[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f942C-qXogovCCrmgQBNovpV70M4rXTTkCsgZ4x0Fmyc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},1596,"Unikko ja ohdake","Kara, Jalmari",1890,1936,"1596-kara-jalmari-unikko-ja-ohdake","1596__Kara_Jalmari__Unikko_ja_ohdake",null,"romaani",[],[],"fi",1913,24029,154335,false,55656,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[24],"Novels","\"Unikko ja ohdake\" by Jalmari Kara is a novel written in the early 20th century. The story appears to revolve around the complex relationships and emotional conflicts between the main characters, particularly focusing on a young man named Kulku-Kalle and a young woman named Helmi who is caught in a love triangle with another man, Jaakko Ylätalo. The narrative delves into themes of love, jealousy, and societal expectations within a rural Finnish setting.  The opening of the novel introduces a cold February evening in a lonely croft deep in the woods, where Kulku-Kalle arrives, seeking warmth and shelter. Inside, he meets the innkeeper's daughter, Helmi, who engages in a quiet interaction with him amidst their family's mundane activities. It's clear from the start that Kulku-Kalle has a past connection with Helmi, which stirs emotions in both of them. As the story unfolds, a sense of tension and unfulfilled feelings emerges, signaling the complications of their relationship, especially with Jaakko's looming presence, who has been in a relationship with Helmi. This hints at a deeper exploration of love’s challenges against the backdrop of everyday life in a rural community. (This is an automatically generated summary.)",[],224,"Kertomuskokoelma sisältää useita tarinoita, jotka sijoittuvat syrjäisiin metsätorppiin ja kaupunkiympäristöihin. Avausjaksossa salaperäinen kulkuri saapuu pakkasyönä korvessa sijaitsevaan taloon etsimään yösijaa. Tekstit tarkastelevat ihmiskohtaloita ja elämän käänteitä eri olosuhteissa.","Jalmari Karan 'Unikko ja ohdake' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1596.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","UNIKKO JA OHDAKE\n\nKirj.\n\nJalmari Kara\n\n\n\n\n\nHelsingissä;\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1913.\n\nOy Weilin & Göös, Helsinki.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nI.\n\nKulku-Kalle.\nTuulasvalkea.\n\nII.\n\nKultainen hämähäkki.\nUpoksissa.\nIsä Giuseppe.\n\nIII.\n\nKostaja.\nRistilyönti.\nLauri Kesto.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\n\n\nKULKU-KALLE.\n\n\nNotkon yksinäinen torppa oli syvällä korvessa, sen tien varrella, jota\nkyläläiset kulkivat kaupunkiin. Kylään oli noin neljän kilometrin matka\nja kaupunkiin lähes kaksi penikulmaa.\n\nOli myöhäinen helmikuun ilta. Ulkona oli kova pakkanen ja tuuli ajeli\ntuiskulunta hankiin hukkuneiden aitojen yli. Notkon tuvassa paistoi\nemäntä leipiä. Tytär kutoi kangasta, vanha ruotuvaari kurisutteli\npenkillä piippunysäänsä ja renki loikoi sängyssä juritellen hiljaa\njotakin rekilaulua. Vaivainen kattolamppu tuikutti kangaspuiden lähellä\nja hiillos hehkui paadella, leivinuunin edessä.\n\nEtehisessä kuului joku tömistelevän lunta jaloistaan. Ovi aukeni\nnaristen, kylmä ilmavirta syöksyi tupaan ja tulija astui sisään\npysähtyen kynnyksen luo. Hämärässä ei saattanut erottaa muuta kuin\nhänen pitkän vartalonsa ääriviivat.\n\n-- Hyvää iltaa, toivotti hän hiljaa.\n\n-- Iltaa, iltaa, emäntä uunin vierestä vastasi, -- vieras käy\nperemmälle, tässä sopisi käsiä lämmitellä.\n\nTulija astui uunin luo. Hän oli nuori, tummaverinen ja laihakas mies.\nYllään oli hänellä ohut, kulunut takki, ja kun ei hänellä ollut\nkintaita olivat hänen kätensä sinertävät ja kylmästä kankeat. Mitään\nvirkkamatta ojensi hän kätensä hiillosta kohden ja hieroi niitä.\n\n-- Mistäs kaukaa vieras tulee? kysyi emäntä.\n\n-- Kaupungista... Olisi kylään aikomus.\n\n-- Vai kylään. Ei lie vieras tämän paikan ihmisiä, kun ei tunneta?\n\n-- Ei.\n\nJa vieras jatkoi hetken kuluttua:\n\n-- Sehän minä olen se Kulku-Kalle, jos emäntä on sattunut kuulemaan.\n\n-- Kyllä on kuultu. Vai se.\n\nSenjälkeen vallitsi tuvassa äänettömyys. Päre, jonka emäntä oli uuniin\nkurkistettuaan pistänyt muurinrakoon, risahteli hiljaa palaessaan\nkarstalle. Kangaspuut kolahtelivat tahdikkaasti; silloin tällöin\nköhähti vaari penkillä. Vieras lämmitti käsiään sivulleen\nkatsahtamatta.\n\n-- Näinköhän tässä saisi yötä olla? kysyi hän vihdoin kääntyen emäntään\npäin.\n\nEmännän katse oli epäilevä ja terävä.\n\n-- No ilkeäähän ihmistä on tuollaiseen jumalanilmaankin ajaa, mutta\nkyllähän tässä on kovin huonoa tilaa. Meillä on tuo vaarikin, ja miehet\novat ahtaneet kiukaan niin puita täyteen, ettei sinnekään sovi.\n\nVieraalle oli emännän epäluulo tuttua, ja hänellä olisi ollut vastaus\nvalmiina. Olisihan hän voinut sanoa, että kulkija tyytyi mielihyvällä\nviettämään penkilläkin yönsä, tai muuta semmoista. Mutta emännän\npuhuessa olivat hänen silmänsä osuneet kangasta kutovaan tyttöön.\nHeidän katseensa olivat kohdanneet, ja tytön silmien kirkkaus oli\nsaanut lämpimän laineen vierimään läpi hänen ruumiinsa. Hän muisti\nennestään nuo viattomat kasvot, joiden hipiä oli harvinaisen hieno ja\nilme avuton kuin lapsen. Ja emännän sanat olivat jo unehtuneet kun hän\njälleen kääntyi hiillosta kohti.\n\nSyntyi äänettömyys. Emäntä riensi tuvasta. Ja tuijottaessaan hiilien\nvärinään muisteli vieras sitä heikkoa punaa, joka äsken oli sävähtänyt\ntytön kasvoille ja joka ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta. Ja\nyhtäkkiä ei hänen mielensä enää tehnytkään jäädä torppaan yöksi. Mitäpä\nhän vasten emännän tahtoa pyrkisi, vielähän kyläänkin ehtisi. Hän\nkumartui ja kääri toisen housunlahkeensa yläpuolelle polvea. Polvessa\noli veres haava, jonka siteenä oli vain mitätön tilkku ja joka ei\nnäyttänyt ollenkaan hyvältä kylmettymisen takia.\n\n-- Sattuisikohan olemaan jotakin kankaanpalaa? On polveni hiukan\nhuonossa tupussa, kysyi vieras hiljaa.\n\nTyttö katsahti kangaspuilta.\n\n-- Hyvänen aika! Mikäs polveen on sattunut?\n\n-- Kirves luiskahti.\n\n-- Ohhoh!... Kyllä sidettä saa.\n\nTyttö nouti liinaisia tilkkuja.\n\n-- Tässä olisi.\n\nJa hän kumartui alas ja ojensi jo kätensä auttaakseen, kun sormus\nvälähti hänen silmiinsä. Säpsähtäen veti hän kätensä takasin ja tunsi\npunastuvansa. Se suututti häntä. Häpesikö hän sormustaan, häpesikö\nnäyttää sitä tuollaiselle? Ja melkein vihaisena vilkasi hän kulkijan\nkasvoihin, joilla hänen mielestään kiiti tuskin huomattava häivähdys.\n\n-- Kiitoksia, neiti. Kyllä minä itse saan, sanoi vieras ja sitoi\nhuolellisesti haavansa.\n\nTyttö riensi omettaan puhutellakseen äitiään, sillä eihän mitenkään\nvoinut ajaa haavottunutta ihmistä tuollaiseen yöhön. Ja hän saikin\näitinsä myöntymään, mutta kun he palasivat tupaan, ei vierasta siellä\nenää ollut. Vaari tiesi hänen heti tytön jälkeen lähteneen.\n\nJollain tavoin pettyneenä tyttö istahti penkille ja katseli jääkukkia,\njoita pakkanen oli ruutuun muodostanut. Kulkija viipyi vielä hänen\nmielessään, ja hän antoi kuvitelmien syntyä ja raueta. Hän muisti\nviimekesäisen, leppeän illan kylän keinulla, missä hän Kulku-Kallen oli\ntavannut. Hän oli silloin ollut herramaisemmin puettuna, eikä ollut\nnäyttänyt ensinkään hullummalta. Kun toiset olivat laulaneet, oli Kalle\nvaan äänettömänä keinuttanut ja ollut kuin nukuksissa. Kalle oli\nistunut häntä vastapäätä, ja kun hänen puolensa joskus oli noussut\nhyvin korkealle, oli Kalle alhaalta selkäkenosiltaan heittänyt katseen,\njoka oli ollut niin uneksiva ja epämääräinen, että oudot tunnot olivat\nläikähtäneet mielessä; ei edes kärkevää sanaa ollut voinut heittää\ntuolle totiselle nukkujalle.\n\nKun sitten oli lähdetty pois, ei hän saattanut muistaa nähneensä\nKallea. Mutta veräjän luona, josta metsä alkoi, oli Kalle seisonut\naitaa vasten liikkumattomana ja yksinään.\n\n-- Eikö matka tunnu pitkältä yksin kulkea? oli Kalle kysynyt.\n\n-- Tokko tuo kahden lyhenisi, oli hän vastannut.\n\n-- Ei edes taida pelottaa, että pahat ihmiset ahdistaisivat?\n\n-- Eivät nuo ennen ole ahdistelleet, elleivät nyt, oli hän tylysti\nvastannut.\n\nKalle oli nostanut hattuaan ja jäänyt paikalleen. Mutta hän,\nmuistelija, oli jatkanut matkaansa kiirein askelin, apein mielin, ja,\nikäänkuin toisen toivomuksesta, peläten.\n\n    Kulkijapoika näki kulkeissansa\n    kukkivan orvokkikukan.\n    Katsella saa, mutt' ei omistaa\n    se on kulkijapojan lupa.\n\nNiin oli hän kuullut Kallen kauempana laulavan ja ihmetellyt, miksi hän\nkeinulla oli koko ajan vaiennut, vaikka osasi laulaa. Koko kotimatkan\noli Kalle ollut hänen mielessään.\n\nSittemmin oli hän kysellyt, mikä mies se semmoinen oikeastaan oli\nollut, mutta kukaan ei ollut tiennyt juuri enempää kuin nimen. Kuului\njoskus kouluja käyneen, pystyvän moneen työhön ja oleskelevan talvisin\nkaupungeissa, kesäisin maalla.\n\nMyöhemmin oli kaikki unohtunut. Ja uutena vuotena oli hän mennyt\nkihloihin Ylätalon rikkaan pojan kanssa. Mutta nyt oli hän jälleen\nnähnyt saman katseen... Olikohan Kalle huomannut hänen sormuksensa?\nKenties. Mutta eipä ollut mitään virkkanut siitä... \"Neiti näkyy\nkihloissa olevan, ei kai pahaksi pantane, jos kulkijakin onnittelee\",\nniin olisi kai moni hänen sijassaan sanonut... Tai ehkei\nhuomannutkaan?... Mutta, hyvänen aika, mitäs hän nyt sitä pohtii...\nMokoma kulkija, vaikka varas olisi. Jumala ties, minne nytkin oli\nlähtenyt...\n\nTuvassa oli yhä hiljaista. Ainoastaan nukahtanut renki kuorsasi, ja\nvaari kurisutti piippuaan. Emäntä otti rieskansa uunista, koputteli\nkypsyyttä, taittoi palan, maistoi ja antoi vaarillekin.\n\n-- Hyviä riehkojahaa emäntä on haannu, sanoi vaari, joka ei osannut\nääntää s-kirjainta.\n\nKun kukaan ei vastannut, uudisti vaari kovalla äänellä:\n\n-- Hyviä riehkojahaa emäntä on haannu, kun minä hanon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kaunis kesäkuun sunnuntai kun Jaakko Ylätalo pahatuulisena asteli\nkotiveräjältä Koivumäelle päin. Kevyt tuuli lehautti hänen sieramiinsa\nkukkien tuoksua, auringon kimallus hyppelehti pienten ristiaaltojen\nharjoilla, ja ruispelto lainehti kuin kellanvihreä järvi. Mutta Jaakko\nei huomannut ympärillään olevaa kauneutta. Sitä paitsi pohti hän\nalituisesti samaa asiaa, vaikka hän olikin täysin selvillä siitä.\n\nSe oli siis totta! Kyläeukot olivat perältäkin oikeassa juorutessaan\nNotkon Helmistä ja Kulku-Kallesta. Ja kuitenkin oli Helmi Jaakon\nmorsian.\n\nKulku-Kalle oli koko kevättalven oleskellut kylässä, ja viimeiset pari\nviikkoa oli hän ollut Ylätalossa, Jaakon kotona, töissä. Siis rakastaja\nsulhasen renkinä. Mutta vasta muutamia päiviä sitten oli Jaakon korviin\nosunut se huhu, että Kalle teki öisiä retkiä Notkon torpalle. Jaakko ei\nollut ensinkään uskonut juttuun. Tunsihan hän Helmin, hän, joka itse\noli toisinaan pyrkinyt tytön aittaan, mutta aina saanut semmoisen\nkatseen, että oli muistanut. Ja ämmähupakot saattoivat uskoa, että joku\nkulkijapahanen oli tehnyt sen, mikä hänelle oli ollut mahdotonta. Tuo\njuorupuhe oli kuitenkin vienyt hänen iloisuutensa, ja kun hän oli\ntarkemmin ajatellut, oli hän huomannut, miten omituinen Helmi oli\nhänelle ollut viimeaikoina... Jaakko oli salavihkaa tarkastellut Kallea\nja toisinaan keihästänyt häneen katseensa nähdäkseen hänen sydämeensä.\nMutta Kallen kasvoilla oli ollut hänelle ominainen ikävystynyt ilme, ja\nrauhallisena oli hän juritellut laulujaan. Hän oli ollut iloinen, jos\ntoiset olivat iloisia olleet, vastannut, jos oli kysytty ja kysynyt,\nkun itse oli tietoja tarvinnut. Ja Jaakon mielessä oli herännyt\nsalainen kateus, jolle hän oli ylimielisesti hymyillyt, mutta jonka\nolemassaoloa hän ei ollut saattanut kieltää. Parina iltana, Kallen\nlähtiessä kylälle, oli Jaakon mieli tehnyt seurata jälkiä, mutta hän\noli kuitenkin hävennyt alentua sellaiseen ja oli ennemmin uskonut\nkaikki valeeksi. Olihan Kalle kevättalvesta saakka oleksinut näillä\ntienoin, eikä siis mitenkään ollut mahdollista, että suhde näin kauan\noli pysynyt salassa... Tai ehkei se muille salainen ollutkaan kuin\nyksin sulhaselle?... Ja Jaakko oli alkanut epäillä Helmiä ja raivonnut\nomassa itsessään kuin mielipuoli. Mutta Kallea kohtaan oli hän\npakottanut itsensä entistä ystävällisemmäksi.\n\nMutta nyt oli kaikki selvinnyt:\n\nIllalla olivat he Kallen kanssa laskeneet verkot, ja kun Jaakko aamulla\noli kavunnut tallin parveen herättääkseen Kallen mukaansa niitä\nnostamaan, oli omituinen tapaus sattunut. Kun hän nimittäin oli\nnyhkässyt Kallea, oli tämä käännähtänyt heinissä ja kärsimättömän\nnäköisenä nurissut: Helmi sinä... älä viitsi... älä vielä aja pois.\nSenjälkeen oli hän jälleen nukahtanut. Nuo sanat olivat naulanneet\nJaakon liikkumattomaksi kuin patsaan. Hän muisti nytkin elävästi tuon\nhetken. Hän oli kuullut hevosen pärskinän ja unisen jalkain muuton\ntallista ja pääskysten visertelyn katolta, hän oli nähnyt pitkän,\nkultaisen juovan heinillä, jonka seinänraosta pujahtanut päivänsäde oli\nheittänyt, mutta hänen ajatuksensa olivat ikäänkuin seisahtuneet. Ja\nkun hän hiukan oli tointunut, oli hänen mielensä tehnyt syöksyä\nnukkujan päälle, mutta häneltä oli puuttunut voimaa ja hän oli\nkiiruhtanut ulos ja itkenyt ja kiroillut haikean kiukun vallassa. Hän\noli nostanut yksin verkot, ja kun hän oli palannut kotiin, oli\nKulku-Kalle seisonut veräjällä paperossi hampaissa. Hän oli rientänyt\ntervehtimättä ja raivon vallassa Kallen ohi ja tuntenut tämän terävän\nkatseen niskassaan.\n\nNäitä miettien tuli Jaakko Koivumäelle. Alempana, suurten puiden\nsiimeksessä, tukkipojat pelasivat hoitoa. Kuului sekavia ääniä ja\npelaajien sanoja: \"Kerta kiinni! Lappu lisää! Vielä ukko pokalle! Kaksi\nsiliätä ponssaria. Heivaa itsellesi. Korpi rojahti\" j.n.e. Jaakko tuli\nheidän luokseen, istahti välinpitämättömänä joukkoon ja liittyi peliin.\nHän pelasi uhkarohkeasti, voitti väliin, mutta menetti taas tuossa\ntuokiossa voittonsa.\n\nHetken kuluttua saapui Kulku-Kallekin paikalle, ja Jaakon tuli paha\nolla. Hän olisi tahtonut lähteä, mutta ei saanut sitä tehdyksi, ja\nilkeän tunteen valtaamana pelasi hän yhä hurjemmin. Mutta kun\nKulku-Kallelle sattui työ, pani Jaakko ainoastaan pieniä summia kiinni\nja hävisi tahallaan, huulilla halveksiva hymy.\n\n-- Taitavat pelata porukassa saman talon miehet, huomautti muuan\ntukkilainen.\n\n-- Ei ensinkään. Mutta isännän ei sovi pelata renkinsä rahoja, vastasi\nJaakko pilkallisesti.\n\nTuskin huomattava värihäivähdys kulki Kallen kasvojen yli ja hän päätti\nnäyttää, ettei raha hänellekään sukua ollut, kuten tukkipojat sanovat.\nJa kun sitten Jaakko oli työmiehenä kerännyt suuren summan eteensä,\npani Kalle kaikki kiinni, aikoen menettää tahallaan. Sattumalta sai hän\nkaksikymmentä yksi, siis voiton pelin. Ensin aikoi hän vielä ottaa\nkortin, \"kääntää metsään\" itsensä, mutta nopeasti hän muutti mieltään\nja pisti hymyillen rahat taskuunsa. Kun hän vielä toisen kerran oli\nsillätavoin vienyt Jaakon edestä suuren summan, nousi Jaakko kiukusta\nkalpeana ja kiroillen, sillä rahattomana oli hänen erottava pelistä.\n\n-- Kyllä minulla on lainata, huomautti Kalle ystävällisesti ja hiljaa.\n\nJaakko kiristi hampaitaan eikä vastannut.\n\nJaakko teki lähtöä ja houkutteli kaikin voimin pois koiraansa, joka\nmakasi Kulku-Kallen jaloissa. Mutta Vahti nosti vain päätään, eikä\nnoussut. Jaakko kutsui sitä yhä vihaisemmin ja kävi kiukkuisena sitä\nniskaan kiinni. Se oli Vahdin mielestä kuitenkin liikaa, ja\nraivokkaasti karkasi se isäntänsä käteen.\n\n-- Saatana, sähisi Jaakko yli äyräittensä suuttuneena. Hän tarttui\nkoiran alaleukaan ja nykäsi toisella kädellään yläleuasta. Leukaluut\nvääntyivät sijoiltaan. Koira kiemurteli maassa tuskissaan, ja vihlova\nulina tulvi sen kurkusta.\n\nSyntyi hiljaisuus, ja kauhu vaelsi raakojen miesten parvessa.\nKulku-Kalle nauroi sydämensä pohjasta. Hänen kasvonsa olivat valkeat\nkuin liitu.\n\nVihdoin voimakas tukkijunni potkasi raudotetulla korollaan eläimen pään\nmäsäksi. Jaakko meni jo kauempana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nParia päivää myöhemmin astuskeli Kulku-Kalle verkalleen kaupunkiin\npäin. Hän teki muuttoa muille seuduille, sillä täällä alkoi maa jo\npolttaa jalkojen alla. Hän oli osannut lähteä Ylätalosta ennenkuin\nhänet oli siihen suorastaan pakotettu, ja nyt kulki hän hitaasti\nmetsätietä, uudet vaatteet päällä, herramaisen näköisenä.\n\nJoelta, metsäntakaa, kuului tukkipoikain laulu:\n\n    Hyvä olen korttia pelaamaan,\n    hyvä tappelemaan ja juomaan.\n    Hyvä olen likkoja riiaamaan,\n    mutta huono heitä kotia tuomaan.\n\n    Ja tän kylän ämmät, nappulanännät\n    kupparit ja noidat...\n\nKalle saattoi erottaa sanat ja hän hymähti itsekseen. Sillä lailla,\njuuri sillä lailla. Ämmien hampaissa hänkin oli ollut...\n\nTuuli suhisi puissa ja taivas vetäytyi pilveen. Jokunen pikkulintu\ntirskahteli lepissä, joiden lehdet himmeästi kiilsivät. Kalle koetti\nolla mitään ajattelematta. Olihan hän tehnyt päätöksensä, mitä siis\nmaksoi vaivaa miettiä...\n\n    Sen pienen torpan hiilloksessa\n    ma käsiäni lämmittelin...\n    Siitä asti ne torpan tyttöä\n    sanovat mun heilakseni.\n\nSe pääsi häneltä kuin vahingossa, ja häntä suututti, että oli laulanut\nsitä. Sillä sanat olivat tehdyt kuin häntä varten, ja koko kevään oli\ntämä ollut hänen mielilaulunsa. Mutta nyt täytyi sen unohtua, sillä\nhänen tarinansa oli lopussa.\n\nKuitenkaan ei hän voinut estää menneiden tapahtumain johtumista\nmieleensä. Hän muisti pyryisen illan Notkon torpassa ja vielä toisenkin\ntalvi-illan, jolloin hän oli tuonut Helmiä reessään palatessaan\nkaupungilta heinän myynniltä. Silloin olivat he istuneet äänettöminä,\nhän edessä ja Helmi taampana, ja oli ollut niin hiljaista, että\npalokären kirkuna oli miltei pelästyttänyt... Sitten, vappuna, oli\nkaikki tapahtunut...\n\nNyt oli heidän onnensa tullut ilmi ja Kalle huomasi parhaaksi peräytyä.\nMitäpä hän täällä enää, rikkomassa kihlattujen väliä, sitä ei hän\ntahtonut. Eipä hän tavotellut sitä, mikä ei ollut häntä varten. Olihan\nelämä tämän kevään hemmotellut häntä, ja hän tyytyi niin vähään ja\nosasi väistyä...\n\nVieläköhän poikkean sisään, ajatteli Kalle lähetessään Notkon torppaa.\nEikö olisi viisainta vetäytyä pois sanaa sanomatta? Siten herättäisi\nvihan tytön sydämessä ja kaikki kävisi helpommin.\n\nKuitenkin poikkesi hän sisään.\n\n-- Saisikohan jotakin juotavaa, pyrkii jano tulemaan kävellessä? sanoi\nhän tervehdittyään.\n\n-- Laskepas Helmi kaljaa. -- Kaupunkiinkos matka pitää, kun on niin\nuusissaan? kysyi emäntä.\n\n-- Sinnehän sitä nyt ensin ja sitten edemmäs.\n\nKaljatuoppi Helmin kädessä vavahti. Hän antoi sen Kallelle ja kiiruhti\nulos.\n\n-- Taitaa olla mielessä muutto koko kylästä?\n\n-- Sepä se. Johan nyt on aikakin.\n\nKalle kiitti emäntää ja jätti hyvästit.\n\nMutta portailla, seinään nojaten, seisoi Helmi silmissä kyynelsumu.\nKalle pysähtyi hänen eteensä, tahtoi sanoa jotakin, mutta kurkkua\nkuivasi, eikä sanoja löytynyt. Hän tuijotti hetken, astui pari askelta,\nkatsoi vielä kerran taakseen ja silmiin kohosi sameus, joka himmensi\nympäristön. Sitten painoi hän hatun syvemmälle päähänsä ja riensi pois\nkiirein askelin...\n\nTuuli alkoi puhaltaa kovemmin ja taivas synkkeni yhä. Tunnelmat\nvaihtuivat hänen mielessään nopeasti, mutta hänen oli mahdotonta\najatella. Kun hän oli päässyt Pitkäjärven kohdalle oli tullut niin\nhämärä kuin syksyllä. Häntä väsytti. Hän heittäysi rantakalliolle\npitkäkseen kalliokielojen sekaan. Tuulessa maksaruohot värähtelivät.\nKellokukat ja koiranputket huojuivat kovasti sivummalla, ja aallot\npauhasivat kallion juurella. Kulku-Kalle makasi pää käsien varassa ja\nvihelsi voimainsa takaa. Hänen katseensa oli tähdätty kauas Pitkäjärven\nulapalle, mistä hämäränkin läpi vilahteli aaltojen valkeat kuohut.\n\n\n\n\nTUULASVALKEA.\n\n\nSirkka hiipii pimeän tullen kotikoivikon läpi Kaunisniemen\nrantakalliolle. Hän melkein taistelee tuota hiipimistään vastaan, sillä\nonhan se aivan turhaa, ja hän varoo synnyttämästä ääntä, vaikkei mitään\npelkäämistä ole. Sydän sylkyttää ja hengitys tihenee, ja kun hän pääsee\nperille, istahtaa hän kalliolle aivan veden lähelle, katselee,\nkuuntelee. On pimeä elokuun yö, eikä hiiskahdustakaan kuulu. Yllä on\nsyvä, sininen taivas ja taivaalla jokunen tähti, jokunen kirkas tähti,\njoka värähdellen heiastuu järven tyynestä syvyydestä.\n\nTuulasvalkeaako hän taas on tullut katsomaan? Sitäkö hän odottaa joka\nhetki, koska niin tuijottaa Viuhan rantaan, Viulu-Vallun kotirantaan?\nEi, ei ollenkaan. Luontoa hän vaan tahtoo ihailla, mitäpä hän Vallusta.\nJa hän kääntää silmänsä toiselle suunnalle ja unohtuu ajatuksiinsa.\n\nKyllähän hän on huomannut Viulu-Vallun lähentelyt. Senhän on\npaljastanut moni epämääräinen liike, joka on ikäänkuin jäänyt kesken,\nja moni syrjäkatse Vallun syvistä silmistä, joissa hehkuu alituisesti\nkuin kuume. Ja kyllähän hän Vallun arastelun saattaa ymmärtää. Valluhan\nasuu isänsä kanssa pienessä mökkipahasessa ja soittelee kylällä, mutta\nSirkka on rikkaan Kaunisniemen ainoa tytär... Kun se Vallu on sellainen\njuoppo ja renttu, sen paitakin on usein likainen ja takki rikki, mutta\nvartalo sillä on kuin ruhtinaalla. On kai siksi joutunut hunningolle\nkun jo nuorena äitinsä menetti. Töihin ei siitä liioin ole, mutta\nsoittaa se osaa ja ivata ja suurennella. Liekö aivan viisaskaan, kun\nöisinkin kulkee metsissä tai järvellä ja yhtäkkiä yltyy laulamaan kuin\npasuuna?...\n\nVastarannalla välähtää ja sitten taas sammuu... Vallu on siis kuitenkin\nlähtenyt... Hetkeen ei näy mitään, Sirkan sydän vain lyö kiihkeämmin...\n\nVähitellen alkaa tuli pilkottaa. Se suurenee, mutta kaislat estävät sen\nselvästi näkymästä. Se kasvaa hitaasti, muuttuen sipulin muotoiseksi ja\nalkaa liikkua... Heikko kolahdus kuuluu yli veden, airon kolahdus\nvarmaankin.\n\nTuulasvalkea, Vallun tuulastuli! Venettä ei näy, eikä miestä. Vain\nsuuri, tulinen sipuli liikkuu hitaasti eteenpäin, ja vedessä kuultaa\nsen kuva. Kaikki on tyyntä ja juhlallista. Ei ääntäkään. Tuulasvalkea\nkulkee...\n\nEipä Vallu välitä siitä, että tuulastus on kiellettyä. Hänelle ei\nkukaan lakia lue, kun hänellä on niin terävä kieli. Eikä kukaan\nhaluakaan, hänhän soittaa.\n\nSirkka on levoton ja häntä lämmittää. Tätä kai hän onkin tullut\nkatsomaan, aivan kuten toissa iltanakin, myöhäiseen yöhön. Mutta\nsilloin kulki Vallu aivan hänen ohitseen, hiljaa meloen, sillä kallion\nkohdalla on syvää, eikä siinä voi tuulastaa. Eikä hän huomannut. Ja\nmiten olisikaan, sillä eihän hän voinut nähdä pimeään. Pian katosi\nkären -- taa...\n\nSirkka vaipuu niin ajatuksiinsa, ettei huomaakaan, ennenkuin tuulasmies\non aivan lähellä. Nyt saattaa jo erottaa aluksen ja miehen. Tervasten\nritinä kuuluu ja vesi väreilee läpikuultavana veneen ympärillä. Sirkka\naikoo ensin poistua, mutta jää kuitenkin. Näkeeköhän nyt, vai meneekö\ntaas ohi?... Ei huomaa... Ohi meloo... Oksa risahtaa Sirkan alla...\n\nVeneessäolija varjostaa kädellä silmiään ja katsoo rannalle. Vene lipuu\nhiljalleen. Kuuluu, miten vesi tippuu kohollaan olevasta melasta...\nSitten vetäsee hän pari kertaa rantaa kohti... Kokka iskee kallioon,\nsuu hymyssä hyppää hän maalle ja vene ponnahtaa kauas järvelle. Hän\nnostaa hattuaan.\n\nOn niin hiljaista, vene vain kulkee edemmäs. Sirkan rintaa ahdistaa ja\nhän on neuvoton. Mitä hän sanoisi?\n\n-- Hyvänen aika, veneenne! Veneenne menee. Näettekö?\n\n-- Ei hätää.\n\nKas niin, siinä se nyt taas oli, tuo kerskaileva äänensävy. Ei hätää.\nEi hätää, vaikka vene menee. Mitäs hyppäsikään.\n\n-- Tyyntä yötäkö neiti katselee?\n\nEi vastausta.\n\n-- Taidan häiritä.\n\n-- Ei, ette häiritse... Niin.\n\nKestää kotvan äänettömyyttä.\n\n-- Mitenkä nyt pääsette kotiin? Jäitte veneestänne.\n\n-- Eihän kotini kaukana ole.\n\nSitten syntyy jälleen pitkä vaitiolo. Sirkka tuntee itsensä niin\navuttomaksi. Hyvä isä. Mitä se katsoo, eikä puhu mitään.\n\n-- Hyvää yötä... Täytyy mennä, on jo myöhäinen.\n\nEi vastausta.\n\n-- Niin... Mitä katsotte?... Hyvästi.\n\n-- Joko menette? sanoo Viulu-Vallu vaivoin. Hän tuijottaa.