi hänen katseensa tyynesti, ilman kiihtymystä tai pelkoa. Seuraavassa hetkessä Philip tapaili jo pistooliaan. Kun hän veti sen puoliksi esille, näkivät hänen huumaantuneet aivonsa sellaista, mikä sai hänet haukkomaan henkeään hämmästyksestä.
Croissetissa ei ollut minkäänlaisia merkkejä metsässä tapahtuneesta taistelusta, josta ei ollut kulunut vielä enempää kuin kymmenen minuuttia. Hänellä oli jalassa Hudson Bay Companyn saappaat. Taistellessaan lumessa Philip oli kerran tarttunut vihollisensa jalkaan ja muisti, että toisella oli ollut mokkasiinit. Eikä Jean ollut ollenkaan hengästynyt, vaan hengitti tasaisesti. Ja nyt Philip huomasi, että hänen silmiensä tyyni ilme verhosi jännittynyttä ja levotonta kysymystä. Totuus selveni hänelle hitaasti. Se mies, jonka kanssa hän oli taistellut metsän laidassa, ei ollut voinut ollakaan Jean. Hän astui askelen tai pari puoliveristä lähemmäksi, puristaen vielä kädellään epävarmasti pistoolinsa perää. Vasta silloin Jean puhui, eikä hänen äänensä kuulostanut ollenkaan teeskennellyltä.
– Pyhälle neitsyelle olkoon kiitos siitä, ettette ole pahasti haavoittunut, m'sieur! hän huudahti nousten. – Kasvoissanne on vähän verta. Haavoittivatko lasinsirpaleet teitä?
– Eivät, Philip vastasi. – Sain hänet kiinni metsän laidassa.
Hän ei ollut kääntänyt katsettaan hetkeksikään Croissetista, ja nyt hän näki tämän säpsähtävän. Jeanin tummat kasvot kävivät kummallisen kalpeiksi. Hän kumartui eteenpäin, hengittäen kiivaasti.
– Entä tulos? hän kysyi. – Tapoitteko hänet?
– Hän pääsi pakoon.
Croissetin kasvojen jännittynyt ilme laukesi. Philip kääntyi ja telkesi oven.
– Istukaa, Croisset! hän komensi. – Meidän pitää nyt yöllä selvitellä asiamme tässä huoneessa. En ihmettele ollenkaan, että iloitsette hänen pakoonpääsystään. Jos itse olisitte ampunut tuon laukauksen sen sijaan, että annoitte sen palkatun murhaajan tehtäväksi, niin työ olisi ehkä paremmin suoritettu. Istuutukaa, sanon minä!
Jotakin hymyn tapaista vilahti Jeanin kasvoilla, kun hän jälleen istuutui. Hänen ilmeessään ei ollut mitään kerskailevaa eikä uhmaavaa, vaan se oli pikemminkin sellainen kuin hän olisi katsellut Philipin yhteen puristettujen leukapielten taakse ja nähnyt jotakin muuta – niitä paljastavia merkkejä, jotka tulevat toisinaan esille, kun ihminen on tyynesti kärsinyt toisen puolesta. Katse tuntui Philipistä kiusalliselta, kun hän istuutui puoliveristä vastapäätä, ja pakotti hänet häpeämään sitä, että hän oli ojentanut oikean kätensä pöydälle, pistoolin suu Jeanin rintaa kohti. Sittenkin hän päätti selvittää nyt kaikki välinsä Jeanin kanssa.
– Iloitsette siis, että se mies, joka koetti tappaa minut, pääsi pakoon? hän toisti.
Jeanin vastauksen valmius ja tyyni päättäväisyys hämmästyttivät häntä.
– Kyllä, m'sieur, siitä olen iloissani. Mutta se laukaus ei ollut tarkoitettu teille, vaan Adaren kartanon herralle. Kuullessani yöllä laukauksen en tiennyt sen tarkoitusta. Hieman myöhemmin tulin huoneeseenne ja näin rikkinäisen ikkunan ja luodin reiän seinässä. Tämä on herra Adaren vanha huone ja luoti oli aiottu hänelle. Ja nyt, m'sieur Philip, sanokaa minulle, miksi syytätte minua teitä tai herraa kohtaan tehdystä murhayrityksestä?
– Olette tuominnut itsenne, Philip vastasi leimuavin silmin. – Hetki sitten sanoitte olevanne iloinen, että salamurhaaja pääsi pakoon.
– Niin olenkin, m'sieur, Jean vastasi yhtä tyynesti. – Miksi olen iloinen, sen annan mielikuvituksenne ratkaista. Ellen vielä luottaisi teihin ja uskoisi Josephinea kohtaan tuntemaanne suureen rakkauteen, olisin valehdellut teille. Teillehän sanottiin, että saatte kokea omituisia asioita saavuttuanne Adaren kartanoon. Vannoitte, ettette koeta ottaa selvää salaisuudesta, jota täällä suojellaan. Ja jo ensimmäisenä iltana uhkaatte minua pistoolillanne!
Jeanin silmät hehkuivat nyt kuin tuli. Hän tarttui ohuilla sormillaan pöydän laitaan ja hänen äänensä sähisi vihaisesti hänen puhuessaan.
– Taivaan suuren Jumalan nimessä, m'sieur, syytättekö minua petoksesta herraa ja häntä, Josephineamme, kohtaan, jota olen hoitanut ja suojellut, ja jonka puolesta olen rukoillut aina siitä hetkestä asti, jolloin hän ensimmäisen kerran avasi silmänsä tälle maailmalle? Syytättekö minua siitä, minua Jean Jacques Croissetia, vaikka tiedättekin, että minut saadaan kiduttaa tuhat kertaa kuoliaaksi, jos Josephine voisi päästä vapaaksi omista kärsimyksistään.
Hän kumartui pöydän yli kuin hypätäkseen. Sitten hänen sormiensa ote hitaasti löyhtyi, tuli sammui hänen silmistään ja hän vajosi takaisin tuoliinsa. Kuunnellessaan puoliverisen raivokasta purkausta Philip oli vaiennut, mutta nyt hän puhui.
– Sanokaa sitä vain uhkaukseksi, jos se teitä miellyttää. En ole aikonutkaan rikkoa Josephinelle antamaani lupausta. En vaadi minkäänlaista vastausta häntä koskeviin kysymyksiin, sillä olen luvannut sen, mutta meillä on muutamia keskinäisiä asioita, joihin on saatava selitys. Tunnustan erehtyneeni luullessani teiksi sitä miestä, jonka kanssa taistelin metsässä, mutta te katsoitte kuitenkin aikaisemmin illalla huoneeseeni ikkunasta pistooli kädessänne. Olisitte tappanut minut, ellen olisi kääntynyt. Jean näytti hyvin hämmästyneeltä.
– Minä en ole ollut ikkunanne läheisyydessäkään, m'sieur. Ennen palaamistani herra Adaren kanssa odotin joen rannalla monen kilometrin päässä täältä. En ole sen jälkeen poistunut rakennuksesta. Josephine ja hänen isänsä voivat kertoa sen teille, jos haluatte todisteita.
– Te puhutte aivan mahdottomia! Philip huudahti. – En voinut mitenkään erehtyä. Tunsin teidät!
– Uskotteko Josephinea, m'sieur? Hän sanoo kyllä teille, etten ole voinut olla ikkunan takana.
– Kuka siellä sitten oli, ellette te?
– Varmaankin sama mies, joka ampui teitä, Jean vastasi.
– Ja te tunnette miehen ja kieltäydytte kuitenkin ilmoittamasta minulle hänen nimeään, että hän toisen kerran voisi lopettaa sen, missä hän ei tänä iltana onnistunut. En voi tehdä muuta kuin ilmoittaa tästä John Adarelle.
– Te ette tee sitä, Jean sanoi luottavaisesti. Hän näytti jälleen kiihtyneeltä. – Tiedättekö, mitä siitä seuraisi? hän kysyi tiukasti.
– Varmaankin vaikeuksia teille, Philip ehdotti.
– Ja perikato jokaiselle Adaren kartanon asukkaalle, Croisset lisäsi äkkiä. – Niin pian kuin Adare saisi paulakengät jalkaansa, hän lähtisi seuraamaan noita jälkiä tuolla. Ja silloin kun hän pääsisi niiden päähän, murskaantuisi maailma hänen ympärillään.
– Meistä on jompikumpi hullu, Philip huoahti katsoen puoliverisen jännittyneihin kasvoihin. – En usko teidän valehtelevankaan, Jean, mutta te olette varmasti hullu. Ja minäkin olen hullu, kun kuuntelen puheitanne. Olette vain itsepäinen antaaksenne murhaajalle toisen tilaisuuden. Puheistanne päättäen voisin luulla, että antamalla murhaajalle toisen tilaisuuden tappaa John Adare todistatte olevanne uskollinen Josephinelle ja hänen isälleen. Voiko sellainen olla muuta kuin hulluutta?
Jeanin huulet vetäytyivät melkein ystävälliseen hymyyn. Hän katsoi Philipiin kuin ihmetellen sitä, ettei toinen ymmärtänyt.
– Tunnin kuluttua Jean Jacques Croisset lähtee itse seuraamaan noita jälkiä, hän sanoi hiljaa kerskailematta. – Niiden päähän pääsen minä eikä Adaren kartanon herra. Eikä toista laukausta enää ammuta tämän jälkeen eikä tästä saa milloinkaan tietää muut kuin me.
– Aiotteko te lähteä ajamaan häntä takaa ja tappaa hänet? Onko tarkoituksenne salata John Adarelta täydellisesti häntä vastaan tehty murhayritys?
– Hän ei saa milloinkaan tietää sitä, m'sieur. Ja mitä tapahtuu metsässä tien päässä, siitä puut eivät kerro milloinkaan mitään.
– Ette siis voi uskoa minulle, mistä tämä salaperäisyys aiheutuu?
– En uskalla, m'sieur. Philip kumartui pöydän yli.
– Ehkä uskallatte, Jean, kun sanon, ettei minun ja Josephinen välillä ole enää mitään, hän sanoi. – Hän kertoi illalla kaikki. Olen nähnyt lapsen. Hän ilmoitti minulle salaisuutensa vapaaehtoisesti eikä se ole muuttanut ollenkaan tunteitani. Rakastan häntä. Huomenna pyydän häntä lopettamaan tämän teeskentelemisen, ja sydämeni sanoo minulle hänen suostuvan. Voimme mennä salaa naimisiin. Kukaan ei tule tietämään tätä milloinkaan.
Hänen kasvonsa hehkuivat toivosta, ja hän tarttui toisella kädellään Jeanin käteen vanhaan ystävälliseen ja luottavaiseen tapaansa. Jean ei vastannut, ilmaisi vain kasvojensa ilmeellä ajatuksensa. Philip oli ennenkin kerran tai pari nähnyt saman tuskaisen ilmeen hänen silmissään ja samanlaisen suupielten ryppyjen jännittymisen. Puoliverinen nousi hitaasti pöydän vierestä ja kääntyi vähän sivuttain Philipiin, joka kiiruhti heti hänen luokseen.
– Jean, hän huudahti hiljaa, – te rakastatte Josephinea!
– Mitä tarkoitatte, m'sieur? Jean kysyi tyynesti. – Kuin isä, veli vaiko mies?
– Kuin mies, Philip sanoi.
Jeanin huulet vetäytyivät sellaiseen hymyyn, mikä ilmaisi niin täydellistä ymmärtämystä kuin hän äkkiä olisi saanut selvyyden jostakin asiasta, jota hän tähän saakka ei ollut käsittänyt.
– Rakastan häntä kuin kukat rakastavat aurinkoa ja metsäorvokit sadetta, hän sanoi koskettaen Philipin käsivarteen. – Eikä se, m'sieur, ole sellaista rakkautta, millaiseksi te miehen rakkauden käsitätte. Mutta on olemassa eräs toinen, jota rakastan siten, jonka ääni on kuin maailman suloisinta soittoa, jonka sydän sykkii tahdissa sydämeni kanssa, jonka sielu johtaa minua metsissä päivin ja öin ja joka nukkuessani kuiskailee minulle suloisesta rakkaudestamme – vaimoni Iowaka. Tulkaa, m'sieur, vien teidät hänen luokseen.
– Mutta nythän on jo liian myöhäistä, sanoi Philip ihmetellen.
Hän seurasi kuitenkin puoliveristä. Jean näytti nyt kokonaan unohtaneen oman maailmansa. Hänen kasvojaan kirkasti jokin ihmeellinen valo, jonka säteet näyttivät ulottuvan menneiden vuosisatojen taakse ja joka siirsi Philipin ajatukset Marechaliin, prinssi Rupertiin ja ritari Grosselieriin, noihin kuninkaallisiin seikkailijoihin, jotka olivat tulleet Uuteen maailmaan perustamaan Suurta yhtiötä, ja hän tiesi, että metsien mies, Jean Jacques Croisset, oli sellainen mies kuin hekin. Hän ymmärsi nyt tämän tähtien ja avonaisen taivaan alla alituisesti eläneen miehen lempeän ja virheettömän kielen. Hän ei polveutunut nykyaikaisista ihmisistä, vaan noista jo ammoin unohdetuista, ja hänen suonissaan virtasi pohjolan ensimmäisten miesten veri punaisena ja voimakkaana. Philip seurasi häntä yöhön avopäin taivaalta loistavan kuun valossa, ja hän pysähtyi silloin kun Jeankin pysähtyi muutaman pienen maatilkun viereen, jossa tusinan verran puuristejä kohosi pienen lumipeitteisen hautakummun takaa.
Jean pysähtyi ja laski kätensä Philipin käsivarrelle.
– Nämä ovat Josephinen, hän sanoi hiljaa viitaten kädellään. – Hän sanoo tätä pienten kukkiensa puutarhaksi. Siinä lepää vain pienokaisia, m'sieur. Muutamat olivat kuollessaan vain sylilapsia. Kun joku pienokainen kuolee ja ellei sen kotiin ole liian pitkä matka, hän tuo sen tänne puutarhaansa, ettei sen tarvitsisi levätä yksinään yksinäisen kuusenjuurella, missä sudet ulvovat talviöisin. Josephine luulee niiden ikävöivän yksinäisissä metsähaudoissaan. Tiedän hänen tuoneen erään intiaanilapsen tänne sadanviidenkymmenen kilometrin päästäjä muutamien olen nähnyt kuolevan hänen syliinsä hänen hyräillessään jotakin laulua, jossa kerrotaan taivaasta. Mutta hän on pelastanut ainakin viisi kertaa näin monta pienokaista kuolemasta, m'sieur. Sen vuoksi puiden latvoissa humiseva tuulikin kuiskailee hänen nimeään toistaen: Enkeli! Eikö teistä kuukin näytä paistavan kirkkaammin täällä näiden pienten hautojen ja ristien keskellä?
– Kyllä, Philip kuiskasi kunnioittavasti.
Jean viittasi erääseen suurempaan kumpuun, joka ikään kuin vahti muita ja oli hieman korkeampi. Sen ristikin kohosi ylväästi muita ristejä korkeammalle. Ja Jean puhui kuin henget itse olisivat kuunnelleet hänen sanojaan:
– M'sieur, tässä lepää vaimoni, Iowakani. Hän kuoli kolme vuotta sitten, mutta hän on luonani aina ja nytkin hänen hellä äänensä laulaa sydämessäni kertoen minulle, ettei siellä, missä hän ja pienokaiset nukkuvat, ole pimeää eikä kylmää, vaan valoisaa ja kaunista. M'sieur, hänen äänensä muuttui kuiskaukseksi, – voinko mielestänne vaihtaa tulevaisuuteni hänen kanssaan taivaassa toisen naisen rakkauteen täällä maailmassa?
Philip koetti puhua ja hetkisen kuluttua hänen onnistuikin sanoa:
– Jean, tunti sitten luulin itseäni mieheksi, mutta nyt huomaankin, miten puutteellinen vielä olen. Suokaa minulle anteeksi ja antakaa minun olla veljenne. Rakkauttani Josephineen voidaan verrata teidän rakkauteenne. Ja huomenna –
– Toivottomuus avaa kuilunsa ja nielee teidät sielunne syvyyksiä myöten, Jean keskeytti hiljaa. – Palatkaa nyt huoneeseenne m'sieur, ja menkää levolle. Taistelkaa rakkaudesta, jonka saatte omaksenne vasta taivaassa, kuten minäkin taistelen päästäkseni Iowakani luokse. Sillä tästä rakkaudestanne saatte nauttia vasta tuolla ylhäällä. Josephine on rakastanut vain yhtä miestä, nimittäin teitä. Olen pitänyt häntä silmällä ja olen nähnyt sen. Mutta tässä maailmassa hänen suhteensa teihin ei muutu milloinkaan toisenlaiseksi, sillä se, mitä hän kertoi teille tänä iltana, on vain osa siitä hirveästä salaisuudesta, mikä jäytää hänen sieluaan jo tässä maailmassa. Hyvää yötä, m'sieur!
Jean käveli suoraan kuun valaisemaan metsään pää pystyssä. Ja Philip seisoi paikoillaan katsoen hänen jälkeensä pienen hautausmaan yli, kunnes hän katosi näkyvistä.
13
Adare selittää erämaanlinnansa vaiheita
Yksinään ja Jeanin viimeisten sanojen kovasti järkyttämänä Philip palasi huoneeseensa, sillä hän ei halunnut seurata puoliveristä, joka oli nolannut hänet kokonaan vaimonsa haudalla. Hän ei iloinnut eikä riemuinnut, että hänen epäluulonsa Croissetin tunteista Josephinea kohtaan olivat haihtuneet. Sitten MacTavishin kuoleman pohjolan hulluksi tekevän yön kestäessä hän ei ollut ollut näin synkkä ja toivoton kuin nyt.
Hän sulki ovensa, veti verhon ikkunan eteen ja heitti muutamia halkoja hiillokseen, joka vielä hehkui takassa. Sitten hän istuutui tuleen päin. Kuivat koivuhalot leimahtivat liekkiin ja puoli tuntia hän istui katsoa tuijottaen niihin näkemättä juuri mitään. Hän tiesi Jeanin pitävän sanansa ja otaksui Jeanin jo ehkä lähteneenkin seuraamaan metsän läpi johtavia tuoreita jälkiä. Hänen mielestään oli puoliverisessä nyt jotakin sellaista, mikä oli melkein pahaenteistä. Hänessä oli Philip nähnyt ruumistuneina ne ilmiöt, joiden vuoksi hän tunsi olevansa kuin kääpiö miesten joukossa. Noiden muutamien hetkien kuluessa hautojen vieressä Jean oli kohonnut maailman mitättömiä pyyteitä korkeammalle. Ja Philip luotti häneen menettämättä silti uskoaan, että kaikki kävisi hyvin.
Jean oli samalla kertaa ilmoittanut hänelle, ettei hän milloinkaan saisi Josephinea omakseen ja että Josephine rakasti häntä. Tämä yksinään, nimittäin Jeanin ilmoitus Josephinen rakkaudesta, riitti herättämään hänenlaisessaan miehessä uutta toivoa. Vihdoinkin hän meni vuoteeseen ja huolimatta yön aiheuttamasta sielullisesta ja ruumiillisesta väsymyksestä nukkui heti.
John Adare ei ollut unohtanut lupaustaan herättää hänet varhain seuraavana aamuna. Kun Philip hyppäsi vuoteestaan kuullessaan Adaren kovan koputuksen, hän huomasi kellon olevan vasta seitsemän. Huone oli vielä pimeä. Adaren ääni kajahteli kovasti paksun laudoituksen läpi vastaukseksi Philipin ilmoitukseen, että hän pukeutui parhaillaan.
– Tämä on jo kolmas kerta, Adare huusi. – Olen koputtanut oveen saadakseni sinut hereille. Lihava, parin tuuman vahvuinen karibunpaisti odottaa meitä.
Jättiläinen käveli edestakaisin suuressa arkihuoneessa Philipin tullessa hänen luokseen muutamien minuuttien kuluttua. Hänen yllään oli intiaanitakki ja hän poltteli suurta piippua. Takassa iloisesti palavista haloista voitiin nähdä, että hän oli jo ollut ylhäällä jonkun aikaa. Hän hieroi reippaasti käsiään Philipin tullessa huoneeseen. Jokaisesta hänen ruumiinsa atomista näki, että hän oli hyvällä tuulella.
– Et voi ymmärtääkään, miten hyvältä tuntuu olla jälleen kotona, hän huudahti puristaen Philipin kättä. – Tunnen olevani kuin poika, Philip, aivan kuin poika. En nukkunut silmän täyttäkään mentyäni vuoteeseen ja Miriam moitti minua, etten antanut hänenkään nukkua. Koira vieköön, en tahtoisi asua Montrealissa, vaikka saisin koko Hudson Bay Companyn lahjaksi.
– En minäkään, Philip vastasi. – Pidän pohjolasta.
– Kuinka kauan olet ollut täällä?
– Neljä vuotta yhtä mittaa.
– Neljässä vuodessa voivat ihmisen kokemukset lisääntyä suuresti täällä pohjolassa, Adaren herra sanoi haaveillen. – Mutta Josephine sanoi tutustuneensa sinuun Montrealissa?
– Aivan niin, Philip vastasi nauraen, huomaten erehdyksensä. – Silloin keskeytin oloni täällä lyhyeksi aikaa ja olen Jumalalle kiitollinen siitä. Lukuunottamatta sitä olen viettänyt nämä neljä vuotta napapiirin pohjoispuolella. Asuin kahdeksantoista kuukautta Jäämeren rannalla koettaessani turhaan laskea eskimojen lukumäärää hallituksen määräyksestä.
– Minä aavistin jotakin sellaista nähdessäni sinut ensimmäisen kerran, Adare sanoi. – Tunnen pohjolan miehen yhtä hyvin kuin osaan valita herscheliläisen koiran tai athabascalaisen malemutin laumasta, jossa on viisikymmentä päätä. Meillä on paljon keskusteltavaa, poikaseni. Meistä tulee kyllä hyviä ystäviä. Mutta nyt me lähdemme syömään karibunpaistia.
Hän opasti Philipin halliin ja sitten toisesta ovesta erääseen lyhyempään käytävään. Siellä oli kolmas ovi avoinna ja Adare väistyi syrjään Philipin astuessa huoneeseen.
– Tämä on yksityispyhäkköni, hän sanoi ylpeästi. – Mitä pidät siitä?
Philip katsoi ympärilleen. Hän oli nyt huoneessa, joka oli melkein yhtä suuri kuin sekin, josta he juuri olivat poistuneet. Suuressa uunissa paloi rätisten sylillinen halkoja. Huoneen toinen pää oli melkein hyllyjen peitossa ja ne olivat täynnä kirjoja. Philip ihmetteli niiden paljoutta. Toinen pää oli vielä osaksi hämärän peitossa, mutta hän huomasi kuitenkin, että se oli sisustettu laboratorioksi, ja sen hyllyillä hän näki paljon valkoisia kimaltelevia petojen kalloja. Takan läheisyydessä, juuri sopivan matkan päässä siitä, oli suuri pöytä, jolla oli kirjoja, papereita ja käsikirjoituspinkkoja, ja sen takana oli pieni rautainen kassakaappi. Huone ei Philipin mielestä näyttänyt ollenkaan tavallisen henkilön, vaan oppineen tiedemiehen työhuoneelta. Hän ei huomannut seinillä ainoatakaan täytettyä eläimen päätä, mutta siitäkin huolimatta huoneen ilma tuoksui metsältä ja pedoilta. Siellä täällä oli villien eläinten luurankoja. Kirjojen välistä kimalteli häntä vastaan kallojen leukoja ja norsunluun värisiä torahampaita. Ja ennen kuin hän ehti lopettaa hämmästyneen tarkastuksensa, johon tämä kummallinen huone oli hänet innoittanut, astui John Adare pöydän luo ottaen käteensä erään kallon.
– Tämä on viimeinen näytteeni, hän sanoi innostuksesta värähtelevällä äänellä. – Se on täydellinen. Jean hankki sen minulle ollessani poissa. Majavan kallohan tämä tosin vain on, mutta siinä nähdään kolmessa selvässä ja merkillisessä jaksossa, miten luonto korvaa sen pehmeän kiilteen, joka vähitellen kuluu pois majavan hampaista. Katsohan, tämä on keppihevoseni. Olen tutkinut parikymmentä vuotta villejä eläimiä. Ja tuolla –
Hän laski kallon pöydälle ja viittasi muutamaan erilliseen hyllyyn, joka oli täynnä kirjoja ja sanomalehtiä.
– Tuolla on tärkein kokoelmani, hän lisäsi ja hänen silmiensä ilme muuttui leikilliseksi. – Siinä on sellaisten tiedemiesten ja luonnontutkijoiden teoksia ja kertomuksia, jotka eivät ole milloinkaan kuulleet suden ulvontaa eivätkä koskelon kirkunaa. Ne ovat runoilijoiden villejä unelmia ja sellaisten kirjailijoiden kyhäämää roskaa, jotka viettävät joka vuosi pari viikkoa tai kuukauden jossakin syrjäisessä kolkassa ja palattuaan kaupunkeihin sanovat itseään luonnontutkijoiksi. Ollessani huonolla tuulella lueskelen jotakin niistä saadakseni nauraa.
Hän nojautui painamaan pöydän alla olevaa soittokellon nuppia.
– Minä olen valmistanut muutamia pieniä sähkökojeita ja tämä on muuan niistä, hän selitti. – Tilasin nyt aamiaisen pöytään. Ja käyttääkseni yleistä kansanomaista puhetapaa, olen nälkäinen kuin karhu. Ja karhu on todellisuudessa pienin ahmatti kaikista luomakunnan pedoista suuruuteensa, voimaansa ja rasvavarastoonsa nähden. Nuo luonnontutkijat tuolla ovat tehneet siitä suoraan sanoen sian. Karhu on oikea nero, sillä siihen vaaditaan luontaisia taipumuksia, että voi lihoa poppelien silmuilla.
Sitten hän nauroi hyväntuulisesti.
– Luullakseni olet jo väsynyt tähän kaikkeen. Josephine on varmaankin kertonut sinulle paljonkin hullutuksistani. Hän sanoo minua tyhmäksi, koska en halua julkaista teosta tutkimuksistani. Mutta minä odotan, kunnes minulla on viimeisetkin seikat selvillä. Kokeilen nyt mustalla ja hopeanvärisellä ketulla. Ja sitten minulla on vielä tekemättä paljon muitakin kokeita, hyvin paljon. Mutta sinua kai väsyttää tämä tällainen?
– Väsyttää!
Philip oli kuunnellut häntä sanomatta sanaakaan. Tässä huoneessa John Adare oli muuttunut. Philip oli nyt näkevinään hänessä erämaan elävän ja hengittävän sielun. Hänen omat kasvonsa punastuivat uudesta innostuksesta, kun hän vastasi:
– Tällaiset asiat eivät väsytä minua milloinkaan. Pyydän vain päästä toveriksenne, kun teette tutkimuksianne, jotta voisin oppia jotakin niistä ihmeistä, jotka olette jo varmaankin paljastanut. Olette siis tutkinut villejä eläimiä parikymmentä vuotta!
– Kaksikymmentäneljä vuotta se on ollut keppihevoseni päivin ja öin.
– Oletteko kirjoittanut tutkimuksistanne mitään?
– Nidoksittain, jos vain olisi painettu. Philip veti syvään henkeään.
– Maailma antaisi varmasti paljon tiedoistanne, hän sanoi. – Saisitte niistä enemmän kuin uskallan sanoakaan. Summa olisi epäilemättä melko suuri laskettuna dollareissa.
Adare nauroi hiljaa partaansa.
– Ja mitä minä tekisin noilla dollareilla? hän kysyi. – Minulla on niin paljon varoja, että ne riittävät tähän elämääni täällä. Voisinko saada rahallakaan enää muuta? Olen maailman onnellisin mies.
Hänen kasvonsa synkistyivät kuitenkin hetkiseksi.
– Mutta viime aikoina minua on kuitenkin vaivannut muuan seikka, hän lisäsi miettiväisesti. – Vaimoni Miriamin tila huolestuttaa minua. Hän ei ole terve. Toivoin, että Montrealin lääkärit parantaisivat hänet, mutta he eivät onnistuneetkaan. He sanovat, etteivät he voi saada selville hänen tautiaan. Eikä hän enää kuitenkaan ole sama Miriam kuin ennen. Jumala tietää minun toivovan, että lumen vahvistava voima palauttaisi hänen terveytensä tämän talven kuluessa.
– Niin se tekeekin, Philip sanoi. – Merkit viittaavat ihanaan, raikkaaseen ja kuivaan reki- ja koiratalveen, sellaiseen, jolloin piiskan läjähdys voi kuulua kilometrin päähän.
– Saat kuulla sen kyllä tarpeeksi usein, jos vain haluat seurata Josephinea, Adare sanoi nauraa hohottaen. – Näiden metsien kaikki tiet yli sadan kilometrin laajuudelta ovat hänelle tutut. Hän opettaa kaikki koiransakin ja ne ovat ihmeellisiä.
Philip oli juuri kysymäisillään, miksi tuo hurja lauma, jonka hän oli nähnyt eilen illalla, oli nyt niin hiljaa, mutta hän onnistui hillitsemään halunsa. Intiaaninainen ilmestyi samalla ovesta kukkuroillaan oleva tarjotin käsissään. Adare auttoi häntä kattamaan aamiaisen takan vieressä olevalle pienelle pöydälle.
– Minä ajattelin, että meillä on mukavampaa täällä kuin kahden kesken ruokasalissa, Philip, hän selitti. – Ellen suuresti erehdy, niin naiset nukkuvat päivälliseen asti. Oletko milloinkaan nähnyt paremmin valmistettua paistia? Marie, olette oikea aarre. Hän pyysi viittauksella Philipiä istuutumaan ja aloitti tarjoilemisen. – Maailmassa ei ole mitään sen parempaa kuin hyvin valmistettu karibunpaisti, hän jatkoi. – Sitä ei saa paistaa eikä paahtaa, vaan käristää. Puolentoista tuuman vahvuinen kerros riittää mainiosti ja silloin jää sydämeen tarpeeksi mehua. Katso, miten rasva tihkuu leikkauspinnasta. Tiedätkö mitään tämän vertaista?
– En mitään, mihin olen tutustunut täällä pohjolassa, Philip tunnusti. – Paistettu naarasmursun poski maistuu alussa melkein parhaimmalta tuolla suuressa jääkaapissa. Myöhemmin kun revontulet ovat syöpyneet ytimiin, herkutellaan hylkeen- ja valaanrasvalla, ja sitä sanotaan hyväksi ruoaksi. Mutta nyt ei ole mielestäni maailmassa mitään niin hyvää kuin pikkelsit, joten luvallanne varaan niitä annoksen lautaselleni. Voisin nyt syödä jäätelöäkin niiden kanssa.
Aamiainen oli hyvin hauska. Philip ei voinut muistaa, oliko hänellä milloinkaan ollut miellyttävämpää isäntää. Vasta sitten kun he olivat lopettaneet ja Adare oli hakenut esille kummallisen pitkiä ja ohuita sikareja, kysyi vanhus sitä, mihin Philip oli huolellisesti valmistautunut.
– Nyt haluan tietää jotakin sinustakin, hän sanoi. – Josephine kertoi minulle hyvin vähän, sillä hän tahtoi, että saisin vaikutelmani suoraan sinulta. Nämä sikarit ovat oikeita havannalaisia. Tilaan tupakan paaluissa ja valmistamme sikarit itse. Kustannukset supistuvat silloin niin pieniksi kuin suinkin ja meillä on niitä aina tarpeellinen määrä varastossa. Aloita, Philip! Minä kuuntelen.
Philip muisti Josephinen kehotuksen, että hän sai kertoa Adarelle kaikki elämänsä vaiheet, paitsi sitä väliaikaa, jolloin hänen luultiin tutustuneen Josephineen Montrealissa. Hänen olikin hyvin helppo sivuuttaa se. Hän kuvaili ensimmäisen tulonsa pohjolaan, ja Adaren silmät loistivat myötämielisesti, kun hän toisti Prince Albert Hillin ja Fond du Lacin Jasperin sanat. Adare kuunteli jännittyneenä hänen selostustaan kokemuksistaan pohjolassa ja hänen kuvailuaan MacTavishin ja Pierre Radissonin kuolemasta. Mutta syvimmin liikutti häntä Philipin ruumiillinen ja henkinen taistelu uuden elämän saavuttamiseksi ja se loistava tapa, jolla erämaa oli siihen vastannut.
– Ja nyt et voi mitenkään enää palata takaisin sivistyneeseen maailmaan, hän sanoi riemuitsevalla äänellä. – Kun metsät vain kerran saavat miehen lumoihinsa, ne eivät hellitä.
– Eivät ainoastaan metsät, isä hyvä.
– No, en muistanutkaan sydänkäpystä! Niin, maailmassa ei ole ainoatakaan sellaista ihmistä tai eläintä, joka haluaisi poistua hänen luotaan. Koiratkin on teljetty aitaukseensa syvälle kuusikkoon, etteivät ne öisin nakertaisi ovia palasiksi päästäkseen hänen läheisyyteensä. Koko maailma rakastaa Josephineani. Kun intiaanit kuulevat hänen sairastuneen, he valmistavat Suurta Lääkettä kaikissa teltoissaan. He ovat kuorineet varmasti viisisataa puuta hänen kunniakseen. Koira vieköön, yhtiön kirjoissa on ainakin neljättäkymmentä pienokaista ja kasvavaa lasta, joita sanotaan Josephineiksi. Hän on aivan erilainen kuin hänen äitinsä. Miriam on aina muistuttanut kukkaa – arkaa metsäorvokkia – joka rakastaa tätä suurta maailmaa, mutta ei halua olla muualla paitsi minun rinnallani. Joskus Josephine aivan säikähdyttää minut. Hän voi matkustaa reellään yli sata kilometriä hoitamaan jotakin sairasta lasta ja viime talvena hän hautautui erääseen kylään, jossa oli isorokkoa, ja pelasti kuusi ihmistä. Hän oli pari viikkoa hautautuneena tuohon helvettiin. Sellainen on sydänkäpyseni, jota intiaanit, puoliveriset ja valkoiset sanovat Enkeliksi. Miriamia sanotaan Kukaksi. Olemme onnellisia miehiä, poikaseni!
Philipin huulilla pyöri satakin kysymystä, mutta hän tukahdutti ne pelosta, että joku satunnainen huolimattomuus voisi ehkä paljastaa hänet. Hän oli nyt aivan varma siitä, ettei Josephinen isä tiennyt mitään huolista, jotka alkoivat turmella Adaren kartanon onnen, ja hän ymmärsi yhtä hyvin senkin, että kaikki, Miriamkin, koettivat piilottaa salaisuuden häneltä.
Hän uskalsi enemmänkin kuin epäillä, ettei Josephinen äitiys ollut kokonaan sen salaperäisen ja surullisen pohjavirran syy, jonka voiman hänkin oli oppinut tuntemaan. Muutamien tuntien kuluttua hän jo saisi tietää, oliko hän ollut oikeassa, sillä hän aikoi pyytää Josephinea vaimokseen. Ja hän tiesi jo enemmän kuin John Adare.
Miriamia ei vaivannut mikään ruumiillinen tauti. Lääkärit, joihin Adare ei ollut uskonut, olivat olleet oikeassa. Ja hän arvaili istuessaan Adarea vastapäätä, johtuiko Miriamin riutuminen pelosta, että hänen miehensä henki oli vaarassa? Koettivatko he suojella Adarea joltakin suurelta ja alituisesti uhkaavalta vaaralta jostakin käsittämättömästä syystä, jota he eivät uskaltaneet kertoa hänelle?
Vaikka Philip oli vielä niin vähän aikaa ollut tuttu Adaren kanssa, hän oli jo ennättänyt kiintyä tähän kummallisesti. Hänen mieleensä hiipinyt tunne oli enemmän kuin ystävyyttä ja otaksutun sukulaisuuden aiheuttamaa kiintymystä. Hän oli oppinut rakastamaan tätä suurisydämistä, hellää ja kovaäänistä jättiläistä. Ja hän huomasi nyt taistelevansa sokeasti voidakseen piilottaa häneltä saman kuin toisetkin, sillä hän tiesi John Adaren sydämen luhistuvan kuin tomuläjän, jos hän vain saisi selville totuuden. Hän ajatteli lasta, ja pian näytti siltä kuin hänen ajatuksensa olisivat tunkeutuneet kuin salama toisen aivoihin.
Adare nauroi hiljaa partaansa.
– Sinun olisi pitänyt olla katsomassa lasta viime yönä, Philip. Kun he herättivät sen, se tuijotti minuun hetkisen kuin olisin ollut peikko, mutta se nauroi, potki minua ja koetti tarttua partaani. En löydä siinä muuta kuin yhden vian. Toivoisin hänenlaisiaan olevan tusinan yhden asemesta. Se pieni veitikka! Mahtaneekohan hän jo olla hereilläkään?
Hän nousi puoleksi kuin lähteäkseen tutkimaan asiaa, mutta sitten hän istuutui takaisin paikoilleen.
– Luullakseni on parasta, etten mene häiritsemään sitä, hän sanoi miettiväisesti. – Jos Jean näkisi minun herättävän Josephinen tai lapsen, hän kuristaisi minut.
– Jean on siis jonkinlainen vahti? Philip sanoi umpimähkään.
– Enemmänkin. Joskus luulen häntä hengeksi, Adare sanoi painokkaasti. – Olen tuntenut hänet parikymmentä vuotta. Aina Josephinen syntymästä saakka Jean on ollut hänen vahtikoiransa. Hän tuli tänne ankaran myrskyn vallitessa vuosikausia sitten puolikuolleena kylmästä ja nälästä. Hän jäikin sitten tänne, mutta hän on puhunut hyvin vähän itsestään. Katsohan –
Adare meni laudakolle ja toi sieltä pinkallisen käsikirjoituksia.
– Jean kiinnitti huomioni tähän, hän jatkoi. – Tässä on kaksisataakahdeksankymmentä sivua. Sanon tätä 'Pohjolan Ylimystöksi'. Tämä on totta ja ihmeellistä.
