[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fm5o76jnZMq4l1G5PsIFp0m2KPqCb6tEj1jo6yC9bT_k":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1595,"Jumalan maa -- ja nainen","Curwood, James Oliver",1878,1927,"1595-curwood-james-oliver-jumalan-maa-ja-nainen","1595__Curwood_James_Oliver__Jumalan_maa_--_ja_nainen",null,"romaani",[],[],"fi",1915,1924,56210,353868,true,[],[],[],"Seikkailuromaani sijoittuu Kanadan pohjoisiin erämaihin, joissa Philip Weyman kohtaa salaperäisen Josephinen. Weyman lupautuu auttamaan naista ja päätyy keskelle sukusalaisuuksien ja vaarojen verkkoa. Tarinassa seurataan selviytymistä ja romantiikkaa karun luonnon keskellä.","James Oliver Curwoodin 'Jumalan maa ja nainen' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1595. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","JUMALAN MAA -- JA NAINEN\n\nKirj.\n\nJames Oliver Curwood\n\n\nSuomentanut Väinö Nyman\n\nAlkuperäinen nimi: \"God's Country and the Woman\"\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1924.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Pois Pohjolasta\n 2. Nainen\n 3. Muuan arvoitus ja järkyttävä pelko\n 4. Juhlallinen lupaus erämaassa\n 5. Jean Jacques Croisset\n 6. Hiljaisen laakson läpi\n 7. Josephine antaa ohjeita Philipille\n 8. Adaren kartano\n 9. Josephine paljastaa salaisuutensa\n10. Adaren kartanon herra ja Miriam\n11. Taistelu metsässä\n12. Jean syventää salaisuutta\n13. Adare selittää erämaanlinnansa vaiheita\n14. Philip puhuttelee Josephinea kahden kesken\n15. Josephine koiriensa keskellä\n16. Jean Croissetin paluu\n17. Toivon säde\n18. Merkki\n19. Kuoleman varjo\n20. Suuri taistelu lähenee\n21. Philip seuraa Miriamia\n22. Josephinen ryöstö\n23. Salomaiden herääminen\n24. Kostajat\n25. Devil's Nestin tuhoutuminen\n26. Loppu\n\n\n\n\n1\n\nPois Pohjolasta\n\n\nPhilip Weymania sykähdyttävä riemu oli suorassa ristiriidassa sen\ntosiseikan kanssa, että hän vasta äskettäin oli ollut Radissonin\nvastenmielisen kuoleman todistajana ja että hän vieläkin oleili\nmaassa, jossa vedet virtaavat pohjoista kohti. Hän nauroi ja\nlauloi. Hänen sydämensä kuohui ilosta. Hän puhui itselleen suoraan\nrehellisesti, tehden itselleen kysymyksiä ja vastaillen niihin, ja\nkeskusteli luonnon kauneudesta ja myrskyn mahdollisuuksista kuin\nhäntä itseään siinä olisi ollut kolme tai neljä yhden asemasta.\n\nMaailman äärimmäisissä kolkissa ihminen muuttuu monipersoonaiseksi\nolennoksi, jos hän vain on valkoinen. Parin vuoden oleskelu\nnapapiirin reunalla oli opettanut Philipille taidon, miten ihminen\nvoi oppia tuntemaan itsensä, ja tällaisina hetkinä kuin tämäkin oli,\njolloin hänen henkiset ja ruumiilliset voimansa olivat tulvillaan,\nhän meni niinkin pitkälle, että koetti laulaa \"Kaunista Mariaa\"\nRadisson-raukan tapaan, matkien ranskalaisen jyrisevää bassoa, jota\nolisi voinut verrata johonkin koiran äreän murinan ja kaukaisen\nukkosen matalan jyrinän väliseen ääneen. Se alkoi yskittää häntä, ja\nsilloin hän nauroi jälleen, katsellen tarkasti edessään olevan järven\nkapenevaa ulappaa.\n\nHän tunsi olevansa kuin nuori poika ja naurahti ajatellessaan\nnimenomaista syytä siihen. Kaksikymmentäkolme kuukautta oli hän ollut\nkuin venytettyä kumia, joka joskus oli ollut katkeamaisillaan. Nyt\noli kaikki muuttunut, ja hän oli menossa _kotiin_. Kotiin! Se oli\nainoa sana, joka hetkeksi synkisti hänen kasvonsa, ja vain kerran tai\npari hän oli vahingossa antanut sen lipsahtaa huuliltaan. Ainakin hän\noli palaamassa sivistyneille seuduille ja vapautumassa murtuvan jään\nalituisesta jymystä ja eskimoiden mongerruksesta.\n\nPhilip oli kynänpätkällä piirustellut paperinpalaselle, millä kohtaa\nhän suunnilleen oli ollut tänä aamuna. Hänen viime leiripaikkansa\nvalaanluinen maja oli tuhannen kahdensadan kilometrin päässä suoraan\npohjoiseen. Hudsonin lahden rannalla oleva Fort Churchill sijaitsi\nkuudensadan kilometrin päässä idässä ja Fort Resolutioniin, Ison\nOrjajärven rannalle, oli matkaa kuusisataa kilometriä länteen.\nKartalleen oli hän vetänyt paksun piirin Prince Albertin ympäri, joka\noli vajaan tuhannen kilometrin päässä etelässä. Siellä oli lähin\nrautatie. Kuusi päivää sitten oli Radisson kuollut kamppailtuaan\nkuukauden sitä hirveää tautia vastaan, jolla siellä päin on nimenä\n\"la mort rouge\", punainen kuolema. Siitä asti oli Philip suunnannut\nkanoottinsa suoraan Dubawntia ylöspäin ja nyt päässyt kaksisataa\nkilometriä lähemmäksi sivistystä. Hän oli kulkenut tätä samaa reittiä\npari kertaa ennenkin ja tiesi, ettei ainoatakaan valkoista miestä\nollut reilua kahtasataa kilometriä lähempänä. Ja mitä taas valkoiseen\nnaiseen tulee, niin --\n\nSaavuttuaan tyyneen suvantoon Weyman lopetti melomisensa\nhengähtääkseen hieman ja täyttääkseen piippunsa. _Valkoinen nainen!_\nTuijottaisiko hän kuin mieletön nähdessään sellaisen jälleen\nensimmäisen kerran? Kahdeksantoista kuukautta sitten hän oli\nnähnyt erään valkoisen naisen Fort Churchillissa -- englantilaisen\nkirjanpitäjän kolmekymmentävuotiaan vaimon, jonka vaaleassa\ntukassa oli vähän harmaata ja jonka silmät olivat vaaleansiniset.\nParatiisista juuri tultuaan hän oli ihmetellyt miksi sikäläiset\nmuutamat valkoiset miehet olivat sillä tavalla katselleet tätä\nnaista. Mutta jo kauan aikaa sitten pohjolan öiden raivostuttavassa\npimeydessä hän oli oppinut sen ymmärtämään. Fond du Lacissa Weyman\noli sanonut turkiskeskuksen hoitajalle, tultuaan ensimmäisen kerran\nnäille metsäseuduille: -- Suurenmoista! Tämä on Jumalan maata!\nJa toinen oli kääntänyt väsyneen ilmeettömän katseensa häneen ja\nsanonut: -- Sellainen se oli ennen _hänen_ lähtöään. Mutta mikään maa\nei ole Jumalan maata ilman naista. Ja sitten hän oli vienyt Philipin\nsuuren pihtakuusen juurelle kaivetun yksinäisen haudan luo ja\nkertonut hänelle lyhyesti, millaiseksi yksi nainen oli hänen elämänsä\ntehnyt. Mutta Philip ei ollut silloinkaan täysin ymmärtänyt. Nyt hän\nkyllä sen käsitti.\n\nHän ryhtyi jälleen melomaan, harmaat silmät valppaina. Hänen\nyksinäisyytensä ja sen maailman suuruus, jossa hän tietääkseen\noli ainoa inhimillinen atomi, eivät painaneet raskaana hänen\nmieltään. Hän piti tästä suuruudesta ja autiudesta ja yksinäisyyden\nihanuudesta. Oli sydänsyksy ja melkein keskipäivän hetki sellaisena\nlämpimänä aurinkoisena päivänä, jota eivät pilvet rumentaneet. Hän\nmeloi läheltä järven läntistä rantaa; vastaranta oli kilometrin\npäässä. Hän oli niin lähellä kallioiden reunustamaa hietikkoa,\nettä kuuli viklojen pehmeät kurkkuäänet. Ja se, mitä hän näki niin\npitkälle kuin hänen silmänsä kantoivat kaikille suunnille, oli\n\"Jumalan maata\" niin suurenmoista värikkyydessään, että sitä voi\nverrata suureen mestarimaalaukseen. Koivujen lehdet olivat käyneet\npunaisiksi ja kullanvärisiksi. Kallioilla kasvoi puita, suuria\nkarmiininpunaisia vuoristosaarnia, jotka kuvastuivat palsamimäntyjen,\nseetrien ja kuusten tummaa taustaa vastaan.\n\nPhilip alkoi jälleen aiheetta kuunnella Fond du Lacin turkiskeskuksen\nhoitajan, Jasperin, hiljaisia sanoja, kun tämä oli kuvaillut sitä\npäivää, jolloin hän ja hänen nuori vaimonsa ensi kerran olivat\nkulkeneet pohjolan ihmemaan läpi. -- Mikään maa ei ole Jumalan maata\nilman naista! Hän kuuli sanojen kaikuvan aivoissaan vastenmielisen\nyksitoikkoisesti. Hän oli päättänyt paluumatkallaan poiketa Fond\ndu Laciin, sillä Jasperin sanat ja se toivottomuus, johon hän oli\nnäyttänyt silloin vajoavan kuusen juurelle pystytetyn pienen ristin\nvieressä, olivat tehneet heistä omituisella tavalla veljiä. Ja\nsitä paitsi Jasper voisi hankkia hänelle pari intiaania, reen ja\nkoiravaljakon, jos lumen tulo sattuisi varhain.\n\nMuutamassa kallioiden halkeamassa näki Philip valkoisen kapean\nhietikon, ja hän käänsi kanoottinsa rantaa kohti. Hän oli melonut\nkello viidestä aamulla ja kulkenut kuudessa tunnissa kolmekymmentä\nkilometriä. Mutta hän ei ollut ollenkaan väsynyt, kun hän nousi\nseisomaan ja venytteli itseään. Hän muisti, kuinka erilaista kaikki\noli ollut neljä vuotta sitten, jolloin Hill, Hudson Bay Companyn\nturkiskeskuksen hoitaja Prince Albertissa, oli tarkastellut häntä\nepäillen ja levottomana, rohkaistessaan häntä seuraavaan tapaan: --\nNuori mies, te olette menossa omiin hautajaisiinne. Ette jaksa Gods\nHouseenkaan, saati sitten Hudsonin lahdelle.\n\nWeyman nauroi iloisesti.\n\n-- Nolasinpa heidät kaikki! hän sanoi itsekseen. -- Dollari munkkia\nvastaan, ettei Coronation-lahdesta eikä mistään muustakaan paikasta\nole milloinkaan ajautunut tänne sitkeämmän näköisiä miehiä.\n_Munkki_. Maksaisin heti nyrkinkokoisen kultakimpaleen munkista\ntai piirakanpalasesta. Munkkia ja piirakkaa -- vanhaa oikeaa\nkurpitsapiirakkaa, karpalokastiketta ja _perunoita!_ Hyvä Jumala, ja\nniitä on vaununlastittain vain tuhannen kilometrin päässä täältä!\n\nHän alkoi vihellellä kiskoessaan kumista tavarasäkkiään kanootista\nrannalle. Äkkiä hän pysähtyi, ja alkoi tuijottaa valkoiseen\nsileään hietikkoon. Siinä oli käynyt karhu ennen häntä, vieläpä\nihan äskettäin. Weyman oli hankkinut tuoretta lihaa edellisenä\npäivänä, mutta luonnontutkijan ja eränkävijän vaisto kielsi häntä\nlaulamasta ja viheltämästä, mihin hän oli hyvin taipuvainen tänä\nerityisenä päivänä. Hän ei aavistanutkaan, että karhusta, jota hän ei\nmilloinkaan joutuisi näkemään, tulisi suurin tekijä hänen elämässään.\nHän oli tarpeeksi suuri filosofi tietääkseen pienten asioiden arvon\nja tärkeyden, mutta karhun jäljet eivät olleet mykistyttäneet häntä\nsen vuoksi, että ne hänen mielestään olivat merkityksellisiä eikä\nsenkään vuoksi, että hän halusi tappaa. Hän olisi kyllä lausunut sen\ntervetulleeksi päivälliselle ja puhellut sille, jos se olisi ollut\nyhtä kohtelias ja hyväkäytöksinen kuin suuret teräväsilmäiset viklat,\njotka jo leijailivat hänen läheisyydessään.\n\nHän tyhjensi puolet pussinsa sisällöstä hiekalle, valitsi tarvittavat\npäivällisainekset ja nauroi nähdessään, kuinka niukaksi hänen\nelintarvikevarastonsa jo oli käynyt. Siinä oli vielä neljännesnaula\nteetä, mutta ei lainkaan kahvia eikä sokeria, kuusi naulaa jauhoja,\nkaksikymmentäseitsemän kuivattua luumua, joita hän oli huolellisesti\nsäilyttänyt sarvivalaan nahanpalassa, vähän yhteen sekoitettua suolaa\nja pippuria ja tuoretta karibunlihaa.\n\n-- Nyt on upea päivä, ja siksi valmistankin oikein juhlapäivällisen,\nhän ohjasi itseään. -- Eihän tässä tarvitse nälkää nähdä. Aion\nherkutella ja keitänkin seitsemän luumua viiden asemesta.\n\nHän sytytti pienen nuotion, ripusti pari pientä pataa liekkien\nnuoltavaksi, valitsi luumunsa ja mittasi ruokalusikallisen mustaa\nteetä. Odottaessaan veden kiehumista hän otti pussista pienen\npeilin ja tarkasti ulkomuotoaan. Hänen pitkä kampaamaton tukkansa\noli vaalea, ja tuumanpituinen parransänki oli tiilenpunainen.\nSilmäkulmissa oli pieniä ryppyjä, jotka olivat napaseudun rannikon\nkylmien tuulien ja rakoille lyövän lumisohjon aiheuttamia. Hän\nirvisteli katsellessaan itseään. Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat\näkillisestä mielijohteesta.\n\n-- Siinähän se vika onkin! hän huudahti. -- Minun pitää ajaa partani!\nSiihen kelpaa kyllä luumuvesikin.\n\nHän kaivoi kumipussistaan esille partaveitsen, saippuapalasen ja\npyyheliinan. Sitten hän istuutui neljännestunnin ajaksi hietikolle\nvetäen jalat ristiin alleen ja työskenteli katsoen kalliolle\nasettamaansa kuvastimeen.\n\n-- Näytät olevan tavallisessa kunnossa, hän lopetti puhuen nyt\nvakavasti. -- Neljä vuotta sitten aloittaessasi täällä olit\nkolmekymmentävuotias, mutta näytit neljänkymmenen ikäiseltä. Nyt\nolet kolmenkymmenenneljän, ja ellei silmännurkissasi olisi lumen\naiheuttamia ryppyjä, sanoisin sinua päivää tai paria nuoremmaksi. Se\nei ole niinkään huonosti.\n\nHän oli pessyt kasvonsa ja kuivasi niitä juuri pyyheliinaan, kun\nmuuan ääni pani hänet katsomaan kallioiden taakse. Sieltä kuului\nrisahdus, kuin joku olisi astunut kuivalle oksalle tai vesalle, joka\nkatkesi. Kumpikin ääni vihjaisi karhuun.\n\nPudottaen pyyheliinan hän aukaisi revolverikotelonsa napin, katsoi,\nkuinka kauaksi hän voisi poistua patojen luota ennen niiden\nkiehumista, ja hiipi varovaisesti ääntä kohti. Astuttuaan tusinan\naskelen verran kivivallin taakse hän saapui selvälle hirvenpolulle\nja katsellen sille suunnalle muutamalta kalliolta oli melkein varma\nsiitä, että karhu söi parhaillaan vuoristosaarnin marjoja noin\nsadan metrin päässä, missä näitä karmiininpunaisia hedelmiä näytti\nrunsaasti kasvavan.\n\nHän jatkoi tyynesti matkaansa. Mutta suuren saarnin juurella ei\nollutkaan minkäänlaisia merkkejä juhlasta, ei äsken vietetystä\neikä vanhastakaan. Hän käveli eteenpäin tietä pitkin, joka kääntyi\nmelkein suorakulmaisesti saarnin kohdalla kuin tunkeutuakseen\ntiheämpään metsään. Hänen tutkijanvaistonsa opasti häntä lisää sata\nmetriä, jolloin tie kääntyi kerran vielä vasemmalle. Hän kuuli\nnopeasti virtaavan veden tippuvan kallioiden välistä ja jälleen\nrisahtelua. Mutta nyt ääni ei hänen mielestään ollutkaan samanlainen\nkuin äskeinen karhun aiheuttama. Se ei syntynyt kuivan varvun\nkatkeamisesta eikä pensaan oksan sivalluksesta, vaan oli pikemminkin\nkuin osa sointuvasta veden kohinasta, outo sävel, joka soinnahti\nkerran rikkoen virtaavan veden yksitoikkoisen lorinan.\n\nPhilip kiipesi harmaan kalkkikivipengermän yli katsoakseen sileiksi\nkuluneiden kallioiden ja vuosituhansien murentamien kivien\nmuodostamaan pieneen laaksoon, jonka läpi puro kiemurteli. Hän\nlaskeutui sen valkoiselle hiekkarannalle ja kääntyi äkkiä oikealle,\njonne oli syntynyt pieni lammikko valtavan kallionlohkareen juurelle.\nJa siihen hän pysähtyi sydän kurkussa, äkillisen näyn kuin sähköisen\nhuumauksen vapisuttaessa hänen ruumiinsa jokaista solua. Hän ei\nvoinut vähään aikaan liikkua mihinkään. Seisoi vain paikallaan ja\nkatsoi.\n\nLammikon laidalle parinkymmenen askelen päähän hänestä oli\npolvistunut nainen. Hän oli selin Philipiin ja tällä hetkellä yhtä\nliikkumaton kuin hänen ylitseen esiin työntyvä kalliokin. Puron\nyksitoikkoiseen loiskinaan sekoittuivat -- Philipin puolelta aivan\naiheetta ja ennen kuin hän ehti edes ajatella -- turkiskeskuksen\nhoitajan Jasperin sanat, jotka välähtivät hänen hämmästyneissä\naivoissaan, ja samalla hän tiesi katselevansa ihmettä, joka luo\n\"Jumalan maan\" -- valkoista naista!\n\nAurinko valaisi naisen paljasta päätä, ja hänen hieman kumaraisten\nhartioidensa yli valui ihana tukka maahan asti. Mustat palmikot,\njopa niin samettimaiset kuin korpin siivet, olisivat viitanneet\ncree-intiaaniin tai sekarotuiseen, mutta se palmikko, johon hän nyt\nkatsoi -- muuta ei naisesta näkynytkään -- muistutti niitä ruskeita\nja kullan värisiä syksyisiä värivivahduksia, joita hän oli nähnyt\ntämän päivän kuluessa.\n\nNainen kohotti hitaasti päätään, kuin jokin olisi varoittanut häntä\ntakana olevan olennon läheisyydestä, ja kun hän epäröi tuossa\nlintumaisessa kuuntelevassa asennossaan, pöyhi pienestä laaksosta\npuhaltava tuulen henkäys hänen tukkansa kimaltelevaksi hunnuksi,\njossa auringon sadat kirkkaat säteet loistivat. Ja silloin, kun\nPhilip hillitsi ensi halunsa huutaa ja puhutella naista, tämä nousi\nseisoalleen lammikon rannalla, vieläkin selin häneen, ihanan tukan\npiilottamana lanteita myöten.\n\nHänen liikahduksensa paljasti hiekalle osittain levitetyn\npyyheliinan, kamman, harjan ja pienen käsilaukun, joita Philip ei\nkuitenkaan huomannut. Nainen kääntyi hitaasti ja tähysteli laakson\ntakaisia kallioita.\n\nPhilip seisoi kuin kivestä veistetty patsas, vieläkin sanattomana yhä\nkatsellen, kun nainen kääntyi häneen päin.\n\n\n\n\n2\n\nNainen\n\n\nSellaiset kasvot, joihin Philip nyt katsoi, olisivat voineet ilmestyä\nhänelle jossakin unessa paratiisista. Ne olivat tytön kasvot.\nSilmät, jotka olivat yhtä siniset kuin korkealla kaareutuva taivas,\nkohdistuivat häneen. Tytön huulet olivat vähän raollaan ja hymyssä.\nMutta ennen kuin Philip oli lausunut sanaakaan ja ennen kuin hän\nehti vapautua tyhmästä ihmettelystään, tapahtui muutos. Suloisiin\nsilmiin ilmestyi pelkoa, jota Philip ei olisi voinut unohtaa, vaikka\nolisi elänyt tuhat vuotta. Hymyyn vetäytyneet huulet jäykistyivät\nkauhusta ja äkkiä kuin ruudin leimahdus tuli hänen kasvoihinsa ilme,\njota pelkkä hämmästys ei voinut synnyttää. Siihen sisältyi samalla\nkertaa pelkoa, kauhua ja jotakin hirveän ahdistavaa, mikä näytti\nhetkiseksi musertavan elämän hänen sielussaan. Sitten se haihtui, ja\nhän horjahti kalliota vasten, painaen kädellään rintaansa.\n\n-- Hyvä Jumala, kuinka pelästytinkään teidät! Philip huohotti.\n\n-- Niin, te pelästytitte minut, nainen vastasi.\n\nHänen valkoinen kaulansa oli paljas, ja Philip näki sen kohoilevan,\nkun nainen ponnisti kovasti voidakseen puhua vakavalla äänellä. Hän\nei kääntänyt katsettaan Philipistä ja lähestyessään askelen Philip\nnäki, kuinka hän tahtomattaan painautui kalliota vasten.\n\n-- Ette suinkaan pelkää enää? Philip kysyi. -- En olisi tahtonut\nmistään hinnasta pelottaa teitä. Tappaisin mieluummin itseni kuin\ntekisin teille pahaa. Tulin tänne aivan sattumalta, enkä ole nähnyt\nvalkoista naista pariin vuoteen. Siksi jäin tuijottamaan ja seisoin\ntuossa kuin mieletön. Hänen sanansa karkottivat pelon tytön silmistä.\n\n-- Pariin vuoteenko? Mitä te tarkoitatte?\n\n-- Olen oleskellut hallituksen käskystä napapiirin tienoilla\nsellaisessa hommassa, josta ei mitään tule, selitti Philip. -- Nyt\njuuri tulen sieltä.\n\n-- Siis suoraan pohjolasta?\n\nNaisen kysymys oli kiihkeä.\n\n-- Kyllä. Suoraan Coronation-lahdelta. Poikkesin maihin keittääkseni\nluumuaterian. Veden kiehuessa seurasin karhun jälkiä tänne\nja löysinkin teidät. Nimeni on Philip Weyman. Minulla ei ole\nintiaaniakaan mukanani ja maailmassa on vain kolme asiaa, joihin\nsuostuisin vaihtamaan nimeni juuri nyt. Ensimmäinen on piirakoita,\ntoinen munkkeja ja kolmas --\n\nNainen pyyhkäisi hiuksia pois otsaltaan, ja pelko haihtui kokonaan\nhänen silmistään hänen katsoessaan Philipiin.\n\n-- Entä kolmas? hän kysyi.\n\n-- Se on vastaus erääseen kysymykseen, Philip lopetti. -- Kuinka\nolette joutunut tänne tuhannen kilometrin päähän asutuilta seuduilta?\n\nNainen astui esille kallion juurelta, jolloin Philip huomasi hänen\nolevan melkein yhtä pitkän kuin hän itsekin oli. Hän oli sitä paitsi\nsolakka kuin kaisla ja niin kaunisasentoinen kuin villi narsissi,\njoka keinuu kuin soiton tahdissa jokaisessa tuulenpuuskassa. Käärityt\nhihat paljastivat valkoiset pyöreät käsivarret melkein olkapäihin\nasti, ja kun hän katsoi vakavasti Philipiin ennen vastaamistaan hänen\nkysymykseensä, hän heilautti kimaltelevan tukkansa taaksepäin alkaen\npalmikoida sitä. Hän oli nyt täysin rauhallinen ja hänen tyynessä\nsielun syvyyksiin kohdistuvassa tarkastelussaan, jonka kohteeksi\nPhilip oli joutunut, oli jotakin mikä vaiensi kaikki muut sanat,\njoita Philipillä ehkä oli kielellään.\n\nNäiden muutamien hetkien kuluessa tyttö oli vallannut sijansa\nhänen elämässään. Hän seisoi Philipin edessä kuin jumalatar,\npitkänä, solakkana ja pelottomana; hänen päänsä ympärillä oli\nkuin keltaisenruskea sädekehä, ja hänen kasvonsa olivat täynnä\nsellaista puhtautta, kauneutta ja voimaa, että Philipin oli pakko\nkatsoa häneen sanattomana ja odottaa hänen äänensä kaikua. Hänen\nkatseessaan ei ollut ylpeyttä eikä epäluuloakaan. Hänen silmänsä\nolivat kuin kirkkaat, syvät, samentinsiniset lähteet, jotka kielsivät\nvalehtelemasta hänelle. Philip tunsi, että hän niiden edessä\nvoisi polvistua hiekalle ja paljastaa sielunsa salaisuudet niiden\ntarkasteltaviksi.\n\n-- Siinä ei ole juuri mitään kummallista, että oleskelen täällä,\nnainen sanoi vihdoin. -- Olen aina asunut täällä, sillä tämä on\nkotiseutuni.\n\n-- Niin -- sen kyllä uskon, Philip kuiskasi. -- Se on tosin\nvihoviimeinen asia, jonka voisi uskoa, mutta minä uskon sen\nkuitenkin. Jokin, en tiedä mikä, ilmaisi minulle teidän kuuluvan\ntänne, kun seisoitte tuossa kallion juurella. Mutta sittenkään en\nymmärrä. En käsitä oloanne tässä paikassa, joka on puolentoista\ntuhannen kilometrin päässä lähimmästä kaupungista. Se tuntuu niin\nepätodelliselta. Se on melkein niiden unien kaltaista, joita olen\nnähnyt kahdeksanatoista viime kuukautena, tai sellaista kuin ne\nnäyt, joita minulla on ollut pitkän hulluksi tekevän yön kuluessa\nrannikolla, kun emme viiteen kuukauteen nähneet auringon sädettäkään.\nMutta tehän käsitätte, kuinka minun on vaikea sitä ymmärtää.\n\nPhilip käänsi nopeasti katseensa naisesta harjanteen kallioiden\nyli laaksoon, kuin odottaen näkevänsä joitakin merkkejä tytön\nmainitsemasta kodista tai edes jostakin toisesta inhimillisestä\nolennosta. Tyttö ymmärsi hänen kysyvän katseensa.\n\n-- Minä olen täällä yksinäni, hän sanoi.\n\nHänen äänensä sointu hämmästytti Philipiä enemmän kuin hänen sanansa.\nHänen silmissään oli nyt syvempi ja tummempi hehku hänen katsoessaan,\nmillaisen vaikutuksen nämä sanat olivat mieheen tehneet. Hän viittasi\nhohtavan valkoisella kädellään, joka oli vielä märkä lammikon\nvedestä, kooten viittaukseensa kaikki laajat syksyn värjäämät\netäisyydet heidän ympärillään.\n\n-- Minä olen yksinäni, hän toisti kääntämättä katsettaan Philipin\nkasvoista. -- Ihan yksinäni. Siksi te säikytitte minua ja siksi\npelkäsin. Tämä on piilopaikkani, ja minä luulin --\n\nPhilip huomasi hänen sanoneen jotakin, mitä olisi mielellään\nperuuttanut. Hän epäröi, ja hänen huulensa vapisivat. Tänä\nneuvottomuuden hetkenä irrotti muuan harmaa pieni kärppä kiven\nheidän yläpuoleltaan kallion reunalta, ja kuullessaan sen kolahtavan\ntakanaan tyttö säpsähti, ja äskeinen pelko kalvensi äkkiä hetkiseksi\nhänen kasvonsa. Ja nyt Philip näki hänessä jotakin sellaista, mitä\nhämmennyksissään ja ihmeissään ei ollut ennen huomannut. Tytön\nensimmäinen pelko oli ollut niin äkillinen, ettei Philip ollut pannut\nmerkille, mitä oli jäänyt jäljelle pelon haihduttua. Mutta nyt se\nselveni hänelle, ja hänen omiin kasvoihinsa tuli ilme, joka kertoi\ntytölle hänen huomanneen sen.\n\nTytön kasvojen, silmien ja tukan kauneus, ja hänen ihmeellinen\noleskelunsa täällä tuhannen kilometrin päässä sivistyksestä olivat\npitäneet Philipiä lumoissaan. Hän oli nähnyt vain tytön silmien syvän\nloiston ja ihmeellisen sinen, mutta nyt hän huomasi, että näitä\nsilmiä, jotka olivat niin ihanat, vaivasi jokin, mitä tyttö koetti\nväkisinkin torjua -- jokin etsivä, vainottu ilme, joka hehkui niissä\nalinomaa ja johon Philip tiesi olevansa syytön. Syvällä piilevä\nsuru, kaukainen pelko kuulsi sen pakotetun tyyneyden alta, jota hän\nylläpiti puhutellessaan vierasta miestä. Philip tajusi hänen nyt\ntaistelevan itsensä kanssa ja rinnalle hermostuneesti koukistuneiden\nsormien ilmaisevan enemmän kuin huulet olivat tunnustaneet. Hän astui\nlähemmäksi tyttöä ojentaen kätensä, ja kun hän puhui, värähteli hänen\näänessään se sävy, joka pakotti miehet kunnioittamaan häntä ja naiset\nluottamaan häneen.\n\n-- Sanokaa minulle, mitä aioitte sanoa, hän kehotti tyynesti. --\nTämä on teidän piilopaikkanne, ja te ajattelitte -- mitä? Voin sen\nluullakseni arvatakin. Luulitte minua joksikin toiseksi, jota syystä\npelkäätte.\n\nTyttö ei vastannut. Näytti siltä kuin hän ei vielä olisi\ntäydellisesti arvioinut Philipiä. Hänen silmänsä ilmaisivat sen.\nNe eivät katsoneet häntä, vaan hänen sisimpäänsä. Ja ne olivat\nniin lempeän kauniit kuin metsäorvokit. Philip huomasi itsekin yhä\nkatsovansa niihin niin läheltä, että olisi voinut ojentaa kätensä ja\nkoskettaa tyttöön. Sitten niihin hitaasti tuli kaivomainen pehmeys ja\nPhilip näki ihmeekseen kyynelten nousevan niihin kuin kasteen kukkien\nsuloisiin teriöihin. Mutta kului hetkinen vielä, ennen kuin tyttö\npuhui. Hänen kurkkunsa värähteli heikosti, kun hän malttoi mielensä\nnopeasti hengähtäen.\n\n-- Niin. Luulin teitä erääksi toiseksi, jota pelkään, hän sanoi. --\nMutta miksi minun pitäisi kertoa teille? Tehän olette tuolta kaukaa,\njota sanotte sivistyneeksi maailmaksi. Minun pitäisi siis epäillä\nteitä. Joten miksi kertoisin teille?\n\nPhilip astahti heti hänen luokseen ja tarttui karkealla, myrskyjen\nkovettamalla kädellään valkoisiin sormiin, jotka vapisivat tytön\nrinnalla. Ja hänessä oli nyt jotakin sellaista, mikä haihdutti\ntytöstä viimeisenkin pelon.\n\n-- Minkä tähdenkö? hän kysyi. -- Kuunnelkaa, niin kerron teille.\nNeljä vuotta sitten tulin tänne niinsanotusta sivistyneestä\nmaailmasta. Silloin olivat kaikki ihanteeni ja unelmani, mitä minulla\njoskus oli ollut, haihtuneet tai särkyneet. Mutta täältä löysin\nJumalan maan, uusia ihanteita ja uusia unelmia. Nyt olen menossa\ntakaisin, vieden ne mukanani. Eivätkä ne voi milloinkaan murtua,\nkuten nuo toiset, koska olen nyt löytänyt jotakin, mikä tulee\npitämään niitä elossa. Ja se jokin olette juuri te. Älkää pelästykö\nsanojani. Niiden on tarkoitus olla yhtä puhtaita kuin päämme\nyläpuolella paistava aurinko. Jos poistun luotanne nyt ja jollen\nmilloinkaan enää saa teitä nähdä, olette antanut tälle ihmeelliselle\nmaailmalle sisällystä. Jos voisin tehdä jotakin todistaakseni sen ja\ntehdäkseni teidät onnellisemmaksi, kiittäisin Jumalaa siitä, että hän\nlähetti minut maihin keittämään luumuateriaa.\n\nHän päästi tytön käden irti ja peräytyi muutamia askelia.\n\n-- Siksi pitää teidän kertoa minulle, hän lopetti.\n\nTytön silmien ja kasvojen ilme oli äkkiä muuttunut. Hän hengitti\nkiivaasti. Philip näki hänen kaulansa nopeasti kohoilevan. Posket\nalkoivat punoittaa, huulet olivat raollaan, ja silmät loistivat kuin\ntähdet.\n\n-- Tekisitte siis jotakin hyväkseni? hän kysyi huohottaen.\n\n-- Oikein paljon ja niin kuin mies?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Kuin mies, jonka Jumala on lähettänyt? tyttö toisti. Philip\ntaivutti päätään.\n\nHitaasti, niin hitaasti, että hän tuskin näytti liikkuvan, tyttö\nlähestyi häntä.\n\n-- Ja tehtyänne sen, olisitteko valmis poistumaan ja lupaamaan,\nettette milloinkaan halua nähdä minua enää ja ettette ikinä vaadi\nminkäänlaista korvausta? Uskallatteko vannoa sen?\n\nTyttö kosketti Philipin käsivarteen. Hän hengitti syvään ja kiivaasti\nodottaessaan Philipin vastausta.\n\n-- Jos vaaditte sitä, niin kyllä, Philip vastasi.\n\n-- Uskon melkein, kuuli Philip hänen sanovan kuin itsekseen. Hän\nkääntyi taas Philipin puoleen, ja jonkinlainen luottamus tai toivo\nmuutti hänen kasvojensa ilmeen.\n\n-- Menkää nyt nuotionne ja luumujenne luo, hän sanoi äkkiä ja\naurinkoinen hymy väreili hetkisen hänen huulillaan. -- Ja palatkaa\npuolen tunnin kuluttua uomaa pitkin kalliomutkaan. Löydätte minut\nsieltä.\n\nHän kumartui äkkiä ottaen hietikolta pienen laukkunsa ja harjansa.\nKatsomatta enää Philipiin hän kiiruhti nopeasti suuren kallion\ntaakse, ja viimeinen, mitä Philip hänestä näki, oli hänen loistavan\nihana tukkansa, kun se pilven tapaan hulmahteli hänen takanaan\nauringonpaisteessa.\n\n\n\n\n3\n\nMuuan arvoitus ja järkyttävä pelko\n\n\nPalatessaan kanoottinsa ja tulensa luo Philip tuskin sai itsensä\nvakuuttuneeksi siitä, että hänelle todellakin oli tapahtunut jotakin\nsellaista näiden muutamien viime minuuttien kuluessa ja että se\noli todellisuutta eikä sen punaisen ja kullan värisen maailman\naiheuttamaa kaunista kuvittelua, joka jälleen näytti niin tyyneltä\nja elottomalta hänen ympärillään. Tämän tytön tapaaminen tuhannen\nkilometrin päästä salomaalla, joka oli melkein tuntematon kaikille\nvalkoisille miehille, riitti hämmentämään hänen ajatuksensa. Ja heti,\nkun hän potkaisi palavat kekäleet patojen alta ja katsoi kelloaan\nsovittaakseen työnsä ajan mukaan, hän alkoi ymmärtää, ettei hän vielä\nollut käsittänyt sadannetta osaakaan koko ihmeestä.\n\nNyt kun hän oli yksinään, pyöri hänen aivoissaan kysymys toisensa\njälkeen hänen voimatta niihin vastata, ja jokainen hänen\nruumiinsa suoni sykki kummallisesta kiihkosta. Hänen mieleensä ei\njuolahtanutkaan epäillä tytön sanoja. Tämä maailma -- nämä metsät,\njärvet ja yläpuolella kaareutuva sininen taivas -- oli tytön koti.\nMutta koetettuaan turhaan ratkaista tätä arvoitusta hän sanoi\nkuitenkin itselleen seuraavassa silmänräpäyksessä sen olevan täysin\nmahdotonta. Tytön äänessä ei mikään muistuttanut erämaasta -- paitsi\nsen suloisuus. Hänen puhtaassa kielenkäytössään ei ollut murteellista\ntavuakaan. Hän oli ilmestynyt Philipin eteen kuin jonkun ihmeellisen\nvaltakunnan kuningatar eikä kuin metsien tyttö. Ja hänen kasvoissaan\nPhilip oli nähnyt sellaisen henkilön sielun, joka on katsellut\nmaailmaa ja sen elämää muuallakin kuin näiden metsien keskellä.\nMutta sittenkin hän uskoi tyttöä. Täällä oli hänen kotinsa. Tytön\nhiukset, silmät ja kauniin vartalon kukkamainen notkeus ja jokin\nmuukin, mitä Philip ei voinut nähdä, vaan ainoastaan _tuntea_ hänen\nläsnäollessaan, ilmaisivat asian olevan niin. Tämä ihmeellinen\nmaailma Philipin ympärillä oli siis merkillisen tytön koti. Mutta\nmiksi ja miten?\n\nHän istuutui kallionlohkareelle pitäen kelloa avattuna kädessään.\nEräässä asiassa hän oli varma. Tyttö oli omituisen pelon vallassa.\nSe ei johtunut yksinäisyydestä, ei eksymisen pelosta eikä siitäkään,\nettä jokin sattumalta ilmestyvä vaara voisi ehkä uhata häntä, vaan se\noli jotakin syvempää ja tärkeämpää. Ja tyttö oli tunnustanut hänelle,\nei kaikkea, vaan kuitenkin tarpeeksi saadakseen hänet ymmärtämään,\nettä pelon aiheuttaja oli jokin mies. Hän tunsi sitä ajatellessaan\nheikkoa ilon värinää, jonkinlaista epämääräistä riemua. Hän hyppäsi\nkalliolta alas ja juoksi järven rannalle, tarkastellen sen pintaa\ninnokkain ja uhmaavin silmin. Näiden hetkien kuluessa hän unohti,\nettä sivistyneet olot odottivat häntä, eikä muistanut sitäkään, että\nhän kahdeksantoista kuukautta oli taistellut elämästä ja kuolemasta\nmaapallon alastomalla ja villillä äärellä. Muutamina minuutteina\nhänen maailmansa oli äkkiä supistunut niin pieneksi, ettei hän nähnyt\nsiinä kuin pari ilmiötä -- syksyn kultaaman metsän ja tytön. Paitsi\nnäitä hän ei enää ajatellut muuta kuin minuutteja, jotka laahautuivat\nniin hitaasti kuin kolmekymmentä lyijypainoa.\n\nKun hänen kellonsa viisari kertoi kaksikymmentäviisi minuuttia\nkuluneen määrätystä puolesta tunnista, hän suuntasi askelensa\nlammikkoa kohti. Hän melkein toivoi kiivetessään kallioisen\nharjanteen yli tytön olevan jo siellä. Mutta tyttö ei ollut vielä\ntullut takaisin. Hän katsoi pitkin uomaa ja sitten vedenrajan kovaa\nvalkoista hiekkaa. Tytön jäljet näkyivät siinä, korkokenkien pienet,\nkapeat jäljet. Hän hymyili tietämättään vain siitä eikä mistään\nmuusta syystä, että jokainen uusi yllätys tuotti hänelle uutta iloa.\nMetsien tyttö, mikäli hän oli sentapaisia tuntenut, olisi käyttänyt\nmokkasiineja tuhannen kilometrin päässä sivistyneiltä seuduilta.\n\nJuuri kun hän oli hyppäämäisillään lammikon kapean kohdan yli, hän\nhuomasi valkoisen, melkein kokonaan kuivaan hiekkaan hautautuneen\nesineen ja otti sen käteensä. Nenäliinahan se vain oli, mutta sekin\noli hänelle yllätys. Hän ei ollut erikoisesti kiinnittänyt huomiotaan\ntytön pukuun, oli vain nähnyt, että se oli sininen, pehmeä ja\nvartalonmukainen. Mutta nenäliinaa hän katseli tarkemmin. Se oli\nhieno, pitsireunainen ja niin pehmeä, että hän olisi voinut piilottaa\nsen kouraansa. Siitä levisi vieno, suloinen villin kallio-orvokin\ntuoksu, jonka hän heti tunsi, koska usein oli musertanut orvokin\nkukkia käsissään. Pistettyään kangaskappaleen flanellipaitansa\nrintataskuun hän lähti kävelemään nopeasti uomaa pitkin.\n\nNoin sadan metrin päässä virta teki jyrkän mutkan, ja metsäinen\nniityn kaistale ulottui siinä vedenrajaan saakka. Hän hyppäsi\nmatalalle rantasärkälle ja seisoi vastapäätä tyttöä.\n\nTämä oli kuullut hänen lähestyvän ja odotteli, heikko\ntervetuliaishymy huulillaan. Hän oli nyt täydentänyt ulkoasuaan\nja palmikoinut ihmeellisen tukkansa, kooten sen raskaaksi,\nkimaltelevaksi kruunuksi päänsä ympärille. Kaulassa liehui pitsejä,\nja niitä oli vähän hänen ranteissaankin. Hän oli kauniimpi kuin\näsken ja enemmän kuin milloinkaan kuningattaren näköinen seisoessaan\nPhilipin edessä. Ja hän oli yksin. Philip näki sen jo ensi\nsilmäyksellä.\n\n-- Ettekö ole syönyt luumujanne? tyttö kysyi, ja Philip näki nyt ensi\nkerran hänen silmiensä hymyilevän.\n\n-- En. Potkaisin kekäleet pois patojen alta, hän vastasi.\n\nHän ymmärsi tytön sanojen tarkoituksen ja nopean viittauksen sivulle\npäin. Lyhyen matkan päässä heistä oli pieni teltta, ja sen eteen\nnurmelle oli levitetty valkoinen liina, jolle oli katettu ateria,\njonka vertaista Philip ei ollut nähnyt pariin vuoteen.\n\n-- Olen siitä mielissäni, tyttö sanoi, ja jälleen hänen katseensa\nkohtasi Philipin silmät ystävällisen leikillisesti. -- Ne olisivat\nehkä vieneet ruokahalunne, ja minä olen päättänyt syödä päivällistä\nkanssanne. En voi tarjota teille piirakkaa enkä munkkeja, mutta\nminulla on täällä kotitekoinen hedelmäkakku ja tölkillinen hilloa,\njonka olen itse valmistanut. Haluatteko aterioida kanssani?\n\nHe istuutuivat herkullisen aterian ääreen vastapäätä toisiaan, ja\ntyttö kumartui tarjotakseen Philipille kupillisen teetä kannusta,\njossa tee oli jo valmiina odottamassa. Hänen ihana päänsä tuli\nlähelle Philipiä, joka tuijotti nälkäisesti ihaillen paksuja\nkimaltelevia palmikoita ja poskien ja kaulan pehmeän valkoisia\npiirteitä. Tyttö huomasi sen ja nojautui äkkiä taaksepäin. Hänen\nhuulilleen kohonneet sanat jäivät lausumatta ja nauru haihtui hänen\nsilmistään. Kuuma veriaalto punastutti heti Philipin posket.\n\n-- Suokaa anteeksi, jos teen jotakin sellaista, mitä ette\nymmärrä, hän pyysi. -- Viikkokausia olen jo arvaillut, kuinka\nkäyttäytyisin tavatessani taas valkoisia ihmisiä. Ette ehkä voi\nsitä ymmärtää. Mutta kahdeksantoista kuukauden oleskelu pohjolassa\n-- kahdeksantoista kuukauden, joiden kuluessa en kertaakaan kuullut\nvalkoisen naisen ääntä enkä nähnyt vilahdukseltakaan sellaisen\nkasvoja muuten kuin unelmissani -- on tehnyt minusta vähäksi aikaa\nkummallisen. Ettekö voi sitä ymmärtää -- edes hieman?\n\n-- Kyllä, paljonkin, tyttö vastasi niin äkkiä, että Philip jälleen\nrauhoittui. -- Äsken tuolla en voinut oikein luottaa teihin, mutta\nnyt alan luullakseni ymmärtää. Olette rehellinen. Mutta älkäämme\npuhuko itsestämme, ennen kuin päivällisen jälkeen. Pidättekö\nkakustani?\n\nTyttö oli ojentanut hänelle hänen kämmenensä kokoisen palan, ja hän\npuraisi sitä.\n\n-- Tämähän on oikeata herkkua! hän huudahti heti. -- Ajatelkaahan,\netten ole syönyt muuta kuin kauraleipää ja sitäkin vain kuusi unssia\npäivässä viimeisen puolen vuoden kuluessa. Sallitteko, että syön sen\nkokonaan -- tämän kakun?\n\nTyttö alkoi vakavasti leikata kakun loppua palasiksi.\n\n-- Suurempaa kohteliaisuutta ette voisi minulle osoittaakaan, hän\nsanoi. -- Mutta ettekö haluaisi syödä sen kanssa vähän keitettyä\nkieltä, hieman hummeria, pikkelsiä ja --\n\n-- Pikkelsiäkö! Philip keskeytti. -- Juuri niin, kakkua ja niitä,\nolkaa niin hyvä. Olen uneksinut pikkelsistä pohjolassa. Niitä tuli\nvuorten kokoisia luokseni öisin, ja eräänä yönä uneksin ajavani\ntuntikausia takaa säilykettä, jolla oli koivet, ja kun vihdoin sain\nsen kiinni, se muuttui jäävuoreksi. Olkaa niin hyvä ja antakaa\nminulle säilykkeitä ja kakkua.\n\nTyttö käsitti hänen kevyesti lausuttujen sanojensa alla piilevän\ntotuuden, nälän vaatimuksen. Philip koetti häveten kätkeä sitä\nhäneltä ja kieltäytyi syömästä kolmatta suurta kakunpalaa, mutta\ntyttö kumartui lähemmäksi ja pani sen hänen kämmenelleen. Hän vaati\nPhilipiä syömään viimeisenkin palasen ja pikkelsin lopun avaamastaan\ntölkistä.\n\nPhilipin lopetettua hän sanoi:\n\n-- No nyt minä tiedän.\n\n-- Mitä sitten?\n\n-- Sen, että olette puhunut totta kertoessanne palaavanne pitkältä\npohjolaan tekemältänne matkalta, ja senkin, ettei minun nyt tarvitse\npelätä sitä, mitä ensin pelkäsin.\n\n-- No, mitä te pelkäsitte? Kertokaa minulle...\n\nTyttö vastasi tyynesti, mutta hänen silmiinsä ja kasvoihinsa ilmestyi\njotakin toivotonta, mitä hänen oli melkein onnistunut salata\nPhilipiltä tähän asti.\n\n-- Ajattelin sen puolen tunnin kuluessa, jonka viivyitte poissa,\nhän sanoi, -- ja huomasin menetelleeni tyhmästi kertoessani teille\nniin paljon. Äsken olin hetkisen niin mieletön, että luulin teidän\nvoivan auttaa minua tilanteessa, joka on yhtä kauhea kuin yksikään\nniistä, joiden kanssa olette kamppaillut napayön pitkinä kuukausina,\nmutta se on mahdotonta. Nyt en voi pyytää teiltä muuta kuin että\ntodistaaksenne olevanne sellainen mies kuin sanoitte poistutte\nluotani ettekä milloinkaan kuiskaa sanaakaan kenenkään korvaan tästä\ntapaamisestamme. Tahdotteko luvata sen?\n\n-- Jos lupaisin sen, niin valehtelisin, Philip sanoi hitaasti ja\navasi nyrkkinsä, antaen sen levätä liikkumattomana polvellaan. -- Jos\non olemassa jokin syy -- jokin pätevä syy, miksi minun pitää poistua\nluotanne -- niin silloin lähden.\n\n-- Te vaaditte siis minua ilmoittamaan teille syyn?\n\n-- Sellainen vaatimus olisi -- Philip epäröi, ja tyttö lisäsi:\n\n-- Epäritarillinen.\n\n-- Niin ja enemmänkin, Philip vastasi hiljaa. Hän taivutti päätään,\nja tyttö sai hetkisen katsella hänen vaalean tukkansa harmaata\nvärivivahdusta ja hänen laihojen, voimakkaiden harteidensa\nalakuloista asentoa, hänen olemuksestaan ilmenevää toivottomuutta.\nTytön kasvot kirkastuivat äkkiä jostakin uudesta tunteesta. Hän\nkohotti kätensä kuin koskettaakseen Philipiin, mutta laski sen heti\nalas Philipin katsoessa häneen.\n\n-- Ettekö voi ottaa vastaan apuani? Philip kysyi.\n\nTyttö ei katsonut häneen, vaan hänen taakseen. Philip näki jälleen\nhänen kasvoissaan saman kummallisen toivon kajastuksen, joka oli\nkirkastanut niitä lammikon rannallakin.\n\n-- Jos voisin uskoa, tyttö kuiskasi katsoen vieläkin hänen taakseen.\n-- Jos voisin luottaa teihin samoin kuin olen lukenut neitojen ennen\nmuinoin luottaneen ritareihinsa. Mutta se tuntuu niin mahdottomalta.\nNoina aikoina monta vuosisataa sitten oli luullakseni naisellisuus\nensimmäinen aste Jumalasta alaspäin. Miehet taistelivat ja\nkuolivatkin sen puolesta säilyttääkseen sen puhtaana ja pyhänä. Jos\nsilloin olisitte tullut luokseni, olisitte laskenut keihäänne tanaan\nja taistellut puolestani tekemättä ainoatakaan kysymystä, vaatimatta\nkorvausta ja ajattelematta, olenko oikeassa vaiko väärässä, kaikki\nvain sen vuoksi, että olen nainen. Nyt ovat olot muuttuneet. Kuulutte\nosaltanne sivistyneeseen maailmaan, ja jos tekisitte kaiken sen, mitä\nehkä voisin teiltä pyytää, se tapahtuisi vain palkinnon toivossa.\nTiedän sen, sillä olen katsonut sydämeenne. Ymmärrän kaikki ja\naavistan, että haluaisitte palkinnoksi minut.\n\nTyttö katsoi häneen nyt kohoilevin rinnoin, vavahtelevassa äänessään\nmelkein nyyhkyttävä sävy, joka uhmasi Philipiä väittämään hänen\nsanojansa totuutta vastaan.\n\n-- Olette oikeassa, Philip sanoi, ja hänen äänensä kuulosti\nomituiselta hänen omissakin korvissaan. -- Mutta en ole pahoillani,\nvaan päinvastoin iloissani, että olette nähnyt ja ymmärtänyt. Minusta\ntuntuu melkein sopimattomalta puhua teille näin, koska tuttavuutemme\non vielä niin lyhytaikainen. Mutta olen tuntenut teidät jo\nvuosikausia toiveissani ja unelmissani. Voisin mennä teidän vuoksenne\nvaikka maailman ääriin. Ja minä voin tehdä sen, mitä muutkin miehet\novat tehneet vuosisatoja sitten. Heitä nimitettiin siihen aikaan\nritareiksi. Voitte sanoa minua _mieheksi_.\n\nKuultuaan hänen sanansa tyttö nousi paikalta, jossa oli istunut. Hän\nseisoi säteileviin metsäisiin harjanteisiin päin, jotka vyöryivät\netäisyyteen kuin yhä suurenevat aallot, auringonsäteitten loistaessa\nihanasti hänen hiuskruunussaan. Toinen käsi painoi vieläkin rintaa.\nHän hengitti nopeammin kuin äsken, ja hänen poskiensa puna oli\ntummunut, kunnes sitä voitiin verrata murskattujen karpaloiden\npehmeään väriin. Philip nousi ja jäi seisomaan hänen viereensä. Hänen\nhartiansa olivat nyt suorassa. Hän katsoi sinne, minne tyttökin, ja\nkun hän tarkasteli metsän punertavia ja kullan värisiä aaltomaisia\nharjanteita, jotka vähitellen sulautuivat kaukaa siintävään\ntaivaaseen, hän tunsi uuden ja ihanan tulen polttavan suonissaan.\nHeidän katseensa kääntyivät metsästä ja kohtasivat toisensa. Philip\nojensi kätensä ja tytön rinnalla lepäävä käsi liikahteli hitaasti\nennen ojentautumistaan hänelle. -- Minä olen aivan varma siitä, että\nymmärrän teidät nyt, Philip sanoi, ja hänen äänessään oli uudestaan\nsyntyneen miehen äänen matala, vakava ja taisteleva sointi. -- Haluan\nruveta ritariksenne ja suorittaa samanlaisia urotöitä kuin nekin\nmuinaiset sankarit, joista olette lukenut. En vaadi mitään sellaista\npalkintoa, jota ei minulle suoda vapaaehtoisesti. Annatteko minun nyt\nauttaa teitä?\n\nTyttö antoi kätensä levätä hetkisen Philipin kädessä, mutta veti sen\nsitten hiljaa pois ja peräytyi muutamia askeleita.\n\n-- Teidän pitää ensin ymmärtää, ennen kuin tarjoudutte uhrautumaan,\ntyttö sanoi. -- En voi kertoa teille huoliani. Ette saa niitä\nmilloinkaan tietää. Ja kun kaikki on tehty, kun olette auttanut minut\nkuilun yli, silloin joudutte vaikeimpaan koitokseen. Luulen teidän\nsitten, kun olen kertonut teille viimeisen, mitä teidän on tehtävä,\npitävän minua jonkinlaisena hirviönä ja vetäytyvän takaisin. Mutta\nsitä ei voi auttaa. Jos taistelette puolestani, on teidän taisteltava\npimeässä. Ette saa tietää, miksi suoritatte niitä tehtäviä, joita\npyydän teitä tekemään. Ehkä koetatte arvata, mutta ette arvaa\ntotuutta, vaikka eläisitte tuhat vuotta. Ainoana palkintonanne\ntulee olemaan se tieto, että olette taistellut naisen puolesta ja\npelastanut hänet. Haluatteko vieläkin auttaa minua?\n\n-- Minä en voi ymmärtää, Philip haukkoi henkeään. -- Mutta kyllä --\nsuostun vieläkin välttämättömään. Olen luvannut tehdä teille samoin\nkuin olette kuvitellut ritarien muinoin tehneen. Jos poistuisin\nluotanne nyt -- hän käänsi päätään, tehden toivottoman eleen --\nmaailmani muuttuisi autioksi ikuisiksi ajoiksi. Nyt se on sanottu.\nEtte olisi ymmärtänyt ettekä uskonut, jollen olisi menetellyt näin.\nMinä rakastan teitä.\n\nHän puhui tyynesti ja kiihkottomasti kuin olisi lukenut lausumansa\nsanat kirjasta. Mutta juuri niiden rauhallisuus teki ne uskottaviksi.\nTyttö säpsähti, ja hänen kasvonsa kalpenivat. Mutta sitten puna\npalasi värjäten hänen poskensa kuumeisen hehkuviksi.\n\n-- Siinäpä se vaara juuri piileekin, hän sanoi äkkiä. -- Mutta te\nolette lausunut sanat siten kuin minä olisin halunnut teidän ne\nlausuvankin. Tämä vaarahan se juuri onkin haudattava hyvin syvälle.\nJa kai te sen hautaattekin. Lupaattehan olla tekemättä kysymyksiä,\njoihin en halua vastata? Tahdotte siis taistella puolestani sokeasti\nedellyttämällä vain sen, etteivät pyytämäni teot ole syntisiä eivätkä\nvääriä. Ja sitten lopussa --\n\nHän epäröi, ja hänen kasvonsa olivat muuttuneet yhtä jännittyneiksi\nkuin Philipinkin.\n\n-- Ja sitten lopussa, hän kuiskasi, -- saatte suurimmaksi\npalkinnoksenne sen tiedon, että toimiessanne näin ritarillisesti\npuolestani olette voittanut sen, mitä en milloinkaan voi lahjoittaa\nkenellekään miehelle. Maailmassa ei voi olla muuta kuin yksi\nsellainen mies naista kohti. Sillä jos aiotte suoriutua kunnollisesti\nteitä odottavista kokeista, täytyy luottamuksenne olla ääretön ja\nrakkautenne niin puhdas kuin tuolla kallioiden välissä lepäävät\nkuihtuneet orvokit. Luulette minua hulluksi, sitten kun olen\nlopettanut. Olen kuitenkin ihan täysjärkinen. Kaukana tuolla\nSnowbird-järven seuduilla on kotini. Minä olen yksinäni. Ei ketään\nvalkoista miestä eikä naista ole mukanani. Te olette nyt ritarini,\nja ainoa pelastuksen toivo, johon nyt turvaudun, perustuu siihen,\nettä palaatte kanssani sinne miehenäni. Kaikkien muiden pitää luulla\nmeitä aviopuolisoiksi. Otan omakseni nimenne tai sen, jolla teidät\ntunnetaan. Ja kaiken lopussa, sen riemuvoiton tultua, jolloin\ntiedätte vieneenne minut turvallisesti sen kuilun yli, jonka rannalla\nnyt horjun, te lähdette pois metsään... Tyttö lähestyi laskien\nkätensä hänen käsivarrelleen.\n\n-- Ettekä milloinkaan tule takaisin, hän jatkoi niin hiljaa, että\nPhilip tuskin voi kuulla hänen sanojaan. -- Te kuolette minulta ja\nkaikilta muiltakin, jotka ovat tunteneet teidät.\n\n-- Hyvä Jumala! Philip huoahti tuijottaen tytön pään yli metsän\npunertavia ja kullan värisiä harjanteita, jotka näyttivät sulautuvan\npilviin.\n\n\n\n\n4\n\nJuhlallinen lupaus erämaassa\n\n\nNiin he seisoivat paikallaan monta sekuntia. Tytön katse ei\nirtautunut hetkeksikään Philipin kasvoista, ja Philip katsoi suoraan\nhänen päänsä yli metsäisten vuorten kaukaista loistoa. Tyttö ei nyt\nkoettanutkaan hillitä tunteitaan. Hänen poskensa vuoroin kalpenivat\nja punastuivat ja hänen pehmeä pitsikauluksensa nousi ja laski\nnopeasti. Hänen silmiinsä ja kasvoihinsa ilmestyi nyt jotakin\nsellaista, mitä hän ei ennen ollut uskaltanut näyttää Philipille,\njotakin rukoilevaa ja pyytävää tuskaa, joka oli melkein valmis\npurkautumaan esille kyynelinä.\n\nVihdoin hän oli alkanut luottaa tämän pohjolasta tulleen miehen\nvoimaan ja ihmeellisiin ominaisuuksiin. Mutta mies tuijotti nyt hänen\npäänsä yli omituisen kalpeana, kuin hänen ilmaisemansa asiat olisivat\nnostaneet vuoren heidän väliinsä. Tyttö tunsi hänen käsivartensa\nvaltimon sykkeen nojatessaan siihen kättään. Hänen tyyneytensä oli\näkkiä haihtunut. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut eikä luullut\ntulevansakaan tuntemaan Philipin kaltaista miestä ja hänen kasvonsa\nloistivat nyt sellaisen naisen hiljaisesta sulosta, jonka sielu eikä\nääni rukoilee jotakin suurta. Se rukoili hänen itsensä puolesta.\nSitten Philip käänsi katseensa häneen.\n\n-- Haluatte nyt lähteä, tyttö kuiskasi. -- Tiesin, että niin kävisi.\n\n-- Niin, haluan lähteä, Philip vastasi tarttuen molemmin käsin tytön\nkäsiin ja puristaen ne niin lujasti rintaansa vasten, että tyttö\ntunsi hänen sydämensä kiihkeän sykkeen. -- Haluan lähteä sinne,\nmihin tekin. Ehkä noina aikoina vuosisatoja sitten on elänyt teidän\nkaltaisianne naisia, joiden puolesta on kannattanut taistella ja\nkuolla. En ihmettele enää laisinkaan, että miehet ovat taistelleet\nheidän puolestaan, kuten kirjoissa kerrotaan. Minulla ei ole enää\nmitään muuta jäljellä siinä maailmassa, jota sanotte sivistyneeksi,\npaitsi rauenneiden toiveiden, kunnianhimoisten pyyteiden ja entisten\niloisten aikojen muistoja. Mutta täällä olen saanut teidät, jota\nminun tulee rakastaa ja puoltaa. Sillä te ette voi kieltää minua\nrakastamasta teitä, vaikka vannonkin alistuvani määräämiinne\nritarillisuuden lakeihin. Ellen rakastaisi teitä näin suuresti, ei\nnoita lakeja olisi olemassakaan.\n\n-- Lupaatte siis tehdä kaiken puolestani loppuun asti, jolloin teidän\non pakko uhrata kaikki se, minkä vuoksi olette taistellut ja mitä\nolette pelastanut?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Jos asia on niin, silloin uskon elämäni ja kunniani teidän\nkäsiinne. Ne ovat nyt teidän hallussanne.\n\nHänen äänensä katkesi nyyhkytykseen. Hän nykäisi kätensä irti\nja nyyhkytyksen vielä värisyttäessä hänen huuliaan hän kääntyi\nja juoksi nopeasti pieneen telttaansa. Kadotessaan sinne hän\nei katsonut taakseen ja Philip kääntyi kuin unessa ja käveli\npaljaalle kallioiselle harjanteelle; sieltä voi katsella järven\ntyyntä pintaa ja sadan neliökilometrin laajuudelta sitä asumatonta\nmaailmaa, joka nyt oli niin kummallisesti muuttunut hänen omakseen.\nTunnissa, tai olisiko kulunut hieman enemmän, oli hänen elämänsä\nmuuttunut niin täydellisesti, kuin taiteilijan mestarivedot voivat\nmuuttaa luonnoksen tunnelman. Hänen ei tarvinnut miettiä sitä\nymmärtääkseen, sillä se oli painunut hänen tietoisuuteensa musertavan\nvoimakkaasti. Niin vähän aikaa sitten, ettei hän vieläkään voinut\nsitä täydellisesti tajuta, hän oli ollut yksinään järvellä ja\najatellut ensimmäisen naisen tarinaa, jonka Jasper oli kertonut\nhänelle Fond du Lacissa. Sen jälkeen hän oli elänyt kokonaisen\nihmisiän. Tähän tapahtumaan olisi yhtä hyvin voinut kulua kuukausia\ntai vuosiakin. Hän oli kohdannut naisen, joka oli muuttunut heti\nosaksi hänen sielustaan kuin lämmin auringonpaiste, ja häneen oli\ntulvinut tunteita, jotka kaunistavat elämän. Se, että hän oli puhunut\nrakkaudestaan niin tyynesti kuin tyttö olisi tiennyt sen uinailleen\nhänen rinnassaan vuosikausia, ei tuntunut hänestä ollenkaan\nepätodelliselta eikä merkilliseltä.\n\nHän käänsi jälleen kasvonsa telttaa kohti, mutta siellä ei\nnäkynyt minkäänlaista liikettä. Hän tiesi tytön yrittävän siellä\nyksinäisyydessään tointua hirveästä jännityksestä, jonka alaisena\nhän oli ponnistellut. Philip istuutui, suunnaten katseensa järvelle.\nHän alkoi nyt ensi kerran tulla järkiinsä, ja hänen verensä virtasi\njo viileämpänä hänen suonissaan. Hänen lupauksensa suuruus -- se,\nmitä hän oli ottanut tehdäkseen -- alkoi myös ensimmäisen kerran\nvaikuttaa hänen mielessään. Hän oli luullut, että pyytäessään\nhäntä taistelemaan puolestaan tyttö oli tarkoittanut tämän sanan\nruumiillista merkitystä. Mutta tyttö oli heti syössyt hänet\nsalaperäisyyksien maailmaan. Jos häntä olisi pyydetty vetäisemään\nautomaattipistooli tupestaan ja ryhtymään taisteluun tusinaa\nhänenlaistaan miestä vastaan, hän ei olisi ollenkaan hämmästynyt.\nHän oli odottanut jotakin sellaista. Mutta tämä asia -- tämä tytön\nensimmäinen pyyntö! Mitä se tarkoittikaan? Salaperäisyyksien\nverkossa ja kunniasanansa sitomana, ettei hän yrittäisikään ottaa\nselvää salaisuudesta, hänen oli nyt seurattava tyttöä kotiin _hänen\nmiehenään_. Ja sen jälkeen, kaiken loputtua, hänen oli lähdettävä\ntakaisin metsiin ja kuoltava häneltä ja kaikilta muiltakin, jotka\nolivat tunteneet hänet. Hän kyseli itseltään, oliko tyttö todellakin\ntarkoittanut kirjaimellisesti tätäkin. Hän hymyili ja kohotti\nhitaasti katseensa tarkastellakseen järveä. Hän alkoi jo päätellä ja\narvailla, mikä oli se salaisuus, jonka tyttö oli vakuuttanut pysyvän\nselittämättömänä, vaikka hän eläisi tuhat vuotta. Mutta hän voi\nainakin ponnistella selvittääkseen sen.\n\nÄkkiä hän kiinnitti katseensa erääseen kohtaan, jonne oli noin\nkilometri. Se oli lähellä rantaa, ja hän oli varma siitä, että\noli nähnyt siellä jotakin liikettä, auringonvalon heijastusta\njostakin liikkuvasta esineestä. Ehkä se oli välähtänyt jonkun\nhirven kämmenmäisistä sarvista, kun se etsi sieltä lumpeen juuria\nsyödäkseen. Hän kumartui eteenpäin, varjostaen silmiään. Hetkisen\nkuluttua hänen sydämensä sykähti jo kiivaammin. Välähdyksen oli\naiheuttanutkin liikkeessä oleva mela. Hän näki aluksi vain yhden\nkanootin, mutta sitten hän huomasi toisenkin. Ne liikkuivat rantaa\npitkin seuraten toisiaan ja käyttivät nähtävästi hyödykseen metsän\nsuomaa varjoa. Philipin käsi siirtyi pistoolin kahvaan. Voisi ehkä\nsittenkin olla tulossa taistelu vanhaan hyvään tapaan. Hän käänsi nyt\nkatseensa järveltä telttaan.\n\nTyttö oli ilmestynyt jälleen näkyviin ja katsoi Philipiin päin. Hän\nheilautti kättään ja Philip riensi hänen luokseen. Hän oli itkenyt.\nSilmäripset olivat vielä kosteat kyynelistä, mutta hänen huuliensa\nhymy oli suloinen ja rohkaiseva, ja nyt hän ojensi kätensä niin\navomielisesti, että Philipin kasvot punastuivat ilosta.\n\n-- Käyttäydyin tyhmästi juostessani pois luotanne tuolla tavoin, hän\nsanoi anteeksipyytävästi. -- Mutta en voinut itkeä teidän nähtenne\nenkä halunnut pidättää kyyneleitäni.\n\n-- Itkittekö ilosta vai surusta?\n\n-- Vähän kummastakin syystä, tyttö vastasi. -- Mutta enemmän\nsentään ilosta. Muutamia tunteja sitten ei sellainen tuntunut\nmahdolliseltakaan, että voisin vielä toivoa, mutta nyt --\n\n-- Nytkö voitte!\n\n-- Niin. Nyt on toivoni jälleen herännyt.\n\nPhilip tunsi hetken aikaa hänen sormiensa lämpimän värinän, kun ne\ntarttuivat lujemmin hänen käteensä. Sitten tyttö irrotti hiljaa\nkätensä hymyillen hänelle suloisen luottavaisesti. Hänen silmänsä\nolivat kuin puhtaat, pehmeät orvokit. Philip olisi tahtonut polvistua\nhänen eteensä ja huutaa Jumalalle kiitoksensa siitä, että hänet oli\nlähetetty tämän tytön luokse. Mutta ilmaisematta tunteitaan hän\nalkoikin kertoa kanooteista.\n\n-- Järvellä on tulossa tänne pari kanoottia rantaa pitkin, hän sanoi.\n-- Odotatteko jotakuta?\n\nHymy haihtui tytön huulilta. Philip säikähti nähdessään, kuinka\näkkiä puna hävisi hänen poskiltaan ja äskeinen pelko ilmestyi hänen\nsilmiinsä.\n\n-- Pariko? Oletteko ihan varma siitä, että niitä on kaksi? Tytön\nsormet puristivat Philipin käsivartta melkein hurjasti. -- Ja ne ovat\ntulossa tännepäin?\n\n-- Me voimme ne nähdä tuon kallioisen harjanteen laelta, Philip\nvastasi. -- Olen varma, että niitä on kaksi. Haluatteko itsekin\nkatsoa?\n\nTyttö ei puhunut sanaakaan heidän rientäessään kukkulan paljaalle\nlaelle. Heidän päästyään sinne Philip viittasi järvelle. Molemmat\nkanootit olivat nyt selvästi näkyvissä. He eivät voineet tarkasti\nnähdä, oliko niissä kolme vaiko neljä henkilöä. Kun tyttö huomasi ne,\nhaihtui viimeinenkin väri hänen poskiltaan. Mutta nyt hengityksen\nkiihtyessä hän muuttui nopeasti. Hän heitti päänsä taaksepäin ja\nraotti huuliaan. Siniset silmät leimahtelivat tulesta, jossa Philip\nhämmästyksekseen ei enää nähnyt pelkoa, vaan uhmaa. Tyttö oli\npuristanut kätensä nyrkkiin ja näytti pitemmältäkin. Poskiin ilmestyi\näkkiä pari punaista täplää. Nopeasti hän ojensi kätensä ja veti\nPhilipin taaksepäin, kunnes harjanteen laki piilotti heidät järven\nnäkyvistä.\n\n-- Tunti sitten olisin noiden kanoottien vuoksi juossut metsään ja\nkätkeytynyt, hän sanoi, -- mutta nyt en pelkää. Ymmärrättekö?\n\n-- Luotatte siis minuun?\n\n-- Ehdottomasti.\n\n-- Mutta on varmasti jotakin, mitä teidän pitäisi kertoa minulle.\nKeitä he ovat? Millainen on teitä uhkaava vaara? Mitä minun on\ntehtävä?\n\n-- Toivon erehtyneeni, tyttö vastasi. -- Nuo eivät ehkä olekaan\nniitä, joita pelkään ja odotan. Voin paljastaa teille vain tämän: Te\nolette Paul Darcambal, ja minä olen Josephine, vaimonne. Teidän pitää\nsuojella minua kuin puolisoanne. Minä pysyn aina läheisyydessänne.\nJos olisin yksin, en tietäisi, millainen kohtalo minua odottaa, mutta\nollessani teidän kanssanne he eivät uskalla tehdä minulle mitään\npahaa. Älkää olko tietääksennekään, elleivät he anna aihetta siihen,\nmutta olkaa varuillanne. Älkää päästäkö heitä taaksenne. Ja olkaa\naina valmis käyttämään tuota, jos sellaisen hirveän asian nyt kerran\ntäytyy tapahtua. Puhuessaan hän tarttui Philipin pistooliin. -- Ja\nmuistakaa, että olen vaimonne!\n\n-- Se usko, vaikkapa vain unelmissa, on minulle yhtä unohtumaton ilo\nkuin elämä itse, Philip kuiskasi niin hiljaa, että tyttö kääntäessään\npäätään näytti melkein siltä, kuin ei olisi kuullutkaan hänen\nsanojaan.\n\n-- Tulkaa, hän sanoi. -- Menkäämme uomaa pitkin järven rannalle.