[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fOgnEWk20dgUOWOhZRTzkn3hwvMnwONW94uCMZ4DKKmg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},1598,"Kuningatar Hanhenjalan ravintola","France, Anatole",null,"1598-france-anatole-kuningatar-hanhenjalan-ravintola","1598__France_Anatole__Kuningatar_Hanhenjalan_ravintola","romaani",[],[13,14],"ranskalainen","nobel","fi",1892,1910,57276,370746,false,55422,[23,24,25,26,27],"Bildungsromans","Christian women saints -- Fiction","Egypt -- Fiction","Mary, of Egypt, Saint -- Fiction","Picaresque fiction",[29,30,31],"French Literature","Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Kuningatar Hanhenjalan ravintola\" by Anatole France is a historical novel written in 1892. Young Jacques Ménétrier begins as a spit-turner in his father's roast meat shop in early eighteenth-century France. His life transforms when Abbot Jérôme Coignard takes him as a student, teaching him Latin and Greek. Together they enter the service of an alchemist obsessed with salamanders and sylphs. Their pursuit of knowledge and happiness becomes entangled with debauchery, vengeance, and the charms of the beautiful Jahel. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Leino, Eino",210,"Pikareski romaani sijoittuu 1700-luvun Ranskaan ja seuraa nuorta Jacques Ménétrier’tä, joka päätyy oppilaaksi oppineelle ja elämäniloiselle apotti Jérôme Coignardille. Teos yhdistää satiiria, seikkailua ja filosofiaa käsitellen muun muassa alkemiaa ja salatieteitä.","Anatole Francen 'Kuningatar Hanhenjalan ravintola' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1598. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","KUNINGATAR HANHENJALAN RAVINTOLA\n\nKirj.\n\nAnatole France\n\n\nSuomentanut\n\nEino Leino\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nYrjä Weilin ja Kumpp.,\n1910.\n\n\n\n\n\n\n      Alkuperäinen, 18:nnen vuosisadan kauniiseen tapaan\n      tekstattu käsikirjoitus kantaa alaotsaketta:\n      _Herra apotti Jérôme Coignardin elämä ja mielipiteet_.\n      (Julkaisijan huomautus.)\n\n\n\n\nTarkoitukseni on kertoa elämäni ihmeellisistä tapauksista. Niiden\njoukossa on monta kaunista ja monta kummallista. Muistutellessani\nniitä jälleen mieleeni minä epäilen itse uneksineeni. Olen tuntenut\nerään gascognelaisen kabbalistin, josta en voi sanoa, että hän olisi\nollut mikään viisas mies, sillä hänen loppunsa oli surullinen.\nMutta hän keskusteli minun kanssani eräänä yönä Joutsensaarella\nylevistä asioista, jotka minulla on ollut onni säilyttää muistissani\nja vaiva panna paperille. Nämä keskustelut koskettelivat magiaa\nja salaisia tieteitä, joita nykyään niin kovasti harrastetaan. Ei\npuhuta muusta kuin _Ruusu-Rististä_. [Tämä on kirjoitettu 18:nnen\nvuosisadan jälkipuoliskolla. (Julkaisijan huomautus.)] Muuten en\nollenkaan imartele itseäni sillä, että nämä kertomukseni tuottaisivat\nminulle erikoista kunniaa. Jotkut tulevat sanomaan, että olen\nkeksinyt kaikki omasta päästäni ja että se ei ole oikeata oppia;\ntoiset taas, että olen kertonut vain mitä koko maailma tietää. Minä\nmyönnän, että kabbalistinen viisauteni on varsin puutteellinen, sillä\nmestarini kuoli heti oppiaikani alussa. Mutta se vähä, minkä ehdin\noppia hänen taidostaan, on saattanut minut ankarasti epäilemään,\nettä kaikki siinä on vain turhuutta, erehdystä ja mielikuvitusta.\nRiittää, sivumennen sanoen, että magia sotii vasten uskontoa:\njo sen vuoksi minä tuomitsen sen kaikesta voimastani. Kuitenkin\nkatson velvollisuudekseni valaista erään kohdan tästä väärästä\ntieteestä, ettei minua luultaisi vielä tietämättömämmäksi kuin olen.\nTiedän, että kabbalistit uskovat yleensä sylfien, salamanterien,\nkeijukaisten, gnomien ja gnomidien syntyvän yhtä katoavaisella\nsielulla varustettuina kuin heidän ruumiinsa on ja saavuttavan\nkuolemattomuuden seurustelullaan salatieteilijäin kanssa. [Tätä\nmielipidettä kannattaa eritoten apotti Montfaucon de Villars'in\npieni kirja: _Kertomus kabbalasta tahi keskustelemuksia salaisista\nja mystillisistä tieteistä, vanhojen maagikkojen ja viisaiden\nkabbalistien periaatteille rakennettu_. Tästä kirjasta on olemassa\nuseampia painoksia. Minä tyydyn huomauttamaan vain Amsterdamissa\npainetusta (_Jacques Le Jeune_, 1700, iu--18, kuvia), joka sisältää\nerään toisen osan, mitä ei ole originaalipainoksessa. (Julkaisijan\nhuomautus.)] Minun mestarini sitävastoin opetti, että iankaikkinen\nelämä ei tule kenenkään luontokappaleen osaksi, oli hän sitten maan\ntai ilman lapsi. Olen seurannut hänen mielipidettään, tahtomatta\nasettua sen arvostelijaksi.\n\nHänen oli tapana sanoa, että keijukaiset tappavat sen, joka paljastaa\nheidän mysteerionsa, ja hän piti näiden henkiolentojen kostona hra\napotti Coignardin kuolemaa, hänen, joka salamurhattiin Lyonin tiellä.\nMutta minä tiedän hyvin, että tällä kuolemalla, jota ei koskaan voida\nkyllin valittaa, oli toinen, luonnollisempi syy. Olen puhuva aivan\nvapaasti ilman ja tulen hengistä. Ihmisen täytyy uskaltaa jotakin\nelämässään, ja vaara, joka meitä keijukaisten puolelta uhkaa, on\näärettömän vähäinen.\n\nOlen koonnut innolla kunnon mestarini, hra apotti Jérôme Coignardin\nlausunnot, hänen, joka kuoli edellämainitulla tavalla. Hän oli\nhurskas ja tietorikas mies. Jos hänen sielunsa olisi ollut vähemmän\nlevoton, hän olisi hyveeltään ollut hra apotti Rollin'in vertainen,\nsamoin kuin hän tietojensa laajuuden ja älynsä syvyyden puolesta jo\nseisoi häntä paljonkin korkeammalla. Keskellä rauhattoman elämän\nmyrskyjä hänellä oli hra Rollin'iin verraten ainakin se etu, että\nhän ei vaipunut jansenismiin. Sillä hänen hengessään asui lujuus,\njota ei väkivaltaisinkaan harhaoppi voinut häälyttää, ja minä voin\nJumalan kasvojen edessä todistaa, että hänen uskonsa oli puhdas.\nHän tunsi paljon maailmaa ja oli seurustellut mitä erilaisimpien\nihmisten kanssa. Tämä kokemus olisi ollut suureksi avuksi hänelle\nniiden roomalaisten historiain sommittelussa, jotka hän epäilemättä\nolisi, samoin kuin hra Rollin, kirjoittanut, jos hänellä vain olisi\nollut siihen aikaa ja tilaisuutta ja jos hänen elämänsä olisi ollut\nenemmän hänen neronsa mukainen. Se, mitä minulla on kerrottavaa\nniin etevästä miehestä, on oleva näiden muistelmien kaunistus.\nJa niinkuin Aulus Gellius, joka _Attikalaisissa öissään_ selitti\nfilosofien kauneimmat ajatukset, tahi niinkuin Apuleius, joka\n_Metamorfoosiinsa_ kokosi kreikkalaisten parhaimmat tarinat, niin\nolen minäkin työskentelevä mehiläisen tavoin ja keräävä oivallisen\nhunajan. Kuitenkaan minä en ole kyllin itserakas, että uskoisin\nolevani noiden suurten kirjailijain kilpailija, sillä minä ammennan\nkaikki aarteeni vain muististani enkä laajasta lukeneisuudesta.\nAinoa, joka on minun omaani tässä, on vilpitön uskollisuus. Jos joku\nkerran uteliaisuudesta sattuu silmäilemään näitä muistelmia, niin hän\non tunnustava, että ainoastaan puhdas sielu on voinut tulkita itseään\nnäin koruttomalla ja yksinkertaisella kielellä. Minua on aina pidetty\nvarsin naiivina niissä seuroissa, joissa olen elänyt. Tämä kirjoitus\non osaltaan jatkava samaa mielipidettä minun kuoltuani.\n\n\n\n\n1.\n\n\nNimeni on Elme Laurent Jacques Ménétrier. Isäni, Léonard Ménétrier,\noli paistinkokki Saint-Jacques-kadulla, ja hänen katukilpenään oli\n_Kuningatar Hanhenjalka_, jolla, kuten tunnettu, oli latuskaiset\njalat, hanhien ja ankkojen tapaan.\n\nHänen paistintupansa sijaitsi vastapäätä Saint-Bénoît-le-Bétournén\nkirkkoa, rouva Gilles'in _Kolme neitsyttä_ nimisen rihkamakaupan ja\nherra Blaizot'n _Pyhän Katarinan kuva_ nimisen kirjakaupan välillä,\nlähellä viinitupaa _Pieni Bakkos_, jonka viiniköynnöksillä koristettu\nristikko oli Köydenpunojain-kadun kulmauksessa. Hän rakasti minua\nsuuresti, ja kun minä illallisen jälkeen lepäsin pienessä sängyssäni,\notti hän usein minun käteni, kohotti ylös sormeni, yhden kerrassaan,\npeukalosta alkaen, ja sanoi:\n\n-- Tuo tappoi, tuo kyni, tuo paistoi, tuo söi sen. Eikä pikkutillille\nmitään jäänytkään.\n\n-- Hierin häärin, hierin häärin, lisäsi hän sitten ja kutkutti minua\nkäteen pikkusormellani.\n\nJa hän nauroi kurkun täydeltä. Minä nauroin myös ja nukuin siihen, ja\näitini vakuutti, että hymy säilyi huulillani seuraavaan aamuun asti.\n\nIsäni oli etevä paistaja ja pelkäsi Jumalaa. Siksi hän kantoikin\njuhlapäivinä paistinkokkien ammattikunnan lippua, johon Pyhä\nLaurentius vartaineen ja palmunlehvineen oli kauniisti kirjaeltu.\nHänen oli tapansa sanoa minulle:\n\n-- Jacquot, sinun äitisi on hurskas ja kunnioitettava nainen.\n\nTätä lauselmaansa hän toisti mielellään. Totta on, että äitini\njoka sunnuntai meni kirkkoon, suurilla kirjasimilla painettu kirja\nkainalossaan. Sillä hänen oli vaikea lukea hienoa pränttiä: se\nveti ikäänkuin silmät päästä häneltä, sanoi hän. Isäni vietti\njoka ilta tunnin tai kaksi _Pienen Bakkoksen_ kapakassa, jossa\nluutunsoittajatar Jeannette ja pitsinnyplääjätär Catherine usein\nmajailivat. Ja joka kerta kun hän palasi hiukan myöhempään kuin\ntavallista, hän sanoi hellällä äänellä pannen päähänsä pumpulisen\nyömyssynsä:\n\n-- Barbe, nuku rauhassa. Minä sanoin sen vielä äsken tuolle ontuvalle\nveitsisepälle: sinä olet hurskas ja kunnioitettava nainen.\n\nMinä olin kuusi vuotta vanha, kun hän oikaisi esivaatteensa, mikä\nhänelle oli lujan päätöksen merkki, ja sanoi näin:\n\n-- Miraut, meidän kiltti koiramme, on nyt neljätoista vuotta\nkääntänyt varrastani. Minulla ei ole mitään häntä vastaan. Hän\non hyvä palvelija, joka milloinkaan ei ole varastanut minulta\npienintäkään hanhen tahi kalkkunan palasta. Hän on tyytynyt siihen,\nettä hän vaivansa palkkioksi on saanut nuolla paistinpannun.\nMutta hän alkaa vanhentua. Hänen käpälänsä alkavat kangistua, hän\nei näe enää mitään eikä hän enää kelpaa väännintä kääntämään.\nJacquot, poikani, nyt on sinun aika astua hänen sijaansa. Käyttäen\najatuskykyäsi ja saavutettuasi hiukan kokemusta sinä epäilemättä olet\nsiinä toimessa yhtä hyvin kuin hänkin onnistuva.\n\nMiraut kuunteli hänen sanojaan ja heilutti häntäänsä hyväksymisensä\nmerkiksi. Isäni jatkoi:\n\n-- Istu siis tälle jakkaralle ja käännä paistia! Samalla voit sinä,\nkehittääksesi ymmärrystäsi, oppia lukemaan aapiskirjaasi, ja kun\nolet oppinut kaikenlaatuiset kirjaimet, sinun on opittava ulkoa\njokin kieliopillinen tahi siveysopillinen teos tahi myös vanhan ja\nuuden testamentin kauniit elämänohjeet. Sillä Jumalan tuntemus ja\ntieto hyvän ja pahan eroavaisuudesta on välttämätön koneellisessakin\nammatissa, joka ei tuota suurta mainetta tosin, mutta joka on\nkunniallinen, kuten minun, ja oli minun isäni ja on oleva sinunkin,\njos niin on Jumalan tahto.\n\nTuosta päivästä alkaen minä istuin illasta aamuun uuninnurkassa ja\nkäänsin paistia, aapiskirja polvillani. Eräs hyvä kapusiinimunkki,\njoka pussi selässä kävi kerjäämässä isältäni, opetti minut tavaamaan.\nHän teki sen sitäkin mieluummin, kun isäni, joka kunnioitti\ntietopuolista sivistystä, maksoi hänen opetustuntinsa hyvällä\nkalkkunanpaistin palalla ja isolla lasillisella viiniä, siksi kuin\npikku munkki, nähdessään minun jo sangen hyvin taitavan muodostaa\ntavuja ja sanoja, toi minulle Pyhän Margaretan kauniin elämäkerran ja\nopetti minut siitä lukemaan sujuvasti.\n\nEräänä päivänä, kun hän tapansa mukaan oli asettanut pussinsa\ntiskille, istui hän minun vierelleni, lämmitteli paljaita jalkojaan\nlieden tuhkassa ja luetti minulla varmaan sadannen kerran:\n\n    \"Neitsyt, armas, hellä, hyvä,\n    auta nainen synnyttävä,\n      kaitse kauniisti meitä.\"\n\nSamassa silmänräpäyksessä astui sisälle paistintupaan paksuruumiinen,\nmutta jaloryhtinen mies, puettuna hengellisen säädyn pukuun, ja huusi\nkorkealla äänellä:\n\n-- Hoi, isäntä, tarjoapas nyt minulle jokin makupala!\n\nHän näytti harmaista hapsistaan huolimatta olevan ikänsä ja voimansa\ntäydessä kukoistuksessa. Hänellä oli hymyilevä suu ja vilkkaat\nsilmät. Hänen hiukan raskaat poskensa ja hänen kolme leukaansa\nkerrostuivat majesteetillisesti papinkaulukselle, joka sulasta\nmyötätunnosta oli käynyt yhtä rasvaiseksi kuin kaulakin oli.\n\nIsäni, jonka ammatti vaati kohteliasta käytöstapaa, otti myssyn\npäästään ja vastasi kumartaen:\n\n-- Jos teidän korkea-arvoisuutenne suvaitsee hetken lämmitellä lieden\nääressä, olen minä tarjoava mitä vain haluatte.\n\nEnempiä pyyntöjä odottamatta apotti istui lieden ääreen kapusiinin\nrinnalle.\n\nKun hän kuuli tuon kunnon veljen lukevan:\n\n    \"Neitsyt, armas, hellä, hyvä,\n    auta nainen synnyttävä\"...\n\nhän taputti käsiään ja sanoi:\n\n-- Oh, mikä outo lintu! Mikä harvinainen ilmiö! Kapusiini, joka osaa\nlukea! Pikku veli, mikä sinun nimesi on?\n\n-- Veli Ange, halpa kapusiini, vastasi opettajani.\n\nÄitini, joka kuuli ääniä yliskamariinsa, tuli nyt alas myymälään\nuteliaisuutensa houkuttelemana.\n\nApotti tervehti häntä jo jonkin verran tuttavallisella hienoudella ja\nsanoi:\n\n-- Se on ihmeteltävää, hyvä rouva! Veli Ange on kapusiini ja osaa\nlukea.\n\n-- Vieläpä hän osaa lukea kaikkia pränttejä, vastasi äitini.\n\nJa lähestyessään munkkia hän tunsi Pyhän Margaretan rukouksen sen\notsakekuvasta, joka esitti neitseellistä marttyyria, vihkivesiastia\nkädessään.\n\n-- Tämä rukous, hän lisäsi, on vaikeasti luettava, koska sanat siinä\novat aivan pienet ja tuskin toisistaan erotetut. Mutta onneksi\nriittää tuskan tullessa, jos asettaa sen laastarin tapaan sille\npaikalle, jossa kipu on suurin, ja se vaikuttaa silloin yhtä hyvin\nja vieläpä paremmin kuin jos hokee sitä. Minä olen itse kokenut sen\nsynnyttäessäni poikaani Jacquot'ta, joka istuu tässä.\n\n-- Epäilemättä, armon rouva, vastasi veli Ange. -- Pyhän\nMargaretan rukous on erinomainen siihen tarpeeseen, josta puhutte,\nluonnollisesti sillä nimenomaisella ehdolla, että annetaan samalla\nalmu kapusiinille.\n\nNäin sanottuaan veli Ange tyhjensi pikarin, jonka äitini oli\ntäyttänyt hänelle ääriään myöten, heitti pussin olalleen ja lähti\ntaivaltamaan kohti _Pientä Bakkosta_.\n\nIsäni tarjosi lintupaistia apotille, joka aloitti illallisensa,\nvetäen esiin taskustaan leivänkyrsän, viinipullon ja veitsen, jonka\nkuparinen pää esitti autuasta Ludvig XIV:tä roomalaisena keisarina\nantiikkisen pylvään nenässä.\n\nMutta hän oli tuskin pistänyt suuhunsa ensimmäisen palan, kun hän\nkääntyi isäni puoleen ja pyysi suolaa, kummastuneena ettei heti oltu\nasetettu suola-astiaa hänen eteensä.\n\n-- Se oli aina muinaiskansojen tapa, hän sanoi. -- He tarjosivat\nsuolaa kestiystävyyden merkiksi. He asettivat suola-astioita myös\njumalien pöydälle temppeleihin.\n\nIsäni tarjosi hänelle suolaa sarvesta, joka riippui uuninkupeessa.\nApotti otti niin paljon kuin hän tarvitsi ja sanoi:\n\n-- Muinaiset kansat pitivät suolaa kaikkien aterioiden\nvälttämättömänä höysteenä ja asettivat sen arvon niin korkealle,\nettä he kuvaannollisessa merkityksessä nimittivät suolaksi niitä\nsukkeluuksia, jotka tekivät herkullisiksi heidän keskustelunsa.\n\n-- Oh, sanoi isäni, niin kallis kuin suola lienee ollutkin noille\nmuinaiskansoille, tekee suolavero sen meille nykyään vielä\nkalliimmaksi.\n\nÄitini, joka kuunteli päältä kutoen villasukkaa, nautti voidessaan\nliittää keskusteluun jonkun sanan. -- Täytyy uskoa, että suola on\nhyvä ja hyödyllinen aine, sanoi hän, koska pappi asettaa suolarakeen\nlapsen kielelle, kun sitä kastetaan. Kun poikani Jacquot tunsi suolan\nkielellään, hän irvisti, sillä hänellä oli jo ymmärrystä, niin pieni\nkuin hän olikin. Minä puhun, herra apotti, pojastani Jacques'ista,\njoka istuu tässä.\n\nApotti katseli minua ja sanoi:\n\n-- Hän on jo iso poika. Ujous kuvastuu hänen kasvoillaan, ja hän\nlukee tarkkaavaisesti Pyhän Margaretan elämäkertaa.\n\n-- Oh, jatkoi äitini, hän lukee myös rukousta kylmänvihoja vastaan\nja Pyhän Hubertuksen rukousta, jonka veli Ange on opettanut hänelle,\nja kertomusta hänestä, jonka useat pirut Faubourg Saint-Marcelissa\nrepivät kappaleiksi, koska hän oli herjannut pyhän Jumalan nimeä.\n\nIsäni katsoi minuun ihaillen ja kuiskasi sitten apotin korvaan,\nettä minä voin oppia mitä tahansa luonnollisella ja synnynnäisellä\nkeveydellä.\n\n-- Siinä tapauksessa, sanoi apotti, pitäisi hänen päästä opin tielle.\nOpinnot ovat miehen kunnia, elämän lohdutus ja lääke kaikkea pahaa\nvastaan, vieläpä rakkauttakin, kuten runoilija Theokritos vakuuttaa.\n\n-- Vaikka minä olen vain paistinkokki, vastasi isäni, minä kunnioitan\nkirjatietoa ja uskon mielelläni, kuten teidän armonne sanoo, että\nse on lääke rakkautta vastaan. Mutta minä en usko, että se on lääke\nnälkää vastaan.\n\n-- Kenties se ei auta sitä vastaan pettämättömästi, vastasi apotti.\n-- Mutta sitäkin voi opillinen sivistys lievittää suloisena, vaikka\nepätäydellisenä palsamina.\n\nHänen näin puhuessaan ilmestyi pitsinnyplääjätär Catherine\nkynnykselle, myssy kallellaan ja kaulaliina epäjärjestyksessä. Tuo\nnäky saattoi äitini rypistämään silmäkulmiaan ja pudottamaan kolme\nsilmää sukankutimestaan.\n\n-- Herra Ménétrier, sanoi Catherine isälleni, olkaa hyvä ja\ntulkaa sanomaan sana järjestyksenvalvojille. Ellette sitä tee, he\nvarmasti panevat putkaan veli Angen. Tuo kunnon veli tuli juuri\n_Pieneen Bakkokseen_ ja joi pari kolme haarikkaa, joita hän ei\nmaksanut, koska hän, omien sanojensa mukaan, ei tahtonut rikkoa\nPyhää Franciscusta ja hänen munkkikuntansa sääntöjä vastaan. Mutta\npahinta on, että hän, nähdessään minut köynnösmajassa, jossa en\nollut yksin, tuli luokseni tahtoen opettaa minulle erään uuden\nrukouksen. Sanoin hänelle, että hetki ei ollut sopiva siihen, ja kun\nhän kävi lähenteleväksi, veti ontuva veitsiseppä, joka sattumalta\noli seurassani, häntä parrasta sangen voimakkaasti. Silloin veli\nAnge syöksyi hänen kimppuunsa, veitsiseppä sortui maahan ja veti\nperässään sekä pöydän että viinihaarikat. Kapakoitsija kuuli melun\nja riensi juosten siihen, mutta kun hän näki pöydän kumollaan,\nviinin virtaavan lattialla ja veli Angen, toinen jalka veitsisepän\npään päällä, heiluttavan kädessään jakkaraa, jolla hän löi jokaista\nlikitulijaa, alkoi tuo ilkeä isäntä kirota kuin piru ja kiirehti\njärjestyksenvalvojia etsimään. Herra Ménétrier, tulkaa viipymättä,\ntulkaa päästämään pikku veli poliisien käsistä! Hän on pyhä mies ja\nhänen käytöksensä tässä asiassa on anteeksiannettava.\n\nIsäni oli yleensä taipuvainen tekemään Cathérinen mieliksi. Mutta\ntällä kertaa ei pitsinnyplääjättären sanoilla ollut odotettua\nvaikutusta häneen. Hän vastasi vain, että hänen mielestään kapusiinin\nkäytös ei ollut ollenkaan anteeksi annettavissa ja että hän toivoi\ntälle vain hyvää katumusaikaa vedellä ja leivällä sen luostarin\nmustimmassa vankiluolassa, jonka pilkka ja häpeä hän oli.\n\nHän oikein lämpeni puhuessaan:\n\n-- Juoppo ja irstailija, jolle minä joka päivä annan hyvää viiniä\nja maukkaita paistinpaloja, ja joka menee kapakkaan iloilemaan\nkevytmielisten naisten kera! Naisten, jotka ovat jo kyllin\nturmeltuneita seurustellakseen mieluummin kuljeksivan veitsisepän ja\nkapusiinimunkin kanssa kuin kaupunginosamme kunniallisten porvarien!\nHyi! Hyi!\n\nTässä hän keskeytti haukkumasanojensa tulvan ja vilkaisi\nsalaa äitiini, joka selkä suorana portaita vasten liikutteli\nsukkavartaitaan lyhyillä, kuivakiskoisilla nykäyksillä.\n\nHämmästyneenä tästä huonosta vastaanotosta Cathérine sanoi\nyksikantaan:\n\n-- Siis te ette tahdo sanoa hyvää sanaa kapakoitsijalle ja\nkersanteille?\n\n-- Minä sanon heille, jos niin tahdotte, että he korjaisivat\nveitsisepänkin samalla kuin kapusiinin.\n\n-- Kuinka? kysyi hän nauraen. -- Onhan veitsiseppä teidän ystävänne.\n\n-- Vähemmän minun kuin teidän ystävänne, vastasi isäni. --\nKeppikerjäläinen, joka ontuu ja maleksii pitkin maailmaa\nromulaatikkoineen!\n\n-- Oh, mitä siihen tulee, hän huusi, on kyllä totta, että hän ontuu.\nHän ontuu, hän ontuu, hän ontuu!\n\nJa hän meni matkaansa nauraen täyttä kurkkuaan. Isäni kääntyi silloin\napotin puoleen, joka raaputteli luuta veitsellään:\n\n-- Se on niin kuin minulla on ollut kunnia sanoa teidän armollenne:\njokaisen tunnin, minkä tämä kapusiini opettaa lukua ja kirjoitusta\nlapselleni, minä maksan hänelle pikarillisella viiniä ja jollakin\nherkkupalalla jänistä, kaniinia, hanhea, niin, vieläpä kanaa ja\nkananpoikaa. Hän on juoppo ja irstailija!\n\n-- Epäilemättä, vastasi apotti.\n\n-- Mutta jos hän vielä uskaltaa astua jalallaan kynnykseni yli, ajan\nminä hänet ulos luudanvarrella.\n\n-- Se olisi oikein hänelle, sanoi apotti. -- Tämä kapusiini on aasi\nja hän opetti teidän poikaanne pikemmin kirkumaan kuin puhumaan.\nTekisitte viisaasti, jos heittäisitte tuleen tämän Pyhän Margaretan\nelämäkerran, tämän kylmänvihojen rukouksen ja tämän kertomuksen\ntaikasudesta, jolla tuo jumalanmies myrkytti poikanne sielua. Samasta\nhinnasta, mistä veli Ange antoi tuntejaan, tahdon minä antaa omia\ntuntejani hänelle. Tahdon opettaa tälle lapselle latinaa ja kreikkaa,\nvieläpä ranskaakin, jonka kielen Voiture ja Balzac ovat kehittäneet\ntäydellisyyteen. Onnen ihmeellisen ja kaksinaisessa merkityksessä\nsuosiollisen oikun kautta on Jakobus Paistinkääntäjästä täten tuleva\noppinut mies ja minä saava joka päivä syödäkseni.\n\n-- Kättä päälle, sanoi isäni. -- Barbe, tuo kaksi pikaria! Asiaa ei\nvoida pitää päätettynä, ennenkuin asianosalliset ovat kilistäneet\nkeskenään yhteisen suostumuksensa merkiksi. Me teemme sen täällä.\nEn tahdo enää elämässäni astua jalallani _Pieneen Bakkokseen_, niin\ninhoittaa minua tuo munkki ja tuo veitsiseppä!\n\nApotti nousi, laski kätensä tuolinkarmille ja loihe lausumaan\nhitaasti ja juhlallisesti:\n\n-- Ennen kaikkea minä kiitän Jumalaa, kaiken luomakunnan luojaa ja\nvarjelijaa, joka on minut tähän ravitsevaan taloon johdattanut.\nHän yksin ohjaa askelemme, ja meidän on tunnustettava hänen\nkaitselmuksensa inhimillisissä asioissa, vaikka olisikin julkeaa\nja joskus suorastaan sopimatonta seurata sen jälkiä liian läheltä.\nSillä kaitselmus, ollen kaikki-sisältävä, on läsnä kaikenkaltaisissa\ntilaisuuksissa, jotka epäilemättä ovat yleviä, sikäli kuin Jumala\non niissä osallisena, mutta sikamaisia tai naurettavia, sikäli kuin\nihmiset ovat niissä osallisina, joka viimeksimainittu puoli onkin\nainoa, minkä kautta kaitselmus meille ilmestyy. Siksi ei meidän\ntule kapusiinimunkkien ja kilttien naisten tapaan heti huutaa\nnäkevämme Jumalan sormea jokaisesta selkäsaunasta, jonka kissa saa.\nYlistäkäämme Herraa! Rukoilkaamme, että hän valistaisi minut niissä\nopetuksissa, joita aion antaa tälle lapsukaiselle, ja mitä muuhun\ntulee, alistukaamme hänen pyhään tahtoonsa, koettamatta ymmärtää sen\njokaista yksityisilmausta.\n\nSitten hän kohotti pikarinsa ja joi pitkän siemauksen.\n\n-- Tämä viini, hän sanoi, tuo mukanaan ruumiin talouteen suloisen ja\nterveellisen lämmön. Se on neste, joka olisi ollut kyllin arvokas\nbakkolaisten runoilijain Anakreonin ja Chaulieun laulettavaksi\nTeoksessa ja Templitornissa. Tahdon kostuttaa sillä nuoren oppilaani\nhuulia.\n\nHän asetti pikarin leukani alle ja huudahti:\n\n-- Tulkaa, te akateemisen ahkeruuden mehiläiset, tulkaa ja istukaa\nsopusointuisissa parvissa Jakobus Paistinkääntäjän suulle, joka tästä\nlähtien on oleva runottarille pyhitetty.\n\n-- Oh, herra apotti, sanoi äitini, viini tosin houkuttelee mehiläisiä\nluokseen, varsinkin makea viini. Mutta ei pidä toivoa, että nuo\nilkeät herhiläiset istuisivat minun poikani suulle, sillä niiden\npisto tekee julman kipeää. Eräänä päivänä, kun minä purin persikkaa,\npisti minua kieleen mehiläinen, ja minä kärsin aivan kuin olisin\nollut helvetissä. Minua ei auttanut muu kuin hyppysellinen multaa,\nsylkeen sekoitettuna, jonka veli Ange pisti suuhuni, lukien Pyhän\nComon rukousta.\n\nApotti teki hänelle ymmärrettäväksi, että oli puhunut mehiläisistä\nkuvaannollisessa merkityksessä. Ja isäni lausui moittivalla äänellä:\n\n-- Barbe, sinä olet hurskas ja kunnioitettava nainen, mutta minä olen\nusein huomannut, että sinulla on ikävä taipumus viskautua päistikkaa\nkeskelle vakavaa keskustelua kuin koira keilapeliin.\n\n-- Voi olla, vastasi äitini. -- Mutta jos sinä, Léonard, olisit\nparemmin seurannut minun neuvojani, olisi se usein ollut sinun\nomaksi eduksesi. En voi tuntea kaikenlaatuisia mehiläisiä, mutta\nminä osaan hoitaa talouteni ja tiedän mitä ikämies, perheen isä\nja ammattikuntansa lipunkantaja on elämäntavoissaan yleiselle\nsopivaisuudelle velkapää.\n\nIsäni raapaisi korvallistaan ja kaasi viiniä apotille, joka sanoi\nhuokaisten:\n\n-- Toden totta ei sivistystä kunnioiteta meidän päivinämme Ranskan\nkuningaskunnassa niinkuin roomalaisten kesken siihen aikaan, jolloin\nhe kuitenkin jo olivat luopuneet alkuperäisestä hyveestään, mutta\njolloin kaunopuheisuus kohotti Eugeniuksen valtaistuimelle. Ei ole\nharvinaista meidän vuosisadallamme tavata tietorikas mies istumassa\nullakolla ilman tulta tai kynttilää. _Exemplum ut talpa_. Minä itse\nolen esimerkki siitä.\n\nHän kertoi nyt meille elämänsä juoksun, jonka minä olen toistava\ntässä sellaisenaan hänen omilla sanoillaan, paitsi eräitä kohtia,\njoita ikäni esti minua ymmärtämästä ja jotka siis eivät myöskään ole\nmuistissani säilyneet. Ne olen katsonut velvollisuudekseni täydentää\neräillä myöhemmin minulle uskotuilla tiedonannoilla, niiltä ajoilta,\njolloin hän kunnioitti minua ystävyydellään.\n\n\n\n\n2.\n\n\nHän kertoi:\n\n-- Sellaisena kuin te minut näette tässä, tai paremmin sanoen, aivan\ntoisenlaisena kuin minut näette, nuorena, hoikkana, vilkassilmäisenä\nja mustatukkaisena, minä opetin muinoin kauniita taiteita Beauvais'n\nkollegiossa, jossa esimiehiäni olivat hrat Dugué, Guérin, Coffin\nja Baffier. Olin juuri päässyt papiksi ja aioin hankkia itselleni\nsuurta mainetta kirjallisuuden alalla. Mutta eräs nainen saattoi\nkaikki minun toiveeni häpeään. Hänen nimensä oli Nicole Pigoreau, ja\nhän piti _Kultainen raamattu_ nimistä kirjakauppaa torin varrella,\nkollegion edustalla. Minä kävin usein siellä selailemassa kirjoja,\njoita hän sai Hollannista, ja myöskin noita zweibrückiläisiä\npainoksia, joita sangen oppineet huomautukset, sanaluettelot ja\nselitykset kaunistavat. Minä olin rakastettava, ja rouva Pigoreau\nhuomasi sen onnettomuudekseni. Hän oli ollut sievä ja taisi vieläkin\nmiestä miellyttää. Hänen silmänsä puhuivat. Eräänä päivänä Cicerot,\nTitus Liviukset, Platonit ja Aristoteleet, Thukydideet, Polybiukset\nja Varrot, Epiktetokset, Senecat, Boëtiukset ja Cassiodorukset,\nHomerokset, Aiskylokset, Sophokleet, Euripideet, Plautukset ja\nTerentiukset, Diodorus Sisilialaiset ja Dionysos Halikarnassolaiset,\nPyhät Johannes Krysostomukset ja Pyhät Basiliukset, Pyhät\nHieronymukset ja Pyhät Augustinukset, Erasmukset, Saumaise'it,\nTurnèbe'it ja Scaliger't, Pyhät Thomas Aquinolaiset, Pyhät\nBonaventurat, Bossuet't ja Ferrit perässään, Lenain'it, Godefroy't,\nMézeray't, Mainbourgit, Fabriciukset, Isä Lelong'it ja isä Pitou't,\nkaikki runoilijat, puhujat, historioitsijat, kirkkoisät, tohtorit,\nteologit, humanistit, kompilaattorit, kaikki kokoontuneina katosta\nlattiaan, näkivät meidän suudelmamme.\n\n\"Minä en ole voinut teitä vastustaa\", hän sanoi, \"mutta älkää silti\najatelko mitään pahaa minusta\".\n\nHän ilmaisi rakkautensa minua kohtaan kiihkolla, joka oli\nkäsittämätöntä. Kerran hän koetteli ylleni erästä papinkaulusta ja\nparia pitsikalvostimia, ja nähdessään, että ne sopivat mainiosti\nminulle, hän pyysi minua pitämään ne ominani. Minä en aluksi tahtonut\nniitä. Mutta kun hän loukkautui kielloistani, jotka hän käsitti\nlempensä herjaukseksi, suostuin ottamaan hänen lahjansa, peläten\nmuuten hänet suututtavani.\n\nHyvä onneni kesti siksi kuin eräs upseeri astui minun tilalleni.\nHarmistuin siitä ankarasti ja annoin kostonhimossani tietää kollegion\njohtajille, että minä en enää käynyt _Kultaisessa raamatussa_, koska\nsiellä oli vaara joutua näkemään kohtauksia, jotka olivat omiaan\nloukkaamaan nuoren hengellisen miehen häveliäisyyttä. Totta puhuen,\nminä en saanut aihetta onnitella itseäni tästä tempusta. Sillä\nkun rouva Pigoreau sai kuulla menettelystäni häntä kohtaan, hän\nkuulutti julki, että olin varastanut häneltä parin pitsikalvostimia\nja papinkauluksen. Nämä väärät syytökset saapuivat johtajien\nkorville, he antoivat tutkia kapsäkkini ja löysivät sieltä nuo\nkorukalut, joiden rahallinen arvo oli melkoinen. He ajoivat minut\npois kollegiosta, ja näin tulin minä, kuten ennen Hippolytos ja\nBellerophon, naisen viekkauden ja ilkeyden tuntemaan. Tavaten\nitseni kadulta hynttyineni ja retoriikanvihkoineni minä olin mitä\nsuurimmassa vaarassa kuolla nälkään, kunnes riisuin papintakkini\nja sulkeuduin erään ylhäisen hugenotin suosioon, joka otti minut\nkirjurikseen ja saneli minulle häväistyskirjoituksia uskontoa vastaan.\n\n-- Ah, huudahti isäni, siinä te teitte sangen pahasti, herra apotti!\nKunniallisen miehen ei tule lainata kättään mokomiin iljetyksiin. Ja\nvaikka minä olen oppimaton mies ja vain käsityöläinen ammatiltani, en\nvoi sietää hugenotteja, noita \"Niklaan lehmiä\"!\n\n-- Te olette oikeassa, hyvä isäntä, vastasi apotti. -- Se onkin\nsynkin kohta minun elämässäni. En kadu mitään niinkuin sitä. Mutta\ntuo mies oli kalvinisti. Hän käytti minua kirjoittamaan ainoastaan\nluterilaisia ja sociniaaneja vastaan, joita hän ei voinut kärsiä,\nja minä vakuutan, että hän pakotti minut käsittelemään näitä\nkerettiläisiä ankarammin kuin koskaan Sorbonnessa on tapana.\n\n-- Amen, lausui isäni. -- Lampaat käyvät rauhassa laitumella, sillä\naikaa kuin sudet repivät toisensa kuoliaaksi.\n\nApotti jatkoi kertomustaan:\n\n-- Muuten, sanoi hän, minä en viipynyt kauan tuon herran luona, jolle\nUlrich von Huttenin kirjeet merkitsivät enemmän kuin Demostheneen\npuheet ja jonka talossa juotiin vain vettä. Koetin senjälkeen\nuseita elinkeinoja, joista yksikään ei minulle luonnistunut. Olin\nperäkkäin kirjakaupustelijana, näyttelijänä, munkkina ja lakeijana.\nSitten pukeuduin jälleen papintakkiini, minusta tuli Séez'n piispan\nkirjuri ja minä laitoin luettelon hänen kirjastonsa sisältämistä\nkallisarvoisista käsikirjoituksista. Tämä luettelo käsittää kaksi\nfolio-nidettä, jotka hän asetti hyllylleen, punaiseen marokiiniin\nsidottuina, hänen vaakunallaan ja kultakirjaimilla varustettuina.\nUskallan sanoa, että se on hyvä teos.\n\nOlisi riippunut ainoastaan omasta tahdostani vanheta rauhallisissa\nopinnoissa tämän korkean hengellisen miehen luona. Mutta minä\nrakastin maaherran rouvan kamarineitiä. Teidän ei tule silti tuomita\nminua liian ankarasti. Hän oli tumma, lihava, vilkas, tuores: itse\nPyhä Pacomius olisi häntä rakastanut. Eräänä päivänä hän matkusti\netsimään onneaan Parisista. Seurasin häntä sinne. Mutta minä en\nollenkaan hoitanut asioitani siellä yhtä hyvin kuin hän omiaan.\nTulin hänen suosituksellaan rouva de Saint-Ernest'in, oopperan\ntanssijattaren, palvelukseen, ja hän, kykyni tuntien, käytti minua\nkirjoittamaan hänen oman sanelunsa mukaan häväistyskirjan neiti\nDavilliers'sta, jota vastaan hänellä oli jotakin valitettavaa. Minä\nolin sangen hyvä kirjuri ja ansaitsin todellakin ne viisikymmentä\n_écu'tä_ [1 écu = 5 frangia], jotka oli luvattu minulle. Kirja\npainettiin Amsterdamissa, Marcus Mikael Rey'n liikkeessä,\nallegorisella kansikuvalla varustettuna, ja neiti Davilliers sai\nensimmäisen kappaleen juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin hänen\noli astuttava näyttämölle Armidan suurta aariata laulaakseen. Viha\nteki hänen äänensä käheäksi ja vapisevaksi. Hän lauloi väärin ja sai\nvihellyksiä. Kun hänen osansa oli lopussa, hän juoksi puutereineen\nja pönkkähameineen oopperan intendentin luo, joka ei voinut häneltä\nkieltää mitään. Hän heittäysi itkien tämän jalkojen juureen ja huusi\nkostoa. Saatiin pian tietää, että rouva de Saint-Ernest oli iskun\nalkujuuri.\n\nHäntä tutkittiin, pakotettiin, uhattiin, hän ilmiantoi minut, ja\nminut teljettiin Bastiljiin, jossa istuin neljä vuotta. Jonkin verran\nlohdutti minua siellä Boëtiuksen ja Cassiodoruksen lukeminen.\n\nSieltä päästyäni olen pitänyt julkista kirjurikojua Pyhien Viattomien\nkirkkomaalla ja käyttänyt rakastuneiden palkkapiikojen hyväksi kynää,\njonka tehtävä ennemmin olisi ollut kuvata Rooman kuuluisia miehiä\nja selittää kirkkoisien kirjoituksia. Sain pari _liard'ia_ [2 1/2\npenniä] lemmenkirjeestä, ja se on ammatti, joka pikemmin tappaa kuin\nelättää minut. Mutta en unohda, että Epiktetos oli orja ja Pyrrho\npuutarhatyömies.\n\nNyt juuri olin, suuren, onnellisen sattuman kautta, ansainnut _écu'n_\nnimettömän kirjeen kirjoittamisella. En ollut syönyt kahteen päivään.\nLähdinkin heti liikkeelle ravintolaa etsimään. Näin kadulta teidän\nvalaistun nimikilpenne ja tulen teidän uunistanne, jonka iloinen\nleimu kajasti ikkunoihin. Tunsin teidän kynnyksellänne herkullisen\nhajun. Astuin sisälle. Rakas isäntä, te tunnette nyt elämäkertani.\n\n-- Huomaan, että olette kunnon mies, vastasi isäni, ja paitsi tuota\nhugenottihistoriaa ei teillä mielestäni ole mitään kaduttavaa.\nKätenne! Me olemme ystäviä. Mikä teidän nimenne on?\n\n-- Jérôme Coignard, jumaluusopin tohtori, viisaustieteen lisensiaatti.\n\n\n\n\n3.\n\n\nTodellakin ihmeellinen on syiden ja seurausten ketju kaikissa\ninhimillisissä asioissa. Hra Jérôme Coignard oli oikeassa, kun hän\nsanoi:\n\n\"Ei voi katsella tätä iskujen ja vasta-iskujen sarjaa, joiden\nmuodossa meidän kohtalomme törmäävät vastakkain, täytymättä\ntunnustaa, että Jumala täydellisyydessään ei ole vailla sukkeluutta,\nmielikuvitusta eikä koomillista kykyäkään. Päinvastoin hän on mestari\nilveilyssä, kuten kaikessa muussakin, ja jos hän inspiroituaan\nMooseksen, Davidin ja profeetat, suvaitsisi inspiroida hra Le Sagen\nja markkinarunoilijat, hän varmaan sanelisi heille mitä huvittavimpia\nharlekiini-hassutuksia.\"\n\nSyy siihen, että minä sain oppia latinaa, oli siis se, että\njärjestyksenvalvojat ottivat kiinni veli Angen ja että hän joutui\nkirkolliseen karsseriin, koska hän oli pahoinpidellyt veitsiseppää\n_Pienen Bakkoksen_ köynnösmajassa. Hra Jérôme Coignard täytti\nlupauksensa. Hän antoi minulle tuntejaan, ja kun hän huomasi, että\nolin älykäs ja oppivainen, hän huvikseen harjoitti minua ymmärtämään\nmuinaiskansojen kirjallisuutta. Muutamissa vuosissa hän teki minusta\nsangen hyvän latinantaitajan.\n\nOlen säilyttänyt hänen muistoaan kohtaan kiitollisuuden, joka\nei ole loppuva ennen kuin kuolemassa. Minun kiitollisuusvelkani\nkoko suuruus häntä kohtaan käy täysin käsitettäväksi, kun sanon,\nettä hän viljellessään järkeäni ei laiminlyönyt kehittää myöskään\nsydäntäni ja sieluani. Hän lausuili minulle Epiktetoksen _Ajatelmia_,\nPyhän Basiliuksen _Keskustelemuksia uskonnosta_ ja Boëtiuksen\n_Lohdutuksia_. Hän valaisi minulle kauniilla otteilla stoalaisten\nfilosofian. Mutta hän esitti sen kaikessa korkeudessaan vain\niskeäkseen sen sitä alemma tomuun kristillisen filosofian edessä.\nHän oli ylevä jumaluusoppinut ja hyvä katolilainen. Hänen uskonsa\noli säilynyt eheänä hänen rakkaimpien unelmiensa ja oikeutetuimpien\ntoivojensa raunioilla. Eivät hänen heikkoutensa, hänen virheensä\neivätkä erehdyksensä, joita hän ei yrittänytkään peittää tahi\nkaunistella, olleet voineet horjuttaa hänen luottamustaan\njumalalliseen hyvyyteen. Ja tunteakseen hänet oikein täytyy tietää,\nettä hän huolehti iäisestä autuudestaan niissäkin tilaisuuksissa,\njoissa hänen näennäisesti olisi luullut siitä vähimmän välittävän.\nHän istutti minuun hurskaita ja valistuneita periaatteita. Hän\nkoki voimiensa mukaan myös kiinnittää minua hyveeseen ja tehdä\nsen minulle, niin sanoakseni, kodikkaaksi ja tuttavalliseksi,\nesimerkeillä, jotka hän otti Zenon elämästä.\n\nOpettaakseen minua ymmärtämään paheen vaaroja hän ammensi\ntodistuskappaleensa läheisemmästä lähteestä, uskoen minulle, että hän\nrakastamalla liiaksi viiniä ja naisia oli menettänyt kunnian nousta\nkollegion kateederiin, pitkään kaapuun ja nelikulmaiseen päähineeseen\npuettuna.\n\nNäihin harvinaisiin ansioihin hänellä yhtyi kestävyys ja\nuutteruus, ja hän antoi minulle tuntejaan täsmällisyydellä, mitä\nei olisi odottanut mieheltä, joka niinkuin hän oli altis kaikille\nkulkurielämän oikuille ja jota alinomaa vähemmän tieteellisen kuin\nseikkailurikkaan kohtalon myrskyt häilyttivät. Tämä ahkeruus johtui\nhänen hyvyydestään ja osaksi myöskin hänen erikoisesta rakkaudestaan\nSaint-Jacques-katua kohtaan, joka tarjosi tyydytystä sekä hänen\nruumiillisille että henkisille tarpeilleen. Annettuaan minulle\nvalistuneen oppituntinsa, jonka aikana hän pisti poskeensa vankan\naterian, hän poikkesi _Pieneen Bakkokseen_ ja _Pyhän Katarinan kuvan_\nkirjakauppaan. Näin oli hänellä tämän pienen maapilkun päällä, joka\noli hänen paratiisinsa, vierekkäin sekä kirjoja että virkistävää\nviiniä.\n\nHänestä oli tullut vakinainen kävijä kirjakauppias Blaizot'n luona,\njoka otti kohteliaasti vastaan hänet, vaikka hän selaili kaikkia\nkirjoja niistä yhtään ostamatta. Ja oli ihmeellinen näytelmä nähdä\nkunnon mestariani myymälän perällä, nenä kiinni jossakin juuri\nHollannista saapuneessa kirjassa, kun hän silloin tällöin kohotti\npäätään keskustellakseen tarpeen mukaan, aina samalla hymyilevällä\nylitsevuotavalla tietorikkaudella, milloin niistä yleismaailmallisen\nmonarkian suunnitelmista, joita sanottiin kuningasvainajan\nharrastaneen, milloin taas jonkun rahamiehen ja teatterinaisen\nlemmenseikkailuista. Hra Blaizot ei väsynyt kuuntelemaan. Hän oli\npieni, kuivahko ja säntillinen ukko, yllään kirpunväriset housut ja\nsortuukki, jalassa harmaat villasukat. Minä ihailin suuresti häntä\nenkä voinut kuvitella mitään kauniimpaa kohtaloa maailmassa kuin\nmyyskennellä, kuten hän, kirjoja _Pyhän Katarinan kuvassa_.\n\nEräs muisto lisäsi myös osaltaan sitä salaperäistä vetovoimaa, jota\ntunsin hra Blaizot'n kirjakauppaa kohtaan. Siellä minä olin eräänä\npäivänä varhaisimmassa nuoruudessani nähnyt ensimmäisen kerran\nalastoman naisen kuvan. Minä näen sen vieläkin edessäni. Se oli\nEeva, erään raamatun puupiirroksena. Hänellä oli iso vatsa ja hiukan\nlyhyenlännät jalat, ja hän keskusteli käärmeen kera hollantilaisessa\nmaisemassa. Tämän puupiirroksen omistaja herätti minussa siitä saakka\nkunnioitusta, joka sittemmin vain kasvoi, kun hra Coignard oli\nopettanut minut kirjoja rakastamaan.\n\nKuudentoista vanhana minä taisin melkoisesti latinaa ja hiukan\nkreikkaa. Kunnon mestarini lausui silloin isälleni:\n\n-- Eikö teidän mielestänne, hyvä isäntä, ole sopimatonta antaa nuoren\noppineen, joka lukee Ciceroa, käydä puettuna kuin kokkipoika?\n\n-- Sitä en ole ajatellut, vastasi isäni.\n\n-- On totta, sanoi äitini, että meidän tulisi antaa pojallemme\nruudukas, puoliliinainen liivi. Hän on miellyttävä olennoltaan, hän\nkäyttäytyy hyvin ja hän on saanut kunnollisen kasvatuksen. Hän on\noleva kunniaksi vaatteilleen.\n\nIsäni mietti tuokion ja kysyi sitten, missä määrin mahtoi olla hyvien\ntapojen mukaista paistinkokille käydä ruudukkaaseen liiviin puettuna.\nMutta apotti Coignard selitti hänelle, että runotarten kasvatista\nei koskaan tulisi paistinkokkia, vaan että se aika oli jo sangen\nlähellä, jolloin minä voisin papintakkiin pukeutua.\n\nIsäni huokasi ajatellessaan, että minusta ei hänen jälkeensä\ntulisikaan Parisin paistinkokkien ammattikunnan lipunkantajaa.\nJa äitini aivan säteili ilosta ja ylpeydestä, kun hän kuvitteli\npoikaansa kirkonmiehenä.\n\nUuden, ruudukkaan liivini ensimmäinen vaikutus minuun oli\nitsetuntoani kohottava, ja se rohkaisi minua hankkimaan naisesta\ntäydellisemmän käsityksen kuin minkä hra Blaizot'n Eeva oli kerran\nollut omiaan antamaan. Tätä tarkoitusta varten minä ajattelin\nluutunsoittajatar Jeannettea ja pitsinnyplääjätär Cathérinea, jonka\nnäin parikymmentä kertaa päivässä kulkevan paistintupamme ohi,\nnäyttäen sateisella ilmalla sirotekoista nilkkaa ja pientä jalkaa,\njonka kärki hypähteli katukiveltä toiselle. Jeannette oli vähemmän\nkaunis kuin Cathérine. Hän oli myös vähemmän nuori ja vähemmän\nhuolellinen puvustaan. Hän oli kotoisin Savoiesta ja hän kävi\npuettuna kuin karjapiika, päässään rantuinen huivi, joka peitti hänen\nhiuksensa. Mutta hänellä oli se ansio, että hän ei kursaillut ja\nettä hän ymmärsi mitä häneltä pyydettiin, jo ennenkuin oli puhuttu\nsiitä. Hänen luonteensa oli erittäin sopiva minun ujoudelleni. Eräänä\niltana, Saint-Benoit-le-Bétourné-kirkon porttiholvissa, joka on\nkivipenkeillä reunustettu, hän opetti minulle, mitä minä en tietänyt\nvielä ja minkä hän jo aikoja sitten tiesi. Mutta minä en ollut\nhänelle siitä niin kiitollinen kuin minun olisi pitänyt olla, vaan\najattelin ainoastaan, miten sovelluttaa hänen antamansa kokemukset\ntoisiin kauniimpiin tyttölapsiin. Kiittämättömyyteni puolustukseksi\nminun on kuitenkin mainittava, että Jeannette luutunsoittajatar ei\npitänyt näitä oppituntejaan tärkeämpinä kuin minäkään ja että hän\ntuhlasi niitä kaikille sen kaupunginosan katupojille.\n\nCathérine oli torjuvampi tavoiltaan. Minä pelkäsin kovasti häntä\nenkä uskaltanut sanoa hänelle, kuinka kaunis hän oli mielestäni.\nHän puolestaan pilkkasi minua lakkaamatta eikä jättänyt yhtään\ntilaisuutta käyttämättä härnätä minua, mikä luonnollisesti sai minut\nkaksin verroin hämilleni. Hän pisteli minua siitä, että minulla ei\nollut parranhaiventakaan leuassani. Se saattoi minut punastumaan, ja\nminä olisin tahtonut vaipua maan alle. Teeskentelin hänet nähdessäni\nsynkkää ja murheellista ulkomuotoa. Koetin myös ylenkatsoa häntä.\nMutta hän oli epäilemättä liian kaunis, että ylenkatseeni olisi\nvoinut olla todellista.\n\n\n\n\n4.\n\n\nSinä yönä, Epifaniaan yönä, jolloin minä täytin yhdeksäntoista\nvuotta, taivaan heitellessä märkää lunta ja kylmää kosteutta, joka\ntunki luihin ja ytimiin, sekä jäisen tuulen soitellessa _Kuningatar\nHanhenjalan_ kirahtelevaa katukilpeä, paloi paistintuvassa kirkas\ntuli, jonka savuun hanhenmaksan hyvänhajuinen tuoksu sekaantui, ja\nliemi höyrysi valkealla pöytäliinalla, jonka ääressä hra Jérôme\nCoignard, isäni ja minä istuimme. Äitini seisoi tapansa mukaan talon\nisännän takana valmiina häntä palvelemaan. Hän oli jo täyttänyt\napotin ruukun, kun ovi aukeni ja me näimme veli Angen sangen\nkalpeana, nenä punaisena ja parta vettä valuvana kynnyksellä. Isäni\nhämmästyi niin, että nosti kapustansa aina katon savuttuneihin\nhirsiin saakka.\n\nIsäni hämmästys oli helposti selitettävissä. Veli Ange, joka ensi\nkerralla, pahoinpideltyään ontuvaa veitsiseppää, oli hävinnyt\nkuudeksi kuukaudeksi, oli nyt ollut kokonaista kaksi vuotta kateissa\nmitään itsestään ilmoittamatta. Hän oli lähtenyt keväällä, hänellä\noli ollut pyhäinjäännöksillä lastattu aasi ja, mikä pahempi,\nbegiini-nunnaksi puettu Cathérine seurassaan. Sen koommin ei oltu\nkuultu heidän kohtaloistaan, mutta _Pienessä Bakkoksessa_ oltiin\ntietävinään, että pikku veli ja pikku sisar olivat Toursin ja\nOrleansin välillä joutuneet tekemisiin kirkollisen oikeuden kanssa.\nPuhumattakaan siitä, että eräs Saint-Benoît'n virkaatekevistä\npapeista kirkui kuin piru, väittäen että tämä hirtehinen kapusiiniksi\noli varastanut hänen aasinsa.\n\n-- Kuinka? huudahti isäni, -- eikö tuo konna istu luostarinsa\nvankikomerossa? Ei ole enää mitään oikeutta valtakunnassa.\n\nMutta veli Ange luki _Benedicite'n_ ja teki ristinmerkin liemimaljan\nyli.