Olet kai nähnyt keväällä tai uutenavuonna metsien asukkaiden kokoontuvan yhtiön keskuksiin. Joukossa on intiaaneja, puoliverisiä ja valkoisia, jotka pyytävät ansoilla. Ja voisitko arvata, että tuossa tavallisessa metsien asukkaiden muodostamassa joukossa on henkilöitä, joiden valtimoissa virtaa jalompaa verta kuin New Yorkin miljoonäärien tanssisaleihin kokoontuneiden ihmisten suonissa? Se on totta. Olen lahjoittanut kalaa nälkäisille puoliverisille, joiden suonissa virtaa kuninkaallista verta. Olen syönyt intiaaninaisten kanssa, joiden sukupuu ulottuu taaksepäin nimiin, joiden omistajat olivat hyvin mahtavia, ennen kuin ensimmäiset Astorit ja Vanderbiltit olivat syntyneetkään. Eräs kuninkaan jälkeläinen on metsästänyt minulle karibunlihaa kahdesta sentistä naula. Eräässä savun mustaamassa tiipiissä Gray Loon varrella asuu intiaanityttö, jonka silmät ja hiukset ovat mustat kuin korpin siivet ja joka voisi matkustaa Pariisiin huomenna ja sanoa: – Polveudun kuningattaresta ja voin todistaa sen. Ja sellainen on asian laita kaikilla täällä pohjolassa.
Olen saanut selville monta kummallista seikkaa ja kirjoittanut ne muistiin tähän käsikirjoitukseen. Maailma ei voi hymyillä minulle, sillä vanhimmat luettelot ovat peräisin melkein niiltä ajoilta, jolloin prinssi Rupert seitsemännellätoista vuosisadalla toi tänne ensimmäisen laivanlastillisen herrasseikkailijoita. Nuo ensimmäiset siirtolaiset, jotka polveutuivat Euroopan jaloimmista suvuista, menivät naimisiin oivallisten cree-naisiemme kanssa. Heistä polveutuvat englantilais-creeläiset puoliveriset. Prinssi Rupertilla itselläänkin oli viisi lasta, joiden suku voidaan johtaa häneen. Ritari Grosselierillä oli yhdeksän lasta. Ja niin sitä jatkui sata vuotta, jonka ajan kuluessa Englannin puhdasverisimmistä miehistä tuli uusien cree-intiaanien kantaisiä samoin kuin ranskalaiset sekoittuivat chippewyanien kanssa edetessään Quebecista.
Ja niin toisen sadan vuoden ja enemmänkin kuluessa englantilais-creeläiset ja ranskalais-chippewyanilaiset puoliveriset ovat tutustuneet toisiinsa, menneet naimisiin ja muodostaneet rodun, jonka jäsenistä melkein jokainen mies tai nainen voi todistaa polveutuvansa nimistä, joiden omistajat jo satoja vuosia sitten ovat muuttuneet tomuksi.
Jean Croisset polveutuu jostakin mahtavasta ranskalaisesta kuninkaasta tai oivallisesta kuningattaresta. Olen aina tiennyt sen, mutta en ole milloinkaan voinut seurata hänen sukujuuriaan kauemmaksi kuin sadan vuoden päähän, Monsoonin turkiskeskuksen valkoisen hoitajan puoliveriseen vaimoon. Jean ei välitä itsestään enää vähääkään sen jälkeen kun hänen vaimonsa kuoli kolme vuotta sitten. Onko Josephine kertonut sinulle hänestä?
– Hyvin vähän.
Adaren silmien innostunut ilme sammui ja ne muuttuivat surullisiksi ja vakaviksi.
– Iowakan kuolema oli ensimmäinen vaikea isku, joka kohtasi Adaren kartanoa, hän sanoi hiljaa. – He olivat naimisissa yhdeksän vuotta ja rakastivat toisiaan kuin kihlautuneet. Jumalalle kiitos, ettei heillä ollut lapsia. Iowaka oli ranskalainen, jonka veri oli vähän cree-sekaista, suloinen kuin ne villit kukat, joiden nimen hän oli ottanut omakseen. Hänen kuolemansa jälkeen Jean on elänyt kuin unessa. Hän sanoo Iowakan olevan aina hänen luonaan ja on kuulevinaan usein Iowakan äänenkin. Olen iloinen sen vuoksi. Sellainen rakkaus on ihmeellinen, Philip, mikä elää kuin tuore kukka kuoleman ja pimeydenkin jälkeen. Mekin, sinä ja minä, kuulumme noihin harvoihin valittuihin.
Philip myönsi hiljaa asian olevan niin. Hän tunsi, että oli vaarallista lähteä niille poluille, joita Adare nyt seurasi. Näinä hetkinä, jolloin kumaraharteisen jättiläisen sydän oli hänen edessään auki kuin kirja, hän ei ollut ollenkaan varma itsestään. Toisen rajaton luottamus, hänen onnensa ja ihanteellinen maailmankatsomuksensa olivat asioita, jotka lisäsivät Philipin sydämen raskautta ja pelkoa sen sijaan, että ne olisivat täyttäneet sen samanlaisilla tunteilla. Hänellä ei ollut minkäänlaista osaa näihin asioihin. Jokin ääni kuiskaili hänelle alinomaa, syyttäen häntä petoksesta. John Adare paljasti hänelle vähitellen pyhiä asioita, joita Jean oli kertonut hänelle ja joihin Philip ei milloinkaan voinut päästä osalliseksi. Hänen toivonsa tavata Josephine jälleen oli melkein kuumeinen ja täytti hänet levottomuudella, jota hän ei saanut näyttää Adarelle. Kun Adaren katse kiintyi häneen hetkiseksi, hän sanoi:
– Viime yönä seisoin Jeanin kanssa hänen hautansa vieressä. Minusta näytti silloin, että Jean olisi ollut onnellisempi, jos hän olisi päässyt lepäämään hänen viereensä ristin alle.
– Olet väärässä, Adare sanoi äkkiä. – Kuolema on silloin kaunis, kun rakkaus on täydellinen. Jos Miriamini kuolisi, se tarkoittaisi sitä, että hän vain yksinkertaisesti on poistunut näkyvistäni. Korvatakseen tappioni hän ojentaisi minulle kätensä taivaasta, kuten Iowakakin Jeanille. Rakastan elämää. Sydämeni särkyisi, jos hän kuolisi, mutta sen korvaukseksi saisin melkein kuin toisen sielun. Sillä sen täytyy tuntua ihmeelliseltä, että saa olla enkelin suojeluksessa.
Hän nousi ja asteli ikkunaan, ja omituinen tunne kurkussaan Philip tuijotti hänen leveään niskaansa. Hän luuli näkevänsä, että Adaren hartiat nytkähtelivät muutamia kertoja. Sitten Adaren ääni muuttui.
– Talvi tuo aina läheisyyteemme tämän maakunnan ainoan vastenmielisen henkilön, hän sanoi sytyttäen toisen sikarin. Viidenkymmenen kilometrin päässä täältä luoteeseen on muuan paikka, jota intiaanit sanovat Muchemunito Nekiksi eli Pirunpesäksi. Se on yksityisen omistama talo. Muuan Montrealissa asuva Lang-niminen mies omistaa useampia sellaisia ja Pirunpesän hoitaja on ensimmäisen luokan roisto. Häntä sanotaan Thoreauksi. Hänen joukossaan on parikymmentä puoliveristä ja valkoista, joiden päässä ei ole ainoatakaan rehellistä hiusta. Se on täällä pohjolassa ainoa sellainen paikka, johon pahantekijät voivat kokoontua. Saamattomat intiaanit, joille Hudson Bay Companyn virkailijat eivät enää anna mitään velaksi, menevät Thoreaun luo. Valkoiset ja puoliveriset, jotka ovat rikkoneet lakia vastaan, pääsevät sinne asumaan. Toistakymmentä metsästäjää tapetaan aina joka talvi ja heidän turkiksensa ryöstetään, ja salamurhaajat ovat Thoreaun miehiä. Jonakin päivänä täällä tapahtuu suuri puhdistus. Mutta meidän sitä odottaessa he ovat vastenmielisiä tovereita. Tämän ja Thoreaun talon välillä on pohjaton suo, joten kesäisin meiltä on sinne sadanviidenkymmenen kilometrin matka kanootilla. Mutta talvella on täältä sinne vain viisikymmentä kilometriä koirien vauhdin mukaan laskettuna. En pidä siitä. Matkan voi kulkea lumikengillä muutamissa tunneissa.
– Minä tiedän sellaisen paikan lännessäkin, Philip vastasi. – Sekä Hudson Bay Company että Reveillon Freres ovat uhanneet hävittää sen, mutta siellä se vain on vieläkin. Lang on ehkä senkin omistaja.
Hän oli mennyt Adaren luo ikkunaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä molemmat miehet tuijottivat samaan olentoon yhtä hämmästyneinä, sillä rakennuksen ja metsän väliseen valkoiseen lumiseen aukeamaan ilmestyi äkkiä punapukuinen Josephine. Hän käveli nopeasti metsään päin ja hänen paksu pitkä palmikkonsa heilui hänen kulkiessaan.
Adaren kartanon herra nauroi iloisesti.
– Tuolla menee Pieni Punahilkkamme! hän sanoi. – Hän veti meitä nenästä sittenkin, Philip. Hän on menossa koiriensa luo.
Philipin sydän sykki kovasti. Parempaa tilaisuutta puhutella Josephinea kahden kesken hän ei milloinkaan tulisi saamaan. Hän ei luottanut ollenkaan ääneensä laskiessaan kätensä Adaren käsivarrelle.
– Suotte kai minulle anteeksi, jos menen tapaamaan häntä? hän sanoi. – Tiedän tekeväni väärin lähtiessäni matkoihini näin, mutta –
Adare keskeytti hänet jyrisevällä naurullaan.
– Mene vain, poikaseni, sillä ymmärrän sen kyllä. Jos Miriam kiiruhtaisi tuolla tiehensä tuollaista vauhtia sydänkäpysen asemasta, ei John Adare odottaisi näin pitkää aikaa.
Philip kääntyi ja poistui huoneesta jokaisen hänen ruumiinsa valtimon sykkiessä sen aavistuksen aiheuttamasta riemusta, että se hetki oli koittanut, jolloin Josephine antautuisi hänelle ikuisiksi ajoiksi tai tuomitsisi hänet toivottomuuteen, mihin Jean Croisset oli käskenyt hänen valmistautua.
14
Philip puhuttelee Josephinea kahden kesken
Innoissaan päästä Josephinen luo niin pian kuin suinkin Philip saapui ulko-ovelle ja huomasi vasta silloin olevansa ilman lakkia ja takkia, ja jalassaankin hänellä oli vain tohvelit. Hän olisi kyllä jatkanut matkaansa tässä mahdottomassa asussa, ellei hän olisi tiennyt John Adaren näkevän hänet ikkunasta. Hän raotti hallin ovea ja katsoi ulos. Josephine oli jo aukeaman puolivälissä. Hän palasi nopeasti huoneeseensa, puki takin ylleen, veti mokkasiininsa pehmeiden karibunnahkaisten tohvelien päälle, pani lakin päähänsä ja hyökkäsi takaisin ovelle. Josephine oli jo kadonnut metsän laitaan. Philip käveli tyynesti, kunnes hän pääsi kuusikon suojaan, mutta saatuaan varmuuden, ettei Adare voinut nähdä häntä enää, hän alkoi juosta. Kolmen- tai neljänsadan metrin päässä hän jo saavuttikin Josephinen.
Hän oli kulkenut hyvin hiljaa pehmeässä lumessa, ja Josephine kääntyi hieman säpsähtäen kuullessaan hänen huutavan.
– Sinäkö, Philip? Josephine huudahti värin tummetessa äkkiä hänen poskillaan. – Luulin sinun olevan isän kanssa suuressa huoneessa.
Philipin mielestä hän ei milloinkaan ollut näyttänyt suloisemmalta. Hupun peittämästä päästä lyhyen hameen helmaan asti hänen pukunsa oli pehmeän kirkkaan punainen. Hänen silmänsä loistivat kirkkaina tänä aamuna ja suun seuduilla oli sellaista hellyyttä ja suloa, mitä Philip ei muistanut nähneensä siinä edellisenä iltana. Piirteet, jotka kertoivat hänen jännityksestään ja surustaan, olivat kadonneet. Hän näytti nyt aivan toiselta Josephinelta, joka tunnusti tämän heidän ensimmäisen kohtauksensa lumoavien hetkien pakottamana, että hänkin oli elänyt muistellen kaikkea, mitä oli tapahtunut heidän välillään muutamia tunteja aikaisemmin. Ja kuitenkin hänen hymynsä ystävällisyydessä oli surua ja lämpöä, mikä hillitsi Philipin iloa, kun hän tuli Josephinen luo ja tarttui hänen käsiinsä.
– Hyvä Josephine! Philip huudahti hellästi. Josephine ei liikahtanutkaan, kun hän kumartui. Philip tunsi jälleen hänen huuliensa lämpimän ja suloisen värinän. Hän olisi suudellut Josephinea toisenkin kerran ja puristanut hänet lujemmin syliinsä, mutta Josephine vetäytyi hiljaa taaksepäin.
– Olen iloinen, kun näit minut ja seurasit minua, Philip, hän sanoi katsoen Philipiin kirkkailla kauniilla silmillään. – Meille on tapahtunut jotakin ihmeellistä ja meidän pitää keskustella siitä. Meidän pitää ymmärtää toisiamme. Olen menossa koirieni luo. Haluatko tulla mukaan?
Hän ojensi Philipille kätensä niin lapsellisen luottavaisesti ja niin vailla vanhaa pidättyväisyyttään, että Philip tarttui siihen sanomatta sanaakaan ja käveli hänen rinnallaan. Hän oli rientänyt Josephinen luo liian nopeasti. Hänen huulillaan oli pyörinyt satoja asioita, joista hän oli halunnut puhua, ja hän oli aikonut vaatia Josephinen itselleen rakkautensa koko lämmöllä, mutta nyt Josephine oli saanut hänessä aikaan ihmeellisen muutoksen tyynesti ja ponnistuksetta. Hänestä tuntui aivan siltä, kuin heidän kokemuksensa ei olisi tapahtunutkaan eilispäivänä, vaan edellisvuonna; ja Josephinen huulien tyyni ja suloinen kosketus, hänen kätensä lämmin puristus ja hänen silmistään loistava rajaton luottamus synnyttivät hänessä tunteita, jotka mykistivät hänet hetkiseksi. Tuntui aivan siltä, kuin joku ihmeellinen henki olisi hiipinyt heidän sydämiinsä heidän nukkuessaan ja tehnyt selitykset ja puheet nyt tarpeettomiksi. Jalon naisellisuutensa täydellisyydessä Josephine oli hyväksynyt hänen rakkautensa ja antanut oman rakkautensa hänelle vastalahjaksi. Jokainen hänen ruumiinsa kuitukin ilmaisi hänelle sen olevan niin. Eikä Josephine kuitenkaan ollut puhunut sanaakaan rakkaudestaan eikä hänkään ollut aloittanut keskustelua niistä asioista, mitkä olivat polttaneet hänen mieltään.
Käveltyään muutamia askelia Josephine pysähtyi erään suuren kaatuneen seetrin viereen. Hän pyyhki lapasen verhoamalla kädellään pois lumen, istuutui ja pyysi viitaten Philipiäkin istumaan.
– Puhukaamme täällä, hän sanoi. Ja sitten hän kysyi hieman levottomasti: – Et suinkaan horjuttanut isäni luottamusta sinuun – meihin?
– En ollenkaan, Philip vastasi. Hän puristi Josephinen kasvot käsiensä väliin kääntäen ne puoleensa, jolloin Josephine tarttui hänen käsivarsiinsa sormillaan. Mutta hän ei koettanutkaan vetää pois Philipin käsiä, jotka pakottivat hänet katsomaan Philipiä suoraan silmiin.
– Hän luottaa meihin täydellisesti, Philip toisti. – Ja sinä, Josephine, sinähän rakastat minua?
Philip näki hänen huuliensa vapisevan, mutta hän ei sanonutkaan mitään. Hänen silmänsä vain loistivat kirkkaammin. Hänen sormensa tarttuivat hiljaa Philipin ranteisiin ja hän otti Philipin kädet pois vetäen hänet viereensä istumaan.
– Kyllä, Philip, hän sanoi sitten niin matalalla ja tyynellä äänellä, että se herätti Philipin mielessä uutta pelkoa. – Siinä ei voi olla mitään syntiä, että puhun sinulle näin eilisten tapahtumien jälkeen, sillä mehän ymmärrämme toisemme nyt. Se on tehnyt minut kummallisen onnelliseksi. Muistatko, mitä sanoit kanootissa minulle? Sanoit näin: – Mitä sitten tapahtuukin, olen kuitenkin saanut suuremman palkkion, kuin mikään muu maailmassa olisi voinut antaa minulle, sillä olen tuntenut teidät ja teissä on pelastukseni. Nuo sanat ovat kaikuneet sydämessäni yöt päivät ja kaikuvat nytkin. Ja minä ymmärrän ne ja käsitän sinut. Eikö joku ole sanonut, että on parempi kerran rakastaa ja menettää rakkautensa esine kuin surra sitä, ettei ole milloinkaan rakastanut? Niin, se on tuhat kertaa parempi. Menetetty rakkaus on useimmiten sellaista rakkautta, mikä on suloisinta ja puhtainta ja mikä vie meidät lähemmäksi taivasta. Jean rakastaa siten kuollutta vaimoaan ja sellaiseksi pitää sinunkin rakkautesi minua kohtaan muuttua. Ja sinun poistuttuasi elämäni on vieläkin täynnä onnea, jota ei mikään suru voi haihduttaa. En tiennyt näistä asioista mitään ennen eilisiltaa. En ymmärtänyt, kuinka silloin rakastetaan, kun rakastetaan Jeanin tapaan, mutta nyt tiedän. Ja se muuttuu pelastuksekseni täällä suurissa metsissä samoin kuin sinäkin sanoit sen muuttuvan sinulle tuolla toisessa maailmassa, jonne aiot lähteä.
Philip oli kuunnellut häntä kuin ihminen, jota äkkiä on kohdannut suuri suru. Hän ymmärsi Josephinea, ennen kuin Josephine ennätti lopettaakaan, ja hänen puheensa muuttui nopeiksi ja katkonaisiksi, vastustaviksi ja tuskallisiksi huudahduksiksi, kun hän sanoi:
– Siis tarkoitat, että tämänkin jälkeen haluat lähettää minut pois? Eilisillankin jälkeen! Voiko se olla mahdollista? Olet kertonut minulle kaikki ja sen vaikutus minuun on sellainen, että rakastan sinua vieläkin enemmän sen vuoksi. Tule vaimokseni. Voimmehan mennä salaa naimisiin, eikä kukaan tiedä tästä milloinkaan mitään. Hyvä Jumala, et voi ajaa minua nyt pois, Josephine! Menettelet väärin ja teet rikoksen, koska kerran rakastat minua!
Pyyntönsä kiihkeydessä hän ei huomannut ollenkaan, kuinka hänen sanansa haihduttivat punan Josephinen poskilta. Mutta Josephine vastasi hänelle sittenkin tyynesti oudon hellällä äänellä. Voimakkaana luottamuksessaan Philipiin hän laski kätensä Philipin olkapäille ja katsoi häntä suoraan silmiin.
– Oletko jo unohtanut? hän kysyi hiljaa. – Oletko jo unohtanut kaikki lupauksesi ja sen, mitä kerroin sinulle? Sen jälkeen ei ole tapahtunut mitään sellaista muutosta, joka vapauttaisi minut, eikä siinä voi tapahtuakaan mitään muutosta. Rakastan sinua Philip. Eikö se ole jo enemmän kuin olet voinut odottaakaan? Jos ihminen voi antaa sielunsa toiselle, niin minä annan omani sinulle. Luovutan sen sinulle ikuisiksi ajoiksi. Eikö se riitä? Haluatko heittää sen menemään, koska ruumiini ei ole vapaa?
Hänen äänensä katkesi kyynelettömään nyyhkytykseen, mutta hän katsoi vieläkin Philipiä silmiin odottaen hänen vastaustaan ja kuullakseen, soivatko Philipin sielussa oikeat sävelet. Ja Philip tiesi täytyvänsä alistua välttämättömään. Hänen kätensä olivat nyrkissä heidän välissään. Jean näytti jälleen seisovan hänen edessään haudan vieressä, ja hänen huulensa lausuivat vaikeasti:
– Sitten siinä on jotakin muutakin kuin lapsi.
– Niin onkin, Josephine vastasi antaen kätensä vaipua Philipin olkapäiltä. – Siihen liittyy vielä se, mistä olen varoittanut sinua ja mitä et saa selville, vaikka eläisit tuhat vuotta.
Philip veti hänet nyt syliinsä niin lähelle, että hän hengitti suoraan hänen kasvoihinsa.
– Josephine, ellei olisi olemassa muuta kuin lapsi, tulisitko silloin omakseni? Tulisitko silloin vaimokseni?
– Kyllä.
Philip tunsi voimiensa palaavan, niiden voimien, jotka pakottivat Josephinen rakastamaan häntä. Hän päästi Josephinen vapaaksi peräytyen rungon luota ja hänen kasvonsa hehkuivat entistä rohkeutta. Hän nauroi ja ojensi kätensä tarttumatta kuitenkaan Josephineen.
– Silloin et ole tukahduttanut vielä kaikkea toivoani! hän huudahti.
Hänen innostuksensa, voimansa ja varmuutensa, kun hän seisoi siinä Josephinen edessä, saivat jälleen Josephinenkin kasvot punastumaan. Hän nousi ja tarttui Philipin toiseen ojennettuun käteen.
– Et saa toivoa mitään muuta kuin mitä jo olen antanut sinulle, hän sanoi. – Kuukauden kuluttua tästä päivästä lähdet Adaren kartanosta etkä palaa enää milloinkaan.
– Kuukaudenko kuluttua? Hän kuiskasi sanat kuin unissaan.
– Niin, kuukauden kuluttua tästä päivästä. Lähdet jonnekin lumikengin. Et milloinkaan palaa ja kaikki luulevat sinun uupuneen ja kuolleen syvään lumeen. Olet luvannut sen minulle. Et suinkaan aio syödä sanaasi?
– Minä aion pitää lupaukseni, Philip vastasi ja hänen äänensä oli nyt yhtä tyyni kuin Josephinenkin. – Mutta tämän yhden kuukauden olet minun.
– Niin, saat rakastaa minua, kuten minäkin sinua. Philip puristi hänet hetkiseksi syliinsä ja sitten hän painoi hänen huppunsa niskaan, että hän voi laskea kätensä hänen loistavalle tukalleen. Hänen silmänsä liekehtivät ihmeellisesti, kun hän katsoi Josephinen kohotettuihin kasvoihin.
– Kuukausi on pitkä aika, Josephine, hän kuiskasi. – Ja sen kuukauden jälkeen seuraa toisia kuukausia, vuosia ja taas vuosia eikä toivoni milloinkaan kuole niiden kuluessa, jos nyt asian kerran pitää olla niin. Et voi tukahduttaa sitä ja jonakin päivänä lähetät kyllä minulle sanan johonkin paikkaan. Lupaatko tehdä sen?
– Jos sellainen vain osoittautuu mahdolliseksi, niin kyllä.
– Silloin olen tyytyväinen, Philip sanoi. – Aion taistella sinusta, Josephine. Kukaan mies ei ole milloinkaan taistellut naisesta niin kuin minä aion taistella sinusta. En tiedä tuota omituista asiaa, mikä erottaa meidät, mutta en voi ajatella mitään niin hirveää, että se pelottaisi minua. Aion taistella koko sisimmälläni ja ruumiillani yötä päivää, kunnes saan sinut omakseni. En voi menettää sinua nyt. Sitä ei Jumalakaan ole milloinkaan tarkoittanut. Pidän kaikki sinulle antamani lupaukset. Olet antanut minulle kuukauden ja sen ajan kuluessa voi tapahtua paljon. Ellen onnistu ennen sen loppua, poistun. Mutta sinä et voi lähettää minua pois, sillä aion voittaa!
Niin varma hän oli, niin täynnä viimeisen voittonsa suomaa vakaumusta ja Josephinen mielestä niin Jumalan kaltainen tällä hetkellä suurimmassa voimassaan, että Josephine peräytyi hitaasti kauemmaksi hengittäen nopeasti, jolloin hänen silmänsä täyttyivät sellaisen naisen tähtimäisellä ylpeydellä ja ihanuudella, joka on löytänyt herransa. Hetkisen he seisoivat paikoillaan katsellen toisiaan metsän valkoisessa hiljaisuudessa. Samalla he kuulivat takaansa koiran matalaa ja surullista ulvontaa. Ja sitten koko lauman kova haukunta kajahti erämaassa täyttäen metsän hurjalla ja villillä soitollaan, mikä kaikesta huolimatta vetosi Josephineen omituisesti ja surullisesti.
– Ne ovat vainunneet meidät tuulesta, hän sanoi ojentaen kätensä Philipille. – Tule nyt, Philip! Haluan, että tulet rakastamaan koiriani.
15
Josephine koiriensa keskellä
Hetkisen kuluttua tiheässä kuusikossa kiemurteleva polku muuttui kapeaksi ja hämäräksi, ja Josephine kulki Philipin edellä. Philip seurasi niin lähellä, että olisi voinut koskettaa kädellään Josephineen, joka ei ollut nostanut huppuaan. Hänen kasvonsa punoittivat ja hänen huulensa olivat punaiset ja raollaan, kun hän kääntyi Philipiin päin silloin tällöin. Kun Philip seurasi häntä, sykki hänen sydämensä kiihkeästä ilosta. Muutamia minuutteja aikaisemmin hän ei ollut puhunut Josephinelle kerskailevasti eikä rohkaistakseen lannistunutta mieltään, vaan oli ilmaissut sen, mitä hänellä oli ollut sydämellään ja mikä siellä nyt kertoi hänelle, että Josephine kuului hänelle ja rakasti häntä ja ettei maailmassa voisi olla mitään sellaista, mikä erottaisi heidät kokonaan toisistaan.
Koirien haukunta alkoi vähitellen muuttua kovemmaksi, vaikka Philip ei sitä aina kuullutkaan, sillä hänen ajatuksensa – kaikki hänen tunteensa – olivat keskittyneet vain tuohon notkeaan punakeltaiseen olentoon, joka kulki hänen edellään. Josephinen paksu palmikko oli osaksi auennut ja hiukset peittivät nyt hänen lantionsa ja vartalonsa kuin kimaltelevaan kultaiseen huntuun. Philip halusi koskettaa käsillään tuohon harvinaiseen aarteeseen. Hän halusi pysäyttää Josephinen ja puristaa hänet lujasti syliinsä, vaikka hän tiesikin, ettei saanut sitä tehdä. Josephine oli nyt hänen mielestään ihmisen yläpuolella. Hänen rakkautensa ensimmäiset hellyydenosoitukset eivät enää kohdistuneet Josephinen tukkaan, huuliin eivätkä kasvoihin, ja siksi Josephinen kasvot olivatkin niin helakanpunaiset ja hänen silmänsä niin ihmeellisen kirkkaat, koska hän tiesi sen. Hiljaiset synkät metsät olivat jo aikoja sitten tuoneet hänelle unelmia tästä miehestä. Ja nyt nämä samat metsät näyttivät kuiskailevan Philipille, että Josephinen kauneus oli osa Josephinen sielusta ja ettei saisi saastuttaa sitä tällaisina hetkinä sellaisilla toiveilla, joita hän nyt koetti tukahduttaa.
Josephine juoksi äkkiä muutamia askelia hänen edelleen ja pysähtyi sitten. Philip oli hetkistä myöhemmin hänen rinnallaan. He katsoa tuijottivat nyt kuin johonkin suureen hämärään matoilla verhottuun halliin. Kuusikko oli harvennettu noin kolmenkymmenen metrin läpimittaiselta alalta. Jäljellä olevien alimmaiset oksat oli karsittu pois, mutta tuuheat latvat oli jätetty paikoilleen ja ne muodostivat hyvän suojan kylmää ja myrskyä vastaan. Ne eivät olleet päästäneet luntakaan lävitseen. Maassa oli seetrin ja männyn neulasia parin tuuman paksuudelta. Ne muodostivat ruskean ja sametinpehmeän maton, joka välkähteli tummana kuin persialainen ryijy.
Paikka oli täynnä liikkuvia eläimiä ja hehkuvia silmiä, jotka kimaltelivat hämärässä melkein kuin tuli. Tänne oli kytketty neljäkymmentä lauman hurjinta ja susimaisinta petoa. Koirat olivat lopettaneet äänekkään haukuntansa, ja nähdessään Josephinen ja kuullessaan hänen äänensä, kun hän huusi heille tervehdyksensä, ne alkoivat vinkua ja kiskoa ketjujaan samalla kun ne loksuttelivat leukojaan, niin että Philipiä värisytti.
Josephine tarttui nyt hänen käteensä. Hänen kanssaan hän juoksi niiden joukkoon, huusi niitä nimeltä, nauroi niille ja silitteli karvaisia päitä, jotka työntyivät häntä lähelle, kunnes Philipistä näytti, että jokainen tarhassa oleva koira koetti ponnistaa saadakseen ketjunsa poikki ja hyökätäkseen heidän kimppuunsa repiäkseen heidät palasiksi. Mutta huolimatta tästä ajatuksesta ja hermostuneisuudesta, jota hän ei voinut tukahduttaa, hänen oli kuitenkin pakko ihmetellä tätä kaikkea.
Philip oli nähnyt koiran puraisevan miehen käden poikki yhdellä loikalla ja hän tiesi, että sellaisia koiria voitiin pitää kurissa vain ruoskalla ja nuijalla, koska ne vihasivat ihmistä susilta perimällään tavalla. Jonkinlainen kauhu täytti nytkin hänen mielensä ja hän pelkäsi Josephinen vuoksi. Hän huudahti varoittavasti ja veti pistoolinsa puoleksi esille, kun Josephine polvistui ja kiersi käsivartensa erään suuren karvaisen pedon kaulaan, joka olisi voinut tappaa hänet silmänräpäyksessä. Josephine katsoi häneen nauraen, Kapteenin, johtajakoiran, tuuman pituisten torahampaiden kimallellessa raa'assa onnellisuudessa hänen pehmeiden punastuneiden poskiensa vieressä.
– Älä pelkää, Philip! hän huudahti. – Ne ovat lemmikkejäni, kaikki. Tämä on Kapteeni, koiravaljakkoni johtaja. Eikö se olekin suurenmoinen?
– Hyvä Jumala! Philip huoahti katsellen ympärilleen. – Minäkin tiedän jotakin ajokoirista, Josephine. Nämä eivät ole sekarotuisia koiria, eivät malemutteja eivätkä nämä polveudu mistään näiden seutujen pehmeäkäpäläisestä rodusta, vaan nämä ovat susia.
Josephine nousi ja pysähtyi hänen viereensä hengästyneenä, riemuitsevana ja ihastuksissaan.
– Niin, niissä on kaikissa suden verta, hän sanoi. – Sen vuoksi pidänkin niistä, Philip. Ne kuuluvat tänne metsiin ja ovat oppineet rakastamaan minua.
Muuan keltainen peto, jonka silmät olivat pienet ja ilkeät, kiskoi hurjasti keijujaan heidän vieressään. Philip viittasi siihen.
– Luotatko tuohonkin? hän huudahti tarttuen Josephinen käsivarteen.
– Sankarihan siinä vain on, Josephine sanoi. – Sitä sanottiin ennen Sotamieheksi. Kolme vuotta sitten muuan Thoreaun mies loukkasi minua metsässä ja Sotamies oli melkein tappaa hänet. Se olisi sen tehnytkin, ellen olisi kiskonut sitä pois. Siitä asti olen sanonut sitä Sankariksi. Siinä on neljäsosa sutta.
Josephine meni koiran luoja keltainen jättiläinen hyppäsi häntä vastaan niin, että hän voi kietoa käsivartensa sen ympärille. Koira koetti ulottua hänen kasvoihinsa susimaisella kuonollaan. Seetrien juurella seisovan Philipin kasvot olivat niin valkoiset kuin lumi aukeilla. Josephine huomasi sen, tuli hänen luokseen ja pisti kätensä hellästi hänen kainaloonsa.
– Pelkäätkö minun vuokseni? hän kysyi naurahtaen mielissään hänen levottomuudestaan. – Et saa, sillä sinun pitää rakastaa niitä minun tähteni. Olen kasvattanut ne penikasta. Ja ne taistelevat mielellään puolestani, kuten sinäkin, Philip. Kerran eksyin myrskyssä. Isä päästi silloin koirat irti ja ne löysivät minut monen kilometrin päästä. Kun kuulet kaikki ihmeelliset tarinat, jotka aion kertoa sinulle, opit kyllä rakastamaan niitä. Ne eivät tee sinulle mitään pahaa. Ne eivät tee mitään kenellekään, johon vain olen koskenut. Olen opettanut niille sen. Aion päästää ne nyt irti, sillä Metoosin on juuri tulossa tänne tuodakseen niille jäätyneitä kaloja.
Ennen kuin hän ennätti liikahtaa, meni Philip suoraan keltaisen koiran luo, jossa Josephine oli sanonut olevan neljäsosan sutta.
– Sankari, hän sanoi hellästi, – Sankari –
Hän ojensi kätensä. Suuren koiran silmät hehkuivat tulisemmin, sen ylähuuli vetäytyi hetkiseksi taaksepäin paljastaen sen tikarimaiset torahampaat ja sen selkä- ja niskakarvat nousivat pystyyn kuin harjan harjakset. Sitten se työnsi kuononsa tuuma tuumalta lähemmäksi Philipin vakavaa kättä ja vikisi samalla hiljaa. Sen rinta painui alemmaksi, korvat työntyivät vähän eteenpäin ja vihdoin lepäsi Philipin käsi sen sudenpäällä.
– Tämä todistaa sen, hän sanoi nauraen, kääntyen Josephineen. – Jos se olisi puraissut kättäni, olisin sanonut sinun olevan väärässä.
Josephine kulki nopeasti koiralta koiralle Philipin rinnalla irrottaen ketjun jokaisen kaulahihnasta. Sitten kun hän oli vapauttanut noin tusinan, Philip rupesi auttamaan häntä. Muutamat koirat murisivat hänelle, mutta toiset hyväksyivät hänet heti Josephinen ystäväksi. Philip näki kuitenkin niiden silmissä kytevän uhkan ja tulen, joka ilmaisi, että Josephine voi yhdellä sanalla muuttaa ne raateleviksi paholaisiksi.
Hän ihmetteli alussa Josephinen luottamusta niihin, mutta sitten hän vain kummasteli. Josephine ei pelännyt lainkaan itsensä eikä Philipinkään vuoksi, sillä hän tiesi, etteivät koirat koskisi Philipiin. Kun kaikki olivat päässeet irti, ne kokoontuivat yhteen heidän ympärilleen, ja silloin Josephine tuli Philipin viereen ja laski kätensä hänen olkapäilleen. Sitten hän seisoi muutamia minuutteja katsoen syrjäsilmällä koiriin ja huutaen niiden nimiä jälleen, jolloin ne kerääntyivät yhä lähemmäksi heitä, kunnes Philip luuli tuntevansa niiden lämpimän hengityksen.
– Kaikki ovat nyt nähneet minut sinun seurassasi! Josephine huudahti sen jälkeen. – Ne ovat nähneet minun koskevan sinuun. Tämän jälkeen ei niistä ainoakaan puraise sinua.
Koirat juoksivat heidän edellään suuressa joukossa, kun he poistuivat tarhasta. Päästyään kirkkaaseen päivänvaloon Philip veti syvään henkeään. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt mitään, jota hän olisi voinut verrata tähän laumaan. Koirat juoksivat avoimella tiellä pää päässä ja ruumis ruumiissa kiinni. Useimmat olivat ruskeankeltaisen harmaita kuin sudet. Laumassa oli muutamia mustia ja valkoisiakin, mutta ei ainoakaan ollut etelästä tulleiden sekarotuisten pehmeäkurkkuisten ja -käpäläisten koirien näköinen.
Häntä värisytti, kun hän arvioi heidän edessään olevan vinkuvan, purevan, elävän, jänteistä ja torahampaista koostuvan meren hillittyä voimaa ja tuhomahdollisuuksia. Ja ne olivat Josephinen omia ja hänen orjiaan! Kaipasiko hän enää Philipin suojelusta? Mitä merkitsisi hänen sivullaan riippuva mitätön automaattipistooli tämän hurjan lauman keskellä, jonka Josephine voi käskyllään usuttaa minne tahansa? Oliko näissä metsissä mitään sellaista, jota hänen tarvitsi pelätä, kun hänellä oli sellaisia palvelijoita käskettävänään? Kymmenen aseistettua miestä ei olisi voinut vastustaa niiden ensimmäistä hurjaa hyökkäystä, ja kuitenkin Josephine oli sanonut hänelle, että onnistuminen johtui kokonaan hänen suojeluksestaan. Hän oli otaksunut sitä ruumiilliseksi suojelukseksi, mutta sellaista se ei voinut olla. Hän sanoi ajatuksensa ääneen viitaten koiriin.
– Voiko maailmassa olla minkäänlaista vaaraa, jota sinun tarvitsee pelätä, kun sinulla on nuo? hän kysyi. – En voi ymmärtää enkä arvata.
Josephine käsitti hänen tarkoituksensa. Philipin käsivarrella lepäävä käsi puristi vähän kovemmin hänen käsivarttaan.
– Älä koetakaan ymmärtää, Josephine vastasi hiljaa. – Koirani tappelisivat kyllä puolestani ja olen nähnyt niiden raatelevan kokonaisen susilauman palasiksi. Ja olen saanut ne takaisin väsyneen hirven kintereiltä, niin ettei sen ainoakaan karva ole vahingoittunut, mutta, Philip, luulen eläinten luomisessa joskus tehdyn erehdyksiäkin. Niillä on aivot, mutta niillä ei ole järkeä.
– Tarkoitatko –, Philip huudahti.
– Tarkoitan, että sinä aseettomana ja yksinäsi olet sittenkin niiden herra, Josephine keskeytti hänet. – Järjen edessä ne ovat voimattomia. Katso, tuolla Metoosin tuo jäätynyttä kalaa! Mitä, jos hän olisikin vieras ja kalat olisivat myrkytettyjä?