\nVoimme katsella heitä kallioiden takaa.\n\nHän ojensi Philipille kätensä heidän alkaessaan kävellä puron\nkallioista uomaa. Äkkiä Philip sanoi:\n\n-- Ette suinkaan luule minun pelkäävän, vaikka vihjaisenkin, ettei\nheillä ole yhtä mahdollisuutta sadasta huomata meitä?\n\n-- En, tyttö vastasi, katsoen häneen niin luottavaisesti, että Philip\npuristi tahtomattaankin hänen kättään lujemmin omassaan. -- Mutta\njos he ovat niitä kuin otaksun, haluan kiinnittää heidän huomionsa\npuoleemme. Näyttäydymme heille rannalla.\n\nPhilip katsoi häneen hämmästyneenä, ennen kuin hänen sanojensa\nmerkitys selveni hänelle. Sitten hän nauroi.\n\n-- Tämä on pätevin todistus minulle antamastanne luottamuksesta, hän\nsanoi. -- Ollessanne kanssani olette innokas kohtaamaan vihollisenne.\nJa minäkin olen yhtä halukas.\n\n-- Älkää ymmärtäkö minua väärin, tyttö korjasi nopeasti hänen\nsanojaan. -- Rukoilen, etteivät he olisi epäilemiäni miehiä. Mutta\njos he ovat, haluan mennä heitä vastaan teidän kanssanne.\n\nHe olivat jo melkein ehtineet rannalle, kun Philip sanoi:\n\n-- Ja nytkö minun on sanottava teitä Josephineksi?\n\n-- Niin, se on välttämätöntä.\n\n-- Ja te nimitätte minua --\n\n-- Pauliksi tietysti, sillä tehän olette Paul Darcambal.\n\n-- Onko se ihan välttämätöntä? Philip kysyi. -- Enkö luvallanne\nmahdollisesti saisi pitää osaakaan entisestä nimestäni ja sanoa\nitseäni Philipiksi? Philip Darcambal?\n\n-- Sitä vastaan ei minulla todellakaan ole mitään, tyttö sanoi\nepäröiden. -- Jos haluatte, voimme nimittää teitä Philipiksikin.\nMutta teidän pitää olla myös Paul. Voimmehan sanoa sitä toiseksi\nnimeksenne.\n\n-- Tiettyjen asioiden varaltako?\n\n-- Niin.\n\nPhilip oli yhä auttanut häntä heidän kiivetessään kallioiden yli\npitämällä häntä kädestä. Tytön sormet puristivat äkkiä hänen kättään\nsuonenvedon tapaisesti. Hän viittasi aukealle järven selälle.\nKanootit olivat nyt selvästi näkyvissä muutaman sadan metrin päässä.\nVaikka Philip tunsikin tytön vähän vapisevan, hän nauroi.\n\n-- Vain kolme! hän huudahti. -- Heitä vastaan mennessä ei varmasti\ntarvita suurtakaan rohkeutta, Josephine.\n\n-- Heidän joukossaan on muuan, jota vastaan taistellessa ei suurikaan\nrohkeus ole liikaa, tyttö vastasi hiljaa jännittyneellä äänellä. --\nVoitteko erottaa heidät nyt selvästi? Ovatko he valkoisia miehiä vai\nintiaaneja?\n\n-- Valo on niin heikko, etten voi sanoa varmasti, Philip vastasi\nepäröityään hetkisen. -- Jos he ovat intiaaneja, niin --\n\n-- he ovat ystäviä, tyttö keskeytti. -- Jean, palvelijani Jean\nCroisset, toi minut muutamia päiviä sitten tänne piiloon. Hän on\nosaksi ranskalainen, osaksi intiaani. Mutta hän ei ole voinut palata\nnäin pian. Jos he ovat valkoisia, niin --\n\n-- näyttäydymme rannalla, Philip lopetti merkityksellisesti.\n\nTyttö nyökäytti päätään. Huolimatta hänen ponnistuksistaan pysyä\ntyynenä huomasi Philip hänen pelkäävän jälleen sitä, mitä noissa\nlähestyvissä kanooteissa mahdollisesti voi olla. Philip koetti\nsiristää silmiään saadakseen selville, keitä tulijat olivat, kun\nhiljainen huudahdus käänsi hänen katseensa tyttöön.\n\n-- Jean sieltä tuleekin, tyttö huoahti, ja Philip luuli kuulevansa\nhänen sydämensä sykkeen. -- Siellä on Jean, ja muut ovat intiaaneja.\nVoi, hyvä Jumala, kuinka kiitollinen olenkaan!\n\nHän kääntyi Philipiin päin.\n\n-- Palatkaa leiriin, olkaa niin hyvä. Odottakaa meitä siellä, sillä\nminun pitää puhua Jeanin kanssa kahden kesken. Teidän on parasta\ntehdä niin.\n\nPhilip tiesi tytölle antamaansa lupaukseen sisältyvän senkin,\nettä hän tottelisi kysymättä ja poistuisi vastaan väittämättä. Ja\nhän tiesi sen perusteella, mitä näki tytön kasvoissa, että Jeanin\npaluu oli pannut maan vapisemaan tytön jalkojen alla, koska siihen\nnähtävästi liittyi yhtä hirveitä mahdollisuuksia kuin jos kanooteissa\nolevat miehet olisivat olleet niitä, joita tyttö ensin oli pelännyt.\n\n-- Menkää, tyttö kuiskasi. -- Olkaa niin hyvä ja menkää! Sanomatta\nsanaakaan Philip poistui leirille päin.\n\n\n\n\n5\n\nJean Jacques Croisset\n\n\nPhilip istuutui teltan viereen, poltteli piippuaan ja odotti.\nViimeisten hetkien tapahtumat eivät ainoastaan olleet tuottaneet\nhänelle pettymyksiä, vaan vielä lisänneet hänen hämminkiään. Hän\noli odottanut ja toivonut suoraa voimainkoitosta, jotakin sellaista\nmikä vihdoinkin olisi edes osaksi haihduttanut salaperäisyyden\npilviverhoa. Mutta juuri samalla hetkellä, kun hän oli odottanut\ntapahtumien kehittyvän, olikin paikalle ilmestynyt tämä uusi tekijä,\nJean, ja muuttanut sen jännityksen suunnan, jonka alaisena Josephine\ntaisteli. -- Kuka tämä Jean oikeastaan onkaan? hän kysyi itseltään.\n-- Miten hänen ilmestymisensä näyttämölle tähän aikaan voi liikuttaa\nJosephinen mieltä melkein yhtä kovasti kuin pelko vähän aikaa sitten?\nJosephine oli kertonut Jeanin olevan sekarotuinen intiaani ja\nkuuluvan hänelle. Ja hänen tulonsa, Philip tunsi sen varmasti, oli\nnähtävästi hyvin tärkeä Josephinelle.\n\nHän odotti kärsimättömästi ja aika tuntui hänestä pitkältä, ennen\nkuin hän kuuli ääniä ja askelia puron törmän takaa. Hän nousi, ja\nhetkistä myöhemmin ilmestyi Josephine seuralaisineen hänen eteensä\nnoin kahdentoista askelen päässä. Hän katsoi ensiksi mieheen ja\nsamassa silmänräpäyksessä Jean Croisset pysähtyi ja katsoi häneen.\nVakavasti ja nähtävästi unohtaen kokonaan Josephinen läsnäolon miehet\ntarkastelivat toisiaan. Sekarotuinen kumartui vähän eteenpäin kuin\nhyppyyn valmistautuva notkea kissa, ja hänen silmänsä leimusivat\ntummina. Miehen ikää Philip ei osannut määritellä. Se saattoi olla\nneljänkymmenen korvilla, ja ehkä se ei ollutkaan kaukana siitä.\nHän oli avopäin, ja hänen pitkässä karheassa tukassaan, joka oli\nmusta kuin intiaanin, oli harmaita hiuksia. Ensi näkemältä oli\nvaikea nimittää sen veren laatua, joka kiersi voimakkaimmin hänen\nsuonissaan. Hänen tukkansa, hänen kasvonsa ja ruumiinsa laihuus,\nhänen silmänsä ja hänen jännittynyt asentonsa viittasivat kaikki\nintiaaniin. Sitten näiden erikoispiirteiden takana Philip näki\nranskalaisen. Äkkiä se muuttuikin hänen edessään olevan miehen\nvoimakkaimmaksi ulkonaiseksi ominaisuudeksi, eikä hän ollenkaan\nhämmästynyt, kun Jean lähestyi ojennetuin käsin ja sanoi:\n\n-- M'sieur Philip, minä olen Jean -- Jean Jacques Croisset -- ja\niloitsen tulostanne.\n\nNämä sanat oli tarkoitettu vain Philipille eikä Josephine voinut\npaikaltaan nähdä sekarotuisen silmien kummallista tulista välähdystä\neikä kuulla hänen vieläkin nopeammin lausumiaan sanoja: -- Olen\niloinen, herra Weyman, että sattuma lähetti juuri teidät luoksemme.\n\nMiehet kättelivät toisiaan. Jeanissa oli jotakin, mikä herätti\nPhilipissä luottamusta, ja kun hän vastasi sekarotuisen\ntervehdykseen, hän katsahti Jeanin olkapään yli Josephineen. Hän\nhämmästyi nähdessään tytössä tapahtuneen muutoksen. Jean ei ollut\nnähtävästi tuonutkaan huonoja uutisia. Josephinella oli kädessään\navattu kirje ja kun hän huomasi Philipin katseen, hän hymyili\nniin iloisesti, ettei Philip ollut ennen milloinkaan nähnyt hänen\nkasvoissaan niin riemuitsevaa ilmettä. Hän lähestyi heitä nopeasti ja\nlaski kätensä Philipin käsivarrelle.\n\n-- Jeanin tulo oli minulle täydellinen yllätys, hän selitti. --\nEn olisi odottanut häntä vielä moneen päivään ja pelkäsin hänen\ntuomiaan uutisia. Mutta tässä kirjeessä on minulle uutta aihetta\nkiitollisuuteen, vaikka se ehkä orjuuttaakin teidät pysymään vähän\npitemmän aikaa antamassanne ritarillisessa lupauksessa. Me lähdemme\nkotiin iltapäivällä. Oletteko te valmis?\n\n-- Minun on pantava vähäiset tavarani kokoon, Philip vastasi katsoen\nJeaniin, joka poistui telttaan päin. -- Nuo kaksikymmentäseitsemän\nluumua ja --\n\n-- Minutko, Josephine sanoi nauraen. -- Eikö ole välttämätöntä, että\nteette minullekin tilaa kanootissanne?\n\nPhilipin kasvot punastuivat ilosta.\n\n-- Tietysti on! hän huudahti. -- Kaikki on tuntunut niin ihmeellisen\nepätodelliselta, että hetkiseksi unohdin kokonaan teidän olevan\nvaimoni. Mutta miten minun on suhtauduttava Jeaniin? Hän nimitti\nminua m'sieur Weymaniksi.\n\n-- Hän on ainoa, joka tietää sen, mitä mekin tiedämme, Josephine\nselitti. -- Sekin oli välttämätöntä. Haluatteko nyt mennä laittamaan\nkanoottianne kuntoon? Jean tuo sinne tavarani ja ottaa kuormastanne\njotakin omaan kanoottiinsa. Hän poistui Philipin luota juosten\ntelttaansa, mutta palasikin nopeasti tuoden mukanaan paksun\nkaniininnahkapeiton ja pari kanoottityynyä.\n\n-- Näistä teen itselleni pesän silloin, kun en työskentele, hän sanoi\nlaskien ne Philipin käsivarsille. -- Minulla on melakin. Jean sanoo\nminun osaavan käyttää sitä yhtä hyvin kuin joku intiaaninainenkin.\n\n-- Paremminkin, m'sieur, Jean huudahti ilmestyessään teltasta. --\nKatsellessanne hänen melomistaan rupeatte itsekin melomaan kovemmin.\nHän on sellainen _gwan-auchewin_, niin suurenmoinen! Sen voi ilmaista\nvain cree-kielellä.\n\nJosephinen silmät alkoivat loistaa hellästi, kun Jean alkoi kiskoa\nteltan paaluja maasta.\n\n-- Vähän myöhemmin kerron teille Jeanista, hän kuiskasi. -- Mutta\nmenkää nyt kanootillenne. Seuraamme teitä muutamien minuuttien\nkuluttua.\n\nPhilip poistui hänen luotaan käsittäen, että hänellä oli Jeanille\njotakin sanottavaa, mitä hän ei halunnut lausua Philipin kuullen. Kun\nPhilip lähti kävelemään uomaa kohti, hän huomasi, että Josephinella\noli avattu kirje vielä kädessään.\n\nPhilipillä ei ollut paljon tekemistä saavuttuaan kanoottinsa\nluo. Hän nosti siitä pois makuusäkkinsä ja telttansa ja järjesti\nJosephinen vaipan ja pielukset niin, että he joutuisivat istumaan\nvastatusten. Se että Josephine tulisi olemaan hänen kanssaan ja\nettä tehdyn sopimuksen mukaan Josephinesta tulisi hänen alituinen\ntoverinsa, täytti hänen mielensä iloisilla aavistuksilla ja\nnäyillä. Hän ei pysähtynyt kyselemään itseltään, kuinka kauan tätä\nsalaista liittoutumista kestäisi ja kuinka pian oli tulossa se\ntraaginen loppu, johon Josephine oli sen jo ennakolta tuominnut.\nSeikkailumielisenä, useammin kuin kerran katsottuaan hymyillen\nkuolemaa silmiin, hän ei välittänyt siitä että vastedes polttaisi\nsillat takanaan. Hän rakasti Josephinea ja oli joutunut tämän\nrakkauden valtaan samoin kuin Tristan ja Isolde tai Paolo ja\nFrancesca, äkkiä ja vastustamattomasti, mutta toisin kuin heissä,\nrakkaus oli hänessä yhtä puhdas kuin näiden seutujen ilmakin,\njota hän nyt hengitti. Se ettei hän tiennyt mitään Josephinesta,\ntai sekään, ettei Josephine ollut paljastanut hänelle täydellistä\nnimeään, ei haitannut hänen tunteensa syvyyttä ja vilpittömyyttä.\nMyöskään Josephinen avomielinen tunnustus, ettei hän saisi odottaa\nminkäänlaista korvausta, ei ollut tuhonnut hänen toivoaan. Ainoa\nvaltava ajatus, mikä kiersi hänen aivoissaan, kun hän laittoi\nkanoottiaan matkakuntoon, perustui siihen, että oli olemassa\ntoivoa ja että Josephine oli ollut vapaa hyväksymään hänen sanansa\nalentamatta itseään. Jos Josephine olisi jonkun toisen miehen oma,\nhän ei olisi pyytänyt Philipiä näyttelemään aviomiehen osaa. Tämä\nvapaus ja hänen oikeutensa taistella Josephinen puolesta olivat juuri\nnyt ainoat tärkeät seikat. Niiden rinnalla olivat kaikki muut asiat\nmitättömiä, ja outo riemu sai jokaisen hänen suonissaan virtaavan\nveritipan kuohumaan.\n\nKääriessään huopiaan kokoon ja suoristaessaan telttansa laskoksia hän\nhuomasi jälleen viheltävänsä. Lopetettuaan tämän viimeisen työnsä\nhän huomasi Jeanin seisovan takanaan ja katsovan häneen tarkasti.\nTervehtiessään puoliveristä hän etsi katseillaan Josephinea.\n\n-- Minä olen yksinäni, m'sieur, Jean sanoi tullen Philipin viereen.\n-- Houkuttelin hänet pysymään paikallaan, että voisin hetkisen\nkeskustella teidän kanssanne kahden kesken kuin mies miehen kanssa.\nMistä johtuu, että Josephine on alkanut luottaa teihin näin suuresti?\n\nHänen äänensä oli matala ja melkein yhtä pehmeä kuin naisen, mutta\nsyvällä hänen silmissään Philip näki kummallista kytevää tulta.\n\n-- Niin, mistä se johtuu? hän toisti vaativasti.\n\n-- Sen tietää vain Jumala, Philip huudahti ymmärtäen kysymyksen\nmerkityksen ensi kerran. -- En ole ajatellut sitä ollenkaan, Jean.\nKaikki on käynyt niin kummallisen äkkiä, että on vielä paljonkin\nasioita, joita en ole ehtinyt ajatella. Otaksun sen johtuvan siitä,\nettä hän luulee minua mieheksi.\n\n-- Niin se onkin, m'sieur, Jean vastasi yhtä tyynesti kuin ennenkin.\n-- Siitä se johtuu ja pari vuotta kestäneestä oleskelustanne\npohjolassa. Olen ollut siellä. Tiedän sen kasvattavan miehiä.\nJa Josephinemmekin tietää sen. Voisin vannoa, ettei miljoonan\nmiehen joukossa ole ainoatakaan, jolle hän olisi uskoutunut niin\ntäydellisesti kuin teille. Hän on antautunut teidän käsiinne, ja\nkaikki, mitä teette, merkitsee hänelle joko elämää tai kuolemaa. Ja\nteille --\n\nHänen silmissään kytevä tuli alkoi nyt leimahdella.\n\n-- Mitä? Philip kysyi jännittyneenä.\n\n-- Kuolemaa, ellette näyttele osaanne kuin mies, vastasi Jean. Hänen\näänensä ei kuulostanut uhkaavalta eikä kiihtyneeltä, mutta hänen\nsilmiensä ilmeen Philip ymmärsi. Hän ojensi ääneti kätensä, tarttuen\nsekarotuisen kouraan. He seisoivat hetkisen lähekkäin katsellen\ntoisiaan silmiin. Ja kuten miehet ymmärtävät miehiä siellä, missä\nmaallinen palo ei leimahtele korkealle, niin hekin käsittivät\ntoistensa sielun, ja heidän sormensa puristuivat lujasti toisiinsa\nymmärtämyksen merkiksi.\n\n-- Millainen se osani tulee olemaan, en voi arvata, Philip sanoi\nsitten, -- mutta tahdon näytellä sen, eikä ainakaan pelko ole syynä\nsiihen, miksi pysyn lupauksessani. Ellen onnistu, tappakaa minut!\n\n-- Tuolla tavoin puhuu vain pohjola, Jean kuiskasi ja hänen äänessään\noli kiitollisuutta kuin rukouksessa.\n\nSanomatta enää sanaakaan hän kumartui ottamaan peitteet ja teltan\nkainaloonsa. Philip oli jo melkein pysäyttämäisillään hänet\nkeskustellakseen enemmän hänen kanssaan, mutta näki Josephinen\nkiipeävän heidän ja tien välisen kivivallin yli, syli aivan täynnä\ntavaraa, ja riensi ottamaan osan siitä kannettavakseen. Jeanin\ntuomien tavaroiden lisäksi siinä olikin kaikki, mitä oli pantava\nPhilipin kanoottiin, ja puoliverinen jäi rannalle auttaakseen heidät\nmatkalle.\n\n-- Teidän pitää meloa suoraan järven yli, hän sanoi Philipille. --\nJos melotte hitaasti, tavoitan teidät kyllä.\n\nPhilip istuutui melkein perään Josephinea vastapäätä, ja Jean\nsysäsi kanoottia niin voimakkaasti, että se kiiti kuin pääskynen\njärven tyynelle pinnalle vaahdon kohistessa kokassa. Philip odotti\nhetkisen, ennen kuin rupesi melomaan. Hän katsoi tyttöön, joka istui\nniin lähellä häntä pää kumarassa kuin tarkastaen, oliko kaikki\nkunnossa, auringonsäteiden muuttaessa hänen paksut palmikkonsa\nmonivärisiksi. Hänen mielensä täytti melkein vastustamaton halu\nkurkottaa koskettamaan noihin kimalteleviin suortuviin, tunteakseen\nniiden lämmön ja pehmeyden: ja jotakin tästä hänen halustaan oli\nvarmaan hänen kasvoissaan, kun Josephine loi häneen ystävällisen ja\nkiitollisen katseen, jota vain pieni levottomuuden häivä häiritsi.\nPhilip ei ollut ennen täysin huomannutkaan, kuinka ihmeellisen\nsiniset hänen silmänsä olivat ja kuinka suloiset ja hellät silloin,\nkun ne olivat vapaat pelosta ja sisäisten tuskien jännityksestä. Nyt\nne muistuttivat enemmän kuin milloinkaan villejä metsäorvokkeja,\nniissä oli samanlaisia pieniä ruskeita pilkkuja, joiden vuoksi hän\njoskus oli ajatellut kukkien olevan täynnä naurua. Hänen mielestään\nniiden ilme oli nyt kaihoisa ja miettiväinen, ja hän nauroi\nvilpittömästä ilosta.\n\n-- Miksi te nauratte? Josephine kysyi.\n\n-- Koska olen onnellinen, Philip vastasi lähettäen kanootin eteenpäin\nensimmäisellä voimakkaalla vetäisyllä. -- Minä en ole milloinkaan\nelämässäni ollut onnellisempi. En olisi uskonut tällaisia tunteita\nmahdollisiksikaan.\n\n-- Ja minä alan jo kärsiä itsekkyyteni seurauksista, Josephine sanoi.\n-- Te olette ajatellut vain minun parastani.\n\nOlette tekemäisillänne ihmeellisen uhrauksen hyväkseni. Teillä ei\nole mitään voitettavana, paitsi niitä asioita, jotka saavat minut\nvapisemaan. Ja minä olen itsekkäästi ja järjettömästi ajatellut vain\nitseäni. Tällainen ei ole rehellistä, mutta sittenkään ei ole muuta\nkeinoa.\n\n-- Minä olen tyytyväinen, Philip sanoi. -- En voi uhratakaan juuri\nmuuta kuin itseni.\n\nJosephine kumartui eteenpäin nojaten leukansa kämmeniinsä ja katsoi\nhäneen vakavasti.\n\n-- Teillä on omaisia?\n\n-- Ei ainoatakaan sellaista, joka välittää minusta. Äitini oli\nviimeinen. Hän kuoli ennen tuloani pohjolaan.\n\n-- Onko teillä veljiä tai sisaria?\n\n-- He ovat kaikki kuolleet.\n\nJosephine vaikeni hetkiseksi. Sitten hän sanoi ystävällisesti,\nkatsoen Philipiä silmiin:\n\n-- Kunpa olisin tiennyt tai arvannut sen, ennen kuin annoin teidän\ntulla näin pitkälle. Olen pahoillani nyt, etten lähettänyt teitä\npois. Te olette erilainen kuin kukaan ennen tuntemistani miehistä ja\nolette jo kärsinyt kärsittävänne. Ja nyt minun on pakko pahoittaa\nmielenne jälleen. Se ei olisi niinkään vaikeaa, ellette välittäisi\nminusta. En tahtoisi teille pahaa, koska luotan teihin.\n\n-- Ja siinäkö kaikki -- koska luotatte minuun? Josephine ei\nvastannut. Hän pani käsivartensa ristiin rinnalleen ja katsoi hänen\ntaakseen etääntyvälle rannalle.\n\n-- Teidän pitää lähteä luotani, hän sanoi sitten, ja hänen äänensä\nkuulosti yhtä elottomalta kuin Philipinkin äsken. -- Nyt alan\nymmärtää. Kaikki tämä tapahtui niin äkkiä, etten ole ennättänyt\najatella. Mutta jos rakastatte minua, ette saa jatkaa, sillä se on\nmahdotonta. Haluan mieluummin kärsiä oman kohtaloni kuin sallia, että\nte täytätte lupauksenne. Toiselle rannalle päästyämme teidän pitää\nerota minusta.\n\nHän koetti tukahduttaa mielenliikutuksensa ja kätkeä sen syvälle\nomaan sydämeensä.\n\n-- Niin, teidän on poistuttava, hän toisti katsoen Philipin\nsurullisiin kasvoihin. -- Ellette tottele, saatte kärsiä hirveästi.\n\nJa silloin hän äkkiä liukui alemmaksi tyynyjen varaan, jotka Philip\noli sovittanut hänen mukavuudekseen, ja kätki kasvonsa toiseen\nniistä, vaikeroiden surusta, joka tunkeutui Philipin sieluun asti.\nHän nyyhkytti kuin lapsi. Philip unohti tällä hetkellä kokonaan\npidättyväisyytensä, kumartui eteenpäin, laski kätensä hänen\nloistavalle tukalleen ja painoi kasvonsa lähelle hänen kasvojaan.\nVapaalla kädellään hän tarttui Josephinen toiseen käteen puristaen\nsitä lujasti.\n\n-- Kuunnelkaa, hyvä Josephine, hän kuiskasi. -- Minä en aio kääntyä\ntakaisin, vaan tulen kanssanne. Sopimuksemmehan on sellainen. Ja\nminähän tiedän, mitä saan odottaa lopussa. Te olette kertonut\nminulle, ja minäkin uskon. Mutta mitä tapahtuneekin, huolimatta\nkaikesta siitä, mitä voi tapahtua, minä olen kuitenkin saanut\nsuuremman palkkion kuin mikään muu maailmassa olisi voinut minulle\nantaa. Sillä minähän olen saanut tutustua teihin, ja te tulette\nolemaan pelastukseni. Minä pysyn lupauksessani.\n\nHän tunsi, kuinka Josephinen vapisevat sormet kiertyivät hetkiseksi\nlujemmin hänen kätensä ympärille. Tämä vastaus oli tuhat kertaa\nkalliimpi hänelle kuin sanat, ja hän tiesi voittaneensa. Hän taivutti\npäätään vielä alemmas, kunnes hänen huulensa painuivat Josephinen\ntukan pehmeään, elävään lämpöön. Ja sitten hän nojautui taaksepäin\nvapauttaen kätensä, ja hänen kasvoihinsa ilmestyi eloisuutta, elämää\nja taistelevaa voimaa. Hän lähetti salaa uuden kiitoksen Jumalalle,\nauringolle ja ylhäällä kaartuvalle siniselle taivaalle sillä aikaa\nkun Jean Jacques Croissetin hento koivukanootti halkoi veden pintaa\nheidän takanaan, niin että vaahto kohisi sen keulassa.\n\n\n\n\n6\n\nHiljaisen laakson läpi\n\n\nWeymanin huulien koskettaessa tukkaa Josephine istui liikkumatta\npaikallaan, ja Philip arvaili, oliko hän tuntenutkaan tuota nopeaa,\nvarastettua hyväilyä. Hän melkein toivoi, että Josephine oli sen\nhuomannut. Silkinhieno palmikko, jota hän oli hipaissut huulillaan,\ntuntui hänestä nyt jonkinlaiselta kalliilta ehtoolliskalkilta, jonka\npyhyydelle hän oli vannonut. Mutta jos hän olisi tiennyt Josephinen\nhuomanneen hänen tekonsa, hän olisi pyytänyt anteeksi. Hän odotti\nhengittäen hiljaa ja veti melallaan voimakkaammin ja pitempään\npitääkseen Jeanin riittävän kaukana.\n\nJosephinen harteiden levoton vavahtelu lakkasi hitaasti. Hän kohotti\npäätään ja katsoi Philipiin suloiset kasvot kosteina kyynelistä,\nsilmien kimallellessa kuin sumun läpi näkyvät samettimaiset lammikot.\nHän ei puhunut mitään, sillä hän oli nyt nainen -- kokonaan nainen.\nHänen voimansa ja ryhtinsä, joiden perusteella Philip oli verrannut\nhäntä kuningattareen, ja häntä painanut tukahduttava kiihtymys olivat\nnyt haihtuneet. Ennen kuin hän katseli kyyneltensä läpi, hän oli\nPhilipin mielestä ollut kuin jokin kuviteltuja ihmeellinen olento,\njolla oli vallassaan hänen jokainen liikkeensä. Philip ei ajatellut\nenää ollenkaan itseään. Hän tiesi Josephinen nyt luovuttaneen hänelle\nsen salaperäisen taistelun, jonka kanssa hän oli kamppaillut. Philip\nluki alistumisen hänen silmistään. Tästä hetkestä alkaen taistelu\nkuului hänelle. Josephine ilmaisi sen hänelle sanattomasti. Ja kaiken\nsen ihanuus vavahdutti häntä sellaisella pyhällä onnella, että hän\nhalusi pudottaa melansa, puristaa Josephinen lujasti rintaansa vasten\nja kertoa hänelle, ettei maailmassa ollut sellaista voimaa, joka nyt\nvoi tehdä hänelle pahaa. Mutta sen sijaan hän nauroikin hiljaa ja\niloisesti, katsoen Josephinea suoraan silmiin, ja Josephine hymyili\nystävällisesti hänelle takaisin. Ja niin he ymmärsivät toisensa\nsanoittakin.\n\nHeidän takanaan melovan Jeanin matka oli edistynyt nopeasti, ja nyt\nhe kuulivat hänen laulavan erästä villiä puoliveristen laulua. Philip\nkuunteli sanoja, jotka ovat yhtä vanhat pohjolassa kuin muinaiset\nvaskitykit ja York Factoryn linnoituksen luhistuvat kivivallit.\n\n    Voi, suuri musta karhu,\n    se lähtee kosimaan,\n    se kaipaa puolisoa;\n    se hakee etelästä,\n    se hakee pohjolasta,\n    se hakee intiaani-järven rantamilta.\n\nJa sitten seuranneen lyhyen tauon aikana Philip heitti päänsä\ntaaksepäin ja alkoi luikata vastaan melkein yhtä villillä ja\nharjoittamattomalla äänellä kuin Jean Croissetkin:\n\n    Meloen Temiskamingilla\n    taas turkismiehet laulaa\n    ja synkän talven loppuessa\n    janoista kastaa kaulaa.\n\n    Mä laihain sutten mailla kuljin,\n    mut vihdoin pääsin sieltä\n    kuin harmaat hanhet kiitäessään\n    pois tuulen vimman tieltä.\n\nJännitys laukesi. Miesten äänet, jotka yltyivät raa'assa voimassaan\nja kantautuivat kauas hiljaiseen erämaahan riemuitsevasti ja\nuhmaavasti, palauttivat elämän helakan punan Josephinen poskiin. Hän\narvasi Jeanin aloittaneen laulunsa lisätäkseen hänen rohkeuttaan\nja tiesi senkin, miksi Philip oli vastannut. Ja nyt Jean kiidätti\nkanoottinsa heidän viereensä hymyn kirkastaessa laihoja tummia\nkasvoja.\n\n-- Pyhä neitsyt suojelkoon meitä, m'sieur, mutta äänemme ovat kuin\npetojen kiljuntaa, hän huudahti.\n\n-- Niin, suurten tappelevien petojen, Josephine kuiskasi tuskin\nkuuluvasti. -- Kuinka inhottavaa minusta olisikaan --\n\nHän oli äkkiä punastunut hiusmartoa myöten.\n\n-- Mikä sitten? Philip kysyi.\n\n-- Jos miehetkin laulaisivat kuin naiset.\n\nYhtä nopeasti kuin Jean oli heidät tavoittanut hän kiiti nyt heidän\nohitseen.\n\n-- Teidän olisi pitänyt kuulla meidän laulavan tätä laulua\nlumimajassamme silloin, kun aurinko ei viiteen kuukauteen lähettänyt\nsädettäkään taivaanrannan yläpuolelle, Philip sanoi. -- Vihdoin,\nneljäntenä kuukautena, se oli enemmän hullujen kirkumista kuin\nlaulua. MacTavish kuoli silloin. Hän oli nuori skotlantilainen ja\nkuului kuninkaalliseen ratsupoliisiin. Sen jälkeen jäin sinne kahden\nkesken Radissonin kanssa, ja tavallisesti koetimme, kuinka kovaa\nvoimme laulaa, ja aina kun tulimme viimeisiin säkeihin --\n\nJosephine keskeytti hänet:\n\n    Kuin harmaat hanhet kiitäessään\n    pois tuulen vimman tieltä.\n\n-- Muistinne on ihmeellinen! Philip huudahti ihaillen. -- Niin,\naina kun pääsimme noiden säkeiden loppuun, vastasivat valkoiset\nketut meille jäälakeuksilta, ja me odotimmekin niiden raukkamaista\nhaukkumista, ennen kuin jatkoimme. Ne ahdistivat meitä kuin pienet\npaholaiset emmekä tuona pitkänä yönä nähneet niitä kertaakaan edes\nvilahdukselta. Niiden ansiota oli, että MacTavish tuli hulluksi. Hän\nkuoli rukoillen meitä, ettemme päästäisi niitä hänen kimppuunsa.\nEräänä päivänä heräsin siihen, että Radisson itki kuin lapsi, ja kun\nnousin istualleni jäisessä vuoteessani, hän tarttui minua olkapäähän\nja kertoi minulle nähneensä jotakin tulen välkkeen tapaista tuhansien\nkilometrien päässä. Hän oli nähnyt auringon, joka ilmestyi juuri\nsopivaan aikaan.\n\n-- Entä se toinen mies, josta puhutte, Radisson, mihin hän joutui?\nJosephine kysyi.\n\n-- Hän kuoli kolmensadan kilometrin päässä täältä, Philip vastasi\ntyynesti. -- Mutta siitä on ikävä puhua. Katsokaahan tuonne. Eikö tuo\nmetsäinen harjanne ole ihana auringonpaisteessa?\n\nMutta Josephine ei kääntänyt katsettaan hänen kasvoistaan.\n\n-- Tiedättekö, minusta tuntuu, että teissä on jotakin ihmeellistä,\nhän sanoi niin ystävällisesti ja suoraan, että Philip punastui.\n-- Jonakin päivänä haluan oppia tuntemaan taian, joka piti teidät\nhengissä siellä. Haluan kuulla koko tarinan, koska luulen ymmärtäväni\nsen. Siihenhän liittyi jotakin vielä -- jotakin sen jälkeen, kun\nketut olivat vastanneet lauluunne haukunnallaan.\n\n-- Vain tämä, Philip sanoi, ja heidän edellään lepäsi Jean Croisset\nmelaansa nojaten kuunnellakseen Philipin laulua:\n\n    Saumani ammottaa ja aallot syrjään mun heittää\n    mätänemään autiolle rannalle,\n    ja lehdet ja home vaipallaan minut pian kokonaan peittää\n    sillä viimeinen matkani on päättynyt.\n    Mut unissain liidän mä pohjolaan, sen virtoja viilettelen,\n    joita en ikinä enää saa nähdä,\n    kun vanhan valkaman vieressä maaten\n    ikävöin suruissani tovereitani.\n\n-- Kanootti! tyttö kuiskasi katsoen aurinkoiselle järvelle.\n\n-- Niin, kanootti, syrjään heitettyjä unohdettu, kuten joskus miehet\nja naisetkin unohdetaan heidän jouduttuaan rappiolle.\n\n-- Miehet ja naiset, jotka elävät unelmissa, tyttö lisäsi. -- Ja\nsellaisiin unelmiin liittyy varmaan aina surua.\n\nHänen kasvoissaan näkyi vilahdukselta vanhaa tuskaa ja hänen äänensä\nvärähteli hieman, mutta sitten hän kääntyi katsomaan sitä metsäistä\nharjannetta, johon Philip oli kiinnittänyt hänen huomionsa.\n\n-- Menemme syvälle metsään, hän sanoi. -- Pujahdamme puroon juuri\ntuon niemen takaa, missä Jean odottaa meitä, ja Adaren kartano on\nsadanviidenkymmenen kilometrin päässä kaakkoon päin. Hän katsoi\nhymähtäen Philipiin. -- Nimeni on Adare, hän selitti. -- Josephine\nAdare.\n\n-- On vai oli? Philip kysyi.\n\n-- On, Josephine vastasi, mutta nähdessään Philipin silmien\nnuhtelevan ilmeen, hän lisäsi äkkiä: -- Mutta ainoastaan teille.\nKaikille muille olen rouva Paul Darcambal.\n\n-- Paulko?\n\n-- Suokaa anteeksi, tarkoitan tietysti Philip.\n\nHe olivat jo päässeet aivan lähelle rantaa ja peläten Jeanin rupeavan\nkummastelemaan hänen viivyttelyään Philip kumartui melomaan kovemmin\nja saapui pian sekarotuisen kanootin vanaveteen. Siellä missä hän\näsken vielä oli luullut olevan paljasta synkkää metsää, olikin kapea\naukko, johon Jean suuntasi kanoottinsa. Viiden minuutin kuluttua he\ntunkeutuivat tuuheiden kuusten oksien alitse kapealle virralle, joka\nnäytti niin tyyneltä ja mustalta metsän synkässä varjossa, että sen\nvesi oli aivan kuin öljyä. Siinä nopeudessa ja täydellisyydessä,\nmillä heidät nielaistiin siihen, oli jotakin hieman kammottavaa.\nKuusten ja seetrien latvat tapasivat toisensa heidän päänsä\nyläpuolella, pimentäen kokonaan auringonvalon. Heidän molemmilla\npuolillaan kasvava metsä oli synkkä ja tiheä. Jokikin virtasi kuin\nhiljaisessa, tummassa ja salaperäisessä tunnelissa. Melat sukelsivat\nveteen äänettömästi ja molemmat kanootit kiitivät eteenpäin\nvierekkäin.\n\n-- Tästä aukosta ei tiedä monikaan, sanoi Jean hiljaa. -- Kuunnelkaa,\nm'sieur!\n\nHeidän edestään hämärästä kuului heikkoa kumeaa loiskahtelua.\n\n-- Saukko, Jean kuiskasi. -- Virta on tällainen monen kilometrin\npituudelta ja se on täynnä eläimiä, joita ei voi milloinkaan nähdä\ntässä pimeydessä.\n\nHiljaisuudessa ja hämärässä oli jotakin sellaista, mikä pakotti\nheidät vaikenemaan. Kanootit liukuivat eteenpäin kuin varjot ja\njoskus oli matkalaisten pakko taivuttaa päätään välttääkseen\nriippuvia oksia. Josephinen kasvot näyttivät hyvin kalpeilta\nhämärässä. Hän oli valpas ja kuunteli tarkasti. Kun hän puhui, hän\nhillitsi ääntään kummallisesti.\n\n-- Pidän tästä virrasta, hän kuiskasi. -- Se on aivan täynnä\nelämää. Kaikkialla ympärillämme metsässä on elämää. Intiaanit eivät\ntule tänne, koska he taikauskoisesti pelkäävät täällä vallitsevaa\nhämärää ja hiljaisuutta. He sanovat tätä Henkien virraksi. Se\nvaikuttaa hieman Jeaniinkin. Katsokaa, miten hän koettaa pysytellä\nläheisyydessämme. Pidän tästä, koska pidän kaikesta muustakin\nvillistä. Kuunnelkaa! Kuulitteko tuota?\n\n-- Hirvi! Jean sanoi hämärän keskeltä heidän vierestään.\n\n-- Niin, hirvi siellä oli, Josephine sanoi. -- Täällä näin\nensimmäisen hirveni niin kauan aikaa sitten, että minun olisi\noikeastaan jo aika unohtaa se, hän jatkoi nauraen hiljaa. -- Olin\nsilloin muistaakseni juuri nelivuotias.\n\n-- Täytitte neljä vuotta lähtöpäivänämme, hyvä Josephine, he kuulivat\nJeanin sanovan, kun hänen kanoottinsa liukui hitaasti eteenpäin\nerästä virran kapeampaa paikkaa kohti. Sitten he kuulivat hänen\nsanovan vielä hiljempaa: -- Siitä on kuusitoista vuotta tänään.\n\nJos laukaus olisi rikkonut hänen ympärillään olevan auringottoman\nmaailman hiljaisuuden, ei se olisi voinut saada verta kiertämään\nnopeammin Philipin suonissa kuin Jeanin viime sanat. Hän lakkasi\nhetkiseksi melomasta ja kumartui eteenpäin, kunnes hän voi katsoa\nläheltä Josephinea kasvoihin.\n\n-- Onko nyt teidän syntymäpäivänne?\n\n-- On. Te söitte syntymäpäiväkakkuni.\n\nJosephine kuuli hänen kummallisen, onnellisen henkäyksensä, kun hän\nsuoristautui ja ryhtyi jälleen melomaan. Kilometri toisensa jälkeen\nhe jatkoivat kierrellen matkaansa tätä salaperäistä maanalaiseen\nvirtaan verrattavaa jokea pitkin puhuen harvoin, kuunnellen\ntarkkaavaisesti tässä kuolemanhiljaisuudessa niitä keskeytyksiä,\nmitkä kertoivat elämästä. Silloin tällöin he näkivät aavemaisten\nhuuhkajien liitelevän hämärässä kuin leijailevien henkien;\nmetsässä pensaat risahtelivat ja oksat taittuivat karibujen tai\nhirvien vainutessa ihmisten läsnäolon, ja kerran he kuulivat aivan\nläheisyydestään karhun huohottavan kysyvän nuuskinnan, jolloin Philip\nojentautui eteenpäin ottaakseen pyssynsä. Josephine tarttui heti\nhänen käteensä ja hänen silmiensä tumma kimallus sanoi Philipille:\n-- Älkää tappako! Täällä ei ollut suurisilmäisiä kuoveja, täällä\nei kuulunut pensasvarpusen pehmeitä kurkkuääniä eikä räikeän\nväristen närhien käheää kinastelua, vaan kynsillä ja torahampailla\nvarustettujen eläimien pehmeää käyskentelyä, noiden pimeässä elävien\nrosvojen ja henkipattojen hiiviskelyä. Valo, auringonpaiste ja kaikki\nmuukin sellainen, mille selkeä päivä oli mieleen, olivat jääneet\njohonkin taakse. Jo toista tuntia he olivat meloneet kanoottejaan\ntasaisesti eteenpäin, kun he pääsivät yhtäkkiä synkästä hämärästä\nauringonpaisteeseen kuin hämärä oli heidät yllättänyt.\n\nJosephine veti syvään henkeään, kun auringonvalo kirkasti hänen\nkasvonsa ja tukkansa.\n\n-- Minulla on tälle paikalle oma erikoinen nimi, hän sanoi. --\nSanon tätä Hiljaiseksi laaksoksi. Suuri suohan tämä vain on ja sen\nsammalkerroksen sanotaan olevan niin paksu, että peura ja hirvi\nvoivat kulkea sen yli vajoamatta sen läpi.\n\nVirta laajeni nyt kapeaksi sormea muistuttavaksi järveksi, jota\njatkui sitten toista kilometriä. Josephine kääntyi nyökäyttääkseen\npäätään seetri- ja kuusirannoille ja niiden punaisille ja kullan\nvärisille täplille, joissa koivut, poppelit ja saarnit kuvastuivat\nelävästi tummempaa taustaa vasten.\n\n-- Tästä alkaen on kaikki tällaista, hän sanoi. -- Järvi seuraa\njärveä, joista useimmat ovat yhtä kapeita kuin tämäkin, aina Adaren\nkartanon porteille asti. Tämä on ihmeellistä järviseutua ja ihminen\nvoi helposti eksyä tähän satojen vesistöjen valtakuntaan, jossa ne\nkiertelevät metsien läpi kuin Venetsian kanavat.\n\n-- En kummastelisi ollenkaan, vaikka kertoisittekin minulle\nolleenne Venetsiassa, Philip vastasi. -- Tänään on kahdeskymmenes\nsyntymäpäivänne. Oletteko asunut kaikki nämä vuodet täällä?\n\nHän oli tukahduttanut halunsa kysellä Josephinelta, koska hän tiesi\nJosephinen luulevan sen kuuluvan hänen lupaukseensa, eikä hän\ntällä kysymyksellään arvellut tunkeutuvansa kielletylle alueelle,\nmutta huolimatta sen selvästä viattomuudesta hän tuli pahoilleen\nnähdessään, millaisen vaikutuksen se teki Josephineen. Hänestä näytti\naivan siltä, että Josephinen silmät sulkeutuivat hänen puhuessaan,\nkuin hän olisi lyönyt Josephinea. Hänen kasvoihinsa ilmestyi\nhetkiseksi tuo ilme, jota Philip oli oppinut pelkäämään, tuo surun\nnopea jännittynyt hehku, jonka Philip tiesi jäytävän hänen sieluaan\nja jota hän niin urhoollisesti koetti salata Philipiltä. Se tulija\nmeni kuin välähdys, mutta sen aiheuttama tuska järkytti Philipiä.\nJosephine hymyili hänelle heikosti, vavahtelevin huulin.\n\n-- Ymmärrän, miksi kysyitte sitä, hän sanoi, -- ja sehän on aivan\nkohtuullista että kerronkin sen teille. Teidän mielestänne minussa on\ntietysti paljon ihmeellistä. Olette juuri kysynyt itseltänne, kuinka\nolen täällä intiaanien joukossa milloinkaan kuullut puhuttavankaan\nVenetsia-nimisestä paikasta. Tiedättekö --, hän nojautui eteenpäin\nkuin kuiskatakseen jonkun salaisuuden ja hänen siniset silmänsä\nloistivat äkillisestä naurusta, -- olen lukenut Plutarkhoksen\nelämäkerrat ja nyt odotan kärsivällisesti englantilaisia, että saisin\nhirttää muutamia noista hirveistä Lucretia Borgioista, jotka sanovat\nitseään sotaisiksi suffrageteiksi.\n\n-- A-a-anteeksi, Philip änkytti avuttomasti.\n\nJosephine ei näyttänyt enää olevan pahoillaan hänen kysymyksestään,\nja hänen silmiensä ja huuliensa hymy oli niin suloinen, että Philip\nvastasi siihen hämmingistään huolimatta. Silloin, aivan äkkiä\nJosephine muuttui vakavaksi.\n\n-- Kohtelen teitä todellakin hirveän pidättyväisesti, hän pyysi\nkohteliaasti anteeksi ja lisäsi sitten katsoen ulapalle: -- Niin,\nolen asunut melkein kokonaan nämä parikymmentä vuotta täällä --\nmetsissä. He lähettivät minut Hudsonin lahden rannalla sijaitsevaan\nFort Churchilliin kolmeksi vuodeksi lähetyskouluun ja sen jälkeen,\nkunnes täytin seitsemäntoista, minulla oli pieni vaaleatukkainen\nenglantilainen kotiopettajatar Adaren kartanossa. Jos hän vain olisi\nsaanut elää --. Hän tarttui käsillään lujasti kanootin laitoihin\nkatsoen suoraan Philipin ohi ja hänen näytti olevan hyvin vaikea\nlausua niitä sanoja, jotka kohosivat hänen huulilleen silloin.\n-- Täytettyäni kahdeksantoista vuotta matkustin Montrealiin ja\nasuin siellä vuoden. En ole ollut sen pitempää aikaa poissa näistä\nmetsistäni.\n\nPhilipin oli melkein mahdotonta kuulla viimeistä sanaa eikä hän\nyrittänytkään vastata. Hän meloi kanoottinsa lähemmäksi Jeania ja\nusein ne tämän jälkeen kiitivätkin vierekkäin. Varhaisen pohjolan\nyön nopeasti lähestyessä aurinko muodosti sitä enemmän punaista utua\ntaivaalle, mitä lähemmäksi se vaipui läntisiä metsiä. Josephine oli\nmuuttanut asentoaan niin, että hänen kasvonsa nyt olivat veneen\nkeulaan päin. Hän nojautui vähän eteenpäin, ja hänen kyynärpäänsä\nlepäsivät hänen sylissään, kun hän tuki leukaansa käsillään ja\nkatseli suoraan eteenpäin, eikä pitkään aikaan mikään muu ääni\nkuin melojen yhtämittainen loiskahtelu rikkonut heidän matkansa\nhiljaisuutta. Philip käänsi tuskin kertaakaan silmiään hänestä.\nJokainen käänne, jokainen varjojen ja valon vaihtelu ja jokainen\ntuulen henkäys, joka liikutteli hänen kimaltelevia palmikoltaan,\nlisäsi vain hänen mielestään Josephinen kauneutta. Hän katseli,\nmiten hänen tukkansa ihmeellisesti muuttui laskevan auringon\nvalossa punaisesta kullan väristä kypsyneiden marjojen kirkkaan\nja loistavan ruskeaksi. Ilma alkoi nyt äkkiä jäähtyä ja hetkisen\nkuluttua Philip ryömi eteenpäin ja heitti kevyen huopapeitteen hänen\nhennoille hartioilleen. Josephine ei silloinkaan sanonut mitään,\nkatsoi vain häneen kiitokseksi hymyillen. Philipin silmissä, hänen\nkosketuksessaan ja vieläpä hänen pidätetyssä hengityksessään oli kuin\nihailevia kuiskauksia.\n\nSe herätti Jeanin hänen intiaanimaisesta vaiteliaisuudestaan.\nPhilipin palattua paikoilleen hän huusi:\n\n-- Kello on neljä, m'sieur. Tunnin kuluttua on pimeä. Tuolla\nedessämme niemessä on sopiva leiripaikka ja siellä on jo valmiiksi\nhakattuja telttapaalujakin.\n\nViidentoista minuutin kuluttua Philip suuntasi kanoottinsa rannan\nvalkoiselle hiekalle Jean Croissetin kanootin viereen. Hän ei\nvoinut olla huomaamatta sitä, että siitä hetkestä alkaen, jolloin\nJosephine oli vastannut hänen kysymykseensä järvellä, tämä oli\nmuuttunut. Lyhyeksi ajaksi tänään iltapäivällä Josephine oli\nonnistunut karkottamaan mielestään ne ikävät ajatukset, jotka\npainoivat sitä, ja kerran tai pari olivat hänen hymynsä ja naurunsa\nolleet melkein onnellisia, mutta nyt hän näytti jälleen vaipuneen\nniiden tukahduttavaan puristukseen. Näytti siltä kuin lähestyvän yön\nkylmyys ja synkkä pimeys olisivat riistäneet värin hänen poskiltaan\nja muuttaneet hänen harteidensa asennon väsyneeksi, kun hän istui\nvaiti odottaen, että he laittaisivat hänen telttansa niin mukavaksi\nkuin suinkin. Kun se oli saatu pystyyn ja huovat levitetyiksi sen\nlattialle, hän meni sinne pois heidän luotaan, ja viimeinen vilahdus,\njonka Philip näki hänen kasvoistaan, jätti hänen mieleensä sekavan\nvaikutelman toivottomuudesta, mikä kehotti häntä lausumaan hänen\nnimensä ääneen, mutta samalla mykistytti. Hän katsoi tarkasti\nJeaniin, kun he pystyttivät omaa telttaansa, ja ensi kerran hän nyt\nnäki naamion pudonneen puoliverisen kasvoilta, joiden ilme oli nyt\nyhtä salaperäisen toivoton ja synkkä. Hän tarttui melkein raa'asti\nJeania olkapäistä.\n\n-- Kuulkaahan nyt, Jean Croisset, hän sanoi kärsimättömästi, -- te\nolette mies. Mitä oikeastaan pelkäätte?\n\n-- Jumalaa, Jean vastasi niin tyynesti, että Philip antoi\nhämmästyneenä kätensä vaipua alas hänen olkapäiltään. -- Minä en\npelkää mitään muuta maailmassa, m'sieur.\n\n-- No, miksi sitten, Jumalan nimessä, olette tuon näköinen? Philip\nkysyi. -- Te näitte hänen menevän telttaansa. Hän on alakuloinen ja\ntoivoton jostakin syystä, jota en voi arvata; kylmä, vapiseva ja\nkalpea siksi, että hän pelkää jotakin. Hän on nainen, mutta te olette\nmies. Oletteko peloissanne?\n\n-- En, en ole peloissanikaan, m'sieur. Hänen surunsa eikä pelko\npahoittaa mieleni. Jos se voisi auttaa häntä, antaisin teidän ottaa\nveitsen tupestani ja leikata minut niin pieniksi palasiksi, että\nlinnut voisivat kantaa ne pois. Tiedän, mitä tarkoitatte. Luulette,\netten kykene taistelemaan. Pyhä Neitsyt taivaassa, kunpa hänet\nvoitaisiinkin pelastaa taistelemalla!\n\n-- Onko se sitten niin mahdotonta?\n\n-- On, m'sieur. Mikään ei voi pelastaa häntä. Te voitte auttaa,\nmutta ette pelastaa häntä. Minä luulen, ettei mitään sellaista, jota\nvoidaan verrata tähän kauheaan asiaan ole tapahtunutkaan sitten\nmaailman luomisen. Erehdys se onkin, että se on saanut kerran\ntapahtua. Suuri Jumala ei anna sen enää toistua.\n\nHän puhui tyynesti. Philip ei löytänyt sanoja vastatakseen. Hänen\nkätensä liukui Jeanin käsivarrelta tämän käteen ja heidän sormensa\npuristautuivat toistensa ympärille. Sitten he seisoivat hetkisen\npaikoillaan, kunnes Philip rikkoi hiljaisuuden.\n\n-- Minä rakastan häntä, Jean, hän sanoi pehmeästi.\n\n-- Jokainen rakastaa häntä, m'sieur. Kaikki metsiemme asukkaat\nsanovat häntä Enkeliksi.\n\n-- Pysyttekö te vieläkin väitteessänne, ettei ole toivoa?\n\n-- Pysyn.\n\n-- Eikö sittenkään, vaikka taistelisimme?\n\nJeanin sormet puristautuivat hänen kätensä ympärille teräksisinä.\n\n-- Me voimme tappaa, m'sieur, mutta se ei estä sydämiä särkymästä\nsamoin kuin -- katsokaa -- kuin muserran nämä saarnin marjat\njalkojeni alle. Minä vannon teille vielä kerran, ettei mitään\ntällaista ole ennen tapahtunut sitten maailman luomisen.\n\nPhilip katsoi vakavasti Jeania silmiin.\n\n-- Olette luullakseni nähnyt vähän muutakin maailmaa, Jean?\n\n-- Paljonkin, m'sieur. Kävin seitsemän vuotta koulua Montrealissa\nvalmistautuakseni lähetyssaarnaajan pyhään tehtävään. Siitä on jo\nmonta vuotta. Nyt olen vain yksinkertaisesti Jean Jacques Croisset,\nmetsien mies.\n\n-- Siinä tapauksessa te tiedätte -- teidän täytyy tietää, että missä\non elämää, siellä on toivoakin, väitti Philip kiihkeästi. -- Minä\nolen luvannut taistella hänen puolestaan silloin kun hän käskee,\nkoettamattakaan ottaa selville hänen salaisuuttaan. Mutta jos\ntietäisin, Jean, jos saisin selville hänen huoliensa syyn -- kuinka\nja missä minun pitää taistella! Eikö sitä mitenkään voida sanoa\nminulle?\n\n-- Ei mitenkään, m'sieur. Jean veti kätensä hitaasti pois.\n\n-- Älkää suhtautuko asiaan siten, Jean! Philip huudahti äkkiä. --\nTarkoitukseni ei ole nuuskia esille hänen salaisuuttaan nyt. Minä\ntahdon vain tietää sen, eikö hän mitenkään voi kertoa sitä minulle?\n\n-- Se on yhtä mahdotonta hänelle kuin muillekin, m'sieur. Eikä pyhä\nneitsytkään voisi pakottaa minua siihen, vaikka kuulisin hänen\näänensä taivaasta kehottavan minua siihen. En voi tehdä muuta kuin\nodottaa, vahtia ja suojella. Ettekä tekään, m'sieur, voi muuta kuin\nnäytellä osaanne, jonka hän on antanut teille. Tekemällä sen ja\ntekemällä sen hyvin voitte estää, ettei viimeistä elämänkipinää hänen\nsydämessään tallata sammuksiin. Jos rakastatte häntä -- hän otti\nmaasta telttapaalun käteensä ennen lopettamistaan ja sanoi sitten: --\nteette kyllä, mitä olette luvannutkin.\n\nJean kohautti olkiaan sen merkiksi että asia oli käsitelty\nloppuun, eikä Philipkään enää jatkanut kyselyään. Hän tarttui\nkirveeseensä ja sillä aikaa kun Jean kiinnitti teltan paaluja,\nhän alkoi hakata poikki kuivaa koivua. Lastujen lennellessä hänen\npäätöksensä lujittui. Hyväuskoisuudessaan hän oli melkein luullut,\nettä Josephine vapaaehtoisesti kohottaisi hänen hartioiltaan sen\nsalaperäisyyden verhon, johon Josephine oli hänet kietonut. Hän ei\nollut voinut mitenkään uskoa sellaisten tilanteiden olemassaoloon,\njoissa toivottomuus on niin täydellinen kuin Josephine oli\nkuvaillut. Rupeamatta todistelemaan sitä sen paremmin itselleen\nhänen mielestään se oli ollut selvää, että Josephine oli ollut\nhirveässä jännityksessä, minkä vuoksi huolet, olivatpa ne sitten\nolleet millaisia tahansa, olivat ruvenneet näyttämään hänestä\näärettömän paljon vaikeammilta kuin ne todellisuudessa olivatkaan.\nMutta Jeanin suhtautuminen niihin, hänen matala ja tyyni äänensä ja\nhänen sanojensa melkein kaikkitietävä päättäväisyys olivat saaneet\nhänet vakuutetuksi siitä, ettei Josephine ollut kuvaillutkaan\ntilannetta liian synkäksi. Hän oli kuitenkin luullut näkevänsä\nvielä toivonpilkahduksenkin. Jean ei huomannut mitään sellaista,\nja Philip totesi, että hänen oli kiinnitettävä enemmän huomiota\nsekarotuisen tyyneen ja kiihkottomaan lausuntoon kuin Josephinen\npuheisiin. Mutta hän ei sittenkään pelästynyt. Hän kuului niihin\nihmisiin, joiden sisimmässä aina toimii synnynnäinen taisteluvaisto.\nJa tähän vaistoon, jota voidaan kiittää useimmista voitetuista\nelämän taisteluista, liittyy sellainen optimismi, mikä on avannut\nasumattomia maailmoja ihmisten poluille. Toista ilman ei voi\ntoistakaan olla olemassa.\n\nKirveen iskiessä syvälle koivun kylkeen Philip tiesi, että niin kauan\nkuin on elämää ja vapautta ja kaiken yläpuolella aurinko, toivo ei\nmitenkään voi muuttua kekäleiksi eikä tuhkaksi. Hän ei turvautunut\nlogiikkaan, hän yksinkertaisesti vain _eli_. Hän oli elinvoimainen ja\nhän rakasti Josephinea.\n\nHänen käsivarsiensa lihakset olivat kuin raa'an vuodan suikaleita.\nJokainen hänen ruumiinsa solu oli ihmeellisen voimakas. Hänen\njärkensä oli yhtä kirkas kuin seetrien ja kuusien yläpuolella huokuva\npuhdas ilmakin. Ja nyt näihin pelottaviin voimiin oli liittynyt\nmaailman ihmeellisimmän tunteen, naiseen kohdistuvan rakkauden,\nantamaa voimaa. Huolimatta kaikesta siitä, mitä Josephine ja Jean\nolivat sanoneet, ja välittämättä kaikista mahdollisista vastuksista\nhän tiesi varmasti voittavansa jokaisen edessään olevan taistelun.\n\nHän ei ainoastaan tiennyt sitä, vaan oli iloinenkin, eikä\nkoettanutkaan selittää Jeanille, mitä hänelle merkitsi oleskeleminen\nnaisen seurassa ensi kertaa kahteen vuoteen. Vielä pitkän aikaa\nsenkin jälkeen kun teltat oli saatu pystyyn ja koivunuotio\nräiskähteli iloisesti pimeässä, Josephine pysyi teltassaan. Mutta\npelkkä tietokin, että hän oli siellä, kohotti Philipin sielun pilviin\nasti.\n\nJa Josephine, joka oli heittänyt huovan harteilleen, lepäili\ntelttansa synkässä hämärässä kuunnellen häntä. Philipin kauas\nkuuluva ylitsekuohuva viheltely tuntui lämmittävän häntä. Hän kuuli\nPhilipin nauravan ja puhuvan Jeanille, jonka ääntä hän ei kertaakaan\nerottanut, ja kaukaa, kun Philip oli mennyt hakkaamaan toista koivua,\nhän kuuli Philipin laulavan jotakin laulua iskujensa välissä, ja\nkerran hän kuuli Philipin sanovan hiljaa aivan hänen telttansa\nläheisyydessä: -- Hitto! Hän tiesi silloin Philipin kompastuneen\nhalkoineen ja silloin hän ensi kerran hymyili pimeydessään ja\nhädässään. Tätä ainoata sanaa Philip ei ollut tarkoittanut hänen\nkorviensa kuultavaksi. Mutta sen lipsahdettua hänen huuliltaan hän\nnousi seisoalleen ja nauroi.\n\nHän ei tunkeutunut Jeanin nuotiolle, vaan sytytti toisen sellaiseen\npaikkaan, että se voi valaista Josephinen telttaa. Hän pinosi siihen\nkuivia puita niin paljon, että sen liekit valaisivat ympäristön\nainakin muutaman kymmenen metrin päähän. Ja sitten paistinpannu\ntoisessa ja keppi toisessa kädessään hän tuli teltan viereen ja\naloitti sellaisen melskeen, joka kuului varmasti kilometrin päähän.\n\nJosephine tuli teltastaan tulen kirkkaaseen valoon, jolloin Philip\nhuomasi hänen itkeneen. Hänen huulensa vapisivat vielä nytkin, kun\nhän hymyili kiitokseksi. Philip heitti pannunsa ja keppinsä syrjään\nja kiiruhti hänen luokseen. Näytti melkein siltä kuin tämä viimeinen\ntunti teltan pimeydessä olisi tuonut hänet lähemmäksi Philipiä, joka\ntarttui hellästi hänen käsiinsä, painaen ne hetkiseksi rintaansa\nvasten. Ne olivat kylmät ja vapisevat, ja toinen, johon hän oli\nnojannut poskeaan, oli vielä kostea kyynelistä.\n\n-- Ette saa tehdä tätä enää, Philip kuiskasi.\n\n-- Lupaan koettaa, Josephine vastasi. -- Mutta antakaa minun\nlämmitellä vähän nuotion ääressä. Minun on kylmä.\n\nPhilip talutti hänet loimuavan koivunuotin ääreen, missä kuumuus pian\njälleen kohotti lämpimän punan hänen poskilleen. Sitten he menivät\npaikalle, johon Jean oli kattanut heidän illallisensa nurmikolle. Kun\nJosephine oli istuutunut häntä varten järjestetylle huopakasalle, hän\nkatsoi hymyillen anteeksipyytävästi Philipiin, joka istui intiaanien\ntavoin jalat ristissä häntä vastapäätä.\n\n-- Pelkään, etteivät mielipiteenne minusta ole ollenkaan muuttuneet\nparemmiksi, hän sanoi. -- Mutta en ole kuitenkaan sellainen raukka,\nettä antaisin teidän miesten syödä yksinänne. Katsokaa, käytän\nhyväkseni syntymäpäivääni.\n\n-- Niin juuri, kaunis prinsessani, Jean sanoi naurahtaen hiljaa,\nhellän ilmeen kirkastaessa hänen laihoja tummia kasvojaan. --\nMuistatteko erästä toista syntymäpäivää vuosia sitten, jolloin\nteitte pilaa Jean Croissetista hänen nukkuessaan? Olette varmaankin\nunohtanut sen?\n\n-- Enkä ole.\n\n-- Hän oli silloin kuusivuotias, m'sieur, Jean selitti, -- ja kun\nnukuin uneksien ihanasta paratiisista, hän leikkasi pois viikseni.\nNe olivat komeat, nuo viikset, mutta koska ne eivät ole sen jälkeen\nkasvaneet oikein hyvin, olen ajellut ne aina pois.\n\nHuolimatta Josephinen ponnistuksesta näyttää iloiselta Philip huomasi\nhänen olevan mielissään, kun ateria oli lopussa. Hän koetti kuitenkin\nheidän vuokseen juoda vielä toisen kupillisen teetä. Philip saattoi\nhänet takaisin telttaan sitten kun hän oli sanonut Jeanille hyvää\nyötä, ja kun he pysähtyivät hetkiseksi syrjään vedetyn ovivaatteen\nviereen, oli tytön kasvojen ilme osaksi häpeävä ja osaksi toivovan\npyytävä, että Philip ymmärtäisi ja antaisi anteeksi.\n\n-- Olette ollut niin hyvä minulle, hän sanoi. -- Kukaan ei voi\nmilloinkaan ymmärtää, kuinka hyvä olette ollut ja kuinka paljon se on\nminulle merkinnyt. Siksi kiitänkin teitä.\n\nHän taivutti päätään ja jälleen Philip tukahdutti mielihalunsa\npuristaa hänet rintaansa vasten. Kun Josephine kohotti päätään, oli\nPhilipillä kädessään jokin esine, jota hän piti ojennettuna häntä\nkohti. Pieni raamattuhan siinä oli, kulunut ja hankautunut kulmista\nja syvästi liikuttava risaisuudessaan.\n\n-- Äitini antoi tämän minulle kauan aikaa sitten, Philip sanoi. --\nHän sanoi minulle, että niin kauan kuin kannan sitä taskussani ja\nuskon siihen, minulle ei tapahdu mitään pahaa, ja luullakseni hän\noli oikeassa. Tämä oli hänen ensimmäinen raamattunsa samoin kuin\nminunkin. Se on vanhentunut ja käynyt risaiseksi taskussani, ja\nvesi ja lumi ovat pidelleet sitä pahasti. Uskon melkein jollakin\ntavoin, että äitini on aina tämän kirjan läheisyydessä. Haluaisin\nlahjoittaa sen teille, Josephine. En voi antaa teille mitään muuta\nsyntymäpäivälahjaa.\n\nPuhuessaan hän oli ottanut toisen Josephinen käden omaansa ja\npistänyt kalliin lahjansa siihen. Josephine kohotti hitaasti raamatun\nrinnalleen. Hän ei sanonut mitään, mutta Philip näki vilahdukselta\nhänen silmissään tuon katseen, josta hän olisi ollut valmis uhraamaan\nvaikka koko maailman ja joka kertoi hänelle enemmän naisen uskosta ja\nluottamuksesta kuin kaikki maailman kirjat yhteensä.\n\nHän taivutti päätään syvempään ja kuiskasi:\n\n-- Tänään, Josephine, saanko juuri tänä iltana toivottaa teille niin\npaljon toivoa ja onnea kuin Jumala ja äitini voivat teille suoda, ja\nsuudella teitä kerran --\n\nSeuraavan hetken hiljaisuudessa hän kuuli Josephinen sydämen\nsykkeen. Josephine näytti lakanneen hengittämästä ja sitten hitaasti\nkatsoen suoraan häntä silmiin hän ojensi huulensa Philipille, ja\nkuten ihminen, joka kohtaa sellaisen henkilön sielun, joka on liian\npyhä käsin koskettavaksi, hän suuteli Josephinea. Tuskin oli hänen\nhuuliensa lämmin sulo lumonnut Philipin huulet, kun hän jo kääntyi\npois ja katosi telttaansa.\n\n\n\n\n7\n\nJosephine antaa ohjeita Philipille\n\n\nSitten kun he olivat korjanneet kaikki illallistarpeet,\nPhilip istuutui hetkiseksi Jeanin viereen nuotion ääreen\ntupakoimaan. Sekarotuinen oli jälleen vaipunut synkkyyteensä ja\nvaiteliaisuuteensa. Philip huomasi kuitenkin pari kolme kertaa,\nettä Jean katseli häntä salavihkaa. Hän ei yrittänytkään aloittaa\nkeskustelua ja poltettuaan piipullisen hän nousi ja meni telttaan,\njossa heidän molempien piti nukkua. Vihdoinkin hän huomasi olevansa\ntyytyväinen saadessaan olla yksinään. Hän sulki oviverhon päästäkseen\nnäkemästä nuotion yhä vieläkin kirkasta loimua, kiersi huopapeitteen\nympärilleen ja ojentautui pitkäkseen makuusäkilleen. Hän halusi\najatella.\n\nHän sulki silmänsä palauttaakseen muistiinsa elävämmin\nJosephinen kuvan siltä hetkeltä, jolloin Josephine oli ojentanut\nhuulensa hänelle suudeltaviksi. Tämä kaikista tämän iltapäivän\npoikkeuksellisista tapahtumista poikkeuksellisin tuntui hänestä\neniten unen kaltaiselta, vaikka sen todellisuus pohtikin vielä\nhänen aivojaan. Hänen mielessään pyörivät jälleen nuo samat sadat\nkysymykset, joihin hän oli koettanut vastata tänään, mutta sittenkin\nJosephine jäi yhtä paljon salaperäisyyksien verhoon kuin ennenkin.\nHän oli kuitenkin varma yhdestä asiasta. Niiden huolien taakka,\njoiden puristuksessa Jean ja tyttö taistelivat, oli muuttunut\nraskaammaksi heidän käännyttyään takaisin kotiin päin. Heidän\ntoivottomuutensa ja Josephinen surun ja sen synkkyyden syy, mihin\nsekarotuinen oli niin täydellisesti vaipunut illan kuluessa, oli\nsiis nähtävästi löydettävissä Adaren kartanosta. Hän ei siis ennen\nsinne tuloaan voisi arvata mitään. Ja siellä -- niin, mitä hän sieltä\nlöytäisikään?\n\nMutta kaikesta huolimatta hän rupesi vähitellen tuntemaan sellaista\nvärisyttävää pelkoa, mitä hän ei ollut tuntenut ennen. Pimeys, joka\nlisääntyi tulen sammuttua, yön hiljaisuus ja pohjoisesta puhaltavan\ntuulen heikko humina synnyttivät hänen mielessään levottomuutta\nja epäilyä, jotka auringonpaiste ja päivän tapahtumat olivat\nkarkottaneet. Tämä levottomuus vaivutti hänet vihdoin rauhattomaan\nhorrokseen, jolloin sekavat unet alkoivat ahdistaa hänen mieltään.\nHän oli jälleen Radissonin ja MacTavishin seurassa ja kuunteli\njäälakeudella juoksevien kettujen ulvontaa. Skotlantilaisen\nvaikeroivat hulluuden puuskat ja myrskyn raivo kantautuivat\nhänen korviinsa. Ja sitten hän kuuli huudon, samanlaisen huudon,\njollaisen MacTavishkin oli luullut kuulleensa tuulessa tuntia ennen\nkuolemaansa. Tämä unihuuto herätti hänet.\n\nHän nousi istualleen ja hänen kasvonsa ja kätensä olivat kosteat.\nTeltassa oli aivan pimeä. Ulkona ei kuulunut tuulen henkäystäkään.\nHän ojensi kätensä tunnustellakseen, oliko Jean teltassa, mutta\npuoliverisen makuuhuopiin ei ollut koskettukaan. Sitten hän odotti\nmuutamia sekunteja aivan hiljaa paikoillaan kuunnellen ja arvaillen,\noliko huuto ollut todellinen. Kun hän istui jännittyneenä ja hiljaa\npuoleksi horroksessa, se kuului jälleen. Järvellä uiskentelevat\nkoskelot siellä vain kirkuivat kimeästi kuin nauraen. Hän oli\nuseammin kuin kerran hymyillyt tovereilleen, joita tuo ääni oli\nvärisyttänyt ja jotka olivat kääriytyneet huopiinsa, kunnes kaiut\nolivat vähitellen muuttuneet valittavaksi voihkinaksi. Hän ymmärsi\nnyt ja tiesi, miksi intiaanit nimittivät sitä _määkiväksi_ eli\nhulluudeksi. Muistaen MacTavishin hän heitti huovan harteiltaan ja\npoistui teltasta.\n\nVain muutamia heikosti hehkuvia kekäleitä oli jäänyt paikkaan,\njohon hän oli latonut koivuhalot. Taivas oli tähtikirkas. Punainen\ntäysikuu oli painunut matalalle länteen. Tyyni järvi kimalteli\nhopean värisenä. Hiljaisuuden läpi kantautui hänen korviinsa hyvin\nkaukaa uroshirven uhmaavaa kiljuntaa, kun se vaati kilpailijaansa\ntaisteluun. Silloin Philip huomasi äkkiä erään Josephinen teltan\nviereen kyyristyneen tumman olennon.