\n\n-- Ohoh! sanoi isäni, -- ei mitään ilveitä, kaunis lintuseni! Ja\ntunnustakaa, että olette istunut kirkon vankilassa ainakin toisen\nniistä kahdesta vuodesta, joina teidän Belsebub-naamanne ei ole\nnäkynyt seurakunnassa. Saint-Jacques-katu on tällä aikaa ollut\nkunniallisempi ja koko kaupunginosa arvossapidetympi. Roviolle tuo\nvanha syntipukki, joka lähtee laitumelle toisen aasin kanssa ja\ntytön, joka on kaiken maailman oma!\n\n-- Kenties, vastasi veli Ange, silmät alasluotuina ja kädet hihoihin\nkätkettyinä, -- kenties mestari Léonard tarkoittaa Cathérinea,\njoka minulla on ollut onni kääntää ja johdattaa parempaan elämään,\nniin että hän itse palavasti pyysi seurata minua ja minun\npyhäinjäännöksiäni ja tehdä kerallani kauniita toivioretkiä, eritoten\nChartres'in mustan madonnan luo? Minä suostuin siihen ehdolla,\nettä hän pukeutui hengellisen säädyn mukaisesti. Ja sen hän teki\nnurkumatta.\n\n-- Pitäkää suunne! vastasi isäni, -- te olette irstailija. Te ette\nollenkaan kunnioita pukuanne. Palatkaa sinne, mistä tulitte, tai\nmenkää katsomaan, jos teitä huvittaa, onko Kuningatar Hanhenjalalla\nkylmänvihoja.\n\nMutta äitini viittasi munkin istumaan lieden katoksen alle, minkä hän\nmyös teki aivan rauhallisesti.\n\n-- Täytyy antaa anteeksi kapusiineille, sanoi apotti, sillä he\ntekevät syntiä pahaa tarkoittamatta.\n\nIsäni pyysi hra Coignardia, että tämä ei enää puhuisi mokomasta\nlurjuksesta, jonka pelkkä nimi jo sai hänen korvansa kuumenemaan.\n\n-- Mestari Léonard, sanoi apotti, filosofia taivuttaa sielun\nlempeyteen. Omasta puolestani minä mielelläni annan synninpäästön\nkaikille konnille, veijareille ja raadollisille. Vieläpä menen niin\npitkälle, että en ollenkaan kanna kaunaa hyviä ihmisiä kohtaan,\nvaikka onkin paljon öykkäreitä heidän säädyssään. Jos te, mestari\nLéonard, minun tavallani olisitte seurustellut arvossapidettyjen\nhenkilöiden kanssa, niin tietäisitte, että he eivät ole enemmän\narvoisia kuin muutkaan ja että heidän tapansa liikkua maailmassa on\nusein paljon epämiellyttävämpi. Minä olen istunut Séez'n piispan\nkolmannessa pöydässä, ja kaksi mustapukuista palvelijaa seisoi\nsivullani: Sovinnaisuus ja Ikävyys.\n\n-- Täytyy myöntää, sanoi äitini, että piispan palvelijoilla oli\nikävät nimet. Miksi heidän nimensä eivät olleet Champagne, Oliv tai\nFrontin, kuten tapa on?\n\nApotti jatkoi:\n\n-- Tosin eräät ihmiset tulevat toimeen helposti niissä\nepämukavuuksissa, joita elämä suurellisten luona tuo mukanaan.\nNiinpä oli Séez'n piispan toisessa pöydässä eräs sangen kohtelias\nkaniikki, joka pysyi viimeiseen hengenvetoonsa saakka juhlamenojen\nmukaisena. Kuullessaan, että hän oli kuolemaisillaan, meni piispa\nkatsomaan häntä hänen kamariinsa ja tapasi hänet henkihieverissä.\n\"Ah!\" sanoi kaniikki, \"minun täytyy pyytää anteeksi teidän\nkorkea-arvoisuudeltanne, että minun on kuoltava teidän edessänne\".\n-- \"Kuolkaa, kuolkaa, älkää ollenkaan kursailko!\" vastasi piispa\nhyväntahtoisesti.\n\nSamassa äitini toi paistin ja asetti sen pöydälle liikkeellä, joka\noli niin kodikkaan vakava, että isäni tuli liikutetuksi ja huudahti\näkkiä suu täynnä:\n\n-- Barbe, sinä olet hurskas ja kunnioitettava nainen.\n\n-- Rouva Ménétrier, virkahti kunnon mestarini, -- on todellakin\nverrattava raamatun lujaluonteisiin naisiin. Hän on puoliso Jumalan\nmielen mukaan.\n\n-- Jumalan kiitos! sanoi äitini, minä en ole koskaan pettänyt\nuskollisuutta, jonka olen vannonut miehelleni Léonard Ménétrier'lle,\nja toivon, nyt kun pahin on ohitse, voivani säilyttää sen kuolemaani\nsaakka. Näkisin mielelläni, että hän pitäisi uskollisuutensa minua\nkohtaan, niinkuin minä uskollisuuteni häntä kohtaan.\n\n-- Hyvä rouva, minä olen nähnyt ensi silmäyksellä, lausui apotti,\nettä te olette kunniallinen nainen, sillä minä tunsin teidän\nläheisyydessänne sielunrauhan, joka oli pikemmin taivaallista kuin\nmaallista laadultaan.\n\nÄitini, joka oli yksinkertainen, mutta ei ollenkaan tuhma, ymmärsi\nvarsin hyvin, mitä apotti tarkoitti, ja vastasi vuorostaan, että jos\ntämä olisi tuntenut hänet pariakymmentä vuotta aikaisemmin, hän olisi\ntavannut aivan toisen ihmisen kuin miksi hän oli tässä paistintuvassa\nmuodostunut, jossa hänen ulkonainen kauneutensa oli haihtunut pois\nvartaiden keskellä, uuninhehkussa ja patojen höyryssä. Ja kun hän\nnyt tunsi itsensä loukatuksi, hän kertoi, että Auneaun leipuri oli\npitänyt häntä kyllin mieluisenaan tarjotakseen hänelle sokerikakkuja,\njoka kerta kun hän kulki tämän paistinuunin ohi. Ja lopuksi, hän\nlisäsi vilkkaasti, ei ole olemassa tytärtä tai vaimoa niin rumaa,\nettei hän voisi tehdä syntiä, jos se häntä haluttaa.\n\n-- Tämä kunnon vaimo on oikeassa, sanoi isäni. -- Minä muistan,\nettä ollessani oppipoikana _Kuninkaallisen hanhen_ paistintuvassa,\nSaint-Denis'n portin lähellä, sanoi isäntäni, joka siihen aikaan\noli ammattikunnan lipunkantaja, samoin kuin minä nyt olen, kerran\nminulle: \"Minusta ei koskaan tule aisankannattajaa, vaimoni on\nliian ruma minua pettääkseen.\" Tästä sanasta minä sain ajatuksen\nkoettaa sitä, mitä hän piti mahdottomana. Minä onnistuin, heti ensi\nyrityksellä, eräänä aamuna, jolloin hän oli La Valléessa. Hän oli\noikeassa, hänen vaimonsa oli todellakin sangen ruma; mutta hänen\nvaimonsa oli älykäs ja osasi olla kiitollinen.\n\nÄitini suuttui kovasti tästä jutusta ja sanoi, että perheenisän ei\nsopinut pitää moisia puheita vaimolleen ja pojalleen, jos hän tahtoi\nsäilyttää näiden kunnioituksen.\n\nHra Jérôme Coignard, joka näki hänen aivan punoittavan vihasta,\nkäänsi keskustelun toisaanne taitavalla hyväntahtoisuudella. Hän\nkysyi äkkiä veli Angelta, joka istui kädet hihoihin vedettyinä\nnöyrästi tulen ääressä:\n\n-- Pikku veli, hän sanoi, mitä pyhäinjäännöksiä te Cathérinen kanssa\nveitte mukananne toisen apulaispapin aasin selässä? Kenties housunne,\njoita te sallitte uskovaisten suudella, erään köydenpunojan esimerkin\nmukaan, jonka seikkailun Henry Estienne kertoo?\n\n-- Ah, herra apotti, vastasi Veli Ange, marttyyrin näköisenä, joka\nkärsii totuuden edestä, -- ne eivät suinkaan olleet minun housuni,\nvaan Pyhän Eustaciuksen sääriluu.\n\n-- Sen minä olisin voinut vannoa, ellei se olisi synti, huudahti\napotti heiluttaen ilmassa linnunsäärtä. -- Nämä kapusiinit\ntyrkyttävät ihmisille pyhimyksiä, joista kunnon kirkkohistorioitsijat\neivät tiedä sanaakaan. Ei Tillemont eikä Fleury puhu mitään tästä\nPyhästä Eustaciuksesta, jolle on aivan väärin omistettu eräs kirkko\nParisissa, kun on kerran olemassa niin monta uskottavain kirjailijain\ntunnustamaa pyhimystä, jotka vielä turhaan odottavat tuota kunniaa.\nTämän Eustaciuksen elämäkerta on kudos mitä naurettavimpia tarinoita.\nSamoin on laita Pyhän Katarinan, jota ei ole koskaan ollut muualla\nkuin jonkun huonon bysanttilaisen munkin mielikuvituksessa. En tahdo\nkuitenkaan olla liian ankara tätä jälkimmäistä kohtaan, koska hän\non kynäniekkojen suojeluspyhä ja koska näemme hänet myös neuvomassa\ntietä kunnon hra Blaizot'n katukilvessä hänen kirjakauppaansa, joka\non rattoisin paikka maan pinnalla.\n\n-- Minulla oli myös, virkahti tyynesti pikku veli, -- Pyhän Maria\nEgyptiläisen kylkiluu.\n\n-- Oh! oh! mitä häneen tulee, huudahti apotti heittäen linnunluunsa\nlattialle, -- niin pidän häntä todellakin sangen pyhänä, sillä hän\nantoi elämässään kauniin esimerkin nöyryydestä.\n\n-- Te tiedätte, hyvä rouva, lisäsi hän, nykäisten hihasta äitiäni,\n-- että Pyhä Maria Egyptiläinen Meidän Herramme haudalle tekemällään\ntoivioretkellä joutui syvän joen rantaan, ja kun hänellä ei ollut\nlauttarahaa, hän maksoi lauttureille omalla ruumiillaan. Mitä te\nsiitä sanotte, hyvä rouva?\n\nÄitini kysyi ensin, oliko kertomus oikein tosi. Kun apotti vakuutti\nhänelle, että se seisoi painetuissa kirjoissa ja oli maalattu\nJussiennen kirkon ikkunaan, piti hän sitä uskottavana.\n\n-- Minun mielestäni, sanoi äitini, täytyy olla yhtä synnitön kuin\nhän menetelläkseen sillä tavoin syntiä tekemättä. Minä puolestani en\nuskaltaisi sitä.\n\n-- Mitä minuun tulee, sanoi apotti, niin olen tässä asiassa yhtä\nmieltä terävimpien jumaluusoppineiden kanssa ja hyväksyn tuon\npyhän naisen käytöksen täydellisesti. Hän oli tällä käytöksellään\nopetukseksi kunniallisille naisille, jotka liian itsepintaisesti ja\nylpeästi pitävät kiinni itsekylläisestä hyveestään. Jos ajatellaan\noikein asiaa, on eräänlaista aistillisuutta siinä, että arvostaa\nliian korkealle lihaansa ja säilyttää liian innokkaalla huolella\nsitä, jota on halveksittava. On aviovaimoja, jotka luulevat,\nettä heillä on jokin sisällinen aarre vartioitavanaan, ja jotka\nsilminnähtävästi liioittelevat Jumalan ja hänen enkeliensä\nmielenkiintoa heidän arvoisaa persoonaansa kohtaan. He katsovat\njollakin tavoin olevansa ruumiillistuneita pyhiä sakramentteja.\nPyhä Maria Egyptiläinen oli viisaampi tässä suhteessa. Vaikka hän\noli kaunis ja luotu miellyttämään, hän katsoi, että oli turhaa\nylpeyttä katkaista toivioretkeään niin itsessään vähäpätöisen asian\nvuoksi, joka oli pikemmin kuoletettava paikka kuin mikään kallis\nkorukalu. Hän kuoletti sen, hyvä rouva, ja niin pääsi hän ihailtavan\nnöyryytensä avulla katumuksentekijäin tietä vaeltamaan, jolla hän sai\naikaan monta suurta ihmetyötä.\n\n-- Herra apotti, virkkoi äitini, minä en teitä ymmärrä ollenkaan. Te\nolette aivan liian oppinut minulle.\n\n-- Tuo suuri pyhimys, sanoi veli Ange, on maalattu luonnollisessa\nkoossa minun luostarini kappeliin, ja koko hänen ruumiinsa on Jumalan\nihmeellisen armon kautta peitetty pitkillä ja paksuilla haivenilla.\nTämän maalauksen mukaan on tehty muotokuvia, ja teille, hyvä rouva,\ntahdon minä tuoda oikein siunatun kuvan hänestä.\n\nHeltyneenä pisti äitini hänen eteensä keittokupin isäni selän taitse,\nja kunnon munkki, istuen liedentuhkassa, kastoi ääneti partansa\nhyvältä-höyryävään lihaliemeen.\n\n-- Hetki on tullut, sanoi isäni, avata yksi niistä viinipulloista,\njotka pidän suuria juhlia, kuten joulua, kolmen pyhän kuninkaan\nja Pyhän Laurentiuksen päiviä varten varattuina. Ei mikään ole\nmiellyttävämpää kuin juoda hyvää viiniä rauhallisessa kodissaan,\nturvassa kaikilta tunkeilijoilta.\n\nTuskin hän oli saanut sen sanotuksi, kun ovi aukeni ja musta, pitkä\nmies syöksyi paistintupaan lumen ja tuulen pyrynä.\n\n-- Salamanteri! Salamanteri! huusi hän.\n\nJa kenestäkään välittämättä hän kumartui lieden yli ja liikutteli\nsen kekäleitä keppinsä kärjellä, suureksi vaurioksi veli Angelle,\njoka niellen tuhkaa ja hiiliä keitossaan yski kuollakseen. Ja musta\nmies liikutti vielä kekäleitä ja huusi: \"Salamanteri! Minä näen\nSalamanterin!\", samalla kuin hänen varjonsa tulen levottomassa\nloisteessa kuvastui kattoon suuren petolinnun muotoisena.\n\nIsäni oli hämmästynyt ja loukkaantunut vieraan käytöstavasta. Mutta\nhän osasi hillitä itsensä. Hän nousi, lähestyi liettä ruokaliina\nkainalossaan ja kumartui sen yli nojaten reisiinsä nyrkeillään.\n\nKun hän oli riittävästi katsellut hämmennettyä takkavalkeaansa ja\ntuhan peittämää veli Angea, hän sanoi:\n\n-- Teidän armonne suokoon anteeksi minulle, mutta minä näen tässä\nvain pahanilkisen munkin enkä mitään salamanteria.\n\n-- Enkä haluakaan nähdä, lisäsi hän sitten, -- sillä sikäli kuin minä\nolen kuullut, se taitaa olla inhoittava eläin, karvainen, sarvipäinen\nja pitkäkyntinen.\n\n-- Mikä erehdys! vastasi musta mies. -- Salamanterit ovat naisten\nkaltaisia, tai paremmin sanoen luonnottarien, ja heidän kauneutensa\non täydellinen. Mutta minä olen todellakin yksinkertainen kysyessäni,\nhuomaatteko te häntä. Täytyy olla filosofi nähdäkseen salamantereita,\nja minä epäilen, tokko tässä keittiössä on ketään filosofia.\n\n-- Te erehdytte ehkä, hyvä herra, sanoi apotti Coignard. -- Minä olen\njumaluusopin tohtori ja viisaustieteen lisensiaatti. Olen sangen\nvisusti tutkinut kreikkalaisia ja roomalaisia moralisteja, joiden\nperustotuudet ovat vahvistaneet minun sieluani elämäni monissa\nvastoinkäymisissä, ja olen eritoten Boëtiusta käyttänyt lääkkeenä\nkaikkia olevaisuuden ahdingoita vastaan. Ja tässä vierelläni istuu\noppilaani Jakobus Paistinkääntäjä, joka osaa ulkoa Publius Syriuksen\nydinlauselmat.\n\nTuntematon käänsi apottiin keltaisen silmäparinsa, joka paloi\nomituisella loistolla kotkannenän päällä, ja pyysi anteeksi\nkohteliaisuudella, suuremmalla kuin hänen hurjasta ulkomuodostaan\npäättäen olisi voinut odottaa, että hän ei heti ollut huomannut niin\nansiokkaan henkilön läsnäoloa.\n\n-- On varsin todennäköistä, hän lisäsi, että tämä salamanteri tuli\ntänne teidän tai teidän oppilaanne vuoksi. Minä näin hänet sangen\nselvään kadulta käydessäni ohi paistintuvan. Hän näyttäytyisi vielä\nselvemmin, jos tuli palaisi virkeämmin. Siksi täytyy kohentaa\nkovasti, niin pian kuin on luultavaa, että uunissa on salamanteri.\n\nEnsimmäinen liike, minkä tuntematon teki jälleen liikutellakseen\nlieden tuhkaa, sai veli Angen levottomaksi; hän peitti liemikuppinsa\nvaipanliepeellään ja sulki silmäluomensa.\n\n-- Hyvä herra, jatkoi salamanteri-mies, -- sallikaa, että nuori\noppilaanne lähestyy liettä ja sanoo, eikö hän näe jotakin naisen\nnäköistä tulen päällä liihoittelevan.\n\nJuuri tällä hetkellä taipui savu, joka kiemurteli kohti\nliedenlaipiota, aivan erikoisella suloudella ja muodosti pyöreitä\nkuvioita, jotka voivat näyttää kaartuvilta reisiltä, ehdolla että\njännitti mielikuvituksensa juuri siihen suuntaan. En siis kokonaan\nvalehdellut sanoessani, että mahdollisesti näin jotakin.\n\nTuskin olin antanut tämän vastauksen, kun tuntematon kohotti\nsuhdattoman pitkän käsivartensa ja löi minua nyrkillään olkapäähän\nniin lujasti, että luulin solisluuni murtuvan.\n\n-- Lapseni, sanoi hän sitten sangen lempeällä äänellä, luoden minuun\nhyväntahtoisia silmäyksiä, -- minun täytyi antaa teille tämä voimakas\nvaikutus, että te ette koskaan unohtaisi nähneenne salamanteria. Se\non merkki siitä, että olette määrätty tulemaan oppineeksi mieheksi\nja kenties kerran maagikoksi. Jo teidän kasvonne olivat myös omiaan\nherättämään minussa edullista ennakkokäsitystä teidän älystänne.\n\n-- Hyvä herra, sanoi äitini, hän oppii kaiken, mitä hän tahtoo, ja\nhänestä on tuleva apotti, jos se on Jumalalle otollista.\n\nHra Jérôme Coignard lisäsi, että minä olin hyötynyt jotakin hänen\nopetuksestaan, ja isäni kysyi oudolta, eikö hänen armonsa tahtonut\nsyödä jotakin.\n\n-- Minun ei tarvitse syödä, vastasi mies, ja minulle on helppoa\nviettää vuosi tai enemmänkin nauttimatta mitään ravintoa, paitsi\nerästä valionestettä, jonka ainekset ovat tunnetut ainoastaan\nfilosofeille. Tämä kyky ei ole suinkaan erikoista juuri minulle.\nSe on yhteinen kaikille viisaille, ja tiedetään, että kuuluisa\nCardan pidättyi useita vuosia kaikesta ravinnosta, kärsimättä siitä\nvähintäkään haittaa. Päinvastoin hänen henkensä saavutti tämän ajan\nkuluessa harvinaisen eloisuuden. Kuitenkin, lisäsi filosofi, tahdon\nsyödä mitä tarjoatte, vain ollakseni teille kohtelias.\n\nJa hän istui kursailematta meidän pöytäämme. Juuri silloin veli\nAnge sysäsi hiljaa jakkaransa minun ja mestarini tuolin väliin ja\nhierautui siihen juuri oikeassa silmänräpäyksessä saadakseen osansa\nsiitä peltokana-pasteijasta, jota äitini äsken oli tarjonnut meille.\n\nFilosofi heitti viittansa tuolin selustalle, ja me näimme, että\nhänellä oli timanttinapit puvussaan. Hän istui ajatuksissaan. Hänen\nnenänsä varjo lankesi hänen suulleen, ja hänen kourut poskensa\nvaipuivat leukaluihin. Hänen synkkä tuulensa tarttui koko seuraan.\nItse mestarinikin joi äänettömänä. Ei kuulunut enää muuta ääntä kuin\nse, minkä pikku munkki sai aikaan pasteijaa pureskellessaan.\n\nÄkkiä filosofi sanoi:\n\n-- Mitä enemmän minä ajattelen, sitä vakuutetummaksi tulen, että\nsalamanteri tuli tänne tuon nuoren pojan vuoksi.\n\nJa hän osoitti minua veitsensä kärjellä.\n\n-- Armollinen herra, lausuin minä hänelle, -- jos salamanterit\ntodellakin ovat sellaisia kuin te sanotte, se varmaan on ollut suuri\nkunnia minulle ja minä olen siitä hänelle syvästi kiitollinen.\nMutta totta puhuen, minä pikemmin aavistin kuin näin sen, ja\ntämä ensimmäinen kohtaaminen on herättänyt uteliaisuuteni sitä\ntyydyttämättä.\n\nKunnon mestarini oli tukehtumaisillaan halusta määritellä oma\nmielipiteensä.\n\n-- Hyvä herra, hän sanoi äkkiä painokkaasti filosofille: -- minä\nolen viidenkymmenenyhden vuoden vanha, jumaluusopin tohtori ja\nviisaustieteen lisensiaatti. Olen lukenut kaikki kreikkalaiset\nja latinalaiset kirjailijat, joita ei ajan vääryys ja ihmisten\npahuus ole hukuttanut, enkä ole nähnyt heidän koskaan salamanteria\nmainitsevan, josta minä teen sen järjellisen johtopäätöksen, että\nniitä ei ollenkaan ole olemassa.\n\n-- Anteeksi, sanoi veli Ange, puolipakahtuneena kauhusta ja\npeltokanasta. -- Anteeksi, onnetonta kyllä, salamantereita\non olemassa, ja eräs jesuiittapappi, jonka nimi on haihtunut\nmuististani, on kirjallisuudessa käsitellyt niiden ilmestyksiä. Minä\nolen itse nähnyt salamanterin eräällä paikkakunnalla, jonka nimi on\nSaint-Claude, rahvaan parissa oleskellessani. Se näyttäytyi liedessä,\nliki pataa. Sillä oli kissan pää, kilpikonnan ruumis ja kalan pursto.\nMinä heitin astian vihkivettä tuon elikon päälle, ja silloin se\nheti haihtui ilmaan hirmuisella, kuin palavan paistin kärinällä, ja\nkitkerän savun peittämänä, joka oli polttaa minulta silmät päästä. Ja\ntämä kertomus on niin totta, että vähintään vielä kahdeksan päivää\nsen jälkeen minun partani haisi palaneelle, joka on omiaan pätevämmin\nkuin mikään muu todistamaan tämän elikon pahanilkistä luonnonlaatua.\n\n-- Te teette pilaa meistä, pikku veli, sanoi apotti. -- Teidän\nkilpikonnanne kissanpäineen ei ole todellisempi kuin tämän herran\nkeijukainenkaan. Ja sitäpaitsi se on inhoittava mielikuva.\n\nFilosofi purskahti nauruun.\n\n-- Veli Ange, hän sanoi, ei ole voinut nähdä viisasten salamanteria.\nKun joku tulen keijukaisista kohtaa kapusiinin, hän kääntää selkänsä\ntälle.\n\n-- Oh, sanoi isäni hohottaen, -- keijukaisen selkäkin on vielä liian\nhyvä kapusiinille.\n\nJa koska hän oli hyvällä tuulella, hän viskasi ison paistinpalan\npikku munkille.\n\nÄitini asetti ruoan keskelle pöytää ja otti siitä aiheen kysyäkseen,\nolivatko salamanterit hyviä kristityltä, jota hän epäili, sillä hän\nei ollut koskaan kuullut, että tulen asukkaat ylistäisivät Herraa.\n\n-- Hyvä rouva, vastasi apotti, useat jesuiittalaiset jumaluusoppineet\novat tunnustaneet eräiden henkien olemassaolon, joita he nimittävät\n_incubi_ ja _succubi_, jotka eivät oikeastaan ole pimeyden enkeleitä,\nkoska ne eivät anna ajaa pakosalle itseään vihkiveden pirskutuksella,\nmutta jotka eivät kuulu myöskään voitollisen kirkon piiriin, sillä\nniin kunniakkaat henget eivät olisi yrittäneet vietellä leipurin\nvaimoa, kuten on tapahtunut Perugiassa. Mutta jos tahdotte tietää\nminun mielipiteeni, niin ne ovat ennemmin jonkun ulkokullatun\nlikaisia mielikuvitelmia kuin jumaluusopin tohtorin näkyjä. On\nvihattava näitä naurettavia saatanallisuuksia ja valitettava,\nettä kirkon miehet, jotka ovat syntyneet valkeudessa, muodostavat\nitselleen maailmasta ja Jumalasta vähemmän ylevän käsityksen kuin\nPlaton tai Cicero pakanuuden pimeydessä. Jumala, sen uskallan\nsanoa, on enemmän läsnäoleva _Scipion unessa_ kuin näissä mustissa\nesityksissä pirujen-opista, joiden tekijät kuitenkin nimittävät\nitseään kristityiksi ja katolilaisiksi.\n\n-- Olkaa varuillanne, herra apotti, sanoi filosofi. -- Teidän\nCiceronne oli helpposanainen ja runsaspuheinen mies, mutta hän oli\narkipäiväinen henki eikä paljoa syventynyt salatieteisiin. Oletteko\nkoskaan kuullut puhuttavan Hermes Trismegistasta ja smaragdipöydästä?\n\n-- Hyvä herra, virkkoi apotti, olen löytänyt erään hyvin vanhan\nkäsikirjoituksen, smaragdipöytää koskevan, Séez'n piispan\nkirjastosta, ja olisin epäilemättä jonakin päivänä ottanut selon\nsiitä, ilman maaherran rouvan kamaripiikaa, joka matkusti Parisiin\nonneaan etsimään ja sai minut nousemaan vankkureihin hänen\nvierelleen. Eikä tuossa tapauksessa ollut mitään noituutta, herra\nfilosofi, minä tottelin vain luonnollisten sulojen lumousta:\n\n    _Non facit hoc verbis; facie tenerisque lacertis\n    devovet et flavis nostra puella comis._\n\n    [Ei taikasanoilla, vaan katseella ja jäsenten siroudella\n    ja keltakutreillaan tyttö meidät tenhoaa.]\n\n-- Se on uusi todistus, sanoi filosofi, siitä että naiset ovat\ntieteen vihollisia. Siksi on viisaan pysyteltävä joka suhteessa\nheistä erillään.\n\n-- Myöskin laillisessa avioliitossa ollen? kysyi isäni.\n\n-- Eritoten laillisessa avioliitossa, vastasi filosofi.\n\n-- Ah, kysyi isäni jälleen, -- mitä jää sitten teidän poloisille\nviisaillenne, kun he saavat halun nauratella hiukan?\n\nFilosofi sanoi:\n\n-- Heille jää salamanterit.\n\nTämän kuullessaan veli Ange kohotti kauhistuneena nenänsä lautasesta.\n\n-- Älkää noin puhuko, hyvä herra, mutisi hän. -- Munkkikuntani\nkaikkien pyhien nimessä, älkää noin puhuko! Älkääkä unohtako, että\nsalamanteri ei ole muuta kuin piru itse, joka, kuten tiedetään,\npukeutuu mitä erilaisimpiin hahmoihin, milloin miellyttäviin, kun\nhänen onnistuu peittää luonnollinen rumuutensa, milloin inhoittaviin,\njolloin hän antaa nähdä oikean olemuksensa.\n\n-- Varokaa te vuorostanne, veli Ange, vastasi filosofi. -- Ja koska\nte pelkäätte pirua, niin älkää häntä liiaksi vihoittako ja ärsyttäkö\nkimppuunne ajattelemattomilla sanoillanne. Te tiedätte, että tuolla\nvanhalla vihollisella, tuolla suurella vastaansanojalla, on yhä\nedelleenkin sellainen valta hengen maailmassa, että Jumalan itsensä\ntäytyy ottaa lukuun hänet. Vielä enemmän: Jumala, joka pelkäsi häntä,\non tehnyt hänestä asiamiehensä. Olkaa varuillanne, pikku munkki: he\nkaksi ovat salaliitossa!\n\nTuota puhetta kuullessaan kapusiini-parka luuli näkevänsä ja\nkuulevansa pirun itsensä omassa persoonassaan, jota tuntematon\ntäydellisesti muistuttikin tulisilmineen, koukkunenineen, tummine\nihoineen ja pitkine, laihoine olentoineen. Hänen sielunsa, joka\njo ennaltaan oli järkytetty, joutui nyt pyhään peljästykseen. Hän\ntunsi jo Pahan kynnet ruumiissaan, hänen joka jäsenensä rupesi\nvapisemaan, hän pisti taskuunsa mitä ehti poimia makupaloja, nousi\nhiljaa ja hiipi ovesta ulos, takaperin ja mutisten manauksia.\nFilosofi ei huomannut sitä. Hän otti taskustaan pienen, rypistyneen,\npergamenttiin sidotun kirjan, aukaisi ja ojensi kunnon mestarilleni\nja minulle sen. Se oli vanha kreikkalainen teksti, täynnä lyhennyksiä\nja yhteenkirjoitettuja kirjaimia, ja näytti minusta aluksi\nnoitakirjalta. Mutta hra apotti Coignard asetti lasit nenälleen ja\nrupesi, saatuaan kirjan sopivan välimatkan päähän, vallan helposti\nlukemaan noita merkkejä, jotka pikemmin olivat kissan sotkemien\nlankavyyhtien näköisiä kuin niiden yksinkertaisten ja rauhallisten\nPyhän Johannes Krysostomuksen kirjeiden, joista minä olin Platonin ja\nevankelistain kielen oppinut.\n\nPäätettyään lukemisensa hän sanoi:\n\n-- Hyvä herra, tämä kohta on seuraavalla tavalla tulkittava:\n_\"Sivistyneet egyptiläiset oppivat ennen muuta epistolografisen eli\nkirjekielen, sitten hieraattisen, jota pappiskirjurit käyttävät, ja\nvihdoin hieroglyfi-kirjoituksen.\"_\n\nHän lisäsi vielä, ottaen lasit nenältään ja pudistaen ilmassa niitä,\nvoitollisen näköisenä:\n\n-- Oh! oh! herra filosofi, minua ei panna pussiin. Se on ote\n_Stromatan_ viidennestä kirjasta, jonka tekijää, Klemens\nAleksandrialaista, ei kirjoitettu marttyyrien luetteloon eräiden\nsyiden takia, jotka Hänen Pyhyytensä Benedictus XI on tieteellisellä\ntaidolla osoittanut ja joista tärkein oli, että tämä kirkkoisä\nerehtyi usein uskon asioissa. Kuitenkaan häntä ei liene kovin\nkipeästi surettanut jäädä tuon luettelon ulkopuolelle, kun ottaa\nlukuun sen filosofisen vastenmielisyyden, jota hän elämänsä iän tunsi\nmarttyyriutta kohtaan. Hän meni mieluummin maanpakoon ja säästi\ntäten vainoojansa rikostyöltä, sillä hän oli hyvin kunniallinen\nihminen. Hän kirjoitti hienosti. Hänen neronsa oli eloisa, hänen\ntapansa puhtaat, jopa ankaratkin. Hän piti paljon vertauskuvista ja\nvuohenkaalista.\n\nFilosofi ojensi käsivartensa, joka näytti minusta ihmeellisesti\npidentyvän, niin että se ylti keskelle pöytää, ja otti kirjan\ntakaisin oppineen mestarini kädestä.\n\n-- Riittää, hän sanoi ja pisti _Stromatan_ jälleen taskuunsa. --\nHerra apotti, minä näen, että te osaatte kreikkaa. Olette sangen\noikein tulkinnut tuon kohdan, ainakin sen puustavillisen ja\nkansanomaisen merkityksen. Tahdon luoda teidän ja teidän oppilaanne\nonnen. Olen käyttävä teitä molempia kääntämään minun kotonani\nkreikkalaisia tekstejä, jotka olen saanut Egyptistä.\n\nJa hän lisäsi, kääntyen isäni puoleen:\n\n-- Herra paistinkokki, otaksun, että suostutte antamaan minulle\npoikanne, josta aion tehdä oppineen ja toimeentulevan miehen. Ellei\nisänrakkautenne sallisi teidän häntä minulle kokonaan luovuttaa, olen\nomilla varoillani palkkaava teille hänen sijaansa kokkipojan.\n\n-- Koska teidän armonne ottaa siten asian, vastasi isäni, en minä\ntahdo estää teitä tulemasta poikani hyväntekijäksi.\n\n-- Sillä ehdolla, sanoi äitini, että se ei tapahdu hänen sielunsa\nkustannuksella. Vannokaa minulle, herra, että olette hyvä kristitty.\n\n-- Barbe, sanoi isäni hänelle, sinä olet hurskas ja kunnioitettava\nnainen, mutta sinä pakotat minut pyytämään tältä herralta anteeksi\ntörkeää käytöstäsi, joka on vähemmän sinun sydämesi vika, sillä se on\nhyvä, kuin sinun laiminlyödyn kasvatuksesi.\n\n-- Antakaa tämän kunnon naisen puhua, sanoi filosofi, ja olkoon hän\nrauhallinen, sillä minä olen sangen uskonnollinen mies.\n\n-- Se on hyvä! sanoi äitini. -- Jumalan pyhää nimeä on kunnioitettava.\n\n-- Kunnioitan kaikkia hänen nimiään, hyvä rouva, sillä hänellä\non useampia. Niitä ovat Adonai, Tetragrammaton, Jehova, Otheos,\nAthanatos ja Schyros. Ja hänellä on vielä monta muuta nimeä.\n\n-- Siitä minä en ole tietänyt mitään, virkkoi äitini. -- Mutta teidän\nsananne eivät minua hämmästytä ollenkaan, sillä olen huomannut, että\nsäätyhenkilöillä on paljon enemmän nimiä kuin tavallisella kansalla.\nMinun kotipaikkani on Auneau, lähellä Chartres'in kaupunkia, ja minä\nolin vielä aivan pieni, kun kylän valtaherra muutti tästä maailmasta\ntoiseen. Mutta muistan varsin hyvin, että kun airut kuulutti\nautuaan herran kuolemaa, hän käytti tästä melkein yhtä monta nimeä\nkuin on pyhimysten litaniassa. Uskon mielelläni, että Jumalalla on\nuseampiakin nimiä kuin Auneaun valtaherralla, koska hän on vieläkin\nkorkeampi arvoltaan. Oppineet ihmiset ovat hyvin onnelliset, kun he\ntietävät ne kaikki. Ja jos te tahdotte opastaa minun Jacques-poikaani\ntässä tiedossa, minä olen oleva teille siitä syvästi kiitollinen.\n\n-- Se on siis päätetty asia, sanoi filosofi. -- Ja teille, herra\napotti, ei varmaan tule olemaan epämiellyttävää kääntää kreikkalaisia\nkirjailijoita, maksua vastaan, luonnollisesti.\n\nKunnon mestarini, joka jo oli käyttänyt pari viimeistä tuokiota\nkootakseen aivoissaan niitä harvoja ajatuksia, jotka eivät vielä\nolleet aivan toivottomasti viininhöyryillä sekoitetut, täytti\npikarinsa, nousi ja loihe lausumaan:\n\n-- Herra filosofi, hyväksyn täydestä sydämestäni teidän anteliaan\ntarjouksenne. Te olette loistava kuolevainen. Katson kunniakseni,\njalo herra, olla aina altis teille. On olemassa kaksi huonekalua,\njoita minä pidän sangen suuressa arvossa. Ne ovat sänky ja pöytä:\npöytä, joka vuoroin oppineilla kirjoilla, vuoroin voimakkailla\nruokalajeilla katetaan, ja joka muodostaa kannattavan pohjan sekä\nruumiin että sielun ravinnolle; sänky, suloisen levon kuin myös\njulman rakkauden tyyssija. Se oli varmaan jumalallinen mies,\njoka antoi Deukalionin pojille sängyn ja pöydän. Jos minä teidän\nluotanne, jalo herra, löydän nämä kaksi kallisarvoista huonekalua,\nminä olen kuolemattomalla kiitosvirrellä ikuistava teidän nimeänne\nniinkuin hyväntekijäni nimeä ja ylistävä teitä kreikkalaisilla ja\nlatinalaisilla säkeillä sekä monenkaltaisilla eri runomitoilla.\n\nPuhui, ja otti aika siemauksen pikaristaan.\n\n-- Kaikki hyvä, virkkoi filosofi; odotan teitä molempia huomenaamulla\nkotonani. Te voitte kulkea Saint-Germainin tietä aina hietakuoppien\nvieressä olevan ristin luokse. Tämän ristin juurelta te laskette\nsata askelta länteen päin ja löydätte puutarhamuurin, jossa on\npieni, vihreä portti. Te liikutatte portinkolistinta, jossa näette\nhunnutetut kasvot, sormi suulla. Ukolta, joka avaa portin teille,\nkysytte hra d'Astaracia.\n\n-- Poikani, sanoi kunnon mestarini, vetäen hihasta minua, -- järjestä\ntämä kaikki muistissasi, muista risti, kolistin ja muu, että\nlöytäisimme huomenna tuon onnen oven. Ja te herra Maecenas...\n\nMutta filosofi oli jo kadonnut, kenenkään huomaamatta hänen menoaan.\n\n\n\n\n5.\n\n\nSeuraavana aamuna me lähdimme hyvissä ajoin liikkeelle mestarini\nkanssa Saint-Germainin tietä. Lumi, joka kattoi maan punertavan\ntaivaan kajastaessa, teki ilman mykäksi ja kuuroksi. Tie oli\nautio. Astuimme leveitä pyöränvakoja pitkin, puutarhanmuurien,\nhuojuvien lankkuaitojen ja matalien talojen välitse, joiden ikkunat\nkatselivat salakavalin silmin meitä. Käytyämme vielä parin kolmen\npuoliränstyneen savi- ja olkimajan ohitse näimme keskellä autiomaata\nristin ja hiekkakuopat. Viidenkymmenen askelen päässä siitä alkoi\nsangen laaja puisto, jota rappeutunut muuri kiersi. Tässä muurissa\noli pieni, viheriäinen portti, jonka kolistimeen oli kuvattu\nkauhistava hahmo, sormi suullaan. Tunsimme helposti portin, josta\nfilosofi oli puhunut meille, ja heilautimme kolistinta.\n\nSangen pitkän tuokion jälkeen tuli vanha palvelija avaamaan ja\nviittasi meitä seuraamaan häntä erämaankaltaisen puiston läpi.\nNymfien kuvapatsaat, jotka olivat nähneet kuningasvainajan nuoruuden,\nkätkivät muratin alle murheensa ja raajarikkoisen kauneutensa.\nPuistokujan päässä, jonka ojat olivat täynnä lunta, kohosi linna,\nkivestä ja tiilistä rakennettu, yhtä synkkä kuin Madridin linna, sen\nlähin naapuri, katettu kauttaaltaan korkealla liuskakivikatolla,\nPrinsessa Ruususen nukkuvan metsän linnaa muistuttava.\n\nSeuratessamme vaiteliaan palvelijan askeleita kuiskasi apotti\nkorvaani:\n\n-- Täytyy tunnustaa, poikani, että meidän tuleva asuntomme ei ole\nhymyilevä. Se todistaa sitä tapojen raakuutta, joka vielä vallitsi\nRanskassa kuningas Henrik IV:n aikaan, ja sielu käy surulliseksi,\nvieläpä melankoliseksi, katsellessa sen laiminlyötyä tilaa, johon\nsen ikävä kyllä on annettu vajoutua. Kuinka paljon suloisempaa\nolisikaan nousta Tusculumin lumoaville kunnahille, toivossa kuulla\nCiceron haastelevan hyveestä maatalonsa pinjain ja terebinthien\nalla, joita filosofit niin rakastivat! Ja etkö ole tehnyt sitä\nhuomiota, poikani, että koko tämän tien varrella ei ole yhtään\nkapakkaa eikä minkäänlaista majataloa ja että täytyy mennä sillan\nyli ja aina Bergères'in aukealle asti saadakseen pikarin viileää\nviiniä? Mutta siellä on todellakin ravintola, nimeltä _Punainen\nhepo, _ jossa muistan rouva de Saint-Ernestin tarjonneen minulle\npäivällisen apinansa ja rakastajansa kera. Sinä et voi kuvitella,\nPaistinkääntäjä, kuinka hienosti siellä voi aterioida. _Punainen\nhepo_ on yhtä kuuluisa aamiaispäivällisistään kuin lukuisista\nhevosistaan ja vaunuistaan, joita se vuokraa. Olen itse nähnyt\nne seuratessani talliin erästä palkkapiikaa, joka minusta näytti\nkauniilta. Mutta hän ei ollut kaunis. Pikemmin olisi voinut sanoa,\nettä hän oli ruma. Minä kaunistin hänet intohimoni liekeillä,\npoikani. Moinen on ihmisten kohtalo, kun he joutuvat itsensä varaan:\nhe erehtyvät surkuteltavasta Turhat mielikuvat pettävät meitä. Me\najamme takaa unelmia ja varjoja me sylellemme. Jumala yksin on tosi\nja pysyväinen.\n\nSillä aikaa me vanhan palvelijan opastamina nousimme rappeutuneita\nportaita pitkin linnan penkereelle.\n\n-- Ah, kuiskasi apotti korvaani, -- minä alan kaivata isäsi\npaistintupaa, jossa me söimme niin maukkaita paloja Quintilianusta\ntutkistellen.\n\nKiivettyämme leveitä kiviportaita ensi kerrokseen meidät johdettiin\nerääseen saliin, missä hra d'Astarac parhaillaan kirjoitteli suuren\ntakkavalkean ääressä, keskellä egyptiläisiä ruumiskirstuja, jotka\nolivat ihmismuotoisia ja joiden sivut maalattuine pyhine kuvineen\nja kullattuine kasvoineen, joista pitkät silmät paistoivat, olivat\nkäännetyt seiniin päin.\n\nHra d'Astarac pyysi kohteliaasti meitä istumaan ja sanoi:\n\n-- Odotin teitä, hyvät herrat. Ja koska te molemmat tahdotte olla\nkyllin ystävällisiä auttaaksenne minua, pyydän teitä olemaan tässä\ntalossa kuin kotonanne. Teidän työnänne täällä on oleva kääntää\nkreikkalaisia tekstejä, jotka olen tuonut mukanani Egyptistä. En\nepäile, että tulette käyttämään kaiken uutteruutenne tämän työn\nsuorittamiseen, kun sanon teille, että se kuuluu siihen suureen\nelämäntyöhön, jonka olen ottanut tehdäkseni. Minun elämäntyöni\non löytää se hävinnyt tiede, jonka avulla ihminen voisi kohota\nkadotettuun valta-asemaansa alkuaineiden yli. Vaikka aikomukseni ei\nole tänään nostaa teidän silmienne edestä luonnon huntuja ja näyttää\nteille Isistä häikäisevässä alastomuudessaan, tahdon kuitenkin\nuskoa teille tutkimusteni päämäärän, pelkäämättä teidän ilmaisevan\nsalaisuuttani, sillä minä turvaan teidän rehellisyyteenne ja myöskin\nomaan kykyyni arvata ja torjua jo edeltäpäin kaikki minua vastaan\ntähdätyt yritykset. Myöskin luotan niihin salaisiin ja hirvittäviin\nvoimiin, jotka mahdollista kostoa varten ovat käytettävissäni. Paitsi\nteidän uskollisuuttanne, jota en epäile ollenkaan, on minun valtani,\nhyvät herrat, kyllin suuri tekemään varmaksi vaitiolonne, joten\nminä en siis pane alttiiksi mitään uskoessani teille salaisuuteni.\nTietäkää siis, että ihmisellä, Jumalan kädestä tullessaan, oli\nkaikkitieto, jonka hän sitten on kadottanut. Hän oli sangen mahtava\nja sangen viisas syntyessään. Sen voivat Mooseksen kirjat meille\nosoittaa. Mutta täytyy ymmärtää oikein niitä. Ensiksikin on selvää,\nettä Jehova ei ole Jumala, mutta että hän on suuri demoni, koska\nhän on luonut maailman. Ajatus Jumalasta, joka samalla kertaa\nolisi täydellinen ja maailmanluoja, ei ole muuta kuin goottilainen\nunelma, raakuus, jonka vain kelttiläinen tai saksalainen voi keksiä.\nMikään vähänkin viljelty järki ei voi otaksua, että täydellinen\nolento lisäisi pienintäkään hiukkasta omaan täydellisyyteensä,\nvaikka olisi kysymys vain kurjasta pähkinänkuoresta. Se sisältyy\nitse käsitteeseen. Jumalalla ei ole mitään ymmärrystä. Sillä ollen\nrajaton, mitä hän voisikaan ymmärrellä? Hän ei luo mitään, sillä\nhän ei tunne paikkaa eikä aikaa, jotka ovat kaiken toiminnan\nvälttämättömät ehdot. Mooses oli liian hyvä filosofi opettaakseen,\nettä Jumala olisi luonut maailman. Hän piti Jehovaa sinä, mikä hän\ntodella onkin, nimittäin mahtavana demonina, ja jos me tahdomme\nmainita hänen nimensä, Demiurgina.\n\nMutta kun Jehova loi ihmisen, hän antoi tälle tiedon näkyväisestä\nja näkymättömästä maailmasta. Aadamin ja Eevan lankeemus, jonka\njonakin toisena päivänä olen teille selittävä, ei hävittänyt\nkokonaan tätä tietoa ensimmäisessä miehessä ja ensimmäisessä\nnaisessa, joiden opit menivät perintönä heidän lapsilleen. Nämä\ntiedot, joista riippuu ihmisen valta luonnon yli, sisältyvät Eenokin\nkirjaan. Egyptiläiset papit olivat säilyttäneet tuon perinnäis-opin,\njonka he salaperäisillä merkeillä kirjoittivat temppelien seiniin\nja kuolleiden hautakirstuihin. Mooses, joka sai kasvatuksensa\nMemfiin pyhäköissä, oli heidän salaoppilaitaan. Hänen kirjansa,\nviisi tai kuusikin luvultaan, sisältävät kuin kallisarvoinen\narkki tuon jumalallisen tiedon aarteet. Niistä voi löytää mitä\nihanimpia salaisuuksia, jos nimittäin puhdistaa ne kaikista\nvääristelyistä, jotka niiden kunniaa himmentävät, ja ylenkatsoo\nsanojen puustavillista ja karkeaa merkitystä, kiinnittäen huomionsa\nvain niiden hienoimpaan ajatukseen. Sen minä olen suurimmaksi\nosaksi voinut selvittää, kuten myöhemmin olen teille osoittava.\nNämä totuudet, säilytetyt kuin neitseet Egyptin temppeleissä,\nsiirtyivät Aleksandrian viisaille, jotka niitä vielä rikastuttivat\nja kaunistivat kaikella sillä puhtaalla kullalla, jonka olivat\njättäneet Kreikalle Pythagoras ja hänen oppilaansa, hän, jonka\nkanssa ilman henget tuttavallisesti seurustelivat. Siksi, hyvät\nherrat, on meidän tutkisteltava heprealaisten kirjoja, egyptiläisten\nhieroglyfeja ja näiden kreikkalaisten teoksia, joita gnostikoiksi\nnimitetään, juuri sen vuoksi, että heillä oli oikea tieto. Minä olen,\nkuten olikin kohtuullista, pidättänyt tästä laajaperäisestä työstä\nvaikeimman osan itselleni. Minä pyrin selittämään näitä hieroglyfeja,\njoilla egyptiläiset kirjailivat jumaliensa temppelit ja pappiensa\nhautakammiot. Olen tuonut Egyptistä paljon näitä kirjoituksia ja\ntutkin niiden sisällystä erään merkkiavaimen avulla, jonka olen\nlöytänyt Klemens Aleksandrialaiselta.\n\nJuutalainen rabbi Mosaïde, joka elää erakkona minun luonani,\ntyöskentelee löytääkseen Mooseksen kirjain todellisen merkityksen.\nHän on sangen salaoppinut vanhus, joka on seitsemäntoista vuotta\nelänyt sulkeutuneena suuren pyramidin luoliin, lukien siellä Tothin\nkirjoja. Mitä teihin, hyvät herrat, tulee, toivon voivani käyttää\nteidän tietojanne niiden aleksandrialaisten käsikirjoitusten\nselvittämiseksi, joita itse olen koonnut suuren kokoelman. Te\nlöydätte epäilemättä niistä ihmeellisiä salaisuuksia, ja minä olen\nvarma, että näiden kolmen valkeudenlähteen avulla, egyptiläisen,\nheprealaisen ja kreikkalaisen, piankin olen saavuttava ne keinot,\njotka minulta puuttuvat vielä, vallitakseni täydellisesti luontoa,\nniin näkyväistä kuin näkymätöntä. Olkaa vakuutetut, että minä olen\npalkitseva teidän palveluksenne tekemällä teidät jollakin tavoin\nosallisiksi vallastani.\n\nEn puhu teille arkipäiväisemmästä palkitsemistavasta. Sillä asteella,\nmihin olen päässyt filosofisissa töissäni, raha on minulle aivan\npikkuseikka.\n\nKun hra d'Astarac oli päässyt tähän saakka puheessaan, keskeytti\nkunnon mestarini hänet:\n\n-- Jalo herra, hän sanoi, en tahdo salata teiltä, että raha, joka\nteille on niin pikkuseikka, on minulle kalvavan murheen aihe,\nsillä tiedän omasta kokemuksestani, että on vaikeata ansaita sitä\nkunniallisella tavalla, vieläpä kunniattomallakin. Olisin siis\nkiitollinen teille, jos tahtoisitte puheenne, tämän kohdan hiukan\nlähemmin selittää.\n\nHra d'Astarac vakuutti apotti Coignardin liikkeellä, joka näytti\ntorjuvan pois jotakin näkymätöntä oliota. Minä puolestani olin\nkaikesta näkemästäni käynyt niin uteliaaksi, että toivoin vain\nsaavani aloittaa uutta elämääni.\n\nTalonherran kutsumuksesta ilmestyi huoneeseen vanha palvelija, joka\noli meille portin avannut.\n\n-- Hyvät herrat, jatkoi isäntämme, -- annan vapaan ajan teille\npäivällisiin saakka. Olisin kuitenkin hyvin kiitollinen, jos\ntahtoisitte nousta huoneisiinne, jotka olen käskenyt teitä varten\njärjestää, ja ilmoittaa minulle, jos jotakin puuttuu niistä. Kriton\non teitä opastava.\n\nTultuaan ensin vakuutetuksi siitä, että me todellakin seurasimme\nhäntä, astui vaitelias Kriton ulos ja alkoi nousta portaita. Niiden\npäähän päästyään hän vielä astui pari askelta pitkin erästä käytävää\nja osoitti meille kaksi sangen mukavaa huonetta, joissa paloi hyvä\ntakkavalkea. En olisi koskaan uskonut, että linna, joka päältäpäin\noli niin rappeutunut ja jonka päädyn vain ränsistyneet muurit ja\nilottomat ikkunat muodostivat, olisi niin asuttava edes eräiltä\nosiltaan. Ensimmäinen ajatukseni oli ottaa selko ympäristöstäni.\nHuoneemme olivat kedolle päin, ja näköala ulottui yli Seinen\nsoisten rantojen aina Mont Valérienin hautuumaalle. Katsahtaessani\nhuonekaluihimme näin sängyn päällä harmaan lievenutun siihen\nkuuluvine polvihousuineen, hatun ja miekan. Matolla näkyi pari sievää\nsolkikenkää, kannat yhdessä ja kärjet erillään, aivan kuin niillä\nitsellään olisi ollut käsitys sopivasta käytöstavasta.\n\nSain tuosta hyvän ennakkoajatuksen isäntämme vieraanvaraisuudesta.\nHäntä kunnioittaakseni pukeusin huolellisesti ja sirotin hiuksiini\nrunsaasti puuteria, jota olin löytänyt täyden rasiallisen eräältä\npikkupöydältä. Keksin vielä juuri sopivassa hetkessä eräästä\npesukaapin laatikosta pitsikauluksisen paidan ja valkean sukkaparin.\n\nKun olin saanut ylleni paidan, sukat, housut, liivin ja takin, aloin\npyörähdellä huoneessani, hattu kainalossa ja käsi miekankahvassa,\nkumarrellen joka silmänräpäys kuvastimeeni päin ja valittaen,\nettä Cathérine pitsinnyplääjätär ei ollut saanut nähdä minua näin\nloisteliaassa asussa.\n\nOlin jonkun aikaa jatkanut tätä menoa, kun hra Jérôme Coignard astui\nkammiooni, yllään uusi kaapu ja sangen kunnioitettava papinkaulus.\n\n-- Paistinkääntäjä, huudahti hän, oletko se sinä, poikani! Älä\nkoskaan unohda, että näistä kauniista vaatteista olet kiitollisuuden\nvelassa sille opille, jonka olet saanut minulta. Ne sopivat myöskin\nsinun kaltaisellesi humanistille, sillä _humanitas_ merkitsee\nhienostusta. Mutta katsopas minua, pyydän, ja sano, näytänkö\nmuhkealta! Tunnen itseni vallan kunnialliseksi mieheksi tässä\npuvussa. Tämä hra d'Astarac tuntuu olevan erinomainen mies. Vahinko,\nettä hän on hullu. Mutta hän on viisas ainakin yhdessä suhteessa,\nkoska hän nimittää palvelijaansa Kritoniksi, joka merkitsee tuomaria.\nSillä meidän palvelijamme ovat todellakin kaikkien meidän tekojemme\ntodistajat. He ovat joskus myös niiden opastajat. Kun lordi Verulam,\nEnglannin kansleri, jonka filosofia ei miellytä minua, mutta joka\noli oppinut mies, astui oikeussaliin tuomittavaksi, nousivat\nhäntä kunnioittaakseen hänen lakeijansa, jotka olivat puetut niin\nrikkaasti, että siitä voi aavistaa, millä ylellisyydellä kansleri\nhoiti taloaan. Mutta lordi Verulam sanoi heille: \"Istukaa! Teidän\nylennyksenne on minun alennukseni.\" Itse asiassa olivatkin nämä\nlurjukset tuhlaamisellaan saattaneet hänet häviöön ja pakottaneet\ntekoihin, joiden tähden häntä nyt syytettiin kiristyksestä. Poikani\nPaistinkääntäjä, jospa lordi Verulamin, Englannin kanslerin ja _Novum\norganum_ -kirjan tekijän, esimerkki aina olisi silmäisi edessä! Mutta\npalataksemme tähän herra d'Astaraciin, joka nyt on meidän isäntämme,\non suuri vahinko, että hän on taikuri ja vajonnut pimeyden oppeihin.\nTiedät, poikani, että ylpeyteni on olla arka uskon asioissa. Ei ole\nhelppoa minulle palvella kabbalistia, joka lukee takaperin meidän\npyhiä kirjojamme muka ymmärtääkseen niitä paremmin siten. Mutta jos\nhän on gascognelainen aatelismies, kuten voi päättää hänen nimestään\nja kielimurteestaan, ei meillä ole mitään pelkäämistä. Gascognelainen\nvoi tehdä liiton pirun kanssa, mutta ole varma, että piru siinä tulee\npetetyksi.\n\nPäivälliskello keskeytti meidän keskustelumme.\n\n-- Poikani Paistinkääntäjä, sanoi kunnon mestarini minulle\nastuessamme alas portaita, -- muista aterian aikana seurata jokaista\nliikettäni, että voisit ottaa esimerkin minusta. Olen syönyt Séez'n\npiispan kolmannessa pöydässä ja osaan käyttäytyä. Se on vaikea taito.\nOn vaikeampi syödä kuin puhua gentlemannin tavalla.\n\n\n\n\n6.\n\n\nRuokasalissa oli kolmea varten katettu pöytä, jonka ääreen hra\nd'Astarac pyysi meidät istumaan.