\n\n-- Joko menette? toistaa hän matalin, kähein äänin. Hän astuu askeleen\nlähemmäs ja katsoo palavilla silmillään.\n\nSirkkaa uuvuttaa omituisesti ja silmät väistyvät. Hän tuskin tietää\nmitä ympärillä tapahtuu, povi vain nousee ja laskee... Sitten, kuin\nkuumeessa, tuntee hän Vallun polttavien käsien tarttuvan ranteisiinsa\nja pitkät suortuvat lehahtavat hänen poskelleen...\n\nTätä tapausta muistelee Sirkka nojatessaan päätään suurta Pirunkiveä\nvastaan, joka on heidän yhtymäpaikkansa. Se sijaitsee lähellä\nKaunisniemen taloa, sen tien varrella, jota Vallu kulkee kylään.\n\nOn kuutamo, syyskuun kuutamo. Puut seisovat liikkumattomina, sillä on\nniin tyyni. Ei edes kellastunut lehti liikahda. Suuren kiven\nhalkeamassa, lähellä Sirkan päätä kallioimarteet painuvat kiinni\ntoisiinsa. Alempaa, suosta, nousee kylmää huurua, joka selvästi näkyy\nkuutamossa, ja puiden välistä, kaukaa, pilkottaa mitättömän vähäsen\njärveä.\n\nSirkan ei ole kylmä, eikä hän välitä kuutamosta, mutta hän säpsähtää ja\nkääntyy katsomaan kun kiven lähellä hiljaa kahahtaa. Ei mitään!\nSiunatkoon kuinka sydän jyskii, mutta ei mitään! Koiranputki vaan, joka\ntullessa on taipunut ja takertunut heiniin, on taistellut itsensä\nvapaaksi ja kimmahtanut pystyyn. Se keinuu vielä edestakasin.\n\nNiin, ei se Vallu ollut. Johan nyt! Ei kai tulekaan!... Mutta mitä\nsitten on semmoinen! Ilo tekee sen hulluksi, eikä se silloin välitä\nmistään. Silloin ensikerrallakin hyppäsi poislähtiessään yhtäkkiä\nveteen, jotta oli säikäyttää. Tietenkin sen veneensä perään. Sitten ui\npimeässä, ja kun pääsi lähemmäs, niin riittyvien tervasten\nkajastuksessa märkä pää kiilsi kuin saukon. Ja hyvä Jumala, kuinka se\nhiljaa ja sihisten nauroi päästyään veneeseen. Kättään vielä heilutti,\nvalon lähellä, että näkyi... Entäs ne jälkipuheet! Oli muka iskenyt\nsuureen haukeen, joka oli kaatanut veneen, ja siksi jäänyt saaliitta.\nOli vielä varottanut, ettei semmoiseen pitäisi iskeä, sitä ei\nkuitenkaan saisi, vaan kastaisi ainoastaan kyntensä.\n\nMutta onnellinen on Sirkka ollut näinä parina viikkona, joiden kuluessa\nhe ovat salaisesti tavanneet toisiaan. Vallun kuumeiset silmät ovat\nlämmittäneet häntä. Mutta miksei Vallu osaa paremmin salata heidän\nsuhdettaan?\n\nToissailtanakin, tanssiaisissa... No, itse kai siitä nyt on saanut olla\nnyrpeillään... Kuinka sen viulu silloin soi, aivankuin satakieli. Ja\ntummain kulmainsa alta se tähtäsi koko ajan Sirkkaa. Sitten, yhtäkkiä,\nheitti viulunsa jollekin pahaiselle kitkuttajalle, ja yltyi tanssimaan.\nTanssitti, pöhkö, miltei yksinomaan Sirkkaa. Tietysti Sirkka siitä oli\npunasissaan, sillä toiset tytöt ilmankin pistelivät. Ja entäpä, jos hän\nolisi lähtenyt Vallun kanssa kotiin? Tuskin olisi silmiään auki saanut\npilkalta! Mutta siitä juuri Vallu suutahti. Taisi tulla joku ilkeä sana\nheitetyksi, kun niin nolostui. Mutta olisihan sen pitänyt käsittää,\nettä toisten tähden...\n\nSirkka kuuntelee... Aivan oikein, askeleita kuuluu tieltä, Vallu tulee.\nVallu on ymmärtänyt ja tullut, sillä tiistai on heidän vakituinen\nkohtauspäivänsä.\n\nSirkka tekee levottomia liikkeitä. Häntä ahdistaa, eikä hän uskalla\nkurkistaa kiventakaa... Sitten alkavat askeleet kuulua yhä etäämpää...\nHyvä Jumala, Vallu ei tulekaan!... Hän menee ohi.\n\n    Ja vaikka ma olen vain pikkunen poika,\n    ei tarvitse irvistellä...\n\nVallun ääni se on, heleä ja kuuluva. Mutta Sirkan tarkka korva huomaa,\nettä Vallu on humalassa.\n\nSirkka puree huultaan. Vai niin... Sitten haikea tunto pyrkii tuomaan\nkyyneleet silmiin. Voi, että hän Vallun suututtikaan.\n\nMutta niin vähästä ei Vallun olisi tarvinnut sydäntyä. Ja Sirkka nakkaa\npäänsä pystyyn. Vallu! Juoppo-Vallu! Pyh! Saadaanpas nähdä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana sunnuntaina, keinulla, Sirkka kosti.\n\nOli näet tapa semmoinen, että sinä syyskuun sunnuntaina, joka sattui\ntäydenkuun aikaan, mentiin viimeisen kerran keinulle, iloittiin ja\nlaulettiin, ja sitten pojat kantoivat keinun talvikorjuun. Miehissä oli\nnytkin tultu.\n\nSirkka on parhaalla tuulellaan. Hän hymyilee Vallulle niin, että\nvalkeat hampaat välkkyvät, ja jos kuka laulaa, niin ainakin Sirkka\npuolestaan. Vallun rintaa lämmittää.\n\nTuli palaa keinukunnaalla, ja ne pojista, jotka eivät mahdu keinuun,\npelaavat raminaa nuotion valossa.\n\n-- Hei, uusia keinuttajia, vanhat väsyvät!... Vallukin siellä pelaa\nkoko illan, vaikka laulajaa tarvitaan.\n\nSe on Sirkan ääni ja Vallu kavahtaa pystyyn. Tietenkin hän on valmis.\n\n-- Alota nyt Vallu, sinähän ne kaiken maailman veisut osaat, sanoo\njoku.\n\nJa Vallu alottaa:\n\n    Tässä on manu, joka maata ei tallaa\n    ja astele santaaleissa...\n\n-- Ei sitä, ei sitä, se on niin hurja. Ja Vallu alottaa uuden laulun.\n\nKylläpä Sirkka katsoo häneen lumoavasti. Vallun veri kiihtyy. Hän\nheittää, että luvipuut ryskyvät: joku tyttö kirahtaa hiljaa. Eihän\nVallu tiedä, että kaikki on Sirkan juonia, kostoa. Ja kun hän sen\nymmärtää on jo liian myöhäistä. Sillä Sirkka nousee pois keinusta\npäänkipua valittaen, juttelee jotakin Kaltulan Eetulle, joka seisoo\nkeinun vieressä nytepuuhun nojaten, lähtee kävelemään Eetun kanssa ja\nsille tielleen jää. Kyllä Vallu tietää, että Eetu on ennenkin Sirkkaa\ntähtäillyt ja Sirkalle etuillut. Mutta jos Sirkka luulee, ettei Vallu\nhuomannut sitä välkähtävää, kiehtovaa ja häijyä syrjäsilmäystä, minkä\nhän lähtiessään heitti, niin hän erehtyy. Vallu näki sen kyllä ja\nymmärsi kohta. Vai niin, ajatteli hän, mitenkäs muuten, kulmainsa alta\nvielä vilkasi seurasinko mukana... Ja hän heittää yhä hurjemmin.\n\nSirkan käy kuitenkin vaikeaksi kestää tekonsa seurauksia. Päiviä kuluu,\nyksi toisensa jälkeen, mutta Vallua ei näy eikä kuulu. Missään ei enää\nkajahtele hänen äänensä. Että kuitenkin tuli Vallua loukattua, Sirkka\najattelee. Sen kasvoillakin kulki silloin niin outo häivähdys. Mutta\nmitä sitten on semmoinen.\n\nTulee kylmä. Lehdet yhä kellastuvat, putoilevat ja lentelevät kahisten\nympäri. Ei edes ketään kyläläisiä käy... Iltasin tuli loistaa Viuhan\nmökistä.\n\nSitten tulee pimeä ja kuu katoaa. Sirkka pitää varalta. Nyt kai Vallu\nlähtee tuulaalle jonakin tyynenä iltana.\n\nJa kerran Vallu lähteekin. Hänen tuulasvalkeansa syttyy, kasvaa ja\nlähtee lipumaan. Sirkka tarkkaa sen liikkeitä jännittyneempänä kuin\nmilloinkaan. On niin tyyni, niin ahdistavan tyyni, mutta veri hyrskyää\nSirkan suonissa. Tulinen sipuli hitaasti lähenee.\n\nNyt saattaa hän jo nähdä Vallun, kun se kumarassa tähystelee\nympärilleen veteen. Tavan takaa lykkää hän ahraimen varrella venettä\neteenpäin. Tuli valasee osan lepikkoa ja muutamia rantakiviä... Nyt\niskee ja näkyy saaneen jotakin... Ruohisto loppuu. Hän istuutuu ja\nalkaa meloa kalliorannan ohi.\n\nHuomaakohan?... Ei edes katso. Ohi meloo... Sirkka taittaa oksan...\n\nVeneessäolijan hartiat vavahtavat, mutta hän ei käännä päätään.\nSupistaa vain huulensa tiukemmalle ja meloo kiivaammin. Oksa katkesi,\najattelee hän.\n\n-- Vallu, kuuluu rannalta hiljaa.\n\nVallu lakkaa melomasta.\n\nPitkään aikaan ei kuulu muuta kuin veden tipahtelu. Sitten painaa Vallu\nmelan jälleen veteen.\n\n-- Vallu, kuuluu rannalta vielä kerran, hiljemmin.\n\nVeneessäolija ei katso sivulleen. Tervakset sihisevät hänen korvansa\nlähellä. Hän alkaa voimakkaasti meloa eteenpäin...\n\nRannalla, aivan kallion partaalla seisoo Sirkka kädet ojennettuna\nVallua kohti. Hänen huulensa liikahtelevat, mutta sanoja ei synny.\nHeikko kajastus valasee hänen kelmeät kasvonsa.\n\n\n\n\n\n\nII.\n\n\n\n\nKULTAINEN HÄMÄHÄKKI.\n\n\nEräänä iltana, pienen tuttavapiirin kuunnellessa, kertoi pankinjohtaja\nLindell seuraavan tarinan.\n\nMuutamana kesäiltana, noin kymmenisen vuotta sitten, kyyrötin jotenkin\ntyytymättömänä kyytimiehen rattailla, matkalla Kiviniemen kartanoon\nkotiopettajaksi. Vaikka ilma oli ihana ja luonto ympärilläni henki\nkesää, ei nyreä mielialani ottanut paetakseen. Ajattelin tulevaa\noppilastani, herra Brummerin nuorta tytärtä, joka minun oli\nvalmistettava ylioppilastutkintoon. Ja kun ennestään tiesin, kuinka\nvieraita matematikka ja naisen pää tavallisesti ovat toisilleen, olin\nepätietoinen, miten suhtautuisin tuohon hienoon ja hemmoteltuun\ntyttöön, joka varmaankin loukkaantuisi pienimmästäkin huomautuksesta.\nTajusin hyvin kotiopettajan kiusallisen aseman tuollaisten tyttöjen\nsuhteen. Jos he läpäsivät tutkinnosta, oli se kokonaan heidän omaa\nansiotaan; elleivät he tulleet hyväksytyiksi, oli se yksinomaan\nkotiopettajan vika. Sitäpaitsi en ollenkaan tuntenut herra Brummeria,\ntai oikeammin sanoen en tiennyt, ettei häntä voi oppia tuntemaan. Olin\nvain kuullut hänestä huhuja, jotka eivät minua suinkaan lohduttaneet,\nvaikka niiden salaperäisyys kiihottikin uteliaisuuttani.\n\nPerilletultuani olivat sekä itse herra Brummer että myöskin hänen\ntyttärensä minua vastaanottamassa kuin hyvinkin ylhäistä vierasta. Ja\naivan niinkuin olin olettanutkin oli vanha herra hyvin ystävällinen ja\nhymyilevä, mutta ei kuitenkaan niin kohtelias kuin vastenmielisille\nvieraille tavallisesti ollaan. Minulle oli varattu kodikas kamari, ja\npalvelijat tottelivat minua yhtä nopeasti kuin isäntäväkeäkin.\n\nTalossa oli kaikki aistikasta ja tarkasti valikoitua. Pyrkimys\nyksinkertaisuuteen, jonka kuitenkin kallisarvoisuus väärensi, oli\nhuomattavissa talon isännässä, tuo hienostuneiden sairaus, jota\nnousukkaissa vastaa arvottomien helyjen himo. Herra Brummer itse oli\nnoin viisikymmenvuotias leskimies, jonka kasvot olivat miellyttävät ja\nalituisesti läpitunkemattoman hymyn peittämät. Hän puhui aina\nystävällisesti, mutta oli niitä henkilöitä, jotka eivät sanoillaan\nollenkaan ilmase itseään. Astrid neiti oli kahdeksantoistavuotias,\nkaunis ja vilkas, eikä hän ensinkään kohdellut minua ylimielisesti.\n\nYleensä sain olla hyvin vapaasti. Herra Brummer kehotti minua mielin\nmäärin käyttämään suurta kirjastoaan. Itse oleskeli hän melkein aina\ntyöhuoneessaan, joka oli kirjaston takana.\n\nOlin tavattomasti hämmästynyt siitä terävyydestä ja aivan erinomaisesta\nedistyksestä, jota Astrid osotti opinnoissaan. Matematikan oppiminen\noli hänelle leikkiä. Ainoa, mikä minua alussa huolestutti oli se, ettei\nhän mitenkään suostunut määrätunneilla opetettavakseni. Kävelyretkillä,\npäivällispöydässä, milloin missäkin hän kyseli minulta, teki toisinaan\nmonta tuntia peräkkäin työtä, eikä sitten vähiin aikoihin tahtonut\nkuullakaan lukemisesta. Hänen rohkea ja rasavilli luonteensa tenhosi\nminut. Ja kahden viikon kuluttua en ollut ehtinyt opettaa hänelle\nainoastaan melkoista määrää matematikkaa, vaan myöskin suutelojen\nsalaisuuden.\n\nOn selvää, etten näihin aikoihin suuriakaan välittänyt vanhasta\nherrasta. Tapasin hänet ainoastaan ruokapöydässä tai kirjastossa, ja\ntoisinaan lasketteli hän minulle kevyttä, henkevää pilaa. Sattui\nkuitenkin tapaus, joka sai minut lähemmin tarkastelemaan häntä.\n\nKun eräänä päivänä tulin kirjastosta, näin ruokasalin avonaisesta\novesta herra Brummerin polvillaan lattialla ja hänen vieressään\nhätääntyneen näköisen palvelijan. Vanha herra kuuli askeleeni, katsahti\nminuun ja sanoi iloisin äänin.\n\n-- Herra Lindell, tulkaahan toki katsomaan, kuinka ihmeellisesti malja\nvoi särkyä. Lasinpalaset ovat pelkkiä matemattisia kuvioita. Tuossa on\nkartioidi, jota jokainen tyttö varmaankin pitäisi sydämenkuvana, tuossa\nastroidi, tuossa pallokolmioita, suorakaiteita, mitä tahansa. Luulenpa\ntodellakin, että ainoastaan kolmesataa vuotta vanha malja voi särkyä\nnäin säännöllisesti.\n\nOlin ihmeissäni. Tuo malja oli hienon hieno kiinalainen taideteos,\njonka reunoissa oli ollut himmeitä, suuria ja hyvin kallisarvoisia\nhelmiä. Se oli kulkenut perintönä suvussa yli kolmesataa vuotta, ja\nsitä säilytettiin tarkemmin kuin mitään muuta koko talossa. Olin nähnyt\nsen tätä ennen ainoastaan kerran, juhannuksena, jolloin vanha herra oli\nsiitä kertonut. Ja nyt oli se sirpaleina, jotka tosiaankin olivat\nihmeen säännöllisiä ja suuria, ja helmet olivat vierineet ympäri\nlattian. En kuitenkaan paljoakaan kiinnittänyt huomiotani herra\nBrummerin lausuntoon palasten muodosta, vaan ihmettelin sitä tyyneyttä,\nsitä hilpeätä uteliaisuutta, minkä vallassa hän näytti siruja tutkivan,\nikäänkuin vahinko olisi ollut aivan mitätön. Palvelija seisoi hänen\nvieressään kasvot valjuina, silmissä tuskan ilme.\n\n-- Mikä suunnaton vahinko, sammalsin ymmällä. Herra Brummer ei\nnäyttänyt sitä ollenkaan kuulevan, vaan jatkoi äänettömänä\ntarkastelujaan.\n\n-- Suokaa... suokaa anteeksi herra... se putosi vahingossa, änkötti\npalvelija vapisevin äänin.\n\n-- Tietysti, ystäväni, olisi julkeata otaksua, että heititte sen\ntahallanne, vastasi hänen isäntänsä.\n\nTuskallinen ilme palvelijan kasvoilla kävi selvemmäksi.\n\n-- No, älkää nyt olko noin lohduton. Maljakin oli vain katoavainen\nkappale, jatkoi vanha herra hetken kuluttua. Sitten hän kumartui ja\notti helmen lattialta.\n\n-- Kas tässä, pitäkää tämä tapauksen muistona. Se on paljoa kauniimpi\nkuin kyyneleenne ja ennen kaikkea pysyvämpi.\n\nPalvelija kalpeni, kumarsi ja poistui. Seuraavana päivänä en häntä enää\nnähnyt talossa.\n\nTämän tapahtuman jälkeen aloin katsella vanhaa herraa paljoa\nsuuremmalla mielenkiinnolla. Hänessä oli jotain erikoista. Vaikka\nvaalea täysiparta ja tuuheat viikset salasivat ilmeen hänen suunsa\nympärillä, osottivat huulet voimaa ja tarmoa. Hänen harmaitten\nsilmiensä katse oli kylmä ja kirkas, mutta kuitenkin niin verhottu,\nettei voinut nähdä syvemmälle, ja hänen korkealla otsallaan näytti\nsilloin tällöin vaeltavan heikko varjo. Yleensä sain sen käsityksen,\nettä hänessä piili jotakin salaperäistä, jonka hän taitavasti peitti\nteennäisellä iloisuudellaan.\n\nMutta vielä enemmän hämmästytti hän minua erään toisen kerran. Silloin\nistuin kirjastossa selaillen jotakin kirjaa. Herra Brummer oli\ntyöhuoneessaan, sillä kuulin hänen yskivän. Syvennyin lukemaan muuatta\nnovellia, enkä voi tarkkaan sanoa, miten kauan aikaa kului, kun Astrid\ntuli huoneeseen.\n\n-- Onko isäni työhuoneessaan, herra Lindell? kysyi tyttö iskien\nveitikkamaisesti silmää.\n\n-- On kyllä, neiti, vastasin arvokkaasti.\n\nKun Astrid katsoi ovesta oli huone kuitenkin tyhjä.\n\n-- Valehtelit veitikka, sanoi Astrid heristäen sormeaan.\n\n-- Tein paljoa pahemman synnin, minä erehdyin, vastasin hieman\nkummastellen.\n\nNotkeasti hiipi tyttö polvilleni ja kiersi kätensä kaulaani.\n\nKesken kuhertelujemme aukeni kuitenkin työhuoneen ovi ja herra Brummer\ntuli näkyviin. Ketterästi, mutta kovasti punehtuen hypähti Astrid\nsylistäni. Vanha herra ei ollut meitä huomaavinaankaan, vaan meni ulos\nsuoraan eteensä tuijottaen, ikäänkuin syvissä mietteissä.\n\nMitenkä nyt saattoi olla mahdollista, että herra Brummer ei ollut\nhuoneessaan ja kuitenkin tuli sieltä? Huoneeseen ei johtanut muita\novia, eikä siellä myöskään ollut sellaisia esineitä, joiden takana hän\nsattumalta olisi voinut olla. Ellei tehnyt sitä hullunkurista oletusta,\nettä hän oli kulkenut läpi ikkunan, näytti asia yliluonnolliselta.\n\nOlipa arvotuksen laita miten tahansa, se näytti kuitenkin varmalta,\nettä hän oli huomannut meidän kuhertelumme, enkä saata kieltää, että\nsalaa kunnioitin ylhäistä miestä, joka noin täydellisesti hillitsi\nitsensä, nähdessään kotiopettajan suutelevan tytärtään.\n\nMahdollisesti olisi hän sittenkin saattanut olla niin ajatuksiinsa\nvajonneena, että kaikki olisi jäänyt häneltä huomaamatta. Ettei\nasianlaita kuitenkaan niin ollut, se selvisi minulle seuraavana\npäivänä. Kun nimittäin söimme päivällistä, kysyi herra Brummer ilman\nmuuta.\n\n-- No, Astrid, mitenkä nyt on sinun matematikkasi laita? Alkaako se\nluistaa?\n\n-- Mainiosti isä! Luulen täysin osaavani kurssin, vieläpä paljon sen\nylikin.\n\n-- Todellako! No sepä hauskaa. Suonet kuitenkin anteeksi, jos suhtaudun\nhiukan epäilevästi sanoihisi.\n\n-- Tahdotko kuulustella, isä?\n\n-- Tietysti, miksikä ei! Mutta mitä minä sinulta nyt kysyisin?... No\nmitenkä sinä esimerkiksi algebran avulla näyttäisit toteen, että neljä\non yhtäsuuri kuin viisi.\n\n-- Pelkkää koulupoikasofismia isä! Osaan sen loistavasti. Se perustuu\nyksinkertaisesti siihen, että sekä negativiset että positiviset luvut\nneliöön korotettuina antavat tulemaksi positiviluvun.\n\n-- Sinä saat minut todellakin hämmästymään. En enää tunne mitään halua\njatkaa kyselyä, sanoi vanha herra kulmakarvojaan kohottaen, ja\nystävällisesti minulle kumartaen lisäsi hän: Minä kiitän teitä, herra\nLindell.\n\n-- Olipa se minulle iloinen yllätys, jatkoi hän hetken kuluttua, mutta\ntahdon maksaa sen heti takasin. Me lähdemme huomenna Norjaan.\n\n-- Norjaan! huudahti Astrid hämmästyneenä, ja ilokseni huomasin hänen\nkasvoillaan salattua tyytymättömyyttä.\n\n-- Niin, juuri Norjaan, sinnehän sinä aina olet halunnut. Saat panna\nkirjat mukaasi ja kerrata siellä ominpäin mitä nyt olet oppinut.\nToivoakseni läpäset tutkinnosta.\n\n-- Mutta jo huomenna, enhän minä edes ehdi järjestää tavaroitani.\n\n-- No milloinkas ennen sinä rakas lapsi olet itse järjestänyt tavarasi?\nhuomautti herra Brummer naurahtaen.\n\nAstrid puri huultaan. Sitten taputti hän hyvin luonnollisesti käsiään\nja huudahti.\n\n-- Miten hauskaa, miten hauskaa!\n\nVielä samana päivänä minä matkustin runsaine palkkoineni.\n\nJos herra Brummerin tarkotuksena oli ollut vierottaa meidät\ntoisistamme, niin ei hän ollenkaan onnistunut. Astrid ei minua\nunohtanut. Syksyllä tuli hän Helsinkiin, käveli usein kanssani,\nsuoritti ylioppilastutkinnon ja lupasi naida minut. Koetin hillitä\nhäntä, sillä epäilin, tokko hänen isänsä antaisi suostumustaan. Mutta\naivan kuin samaa seikkaa peläten hän hermostuneesti kiiruhti asiaa.\nTiesin, että Astrid oli rikas. Sitäpaitsi todellakin rakastin häntä, ja\nvaikka hän nyt onkin vaimoni, niin rakastan häntä vieläkin. Minulla ei\nsiis ollut suurtakaan voimaa vastustaa, ja niin tapahtui, että eräänä\nsyyspäivänä yhdessä riensimme herra Brummerin puheille. Sanomattakin on\nselvää, että olin kuin tulisilla hiilillä.\n\nHän otti minut vastaan erittäin ystävällisesti. Mutta hän huomasi\njotakin kasvojeni ilmeestä, sillä hän sanoi.\n\n-- Onko loukkaavaa kysyä, tarkottaako käyntinne mitään muuta kuin\npelkkää vierailua?\n\nHuomattuani, että hän oli nähnyt lävitseni, minä ajattelin, että kaikki\nkiertotiet olivat tässä turhia. Katsoin häneen avoimesti ja sanoin\nsuoraan:\n\n-- Tulin pyytämään tyttärenne kättä, herra Brummer.\n\nTäysin ei hän voinut salata hämmästystään. Hänen kulmakarvansa\nkohosivat ja otsa rypistyi. Astrid oli hiipinyt viereeni.\n\n-- Vai niin. Te aijotte avioliittoon.\n\n-- Se olisi vakava aikomukseni.\n\n-- Vai niin, vai niin. Te olette jo ehtinyt saada vakavan\nyhteiskunnallisen aseman. Mikä taas olikaan toimenne?\n\nYmmärsin hänen ivansa. Olisin voinut vastata, että minulla jo oli\nmelkoisen edullinen toimi pankissa, mutta tiesin, ettei se olisi\nhänelle mitään merkinnyt. Hänen ivaamisensa tyynnytti minua, tulin\nhurjan rohkeaksi ja päätin käyttää hänen aseitaan.\n\n-- Ei kerrassaan mikään.\n\n-- Mutta täytyy kai teillä olla jonkinlaisia tulevaisuuden\nsuunnitelmia, ennenkuin otatte näin vakavan askeleen?\n\n-- Tulevaisuus-suunnitelmani on hyvin varma. Teorettiset tutkimukset\novat vieneet hyviin tuloksiin, ainoastaan käytännöllisessä\ntoteuttamisessa saattaa esiintyä vaikeuksia.\n\n-- Onko epäkohteliasta udella teorettisia tuloksianne?\n\n-- Ei vähintäkään. Olen saanut selville, etteivät huhut suuresta\nomaisuudestanne ole perättömiä.\n\n-- Ja käytännöllinen toteuttaminen?\n\n-- Avioliitto tyttärenne kanssa.\n\nVanha herra oli erittäin hämmästynyt hävyttömyydestäni, mutta minä\nhuomasin, ettei hän ollut suuttunut, sillä salattu naurun väre liikahti\nhänen huulillaan.\n\n-- Vai niin, vai niin, vai sitä laatua te olette, sanoi hän hiljemmin.\nJa jos jälestäpäin olen monasti ihmetellyt tyhmää rohkeuttani, niin\nolen sitä vielä useammin siunannut.\n\n-- No mitäs sinä tästä sanot, Astrid? kysyi vanha herra hetken kuluttua\ntyttäreltään. Tämä vieras herra on ottanut elämäntyökseen tutkia\nomaisuuteni suuruutta. Vaivansa palkkioksi tahtoo hän sen itselleen,\naikoen käyttää sinua välikappaleenaan. Se miellyttää sinua suuresti,\nvai kuinka?\n\nVasta kun katsoin Astridiin, minä ymmärsin, että tässä tapahtui jotakin\nhyvin vakavaa. Astrid ei niinkään vähästä hämmästynyt, mutta nyt oli\nhän aivan kalpea. Hän seisoi tuolin vieressä, nosti värähtelevän\nkätensä sen selustalle, ja hänen silmissään oli tuskallinen kuulto.\nHimmeä aurinko valasi hänen kasvonsa. Hänen huulensa liikahtelivat, ja\nkuin kaikki voimansa ponnistaen hän vaivoin, tuskin kuuluvasti\nkuiskasi:\n\n-- Isä.\n\nTuo sana ja tyttären ulkomuoto näyttivät vaikuttavan herra Brummeriin\nkuin ilmestys. Hän tuijotti Astridiin, nopeasti puna kohosi hänen\notsalleen, ja hänen kätensä tekivät tahdottomia eleitä.\n\n-- Olkaa... hän tukahtunein äänin sanoi, viitaten kädellään.\n\nMutta tavattoman pian hän tointui ja hymyili väkinäisesti.\n\n-- Olkaa sitten yhdessä, en tahdo olla teille esteenä.\n\nJa kun yhä seisoimme äänettöminä hänen edessään, sanoi hän\nkärsimättömästi, mutta hyvin sydämellisesti:\n\n-- Niin, minä siunaan teitä. Olkaa onnelliset.\n\nYmmärsimme, että hän tahtoi olla yksin. Mutta kun liikutettuna tartuin\nhänen käteensä kiittääkseni häntä, oli käsi kylmä ja värähteli\nheikosti.\n\nSain kokonaiseksi vuodeksi virkavapautta. Teimme lyhyen häämatkan, ja\npalasimme Kiviniemen kartanoon.\n\nOlin otaksunut, että herra Brummer, annettuaan minulle näin\nvastenmielisesti tyttärensä, yleensä olisi kylmä minulle. Mutta\nerehdyin, sillä välimme näytti käyvän yhä sydämellisemmäksi. Ainakin\nrupesin minä hänestä tavattomasti pitämään. Olin hänelle huomaavainen,\nmutta en äitelän kohtelias, annoin arvoa hänen mielipiteilleen, ja jos\nväitin häntä vastaan, tein sen mahdollisimman johdonmukaisesti ja\nkiihtymättä. Toisinaan hän ihmeekseni antoi minulle perää ja aina aivan\nyhtäkkiä. \"Olet oikeassa, sinä olet aivan oikeassa\", sanoi hän silloin,\nkatsoen minuun kirkkain silmin. Sellaisesta olin tietysti hyvin\niloinen. Yleensä koetin välttää liikapuhumista ja tehdä säännöllisesti\nenemmän kuin lupasin, sillä se tuntui miellyttävän häntä.\n\nVähitellen näytti se salaperäinen kehä, joka mielestäni oli häntä\nympäröinyt, hälvenevän, eikä hänessä ollut mitään niin omituista. Tosin\noli hän paljon yksin. Mutta useat leskimiehethän rakastavat\nyksinäisyyttä. Enemmän huomiotani kiinnitti se surumielinen ilme, joka\noli hänen kasvoillaan hänen ollessaan ajatuksissaan ja tietämättään,\nettä häntä tarkastelin. Hänen silmänsä olivat silloin sameat, ja\ntoisinaan hän mumisi jotakin itsekseen. Tuon surullisuutensa hän\nerittäin taitavasti salasi meidän seurassamme.\n\nSitten sattui jälleen tapaus, samallainen kuin kerran ennenkin, joka\njälleen herätti uteliaisuuteni. Ollessani kirjastossa näin appeni\nmenevän huoneeseensa. Kun häntä hetken päästä haettiin, ei häntä sieltä\nlöytynyt. Ja kuitenkin hän jonkun ajan kuluttua tuli sieltä.\n\nHuoneesta täytyi siis salaoven johtaa jonnekin, missä appeni silloin\ntällöin kävi, muuta ei voinut olettaa. Mutta missä oli tuo salaovi? Kun\ntutkin huonetta, en löytänyt mitään erikoista. Kalustona oli vain\nmuutamia tuoleja, kirjotus- ja tupakkapöydät. Seinällä oli pieni\nkirjahylly, jonka taakse ei mitään voinut olla kätkettynä, suuri\nNapoleon I muotokuva ja muutamia maisemia. Seinäpapereissa ja\npermannossa ei näkynyt mitään jälkiä. Ainoa, mihin saattoi tarttua, oli\nkullattu hämähäkki muurissa. Muuri oli nimittäin tehty taidokkaasti\nkoristetuista kaakeleista, mutta keskelle oli asetettu yksi sileä\nkaakeli, ja sen päällä oli noin kämmenen kokoinen kullattu\nristihämähäkki, joka todella oli mainiosti muovaeltu. Se oli\nkiinnitetty jalkojensa päistä, nauloilla, joiden kannat olivat\nkarneolia, ja juuri tuo omituinen kiinnitys veti huomioni puoleensa.\nJos salaovea yleensä oli olemassa, niin tässä oli sen lukko. Rupesin\nvääntämään hämähäkkiä suuntaan ja toiseen, painoin karneolikannoista\nkaikilla mahdollisilla tavoilla, muistellen salapoliisiromaanien\nopetuksia, mutta ponnisteluni oli aivan hyödytöntä.