\n\nHän lähestyi sitä äänettömästi mokkasiineillaan. Jokin pakotti\nhäntä olemaan yhtä hiljaa kuin yökin oli. Ja tultuaan lähemmäksi\nhän oli iloinen, sillä olento oli Jean. Hän istui selin muutamaan\nkoivuun, joka oli muutaman metrin päässä Josephinen teltasta. Pää oli\nvaipunut rinnalle. Hän nukkui, mutta hän puristi lujasti molemmin\nkäsin pyssyä, joka oli poikittain hänen polvillaan. Totuus selveni\nPhilipille äkkiä kuin salaman leimahdus. Jean vartioi tyttöä kuin\nuskollinen koira. Hän oli koettanut valvoa niin kauan kuin suinkin,\nmutta nukkuessaankin hän piteli pyssyä lujasti käsissään.\n\nKeneltä hän suojeli tyttöä? Millainen vaara voikaan uhata Josephinea\ntänä hiljaisena tähtikirkkaana yönä? Nopea vilunpuuska värisytti\näkkiä Philipiä. Epäilikö Jean ehkä _häntä?_ Oliko mahdollista,\nettä Josephine oli salaisesti paljastanut pelkonsa, minkä vuoksi\nranskalainen nyt suojeli häntä hänen nukkuessaan? Philip poistui\nyhtä hiljaa kuin hän oli tullutkin, kunnes hän seisoi järven\nhiekkarannalla. Silloin hän katsoi taakseen. Hän näki vain Jeanin\nkuin mustan pilkun ja äkkiä hänen epäluulonsa epäoikeudenmukaisuus\nselveni hänelle. Hänellehän Josephine oli antanut luottamuksestaan\nsellaisia todisteita, joita ei mikään voisi järkyttää. Ja nyt hän\nymmärsi Jeanin kasvojen väsyneen riutuneen ilmeen. Tämä ei ollut\nensimmäinen yö, jolloin hän oli vartiossa. Joka yö hän oli suojellut\nJosephinea, kunnes sarastusta ennustavien pimeiden tuntien kuluessa\nhänen silmänsä olivat sulkeutuneet lujasti, kuten nytkin.\n\nPohjolan aamun harmaan sarastuksen alkuun ei ollut enää pitkältikään\naikaa. Philip tiesi sen katsomatta kelloaan. Hän tunsi sen. Sen\ntuntua oli ilmassa, metsän hiljaisuudessa ja tähtien ja kuun värissä.\nTodistaakseen olevansa oikeassa hän katsoi kelloaan tulitikun\nvalossa, sytytettyään sillä ensin piippunsa. Se oli puoli neljä.\nTähän vuoden aikaan aamu rupesi sarastamaan viideltä.\n\nHän käveli hitaasti tumman metsän ja järven välissä olevaa\nhietikkoa pitkin eikä pysähtynyt ennen kuin noin kilometrin\npäässä leiristä. Silloin tapahtui jotakin, mikä paljasti, kuinka\nlevottoman jännittyneet hänen hermonsa olivat. Läheisyydessä olevasta\npensaikosta kuuluva kova risahtelu säpsähdytti häntä ja vielä\nsittenkin, kun hän nauroi itselleen, hän seisoi automaattipistooli\nkädessään.\n\nHän kuuli siilin, joka oli aiheuttanut melun, lapsimaisen uikutuksen\nja valituksen, ja nauraa hihittäen vieläkin hermostuneisuudelleen hän\nistuutui muutamalle valkoiselle ajopuulle, joka oli ollut jo puolen\nvuosisataa hautautuneena hiekkaan.\n\nKuu oli mennyt mailleen läntisten metsien taakse, tähdet tuikkivat\nhimmeämmin taivaalla ja pimeys alkoi kietoutua hänen ympärilleen kuin\nverho. Hän piti tästä tunnista, joka liitti pohjolan yön pohjolan\npäivään, ja istui liikkumatta hiljaa paikallaan, peittäen piipun\npesässä hehkuvan tupakan kämmenellään.\n\nSiili sipsutteli esille pensaikosta lörpötellen ja puhellen\nitsekseen omituiseen hyvänluontoiseen tapaansa. Se oli lihava kuin\npuhkeamaisillaan oleva poppelin silmuja niin innostunut pääsemään\njärven rannalle, että se tyhmässä viattomuudessaan kulki niin läheltä\nPhilipiä, että Philip olisi voinut sivaltaa sitä kepillä. Mutta\nsilloin liiteli esille tummasta kuusikosta muuan harmaa pilvimäinen\nesine hiljaa ja kevyesti kuin suuri lumihiutale, leijaili hetkisen\nsiilin yläpuolella ja katosi sitten pimeyteen. Ja siili, vieläkin\ntajuamatta vaaraa ja sitä, mitä suuri huuhkaja olisi sille tehnyt,\njos se olisi ollut lumivalkoinen kaniini piikkejä täynnä olevan\nhirviön asemasta, joi itsensä hitaasti kylläiseksi ja sipsutteli\ntakaisin metsään samoin kuin se oli tullutkin, toistellen pientä\nlauluaan hyväntuulisesti ja tyytyväisesti.\n\nVuorotellen alkoi nyt kuulua ääniä, jotka liittivät loppuvan yön\npäivän sarastukseen, ja sadannen kerran Philip kuunteli näitä\nihmeitä, joihin hän ei milloinkaan voinut kyllästyä. Ilveksen murina\nei enää kuulostanut niin käheältä eikä niin ivallisen riemuitsevalta\nvoittokululta, vaan aran kysyvältä, uniselta ja pelästyneeltä. Puiden\nlatvoista kuului vielä hiljaisempaa huuhkajien huhuntaa. Ne olivat\nlopettaneet yömetsästyksensä ja hakivat nyt sakeimpia tiheikköjä\npiilopaikakseen päiväksi. Ja sitten kantautui kaukaa metsästä hänen\nkorviinsa muuan ääni, joka kuulosti hyvin nälkäiseltä ja uhmaavalta.\nSiellä ulvoi yksinäinen susi. Näitä yöääniä seurasi pensasvarpusen\nensimmäinen tirskutus, unisesti ja epävarmasti kylläkin vielä,\nmutta julistaen kuitenkin heikosti uuden päivän koittoa. Seetri- ja\nkuusitiheiköstä kuului siipien havinaa. Kaukaa ylhäältä kantautui\nhänen korviinsa etelään päin lentävien kanadanhanhien rääkynää.\nTähdet sammuivat vuorotellen ja kaakossa jokin harmaa käsi ojentautui\nhitaasti metsän laidan yli pyyhkäisten pimeyden pois maan pinnalta.\nVasta silloin Philip nousi istuimeltaan ja suuntasi kulkunsa leiriä\nkohti.\n\nHän koetti karkottaa alakuloisuutensa, mikä vieläkin painoi hänen\nmieltään. Ja saapuessaan leiriin hän oli jo melkein onnistunutkin\nsiinä. Nuotio paloi kirkkaasti jälleen ja Jean oli ahkerissa\naamiaisen valmistuspuuhissa. Hämmästyksekseen hän huomasi\nJosephinenkin seisovan telttansa edustalla. Tyttö oli jo lopettanut\ntukkansa harjaamisen ja letitti sitä parhaillaan pitkäksi palmikoksi.\nPhilip oli arvaillut, millaiseksi heidän tapaamisensa nyt aamulla\nmahtaisi muodostua, ja punastui kovasti lähestyessään Josephinea.\nHeidän suudelmansa värisyttävä lumo ei ollut vielä haihtunut hänen\nhuuliltaan ja hänen sydämensä lähetti sen muiston polttavana\nhänen silmiinsä, kun hän saapui Josephinen luo. Josephine kääntyi\ntervehtimään häntä kalpeana ja tyynenä. Hänen silmiensä alla oli\nmustat renkaat ja hänen äänensä kuulosti vakavalta ja rauhalliselta,\nkun hän sanoi: -- Hyvää huomenta. Näytti aivan siltä kuin Philip\nolisi uneksinut kaiken sen, mitä oli tapahtunut edellisenä iltana.\nJosephinen silmissä ei ollut minkäänlaista hellyyttä, pahoittelua\neikä muistoa. Hän hymyili heikosti ja pakotetusti. Philip ymmärsi\ntytön vetoavan hänen ritarillisuuteensa, että hän unohtaisi teltan\nedustalla sattuneen kohtauksen. Hän kumarsi ja sanoi vaatimattomasti:\n\n-- Pelkään, ettette ole nukkunut hyvin, Josephine. Häiritsinkö teitä\nhiipiessäni pois leiristä?\n\n-- En kuullut mitään, Josephine vastasi. -- Kuulin vain tuon\nhirmuisen linnun kirkumista järveltä. Luulen, etten nukkunut\npaljonkaan.\n\nLeirin synkkyys painoi tänä aamuna Philipin sydäntä niin raskaasti,\nettei hän voinut karkottaa sen aiheuttamaa tunnelmaa. Hän jakoi työt\nJeanin kanssa, koettaen samalla jutella, mutta Croisset vastasi vain\nhänen tärkeimpiin huomautuksiinsa. Silloin hän rupesi viheltelemään\nja lauloi metsässä muutaman laulunkin hakiessaan sieltä kuivia\nkoivuhalkoja, palaten nauraen Jeanin ja tytön luo halot ladottuina\nsyliin posken korkeudelle ja kirves kainalossaan. Mutta kumpikaan\nei osoittanut ilmeelläkään, että he olivat kuulleet hänen laulunsa.\nAteria nautittiin sellaisen jäätävän tunnelman vallitessa, että\nPhilipin mieli täyttyi mitä synkimmillä aavistuksilla. Josephine\nnäytti hyvin levottomalta. Hän vastasi kyllä hänen kysymyksiinsä,\nkun Philip puhui hänelle, mutta jokaiseen sanaan, jonka hän tänään\nsanoi, tuntui liittyvän jotakin salaperäistä pidättyväisyyttä. Hän\npyysi anteeksi, ennen kuin Philip ja Jean olivat lopettaneet, ja meni\ntelttaansa. Hetkisen kuluttua Philipkin nousi ja poistui kanootilleen.\n\nHänen viimeinen tupakkansa oli kumipussissa ja hän haparoi sitä\njuuri käsiinsä, kun hänen sydämensä sykähti kovasti. Jokin ääni oli\nlausunut hiljaa hänen takanaan: -- Philip!\n\nHän kääntyi hitaasti uskomatta korviaan. Niin, Josephinehan siinä\ntodellakin oli. Tyttö oli nyt ensi kerran lausunut hänen nimensä. Ja\nkuitenkin tuntui hänen sanomansa sana erottavan heidät yhä kauemmaksi\ntoisistaan, sillä hänen äänensä oli yhtä tyyni ja kiihkoton kuin hän\nolisi puhutellut Jeania.\n\n-- Makasin hereilläni melkein koko yön ajatellen, hän sanoi. --\nTeimme hirveän väärin ja olen niin pahoillani.\n\nHänen kiihtyvästä hengityksestään Philip huomasi, kuinka\nurhoollisesti hän taisteli voidakseen puhua hänelle tyynesti.\n\n-- Ette voi sitä ymmärtää, hän jatkoi katsoen Philipiin vakavuudella,\nmitä toivottomuus soi hänelle. -- Ette voi ymmärtää, ennen kuin\nsaavutte Adaren kartanoon. Ja pelkään sitä hetkeä, jolloin saatte\ntietää, millainen olen ja kuinka hirveän rikoksen tein suostuessani\npyyntöönne eilen. En välittäisi niin paljon, jos olisitte muiden\nmiesten kaltainen. Mutta te olette ollut erilainen.\n\nPhilip vastasi sanoin, joita hän ei olisi uskaltanut lausua muutamia\ntunteja aikaisemmin.\n\n-- Ja kuitenkin kaukana tuolla, kun pyysitte minua lähtemään\nkanssanne miehenänne, tiesitte, mitä löydän Adaren kartanosta, hän\nsanoi hiljaisella ja jännittyneellä äänellä. -- Tiesittekö sen?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Mikä silloin on aiheuttanut sen muutoksen, minkä vuoksi pelkäätte\npakottaa minua jatkamaan? Johtuuko se siitä -- hän nojautui\nlähemmäksi Josephinea ja hänen kasvonsa kalpenivat -- että pidätte\nminusta vähän?\n\n-- Ei vaan siitä, että kunnioitan teitä, Josephine vastasi äänellä,\njoka tuotti Philipille pettymystä. -- En halua aiheuttaa teille\ntuskia enkä halua, että ajattelette minusta mitä tahansa palatessanne\nmaailmaan. Olette ollut rehellinen minua kohtaan. En syytä teitä\nollenkaan eilisiltaisesta tapahtumasta. Syy oli kokonaan minun.\nJa nyt olen tullut luoksenne saadakseni teidät ymmärtämään sen,\nettä käytöksestäni ja toimistani huolimatta tulen aina uskomaan ja\nluottamaan teihin. Antaisin vaikka mitä, jos eilisilta voitaisiin\npyyhkiä pois muististamme. Mutta mahdotontahan se on. Ette kuitenkaan\nsaa ajatella sitä ettekä puhua minulle enää entiseen tapaanne, ennen\nkuin saavumme Adaren kartanoon. Ja silloin --\n\nHänen kalpeat kasvonsa näyttivät hyvin liikuttuneilta, kun hän\nkääntyi pois Philipistä.\n\n-- Ette enää haluakaan, hän lopetti. -- Sen jälkeen taistelette vain\npuolestani siksi, että olette ritari miesten joukossa, ja siksi, että\nolette luvannut. Siellä ei enää lupauksennekaan sido teitä, sillä\nvapautan teidät siitä.\n\nPhilip seisoi vaieten Josephinen poistuttua hänen luotaan. Hän\ntiesi, että jos hän seuraisi Josephinea ja pakottaisi hänet\njatkamaan keskustelua, hän toimisi hyvin raa'asti. Josephine oli\npakottanut hänet ymmärtämään, että hänen tästä alkaen piti käyttäytyä\npidättyväisemmin tätä kohtaan, ja veri syöksyi kuumasti ja kipeästi\nhänen kasvoihinsa, kun hän ensimmäisen kerran käsitti, miten hän oli\nrikkonut sopivaisuussääntöjä.\n\nHänestä oli aina naisellisuus ollut mitä ihaninta maailmassa. Ja nyt\nhänet oli pakotettu peläten ajattelemaan, että hän oli loukannut\nsitä. Hän ei pysähtynyt todistelemaan itselleen, että hänen tekoaan\npuolusti hänen rakkautensa musertava täydellisyys, vaan ajatteli nyt\nvain sitä, että hän oli löytänyt Josephinen yksinäisyydestä, oli\ntunnustanut hänelle rakkautensa ennen kuin hän oli tiennyt Josephinen\nnimeäkään ja seurannut sen kehotuksia tekemällä ja puhumalla\nsellaista, mikä hänen mielestään nyt tuntui häpeälliseltä. Mutta\nolisiko hän kuitenkin kaiken jälkeen halunnut peruuttaa sen, vaikka\nhän olisi voinutkin? Hän teki itselleen tämän kysymyksen palatessaan\nauttamaan Jeania. Mutta hän ei keksinyt siihen minkäänlaista\nvastausta, ennen kuin he olivat jälleen kanooteissaan ja matkalla\njärven yläpäätä kohti. Josephine istui selin häneen ja hänen paksu\nsilkinhieno palmikkonsa valui kierrellen hänen hartioilleen kuin\nauringon valaisema kultainen köysi. Silloin hän tiesi, ettei hän\nolisi halunnut.\n\nJean ei levähdellyt juuri ollenkaan sinä päivänä, ja puolen päivän\ntienoissa he olivat jo kulkeneet kolmisenkymmentä kilometriä. He\nkuluttivat tunnin aterioimiseen ja jatkoivat jälleen matkaansa.\nJosephinekin pisti silloin tällöin melansa veteen, mutta ei muuttanut\nkertaakaan koko päivänä asentoaan niin, että olisi joutunut istumaan\nvastakkain Philipin kanssa. Myöhään iltapäivällä he pystyttivät\nleirinsä valkamaan, josta oli kahdeksankymmentä kilometriä Adaren\nkartanoon.\n\nTaivaalla ei ollut tähtiä sinä yönä eikä kuutakaan näkynyt. Tuuli\noli kääntynyt ja puhalsi nyt pohjoisesta. Siinä oli pohjolan\npakkasten tuntua, ja taivaalla kiiti hurjaa vauhtia suuria harmaita\npilviröykkiöitä. Istuessaan nuotion ääressä Jean käänsi kasvonsa\nusein levottomasti pohjoista kohti ja piti kasteltua sormeaan\nkorkealla päänsä yläpuolella tunteakseen, oliko ilmassa sitä\nominaista tuntua, jonka metsien miehet tietävät ennustavan lumen\ntuloa.\n\nVihdoin hän sanoi Philipille: -- Tuuli kiihtyy vielä, m'sieur, ja\ntarttui kirveeseensä.\n\nPhilip seurasi häntä omineen ja he keräsivät suojaksi Josephinen\nteltan ympärille paksun kerroksen seetrin ja kuusen oksia. Sitten he\nkantoivat yhdessä kolme tai neljä suurta pölkkyä nuotioon. Heidän\ntehtyään sen Philip meni heidän omaan telttaansa, riisui liikoja\nvaatteita yltään ja hautautui makuusäkkiinsä. Pitkän aikaa hän\nmakasi valveillaan ja kuunteli tuulen kiihtyvää huminaa pitkien\nkuusten latvoissa. Se ei ollut mitään uutta hänelle. Kuukausien\nkuluessa hän oli saanut nukahtaa jään ukkosen kaltaiseen jyrähtelyyn\nja myrskyn raivokkaaseen ulvontaan. Mutta tänä iltana oli tuulen\nhuminassa jotakin muutakin, mikä vaivutti hänet yhä syvemmälle siihen\nsynkeyteen, mitä hän ei voinut karkottaa. Vihdoin hän kuitenkin\nvaipui uneen.\n\nHerättyään hän raapaisi tulen tikkuun ja katsoi kelloaan. Se oli\nneljä. Hän pukeutui ja poistui teltasta. Tuuli oli tyyntynyt. Jean\nahkeroi keittotulen ääressä ja Josephinen teltastakin näkyi jo\nkynttilän valoa. Josephine ilmestyikin sieltä hetkistä myöhemmin\nnäkyviin. Hän oli pukeutunut paksuun punaiseen Hudson Bay-takkiin\nja näädännahkaiseen lakkiin. Jokin hänen tulonsa aiheuttamassa ensi\nvaikutelmassa, ehkä hänen maalauksellinen pukunsa ja keikarimainen\npieni lakkinsa ja tulen ensi hehku hänen poskillaan, täytti Philipin\nmielen toivolla, että uni oli rohkaissut hänen mieltään. Mutta kun\nhän katsoi Josephineen tarkemmin, tämä toivo haihtui. Philip tiesi\nkysymättäkin, että Josephine oli viettänyt tämän toisenkin yön\nsisimpänsä kanssa kamppaillen. Jeanin kasvotkin näyttivät laihemmilta\nja hänen silmiensä alla olevat kuopat olivat syventyneet.\n\nTaivas oli koko päivän paksussa raskaassa pilvessä ja vesi aaltoili\nkovasti. Varhain iltapäivällä tuuli rupesi kiihtymään, jolloin\nCroisset meloi kanoottinsa heidän viereensä ehdottaen maihinnousua.\nHän puhui Philipille, mutta Josephine keskeytti hänet äkkiä.\n\n-- Meidän on pakko jatkaa matkaamme, Jean, hän vaati. -- Ellei se ole\naivan mahdotonta, meidän pitää päästä Adaren kartanoon tänä iltana.\n\n-- Tulee myöhäinen -- keskiyö, Jean vastasi. -- Ja jos vesi rupeaa\naaltoilemaan kovemmin, niin --\n\nNyt roiskahti vettä keulasta tytön kasvoille.\n\n-- En välitä siitä, Josephine huusi. -- Vesi ja pakkanen eivät\nvahingoita meitä. Hän kääntyi Philipiin päin kuin saadakseen hänet\npuolelleen Jeania vastaan. -- Onko mahdollista, että voitte viedä\nminut kotiin tänä iltana? hän kysyi.\n\n-- Kello on nyt kaksi, Philip vastasi. -- Kuinka pitkälti meillä\nvielä on, Jean?\n\n-- Matka ei minua pelota, m'sieur, vaan tämä, Jean sanoi, kun toinen\naalto pärskäytti vettä Josephinen puvulle. -- Adaren kartano on\nkolmenkymmenen kilometrin päässä.\n\nPhilip katsoi Josephineen.\n\n-- Parasta on, että nousette maihin ja odotatte huomiseen, Josephine.\nKatsokaa edessämme olevaa ulappaa, kuinka se kuohuu valkoisena.\n\n-- Voi, viekää minut kotiin, olkaa niin hyvä! Josephine rukoili\npuhuen nyt vain Philipille. -- En pelkää ollenkaan enkä voi kestää\ntoista viime yön kaltaista yötä. Ja jos meille sattuisi tapahtumaan\njotakin -- hän heitti päänsä taaksepäin ja hymyili Philipille\nrohkeasti märän tukkansa ja roiskahtelevan vaahdon takaa -- tiedän\nteidän suoriutuvan siitä loistavasti. Siksi en pelkääkään. Ja minä\nhaluan päästä kotiin.\n\nPhilip kääntyi nyt puoliveriseen päin, joka oli ajautunut kanootin\npituuden verran sivulle.\n\n-- Jatkakaamme vain matkaa, Jean! hän huusi. -- Voimmehan pysytellä\nlähellä rantoja. Osaatteko uida?\n\n-- Osaan, m'sieur, mutta Josephine --\n\n-- Minä uin hänen kanssaan, Philip vastasi, ja Josephine näki entisen\nrohkeuden ja tarmon palaavan hänen kasvoihinsa, kun hän kääntyi\nkatsomaan heidän edessään olevia vaahtopäisiä aaltoja.\n\nTämän jälkeen he ponnistelivat tuntikausia eteenpäin. Tuuli puhalsi\nkovemmin heidän kasvoihinsa ja kanootit sukelsivat yhä syvemmälle\naaltojen väliin. Joka kerta kun Josephine kääntyi taakseen, hän\nihmetteli takanaan olevaa miestä, joka avopäin, tukka läpimärkänä\nja käsivarret paljaina kyynärpäihin asti valoi hymyillen harmailla\nkirkkailla silmillään luottamusta hänen mieleensä sumun läpi. Vasta\nsitten kun pimeys alkoi kietoa heitä verhoonsa, tuli Jean niin\nlähelle heitä, että he voivat keskustella. Jean huusi:\n\n-- Tunnin kuluttua pääsemme Snowbird-joelle, m'sieur! Sen suulta\non kuusi kilometriä Adaren kartanoon. Mutta juuri edessämme tuuli\npuhaltaa leveän selän yli. Uskallammeko lähteä sille?\n\n-- Kyllä! tyttö huusi vastaten Philipin puolesta. -- Meidän on pakko\njatkaa matkaamme!\n\nSanomatta enää mitään Croisset meloi edelle. Tuuli kiihtyi\nkiihtymistään jokaisena minuuttina. Huutaen Jeanille, että hän\npysäyttäisi kanoottinsa hetkiseksi, Philip piti omaa kanoottiaan\ntasapainossa puhuessaan Josephinelle.\n\n-- Tulkaa tänne luokseni niin varovaisesti kuin suinkin,\nJosephine, hän sanoi. -- Siirtäkää tavarat vähitellen keulaan\nvastaamaan painoanne. Jos jotakin sattuu tapahtumaan, haluan olla\nläheisyydessänne.\n\nJosephine seurasi varovaisesti hänen ohjeitaan ja kun hän vähitellen\nlisäsi keulassa olevaa kuormitusta, hän siirtyi itse hitaasti\nlähemmäksi Philipiä. Kun hän pääsi Philipin viereen, hän sattui\nsaamaan käteensä jonkun esineen kanootin pohjalta -- Philipin toisen\nkengän. Hän näki nyt Philipin paljaan rinnan ja kurkun. Philip oli\nkiskonut yltään paksun raskaan villapaitansa ja riisunut kenkänsä.\nHän ojensi kätensä ja kosketti hiljaa Josephinea, kun tämä kyyristyi\nhänen eteensä.\n\n-- Suurenmoista! hän sanoi nauraen. -- Olette kelpo tyttö, Josephine,\nja parhain kanoottitoveri, mitä minulla milloinkaan on ollut. Jos nyt\nkaadumme, en voi muuta kuin viedä teidät uimalla rantaan. Onko tie\nrannalta Adaren kartanoon hyvä?\n\nHän ei kuullut Josephinen vastausta, mutta uusi tuulenpuuska lennätti\nirtonaisen suortuvan Josephinen tukasta hänen kasvoilleen ja hän oli\nonnellinen, onnellinen sellaisesta vaarasta huolimatta, jolle ei hän\neikä Jeankaan olisi rohjennut antautua yksinään alttiiksi. Hän ei\nvoinut enää pimeässä nähdä Croissetia eikä tämän kanoottia. Mutta\ntuuli kantoi hänen korviinsa Jeanin huudon aina minuutin kuluttua\nja hän vastasi niihin Josephinen pään yli. Hän oli iloinen, ettei\ntyttö voinut nyt nähdä, mitä heidän edessään oli tällä hetkellä.\nHänen omakin hengityksensä salpautui kerran tai pari, kun hän luuli\nkanootin joutuneen siihen kohtalokkaaseen vaiheeseen, jota hän\npelkäsi. Jokaisen minuutin kuluttua hän laski matkan pituuden maihin\nja uintimahdollisuutensa, jos he kaatuisivat. Ja sitten pitkän ajan\nkuluttua tuuli rupesi äkkiä tyyntymään eivätkä aallotkaan olleet enää\nniin korkeita. Jeanin ääni kuului nyt lähempää helpotuksesta väristen.\n\n-- Olemme päässeet niemen taakse! hän huusi. -- Vielä hiukan yli\nkilometri ja sitten olemme Snowbirdin suussa, m'sieur!\n\nPhilip nojautui eteenpäin pimeyteen tuijottaen. Josephinen lakki\noli pudonnut ja Philipin käsi lepäsi hetkisen hänen märällä tuulen\nirrottamalla tukallaan.\n\n-- Kuulitteko? hän huudahti. -- Olemme melkein kotona.\n\n-- Kyllä, Josephine vastasi väristen. -- Ja minä olen iloinen,\niloinen --\n\nOliko se hänen omaa mielikuvitustaan, vai vapisiko Josephine ja\nvetäytyi ilmeisesti kauemmas hänestä _hänen kosketuksensa vuoksi?_\nPimeässäkin hän tunsi sen, että Josephine oli kumartunut eteenpäin ja\nkätkenyt kasvonsa käsiinsä. Hän ei puhunut Philipille enää mitään.\nKun he saapuivat tyynelle Snowbird-joelle, Jeanin kanootti ilmestyi\naivan heidän viereensä, mutta Jean ei puhunut sanaakaan. Kuin\nvarjot he kiitivät virtaa ylös mustien metsäisten rantojen välitse.\nAlituisesti kasvava kiihko ja tunne siitä, että hän oli kummallisten\ntapahtumien kynnyksellä, kävivät yhä voimakkaammiksi Philipin\nmielessä. Hänen käsivarsiaan ja selkäänsä pakotti, hänen jalkansa\nolivat puutuneet ja viimeinenkin hitunen hänen suurenmoisista\nvoimistaan oli käytetty taisteluun tuulta ja aaltoja vastaan, mutta\nhän unohti väsymyksensä odottaessaan lähenevää hetkeä. Hän tiesi\nAdaren kartanon paljastavan hänelle salaisuuksia, joita Josephine ei\nollut kertonut hänelle. Josephine oli sanonut niin ja paljastanut\nsenkin, että hän silloin alkaisi vihata Josephinea. Hän arvasi\ntuulen voiman heikkenemisestä, että he hautautuivat vähitellen yhä\nsyvemmälle metsään.\n\nKului puolituntinen eikä hänen toverinsa sinä aikana liikahtanut eikä\nlausunut sanaakaan. Hän kuuli heikkoa kaukaista surullista ulvontaa\nja tunsi äänen. Suden ulvontaa se ei ollut, vaan koiran. Hänestä\nnäytti silloin kuin tyttö olisi liikahtanut ja tarttunut kanootin\nlaitoihin käsillään. Nyt ei kuulunut neljännestuntiin muita ääniä\nkuin melojen loiskahtelua ja tuulen yksitoikkoista huminaa puiden\nlatvoissa. Sitten koira ulvoi jälleen paljon lähempänä ja tällä\nkertaa siihen yhtyi toinen, kolmas ja neljäs, kunnes yön täytti\nsellainen melu, että Philip tuijotti ihmetellen pimeään. -- Tuossa\nhaukkuvassa ulvovassa laumassa on varmasti viisikymmentä koiraa,\njos siinä nyt on ainoatakaan, hän sanoi itsekseen, lauman tullessa\nnopeasti kuin tuuli heitä kohti.\n\nCroisset rikkoi hiljaisuuden sanoen kanootistaan:\n\n-- Ne ovat vainunneet meidät tuulesta, Josephine, ja nyt ne ovat\ntulossa teitä vastaan.\n\nTyttö ei vastannut, mutta Philip huomasi hänen istuvan jännittyneenä\nja suorana. Ulvominen lakkasi yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin.\nLauma oli päässyt rannalle ja odotti. Vasta sitten kun Jean käänsi\nkanoottinsa maata kohti ja sen keula raapi sorarantaa, ne rupesivat\nhaukkumaan jälleen, mutta nyt niin lähellä ja hurjasti, että Philip\ntahtomattaankin pysäytti kanoottinsa. Josephine kiipesi kuitenkin\nheti kevyesti sen laidan yli nilkan syvyiseen veteen. Philip ei\nvoinut nähdä, mitä silloin tapahtui, paitsi sitä, että ranta oli\naivan täynnä hyppiviä, ryömiviä ja haukkuvia petoja, joiden keskellä\nJosephine oli. Hän kuuli Josephinen kirkkaan komentavan äänen\nhuutelevan koirille -- Tyr, Kapteeni, Bruno, Thor, Wamba -- kunnes\nniiden lukumäärä tuntui loppumattomalta. Hän kuuli torahampaiden\nmetallinheleät naksahdukset, nopeaa huohottavaa hengitystä ja\npehmeiden jalkojen kapsetta. Vihdoin muuttui tytön ääni yhä\nkirkkaammaksi ja koirien ulvominen hiljemmäksi, kunnes hän ei kuullut\nmuuta kuin lauman pidätettyä hengitystä ja hiljaista vaimeaa vikinää.\n\nSamalla ilmestyi tuulen kiidättämien pilvien väliin taivaalle\nkapea rako, josta kuu pääsi hetkiseksi pilkistämään esille. Se,\nmitä hän silloin näki, muutti Philipin hengityksen ihmetteleväksi\nhuudahdukseksi.\n\nJosephine seisoi valkoisella hiekkarannalla. Järvellä puhaltanut\ntuuli oli irrottanut hänen pitkän palmikkonsa niin, että hänen märkä\nsotkeutunut tukkansa ulottui lanteille asti. Hän katsoi Philipiin\nkuin sanoakseen jotakin, mutta Philip ei voinut muuta kuin tuijottaa\nlaumaan. Suuri karvaisista päistä ja kyyristyneistä ruumiista\nmuodostunut meri ympäröi tyttöä. Nuo hurjat keltaiset vihreäsilmäiset\nelukat olivat laskeutuneet vatsalleen maahan kuin niitä olisi vain\nollut yksi ja kääntäneet päänsä Josephinea kohti. Niiden kurkut\nkohoilivat ja silmät loistivat Josephinen palaamisen tuottamasta\nkiihkeästä ilosta. Tätä omituista lumoavaa näkyä kesti vain hetkisen\nja yö muuttui jälleen pimeäksi. Tyttö kuului sanovan jotakin hiljaa.\nKoirat siirtyivät syrjään hänen tieltään ja sitten hän sanoi aivan\nPhilipin vieressä:\n\n-- Oletteko jo tulossa, Philip?\n\n\n\n\n8\n\nAdaren kartano\n\n\nPhilip tunsi hieman pelkäävänsä astuessaan kanootistaan hänen\nluokseen. Hän ei ollut kuullut Croissetin maihinnousua ja hetkisen\nhänestä tuntui aivan siltä kuin hän harkitusti olisi antautunut\nsusilauman armoille. Mutta Josephine oli ehkä arvannut, millaisen\nvaikutuksen hurja näytelmä oli tehnyt kanootistaan katsovaan\nPhilipiin, koska hän oli tullut aivan veden rajaan ottamaan häntä\nvastaan. Hän sanoi jotakin ja pilkkopimeässä Philip ojensi hänelle\nkätensä. Josephinen käsi hapuili hänen kättään ja löydettyään sen\nhänen sormensa puristautuivat lujasti sen ympärille.\n\n-- Ne ovat henkivartijoitani, olen harjoittanut ne penikasta alkaen,\nhän selitti. -- Ne eivät pidä vieraista, mutta taistelevat kyllä\njokaisen sellaisen henkilön puolesta, jota ne näkevät minun suosivan.\nSiksi aion taluttaa teitä. Hän kääntyi Philipin kanssa laumaan päin\nja huusi kirkkaalla komentavalla äänellään: -- No nyt matkaanne,\npojat! Tyr, Kapteeni, Thor, alkakaahan painua! Soh, veitikat,\ntarhaanne!\n\nNäytti aivan siltä kuin sata silmää olisi hehkunut heitä vastaan\npimeästä, sitten alkoi kuulua liikehtimistä, vikinää, murinaa,\nleukojen loksahtelua ja kun he kiipesivät törmälle ja sieltä\nkapealle tielle, Philip kuuli lauman hajautuvan heidän sivuilleen ja\ntaakseen. Hän tiesi senkin, että Jean oli heidän edellään nyt. Hän\nei puhunut eikä Josephinekaan näyttänyt haluavan rikkoa hiljaisuutta\nenää. Irrottamatta kättään Philipin kädestä hän kulki polkua aivan\npuoliverisen kintereillä. Hänen kätensä oli niin kylmä, että Philip\ntahtomattaan puristi sen omaansa lujemmin kuin lämmittääkseen sitä.\nHän tunsi, miten Josephinea värisytti, mutta jokin ilmaisi hänelle,\nettei se, mitä Josephine tunsi pimeässä, johtunut ainoastaan\nkylmästä. Hänen sormensa kiertyivät useammin kuin kerran vapisten\nPhilipin käden ympärille.\n\nKäveltyään noin parisataa metriä he pääsivät pois metsätieltä\nkierrettyään erään mutkan, ja heidän edessään olevan pimeyden rikkoi\nyksinäinen valo, synkeyden keskeltä häämöttävä himmeästi valaistu\nikkuna.\n\n-- Marja ei odota meitä tänä iltana, tyttö sanoi anteeksipyytävästi\nja hermostuneesti. -- Tämä on Adaren kartano.\n\nPaikan yksinäisyys, sen silmäänpistävä elämän puute ja hiljaisuus,\npaitsi heidän ympärillään olevien petojen nuuskintaa ja vikinää,\nsynnyttivät Philipissä omituisen pelon tunteen. Hän oli ainakin\nodottanut näkevänsä Adaren kartanossa elämää ja valoa, mutta\ntäällähän oli vain pimeyden salaperäisyyttä ja kuoleman hiljaisuutta.\nAinoa näkyvissä oleva valokin näytti hyvin heikolta. Kun he etenivät\nsitä kohti, erkani muuan suuri varjo pimeydestä ja silloin tuntui\näkkiä siltä kuin metsän verho olisi vedetty syrjään, ja kaukana\nuhkaavan varjon takana Philip näki leirinuotion kajastuksen. Sieltä\nkuului uhmaavaa koiranhaukuntaa, johon heti heidän ympärillään\npyörivät elukat hurjasti vastasivat. Kun Josephine kohotti äänensä\nvaimentaakseen hälinän, muuttui ikkunasta näkyvä valo äkkiä\nkirkkaammaksi. Sitten aukeni muuan ovi ja aukkoon ilmestyivät mies ja\nnainen. Mies seisoi naisen takana katsoen hänen olkansa yli ja Philip\nnäki lampun valossa vilahduksen pyssyn piipusta.\n\nJosephine pysähtyi.\n\n-- Suotte kai minulle anteeksi, että menen edellä yksinäni ja käsken\nteidän tulla sitten Jeanin kanssa? hän kuiskasi. -- Koetan tavata\nteitä vielä tänä iltana pukeuduttuani ja päästyäni parempaan kuntoon\nvoidakseni osoittaa teille vieraanvaraisuutta.\n\nJean oli niin lähellä, että hän kuuli Josephinen sanat.\n\n-- Me seuraamme teitä, hän sanoi hiljaa. -- Menkää vain edellä,\nrakkaani.\n\nHänen äänensä kuulosti äärettömän hellältä, melkeinpä säälivältä,\nja kun Josephine irrotti kätensä Philipin kädestä lähtien heidän\nedeltään, hän peräytyi aivan toverinsa viereen.\n\n-- Jotakin tapahtuu piakkoin, mikä ehkä muuttaa sydämenne kiveksi tai\njääksi, m'sieur, hän sanoi melkein kuiskaten. -- Halusin, että hän\nolisi kertonut sen teille pari päivää sitten tuolla, mutta hänestä\ntuntui koettelemus silloin liian vaikealta. Mutta tänä yönä se\ntapahtuu. Ja kuinka se teihin vaikuttaakin, m'sieur, pyydän, ettette\nkauhistuisi vaan säälisitte häntä. Olette kenties tuntenut montakin\nnaista, mutta ette milloinkaan meidän Josephinen vertaista. Hänen\nsielussaan on sinisen taivaan puhtautta, villien kukkien suloa ja\nsiunatun neitsyemme, Kristuksen äidin, hyvyyttä. Voitte ehkä epäillä\nja tulevat asiat voivat ehkä jäytää sydänjuurianne, kun ne ovat\nkarkottaneet elämän ja onnen minunkin sydämestäni, mutta te tulette\nrakastamaan enkeliämme, Josephineamme, kaikesta huolimatta.\n\nVaikka Jean Croissetin sanat värisyttivätkin kummallisesti, Philip\nvastasi:\n\n-- Aina, Jean. Vannon sen.\n\nJosephine oli pysähtynyt auki olevalle ovelle hetkiseksi ja katsoi\nnyt taakseen. Sitten hän katosi.\n\n-- Tulkaa, Jean sanoi. -- Ja olkoon Jumala teille armollinen, ellette\npysy kaikissa lupauksissanne, m'sieur Philip Darcambal. Sillä tästä\nhetkestä alkaen olette Philip Darcambal, Montrealista, Josephine\nAdaren, rakastamamme metsien tytön, mies. Tulkaa, m'sieur!\n\n\n\n\n9\n\nJosephine paljastaa salaisuutensa\n\n\nSanomatta enää mitään Jean käveli edellä ovelle, joka oli painunut\nmelkein kiinni Josephinen mentyä siitä. Hetkiseksi hän pysähtyi\nnojaten kädellään siihen ja meni sitten sisään. Philip oli aivan\nhänen kintereillään. Ensi työkseen hän tarkasteli huonetta etsien\ntyttöä, mutta hän oli kadonnut jonnekin tovereineen. Ääniä kuului\nkyllä erään hänen edessään olevan toisen oven takaa, mutta hetkisen\nkuluttua nekin vaikenivat.\n\nHän tuijotti ihmetellen ympärilleen eikä Jean keskeyttänyt häntä. Hän\noli suuressa huoneessa, jonka seinät olivat hirsistä ja kirveellä\nveistetyistä laudoista. Huone oli noin kaksitoista metriä pitkä ja\nkuusi metriä leveä, suurenmoinen jylhä sali, jonka seinät ja katto\noli maalattu tummanruskeiksi. Sen toisessa päässä oli niin suuri\ntakka, että siihen helposti voitiin latoa pinollinen kahden metrin\npituisia halkoja. Nyt siinä leimahteli pieni valkea. Huoneen keskellä\noli pitkä jykevä pöytä, jonka laudat oli veistetty kirveellä.\nPöydällä olevassa lampussa oli tuli. Lattialla oli eläinten taljoja\nja seinät olivat täynnä täytettyjä petojen päitä. Nämä seikat\nkiinnittivät ensiksi Philipin huomion puoleensa. Hänestä tuntui\naivan siltä kuin hän olisi äkkiä poistunut siitä maailmasta, jossa\nhän oli elänyt, vanhanaikaiseen halliin jonkun villin ja raa'an\nanglosaksilaisen aatelismiehen luo, jonka luut ovat muuttuneet\ntomuksi jo satoja vuosia sitten.\n\nVasta sitten kun Jean puhui hänelle ja opasti hänet huoneen\npoikki, hänen ensi vaikutelmansa haihtui, kun hän rupesi nopeasti\ntarkastelemaan huonetta yksityiskohtaisemmin. Menneet ajat oli\ntäällä kummallisesti sekoitettu nykyisiin. Hän pidätti hengitystään\nhuomatessaan kaukaisimman seinän vieressä pianon ja sen yläpuolelle\nseinään kiinnitetyn pronssisen lampun. Seinien vieriltä häämötti\nkirjoja täynnä olevia kirjahyllyjä, takan läheisyydessä oli leveitä\nja matalia tyynyjen peittämiä sohvia ja sen oven yläpuolella, josta\nhe olivat tulleet huoneeseen, oli kehyksiin pantu jäljennös Vincin\n\"La Joconde\" eli Hymyilevä nainen -nimisestä mestarimaalauksesta.\n\nHän seurasi Jeania heikosti valaistuun halliin, jossa Jean\nhetkisen kuluttua pysähtyi erään toisen oven edustalle avaten\nsen. Philip odotti, kunnes hän raapaisi tulen tikkuun ja sytytti\nlampun. Hän tiesi heti katsahdettuaan ympärilleen sen tulevaksi\nmakuuhuoneekseen, ja kun hän laski katseillaan sen monia mukavuuksia\n-- vanhanaikaisten verhojen takana olevaa leveää matalaa vuodetta,\nmukavia tuoleja, pientä kirjojen ja kuvalukemistojen täyttämää\npöytää ja lattialle levitettyjä tuuheakarvaisia nahkoja -- tunsi hän\nmielensä täyttyvän jostakin uudesta ja kummallisesta levon ja ilon\ntunteesta, mikä hetkiseksi varjosti hänen kiihkeämmät vaikutelmansa.\nJean oli jo polvillaan takan ääressä koettaen tulitikulla sytyttää\nuuniin työnnettyjä koivuhalkoja. Kun helposti syttyvä tuohi alkoi\nleimahdella ja pienet halot alkoivat palaa rätisten, hän nousi\nseisoalleen ja kääntyi Philipiin päin. He olivat molemmat kastuneet\nihoa myöten. Jeanin tukka riippui suorana ja märkänä hänen kasvojensa\nympärillä ja hänen sisään painuneet poskensa olivat kalmankalpeat.\nHuolimatta hetkestä ja paikasta Philip ei voinut olla nauramatta.\n\n-- Olen iloinen, että Josephine oli tarpeeksi viisas tullakseen tänne\nedellämme, Jean, hän sanoi nauraa hihittäen. -- Olemme molemmat kuin\nhukkuneita vesirottia!\n\n-- Tuon heti tavaranne tänne, m'sieur, Jean vastasi. -- Ellei teillä\nole omassa varastossanne kuivia vaatteita, löydätte sellaisia\nverhojen takaa. Muutamat niistä sopivat luullakseni teillekin.\nLämmiteltyämme ja kuivailtuamme itseämme syömme illallista.\n\nMuutamia minuutteja myöhemmin Jeanin poistuttua muuan intiaaninainen\ntoi hänelle vadillisen kuumaa vettä. Hän riisui yläruumiinsa ja\nnautti suuresti hieroessaan vartaloaan kuumaan veteen kastetulla\nsienellä. Samalla Jeankin palasi tuoden hänen tavaransa. Pohjola\nei ollut jättänyt hänelle paljon valinnan varaa, mutta Jeanin\nviittaamien verhojen takana oli hyvin varustettu vaatekomero. Hän\naivan hehkui lämpimästä ja mukavuudesta lopetettuaan pukeutumisensa.\nKylmyys oli haihtunut hänen verestään. Käsivarsia ja selkää oli jo\nlakannut pakottamasta. Hän sytytti piippunsa ja seisahtui muutamiksi\nhetkiksi selin rätisevään tuleen kuuntelemaan ja odottamaan.\nPaksujen seinien läpi ei hänen korviinsa tunkeutunut minkäänlaista\nääntä. Kerran hän luuli kuulevansa kaukaa oven sulkemisen. Yökin\noli kummallisesti hiljainen, ja hän käveli huoneensa ainoan suuren\nikkunan luo tuijottaen pimeään. Metsä pisti melko lähelle kartanoa\nsiltä suunnalta, sillä hän kuuli tuulen humisevan puiden latvoissa.\n\nTunnin hän odotti yhä kärsimättömämpänä Jeanin paluuta ja jotakin\nviestiä Josephinelta. Vihdoin hänen oveensa koputettiin. Hän avasi\nsen kiihkeästi, mutta hänen mielipahakseen siellä ei ollut Jeania\neikä tyttöä, vaan sama intiaaninainen, joka oli tuonut hänelle\nkuumaa vettä. Vaimolla oli käsissään metallinen tarjotin, jolle oli\nladottu höyryäviä vateja. Nainen meni vaieten hänen ohitseen, laski\ntarjottimen pöydälle ja aikoi poistua, kun Philip sanoi hänelle\ncree-kielellä:\n\n-- Missä rouva on?\n\nNainen poistui kuin hän ei olisi kuullutkaan Philipin sanoja ja\nsulki oven mennessään. Yhä neuvottomampana Philip kiinnitti nyt\ntarkkaavaisuutensa ruokaan. Tämä tapa tarjoilla hänelle illallinen\nvarmisti hänen arveluaan, ettei hän enää tapaisi Josephinea sinä\niltana. Hän oli nälissään ja alkoi kohdella oikeudenmukaisesti vatien\nsisältöä. Eräässä kulhossa oli palanen hedelmäkakkua ja pikkelsiä,\nmistä hän tiesi, että Josephine oli auttanut naista illallisensa\nvalmistamisessa. Puoli tuntia myöhemmin intiaaninainen palasi yhtä\nhiljaa kuin oli tullutkin ja vei pois vadit. Hän seurasi naista\novelle ja seisoi paikoillaan muutamia sekunteja katsellen halliin.\nHän katsoi kelloaan ja se oli jo yli kymmenen. Hän arveli, mihin Jean\noli mahtanut joutua. Miksi Josephine ei ollut lähettänyt hänelle\nminkäänlaista viestiä tai ainakin selitystä siitä, miksi hän ei ollut\nvoinut tullakaan Philipin luo, vaikka hän oli luvannut? Miksi oli\nCroisset puhunut niin kummallisesti, ennen kuin he olivat avanneet\nrakennuksen oven? Mitään ei ollut tapahtunut ja hän alkoi saada yhä\nsuuremman varmuuden siitä, ettei mitään tapahtuisikaan sinä yönä.\n\nHän kääntyi äkkiä selin oveen huoneensa ikkunaan päin. Seuraavassa\nhetkessä hän seisoi jo jännittyneenä ja katsoa tuijotti. Jonkun\nkasvot olivat painautuneet ruutuun kiinni, tummat tuhoa ennustavat\nsilmät, jotka leimahtelivat uhkaavasti kuin pedon silmät. Ne\nkatosivat kuitenkin äkkiä. Mutta tämän lyhyenkin hetken kuluessa\nPhilip oli nähnyt tarpeeksi muuttuakseen kuin kiveksi. Hän katsoa\ntuijotti vain samaan paikkaan, jossa hän oli nähnyt kasvot, ja\nhänen sydämensä jyskytti kuin moukari. Naaman hävitessä hän oli\nnähnyt kädenkin välähtävän valossa ja kädessä oli pistooli. Mutta ei\ntämän eikä ilmiön äkillisyyden vuoksi hänen hengityksensä muuttunut\nhuohottavaksi, vaan kasvojen, joissa ilmenevä viha oli ollut melkein\nkuin hulluutta -- Jean-Jacques Croissetin kasvojen vuoksi.\n\nNiiden tuskin ennätettyä hävitä näkyvistä Philip riensi pöydän\nluo, sieppasi pistoolinsa käteensä ja juoksi halliin. Hän luuli\nhallin päästä pääsevänsä pihalle ja juoksi nopeasti siihen suuntaan\näänettömästi mokkasiineillaan. Siellä olikin rautaisella salvalla\nteljetty ovi. Häneltä meni vain hetkinen sen avaamiseen, hän työnsi\noven auki ja hyökkäsi pimeään. Tuuli oli tyyntynyt, mutta satoi\nlunta. Hän seisoi liikkumatta hiljaisuuden keskellä kuunnellen\nja koettaen nähdä pimeässä johonkin liikkuvan varjon. Hänen\ntaisteluhalunsa oli herännyt ja hän halusi nyt vain joutua vastakkain\nJean Croissetin kanssa ja vaatia häntä selittämään asian. Hän tiesi,\nettä jos hän olisi seisonut vielä sekunninkaan selin ikkunaan,\nJean olisi tappanut hänet. Murhanhimo oli kiiltänyt puoliverisen\nsilmissä ja hänen pistoolinsa oli ollut laukaisuvalmiina. Vain\nPhilipin nopea kääntyminen ovella oli pelastanut hänen henkensä.\nOli selvää, että Jean oli paennut ikkunan luota yhtä nopeasti kuin\nPhilip oli rientänyt halliin, tai ellei hän ollut paennut, hän oli\npiilossa jossakin rakennuksen varjossa. Huomattuaan sen, että Jean\nvoi piileskellä pimeässä, Philip kääntyi äkkiä ja hiipi nopeasti\nja hiljaa rakennuksen hirsiseinän vierustaa. Hän melkein odotti\nlaukausta pimeästä avatessaan peukalollaan pistoolinsa varmistuksen.\nHän oli jo melkein päässyt oman ikkunansa alle, kun muuan heikon\nvalojuovan takaa kuuluva ääni karkotti hänet seuraavan seinän\nvierellä vallitsevaan pikimustaan pimeyteen. Hetkisen kuluttua hän\noli jo aivan varma asiasta. Joku toinenkin henkilö liikkui pimeässä\nvalojuovan takana.\n\nPistooli valmiina Philip syöksyi valojuovan ohi. Hämmästynyt\nhuudahdus kajahti yössä ja sen ohjaamana hän tarttui lujasti jonkun\nkarvakaulukseen. Samalla hän huudahti itsekin hämmästyksestä\nnähdessään edessään Josephinen kalpeat, jäykistyneet kasvot. Philipin\npistoolia pitelevä käsi oli vaipunut sivulle. Hän uskoi, ettei\nJosephine ollut nähnyt asetta, ja työnsi sen housujensa taskuun.\n\n-- Tekö, Josephine? hän huoahti. -- Mitä tekemistä teillä on täällä?\n\n-- Entä teillä? Josephine kysyi vastaan. -- Teillä ei ole takkia\nyllänne ja olette avopäin... Hän tarttui Philipin käsivarteen. --\nNäin teidän juoksevan valon ohi ja teillä oli pistooli kädessänne.\n\nMielijohteesta, jota hän ei voinut selittää, Philip keksi pienen\nvalheen.\n\n-- Tulin katsomaan, millainen ilma täällä on, hän sanoi, -- ja\nkuullessani teidän liikkuvan pimeässä säpsähdin ja vedin pistoolini\nesille.\n\nHänestä tuntui kuin Josephine olisi puristanut kovemmin ja\nsuonenvedontapaisemmin hänen käsivarttaan.\n\n-- Ettekö ole nähnyt ketään muuta? Josephine kysyi.\n\nJokin kielsi häntä nytkin paljastamasta salaisuutta.\n\n-- Onko mahdollista, että joku toinenkin olisi vielä hereillä ja\nharhailisi täällä pimeässä tähän aikaan? hän sanoi nauraen. -- Aioin\njuuri palata huoneeseeni mennäkseni nukkumaan, Josephine. Luulin\nteidän unohtaneen minut kokonaan. Entä Jean, missä hän on?\n\n-- Emme olleet unohtaneet teitä, Josephine vastasi väristen. --\nMutta odottamattomia asioita on tapahtunut tänne tulomme jälkeen.\nOlin juuri tulossa luoksenne. Ja Jean on palannut takaisin metsiin.\nKuunnelkaa!\n\nNoin puolen peninkulman päästä kantautui heidän korviinsa koiran\nulvontaa ja tuskin se oli lakannut kuulumasta, kun siihen vastasi\ntäydellä kurkulla lauma, jonka vaiteliaisuutta Philipkin oli\nihmetellyt. Josephine huudahti kummallisesti.\n\n-- He ovat tulossa! hän sanoi melkein nyyhkyttäen. -- Nopeasti\nnyt, Philip! Viimeinen toivoni pelastaa teidät on haihtunut ja nyt\nteidän täytyy olla hyvä minulle, jos pidätte minusta vähän. Hän\ntarttui Philipin käteen ja melkein juoksi hänen kanssaan ovelle,\njosta he olivat menneet rakennukseen hetkinen sitten. Suuressa\nhuoneessa Josephine heitti yltään huppunsa ja pitkän turkistakin\nhartioiltaan, ja silloin Philip huomasi, ettei hän ollut pukeutunut\nyötä eikä myrskyä varten. Hänen yllään oli ohut kimalteleva valkoinen\npuku ja tukka oli koottu löyhiin kullanvärisiin kiemuroihin hänen\npäälaelleen. Rintaansa, juuri paljaan valkoisen kaulansa juureen,\nhän oli kiinnittänyt ruusun. Philipistä tuntui ihmeelliseltä se,\nettä ruusu, hänen pukunsa vartalonmukainen kauneus ja hänen tukkansa\nkimalteleva pehmeys oli nähtävästi tarkoitettu hänelle ja että jokin\nodottamaton seikka oli houkutellut hänet yön pimeyteen. Mutta ennen\nkuin hän ehti sanoa mitään, vei Josephine hänet nopeasti taempana\nolevaan halliin ja pysähtyi vasta heidän mentyään eräästä toisesta\novesta kamariin, jonka Philip tiesi hänen huoneekseen. Philip näki\nsiellä yhdellä silmäyksellä hienoa naisellisuutta; täälläkin oli\nvuode verhojen takana ja verhot oli vedetty tarkasti yhteen.\n\nJosephine oli pysähtynyt muutamien askelten päähän ja katsoi\nhäneen. Hän oli kalmankalpea, mutta hänen silmänsä eivät olleet\nmilloinkaan katsoneet häneen rohkeammin eivätkä kauniimmin.\nJokin hänen asennossaan esti Philipiä tulemasta lähemmäksi. Hän\nkatsoi Josephineen ja odotti. Josephine alkoi puhua matalalla ja\ntyynellä äänellä. Philip tiesi hänen nyt vihdoinkin joutuneen\nsuurimman taistelunsa kynnykselle ja tunsi tällä hetkellä olevansa\nhermostuneempi kuin hän.\n\n-- Muutamien hetkien kuluttua isäni ja äitini ovat täällä, Philip,\nhän sanoi. -- Jeanin tuoma kirje sinne, missä me ensi kerran\ntapasimme toisemme, tuli käsiini Wellastonin kartanon kautta ja\nsiinä kerrottiin minulle, ettei minun tarvitse odottaa heitä vielä\nmuutamiin viikkoihin. Siksi tulinkin niin onnelliseksi vähäksi\naikaa. He olivat Montrealissa enkä halunnut heidän vielä palaavan.\nYmmärrätte sen pian, miksi. Mutta isä muuttikin mielensä ja melkein\nsamassa, kun hän pani tuon kirjeen postiin, hän ja äitini lähtivät\nkotiin Fond du Lacin kautta. Vain tunti sitten muuan intiaani toi\nmeille sanan, että he ovat tulossa joella. He ovat siellä nyt --\ntuskin kilometrin päässä -- Jeanin ja koirien kanssa.\n\nHän kääntyi hieman syrjittäin Philipiin katsoen vuoteeseen.\n\n-- Muistatte kai, että kerroin teille viettäneeni vuoden\nMontrealissa, hän jatkoi. -- Olin siellä yksin silloin kun se\ntapahtui. Katsokaa --\n\nHän meni vuoteen luo ja veti hiljaa verhot syrjään. Philip seurasi\nhäntä pidättäen hengitystään.\n\n-- Siellä on lapseni, Josephine kuiskasi. -- Pieni poikani. Philip ei\nvoinut nähdä hänen kasvojaan. Josephine taivutti päätään ja jatkoi\nhiljaa kuin peläten herättävänsä vuoteessa nukkuvan lapsen.\n\n-- Tätä ei tiedä kukaan muu kuin Jean. Äitini tuli ensin ja\nsitten isäni. Valehtelin heille. Sanoin heille olevani naimisissa\nja kerroin mieheni lähteneen pohjolaan. Palasin kotiin lapseni\nkanssa tavatakseni miehen, jonka ristin Paul Darcambaliksi ja\njota he luulevat puolisokseni. En halunnut antaa sitä ilmi siellä\nja suunnittelin voivani kertoa heille totuuden palattuamme tänne\nmetsiin. Mutta tultuani tänne huomasinkin, etten voikaan. Ehkä\nymmärrätte sen. Täällä metsien asukkaiden joukossa suhtaudutaan\nsellaisen lapsen äitiin kuin maailman hirveimpään asiaan. Häntä\nsanotaan _la bête noireksi_ eli mustaksi pedoksi. Vähitellen\nkäsitin yhä paremmin, etten voi kertoa heille totuutta ja että\nminun on pakko elää valheellista elämää suojellakseni toisten\nsydäntä murtumasta samoin kuin oman sydämeni kaikki ilo on murrettu.\nAioin kertoa heille, että mieheni on kuollut tuolla pohjolassa, ja\npelkäsin epäluuloja... sattumaa, että isäni ehkä huomaa juttuni\nvalheellisuuden teidän tultuanne tänne. Minulla ei ole muuta\nkerrottavaa, Philip. Ymmärrätte sen nyt. Tiedätte nyt, miksi\nteidän jonakin päivänä pitää poistua ja olla palaamatta takaisin\nmilloinkaan. Teidän pitää tehdä se suojellaksenne poikaani, isääni,\näitiäni ja minua.\n\nTytön ääni ei katkennut kertaakaan tätä hirveää tarinaa kertoessa. Ja\nnyt kuin nöyrtyen hiljaiseen rukoukseen hän polvistui vuoteen viereen\nlaskien päänsä tyynylle lapsen viereen. Philip seisoi liikkumatta ja\nkatsoi näkemättömin silmin suoraan hirsiseinän ja pimeän yön läpi\ntuhansien kilometrien päässä olevaan kaupunkiin. Hän ymmärsi nyt.\nJosephinen tarina ei ollut maailman kummallisin juttu sittenkään,\nmutta ehkä vanhin kaikista kertomuksista. Philip oli kuullut sen\nsatoja kertoja ennenkin, mutta se ei ollut milloinkaan vaikuttanut\nhäneen niin jäähdyttävästi ja lamauttavasti kuin nyt. Mutta vaikka\nniiden ihmeellisten ihanteiden palatsi, jonka hän oli rakentanut,\nluhistuikin hänen ympärillään raunioiksi, nousi tuhasta uudelleen\ntoinen, joka näytti hänestä todellisemmalta. Hän käänsi hitaasti\nkatseensa kauniiseen, rukoukseen taipuneeseen päähän. Veri alkoi\npalata kohisten hänen sydämeensä ja hänen sormensa suoristuivat.\nJosephine oli sanonut Philipille, että Philip vihaisi häntä ja\ntahtoisi poistua hänen luotaan kuultuaan hänen toivottomuutensa syyn.\nMutta sen sijaan hän halusikin polvistua Josephinen viereen, puristaa\nhänet lujasti rintaansa vasten ja kuiskata hänelle, ettei aurinko\nvielä ollut mennyt mailleen heidän taivaaltaan, vaan alkanut vasta\nnousta.\n\nMutta silloin kun hän astui askeleen Josephinea kohti, välähtivät\nhänen aivoissaan kuin järkyttävä varoitus ne sanat, joilla Josephine\noli ilmaissut hänelle, ettei hän milloinkaan saisi selville\nJosephinen surun todellista syytä: -- _Voitte arvata, mutta\nette sittenkään arvaa totuutta, vaikka eläisitte tuhat vuotta_.\nMutta voiko tämä hänen kuulemansa ja näkemänsä olla muuta kuin\n_totuutta?_ Astuttuaan toisen askelen hän pääsi Josephinen viereen,\njolloin kaikki esteet hävisivät hetkiseksi olemattomiin heidän\nväliltään. Josephine ei ollenkaan vastustellut, kun Philip puristi\nhänet rintaansa vasten. Philip suuteli hänen ylöspäin kääntyneitä\nkasvojaan yhä uudestaan samalla kun hän kuiskaili. -- Rakastan sinua,\nJosephine, rakastan sinua!\n\nÄkkiä kantautui heidän korviinsa ääniä ulkoa yöstä. Jokin ovi aukeni\nja hallissa kajahteli tulijan kova jyrisevä ääni puoliksi nauraen,\npuoliksi huutaen. Sitten kuului muitakin ääniä, ovien pauketta ja\ntaas äskeinen ääni, mutta nyt niin kovaa, että sen kaiku kantautui\nAdaren kartanon äärimmäiseen soppeen asti.\n\n-- Hei, sydänkäpyseni! Hei, Josephineni!\n\nMutta Philip puristi Josephinea lujemmin rintaansa vasten ja kuiskasi:\n\n-- Rakastan sinua!\n\n\n\n\n10\n\nAdaren kartanon herra ja Miriam\n\n\nVasta sitten kun askelet alkoivat kuulua lähempää, ponnisteli\nJosephine päästäkseen vapaaksi Philipin syleilystä. Vastustelematta\nhän oli ojentanut huulensa Philipin suudeltavaksi, riemuisan hetken\nPhilip oli tuntenut hänen käsivarsiensa puristuksen olkapäillään\nja Josephinen silmien sinisessä syvyydessä hän oli ensin nähnyt\nvilahdukselta ihmettelyä ja epäluuloa ja sitten syvempää ja hellempää\nhehkua, kun Josephine oli alistunut hänen suudeltavakseen. Tänä\nhetkenä hän unohti kaiken muun, paitsi sen, että Josephine oli\nilmaissut salaisuutensa hänelle ja samalla antautunut hänelle.\nNytkin, kun Josephine työnsi käsillään hänen rinnastaan, hän suuteli\nJosephinen huulia jälleen ja hänen käsivarsiensa ote tiukkeni.\n\n-- He ovat tulossa ovelle, Philip, huohotti Josephine\nponnistellessaan häntä vastaan. -- He eivät saa yllättää meitä näin!\n\nÄäni kajahteli hallissa jälleen huutaen Josephinea, jolloin Philip\nnousi äkkiä nostaen Josephinen mukanaan. Josephinen kasvot olivat\naivan kalpeat, ja hänen silmissään oli vielä melkein pelkoa. Kun\naskelet tulivat lähemmäksi, Philip työnsi takaisin hänen tukkansa\nlämpimät suortuvat ja kuiskasi kahdennenkymmenennen kerran: --\nRakastan sinua! kuin tehdäkseen sen selväksi hänelle sanoillaan. Hän\nkiersi toisen käsivartensa Josephinen ympärille ja Josephinen sormet\ntarttuivat hermostuneesti hänen käteensä.\n\nSitten ovi vetäistiin auki. Philip tiesi, että kynnyksellä seisoi\nAdaren kartanon herra, suuri karvalakkinen jättiläinen, jonka\nnähtävästi täytyi kumartua päästäkseen huoneeseen ja jonka silmät\nnäyttivät villeiltä ja kysyviltä, kun ne kohdistuivat Philipiin.\nSellaista miestä Philip ei ollut osannut odottaa, ei tällaista\nmahtavaa, melkein kauheaa metsien jumalaa, harmaapartaista ja\nleveärintaista. Hänen tuuhea tukkansa riippui lakin alta ja hänen\nsilmissään oli sellainen hehku, jonka Philip ymmärsi ja kohtasi sen\npelkäämättä.\n\nHän tunsi Josephinen sormien tarttuvan hetkiseksi lujemmin hänen\nkätensä ympärille, mutta sitten Josephine hiljaa huudahtaen\nriistäytyi irti, jolloin John Adare levitti käsivartensa hänelle ja\ntaivutti partaiset kasvonsa hänen puoleensa, kun Josephine kiersi\nkäsivartensa hänen kaulaansa. Heidän takaansa hallin hämärästä\nnäkyivät vilahdukselta Jean Jacques Croissetin tummat laihat kasvot,\nmutta ne katosivat samalla. Tuon sekunnin kuluessa puoliverisen\nsilmät kohtasivat Philipin katseen ja niiden ilme oli sellainen,\nettä Philip astui äkkiä askelen eteenpäin. Hän aikoi kiiruhtaa John\nAdaren ohi ja puhutella Jeania hallissa. Mutta hän tukahdutti halunsa\nja katsoi Josephineen ja hänen isäänsä. Josephine oli ottanut lakin\njättiläisen päästä ja puristanut hänen partaiset kasvonsa käsiensä\nväliin. John Adare katsoi hymyillen hänen kalpeihin ja rukoileviin\nkasvoihinsa hellästi ja kunnioittavasti. Hetkisen kuluttua\njättiläinen purskahti kovaan jyrisevään nauruun ja katsoi Josephinen\npään yli Philipiin.\n\n-- Jumala siunatkoon sieluani, ellen melkein usko pienen tyttöseni\nluulleen minun tulleen kotiin tappamaan hänet! hän huudahti. --\nLuullakseni hän ajatteli minun vihaavan teitä sen vuoksi, että\nvarastitte hänet minulta siten. Mutta olen kokonaan tukahduttanut\nvastenmielisyyteni teitä kohtaan. Ette ole sellainen mies kuin luulin\nteidän olevan kuultuani lipevän ranskalaisen nimen. Olette näyttänyt,\nettä teillä on hyvä arvostelukyky. Maailmassa ei ole ainoatakaan\ntarpeeksi hyvää miestä Jo-kultaselleni. Ja jos annatte anteeksi\nsuoruuteni, niin pidän ulkonäöstänne!\n\nPuhuessaan hän ojensi kätensä, jolloin Josephine katsoi kiihkeästi\nPhilipiin. Hänen poskensa punastuivat miesten tervehtiessä toisiaan.\nHän katsoi Philipiin ja hänen sydämensä alkoi sykkiä nopeammin, sillä\nhän ei ollut uskaltanut toivoakaan, että Philip ymmärtäisi tilanteen\nniin täydellisesti. Hän oli pelännyt, että Philip äänellään tai\nkäytöksellään jollakin tavoin paljastaisi itsensä. Mutta Philip osasi\nhillitä itsensä täydellisesti ja Josephine punastui. Hän ei ollut\nennen tätä hetkeä täysin huomannutkaan, miten kirkkaat ja pelottomat\nPhilipin silmät olivat. Hänen pitkä liian varhain harmaantunut vaalea\ntukkansa oli vielä epäjärjestyksessä äskeisestä ryntäyksestä ulos ja\nsoi hänen päälleen leijonamaisen voiman tuntua, kun hän seisoi siinä\nAdarea vastapäätä.\n\nJosephine meni tyynesti syrjään katsoen heihin, heidän kummankaan\nhuomaamatta sitä ylpeää välähdystä, mikä leimahti kuin salama hänen\nsilmissään. He olivat ihmeelliset, nämä molemmat voimakkaat miehet,\njotka olivat hänen. Ja tällä hetkellä he olivatkin hänen. Kumpikin\nvaikeni hetkiseksi seisoessaan siinä käsi kädessä; ja tämän hetken\nkuluessa, vaikka se olikin lyhyt, Josephine näki heidän arvostelevan\ntoisensa niin täydellisesti kuin ihmiset ikinä vain voivat. Siinä\nei ollut hänen mielestään ainoastaan tyytyväisyyttä, vaan jotakin\nsyvempää ja ihmeellisempää, mikä alkoi näkyä heidän kasvoissaan.\nHänestä näytti aivan siltä kuin he olisivat unohtaneet kokonaan\nhänen läsnäolonsa tavattuaan toisensa ja hetkiseksi Josephine unohti\ntilanteen valheellisuuden. Sellaisesta mielijohteesta, joka sai hänet\nhengittämään nopeammin, hän kiiruhti heidän luokseen ja puristi\nheidän kätensä molempiin omiinsa. Hänen kasvonsa säteilivät, kun hän\nkatsoi heihin.\n\n-- Olen niin iloinen, että pidätte toisistanne! hän huudahti\nhellästi. -- Tiesin sen olevan niin, koska --\n\nAdaren kartanon herra oli puristanut hänet jälleen syliinsä.\nJosephine ojensi kätensä ja laski sen Philipin olkapäälle. Hän käänsi\nsilmänsä Philipiin ja tämä yksinään näki niiden iloisen, loistavan\nvälähdyksen. John Adaren ääni jyrisi onnellisena, ja painaen harmaan\npäänsä Josephinen tukkaan hän sanoi:\n\n-- Luullakseni en ole ollenkaan suruissani, vaan pikemminkin\niloissani, sydänkäpyseni Hän katsoi Philipiin jälleen. -- Paul,\npoikaseni, toivotan sinut tervetulleeksi Adaren kartanoon!\n\n-- Philip, isä kulta, Josephine oikaisi. -- Pidän siitä nimestä\nenemmän kuin Paulista.\n\n-- Entä te? Philip sanoi katsellen hymyillen Adaren silmiin. --\nPelkään melkein pitää Josephinelle antamani lupauksen. Minunkin oli\nmäärä sanoa teitä isäkullakseni.\n\n-- Siinä oli vielä toinenkin lupaus, Philip, Adare vastasi äkkiä. --\nSinun on täytynyt varmasti luvata, ettet milloinkaan vie tytärtäni\npois luotani. Ellet vanno sitä, olen vihollisesi.\n\n-- Sitä ei minun tarvinnut ollenkaan luvatakaan, Philip sanoi,\n-- sillä Josephinen maailman ulkopuolella ei minulla ole mitään\narvokasta. Jos Adaren kartanossa on vain tilaa minulle, niin --\n\n-- Tilaako? Adare keskeytti alkaen riisua suurta turkkiaan. -- Olen\nuneksinut siitä päivästä, jolloin jaloissani telmii puolen tusinan\nverran lapsia. Minä --. Hänen suuri ruumiinsa jäykistyi äkkiä. Hän\nkatsoi Josephineen ja hänen äänensä muuttui käheäksi kuiskaukseksi.\n-- Missä lapsi on? hän kysyi.\n\nPhilip näki Josephinen kääntyvän kysymyksen kuultuaan ja viittaavan\nvaieten verhojen ympäröimään vuoteeseen. Kun hänen isänsä meni sitä\nkohti, hän lähti ovelle, mutta ei ennen kuin Philip oli astunut\naskelen lähemmäksi pidättääkseen hänet. Hän tunsi Josephinen\nvapisevan.\n\n-- Minun on pakko mennä äitini luo, hän kuiskasi Philipille. --\nMutta palaan pian. Jos hän kysyy, sano hänelle, että olemme antaneet\nlapselle hänen nimensä. Katsahdettuaan isäänsä hän kuiskasi vielä\nhiljemmin: -- Hän ei tiedä mitään sinusta, joten voit kertoa hänelle\nkoko elämäkertasi, mutta muistakin mainita, että tutustuit minuun\nMontrealissa kahdeksantoista kuukautta sitten ja menit siellä\nnaimisiin kanssani.\n\nLausuttuaan tämän varoituksen hän poistui. Philip kuuli verhojen\nluota syvän hengähdyksen. Lähestyessään vuodetta hän näki John Adaren\nkatsoa tuijottavan nukkuvaan lapseen.\n\n-- Tulin huoneeseen kuin hirviö herättämättä häntä, hän kuiskasi\nitsekseen. -- Pieni raukka!