\n\nKriton, joka palveli hovimestarina, tarjosi hyytelöitä, liemiä\nja liuoksia, jotka tuntuivat kymmenkertaisesti siivilöidyiltä ja\npuserretuilta. Me toivoimme turhaan paistia tulevaksi. Vaikka kunnon\nmestarini ja minä huolellisesti koetimme salata kummastustamme,\narvasi hra d'Astarac sen kuitenkin ja sanoi:\n\n-- Hyvät herrat, tämä on vain koe, ja jos se tuntuu teistä\nepäonnistuneelta, en ole sitä itsepäisesti uudistava. Olen antava\ntarjota teille tavallisempia ruokia, jopa alentuva itsekin niitä\nmaistelemaan. Jos ne ruokalajit, joita tänään olen tarjonnut teille,\novat huonosti valmistettuja, niin se on vähemmän kyökkimestarini\nvika kuin kemian, joka vielä on kapaloissaan. Kaikissa tapauksissa\nvoi tämä ateria antaa teille jonkinlaisen kuvan tulevaisuudesta.\nNykyään ihmiset syövät ilman filosofiaa. He eivät ravitse itseään\njärjellisten olentojen tavoin. He eivät ajattelekaan tehdä niin.\nMutta mitä he ajattelevat? He elävät melkein kaikki tylsässä\ntyperyydessä, ja nekin, jotka olisivat ajatuskykyisiä, askarruttavat\naivojaan tuhmuuksilla, kuten uskonriidoilla tai runo-opilla.\nHuomatkaa, hyvät herrat, miten ihmiset ovat aterioineet niistä\nkaukaisista ajoista asti, jolloin katkesi kaikki heidän seurustelunsa\nkeijujen ja salamanterien kanssa. Ilman hengetärten hylkääminä\nhe syöksyivät raakuuteen ja tietämättömyyteen. Vailla taitoja ja\nsivistyneitä tapoja he asuivat kurjina ja alastomina luolissaan\nvirtojen varsilla tai ontoissa puissa. Metsästys oli heidän ainoa\nkäsityönsä. Kun he olivat äkkiarvaamatta tai takaa-ajaen saaneet\nkiinni jonkin aran otuksen, he ahmivat saaliinsa vielä värisevänä.\n\nHe söivät myöskin toveriensa ja heikontuneiden vanhempiensa lihaa,\nja ihmisten ensimmäiset haudat olivat eläviä hautoja, nimittäin\nnälkiytyneitä ja julmia sisälmyksiä. Pitkien, villien vuosisatojen\njälkeen ilmestyi jumalallinen mies, jota kreikkalaiset nimittivät\nPrometheukseksi. Ei ole ollenkaan epäiltävää, ettei tämä viisas\nolisi nymfien tyyssijoissa seurustellut salamanterien heimon kanssa.\nHän oppi heiltä ja opetti kurjille kuolevaisille taidon sytyttää\nja säilyttää tulta. Niiden lukemattomien etujen joukossa, joita\nihmisille tuotti tämä taivaanlahja, ei ollut vähimmän tärkeätä se,\nettä he nyt voivat keittää ravintonsa ja tehdä sen siten hienommaksi\nja keveämmäksi. Ja suureksi osaksi juuri sen vaikutuksen avulla,\nmikä tulella oli ravintoaineisiin, ihmiset hitaasti ja asteittain\nkehittyivät älykkäiksi, kekseliäiksi, ajatteleviksi ja kykeneviksi\ntaiteita ja tieteitä viljelemään. Mutta se oli vain ensimmäinen\naskel, ja on masentavaa ajatella, että niin monta miljoonaa\nvuotta on kulunut, ilman että on astuttu toista askelta. Siitä\najasta asti, jolloin meidän esi-isämme keittivät karhunkoipia\nrisutulella, jonkin kallion siimeksessä, me emme ole kyökkitaidossa\nmainittavasti edistyneet. Sillä varmaan tekin, hyvät herrat, pidätte\nvähäpätöisyytenä Luculluksen keksintöjä ja sitä paksua torttua,\njota Vitellius nimitti Minervan kilvenkupuraksi, samoin kuin meidän\naikojemme paisteja, piirakoita, muhennoksia, lihahakkeluksia ja\nkaikkia näitä viilokkeja, jotka vielä tuoksuvat vanhalle barbarialle.\n\nKuninkaan pöytä Fontainebleaussa, jolle tuodaan kokonainen\npeura taljoineen ja sarvineen, tarjoaa filosofin silmälle yhtä\nsivistymättömän näyn kuin joukko alkuihmisiä, jotka istuvat\ntuhassa ja kaluavat hevosen luita. Salin loistavat maalaukset,\nhenkivartijat, upeapukuiset upseerit, soittoniekat, jotka\nlavaltaan esittävät Lambertin ja Lullin aarioita, silkkiliinat,\nhopea-astiat, kultamaljat, venetsialaiset lasit, soihdut, kirjaellut\npöytäkaunisteet, jotka ovat täynnä kukkia, kaikki tämä ei voi\nkääntää silmiämme eikä tehdä suloiseksi tämän saastaisen surmapaikan\ntodellista luontoa, johon miehet ja naiset kokoontuvat eläinraatojen,\nmurrettujen luiden ja hakattujen lihojen ympärille niillä ahnaasti\nnälkäänsä tyydyttämään. Oh, kuinka vähän filosofinen onkaan moinen\nateria! Me ahmimme tylsämielisessä ravinnonhimossamme metsäneläinten\nlihaksia, rasvaa ja sisälmyksiä, tekemättä eroa niiden aineosien\nvälillä, jotka todellakin sopivat meitä ravitsemaan, ja niiden\npaljon runsaampien, jotka olisi hylättävä. Ja näin me täytämme\nvatsamme arvostelukyvyttömästi hyvällä ja huonolla, hyödyllisellä ja\nvahingollisella. Juuri tässä pitäisi valikoimisen kuitenkin tulla\nkysymykseen. Jos jokaisen tiedekunnan lääkäreistä vain yksi olisi\nkemisti ja filosofi, niin me emme enää olisi pakotetut istumaan\nnoihin vastenmielisiin ruokapöytiin.\n\nSellainen lääkäri, hyvät herrat, valmistaisi meille tislattuja\nlihalaitteita, jotka eivät sisältäisi muuta kuin mikä on sympaattista\nja aineksiltaan sukulaista meidän ruumiillemme. Häristä hän ottaisi\nvain niiden ydinmehun, sioista niiden olennaisimman olemuksen,\npeltopyistä ja kananpojista vain niiden valioimman valionesteen,\nniin että kaikki, mikä syödään, myös voitaisiin sulattaa. Enkä\nepäile, hyvät herrat, kerran pääseväni tuohon päämäärään, käyttämällä\najatustani kemiaan ja lääketaitoon hiukan enemmän kuin mihin minulla\non tähän saakka ollut tilaisuutta.\n\nIsäntämme näin puhuessa hra Jérôme Coignard kohotti silmänsä\nsiitä mustasta mujusta, joka näkyi hänen lautasellaan, ja katsoi\nlevottomuudella hra d'Astaraciin.\n\n-- Sekin olisi vielä, jatkoi tämä, vain sangen puutteellinen\nedistysaskel. Kunniallinen mies ei voi inhotta syödä eläinten lihaa,\neivätkä kansat voi sanoa olevansa sivistyneitä, niin kauan kuin\nniillä on kaupungeissaan teurastushuoneita ja lihakauppoja. Mutta\nme tulemme kerran kykeneviksi vapautumaan moisista raakamaisista\nelinkeinoista. Kun me ensin olemme tulleet kyllin tuntemaan\nravintoaineet, joita eläinten ruumiit sisältävät, on meille oleva\nmahdollista saada samoja aineita rajattomissa määrin kuolleista\nkappaleista. Eloton luonto sisältää itse asiassa kaikki ne aineosat,\njoita tavataan elävissä olennoissa, sillä eläimet ovat muodostuneet\nkasveista, jotka taas vuorostaan ovat saaneet aineosansa kuolleelta\nmaterialta.\n\nSilloin ihmiset tulevat ravitsemaan itseään metallien ja mineraalien\nliuoksilla, joita lääkärit ovat sopivalla tavalla valmistaneet.\nEikä ole epäilemistä, että siten saadaan mitä hienoimpia ja\nterveellisimpiä herkkuliemiä. Ruoka keitetään silloin kemistin\nkattiloissa ja tislausputkissa, ja mestarikokkien sijasta meillä\non silloin oleva alkemistit. Ettekö ole jo kärsimättömän uteliaita\nnäkemään näitä ihmeitä, hyvät herrat? Minä lupaan, että te pian\nsaatte iloita niistä. Mutta te ette vielä voi kuvitella niitä\nerinomaisia tuloksia, joita ne tulevat tuottamaan.\n\n-- Todellakin, jalo herra, minä en ollenkaan voi kuvitella niitä,\nlausui kunnon mestarini ja joi kulauksen viiniä.\n\n-- Suvaitkaa siinä tapauksessa, sanoi hra d'Astarac, -- kuunnella\nhetki minua. Kun ei hidas ruoansulatus enää raskauta ihmisiä, he\nkäyvät ihmeellisen eloisiksi. Heidän silmänsä on kummallisesti\nteroittuva, ja he voivat nähdä laivojen liukuvan pitkin kuun\nmeriä. Heidän ymmärryksensä on selvenevä, heidän tapansa tulevat\nhienostumaan. He edistyvät suuresti Jumalan ja luonnon tuntemisessa.\n\nMutta täytyy ottaa lukuun kaikki ne muutokset, jotka varmaan\nseuraavat siitä. Itse ihmisruumiin rakenne on muuksi muodostuva. On\ntosiseikka, että elimet, joita ei käytetä, surkastuvat ja vihdoin\nkokonaan katoavat. On huomattu, että kalat, jos niiltä riistetään\npäivänvalo, tulevat sokeiksi. Myöskin olen itse nähnyt Valais'n\npaimenia, jotka ravitsevat itseään vain piimällä ja jotka kadottavat\nhampaansa jo aikaiseen. Eräillä heistä ei ollut koskaan ollutkaan\nhampaita. Täytyy ihailla tässä suhteessa luontoa, joka ei kärsi\nmitään hyödytöntä. Kun ihmiset kerran tulevat ravitsemaan itseään\nsillä palsamilla, josta olen puhunut, lyhenevät heidän suolensa monta\nkyynärää ja heidän vatsansa koko on melkoisesti vähentyvä.\n\n-- Hitto vieköön! sanoi kunnon mestarini, -- etteköhän te nyt hätiköi\nja tee sulaa vahinkoa. Minusta ei ole koskaan ollut paha, että\nnaisilla on vähän vatsaakin, jos nimittäin kaikki muu on sen mukaista\nja suhteellista. Se on kauneutta, joka vaikuttaa minuun. Älkää\najattelemattomasti sitä kaventako!\n\n-- Olkaa aivan levollinen. Me annamme naisten vartalon ja lanteiden\nkehittyä kreikkalaisten kuvanveistäjien lakien mukaan. Teemme sen\nteitä miellyttääksemme, herra apotti, ja silmälläpitäen myöskin\näitiyden vaatimuksia. Mutta palataksemme puheenaineeseemme minun\non teille tunnustettava, että kaikki, mitä olen teille tähän\nsaakka ennustanut, on vasta pieni porras sen todellisen ravinnon\nkeksimiseen, joka on keijuille ja kaikille ilman hengille ominaista.\nHe juovat valoa, joka riittää tekemään heidän ruumiinsa ihmeellisen\nnotkeiksi ja voimakkaiksi. Se on heidän ainoa särpimensä. Se on oleva\nkerran myös meidän ainoamme, hyvät herrat. Kysymys on ainoastaan,\nmiten saada auringon säteet juotaviksi. Tunnustan, etten kyllin\nselvään näe keinoja, joilla päästä tuohon päämäärään, ja minä\naavistan, että tällä tiellä tulevat monet vaikeudet ja esteet meitä\nkohtaamaan. Mutta jos joku viisas mies kerran saavuttaa tuon huipun,\nsilloin ihmiset tulevat yhtä älykkäiksi ja kauniiksi kuin keijut ja\nsalamanterit.\n\nKunnon mestarini kuunteli tuota puhetta hartiat kumarassa ja pää\nsurullisesti riippuen. Hän näytti mietiskelevän niitä muutoksia,\njoita isäntämme kuvittelema ravinto tulisi hänen omaan olentoonsa\nvaikuttamaan.\n\n-- Jalo herra, hän virkahti vihdoin, -- ettekö eilen paistintuvassa\npuhunut jostakin valionesteestä, joka korvaa kaiken muun ravinnon?\n\n-- Kyllä, sanoi hra d'Astarac, -- mutta se neste ei sovellu muille\nkuin filosofeille, ja te ymmärrätte, missä määrin sen käytäntö näin\nollen on rajoitettu. On paras olla siitä kokonaan puhumatta.\n\nMutta eräs epäily vaivasi minua. Pyysin lupaa saadakseni esittää sen\nisäntäni harkittavaksi, varmana, että hän sen heti selvittäisi. Hän\nsalli minun puhua, ja minä sanoin:\n\n-- Jalo herra, ovatko nämä salamanterit, joita te sanotte niin\nkauneiksi ja joista minulla on teidän kertomustenne pohjalla niin\nihana mielikuva, kenties kaikeksi onnettomuudeksi myös turmelleet\nhampaansa juomalla valoa, kuten Valais'n talonpojat maitoruoalla?\nMinä myönnän, että tuo ajatus levottuuttaa minua.\n\n-- Poikani, vastasi hra d'Astarac, -- teidän uteliaisuutenne\nmiellyttää minua ja minä tahdon sen tyydyttää. Salamantereilla ei ole\nhampaita ollenkaan varsinaisessa merkityksessä. Mutta heidän ikeniään\nkaartaa kaksi sangen valkoista ja loistavaa helmiriviä, jotka tekevät\nheidän hymynsä sanomattoman suloiseksi. Ja tietäkää vielä, että nuo\nhelmet ovat jähmettynyttä valoa.\n\nMinä ilmoitin hra d'Astaracille olevani täysin tyytyväinen. Hän\njatkoi:\n\n-- Ihmisten hampaat viittaavat hänen raakuuteensa. Kun hän oppii\nitseään sopivasti ravitsemaan, on hänkin saava hampaiden sijaan\njonkinlaisen kaunistuksen, joka vastaa salamanterien helmiä. Silloin\nei voida käsittää enää, että rakastava mies on saattanut ilman kauhua\nja inhoa nähdä koiran hampaita rakastetun naisensa suussa.\n\n\n\n\n7.\n\n\nPäivällisen jälkeen isäntämme johti meidät laajaan galleriaan,\njoka oli hänen työkammionsa vieressä ja jota hän käytti\nkirjastohuoneenaan. Siellä oli pitkin tammihyllyjä lukematon\narmeija tai pikemmin suuri neuvosto duodes-, oktaavi-, kvartto-\nja foliokokoisia kirjoja, vasikannahkaisiin, vuohennahkaisiin,\nmarokiinisiin, pergamenttisiin ja siannahkaisiin kansiin sidottuina.\nKuusi ikkunaa valaisi tätä äänetöntä seuraa, joka ulottui korkeita\nmuureja pitkin salin toisesta päästä toiseen. Huoneen keskikohdan\ntäyttivät eräät isot pöydät, taivaanpallot ja tähtitieteelliset\nkojeet. Hra d'Astarac pyysi meitä valitsemaan paikan, missä meidän\nolisi mukavin työskennellä.\n\nMutta kunnon mestarini kulki pää kenossa ja ikäänkuin imi katseillaan\nja suunsa hengityksellä kaikkia näitä kirjoja, ollen ilosta\nhalkeamaisillaan.\n\n-- Apollon nimeen! hän huudahti, -- tämähän on loistava kirjasto!\nSéez'n piispan kirjastoa, joka kuitenkin oli rikas teoksista, ei\nvoi ollenkaan verrata tähän. Minun mielestäni ei ylipäänsä voi olla\nmiellyttävämpää tyyssijaa, ei edes niillä autuaiden ahoilla, joita\nVergilius kuvailee. Ensi katseella minä näen täällä niin paljon\nharvinaisia teoksia ja niin monta kallisarvoista kokoelmaa, että\ntuskin mikään yksityinen kirjasto voi vetää vertoja sille ja että\nkoko Ranskassa ainoastaan Mazarinin ja Kuninkaan kirjastot lienevät\nsitä etevämmät. Ja ottaen lukuun latinalaiset ja kreikkalaiset\nkäsikirjoitukset, jotka tuossa nurkassa toisiaan tungeksivat,\nuskallan väittää, että Bodleylaisen, Ambrosialaisen, Laurentiinisen\nja Vatikaanin kirjaston jälkeen on vielä mainittava yksi: hra\nd'Astaracin. En tahdo imarrella itseäni, mutta minulla on hyvä vainu\nmitä kirjoihin ja tryffeleihin tulee, ja tästä hetkestä saakka, jalo\nherra, pidän teitä Peiresc'in, Groslier'n ja Canevariuksen, noiden\nkirjaruhtinaiden, vertaisena.\n\n-- Olen paljon ruhtinaallisempi heitä, vastasi hra d'Astarac\nlempeästi, -- ja tämä kirjasto on äärettömän paljon kallisarvoisempi\nkuin kaikki ne, jotka luettelitte. Kuninkaan kirjasto on vain\nviheliäinen kääpiö minun kirjastooni verrattuna, jos nimittäin\nannatte arvon muullekin kuin teosten luvulle ja mustattujen\npaperikasojen paljoudelle. Kuuluisat kirjakokoilijat, kuten Gabriel\nNaudé ja teidän apottinne Bignon, eivät olleet minun rinnallani muuta\nkuin kuhnuksia, nautamaisten kirjojensa halvan karjan paimenia. Mitä\nbenediktiini-munkkeihin tulee, niin myönnän, että heillä on ansionsa,\nmutta heiltä puuttuu henkevyyttä eivätkä heidän kirjastonsa kohoa\nniiden sielujen keskinkertaisuudesta, jotka ovat ne luoneetkin. Minun\nkirjastoni, hyvät herrat, ei ole muiden kaltainen. Teokset, jotka\nolen koonnut siihen, muodostavat virheettömän, ehdottoman Tietämisen.\nTämä tietäminen on gnostillinen, ekumeeninen ja spritualistinen. Jos\nkaikki ne viivat, jotka ovat vedetyt näille lukemattomille paperi- ja\npergamenttilehdille, hyvä herra, siirtyisivät oikeassa järjestyksessä\nteidän aivoihinne, te tietäisitte kaikki, te taitaisitte kaikki,\nteistä tulisi luonnon herra ja luomakunnan uudistaja. Te pitäisitte\nmaailmaa kahden hyppysenne välissä, niinkuin minä pidän näitä\ntupakkahiukkasia.\n\nNäin sanoen hän ojensi nuuskarasiansa kunnon mestarilleni.\n\n-- Te olette liian ystävällinen, sanoi hra apotti Coignard.\n\nJa hän jatkoi heittäen hurmautuneita silmäyksiä näille oppineille\nseinille:\n\n-- Kas tuolla, kolmannen ja neljännen ikkunan välissä, minä näen\neräitä hyllyjä, jotka mainehikasta taakkaa kannattavat! Itämaiset\nkäsikirjoitukset ovat tavanneet toisensa siellä ja näyttävät\nikäänkuin yhdessä keskustelevan. Näen siellä kymmenen tai kaksitoista\nsangen kunnianarvoista vanhusta, puettuina ryysyiseen purppuraan\nja kullankirjailtuun silkkikankaaseen. Eräät heistä kantavat kuin\nbysanttilaiset keisarit jalokivisolkia manttelissaan. Toiset taas\novat suljetut norsunluisiin koteloihin.\n\n-- Ne ovat, sanoi hra d'Astarac, juutalaisia, arabialaisia ja\npersialaisia kabbalisteja. Te aukaisette juuri teoksen, jonka nimi\non _Valtava käsi_. Te löydätte sen vierestä toisia, kuten _Katettu\npöytä, Uskollinen paimen, Temppelin rauniot_ ja _Valo pimeydessä.\n_ Yhden paikka on tyhjä: sen kallisarvoisen käsikirjoituksen, jota\nMosaïde par'aikaa tutkii ja jonka nimi on _Hiljaiset vedet_. Kuten\nennen olen teille selittänyt, hyvät herrat, työskentelee Mosaïde\nminun talossani keksiäkseen heprealaisten kirjoitusten syvimpiä\nsalaisuuksia, ja vaikka tuo rabbi on jo yli vuosisadan vanha, hän\nei millään muotoa suostu kuolemaan, ennenkuin hän on kaikkien\nkabbalististen vertauskuvien ytimeen tunkeutunut. Olen hänelle siitä\nsangen kiitollinen, ja minä pyydän, hyvät herrat, kun tapaatte hänet,\nosoittamaan hänelle samoja tunteita, joita itse tunnen häntä kohtaan.\n\nMutta jättäkäämme tämä ja palatkaamme siihen, mikä erikoisesti teitä\nkoskee. Olen ajatellut, että te, herra apotti, kääntäisitte latinaksi\neräitä kreikkalaisia käsikirjoituksia, joiden arvo on mittaamaton.\nMinä luotan teidän oppineisuuteenne enkä epäile, ettei nuori\noppilaanne voisi pian olla suureksi avuksi teille.\n\nJa kääntyen minun puoleeni:\n\n-- Niin, poikani, minulla on suuret toiveet teistä. Ne perustuvat\nparhaasta päästä siihen kasvatukseen, jonka olette saanut. Sillä te\nolette, niin sanoakseni, liekeissä kasvatettu, lieden luona, joka on\nsalamanterien käymäpaikkoja. Tämä asianhaara on sangen huomattava.\n\nNäin puhuen hän otti hyllyltä pakan käsikirjoituksia ja pani pöydälle\nne.\n\n-- Tämä, hän sanoi osoittaen erästä papyruskääröä, -- on kotoisin\nEnglannista. Sen tekijä on Zozimos Panopolilainen, ja sitä luultiin\nkauan kadonneeksi, kunnes minä löysin sen erään Serapiin papin\nruumiskirstusta. Ja nämä, hän lisäsi, näyttäen meille eräitä\nräsyisiä, loistavia ja suonikkaita lehtiä, joista tuskin saattoi\nerottaa siveltimellä maalattuja kreikkalaisia kirjaimia, -- nämä ovat\nennenkuulumattomia ilmestyksiä, toinen Sophar Persialaisen, toinen\nJohanneksen, Pyhän Evagian vanhimman papin, kokemia ja kuvailemia.\n\nOlisin erittäin kiitollinen teille, jos ensin tahtoisitte näitä\nkahta teosta harrastaa. Me tutkisimme sitten Ptolemaiksen piispan\nSynesiuksen, Olympiodoruksen ja Stefanuksen käsikirjoituksia, jotka\nolen löytänyt eräästä Ravennan kellarista, missä ne ovat maanneet\ntuon oppimattoman Thedosiuksen ajoista asti, jota Suureksi nimitetään.\n\nSuvaitkaa, hyvät herrat, nyt alkeellisesti tutustua tähän\nlaajaperäiseen työhön. Te löydätte salin perältä, uunin oikealta\npuolen, ne kieliopit ja sanakirjat, jotka olen onnistunut kokoamaan\nja jotka voivat olla joksikin avuksi teille. Suokaa anteeksi, että\nminun nyt täytyy jättää teidät, mutta neljä tai viisi keijua odottaa\nminua työhuoneessani. Kriton on katsova, että teiltä ei puutu mitään.\nHyvästi!\n\nNiin pian kuin hra d'Astarac oli mennyt, istui kunnon mestarini\nZozimoksen papyruskääryn eteen ja aloitti suurennuslasin avulla, joka\noli valmiina pöydällä, selitystyönsä. Minä kysyin häneltä, eikö hän\nollut hämmästynyt äsken kuulemistaan.\n\nHän vastasi minulle päätään kohottamatta:\n\n-- Poikani, olen tuntenut liian monenlaisia ihmisiä ja kokenut\nliian erilaisia kohtaloita, että mikään voisi minua kummastuttaa.\nTämä aatelismies tuntuu hullulta, ei siksi, että hän todellakin on\nhullu, vaan siksi, että hänen ajatuksensa äärimmäisyyteen saakka\neroavat tavallisten ihmisten ajatuksista. Mutta jos ottaa huomioon\nne keskustelut, joita yleensä saa kuulla maailmassa, löytää\nniistä vielä vähemmän järkeä kuin tämän filosofin puheista. Omaan\nvaraansa jätettynä ylevinkin ihmisjärki rakentaa tuuleen linnansa\nja temppelinsä, ja hra d'Astarac on todellakin pilvien keräilijä,\ntuulentupien rakentaja. Totuus on ainoastaan Jumalassa. Älä sitä\nunohda, poikani! Mutta tämä on kuin onkin _Imuth_, se kirja, jonka\nZozimos Panopolilainen kirjoitti sisarelleen Theosebialle. Mikä\nkunnia ja mikä nautinto lukea tätä alallaan ainoata käsikirjoitusta,\njoka on melkein ihmeen kautta löydetty! Tahdon omistaa sille päiväni\nja yöni. Poikani, minä surkuttelen oppimattomia ihmisiä, jotka\njoutilaisuus syöksee paheisiin. He viettävät viheliäistä elämää. Mitä\non nainen aleksandrialaisen papyruskääryn rinnalla? Vertaa vain tätä\njaloa kirjastoa _Pienen Bakkoksen_ kapakkaan, vertaa seurustelua\ntämän kallisarvoisen käsikirjoituksen kanssa tyttöhyväilyihin sen\nköynnösmajassa, ja sano minulle, poikani, kumpi tarjoaa todellisen\ntyydytyksen. Mitä tulee minuun, runotarten pöytäkumppaniin ja niiden\nmietiskelyn vaiteliaiden juhlapitojen onnelliseen osalliseen, joita\nMadauran kaunopuhuja niin suloisella suulla ylisti, kiitän Jumalaa,\nettä hän on tehnyt kunniallisen miehen minusta.\n\n\n\n\n8.\n\n\nKokonaisen kuukauden tai kuusi viikkoa pysyi apotti Coignard\nuskollisena yöt päivät lupaukselleen ja Zozimos Panopolilaiselle.\nAterioiden aikana hra d'Astaracin pöydässä keskusteltiin vain\ngnostikkojen mielipiteistä ja muinaisten egyptiläisten taidoista.\nOllen vain sangen oppimaton koulupoika minä en voinut paljoakaan\nhyödyttää hyvää mestariani. Mutta koetin suorittaa parhaani mukaan\nne tutkimukset, jotka hän määräsi minulle; se miellytti jossakin\nmäärin minua. Ja tosi on, että me elimme tyyninä ja onnellisina.\nSeitsemännellä viikolla hra d'Astarac antoi lomaa minulle käydäkseni\npaistintuvassa vanhempiani katsomassa. Tupa tuntui minusta\nkummallisesti pienentyneeltä. Äitini oli yksin ja surullinen. Hän\npäästi suuren huudon nähdessään minut prinssin tavoin puettuna.\n\n-- Rakas poikani, hän sanoi minulle, olen hyvin onnellinen.\n\nJa hän ratkesi itkemään. Me syleilimme toisiamme. Sitten hän kuivasi\nsilmänsä karkean esiliinansa nurkalla.\n\n-- Isäsi, sanoi hän minulle, on _Pienessä Bakkoksessa_. Hän on käynyt\nsangen usein siellä sinun lähdettyäsi, koska koti ei miellytä häntä\nenää samassa määrin poissaollessasi. Hän olisi iloinen, jos hän\nsaisi nähdä sinut. Mutta sano minulle, rakkahani, oletko tyytyväinen\nuuteen asemaasi? Olen katunut, että päästin sinut pois tuon herran\nkanssa. Olen syyttänyt itseäni siitä rippituolissakin, kolmannen\nvirkaatekevän kappalaisen edessä, että ajattelin enemmän lihasi kuin\nsielusi menestystä enkä ajatellut kylläksi Jumalaa, kun oli kysymys\ntulevaisuudestasi. Herra kappalainen nuhteli minua siitä lempeästi ja\nkehoitti minua seuraamaan raamatun lujien naisten esimerkkiä, joista\nhän nimitti minulle useampia. Mutta huomaan, että minä en koskaan voi\nmuistaa niiden nimiä. Hän ei kauan keskustellut kanssani, sillä oli\nlauantai-ilta ja kirkko oli täynnä rippiväkeä.\n\nMinä tyynnytin armasta äitiäni niin hyvin kuin osasin ja ilmoitin\nhänelle, että hra d'Astarac käytti minua kreikankieliseen työhön ja\nettä kreikka oli myös evankeliumin kieli. Se ajatus miellytti häntä.\nKuitenkin hän oli edelleen huolestunut.\n\n-- Sinä et voi arvata, poikani Jacques, hän sanoi, kuka on minulle\npuhunut hra d'Astaracista. Se on Cadette Saint-Avit, Saint-Benoît'n\nkirkkoherran palvelijatar. Hän on Gascognesta ja syntynyt\neräällä paikkakunnalla, jonka nimi on Laroque-Timbaut, lähellä\nSainte-Eulalieta, jonka haltija on hra d'Astarac. Sinä tiedät,\nettä Cadette Saint-Avit on iäkäs, kuten papin palvelijattaren\nolla tulee. Nuoruudessaan hän tunsi siellä maalla kolme veljestä\nd'Astaracia, joista yksi oli merikapteeni ja kuoli haaksirikossa.\nHän oli nuorin heistä. Seuraava oli rykmentin eversti, meni sotaan\nja kuoli sinne. Vanhin, Herkules d'Astarac, on yksin elossa noista\nkolmesta. Siis sinä, poikani, olet hänen palveluksessaan, ja olkoon\nse onneksesi, kuten toivon. Hän oli nuorena komea puvuiltaan ja\nantelias tavoiltaan, mutta synkkämielinen. Hän pysyi erillään\njulkisista toimista eikä näyttänyt ollenkaan halukkaalta astumaan\nkuninkaan palvelukseen, kuten hänen veljensä olivat tehneet ja\njossa nämä olivat niin kunnioitettavan kuoleman löytäneet. Hänen\ntapansa oli ollut sanoa, että ei ollut mikään kunnia kantaa miekkaa\nsivullaan, että hän ei tietänyt mitään halpamaisempaa ammattia\nkuin ylevä sota-ammatti ja että tavallinen kyläpuoskari oli hänen\nmielestään paljon korkeampi mies kuin prikaatinkenraali tai Ranskan\nmarsalkka. Sellaiset olivat hänen puheensa. Tunnustan, että ne eivät\nminusta ole pahoja eivätkä pahanilkisiä, vaan pikemminkin rohkeita\nja eriskummallisia. Kuitenkin ne varmaan ovat jossakin suhteessa\ntuomittavia, sillä Cadette Saint-Avit sanoi, että kirkkoherra piti\nniitä ristiriitaisina Jumalan asettaman maailmanjärjestyksen kanssa\nja sitäpaitsi erään raamatunkohdan kanssa, missä Jumalaa nimitetään\nsanalla, joka merkitsee sotamarskia. Ja sehän olisi suuri synti.\nTällä hra Herkuleella oli niin suuri vastenmielisyys hovia kohtaan,\nettä hän kieltäytyi tekemästä matkaa Versailles'iin, tullakseen\nsyntyperänsä oikeuksien mukaan esitellyksi Hänen Majesteetilleen.\nHän sanoi: \"Kuningas ei tule minun luokseni, minä en mene hänen\nluokseen.\" Ja on itsestään selvää, rakas poikani, että sellainen puhe\nei ole luonnollista.\n\nKunnon äitini loi minuun huolestuneen ja kysyvän silmäyksen ja jatkoi\nseuraavasti:\n\n-- Se, mikä minulla vielä on sinulle kerrottavaa, Jacques, on vielä\nvähemmän uskottavaa. Kuitenkin on Cadette Saint-Avit puhunut minulle\nsiitä aivan varmana asiana. Niinpä sanon sinulle, että hra Herkules\nd'Astarac ei maatilallaan oleskellessaan välittänyt muusta työstä\nkuin vangita pulloihin auringonvaloa. Cadette Saint-Avit ei tietänyt,\nkuinka hän siinä mahtoi menetellä, mutta varmaa on, että hänen\npulloissaan, joita hän piti hyvin korkattuina ja lämmitti kiehuvassa\nvedessä, alkoi ajan oloon muodostua pienenpieniä, mutta ihastuttavan\nkauniita naisia, puettuja kuin teatteriprinsessat... Sinä naurat,\npoikani. Kuitenkaan eivät nämä ole pilan asioita, kun muistan niiden\nseurauksia. On suuri synti tällä tavoin tehdä luontokappaleita, jotka\neivät voi tulla kastetuiksi eivätkä osallisiksi iäisestä autuudesta.\nSillä et kai usko hra d'Astaracin kantaneen näitä naikkosiaan papin\nluokse pulloissaan ja pitäneen niitä kastemaljan päällä. Hän ei olisi\nsaanut kummeja niille.\n\n-- Mutta rakas äiti, vastasin minä, hra d'Astaracin vauvat eivät\ntarvinneet kastetta, koska he eivät olleet osallisia perisynnistä.\n\n-- Sitä en ole tullut ajatelleeksi, sanoi äitini, eikä Cadette\nSaint-Avit itsekään ole virkkanut minulle mitään siitä, vaikka hän\non kirkkoherran palvelijatar. Ikävä kyllä, hän lähti jo sangen\nnuorena Gascognesta eikä hän sen jälkeen ole kuullut mitään uutta\nhra d'Astaracista, ei hänen pulloistaan eikä naikkosistaan. Toivon,\npoikani Jacquot, että hän on nyt lakannut moisista synnillisistä\nhommistaan, joita ei voi suorittaa ilman pahanhengen apua.\n\nMinä kysyin:\n\n-- Sanokaa minulle, äiti, onko kirkkoherran palvelijatar Cadette\nSaint-Avit itse omin silmin nähnyt nuo pullo-naikkoset?\n\n-- Ei, lapseni. Hra d'Astarac oli liian salaperäinen näytelläkseen\nnukkiaan. Mutta Cadette Saint-Avit oli kuullut erään Fulgence-nimisen\nmunkin puhuvan niistä, joka kävi usein linnassa ja vannoi, että hän\noli nähnyt noiden pienokaisten nousevan lasisista vankiloistaan\nja tanssivan menuettia. Tuo teki asian Cadette Saint-Avit'lle\nvielä uskottavammaksi. Sillä voi epäillä omia silmiään, mutta\nei kunniallisen miehen sanaa, erittäinkään ei kirkonmiehen.\nMoisilla hommilla on vielä sekin onnettomuus, että ne maksavat\nhirveästi, eikä voi kuvitella, sanoi Cadette Saint-Avit, mitä\nkustannuksia hra Herkules d'Astaracilla oli hankkiakseen erikokoisia\npullojaan, uunejaan ja taikakirjojaan, joilla hän oli koko linnan\ntäyttänyt. Mutta hänestä oli veljiensä kuoltua tullut maakunnan\nrikkain aatelismies, ja sillä aikaa kuin hän tuhlasi omaisuuttaan\nturhuuksiin, tekivät hänen hyvät maatilansa työtä hänen puolestaan.\nCadette Saint-Avit arvelee, että hän tuhlauksistaan huolimatta on\nvieläkin sangen rikas.\n\nSamalla astui isäni paistintupaan. Hän syleili hellästi minua ja\nsanoi, että talo oli kadottanut puolet minun ja apotti Coignardin\nlähdettyä, joka oli kunniallinen ja iloluontoinen mies. Hän\nylisti pukuani ja antoi minulle ohjauksen hyvässä käytöstavassa,\nhuomauttaen, että hänen ammattinsa oli totuttanut hänet ulkonaiseen\nhienouteen, kun hänen aina oli ollut pakko kohdella vieraitaan\nikäänkuin he olisivat olleet aatelismiehiä, vaikka he olisivatkin\nolleet pahinta roskaväkeä. Hän neuvoi minua liikuttamaan pyöreästi\nkyynärpäitäni ja käymään jalat ulospäin ja käski minun vielä mennä\nkatsomaan näyttelijä Leandrea Saint-Germainin markkinoilla voidakseni\ntarkkaan häntä jäljitellä.\n\nMe söimme yhteisen päivällisen hyvällä ruokahalulla ja erosimme\nvuodattaen virtaavia kyyneleitä. Minä rakastin suuresti heitä\nmolempia, ja minua itketti vielä enemmän se, että minä kuusi viikkoa\npoissa oltuani olin heistä melkein kokonaan vieraantunut. Ja luulen,\nettä sama tunne aiheutti heidän surunsa.\n\n\n\n\n9.\n\n\nYö oli pikimusta astuessani ulos paistintuvasta. Kirjailijain-kadun\nnurkkauksessa minä kuulin leveän ja syvän äänen laulavan:\n\n    \"Jos kunniasi, armas annoit,\n    sä varmaan vaivoin sitä kannoit.\"\n\nEikä aikaakaan, kun sieltäpäin, mistä ääni kuului, näin tulevan\nveli Angen, heiluva pussi hartioillaan ja käsi pitsinnyplääjätär\nCathérinen vyötäisillä. Hänen askeleensa yön pimeydessä olivat\nhorjuvaiset, mutta voitolliset, ja vesi suihkutti hänen\nsandaaliensa alta muhkeita likavirtoja, jotka näyttivät kohoavan\nhänen humalaiseksi kunniakseen, kuten Versailles'in suihkulähteet\nkunnioittavat säteillään kuninkaallisia henkilöitä. Minä asetuin\npiiloon erään portin soppeen, että he eivät näkisi minua. Se oli\nhyödytöntä varovaisuutta, sillä heillä oli kyllin huolta toisistaan.\nCathérine nauroi pää taapäin taivutettuna munkin olkaa vasten. Kuun\nsäde väreili hänen kosteilla huulillaan ja hänen silmissään niinkuin\nkaivojen vedessä. Ja minä jatkoin matkaani, sielu levottomana ja\nsydän sykkyrällä, ajatellen tuon kauniin tytön pyöreää vartaloa, jota\nlikainen kapusiini nyt syleili käsivarsillaan.\n\n-- Onko mahdollista, sanoin itselleni, että niin kaunis kalu on\nniin rumissa käsissä? Ja jos Cathérine minua halveksii, onko\nvälttämätöntä, että hän tekee ylenkatseensa minua kohtaan vielä\njulmemmaksi rakastamalla tuota heittiömunkkia?\n\nTuo rakkaus kummastutti minua ja vaikutti minuun yhtä yllättävästi\nkuin vastenmielisesti. Mutta minä en turhan tautta ollut hra apotti\nJérôme Coignardin oppilas. Tämä verraton mestari oli kasvattanut\nsieluni mietiskelyyn. Kuvittelin mielessäni niitä satyyreja, joita\nnähdään nymfien ihanissa puutarhoissa, ja ajattelin, että jos\nCathérine oli kaunis kuin nymfi, olivat satyyrit, mikäli heitä meille\nkuvataan, rumia kuin tuo kapusiini. Päätin siitä, että minun ei ollut\nliikoja kummasteltava äsken näkemääni lemmenleikkiä. Kuitenkaan ei\njärkeni voinut haihduttaa murhettani, epäilemättä sen vuoksi, että\njärki ei ollut murheeni alkulähde. Nämä ajatukset seurasivat minua\nyön pimeydessä ja likaisessa lumisohjussa aina Saint-Germainin\ntielle, missä kohtasin hra apotti Coignardin, joka oli syönyt\nillallista kaupungissa ja nyt palaili yöksi kotiinsa hiekkakuoppien\nluona olevaa ristiä kohden.\n\n-- Poikani, sanoi hän minulle, olen juuri puhellut Zozimoksesta\nja gnostikoista erään sangen oppineen hengellisen säädyn jäsenen\npöydässä. Todellakin toinen Peiresc! Viini oli hapanta ja ruoka\nkeskinkertaista. Mutta nektari ja ambrosia virtasi meidän sanoistamme.\n\nKunnon mestarini haasteli sitten minulle Zozimos Panopolilaisesta\nsuurenmoisella kaunopuheisuudella. Ah, minä olin huono kuulija\nhänelle, sillä ajattelin aina edelleen tuota kuun sadepisaraa, joka\nyön pimeydessä oli Cathérinen huulille pudonnut.\n\nVihdoin hän vaikeni, ja minä kysyin häneltä, mihin kreikkalaiset\nolivat perustaneet nymfien erikoisrakkauden satyyreja kohtaan.\nNiin laaja oli kunnon mestarini oppineisuus, että hän oli valmis\nvastaamaan kaikkiin kysymyksiin. Hän sanoi minulle:\n\n-- Poikani, tuo rakkaus perustuu luonnolliseen sympatiaan. Se\non eloisa, vaikka vähemmän kiihkeä kuin satyyrien oma rakkaus\nnymfejä kohtaan, jolle se muodostaa ikäänkuin vastaavaisuuden.\nRunoilijat ovat tuiki tarkkaan havainneet tuon erotuksen. Tässä\nyhteydessä tahdon kertoa sinulle erään merkillisen seikkailun,\njonka olen lukenut eräästä Séez'n piispan kirjastossa olevasta\nkäsikirjoituksesta. Se oli, näen sen vielä silmäini edessä,\nfolio-vihkonen, kirjoitettu kauniilla tyylillä, nähtävästi viime\nvuosisadan käsialaa. Siinä kerrottiin seuraava merkillinen\ntosiseikka. Eräs normandialainen aatelismies ja hänen vaimonsa\nottivat osaa julkisiin huveihin, toinen satyyriksi, toinen nymfiksi\npuettuna. Me tiedämme Ovidiuksesta, millä kiihkolla satyyrit\nnymfejä tavoittelivat. Tämä aatelismies oli lukenut Ovidiuksen\n_Metamorfoosit._ Hän tunkeutui niin syvälle valepukunsa henkeen,\nettä hänen vaimonsa yhdeksän kuukauden perästä lahjoitti hänelle\npojan, jolla oli sarvet päässä ja pukin jalat. Isän enemmät\nkohtalot ovat meille muuten tuntemattomat, paitsi että hän, kaiken\nluomakunnan yhteistä osaa noudattaen, kuoli jättäen jälkeensä\npaitsi pukinjalkaista pienokaistaan, myös toisen nuoremman pojan,\njoka oli kristillinen ja näöltään inhimillinen. Tämä nuorempi anoi\ntuomioistuimelta, että hänen veljensä julistettaisiin osattomaksi\nisänperintöön, koska hän ei kuulunut siihen luomakunnan lajiin, joka\noli Jeesuksen Kristuksen verellä lunastettu. Normandian parlamentti,\njonka kokouspaikka oli Rouen, julisti hänen asiansa oikeaksi, ja\ntuomio kirjoitettiin pöytäkirjaan.\n\nMinä kysyin kunnon mestariltani, oliko mahdollista, että valepuvulla\nvoi olla sellainen vaikutus luontoon ja että lapsen muoto voi riippua\nvanhempien vaatetuksesta. Mutta hra apotti Coignard kehoitti minua\nolemaan mokomia uskomatta.\n\n-- Poikani, Jacques Paistinkääntäjä, hän sanoi, muista, että\nhyväpäinen mies hylkää kaiken, joka sotii järkeä vastaan, paitsi\nautuuden asioissa, joissa on uskottava sokeasti. Luojan kiitos, minä\nen ole koskaan erehtynyt meidän pyhän uskontomme dogmeihin nähden, ja\ntoivon olevani samassa onnellisessa asemassa silloin, kun kuoleman\nhetki lyö minulle.\n\nTähän tapaan keskustellen me saavuimme linnaan. Keskellä pimeyttä\nnäytti sen kattoa punainen lieska valaisevan. Eräästä savutorvesta\nnousi säkenekimppuja, jotka lankesivat kultaisena sateena maahan,\npaksun savun kaartaessa koko taivaankantta. Me luulimme molemmat,\nettä rakennus oli liekkien saaliina. Kunnon mestarini repi ähkien\nhiuksiaan.\n\n-- Minun Zozimokseni, minun papyrukseni ja kreikkalaiset\nkäsikirjoitukseni! Apua! Apua! Zozimos!\n\nMe juoksimme pitkin isoa puistokujaa, yli rapakkojen, jotka\nheijastelivat tulenkajoa, ja pääsimme linnanpihalle. Kaikki oli\ntyyntä ja autiota, kaikki pilkkopimeätä. Koko linna näytti nukkuvan.\nMe kuulimme tulen räiskyvän pimeästä porraskäytävästä. Me harppasimme\nkaksi porrasta kerrallaan, pysähtyen välillä vain silmänräpäykseksi\nkuuntelemaan, mistä tuo kauhistava ääni tuli.\n\nMeistä tuntui, että se tuli eräästä ensimmäisen kerroksen käytävästä,\njonne emme koskaan olleet jalallamme astuneet. Me hapuilimme sitä\nkohden ja nähdessämme erään suljetun oven raosta punertavaa valoa,\nsyöksyimme kaikin voimin ovea vasten. Se aukeni äkkiä.\n\nHra d'Astarac, joka aukaisi sen, seisoi edessämme. Hänen pitkä, tumma\nvartalonsa piirtyi leimuavaa taustaa vastaan. Hän kysyi lempeästi,\nmikä kiireellinen asia meidät ajoi häntä tähän vuorokauden aikaan\netsimään.\n\nTulipaloa ei ollut siellä, vaan kyllä hirvittävä takkavalkea, palaen\neräässä pätsissä, jonka nimi on athanor, kuten myöhemmin opin\ntietämään. Koko tämä sangen laaja sali oli täynnä pitkäkaulaisia\nlasipulloja, niiden päällä kierteli lasiputkia, joilla oli kuin\nankan-nokat, lieriöitä, jotka olivat kuin pitkäkärsäiset, paisuneet\nkasvot, sulatuskuppeja, tislausastioita, koeastioita, kurpitsakulhoja\nja muodoltaan outoja maljakoita.\n\nKunnon mestarini pyyhki kiiltäviä, tulipunaisia kasvojaan.\n\n-- Ah, herra d'Astarac! hän sanoi, me luulimme koko linnan palavan\nkuin kuivan olkikuvon. Jumalan kiitos, kirjasto ei ole palanut. Mutta\nminä huomaan, jalo herra, että te harjoitatte alkemiaa.\n\n-- En tahdo salata teiltä, vastasi hra d'Astarac, -- että olen\nsuuresti edistynyt siinä, löytämättä kuitenkaan sitä _thelemaa_, joka\non työni täydellisentävä. Juuri sillä hetkellä, jolloin te, hyvät\nherrat, syöksyitte ovelleni, minä manasin esiin Maailman henkeä ja\nTaivaan kukkasta, joka on todellinen Nuoruuden lähde. Ymmärrättekö\nhiukan alkemiaa, herra Coignard?\n\nApotti vastasi, että hän oli kirjoista saanut pienen esimaun\nsiitä, mutta että hän piti sen harjoittamista turmiollisena ja\nuskonnonvastaisena. Hra d'Astarac jatkoi hymyillen:\n\n-- Te olette liian tietorikas mies, apotti Coignard, ettette\ntuntisi Lentävää kotkaa, Hermeen lintua, Hermogeneen kananpoikaa,\nKorpinpäätä, Vihreätä leijonaa ja Fenix-lintua.\n\n-- Olen kuullut sanottavan, vastasi kunnon mestarini, -- että nuo\nnimet merkitsevät viisasten kiveä, sen eri tiloissa. Mutta minä\nepäilen, tokko lie mahdollista muuttaa metalleja toisesta toiseksi.\n\nHra d'Astarac vastasi vakaumuksella:\n\n-- Mikään ei ole oleva minulle helpompaa, herra apotti, kuin tehdä\nloppu teidän epäilystänne.\n\nHän aukaisi vanhan, ontuvan kirstukaapin, joka nojasi selkäänsä\nmuuria vasten, otti sieltä kuningasvainajan kuvalla leimatun\nkuparirahan ja huomautti meille pyöreätä täplää, joka näkyi molemmin\npuolin sitä.\n\n-- Tämä, hän sanoi, on sen kiven vaikutusta, jolla kupari muutetaan\nhopeaksi. Mutta se on vain vähäpätöisyys.\n\nHän palasi kirstukaapilleen ja otti sieltä munankokoisen safiirin,\nihmeteltävän suuruisen opaalin ja kourallisen mallikauniita\nsmaragdeja.\n\n-- Kas tässä, hän sanoi, eräitä kätteni töitä, jotka todistavat\nteille riittävästi, että alkemia ei ole vain tyhjien aivojen houreita.\n\nKirstun pohjalla, jossa nämä kivet hujanhajan olivat, kimalteli\nviisi, kuusi pientä timanttia, joista hra d'Astarac ei maininnut\nmeille edes sanallakaan. Kunnon mestarini kysyi häneltä, olivatko\nnekin hänen töitään. Alkemisti myönsi sen.\n\n-- Jalo herra, sanoi apotti, neuvoisin teitä varovaisuuden vuoksi\nnäyttämään juuri noita uteliaille kävijöille. Jos te ensin näytätte\nsafiirin, opaalin ja rubiinin, sanovat he, että perkele yksin on\nvoinut saada aikaan sellaisia kiviä, ja te joudutte syytteeseen\nnoituudesta. Muuten voikin vain piru itse elää näiden pätsien\nhehkussa, jossa hengittää liekkejä keuhkoihinsa. Minä, joka olen\nollut vasta neljännestunnin täällä, olen jo puolipaistunut.\n\nHra d'Astarac hymyili hyväntahtoisesti ja lausui näin päästäessään\nulos meidät:\n\n-- Vaikka tiedänkin, mistä minun on kiinni pidettävä, kun tulee\nkysymys perkeleen ja tuon Toisen olemassaolosta, minä mielelläni\nantaudun heistä puheisiin ihmisten kanssa, jotka uskovat heihin.\nPerkele ja tuo Toinen ovat, niin sanoakseni, kaksi luonnetta, ja\nheistä voidaan keskustella niinkuin Akilleesta tai Thersiteestä.\nOlkaa vakuutetut, hyvät herrat, että jos perkele on sellainen\nkuin sanotaan, hän ei asu niin jalossa alkuaineessa kuin tuli\non. On suuri ristiriitaisuus asettaa niin ilkeä elikko asumaan\naurinkoon. Mutta, kuten minulla oli jo kunnia sanoa teidän äitinne\nkapusiinille, herra Paistinkääntäjä, minä luulen, että kristityt\npanettelevat saatanaa ja hänen henkiolentojaan. On mahdollista,\nvaikka käsittämätöntä, että jossakin tuntemattomassa maailmassa\nvoisi olla vieläkin pahasisuisempia olentoja kuin ihmiset. Mutta\njos on olemassa sellaisia henkiä, niin ne varmaankaan eivät asu\ntulen jalossa alkuaineessa, tähtien hehkuvien tytärten keralla, vaan\nvalottomissa paikoissa, ja jos he palavat, he palavat jäässä, joka\nsekin todella polttaa kipeästi. He kärsivät, koska he ovat pahoja ja\nkoska pahuus on syntiä, mutta he kärsivät vain pakkasenpuremista.\nMitä tulee teidän saatanaanne, hyvät herrat, joka on kauhistus teidän\njumaluusoppineillenne, niin en pidä häntä niin halveksittavana,\npäättäen siitä kaikesta, mitä te sanotte hänestä. Jos hän sattumalta\nolisi olemassa, minä en pitäisi häntä ilkeänä elikkona, vaan\npienenä keijuna tai ainakin metallitaitoisena tulenhenkenä, hiukan\nleikillisenä ja sangen älykkäänä.\n\nKunnon mestarini tukki korvansa ja pakeni päästäkseen enempää\nkuulemasta.\n\n-- Mikä jumalattomuus, poikani Paistinkääntäjä! hän huudahti\nportaissa, -- mikä herjatulva! Oletko kyllin ymmärtänyt kaiken, mikä\non hylättävää tuon filosofin lauselmissa? Hän kehittää ateisminsa\neräänlaiseen hilpeään raivotilaan, joka minua kummastuttaa. Mutta\njuuri se tekee hänet melkein viattomaksi. Ollen erossa näet kaikesta\nuskonnosta hän ei voi pirstoa meidän Pyhää kirkkoamme, kuten ne,\njotka jäävät killumaan kiinni siinä jostakin puolipoikkinaisesta ja\nverta-vuotavasta jäsenestään. Sellaisia ovat, poikani, luterilaiset\nja kalvinistit, jotka jäytävät kirkkoa miltei eroon saakka. Ateistit\nsitävastoin käyvät yksin perikatoon, ja me voimme syntiä tekemättä\nsyödä päivällistä heidän kerallaan. Sentähden meidän ei ole tarvis\nkärsiä tunnonvaivoja asuessamme hra d'Astaracin katon alla, joka\nei usko Jumalaan eikä perkeleeseen. Mutta huomasitko, poikani\nPaistinkääntäjä, että hänen kirstunsa pohjalla oli kourallinen pieniä\ntimantteja, joiden lukua hän ei itsekään näyttänyt tuntevan ja jotka\nnäyttivät minusta olevan oikeata lajia? Opaalia ja safiireja minä\nepäilen, mutta nuo pienet timantit tuntuivat minusta todennäköisiltä.\n\nTultuamme ylös huoneisiimme me toivotimme hyvää yötä toisillemme.\n\n\n\n\n10.\n\n\nKevääseen saakka me vietimme kunnon mestarini kanssa säännöllistä ja\nsulkeutunutta elämää. Me teimme työtä koko aamupäivän kirjastossa\nja palasimme taas päivällisten jälkeen sinne, niinkuin teatteriin,\nkäyttääkseni hra Jérôme Coignardin omaa lausepartta. Mutta me emme\ntulleet sinne -- sanoi tämä erinomainen mies -- aatelismiesten ja\nheidän lakeijainsa tavoin katsoaksemme jotakin karkeaa ilveilyä, vaan\nkuunnellaksemme vanhojen kirjailijain yleviä, vaikka ristiriitaisia\nvuoropuheluja.\n\nTäten edistyi ihmeellisesti Zozimos Panopolilaisen lukeminen ja\nkääntäminen. Minun osani siihen oli aivan mitätön. Sellainen työ kävi\nyli tietojeni, ja minulle oli kyllin vaivaa oppia, missä muodoissa\nkreikkalaisia kirjaimia papyruspinnoilla käytettiin. Autoin kuitenkin\nmestariani hakemaan valaisevia kohtia niistä kirjailijoista,\njotka voivat tulla kysymykseen hänen tutkimuksissaan, eritoten\nOlympiodoruksesta ja Photiuksesta, jotka siitä saakka jotenkin\ntarkoin tunnen. Pienet palvelukset, jotka tein hänelle, kohottivat\nminua suuresti omissa silmissäni.\n\nTuiman ja pitkän talven jälkeen minusta oli jo tulemaisillaan\ntiedemies, kun kevät saapuikin äkkiä suloisten seurakumppaniensa\nvalon, vihreyden ja heleän linnunlaulun kera. Syreenien tuoksu, joka\ntunkeutui kirjastoon, tuuditti minut epämääräisiin unelmiin, joista\nkunnon mestarini äkkiä herätti minut sanoen:\n\n-- Jacques Paistinkääntäjä, olepas kiltti ja kiipeä tikapuille sekä\nsano minulle, eikö tuo Manetho lurjus puhu eräästä jumalasta, jonka\nnimi on Imhotep. Hän kiusaa kuin piru minua ristiriitaisuuksillaan.\n\nJa kunnon mestarini täytti nenänsä nuuskalla sangen tyytyväisen\nnäköisenä.\n\n-- Poikani, hän sanoi minulle vielä, on merkillistä, kuinka suuri\nvaikutus meidän vaatteillamme on meidän siveelliseen tilaamme.\nSiitä saakka kuin kaulukseni on saanut täpliä niistä erilaisista\nkastikkeista, joita olen sen päälle tiputtanut, tunnen itseni\nvähemmän kunnialliseksi mieheksi. Eikö sinulle, Paistinkääntäjä,\nnyt kun olet puettu kuin markiisi, tule halu olla läsnä jonkun\noopperatytön toaletinteossa ja heittää kourallinen vääriä kultarahoja\nfaaraopöydälle. Sanalla sanoen, etkö tunne itseäsi säätyhenkilöksi?\nÄlä pane pahaksi mitä sanon, ja muista, että riittää panna\ntöyhtökypäri minkä jänisjussin päähän tahansa, ja hän menee heti\nja halkaisee kallonsa kuninkaan palveluksessa. Poikani, meidän\ntunteemme ovat usein muodostuneet tuhansista tuskin huomattavista\npikkuseikoista, ja meidän kuolemattoman sielumme kohtalo riippuu\njoskus henkäyksestä, joka on liian keveä edes heinänkortta\nhäilyttämään. Me olemme tuulten leikkikaluja. Mutta ole hyvä ja\nojenna minulle Vossiuksen teos _Rudimenta_, jonka punaisten niteiden\nnäen kurkistavan tuolta vasemman kainalosi alta.