\n\nMinussa heräsi nyt tutkimishalu, jota en ollenkaan voi puolustaa, mutta\njoka oli häikäilemätön ja kiihkeä kuin naisen uteliaisuus.\n\nKultainen hämähäkki alkoi alituisesti pyöriä päässäni, ja lakkaamatta\nminä koetin saada sen salaisuutta esiin. Vaimolleni en mitään puhunut.\nMutta usein, kun appeni jo oli mennyt nukkumaan, minä hiivin hänen\nhuoneeseensa suotta vaivaamaan päätäni.\n\nUskottakoonpa minua tai ei, en kuitenkaan voi olla mainitsematta,\nkuinka ristiriitaisia tunteita monasti liikkui mielessäni istuessani\nappeni kirjotuspöydän ääressä. Vaikka laatikot eivät olleet lukossa,\ntuntui minusta rikolliselta avata niitä ja tutkia niiden sisältöä.\nSisäinen, siveellinen ääni kielsi minua, ja kesti kauan, ennenkuin sain\nvakuutetuksi itselleni, kuinka samaa omatunto ja pelkuruus ovat. Mutta\nkun vihdoinkin uteliaisuuteni oli kasvanut turhia ennakkoluulojani\nvoimakkaammaksi, kävin appeni papereihin käsiksi kiihkeydellä, joka sai\nminut unohtamaan kaikki epäilyt.\n\nLaatikoissa ei kuitenkaan ollut mitään salaisuuksia, mutta jonkinlaisen\nosviitan arvotuksen ratkasuun luulin kerran löytäväni. Selaillessani\nvanhaa taskukirjaa, joka oli täynnä kaikellaisia pikkuasioita, huomasin\nnimittäin eräällä lehdellä hämähäkin kuvan, joka täydellisesti\nmuistutti muurissaolevaa. Uteliaana tutkin piirustusta ja huomasin,\nettä jalkojen päissä, karneolikantojen paikalla, oli pieniä kirjaimia.\nLukien myötäpäivää ja alhaalta alottaen, olivat nuo kehässä olevat\nkirjaimet seuraavat: _aran. diad._ Tässä oli siis salainen vihjaus,\nmiten karneolikantoja oli painettava. Tein monta päivää työtä ja panin\nmonta suunnitelmaa kasaan, koettaen noudattaa Poen ja Doylen\nesimerkkejä. Oliko ensin painettava niitä kantoja, joissa oli a, sitten\nniitä, joissa oli d j.n.e. kirjainjärjestyksen mukaan? Muodostivatko\nnuo kirjaimet jonkun salaperäisen sanan, ymmärrettävän käsitteen? Mitä\nmerkitsivät pisteet n:n ja d:n perässä, pisteet, jotka olivat hämähäkin\nkeskiviivaan nähden symmetrisessä asennossa? Mahdollisuuksien määrä oli\nrajaton, mutta kun ei yksikään niistä vienyt mihinkään tulokseen, jätän\nne selostamatta.\n\nVihdoin pälkähti päähäni onnellinen ajatus: ehkeivät nuo karneolikannat\nkuuluneetkaan mihinkään salaiseen lukkoon? Taskuveitselläni koetin\nvarovasti irrottaa yhtä, ja aivan helposti se lähtikin eroon. Naula\nnousi sen mukaan ja kaakelissa näkyi pieni tyhjä reikä. Kas siinä\nponnistelujeni tulos! -- Mutta miten siis oli selitettävä herra\nBrummerin ajottainen katoaminen? Mitä merkitsivät kirjaimet? Mistä oli\nlöydettävissä se koneisto, jonka lukkona ne olivat? Oliko sitä\nolemassakaan? Minua suututti ja nauratti, ja minä kävelin ympäri\nhuonetta sadatellen omaa hulluuttani.\n\nEn tiedä mitenkä huomioni kiintyi Napoleon-taulun alasyrjän renkaihin,\njoiden varassa taulu lepäsi. Ne olivat tavallista vahvemmat ja niiden\nläpi tunkihe kaksi tukevaa, nikkelöityä naulaa, joiden käret olivat\nalaspäin taivutetut. Nyt huomasin että renkaitten yläpuolet (eivätkä,\nkuten tavallista, alapuolet) nojasivat nauloja vasten. Tietysti taulun\ntäytyi painaa, ja niinollen olisi naulojen pitänyt ehkästä sen\nputoamista, mutta nyt näyttivät ne estävän sen kohoamista ylöspäin. Jos\nNewton oli ihmetellyt omenan putoamista maahan, niin paljoa suurempi\nsyy oli minulla kummastella, huomatessani taulun pyrkivän ilmaan,\nikäänkuin ei se ollenkaan olisi ollut painolain alainen.\n\nRyhdyin tutkimaan asiaa lähemmin, nykäsin innoissani renkaat pois\nnauloista ja -- olin vähällä ääneen kirahtaa. Sillä hitaasti ja\näänettömästi kohosi taulu ylös, ja samalla avautui osa seinästä\nsisäänpäin niin että saatoin nähdä alaspäin johtavien kiertoportaitten\nalun. Auennut ovi oli hyvin monimutkainen ja seurasi niin tarkkaan\nseinäpaperin suurten kukkakiehkuroitten viivoja, että oli tosiaan ollut\nvaikea mitään huomata. Taulun taas oli kohottanut raskas paino, joka\nnerokkaiden vipulaitteiden avulla samalla oli vääntänyt salaoven auki.\n\nJännityksen vallassa kulin portaita alas. Ne eivät vieneetkään syvälle,\nja ne päättyivät pieneen oveen, joka ihmeekseni ei ollut lukossa. Tulin\npimeään huoneeseen, joka tuntui minusta ahtaalta, ja raapastuani tulta\nhuomasinkin, että se oli etehisen tapainen tyhjä komero, jonka\nperäseinällä oli toinen ovi. Kun koetin, avautui tämäkin ovi. Minä\nastuin sisään ja jäin hämmästyksestä sanattomana tuijottamaan eteeni.\n\nHuone, johon olin tullut, oli pienen pyhätön kaltainen. Sen seinät\nolivat vaaleanvihreätä, kuulakkaa marmoria ja aivan paljaat. Ainoastaan\novella oli kellertävät verhot paksusta sametista ja peräseinällä,\nniinikään samettiverhon peitossa, suuri taulu. Sen vieressä, korkeilla\nalabasterijalustoilla paloi kretalaisia lamppuja, kolme kuvan\nkummallakin puolella. Niiden valo, jonka vihertävät suojukset tekivät\naavemaiseksi, tunkeusi tasaisena huoneen jokaiseen sopukkaan. Taulun\nalla, suunnattoman, soikean maljan tapaisessa astiassa, joka oli tehty\nopalinkarvaisesta lasista, uiskenteli vahasta muovaeltuja lummekukkia.\nTämän takaa kumartuivat ihanien lootusten hennot varret veden yli, kuin\nparemmin nähdäkseen kuvansa. Lattialla oli pehmeä, heikosti punertava\nmatto, mutta ei yhtään istuinta.\n\nKun vedin samettiverhon taulun edestä, näin mestarikäden tekemän naisen\nmuotokuvan. Nainen oli seisovassa asennossa, käsi tuolin selustalla, ja\naurinko kultasi hänen kasvojaan. Punaiset huulet hymyilivät raukeasti,\nja vaikka silmien katse oli kirkas, näytti niiden syvyydessä väreilevän\nuneksumus. Tuo nainen oli Astridin äiti.\n\nNoin kaunis oli siis herra Brummerin nuorena manalle mennyt puoliso\nollut. Tarkastelin kuvaa kauan, ja se alkoi tuntua minusta ihmeen\ntutulta, ikäänkuin olisin nähnyt sen ennen. Mitään tämäntapaista\nvalokuvaa ei kuitenkaan ollut olemassa. Sitten muistin: Astrid oli\nseisonut juuri tuossa asennossa silloin kuin pyysin herra Brummerilta\nhänen kättään. Aurinko oli valassut hänenkin kasvonsa, vaikka niiden\nilme oli ollut toinen. Ja minä aloin käsittää, miksi appeni oli\njoutunut niin tasapainostaan pois.\n\nTaulun alla, ohuella nefrittilaatalla, jota kullatut tukimet\nkannattivat, oli yksinkertainen mahonkilaatikko. Kun avasin sen, osui\nensiksi silmääni neulaankiinnitetty, kultainen ristihämähäkki, joka oli\npistetty pieneen samettikorokkeeseen. Pohjalla oli kellastunut,\napelleni osotettu kirje.\n\nSanotaan olevan helpompaa toistamiseen voittaa himo, jonka ennen on\nkukistanut. Minä puolestani tiedän, kuinka paljon helpompaa on\ntoistamiseen antautua alttiiksi kiusaukselle, jota kerran ei ole voinut\nvastustaa. Kuitenkin myönnän, että hetken seisoin epäröiden kirje\nkädessä, enkä niinkään ripeästi vetänyt ulos kellastunutta paperia,\nvaikka kuori olikin ennestään auki. Olenko teostani myöhemmin tuntenut\nomantunnon vaivoja, se ei kuulu tähän, mutta tuskin koskaan olen ollut\njännittyneempi, kuin lukiessani seuraavia rivejä.\n\n    Rakas Harald!\n\n    Tuntuu niin tuskalliselta ja samalla niin lohduttavalta kirjottaa\n    sinulle näitä rivejä, näitä elämäni viimeisiä sanoja, jotka lähes\n    vuoden ovat odottaneet huulillani, eikä minulla kuitenkaan ole\n    ollut voimaa lausua niitä. Minä lepään vuoteellani, sydämeni\n    sykkii kuumeesta kiihottuneena ja käteni vavahtelee, mutta minun\n    on niin hyvä, kun saan sinulle puhua, että unohdan tautini.\n\n    Kuinka raskaita sanoja minun täytyy kirjottaa. Tahtoisin nyt,\n    hyvästi jättäessäni, muistella vain niitä aikoja, jolloin sinun\n    suuri, salattu rakkautesi täytti minut, kantoi minua siivillään,\n    oli koko elämäni sisältönä, minun kaikkenani. Tahtoisin muistella\n    onnemme autuaita hetkiä, kiittää sinua jokaisesta erikseen ja\n    kiittää jumalaa, joka on antanut niiden ihanina mielessäni\n    säilyä. Mutta minun täytyy puhdistautua, minun täytyy osottaa,\n    kuinka täydellisesti sinä erehdyit.\n\n    Harald, minä olen viaton, usko minua. Minä vannon sen seisoessani\n    kuoleman kynnyksellä, minä vannon sen kuoleman kylmän henkäyksen\n    leyhyessä kasvoillani. Harald, sinun täytyy minun valani uskoa!\n\n    Saatan niin hyvin kuvitella, mitenkä kaikki tapahtui. Sinä olit\n    mennyt puistoon, polttaaksesi rauhassa paperossin. Sinä kulit\n    ajatuksiisi vajonneena hiekkakäytävää lehtimajan kohdalle saakka.\n    Sinä kuulit kiihkeää keskustelua, katsahdit ja näit majassa\n    vaimosi, jonka edessä nuori mies oli polvillaan. Sait piston\n    sydämeesi, mutta voimalla, joka sinulle on niin ominainen, sinä\n    käänsit katseesi pois ja jatkoit matkaasi niinkuin et mitään\n    olisi huomannut. Ah, Harald, luuletko, etten nähnyt miten\n    hartiasi värähtelivät!\n\n    Tuska täytti sydämeni, sillä tajusin, kuinka syvästi olin sinua\n    haavottanut. Ja kuitenkin, tuo nuori mies, joka oli edessäni\n    polvillaan, oli veljeni. Hän oli veljeni, Harald, hän oli\n    veljeni, usko se sana!\n\n    Sinä olit tavannut minut hienossa perheessä, ja vähätpä sinua\n    liikutti, olinko perheen tytär vai kasvatti ja minkälaiset oikeat\n    vanhempani olivat. Sinä rakastit vain minua, ulkonaisista\n    olosuhteista et välittänyt. Mutta minä en voinut unohtaa köyhiä\n    vanhempiani, sillä minä rakastin heitä ja olisin tahtonut, että\n    sinäkin olisit heitä rakastanut. Se oli kuitenkin luonteellesi\n    vastaista. Et saattanut sietää lähelläsi kurjuuden varjoakaan.\n    Kun puhuin heistä, olit kärsimätön, ja kun sanoin, että he\n    tarvitsivat apua, vastasit hämmästyneenä: \"Mutta rakkaani, koko\n    omaisuutenihan on sinun, anna heille vaikka puolet siitä\".\n    Harald, en kärsinyt paljon tästä, sillä minä näin, kuinka\n    suuresti sinä rakastit minua, kuinka suhdattomasti enemmän\n    kuin tahdoit näyttää.\n\n    Sinä iltana oli veljeni epätoivoisena tullut luokseni. Hän oli\n    joutunut harhateille, ja hurjistelu oli johtanut hänet\n    kassavaillinkiin. Ja kun olin hänelle kylmä ja kova, lankesi\n    hän polvilleen eteeni. Harald, Harald, jos silloin näit\n    silmissäni kyyneleitä, olivat ne säälin synnyttämiä. Olihan\n    hän kuitenkin veljeni...\n\n    Sinä viivyit kauan puistossa. Voitko kuvitella, mitkä tunteet\n    liikkuivat sielussani, mitkä jäätävät aavistukset, vaikka olin\n    viaton. Sillä minä tunsin sinut jo silloin ja minä rakastin sinua.\n\n    Illallispöydässä olit sinä parhaimmalla tuulellasi. Sinä\n    laskettelit leikkiä ja olit iloinen, eikä epäilyksen varjoakaan\n    ollut kasvoillasi. Voitko ajatella, kuinka jokainen sanasi pisti,\n    jokainen hymysi raateli ja naurusi ääni vihloi. Harald, jos\n    koskaan sinun suunnaton voimasi on kauhistuttanut minua, niin\n    tapahtui se silloin. Sillä minä ymmärsin, että onneni oli hukassa.\n\n    Minun olisi pitänyt langeta polvilleni sinun jalkoihisi, minä\n    tiedän sen, minun olisi pitänyt kaiken pyhän kautta vannoa sinulle\n    viattomuuteni, minä tiedän sen. Mutta jo silloin tiesin, mihin\n    se olisi johtanut. Sinä olisit katsonut minuun hämmästystä\n    teeskennellen, nostanut minut maasta, lohduttanut minua. Sinä\n    olisit sanonut, ettet milloinkaan ole mitään epäillyt, ettei\n    semmoinen ajatus voisi olla edes mahdollinen sinulle. Ja sinun\n    äänessäsi, sen pohjalla ja salattuna, olisi ollut se jää, joka on\n    sinun voimasi ja virheesi, ja joka on niin syvällä, niin syvällä,\n    ettei sitä outo huomaakaan, mutta joka siitä syystä ei koskaan\n    sula. Harald, sinun täytyy myöntää, että olen oikeassa, ja minä\n    rukoilen sinua, älä ole katkera itsellesi.\n\n    Harald, Harald, minä tunnustan syyllisyyteni ja minä tunnen sen.\n    Sillä minun olisi pitänyt ainakin koettaa. Minun olisi pitänyt\n    suudella sinun polviasi maassa viruen, itkeä kyyneleeni kuiviin\n    ja puhua ääneni sorruksiin. Mutta en voinut. Minussakin oli\n    ylpeyttä. Ah, kenties olisikin toisin, jos sen olisin tehnyt,\n    kenties olisi kaikki onnellista, valoisaa, autuasta, kuten ensi\n    aikoina.\n\n    En koskaan enää saanut olla sylissäsi, Harald. Sinä puuhailit\n    alinomaa töissäsi, kyselit, oliko minun ikävä, vaikka hyvin\n    tiesit, etten tahtonut sitä myöntää. Sinä rupesit matkustelemaan,\n    ja kun palasit kotiin, olit aina iloinen ja ystävällinen -- minä\n    kiitän sinua jo siitäkin -- mutta vieras minulle.\n\n    Viettäessäni yksinäisiä iltojani Astridin vuoteen ääressä, olin\n    monasti luvannut itselleni koettaa, mutta minulla ei ollut koskaan\n    kylliksi voimaa. Sinä osasit tukehuttaa yritykset alkuunsa. Ah,\n    muistatko, kerran, kun palasit matkalta ja kylmin huulin suutelit\n    minua otsalle, tartuin minä kiihkeästi käsivarteesi, mutta minä\n    huomasin, että sinä vavahdit.\n\n    En tahdo kuvailla sinulle kärsimyksiäni, sillä tiedän, kuinka\n    syvästi sinä itse olet kärsinyt. Minä tiedän senkin, että sinä\n    vielä minua rakastat, ja olen siitä onnellinen. Minulla ei ole\n    mitään anteeksiannettavaa sinulle, sillä sinä et ole rikkonut,\n    vaan erehtynyt. Jos yksinäisyydessäni olen välistä soimannut\n    sinua siitä, että saatoit olla niin kova, sinä, jolla kuitenkin\n    oli kultaisen hämähäkin tarina omallatunnollasi, niin anna se\n    anteeksi. Älä syytä minua äläkä itseäsi, kohtalon käsi on\n    levännyt harteillamme.\n\n    Nyt minun on hyvä olla. Kuumehoureissa olen usein käsivarsillasi\n    ja saan katsoa silmiesi syvyyteen. Minä kulen kanssasi onnen\n    mailla, missä leppeät tuulet leyhyvät ja ihanat kukat uneksivat.\n    Enkä minä enää tahtoisikaan terveeksi tulla.\n\n    Harald, minä suutelen sinua ja siunaan sinua! Ole hyvä\n    Astridille, ole hyvä hänelle.\n\n                                                  Edit.\n\nMyönnän, että liikutus kohotti silmiini sumun, joka hetkeksi himmensi\nympäristön. Näin mielikuvituksessani appeni, joka vakavin kasvoin astui\ntuon kuvan eteen ja taivutti päänsä, mielessä hartaus ja suru, jota hän\nei voinut koskaan ilmasta. Ja minussa heräsi myötätunto tuota\nyksinäistä miestä kohtaan, jonka sydämessä alituisesti kaihersi sama\nraskas tunto, kuten aihe taiteilijan mielessä, kuitenkin sillä\nerotuksella, ettei hän voinut siitä milloinkaan vapautua.\n\nSitten ikäänkuin heräsin, ja ahdistava tunne valtasi minut. Olin kuin\ntemppelin häpäsijä. Hiipiessäni pois sylkytti sydämeni levottomasti ja\nvaroin synnyttämästä pienintäkään ääntä. Ja kun vihdoin seisoin appeni\ntyöhuoneessa tarkastellen, oliko salaovi paikoillaan, niin hiki kihoili\nruumiistani.\n\nOlin siis päässyt suuren salaisuuden perille. Mutta mikä oli kultaisen\nhämähäkin tarina, josta Edit rouvakin oli maininnut? Salaperäisillä\nkirjaimilla oli siis sittenkin joku merkitys. Vaivasin jälleen päätäni\nmonet päivät. Muodostin kirjaimista nimiä: Diana Ard y.m. Ne eivät\nkuitenkaan mihinkään johtaneet, ja pisteet n:n ja d:n perässä jäivät\nvaille selitystä. Vai oliko hämähäkki jonkinlainen symboli? Oliko siitä\nmitään tarinoita tai runoja, jotka olisivat voineet antaa jotakin\nvihjausta? Selailin monellaisia teoksia. Meyerin tietosanakirja ei\nminua auttanut. Ja vasta suuresta saksalaisesta eläinopista löysin\narvotuksen ratkasun. Luin nimittäin: Kreuzspinne (Araneus diademathus\no. Epeira diadema) j.n.e. Aran. diad., lyhennys latinalaisesta nimestä,\nsiinä olivat kirjaimet semmoisenaan, siinä piirteitten salaisuus.\nMyönnän melkoisesti pettyneeni. Nähtävästi oli appeni piirtäessään\nhämähäkin kuvaa muistanut sen latinalaisen nimen ja jonkinlaisesta\npäähänpistosta kirjottanut sen niinkuin oli kirjottanut.\n\nMinulla ei siis salaisuutta selvitellessäni ollut enää muita keinoja\nkuin varovainen kyseleminen apeltani ja vaimoltani. Tällaiselle\nurkkimiselle on kuitenkin ominaista, että ainoastaan se, jolta\nkysytään, saa tietää jotakin. Sitäpaitsi ei vaimollani näyttänyt\ntodellakaan olevan mitään vihiä asiasta. Ja kun kerran, ollessani\nappeni työhuoneessa, sivumennen viittasin muurin hämähäkkiin, sanoi\nherra Brummer hyvin tyynesti.\n\n-- Se ei tunnu miellyttävän sinua. Parasta olisikin otattaa se pois. Se\npistää liiaksi silmään ja on sentähden ruma.\n\nMilloinkaan ei hän puhunut asiasta enempää.\n\nMyöhemminkin olen käynyt appeni pyhätössä, sillä en ole jaksanut\nkiusausta vastustaa. Mutta kultaisen hämähäkin tarina on ja pysyy\nsalaisuutena. Se on niitä arvotuksia, joihin jokainen ratkasu luo lisää\nhämäryyttä.\n\nKun herra Lindell oli lopettanut, sanoi maisteri Vehka ottaessaan tulta\nsikariinsa.\n\n-- Tämä tarina on sinun monimutkaisimpia valheitasi, Lindell.\n\n\n\n\nUPOKSISSA.\n\n\nEllei nuori pappi olisi ollut niin mietteissään astuessaan ulos\nhuoneestaan, ei hän varmaankaan olisi lähtenyt kävelemään, vaan olisi\npysytellyt puiston varjossa. Heinäkuun päivä oli nimittäin hyvin kuuma\nja tyyni. Mutta nuori pappi oli vastikään tutkinut Jobin kirjaa, ja\nhänen hurskas mielensä viipyi vielä tuon pyhän miehen vaiheissa.\nSenvuoksi kulki hän mitään huomaamatta rantaniitylle, missä heinäväki\nhikisenä ahersi.\n\nTultuaan rannalle otti hän nenäliinan taskustaan ja pyyhki hiestynyttä\notsaansa. Vesi loisti himmeänä. Sen pinnasta kuvastui niemen sivulla\nkasvava leppätiheikkö. Ja kun hauki ryösähti kaukana kaislikossa,\nsaattoi hän kuulla sen. Menen uimaan, mutisi hän ja riisuutui, Aurinko\npaahtoi suloisesti hänen ruumistaan, ja kun hän heittäysi veteen oli se\nniin lämmintä, ettei se karkottanut hänen uneksivaa mielentilaansa.\nAjatuksiinsa vaipuneena hän uikin suoraan eteenpäin, ja kuin taustana\nhänen sisäisille näkemyksilleen kuvastui tyyni ulappa, jonka pinnalla\nkalat parveilivat, etäinen metsä ja kuulakka taivas.\n\nYhtäkkiä tunsi hän kuitenkin omituisen voimattomuuden herpasevan\njäseniään. Hän ei enää voinut tehdä pienintäkään liikettä. Hätä\nvääristi hänen kasvonsa, ja hän päästi valittavan avunhuudon. Sitten ei\nhän enää saattanut huutaakaan. Hän tunsi painuvansa syvyyteen ja\ntuskaisena hän rukoili: Herra, auta minua, minä hukun. Tuosta\nrukouksesta hän tunsi saavansa lohtua. Tyynenä, melkein ihmetellen,\ntarkasteli hän omaa kuvaansa, joka näkyi vedenpinnan yläpuolella.\nAurinko ei enää häikässyt hänen silmiään, vaan himmeni himmenemistään\nsen mukaan kuin hän vajosi. Sitten tuli kylmää ja pimeää, ja hänen\nrintaansa pusersi. Vielä kerran hätä hänet valtasi, ja sulkien silmänsä\nhän rukoili: Herra, auta minua, minä hukun. -- -- --\n\nKuin etäinen kirkonkellojen soitto alkoi kuulua hänen ympäriltään. Se\nlähestyi ja eteni vuoroin, kasvoi valtavaksi, keinui ja kumisi, taas\nhiljeni, riutui ja riutui... Sitten alkoi vesi liikehtiä hänen\nympärillään. Hän tuijotti sinnepäin ja alkoi vähitellen erottaa jotakin\nharmaata, joka kulki häntä kohden. Yhä selvemmin rupesivat rajaviivat\nnäkymään, kammottava hirviö sukelsi esiin, ja kauhukseen tunsi hän sen\nsuunnattomaksi mustekalaksi. Se oli jo aivan lähellä. Sen suurissa,\nulospullistuneissa silmissä oli saaliinhimoinen hehku, ja sen pitkät\nraajat, jotka olivat säteettäisesti suhdattoman pään ympärillä,\nliikkuivat notkeasti kuin käärmeet ja lumoavasti kuin tanssijattaren\nkädet. Peto pysähtyi hänen viereensä. Sen silmien hehku muuttui yhä\nhimokkaammaksi. Ahdistavan hitaasti ojensi se raajansa. Ne koskettivat\nkylminä rintaa, kaulaa, päätä. Ne pusertuivat yhä kireämmälle,\nvastustamattoman voimakkaina. Ja nuori pappi tunsi tuhonsa tulleen, hän\npyörtyi...\n\nNuori pappi heräsi ja katseli ihmetellen ympärilleen. Hänen edessään\noli aro. Moniväriset kaktukset kukkivat hiekassa. Tuuli liikutteli\nhiljaa akasioiden pitkiä lehtiä ja suurten palmujen viuhkoja. Etäämpänä\nkohosi vuoria, ja hän saattoi kuulla korkeiden seetripuiden huminan.\n\nMutta arolla, kankaasta tehdyssä majassa, näki hän Jobin kolmen\nystävänsä kanssa. Jobin ruumis oli visvaisten paiseiden peittämä, hän\noli pukeutunut säkkiin ja istuutunut tuhkaan, ja kärsimys kuvastui\nhänen kasvoiltaan. Ja hänen kolme ystäväänsä olivat revässeet\nvaatteensa ja panneet tomua päänsä päälle. Ja Job sanoi:\n\n-- Olkoon kirottu se päivä, jona synnyin, ja se yö, joka sanoi: mies on\nsiinnyt. Pimeys ja kuolon varjo sen peittäköön, olkoon ukkospilvi sen\nohimoilla ja musta sumu verhotkoon sen kauhuillaan. Sen hämärän tähdet\nolkoot pimeät, älköönkä se nähkö aamuruskon silmänripsiä.\n\n-- Miksen tukehtunut äitini kohdussa, miksen kuolleena syntynyt?\nMullassa minä nyt makaisin, eikä minulla olisi tuskaa, lepäisin ja\nminulla olisi rauha.\n\n-- Jos minun surkeuteni punnittaisiin ja minun kärsimykseni voitaisi\nyhdellä haavaa vaa'alle laskea, olisi se raskaampi kuin meren hieta ja\nkultasanta kuningasten kammioissa. Sillä minä olen lyöty niinkuin\nteuras, kovat kuukaudet ovat osakseni tulleet ja murheen yöt ovat\nminulle jaetut.\n\nNuori pappi ei voinut kyllikseen kuunnella Jobin vuolasta sanatulvaa,\njoka tuntui lähtevän sydämen syvyydestä ja jossa oli keinuva, valittava\nrytmi. Hän kuuli myös ystävien lohdutuksen, ja tajusi, että se vain\ntuskastutti Jobia. Ja hän tunsi iloa kun Job heille vastasi:\n\n-- Vaietkaa, vaietkaa, ette kuitenkaan taida minua lohduttaa, sillä\nviisautta ei ole teille annettu. Ihmiset löytävät hopean lähteet ja\nvasken valavat he mielensä mukaan. Vuoret väistyvät heidän kättensä\ntieltä ja virrat pysähtyvät juoksemasta. Mutta missä on viisauden sija\nja mistä taito löydetään? Syvyys sanoo: ei se ole minussa, ja meri\nsanoo: minä en sitä kätke. Sillä Herra on yksin viisas, ja hänen\nväkevyytensä on suurempi kuin jylinä pilvissä. Hän antaa tuulelle\npainonsa ja vedelle mittansa, sateelle määränsä ja salamalle sen\nleimauksen tien.\n\nMutta Jobin tuska kasvoi, ja Saatana kuiskutteli hänen korvaansa.\nHänessä heräsi uhma. Ja kauhukseen kuuli nuori pappi Jobin herjaavan\nJumalaa.\n\nSitten aurinko laski. Aron hieta punersi. Etäinen seetripuumetsä\nsynkkeni, ja kaktusten varjot pitenivät. Suuret, moniväriset perhot\nistuivat liikkumattomina akasioiden lehdillä. Ja kun iltatuuli hiljaa\nhuojutteli palmujen raskaita lehtiä, niin Herran ääni kuului niiden\nsuhinassa.\n\nNuori pappi vapisi kuullessaan Jumalan ihmeellisiä sanoja, ja kun hän\nkatsoi Jobiin, oli tämä vaipunut polvilleen ja peittänyt säkillä\nkasvonsa.\n\n-- Herra, minä olen halpa. En taida sinulle vastata. Minä panen käteni\nsuuni päälle, kuuli hän Jobin nöyrtyneenä sanovan.\n\nSitten Jumala jälleen puhui, mutta hänen äänensä oli lempeä ja\nviehättävä kuin symbalin helinä. Hän antoi Jobille anteeksi ja teki\nhänet heti terveeksi. Mutta kun hän lupasi Jobille jälleen suuren\nomaisuuden, niin Job kohotti hitaasti päänsä.\n\n-- Herra, sinun henkesi hyväilee minua kuin lauhkea tuuli, joka on\nseetripihkan tuoksun kyllästämä, se virvottaa minua enemmän kuin\nbalsami ja se on minulle suloisempi kuin myrha ja kalliit voiteet. Se\nhuuhtelee minun syntini niinkuin vuorilta juokseva vesi minun jalkojeni\ntomun, ja se puhdistaa minun sieluni safiria kirkkaammaksi. Kuitenkin,\nHerra, anna minun jäädä yksinäiseksi ja köyhäksi, että minä lähempänä\nsinua olisin. Anna minun olla hylättynä ja unhotettuna, että minun\nhuuleni olisivat otolliset sinua ylistämään.\n\nKun Job sen sanoi, värisi hänen äänensä kuin hiljaisen laulun sävel.\nHänen silmänsä loistivat ja hänen kasvonsa olivat kuin enkelin kasvot,\nniin ettei nuori pappi voinut katsoa häneen. Nuori pappi kääntyi\nsentähden syrjin ja huomasi, sivummalla suuren palmun luona Kristuksen\nja Abrahamin ja vähän etäämpänä Luciferin. Lucifer oli kuitenkin\nkätkenyt kasvot käsiinsä, ja hänen hartiansa värähtelivät. Hän lähti\nhiljaa astumaan. Ja hänen silmästään putosi aron hiekkaan kyynel, joka\noli kalliimpi kuin yksikään jalokivi. Kun nuori pappi katsoi\nKristukseen, seurasi tämä Luciferin kulkua niin syväkuultoisin silmin,\nettä nuori pappi tajusi, miten väärin todellakin oli kirjotettu: vihaa\nvihollistasi. -- -- --\n\nSitten tuli pimeä. Etäinen symbalin soitto alkoi kuulua. Se pani\nlämpimän ilman aron pinnalla väräjämään. Sävelet olivat hiljaisia,\nhartaita. Ne saapuivat niin riutuvina korvaan, että kaikki tuntui\nunennäöltä. Mutta vähitellen soitto vahvistui. Se sisälsi enemmän\nmaallista, enemmän intohimoa. Voimakkaat basunat yhtyivät symbalien\nhelinään. Soinnut tulvivat kuin myrsky. Sitten jälleen kaikki häipyi,\nheikkeni. Vain tähtien kimallus tummalla taivaalla selveni...