– Ymmärrän, Philip vastasi. – Mutta ajavathan niillä muutkin kuin sinä.
– Vain perheemme lähimmät ystävät. Koirien joukossa on parikymmentä vetoeläintä ja muut ovat tovereitani – henkivartijoitani, kuten niitä nimitän.
Metoosin lähestyi heitä nyt kantaen raskasta säkkiä, ja Philip oli tuntevinaan vaiteliaan intiaanin samaksi mieheksi, jonka hän oli nähnyt pyssy kädessä Adaren kartanon päärakennuksen ovella tullessaan taloon. Kuultuaan Josephinen komennon koirat kokoontuivat heidän ympärilleen ja Metoosin aukaisi säkin.
– Haluan, että sinä heität niille kalat, Philip, sanoi Josephine. – Niiden aivot kiintyvät siihen käteen, joka ruokkii niitä. Siitä tulee jonkinlainen ystävyydenpantti sinun ja niiden välille.
Hän peräytyi Metoosinin kanssa muutamia askelia taaksepäin ja Philip huomasi äkkiä joutuneensa lauman jakamattoman huomion esineeksi. Hän otti vain yhden kalan kerrallaan säkistä. Koirat sieppasivat jäätyneen ruoan ilmasta, niin että leuat loksahtelivat. Ne eivät tapelleet eivätkä uhanneet toisiaan kostonhimoisesti torahampaillaan. Kerran, kun muuan keltaisen harmaa koira tarttui kalaan, joka jo oli toisen hampaissa, torui Josephine sitä kovasti, ja kuullessaan nimensä se peräytyi muiden joukkoon. Philip nakkeli niille kaloja, kunnes kalat loppuivat. Sitten hän seisoi paikallaan katsoen vatsalleen laskeutunutta laumaa ja kuunnellen luiden ja jäätyneen lihan murskautumista hampaissa. Josephine tuli jälleen hänen luokseen.
Äkkiä hän tunsi Josephinen säpsähtävän. Kun hän kohotti katseensa, hän näki Josephinen kääntäneen kasvonsa tielle päin. Philip oli huomannut hänen silmiensä ilmeen nopean muuttumisen ja hänen huuliensa hetkellisen äkillisen jännittymisen. Hänen helakanpunaiset poskensa olivat kalvenneet ja hän oli jälleen saman näköinen kuin tuon lyhyen hetken aikana Miriamin ovella. Philip seurasi hänen katseensa suuntaa.
Noiden sadan metrin päässä heistä oli pari henkilöä tulossa heidän luokseen. Toinen oli hänen isänsä, Adaren kartanon herra, ja hänen käsivarteensa nojautuva nainen oli Miriam, hänen vaimonsa.
16
Jean Croissetin paluu
Adaren ja hänen vaimonsa odottamattoman saapumisen aiheuttama omituinen vaikutus Josephineen haihtui yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Kun Philip katsoi häneen jälleen, hän heilutti kättään ja hymyili. Adaren jyrisevä ääni kaikui tieltä. Hän näki Miriamin nauravan. Mutta sittenkin tahtomattaan, kun hän vastasi Adaren tervehdykseen, hän ei voinut olla katsomatta noita kahta naista oudon liikuttuneena.
– Tällainen on suoraa kapinaa! huusi Adare tullessaan lähemmäksi. – Käskin heidän nukkua puoleenpäivään. Olen jo rangaissut Miriamia. Entä sinä, sydänkäpynen? Päästikö Philip sinut liian lievällä rangaistuksella asiasta?
Adaren puoliso oli ojentanut kätensä Philipille. Muutamien tuntien lepo oli kirkastanut hänen silmänsä ja tuonut väriä hänen kasvoihinsa. Hän näytti nyt nuoremmalta ja kauniimmalta. Ja Adare oli hurjan iloissaan sen vuoksi.
– Katsohan äitiisi, Josephine, hän sanoi käheästi kuiskaten tarkoittaen sanansa kaikille. – Sanoin metsien vaikuttavan enemmän kuin tuhansien Montrealin lääkärien!
– Olet todellakin tavattoman reippaan näköinen, Mikawe, Josephine sanoi kiertäen toisen käsivartensa äitinsä ympärille.
Adare oli kääntynyt kuullessaan juhlivan koiralauman kiivaan tervehdyksen ja Philip sai kiinnittää katseensa toistamiseen äitiin ja tyttäreen. Josephine oli äitiään puolta päätä pitempi. Hän olikin enemmän isänsä näköinen. Philip huomasi, ettei puna ollut vielä täydellisesti palannut hänen poskiinsa, kun sitä vastoin Miriamin kasvojen väri oli tummennut. Josephinen naurussa oli jotakin pakotettua, jotakin perusteetonta ja teeskenneltyä, kun hän kääntyi Philipin puoleen.
– Eikö äitini olekin ihmeellinen, Philip? Sanon häntä Mikaweksi, koska se merkitsee creen kielellä vähän enemmän kuin äitiä, jotakin sellaista, mikä on melkein kuolematonta ja henkimäistä. Et milloinkaan vanhene, pieni äitiseni!
– Ponce de Leon erehtyi suuresti, kun hän ei tullut etsimään näistä metsistä ikuisen nuoruuden lähdettä, Adare sanoi laskien kätensä Philipin olkapäälle. – Voisitko uskoa, että kuukauden kuluttua tästä päivästä on kulunut kaksikymmentäkolme vuotta siitä, kun hänestä tehtiin Adaren kartanon rouva? Ja muistatko sinä, kultaseni, Adare lisäsi hellästi tarttuen vaimonsa käteen, – että juuri tätä samaa tietä kävelimme ensi kerran lähtiessämme kotoa? Menimme silloin katsomaan kuilua.
– Muistan.
– Ja juuri tässä paikassa, missä nyt seisomme, oli metsäorvokkeja niin paljon, että niiden tuoksu tarttui kenkiimme.
– Ja sinä sidoit minulle niistä ja punaisista neilikoista seppeleen, Miriam sanoi hellästi.
– Ja palmikoin sen tukkaasi.
– Niin.
Miriam hengitti jo vähän nopeammin. Hetkisen näytti melkein siltä, kuin aviopuolisot olisivat unohtaneet kokonaan Philipin ja Josephinen. He katsoivat toisiinsa.
– Tästä päivästä kuukauden päästä kaksikymmentäkolme vuotta, Josephine toisti.
Tuntui aivan siltä, kuin hän olisi lausunut sanat siksi, että Philip voisi ymmärtää niissä piilevän tarkoituksen. Adare suoristautui muistaen äkkiä jotakin.
– Sinä päivänä vietämme suuren vuosijuhlan, hän sanoi. – Käskemme tänne jokaisen punaisen ja valkoisen ihmisen sadanviidenkymmenen kilometrin laajuiselta alalta, paitsi Thoreaun roistoja. Mitä siihen sanot, Philip?
– Suurenmoista! Philip huudahti tarttuen riemukkaasti tähän oljenkorteen vastoin Josephinen suunnitelmia häneen nähden. Hän katsoi suoraan Josephinen silmiin puhuessaan. – Kuukauden kuluttua tästä päivästä nämä metsät kaikukoot ilostamme. Ja se tulee tapahtumaan useammasta kuin yhdestä syystä!
Josephine ei voinut ymmärtää sitä. Ja Philipin sydän sykki ilosta, kun Josephine kääntyi äkkiä äitiinsä päin ja punastui korviaan myöten.
Koirat olivat syöneet kalansa ja kokoontuivat nyt heidän ympärilleen. Adare näytti nyt vasta ensi kerran huomaavan Metoosinin, joka oli seisonut liikkumattomana parinkymmenen askelen päässä heistä.
– Missä Jean on? hän kysyi. Josephine pudisti päätään.
– En ole nähnyt häntä eilisillan jälkeen.
– Olen melkein unohtanut kertoa sen teille, vaikka luulenkin sen olleen hänen tarkoituksensa, Philip sanoi. – Hän on lähtenyt jonnekin metsiin ja voi viipyä poissa koko päivän.
Hän huomasi, kuinka Josephinen katse muuttui äkkiä levottomaksi. Hän katsoi Philipiin tarkasti ja kysyvästi, mutta Philip ymmärsi kuitenkin hänen toivovan, ettei hän kertoisi enempää. Hetkisen kuluttua, kun Adare vaimoineen käveli heidän edellään, Josephine kysyi:
– Missä Jean on? Mitä hän kertoi sinulle viime yönä? Philip muisti Jeanin varoituksen.
– En voi kertoa sitä sinulle, hän sanoi vältellen. – Ehkä hän on lähtenyt ajamaan takaa jotakin riistaa.
– Olet uskollinen, Josephine kuiskasi. – Luullakseni ymmärrän. Jean ei halunnut, että saisin sen tietää. Mutta mentyäni vuoteeseen makasin kauan aikaa valveillani ajatellen sinua ja käyttäytymistäsi, kun tapasin sinut yöllä ulkona pistooli kädessäsi. En usko sinun lähteneen ulos yksinkertaisesti vain kuulemasi melun vuoksi, kuten minulle sanoit. Sinunlaisesi mies ei lähde tarkastamaan sellaista pistooli kädessään, Philip. Mikä käsivarttasi vaivaa?
Hänen kysymyksensä suoruus hämmästytti Philipiä.
– Miksi sitä kysyt? hän onnistui änkyttämään.
– Olet hätkähtänyt pari kertaa koskiessani siihen.
– Siinä on vain tyhjänpäiväinen naarmu, hän sanoi vakuuttavasti. – Sen pitäisi oikeastaan olla jo tervekin.
Josephine hymyili katsoen häntä silmiin.
– Olet liian vilpitön, Philip, voidaksesi kertoa minulle keijukaissatuja siihen tapaan, että voisin uskoa ne tosiksi. Toissapäivänä olit käärinyt hihasi meloessasi eikä käsivarressasi silloin ollut minkäänlaista naarmua. Mutta en aio kysellä sinulta, koska et vapaaehtoisesti kerro sitä minulle. Samassa silmänräpäyksessä hän kiinnitti Philipin huomion isäänsä ja äitiinsä. – Sanoin sinulle, että he käyttäytyvät aina kuin rakastavaiset. Katso!
Kuin Miriam olisi ollut vielä pieni lapsi oli Adare ottanut hänet syliinsä ja nostanut hänet kaatuneen puun rungolle, joka pysyi vielä metrin korkeudella maasta surkastuneen kuusen varassa. Philip kuuli hänen nauravan. Hän näki Miriamin kumartuvan ja nojautuvan turvaa etsien miehensä olkaan.
– Se on kaunista, hän sanoi.
Josephine puhui kuin hän ei olisi kuullutkaan hänen sanojaan.
– En usko maailmassa olevan toista aivan isäni kaltaista miestä, hän sanoi. – En ymmärrä, miten nainen voi lakata rakastamasta hänenlaistaan miestä päiväksikään tai tunniksikaan. Äitini ei voi unohtaa sitä, eihän?
Hänen kysymyksensä kuulosti melkein surulliselta, ja kuin peläten vastausta hän jatkoi matkaansa nopeasti.
– Isäni on tehnyt hänet onnelliseksi. Äitini on melkein neljänkymmenen, sillä hän täytti viimeisenä syntymäpäivänään kolmekymmentäyhdeksän vuotta. Hän ei näytä niin vanhalta, sillä hän on ollut hyvin onnellinen. Vain onni pitää ihmisen nuorena. Isäni on viisikymmentävuotias. Ellei hänellä olisi partaa, hänen luulisi näyttävän kymmenen vuotta nuoremmalta. En ole nähnyt häntä milloinkaan ilman partaa. Pidän hänestä näin. Parta muuttaa hänet niin pedon näköiseksi ja minä pidän pedoista.
Hän juoksi Philipin edelle ja John Adare nosti vaimonsa maahan rungolta, kun he saapuivat heidän luokseen. Nyt tarttui Josephine äitinsä käsivarteen. Päärakennuksen ovella hän kääntyi molempiin miehiin päin ja sanoi:
– Äidillä ja minulla on paljon puhuttavaa keskenämme ja siksi emme luullakseni voi tavata teitä ennen päivällistä. Pikku isä, sinähän voit mennä kettujesi luo. Ja pidä silmällä Philipiä, ettei hän eksy vallattomuuksiin.
Koirat olivat seuranneet häntä aivan oven edustalle. Kun miehet menivät sisälle Josephinen ja hänen äitinsä jälkeen, Philip pysähtyi hetkiseksi portaille katselemaan laumaa. Toistakymmentä koiraa makasi jo vatsallaan lumessa.
– Kuninkaallinen kaarti! Adare sanoi nauraa hohottaen odottaessaan Philipiä. – Tule nyt, Philip. Aion seurata sydänkäpysen neuvoa ja työskennellä hieman kettujen parissa. Jean oli valmistanut minulle suurenmoisen yllätyksen tullessani kotiin. Hän oli pyydystänyt minulle ihan mustan ketun. Tämä on sellainen vuodenaika, jolloin voin huvitella vain kirjoittelemalla ja kokeilemalla. Vähän myöhemmin, silloin kun turkiksia alkaa saapua, muuttuu Adaren kartanon elämä paljon vilkkaammaksi.
– Ostatteko paljonkin nahkoja?
– Ostan, mutta en siksi, että olen rahan tarpeessa. Josephine taivutti minut siihen, koska hän rakastaa näitä metsien ihmisiä. Hän meni edellä suureen työhuoneeseensa ja lisäsi heittäessään nutun yltään ja lakin päästään: – Tiedät heidän kärsineen nälkää jo kolmattasataa vuotta – näiden ansapolkujen miesten, naisten ja lasten. Olet kai huomannut, miten kapeavyötäröisiä he ovat. Se johtuu parisataa vuotta kestäneestä nälästä. Suuri yhtiö on tehnyt puolestaan vain sen verran, että he ovat pysyneet hengissä.
Kahden tuhannen dollarin arvoisesta ketusta se antaa intiaanille säkillisen jauhoja, sokeria, teetä ja tupakkaa, jonka Montrealista voi ostaa kolmellakymmenellä dollarilla. Se on tosin poikkeustapaus. Mutta sekin on jo tarpeeksi pahasti tehty, kun se ottaa hänen neljäkymmentä dollaria maksavan ilveksennahkansa viidellä dollarilla ja kiskoo häneltä neljä dollaria kuudesta naulasta sokeria. Voi olla hauskaa mennä joskus miljonäärien hotelliin ja maksaa parikymmentä dollaria päivällisestä silloin tällöin, mutta et varmaankaan suostuisi maksamaan niin paljon jokaisesta ateriastasi, vai mitä? Ja joka kerta, kun turkistenpyydystäjä valmistaa itselleen ja vaimolleen kunnollisen aterian, sellaisen, johon mekin olemme tottuneet, hän maksaa siitä kuutta majavannahkaa vastaavan hinnan.
Sen vuoksi Josephine taivutti minut ostamaan nahkoja. Hankin heille elintarvikkeita ja voitan kaksikymmentä prosenttia. Maksan turkisten pyydystäjille kahdeksankymmentä prosenttia heidän nahkojensa täydellisestä arvosta. Sen vuoksi ympäristössämme elävät metsien asukkaat tulevatkin toimeen mainiosti. He eivät kuole siihen, että heidän vyötärönsä ovat liian kapeat. Siitä saamme kiittää Josephinea. Hän on luonut koko tähän pohjolaan edes yhden keitaan.
Jättiläisen silmät loistivat jälleen innostuksesta. Hän työnsi sikarit pöydän yli Philipille ja toinen hänen kätensä oli puristautunut nyrkkiin.
– Josephine sanoo, että minun pitää vihdoin julkaista kaikkia näitä asioita käsittelevä teos, hän jatkoi. – Hän luulee, että nämä tosiseikat tulisivat kiinnittämään koko maailman huomion puoleensa. Ehkä asia onkin niin. Mahdollisesti ei monikaan tiedä sitä, että täällä maailman äärissä on metsäinen, virtojen uurtama, aurinkoinen, parikymmentä kertaa Ohion valtiota suurempi maa, jossa asukkaita neliökilometrin alalla on vähemmän kuin suuressa Saharan erämaassa. Olet nyt juuri sellaisen laajan maa-alueen keskellä, joka on yhtä suuri kuin Englanti, Irlanti, Skotlanti ja Wales yhteensä ja jonka koko asukasluku ei ole suurempi kuin jonkin tavallisen suurehkon maalaiskylän – sanokaamme noin kaksi- tai kolmetuhatta henkeä. Ja se on nälän ansiota. Kaikki viittaa siihen. Tänä kesänä tuolla etelässä päin oli pieni kylä, jossa kolmekymmentäkahdeksan miestä, naista ja lasta kuoli tuhkarokkoon. Ajattelehan sitä. Muutamat luonnontutkijat tuolla hyllyllä sanovat turkistenpyytäjien kuolevan sen vuoksi, että heillä on heikot keuhkot. Mutta syy ei ole keuhkojen, vaan huonon vatsan. He ovat pitäneet vyötään kireällä parisataa vuotta, ja kun he sairastuvat lieväänkin tautiin, he kuolevat. Hyvä Jumala, he joita maailman suurin ja ensimmäinen trusti saa kiittää olemassaoloaan, kuolevat täällä vähitellen nälkään! Siksi Josephine on taivuttanut minut ostamaan nahkoja.
Hän viittasi Philipin takana olevaan seinään. Sen oven yläpuolella, josta he olivat tulleet huoneeseen, oli vanhanaikainen kahden metrin pituinen piilukkoinen kivääri. John Adaren ääni sähähteli kuin vihaisen pedon, kun hän puhui jälleen.
– Sanon tuollaista veripyssyksi, hän sanoi. – Lukemattomien sukupolvien kuluessa turkistenpyytäjä sai koota sen korkuisen lujaan puristetun kasan nahkoja saadakseen pitää sen hallussaan. Sen arvo ei ole kuin viisi dollaria, mutta nahat olivat satojen, jopa tuhansien dollarienkin arvoiset. Hän on vielä Jumalan miehistä suurimpia, tämä vaatimaton turkistenpyytäjä. Hän ei ymmärrä ollenkaan rahan arvoa eikä tiedä, mitä dollarilla tarkoitetaan. Hän arvioi omaisuutensa nahoissa ja kun hän tekee kauppoja, ovat niiden perustana luodit, joita hän valaa kaatamalla tinaa valinkauhasta muottiin, vaikka hän tekisikin millaisia muunlaisia laskelmia tahansa. Hän ei ymmärrä numeroista mitään, luottaa vain sokeasti valkoisen miehen – yhtiön sanaan. Ja hän on maailman ensimmäinen ja suurin trustien perustaja. Hän on tehnyt lordeja, suuria miehiä ja lukemattomia miljonäärejä. Miljardi naista on ylpeillyt hänen vaivojensa tuloksilla. Miljoonaa pehmeää rintaa peittävät vielä tänäänkin sametinpehmeät uhrit, jotka ovat vielä lämpimät hänen elämänsä verestä. Pari vuosisataa hän on ollut ehdottomasti ainoa naissuvun ritari, ja koko sen ajan hän on ollut kuolemaisillaan sen vuoksi, että hän on vetänyt vyönsä liian kireälle.
– Oletteko kirjoittanut kaikesta tuosta? Philip kysyi.
– Olen ja monesta muustakin seikasta, Adare vastasi nauraen nyt huolettomasti. Hän siveli kädellään tuuheaa tukkaansa kuin karkottaakseen jonkun tukalan unen vaikutukset. – Mutta tällä tavallahan en pääse ollenkaan kettujeni luokse. Ja tarkemmin ajateltuani siirränkin sen ehkä huomiseen, Philip. Olen luvannut Miriamille, että Metoosin saa leikata tukkani ja partani ennen päivällistä. Olen opettanut hänet siihen. Lähetänkö hänet sinunkin luoksesi?
– Tukan leikkaaminen olisi todellakin nyt suuri nautinto, Philip sanoi nousten. Häntä hämmästytti toisen mielentilassa tapahtunut nopea muutos. Mutta hän ei ollut ollenkaan pahoillaan, että Adare oli antanut hänelle tilaisuuden poistua. Hän oli aikonut sanoa Josephinelle muutakin tänä aamuna, ellei heitä olisi häiritty, eikä hän uskonut Josephinen pysyvän pitkää aikaa äitinsä luona.
Tässä toivossa hänet kuitenkin oli tuomittu pettymään. Kun hän palasi huoneeseensa, hän huomasi, ettei Josephine ollut unohtanut hänen vaatevarastoaan, ja hän arvasi heti, miksi Josephine oli hämmästyttänyt heidät nousemalla niin varhain. Hänen vuoteelleen oli levitetty monta alusvaatekertaa, uudet vakosamettihousut, karibunnahkaiset säärystimet ja mokkasiinit. Laatikossa oli tusinan verran pyyheliinoja ja muutamia niihin sinisen harmaihin paitoihin sopivia solmioita, jotka Josephine oli valinnut hänelle. Hän ei ennättänyt huoneeseensa paljonkaan ennen Metoosinia, joka tuli sinne muutamien minuuttien kuluttua leikkaamaan hänen tukkaansa. Kun se oli tehty ja hän oli pukeutunut uusiin tamineisiinsa, hän katsoi peiliin. Josephinen arvostelukyky näytti olevan mainio, sillä puku sopi hänelle kuin valettu.
Hän kuunteli tunnin, kuuluisiko hallista askelia, ja katsoi silloin tällöin ikkunasta pihalle. Hän arvaili, oliko Josephine huomannut sitä pientä reikää satoine kaikille suunnille haarautuvine sateineen, jonka luoti oli tehnyt ikkunaan. Mutta sitten hän päätti, ettei Josephine ollut nähnyt sitä, sillä ei kukaan voinut erehtyä siitä ja Josephinekin olisi varmasti puhunut siitä hänelle. Hän huomasi reiän olevan niin ylhäällä ruudussa, että hän voi vetää verhon sen eteen tarvitsematta pimentää huonetta paljonkaan, ja niin hän tekikin.
Myöhemmin hän meni pihalle ja huomasi nyt koirien käytöksessä varmoja ystävyyden merkkejä. Hänen mielensä taas täytti varmistuva aavistus siitä, että Jeanille oli tapahtunut jotakin. Hän oli ollut aivan varma, että Jean heidän erottuaan haudan vieressä oli heti lähtenyt seuraamaan sen miehen jälkiä, joka oli ampunut häntä, eikä hän ollut epäillyt sitäkään, että takaa-ajo loppuisi lyhyeen, sillä Jean oli niin nopea liikkeissään. Koirat ja reki olivat kaiketi vaikeuttaneet toisen kulkua yön pimeydessä. He olivat varmaankin kohdanneet toisensa jo tuntikausia sitten. Jos Jean vain oli selviytynyt ehein nahoin, alkoi olla jo aika, että hän ehtisi jälleen takaisin Adaren kartanoon. Philip tuli yhä levottomammaksi muistaessaan salaperäisen metsien miehen epämieluista taistelutaitoa. Koska mies oli ollut häntä itseään paljon ovelampi ja nopeampi, niin hän oli varmasti ainakin yhtä etevä kuin Jean.
Keksisikö hän jonkun verukkeen voidakseen lähteä seuraamaan Jeanin jälkiä? Hän kysyi tätä itseltään monta kertaa voimatta vastata siihen. Sitten hänen mieleensä juolahti, että Jeanilla oli varmaan pätevät syyt, joiden vuoksi hän ei voisi palata heti Adaren kartanoon. Mitä kauemmin hän ajatteli asiaa, sitä enemmän hän alkoi luottaa siihen, että Jean oli voittanut. Hän tunsi Jeanin. Kaikki edut olivat hänen puolellaan. Hän oli valpas kuin ilves. Oli mahdotonta ajatellakaan, että hän voisi joutua johonkin ansaan. Sen vuoksi Philip päättikin odottaa ainakin iltaan asti.
Päivä oli melkein puolessa, kun Adare lähetti Metoosinin pyytämään Philipiä suureen huoneeseen. Josephine äiteineen tuli sinne hieman myöhemmin. Jälleen Philip huomasi Miriamin kasvoissa saman kummallisen ilmeen, jonka hän oli ensi kerran nähnyt käydessään hänen huoneessaan. Aamun tuoma puna oli haihtunut hänen poskiltaan ja silmien kirkkaus oli himmentynyt. Adarekin huomasi muutoksen ja puhui hänelle hellästi.
Miriam ja Josephine menivät heidän edellään ruokasaliin, ja laskien kätensä Philipin käsivarrelle John Adare kuiskasi:
– Joskus oikein pelkään, Philip, sillä hän muuttuu niin äkkiä. Tänä aamuna hänen poskensa ja huulensa olivat punaiset ja hänen silmänsä kirkkaat, ja hän nauroi ja käyttäytyi kuin entinen Miriam. Entä nyt? Voitko sanoa minulle, mitä tämä tarkoittaa? Vaivaako häntä joku hirveä tauti, jota lääkärit eivät voineet saada selville?
– Sellaista se ei ole. Philip tunsi sydämensä sykkivän hieman nopeammin. Josephine oli jäänyt askelen jälkeen äidistään. Hän oli kuullut Adaren sanat ja katsahtanut Philipiin äkkiä pelokkaasti. – Sellaista se ei ole, hän toisti. – Katsokaa, miten paljon terveemmältä hän näyttää tänään kuin eilen. Ymmärrätte kai sen, hyvä appi, että joskus naisten mielen valtaa hermostuneisuus tai sairaus, joka ei ole sairautta lainkaan. Talvi parantaa hänet varmasti.
Päivällinen syötiin liian nopeasti Philipin mielestä. He istuivat pitkän pöydän ääressä ja Josephine istui vastapäätä häntä. Hetkiseksi Philip unohti pakon, jonka alaisena hän eli, ja sen, että hän näytteli osaa, jossa hän ei saanut erehtyä kertaakaan. Mutta hän oli sittenkin iloinen, että se loppui niin äkkiä, koska se soi hänelle tilaisuuden vaihtaa muutamia sanoja Josephinen kanssa. Adare ja Miriam poistuivat huoneesta heidän edellään. Philip pysähdytti Josephinen ovella.
– Et suinkaan aio poistua luotani koko illaksi? hän kysyi. – Sellainen ei ole oikein rehellistä eikä turvallistakaan, Josephine. Olen joutunut heikolle jäälle ja –
– Näyttelet osasi mainiosti, Philip, Josephine väitti. – Huomenna olen erilainen. Metoosin ilmoitti minulle, että viidentoista kilometrin päässä metsässä on muuan sairas puoliverinen lapsi, ja sinä voit lähteä kanssani katsomaan sitä. Olen pätevistä syistä äitini luona koko tämän päivän. Hän on matkustanut pitkän matkan ja on väsynyt ja hermostunut. Ehkä hän ei haluakaan tulla illalliselle. Jos asia on niin, jään hänen luokseen. Mutta huomenna saamme olla toistemme seurassa koko päivän. Eikö se riitä korvaukseksi?
Hän hymyili Philipille heidän seuratessaan Adarea ja Miriamia.
– Voisit auttaa Metoosinia koiratarhassa, hän ehdotti. – Haluan, että sinusta ja koiristani tulee hyviä ystäviä.
Seuraavat tunnit tuntuivat Philipistä hirveän pitkiltä. Hän käväisi pari kertaa suuressa arkihuoneessa ja huomasi Adarenkin alistuneen pitkän sivistyneille seuduille tekemänsä matkan aiheuttamaan väsymykseen ja nukkuvan. Hän seurasi Metoosinia tarhaan ja auttoi häntä koirien kytkemisessä, mutta Metoosin oli vaitelias ja umpimielinen. Josephine ja hänen äitinsä lähettivät anteeksipyyntönsä illallisen aikana, ja hän istui pöytään kahden Adaren kanssa, joka oli hyvin tyytyväinen kuullessaan naisten nukkuneen suurimman osan iltapäivästä ja luvanneen tulla heidän luokseen hieman myöhemmin. Hänen kasvonsa synkistyivät kuitenkin, kun hän puhui Jeanista.
– Tällainen on aivan tavatonta, hän sanoi. – Jean ilmoittaa tavallisesti aina matkoistaan. Metoosin sanoo hänen ehkä lähteneen hakemaan tuoretta karibunlihaa. Hän on poistunut yöllä, tai muuten hän olisi puhunut siitä meille. Näin hänet viimeksi puolenyön tienoissa eikä hän silloin maininnut matkastaan mitään. Ellei olisi satanut lunta pari kolme tuntia, lähettäisin Metoosinin hakemaan häntä.
– Oletteko todellakin levoton pätevistä syistä? Philip kysyi.
– Thoreaun miehet ovat kaulankatkojia, Adare vastasi leimuavin silmin. – Tämän talven kuluessa tapahtuu ehkä jotakin. Thoreaun onnistuminen kaupassa johtuu viskistä. Ellei hän voisi houkutella sillä kirotulla aineella, tulisivat kaikki turkikset Adaren kartanoon. Jos hän voisi karkottaa minut täältä, hänellä ei olisi sitten ainoatakaan vastustajaa ja hän voisi kuristaa jokaista tämän seudun asukasta kurkusta tuon viskinsä avulla. Niiden joukossa, jotka katosivat tai tapettiin viime talvena, oli neljä parasta metsästäjääni. Jeaniakin ammuttiin pari kertaa hänen ollessaan matkoilla. Pelkään hänen vuokseen, koska hän on oikea käteni.
Poistuttuaan Adaren luota Philip meni huoneeseensa, veti paksummat mokkasiinit jalkoihinsa ja livahti rakennuksesta. Tuoretta lunta oli satanut kolmen tuuman vahvuudelta ja ilma oli vieläkin aivan täynnä valkoisia hiutaleita. Hän kiirehti metsän laitaan. Muutamia minuutteja kestävä hyödytön etsiminen sai hänet vakuutetuksi siitä, että hänen oli mahdotonta lähteä seuraamaan Jeanin ja takaa-ajettavan jälkiä, jolloin hän palasi sankkenevassa pimeässä takaisin taloon.
Hän vaihtoi jälleen kenkiään ja odotti luvattua viestiä Adarelta tai Josephinelta. Kului puolituntinen ja sen aikana hän tuli yhä levottomammaksi. Hän oli toivonut Croissetin odottelevan metsän laidassa pimeää. Jokainen minuutti lisäsi nyt pelkoa, että puoliveriselle oli käynyt huonosti. Hän käveli edestakaisin huoneessaan tupakoiden ja katsoen aina vähän päästä kelloaan. Jonkun ajan kuluttua hän meni ikkunaan ja koetti katsoa tuijottaa öiseen valkoiseen lumisateeseen, mutta kääntyikin äkkiä kuullessaan oven aukenevan. Hän odotti näkevänsä Adaren, mutta hänen huulilleen kohonneet sanat tyrehtyivätkin seuraavana mykän pelon täyttämänä hetkenä. Hän tiesi edessään olevan miehen Jean Croissetiksi, vaikka mies ei ollut ollenkaan Jeanin näköinen. Puoliverisen lakki oli pudonnut jonnekin. Hän vapisi ja nojautui raollaan olevaan oveen pysyäkseen pystyssä. Hänen kasvonsa olivat muodottomat niille juosseesta verestä ja hänen takkinsa rinnus oli likaantunut jäätyneestä verihyhmästä. Pitkä tukka oli valunut nuoran tapaisin tupsuin otsalle ja jäänyt siihen, ja hänen huulensa näyttivät aivan hirveiltä.
– Hyvä Jumala! Philip huohotti.
Hän riensi lähemmäksi ja tarttui Jeaniin, kun Jean koetti horjua häntä kohti. Jean vaipui hervottomana hänen syliinsä. Hänen jalkansa pettivät hänen allaan, vaikka hän puristikin hetkisen Philipin olkapäätä sormillaan kuin pihdeillä.
– Auttakaa minua vähän, m'sieur, hän huohotti. – Olen pyörtymäisilläni ja sairas. Mitä ikänä tapahtuu ja jos rakastatte Josephineamme, älkää milloinkaan kertoko kenellekään tästä illasta!
Ja samalla hänen kurkussaan korisi ja hänen päänsä vaipui Philipin käsivarrelle.
17
Toivon säde
Tuskin oli Jean ehtinyt lausua nämä muutamat sanat ennen vaipumistaan tajuttomuuteen, kun Philip kuuli Adaren nauravan hallin toisessa päässä. Raskaat askelet seurasivat ääntä. Philip toimi nyt enemmän mielijohteesta kuin järkevästi. Hän laski Jeanin lattialle, riensi raollaan olevalle ovelle, sulki sen hiljaa ja lukitsi sen. Hän ei tullut hetkeäkään liian varhain, sillä käveltyään vielä muutamia askelia Adare jo kolkutti ovelle nyrkillään.
– Hei siellä! hän huusi jyrisevällä äänellä. – Josephine haluaa tietää, oletko kokonaan unohtanut hänet.
Adare tarttui jo kahvaan.
– Olen riisuutunut, Philip selitti toivottomana. – Pyytäkää tuhannesti anteeksi puolestani, appi hyvä. Lopetan kylpyni niin äkkiä kuin suinkin.
Hän polvistui Jeanin viereen, kun Adaren kartanon herra poistui ovelta. Nopea tarkastus paljasti, miten Croisset oli loukkaantunut. Puoliverinen oli saanut päähänsä haavan, josta veri oli virrannut hänen kasvoilleen ja rinnalleen. Philip hengitti keveämmin, kun hän ei voinut löytää sen lisäksi mitään muuta. Hän riisui Jeanin puolialasti muutamissa minuuteissa ja laski hänet vuoteelleen. Jean aukaisi silmänsä, kun hän pesi verta pois hänen kasvoiltaan. Hän ponnisteli noustakseenkin, mutta Philip painoi hänet takaisin vuoteelle.
– Ei vielä, Jean, hän sanoi.
Jeanin katse kääntyi pelästyneenä oveen.
– Minun on pakko, m'sieur, hän sanoi vaativasti. – Minua rupesi pyörryttämään vasta viimeistä viittäsataa metriä kulkiessani. Olen parempi jo. Emmekä me saa hukata hetkeäkään. Minun pitää päästä omaan huoneeseeni vaihtamaan vaatteita.
– Meitä ei yllätä kukaan, Philip sanoi hänelle. – Onko tämä ainoa haavanne, Jean?
– On, m'sieur. Se muuttui ilkeäksi vasta tunti sitten. Silloin se rupesi vuotamaan uudestaan ja alkoi huimata niin, että ponnistamalla voimani äärimmilleen jaksoin kompuroida huoneeseenne. Pyhimyksille olkoon kiitos siitä, että onnistuin tapaamaan teidät.
Philip poistui hänen luotaan, mutta palasi hetkisen kuluttua pullo kädessään. Jean oli noussut istumaan vuoteen laidalle.
– Tässä on teille vähän viskiä, Jean. Se panee kyllä verenne liikkeelle.
– Hyvä Jumala, se on ollut jo tarpeeksi liikkeellä tänä iltana, Jean sanoi hymyillen heikosti. – Mutta ehkä se lujittaa ääntäni, m'sieur. Voitteko tuoda minulle puhtaat vaatteet? Niitä on huoneessani, joka on tästä ensimmäinen oikealle. Minun on valmistauduttava kohtaamaan Josephine ja herra Adare ennen kuin rupean puhumaan.
Philip meni ovelle ja avasi sen varovaisesti. Hän kuuli ääniä suuresta arkihuoneesta, johon hän oli astunut sisälle tullessaan Adaren kartanoon. Hallissa ei ollut ketään. Hän livahti sinne ja hiipi nopeasti Jeanin huoneeseen. Viiden minuutin kuluttua hän palasi takaisin omaan huoneeseensa sylillinen Jeanin vaatteita mukanaan. Croisset alkoi jo olla jotensakin entisellään. Hän puki äkkiä ylleen Philipin tuomat vaatteet, suori tukkansa ja käski sitten Philipin tarkastaa oliko hänen kasvoissaan ja niskassaan vielä veripilkkuja.
– Paljonko kello on? hän kysyi sitten. Philip katsoi.
– Kello on kahdeksan.
– Ja minun pitää saada puhutella Josephinea kahden kesken ennen kymmentä, Jean sanoi äkkiä. – Teidän pitää järjestää se, m'sieur. Ette saa puhua palaamisestani kenellekään, ennen kuin olen puhutellut häntä. Asia on hyvin tärkeä. Se tarkoittaa –
– Mitä?
– Suuri Jumala yksinään voi vastata siihen, Jean vastasi kummallisella äänellä. – Ehkä se tarkoittaa sitä, että huomenna tai ylihuomenna tai sen jälkeisenä päivänä m'sieur Weyman tietää sen salaisuuden, jota emme voi ilmaista hänelle nyt. Ehkä te silloin tappelette Jean Jacques Croissetin rinnalla taistelussa, joka muistetaan näissä erämaissa niin kauan kuin kielet vain voivat kertoa siitä.
Hänen sanansa eivät kuulostaneet ollenkaan kerskailevilta eivätkä kiihkeiltä, vaan pikemminkin sellaisen miehen lausumilta, joka näkee asioiden lopullisen ratkaisun. Niissä ei ollut minkäänlaista toivoa, vaan niiden pohjalla värähteli kuitenkin jotakin, joka sytytti uuden tulen Philipin silmiin.
– Miksi vasta huomenna tai ylihuomenna? hän kysyi tiukasti. – Miksi tuota kirottua salaisuutta ei voida ilmaista minulle vieläkään, Jean? Jos minun kerran on taisteltava, niin antakaa minun taistella!
Jeanin kuopalla olevat posket punastuivat.
– Antaisin elämäni, jos me kahden voisimme taistella, kuten haluan, hän sanoi hiljaisella jännittyneellä äänellä. – Tuosta taistelusta muodostuisi varmasti elämämme arvoinen kamppailu. Mikään ei voisi olla ihanampaa. Mutta olen katolilainen, m'sieur. Olen salomaiden katolilaisia ja olen vannonut maailman sitovimman valan. Olen vannonut kuolleen Iowakani suloisen sielun nimessä, että toimin tässä asiassa vain Josephinen käskyjen mukaan. Vannoin sen hänen haudallaan Josephinen ollessa polvillaan vieressäni. Olen rukoillut, että Iowakani tulisi sanomaan minulle, olenko oikeassa, mutta tässä asiassa hänen äänensä on vaiennut. Olen pyytänyt Josephinea vapauttamaan minut valastani, mutta hän on kieltäytynyt. Pelkään enkä uskalla paljastaa mitään. En voi toimia, kuten haluaisin. Mutta tänä iltana –
Hänen äänensä aleni kuiskaukseksi ja hänen sormensa painuivat syvälle Philipin käsivarteen.