\n\nSamana päivänä saattoi hra d'Astarac meidät päivällisen jälkeen,\njoka syötiin klo 3, puistoon kävelemään. Hän johdatti meidät sen\nläntiselle taholle, Rueilia ja Mont Valérienia päin. Se oli synkin\nja autioin osa puistosta. Jänisten järsimät ruohot ja köynnöskasvit\npeittivät käytäviä, ja suuret, kaatuneet puunrungot olivat siellä\ntäällä tukkineet tien kokonaan. Marmoripatsaat sen varrella\nhymyilivät vain tietämättä mitään omasta häviöstään. Eräs nymfi\nvei raajarikkoisen kätensä huulilleen, viitaten jotakin paimenta\nolemaan vaitelias. Nuori fauni, jonka pää virui maassa, koetti\nvielä kohottaa huilua suulleen. Ja kaikki nämä jumalalliset olennot\nnäyttivät opettavan meitä ylenkatsomaan ajan ja kohtalon vääryyksiä.\nMe seurasimme erään kanavan rantaa, jonka virtaava sadevesi kostutti\nnormandialaisten omenapuiden juuria. Erään pyöreän aukeaman ympärillä\njoivat kyyhkyset kallellaan olevista vesisäiliöistä. Tälle paikalle\nsaavuttuamme me poikkesimme pienelle polulle, joka johti tiheään\npensaikkoon.\n\n-- Kävelkää varovaisesti, neuvoi hra d'Astarac meitä. -- Tämä polku\non siitä vaarallinen, että sen reunoilla kasvaa mandragora-yrttejä,\njotka öisin laulavat puiden juurilla. Ne piilevät maassa. Varokaa\nastumasta niiden päälle! Te saisitte siitä lemmentaudin tai\nrahanahneuden ja olisitte perikadon omia, sillä mandragoran\nnostattamat intohimot ovat luonteeltaan melankolisia.\n\nMinä kysyin, millä tapaa tuo näkymätön vaara olisi vältettävissä. Hra\nd'Astarac vastasi, että sen suhteen ei auttanut muu kuin vaistomainen\nselvänäköisyys.\n\n-- Muuten, hän lisäsi, tämä polku on turmiollinen.\n\nSe johti meidät suoraan erään köynnöskasvien peittämän\ntiilipaviljongin luo, joka epäilemättä oli joskus ollut vartijan\nasuinsija. Siinä päättyi puisto Seinen yksitoikkoisiin suo-rantoihin.\n\n-- Te näette tämän paviljongin, sanoi hra d'Astarac. -- Siinä asuu\nmaailman oppinein ihminen. Mosaïde, satakaksitoista-vuotias vanhus,\ntyöskentelee siinä majesteetillisella itsepintaisuudella selvitellen\nluonnon ongelmia. Hän on jättänyt Imbonatuksen ja Bartolonin kauas\njälkeensä. Katsoisin kunniakseni, hyvät herrat, pitää kattoni\nalla suurinta kabbalistia, mikä on elänyt jälkeen Eenokin, Kainin\npojan. Mutta uskonnolliset tunnonsyyt ovat estäneet Mosaïdea minun\npöydästäni, jota hän aivan ansiottomasti katsoo kristilliseksi.\nTe ette voi kuvitella, mihin määrään viha kristittyjä kohtaan on\nkehittynyt tuossa tietäjässä. Töin tuskin hän on suostunut ottamaan\nasuinsijakseen tämän paviljongin, jossa hän elää yksin sisarensa\ntyttären Jahelin kanssa. Hyvät herrat, te saatte ilman enempää\nviivytystä tutustua Mosaïdeen. Minä olen heti paikalla esittelevä\nteidät kummatkin tälle jumalalliselle miehelle.\n\nNäin puhuttuaan hra d'Astarac ohjasi meidät paviljonkiin ja pitkin\nkiertoportaita erääseen kammioon, jossa keskellä hujanhajan\nheitettyjä käsikirjoituksia istui suuressa, pehmeätyynyisessä\nnojatuolissaan vilkassilmäinen, koukkunenäinen vanhus. Hänen\nleuassaan näkyi kaksi laihaa, valkeata parranhaituvaa. Keisarillisen\nkruunun muotoinen samettimyssy peitti hänen kaljua päälakeaan,\nja hänen epäinhimillisen hintelä ruumiinsa oli verhottu vanhaan,\nkellahtavaan silkkipukuun, joka oli yhtä upea kuin likaantunut.\n\nVaikka hänen läpitunkevat katseensa olivat suunnatut meihin päin, hän\nei osoittanut vähimmälläkään liikkeellä huomanneensa meidän tuloamme.\nHänen kasvoillaan kuvastui tuskallinen, itsepäinen jännitys, ja hän\npyöritteli hitaasti ryppyisten sormiensa välissä ruokoa, jota hän\nkäytti kirjoituskalunaan.\n\n-- Turhia puheita ei ole Mosaïdelta odotettava, sanoi meille hra\nd'Astarac. -- Jo pitkät ajat on tämä viisas keskustellut ainoastaan\nhenkien ja minun kanssani. Ne ovat yleviä keskusteluja. Koska hän\nvarmaankaan ei ole suostuva tarinoimaan teidän kanssanne, hyvät\nherrat, koetan muutamalla sanalla antaa teille käsityksen hänen\nansioistaan. Hän on ensimmäisenä selittänyt Mooseksen kirjain\nsalatun merkityksen heprealaisten kirjoitusmerkkien mukaan, joiden\ntarkoitus taas riippuu kirjainten aakkosellisesta järjestyksestä.\nTämä järjestys on ollut hukassa yhdennestätoista kirjaimesta alkaen.\nMosaïde on sen löytänyt jälleen, ja tehnyt työn, jota eivät voineet\nAtrabis, Philo, Avicenna, Raymond Lullius, Pic de la Mirandole,\nReuchlin, Henri Morus ja Robert Flydd. Mosaïde tuntee kullan luvun,\njoka henkien maailmassa vastaa Jehovaa. Ja te ymmärrätte, hyvät\nherrat, mikä ääretön merkitys sillä asialla on.\n\nKunnon mestarini otti nuuskarasian taskustaan, tarjosi meille\nkohteliaasti ja otti itsekin hyppysellisen sitä.\n\n-- Ettekö usko, herra d'Astarac, sanoi hän sitten, -- että\ntuonkaltaiset tiedot ovat juuri omiaan saattamaan teidät helvettiin,\ntämän tilapäisen elämän päättyessä? Sillä ylevä herra Mosaïde erehtyy\nsilminnähtävästi pyhiä kirjoja selitellessään. Kun Meidän Herramme\nkuoli ristinpuulla ihmisten lunastamiseksi, lankesi niinkuin side\nsynagogan silmien ylitse, se hoiperteli kuin juopunut nainen ja\nkruunu putosi sen kulmaluilta. Siitä saakka kuuluu Vanhan Testamentin\noikea ymmärrys yksinomaan katoliselle kirkolle, jonka jäsen olen\nmonilukuisista virheistäni huolimatta.\n\nNämä sanat kuullessaan Mosaïde sai eräänlaisen pukkijumalan ilmeen,\nhymyili hirvittävällä tavalla ja sanoi kunnon mestarilleni hitaalla,\nterävällä ja ikäänkuin etäisellä äänellä:\n\n-- Mashora ei ole uskonut sinulle salaisuuksiaan eikä Mishna ole\nilmaissut sinulle mysteerioitaan.\n\n-- Mosaïde, jatkoi hra d'Astarac, -- tulkitsee selvästi sekä\nMooseksen kirjat että Eenokin kirjan, joka on paljon tärkeämpi\nja jonka kristityt ovat hylänneet sitä ymmärtämättä, niinkuin\nkukko arabialaisessa sadussa halveksi päärlyä, jonka hän löysi\nrikkaläjältään. Tämä Eenokin kirja, hra apotti Coignard, on sitäkin\nkallisarvoisempi meille, koska siinä nähdään ihmisten tytärten\nensimmäiset tutustumiset keijuihin. Sillä te kai ymmärrätte, että\nenkelit, joiden Eenok sanoo liittyneen naisiin lemmensiteillä, ovat\nkeijuja ja salamantereita.\n\n-- Koetan ymmärtää, vastasi kunnon mestarini, -- etten joutuisi\nkiistaan teidän kanssanne. Mutta siitä päättäen, mitä meille on\nsäilynyt Eenokin kirjasta, joka nähtävästi on apokryfinen, pelkään,\nettä nuo enkelit eivät olleet keijuja, vaan foinikialaisia kauppiaita.\n\n-- Ja mihin, kysyi hra d'Astarac, -- te perustatte niin omituisen\nmielipiteen?\n\n-- Perustan sen, jalo herra, siihen, mitä on sanottu tuossa\nkirjassa, että nimittäin nuo enkelit opettivat ihmisten tyttärille\nrannerenkaiden ja kaulahelmien käytön sekä taidon maalata\nkulmakarvojaan ja kaunistaa itseään kaikenlaisilla ihomaaleilla.\nVielä kerrotaan tuossa kirjassa, että enkelit opettivat heille\njuurien ja puiden ominaisuudet, manaukset ja tiedon tähdistä. Eikö\ntotta, jalo herra, nuo enkelit muistuttavat Tyruksen ja Sidonin\nkauppiaita, jotka laskivat laivansa jonkin aution maan rantaan ja\nlevittivät tavaransa karujen kallioiden juurelle houkutellakseen\nvillien heimojen tyttäriä? Nämä liikemiehet antoivat heille kuparisia\nkaulanauhoja, amuletteja ja lääkkeitä ja saivat vastalahjaksi ambraa,\nsuitsutuksia ja turkiksia. He kummastuttivat myös noita kauniita,\noppimattomia luontokappaleita puhumalla heille tähdistä, joita he\nolivat merimatkoillaan tulleet kyllin tuntemaan. Asia on selvä,\nja tahtoisin tietää, mikä kohta siinä voi herättää hra Mosaïden\nvastaväitteitä.\n\nMosaïde pysyi edelleen vaiti, ja hra d'Astarac hymyili jälleen.\n\n-- Apotti Coignard, hän sanoi, teidän johtopäätöksenne eivät ole\nhulluimpia, kun ottaa lukuun teidän tietämättömyytenne kabbalaan\nja salatieteisiin nähden. Ja sananne saattavat minut ajattelemaan,\neikö ehkä ollut eräitä metallitaitoisia ja kultaa-takovia henkiä\nniiden keijujen joukossa, jotka yhtyivät ihmisten tyttäriin.\nHenget, tahi tässä tapauksessa gnomit, harjoittavat todellakin\nmielellään kullantaontaa, ja on luultavaa, että juuri nämä taitavat\ndemonit valmistivat rannerenkaita, joita te uskotte foinikialaisten\ntekemiksi. Mutta minä vakuutan teille, hyvä herra, että te ette ilman\nomaa vauriotanne asetu Mosaïden rinnalle ihmiskunnan muinaisten\nkohtaloiden tuntemisessa. Hän on niiltä ajoilta löytänyt monta\nkadonneeksi luultua muistomerkkiä, m.m. Sethin pylvään ja Sambethen,\nNoakin tyttären ja vanhimman sibyllan, ennustukset.\n\n-- Oh! huudahti kunnon mestarini hypähtäen huoneen pölyisellä\npermannolla, josta tomupilvi nousi, -- oh, mitä mielikuvitteluja!\nSe on liikaa, te laskette leikkiä! Eikä hra Mosaïde voi kasata niin\npaljon hullutuksia ison myssynsä alle, joka muistuttaa Kaarle Suuren\nkruunua. Tuo Sethin pylväs on pahanpäiväisen Flavius Josephuksen\nnaurettava keksintö, mahdoton tarina, joka ei ole voinut ketään\nennen teitä pettää. Mitä Sambethen, Noakin tyttären, ennustuksiin\ntulee, niin minua kyllä haluttaisi päästä niitä tuntemaan ja jäisin\nsuurimpaan kiitollisuusvelkaan hra Mosaïdelle, joka tuntuu olevan\njokseenkin saita sanoistaan, jos hän ilmaisisi meille eräitä niistä\nsuunsa kautta. Sillä hänelle ei liene mahdollista, kuten huomaan\nmielihyväkseni, esittää niitä sillä salaperäisemmällä äänellä, jolla\nmuinaisten sibyllain oli tapa tuoda julki mystilliset vastauksensa.\n\nMosaïde, joka ei näyttänyt kuulevan häntä, sanoi äkkiä:\n\n-- Noakin tytär on puhunut, Sambethe on sanonut: \"Kevytmielinen mies,\njoka nauraa ja pilkkaa, ei ole kuuleva ääntä, joka soi seitsemännestä\ntabernakelista. Ja jumalaton on käyvä kurjaan perikatoonsa.\"\n\nTämän oraakkelilauseen jälkeen me kaikki kolme jätimme hyvästit\nMosaïdelle.\n\n\n\n\n11.\n\n\nTuli säteilevän kaunis kesä sinä vuonna, ja se houkutteli minua\nkävelyretkille. Eräänä päivänä harhailin edestakaisin Cours-la-Reinen\npuiden alla, kahta pientä kultarahaa helistellen, jotka aamulla olin\nlöytänyt housuntaskustani ja jotka toistaiseksi olivat ensimmäinen ja\nainoa todistus, millä kullantekijäni oli osoittanut anteliaisuuttaan.\nIstahdin virvoitusvesimyymälän eteen, pienen pöydän ääreen, joka sopi\nyksinäisyydelleni ja vaatimattomuudelleni, ja vaivuin miettimään\nkohtalon eriskummallisuutta, samalla kuin kaksi muskettisoturia\nviereisessä pöydässä joi Espanjan viiniä naikkosiensa seurassa.\nAjattelin, eikö hietakuoppien risti, hra d'Astarac, Mosaïde,\nZozimoksen papyrus ja kaunis pukuni, kaikki olleetkin vain unelmia,\njoista olin heräävä kerran _Kuningatar Hanhenjalan_ paistinvartaan\nääressä, vanhassa ruudukkaassa liivissäni.\n\nJoku, joka veti hihasta minua, herätti minut mietteistäni. Ja\nminä näin edessäni veli Angen, jonka kasvot hävisivät parran ja\npussipäähineen väliin.\n\n-- Herra Jacques Ménétrier, hän sanoi matalalla äänellä minulle, --\neräs neiti, joka on teille hyväntahtoinen, odottaa teitä vaunuissaan\nrannan ja La porte de Conférencen välisellä viertotiellä.\n\nSydämeni tykytti nopeaan. Olin samalla säikähtynyt ja ihastunut\ntuosta seikkailusta ja lähdin heti kapusiinin osoittamalle paikalle,\nkäyden kuitenkin levollisin askelin, joka minusta tuntui tässä\ntapauksessa edullisimmalta. Tultuani siltarannalle minä näin vaunut,\njoiden verhojen takaa pieni käsi pisti esiin.\n\nVerhot aukenivat, kun olin tullut lähemmäksi, ja hämmästyksekseni\nnäin vaunuissa istuvan neiti Cathérinen ruusunpunaisessa\nsilkkipuvussa, pää vaipan peitossa, jonka mustat pitsit leikkivät\nhänen vaaleilla hiuksillaan.\n\nPysähdyin arkana vaunun-astimelle.\n\n-- Tulkaa sisälle, hän sanoi, ja istukaa minun vierelleni. Sulkekaa\nverhot, minä pyydän, ei ole tarpeen, että kukaan saa nähdä teitä.\nNäin teidät vesimyymälän edessä, juuri kun ajoin ohi Cours-la-Reinen.\nLähetin heti teitä kutsumaan tuon hyväsävyisen munkin, jonka otin\npalvelukseeni paastoharjoitusten vuoksi ja joka siitä saakka on\nollut luonani, sillä olkoon asemamme mikä hyvänsä, on hurskaus aina\nsäilytettävä. Te näytitte sangen sirolta, herra Jacques, pienen\npöytänne ääressä, miekka poikkipuolin polvillanne, ja kasvoilla\nhuolestunut ilme, kuten ainakin säätyhenkilöillä. Olen aina tuntenut\nystävyyttä teitä kohtaan enkä minä puolestani ole niitä naisia, jotka\nonnensa päivinä halveksivat entisiä ystäviään.\n\n-- Oh, mitä, neiti Cathérine! huudahdin minä, nämä vaunut, nämä\nlakeijat, tämä silkkipuku...\n\n-- Kaikki, sanoi hän, ystäväni hra de la Guéritauden antamia, joka\non rikkaimpia rahamiehiä ja kruunun hankitsijoita. Hän on lainannut\nrahaa kuninkaalle. Hän on erinomainen ystävä, jota en millään\nehdolla tahtoisi suututtaa. Mutta hän ei ole niin rakastettava kuin\nte, herra Jacques. Hän on lahjoittanut minulle myös pienen talon\nGrenellessä, jonka olen pian näyttävä teille kellarista ullakkoon.\nHerra Jacques, iloitsen, että näen teillä olevan tilaisuutta menestyä\nmaailmassa. Todellinen ansio raivaa aina tiensä. Te saatte nähdä\nminun makuukammioni, joka on suoranainen jäljennös neiti Davilliers'n\nkammiosta. Se on kokonaan peililasista ja kiinalaisilla kuvilla\nkoristettu. Kuinka teidän kunnon isänne voi? Meidän kesken sanoen,\nhän laiminlöi hiukan vaimoansa ja paistintupaansa. Se on hyvin\nväärin, kun mies on hänen asemassaan. Mutta puhukaamme teistä!\n\n-- Puhukaamme teistä, neiti Cathérine, sain vihdoin sanotuksi. -- Te\nolette sangen kaunis, ja on vahinko, että te rakastatte kapusiineja.\nSillä teidän rahamiehenne täytyy kaiketi hyväksyä.\n\n-- Oh, sanoi hän, teidän ei tule moittia minua veli Angen tähden.\nHänet pidän luonani vain sieluni autuuden vuoksi, ja jos tahtoisin\nhankkia hra de la Guéritaudelle kilpakosijan, ottaisin...\n\n-- Ottaisitte kenen?\n\n-- Älkää kysykö minulta sitä, herra Jacques. Te olette kiittämätön.\nSillä te tiedätte, että minä aina olen erikoisesti pitänyt teistä.\nMutta te ette ole huomannut sitä.\n\n-- Päinvastoin, neiti Cathérine, olin hyvinkin herkkä teidän\npilkkasanoillenne. Te häväisitte minua aina sen vuoksi, että minulla\nei ollut partaa. Ja te sanoitte minulle usein, että olin hiukan\ntyperä.\n\n-- Se oli totta, herra Jacques, paljon enemmän totta kuin te\nluulittekaan. Ettekö todellakaan huomannut, että tahdoin hyvää teille?\n\n-- Mutta, Cathérine, miksi olittekin niin kaunis, että pelkäsin\nteitä? Minä en uskaltanut katsella teitä. Ja sitten eräänä päivänä\nminä näin aivan selvään, että olitte kovin vihainen minulle.\n\n-- Minulla olikin syytä siihen, herra Jacques. Te olitte antanut\netusijan tuolle liinapäiselle savoyelaistytölle, joka oli koko\nkaupunginosan häpeäpilkku.\n\n-- Oh, uskokaa minua, Cathérine, se ei suinkaan ollut minun\nmielihaluni eikä makuni mukaista. Se tapahtui ainoastaan sen vuoksi,\nettä hän osasi voittaa arkuuteni kyllin tarmokkailla toimenpiteillä.\n\n-- Oh, uskokaa minua, ystäväni, olen vanhempi teitä: arkuus on suuri\nsynti rakkautta kohtaan. Mutta ettekö nähnyt, että tuo kerjäläistyttö\nkäy rikkinäisissä sukissa ja että hänellä on hameenhelmoissaan puolen\nkyynärän pituiset lika- ja rapapitsit?\n\n-- Minä näin sen, Cathérine.\n\n-- Ettekö nähnyt, että hänen vartalonsa on ruma ja että hänen\nmuotonsa ovat mitä kauheimmin epämuodostuneet?\n\n-- Minä näin, Cathérine.\n\n-- Kuinka saatoitte sitten rakastaa tuota savoyelaista marakattia,\nte, jolla on niin valkea iho ja niin hieno käytöstapa?\n\n-- En ymmärrä sitä itsekään, Cathérine. Mutta varmaan minun\nmielikuvitukseni oli silloin niin teistä haltioitunut. Ja kun pelkkä\nteidän kuvanne voi antaa minulle voiman ja rohkeuden, josta te nyt\nmoititte minua, päättäkää itse, Cathérine, millä kiihkeydellä minä\nolisin sulkenut teidät syliini, teidät itsenne tai jonkun toisen,\njoka olisi edes hiukan ollut teidän näköisenne. Sillä minä rakastin\nrajattomasti teitä.\n\nHän otti käsiinsä minun käteni ja huokasi. Minä jatkoin\nsurumielisellä äänellä:\n\n-- Niin, minä rakastin teitä, Cathérine, ja minä rakastaisin vieläkin\nteitä, ellei tuota inhoittavaa munkkia olisi olemassa.\n\nHän huudahti:\n\n-- Mikä epäluulo! Te suututatte minua. Sehän on hulluutta!\n\n-- Te ette siis rakasta kapusiineja?\n\n-- Hyi!\n\nKatsoin epäedulliseksi vaatia häntä liian tiukasti tilille tästä\nasiasta ja kiersin käsivarteni hänen vyötäisilleen. Me syleilimme,\nmeidän huulemme kohtasivat toisensa, ja minä tunsin koko olentoni\nhaihtuvan hekkumaan.\n\nHetkellisen hempeän antautumisen jälkeen hän irroittihe minusta,\nposket punertavina, silmä kosteana, huulet puoliavoimina. Tästä\npäivästä saakka minä tiesin, kuinka nainen kaunistuu ja koristuu\nsuudelmasta, jonka mies painaa hänen huulilleen. Minun suudelmani oli\nloihtinut mitä heleimmät ruusut Cathérinen poskipäille ja kostuttanut\nhänen silmiensä siniset kukkaset kimaltelevalla aamukasteella.\n\n-- Te olette lapsi, hän sanoi, järjestäen jälleen päähinettään. --\nMenkää! Te ette voi jäädä hetkeäkään kauemmaksi tänne. Hra de la\nGuéritaude tulee tuossa silmänräpäyksessä. Hän rakastaa minua niin\nkärsimättömästi, että hän tulee aina ennen sovittua määräaikaa.\n\nMutta kun hän näki kasvoiltani, miten kiusallisesti hänen sanansa\nkoskivat minuun, hän jatkoi hellästi ja eloisasti:\n\n-- Kuulkaa, Jacques: joka ilta klo 9 hän palaa vanhan vaimonsa luo,\njoka iän mukana on käynyt riidanhaluiseksi ja joka ei siedä enää\nhänen uskottomuuksiaan, siitä saakka kuin hänellä itsellään ei ole\nenää mahdollisuutta maksaa samalla mitalla niitä. Hän on hirveän\nmustasukkainen. Tulkaa tänä iltana klo 1/2 9. Minä otan vastaan\nteidät. Taloni on du Bac-kadun kulmassa. Te tunnette sen parvekkeen\nruusuista ja siitä, että joka kerroksessa on kolme ikkunaa. Minä olen\naina pitänyt ruusuista. Iltaan saakka siis!\n\nHän työnsi minut ulos hyväilevällä liikkeellä, joka samalla oli kuin\ntarkoitettu tulkitsemaan hänen mielipahaansa siitä, että hänen täytyi\nnäin erota minusta. Sitten hän laski sormen suulleen ja kuiskasi\nvielä kerran:\n\n-- Iltaan saakka siis!\n\n\n\n\n12.\n\n\nEn tiedä, kuinka lienen jaksanut tempautua Cathérinen syleilystä.\nMutta varmaa on, että vaunuista hypätessäni olin vähällä pudota hra\nd'Astaracin syliin, jonka korkea hahmo seisoi kuin puu edessäni\nkatukäytävällä. Minä tervehdin kohteliaasti häntä ja lausuin julki\niloisen hämmästykseni näin onnellisen sattuman johdosta.\n\n-- Sattuma, hän sanoi, vähenee samassa määrin kuin tieto kasvaa:\nminulle sitä ei ole olemassa. Minä tiesin, poikani, että kohtaisin\ntäällä teidät. Minun täytyy keskustella teidän kanssanne eräästä\nasiasta, josta olen jo liian kauan vaiennut. Etsikäämme siis, jos\nsuvaitsette, yksinäinen ja hiljainen paikka, joka sopii aikomalleni\nkeskustelulle. Teidän on turha käydä huolestuneen näköiseksi.\nSalaisuudet, jotka tahdon ilmaista teille, ovat tosin yleviä, mutta\nsuloisia.\n\nNäin puhuttuaan hän johdatti minut Seinen rannalle, aina sinne\nsaakka, missä Joutsensaari kohosi virran keskeltä kuin laiva\nlehtipurjeissaan. Siinä hän viittasi lautturille, jonka pursi kantoi\nmeidät viheriään saareen, missä käyvät vain jotkut vanhat sotilaat\npelaamassa kauniina päivinä kiekkoa ja juomassa pullon viiniä.\nYö sytytti ensimmäiset tähtensä taivaalle ja antoi äänen nurmen\nhyttysille. Saari oli autio. Hra d'Astarac istui puupenkille, erään\npähkinäpuukäytävän vaaleampana kajastavaan päähän, pyysi minua\nistumaan vierelleen ja lausui seuraavat sanat minulle:\n\n-- On kolmenlaisia ihmisiä, poikani, joilta filosofin on kätkettävä\nsalaisuutensa. Ensiksikin ruhtinaat, sillä olisi tuhmaa lisätä heidän\nmahtiaan. Sitten kunnianhimoiset, joiden säälimättömiä sieluja ei\nole aseilla varustettava. Ja vihdoin irstailijat, jotka löytäisivät\nsalatieteistä vain keinon tyydyttää huonoja intohimojaan. Mutta\nteille minä voin avata sydämeni. Te ette ole irstailija, sillä\nteidän äskeistä erehdystänne tuon tytön sylissä minä en pidä minkään\narvoisena, ette kunnianhimoinen, sillä te olette elänyt tähän\nsaakka tyytyväisenä kääntäen isänne paistinvarrasta. Minä voin siis\npelotta ilmaista teille ne salaiset lait, jotka maailmankaikkeutta\nhallitsevat:\n\nEi ole uskottava, että elämä rajoittuisi niihin ahtaisiin suhteisiin,\njoissa se tavallisen kuolevaisen silmään ilmenee. Opettaessaan, että\nluomisen tarkoitus ja huippu oli ihminen, teidän jumaluusoppineenne\nja ajattelijanne menettelevät niinkuin Versailles'in tai Tuilerien\nsiat, jotka luulevat, että kellarien kosteus on luotu heitä varten\nja että muu linna on aivan asumaton. Maailmanjärjestelmä, sellaisena\nkuin kaniikki Kopernikus, Aristarkos Samolaisen ja pythagoralaisten\nfilosofien mukaan, opetti viime vuosisadalla, on varmaan tuttu\nteille, koska siitä on tehty lyhennysotteita pieniä koulurottia\nvarten ja vuoropuheluja kaupunkien juoruakoille. Te olette minun\nluonani nähnyt koneen, joka kellon liikkeen avulla antaa täydellisen\nkuvan siitä.\n\nKohottakaa silmänne, poikani, ja nähkää päänne päällä Otava tai\nkuningas Davidin vaunut, jotka Mazarin ja hänen kahden kuuluisan\ntoverinsa vetäminä kiertävät napaa. Nähkää Arcturus, Vega Lyyryn\ntähtisikermässä, Neitseen akseli ja Ariadnen kruunu hurmaavine\nhelmineen. Ne ovat aurinkoja. Yksi ainoa silmäys tuohon maailmaan\non omiaan vakuuttamaan teille, että koko luomakunta on syntynyt\ntulesta ja että elämän kauneimmissa muodoissaan on etsittävä tulesta\nravintonsa!\n\nJa mitä ovat kiertotähdet? Likapisaroita, hyppysellisiä hometta ja\nmätää. Katsokaa tuota ylevää tähtikuoroa, tuota aurinkojen kokousta!\nNe ovat yhtä suuria ja mahtavia kuin meidän aurinkomme, vieläpä\nsuurempia ja mahtavampia, ja jos minä jonakin talviyönä näytän teille\nSiriuksen kaukoputkellani, on sielunne ja sydämenne siitä huikaistuva.\n\nUskotteko todellakin, että Sirius, Altair, Regulus, Aldebaran ja\nkaikki nämä auringot olisivat yksinomaan valaistusneuvoja? Uskotteko,\nettä vanhalla Phoiboksella, joka lakkaamatta heittää äärettömiä\nlämpö- ja valoaaltojaan niihin avaruuksiin, missä me uiskentelemme,\nei olisi muuta tehtävää kuin valaista maata ynnä eräitä muita tuskin\nhuomattavia ja inhoittavia kiertotähtiä? Mikä lyhty! Miljoonan kertaa\nsuurempi kuin itse talo!\n\nMinun on täytynyt ensin esittää teille se ajatus, että\nmaailmankaikkeus on rakettu auringoista, ja että kiertotähdet,\njoita siinä sattumalta tavataan, ovat tuiki mitättömiä. Mutta minä\narvaan, että tahdotte tehdä erään vastaväitteen, ja minä olen heti\nvastaava siihen. Tahdotte sanoa: auringot sammuvat myös vuosisatojen\nvieriessä ja muuttuvat loaksi. -- Eipäs! vastaan minä teille. Sillä\nne pysyvät elossa kiertotähtien avulla, joita ne vetävät puoleensa ja\njotka niihin putoavat. Auringot ovat todellisen elämän asuinsijoja.\nKiertotähdet ja tämä maa, jonka pinnalla me elämme, ovat vain\ntoukkien olotiloja varten. Nämä ovat ne totuudet, joiden ensin täytyi\ntunkea teidän sydämeenne.\n\nPoikani: nyt kun ymmärrätte, että tuli on pääasiallisin alkuaine, te\nkäsitätte myös paremmin, mitä lisäksi aion opettaa teille ja mikä\non tärkeämpää kuin kaikki entiset opetukseni, vieläpä tärkeämpää\nkuin kaikki Erasmuksen, Turnebiuksen ja Scaliger'n tiedot. En tahdo\npuhuakaan jumaluusoppineista, sellaisista kuin Quesnel ja Bossuet,\njotka, näin meidän kesken sanoen, kuuluvat ihmishengen hylkiöihin\nja joilla ei ole enemmän ymmärrystä kuin kaartinkapteenilla. Mutta\nälkäämme tuhlatko aikaamme halveksimalla moisia aivoja, jotka\nkooltaan ja laadultaan ovat hippiäisen muniin verrattavat, ja\npalatkaamme heti puheeni todelliseen aineeseen. Olennot, jotka ovat\nluodut maan tomusta, eivät voi kohota yli erään täydellisyys-asteen,\njonka muodonkauneuteen nähden ovat saavuttaneet Antinous ja rouva de\nParabère sekä älylliseen korkeuteen nähden taas Demokritos ja minä.\nSen sijaan olennot, jotka ovat luodut tulesta, ovat varustetut älyllä\nja viisaudella, joiden kantavuutta meidän on mahdoton käsittää.\n\nPoikani: sellainen on kunniakkaiden auringonlasten luonto. He\nvallitsevat maailmankaikkeuden lakeja niinkuin me shakkipelin\nsääntöjä, eikä taivaan tähtien kierto rasita heidän ymmärrystään\nenemmän kuin meidän ymmärrystämme shakkikuninkaan, tornin tai\njuoksijan askeleet. Nämä henget luovat maailmoita niissä osissa\navaruutta, joissa ei vielä ole mitään, ja järjestävät luomansa\nluomakunnat oman mielensä mukaan. He tekevät sitä levähtäessään\nhetkisen todellisesta tehtävästään, joka on yhtyä keskenään sanoin\nkuvailemattomiin lemmensuhteisiin. Minä suuntasin eilen kaukoputkeni\nNeitseen merkkiä kohden ja huomasin siinä etäisen valopyörteen.\nEpäilemättä, poikani, se oli jonkun tulenhengen vielä muodoton\naikaansaannos.\n\nTotta puhuen, ei maailmankaikkeudella ole muuta alkujuurta.\nKaukana siitä, että se olisi jonkun yhtenäisen tahdon tulos, se\non päinvastoin yhteissumma lukuisan henkilauman ylevien oikkujen\ntöistä, henkien, jotka ovat huvitelleet luomalla sitä kukin aikanaan\nja kukin tahollaan. Se selittää luomakunnan vaihtelevaisuuden,\nsen suurenmoisuuden ja epätäydellisyyden. Sillä henkien voima ja\nselvänäköisyys, vaikkakin suunnattomat, ovat kuitenkin äärelliset.\nMinä pettäisin teitä, jos sanoisin, että ihminen, olkoon hän\nvaikka filosofi ja salatieteilijä, voisi yhtyä heidän kanssaan\ntuttavalliseen seurusteluun. Yksikään heistä ei ole minulle\nilmestynyt, ja kaikki, mitä kerron teille, on vain kuulopuheita ja\nniiden johtopäätöksiä. Sentähden, vaikka heidän olemassaolonsa on\nepäilemätön, minä menisin liian pitkälle, jos tahtoisin kuvailla\nteille heidän tapojaan ja luonnettaan. Täytyy osata olla myös\ntietämätön, poikani, ja minä olen erittäin arka siitä, etten\nesittäisi teille muita kuin kyllin selvästi havaittuja tosiseikkoja.\nJättäkäämme siis nämä henget tai oikeammin nämä demiurgit etäiseen\nkunniaansa ja palatkaamme niihin loistaviin olentoihin, jotka meitä\nkoskevat lähemmin. Nyt, poikani, teidän tulee heristää korvianne.\n\nPuhuessani äsken teille kiertotähdistä eräänlaisella ylenkatseella\nminä tarkoitin ainoastaan näiden pienten pallojen ja hyrrien kovaa\nkamaraa ja kiinteää ulkokuorta ynnä sen päällä murheellisesti\nmatelevia elikoita. Minä olisin puhunut toisella tapaa, jos\nhenkeni olisi silloin sulkenut syliinsä kiertotähtien keralla\nmyös niitä ympäröivän ilman ja huurut. Sillä ilma on, lähinnä\ntulta, ylevin alkuaine, josta johtuu, että kiertotähtien arvo\nja loisto riippuu ilmasta, missä ne uiskentelevat. Nämä pilvet,\nnämä pehmeät autereet, nämä tuulahdukset, nämä seijastukset, nämä\nsiniaallot, nämä kullasta ja purppurasta kudotut, väikkyvät saaret,\njotka kulkevat meidän päämme päällä, ovat jumalallisten heimojen\nasuinsijoja. Niitä nimitetään keijuiksi ja salamantereiksi. Ne\novat äärettömän rakastettavia ja kauniita luontokappaleita. Meille\non mahdollista ja sopivaista muodostaa heidän kanssaan suhteita,\njoiden suloutta tuskin voimme aavistaa. Salamanterien rinnalla on\nhovin tai kaupungin kaunein nainen vain vastenmielinen marakatti. He\nantautuvat mielellään ajattelijoille. Te olette epäilemättä kuullut\npuhuttavan tuosta ihmeestä, joka seurasi hra Descartesta kaikilla\nhänen matkoillaan. Toiset sanoivat, että se oli luonnollinen tyttö,\njota hän aina kuljetti kerallaan, toiset, että se oli automaatti,\njonka hän oli verrattomalla taidolla valmistanut. Itse asiassa\nse oli salamanteri, jonka tuo viisas mies oli ottanut hyväksi\nystävättärekseen. Hän ei eronnut koskaan siitä. Eräällä matkalla,\njonka hän Hollannin vesillä teki, hän otti mukaan laivaansa sen,\nkallisarvoisesta puusta vuoltuun ja sisäpuolelta kiilusilkillä\nverhottuun arkkuun suljettuna. Tämän arkun muoto, ja varovaisuus,\nmillä hra Descartes säilytti sitä, kiinnittivät kapteenin huomiota,\njoka filosofin nukkuessa kohotti sen kantta ja näki salamanterin. Tuo\noppimaton ja törkeä mies luuli, että niin ihmeellinen luontokappale\noli pirun työtä. Kauhistuneena hän heitti sen mereen. Te kai\nymmärrätte, että tämä kaunis olento ei hukkunut sinne ja että sille\noli helppoa jälleen tavata hyvä ystävänsä hra Descartes. Salamanteri\npysyi tälle uskollisena, niin kauan kuin hra Descartes eli, ja\njätti tämän matoisen maan hänen kuollessaan, koskaan enää takaisin\npalajamatta.\n\nOlen kertonut teille tämän esimerkin, monien muiden joukosta,\nettä saisitte jonkinlaisen käsityksen filosofien ja salamanterien\nvälisistä lemmensuhteista. Nämä lemmensuhteet ovat liian yleviä\nollakseen minkäänlaisten sopimusten orjuuttamia. Ja te myönnätte\narvattavasti, että tuo naurettava koneisto, joka pannaan liikkeelle\ntavallisia avioliittoja solmittaessa, ei olisi paikallaan näissä\nyhtymisissä. Olisipa todellakin kaunista, jos peruukkipäinen\nnotaari ja ihrainen pappi pistäisi nenänsä niihin! Nuo herrat ovat\nomiaan ainoastaan vahvistamaan miehen ja naisen raakoja avioita.\nSalamanterien ja ajattelijain häitä kunnioittavat läsnäolollaan\narvokkaammat todistajat. Ilman asukkaat viettävät niitä venheissään,\njotka keveiden tuulien kantamina liukuvat näkymättömillä laineilla,\nharppujen soidessa, ruusuilla koristetuin keulapuin. Mutta älkää\nsilti luulko, että nämä liitot olisivat epävakaisia ja helposti\nrikottavia, vaikka niitä ei ole kirjoitettu likaiseen luetteloon\nhalvassa sakaristossa. Niiden lujuuden takaavat henget: he\nkarkeloivat pilvien päällä, mistä ukkonen iskee ja salamat sinkoavat.\nMinä ilmaisen teille asioita, poikani, jotka tulevat olemaan teille\nhyödyllisiä, sillä minä olen huomannut eräistä merkeistä, että te\nolette määrätty jonkun salamanterin vuodetoveriksi.\n\n-- Ah, hra d'Astarac, huudahdin minä, tuo kohtalo minua pelästyttää,\nja minun omatuntoni on melkein yhtä levoton siitä kuin hollantilaisen\nkapteenin, joka heitti mereen hra Descartesin hyvän ystävättären.\nEn voi estää itseäni ajattelemasta hänen tavallaan, että nämä\nilmavat naiset ovat piruja. Minä pelkäisin kaduttavani sieluni\nheidän kanssaan seurustellessani, sillä ovathan, jalo herra, nuo\navioliitot luonnonvastaisia eivätkä myöskään jumalallisen lain\nmukaisia. Jospa hra Jérôme Coignard, kunnon mestarini, olisi tässä\nja kuulisi teidän puhettanne! Olen varma, että hän varustaisi minut\nhyvillä todistuskappaleilla teidän salamanterienne suloja ja teidän\nkaunopuheisuuttanne vastaan, jalo herra.\n\n-- Apotti Coignard, sanoi hra d'Astarac, on erinomainen kääntäjä\nkreikankielestä. Mutta hänet on pysytettävä kirjojensa keskellä.\nHänessä ei ole filosofia niin nimeksikään. Mitä tulee teihin,\npoikani, niin te puhutte yksinkertaisesti kuin ainakin vähätietoinen,\nja teidän esittämienne syiden heikkous saattaa minut alakuloiseksi.\nNämä yhtymiset, sanotte te, ovat luonnonvastaisia. Mitä te siitä\ntiedätte? Ja millä tavoin te voisitte siitä tietää mitään? Kuinka on\nmahdollista määrätä, mikä on luonnollista ja mikä ei ole? Tunnetaanko\nkyllin maailmankaikkeuden Isistä, että voitaisiin erottaa, mikä on\nmyötäistä, mikä vastaista hänelle? Mutta paremmin sanoen: mikään ei\nole vastaista hänelle, vaan kaikki myötäistä, koska ei ole olemassa\nmitään, joka ei kuuluisi hänen elintensä toimintaan eikä seuraisi\nhänen ruumiinsa lukemattomia asenteita. Mistä tulisivat, kysyn\nteiltä, vastustajat, jotka voisivat loukata häntä? Mikään ei toimi\nhäntä vastaan eikä ulkopuolella häntä, ja voimat, jotka näyttävät\nhäntä vastaan taistelevan, ovat vain hänen oman elämänsä ilmiöitä.\n\nVain vähätietoiset ovat kyllin varmoja itsestään voidakseen määrätä\neron luonnollisen ja luonnottoman teon välillä. Mutta hyväksykäämme\nhetkeksi heidän harhauskonsa ja heidän ennakkoluulonsa ja olkaamme\nmyöntävinämme, että voitaisiin tehdä luonnonvastaisia tekoja.\nOlisivatko nämä teot silti huonoja ja tuomittavia? Näin kysyessäni\nminä pidän kiinni siveyssaarnaajien tavallisesta mielipiteestä,\njonka mukaan hyve on ponnistelua vaistoja vastaan, työtä niiden\ntaipumuksien kukistamiseksi, jotka piilevät meidän sisässämme,\nsanalla sanoen taistelua alkuperäisen ihmisen kanssa. Heidän oman\ntunnustuksensa mukaan hyve on vastoin luontoa, eivätkä he siis voi\ntuomita tekoa, olkoon se millainen hyvänsä; ominaisuuden vuoksi, joka\nsille on yhteistä hyveen kanssa.\n\nPoikani: olen tehnyt tämän poikkeuksen aineestani osoittaakseni\nteille, kuinka säälittävän köykäisiä teidän esittämänne syyt ovat.\nLoukkaisin teitä, jos luulisin, että teillä vielä olisi jotakin\nepäilystä sen lihallisen rakkauden viattomuudesta, joka ihmisellä\nvoi olla salamanterien kanssa. Tietäkää siis, että nämä avioliitot,\nkaukana siitä että ne olisivat uskonnollisen lain kieltämiä, ovat\npäinvastoin sen säätämiä yksinomaisiksi avioiksi ihmisille. Olen heti\nsen teille selkeästi todistava.\n\nHän keskeytti puheensa, otti nuuskarasian taskustaan ja pisti\nnenäänsä hyppysellisen siitä.\n\nYö oli äänetön ja syvä. Kuu heitti virralle väreileviä säteitään,\njoiden kera lyhtyjen luomat kajastukset karkeloivat. Yöperhot\nlensivät kevein kaartein meidän ympärillämme. Hyttysten terävä surina\nkohosi kohti äärettömyyden hiljaisuutta. Sellainen sulous virtaili\nalas taivaalta, että näytti kuin olisi tähtien valo ollut maidolla\nsekoitettu.\n\nHra d'Astarac jatkoi jälleen:\n\n-- Raamattu, ja pääasiallisesti Mooseksen kirjat, poikani, sisältävät\nsuuria ja hyödyllisiä totuuksia. Tämä mielipide näyttää hassulta ja\njärjettömältä, kun ottaa lukuun sen kohtelun, joka jumaluusoppineiden\ntaholta on tullut Kirjojen kirjan osaksi, kuten he sitä nimittävät.\nTutkimuksillaan, katselmuksillaan ja selityksillään he ovat\ntehneet siitä erehdysten käsikirjan, mahdottomuuksien kirjaston,\nälyttömyyksien aarreaitan, valheiden kammion, typeryyksien kokoelman,\noppimattomuuden lukion, hulluuden museon, sanalla sanoen inhimillisen\ntuhmuuden ja ilkeyden varastohuoneen. Tietäkää, poikani, että se\nalkuaan oli temppeli, joka oli taivaan valoa tulvillaan.\n\nMinun osakseni on tullut tuo suuri onni puhdistaa se jälleen\nalkuperäiseen kirkkauteensa. Ja totuus pakottaa minut sanomaan,\nettä tässä työssä on Mosaïde paljon auttanut minua heprealaisten\nkielen ja aakkosten syvällä taidollaan. Mutta älkäämme eksykö pois\nvarsinaisesta aineestamme. Tietäkää siis ensiksikin, poikani, että\nraamatun sanat ovat kuvaannollisia. Teologien pääerehdys on ollut\njuuri se, että he ovat käsittäneet puustavillisesti sen, mikä on\nvain vertauskuvallisesti käsitettävä. Pitäkää tämä totuus visusti\nmielessänne koko seuraavan esitykseni kestäessä.\n\nKun se demiurgi, jota Jehovaksi nimitetään ja jolla on myös paljon\nmuita nimiä, koska häneen yleisesti sovitetaan kaikki laatua tai\npaljoutta ilmaisevat mainesanat, oli -- minä en tahdo sanoa: luonut\nmaailman, sillä se olisi ilmeistä typeryyttä, -- vaan kalustanut\npienen sopen maailmankaikkeudesta Aadamin ja Eevan asuinsijaksi, oli\navaruus eräiden ylevien olentojen kansoittama, joita Jehova ei ollut\nluonut ja joita hän ei olisi voinut luoda. Ne olivat useiden muiden,\nvanhempien ja häntä taitavampien demiurgien työtä. Hänen taitonsa\nei ollut suurempi kuin erinomaisen ruukuntekijän, joka voi savesta\nmuovailla ruukkujen kaltaisia olentoja, juuri sellaisia kuin me\nolemme. Minä en sano tätä häntä halventaakseni, sillä sellainenkin\ntyö on vielä paljon ihmisvoimien yläpuolella.\n\nMutta on kuitenkin merkittävä tosiasiaksi se alhainen luonne, mikä\ntuon seitsenpäiväisen työn tuloksilla on. Jehova loi luomakuntansa,\nei tulesta, joka yksin voi elämän mestariteoksia synnyttää, vaan\nloasta, josta hän ei voinut aikaansaada muuta kuin kekseliään\nkeramistin ennätyksiä. Me emme, poikani, ole muuta kuin eläviä\nsaviastioita. Eikä myös voi soimata Jehovaa siitä, että hän\nolisi työnsä arvoa omassa mielessään liioitellut. Jos hän ensi\nhetkellä ja vielä luomistyönsä kiihkossa huomasikin hyväksi\nsen, hän ei vitkastellut tunnustaa erehdystään, ja raamattu on\ntäynnä hänen tyytymättömyytensä ilmauksia, tyytymättömyyden,\njoka toisinaan kehittyi huonoksi tuuleksi, jopa vihaksikin.\nKoskaan ei taideniekka ole kohdellut työnsä tuotteita suuremmalla\ninholla ja halveksumisella. Hän päätti jo hävittääkin ne ja\ntodellakin hän hukutti enimmän osan niistä. Vedenpaisumus,\njonka muiston juutalaiset, kreikkalaiset ja kiinalaiset ovat\nmeille säilyttäneet, muodostui viimeiseksi pettymykseksi tuolle\nonnettomalle demiurgille. Hän havaitsi pian itsekin moisen väkivallan\nhyödyttömyyden ja naurettavuuden ja hän vaipui alakuloisuuteen ja\nvälinpitämättömyyteen, joka lakkaamatta on Noakin ajoista meidän\npäiviimme asti vain suuremmaksi kehittynyt ja on nykyään huipussaan.\nMutta minä huomaan menneeni liian pitkälle. Näiden laajaperäisten\nasioiden varjopuoli on juuri siinä, että niitä on vaikea rajoittaa.\nKun meidän henkemme ottaa niitä käsitelläkseen, se on niiden auringon\nlasten kaltainen, jotka yhdellä ponnahduksella hypähtävät maailmasta\ntoiseen.\n\nPalatkaamme maalliseen paratiisiin, johon demiurgi oli kaksi\nkättensä valmistamaa savimaljakkoa, Aadamin ja Eevan, asettanut.\nHe eivät suinkaan eläneet siellä yksin eläinten ja kasvien kera.\nIlman henget, tulen demiurgien taideluomat, liitelivät heidän päänsä\npäällä ja katselivat heitä uteliaisuudella, myötätunnon ja säälin\nsekaisella. Juuri tämän oli Jehova nähnyt ennakolta. Kiirehtikäämme\nlausumaan se hänen kunniakseen, hän oli luottanut tulenhenkiin,\njoita me nyt voimme nimittää niiden oikealla nimellä keijuiksi ja\nsalamantereiksi, ja toivonut, että hänen savikuvansa tulisivat näiden\navulla paremmiksi ja täydellisemmiksi. Hän oli viisaudessaan sanonut\nitselleen: \"Minun Aadamini ja minun Eevani eivät ole läpikuultavia,\nhe ovat tomun orjia ja kaipaavat ilmaa ynnä valoa. Minä en ole voinut\nantaa siipiä heille. Mutta yhtyen keijuihin ja salamantereihin, jotka\novat minua mahtavamman ja ylevämmän demiurgin tekemiä, he tulevat\nsiittämään lapsia, jotka jatkavat samalla valon ja tomun sukua ja\njoilla vuorostaan on oleva heitä itseään kirkkaampia lapsia, siksi\nkuin heidän jälkeläisensä ovat melkein yhtä kauniita kuin ilman ja\ntulen pojat ja tyttäret.\"\n\nHän ei ollut, totta puhuen, myöskään laiminlyönyt mitään, millä\nkiinnittää keijujen ja salamanterien katseet Eevaansa ja Aadamiinsa.\nHän oli muovaillut naisen amforan muotoiseksi, antanut hänelle\nkaartuvien viivojen sopusoinnun, joka yksin olisi riittävä todistus\nsiitä, että hän oli geometrien ruhtinas, ja onnistunut korvaamaan\naineen törkeyden muodon upeudella. Hän oli veistänyt Aadamin vähemmän\nhyväilevällä, mutta jäntevämmällä kädellä ja muodostanut hänen\nruumiinsa niin sopusuhtaiseksi, niin täydellisten mittojen mukaan,\nettä kreikkalaiset sittemmin voivat sovelluttaa ne rakennustaiteeseen\nja että näistä mitoista ja muodoista kehittyi vihdoin koko heidän\ntemppeliensä ihanuus.\n\nTe näette siis, poikani, että Jehova oli tehnyt parhaansa saadakseen\nluontokappaleensa kyllin arvokkaiksi niille ilmaville suuteloille,\njoiden hän toivoi tulevan heidän osakseen. Hänen huolenpitonsa siitä,\nettä nämä yhtymiset tulisivat hedelmällisiksi, jätän tässä lähemmin\nkoskettelematta. Sukupuolien älykäs järjestely todistaa kyllin\nhänen viisauttaan tässä suhteessa. Myöskin voi hän aluksi onnitella\nitseään viekkaudestaan ja taitavuudestaan. Sanoin, että keijut ja\nsalamanterit katselivat Aadamia ja Eevaa tuolla uteliaisuudella,\ntuolla myötätunnolla, tuolla hellyydellä, jotka ovat rakkauden\nensimmäiset ainekset. He lähestyivät heitä ja tarttuivat niihin\nkekseliäisiin ansoihin, joita Jehova oli asettanut ja virittänyt\nheidän varalleen näiden kahden amforan kaartuviin muotoihin.\nEnsimmäinen mies ja ensimmäinen nainen nauttivat vuosisatoja\nilmanhenkien suloisia syleilyjä ja säilyivät heidän kauttaan\nikinuorekkaina.\n\nSellainen oli heidän osansa, sellainen on kerran oleva myös meidän.\nMiksi väsyivätkään ihmisheimon kantavanhemmat näihin yleviin\nhekkumiin ja etsivät niitä rikollisia iloja, joita he voivat tarjota\ntoisilleen? Mutta te ymmärrätte, poikani: he olivat tehdyt savesta\nja he rakastivat lokaa. Ah! He rupesivat seurustelemaan keskenään\nsamalla tapaa kuin he ennen olivat henkien kera seurustelleet.\n\nJuuri sen oli demiurgi heiltä kieltänyt mitä nimenomaisimmin.\nPeläten, ja syystä kyllä, että he yhdessä saisivat lapsia,\nkömpelöitä, raskaita ja maasyntyisiä, kuten he itsekin, hän\noli kieltänyt heitä ankarimman rangaistuksen uhalla toisiaan\nlähestymästä. Näin on tuo Eevan sana ymmärrettävä: \"Sen puun\nhedelmästä, joka on keskellä paratiisia, on Jumala sanonut:\nälkää syökö siitä älkääkä koskeko siihen, ettette kuolisi.\"\nSillä te ymmärrätte kyllä, poikani, että omena, joka houkutteli\npoloista Eevaa, ei suinkaan ollut omenapuun hedelmä, ja että\nse on vertauskuva, jonka merkityksen minä nyt olen ilmaissut\nteille. Jehova, vaikkakin epätäydellinen sekä joskus väkivaltainen\nja oikullinen, oli liian älykäs demiurgi suuttuakseen omenan\ntai granaattiomenan takia. Täytyy olla piispa tai kapusiini\nkannattaakseen niin eriskummallisia mielikuvitteluja. Ja Eevan\nrangaistus, joka oli hänen rikoksensa mukainen, todistaa, että omena\noli juuri se, miksi minä väitän sitä. Hänelle ei sanottu: \"Sinä olet\nsulattava ruokasi kivulla\", vaan: \"Sinä olet synnyttävä kivulla.\"\nMutta mitä yhteyttä voisi olla omenan ja vaivalloisen synnyttämisen\nvälillä? Sitävastoin on rangaistus täysin tarkka ja johdonmukainen,\njos rikos on sellainen kuin minä olen kuvannut teille.\n\nSiinä, poikani, perisynnin todellinen selitys. Se opettaa teille,\nettä velvollisuutenne on pysyä naisista erillänne. Vaisto, joka\nteitä vetää heihin, on turmiollinen. Kaikki lapset, jotka tätä tietä\nsyntyvät, tulevat tuhmiksi ja onnettomiksi.\n\n-- Mutta, jalo herra, huudahdin minä hämmästyneenä, voiko siis syntyä\nlapsia myös muulla tapaa?\n\n-- Onnellista kyllä, vastasi hän, syntyy lukuisasti lapsia ihmisten\nja ilmanhenkien yhtymisistä. Ja ne lapset ovat kauniita ja älykkäitä.\nSiten syntyivät jättiläiset, joista Hesiodos ja Mooses puhuvat. Siten\nsyntyi Pythagoras, jolle hänen äidillinen salamanterinsa oli antanut\nkultaisen reiden. Siten syntyivät Aleksanteri Suuri, jota sanottiin\nOlympiaan ja erään käärmeen pojaksi, Scipio Africanus, Aristomenus\nMessenialainen, Julius Caesar, Porphyrius, keisari Julianus,\ntulenpalveluksen palauttaja, jonka Konstantinus Luopio oli poistanut,\nsamoin taikuri Merlin, joka oli erään keijun ja uskonnollisen naisen,\ns.o. Kaarle Suuren tyttären poika, samoin Pyhä Tuomas Aquinolainen,\nParacelsus, ja nyt viimeiseksi hra van Helmont.\n\nMinä lupasin hra d'Astaracille, koska asiat kerran niin olivat,\nyhtyä jonkun salamanterin ystäväksi, jos vain kukaan heistä olisi\nkyllin rakastettava minusta huoliakseen. Hän vakuutti minulle,\nettä varmasti tulisin sellaisia kohtaamaan, enkä ainoastaan yhtä,\nvaan kaksikymmentä tai kolmekymmentä, joiden suhteen minulla ei\ntulisi olemaan muuta kuin vaikea valinnan pula. Ja minä kysyin\nfilosofilta, en juuri haluten yrittää tuota seikkailua, vaan häntä\nmiellyttääkseni, kuinka olisi mahdollista päästä yhteyteen noiden\nolentojen kanssa.\n\n-- Mikään ei ole helpompaa, hän vastasi minulle. -- Riittää vain\npyöreä lasipullo, jonka käytön olen teille selittävä. Minulla on\nkotonani koko joukko sellaisia pulloja ja minä olen työkammiossani\nantava teille kaikki välttämättömät ohjeet. Mutta olkoon nyt kylläksi\ntällä kertaa.\n\nHän nousi ja astui kohti rantaa, missä lautturi odotti meitä maaten\nselällään ja kuorsaten kuutamossa. Heti jälleen maalle päästyämme hra\nd'Astarac poistui nopeasti ja hävisi minulta yön pimeyteen.\n\n\n\n\n13.