\n\nHän ojensi suuren kätensä taakseen hapuillen ja se sattui\nkoskettamaan tuoliin. Hän veti sen luokseen kääntämättä silmiään\nlapsesta, istuutui vuoteen viereen hartiat kumarassa ja alkoi sivellä\nkäsillään epäröiden peitettä. Philip katseli häntä ihmeissään ja\nkuuli hänen jälleen kuiskaavan:\n\n-- Sinä siunattu pieni raukka!\n\nSitten hän kohotti äkkiä katseensa. Hänen kasvonsa olivat niin\nmuuttuneet kuin ne olisivat olleet naisen. Niiden eläimellisessä\nvoimassa ja hellyydessä oli jotakin hirveätä. Hän tarttui Philipin\ntoiseen käteen puristaen sitä hetkisen niin kovasti, että Philipin\nsormia rupesi pakottamaan.\n\n-- Oletko varma, että se on poika? hän kysyi levottomasti.\n\n-- Aivan varma, Philip vastasi. -- Olemme nimittäneet hänet Johniksi.\n\nAdaren kartanon herra kumartui jälleen vuoteen yli. Philip kuuli\nhänen mumisevan hiljaa paksuun partaansa ja koskettavan hyvin\nvarovasti suuren etusormensa päällä lapsen pientä nyrkkiä. Se\naukeni ja sormet kiertyivät lujasti John Adaren peukalon ympärille.\nVanhus katsahti jälleen Philipiin ja alkoi sitten etsiä katseillaan\nJosephinea. Hänen äänensä värähteli riemusta.\n\n-- Missä Josephine on?\n\n-- Hän meni äitinsä luo.\n\n-- Hae hänet tänne pian! Adare käski. -- Käske hänen ottaa äitinsä\nmukaansa tänne, sillä lapsi on herätettävä tai muuten huudan. Haluan\nkuulla tämän pienen raukan äänen. Kun Philip kääntyi mennäkseen\novelle, Adare kuiskasi hänelle sihisten: -- Odota! Ehkä sinä\ntiedätkin, miten se tehdään.\n\n-- Parasta, että haen Josephinen, Philip neuvoi äkkiä ja ennen kuin\nAdare ennätti vastustaa hänen ehdotustaan, hän kiiruhti halliin.\n\nHänellä ei ollut aavistustakaan, mistä hän löytäisi Josephinen, ja\ntultuaan halliin hän kuunteli jokaisen sivuuttamansa oven takana.\nSuureen arkihuoneeseen avautuva ovi oli osaksi raollaan ja hän\nkatsoi sisään. Huone oli tyhjä. Hän seisoi vaiti muutamia sekunteja.\nRakennuksen suuruudesta ja muodosta päättäen, kun hän oli seurannut\nsen ulkoseiniä ajaessaan takaa Jeania, hän tiesi siinä olevan paljon\nmuitakin huoneita ja ehkä toisia lyhyempiä niihin johtavia käytäviä.\n\nNyt hänen suurin toivonsa oli päästä vastakkain ja kahden kesken\nCroissetin kanssa. Hän oli päättänyt, miten hän tulisi toimimaan,\njos se ehkä tapahtuisi. Sitten hän halusi tutustua Josephinen\näitiin. Hänen mielestään oli tuntunut omituiselta, ettei rouva ollut\nseurannut miestään Josephinen huoneeseen, ja hänen uteliaisuuttaan\noli vielä kiihdyttänyt Josephinen selvä välinpitämättömyys siitä.\nJean Croisset ja Adaren kartanon rouva olivat pysytelleet etäämpänä\nvanhuksen tullessa huoneeseen, jossa hän oli ollut Josephinen kanssa.\nJean oli kyllä näyttäytynyt vilahdukselta, ja hän oli varma siitä,\nettei rouva Adarekaan silloin ollut kaukana, vaikka hän ei ollut\nvoinut huomatakaan ketään muuta pimeästä.\n\nÄkkiä hän kuuli jonkun esineen aiheuttaman kolahduksen, kuin kirja\nolisi pudonnut pöydältä tai tuoli kaatunut. Ääni kuului hallin\npäästä, missä hänenkin huoneensa melkein oli. Hän pysähtyi jälleen\nhuoneensa ovelle ja kuunteli. Nyt hän kuuli jo ääniäkin, jonkinlaista\nhiljaista ja käsittämätöntä muminaa, ja sai hyvin helposti selville,\nmistä se kuului. Hän meni hallin poikki toiselle ovelle ja epäröi,\nsillä hän oli rikkonut Josephinen määräyksen, että hän pysyisi\nJosephinen isän luona. Hyötyisikö hän enemmän, jos hän tottelisi\nJohn Adaren määräystä ja veisi rouvan ja tyttären hänen luokseen?\nKummallinen ja hillitty kiihko liikutti hänen mieltään. Nähtyään nuo\nuhkaavat kasvot ikkunassa ja ymmärrettyään, että hän seuraavassa\nhetkessä olisi voinut joutua pimeästä uhkaavan kuoleman uhriksi,\nhän tunsi, ettei hän enää ollut kokonaan sen naisen käsissä, jota\nhän rakasti. Mutta jokin voimakkaampi tunne, jota hän ei voinut\nvastustaa, pakotti hänet ilmaisemaan olevansa oven takana.\n\nKun hän koputti, vaikenivat äänet äkkiä kokonaan paksun laudoituksen\ntakana. Hän odotti monta sekuntia pidättäen henkeään. Sitten hän\nkuuli nopeita askelia, ovi aukeni hitaasti ja Josephine ilmestyi\nkynnykselle.\n\n-- Suokaa anteeksi, että tulen häiritsemään teitä, hän sanoi hiljaa.\n-- Isäsi lähetti minut hakemaan sinua ja äitiäsi. Hän pyysi, että\ntulisit sinne ja herättäisit lapsen.\n\nJosephine ojensi hitaasti kätensä hänelle. Philip hämmästyi\ntuntiessaan, kuinka kylmä se oli.\n\n-- Tule sisään, Philip, Josephine sanoi. -- Haluan esitellä sinut\näidilleni.\n\nPhilip meni lämpimään valaistuun huoneeseen. Muuan solakka nainen\nseisoi kumartuneena pöydän yli selin häneen. Näkemättä hänen\nkasvojaan Philip hämmästyi huomatessaan, kuinka suuresti hän\nmuistutti Josephinea. Hänen vartalonsa oli yhtä solakka ja kaunis,\nja hänen päätään kruunasi samanlainen paksu kimalteleva, vaikkakin\ntummempi tukka. Nyt kääntyi nainen häneen päin, ja Philip hämmästyi\nyhä enemmän nähdessään heidän yhdennäköisyytensä. Mutta se oli\njotakin sellaista, mitä hän ei olisi osannut määritellä heti. Naisen\nsilmät olivat hyvin tummat sinisten asemesta. Hänen tuuhea tukkansa,\njoka oli kammattu sileäksi otsalta, oli niin tummanruskea, että se\nnäytti melkein mustalta varjossa. Hän oli niin hoikka, että hän\nnäytti Josephinen pituiselta, ja vieläkin hyvin kaunis. Tukka, silmät\nja vartalo saivat ensi näkemältä hänet näyttämään melkein tyttömäisen\nsuloiselta.\n\nMutta sitten Philip huomasi äkkiä eron. Hän oli samanlainen kuin\nJosephinekin oli ollut tyynessä toivottomuudessaan silloin kun hän\noli tullut Philipin luokse kanootille. Kotiintulo ei ollut tehnyt\nhäntä onnelliseksi. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, hänen poskensa\nvähän kuopalla ja hänen silmissään Philip oli huomaavinaan sellaista\nloistotonta hehkua, mitä joskus kohtalokas sairaus aiheuttaa. Philip\nhymyili ja ojensi kätensä hänelle, samalla kun hän huomasi nämä\nseikat, ja hän kuuli vieressään seisovan Josephinen sanovan:\n\n-- Äiti, tässä näet Philipin.\n\nNaisen ojentama käsi oli pieni ja kylmä. Hänen äänensäkin oli\nihmeellisesti Josephinen äänen kaltainen.\n\n-- En luullut näkeväni sinua enää tänä iltana, Philip, hän sanoi. --\nOlen melkein sairas. Mutta olen iloinen nyt, että tulit luoksemme.\nYmmärsinkö oikein ilmoituksesi, että mieheni lähetti sinut?\n\n-- Lapsi puristaa hänen peukaloaan, Philip vastasi nauraen. -- Hän\nsanoi, että teidän pitää tulla herättämään se. Epäilen, saatteko\nhäntä poiskaan lapsen huoneesta tänä iltana.\n\nMutta siihen vastasi Adare itse ovelta.\n\n-- Se puristi sitä, hän korjasi. -- Nyt se kiemurtelee kuin ankerias\nja irvistelee niin, että pelästyin. Parasta on, että kiiruhdat\nhänen luokseen, Josephine. Hän meni suoraan vaimonsa luo ja hänen\näänensä kuulosti äärettömän hellältä, kun hän kiersi toisen\nkäsivartensa hänen ympärilleen ja siveli hänen sileää tukkaansa\nsuurella kädellään. -- Olet varmaankin väsyksissä? hän kysyi hiljaa.\n-- Matkamme olikin kai melkein liian vaikea pienelle eukolleni.\nVirkistyt varmasti nähdessäsi lapsen ennen nukkumaanmenoasi. Tuletko\nmukaamme, Miriam?\n\nJosephine yksinään näki Philipin kasvojen ilmeen, ja hetkiseksi\nPhilip unohti kokonaan itsensä katsoa tuijottaessaan Adareen ja hänen\nvaimoonsa. Tämän kukkamaisen hennon olennon vieressä Adare näytti\njättiläistä suuremmalta ja hänen silmistään loisti sama hellyys,\nmitä oli ollut hänen äänessäänkin. Miriamin huulet vetäytyivät\nvärähtelevään hymyyn, kun hän katsoi mieheensä. Hänen silmistään\nloisti vastaava hellyys, ja silloin Philip kääntyi ja huomasi\nJosephinen katsovan häneen ovelta. Hänen huulensa muodostivat suoran\njännitetyn viivan ja hänen kasvonsa olivat yhtä kalpeat kuin hänen\nkaulansa ympärille kiedottu valkoinen pitsikaulus. Philip kiiruhti\nhänen luokseen. Hänen takanaan kaikui Adaren kartanon herran\nsyvä iloinen ääni, ja mennessään ovesta hän vilkaisi taakseen ja\nnäki heidän seuraavan. Adare oli kiertänyt käsivartensa vaimonsa\nympärille. Josephine tarttui Philipin käsivarteen ja kuiskasi hiljaa:\n\n-- He käyttäytyvät aina noin -- aina kuin rakastavaiset. He ovat kuin\nihmeellisiä lapsia ja joskus se on minusta liian kaunista ollakseen\ntotta. Ja nyt kun olet tutustunut heihin, pyydän sinua menemään\nhuoneeseesi. Olet ollut uskollinen ritarini enemmän kuin olin\nuskaltanut toivoakaan, ja huomenna --\n\nHän keskeytti, kun Adare vaimoineen ilmestyi ovelle.\n\n-- Ja huomenna? Philip kysyi vaativasti.\n\n-- Koetan kiittää sinua, Josephine vastasi. Sitten hän sanoi ja\nPhilip ymmärsi hänen puhuvan isälleen: -- Kultaseni, suot kai\nPhilipille anteeksi. Tulen kanssanne, sillä olen vapauttanut Moannen\nlapsen hoidosta tänä iltana. Hänen miehensä on kipeä.\n\nAdare puristi Philipin kättä.\n\n-- Nousen aamulla, ennen kuin huuhkajat menevät nukkumaan, hän sanoi.\n-- Haluatko syödä aamiaista kanssani? Pelkään, että saat kulkea\nnälissäsi, jos rupeat odottamaan Miriamia ja sydänkäpystäni. He\nnukkuvat varmasti puolille päivin korvatakseen tämän yön.\n\n-- Mikään ei sovi minulle paremmin, Philip sanoi. -- Olkaa hyvä ja\nkoputtakaa oveeni, ellei minua ala näkyä.\n\nAdare oli jo vastaamaisillaan, mutta pidättyikin äkkiä ja katsoi\nPhilipistä Josephineen.\n\n-- Mitä! Näinkö pian, sydänkäpyseni? hän kysyi nauraen partaansa. --\nOvatko huoneenne nyt jo rakennuksen eri päissä? Minuun ja Miriamiin\nnähden ei asia milloinkaan ole ollut niin. Vai voitko muistaa\nsellaista tapausta, kultaseni?\n\n-- Lapsen vuoksihan me vain, Josephine sanoi huoahtaen ja peräytyi\nvalosta piilottaakseen kovasti punastuneet kasvonsa. -- Philip ei voi\nnukkua, hän lopetti hätäisesti.\n\n-- Siinä tapauksessa halveksin hänen hermojaan, hänen isänsä vastasi.\n-- Hyvää yötä, Philip poikaseni!\n\n-- Hyvää yötä! Philip sanoi.\n\nHän katsoi Adaren vaimoa heidän poistuessaan. Kun rouva oli kuullut\nmiehensä leikilliset sanat, hänen kasvonsa olivat muuttuneet hallin\nniukassa valossa kummallisen näköisiksi. Aiheuttivatko sen varjot,\nvai oliko Philip nähnyt hänen hätkähtävän, kuin häntä olisi uhattu\näkkiä lyödä? Oliko se kuvittelua, vai oliko Philip samalla nähnyt\nhänen silmissään ilmeen, joka oli ilmaissut joko järkytystä tai\npelkoa? Josephine oli kertonut hänelle, ettei hänen äitinsä tiennyt\nlapsen syntymään liittyvästä murhenäytelmästä. Jos asia oli niin,\nmiksi oli rouva paljastanut nuo tunteensa, jotka Philip varmasti\ntiesi nähneensä?\n\nHänen mielensä täytti äkkiä oikea kysymysten ja epäilysten sekasorto.\nVain John Adare oli tuntunut luonnolliselta ja vapaalta tämän lyhyen\najan kuluessa heidän kotiintulonsa jälkeen. Philip oli nähnyt tämän\nsuuren miehen rakkauden ja onnen, hänen kunnioituksensa vaimoaan\nkohtaan, hänen riemunsa lasta katsellessaan, hänen hellyytensä\nJosephinea kohtaan, ja hän luuli tuntevansa Adaren nyt. Mutta ne\nmuutamat hetket, jotka hän oli ollut huoneessa äidin ja tyttären\nseurassa, olivat hämmästyttäneet häntä eniten. Hän ei ollut huomannut\nheidän kasvoissaan minkäänlaista jälleennäkemisen aiheuttamaa iloa,\nja jälleen hän kysyi itseltään, oliko Josephine kertonut hänelle\nasian totuudenmukaisesti. Eiköhän hänen äitinsä sittenkin tiennyt\nhänen salaisuuttaan?\n\nJa silloin juolahti hänen mieleensä musertavan salaperäisenä\neräs toinenkin kysymys, jota hän ei vielä ollut uskaltanut tehdä\nitselleen: -- _Oliko Josephine itse kertonut hänelle koko totuuden?_\nHän ei uskaltanut myöntää itselleen sen olevan mahdollista, ettei\nJosephine ollutkaan sen lapsen äiti, jota hän sanoi omakseen. Mutta\nhän ei voinut tukahduttaakaan tätä aivoissaan kuiskattua epäilyä.\nSe oli juolahtanut hänen mieleensä äkkiä kuin salama silloin, kun\nJosephine huoneessaan oli tunnustanut kaiken hänelle, ja nyt se\nmuuttui melkein ylivoimaiseksi, kun hän katseli suljettuun oveen,\njonka taakse toiset olivat hävinneet.\n\nHänelle merkitsi Josephinen tunnustuksen täydellinen ja epäilemätön\nuskominen samaa kuin jos häntä olisi pyydetty uskomaan, että\nsokea mies oli maalannut suuren huoneen seinällä riippuvan Vincin\nmestariteoksen. Hän oli antanut Josephinessa muodon kaikelle sille,\nminkä hän oli aina unelmoinut olevan puhdasta ja kaunista naisessa,\nja nyt hän pakostakin ajatteli: Oliko Josephine jostakin sellaisesta\nsyystä, minkä ainoastaan hän ja Jean tiesivät, yrittänyt tappaa\nhänen suuren rakkautensa esittämällä itsensä valossa, joka ei ollut\ntotuuden mukainen?\n\nHän sanoi kuitenkin heti itselleen, ettei asia voinut olla niin.\nJos hän aikoi uskoa Josephinea ollenkaan, oli hänen uskottava,\nettä Josephine oli puhunut totta. Ja hän uskoikin sen, huolimatta\nkytevästä epäluulostaan. Hän tunsi, ettei hän voisi nukkua, ennen\nkuin puhuttelisi Josephinea kahden kesken. John Adare oli yllättänyt\nheidät Josephinen huoneessa minuuttia liian varhain. Huolimatta\nyön salaperäisistä ja järkyttävistä tapahtumista hänen sydämensä\nvielä sykki hurjasta ja riemuitsevasta toivosta, joka oli syntynyt\nJosephinen alistuessa hänen syleiltäväkseen ja suudeltavakseen.\n\nSen sijaan, että hän olisi hyväksynyt Josephinen tunnustuksen\nonnettomuudestaan lopulliseksi muuriksi heidän välilleen, hän\npitikin sitä vain avaimena, joka oli avannut hänen vankilansa lukot.\nJos Josephine oli kertonut hänelle totuuden ja ellei ollut muuta\nerottamassa heitä, kuului Josephine hänelle. Philip halusi kertoa\nsen hänelle ennen nukkumaanmenoaan ja kuulla hänen huuliltaan sanat,\njotka antaisivat Josephinen hänelle ikuisiksi ajoiksi.\n\nVoimatta luottaa siihen täydellisesti hän aukaisi huoneensa oven.\n\n\n\n\n11\n\nTaistelu metsässä\n\n\nTuskin hän oli päässyt kynnyksen yli, kun hän huudahti\nhämmästyksestä. Kun hän oli poistunut huoneestaan muutamia minuutteja\naikaisemmin, se oli ollut liiankin lämmin, mutta nyt punaisi kylmä\ntuulen henkäys häntä kasvoihin ja lamppu oli sammunut. Hän muisti\njättäneensä sen palamaan. Hän kulki hapuillen pimeässä pöydän luo,\nennen kuin hän raapaisi tulen tikkuun.\n\nViedessään liekin lampun sydämeen hän katsoi ikkunaan. Se oli auki.\nLunta oli tuiskuttanut sisään ja sitä oli kerääntynyt ohut kerros\nsen alla olevalle matolle. Asetettuaan lasin paikoilleen hän astui\naskelen tai pari ikkunaa kohti. Sitten hän pysähtyi katsomaan\nlattiaan. Joku oli tullut ikkunasta hänen huoneeseensa ja mennyt sen\npoikki halliin johtavalle ovelle. Kulkija oli varisuttanut lunta joka\naskelella ja aivan oven vieressä oli paikka, jossa paljas lattia oli\nlikainen ja märkä. Tunkeilija oli seisonut siinä muutamia hetkiä\nliikkumatta paikaltaan.\n\nPhilip tuijotti monta sekuntia kuin kivettyneenä näihin hiiviskelijän\njättämiin jälkiin. Vihdoin hän meni ikkunan luo ja sulki sen melko\nlevottomana. Tarkastaessaan huonettaan hän huomasi heti, ettei\nmihinkään ollut koskettu. Hän ei löytänyt muita jalanjälkiä kuin\nne, jotka johtivat suoraan ikkunalta ovelle, ja tämä seikka riitti\ntäydellisesti todistamaan sen, että tunkeilija, kuka hän sitten\nlienee ollutkaan, oli kiivennyt hänen huoneeseensa kuuntelemaan ja\nvakoilemaan eikä varastamaan.\n\nPhilip muistikin nyt, että ovi oli hänen huoneeseen tullessaan ollut\nraollaan eikä lukossa. Nähdessään ikkunan jääneen auki kuin nopean\npaon jälkeen hän oli aivan varma siitä, että tunkeilija oli nähnyt\nheidät hallissa ja mahdollisesti kuullut osan heidän keskustelustaan.\n\nHetkisen hän tunsi kiihkeää halua mennä kertomaan Josephinelle ja\nhänen isälleen tapahtumasta ja Jean Croissetin silminnähtävästä\npetoksesta. Hänen ei tarvinnut kysyäkään itseltään, oliko\nsekarotuinen hiipinyt hänen huoneeseensa, sillä hän oli yhtä\nvarma siitä kuin niistäkin kasvoista, jotka hän oli nähnyt\nikkunassa muutamia tunteja aikaisemmin. Mutta jokin esti häntä\nilmoittamasta näitä tämän illan tapahtumia Adaren kartanon herralle\nja Josephinelle. Hän alkoi saada yhä suuremman varmuuden siitä,\nettä Adaren kartanossa oli olemassa sellainen selittämätön ja\nsalaperäinen surullisten mahdollisuuksien pohjavirta, mistä Josephine\noli osaksi ja hänen isänsä kokonaan tietämätön. Josephinen äitiys\nja hänen suojelemansa salaisuus eivät olleet ainoat seikat, mitkä\nnyt pimittivät Philipin sisäisen olemuksen taivaanrannan. Siinä oli\njotain muutakin. Ja tilanteen ratkaisun hän arveli olevan Jeanin\nvallassa.\n\nHän tunsi tympeän väristyksen pudistelevan ruumistaan kysyessään\nitseltään, kuinka läheisissä suhteissa Jean Jacques Croisset oli\ntyttöön, jota hän rakasti. Tämä ajatus sai hänet melkein kiroamaan\nitseään, koska hän oli antanut sen syntyä. Ja kuitenkin se pysyi\nhänessä kiinni kuin julma ahdistava aave, jonka hän olisi musertanut,\njos vain olisi voinut. Josephinen tunnustus äitiydestään ei ollut\nvähentänyt hänen rakkauttaan. Noiden hirveiden hetkien kuluessa,\njolloin Josephine oli paljastanut sielunsa hänelle, ei Philipin\nomassa sielussa ollut tapahtunut mitään sellaista käännettä, että hän\nolisi voinut suhtautua myötämielisesti toisten tuskiin. Oli aivan\nkuin Josephine olisi kaatunut hänen jalkoihinsa vapisten jonkun\nhirveän haavan aiheuttamista tuskista, kuin puhdas taivaallinen\nolento, jota on kiusattu, että hän voisi helliä häntä suuremmalla\nvoimallaan. Hänen rakkautensa oli sellaista. Ja ajatus, että Jean\nrakasti Josephinea ja että yötäkin synkempi mustasukkaisuus poltti\nparhaillaan pois kaiken inhimillisen hänen rinnastaan, muodosti\nmahdollisuuden, minkä hän vastenmielisesti myönsi itselleen.\n\nHän vaipui aivan kokonaan näihin ajatuksiin, että hän unohti\nvälittömän vaaran, joka ehkä uhkasi häntä itseään. Hän poistui\nikkunan luota ja meni jälleen sen viereen poltellen piippuaan\nja koettaen keksiä jonkun toisen pätevän syyn Jeanin mielen\nodottamattomalle muutokselle. Hän ei voinut unohtaa ensimmäistä\ntummakasvoisen sekarotuisen aiheuttamaa vaikutelmaa eikä hätää, jolle\nhe olivat pantanneet uskollisuutensa. Hänen mielestään Jean oli\nnäyttänyt mieheltä, jollaisia oli vain yksi kymmenestätuhannesta ja\njohon hän olisi voinut luottaa maailman loppuun saakka, ja kuitenkin\nhän nyt muisti hetkiä, jolloin hän oli huomannut omituisen tulen\nliekehtivän syvällä metsien miehen silmissä. Jeanissa tapahtuneen\nmuutoksen hän luuli kyllä voivansa ymmärtää, mutta melkein samalla,\nkun hän oli huomannut sen, hän oli kohdannut Adaren vaimon, joka oli\nhämmästyttänyt häntä vielä enemmän kuin sekarotuinen.\n\nHän meni jälleen rauhattomana ovelleen, aukaisi sen ja katsoi\nhalliin. Josephinen huoneen ovi oli kiinni, ja hän palasi\nhuoneeseensa. Hetkisen hän seisoi paikoillaan katsellen ikkunaan.\nSamassa silmänräpäyksessä kantautui hänen korviinsa laukaus ja lasin\nhelinää, jolloin hänen kasvonsa joutuivat kuin haulisateeseen. Hän\nkuuli kumean jymähdyksen takaansa ja tunsi sitten niin pistävää,\npolttavaa tuskaa käsivarressaan, kuin ruoskan isku olisi sattunut\nhänen paljaaseen ihoonsa. Hän kuuli laukauksen, lasin helinän ja\nluodin osumisen puuhun takanaan, ennen kuin hän tuskan vuoksi\nnojautui seinään. Hänen jalkansa tarttuivat mattoon ja hän kaatui.\nHän tiesi olevansa lievästi haavoittunut, mutta hän kyyristyi\nmatalaksi, vetäisi oikealla kädellään pistoolinsa esille ja ojensi\nsen ikkunaa kohti.\n\nVeri ei ollut milloinkaan kiertänyt hänen suonissaan niin nopeasti\nkuin nyt. Se oli vain paljasta siitä johtuvaa kiihkoa, että hän oli\nollut lähellä kuolemaa ja pelastunut. Jean Croisset oli ampunut\nhäntä pimeästä kuin pelkuri. Hän ei tuntenut käsivarressaan olevan\nhaavan aiheuttamaa polttavaa tuskaa hypätessään pystyyn. Kerran vielä\nhän kiiruhti nopeasti hallin päähän ja päästyään ovelle hän katsoi\ntaakseen. Laukaus ei ollut nähtävästi häirinnyt Josephinen huoneeseen\nkokoontuneita, joiden mielestä ei kai öiseenkään aikaan kuuluvassa\naseen pamahduksessa ollut mitään erityistä.\n\nHetkisen kuluttua Philip oli jo ulkona. Lumisade oli lakannut ja\npilvet olivat juuri hajaantumaisillaan kuun tieltä. Kumartuen\nmatalaksi ja pitäen pistoolia ampuma-asennossa sivullaan hän juoksi\nnopeasti sille suunnalle, jolta laukaus oli ammuttu. Kuu valaisi\nnoin sadan metrin päässä kasvavan metsän tummaa laitaa, ja hän oli\nvarma, että murhayrityksen tekijä oli seisonut jossakin Adaren\nkartanon ja sen välissä. Hän ei pelännyt enää toista laukausta.\nHän unohti kokonaan varovaisuutensa hurjassa toivossaan saada Jean\nkiinni verekseltä ja pakottaa hänen huulensa tunnustamaan monia\nasioita. Jos Jean olisi äkkiä noussut lumesta, Philip ei olisi\nkäyttänyt pistooliaan, ellei hänen olisi ollut pakko. Hän halusi\npäästä vastakkain petollisen puoliverisen kanssa ja huohotti kovasti\njuostessaan.\n\nÄkkiä hän pysähtyi kuin naulittuna. Hän oli löytänyt jäljet.\nCroisset oli ampuessaan seisonut viidentoista metrin päässä hänen\nikkunastaan. Lumi oli poljettu maan tasalle ja Jeanin poistuvat\naskelet johtivat metsään. Philip seurasi hänen jälkiään kuin koira.\nEnsimmäiset puut oli karsittu kirveellä ja kuu valaisi kokonaan hänen\nedessään olevan laajan alueen. Hän oli jo melkein pääsemäisillään\ntummempaan kuusikkoon, kun hänen sydämensä säpsähti. Hän kuuli koiran\nmurinaa, piiskan sivalluksia ja jonkun miehen hiljaista sadattelua\neläintä lyödessään. Äänet kuuluivat tiheimmästä kuusikosta ja\nkertoivat hänelle, ettei Jean odottanut pikaista takaa-ajoa. Philip\npujahti puiden varjoon tyynesti, ja käveltyään muutamia askelia\nhän pääsi pieneen metsäaukeamaan, josta oli kaadettu muutamia\npuita. Tämän pienen aukeaman keskellä hoikka tumma mies selvitteli\nkoiravaljakkonsa sotkeutuneita vetohihnoja.\n\nPhilip ei voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta hän tiesi hänet\nJeaniksi. Miehellä oli Jeanin vartalo, Jeanin liikkeet ja Jeanin\nmatala tiukka ääni, kun hän huuteli koirilleen. Hän ja koirat eivät\nolleet parinkymmenen askelen päässäkään Philipistä. Huoahtaen\njännityksestä Philip työnsi pistoolin takaisin koteloon. Hän ei\nhalunnut tappaa ja kunnioitti suuresti automaattipistoolinsa\nhelposti toimivaa koneistoa. Taistelussa, johon hän luuli joutuvansa\nJeanin kanssa, ase olisi varmempi kotelossaan kuin hänen kädessään.\nJeanillakaan ei ollut nyt muuta asetta kuin metsästyspuukkonsa. Hänen\nkiväärinsä oli nojallaan erästä puuta vasten, ja hetkisen kuluttua\nPhilip oli sen ja puoliverisen välissä.\n\nYksi valjakon koira paljasti hänet. Kuultuaan sen matalan murisevan\nvaroituksen puoliverinen kääntyi ketterästi kuin ilves ja oli\npuoliksi valmis, kun Philip hyökkäsi hänen kurkkuunsa. He kaatuivat\nkoirien viereen ja metsien mies jäi alle. Philip oli tarttunut\ntoisella kädellään vihollisensa kurkkuun, mutta käsivartensa nopealla\nliikkeellä puoliverinen väänsi sen irti ja livahti hyökkääjän alta\npois liukkaasti kuin ankerias. Molemmat kiepsahtivat äkkiä pystyyn\nkatsellen toisiaan kuun heikosti valaisemalla pienellä aukeamalla\nkymmenen askelen päässä hiljaisista ja valppaista koirista.\n\nPhilip ei voinut nytkään nähdä puoliverisen kasvoja päähineen\nvuoksi, joka varjosti tiukasti hänen kasvojaan. Puoliverinen ei\nkoettanutkaan paljastaa asettaan ja Philip hyökkäsi hänen kimppuunsa\nuudestaan. Tällaisessa avoimessa tappelussa hänen suuremmat\nvoimansa ja parikymmentä kiloa raskaampi painonsa olisivat tuoneet\nvoiton hänelle, mutta metsien miehen taistelu oli täynnä nopean\nkärpän petollisuutta ja ansapolkujen karvajalkaisen kissan nopeaa\nketteryyttä.\n\nPuoliverinen ei yrittänytkään väistää Philipin hyökkäystä. Hän\notti sen vastaan pelkäämättä ja kaatui jälleen Philipin kanssa\nlumeen. Mutta nyt hänen selkänsä oli valppaiden koirien muodostamaan\npuoliympyrään päin, ja huudahtaen kimakasti ja kovaa hän vetäytyi\nniiden sekaan vetäen Philipiä mukanaan. Philip käsitti huudon\ntarkoituksen. Hän koetti heittäytyä uhkaavien torahampaiden\nulottumattomiin ja vapautti toisen kätensä tarttuakseen pistooliinsa.\nTämä pelasti hänet koirien hampailta, mutta antoi puoliveriselle\ntilaisuuden. Hän nousi äkkiä pystyyn tarttuen ruoskansa varteen. Kun\nkuunvalo heijastui pistoolin piipusta, hän iski ruoskan varrella\nPhilipiä päähän monta kertaa niin että kumahti, Philipin koettaessa\nperäytyä kauemmaksi lumiselle aukeamalle.\n\nHän ei ollut täysin menettänyt tajuntaansa. Hän tiesi puoliverisen\nheti hänen kaaduttuaan kiiruhtaneen koiriensa luo ja kuuli hänen nyt\noikovan valjaita. Huumaantuneena Philip ihmetteli, miksi ei mies\nkäyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja lopettanut työtä, jonka ikkunan\nläpi kiitänyt luoti oli jättänyt keskeneräiseksi. Hän kuuli miehen\nhakevan juosten aseensa ja koetti nousta polvilleen, mutta laukauksen\nasemesta, jota hän oli jo puoleksi odottanut, kuulikin metsien miehen\nhiljaa sanovan: -- Hei hei, eteenpäin! Koirat ja reki lähtivät\nliikkeelle. Philip kohottautui horjuen polvilleen katsellen poistuvia\nvarjoja. Hän huomasi pistoolinsa lumessa ja ryömi sen luo. Kului\nhetkinen, ennen kuin hän voi nousta seisoalleen, ja silloinkin hänen\npäätään huimasi. Hän horjui puun luo ja nojautui hetkiseksi siihen.\n\nMuutamien minuuttien kuluttua hän jo tointui niin, että voi kävellä,\nja silloin hän tiesi, että oli hyödytöntä lähteä ajamaan takaa\npuoliveristä ja hänen nopeita koiriaan näin heikossa kunnossa ja\nvähissä vaatteissa. Hän palasi hitaasti Adaren kartanoon kiroillen\ntyhmyyttään, ettei ollut pakottanut pistoolillaan Jeania alistumaan.\nHän tunnusti toimineensa tyhmästi ja ansainneensa sen kohtelun, minkä\nhän oli saanut osakseen. Halli oli vielä tyhjä hänen palatessaan\nrakennukseen. Hänen seikkailunsa ei ollut herättänyt ketään, ja\nhuojennusta tuntien hän meni huoneeseensa.\n\nJos seinät olisivat luhistuneet hänen ympärillään, hän ei olisi\nhämmästynyt enemmän kuin tullessaan ovesta kamariinsa.\n\nSillä pöydän vieressä olevalla tuolilla istui Jean Jacques Croisset\nja katsoi tyynesti häneen hänen tullessaan sisään.\n\n\n\n\n12\n\nJean syventää salaisuutta\n\n\nVoimatta uskoa, että se, mitä hän näki, ei ollut kuvittelua, Philip\nseisoi paikallaan ja tuijotti puoliveriseen. Hän ei lausunut\nsanaakaan eikä liikahtanut. Ja Jean kohtasi hänen katseensa tyynesti,\nilman kiihtymystä tai pelkoa. Seuraavassa hetkessä Philip tapaili\njo pistooliaan. Kun hän veti sen puoliksi esille, näkivät hänen\nhuumaantuneet aivonsa sellaista, mikä sai hänet haukkomaan henkeään\nhämmästyksestä.\n\nCroissetissa ei ollut minkäänlaisia merkkejä metsässä tapahtuneesta\ntaistelusta, josta ei ollut kulunut vielä enempää kuin kymmenen\nminuuttia. Hänellä oli jalassa Hudson Bay Companyn saappaat.\nTaistellessaan lumessa Philip oli kerran tarttunut vihollisensa\njalkaan ja muisti, että toisella oli ollut mokkasiinit. Eikä Jean\nollut ollenkaan hengästynyt, vaan hengitti tasaisesti. Ja nyt Philip\nhuomasi, että hänen silmiensä tyyni ilme verhosi jännittynyttä ja\nlevotonta kysymystä. Totuus selveni hänelle hitaasti. Se mies, jonka\nkanssa hän oli taistellut metsän laidassa, ei ollut voinut ollakaan\nJean. Hän astui askelen tai pari puoliveristä lähemmäksi, puristaen\nvielä kädellään epävarmasti pistoolinsa perää. Vasta silloin Jean\npuhui, eikä hänen äänensä kuulostanut ollenkaan teeskennellyltä.\n\n-- Pyhälle neitsyelle olkoon kiitos siitä, ettette ole pahasti\nhaavoittunut, m'sieur! hän huudahti nousten. -- Kasvoissanne on vähän\nverta. Haavoittivatko lasinsirpaleet teitä?\n\n-- Eivät, Philip vastasi. -- Sain hänet kiinni metsän laidassa.\n\nHän ei ollut kääntänyt katsettaan hetkeksikään Croissetista, ja nyt\nhän näki tämän säpsähtävän. Jeanin tummat kasvot kävivät kummallisen\nkalpeiksi. Hän kumartui eteenpäin, hengittäen kiivaasti.\n\n-- Entä tulos? hän kysyi. -- Tapoitteko hänet?\n\n-- Hän pääsi pakoon.\n\nCroissetin kasvojen jännittynyt ilme laukesi. Philip kääntyi ja\ntelkesi oven.\n\n-- Istukaa, Croisset! hän komensi. -- Meidän pitää nyt yöllä\nselvitellä asiamme tässä huoneessa. En ihmettele ollenkaan, että\niloitsette hänen pakoonpääsystään. Jos itse olisitte ampunut\ntuon laukauksen sen sijaan, että annoitte sen palkatun murhaajan\ntehtäväksi, niin työ olisi ehkä paremmin suoritettu. Istuutukaa,\nsanon minä!\n\nJotakin hymyn tapaista vilahti Jeanin kasvoilla, kun hän jälleen\nistuutui. Hänen ilmeessään ei ollut mitään kerskailevaa eikä\nuhmaavaa, vaan se oli pikemminkin sellainen kuin hän olisi katsellut\nPhilipin yhteen puristettujen leukapielten taakse ja nähnyt jotakin\nmuuta -- niitä paljastavia merkkejä, jotka tulevat toisinaan esille,\nkun ihminen on tyynesti kärsinyt toisen puolesta. Katse tuntui\nPhilipistä kiusalliselta, kun hän istuutui puoliveristä vastapäätä,\nja pakotti hänet häpeämään sitä, että hän oli ojentanut oikean\nkätensä pöydälle, pistoolin suu Jeanin rintaa kohti. Sittenkin hän\npäätti selvittää nyt kaikki välinsä Jeanin kanssa.\n\n-- Iloitsette siis, että se mies, joka koetti tappaa minut, pääsi\npakoon? hän toisti.\n\nJeanin vastauksen valmius ja tyyni päättäväisyys hämmästyttivät häntä.\n\n-- Kyllä, m'sieur, siitä olen iloissani. Mutta se laukaus ei ollut\ntarkoitettu teille, vaan Adaren kartanon herralle. Kuullessani\nyöllä laukauksen en tiennyt sen tarkoitusta. Hieman myöhemmin tulin\nhuoneeseenne ja näin rikkinäisen ikkunan ja luodin reiän seinässä.\nTämä on herra Adaren vanha huone ja luoti oli aiottu hänelle. Ja\nnyt, m'sieur Philip, sanokaa minulle, miksi syytätte minua teitä tai\nherraa kohtaan tehdystä murhayrityksestä?\n\n-- Olette tuominnut itsenne, Philip vastasi leimuavin silmin. --\nHetki sitten sanoitte olevanne iloinen, että salamurhaaja pääsi\npakoon.\n\n-- Niin olenkin, m'sieur, Jean vastasi yhtä tyynesti. -- Miksi olen\niloinen, sen annan mielikuvituksenne ratkaista. Ellen vielä luottaisi\nteihin ja uskoisi Josephinea kohtaan tuntemaanne suureen rakkauteen,\nolisin valehdellut teille. Teillehän sanottiin, että saatte kokea\nomituisia asioita saavuttuanne Adaren kartanoon. Vannoitte, ettette\nkoeta ottaa selvää salaisuudesta, jota täällä suojellaan. Ja jo\nensimmäisenä iltana uhkaatte minua pistoolillanne!\n\nJeanin silmät hehkuivat nyt kuin tuli. Hän tarttui ohuilla sormillaan\npöydän laitaan ja hänen äänensä sähisi vihaisesti hänen puhuessaan.\n\n-- Taivaan suuren Jumalan nimessä, m'sieur, syytättekö minua\npetoksesta herraa ja häntä, Josephineamme, kohtaan, jota olen\nhoitanut ja suojellut, ja jonka puolesta olen rukoillut aina siitä\nhetkestä asti, jolloin hän ensimmäisen kerran avasi silmänsä\ntälle maailmalle? Syytättekö minua siitä, minua Jean Jacques\nCroissetia, vaikka tiedättekin, että minut saadaan kiduttaa tuhat\nkertaa kuoliaaksi, jos Josephine voisi päästä vapaaksi omista\nkärsimyksistään.\n\nHän kumartui pöydän yli kuin hypätäkseen. Sitten hänen sormiensa ote\nhitaasti löyhtyi, tuli sammui hänen silmistään ja hän vajosi takaisin\ntuoliinsa. Kuunnellessaan puoliverisen raivokasta purkausta Philip\noli vaiennut, mutta nyt hän puhui.\n\n-- Sanokaa sitä vain uhkaukseksi, jos se teitä miellyttää. En\nole aikonutkaan rikkoa Josephinelle antamaani lupausta. En vaadi\nminkäänlaista vastausta häntä koskeviin kysymyksiin, sillä olen\nluvannut sen, mutta meillä on muutamia keskinäisiä asioita, joihin\non saatava selitys. Tunnustan erehtyneeni luullessani teiksi sitä\nmiestä, jonka kanssa taistelin metsässä, mutta te katsoitte kuitenkin\naikaisemmin illalla huoneeseeni ikkunasta pistooli kädessänne.\nOlisitte tappanut minut, ellen olisi kääntynyt. Jean näytti hyvin\nhämmästyneeltä.\n\n-- Minä en ole ollut ikkunanne läheisyydessäkään, m'sieur. Ennen\npalaamistani herra Adaren kanssa odotin joen rannalla monen\nkilometrin päässä täältä. En ole sen jälkeen poistunut rakennuksesta.\nJosephine ja hänen isänsä voivat kertoa sen teille, jos haluatte\ntodisteita.\n\n-- Te puhutte aivan mahdottomia! Philip huudahti. -- En voinut\nmitenkään erehtyä. Tunsin teidät!\n\n-- Uskotteko Josephinea, m'sieur? Hän sanoo kyllä teille, etten ole\nvoinut olla ikkunan takana.\n\n-- Kuka siellä sitten oli, ellette te?\n\n-- Varmaankin sama mies, joka ampui teitä, Jean vastasi.\n\n-- Ja te tunnette miehen ja kieltäydytte kuitenkin ilmoittamasta\nminulle hänen nimeään, että hän toisen kerran voisi lopettaa sen,\nmissä hän ei tänä iltana onnistunut. En voi tehdä muuta kuin\nilmoittaa tästä John Adarelle.\n\n-- Te ette tee sitä, Jean sanoi luottavaisesti. Hän näytti jälleen\nkiihtyneeltä. -- Tiedättekö, mitä siitä seuraisi? hän kysyi tiukasti.\n\n-- Varmaankin vaikeuksia teille, Philip ehdotti.\n\n-- Ja perikato jokaiselle Adaren kartanon asukkaalle, Croisset lisäsi\näkkiä. -- Niin pian kuin Adare saisi paulakengät jalkaansa, hän\nlähtisi seuraamaan noita jälkiä tuolla. Ja silloin kun hän pääsisi\nniiden päähän, murskaantuisi maailma hänen ympärillään.\n\n-- Meistä on jompikumpi hullu, Philip huoahti katsoen puoliverisen\njännittyneihin kasvoihin. -- En usko teidän valehtelevankaan, Jean,\nmutta te olette varmasti hullu. Ja minäkin olen hullu, kun kuuntelen\npuheitanne. Olette vain itsepäinen antaaksenne murhaajalle toisen\ntilaisuuden. Puheistanne päättäen voisin luulla, että antamalla\nmurhaajalle toisen tilaisuuden tappaa John Adare todistatte olevanne\nuskollinen Josephinelle ja hänen isälleen. Voiko sellainen olla muuta\nkuin hulluutta?\n\nJeanin huulet vetäytyivät melkein ystävälliseen hymyyn. Hän katsoi\nPhilipiin kuin ihmetellen sitä, ettei toinen ymmärtänyt.\n\n-- Tunnin kuluttua Jean Jacques Croisset lähtee itse seuraamaan noita\njälkiä, hän sanoi hiljaa kerskailematta. -- Niiden päähän pääsen minä\neikä Adaren kartanon herra. Eikä toista laukausta enää ammuta tämän\njälkeen eikä tästä saa milloinkaan tietää muut kuin me.\n\n-- Aiotteko te lähteä ajamaan häntä takaa ja tappaa hänet? Onko\ntarkoituksenne salata John Adarelta täydellisesti häntä vastaan tehty\nmurhayritys?\n\n-- Hän ei saa milloinkaan tietää sitä, m'sieur. Ja mitä tapahtuu\nmetsässä tien päässä, siitä puut eivät kerro milloinkaan mitään.\n\n-- Ette siis voi uskoa minulle, mistä tämä salaperäisyys aiheutuu?\n\n-- En uskalla, m'sieur. Philip kumartui pöydän yli.\n\n-- Ehkä uskallatte, Jean, kun sanon, ettei minun ja Josephinen\nvälillä ole enää mitään, hän sanoi. -- Hän kertoi illalla\nkaikki. Olen nähnyt lapsen. Hän ilmoitti minulle salaisuutensa\nvapaaehtoisesti eikä se ole muuttanut ollenkaan tunteitani. Rakastan\nhäntä. Huomenna pyydän häntä lopettamaan tämän teeskentelemisen, ja\nsydämeni sanoo minulle hänen suostuvan. Voimme mennä salaa naimisiin.\nKukaan ei tule tietämään tätä milloinkaan.\n\nHänen kasvonsa hehkuivat toivosta, ja hän tarttui toisella kädellään\nJeanin käteen vanhaan ystävälliseen ja luottavaiseen tapaansa.\nJean ei vastannut, ilmaisi vain kasvojensa ilmeellä ajatuksensa.\nPhilip oli ennenkin kerran tai pari nähnyt saman tuskaisen ilmeen\nhänen silmissään ja samanlaisen suupielten ryppyjen jännittymisen.\nPuoliverinen nousi hitaasti pöydän vierestä ja kääntyi vähän\nsivuttain Philipiin, joka kiiruhti heti hänen luokseen.\n\n-- Jean, hän huudahti hiljaa, -- te rakastatte Josephinea!\n\n-- Mitä tarkoitatte, m'sieur? Jean kysyi tyynesti. -- Kuin isä, veli\nvaiko mies?\n\n-- Kuin mies, Philip sanoi.\n\nJeanin huulet vetäytyivät sellaiseen hymyyn, mikä ilmaisi niin\ntäydellistä ymmärtämystä kuin hän äkkiä olisi saanut selvyyden\njostakin asiasta, jota hän tähän saakka ei ollut käsittänyt.\n\n-- Rakastan häntä kuin kukat rakastavat aurinkoa ja metsäorvokit\nsadetta, hän sanoi koskettaen Philipin käsivarteen. -- Eikä se,\nm'sieur, ole sellaista rakkautta, millaiseksi te miehen rakkauden\nkäsitätte. Mutta on olemassa eräs toinen, jota rakastan siten, jonka\nääni on kuin maailman suloisinta soittoa, jonka sydän sykkii tahdissa\nsydämeni kanssa, jonka sielu johtaa minua metsissä päivin ja öin ja\njoka nukkuessani kuiskailee minulle suloisesta rakkaudestamme --\nvaimoni Iowaka. Tulkaa, m'sieur, vien teidät hänen luokseen.\n\n-- Mutta nythän on jo liian myöhäistä, sanoi Philip ihmetellen.\n\nHän seurasi kuitenkin puoliveristä. Jean näytti nyt kokonaan\nunohtaneen oman maailmansa. Hänen kasvojaan kirkasti jokin\nihmeellinen valo, jonka säteet näyttivät ulottuvan menneiden\nvuosisatojen taakse ja joka siirsi Philipin ajatukset Marechaliin,\nprinssi Rupertiin ja ritari Grosselieriin, noihin kuninkaallisiin\nseikkailijoihin, jotka olivat tulleet Uuteen maailmaan perustamaan\nSuurta yhtiötä, ja hän tiesi, että metsien mies, Jean Jacques\nCroisset, oli sellainen mies kuin hekin. Hän ymmärsi nyt tämän\ntähtien ja avonaisen taivaan alla alituisesti eläneen miehen lempeän\nja virheettömän kielen. Hän ei polveutunut nykyaikaisista ihmisistä,\nvaan noista jo ammoin unohdetuista, ja hänen suonissaan virtasi\npohjolan ensimmäisten miesten veri punaisena ja voimakkaana. Philip\nseurasi häntä yöhön avopäin taivaalta loistavan kuun valossa, ja\nhän pysähtyi silloin kun Jeankin pysähtyi muutaman pienen maatilkun\nviereen, jossa tusinan verran puuristejä kohosi pienen lumipeitteisen\nhautakummun takaa.\n\nJean pysähtyi ja laski kätensä Philipin käsivarrelle.\n\n-- Nämä ovat Josephinen, hän sanoi hiljaa viitaten kädellään. --\nHän sanoo tätä pienten kukkiensa puutarhaksi. Siinä lepää vain\npienokaisia, m'sieur. Muutamat olivat kuollessaan vain sylilapsia.\nKun joku pienokainen kuolee ja ellei sen kotiin ole liian pitkä\nmatka, hän tuo sen tänne puutarhaansa, ettei sen tarvitsisi levätä\nyksinään yksinäisen kuusenjuurella, missä sudet ulvovat talviöisin.\nJosephine luulee niiden ikävöivän yksinäisissä metsähaudoissaan.\nTiedän hänen tuoneen erään intiaanilapsen tänne sadanviidenkymmenen\nkilometrin päästäjä muutamien olen nähnyt kuolevan hänen syliinsä\nhänen hyräillessään jotakin laulua, jossa kerrotaan taivaasta.\nMutta hän on pelastanut ainakin viisi kertaa näin monta pienokaista\nkuolemasta, m'sieur. Sen vuoksi puiden latvoissa humiseva tuulikin\nkuiskailee hänen nimeään toistaen: Enkeli! Eikö teistä kuukin näytä\npaistavan kirkkaammin täällä näiden pienten hautojen ja ristien\nkeskellä?\n\n-- Kyllä, Philip kuiskasi kunnioittavasti.\n\nJean viittasi erääseen suurempaan kumpuun, joka ikään kuin vahti\nmuita ja oli hieman korkeampi. Sen ristikin kohosi ylväästi muita\nristejä korkeammalle. Ja Jean puhui kuin henget itse olisivat\nkuunnelleet hänen sanojaan:\n\n-- M'sieur, tässä lepää vaimoni, Iowakani. Hän kuoli kolme vuotta\nsitten, mutta hän on luonani aina ja nytkin hänen hellä äänensä\nlaulaa sydämessäni kertoen minulle, ettei siellä, missä hän ja\npienokaiset nukkuvat, ole pimeää eikä kylmää, vaan valoisaa ja\nkaunista. M'sieur, hänen äänensä muuttui kuiskaukseksi, -- voinko\nmielestänne vaihtaa tulevaisuuteni hänen kanssaan taivaassa toisen\nnaisen rakkauteen täällä maailmassa?\n\nPhilip koetti puhua ja hetkisen kuluttua hänen onnistuikin sanoa:\n\n-- Jean, tunti sitten luulin itseäni mieheksi, mutta nyt huomaankin,\nmiten puutteellinen vielä olen. Suokaa minulle anteeksi ja antakaa\nminun olla veljenne. Rakkauttani Josephineen voidaan verrata teidän\nrakkauteenne. Ja huomenna --\n\n-- Toivottomuus avaa kuilunsa ja nielee teidät sielunne syvyyksiä\nmyöten, Jean keskeytti hiljaa. -- Palatkaa nyt huoneeseenne m'sieur,\nja menkää levolle. Taistelkaa rakkaudesta, jonka saatte omaksenne\nvasta taivaassa, kuten minäkin taistelen päästäkseni Iowakani luokse.\nSillä tästä rakkaudestanne saatte nauttia vasta tuolla ylhäällä.\nJosephine on rakastanut vain yhtä miestä, nimittäin teitä. Olen\npitänyt häntä silmällä ja olen nähnyt sen. Mutta tässä maailmassa\nhänen suhteensa teihin ei muutu milloinkaan toisenlaiseksi, sillä\nse, mitä hän kertoi teille tänä iltana, on vain osa siitä hirveästä\nsalaisuudesta, mikä jäytää hänen sieluaan jo tässä maailmassa. Hyvää\nyötä, m'sieur!\n\nJean käveli suoraan kuun valaisemaan metsään pää pystyssä. Ja Philip\nseisoi paikoillaan katsoen hänen jälkeensä pienen hautausmaan yli,\nkunnes hän katosi näkyvistä.\n\n\n\n\n13\n\nAdare selittää erämaanlinnansa vaiheita\n\n\nYksinään ja Jeanin viimeisten sanojen kovasti järkyttämänä Philip\npalasi huoneeseensa, sillä hän ei halunnut seurata puoliveristä, joka\noli nolannut hänet kokonaan vaimonsa haudalla. Hän ei iloinnut eikä\nriemuinnut, että hänen epäluulonsa Croissetin tunteista Josephinea\nkohtaan olivat haihtuneet. Sitten MacTavishin kuoleman pohjolan\nhulluksi tekevän yön kestäessä hän ei ollut ollut näin synkkä ja\ntoivoton kuin nyt.\n\nHän sulki ovensa, veti verhon ikkunan eteen ja heitti muutamia\nhalkoja hiillokseen, joka vielä hehkui takassa. Sitten hän istuutui\ntuleen päin. Kuivat koivuhalot leimahtivat liekkiin ja puoli tuntia\nhän istui katsoa tuijottaen niihin näkemättä juuri mitään. Hän\ntiesi Jeanin pitävän sanansa ja otaksui Jeanin jo ehkä lähteneenkin\nseuraamaan metsän läpi johtavia tuoreita jälkiä. Hänen mielestään oli\npuoliverisessä nyt jotakin sellaista, mikä oli melkein pahaenteistä.\nHänessä oli Philip nähnyt ruumistuneina ne ilmiöt, joiden vuoksi hän\ntunsi olevansa kuin kääpiö miesten joukossa. Noiden muutamien hetkien\nkuluessa hautojen vieressä Jean oli kohonnut maailman mitättömiä\npyyteitä korkeammalle. Ja Philip luotti häneen menettämättä silti\nuskoaan, että kaikki kävisi hyvin.\n\nJean oli samalla kertaa ilmoittanut hänelle, ettei hän milloinkaan\nsaisi Josephinea omakseen ja että Josephine rakasti häntä. Tämä\nyksinään, nimittäin Jeanin ilmoitus Josephinen rakkaudesta, riitti\nherättämään hänenlaisessaan miehessä uutta toivoa. Vihdoinkin hän\nmeni vuoteeseen ja huolimatta yön aiheuttamasta sielullisesta ja\nruumiillisesta väsymyksestä nukkui heti.\n\nJohn Adare ei ollut unohtanut lupaustaan herättää hänet varhain\nseuraavana aamuna. Kun Philip hyppäsi vuoteestaan kuullessaan Adaren\nkovan koputuksen, hän huomasi kellon olevan vasta seitsemän. Huone\noli vielä pimeä. Adaren ääni kajahteli kovasti paksun laudoituksen\nläpi vastaukseksi Philipin ilmoitukseen, että hän pukeutui\nparhaillaan.\n\n-- Tämä on jo kolmas kerta, Adare huusi. -- Olen koputtanut\noveen saadakseni sinut hereille. Lihava, parin tuuman vahvuinen\nkaribunpaisti odottaa meitä.\n\nJättiläinen käveli edestakaisin suuressa arkihuoneessa Philipin\ntullessa hänen luokseen muutamien minuuttien kuluttua. Hänen yllään\noli intiaanitakki ja hän poltteli suurta piippua. Takassa iloisesti\npalavista haloista voitiin nähdä, että hän oli jo ollut ylhäällä\njonkun aikaa. Hän hieroi reippaasti käsiään Philipin tullessa\nhuoneeseen. Jokaisesta hänen ruumiinsa atomista näki, että hän oli\nhyvällä tuulella.\n\n-- Et voi ymmärtääkään, miten hyvältä tuntuu olla jälleen kotona,\nhän huudahti puristaen Philipin kättä. -- Tunnen olevani kuin poika,\nPhilip, aivan kuin poika. En nukkunut silmän täyttäkään mentyäni\nvuoteeseen ja Miriam moitti minua, etten antanut hänenkään nukkua.\nKoira vieköön, en tahtoisi asua Montrealissa, vaikka saisin koko\nHudson Bay Companyn lahjaksi.\n\n-- En minäkään, Philip vastasi. -- Pidän pohjolasta.\n\n-- Kuinka kauan olet ollut täällä?\n\n-- Neljä vuotta yhtä mittaa.\n\n-- Neljässä vuodessa voivat ihmisen kokemukset lisääntyä suuresti\ntäällä pohjolassa, Adaren herra sanoi haaveillen. -- Mutta Josephine\nsanoi tutustuneensa sinuun Montrealissa?\n\n-- Aivan niin, Philip vastasi nauraen, huomaten erehdyksensä. --\nSilloin keskeytin oloni täällä lyhyeksi aikaa ja olen Jumalalle\nkiitollinen siitä. Lukuunottamatta sitä olen viettänyt nämä neljä\nvuotta napapiirin pohjoispuolella. Asuin kahdeksantoista kuukautta\nJäämeren rannalla koettaessani turhaan laskea eskimojen lukumäärää\nhallituksen määräyksestä.\n\n-- Minä aavistin jotakin sellaista nähdessäni sinut ensimmäisen\nkerran, Adare sanoi. -- Tunnen pohjolan miehen yhtä hyvin kuin osaan\nvalita herscheliläisen koiran tai athabascalaisen malemutin laumasta,\njossa on viisikymmentä päätä. Meillä on paljon keskusteltavaa,\npoikaseni. Meistä tulee kyllä hyviä ystäviä. Mutta nyt me lähdemme\nsyömään karibunpaistia.\n\nHän opasti Philipin halliin ja sitten toisesta ovesta erääseen\nlyhyempään käytävään. Siellä oli kolmas ovi avoinna ja Adare väistyi\nsyrjään Philipin astuessa huoneeseen.\n\n-- Tämä on yksityispyhäkköni, hän sanoi ylpeästi. -- Mitä pidät siitä?\n\nPhilip katsoi ympärilleen. Hän oli nyt huoneessa, joka oli melkein\nyhtä suuri kuin sekin, josta he juuri olivat poistuneet. Suuressa\nuunissa paloi rätisten sylillinen halkoja. Huoneen toinen pää oli\nmelkein hyllyjen peitossa ja ne olivat täynnä kirjoja. Philip\nihmetteli niiden paljoutta. Toinen pää oli vielä osaksi hämärän\npeitossa, mutta hän huomasi kuitenkin, että se oli sisustettu\nlaboratorioksi, ja sen hyllyillä hän näki paljon valkoisia\nkimaltelevia petojen kalloja. Takan läheisyydessä, juuri sopivan\nmatkan päässä siitä, oli suuri pöytä, jolla oli kirjoja, papereita ja\nkäsikirjoituspinkkoja, ja sen takana oli pieni rautainen kassakaappi.\nHuone ei Philipin mielestä näyttänyt ollenkaan tavallisen henkilön,\nvaan oppineen tiedemiehen työhuoneelta. Hän ei huomannut seinillä\nainoatakaan täytettyä eläimen päätä, mutta siitäkin huolimatta\nhuoneen ilma tuoksui metsältä ja pedoilta. Siellä täällä oli villien\neläinten luurankoja. Kirjojen välistä kimalteli häntä vastaan\nkallojen leukoja ja norsunluun värisiä torahampaita. Ja ennen kuin\nhän ehti lopettaa hämmästyneen tarkastuksensa, johon tämä kummallinen\nhuone oli hänet innoittanut, astui John Adare pöydän luo ottaen\nkäteensä erään kallon.\n\n-- Tämä on viimeinen näytteeni, hän sanoi innostuksesta\nvärähtelevällä äänellä. -- Se on täydellinen. Jean hankki sen\nminulle ollessani poissa. Majavan kallohan tämä tosin vain on, mutta\nsiinä nähdään kolmessa selvässä ja merkillisessä jaksossa, miten\nluonto korvaa sen pehmeän kiilteen, joka vähitellen kuluu pois\nmajavan hampaista. Katsohan, tämä on keppihevoseni. Olen tutkinut\nparikymmentä vuotta villejä eläimiä. Ja tuolla --\n\nHän laski kallon pöydälle ja viittasi muutamaan erilliseen hyllyyn,\njoka oli täynnä kirjoja ja sanomalehtiä.\n\n-- Tuolla on tärkein kokoelmani, hän lisäsi ja hänen silmiensä\nilme muuttui leikilliseksi. -- Siinä on sellaisten tiedemiesten\nja luonnontutkijoiden teoksia ja kertomuksia, jotka eivät ole\nmilloinkaan kuulleet suden ulvontaa eivätkä koskelon kirkunaa. Ne\novat runoilijoiden villejä unelmia ja sellaisten kirjailijoiden\nkyhäämää roskaa, jotka viettävät joka vuosi pari viikkoa tai\nkuukauden jossakin syrjäisessä kolkassa ja palattuaan kaupunkeihin\nsanovat itseään luonnontutkijoiksi. Ollessani huonolla tuulella\nlueskelen jotakin niistä saadakseni nauraa.\n\nHän nojautui painamaan pöydän alla olevaa soittokellon nuppia.\n\n-- Minä olen valmistanut muutamia pieniä sähkökojeita ja tämä\non muuan niistä, hän selitti. -- Tilasin nyt aamiaisen pöytään.\nJa käyttääkseni yleistä kansanomaista puhetapaa, olen nälkäinen\nkuin karhu. Ja karhu on todellisuudessa pienin ahmatti kaikista\nluomakunnan pedoista suuruuteensa, voimaansa ja rasvavarastoonsa\nnähden. Nuo luonnontutkijat tuolla ovat tehneet siitä suoraan\nsanoen sian. Karhu on oikea nero, sillä siihen vaaditaan luontaisia\ntaipumuksia, että voi lihoa poppelien silmuilla.\n\nSitten hän nauroi hyväntuulisesti.\n\n-- Luullakseni olet jo väsynyt tähän kaikkeen. Josephine on\nvarmaankin kertonut sinulle paljonkin hullutuksistani. Hän sanoo\nminua tyhmäksi, koska en halua julkaista teosta tutkimuksistani.\nMutta minä odotan, kunnes minulla on viimeisetkin seikat selvillä.\nKokeilen nyt mustalla ja hopeanvärisellä ketulla. Ja sitten minulla\non vielä tekemättä paljon muitakin kokeita, hyvin paljon. Mutta sinua\nkai väsyttää tämä tällainen?\n\n-- Väsyttää!\n\nPhilip oli kuunnellut häntä sanomatta sanaakaan. Tässä huoneessa\nJohn Adare oli muuttunut. Philip oli nyt näkevinään hänessä erämaan\nelävän ja hengittävän sielun. Hänen omat kasvonsa punastuivat uudesta\ninnostuksesta, kun hän vastasi:\n\n-- Tällaiset asiat eivät väsytä minua milloinkaan. Pyydän vain päästä\ntoveriksenne, kun teette tutkimuksianne, jotta voisin oppia jotakin\nniistä ihmeistä, jotka olette jo varmaankin paljastanut. Olette siis\ntutkinut villejä eläimiä parikymmentä vuotta!\n\n-- Kaksikymmentäneljä vuotta se on ollut keppihevoseni päivin ja öin.\n\n-- Oletteko kirjoittanut tutkimuksistanne mitään?\n\n-- Nidoksittain, jos vain olisi painettu. Philip veti syvään henkeään.\n\n-- Maailma antaisi varmasti paljon tiedoistanne, hän sanoi. --\nSaisitte niistä enemmän kuin uskallan sanoakaan. Summa olisi\nepäilemättä melko suuri laskettuna dollareissa.\n\nAdare nauroi hiljaa partaansa.\n\n-- Ja mitä minä tekisin noilla dollareilla? hän kysyi. -- Minulla on\nniin paljon varoja, että ne riittävät tähän elämääni täällä. Voisinko\nsaada rahallakaan enää muuta? Olen maailman onnellisin mies.\n\nHänen kasvonsa synkistyivät kuitenkin hetkiseksi.\n\n-- Mutta viime aikoina minua on kuitenkin vaivannut muuan seikka, hän\nlisäsi miettiväisesti. -- Vaimoni Miriamin tila huolestuttaa minua.\nHän ei ole terve. Toivoin, että Montrealin lääkärit parantaisivat\nhänet, mutta he eivät onnistuneetkaan. He sanovat, etteivät he\nvoi saada selville hänen tautiaan. Eikä hän enää kuitenkaan ole\nsama Miriam kuin ennen. Jumala tietää minun toivovan, että lumen\nvahvistava voima palauttaisi hänen terveytensä tämän talven kuluessa.\n\n-- Niin se tekeekin, Philip sanoi. -- Merkit viittaavat ihanaan,\nraikkaaseen ja kuivaan reki- ja koiratalveen, sellaiseen, jolloin\npiiskan läjähdys voi kuulua kilometrin päähän.\n\n-- Saat kuulla sen kyllä tarpeeksi usein, jos vain haluat seurata\nJosephinea, Adare sanoi nauraa hohottaen. -- Näiden metsien kaikki\ntiet yli sadan kilometrin laajuudelta ovat hänelle tutut. Hän opettaa\nkaikki koiransakin ja ne ovat ihmeellisiä.\n\nPhilip oli juuri kysymäisillään, miksi tuo hurja lauma, jonka hän\noli nähnyt eilen illalla, oli nyt niin hiljaa, mutta hän onnistui\nhillitsemään halunsa. Intiaaninainen ilmestyi samalla ovesta\nkukkuroillaan oleva tarjotin käsissään. Adare auttoi häntä kattamaan\naamiaisen takan vieressä olevalle pienelle pöydälle.\n\n-- Minä ajattelin, että meillä on mukavampaa täällä kuin kahden\nkesken ruokasalissa, Philip, hän selitti. -- Ellen suuresti erehdy,\nniin naiset nukkuvat päivälliseen asti. Oletko milloinkaan nähnyt\nparemmin valmistettua paistia? Marie, olette oikea aarre. Hän\npyysi viittauksella Philipiä istuutumaan ja aloitti tarjoilemisen.\n-- Maailmassa ei ole mitään sen parempaa kuin hyvin valmistettu\nkaribunpaisti, hän jatkoi. -- Sitä ei saa paistaa eikä paahtaa, vaan\nkäristää. Puolentoista tuuman vahvuinen kerros riittää mainiosti\nja silloin jää sydämeen tarpeeksi mehua. Katso, miten rasva tihkuu\nleikkauspinnasta. Tiedätkö mitään tämän vertaista?\n\n-- En mitään, mihin olen tutustunut täällä pohjolassa, Philip\ntunnusti. -- Paistettu naarasmursun poski maistuu alussa melkein\nparhaimmalta tuolla suuressa jääkaapissa. Myöhemmin kun revontulet\novat syöpyneet ytimiin, herkutellaan hylkeen- ja valaanrasvalla, ja\nsitä sanotaan hyväksi ruoaksi. Mutta nyt ei ole mielestäni maailmassa\nmitään niin hyvää kuin pikkelsit, joten luvallanne varaan niitä\nannoksen lautaselleni. Voisin nyt syödä jäätelöäkin niiden kanssa.\n\nAamiainen oli hyvin hauska. Philip ei voinut muistaa, oliko hänellä\nmilloinkaan ollut miellyttävämpää isäntää. Vasta sitten kun he\nolivat lopettaneet ja Adare oli hakenut esille kummallisen pitkiä ja\nohuita sikareja, kysyi vanhus sitä, mihin Philip oli huolellisesti\nvalmistautunut.\n\n-- Nyt haluan tietää jotakin sinustakin, hän sanoi. --\nJosephine kertoi minulle hyvin vähän, sillä hän tahtoi, että\nsaisin vaikutelmani suoraan sinulta. Nämä sikarit ovat oikeita\nhavannalaisia. Tilaan tupakan paaluissa ja valmistamme sikarit itse.\nKustannukset supistuvat silloin niin pieniksi kuin suinkin ja meillä\non niitä aina tarpeellinen määrä varastossa. Aloita, Philip! Minä\nkuuntelen.\n\nPhilip muisti Josephinen kehotuksen, että hän sai kertoa Adarelle\nkaikki elämänsä vaiheet, paitsi sitä väliaikaa, jolloin hänen\nluultiin tutustuneen Josephineen Montrealissa. Hänen olikin hyvin\nhelppo sivuuttaa se. Hän kuvaili ensimmäisen tulonsa pohjolaan, ja\nAdaren silmät loistivat myötämielisesti, kun hän toisti Prince Albert\nHillin ja Fond du Lacin Jasperin sanat. Adare kuunteli jännittyneenä\nhänen selostustaan kokemuksistaan pohjolassa ja hänen kuvailuaan\nMacTavishin ja Pierre Radissonin kuolemasta. Mutta syvimmin\nliikutti häntä Philipin ruumiillinen ja henkinen taistelu uuden\nelämän saavuttamiseksi ja se loistava tapa, jolla erämaa oli siihen\nvastannut.\n\n-- Ja nyt et voi mitenkään enää palata takaisin sivistyneeseen\nmaailmaan, hän sanoi riemuitsevalla äänellä. -- Kun metsät vain\nkerran saavat miehen lumoihinsa, ne eivät hellitä.\n\n-- Eivät ainoastaan metsät, isä hyvä.\n\n-- No, en muistanutkaan sydänkäpystä! Niin, maailmassa ei ole\nainoatakaan sellaista ihmistä tai eläintä, joka haluaisi poistua\nhänen luotaan. Koiratkin on teljetty aitaukseensa syvälle kuusikkoon,\netteivät ne öisin nakertaisi ovia palasiksi päästäkseen hänen\nläheisyyteensä. Koko maailma rakastaa Josephineani. Kun intiaanit\nkuulevat hänen sairastuneen, he valmistavat Suurta Lääkettä\nkaikissa teltoissaan. He ovat kuorineet varmasti viisisataa puuta\nhänen kunniakseen. Koira vieköön, yhtiön kirjoissa on ainakin\nneljättäkymmentä pienokaista ja kasvavaa lasta, joita sanotaan\nJosephineiksi. Hän on aivan erilainen kuin hänen äitinsä. Miriam on\naina muistuttanut kukkaa -- arkaa metsäorvokkia -- joka rakastaa tätä\nsuurta maailmaa, mutta ei halua olla muualla paitsi minun rinnallani.\nJoskus Josephine aivan säikähdyttää minut. Hän voi matkustaa reellään\nyli sata kilometriä hoitamaan jotakin sairasta lasta ja viime talvena\nhän hautautui erääseen kylään, jossa oli isorokkoa, ja pelasti kuusi\nihmistä. Hän oli pari viikkoa hautautuneena tuohon helvettiin.\nSellainen on sydänkäpyseni, jota intiaanit, puoliveriset ja valkoiset\nsanovat Enkeliksi. Miriamia sanotaan Kukaksi. Olemme onnellisia\nmiehiä, poikaseni!\n\nPhilipin huulilla pyöri satakin kysymystä, mutta hän tukahdutti ne\npelosta, että joku satunnainen huolimattomuus voisi ehkä paljastaa\nhänet. Hän oli nyt aivan varma siitä, ettei Josephinen isä tiennyt\nmitään huolista, jotka alkoivat turmella Adaren kartanon onnen, ja\nhän ymmärsi yhtä hyvin senkin, että kaikki, Miriamkin, koettivat\npiilottaa salaisuuden häneltä.\n\nHän uskalsi enemmänkin kuin epäillä, ettei Josephinen äitiys ollut\nkokonaan sen salaperäisen ja surullisen pohjavirran syy, jonka voiman\nhänkin oli oppinut tuntemaan. Muutamien tuntien kuluttua hän jo saisi\ntietää, oliko hän ollut oikeassa, sillä hän aikoi pyytää Josephinea\nvaimokseen. Ja hän tiesi jo enemmän kuin John Adare.\n\nMiriamia ei vaivannut mikään ruumiillinen tauti. Lääkärit, joihin\nAdare ei ollut uskonut, olivat olleet oikeassa. Ja hän arvaili\nistuessaan Adarea vastapäätä, johtuiko Miriamin riutuminen pelosta,\nettä hänen miehensä henki oli vaarassa? Koettivatko he suojella\nAdarea joltakin suurelta ja alituisesti uhkaavalta vaaralta jostakin\nkäsittämättömästä syystä, jota he eivät uskaltaneet kertoa hänelle?