\n\nMitä?... Eikö enkeli liihotellut tuossa ja lähestynyt häntä?... Niin,\nnuori, yliluonnollisen ihana nainen lähestyi vihertävään harsoon\nverhottuna. Hänen ihonsa punersi kuin vaalea ruusu. Hänen silmänsä\nolivat syvät kuin meri ja kuvastivat koko hänen sielunsa. Ne loistivat\nkuin kaksi säröistä helmeä hajanaisten hiusten varjosta. Hänen\npuoliavointen huultensa hymy oli purppurainen, ihana. Mutta oliko se\nenkelin? Siinä oli jotakin salaperäistä, viekottelevaa. Oliko se\nenkelin?...\n\nNuori pappi tunsi tulivirran syöksyvän suoniinsa. Hän loi silmänsä\nalas, sillä hänen sydämensä oli puhdas. Kuitenkin tunsi hän naisen\nläsnäolon. Hän tunsi sen ihon tuoksusta, joka huumasi, ja hengityksen\nlemusta, joka oli raikas kuin suopursujen. Sitten laskeutui käsi hänen\nolalleen. Hän tunsi tuskaa ja onnea, ja hän vapisi. Hän kääntyi pois ja\nlausui: Mene pois minun tyköäni, sillä sinussa asuu synti.\n\nKäsi poistui vavahtaen hänen olaitaan. Ja kun nuori pappi nosti\nsilmänsä, olivat naisen kasvot vakavat ja surulliset. Silloin\nhäpeäntapainen tunne valtasi nuoren papin. Hän katui mitä oli sanonut.\nJa vihdoin paisui hänen katumuksensa niin voimakkaaksi, että hän\nnopeasti tarttui naisen käteen. Veri soi hänen korvissaan. Hän luuli\nvaipuvansa uneen. Hänen silmänsä hämärtyivät ja hänen ympärillään\nkohisi...\n\nMiten kummallista! Vettä hänen ympärillään! Vettä joka puolella,\nkirkasta, läpinäkyvää vettä, joka ei estänyt häntä liikkumasta ja jota\nhän saattoi hengittää. Hänen jaloissaan oli ahvenruohoa, leviä ja\nsimpukoita. Ihmeissään katsoi hän naiseen, jonka käsi oli jäänyt hänen\nkäteensä. Tämä hymyili. Silloin kaikki unohtui. Hän näki vain silmät,\njoiden uneksumus vangitsi hänet. Hän tunsi suuren heikkouden hiipivän\nsieluunsa ja autuuden, jonka tuolle heikkoudelle antautuminen tuotti.\nHän näki naisen poven aaltoilevan, ja väristen hän kurkotti\nhuulillaan... suuteli, suuteli kuin unikuvaa, ilmestystä... Kaukana,\nläpinäkyvän veden takana, kantele hiljaa soi...\n\nVedenneito, Vedenneito, kuiskasi nuori pappi, ja he lähtivät käsi\nkädessä astumaan. Totisesti Vedenneito, Ahdin ja Vellamon tytär.\n\nHe tulivat Ahdin linnaan, jota ympäröi punaiset korallimuurit. Sen\nportti oli kullasta, nefritistä ja norsunluusta. Vedenneito painoi\nsuurta, kahdeksankulmaista topasia, jolloin sointuva helinä kuului. Se\nsyntyi siitä, että hohtavat helmet tipahtelivat ohueksitahkottuun\nagaattimaljaan. Portti aukeni.\n\nAhdin seitsentorninen, sinertävistä simpukankuorista tehty linna oli\nheidän edessään. Sitä ympäröi suuri puisto, jossa kasvoi tarumaisia\npuita ja suurilehtisiä pensaita. Nurmikentillä oli meriruusuja\nryhmittäin. Siellä oli asteria muistuttavia segartia-lajeja. Keskellä\nisoa soikiota oli satainen joukko keltaisia actinolobeja. Ja puiston\nläpi, ristiin rastiin, kulki käytäviä, joiden hieta oli kultajauhoa ja\nkarneolin muruja.\n\nHe nousivat leveitä marmoriportaita pylvähikköön, missä outoja\nköynnöksiä kierteli, ja astuivat suureen, hämärään saliin. Ilma oli\nkukkien tuoksun kyllästämä. Korkealla valtaistuimella istui Ahti\npuolisonsa vieressä. Hänen hiuksensa olivat vihreät kuin meriruoho ja\nhänen kasvonsa valkeat kuin vaha. Ja kun hän puhui, oli hänen äänensä\nkuin suurten aaltojen kohina.\n\nHän puhui tyttärelleen, ja tämä vastasi kielellä, jota nuori pappi ei\nollenkaan ymmärtänyt. Mutta sanojen sisällöstä ei ollutkaan väliä,\nsillä Vedenneidon ääni oli kuin kanteleen helinä. Ja Ahti astui alas\nvaltaistuimeltaan. Hän loi vieraaseen silmänsä, joiden pohjaton syvyys\ntenhosi ja hirvitti. Hän nosti kätensä ja laski sen nuoren papin\nhiuksille...\n\nSilloin vieraan silmissä himmeni. Ahdin kosketus oli kuin kostean\ntuulen hyväily, mutta se lumosi. Ympäristön ääriviivat hukkuivat.\nKuului vain huminaa, tuudittavaa, aaltoilevaa huminaa... -- -- --\n\nAh! Eivätkö urkujen matalat sävelet värisseet?... Ne paisuivat yhä\nvoimakkaammiksi, lähenivät. Usva hälveni hitaasti ja valkeat\nholvikaaret sukelsivat näkyviin...\n\nNuori pappi huomasi olevansa kirkossa, juhlallisessa Herran\ntemppelissä, missä virret humisivat urkujen hopeoiduista pilleistä...\nKirkko oli autio. Ainoastaan muutamia, mustiin kaapuihin puettuja\nmunkkeja rukoili pyhäinkuvien eteen polvistuneina. Alttarilla vakava\nisä suitsutti pyhää savua, ja ilma oli myrhan kyllästämä.\n\nUrut humisivat ja munkit viipyivät polvistuneina. Pyhä hartaus täytti\nnuoren papin mielen. Tuntui kuin olisi hänen sielunsa sulautunut\nurkujen kohuun ja hän itse tullut säveleksi ja sävelenä soinut omaa\ntunnettaan...\n\nKorkeassa, hämärässä katossa oli kultasiipisten enkelien kuvia. Seiniin\noli maalattu pyhimyslegendoja, ja alttaritauluna oli mainio kuva\nKristuksen kirkastumisesta. Seinien syvennyksissä oli lukuisia\npyhäinkuvia, ja katosta riippui lamppu, jossa säteili tuhansia\njalokiviä. Ja kaiken verhosi hämy, jonka sylissä urkujen humina\nvavahteli.\n\nMutta mitä? Eikö veistos nurkan varjossa ollut antikkinen Venuspatsas\nihanine, alastomine muotoineen? Totisesti! Nuori pappi hämmästyi\nnähdessään tuollaisen kuvan kirkossa. Hänen katseensa kiintyi siihen\nkuin lumottuna. Virren sävel hukkui hänen korvistaan. Hän ei enää\nnähnyt mitään muuta, eikä mistään muusta välittänyt. Veistos näytti\nmuuttuvan. Se muistutti Vedenneitoa. Sen piirteet kävivät epäselviksi,\nse alkoi elää, se hymyili...\n\nMunkit nousivat. Pyhä viha valtasi heidät, kun he huomasivat vieraan\nihailevan patsasta, joka oli koettelemukseksi ja lihan kuoletukseksi\nkirkkoon tuotu. He piirittivät hänet kehään. Hurskas isä ojensi kätensä\nja lausui vavahtelevin äänin.\n\n-- Ole kirottu sinä, joka Herran huoneessa annat synnilliselle himolle\nvallan!\n\nNuori pappi kuuli nuo sanat kuin unessa. Hän loi hetkeksi raukeat\nsilmänsä pyhään isään ja alkoi sitten jälleen katsella veistosta, jonka\nhymy tenhosi hänet. Raivo yltyi munkeissa ja he olivat hyökätä hänen\npäälleen. Mutta äkkiä kirkossa häivähti valo. Marmorinen Maria\nMagdaleena astui ulos syvennyksestään. Hän ojensi kätensä kuin\nsiunatakseen nuorta pappia ja hänen kasvoillaan oli kirkkaus. Silloin\nmunkit polvistuivat, suutelivat tomua ja löivät rintoihinsa.\n\nYhä tuijotti nuori pappi veistosta. Kas! Se liikkui, se astui ulommas.\nSen ruumiin ympärille ilmaantui kuin tyhjästä muodostuen vihreä harso.\nSen silmien kuulto syveni, tuli sielukkaaksi.\n\n-- Vedenneito, Vedenneito, sammalsi nuori pappi polttavin huulin.\n\nHetkiä kului ja hämärä tummeni. Veistos yhä elävöityi. Se astui alas,\nja sen hymy oli viaton ja vetävä. Nuori pappi tuskin saattoi hengittää.\nHän näki tuon ihanan olennon avaavan käsivartensa kuin syliinsä\njanoten. Hänen ruumistaan poltti tuskallisessa onnessa. Hän vapisi.\n\n-- Synti, sinä olet lumonnut minut, sinä olet autuutta suloisempi,\nkuiskasi hän. Sitten heittäysi hän Vedenneiton syliin...\n\nMutta kuva hupeni olemattomiin. Maa väistyi hänen altaan. Hän putosi,\nvaipui huimaavaa vauhtia, yhä ja yhä. Ensin tämä kauhistutti häntä.\nMutta vähitellen hän tottui siihen. Hänen oli suloista, viileää,\nrauhaisaa... -- -- --\n\nHän heräsi, tuntien viiltävää kipua. Hän lepäsi rannalla, ja suuri\nihmisjoukko ympäröi häntä. Toiset hieroivat häntä, toiset liikuttelivat\nhänen käsiään edestakasin. Vaivoin ja sekavasti tajusi hän, että hänet\noli pelastettu. Mutta hengittäminen tuotti hänelle niin suurta tuskaa,\nettä hän heikoin äänin vaikersi:\n\n-- Miksi, miksi te minut nostitte?\n\n\n\n\nISÄ GIUSEPPE.\n\n\nKun luostarin raskas rautaportti kääntyi naristen saranoillaan, niin\nisä Giuseppe heräsi unestaan. Hän kääntyi toiselle kylelleen, kohotti\npäänsä käden varaan ja jäi puolittain uteliaana, puolittain\ntyytymättömänä kuuntelemaan hillittyä melua, joka omituisesti muistutti\nsuurten kaupunkien alituista hälinää, vaikka sen kaiku nyt kimposikin\nluostarin pyhistä muureista. Hän saattoi erottaa tuskallisia\navunhuutoja Jumalalle, kauhua ilmasevia sanoja ja pyhän vihan\npurkauksia. Ja kun hän nousi olkivuoteeltaan, mennen pienen akkunan\nluo, näki hän kuutamossa joukon veljiä, jotka kantoivat verhottua\nolentoa tilapäisesti tehdyillä paareilla.\n\nEi kestänyt kauan, ennenkuin hänen huoneensa ovi hiljaa aukeni ja\nvakavat munkin kasvot ilmestyivät pimeydestä kuun valojuovaan.\n\n-- Jumalalle kunnia, isä Giuseppe! lausui tulija matalalla äänellä,\ntehden ristinmerkin. Olemme pelastaneet naisen ryövärien käsistä. Hän\non kuitenkin haavottunut ja pahasti kylmettynyt. Hän tarvitsee sinun\napuasi.\n\nNopeasti heitti isä Giuseppe kaapunsa ympärilleen ja astui sanaakaan\nvastaamatta pimeään porraskäytävään, joka ontosti kumisi hänen\naskeltensa alla.\n\n-- Minne olette hänet panneet? kysyi hän hiljaa, laskeutuessaan alas.\n\n-- Hän on siinä kammiossa, missä veli Ugon autuas sielu kuukausi sitten\njätti maallisen asuntonsa. -- -- --\n\nNuori tyttö, melkein lapsi vielä, lepäsi taintuneena karkealla\nvuoteella lukuisten veljien ympäröimänä. Isä Giuseppe kumartui hänen\nylitsensä. Tytön kasvot olivat kalpeat kuin jasmini, silmät olivat\nummessa, ja silkkisten ripsien juovat kaareutuivat hienojen\nkulmakarvain alla kuin tumman nauhan laskokset. Isä Giuseppe pyysi\nveljiä poistumaan. Sitten tutki hän haavan, joka oli neidon olkapäässä,\nja sitoi sen huolellisesti.\n\nHaava ei ollut vaarallinen, mutta vilustumisesta saattoi aiheutua\nkuolettava tauti. Isä Giuseppe sekotti voimakkaan juoman ja kaatoi sen\ntytön kalpeiden huulien välistä hänen suuhunsa. Senjälkeen pyhä isä\nkohoutui kumartuneesta asennostaan, ikäänkuin aikeessa poistua. Mutta\nhän jäikin pitkäksi aikaa tuijottamaan sairasta, ja hänen tummat\nsilmänsä synkkenivät miettiviksi.\n\nMilloinkaan ei hän ollut nähnyt näin ihanaa naista, ei edes nuoruutensa\nkauneudenjanoisina aikoina... Hän vilkasi vielä kerran hätäisesti\nvuoteelle, astui sitten ulos, ja annettuaan veljille muutamia\nmääräyksiä hän poistui omaan kammioonsa.\n\nHänen unensa oli kuitenkin häiriintynyt, ja hän jäikin ajatuksiinsa\nvajonneena seisomaan akkunan ääreen, jonka läpi kuu loisti.\nOranssipuiden varjot lepäsivät ruohokentällä toistensa sylissä, ja hän\nsaattoi erottaa suurten orkideain värähdykset smaragdinvärisessä\nheinikossa. Pieni joki virtasi kuin elohopea kiemurtelevassa uomassaan.\nSe sukelsi sivummaila tumman olivimetsän varjoon ja synkkeni siellä\nhimmeäksi kuin ametisti. Polvekkeen kohdalla, missä lehvien lomitse\nsiivilöityneet kuun säteet saivat varjon kalpenemaan, välähteli se\nväriltään vaihtelevana kuten opali. Sen yllä keinui kevyt sumupilvi,\nhitaasti, elävän olennon kaltaisena. Se näytti suunnattomalta\nmateliaalta, jonka ruumis oli utumaisen keveä ja jonka täydellisyyden\nvain mielikuvitus saattoi käsittää. Isä Giuseppe luuli akkunankin läpi\ntuntevansa liljojen lumoavaa tuoksua, ja se tuntui hänestä sitä\nsuloisemmalta, mitä täydellisemmin hän käsitti luulonsa\nvalheellisuuden. Luostarin muurikivet loistivat ihmeellisinä ja\nseljapensaan lehdet heijastivat kuun säteitä.\n\nMonivärisen, taiteellisesti kudotun nauhan kaltaisena alkoivat hänen\nmenneet vaiheensa kulkea hänen silmiensä ohi, ja hän tarkasti tuota\nkuvasarjaa uneksivana, mitään etsimättä. Hän oli saanut hyvän\nkasvatuksen ja perinpohjaisen sivistyksen. Mikään nautinto ei hänelle\nollut tuntematon, eikä mitään niin erikoista ollut olemassa, ettei hän\nhienolla vaistollaan olisi tajunnut sen kauneusarvoja. Jo aivan nuorena\noli hänen lukeneisuutensa ollut suuri, yhtä määrätön kuin se estettinen\nepäily, joka jo varhain oli herännyt hänen sielussaan. Tuon epäilyn\nsyyksi oli hän laskenut tunteittensa viileyden, sen seikan, ettei\nhän milloinkaan ollut kokenut rakkautta koko sen hehkuvassa\nintohimoisuudessa, vaan oli hekumoinut sen viileässä, älyllisessä\nvarjossa. Moni nainen oli levännyt hänen sylissään, ja monelle\naaltoilevalle povelle oli hän hetkeksi nojannut nuoren päänsä, mutta se\nei ollut voinut järkyttää häntä tasapainosta, ja syvimmällä hänessä oli\npiileskellyt myrkyllinen ironia. Tämä hänen kykenemättömyytensä\nantautumaan oli tuottanut hänelle tuskaa, josta hän kuitenkin oli\nenemmän nauttinut kuin tuntenut vakavaa huolta. Se oli ajanut hänet\nnautinnon hurjaan kuohuun, se oli herättänyt hänessä tiedon janon ja\npakottanut hänet syventymään suurten kirjailijain luomiin.\n\nOliko rakkauden kaikkivaltaavaa tunnetta olemassakaan? Eikö Platon\nerehtynyt, luullessaan sitä eteriseksi sopusoinnuksi sielujen välillä.\nPlatonhan oli vain teorettiko, joka kylmän järjen avulla koetti\npaljastaa tunteen mystillisyyttä? Eikö Sophokles iskenyt harhaan\nkuvatessaan sen traagillisuutta, ja voiko Euripides vastata sanoistaan?\nEi, pikemmin oli rakkaus kangastus, joka katosi, jos astui sitä\naskeleen lähemmäksi tai koetti katsoa sitä kaukoputkella. Se oli kukka,\njoka surkastui ja kuoli, jos koetti sitä tutkia. Vai sisälsikö rakkaus\ntodellakin maailman arvotuksen?\n\nKuitenkin, miten hyödytöntä oli koettaakaan sitä tutkia. Kuka voi\narvostella, mikä on oikeaa, mikä väärää? Kuka voi vetää rajan sofistien\nviisastelujen ja todellisen filosofian välille? Itse oli hän\nnuoruudestaan saakka suhtautunut epäilevästi kaikkeen ehdottomasti\nvarmaan. Hän oli löytänyt salaisia johtolankoja Sokrateen ja\nAristoteleen filosofiasta epicurealaisten ja Aleksandrialaisen\nkoulun tenhoaviin oppeihin. Hän oli huomannut yhteyden Arkimedeen\nviisauden ja kaldealaisten poppamiesten taikatemppujen välillä. Ja\npyhän Augustinuksen teokset saattoivat johtaa uudenaikaisten\njumalankieltäjien kirjotuksiin, samoin kuin niiden alkuperänä voi pitää\ngnostikkojen teorioja.\n\nHänen epäilyksen rikkiraastama henkensä oli turhaan etsinyt itselleen\ntukipistettä. Vihdoin antautui hän lääkäriksi. Mutta se ei riittänyt.\nHän puuhaili alkemistien parissa, luki Homeroon lauluja ja\nhistoriankirjottajien teoksia, joiden kauhun kuvaukset tyydyttivät\nhäntä ja tuottivat hänelle nautintoa, vaikkei hän olisikaan kestänyt\nniitä todellisuuden räikeässä valossa.\n\nSitten heittäysi hän kokonaan hekkuman pyörteisiin. Nautinnot kävivät\nhänelle jokapäiväisiksi, hän janosi yhä salaperäisempää, erikoisempaa,\nluonnottomampaa. Hänen himonsa muuttui sairaalloiseksi näläksi, jonka\ninnoton voimattomuus tuotti hänelle esteettistä nautintoa heikon tuskan\nmuodossa. Itsetietoisesti meni hän liiallisuuksiin, unohtaen rajat.\nSillä ymmärtäessään senkautta varmasti joutuvansa turmioon, keksi hän\nsamalla tuossa asteettaisessa alenemisessaan uuden nautinnon, jonka\nsalainen tenho kasvoi, senmukaan kuin hänen perikatonsa läheni.\nKuitenkin oli tuo perikato vielä siksi etäinen, ettei todellisuus\nsaattanut riistää nautinnon runollisuutta. Päivä päivältä hänen\njäsenensä veltostuivat ja tarmonsa heikkeni, mutta mielikuvitus\nherkistyi yhä ja verhosi hänen silmänsä värikkäillä, lumoavilla\nvalheillaan.\n\nMutta sitten sattui hänen elämänsä salatuin tapaus. Nytkin pani muisto\nsiitä kylmät väreet kulkemaan läpi hänen ruumiinsa. Ja kun hän\nvaistomaisesti vilkasi käteensä, saattoi hän kuun valossa erottaa\nsormessaan särmikkään arven, jälen haavasta, jonka hänen sormuksensa\nhimmeänpunainen korundi oli tuona kauheana hetkenä painanut.\n\nTuo tapaus oli kokonaan muuttanut hänet ja tuonut hänet katuvaisena\nluostarin muurien suojaan. Ja se oli tehnyt hyvää hänelle. Päivä\npäivältä oli hänen elinvoimansa kasvanut. Jumalassa oli hän luullut\nlöytäneensä vastauksen epäileviin kysymyksiinsä. Ja kun hän oli\nruoskinut itseään, olivat tuskan puristamat kyyneleet tuottaneet\nhänelle yhtä suloista nautintoa, kuin hän ennen oli tuntenut\npainaessaan kasvonsa kasteiseen jasmini-kimppuun. Hänen työkykynsä oli\npalannut. Omituinen, kirkas rauha asui hänessä, ja jokaisessa\nkauneusväristyksessä, joka liikkui hänen sielussaan, luuli hän\ntuntevansa Jumalan. Mutta kaikkein syvimmällä hänessä piili vieläkin\nepäilyä, joka toisinaan pyrki esiin ja sai hänet kauhusta vapisemaan.\nNautinnonhimon hienot juuret olivat jääneet hänen sydämeensä versomaan.\nJa nytkin, muistaessaan kaunista haavottunutta, pulpahti kiellettyjä\najatuksia hänen aivoihinsa. Huomatessaan sen hän melkein huudahti\ntuskasta. Samalla hän kuitenkin tajusi tuon tuskan salaperäisen tenhon.\nMutta hän tahtoi karkottaa synnillisyyden sydämestään. Hän tarttui\nruoskaansa, joutui epätoivon valtaan ja sammalsi hiljaa:\n\n-- Domine, non sum dignus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRyövärit olivat surmanneet tytön vanhemmat, mutta neidon olivat he\nsitoneet ja heittäneet puolialastomana virumaan jäätävän kylmän,\nmaanalaisen luolan kostealle kivilattialle. Yöllä olivat he kuitenkin\naikoneet kulettaa hänet pois, mutta luostarin pyhät veljet olivat\npelastaneet hänet. Vaikka oli sydänkesä, oli hän ollut vilusta jäykkä\nja tainnoksissa. Hän sairastui vaarallisesti, ja kun hän tarvitsi\nhuolellista hoitoa, kannettiin hänet huoneeseen, joka oli isä Giuseppen\nkammion vieressä.\n\nOli varhainen aamu. Isä Giuseppe avasi hiljaa tytön kammion oven. Hän\ntahtoi panna uutta voidetta haavaan, ennenkuin hän meni luostarin\nkirkkoon pitämään aamurukousta. Aurinko kultasi neidon kuumeenpunaamaa\nposkea, ja kiihkeästi liikehtivä ohimosuoni kuvastui hienon ihon alta\nkuin näkymättömän esineen varjo. Ihanat huulet olivat puoliavoinna ja\ntummat hiukset aaltoilivat hajanaisina karkealla päänalusella. Pyhä isä\nkatseli kauan hoidokkiaan. Sitten laski hän kätensä nukkuvan otsalle ja\nsanoi matalalla äänellä:\n\n-- Älä säikähdä, lapseni, minä se olen.\n\nTyttö avasi silmänsä, ja harhaileva katse kiintyi tuskallisena pyhän\nisän piirteihin. Mutta tunnettuaan hoitajansa sulki neito jälleen\nsilmänsä, ja heikko valo levisi hänen kasvoilleen.\n\nIsä Giuseppe avasi varovasti paidan ja paljasti haavottuneen olkapään,\njolloin osa neidon hienohipiäistä rintaa tuli näkyviin. Isä riemuitsi\nsiitä, ettei hänen kätensä ollenkaan värähtänyt, eikä sydän lyönyt\nkiihkeämmin. Tyynenä irrotti hän siteen ja toimitti tehtävänsä. Ja\nvaikka hän saattoi nähdä tytön povella pienen luomen, joka loisti kuin\nkeltaviinipisara alabasterilaatalla, ei hän tuntenut synnillistä himoa\nkatsoa syvemmälle. Hänen lihallisuutensa oli todellakin kuollut. Hän\nsaattoi tyynesti ihailla tytön kauneutta, lähestyä häntä puhtain mielin\nkuin enkeliä ja kiittää Jumalaa, joka oli sallinut hänen nähdä näin\nihanaa ja joka ilmasi ikäänkuin osan itseään tässä ihmeellisessä\nluomassaan.\n\nMutta yhtäkkiä epäily valtasi hänet. Eikö hän salaperäisellä tavalla\nnauttinut siitä, että hän noin saattoi pidättäytyä, ja eikö tuo\nnautinto ollut synnillinen? Jos hän olisi antanut tytön ruumiin\npaljastua, koettamatta sitä mikäli mahdollista estää, niin eikö hän\nolisi ihaillut sitä luonnollisesti, kuten ihmeellistä kukkaa? Nyt oli\nhän jättänyt sen verhotuksi, tehnyt tuon nautinnon epämääräiseksi ja\nsillätavoin kohottanut sen viehätysvoimaa. Hänellä oli kuin aarre,\njonka suunnattomuuden hän voi aavistaa, mutta hän lisäsi sen tuottamaa\niloa sillä, ettei kaivanut sitä esiin ja arvioinut sitä.\n\nSiis vieläkin oli hänessä nuoruutensa päivien hioutunutta nälkää,\nvaikka hän oli koettanut pettää itseään uskomalla toisin. Koko\nkahdeksan vuoden ajan, jonka hän oli luostarissa ollut, oli se piillyt\nhänen sydämensä sopukoissa. Ja nyt oli se pulpahtanut esille,\nmuodostaen huutavan ristiriidan hänen todellakin vilpittömän\njumalan-kaipuunsa kanssa. Mutta alussa ei tuo ristiriitakaan herättänyt\nhänessä epätoivoa, vaan sensijaan uteliaisuutta. Se oli kuin ihanan\njargonin muotoon puettu arvotus, jonka ratkasusta ei ollut toivoakaan\nja joka juuri siitä syystä viehätti. Sitä ei voinut selittää kuin\nvalheellisilla aforismeillä, joiden kaksimielisyys antoi sille eloa ja\nväriä poistamatta sen salaperäisyyttä.\n\nEikö messun salamyhkäinen humina, ainoa mikä enää muistutti entistä\nkreikkalaista kuorolaulua, eikö juuri se, eikä katumus, ollut vietellyt\nhäntä luostariin? Hän oli kaivannut yksinäisyyttä siksi, ettei hänellä\nkaikkeen kyllästyneenä enää ollut muuta mahdollisuutta. Hänen\nsairaalloinen vaistonsa oli nopeasti tajunnut, mikä tenho\naskettisuudessa saattoi piillä. Väärällä, luonnottomalla tavalla oli\nhän nauttinut siitä, että oli voinut olla niin moitteettoman ankara\nitseään kohtaan, noudattaa kaikkia pyhiä määräyksiä ja herättää\nluostarin yksinkertaisissa veljissä luottamusta ja kunnioitusta itseään\nkohtaan. Se ei ollut antautuvaa hurskautta, vaikka hän niin oli\nitselleen vakuuttanut. Ja kun epäily oli kohonnut kätköstänsä, oli hän\nruoskaniskuilla tukahuttanut sen ja tuskalla huumannut ajatuksensa kuin\npikarinkallistaja viinillä.\n\nHänessä oli siis vielä samaa kuin ennenkin. Sisäisiin, sielullisiin\nilmiöihin oli hänen turmeluksensa ennenkin perustunut. Pieni, aivan\nvähäpätöinen seikka oli valheellisen, mutta terävän logikan\njokapuolelta valasemana tuottanut hänelle nautintoa. Tuosta nautinnosta\noli samainen logikka voinut johtaa uuden, uudesta yhä uuden, ja siten\nkulkea kuin kiertoportaita alaspäin, yhä syvemmälle, kunnes se vihdoin\ntoisia teitä oli palannut alkukohtaansa. Ja kun hän sitten oli\ntarkastellut tuota ketjua, niin sen renkaitten löyhä yhteys oli\nhurmannut häntä. Siten oli hänen sielunsa rikkirepeytynyt ja juuri sen\nperusteella saattoi hänestä sanoa, että hän oli henkisesti joutunut\nharhaan. Kuinka toisin olikaan niiden laita, joiden ruumiin alhaiset ja\nraa'at nautinnot olivat turmelleet. Tietysti heistäkin saattoi\nhenkisessä merkityksessä sanoa samaa, mutta oleellinen erotus oli\nkuitenkin havaittavissa. Sillä heidän sielunsa ikäänkuin nukkui, heidän\nhenkiset voimansa olivat mitättömät ja täytyi etsiä voimakkaita\nsensationivaikutuksia, ennenkuin ne hetkeksi heräsivät. Mutta älykäs,\nruumiillisesti terve harhaanjoutunut, mikä traagillisuus siinä piili.\nSellainen henkilö huomasi itse oman perikatonsa, mutta hän saattoi\nsitäkin katsella välinpitämättömänä, kauempaa, ikäänkuin näytelmää.\n\nIsä Giuseppe siveli kädellään otsaansa, ja hiljaa hiipi tuska hänen\nsydämeensä. Eikö hän siis voinut löytää mitään tietä vilpittömyyteen?\nEikö hänen harhaanjohdettu logikkansa kykenisi enää milloinkaan\nselviytymään omista umpisokkeloistaan, seuraisiko se entistä\nsynnillistä rataansa? Tulisiko jokainen harras pyrkimys olemaan\nvalhetta ja itsepetosta?\n\nHänen sielunsa hätä kasvoi. Vielä kerran katsoi hän pitkään nukkuvaan\nneitoon ja peittäen kädellä kasvonsa hän riensi ulos. Hän astui poikki\npihamaan, jonka nurmikolla lauha tuuli lennätteli orjanruusun punaisia\nterälehtiä, ja avasi kirkon oven. Ketään ei ollut vielä saapunut.\nAuringon säteet tulvivat sisään ristikkoakkunasta valaisten suuren\nristiinnaulitun-kuvan kasvoja. Ylhäällä holvissa tyhjyys humisi. Ja isä\nGiuseppe heittäytyi polvilleen kuvan eteen, risti kätensä ja toisti yhä\nuudelleen:\n\n-- Ecce Agnus Dei, qui tollit peccata mundi!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiis tuo ihana lapsi oli hänen, täydellisesti. Tytön jokainen ajatus\noli hänelle omistettu, jokainen solu värähteli hänelle. Neito oli\nhänelle antautunut. Siis sittenkin oli hän löytänyt rakkauden ja saanut\nkokea, mitä on olla rakastettu ja itse rakastaa. Hän ajatteli sitä\nmaatessaan tytön vieressä. Ja tyttö lepäsi sanattomana kielletyssä\nonnessaan.\n\nIsä Giuseppe voi todentaa itselleen kaksi seikkaa: Ensinnäkin, että\ntyttö oli kuolemaan tuomittu kalvavan sairautensa vuoksi, hänen\nhetkellinen toipumisensa oli vain merkki siitä. Toiseksi, että hän\nmiltei heti oli ymmärtänyt tytön salatun tunteen, vaikkei hän ollut\nuskaltanut sitä tunnustaa itselleen. Hän oli nähnyt sen heräävän ja\ntehnyt kaikkensa kehittääkseen sitä ja saadakseen sen voimakkaaksi. Hän\noli lumonnut tytön sanoillaan, avartanut hänen mielikuvituksensa piiriä\nja kietonut vakavien sanojensa ympärille värikästä valheellisuutta,\njolla hän oli vallottanut sairaan herkän mielen. Ja tätä tehdessään oli\nhän uskotellut itselleen vetävänsä tyttöä lähemmäksi Jumalaa, sillä\nJumala oli ollut hänen puheittensa keskuksena. Vaikka hän oli huomannut\nihanan ja tuskallisen tunteen versovan sydämessään ei hän ollut\ntahtonut eikä uskaltanut sitä tunnustaa itselleen. Hän oli löytänyt yhä\nuusia keinoja pettääkseen itseään, ja ennentuntematon huume oli tehnyt\nhänen elämänsä unen kaltaiseksi.