\n\n\nTämä pitkä keskustelu jätti minuun vain epämääräisen unen\nvaikutuksen: ajatus Cathérinesta oli läheisempi minulle. Niistä\nylevistä asioista huolimatta, joita olin saanut kuulla, minua\nhalutti suuresti nähdä häntä, vaikka en ollut syönyt mitään\nillalliseksi. Filosofin aatteet eivät olleet tunkeneet kyllin\nsyvälle tietoisuuteeni, että tuo kaunis tyttö olisi käynyt minulle\nmillään tavoin vastenmieliseksi edes mielikuvituksessa. Olin\npäättänyt käyttää loppuun saakka hyvää onneani häneen nähden,\nennenkuin antautuisin ilman kauniiden raivotarten valtaan, jotka\neivät ollenkaan kärsi maallisia kilpailijattaria. Minun pelkoni oli,\nettä Cathérine olisi niin myöhäiseen hetkeen katsoen väsynyt minua\nodottamaan. Ohjasin kulkuni pitkin virran viertä, juoksin yli Pont\nRoyalin ja syöksyin du Bac-kadulle. Minuutissa olin Grenelle-kadulla,\njossa kuulin huutoja ja aseiden helinää. Meteli tuli talosta, jonka\nCathérine oli kuvannut minulle. Sen edessä katukäytävällä liikkui\nvarjoja ja lyhtyjä ja sieltä kuului ääniä:\n\n-- Apuun, Jeesus! Minut murhataan!... Kiinni kapusiiniin! Lyökää!\nPistäkää häntä! -- Jeesus, Maaria, auttakaa! Siinä kaunis salakosija!\nUsu! Usu! Pistäkää, lurjukset, pistäkää lujasti häntä!\n\nNaapuritalojen ikkunat aukenivat, ja niistä näkyi päitä ja yömyssyjä.\n\nÄkkiä koko tämä liike ja hälinä vilisi ohitseni niinkuin\nmetsästysseurue, ja minä tunsin veli Angen, joka juoksi niin\nnopeasti, että hänen sandaalinsa antoivat selkäsaunaa hänelle,\nsamalla kuin kolme pitkää lakeijaroikaletta, asestettuina kuin\nsveitsiläiset, ajoi häntä aivan läheltä takaa ja pisteli häntä\nperäpuoliin pertuskainsa kärjillä. Heidän herransa, vanttera ja\npunaverinen nuori aatelismies, usutti lakkaamatta heitä äänin ja\nliikkein, joita koiria kohtaan käytetään.\n\n-- Usu! Usu! Pistäkää! Sillä on paksu nahka, pedolla!\n\n-- Ah, hyvä herra, sanoin hänelle, kun hän oli saapunut aivan lähelle\nminua, -- teissä ei ole sääliä ollenkaan.\n\n-- Hyvä herra, sanoi hän minulle, -- näkee kyllä, että tämä\nkapusiini ei ole hyväillyt teidän rakastajatartanne ja että te\nette ole yllättänyt naistanne, kuten minä äsken, tuon haisevan\notuksen sylistä! Täytyyhän suvaita hänen pohattaansa, kun kerran\non maailmanmies. Mutta kapusiinia ei voi sietää. Tuo portto olisi\npoltettava!\n\nJa hän osoitti minulle Cathérinea, joka seisoi porttikäytävässä\npaitasillaan, silmät kyynelistä kimaltavina, tukka hajallaan,\nväännellen käsiään, kauniimpana kuin milloinkaan, kuiskien riutuvalla\näänellä, joka raateli sydäntäni:\n\n-- Älkää tappako häntä! Se on veli Ange, se on se pikku munkki!\n\nLakeijahirtehiset palasivat ja ilmoittivat, että heidän oli\ntäytynyt lakata ajostaan yövartijan takia, joka oli heidän tielleen\nilmestynyt. Sitä ennen he olivat kuitenkin pistäneet piikkinsä\npuolensormen syvältä pyhän miehen takapuoleen. Yömyssyt hävisivät\nikkunoista, jotka jälleen sulkeutuivat, ja nuoren aatelismiehen\nkeskustellessa miestensä kanssa minä lähestyin Cathérinea, jonka\nkyynelet kuivivat jo poskien somiin hymykuoppiin.\n\n-- Munkki poloinen on pelastunut, sanoi hän minulle. -- Mutta\nminä vapisin jo hänen tähtensä. Miehet ovat hirvittäviä. Kun he\nrakastavat, niin he kieltäytyvät käsittämästä mitään.\n\n-- Cathérine, sanoin hänelle sangen loukkautuneena, ettekö ole minua\nmuun vuoksi kutsunut kuin että saisin olla läsnä teidän ystävienne\nriidassa? Ah, minulla ei ole mitään oikeutta ottaa siihen osaa.\n\n-- Teillä olisi, herra Jacques, hän sanoi, teillä olisi, jos te\nolisitte tahtonut.\n\n-- Mutta, sanoin vielä hänelle, te näytätte olevan Parisin suosituin\nnainen. Ette puhunut minulle mitään tuosta nuoresta aatelismiehestä.\n\n-- En ajatellut häntä. Hän tuli aivan äkkiarvaamatta.\n\n-- Hän yllätti teidät veli Angen sylistä.\n\n-- Hän luuli näkevänsä jotakin, jota ei ollut. Hän on virmapää, jota\non mahdoton saada järkiinsä.\n\nHänen puoliavoimen paitansa pitsien lomasta näkyi paisuva, kauniin\nhedelmän kaltainen nisä, puhkeavalla ruusulla kukitettu. Minä painoin\nhänet syliini ja peitin hänen rintansa suudelmilla.\n\n-- Taivas! huusi hän, kadulla! Ja hra d'Anquetilin silmien edessä!\n\n-- Kuka se on? Hra d'Anquetil?\n\n-- Se on hän, joka tahtoi murhata veli Angen, hitto vie. Kuka muu se\nvoisi olla?\n\n-- Ei, se on totta, Cathérine, sen ei tarvitse olla kukaan muu.\nYstävänne seisovat jo riittävän lukuisina ympärillänne.\n\n-- Hra Jacques, älkää herjatko minua, pyydän.\n\n-- Minä en herjaa teitä, Cathérine. Minä tunnustan teidän sulonne,\njoille tahtoisin osoittaa samaa kunnioitusta kuin niin monet muutkin.\n\n-- Hra Jacques, sananne haiskahtavat ikävästi teidän kunnon isänne\npaistintuvalta.\n\n-- Neiti Cathérine, te olitte vielä äskettäin sentään sangen\ntyytyväinen saadessanne henkäistä sen liedenhajua.\n\n-- Hyi! Mikä halpa mies! Mikä laattajalka! Hän loukkaa naista!\n\nHän alkoi haukkua ja viskellä vihojaan, hra d'Anquetil jätti\nmiehensä, tuli meidän luoksemme, tyrkkäsi hänet sisälle taloon,\nnimitellen häntä hävyttömäksi portoksi ja pirunpenikaksi, astui hänen\njäljestään porraskäytävään ja löi oven kiinni minun nenäni edessä.\n\n\n\n\n14.\n\n\nAjatukseni pyörivät Cathérinessa koko viikon tämän ikävän seikkailun\njälkeen. Hänen kuvansa loisti folio-teosten lehdiltä, joiden yli\nkumartuneena istuin kirjastossa kunnon mestarini vierellä. Photius,\nOlympiodorus, Fabricius, Vossius, kaikki haastelivat minulle vain\npienestä, pitsipaitaisesta neitosesta. Nämä näyt houkuttelivat minua\nlaiskuuteen. Mutta hra Jérôme Coignard, joka oli yhtä suvaitsevainen\nmuita kuin itseäänkin kohtaan, hymyili vain hyväntahtoisesti minun\nhämmingilleni ja hajamielisyydelleni.\n\n-- Jacques Paistinkääntäjä, virkahti kunnon mestarini eräänä\npäivänä minulle, -- eikö sinua ole koskaan hämmästyttänyt moraalin\nmuuttuvaisuus vuosisatojen vieriessä? Tähän ihmeteltävään\nastaracilaiseen kirjastoon kootut kirjat todistavat ihmisten\nepävarmuutta tuohon asiaan nähden. Kiinnitän sinun huomiotasi,\npoikani, istuttaakseni sieluusi tuon tukevan ja terveellisen\najatuksen, ettei ole mitään hyviä tapoja uskonnon ulkopuolella ja\nettä ajattelijain ydinlauselmat, joilla he tahtovat luonnollista\nsiveyttä perustaa, ovat vain hassuja päähänpistoja ja turhaa\nparranpärinää. Siveyden perustus ei ole luonnosta etsittävä,\njoka itsessään on välinpitämätön ja tietämätön niin pahasta kuin\nhyvästäkin. Siveyden perustus on Jumalan sanasta etsittävä, josta ei\nole poikettava, ellei heti siistillä tavalla kadu sitä. Inhimilliset\nlait perustuvat hyötyyn, ja tämä hyöty voi olla ainoastaan näennäinen\nja epävarma, sillä eihän kukaan tiedä luonnollisesti, mikä on\nhyödyllistä ihmisille ja mikä heille todellisesti sopivaa. Sitäpaitsi\non meidän vanhoihin tapoihin perustuvista laeistamme runsas toinen\npuoli, jotka saavat kiittää syntyperästään ainoastaan ennakkoluuloa.\nInhimillisiä lakeja pitää voimassa rangaistuksen uhka, jota voidaan\nvälttää viekkaudella ja teeskentelyllä. Jokainen, jonka ajatuskyky\non hiukankin kehittynyt, on niiden yläpuolella. Ne ovat vain ansoja\npöllöpäitä varten.\n\nToisin, poikani, on jumalallisten lakien laita. Ne ovat\nvanhettumattomia, vääjäämättömiä ja pysyväisiä. Niiden nurinkurisuus\non vain näennäinen ja kätkee käsittämätöntä viisautta. Jos ne\nloukkaavat meidän järkeämme, tapahtuu se siksi, että ne ovat\nmeidän järkeämme korkeammat ja että ne ovat sopusoinnussa ihmisen\ntodellisten eikä hänen näennäisten tarkoitusperiensä kanssa. Näitä\nlakeja on noudatettava, jos on onni tuntea ne. Myönnän kuitenkin\nmielelläni, että näitä lakeja, jotka sisältyvät kymmeniin käskyihin\nja kirkon ohjeisiin, on usein vaikea, jopa mahdotonkin noudattaa\nilman jumalallisen armon apua, jota joskus saa kauan odottaa, koska\nmeidän velvollisuutemme on toivoa sitä. Siksi me kaikki olemme\nvaivaisia syntisiä.\n\nJa juuri siinä täytyy ihmetellä kristillisen kirkon viisasta\nkäytännöllisyyttä, että se perustaa autuudentoivon pääasiallisesti\nkatumukseen. On huomattava, poikani, että suurimmat pyhimykset\novat aina olleet katumuksentekijöitä, ja koska katumuksen määrä\non sopusuhtainen rikoksen määrän kanssa, piilee juuri suurimmissa\nsyntisissä suurimpien pyhimysten alkuaines. Voisin valaista tätä\nopinkaavaa lukuisilla ja ihmeteltävillä esimerkeillä. Mutta sanani\nriittänevät jo sinulle todistamaan, että pyhyyden ensimmäisiä\naineksia ovat irstaus, huono elämä ynnä kaikkinainen lihan ja hengen\nsaastaisuus. Kun on kylläkseen kasannut tätä ainehistoa, ei ole\ntarvis muuta kuin kehittää se teologian sääntöjen mukaiseksi ja\nniin sanoakseni muovailla se katumuksen muotoon, joka työ vaatii\neräitä vuosia, eräitä päiviä ja joskus vain yhden tuokion, kuten\nnähdään täydellisen, musertavan synnintunnon tapauksista. Jacques\nPaistinkääntäjä: jos olet minut oikein ymmärtänyt, niin et kuluttane\nvoimiasi viheliäiseen huoleen tulla kunnialliseksi mieheksi maailman\nmielen mukaan, vaan sinä olet koettava tyydyttää yksinomaan\njumalallista oikeutta.\n\nMinä ymmärsin kyllä sen korkean viisauden, joka sisältyi kunnon\nmestarini ydinlauselmiin. Pelkäsin ainoastaan tämän siveysopin\nsiinä tapauksessa, että sitä ilman arvostelukykyä toteutettaisiin,\nvoivan viedä ihmiset suurimpaan siveelliseen turmelukseen. Esitin\nepäilykseni hra Jérôme Coignardille, joka tyynnytti minut seuraavilla\nsanoilla:\n\n-- Jakobus Paistinkääntäjä, sinä et ota huomioon mitä juuri\nnimenomaan sanoin sinulle. Se, mitä sinä nimität siveelliseksi\nturmelukseksi, ei ole siveellistä turmelusta muuta kuin lainlaatijain\nja tuomarien edessä, maallisten samoin kuin kirkollisten, ja vain\ninhimillisten lakien valossa katsottuna, jotka ovat mielivaltaisia\nja vaihtuvia ja joiden noudattaminen sanalla sanoen todistaa\npässinpäätä. Älykäs mies ei katso kunniakseen toimia niiden sääntöjen\nmukaisesti, joita Châtelet'ssa ja kirkko-oikeudessa sovellutetaan.\nHän ajattelee vain sielunsa autuutta eikä pidä häpeänään astua\ntaivaaseen niitä samoja mutkikkaita polkuja, joita suurimmat\npyhimykset ovat polkeneet. Jos autuas Pelagia ei olisi harjoittanut\nsitä elinkeinoa, josta, kuten tiedät, luutunsoittajatar Jeannette\nelää Saint-Benôit-le-Betournén eteiskäytävässä, ei tällä pyhimyksellä\nolisi ollut tilaisuutta harjoittaa myöskään sen johdosta suurta\nja runsasta katumusta. Jos hän olisi elänyt aviovaimona elämänsä\nkeskinkertaisessa ja arkipäiväisessä kunniallisuudessa, on mitä\nluultavinta, että hän ei tälläkään hetkellä, jolloin minä puhun\nsinulle, soittaisi harppua sen tabernaakkelin edessä, jossa kaikkien\npyhimysten pyhimys lepää sädekehineen. Nimitätkö sinä siveelliseksi\nturmelukseksi elämää, joka on niin kaunis edeltäpäin määrätyssä\njärjestyksessään? Päinvastoin moiset alhaiset puheenparret on\njätettävä poliisiluutnantille, joka kuoltuaan ei saa ehkä pientäkään\npaikkaa taivaassa niiden onnettomien naisten takana, joita hän nyt\nhäpeällisesti raastaa vankilaan. Lukuunottamatta sielun kadotusta\nja ikuista tuomiota ei ole turmelusta, rikosta eikä mitään pahaa\ntässä matoisessa maailmassa, jonka tulee järjestyä ja ohjautua\njumalallisen maailman mukaan. Tunnusta siis, poikani Paistinkääntäjä,\nettä teot, jotka ihmisten edessä ovat enimmän moitittavat, voivat\njohtaa hyvään loppuun, äläkä yritä enempää sovittaa inhimillistä\noikeutta jumalalliseen oikeuteen, joka yksin on oikea, ei meidän\nymmärryksemme, vaan itse jumalallisen oikeuden määritelmän mukaan.\nTällä hetkellä tekisit minulle palveluksen, poikani, jos tahtoisit\nhakea Vossiuksesta viiden tai kuuden epäselvän sanan merkityksen,\njoita Zozimos käyttää. Zozimoksen kanssa täytyy taistella pimeydessä,\ntällä salakavalalla tavalla, joka Aiaankin rohkeaa sydäntä\ntyrmistytti, mikäli Homeros kertoo, tuo kaikkien runoilijain ja\nhistorioitsijain ruhtinas. Näillä vanhoilla alkemisteilla oli karkea\nesitystapa. Manilius -- toivon, ettei hra d'Astarac pidä pahana sitä\n-- kirjoitti samoista asioista suuremmalla loisteliaisuudella.\n\nTuskin oli kunnon opettajani saanut viimeiset sanansa sanotuksi,\nkun kohosi varjo hänen ja minun välilleni. Se oli hra d'Astaracin,\ntai oikeammin, se oli hra d'Astarac itse, synkkänä ja ohuena kuin\nvarjo. Joko hän ei ollut ollenkaan kuullut noita sanoja tai hän\nhalveksi niitä, sillä hän ei osoittanut vähintäkään tyytymättömyyttä\nniiden johdosta. Hän päinvastoin ylisti hra Jérôme Coignardin intoa\nja oppineisuutta sekä lisäsi, että hän yhä edelleen luotti tämän\nvalistuneeseen apuun saadakseen onnelliseen päätökseen suurimman\ntyön, mitä vielä milloinkaan ihminen oli yrittänyt. Sitten hän\nkääntyi minun puoleeni ja sanoi:\n\n-- Poikani, minä pyydän teitä astumaan tuokioksi alas työkammiooni.\nTahdon siellä kertoa teille erään hyvin tärkeän salaisuuden.\n\nSeurasin häntä siihen huoneeseen, jossa hän ensi kerralla oli\nottanut,vastaan meidät, kunnon mestarini ja minut, sinä päivänä,\njolloin me molemmat tulimme hänen palvelukseensa. Tapasin jälleen\nsiellä nuo vanhat egyptiläiset kullattuine kasvoineen, seinää vasten\nnojallaan. Kurpitsan kokoinen lasipullo oli pöydälle asetettu. Hra\nd'Astarac vaipui eräälle sohvalle, viittasi minua istumaan eteensä,\npyyhkäisi pari kolme kertaa otsaansa kädellään, joka oli raskas\njalokivistä ja amuleteista, ja puhui:\n\n-- Poikani, minä en tahdo loukata teitä luulemalla, että teissä\nvielä meidän keskustelumme jälkeen Joutsensaarella olisi jäljellä\nepäilystä keijujen ja salamanterien olemassaolosta, joka on yhtä\ntodellinen kuin ihmislasten. Se on paljon todellisempikin, jos\ntodellisuuden mittana pidetään niiden muotojen kestävyyttä, joissa\nhe ilmestyvät, sillä tuo olemassaolo on paljon pitempi kuin meidän.\nSalamanterit elävät vuosisadasta vuosisataan vanhenemattomassa\nnuoruudessa. Eräät heistä ovat nähneet Noakin, Meneen ja Pythagoraan.\nHeidän elämyksiensä runsaus ja heidän muistinsa virkeys tekevät\nheidän keskustelunsa erittäin viehättäväksi. On myös väitetty,\nettä he ihmisten sylissä saavuttaisivat kuolemattomuuden, ja\nettä juuri kuolemattomuuden toivo houkuttelisi heitä filosofien\nvuoteeseen. Mutta ne ovat valheita, jotka eivät voi mietekykyistä\nmieltä hairahduttaa. Kaikki yhteys sukupuolten välillä merkitsee\nkuolevaisuutta eikä suinkaan takaa kuolemattomuutta rakastaville.\nJos meidän pitäisi elää aina, olisi rakkaus meille tuntematon.\nSamoin on laita salamanterien, jotka eivät etsi viisaiden miesten\nsylistä muuta kuin rodun kuolemattomuutta. Se onkin ainoa, jota on\njärjellistä toivoa itselleen. Ja vaikka minä tosin tieteen avulla\nuskon voivani kerran pidentää huomattavaan määrään ihmiselämää ja\nulottaa sen vähintään viisi tai kuusi vuosisataa kestäväksi, niin en\nole koskaan imarrellut itseäni voivani pitentää sitä rajattomiin.\nOlisi järjetöntä yrittää jotakin luonnon omaa järjestystä vastaan.\nTorjukaa siis luotanne, poikani, turhana taruna ajatus siitä\nkuolemattomuudesta, jonka suudelma muka antaa. Moni kabbalisti\non häpeäkseen uskonut siihen. Mutta silti ei ole vähemmän totta,\nettä salamanterit ovat taipuvaiset ihmisten rakkauteen. Te tulette\npian sen kokemaan. Minä olen riittävästi valmistanut teidät heitä\nvastaanottamaan, ja koska teillä siitä yöstä saakka, jolloin\ntulitte nämä pyhät salaisuudet tuntemaan, ei ole ollut mitään\nepäpuhdasta kanssakäymistä naisten kera, te voitte nyt saada palkan\npidättyväisyydestänne.\n\nMinun luonnollinen suoruuteni kärsi kiitoksista, jotka näin\nolin ansainnut vastoin tahtoani, ja minä aioin jo tunnustaa hra\nd'Astaracille tuskalliset ajatukseni. Hän ei kuitenkaan antanut\nminulle aikaa siihen, vaan jatkoi vilkkaasti:\n\n-- Minulla ei nyt ole enää muuta tehtävää, poikani, kuin antaa teille\navain henkien valtakuntaan. Ja minä tahdon heti antaa sen teille.\n\nHän nousi ja laski kätensä pyöreän lasipullon päälle, joka täytti\npuolet pöytää.\n\n-- Tämä pullo, hän sanoi, on täynnä aurinkopölyä, joka on niin\npuhdasta, ettette näe sitä. Sillä se on aivan liian hienoa ihmisten\nkarkeille aistimille. Täten, poikani, kaikkeuden kauneimmat aineosat\novat peitetyt meidän silmiltämme eikä niitä voi havaita muut kuin\ntiedemies, joka on varustettu sopivilla koneilla sitä varten. Näin\njäävät esim. ilman virrat ja kedot teille näkymättömiksi, vaikka ne\nitse asiassa tarjoavat tuhat kertaa rikkaamman ja vaihtelevamman\nnäköalan kuin kauneimmatkin maalliset maisemat.\n\nTietäkää siis, että tämä pullo sisältää aurinkopölyä, joka\nerikoisesti on omiaan lietsomaan ilmiliekkiin meissä piilevän tulen.\nTämän liekehtimisen seuraus on pian ilmestyvä. Ja sen seurauksena\non oleva niin suuri aistien hienostuminen, että me näemme ja voimme\nkoskettaa niitä ilmavia hahmoja, jotka väikkyvät meidän ympärillämme.\nNiin pian kuin olette murtanut sinetin, joka sulkee tämän pullon\nsuun, ja hengittänyt aurinkopölyä, joka siitä silloin on tuleva\nulos, olette huomaava tässä huoneessa yhden tai useampia olentoja,\njotka ruumiinsa kaartuvien viivojen sopusoinnulla saattavat teidät\nnaista ajattelemaan, mutta jotka ovat paljon kauniimpia kuin kukaan\nnainen, sillä he ovatkin juuri salamantereita. Aivan varmaan\non se salamanteri, jonka minä viime vuonna näin teidän isänne\npaistintuvassa, teille ensimmäisenä ilmestyvä, sillä hän on teille\nsuosiollinen, ja minä kehoitan teitä tyydyttämään mitä pikimmin hänen\nhalujaan. Asettukaa siis mukavasti tähän nojatuoliin, tämän pöydän\nääreen, aukaiskaa pullo ja hengittäkää hitaasti sen sisällystä.\nTe olette pian näkevä kaiken, mitä olen teille ilmoittanut, kohta\nkohdalta toteutuvan. Jätän teidät. Hyvästi.\n\nJa hän hävisi oudolla, äkillisellä tavallaan. Minä jäin yksin tuon\nlasipullon eteen, epäröiden avata sitä, sillä pelkäsin, että jokin\npyörryttävä kaasu leviäisi siitä. Ajattelin, että hra d'Astarac ehkä\noli taitavasti täyttänyt sen höyryillä, jotka nukuttavat sen, joka\nniitä hengittää, ja saattavat hänet uneksimaan salamantereista.\nEn ollut vielä tarpeeksi filosofi, että olisin toivonut tulla\nonnelliseksi sillä tavoin. Ehkä, ajattelin, nuo höyryt hulluttavat\nihmisen. Epäluuloni oli niin suuri, että päätin jo lopuksi\nmennä kirjastoon ja kysyä neuvoa kunnon mestariltani hra apotti\nCoignardilta. Mutta minä oivalsin heti, että se olisi hyödytöntä.\nNiin pian kuin hän, sanoin itselleni, kuulisi minun puhuvan\naurinkopölystä ja ilman hengettäristä, hän vastaisi minulle: \"Jacques\nPaistinkääntäjä, paina mieleesi, poikani, ettet koskaan usko noihin\nmahdottomuuksiin, vaan aina vetoat järkeesi kaikessa, paitsi meidän\npyhän uskontomme asioissa. Jätä pullosi ja aurinkopölysi ynnä kaikki\nmuutkin kabbalistiset ja alkemistiset hullutukset!\"\n\nLuulin kuulevani hänen itsensä, kahden nuuskahyppysellisen välillä,\npitävän tuon pienen esityksen, enkä tietänyt mitä vastata niin\nkristilliseen puheeseen. Toiselta puolen minä otin lukuun jo\nedeltäpäin, missä pulassa tulisin olemaan, kun hra d'Astarac\nkysyisi minulta uutisia salamantereista. Mitä vastata hänelle?\nKuinka tunnustaa hänelle varovaisuuteni ja arkuuteni, ilman että\nhän samalla saisi vihiä pelostani ja epäluulostani? Sitäpaitsi minä\nolin itse tietämättäni utelias yrittämään tuota seikkailua. En ole\nherkkäuskoinen. Minulla on päinvastoin ihmeellinen ennakkotaipumus\nepäilyyn, ja tuo luonnonlahja tekee minut epäluuloiseksi myös\nterveen järjen, päivänselvien asioiden ja ylipäänsä kaiken suhteen.\nKaikkeen, mitä minulle vain kummaa kerrotaan, minä vastaan:\n\"Miks'ei?\" Tuo \"miks'ei\" johti väärään luonnollisen älykkäisyyteni\nseisoessani salaperäisen pullon edessä. Tuo \"miks'ei\" taivutti minut\nherkkäuskoiseksi, ja on mieltäkiinnittävää panna merkille tässä\ntapauksessa seuraava tosiseikka: epäillä kaikkea on samaa kuin uskoa\nkaikkea. Siksi ei ole pidettävä sieluaan liian vapaana ja liian\ntyhjänä, ettei sinne ehkä kasaantuisi muodoltaan ja painavuudeltaan\neriskummallisia tavaroita, jotka eivät yhtä helposti saa paikkaa\njärjellisesti uskovissa ja keskinkertaisesti kalustetuissa\naivokopissa. Pitäen kättäni vahasinetin päällä minä muistelin mitä\näitini oli kertonut minulle maagillisista lasipulloista, ja silloin\n\"miks'ei\"-epäilykseni kuiskasi minulle, että kentiespä sittenkin\ntuosta aurinkopölystä voisi erottaa ilman hengettäriä. Mutta niin\npian kuin tuo ajatus oli saanut jalansijaa aivoissani ja näytti\naikovan sinne asettua ja mukavasti sijoittua, silloin huomasin sen\nmauttomaksi, mahdottomaksi ja luonnottomaksi. Aatteet, kun ne saavat\nkoteutua, käyvät nopeasti nenäkkäiksi. Vain harvat aatteet voivat\nolla muuta kuin miellyttäviä ohikulkijoita, ja tuo aate, josta\nedellä olen puhunut, oli kaikesta päättäen mielenvikainen. Kyselin\nitseltäni: Aukaisenko? enkö aukaise? Sillä aikaa sinetti, jota yhä\npyöritin sormieni välissä, murtuikin äkkiä käteni alla, ja pullo oli\nauki nyt.\n\nMinä odotin, minä tarkkasin. En nähnyt mitään, en tuntenut mitään.\nTunsin pettymystä siitä: niin nopeasti ja taitavasti liukuu meidän\nsieluumme toivo päästä luonnon rajojen yli! En mitään. En edes\nepämääräisintä ja epätarkinta näkyä, en hajanaisinta mielikuvaa!\nTapahtui mitä olin aavistanut: mikä pettymys! Tunsin ikäänkuin kaunaa\nsiitä. Heittäydyin taapäin nojatuoliini ja vannoin noiden pitkä-\nja mustasilmäisten egyptiläisten edessä, jotka minua ympäröivät,\nvasta paremmin sulkea sieluni kabbalistien valheilta. Tunnustin\nvielä kerran mielessäni kunnon mestarini viisauden ja päätin, hänen\nesimerkkiään seuraten, sallia järjen johdattaa itseäni kaikessa,\nmikä ei kuulu kristilliseen ja katoliseen uskontoon. Odottaa jonkun\nsalamanteri-naisen käyntiä! Mikä yksinkertaisuus! Onko mahdollista,\nettä salamantereita olisi olemassa? Mutta mitä siitä tiedetään, ja\n\"miks'ei\"?\n\nLämpö, joka oli ollut suuri jo keskipäivästä saakka, kävi nyt\npainostavaksi. Olin monen pitkän päivän istumisesta ja huoneilmasta\ntylsistynyt ja tunsin kummallisen raskauden otsallani ja\nsilmäluomillani. Oli kuin lähenevä ukkonen olisi minua painostanut.\nKäsivarteni vaipuivat alas, pääni kallistui taaksepäin, silmäni\nsulkeutuivat, ja minä siirryin puoliuneen, joka oli täynnä irstaita\nvarjoja ja kullattuja egyptiläisiä. En osaa sanoa, kuinka kauan kesti\ntämä epämääräinen tila, jonka aikana lemmen vaisto yksin eli minussa\nkuin tuli yössä, mutta minut herätti siitä keveiden askelten ja\nkahisevien helmojen ääni. Aukaisin silmäni ja kirkaisin kovasti.\n\nEdessäni seisoi ihmeellinen olento, mustassa satiinipuvussa, joka oli\npitseillä reunustettu, tumma, mutta sinisilmäinen, lujapiirteinen,\niho tuores ja nuori, posket pyöreät ja suu näkymättömän suudelman\nhenkevöimä. Hänen lyhyen hameensa alta näkyi pari pientä, rohkeata,\niloista ja pirteätä jalkaa. Hän seisoi suorana, pyylevänä,\njonkun verran karkeatekoisena hekumallisessa täydellisyydessään.\nSamettinauhan alta, jota hän kantoi kaulassaan, näkyi neliskulmainen\nosa ruskeaa ja kuitenkin huikaisevaa povenkumpua. Hän katseli minua\nuteliaan näköisenä.\n\nHuomautin jo, että uni oli tehnyt minut lemmenkiihkoiseksi. Nousin ja\nsyöksyin häntä kohden.\n\n-- Anteeksi, hän sanoi, minä etsin hra d'Astaracia.\n\nMinä sanoin hänelle:\n\n-- Hyvä neiti, täällä ei ole hra d'Astaracia. Täällä ei ole muita\nkuin te ja minä. Minä odotin teitä. Te olette minun salamanterini.\nMinä avasin kristallipullon. Te tulitte, te olette minun.\n\nMinä syleilin häntä ja peitin suudelmilla kaiken, mitä huuleni voivat\nlöytää paljasta ihoa hänessä.\n\nHän irroittihe ja sanoi:\n\n-- Te olette hullu.\n\n-- Luonnollisesti olen, vastasin minä hänelle. -- Kuka ei olisi minun\nsijassani?\n\nHän loi silmänsä alas, punastui ja hymyili. Minä heittäydyin hänen\njalkoihinsa.\n\n-- Koska hra d'Astarac ei ole täällä, hän sanoi, on minun poistuttava.\n\n-- Jääkää! huusin minä ja suljin oven salpaan.\n\nHän kysyi minulta:\n\n-- Tiedättekö, saapuuko hän pian?\n\n-- Ei, neiti, hän ei saavu pitkään aikaan! Hän on jättänyt minut\nyksin salamanterien kanssa. En heistä tahdo muuta kuin yhden, ja se\nolette te!\n\nOtin syliini hänet, kannoin hänet sohvalle, vaivuin siihen hänen\nkerallaan, peitin hänet suudelmilla. En enää tuntenut itseäni.\nHän huusi, minä en kuunnellut sitä ollenkaan. Hän torjui minua\nkämmenillään, hän raateli minua kynsillään, mutta tuo turha\npuolustelu vain kiihoitti halujani. Minä painoin taapäin hänet, minä\npusersin hänet voitetuksi ja voimattomaksi. Hän sulki silmänsä, hänen\nruumiinsa herposi ja antautui. Minä tunsin pian voitonriemussani,\nmiten hänen kauniit käsivartensa, jälleen sovinnollisina, puristivat\nminua lähemmä häntä.\n\nSitten erottuamme, ah! tästä armaasta syleilystä me katselimme toinen\ntoistamme hämmästyneinä. Hän valmisteli sopivaista ylösnousua ja\njärjesteli ääneti hameitaan.\n\n-- Minä rakastan teitä, sanoin hänelle. -- Mikä teidän nimenne on?\n\nEn uskonut, että hän oli salamanteri, enkä totta puhuen ollut sitä\nkoskaan oikein uskonutkaan.\n\n-- Minun nimeni on Jahel, hän sanoi.\n\n-- Kuinka! Te olette Mosaïden sisarentytär!\n\n-- Kyllä, mutta olkaa hiljaa. Jos hän tietäisi...\n\n-- Mitä hän tekisi?\n\n-- Oh, minulle ei mitään! Mutta teille paljon pahaa. Hän ei rakasta\nkristittyjä.\n\n-- Ja te?\n\n-- Oh, minä en rakasta juutalaisia.\n\n-- Jahel, rakastatteko te vähän minua?\n\n-- Mutta, hyvä herra, senjälkeen mitä me juuri olemme sanoneet\ntoisillemme, tuntuu tuo teidän kysymyksenne minusta loukkaukselta.\n\n-- Se on totta, neiti, mutta minä koetan pyytää anteeksi sitä\nnopeutta, sitä sisällistä tulta, joka ei äsken antanut aikaa minulle\nteidän tunteitanne lähemmin tiedustaa.\n\n-- Oh, hyvä herra, älkää tehkö itseänne syyllisemmäksi kuin olette!\nKaikki teidän väkivaltaisuutenne ja kaikki teidän sisälliset\nliekkinne eivät olisi hyödyttäneet teitä ollenkaan, ellette te\nolisi minua miellyttänyt. Nähdessäni teidät äsken nukkuvana tuossa\nnojatuolissa sain edullisen vaikutuksen teistä, minä odotin teidän\nheräämistänne ja lopun te tiedätte.\n\nMinä vastasin hänelle suudelmalla. Hän maksoi sen takaisin. Mikä\nsuudelma! Luulin metsämansikoiden sulavan suussani. Minun haluni\nheräsivät jälleen ja minä painoin hänet tulisesti sydämelleni.\n\n-- Tällä kertaa, sanoi hän minulle, tulee teidän olla vähemmän\nkiihkeä eikä ajatella vain itseänne. Ei pidä olla itsekäs\nrakkaudessa. Sitä eivät nuorukaiset koskaan kyllin tiedä. Alutta\nheitä voi kehittää.\n\nMe vaivuimme nautinnon syvyyteen. Sitten sanoi jumalainen Jahel\nminulle:\n\n-- Onko teillä kampaa? Minä näytän noita-akalta.\n\n-- Jahel, vastasin minä hänelle, minulla ei ole kampaa. Minä odotin\nsalamanteria. Minä jumaloin teitä.\n\n-- Jumaloikaa minua, ystäväni, mutta kaikessa hiljaisuudessa. Te ette\ntunne Mosaïdea.\n\n-- Mitä! Jahel! Onko hän siis niin peljättävä sadan kolmenkymmenen\nvuoden iässä, josta hän on viettänyt seitsemänkymmentä vuotta erään\npyramidin ontelossa?\n\n-- Ystäväni, minä huomaan, että teille on kerrottu taruja enostani ja\nettä te olette ollut kyllin yksinkertainen uskoaksenne niitä. Hänen\nikänsä on tuntematon. Minäkään en tiedä sitä, hän on ollut vanha\nsiitä saakka kuin muistan. Tiedän ainoastaan, että hän on vankka\nruumiiltaan ja harvinainen voimiltaan. Hän harjoitti pankkiliikettä\nLissabonissa, jossa hän tuli tappaneeksi erään kristityn,\nyllätettyään hänet tätini Mirjamin luota. Hän pakeni ja vei minut\nkerallaan. Siitä saakka hän rakastaa minua äidin hellyydellä. Hän\npuhelee minulle niinkuin ainoastaan pikkulapsille loruillaan ja hän\nitkee nähdessään minut uneen vaipuneena.\n\n-- Te asutte hänen luonaan?\n\n-- Kyllä, vahtituvassa, puiston toisessa päässä.\n\n-- Minä tiedän, sinne vie mandragora-polku. Kuinka en ole ennen\ntavannut teitä? Mikä turmiollinen sattuma on estänyt minut teitä\nnäkemästä, vaikka olen elänyt niin lähellä teitä? Mutta mitä\nsanonkaan: elänyt? Onko se elämää, jos elää teitä tuntematta? Te\nolette siis teljetty tuohon vahtitupaan?\n\n-- Minä olen todellakin sangen vartioitu enkä voi mielin määrin mennä\nkävelemään tai pistäytyä myymälöihin ja teatteriin. Mosaïden hellyys\nrajoittaa vapauteni. Hän vahtii mustasukkaisesti minua, ja ottamatta\nlukuun kuutta pientä kulta-astiaa, jotka hän on tuonut mukanaan\nLissabonista, hän ei rakasta muita koko maailmassa. Koska hän on\nkiintynyt minuun paljon enemmän kuin aikoinaan täti Mirjamiin, on\nhän tappava teidät, ystäväni, vielä paremmalla omallatunnolla kuin\nhän tappoi portugalilaisen. Ilmoitan sen teille, että osaisitte olla\nvarovainen, ja koska tiedän, että moinen vaara ei voi rohkeata miestä\nsäikähdyttää. Oletteko jalosukuinen ja hyvästä perheestä, ystäväni?\n\n-- Ah, en, vastasin minä, isäni harjoittaa eräänlaista käsiteollista\nammattia. Hän on liikemies.\n\n-- Onko hän ainakin valtionhankitsija? Onko hänellä jokin julkinen\nrahamiehen toimi? Eikö? Se on vahinko. Täytyy siis rakastaa teitä\nteidän itsenne tähden. Mutta sanokaa minulle totuus: eikö hra\nd'Astarac tule pian tänne?\n\nTuo nimi, tuo kysymys herätti kauhistavan epäluulon sielussani.\nMinä aloin epäillä, että suuri kabbalisti oli lähettänyt hurmaavan\nJahelin leikkimään minun kanssani salamanteria. Syytin myös Jahelia\nsydämessäni, että hän olisi tuon vanhan hullun rakastajatar.\nSaadakseni heti selon siitä minä kysyin töykeästi häneltä, oliko\nhänen tapansa näytellä salamanteria tässä linnassa.\n\n-- En ymmärrä teitä, hän vastasi luoden minuun katseen, jossa viaton\nhämmästys heijastui. -- Te puhutte niinkuin hra d'Astarac itse, ja\nvoisi luulla hänen hulluutensa teihinkin tarttuneen, ellen olisi\näsken tullut vakuutetuksi siitä, että teillä ei suinkaan ole samaa\nvastenmielisyyttä naisia kohtaan kuin hänellä. Hän ei voi sietää\nketään naista, ja minua suorastaan vaivaa nähdä häntä ja puhua\nhänelle. Kuitenkin minä hain häntä äsken, kun tapasin teidät.\n\nIloiten siitä, että hän oli haihduttanut epäilyni, minä peitin\nhänet suudelmilla. Hän järjesti niin, että minä sain nähdä hänellä\nolevan mustat sukat, jotka olivat polven yläpuolella kiinnitetyt\ntimanttisolkisilla sukkanauhoilla, ja tuo näky toi minun mieleeni\njälleen ne ajatukset, mitkä olivat hänelle mieluisimmat. Lisäksi hän\nkiihoitti minua niihin suurella taidolla ja tulisuudella, ja minä\nhuomasin, että hän alkoi lämmetä leikkiin, juuri silloin kun minä\naloin väsyä siihen. Tein kuitenkin parhaani ja olin kyllin onnellinen\nvielä tälläkin kertaa säästääkseni tuolta olennolta loukkauksen,\njota hän olisi kaikkein vähimmin ansainnut. Hän ei näyttänyt olevan\ntyytymätön minuun. Hän nousi tyynesti ja sanoi:\n\n-- Ettekö todellakaan tiedä, tuleeko hra d'Astarac piakkoin?\nTunnustan tulleeni häneltä pyytämään enoni eläkettä, josta hän on\nvelkaa pienen summan hänelle. Tarvitsen juuri nyt todellakin tuota\nsummaa.\n\nMinä vedin anteeksipyydellen kukkarostani kolme ainoaa kultarahaani,\nja hän olikin kyllin ystävällinen ottaakseen ne vastaan. Se\noli kaikki, mitä minulla vielä oli jäljellä salatieteilijän\nanteliaisuudesta, jota hän liian harvoin osoitti. Tuo kabbalisti,\njoka piti ammattinaan halveksia rahaa, unohti sen pahempi maksaa\npalkkani minulle.\n\nKysyin neiti Jahelilta, oliko minulla oleva onni nähdä jälleen häntä.\n\n-- Teillä on oleva onni, hän vastasi.\n\nJa me sovimme, että hän kiipeäisi yöllä huoneeseeni, milloin hän vain\nvoisi pujahtaa sinne vahtituvasta, joka oli hänen vankilansa.\n\n-- Pankaa mieleenne vain, sanoin minä hänelle, että minun oveni on\nneljäs oikeaan käteen käytävässä ja että viides on apotti Coignardin,\nkunnon mestarini. Mitä muihin oviin tulee, ne johtavat vain\nullakoille, jossa nukkuu pari kolme kokkipoikaa ja monta sataa rottaa.\n\nHän vakuutti, että hän varoisi visusti erehtymästä, ja että hän\nraapisi juuri minun oveani eikä kenenkään muun.\n\n-- Muuten, lisäsi hän vielä, tuo teidän apotti Coignardinne näyttää\nvarsin kunnon mieheltä minusta. Luulen, että meillä ei ole mitään\npelättävää hänen puoleltaan. Näin hänet pienestä oviluukusta,\nsinä päivänä, jolloin hän teidän kanssanne kävi enoni luona. Hän\nnäytti minusta herttaiselta, vaikka minä en ymmärtänyt mitään hänen\npuheestaan. Erittäinkin hänen nenänsä näytti minusta nerokkaisuutta\nja kyvykkäisyyttä todistavan. Sen kantajan täytyy olla melkoisilla\nvoimasuhteilla varustettu, ja minä tahdon tutustua häneen. On\naina hyödyllistä seurustella henkevien ihmisten kanssa. Valitan\nainoastaan, että hän herätti enoni vastenmielisyyttä liian vapailla\nsanoillaan ja leikkisällä luonteellaan. Mosaïde vihaa häntä, ja\nhänellä on sellainen kyky vihata, että kristitty ei voi sitä edes\nmielessään kuvitella.\n\n-- Hyvä neiti, vastasin minä hänelle, hra apotti Coignard on erittäin\noppinut mies ja lisäksi hyväntahtoinen ihminen ja ajattelija. Hän\ntuntee maailman, ja te olette oikeassa, kun uskotte häntä henkeväksi.\nMinä noudatan kokonaan hänen neuvojaan. Mutta, sanokaa minulle,\nettekö nähnyt myös minua mainitsemastanne oviluukusta, tuona päivänä\nvahtituvassa?\n\n-- Kyllä, hän sanoi, enkä tahdo salata, että erikoisesti panin\nmerkille teidät. Mutta minun täytyy nyt palata enoni luo. Hyvästi.\n\nHra d'Astarac ei ilta-ateriamme jälkeen unohtanut kysyä uutisia\nsalamantereista. Hänen uteliaisuutensa saattoi hiukan hämille minut.\nVastasin, että kohtaus oli käynyt yli toivojeni, mutta että minä\nmuuten katsoin velvollisuudekseni noudattaa vaiteliaisuutta, kuten on\nsopivaa tämäntapaisiin seikkailuihin nähden.\n\n-- Tuo vaiteliaisuus, poikani, hän sanoi, ei ole ollenkaan niin\ntarpeellista teidän asiassanne kuin kuvittelette. Salamanterit\neivät suinkaan vaadi salaperäisyyttä lemmensuhteissaan, joita he\neivät myöskään häpeä vähintäkään. Muuan näistä neitosista, joka\nminua rakastaa, ei tunne mitään suloisempaa ajanvietettä minun\npoissaollessani kuin piirtää meidän molempien nimimerkkejä, toisiinsa\nkiedottuina, puiden kuoriin, kuten voitte sen todeksi havaita\ntutkimalla noiden viiden tai kuuden männyn runkoja, joiden uljaat\nlatvat te näette tästä ikkunasta. Mutta ettekö ole huomannut,\npoikani, että tuontapaiset todellakin ylevät lemmenkohtaukset eivät\njälkeenpäin väsytä ollenkaan, vaan päinvastoin vaikuttavat sydäntä\nvirkistävästi? Olen varma, että tämänpäiväisten tapahtumien jälkeen\nkäytätte yönne kääntämällä vähintään kuusikymmentä sivua Zozimos\nPanopolilaista.\n\nMinä tunnustin hänelle päinvastoin olevani hyvin uninen, jonka hän\nselitti johtuvan ensimmäisen kohtauksen outoudesta. Näin tuo suuri\nmies jäi vakuutetuksi siitä, että olin seurustellut salamanterin\nkanssa. Tunsin tunnonvaivaa häntä pettäessäni, mutta minä olin\npakotettu siihen, ja sitäpaitsi hän itse petti itseään niin hyvin,\nettei ollut paljoa lisäämistä hänen harhaluuloihinsa. Minä kävin siis\nrauhassa levolle ja sammutin vuoteeseen päästyäni kynttilän, siunaten\nelämäni onnellisinta päivää.\n\n\n\n\n15.\n\n\nJahel piti sanansa. Kahden päivän perästä hän tuli raapimaan oveani.\nMeillä oli paljon mukavampi minun huoneessani kuin oli ollut hra\nd'Astaracin työkammiossa, ja meidän ensimmäisen kohtauksemme\ntutustumiset olivat sulaa lastenleikkiä siihen verraten, mihin\nrakkaus meidät tässä toisessa kohtauksessa haltioitti. Aamunkoitossa\nhän tempautui sylistäni, vannoen tuhansin valoin pian takaisin\ntulevansa sekä kutsuen minua kullakseen, sydänkävykseen ja\nhamesankarikseen.\n\nMinä nousin sangen myöhään ylös sinä päivänä. Kun astuin kirjastoon,\nistui kunnon mestarini siellä jo Zozimos-rullansa edessä, kynä\ntoisessa, suurennuslasi toisessa kädessään, opin ja tietämisen\nihailtavana esikuvana jokaiselle, joka osaa pitää niitä kunniassa.\n\n-- Jacques Paistinkääntäjä, hän sanoi, tämän työn pääasiallinen\nvaikeus on siinä, että eräitä kirjaimia voi helposti sekoittaa\ntoisiin, ja siksi on tärkeää selitystoimen menestymiselle tehdä\nluettelo niistä kirjaimista, jotka yhdennäköisyydellään voivat\nerehdyksiä aiheuttaa. Ellemme ryhdy nimittäin tähän toimenpiteeseen,\nme voimme, ikuiseksi herjaksemme ja oikeudenmukaiseksi häpeäksemme,\ntulla hyväksyneeksi virheellisiä toisintoja. Olen juuri tänään tehnyt\nnaurettavia tölhöjä siinä suhteessa. Se johtuu siitä, että sieluani\non koko aamun levottuuttanut eräs näky, jonka näin viime yönä ja\njonka heti olen kertova sinulle:\n\nAamunkoitossa herättyäni minut valtasi halu mennä juomaan siemaus\ntuota keveää valkoviiniä, josta eilen, kuten muistat, lausuin hra\nd'Astaracille pari kohteliaisuutta. Sillä valkoviinin ja kukonlaulun\nvälillä on olemassa eräs miellyttävä yhteys, joka varmaan polveutuu\nNoakin ajoilta, ja minä olen varma siitä, että jos Pyhä Pietari tuona\nankarana yönä, jonka hän vietti ylimmäisen papin kartanolla, olisi\njuonut kipposen Moselin taikka vain Orleansin valkeaa nestettä,\nhän ei olisi kieltänyt Jeesusta, ennenkuin kukko oli kaksi kertaa\nkiekunut. Mutta meidän ei millään muotoa, poikani, tule valittaa\ntuota huonoa tekoa, sillä sen täytyi tapahtua, että ennustukset\ntäytettäisiin. Ja ellei tämä Pietari tai Keefas olisi tuona yönä\ntehnyt itseään syypääksi suurimpaan kaikista halpamaisuuksista,\nhän ei nykyään olisi paratiisin suurin pyhimys eikä meidän pyhän\nkirkkomme kulmakivi, kaikkien maailmallisessa merkityksessä\nkunniallisten ihmisten pahennukseksi, jotka nyt näkevät iäisen\nonnensa avaimet pelkurin ja konnan kädessä. Oi, mikä terveellinen\nesimerkki, omiaan herättämään ihmisen ajallisen kunnian petollisista\nkuiskauksista ja hänet lunastuksen oikeille poluille johdattamaan!\nOi uskonnon taitavaa taloudenhoitoa! Oi jumalallista viisautta, joka\nylentää nöyrät ja viheliäiset alentaakseen ylpeät! Oi ihmettä! Oi\nuskonnollista salaisuutta! Farisealaisten ja lainoppineiden ikuiseksi\nhäpeäksi kantaa raaka Tiberias-järven kalastaja, joka tuhman\nhalpamaisuutensa tähden oli tullut hänen kanssaan lämmittelevien\nkyökkipiikojen pilkaksi ylimmäisen papin pihalla, moukka, lurjus ja\njänishousu, joka kielsi uskonsa ja mestarinsa eräiden naistollojen\nedessä, epäilemättä vähemmän kauniiden kuin oli Séez'n maaherrattaren\nkamarineitsyt: hän kantaa nyt otsallaan kolminkertaista kruunua ja\nsormessaan ylimmäispapillista sormusta, istuu ylemmällä sijalla\nkuin ruhtinaspiispat, kuninkaat ja keisarit sekä omaa vallan sitoa\nja päästää, niin ettei arvokkainkaan nainen tule taivaaseen, ellei\nhän anna lupaa siihen. Mutta ole hyvä ja sano minulle, poikani\nPaistinkääntäjä, mihin saakka minä olin ehtinyt kertomuksessani,\nennenkuin Pyhä Pietari, apostolien päämies, sekoitti minut. Luulen\nkuitenkin, että puhuin sinulle lasillisesta valkoviiniä, jonka join\naamunkoitossa. Menin paitasillani alas ruokakammioon ja löysin\neräästä kaapista, jonka avaimen olin eilen taitavasti pannut\ntalteeni, viinipullon ja tyhjensin sen mielihyvällä. Noustessani\nsitten jälleen ylös portaita kohtasin toisen ja kolmannen kerroksen\nvälillä pienen, yöpukuisen neitosen, joka oli matkalla alaspäin. Hän\nnäytti hyvin säikähtyneeltä ja pakeni käytävän päähän. Ajoin takaa\nhäntä, sain kiinni hänet, kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen ja\nsyleilin häntä, äkillisen ja vastustamattoman myötätunnon valtaamana.\nÄlä katso sitä minulle viaksi, poikani: sinä olisit tehnyt juuri\nsamoin minun sijassani, ja kenties enemmän vielä. Hän oli kaunis\ntyttö ja muistutti maaherrattaren kamarineitsyttä, vaikka hänen\nsilmänluontinsa oli virkeämpi. Hän ei uskaltanut huutaa. Hän kuiski\nkorvaan minulle: \"Päästäkää minut, päästäkää minut, te olette hullu!\"\nNäetkö, Paistinkääntäjä, minulla on vielä hänen kynsiensä merkit\nranteessani. Ah, jospa myös sen suukon maku, jonka hän soi minulle,\nolisi vielä yhtä elävä minun huulillani!\n\n-- Kuinka, herra apotti? huudahdin minä. -- Soiko hän suukon teille?\n\n-- Ole varma siitä, poikani, vastasi kunnon mestarini, että sinä\nolisit saanut samanlaisen minun sijassani, sillä ehdolla kuitenkin,\nettä olisit minun tavallani käyttänyt tilaisuutta. Luulen kertoneeni\njo sinulle, että pidin tuota neitokaista lujasti sylissäni. Hän\nkoetti paeta, hän tukahdutti huutonsa, hän vaikeroi kuiskien:\n\"Päästäkää minut, olkaa niin armelias! Päivä koittaa, vielä hetki, ja\nminä olen hukassa.\" Hänen pelkonsa, hänen tuoreutensa, hänen vaaransa\nolisivat raakalaisenkin liikuttaneet. Minä en ole epäinhimillinen.\nLupasin hänelle vapauden suukon hinnasta, jonka hän heti antoi\nminulle. Usko, kun sanon: minä en ole koskaan saanut suloisempaa.\n\nKun kunnon mestarini oli päässyt tähän saakka kertomuksessaan, hän\nkohotti nenänsä vetääkseen siihen hyppysellisen nuuskaa ja näki\ntuskallisen mielenliikutukseni, jota hän luuli hämmästykseksi.\n\n-- Jacques Paistinkääntäjä, jatkoi hän, mikä minulla vielä on\nkerrottavaa, tulee hämmästyttämään sinua vielä enemmän. Minä\npäästin siis valitettavasti tämän kauniin tytön käsistäni. Astuin\nalas portaita hänen jäljestään, näin hänen menevän läpi eteisen,\npujahtavan ulos tuon pienen, kedoille vievän portin kautta,\nsinnepäin, missä puisto on laajin, ja juoksevan pitkin lehtokujaa.\nMinä juoksin hänen jäljestään. Ajattelin, ettei hän voisi kauas\nmennä paitasillaan ja yömyssyssään. Hän poikkesi mandragora-polulle.\nMinun uteliaisuuteni kaksinkertaistui siitä ja minä seurasin häntä\nMosaïden tuvalle asti. Juuri siinä tuokiossa ilmestyi tuo kurja\njuutalainen ikkunaan viitassaan ja isossa myssyssään, niiden kuvien\nkaltaisena, jotka kahdentoista lyömällä, moukkien iloksi ja suntion\nrahalliseksi ansioksi, astuvat esiin noista vanhoista kelloista,\nvieläkin goottilaisemmista ja naurettavammista kuin ovat itse\nkirkot, missä niitä säilytetään. Hän keksi minut siis vehmastosta,\njuuri samalla hetkellä kuin tuo soma tyttö, nopeana kuin Galatea,\npujahti paviljonkiin. Täten sai asia sen muodon kuin minä olisin\najanut takaa häntä, niiden satyyrien tavan, tyylin ja tottumuksen\nmukaisesti, joista me puhuimme eräänä päivänä Ovidiuksen kauneimpia\nkohtia selitellessämme. Ja minun pukuni lisäsi vain yllämainittua\nyhdennäköisyyttä, sillä luulen jo kertoneeni, poikani, että minulla\noli vain paita päälläni. Minut nähdessään Mosaïden silmät iskivät\ntulta. Hän veti esiin likaisen, kellahtavan yöviittansa alta sangen\nsiron tikarin ja heilutti sitä ikkunasta, käsivarsi ojolla, jota\nei vanhuus näyttänyt ollenkaan raskauttaneen. Samalla hän linkosi\nminulle kaksikielisiä haukkumasanoja. Niin, Paistinkääntäjä,\nkieliopilliset tietoni oikeuttavat minut väittämään, että ne olivat\nkaksikielisiä ja että espanjan tai pikemmin portugalin kieli niissä\nsekoittui hepreaan. Minä olin raivoissani, etten ymmärtänyt tarkasti\nniiden merkitystä, sillä en osaa noita kieliä, vaikka tunnen ne\neräistä äänistä, jotka usein toistuvat niissä. Mutta todennäköistä\non, että hän syytti minun tahtovan vietellä tuota impeä, joka\nluultavasti on hänen sisarentyttärensä Jahel, sama, jonka nimen hra\nd'Astarac, kuten muistat ehkä, on usein maininnut meille. Siinä\ntapauksessa nuo haukkumasanat sisälsivät jonkin verran imartelua,\nsillä sellaisena miksi pitkä ikä ja levottoman elämän vaivat ovat\ntehneet minut, poikani, minä en voi enää vaatia nuorten hienohelmojen\nlempeä osakseni. Ah, minun täytyy tulla vähintään piispaksi, jos\nminun mieli saada enää koskaan maistaa sitä herkkua! Mutta ei ole\nkiinnitettävä sieluaan liiaksi tämän maailman ajallisiin asioihin, ja\nmeidän on hylättävä se, mikä meidät hylkää. Mosaïde käsitteli siis\ntikariaan ja päästeli kurkustaan eräitä käheitä ääniä, joita hän\nvuorotteli kimeillä räkytyksillä, niin että minä tulin häväistyksi\nja herjatuksi ikäänkuin jonkinlaisen laulun tai messun tapaan. Ja\nitseäni imartelematta, poikani, minä voin sanoa tulleeni kohdelluksi\nirstailijana ja viettelijänä juhlallisessa ja kirkonmenoja\nmuistuttavassa äänilajissa. Kun Mosaïde oli lopettanut manauksensa,\nvalmistausin minä antamaan hänelle yhtä kaksikielisen vastauksen kuin\noli hyökkäyskin ollut. Esitin hänelle latinaksi ja ranskaksi, että\nhän oli miesmurhaaja ja pyhyydenherjaaja, että hän oli teurastanut\npieniä lapsia ja lävistänyt tikarillaan pyhitettyjä öylättejä.