\n\nVaikka Philip oli vielä niin vähän aikaa ollut tuttu Adaren\nkanssa, hän oli jo ennättänyt kiintyä tähän kummallisesti. Hänen\nmieleensä hiipinyt tunne oli enemmän kuin ystävyyttä ja otaksutun\nsukulaisuuden aiheuttamaa kiintymystä. Hän oli oppinut rakastamaan\ntätä suurisydämistä, hellää ja kovaäänistä jättiläistä. Ja hän\nhuomasi nyt taistelevansa sokeasti voidakseen piilottaa häneltä saman\nkuin toisetkin, sillä hän tiesi John Adaren sydämen luhistuvan kuin\ntomuläjän, jos hän vain saisi selville totuuden. Hän ajatteli lasta,\nja pian näytti siltä kuin hänen ajatuksensa olisivat tunkeutuneet\nkuin salama toisen aivoihin.\n\nAdare nauroi hiljaa partaansa.\n\n-- Sinun olisi pitänyt olla katsomassa lasta viime yönä, Philip. Kun\nhe herättivät sen, se tuijotti minuun hetkisen kuin olisin ollut\npeikko, mutta se nauroi, potki minua ja koetti tarttua partaani. En\nlöydä siinä muuta kuin yhden vian. Toivoisin hänenlaisiaan olevan\ntusinan yhden asemesta. Se pieni veitikka! Mahtaneekohan hän jo olla\nhereilläkään?\n\nHän nousi puoleksi kuin lähteäkseen tutkimaan asiaa, mutta sitten hän\nistuutui takaisin paikoilleen.\n\n-- Luullakseni on parasta, etten mene häiritsemään sitä, hän sanoi\nmiettiväisesti. -- Jos Jean näkisi minun herättävän Josephinen tai\nlapsen, hän kuristaisi minut.\n\n-- Jean on siis jonkinlainen vahti? Philip sanoi umpimähkään.\n\n-- Enemmänkin. Joskus luulen häntä hengeksi, Adare sanoi\npainokkaasti. -- Olen tuntenut hänet parikymmentä vuotta. Aina\nJosephinen syntymästä saakka Jean on ollut hänen vahtikoiransa.\nHän tuli tänne ankaran myrskyn vallitessa vuosikausia sitten\npuolikuolleena kylmästä ja nälästä. Hän jäikin sitten tänne, mutta\nhän on puhunut hyvin vähän itsestään. Katsohan --\n\nAdare meni laudakolle ja toi sieltä pinkallisen käsikirjoituksia.\n\n-- Jean kiinnitti huomioni tähän, hän jatkoi. -- Tässä on\nkaksisataakahdeksankymmentä sivua. Sanon tätä 'Pohjolan Ylimystöksi'.\nTämä on totta ja ihmeellistä.\n\nOlet kai nähnyt keväällä tai uutenavuonna metsien asukkaiden\nkokoontuvan yhtiön keskuksiin. Joukossa on intiaaneja, puoliverisiä\nja valkoisia, jotka pyytävät ansoilla. Ja voisitko arvata, että\ntuossa tavallisessa metsien asukkaiden muodostamassa joukossa on\nhenkilöitä, joiden valtimoissa virtaa jalompaa verta kuin New Yorkin\nmiljoonäärien tanssisaleihin kokoontuneiden ihmisten suonissa? Se on\ntotta. Olen lahjoittanut kalaa nälkäisille puoliverisille, joiden\nsuonissa virtaa kuninkaallista verta. Olen syönyt intiaaninaisten\nkanssa, joiden sukupuu ulottuu taaksepäin nimiin, joiden omistajat\nolivat hyvin mahtavia, ennen kuin ensimmäiset Astorit ja Vanderbiltit\nolivat syntyneetkään. Eräs kuninkaan jälkeläinen on metsästänyt\nminulle karibunlihaa kahdesta sentistä naula. Eräässä savun\nmustaamassa tiipiissä Gray Loon varrella asuu intiaanityttö, jonka\nsilmät ja hiukset ovat mustat kuin korpin siivet ja joka voisi\nmatkustaa Pariisiin huomenna ja sanoa: -- Polveudun kuningattaresta\nja voin todistaa sen. Ja sellainen on asian laita kaikilla täällä\npohjolassa.\n\nOlen saanut selville monta kummallista seikkaa ja kirjoittanut ne\nmuistiin tähän käsikirjoitukseen. Maailma ei voi hymyillä minulle,\nsillä vanhimmat luettelot ovat peräisin melkein niiltä ajoilta,\njolloin prinssi Rupert seitsemännellätoista vuosisadalla toi tänne\nensimmäisen laivanlastillisen herrasseikkailijoita. Nuo ensimmäiset\nsiirtolaiset, jotka polveutuivat Euroopan jaloimmista suvuista,\nmenivät naimisiin oivallisten cree-naisiemme kanssa. Heistä\npolveutuvat englantilais-creeläiset puoliveriset. Prinssi Rupertilla\nitselläänkin oli viisi lasta, joiden suku voidaan johtaa häneen.\nRitari Grosselierillä oli yhdeksän lasta. Ja niin sitä jatkui sata\nvuotta, jonka ajan kuluessa Englannin puhdasverisimmistä miehistä\ntuli uusien cree-intiaanien kantaisiä samoin kuin ranskalaiset\nsekoittuivat chippewyanien kanssa edetessään Quebecista.\n\nJa niin toisen sadan vuoden ja enemmänkin kuluessa\nenglantilais-creeläiset ja ranskalais-chippewyanilaiset puoliveriset\novat tutustuneet toisiinsa, menneet naimisiin ja muodostaneet rodun,\njonka jäsenistä melkein jokainen mies tai nainen voi todistaa\npolveutuvansa nimistä, joiden omistajat jo satoja vuosia sitten ovat\nmuuttuneet tomuksi.\n\nJean Croisset polveutuu jostakin mahtavasta ranskalaisesta\nkuninkaasta tai oivallisesta kuningattaresta. Olen aina tiennyt sen,\nmutta en ole milloinkaan voinut seurata hänen sukujuuriaan kauemmaksi\nkuin sadan vuoden päähän, Monsoonin turkiskeskuksen valkoisen\nhoitajan puoliveriseen vaimoon. Jean ei välitä itsestään enää\nvähääkään sen jälkeen kun hänen vaimonsa kuoli kolme vuotta sitten.\nOnko Josephine kertonut sinulle hänestä?\n\n-- Hyvin vähän.\n\nAdaren silmien innostunut ilme sammui ja ne muuttuivat surullisiksi\nja vakaviksi.\n\n-- Iowakan kuolema oli ensimmäinen vaikea isku, joka kohtasi Adaren\nkartanoa, hän sanoi hiljaa. -- He olivat naimisissa yhdeksän vuotta\nja rakastivat toisiaan kuin kihlautuneet. Jumalalle kiitos, ettei\nheillä ollut lapsia. Iowaka oli ranskalainen, jonka veri oli vähän\ncree-sekaista, suloinen kuin ne villit kukat, joiden nimen hän oli\nottanut omakseen. Hänen kuolemansa jälkeen Jean on elänyt kuin\nunessa. Hän sanoo Iowakan olevan aina hänen luonaan ja on kuulevinaan\nusein Iowakan äänenkin. Olen iloinen sen vuoksi. Sellainen rakkaus\non ihmeellinen, Philip, mikä elää kuin tuore kukka kuoleman ja\npimeydenkin jälkeen. Mekin, sinä ja minä, kuulumme noihin harvoihin\nvalittuihin.\n\nPhilip myönsi hiljaa asian olevan niin. Hän tunsi, että oli\nvaarallista lähteä niille poluille, joita Adare nyt seurasi.\nNäinä hetkinä, jolloin kumaraharteisen jättiläisen sydän oli\nhänen edessään auki kuin kirja, hän ei ollut ollenkaan varma\nitsestään. Toisen rajaton luottamus, hänen onnensa ja ihanteellinen\nmaailmankatsomuksensa olivat asioita, jotka lisäsivät Philipin\nsydämen raskautta ja pelkoa sen sijaan, että ne olisivat täyttäneet\nsen samanlaisilla tunteilla. Hänellä ei ollut minkäänlaista\nosaa näihin asioihin. Jokin ääni kuiskaili hänelle alinomaa,\nsyyttäen häntä petoksesta. John Adare paljasti hänelle vähitellen\npyhiä asioita, joita Jean oli kertonut hänelle ja joihin Philip\nei milloinkaan voinut päästä osalliseksi. Hänen toivonsa\ntavata Josephine jälleen oli melkein kuumeinen ja täytti hänet\nlevottomuudella, jota hän ei saanut näyttää Adarelle. Kun Adaren\nkatse kiintyi häneen hetkiseksi, hän sanoi:\n\n-- Viime yönä seisoin Jeanin kanssa hänen hautansa vieressä. Minusta\nnäytti silloin, että Jean olisi ollut onnellisempi, jos hän olisi\npäässyt lepäämään hänen viereensä ristin alle.\n\n-- Olet väärässä, Adare sanoi äkkiä. -- Kuolema on silloin kaunis,\nkun rakkaus on täydellinen. Jos Miriamini kuolisi, se tarkoittaisi\nsitä, että hän vain yksinkertaisesti on poistunut näkyvistäni.\nKorvatakseen tappioni hän ojentaisi minulle kätensä taivaasta,\nkuten Iowakakin Jeanille. Rakastan elämää. Sydämeni särkyisi, jos\nhän kuolisi, mutta sen korvaukseksi saisin melkein kuin toisen\nsielun. Sillä sen täytyy tuntua ihmeelliseltä, että saa olla enkelin\nsuojeluksessa.\n\nHän nousi ja asteli ikkunaan, ja omituinen tunne kurkussaan Philip\ntuijotti hänen leveään niskaansa. Hän luuli näkevänsä, että Adaren\nhartiat nytkähtelivät muutamia kertoja. Sitten Adaren ääni muuttui.\n\n-- Talvi tuo aina läheisyyteemme tämän maakunnan ainoan\nvastenmielisen henkilön, hän sanoi sytyttäen toisen sikarin.\nViidenkymmenen kilometrin päässä täältä luoteeseen on muuan paikka,\njota intiaanit sanovat Muchemunito Nekiksi eli Pirunpesäksi. Se on\nyksityisen omistama talo. Muuan Montrealissa asuva Lang-niminen mies\nomistaa useampia sellaisia ja Pirunpesän hoitaja on ensimmäisen\nluokan roisto. Häntä sanotaan Thoreauksi. Hänen joukossaan on\nparikymmentä puoliveristä ja valkoista, joiden päässä ei ole\nainoatakaan rehellistä hiusta. Se on täällä pohjolassa ainoa\nsellainen paikka, johon pahantekijät voivat kokoontua. Saamattomat\nintiaanit, joille Hudson Bay Companyn virkailijat eivät enää anna\nmitään velaksi, menevät Thoreaun luo. Valkoiset ja puoliveriset,\njotka ovat rikkoneet lakia vastaan, pääsevät sinne asumaan.\nToistakymmentä metsästäjää tapetaan aina joka talvi ja heidän\nturkiksensa ryöstetään, ja salamurhaajat ovat Thoreaun miehiä.\nJonakin päivänä täällä tapahtuu suuri puhdistus. Mutta meidän sitä\nodottaessa he ovat vastenmielisiä tovereita. Tämän ja Thoreaun\ntalon välillä on pohjaton suo, joten kesäisin meiltä on sinne\nsadanviidenkymmenen kilometrin matka kanootilla. Mutta talvella on\ntäältä sinne vain viisikymmentä kilometriä koirien vauhdin mukaan\nlaskettuna. En pidä siitä. Matkan voi kulkea lumikengillä muutamissa\ntunneissa.\n\n-- Minä tiedän sellaisen paikan lännessäkin, Philip vastasi. -- Sekä\nHudson Bay Company että Reveillon Freres ovat uhanneet hävittää sen,\nmutta siellä se vain on vieläkin. Lang on ehkä senkin omistaja.\n\nHän oli mennyt Adaren luo ikkunaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä\nmolemmat miehet tuijottivat samaan olentoon yhtä hämmästyneinä, sillä\nrakennuksen ja metsän väliseen valkoiseen lumiseen aukeamaan ilmestyi\näkkiä punapukuinen Josephine. Hän käveli nopeasti metsään päin ja\nhänen paksu pitkä palmikkonsa heilui hänen kulkiessaan.\n\nAdaren kartanon herra nauroi iloisesti.\n\n-- Tuolla menee Pieni Punahilkkamme! hän sanoi. -- Hän veti meitä\nnenästä sittenkin, Philip. Hän on menossa koiriensa luo.\n\nPhilipin sydän sykki kovasti. Parempaa tilaisuutta puhutella\nJosephinea kahden kesken hän ei milloinkaan tulisi saamaan. Hän ei\nluottanut ollenkaan ääneensä laskiessaan kätensä Adaren käsivarrelle.\n\n-- Suotte kai minulle anteeksi, jos menen tapaamaan häntä? hän sanoi.\n-- Tiedän tekeväni väärin lähtiessäni matkoihini näin, mutta --\n\nAdare keskeytti hänet jyrisevällä naurullaan.\n\n-- Mene vain, poikaseni, sillä ymmärrän sen kyllä. Jos Miriam\nkiiruhtaisi tuolla tiehensä tuollaista vauhtia sydänkäpysen asemasta,\nei John Adare odottaisi näin pitkää aikaa.\n\nPhilip kääntyi ja poistui huoneesta jokaisen hänen ruumiinsa valtimon\nsykkiessä sen aavistuksen aiheuttamasta riemusta, että se hetki oli\nkoittanut, jolloin Josephine antautuisi hänelle ikuisiksi ajoiksi tai\ntuomitsisi hänet toivottomuuteen, mihin Jean Croisset oli käskenyt\nhänen valmistautua.\n\n\n\n\n14\n\nPhilip puhuttelee Josephinea kahden kesken\n\n\nInnoissaan päästä Josephinen luo niin pian kuin suinkin Philip saapui\nulko-ovelle ja huomasi vasta silloin olevansa ilman lakkia ja takkia,\nja jalassaankin hänellä oli vain tohvelit. Hän olisi kyllä jatkanut\nmatkaansa tässä mahdottomassa asussa, ellei hän olisi tiennyt John\nAdaren näkevän hänet ikkunasta. Hän raotti hallin ovea ja katsoi\nulos. Josephine oli jo aukeaman puolivälissä. Hän palasi nopeasti\nhuoneeseensa, puki takin ylleen, veti mokkasiininsa pehmeiden\nkaribunnahkaisten tohvelien päälle, pani lakin päähänsä ja hyökkäsi\ntakaisin ovelle. Josephine oli jo kadonnut metsän laitaan. Philip\nkäveli tyynesti, kunnes hän pääsi kuusikon suojaan, mutta saatuaan\nvarmuuden, ettei Adare voinut nähdä häntä enää, hän alkoi juosta.\nKolmen- tai neljänsadan metrin päässä hän jo saavuttikin Josephinen.\n\nHän oli kulkenut hyvin hiljaa pehmeässä lumessa, ja Josephine kääntyi\nhieman säpsähtäen kuullessaan hänen huutavan.\n\n-- Sinäkö, Philip? Josephine huudahti värin tummetessa äkkiä hänen\nposkillaan. -- Luulin sinun olevan isän kanssa suuressa huoneessa.\n\nPhilipin mielestä hän ei milloinkaan ollut näyttänyt suloisemmalta.\nHupun peittämästä päästä lyhyen hameen helmaan asti hänen pukunsa\noli pehmeän kirkkaan punainen. Hänen silmänsä loistivat kirkkaina\ntänä aamuna ja suun seuduilla oli sellaista hellyyttä ja suloa, mitä\nPhilip ei muistanut nähneensä siinä edellisenä iltana. Piirteet,\njotka kertoivat hänen jännityksestään ja surustaan, olivat kadonneet.\nHän näytti nyt aivan toiselta Josephinelta, joka tunnusti tämän\nheidän ensimmäisen kohtauksensa lumoavien hetkien pakottamana, että\nhänkin oli elänyt muistellen kaikkea, mitä oli tapahtunut heidän\nvälillään muutamia tunteja aikaisemmin. Ja kuitenkin hänen hymynsä\nystävällisyydessä oli surua ja lämpöä, mikä hillitsi Philipin iloa,\nkun hän tuli Josephinen luo ja tarttui hänen käsiinsä.\n\n-- Hyvä Josephine! Philip huudahti hellästi. Josephine ei\nliikahtanutkaan, kun hän kumartui. Philip tunsi jälleen hänen\nhuuliensa lämpimän ja suloisen värinän. Hän olisi suudellut\nJosephinea toisenkin kerran ja puristanut hänet lujemmin syliinsä,\nmutta Josephine vetäytyi hiljaa taaksepäin.\n\n-- Olen iloinen, kun näit minut ja seurasit minua, Philip, hän sanoi\nkatsoen Philipiin kirkkailla kauniilla silmillään. -- Meille on\ntapahtunut jotakin ihmeellistä ja meidän pitää keskustella siitä.\nMeidän pitää ymmärtää toisiamme. Olen menossa koirieni luo. Haluatko\ntulla mukaan?\n\nHän ojensi Philipille kätensä niin lapsellisen luottavaisesti ja\nniin vailla vanhaa pidättyväisyyttään, että Philip tarttui siihen\nsanomatta sanaakaan ja käveli hänen rinnallaan. Hän oli rientänyt\nJosephinen luo liian nopeasti. Hänen huulillaan oli pyörinyt\nsatoja asioita, joista hän oli halunnut puhua, ja hän oli aikonut\nvaatia Josephinen itselleen rakkautensa koko lämmöllä, mutta nyt\nJosephine oli saanut hänessä aikaan ihmeellisen muutoksen tyynesti ja\nponnistuksetta. Hänestä tuntui aivan siltä, kuin heidän kokemuksensa\nei olisi tapahtunutkaan eilispäivänä, vaan edellisvuonna; ja\nJosephinen huulien tyyni ja suloinen kosketus, hänen kätensä lämmin\npuristus ja hänen silmistään loistava rajaton luottamus synnyttivät\nhänessä tunteita, jotka mykistivät hänet hetkiseksi. Tuntui aivan\nsiltä, kuin joku ihmeellinen henki olisi hiipinyt heidän sydämiinsä\nheidän nukkuessaan ja tehnyt selitykset ja puheet nyt tarpeettomiksi.\nJalon naisellisuutensa täydellisyydessä Josephine oli hyväksynyt\nhänen rakkautensa ja antanut oman rakkautensa hänelle vastalahjaksi.\nJokainen hänen ruumiinsa kuitukin ilmaisi hänelle sen olevan niin.\nEikä Josephine kuitenkaan ollut puhunut sanaakaan rakkaudestaan eikä\nhänkään ollut aloittanut keskustelua niistä asioista, mitkä olivat\npolttaneet hänen mieltään.\n\nKäveltyään muutamia askelia Josephine pysähtyi erään suuren kaatuneen\nseetrin viereen. Hän pyyhki lapasen verhoamalla kädellään pois lumen,\nistuutui ja pyysi viitaten Philipiäkin istumaan.\n\n-- Puhukaamme täällä, hän sanoi. Ja sitten hän kysyi hieman\nlevottomasti: -- Et suinkaan horjuttanut isäni luottamusta sinuun --\nmeihin?\n\n-- En ollenkaan, Philip vastasi. Hän puristi Josephinen kasvot\nkäsiensä väliin kääntäen ne puoleensa, jolloin Josephine tarttui\nhänen käsivarsiinsa sormillaan. Mutta hän ei koettanutkaan vetää pois\nPhilipin käsiä, jotka pakottivat hänet katsomaan Philipiä suoraan\nsilmiin.\n\n-- Hän luottaa meihin täydellisesti, Philip toisti. -- Ja sinä,\nJosephine, sinähän rakastat minua?\n\nPhilip näki hänen huuliensa vapisevan, mutta hän ei sanonutkaan\nmitään. Hänen silmänsä vain loistivat kirkkaammin. Hänen sormensa\ntarttuivat hiljaa Philipin ranteisiin ja hän otti Philipin kädet pois\nvetäen hänet viereensä istumaan.\n\n-- Kyllä, Philip, hän sanoi sitten niin matalalla ja tyynellä\näänellä, että se herätti Philipin mielessä uutta pelkoa. -- Siinä ei\nvoi olla mitään syntiä, että puhun sinulle näin eilisten tapahtumien\njälkeen, sillä mehän ymmärrämme toisemme nyt. Se on tehnyt minut\nkummallisen onnelliseksi. Muistatko, mitä sanoit kanootissa minulle?\nSanoit näin: -- Mitä sitten tapahtuukin, olen kuitenkin saanut\nsuuremman palkkion, kuin mikään muu maailmassa olisi voinut antaa\nminulle, sillä olen tuntenut teidät ja teissä on pelastukseni. Nuo\nsanat ovat kaikuneet sydämessäni yöt päivät ja kaikuvat nytkin. Ja\nminä ymmärrän ne ja käsitän sinut. Eikö joku ole sanonut, että on\nparempi kerran rakastaa ja menettää rakkautensa esine kuin surra\nsitä, ettei ole milloinkaan rakastanut? Niin, se on tuhat kertaa\nparempi. Menetetty rakkaus on useimmiten sellaista rakkautta, mikä\non suloisinta ja puhtainta ja mikä vie meidät lähemmäksi taivasta.\nJean rakastaa siten kuollutta vaimoaan ja sellaiseksi pitää sinunkin\nrakkautesi minua kohtaan muuttua. Ja sinun poistuttuasi elämäni on\nvieläkin täynnä onnea, jota ei mikään suru voi haihduttaa. En tiennyt\nnäistä asioista mitään ennen eilisiltaa. En ymmärtänyt, kuinka\nsilloin rakastetaan, kun rakastetaan Jeanin tapaan, mutta nyt tiedän.\nJa se muuttuu pelastuksekseni täällä suurissa metsissä samoin kuin\nsinäkin sanoit sen muuttuvan sinulle tuolla toisessa maailmassa,\njonne aiot lähteä.\n\nPhilip oli kuunnellut häntä kuin ihminen, jota äkkiä on kohdannut\nsuuri suru. Hän ymmärsi Josephinea, ennen kuin Josephine ennätti\nlopettaakaan, ja hänen puheensa muuttui nopeiksi ja katkonaisiksi,\nvastustaviksi ja tuskallisiksi huudahduksiksi, kun hän sanoi:\n\n-- Siis tarkoitat, että tämänkin jälkeen haluat lähettää minut pois?\nEilisillankin jälkeen! Voiko se olla mahdollista? Olet kertonut\nminulle kaikki ja sen vaikutus minuun on sellainen, että rakastan\nsinua vieläkin enemmän sen vuoksi. Tule vaimokseni. Voimmehan mennä\nsalaa naimisiin, eikä kukaan tiedä tästä milloinkaan mitään. Hyvä\nJumala, et voi ajaa minua nyt pois, Josephine! Menettelet väärin ja\nteet rikoksen, koska kerran rakastat minua!\n\nPyyntönsä kiihkeydessä hän ei huomannut ollenkaan, kuinka hänen\nsanansa haihduttivat punan Josephinen poskilta. Mutta Josephine\nvastasi hänelle sittenkin tyynesti oudon hellällä äänellä.\nVoimakkaana luottamuksessaan Philipiin hän laski kätensä Philipin\nolkapäille ja katsoi häntä suoraan silmiin.\n\n-- Oletko jo unohtanut? hän kysyi hiljaa. -- Oletko jo unohtanut\nkaikki lupauksesi ja sen, mitä kerroin sinulle? Sen jälkeen ei ole\ntapahtunut mitään sellaista muutosta, joka vapauttaisi minut, eikä\nsiinä voi tapahtuakaan mitään muutosta. Rakastan sinua Philip. Eikö\nse ole jo enemmän kuin olet voinut odottaakaan? Jos ihminen voi\nantaa sielunsa toiselle, niin minä annan omani sinulle. Luovutan\nsen sinulle ikuisiksi ajoiksi. Eikö se riitä? Haluatko heittää sen\nmenemään, koska ruumiini ei ole vapaa?\n\nHänen äänensä katkesi kyynelettömään nyyhkytykseen, mutta hän katsoi\nvieläkin Philipiä silmiin odottaen hänen vastaustaan ja kuullakseen,\nsoivatko Philipin sielussa oikeat sävelet. Ja Philip tiesi täytyvänsä\nalistua välttämättömään. Hänen kätensä olivat nyrkissä heidän\nvälissään. Jean näytti jälleen seisovan hänen edessään haudan\nvieressä, ja hänen huulensa lausuivat vaikeasti:\n\n-- Sitten siinä on jotakin muutakin kuin lapsi.\n\n-- Niin onkin, Josephine vastasi antaen kätensä vaipua Philipin\nolkapäiltä. -- Siihen liittyy vielä se, mistä olen varoittanut sinua\nja mitä et saa selville, vaikka eläisit tuhat vuotta.\n\nPhilip veti hänet nyt syliinsä niin lähelle, että hän hengitti\nsuoraan hänen kasvoihinsa.\n\n-- Josephine, ellei olisi olemassa muuta kuin lapsi, tulisitko\nsilloin omakseni? Tulisitko silloin vaimokseni?\n\n-- Kyllä.\n\nPhilip tunsi voimiensa palaavan, niiden voimien, jotka pakottivat\nJosephinen rakastamaan häntä. Hän päästi Josephinen vapaaksi\nperäytyen rungon luota ja hänen kasvonsa hehkuivat entistä rohkeutta.\nHän nauroi ja ojensi kätensä tarttumatta kuitenkaan Josephineen.\n\n-- Silloin et ole tukahduttanut vielä kaikkea toivoani! hän huudahti.\n\nHänen innostuksensa, voimansa ja varmuutensa, kun hän seisoi siinä\nJosephinen edessä, saivat jälleen Josephinenkin kasvot punastumaan.\nHän nousi ja tarttui Philipin toiseen ojennettuun käteen.\n\n-- Et saa toivoa mitään muuta kuin mitä jo olen antanut sinulle, hän\nsanoi. -- Kuukauden kuluttua tästä päivästä lähdet Adaren kartanosta\netkä palaa enää milloinkaan.\n\n-- Kuukaudenko kuluttua? Hän kuiskasi sanat kuin unissaan.\n\n-- Niin, kuukauden kuluttua tästä päivästä. Lähdet jonnekin\nlumikengin. Et milloinkaan palaa ja kaikki luulevat sinun uupuneen ja\nkuolleen syvään lumeen. Olet luvannut sen minulle. Et suinkaan aio\nsyödä sanaasi?\n\n-- Minä aion pitää lupaukseni, Philip vastasi ja hänen äänensä oli\nnyt yhtä tyyni kuin Josephinenkin. -- Mutta tämän yhden kuukauden\nolet minun.\n\n-- Niin, saat rakastaa minua, kuten minäkin sinua. Philip puristi\nhänet hetkiseksi syliinsä ja sitten hän painoi hänen huppunsa\nniskaan, että hän voi laskea kätensä hänen loistavalle tukalleen.\nHänen silmänsä liekehtivät ihmeellisesti, kun hän katsoi Josephinen\nkohotettuihin kasvoihin.\n\n-- Kuukausi on pitkä aika, Josephine, hän kuiskasi. -- Ja sen\nkuukauden jälkeen seuraa toisia kuukausia, vuosia ja taas vuosia eikä\ntoivoni milloinkaan kuole niiden kuluessa, jos nyt asian kerran pitää\nolla niin. Et voi tukahduttaa sitä ja jonakin päivänä lähetät kyllä\nminulle sanan johonkin paikkaan. Lupaatko tehdä sen?\n\n-- Jos sellainen vain osoittautuu mahdolliseksi, niin kyllä.\n\n-- Silloin olen tyytyväinen, Philip sanoi. -- Aion taistella sinusta,\nJosephine. Kukaan mies ei ole milloinkaan taistellut naisesta niin\nkuin minä aion taistella sinusta. En tiedä tuota omituista asiaa,\nmikä erottaa meidät, mutta en voi ajatella mitään niin hirveää, että\nse pelottaisi minua. Aion taistella koko sisimmälläni ja ruumiillani\nyötä päivää, kunnes saan sinut omakseni. En voi menettää sinua\nnyt. Sitä ei Jumalakaan ole milloinkaan tarkoittanut. Pidän kaikki\nsinulle antamani lupaukset. Olet antanut minulle kuukauden ja sen\najan kuluessa voi tapahtua paljon. Ellen onnistu ennen sen loppua,\npoistun. Mutta sinä et voi lähettää minua pois, sillä aion voittaa!\n\nNiin varma hän oli, niin täynnä viimeisen voittonsa suomaa vakaumusta\nja Josephinen mielestä niin Jumalan kaltainen tällä hetkellä\nsuurimmassa voimassaan, että Josephine peräytyi hitaasti kauemmaksi\nhengittäen nopeasti, jolloin hänen silmänsä täyttyivät sellaisen\nnaisen tähtimäisellä ylpeydellä ja ihanuudella, joka on löytänyt\nherransa. Hetkisen he seisoivat paikoillaan katsellen toisiaan\nmetsän valkoisessa hiljaisuudessa. Samalla he kuulivat takaansa\nkoiran matalaa ja surullista ulvontaa. Ja sitten koko lauman kova\nhaukunta kajahti erämaassa täyttäen metsän hurjalla ja villillä\nsoitollaan, mikä kaikesta huolimatta vetosi Josephineen omituisesti\nja surullisesti.\n\n-- Ne ovat vainunneet meidät tuulesta, hän sanoi ojentaen kätensä\nPhilipille. -- Tule nyt, Philip! Haluan, että tulet rakastamaan\nkoiriani.\n\n\n\n\n15\n\nJosephine koiriensa keskellä\n\n\nHetkisen kuluttua tiheässä kuusikossa kiemurteleva polku muuttui\nkapeaksi ja hämäräksi, ja Josephine kulki Philipin edellä. Philip\nseurasi niin lähellä, että olisi voinut koskettaa kädellään\nJosephineen, joka ei ollut nostanut huppuaan. Hänen kasvonsa\npunoittivat ja hänen huulensa olivat punaiset ja raollaan, kun\nhän kääntyi Philipiin päin silloin tällöin. Kun Philip seurasi\nhäntä, sykki hänen sydämensä kiihkeästä ilosta. Muutamia minuutteja\naikaisemmin hän ei ollut puhunut Josephinelle kerskailevasti eikä\nrohkaistakseen lannistunutta mieltään, vaan oli ilmaissut sen, mitä\nhänellä oli ollut sydämellään ja mikä siellä nyt kertoi hänelle, että\nJosephine kuului hänelle ja rakasti häntä ja ettei maailmassa voisi\nolla mitään sellaista, mikä erottaisi heidät kokonaan toisistaan.\n\nKoirien haukunta alkoi vähitellen muuttua kovemmaksi, vaikka Philip\nei sitä aina kuullutkaan, sillä hänen ajatuksensa -- kaikki hänen\ntunteensa -- olivat keskittyneet vain tuohon notkeaan punakeltaiseen\nolentoon, joka kulki hänen edellään. Josephinen paksu palmikko oli\nosaksi auennut ja hiukset peittivät nyt hänen lantionsa ja vartalonsa\nkuin kimaltelevaan kultaiseen huntuun. Philip halusi koskettaa\nkäsillään tuohon harvinaiseen aarteeseen. Hän halusi pysäyttää\nJosephinen ja puristaa hänet lujasti syliinsä, vaikka hän tiesikin,\nettei saanut sitä tehdä. Josephine oli nyt hänen mielestään ihmisen\nyläpuolella. Hänen rakkautensa ensimmäiset hellyydenosoitukset eivät\nenää kohdistuneet Josephinen tukkaan, huuliin eivätkä kasvoihin,\nja siksi Josephinen kasvot olivatkin niin helakanpunaiset ja hänen\nsilmänsä niin ihmeellisen kirkkaat, koska hän tiesi sen. Hiljaiset\nsynkät metsät olivat jo aikoja sitten tuoneet hänelle unelmia tästä\nmiehestä. Ja nyt nämä samat metsät näyttivät kuiskailevan Philipille,\nettä Josephinen kauneus oli osa Josephinen sielusta ja ettei saisi\nsaastuttaa sitä tällaisina hetkinä sellaisilla toiveilla, joita hän\nnyt koetti tukahduttaa.\n\nJosephine juoksi äkkiä muutamia askelia hänen edelleen ja pysähtyi\nsitten. Philip oli hetkistä myöhemmin hänen rinnallaan. He katsoa\ntuijottivat nyt kuin johonkin suureen hämärään matoilla verhottuun\nhalliin. Kuusikko oli harvennettu noin kolmenkymmenen metrin\nläpimittaiselta alalta. Jäljellä olevien alimmaiset oksat oli\nkarsittu pois, mutta tuuheat latvat oli jätetty paikoilleen ja ne\nmuodostivat hyvän suojan kylmää ja myrskyä vastaan. Ne eivät olleet\npäästäneet luntakaan lävitseen. Maassa oli seetrin ja männyn neulasia\nparin tuuman paksuudelta. Ne muodostivat ruskean ja sametinpehmeän\nmaton, joka välkähteli tummana kuin persialainen ryijy.\n\nPaikka oli täynnä liikkuvia eläimiä ja hehkuvia silmiä, jotka\nkimaltelivat hämärässä melkein kuin tuli. Tänne oli kytketty\nneljäkymmentä lauman hurjinta ja susimaisinta petoa. Koirat olivat\nlopettaneet äänekkään haukuntansa, ja nähdessään Josephinen ja\nkuullessaan hänen äänensä, kun hän huusi heille tervehdyksensä, ne\nalkoivat vinkua ja kiskoa ketjujaan samalla kun ne loksuttelivat\nleukojaan, niin että Philipiä värisytti.\n\nJosephine tarttui nyt hänen käteensä. Hänen kanssaan hän juoksi\nniiden joukkoon, huusi niitä nimeltä, nauroi niille ja silitteli\nkarvaisia päitä, jotka työntyivät häntä lähelle, kunnes Philipistä\nnäytti, että jokainen tarhassa oleva koira koetti ponnistaa\nsaadakseen ketjunsa poikki ja hyökätäkseen heidän kimppuunsa\nrepiäkseen heidät palasiksi. Mutta huolimatta tästä ajatuksesta\nja hermostuneisuudesta, jota hän ei voinut tukahduttaa, hänen oli\nkuitenkin pakko ihmetellä tätä kaikkea.\n\nPhilip oli nähnyt koiran puraisevan miehen käden poikki yhdellä\nloikalla ja hän tiesi, että sellaisia koiria voitiin pitää kurissa\nvain ruoskalla ja nuijalla, koska ne vihasivat ihmistä susilta\nperimällään tavalla. Jonkinlainen kauhu täytti nytkin hänen mielensä\nja hän pelkäsi Josephinen vuoksi. Hän huudahti varoittavasti ja\nveti pistoolinsa puoleksi esille, kun Josephine polvistui ja kiersi\nkäsivartensa erään suuren karvaisen pedon kaulaan, joka olisi\nvoinut tappaa hänet silmänräpäyksessä. Josephine katsoi häneen\nnauraen, Kapteenin, johtajakoiran, tuuman pituisten torahampaiden\nkimallellessa raa'assa onnellisuudessa hänen pehmeiden punastuneiden\nposkiensa vieressä.\n\n-- Älä pelkää, Philip! hän huudahti. -- Ne ovat lemmikkejäni,\nkaikki. Tämä on Kapteeni, koiravaljakkoni johtaja. Eikö se olekin\nsuurenmoinen?\n\n-- Hyvä Jumala! Philip huoahti katsellen ympärilleen. -- Minäkin\ntiedän jotakin ajokoirista, Josephine. Nämä eivät ole sekarotuisia\nkoiria, eivät malemutteja eivätkä nämä polveudu mistään näiden\nseutujen pehmeäkäpäläisestä rodusta, vaan nämä ovat susia.\n\nJosephine nousi ja pysähtyi hänen viereensä hengästyneenä,\nriemuitsevana ja ihastuksissaan.\n\n-- Niin, niissä on kaikissa suden verta, hän sanoi. -- Sen vuoksi\npidänkin niistä, Philip. Ne kuuluvat tänne metsiin ja _ovat oppineet\nrakastamaan minua_.\n\nMuuan keltainen peto, jonka silmät olivat pienet ja ilkeät, kiskoi\nhurjasti keijujaan heidän vieressään. Philip viittasi siihen.\n\n-- Luotatko _tuohonkin?_ hän huudahti tarttuen Josephinen käsivarteen.\n\n-- Sankarihan siinä vain on, Josephine sanoi. -- Sitä sanottiin\nennen Sotamieheksi. Kolme vuotta sitten muuan Thoreaun mies loukkasi\nminua metsässä ja Sotamies oli melkein tappaa hänet. Se olisi sen\ntehnytkin, ellen olisi kiskonut sitä pois. Siitä asti olen sanonut\nsitä Sankariksi. Siinä on neljäsosa sutta.\n\nJosephine meni koiran luoja keltainen jättiläinen hyppäsi häntä\nvastaan niin, että hän voi kietoa käsivartensa sen ympärille. Koira\nkoetti ulottua hänen kasvoihinsa susimaisella kuonollaan. Seetrien\njuurella seisovan Philipin kasvot olivat niin valkoiset kuin lumi\naukeilla. Josephine huomasi sen, tuli hänen luokseen ja pisti kätensä\nhellästi hänen kainaloonsa.\n\n-- Pelkäätkö minun vuokseni? hän kysyi naurahtaen mielissään hänen\nlevottomuudestaan. -- Et saa, sillä sinun pitää rakastaa niitä minun\ntähteni. Olen kasvattanut ne penikasta. Ja ne taistelevat mielellään\npuolestani, kuten sinäkin, Philip. Kerran eksyin myrskyssä. Isä\npäästi silloin koirat irti ja ne löysivät minut monen kilometrin\npäästä. Kun kuulet kaikki ihmeelliset tarinat, jotka aion kertoa\nsinulle, opit kyllä rakastamaan niitä. Ne eivät tee sinulle mitään\npahaa. Ne eivät tee mitään kenellekään, johon vain olen koskenut.\nOlen opettanut niille sen. Aion päästää ne nyt irti, sillä Metoosin\non juuri tulossa tänne tuodakseen niille jäätyneitä kaloja.\n\nEnnen kuin hän ennätti liikahtaa, meni Philip suoraan keltaisen\nkoiran luo, jossa Josephine oli sanonut olevan neljäsosan sutta.\n\n-- Sankari, hän sanoi hellästi, -- Sankari --\n\nHän ojensi kätensä. Suuren koiran silmät hehkuivat tulisemmin, sen\nylähuuli vetäytyi hetkiseksi taaksepäin paljastaen sen tikarimaiset\ntorahampaat ja sen selkä- ja niskakarvat nousivat pystyyn kuin harjan\nharjakset. Sitten se työnsi kuononsa tuuma tuumalta lähemmäksi\nPhilipin vakavaa kättä ja vikisi samalla hiljaa. Sen rinta painui\nalemmaksi, korvat työntyivät vähän eteenpäin ja vihdoin lepäsi\nPhilipin käsi sen sudenpäällä.\n\n-- Tämä todistaa sen, hän sanoi nauraen, kääntyen Josephineen. -- Jos\nse olisi puraissut kättäni, olisin sanonut sinun olevan väärässä.\n\nJosephine kulki nopeasti koiralta koiralle Philipin rinnalla\nirrottaen ketjun jokaisen kaulahihnasta. Sitten kun hän oli\nvapauttanut noin tusinan, Philip rupesi auttamaan häntä. Muutamat\nkoirat murisivat hänelle, mutta toiset hyväksyivät hänet heti\nJosephinen ystäväksi. Philip näki kuitenkin niiden silmissä kytevän\nuhkan ja tulen, joka ilmaisi, että Josephine voi yhdellä sanalla\nmuuttaa ne raateleviksi paholaisiksi.\n\nHän ihmetteli alussa Josephinen luottamusta niihin, mutta sitten\nhän vain kummasteli. Josephine ei pelännyt lainkaan itsensä eikä\nPhilipinkään vuoksi, sillä hän tiesi, etteivät koirat koskisi\nPhilipiin. Kun kaikki olivat päässeet irti, ne kokoontuivat yhteen\nheidän ympärilleen, ja silloin Josephine tuli Philipin viereen\nja laski kätensä hänen olkapäilleen. Sitten hän seisoi muutamia\nminuutteja katsoen syrjäsilmällä koiriin ja huutaen niiden nimiä\njälleen, jolloin ne kerääntyivät yhä lähemmäksi heitä, kunnes Philip\nluuli tuntevansa niiden lämpimän hengityksen.\n\n-- Kaikki ovat nyt nähneet minut sinun seurassasi! Josephine huudahti\nsen jälkeen. -- Ne ovat nähneet minun koskevan sinuun. Tämän jälkeen\nei niistä ainoakaan puraise sinua.\n\nKoirat juoksivat heidän edellään suuressa joukossa, kun he poistuivat\ntarhasta. Päästyään kirkkaaseen päivänvaloon Philip veti syvään\nhenkeään. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt mitään, jota hän olisi\nvoinut verrata tähän laumaan. Koirat juoksivat avoimella tiellä pää\npäässä ja ruumis ruumiissa kiinni. Useimmat olivat ruskeankeltaisen\nharmaita kuin sudet. Laumassa oli muutamia mustia ja valkoisiakin,\nmutta ei ainoakaan ollut etelästä tulleiden sekarotuisten\npehmeäkurkkuisten ja -käpäläisten koirien näköinen.\n\nHäntä värisytti, kun hän arvioi heidän edessään olevan vinkuvan,\npurevan, elävän, jänteistä ja torahampaista koostuvan meren hillittyä\nvoimaa ja tuhomahdollisuuksia. Ja ne olivat Josephinen omia ja hänen\norjiaan! Kaipasiko hän enää Philipin suojelusta? Mitä merkitsisi\nhänen sivullaan riippuva mitätön automaattipistooli tämän hurjan\nlauman keskellä, jonka Josephine voi käskyllään usuttaa minne\ntahansa? Oliko näissä metsissä mitään sellaista, jota hänen tarvitsi\npelätä, kun hänellä oli sellaisia palvelijoita käskettävänään?\nKymmenen aseistettua miestä ei olisi voinut vastustaa niiden\nensimmäistä hurjaa hyökkäystä, ja kuitenkin Josephine oli sanonut\nhänelle, että onnistuminen johtui kokonaan hänen suojeluksestaan. Hän\noli otaksunut sitä ruumiilliseksi suojelukseksi, mutta sellaista se\nei voinut olla. Hän sanoi ajatuksensa ääneen viitaten koiriin.\n\n-- Voiko maailmassa olla minkäänlaista vaaraa, jota sinun tarvitsee\npelätä, kun sinulla on nuo? hän kysyi. -- En voi ymmärtää enkä arvata.\n\nJosephine käsitti hänen tarkoituksensa. Philipin käsivarrella lepäävä\nkäsi puristi vähän kovemmin hänen käsivarttaan.\n\n-- Älä koetakaan ymmärtää, Josephine vastasi hiljaa. -- Koirani\ntappelisivat kyllä puolestani ja olen nähnyt niiden raatelevan\nkokonaisen susilauman palasiksi. Ja olen saanut ne takaisin\nväsyneen hirven kintereiltä, niin ettei sen ainoakaan karva ole\nvahingoittunut, mutta, Philip, luulen eläinten luomisessa joskus\ntehdyn erehdyksiäkin. Niillä on aivot, mutta niillä ei ole järkeä.\n\n-- Tarkoitatko --, Philip huudahti.\n\n-- Tarkoitan, että sinä aseettomana ja yksinäsi olet sittenkin\nniiden herra, Josephine keskeytti hänet. -- Järjen edessä ne ovat\nvoimattomia. Katso, tuolla Metoosin tuo jäätynyttä kalaa! Mitä, jos\nhän olisikin vieras ja kalat olisivat myrkytettyjä?\n\n-- Ymmärrän, Philip vastasi. -- Mutta ajavathan niillä muutkin kuin\nsinä.\n\n-- Vain perheemme lähimmät ystävät. Koirien joukossa on parikymmentä\nvetoeläintä ja muut ovat tovereitani -- henkivartijoitani, kuten\nniitä nimitän.\n\nMetoosin lähestyi heitä nyt kantaen raskasta säkkiä, ja Philip oli\ntuntevinaan vaiteliaan intiaanin samaksi mieheksi, jonka hän oli\nnähnyt pyssy kädessä Adaren kartanon päärakennuksen ovella tullessaan\ntaloon. Kuultuaan Josephinen komennon koirat kokoontuivat heidän\nympärilleen ja Metoosin aukaisi säkin.\n\n-- Haluan, että sinä heität niille kalat, Philip, sanoi Josephine. --\nNiiden aivot kiintyvät siihen käteen, joka ruokkii niitä. Siitä tulee\njonkinlainen ystävyydenpantti sinun ja niiden välille.\n\nHän peräytyi Metoosinin kanssa muutamia askelia taaksepäin ja Philip\nhuomasi äkkiä joutuneensa lauman jakamattoman huomion esineeksi.\nHän otti vain yhden kalan kerrallaan säkistä. Koirat sieppasivat\njäätyneen ruoan ilmasta, niin että leuat loksahtelivat. Ne eivät\ntapelleet eivätkä uhanneet toisiaan kostonhimoisesti torahampaillaan.\nKerran, kun muuan keltaisen harmaa koira tarttui kalaan, joka jo\noli toisen hampaissa, torui Josephine sitä kovasti, ja kuullessaan\nnimensä se peräytyi muiden joukkoon. Philip nakkeli niille kaloja,\nkunnes kalat loppuivat. Sitten hän seisoi paikallaan katsoen\nvatsalleen laskeutunutta laumaa ja kuunnellen luiden ja jäätyneen\nlihan murskautumista hampaissa. Josephine tuli jälleen hänen luokseen.\n\nÄkkiä hän tunsi Josephinen säpsähtävän. Kun hän kohotti katseensa,\nhän näki Josephinen kääntäneen kasvonsa tielle päin. Philip oli\nhuomannut hänen silmiensä ilmeen nopean muuttumisen ja hänen\nhuuliensa hetkellisen äkillisen jännittymisen. Hänen helakanpunaiset\nposkensa olivat kalvenneet ja hän oli jälleen saman näköinen kuin\ntuon lyhyen hetken aikana Miriamin ovella. Philip seurasi hänen\nkatseensa suuntaa.\n\nNoiden sadan metrin päässä heistä oli pari henkilöä tulossa heidän\nluokseen. Toinen oli hänen isänsä, Adaren kartanon herra, ja hänen\nkäsivarteensa nojautuva nainen oli Miriam, hänen vaimonsa.\n\n\n\n\n16\n\nJean Croissetin paluu\n\n\nAdaren ja hänen vaimonsa odottamattoman saapumisen aiheuttama\nomituinen vaikutus Josephineen haihtui yhtä nopeasti kuin se oli\ntullutkin. Kun Philip katsoi häneen jälleen, hän heilutti kättään\nja hymyili. Adaren jyrisevä ääni kaikui tieltä. Hän näki Miriamin\nnauravan. Mutta sittenkin tahtomattaan, kun hän vastasi Adaren\ntervehdykseen, hän ei voinut olla katsomatta noita kahta naista oudon\nliikuttuneena.\n\n-- Tällainen on suoraa kapinaa! huusi Adare tullessaan lähemmäksi.\n-- Käskin heidän nukkua puoleenpäivään. Olen jo rangaissut Miriamia.\nEntä sinä, sydänkäpynen? Päästikö Philip sinut liian lievällä\nrangaistuksella asiasta?\n\nAdaren puoliso oli ojentanut kätensä Philipille. Muutamien\ntuntien lepo oli kirkastanut hänen silmänsä ja tuonut väriä hänen\nkasvoihinsa. Hän näytti nyt nuoremmalta ja kauniimmalta. Ja Adare oli\nhurjan iloissaan sen vuoksi.\n\n-- Katsohan äitiisi, Josephine, hän sanoi käheästi kuiskaten\ntarkoittaen sanansa kaikille. -- Sanoin metsien vaikuttavan enemmän\nkuin tuhansien Montrealin lääkärien!\n\n-- Olet todellakin tavattoman reippaan näköinen, Mikawe, Josephine\nsanoi kiertäen toisen käsivartensa äitinsä ympärille.\n\nAdare oli kääntynyt kuullessaan juhlivan koiralauman kiivaan\ntervehdyksen ja Philip sai kiinnittää katseensa toistamiseen äitiin\nja tyttäreen. Josephine oli äitiään puolta päätä pitempi. Hän olikin\nenemmän isänsä näköinen. Philip huomasi, ettei puna ollut vielä\ntäydellisesti palannut hänen poskiinsa, kun sitä vastoin Miriamin\nkasvojen väri oli tummennut. Josephinen naurussa oli jotakin\npakotettua, jotakin perusteetonta ja teeskenneltyä, kun hän kääntyi\nPhilipin puoleen.\n\n-- Eikö äitini olekin ihmeellinen, Philip? Sanon häntä Mikaweksi,\nkoska se merkitsee creen kielellä vähän enemmän kuin äitiä,\njotakin sellaista, mikä on melkein kuolematonta ja henkimäistä. Et\nmilloinkaan vanhene, pieni äitiseni!\n\n-- Ponce de Leon erehtyi suuresti, kun hän ei tullut etsimään näistä\nmetsistä ikuisen nuoruuden lähdettä, Adare sanoi laskien kätensä\nPhilipin olkapäälle. -- Voisitko uskoa, että kuukauden kuluttua tästä\npäivästä on kulunut kaksikymmentäkolme vuotta siitä, kun hänestä\ntehtiin Adaren kartanon rouva? Ja muistatko sinä, kultaseni, Adare\nlisäsi hellästi tarttuen vaimonsa käteen, -- että juuri tätä samaa\ntietä kävelimme ensi kerran lähtiessämme kotoa? Menimme silloin\nkatsomaan kuilua.\n\n-- Muistan.\n\n-- Ja juuri tässä paikassa, missä nyt seisomme, oli metsäorvokkeja\nniin paljon, että niiden tuoksu tarttui kenkiimme.\n\n-- Ja sinä sidoit minulle niistä ja punaisista neilikoista seppeleen,\nMiriam sanoi hellästi.\n\n-- Ja palmikoin sen tukkaasi.\n\n-- Niin.\n\nMiriam hengitti jo vähän nopeammin. Hetkisen näytti melkein\nsiltä, kuin aviopuolisot olisivat unohtaneet kokonaan Philipin ja\nJosephinen. He katsoivat toisiinsa.\n\n-- Tästä päivästä kuukauden päästä kaksikymmentäkolme vuotta,\nJosephine toisti.\n\nTuntui aivan siltä, kuin hän olisi lausunut sanat siksi, että Philip\nvoisi ymmärtää niissä piilevän tarkoituksen. Adare suoristautui\nmuistaen äkkiä jotakin.\n\n-- Sinä päivänä vietämme suuren vuosijuhlan, hän sanoi. -- Käskemme\ntänne jokaisen punaisen ja valkoisen ihmisen sadanviidenkymmenen\nkilometrin laajuiselta alalta, paitsi Thoreaun roistoja. Mitä siihen\nsanot, Philip?\n\n-- Suurenmoista! Philip huudahti tarttuen riemukkaasti tähän\noljenkorteen vastoin Josephinen suunnitelmia häneen nähden. Hän\nkatsoi suoraan Josephinen silmiin puhuessaan. -- Kuukauden kuluttua\ntästä päivästä nämä metsät kaikukoot ilostamme. Ja se tulee\ntapahtumaan useammasta kuin yhdestä syystä!\n\nJosephine ei voinut ymmärtää sitä. Ja Philipin sydän sykki ilosta,\nkun Josephine kääntyi äkkiä äitiinsä päin ja punastui korviaan myöten.\n\nKoirat olivat syöneet kalansa ja kokoontuivat nyt heidän ympärilleen.\nAdare näytti nyt vasta ensi kerran huomaavan Metoosinin, joka oli\nseisonut liikkumattomana parinkymmenen askelen päässä heistä.\n\n-- Missä Jean on? hän kysyi. Josephine pudisti päätään.\n\n-- En ole nähnyt häntä eilisillan jälkeen.\n\n-- Olen melkein unohtanut kertoa sen teille, vaikka luulenkin sen\nolleen hänen tarkoituksensa, Philip sanoi. -- Hän on lähtenyt\njonnekin metsiin ja voi viipyä poissa koko päivän.\n\nHän huomasi, kuinka Josephinen katse muuttui äkkiä levottomaksi.\nHän katsoi Philipiin tarkasti ja kysyvästi, mutta Philip ymmärsi\nkuitenkin hänen toivovan, ettei hän kertoisi enempää. Hetkisen\nkuluttua, kun Adare vaimoineen käveli heidän edellään, Josephine\nkysyi:\n\n-- Missä Jean on? Mitä hän kertoi sinulle viime yönä? Philip muisti\nJeanin varoituksen.\n\n-- En voi kertoa sitä sinulle, hän sanoi vältellen. -- Ehkä hän on\nlähtenyt ajamaan takaa jotakin riistaa.\n\n-- Olet uskollinen, Josephine kuiskasi. -- Luullakseni ymmärrän.\nJean ei halunnut, että saisin sen tietää. Mutta mentyäni vuoteeseen\nmakasin kauan aikaa valveillani ajatellen sinua ja käyttäytymistäsi,\nkun tapasin sinut yöllä ulkona pistooli kädessäsi. En usko sinun\nlähteneen ulos yksinkertaisesti vain kuulemasi melun vuoksi, kuten\nminulle sanoit. Sinunlaisesi mies ei lähde tarkastamaan sellaista\npistooli kädessään, Philip. Mikä käsivarttasi vaivaa?\n\nHänen kysymyksensä suoruus hämmästytti Philipiä.\n\n-- Miksi sitä kysyt? hän onnistui änkyttämään.\n\n-- Olet hätkähtänyt pari kertaa koskiessani siihen.\n\n-- Siinä on vain tyhjänpäiväinen naarmu, hän sanoi vakuuttavasti. --\nSen pitäisi oikeastaan olla jo tervekin.\n\nJosephine hymyili katsoen häntä silmiin.\n\n-- Olet liian vilpitön, Philip, voidaksesi kertoa minulle\nkeijukaissatuja siihen tapaan, että voisin uskoa ne tosiksi.\nToissapäivänä olit käärinyt hihasi meloessasi eikä käsivarressasi\nsilloin ollut minkäänlaista naarmua. Mutta en aio kysellä\nsinulta, koska et vapaaehtoisesti kerro sitä minulle. Samassa\nsilmänräpäyksessä hän kiinnitti Philipin huomion isäänsä ja äitiinsä.\n-- Sanoin sinulle, että he käyttäytyvät aina kuin rakastavaiset.\nKatso!\n\nKuin Miriam olisi ollut vielä pieni lapsi oli Adare ottanut hänet\nsyliinsä ja nostanut hänet kaatuneen puun rungolle, joka pysyi vielä\nmetrin korkeudella maasta surkastuneen kuusen varassa. Philip kuuli\nhänen nauravan. Hän näki Miriamin kumartuvan ja nojautuvan turvaa\netsien miehensä olkaan.\n\n-- Se on kaunista, hän sanoi.\n\nJosephine puhui kuin hän ei olisi kuullutkaan hänen sanojaan.\n\n-- En usko maailmassa olevan toista aivan isäni kaltaista miestä,\nhän sanoi. -- En ymmärrä, miten nainen voi lakata rakastamasta\nhänenlaistaan miestä päiväksikään tai tunniksikaan. Äitini ei voi\nunohtaa sitä, eihän?\n\nHänen kysymyksensä kuulosti melkein surulliselta, ja kuin peläten\nvastausta hän jatkoi matkaansa nopeasti.\n\n-- Isäni on tehnyt hänet onnelliseksi. Äitini on melkein\nneljänkymmenen, sillä hän täytti viimeisenä syntymäpäivänään\nkolmekymmentäyhdeksän vuotta. Hän ei näytä niin vanhalta, sillä\nhän on ollut hyvin onnellinen. Vain onni pitää ihmisen nuorena.\nIsäni on viisikymmentävuotias. Ellei hänellä olisi partaa, hänen\nluulisi näyttävän kymmenen vuotta nuoremmalta. En ole nähnyt häntä\nmilloinkaan ilman partaa. Pidän hänestä näin. Parta muuttaa hänet\nniin pedon näköiseksi ja minä pidän pedoista.\n\nHän juoksi Philipin edelle ja John Adare nosti vaimonsa maahan\nrungolta, kun he saapuivat heidän luokseen. Nyt tarttui Josephine\näitinsä käsivarteen. Päärakennuksen ovella hän kääntyi molempiin\nmiehiin päin ja sanoi:\n\n-- Äidillä ja minulla on paljon puhuttavaa keskenämme ja siksi emme\nluullakseni voi tavata teitä ennen päivällistä. Pikku isä, sinähän\nvoit mennä kettujesi luo. Ja pidä silmällä Philipiä, ettei hän eksy\nvallattomuuksiin.\n\nKoirat olivat seuranneet häntä aivan oven edustalle. Kun miehet\nmenivät sisälle Josephinen ja hänen äitinsä jälkeen, Philip pysähtyi\nhetkiseksi portaille katselemaan laumaa. Toistakymmentä koiraa makasi\njo vatsallaan lumessa.\n\n-- Kuninkaallinen kaarti! Adare sanoi nauraa hohottaen odottaessaan\nPhilipiä. -- Tule nyt, Philip. Aion seurata sydänkäpysen neuvoa ja\ntyöskennellä hieman kettujen parissa. Jean oli valmistanut minulle\nsuurenmoisen yllätyksen tullessani kotiin. Hän oli pyydystänyt\nminulle ihan mustan ketun. Tämä on sellainen vuodenaika, jolloin voin\nhuvitella vain kirjoittelemalla ja kokeilemalla. Vähän myöhemmin,\nsilloin kun turkiksia alkaa saapua, muuttuu Adaren kartanon elämä\npaljon vilkkaammaksi.\n\n-- Ostatteko paljonkin nahkoja?\n\n-- Ostan, mutta en siksi, että olen rahan tarpeessa. Josephine\ntaivutti minut siihen, koska hän rakastaa näitä metsien ihmisiä.\nHän meni edellä suureen työhuoneeseensa ja lisäsi heittäessään\nnutun yltään ja lakin päästään: -- Tiedät heidän kärsineen nälkää\njo kolmattasataa vuotta -- näiden ansapolkujen miesten, naisten\nja lasten. Olet kai huomannut, miten kapeavyötäröisiä he ovat. Se\njohtuu parisataa vuotta kestäneestä nälästä. Suuri yhtiö on tehnyt\npuolestaan vain sen verran, että he ovat pysyneet hengissä.\n\nKahden tuhannen dollarin arvoisesta ketusta se antaa intiaanille\nsäkillisen jauhoja, sokeria, teetä ja tupakkaa, jonka Montrealista\nvoi ostaa kolmellakymmenellä dollarilla. Se on tosin poikkeustapaus.\nMutta sekin on jo tarpeeksi pahasti tehty, kun se ottaa hänen\nneljäkymmentä dollaria maksavan ilveksennahkansa viidellä dollarilla\nja kiskoo häneltä neljä dollaria kuudesta naulasta sokeria. Voi olla\nhauskaa mennä joskus miljonäärien hotelliin ja maksaa parikymmentä\ndollaria päivällisestä silloin tällöin, mutta et varmaankaan\nsuostuisi maksamaan niin paljon jokaisesta ateriastasi, vai mitä? Ja\njoka kerta, kun turkistenpyydystäjä valmistaa itselleen ja vaimolleen\nkunnollisen aterian, sellaisen, johon mekin olemme tottuneet, hän\nmaksaa siitä kuutta majavannahkaa vastaavan hinnan.\n\nSen vuoksi Josephine taivutti minut ostamaan nahkoja. Hankin heille\nelintarvikkeita ja voitan kaksikymmentä prosenttia. Maksan turkisten\npyydystäjille kahdeksankymmentä prosenttia heidän nahkojensa\ntäydellisestä arvosta. Sen vuoksi ympäristössämme elävät metsien\nasukkaat tulevatkin toimeen mainiosti. He eivät kuole siihen, että\nheidän vyötärönsä ovat liian kapeat. Siitä saamme kiittää Josephinea.\nHän on luonut koko tähän pohjolaan edes yhden keitaan.\n\nJättiläisen silmät loistivat jälleen innostuksesta. Hän työnsi\nsikarit pöydän yli Philipille ja toinen hänen kätensä oli\npuristautunut nyrkkiin.\n\n-- Josephine sanoo, että minun pitää vihdoin julkaista kaikkia näitä\nasioita käsittelevä teos, hän jatkoi. -- Hän luulee, että nämä\ntosiseikat tulisivat kiinnittämään koko maailman huomion puoleensa.\nEhkä asia onkin niin. Mahdollisesti ei monikaan tiedä sitä, että\ntäällä maailman äärissä on metsäinen, virtojen uurtama, aurinkoinen,\nparikymmentä kertaa Ohion valtiota suurempi maa, jossa asukkaita\nneliökilometrin alalla on vähemmän kuin suuressa Saharan erämaassa.\nOlet nyt juuri sellaisen laajan maa-alueen keskellä, joka on yhtä\nsuuri kuin Englanti, Irlanti, Skotlanti ja Wales yhteensä ja jonka\nkoko asukasluku ei ole suurempi kuin jonkin tavallisen suurehkon\nmaalaiskylän -- sanokaamme noin kaksi- tai kolmetuhatta henkeä. Ja se\non nälän ansiota. Kaikki viittaa siihen. Tänä kesänä tuolla etelässä\npäin oli pieni kylä, jossa kolmekymmentäkahdeksan miestä, naista ja\nlasta kuoli tuhkarokkoon. Ajattelehan sitä. Muutamat luonnontutkijat\ntuolla hyllyllä sanovat turkistenpyytäjien kuolevan sen vuoksi, että\nheillä on heikot keuhkot. Mutta syy ei ole keuhkojen, vaan huonon\nvatsan. He ovat pitäneet vyötään kireällä parisataa vuotta, ja kun he\nsairastuvat lieväänkin tautiin, he kuolevat. Hyvä Jumala, he joita\nmaailman suurin ja ensimmäinen trusti saa kiittää olemassaoloaan,\nkuolevat täällä vähitellen nälkään! Siksi Josephine on taivuttanut\nminut ostamaan nahkoja.\n\nHän viittasi Philipin takana olevaan seinään. Sen oven yläpuolella,\njosta he olivat tulleet huoneeseen, oli vanhanaikainen kahden metrin\npituinen piilukkoinen kivääri. John Adaren ääni sähähteli kuin\nvihaisen pedon, kun hän puhui jälleen.\n\n-- Sanon tuollaista veripyssyksi, hän sanoi. -- Lukemattomien\nsukupolvien kuluessa turkistenpyytäjä sai koota sen korkuisen lujaan\npuristetun kasan nahkoja saadakseen pitää sen hallussaan. Sen arvo ei\nole kuin viisi dollaria, mutta nahat olivat satojen, jopa tuhansien\ndollarienkin arvoiset. Hän on vielä Jumalan miehistä suurimpia, tämä\nvaatimaton turkistenpyytäjä. Hän ei ymmärrä ollenkaan rahan arvoa\neikä tiedä, mitä dollarilla tarkoitetaan. Hän arvioi omaisuutensa\nnahoissa ja kun hän tekee kauppoja, ovat niiden perustana luodit,\njoita hän valaa kaatamalla tinaa valinkauhasta muottiin, vaikka hän\ntekisikin millaisia muunlaisia laskelmia tahansa. Hän ei ymmärrä\nnumeroista mitään, luottaa vain sokeasti valkoisen miehen -- yhtiön\nsanaan. Ja hän on maailman ensimmäinen ja suurin trustien perustaja.\nHän on tehnyt lordeja, suuria miehiä ja lukemattomia miljonäärejä.\nMiljardi naista on ylpeillyt hänen vaivojensa tuloksilla. Miljoonaa\npehmeää rintaa peittävät vielä tänäänkin sametinpehmeät uhrit, jotka\novat vielä lämpimät hänen elämänsä verestä. Pari vuosisataa hän on\nollut ehdottomasti ainoa naissuvun ritari, ja koko sen ajan hän on\nollut kuolemaisillaan sen vuoksi, että hän on vetänyt vyönsä liian\nkireälle.\n\n-- Oletteko kirjoittanut kaikesta tuosta? Philip kysyi.\n\n-- Olen ja monesta muustakin seikasta, Adare vastasi nauraen\nnyt huolettomasti. Hän siveli kädellään tuuheaa tukkaansa kuin\nkarkottaakseen jonkun tukalan unen vaikutukset. -- Mutta tällä\ntavallahan en pääse ollenkaan kettujeni luokse. Ja tarkemmin\najateltuani siirränkin sen ehkä huomiseen, Philip. Olen luvannut\nMiriamille, että Metoosin saa leikata tukkani ja partani ennen\npäivällistä. Olen opettanut hänet siihen. Lähetänkö hänet sinunkin\nluoksesi?\n\n-- Tukan leikkaaminen olisi todellakin nyt suuri nautinto, Philip\nsanoi nousten. Häntä hämmästytti toisen mielentilassa tapahtunut\nnopea muutos. Mutta hän ei ollut ollenkaan pahoillaan, että Adare\noli antanut hänelle tilaisuuden poistua. Hän oli aikonut sanoa\nJosephinelle muutakin tänä aamuna, ellei heitä olisi häiritty, eikä\nhän uskonut Josephinen pysyvän pitkää aikaa äitinsä luona.\n\nTässä toivossa hänet kuitenkin oli tuomittu pettymään. Kun hän\npalasi huoneeseensa, hän huomasi, ettei Josephine ollut unohtanut\nhänen vaatevarastoaan, ja hän arvasi heti, miksi Josephine oli\nhämmästyttänyt heidät nousemalla niin varhain. Hänen vuoteelleen\noli levitetty monta alusvaatekertaa, uudet vakosamettihousut,\nkaribunnahkaiset säärystimet ja mokkasiinit. Laatikossa oli tusinan\nverran pyyheliinoja ja muutamia niihin sinisen harmaihin paitoihin\nsopivia solmioita, jotka Josephine oli valinnut hänelle. Hän ei\nennättänyt huoneeseensa paljonkaan ennen Metoosinia, joka tuli sinne\nmuutamien minuuttien kuluttua leikkaamaan hänen tukkaansa. Kun se oli\ntehty ja hän oli pukeutunut uusiin tamineisiinsa, hän katsoi peiliin.\nJosephinen arvostelukyky näytti olevan mainio, sillä puku sopi\nhänelle kuin valettu.\n\nHän kuunteli tunnin, kuuluisiko hallista askelia, ja katsoi silloin\ntällöin ikkunasta pihalle. Hän arvaili, oliko Josephine huomannut\nsitä pientä reikää satoine kaikille suunnille haarautuvine sateineen,\njonka luoti oli tehnyt ikkunaan. Mutta sitten hän päätti, ettei\nJosephine ollut nähnyt sitä, sillä ei kukaan voinut erehtyä siitä ja\nJosephinekin olisi varmasti puhunut siitä hänelle. Hän huomasi reiän\nolevan niin ylhäällä ruudussa, että hän voi vetää verhon sen eteen\ntarvitsematta pimentää huonetta paljonkaan, ja niin hän tekikin.\n\nMyöhemmin hän meni pihalle ja huomasi nyt koirien käytöksessä varmoja\nystävyyden merkkejä. Hänen mielensä taas täytti varmistuva aavistus\nsiitä, että Jeanille oli tapahtunut jotakin. Hän oli ollut aivan\nvarma, että Jean heidän erottuaan haudan vieressä oli heti lähtenyt\nseuraamaan sen miehen jälkiä, joka oli ampunut häntä, eikä hän ollut\nepäillyt sitäkään, että takaa-ajo loppuisi lyhyeen, sillä Jean oli\nniin nopea liikkeissään. Koirat ja reki olivat kaiketi vaikeuttaneet\ntoisen kulkua yön pimeydessä. He olivat varmaankin kohdanneet\ntoisensa jo tuntikausia sitten. Jos Jean vain oli selviytynyt ehein\nnahoin, alkoi olla jo aika, että hän ehtisi jälleen takaisin Adaren\nkartanoon. Philip tuli yhä levottomammaksi muistaessaan salaperäisen\nmetsien miehen epämieluista taistelutaitoa. Koska mies oli ollut\nhäntä itseään paljon ovelampi ja nopeampi, niin hän oli varmasti\nainakin yhtä etevä kuin Jean.\n\nKeksisikö hän jonkun verukkeen voidakseen lähteä seuraamaan Jeanin\njälkiä? Hän kysyi tätä itseltään monta kertaa voimatta vastata\nsiihen. Sitten hänen mieleensä juolahti, että Jeanilla oli varmaan\npätevät syyt, joiden vuoksi hän ei voisi palata heti Adaren\nkartanoon. Mitä kauemmin hän ajatteli asiaa, sitä enemmän hän\nalkoi luottaa siihen, että Jean oli voittanut. Hän tunsi Jeanin.\nKaikki edut olivat hänen puolellaan. Hän oli valpas kuin ilves. Oli\nmahdotonta ajatellakaan, että hän voisi joutua johonkin ansaan. Sen\nvuoksi Philip päättikin odottaa ainakin iltaan asti.\n\nPäivä oli melkein puolessa, kun Adare lähetti Metoosinin pyytämään\nPhilipiä suureen huoneeseen. Josephine äiteineen tuli sinne\nhieman myöhemmin. Jälleen Philip huomasi Miriamin kasvoissa saman\nkummallisen ilmeen, jonka hän oli ensi kerran nähnyt käydessään hänen\nhuoneessaan. Aamun tuoma puna oli haihtunut hänen poskiltaan ja\nsilmien kirkkaus oli himmentynyt. Adarekin huomasi muutoksen ja puhui\nhänelle hellästi.\n\nMiriam ja Josephine menivät heidän edellään ruokasaliin, ja laskien\nkätensä Philipin käsivarrelle John Adare kuiskasi:\n\n-- Joskus oikein pelkään, Philip, sillä hän muuttuu niin äkkiä. Tänä\naamuna hänen poskensa ja huulensa olivat punaiset ja hänen silmänsä\nkirkkaat, ja hän nauroi ja käyttäytyi kuin entinen Miriam. Entä nyt?\nVoitko sanoa minulle, mitä tämä tarkoittaa? Vaivaako häntä joku\nhirveä tauti, jota lääkärit eivät voineet saada selville?\n\n-- Sellaista se ei ole. Philip tunsi sydämensä sykkivän hieman\nnopeammin. Josephine oli jäänyt askelen jälkeen äidistään. Hän oli\nkuullut Adaren sanat ja katsahtanut Philipiin äkkiä pelokkaasti.\n-- Sellaista se ei ole, hän toisti. -- Katsokaa, miten paljon\nterveemmältä hän näyttää tänään kuin eilen. Ymmärrätte kai sen, hyvä\nappi, että joskus naisten mielen valtaa hermostuneisuus tai sairaus,\njoka ei ole sairautta lainkaan. Talvi parantaa hänet varmasti.\n\nPäivällinen syötiin liian nopeasti Philipin mielestä. He istuivat\npitkän pöydän ääressä ja Josephine istui vastapäätä häntä. Hetkiseksi\nPhilip unohti pakon, jonka alaisena hän eli, ja sen, että hän\nnäytteli osaa, jossa hän ei saanut erehtyä kertaakaan. Mutta hän\noli sittenkin iloinen, että se loppui niin äkkiä, koska se soi\nhänelle tilaisuuden vaihtaa muutamia sanoja Josephinen kanssa. Adare\nja Miriam poistuivat huoneesta heidän edellään. Philip pysähdytti\nJosephinen ovella.\n\n-- Et suinkaan aio poistua luotani koko illaksi? hän kysyi. --\nSellainen ei ole oikein rehellistä eikä turvallistakaan, Josephine.