– Tämä ilta voi ehkä muuttaa kaiken, hän jatkoi hänelle niin vieraalla kiihkeydellä. – Taistelu lähenee, m'sieur. Emme voi enää pitkää aikaa välttää sitä, mitä olemme koettaneet karttaa. Se on tulossa. Ja silloin taistelemme rinnatusten.
– Ja siihenkö asti minun pitää odottaa?
– Niin, teidän pitää odottaa, m'sieur.
Jean vapautti kätensä ja istuutui pöydän vieressä olevaan tuoliin. Hänen katseensa kääntyi ikkunaan.
– Teidän ei tarvitse pelätä enää toista laukausta, m'sieur, hän sanoi tyynesti. – Mies, joka ampui ensimmäisen luodin, ei ammu enää toista.
– Tapoitte siis hänet.
Jean taivutti päätään vastaamatta mitään. Liike ei ollut myöntävä eikä kieltäväkään. – Hän ei ammu enää, hän toisti vain.
– Olette taistellut useampaa kuin yhtä vastaan, Philip sanoi itsepäisesti. – Pakottaako valanne teitä salaamaan senkin?
Hänen äänensä kuulosti niin ärtyisältä, että se melkein uhmasi Jeania, mutta se ei saanut puoliveristä suuttumaan. Hän katsoi Philipiin hetkisen ennen vastaamistaan.
– Ette ole mikään tavallinen mies, m'sieur, hän sanoi vihdoin, kun hän oli huolellisesti punninnut sanansa. – Olemme tunteneet toisemme vain muutamia päiviä, ja kuitenkin aika tuntuu pitemmältä. Epäilin teitä alussa tuolla metsässä. Luulin teidän himoitsevan vain Josephinen kauneutta ja olen ollut valmis tappamaan teidät, jos epäluuloni olisivat vahvistuneet. Mutta olette voittanut, m'sieur. Josephine rakastaa teitä, luotan teihin nyt. Ja tiedättekö, miksi? Sen vuoksi vain, että olette taistellut voimakkaan miehen taistelun. Siihen ei tarvita suurtakaan mielen jaloutta, että voi vetää veitsen veistä vastaan ja lähettää luodin luotia vastaan, vaan siihen vaaditaan miestä, että voi pysyä lupauksessaan, näytellä toivotonta osaa tietämättä mistään mitään ja hyökätä sidotuin silmin. Ja haluatteko nyt, kun Jean Jacques Croisset sanoo ensimmäisen kerran, että sieltä, missä muutamia tunteja sitten oli vain epätoivoa, nyt pilkoittaa teille toivon säde, toistaa minulle jälleen lupauksenne, että näyttelette sen osan loppuun, jota teitä on pyydetty näyttelemään?
– Toivon sädekö? Philip kiirehti heti Jeanin viereen. – Jean, mitä tarkoitatte? Pitääkö minun ymmärtää sananne siten, että nyt tekin luulette minun vielä joskus saavan Josephinen omakseni?
Jean nousi hitaasti tuoliltaan.
– Suonissani virtaa vähän cree-verta, m'sieur, hän sanoi. – Ja eräässä creekielisessä sananlaskussa sanotaan, että kaikkien luotujen Jumala, Kisamunito, Suuri Henki, istuu usein korkealla ja nauraa meille ihmisille tekemilleen kepposille. Ehkä asian laita on nytkin niin. Alan uskoa siihen. Kisamunito on ruvennut johtamaan kohtaloltamme eikä meitä. Eilen meidän, Josephinen ja minun, toiveemme, suunnitelmamme ja juonemme oli hyvin ajateltu, mutta tänä iltana ne ovat haihtuneet olemattomiin. Muutamien tuntien kuluttua kaikki, mitä Josephine on tehnyt ja mitä hän pakottaa teidät lupaamaan, ei merkitse mitään. Sen jälkeen, ehkä muutamien tuntien tai päivien kuluttua, koittaa tuo suuri taistelu teille ja minulle. Siihen asti ette saa tietää mitään tai nähdä mitään ettekä kysellä mitään. Ja kun rysäys tapahtuu –
– Se antaa Josephinen minulle! huudahti Philip kiihkeästi.
– En sanonut niin, m'sieur, Jean korjasi tyynesti. – Mutta sellaisen taistelun seuraukset voivat olla kummallisia. Ja missä asioita tapahtuu, siellä on aina toivoakin. Eikö niin?
Hän meni ovelle ja kuunteli. Sitten hän aukaisi sen tyynesti ja meni halliin.
– Hallissa ei ole ketään, hän kuiskasi hiljaa. – Menkää nyt Josephinen luo. Sanokaa hänelle, että tahdon puhutella häntä tunnin kuluessa. Ja jos välitätte tuosta toivon säteestä, jonka näytin teille, tehkää se niin, ettei Adaren kartanon herra saa vihiäkään siitä. Tästä alkaen Jean Jacques Croisset uhraa sielunsa. Kiirehtikää nyt, m'sieur, ja olkaa varovainen.
Sanomatta sanaakaan Philip poistui tyynesti halliin. Jean sulki ja lukitsi oven hänen mentyään.
18
Merkki
Philip seisoi hetkisen liikkumatta paikallaan. Jeanin paluu ja hänen kertomansa kummalliset asiat olivat vaikuttaneet hänen vereensä kuin voimakas viini. Hän pelkäsi, että hänen kasvonsa paljastivat nyt sen kiihtymyksen, jota hän ei mitenkään saanut näyttää. Hän peräytyi syvemmälle seinän varjoon odottamaan ja odottaessaan hän ajatteli Jeania. Nyt illalla takaisin tullut Jean ei ollutkaan enää tuo entinen hiljainen ja kummallisia kahleita kantava puoliverinen salaperäisyyksineen, jotka näyttivät liittävän hänet vuosisatojen takaiseen menneisyyteen, vaan siitä hengestä oli kohonnut aivan uusi mies – taisteleva ihminen. Hän oli nähnyt uuden tulen heijastuvan Jeanin silmistä ja kasvoista ja ymmärtänyt hänen sanojensa uuden merkityksen. Jean ei ollut enää mikään alistuvainen, odottava, vahtiva ja suojeleva henkilö. Metsässä oli tapahtunut jotakin sellaista, mikä oli herättänyt hänessä eloon sen, minkä Josephine yhdellä ainoalla sanalla voi panna leimuamaan koiriensa villissä rinnassa. Ja Philipin veren kiihko oli riemun aiheuttamaa värinää ja sen tiedon tuomaa iloa, että taistelu oli lähellä, sillä sydämensä syvyydessä hän oli alkanut uskoa, että vain taistelu voi vapauttaa Josephinen hänelle.
Hänen korviinsa kantautuivat äkkiä pianon matalat suloiset sävelet ja sitten yhä suloisempana Josephinen ääni. Hetkisen kuluttua Miriamkin yhtyi lauluun, jonka sävel tuntui tunkeutuvan Adaren päärakennuksen paksujen seinien läpi kuin enkelien äänet. Hän hiipi äänettömästi huonetta kohti, jossa he odottivat häntä, ja hänen kasvonsa tulivat nyt punaisemmiksi. Hän avasi oven toisten sitä kuulematta ja katsoi sisään.
Josephine istui pianon ääressä. Hänen päänsä yläpuolella oleva suuri lamppu valoi hänen ylleen pehmeää valoaan, jossa hänen tuuhea tukkansa kimalteli ihanasti kullan värisenä. Philipin sydän sykki tiedosta, että Josephine oli jälleen pukeutunut häntä varten. Josephinen niska oli aivan paljas ja hänen tukassaan Philip näki toisen kerran punaisen ruusun. Vähään aikaan Philip ei nähnyttään muita kuin hänet. Sitten hänen katseensa kääntyi hetkiseksi Miriamiin. Hän seisoi hieman taempana eikä hän Philipin mielestä ollut milloinkaan ollut näin kaunis. Adaren kartanon herra istui suuressa tuolissa seinän vieressä nojaten partaista leukaansa käteensä ja katsoen noihin molempiin niin vakavasti, että hänen katseeseensa sisältyi muutakin kuin ihailua. Philip meni huoneeseen, mutta hänen tuloaan ei kuullut vieläkään kukaan. Hän seisoi vaieten paikallaan laulun loppuun asti, jolloin Josephine kääntyessään huomasi hänet ensimmäiseksi.
– Philip! hän huudahti.
Adare säpsähti kuin heräten unesta. Josephine ojensi molemmat kätensä tullen Philipin luo ja hänen kauniit kasvonsa hymyilivät toivottaen Philipin tervetulleeksi. Mutta nytkin, kun hän tunsi Josephinen lämpimien käsien kosketuksen, hän tunsi äkkiä kylmiä väreitä selässään. Hän katsahti ympärilleen ja näki Adaren menneen Miriamin luo. Tervehdyksen asemasta hän kuiskasi hiljaa Josephinelle:
– Olisin tullut aikaisemmin, mutta minun oli pakko viipyä Jeanin luona. Hän palasi takaisin muutamia minuutteja sitten. Kummallisia asioita on tapahtunut ja hän pyytää puhutella sinua niin pian kuin suinkin, mutta niin, ettei isäsi aavista mitään. Hän on huoneessani. Sinun pitää poistua herättämättä epäluuloja.
Josephine puristi kovasti hänen kättään ja hänen silmiensä lempeä hehku haihtui. Ne muuttuivat pelästyneiksi ja hänen kasvonsa kalpenivat äkkiä. Philip veti hänet lähemmäksi, kunnes hänen kätensä nojasivat Philipin rintaan.
– Älä ole tuon näköinen, hän kuiskasi. – Sinulle ei voi kukaan tehdä pahaa, ei kukaan maailmassa. Katsohan, minun täytyy menetellä näin saadakseni sinut punastumaan, tai muuten he epäilevät jonkin olevan hullusti.
Hän kumartui ja suuteli Josephinen huulia. Adare räjäytti silloin iloisesti:
– Olet hyvä poika, Philip! Älä ujostele ollenkaan meidän läsnäollessamme. Näin nyt sinun ensi kerran suutelevan vaimoasi.
Josephinen kasvoissa ei ollut nyt kalpeutta nimeksikään. Ne olivat nyt hänen tukassaan olevan ruusun väriset. Hänellä oli aikaa katsahtaa Philipin kasvoihin ja kuiskata hänen korvaansa naurahtaen:
– Kiitoksia, Philip! Olet pelastanut minut jälleen.
Ja pitäen Philipin kättä omassaan hän kääntyi isäänsä ja äitiinsä päin.
– Philip haluaa kiusata minua, isä kulta, hän sanoi. – En voi torua häntä, sillä hän ei ole saanut nauttia seurastani tänään juuri ollenkaan.
– Ja minä olen moittinut Miriamia siitä, etteivät he ole antaneet minun olla tarpeeksi lapsen kanssa tänään, Adare murahti. – Olen käynyt katsomassa tuota pientä raukkaa vain pari kertaa ja molemmilla kerroilla hän nukkui. Mutta nyt olen pakottanut heidät alistumaan. Huomisesta alkaen saan seurustella pienokaisen kanssa niin paljon kuin vain haluan. Kun he tahtovat saada hänet luokseen, he saavat hakea hänet suuresta huoneesta.
Josephine vei Philipin äitinsä luokse, joka oli istuutunut eräälle sohvalle.
– Haluan, että keskustelet Philipin kanssa Mikawe, hän sanoi. – Olen luvannut isälle, että hän saa vielä kerran käydä katsomassa pienokaista. Tuon hänet takaisin hyvin pian.
Philip istuutui Miriamin viereen, kun Josephine ja Adare poistuivat huoneesta. Hän huomasi, että Miriam oli kammannut tukkansa samoin kuin Josephinekin ja kiinnittänyt senkin pehmeisiin kiharoihin ruusun.
– Tiedättekö, että joskus ajattelen näkeväni melkein unta, Philip sanoi. – Kaikki tämä tuntuu minusta liian ihmeelliseltä ollakseen totta – te ja Josephine, melkein puolentoista tuhannen kilometrin päässä muusta maailmasta. Teillähän on hiuksissannekin sellaisia kukkia, joita ei kasva muualla kuin kasvihuoneissa.
Miriamin hymyssä oli kummallista suloa, sillä sitä pehmensi jokin melkein liikuttava tunne, ehkäpä suru.
– Viljelemme näitä kukkia, ruusuja, sen maailman muistoksi, jossa ennen elin, Miriam sanoi. – Ensimmäiset juuret sain lapsuudenkodistani ja olemme kasvattaneet niitä täällä jo kolmattakymmenettä vuotta. Josephine on tietysti näyttänyt sinulle pienen kasvihuoneemme?
– Kyllä, Philip valehteli. Sitten hän lisäsi huomatessaan Miriamin kirkkaiden silmien vakavan katseen: – Ette siis ole milloinkaan ollut ikävissänne täällä?
– En milloinkaan. Olen pahoillani, että palasimmekaan tuohon toiseen maailmaan päiväksikään. Tämä on ollut kuin paratiisi. Olemme olleet täällä aina onnellisia. Entä sinä? hän kysyi äkkiä. – Ikävöitkö joskus entiseen maailmaasi?
– Olen ollut poissa sieltä neljä vuotta, paitsi tuota lyhyttä väliaikaa, enkä ikävöi sinne enää milloinkaan takaisin. Josephine on paratiisini samoin kuin tekin olette erään toisen miehen.
Kun Miriam käänsi kasvonsa muualle, oli Philip kuulevinaan hänen hengähtävän. Mutta hän käänsi jälleen hetkisen kuluttua kasvonsa Philipiin päin.
– Olemme olleet hyvin onnellisia. Ei yksikään nainen maailmassa ole ollut minua onnellisempi. Ja sinä – neljä vuotta? Sen ajan kuluessa et ole kuullut paljonkaan soittoa. Soitanko sinulle?
Hän nousi mennen pianon luo odottamatta Philipin vastausta. Philip nojautui taaksepäin ja ummisti osittain silmänsä, kun Miriam alkoi soittaa. Sen tenho mykistytti hänet eikä heistä kumpikaan puhunut ennen Josephinen ja hänen isänsä paluuta. Philip ei kuullutkaan ensimmäisiä sanoja, jotka Adare nauraen lausui vaimolleen. Josephine oli pysähtynyt ovelle. Philipin hämmästykseksi hän oli pukeutunut punaiseen takkiinsa ja huppuunsa ja jalkaansa hän oli vetänyt mokkasiinit. Hän antoi nopean pienen merkin Philipille.
Philip nousi uskaltamatta vastata sanoin, koska pelkäsi silloin paljastavansa itsensä jotenkin. Adare tuli tietämättään hänen avukseen.
– Totut kyllä tällaiseen ennen talven loppua, Philip, hän selitti härnäten. – Metoosin sanoi kerran Josephinea Wapikunooksi eli Valkoiseksi Huuhkajaksi, ja siitä alkaen se nimi on sopinut hänelle. En tiedä sydänkäpysen laiminlyöneen ainoatakaan kuutamokävelyä talvi-iltaisin niin kauan kuin vain voin muistaa. Minä taas kävelen mieluimmin ulkosalla päivisin. Vai mitä, Miriam?
– Mutta nythän siellä ei ole kuutamoa, hänen vaimonsa sanoi nauraen.
– Hush! Onhan siellä Philip sen sijaan, kuiskasi Adare kovaa. – Voihan olla niin, että Josephine tästä alkaen pitää enemmän pimeistä illoista. Muistatko –
Josephine työnsi Philipin ovesta halliin nauraen olkansa yli. Mutta heti kun he pääsivät sinne hän tarttui kiihkeästi Philipin käsivarteen.
– Kiiruhtakaamme nyt huoneeseesi, hän kehotti. – Voit pukeutua ja livahtaa ulos huomaamatta jätettyäsi minut kahden kesken Jeanin kanssa. Oletko varma, että hän haluaa puhutella vain minua?
Hänen äänensä vapisi nyt.
– Olen.
Heidän saavuttuaan Philipin huoneen ovelle Philip koputti hiljaa. Se avattiin heti. Josephine tuijotti Jeaniin mennessään huoneeseen.
– Jean, sinulla on kuulemma jotakin sanottavaa minulle, hän kuiskasi voimatta enää piilottaa kasvoissaan näkyvää pelkoa. – Haluatko puhutella minua kahden kesken?
– Kyllä, neiti, Jean mumisi kääntyen Philipiin päin. – Jos m'sieur Philip vain voi järjestää niin, että saamme olla kahden.
– Poistun hetkisen kuluttua, Philip vastasi alkaen pukea nopeasti ylleen paksumpia vaatteita. – Vartioikaa ovea, Jean. Kukaan ei saa yllättää meitä nyt.
Kun hän oli valmis, Josephine kääntyi häneen päin, hellästi loistavin silmin. Jean kääntyi ikkunaan päin.
– Luottamuksesi minuun on ihmeellinen, hän kuiskasi kiitollisesti niin hiljaa, että Philip vain voi sen kuulla. – En ole ansainnut tätä, Philip.
Philip puristi hetkisen hänen kättään ja hänen kasvonsa kertoivat Josephinelle enemmän kuin hän voi uskoa huuliensa sanottavaksi. Jean kuuli hänen vääntävän avainta lukossa ja kääntyi äkkiä.
– Luulen olevan parasta, että poistutte ikkunan kautta, m'sieur, hän sanoi.
– Olette oikeassa, Philip myönsi lukiten jälleen oven. Jean työnsi ikkunan ylös. Kun Philip laskeutui maahan ulkopuolella, puoliverinen sanoi:
– Älkää menkö edemmäksi metsän laitaa, m'sieur. Kierrämme lampun liekin alemmaksi ja vedämme verhot ikkunan eteen. Kun nostamme verhon jälleen, palatkaa luoksemme niin pian kuin suinkin. Muistakaa nyt, m'sieur, ettette mene metsän laitaa edemmäksi.
Ikkuna painui kiinni hänen takanaan ja hän suuntasi askelensa tummaa kuusikkoa kohti. Maassa oli kuuden tuuman vahvuiselta tuoretta lunta ja pilvet alkoivat jälleen hajautua taivaalla. Siellä täällä pilkisti niiden välistä joku tähti, mutta kuu muodosti vain vaalean utuläikän taivaan paksuun harmaanmustaan verhoon. Philip pysähtyi jo ensimmäisten kuusten ja mäntyjen juurelle. Hän pyyhki lumen pois muutamalta pölkyltä ja istuutui sille sytyttäen piippunsa, kääntämättä kuitenkaan katsettaan hetkeksikään verhojen peittämästä ikkunasta. Mitähän siellä nyt tapahtui? Mitä Josephine nyt kuunteli tämän jännittävän odotuksen kestäessä?
Mutta tuijottaessaankin pimeän läpi tuohon ainoaan himmeään valoisaan pisteeseen hän tiesi sen naisen maailman olevan muuttumaisillaan, jota hän rakasti. Hän luotti Jeaniin ja hän tiesi Jeanin nyt kertovan Josephinelle edellisen yön ja päivän tapahtumia, joiden Jean oli sanonut murtavan hänen toiveensa, joihin hän oli turvautunut, tuhoavan heidän suunnitelmansa ja ehkä paljastavan hänelle salaisuuden, jonka he olivat koettaneet salata häneltä. Millainen Jeanin tarina mahtoi olla ja millaisen vaikutuksen se tekisi Josephineen? Minuutit kuluivat hitaasti muuttaen hänen olonsa tukalaksi. Kolmasti hän raapaisi tulen tikkuun katsoen kelloaan. Viisi minuuttia kului, sitten kymmenen – viisitoista. Hän nousi pölkyltä ja rupesi kävelemään edestakaisin polkien kovan polun lumeen. Kummallisen paljon Jean tarvitsikin aikaa tarinansa kertomiseen!
Mutta silloin äkkiä välähti yöhön kokonainen valovirta. Verho oli kohonnut. Jean näytti merkkiään hänelle ja hurjasti sykkivin sydämin Philip vastasi siihen.
19
Kuoleman varjo
Ikkuna oli auki Philipin saapuessa sen luo ja Jean oli odottamassa ojentaakseen hänelle auttavan käden. Philip etsi katseillaan heti Josephinea päästyään huoneeseen, mutta Josephine oli poistunut. Hän pyörähti silloin melkein vihaisesti puoliveriseen päin, joka oli laskenut ikkunan alas ja järjesti parhaillaan verhoa. Vain ponnistaen voimiaan hän voi tukahduttaa huulillaan pyörivät sanat. Jean huomasi sen ja kohautti hartioitaan hyväksyvästi.
– Voitte syyttää minuakin siitä, ettei hän ole täällä, m'sieur, hän selitti. – Hän ei olisi kuitenkaan kertonut teille mitään siitä, mitä täällä on puhuttu, ei luullakseni niinkään paljon kuin minä. Hän sanoi puhuvansa teille huomenna.
– Se suo minulle kirotun vähän lohdutusta juuri nyt, Philip sanoi puristaen kätensä nyrkkiin. – Jean, olen nyt valmis taistelemaan, mutta olen kuin loukkuun joutunut rotta. Minun on hypättävä hyvin pian johonkin suuntaan, tai muuten halkean. Tämä on aivan mahdotonta, että –
Jean laski kätensä hiljaa hänen käsivarrelleen.
– M'sieur, tahtoisitte varmaankin leikata oikean kätenne poikki, jos voisin antaa teille Josephinen?
– Vaikka päänikin! Philip räjähti.
– Muistatte kai minun sanoneen muutamia tunteja sitten, ettei hän mitenkään voi tulla omaksenne tässä maailmassa, Croisset muistutti häntä yhtä tyynesti. – Ja nyt kun sanon teillä olevan toivoa, ettekö voi toimia niin, että voin luottaa teihin, kuten minun pitää, jos haluamme voittaa?
Philipin kasvojen jännitys laukesi ja hän tarttui vaieten Jeanin käteen.
– Ja nyt aion kertoa teille erään asian, mitä Josephine ei ilmaisisi teille, jos olisi täällä, nimittäin tämän, m'sieur, Jean jatkoi. – Ennen kuin poistuitte luotamme tästä huoneesta epäilin, mutta nyt olen saanut varmuuden. Suuri taistelu on tulossa. Ja siinä taistelussa pitää kaikkien Kisamuniton henkien olla kanssamme. Saatte varmasti tapella tarpeeksenne, mutta teidän pitää käyttäytyä entiseen tapaanne, kunnes viimeinen sana sanotaan ja viimeinen hetki koittaa. Toistan sen. Luotatteko minuun tarpeeksi uskoaksenne sen?
– Kyllä, Philip vastasi. – Se tuntuu kyllä käsittämättömältä, Jean, mutta uskon sen.
Jean meni ovelle.
– Hyvää yötä, m'sieur, hän sanoi.
– Hyvää yötä, Jean.
Croissetin poistuttua Philip seisoi hetkisen liikkumatta paikallaan. Sitten hän lukitsi oven. Vasta nyt jäätyään yksikseen hän huomasi, miten kovasti hän oli ponnistellut pysyäkseen rauhallisena. Jeanin sanat, illan salaperäiset tapahtumat ja tuo puolittainen lupaus hänen suurimman toiveensa toteutumisesta olivat tehneet hänet äärettömän levottomaksi. Hän tiesi, ettei hän voisi jäädä huoneeseensa, ja tunsi, ettei voinut myöskään nukkua. Eikä hän ollut sellaisessa tilassakaan, että hän olisi voinut mennä Adaren ja Miriamin luo. Hän halusi kävellä ja saada huojennusta mielelleen ruumiillisista ponnistuksista. Hän teki päätöksensä äkkiä ja sammutti tulen. Sitten hän aukaisi jälleen ikkunan ja pudottautui takaisin pimeään.
Hän suuntasi jälleen kulkunsa metsän laitaan, mutta ei pysähtynytkään tällä kertaa sinne, vaan tunkeutui kauemmaksi sen pimeään syliin. Kuu ja tähdet alkoivat valaista hänen edessään olevaa valkoista lumista lakeutta. Hän tiesi, ettei täällä eksyisi, koska hän voi seurata omia jälkiään takaisin. Hän pysähtyi hetkiseksi erään kuusen juurelle täyttääkseen piippunsa ja sytyttääkseen sen. Sitten hän jatkoi matkaansa. Nyt kun hän oli yksinään, hän yritti keksiä jonkun selityksen Jeanin ilmoittamille asioille. Kun kaikki otti huomioon, ei hänen ensimmäinen olettamuksensa, että Josephinea uhkasi eniten jokin ruumiillinen voima, sittenkään ollut kaukana oikeasta. Millainen oli sitten tuo voima? Kuinka hän voi yhdistää sen Adaren kartanossa olevaan lapseen? Hänen ajatuksensa kääntyivät vaistomaisesti Thoreauhun, yksityiskauppiaaseen, kuin mahdollisena ratkaisuna, mutta samassa silmänräpäyksessä hän hylkäsi olettamuksensa arvellen sitä aivan mahdottomaksi. Sellaista voimaa vastaan, kuin Thoreau miehineen oli, lähtisi varmaankin Adare itse tai metsien asukkaat. Tässä täytyi olla jotakin enemmän. Philip rasitti turhaan aivojaan löytääkseen jonkun mahdollisen ratkaisun.
Hän käveli kymmenen minuuttia välittämättä suunnasta, mutta sitten hän säpsähti ja pysähtyi kuin naulittuna paikalleen. Hän kuuli ääniä läheisestä tiheiköstä, jonne ei ollut pariakymmentä askeltakaan. Piilouduttuaan erään puun taakse hän näki hetkisen kuluttua parin henkilön kiiruhtavan ohitseen. Hän oli vähältä huudahtaa, mutta hän onnistui hillitsemään itsensä. Toinen noista henkilöistä oli Jean ja toinen Josephine.
Hetkisen hän seisoi paikallaan tuijottaen heidän jälkeensä ja pitäen kiinni puunrungosta. Kun totuus valkeni hänelle, hän tunsi melkein ruumiillista tuskaa. Josephine ei siis ollut mennytkään huoneeseensa. Hän ymmärsi nyt. Josephine oli ehdoin tahdoin karttanut häntä, että voisi päästä metsään yksin Jeanin kanssa. Kolme päivää sitten Philip ei olisi välittänyt tästä niin paljon, mutta nyt se pahoitti hänen mieltään. Josephine oli lahjoittanut hänelle rakkautensa, mutta siitäkin huolimatta Josephine luotti enemmän puoliveriseen kuin häneen. Se katkeroitti Philipiä aluksi, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hänen suurenmoinen luottamuksensa Josephineen palasi. Oli varmaankin olemassa jokin hyvin pätevä syy, miksi hän nyt oli Jeanin kanssa. Mutta mikä? Philip tuli esiin puun takaa ja katsoi heidän jälkeensä.
Silloin hän huomasi vaaleaa kajastusta, jota hän ennen ei ollut nähnyt. Siellä oli varmaankin nuotio, jonka valo näkyi vain epäselvästi metsän syvyydestä. Josephine ja Jean kiiruhtivat nähtävästi sitä kohti. Hän huudahti hiljaa kiihtymyksessä, alkaessaan yhä enemmän ymmärtää asiaa, hänen kätensä vapisivat ja hänen hengityksensä tiheni. Tuolla leirissä odottivat Josephinea ja Croissetia ne toiset kaksi, jotka näyttelivät toista puolta siinä näytelmässä, jossa hän oli saanut sokean miehen osan. Hän ei ruvennut järkeilemään eikä väittämään vastaan, vaan totesi ainoastaan asian olevan niin, ja epäröimättä enää ollenkaan hän tarttui pistooliinsa ja lähti seuraamaan nopeasti Josephinea ja puoliveristä.
Hän alkoi jo käsittää Jeanin tarkoituksen. Jean oli huoneessa vain valmistanut Josephinea tähän vierailuun. Yön ratkaisevin toiminta tulisikin siis tapahtumaan täällä metsässä eikä Adaren kartanossa.
Philip ei seurannut heitä nyt uteliaisuudesta. Hän oli taipuvaisempi kuin milloinkaan ennen luottamaan tyttöön ja Jeaniin, ja hän päättikin vain mennä niin lähelle, että voisi auttaa heitä, jos se olisi välttämätöntä. Aivan varmana siitä, ettei tämä sovittu kohtaus ollut vaaraton Josephinelle eikä puoliveriselle, hän pysähtyi saatuaan nuotion kokonaan näkyviinsä ja tarkasti pistoolinsa. Hän näki ihmisiä nuotion ääressä. Siellä oli kolme henkilöä, joista yksi istui ja toiset seisoivat. Nuotio oli vain noin sadan metrin päässä hänestä eikä hän nähnyt minkäänlaista telttaa. Hetkistä myöhemmin Josephine ja Jean saapuivat valopiiriin ja istuva mies hypähti pystyyn. Tultuaan lähemmäksi Philip huomasi Jeanin seisovan aivan lähellä toveriaan, joka nojautui hänen käsivarteensa. Hän ei kuullut lausuttavan sanaakaan ja kuitenkin hän voi nähdä sen miehen liikkeistä, joka oli istunut, että hän antoi määräyksiä tovereilleen, jotka poistuivat kauemmaksi metsän pimentoon.
Seitsemänkymmenen askelen päässä tulesta Philip kyyristyi hengästyneenä muutaman seetripölkyn taakse ja ojensi käsivartensa sen yli tukien sitä siihen. Siinä kimalteli pistooli, jonka hän suuntasi sitä pimeää kohtaa kohti, jonne nuo molemmat miehet olivat kadonneet. Jos jotakin sattuisi tapahtumaan, oli hän ainakin valmis.
Leimahtelevan tulen valossa hän ei voinut nähdä oikein selvästi kolmannen miehen kasvoja. Mies ei ollut samanlaisissa pukimissa kuin toiset. Hänellä oli jalassaan leveät polvihousut ja polviin asti pauloitetut kengät eikä hänellä ollut partaa. Paitsi näitä seikkoja Philip ei voinut nähdä enempää. Nuo kolme menivät hyvin lähelle toisiaan ja ainoastaan silloin tällöin kantautui Philipin korviin hiljaista muminaa. Jeanin ääntä hän ei kuullut kertaakaan. Hän pysyi kymmenen minuuttia liikkumatta paikallaan siirtäen katsettaan kummallisesta kuvaelmasta siihen pimeään kohtaan, jonne toiset miehet olivat piiloutuneet. Silloin Josephine peräytyi äkkiä kauemmaksi toveristaan, joka kuitenkin seurasi häntä. Philip kuuli nyt hänen vakavan äänensä nopean värähtelyn ja tunsi sydämessään melkein pistoksen, vaikka hän ei ymmärtänyt sanaakaan Josephinen puheesta. Vihdoin Josephine lopetti, ja Philip näki hänen odottavan jännittyneenä. Toinen vastasi. Hän teki sen nähtävästi hyvin lyhyesti, sillä tuskin hän oli lakannut puhumasta, kun Josephine käänsi hänelle selkänsä ja poistui äkkiä metsän pimentoon. Jean Croisset pysähtyi hetkiseksi aivan miehen viereen ja seurasi sitten Josephinea.
Vasta sitten kun Philip tiesi heidän olevan turvassa, hän nousi piilostaan. Hän palasi varovasti Adaren kartanoon ja kiipesi ikkunasta huoneeseensa. Puolen tunnin kuluttua, kun hän oli pukeutunut niin, ettei hänessä näkynyt merkkiäkään lumiseen metsään tekemästään retkestä, hän koputti Jeanin oveen. Puoliverinen aukaisi sen. Hän näytti hieman hämmästyneeltä nähdessään vieraansa.
– Luulin teidän olevan vuoteessa, m'sieur! hän huudahti. – Huoneenne oli aivan pimeä.
– Vuoteessako? Philip sanoi nauraen. – Luuletteko minun voivan nukkua tänä yönä, Jean?
– Kyllä yhtä hyvin kuin muinakin öinä, ehkä, Jean vastasi ojentaen hänelle tuolin. – Haluatteko tupakoida, m'sieur?
Philip sytytti sikarinsa ja viittasi toisen paulakenkiin, jotka olivat märät sulaneesta lumesta.
– Olette ollut ulkona, hän sanoi. – Miksi ette pyytänyt minua mukaanne?
– Sekin oli osa tämänöisestä tehtävästämme, että saimme olla kahden, Jean vastasi. – Josephine oli kanssani. Hän on nyt huoneessaan lapsen luona.
– Tietääkö Adare mitään paluustanne?
– Josephine on kertonut hänelle. Hän luulee minun käyneen erään Pipestonessa päin asustavan metsästäjän luona.
– Tämä on kummallista, Philip sanoi puolittain itsekseen. – Sen syyn pitää todellakin olla pätevä, joka pakottaa Josephinen valehtelemaan näin.
– Sitä voidaan verrata teräviin kynsiin, jotka tunkeutuvat hänen sieluunsa, Jean vahvisti.
– Luulen tietäväni jotakin tämän yön tapahtumista, Jean. Olemme päässeet lähemmäksi loppua, tuota suurta taistelua?
– Se on tulossa, m'sieur. Olen varmempi siitä kuin milloinkaan ennen. Saamme sen selville kolmantena yönä tämän jälkeen.
– Ja sinä yönä –
Philip odotti toiveikkaana.
– saamme tietää kaiken, Jean sanoi äänellä, josta Philip ymmärsi, ettei puoliverinen kertoisi enempää. Sitten hän lisäsi: – Se ei saa tuntua teistä lainkaan omituiselta, jollei Josephine lähdekään huomenna ajelulle kanssanne, eikä sekään ole ollenkaan kummallista, vaikka hänessä näkyisikin tapahtuneen jonkinlainen muutos, sillä hän oli kovassa jännityksessä. Koettakaa käyttäytyä kuin ette sitä huomaisikaan. Olkaa niin paljon kuin suinkin Adaren kartanon herran seurassa. Älkää antako hänen arvata. Ja nyt pyydän teitä poistumaan, jotta voin mennä vuoteeseen. Päätäni särkee tuon lyönnin vuoksi.
– Enkö voi tehdä mitään hyväksenne, Jean?
– Ette mitään, m'sieur. Philip kääntyi ovelle.
– Voin hillitä nyt itseni täydellisesti, Jean, hän sanoi. – En petä teitä, ja täytän kaikki käskynne. Mutta muistakaakin, että meidän pitää saada taistella lopuksi.
Hän istui huoneessaan hetkisen tupakoiden ja meni vasta sitten nukkumaan. Mutta hän heräsi monta kertaa sinä yönä levottomasta unestaan. Pari kertaa hän raapaisi tulen tikkuun katsoen kelloaan. Oli vielä pimeä, kun hän nousija pukeutui. Viidestä kuuteen hän koetti lukea. Hän iloitsi, kun Metoosin tuli ovelle ilmoittamaan, että aamiainen olisi valmis puolen tunnin kuluttua. Hän ennätti juuri ajaa partansa.
Hän luuli saavansa syödä yksin Adaren kanssa jälleen tänä aamuna, ja hänen sydämensä säpsähti sen vuoksi ilosta ja hämmästyksestä, kun Josephine tuli hänen luokseen hallissa. Josephine oli hyvin kalpea, ja Philip huomasi hänen silmistään, ettei hän ollut nukkunut ollenkaan. Mutta hän hymyili urhoollisesti, ja kun hän ojensi Philipille kätensä, Philip puristi hänet äkkiä kovasti syliinsä ja suuteli hänen huuliaan ja kimaltelevaa tukkaansa.
– Philip! hän vastusti. – Philip!
Philip nauroi hiljaa painaen hetkiseksi poskensa Josephinen poskea vasten.
– Ymmärrän, hän kuiskasi. – Tiedän, millaisen yön olet viettänyt. Mutta siinä ei ole mitään pelkäämistä. Mikään ei voi vahingoittaa sinua, ei mikään.
Josephine vetäytyi hiljaa erilleen hänestä kostein silmin. Mutta Philip oli onnistunut luomaan hieman punaa hänen poskiinsa ja silmissä oli kosteuden alla loistettakin. Sitten hän tarttui Philipin käsivarteen vapisevin huulin.
– Philip, lapsi on sairas ja olen peloissani. En ole sanonut sitä vielä isälle. Tule!
Philip meni hänen kanssaan hallin päässä olevaan huoneeseen. Intiaaninainen vaikeroi hiljaa kätkyen vieressä. Hän vaikeni heidän tullessaan huoneeseen, siirtyi syrjään, kun he kumartuivat katsomaan tyynyllä lepääviä pieniä kuumeisia kasvoja. Lapsi hengitti raskaasti huohottaen ja Josephine tarttui Philipin käteen sanoen nyyhkyttävästi:
– Koeta, Philip, sen pieniä kasvoja, miten ne ovat kuumeiset.
– Sinun pitää kutsua tänne isäsi ja äitisi, Philip sanoi hetkisen kuluttua. – Miksi et ole tehnyt sitä aikaisemmin, Josephine?
– Kuume nousi äkkiä vasta viimeisen puolituntisen kuluessa, Josephine kuiskasi jännittyneenä. – Ja halusin kuulla sinulta, mitä minun on tehtävä, Philip. Kutsunko heidät nyt tänne?
Philip nyökäytti päätään.
– Kutsu.
Josephine poistui heti huoneesta, mutta palasi hetkisen kuluttua Adaren ja Miriamin kanssa. Philip hämmästyi nähdessään ilmeen, joka ilmestyi Miriamin kasvoihin, kun hän polvistui kätkyen viereen. Hän oli kalmankalpea. Adare katsoi mykkänä tuohon pieneen ihmisalkuun, jota hän oli alkanut rakastaa. Ja sitten hän huokasi raskaasti partansa läpi melkein kuin hän olisi nyyhkyttänyt.
Josephine painoi poskensa hetkiseksi hänen käsivarteensa ja sanoi:
– Sinä ja Philip menette nyt syömään, isä kulta. Annan lapselle erästä lääkettä, jota Churchillin lääkäri antoi minulle. Pelästyin äsken, mutta olen jo tyyntynyt. Saan kyllä äidin kanssa kuumeen nopeasti laskeutumaan.