\nViileä aamutuuli, joka samalla puhalsi pitkin sääriäni, muistutti\nminulle, että olin paitasillani. Tulin tuosta hiukan hämilleni,\nsillä on silminnähtävää, poikani, että housuton mies on huonosti\nvarustettu iäisiä totuuksia julistamaan, harhauskoa hävittämään\nja rikosta rankaisemaan. Kaikissa tapauksissa minä maalasin hänen\neteensä kauhistavia tauluja pahoista teoistaan ja uhkasin häntä sekä\njumalallisella että inhimillisellä oikeudella.\n\n-- Kuinka, kunnon mestarini! huudahdin minä, onko Mosaïde, jolla on\nniin soma sisarentytär, teurastanut vastasyntyneitä ja häväissyt\nrippileipiä?\n\n-- Minä en tiedä sitä, vastasi hra Jérôme Coignard, enkä voi tietää\nsitä. Mutta nämä rikokset kuuluvat hänelle, koska ne ovat hänen\nrotunsa rikoksia, ja siksi minä voin syyttää häntä niistä vääryyttä\ntekemättä. Minä rankaisin tuon uskottoman hahmossa pitkän sarjan\nhänen rikollisia esi-isiään. Sillä sinä tiedät, mitä sanotaan\njuutalaisista ynnä heidän inhoittavista uskonnollisista menoistaan.\nMünsterin vanhassa kosmografiassa on kuva, joka esittää juutalaisia\npaloittelemassa erästä lasta, ja heidät voidaan tuntea siitä pyörän\ntai pyörylän vaatekuvasta, jota he häpeänsä merkiksi kantavat\npuvussaan. Minä en kuitenkaan usko, että lapsien teurastaminen olisi\nheillä mikään jokapäiväinen kotitapa. Epäilen myös, että kaikki nämä\nisraeliitat olisivat yhtä innokkaita herjaamaan pyhiä sakramentteja.\nSyyttää heitä siitä on samaa kuin uskoa heidän olevan yhtä syvästi\nvakuutettuja kuin me olemme Meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen\njumaluudesta. Sillä pyhyydenloukkausta ei tehdä ilman uskoa, ja\njuutalainen, joka lävisti pyhän rippileivän, osoitti juuri sen\nkautta vilpittömästi uskovansa _transsubstantiatio_-opin totuuteen.\nKaikki nuo ovat taruja, jotka meidän on jätettävä tietämättömille\nihmisille. Jos minä ne viskasinkin vasten naamaa tuolle hirvittävälle\nMosaïdelle, niin se johtui vähemmän terveen kritiikin kuin vihan ja\nsuuttumuksen väkivaltaisista vaikuttimista.\n\n-- Ah, herra apotti! sanoin minä, te olisitte voinut tyytyä\nnuhtelemaan häntä sen portugalilaisen murhasta, jonka hän tappoi\nmustasukkaisuudessaan. Hän on todellakin murhamies.\n\n-- Mitä! huudahti kunnon mestarini, onko Mosaïde tappanut kristityn?\nPaistinkääntäjä: hän on vaarallinen naapuri meille. Mutta sinä teet\nvarmaan tästä seikkailusta juuri samat johtopäätökset kuin minä\nitse teen. Hänen sisarentyttärensä on nähtävästi hra d'Astaracin\nhyvä ystävätär ja tuli epäilemättä tämän huoneesta, kun minä hänet\nportaissa kohtasin. Uskonnollinen mielenlaatuni pakottaa minut\nvalittamaan, että niin rakastettava olento polveutuu kansasta,\njoka on ristiinnaulinnut Jeesuksen Kristuksen. Ah, poikani, älä\nepäile, tämä halpa Mardoch on sellaisen Estherin eno, jonka ei\nsuinkaan tarvitse lojua kuutta kuukautta myrrhassa kuninkaan\nvuoteeseen kelvatakseen. Tuo vanha kultaa-tekevä korppi ei ole\nmoiselle kaunottarelle sopiva mies, ja minä tunnen taipumusta\njatkaa tuttavuutta tuon tytön kanssa. Mutta vanhan Mosaïden täytyy\npitää häntä hyvin salassa, sillä jos hän jonakin päivänä esiintyisi\nhovissa tai teatterissa, olisi hänellä seuraavana päivänä koko\nmaailma jalkojensa juuressa. Eikö sinussa synny halu nähdä häntä,\nPaistinkääntäjä?\n\nMinä vastasin, että minulla oli jo kiihkeä halu siihen, ja me\nsyvennyimme kumpikin kreikkalaiseen tutkimukseemme.\n\n\n\n\n16.\n\n\nKunnon mestarini ja minä olimme molemmat sinä iltana kävelemässä du\nBac-kadulla. Ilma oli hyvin lämmin, ja hra Jérôme Coignard sanoi\nminulle:\n\n-- Poikani, Jacques Paistinkääntäjä, eikö sinua miellyttäisi poiketa\nhiukan vasempaan Grenelle-kadulle, josta voisimme löytää jonkin\nkapakan? Myös on meidän löydettävä isäntä, joka myy viiniruukun\nkahdella kuparikolikolla. Sillä minulla on sangen vähän rahaa, ja\nluulen, että sinä et ole siinä suhteessa paremmin varustettu kuin\nminäkään. Syy on hra d'Astaracin, joka kenties tekee kultaa, mutta\nei anna sitä ollenkaan kirjureilleen ja palvelijoilleen, kuten\nmeidän esimerkkimme todistaa. Tila, johon hän on jättänyt meidät,\non säälittävä. Minulla ei ole yhtään käypää kolikkoa taskussani, ja\nhuomaan olevani pakotettu kekseliäisyydellä ja viekkaudella tätä\nsuurta epäkohtaa parantamaan. On kaunista kestää köyhyys tyynellä\nmielellä, kuten Epiktetos, joka siten hankki kuolemattoman kunnian\nitselleen. Mutta minä olen väsynyt sitä hyvettä harjoittamaan.\nMyöskin on liiallinen tottumus tehnyt sen minulle vastenmieliseksi.\nTunnen, että minun on aika vaihtaa hyvettä ja oppia omaamaan\nrikkauksia, ilman että ne minua omaavat, joka onkin ylevin aste,\nmille filosofin sielu voi kohota. Minä tahdon nyt pian saada jonkin\nsopivan onnenpotkauksen, todistaakseni, että viisauteni ei kiellä\nitseään myöskään myötäkäymisessä. Minä etsin keinoja ja juuri niitä\nnäet minun nyt ajattelevan, Paistinkääntäjä.\n\nSillä aikaa kuin kunnon mestarini puhui täten jalolla\nloisteliaisuudellaan, me lähestyimme sitä kaunista taloa, johon hra\nde la Guéritaude oli neiti Cathérinen sijoittanut. \"Te olette tunteva\nsen parvekkeen ruusuista\", oli hän sanonut minulle. Oli jo liian\nhämärä, että olisin voinut erottaa ruusuja, mutta luulin tuntevani\nniiden tuoksun. Vielä muutamia askelia, ja minä tunsin hänet itsensä\nikkunassa, kastelemassa ruusuja, vesikannu kädessään. Hän huomasi\nsamalla minut kadulla, nauroi ja heitti lentosuukon minulle. Mutta\nsilloin pisti esiin eräs käsi ikkunaristikon läpi ja antoi hänelle\nkorvapuustin, josta hän niin hämmästyi, että päästi vesikannun\nkädestään. Se putosi ja oli vähällä kunnon mestarini päähän sattua.\nSitten hävisi tuo kaunis korvapuustinsaajatar ja sen antaja ilmestyi\nhänen sijaansa ikkunaan, kumartui yli ristikon ja huusi minulle:\n\n-- Jumalan kiitos, hyvä herra, te ette ole kapusiini! Minä en voi\nsietää, että rakastajattareni heittelee suukkosia tuolle haisevalle\nsialle, joka alituisesti maleksii tämän ikkunan alla. Tällä kertaa\nminun ei ainakaan ole tarvis punastua hänen valintansa vuoksi.\nTe näytätte kunnialliselta ihmiseltä ja luulenpa jo joskus ennen\nnähneeni teidät. Tehkää minulle se ilo, että tulette sisälle. Täällä\non juuri katettu illallinen. Olisin kiitollinen, jos te tahtoisitte\nottaa osaa siihen herra apotin kanssa, joka näyttää saaneen päälleen\nkannullisen vettä ja puistelevan kuin märkä koira itseään. Illallisen\njälkeen pelaamme korttia ja päivänkoitteessa menemme ja katkaisemme\nkaulan toisiltamme. Mutta se on tapahtuva pelkästä kohteliaisuudesta\nja vain teidän kunniaksenne, hyvä herra, sillä tämä tyttö ei\ntodellakaan ole miekaniskun arvoinen. Hän on herja naisekseen enkä\nminä tahdo nähdä häntä enää elämässäni.\n\nTunsin, että puhuja oli hra d'Anquetil, jonka äskettäin olin\nnähnyt niin vilkkaasti yllyttävän palvelijoitaan pistelemään veli\nAngea takapuoleen. Hän puhui sivistyneesti ja kohteli minua kuin\naatelismiestä. Minä ymmärsin täydellisesti, minkä kunnian hän teki\nminulle luvatessaan katkaista kaulani. Kunnon mestarini ei ollut\nvähemmän herkkä niin suurelle kohteliaisuudelle. Kyllin itseään\npudisteltuaan hän sanoi minulle:\n\n-- Poikani, Jacques Paistinkääntäjä, me emme voi hylätä niin\nherttaista pyyntöä.\n\nKaksi lakeijaa, soihdut kädessä, oli jo tullut portaiden alapäähän.\nHe johdattivat meidät erääseen saliin, jossa herkullinen ateria\nseisoi valmiina kahden hopeisen kynttiläkruunun valaisemalla\npöydällä. Hra d'Anquetil pyysi meitä istumaan sen ääreen, ja kunnon\nmestarini sitoi heti kaulaansa ruokaliinan. Hän oli jo saanut palan\nlintupaistia kahveliinsa, kun syvät huokaukset alkoivat viiltää\nkorviamme.\n\n-- Älkää ollenkaan välittäkö tuosta ulvonnasta, sanoi hra d'Anquetil.\n-- Se on Cathérine. Hän huokailee tuossa kamarissa, johon minä olen\nteljennyt hänet.\n\n-- Ah, jalo herra, tulee antaa anteeksi hänelle, vastasi kunnon\nmestarini katsellen surumielisesti pikkulintua kahvelinsa kärjessä.\n-- Maukkaimmatkin ruokalajit tuntuvat kitkeriltä, jos kyyneleet ja\nhuokaukset höystävät niitä. Olisiko teillä sydäntä sallia naisen\nitkeä? Olkaa laupias hänelle, minä pyydän! Onko siis niin suuri\nrikos, että hän heitti lentosuukon nuorelle oppilaalleni, joka oli\nhänen naapurinsa ja toverinsa heidän yhteisen vähävaraisuutensa\naikana, siihen aikaan, jolloin tuon kauniin tytön sulot olivat\nkuuluisat vain _Pienen Bakkoksen_ huvimajassa? Sehän on aivan\nviatonta, sikäli kuin ihmisteko ja eritoten naisen teko ylimalkaan\nkoskaan voi olla viaton ja täysin puhdas perisynnistä. Sallikaa\nvielä, jalo herra, minun sanoa teille, että mustasukkaisuus on\ngoottilainen tunne, surullinen jäännös raakalaistavoista, jolla ei\npitäisi olla mitään sijaa hienossa ja hyvinkasvatetussa sydämessä.\n\n-- Herra apotti, vastasi hra d'Anquetil, mistä te päätätte, että\nolisin mustasukkainen? Minä en ole mustasukkainen. Mutta minä en\nsiedä naisen tekevän pilaa minusta.\n\n-- Me olemme tuulten leikkikaluja, vastasi huoaten kunnon mestarini.\n-- Kaikki tekee pilaa meistä, taivas, tähdet, sade, länsileyhkät,\nvarjot, valot ja nainen. Sallikaa, jalo herra, että Cathérine syö\nmeidän kanssamme illallista. Hän on kaunis, hän on sulostava teidän\npöytäänne. Kaikki, mitä hän ehkä onkin rikkonut, tuo lentosuukko\nja muu, ei tee häntä suinkaan vähemmän miellyttäväksi meidän\nsilmillemme. Naisten uskottomuus ei rumenna heidän kasvojaan. Luonto,\njonka mielityö on heitä koristaa, ei välitä heidän vioistaan. Olkaa\nluonnon kaltainen, jalo herra, ja antakaa anteeksi Cathérinelle.\n\nMinä yhdyin kunnon mestarini rukouksiin, ja hra d'Anquetil suostui\nvapauttamaan vankinsa. Hän lähestyi ovea, jonka takaa ulina kuului,\naukaisi sen ja huusi Cathérinea, joka vastasi ainoastaan kahta\näänekkäämmillä valituksilla.\n\n-- Hyvät herrat, sanoi hänen rakastajansa, hän makaa siellä\nmahallaan sängyssä, pää pieluksissa, ja kohottaa joka huokauksella\nhassunkurisesti takapuoltaan. Katsokaahan! Ja tuon tähden me niin\npaljon rehkimme ja teemme niin paljon tuhmuuksia! Cathérine, tule\nillalliselle!\n\nMutta Cathérine ei liikahtanut, vaan itki edelleen. Hra d'Anquetil\nveti häntä käsivarresta, tarttui hänen vyötäisiinsä. Hän teki\nvastarintaa. Toinen kävi vaativammaksi:\n\n-- Kas niin, tule nyt, pikkuruiseni!\n\nCathérine pysyi itsepintaisesti paikallaan syleillen pieluksia ja\npäänalaista.\n\nHänen rakastajansa kadotti kärsivällisyytensä ja ärjäisi korkealla\näänellä kiroten voimallisesti:\n\n-- Nouse, portto!\n\nTyttö nousi heti, hymyillen kyyneliensä läpi, tarttui hänen\nkäsivarteensa ja astui ruokasaliin, kasvoillaan onnellisen marttyyrin\nilme.\n\nHän istui hra d'Anquetilin ja minun väliini, nojasi päänsä taapäin\nrakastajansa olkaa vasten ja etsi jalallaan minun jalkaani pöydän\nalta.\n\n-- Hyvät herrat, sanoi isäntämme, suokaa anteeksi hetkellinen\nkiivauteni, jota en valita, koska sen kautta olen saanut kunnian\nnähdä teidät vierainani. Minä en todellakaan voi sietää kaikkia tämän\nsoman neitosen oikkuja ja olen käynyt epäluuloiseksi, siitä saakka\nkuin yllätin hänet kapusiininsa seurasta.\n\n-- Ystäväni, sanoi Cathérine, painaen samalla jalkaani pöydän alla,\n-- sinun mustasukkaisuutesi menee liian pitkälle. Tiedä, että herra\nJacques on minun ainoa mielitiettyni.\n\n-- Hän laskee leikkiä, sanoi hra d'Anquetil.\n\n-- Aivan varmaan, vastasin minä. -- Näkyy, että hän ei rakasta muita\nkuin teitä.\n\n-- En tahdo imarrella itseäni, hän virkkoi, mutta tuo lintu on\ntodellakin hyvin kiintynyt minuun. Hän on vain liian keimaileva.\n\n-- Juokaamme! sanoi hra apotti Coignard.\n\nHra d'Anquetil ojensi koripullon kunnon mestarilleni ja huudahti:\n\n-- Hitto vieköön, apotti, te, joka olette kirkonmies, voitte varmaan\nsanoa meille, miksi naiset rakastavat kapusiineja.\n\nHra Coignard pyyhki huulensa ja sanoi:\n\n-- Siksi, että kapusiinit rakastavat nöyrästi ja ovat alttiita\nkaikkeen. Ja vielä siksi, ettei mietiskely eikä liika sivistys ole\nheikontanut heidän luonnollisia vaistojaan. Jalo herra, teidän\nviininne on suurenmoista.\n\n-- Te teette liian suuren kunnian minulle, vastasi hra d'Anquetil.\n-- Se on hra de la Guéritauden viiniä. Minä olen vallannut hänen\nrakastajattarensa. Voin siis kaiketi vallata myös hänen pullonsa.\n\n-- Se on aivan oikeudenmukaista, julisti kunnon mestarini. --\nMinä huomaan, jalo herra, että te olette kohonnut yläpuolelle\nennakkoluuloja.\n\n-- Älkää kiittäkö minua siitä enemmän kuin ansaitsen, apotti,\nvastasi hra d'Anquetil. -- Syntyperäni tekee minulle helpoksi sen,\nmikä olisi vaikeaa rahvaalle. Halpasäätyinen mies on pakotettu\nnoudattamaan itsehillitsemistä kaikissa teoissaan. Hän on suorastaan\nturhantarkan rehellisyyden kahlehtima. Mutta aatelismiehellä on\nkunnia taistella kuninkaan ja oman huvinsa vuoksi. Se vapauttaa hänet\npikkuseikkoja huolehtimasta. Minä olen palvellut hra de Villarsin\njohdolla, minä olen ollut mukana kruununperimyssodassa ja ollut\nvähällä tulla tapetuksi syyttömästi Parman taistelussa. Minulla\nlienee siis toteuduttuani lupa ainakin pieksää palvelijoitani, pettää\nvelkamiehiäni ja, jos minua huvittaa, vallata ystävieni vaimot tai\nvieläpä heidän rakastajattarensa.\n\n-- Te puhutte ylevästi, sanoi kunnon mestarini, -- ja te tunnutte\npitävän ankarasti kiinni ylhäisön etuoikeuksista.\n\n-- Minulla ei ole ollenkaan, vastasi hra d'Anquetil, niitä omantunnon\nepäilyksiä, joita rahvas säikkyy ja jotka minun mielestäni kelpaavat\nvain pidättämään pelkureita ja suistamaan onnen lapsipuolia.\n\n-- Käy laatuun! sanoi kunnon mestarini.\n\n-- Minä en usko hyveeseen, sanoi toinen.\n\n-- Te olette oikeassa, lausui kunnon mestarini. -- Siten kuin\nihmis-eläin on tehty, hän ei voikaan olla hyveellinen, tulematta\njollakin tapaa rammaksi olemukseltaan. Katselkaa esim. tätä somaa\ntyttölasta, joka illastaa meidän kanssamme: hänen pientä päätään,\nhänen kaunista kaulaansa, hänen vatsansa ihmeteltävää pyöreyttä,\nynnä muuta. Missä hänen ruumiinsa osassa voisi piillä hyveen\nhiukkanenkaan? Sillä ei ole mitään sijaa hänessä, siinä määrin\non kaikki hänessä lujaa, mehevää, tukevaa ja täyteläistä. Hyve\npesii raunioissa, niinkuin kaarneet. Hyve asuu ruumiin rypyissä ja\nuurteissa. Minäkään, jalo herra, joka lapsuudestani saakka olen\nmiettinyt uskonnon ja filosofian ankaria ydinlauselmia, en ole voinut\nhiivittää itseeni hyvettä muuten kuin niiden muurinaukkojen kautta,\njotka ikä ja kärsimykset ovat tehneet terveyteeni. Ja silloinkin minä\nolen joka kerta saanut sisääni enemmän ylpeyttä kuin hyvettä. Niinpä\nonkin tapani kääntyä maailman jumalallisen luojan puoleen tällä\nrukouksella: \"Jumalani, varjele minua hyveeltä, jos se on esteeksi\npyhitykselleni!\" Ah, pyhitys, se on ainoa, jota on mahdollista ja\nvälttämätöntä saavuttaa. Jospa me siihen joskus pääsisimme! Mutta,\nsitä vartoessamme, antakaa minulle jotakin juotavaa.\n\n-- Näin meidän kesken sanoen, virkkoi hra d'Anquetil, minä en usko\nJumalaan.\n\n-- Tuosta sanastanne, virkkoi apotti, minun täytyy nuhdella teitä,\njalo herra. Tulee uskoa Jumalaan ja kaikkiin meidän pyhän uskontomme\ntotuuksiin.\n\nHra d'Anquetil huusi:\n\n-- Te laskette leikkiä, apotti, ja pidätte meitä typerämpinä kuin\nolemme. Minä en usko, sanon vielä kerran teille, en Jumalaan enkä\nperkeleeseen enkä käy koskaan messussa, paitsi joskus kuninkaan\nmessussa. Pappien saarnat eivät ole muuta kuin imettäjien tarinoita,\nsiedettäviä enintään siihen aikaan, jolloin isoäitini näki apotti de\nChoisyn naispuvussa jakavan rippileipää Saint-Jacques-du-Haut-Pas'n\nkirkossa. Siihen aikaan oli kenties uskontoa. Nyt ei sitä enää ole,\nluojan kiitos!\n\n-- Kaikkien pyhimysten ja perkeleiden nimessä, ystäväni, älä puhu\nniin, huusi Cathérine. -- Jumala on olemassa, yhtä totisesti kuin\ntämä lintupiiras lautasellani, ja minä voin todistaa sen sillä,\nettä kun viime vuonna eräänä päivänä, ollen suuressa kurjuudessa\nja köyhyydessä, menin veli Angen neuvosta polttamaan vahakynttilän\nkapusiinien kirkkoon, minä heti seuraavana päivänä kohtasin\nkävelyretkelläni hra de la Guéritauden. Hän antoi minulle tämän talon\nkaikkine huonekaluineen, kellarin täynnä viiniä, jota me juomme\ntänään, ja riittävästi rahaa, että voin elää kunniallisesti.\n\n-- Hyi, hyi, sanoi hra d'Anquetil, tuo tuhmuri sekoittaa\nJumalan omiin likaisiin asioihinsa. Se on niin siivotonta, että\njumalankieltäjäkin voi moisesta loukkautua.\n\n-- Jalo herra, lausui kunnon mestarini, -- on äärettömän paljon\nparempi panna Jumalan kunnia alttiiksi omien likaisten asiainsa\nvuoksi, kuten tämä yksinkertainen tyttö tekee, kuin teidän\ntavallanne karkoittaa hänet luomastaan maailmasta. Ellei hän\nerityisesti olekaan lähettänyt tuota paksua hankitsijaa omalle\nluontokappaleelleen Cathérinelle, hän on ainakin sallinut, että\nhe tapaisivat toisensa. Hänen tiensä ovat meille tuntemattomat,\nja se, mitä tämä viaton sielu sanoo, sisältää enemmän totuutta,\nvaikkakin sangen sekoitettua ja jumalanpilkkaan vivahtavaa, kuin\nkaikki ne turhat sanat, joita uskoton öykkäri laskettelee sydämensä\ntyhjyydestä. Ei ole mitään sen tuomittavampaa kuin tuo henkinen\nriettaus, jolla nykyinen nuoriso kerskailee. Teidän sananne ovat\npöyristyttäviä. Vastaisinko niihin pyhistä kirjoista ja kirkkoisien\nteoksista otetuilla todistuksilla? Kuuluttaisinko teille mitä Jumala\npuhui patriarkoille ja profeetoille: _Sic locutus est Abraham\net semini ejus in saecula_ (Näin on hän puhunut vuosisatojen\nvieriessä Abrahamille ja hänen siemenelleen). Vyöryttäisinkö teidän\nsilmienne eteen kirkon perintätiedon? Manaisinko teitä vastaan\nkahden testamentin auktoriteetin? Musertaisinko teidät Kristuksen\nihmeillä ja hänen sanoillaan, jotka ovat yhtä ihmeellisiä kuin hänen\ntekonsa? En! Minä en ryhdy ollenkaan näihin pyhiin aseisiin. Pelkään\nnimittäin, että voisin profaneerata ne tässä taistelussa, joka ei\nole ollenkaan juhlallinen. Kirkko opettaa meille järkevyydessään,\nettä meidän ei ole antauduttava mielenylentämisyrityksiin, jotka\nvoivat kääntyä julkiseksi pahennukseksi. Siksi, jalo herra, minä\nen tahdo tässä esittää niitä totuuksia, joilla minut on imetetty\npyhyyden portailla. Mutta tekemällä väkivaltaa sieluni siveelliselle\nkainoudelle ja antamatta alttiiksi häväistykselle pyhiä salaisuuksia\nminä olen osoittava teille Jumalan, mikäli ihmisjärki häntä ymmärtää.\nMinä olen osoittava hänet teille pakanain filosofiassa, vieläpä\nuskottomienkin puheissa. Niin, jalo herra, minä olen näyttävä teille,\nettä te itse tunnustatte hänet, huolimatta siitä, että te väitätte\nkieltävänne hänen olemassaolonsa. Sillä te kaiketi myöntänette, että\njos on olemassa jotakin järjestystä maailmassa, tuo järjestys on\njumalallinen ja virtaa kaiken järjestyksen kaivosta ja alkulähteestä.\n\n-- Minä myönnän, vastasi hra d'Anquetil, nojaten taapäin tuolillaan\nja hyväillen säärivarttaan, joka oli todellakin sirotekoinen.\n\n-- Kuulkaa siis tarkoin, jatkoi kunnon mestarini. -- Väittäessänne,\nettä Jumalaa ei ole olemassa, te ette tee muuta kuin liitätte\najatuksen ajatukseen, järjestätte syynne ja ilmoitatte itsenne kautta\nkaiken ajatuksen ja kaiken järkisyyn periaatetta, joka on Jumala.\nJa voiko ollenkaan koettaa kiistää hänen olemassaoloaan, ilman että\nkaikkien kurjimmastakin järkeilystä, joka vielä on järkeilyä, loistaa\njokin jäännös siitä sopusoinnusta, jonka hän on maailmankaikkeuteen\nasettanut?\n\n-- Apotti, sanoi hra d'Anquetil, te olette lystikäs viisastelija.\nNykyään tiedetään, että maailma on syntynyt sattumalta, eikä kannata\nenää puhua kaitselmuksesta, sen jälkeen kuin tiedemiehet ovat\nkaukoputkillaan havainneet kuussa olevan lentäviä sammakoita.\n\n-- Jalo herra, vastasi kunnon mestarini, minulla ei ole mitään sitä\nvastaan, että kuussa on lentäviä sammakoita. Moiset rapakkolinnut\novat omiaan asuttamaan sitä maailmaa, joka ei ole tullut meidän\nHerramme Jeesuksen Kristuksen verellä pyhitetyksi. Me tunnemme\ntosin, sen myönnän, ainoastaan pienen osan kaikkeutta, ja voi\nolla totta, mitä sanoo hra d'Astarac -- joka muuten on hullu --\nettä tämä maailma on vain likapisara maailmoiden äärettömyydessä.\nMahdollista kyllä, tähtiennustaja Kopernikus ei aivan nähnyt unia\nopettaessaan, että maa ei ole luomakunnan matemaattinen keskipiste.\nMinä olen lukenut, että eräs italialainen nimeltä Galilei, joka kuoli\nkurjasti, ajatteli saman Kopernikuksen tapaan. Ja me näimme nykyään\npienen hra de Fontenellen samoja ajatuksia kannattavan. Mutta nuo\novat vain turhia kuvitteluja, jotka ovat omiaan heikkoja sieluja\nsekoittamaan. Mitä merkitsee, onko fyysillinen maailma suurempi tai\npienempi ja onko se tuon tai tämän muotoinen? Jo se seikka, että\nsitä ei voida lähestyä muuta kuin älyn ja järjen merkkien alla,\nriittää todistamaan, että Jumala siinä itsensä ilmoittaa. Jos muuten\nviisaan mietiskelyt voivat olla teille joksikin hyödyksi, jalo herra,\ntahdon kertoa teille, miten tämä todistus Jumalan olemassaolosta,\nparempi kuin Pyhän Anshelmin, ja kokonaan riippumaton jumalallisesta\nilmoituksesta, äkkiä esiintyi minulle kaikessa kirkkaudessaan. Se\ntapahtui Séez'ssa, kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Minä olin\nsiellä herra piispan kirjaston hoitaja, ja kirjaston ikkunat olivat\npihalle päin, jossa joka aamu näin erään kyökkipiian puhdistavan\nhänen korkea-arvoisuutensa kattiloita. Hän oli nuori, iso ja tanakka.\nKeveä haituva, joka varjosti hänen huuliaan, loi hänen kasvoilleen\närsyttävän ja ylpeän sulon. Hänen hajahapsinen tukkansa, hänen laiha\npovensa, hänen pitkät, paljaat käsivartensa, sanalla sanoen koko\nhänen poikamainen kauneutensa olisi kelvannut Adonikselle yhtä hyvin\nkuin Dianalle. Juuri siksi minä pidin hänestä. Minä rakastin hänen\nvoimakkaita ja punaisia käsiään. Lyhyesti: tuo tyttö herätti minussa\nhimollisuutta, yhtä karkeaa ja suorasukaista kuin hän itsekin oli.\nTe tiedätte kaiketi, miten vastustamattomia moiset vaistot voivat\nolla. Minä tunnustin hänelle tunteeni ikkunan läpi eräillä harvoilla\nliikkeillä ja sanoilla. Hän ilmoitti vielä vähemmillä kursailuilla\nvastaavansa minun tunteisiini ja lupasi minulle lemmenkohtauksen\nensi yöksi ullakolla, jossa hän nukkui heinien päällä, kiitos\nolkoon hänen korkea-arvoisuutensa, jonka astioiden pesijätär hän\noli. Minä odotin yötä kärsimättömästi. Kun hämärä vihdoin verhosi\nmaan, otin eräät tikapuut ja kiipesin ullakolle, missä tuo tyttö\nodotti minua. Ensimmäinen ajatukseni oli syleillä häntä. Toinen\najatukseni oli ihmetellä sitä olosuhteiden sarjaa, joka oli johtanut\nminut hänen syliinsä. Ajatelkaa, jalo herra: nuori pappismies,\nkyökkipiika, tikapuut, heinäsäkki! Mikä johdonmukaisuus, mikä\njärjestys! Mikä edeltä-määrättyjen sopusointujen yhteissumma, mikä\nsyiden ja seurausten sarja! Mikä todistus Jumalan olemassaolosta!\nSe teki minuun kummallisesti järkyttävän vaikutuksen ja minä\niloitsen voidessani lisätä tämän epäpyhän todistuksen niihin, joita\njumaluusoppi meille tarjoaa ja jotka muuten ovat jo täysin riittäviä.\n\n-- Apotti, sanoi Cathérine, teidän juttunne on siinä suhteessa paha,\nettei tuolla tytöllä ollut rintoja. Nainen ilman rintoja on kuin\nvuode ilman päänalaisia. Mutta tiedätkö, d'Anquetil, mitä meidän nyt\non tehtävä?\n\n-- Kyllä, virkkoi tämä, käydä käsiksi _l'hombreen_, jota pelataan\nkolmeen pekkaan.\n\n-- Jos niin tahdot, vastasi tyttö. -- Mutta pyydän sinua, ystäväni,\ntarjoamaan meille piiput. Mikään ei ole sen miellyttävämpää kuin\npolttaa piipullinen tupakkaa viiniä juodessaan.\n\nLakeija toi kortit ja piiput, jotka me heti sytytimme. Huone täyttyi\npian paksusta tupakansavusta, jonka keskellä isäntämme ja hra apotti\nCoignard pelasivat vakavina pikettiä.\n\nOnni suosi kunnon mestariani, kunnes hra d'Anquetil luuli näkevänsä\nhänen kolmatta kertaa merkitsevän viisikymmentäviisi, vaikka hänellä\nei ollut kuin neljäkymmentä. Hän nimitti silloin kunnon mestariani\nkreikkalaiseksi, petolliseksi väärinpelaajaksi ja Transsylvanian\nritariksi sekä heitti hänen päähänsä viinipullon, joka särkyi\npöydälle peittäen sen laineillaan.\n\n-- Jalo herra, sanoi apotti, teidän täytyy nyt vaivautua avaamaan\nuutta pulloa, sillä meillä on mahtava jano.\n\n-- Mielelläni, sanoi hra d'Anquetil, mutta tietäkää, apotti, että\nhieno mies ei merkitse enempää pisteitä kuin hänellä on eikä pelaa\nväärin muuta kuin kuninkaan pöydässä, missä tapaa kaikenkaltaista\nväkeä, joiden suhteen ihmisellä ei ole mitään velvollisuuksia.\nKaikkialla muualla se on halpamaista. Ettehän tahtone, apotti, että\nteitä pidettäisiin seikkailijana?\n\n-- On huomattava, virkkoi kunnon mestarini, että kortti- tai\nnoppapeliin nähden moititaan menettelytapaa, joka on yleisesti\nhyväksytty sotataitoon, politiikkaan ja liike-elämään nähden.\nNiissä nimittäin katsotaan kunniaksi korjata kohtalon vääryyksiä.\nMinä en sitä sano sen vuoksi, etten pitäisi ylpeytenäni olla\nrehellinen korttipelissä. Jumalan kiitos, minä olen siinä sangen\ntunnollinen, ja te olette uneksinut, jalo herra, jos olette luullut\nnäkevänne minun merkitsevän olemattomia pisteitä. Siinä tapauksessa,\nettä asia olisi toisin, minä vetoaisin Geneven autuaan piispan\nesimerkkiin, joka ei koskaan katsonut häpeäkseen tehdä vääryyttä\nkorttipelissä. Mutta minä en voi olla huomauttamatta, että ihmiset\novat herkkätuntoisempia pelissä kuin vakavissa asioissa ja että he\nmieluummin levittävät rehellisyytensä pelipöydälle, jossa heillä\nsiitä on vähemmän hankaluutta, kuin käyttävät sitä taistelukentällä\ntai rauhansopimuksessa, missä se tuottaisi heille suurempaa vastusta.\nElien on kirjoittanut kreikankielisen kirjan sotataidon tempuista ja\nsiitä näkyy, missä määrin suuret sotapäälliköt ovat juuri viekkauden\nkehittäneet.\n\n-- Apotti, lausui hra d'Anquetil, minä en ole lukenut tuota kirjaa\nenkä aio eläissäni lukea sitä. Mutta minä olen ollut sodassa niinkuin\njokainen kunnon aatelismies. Minä olen kahdeksantoista kuukautta\npalvellut kuningasta. Se on ylevin kaikista askareista. Tahdon heti\nsen laadun teille tarkasti selittää. Voin aivan hyvin uskoa teille\nsen salaisuuden, koska täällä ei ole muita kuulijoita kuin te,\npullot, tämä herra, jonka minä aion heti tappaa, ja tuo tyttö, joka\njuuri riisuutuu.\n\n-- Niin, sanoi Cathérine, minä riisuudun paitasilleni. On liian kuuma.\n\n-- No hyvä, jatkoi hra d'Anquetil, sodan salaisuus on\nyksinkertaisesti siinä, että varastetaan kanoja ja porsaita\nroskaväeltä. Sotilailla ei ole muuta huolta sodassa.\n\n-- Te olette täysin oikeassa, sanoi kunnon mestarini, ja Galliassa\noli muinoin sanantapa, että sotilaan armain ystävätär oli rouva\nRyöstö. Mutta minä pyydän, ettette tappaisi Jacques Paistinkääntäjää,\njoka on minun oppilaani.\n\n-- Apotti, vastasi hra d'Anquetil, kunnia vaatii sitä.\n\n-- Uh, sanoi Cathérine, järjestäen paitansa pitsejä kaulallaan, näin\non parempi.\n\n-- Jalo herra, jatkoi kunnon mestarini, Jacques Paistinkääntäjä\non sangen tarpeellinen minulle erääseen Zozimos Panopolilaisen\nkäännökseen, jota juuri teen. Olisin äärettömän kiitollinen teille,\njos ette taistelisi hänen kanssaan, ennenkuin tuo suuri työ on\nsaatettu loppuun.\n\n-- Minä annan palttua teidän Zozimoksellenne, vastasi hra d'Anquetil.\n-- Minä annan palttua sille, kuuletteko, apotti. Minä annan palttua\nsille niinkuin kuningas ensimmäiselle rakastajattarelleen.\n\nJa hän lauloi:\n\n    Prinssi, jälkeen äidinmaidon,\n    tuta tahtoi ratsastaidon,\n    sai sen naisen satulalla,\n    heipparulla, heipparalla.\n\n-- Mikä tuo Zozimos on miehiään?\n\n-- Jalo herra, vastasi apotti, Zozimos Panopolilainen oli oppinut\nhelleeni, joka oli Aleksandriassa kristillisen ajanlaskun kolmannella\nvuosisadalla ja joka kirjoitti alkemistisia teoksia.\n\n-- Mitä se minua liikuttaa! vastasi hra d'Anquetil. -- Ja miksi te\nkäännätte häntä?\n\n    Tuopa oli naisen tuuma:\n    Taon, kun on rauta kuuma,\n    onpas onni jollakulla,\n    heipparalla, heipparulla.\n\n-- Jalo herra, sanoi kunnon mestarini, minä myönnän, että tuosta\ntyöstä ei ole mitään havaittavaa hyötyä ja että se ei tule maailman\nmenoa muuttamaan. Mutta valaisemalla huomautuksin ja selityksin\nteosta, jonka tämä kreikkalainen kirjoitti sisartaan Theosebiaa\nvarten...\n\nCathérine keskeytti kunnon mestarini puheen laulaen kimeällä äänellä:\n\n    Prinssin lemmen lunnahaksi\n    mieheni teen herttuaksi,\n    kirjuri nyt vain on mulla,\n    heipparalla, heipparulla.\n\n-- ... minä lisään omalta osaltani, jatkoi kunnon mestarini, sitä\ntiedon aartehistoa, jonka oppineet miehet ovat kasanneet, ja kannan\nkiveni todellisen historian muistopatsaaseen, joka ei ole sotien eikä\nrauhansopimusten, vaan ajatelmien ja mielipiteiden muistopatsas.\nSillä, jalo herra, ihmisen todellinen aateluus...\n\nCathérine jatkoi:\n\n    Saattaa siitä juorut juosta,\n    lentää pilkkalaulut tuosta,\n    vaan ei huolta viisahalla,\n    heipparulla, heipparalla.\n\nJa sillä aikaa sanoi kunnon mestarini:\n\n-- ... on ajatus. Ja siihen nähden ei ole vähäpätöistä tietää, mikä\nmielipide tällä Egyptin miehellä oli metallien luonnosta ja aineen\nominaisuuksista.\n\nHra apotti Jérôme Coignard joi pitkän siemauksen viiniä, samalla kuin\nCathérine lauloi laulun viimeisen säejakson:\n\n    Miekan taikka huotran miesi,\n    sama, kunhan tiensä tiesi,\n    tiensä herttuaksi tulla,\n    heipparalla, heipparulla.\n\n-- Apotti, sanoi hra d'Anquetil, tehän ette juo mitään ja kaiken\npäälliseksi te puhutte hullutuksia. Perimyssodan aikana minä palvelin\nItaliassa erään prikaatikenraalin päällikkyyden alaisena, joka käänsi\nPolybiusta. Mutta hän oli pässinpää. Miksi kääntää Zozimosta?\n\n-- Jos tahdotte koko totuuden tietää, virkkoi kunnon mestarini, niin\nse tuottaa minulle eräänlaista nautintoa.\n\n-- Olkoon menneeksi! sanoi hra d'Anquetil. -- Mutta miten voi hra\nPaistinkääntäjä, joka tällä hetkellä hyväilee minun rakastajatartani,\nolla teille siinä työssä avullinen?\n\n-- Kreikankielen taidollaan, sanoi kunnon mestarini, jonka minä olen\nhänelle opettanut.\n\nHra d'Anquetil kääntyi minun puoleeni:\n\n-- Kuinka, hyvä herra? hän kysyi. -- Te taidatte kreikkaa! Te ette\nsiis ole aatelismies?\n\n-- Jalo herra, vastasin minä, isäni on parisilaisten paistinkokkien\nammattikunnan lipunkantaja.\n\n-- Minun on siis mahdoton tappaa teitä, hän vastasi. -- Suvaitkaa\nsuoda se anteeksi minulle. Mutta, apotti, te ette juo. Te petätte\nminua. Luulin teitä hyväksi juomaveikoksi ja aioin jo ottaa teidät\nkotipapikseni, sitten kun minulla ensin on koti, luonnollisesti.\n\nSillä välin joi hra apotti Coignard pullon tyhjiin, ja Cathérine,\nnojautuen lähelle minua, kuiskasi korvaani:\n\n-- Jacques, minä tunnen, etten koskaan ole rakastava muita kuin sinua.\n\nNämä sanat, jotka lausui kaunis, paitasillaan oleva tyttö, saattoivat\nminut mitä suurimpaan sisälliseen levottomuuteen. Aivan sekapäiseksi\nteki Cathérine minut vielä juottamalla minua lasistaan. Sekään ei\nherättänyt mitään enempää huomiota näissä hilpeissä illallisissa,\njossa kaikki olivat jo kylmän järkensä kadottaneet.\n\nHra d'Anquetil katkaisi pöytää vasten erään pullon kaulan ja täytti\njälleen lasimme piripinnalleen. Tästä eteenpäin minä en voinut\nenää tehdä tarkkaa selkoa itselleni, mitä puhuttiin ja tehtiin\nympärilläni. Näin kuitenkin, että Cathérine salakavalasti kaasi\nlasin viiniä rakastajansa kaulaan, niskan ja takinkauluksen väliin,\nja että hra d'Anquetil kosti heittämällä parin kolmen pullon virrat\ntuon paitasillaan olevan tytön päälle, jonka hän tällä tavoin loihti\neräänlaiseksi nymfien ja najadien kosteaan sukukuntaan kuuluvaksi\njumalaistarulliseksi olennoksi. Tyttö itki raivosta ja väänteli\nitseään kouristuksentapaisesti.\n\nSamalla hetkellä me kuulimme portinkolkuttimen raskaiden lyöntien\nkajahtavan yön hiljaisuudessa. Se vaikutti meihin kuin taikaisku, ja\nme jäimme kaikki äkkiä mykiksi ja liikkumattomiksi.\n\nLyönnit uudistuivat pian entistä voimakkaampina ja tiheämpinä. Ja hra\nd'Anquetil katkaisi ensimmäisenä hiljaisuuden, kysyen hirmuisesti\nkiroten, kuka saattoi olla tuo rauhanhäiritsijä. Kunnon mestarini,\njoka mitä arkipäiväisimmistä tapauksista usein sai aiheen mitä\nkaunopuheisimpiin esityksiin, nousi ja lausui mieltäylentävällä\njuhlallisuudella:\n\n-- Mitä liikuttaa meitä tuo käsi, joka niin kovasti, jostakin\narvottomasta tai ehkä naurettavastakin syystä, suljettua porttia\nkolkuttaa! Älkäämme tahtoko tulla sitä tietämään, vaan pitäkäämme\nnoita ääniä iskuina, jotka meidän paatuneiden ja turmeltuneiden\nsielujemme portille kolkuttavat. Sanokaamme itsellemme jokaisen\nkolkutuksen kajahtaessa: tuon tarkoitus on kehoittaa meitä tekemään\nparannusta ja ajattelemaan lunastusta, jonka me unohdamme ajallisissa\nhuvituksissa, tuon tarkoitus on saattaa meidät maallista hyvää\nylenkatsomaan, tuon taas, että me muistaisimme iäisyyttä. Siten me\ntästä itsessään sangen mitättömästä ja joutavasta tapauksesta tulemme\nsaamaan suurimman mahdollisen hyödytyksen.\n\n-- Te olette hauska, apotti, sanoi hra d'Anquetil. -- Mutta tuolla\nvoimalla iskien he lyövät rikki portin ennen pitkää.\n\nJa todellakin jyrisi portinkolkutin jo ukkosena.\n\n-- Ne ovat ryöväreitä! huudahti likomärkä Cathérine. -- Jeesus, he\ntappavat meidät! Se on meidän rangaistuksemme siitä, että ajoimme\npois pikku munkin. Olen sanonut monta kertaa sinulle, d'Anquetil,\nettä aina tapahtuu onnettomuus talolle, josta on karkoitettu\nkapusiini.\n\n-- Nauta! vastasi d'Anquetil. -- Tuo kirottu munkkikonna voi uskottaa\nhänelle mitä typeryyksiä tahansa. Rosvot olisivat kohteliaampia tai\nainakin hiljaisempia. Pikemmin se on yöpatrulli.\n\n-- Yöpatrulli! Mutta sehän on vielä paljon pahempaa, sanoi Cathérine.\n\n-- Pah! puhalsi d'Anquetil. -- Me pehmitämme heidät.\n\nKunnon mestarini pisti varovaisuuden vuoksi pullon taskuunsa ja\ntoisen toiseen taskuun, tasapainon vuoksi, kuten sadussa sanotaan.\nKoko talo tärisi raivostuneista kolkutuksista. Hra d'Anquetil, jonka\nsotilaalliset hyveet tämä rynnäkkö herätti eloon, huudahti:\n\n-- Minä otan selvän vihollisesta!\n\nHän hoiperteli ikkunaan, missä hän aikaisemmin oli antanut\nkorvapuustin rakastajattarelleen, ja palasi ruokasaliin hohottaen\nkohtikurkkuaan.\n\n-- Oh! oh! oh! huusi hän, tiedättekö, kuka siellä kolkuttaa? Se on\nhra de la Guéritaude, peruukki päässään, kahden pitkän, soihtuniekan\nlakeijan kanssa.\n\n-- Se ei ole mahdollista, sanoi Cathérine. -- Hän nukkuu tällä\nhetkellä vanhan vaimonsa vieressä.\n\n-- Se on siis hänen haamunsa, sanoi hra d'Anquetil, ja hyvin hänen\nnäköisensä haamu. Ja päälliseksi on varmaa, että haamu on saanut\nkäsiinsä tuon rahamiehen peruukin. Kummituskaan ei osaisi sitä\njäljitellä, siinä määrin hullunkurinen se on.\n\n-- Puhutko totta vai teetkö pilaa meistä? kysyi Cathérine. -- Onko se\ntodellakin hra de la Guéritaude?\n\n-- Se on hän itse, Cathérine, jos voin uskoa silmiäni.\n\n-- Minä olen hukassa! huusi tyttöparka. -- Naiset ovat vasta\nonnettomia! He eivät saa koskaan olla rauhassa. Kuinka minun nyt käy?\nEttekö tahtoisi, hyvät herrat, kätkeytyä erinäisiin kaappeihin?\n\n-- Se voisi käydä päinsä, lausui hra apotti Coignard. -- Mutta kuinka\nkätkeä kerallamme kaikki nämä tyhjät pullot, joilta useimmilta on\nhalkaistu vatsa tai ainakin kaula katkaistu? Ja minne piilottaa\ntuon koripullon jätteet, jotka tämä jalo herra heitti päähäni, tämä\npöytäliina, tämä lintupiiras, nämä lautaset, nämä kynttilät ja\ntämän neidin paita, joka on niin likomärkä viinistä, että se enää\nvain läpikuultavana ja ruusunpunertavana verhona hunnuttaa hänen\nkauneuttaan?\n\n-- Se on totta, sanoi Cathérine, se aasi on kastellut minun paitani\nja minä olen vaarassa saada nuhan. Mutta riittäisi kenties, jos\npiilottaisimme hra d'Anquetilin vinttikamariin. Minä esittelisin\napotin enokseni ja herra Jacques'in veljekseni.\n\n-- Eipäs, sanoi hra d'Anquetil. -- Minä menen itse pyytämään hra de\nla Guéritaudea syömään meidän kanssamme illallista.\n\nMe koetimme estää häntä, kunnon mestarini, Cathérine ja minä, sitä\ntekemästä, me rukoilimme, me riipuimme hänen kaulassaan. Kaikki\nturhaan. Hän otti kynttilän ja astui alas portaita. Me seurasimme\nvavisten häntä. Hän aukaisi ulko-oven. Siellä seisoi hra de la\nGuéritaude, sellaisena kuin hän oli hänet kuvannut meille, peruukki\npäässään, soihtua kantava lakeija kummallakin puolellaan. Hra\nd'Anquetil tervehti häntä kaikella juhlallisuudella ja lausui:\n\n-- Suvaitkaa kunnioittaa meitä käymällä sisälle tähän taloon, jalo\nherra. Te olette täällä tapaava herttaisia ja harvinaisia henkilöitä:\nerään Paistinkääntäjän, jolle neiti Cathérine heittelee lentosuukkoja\nikkunasta, ja apotin, joka uskoo Jumalaan.\n\nJa hän teki syvän kumarruksen.\n\nHra de la Guéritaude oli pitkä, kuivakiskoinen mies, jolla oli varsin\nvähän taipumusta leikinlaskuun. Hra d'Anquetilin pila ärsytti häntä\nkovasti, ja hänen suuttumuksensa tulistui vielä enemmän, kun hän näki\nkunnon mestarini, takki auki, pullo kädessään ja kaksi taskuissa,\nynnä lisäksi Cathérinen märässä, ruumiinmukaisessa paidassaan.\n\n-- Nuori mies, hän lausui jäätävällä vihalla hra d'Anquetilille,\nminulla on kunnia tuntea teidän herra isänne, jonka kanssa minä\ntahdon huomenna neuvotella, mihin kaupunkiin kuninkaan on paras\nlähettää teidät häpeämään irstailujanne ja julkeata käytöstänne.\nMinä olen lainannut tuolle kunnon aatelismiehelle erään rahasumman,\njosta en aio häntä hätyyttää. Hän ei ole minulta kieltävä mitään.\nJa meidän korkeasti rakastettu kuninkaamme, joka on minun suhteeni\njuuri samassa asemassa kuin teidän herra isänne, on minulle sangen\nsuosiollinen. Se asia on siis selvä. Jumalan kiitos, olen suoriutunut\nvaikeammistakin. Mitä tuohon tyttöön tulee, näyttää olevan mahdotonta\nhäntä hyveen tielle johdattaa, ja minä tahdon sanoa hänestä pari\nsanaa herra poliisiluutnantille, jonka tiedän olevan sangen alttiin\nlähettämään hänet kuritushuoneeseen. Muuta ei minulla ole teille\nsanottavaa. Tämä talo on minun, minä olen maksanut sen ja minun\noikeuteni on astua sisälle siihen.\n\nSitten hän kääntyi lakeijoihin päin, osoitti sauvansa päällä kunnon\nmestariani ja minua sekä sanoi:\n\n-- Heittäkää ulos nuo humalaiset!\n\nHra Jérôme Coignard oli yleensä mallikelpoisen tyyni mies ja hän\nsanoi useasti, että hänen oli luonteensa lempeydestä kiittäminen\nelämänsä kovia kohtaloita, jotka olivat häntä hioneet niinkuin meri\nrannan kiviä nousu- ja laskuvedessään pyöritellen sileiksi tahkoaa.\nHän kantoi keveästi kaikki loukkaukset, yhtä paljon kristillisen\nmielenlaatunsa kuin filosofisen ajattelunsa avulla. Mutta enimmän\nauttoi häntä siihen syvä ihmishalveksunta, jonka piiristä hän ei\nsulkenut pois myöskään itseään. Tällä kertaa hän kuitenkin kadotti\nkaiken sielullisen tasapainonsa ja unohti kaiken viisauden käskyt.\n\n-- Suus kiinni, kurja publikaani! hän huusi, heiluttaen pulloa\nnuijana päänsä päällä. -- Jos nuo roistot uskaltavat minua lähestyä,\nminä lyön heidän kallonsa halki ja opetan heidät kunnioittamaan\npukuani, joka riittää todistamaan minun pyhää luonnonlaatuani.\n\nSoihtujen valaisemana, hiestä kiiltävänä, tulipunaisena, silmät\npäästä pullistuvina, takki auki ja vankka vatsa puoleksi housujen\nulkopuolella, näytti kunnon mestarini todellakin kumppanilta, jonka\nkanssa ei ollut leikkimistä. Lakeijalurjukset epäröivät.\n\n-- Laahatkaa ulos tuo viinisäkki! huusi heille hra de la Guéritaude.\n-- Ettekö näe, että teidän ei tarvitse muuta kuin sysätä hänet\nkatuojaan, niin hän makaa siellä, kunnes kadunlakaisijat korjaavat\nhänet lokakärryihinsä? Minä itse viskaisin ulos hänet, ellen pelkäisi\nliata vaatteitani.\n\nKunnon mestarini tunsi syvästi noiden sanojen loukkaavan sisällyksen.\n\n-- Kirottu veronkiskuri! hän jyrähti äänellä, kyllin arvokkaalla\nkirkkojen holveissa kaikumaan. -- Häpeällinen keinottelija,\nraakalainen, verenimijä, sinä väität, että tämä talo on sinun? Jos\ntahdot, että sinua uskottaisiin, että tiedettäisiin sen olevan sinun\nomaisuuttasi, niin kirjoita siis tämän portin päälle evankeliumin\nsanat: _Aceldama_, joka merkitsee: _Veren hinta. _ Silloin me, syvään\nkumartaen, päästämme isännän asuntoonsa. Rosvo, ryöväri, murhamies,\nkirjoita sillä hiilellä, jonka minä olen heittävä vasten naamaasi,\nkirjoita saastaisella kädelläsi omistuskirjasi tälle kynnykselle,\nkirjoita: Ostettu leskien ja orpojen verellä, ostettu vanhurskaan\nverellä, _Aceldama_. Jos et, niin jää ulos ja jätä meidät sisälle,\nporoporvari!\n\nHra de la Guéritaude, joka ei eläissään ollut kuullut mokomaa puhetta\nja luuli, kuten voikin luulla, olevansa tekemisissä hullun kanssa,\nkohotti suuren sauvansa, pikemmin puolustaakseen itseään kuin\nhyökätäkseen. Kunnon mestarini joutui tuosta kokonaan suunniltaan\nja linkosi pullon kädestään rahamiehen päähän. Tämä kaatui pitkin\npituuttaan katukäytävälle ja huusi: \"Hän on murhannut minut!\" Ja\nuiskennellen viinissä, joka virtasi pullosta, hän näytti todellakin\ntapetulta. Hänen kaksi lakeijaansa tahtoivat syöksyä murhaajan\nkimppuun, ja toinen heistä, joka oli vankka venkale, luulikin jo\npitävänsä kiinni häntä, kun hra apotti Coignard äkkiä puski päänsä\nniin kovasti hänen vatsaansa vasten, että hän keikahti katuojaan\nisäntänsä päälle.\n\nOnnettomuudekseen hän nousi jälleen, varustautuen vielä palavalla\nsoihdulla, ja syöksyi porraskäytävään, etsien vihollistaan.\nMutta kunnon mestarini ei ollut siellä enää: hän oli jo pakoon\npujahtanut. Hra d'Anquetil oli vain siellä Cathérinen kanssa, ja\nhän se sai tuon soihdun vasten otsaansa. Moinen loukkaus näytti\nhänestä sietämättömältä, hän paljasti miekkansa ja upotti sen tuon\nkovaonnisen veijarin vatsaan, joka siten sai kalliista hinnasta\noppia, että aatelismieheen ei ole kättään satutettava. Sillä aikaa\noli kunnon mestarini tuskin ehtinyt kahtakymmentä askelta kadulla,\nkun toinen lakeija, pitkä saatana, sääret kuin hämähäkillä, alkoi\njuosta hänen jäljestään, huutaen yövahtia ja kiljuen: \"Ottakaa kiinni\nhänet!\" Hän läheni nopeasti takaa-ajettavaansa, ja me näimme, miten\nhän jo Saint-Guillaume-kadun kulmassa ojensi kätensä tarttuakseen\ntämän kaulukseen. Mutta kunnon mestarini, joka taisi useamman kuin\nyhden tempun, teki äkkikäännöksen, pisti jalkansa hänen eteensä\nja kaasi hänet siten suinpäin, niin että hän halkaisi kallonsa\nnurkkakiveen. Tämä tapahtui sillä välin kuin hra d'Anquetil ja minä\njuoksimme hra apotti Coignardin apuun, jota meidän ei sopinut jättää\ntässä uhkaavassa vaarassa.\n\n-- Apotti, sanoi hra d'Anquetil, ojentakaa kätenne minulle: te olette\nurhoollinen mies.\n\n-- Luulen todellakin, vastasi kunnon mestarini, tehneeni jonkun\nmiestaponkin. Mutta minä en ole kyllin luonnoton pitääkseni sitä\nkunnianani. Minulle riittää, että minua ei siitä soimata liian\nankarasti. Nämä väkivaltaisuudet eivät ollenkaan kuulu minun\ntapoihini, ja sellaisena kuin minut näette tässä, jalo herra, minä\nolisin paremmin luotu opettamaan kauniita tieteitä jonkin kollegion\noppituolista kuin tappelemaan lakeijain kanssa katujen nurkissa.