\n\nSitten oli tytön tunne yhtäkkiä puhennut täyteen voimaansa. Isä\nGiuseppen terävä silmä oli sen heti huomannut, ja hänen vuosia nukkunut\naistillisuutensa oli herännyt kiihkeämpänä kuin konsanaan. Mutta hän\noli ruoskinut itseään kuolettaakseen lihallisuutensa, hän, joka hyvin\ntiesi mitä se vaikutti. Hän oli taistelemalla kiihottanut itsensä\näärimmilleen, kunnes jännitys oli nyt lauennut ja kaikki nautittu\npohjaan saakka.\n\nMikä tenho piilikään siinä, että hänen rakastettunsa oli kuoleman oma!\nHänen rikollisessa lemmessään oli salaperäinen kauneus, joka valtasi\nhänet kauttaaltaan. Koskaan ennen ei hän ollut aavistanut, mitä oli\npainaa huulensa huulille, jotka tauti oli kalvettanut vaaleanpunaisten\nruusujen värisiksi, ja hekkumoida valkeiden käsivarsien syleilyssä,\njoiden suonissa kuume tykähteli. Hänen onnensa oli täydellinen. Eivät\nkuoleman kauhut olisi voineet häntä pelottaa. Sillä hän tiesi miten\nlyhyt hänen onnensa tulisi olemaan.\n\nIsä Giuseppe tarttui tytön käteen, joka lepäsi peitteen päällä\npuhdasmuotoisena ja kalpeana kuin niukassa valossa kasvanut lilja. Se\noli kuitenkin niin kylmä, että pyhä isä vaistomaisesti katsoi tytön\nkasvoihin, joita kuu valasi. Tytön kelmeiden huulten ympärillä oli\nveristä sakkaa, silmät olivat sulkeutuneet ja hiukset valuivat\nhajanaisina valjulle otsalle. Ensin näyn harvinaisuus hurmasi isä\nGiuseppeä. Näytti kuin olisi purppurainen viinin vaahto ympäröinyt\nkukkamaisia huulia, joiden takaa hampaat loistivat kuin valkeat helmet.\nKaikki muistutti jotakin pyhimystarua tai balladia, ja tytön kasvojen\nmadonnamainen puhtaus oli omiaan varmentamaan illusionia...\n\nSitten tuntuivat hänen ajatuksensa ikäänkuin pääsevän valloilleen, ja\nvasta silloin käsitti hän todellisuuden koko kauheuden. Tyttö oli\nkuollut. Tuo sairas ruumis oli nyt sieluton ja kylmeni kylmenemistään\nhirveässä kauneudessaan. Se ei ollut voinut kestää intohimon kuluttavaa\nmyrskyä, vaan oli taittunut kuten kukka rankassa sateessa.\n\nIsä Giuseppen sydämeen patoutui äänetön kauhu. Hän tunsi tuskaa, jonka\nsyvällisyyttä hän ei ollut voinut edes aavistaa, ja käsin rintaansa\npusertaen hän syöksyi omaan kammioonsa. Kaamea tunne oli jähmettää\nhänet, ja hän tuijotti kuin unissakävijä, vieraana itselleen. Hän haki\ntikarin kätköstään ja vaipui tuolille. Ja tuntematta kipua, leikkasi\nhän auki molempien ranteittensa valtimot.\n\nKuu loisti taivaalla kapeana sirppinä ja tähdet värisivät himmeinä. Hän\nsaattoi kuulla, miten seljapensaan lehdet kahisivat, kun tuuli hankasi\nniitä luostarin seinää vasten. Hän unohti todellisuuden. Yön valtava\nhiljaisuus lumosi hänet, ja hän saattoi sulautua sen kauneuteen, vaikka\nhänessä pohjimmalla liikkuivatkin äskeisen tapahtuman kauhut. Hänen\nkaksinaisuutensa teki hänelle mahdolliseksi hetkeksi yhdistää\ntodellisuuden hirveä armottomuus sopusointuisesti siihen värähtelyyn,\nminkä kauneus herätti hänen sielussaan. Ja se muodosti harmonian, jota\nhänen verenvuodosta riutuvat aivonsa eivät enää jaksaneet käsittää\nmielikuvaksi.\n\nVeri pulppusi hänen ranteistaan purppuraisen nauhan kaltaisena. Se\nleveni lammikoksi, jonka pinnan kuu sai rubinin tavoin säihkymään ja\njonka syvyydestä tähtien kuvat värähtelivät. Vielä kerran tämä kaikki\nkuitenkin haihtui. Hän muisti tytön kasvot sellaisina kuin oli ne\nviimeksi nähnyt, hirveinä jäykässä kauneudessaan. Hänen piirteensä\nvääristyivät ja pää valahti rinnalle. Avuttomana, suuren hädän\nvaltaamana, hän tuskin kuuluvasti huokasi:\n\n-- Domine, Domine, non sum dignus!\n\n\n\n\n\n\nIII.\n\n\n\n\nKOSTAJA.\n\n\nSeuraava on jotakuinkin tarkka käännös ruotsinmaalaisen insinöörin,\nNyholmin, papereista. Ainoastaan muutamia, syrjäänpoikkeavia seikkoja\non jätetty pois. -- -- --\n\nEn tiedä, miten alottaisin, miten voisin selvittää tämän hirveän tilan,\ntämän sairauden, jonka laatua en ymmärrä, tämän kauhun, joka jäätää\nsydämeni ja ärsyttää heikot hermoni äärimmilleen. Alotanko kuvaamalla,\nmitenkä tämä mielikuvien tavaton sairaalloisuus, sydämen vaihteleva\ntykytys ja jäsenien tahdoton liikahtelu on ollut sukuvikana, kulkenut\nperintönä miehestä mieheen, aiheuttaen hermotauteja, sydänhalvauksia,\ntehden esi-isäni fantastisiksi uneksijoiksi, joiden elämän utukuvien\nääretön herkkyys on vierottanut todellisesta maailmasta, kuten alkoholi\npikarinkallistajan. Vai sanonko suoraan, että olen mielipuolisuuden\npartaalla, hullu, vailla tyyntä järkeä, joka voisi karkottaa sairaan\nmielikuvitukseni luomat kauhun kuvat.\n\nMutta minä en voi olla mielipuoli. Se ei mitenkään ole mahdollista.\nMinun järkeni toimii. Nopeasti ja vaistomaisella terävyydellä se etsii\nheikkoja, luonnottomia, kenties naurettavia kohtia siitä kauhun\ntunteiden sarjasta, joka on elämäni sisältönä. Kaiken perustana on vain\nse, että olen niitä ihmisiä, joiden tunne on järkeä voimakkaampi. Sillä\nminä saatan hymyillä pelolleni, saatan nauraa sille ja pilkata sitä, ja\naivan selvästi käsitän sen aiheettomuuden. Siitä huolimatta minä\nvärisen. Kasvojeni väri kalpenee ja tummenee. Sydämeni sykyttää\ntahdittomasti, ja minä vapisen tuskan hien kihoillessa otsalleni.\n\nOnko kaiken alku siinä, että menin kihloihin, vai ovatko jo niiltä\npäivin saakka, jolloin sain isäni kummallisen kirjeen, kuoleman kauhut\nminua vainonneet, sitä en jaksa ratkasta. Käsitän vain sen, että minun\nnyt täytyy voida tyyntyä. Minun täytyy koettaa asettua itseni\nulkopuolelle, syrjäiseksi henkilöksi, joka ilman liikutusta kertoo sen\nminkä näkee. Tiedän kyllä, etten onnistu. Sillä minun on niin vaikeata\nkoota ajatuksiani, kääntää pois huomioni käteni värinästä ja käsialani\nepäsäännöllisistä koukuista, jotka monistavat tuskani, osottaessaan,\nkuinka loppuunkulunut minä jo olen, kuinka pohjia myöten järkytetty ja\nvalmis kuolemalle.\n\nOlin kahdeksantoistavuotias kun isäni kuoli. Äitiäni en edes muista;\nolin siksi pieni kun hän hukkui eräällä purjehdusmatkalla. Veljiä ei\nminulla ole, ei myöskään sisaria.\n\nJos milloin luen tai kuulen kerrottavan synkistä henkilöistä, tulee\nisäni kuva aina mieleeni. Muistan hänen syvällevajonneet silmänsä,\nhänen omituisen tapansa pudistella päätään ajatuksissaan, hänen\nepäselvän itsekseen puhumisensa. Sillä isäni oli tuntemattoman\nkärsimyksen kalvama. Vaivoin verhosi hänen tuuhea partansa kalpeiden\nposkien vaot. Ja minä luulen nyt, tietäessäni hänen elämänsä\nsalaisuuden, että sama kauhistuttavien kuvien sikermä, sama mielikuvien\nloputon jono, joka nyt tekee minun elämäni sietämättömäksi, on\nkeskeytymättä vaeltanut hänenkin sielussaan. Mutta ennen herätti hänen\nsynkkyytensä minussa kunnioitusta ja antoi rakkaudelleni häneen\nikäänkuin syvemmän ja arvokkaamman leiman. Sillä rakastin isääni\nrajattomasti. Kuitenkaan en saata muistaa, että hän milloinkaan olisi\nhyväillyt minua, nostanut polvelleen, tai edes silittänyt päätäni. Ja\nollessani vasta kahdeksantoista-vuotias, löysi palvelija eräänä aamuna\nisäni kuolleena, kasvot kauhun vääristäminä. Lääkärin selityksen mukaan\noli sydänhalvaus sattunut.\n\nNiiden paperien joukossa, jotka hän jätti jälkeensä, oli minulle\nosotettu kirje, joka oli sulettu suureen keltaiseen kuoreen. Kun sen\naukasin, oli sisällä pienempi, sinetillä varustettu kuori ja sen\nympärillä paperi, johon isäni oli kirjottanut:\n\n    Poikani! Äitisi muiston kautta ja kaiken kautta, mikä sinulle\n    on pyhää, minä vannotan sinua, säilytä tätä kirjettä kuin\n    henkeäsi. Älä aukase sitä, ennenkuin tapahtuu jotakin sellaista,\n    joko sisäistä tai ulkonaista, että tunnet olevasi oikeutettu,\n    niin, että sinun on pakko avata. Silloin aukase. Ellet koskaan\n    saa ehdotonta varmuutta, ellet koskaan tunne pakkoa, niin minä\n    pyydän sinua: älä ryhdy tekoon. Sillä teko on aina pian suoritettu,\n    mutta katumus on loputon ja laadultaan kauhea.\n\n    Sinun tulee pitää huolta siitä, ettei yksikään ihminen saa\n    kirjettä haltuunsa.\n\n                                                    Isäsi.\n\nMiten oli nyt isäni kirjotus selitettävissä? Vaikka hän yleensäkin oli\nomituinen, oli tässä sittenkin jotain, joka viittasi suorastaan\nmielipuolisuuteen. Ja kun olin huomannut isäni aika-ajoin olevan niin\nhermostuneen, että hyvin saattoi epäillä hänen järkeään, oletin kirjeen\nsyntyneen jonakin tuollaisena hetkenä.\n\nKuitenkaan en voinut avata kirjettä. Ja yhtä mahdotonta oli minun\nunohtaa se. Vähitellen alkoi se vaivata minua. Luin yhä uudestaan nuo\nmuutamat sanat, niin että muistin kunkin paikan paperilla ja käsialan\npienimmätkin vivahdukset. Turhaan minä etsin rivien välistä selitystä.\nAinoa, mikä olisi voinut vapahtaa minut epätietoisuudesta, oli itse\nkirje, tuo sinetillä sulettu kirje, joka lahjomattomana säilytti\nsalaisuutensa.\n\nVälistä jouduin jonkinlaisen raivon valtaan. Kiihkeästi halusin avata\nkirjeen, nähdä mitä se sisälsi. Minä suorastaan himoitsin sitä, tuolla\nkuluttavalla janolla, joka meissä toisinaan herää kiellettyä kohtaan ja\njoka lienee perintö Edenin ajoilta asti. Ei ole mitään tuskallisempaa\nkuin hiipivä, sairas nälkä, himo luvattomaan, joka hetkittäin pulpahtaa\nesiin, voimakkaana ja hirveänä, ja jota ei voi edes verrata tavalliseen\nuteliaisuuteen. Tuhannesti kysyin itseltäni, eikö isäni ollutkin\ntarkottanut juuri tällaista halua, puhuessaan avaamispakosta, jota\nmahdollisesti kerran tulisin tuntemaan. Siitä olin kuitenkin\nepätietoinen, ja isäni oli vaatinut ehdotonta varmuutta. Syvä\nkunnioitus isäni tahtoa kohtaan, olipa tämä miten omituinen tahansa,\nkunnioitus, joka oli kasvanut piintyneeksi ennakkoluuloksi, jopa\nsuorastaan peloksi, hillitsi minua. Olin varma, että jotakin pahaa\ntapahtuisi, ellen tottelisi. Voitin itseni. Ja kuta useammin se\ntapahtui, sitä rauhallisemmaksi tulin. Tunsin jonkunlaista oman voiman\ntuntoa, kuten ihminen yleensä tuntee taisteltuaan vaikean sisäisen\ntaistelun. Ja tuo tunto rauhotti minua. Tein kaiken voitavani\nunohtaakseni kirjeen. Sulin sen laatikkoon ja kätkin avaimen toiseen.\nJa kuta pitemmälti aikaa kului, sitä harvemmin se johtui mieleeni,\nkunnes arkielämän huolet tekivät minulle unohduksen kutakuinkin\nmahdolliseksi.\n\nKolme vuotta insinööriksituloni jälkeen menin kihloihin. Olin tuntenut\nmorsiameni pienestä pitäen, ja luulen väliämme lujittaneen paljon sen,\nettä molemmat olimme orpoja. Joitakuita vuosia sitten oli hänen äitinsä\nkuollut ja, mikä pahempi, hänen isänsä oli surmannut itsensä. Tapaus\noli salaperäinen ja tapahtunut silloin kun morsiameni oli vielä aivan\npieni.\n\nOlin häneen tavattomasti kiintynyt, olen vieläkin, ja uskon\nhänenkin pitävän minusta. Kun epäilin avioliittomme onnellisuutta\nsairaalloisuuteni tähden, väitti hän rakastavansa juuri poskieni\nkalpeutta, jota ei muilla ollut, ja varhaista väsymystäni, jonka olin\nsaanut ilman elämää, perinnöksi. Onnistuttuani hankkimaan itselleni\nhyvän toimen kaupungin sähkölaitoksen insinöörinä olinkin aikonut\npiakkoin viettää hääni.\n\nJa nyt täytyy minun omin silmin katsoa, kuinka onneni raukeaa, kuinka\nkaikki tulevaisuussuunnitelmat hupenevat olemattomiin ja kuoleman kylmä\nkehä ympäröi minut. Kaamea aavistus, salaperäinen ja selittämätön, on\nottanut tyyssijansa sydämeeni. Kuoleman varjot kulkevat ympärilläni,\nkuoleman kylmät kädet pusertavat rintaani, joka kauan ei enää nouse ja\nlaske.\n\nElokuun 16. päivänä viime suvena oli viisi vuotta kulunut morsiameni\näidin kuolemasta. Teimme matkan hänen haudalleen, suurelle\nsukuhaudalle, jonka holvissa hän nukkui miehensä rinnalla. Laskiessamme\nkukkia kummulle, täytti mielemme harras ja alakuloinen tunto.\nÄänettömyys, jonka kuolleet vaativat, jonka surulliset menneisyyden\nmuistot aina synnyttävät, oli meidät kauttaaltaan vallannut, tuo pyhä\näänettömyys, joka ei puhkea kyyneliin, ei säry kuiskaukseksi, eikä\ntunnu painostavalta, vaan luonnollisena laskeutuu ihmisen ylitse, kuten\nlumous. Se oli lahjottanut meille ihmeellisen hetken, seisoessamme\nsiinä kumartunein päin kuolleitten keskellä. Päivä oli kaunis. Leppeä\ntuuli keinutteli haudan kukkia, jotka ikäänkuin surusta taipuivat\nlähemmäksi multaa ja jälleen aurinkoa kohden.\n\nMorsiameni ei tahtonut tulla alas holviin, mutta minä tunsin voimakasta\nhalua mennä sisälle. Monasti on nyt mieleeni johtunut, eikö tuo halu jo\nsinänsä ollut yliluonnollista, salaperäisen hengen kuiskutusta. Sillä\nse, mitä haudassa tapahtui, on onnettomuuteni varsinaisena alkuna.\n\nKun haudan vartija avasi oven ja minä astuin pimeään komeroon, jonka\nummehtunut ilma lehahti kasvoilleni muistuttaen kuolemasta, niin\nahdistus sai sydämeni kiihkeämmin sykkimään. Siinä lepäsivät\nlahonneissa arkuissaan ne, jotka kerran olivat olleet nuoria, iloinneet\npäivän säteilystä, lintujen laulusta ja kesän huumaavista tuoksuista.\nSydämet, jotka kerran olivat sykkäilleet elämänhalua, onnea ja\nrakkautta, olivat nyt elottomana tomuna jalkojeni juuressa. Kuinka\nautio tunto valtaakaan ihmisen, hänen katsellessaan kaiken\nkatoavaisuutta, kaiken turhuutta. Kuinka lohduton on se tuska, se\nkauhu, joka värisyttää rintaa, kun kumartaa päänsä kaikkivaltiaalle\nkuolemalle, tyhjyydelle, jonka rautaisten lakien kahleisiin kaiken\nolevaisen täytyy alistua...\n\nKehotin vartijaa avaamaan kirstut. Morsiameni äiti oli hirvittävä\nkatsella. Puolimätä liha, jonka välistä luita pilkotti, riippui\nriekaleina hänen kasvoillaan, kaulallaan. Tukka oli irtaantunut ja\nsilmät olivat poissa koloistaan, jotka hirvittävinä ja mustina, kaiken\ntyhjyyden vertauskuvana, tuijottivat minuun.\n\n-- Sulkekaa, sulkekaa kansi, sanoin vartijalle tuskan vallassa.\n\nSitten avattiin morsiameni isän arkku. Ontosti rusahtaen sen lahonnut\nkansi kääntyi saranoillaan. Paljas luuranko oli hänestä enää jälellä,\nhirvittävä, kauhuaherättävä luuranko. Tuskin oli kansi kuitenkaan saatu\nauki, kun tapahtui jotakin ihmeellistä, yliluonnollista, kuten luulin.\nSillä yhtäkkiä pääkallo, joka tähän saakka oli kaulanikamien varassa\nollut muun luurangon yhteydessä, irtaantui, kääntyi pystyyn, ikäänkuin\nolisi kuollut kohottanut päätään katsoakseen minuun. Kaulanikama oli\nkatkennut, äänettömästi, kauhistavan hiljaa, ja pääkallon ontot\nsilmäkuopat tuijottivat minuun, kiiluen fosforimaisina kuin villin\npedon katse. Ohimossa näkyi selvästi luodin lävistämä reikä, ja minusta\nnäytti, kuin olisi siitä veri virrannut, punaisena vuona,\nkammottavasti, välkehtien. Kauhistuin. Jalkani tuntuivat juurtuvan\nmaahan. Kylmät väreet puistattivat ruumistani, hampaani kalisivat ja\ntuskan kylmä hiki kihoili otsalleni. Vihdoin syöksyin ulos tästä\nummehtuneesta komerosta, jonne kuolema oli ottanut asuntonsa.\n\nUlkomuotoni oli niin muuttunut, että morsiameni pelästyi. Kuitenkaan en\nkertonut hänelle tapahtumaa, sillä en tahtonut tartuttaa häneen\nsuunnatonta kauhuani. Mutta koko kotimatkan olin hermostunut ja\nhajamielinen.\n\nTuo tapaus oli ainiaaksi syöpynyt mieleeni. Näin sen\nmielikuvituksessani yhtä selvästi, yhtä kauhua herättävänä kuin\nhaudassakin. Näin sen unissani, jos nukuin, se oli ajatusteni keskus,\njos jäin yksin, ja kauhu patoutui sydämeni ympärille. Ja kuitenkin\nsaattoi kaikki olla aivan luonnollista. Miksei luu, jonka aika oli\nsyövyttänyt, nikamien välinen mädännyt aines, olisi voinut pettää juuri\nsinä hetkenä, jolloin arkun kansi vaipui saranojensa varaan,\nsynnyttäen täräyksen. Tietysti kaikki juuri siten oli tapahtunutkin.\nMutta minua ei se lohduttanut. Turhaan minä hymyilin ahdistukselleni ja\npilkkasin hermojeni heikkoutta. Kauhea kuva ei paennut sielustani. Se\noli alituisesti edessäni kuin kuoleman marrastus, se kulutti voimani ja\nlamautti tarmoni. Pääkallon silmäkuoppien fosforimainen hehku oli minut\nhypnotisoinut.\n\nSitten tuli päiviä, joina työ vaati kaiken aikani. Sillätavoin pääsin\nterveydelleni vaarallisista mielikuvista. Mutta yöni olivat toisinaan\nrauhattomia, ja tuo kaamea sattuma täytti ne kauhullaan.\n\nEräänä iltana, kun vihdoinkin olin joutilas ja täydellisesti omissa\nvalloissani, astuin minä jotenkin alakuloisin mielin kamariini,\ntietämättä mihin ryhtyisin tai minne menisin. Olin tuollaisessa\nhajamielisessä tilassa, joka on ihmiselle ominainen silloin kuin hänen\najatuksensa ovat vilkkaassa liikkeessä ja sisäänpäin kääntyneet.\n\nOmituisesti pisti sieramiini huoneeni ummehtunut haju. Se oli sama\nepämiellyttävä löyhkä, joka paremmin kuin mikään muu ilmottaa, että\nhuoneessa on vainaja, joka saa värisemään ja nostaa kylmän ahdistuksen\nsydämeen. Sitäpaitsi muistutti tuo haju minulle käyntini hautaholvissa.\nYhtäkkiä, selvästi ja koko kauheudessaan johtui hirvittävä luuranko\nmieleeni, ja puistatus kulki läpi ruumiini. Vedin nopeasti venttiilin\nauki ja heittäysin nojatuoliin. Annoin taas koko kauheiden kuvien\nsarjan kulkea editseni, tai oikeastaan en antanut, vaan pikemmin olin\nkykenemätön sitä vastustamaan. Ja samalla kuin tunsin pahoinvoinnin\ntapaista ahdistusta, jännitti mielikuvieni eloisuus lihakseni ja\nkohotti veren poskilleni. Olin omituisen tenhostuksen vallassa, joka\nsai ajatukseni toimimaan kiihkeästi, mutta hermostuneesti.\n\nYhtäkkiä, ilman minkäänlaista järjellistä johtoa tai syytä, juolahti\nisäni kirje mieleeni. Se syrjäytti kaikki muut ajatukseni, tavallaan\nlumosi minut, niin että unissakävijän lailla astuin pöytäni luo ja\netsin kirjeen kätköstään. Mitä pitemmän aikaa sitä katselin, sitä\nrauhallisemmaksi tulin, mutta myöskin ulkopuolelle itseäni, kuin\ntoiseksi henkilöksi, jonka teot ja ajatukset eivät enää olleet minun\nsäädettävissäni. Se varmuus, josta isäni oli puhunut, se eittämätön\npakko, jota hän oli vaatinut, ikäänkuin laskeutui ylitseni ja valtasi\nminut kokonaan. En tuntenut mitään epäilyä enää. Nyt oli hetki\nkoittanut, jolloin kirje oli avattava, jolloin minun täytyi se avata.\nJa rauhallisena, ilman kiirettä tai jännitystä minä leikkasin auki\nsyrjän. Se sisälsi monta tiheään täytettyä arkkia. Syvennyin\nlukemaan...\n\nKuinka tuskallisia ne hetket olivat, joiden kuluessa kirje puhui\nminulle. Olin menehtyä ja vapisin. Silloin tällöin nousin ylös.\nPusersin käsin ohimoitani tai tukkesin sormin korvani koettaen siten\nestää kauheiden sanojen soimista korvissani. Sitten istuuduin jälleen\nja jatkoin lukemistani, kunnes taas kavahdin pystyyn, kävelin ympäri\nhuonetta kuin peto häkissään yhä uudestaan ja uudestaan sopertaen:\nmahdotonta, mahdotonta. Sillä isäni oli murhaaja. Isä, jota olin\nkunnioittanut ja rakastanut kuin epäjumalaa, oli murhaaja, rikollinen,\njoka oli riistänyt minulta elämänonnen, joka oli surmannut morsiameni\nisän. Kas siinä salaperäisen itsemurhan selitys, kas siinä isäni\nsynkkyyden syy! Mitkä hornan henget olivatkaan antaneet hänelle sen\nkavaluuden, sen kammottavan kylmäverisyyden, että hän oli saattanut\npanna aseen kuolleen käteen sellaiseen asentoon, kuin olisi tämä itse\nlopettanut päivänsä?\n\nKuitenkaan en minä ollut isäni tuomari. Olipa hänen tekonsa miten\nrikollinen tahansa, hänen perussyynsä miten heikot hyvänsä, minun\ntäytyi voida ymmärtää häntä. Tunsinhan hänen luonnottoman\näkkipikaisuutensa ja hänen hermostonsa ärtyisyyden. Mutta sittenkin,\nsittenkin... Tietysti isäni oli yksinäisyydessään kärsinyt suunnattomia\ntuskia, kantaessaan omallatunnollaan rikosta, josta kellään ei ollut\naavistusta. Ja, hyvä Jumala, rikoksensa kauheus silmissään oli hänen\ntäytynyt antautua kuolemalle, ilman lohdutusta, tunnustusta...\n\nPuoliyö oli jo käsillä, mutta yhä istuin kirjeen ääressä masentuneena,\nsekavin ajatuksin. Ulkona oli pilkkosen pimeä, ja tuuli tohisi\nventtiilin aukossa. Pari kertaa olin tuntenut kylmän henkäyksen\nposkillani, ja kun tuulenpuuska jälleen pani ruumiini värisemään, sulin\nnopeasti venttiilin. Sitten rupesin uudelleen silmäilemään kirjotusta.\n\n-- Poikani, jos voisin kuvailla sinulle, millä äänellä, miten\nvihaahehkuvin katsein tuo kuoleva kirosi minut, minut ja minun\nperilliseni, minun sukuni ja kaiken mitä minulla on, jos tietäisit,\nmitenkä nuo kauhistavat sanat ovat todella olleetkin kirouksenani,\nkalvaen minua yöt ja päivät, aina, hetkenkään lepoa suomatta, jos\nymmärtäisit, minkäläisen helvetin ne ovat elämästäni tehneet, niin\nmyöntäisit, että rangaistukseni on ollut paljoa kauheampi kuin\nmuutamien vuosien oleskelu vankilassa. Voiko kuolleen kirous vaikuttaa?\nVoiko hänen viimeinen, hirveä toivomuksensa pakottaa salaperäiset\nvoimat liikkeelle? Vai johtuuko kaikki vain suggestionista?...\n\nKun olin päässyt tähän, tunsin poskellani voimakkaan henkäyksen, joka\nensin tuntui viileältä, sitten niin jäätävältä, että se kirvelti ihoa.\nKauhu lamautti jäseneni, ja luulin sydämeni lakkaavan sykkimästä.\nKäänsin katseeni sinne, mistä henkäys oli tullut. Nurkassa, suuren\nfiikuksen takana, seisoi luuranko, sellaisena kuin olin sen\nhautakammiossa nähnyt, käsivarret rinnalla ristissä, silmäkuopat\nfosforitulta säihkyen ja luodin reikä ohimossa, punaisena kuin tuores\nveri. Minun täytyy ihmetellä, että heikko sydämeni jaksoi kestää sen\nhetken. En voinut jäsentä liikauttaa, en huutaa, en hengittää. Mykän,\nkuvaamattoman ahdistuksen vallassa tuijotin hirviöön...\n\nKoko ilmiö kesti tuskin sekuntia. Kun sen verran toinnuin, että saatoin\nhengähtää, saatoin ojentaa käteni ilmestystä kohti, oli kaikki jo\nohitse, mitään ei enää näkynyt. Ainoastaan huoneeni kalmanhaju oli\nvieläkin tunkeutuvinaan sieramiini. Kylmän hien peittämänä syöksyin\ntoiseen huoneeseen, missä menin pitkäksi aikaa tainnoksiin...\n\nSaattoiko tuollainen ilmiö olla hallusinatsioni? Saattoiko noin kauhea\nkuva syntyä hautakammiotapauksen ja isäni kirjeen yhteisvaikutuksesta\nminun heikkoon hermostooni? Vai oliko kaikki yliluonnollista,\nsalaperäisten voimien aikaansaannosta? Saattoiko kuollut nousta\nhaudastaan katsomaan, minkälaisten tunteiden vallassa hänen murhaajansa\npoika luki isänsä rikoksesta, poika, joka aikoi naida murhatun\ntyttären? Hyvä Jumala!\n\nTulin hermosairaaksi tuon tapauksen johdosta, ja minun täytyi antautua\nlääkärin hoidettavaksi. Sydänvika, yli rajojen kiihtyneet hermot,\näärettömästi herkistynyt mielikuvitus, siinä hänen selityksensä. Uskon\nkuitenkin hänen olleen taitavan ammatissaan, sillä ne lääkkeet, joita\nhän minulle määräsi, uuvuttivat minut öisin horrosmaiseen uneen, joka\noli virkistävä ja kauhun kuvista vapaa. Raskaat ajatukseni tulivat\nharvemmin mieleeni ja aloin saada voimia sekä ennen kaikkea kykyä\nunohtaa. Silti en ollut terve. Aika ajoin tuo ahdistavien tunteiden\npuserrus kävi entistä selvemmäksi. Se pakotti hetkittäin ajatukseni\nkiertämään toivotonta kehää, joka ei sisältänyt muuta kuin kauhua.\nMutta, kuten sanottu, tuollaiset hetket sattuivat yhä harvemmin, ja\nkevyen työn avulla onnistui minun yhä enemmän vapautua mielipuolisista\najatuksistani.\n\nKaikessa, mitä olen kertonut, saattaa paljon olla liiottelua,\nhuolimatta siitä, että kaikin voimin koetan hillitä itseäni. Liiottelu,\nse on juuri ominaista luonteelleni. Se kuuluu ehdottomasti minun\npersonallisuuteeni. Muuten ei kaikki se, mikä on tapahtunut, olisikaan\nselitettävissä, enkä nyt tuntisi olevani kuolemaa niin lähellä.\n\nJonkun viikon kuluttua olin siksi tointunut, että jälleen saatoin\nryhtyä insinöörin toimeeni. Minä puuhailin ahkerasti, välttäen\nkuitenkin liikarasitusta, ja uskottelin itselleni, että sairauteni oli\nijäksi mennyttä. Kuitenkin huomasin, että sielussani asui pelko, jota\nen uskaltanut tunnustaa, aavistuksena ilmenevä tunto, joka oli kammoa\njotain yliluonnollista kohtaan. Minä pelkäsin yksinäisyyttä, kuten\npelätään kuolemaa, samalla tuntien sen vetävää tenhoa. Minä pelkäsin\nhuonettani, missä kauhea ilmestys oli minut yllättänyt. Ja tuo pelko\nvei minun voimani. Kuitenkin olisin tahtonut olla huoneessani puoliyön\naikaan, nähdäkseni oliko tapahtuma satunnainen, vai oliko hirveä\nhallusinatsioni alituisesti minua vaanimassa. Minä suorastaan himoitsin\nsitä, vaikka epämääräinen kauhun tunne osottikin, etteivät voimani\nsiihen riittäneet. Mutta tuo halu kasvoi. Se eneni päivä päivältä,\nkäyden lopulta niin voimakkaaksi, että tajusin tekeväni paraiten\nantautumalla sille alttiiksi. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Turhaan\nminun äärimmilleen jännitetyt korvani kuuntelivat yön ääniä. En kuullut\nmuuta kuin sydämeni rauhattomat lyönnit ja vereni kuumeisen kohinan.\nSilmiini koski yhtämittainen tuijotus hämärään. Ja aivan väsyneenä\nriensin viimein pois kamaristani.\n\nIlmestys oli siis ollut harhakuva, jonka hermojeni satunnainen jännitys\noli synnyttänyt. Se ei sisältänyt mitään todellista, se oli ollut vain\nnoita omituisia näkyjä, joita silloin tällöin nähdään ja joista\npuhutaan kauhun vallassa, sensijaan että niille tulisi nauraa. Kuinka\nsurkuteltavaa onkaan sekottaa todellisuuteen ylikehittyneen\nmielikuvituksen sairaalloisia kuvia, jotka sotivat järjen loogillista\njuoksua vastaan.\n\nHuomattuani, ettei mikään minua vainonnut, tulin tavattoman iloiseksi,\nja elämänhaluni oli voimakkaampi kuin milloinkaan ennen. Johduin\ntoisesta äärimmäisyydestä toiseen. Jos ennen olin kauhistuneena\najatellut näkemyksiäni, niin suhtauduin nyt niihin pilkallisesti. Minä\nhymyilin lapsellisuudelleni ja ivasin sitä kauhun tunnetta, joka oli\njärkyttänyt minut kuin naisen. Mutta nyt, ollessani sairaampana kuin\nmilloinkaan, olen vakuutettu, että pilkallisuus oli vain tautini yksi\naste, yksi vaarallinen käänne, joka ilmaantui ennen lopullista puuskaa.\n\nSillä iloisuuteni ei kestänyt kauan. Suhteeni morsiameeni, jolle en\nollut tästä kaikesta mitään puhunut, oli nimittäin pingotettu ja\nluonnoton. Tunsin ahdistusta hänen läheisyydessään ja värisin\ntarttuessani hänen käteensä. Välillämme oli jotakin, mitä en lainkaan\nvoi selittää. Hakemalla minun täytyi hakea jokapäiväisyyksiä, joista\npuhuin hänelle, teeskennellen iloisuutta ja onnellisuutta. Mutta hän\nhuomasi sen. Hän sanoi minulle usein, etten vielä ollut entiselläni, ja\npyysi minua huolellisesti hoitamaan itseäni. Tämä teki minut\nalakuloiseksi. Ja tuo alakuloisuus sisälsi niin paljon tyyneyttä,\nlevollisuutta, että syyllä voin sanoa sitä masennukseksi, sielun\nvoimattomuudeksi, joka oli niin täydellinen, ettei ajatus enää edes\nsairaasti tarrautunut mihinkään, vaan tylsänä ja välinpitämättömänä\nsivuutti kaiken.\n\nSillä tavoin kului aika viikko viikolta. Sisäisesti olin jonkun\nmuutoksen alainen, muutoksen, jonka laatua en ymmärrä. Mutta\nulkonaisesti ei mitään tapahtunut. Ei mitään, ei mitään tapahtunut,\nalakuloisuus vaan patoutui entistä ankeampana sydämeeni... Kunnes nyt\ntiedän olevani kuoleman merkitsemä. Minä tunnen sen niin selvästi,\nettei se voi enää minua kauhistuttaa. Minä tiedän sen, voimatta sitä\nmitenkään selittää. Kuoleman kylmät kädet ovat pusertaneet minut\nsyleilyynsä, josta en pääse, en edes jaksa pyrkiä irti...\n\nKun eräänä päivänä sähkölaitoksella kuuntelin suurten sähkökoneiden\nsurinaa, jouduin omituisesti ulkopuolelle itseäni, ja aivoni\nkiihottuivat vilkkaaseen toimintaan. Johduin ajattelemaan, miten\nihmeellisen huomion Galileo Ferraris oikeastaan oli tehnyt\nkeksiessään pyörivän magnettisen kentän, tuon näkymättömien voimien\nsalaperäisen liikkeen, jonka vaikutus oli suunnaton ja joka oudolle\nkäsittämättömällä tavalla veti suuria kappaleita hillittömään\npyörteeseensä. Mikä oli tuommoisen voimavaikutuksen salaisuus? Eivätkö\nkaikki magnetismin teoriat olleet vain tehtyjä, enemmän tai vähemmän\noikeita? Eikö niiden alla piillyt salaisuus, kammottava, tutkimaton\nsalaisuus, joka oli nöyryyttävä ihmiselle ja pakotti hänet voimattomana\ntaivuttamaan päänsä? Eivätkö kaikki hypotesit olleet paljasta pintaa?\nSyvemmällä, niiden alla, näkymättömiin kätkeytyneinä, raivosi\nhirvittäviä voimia, samallaisia kuin ihmisten sielujen syvyyksissä,\nhornan kaameita henkiä, jotka vainosivat ihmislasten onnea...\n\nKuta kauemmin kuuntelin surinaa, sitä vieraammaksi tulin\nitselleni ja sitä kummallisemman tunnon lumoihin. Sitten menin\nkorkeajännityshuoneeseen, pieneen hämärään kammioon, jonka seinillä\npunaiset salamankuvat muistuttivat sähköisten voimien läsnäolosta,\nsähkön vihamielisten hengettärien, jotka ovat kuoleman kätyreitä.\nKuinka viehättäviä olivat nuo valkeiksi, keltaisiksi ja vihreiksi\nmaalatut kuparikiskot, joissa sähkövirta kulki näkymättömänä ja\nhirveänä, murhaan valmiina. Kosketus vain, ja nuo piiloutuneet\nraivottaret syöksyivät esiin ilkamoivina julmuudessaan...\n\nHommasin jotakin öljykatkasijoitten yli kumartuneena. Silloin ylhäältä,\npääni päältä, missä korkeajännityskiskot sijaitsivat, vilahti silmiini\nkuin heikko, himmeä valo. Kun katseeni oli alaspäin tähdätty, en\ntietenkään voinut sitä suorastaan nähdä. Se välähti kuin salama, jonka\nhuomaa peitteensä sisälle kääriytyneenäkin. Se oli tuollainen heikko\nkajastus, jommoisena näkökulmamme ulkopuolella tapahtuva liike kuvastuu\nsilmäämme. Kuitenkin olin huomaavinani nopeasti kulkevan, outoa valoa\nsäihkyvän käden, joka irtonaisena liihotteli ilmassa. Kaikki vereni\npakkausi sydämeen, joka oli pakahtua. Nopeasti käänsin pääni ylös.\nKatseeni luonnottoman pingotuksen vuoksi näyttivät esineet sekavilta ja\nhämäriltä. Mutta mitään erikoista en huomannut. Sensijaan olin taaskin\ntuntevinani tuota inhottavaa hajua, joka johtuu kuolleen läsnäolosta.\nJouduin taudinomaiseen tilaan, missä aistini toimivat sairaasti. En\nkäsittänyt hetkien todellisuutta enkä pituutta, vaan huumaantuneena,\nkuin unta nähden tuijotin kiskoihin. Vähitellen alkoivat silmäni\nhaaroa. Näin lukemattoman joukon vihreitä, keltaisia, valkeita kiskoja.\nNiitä oli kaikkialla ympärilläni, rajaviivoiltaan epäselvinä ja aivan\nyhdensuuntaisia, matemaattisen yhdensuuntaisina. Sitten, aivan sillä\nkohdalla, mihin oli pystytetty tikapuut kiskoihin pääsemistä varten,\nnäin keltaisessa kiskossa käden jälen. Voin erottaa ihon uurteet, jotka\nolivat painuneet maaliin punertavampina kuin muut paikat ja ikäänkuin\nitsestään loistaen. En enää tiedä lisääntyikö kauhuntunteeni vielä,\nsillä olin jo irrottuneena tästä maailmasta, kuoleman aavistuksen\nhuumaama ja hulluksi tekemä. En tiennyt missä olin, mitä tapahtui.\nTuijotin käden kuvaan kirvelevin silmin, silmin, jotka olivat pullistua\nulos päästäni. Ja sormien jälet selvenivät selvenemistään. Ne\nmuuttuivat punaisiksi, levottomasti liikehtiviksi, näyttivät vereltä,\njonka himmeä valo hypnotisoi minut. Tunsin voimakasta halua katsoa\nlähempää noita verisiä kädenjälkiä, joita yhtäkkiä näytti olevan\ntuhansia, jotka himmenivät ja kirkastuivat vuorottain, väsyneiden\nsilmieni värähtelyjen mukaan. Kuin unissa kävijä nousin tikapuille, ja\nminussa heräsi halu koskea niihin, koetella oliko niitä olemassa. Tuo\nhimo valtasi minut niin täydellisesti, etten ollenkaan ajatellut\nhengenvaaraa. Vaikka sekavasti käsitin olevani kuoleman oma, jos\nkoskisin kiskoihin, en kiinnittänyt siihen ollenkaan huomiotani.\nNäkymätön voima veti kättäni, ehdottomasti, ilman sääliä... Vielä on\nminulla himmeä muisto siitä, että kompastuin, suistuin alas, sitten on\nkaikki pimeyden peitossa. Kun tainnoksista heräsin, olin kotona, jonne\nminut oli tuotu.\n\nEstelyistä huolimatta nousin ylös. Sisäinen kuume, ääretön,\nkauhunsekainen jännitys oli ruumiillista sairautta paljoa voimakkaampi\nEllen olisi kompastunut, ajattelin, ellen sattumalta olisi suistunut\nmaahan, niin olisin nyt hirveän sähköiskun surmaamana. Ja minä värisin\ntätä ajatellessani. Sielussani vallitsi suunnaton rauhattomuus, joka\nkidutti minua hellittämättä hetkeksikään. Olinko taas nähnyt\nharhakuvan? Olinko...\n\nSeuraavana päivänä riensin väkisin sähkölaitokselle. Tunsin\nolevani jännityksestä kalpea, ja kun pyysin työnjohtajaa mukaani\nkorkeajännityshuoneeseen, huomasin hyvin, kuinka pitkään hän tarkasteli\nminua.\n\nEi, harhanäyn lumoissa en ollut. Kiskossa oli selvä kädenjälki,\ntarkalleen samalla kohdalla. Osotin sitä sormellani.\n\n-- Kuka on kiskoon tarttunut? kysyin vaivoin, hullusti.\n\nTyönjohtaja joutui hetkeksi ymmälle.\n\n-- Ehkä maalari. Kenties maalari on koskenut siihen, kun maalaus vielä\non ollut märkä, vastasi hän vihdoin.\n\nRiemu tulvi sydämeeni. Niin, tietysti maalari, maalari, joka oli\nseisonut tikapuilla ja vihellellen maalannut, iloinen poika. Tietysti,\ntietysti maalari. Ja hurjan ilon vallassa syöksyin ulos.\n\nKuitenkin käännyin ja palasin jälleen sähkölaitokselle äkkinäisen\npäähänpiston ajamana.\n\n-- Antakaa uudelleen maalata kiskot, sanoin työnjohtajalle. Ja kun hän\nihmetellen, tarkkaan katsoi minua, lisäsin virallisesti: Ymmärrättekö,\nuudelleen maalata.\n\nKävelin kotiin aavistamattoman onnen täyttäessä sydämeni. Tietysti taas\nolin nähnyt vain unta. Kylläpä hermoni olivat heikot, naisen hermot.\nVai maalari, iloinen veitikka. Ha ha haa! Ja minä nauroin ääneen, suu\nammollaan pitkän aikaa.\n\nAstuessani portaita ylös, kuului äkkiä hiljainen narahdus. Minä tunsin\ntuon äänen. Kaiteesta oli pieni rautainen ripa katkennut, ja askeleen\ntäräyksestä sattui sen pää toiseen rautaan, synnyttäen heikon,\nomituisen kolauksen. Se saattoi yön hiljaisuudessa pelästyttää ja oli\nminulle usein niin tehnytkin. Mutta nyt oli vielä valvas. Siitä\nhuolimatta säpsähdin hirveästi ja kylmät väreet kulkivat läpi ruumiini.\nHyvä tuuleni katosi tuossa tuokiossa. Ilman syytä otti ahdistus sieluni\njälleen valtoihinsa. Ja milloinkaan ei se enää hellitä.\n\nKuumeisena, sekavin ajatuksin heittäysin tuoliini. Kauhea pelko hiipi\nsydämeeni. Pelkäsin seiniä, jotka näyttivät supistuvan kokoon\npusertaakseen minut, muuria, joka näytti kaatuvan päälleni, tuolia,\njoka tuntui vajoavan maan alle ja palvelustyttöä, joka vuodetta\nvalmistaessaan kietoi lakanan patjan ympärille kuin kääriliinan\nkuolleen verhoksi. Sitten uusi ajatus välähti mieleeni. Entäpä, jollei\nkädenjälki katoakaan kiskosta? Entäpä, jollei se katoa, maalaamisesta\nhuolimatta?\n\nHyvä Jumala...\n\nSain ankaran kuumeen, hourailin, näin kauheita unia. Ja yhä varmemmaksi\nalkoi minulle käydä, ettei kädenjälki enää katoaisi. Se pysyisi,\nmerkkinä, jonka kuolema on minulle antanut. Yliluonnollisella voimalla\nse vaikuttaisi minuun, vetäisi minut turmioon. Tunsin kuoleman hiipivän\nympärilläni äänettömänä ja varmana saaliistaan. Sitten toivuin hiukan.\nMutta sitä mukaan kuin ruumiillinen terveyteni parani, valtasi minut\nkiihkeä halu mennä katsomaan, saamaan varmuus. Tähän saakka ei minulla\nole ollut voimaa tehdä sitä, eikä ole nytkään. Mutta minä tiedän, että\nse on jälellä, se on, se on jälellä. Maalaus ei ole voinut sitä\npeittää, sillä se on kuoleman sinetti.\n\nOlen tänään terve, terveempi pitkästä aikaa, ja heikko toivo pyrkii\nsydämeeni. Mutta en saa, en saa päästää sitä sisälle, sillä se on vain\nuusi ansa. Olen ihmeen hyvissä voimissa tänään, ajatukseni ovat selviä,\nsiitä syystä olen arka, enkä uskalla. Mutta joskus, tai ehkä jo\nhuomenna, kun he katselevat minua salavihkaa, väistävät minua, kun ei\nkuulu ääntä, ei hiiskahdusta, kun tyhjyys ja kammo ovat ainoat\nseuralaiseni, eikä missään näy inhimillistä katsetta, silloin, silloin,\nsilloin... Sillä se on täytymys.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä sunnuntai iltana, mennessään panemaan sähkölaitosta käyntiin,\nlöysi koneenkäyttäjä insinööri Nyholmin korkeajännityshuoneesta\nkuolleena. Hän oli tikapuilla, kokoonkäpristyneenä, käsi\nsuonenvedontapaisesti kiskon ympärillä. Lääkäri todensi, että sähköisku\noli vienyt häneltä hengen. Siitä huolimatta väitti koneenkäyttäjä,\nettei kiskoissa silloin ollut jännitystä.\n\n\n\n\nRISTILYÖNTI.\n\n\nEräänä sateisena lokakuun sunnuntaina heräsi ylioppilas Gunnar Renlund\nsilmät pöhöttyneinä. Puoli viikkoa kestäneiden juominkien jälkeen oli\nhän vihdoinkin kunnollisesti nukkunut, mutta kohmelo jyskytti hänen\npäässään. Hän haukotti ja oikoi jäseniään, joita vieläkin väsymys\nraukasi, ja vilkasi sitten huonetoverinsa vuoteelle, nähdäkseen vieläkö\ntämä nukkui. Vuode oli kuitenkin tyhjä, ja Mikko oli siis pukeutunut ja\npoistunut hänen kuulemattaan.\n\nGunnar jäi hetkeksi katselemaan kauniita käsiään. Hän kohotti ne ylös,\njolloin veri niistä kokonaan pakeni ja sinertävät suonet kuulsivat ihon\nalta. Sitten nousi hän istumaan, vilkasi kelloon, joka jo oli yksi,\nsylkäsi irvistäen, tuntiessaan, miten arkoina kieli ja huulet olivat,\nja joi ahnaasti pari lasia vettä. Kun hän raotti uutimia ja katsoi\nulos, näytti harmaa, syksyinen sää vain lisäävän hänen huonoa tuultaan,\nja tyytymättömästi murahtaen laski hän verhon jälleen paikoilleen.\n\nLaiskasti astui hän pesukaapin luo, kaatoi vettä vatiin ja tarkasteli\nmielenkiinnolla väreitä, jotka liikkuivat pinnalla nopeasti heiketen.\nSitten pisti hän kätensä veteen, painoi ne vadin pohjaa vasten ja\nkumartui katsomaan piirteitään, jotka kuvastuivat hämärinä ja\nepätodellisina sieltä alhaalta. Miten kauniilta näyttivätkään hänen\nkasvonsa. Hajanaiset kutrit ympäröivät hänen otsaansa paljoa tummempina\nkuin todellisuudessa, hienot juovat hänen suunsa vaiheilla eivät\nnäkyneet, eikä hänen tavaton kalpeutensa tuntunut epämiellyttävältä\nvaan pikemmin päinvastoin. Tajutessaan tuon kuvan valheellisuuden,\ntunsi hän tuskaa ja päästäkseen siitä vapaaksi, heitti hän vettä\nkasvoilleen ja alkoi peseytyä.\n\nHän ei ollut vielä ehtinyt pukeutua, kun Mikko astui sisään.\n\n-- Velihän on jo noussut! Hyvää iltapäivää! sanoi tämä huulilla hymy,\njosta ei tarkoin tiennyt oliko se leikillinen vai ivallinen.\n\nGunnar murahti hänelle jotain vastaukseksi.\n\n-- Taisi olla eilenkin illalla tunnelma korkealla. Mitenkähän pääsi\nlaita oikeastaan lienee? jatkoi Mikko.\n\n-- Päätäni ei vaivaa mikään. Minä huuhtelin sitä vedellä. Ja päänkipu\npelkää vettä aivan kuin maalatut naisetkin.\n\n-- Entäs maalaamattomat?\n\n-- Hekö? He itkevät enemmän kuin Helsingissä sataa, muuta en osaa\nsanoa. -- Olin maisteri Paatamon nimipäiväkemuissa illalla. Hän on\nerittäin miellyttävä mies, varsinkin rahojensa vuoksi. Hyödyttääkseen\nyhteiskuntaa, ei hän milloinkaan ota maksua työstään, mutta ollakseen\nsamalla oikeudenmukainen itselleen, ei hän tee mitään.\n\nMikko hymähti.\n\n-- Jos ihminen elää taiteellisesti, niin aivot ovat hänen sydämensä,\nniinhän se sinun Wildesi kerran taisi sanoa.\n\n-- Niin, se on aivan totta. Mutta sinä olet liikaa säännöllinen\nvoidaksesi sitä ymmärtää. Siinä on sinun vikasi!\n\n-- Ja sinun väkinäisessä nautintojen etsinnässä, joka on kokonaan\nluonteellesi vastaista.\n\nGunnarin silmät välähtivät.\n\n-- Se ei ollenkaan ole luonteelleni vastaista, paljoa ennemmin on sinun\nsäännöllisyytesi itsepetosta. Meissä molemmissa on intohimoja, mutta\nsensijaan, että minä päästän ne valloilleen puhdistaakseni niitä,\npainat sinä ne niin ahtaalle sydämeesi, että saatat uskoa niiden\nkuolleen. Älä ollenkaan koeta kieltää. Sinä janoat nautintoja, joita\nvoi sanoa turmiollisiksi ja sinulla on epäjumalasi: järjestys.\nMuistahan vaan. Joku aika sitten pudotit mustetta erään kirjan\nlehdelle, kirjan, jonka ulkoasua olit ihaillut, ja huolimatta\nmelkoisesta rahatappiosta sinä ostit itsellesi uuden. Sellaiselle voi\njo pudistaa päätään. Ja ajattelehan elämääsi, jonka olet puristanut\nkulkemaan säännöllistä, ikävystyttävää uraa, rikollista tyydytystä\ntuntien. Usko minua, ei mikään lyhennä elämää enemmän kuin\nsäännöllisyys! Laskea ja nousta kuin aalto, kas siinä elämän salaisuus.\nSillä, täytyyhän sinun ymmärtää, säännöllinen elämä on kuin... suora\nviiva ja vaihteleva elämä kuin aaltoviiva; jälkimäinen on paljon\nkauniimpi ja pitempi.\n\n-- Tietysti, vastasi Mikko naurahtaen. Jos humalainen mittaa\nlyhtypylväitten väliä askeleillaan, saa hän matkan puolta pitemmäksi.\n\n-- Mutta sinähän olet mainio tänään Mikko, sanoi Gunnar hämmästyneenä.\nLuulenpa todellakin, etten rohkene väitellä kanssasi, sillä...\n\n-- Sillä pääsi on siinä kunnossa, että teet tunnustuksia, joita\nnormalitilassa visusti välttäisit. Näkeehän sen! Lukuunottamatta\nkasvojasi, jotka ovat hirveät, on hermostosi ärsytetty, järkesi hidas\nja sielusi...\n\n-- Sieluni, Mikko, on rikkaampi entistään, keskeytti Gunnar kiihkeästi.\nEnkä väitäkään olevani normalitilassa; sehän olisi surkeata. Olenhan\nsinulle aina sanonut, että tuskin kukaan kulkee elämän läpi ilman\nkeinotekoista huumiota. -- Sinähän se muistaakseni kerran olit\nihastunut erääseen Tolstoin kirjaseen, jossa väitetään huumaavien\naineiden himon johtuvan elämän ja omantunnon välisestä ristiriidasta.\nEn kiellä sitä ollenkaan, vaikka omatunto onkin mielestäni vain\nennakkoluulojen sikermä, johon itsesäilytysvaisto on sekaantunut. Mutta\nväitän lisäksi, että työ sekä uskonto ovat aivan yhtä hyviä omantunnon\nsokasijoita kuin alkoholi ja tupakka, ehkäpä vielä vaarallisempiakin.\nTyö se peittää nykyhetken todellisuuden, pakottamalla ajatukset\nkulkemaan määrättyä rataa ja johdattamalla ne pois sielun ihmeellisistä\nliikkeistä. Ja uskonnon perusolemus, loistavan tulevaisuuden toivo,\nverhoaa niinikään ihmisen sisäisen maailman usviinsa. Ja kun alkoholi\npilaa maksan ja rasvottaa sydämen, rumentaa työ tekijänsä kädet, jos se\non ruumiillista, ja tärvelee silmät ja hermoston, jos se on henkistä;\nja uskonto puolestaan antaa tuon omituisen leiman, joka näyttää olevan\nlainattu sekä marttyyrilta että narrilta.\n\n-- Jos pääsi on yhtä sekasin kuin käsitteesi, on myöhäistä mennä\nhakemaan lääkäriä, sanoi Mikko pilkallisena.\n\n-- En ollenkaan sekota käsitteitä, rinnastan niitä vain hieman\nrohkeasti. Ehken ole mielestäsi kyllin johdonmukainen, mutta muista,\nmitä Wilde on sanonut: Johdonmukaisuus henkisessä elämässä ja\nuskollisuus tunne-elämässä on aivan yksinkertaisesti vararikon\ntunnustus.\n\n-- Aina vain Wilde ja Wilde! Sinä koetat puhua kuin lordi Henry ja elää\nkuten Dorian Gray. Kummassakin vaivaa sinua puolinaisuus, mikä Wilden\nmielestä oli maailman suurimpia virheitä. Sinusta on tullut lordi Henry\nWottonin varjo ja sinä olet kokonaan hänen vaikutuksensa alainen,\nhänen, joka sanoi, että kaikki vaikutus on epäsiveellistä.\n\nVihan puna kohosi Gunnarin otsalle, sillä Mikko oli osunut arkaan\nkohtaan.\n\n-- Sinulla ei ole mitään oikeutta syytää tuollaisia sanoja. Jos pidän\nWildestä kirjailijana, ei minun silti tarvitse olla hänen varjonsa.\nTietysti saan lainata hänen lauseitaan ja...\n\n-- Ja ihmisen vaikein taito on täydellisesti olla omaa itseään, niinhän\nsinä kerran minulle sanoit. Ja astuessaan ovelle Mikko jatkoi.\n\n-- Sinä olet viimeaikoina tullut aivan mahdottomaksi. Isänmaa on\nsinulle harhakuva, uskonto huumausaine, terveydenhoito hulluttelua\nj.n.e. Tiedätkö, noine mielipiteinesi olet sinä poroporvarillisin\nihminen, mitä pitkiin aikoihin olen tavannut. Ehdottomasti.\n\nSuunnaton kiukku valtasi Gunnarin ja teräviä sanoja oli\nhänen huulillaan, mutta ovi painui jo kiinni Mikon jälkeen.\nPoroporvarillinen! Mikko oli sanonut häntä poroporvarilliseksi, Mikko,\njosta ei muuta määritystä voinut antaakaan! Tuo mies, jonka suurimmaksi\npaheeksi oli tullut kieltäymys ja jonka viehätysvoiman liikaa terve\njärki pilasi, oli käyttänyt tuollaista sanaa. Gunnar sytytti paperossin\nja kiskoi hermostuneesti savuja. Sitten otti hän hattunsa ja\npäällystakkinsa ja astui pahatuulisena kadulle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nGunnar Renlund oli käynyt koulua maaseutukaupungissa, asunut tätinsä\nluona ankaran valvonnan alaisena ja yleensä ollut vangittu aina\nylioppilaaksi tuloonsa saakka. Mutta Helsingissä oli hän päässyt\nkäsiksi moniväriseen elämään, joka kutsui ja houkutteli häntä. Kuinka\nihanalta olikaan tuntunut olla oman itsensä herra ja mielin määrin\nohjata askeleensa. Hän sen ymmärsi, hän, jolta ankara täti oli\nkasvatusinnossaan turmellut jokaisen vapaahetken.\n\nHän oli ruvennut lukemaan estetikkaa vaistomaisesti tuntien, että\nainoastaan se saattoi häntä innostaa. Mutta hän olikin erehtynyt\nsuuresti. Sillä varsinkin alussa oli kaikki ollut väritöntä ja\nkuollutta, luennot olivat nukuttaneet häntä, ja myöhemmin hän olikin\nväittänyt käyvänsä niillä vain parantaakseen kohmeloa. Mutta vähitellen\noli hän tottunut kaikkeen. Hän oli itse valinnut huvittavia tehtäviä\nitselleen. Hän oli lukenut omituisia teoksia kuudenneltatoista\nvuosisadalta, tutkinut renessanssitaiteilijain elämää ja Cesare Borgian\nhirvittävää historiaa. Ja jo silloin oli hän havainnut, että ainoastaan\nhyvin tavallisuudesta poikkeava, niin, melkeinpä sairaalloinen saattoi\nhäntä kiinnittää.\n\nNiihin aikoihin osui hänen käsiinsä Oscar Wilden Dorian Grayn\nmuotokuva. Jo tämän kirjan omituinen esipuhe saattoi hänet ihmetyksen\nvaltaan. Ja tuo ihmetys kasvoi sen mukaan kuin hän teosta tutki. Hän\njoutui kokonaan tekijän säkenöivän neron lumoihin. Tuo merkillinen\ntaideteos, jossa terävä ajatus oli saanut täydellisen muodon, jossa oli\nväriä ja turhamaista loistetta, salaperäisyyttä ja syvää kauneuden\nymmärtämystä, puhalsi häneen uuden hengen ja muutti kauttaaltaan hänen\nsisäisen maailmansa. Hän eli jonkun aikaa haaveenomaista elämää, kuten\nuneksija, jonka sisäiset näkemykset verhoavat ympäristönkin kultaiseen\nusvaan. Salamyhkäinen musiikki värisi hänen sielussaan. Se riisti\nhäneltä jokaisen arvostelevan ajatuksen, tenhosi hänet ja petti häntä\nkuin silmänkääntäjä katselijoitaan. Hän katseli elämää aivan uudelta\nkannalta. Kauneus personoitui hänen mielikuvituksessaan ja verhosi\nalastomuutensa kirjailtuun huntuun. Jokapäiväisyys pakeni sen edestä ja\najatus uskalsi lähestyä sitä vain paradoksin muodossa. Sillä Gunnarille\nnäyttäytyi ensi kertaa dekadenttisen taiteen jumalatar, jonka iho oli\nkylmä kuin norsunluu ja ihanien huulten hymy kuin jäätynyt, valkea\nruusu.\n\nEnsi kertaa näki hän kaikki vaistonsa selkeentyneinä ja sielunsa\npaljastettuna. Hän huomasi sielunsa olevan sukua Dorian Grayn sielulle.\nKuten Dorian Gray oli tuntenut melkein ruumiillista tuskaa\najatellessaan nuoruutensa katoamista, niin hänkin. Hän sadatteli omaa\nkokemattomuuttaan ja elämän kieroa järjestystä, joka sitoi hänet.\nSelittämätön nautinnonhimo heräsi hänessä; salaperäinen ääni, joka oli\nkuin seirenin laulua, kutsui häntä.\n\nHän tutki nyt tarkkaan kaikki Wilden teokset, johtui hänestä\nGautier'hen, Baudelaireen, niin, aina Laurentius Vallan nautintoa\nylistävään filosofiaan. Ja mielessään lordi Henryn lause: ruumis tekee\nkerran syntiä, ja on sitten vapaa siitä, sillä teko on jonkinlainen\npuhdistus, hän heittäytyi elämän pyörteeseen. Mutta hän tajusi, että\nkokeilut intohimoilla olivat leikkiä tulen kanssa ja oli siitä syystä\nvarovainen. Lakkaamatta tutkisteli hän itseään. Ja todistaakseen, ettei\nhänen tahdonvoimansa ollenkaan ollut heikentynyt, pakotti hän itsensä\najottain ankaraan työhön ja menestyi kutakuinkin opinnoissaan. Hän\ntahtoi taivuttaa intohimonsa valtansa alle, kokea elämän kaikki puolet\nantamatta sielunsa tahraantua. Ja kuten Dorian Gray aikoinaan tutki\nHallwardin maalausta, niin hänkin tarkasteli omaa peilikuvaansa; ja\nhänen silmänsä synkkenivät huomatessaan juovien suunsa ympärillä\nsyvenevän ja hiustensa harvenevan.\n\nAjan kuluessa hän osittain vapautui lumouksesta. Hänen synnynnäinen\nsensationihalunsa ajoi häntä uusille suunnille. Hänen luonteensa\nperusominaisuuksia oli vastaanottavaisuus ja taipumus uskomaan\nmahdottomuuksia. Tutkiessaan salattujen tieteiden epävarmoja\narvotuksia, ei hän ollenkaan epäillyt Crookesin kokeitten tuloksia,\nvitalisen voiman lakeja, eikä medioitten yliluonnollisia ominaisuuksia.\nParacelsus saattoi hänestä olla täysin oikeassa väittäessään, että\nrikki, suola ja elohopea olivat kaiken olevaisen perustana. Ja\nlukiessaan selostuksia Bernardino Telesion filosofiasta, hän hetkittäin\nluuli, että sielu todellakin oli lämpöaine, joka virtasi hermoja pitkin\naivoista.\n\nKun uskonnollisetkin kysymykset huvittivat häntä, tutustui hän\nbuddhalaisuuteen, kiintyen, luonteensa mukaan, etupäässä niihin\ntarunomaisiin aineksiin, joita tuon nimen ympärille oli kerääntynyt.