Philip näki hänen katseensa ja tarttui Adaren käsivarteen. Sitten he poistuivat kahden ruokasaliin. Adare naurahti levottomasti istuutuessaan Philipiä vastapäätä.
– Pienokaisen tila ei miellytä minua ollenkaan, hän sanoi koettaen hymyillen karkottaa omaa ja Philipin pelkoa.
– Säikähdin nähdessäni sydänkäpyseni kasvojen ilmeen. Hän on hoitanut niin monta sairasta lasta, että pelästyin hänen kalpeuttaan. Luulin lapsen olevan kuolemaisillaan.
– Ehkä se saa hampaita, Philip uskalsi huomauttaa.
– Se on vielä liian nuori, Adare vastasi.
– Tai jos sillä on ruoansulatushäiriöitä. Sellainenkin voi aiheuttaa kuumeen.
– Olkoon tauti mitä tahansa, Josephine saa lapsen kyllä äkkiä taas potkimaan ja vetämään peukaloani, Adare sanoi luottavaisesti. – Onko hän milloinkaan kertonut sinulle eräästä pienestä intiaanilapsesta, jonka hän löysi tyhjästä teltasta?
– Ei.
– Sydänkäpynen oli kerran sydäntalvella ajelemassa koiravaljakollaan viidentoista kilometrin päässä etelässä. Kapteeni vainusi silloin sieltä intiaaniteltan. Se oli hylätty, lunta oli keräytynyt paljon sen ympärille ja sen huipussa liehui rokkomerkki. Josephine aikoi jatkaa matkaansa, mutta Kapteeni taivutti hänet poikkeamaan teltan ovelle. Luullakseni koira aavisti jotakin. Ja Josephine, hyvä Jumala, en antaisi hänen nyt toistaa tekoaan, vaikka tulisin kymmenen vuotta nuoremmaksi! Teltan asukkaat olivat sairastuneet rokkoon ja teltta oli vielä lämmin. Huh! Ja Josephine katsoi sisään. Hän sanoi silloin kuulleensa jotakin, joka ei ollut niinkään kovaa kuin linnun piipitys. Hän meni tuonne kuoleman pesään ja toi sieltä mukanaan lapsen, jonka nälkäiset ja taudista puolihullut vanhemmat olivat jättäneet sinne luullen sitä kuolleeksi.
Josephine toi sen mukanaan erääseen kartanon läheisyydessä sijaitsevaan majaan. Parin viikon kuluttua lapsi jo kieriskeli lumessa. Silloin olivat vanhemmatkin jo saaneet vihiä tapahtumasta ja kiiruhtivat tänne niin nopeasti kuin he vain voivat päästä jaloillaan. Sinun olisi pitänyt olla katsomassa intiaaniäidin kiitollisuutta. Hänen mielestään siinä ei ollut mitään hirveää, ettei lasta ollut haudattu. Hän oli luullut sitä kuolleeksi. Isän nimi on Pasoo. He tulevat monta kertaa vuodessa katsomaan Josephinea ja Pasoo tuo hänelle aina ansapolkujensa kauneimmat turkikset. Ja joka kerta hän sanoo 'Nipa tu mo-wao', mikä merkitsee, että hän jonakin päivänä toivoo saavansa tappaa Josephinen puolesta. Eikö olekin kaunista, että ihmisellä on sellaisia ystäviä, jotka haluavat tappaa vihollisesi, jos vain sanallakaan kehotat heitä siihen?
– Sitä ei voi tietää ennakolta, Philip aloitti varovaisesti, – sillä voihan koittaa sellainenkin aika, jolloin hän tarvitsee kaikki ystävänsä. Jos sellainen päivä sattuisi valkenemaan –
Hän keskeytti ruveten kiireesti syömään paistiaan. Adaren hiljainen nauru kuulosti riemuitsevalta ja voitokkaalta.
– Oletko milloinkaan nähnyt kulovalkeaa ruutikuivassa metsässä? hän kysyi. – Siihen tapaan kiitäisi sana, että Josephine on ystäviensä avun tarpeessa, tuhannen neliökilometrin laajuisen alueen läpi täällä pohjolassa. Ja vastusta voitaisiin verrata nälkäisten susien ulvontaan, jonka ne kajauttavat kuullessaan metsäkoirien haukunnan. Philipin koko ruumis hehkui.
– Kellään ei ole sellaisia ystäviä kaukana tuolla kaupungeissa, hän sanoi.
Adaren kasvot synkistyivät.
– En ole mikään pessimisti, hän vastasi hetkisen kuluttua. – Valoisan puolen hakeminen, missä sellainen vain on olemassa, on aina kuulunut niihin muutamiin käskyihin, joita tottelen. Mutta kaukana siellä olen nähnyt paljon susia, ihmissusia. Minusta tuntuu hyvin kummalliselta, että monilla ihmisillä on samanlainen kiihkeä himo dollariin kuin metsien susilla on lämpimän punaiseen värähtelevään lihaan. Olen nähnyt susilauman tappavan viisi kertaa niin paljon kuin se ehtii syödä yön kuluessa ja tappavan jälleen toisena yönä ja vieläkin seuraavana, joka kerta aina enemmän kuin ennen. Niitä voidaan verrata dollarinmetsästäjiin, jotka ovat yhtä suuria petoja. Sellaisten joukosta ei voida löytää oikein uskollisia ystäviä, ei ainakaan monta, jotka eivät ole valmiit myymään sinua jostakin määrätystä hinnasta. Pelkäsin lähettäessäni Josephinen heidän pariinsa. Mutta olen iloinen, että hän tutustui sinuun, Philip. Olethan ainakin pohjolan kasvatti, vaikka et ole syntynytkään täällä.
Se päivä oli Adaren kartanon synkimpiä. Lapsen kuume kohosi kohoamistaan, kunnes Philip näki Josephinen silmistä, miten hirveän peloissaan hän oli. Philip oli suurimman osan ajastaan Adaren luona suuressa huoneessa. Lamput oli sytytetty ja Adare oli juuri noussut tuolistaan, kun Miriam tuli huoneeseen. Hän horjui hapuillen käsillään ja hänen kasvonsa olivat harmaat kuin kekäleestä variseva tuhka. Adare riensi häntä vastaan huudahtaen kummallisesti. Philip oli askelen verran Miriamin takana. Hän kuuli Miriamin vaikeroivat sanat ja kun hän kiiruhti heidän ohitseen halliin, hän tiesi Miriamin kaatuneen pyörtyneenä miehensä syliin.
Hän pysähtyi Josephinen huoneen ovelle. Josephine oli siellä polvillaan pienen kätkyen vieressä ja hänen Philipiin päin kääntyneet kasvonsa olivat kyynelettömät, mutta sellaisen surun vääristämät, että se pisti Philipin sielun arimpaan kohtaan. Philipin ei tarvinnut katsoa kätkyeeseen, kun Josephine nousi horjuen ja painoi kädellään sydäntään kuin estääkseen sitä särkymästä. Hän tiesi nyt sen, mitä hän oli tullutkin katsomaan. Ja hän meni Josephinen luo puristaen hänet lujasti voimakkaiden käsivarsiensa syleilyyn ja kuiskaili hänelle hillityn intohimoisesti asioita, jotka painoivat hänen sydäntään, kunnes Josephine vihdoin kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja itkeä nyyhkytti hänen rintaansa vasten kuin pieni lapsi. Kuinka kauan hän pitikään Josephinea siinä asennossa toistaen hänelle sanoja, joilla hän omaksui hänen surunsa omakseen, hän ei olisi voinut sanoa, mutta jonkun ajan kuluttua hän huomasi jonkun toisenkin tulleen huoneeseen, ja kohottaessaan päätään hän kohtasi John Adaren katseen. Suuren harmaantuneen jättiläisen kasvot olivat vanhentuneet ainakin viisi vuotta, mutta hänen päänsä oli pystyssä. Hän katsoi Philipiä vilpittömästi silmiin ja ojensi kätensä laskien toisen Philipin olalle ja toisen Josephinen päälaelle.
– Lapseni, hän sanoi hiljaa, ja siihen sanaan sisältyivät koko maailman voima ja lohdutus.
Hän viittasi oveen, että Philip veisi Josephinen pois, ja sitten hän meni kätkyen viereen pysähtyen siihen kumaraisin hartioin ja syvään painunein päin.
Philip talutti hellästi Josephinen pois huoneesta. Adare oli vienyt vaimonsa makuuhuoneeseensa, ja heidän saapuessaan sinne hän istui tuolissa sanatonna tuijottaen eteensä. Ja nyt Josephine kääntyi Philipin puoleen, puristi hänen kasvonsa käsiensä väliin ja hänen sielunsa katsoi Philipiin sokaisevan kyynelvirran läpi.
– Oma Philipini! hän kuiskasi suudellen häntä. – Mene isän luo nyt. Me tulemme täältä piakkoin.
Hän palasi Adaren luo kuin unissaan, jossa oli vain tuskaa ja surua, paitsi tuota ainoata kultaista ilon säiettä. Jean ja intiaaninainenkin olivat saapuneet, ja Adaren kartanon herra oli puristanut liikkumattoman pienokaisen rintaansa vasten. Kului hetkinen, ennen kuin he voivat taivuttaa hänet antamaan sen Moannelle. Mutta sitten hän äkkiä ravisti itseään kuin suuri karhu tarttuen Philipin olkapäihin.
– Jumala tietää minun olevan pahoillani sinun vuoksesi, poikaseni, hän sanoi murtuneella äänellä. – Tämä tuntuu minusta hirveältä, mutta sinun sydämesi on kai kokonaan särkynyt. Ja Josephine, sydänkäpyseni, pieni kukkaseni! Onko hän äitinsä luona?
– On, Philip vastasi. – Poistukaamme nyt täältä, sillä emme voi saada täällä mitään aikaan. Ja parasta on, että annamme Josephinenkin ja hänen äitinsä olla rauhassa vähän aikaa.
– Ymmärrän, Adare sanoi melkein karkeasti, yrittäen hillitä itsensä. – Ajattelet vain minua, poikaseni. Jumala siunatkoon sinua sen vuoksi. Mutta nyt sinun on mentävä Josephinen ja Miriamin luo. Siellä on sinun paikkasi. Minä menen Jeanin kanssa suureen huoneeseen.
Philip erosi heistä Adaren ovella ja meni omaan huoneeseensa, mutta jätti oven raolleen voidakseen kuulla, milloin Josephine tulisi halliin. Hän olikin siellä Josephinea vastassa, kun Josephine ilmestyi sinne hieman myöhemmin. He menivät Moannen luo. Vihdoin saatiin kaikki toimeen ja lamppujen liekit väännettiin matalalle Adaren kartanossa. Philip ei riisuutunut sinä iltana sen paremmin kuin Jean ja Metoosinkaan. Aamulla varhain he menivät kolmisin pienelle hautausmaalle. Jean valitsi paikan aivan Iowakan haudan vierestä.
– Josephine sanoisi varmaankin, että pienokainen uinuu parhaiten tässä aivan Iowakan vieressä, hän sanoi. – Hän pitää siitä kyllä huolta, m'sieur. Hän tietää, ymmärtää ja säilyttää sen pienen sielun iloisena ja onnellisena taivaassa.
Ja siihen he haudan kaivoivatkin. Ei kukaan Adaren kartanon asukas kuullut varovaista lapioimista ja kuokkimista.
Aurinko oli oudon kirkas. Taivaalta olivat haihtuneet viimeisetkin pilvenhattarat. Jean teki ristinmerkin ja sanoi:
– Iowaka tietää ja on lähettänyt meille auringonpaisteen myrskyn asemesta.
Muutamia tunteja myöhemmin seisoi Adare pienen haudan reunalla lausuen syviä, voimakkaita ja liikutuksesta värähteleviä sanoja, joiden jälkeen Jean ja Metoosin laskivat pienen arkun jäätyneeseen maahan. Miriam ei ollut siellä, vaan ainoastaan Josephine, joka nojautui Philipiin. Hänen äänensä murtui vain kerran suruun, jota hän koetti hillitä. Philip oli iloinen, kun toimitus loppui, ja Adare meni kerran vielä suureen huoneeseen ja Josephine äitinsä luo. Philip ei kaivannut Jeaninkaan seuraa, vaan istui huoneessaan yksinään illalliseen asti. Hän meni varhain vuoteeseen ja nukkui omituista kyllä paremmin kuin pitkiin aikoihin.
Kun hän heräsi seuraavana aamuna, hän muisti heti kolmatta yötä edeltävän päivän alkaneen. Hän oli tuskin ennättänyt pukeutua, kun Adare tervehti häntä oven takaa. Hänen äänensä oli erilainen nyt. Siinä olijalleen entistä iloisuutta ja jyrähtelevää toiveikkuutta, ja Philip hymyili ajatellessaan, miten tämä salomaiden lyöty jättiläinen koetti unohtaa oman surunsa lohduttaakseen Josephinea ja häntä. He olivat kaikki aamiaisella ja Philip oli iloinen huomatessaan Josephinen näyttävän paljon reippaammalta, kuin hän oli osannut odottaakaan. Edellisten tuntien jännitys oli koskenut Miriamiin kovimmin. Hän näytti vieläkin kalpealta ja heikolta. Hänen kätensä vapisivat eikä hän puhunut juuri mitään. Adare koetti hellästi rohkaista häntä.
Päivän muut tunnit kuluivat Philipin näkemättä Josephinea juuri ollenkaan eikä hän tunkeutunutkaan tämän seuraan. Myöhään iltapäivällä Jean kysyi häneltä, oliko hän jo tutustunut koiriin, jolloin Philip kertoi hänelle seikkailunsa niiden kanssa. Mutta vasta yhdeksän aikaan illalla hän sai tietää, miksi puoliverinen oli kysynyt häneltä.
Siihen aikaan oli jo Adaren kartanossa hyvin hiljaista. Miriam miehineen oli jo mennyt vuoteeseen ja lamppujen liekit oli väännetty pieniksi. Tunnin ajan Philip oli jo odottanut askelia, jotka hän tiesi kuulevansa hallista sinä iltana. Vihdoin hän tiesi Josephinen poistuneen huoneestaan. Hän kuuli Jeanin matalan äänen, heidän poistuvat askelensa ja sitten pihalle vievän oven aukenemisen ja sulkeutumisen. Seurasi lyhyt väliaika. Sitten ovi aukeni jälleen ja joku tuli takaisin halliin. Askelet pysähtyivät Philipin ovelle, johon koputettiin, ja hetkistä myöhemmin hän seisoi vastakkain Croissetin kanssa.
– Pankaa lakki päähänne, pukekaa takki yllenne ja tulkaa mukaani, hän sanoi hiljaa. – Älkää unohtako pistoolianne.
Philip totteli sanomatta sanaakaan. Kun he vihdoin pääsivät pihalle, kiersi veri hänen suonissaan hurjasti. Josephinea ei näkynyt missään. Jean tarttui hänen käsivarteensa.
– Tänä yönä voi ehkä jotakin tapahtua, hän sanoi äänellä, joka oli kylmä ja kova kuin pohjoisella taivaalla palavat revontulet. – Otaksumiseni voi olla aivan oikea ja olemme ehkä apunne tarpeessa. Olisin pyytänyt Metoosinia, mutta hän olisi ehkä ruvennut epäilemään jotakin eikä hän tiedä mitään tästä. Koirathan ovat ystäviänne. Tunnetteko Kapteenin?
– Kyllä.
– Menkää siis niiden luo niin nopeasti kuin suinkin, m'sieur. Ja jos kuulette laukauksen tänä yönä tai huudon syvemmältä metsästä, vapauttakaa koirat äkkiä, Kapteeni ensin, ja juoskaa niiden kanssa jäljillemme huutaen Tappakaa! Tappakaa! Tappakaa! keuhkoanne pohjasta älkääkä pysähtykö ennen kuin jäljet loppuvat kokonaan ja pienimmätkin ihmisluiden sirpaleet häviävät olemattomiin. Ymmärrättekö, m'sieur?
Hänen silmänsä leimahtelivat pimeässä kuin liekit.
– Ymmärrättekö?
– Kyllä, Philip vastasi. – Mutta, Jean –
– Jos ymmärrätte, niin siinä on kaikki, Jean keskeytti. – Jos meitä uhkaa vaara siellä, mihin menemme tänä yönä, on meille lauma suuremmaksi avuksi kuin tusinan verta miehiä. Jos meille tapahtuu jotakin, kostavat koirat kyllä puolestamme. Menkää nyt! Ette saa hukata ainoatakaan hetkeä. Muistakaa kuunnella laukausta tai huutoa.
Hänen äänensä ja leimahtelevat silmänsä ilmaisivat Philipille, ettei nyt ollut aikaa kyselemiseen. Philip kääntyi ja juoksi nopeasti aukeaman yli koiratarhaan päin. Kymmenen minuutin kuluttua hän saapui pimeään kohtaan, joka oli lämmin koirien hengityksestä ja hajusta. Hehkuvat silmät tuijottivat häneen. Leukojen loksahteleminen ja villeistä kurkuista purkautuva murina tervehtivät häntä. Hän toisti vuorotellen niiden koirien nimiä, jotka hän muisti, huudellen niitä yhä uudestaan ja eteni pelottomasti niiden joukossa, kunnes hän polvistui laskien kätensä Kapteenin ketjulle. Siitä hän puhui koirille, jotka vinkuen vastasivat hänelle.
Sitten hän vaikeni ruveten kuuntelemaan. Hän kuuli oman sydämensä sykkeen. Jokainen hänen ruumiinsa jänne vapisi kiihkosta ja oudosta pelosta. Hänen kätensä, jolla hän puristi Kapteenin hihnaa, vapisi. Huuhkaja huhui kaukana ja sen ensimmäinen sävel sai veren polttamaan hänen suonissaan. Jokin susi ulvoi vielä kauempana. Sitten seurasi hiljaisuus, jonka kuluessa hän luuli kuulevansa veren virtaamisen sykkivissä valtimoissaan.
Painaen sormillaan Kapteenin hihnan terässolkea hän odotti.
20
Suuri taistelu lähenee
Melkein jokaisen ihmisen elämässä sattuu jolloinkin hetki, jonka muisto säilyy mielessä niin kauan kuin muistiakin riittää. Sellainen oli sekin hetki, minkä Philip vietti kyyrysillään koiratarhassa odottaen huutoa tai laukausta ja puristaen kädellään Kapteenin hihnaa. Hän tiesi tämän tilanteen painuvan ikuisiksi ajoiksi aivoihin. Kuunnellessaan hän katseli ympärilleen ja odotuksen jännitys poltti hänen sieluaan. Jokin ounastava henki näytti kuiskanneen koirillekin, että nämä jännittävät hetket olivat täynnä traagisia mahdollisuuksia yhtä paljon niille kuin miehellekin. Ne katsoa tuijottivat häneen pimeydestä liikahtamatta ja päästämättä ääntäkään. Jokainen oli kääntänyt päänsä häntä kohti ja neljäkymmentä paria silmiä tuijotti häneen, kuin ne olisivat olleet vihreitä ja opaalin värisiä liekkejä. Nekin odottivat ja kuuntelivat. Ne tiesivät, että Kapteenin viereen kyyristyneen miehen asennossa oli jotakin merkityksellistä. Niiden pää ja korvat olivat pystyssä ja Philip saattoi kuulla niiden hengityksen. Ja hän tunsi, että Kapteenin voimakkaan ruumiin kaikki lihakset olivat jännittyneet ja jäykistyneet.
Minuutit kuluvat. Huuhkaja huhuili lähempänä ja susi ulvoi jälleen kauempana. Hirveä jännitys laukesi vähitellen, ja Philip alkoi hengittää vapaammin. Hän laski Josephinen ja puoliverisen ehtineen nyt viimeöiselle kohtauspaikalle. Hän oli antanut heille aikaa vähintäänkin viisi minuuttia eikä mitään ollut tapahtunut. Hänen polvensa olivat puutuneet ja hän nousi seisomaan päästämättä kuitenkaan Kapteenin ketjua kädestään. Koirienkin jännitys oli lauennut. Ne liikkuivat, Philip kuuli vinkumista, ja niiden silmät välähtelivät levottomasti pimeässä. Kului ainakin puoli tuntia, ja sitten ne tulivat äkkiä vielä vilkkaammiksi. Vihreät ja opaalin väriset pisteet kääntyivät pois Philipistä ja hänen korviinsa kantautui ketjujen kilinää, liikkuvien ruumiiden aiheuttamaa hälinää ja useista kurkuista purkautuvaa hiljaista uhkaavaa murinaa. Kapteenikin murisi. Philip katsoa tuijotti pimeään ja kuunteli. Ja sitten hän kuuli jonkun sanovan läheisyydessä:
– Halloo, m'sieur Philip!
Jeanko siellä olikin? Philip päästi kätensä irti Kapteenin hihnasta huoahtaen melkein helpotuksesta. Vasta sitten kun hän kuuli Jeanin tyynen ja odottamattoman äänen, hän huomasi, millaisessa jännityksessä hän oli ollut.
– Olen täällä, hän sanoi poistuen hitaasti tarhasta.
Sen laidasta, kohdasta, johon valo pääsi tunkeutumaan kuusien latvojen välistä, hän löysi Jeanin. Josephine ei ollut hänen kanssaan. Philip tarttui kiihkeästi toisen käsivarteen katsoen hänen taakseen.
– Missä hän on?
– Turvassa, Jean vastasi. – Vein hänet ensin Adaren kartanoon ja tulin sitten tänne luoksenne. Riensin niin nopeasti kuin suinkin, sillä pelkäsin jonkun huutavan tai ampuvan nyt yöllä. Asiamme selvittämiseen ei kulunut pitkää aikaa tänä yönä, m'sieur.
Hän katsoi suoraan Philipiä silmiin niin kylmästi ja vakavasti, että Philip ymmärsi hänen tarkoituksensa, ennen kuin hän ennätti sen ilmaistakaan.
– Niin, asiamme toimittamiseen ei kulunut pitkää aikaa, hän toisti. – Ja se on tulossa.
– Taisteluko?
– Niin.
– Tietääkö Josephine sen ja ymmärtääkö hän?
– Ei, m'sieur. Vain te ja minä tiedämme sen. Kuunnelkaa, niin kerron. Illalla rukoilin pimeässä huoneessani, että Iowakani sielu tulisi luokseni, sillä tunsin hänen olevan läheisyydessäni, m'sieur. Omituistahan se on, ettekä sitä luultavasti uskokaan, mutta joskus ymmärrätte sen kyllä. Olimme siellä kahden kesken tunnin ajan ja minä rukoilin häneltä anteeksi, sillä hetki on tullut, jolloin minun pitää rikkoa Josephinelle vannomani vala pelastaakseni hänet. Ja minä kuulin hänen puheensa, m'sieur, yhtä selvästi kuin te kuulette tuulen huminan puiden latvoissa tuolla ulkona. Pyhälle Isälle olkoon kiitos, että kuulin hänen äänensä! Ja niin me nyt ryhdymme tuohon suureen taisteluun, m'sieur.
Philip odotti. Ja hetkisen kuluttua Jean sanoikin yhtä tyynesti kuin hän olisi kysynyt aikaa:
– Tiedättekö, ketä menimme puhuttelemaan viime yönä ja kenet tapasimme jälleen tänä yönä? hän kysyi.
– Olen arvannut sen, Philip vastasi. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kovat.
Jean nyökäytti päätään.
– Luulen teidän arvanneen oikein, m'sieur. Tapasimme lapsen isän.
Ja sitten hän tuijotti hämmästyneenä Philipiin, sillä Philip oli työntänyt hänen kätensä pois ja hänen silmänsä leimusivat tähtien valossa.
– Ja hänenkö vuokseen olette olleet niin huolissanne ja peloissanne ja niin hirveän salaperäisiä? hän kysyi tiukasti purskahtaen katkeraan nauruun. – Kohtasitte hänet viime yönä ja jälleen tänä yönä ja sallitte hänen poistua! Te, Jean Croisset! Hän on ainoa mies maailmassa, jota tavatakseni olisin valmis uhraamaan henkeni, ja te pelkäätte häntä! Hyvä Jumala, ellei ole muuta, niin –
Jean keskeytti hänet laskien tyynesti kätensä hänen käsivarrelleen. – Niin, mitä tekisitte, m'sieur?
– Tappaisin hänet, Philip sanoi huohottaen. – Tappaisin hänet hitaasti, kiduttamalla hänet kuoliaaksi! Ja vielä tänä yönä, Jean. Hän on täällä jossakin läheisyydessä. Lähden ajamaan häntä takaa, ja teen sen, mitä te olette pelosta jättänyt tekemättä.
– Asia on juuri niin. En ole uskaltanut tappaa häntä, Jean vastasi. Philip katsoi tähtien valossa puoliverisen kasvoihin. Ja hän tiesi katsoessaan moittineensa Jean Jacques Croissetia jostakin sellaisesta, mikä oli aivan vierasta Jeanille, nimittäin arkuudesta.
– Olen väärässä, hän pyysi nopeasti anteeksi. – Jean, sellaista se ei voi olla. Olen hermostunut ja peruutan sanani. Pelkoa se ei ole, vaan jotakin muuta. Miksi ette ole tappanut häntä?
– M'sieur, uskotteko Jumalalle vannomaanne valaan?
– Uskon, mutta en silloin kun sen tarkoituksena on ihmissielujen murskaaminen. Silloin se on mielestäni rikos.
– Ah! Jean katsoi häneen nyt leimuavin silmin. – Olen katolilainen, m'sieur, muuan tämän kaukaisen pohjolan katolilaisista, jotka eroavat suuresti etelän, Montrealin ja Quebecin katolilaisista. Kuunnelkaa nyt! Tänä yönä olen rikkonut osaksi valani ja rikon osan siitä nytkin kertoessani teille seuraavaa: pelkuri en ole, ellei sellainen ole pelkuri, joka pelkää liian paljon Jumalaa. Mutta voidaanko sieluani verratakaan Josephinemme ystävällisessä rinnassa asuvaan sieluun? Uhraisin sen mielelläni tänä yönä, antaisin sen Wetikoolle enkä välittäisi, vaikka se joutuisi ikuisiksi ajoiksi helvettiin, jos vain saisin tehdyn tekemättömäksi. Ja te kysytte minulta, miksi en ole tappanut, miksi en ole ottanut sen miehen henkeä, joka ei ole kelvollinen hengittämään Jumalan puhdasta ilmaa tuntiakaan. Eikö mieleenne ole juolahtanut, m'sieur, että siihen täytyy olla jokin pätevä syy?
– Valaako lukuunottamatta? Kyllä.
– Ja nyt aion kertoa teille pelin, jossa jouduin häviölle, m'sieur. Josephine tiesi voivansa luottaa vain minuun ja sen vuoksi hän uskoi minulle surunsa. Myöhemmin sain tietää, että tuo mies, lapsen isä, oli seurannut häntä tänne pohjolaan. Sain sen selville vasta sitten, kun olin vannonut valan Josephinelle. Luulin hänen saapuvan tänne toista vesitietä pitkin, jossa tapasimme teidät, ja siksi matkustimmekin sinne kahden häntä vastaan. Pystytin leirin Josephinelle ja menin häntä vastaan. Olin tehnyt päätökseni, m'sieur. Olin päättänyt uhrata sieluni Josephinen sielun puolesta ja aioin tappaa hänet, mutta silloin erehdyin. Eräs ystäväni, jonka olin lähettänyt tutkimaan toista vesitietä, palasi luokseni ja kertoi minulle, että olin menettänyt riistani. Silloin palasin leiriin ja tutustuin siellä teihin. Ymmärrätte kai tämän, m'sieur?
– Kyllä. Jatkakaa vain!
– Ystäväni toi kirjeen Josephinelle, Jean jatkoi. – Eräs pohjoiseen matkalla ollut mies oli antanut sen hänelle. Kirje oli herra Adarelta ja siinä ilmoitettiin heidän aikovan lähteä kotimatkalle. Mutta he lähtivätkin heti kirjeen jälkeen ja sama ystävä toi minulle viestin, että Adare oli kulkenut läntistä vesireittiä pitkin vain muutamien päivämatkojen päässä siitä miehestä, jonka olin aikonut tappaa. Silloin palasimme Adaren kartanoon ja te tulitte kanssamme. Sitten näitte kasvot ikkunassa ja kuulitte laukauksen.
Philip tunsi puoliverisen käsivarren vapisevan.
– Minun pitää kertoa teille hänestäkin, tai muuten ette ymmärrä, hän jatkoi ja hänen äänensä kuulosti pakotetulta. – Mies, jonka kasvot näitte, on veljeni. Ah, te säpsähditte? Ymmärrätte nyt, miksi olin iloinen, ettette tappanut häntä. Hän on niin paha mies kuin ihminen ikinä voi olla, mutta veri on vettä sakeampaa, eikä täällä pohjolassa unohdeta niitä entisiä aikoja, jolloin lapsuus ei tiedä mistään synnistä. Ja veljeni seurasi kanoottimiehenä sen miehen mukana etelästä, jonka halusin tappaa. Muutamia tunteja ennen kuin näitte hänen kasvonsa ikkunassanne puhuttelin häntä metsässä. Hän lupasi silloin poistua. Mutta sitten kuulinkin puhuttavan laukauksesta ja ymmärsin. Mies, jonka tahdoin tappaa, oli palkannut hänet murhaamaan Adaren kartanon herran. Sen vuoksi lähdin seuraamaan hänen jälkiään silloin yöllä. Tiesin etsimäni miehen olevan jossakin läheisyydessämme.
– Kohtasitteko hänet?
– Kyllä. Tapasin veljeni ensin ja valehtelin. Sanoin hänen erehtyneen ja tappaneen teidät ja ilmoitin hänelle, ettei hänen elämänsä ole siilin piikin arvoinenkaan, jos hän jää maahan. Sain hänet uskomaan, että hän oli tapellut jonkun toisen miehen kanssa metsässä. Hän pakeni ja olen iloinen siitä. Hän ei palaa milloinkaan takaisin. Sitten seurasin niitä jälkiä, jotka hän oli tehnyt tullessaan Adaren kartanoon, ja kaukana suolla kohtasin heidät odottamassa häntä. Tekeydyin veljekseni ja petin miehen, jota ajoin takaa. Poistuimme kahden leiristä lyhyen matkan päähän ja olin juuri kuristamaisillani hänet hengiltä, kun hänen toverinsa ehtivät paikalle. Hän oli jo kuolemaisillaan, m'sieur, sillä hänen kasvonsa olivat aivan mustat ja hänen kielensä riippui ulos suusta. Enää oli kysymys vain muutamista sekunneista – kahdesta kolmesta korkeintaan, ja jos ne olisivat toteutuneet, olisin tuhonnut jokaisen Adaren kartanon asukkaista. Sillä hän oli kuolemaisillaan. Ja jos olisin tappanut hänet, olisi kaikki ollut mennyttä!
– Tuo kuulostaa mahdottomalta, Philip sanoi henkeään pidättäen. – Jos olisitte tappanut hänet, niin –
– Niin kaikki olisi ollut mennyttä, Jean toisti merkillisen kovalla äänellä. – Kuunnelkaa, niin kerron, m'sieur. Hänen toverinsa hyökkäsivät kimppuuni. Tappelin, mutta sain iskun päähäni ja palasin tajuihini vasta nuotion valossa, jolloin mies, jota olin tullut tappamaan, istui rinnallani. Muuan noista toisista miehistä oli Thoreau, se yksityiskauppias. Hän oli kertonut miehelle nimeni. Valehteleminen ei hyödyttänyt mitään. Kerroin hänelle totuuden, että olin tullut tappamaan hänet, ja paljastin syynkin. Ja silloin, m'sieur, hän todisti minulle nuotion valossa, mitä siitä olisi seurannut, jos olisin onnistunut. Thoreaulla oli paperi taskussaan. Se oli kuoressa, joka oli osoitettu Adaren kartanon herralle. He repivät sen auki, että voisin lukea sen. Ja siinä paperissa, tuon miehen kirjoittamassa paperissa, jota olin tullut tappamaan, oli koko tarina, jokainen sen pienin yksityiskohtakin, ja lukiessani sitä tulin sairaaksi ja vapisin kuin vilusta. Ehkä nyt alatte ymmärtää, m'sieur. Ehkä näette selvemmin, kun kerron teille –
– Kyllä, kyllä, Philip kehotti.
– että tuo mies, lapsen isä, on sama Lang, jonka palveluksessa Thoreau on ja joka omistaa tuon rosvopesän ja joukottain muitakin samanlaisia täältä Athabascaan asti, vaikka hän asuukin Montrealissa.
Philip voi vain tuijottaa Jeaniin, joka jatkoi kasvojen näyttäessä tuhkanharmailta tähtien valossa.
– Minun pitää kertoa teille loppukin. Teidän pitää ymmärtää, ennen kuin suuri taistelu alkaa. Tämä kauhea asia tapahtui Montrealissa. Ja tuon miehen, Langin, rinnassa riehuvat helvetilliset intohimot. Hän on rikas. Hänellä on vaikutusvaltaa täällä, sillä hän omistaa Thoreaun kaupan ja hänen palveluksessaan ovat kaikki kurkunkatkaisijat. Eikä hän tyydy siihen tuhoon, minkä hän on jo aikaansaanut täällä, vaan hän on seurannut Josephinea tänne. Hän on suunniltaan intohimosta ja toivosta –
– Hyvä Jumala, älkää kertoko minulle enää siitä! Philip huudahti. – Ymmärrän sen. Hän on tullut tänne, ja Josephine on hänen vaitiolonsa hinta!
– Aivan niin. Hän tietää, mitä täällä ajatellaan sellaisista asioista. Hänen rakkautensa Josephinea kohtaan ei ole rakkautta, vaan intohimoa, joka täyttää helvetin pahuudellaan. Hän teki suunnitelmansa valmiiksi ennen tuloaan. Tarkoitan tuota paperia, kirjettä, jonka luin, m'sieur. Hän aikoi hakea Josephinen käsiinsä heti ja näyttää sen hänelle. Noita papereita on kaksi, toinen Thoreaun talossa ja toinen Langin taskussa. Jos jotakin tapahtuu Langille, lähetetään toinen niistä Adaren kartanon herralle. Jos olisin tappanut hänet, olisi paperi joutunut Adaren käsiin. Siinä on hänen turvansa. Ja niistä on vielä otettu pari otettakin, että asia olisi sitä varmempi. Emme siksi voi tappaa häntä.
Josephine kuuli kaiken tämän Langin omilta huulilta tänä yönä ja hän rukoili Langia, m'sieur. Hän pyysi Langia ajattelemaan pientä lastaan antaen hänen ymmärtää, että se on vielä hengissä, mutta Lang nauroi hänelle vain. Ja silloin kun olin jo melkein valmis työntämään puukkoni miehen rintaan, hän heittikin päänsä pystyyn kuin enkeli ja käski Langin ryhtyä uhkaamiinsa toimenpiteisiin, sillä hän kieltäytyi maksamasta vaadittua hintaa. En ole koskaan nähnyt häntä niin voimakkaana kuin tuona hetkenä, jolloin kaikki toivo oli mennyttä. Olisin silloin tappanut Langin paperin vuoksi, mutta toinen samanlainen on Thoreaun hallussa. Hän on palannut sinne. Hän sanoi, että jollei hän saisi viikon kuluessa viestiä Josephinen alistumisesta, hän lähettäisi paperin Adaren kartanon herralle. Ja nyt, m'sieur Philip, mitä sanotte tähän?
– Ettei peliä milloinkaan hävitä, ennen kuin se pelataan loppuun, Philip vastasi astuen lähemmäksi voidakseen katsoa suoraan puoliverisen silmiin. – Jatkakaa, Jean. Siinä on vielä jotakin muutakin, mitä ette ole kertonut minulle. Ja se on nähtävästi tärkeintä kaikista. Jatkakaa!
Jean näytti hetkisen hyvin hämmästyneeltä, mutta sitten hän kohautti hartioitaan ja hymyili.
– Tietysti siinä on enemmän, m'sieur. Siihen liittyy vielä se asia, jota ette milloinkaan saa tietää, vaikka eläisitte tuhat vuotta, kuten Josephine sanoi. Teidän pitää unohtaa, että siinä on sekin, sillä sen muistaminen ei ole teille hyväksi.
Toivo haihtui Philipin silmistä.
– Ja kuitenkin luulen, että minulta salaamanne seikka selittäisi minulle koko asian.
– Olen kertonut teille tarpeeksi, m'sieur, saadakseni teidät ymmärtämään, miksi meidän pitää taistella.
– Mutta ette miten.
– Sen saamme kyllä tietää piakkoin, Jean vastasi hieman huolestuneesti.
He vaikenivat ja kuulivat takaansa koirien levotonta liikehtimistä. Pimeyden keskeltä alkoi kuulua surullista vikinää. Philip katsoi jälleen Jeaniin.
– Ymmärrätte kai, että tarinassa on heikkoja kohtia, Jean, hän sanoi. – Uskon joka sanan, mutta kuitenkin, kun sitä kaikkea ajattelee, tilanne ei minusta tunnu sentään niin hirvittävän hälyttävältä. Miksi esimerkiksi pelkäätte noita kirjeitä, tuon roiston Langin tunnustuksia? Tappakaa hänet. Antakaa Adaren herralle kirjeet. Ehkä Josephine voi vannoa olevansa viaton. Eikö hänkin voi keksiä juttua, josta nähdään, miten tyhmästi Lang on koettanut houkutella häntä rikokseen? Eikö Adare uskoisi paremmin hänen puheeseensa kuin roiston sanoihin? Ja enkö minä ole täällä vannomassa, että lapsi on minun?
Puoliverisen katse oli melkein säälivä.
– M'sieur, entä jos tuossa kirjeessä olisi mainittu ihmisten ja paikkojen nimiä, sairaalan, lääkärien, ja siihen liitetty ote syntymätodistuksesta? Mitä, jos siinä olisi kerrottu kaikki ne asiat, joita tutkimalla herra Adare saisi helposti selville totuuden? Jos kirjeessä puhuttaisiin sellaisista seikoista, niin eikö hän ryhtyisi tutkimaan asiaa? Ja silloin –. Hän teki toivottoman liikkeen.