\n\n-- Oh! virkkoi hra d'Anquetil, se ei ole pahinta teidän jutussanne.\nMutta minä luulen, että te olette ottanut hengiltä valtion\nveronvuokraajan.\n\n-- Onko se aivan totta? kysyi apotti.\n\n-- Yhtä totta, kuin että minä olen pistänyt miekkani johonkin tuon\ntoisen lakeijakonnan suoleen.\n\n-- Näin ollen, sanoi apotti, on meidän ensiksi pyydettävä anteeksi\nJumalalta, jolle yksin olemme vuodatetusta verestä tilintekoon\nvelkapäät, ja sitten riennettävä lähimmälle kaivolle peseytymään.\nSillä minusta näyttää, että nenästäni tippuu verta.\n\n-- Te olette oikeassa, apotti, sanoi hra d'Anquetil. -- Tuo lurjus,\njoka nyt lojuu maha auki katuojassa, iski otsani halki. Mikä julkeus!\n\n-- Antakaa anteeksi hänelle, lausui apotti, että teille anteeksi\nannettaisiin.\n\nNiiltä tienoin, missä du Bac-katu häviää kedoille, löysimme erään\nsairaalan seinämältä pienen pronssisen Tritonin, joka heitti\nvesisuihkujaan kivestä tehtyyn altaaseen. Pysähdyimme peseytymään ja\njuomaan, sillä meidän kuivi kurkkujamme.\n\n-- Mitä me olemme tehneet! lausui kunnon mestarini. -- Ja kuinka olen\nminä siinä määrin poikennut oikeasta, rauhallisesta luonteestani?\nTosin ei meidän ole tuomittava ihmisiä heidän tekojensa nojalla, vaan\npikemmin heidän salaisten ajatustensa ja syvimpien aivoitustensa\nmukaan, näin seuraten Jumalan, meidän isämme, antamaa esimerkkiä.\n\n-- Ja Cathérine? kysyin minä. -- Kuinka hänen on käynyt tässä\nhirveässä seikkailussa?\n\n-- Kun minä jätin hänet, vastasi hra d'Anquetil, hän puhalteli\njuuri rahamiehensä suuhun herättääkseen henkiin hänet. Mutta hän\nsaa puhallella minkä puhaltelee: minä tunnen Guéritauden. Hän\non säälimätön. Hän on lähettävä tuon tytön vankilaan tai ehkä\nAmerikkaan. Se surettaa minua hänen tähtensä. Hän oli kaunis tyttö.\nMinä en häntä rakastanut, mutta hän oli minuun aivan hassastunut. Ja\nmikä kaikkein ihmeellisintä, minä olen nyt ilman rakastajatarta.\n\n-- Älkää olko siitä huolissanne, sanoi kunnon mestarini. -- Te olette\nlöytävä toisen, joka ei ole edellisestä eroava, ainakaan ei missään\noleellisessa suhteessa. Ja minusta näyttääkin, että se, mitä te\nnaiselta pyydätte, on yhteistä heille jokaiselle.\n\n-- Selvästi me olemme vaarassa, virkkoi hra d'Anquetil, minä vaarassa\njoutua Bastiljiin ja te, apotti, tulla hirtetyksi oppilaanne\nPaistinkääntäjän kanssa, vaikka hän ei ole tappanut ketään.\n\n-- Se on liiankin totta, vastasi kunnon mestarini. -- Meidän tulee\najatella turvallisuuttamme. Kenties on käyvä välttämättömäksi jättää\nParisi, josta meitä varmaan pian etsitään, vieläpä kenties paeta\nHollantiin. Ah, minä näen jo hengessä, että saan kirjoittaa siellä\nhäväistyskirjoituksia teatteritytöille, tällä samalla kädelläni, joka\non sangen seikkaperäisin selityksin valaissut Zozimos Panopolilaisen\nalkemistisia teoksia.\n\n-- Kuulkaa, apotti, sanoi hra d'Anquetil, minulla on eräs ystävä,\njoka voi pitää meidät piilossa maatilallaan, niin kauan kuin se on\nosoittautuva tarpeelliseksi. Hän asuu neljän peninkulman päässä\nLyonista, karussa ja autiossa seudussa, missä ei silmä näe muuta kuin\npoppeleita, ruohoa ja metsää. Sinne meidän on matkustettava. Siellä\nme voimme odottaa, kunnes myrsky on ohitse. Me metsästämme siellä.\nMutta meidän on mitä pikimmin hankittava postikärryt tai, vielä\nparempi, berlini-vaunut.\n\n-- Minä tiedän, mistä ne saamme, sanoi apotti, _Punaisen Hevosen_\nravintola Bergères'in torin varrella voi vuokrata teille hyviä\nhevosia ja kaikenkaltaisia ajokaluja. Minä tunsin sen isännän\nollessani rouva de Saint-Ernest'in kirjurina. Hän oli altis auttamaan\nylhäisiä henkilöitä. Luulen tosin, että hän on kuollut, mutta hänellä\npitäisi olla poika, joka on aivan hänen kaltaisensa. Onko teillä\nrahaa?\n\n-- Minulla on melkoinen summa taskussani, sanoi hra d'Anquetil. --\nOlen iloinen siitä, sillä en voi ajatellakaan käydä kotonani, josta\noikeudenpalvelijat varmaan tulevat noutamaan minua Châtelet'hen.\nOmat palvelijani olen unohtanut Cathérinen taloon, ja luoja tietää,\nkuinka heidän on käynyt. Mutta siitä minä vähät välitän. Minä\npieksin heitä enkä maksanut heille, enkä kuitenkaan voi olla varma\nheidän uskollisuudestaan. Mihin luottaa enää? Mutta menkäämme heti\nBergères'in torille.\n\n-- Jalo herra, sanoi apotti, tahdon tehdä teille erään ehdotuksen,\ntoivoen että se on teitä miellyttävä. Me asumme, Paistinkääntäjä\nja minä, eräässä alkemistisessa ja rappeutuneessa linnassa\nHiekkakuoppain luona olevan ristin lähellä. Te voitte siellä helposti\nviettää joitakin tunteja kenenkään näkemättä. Me saatamme teidät\nsinne ja odotamme siellä, kunnes ajopelimme ovat valmiit. Tällä\nehdotuksella on sekin etu, että Hiekkakuopat eivät ole kaukana\nBergères'in torilta.\n\nHra d'Anquetililla ei ollut mitään muistuttamista näitä järjestelyjä\nvastaan, ja me päätimme pikku Tritonin edessä, joka suihkutti vettä\npaksuista poskistaan, ensin mennä Hiekkakuoppien luona olevaan\nlinnaan ja sitten Punaisen Hevosen ravintolaan, saadaksemme sieltä\nberlini-vaunut meitä Lyoniin saattamaan.\n\n-- Tahdon uskoa teille kaikessa ystävyydessä, hyvät herrat, virkahti\nkunnon mestarini, että niistä kolmesta pullosta, jotka huolellisesti\notin mukaani, yksi on, ikävä kyllä, särkynyt hra de la Guéritauden\nkalloon ja toinen mennyt rikki paetessamme. Meidän on valitettava\nkummankin niiden kohtaloa. Kolmas on, vastoin kaikkea toivoa,\nsäilynyt eheänä. Kas tässä!\n\nJa hän veti taskustaan viinipullon sekä asetti sen kaivon reunalle.\n\n-- Hyvä on, sanoi hra d'Anquetil. -- Teillä on viiniä. Minulla on\nkortit ja arpanopat taskussani: me voimme pelata.\n\n-- Se on todellakin suuri huvi, sanoi kunnon mestarini. --\nKorttipeli, jalo herra, on seikkailukirja, sitä laatua, jota\nromaaniksi nimitetään, ja sillä on muiden tämänkaltaisten kirjojen\nsuhteen se harvinainen etu, että kukin tekee sitä, samalla kuin\nlukee sitä, eikä se vaadi älyä tekijältään eikä kirjallista oppia\nlukijaltaan. Se on ihmeteltävä teos vielä siinäkin suhteessa, että se\nsaa säännöllisen ja uuden merkityksen, joka kerta kun on sen lehdet\nsekoittanut. Se on niin taitehikkaasti sommiteltu, että sitä ei voi\nkyllin ihailla, sillä se rakentaa matemaattisille periaatteilleen\ntuhat ja taasen tuhat mieltäkiinnittävää sarja-yhtymää ja niin\nomituista sattumaa, että jotkut ovat, vaikka aivan väärin muuten,\nluulleet näkevänsä siinä sydänten salaisuuksien, kohtalon\nmysteerioiden ja tuntemattoman tulevaisuuden ilmestyksiä. Minun\nsanani koskevat erikoisesti mustalaisten tarokkipeliä, joka on etevin\nkaikista korttipeleistä, mutta ne soveltuvat myös pikettiin. Korttien\nkeksintö täytyy lukea muinaiskansojen ansioksi, ja minä puolestani\nuskon niiden olevan kaldealaista alkuperää, vaikka en tunne mitään\ntekstiä, joka minut myönteisesti oikeuttaisi sitä sanomaan. Mutta\nnykyisessä muodossaan ei pikettipeli ole vanhempi kuningas Kaarle\nVII:n aikoja, jos on uskomista erääseen oppineeseen tutkimukseen,\njonka muistan Séez'ssä lukeneeni. Siinä sanottiin, että herttarouva\nesittää vertauskuvallisella tavalla kaunista Agnes Sorelia ja että\npatarouva, Pallas, taas ei ole kukaan muu kuin tuo Jeanne Delys,\nmyös Jeanne d'Arciksi nimitetty, joka urhoollisuudellaan pelasti\nvaltakunnan perikadosta ja jonka englantilaiset sitten keittivät\neräässä kattilassa, jota näytetään kuparikolikosta ja jonka\nminä kerran olen nähnyt läpimatkalla Rouenin kaupungissa. Eräät\nhistorioitsijat väittävät kuitenkin, että tuo neitsyt poltettiin\nelävältä kauniilla roviolla. Nicole Gilles ja Pasquier kertovat\nPyhän Katarinan ja Pyhän Margaretan hänelle ilmestyneen. Varmaan\nei Jumala heitä hänen luokseen lähettänyt, sillä ei ole olemassa\nketään vähänkään opin ja vankan hurskauden valistamaa miestä,\njoka ei tietäisi, että tuo Margareta ja tuo Katarina ovat samojen\nbysanttilaisten munkkien keksintöä, joiden yhtä runsaat kuin raa'at\nmielikuvittelut ovat koko marttyyrien historian tärvelleet. On\nnaurettavaa ja jumalatonta väittää, että Jumala olisi sallinut\ntämän Jeanne Delys'n nähdä pyhimyksiä, joita ei koskaan ole ollut\nolemassa. Vanhat aikakirjoittajat eivät kuitenkaan kavahda sellaista\nesittää. He voisivat yhtä hyvin kertoa, että Jumala lähetti tämän\nneitseen luo vaalean Yseult'n Melusinan, Bertha Suurjalan ja kaikki\nritariromaanien sankarittaret, joiden olemassaolo ei ole tarumaisempi\nollenkaan kuin tuon neitsyt Katarinan ja neitsyt Margaretan. Hra de\nValois nousi viime vuosisadalla syystäkin näitä karkeita tarinoita\nvastaan, jotka ovat yhtä paljon ristiriidassa uskonnon kanssa kuin\nharhausko on ristiriitainen totuuden kanssa. Olisi toivottavaa, että\njoku historiaa taitava hengellinen mies tekisi eron todellisten,\nkunnioitettavien pyhimysten ja sellaisten välillä kuin Margareta,\nLucia ja Eustacius, jotka ovat kuviteltuja, samoin kuin itse Pyhä\nYrjänäkin, jonka suhteen minulla on suuria epäilyksiä. Jos minulle on\noleva joskus sallittu vetäytyä jonkun kauniin, runsaalla kirjastolla\nvarustetun luostarin rauhaan, olen minä pyhittävä tuolle tehtävälle\nelämäni jäljelläolevat hetket, elämän, jonka voiman hirvittävät\nmyrskyt ja monet haaksirikot ovat jo puoleksi riuduttaneet. Minä\nkaipaan satamaan, minä halajan ja ikävöin siihen siveään lepoon, joka\nsopii minun iälleni ja säädylleni.\n\nSillä aikaa kuin hra apotti Coignard lausui näitä muisteltavia\nsanoja, istahti hra d'Anquetil häntä kuuntelematta altaan reunalle,\nlöi korttejaan ja kirosi kuin saatana yön pimeyttä, joka esti\npikettiä pelaamasta.\n\n-- Te olette oikeassa, jalo herra, sanoi kunnon mestarini. -- Tässä\nei todellakaan voi nähdä oikein, ja se harmittaa jossakin määrin\nminua, vähemmän korttipelin tähden, josta kieltäytyminen on helppo\nminulle, kuin Boëtiuksen tähden, jonka _Lohdutuksista _ minun juuri\nnyt tekisi mieli lukea eräitä sivuja. Pienikokoinen kappale tuota\nteosta seuraa näet aina minua takkini taskussa, että minulla olisi\nse aina käsillä avatakseni sen onnettomuuden kohdatessa, kuten tänä\nyönä on tapahtunut. Sillä on julma kohtalon oikku, jalo herra,\nmiehelle minun asemassani joutua murhamieheksi ja kenties vielä tulla\nsuljetuksi kirkolliseen vankilaan. Tunnen, että yksi ainoa sivu\ntuosta ihmeteltävästä kirjasta riittäisi vahvistamaan sydäntäni, jota\npelkkä tuomiokapitulin ajatuskin kauhistuttaa.\n\nNäin sanoen hän istahti altaan toiselle reunalle ja niin syvään, että\nkoko hänen ruumiinsa kaunis keskipaikka kastui veteen. Mutta hän\nei siitä välittänyt vähääkään eikä näyttänyt edes huomaavan sitä.\nHän veti taskustaan Boëtiuksen, joka todellakin oli siellä, asetti\nnenälleen silmälasit, joista vain toinen lasi oli jäljellä, sekin\nsärkynyt kolmeen ruutuun, ja alkoi täten etsiä pikku kirjastaan\nsivua, joka parhaiten soveltuisi tilaisuuteen. Hän olisikin\nepäilemättä löytänyt sen ja siitä uusia voimia ammentanut, elleivät\nnäkölasien huono kunto, hänen silmiinsä nousevat kyyneleet ja\ntaivaan heikko valkeus olisi estäneet hänen etsintäänsä. Nyt hänen\ntäytyi pian tunnustaa, että hän ei nähnyt mitään, ja siitä syttyi\nhänen vihansa kuuta kohtaan, joka hänelle näytti terävää sarveaan\nerään pilven reunalta. Hän haastatteli kiivaasti sitä ja syyti\nhaukkumasanoja sille.\n\n-- Sinä irstas, sinä rietas ja pahantapainen taivaankappale, hän\nsanoi, sinä et koskaan väsy valaisemaan ihmisten häpeällisyyksiä,\nmutta epäät valosi säteen mieheltä, joka etsii siveellisiä ajatelmia!\n\n-- Juuri niin, apotti, sanoi hra d'Anquetil, ja koska tuo\nhaureellinen kuu antaa meille kyllin valoa, että osaamme katuja\nkäydä, mutta ei että voisimme pelata pikettiä, menkäämme nyt heti\nsiihen linnaan, josta puhuitte minulle ja jonne minun on päästävä\nsisälle kenenkään näkemättä.\n\nNeuvo oli hyvä. Me tyhjensimme viimeisenkin tilkan pullosta ja\nlähdimme suoraan Hiekkakuoppain ristin luo vievää tietä myöten. Minä\nastuin edellä hra d'Anquetilin kanssa. Kunnon mestarini, jonka kulkua\nhänen housujensa imemä vesimäärä hidastutti, seurasi meitä itkien,\nhuoaten ja valuen märkyyttään.\n\n\n\n\n17.\n\n\nAamurusko alkoi jo kirveliä väsyneitä silmiämme, kun saavuimme\nHiekkakuoppain luona olevan vihreän puistoportin eteen. Meidän ei\nollut tarvis käyttää kolkutinta. Jo joku aika sitten oli talon herra\nantanut meille avaimet alueelleen. Me sovimme niin, että kunnon\nmestarini etenisi taitavasti d'Anquetilin kanssa pitkin varjoisaa\npuistokujaa ja että minä jäisin hiukan jäljellepäin, pitääkseni\nsilmällä, jos tarvittaisiin, uskollista Kritonia ja kokkipoikia,\njotka voisivat nähdä oudon tulokkaan. Tämä järjestely, joka ei muuten\nollut lainkaan hullumpi, oli tuottava minulle paljon ikävyyttä. Nuo\nkaksi kumppanusta olivat jo päässeet ylös portaita ja pujahtaneet\nkenenkään huomaamatta minun kammiooni, jossa me olimme päättäneet\npitää piilossa hra d'Anquetilin pakohetkeemme saakka, kun minä,\njoka tuskin olin toiseen kerrokseen ehtinyt, näin edessäni hra\nd'Astaracin, yllään yönuttu punaisesta damastista ja hopeinen\nkynttiläjalka kädessään. Tapansa mukaan hän laski käden olalleni.\n\n-- No niin, poikani, hän sanoi, te tunnette kai itsenne hyvin\nonnelliseksi siitä, että katkaisitte kaiken yhteyden naisten kanssa\nja pääsitte siten niistä vaaroista, joita huono seura aina tuo\nmukanaan? Ilman säteilevien impien kesken teidän ei ole tarvis pelätä\nniitä riitoja, niitä tappeluita, niitä häpäiseviä ja väkivaltaisia\nkohtauksia, jotka ovat tavallisia epäsiveellistä elämää viettävien\nnaisten parissa. Yksinäisyydessänne, jota haltiattaret sulostuttavat,\nte nautitte herkullista lepoa.\n\nLuulin ensin hänen tekevän pilkkaa minusta. Mutta huomasin pian\nhänen katsannostaan, että hänellä ei suinkaan ollut mitään sellaista\naikomusta.\n\n-- Tapaan teidät juuri sopivalla hetkellä, poikani, hän lisäsi.\n-- Olisin kiitollinen, jos tahtoisitte tuokioksi seurata minua\ntyökammiooni.\n\nMinä seurasin häntä. Avaimella, joka oli ainakin kyynärän pituinen,\nhän aukaisi tuon kirotun huoneen oven, minkä minä joku aika sitten\nolin helvetin lieskassa nähnyt. Ja kun olimme astuneet työkammioon,\nhän pyysi minua panemaan enemmän puita riutuvaan takkavalkeaan.\nHeitin muutamia puunpalasia uuniin, jonka liedellä kiehui jokin\nminulle tuntematon keitos tukahduttavaa hajua levittäen. Sillä\naikaa kuin hän, sulatuskauhoja ja kattiloita liikutellen, järjesti\nnoitakeittiötään, minä istuin penkillä, jolle tultuani olin vajonnut,\nja silmäni sulkeutuivat vastoin tahtoani. Hän pakotti minut avaamaan\nne jälleen ihaillakseni erästä espanjanvihreää, lasikuvulla katettua\nastiaa, joka hänellä oli kädessään.\n\n-- Poikani, hän sanoi, tämä sublimeerauskoje sisältää erästä\nnestettä, jota teidän on katseltava tarkkaavaisesti, sillä se ei ole\nmitään sen enemmän eikä vähemmän kuin filosofien elohopeaa. Älkää\nluulko, että se aina säilyttää tuon tumman värinsä. Ennen pitkää se\non käyvä valkoiseksi ja siinä tilassaan se voi muuttaa metalleja\nhopeaksi. Sitten se on, minun taitoni ja kykyni käsittelemänä, käyvä\npunaiseksi, ja silloin on sillä oleva voima muuttaa hopea kullaksi.\nOlisi epäilemättä edullista teille sulkeutua tähän kammioon eikä\nliikkua siitä, ennenkuin nämä ylevät luonnonmuutokset olisivat aste\nasteelta tapahtuneet, joka ei kaikkiaan voisi kestää enempää kuin\nkaksi kolme kuukautta. Mutta se olisi kenties liian kiusallinen pakko\nteidän nuoruudellenne. Tyytykää siis tällä kertaa seuraamaan vain\ntyön alkuvalmistuksia, samalla kuin ehkä tahdotte olla hyvä ja lisätä\npaljon puita uuniin.\n\nNäin puhuttuaan hän syventyi jälleen pullojensa ja putkiensa\ntutkisteluun. Sillä aikaa minä mietin tätä surullista tilannetta,\njohon huono onneni ja ymmärtämättömyyteni olivat minut saattaneet.\n\n-- Ah! sanoin itsekseni, heittäen halkoja pätsiin, juuri tällä\nhetkellä etsivät oikeudenpalvelijat minua ja kunnon mestariani.\nMeidän on kukaties mentävä vankilaan ja varmaan jätettävä tämä linna,\njossa minulla tosin ei ollut rahaa, mutta kuitenkin katettu pöytä\nja kunniallinen elinkeino. Koskaan en enää ole uskaltava ilmestyä\nhra d'Astaracin eteen, joka uskoo minun viettäneen yöni salatieteen\nhiljaisissa hekkumoissa, kuten olisikin ollut paras minulle. Ah! minä\nen koskaan ole näkevä enää Mosaïden sisarentytärtä, neiti Jahelia,\njoka niin miellyttävällä tavalla usein herätti minut huoneessani. Ja\nvarmaan hän on minut unhottava. Hän on rakastava kenties jotakuta\ntoista, jolle hän on tuhlaava samoja hyväilyjä kuin minulle. Pelkkä\najatus tuosta uskottomuudesta on minulle sietämätön. Mutta, sellainen\nkuin kerran on maailmanmeno, minä näen, että täytyy olla kaikkeen\nvalmistunut.\n\n-- Poikani, sanoi hra d'Astarac, te ette pidä takkaa tarpeellisessa\nvalkeassa. Minä näen, että te ette vielä kyllin kunnioita tulen\nylhäisyyttä, vaikka sen voima voi kypsyttää tämän elohopean ja luoda\nsiitä ihmeellisen hedelmän, joka minun on pian sallittu poimia.\nVielä puita! Tuli on ylevin alkuaine, poikani. Olen sen teille usein\nsanonut ja aion osoittaa teille esimerkin siitä. Eräänä hyvin kylmänä\npäivänä, viime talvena, minä olin mennyt katsomaan Mosaïdea hänen\npuistotupaansa. Tapasin hänet istumasta jalat lämmityspannun päällä\nja huomasin, että ne hienonhienot tulen aineosat, jotka pannusta\nnousivat, olivat kyllin voimakkaita nostamaan ja paisuttamaan tuon\nviisaan miehen yötakin lievettä. Siitä minä päätin, että jos tuli\nolisi ollut väkevämpi, Mosaïde olisi varmasti kohonnut taivaaseen,\njohon hän todella onkin kyllin arvokas nousemaan, ja että me, jos\nvain olisi mahdollista sulkea johonkin kyllin suureen astiaan näitä\ntulen aineosia, voisimme tällä keinoin purjehtia pilvissä yhtä\nhelposti kuin nyt merellä ja käydä vierailuilla salamanterien luona\nheidän eetteriasunnoissaan. Tuota tahdon myöhemmin ajatella, kun\nsaan aikaa. Enkä minä ollenkaan epäile voivani valmistaa tuollaista\ntulipurtta. Mutta palatkaamme työhömme, ja lisätkää te enemmän puita\nuuniin.\n\nHän piti minua vielä jonkun aikaa tuossa hehkuvassa huoneessa, josta\nminä mietin pujahtaa niin pian kuin mahdollista tavatakseni Jahelia\nja kertoakseni kiireesti hänelle onnettomuuteni. Vihdoin hän astui\nulos työkammiosta ja minä luulin olevani vapaa. Mutta hän petti vielä\nsenkin toivon.\n\n-- Sää on tänä aamuna, hän sanoi, sangen suloinen, vaikka vähän\npilvinen. Eikö teitä miellyttäisi tehdä kanssani pieni kävelyretki\npuistoon, ennenkuin ryhdytte kääntämään Zozimos Panopolilaista? Tuo\ntyö on oleva teille ja opettajallenne suureksi kunniaksi, jos te\npäätätte sen niinkuin olette aloittaneet.\n\nSeurasin häntä vastahakoisesti puistoon, missä hän lausui minulle\nnämä sanat:\n\n-- On mieluista, poikani, minulle olla yksin teidän kanssanne,\nettä voin varoittaa, niin kauan kuin on vielä aika, teitä eräästä\nsuuresta vaarasta, joka teitä voi jonakin päivänä uhata. Ja minä\nkatson virheeksi itselleni, etten ennemmin ole muistanut teille siitä\nilmoittaa, sillä asia, joka minulla on teille sanottavana, on mitä\ntärkein.\n\nNäin sanoen hän johdatti minut siihen suureen puistokujaan, joka\njohtaa Seinen rantasoille ja josta näkyy Rueil ja Mont-Valérien\npääkallopaikkaa esittävine risteineen. Se oli hänen tavallinen\ntiensä. Tämä kuja olikin muuten kuljettavassa kunnossa, paitsi että\neräät puunrungot olivat sen poikki kaatuneet.\n\n-- On tärkeätä, hän jatkoi, teidän saada tietää, mihin vaaraan te\nantaudutte, jos petätte salamanterinne. Minä en tahdo lähemmin\ntiedustaa teiltä suhdettanne tuohon yli-inhimilliseen olentoon,\njonka tuttavuuteen minulla on ollut onni teidät johdattaa. Te\nitsekin tunnette, mikäli olen ollut huomaavinani, eräänlaista\nvastenmielisyyttä puhua siitä. Ja kenties olette oikeassa.\nVaikkakaan salamantereilla ei ole samoja vaatimuksia rakastajiensa\nvaiteliaisuuden suhteen kuin hovin ja kaupungin naisilla, niin ei\nsilti ole vähemmän totta, että kauniille rakkaudelle ominaista on\njuuri olla sanoin kuvailematonta, ja että suuri tunne arkipäiväistyy,\njos sitä maailmalle kuulutetaan. Mutta teidän salamanterinne (jonka\nnimen minä helposti saisin tietää, jos olisin kyllin utelias\nja epähieno sitä tahtoakseni) ei ole ehkä ilmaissut teille,\nettä hänen kiihkeimpiä intohimojaan on mustasukkaisuus. Tämä\nluonteenomaisuus on hänelle yhteinen kaikkien kanssasisariensa\nkera. Tietäkää, poikani: salamanterit eivät salli rankaisematta\nitseään petettävän. He kostavat hirmuisesti valapattoisuuden.\nJumalallinen Paracelsus kertoo tuosta erään esimerkin, joka varmaan\non teitä terveellisesti kauhistava. Juuri siitä syystä tahdon\nsen teille esittää. Saksalaisessa kaupungissa, nimeltä Staufen,\neli alkemisti ja filosofi, jolla, kuten teillä, oli suhde erään\nsalamanterin kanssa. Tuo mies oli kyllin turmeltunut pettääkseen\nhäpeällisesti hänet ja rakastuakseen naiseen, joka tosin oli kaunis,\nmutta ei kauniimpi kuin nainen voi olla. Kun hän eräänä ehtoona\nsöi illallista uuden rakastajattarensa ja muutamien ystäviensä\nkera, näkivät pöytäkumppanit päänsä päällä ilmassa loistavan\nihmeteltävän siromuotoisen reiden. Sen näyttäjä oli salamanteri,\njoka täten tahtoi todistaa, että hän ei ansainnut rakastajansa\nhänelle tekemää vääryyttä. Heti senjälkeen tuo taivaan suuttunut\nsulotar löi uskottoman miehen halvauksella. Tuhma kansa, joka on\nsyntynyt tullakseen petetyksi, piti sitä luonnollisena kuolemana.\nMutta salaviisaat tietävät, kenen kädestä tuo isku tuli. Olin teille\nvelkapää, poikani, tämän esimerkin kertomaan.\n\nMinulle oli siitä vähemmän hyötyä kuin hra d'Astarac luuli. Häntä\nkuunnellessani olin levoton aivan toisista syistä. Tuo rauhattomuus\nkuvastui epäilemättä kasvoillani, sillä suuri salatieteilijä loi\nkatseensa minuun ja kysyi, enkö pelännyt niin ankarien rangaistusten\naitaaman lemmensuhteen olevan epämukavan nuoruudelleni.\n\n-- Tässä suhteessa voin teitä tyynnyttää, hän lisäsi. --\nSalamanterien mustasukkaisuus herää vain siinä tapauksessa, että\nhe joutuvat kilpailemaan naisten kanssa, ja silloinkin se on\nenemmän vastenmielisyyttä, suuttumusta ja inhoa kuin todellista\nmustasukkaisuutta. Salamanterien sielu on liian jalo ja heidän älynsä\nliian terävä, että he voisivat toisiaan kadehtia ja siten antautua\ntunteelle, joka johtuu siitä raakuudentilasta, missä ihmisheimo vielä\npuoleksi uinailee. He päinvastoin ilokseen jakavat kaltaistensa\nkanssa niitä nautintoja, joita he viisasten miesten vierellä suovat\nitselleen, ja heitä huvittaa usein saattaa rakastajansa syliin\nkaikkein kauneimpia sisariaan. Te olette pian kokeva, että he\ntodellakin ulottavat ystävyytensä niin pitkälle kuin olen kertonut\nteille, eikä ole kuluva vuotta, tuskin kuutta kuukauttakaan,\nkun teidän huoneenne on oleva viiden, kuuden päiväntyttären\nkohtauspaikka, jossa he kilpaa tulevat teille säkenöivät vyönsä\navaamaan. Älkää pelätkö, poikani, vastata heidän hyväilyihinsä.\nTeidän ystävättärenne ei ole siitä teille vähääkään synkistyvä.\nJa kuinka hän voisikaan siitä loukkautua, kun hän on niin viisas?\nTe puolestanne älkää ärtykö ollenkaan, jos salamanterinne joskus\njättäisi teidät käydäkseen jonkun toisen filosofin kammiossa.\nMuistakaa, että tuo ylpeä mustasukkaisuus, joka ihmisillä liittyy\nheidän sukupuoliyhteyksiinsä, on villi tunne, perustuva mitä\nnaurettavimpaan harhaluuloon. Sen pohjana on ajatus, että nainen,\nmiehelle antauduttuaan, olisi miehen yksin-oma, joka on pelkkää\nsanaleikkiä.\n\nNäin puhuen hra d'Astarac oli poikennut mandragora-polulle ja\nme näimme jo Mosaïden tuvan vilkkuvan lehvien lomasta, kun eräs\nkauhistava ääni viilsi korviamme ja pani sydämeni sykähtämään.\nKäheät soinnut, kimeiden kilahdusten säestäminä, ajoivat toisiaan,\nja me huomasimme lähemmä tultuamme, että nuo soinnut vaihtelivat\nsävelkorkeuttaan ja että jokainen soinnutus päättyi eräänlaiseen\nsangen heikkoon sävelmälliseen kuvioon, jota ei voinut kuulla\npöyristymättä.\n\nVielä muutamia askelia, ja me voimme korviamme heristäen käsittää\nnoiden outojen sanojen merkityksen. Ääni puhui:\n\n-- Kuule kirous, jolla Elisa kirosi ylimieliset ja iloiset lapset!\nKuule anateema, jolla Barak löi Meroksen:\n\n\"Minä kiroan sinut nimessä Arhitarielin, jota myöskin taistojen\nHerraksi sanotaan ja joka kantaa tulista miekkaa kädessään. Minä\nvihin sinut perikatoon nimessä Sardaliphonin, joka ojentaa herralleen\nhyvänhajuisia kukkia ja suloisia köynnöksiä, Israelin lasten antimia.\n\n\"Ole kirottu, koira! Ja ole kadotettu, sika!\"\n\nMe katsoimme, mistä ääni tuli, ja näimme Mosaïden seisovan talonsa\nkynnyksellä, käsivarret ojolla, kädet pedonkäpälien tapaan\nkoukistettuina, käyrät kynnet aamuruskossa punertavina. Päässään\nlikainen, kruununtapainen myssynsä, yllään loistava viittansa, jonka\nauetessa laihat sääret rääsyisissä housuissaan vilahtelivat, hän\nnäytti joltakin salatieteelliseltä kerjäläiseltä, kuolemattomalta ja\niänikuiselta. Hän sanoi:\n\n-- Ole kirottu Globien nimessä! Ole kirottu Tähtipyörien nimessä! Ole\nkirottu niiden mystillisten villipetojen nimessä, jotka Hesekiel näki!\n\nJa hän ojensi uudelleen pitkät, käyräkyntiset käsivartensa ja sanoi:\n\n-- Nimessä Globien, nimessä Tähtipyörien, nimessä mystillisten\nvillipetojen, astu alas varjojen valtakuntaan!\n\nMe astuimme eräitä askeleita eteenpäin nähdäksemme puiden\nlomasta, ketä kohden Mosaïde viskoi vihaansa ja käsivarsiaan.\nHämmästyin suuresti äkätessäni hra Jérôme Coignardin, joka istui\nkiinni orjantappura-pensaassa eräästä takinliepeestään. Yön\nepäsäännöllisyydet olivat lyöneet leimansa koko hänen olentoonsa:\nhänen rikkirevitty kauluksensa ja hänen jalkineensa, hänen loalla\npirskoittuneet sukkansa ja avoin paitansa, kaikki muistutti\nsurkuteltavassa määrässä meidän yhteisiä onnettomuuksiamme. Mikä\npahinta vielä, hänen paisunut nenänsä turmeli kokonaan tuon ylevän ja\nhymyilevän ilmeen, joka muuten ei koskaan poistunut hänen kasvoiltaan.\n\nJuoksin hänen avukseen ja sain hänet niin onnellisesti\norjantappuroista vapautetuksi, että vain riekale hänen housuistaan\njäi niihin riippumaan. Ja Mosaïde, jolla ei ollut enää mitään\nkirottavaa, meni takaisin taloonsa. Hänellä oli vain töppöset\njaloissaan, ja minä huomasin silloin, että hänen säärensä kohosivat\nkeskeltä jalkapöytää, siten nimittäin, että kantapää ulottui melkein\nyhtä paljon taapäin kuin jalkaterä eteenpäin. Tuo omituisuus teki\nhänen muuten ylevän käyntinsä sangen epäkauniiksi.\n\n-- Poikani Jacques Paistinkääntäjä, virkkoi huokaisten kunnon\nmestarini, -- juutalaisen täytyy olla itse ilmetty Isak Laquedem\nvoidakseen käyttää tuolla tapaa kaikenkielisiä herjasanoja. Hän on\nvihkinyt minut pikaiseen ja väkivaltaiseen kuolemaan tulvehtivalla,\nrunollisella kuvarikkaudella ja hän on nimittänyt minut siaksi\nneljällätoista eri kielimurteella, jos olen oikein laskenut ne.\nVoisin luulla häntä Antikristukseksi, ellei häneltä puuttuisi\neräitä merkkejä, joista tuo Jumalan vihollinen tunnetaan. Kaikissa\ntapauksissa hän on oikein katala juutalainen, eikä häpeällinen\npyöränmerkki ole koskaan leimannut piintyneemmän uskottoman\nvaatteusta. Hän puolestaan ei ansaitsisi ainoastaan sitä pyörää, joka\nmuinoin juutalaisten kaapuihin merkittiin, vaan vielä senkin, jolla\npahantekijät teilataan.\n\nJa kunnon mestarini, joka nyt oli sangen suuttunut vuorostaan,\npudisti nyrkkiään Mosaïden jälkeen ja syytti, että tämä\nristiinnaulitsi lapsia ja ahmi vastasyntyneiden lihaa.\n\nHra d'Astarac lähestyi häntä ja kosketti hänen rintaansa rubiinilla,\njota hän kantoi sormessaan.\n\n-- On hyödyllistä, sanoi suuri kabbalisti, tuntea kivien\nominaisuudet. Rubiini tyynnyttää mielenkuohuja. Me saamme pian nähdä\nhra apotti Coignardin palajavan luonnolliseen levollisuuteensa.\n\nKunnon mestarini hymyili jo, vähemmän ehkä jalokiven voimasta kuin\nsen filosofisen ajatustavan vaikutuksesta, joka kohotti tämän\nihmeteltävän miehen kaikkien ihmis-intohimojen yläpuolelle. Sillä\nminun on se julkilausuttava nyt, kun kertomukseni kääntyy synkäksi ja\nsurulliseksi: hra Jérôme Coignard on antanut minulle näytteitä mielen\nviisaudesta sellaisissakin olosuhteissa, joissa se yleensä on tuiki\nharvinainen.\n\nMe kysyimme häneltä, mikä oli ollut syynä riitaan. Mutta minä\nymmärsin hänen hämmentyvistä, epämääräisistä vastauksistaan, että\nhänellä ei ollut halua tyydyttää meidän uteliaisuuttamme. Epäilin\nheti, että Jahel jollakin tapaa oli siihen sekoittunut, erittäinkin\nsiitä päättäen, että kuulimme Mosaïden kimeiden äänien yhtyvän\nlukkojen kirahduksiin ja että talosta kajahteli äänekäs kiista enon\nja sisarentyttären välillä. Koetin kuitenkin vielä kerran saada\nkunnon mestariltani jotakin selitystä.\n\n-- Viha kristityitä kohtaan, hän sanoi, on syvälle juurtunut\njuutalaisten sydämeen, ja tämä Mosaïde on kauhistava esimerkki siitä.\nLuulin noiden pöyristyttävien hävyttömyyksien keskeltä erottavani\neräitä manauksia, joita synagoga viime vuosisadalla syöksi erästä\npientä Hollannin juutalaista vastaan, nimeltä Baruk tai Benediktinus,\ntai enemmän tunnettu nimellä Spinoza, vain sen vuoksi, että hän oli\nmuodostanut jonkin filosofisen järjestelmän, joka muuten melkein\nheti syntymänsä jälkeen tuli etevien jumaluusoppineiden kautta\nkumotuksi. Mutta tuo vanha Mardoch on lisännyt noihin manauksiin,\nmikäli minusta tuntui, eräitä vieläkin pöyristyttävämpiä kirosanoja,\nja minä myönnän, että ne jossakin määrin minut hämmensivät. Aioin\nlivistää pakoon tuon parjausten tulvan alta, kun onnettomuudekseni\nsekausin noihin orjantappuroihin ja jäin kiinni niihin erinäisistä\npukuni ja oman ihoni paikoista siksi lujasti, että luulin jo\nmolemmat menettäväni. Istuisin ehkä vieläkin tuossa kirveltävässä\npiinapenkissä, ellei oppilaani Jacques Paistinkääntäjä olisi minua\nsiitä pelastanut.\n\n-- Orjantappurat eivät mitään merkitse, sanoi hra d'Astarac. -- Mutta\nminä pelkään, herra apotti, teidän astuneen mandragoran päälle.\n\n-- Mitä siihen tulee, sanoi apotti, se on minun vähimpiä surujani.\n\n-- Te olette väärässä, jatkoi hra d'Astarac vilkkaasti. -- Ei\ntarvitse muuta kuin koskettaa jalallaan mandragoraa, niin joutuu\nkiedotuksi lemmenrikokseen ja kuolee viheliäisellä kuolemalla.\n\n-- Ah, jalo herra! sanoi kunnon mestarini. -- Vaarat väijyvät\nkyllä minua, ja minä huomaan, että minun olisi elettävä suljettuna\nAstarac-kirjaston kaunopuheisten muurien sisälle, tuon kaikista\nkirjastoista ylevimmän. Kun jätin sen vain silmänräpäykseksi, sain\nheti päälleni Hesekielin pedot, muusta kaikesta puhumattakaan.\n\n-- Teillä lienee minulle joku uutinen Zozimos Panopolilaisesta? kysyi\nhra d'Astarac.\n\n-- Se edistyy, vastasi kunnon mestarini, se edistyy edistymistään,\nvaikka tällä hetkellä hiukan hidastellen.\n\n-- Muistakaa, herra apotti, sanoi kabbalisti, että mitä suurimpien\nsalaisuuksien avain riippuu noiden vanhojen tekstien tulkinnasta.\n\n-- Minä muistan, jalo herra, muistan levottomuudella, sanoi apotti.\n\nKuultuaan tämän vakuutuksen hra d'Astarac, arvattavasti salamanterien\nkutsumana, katosi nopeasti puiden lomaan ja jätti meidät faunin\njuurelle, joka soitti huiluaan vähääkään välittämättä päästään, mikä\nvirui ruohikossa.\n\nKunnon mestarini kävi käsivarteeni sen näköisenä kuin on mies, joka\nvihdoin voi puhua vapaasti.\n\n-- Poikani Jacques Paistinkääntäjä, hän sanoi, minun ei ole sinulta\nsalattava erästä sangen outoa kohtausta, joka sattui minulle tänä\naamuna linnan ullakolla, sillä aikaa kuin tuo piru kullantekijäksi\npidätti sinut toisen kerroksen portaissa. Kuulin nimittäin varsin\nhyvin, että hän pyysi sinua auttamaan häntä hetkeksi keittiöönsä,\njoka ei ole ollenkaan niin hyvänhajuinen ja kristillinen kuin teidän\nisänne, mestari Leonardin, paistintupa. Ah, milloin saanen minä\nnähdä jälleen Kuningatar Hanhenjalan ravintolan ja hra Blaizot'n\nkirjakaupan, Pyhän Katarinan kuvineen, missä minä vietin niin monta\nmiellyttävää hetkeä selaillen Amsterdamista ja Haagista juuri\nsaapuneita kirjateoksia!\n\n-- Ah, huudahdin minäkin vesissä silmin, milloin saanen itse\nnähdä ne! Milloin olen näkevä Saint-Jacques-kadun, jonka varrella\nolen syntynyt, ja rakkaat vanhempani, joille tieto meidän\nonnettomuuksistamme on tuottava tuskaa ja ahdistusta? Mutta\nsuvaitkaa, kunnon mestarini, kertoa lähemmin tuosta oudosta\nkohtauksesta, jonka sanotte teille tänä aamuna sattuneen, ja myöskin\nalkaneen päivän tapauksista ylimalkaan.\n\nHra Jérôme Coignard suostui antamaan kaikki toivomani selitykset. Hän\nteki sen seuraavilla sanoilla:\n\n-- Tiedä siis, poikani, että pääsin ilman vaikeuksia linnan ylimpään\nkerrokseen tuon hra d'Anquetilin kanssa, josta pidän paljon, vaikka\nhän on raaka ja sivistymätön. Hänen sieluunsa ei sisälly kauniita\ntietoja eikä edes syvempää tiedonhalua. Mutta nuoruuden tuli palaa\nmiellyttävästi hänessä, ja hänen verensä hehku saa aikaan usein\nhuvittavia purkauksia. Hän tuntee maailman, samoin kuin naiset,\nniin sanoakseni päältä-iskein ja ilman filosofista ajattelua. Hän\non kyllin lapsellinen nimittääkseen itseään ateistiksi. Hänen\njumalattomuutensa ei ole pahanilkistä ja se on haihtuva, saatpa\nnähdä, aivan itsestään, kun hänen aistiensa tulisuus sammuu.\nJumalalla ei hänen sielussaan ole mitään sen vaarallisempia\nvihollisia kuin hevoset, kortit ja naiset. Todellisen, irstaan\nvapaa-ajattelijan sielussa, kuten esim. hra Bayle'in, kohtaa totuus\npaljon vaarallisempia ja salakavalampia vastustajia. Mutta minä\nhuomaan, poikani, antavani sinulle erään muotokuvan tai luonnekuvan,\nenkä sitä yksinkertaista kertomusta, jota odotat minulta. Tahdon\ntyydyttää uteliaisuutesi. Päästyäni siis linnan ylimpään kerrokseen\nhra d'Anquetilin kanssa minä pyysin tuota nuorta aatelismiestä\nastumaan sisälle sinun kammioosi ja pitämään sitä omanaan, lupauksen\nmukaan, jonka yhdessä annoimme hänelle Tritonin suihkulähteen luona.\nHän teki sen mielellään, riisuutui, pani maata sinun sänkyysi,\njättämättä päälleen muuta kuin saappaansa, sulki vuodeuutimet,\netteivät aamuauringon terävät säteet häntä häiritsisi, sekä nukahti\nsiinä silmänräpäyksessä. Minä puolestani menin kamariini enkä\ntahtonut, vaikka väsymyksestä voipuneena, mennä levolle ollenkaan,\nennenkuin olisin löytänyt Boëtiuksesta jonkin tähän tilaani sopivan\nkohdan. En löytänyt yhtään, joka täydellisesti olisi vastannut\nsitä. Tuolla suurella Boëtiuksella ei todellakaan ollut koskaan\ntilaisuutta mietiskellä, mikä onnettomuus on lyödä kallo halki\njoltakin valtion veronvuokraajalta pullolla, joka on otettu hänen\nomasta kellaristaan. Mutta minä poimin kuitenkin sieltä täältä hänen\nihmeteltävästä teoksestaan lauselmia, jotka johonkin määrin näyttivät\nkoskettavan nykyisiä olosuhteitani. Niin minä vihdoin vedin yömyssyn\nsilmilleni, jätin sieluni Jumalan haltuun ja nukahdin levollisesti.\nJonkun ajan perästä, joka tuntui minusta lyhyeltä, ilman että minulla\nsilti olisi ollut mitään keinoja mitata sitä, sillä meidän tekomme,\npoikani, ovat ajan ainoa mittapuu, joten ajan käsite siis oikeastaan\nlakkaa meidän nukkuessamme: jonkun ajan jälkeen, sanon, tunsin\nnykäistävän käsivarrestani ja kuulin äänen, joka huusi korvaani:\n\"Hoi, apotti, apotti hoi, herätkäähän toki!\" Luulin, että se oli\njoku poliisiupseeri, joka oli tullut viemään minua vankilaan, ja\najattelin jo itsekseni, olisiko tehokkainta halkaista hänen päänsä\nkynttiläjalallani. On, ikävä kyllä, liian totta, poikani, että kun\nkerran on syrjäytynyt lempeyden ja mielen tasapainon polulta, jota\nviisas lujin ja järkevin askelin vaeltaa, huomaa olevansa pakotettu\ntukemaan väkivaltaa väkivallalla ja julmuutta julmuudella, kunnes\nensimmäinen rikos on tuonut monta uutta tullessaan. Se totuus on\nmuistettava, jos mieli käsittää roomalaisten keisarien elämää, jonka\nhra Crevier on niin tarkasti kuvannut. Nuo ruhtinaat eivät olleet\nsyntyneet huonompina kuin ihmiset ylimalkaan. Gaiukselta, jonka\nliikanimi oli Caligula, ei puuttunut luonnollista järkeä, yhtä vähän\nkuin arvostelukykyäkään, ja hän oli altis ystävyyteen. Neerolla oli\nsynnynnäinen taipumus hyveeseen, ja hänen luonteensa ohjasi häntä\nkohden kaikkea suurta ja ylevää. Ensimmäinen rikos syöksi heidät\nkummatkin sille syyllisyyden tielle, jota he sitten taivalsivat\naina kurjaan kuolemaansa asti. Juuri se käy esille hra Crevier'n\nkirjasta. Olen tuntenut tuon taitavan miehen, siihen aikaan kuin hän\noli kirjallisuuden opettaja Beauvais'n kollegiossa, samoin kuin minä\nvieläkin olisin, elleivät sadat esteet olisi tietäni sulkeneet ja\nellei sieluni luontainen keveys olisi johdattanut minua erinäisiin\nlangettaviin väijytyksiin. Tiedä, poikani, että hra Crevier oli\npuhdas tavoiltaan. Hän saarnasi ankaraa siveyttä, ja minä kuulin\nhänen lausuvan eräänä päivänä, että nainen, joka on ollut uskoton\navioliitossaan, voi tehdä mitä suurimpia rikoksia, kuten murhia ja\nmurhapolttoja. Kerron sinulle tuon viisaudenlauselman, että saisit\njonkun käsityksen sen pappismiehen pyhästä ankaruudesta. Mutta minä\nhuomaan poikenneeni aineestani ja riennän jatkamaan kertomustani\nsiitä, mihin se jäi minulta. Luulin siis poliisiupseerin kohottavan\nkätensä ylitseni ja näin jo itseni arkkipiispan vankikomerossa,\nkun tunsin hra d'Anquetilin kasvot ja äänen. \"Apotti\", sanoi tuo\nnuori aatelismies, \"minulle on sattunut merkillinen seikkailu\nPaistinkääntäjän kamarissa. Eräs nainen on minun nukkuessani tullut\ntuohon huoneeseen, hiipinyt minun vuoteelleni ja herättänyt minut\nhyväilyjen, lempinimien, hellien kuiskausten ja palavien suuteloiden\nsateella. Sysäsin syrjään uutimet erottaakseni, minkä muotoinen\noli onnettareni. Näin, että hän oli tumma, tulisilmäinen ja muuten\nkaunein tyttö maailmassa. Mutta äkkiä hän päästi suuren huudon ja\npakeni suuttuneena, ei kuitenkaan sen nopeammin kuin että sain\nkiinni hänet ja suljin hänet tiukkaan syleilyyn käytävässä. Hän\nalkoi rimpuilla vastaan ja kynsiä kasvojani. Kun hän oli kyllin\nkynsinyt minua, niin että se riitti hänen kunniansa hyvitykseksi, me\nryhdyimme lähempiin selityksiin. Häntä miellytti kuulla, että olin\naatelismies enkä kaikkein köyhimpiä. Minä lakkasin pian olemasta\nvastenmielinen hänelle ja hän alkoi jo olla sangen hellä minulle,\nkun eräs kokkipoika kulki poikki käytävän ja ajoi hänet lopullisesti\npakosalle. Minun luuloni on, että tuo ihana tyttö ei ollut tullut\nminua, vaan jotakin toista varten. Hän oli varmaan erehtynyt ovesta,\njoten on ymmärrettävä hänen hämmästyksensä ja hänen kauhistuksensa.\nMutta minä sain hänet kyllä tyyntymään ja ilman tuota kokkipoikaa\nminä olisin voittanut hänet täydellisesti ystäväkseni.\" Näin hra\nd'Anquetil. Minä vahvistin häntä tuossa olettamuksessa. Ihmettelimme,\nketä varten tuo kaunis olento oli voinut tulla, ja päätimme\nyksimielisesti, että hän tuli, kuten olen jo sanonut sinulle,\nPaistinkääntäjä, tuon vanhan, hupsun d'Astaracin takia, joka makaa\nhänen kanssaan jossakin viereisessä huoneessa ja kenties tietämättäsi\nsinun omassa kamarissasi. Etkö usko?\n\n-- Mikään ei ole uskottavampaa, vastasin minä.\n\n-- Siitä ei voi olla vähintäkään epäilyä, jatkoi kunnon mestarini. --\nTuo velho pitää meitä pilkkana salamantereillaan. Totuus on, että hän\nlemmiskelee tuota somaa tyttölasta. Hän on kavala petturi.\n\nPyysin kunnon mestariani jatkamaan kertomustaan. Hän teki sen\nmielellään.\n\n-- Poikani, hän sanoi, esitän ainoastaan lyhyesti, mitä hra\nd'Anquetil puhui minulle. Pikkuseikkojen laajaperäinen laverteleminen\ntodistaa alhaista ja arkipäiväistä luonnonlaatua. Meidän tulee\npäinvastoin koettaa kiinteällä täsmällisyydellä ne vähiin sanoihin\nsupistaa sekä säästää siveellisille opetuksille ja elämänohjeille\nmyötätempaava sanatulvamme, jonka tulee silloin syöstä pauhaten kuin\nlumivyöry syöksyy tuntureilta. Katson siis selostaneeni sinulle\nriittävästi, mitä hra d'Anquetil puhui minulle, kun olen saanut\nsanotuksi, että hän vakuutti havainneensa tuossa tytössä mitä\nharvinaisimman kauneuden, sulon ja viehättäväisyyden. Hän päätti\npuheensa kysyen minulta, enkö tietänyt, kuka tuo tyttö oli ja mikä\nnimeltään. Muotokuvasta, jonka maalaatte minulle hänestä, vastasin\nminä, tunnen hänet rabbi Mosaïden sisarentyttäreksi. Hänen nimensä\non Jahel ja minä satuin itse häntä syleilemään näissä samoissa\nportaissa, vain sillä erolla, että se tapahtui ensimmäisen ja toisen\nkerroksen välissä. \"Toivon\", vastasi hra d'Anquetil, \"että siinä\noli muutakin eroa, sillä minä puolestani likistin häntä oikein\nläheisesti. Myöskään ei minua ilahduta, että hän on juutalainen,\nkuten sanotte. Vaikkakaan minä en usko Jumalaan, on minussa eräs\ntunne, että olisi parempi, jos hän olisi kristitty. Mutta tunnetaanko\nylimalkaan hänen syntyperäänsä? Ehkä hän on ryöstetty lapsi?\nJuutalaiset ja mustalaiset varastavat joka päivä lapsia. Eikä muuten\nkoskaan muisteta kyllin usein, että Pyhä Neitsyt oli juutalainen.\nMutta juutalainen taikka ei, hän miellyttää minua, minä tahdon hänet\nja hän on oleva minun.\" Noin puhui tuo nuori yltiöpää. Mutta salli,\npoikani, että istahdan tälle sammaleiselle penkille, sillä tämän yön\nvaivat, minun taisteluni ja pakenemiseni ovat murtaneet jalkojeni\nvoiman.\n\nHän istui, otti taskustaan tyhjän nuuskarasiansa ja katseli sitä\nsurumielisesti.\n\nMinä istahdin hänen vierelleen levottomassa ja masentuneessa\nmielentilassa. Tuo kertomus teki minut sangen surulliseksi. Minä\nkirosin kohtaloa, joka oli asettanut raakalaisen minun tilalleni,\njuuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin armas rakastajattareni saapui\nminua etsimään ja palavinta hellyyttään osoittamaan, tietämättä että\nminä samaan aikaan pinosin halkoja kullantekijän pätsiin. Jahelin\nliiankin todennäköinen häilyväisyys viilsi sydäntäni, ja minä\nolisin toivonut, että ainakin kunnon mestarini olisi noudattanut\nsuurempaa vaiteliaisuutta kilpailijani suhteen. Uskalsin kaikella\nkunnioituksella paheksua, että hän oli ilmaissut Jahelin nimen.\n\n-- Herra apotti, sanoin minä, eikö ollut hiukan epäviisasta antaa\nsellaisia tietoja niin irstaalle ja väkivaltaiselle aatelismiehelle?\n\nKunnon mestarini ei näyttänyt kuulevan minua ollenkaan.\n\n-- Nuuskarasiani, hän sanoi, on sen pahempi auennut tämän-öisen\ntappelun aikana ja sen sisältämä tupakka on sekoittunut viiniin\ntaskussani, muodostaen nyt vain innoittavan taikinan siellä. En\nuskalla myöskään pyytää Kritonia repäisemään paria tupakanlehteä\nminulle, siinä määrin ankaralta ja kylmältä näyttää minusta tuon\npalvelijan ja tuomarin ulkohahmo. Kärsin sitäkin enemmän nuuskan\npuutteesta, kun nenäni kutiaa vahvasti tänä yönä saamansa iskun\nvuoksi, joten näet minut oikeastaan suuressa pulassa tuon niin\nsanoakseni nenäkkään pyytäjän suhteen, jolle minulla ei ole mitään\nantamista. Täytyy kestää mielentyyneydellä tämä pieni onnettomuus\nja odottaa, että hra d'Anquetil antaisi jonkun hiukkasen omasta\nrasiastaan. Ja palatakseni tuohon nuoreen aatelismieheen, poikani,\nhän lausui minulle juuri näin ikään: \"Minä rakastan tuota tyttöä.\nTietäkää, apotti, että aion ottaa hänet mukaamme postivaunuihin.\nOlkoon, että minun pitäisi jäädä tänne viikoksi, kuukaudeksi, minä\nen lähde ilman häntä.