\nHän luki ihmeellisiä kertomuksia Buddhan kyyneleestä, joka oli\nkivettynyt maailman kalleimmaksi helmeksi. Häntä huvitti Catulle\nMendesin retkikunta, joka lähti sitä etsimään merestä, Ceylonin saarten\nluota. Jaa haaveellisina hetkinä saattoi hän nähdä tuon helmen,\nkoralliriutan salaisessa kätkössä, sulettuna porfyrirasiaan, jonka\nhädässä olleet merimiehet olivat uhranneet aalloille. Rasian kansi oli\navattuna, ja häikäsevä säihky lähti helmestä, taittuen tuhatvärisiksi\nsäteiksi sinivihreihin aaltoihin...\n\nMutta hän ehti ottaa myöskin seuraelämään osaa. Taiteilijapiireissä oli\nhän tunnettu joltisenakin lausujana. Hän oleskeli usein kapakassa ja\npelasi innokkaasti biljardia. Että hän tästä huolimatta saattoi\nharrastaa monia muita asioita, riippui hänen kuumeisesta työinnostaan.\nRyhdyttyään johonkin, ponnisteli hän herkeämättä, kunnes oli saanut\nainakin pintapuolisen käsityksen tutkittavastaan. Kun hän oli lahjakas,\noli se hänelle helppoa, ja usein se riitti hänelle. Tällaisesta\nkiihotetusta elämästä olivat hänen hermonsa pilaantuneet, tai sitten\njuuri hänen hermostuneisuutensa pakotti häntä käymään käsiksi milloin\nmihinkin. Toimettomuus oli hänestä liikaa ikävää ja hengetöntä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nGunnar kulki eteenpäin ilman päämäärää. Paperossi sauhusi hänen\nhampaissaan, keppi heilahteli sirosti, ja hänen askeleensa olivat\nlyhyet kuin keikarin.\n\nEttä Mikko tosiaan oli voinut sanoa häntä poroporvarilliseksi! Kaksi\nvuotta oli Mikko asunut hänen kanssaan ja he olivat tunteneet\nkiintymystä toisiinsa. Heidän luonteensa erilaisuudet yhdistivät heitä.\nMikko oli terveen järjen perikuva, säännöllinen lukumies. Gunnar taas\noli harhaileva sielu, ulkomuodoltaan miellyttävä, mielipiteiltään\nuudenaikainen individualisti, epäilijä ja samalla herkkäuskoinen kuin\nlapsi.\n\nMutta eikö Mikko ollut oikeassa väittäessään hänen olevan Wilden\nlumoissa? Gunnarin katse synkkeni. Mitä muuta olivat hänen hajanaiset\nharrastuksensa kuin jälittelyä! Aivan samoinhan Dorian Gray oli\ntutkinut monivärisiä kankaita, jalokiviä ja harvinaisia soittimia. Se,\nmitä hän oli luullut etsivän hengen harhailuksi, olikin vaan toisen,\nvoimakkaamman personallisuuden vaikutusta häneen. Hänen ajatustensa\nkulku oli todellakin seurannut Wilden viitottamaa suuntaa naurettavana\nja turhamaisuuksiin takertuvana. Hän, joka oli tahtonut olla\nennakkoluuloton ja täydellisesti omaa itseään, olikin siis vain toisen\nneron luoma. Kuinka hirveää! Hän oli uusi Dorian Gray, mutta\nepätäydellinen, vähäpätöinen.\n\nSuuttumus pani Gunnarin veren kuohumaan ja hänen käyntinsä kiihkeni.\nSitten, tehden kädellään välinpitämättömän liikkeen, hän naurahti.\n\n-- No, entä sitten? Jos lainaan hänen lauseitaan, niin entä sitten?\nIhmisen yksilöllisyys kuvastuukin enemmän siitä, mitä hän lainaa, kuin\nsiitä, mitä hän itse sanoo.\n\nÄkkiä hän jälleen synkkeni. Tuokin lause oli Wilden tyyliin. Hänelle ei\nenää muu näyttänyt mahdollista olevankaan...\n\nHän oli ehtinyt Aleksanterin kadulle, ja ikäänkuin pakopaikkaa etsien\nsuuntasi hän askeleensa biljardisalia kohti, jonka pallomainen\nosotekilpi houkutteli häntä. Mutta nopeasti hän pysähtyi. Mikä\nihmeellinen voima veti häntä pelihuoneeseen? Eikö se ollut samaa, mikä\noli pakottanut Dorian Grayn huonomaineisiin kapakoihin? Sillä olihan\nhän monasti vakuuttanut itselleen, että tuo pelipaikka oli ala-arvoinen,\ninhottava luola.\n\nHermostuneena Gunnar riensi ylioppilaslukusaliin. Hän ei voinut\nkuitenkaan keskittää ajatuksiaan mihinkään, vaan selaili vanhaa The\nStudiota kiinnittämättä ainoaankaan kuvaan huomiotaan. Ilkeät\nsielunliikkeet ahdistivat häntä, ja veri jyskytti hänen\nohimosuonissaan.\n\nVihdoin hän nousi. Kuinka lapsellinen minä olen, mutisi hän itsekseen.\nEihän biljardi nyt muuta ollut kuin ajanvietettä. Sitä paitsi oli\nhuvittavaa tutkia sen uhreja, nuorukaisia, joiden alkavan hermostuksen\nhuomasi, ja vanhoja miehiä, joiden silmät himokkaasti hehkuen\nseurasivat palloja, joiden jalka kohosi maasta ja ruumis vääntelehti\npallojen liikkeiden mukaan. Samalla oli se koetus hänelle itselleen,\nsillä tyytyväisenä oli hän tarkannut omaa tyyneyttään ja tuntenut\nepämääräistä kauhua huomatessaan ensi kerran ylähuulensa nytkähtävän\njännittävän lyönnin aikana.\n\nGunnar heitti päällystakin harteilleen ja riensi biljardisaliin, missä\nsuuri joukko hänen tuttaviaan pelasi à la querrea. Gunnar liittyi\npeliin, mutta hävisi kerta kerralta. Vaikka hän tiesi tyyneyden\nolevan voittamisen ehtona, ei hän jaksanut pysyä kärsivällisenä, ja\nkauhukseen hän huomasi, mitenkä ärsyttyneet hermot vavahuttelivat\nhänen kasvolihaksiaan. Hän oli kyllä sukkela ja teeskenteli\nvälinpitämättömyyttä, mutta siitä huolimatta paisui synkkä tunne hänen\nsydämessään. Sitä paitsi sattui hän olemaan huonoissa raha-asioissa ja\nolisi tietenkin kernaasti voittanut.\n\nKerran pääsi hän niin pitkälle, että jäi kahden erään toverinsa kanssa\nkiistelemään voitosta. Kummallakin oli yksi risti. Gunnarin vuoro oli\nlyödä. Vastapelaajan pallo oli sivuvallin keskivaiheilla ja Gunnarin\nlähellä päävallia, samalla puolen pöytää. Asento oli Gunnarille\nmieluinen, sillä ristilyönnit olivat hänen erikoisalaansa, mutta siitä\nhuolimatta oli hän levoton. Hänen sydäntään kouristi. Veri pakeni\nposkilta, mutta hän pakottausi tyyneksi. Hetkeksi terävöityi hänen\nkatseensa ja huulet pusertuivat suppuun. Hän löi...\n\nHirveä kauhuntunne sai kylmät väreet kulkemaan läpi hänen ruumiinsa,\nja hänen kasvonsa olivat liidun karvaiset. Sillä pallon olisi\ntavallisuuden mukaan pitänyt tulla \"yli keskelle\", mutta nyt pyöri se\nhuimasti pystyakselinsa ympäri ja läheni kaaren tai paremmin parabelin\nmuotoista rataa kulmapussia. Gunnarin käsi oli lyödessä vavahtanut,\nkeppi luiskahtanut ja sivulyönnin vaikutuksesta oli pallo saanut\npyörivän liikkeensä. Jännittyneenä seurasi Gunnar pallon kulkua, ja kun\nse putosi kulmaan, niin uusi hermopuistatus kiiti läpi hänen ruumiinsa.\n\nOli vaikeata käsittää miten näin saattoi tapahtua, ja hiukan\ntoinnuttuaan Gunnar väittikin, että lyönti olisi ollut mahdoton itse\nJules Adorjanille, niin maailmanmestari kuin tämä olikin. Tuo väite oli\nviimeinen selvä ajatus, minkä hänen aivonsa jaksoivat synnyttää.\nEpämääräinen kauhun tunne, jonka syytä hän ei ollenkaan ymmärtänyt, jäi\nkytemään häneen. Se kasvoi hetki hetkeltä syrjäyttäen kaiken muun.\nPelaajat alkoivat liikkua kuin varjot hänen ympärillään. Hän kuuli\nheidän sanansa, mutta ei jaksanut muodostaa niistä itselleen käsitystä.\nHän tuskin huomasi, miten loppu peli kävi ja että hän menetti sen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamallaisessa unentapaisessa mielentilassa lähti hän pelihuoneesta.\nHänen ympärillään oli kaikki tuttua ja samalla outoa. Uuvuttava tunne,\njonkinlainen sielullinen horrostila, teki hänet aivan masentuneeksi.\n\nBulevardilla, erään porttikäytävän kohdalla, kaksi ihmistä sivuuttivat\ntoisensa. Samalla poikkesi toinen nopeasti porttiholviin.\n\n-- Sepäs leikkasi hyvin keskelle, mutisi Gunnar itsekseen. Mutta äkkiä\nhän säpsähti. Kiihkeitä tunteita risteili hetken hänen sielussaan.\nSitten vaipui hän jälleen velttoon välinpitämättömyyteensä.\n\nMelkein tietämättään saapui hän kotiin; Mikko oli ulkona. Hän vilkasi\nkelloaan tuskin käsittäen, että se oli jo kahdeksan, ja muistaessaan,\nettei hän ollut syönyt mitään koko päivänä, naurahti hän väsyneesti,\nsillä hänen ei ollut nälkä. Hän heittäysi keinutuoliin, vääntämättä\nlamppua palamaan, ja tuijotti raukeana pimeään iltaan. Keinutuolin\njalakset natisivat ja automobilin törähdys tunkeusi silloin tällöin\nhänen korviinsa.\n\nÄkkiä tuolinjalas paukahti ja sitten karmivasti ratisi. Hän kimmahti\nylös, pakeni väristen huoneen etäisimpään soppeen ja tukkosi sormin\nkorvansa. Pimeys ja äänettömyys rupesivat ahdistamaan häntä. Hän\nsyöksyi pöydän luo ja väänsi valoa.\n\n-- Mutta mikä minun oikeastaan on? kysyi Gunnar itseltään. Tietysti jäi\ntaas pähkinän kuori jalaksen alle. Niitähän se Mikko alinomaa pureksii.\nKeinuessani on tuoli vähitellen siirtynyt...\n\nKuitenkin hän yhä vapisi. Hetkiä kului. Sähkölampun valo toisinaan\nvärähti.\n\n-- Minähän olen suorastaan hullu, murahti hän veltosti, koettaen\nnaurahtaa, ja hän istuutui kirjoituspöydän ääreen hajamielisesti\nleikkien kynällä.\n\nPöydällä oli paperia, ja Gunnar piirteli sille tarkotuksettomia\nviivoja. Hajamielisenä tuli hän kirjoittaneeksi nimensä. Hän ei ehtinyt\nkuitenkaan piirtää muuta kuin etunimensä alkukirjaimen, kun kauhu\nviilsi hänen sydäntään ja kynä putosi hänen kädestään. Hänen veltto\nmielentilansa katosi. Hän tarttui päähänsä molemmin käsin ja tuijotti\nkirjainta laajentunein silmin. Sillä kirjain oli muodoton.\n\nGunnarilla oli nimittäin kaunis pyöreä käsiala, mutta hän käytti\nkolmiomaista G:tä, omien sanojensa mukaan kunnioituksesta matematikkaa\nkohtaan sekä myöskin senvuoksi, että kirjaimella oli vastakohdan\nviehätystä hänen pyöreän kirjotuksensa rinnalla. Se oli kokoonpantu\npelkistä suorista viivoista: ensin lyhyt viistoviiva ylös, sitten\npitempi alas, sitten vaakasuora sivulle ja vihdoin lyhyt kohtisuora\nalas. Mutta nyt oli viistosti alas kulkeva viiva hänen kätensä värinän\ntakia tullut kaaren, tai kaarta lähenevän murtoviivan muotoiseksi.\n\nTuon kirjaimen nähdessään oli Gunnar heti muistanut äskeisen\nristilyöntinsä. Kirjain oli selvästi lyönnin viivapiirros. Niinhän\npallokin oli kulkenut: ensin viistosti ylös, sitten kaarenmuotoista\nrataa ja vihdoin pudonnut kulmapussiin, mitä kirjaimessa esitti\nkohtisuora alas. Ja tuossa yhtäläisyydessä oli jotakin niin\nsalaperäistä ja kauhuaherättävää, että Gunnarin kasvot olivat\nkalvenneet.\n\nMitä siis oikeastaan tapahtui? Missä yhteydessä olivat nämä kaksi\nseikkaa? Mitkä salaperäiset voimat riehuivat hänen ympärillään,\npimittivät hänen järkensä ja vihkivät hänen sielunsa kauhulle?\n\nGunnarin ajatukset kiihtyivät vilkkaaseen toimintaan ja hän alkoi\nkävellä edestakasin lattialla. Yhtäkkiä muistui hänen mieleensä Dorian\nGray. Oliko tuo kirjain merkitsevä samaa hänelle, kuin Hallwardin\nmaalaus Dorianille? Oliko siitä tuleva hänen sielunsa symboli? Oliko\nhän saanut niin voimakkaita vaikutuksia tuosta kirjasta, että hänen\noman sielunsa kehitys muuttui samallaiseksi kuin Dorian Grayn? Kuinka\npaljon alhaisempi, yksinkertaisempi ja kauhistavampi olikaan kirjain\nmuotokuvaan verrattuna!\n\nHän pysähtyi, tuijotti, lähti uudelleen liikkeelle. Sitten purskahti\nhän nauramaan. \"Hyvä Jumala, mikä minun oikeastaan tänään on?\" kysyi\nhän pilkallisesti itseltään. \"Wildehän on itse sanonut, ettei taide\nvaikuta tekoihin, vaan ainoastaan tukahuttaa toimintahalun. Sitäpaitsi,\nenhän minä ole tehnyt rikoksia ja murhia kuten Dorian Gray, mitä siis\nsaattaisi kirjain osottaa minulle? Korkeintaan muistuttaa se minulle,\nettä olen ollut kolmipäiväisissä kemuissa ja että nyt olen hermostunut\nja luulohullu. Sattumalta käteni värähti ja kirjain sai omituisen\nmuodon. Ja mokomasta olen minä saada halvauksen. Ha ha ha! tietysti\nsattumalta.\"\n\nHän nauroi ääneen. Sitten tuli jälleen hiljaista, ihmeen hiljaista.\nSattumalta, toisti hän vieläkin vakavana, sattumalta. Se sana alkoi\nsoida hänen korvissaan. Oliko se todellakin sattuma? Varmasti, mutta\nhän tahtoi kuitenkin todistaa sen. Hän syöksyi nopeasti pöydän luo,\nmutta vitkasteli ennenkuin tarttui kynään. Melkein väkinäisesti kastoi\nhän sen musteeseen. Sitten rupesi hän kovasti vapisemaan, mustetta\ntipahti paperille, veri pakkausi sydämeen. Hänen oli mahdotonta\nyrittääkään.\n\nTuskaisena alkoi hän jälleen kävellä. Hänen kätensä tekivät liikkeitä,\njoita hän ei hallinnut, ja hänen ajatuksensa syöksyivät joka suunnalle\nvoimatta mitään selvittää. Hetkiä kului. Hän ei ymmärtänyt mitään tästä\nkaikesta, salaperäinen kauhun tunne teki hänet yhä sekavammaksi.\n\nKun hän kuuli avainta pistettävän oveen, säpsähti hän ensin ja jäi\nsykkivin sydämin kuuntelemaan. Kuitenkin hän tajusi nopeasti, että\nMikko oli tulossa, ja se tuskastutti häntä, sillä hän olisi vielä\ntahtonut olla yksin. Hän vilkasi kelloaan ja hämmästyi huomattuaan sen\nolevan jo yli kymmenen. Kaksi tuntia oli hän siis jo ollut kotona.\n\n-- Velihän ei olekaan ulkona, sanoi Mikko sisääntullessaan.\n\nGunnar ei vastannut hänelle, vaan sytytti paperossin salatakseen\närtyisyytensä.\n\nMikko istui pöydän ääreen, ja kun hän paperia katsellessaan huomasi\nGunnarin omituisen G:n, sanoi hän naurahtaen.\n\n-- Vai niin. Sinähän rupeat muuttamaan kolmiomaista kirjaintasi, vaikka\nkerran pidit minulle siitä kokonaisen esitelmän. Nyt kaiketi muodostat\nsiitä monikulmion, jonka sivuina on taiteellisen epäsäännöllinen\nmurtoviiva.\n\nJospa Mikko olisi saattanut aavistaa, kuinka hänen sanansa löivät.\nGunnar hapuili vastausta. Kauhistuneena tuijotti hän toverinsa\nkasvoihin. Ymmärsikö Mikko, aavistiko hän vääristyneen kirjaimen\nsalaisuuden? Ja vihdoin, ponnistaen kaikki voimansa sanoi hän\nväsyneesti:\n\n-- Entä sitten? Yksitoikkoisuus ei minua huvita.\n\nHänen äänensä oli vähällä pettää, ja sitä salatakseen haukotteli hän\nlaiskasti.\n\nMikko näytti sittenkin jotain huomaavan, sillä hän katsoi pitkään.\nMutta Gunnar ei uskaltanut tarkata hänen ilmettään, vaan tuijotti\narkana maahan ja koetti ottaa mahdollisimman veltonnäköisen asennon.\nKuitenkin oli hän jännittynyt ja häntä ahdisti.\n\nMikkokaan ei puhunut enempää, vaan otti laatikostaan paperia ja alkoi\nkirjottaa kirjettä. Gunnar tarkasteli häntä takaapäin ja seurasi\nluonnottomalla mielenkiinnolla hänen kätensä liikkeitä. Hänen\ntarkotuksensa ei kuitenkaan ollut tehdä mitään huomioita, hän vain\npakotti täten ajatuksensa kiintymään johonkin ja koetti estää niitä\nkäymästä käsiksi siihen, mitä hän pelkäsi. Jokainen sekunti, hänen\nsiinä istuessaan, oli täynnä vaistomaista itsepetosta.\n\nHänen olonsa kävi yhä tukalammaksi senmukaan kuin aikaa kului, ja hän\ntunsi suurta helpotusta kuullessaan Mikon sanovan.\n\n-- Kirjotin muutaman rivin Anterolle. Panehan sinäkin terveisesi.\n\nMelkein iloisena Gunnar nousi, istuutui Mikon paikalle ja kirjotti\njoitakuita sanoja. Mutta kun hänen olisi pitänyt piirtää nimensä alle,\nsäikähti hän hirveästi, sillä hän muisti kaiken. Hän ei voinut olla\nkääntymättä Mikkoon päin, joka istui keinutuolissa kädet niskan takana\nristissä. Onneksi jäivät hänen kasvonsa varjoon, joten Mikko ei\nhuomannut hänen kalpeuttaan.\n\n-- Joko on valmis? kysyi Mikko.\n\nGunnarin valtasi avuton hätä. Sitten välähti nopea ajatus hänen\naivoissaan, ja helpotuksesta hengähtäen hän kirjotti sukunimensä.\n\n-- Valmis on, sanoi hän tyynesti, mutta hänen ruumiinsa vapisi.\n\n-- Yhtä hyvin olisit voinut panna etunimesi, tämä vaikuttaa kylmemmin,\nsanoi Mikko katsahdettuaan hänen kirjotukseensa. -- No, tietenkin tämä\non sinua, ja sinä olet tänään tavallista omituisempi, jatkoi hän vielä.\n\nGunnar tunsi vaipuvansa kuin kokoon. Hän haukotteli ja murisi jotain\nepäselvää vastaukseksi. Sitten hän riisuutui, heittäysi vuoteelleen ja\nkääntyi seinään päin. Hetken kuluttua kävi Mikkokin levolle ja väänsi\nlampun sammuksiin.\n\nMutta Gunnarin oli mahdotonta nukkua. Sekavia ajatuksia, joita hän ei\nvoinut, eipä edes uskaltanut selvittää itselleen, risteili hänen\naivoissaan. Turhaan ummisti hän silmänsä, hengitti säännöllisesti ja\nluetteli numeroita peräkkäin, saadakseen unta. Hänen sydämensä sykki\nmiltei kuuluvasti. Milloin oli jalka, milloin käsi epämukavasti, ja\nhänen täytyi muuttaa asentoaan vasten parhainta tahtoaan.\n\n-- Mikä, mikä minun nyt sitten oikeastaan on, hän äänettömästi\nvaikersi, jaksamatta enää kauemmin ponnistella. Sitten ojensi hän\nkätensä ja otti pöydältään paperossin. Arasti sytytti hän sen ja veti\nahnaasti savuja. Ja häntä miltei kammotti se kajastus, joka hetkeksi\nvalasi huoneen, kun tupakka hänen imiessään syttyi kiihkeämmin\npalamaan.\n\nSattumalta, sattumalta, se sana viipyi yhä hänen mielessään. Tietysti\nnuo omituiset tapahtumat olivat sattumaa, ehkäpä pelkkää harhaluuloa.\nHänen kiihottunut mielikuvituksensa oli naurettavista ja aivan\ntavallisista seikoista luonut kauhun kuvia. Eihän todellisuus mitenkään\nvoinut olla näin luonnoton. Kaiken täytyi johtua hänen hermostonsa\nsatunnaisesta sairaudesta.\n\nMutta vaikka Gunnar teki itselleen tällaisia vakuutuksia, niin\nseuraavana hetkenä joku uusi mielikuva täytti hänen sielunsa tuskalla.\nHän väsyi ja antautui. Hänen päätään pakotti ja kuume jyskytti hänen\nohimoillaan.\n\nYhtäkkiä sai hän niin voimakkaan päähänpiston, että kaikki muu unohtui.\nHiljaa kohosi hän vuoteelleen istumaan ja kuunteli Mikon hengitystä. Ja\nhuomattuaan toverinsa nukkuvan, nousi hän varovaisesti kuin pahantekijä\nja väänsi lampun palamaan.\n\nNyt hän koettaisi. Nyt tahtoi hän palauttaa rauhansa ja todistaa\nitselleen, että tuo vääristynyt kirjain oli satunnainen, ehdottomasti\nsatunnainen. Vielä kerran vilkasi hän Mikon vuoteelle, sitten hän\nistuutui ja avasi mustepullon. Häntä vilutti ja äkkiä tunsi hän\nhaluttomuutta. Kynää pitelevä käsi vapisi, häntä raukasi ja hän\nhengitti raskaasti...\n\nVuoteellaan Mikko liikahti. Gunnar säpsähti kuin varas, mutta ei\nkuitenkaan vääntänyt valoa sammuksiin. Hetken kuunteli hän henkeään\npidättäen. Jos Mikko nyt heräisi, mitä hän silloin vastaisi, miten\nselittäisi käytöksensä? Hiljaa hiipi Gunnar toverinsa vuoteen luo.\nHänen hampaansa kalisivat, mutta hiki virtasi pitkin hänen ruumistaan.\nHän kumartui katsomaan. Heikko hymy näytti väreilevän Mikon huulilla.\nGunnar tarkasti sitä kuin mielipuoli, kuvaamattoman kauhun vallassa...\nMitä? Eivätkö huulet kaartuneet yhä enemmän ivalliseen hymyyn?... Nyt\nraottuivat silmät...\n\nKuin peto, epäinhimillistä raivoa tuntien Gunnar heittäysi toverinsa\nylitse, tarttui molemmin käsin häntä kurkkuun ja puserti suonenvedon\ntapaisesti. Hän oli tukehtua omaan läähätykseensä. Hänen piirteensä\nolivat hirveät ja hänen kasvojensa väri harmahtava.\n\nTurhaan Mikko taisteli. Luonnottomalla voimalla Gunnarin kädet\nkuristivat häntä. Vähitellen hänen vastustuksensa heikkeni. Kasvojen\nväri muuttui sinertäväksi. Silmät pullistuivat ja kääntyivät nurin\nkuopissaan. Paksuna ja inhottavana kieli pusertui ulos hänen\nhampaittensa välistä.\n\n\n\n\nLAURI KESTO.\n\n\nLauri Kesto kulki kotiin tavattoman uuvuksissa, ja kun hän pääsi\nperille, riisui hän päällysvaatteensa kuin unessa ja heittäysi\nkeinutuoliin vääntämättä lamppua palamaan. Oli niin hiljaista.\nAinoastaan ohirientävän ajurihevosen kaviot kapsahtelivat kadulla ja\netäämpänä kuormavankkurit jyrisivät. Katulyhdyn valo virtasi kalpeana\nhuoneeseen saaden lasisen mustetolpon kimmeltämään.\n\nLauria ahdisti niin orpo mieliala, niin painostava yksinäisyyden tunto,\nettä kurkussa tuntui aivan samallaiselta kuin itkun puhetessa, ja\nhaikea kaiherrus, joka kiersi hänen sydänalaansa, tuotti hänelle miltei\nruumiillista tuskaa. Hän kyseli melkein ääneen itseltään, mitä nyt\noikeastaan oli tapahtunut, koska se häneen näin syvästi vaikutti, mutta\nei saattanut löytää tyydyttävää vastausta. Ja mitään erikoista ei\nollutkaan tapahtunut. Hän oli kulkenut kadulla ilman päämäärää. Hänen\nvastaansa oli tullut ylioppilas Eero Kaski, hänen parhain ystävänsä. He\nolivat tervehtineet tuttavallisesti, mutta kumpikin oli jatkanut\nmatkaansa. Ja siinä juuri oli koko tapahtuma, siinä, että Eero oli\nsivuuttanut hänet pysähtymättä. Sellaista ei koskaan ennen ollut\nsattunut, ei edes kiireessäkään. Aina olivat he vaihtaneet muutaman\nsanan ja useimmiten, jos aika myötäsi, oli toinen lähtenyt toista\nsaattamaan.\n\nTietysti tämä oli aivan mitätön tapaus, eikä hänellä ollut ensinkään\nsyytä ottaa sitä näin syvästi. Mutta hän ei voinut sille mitään, että\nse koski häneen, ja heti kun he olivat ehtineet toistensa ohi, oli\nhänestä tuntunut, kuin olisi Eero muuttunut kokonaan vieraaksi ja\nedentynyt yhä kauemmas ja kauemmas. Tuntui kuin olisi sekin heikko\nside, joka heitä vielä oli yhdistänyt, ja joka viimeaikoina oli käynyt\nyhä epävarmemmaksi, nyt täydellisesti katkennut, ja hän tajusi, että\nvasta nyt hän oli jäänyt ypöyksin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYksin oli hän oikeastaan aina ollut. Maalaisvanhempiensa ainoana\nlapsena oli hän jotenkin yksikseen leikkinyt lapsuutensa leikit, ja\nkouluaikanaan, joka nyt kangasteli hänen mielessään onnellisena\najanjaksona, oli hän ollut syrjäänvetäytynyt ja uuttera. Sentähden\nolikin hän ylioppilaaksi tullessaan vielä aivan tottumaton kaikkeen ja\ntavattoman kaino. Helsingin outo elämä saattoi hänet ymmälle ja\naiheeton arkuus ja häveliäisyys vaivasivat häntä alinomaa. Jos hänen\npiti mennä puotiin ostamaan jotakin, tunsi hän ahdistavaa jännitystä,\nja vaikka hän vakuutti itselleen, että se oli lapsellista, ei hän\nvoinut estää sydäntään kiihkeästi sykkimästä. Samainen arkuus ja\nlevottomuus kuvastui hänen pälyilevästä katseestaan, hänen\nepävarmoista, hätäisistä ja ikäänkuin kesken jääneistä liikkeistään ja\nkoko hänen käytöksestään. Se esti häntä ruokapaikassa syömästä\nkyllikseen ja se teki hänen puheensa katkonaiseksi ja hapuilevaksi,\nsillä hän luuli aina sanovansa liikaa, jotain tarpeetonta ja noloa.\n\nTästä kaikesta oli hän itse tietoinen, mutta ei mahtanut sille mitään.\nSillä typerä ei hän suinkaan ollut. Hän oli lukemalla koonnut itselleen\nmelkoiset tiedot ja sivistyksen, hänen sydämensä oli perin herkkä ja\nhyvä, mutta häneltä puuttui ulkonaista tottumusta.\n\nKoettaessaan kasvattaa itseään hän luuli tajuavansa, että ainoastaan\nvilkas osanotto toverielämään saattoi tarjota hänelle sen avun, jota\nhän tarvitsi. Ja hän liittyikin iloisten toveriensa seuraan, kulki\nheidän kanssaan paikasta toiseen, huomaamattomana pujotellen heidän\njoukossaan ja painaen mieleensä kaiken näkemänsä ja kuulemansa. Hän\njoutui kapakoihin, pelihuoneisiin, jos jonnekin, eikä hän koskaan\ntohtinut vastustaa tovereitaan, päättivätpä he mennä minne tahansa.\nMutta ollessaan heidän mukanaan hän pelkäsi ja oli varovainen. Hän\nymmärsi hyvin liikkuvansa vaarallisilla poluilla, ja kun ei hän tehnyt\nsitä etupäässä huvin vuoksi, piti hän hyvää huolta töistään ja oli\nsäntillinen.\n\nHän tutustui monenmoisiin paikkoihin ja oppi kallistamaan pikaria.\nMutta juomapöydässäkään ei hän voinut vapautua luonteestaan. Orpouden\ntunne piti häntä sellaisissakin tilaisuuksissa kahleissaan, ja eritoten\nsilloin, kun toiset, silmät säihkyvinä ja posket punottavina, olivat\npelkkää riemua ja välittömyyttä. Mitä enemmän hän maisteli lasistaan,\nsitä vaiteliaammaksi saattoi hän tulla, ja tämä tapahtui säännöllisesti\nsilloin kuin joku vieraampi henkilö oli seurassa; läheisimmässä\ntuttavapiirissä hän toisinaan saattoi jo lämmetä.\n\nAjan kuluessa hän kuitenkin melko lailla vapautui ja tuli\njoustavammaksi. Hän oppi kutakuinkin pitämään kasvoillaan tuon\nvälinpitämättömän, tyynen ilmeen, joka elostelijalle on ominainen, ja\nhänen puhetapaansa tarttui kapakoiden väsynyt kyynillisyys. Mutta\ntoveriensa välittömyys, iloisuus ja huolettomuus ei ollut hänen\nsaavutettavissaan, ja hän kadehti heitä salaisesti. Hän käsitti kyllä,\nettä useimmat kulkivat sitä tietä, joka helposti johti perikatoon,\nmutta sittenkin oli siinä suruttomuudessa, jossa he tuhlasivat rahansa\nja antoivat päivien luistaa, jotakin nuorekasta, eikä huomisen huoli,\njoka häntä alituisesti painosti, näyttänyt heitä milloinkaan vaivaavan.\nHe kävivät helppohintaisissa tanssiaisissa, elämöivät siellä mielin\nmäärin, valitsivat itselleen tytön, kohtelivat häntä kuin omaansa,\nrohkeasti ja erikoisella taidolla, solmivat liiton siksi illaksi, ja\nseuraavana päivänä puhelivat seikkailuistaan nauraen ja toisiaan\npistellen. Hän ei tätä voinut, ja jos hän sellaisissa iltamissa\ntanssikin, ei hän tanssinut sitä varten, että se häntä olisi\nerikoisesti huvittanut, vaan päästäkseen olemasta nurkassaistujana,\njolle toiset virnistelivät. Hän ei voinut ketään valita, noin vaan\ntehdä liittoa yhdeksi illaksi, ja hän oleskelikin paljoa mieluummin\nkapakassa kuin tällaisissa äitelissä ja vastenmielisissä huveissa.