\nOlen joutunut heikolle jäälle ja --\n\n-- Näyttelet osasi mainiosti, Philip, Josephine väitti. -- Huomenna\nolen erilainen. Metoosin ilmoitti minulle, että viidentoista\nkilometrin päässä metsässä on muuan sairas puoliverinen lapsi, ja\nsinä voit lähteä kanssani katsomaan sitä. Olen pätevistä syistä\näitini luona koko tämän päivän. Hän on matkustanut pitkän matkan ja\non väsynyt ja hermostunut. Ehkä hän ei haluakaan tulla illalliselle.\nJos asia on niin, jään hänen luokseen. Mutta huomenna saamme olla\ntoistemme seurassa koko päivän. Eikö se riitä korvaukseksi?\n\nHän hymyili Philipille heidän seuratessaan Adarea ja Miriamia.\n\n-- Voisit auttaa Metoosinia koiratarhassa, hän ehdotti. -- Haluan,\nettä sinusta ja koiristani tulee hyviä ystäviä.\n\nSeuraavat tunnit tuntuivat Philipistä hirveän pitkiltä. Hän käväisi\npari kertaa suuressa arkihuoneessa ja huomasi Adarenkin alistuneen\npitkän sivistyneille seuduille tekemänsä matkan aiheuttamaan\nväsymykseen ja nukkuvan. Hän seurasi Metoosinia tarhaan ja auttoi\nhäntä koirien kytkemisessä, mutta Metoosin oli vaitelias ja\numpimielinen. Josephine ja hänen äitinsä lähettivät anteeksipyyntönsä\nillallisen aikana, ja hän istui pöytään kahden Adaren kanssa, joka\noli hyvin tyytyväinen kuullessaan naisten nukkuneen suurimman osan\niltapäivästä ja luvanneen tulla heidän luokseen hieman myöhemmin.\nHänen kasvonsa synkistyivät kuitenkin, kun hän puhui Jeanista.\n\n-- Tällainen on aivan tavatonta, hän sanoi. -- Jean ilmoittaa\ntavallisesti aina matkoistaan. Metoosin sanoo hänen ehkä lähteneen\nhakemaan tuoretta karibunlihaa. Hän on poistunut yöllä, tai muuten\nhän olisi puhunut siitä meille. Näin hänet viimeksi puolenyön\ntienoissa eikä hän silloin maininnut matkastaan mitään. Ellei olisi\nsatanut lunta pari kolme tuntia, lähettäisin Metoosinin hakemaan\nhäntä.\n\n-- Oletteko todellakin levoton pätevistä syistä? Philip kysyi.\n\n-- Thoreaun miehet ovat kaulankatkojia, Adare vastasi leimuavin\nsilmin. -- Tämän talven kuluessa tapahtuu ehkä jotakin. Thoreaun\nonnistuminen kaupassa johtuu viskistä. Ellei hän voisi houkutella\nsillä kirotulla aineella, tulisivat kaikki turkikset Adaren\nkartanoon. Jos hän voisi karkottaa minut täältä, hänellä ei olisi\nsitten ainoatakaan vastustajaa ja hän voisi kuristaa jokaista tämän\nseudun asukasta kurkusta tuon viskinsä avulla. Niiden joukossa,\njotka katosivat tai tapettiin viime talvena, oli neljä parasta\nmetsästäjääni. Jeaniakin ammuttiin pari kertaa hänen ollessaan\nmatkoilla. Pelkään hänen vuokseen, koska hän on oikea käteni.\n\nPoistuttuaan Adaren luota Philip meni huoneeseensa, veti paksummat\nmokkasiinit jalkoihinsa ja livahti rakennuksesta. Tuoretta lunta\noli satanut kolmen tuuman vahvuudelta ja ilma oli vieläkin aivan\ntäynnä valkoisia hiutaleita. Hän kiirehti metsän laitaan. Muutamia\nminuutteja kestävä hyödytön etsiminen sai hänet vakuutetuksi siitä,\nettä hänen oli mahdotonta lähteä seuraamaan Jeanin ja takaa-ajettavan\njälkiä, jolloin hän palasi sankkenevassa pimeässä takaisin taloon.\n\nHän vaihtoi jälleen kenkiään ja odotti luvattua viestiä Adarelta\ntai Josephinelta. Kului puolituntinen ja sen aikana hän tuli\nyhä levottomammaksi. Hän oli toivonut Croissetin odottelevan\nmetsän laidassa pimeää. Jokainen minuutti lisäsi nyt pelkoa,\nettä puoliveriselle oli käynyt huonosti. Hän käveli edestakaisin\nhuoneessaan tupakoiden ja katsoen aina vähän päästä kelloaan. Jonkun\najan kuluttua hän meni ikkunaan ja koetti katsoa tuijottaa öiseen\nvalkoiseen lumisateeseen, mutta kääntyikin äkkiä kuullessaan oven\naukenevan. Hän odotti näkevänsä Adaren, mutta hänen huulilleen\nkohonneet sanat tyrehtyivätkin seuraavana mykän pelon täyttämänä\nhetkenä. Hän tiesi edessään olevan miehen Jean Croissetiksi, vaikka\nmies ei ollut ollenkaan Jeanin näköinen. Puoliverisen lakki oli\npudonnut jonnekin. Hän vapisi ja nojautui raollaan olevaan oveen\npysyäkseen pystyssä. Hänen kasvonsa olivat muodottomat niille\njuosseesta verestä ja hänen takkinsa rinnus oli likaantunut\njäätyneestä verihyhmästä. Pitkä tukka oli valunut nuoran tapaisin\ntupsuin otsalle ja jäänyt siihen, ja hänen huulensa näyttivät aivan\nhirveiltä.\n\n-- Hyvä Jumala! Philip huohotti.\n\nHän riensi lähemmäksi ja tarttui Jeaniin, kun Jean koetti horjua\nhäntä kohti. Jean vaipui hervottomana hänen syliinsä. Hänen jalkansa\npettivät hänen allaan, vaikka hän puristikin hetkisen Philipin\nolkapäätä sormillaan kuin pihdeillä.\n\n-- Auttakaa minua vähän, m'sieur, hän huohotti. -- Olen\npyörtymäisilläni ja sairas. Mitä ikänä tapahtuu ja jos rakastatte\nJosephineamme, älkää milloinkaan kertoko kenellekään tästä illasta!\n\nJa samalla hänen kurkussaan korisi ja hänen päänsä vaipui Philipin\nkäsivarrelle.\n\n\n\n\n17\n\nToivon säde\n\n\nTuskin oli Jean ehtinyt lausua nämä muutamat sanat ennen vaipumistaan\ntajuttomuuteen, kun Philip kuuli Adaren nauravan hallin toisessa\npäässä. Raskaat askelet seurasivat ääntä. Philip toimi nyt enemmän\nmielijohteesta kuin järkevästi. Hän laski Jeanin lattialle, riensi\nraollaan olevalle ovelle, sulki sen hiljaa ja lukitsi sen. Hän ei\ntullut hetkeäkään liian varhain, sillä käveltyään vielä muutamia\naskelia Adare jo kolkutti ovelle nyrkillään.\n\n-- Hei siellä! hän huusi jyrisevällä äänellä. -- Josephine haluaa\ntietää, oletko kokonaan unohtanut hänet.\n\nAdare tarttui jo kahvaan.\n\n-- Olen riisuutunut, Philip selitti toivottomana. -- Pyytäkää\ntuhannesti anteeksi puolestani, appi hyvä. Lopetan kylpyni niin äkkiä\nkuin suinkin.\n\nHän polvistui Jeanin viereen, kun Adaren kartanon herra poistui\novelta. Nopea tarkastus paljasti, miten Croisset oli loukkaantunut.\nPuoliverinen oli saanut päähänsä haavan, josta veri oli virrannut\nhänen kasvoilleen ja rinnalleen. Philip hengitti keveämmin, kun\nhän ei voinut löytää sen lisäksi mitään muuta. Hän riisui Jeanin\npuolialasti muutamissa minuuteissa ja laski hänet vuoteelleen.\nJean aukaisi silmänsä, kun hän pesi verta pois hänen kasvoiltaan.\nHän ponnisteli noustakseenkin, mutta Philip painoi hänet takaisin\nvuoteelle.\n\n-- Ei vielä, Jean, hän sanoi.\n\nJeanin katse kääntyi pelästyneenä oveen.\n\n-- Minun on pakko, m'sieur, hän sanoi vaativasti. -- Minua rupesi\npyörryttämään vasta viimeistä viittäsataa metriä kulkiessani. Olen\nparempi jo. Emmekä me saa hukata hetkeäkään. Minun pitää päästä omaan\nhuoneeseeni vaihtamaan vaatteita.\n\n-- Meitä ei yllätä kukaan, Philip sanoi hänelle. -- Onko tämä ainoa\nhaavanne, Jean?\n\n-- On, m'sieur. Se muuttui ilkeäksi vasta tunti sitten. Silloin se\nrupesi vuotamaan uudestaan ja alkoi huimata niin, että ponnistamalla\nvoimani äärimmilleen jaksoin kompuroida huoneeseenne. Pyhimyksille\nolkoon kiitos siitä, että onnistuin tapaamaan teidät.\n\nPhilip poistui hänen luotaan, mutta palasi hetkisen kuluttua pullo\nkädessään. Jean oli noussut istumaan vuoteen laidalle.\n\n-- Tässä on teille vähän viskiä, Jean. Se panee kyllä verenne\nliikkeelle.\n\n-- Hyvä Jumala, se on ollut jo tarpeeksi liikkeellä tänä iltana, Jean\nsanoi hymyillen heikosti. -- Mutta ehkä se lujittaa ääntäni, m'sieur.\nVoitteko tuoda minulle puhtaat vaatteet? Niitä on huoneessani, joka\non tästä ensimmäinen oikealle. Minun on valmistauduttava kohtaamaan\nJosephine ja herra Adare ennen kuin rupean puhumaan.\n\nPhilip meni ovelle ja avasi sen varovaisesti. Hän kuuli ääniä\nsuuresta arkihuoneesta, johon hän oli astunut sisälle tullessaan\nAdaren kartanoon. Hallissa ei ollut ketään. Hän livahti sinne ja\nhiipi nopeasti Jeanin huoneeseen. Viiden minuutin kuluttua hän palasi\ntakaisin omaan huoneeseensa sylillinen Jeanin vaatteita mukanaan.\nCroisset alkoi jo olla jotensakin entisellään. Hän puki äkkiä ylleen\nPhilipin tuomat vaatteet, suori tukkansa ja käski sitten Philipin\ntarkastaa oliko hänen kasvoissaan ja niskassaan vielä veripilkkuja.\n\n-- Paljonko kello on? hän kysyi sitten. Philip katsoi.\n\n-- Kello on kahdeksan.\n\n-- Ja minun pitää saada puhutella Josephinea kahden kesken ennen\nkymmentä, Jean sanoi äkkiä. -- Teidän pitää järjestää se, m'sieur.\nEtte saa puhua palaamisestani kenellekään, ennen kuin olen puhutellut\nhäntä. Asia on hyvin tärkeä. Se tarkoittaa --\n\n-- Mitä?\n\n-- Suuri Jumala yksinään voi vastata siihen, Jean vastasi\nkummallisella äänellä. -- Ehkä se tarkoittaa sitä, että huomenna tai\nylihuomenna tai sen jälkeisenä päivänä m'sieur Weyman tietää sen\nsalaisuuden, jota emme voi ilmaista hänelle nyt. Ehkä te silloin\ntappelette Jean Jacques Croissetin rinnalla taistelussa, joka\nmuistetaan näissä erämaissa niin kauan kuin kielet vain voivat kertoa\nsiitä.\n\nHänen sanansa eivät kuulostaneet ollenkaan kerskailevilta eivätkä\nkiihkeiltä, vaan pikemminkin sellaisen miehen lausumilta, joka näkee\nasioiden lopullisen ratkaisun. Niissä ei ollut minkäänlaista toivoa,\nvaan niiden pohjalla värähteli kuitenkin jotakin, joka sytytti uuden\ntulen Philipin silmiin.\n\n-- Miksi vasta huomenna tai ylihuomenna? hän kysyi tiukasti. -- Miksi\ntuota kirottua salaisuutta ei voida ilmaista minulle vieläkään, Jean?\nJos minun kerran on taisteltava, niin antakaa minun taistella!\n\nJeanin kuopalla olevat posket punastuivat.\n\n-- Antaisin elämäni, jos me kahden voisimme taistella, kuten haluan,\nhän sanoi hiljaisella jännittyneellä äänellä. -- Tuosta taistelusta\nmuodostuisi varmasti elämämme arvoinen kamppailu. Mikään ei voisi\nolla ihanampaa. Mutta olen katolilainen, m'sieur. Olen salomaiden\nkatolilaisia ja olen vannonut maailman sitovimman valan. Olen\nvannonut kuolleen Iowakani suloisen sielun nimessä, että toimin\ntässä asiassa vain Josephinen käskyjen mukaan. Vannoin sen hänen\nhaudallaan Josephinen ollessa polvillaan vieressäni. Olen rukoillut,\nettä Iowakani tulisi sanomaan minulle, olenko oikeassa, mutta\ntässä asiassa hänen äänensä on vaiennut. Olen pyytänyt Josephinea\nvapauttamaan minut valastani, mutta hän on kieltäytynyt. Pelkään enkä\nuskalla paljastaa mitään. En voi toimia, kuten haluaisin. Mutta tänä\niltana --\n\nHänen äänensä aleni kuiskaukseksi ja hänen sormensa painuivat syvälle\nPhilipin käsivarteen.\n\n-- Tämä ilta voi ehkä muuttaa kaiken, hän jatkoi hänelle niin\nvieraalla kiihkeydellä. -- Taistelu lähenee, m'sieur. Emme voi enää\npitkää aikaa välttää sitä, mitä olemme koettaneet karttaa. Se on\ntulossa. Ja silloin taistelemme rinnatusten.\n\n-- Ja siihenkö asti minun pitää odottaa?\n\n-- Niin, teidän pitää odottaa, m'sieur.\n\nJean vapautti kätensä ja istuutui pöydän vieressä olevaan tuoliin.\nHänen katseensa kääntyi ikkunaan.\n\n-- Teidän ei tarvitse pelätä enää toista laukausta, m'sieur, hän\nsanoi tyynesti. -- Mies, joka ampui ensimmäisen luodin, ei ammu enää\ntoista.\n\n-- Tapoitte siis hänet.\n\nJean taivutti päätään vastaamatta mitään. Liike ei ollut myöntävä\neikä kieltäväkään. -- Hän ei ammu enää, hän toisti vain.\n\n-- Olette taistellut useampaa kuin yhtä vastaan, Philip sanoi\nitsepäisesti. -- Pakottaako valanne teitä salaamaan senkin?\n\nHänen äänensä kuulosti niin ärtyisältä, että se melkein uhmasi\nJeania, mutta se ei saanut puoliveristä suuttumaan. Hän katsoi\nPhilipiin hetkisen ennen vastaamistaan.\n\n-- Ette ole mikään tavallinen mies, m'sieur, hän sanoi vihdoin,\nkun hän oli huolellisesti punninnut sanansa. -- Olemme tunteneet\ntoisemme vain muutamia päiviä, ja kuitenkin aika tuntuu pitemmältä.\nEpäilin teitä alussa tuolla metsässä. Luulin teidän himoitsevan vain\nJosephinen kauneutta ja olen ollut valmis tappamaan teidät, jos\nepäluuloni olisivat vahvistuneet. Mutta olette voittanut, m'sieur.\nJosephine rakastaa teitä, luotan teihin nyt. Ja tiedättekö, miksi?\nSen vuoksi vain, että olette taistellut voimakkaan miehen taistelun.\nSiihen ei tarvita suurtakaan mielen jaloutta, että voi vetää veitsen\nveistä vastaan ja lähettää luodin luotia vastaan, vaan siihen\nvaaditaan miestä, että voi pysyä lupauksessaan, näytellä toivotonta\nosaa tietämättä mistään mitään ja hyökätä sidotuin silmin. Ja\nhaluatteko nyt, kun Jean Jacques Croisset sanoo ensimmäisen kerran,\nettä sieltä, missä muutamia tunteja sitten oli vain epätoivoa, nyt\npilkoittaa teille toivon säde, toistaa minulle jälleen lupauksenne,\nettä näyttelette sen osan loppuun, jota teitä on pyydetty\nnäyttelemään?\n\n-- Toivon sädekö? Philip kiirehti heti Jeanin viereen. -- Jean, mitä\ntarkoitatte? Pitääkö minun ymmärtää sananne siten, että nyt tekin\nluulette minun vielä joskus saavan Josephinen omakseni?\n\nJean nousi hitaasti tuoliltaan.\n\n-- Suonissani virtaa vähän cree-verta, m'sieur, hän sanoi. --\nJa eräässä creekielisessä sananlaskussa sanotaan, että kaikkien\nluotujen Jumala, Kisamunito, Suuri Henki, istuu usein korkealla\nja nauraa meille ihmisille tekemilleen kepposille. Ehkä asian\nlaita on nytkin niin. Alan uskoa siihen. Kisamunito on ruvennut\njohtamaan kohtaloltamme eikä meitä. Eilen meidän, Josephinen ja\nminun, toiveemme, suunnitelmamme ja juonemme oli hyvin ajateltu,\nmutta tänä iltana ne ovat haihtuneet olemattomiin. Muutamien tuntien\nkuluttua kaikki, mitä Josephine on tehnyt ja mitä hän pakottaa teidät\nlupaamaan, ei merkitse mitään. Sen jälkeen, ehkä muutamien tuntien\ntai päivien kuluttua, koittaa tuo suuri taistelu teille ja minulle.\nSiihen asti ette saa tietää mitään tai nähdä mitään ettekä kysellä\nmitään. Ja kun rysäys tapahtuu --\n\n-- Se antaa Josephinen minulle! huudahti Philip kiihkeästi.\n\n-- En sanonut niin, m'sieur, Jean korjasi tyynesti. -- Mutta\nsellaisen taistelun seuraukset voivat olla kummallisia. Ja missä\nasioita tapahtuu, siellä on aina toivoakin. Eikö niin?\n\nHän meni ovelle ja kuunteli. Sitten hän aukaisi sen tyynesti ja meni\nhalliin.\n\n-- Hallissa ei ole ketään, hän kuiskasi hiljaa. -- Menkää nyt\nJosephinen luo. Sanokaa hänelle, että tahdon puhutella häntä tunnin\nkuluessa. Ja jos välitätte tuosta toivon säteestä, jonka näytin\nteille, tehkää se niin, ettei Adaren kartanon herra saa vihiäkään\nsiitä. Tästä alkaen Jean Jacques Croisset uhraa sielunsa. Kiirehtikää\nnyt, m'sieur, ja olkaa varovainen.\n\nSanomatta sanaakaan Philip poistui tyynesti halliin. Jean sulki ja\nlukitsi oven hänen mentyään.\n\n\n\n\n18\n\nMerkki\n\n\nPhilip seisoi hetkisen liikkumatta paikallaan. Jeanin paluu ja hänen\nkertomansa kummalliset asiat olivat vaikuttaneet hänen vereensä\nkuin voimakas viini. Hän pelkäsi, että hänen kasvonsa paljastivat\nnyt sen kiihtymyksen, jota hän ei mitenkään saanut näyttää. Hän\nperäytyi syvemmälle seinän varjoon odottamaan ja odottaessaan hän\najatteli Jeania. Nyt illalla takaisin tullut Jean ei ollutkaan enää\ntuo entinen hiljainen ja kummallisia kahleita kantava puoliverinen\nsalaperäisyyksineen, jotka näyttivät liittävän hänet vuosisatojen\ntakaiseen menneisyyteen, vaan siitä hengestä oli kohonnut aivan uusi\nmies -- taisteleva ihminen. Hän oli nähnyt uuden tulen heijastuvan\nJeanin silmistä ja kasvoista ja ymmärtänyt hänen sanojensa uuden\nmerkityksen. Jean ei ollut enää mikään alistuvainen, odottava,\nvahtiva ja suojeleva henkilö. Metsässä oli tapahtunut jotakin\nsellaista, mikä oli herättänyt hänessä eloon sen, minkä Josephine\nyhdellä ainoalla sanalla voi panna leimuamaan koiriensa villissä\nrinnassa. Ja Philipin veren kiihko oli riemun aiheuttamaa värinää ja\nsen tiedon tuomaa iloa, että taistelu oli lähellä, sillä sydämensä\nsyvyydessä hän oli alkanut uskoa, että vain taistelu voi vapauttaa\nJosephinen hänelle.\n\nHänen korviinsa kantautuivat äkkiä pianon matalat suloiset sävelet ja\nsitten yhä suloisempana Josephinen ääni. Hetkisen kuluttua Miriamkin\nyhtyi lauluun, jonka sävel tuntui tunkeutuvan Adaren päärakennuksen\npaksujen seinien läpi kuin enkelien äänet. Hän hiipi äänettömästi\nhuonetta kohti, jossa he odottivat häntä, ja hänen kasvonsa tulivat\nnyt punaisemmiksi. Hän avasi oven toisten sitä kuulematta ja katsoi\nsisään.\n\nJosephine istui pianon ääressä. Hänen päänsä yläpuolella oleva\nsuuri lamppu valoi hänen ylleen pehmeää valoaan, jossa hänen tuuhea\ntukkansa kimalteli ihanasti kullan värisenä. Philipin sydän sykki\ntiedosta, että Josephine oli jälleen pukeutunut häntä varten.\nJosephinen niska oli aivan paljas ja hänen tukassaan Philip näki\ntoisen kerran punaisen ruusun. Vähään aikaan Philip ei nähnyttään\nmuita kuin hänet. Sitten hänen katseensa kääntyi hetkiseksi\nMiriamiin. Hän seisoi hieman taempana eikä hän Philipin mielestä\nollut milloinkaan ollut näin kaunis. Adaren kartanon herra istui\nsuuressa tuolissa seinän vieressä nojaten partaista leukaansa\nkäteensä ja katsoen noihin molempiin niin vakavasti, että hänen\nkatseeseensa sisältyi muutakin kuin ihailua. Philip meni huoneeseen,\nmutta hänen tuloaan ei kuullut vieläkään kukaan. Hän seisoi vaieten\npaikallaan laulun loppuun asti, jolloin Josephine kääntyessään\nhuomasi hänet ensimmäiseksi.\n\n-- Philip! hän huudahti.\n\nAdare säpsähti kuin heräten unesta. Josephine ojensi molemmat kätensä\ntullen Philipin luo ja hänen kauniit kasvonsa hymyilivät toivottaen\nPhilipin tervetulleeksi. Mutta nytkin, kun hän tunsi Josephinen\nlämpimien käsien kosketuksen, hän tunsi äkkiä kylmiä väreitä\nselässään. Hän katsahti ympärilleen ja näki Adaren menneen Miriamin\nluo. Tervehdyksen asemasta hän kuiskasi hiljaa Josephinelle:\n\n-- Olisin tullut aikaisemmin, mutta minun oli pakko viipyä Jeanin\nluona. Hän palasi takaisin muutamia minuutteja sitten. Kummallisia\nasioita on tapahtunut ja hän pyytää puhutella sinua niin pian kuin\nsuinkin, mutta niin, ettei isäsi aavista mitään. Hän on huoneessani.\nSinun pitää poistua herättämättä epäluuloja.\n\nJosephine puristi kovasti hänen kättään ja hänen silmiensä lempeä\nhehku haihtui. Ne muuttuivat pelästyneiksi ja hänen kasvonsa\nkalpenivat äkkiä. Philip veti hänet lähemmäksi, kunnes hänen kätensä\nnojasivat Philipin rintaan.\n\n-- Älä ole tuon näköinen, hän kuiskasi. -- Sinulle ei voi kukaan\ntehdä pahaa, ei kukaan maailmassa. Katsohan, minun täytyy menetellä\nnäin saadakseni sinut punastumaan, tai muuten he epäilevät jonkin\nolevan hullusti.\n\nHän kumartui ja suuteli Josephinen huulia. Adare räjäytti silloin\niloisesti:\n\n-- Olet hyvä poika, Philip! Älä ujostele ollenkaan meidän\nläsnäollessamme. Näin nyt sinun ensi kerran suutelevan vaimoasi.\n\nJosephinen kasvoissa ei ollut nyt kalpeutta nimeksikään. Ne olivat\nnyt hänen tukassaan olevan ruusun väriset. Hänellä oli aikaa\nkatsahtaa Philipin kasvoihin ja kuiskata hänen korvaansa naurahtaen:\n\n-- Kiitoksia, Philip! Olet pelastanut minut jälleen.\n\nJa pitäen Philipin kättä omassaan hän kääntyi isäänsä ja äitiinsä\npäin.\n\n-- Philip haluaa kiusata minua, isä kulta, hän sanoi. -- En voi\ntorua häntä, sillä hän ei ole saanut nauttia seurastani tänään juuri\nollenkaan.\n\n-- Ja minä olen moittinut Miriamia siitä, etteivät he ole antaneet\nminun olla tarpeeksi lapsen kanssa tänään, Adare murahti. -- Olen\nkäynyt katsomassa tuota pientä raukkaa vain pari kertaa ja molemmilla\nkerroilla hän nukkui. Mutta nyt olen pakottanut heidät alistumaan.\nHuomisesta alkaen saan seurustella pienokaisen kanssa niin paljon\nkuin vain haluan. Kun he tahtovat saada hänet luokseen, he saavat\nhakea hänet suuresta huoneesta.\n\nJosephine vei Philipin äitinsä luokse, joka oli istuutunut eräälle\nsohvalle.\n\n-- Haluan, että keskustelet Philipin kanssa Mikawe, hän sanoi. --\nOlen luvannut isälle, että hän saa vielä kerran käydä katsomassa\npienokaista. Tuon hänet takaisin hyvin pian.\n\nPhilip istuutui Miriamin viereen, kun Josephine ja Adare poistuivat\nhuoneesta. Hän huomasi, että Miriam oli kammannut tukkansa samoin\nkuin Josephinekin ja kiinnittänyt senkin pehmeisiin kiharoihin ruusun.\n\n-- Tiedättekö, että joskus ajattelen näkeväni melkein unta, Philip\nsanoi. -- Kaikki tämä tuntuu minusta liian ihmeelliseltä ollakseen\ntotta -- te ja Josephine, melkein puolentoista tuhannen kilometrin\npäässä muusta maailmasta. Teillähän on hiuksissannekin sellaisia\nkukkia, joita ei kasva muualla kuin kasvihuoneissa.\n\nMiriamin hymyssä oli kummallista suloa, sillä sitä pehmensi jokin\nmelkein liikuttava tunne, ehkäpä suru.\n\n-- Viljelemme näitä kukkia, ruusuja, sen maailman muistoksi,\njossa ennen elin, Miriam sanoi. -- Ensimmäiset juuret sain\nlapsuudenkodistani ja olemme kasvattaneet niitä täällä jo\nkolmattakymmenettä vuotta. Josephine on tietysti näyttänyt sinulle\npienen kasvihuoneemme?\n\n-- Kyllä, Philip valehteli. Sitten hän lisäsi huomatessaan Miriamin\nkirkkaiden silmien vakavan katseen: -- Ette siis ole milloinkaan\nollut ikävissänne täällä?\n\n-- En milloinkaan. Olen pahoillani, että palasimmekaan tuohon toiseen\nmaailmaan päiväksikään. Tämä on ollut kuin paratiisi. Olemme olleet\ntäällä aina onnellisia. Entä sinä? hän kysyi äkkiä. -- Ikävöitkö\njoskus entiseen maailmaasi?\n\n-- Olen ollut poissa sieltä neljä vuotta, paitsi tuota lyhyttä\nväliaikaa, enkä ikävöi sinne enää milloinkaan takaisin. Josephine on\nparatiisini samoin kuin tekin olette erään toisen miehen.\n\nKun Miriam käänsi kasvonsa muualle, oli Philip kuulevinaan hänen\nhengähtävän. Mutta hän käänsi jälleen hetkisen kuluttua kasvonsa\nPhilipiin päin.\n\n-- Olemme olleet hyvin onnellisia. Ei yksikään nainen maailmassa ole\nollut minua onnellisempi. Ja sinä -- neljä vuotta? Sen ajan kuluessa\net ole kuullut paljonkaan soittoa. Soitanko sinulle?\n\nHän nousi mennen pianon luo odottamatta Philipin vastausta. Philip\nnojautui taaksepäin ja ummisti osittain silmänsä, kun Miriam alkoi\nsoittaa. Sen tenho mykistytti hänet eikä heistä kumpikaan puhunut\nennen Josephinen ja hänen isänsä paluuta. Philip ei kuullutkaan\nensimmäisiä sanoja, jotka Adare nauraen lausui vaimolleen. Josephine\noli pysähtynyt ovelle. Philipin hämmästykseksi hän oli pukeutunut\npunaiseen takkiinsa ja huppuunsa ja jalkaansa hän oli vetänyt\nmokkasiinit. Hän antoi nopean pienen merkin Philipille.\n\nPhilip nousi uskaltamatta vastata sanoin, koska pelkäsi silloin\npaljastavansa itsensä jotenkin. Adare tuli tietämättään hänen\navukseen.\n\n-- Totut kyllä tällaiseen ennen talven loppua, Philip, hän selitti\nhärnäten. -- Metoosin sanoi kerran Josephinea Wapikunooksi eli\nValkoiseksi Huuhkajaksi, ja siitä alkaen se nimi on sopinut hänelle.\nEn tiedä sydänkäpysen laiminlyöneen ainoatakaan kuutamokävelyä\ntalvi-iltaisin niin kauan kuin vain voin muistaa. Minä taas kävelen\nmieluimmin ulkosalla päivisin. Vai mitä, Miriam?\n\n-- Mutta nythän siellä ei ole kuutamoa, hänen vaimonsa sanoi nauraen.\n\n-- Hush! Onhan siellä Philip sen sijaan, kuiskasi Adare kovaa. --\nVoihan olla niin, että Josephine tästä alkaen pitää enemmän pimeistä\nilloista. Muistatko --\n\nJosephine työnsi Philipin ovesta halliin nauraen olkansa yli.\nMutta heti kun he pääsivät sinne hän tarttui kiihkeästi Philipin\nkäsivarteen.\n\n-- Kiiruhtakaamme nyt huoneeseesi, hän kehotti. -- Voit pukeutua\nja livahtaa ulos huomaamatta jätettyäsi minut kahden kesken Jeanin\nkanssa. Oletko varma, että hän haluaa puhutella vain minua?\n\nHänen äänensä vapisi nyt.\n\n-- Olen.\n\nHeidän saavuttuaan Philipin huoneen ovelle Philip koputti hiljaa. Se\navattiin heti. Josephine tuijotti Jeaniin mennessään huoneeseen.\n\n-- Jean, sinulla on kuulemma jotakin sanottavaa minulle, hän kuiskasi\nvoimatta enää piilottaa kasvoissaan näkyvää pelkoa. -- Haluatko\npuhutella minua kahden kesken?\n\n-- Kyllä, neiti, Jean mumisi kääntyen Philipiin päin. -- Jos m'sieur\nPhilip vain voi järjestää niin, että saamme olla kahden.\n\n-- Poistun hetkisen kuluttua, Philip vastasi alkaen pukea nopeasti\nylleen paksumpia vaatteita. -- Vartioikaa ovea, Jean. Kukaan ei saa\nyllättää meitä nyt.\n\nKun hän oli valmis, Josephine kääntyi häneen päin, hellästi loistavin\nsilmin. Jean kääntyi ikkunaan päin.\n\n-- Luottamuksesi minuun on ihmeellinen, hän kuiskasi kiitollisesti\nniin hiljaa, että Philip vain voi sen kuulla. -- En ole ansainnut\ntätä, Philip.\n\nPhilip puristi hetkisen hänen kättään ja hänen kasvonsa kertoivat\nJosephinelle enemmän kuin hän voi uskoa huuliensa sanottavaksi. Jean\nkuuli hänen vääntävän avainta lukossa ja kääntyi äkkiä.\n\n-- Luulen olevan parasta, että poistutte ikkunan kautta, m'sieur, hän\nsanoi.\n\n-- Olette oikeassa, Philip myönsi lukiten jälleen oven. Jean työnsi\nikkunan ylös. Kun Philip laskeutui maahan ulkopuolella, puoliverinen\nsanoi:\n\n-- Älkää menkö edemmäksi metsän laitaa, m'sieur. Kierrämme lampun\nliekin alemmaksi ja vedämme verhot ikkunan eteen. Kun nostamme verhon\njälleen, palatkaa luoksemme niin pian kuin suinkin. Muistakaa nyt,\nm'sieur, ettette mene metsän laitaa edemmäksi.\n\nIkkuna painui kiinni hänen takanaan ja hän suuntasi askelensa tummaa\nkuusikkoa kohti. Maassa oli kuuden tuuman vahvuiselta tuoretta\nlunta ja pilvet alkoivat jälleen hajautua taivaalla. Siellä täällä\npilkisti niiden välistä joku tähti, mutta kuu muodosti vain vaalean\nutuläikän taivaan paksuun harmaanmustaan verhoon. Philip pysähtyi\njo ensimmäisten kuusten ja mäntyjen juurelle. Hän pyyhki lumen\npois muutamalta pölkyltä ja istuutui sille sytyttäen piippunsa,\nkääntämättä kuitenkaan katsettaan hetkeksikään verhojen peittämästä\nikkunasta. Mitähän siellä nyt tapahtui? Mitä Josephine nyt kuunteli\ntämän jännittävän odotuksen kestäessä?\n\nMutta tuijottaessaankin pimeän läpi tuohon ainoaan himmeään valoisaan\npisteeseen hän tiesi sen naisen maailman olevan muuttumaisillaan,\njota hän rakasti. Hän luotti Jeaniin ja hän tiesi Jeanin nyt\nkertovan Josephinelle edellisen yön ja päivän tapahtumia, joiden\nJean oli sanonut murtavan hänen toiveensa, joihin hän oli\nturvautunut, tuhoavan heidän suunnitelmansa ja ehkä paljastavan\nhänelle salaisuuden, jonka he olivat koettaneet salata häneltä.\nMillainen Jeanin tarina mahtoi olla ja millaisen vaikutuksen se\ntekisi Josephineen? Minuutit kuluivat hitaasti muuttaen hänen\nolonsa tukalaksi. Kolmasti hän raapaisi tulen tikkuun katsoen\nkelloaan. Viisi minuuttia kului, sitten kymmenen -- viisitoista.\nHän nousi pölkyltä ja rupesi kävelemään edestakaisin polkien kovan\npolun lumeen. Kummallisen paljon Jean tarvitsikin aikaa tarinansa\nkertomiseen!\n\nMutta silloin äkkiä välähti yöhön kokonainen valovirta. Verho oli\nkohonnut. Jean näytti merkkiään hänelle ja hurjasti sykkivin sydämin\nPhilip vastasi siihen.\n\n\n\n\n19\n\nKuoleman varjo\n\n\nIkkuna oli auki Philipin saapuessa sen luo ja Jean oli odottamassa\nojentaakseen hänelle auttavan käden. Philip etsi katseillaan heti\nJosephinea päästyään huoneeseen, mutta Josephine oli poistunut. Hän\npyörähti silloin melkein vihaisesti puoliveriseen päin, joka oli\nlaskenut ikkunan alas ja järjesti parhaillaan verhoa. Vain ponnistaen\nvoimiaan hän voi tukahduttaa huulillaan pyörivät sanat. Jean huomasi\nsen ja kohautti hartioitaan hyväksyvästi.\n\n-- Voitte syyttää minuakin siitä, ettei hän ole täällä, m'sieur, hän\nselitti. -- Hän ei olisi kuitenkaan kertonut teille mitään siitä,\nmitä täällä on puhuttu, ei luullakseni niinkään paljon kuin minä. Hän\nsanoi puhuvansa teille huomenna.\n\n-- Se suo minulle kirotun vähän lohdutusta juuri nyt, Philip sanoi\npuristaen kätensä nyrkkiin. -- Jean, olen nyt valmis taistelemaan,\nmutta olen kuin loukkuun joutunut rotta. Minun on hypättävä hyvin\npian johonkin suuntaan, tai muuten halkean. Tämä on aivan mahdotonta,\nettä --\n\nJean laski kätensä hiljaa hänen käsivarrelleen.\n\n-- M'sieur, tahtoisitte varmaankin leikata oikean kätenne poikki, jos\nvoisin antaa teille Josephinen?\n\n-- Vaikka päänikin! Philip räjähti.\n\n-- Muistatte kai minun sanoneen muutamia tunteja sitten, ettei hän\nmitenkään voi tulla omaksenne tässä maailmassa, Croisset muistutti\nhäntä yhtä tyynesti. -- Ja nyt kun sanon teillä olevan toivoa, ettekö\nvoi toimia niin, että voin luottaa teihin, kuten minun pitää, jos\nhaluamme voittaa?\n\nPhilipin kasvojen jännitys laukesi ja hän tarttui vaieten Jeanin\nkäteen.\n\n-- Ja nyt aion kertoa teille erään asian, mitä Josephine ei ilmaisisi\nteille, jos olisi täällä, nimittäin tämän, m'sieur, Jean jatkoi.\n-- Ennen kuin poistuitte luotamme tästä huoneesta epäilin, mutta\nnyt olen saanut varmuuden. Suuri taistelu on tulossa. Ja siinä\ntaistelussa pitää kaikkien Kisamuniton henkien olla kanssamme. Saatte\nvarmasti tapella tarpeeksenne, mutta teidän pitää käyttäytyä entiseen\ntapaanne, kunnes viimeinen sana sanotaan ja viimeinen hetki koittaa.\nToistan sen. Luotatteko minuun tarpeeksi uskoaksenne sen?\n\n-- Kyllä, Philip vastasi. -- Se tuntuu kyllä käsittämättömältä, Jean,\nmutta uskon sen.\n\nJean meni ovelle.\n\n-- Hyvää yötä, m'sieur, hän sanoi.\n\n-- Hyvää yötä, Jean.\n\nCroissetin poistuttua Philip seisoi hetkisen liikkumatta paikallaan.\nSitten hän lukitsi oven. Vasta nyt jäätyään yksikseen hän huomasi,\nmiten kovasti hän oli ponnistellut pysyäkseen rauhallisena. Jeanin\nsanat, illan salaperäiset tapahtumat ja tuo puolittainen lupaus hänen\nsuurimman toiveensa toteutumisesta olivat tehneet hänet äärettömän\nlevottomaksi. Hän tiesi, ettei hän voisi jäädä huoneeseensa, ja\ntunsi, ettei voinut myöskään nukkua. Eikä hän ollut sellaisessa\ntilassakaan, että hän olisi voinut mennä Adaren ja Miriamin luo.\nHän halusi kävellä ja saada huojennusta mielelleen ruumiillisista\nponnistuksista. Hän teki päätöksensä äkkiä ja sammutti tulen. Sitten\nhän aukaisi jälleen ikkunan ja pudottautui takaisin pimeään.\n\nHän suuntasi jälleen kulkunsa metsän laitaan, mutta ei pysähtynytkään\ntällä kertaa sinne, vaan tunkeutui kauemmaksi sen pimeään syliin.\nKuu ja tähdet alkoivat valaista hänen edessään olevaa valkoista\nlumista lakeutta. Hän tiesi, ettei täällä eksyisi, koska hän voi\nseurata omia jälkiään takaisin. Hän pysähtyi hetkiseksi erään\nkuusen juurelle täyttääkseen piippunsa ja sytyttääkseen sen.\nSitten hän jatkoi matkaansa. Nyt kun hän oli yksinään, hän yritti\nkeksiä jonkun selityksen Jeanin ilmoittamille asioille. Kun\nkaikki otti huomioon, ei hänen ensimmäinen olettamuksensa, että\nJosephinea uhkasi eniten jokin ruumiillinen voima, sittenkään ollut\nkaukana oikeasta. Millainen oli sitten tuo voima? Kuinka hän voi\nyhdistää sen Adaren kartanossa olevaan lapseen? Hänen ajatuksensa\nkääntyivät vaistomaisesti Thoreauhun, yksityiskauppiaaseen, kuin\nmahdollisena ratkaisuna, mutta samassa silmänräpäyksessä hän hylkäsi\nolettamuksensa arvellen sitä aivan mahdottomaksi. Sellaista voimaa\nvastaan, kuin Thoreau miehineen oli, lähtisi varmaankin Adare itse\ntai metsien asukkaat. Tässä täytyi olla jotakin enemmän. Philip\nrasitti turhaan aivojaan löytääkseen jonkun mahdollisen ratkaisun.\n\nHän käveli kymmenen minuuttia välittämättä suunnasta, mutta sitten\nhän säpsähti ja pysähtyi kuin naulittuna paikalleen. Hän kuuli ääniä\nläheisestä tiheiköstä, jonne ei ollut pariakymmentä askeltakaan.\nPiilouduttuaan erään puun taakse hän näki hetkisen kuluttua parin\nhenkilön kiiruhtavan ohitseen. Hän oli vähältä huudahtaa, mutta hän\nonnistui hillitsemään itsensä. Toinen noista henkilöistä oli Jean ja\ntoinen Josephine.\n\nHetkisen hän seisoi paikallaan tuijottaen heidän jälkeensä ja pitäen\nkiinni puunrungosta. Kun totuus valkeni hänelle, hän tunsi melkein\nruumiillista tuskaa. Josephine ei siis ollut mennytkään huoneeseensa.\nHän ymmärsi nyt. Josephine oli ehdoin tahdoin karttanut häntä,\nettä voisi päästä metsään yksin Jeanin kanssa. Kolme päivää sitten\nPhilip ei olisi välittänyt tästä niin paljon, mutta nyt se pahoitti\nhänen mieltään. Josephine oli lahjoittanut hänelle rakkautensa,\nmutta siitäkin huolimatta Josephine luotti enemmän puoliveriseen\nkuin häneen. Se katkeroitti Philipiä aluksi, mutta seuraavassa\nsilmänräpäyksessä hänen suurenmoinen luottamuksensa Josephineen\npalasi. Oli varmaankin olemassa jokin hyvin pätevä syy, miksi hän nyt\noli Jeanin kanssa. Mutta mikä? Philip tuli esiin puun takaa ja katsoi\nheidän jälkeensä.\n\nSilloin hän huomasi vaaleaa kajastusta, jota hän ennen ei ollut\nnähnyt. Siellä oli varmaankin nuotio, jonka valo näkyi vain\nepäselvästi metsän syvyydestä. Josephine ja Jean kiiruhtivat\nnähtävästi sitä kohti. Hän huudahti hiljaa kiihtymyksessä,\nalkaessaan yhä enemmän ymmärtää asiaa, hänen kätensä vapisivat ja\nhänen hengityksensä tiheni. Tuolla leirissä odottivat Josephinea ja\nCroissetia ne toiset kaksi, jotka näyttelivät toista puolta siinä\nnäytelmässä, jossa hän oli saanut sokean miehen osan. Hän ei ruvennut\njärkeilemään eikä väittämään vastaan, vaan totesi ainoastaan asian\nolevan niin, ja epäröimättä enää ollenkaan hän tarttui pistooliinsa\nja lähti seuraamaan nopeasti Josephinea ja puoliveristä.\n\nHän alkoi jo käsittää Jeanin tarkoituksen. Jean oli huoneessa vain\nvalmistanut Josephinea tähän vierailuun. Yön ratkaisevin toiminta\ntulisikin siis tapahtumaan täällä metsässä eikä Adaren kartanossa.\n\nPhilip ei seurannut heitä nyt uteliaisuudesta. Hän oli taipuvaisempi\nkuin milloinkaan ennen luottamaan tyttöön ja Jeaniin, ja hän\npäättikin vain mennä niin lähelle, että voisi auttaa heitä, jos\nse olisi välttämätöntä. Aivan varmana siitä, ettei tämä sovittu\nkohtaus ollut vaaraton Josephinelle eikä puoliveriselle, hän pysähtyi\nsaatuaan nuotion kokonaan näkyviinsä ja tarkasti pistoolinsa. Hän\nnäki ihmisiä nuotion ääressä. Siellä oli kolme henkilöä, joista\nyksi istui ja toiset seisoivat. Nuotio oli vain noin sadan metrin\npäässä hänestä eikä hän nähnyt minkäänlaista telttaa. Hetkistä\nmyöhemmin Josephine ja Jean saapuivat valopiiriin ja istuva mies\nhypähti pystyyn. Tultuaan lähemmäksi Philip huomasi Jeanin seisovan\naivan lähellä toveriaan, joka nojautui hänen käsivarteensa. Hän ei\nkuullut lausuttavan sanaakaan ja kuitenkin hän voi nähdä sen miehen\nliikkeistä, joka oli istunut, että hän antoi määräyksiä tovereilleen,\njotka poistuivat kauemmaksi metsän pimentoon.\n\nSeitsemänkymmenen askelen päässä tulesta Philip kyyristyi\nhengästyneenä muutaman seetripölkyn taakse ja ojensi käsivartensa sen\nyli tukien sitä siihen. Siinä kimalteli pistooli, jonka hän suuntasi\nsitä pimeää kohtaa kohti, jonne nuo molemmat miehet olivat kadonneet.\nJos jotakin sattuisi tapahtumaan, oli hän ainakin valmis.\n\nLeimahtelevan tulen valossa hän ei voinut nähdä oikein selvästi\nkolmannen miehen kasvoja. Mies ei ollut samanlaisissa pukimissa\nkuin toiset. Hänellä oli jalassaan leveät polvihousut ja polviin\nasti pauloitetut kengät eikä hänellä ollut partaa. Paitsi näitä\nseikkoja Philip ei voinut nähdä enempää. Nuo kolme menivät hyvin\nlähelle toisiaan ja ainoastaan silloin tällöin kantautui Philipin\nkorviin hiljaista muminaa. Jeanin ääntä hän ei kuullut kertaakaan.\nHän pysyi kymmenen minuuttia liikkumatta paikallaan siirtäen\nkatsettaan kummallisesta kuvaelmasta siihen pimeään kohtaan, jonne\ntoiset miehet olivat piiloutuneet. Silloin Josephine peräytyi äkkiä\nkauemmaksi toveristaan, joka kuitenkin seurasi häntä. Philip kuuli\nnyt hänen vakavan äänensä nopean värähtelyn ja tunsi sydämessään\nmelkein pistoksen, vaikka hän ei ymmärtänyt sanaakaan Josephinen\npuheesta. Vihdoin Josephine lopetti, ja Philip näki hänen odottavan\njännittyneenä. Toinen vastasi. Hän teki sen nähtävästi hyvin\nlyhyesti, sillä tuskin hän oli lakannut puhumasta, kun Josephine\nkäänsi hänelle selkänsä ja poistui äkkiä metsän pimentoon. Jean\nCroisset pysähtyi hetkiseksi aivan miehen viereen ja seurasi sitten\nJosephinea.\n\nVasta sitten kun Philip tiesi heidän olevan turvassa, hän nousi\npiilostaan. Hän palasi varovasti Adaren kartanoon ja kiipesi\nikkunasta huoneeseensa. Puolen tunnin kuluttua, kun hän oli\npukeutunut niin, ettei hänessä näkynyt merkkiäkään lumiseen metsään\ntekemästään retkestä, hän koputti Jeanin oveen. Puoliverinen aukaisi\nsen. Hän näytti hieman hämmästyneeltä nähdessään vieraansa.\n\n-- Luulin teidän olevan vuoteessa, m'sieur! hän huudahti. --\nHuoneenne oli aivan pimeä.\n\n-- Vuoteessako? Philip sanoi nauraen. -- Luuletteko minun voivan\nnukkua tänä yönä, Jean?\n\n-- Kyllä yhtä hyvin kuin muinakin öinä, ehkä, Jean vastasi ojentaen\nhänelle tuolin. -- Haluatteko tupakoida, m'sieur?\n\nPhilip sytytti sikarinsa ja viittasi toisen paulakenkiin, jotka\nolivat märät sulaneesta lumesta.\n\n-- Olette ollut ulkona, hän sanoi. -- Miksi ette pyytänyt minua\nmukaanne?\n\n-- Sekin oli osa tämänöisestä tehtävästämme, että saimme olla kahden,\nJean vastasi. -- Josephine oli kanssani. Hän on nyt huoneessaan\nlapsen luona.\n\n-- Tietääkö Adare mitään paluustanne?\n\n-- Josephine on kertonut hänelle. Hän luulee minun käyneen erään\nPipestonessa päin asustavan metsästäjän luona.\n\n-- Tämä on kummallista, Philip sanoi puolittain itsekseen. --\nSen syyn pitää todellakin olla pätevä, joka pakottaa Josephinen\nvalehtelemaan näin.\n\n-- Sitä voidaan verrata teräviin kynsiin, jotka tunkeutuvat hänen\nsieluunsa, Jean vahvisti.\n\n-- Luulen tietäväni jotakin tämän yön tapahtumista, Jean. Olemme\npäässeet lähemmäksi loppua, tuota suurta taistelua?\n\n-- Se on tulossa, m'sieur. Olen varmempi siitä kuin milloinkaan\nennen. Saamme sen selville kolmantena yönä tämän jälkeen.\n\n-- Ja sinä yönä --\n\nPhilip odotti toiveikkaana.\n\n-- saamme tietää kaiken, Jean sanoi äänellä, josta Philip ymmärsi,\nettei puoliverinen kertoisi enempää. Sitten hän lisäsi: -- Se ei\nsaa tuntua teistä lainkaan omituiselta, jollei Josephine lähdekään\nhuomenna ajelulle kanssanne, eikä sekään ole ollenkaan kummallista,\nvaikka hänessä näkyisikin tapahtuneen jonkinlainen muutos, sillä\nhän oli kovassa jännityksessä. Koettakaa käyttäytyä kuin ette sitä\nhuomaisikaan. Olkaa niin paljon kuin suinkin Adaren kartanon herran\nseurassa. Älkää antako hänen arvata. Ja nyt pyydän teitä poistumaan,\njotta voin mennä vuoteeseen. Päätäni särkee tuon lyönnin vuoksi.\n\n-- Enkö voi tehdä mitään hyväksenne, Jean?\n\n-- Ette mitään, m'sieur. Philip kääntyi ovelle.\n\n-- Voin hillitä nyt itseni täydellisesti, Jean, hän sanoi. -- En petä\nteitä, ja täytän kaikki käskynne. Mutta muistakaakin, että meidän\npitää saada taistella lopuksi.\n\nHän istui huoneessaan hetkisen tupakoiden ja meni vasta sitten\nnukkumaan. Mutta hän heräsi monta kertaa sinä yönä levottomasta\nunestaan. Pari kertaa hän raapaisi tulen tikkuun katsoen kelloaan.\nOli vielä pimeä, kun hän nousija pukeutui. Viidestä kuuteen hän\nkoetti lukea. Hän iloitsi, kun Metoosin tuli ovelle ilmoittamaan,\nettä aamiainen olisi valmis puolen tunnin kuluttua. Hän ennätti juuri\najaa partansa.\n\nHän luuli saavansa syödä yksin Adaren kanssa jälleen tänä aamuna,\nja hänen sydämensä säpsähti sen vuoksi ilosta ja hämmästyksestä,\nkun Josephine tuli hänen luokseen hallissa. Josephine oli hyvin\nkalpea, ja Philip huomasi hänen silmistään, ettei hän ollut nukkunut\nollenkaan. Mutta hän hymyili urhoollisesti, ja kun hän ojensi\nPhilipille kätensä, Philip puristi hänet äkkiä kovasti syliinsä ja\nsuuteli hänen huuliaan ja kimaltelevaa tukkaansa.\n\n-- Philip! hän vastusti. -- Philip!\n\nPhilip nauroi hiljaa painaen hetkiseksi poskensa Josephinen poskea\nvasten.\n\n-- Ymmärrän, hän kuiskasi. -- Tiedän, millaisen yön olet viettänyt.\nMutta siinä ei ole mitään pelkäämistä. Mikään ei voi vahingoittaa\nsinua, ei mikään.\n\nJosephine vetäytyi hiljaa erilleen hänestä kostein silmin. Mutta\nPhilip oli onnistunut luomaan hieman punaa hänen poskiinsa ja\nsilmissä oli kosteuden alla loistettakin. Sitten hän tarttui Philipin\nkäsivarteen vapisevin huulin.\n\n-- Philip, lapsi on sairas ja olen peloissani. En ole sanonut sitä\nvielä isälle. Tule!\n\nPhilip meni hänen kanssaan hallin päässä olevaan huoneeseen.\nIntiaaninainen vaikeroi hiljaa kätkyen vieressä. Hän vaikeni heidän\ntullessaan huoneeseen, siirtyi syrjään, kun he kumartuivat katsomaan\ntyynyllä lepääviä pieniä kuumeisia kasvoja. Lapsi hengitti raskaasti\nhuohottaen ja Josephine tarttui Philipin käteen sanoen nyyhkyttävästi:\n\n-- Koeta, Philip, sen pieniä kasvoja, miten ne ovat kuumeiset.\n\n-- Sinun pitää kutsua tänne isäsi ja äitisi, Philip sanoi hetkisen\nkuluttua. -- Miksi et ole tehnyt sitä aikaisemmin, Josephine?\n\n-- Kuume nousi äkkiä vasta viimeisen puolituntisen kuluessa,\nJosephine kuiskasi jännittyneenä. -- Ja halusin kuulla sinulta, mitä\nminun on tehtävä, Philip. Kutsunko heidät nyt tänne?\n\nPhilip nyökäytti päätään.\n\n-- Kutsu.\n\nJosephine poistui heti huoneesta, mutta palasi hetkisen kuluttua\nAdaren ja Miriamin kanssa. Philip hämmästyi nähdessään ilmeen, joka\nilmestyi Miriamin kasvoihin, kun hän polvistui kätkyen viereen. Hän\noli kalmankalpea. Adare katsoi mykkänä tuohon pieneen ihmisalkuun,\njota hän oli alkanut rakastaa. Ja sitten hän huokasi raskaasti\npartansa läpi melkein kuin hän olisi nyyhkyttänyt.\n\nJosephine painoi poskensa hetkiseksi hänen käsivarteensa ja sanoi:\n\n-- Sinä ja Philip menette nyt syömään, isä kulta. Annan lapselle\nerästä lääkettä, jota Churchillin lääkäri antoi minulle. Pelästyin\näsken, mutta olen jo tyyntynyt. Saan kyllä äidin kanssa kuumeen\nnopeasti laskeutumaan.\n\nPhilip näki hänen katseensa ja tarttui Adaren käsivarteen. Sitten\nhe poistuivat kahden ruokasaliin. Adare naurahti levottomasti\nistuutuessaan Philipiä vastapäätä.\n\n-- Pienokaisen tila ei miellytä minua ollenkaan, hän sanoi koettaen\nhymyillen karkottaa omaa ja Philipin pelkoa.\n\n-- Säikähdin nähdessäni sydänkäpyseni kasvojen ilmeen. Hän on\nhoitanut niin monta sairasta lasta, että pelästyin hänen kalpeuttaan.\nLuulin lapsen olevan kuolemaisillaan.\n\n-- Ehkä se saa hampaita, Philip uskalsi huomauttaa.\n\n-- Se on vielä liian nuori, Adare vastasi.\n\n-- Tai jos sillä on ruoansulatushäiriöitä. Sellainenkin voi aiheuttaa\nkuumeen.\n\n-- Olkoon tauti mitä tahansa, Josephine saa lapsen kyllä äkkiä taas\npotkimaan ja vetämään peukaloani, Adare sanoi luottavaisesti. -- Onko\nhän milloinkaan kertonut sinulle eräästä pienestä intiaanilapsesta,\njonka hän löysi tyhjästä teltasta?\n\n-- Ei.\n\n-- Sydänkäpynen oli kerran sydäntalvella ajelemassa koiravaljakollaan\nviidentoista kilometrin päässä etelässä. Kapteeni vainusi silloin\nsieltä intiaaniteltan. Se oli hylätty, lunta oli keräytynyt paljon\nsen ympärille ja sen huipussa liehui rokkomerkki. Josephine aikoi\njatkaa matkaansa, mutta Kapteeni taivutti hänet poikkeamaan teltan\novelle. Luullakseni koira aavisti jotakin. Ja Josephine, hyvä Jumala,\nen antaisi hänen nyt toistaa tekoaan, vaikka tulisin kymmenen\nvuotta nuoremmaksi! Teltan asukkaat olivat sairastuneet rokkoon ja\nteltta oli vielä lämmin. Huh! Ja Josephine katsoi sisään. Hän sanoi\nsilloin kuulleensa jotakin, joka ei ollut niinkään kovaa kuin linnun\npiipitys. Hän meni tuonne kuoleman pesään ja toi sieltä mukanaan\nlapsen, jonka nälkäiset ja taudista puolihullut vanhemmat olivat\njättäneet sinne luullen sitä kuolleeksi.\n\nJosephine toi sen mukanaan erääseen kartanon läheisyydessä\nsijaitsevaan majaan. Parin viikon kuluttua lapsi jo kieriskeli\nlumessa. Silloin olivat vanhemmatkin jo saaneet vihiä tapahtumasta\nja kiiruhtivat tänne niin nopeasti kuin he vain voivat päästä\njaloillaan. Sinun olisi pitänyt olla katsomassa intiaaniäidin\nkiitollisuutta. Hänen mielestään siinä ei ollut mitään hirveää, ettei\nlasta ollut haudattu. Hän oli luullut sitä kuolleeksi. Isän nimi\non Pasoo. He tulevat monta kertaa vuodessa katsomaan Josephinea ja\nPasoo tuo hänelle aina ansapolkujensa kauneimmat turkikset. Ja joka\nkerta hän sanoo _'Nipa tu mo-wao'_, mikä merkitsee, että hän jonakin\npäivänä toivoo saavansa tappaa Josephinen puolesta. Eikö olekin\nkaunista, että ihmisellä on sellaisia ystäviä, jotka haluavat tappaa\nvihollisesi, jos vain sanallakaan kehotat heitä siihen?\n\n-- Sitä ei voi tietää ennakolta, Philip aloitti varovaisesti, --\nsillä voihan koittaa sellainenkin aika, jolloin hän tarvitsee kaikki\nystävänsä. Jos sellainen päivä sattuisi valkenemaan --\n\nHän keskeytti ruveten kiireesti syömään paistiaan. Adaren hiljainen\nnauru kuulosti riemuitsevalta ja voitokkaalta.\n\n-- Oletko milloinkaan nähnyt kulovalkeaa ruutikuivassa metsässä? hän\nkysyi. -- Siihen tapaan kiitäisi sana, että Josephine on ystäviensä\navun tarpeessa, tuhannen neliökilometrin laajuisen alueen läpi\ntäällä pohjolassa. Ja vastusta voitaisiin verrata nälkäisten susien\nulvontaan, jonka ne kajauttavat kuullessaan metsäkoirien haukunnan.\nPhilipin koko ruumis hehkui.\n\n-- Kellään ei ole sellaisia ystäviä kaukana tuolla kaupungeissa, hän\nsanoi.\n\nAdaren kasvot synkistyivät.\n\n-- En ole mikään pessimisti, hän vastasi hetkisen kuluttua. --\nValoisan puolen hakeminen, missä sellainen vain on olemassa, on aina\nkuulunut niihin muutamiin käskyihin, joita tottelen. Mutta kaukana\nsiellä olen nähnyt paljon susia, ihmissusia. Minusta tuntuu hyvin\nkummalliselta, että monilla ihmisillä on samanlainen kiihkeä himo\ndollariin kuin metsien susilla on lämpimän punaiseen värähtelevään\nlihaan. Olen nähnyt susilauman tappavan viisi kertaa niin paljon\nkuin se ehtii syödä yön kuluessa ja tappavan jälleen toisena yönä\nja vieläkin seuraavana, joka kerta aina enemmän kuin ennen. Niitä\nvoidaan verrata dollarinmetsästäjiin, jotka ovat yhtä suuria petoja.\nSellaisten joukosta ei voida löytää oikein uskollisia ystäviä, ei\nainakaan monta, jotka eivät ole valmiit myymään sinua jostakin\nmäärätystä hinnasta. Pelkäsin lähettäessäni Josephinen heidän\npariinsa. Mutta olen iloinen, että hän tutustui sinuun, Philip.\nOlethan ainakin pohjolan kasvatti, vaikka et ole syntynytkään täällä.\n\nSe päivä oli Adaren kartanon synkimpiä. Lapsen kuume kohosi\nkohoamistaan, kunnes Philip näki Josephinen silmistä, miten hirveän\npeloissaan hän oli. Philip oli suurimman osan ajastaan Adaren\nluona suuressa huoneessa. Lamput oli sytytetty ja Adare oli juuri\nnoussut tuolistaan, kun Miriam tuli huoneeseen. Hän horjui hapuillen\nkäsillään ja hänen kasvonsa olivat harmaat kuin kekäleestä variseva\ntuhka. Adare riensi häntä vastaan huudahtaen kummallisesti. Philip\noli askelen verran Miriamin takana. Hän kuuli Miriamin vaikeroivat\nsanat ja kun hän kiiruhti heidän ohitseen halliin, hän tiesi Miriamin\nkaatuneen pyörtyneenä miehensä syliin.\n\nHän pysähtyi Josephinen huoneen ovelle. Josephine oli siellä\npolvillaan pienen kätkyen vieressä ja hänen Philipiin päin kääntyneet\nkasvonsa olivat kyynelettömät, mutta sellaisen surun vääristämät,\nettä se pisti Philipin sielun arimpaan kohtaan. Philipin ei tarvinnut\nkatsoa kätkyeeseen, kun Josephine nousi horjuen ja painoi kädellään\nsydäntään kuin estääkseen sitä särkymästä. Hän tiesi nyt sen, mitä\nhän oli tullutkin katsomaan. Ja hän meni Josephinen luo puristaen\nhänet lujasti voimakkaiden käsivarsiensa syleilyyn ja kuiskaili\nhänelle hillityn intohimoisesti asioita, jotka painoivat hänen\nsydäntään, kunnes Josephine vihdoin kietoi käsivartensa hänen\nkaulaansa ja itkeä nyyhkytti hänen rintaansa vasten kuin pieni lapsi.\nKuinka kauan hän pitikään Josephinea siinä asennossa toistaen hänelle\nsanoja, joilla hän omaksui hänen surunsa omakseen, hän ei olisi\nvoinut sanoa, mutta jonkun ajan kuluttua hän huomasi jonkun toisenkin\ntulleen huoneeseen, ja kohottaessaan päätään hän kohtasi John Adaren\nkatseen. Suuren harmaantuneen jättiläisen kasvot olivat vanhentuneet\nainakin viisi vuotta, mutta hänen päänsä oli pystyssä. Hän katsoi\nPhilipiä vilpittömästi silmiin ja ojensi kätensä laskien toisen\nPhilipin olalle ja toisen Josephinen päälaelle.\n\n-- Lapseni, hän sanoi hiljaa, ja siihen sanaan sisältyivät koko\nmaailman voima ja lohdutus.\n\nHän viittasi oveen, että Philip veisi Josephinen pois, ja sitten hän\nmeni kätkyen viereen pysähtyen siihen kumaraisin hartioin ja syvään\npainunein päin.\n\nPhilip talutti hellästi Josephinen pois huoneesta. Adare oli vienyt\nvaimonsa makuuhuoneeseensa, ja heidän saapuessaan sinne hän istui\ntuolissa sanatonna tuijottaen eteensä. Ja nyt Josephine kääntyi\nPhilipin puoleen, puristi hänen kasvonsa käsiensä väliin ja hänen\nsielunsa katsoi Philipiin sokaisevan kyynelvirran läpi.\n\n-- Oma Philipini! hän kuiskasi suudellen häntä. -- Mene isän luo nyt.\nMe tulemme täältä piakkoin.\n\nHän palasi Adaren luo kuin unissaan, jossa oli vain tuskaa ja\nsurua, paitsi tuota ainoata kultaista ilon säiettä. Jean ja\nintiaaninainenkin olivat saapuneet, ja Adaren kartanon herra oli\npuristanut liikkumattoman pienokaisen rintaansa vasten. Kului\nhetkinen, ennen kuin he voivat taivuttaa hänet antamaan sen\nMoannelle. Mutta sitten hän äkkiä ravisti itseään kuin suuri karhu\ntarttuen Philipin olkapäihin.\n\n-- Jumala tietää minun olevan pahoillani sinun vuoksesi, poikaseni,\nhän sanoi murtuneella äänellä. -- Tämä tuntuu minusta hirveältä,\nmutta sinun sydämesi on kai kokonaan särkynyt. Ja Josephine,\nsydänkäpyseni, pieni kukkaseni! Onko hän äitinsä luona?\n\n-- On, Philip vastasi. -- Poistukaamme nyt täältä, sillä emme voi\nsaada täällä mitään aikaan. Ja parasta on, että annamme Josephinenkin\nja hänen äitinsä olla rauhassa vähän aikaa.\n\n-- Ymmärrän, Adare sanoi melkein karkeasti, yrittäen hillitä itsensä.\n-- Ajattelet vain minua, poikaseni. Jumala siunatkoon sinua sen\nvuoksi. Mutta nyt sinun on mentävä Josephinen ja Miriamin luo. Siellä\non sinun paikkasi. Minä menen Jeanin kanssa suureen huoneeseen.\n\nPhilip erosi heistä Adaren ovella ja meni omaan huoneeseensa, mutta\njätti oven raolleen voidakseen kuulla, milloin Josephine tulisi\nhalliin. Hän olikin siellä Josephinea vastassa, kun Josephine\nilmestyi sinne hieman myöhemmin. He menivät Moannen luo. Vihdoin\nsaatiin kaikki toimeen ja lamppujen liekit väännettiin matalalle\nAdaren kartanossa. Philip ei riisuutunut sinä iltana sen paremmin\nkuin Jean ja Metoosinkaan. Aamulla varhain he menivät kolmisin\npienelle hautausmaalle. Jean valitsi paikan aivan Iowakan haudan\nvierestä.\n\n-- Josephine sanoisi varmaankin, että pienokainen uinuu parhaiten\ntässä aivan Iowakan vieressä, hän sanoi. -- Hän pitää siitä kyllä\nhuolta, m'sieur. Hän tietää, ymmärtää ja säilyttää sen pienen sielun\niloisena ja onnellisena taivaassa.\n\nJa siihen he haudan kaivoivatkin. Ei kukaan Adaren kartanon asukas\nkuullut varovaista lapioimista ja kuokkimista.\n\nAurinko oli oudon kirkas. Taivaalta olivat haihtuneet viimeisetkin\npilvenhattarat. Jean teki ristinmerkin ja sanoi:\n\n-- Iowaka tietää ja on lähettänyt meille auringonpaisteen myrskyn\nasemesta.\n\nMuutamia tunteja myöhemmin seisoi Adare pienen haudan reunalla\nlausuen syviä, voimakkaita ja liikutuksesta värähteleviä sanoja,\njoiden jälkeen Jean ja Metoosin laskivat pienen arkun jäätyneeseen\nmaahan. Miriam ei ollut siellä, vaan ainoastaan Josephine, joka\nnojautui Philipiin. Hänen äänensä murtui vain kerran suruun, jota hän\nkoetti hillitä. Philip oli iloinen, kun toimitus loppui, ja Adare\nmeni kerran vielä suureen huoneeseen ja Josephine äitinsä luo. Philip\nei kaivannut Jeaninkaan seuraa, vaan istui huoneessaan yksinään\nillalliseen asti. Hän meni varhain vuoteeseen ja nukkui omituista\nkyllä paremmin kuin pitkiin aikoihin.\n\nKun hän heräsi seuraavana aamuna, hän muisti heti kolmatta yötä\nedeltävän päivän alkaneen. Hän oli tuskin ennättänyt pukeutua, kun\nAdare tervehti häntä oven takaa. Hänen äänensä oli erilainen nyt.\nSiinä olijalleen entistä iloisuutta ja jyrähtelevää toiveikkuutta, ja\nPhilip hymyili ajatellessaan, miten tämä salomaiden lyöty jättiläinen\nkoetti unohtaa oman surunsa lohduttaakseen Josephinea ja häntä.\nHe olivat kaikki aamiaisella ja Philip oli iloinen huomatessaan\nJosephinen näyttävän paljon reippaammalta, kuin hän oli osannut\nodottaakaan. Edellisten tuntien jännitys oli koskenut Miriamiin\nkovimmin. Hän näytti vieläkin kalpealta ja heikolta. Hänen kätensä\nvapisivat eikä hän puhunut juuri mitään. Adare koetti hellästi\nrohkaista häntä.\n\nPäivän muut tunnit kuluivat Philipin näkemättä Josephinea juuri\nollenkaan eikä hän tunkeutunutkaan tämän seuraan. Myöhään\niltapäivällä Jean kysyi häneltä, oliko hän jo tutustunut koiriin,\njolloin Philip kertoi hänelle seikkailunsa niiden kanssa. Mutta\nvasta yhdeksän aikaan illalla hän sai tietää, miksi puoliverinen oli\nkysynyt häneltä.\n\nSiihen aikaan oli jo Adaren kartanossa hyvin hiljaista. Miriam\nmiehineen oli jo mennyt vuoteeseen ja lamppujen liekit oli väännetty\npieniksi. Tunnin ajan Philip oli jo odottanut askelia, jotka hän\ntiesi kuulevansa hallista sinä iltana. Vihdoin hän tiesi Josephinen\npoistuneen huoneestaan. Hän kuuli Jeanin matalan äänen, heidän\npoistuvat askelensa ja sitten pihalle vievän oven aukenemisen ja\nsulkeutumisen. Seurasi lyhyt väliaika. Sitten ovi aukeni jälleen ja\njoku tuli takaisin halliin. Askelet pysähtyivät Philipin ovelle,\njohon koputettiin, ja hetkistä myöhemmin hän seisoi vastakkain\nCroissetin kanssa.\n\n-- Pankaa lakki päähänne, pukekaa takki yllenne ja tulkaa mukaani,\nhän sanoi hiljaa. -- Älkää unohtako pistoolianne.\n\nPhilip totteli sanomatta sanaakaan. Kun he vihdoin pääsivät pihalle,\nkiersi veri hänen suonissaan hurjasti. Josephinea ei näkynyt missään.\nJean tarttui hänen käsivarteensa.\n\n-- Tänä yönä voi ehkä jotakin tapahtua, hän sanoi äänellä, joka oli\nkylmä ja kova kuin pohjoisella taivaalla palavat revontulet. --\nOtaksumiseni voi olla aivan oikea ja olemme ehkä apunne tarpeessa.\nOlisin pyytänyt Metoosinia, mutta hän olisi ehkä ruvennut epäilemään\njotakin eikä hän tiedä mitään tästä. Koirathan ovat ystäviänne.\nTunnetteko Kapteenin?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Menkää siis niiden luo niin nopeasti kuin suinkin, m'sieur. Ja\njos kuulette laukauksen tänä yönä tai huudon syvemmältä metsästä,\nvapauttakaa koirat äkkiä, Kapteeni ensin, ja juoskaa niiden kanssa\njäljillemme huutaen _Tappakaa! Tappakaa! Tappakaa!_ keuhkoanne\npohjasta älkääkä pysähtykö ennen kuin jäljet loppuvat kokonaan\nja pienimmätkin ihmisluiden sirpaleet häviävät olemattomiin.\nYmmärrättekö, m'sieur?\n\nHänen silmänsä leimahtelivat pimeässä kuin liekit.\n\n-- Ymmärrättekö?\n\n-- Kyllä, Philip vastasi. -- Mutta, Jean --\n\n-- Jos ymmärrätte, niin siinä on kaikki, Jean keskeytti. -- Jos\nmeitä uhkaa vaara siellä, mihin menemme tänä yönä, on meille lauma\nsuuremmaksi avuksi kuin tusinan verta miehiä. Jos meille tapahtuu\njotakin, kostavat koirat kyllä puolestamme. Menkää nyt! Ette saa\nhukata ainoatakaan hetkeä. Muistakaa kuunnella laukausta tai huutoa.\n\nHänen äänensä ja leimahtelevat silmänsä ilmaisivat Philipille, ettei\nnyt ollut aikaa kyselemiseen. Philip kääntyi ja juoksi nopeasti\naukeaman yli koiratarhaan päin. Kymmenen minuutin kuluttua hän\nsaapui pimeään kohtaan, joka oli lämmin koirien hengityksestä ja\nhajusta. Hehkuvat silmät tuijottivat häneen. Leukojen loksahteleminen\nja villeistä kurkuista purkautuva murina tervehtivät häntä. Hän\ntoisti vuorotellen niiden koirien nimiä, jotka hän muisti, huudellen\nniitä yhä uudestaan ja eteni pelottomasti niiden joukossa, kunnes\nhän polvistui laskien kätensä Kapteenin ketjulle. Siitä hän puhui\nkoirille, jotka vinkuen vastasivat hänelle.