– Ymmärrän, Philip sanoi, mutta lisäsi äkkiä: – Mutta emmekö voisi estää papereita saapumasta herra Adaren käsiin? Emmekö voisi pitää silmällä viestin tuojaa?
– He eivät ole niinkään tyhmiä, m'sieur. Sellainenhan olisi mitä helpointa, jos he vain lähettäisivät paperit siten, mutta he ovat ottaneet senkin huomioon. He aikoivat kutsua herra Adaren Thoreaun luo. Vasta siellä he aikovat hänelle antaa kirjeen.
Philip alkoi kävellä edestakaisin pää painuksissa ja kädet syvällä housujen taskuissa.
– He ovat suunnitelleet sen hyvin – kuten paholaiset ainakin! hän huudahti. – Mutta sittenkin huomaan siinä virheen. Tarkoittaakohan Lang uhkauksellaan sen enempää? Antaisikohan hän missään tapauksessa lähettää kirjettä Adarelle? Jos nuo kirjeet ovat hänen valttinsa, miksi hän halusi murhauttaa tämän. Eikö Adaren kuolema tuhoaisi melkein kokonaan hänen suunnitelmiaan?
– Tavallaan kyllä, m'sieur. Mutta jos Adare kuolisi, joutuisivat Miriam ja Josephine yhä toivottomammin hänen kynsiinsä, sillä tiedän hänen suunnitelleen, että hän tapattaa minut herran jälkeen. Veljeni ei ollut arvannut sitä. Ja silloin jäisivät naiset turvattomiksi. Pyhä taivas, en näe niiden rikosten loppuakaan, johon tämä on johtanut! Vaikka he pakenisivatkin palaamalla takaisin sivistyneeseen maailmaan, he joutuisivat vain paremmin hänen valtaansa siellä.
Philip oli kääntänyt kasvonsa tähtiä kohti. Hän nauroi, mutta hänen naurussaan ei ollut lainkaan iloa. Ja sitten hän katsoi Jeaniin jälleen ja hänen silmiinsä oli ilmestynyt samanlainen säälimätön hehku kuin tarhassa olevien susikoirienkin silmiin.
– Silloin emme voi tehdä muuta kuin taistella, Jean. Mutta ennen sitä, haluan saada vastauksen vielä erääseen kysymykseen. Kaikista näistä huolista olisimme säästyneet, jos Josephine olisi mennyt naimisiin Langin kanssa. Miksi hän ei mennyt?
Jeanin ruumiin jokainen lihas kiristyi hetkiseksi kuin jousen jänne. Hän kumartui hieman eteenpäin kuin hyökätäkseen toisen kimppuun ja lyödäkseen hänet maahan. Mutta sitten ne äkkiä höltyivät. Hän avasi nyrkkiin puristuneet kätensä ja sanoi tyynesti:
– Sehän se juuri onkin tarina, jota ei milloinkaan voida kertoa, m'sieur. Tulkaa nyt kotiin. He ihmettelevät muuten kartanossa, minne me olemme joutuneet. Palatkaamme sinne.
Philip seurasi häntä. Vasta päärakennuksen ovella Jean sanoi jälleen:
– Olette siis puolellani, m'sieur, kuolemaankin asti, jos niin tarvitaan?
– Kyllä, kuolemaan asti, Philip vastasi.
– Älkää siinä tapauksessa menkö nukkumaan sillä aikaa kun Josephine valvoo, Jean jatkoi nopeasti. – Poistun Adaren kartanosta tänään koiravaljakolla. Herran täytyy uskoa minun menneen katsomaan sairasta ystävääni Pipestoneen. Menen sinne, mutta menen edemmäksikin. Hänen äänensä vaimeni jännittyneeksi kuiskailuksi. – Ymmärrätte kai, m'sieur. Rupeamme vähitellen valmistautumaan.
He puristivat toistensa kättä.
– Palaan myöhään huomenna tai ylihuomenta vastaan yöllä, Jean jatkoi. – Voi sattua, että viivyn ylihuomiseenkin. Mutta aion kulkea nopeasti levähtämättä. Ja sinä aikana pitää teidän vahtia tarkasti. Huoneestani löydätte toisen pyssyn ja patruunoita. Ottakaa se mukaanne mennessänne ulos. Ja kuluttakaa niin paljon kuin suinkin ajastanne Adaren kartanon herran seurassa. Pitäkää silmällä Josephinea. En näe häntä enää tänä iltana. Varoittakaa häntä puolestani. Hän ei saa mennä yksinään metsään, ei koiratarhaankaan.
– Ymmärrän, Philip vastasi.
He menivät rakennukseen. Parikymmentä minuuttia myöhemmin Philip näki ikkunastaan tumman olennon kävelevän nopeasti takaisin metsään päin. Vähän myöhemmin hän kuuli kumeaa haukuntaa tarhasta ja hän tiesi silloin, että ensimmäinen tykki suuressa taistelussa oli laukaistuja että Jean Jacques Croisset oli lähtenyt vavahduttavalle matkalleen metsien syvyyksiin. Hän ei ollut kysynyt Jeanin matkan tarkoitusta, mutta hän oli arvannut sen. Ja hänen verensä virtasi kuumana kummallisesta jännityksestä.
21
Philip seuraa Miriamia
Philip toivoi jälleen pääsevänsä Jeanin kanssa metsiin. Koirien ulvonta kertoi hänelle, että puoliverinen oli aloittanut matkansa. Tämän hetken ja huomisen illan väliset tunnit hän ajaisi nopeasti toisesta salomaan paikasta toiseen kummallisella asiallaan. Philip kadehti häneltä tätä tehtävää ja väsymystä, jonka se aiheuttaisi. Hän oli kuin liiaksi kuormitettu dynamo ja hänen jokainen hermonsa oli jännitetty siihen pisteeseen, joka vaatii ruumiillisten ponnistusten jälkivaikutusta. Hän tunsi, ettei hän voisi nukkua. Ja odottaessaan päivänkoittoa hän tiesi saavansa viettää hyvin pitkän ja ikävän yön. Jean oli sitä paitsi kieltänyt häntä nukkumasta sillä aikaa kun Josephine valvoi.
Pitikö hänen ymmärtää se kirjaimellisesti? Tarkoittiko Jean, että hänen pitäisi vahtia Josephinea? Hän arvaili, oliko Josephine mennyt jo vuoteeseen. Puoliverisen neuvo kelpasi hänelle kaikissa tapauksissa anteeksipyynnöksi. Hän päätti mennä Josephinen huoneeseen. Jos siellä olisi valoa, hän koputtaisi ja kysyisi, halusiko Josephine tulla hänen luokseen pianohuoneeseen. Hän katsoi kelloaan. Se oli melkein kaksitoista yöllä. Josephine oli luultavasti jo vuoteessa.
Hän aukaisi ovensa ja meni halliin. Sitten hän hiipi hiljaa viimeisen huoneen ovelle. Siellä ei ollut valoa eikä hän kuullut minkäänlaista ääntäkään. Hän seisoi aivan sen vieressä synkässä varjossa, kun hän äkkiä kovasti säpsähti, sillä häntä kohti lähestyi lattiaa pitkin muuan liehuvaan yöpukuun pukeutunut olento.
Ensin hän ei tiennyt, oliko tuo Miriam vaiko Josephine, mutta sitten kun kulkija pääsi himmeäksi laitetun lampun valopiiriin, hän tunsi Miriamin. Miriam oli kääntynyt ja katsoi nyt taakseen siihen huoneeseen, jonne hän oli jättänyt miehensä. Hänen kaunis tukkansa oli levällään ja se valui loistavina kiehkuroina hänen lanteilleen asti. Hän kuunteli ja samalla Philipkin kuuli hiljaisia kiihkeitä nyyhkytyksiä. Hän käänsi nyt kasvonsa jälleen Philipiä kohti ja Philip näki niiden vääristyneen tuskasta. Lampun valossa Philip voi nähdä senkin, että hänen kätensä olivat ristissä melkein paljaalla rinnalla. Hän oli avojaloin eikä aiheuttanut pienintäkään ääntä kulkiessaan. Philip peräytyi vielä lähemmäksi seinää. Hän oli aivan varma, ettei Miriam ollut nähnyt häntä. Hetkistä myöhemmin Miriam kääntyi käytävään, joka johti Adaren suureen huoneeseen.
Philip tunsi vapisevansa. Miriamin kasvoissa hän oli nähnyt jotakin, mikä oli pannut hänen sydämensä sykkimään nopeammin. Hän meni tyynesti käytävään, kääntyi ja hiipi hiljaa Adaren huoneen ovelle. Siellä oli yhtä pimeä kuin käytävässäkin. Piiloutuen sinne hän kuunteli. Hän kuuli Miriamin istuutuvan johonkin siellä olevaan suureen tuoliin ja hänen liikkeistään ja nyyhkytyksistään Philip tiesi hänen kätkeneen kasvonsa pöytää vasten nojautuviin käsiinsä. Hän kuunteli nyt monta minuuttia näitä surunpurkauksia, jotka tuntuivat särkevän Miriamin sydämen. Sitten kaikki hiljeni. Philip kuuli hetkisen kuluttua hänen tulevan ja hän oli jo niin lähellä ovea, ettei Philip uskaltanut liikahtaakaan. Miriam meni hänen ohitseen ja kääntyi päähalliin, jolloin Philip lähti seuraamaan häntä jälleen.
Miriam pysähtyi vain hetkiseksi sen huoneen ovelle, jossa hän miehineen nukkui. Sitten hän jatkoi matkaansa ja uskoen tuskin silmiään Philip näki hänen avaavan pihalle vievän oven.
Hän oli nyt täydellisesti oven yläpuolella palavan lampun valopiirissä ja Philip näki hänet selvästi. Kova tuulenpuuska leyhytti hänen tukkaansa. Philip näki hänen paljaat käsivartensa ja kun hän kääntyi, hänen paljaat hartiansakin. Mutta ennen kuin Philip ehti sanoa sanaakaan tai huutaa häntä nimeltä, hän ennätti poistua yöhön.
Huudahtaen hämmästyksestä Philip kiiruhti hänen jälkeensä. Miriamin paljaat jalat olivat painuneet syvälle lumeen, kun Philip sai hänet kiinni. Hän nosti naisen syliinsä kuin pienen lapsen ja riensi takaisin halliin hänen kanssaan sulkien oven. Huohottaen ja vilusta väristen Miriam katsoa tuijotti häneen sanomatta sanaakaan.
– Miksi menitte ulos? Philip kuiskasi. – Miksi tuollaisessa puvussa?
Philip pelkäsi hetkisen, että Miriamin kohoilevasta rinnasta ja vapisevilta huulilta purkaantuisi huutona se kummallinen kiihko, jota hän koetti hillitä. Jokin ilmaisi Philipille, ettei Adare saisi yllättää heitä täällä hallissa. Hän tarttui Miriamin käsiin, jotka olivat jääkylmät.
– Menkää nyt huoneeseenne, hän kuiskasi hiljaa. – Ette saa ilmaista miehellenne, että olette käynyt yöpuvussanne ulkona. Olitte puolinukuksissa.
Philip antoi tarkoituksellisesti Miriamille mahdollisuuden selittää asia niin. Miriam rupesi jälleen nyyhkyttämään.
– Otaksun olleeni siinä tilassa, hän sanoi vetäen kätensä pois. – Olin menossa lapsen haudalle. Kiitoksia avustanne, Philip. Menen huoneeseeni nyt.
Hän poistui Philipin luota ja vasta sitten kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, liikahti Philip. Oliko Miriam puhunut totta? Oliko hän noiden hetkien kuluessa ollut osittain edesvastuuton teoistaan lapsen kuoleman aiheuttaman surun vuoksi? Jokin sisäinen vaisto vastasi kuitenkin siihen kieltävästi. Se ei ollut johtunut siitä. Ja kuitenkin, mitä muutakaan se olisi voinut olla? Hän muisti Jeanin sanat ja hänen vakavan varoituksensa. Philip meni päättävästi Josephinen ovelle, koputti hiljaa ja hämmästyi sitä nopeutta, millä Josephine siihen vastasi. Kun Philip lausui hänen nimensä ja sanoi haluavansa välttämättä puhutella häntä, hän aukaisi ovensa. Hän oli avannut tukkansa, mutta oli vielä pukimissaan ja Philip tiesi hänen istuneen yksinään pimeässä huoneessaan.
Hän katsoi Philipiin omituisesti ja kiihkeästi ja Philipistä näytti aivan siltä, kuin hän olisi odottanut uutisia, joita hän pelkäsi ja joita hän nyt luuli Philipin tuovan hänelle.
– Saanko tulla sisään? Philip kuiskasi, – vai olisiko sinusta sopivampaa, jos menisimme toiseen huoneeseen?
– Tule vain sisään, Philip, hän vastasi sallien Philipin tarttua käteensä. – En ole vielä riisuutunut. Olen ollut niin hermostunut tänä iltana, etten ole ajatellutkaan nukkumaanmenoa. Ja kuukin loistaa niin kauniisti ikkunastani. Se on ollut toverinani. Sitten hän kysyi: – Mitä aiot kertoa minulle, Philip?
Hän oli mennyt ikkunasta tulvivan valon piiriin. Se muutti hänen tukkansa loistavaksi kullan väriseksi vaipaksi ja hänen silmiinsä se valoi tähtien lämmintä kirkkautta. Philip liikahti kuin kietoakseen käsivartensa hänen ympärilleen, mutta hän hillitsi itsensä ja Josephine huoahti onnellisena. Tämä oli hänen huoneensa, jossa hän nukkui – ja Philip oli tullut sinne hyvin outoon aikaan. Josephine ymmärsi tuon liikkeen, Philipin halun puristaa hänet rintaansa vasten, mistä ylevät ja puhtaat ajatukset kuitenkin pakottivat luopumaan, ja hänen poskensa punastuivat ilosta ja yhä suuremmasta luottamuksesta.
– Aiotko kertoa minulle jotakin? hän kysyi.
– Kyllä, äidistäsi.
Josephine oli laskenut kätensä hänen käsivarrelleen ja Philip tunsi hänen säpsähtävän. Philip kertoi hänelle lyhyesti tapahtuman. Josephinen kasvot muuttuivat niin kalpeiksi, että hän säpsähti lopettaessaan.
– Hän sanoi siis olleensa menossa lapsen luo, Josephine kuiskasi kuin itsekseen. – Ja avojaloinko, tukka hajallaan ja yöpuku sellaisessa kunnossa, että hän oli aivan tuulen ja pakkasen armoilla? Voi, hyvä Jumala!
– Ehkä hän käveli unissaan, Philip kiiruhti selittämään. – Voimmehan otaksua asian olleen niin, Josephine.
– Ei. Hän ei kävellyt unissaan, Josephine vastasi katsoen häntä silmiin. – Tiedät sen kyllä, Philip. Hän oli hereillä. Ja nyt olet tullut kertomaan minulle tämän, että voisin vahtia häntä. Ymmärrän.
– Hän voi ehkä nukkua levollisemmin vieressäsi, jos voisit järjestää niin, Philip myönsi. – Isäsi on varmaankin hyvin huolissaan hänen vuokseen nyt. Se ei käy mitenkään päinsä, että hän saa tietää tämän.
Josephine nyökäytti päätään.
– Haen hänet tänne huoneeseeni, Philip. Sanon isälleni olevani niin hermostunut, etten voi nukkua. Lupaan, etten sano mitään hänelle koko tapahtumasta. Menen heti, kun olet palannut huoneeseesi.
Philip meni ovelle ja siinä Josephine pysähtyi hetkiseksi hänen viereensä katsoen häntä silmiin. Mutta Philip ei vieläkään kiertänyt käsivarsiaan hänen ympärilleen. Hänestä tuntui kuin pyhäinhäväistykseltä, jos hän olisi koskenut Josephineen nyt yöllä tämän omassa huoneessa. Mutta silloin äkkiä Josephine kohotti käsivartensa kimaltelevan tukkansa läpi hänen olkapäilleen ojentaen huulensa hänelle.
– Hyvää yötä, Philip!
Philip puristi hänet rintaansa vasten. Josephinekin kietoi lujemmin käsivartensa hänen kaulaansa ja Philip huumautui hetkiseksi hänen huultensa lämpimästä kosketuksesta. Sitten Josephine peräytyi kuiskaten jälleen:
– Hyvää yötä, Philip.
Ovi sulkeutui hiljaa, ja Philip palasi huoneeseensa. Jälleen sama rakkauden, elämän ja toivojen laulu, joka ennusti vain yhtä ainoaa loistavaa loppua, täytti hänen sielunsa kukkuroilleen. Hetkisen kuluttua hän tiesi Adaren puolison menneen Josephinen huoneeseen. Silloin hänkin meni vuoteeseen ja nukkui nähden unia, joissa Josephine oli aina olevinaan hänen luonaan, lauloi ja nauroi hänen kanssaan ja ojensi hänelle huulensa suudeltaviksi heidän onnen täyttämässä paratiisissaan.
22
Josephinen ryöstö
Näistä unelmista herätti hänet ääni, joka oli hitaasti, itsepintaisesti muuttunut osaksi hänen henkistä tietoisuuttaan. Hänen ikkunaansa koputettiin. Vihdoin hän nousi istualleen kuuntelemaan. Aamu alkoi juuri hämärtää. Ääni toistui jälleen tunkeilijan koputtaessa uudestaan ruutuun.
Hän liukui vuoteestaan lattialle ja haki tyynyn alta pistoolin käteensä. Hänen nukkuessaan ikkuna oli ollut hieman raollaan. Tähdäten siihen pistoolillaan hän huudahti:
– Kuka siellä?
– Jean Croissetin lähettämä viestintuoja, joku vastasi hänelle hiljaa. – Tuon kirjeen teille, m'sieur.
Philip näki raosta työntyvän käden ja siinä palasen paperia. Hän meni varovaisesti lähemmäksi, kunnes hän voi nähdä sisään tirkistävät kasvot. Ne olivat laihat ja tummat, karvalakin varjostamat, kuten Jean Croissetinkin, mustine kapeine silmineen, siis jonkun puoliverisen kasvot. Philip sieppasi paperin ja sytytti lampun kääntämättä katsettaan kädestä ja kasvoista. Vasta sitten kun hän oli lukenut kirjeen, hänen epäluulonsa haihtuivat.
– Tämän tuoja on Pierre Langlois, ystäväni Pipestonesta. Jos sattuisi tapahtumaan jotakin sellaista, että tarvitsette minua heti, lähettäkää hänet jälkeeni. Voitte luottaa häneen ehdottomasti. Hän pystyttää telttansa koiratarhan vieressä olevaan tiheään kuusikkoon. Olemme taistelleet yhdessä. Josephine paransi hänen vaimonsa rokosta. Olen matkalla länteen päin.
Philip riensi takaisin ikkunan luo ja tarttui lapasen peittämään käteen, joka vielä nojasi ikkunalautaan.
– Olen iloinen saadessani tutustua teihin, Pierre! Käskikö Jean sanoa jotain muutakin?
– Hän lähetti vain kirjeen, Ookimow.
– Olette siis juuri saapunut?
– Niin. Koirani ja rekeni ovat metsässä.
– Kuunnelkaa! Philip kääntyi oveen päin. Hallista kuului askelia. – Herra Adare on jo noussut, hän sanoi äkkiä Pierrelle. – Tulen luoksenne metsään.
Tuskin hän ehti lausua sanat, kun puoliverinen poistui. Hetkistä myöhemmin Philip tiesi Adaren menneen hänen ovensa ohi. Hän pukeutui ja ajoi partansa ennen poistumistaan huoneestaan. Hän tapasi Adaren työhuoneesta. Metoosia oli jo sytyttänyt tulen takkaan ja Adare seisoi selin siihen Philipin tullessa huoneeseen. Adaren tervehdyksestä puuttui jotakin tänä aamuna. Hänen silmissään oli levoton tutkiva ilme, kun hän katsoi Philipiin. He paiskasivat kättä, mutta Adaren käsi oli raskas ja eloton. Hänen hartiansa näyttivät olevan tavallista kumarammassa ja hänen äänensä kuulosti luonnottomalta, kun hän sanoi:
– Menit vasta myöhään vuoteeseen eilen illalla, Philip.
– Myöhäinenhän se taisi olla, appi hyvä.
Adare vaikeni hetkiseksi seisoen pää kumarassa ja katsoen lattiaan. Hän ei kohottanutkaan päätään ruvetessaan uudestaan puhumaan.
– Kuulitko jotakin erikoista puolenyön tienoissa? hän kysyi. Hän suoristautui ja katsoi suoraan Philipiä silmiin. – Näitkö Miriamin?
Philip ymmärsi heti nähdessään vanhuksen tutkivan katseen, että hänen oli hyödytöntä koettaakaan luulotella olevansa tietämätön asiasta. Mutta kuin hyvä aate juolahti Josephine silloin hänen mieleensä.
– Erottuani teistä puhuttelin viimeksi Josephinea, hän sanoi totuudenmukaisesti. – Ja hän oli huoneessaan ennen kello yhtätoista.
– Tämä on kummallista ja aivan käsittämätöntä, Adare mumisi. – Miriam poistui vuoteestaan viime yönä nukkuessani. Sen on täytynyt tapahtua tuossa puolenyön tienoissa, sillä siihen aikaan loistaa kuu ikkunasta suoraan huoneeseemme. Kun hän palasi, heräsin. Ja hänen tukkansa oli kostea ja hänen yöpukunsa luminen. Hyvä Jumala, hän oli ollut pihalla melkein alasti! Hän sanoi kävelleensä unissaan ja heränneensä oviaukossa, jouduttuaan tuuleen ja lumisateeseen. Tämä on ensimmäinen kerta. En ole aavistanut milloinkaan hänellä olevan taipumuksia siihen. Olen nyt hirveän huolissani.
– Nukkuuko hän nyt?
– En tiedä. Josephine tuli huoneeseemme vähän myöhemmin ja sanoi, ettei hän voi nukkua. Miriam meni hänen huoneeseensa.
– Syy on ollut varmaankin lapsi, Philip sanoi lohduttavasti laskien kätensä Adaren käsivarrelle. – Me voimme kuitenkin kestää sen, sillä mehän olemme miehiä, mutta heidän laitansa on toisin. Meidän pitää kestää surumme uljaasti. Emme saa menettää hitustakaan voimistamme itsemme emmekä heidänkään vuokseen.
– Luuletko sen johtuneen siitä? Adare huudahti hyvin kiihkeästi. – Jos asia on niin, Philip, hävettää minua. Miriamissa tapahtunut kummallinen muutos on huolestuttanut minua liian kovasti. Mutta nyt ymmärrän. Lapsen syytähän tämä nähtävästi onkin. Olemme eläneet sellaisessa hirveässä jännityksessä. Olen kuullut hänen itkevän silloin, kun hän on luullut minun nukkuvan. Häpeän itseäni. Ja isku koski kuitenkin kovimmin sinuun.
– Ja Josephineen, Philip lisäsi.
John Adare oli suoristanut hartiansa ja tuntien suurta huojennusta Philip näki entisen ilmeen palaavan hänen silmiinsä.
– Meidän pitää rohkaista heidän mieltään, hän sanoi äkkiä. – Kysyn Josephinelta, tahtovatko he tulla syömään aamiaista kanssamme.
Poistuessaan huoneesta hän sulki oven ja päätti heti herättää Josephinen, jos Josephine olisi vielä vuoteessa. Mutta hän hämmästyi miellyttävästi huomatessaan, että sekä Miriam että Josephine pukeutuivat parhaillaan. Hän palasi Adaren luo vieden nämä uutiset hänelle.
Kolme neljännestuntia myöhemmin he kohtasivat toisensa ruokasalissa. Katsoessaan Josephineen Philip huomasi heti, että Josephine oli valmistautunut viimeiseen rohkeaan ponnistukseen. Hän oli kammannut tukkansa kimalteleviksi kiharoiksi niskansa ja poskiensa ympärille piilottaakseen kalpeutensa. Miriam näytti suuresti muuttuneen edellisen yön jälkeen. Hänen silmänsä olivat kirkkaammat. Huolellinen pukeutuminen oli piilottanut niiden alla olevat tummat renkaat ja lisännyt vähän väriä hänen poskiinsa ja huuliinsa. Hän kääntyi Adaren puoleen, kun molemmat miehet tulivat huoneeseen, ja murahtaen hyväksyvästi ilosta jättiläinen piti häntä käsivarren matkan päässä itsestään katsoen häneen.
– Siitä ei näytä sittenkään olleen sinulle minkäänlaisia pahoja seurauksia, Philip kuuli hänen sanovan. – Kerroitko sydänkäpyselle seikkailustasi, kultaseni?
Philip ei kuullut Miriamin vastausta, sillä hän ei voinut kääntää katsettaan Josephinen kasvoista. Josephine hymyili. Hän ei koettanuttaan piilottaa silmiensä iloista ilmettä, kun Philip kumartui suutelemaan häntä.
– Viimeinen yö oli varmaankin vaikea, kultaseni?
– Hirveä, Josephine kuiskasi. – Äiti kertoi minulle koko tapahtuman. Hän on voimakkaampi nyt aamulla. Emme saa paljastaa isälle totuutta.
– Totuutta?
Philip tunsi hänen säpsähtävän.
– Hiljaa! Josephine kuiskasi. – Ymmärrät varmaankin tarkoitukseni. Ruvetkaamme nyt syömään aamiaista.
Seuraavan tunnin kuluessa Philip ei voinut olla ihmettelemättä Miriamia. Hän puhui ja nauroi enemmän kuin milloinkaan ennen. Hänen poskiensa ja huuliensa keinotekoinen puna haihtui hänen kasvoihinsa ilmestyvän kirkkaamman värin tieltä. Hän huomasi Josephinenkin olevan melkein yhtä hämmästynyt. John Adare oli oikein poikamaisen iloinen. Ateria loppui ja Philip ja Adare aikoivat juuri sytyttää sikarinsa, kun ulkoa kuuluva melu kiidätti heidät kaikki ikkunaan, josta voitiin nähdä puolet aukeamasta. Metsästä tuli juuri näkyviin kaksi koiravaljakkoa, joiden ajajat huusivat ja lyödä läimäyttelivät pitkillä peurannahkaisilla ruoskillaan. Philip katsoa tuijotti niihin tuntien, että Josephine puristi kovasti hänen käsivartaan. Kumpikaan huutavista miehistä ei ollut Jean.
– Muuan intiaani ja puoliverinen Renault, Adare murahti. – Ihmettelenpä, mitä asiaa heillä on tänne marraskuussa. Heidänhän pitäisi olla nyt ansapoluillaan.
– Ehkä he ovat tulleet tapaamaan ystäviään, isä kulta, Josephine vihjaisi. – Heistähän ei ole kukaan pitkään aikaan käynyt luonamme. Olisin pahoillani, elleivät alamaisemme olisi iloissaan kotiinpaluustanne.
– Niinhän se tietysti onkin! Adare huudahti. – Hei, Metoosin! hän karjaisi kääntyen oveen päin. – Metoosin! Paitoo ta! Wawer isewin!
Metoosin ilmestyi ovelle.
– Sytytä suuri tuli vierasmajan takkaan, Adare käski. – Anna kaikille metsästä tuleville vieraille ruokaa. Tarjoa tupakkaa, säilykkeitä, jauhoja ja kakkuja. Aitassamme ei ole mitään liian hyvää heille. Ja lähetä Jean luokseni! Missä hän on?
– Numma tao, ookimow.
– Poistunutko? Adare huudahti.
– Hän ei halunnut häiritä teitä eilen illalla, Philip selitti. – Hän sanoi lähtevänsä varhain tänä aamuna Pipestoneen.
– Jos hän olisi tavallinen mies, sanoisin hänen rakastuneen johonkin Langloisin tyttöön, Adare sanoi kohauttaen hartioitaan. – Niin, Metoosin. Ota heidät vastaan niin hyvin kuin vain voit ja me tulemme puhuttelemaan heitä hieman myöhemmin. Metoosinin mentyä Adare kääntyi toisten puoleen. – Lähdemmekö kävelemään nyt? hän kysyi.
– Niin, lähtekäämme todellakin! Josephine sanoi innostuneena. – Tule, Mikawe. Olemme tuossa tuokiossa valmiit.
Hän juoksi huoneesta taluttaen äitiään kädestä. Philip ja Adare seurasivat heitä ja hetkisen kuluttua olivat kaikki neljä valmiit poistumaan talosta. Vierastupa oli metsänlaidassa. Se oli pitkä matala hirsirakennus ja aina avoin asunnoksi niille intiaaneille ja puoliverisille – miehille, naisille ja lapsille – jotka sattuivat tulemaan kartanoon metsistä. Renault ja intiaani auttoivat juuri Metoosinia tulen sytyttämisessä, kun he astuivat sisään tupaan. Philipin mielestä Renault katsoi häneen kummallisesti ja tutkivasti silloinkin kun Adare puristi hänen kättään. Mutta hän oli uteliaampi kuulemaan niitä hiljaa lausuttuja sanoja, joita intiaani ja puoliverinen mumisivat seisoessaan hetkisen pää kumarassa Josephinen ja Miriamin edessä. Sitten Renault kohotti päätään ja sanoi Josephinelle suoraan:
– Tuon teille viestin, ma Kichi Utooskayakun, Jac'fishissa asuvalta Jan Breuililta ja hänen vaimoltaan, hän sanoi hiljaa.
– Heidän pieni tyttärensä on kuolemaisillaan.
– Pieni Marieko? Onko hän kuolemaisillaan? Josephine huudahti.
– On. Hän on hirveän sairas. Hänen ruumiinsa on aivan tulikuuma.
Josephine katsoi Philipiin.
– Tiesin tytön sairastavan, hän sanoi, – mutta en luullut tautia niin kovaksi. Jos hän kuolee, syy on minun. Minun olisi pitänyt matkustaa sinne. Sitten hän kääntyi äkkiä Renaultin puoleen. – Milloin näitte hänet viimeksi? hän kysyi.
– Kuunnelkaa! Papak-oo-moo?
– Niin.
– Lapset sairastavat sitä tautia joka talvi, hän selitti katsoen jälleen kysyvästi Philipiä silmiin. – Se tappaa äkkiä, ellei siihen saada ajoissa apua. Mutta minulla on sellaista lääkettä, joka parantaa kyllä lapsen. Nyt on vielä aikaa. Meidän pitää lähteä sinne, Philip; siinä ei auta mikään!
Hänen kasvonsa olivat kalvenneet hieman. Hän näki, miten Philipin otsaan ilmestyi yhä enemmän ryppyjä, sillä Philip muisti Jeanin varoittavat sanat. Mutta Josephine puristi hänen käsivarttaan ja hänen huulensa olivat tiukasti yhdessä.
– Minä ainakin lähden, Philip, hän sanoi hiljaa. – Haluatko lähteä kanssani?
– Tietysti, jos sinun on pakko matkustaa, Philip vastasi. – Mutta se ei ole parhaaksesi.
– Se on hyödyksi pikku Marielle, Josephine vastasi ja poistui hänen luotaan mennäkseen kertomaan Adarelle ja Miriamille Renaultin tuomasta viestistä.
Renault tuli aivan Philipin viereen. Hän oli selin muihin, kun hän sanoi hiljaa:
– Tuon teille hyviä uutisia Jean Croissetilta, m'sieur. Hänen mielestään Soomin Renault on yhtä hyvä mies kuin Pierre Langloiskin, ja Soomin tappelee pyydettäessä kuin paholainen. Toin mukanani intiaanin ja pari koiravaljakkoa. Muutamme metsään koiratarhan läheisyyteen, jonne Pierre on pystyttänyt telttansa. Ymmärrätte kai tarkoitukseni?
– Kyllä, Philip kuiskasi. – Ja onko Jean mennyt muiden luo?
– Hän kiiruhti kuin tuuli Wateroundiin Francoisin luo. Francois tulee tänne parin kolmen tunnin kuluttua.
Josephine ja Adare lähestyivät heitä nyt.
– Sydänkäpynen aikoo ruveta hoitajattareksi jälleen, Adare murahteli puristaen suurella kädellään Josephinea hellästi vyötäröltä. – Matkanne tulee olemaan hauska näin kauniina aamuna, Philip, mutta muistakin, että jos siellä on rokkosairaita, Josephine ei saa antautua vaaralle alttiiksi.
– Pidän kyllä huolta siitä, appi hyvä. Milloin lähdemme, Josephine?
– Heti jouduttuani valmiiksi ja Metoosinin valjastettua, Josephine vastasi. – Lähden kotiin nyt. Haluatko tulla kanssani?
Kului tunti, ennen kuin Metoosin toi koirat tarhasta. Vasta sitten he olivat valmiit lähtemään. Philip oli aseistautunut kiväärillä ja pistoolilla, ja Josephine oli sullonut suureen koriin ruokaa ja lääkkeitä. Tuore lumi oli pehmeää, ja Metoosin oli tuonut hankireen tavallisen reen asemesta. Sen eteen oli valjastettu Kapteeni ja viisi sen toveria.
– Eikö koko lauma lähdekään kanssamme? Philip kysyi.
– En ota milloinkaan niitä sellaiseen paikkaan, jossa sairastetaan jotakin tarttuvaa tautia, sellaista kuin tämäkin on, Josephine selitti. – Kuoleman läheisyydessä on jotakin, joka panee ne ulvomaan. En ole voinut saada niitä lopettamaan sitä.
Philip oli pettynyt, mutta ei sanonut enää mitään. Hän kiersi peitteen Josephinen ympärille, viuhautti Metoosinin hänelle antamaa pitkää ruoskaa ja niin he lähtivät liikkeelle Miriamin ja Adaren huiskuttaessa heille päärakennuksen ovelta. He olivat tuskin päässeet heidän näkyvistään metsään, kun Josephine pysähdytti koirat tiukalla kiivaalla käskyllä, hyppäsi peitteistään tielle ja pysähtyi nauraen Philipin viereen.
– Isä vaatii minua aina ajamaan, sillä hänen mielestään juokseminen on epäterveellistä naisille, hän sanoi. – Mutta siitä en välitä vähääkään, sillä pidän juoksemisesta. Kas näin!
Puhuessaan hän oli heittänyt päällystakkinsa rekeen ja seisoi nyt Philipin edessä suorana ja solakkana. Hänen tukkansa oli sidottu pitkäksi palmikoksi.
– Oletko jo valmis? hän kysyi Philipiltä.
– Hyvä Jumala, armahda minua! Philip hengähti. – Sinähän olet aivan sen näköinen kuin aikoisit lähteä lentoon, Josephine!
Josephinen käsky koirille oli niin hiljainen, että hän tuskin kuuli sitä, mutta ne lähtivät heti laukata vilistämään sitä valkoista ja kapeaa tietä pitkin, jolle Josephine oli ne ohjannut. Philip juoksi hänen kintereillään. Häntä oli aina hieman naurattanut nähdessään naisen juoksevan, mutta nyt hän huomasikin Josephinen rientävän eteenpäin kevyesti ja vaivattomasti kuin keijukainen. Hän oli heittänyt päänsä taaksepäin, kohottanut lapasiin pistetyt kätensä rinnalleen kuin metsien miehetkin tekevät juostessaan, ja hänen kimalteleva palmikkonsa hypähteli varhaisen auringon valossa hänen nopeiden askeleidensa tahdissa.
Koirien keltaiset ja harmaat selät laskivat ja nousivat hänen edessään tasaisin liikkein, mikä oli melkein kuin soittoa. Niiden korvat olivat luimussa ja rinnat kohoilivat, tuuheat hännät vetäytyivät käppyrään kuin sulat niiden lanteille ja ne tottelivat melkein koneellisen täsmällisesti takana juoksevan tytön hiljaisia komentosanoja.
Jokaisen kuluneen minuutin jälkeen Philip arvaili, kauanko Josephine vielä jaksoi pitää yllä samaa vauhtia. He olivat juosseet ainakin kilometrin ja Philipin hengitys alkoi muuttua jo hyvin huohottavaksi, kun hänen kenkänsä kärki tarttui muutamaan oksaan ja hän suistui päälleen lumeen. Saatuaan lumen pois silmistään ja korvistaan hän huomasi Josephinen seisovan nauraen tiellä hänen edessään. Koirat olivat laskeutuneet vatsalleen ja katselivat taakseen.
– Philip raukka! Josephine sanoi nauraen, ojentaen hänelle auttavan kätensä. – Olimme melkein jättää sinut. Kapteeni kaipasi sinua ensin ja se pysähtyi niin äkkiä, että olin melkein kaatua rekeen.
Hänen kasvonsa hehkuivat. Huulet, posket ja silmät loistivat, ja hänen rintansa kohoili ja laski nopeasti.
– Tämä oli sinun syytäsi, Philip syytti häntä. – En voinut irrottaa katsettani sinusta enkä sitten ajatellut ollenkaan jalkojani. Aion rangaista sinua nyt siitä.
Philip puristi hänet syliinsä, vaikka hän vastustelikin. Ja vasta sitten kun hän oli suudellut hänen raollaan olevia hymyileviä huuliaan, hän päästi Josephinen irti.
– Aion ajaa nyt, Josephine sanoi. – En uskalla enää juosta pelosta, että minua jälleen rangaistaan.
Philip kietoi hänet jälleen reessä oleviin turkispeitteisiin. Jae Breuilin tupaan oli yli kymmenen kilometriä; he pääsivät sinne kahdessa tunnissa. Breuil oli vielä melkein poikanen, tuskin vanhempi pientä nuorta mustasilmäistä puoliveristä ranskalaista vaimoaan, ja heidän silmänsä olivat kauhusta selällään. Väristen ihmettelystä ja ilosta Philip huomasi heissä tapahtuvan nopean muutoksen Josephinen hypätessä reestä. Breuil melkein nyyhkytti kuiskatessaan Philipille:
– Hyvä suloinen enkelimme, m'sieur. Hän saapui juuri ajoissa!
Josephine oli kumartuneena pienen Marien kehdon yli, kun he seurasivat häntä ja tyttömäistä äitiä tupaan. Hetkisen kuluttua Josephine katsoi heihin iloisesti hymyillen.
– Tämä on sitä samaa tautia, Marie, hän sanoi äidille. – Minulla on mukanani lääkettä, joka kyllä parantaa sen. Kuume ei olekaan niin kova kuin luulin.