\n\nTällä kehityskaudellaan tuli hän tuntemaan Eero Kasken. Heti ensi\nnäkemältä kiintyi hän tähän tanakkaan poikaan, jonka silmistä loisti\nviisaus ja kasvoista miehekkyys. Eero Kasken korkea otsa, syvä ääni ja\nsalattu nerokkaisuus vallottivat hänet heti alussa, ja hän tunsi, että\nEerosta oli tuleva hänen ystävänsä. Ja niin kävikin. Eeroa näytti\nhuvittavan tutkia, minkälainen Lauri Kesto, tuo vaitelias nuorukainen\noikeastaan oli, ja samalla otti hän Laurin tavallaan siipiensä suojaan,\nsillä hänellä oli suuri vaikutusvalta toveripiirissä. Lauri puolestaan\nihmetteli Eeron hämmästyttävää käsityskykyä ja elämänväsymystä, ja hän\nhetkittäin surkutteli, että Eerokin oli heittäytynyt juopoksi ja\ntuhlasi neronsa. He kiintyivät yhä enemmän toisiinsa ja alkoivat yhä\nenemmän seurustella toistensa kanssa.\n\nSitten tuli Laurille paljon työtä. Hän jätti miltei kokonaan toverinsa\nja ahersi. Eihän heidän elämänsä kuitenkaan ollut häntä varten, eikä\nheitäkään varten, vaikka he niin luulottelivat, ja eihän hän kuitenkaan\nvoinut vapautua luonteestaan ja iloita siitä, mistä he iloitsivat.\nTurhaa oli siis koettaakaan, ja tuskin oli mitään syytäkään koettaa.\nKuitenkin, yksinäisinä iltoina, kun työ tuli liian raskaaksi, tunsi hän\nkaihoa, joka kävi vielä lohduttomammaksi siitä, ettei hän tiennyt, mitä\nhän kaihosi ja missä hän olisi tahtonut olla. Sellaisina hetkinä hän\nmonasti meni Eeron luokse, kuulemaan hänen kitaransoittoaan,\nkuten sanoi, mutta oikeastaan vain katsomaan häntä, vain olemaan\nhänen läheisyydessään ja vasten tahtoaankin kadehtimaan hänen\nhuolettomuuttaan. Eero oli kuitenkin usein poissa kotoa, ja lähtiessään\nhäntä etsimään joutui Lauri taaskin iloisten veikkojen joukkoon.\n\nMutta varsinaisena ystävänään alkoi Lauri pitää Eeroa vasta erään\npienen tapahtuman johdosta, muutamien yksinkertaisten sanojen tähden.\nOli näet päätetty miehissä mennä naamiohuveihin, ja Lauri oli tullut\nEeroa tapaamaan, oikeastaan aikeessa jäädä pois, mutta tapansa mukaan\nepätietoisena ja häilyvänä. He istuivat Eeron asunnossa ja Eero\nnäppäili kitaria paksun tupakansavun ympäröimänä. Eero oli totinen,\nmutta huoleton kuten tavallisesti; Lauria huolestutti tanssiaisiin meno\nkuin jokin tärkeä työ.\n\n-- Kuule. En minä taida tullakaan sinne maskiksiin. Mitäs minä\nsieltä... kun olen tämmöinen, sanoi Lauri hiljaa.\n\n-- Mitäs sinä loruat? murahti Eero haukotellen.\n\n-- Olen ihan tosissani. Ikävä minun siellä tulee, kyllähän sinä sen\ntiedät. Toista on teidän tietysti, te osaatte iloita... Yhtä hauskaahan\nteillä on ilman minuakin, ellei hauskempaa.\n\nJa kun ei Eero mitään vastannut, jatkoi hän vielä:\n\n-- Jos sinä tietäisit, kuinka minä väliin teitä kadehdin, teidän\nlevollisuuttanne ja välittömyyttänne. Te olette kaikkialla kuin\nkotonanne, minä vain joukossanne olen tällainen, arka ja hätikkö...\nSiksi ei minusta teidän kanssanne olekaan... Eikä minusta ole\nmuuannekaan... eikä tule olemaankaan.\n\nEero katsoi pitkään, sillä Laurin värähtelevä ääni oli vähällä sortua.\n\n-- Mikäs sinua nyt oikein vaivaa ja mitäs sinä puhut? Sinä kadehdit\nmeitä! Me sinua saisimme kadehtia, sinun tarmoasi, työkykyäsi, sinun\nkaikkeasi. Jos ei miehellä ole muuta tekemistä kuin surra sitä, ettei\nvielä ole deekiksellä, niin... Kyllä alamäkeä helppo on laskea, toista\non kiivetä ylös, tai edes pysyä paikallaan. -- No, tietysti et sinä\nmeidän joukkoomme oikeastaan kuulukaan, mutta mitä meissä on\nkadehtimista, sitä en saa päähäni. Katsopas nyt minua esimerkiksi...\nTaikka mitäs tyhjää. Nyt lähdetään!\n\nJälestäpäinkään ei Lauri oikein voinut selittää, mikä Eeron sanoissa\noli tehnyt hänelle niin sanomattoman hyvää. Sinä iltana oli hänellä\nollut hauskaa ja hyvä olla. Ja siitä illasta lähtien oli hän pitänyt\nEeroa paraimpana ystävänään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähää myöhemmin tutustui Lauri erääseen nuoreen tyttöön.\n\nTyttö oli vielä aivan kokematon, eikä erikoisen kaunis, mutta terve\nkasvojen väri ja silmien avoin ilme kiinnittivät Laurin mieltä.\nSitäpaitsi tunsi Lauri ensi kertaa olevansa toista ylempänä. Hänen\nhenkinen tasonsa oli paljoa korkeampi kuin tytön ja hänen\nmaailmantuntemuksensa -- olkoon, että se oli enemmän opittua kuin\nkoettua -- oli verrattomasti laajempi. Hän tunsi ensi kertaa halua\npuhua toiselle ja avartaa toisen näkemystä, ja tuo nuori tyttö olikin\nihmettelevine silmineen kiitollinen kuuntelija.\n\nMutta Lauri suhtautui kaikkeen kyynillisesti, innottomasti tai\narvostelevasti, ja hänen jokaisessa sanassaan oli teeskenneltyä\nväsymystä. Hän tunsi aivan erikoista halua, tai sitten hän ei muuta\nvoinut, esiintyä kokeneena ja tyyntyneenä, ja hän osotti täten olevansa\nnoita nykyaikaisia nuoria miehiä, jotka ovat väsyneitä ilman elämää ja\nelähtäneitä ilman kokemuksia. Mitä enemmän hän saattoi tyttöä\nhämmästyttää, sitä ankarammin pinnisti hän aivojaan keksiäkseen\npilkallisia sukkeluuksia ja pistäviä sanaleikkejä. Ja kun he olivat\nkävelemässä tai istuivat tytön kotona -- tyttö asui naimisissa olevan\nveljensä luona jonka Lauri myöskin tunsi -- niin aina oli Lauri se,\njoka näytti kaikki tietävän ja tuntevan.\n\nAivan toista oli teatterissa tai muissa julkisissa paikoissa. Ihmiset\nvaivasivat Lauria ja saattoivat hänet hämilleen. Ja vaikka hän käsitti,\nettei kukaan häntä tarkastellut, tai edes huomannut, oli hänen paha\nolla ja hän oli epävarma. Samasta syystä väisti hän kävelymatkoilla\nvilkasliikkeisiä paikkoja, ja hän kadehti sitä luonnollisuutta ja\nlevollisuutta, jota tyttö kaikissa tilaisuuksissa osotti.\n\nVasta kun Lauri suuteli tyttöä, huomasi hän esiintymisensä\nvalheellisuuden.\n\nHän veti melkein leikkien tuon nuoren ruumiin rintaansa vasten, mutta\nkun hän painoi huulensa tytön täyteläisille huulille, syöksähti kuuma\nlaine hänen suoniinsa ja hän tunsi kauttaaltaan vapisevansa. Syntyi\näänettömyys, ja äänettömyyden kestäessä huomasi hän tämän tasapainonsa\nhäiriintymisen olevan niin suuressa ristiriidassa sen kylmyyden kanssa,\njota hän aina oli teeskennellyt, että häntä ikäänkuin hävetti ja hänen\ntuli tukala olla. Vaistomaisesti hän tajusi, että hänen olisi pitänyt\nsuurilla, lämpimillä sanoilla rikkoa tuo äänettömyys, jota ei hän\njaksanut kestää, sanoilla, jotka olisivat sekavina tulvineet hänen\nhuuliltaan ja soineet tytön korvissa kuin salaperäinen musiikki. Mutta\nhän ei uskaltanut purkautua, olla sydämellinen ja välitön. Hän ei sitä\nvoinut, vaikka nuo sanat liikkuivat tuhannesti hänen aivoissaan. Ja kun\nhän näki, miten raukeana tyttö nojasi häneen päätään ja hiljaa hyväili\nhäntä käsivarsillaan, niin outo tuska täytti hänet. Tyttö oli liian\nlevollinen, hän haaveili, mutta ei rakastanut, hän antautui kauniille\nunelmalle, mutta hänessä ei ollut intohimoa, sillä sitä ei Lauri\nsaattanut hänessä herättää. Laurin sydäntä kouristi, hän naurahti ja\nsanoi jotakin, joka rikkoi tunnelman. Tyttö hellitti otteensa ja\nikäänkuin heräsi, mutta outo kipu, jonka laatua ei voinut selittää,\npatoutui Laurin sydämeen.\n\nSittemmin vaivasi Lauria alituisesti sama kysymys: rakastiko hän\ntyttöä? Hetkittäin hän uskoi, että hänen tunteensa oli puhdasta,\npyyteetöntä lempeä. Mutta miksei siis rakkaus tehnyt häntä\nonnelliseksi, miksei hän voinut olla avoin, vilpitön, antaa sielunsa\nsulautua toisen sieluun ja olla omaa itseään? Nyt hän ratsasti\nulkoaopituilla lauseilla, elämänkokemuksella, joka oli vain teorettinen\nja kyynillisyydellä, joka oli hänen luonteelle itsessään vierasta.\nEllei hän niinä hetkinä, jolloin tytön käsivarret olivat hänen\nkaulallaan, jaksanut kestää hiljaisuuden urkujensoittoa, niin miksei\nhän sanonut mitä tunsi, päästänyt valloilleen mitä sydän oli\ntulvillaan, vaan kylmillä huomautuksillaan karkotti tytön unelmat ja\ntuotti itselleen tuskaa? Mikä outo voima pakotti hänet tekemään\nitselleen väkivaltaa ja särkemään onnen ensimäiset aavistelut? Hän\ntajusi kyllä, että tuliset sanat olisivat olleet yhtä valheellisia kuin\nhänen väkinäiset sukkeluutensakin, mutta hän ymmärsi myöskin, että ne\nolisivat olleet sopusoinnussa tunnelman kanssa tai ainakin kyenneet\ntunnelmaa muuttamaan. Ne olisivat puhaltaneet tyttöön intohimoa kuuman\ntuulen tavoin ja herättäneet hänessä naisen, mutta nyt särki hän joka\nkerta illusionin. Ja Lauri ymmärsi, ettei hän omistanut tuota tyttöä,\njoka kuitenkin suuteli häntä viileillä huulillaan. Hän oli vain\nvälikappale, vain se keino, jonka avulla tytölle tuli unelma\nmahdolliseksi, mutta itse oli hän sulettu pois unelmasta, sillä hän ei\nollut sen sisältönä.\n\nToisinaan teki Lauri väkinäisiä päätöksiä: hän heittäisi kaikki\nsikseen, pysyisi poissa tytön seurasta, koska ei kuitenkaan voinut\ntälle enempää olla. Mutta siihenkään ei hänellä ollut voimaa. Hän\nainakin uskoi tyttöä rakastavansa, ja ellei hän siis voisi saada\nsuhdetta tasapainoon, niin ei rakkaus häntä varten olisikaan, vaan\npysyisi häneltä saavuttamattomissa.\n\nKerran tapahtui kuitenkin hyvin merkillistä, vaikka se ulkoapäin\nnäyttikin aivan luonnolliselta. Hän oli taaskin tuon nuoren tytön\nluona, mutta tyttö ei ollut yksinään, vaan muuan hänen tovereistaan,\naivan nuori tyttö, oli tullut häntä tapaamaan. Hän istui sohvalla\nkertoillen yhtä toista teeskennellyllä, pilkallisella tavallaan, ja\ntytöt kuuntelivat häntä viattoman näköisinä kuin lapset, ja utelias\nilme kasvoillaan. Hän käsitti täydellisesti tilanteen vääristellyn\nluonteen, mutta ei voinut korjata sitä. Hän, jonka kokemus ei niinkään\nsuuresti eronnut tyttöjen kokemuksesta, suhtautui siinä väsyneesti ja\nkylmästi elämään, puhuen aivan kuin vanhempi veli tai kenties opettaja.\nJa tytöt tekeytyivät paljoa lapsellisemmiksi kuin oikeastaan olivat,\neivätkä ollenkaan uskaltaneet väittää häntä vastaan ja tuoda esiin omia\nmielipiteitään.\n\nSitten tuli seuraan muuan nuori poika, reipas ja terveyttä uhkuva\nurheilija, joka näytti olevan täynnä elämänhalua ja välittömyyttä.\nVaikka hän puhui aivan merkityksettömistä ja jokapäiväisistä seikoista,\noli siinä kaikessa niin tarttuvaa hilpeyttä ja luonnollisuutta, että\ntyttöjen mieliala tuossa tuokiossa muuttui, ja he näyttivät vapautuvan\njostakin raskaasta tunnosta, joka oli leiaillut heidän ympärillään. Ilo\nvälkkyi heidän silmissään ja nauru helisi heidän huulillaan. Mutta\nLauri tuli harvasanaiseksi ja alkoi yhä tarkemmin kuunnella heitä,\nolematta itse mukana. Mikä keskusteluhalu tyttöihin olikaan tarttunut!\nEnnen tuon nuorukaisen tuloa olivat he istuneet miltei äänettöminä ja\nkuunnelleet, mutta nyt puhelivat he hehkuvin poskin, ja hän jäi yhä\nenemmän unohduksiin.\n\nMitä paremmin Lauri tämän tajusi, sitä vaikeampi tuli hänen olla ja\nsitä äänettömämmäksi hän kävi. Hänestä tuntui kuin edentyisi hän\ntoisista, luisuisi yhä kauemmas ja kauemmas, mistä hän syrjäisenä\nhenkilönä katselisi tätä kaikkea. Hän kuvitteli olevansa vanhus, joka\nei enää kuulunut tähän seuraan ja joka pelkällä läsnäolollaankin\ntuskastutti toisia ja ikäänkuin rajotti heidän mielikuvituksensa\nrohkeata lentoa. Turhaan selaili hän kuvalehtiä ja tarkasteli\nvalokuvia, ahdistava, orpo tunto kasvoi kasvamistaan senmukaan kuin\naikaa kului. Ja vihdoin katsoi hän kelloaan, nousi, sanoi jotakin ja\njätti hyvästit. \"Kylläpäs sinulla on kiire\", kuuli hän kuin jostain\nkaukaa sanottavan itselleen. Mutta häneltä ei jäänyt huomaamatta,\nkuinka sivumennen, noin vaan tavan vuoksi, tuo oli lausuttu.\n\nTuo kaiherrus jäi pysyväiseksi hänen sydämeensä. Vaikka hän sinä\npäivänä, jona tämä oli tapahtunut, kaikin keinoin koetti suunnata\najatuksensa muihin asioihin, vakuuttaen itselleen, että nukutun yön\njälkeen hänen lapselliset mielikuvansa olivat tipotiessään, niin\naavisti hän kuitenkin, että niin ei tulisi käymään. Ja hän olikin\noikeassa, sillä tapaus palasi hänen mieleensä yhä uudestaan, ja\norpouden tunto kyti yhä edelleen hänessä. Päästäkseen siitä erilleen,\nkoetti hän selvitellä sen laatua. Hän ei voinut myöntää sen olevan\nmustasukkaisuutta, eikä itsekkyyttä, vaikka hän käsittikin, että häntä\noli saattanut katkeroittaa se luonnollisuus ja taito liikkua tyttöjen\nläheisimmässä harrastuspiirissä, minkä tuo nuorukainen omisti ja mikä\nhäneltä puuttui. Aivan selvästi hän tunsi, että tässä oli lisäksi\njotakin muuta, jotakin paljoa vakavampaa ja salaperäisempää, aivan\nerikoista vanhuuden aavistusta ja yksinäisyyden vakuutusta. Ja haikein\nmielin hän totesi, kuinka yksinäiseksi hän oli eristetty, kuinka väärin\nymmärretyksi hän oli tuomittu ja kuinka kipeästi hän sai maksaa\njokaisen kosketuksen toisten ihmisten kanssa, kosketuksen, jota hän\nkuitenkin hartaasti kaipasi.\n\nTämän jälkeen oli hänen aivan mahdotonta mennä tyttöä tapaamaan.\nJa vaikkei hän löytänytkään perussyitä poisjäämiseensä, niin sisäinen\nääni esti häntä menemästä, tinkimätön pakko, joka kuitenkin oli\nristiriidassa hänen ihmiskaipuunsa ja elämänjanonsa kanssa.\nKirjottakoon, ajatteli hän, kirjottakoon, jos hän kerran rakastaa minua\nja oudoksuu pitkää poissaoloani. Minun on yhtä mahdotonta sekä\nkirjottaa, että mennä hänen luokseen.\n\nKirjettä ei kuitenkaan kuulunut, ehkäpä senkin tähden, etteivät he\nennen olleet toisilleen kirjottaneet, joten tytön oli kiusallista\nalottaa. Tähän ajatukseen ainakin Lauri tarrautui ja totesi kummakseen,\nettä se lohdutti häntä. Viikkoja vieri, eikä mitään tapahtunut. Ei edes\nkadullakaan ollut tyttö tullut hänen vastaansa. Lauri olikin\nhautautunut huoneeseensa kirjojensa ääreen, ja hän näytti jälleen\ntulleen araksi ja pälyileväksi.\n\nKun hän vihdoin, vähää ennen joulua, tapasi tytön Aleksanterin kadulla,\ntuli tuosta kohtauksesta samalla heidän viimeisensä.\n\n-- Etpäs sinä ole käynyt meillä pitkään aikaan. Sinulla on kaiketi\nollut paljon työtä? sanoi tyttö hyvin luonnollisesti.\n\n-- On työtäkin ollut, vastasi Lauri ja hänen oli vaikea puhua.\n\nSyntyi hetken kestävä äänettömyys.\n\n-- Tule nyt joskus, kun aikaa riittää.\n\n-- Tietysti. Kyllähän minä tulen... Niin, hyvästi sitten!\n\nLauri oli kuin huumaantunut. Hän tuskin tiesi, missä kulki, ja hän\nheräsi vasta sitten kun tyttö oli jo kaukana.\n\nHänen mielestään ei selvempää hyvästijättöä enää voinut tulla,\nselvempää todistusta siitä, että ne siteet, jotka olivat yhdistäneet\nheitä, nyt olivat lauenneet. Hän ei ollut siis mitään merkinnyt\ntytölle. Koko hänen pitkän poissaolonsa aikana ei tyttö ollut vavissut\nkuumeisen odotuksen ja epämääräisen pelon vallassa.\n\nMutta jos hän kerran oli rakastanut ja nyt huomasi pettyneensä, niin\nmiksei hän tuntenut tuskaa? Se hiljainen, kiduttava kipu, joka oli\nkytenyt hänessä ja nyt käynyt voimakkaammaksi, ei ollut tuskaa, joka\nolisi saattanut riehua tai puheta kyyneliin. Ei, se oli jotakin muuta,\njotakin paljon hämärämpää ja kuluttavampaa, se oli tyyntä kuin kaipaus,\nmutta syvempää. Tai eikö hän siis ollutkaan rakastanut, koska ero ei\nenempää järkyttänyt häntä? Oliko hän vain luulotellut ja oliko kaikki\nollutkin valheellista? Mahdollisesti. Mutta miksei hän siinä\ntapauksessa tuntenut vapautusta? Jos hän kerran käsitti, että kaikki\nyhdyssiteet olivat olleet teennäisiä, niin olisihan hänen\nelämänvaistonsa, itsenäisyystuntonsa, pyrkimyksensä totuuteen ja\ntotuuden kautta onneen, niin, kaiken, mikä hänessä oli rehellistä,\npitänyt herättää hänessä irtipääsemisen iloa. Mutta nyt ahdisti\nsalaperäinen tunne häntä, synkensi hänen sielunsa ja täytti sen\nkaameilla aavistuksilla.\n\nTätä tapahtumaa seurasi sarja synkkiä päiviä, jolloin ristiriitaiset\najatukset kiusasivat Lauria. Hän vetäytyi yhä enemmän erilleen\ntovereistaan, joiden seuraa hänen oli mahdoton sietää, ja ainoa, jonka\nluona hän vielä kävi ja jolle hän saattoi puhua oli Eero Kaski. Mutta\nEerollekaan ei hän voinut tehdä tiliä omasta sisäisestä sairaudestaan.\nEi siksi, ettei hänellä olisi ollut rohkeutta, tai ettei hän olisi\nvoinut voittaa ainaista häveliäisyyttään, vaan siksi, ettei hän\nlöytänyt sanoja. Monasti, kun he istuivat ääneti Eeron näppäillessä\nkitaria, tunsi hän hehkuvaa halua avautua ystävälleen, mutta miten\nselittää sellaista, jota itsekään ei ymmärtänyt, joka liikkui hänessä\nitsessäänkin vain hämäränä tuntona? Hän oli siihen kykenemätön, ja\nhuomatessaan tuon kykenemättömyytensä, nousi hänen sieluunsa hätä,\nhänen vanhuuden tuntonsa muuttui kammottavaksi ja hän luuli kuoleman\nmarrastuksen hiipivän ympärillään.\n\nVaikka työ oli ainoa keino, millä hän voi rauhottua, tuskastutti sekin\nhäntä ja tuntui turhalta. Mitä varten hän ahersi ja ponnisteli? Eivätkö\ntoiset tehneet työtä saavuttaakseen sen päämäärän, mikä oli heidän\nonnensa ehtona, mutta mikä oli hänen päämääränsä ja mikä hänen onnensa?\nRahaa ei hän halunnut, mitä olisikaan hän sillä tehnyt, kunnian himo ei\nhäntä kannustanut ja avioliittoa ei hän uskaltanut edes ajatellakaan.\nEihän rakkaus näyttänyt olevan hänelle mahdollista. Tuskinpa hän\nkoskaan löytäisi ihmistä, joka olisi häntä varten ja jonka edessä hän\nvoisi vilpittömästi olla omaa itseään. Sitäpaitsi ilmasi aavistus\nhänelle, että hänen avioliitostaan tulisi onneton, että hänessä piili\nvoimia, salaperäisiä ja sairaita, jotka kiduttaisivat kuoliaaksi sekä\nhänet, että hänen vaimonsa. Elämällä ei siis ollut mitään hänelle\nantaa, miksi hän siis suotta ahersi? -- Kuitenkaan ei hän voinut\njättää työtään, osaksi juuri työn tuottaman rauhan vuoksi, osaksi\nvelvollisuudentuntonsa tähden, joka pakotti häntä kuin piintynyt\nennakkoluulo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällaisessa mielentilassa matkusti hän kotiinsa maalle joululoman\najaksi. Mutta sielläkään ei hän virkistynyt. Maalaisten uinuva\nsieluntila ja miltei eläimellinen terveys muodostivat vain taustan,\njota vasten hänen oma rikkinäisyytensä ja sairautensa entistä selvemmin\nkuvastui. Hän tunsi siellä olevansa vieläkin yksinäisempi, sillä ei\nollut ketään, jonka henkinen taso olisi vastannut hänen henkistä\ntasoaan. Kun hän käveli ulkona, saattoi jonakin kuutamoyönä olla tyyni,\nniin ahdistavan tyyni, ettei yksikään lehdetön ritva värähtänyt, ja\nsilloin saattoi hänet vallata niin autio ja kaamea mieliala, että hän\ntunsi suoranaista pelkoa ja kiiruhti kuin outoja voimia paeten\nhuoneeseensa. Siellä sama kysymys, jota hän lakkaamatta oli pohtinut,\noli jälleen yhtä arvotuksellisena hänen edessään: mikä häntä kidutti ja\nmitä hänessä tapahtui?\n\nEräänä hetkenä oli hänen purkautumishalunsa niin suuri ja hänen\nihmisjanonsa niin voimakas, että hän ryhtyi kirjottamaan Eero Kaskelle.\nSitä tehdessään koetti hän siirtyä ikäänkuin syrjäiseksi henkilöksi ja\ntarkastella ulompaa itseään. Hän oli rehellinen, miltei julma, ja\nvältti ankarasti liiottelua. Ja huomatessaan voivansa jotakuinkin\nsanoilla ilmasta sen, mitä hänen sielussaan liikkui, kasvoi hänen\nintonsa ja hän pyrki yhä syvemmälle ja valitsi yhä tarkemmin sanansa.\nMitä paremmin hän onnistui, sitä suurempaa tyydytystä hän tunsi ja sitä\nrauhallisemmaksi hän tuli. Ja kun hän vihdoin, kirjotettuaan monta\narkkia, kuumeen punaamin poskin nousi pöytänsä äärestä, heltisi hänen\nsydämensä ympäriltä ikäänkuin puristava käsi.\n\nMutta kauan ei hänen vapautumistunteensa kestänyt, sillä jo seuraavana\npäivänä, kirjeen ollessa matkalla, alkoi hän katua. Mitähän mahtoi Eero\nhänestä ajatella? Tuskin oli koko kirjeessä mitään sellaista, että\ntoinen saattaisi sitä ymmärtää. Olihan kaikki se, mitä hän oli\nkirjottanut, hänelle itselleenkin arvotuksellista. Kuitenkaan ei hän\nkatunut sitä, että oli kirjeen kirjottanut, vaan sitä, että oli sen\nlähettänyt. Kirjottaminen oli tehnyt hänelle hyvää ja tuo tarkka\nerittely oli rauhottanut häntä. Kynä oli ikäänkuin jarruttanut hänen\nmielikuvituksensa häilähtelyjä, ja hänen ajatustensa, jotka muulloin\nliian nopeasti olivat lennelleet sinne tänne, oli täytynyt alistua\njohdonmukaisiksi ja tulla syvemmiksi. Mutta jokainen sana oli vain\nhäntä itseään varten, eikä kukaan muu voisi häntä ymmärtää. Suotta ja\nkylliksi ajattelematta oli hän nyt paljastanut itsensä toiselle, ja se\nlohdutus, joka siitä alussa tuntui tulevan, muuttui nyt tuskaksi.\n\nKun hän sitten sai Eeron vastauksen, ei se tuottanut hänelle enää\nsuurtakaan pettymystä. Eero oli taitavasti väistänyt pääasian. Hän oli\nkiireessä, matkavalmistuksia tehdessä, kirjottanut muutaman sanan,\nkummastellut hiukan Laurin kirjettä ja jättänyt asian perinpohjaisemman\nkäsittelyn heidän ensi tapaamiseensa, väittäen olevansa nyt\narkituulella. Eikä Lauri moittinut ollenkaan ystäväänsä. Tietysti oli\nhänen kirjeensä ollut käsittämätön Eerolle ja hänen oudot tuntonsa\nolivat mahdollisesti tehneet Eeroon äitelän vaikutuksen. Ja minkäpä\nEero hänelle mahtoi? Millä olisi hän voinut auttaa ystäväänsä?\nValheellisilla sanoillako ja, hyvä Jumala, säälilläkö? Ei, paraiten oli\nhän nyt menetellyt, ja kun Lauri koetti asettua ystävänsä tilalle,\nmyönsi hän, ettei toisin olisi juuri voinutkaan vastata.\n\nSiitä huolimatta sai hänen sisäinen kipunsa ikäänkuin uuden sävyn. Se\ntuli vieläkin tyynemmäksi ja kätkeytyi niin syvälle, että hän oli\nmenehtyä. Ympäristö tuntui avartuvan kuin suunnattomaksi jääkentäksi,\njonka keskellä hän seisoi orpona ja unhotettuna, ja häntä kammotti\nhiljaisuus ja yksinäisyys. Eero tuntui siirtyvän hänestä etäälle,\nmuuttuvan vieraaksi, ja se kirkas kuva, joka hänellä oli Eerosta\nmielessään, sameni ja sen piirteet jäykistyivät kylmiksi. Häntä\nkauhistutti oma yksinäisyytensä, sillä yksinäisyys on vaan harvoja\nvarten; niille harvoille on se täydellisin onni.\n\nKun hän sitten saapui kaupunkiin, muodostui heidän tapaamisensa\nsuunnilleen sellaiseksi kuin Lauri oli odottanutkin. Molemmat olivat he\nystävällisiä kuten ennenkin, puhuivat ja olivat puhumatta, miten\nsattui. Mutta heidän välillään oli jotain pingotettua ja väkinäistä.\nEero ei uskaltanut ottaa Laurin kirjettä keskustelun alaiseksi, eikä\nLaurikaan sitä tahtonut, vaan näytti päinvastoin pelkäävän sitä. Hän\nkoetti siitä syystä olla iloinen ja johtaa keskustelua niin etäälle\nkuin mahdollista tuosta arasta asiasta, jota molemmat kaihtoivat kuin\nyhteisestä sopimuksesta. Ja molemmat vaanivat toisiaan päästäkseen\nselville, oliko toinenkin tietoinen tuosta väistämisestä. Eerollekin\nantoi Lauri nyt valheellisen kuvan itsestään, ja kun herkkä vaisto\nilmasi hänelle, että Eero huomasi tämän, tuli hänen olonsa niin\ntuskalliseksi, että hän kernaammin halusi olla yksin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuo jäykkyys ei sittemmin koskaan enää kadonnut heidän väliltään.\nMolemmat huomasivat sen ja molempia näytti se kiusaavan. He tapasivat\nharvemmin, etääntyivät yhä enemmän toisistaan, kulkien kumpikin omalle\ntaholleen.\n\nAjan kuluessa Lauri rauhottui ja vapautui. Hän löysi työstä iloa ja\nhiljaista tyydytystä. Hän lakkasi tavottelemasta sellaista, mikä soti\nhänen luonnettaan vastaan, ja se varmuus, jota hän turhaan oli\nulkoapäin etsinyt, näytti vähitellen kohoavan hänen sielustaan, syvältä\nhänen sisimmästään. Se erosi melkoisesti siitä, mitä hän ennen oli\ntavotellut, mutta hän ymmärsi, että se oli hänelle olennaista, hänen\noman persoonansa tiivistystä, joka erä erältä varmentui ja selkeni.\n\nMutta vaikka hän tiesi, että se, mikä tänä iltana oli tapahtunut, oli\nvälttämättömyys, jonka ennemmin tai myöhemmin täytyi toteutua, tuotti\ntuon viimeisenkin siteen laukeaminen hänelle vanhaa, tuttua tuskaa.\nIstuessaan siinä pimeän helmassa, hän melkein ihmetteli, että noin\nkipeä kaiherrus oli saattanut syntyä hänessä mitättömän asian tähden.\nHän käsitti kyllä, että tästälähtien tulisi Eero aina hänet\nsivuuttamaan, mutta hän oli jo ennenkin luullut olevansa niin\nyksinäinen, ettei mikään ulkonainen sattuma enää voisi häneen koskea.\nNyt huomasi hän, että vielä oli ollut yksi rengas, ystävyyden sitkeä\nsilmu, joka oli hiljaa ja hitaasti kulunut ja vasta nyt lopullisesti\nkatkesi.\n\nNyt vasta oli hän siis ypö-yksin. Mutta hän ei tahtonut valittaa. Hän\nymmärsi olevansa luotu työtä varten. Aherrus, mutta ei sen tulos,\ntaistelu, mutta ei voitto, oli oleva hänen elämänsä sisältönä. Kaiho\noli hänen tarmonsa salaisuus, tarmo synnytti ponnistelun, ponnistelu\nuuvutti ja uupumus lahjotti unen. Muu oli vierasta hänelle.\n\nHän nousi, väänsi lampun palamaan ja alkoi selailla kirjojaan.\n\n\n\n"]