\n\nSitten hän vaikeni ruveten kuuntelemaan. Hän kuuli oman sydämensä\nsykkeen. Jokainen hänen ruumiinsa jänne vapisi kiihkosta ja oudosta\npelosta. Hänen kätensä, jolla hän puristi Kapteenin hihnaa, vapisi.\nHuuhkaja huhui kaukana ja sen ensimmäinen sävel sai veren polttamaan\nhänen suonissaan. Jokin susi ulvoi vielä kauempana. Sitten seurasi\nhiljaisuus, jonka kuluessa hän luuli kuulevansa veren virtaamisen\nsykkivissä valtimoissaan.\n\nPainaen sormillaan Kapteenin hihnan terässolkea hän odotti.\n\n\n\n\n20\n\nSuuri taistelu lähenee\n\n\nMelkein jokaisen ihmisen elämässä sattuu jolloinkin hetki, jonka\nmuisto säilyy mielessä niin kauan kuin muistiakin riittää. Sellainen\noli sekin hetki, minkä Philip vietti kyyrysillään koiratarhassa\nodottaen huutoa tai laukausta ja puristaen kädellään Kapteenin\nhihnaa. Hän tiesi tämän tilanteen painuvan ikuisiksi ajoiksi\naivoihin. Kuunnellessaan hän katseli ympärilleen ja odotuksen\njännitys poltti hänen sieluaan. Jokin ounastava henki näytti\nkuiskanneen koirillekin, että nämä jännittävät hetket olivat täynnä\ntraagisia mahdollisuuksia yhtä paljon niille kuin miehellekin. Ne\nkatsoa tuijottivat häneen pimeydestä liikahtamatta ja päästämättä\nääntäkään. Jokainen oli kääntänyt päänsä häntä kohti ja neljäkymmentä\nparia silmiä tuijotti häneen, kuin ne olisivat olleet vihreitä\nja opaalin värisiä liekkejä. Nekin odottivat ja kuuntelivat. Ne\ntiesivät, että Kapteenin viereen kyyristyneen miehen asennossa oli\njotakin merkityksellistä. Niiden pää ja korvat olivat pystyssä\nja Philip saattoi kuulla niiden hengityksen. Ja hän tunsi, että\nKapteenin voimakkaan ruumiin kaikki lihakset olivat jännittyneet ja\njäykistyneet.\n\nMinuutit kuluvat. Huuhkaja huhuili lähempänä ja susi ulvoi jälleen\nkauempana. Hirveä jännitys laukesi vähitellen, ja Philip alkoi\nhengittää vapaammin. Hän laski Josephinen ja puoliverisen ehtineen\nnyt viimeöiselle kohtauspaikalle. Hän oli antanut heille aikaa\nvähintäänkin viisi minuuttia eikä mitään ollut tapahtunut. Hänen\npolvensa olivat puutuneet ja hän nousi seisomaan päästämättä\nkuitenkaan Kapteenin ketjua kädestään. Koirienkin jännitys oli\nlauennut. Ne liikkuivat, Philip kuuli vinkumista, ja niiden silmät\nvälähtelivät levottomasti pimeässä. Kului ainakin puoli tuntia, ja\nsitten ne tulivat äkkiä vielä vilkkaammiksi. Vihreät ja opaalin\nväriset pisteet kääntyivät pois Philipistä ja hänen korviinsa\nkantautui ketjujen kilinää, liikkuvien ruumiiden aiheuttamaa hälinää\nja useista kurkuista purkautuvaa hiljaista uhkaavaa murinaa.\nKapteenikin murisi. Philip katsoa tuijotti pimeään ja kuunteli. Ja\nsitten hän kuuli jonkun sanovan läheisyydessä:\n\n-- Halloo, m'sieur Philip!\n\nJeanko siellä olikin? Philip päästi kätensä irti Kapteenin hihnasta\nhuoahtaen melkein helpotuksesta. Vasta sitten kun hän kuuli\nJeanin tyynen ja odottamattoman äänen, hän huomasi, millaisessa\njännityksessä hän oli ollut.\n\n-- Olen täällä, hän sanoi poistuen hitaasti tarhasta.\n\nSen laidasta, kohdasta, johon valo pääsi tunkeutumaan kuusien\nlatvojen välistä, hän löysi Jeanin. Josephine ei ollut hänen\nkanssaan. Philip tarttui kiihkeästi toisen käsivarteen katsoen hänen\ntaakseen.\n\n-- Missä hän on?\n\n-- Turvassa, Jean vastasi. -- Vein hänet ensin Adaren kartanoon ja\ntulin sitten tänne luoksenne. Riensin niin nopeasti kuin suinkin,\nsillä pelkäsin jonkun huutavan tai ampuvan nyt yöllä. Asiamme\nselvittämiseen ei kulunut pitkää aikaa tänä yönä, m'sieur.\n\nHän katsoi suoraan Philipiä silmiin niin kylmästi ja vakavasti, että\nPhilip ymmärsi hänen tarkoituksensa, ennen kuin hän ennätti sen\nilmaistakaan.\n\n-- Niin, asiamme toimittamiseen ei kulunut pitkää aikaa, hän toisti.\n-- Ja se on tulossa.\n\n-- Taisteluko?\n\n-- Niin.\n\n-- Tietääkö Josephine sen ja ymmärtääkö hän?\n\n-- Ei, m'sieur. Vain te ja minä tiedämme sen. Kuunnelkaa, niin\nkerron. Illalla rukoilin pimeässä huoneessani, että Iowakani sielu\ntulisi luokseni, sillä tunsin hänen olevan läheisyydessäni, m'sieur.\nOmituistahan se on, ettekä sitä luultavasti uskokaan, mutta joskus\nymmärrätte sen kyllä. Olimme siellä kahden kesken tunnin ajan ja\nminä rukoilin häneltä anteeksi, sillä hetki on tullut, jolloin minun\npitää rikkoa Josephinelle vannomani vala pelastaakseni hänet. Ja minä\nkuulin hänen puheensa, m'sieur, yhtä selvästi kuin te kuulette tuulen\nhuminan puiden latvoissa tuolla ulkona. Pyhälle Isälle olkoon kiitos,\nettä kuulin hänen äänensä! Ja niin me nyt ryhdymme tuohon suureen\ntaisteluun, m'sieur.\n\nPhilip odotti. Ja hetkisen kuluttua Jean sanoikin yhtä tyynesti kuin\nhän olisi kysynyt aikaa:\n\n-- Tiedättekö, ketä menimme puhuttelemaan viime yönä ja kenet\ntapasimme jälleen tänä yönä? hän kysyi.\n\n-- Olen arvannut sen, Philip vastasi. Hänen kasvonsa olivat kalpeat\nja kovat.\n\nJean nyökäytti päätään.\n\n-- Luulen teidän arvanneen oikein, m'sieur. Tapasimme lapsen isän.\n\nJa sitten hän tuijotti hämmästyneenä Philipiin, sillä Philip oli\ntyöntänyt hänen kätensä pois ja hänen silmänsä leimusivat tähtien\nvalossa.\n\n-- Ja hänenkö vuokseen olette olleet niin huolissanne ja peloissanne\nja niin hirveän salaperäisiä? hän kysyi tiukasti purskahtaen\nkatkeraan nauruun. -- Kohtasitte hänet viime yönä ja jälleen tänä\nyönä ja sallitte hänen poistua! Te, Jean Croisset! Hän on ainoa mies\nmaailmassa, jota tavatakseni olisin valmis uhraamaan henkeni, ja te\npelkäätte häntä! Hyvä Jumala, ellei ole muuta, niin --\n\nJean keskeytti hänet laskien tyynesti kätensä hänen käsivarrelleen.\n-- Niin, mitä tekisitte, m'sieur?\n\n-- Tappaisin hänet, Philip sanoi huohottaen. -- Tappaisin hänet\nhitaasti, kiduttamalla hänet kuoliaaksi! Ja vielä tänä yönä, Jean.\nHän on täällä jossakin läheisyydessä. Lähden ajamaan häntä takaa, ja\nteen sen, mitä te olette pelosta jättänyt tekemättä.\n\n-- Asia on juuri niin. En ole uskaltanut tappaa häntä, Jean vastasi.\nPhilip katsoi tähtien valossa puoliverisen kasvoihin. Ja hän\ntiesi katsoessaan moittineensa Jean Jacques Croissetia jostakin\nsellaisesta, mikä oli aivan vierasta Jeanille, nimittäin arkuudesta.\n\n-- Olen väärässä, hän pyysi nopeasti anteeksi. -- Jean, sellaista se\nei voi olla. Olen hermostunut ja peruutan sanani. Pelkoa se ei ole,\nvaan jotakin muuta. Miksi ette ole tappanut häntä?\n\n-- M'sieur, uskotteko Jumalalle vannomaanne valaan?\n\n-- Uskon, mutta en silloin kun sen tarkoituksena on ihmissielujen\nmurskaaminen. Silloin se on mielestäni rikos.\n\n-- Ah! Jean katsoi häneen nyt leimuavin silmin. -- Olen katolilainen,\nm'sieur, muuan tämän kaukaisen pohjolan katolilaisista, jotka eroavat\nsuuresti etelän, Montrealin ja Quebecin katolilaisista. Kuunnelkaa\nnyt! Tänä yönä olen rikkonut osaksi valani ja rikon osan siitä nytkin\nkertoessani teille seuraavaa: pelkuri en ole, ellei sellainen ole\npelkuri, joka pelkää liian paljon Jumalaa. Mutta voidaanko sieluani\nverratakaan Josephinemme ystävällisessä rinnassa asuvaan sieluun?\nUhraisin sen mielelläni tänä yönä, antaisin sen Wetikoolle enkä\nvälittäisi, vaikka se joutuisi ikuisiksi ajoiksi helvettiin, jos\nvain saisin tehdyn tekemättömäksi. Ja te kysytte minulta, miksi en\nole tappanut, miksi en ole ottanut sen miehen henkeä, joka ei ole\nkelvollinen hengittämään Jumalan puhdasta ilmaa tuntiakaan. Eikö\nmieleenne ole juolahtanut, m'sieur, että siihen täytyy olla jokin\npätevä syy?\n\n-- Valaako lukuunottamatta? Kyllä.\n\n-- Ja nyt aion kertoa teille pelin, jossa jouduin häviölle,\nm'sieur. Josephine tiesi voivansa luottaa vain minuun ja sen vuoksi\nhän uskoi minulle surunsa. Myöhemmin sain tietää, että tuo mies,\nlapsen isä, oli seurannut häntä tänne pohjolaan. Sain sen selville\nvasta sitten, kun olin vannonut valan Josephinelle. Luulin hänen\nsaapuvan tänne toista vesitietä pitkin, jossa tapasimme teidät, ja\nsiksi matkustimmekin sinne kahden häntä vastaan. Pystytin leirin\nJosephinelle ja menin häntä vastaan. Olin tehnyt päätökseni, m'sieur.\nOlin päättänyt uhrata sieluni Josephinen sielun puolesta ja aioin\ntappaa hänet, mutta silloin erehdyin. Eräs ystäväni, jonka olin\nlähettänyt tutkimaan toista vesitietä, palasi luokseni ja kertoi\nminulle, että olin menettänyt riistani. Silloin palasin leiriin ja\ntutustuin siellä teihin. Ymmärrätte kai tämän, m'sieur?\n\n-- Kyllä. Jatkakaa vain!\n\n-- Ystäväni toi kirjeen Josephinelle, Jean jatkoi. -- Eräs pohjoiseen\nmatkalla ollut mies oli antanut sen hänelle. Kirje oli herra Adarelta\nja siinä ilmoitettiin heidän aikovan lähteä kotimatkalle. Mutta he\nlähtivätkin heti kirjeen jälkeen ja sama ystävä toi minulle viestin,\nettä Adare oli kulkenut läntistä vesireittiä pitkin vain muutamien\npäivämatkojen päässä siitä miehestä, jonka olin aikonut tappaa.\nSilloin palasimme Adaren kartanoon ja te tulitte kanssamme. Sitten\nnäitte kasvot ikkunassa ja kuulitte laukauksen.\n\nPhilip tunsi puoliverisen käsivarren vapisevan.\n\n-- Minun pitää kertoa teille hänestäkin, tai muuten ette ymmärrä,\nhän jatkoi ja hänen äänensä kuulosti pakotetulta. -- Mies, jonka\nkasvot näitte, on veljeni. Ah, te säpsähditte? Ymmärrätte nyt,\nmiksi olin iloinen, ettette tappanut häntä. Hän on niin paha mies\nkuin ihminen ikinä voi olla, mutta veri on vettä sakeampaa, eikä\ntäällä pohjolassa unohdeta niitä entisiä aikoja, jolloin lapsuus\nei tiedä mistään synnistä. Ja veljeni seurasi kanoottimiehenä sen\nmiehen mukana etelästä, jonka halusin tappaa. Muutamia tunteja ennen\nkuin näitte hänen kasvonsa ikkunassanne puhuttelin häntä metsässä.\nHän lupasi silloin poistua. Mutta sitten kuulinkin puhuttavan\nlaukauksesta ja ymmärsin. Mies, jonka tahdoin tappaa, oli palkannut\nhänet murhaamaan Adaren kartanon herran. Sen vuoksi lähdin seuraamaan\nhänen jälkiään silloin yöllä. Tiesin etsimäni miehen olevan jossakin\nläheisyydessämme.\n\n-- Kohtasitteko hänet?\n\n-- Kyllä. Tapasin veljeni ensin ja valehtelin. Sanoin hänen\nerehtyneen ja tappaneen teidät ja ilmoitin hänelle, ettei hänen\nelämänsä ole siilin piikin arvoinenkaan, jos hän jää maahan. Sain\nhänet uskomaan, että hän oli tapellut jonkun toisen miehen kanssa\nmetsässä. Hän pakeni ja olen iloinen siitä. Hän ei palaa milloinkaan\ntakaisin. Sitten seurasin niitä jälkiä, jotka hän oli tehnyt\ntullessaan Adaren kartanoon, ja kaukana suolla kohtasin heidät\nodottamassa häntä. Tekeydyin veljekseni ja petin miehen, jota ajoin\ntakaa. Poistuimme kahden leiristä lyhyen matkan päähän ja olin\njuuri kuristamaisillani hänet hengiltä, kun hänen toverinsa ehtivät\npaikalle. Hän oli jo kuolemaisillaan, m'sieur, sillä hänen kasvonsa\nolivat aivan mustat ja hänen kielensä riippui ulos suusta. Enää oli\nkysymys vain muutamista sekunneista -- kahdesta kolmesta korkeintaan,\nja jos ne olisivat toteutuneet, olisin tuhonnut jokaisen Adaren\nkartanon asukkaista. Sillä hän oli kuolemaisillaan. Ja jos olisin\ntappanut hänet, olisi kaikki ollut mennyttä!\n\n-- Tuo kuulostaa mahdottomalta, Philip sanoi henkeään pidättäen. --\nJos olisitte tappanut hänet, niin --\n\n-- Niin kaikki olisi ollut mennyttä, Jean toisti merkillisen kovalla\näänellä. -- Kuunnelkaa, niin kerron, m'sieur. Hänen toverinsa\nhyökkäsivät kimppuuni. Tappelin, mutta sain iskun päähäni ja palasin\ntajuihini vasta nuotion valossa, jolloin mies, jota olin tullut\ntappamaan, istui rinnallani. Muuan noista toisista miehistä oli\nThoreau, se yksityiskauppias. Hän oli kertonut miehelle nimeni.\nValehteleminen ei hyödyttänyt mitään. Kerroin hänelle totuuden,\nettä olin tullut tappamaan hänet, ja paljastin syynkin. Ja silloin,\nm'sieur, hän todisti minulle nuotion valossa, mitä siitä olisi\nseurannut, jos olisin onnistunut. Thoreaulla oli paperi taskussaan.\nSe oli kuoressa, joka oli osoitettu Adaren kartanon herralle. He\nrepivät sen auki, että voisin lukea sen. Ja siinä paperissa, tuon\nmiehen kirjoittamassa paperissa, jota olin tullut tappamaan, oli koko\ntarina, jokainen sen pienin yksityiskohtakin, ja lukiessani sitä\ntulin sairaaksi ja vapisin kuin vilusta. Ehkä nyt alatte ymmärtää,\nm'sieur. Ehkä näette selvemmin, kun kerron teille --\n\n-- Kyllä, kyllä, Philip kehotti.\n\n-- että tuo mies, lapsen isä, on sama Lang, jonka palveluksessa\nThoreau on ja joka omistaa tuon rosvopesän ja joukottain muitakin\nsamanlaisia täältä Athabascaan asti, vaikka hän asuukin Montrealissa.\n\nPhilip voi vain tuijottaa Jeaniin, joka jatkoi kasvojen näyttäessä\ntuhkanharmailta tähtien valossa.\n\n-- Minun pitää kertoa teille loppukin. Teidän pitää ymmärtää,\nennen kuin suuri taistelu alkaa. Tämä kauhea asia tapahtui\nMontrealissa. Ja tuon miehen, Langin, rinnassa riehuvat helvetilliset\nintohimot. Hän on rikas. Hänellä on vaikutusvaltaa täällä, sillä\nhän omistaa Thoreaun kaupan ja hänen palveluksessaan ovat kaikki\nkurkunkatkaisijat. Eikä hän tyydy siihen tuhoon, minkä hän on jo\naikaansaanut täällä, vaan hän on seurannut Josephinea tänne. Hän on\nsuunniltaan intohimosta ja toivosta --\n\n-- Hyvä Jumala, älkää kertoko minulle enää siitä! Philip huudahti. --\nYmmärrän sen. Hän on tullut tänne, ja Josephine on hänen vaitiolonsa\nhinta!\n\n-- Aivan niin. Hän tietää, mitä täällä ajatellaan sellaisista\nasioista. Hänen rakkautensa Josephinea kohtaan ei ole rakkautta,\nvaan intohimoa, joka täyttää helvetin pahuudellaan. Hän teki\nsuunnitelmansa valmiiksi ennen tuloaan. Tarkoitan tuota paperia,\nkirjettä, jonka luin, m'sieur. Hän aikoi hakea Josephinen käsiinsä\nheti ja näyttää sen hänelle. Noita papereita on kaksi, toinen\nThoreaun talossa ja toinen Langin taskussa. Jos jotakin tapahtuu\nLangille, lähetetään toinen niistä Adaren kartanon herralle. Jos\nolisin tappanut hänet, olisi paperi joutunut Adaren käsiin. Siinä on\nhänen turvansa. Ja niistä on vielä otettu pari otettakin, että asia\nolisi sitä varmempi. Emme siksi voi tappaa häntä.\n\nJosephine kuuli kaiken tämän Langin omilta huulilta tänä yönä ja\nhän rukoili Langia, m'sieur. Hän pyysi Langia ajattelemaan pientä\nlastaan antaen hänen ymmärtää, että se on vielä hengissä, mutta\nLang nauroi hänelle vain. Ja silloin kun olin jo melkein valmis\ntyöntämään puukkoni miehen rintaan, hän heittikin päänsä pystyyn\nkuin enkeli ja käski Langin ryhtyä uhkaamiinsa toimenpiteisiin,\nsillä hän kieltäytyi maksamasta vaadittua hintaa. En ole koskaan\nnähnyt häntä niin voimakkaana kuin tuona hetkenä, jolloin kaikki\ntoivo oli mennyttä. Olisin silloin tappanut Langin paperin vuoksi,\nmutta toinen samanlainen on Thoreaun hallussa. Hän on palannut sinne.\nHän sanoi, että jollei hän saisi viikon kuluessa viestiä Josephinen\nalistumisesta, hän lähettäisi paperin Adaren kartanon herralle. Ja\nnyt, m'sieur Philip, mitä sanotte tähän?\n\n-- Ettei peliä milloinkaan hävitä, ennen kuin se pelataan loppuun,\nPhilip vastasi astuen lähemmäksi voidakseen katsoa suoraan\npuoliverisen silmiin. -- Jatkakaa, Jean. Siinä on vielä jotakin\nmuutakin, mitä ette ole kertonut minulle. Ja se on nähtävästi\ntärkeintä kaikista. Jatkakaa!\n\nJean näytti hetkisen hyvin hämmästyneeltä, mutta sitten hän kohautti\nhartioitaan ja hymyili.\n\n-- Tietysti siinä on enemmän, m'sieur. Siihen liittyy vielä se asia,\njota ette milloinkaan saa tietää, vaikka eläisitte tuhat vuotta,\nkuten Josephine sanoi. Teidän pitää unohtaa, että siinä on sekin,\nsillä sen muistaminen ei ole teille hyväksi.\n\nToivo haihtui Philipin silmistä.\n\n-- Ja kuitenkin luulen, että minulta salaamanne seikka selittäisi\nminulle koko asian.\n\n-- Olen kertonut teille tarpeeksi, m'sieur, saadakseni teidät\nymmärtämään, miksi meidän pitää taistella.\n\n-- Mutta ette miten.\n\n-- Sen saamme kyllä tietää piakkoin, Jean vastasi hieman\nhuolestuneesti.\n\nHe vaikenivat ja kuulivat takaansa koirien levotonta liikehtimistä.\nPimeyden keskeltä alkoi kuulua surullista vikinää. Philip katsoi\njälleen Jeaniin.\n\n-- Ymmärrätte kai, että tarinassa on heikkoja kohtia, Jean, hän\nsanoi. -- Uskon joka sanan, mutta kuitenkin, kun sitä kaikkea\najattelee, tilanne ei minusta tunnu sentään niin hirvittävän\nhälyttävältä. Miksi esimerkiksi pelkäätte noita kirjeitä, tuon\nroiston Langin tunnustuksia? Tappakaa hänet. Antakaa Adaren\nherralle kirjeet. Ehkä Josephine voi vannoa olevansa viaton. Eikö\nhänkin voi keksiä juttua, josta nähdään, miten tyhmästi Lang on\nkoettanut houkutella häntä rikokseen? Eikö Adare uskoisi paremmin\nhänen puheeseensa kuin roiston sanoihin? Ja enkö minä ole täällä\nvannomassa, että lapsi on minun?\n\nPuoliverisen katse oli melkein säälivä.\n\n-- M'sieur, entä jos tuossa kirjeessä olisi mainittu ihmisten ja\npaikkojen nimiä, sairaalan, lääkärien, ja siihen liitetty ote\nsyntymätodistuksesta? Mitä, jos siinä olisi kerrottu kaikki ne asiat,\njoita tutkimalla herra Adare saisi helposti selville totuuden? Jos\nkirjeessä puhuttaisiin sellaisista seikoista, niin eikö hän ryhtyisi\ntutkimaan asiaa? Ja silloin --. Hän teki toivottoman liikkeen.\n\n-- Ymmärrän, Philip sanoi, mutta lisäsi äkkiä: -- Mutta emmekö voisi\nestää papereita saapumasta herra Adaren käsiin? Emmekö voisi pitää\nsilmällä viestin tuojaa?\n\n-- He eivät ole niinkään tyhmiä, m'sieur. Sellainenhan olisi mitä\nhelpointa, jos he vain lähettäisivät paperit siten, mutta he ovat\nottaneet senkin huomioon. He aikoivat kutsua herra Adaren Thoreaun\nluo. Vasta siellä he aikovat hänelle antaa kirjeen.\n\nPhilip alkoi kävellä edestakaisin pää painuksissa ja kädet syvällä\nhousujen taskuissa.\n\n-- He ovat suunnitelleet sen hyvin -- kuten paholaiset ainakin! hän\nhuudahti. -- Mutta sittenkin huomaan siinä virheen. Tarkoittaakohan\nLang uhkauksellaan sen enempää? Antaisikohan hän missään tapauksessa\nlähettää kirjettä Adarelle? Jos nuo kirjeet ovat hänen valttinsa,\nmiksi hän halusi murhauttaa tämän. Eikö Adaren kuolema tuhoaisi\nmelkein kokonaan hänen suunnitelmiaan?\n\n-- Tavallaan kyllä, m'sieur. Mutta jos Adare kuolisi, joutuisivat\nMiriam ja Josephine yhä toivottomammin hänen kynsiinsä, sillä tiedän\nhänen suunnitelleen, että hän tapattaa minut herran jälkeen. Veljeni\nei ollut arvannut sitä. Ja silloin jäisivät naiset turvattomiksi.\nPyhä taivas, en näe niiden rikosten loppuakaan, johon tämä on\njohtanut! Vaikka he pakenisivatkin palaamalla takaisin sivistyneeseen\nmaailmaan, he joutuisivat vain paremmin hänen valtaansa siellä.\n\nPhilip oli kääntänyt kasvonsa tähtiä kohti. Hän nauroi, mutta hänen\nnaurussaan ei ollut lainkaan iloa. Ja sitten hän katsoi Jeaniin\njälleen ja hänen silmiinsä oli ilmestynyt samanlainen säälimätön\nhehku kuin tarhassa olevien susikoirienkin silmiin.\n\n-- Silloin emme voi tehdä muuta kuin taistella, Jean. Mutta ennen\nsitä, haluan saada vastauksen vielä erääseen kysymykseen. Kaikista\nnäistä huolista olisimme säästyneet, jos Josephine olisi mennyt\nnaimisiin Langin kanssa. Miksi hän ei mennyt?\n\nJeanin ruumiin jokainen lihas kiristyi hetkiseksi kuin jousen jänne.\nHän kumartui hieman eteenpäin kuin hyökätäkseen toisen kimppuun ja\nlyödäkseen hänet maahan. Mutta sitten ne äkkiä höltyivät. Hän avasi\nnyrkkiin puristuneet kätensä ja sanoi tyynesti:\n\n-- Sehän se juuri onkin tarina, jota ei milloinkaan voida kertoa,\nm'sieur. Tulkaa nyt kotiin. He ihmettelevät muuten kartanossa, minne\nme olemme joutuneet. Palatkaamme sinne.\n\nPhilip seurasi häntä. Vasta päärakennuksen ovella Jean sanoi jälleen:\n\n-- Olette siis puolellani, m'sieur, kuolemaankin asti, jos niin\ntarvitaan?\n\n-- Kyllä, kuolemaan asti, Philip vastasi.\n\n-- Älkää siinä tapauksessa menkö nukkumaan sillä aikaa kun Josephine\nvalvoo, Jean jatkoi nopeasti. -- Poistun Adaren kartanosta tänään\nkoiravaljakolla. Herran täytyy uskoa minun menneen katsomaan sairasta\nystävääni Pipestoneen. Menen sinne, mutta menen edemmäksikin. Hänen\näänensä vaimeni jännittyneeksi kuiskailuksi. -- Ymmärrätte kai,\nm'sieur. Rupeamme vähitellen valmistautumaan.\n\nHe puristivat toistensa kättä.\n\n-- Palaan myöhään huomenna tai ylihuomenta vastaan yöllä, Jean\njatkoi. -- Voi sattua, että viivyn ylihuomiseenkin. Mutta aion\nkulkea nopeasti levähtämättä. Ja sinä aikana pitää teidän vahtia\ntarkasti. Huoneestani löydätte toisen pyssyn ja patruunoita.\nOttakaa se mukaanne mennessänne ulos. Ja kuluttakaa niin paljon\nkuin suinkin ajastanne Adaren kartanon herran seurassa. Pitäkää\nsilmällä Josephinea. En näe häntä enää tänä iltana. Varoittakaa häntä\npuolestani. Hän ei saa mennä yksinään metsään, ei koiratarhaankaan.\n\n-- Ymmärrän, Philip vastasi.\n\nHe menivät rakennukseen. Parikymmentä minuuttia myöhemmin Philip näki\nikkunastaan tumman olennon kävelevän nopeasti takaisin metsään päin.\nVähän myöhemmin hän kuuli kumeaa haukuntaa tarhasta ja hän tiesi\nsilloin, että ensimmäinen tykki suuressa taistelussa oli laukaistuja\nettä Jean Jacques Croisset oli lähtenyt vavahduttavalle matkalleen\nmetsien syvyyksiin. Hän ei ollut kysynyt Jeanin matkan tarkoitusta,\nmutta hän oli arvannut sen. Ja hänen verensä virtasi kuumana\nkummallisesta jännityksestä.\n\n\n\n\n21\n\nPhilip seuraa Miriamia\n\n\nPhilip toivoi jälleen pääsevänsä Jeanin kanssa metsiin. Koirien\nulvonta kertoi hänelle, että puoliverinen oli aloittanut matkansa.\nTämän hetken ja huomisen illan väliset tunnit hän ajaisi nopeasti\ntoisesta salomaan paikasta toiseen kummallisella asiallaan. Philip\nkadehti häneltä tätä tehtävää ja väsymystä, jonka se aiheuttaisi. Hän\noli kuin liiaksi kuormitettu dynamo ja hänen jokainen hermonsa oli\njännitetty siihen pisteeseen, joka vaatii ruumiillisten ponnistusten\njälkivaikutusta. Hän tunsi, ettei hän voisi nukkua. Ja odottaessaan\npäivänkoittoa hän tiesi saavansa viettää hyvin pitkän ja ikävän yön.\nJean oli sitä paitsi kieltänyt häntä nukkumasta sillä aikaa kun\nJosephine valvoi.\n\nPitikö hänen ymmärtää se kirjaimellisesti? Tarkoittiko Jean, että\nhänen pitäisi vahtia Josephinea? Hän arvaili, oliko Josephine\nmennyt jo vuoteeseen. Puoliverisen neuvo kelpasi hänelle kaikissa\ntapauksissa anteeksipyynnöksi. Hän päätti mennä Josephinen\nhuoneeseen. Jos siellä olisi valoa, hän koputtaisi ja kysyisi,\nhalusiko Josephine tulla hänen luokseen pianohuoneeseen. Hän katsoi\nkelloaan. Se oli melkein kaksitoista yöllä. Josephine oli luultavasti\njo vuoteessa.\n\nHän aukaisi ovensa ja meni halliin. Sitten hän hiipi hiljaa viimeisen\nhuoneen ovelle. Siellä ei ollut valoa eikä hän kuullut minkäänlaista\nääntäkään. Hän seisoi aivan sen vieressä synkässä varjossa, kun hän\näkkiä kovasti säpsähti, sillä häntä kohti lähestyi lattiaa pitkin\nmuuan liehuvaan yöpukuun pukeutunut olento.\n\nEnsin hän ei tiennyt, oliko tuo Miriam vaiko Josephine, mutta\nsitten kun kulkija pääsi himmeäksi laitetun lampun valopiiriin, hän\ntunsi Miriamin. Miriam oli kääntynyt ja katsoi nyt taakseen siihen\nhuoneeseen, jonne hän oli jättänyt miehensä. Hänen kaunis tukkansa\noli levällään ja se valui loistavina kiehkuroina hänen lanteilleen\nasti. Hän kuunteli ja samalla Philipkin kuuli hiljaisia kiihkeitä\nnyyhkytyksiä. Hän käänsi nyt kasvonsa jälleen Philipiä kohti ja\nPhilip näki niiden vääristyneen tuskasta. Lampun valossa Philip voi\nnähdä senkin, että hänen kätensä olivat ristissä melkein paljaalla\nrinnalla. Hän oli avojaloin eikä aiheuttanut pienintäkään ääntä\nkulkiessaan. Philip peräytyi vielä lähemmäksi seinää. Hän oli aivan\nvarma, ettei Miriam ollut nähnyt häntä. Hetkistä myöhemmin Miriam\nkääntyi käytävään, joka johti Adaren suureen huoneeseen.\n\nPhilip tunsi vapisevansa. Miriamin kasvoissa hän oli nähnyt jotakin,\nmikä oli pannut hänen sydämensä sykkimään nopeammin. Hän meni\ntyynesti käytävään, kääntyi ja hiipi hiljaa Adaren huoneen ovelle.\nSiellä oli yhtä pimeä kuin käytävässäkin. Piiloutuen sinne hän\nkuunteli. Hän kuuli Miriamin istuutuvan johonkin siellä olevaan\nsuureen tuoliin ja hänen liikkeistään ja nyyhkytyksistään Philip\ntiesi hänen kätkeneen kasvonsa pöytää vasten nojautuviin käsiinsä.\nHän kuunteli nyt monta minuuttia näitä surunpurkauksia, jotka\ntuntuivat särkevän Miriamin sydämen. Sitten kaikki hiljeni. Philip\nkuuli hetkisen kuluttua hänen tulevan ja hän oli jo niin lähellä\novea, ettei Philip uskaltanut liikahtaakaan. Miriam meni hänen\nohitseen ja kääntyi päähalliin, jolloin Philip lähti seuraamaan häntä\njälleen.\n\nMiriam pysähtyi vain hetkiseksi sen huoneen ovelle, jossa hän\nmiehineen nukkui. Sitten hän jatkoi matkaansa ja uskoen tuskin\nsilmiään Philip näki hänen avaavan pihalle vievän oven.\n\nHän oli nyt täydellisesti oven yläpuolella palavan lampun\nvalopiirissä ja Philip näki hänet selvästi. Kova tuulenpuuska\nleyhytti hänen tukkaansa. Philip näki hänen paljaat käsivartensa ja\nkun hän kääntyi, hänen paljaat hartiansakin. Mutta ennen kuin Philip\nehti sanoa sanaakaan tai huutaa häntä nimeltä, hän ennätti poistua\nyöhön.\n\nHuudahtaen hämmästyksestä Philip kiiruhti hänen jälkeensä. Miriamin\npaljaat jalat olivat painuneet syvälle lumeen, kun Philip sai hänet\nkiinni. Hän nosti naisen syliinsä kuin pienen lapsen ja riensi\ntakaisin halliin hänen kanssaan sulkien oven. Huohottaen ja vilusta\nväristen Miriam katsoa tuijotti häneen sanomatta sanaakaan.\n\n-- Miksi menitte ulos? Philip kuiskasi. -- Miksi tuollaisessa puvussa?\n\nPhilip pelkäsi hetkisen, että Miriamin kohoilevasta rinnasta ja\nvapisevilta huulilta purkaantuisi huutona se kummallinen kiihko,\njota hän koetti hillitä. Jokin ilmaisi Philipille, ettei Adare saisi\nyllättää heitä täällä hallissa. Hän tarttui Miriamin käsiin, jotka\nolivat jääkylmät.\n\n-- Menkää nyt huoneeseenne, hän kuiskasi hiljaa. -- Ette saa\nilmaista miehellenne, että olette käynyt yöpuvussanne ulkona. Olitte\npuolinukuksissa.\n\nPhilip antoi tarkoituksellisesti Miriamille mahdollisuuden selittää\nasia niin. Miriam rupesi jälleen nyyhkyttämään.\n\n-- Otaksun olleeni siinä tilassa, hän sanoi vetäen kätensä pois. --\nOlin menossa lapsen haudalle. Kiitoksia avustanne, Philip. Menen\nhuoneeseeni nyt.\n\nHän poistui Philipin luota ja vasta sitten kun ovi oli sulkeutunut\nhänen jälkeensä, liikahti Philip. Oliko Miriam puhunut totta? Oliko\nhän noiden hetkien kuluessa ollut osittain edesvastuuton teoistaan\nlapsen kuoleman aiheuttaman surun vuoksi? Jokin sisäinen vaisto\nvastasi kuitenkin siihen kieltävästi. Se ei ollut johtunut siitä. Ja\nkuitenkin, mitä muutakaan se olisi voinut olla? Hän muisti Jeanin\nsanat ja hänen vakavan varoituksensa. Philip meni päättävästi\nJosephinen ovelle, koputti hiljaa ja hämmästyi sitä nopeutta, millä\nJosephine siihen vastasi. Kun Philip lausui hänen nimensä ja sanoi\nhaluavansa välttämättä puhutella häntä, hän aukaisi ovensa. Hän oli\navannut tukkansa, mutta oli vielä pukimissaan ja Philip tiesi hänen\nistuneen yksinään pimeässä huoneessaan.\n\nHän katsoi Philipiin omituisesti ja kiihkeästi ja Philipistä näytti\naivan siltä, kuin hän olisi odottanut uutisia, joita hän pelkäsi ja\njoita hän nyt luuli Philipin tuovan hänelle.\n\n-- Saanko tulla sisään? Philip kuiskasi, -- vai olisiko sinusta\nsopivampaa, jos menisimme toiseen huoneeseen?\n\n-- Tule vain sisään, Philip, hän vastasi sallien Philipin tarttua\nkäteensä. -- En ole vielä riisuutunut. Olen ollut niin hermostunut\ntänä iltana, etten ole ajatellutkaan nukkumaanmenoa. Ja kuukin\nloistaa niin kauniisti ikkunastani. Se on ollut toverinani. Sitten\nhän kysyi: -- Mitä aiot kertoa minulle, Philip?\n\nHän oli mennyt ikkunasta tulvivan valon piiriin. Se muutti hänen\ntukkansa loistavaksi kullan väriseksi vaipaksi ja hänen silmiinsä se\nvaloi tähtien lämmintä kirkkautta. Philip liikahti kuin kietoakseen\nkäsivartensa hänen ympärilleen, mutta hän hillitsi itsensä ja\nJosephine huoahti onnellisena. Tämä oli hänen huoneensa, jossa hän\nnukkui -- ja Philip oli tullut sinne hyvin outoon aikaan. Josephine\nymmärsi tuon liikkeen, Philipin halun puristaa hänet rintaansa\nvasten, mistä ylevät ja puhtaat ajatukset kuitenkin pakottivat\nluopumaan, ja hänen poskensa punastuivat ilosta ja yhä suuremmasta\nluottamuksesta.\n\n-- Aiotko kertoa minulle jotakin? hän kysyi.\n\n-- Kyllä, äidistäsi.\n\nJosephine oli laskenut kätensä hänen käsivarrelleen ja Philip tunsi\nhänen säpsähtävän. Philip kertoi hänelle lyhyesti tapahtuman.\nJosephinen kasvot muuttuivat niin kalpeiksi, että hän säpsähti\nlopettaessaan.\n\n-- Hän sanoi siis olleensa menossa lapsen luo, Josephine kuiskasi\nkuin itsekseen. -- Ja avojaloinko, tukka hajallaan ja yöpuku\nsellaisessa kunnossa, että hän oli aivan tuulen ja pakkasen armoilla?\nVoi, hyvä Jumala!\n\n-- Ehkä hän käveli unissaan, Philip kiiruhti selittämään. --\nVoimmehan otaksua asian olleen niin, Josephine.\n\n-- Ei. Hän ei kävellyt unissaan, Josephine vastasi katsoen häntä\nsilmiin. -- Tiedät sen kyllä, Philip. Hän oli hereillä. Ja nyt olet\ntullut kertomaan minulle tämän, että voisin vahtia häntä. Ymmärrän.\n\n-- Hän voi ehkä nukkua levollisemmin vieressäsi, jos voisit järjestää\nniin, Philip myönsi. -- Isäsi on varmaankin hyvin huolissaan hänen\nvuokseen nyt. Se ei käy mitenkään päinsä, että hän saa tietää tämän.\n\nJosephine nyökäytti päätään.\n\n-- Haen hänet tänne huoneeseeni, Philip. Sanon isälleni olevani niin\nhermostunut, etten voi nukkua. Lupaan, etten sano mitään hänelle koko\ntapahtumasta. Menen heti, kun olet palannut huoneeseesi.\n\nPhilip meni ovelle ja siinä Josephine pysähtyi hetkiseksi hänen\nviereensä katsoen häntä silmiin. Mutta Philip ei vieläkään\nkiertänyt käsivarsiaan hänen ympärilleen. Hänestä tuntui kuin\npyhäinhäväistykseltä, jos hän olisi koskenut Josephineen nyt yöllä\ntämän omassa huoneessa. Mutta silloin äkkiä Josephine kohotti\nkäsivartensa kimaltelevan tukkansa läpi hänen olkapäilleen ojentaen\nhuulensa hänelle.\n\n-- Hyvää yötä, Philip!\n\nPhilip puristi hänet rintaansa vasten. Josephinekin kietoi lujemmin\nkäsivartensa hänen kaulaansa ja Philip huumautui hetkiseksi hänen\nhuultensa lämpimästä kosketuksesta. Sitten Josephine peräytyi\nkuiskaten jälleen:\n\n-- Hyvää yötä, Philip.\n\nOvi sulkeutui hiljaa, ja Philip palasi huoneeseensa. Jälleen sama\nrakkauden, elämän ja toivojen laulu, joka ennusti vain yhtä ainoaa\nloistavaa loppua, täytti hänen sielunsa kukkuroilleen. Hetkisen\nkuluttua hän tiesi Adaren puolison menneen Josephinen huoneeseen.\nSilloin hänkin meni vuoteeseen ja nukkui nähden unia, joissa\nJosephine oli aina olevinaan hänen luonaan, lauloi ja nauroi hänen\nkanssaan ja ojensi hänelle huulensa suudeltaviksi heidän onnen\ntäyttämässä paratiisissaan.\n\n\n\n\n22\n\nJosephinen ryöstö\n\n\nNäistä unelmista herätti hänet ääni, joka oli hitaasti,\nitsepintaisesti muuttunut osaksi hänen henkistä tietoisuuttaan. Hänen\nikkunaansa koputettiin. Vihdoin hän nousi istualleen kuuntelemaan.\nAamu alkoi juuri hämärtää. Ääni toistui jälleen tunkeilijan\nkoputtaessa uudestaan ruutuun.\n\nHän liukui vuoteestaan lattialle ja haki tyynyn alta pistoolin\nkäteensä. Hänen nukkuessaan ikkuna oli ollut hieman raollaan.\nTähdäten siihen pistoolillaan hän huudahti:\n\n-- Kuka siellä?\n\n-- Jean Croissetin lähettämä viestintuoja, joku vastasi hänelle\nhiljaa. -- Tuon kirjeen teille, m'sieur.\n\nPhilip näki raosta työntyvän käden ja siinä palasen paperia. Hän meni\nvarovaisesti lähemmäksi, kunnes hän voi nähdä sisään tirkistävät\nkasvot. Ne olivat laihat ja tummat, karvalakin varjostamat,\nkuten Jean Croissetinkin, mustine kapeine silmineen, siis jonkun\npuoliverisen kasvot. Philip sieppasi paperin ja sytytti lampun\nkääntämättä katsettaan kädestä ja kasvoista. Vasta sitten kun hän oli\nlukenut kirjeen, hänen epäluulonsa haihtuivat.\n\n-- Tämän tuoja on Pierre Langlois, ystäväni Pipestonesta. Jos\nsattuisi tapahtumaan jotakin sellaista, että tarvitsette minua heti,\nlähettäkää hänet jälkeeni. Voitte luottaa häneen ehdottomasti. Hän\npystyttää telttansa koiratarhan vieressä olevaan tiheään kuusikkoon.\nOlemme taistelleet yhdessä. Josephine paransi hänen vaimonsa rokosta.\nOlen matkalla länteen päin.\n\nPhilip riensi takaisin ikkunan luo ja tarttui lapasen peittämään\nkäteen, joka vielä nojasi ikkunalautaan.\n\n-- Olen iloinen saadessani tutustua teihin, Pierre! Käskikö Jean\nsanoa jotain muutakin?\n\n-- Hän lähetti vain kirjeen, _Ookimow_.\n\n-- Olette siis juuri saapunut?\n\n-- Niin. Koirani ja rekeni ovat metsässä.\n\n-- Kuunnelkaa! Philip kääntyi oveen päin. Hallista kuului askelia.\n-- Herra Adare on jo noussut, hän sanoi äkkiä Pierrelle. -- Tulen\nluoksenne metsään.\n\nTuskin hän ehti lausua sanat, kun puoliverinen poistui. Hetkistä\nmyöhemmin Philip tiesi Adaren menneen hänen ovensa ohi. Hän pukeutui\nja ajoi partansa ennen poistumistaan huoneestaan. Hän tapasi\nAdaren työhuoneesta. Metoosia oli jo sytyttänyt tulen takkaan ja\nAdare seisoi selin siihen Philipin tullessa huoneeseen. Adaren\ntervehdyksestä puuttui jotakin tänä aamuna. Hänen silmissään oli\nlevoton tutkiva ilme, kun hän katsoi Philipiin. He paiskasivat\nkättä, mutta Adaren käsi oli raskas ja eloton. Hänen hartiansa\nnäyttivät olevan tavallista kumarammassa ja hänen äänensä kuulosti\nluonnottomalta, kun hän sanoi:\n\n-- Menit vasta myöhään vuoteeseen eilen illalla, Philip.\n\n-- Myöhäinenhän se taisi olla, appi hyvä.\n\nAdare vaikeni hetkiseksi seisoen pää kumarassa ja katsoen lattiaan.\nHän ei kohottanutkaan päätään ruvetessaan uudestaan puhumaan.\n\n-- Kuulitko jotakin erikoista puolenyön tienoissa? hän kysyi. Hän\nsuoristautui ja katsoi suoraan Philipiä silmiin. -- Näitkö Miriamin?\n\nPhilip ymmärsi heti nähdessään vanhuksen tutkivan katseen, että hänen\noli hyödytöntä koettaakaan luulotella olevansa tietämätön asiasta.\nMutta kuin hyvä aate juolahti Josephine silloin hänen mieleensä.\n\n-- Erottuani teistä puhuttelin viimeksi Josephinea, hän sanoi\ntotuudenmukaisesti. -- Ja hän oli huoneessaan ennen kello yhtätoista.\n\n-- Tämä on kummallista ja aivan käsittämätöntä, Adare mumisi. --\nMiriam poistui vuoteestaan viime yönä nukkuessani. Sen on täytynyt\ntapahtua tuossa puolenyön tienoissa, sillä siihen aikaan loistaa kuu\nikkunasta suoraan huoneeseemme. Kun hän palasi, heräsin. Ja hänen\ntukkansa oli kostea ja hänen yöpukunsa luminen. Hyvä Jumala, hän\noli ollut pihalla melkein alasti! Hän sanoi kävelleensä unissaan ja\nheränneensä oviaukossa, jouduttuaan tuuleen ja lumisateeseen. Tämä\non ensimmäinen kerta. En ole aavistanut milloinkaan hänellä olevan\ntaipumuksia siihen. Olen nyt hirveän huolissani.\n\n-- Nukkuuko hän nyt?\n\n-- En tiedä. Josephine tuli huoneeseemme vähän myöhemmin ja sanoi,\nettei hän voi nukkua. Miriam meni hänen huoneeseensa.\n\n-- Syy on ollut varmaankin lapsi, Philip sanoi lohduttavasti laskien\nkätensä Adaren käsivarrelle. -- Me voimme kuitenkin kestää sen, sillä\nmehän olemme miehiä, mutta heidän laitansa on toisin. Meidän pitää\nkestää surumme uljaasti. Emme saa menettää hitustakaan voimistamme\nitsemme emmekä heidänkään vuokseen.\n\n-- Luuletko sen johtuneen siitä? Adare huudahti hyvin kiihkeästi.\n-- Jos asia on niin, Philip, hävettää minua. Miriamissa tapahtunut\nkummallinen muutos on huolestuttanut minua liian kovasti. Mutta nyt\nymmärrän. Lapsen syytähän tämä nähtävästi onkin. Olemme eläneet\nsellaisessa hirveässä jännityksessä. Olen kuullut hänen itkevän\nsilloin, kun hän on luullut minun nukkuvan. Häpeän itseäni. Ja isku\nkoski kuitenkin kovimmin sinuun.\n\n-- Ja Josephineen, Philip lisäsi.\n\nJohn Adare oli suoristanut hartiansa ja tuntien suurta huojennusta\nPhilip näki entisen ilmeen palaavan hänen silmiinsä.\n\n-- Meidän pitää rohkaista heidän mieltään, hän sanoi äkkiä. -- Kysyn\nJosephinelta, tahtovatko he tulla syömään aamiaista kanssamme.\n\nPoistuessaan huoneesta hän sulki oven ja päätti heti herättää\nJosephinen, jos Josephine olisi vielä vuoteessa. Mutta hän hämmästyi\nmiellyttävästi huomatessaan, että sekä Miriam että Josephine\npukeutuivat parhaillaan. Hän palasi Adaren luo vieden nämä uutiset\nhänelle.\n\nKolme neljännestuntia myöhemmin he kohtasivat toisensa ruokasalissa.\nKatsoessaan Josephineen Philip huomasi heti, että Josephine oli\nvalmistautunut viimeiseen rohkeaan ponnistukseen. Hän oli kammannut\ntukkansa kimalteleviksi kiharoiksi niskansa ja poskiensa ympärille\npiilottaakseen kalpeutensa. Miriam näytti suuresti muuttuneen\nedellisen yön jälkeen. Hänen silmänsä olivat kirkkaammat. Huolellinen\npukeutuminen oli piilottanut niiden alla olevat tummat renkaat ja\nlisännyt vähän väriä hänen poskiinsa ja huuliinsa. Hän kääntyi\nAdaren puoleen, kun molemmat miehet tulivat huoneeseen, ja murahtaen\nhyväksyvästi ilosta jättiläinen piti häntä käsivarren matkan päässä\nitsestään katsoen häneen.\n\n-- Siitä ei näytä sittenkään olleen sinulle minkäänlaisia pahoja\nseurauksia, Philip kuuli hänen sanovan. -- Kerroitko sydänkäpyselle\nseikkailustasi, kultaseni?\n\nPhilip ei kuullut Miriamin vastausta, sillä hän ei voinut kääntää\nkatsettaan Josephinen kasvoista. Josephine hymyili. Hän ei\nkoettanuttaan piilottaa silmiensä iloista ilmettä, kun Philip\nkumartui suutelemaan häntä.\n\n-- Viimeinen yö oli varmaankin vaikea, kultaseni?\n\n-- Hirveä, Josephine kuiskasi. -- Äiti kertoi minulle koko\ntapahtuman. Hän on voimakkaampi nyt aamulla. Emme saa paljastaa\nisälle totuutta.\n\n-- Totuutta?\n\nPhilip tunsi hänen säpsähtävän.\n\n-- Hiljaa! Josephine kuiskasi. -- Ymmärrät varmaankin tarkoitukseni.\nRuvetkaamme nyt syömään aamiaista.\n\nSeuraavan tunnin kuluessa Philip ei voinut olla ihmettelemättä\nMiriamia. Hän puhui ja nauroi enemmän kuin milloinkaan ennen. Hänen\nposkiensa ja huuliensa keinotekoinen puna haihtui hänen kasvoihinsa\nilmestyvän kirkkaamman värin tieltä. Hän huomasi Josephinenkin\nolevan melkein yhtä hämmästynyt. John Adare oli oikein poikamaisen\niloinen. Ateria loppui ja Philip ja Adare aikoivat juuri sytyttää\nsikarinsa, kun ulkoa kuuluva melu kiidätti heidät kaikki ikkunaan,\njosta voitiin nähdä puolet aukeamasta. Metsästä tuli juuri näkyviin\nkaksi koiravaljakkoa, joiden ajajat huusivat ja lyödä läimäyttelivät\npitkillä peurannahkaisilla ruoskillaan. Philip katsoa tuijotti niihin\ntuntien, että Josephine puristi kovasti hänen käsivartaan. Kumpikaan\nhuutavista miehistä ei ollut Jean.\n\n-- Muuan intiaani ja puoliverinen Renault, Adare murahti. --\nIhmettelenpä, mitä asiaa heillä on tänne marraskuussa. Heidänhän\npitäisi olla nyt ansapoluillaan.\n\n-- Ehkä he ovat tulleet tapaamaan ystäviään, isä kulta, Josephine\nvihjaisi. -- Heistähän ei ole kukaan pitkään aikaan käynyt\nluonamme. Olisin pahoillani, elleivät alamaisemme olisi iloissaan\nkotiinpaluustanne.\n\n-- Niinhän se tietysti onkin! Adare huudahti. -- Hei, Metoosin! hän\nkarjaisi kääntyen oveen päin. -- Metoosin! _Paitoo ta! Wawer isewin!_\n\nMetoosin ilmestyi ovelle.\n\n-- Sytytä suuri tuli vierasmajan takkaan, Adare käski. -- Anna\nkaikille metsästä tuleville vieraille ruokaa. Tarjoa tupakkaa,\nsäilykkeitä, jauhoja ja kakkuja. Aitassamme ei ole mitään liian hyvää\nheille. Ja lähetä Jean luokseni! Missä hän on?\n\n-- _Numma tao, ookimow_.\n\n-- Poistunutko? Adare huudahti.\n\n-- Hän ei halunnut häiritä teitä eilen illalla, Philip selitti. --\nHän sanoi lähtevänsä varhain tänä aamuna Pipestoneen.\n\n-- Jos hän olisi tavallinen mies, sanoisin hänen rakastuneen johonkin\nLangloisin tyttöön, Adare sanoi kohauttaen hartioitaan. -- Niin,\nMetoosin. Ota heidät vastaan niin hyvin kuin vain voit ja me tulemme\npuhuttelemaan heitä hieman myöhemmin. Metoosinin mentyä Adare kääntyi\ntoisten puoleen. -- Lähdemmekö kävelemään nyt? hän kysyi.\n\n-- Niin, lähtekäämme todellakin! Josephine sanoi innostuneena. --\nTule, Mikawe. Olemme tuossa tuokiossa valmiit.\n\nHän juoksi huoneesta taluttaen äitiään kädestä. Philip ja Adare\nseurasivat heitä ja hetkisen kuluttua olivat kaikki neljä valmiit\npoistumaan talosta. Vierastupa oli metsänlaidassa. Se oli pitkä\nmatala hirsirakennus ja aina avoin asunnoksi niille intiaaneille ja\npuoliverisille -- miehille, naisille ja lapsille -- jotka sattuivat\ntulemaan kartanoon metsistä. Renault ja intiaani auttoivat juuri\nMetoosinia tulen sytyttämisessä, kun he astuivat sisään tupaan.\nPhilipin mielestä Renault katsoi häneen kummallisesti ja tutkivasti\nsilloinkin kun Adare puristi hänen kättään. Mutta hän oli uteliaampi\nkuulemaan niitä hiljaa lausuttuja sanoja, joita intiaani ja\npuoliverinen mumisivat seisoessaan hetkisen pää kumarassa Josephinen\nja Miriamin edessä. Sitten Renault kohotti päätään ja sanoi\nJosephinelle suoraan:\n\n-- Tuon teille viestin, _ma Kichi Utooskayakun_, Jac'fishissa\nasuvalta Jan Breuililta ja hänen vaimoltaan, hän sanoi hiljaa.\n\n-- Heidän pieni tyttärensä on kuolemaisillaan.\n\n-- Pieni Marieko? Onko hän kuolemaisillaan? Josephine huudahti.\n\n-- On. Hän on hirveän sairas. Hänen ruumiinsa on aivan tulikuuma.\n\nJosephine katsoi Philipiin.\n\n-- Tiesin tytön sairastavan, hän sanoi, -- mutta en luullut tautia\nniin kovaksi. Jos hän kuolee, syy on minun. Minun olisi pitänyt\nmatkustaa sinne. Sitten hän kääntyi äkkiä Renaultin puoleen. --\nMilloin näitte hänet viimeksi? hän kysyi.\n\n-- Kuunnelkaa! _Papak-oo-moo?_\n\n-- Niin.\n\n-- Lapset sairastavat sitä tautia joka talvi, hän selitti katsoen\njälleen kysyvästi Philipiä silmiin. -- Se tappaa äkkiä, ellei siihen\nsaada ajoissa apua. Mutta minulla on sellaista lääkettä, joka\nparantaa kyllä lapsen. Nyt on vielä aikaa. Meidän pitää lähteä sinne,\nPhilip; siinä ei auta mikään!\n\nHänen kasvonsa olivat kalvenneet hieman. Hän näki, miten Philipin\notsaan ilmestyi yhä enemmän ryppyjä, sillä Philip muisti Jeanin\nvaroittavat sanat. Mutta Josephine puristi hänen käsivarttaan ja\nhänen huulensa olivat tiukasti yhdessä.\n\n-- Minä ainakin lähden, Philip, hän sanoi hiljaa. -- Haluatko lähteä\nkanssani?\n\n-- Tietysti, jos sinun on pakko matkustaa, Philip vastasi. -- Mutta\nse ei ole parhaaksesi.\n\n-- Se on hyödyksi pikku Marielle, Josephine vastasi ja poistui\nhänen luotaan mennäkseen kertomaan Adarelle ja Miriamille Renaultin\ntuomasta viestistä.\n\nRenault tuli aivan Philipin viereen. Hän oli selin muihin, kun hän\nsanoi hiljaa:\n\n-- Tuon teille hyviä uutisia Jean Croissetilta, m'sieur. Hänen\nmielestään Soomin Renault on yhtä hyvä mies kuin Pierre Langloiskin,\nja Soomin tappelee pyydettäessä kuin paholainen. Toin mukanani\nintiaanin ja pari koiravaljakkoa. Muutamme metsään koiratarhan\nläheisyyteen, jonne Pierre on pystyttänyt telttansa. Ymmärrätte kai\ntarkoitukseni?\n\n-- Kyllä, Philip kuiskasi. -- Ja onko Jean mennyt muiden luo?\n\n-- Hän kiiruhti kuin tuuli Wateroundiin Francoisin luo. Francois\ntulee tänne parin kolmen tunnin kuluttua.\n\nJosephine ja Adare lähestyivät heitä nyt.\n\n-- Sydänkäpynen aikoo ruveta hoitajattareksi jälleen, Adare murahteli\npuristaen suurella kädellään Josephinea hellästi vyötäröltä. --\nMatkanne tulee olemaan hauska näin kauniina aamuna, Philip, mutta\nmuistakin, että jos siellä on rokkosairaita, Josephine ei saa\nantautua vaaralle alttiiksi.\n\n-- Pidän kyllä huolta siitä, appi hyvä. Milloin lähdemme, Josephine?\n\n-- Heti jouduttuani valmiiksi ja Metoosinin valjastettua, Josephine\nvastasi. -- Lähden kotiin nyt. Haluatko tulla kanssani?\n\nKului tunti, ennen kuin Metoosin toi koirat tarhasta. Vasta sitten\nhe olivat valmiit lähtemään. Philip oli aseistautunut kiväärillä\nja pistoolilla, ja Josephine oli sullonut suureen koriin ruokaa ja\nlääkkeitä. Tuore lumi oli pehmeää, ja Metoosin oli tuonut hankireen\ntavallisen reen asemesta. Sen eteen oli valjastettu Kapteeni ja viisi\nsen toveria.\n\n-- Eikö koko lauma lähdekään kanssamme? Philip kysyi.\n\n-- En ota milloinkaan niitä sellaiseen paikkaan, jossa sairastetaan\njotakin tarttuvaa tautia, sellaista kuin tämäkin on, Josephine\nselitti. -- Kuoleman läheisyydessä on jotakin, joka panee ne\nulvomaan. En ole voinut saada niitä lopettamaan sitä.\n\nPhilip oli pettynyt, mutta ei sanonut enää mitään. Hän kiersi\npeitteen Josephinen ympärille, viuhautti Metoosinin hänelle antamaa\npitkää ruoskaa ja niin he lähtivät liikkeelle Miriamin ja Adaren\nhuiskuttaessa heille päärakennuksen ovelta. He olivat tuskin päässeet\nheidän näkyvistään metsään, kun Josephine pysähdytti koirat tiukalla\nkiivaalla käskyllä, hyppäsi peitteistään tielle ja pysähtyi nauraen\nPhilipin viereen.\n\n-- Isä vaatii minua aina ajamaan, sillä hänen mielestään juokseminen\non epäterveellistä naisille, hän sanoi. -- Mutta siitä en välitä\nvähääkään, sillä pidän juoksemisesta. Kas näin!\n\nPuhuessaan hän oli heittänyt päällystakkinsa rekeen ja seisoi nyt\nPhilipin edessä suorana ja solakkana. Hänen tukkansa oli sidottu\npitkäksi palmikoksi.\n\n-- Oletko jo valmis? hän kysyi Philipiltä.\n\n-- Hyvä Jumala, armahda minua! Philip hengähti. -- Sinähän olet aivan\nsen näköinen kuin aikoisit lähteä lentoon, Josephine!\n\nJosephinen käsky koirille oli niin hiljainen, että hän tuskin kuuli\nsitä, mutta ne lähtivät heti laukata vilistämään sitä valkoista ja\nkapeaa tietä pitkin, jolle Josephine oli ne ohjannut. Philip juoksi\nhänen kintereillään. Häntä oli aina hieman naurattanut nähdessään\nnaisen juoksevan, mutta nyt hän huomasikin Josephinen rientävän\neteenpäin kevyesti ja vaivattomasti kuin keijukainen. Hän oli\nheittänyt päänsä taaksepäin, kohottanut lapasiin pistetyt kätensä\nrinnalleen kuin metsien miehetkin tekevät juostessaan, ja hänen\nkimalteleva palmikkonsa hypähteli varhaisen auringon valossa hänen\nnopeiden askeleidensa tahdissa.\n\nKoirien keltaiset ja harmaat selät laskivat ja nousivat hänen\nedessään tasaisin liikkein, mikä oli melkein kuin soittoa. Niiden\nkorvat olivat luimussa ja rinnat kohoilivat, tuuheat hännät\nvetäytyivät käppyrään kuin sulat niiden lanteille ja ne tottelivat\nmelkein koneellisen täsmällisesti takana juoksevan tytön hiljaisia\nkomentosanoja.\n\nJokaisen kuluneen minuutin jälkeen Philip arvaili, kauanko Josephine\nvielä jaksoi pitää yllä samaa vauhtia. He olivat juosseet ainakin\nkilometrin ja Philipin hengitys alkoi muuttua jo hyvin huohottavaksi,\nkun hänen kenkänsä kärki tarttui muutamaan oksaan ja hän suistui\npäälleen lumeen. Saatuaan lumen pois silmistään ja korvistaan hän\nhuomasi Josephinen seisovan nauraen tiellä hänen edessään. Koirat\nolivat laskeutuneet vatsalleen ja katselivat taakseen.\n\n-- Philip raukka! Josephine sanoi nauraen, ojentaen hänelle auttavan\nkätensä. -- Olimme melkein jättää sinut. Kapteeni kaipasi sinua ensin\nja se pysähtyi niin äkkiä, että olin melkein kaatua rekeen.\n\nHänen kasvonsa hehkuivat. Huulet, posket ja silmät loistivat, ja\nhänen rintansa kohoili ja laski nopeasti.\n\n-- Tämä oli sinun syytäsi, Philip syytti häntä. -- En voinut irrottaa\nkatsettani sinusta enkä sitten ajatellut ollenkaan jalkojani. Aion\nrangaista sinua nyt siitä.\n\nPhilip puristi hänet syliinsä, vaikka hän vastustelikin. Ja vasta\nsitten kun hän oli suudellut hänen raollaan olevia hymyileviä\nhuuliaan, hän päästi Josephinen irti.\n\n-- Aion ajaa nyt, Josephine sanoi. -- En uskalla enää juosta pelosta,\nettä minua jälleen rangaistaan.\n\nPhilip kietoi hänet jälleen reessä oleviin turkispeitteisiin. Jae\nBreuilin tupaan oli yli kymmenen kilometriä; he pääsivät sinne\nkahdessa tunnissa. Breuil oli vielä melkein poikanen, tuskin vanhempi\npientä nuorta mustasilmäistä puoliveristä ranskalaista vaimoaan, ja\nheidän silmänsä olivat kauhusta selällään. Väristen ihmettelystä ja\nilosta Philip huomasi heissä tapahtuvan nopean muutoksen Josephinen\nhypätessä reestä. Breuil melkein nyyhkytti kuiskatessaan Philipille:\n\n-- Hyvä suloinen enkelimme, m'sieur. Hän saapui juuri ajoissa!\n\nJosephine oli kumartuneena pienen Marien kehdon yli, kun he\nseurasivat häntä ja tyttömäistä äitiä tupaan. Hetkisen kuluttua\nJosephine katsoi heihin iloisesti hymyillen.\n\n-- Tämä on sitä samaa tautia, Marie, hän sanoi äidille. -- Minulla\non mukanani lääkettä, joka kyllä parantaa sen. Kuume ei olekaan niin\nkova kuin luulin.\n\nKeskipäivällä oli tuvassa tapahtunut jo suuria muutoksia. Pienen\nMarien kuume laski nopeasti ja Breuil vaimoineen oli onnellinen.\nPäivällisen jälkeen Josephine selitti heille jälleen, miten\nheidän piti antaa lapselle lääkettä, ja kello kaksi he lähtivät\npaluumatkalleen Adaren kartanoon. Aurinko oli jo kadonnut näkyvistä\naikoja sitten. Taivas oli harmaassa pilvessä ja ilma tuntui paljon\nkylmemmältä.\n\n-- Saavumme kotiin vähän ennen pimeää, Philip sanoi. -- Parasta\nolisi, että ajaisit, Josephine.\n\nHän halusi kiihkeästi päästä takaisin Adaren kartanoon, sillä hän\ntunsi mielestään Jeanin jo palanneen tähän aikaan. Hän oli aivan\nvarma siitäkin, että tarhan läheisyydessä olevassa kuusikossa oli\nmuitakin metsien asukkaita kuin Pierre, Renault ja intiaani. Tunnin\nhän ajoi niin nopeaa vauhtia kuin suinkin. Myöhemmin he saapuivat\nmuutamaan tiheään kuusikkoon, joka oli kolmen kilometrin päässä\nAdaren kartanosta. He olivat jo sivuuttaneet osan siitä, kun koirat\npysähtyivät. Kuiva seetri oli kaatunut tien poikki ja sulki nyt\nniiltä tien. Philip rupesi etsimään reestä kirvestä.\n\n-- En ole tuntenut juuri tuulen henkäystäkään, oletko sinä? hän\nkysyi. -- En ainakaan niin voimakasta, että se olisi voinut kaataa\nseetrin.\n\nHän meni puun luo ja rupesi hakkaamaan. Mutta tuskin hänen kirveensä\noli pudonnut kuuttakaan kertaa, kun hän pyörähti ympäri kuin salama\nkuullessaan kauhistuneen huudon. Hän ehti vain nähdä Josephinen\nnousseen reestä ja taistelevan parin miehen kanssa, kun samalla\npari muuta hyökkäsi hänen kimppuunsa. Hän ei ennättänyt lyödä\neikä kohottaa kirvestään, vaan kaatui heti ja tunsi kurkkuaan\npuristettavan. Hän näki hyökkääjän kasvot ja silloin hän tiesi\nmiehen samaksi, jonka hän oli nähnyt nuotion valossa, nimittäin\nkauppias Langiksi. Hänen voimansa jokainen solu tuli avuksi\nhänen ponnistellessaan yli-inhimillisesti päästäkseen vapaaksi\nhyökkääjiensä käsistä. Sitten hän sai iskun. Hän näki vilahdukselta\nlyhyen paksun nuijan, jota Thoreau itse heilutti. Kaikki pimeni hänen\nsilmissään ja hän pyörtyi. Tajuttomana ollessaan hän oli kuulevinaan\nrevolverin laukauksia ja koirien ulvontaa, ääniä, jotka heikkenivät\nyhä enemmän, kunnes ne lakkasivat kokonaan kuulumasta ja sulautuivat\nyön hiljaisuuteen.\n\nPhilipin palatessa tajuihinsa oli jo melkein pimeä. Ponnistaen\nvoimiaan hän kohosi polvilleen ja tuijotti ympärilleen. Josephine\noli poistunut samoin kuin koiratkin. Hän nousi horjuen seisoalleen\nvaikeroiden tuskasta. Silloin hän huomasi reen. Pari koiraa oli vielä\nkiinni vetohihnoissa ja silloin hän ymmärsi pistoolinlaukauksen\nmerkityksen. Toiset oli päästetty irti. Miesten jäljet johtivat\ntieltä suoraan metsän sydämeen, ja kaiken tarkoitus ja tapahtuman\ntodellisuus herättivät hirveää kauhua Philipin mielessä. Lang\nroistoineen oli ryöstänyt Josephinen. Hän näki lisääntyvästä\npimeydestä, että he olivat jo päässeet pitkän taipaleen matkallaan\nThoreaun taloon.\n\nYksi ajatus täytti nyt hänen huumautuneet aivonsa. Hänen oli saatava\nJean käsiinsä ja päästävä tarhan vieressä olevaan leiriin. Hän lähti\nkotiin päin horjuen. Joskus tuntui hänestä kuin tie olisi noussut\npystyyn ja lyönyt häntä kasvoihin. Sokaiseva tuska jäyti hänen\nsilmiään ja hän kaatui ensimmäisen kilometrin aikana ainakin kymmenen\nkertaa ja joka kerta hänen oli yhä vaikeampi nousta jaloilleen. Yö\npimeni yhä enemmän hänen ympärillään ja silloin tällöin hän huomasi\nryömivänsä eteenpäin käsillään ja polvillaan. Vasta parin tunnin\nkuluttua hänen huumaantuneet aivonsa totesivat, että hän oli saapunut\nmetsässä palavan nuotion läheisyyteen. Mutta sittenkin tuntui kuluvan\nikuisuus, ennen kuin hän pääsi sen luo. Ja kun hän vihdoin horjui\nvalopiiriin, hän näki puolen tusinan verran säikähtyneitä kasvoja ja\nkuuli Jean Jacques Croissetin omituisen huudahduksen, kun hän kaatui\nJeanin syliin. Philipin voimat olivat lopussa, mutta hän ennätti\nkuitenkin kertoa Jeanille tapahtuman, ennen kuin hän kaatui lumeen.\n\nJa sitten hän kuuli äänen, Jeanin äänen, huutavan kiivaita käskyjä\nnuotion ääreen kokoontuneille miehille. Hän kuuli kiihkeitä\nvastauksia, nopeita askelia ja koirien haukuntaa. Jotakin lämmintä\nja virkistävää kaadettiin hänen suuhunsa. Hän koetti taistella\npäästäkseen taas tajuihinsa ja hänestä tuntui, kuin hän olisi\nkampaillut tuntikausia, ennen kuin hän voi avata jälleen silmänsä.\nHän nousi vaikeasti istumaan ja katsoa tuijotti Jeanin, puoliverisen,\ntummiin kalpeihin kasvoihin.\n\n-- Hetki on koittanut, hän mumisi.\n\n-- Niin, hetki on koittanut, m'sieur! Jean huudahti. -- Pohjolan\ntämän osan nopeimmat koiravaljakot ja nopeimmat juoksijat ovat\nmatkalla ja ennen aamua metsien asukkaat ovat tarttuneet aseihin\ntäältä Waterpoundiin ja Lobstickin varrella olevasta cree-intiaanien\nleiristä Gray Loo-virralle asti. Juokaa tämä, m'sieur. Emme saa\nhukata minuuttiakaan, sillä Jean Jacques Croisset sanoo nyt teille,\nettei ainoakaan sellainen susi ulvo tänä yönä, joka ei vie viestiä\nkaikille niille, jotka rakastavat Josephineamme. Juokaa!\n\n\n\n\n23\n\nSalomaiden herääminen\n\n\nJeanin vavahduttavat sanat tunkeutuivat Philipin tajuntaan kuin\ntuli. Ne herättivät hänet horroksista ja hän alkoi hengittää syvään\nkylmää yöilmaa ja nähdä selvemmin. Leiri oli tyhjä nyt. Miehet\nolivat poistuneet. Vain Jean oli hänen kanssaan. Puoliverisen posket\npunoittivat kovasti ja hänen silmänsä leimusivat. Philip nousi\nhitaasti seisomaan. Hänen päätään ei huimannut enää niin kovasti ja\nhän hengitti vielä syvemmin Jeanin seisoessa vieressä ja katsellessa.\nKaukaa metsästä kuului koirien hiljaista haukuntaa.\n\n-- He rientävät kuin tuuli! Jean kuiskasi. -- Nuo ovat Renaultin\nkoiria. Ne ovat jo parin kilometrin päässä!\n\nHän tarttui Philipin käsivarteen.\n\n-- Olen valmistanut teille mukavan vuoteen Pierren telttaan,\nm'sieur. Teidän on paneuduttava pitkällenne ja minä valmistan teille\nillallisen. Tarvitsette piakkoin kaikkia voimianne.\n\n-- Mutta minun täytyy saada tietää, mitä tapahtuu, Philip vastusti.\n-- Hyvä Jumala, enhän voi paneutua nukkumaan kuin väsynyt koira\nJosephinen ollessa Langin luona! Olen kunnossa jo, Jean. En ole\nnälissänikään ja tuskat ovat lakanneet. Katsokaa, voin seisoa yhtä\ntukevasti kuin tekin! hän huudahti kiihkeästi tarttuen Jeanin käteen.\n-- Jumala armahtakoon, kuka sen tietää, mitä siellä parhaillaan\ntapahtuu!\n\n-- Josephine on turvassa ainakin vähän aikaa, m'sieur, Jean sanoi\nvakavasti. -- Kuunnelkaa nyt minua, _Netootam!_ Pelkäsin tätä ja sen\nvuoksi varoitinkin teitä. Lang aikoo viedä hänet Thoreaun taloon.