Keskipäivällä oli tuvassa tapahtunut jo suuria muutoksia. Pienen Marien kuume laski nopeasti ja Breuil vaimoineen oli onnellinen. Päivällisen jälkeen Josephine selitti heille jälleen, miten heidän piti antaa lapselle lääkettä, ja kello kaksi he lähtivät paluumatkalleen Adaren kartanoon. Aurinko oli jo kadonnut näkyvistä aikoja sitten. Taivas oli harmaassa pilvessä ja ilma tuntui paljon kylmemmältä.
– Saavumme kotiin vähän ennen pimeää, Philip sanoi. – Parasta olisi, että ajaisit, Josephine.
Hän halusi kiihkeästi päästä takaisin Adaren kartanoon, sillä hän tunsi mielestään Jeanin jo palanneen tähän aikaan. Hän oli aivan varma siitäkin, että tarhan läheisyydessä olevassa kuusikossa oli muitakin metsien asukkaita kuin Pierre, Renault ja intiaani. Tunnin hän ajoi niin nopeaa vauhtia kuin suinkin. Myöhemmin he saapuivat muutamaan tiheään kuusikkoon, joka oli kolmen kilometrin päässä Adaren kartanosta. He olivat jo sivuuttaneet osan siitä, kun koirat pysähtyivät. Kuiva seetri oli kaatunut tien poikki ja sulki nyt niiltä tien. Philip rupesi etsimään reestä kirvestä.
– En ole tuntenut juuri tuulen henkäystäkään, oletko sinä? hän kysyi. – En ainakaan niin voimakasta, että se olisi voinut kaataa seetrin.
Hän meni puun luo ja rupesi hakkaamaan. Mutta tuskin hänen kirveensä oli pudonnut kuuttakaan kertaa, kun hän pyörähti ympäri kuin salama kuullessaan kauhistuneen huudon. Hän ehti vain nähdä Josephinen nousseen reestä ja taistelevan parin miehen kanssa, kun samalla pari muuta hyökkäsi hänen kimppuunsa. Hän ei ennättänyt lyödä eikä kohottaa kirvestään, vaan kaatui heti ja tunsi kurkkuaan puristettavan. Hän näki hyökkääjän kasvot ja silloin hän tiesi miehen samaksi, jonka hän oli nähnyt nuotion valossa, nimittäin kauppias Langiksi. Hänen voimansa jokainen solu tuli avuksi hänen ponnistellessaan yli-inhimillisesti päästäkseen vapaaksi hyökkääjiensä käsistä. Sitten hän sai iskun. Hän näki vilahdukselta lyhyen paksun nuijan, jota Thoreau itse heilutti. Kaikki pimeni hänen silmissään ja hän pyörtyi. Tajuttomana ollessaan hän oli kuulevinaan revolverin laukauksia ja koirien ulvontaa, ääniä, jotka heikkenivät yhä enemmän, kunnes ne lakkasivat kokonaan kuulumasta ja sulautuivat yön hiljaisuuteen.
Philipin palatessa tajuihinsa oli jo melkein pimeä. Ponnistaen voimiaan hän kohosi polvilleen ja tuijotti ympärilleen. Josephine oli poistunut samoin kuin koiratkin. Hän nousi horjuen seisoalleen vaikeroiden tuskasta. Silloin hän huomasi reen. Pari koiraa oli vielä kiinni vetohihnoissa ja silloin hän ymmärsi pistoolinlaukauksen merkityksen. Toiset oli päästetty irti. Miesten jäljet johtivat tieltä suoraan metsän sydämeen, ja kaiken tarkoitus ja tapahtuman todellisuus herättivät hirveää kauhua Philipin mielessä. Lang roistoineen oli ryöstänyt Josephinen. Hän näki lisääntyvästä pimeydestä, että he olivat jo päässeet pitkän taipaleen matkallaan Thoreaun taloon.
Yksi ajatus täytti nyt hänen huumautuneet aivonsa. Hänen oli saatava Jean käsiinsä ja päästävä tarhan vieressä olevaan leiriin. Hän lähti kotiin päin horjuen. Joskus tuntui hänestä kuin tie olisi noussut pystyyn ja lyönyt häntä kasvoihin. Sokaiseva tuska jäyti hänen silmiään ja hän kaatui ensimmäisen kilometrin aikana ainakin kymmenen kertaa ja joka kerta hänen oli yhä vaikeampi nousta jaloilleen. Yö pimeni yhä enemmän hänen ympärillään ja silloin tällöin hän huomasi ryömivänsä eteenpäin käsillään ja polvillaan. Vasta parin tunnin kuluttua hänen huumaantuneet aivonsa totesivat, että hän oli saapunut metsässä palavan nuotion läheisyyteen. Mutta sittenkin tuntui kuluvan ikuisuus, ennen kuin hän pääsi sen luo. Ja kun hän vihdoin horjui valopiiriin, hän näki puolen tusinan verran säikähtyneitä kasvoja ja kuuli Jean Jacques Croissetin omituisen huudahduksen, kun hän kaatui Jeanin syliin. Philipin voimat olivat lopussa, mutta hän ennätti kuitenkin kertoa Jeanille tapahtuman, ennen kuin hän kaatui lumeen.
Ja sitten hän kuuli äänen, Jeanin äänen, huutavan kiivaita käskyjä nuotion ääreen kokoontuneille miehille. Hän kuuli kiihkeitä vastauksia, nopeita askelia ja koirien haukuntaa. Jotakin lämmintä ja virkistävää kaadettiin hänen suuhunsa. Hän koetti taistella päästäkseen taas tajuihinsa ja hänestä tuntui, kuin hän olisi kampaillut tuntikausia, ennen kuin hän voi avata jälleen silmänsä. Hän nousi vaikeasti istumaan ja katsoa tuijotti Jeanin, puoliverisen, tummiin kalpeihin kasvoihin.
– Hetki on koittanut, hän mumisi.
– Niin, hetki on koittanut, m'sieur! Jean huudahti. – Pohjolan tämän osan nopeimmat koiravaljakot ja nopeimmat juoksijat ovat matkalla ja ennen aamua metsien asukkaat ovat tarttuneet aseihin täältä Waterpoundiin ja Lobstickin varrella olevasta cree-intiaanien leiristä Gray Loo-virralle asti. Juokaa tämä, m'sieur. Emme saa hukata minuuttiakaan, sillä Jean Jacques Croisset sanoo nyt teille, ettei ainoakaan sellainen susi ulvo tänä yönä, joka ei vie viestiä kaikille niille, jotka rakastavat Josephineamme. Juokaa!
23
Salomaiden herääminen
Jeanin vavahduttavat sanat tunkeutuivat Philipin tajuntaan kuin tuli. Ne herättivät hänet horroksista ja hän alkoi hengittää syvään kylmää yöilmaa ja nähdä selvemmin. Leiri oli tyhjä nyt. Miehet olivat poistuneet. Vain Jean oli hänen kanssaan. Puoliverisen posket punoittivat kovasti ja hänen silmänsä leimusivat. Philip nousi hitaasti seisomaan. Hänen päätään ei huimannut enää niin kovasti ja hän hengitti vielä syvemmin Jeanin seisoessa vieressä ja katsellessa. Kaukaa metsästä kuului koirien hiljaista haukuntaa.
– He rientävät kuin tuuli! Jean kuiskasi. – Nuo ovat Renaultin koiria. Ne ovat jo parin kilometrin päässä!
Hän tarttui Philipin käsivarteen.
– Olen valmistanut teille mukavan vuoteen Pierren telttaan, m'sieur. Teidän on paneuduttava pitkällenne ja minä valmistan teille illallisen. Tarvitsette piakkoin kaikkia voimianne.
– Mutta minun täytyy saada tietää, mitä tapahtuu, Philip vastusti. – Hyvä Jumala, enhän voi paneutua nukkumaan kuin väsynyt koira Josephinen ollessa Langin luona! Olen kunnossa jo, Jean. En ole nälissänikään ja tuskat ovat lakanneet. Katsokaa, voin seisoa yhtä tukevasti kuin tekin! hän huudahti kiihkeästi tarttuen Jeanin käteen. – Jumala armahtakoon, kuka sen tietää, mitä siellä parhaillaan tapahtuu!
– Josephine on turvassa ainakin vähän aikaa, m'sieur, Jean sanoi vakavasti. – Kuunnelkaa nyt minua, Netootam! Pelkäsin tätä ja sen vuoksi varoitinkin teitä. Lang aikoo viedä hänet Thoreaun taloon. Hän luulee, ettemme uskalla lähteä ajamaan häntä takaa, ja otaksuu Josephinen lähettävän tänne viestin, että hän vierailee siellä huvikseen. Miksi? Siksi, että hän on luvannut lähettää herra Adarelle tunnustuksensa, jos rupeamme ahdistamaan häntä. Hyvä Jumala, hän luulee, ettemme uskalla vielä nytkään! Netootam, kuusi nopeinta koiravaljakkoa ja juoksijaa, joiden vertaista ei voida löytää sadan kilometrin laajuiselta alalta, on lähtenyt levittämään sanaa metsien asukkaiden keskuuteen, että Thoreau roistoineen on ryöstänyt Enkelimme, Josephinemme. Ennen aamun koittoa he alkavat kokoontua jokien haaraan kahdenkymmenen kilometrin päähän täältä Devil's Nestille päin. Ja huomenna – Jean teki ristinmerkin.
– Pyhä neitsyt antakoon meille anteeksi, mutta tuskin on synti tappaa pariakymmentä sellaista roistoa, hän sanoi. – Kukaan ei jää henkiin kertomaan tarinaa. Eikä Thoreaun talosta jää hirttäkään säilyttämään salaisuutta, joka kuolee huomisen päivän kuluttua.
Philip tuli nyt Jeanin viereen. Hän nosti kätensä puoliverisen olkapäille ja katsoi häneen hetkisen sanomatta sanaakaan. Hänen kasvonsa olivat oudon kalpeat.
– Ymmärrän nyt kaikki, Jean, hän kuiskasi ja hänen huulensa näyttivät kuivilta. – Huomenna hävitämme kaikki todisteet ja tapamme. Muuta keinoa ei ole. Ja tuo salaisuus, jota olette pelännyt ja jota Josephine ei luullut minun arvaavan, vaikka eläisin tuhat vuotta, hautautuu ikuisiksi ajoiksi. Mutta, Jean, minä olen arvannut sen ja tiedän nyt kaikki. Se on selvinnyt minulle vihdoinkin ja, hyvä Jumala, nyt ymmärrän kaikki!
Jean peräytyi hitaasti katsoen häneen kauhistuneena. Philip seisoi pää painuksissa näkemättä mitään puoliverisen kasvoissa riehuvasta taistelusta. Kun Jean puhui, hänen äänensä kuulosti hyvin hiljaiselta ja omituiselta.
– M'sieur!
Philip kohotti katseensa. Jean ojensi hänelle nuotion valossa kätensä. Molempien miesten kasvoissa oli uusi kajastus, uuden veljeyden syntymisen heijastus. Heidän kätensä yhtyivät. He katsoivat vaitiollen toisiaan silmiin alkavan myrskyn ruvetessa humisemaan puiden latvoissa ja pilvien kiitäessä kuin lumiset harmaat armeijat kuun ohi taivaalla.
– Älkää kuiskatko sanaakaan kenellekään, mitä olette saanut selville tänä yönä, Jean sanoi sitten. – Vannotteko sen?
– Vannon.
– Ja huomenna taistelemme! Näette kai nyt ja ymmärrätte, mitä tuo taistelu meille merkitsee?
– Kyllä. Se merkitsee, että Josephine –
– Vaiti! Minäkään en saa tietää ajatuksianne, m'sieur. En voi uskoa, että olette arvannut oikein, mutta en halua tietää sitä. En uskalla. Ja nyt, m'sieur, teidän pitää mennä nukkumaan. Menen herra Adaren luo ja sanon hänelle saaneeni viestin, että te ja Josephine aiotte viipyä Breuilin luona tämän yön. Hän ei saa arvata tapahtumaa, eikä hän saa tulla huomiseen suureen taisteluunkaan. Kun se on loppunut, sanomme hänelle, ettemme halunneet säikyttää häntä ja Miriamia Josephinen vuoksi. Jos hän yhtyisi taisteluun ja joutuisi vastakkain Langin ja Thoreaun kanssa, niin –
– Hän ei saa mitenkään lähteä sinne! Philip huudahti. – Kiiruhtakaa nyt hänen luokseen, Jean. Kun olette poistunut, keitän vähän kahvia. Tuokaa mukananne toinen luodikko. He ryöstivät minulta kiväärini ja pistoolini.
Jean valmistautui lähtemään.
– Palaan takaisin hetkisen kuluttua, hän sanoi. – Meidän pitää lähteä jokien haaraan parin tunnin kuluttua, m'sieur. Mutta siihen asti teidän pitää levähtää.
Hän poistui pimeään suunnaten kulkunsa tarhaa kohti. Philip seisoi monta minuuttia tulen vieressä katsoen liekkeihin. Sitten hän heräsi äkkiä toimintaan. Hänen mieleensä tänä iltana juolahtanut ajatus oli muuttanut hänen koko maailmansa ja hän arveli nyt, oliko hän oikeassa. Jean oli sanonut: – En voi uskoa teidän arvanneen oikein, vaikka puoliverisen kasvoissa, hänen kauhistuneissa silmissään ja hänen ruumiinsa lihasten jännityksessä oli ollut pelkoa, että hän oli oikeassa. Mutta jos hän olikin erehtynyt? Veri virtasi kuumana hänen kasvoihinsa. Jos hän oli arvannut väärin, hänen ajatuksensa oli silloin rikos. Hän päätti karkottaa koko seikan mielestään mennessään hakemaan teltasta ruokaa ja kahvia. Kun Jean palasi tunnin kuluttua, odotti kuuma illallinen häntä hiilloksella. Puoliverinen oli tuonut Philipille luodikon samalla kun omansakin.
– Mitä hän sanoi? Philip kysyi heidän istuutuessaan syömään. – Epäilikö hän mitään?
– Ei mitään, m'sieur, Jean vastasi hymyillen kummallisesti. – Hän oli Miriamin kanssa. Tullessani sisään he leikkivät kuin lapset soittohuoneessa. Miriamin tukka oli hajallaan. Hän veti herraa parrasta ja he nauroivat niin, etteivät he kuulleetkaan tuloani, ennen kuin puhuin heille. Hän nauroi, m'sieur, ajatelkaahan sitä.
Hän katsoi Philipiä silmiin.
– Onko Josephine kertonut teille, miten intiaanit nimittävät heitä? hän kysyi lyhyesti.
– Ei.
– Jokaisessa teltassa näissä metsissä heitä sanotaan kah sakehewwawineihsi eli rakastavaisiksi. Ah, m'sieur, aivoihini on syöpynyt muuan kuva, jota en milloinkaan voi unohtaa. Kun tulin ensi kerran Adaren kartanoon eräänä kylmänä synkkänä iltana, nälkään kuolemaisillani, katsoin sisälle eräästä valaistusta ikkunasta. Herra istui suuressa tuolissa tulen ääressä niin, että voin nähdä hänen kasvonsa ja jonkun, jonka hän oli puristanut lujasti syliinsä. Luulin toista ensin nukkuvaksi lapseksi, mutta sitten näin pitkät, lattialle valuvat hiukset ja samalla Kukka – hän oli silloin niin kaunis kuin enkelit, joista olin uneksinut – kohotti kasvonsa ja näki minut ikkunassa. Ja kaikkien näiden vuosien kuluessa, jotka ovat kuluneet sen jälkeen, on heidän suhteensa pysynyt samanlaisena. He ovat olleet rakastavaisia ja pysyvätkin sellaisina kuolemaansa asti.
Philip ei sanonut mitään. Hän tiesi Jeanin katsovan häneen ja lukevan parhaillaan hänen sydämensä ajatuksia. Hetkisen kuluttua hän otti kellon taskustaan ja katsoi siihen.
– Mitä kello on, m'sieur?
– Yhdeksän, Philip vastasi. – Miksi odottaisimme vielä tunnin? Olen valmis.
– No siinä tapauksessa lähdemme, Jean sanoi hypäten pystyyn. – Viekää nämä tavarat telttaan, m'sieur, sillä aikaa kun minä valjastan koirat.
He liikkuivat nyt vilkkaasti. Heidän yläpuolellaan kaartuva harmaa taivas näytti laskeutuvan alemmaksi. Tuulen humina metsän puissa kuulosti yksitoikkoiselta, kuin jotakin kaukaista rantaa vasten murtuvien tyrskyjen pauhu. Sen mukana tuli hienosti lunta ja pimeys muuttui niin synkäksi, että valopiirin takana oli musta kaaos, johon kaikki esineet hävisivät. Yö ei yllyttänyt ketään puhumaan. Se oli tulvillaan myrskyn kuiskauksia, jotka Philipin mielestä olivat täynnä painostavia ennustuksia siitä murhenäytelmästä, joka sinä yönä oli heidän edessään. Jean oli valinnut laumasta viisi koiraa ja ne valjastettiin reen eteen. Sitten hän johdatti ne suoraan pimeään metsään, jossa Philip ei voinut nähdä mitään. Mutta Jean ei epäröinyt kertaakaan ja koirat seurasivat häntä vinkuen silloin tällöin yön kummalliselle ja levottomuutta herättävälle tunnelmalle. Philip käveli aivan niiden kintereillä. Pitkään aikaan ei kuulunut muita ääniä kuin heidän askelensa, reen ja jalasten natinaa, koirien käpälien kapsetta ja synkältä taivaalta puhaltavan tuulen huminaa kuusten latvoissa. Kuljettuaan tunnin he saapuivat erääseen paikkaan, missä heidän ympärillään vallitsevan pimeyden musertava paino tuntui kevenevän. Se oli jonkun suuren aukeaman pää, äärettömän jäälakeuden nokka, joka tunkeutui metsään pohjoisesta kuin yksinäinen sormi. Siinä ei ollut puita eikä pensaita ja sen vuoksi se olikin sopiva kettujen ja myrskytuulien leikkikenttä. Jean vähensi vauhtiaan ja kulki hetkisen Philipin rinnalla.
– Ette suinkaan ala väsyä, m'sieur? hän kysyi.
– Jokainen kilometri päinvastoin voimistuttaa minua, Philip vastasi. – Lyönnin vaikutus ei tunnu enää ollenkaan, Jean. Kuinka pitkän matkan päässä sanotte sen paikan olevankaan, jonne kansalaisenne kokoontuvat?
– Kahdentoista kilometrin. Olemme nyt kulkeneet kuusi. Tässä pimeydessä voisimme kulkea nopeammin ilman koiria, mutta niiden reessä on sadan naulan painoinen teltta, pyssyjä ja elintarvikkeita.
Hän johdatti koirat aukealle lakeudelle. Tunnin kuluttua he saapuivat jälleen metsän laitaan. Siinä he levähtivät.
– Sinne on ehkä saapunut muutamia ennen meitä, Jean sanoi. – Renault ja toiset juoksijat ovat olleet matkalla neljä tuntia. He ovat jo vieneet sanan ainakin tusinaan ansapolkujen vieressä sijaitsevaan majaan. Pierre saapui vanhan Kaskisoonin ja hänen intiaaniensa luo parissa tunnissa. He rakastavat Josephinea melkein yhtä paljon kuin Manitoutaan. Intiaanit saapuvat sinne viimeiseen mieheen.
Philip ei vastannut. Hänen sydämensä sykki kuitenkin kuin rumpu, kun hän kuunteli puoliverisen varmuudesta ja riemusta värähtelevää ääntä. Heidän jatkaessaan matkaansa hän unohti kokonaan ajan kulun ajatellessaan noiden toisten tähän yölliseen surunäytelmään osallistuvien miesten toimintaa, noiden kuuden Paul Reveren, jotka kiitivät kuin varjot yön salaperäisyyksien läpi, noiden kapealanteisten ruskeakasvoisten miesten, jotka levittivät koston tulta tuvasta tupaan ja teltasta telttaan. Hänen huuliensa välistä tunkeutui melkein nyyhkyttävä ilon ja riemun huoahdus. Häntä ei väsyttänyt ollenkaan ja joskus häntä melkein halutti juosta Jeanin ja koirien edelle, vaikka hän näkikin, ettei Jeanilla ollut halua sellaiseen kiirehtimiseen. Puoliverinen johdatti heitä niin tasaista ja täsmällistä vauhtia, että se tuntui melkein hirveältä. Hän ei kiiruhtanut eikä epäröinyt. Hän oli kuin yön kummallinen henki, edellä kulkeva vaitonainen ja äänetön varjo, lihasta ja verestä tehty automaatti, joka ei Philipin mielestä enää ollut inhimillinen. Ollessaan tämän miehen johdettavana hän ei enää pelännyt Josephinen vuoksi.
Vihdoin he saapuivat erään kallioisen mäen juurelle. Koirat ponnistelivat rinnettä ylös Jeanin kiskoessa avuksi vetohihnasta. Lopulta he pääsivät laelle. Siihen he pysähtyivät ja seisoen paikoillaan kuin veistetty patsas ja äänen murtuessa hengästyneeseen huutoon Jean Jacques Croisset viittasi mäen tuonpuoliselle tasangolle.
Kilometrin päässä roihusi nuotio kuin tuikkiva tähti pimeässä. Siellä paloi leirivalkea.
– Nuotio on sytytetty jokien haarautumaan, Jean sanoi niin voimakkaasti, että hänen äänensä voitti tuulen huminan. – Hyvä Jumala, m'sieur, se on sentään jotakin, kun ihmisellä on tuollaisia ystäviä!
Hän käveli edellä jonkun matkaa harjannetta pitkin, mutta sitten he laskeutuivat pimeämpään laaksoon. Metsä oli tiheä ja matala, ja Philip arvasi heidän nyt kulkevan jonkin suon poikki. Kun he selviytyivät siitä, oli nuotiokin melkein heidän edessään. Koirien haukunta tervehti heitä. Kun he saapuivat valopiiriin, nousi noin puolen tusinan verran miehiä pystyyn ottamaan heitä vastaan. Jokaisella oli kainalossaan ase. Vähän erillään muista tuli heitä kohti muuan pitkä, laiha mies, jolla oli sileiksi ajellut kasvot. Jeanin huulilta purkautui silloin sanoja, joiden kaikua hän koetti hiljentää.
– Taivaan pyhä äiti, isä Georgehan siellä on, Baldneckin lähetyssaarnaaja! hän sanoi.
Seuraavassa silmänräpäyksessä lähetyssaarnaaja jo puristi puoliverisen lapasen peittämää kättä. Hän oli noin kuusikymmenvuotias laiha kalpea mies, jonka silmät hehkuivat kuumeisesti.
– Jean Croisset! hän huudahti. – Olin Laduen luona, kun Pierre toi viestin. Onko se totta? Ovatko Thoreaun jumalattomat miehet ryöstäneet maailman puhtaimman sielun? En voi uskoa sitä. Mutta jos asia on niin, olen tullut tänne taistelemaan.
– Kyllä se on totta, isä, Jean vastasi. – He ovat ryöstäneet hänet samoin kuin valkoiset ihmispedot ryöstivät Red Fawnin hänen isänsä teltasta kolme vuotta sitten. Ja huomenna –
– Jumalan kosto saavuttaa heidät, keskeytti lähetyssaarnaaja. – Onko tämä vieras ystäväsi, Jean?
– Hän on Philip Darcambal, Josephinen mies, Jean sanoi. Kun lähetyssaarnaaja tarttui Philipin käteen, oli hänen laihoissa sormissaan teräksistä voimaa.
– Ladue kertoi minulle, että Josephine on löytänyt miehensä, hän sanoi. – Siunatkoon Jumala teitä, poikani! Minä, isä George, kastoin hänet monta vuotta sitten. Minulle hän on tehnyt Adaren kartanosta kodin siitä asti, jolloin hän oli tarpeeksi vanha voidakseen kietoa hennot käsivartensa kaulaani ja lausuakseen nimeni. Olin juuri matkalla luoksenne, kun yö saavutti minut Laduen tuvassa. En ole mikään soturi, poikani, sillä Jumala ei rakasta sellaisia, mutta Kristus karkotti rahanvaihtajat temppelistä ja sen vuoksi minäkin luulen voivani taistella.
Muutkin kokoontuivat nyt heidän ympärilleen ja Jean kertoi heille metsässä tapahtuneesta salakavalasta hyökkäyksestä. Lähetyssaarnaajan otsasuonet pullistuivat hänen kuunnellessaan. Toiset eivät kyselleet mitään, kuuntelivat vain Jeanin kertomusta tummin jännittynein kasvoin ja silmin, jotka leimusivat kytevästä tulesta. Siellä olivat vakavat ja vaiteliaat Foutellesit, isä ja poika, Caribou Swampista. Pitkänä ja aavemaisena, nuotion valossa enemmän kummituksen kuin ihmisen näköisenä, seisoi Janesse, jonka lumivalkoinen parta ulottui melkein vyötäröön asti. Hänen päässään oli paksu näädännahkainen lakki ja hän oli aseistautunut pitkäpiippuisella rihlattomalla luodikolla, jonka luodit osuivat aina maaliin. Jäälakeuksien kettumailta oli saapunut "hullu" Joe Horn kahdeksan kookkaan malemutinsa kanssa, jotka vetivät voimakkaasti kuin härät. Lähetyssaarnaajan kanssa oli saapunut ranskalainen Ladue, joka voi ampua luodin laukkaavan ketun pään läpi kahdensadan metrin päästä neljä kertaa viidestä. Kaskisoon ei ollut vielä saapunut intiaaneineen, ja Philip näki, miten pettynyt Jean oli siitä.
– Kuulin kolme päivää sitten, että lännessä päin on nähty suuri karibulauma, Janesse sanoi vastaukseksi puoliverisen kysymykseen. – Voihan olla mahdollista, että he ovat lähteneet hankkimaan lihaa.
He kokoontuivat aivan nuotion viereen ja Foutellesit vetivät uuden koivupölkyn tuleen. Hullu Joe Horn, jonka tukka ja parta olivat punaiset kuin kupari, hyräili myrskylaulua. Janesse seisoi selin tuleen katsoa tuijottaen länteen päin pimeään. Äkkiä hän kohotti kätensä, jolloin kaikki kuuntelivat. Hän oli ollut vankina täällä metsien keskellä kuusikymmentä vuotta. Hänen sanottiin voivan kuulla ilveksen hiipimisenkin, ja sen vuoksi kaikki kuuntelevatkin käden ollessa koholla, vaikka he eivät voineet erottaa muuta kuin tuulen huminan, nuotion rätinän ja koirien levottoman liikahtelemisen heidän takanaan olevassa metsässä. Janesse ei laskenut kättään moneen sekuntiin ja silloin toisten sitä vieläkään kuulematta ilmestyi pimeydestä hitaasti jonossa kulkeva tummakasvoinen hiljainen miesryhmä. He saapuivat valopiiriin, ennen kuin Jean tovereineen ehti liikahtaakaan, ja heidän johtajanaan oli cree-intiaani Kaskisoon, joka oli pitkä ja solakka kuin nuori kuusi ja jonka silmät katselivat tutkivasti miesten kasvoja ja kimaltelivat levottomasti kuin kärpän silmät. Vihdoin ne kohdistuivat Jeaniin, jolloin hän huudahti tyytyväisesti: Ugh! ja kääntyi kohauttaen hartioitaan toveriensa puoleen. Niitä oli seitsemän. Kuudella oli kivääri, ja seitsemännen kädessä oli revolveri.
Sen jälkeen kasvoi nuotion vieressä odottavien miesten ryhmä vähitellen milloin yhdellä, milloin kahdella ja usein kolmellakin uudella tulokkaalla. Kahden aikaan yöllä heitä oli jo parikymmentä. Sitten alkoi miehiä saapua tiheämpään. Etelästä tulevan Bernardin kanssa saapui Renault, joka oli vienyt viestin perille asti. Miehiä tuli yhtämittaa idästä, lännestä ja etelästä, mutta luoteesta päin ei tullut ainoatakaan. Siellä oli Thoreaun talo. Metsässä olevien koirienkin lukumäärä lisääntyi lisääntymistään. Ne vaimensivat haukunnallaan kaikki muut äänet. Saman valjakon koirat kiskoivat hihnojaan päästäkseen toisten kilpailevien valjakoiden koirien kimppuun, ja pimeästä viidakosta, jonne ne oli sidottu kiinni, kuului yhtämittaista murinaa ja leukojen loksahtelua. Toisen pienemmän nuotion yläpuolelle oli ripustettu pari suurta kahvipannua, joista jokainen tulija joi kyllikseen, ja suuremman tulen vieressä kihisi kepeissä hirven ja karibun lihaa, jolla kukin tyydytti nälkänsä.
Varhaisen aamun sarastaessa heitä oli neljäkymmentä, jotka kokoontuivat isä Georgen ympärille kuuntelemaan hänen viimeisiä ohjeitaan. Hän kohotti kätensä ja sitten hän taivutti päätään, mitä seurasi kummallinen hiljaisuus. Hän lausui juhlallisen rukouksen. Se oli osaksi ranskan-, osaksi creenkielinen, ja kun hän lopetti, huokasivat kaikki kuuntelijat syvään. Sitten hän ilmoitti heille aloittaen creen kielellä, kolmella salomaan kielellä, että heidän johtajinaan sinä päivänä toimivat Jean Jacques Croisset ja Josephinen mies, Philip Darcambal. Parin intiaanin oli jäätävä leiriin hoitamaan koiria ja pitämään silmällä tavaroita. Muita neuvoja he eivät kaivanneetkaan.
He olivat valmiit ja Jean oli jo lausumaisillaan lähtökäskyn, kun tapahtui keskeytys. Metsästä ilmestyi nimittäin äkkiä heidän keskuuteensa muuan olento, mies, joka heihin verrattuna oli kuin jättiläinen ja jonka ääni, kun hän karjaisi Jeanin nimen, kuulosti vihaiselta kuin ukkosen jyrähdys.
Mies oli Adaren kartanon herra.
24
Kostajat
John Adare seisoi hetkisen kuin koston henki metsien hämmästyneiden asukkaiden keskellä. Harmaa ilveksennahkainen lakki ei kyennyt kokonaan peittämään hänen tuuheaa tukkaansa. Hänen silmänsä olivat punaiset ja hehkuvat kuin takaa-ajetun suden ja hänen korkea rintansa nousi ja laski, kun hän hengitti huohottaen. Sitten hän huomasi Philipin ja Jeanin, jotka seisoivat vierekkäin. Hän tuli heitä kohti kuin musertaakseen heidät, jolloin Philip riensi häntä kohti päästäkseen Jeanin edelle. Adare pysähtyi. Hänen kurkkunsa korahteli, kun hän sanoi:
– Ja te lähditte tänne ilman minua –
Hänen kiihkeä syvä äänensä jyrähteli ja värähteli kuin räjähdyksen edellä. Philip tarttui hänen käsivarsiinsa, jotka tuntuivat kovilta kuin tammen rungot. Hänen toisessa kädessään oli revolveri ja toinen oli puristunut nyrkkiin.
– Niin, lähdimme tänne kyllä ilman teitä, Philip sanoi. – Tämä on niin hirveää emmekä tahtoneet tuottaa teille kärsimyksiä. Emme halunneet kertoa teille mitään, ennen kuin kaikki on ohi ja Josephine on taas turvassa luonanne. Otaksuimme, että hänen äitinsä voi ehkä menettää järkensä kuultuaan sen. Ja teitä, appi hyvä, halusimme säästää.
Adaren kasvojen lihakset höltyivät ja hänen käsivartensa vaipui. Hänen verestävät silmänsä kääntyivät ympärillä seisovien miesten kasvoihin ja katsoessaan hän sanoi:
– Breuilin syytähän tämä on. Hän sanoi, että sinä ja Josephine ette ole hänen tuvassaan. Hän tuli ilmoittamaan sydänkäpyselle, että lapsi on jo paljon parempi. Silloin panin Metoosinin tiukalle ja hän kertoi minulle. Tulin tänne juosten niin nopeasti kuin suinkin.
Hän veti syvään henkeään. Mutta sitten hän muuttui äkkiä kuin tiikeriksi. Hän hyppäsi miesten keskelle kohottaen suuret kätensä, eikä hänen äänensä enää kuulostanut inhimilliseltäkään, kun se kajahteli hurjasti ja villisti kovemmin kuin koirien ulvonta ja tuulen humina.
– Olette puolellani, miehet?
Miehet murahtivat myöntävästi vastaukseksi.
– Silloin tulkaa!
Hän oli huomannut heidän olevan valmiit ja työntyi heidän edelleen. Hän oli heidän johtajansa nyt. Isä George ja Philip kulkivat hänen rinnallaan puristaen häntä käsivarsista ja puhellen. Jeanin kasvoista voitiin nähdä, että hän pelkäsi hirveästi. Hän sanoi hiljaa Philipille:
– Jos hän tapaa Langin, jos hän joutuu mieskohtaiseen taisteluun Thoreaun kanssa tai jos he tahtovat ruveta neuvottelemaan meidän kanssamme, silloin on kaikki mennyttä! M'sieur, säästäkää, Jumalan nimessä, laukauksenne noille kahdelle. Meidän täytyy välttämättä tappaa heidät. Jos neuvotteluun suostutaan, he tulevat luoksemme, mutta me tapamme heidät, vaikka he lähestyisivät meitä valkoisen lipun suojassa, jos meidän vain on pakko.
– Emme suostu minkäänlaiseen aselepoon! Philip huudahti.
John Adare pysähtyi äkkiä ja katsoi takanaan oleviin miehiin kuin hän olisi kuullut Philipin sanat. He olivat nyt metsän suojassa. Aamuhämärässä he näyttivät vain liikkuvilta varjoilta.
– Miehet, tänään ei mikään armo voi tulla kysymykseenkään! hän sanoi ja hänen äänensä jyrähteli kuin kaiku metsän kujanteissa. – Emme ole nyt ihmisten, vaan petojen ja murhaajien jäljillä. Laki, jonka laatijat asuvat viidensadan kilometrin päässä täältä, on sallinut heidän elää keskuudessamme. Se on antanut luvan tappaa eikä se sanonut mitään, kun he ryöstivät Red Fawnin hänen isänsä teltasta ja raiskasivat hänet kuoliaaksi. Se on sanonut: – Hankkikaa meille todistuksia, että Thoreau tappoi Revillen ja että hänen vaimonsa kuoli luonnottomasti. Mutta meillä on omat lakimme. Me olemme näiden metsien herroja. Ja niin kauan kuin tuo porttola on läheisyydessämme, emme ole turvassa, kun tyttäremme ja vaimomme ovat noiden hirviöiden saavutettavissa. Tänään on kysymys tyttärestäni, hänen miehensä vaimosta, mutta huomenna voi olla omat naisenne vaarassa. Tässä ei armo voi tulla kysymykseenkään. Meidän pitää tappaa ja polttaa. Olenko oikeassa, miehet?
Tällä kertaa miehet eivät vastanneetkaan mumisten, vaan heidän äänensä oikein jyrähtivät. Philip ja Jean kiiruhtivat hänen rinnalleen ja olka olassa kiinni he johtivat muita.
Jokien haarasta oli kolmekymmentä kilometriä Devil's Nestiin. Siellä muutaman kuilun reunalla olivat ne hirsirakennukset, joissa Lang miehineen oli turvassa. Mutta näille kulkemaan tottuneille miehille eivät nämä kolmekymmentä kilometriä merkinneet mitään. Harmaapartaisen Janessen paulapolku oli sadan kilometrin pituinen ja hän koki sen kahdessa päivässä ja nylki saamansa otukset kulkiessaan. Renault oli juossut sata kilometriä auringonnousun ja hämärän välillä ja hullu Joe Horn oli kulkenut kerran kolmesataa kilometriä viidessä päivässä tullessaan pohjoisesta. Mutta nämä eivät olleet mitään ennätyksiä, vaan aivan keskinkertaisia tuloksia. Nämä miehet, jotka nyt seurasivat Adaren kartanon herraa, olivat pienijalkaisia ja kapealanteisia, mutta heidän jänteensä olivat kuin raakaa vuotaa ja heidän keuhkojensa täyttämät rinnat olivat korkeat ja avarat.
Auringon noustessa tuuli tyyntyi, taivas selkeni ja ilma muuttui kylmemmäksi, John Adare, Jean ja Philip jatkoivat matkaansa vaieten, ja vaieten lähetyssaarnaajakin seurasi heitä rihlattomine pyssyineen. Ranskalaisten, puoliveristen ja intiaanien joukosta ei kuulunut ääntäkään. Silloin tällöin kuului kova kilahdus, kun pyssyn piippu sattui pyssyn piippuun. Sanat olivat hiljaisia ja yksitavuisia, hengähdykset syviä ja sydämet jyskyttivät kuin koneet. Joukossa oli ystävyksiä, jotka tapasivat nyt toisensa kuukausien kuluttua, mutta he eivät puhuneet sanaakaan toisilleen ansapoluiltaan kokoamastaan saaliista eivätkä vaimostaan tai lapsistaan. Heidän aivoissaan oli vain yksi ajatus, joka sai veren kiertämään nopeammin heidän suonissaan, muutti heidän kasvonsa raudankoviksi ja täytti heidän silmänsä kiihkon aiheuttamalla kuumeisella tulella. Mutta tämä kauhea jännitys, tämä pelottava intohimo, joka pakotti heidät toimimaan, ei purkautunut esille hurjina huutoina.
Sitä voitiin pikemminkin verrata keväisten tulvien syvimpiin pohjavirtoihin. Se oli olemassa siellä näkymättömänä ja hiljaisena kuin kuolema. Ja tämä ajatus, joka teki heidät sokeiksi kaikelle muulle ja tunteettomiksi kaikille muille tunteille kuin kostolle, kohdistui vain Josephineen.
John Adare itsekin näytti joutuneen kummallisen hurjuuden valtaan. Hän ei puhunut sanaakaan Jeanille eikä Philipille, vaan jatkoi väsymättä matkaansa tuntikausia, kunnes näytti siltä, että jänteet olivat katketa ja jalat herpautua ponnistuksesta. Hän ei pysähtynyt kertaakaan lepäämään, ennen kuin he monen tunnin kuluttua saapuivat eräälle harjanteelle. Silloin hän viittasi kauas heidän edessään leviävälle tasangolle. He näkivät savun kohoavan Devil's Nestin piipusta. Koko joukko hengähti syvään kuin raskaasti huokaisten.