\nHän luulee, ettemme uskalla lähteä ajamaan häntä takaa, ja otaksuu\nJosephinen lähettävän tänne viestin, että hän vierailee siellä\nhuvikseen. Miksi? Siksi, että hän on luvannut lähettää herra Adarelle\ntunnustuksensa, jos rupeamme ahdistamaan häntä. Hyvä Jumala, hän\nluulee, ettemme uskalla vielä nytkään! _Netootam_, kuusi nopeinta\nkoiravaljakkoa ja juoksijaa, joiden vertaista ei voida löytää\nsadan kilometrin laajuiselta alalta, on lähtenyt levittämään sanaa\nmetsien asukkaiden keskuuteen, että Thoreau roistoineen on ryöstänyt\nEnkelimme, Josephinemme. Ennen aamun koittoa he alkavat kokoontua\njokien haaraan kahdenkymmenen kilometrin päähän täältä Devil's\nNestille päin. Ja huomenna -- Jean teki ristinmerkin.\n\n-- Pyhä neitsyt antakoon meille anteeksi, mutta tuskin on synti\ntappaa pariakymmentä sellaista roistoa, hän sanoi. -- Kukaan ei jää\nhenkiin kertomaan tarinaa. Eikä Thoreaun talosta jää hirttäkään\nsäilyttämään salaisuutta, joka kuolee huomisen päivän kuluttua.\n\nPhilip tuli nyt Jeanin viereen. Hän nosti kätensä puoliverisen\nolkapäille ja katsoi häneen hetkisen sanomatta sanaakaan. Hänen\nkasvonsa olivat oudon kalpeat.\n\n-- Ymmärrän nyt kaikki, Jean, hän kuiskasi ja hänen huulensa\nnäyttivät kuivilta. -- Huomenna hävitämme kaikki todisteet ja\ntapamme. Muuta keinoa ei ole. Ja tuo salaisuus, jota olette pelännyt\nja jota Josephine ei luullut minun arvaavan, vaikka eläisin tuhat\nvuotta, hautautuu ikuisiksi ajoiksi. Mutta, Jean, minä olen arvannut\nsen ja tiedän nyt kaikki. Se on selvinnyt minulle vihdoinkin ja, hyvä\nJumala, nyt ymmärrän kaikki!\n\nJean peräytyi hitaasti katsoen häneen kauhistuneena. Philip seisoi\npää painuksissa näkemättä mitään puoliverisen kasvoissa riehuvasta\ntaistelusta. Kun Jean puhui, hänen äänensä kuulosti hyvin hiljaiselta\nja omituiselta.\n\n-- M'sieur!\n\nPhilip kohotti katseensa. Jean ojensi hänelle nuotion valossa\nkätensä. Molempien miesten kasvoissa oli uusi kajastus, uuden\nveljeyden syntymisen heijastus. Heidän kätensä yhtyivät. He katsoivat\nvaitiollen toisiaan silmiin alkavan myrskyn ruvetessa humisemaan\npuiden latvoissa ja pilvien kiitäessä kuin lumiset harmaat armeijat\nkuun ohi taivaalla.\n\n-- Älkää kuiskatko sanaakaan kenellekään, mitä olette saanut selville\ntänä yönä, Jean sanoi sitten. -- Vannotteko sen?\n\n-- Vannon.\n\n-- Ja huomenna taistelemme! Näette kai nyt ja ymmärrätte, mitä tuo\ntaistelu meille merkitsee?\n\n-- Kyllä. Se merkitsee, että Josephine --\n\n-- Vaiti! Minäkään en saa tietää ajatuksianne, m'sieur. En voi uskoa,\nettä olette arvannut oikein, mutta en halua tietää sitä. En uskalla.\nJa nyt, m'sieur, teidän pitää mennä nukkumaan. Menen herra Adaren luo\nja sanon hänelle saaneeni viestin, että te ja Josephine aiotte viipyä\nBreuilin luona tämän yön. Hän ei saa arvata tapahtumaa, eikä hän saa\ntulla huomiseen suureen taisteluunkaan. Kun se on loppunut, sanomme\nhänelle, ettemme halunneet säikyttää häntä ja Miriamia Josephinen\nvuoksi. Jos hän yhtyisi taisteluun ja joutuisi vastakkain Langin ja\nThoreaun kanssa, niin --\n\n-- Hän ei saa mitenkään lähteä sinne! Philip huudahti. -- Kiiruhtakaa\nnyt hänen luokseen, Jean. Kun olette poistunut, keitän vähän kahvia.\nTuokaa mukananne toinen luodikko. He ryöstivät minulta kiväärini ja\npistoolini.\n\nJean valmistautui lähtemään.\n\n-- Palaan takaisin hetkisen kuluttua, hän sanoi. -- Meidän pitää\nlähteä jokien haaraan parin tunnin kuluttua, m'sieur. Mutta siihen\nasti teidän pitää levähtää.\n\nHän poistui pimeään suunnaten kulkunsa tarhaa kohti. Philip seisoi\nmonta minuuttia tulen vieressä katsoen liekkeihin. Sitten hän heräsi\näkkiä toimintaan. Hänen mieleensä tänä iltana juolahtanut ajatus\noli muuttanut hänen koko maailmansa ja hän arveli nyt, oliko hän\noikeassa. Jean oli sanonut: -- En voi uskoa teidän arvanneen oikein,\nvaikka puoliverisen kasvoissa, hänen kauhistuneissa silmissään ja\nhänen ruumiinsa lihasten jännityksessä oli ollut pelkoa, että hän\noli oikeassa. Mutta jos hän olikin erehtynyt? Veri virtasi kuumana\nhänen kasvoihinsa. Jos hän oli arvannut väärin, hänen ajatuksensa oli\nsilloin rikos. Hän päätti karkottaa koko seikan mielestään mennessään\nhakemaan teltasta ruokaa ja kahvia. Kun Jean palasi tunnin kuluttua,\nodotti kuuma illallinen häntä hiilloksella. Puoliverinen oli tuonut\nPhilipille luodikon samalla kun omansakin.\n\n-- Mitä hän sanoi? Philip kysyi heidän istuutuessaan syömään. --\nEpäilikö hän mitään?\n\n-- Ei mitään, m'sieur, Jean vastasi hymyillen kummallisesti. -- Hän\noli Miriamin kanssa. Tullessani sisään he leikkivät kuin lapset\nsoittohuoneessa. Miriamin tukka oli hajallaan. Hän veti herraa\nparrasta ja he nauroivat niin, etteivät he kuulleetkaan tuloani,\nennen kuin puhuin heille. Hän nauroi, m'sieur, ajatelkaahan sitä.\n\nHän katsoi Philipiä silmiin.\n\n-- Onko Josephine kertonut teille, miten intiaanit nimittävät heitä?\nhän kysyi lyhyesti.\n\n-- Ei.\n\n-- Jokaisessa teltassa näissä metsissä heitä sanotaan _kah\nsakehewwawineihsi_ eli rakastavaisiksi. Ah, m'sieur, aivoihini on\nsyöpynyt muuan kuva, jota en milloinkaan voi unohtaa. Kun tulin ensi\nkerran Adaren kartanoon eräänä kylmänä synkkänä iltana, nälkään\nkuolemaisillani, katsoin sisälle eräästä valaistusta ikkunasta. Herra\nistui suuressa tuolissa tulen ääressä niin, että voin nähdä hänen\nkasvonsa ja jonkun, jonka hän oli puristanut lujasti syliinsä. Luulin\ntoista ensin nukkuvaksi lapseksi, mutta sitten näin pitkät, lattialle\nvaluvat hiukset ja samalla Kukka -- hän oli silloin niin kaunis kuin\nenkelit, joista olin uneksinut -- kohotti kasvonsa ja näki minut\nikkunassa. Ja kaikkien näiden vuosien kuluessa, jotka ovat kuluneet\nsen jälkeen, on heidän suhteensa pysynyt samanlaisena. He ovat olleet\nrakastavaisia ja pysyvätkin sellaisina kuolemaansa asti.\n\nPhilip ei sanonut mitään. Hän tiesi Jeanin katsovan häneen ja lukevan\nparhaillaan hänen sydämensä ajatuksia. Hetkisen kuluttua hän otti\nkellon taskustaan ja katsoi siihen.\n\n-- Mitä kello on, m'sieur?\n\n-- Yhdeksän, Philip vastasi. -- Miksi odottaisimme vielä tunnin? Olen\nvalmis.\n\n-- No siinä tapauksessa lähdemme, Jean sanoi hypäten pystyyn. --\nViekää nämä tavarat telttaan, m'sieur, sillä aikaa kun minä valjastan\nkoirat.\n\nHe liikkuivat nyt vilkkaasti. Heidän yläpuolellaan kaartuva harmaa\ntaivas näytti laskeutuvan alemmaksi. Tuulen humina metsän puissa\nkuulosti yksitoikkoiselta, kuin jotakin kaukaista rantaa vasten\nmurtuvien tyrskyjen pauhu. Sen mukana tuli hienosti lunta ja pimeys\nmuuttui niin synkäksi, että valopiirin takana oli musta kaaos, johon\nkaikki esineet hävisivät. Yö ei yllyttänyt ketään puhumaan. Se oli\ntulvillaan myrskyn kuiskauksia, jotka Philipin mielestä olivat\ntäynnä painostavia ennustuksia siitä murhenäytelmästä, joka sinä\nyönä oli heidän edessään. Jean oli valinnut laumasta viisi koiraa\nja ne valjastettiin reen eteen. Sitten hän johdatti ne suoraan\npimeään metsään, jossa Philip ei voinut nähdä mitään. Mutta Jean\nei epäröinyt kertaakaan ja koirat seurasivat häntä vinkuen silloin\ntällöin yön kummalliselle ja levottomuutta herättävälle tunnelmalle.\nPhilip käveli aivan niiden kintereillä. Pitkään aikaan ei kuulunut\nmuita ääniä kuin heidän askelensa, reen ja jalasten natinaa, koirien\nkäpälien kapsetta ja synkältä taivaalta puhaltavan tuulen huminaa\nkuusten latvoissa. Kuljettuaan tunnin he saapuivat erääseen paikkaan,\nmissä heidän ympärillään vallitsevan pimeyden musertava paino tuntui\nkevenevän. Se oli jonkun suuren aukeaman pää, äärettömän jäälakeuden\nnokka, joka tunkeutui metsään pohjoisesta kuin yksinäinen sormi.\nSiinä ei ollut puita eikä pensaita ja sen vuoksi se olikin sopiva\nkettujen ja myrskytuulien leikkikenttä. Jean vähensi vauhtiaan ja\nkulki hetkisen Philipin rinnalla.\n\n-- Ette suinkaan ala väsyä, m'sieur? hän kysyi.\n\n-- Jokainen kilometri päinvastoin voimistuttaa minua, Philip vastasi.\n-- Lyönnin vaikutus ei tunnu enää ollenkaan, Jean. Kuinka pitkän\nmatkan päässä sanotte sen paikan olevankaan, jonne kansalaisenne\nkokoontuvat?\n\n-- Kahdentoista kilometrin. Olemme nyt kulkeneet kuusi. Tässä\npimeydessä voisimme kulkea nopeammin ilman koiria, mutta niiden\nreessä on sadan naulan painoinen teltta, pyssyjä ja elintarvikkeita.\n\nHän johdatti koirat aukealle lakeudelle. Tunnin kuluttua he saapuivat\njälleen metsän laitaan. Siinä he levähtivät.\n\n-- Sinne on ehkä saapunut muutamia ennen meitä, Jean sanoi. --\nRenault ja toiset juoksijat ovat olleet matkalla neljä tuntia.\nHe ovat jo vieneet sanan ainakin tusinaan ansapolkujen vieressä\nsijaitsevaan majaan. Pierre saapui vanhan Kaskisoonin ja hänen\nintiaaniensa luo parissa tunnissa. He rakastavat Josephinea melkein\nyhtä paljon kuin Manitoutaan. Intiaanit saapuvat sinne viimeiseen\nmieheen.\n\nPhilip ei vastannut. Hänen sydämensä sykki kuitenkin kuin rumpu,\nkun hän kuunteli puoliverisen varmuudesta ja riemusta värähtelevää\nääntä. Heidän jatkaessaan matkaansa hän unohti kokonaan ajan\nkulun ajatellessaan noiden toisten tähän yölliseen surunäytelmään\nosallistuvien miesten toimintaa, noiden kuuden Paul Reveren,\njotka kiitivät kuin varjot yön salaperäisyyksien läpi, noiden\nkapealanteisten ruskeakasvoisten miesten, jotka levittivät koston\ntulta tuvasta tupaan ja teltasta telttaan. Hänen huuliensa välistä\ntunkeutui melkein nyyhkyttävä ilon ja riemun huoahdus. Häntä ei\nväsyttänyt ollenkaan ja joskus häntä melkein halutti juosta Jeanin\nja koirien edelle, vaikka hän näkikin, ettei Jeanilla ollut halua\nsellaiseen kiirehtimiseen. Puoliverinen johdatti heitä niin tasaista\nja täsmällistä vauhtia, että se tuntui melkein hirveältä. Hän ei\nkiiruhtanut eikä epäröinyt. Hän oli kuin yön kummallinen henki,\nedellä kulkeva vaitonainen ja äänetön varjo, lihasta ja verestä\ntehty automaatti, joka ei Philipin mielestä enää ollut inhimillinen.\nOllessaan tämän miehen johdettavana hän ei enää pelännyt Josephinen\nvuoksi.\n\nVihdoin he saapuivat erään kallioisen mäen juurelle. Koirat\nponnistelivat rinnettä ylös Jeanin kiskoessa avuksi vetohihnasta.\nLopulta he pääsivät laelle. Siihen he pysähtyivät ja seisoen\npaikoillaan kuin veistetty patsas ja äänen murtuessa hengästyneeseen\nhuutoon Jean Jacques Croisset viittasi mäen tuonpuoliselle tasangolle.\n\nKilometrin päässä roihusi nuotio kuin tuikkiva tähti pimeässä. Siellä\npaloi leirivalkea.\n\n-- Nuotio on sytytetty jokien haarautumaan, Jean sanoi niin\nvoimakkaasti, että hänen äänensä voitti tuulen huminan. -- Hyvä\nJumala, m'sieur, se on sentään jotakin, kun ihmisellä on tuollaisia\nystäviä!\n\nHän käveli edellä jonkun matkaa harjannetta pitkin, mutta sitten\nhe laskeutuivat pimeämpään laaksoon. Metsä oli tiheä ja matala,\nja Philip arvasi heidän nyt kulkevan jonkin suon poikki. Kun he\nselviytyivät siitä, oli nuotiokin melkein heidän edessään. Koirien\nhaukunta tervehti heitä. Kun he saapuivat valopiiriin, nousi noin\npuolen tusinan verran miehiä pystyyn ottamaan heitä vastaan.\nJokaisella oli kainalossaan ase. Vähän erillään muista tuli heitä\nkohti muuan pitkä, laiha mies, jolla oli sileiksi ajellut kasvot.\nJeanin huulilta purkautui silloin sanoja, joiden kaikua hän koetti\nhiljentää.\n\n-- Taivaan pyhä äiti, isä Georgehan siellä on, Baldneckin\nlähetyssaarnaaja! hän sanoi.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä lähetyssaarnaaja jo puristi\npuoliverisen lapasen peittämää kättä. Hän oli noin kuusikymmenvuotias\nlaiha kalpea mies, jonka silmät hehkuivat kuumeisesti.\n\n-- Jean Croisset! hän huudahti. -- Olin Laduen luona, kun Pierre\ntoi viestin. Onko se totta? Ovatko Thoreaun jumalattomat miehet\nryöstäneet maailman puhtaimman sielun? En voi uskoa sitä. Mutta jos\nasia on niin, olen tullut tänne taistelemaan.\n\n-- Kyllä se on totta, isä, Jean vastasi. -- He ovat ryöstäneet hänet\nsamoin kuin valkoiset ihmispedot ryöstivät Red Fawnin hänen isänsä\nteltasta kolme vuotta sitten. Ja huomenna --\n\n-- Jumalan kosto saavuttaa heidät, keskeytti lähetyssaarnaaja. --\nOnko tämä vieras ystäväsi, Jean?\n\n-- Hän on Philip Darcambal, Josephinen mies, Jean sanoi. Kun\nlähetyssaarnaaja tarttui Philipin käteen, oli hänen laihoissa\nsormissaan teräksistä voimaa.\n\n-- Ladue kertoi minulle, että Josephine on löytänyt miehensä, hän\nsanoi. -- Siunatkoon Jumala teitä, poikani! Minä, isä George, kastoin\nhänet monta vuotta sitten. Minulle hän on tehnyt Adaren kartanosta\nkodin siitä asti, jolloin hän oli tarpeeksi vanha voidakseen kietoa\nhennot käsivartensa kaulaani ja lausuakseen nimeni. Olin juuri\nmatkalla luoksenne, kun yö saavutti minut Laduen tuvassa. En ole\nmikään soturi, poikani, sillä Jumala ei rakasta sellaisia, mutta\nKristus karkotti rahanvaihtajat temppelistä ja sen vuoksi minäkin\nluulen voivani taistella.\n\nMuutkin kokoontuivat nyt heidän ympärilleen ja Jean kertoi heille\nmetsässä tapahtuneesta salakavalasta hyökkäyksestä. Lähetyssaarnaajan\notsasuonet pullistuivat hänen kuunnellessaan. Toiset eivät kyselleet\nmitään, kuuntelivat vain Jeanin kertomusta tummin jännittynein\nkasvoin ja silmin, jotka leimusivat kytevästä tulesta. Siellä olivat\nvakavat ja vaiteliaat Foutellesit, isä ja poika, Caribou Swampista.\nPitkänä ja aavemaisena, nuotion valossa enemmän kummituksen\nkuin ihmisen näköisenä, seisoi Janesse, jonka lumivalkoinen\nparta ulottui melkein vyötäröön asti. Hänen päässään oli paksu\nnäädännahkainen lakki ja hän oli aseistautunut pitkäpiippuisella\nrihlattomalla luodikolla, jonka luodit osuivat aina maaliin.\nJäälakeuksien kettumailta oli saapunut \"hullu\" Joe Horn kahdeksan\nkookkaan malemutinsa kanssa, jotka vetivät voimakkaasti kuin härät.\nLähetyssaarnaajan kanssa oli saapunut ranskalainen Ladue, joka\nvoi ampua luodin laukkaavan ketun pään läpi kahdensadan metrin\npäästä neljä kertaa viidestä. Kaskisoon ei ollut vielä saapunut\nintiaaneineen, ja Philip näki, miten pettynyt Jean oli siitä.\n\n-- Kuulin kolme päivää sitten, että lännessä päin on nähty suuri\nkaribulauma, Janesse sanoi vastaukseksi puoliverisen kysymykseen. --\nVoihan olla mahdollista, että he ovat lähteneet hankkimaan lihaa.\n\nHe kokoontuivat aivan nuotion viereen ja Foutellesit vetivät uuden\nkoivupölkyn tuleen. Hullu Joe Horn, jonka tukka ja parta olivat\npunaiset kuin kupari, hyräili myrskylaulua. Janesse seisoi selin\ntuleen katsoa tuijottaen länteen päin pimeään. Äkkiä hän kohotti\nkätensä, jolloin kaikki kuuntelivat. Hän oli ollut vankina täällä\nmetsien keskellä kuusikymmentä vuotta. Hänen sanottiin voivan kuulla\nilveksen hiipimisenkin, ja sen vuoksi kaikki kuuntelevatkin käden\nollessa koholla, vaikka he eivät voineet erottaa muuta kuin tuulen\nhuminan, nuotion rätinän ja koirien levottoman liikahtelemisen\nheidän takanaan olevassa metsässä. Janesse ei laskenut kättään\nmoneen sekuntiin ja silloin toisten sitä vieläkään kuulematta\nilmestyi pimeydestä hitaasti jonossa kulkeva tummakasvoinen hiljainen\nmiesryhmä. He saapuivat valopiiriin, ennen kuin Jean tovereineen ehti\nliikahtaakaan, ja heidän johtajanaan oli cree-intiaani Kaskisoon,\njoka oli pitkä ja solakka kuin nuori kuusi ja jonka silmät katselivat\ntutkivasti miesten kasvoja ja kimaltelivat levottomasti kuin kärpän\nsilmät. Vihdoin ne kohdistuivat Jeaniin, jolloin hän huudahti\ntyytyväisesti: Ugh! ja kääntyi kohauttaen hartioitaan toveriensa\npuoleen. Niitä oli seitsemän. Kuudella oli kivääri, ja seitsemännen\nkädessä oli revolveri.\n\nSen jälkeen kasvoi nuotion vieressä odottavien miesten ryhmä\nvähitellen milloin yhdellä, milloin kahdella ja usein kolmellakin\nuudella tulokkaalla. Kahden aikaan yöllä heitä oli jo parikymmentä.\nSitten alkoi miehiä saapua tiheämpään. Etelästä tulevan Bernardin\nkanssa saapui Renault, joka oli vienyt viestin perille asti. Miehiä\ntuli yhtämittaa idästä, lännestä ja etelästä, mutta luoteesta päin\nei tullut ainoatakaan. Siellä oli Thoreaun talo. Metsässä olevien\nkoirienkin lukumäärä lisääntyi lisääntymistään. Ne vaimensivat\nhaukunnallaan kaikki muut äänet. Saman valjakon koirat kiskoivat\nhihnojaan päästäkseen toisten kilpailevien valjakoiden koirien\nkimppuun, ja pimeästä viidakosta, jonne ne oli sidottu kiinni, kuului\nyhtämittaista murinaa ja leukojen loksahtelua. Toisen pienemmän\nnuotion yläpuolelle oli ripustettu pari suurta kahvipannua, joista\njokainen tulija joi kyllikseen, ja suuremman tulen vieressä kihisi\nkepeissä hirven ja karibun lihaa, jolla kukin tyydytti nälkänsä.\n\nVarhaisen aamun sarastaessa heitä oli neljäkymmentä, jotka\nkokoontuivat isä Georgen ympärille kuuntelemaan hänen viimeisiä\nohjeitaan. Hän kohotti kätensä ja sitten hän taivutti päätään, mitä\nseurasi kummallinen hiljaisuus. Hän lausui juhlallisen rukouksen.\nSe oli osaksi ranskan-, osaksi creenkielinen, ja kun hän lopetti,\nhuokasivat kaikki kuuntelijat syvään. Sitten hän ilmoitti heille\naloittaen creen kielellä, kolmella salomaan kielellä, että heidän\njohtajinaan sinä päivänä toimivat Jean Jacques Croisset ja Josephinen\nmies, Philip Darcambal. Parin intiaanin oli jäätävä leiriin hoitamaan\nkoiria ja pitämään silmällä tavaroita. Muita neuvoja he eivät\nkaivanneetkaan.\n\nHe olivat valmiit ja Jean oli jo lausumaisillaan lähtökäskyn,\nkun tapahtui keskeytys. Metsästä ilmestyi nimittäin äkkiä heidän\nkeskuuteensa muuan olento, mies, joka heihin verrattuna oli kuin\njättiläinen ja jonka ääni, kun hän karjaisi Jeanin nimen, kuulosti\nvihaiselta kuin ukkosen jyrähdys.\n\nMies oli Adaren kartanon herra.\n\n\n\n\n24\n\nKostajat\n\n\nJohn Adare seisoi hetkisen kuin koston henki metsien hämmästyneiden\nasukkaiden keskellä. Harmaa ilveksennahkainen lakki ei kyennyt\nkokonaan peittämään hänen tuuheaa tukkaansa. Hänen silmänsä olivat\npunaiset ja hehkuvat kuin takaa-ajetun suden ja hänen korkea rintansa\nnousi ja laski, kun hän hengitti huohottaen. Sitten hän huomasi\nPhilipin ja Jeanin, jotka seisoivat vierekkäin. Hän tuli heitä\nkohti kuin musertaakseen heidät, jolloin Philip riensi häntä kohti\npäästäkseen Jeanin edelle. Adare pysähtyi. Hänen kurkkunsa korahteli,\nkun hän sanoi:\n\n-- Ja te lähditte tänne ilman minua --\n\nHänen kiihkeä syvä äänensä jyrähteli ja värähteli kuin räjähdyksen\nedellä. Philip tarttui hänen käsivarsiinsa, jotka tuntuivat kovilta\nkuin tammen rungot. Hänen toisessa kädessään oli revolveri ja toinen\noli puristunut nyrkkiin.\n\n-- Niin, lähdimme tänne kyllä ilman teitä, Philip sanoi. -- Tämä\non niin hirveää emmekä tahtoneet tuottaa teille kärsimyksiä. Emme\nhalunneet kertoa teille mitään, ennen kuin kaikki on ohi ja Josephine\non taas turvassa luonanne. Otaksuimme, että hänen äitinsä voi ehkä\nmenettää järkensä kuultuaan sen. Ja teitä, appi hyvä, halusimme\nsäästää.\n\nAdaren kasvojen lihakset höltyivät ja hänen käsivartensa vaipui.\nHänen verestävät silmänsä kääntyivät ympärillä seisovien miesten\nkasvoihin ja katsoessaan hän sanoi:\n\n-- Breuilin syytähän tämä on. Hän sanoi, että sinä ja Josephine ette\nole hänen tuvassaan. Hän tuli ilmoittamaan sydänkäpyselle, että lapsi\non jo paljon parempi. Silloin panin Metoosinin tiukalle ja hän kertoi\nminulle. Tulin tänne juosten niin nopeasti kuin suinkin.\n\nHän veti syvään henkeään. Mutta sitten hän muuttui äkkiä kuin\ntiikeriksi. Hän hyppäsi miesten keskelle kohottaen suuret kätensä,\neikä hänen äänensä enää kuulostanut inhimilliseltäkään, kun se\nkajahteli hurjasti ja villisti kovemmin kuin koirien ulvonta ja\ntuulen humina.\n\n-- Olette puolellani, miehet?\n\nMiehet murahtivat myöntävästi vastaukseksi.\n\n-- Silloin tulkaa!\n\nHän oli huomannut heidän olevan valmiit ja työntyi heidän edelleen.\nHän oli heidän johtajansa nyt. Isä George ja Philip kulkivat\nhänen rinnallaan puristaen häntä käsivarsista ja puhellen. Jeanin\nkasvoista voitiin nähdä, että hän pelkäsi hirveästi. Hän sanoi hiljaa\nPhilipille:\n\n-- Jos hän tapaa Langin, jos hän joutuu mieskohtaiseen taisteluun\nThoreaun kanssa tai jos he tahtovat ruveta neuvottelemaan meidän\nkanssamme, silloin on kaikki mennyttä! M'sieur, säästäkää, Jumalan\nnimessä, laukauksenne noille kahdelle. Meidän täytyy välttämättä\ntappaa heidät. Jos neuvotteluun suostutaan, he tulevat luoksemme,\nmutta me tapamme heidät, vaikka he lähestyisivät meitä valkoisen\nlipun suojassa, jos meidän vain on pakko.\n\n-- Emme suostu minkäänlaiseen aselepoon! Philip huudahti.\n\nJohn Adare pysähtyi äkkiä ja katsoi takanaan oleviin miehiin kuin\nhän olisi kuullut Philipin sanat. He olivat nyt metsän suojassa.\nAamuhämärässä he näyttivät vain liikkuvilta varjoilta.\n\n-- Miehet, tänään ei mikään armo voi tulla kysymykseenkään! hän sanoi\nja hänen äänensä jyrähteli kuin kaiku metsän kujanteissa. -- Emme\nole nyt ihmisten, vaan petojen ja murhaajien jäljillä. Laki, jonka\nlaatijat asuvat viidensadan kilometrin päässä täältä, on sallinut\nheidän elää keskuudessamme. Se on antanut luvan tappaa eikä se\nsanonut mitään, kun he ryöstivät Red Fawnin hänen isänsä teltasta\nja raiskasivat hänet kuoliaaksi. Se on sanonut: -- Hankkikaa meille\ntodistuksia, että Thoreau tappoi Revillen ja että hänen vaimonsa\nkuoli luonnottomasti. Mutta meillä on omat lakimme. Me olemme näiden\nmetsien herroja. Ja niin kauan kuin tuo porttola on läheisyydessämme,\nemme ole turvassa, kun tyttäremme ja vaimomme ovat noiden hirviöiden\nsaavutettavissa. Tänään on kysymys tyttärestäni, hänen miehensä\nvaimosta, mutta huomenna voi olla omat naisenne vaarassa. Tässä ei\narmo voi tulla kysymykseenkään. Meidän pitää tappaa ja polttaa.\nOlenko oikeassa, miehet?\n\nTällä kertaa miehet eivät vastanneetkaan mumisten, vaan heidän\näänensä oikein jyrähtivät. Philip ja Jean kiiruhtivat hänen\nrinnalleen ja olka olassa kiinni he johtivat muita.\n\nJokien haarasta oli kolmekymmentä kilometriä Devil's Nestiin.\nSiellä muutaman kuilun reunalla olivat ne hirsirakennukset, joissa\nLang miehineen oli turvassa. Mutta näille kulkemaan tottuneille\nmiehille eivät nämä kolmekymmentä kilometriä merkinneet mitään.\nHarmaapartaisen Janessen paulapolku oli sadan kilometrin pituinen ja\nhän koki sen kahdessa päivässä ja nylki saamansa otukset kulkiessaan.\nRenault oli juossut sata kilometriä auringonnousun ja hämärän välillä\nja hullu Joe Horn oli kulkenut kerran kolmesataa kilometriä viidessä\npäivässä tullessaan pohjoisesta. Mutta nämä eivät olleet mitään\nennätyksiä, vaan aivan keskinkertaisia tuloksia. Nämä miehet, jotka\nnyt seurasivat Adaren kartanon herraa, olivat pienijalkaisia ja\nkapealanteisia, mutta heidän jänteensä olivat kuin raakaa vuotaa ja\nheidän keuhkojensa täyttämät rinnat olivat korkeat ja avarat.\n\nAuringon noustessa tuuli tyyntyi, taivas selkeni ja ilma muuttui\nkylmemmäksi, John Adare, Jean ja Philip jatkoivat matkaansa vaieten,\nja vaieten lähetyssaarnaajakin seurasi heitä rihlattomine pyssyineen.\nRanskalaisten, puoliveristen ja intiaanien joukosta ei kuulunut\nääntäkään. Silloin tällöin kuului kova kilahdus, kun pyssyn piippu\nsattui pyssyn piippuun. Sanat olivat hiljaisia ja yksitavuisia,\nhengähdykset syviä ja sydämet jyskyttivät kuin koneet. Joukossa oli\nystävyksiä, jotka tapasivat nyt toisensa kuukausien kuluttua, mutta\nhe eivät puhuneet sanaakaan toisilleen ansapoluiltaan kokoamastaan\nsaaliista eivätkä vaimostaan tai lapsistaan. Heidän aivoissaan\noli vain yksi ajatus, joka sai veren kiertämään nopeammin heidän\nsuonissaan, muutti heidän kasvonsa raudankoviksi ja täytti heidän\nsilmänsä kiihkon aiheuttamalla kuumeisella tulella. Mutta tämä kauhea\njännitys, tämä pelottava intohimo, joka pakotti heidät toimimaan, ei\npurkautunut esille hurjina huutoina.\n\nSitä voitiin pikemminkin verrata keväisten tulvien syvimpiin\npohjavirtoihin. Se oli olemassa siellä näkymättömänä ja hiljaisena\nkuin kuolema. Ja tämä ajatus, joka teki heidät sokeiksi kaikelle\nmuulle ja tunteettomiksi kaikille muille tunteille kuin kostolle,\nkohdistui vain Josephineen.\n\nJohn Adare itsekin näytti joutuneen kummallisen hurjuuden valtaan.\nHän ei puhunut sanaakaan Jeanille eikä Philipille, vaan jatkoi\nväsymättä matkaansa tuntikausia, kunnes näytti siltä, että jänteet\nolivat katketa ja jalat herpautua ponnistuksesta. Hän ei pysähtynyt\nkertaakaan lepäämään, ennen kuin he monen tunnin kuluttua saapuivat\neräälle harjanteelle. Silloin hän viittasi kauas heidän edessään\nleviävälle tasangolle. He näkivät savun kohoavan Devil's Nestin\npiipusta. Koko joukko hengähti syvään kuin raskaasti huokaisten.\n\nJa nyt livahti Kaskisoon miehineen hiljaa muutaman kallion taakse.\nSiellä hän kaivoi takkinsa alta erään esineen, joka oli pullottanut\nsiellä, jonkinlaisen pienen rummun. Philip ja muut odottavat miehet\nkuulivat sen hiljaisen pärinän, kun Kaskisoon käänsi kasvonsa ensin\nitään, sitten länttä, pohjoista ja etelää kohti rukoillessaan\nIskottawapoota, että hän tulisi esille Hiljaisten Miesten Laaksosta\nja johtaisi heidät voittoon. Ja odottavat miehet olivat hiljaa,\nhyvin hiljaa kuunnellessaan, sillä he tiesivät hiljaisen rummun\npärinän ennustavan kuolemaa. Heidän kätensä tarttuivat lujemmin\naseiden periin, ja kun Kaskisoon sotureineen ilmestyi esille kallion\ntakaa, he käänsivät kasvonsa Devil's Nestistä kohoavaan savuun päin,\npyyhkivät silmänsä nähdäkseen selvemmin ja seurasivat John Adarea\nlakeudelle.\n\nJa muidenkin korviin kuin heidän poppamiehen rumpu oli kantanut\nKuolemanlaulun sävelen, sillä lakeuden keskellä kasvavan tiheän\nkuusikon laidassa karibun jälkiä seuraava mies kuuli sen. Hän käänsi\nkatseensa harjanteen laelle, joka oli hänen näkyvissään. Hän oli\nvanha pohjolan kirjoittamattomien lakien tuntija ja kuin hirvi hän\nkääntyi ja kiiruhti huomaamatta takaisin Devil's Nestiin päin.\nJa kun kostajat saapuivat lakeudelle, hyräili Kaskisoon hiljaa\nyksitoikkoista säveltä:\n\n    Isämme, tulkaa!\n    Tulkaa laaksostanne\n    johtamaan meitä, sillä tänään taistelemme\n    tulten kuiskaillessa kuolemasta!\n\nJa ne, jotka kuulivat sen, eivät nauraneet. Isä George teki\nristinmerkin ja mumisi jotakin, luultavasti rukouksen, sillä\nKaskisoonin Jumala oli tällä hetkellä hyvin lähellä heitä.\n\n\n\n\n25\n\nDevil's Nestin tuhoutuminen\n\n\nThoreau oli jo monta vuotta sitten nimittänyt ilmavan linnoituksensa\nEagles's Nestiksi -- Kotkanpesäksi -- mutta ansapolkujen\nruskeakasvoiset kulkijat olivat muuttaneet nimen Devil's Nestiksi\n-- Paholaisen pesäksi. Sitä ei ollut rakennettu kuin muita taloja\ntasaiselle maalle eikä helposti tavoitettavalle paikalle. Sen\npohjoinen seinä kohosi kohtisuoraan Eagle's Chasmin laidalta.\nVirta oli kuusikymmentä metriä alempana, ja se kohisi ja jyrisi\nkuin kaukainen ukkonen kevättulvien aikana. John Adare tiesi tuon\nkuilun täyttävän tarkoituksensa. Jossakin siellä olivat piilossa ne\nviinavarastot, joita poliisi ei milloinkaan löytänyt, kun se joskus\nsattui kulkemaan tämän kautta satunnaisilla tarkastusretkillään.\nPesän itäinen ja eteläpuoli oli kuoppaista ja kallioista aukeamaa,\njossa oli teräväsärmäisiä kivilohkareita ja tiheitä pensaikkoja. Sitä\nympäröivä tiheä metsä ulottui muissa paikoin aivan Pesän seiniin asti.\n\nMetsien miehet olivat kilometrin päässä tästä aukeamasta, kun he\nsaapuivat yksinäisen karibunmetsästäjän jäljille. Siinä paikassa,\njossa hän oli seisonut katsellen heitä, oli lumi poljettu maan\ntasalle ja siitä hän oli kääntynyt takaisin ensin varovaisesti\nryömien, mutta sitten pitkin juoksevin askelin, joista voitiin\nnähdä, kuinka kiire hänellä oli ollut. Kaskisoon kumartui kuin koira\ntutkimaan näitä tuoreita jälkiä. Hänen silmänsä kimaltelivat ja hän\nojensi kätensä kämmenet alaspäin katsoen Adareen.\n\n-- Lumi varisee vielä jalanjäljistä, hän sanoi creen kielellä. -- He\nodottavat meitä.\n\nAdare kääntyi takanaan olevien miesten puoleen.\n\n-- Te, joilla on kirves mukananne, hakkaatte ne hirret, joilla\nvoimme murtaa ovet, hän sanoi. -- Me emme vaadi heitä antautumaan,\nvaan meidän pitää houkutella heidät taisteluun, että meillä on\njonkinlainen veruke, minkä perusteella voimme tappaa heidät. Ottakaa\nvain kaksi hirttä, yksi kahdeksalle miehelle. Toisten pitää ottaa\ntaskuihinsa tuohta ja kuusenpihkaa. Mutta ei kukaan saa sytyttää\ntaloa palamaan, ennen kuin olemme saaneet Josephinen käsiimme.\nSilloin polttakaa! Ja sinä Kaskisoon, mene edellä vakoilemaan mitä\nsiellä tapahtuu.\n\nHän oli tyynempi nyt. Kun miehet menivät täyttämään hänen käskyjään,\nhän laski kätensä Philipin olalle.\n\n-- Ennustin tätä sinulle jo kerran, poikaseni, hän sanoi käheästi. --\nMutta en luullut silloin sen tarkoittavan Josephinen vapauttamista.\nHyvä Jumala, jos he vain ovat tehneet jotakin hänelle, niin --\n\nHän näytti olevan tukehtumaisillaan.\n\n-- He eivät ole uskaltaneet! Philip sanoi hengähtäen.\n\nJohn Adare katsoi toisen pelosta kalpeisiin kasvoihin. Philip ei\nkoettanutkaan piilottaa kauhuaan eikä se eronnut ollenkaan Adaren\nkasvoissa näkyvästä.\n\n-- Jos sellaista olisi tapahtunut, Philip, kidutamme heidät\nkuoliaiksi vähitellen! hän kuiskasi. -- Leikkaamme heidät niin\npieniksi kappaleiksi, että viklat voivat kantaa ne pois. Suuri\nJumala, paistamme heidät hiljaisella tulella!\n\nHän kiiruhti miesten luo, jotka jo olivat ruvenneet hakkaamaan kuusia\npoikki. Philip haki Jeania, mutta häntä ei näkynyt missään. Hän oli\ntavoittanut Kaskisoonin sadan metrin päässä muista ja vierekkäin\nintiaani ja puoliverinen kiiruhtivat nyt miehen jälkiä pitkin.\nEhkä kaikkien niiden joukosta, jotka olivat kokoontuneet tänne\nkostamaan, heidän sydämessään veren himo oli suurin. Kaskisoonissa\nse oli sellaista uinuvaa vainoa, jota on hillitty vuosisatoja, mutta\njoka nyt oli muuttunut kiihkeäksi toivoksi. Jeanissa taas se oli\nvälttämättömyyttä.\n\nHuolimatta Adaren sanoista, ettei armoa anneta, Jean vieläkin pelkäsi\nmahdollista neuvottelua, muutamia minuutteja kestävää aselepoa,\njonka tarkoitus vavisutti hänen sydänjuuriaan. Hän ei sanonut mitään\nintiaanille. Ja Kaskisoonin huulet olivat niin vaiteliaat kuin suuret\nlumihiutaleet, joita nyt alkoi putoilla niin sakeasti, että heidän\nhartiansa tulivat aivan valkoisiksi parinsadan metrin matkalla.\nSitten kun metsä rupesi harvenemaan, hiipi Kaskisoon eteenpäin\nvarovaisesti kuin ilves. Aukeaman laidassa he kyyristyivät muutaman\nmatalan, tuulen kaataman puun taakse ja katsoivat sen yli. Pesä\noli kolmensadan metrin päässä heistä. Mies, jonka jälkiä he olivat\nseuranneet, oli hävinnyt näkyvistä. Mutta silloin äkkiä aukeni Pesän\novi ja sen edustalle kokoontui ryhmä kiihtyneitä miehiä. Yksinäinen\nmetsästäjä oli heidän edessään ja hän puhui ja viittaili metsään\npäin. Jean laski joukossa olevan yksitoista miestä etsien samalla\nkatseillaan Langia ja Thoreauta. Hän kirosi sakeaa lumipyryä, jonka\nvuoksi oli mahdotonta erottaa kasvoja. Hän oli vetänyt aseensa hanan\nvireeseen.\n\nKuultuaan sen napsahduksen Kaskisoon liikahti ja katsoi\npuoliveriseen. Hän kuiskasi hiljaa muutamia yksitavuisia sanoja ja\ntyönsi pyssynsä piipun murroksen yli. Sitten hän katsoi jälleen\nJeaniin, jolloin Jean kääntyi. Heidän katseensa yhtyivät. Heidän\nsilmänsä olivat myrskyjen pienentämät ja verestyttämät. Jean Croisset\ntiesi hiljaisuuden tarkoituksen. Hän olisi voinut puhua, mutta ei\nainoakaan sana liikuttanut hänen huuliaan. Toisen näkemättä hän\nteki ristinmerkin sydämensä yli, ja syvällä sielussaan hän lausui\nrukouksen.\n\nJean kohdisti katseensa oven edustalle kokoontuneeseen miesjoukkoon.\nHänen viereensä kyyristyneen intiaanin hiljaisuus tuntui\nhirvittävältä. Jean pidätti henkeään, hänen sydämensä lakkasi\nsykkimästä ja sitten pamahti intiaanin suuri kivääri kovasti ja\nmuuan mies joukosta horjui huutaen erilleen muista ja kaatui\nsuulleen lumeen. Jeaninkin sormi painoi kevyesti liipaisinta, kun\nhän yritti tunnistaa Langin. Kului hetki ja puolen tusinan verran\npyssyjä alkoi paukkua heihin päin. Silloin hänkin ampui ensimmäisen\nkerran, sitten toisen, kolmannen -- kuusi kertaa niin nopeasti kuin\nhän vain voi poistaa tyhjät patruunat aseestaan ja työntää uudet\nsijalle. Kuudennen laukauksen jälkeen kajahti jälleen intiaanin\nsuustaladattava jyrisevä laukaus.\n\n-- Hyvä, Kaskisoon! huusi silloin Jean. Thoreaun viimeinenkin mies\noli paennut rakennukseen. Kolme toveriaan he olivat kantaneet\nmukanaan ja neljäs kompastui ja kaatui kynnykselle. -- Hyvä! Nyt\nolemme tehneet tehtävämme. Palatkaamme nyt äkkiä muiden luo.\n\nHän kiiruhti takaisin jälkiään pitkin, ja intiaani seurasi hänen\nkintereillään. Nyt ei ollut enää pelkoa aselevosta. Tämä oli sotaa.\nHän oli iloinen, että hän oli lähtenyt Kaskisoonin mukaan.\n\nParinsadan metrin päässä metsässä he kohtasivat jo Philipin ja\nAdaren, jotka johtivat miehiään.\n\n-- He olivat aikeissa lähteä hyökkäämään kimppuumme, kun saavuimme\naukeaman laitaan! Jean huusi. -- Ajoimme heidät takaisin. Neljä\nkaatui luodeistamme. Mutta rakennuksessa on vielä paljon noita\npaholaisia, m'sieur.\n\n-- Ovia vastaan on mahdoton hyökätä! Philip huusi nähdessään John\nAdaren kasvojen lisääntyvän hurjuuden. -- Meidän pitää taistella\nvarovaisesti, isä kulta. Emme voi uhrata ihmishenkiä suotta.\nJakakaa miehenne. Antakaa Jeanille tusina, ottakaa itse toinen\ntusina ja antakaa Kaskisoonin pitää omat miehensä. Silloin jää\nminulle kymmenen, joiden avulla voin murskata ovet. Te saatte ampua\nikkunoihin sillä aikaa kun me hyökkäämme aukeaman poikki toista\nhirttä kantaen. Siinä ei tarvita laisinkaan kahta.\n\n-- Philip on oikeassa, lähetyssaarnaaja lisäsi hiljaa. -- Hän on\noikeassa, John. Olisi suoraa hulluutta hyökätä aukeamalle koko\njoukolla.\n\nAdare epäröi hetkisen. Hänen nyrkkiin puristuneet sormensa\nsuoristautuivat.\n\n-- Niin, hän on oikeassa, hän sanoi. -- Jakakaa miehet! Viidentoista\nminuutin kuluttua pienen armeijan eri osastot olivat asettuneet\nasemiinsa aukeaman laitaan. Philip oli keskustassa kahden nuoremman\nja voimakkaimman metsien miehen kanssa odottaen merkkiä, että hän\nvoisi lähteä hyökkäämään hirttä kantaen. Hänen oikealla puolellaan\noli Jean tovereineen ja parinsadan metrin päässä hänen takanaan\noli Adaren kartanon herra miehineen piilossa tiheässä kuusikossa.\nKaskisoon sotureineen oli kätkeytynyt vasemmalla olevan ryteikön\ntaakse.\n\nEi ainoakaan mies ollut paljastanut itseään vielä Thoreaulle eikä\nhänen miestensä tulelle. Mutta koirat olivat vainunneet heidät. Ne\nhaukkuivat ja vinkuivat valppaasti pitkän hirsirakennuksen edustalla.\n\nPhilip näki piilopaikastaan viisi ikkunaa. Niistä varmaankin\nvihollinen ryhtyisi ampumaan. Hän odotti. Jeanin oli määrä aloittaa\nja ampua ensimmäiset laukaukset. Ja äkkiä puoliverinen miehineen\nhyökkäsikin esille piilostaan. He hajaantuivat ja hiipivät eteenpäin\nkumarassa kallioiden ja pensaiden takana osittain suojassa ja\nkuitenkin näkyvissä ikkunoista.\n\nPhilip kohotti päänsä ja hartiansa hirren takaa nähdäkseen\nparemmin. Hän unohti itsensä kokonaan tällä hetkellä nähdessään\nmiesten juoksevan kuolemaa kohti. Seuraavassa hetkessä kantautui\nhänen korviinsa hirsiseinien takana laukaistujen aseiden vaimeat\nlaukaukset. Hän kuuli luotien vihellyksen ja läjähdykset, kun ne\nsattuivat kauempana oleviin kuusiin ja seetreihin.\n\nSitten hän näki sadan metrin päässä Jeanin takaa John Adaren\nsyöksyvän esille piilostaan kuin leijona ja hänen miestensä leviävän\nketjuun kuin susilauman. Philip kääntyi äkkiä katsoen vasemmalle.\nKaskisoon miehineen oli lähtenyt etenemään Pesää kohti viekkaasti\nkuin kettu. Alussa hän ei heitä ollenkaan huomannutkaan. Mutta\nsitten kun Adaren ääni kajahti aukeamalla, he syöksyivät esiin kuin\npelästyneet peltokanat ja juoksivat nopeasti suoraan ikkunoita kohti.\nNiin pitkälle olivat siis hyökkääjien suunnitelmat menestyneet\nvirheettömästi. Thoreaun ja hänen miestensä oli nyt pakko hajoittaa\ntulensa.\n\nNoiden kolmen osaston ensimmäiseen nopeaan hyökkäykseen meni ehkä\nnoin neljäkymmentäviisi sekuntia ja sinä aikana suunnattiin tuli\nikkunoista Jeaniin ja hänen miehiinsä. Philip käänsi katseensa heihin\njälleen. He olivat nyt aukeamalla. Hän pidätti henkeään, katsoi ja\nlaski kahdeksan. Kaksi puuttui.\n\nHän kääntyi nyt omien miestensä puoleen kumartuen ja odottaen.\nKahdeksan oli valmiina viemään hirttä. Kahden oli määrä seurata\ntoisten kintereillä ja sijoittua heti sellaisen paikalle, joka\nsattui kaatumaan. Hän katsoi jälleen aukealle kentälle. Silloin\nhän kuuli puoliverisen pitkän selvän huudon, Adaren karjaisun,\nKaskisoonin vastaukseksi kajahtavan eläimellisen kiljaisun, ja\nkuultuaan nämä kolme merkkiä metsien miehet piiloutuivat heti\nkallioiden ja pensaiden taakse tai laskeutuivat vatsalleen maahan.\nSamassa aukeamalla laukaistujen aseiden pauke vaimensi kokonaan Pesän\nseinien sisäpuolella jymähtelevien aseiden äänen. Kolmestakymmenestä\nkivääristä lähtenyt kokonainen luotikuuro tunkeutui ikkunoista\ntaloon. Nyt oli Philipin vuoro. Hän nousi huudahtaen kimakasti ja\nhänen kintereillään seurasivat miehet hirttä kantaen. Rakennus oli\nkahdensadan metrin päässä heidän piilopaikastaan. He poistuivat\nviimeisestä turvapaikastaan ja saapuivat aukeamalle juosten.\nPensaiden ja kallioiden taakse piiloutuneet ampujat huusivat silloin\nhurjasti. Philip kuuli John Adaren karjuvan rohkaisevasti ja\nintiaanit kiljuivat joka kerta kimakasti laukaistessaan aseensa.\n\nMiehet huohottivat kiihkoissaan ja juoksivat metri metriltä\nlähemmäksi rakennusta. Sitten kuului luodin vihellys ja Philipin\nhuulille kohonnut huuto jäätyi vaiteliaisuudeksi. Alussa hän luuli\nluodin osuneen, mutta se olikin lentänyt hieman liian korkealta.\nHetkisen kuluttua tuli toinen, sitten kolmas ja kallionsirpaleita\nsatoi heidän kasvoihinsa. Kummallisesti värähtäen Philip huomasi,\netteivät nämä luodit tulleetkaan ikkunoista, vaan räystään\nalta, josta savupilvet pölähtelivät. Thoreau miehineen ampui\nampuma-aukosta. John Adare ja Jeankin huomasivat sen ja he veivät\nmiehensä suoraan aukeamalle koettaessaan kääntää tulen pois\nPhilipistä ja hänen miehistään, jotka kantoivat hirttä. Mutta ei\nlaukaustakaan ammuttu heihin päin.\n\nPhilip miehineen joutui kokonaisen lyijykuuron keskelle. Muuan hirren\nkantajista kaatui kentälle vaikeroiden, mutta hänen paikalleen riensi\nheti toinen. Parinkymmenen metrin päässä horjui toinenkin pois\nrivistä, painoi kädellään rintaansa ja lyyhistyi lumeen. Viimeinen\nmies tuli hänen paikalleen. He olivat nyt vain sadan metrin päässä\novesta, mutta heidän ja kuoleman välissä ei ollut ainoatakaan\nkalliota eikä kantoa suojaksi. Kolmaskin mies kaatui ja Philip riensi\nhänen paikalleen. Sitten kaatui neljäs, viides ja hurjasti kauhusta\nhuutaen John Adare käski Philipin pudottaa hirren.\n\nEivät mitkään muut kuin luodit voineet pidättää tuota pientä joukkoa\nnyt. Seitsemänkymmentä metriä, kuusikymmentä, vain viisikymmentä\nenää, ja Philipin edessä oleva mies menetti jalat altaan. Jäljelle\njääneet viisi horjuivat hänen ylitseen hirren kanssa. Ja silloin\nilmestyi Jean Jacques Croisset miehineen heidän taakseen, ampui\numpimähkään ampuma-reikiin ja sulki hirttä kantavat miehet keskelleen\nniin, ettei heitä viimeisen kolmenkymmenen metrin matkalla voitu enää\nampua räystään alta. Ja hänen takanaan tuli John Adare ja etelästä\nKaskisoon sotureineen, kunnes kostajat muodostivat huutavan ja\nriemuitsevan joukon aivan Devil's Nestin ovien edustalla.\n\nPhilip horjui askeleen syrjään huumautuneena ja huohottaen. Hän\ntunsi lämpimän veren virtaavan kasvoilleen, kuuli muurinsärkijän\nensimmäisen kumean jymähdyksen ovelta, John Adaren jyrähtelevän\näänen ja sitten hänestä tuntui kuin jäinen käsi olisi tarttunut\nhänen sydämeensä, kun hän näki Jeanin lyyhistyvän hangelle. Hän\noli silmänräpäyksessä polvillaan puoliverisen vieressä. Jean ei\nollut kuollut, mutta hänen silmänsä alkoivat himmetä niin, että\nPhilip pelästyi. Hän hymyili heikosti ja nojaten päätään Philipin\nkäsivarteen hän kuiskasi:\n\n-- M'sieur, pelkään niiden ampuneen keuhkojeni läpi. En tiedä sitä\nvarmasti, vaan arvelen niin. Hänen äänensä oli kummallisen vakava,\nmutta hänen silmiensä kirkkaus himmeni äkkiä. -- Jos kuolisin,\npitää teidän tietää, hän jatkoi ja Philip kumartui lähemmäksi\nkuullakseen hänen sanansa miesten aiheuttaman melun ja hirren\njymähdysten keskeltä. -- Teidän pitää tietää, että voisitte asettua\npaikalleni taisteluun Josephinen puolesta. Luullakseni olette sen jo\narvannutkin. Lapsi ei ollut Josephinen, _vaan Miriamin!_\n\n-- Niin, niin, Jean! Philip huusi katsellen himmeneviä silmiä. -- Sen\nolin jo arvannut!\n\n-- Älkää moittiko häntä liiaksi, Jean ponnistautui sanomaan. -- Hän\nmatkusti maailmaan, jota hän ei tuntenut ollenkaan. Lang viekoitteli\nhänet pauloihinsa ja Josephine pelastaakseen hänet, lapsen ja isänsä,\nteki kuin Munito, Valkoinen Tähti, joka pelasti cree-intiaanien\njumalan. Tiedätte sen nyt ja ymmärrätte kaikki. Lang seurasi häntä\ntänne ja vaati Josephinen äidin asemesta. M'sieur, _teidän pitää\ntappaa hänet. Menkää!_\n\nOvi oli rikkoutunut räsähtäen ja kostajat ryntäsivät nyt taloon John\nAdaren johdolla Devil's Nestin rikosten mustaaman kynnyksen yli.\n\n-- Voi, menkää nyt! Jean huohotti nousten melkein polvilleen. --\nTeidän pitää löytää Lang ennen John Adarea! Menkää --\n\nPhilip hyppäsi pystyyn. Viimeisetkin metsien miehet olivat kadonneet\novesta. Hän seisoi yksinään paikoillaan ja katsoa tuijotti, mutta\nei oviaukkoon. Parin sadan metrin päässä hänestä yksi mies pakeni\nnopeasti metsän laitaa pitkin ja hän oli tullut _Devil's Nestin\nseinien suojasta_. Philip tunsi hänet. Mies oli Lang, sama roisto,\njoka hänen oli määrä tappaa!\n\n\n\n\n26\n\nLoppu\n\n\nHetkisen kuluttua pakeneva kauppias oli jo hävinnyt näkyvistä.\nKatsahtaen viimeisen kerran Jeaniin, joka hitaasti vaipui takaisin\nlumelle, Philip lähti ajamaan häntä takaa. Mutta siellä, missä Lang\noli kätkeytynyt synkkään metsään, kasvoi puita niin tiheässä, ettei\nPhilip nähnyt viittäkymmentä metriä edemmäksi. Langin jäljet olivat\nkuitenkin selvät ja hän oli yksin. Hän näytti juoksevan nopeasti.\nPhilip oli huomannut, ettei Langilla ollut asetta mukanaan. Hänkin\nheitti omansa menemään ja tarttui pistooliinsa. Hän oli luullut\nsaavuttavansa Langin neljän- tai viidensadan metrin päässä, mutta\nminuutti minuutin jälkeen kului tässä hurjassa takaa-ajossa hänen\nnäkemättä vilaustakaan vihollisestaan. Hän kuuli muutamia heikosti\nkajahtelevia laukauksia Devil's Nestiltä päin, koirien haukuntaa,\nhuutoja, kunnes kaikki muuttui vähitellen hyvin hiljaiseksi. Mutta\nsilloin Langin jäljet johtivat hänet odottamatta eräälle metsän\nsisään poljetulle kujanteelle, jossa oli paljon ihmisten jälkiä.\n\nSiinä tiheä kuusikko muodosti sellaisen katoksen kujanteen yli,\nettei sinne ollut päässyt ollenkaan tuoretta lunta. Philipiltä\nmeni monta minuuttia, ennen kuin hän löysi paikan, jossa Lang oli\njälleen poikennut tieltä hautautuakseen synkkään metsään. Hän\nseurasi vielä muutaman sata metriä kauppiaan jälkiä näkemättä\nmiehestä vilahdustakaan ja oli päässyt ainakin kilometrin päähän\nDevil's Nestistä, ennen kuin hän erotti ääniä edestään. Muutamien\npalsamimäntyjen takaa hän kuuli miesten ääniä ja sitten lyödyn\nkoiran vikinää. Hän tunkeutui varovaisesti tiheän viidakon läpi,\nkunnes hän voi ryömiä aivan lähelle, erään pienen aukeaman laitaan.\nSamalla hänestä tuntui kuin sydän olisi hypännyt kurkkuun ja halunnut\ntukehduttaa hänet. Lang ja Thoreau olivat hänestä noin viidenkymmenen\naskelen päässä. Mutta vähään aikaan hän tuskin huomasi heitä ja\nkahdeksasta koirasta kokoonpantua voimakasta valjakkoa, joka oli\nvalmiina odottamassa heitä. Sillä reessä istui Josephine, suu\npeitettynä siteellä ja kädet sidottuina selän taakse.\n\nNähtyään hänet Philip ei pysähtynyt suunnittelemaan hyökkäystä. Hänen\nmieleensä juolahti vain se, että Lang ja Thoreau olivat pettäneet\nmetsien asukkaat. Josephinea ei ollut vietykään Devil's Nestiin ja\nnyt nuo molemmat miehet aikoivat paeta tyttö mukanaan.\n\nHän huudahti hyökätessään piilostaan, jolloin miehet kääntyivät\nheti häntä kohti. Lang oli vielä hengästynyt paostaan eikä hänellä\nollut minkäänlaista asetta. Thoreaun kainalossa oli kuitenkin\nkivääri. Hän kohotti sen äkkiä poskelleen tähdäten Philipiä rintaan.\nJosephinekin oli kääntynyt. Hänen huivin peittämiltä huuliltaan\ntunkeutui tukahdutettu tuskanhuudahdus. Philip ei ollut nostanut\npistooliaan. Se oli hänen vyötäistensä tasalla. Siitä asennosta hän\noli harjoitellut ampumaan yhtä kuolettavan tarkasti kuin muutkin\nLuoteisen kuninkaallisen ratsupoliisin miehet. Ennen kuin Thoreaun\netusormi ennätti painaa pyssyn liipaisinta, syöksähti pistoolin\nsuusta tuliliekki.\n\nThoreau ei liikahtanutkaan, mutta sitten hänen ruumiinsa rupesi\näkkiä vapisemaan. Ase putosi hänen voimattomista käsistään ja\nennättämättä vaikeroidakaan hän kaatui suulleen lumeen. Kolme niistä\nviidestä luodista, jotka olivat välähdelleet kuin salamat lähtiessään\nmustasuisesta pistoolista, oli tunkeutunut hänen ruumiinsa läpi.\nKaikki oli tapahtunut niin äkkiä, ettei Lang ollut ehtinyt\nliikahtaakaan. Nyt hän huomasi katselevansa tuon pienen kuoleman\ntuottavan aseen suuhun. Huudahtaen kauhusta hän horjui taaksepäin.\n\nPhilip ei ampunut. Hän tunsi nyt mielessään samanlaista tiikerimäistä\nhurjuutta, jota hän oli huomannut Adaressakin. Hän oli suhtautunut\nThoreauhun kuin suteen, kuin muihinkin Devil's Nestissä oleviin\nroistoihin, mutta hänen tunteensa Langia kohtaan olivat erilaiset.\nTuo hirviö oli syyllinen kaikkeen. Hän ei halunnut ampua, vaan\nhalusi tarttua häneen käsillään, kuristaa hänet hitaasti kuoliaaksi\nja kuulla hänen omilta huuliltaan saman tunnustuksen, jonka Jean\nCroisset oli hänelle paljastanut.\n\nHän tiesi Josephinen olevan seisoallaan nyt ja koettavan vapauttaa\nkäsiään, mutta hän näki sen vain sivumennen, sillä samassa\nsilmänräpäyksessä, kun hän pudotti pistoolinsa, hän oli kiinni Langin\nkurkussa. He kaatuivat molemmat lumeen. Ei Thoreaukaan, vaikka hän\nolikin jättiläinen voimiltaan ja kooltaan, olisi nyt voinut vastustaa\nPhilipiä. Jokainen eläimellinen vaisto oli hänessä kiihoittunut\näärimmilleen.\n\nLangin leuat aukenivat, hänen silmänsä tunkeutuivat ulos kuopistaan,\nhänen kielensä riippui ulkona suusta ja hänen hengityksensä korahteli\nhänen kurkussaan. Silloin Philipin tappava ote höltyi hetkiseksi.\nHän kumartui, kunnes hänen huulensa olivat hyvin lähellä uhrin\nkuolemankauhun jäykistyttämiä kasvoja.\n\n-- Sanokaa totuus, Lang, tai tapan teidät! hän kuiskasi käheästi.\n\nSitten hän teki kysymyksensä ja hänen kysyessään Josephine vapautti\nkätensä. Hän repäisi huivin suultaan, mutta ennen kuin hän ehti\nhyökätä eteenpäin, Langin verettömien huulten välistä kuuluivat\nänkyttäen sanat:\n\n-- Lapsi oli Miriamin.\n\nPhilip painoi jälleen sormensa tappavan lujasti Langin kurkkuun.\nParikymmentä sekuntia vielä ja hän olisi täyttänyt Jeanille\nvannomansa valan, mutta Josephinen huudahdus käänsi hetkiseksi hänen\nhuomionsa pois vihollisesta. Samojen palsamimäntyjen takaa, joiden\ntakana hänkin oli ollut piilossa, hyökkäsi kolme miestä häntä kohti.\nHän huomasi heti ensi näkemältä, etteivät he olleet metsien miehiä.\nHän ehti kuitenkin hypätä seisoalleen, ennen kuin he olivat hänen\nkimpussaan.\n\nTaistelu muuttui nyt kamppailuksi elämästä ja kuolemasta ja hänen\nainoa toivonsa perustui siihen, etteivät hänen hyökkääjänsä, jotka\nolivat päässeet pakoon Devil's Nestistä, halunneet paljastaa itseään\nkäyttämällä aseita. Hän antoi ensimmäiselle miehelle sellaisen\nhirveän iskun, että hän oli lentää kumoon, mutta ennen kuin hän ehti\nsaada tasapainonsa takaisin, tarttui toinen hänen käsivarteensa ja\nsilloin muuttui taistelu toivottomaksi yhden miehen kamppailuksi\nkolmea vastaan.\n\nMutta Josephine oli vapaa. Hän oli nähnyt Philipin heittävän\npistoolinsa pois ja riensi paikalle, johon se oli pudonnut. Se oli\nhautautunut lumeen. Kaikki neljä miestä piehtaroivat nyt lumessa,\nPhilip alimmaisena. Hän kuuli huohottavaa läähätystä ja sitten kaukaa\njotakin muuta, joka värisytti häntä ja pani hänet kaiuttamaan metsää\nhuudoillaan.\n\nHän oli kuullut oman koiralaumansa surullisen ulvonnan, kun lauma nyt\nseurasi niitä jälkiä, joita pitkin hänen ryöstäjänsä olivat paenneet\nAdaren kartanosta. Muutamien askelten päässä oli lumessa pystyssä\npaksu keppi. Hän kiskaisi sen hurjalla tempaisulla irti, juoksi\ntakaisin miesten luo ja alkoi paukutella umpimähkään niitä miehiä,\njotka koettivat tappaa Philipin.\n\nLang oli kohonnut polvilleen pidellen kurkkuaan ja koetti nyt ryömiä\nJosephinea kohti. Josephine löi häntä, mutta hän tarttui keppiin.\nKoirat kuulivat hänen huutonsa nyt. Ne olivat tulossa muutaman\nsadan metrin päässä metsässä harmaana hurjistuneena laumana. Vain\nJosephine tiesi sen taistellessaan Langin kanssa. Philip oli jo\nmenettämäisillään voimansa hyökkääjiensä alla. Rautaiset sormet\npuristivat häntä kurkusta. Kokonainen tulimeri tuntui tahtovan\nhalkaista hänen kallonsa. Josephinen huudot muuttuivat yhä\nheikommiksi ja Philipin kasvot olivat samanlaiset kuin Langin kasvot\nolivat olleet vähän aikaa sitten.\n\nMutta lauma tuli yhä lähemmäksi kiitäen viimeistä sataa metriä tuulen\nnopeudella keltaisen suuren Sankarin johtaessa muita ruumiin pituuden\nmatkan edellä. Ne eivät nyt äännähtäneetkään.\n\nKun ne hyökkäsivät metsästä pikku aukeamalle, ne tulivat niin hiljaa,\nettei Langkaan huomannut niitä. Seuraavassa silmänräpäyksessä ne\nolivat jo hänen kimpussaan. Josephine horjui taaksepäin silmät\nkauhusta selällään. Hän näki Langin kaatuvan ja rupeavan sitten\nhuutamaan kuin hullu. Toisetkin nousivat seisoalleen ja vasta sitten\nkun hän näki Philipin makaavan valkoisena ja liikkumattomana lumella,\nhän sai puhekykynsä takaisin. Hän juoksi koiria kohti.\n\n-- _Tappakaa! Tappakaa! Tappakaa!_ hän huusi. -- _Sankari, tapa!\nNipa, Hao, Majava, Susi, Sankari, tappakaa, tappakaa!_\n\nHänen huutaessaan Langin vaikerointi lakkasi ja sitten hän näki\nPhilipin ponnistautuvan hitaasti polvilleen. Kuullessaan hänen\nkäskynsä koirat tulivat äkkiä kuin hulluiksi ja ne, jotka eivät\nvoineet päästä Langin kimppuun, hyökkäsivät jäljellä olevia kolmea\nmiestä kohti. Huudahtaen Josephine vaipui polvilleen Philipin viereen\npuristaen hänen päänsä syliinsä ja suojellen häntä omalla rinnallaan,\nheidän katsellessaan hirveää kohtausta.\n\nJosephine katsoi hetkisen vielä, mutta sitten hän painoi päänsä\nPhilipin olkapäälle huudahtaen kauhusta. Philip jatkoi kuitenkin\nkatselemistaan kuin huumautuneena. Kuolevien miesten huulilta\ntunkeutui niin hirveitä huutoja, ettei hän ollut milloinkaan kuullut\nsellaisia. Huutaminen muuttui vähitellen vaikeroimiseksi ja sitten\nrikkoi kauhistuttavan hiljaisuuden vain hullaantuneiden koirien\nmurina.\n\nPhilipin voimat palasivat äkkiä. Hän tunsi Josephinen makaavan\nhervottomana ja liikkumattomana sylissään ja ponnistaen voimansa\nnousi horjuen pystyyn ja puoleksi kantoi häntä. Pieni teltta, jossa\nLang oli pitänyt häntä vankinaan, oli muutamien metrien päässä.\nHän osaksi kantoi ja osaksi veti Josephinen sinne ja palasi sitten\nkoirien luo.\n\nHän komensi niitä turhaan, että ne jättäisivät uhrit jo rauhaan. Hän\netsi juuri jonkinlaista lyömäasetta, kun palsamimänniköstä hyökkäsi\nJohn Adare ja isä George tusinan miehen kanssa. Kuullessaan Adaren\njyrisevän äänen koirat peräytyivät. Lumi oli aivan punainen verestä.\nKatsoessaan Philipiin ei Adarekaan voinut sanoa mitään kauhuissaan.\nPhilip viittasi telttaan.\n\n-- Josephine on tuolla vahingoittumattomana, hän huohotti.\n\nKun Adare riensi sinne, Philip horjui isä Georgea kohti.\n\n-- Olen huumaantunut ja pyörtymäisilläni, hän sanoi. -- Auttakaa\nminua.\n\nHän meni Langin luo laskeutuen polvilleen hänen viereensä. Miestä ei\nvoitu tuntea enää. Hänen päänsä oli melkein poissa. Philip työnsi\nkätensä torahampaiden repimän takin alle ja veti sieltä esille\npitkän kuoren. Se oli osoitettu Adaren kartanon herralle. Hän nousi\nhorjuen pystyyn ja meni Thoreaun luo. Hänen taskustaan Philip löysi\ntoisen kuoren. Isä George oli aivan hänen takanaan, kun hän työnsi\nkuoret omaan taskuunsa. Hän kääntyi miesten puoleen, jotka seisoivat\npaikoillaan kuin kiviksi muuttuneina katsellen murhenäytelmän\ntapahtumapaikkaa.\n\n-- Kantakaa heidät tuonne metsään, Philip sanoi viitaten viidakkoon.\n-- Ja peittäkää sitten veri puhtaalla lumella.\n\nHän nojautui vielä isä Georgen käsivarteen, kun hän horjui\nläheisyydessä kasvavan koivun luo.\n\n-- Tunnen olevani heikko ja huumautunut, hän toisti jälleen. --\nAuttakaa minua kiskomaan hieman tuohta.\n\nKummallinen kysyvä ilme ilmestyi lähetyssaarnaajan kasvoihin, kun hän\nrepi kourallisen tuohta koivusta ja Philipin pyynnöstä raapaisi tulen\ntikkuun. Tuohi syttyi heti tuleen, johon Philip työnsi kirjeet.\n\n-- Parasta on, että poltamme heidän kirjeensä, hän sanoi rupeamatta\nselittämään muuta. Eikä isä George kysynytkään.\n\nHe seurasivat Adarea telttaan. Josephine itkeä nyyhkytti isänsä\nsylissä. John Adaren kasvot näyttivät sellaisen miehen kasvoilta,\njonka elämä alkaa loistaa valoisampana synkän toivottomuuden jälkeen.\n\n-- Jumalalle kiitos, hänelle ei ole tehty mitään pahaa, hän sanoi.\n\nPhilip polvistui heidän viereensä ja Adare luovutti Josephinen\nhänelle. Hän puristi tytön kovasti rintaansa vasten kuiskaillen vain\nhänen nimeään, kunnes Josephine kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.\nAdare nousi jääden seisomaan isä Georgen viereen.\n\n-- Lähden nyt takaisin auttamaan haavoittuneita, Philip, hän sanoi.\n-- Jeankin kuuluu heihin. Eikö se olekin kohtalokasta?\n\nHän poistui teltasta ja isä George aikoi seurata häntä, kun Philip\npysähdytti hänet viittauksella.\n\n-- Voitteko odottaa ulkopuolella muutamia minuutteja? hän kysyi\nhiljaa. -- Haluamme puhutella teitä muiden kuulematta, Josephine ja\nminä.\n\nJa heidän mentyään hän kohotti Josephinen kasvoja ja sanoi:\n\n-- Nyt ne ovat kaikki kuolleet, Josephine -- Lang, Thoreau eikä\nkirjeitäkään ole enää olemassa. Lang ja Thoreau ovat kuolleet ja\nminä olen polttanut kirjeet. Jean haavoittui. Hän luuli olevansa\nkuolemaisillaan ja kertoi minulle totuuden, että voisin paremmin\nsuojella sinua. Kultaseni, tiedän nyt kaiken. Taistelu on taisteltu,\nja isä George odottaa tuolla ulkona tehdäkseen meistä miehen ja\nvaimon. Kukaan muu meitä ja Jeania lukuunottamatta ei saa tietää\ntästä milloinkaan mitään. Ilmoitan isä Georgelle sinun toivoneen,\nettä hän toimittaisi _toisen_ vihkimisen -- että metsien pappi\nvahvistaisi avioliittomme. Oletko valmis, kultaseni? Kutsunko hänet\ntänne?\n\nJosephine katsoi häntä ainakin minuutin suoraan silmiin, eikä Philip\nuskaltanut rikkoa ihmeellistä hiljaisuutta. Ja sitten hän painoi\npäänsä syvään huokaisten Philipin rinnalle ja hetkisen kuluttua\nPhilip kuuli hänen kuiskaavan:\n\n-- Saat kutsua hänet sisään, Philip. Minun pitää luullakseni ruveta\nvaimoksesi.\n\nJa kun Devil's Nestin hirret lähettivät taivaalle niin paksun\nsavupilven, että se ulottui pilviin asti, vetäytyi Metoosin vapisten\ntarhan pimeimpään nurkkaan ja arvaili, olivatko koirat, jotka hän oli\npäästänyt irti, päässeet perille.\n\n\n\n"]