Ja nyt livahti Kaskisoon miehineen hiljaa muutaman kallion taakse. Siellä hän kaivoi takkinsa alta erään esineen, joka oli pullottanut siellä, jonkinlaisen pienen rummun. Philip ja muut odottavat miehet kuulivat sen hiljaisen pärinän, kun Kaskisoon käänsi kasvonsa ensin itään, sitten länttä, pohjoista ja etelää kohti rukoillessaan Iskottawapoota, että hän tulisi esille Hiljaisten Miesten Laaksosta ja johtaisi heidät voittoon. Ja odottavat miehet olivat hiljaa, hyvin hiljaa kuunnellessaan, sillä he tiesivät hiljaisen rummun pärinän ennustavan kuolemaa. Heidän kätensä tarttuivat lujemmin aseiden periin, ja kun Kaskisoon sotureineen ilmestyi esille kallion takaa, he käänsivät kasvonsa Devil's Nestistä kohoavaan savuun päin, pyyhkivät silmänsä nähdäkseen selvemmin ja seurasivat John Adarea lakeudelle.
Ja muidenkin korviin kuin heidän poppamiehen rumpu oli kantanut Kuolemanlaulun sävelen, sillä lakeuden keskellä kasvavan tiheän kuusikon laidassa karibun jälkiä seuraava mies kuuli sen. Hän käänsi katseensa harjanteen laelle, joka oli hänen näkyvissään. Hän oli vanha pohjolan kirjoittamattomien lakien tuntija ja kuin hirvi hän kääntyi ja kiiruhti huomaamatta takaisin Devil's Nestiin päin. Ja kun kostajat saapuivat lakeudelle, hyräili Kaskisoon hiljaa yksitoikkoista säveltä:
Isämme, tulkaa!
Tulkaa laaksostanne
johtamaan meitä, sillä tänään taistelemme
tulten kuiskaillessa kuolemasta!Ja ne, jotka kuulivat sen, eivät nauraneet. Isä George teki ristinmerkin ja mumisi jotakin, luultavasti rukouksen, sillä Kaskisoonin Jumala oli tällä hetkellä hyvin lähellä heitä.
25
Devil's Nestin tuhoutuminen
Thoreau oli jo monta vuotta sitten nimittänyt ilmavan linnoituksensa Eagles's Nestiksi – Kotkanpesäksi – mutta ansapolkujen ruskeakasvoiset kulkijat olivat muuttaneet nimen Devil's Nestiksi – Paholaisen pesäksi. Sitä ei ollut rakennettu kuin muita taloja tasaiselle maalle eikä helposti tavoitettavalle paikalle. Sen pohjoinen seinä kohosi kohtisuoraan Eagle's Chasmin laidalta. Virta oli kuusikymmentä metriä alempana, ja se kohisi ja jyrisi kuin kaukainen ukkonen kevättulvien aikana. John Adare tiesi tuon kuilun täyttävän tarkoituksensa. Jossakin siellä olivat piilossa ne viinavarastot, joita poliisi ei milloinkaan löytänyt, kun se joskus sattui kulkemaan tämän kautta satunnaisilla tarkastusretkillään. Pesän itäinen ja eteläpuoli oli kuoppaista ja kallioista aukeamaa, jossa oli teräväsärmäisiä kivilohkareita ja tiheitä pensaikkoja. Sitä ympäröivä tiheä metsä ulottui muissa paikoin aivan Pesän seiniin asti.
Metsien miehet olivat kilometrin päässä tästä aukeamasta, kun he saapuivat yksinäisen karibunmetsästäjän jäljille. Siinä paikassa, jossa hän oli seisonut katsellen heitä, oli lumi poljettu maan tasalle ja siitä hän oli kääntynyt takaisin ensin varovaisesti ryömien, mutta sitten pitkin juoksevin askelin, joista voitiin nähdä, kuinka kiire hänellä oli ollut. Kaskisoon kumartui kuin koira tutkimaan näitä tuoreita jälkiä. Hänen silmänsä kimaltelivat ja hän ojensi kätensä kämmenet alaspäin katsoen Adareen.
– Lumi varisee vielä jalanjäljistä, hän sanoi creen kielellä. – He odottavat meitä.
Adare kääntyi takanaan olevien miesten puoleen.
– Te, joilla on kirves mukananne, hakkaatte ne hirret, joilla voimme murtaa ovet, hän sanoi. – Me emme vaadi heitä antautumaan, vaan meidän pitää houkutella heidät taisteluun, että meillä on jonkinlainen veruke, minkä perusteella voimme tappaa heidät. Ottakaa vain kaksi hirttä, yksi kahdeksalle miehelle. Toisten pitää ottaa taskuihinsa tuohta ja kuusenpihkaa. Mutta ei kukaan saa sytyttää taloa palamaan, ennen kuin olemme saaneet Josephinen käsiimme. Silloin polttakaa! Ja sinä Kaskisoon, mene edellä vakoilemaan mitä siellä tapahtuu.
Hän oli tyynempi nyt. Kun miehet menivät täyttämään hänen käskyjään, hän laski kätensä Philipin olalle.
– Ennustin tätä sinulle jo kerran, poikaseni, hän sanoi käheästi. – Mutta en luullut silloin sen tarkoittavan Josephinen vapauttamista. Hyvä Jumala, jos he vain ovat tehneet jotakin hänelle, niin –
Hän näytti olevan tukehtumaisillaan.
– He eivät ole uskaltaneet! Philip sanoi hengähtäen.
John Adare katsoi toisen pelosta kalpeisiin kasvoihin. Philip ei koettanutkaan piilottaa kauhuaan eikä se eronnut ollenkaan Adaren kasvoissa näkyvästä.
– Jos sellaista olisi tapahtunut, Philip, kidutamme heidät kuoliaiksi vähitellen! hän kuiskasi. – Leikkaamme heidät niin pieniksi kappaleiksi, että viklat voivat kantaa ne pois. Suuri Jumala, paistamme heidät hiljaisella tulella!
Hän kiiruhti miesten luo, jotka jo olivat ruvenneet hakkaamaan kuusia poikki. Philip haki Jeania, mutta häntä ei näkynyt missään. Hän oli tavoittanut Kaskisoonin sadan metrin päässä muista ja vierekkäin intiaani ja puoliverinen kiiruhtivat nyt miehen jälkiä pitkin. Ehkä kaikkien niiden joukosta, jotka olivat kokoontuneet tänne kostamaan, heidän sydämessään veren himo oli suurin. Kaskisoonissa se oli sellaista uinuvaa vainoa, jota on hillitty vuosisatoja, mutta joka nyt oli muuttunut kiihkeäksi toivoksi. Jeanissa taas se oli välttämättömyyttä.
Huolimatta Adaren sanoista, ettei armoa anneta, Jean vieläkin pelkäsi mahdollista neuvottelua, muutamia minuutteja kestävää aselepoa, jonka tarkoitus vavisutti hänen sydänjuuriaan. Hän ei sanonut mitään intiaanille. Ja Kaskisoonin huulet olivat niin vaiteliaat kuin suuret lumihiutaleet, joita nyt alkoi putoilla niin sakeasti, että heidän hartiansa tulivat aivan valkoisiksi parinsadan metrin matkalla. Sitten kun metsä rupesi harvenemaan, hiipi Kaskisoon eteenpäin varovaisesti kuin ilves. Aukeaman laidassa he kyyristyivät muutaman matalan, tuulen kaataman puun taakse ja katsoivat sen yli. Pesä oli kolmensadan metrin päässä heistä. Mies, jonka jälkiä he olivat seuranneet, oli hävinnyt näkyvistä. Mutta silloin äkkiä aukeni Pesän ovi ja sen edustalle kokoontui ryhmä kiihtyneitä miehiä. Yksinäinen metsästäjä oli heidän edessään ja hän puhui ja viittaili metsään päin. Jean laski joukossa olevan yksitoista miestä etsien samalla katseillaan Langia ja Thoreauta. Hän kirosi sakeaa lumipyryä, jonka vuoksi oli mahdotonta erottaa kasvoja. Hän oli vetänyt aseensa hanan vireeseen.
Kuultuaan sen napsahduksen Kaskisoon liikahti ja katsoi puoliveriseen. Hän kuiskasi hiljaa muutamia yksitavuisia sanoja ja työnsi pyssynsä piipun murroksen yli. Sitten hän katsoi jälleen Jeaniin, jolloin Jean kääntyi. Heidän katseensa yhtyivät. Heidän silmänsä olivat myrskyjen pienentämät ja verestyttämät. Jean Croisset tiesi hiljaisuuden tarkoituksen. Hän olisi voinut puhua, mutta ei ainoakaan sana liikuttanut hänen huuliaan. Toisen näkemättä hän teki ristinmerkin sydämensä yli, ja syvällä sielussaan hän lausui rukouksen.
Jean kohdisti katseensa oven edustalle kokoontuneeseen miesjoukkoon. Hänen viereensä kyyristyneen intiaanin hiljaisuus tuntui hirvittävältä. Jean pidätti henkeään, hänen sydämensä lakkasi sykkimästä ja sitten pamahti intiaanin suuri kivääri kovasti ja muuan mies joukosta horjui huutaen erilleen muista ja kaatui suulleen lumeen. Jeaninkin sormi painoi kevyesti liipaisinta, kun hän yritti tunnistaa Langin. Kului hetki ja puolen tusinan verran pyssyjä alkoi paukkua heihin päin. Silloin hänkin ampui ensimmäisen kerran, sitten toisen, kolmannen – kuusi kertaa niin nopeasti kuin hän vain voi poistaa tyhjät patruunat aseestaan ja työntää uudet sijalle. Kuudennen laukauksen jälkeen kajahti jälleen intiaanin suustaladattava jyrisevä laukaus.
– Hyvä, Kaskisoon! huusi silloin Jean. Thoreaun viimeinenkin mies oli paennut rakennukseen. Kolme toveriaan he olivat kantaneet mukanaan ja neljäs kompastui ja kaatui kynnykselle. – Hyvä! Nyt olemme tehneet tehtävämme. Palatkaamme nyt äkkiä muiden luo.
Hän kiiruhti takaisin jälkiään pitkin, ja intiaani seurasi hänen kintereillään. Nyt ei ollut enää pelkoa aselevosta. Tämä oli sotaa. Hän oli iloinen, että hän oli lähtenyt Kaskisoonin mukaan.
Parinsadan metrin päässä metsässä he kohtasivat jo Philipin ja Adaren, jotka johtivat miehiään.
– He olivat aikeissa lähteä hyökkäämään kimppuumme, kun saavuimme aukeaman laitaan! Jean huusi. – Ajoimme heidät takaisin. Neljä kaatui luodeistamme. Mutta rakennuksessa on vielä paljon noita paholaisia, m'sieur.
– Ovia vastaan on mahdoton hyökätä! Philip huusi nähdessään John Adaren kasvojen lisääntyvän hurjuuden. – Meidän pitää taistella varovaisesti, isä kulta. Emme voi uhrata ihmishenkiä suotta. Jakakaa miehenne. Antakaa Jeanille tusina, ottakaa itse toinen tusina ja antakaa Kaskisoonin pitää omat miehensä. Silloin jää minulle kymmenen, joiden avulla voin murskata ovet. Te saatte ampua ikkunoihin sillä aikaa kun me hyökkäämme aukeaman poikki toista hirttä kantaen. Siinä ei tarvita laisinkaan kahta.
– Philip on oikeassa, lähetyssaarnaaja lisäsi hiljaa. – Hän on oikeassa, John. Olisi suoraa hulluutta hyökätä aukeamalle koko joukolla.
Adare epäröi hetkisen. Hänen nyrkkiin puristuneet sormensa suoristautuivat.
– Niin, hän on oikeassa, hän sanoi. – Jakakaa miehet! Viidentoista minuutin kuluttua pienen armeijan eri osastot olivat asettuneet asemiinsa aukeaman laitaan. Philip oli keskustassa kahden nuoremman ja voimakkaimman metsien miehen kanssa odottaen merkkiä, että hän voisi lähteä hyökkäämään hirttä kantaen. Hänen oikealla puolellaan oli Jean tovereineen ja parinsadan metrin päässä hänen takanaan oli Adaren kartanon herra miehineen piilossa tiheässä kuusikossa. Kaskisoon sotureineen oli kätkeytynyt vasemmalla olevan ryteikön taakse.
Ei ainoakaan mies ollut paljastanut itseään vielä Thoreaulle eikä hänen miestensä tulelle. Mutta koirat olivat vainunneet heidät. Ne haukkuivat ja vinkuivat valppaasti pitkän hirsirakennuksen edustalla.
Philip näki piilopaikastaan viisi ikkunaa. Niistä varmaankin vihollinen ryhtyisi ampumaan. Hän odotti. Jeanin oli määrä aloittaa ja ampua ensimmäiset laukaukset. Ja äkkiä puoliverinen miehineen hyökkäsikin esille piilostaan. He hajaantuivat ja hiipivät eteenpäin kumarassa kallioiden ja pensaiden takana osittain suojassa ja kuitenkin näkyvissä ikkunoista.
Philip kohotti päänsä ja hartiansa hirren takaa nähdäkseen paremmin. Hän unohti itsensä kokonaan tällä hetkellä nähdessään miesten juoksevan kuolemaa kohti. Seuraavassa hetkessä kantautui hänen korviinsa hirsiseinien takana laukaistujen aseiden vaimeat laukaukset. Hän kuuli luotien vihellyksen ja läjähdykset, kun ne sattuivat kauempana oleviin kuusiin ja seetreihin.
Sitten hän näki sadan metrin päässä Jeanin takaa John Adaren syöksyvän esille piilostaan kuin leijona ja hänen miestensä leviävän ketjuun kuin susilauman. Philip kääntyi äkkiä katsoen vasemmalle. Kaskisoon miehineen oli lähtenyt etenemään Pesää kohti viekkaasti kuin kettu. Alussa hän ei heitä ollenkaan huomannutkaan. Mutta sitten kun Adaren ääni kajahti aukeamalla, he syöksyivät esiin kuin pelästyneet peltokanat ja juoksivat nopeasti suoraan ikkunoita kohti. Niin pitkälle olivat siis hyökkääjien suunnitelmat menestyneet virheettömästi. Thoreaun ja hänen miestensä oli nyt pakko hajoittaa tulensa.
Noiden kolmen osaston ensimmäiseen nopeaan hyökkäykseen meni ehkä noin neljäkymmentäviisi sekuntia ja sinä aikana suunnattiin tuli ikkunoista Jeaniin ja hänen miehiinsä. Philip käänsi katseensa heihin jälleen. He olivat nyt aukeamalla. Hän pidätti henkeään, katsoi ja laski kahdeksan. Kaksi puuttui.
Hän kääntyi nyt omien miestensä puoleen kumartuen ja odottaen. Kahdeksan oli valmiina viemään hirttä. Kahden oli määrä seurata toisten kintereillä ja sijoittua heti sellaisen paikalle, joka sattui kaatumaan. Hän katsoi jälleen aukealle kentälle. Silloin hän kuuli puoliverisen pitkän selvän huudon, Adaren karjaisun, Kaskisoonin vastaukseksi kajahtavan eläimellisen kiljaisun, ja kuultuaan nämä kolme merkkiä metsien miehet piiloutuivat heti kallioiden ja pensaiden taakse tai laskeutuivat vatsalleen maahan. Samassa aukeamalla laukaistujen aseiden pauke vaimensi kokonaan Pesän seinien sisäpuolella jymähtelevien aseiden äänen. Kolmestakymmenestä kivääristä lähtenyt kokonainen luotikuuro tunkeutui ikkunoista taloon. Nyt oli Philipin vuoro. Hän nousi huudahtaen kimakasti ja hänen kintereillään seurasivat miehet hirttä kantaen. Rakennus oli kahdensadan metrin päässä heidän piilopaikastaan. He poistuivat viimeisestä turvapaikastaan ja saapuivat aukeamalle juosten. Pensaiden ja kallioiden taakse piiloutuneet ampujat huusivat silloin hurjasti. Philip kuuli John Adaren karjuvan rohkaisevasti ja intiaanit kiljuivat joka kerta kimakasti laukaistessaan aseensa.
Miehet huohottivat kiihkoissaan ja juoksivat metri metriltä lähemmäksi rakennusta. Sitten kuului luodin vihellys ja Philipin huulille kohonnut huuto jäätyi vaiteliaisuudeksi. Alussa hän luuli luodin osuneen, mutta se olikin lentänyt hieman liian korkealta. Hetkisen kuluttua tuli toinen, sitten kolmas ja kallionsirpaleita satoi heidän kasvoihinsa. Kummallisesti värähtäen Philip huomasi, etteivät nämä luodit tulleetkaan ikkunoista, vaan räystään alta, josta savupilvet pölähtelivät. Thoreau miehineen ampui ampuma-aukosta. John Adare ja Jeankin huomasivat sen ja he veivät miehensä suoraan aukeamalle koettaessaan kääntää tulen pois Philipistä ja hänen miehistään, jotka kantoivat hirttä. Mutta ei laukaustakaan ammuttu heihin päin.
Philip miehineen joutui kokonaisen lyijykuuron keskelle. Muuan hirren kantajista kaatui kentälle vaikeroiden, mutta hänen paikalleen riensi heti toinen. Parinkymmenen metrin päässä horjui toinenkin pois rivistä, painoi kädellään rintaansa ja lyyhistyi lumeen. Viimeinen mies tuli hänen paikalleen. He olivat nyt vain sadan metrin päässä ovesta, mutta heidän ja kuoleman välissä ei ollut ainoatakaan kalliota eikä kantoa suojaksi. Kolmaskin mies kaatui ja Philip riensi hänen paikalleen. Sitten kaatui neljäs, viides ja hurjasti kauhusta huutaen John Adare käski Philipin pudottaa hirren.
Eivät mitkään muut kuin luodit voineet pidättää tuota pientä joukkoa nyt. Seitsemänkymmentä metriä, kuusikymmentä, vain viisikymmentä enää, ja Philipin edessä oleva mies menetti jalat altaan. Jäljelle jääneet viisi horjuivat hänen ylitseen hirren kanssa. Ja silloin ilmestyi Jean Jacques Croisset miehineen heidän taakseen, ampui umpimähkään ampuma-reikiin ja sulki hirttä kantavat miehet keskelleen niin, ettei heitä viimeisen kolmenkymmenen metrin matkalla voitu enää ampua räystään alta. Ja hänen takanaan tuli John Adare ja etelästä Kaskisoon sotureineen, kunnes kostajat muodostivat huutavan ja riemuitsevan joukon aivan Devil's Nestin ovien edustalla.
Philip horjui askeleen syrjään huumautuneena ja huohottaen. Hän tunsi lämpimän veren virtaavan kasvoilleen, kuuli muurinsärkijän ensimmäisen kumean jymähdyksen ovelta, John Adaren jyrähtelevän äänen ja sitten hänestä tuntui kuin jäinen käsi olisi tarttunut hänen sydämeensä, kun hän näki Jeanin lyyhistyvän hangelle. Hän oli silmänräpäyksessä polvillaan puoliverisen vieressä. Jean ei ollut kuollut, mutta hänen silmänsä alkoivat himmetä niin, että Philip pelästyi. Hän hymyili heikosti ja nojaten päätään Philipin käsivarteen hän kuiskasi:
– M'sieur, pelkään niiden ampuneen keuhkojeni läpi. En tiedä sitä varmasti, vaan arvelen niin. Hänen äänensä oli kummallisen vakava, mutta hänen silmiensä kirkkaus himmeni äkkiä. – Jos kuolisin, pitää teidän tietää, hän jatkoi ja Philip kumartui lähemmäksi kuullakseen hänen sanansa miesten aiheuttaman melun ja hirren jymähdysten keskeltä. – Teidän pitää tietää, että voisitte asettua paikalleni taisteluun Josephinen puolesta. Luullakseni olette sen jo arvannutkin. Lapsi ei ollut Josephinen, vaan Miriamin!
– Niin, niin, Jean! Philip huusi katsellen himmeneviä silmiä. – Sen olin jo arvannut!
– Älkää moittiko häntä liiaksi, Jean ponnistautui sanomaan. – Hän matkusti maailmaan, jota hän ei tuntenut ollenkaan. Lang viekoitteli hänet pauloihinsa ja Josephine pelastaakseen hänet, lapsen ja isänsä, teki kuin Munito, Valkoinen Tähti, joka pelasti cree-intiaanien jumalan. Tiedätte sen nyt ja ymmärrätte kaikki. Lang seurasi häntä tänne ja vaati Josephinen äidin asemesta. M'sieur, teidän pitää tappaa hänet. Menkää!
Ovi oli rikkoutunut räsähtäen ja kostajat ryntäsivät nyt taloon John Adaren johdolla Devil's Nestin rikosten mustaaman kynnyksen yli.
– Voi, menkää nyt! Jean huohotti nousten melkein polvilleen. – Teidän pitää löytää Lang ennen John Adarea! Menkää –
Philip hyppäsi pystyyn. Viimeisetkin metsien miehet olivat kadonneet ovesta. Hän seisoi yksinään paikoillaan ja katsoa tuijotti, mutta ei oviaukkoon. Parin sadan metrin päässä hänestä yksi mies pakeni nopeasti metsän laitaa pitkin ja hän oli tullut Devil's Nestin seinien suojasta. Philip tunsi hänet. Mies oli Lang, sama roisto, joka hänen oli määrä tappaa!
26
Loppu
Hetkisen kuluttua pakeneva kauppias oli jo hävinnyt näkyvistä. Katsahtaen viimeisen kerran Jeaniin, joka hitaasti vaipui takaisin lumelle, Philip lähti ajamaan häntä takaa. Mutta siellä, missä Lang oli kätkeytynyt synkkään metsään, kasvoi puita niin tiheässä, ettei Philip nähnyt viittäkymmentä metriä edemmäksi. Langin jäljet olivat kuitenkin selvät ja hän oli yksin. Hän näytti juoksevan nopeasti. Philip oli huomannut, ettei Langilla ollut asetta mukanaan. Hänkin heitti omansa menemään ja tarttui pistooliinsa. Hän oli luullut saavuttavansa Langin neljän- tai viidensadan metrin päässä, mutta minuutti minuutin jälkeen kului tässä hurjassa takaa-ajossa hänen näkemättä vilaustakaan vihollisestaan. Hän kuuli muutamia heikosti kajahtelevia laukauksia Devil's Nestiltä päin, koirien haukuntaa, huutoja, kunnes kaikki muuttui vähitellen hyvin hiljaiseksi. Mutta silloin Langin jäljet johtivat hänet odottamatta eräälle metsän sisään poljetulle kujanteelle, jossa oli paljon ihmisten jälkiä.
Siinä tiheä kuusikko muodosti sellaisen katoksen kujanteen yli, ettei sinne ollut päässyt ollenkaan tuoretta lunta. Philipiltä meni monta minuuttia, ennen kuin hän löysi paikan, jossa Lang oli jälleen poikennut tieltä hautautuakseen synkkään metsään. Hän seurasi vielä muutaman sata metriä kauppiaan jälkiä näkemättä miehestä vilahdustakaan ja oli päässyt ainakin kilometrin päähän Devil's Nestistä, ennen kuin hän erotti ääniä edestään. Muutamien palsamimäntyjen takaa hän kuuli miesten ääniä ja sitten lyödyn koiran vikinää. Hän tunkeutui varovaisesti tiheän viidakon läpi, kunnes hän voi ryömiä aivan lähelle, erään pienen aukeaman laitaan. Samalla hänestä tuntui kuin sydän olisi hypännyt kurkkuun ja halunnut tukehduttaa hänet. Lang ja Thoreau olivat hänestä noin viidenkymmenen askelen päässä. Mutta vähään aikaan hän tuskin huomasi heitä ja kahdeksasta koirasta kokoonpantua voimakasta valjakkoa, joka oli valmiina odottamassa heitä. Sillä reessä istui Josephine, suu peitettynä siteellä ja kädet sidottuina selän taakse.
Nähtyään hänet Philip ei pysähtynyt suunnittelemaan hyökkäystä. Hänen mieleensä juolahti vain se, että Lang ja Thoreau olivat pettäneet metsien asukkaat. Josephinea ei ollut vietykään Devil's Nestiin ja nyt nuo molemmat miehet aikoivat paeta tyttö mukanaan.
Hän huudahti hyökätessään piilostaan, jolloin miehet kääntyivät heti häntä kohti. Lang oli vielä hengästynyt paostaan eikä hänellä ollut minkäänlaista asetta. Thoreaun kainalossa oli kuitenkin kivääri. Hän kohotti sen äkkiä poskelleen tähdäten Philipiä rintaan. Josephinekin oli kääntynyt. Hänen huivin peittämiltä huuliltaan tunkeutui tukahdutettu tuskanhuudahdus. Philip ei ollut nostanut pistooliaan. Se oli hänen vyötäistensä tasalla. Siitä asennosta hän oli harjoitellut ampumaan yhtä kuolettavan tarkasti kuin muutkin Luoteisen kuninkaallisen ratsupoliisin miehet. Ennen kuin Thoreaun etusormi ennätti painaa pyssyn liipaisinta, syöksähti pistoolin suusta tuliliekki.
Thoreau ei liikahtanutkaan, mutta sitten hänen ruumiinsa rupesi äkkiä vapisemaan. Ase putosi hänen voimattomista käsistään ja ennättämättä vaikeroidakaan hän kaatui suulleen lumeen. Kolme niistä viidestä luodista, jotka olivat välähdelleet kuin salamat lähtiessään mustasuisesta pistoolista, oli tunkeutunut hänen ruumiinsa läpi. Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä, ettei Lang ollut ehtinyt liikahtaakaan. Nyt hän huomasi katselevansa tuon pienen kuoleman tuottavan aseen suuhun. Huudahtaen kauhusta hän horjui taaksepäin.
Philip ei ampunut. Hän tunsi nyt mielessään samanlaista tiikerimäistä hurjuutta, jota hän oli huomannut Adaressakin. Hän oli suhtautunut Thoreauhun kuin suteen, kuin muihinkin Devil's Nestissä oleviin roistoihin, mutta hänen tunteensa Langia kohtaan olivat erilaiset. Tuo hirviö oli syyllinen kaikkeen. Hän ei halunnut ampua, vaan halusi tarttua häneen käsillään, kuristaa hänet hitaasti kuoliaaksi ja kuulla hänen omilta huuliltaan saman tunnustuksen, jonka Jean Croisset oli hänelle paljastanut.
Hän tiesi Josephinen olevan seisoallaan nyt ja koettavan vapauttaa käsiään, mutta hän näki sen vain sivumennen, sillä samassa silmänräpäyksessä, kun hän pudotti pistoolinsa, hän oli kiinni Langin kurkussa. He kaatuivat molemmat lumeen. Ei Thoreaukaan, vaikka hän olikin jättiläinen voimiltaan ja kooltaan, olisi nyt voinut vastustaa Philipiä. Jokainen eläimellinen vaisto oli hänessä kiihoittunut äärimmilleen.
Langin leuat aukenivat, hänen silmänsä tunkeutuivat ulos kuopistaan, hänen kielensä riippui ulkona suusta ja hänen hengityksensä korahteli hänen kurkussaan. Silloin Philipin tappava ote höltyi hetkiseksi. Hän kumartui, kunnes hänen huulensa olivat hyvin lähellä uhrin kuolemankauhun jäykistyttämiä kasvoja.
– Sanokaa totuus, Lang, tai tapan teidät! hän kuiskasi käheästi.
Sitten hän teki kysymyksensä ja hänen kysyessään Josephine vapautti kätensä. Hän repäisi huivin suultaan, mutta ennen kuin hän ehti hyökätä eteenpäin, Langin verettömien huulten välistä kuuluivat änkyttäen sanat:
– Lapsi oli Miriamin.
Philip painoi jälleen sormensa tappavan lujasti Langin kurkkuun. Parikymmentä sekuntia vielä ja hän olisi täyttänyt Jeanille vannomansa valan, mutta Josephinen huudahdus käänsi hetkiseksi hänen huomionsa pois vihollisesta. Samojen palsamimäntyjen takaa, joiden takana hänkin oli ollut piilossa, hyökkäsi kolme miestä häntä kohti. Hän huomasi heti ensi näkemältä, etteivät he olleet metsien miehiä. Hän ehti kuitenkin hypätä seisoalleen, ennen kuin he olivat hänen kimpussaan.
Taistelu muuttui nyt kamppailuksi elämästä ja kuolemasta ja hänen ainoa toivonsa perustui siihen, etteivät hänen hyökkääjänsä, jotka olivat päässeet pakoon Devil's Nestistä, halunneet paljastaa itseään käyttämällä aseita. Hän antoi ensimmäiselle miehelle sellaisen hirveän iskun, että hän oli lentää kumoon, mutta ennen kuin hän ehti saada tasapainonsa takaisin, tarttui toinen hänen käsivarteensa ja silloin muuttui taistelu toivottomaksi yhden miehen kamppailuksi kolmea vastaan.
Mutta Josephine oli vapaa. Hän oli nähnyt Philipin heittävän pistoolinsa pois ja riensi paikalle, johon se oli pudonnut. Se oli hautautunut lumeen. Kaikki neljä miestä piehtaroivat nyt lumessa, Philip alimmaisena. Hän kuuli huohottavaa läähätystä ja sitten kaukaa jotakin muuta, joka värisytti häntä ja pani hänet kaiuttamaan metsää huudoillaan.
Hän oli kuullut oman koiralaumansa surullisen ulvonnan, kun lauma nyt seurasi niitä jälkiä, joita pitkin hänen ryöstäjänsä olivat paenneet Adaren kartanosta. Muutamien askelten päässä oli lumessa pystyssä paksu keppi. Hän kiskaisi sen hurjalla tempaisulla irti, juoksi takaisin miesten luo ja alkoi paukutella umpimähkään niitä miehiä, jotka koettivat tappaa Philipin.
Lang oli kohonnut polvilleen pidellen kurkkuaan ja koetti nyt ryömiä Josephinea kohti. Josephine löi häntä, mutta hän tarttui keppiin. Koirat kuulivat hänen huutonsa nyt. Ne olivat tulossa muutaman sadan metrin päässä metsässä harmaana hurjistuneena laumana. Vain Josephine tiesi sen taistellessaan Langin kanssa. Philip oli jo menettämäisillään voimansa hyökkääjiensä alla. Rautaiset sormet puristivat häntä kurkusta. Kokonainen tulimeri tuntui tahtovan halkaista hänen kallonsa. Josephinen huudot muuttuivat yhä heikommiksi ja Philipin kasvot olivat samanlaiset kuin Langin kasvot olivat olleet vähän aikaa sitten.
Mutta lauma tuli yhä lähemmäksi kiitäen viimeistä sataa metriä tuulen nopeudella keltaisen suuren Sankarin johtaessa muita ruumiin pituuden matkan edellä. Ne eivät nyt äännähtäneetkään.
Kun ne hyökkäsivät metsästä pikku aukeamalle, ne tulivat niin hiljaa, ettei Langkaan huomannut niitä. Seuraavassa silmänräpäyksessä ne olivat jo hänen kimpussaan. Josephine horjui taaksepäin silmät kauhusta selällään. Hän näki Langin kaatuvan ja rupeavan sitten huutamaan kuin hullu. Toisetkin nousivat seisoalleen ja vasta sitten kun hän näki Philipin makaavan valkoisena ja liikkumattomana lumella, hän sai puhekykynsä takaisin. Hän juoksi koiria kohti.
– Tappakaa! Tappakaa! Tappakaa! hän huusi. – Sankari, tapa! Nipa, Hao, Majava, Susi, Sankari, tappakaa, tappakaa!
Hänen huutaessaan Langin vaikerointi lakkasi ja sitten hän näki Philipin ponnistautuvan hitaasti polvilleen. Kuullessaan hänen käskynsä koirat tulivat äkkiä kuin hulluiksi ja ne, jotka eivät voineet päästä Langin kimppuun, hyökkäsivät jäljellä olevia kolmea miestä kohti. Huudahtaen Josephine vaipui polvilleen Philipin viereen puristaen hänen päänsä syliinsä ja suojellen häntä omalla rinnallaan, heidän katsellessaan hirveää kohtausta.
Josephine katsoi hetkisen vielä, mutta sitten hän painoi päänsä Philipin olkapäälle huudahtaen kauhusta. Philip jatkoi kuitenkin katselemistaan kuin huumautuneena. Kuolevien miesten huulilta tunkeutui niin hirveitä huutoja, ettei hän ollut milloinkaan kuullut sellaisia. Huutaminen muuttui vähitellen vaikeroimiseksi ja sitten rikkoi kauhistuttavan hiljaisuuden vain hullaantuneiden koirien murina.
Philipin voimat palasivat äkkiä. Hän tunsi Josephinen makaavan hervottomana ja liikkumattomana sylissään ja ponnistaen voimansa nousi horjuen pystyyn ja puoleksi kantoi häntä. Pieni teltta, jossa Lang oli pitänyt häntä vankinaan, oli muutamien metrien päässä. Hän osaksi kantoi ja osaksi veti Josephinen sinne ja palasi sitten koirien luo.
Hän komensi niitä turhaan, että ne jättäisivät uhrit jo rauhaan. Hän etsi juuri jonkinlaista lyömäasetta, kun palsamimänniköstä hyökkäsi John Adare ja isä George tusinan miehen kanssa. Kuullessaan Adaren jyrisevän äänen koirat peräytyivät. Lumi oli aivan punainen verestä. Katsoessaan Philipiin ei Adarekaan voinut sanoa mitään kauhuissaan. Philip viittasi telttaan.
– Josephine on tuolla vahingoittumattomana, hän huohotti.
Kun Adare riensi sinne, Philip horjui isä Georgea kohti.
– Olen huumaantunut ja pyörtymäisilläni, hän sanoi. – Auttakaa minua.
Hän meni Langin luo laskeutuen polvilleen hänen viereensä. Miestä ei voitu tuntea enää. Hänen päänsä oli melkein poissa. Philip työnsi kätensä torahampaiden repimän takin alle ja veti sieltä esille pitkän kuoren. Se oli osoitettu Adaren kartanon herralle. Hän nousi horjuen pystyyn ja meni Thoreaun luo. Hänen taskustaan Philip löysi toisen kuoren. Isä George oli aivan hänen takanaan, kun hän työnsi kuoret omaan taskuunsa. Hän kääntyi miesten puoleen, jotka seisoivat paikoillaan kuin kiviksi muuttuneina katsellen murhenäytelmän tapahtumapaikkaa.
– Kantakaa heidät tuonne metsään, Philip sanoi viitaten viidakkoon. – Ja peittäkää sitten veri puhtaalla lumella.
Hän nojautui vielä isä Georgen käsivarteen, kun hän horjui läheisyydessä kasvavan koivun luo.
– Tunnen olevani heikko ja huumautunut, hän toisti jälleen. – Auttakaa minua kiskomaan hieman tuohta.
Kummallinen kysyvä ilme ilmestyi lähetyssaarnaajan kasvoihin, kun hän repi kourallisen tuohta koivusta ja Philipin pyynnöstä raapaisi tulen tikkuun. Tuohi syttyi heti tuleen, johon Philip työnsi kirjeet.
– Parasta on, että poltamme heidän kirjeensä, hän sanoi rupeamatta selittämään muuta. Eikä isä George kysynytkään.
He seurasivat Adarea telttaan. Josephine itkeä nyyhkytti isänsä sylissä. John Adaren kasvot näyttivät sellaisen miehen kasvoilta, jonka elämä alkaa loistaa valoisampana synkän toivottomuuden jälkeen.
– Jumalalle kiitos, hänelle ei ole tehty mitään pahaa, hän sanoi.
Philip polvistui heidän viereensä ja Adare luovutti Josephinen hänelle. Hän puristi tytön kovasti rintaansa vasten kuiskaillen vain hänen nimeään, kunnes Josephine kietoi käsivartensa hänen kaulaansa. Adare nousi jääden seisomaan isä Georgen viereen.
– Lähden nyt takaisin auttamaan haavoittuneita, Philip, hän sanoi. – Jeankin kuuluu heihin. Eikö se olekin kohtalokasta?
Hän poistui teltasta ja isä George aikoi seurata häntä, kun Philip pysähdytti hänet viittauksella.
– Voitteko odottaa ulkopuolella muutamia minuutteja? hän kysyi hiljaa. – Haluamme puhutella teitä muiden kuulematta, Josephine ja minä.
Ja heidän mentyään hän kohotti Josephinen kasvoja ja sanoi:
– Nyt ne ovat kaikki kuolleet, Josephine – Lang, Thoreau eikä kirjeitäkään ole enää olemassa. Lang ja Thoreau ovat kuolleet ja minä olen polttanut kirjeet. Jean haavoittui. Hän luuli olevansa kuolemaisillaan ja kertoi minulle totuuden, että voisin paremmin suojella sinua. Kultaseni, tiedän nyt kaiken. Taistelu on taisteltu, ja isä George odottaa tuolla ulkona tehdäkseen meistä miehen ja vaimon. Kukaan muu meitä ja Jeania lukuunottamatta ei saa tietää tästä milloinkaan mitään. Ilmoitan isä Georgelle sinun toivoneen, että hän toimittaisi toisen vihkimisen – että metsien pappi vahvistaisi avioliittomme. Oletko valmis, kultaseni? Kutsunko hänet tänne?
Josephine katsoi häntä ainakin minuutin suoraan silmiin, eikä Philip uskaltanut rikkoa ihmeellistä hiljaisuutta. Ja sitten hän painoi päänsä syvään huokaisten Philipin rinnalle ja hetkisen kuluttua Philip kuuli hänen kuiskaavan:
– Saat kutsua hänet sisään, Philip. Minun pitää luullakseni ruveta vaimoksesi.
Ja kun Devil's Nestin hirret lähettivät taivaalle niin paksun savupilven, että se ulottui pilviin asti, vetäytyi Metoosin vapisten tarhan pimeimpään nurkkaan ja arvaili, olivatko koirat, jotka hän oli päästänyt irti, päässeet perille.