\" Kuvailin hänelle ne vaarat, jotka pieninkin\nviivytys aiheuttaisi. Mutta hän vastasi välittävänsä sitäkin\nvähemmän noista vaaroista, koska ne olivat suuret meille, mutta\npienet hänelle. \"Te, apotti\", hän sanoi, \"olette vaarassa tulla\nhirtetyksi Paistinkääntäjän kanssa. Mitä minuun tulee, minun ainoa\nvaarani on joutua Bastiljiin, jossa minulla on kortteja ja tyttöjä ja\njosta perheeni on minut piankin pelastava, sillä isäni on tietysti\ntaivuttava jonkun herttuattaren tai tanssijattaren kohtaloani\nsäälimään ja äitini, vaikka hän onkin tullut uskovaiseksi, voi\nkyllä minun hyväkseni vedota parin kolmen kuninkaallisen prinssin\nmuistikykyyn. Niinpä onkin varma asia: minä matkustan Jahelin kanssa\ntai minä en matkusta ollenkaan. Teillä on vapaus, apotti, vuokrata\npostikärryt itsellenne ja Paistinkääntäjälle.\" Tuo julmettu tiesi\nnäet noin puhuessaan, että meillä ei ollut varoja siihen. Koetin\nsaada häntä päätöksestään peräytymään. Kävin itsepintaiseksi, otin\navuksi uskonnon ja saarnasin siveyttäkin. Kaikki turhaa vaivaa, minä\ntuhlasin suotta siihen kaunopuheisuutta, joka hyvän pitäjänkirkon\nsaarnastuolista lingottuna olisi tuottanut minulle sekä rahaa että\nkunniaa. Ah, poikani, kirjoitettu on, että mikään minun teoistani ei\nole tämän maan päällä kantava herkullisia hedelmiä, ja juuri minua\nvarten ovat lausutut Saarnaajan sanat: _Quid habet amplius homo\nde universo labore suo, quo laborat sub sole?_ [Mitä on ihmisellä\nenempi kaikesta vaivastansa, kuin hänellä on auringon alla?] Kaukana\nsiitä, että tuo nuori aatelisherra olisi käynyt järkevämmäksi minun\nsanoistani, hän vain rohkaistui itsepäisyydessään, enkä tahdo salata\nsinulta, poikani, että hän huomautti luottavansa ehdottomasti minuun,\nmikäli oli kysymys hänen pyyteittensä menestymisestä. Lopuksi\nhän vaati minua menemään Jahelin luo ja taivuttamaan häntä tähän\nnaisryöstöön, jonka palkkioksi hän saisi hollanninpalttinaisen\nmorsiuspuvuston, pöytähopeat, jalokiviä ja hyvän eläkkeen.\n\n-- Oh, herra apotti! huudahdin minä, tuo hra d'Anquetil on\nharvinaisen häpeämätön! Mitä te luulette Jahelin vastaavan hänen\nesityksiinsä, kun hän saa tiedon niistä?\n\n-- Poikani, vastasi hän, minä luulen, että hänellä on jo tieto niistä\ntällä hetkellä ja että hän on ottava ne vastaan suopeasti.\n\n-- Siinä tapauksessa, väitin minä kiihkeästi, on asia ilmoitettava\nMosaïdelle.\n\n-- Mosaïde, vastasi kunnon mestarini, on liiankin hyvin selvillä\nsiitä. Kuulit juuri, hänen talonsa läheisyydessä, hänen vihansa\nviimeiset purkaukset.\n\n-- Kuinka, herra apotti? sanoin liikutettuna, te olette ilmoittanut\ntuolle juutalaiselle, mikä häpeä uhkaa hänen perhettään! Se oli\nkaunis teko! Sallikaa, että syleilen teitä. Mutta silloinhan Mosaïden\nsuuttumus, jonka näkijöiksi me satuimme, ei koskenutkaan teitä, vaan\nhra d'Anquetilia?\n\n-- Poikani, virkkoi apotti äänellä, jossa soinnahti jalous ja\nkunniallisuus, -- luontainen suvaitsevaisuus ihmisheikkouksia\nkohtaan, kohtelias, lempeä mielenlaatu ja liian herkän sydämen usein\nvähemmän viisas hyvyys johdattavat ihmisen joskus ajattelemattomiin\naskeleihin ja panevat hänet alttiiksi maailman ankarille, mutta\nturhille tuomioille. En tahdo salata sinulta, Paistinkääntäjä, että\nsuostuin tuon nuoren aatelismiehen itsepintaisiin rukouksiin ja\nlupasin kohteliaasti mennä puhuttelemaan Jahelia hänen puolestaan\nsekä tehdä kaikkeni, että hän taipuisi ryöstettäväksi.\n\n-- Ah, huudahdin minä, ja te täytitte, herra apotti, tuon ikävän\nlupauksen! Minä en voi sanoin tulkita, kuinka tuo teko loukkaa ja\nsurettaa minua.\n\n-- Paistinkääntäjä, lausui ankarasti kunnon mestarini, nyt sinä puhut\nkuin farisealainen. Eräs yhtä tiukka kuin miellyttävä jumaluusoppinut\non sanonut: \"Kääntäkää silmänne itseenne ja kavahtakaa muiden tekoja\ntuomitsemasta! Turhaa työtä on muiden tuomitseminen. Usein ihminen\npettyy siinä ja tekee syntiä helposti, sen sijaan kuin hänen työnsä\nitseään tutkiessaan ja tuomitessaan aina kantaa hedelmää.\" Myös on\nkirjoitettu: \"Teidän ei tule peljätä ihmisten tuomiota\", ja apostoli\nPaavali on sanonut: \"Minä en sure tulla tuomituksi ihmisten oikeuden\nedessä.\" Näin nojautuen kaiken siveysopin kauneimpiin teksteihin\nminä teen sen vain sinun ylösrakennukseksesi, Paistinkääntäjä,\nja johdattaakseni sinut jälleen siihen nöyrään ja lempeään\nvaatimattomuuteen, joka sopii parhaiten sinulle, enkä suinkaan\nesiintyäkseni itse viattomana, sillä minun puutteellisuuksieni\nmoninaisuus painaa ja maahan murtaa minut. On vaikeaa olla syntiin\nliukumatta, mutta sopivaa olla myöskään syöksymättä epätoivoon joka\naskeleella, minkä astumme tämän maan kamaralla, missä kaikki on\nosallista samalla ensimmäiseen kiroukseen ja Jumalan pojan verellä\ntapahtuneeseen lunastukseen. En tahdo vikojani kaunistella ja\ntunnustan, että lähetystoimi, jonka hra d'Anquetilin pyynnöstä otin\nsuorittaakseni, johtuu Eevan lankeemuksesta ja on niin sanoakseni\neräs sen lukemattomia seurauksia, kun sitävastoin se nöyrä ja\ntuskallinen katumus, joka nyt täyttää minut tuon teon vuoksi, johtaa\njuurensa iäisen autuuteni toivosta ja ikävästä. Sinun on aina\nkuviteltava näet ihmiset vaappuvina tuomion ja lunastuksen välillä,\nja minä sanon sinulle, että juuri tällä hetkellä olen keinulaudan\nhyvässä päässä, oltuani tänä aamuna huonommalla puolen. Tahdon siis\ntunnustaa juosseeni mandragorapolkua pitkin, siksi kuin Mosaïden\ntupa tuli näkyviin, ja piilleeni erään orjantappurapensaan takana,\nodotellen, että Jahel ilmestyisi ikkunaan. Hän näyttäytyikin pian.\nAstuin silloin esille piilostani ja viittasin häntä tulemaan ulos.\nHän saapui minua tapaamaan pensaan taa hetkellä, jolloin hän luuli\nvoivansa pettää vanhan vartijansa epäluuloisuuden. Minä kerroin\nhänelle siellä matalalla äänellä yön seikkailut, joita hän ei\ntuntenut vielä. Samalla tein hänelle selon niistä suunnitelmista,\njoita tuolla kiihkeällä aatelismiehellä oli hänen suhteensa, ja\nesitin hänelle, miten tärkeää oli yhtä paljon hänen oman etunsa kuin\nmeidän molempien, minun ja Paistinkääntäjän, pelastuksen kannalta,\nettä hän lähtemällä mukaan auttaisi pakoamme. Välkytin myös hänen\nsilmiensä edessä hra d'Anquetilin lupauksia. \"Jos te suostutte\nseuraamaan häntä tänä iltana\", sanoin hänelle, \"teillä on oleva\nnostettavana hyvä eläke kaupungintalolta, useampi alusvaatteisto\nkuin millään oopperan tanssijattarella tai Panthémontin abbedissalla\nsekä kaunis hopeainen pöytäkalusto.\" -- \"Hän pitää minua huonona\nnaisena\", sanoi hän, \"ja se on hävytöntä\". -- \"Hän rakastaa teitä\",\nsanoin minä. \"Tahtoisitteko ennemmin, että teitä kunnioitettaisiin?\"\n-- \"Minä tahdon saada lihapatani\", vastasi hän, \"ja sen täytyy olla\nsangen raskas. Onko hän puhunut teille lihapadasta? Menkää, herra\napotti, ja sanokaa...\" -- \"Mitä minun on sanottava hänelle?\" --\n\"Että minä olen kunniallinen tyttö.\" -- \"Ja mitä muuta?\" -- \"Että\nhän on sangen julkea!\" -- \"Onko se kaikki? Jahel, muistakaa, että\nvoitte pelastaa meidät!\" -- \"Sanokaa hänelle vielä, että minä en\nsuostu lähtemään ilman laillista kauppakirjaa, joka hänen on vielä\ntänä iltana nimellään vahvistettava.\" -- \"Te saatte sen, pitäkää se\npäätettynä.\" -- \"Ei, apotti, mitään ei ole päätetty vielä, ellei\nhän sitoudu maksamaan minulle hra Couperinin oppitunteja. Minä\ntahdon oppia musiikkia.\" -- Tuolla asteella olivat neuvottelumme,\nkun vanha Mosaïde kaikeksi onnettomuudeksi yllätti meidät, arvaten\nkeskustelumme tarkoituksen, vaikka hän ei sanoja kuullutkaan.\nHän alkoi näet nimitellä minua viettelijäksi ja syytää päälleni\nhaukkumasanoja. Jahel juoksi pois ja piiloutui kammioonsa, joten\nminä jäin yksin tuon jumalanmurhaajan raivon esineeksi. Se oli\ntilani, jossa tapasitte minut ja josta sinä päästit minut, poikani.\nMutta itse asiassa oli juttu jo puhuttu, ryöstö päätetty ja meidän\npakomme taattu. Pyörät ja Hesekielin pedot eivät merkitse paljoa tuon\ntäyden lihapadan rinnalla. Pelkään ainoastaan, että vanha Mardoch on\nteljennyt sisarentyttärensä kolminkertaisten lukkojen taa.\n\n-- Kuulin todellakin, vastasin minä voimatta peittää\ntyytyväisyyttäni, -- lukkojen ja salpojen räiskeen samassa tuokiossa\nkuin olin saanut teidät orjantappuroista pelastetuksi. Mutta onko\ntotta, että Jahel niin nopeasti suostui teidän ehdotuksiinne, jotka\neivät olleet aivan kunniallisia ja joiden esittäminen varmaan on\nollut teille sangen vaikeaa? Se hämmästyttää minua. Sanokaa minulle\nvielä, kunnon mestarini, eikö hän ollenkaan puhunut minusta, eikö hän\nmaininnut nimeäni huokaisten tai muulla tavoin?\n\n-- Ei, poikani, vastasi hra apotti Coignard, hän ei maininnut\nnimeäsi, ei ainakaan korvin kuultavasti. En huomannut myöskään,\nettä hän olisi kuiskannut edes hra d'Astaracin nimeä, johon hänellä\nolisi pitänyt olla paljon enemmän syytä, koska tämä on hänen\nrakastajansa. Mutta sinun ei tule olla hämmästynyt siitä, että hän\nunohti kullantekijänsä. Naisen omistaminen ei vielä takaa meille,\nettä olisimme tehneet hänen sieluunsa syvän ja pysyvän vaikutuksen.\nSielut ovat melkein läpipääsemättömiä toisilleen, ja juuri se on\nomiaan sinulle osoittamaan rakkauden julman mitättömyyden. Viisaan\ntulee sanoa itselleen: Minä en ole mitään tässä mitättömyydessä, jota\nsanotaan luomakunnaksi. Mies, joka toivoo jättävänsä muiston naisen\nsydämeen, tekee samoin kuin se, joka tahtoo painaa sinettisormuksen\nleiman virtaavan veden pintaan. Siksi kavahtakaamme kiintymästä\nsiihen, mikä on katoavaista, ja pitäkäämme silmäimme edessä vain\nsitä, mikä ei kuole milloinkaan.\n\n-- Mutta Jahel, sanoin minä, on kuitenkin hyvien telkien takana, ja\nme voimme luottaa hänen vartijansa valppauteen.\n\n-- Poikani, lausui kunnon mestarini, hänen on tänä iltana tavattava\nmeitä Punaisessa Hevosessa. Pimeys suosii pakoretkiä, naisenryöstöjä,\nsalahankkeita ja varkaan askelia. Meidän on luotettava tuon tytön\nviekkauteen. Mitä sinuun tulee, sinun on visusti saavuttava illan\nhämärtyessä Bergères'in torille. Tiedät, että d'Anquetil ei ole\nkärsivällinen ja että hän olisi mies lähtemään ilman sinua.\n\nJuuri kun hän pääsi antamasta näitä neuvoja minulle, soi einekello.\n\n-- Onko sinulla neulaa ja lankaa? hän kysyi. -- Minun vaatteeni ovat\nmonesta kohden rikki, ja tahtoisin, ennenkuin ilmestyn ruokapöytään,\nsaada ne entiseen kuntoonsa useilla uudistuksilla. Varsinkin housuni\nherättävät minussa levottomuutta. Ne ovat siinä määrin riekaleina,\nettä tunnen tunnossani niiden olevan mennyttä kalua, ellen hanki\npikaista apua niille.\n\n\n\n\n18.\n\n\nIstuin siis tavalliselle paikalleni kabbalistin pöytään tuo masentava\najatus mielessäni, että istuin viimeistä kertaa siinä. Sieluni oli\nsynkkä Jahelin uskottomuuden vuoksi. Ah, sanoin itselleni, minun\npalavin toivoni oli paeta hänen kerallaan. Sen täyttyminen ei ollut\ntodennäköistä. Kuitenkin se täyttyy nyt, ja mitä julmimmalla tavalla.\nJa vielä kerran täytyi minun ihmetellä rakkaan mestarini viisautta,\nsillä eräänä päivänä, kun olin liian kiihkeästi toivonut jonkin asian\nmenestymistä, hän oli vastannut minulle näillä raamatun sanoilla: _Et\ntribuit eis petitionem eorum_. [Ja hän kuuli heidän rukouksensa.]\nSuruni ja huoleni turmelivat kaiken ruokahaluni, ja minä vein tuskin\nhuulilleni pöydän antimia. Mutta kunnon mestarini oli säilyttänyt\nsielunsa muuttumattoman viehättäväisyyden.\n\nHänen haastelunsa oli miellyttävämpää kuin milloinkaan, ja häntä\nolisi voinut luulla ennemmin joksikin niistä viisaista, joita\n_Télémaque_ meille kuvailee ja jotka keskustelevat elysiläisten\nkenttien siimeksessä, kuin takaa-ajetuksi murhamieheksi, joka oli\ntuomittu kurjaan ja harhailevaan elämään. Hra d'Astarac, joka luuli\nminun viettäneen yöni paistintuvassa, tahtoi kohteliaasti tietää\nuutisia kunnon vanhemmistani. Ja kun hän ei hetkeksikään voinut\nluopua henkinäyistään, hän lisäsi:\n\n-- Kun puhun tuosta paistinkokista teidän isänänne, käytän\nluonnollisesti vain ihmisten yleistä puhetapaa enkä oman luontoni\nmukaista. Sillä mikään ei todista, poikani, että te ette voisi olla\njonkun tulenhaltian siittämä. Tahdonkin mieluimmin uskoa asianlaidan\nolevan niin, kunhan teidän vielä hento neronne on varttuva voimassa\nja kauneudessa.\n\n-- Oh, älkää niin sanoko, jalo herra, virkkoi hymyillen kunnon\nmestarini. -- Tuolla tavoin te pakotatte hänet kätkemään\nälykkäisyyttään äitinsä hyvän maineen vuoksi. Mutta jos te tuntisitte\nparemmin hänen äitinsä, te olisitte, kuten minäkin, vakuutettu, ettei\nhänellä suinkaan ole ollut mitään yhteyttä keijujen kanssa. Hän on\nkunnon kristitty, joka ei koskaan ole harjoittanut lihan töitä muiden\nkuin miehensä kanssa ja joka kantaa hyveensä todistuksen kasvoillaan,\neroten siinä suhteessa suuresti tuosta toisesta paistinkokin\nvaimosta, rouva Quonianista, josta puhuttiin paljon Parisissa ja\nmaaseudulla minun nuoruudessani. Ettekö ole kuullut hänestä, jalo\nherra? Häntä hienosteli eräs hra Mariette, josta sitten tuli hra\nd'Angervilliers'n kirjuri. Se oli paksu herra, joka ihanaisensa\ntavatessaan joka kerta lahjoitti hänelle muistoksi jonkin korukalun,\nyhtenä päivänä lothringilaisen ristin tai pyhänhengen soljen, toisena\npäivänä kellon tai vitjat. Tai vielä myöskin nenäliinan, viuhkan\ntai hajuvesilippaan. Hän tyhjensi tuon naikkosen takia kaikki\nSaint-Germainin markkinain korumyymälät ja paitakaupat. Vihdoin,\nnähdessään vaimonsa koristettuna kuin pyhäinlipas, paistinkokki\nalkoi epäillä, ettei kaikki ollut kunniallisella tavalla hankittua.\nHän rupesi vakoilemaan vaimoaan ja yllättikin tämän ennen pitkää\nrakastajansa syleilystä. Tuo aviomies, se täytyy minun sanoa\nteille, oli mustasukkainen roisto. Hän vihastui eikä voittanut\nsillä mitään, pikemmin päinvastoin. Sillä rakastava pari, jota hän\nhäiritsi turhalla hälinällään, vannoi vapautuvansa hänestä. Hra\nMariette oli pitkäkätinen mies. Hän hankki vangitsemiskäskyn poloisen\nQuonianin nimelle. Mutta eräänä päivänä sanoi viekas paistinkokin\nvaimo miehelleen: \"Pyydän, että tarjoat minulle päivällisen maalla\nensi sunnuntaina. Toivon erinomaista huvia tuosta miellyttävästä\nmatkasta.\" Hän oli hellä ja itsepäinen. Mies tuli hyvilleen ja\nsuostui hänen pyyntöönsä. Kun sunnuntai tuli, istui paistinkokki\nvaimonsa kera huonoihin kärryihin ajaakseen Porcheronsiin. Mutta\ntuskin he olivat tulleet Rouleen, kun eräät Marietten asettamat\nsantarmit tempasivat paistinkokin ja veivät hänet Bicêtreen. Sieltä\nhänet lähetettiin Mississippi-joelle ja siellä hän on vieläkin.\nTuosta tehtiin laulu, joka päättyi näin ikään:\n\n    Viisas mies ei kukaan\n    kuin puoleksi silmänsä avaa\n    hän mieluummin muodin mukaan\n    kuin Mississipillä havaa.\n\nJa se onkin epäilemättä paras opetus, minkä paistinkokki Quonianin\nesimerkki voi tarjota meille. Mitä itse seikkailuun tulee, siltä ei\npuutu muuta kuin että joku Petronius tai Apuleius kuvailee sen, niin\non se oleva parhaiden milesiläisten tarujen arvoinen. Nykyaikaiset\nkirjailijat eivät vedä vertoja muinaisille kertomarunouden ja\nmurhenäytelmien aloilla. Mutta ellemme voita kreikkalaisia ja\nlatinalaisia pikkukertomuksen alalla, niin ei syy ole ainakaan\nParisin naismaailman, joka lakkaamatta rikastuttaa tähän kuuluvaa\nainehistoa kaikenkaltaisilla nerokkailla ja somilla keksinnöillä. Te\ntunnette varmaan, jalo herra, Boccaccion kokoelman. Olen huvikseni\nlueskellut sangen paljon sitä ja voin vakuuttaa, että jos tuo nuori\nfirenzeläinen eläisi meidän päiviemme Ranskassa, hän tekisi Quonianin\nonnettomuudesta yhden viehättävimpiä kertomuksiaan. Mitä minuun\ntulee, olen tahtonut esittää sen tässä pöytäseurassa ainoastaan, että\nLéonard Paistinkääntäjän rouvan hyve, tuohon vastakohtaan verrattuna,\nloistaisi sitä kirkkaampana, sillä hän on saman ammattikunnan kunnia,\njonka häpeä rouva Quonian oli. Uskallan vakuuttaa, että rouva\nPaistinkääntäjä ei ole koskaan erehtynyt niiden keskinkertaisten\narkihyveiden harjoittamisessa, joita avioliitto tarkoittaa, tuo ainoa\nseitsemästä sakramentista, joka on ylenkatsottava.\n\n-- Sitä en kiistä, vastasi hra d'Astarac. -- Mutta tuo rouva\nPaistinkääntäjä olisi vieläkin kunnioitettavampi, jos hän olisi\nelänyt jonkun keijun yhteydessä, kuten Semiramis, Olympias ja suuren\npaavi Sylvester II:n äiti.\n\n-- Ah, jalo herra, sanoi apotti Coignard, te puhutte meille aina\nkeijuista ja salamantereista. Vakavasti puhuen, oletteko te koskaan\nnähnyt niitä?\n\n-- Yhtä hyvin kuin teidät, vastasi hra d'Astarac, vieläpä\nlähempääkin, ainakin mitä salamantereihin tulee.\n\n-- Jalo herra, jatkoi kunnon mestarini, se ei riitä vielä todistamaan\nheidän olemassaoloaan, joka sotii kirkon opetuksia vastaan. Sillä\nharhanäyt voivat pettää meitä. Silmät ja kaikki meidän aistimemme\novat ainoastaan erehdysten airuita ja valheiden sanansaattajia. Ne\nhairahduttavat meitä enemmän kuin johtavat oikeaan. Ne antavat meille\nvain epävarmoja ja haihtuvia kuvia. Totuus välttää niitä, sillä se on\nnäkymätön kuin se iäinen periaatekin, jonka säde se on.\n\n-- Oh, virkahti hra d'Astarac, en tietänyt, että olitte niin suuri\najattelija ja niin ylevä henki.\n\n-- Tosin on päiviä, vastasi kunnon mestarini, jolloin sieluni on\nraskaampi ja sidotumpi vuoteeseen sekä ruokapöytään. Mutta minä\nolen tänä yönä lyönyt rikki viinipullon erään publikaanin päähän ja\nse on erikoisesti kiihoittanut henkisiä kykyjäni. Tunnen olevani\nkyllin voimakas karkoittaakseni ne harhakuvat, jotka teitä vaivaavat,\nja puhaltaakseni ne pois kuin savupilven. Sillä kaiken lopuksi,\njalo herra, nuo tulenhaltiat eivät ole muuta kuin teidän omia\naivohöyryjänne.\n\nHra d'Astarac ehkäisi hänet lempeällä liikkeellä ja sanoi:\n\n-- Anteeksi, herra apotti! Uskotteko te piruihin?\n\n-- Vastaan ilman suurempia vaikeuksia, sanoi apotti, uskovani\npiruihin nähden kaikki, mitä heistä on kerrottu pyhissä kirjoissa,\nja hylkääväni harhana ja noituutena kaiken uskon poppamiehiin,\ntaikakaluihin ja henkienmanauksiin. Pyhä Augustinus opettaa\nettä raamattu, vaatiessaan meitä piruja vastaan kamppailemaan,\ntarkoittaa sillä, että meidän on vastustettava intohimojamme ja\nsynnillisiä halujamme. Mikään ei ole inhoittavampaa kuin kaikki nuo\npirunkuvaukset joilla kapusiinit kilttejä naisia peloittelevat.\n\n-- Huomaan, sanoi hra d'Astarac, että te pyritte ajattelemaan\nkunniallisen miehen tavoin. Te vihaatte munkkien karkeaa taikauskoa\nyhtä syvästi kuin minä itse ylenkatson sitä. Mutta, kaiken lopuksi,\nte uskotte piruihin, kuten ilman suurempaa vaivaa olen saanut teidät\ntunnustamaan. Tietäkää siis, että pirut ovat juuri samoja kuin\nkeijut ja salamanterit. Pelko ja tietämättömyys ovat vääristelleet\nheidät arkojen ihmisten mielikuvituksessa. Todellisuudessa he\novat kauniita ja hyveellisiä. Koska en ole kyllin vakuutettu\nteidän tapojenne puhtaudesta, en ole teitä salamanterien poluille\njohdattava. Mutta mikään ei estä, herra apotti, minua opastamasta\nteitä keijujen tuttavuuteen. He asuvat ilman pihoilla ja lähestyvät\nmielellään ihmisiä niin suurella suopeudella ja ystävyydellä,\nettä heitä on myös apuhengiksi nimitetty. Kaukana siitä, että he\nsyöksisivät meitä perikatoon, kuten teologit uskovat, heitä piruiksi\nnimitellen, he päinvastoin varjelevat ja suojelevat kaikelta\nvaaralta maallisia ystäviään. Voisin esittää teille lukemattomia\nesimerkkejä heidän avuliaisuudestaan. Mutta rajoittaakseni ainettani\ntahdon nojautua vain yhteen, jonka marski de Granceyn rouva itse\non kertonut minulle. Hän oli iällinen ja ollut leskenä jo useita\nvuosia, kun hän eräänä yönä vuoteessaan sai vieraaksi keijun, joka\nsanoi hänelle: \"Hyvä rouva, etsittäkää tarkoin miesvainajanne\npukuvarasto. Eräiden hänen housujensa taskussa on kirje, joka voisi,\njos se tulisi tunnetuksi, syöstä turmioon hra des Roches'in, meidän\nmolempien hyvän ystävämme. Hakekaa esiin se kirje ja polttakaa\nse!\" Rouva Grancey lupasi ottaa tarkoin huomioon tuon neuvon ja\ntiedusti miesvainajansa vointia keijulta, joka hävisi vastaamatta\nhänelle. Herättyään hän kutsui kamaripalvelijattarensa ja lähetti\nheidät katsomaan, eikö pukusäiliössä olisi jäljellä mitään marskin\nvaatteita. Palvelijattaret vastasivat, ettei ollut jäljellä yhtään\nja että lakeijat olivat myyneet ne kaikki vaatekaupustelijalle.\nRouva de Grancey vaati heitä yhä hakemaan, eikö löytyisi ainakin\nyhtä housuparia. Kaikki nurkat koluttuaan palvelijattaret keksivät\ntodellakin eräät vanhat, mustasta taftikankaasta tehdyt housut,\nentisen muodin mukaan nyörireijillä varustetut. He toivat ne\nmarskinrouvalle. Tämä pisti kätensä erääseen taskuun, otti sieltä\nkirjeen, aukaisi sen ja huomasi sen sisältävän enemmänkin kuin oli\ntarpeen hra Roches'in sulkemiseksi valtion vankilaan. Hän heitti\nkirjeen heti tuleen. Siten tuo kunnon mies tuli pelastetuksi hyvien\nystäviensä, keijun ja marskinrouvan avulla. Pyydän kysyä, herra\napotti, ovatko nuo pirujen tapoja? Mutta tahdon kertoa teille erään\ntoisenkin esimerkin, joka on tekevä vielä syvemmän vaikutuksen\nteihin ja joka varmaan on käyvä niin oppineen miehen sydämeen kuin\nte olette. Teille on epäilemättä tunnettua, että Dijonin akatemia on\nmonta etevää henkeä hedelmöinyt. Eräs heistä, jonka nimi ei myöskään\nvoi olla teille tuntematon ja joka eli viime vuosisadalla, valmisti\nmuuatta Pindaros-painosta todellisen tiedemiehen ahkeruudella.\nEräänä yönä, jonka hän oli viettänyt tutkimalla turhaan viiden,\nturmeltuneen tekstin takia hänelle käsittämättömän säkeen merkitystä,\nhän nukahti epätoivoonsa kukonlaulun aikaan. Unessa eräs keiju, joka\nrakasti häntä, kantoi hänet Tukholmaan, johdatti hänet kuningatar\nKristiinan palatsiin, saattoi hänet kirjastoon ja otti eräältä\nhyllyltä Pindaros-käsikirjoituksen, josta hän aukaisi juuri tuon\nvaikean paikan. Nuo viisi säettä olivat siinä, varustettuina parilla\nkolmella erinomaisella selityksellä, joiden kautta ne tulivat\ntäysin käsitettäviksi. Tiedemies kavahti ylös myrskyisän riemunsa\nherättämänä, iski tulta ja merkitsi heti muistoon nuo viisi säettä,\nsiinä muodossa kuin ne olivat hänelle ilmestyneet. Sen tehtyään\nhän taas nukahti syvään. Seuraavana päivänä hän mietti yöllistä\nseikkailuaan ja päätti ottaa selon siitä. Hra Descartes oleskeli\nsilloin Ruotsin kuningattaren luona, jolle hän opetti filosofiaansa.\nPindaros-tutkija tunsi hänet, mutta hän oli vielä läheisempi tuttava\nRanskan kuninkaan Ruotsissa olevan lähettilään hra Chanut'n kanssa.\nTämän puoleen hän kääntyi ja pyysi tätä saattamaan hra Descartes'ille\nkirjeen, missä hän kysyi, oliko kuningattaren kirjastossa Tukholmassa\ntodellakin eräs käsikirjoitus, joka sisälsi hänen merkitsemänsä\nPindaros-toisinnon. Hra Descartes, joka oli mitä kohteliain\nmies, vastasi Dijonin akateemikolle, että hänen majesteetillaan\nkuningattarella todellakin oli tuo käsikirjoitus ja että hän itse oli\nsiitä lukenut kyseenalaiset säkeet kirjeen mainitsemassa toisinnossa.\n\nHra d'Astarac oli kertonut tämän jutun omenaa kuoriessaan ja loi nyt\nkatseensa apotti Coignardiin nauttiakseen sen menestyksestä.\n\nKunnon mestarini hymyili.\n\n-- Ah, jalo herra! hän sanoi, huomaan äsken olleeni kyllin itserakas\nturhia toivoakseni ja että teitä on mahdoton saada harhakuvistanne\nluopumaan. Tunnustan mielelläni, että te olette tuossa kuvannut\nmeille sangen nerokkaan tulenhaltian ja että minäkin tahtoisin yhtä\nkiltin kirjurin itselleni. Hänen apunsa olisi minulle erityisesti\nhyödyllinen Zozimos Panopolilaisen parin kolmen epäselvimmän kohdan\ntulkinnassa. Ettekö voisi osoittaa minulle keinoa manata tarpeen\ntullen esiin joku kirjastohaltia, tietysti yhtä taitava kuin Dijonin\nkeiju?\n\nHra d'Astarac vastasi vakavasti:\n\n-- Sen salaisuuden, herra apotti, voin uskoa teille mielelläni. Mutta\nminä huomautan samalla, että te joudutte varmaan perikatoon, jos\nilmaisette sen sivistymättömille.\n\n-- Olkaa aivan tyyni sen asian suhteen, sanoi apotti. -- Minua\nhaluttaa suuresti tulla tuntemaan niin kaunis salaisuus, vaikka en\nodotakaan, ollakseni teille aivan vilpitön, mitään tulosta siitä,\nsillä minä en usko tulenhaltioihin. Opettakaa minua siis, jos\nsuvaitsette.\n\n-- Te vaaditte sitä? kysyi kabbalisti. -- Tietäkää siis, että jos te\ntahdotte avuksenne jonkun tulenhaltian, teidän ei ole tarvis muuta\nkuin lausua tuo yksi ainoa sana: _Agla_. Siinä silmänräpäyksessä\nlentävät teidän luoksenne ilman keveät asukkaat. Mutta te käsitätte\nluonnollisesti, hyvä herra, että tuo sana täytyy lausua yhtä paljon\nsydämellä kuin suulla ja että sen koko voima riippuu uskosta. Ilman\nuskoa se on vain turhaa huultenhuminaa. Myöskin minun suussani, jos\nlausun sen kuten äsken, panematta siihen sieluani tai toivoani, sillä\non niin heikko voima, että vain vaivoin jotkut auringon lapset sen\nkuullessaan vilahtavat tämän huoneen läpi keveine valovarjoineen.\nMinä enemmän aavistin kuin näin heidät tuon uutimen takaa, ja he\nhaihtuivat, kun tuskin olivat ehtineet muodostua. Ette te eikä teidän\noppilaanne voinut huomata heidän läsnäoloaan. Jos olisin lausunut\ntuon taikasanan todellisella tunteella, te olisitte nähnyt heidän\nilmestyvän kaikessa loistossaan. He ovat kauniita ja suloisia. Olen\nilmaissut teille, herra apotti, täten erään suuren ja hyödyllisen\nsalaisuuden. Vielä kerran, älkää ymmärtämättömästi sitä levittäkö.\nÄlkää myöskään halveksiko apotti de Villars'in kohtalon antamaa\nopetusta, hänen, jonka keijut murhasivat Lyonin tiellä, koska hän oli\nlevittänyt heidän salaisuuksiaan.\n\n-- Lyonin tiellä, sanoi kunnon mestarini. -- Sepä omituista!\n\nHra d'Astarac jätti äkkiä meidät.\n\n-- Tahdon vielä kerran, sanoi apotti, nousta tuohon majesteetilliseen\nkirjastoon, missä olen nauttinut niin karuja hekkumoita ja jota en\nole näkevä enää milloinkaan. Älä unohda, Paistinkääntäjä, olla päivän\nhämärtyessä Bergères'in torilla.\n\nLupasin pitää sen mielessäni. Aioin sulkeutua kammiooni\nkirjoittaakseni hra d'Astaracille ja kunnon vanhemmilleni, että he\nantaisivat anteeksi minulle, vaikka pakenin heitä hyvästelemättä\njouduttuani osalliseksi rettelöön, joka minun kohdaltani oli pikemmin\nonneton kuin rikoksellinen.\n\nMutta jo portaissa kuulin kuorsausta, joka tuntui tulevan minun\nhuoneestani, ja näin oven avattuani hra d'Anquetilin nukkuvan\nvuoteellani, miekka päänalaisensa vieressä ja kortit levällään\npeitteeni päällä. Teki hetkisen mieleni lävistää hänet hänen omalla\nmiekallaan. Mutta tuo aie karkkosi minusta yhtä pian kuin se oli\ntullutkin, minä jätin hänet rauhassa nukkumaan ja hymyilin suruni\nkeskellä itsekseni, kun muistin, että Jahel ei voisi kolminkertaisten\ntelkiensä takaa tulla häntä tapaamaan.\n\nTahdoin kuitenkin kirjoittaa kirjeeni ja astuin kunnon mestarini\nkammioon, ajaen pakosalle viisi tai kuusi rottaa, jotka yöpöydällä\njyrsivät hänen Boëtiustaan. Kirjoitin hra d'Astaracille ja äidilleni,\nsommittelinpa vielä Jahelillekin mitä liikuttavimman epistolan. Luin\nsen uudelleen ja kostutin kyynelilläni. Ehkäpä, sanoin itselleni, tuo\nuskoton on samoin tekevä.\n\nSurun ja väsymyksen murtamana heittäydyin sitten kunnon mestarini\nvuoteelle ja vaivuin pian horrokseen, jota samalla eroottiset ja\nsynkät unet häiritsivät. Siitä herätti minut mykkä Kriton, joka\nastui huoneeseen ja ojensi minulle hopeatarjottimella pienen\npaperilapun, jolle kömpelö käsi oli eräitä sanoja kirjoittanut. Minua\nodotettiin ulkona tärkeän asian vuoksi. Lapussa oli allekirjoitus:\nVeli Ange, halpa kapusiini. Juoksin viheriälle portille ja kohtasin\ntielle tultuani tuon pikku munkin. Hän istui ojanvarrella ja oli\nmitä kurjimmassa tilassa. Kun hänellä ei ollut voimaa nousta minun\ntullessani, hän katsoi minuun suurilla, miltei inhimillisillä ja\nkyynelten täyttämillä koiransilmillään. Hänen partansa ja rintansa\njärähtelivät hänen huokauksistaan. Hän sanoi sydäntäviiltävällä\näänellä:\n\n-- Ah, herra Jacques, koettelemusten hetki on tullut Babylonille,\nkuten profeetoissa sanotaan. Hra de la Guéritauden syytteestä on\nhra poliisiluutnantti antanut vangita neiti Cathérinen ja hänet\nlähetetään Amerikkaan ensi vankisaattueen keralla. Olen saanut siitä\ntiedon luutunsoittajatar Jeannettelta, joka samalla hetkellä kuin\nCathérinen vankkurit vierivät vankilaan, pääsi sieltä itse, oltuaan\npidätettynä erään sairauden takia, josta hän nyt lääkärin taidon\navulla ja Jumalan armosta lienee parantunut! Mutta mitä Cathérineen\ntulee, lähetetään hänet saarille ikuiseksi.\n\nJa tämän sanottuaan veli Ange alkoi vuodattaa vuolaita kyyneleitä.\nKoeteltuani hyvillä sanoilla hillitä hänen itkuaan kysyin häneltä,\neikö hänellä ollut mitään muuta minulle sanottavaa.\n\n-- Ah, herra Jacques, hän vastasi, pääasian minä olen jo uskonut\nteille ja loppu liihoittelee päässäni kuin Jumalan henki vetten\npäällä, ilman mitään vertailua muuten. Siellä vallitsee synkkä\nsekasorto. Cathérinen onnettomuus on vienyt tajun minulta. Kuitenkin\non minulla täytynyt olla jokin tärkeä tieto teille saatettavana,\nennenkuin olen uskaltanut tulla tämän kirotun talon kynnykselle,\njossa te asutte kaikenkaltaisten pirujen kanssa. Vain kauhulla\nolenkin, Pyhän Franciscuksen rukouksen luettuani, tohtinut käyttää\nkolkutinta jättääkseni palvelijalle erään teille osoitetun\nkirjelipun. En tiedä, oletteko voinut lukea sitä, sillä niin vähän\nolen minä tottunut kirjaimia kaavailemaan. Eikä paperikaan ollut\noikein sopiva kirjoittamiseen, mutta meidän pyhän järjestömme kunnia\non juuri se, että se ei ole vajonnut tämän vuosisadan turhuuksiin.\nAh, Cathérine vankilassa! Cathérine Amerikkaan! Eikö se ole omiaan\nmurtamaan kovimmankin sydämen? Jeannette itse itki sitä silmät\nvesissä, vaikka hän on aina ollut mustasukkainen Cathérinelle, joka\non yhtä paljon nuorempi ja kauniimpi häntä kuin Pyhä Franciscus on\nsäteilevämpi kaikkia muita pyhimyksiä. Ah, herra Jacques! Cathérine\nAmerikkaan, niin eriskummalliset ovat kaitselmuksen tiet. Ah, meidän\nuskontomme on tosi ja kuningas David on oikeassa, kun hän sanoo,\nettä me olemme kuin ruoho kedolla, koska Cathérine on vankilassa.\nNämä kivet, joilla istun, ovat minua onnellisemmat, vaikka kannankin\nkristityn, vieläpä hengellisen miehen pukua. Cathérine vankilassa!\n\nHän alkoi nyyhkiä jälleen. Odotin kunnes hänen tuskansa tulva olisi\nhiljentynyt, ja kysyin häneltä, tiesikö hän jotakin rakkaista\nvanhemmistani.\n\n-- Herra Jacques, hän vastasi, juuri he lähettävätkin minut teidän\nluoksenne eräässä tärkeässä asiassa. Minun täytyy sanoa teille, että\nhe eivät ole onnellisia, ja syy siihen on teidän isänne, mestari\nLeonardin, joka kuluttaa joka Jumalan päivän juomalla ja korttia\npelaamalla. Eikä nouse enää, kuten ennen, hanhien ja kananpoikien\nlihava tuoksu Kuningatar Hanhenjalan kuvaa kohden, jota kosteat\ntuulet surumielisesti heiluttavat ja ruostuttavat. Missä on se\naika, jolloin teidän isänne paistintupa täytti tuoksuilla koko\nSaint-Jacques-kadun _Pienestä Bakkoksesta_ aina _Kolmeen neitseeseen_\nsaakka. Mutta siitä saakka kuin tuo poppamies astui siihen jalallaan,\nei mikään menesty siinä talossa, eivät eläimet eivätkä ihmiset, sillä\nhän on taikonut sen. Jumalan kosto on levännyt tuon talon yllä,\nsiitä saakka kuin tuo paksu apotti Coignard sai siellä ystävällisen\nvastaanoton ja minut ajettiin ulos ovesta. Se oli pahan juuri, joka\njohtui siitä, että hra Coignard ylvästeli syvillä tiedoillaan ja\nhienoilla tavoillaan. Ja ylpeys on kaikkien paheiden alkulähde.\nTeidän hurskas äitinne, herra Jacques, teki hyvin väärin siinä,\nettä ei tyytynyt niihin oppitunteihin, joita minä kristillisestä\nrakkaudesta annoin teille ja joiden nojalla te varmaan olisitte\nkyennyt hoitamaan kyökkiä, käsittelemään varrasta ja kantamaan\nammattikunnan lippua isänne autuaan kuoleman ja hautajaisten\njälkeen. Ne eivät voi olla etäällä nimittäin, sillä kaikki elämä on\nkatoavaista ja hän juo suunnattomasti.\n\nNuo uutiset täyttivät minut helposti ymmärrettävällä murheella. Minä\nitkin kilpaa pikku munkin kanssa. Kuitenkin kysyin häneltä, eikö\nhänellä ollut mitään kerrottavaa kunnon äidistäni.\n\n-- Jumala, vastasi hän, joka suvaitsi murhettaa Rakelia Ramassa,\non lähettänyt teidän äidillenne, herra Jacques, erinäisiä\nkoettelemuksia, hänen omaksi hyväkseen ja rangaistakseen mestari\nLeonardia siitä synnistä, että hän pahanilkisesti ajoi minun\nolennossani Jeesuksen Kristuksen ulos paistintuvastaan. Hän on\nsallinut useimpien lintupaistin ja pasteijan ostajien siirtyä rouva\nQuonianin tyttärelle, joka kääntää varrastaan Saint-Jacques-kadun\ntoisessa päässä. Teidän rouva äitinne näkee nyt surulla, että Jumala\non siunannut tuon huoneen hänen oman huoneensa kustannuksella, joka\nnyt on niin autiona, että melkein sammal kasvaa kynnyspaadella.\nTeidän äitiänne lohduttaa näissä koettelemuksissa ainoastaan\nhänen uskollisuutensa Pyhää Franciscusta kohtaan ja vielä ajatus,\nettä teille on käynyt hyvin maailmassa ja että kuljette miekka\nkupeellanne kuin aatelismies. Mutta tuo jälkimmäinen lohdutus sai\nkovan kolauksen, kun poliisit tänä aamuna tulivat etsimään teitä\npaistintuvasta viedäkseen teidät Bicêtreen, vuoden, kaksi kipsiä\npolkemaan. Cathérine oli antanut teidät ilmi hra de la Guéritaudelle.\nMutta häntä ei ole siitä soimattava, sillä hän tunnusti totuuden,\nkuten oli hänen kristillinen velvollisuutensa. Hän ilmoitti\nteidät, yhdessä hra apotti Coignardin kanssa, hra d'Anquetilin\nrikostovereiksi ja kuvasi tarkkaan tuon kauhistavan yön murhat ja\nverenvuodatukset. Mutta ah, hänen suoruutensa ei auttanut häntä\nollenkaan ja hänet vietiin vankilaan. On hirmuista sitä ajatella!\n\nNäin puhuttuaan pikku munkki painoi pään käsiinsä ja alkoi jälleen\nitkeä.\n\nPäivä oli hämärtynyt. Pelkäsin tulevani liian myöhään\nkohtauspaikalle. Nostin pikku munkin ojasta, johon hän oli luisunut,\nsain hänet jalkeille ja pyysin häntä jatkamaan kertomustaan sekä\nseuraamaan minua pitkin Saint-Germainin tietä Bergères'in torille\nsaakka. Hän totteli mielellään ja pyysi, kulkien surullisena\nkupeellani, minua avukseen selvittämään ajatustensa sekoittunutta\nvyyhteä. Minä palautin hänet takaisin siihen tuokioon, jolloin\npoliisit saapuivat minua vangitsemaan paistintuvasta.\n\n-- Kun he eivät teitä tavanneet, hän jatkoi, he tahtoivat viedä\nisänne teidän sijastanne. Mestari Léonard väitti, että hän ei\ntietänyt, missä te piilottelitte. Teidän rouva äitinne sanoi samaa ja\nvahvisti sen pyhästi vannomalla. Jumala hänelle anteeksi antakoon,\nsillä ilmeisesti hän vannoi väärin. Poliisit rupesivat jo suuttumaan.\nTeidän isänne sai juottamalla heidät järkiinsä. Ja he erosivat\nsangen hyvinä ystävinä. Sillä aikaa lähetti äitinne noutamaan\nminua _Kolmesta neitseestä_, jossa olin kerjuulla munkkikuntani\npyhien sääntöjen mukaisesti. Hän hoputti minua etsimään teitä ja\nvaroittamaan, että pakenisitte viipymättä, sillä hän pelkäsi, että\npoliisiluutnantti voisi piankin keksiä teidän asuntonne.\n\nKuunnellen näitä surullisia uutisia minä joudutin askeleitani, ja me\nolimme jo Neuillyn sillan yli ehtineet.\n\nNoustessamme tuota kylläkin jyrkkää rantaa Bergères'in aukealle,\njonka jalavat jo näkyivät silmiimme, pikku munkki jatkoi riutuvalla\näänellä:\n\n-- Teidän rouva äitinne, hän sanoi, käski minua nimenomaan\nvaroittamaan teitä uhkaavasta vaarasta ja antoi teille jätettäväksi\nerään pienen pussin, jonka kätkin viittani alle. Se on hukkunut\nminulta, hän lisäsi, kopeloituaan kaikkialta itseään. Ja kuinka\nluulettekaan minun löytävän mitään, senjälkeen kuin Cathérine\non kadonnut minulta? Hän oli uskollinen Pyhälle Franciscukselle\nja sangen antelias, ja kuitenkin he ovat kohdelleet häntä kuin\nlangennutta naista, he tahtovat keritä hänen tukkansa, ja on\nhirmuista ajatella, että hänestä on tuleva muotikauppiaan\npukuvauvojen kaltainen ja että hänet tässä tilassa viedään\nAmerikkaan, jossa kuumetauti tai villit ihmissyöjät voivat tuhota\nhänet.\n\nHän päätti puheensa huoaten, ja me saavuimme aukealle. Vasemmalla\nmeistä kohosi kaksinkertaisen jalavarivin takaa Punaisen Hevosen\nmajatalo liuskakivikattoineen ja nostovehkeillä varustettuine\nullakkoluukkuineen. Lehvien alta näkyi ajoportti, joka oli\nselkoselällään.\n\nMinä hiljensin käyntiäni, ja pikku munkki vaipui erään puun juurelle.\n\n-- Veli Ange, sanoin hänelle, te puhuitte minulle äsken jostakin\npussista, jonka kunnon äitini oli uskonut teidän haltuunne minulle\nannettavaksi.\n\n-- Hän pyysi minua todellakin antamaan sen teille, vastasi pikku\nveli, ja minä olen niin hyvin kätkenyt sen, etten itsekään tiedä\nenää, missä se on. Mutta olkaa vakuutettu, herra Jacques, että se\nei ole voinut hukkua minulta muuten kuin liiallisen varovaisuuteni\nvuoksi.\n\nMinä huomautin hänelle kiivaasti, että hän ei ollenkaan ollut\nkadottanut sitä ja että, ellei hän heti paikalla löytäisi sitä,\nrupeisin itse auttamaan häntä sen etsinnässä.\n\nPuheeni sävy vaikutti nähtävästi häneen, sillä hän veti syvään\nhuoaten esiin viittansa alta pienen karttuunipussin ja ojensi sen\nminulle alakuloisesti. Löysin siitä kuuden livren kultarahan ja\nChartres'in mustan Neitsyen kuvalla leimatun mitalin, jota suutelin\nkiihkeästi, vuodattaen heltymyksen ja katumuksen kyyneleitä. Sillä\nvälin ammensi pikku munkki taskuistaan tukuttain värikuvia ja\nkömpelöillä alkupiirroksilla koristettuja rukouksia. Hän valitsi\npari kolme niistä, jotka hän katsoi muita pätevämmiksi, ja tarjosi\nne minulle pyhiinvaeltajien, matkustajien ja ylimalkaan kaikkien\nharhailevien henkilöiden tehokkaimpina turvakeinoina.\n\n-- Ne ovat siunattuja, hän sanoi, tepsiviä niin kuoleman vaarassa\nkuin sairaudessa, luettuina ääneen tai iholle painettuina ja\nkiinnitettyinä. Annan teille ne kristillisestä rakkaudesta, herra\nJacques. Muistakaa minua jollakin almulla. Älkää unohtako, että\nkerjään Pyhän Franciscuksen nimessä. Hän on varmaan teitä varjeleva,\njos autatte halvinta hänen lapsistaan, joka minä juuri tällä hetkellä\nolen.\n\nHänen näin puhuessaan minä huomasin himmenevän illan hämyssä\nnelivaljakkoiset berlini-vaunut, jotka Punaisen Hevosen ajoportista\nsuuntasivat läiskyvin piiskoin ja hirnuvin hevosin kulkunsa\nviertotielle, aivan läheltä sitä puuta, minkä alle veli Ange oli\nistuutunut. Havaitsin samalla, että ne eivät olleetkaan oikeat\nberlini-vaunut, vaan isot vankkurit, joissa oli neljä istumapaikkaa\nja niiden lisäksi pieni suljettu kuomu etupuolella. Olin jo\nkatsellut niitä hetken, kaksi, kun näin hra d'Anquetilin nousevan\nmäkeä ylös, Jahel vierellään, puettuna matkaviittaan ja joukko\nkääryjä kainalossaan. Heitä seurasi hra Coignard kantaen viittä\ntai kuutta vanhaan väitöskirjaan käärittyä paperilunttaa. Heidän\ntullessaan postikuskit laskivat alas vaunujen astinlaudat ja kaunis\nystävättäreni, kooten hameensa pallonpyöreiksi, kiipesi kuomuun hra\nd'Anquetilin auttaessa takaapäin.\n\nTuo näky sai minut syöksymään esiin ja huudahtamaan:\n\n-- Seis, Jahel! Seis, herra!\n\nMutta tuo viettelijä tyrkki vain sitä kovemmin kaunista uskotonta,\njonka hurmaava pyörö pian oli kadonnut kuomuun. Sitten, jalka\nastinlaudalla, aikoen itse perästä sinne, hän katsoi minuun\nhämmästyneenä.\n\n-- Ah, herra Paistinkääntäjä! Te tahdotte siis ryöstää minulta kaikki\nrakastajattareni! Ensin Cathérinen, sitten Jahelin. Sehän on kuin\nvedonlyönti.\n\nMutta minä en kuunnellut häntä, vaan huusin yhä edelleen Jahelia,\nsamalla kuin veli Ange, noustuaan jalavan alta, asettui vaununoven\neteen ja tarjoili hra d'Anquetilille pyhiä Roch-kuvia, lukuja, joita\noli luettava hevosia kengitettäessä ynnä rukousta virvatulia vastaan,\nvedoten viheliäisellä äänellä hänen kristilliseen rakkauteensa.\n\nOlisin jäänyt siihen vaikka koko yöksi Jahelia huutamaan, ellei\nkunnon mestarini olisi kiskaissut minua luokseen ja sysännyt vaunujen\nsuureen istuinosastoon, johon hän itse nousi minun jäljestäni.\n\n-- Jättäkäämme heille kuomu, hän sanoi, ja matkustakaamme me kaksi\ntässä tilavassa vaunukorissa. Olen hyvän aikaa etsinyt sinua,\nPaistinkääntäjä, ja me olimme, suoraan sanoen, juuri lähtemäisillämme\nilman sinua, kun äkkäsin sinut keskustelemassa puun alla kapusiinin\nkanssa. Me emme voineet viipyä kauempaa, sillä hra de la Guéritaude\nvaanii jo tarmokkaasti meidän jälkiämme. Ja hänellä on pitkä\nkäsivarsi: hän lainaa rahaa kuninkaalle.\n\nVaunut vierivät jo tietään. Veli Ange, joka oli tarrautunut kiinni\nvaununoveen, seurasi meitä kerjäten käsi ojolla.\n\nMinä hautausin patjoihini.\n\n-- Ah, herra apotti! huudahdin, te sanoitte kuitenkin, että Jahel oli\nkolminkertaisten telkien takana.\n\n-- Poikani, vastasi kunnon mestarini, tuo ei ollut mikään\nmäärättömästi luotettava seikka, sillä tytöt pitävät pilkkanaan\nmustasukkaisia miehiä ja heidän salpojansa. Kun ovi on suljettu,\nhe hyppäävät ikkunasta. Sinulla ei ole käsitystä, Paistinkääntäjä,\nnaisten viekkaudesta. Muinaiset kirjailijat ovat kertoneet\nihmeteltäviä esimerkkejä siitä, ja sinä olet löytävä monta jo\nApuleiuksen kirjasta, jonka kertomukseen Metamorfoosista ne ovat\nsuolanrakeiden tapaan sirotettuja. Mutta vielä selvemmin esiintyy tuo\nviekkaus eräässä arabialaisessa tarinassa, jonka hra Galand äskettäin\non tehnyt tunnetuksi Europassa ja jonka minä tahdon kertoa sinulle:\n\"Shariar, Tartarian sulttaani, ja hänen veljensä Shahzenan kävelivät\neräänä päivänä meren rannalla. Äkkiä he näkivät nousevan aalloista\nikäänkuin mustan pylvään, joka lähestyi rantaa. He huomasivat,\nettä se oli mitä julmimman laatuinen henkiolento, hirveän korkea\njättiläinen, joka kantoi päänsä päällä nelinkertaisilla rautalukoilla\nsuljettua lasikirstua. Tuo näky täytti heidät sellaisella kauhulla,\nettä he nopeasti piilottautuivat erään lähellä olevan puun\nhaarukkaan. Sillä aikaa nousi jättiläinen rannalle kirstuineen ja\nasetti sen puun juurelle, jossa molemmat ruhtinaat piilivät. Sitten\nhän pani maata itse sen viereen ja nukahti ennen pitkää. Hänen\njalkansa ulottuivat mereen saakka ja hänen hengityksestään maa ja\ntaivas tärähtelivät. Hänen noin hirvittävästi levähdellessään nousi\nkirstun kansi ja siitä astui ulos kuvankaunis nainen, vartalo kuin\nkuningattarella. Hän kohotti päänsä...\"\n\nTässä minä keskeytin hänen kertomuksensa, jota tuskin kuuntelinkaan.\n\n-- Ah, herra apotti! huudahdin, mitä luulette Jahelin ja hra\nd'Anquetilin tällä hetkellä sanovan toisilleen, kahdenkesken kuomun\nsisässä?\n\n-- En tiedä, vastasi kunnon mestarini. -- Se on heidän asiansa eikä\nmeidän. Mutta tahdon kertoa loppuun tuon arabialaisen kertomuksen,\nsillä se on todellakin syvämietteinen. Sinä keskeytit minut\najattelemattomasti, Paistinkääntäjä, juuri siinä tuokiossa, jolloin\nnainen päänsä kohottaen keksi nuo kaksi ruhtinasta puusta, johon he\nolivat kätkeytyneet. Hän viittasi heitä astumaan alas ja nähtyään,\nettä he epäröivät, haluten kyllä noudattaa niin kauniin olennon\nkutsua, mutta peläten lähestyä niin kauhistavaa jättiläistä, hän\nkuiskasi heille matalalla, mutta ilmehikkäällä äänellä: \"Tulkaa heti\nalas tai minä herätän jättiläisen!\" He oivalsivat hänen käskevästä\nja päättävästä eleestään, että tuo ei ollut mikään turha uhkaus ja\nettä heille oli samalla varminta ja miellyttävintä astua alas. Kun he\nolivat päässeet maahan, tarttui nainen heitä käteen, johdatti hiukan\nsyrjään puiden alle ja teki heille selvästi ymmärrettäväksi, että\nhän oli valmis heti heille kummallekin antautumaan. He suostuivat\nhyvillä mielin tuohon oikkuun, ja kun he olivat rohkeita miehiä,\nei pelko paljoakaan turmellut heidän nautintoaan. Saatuaan heiltä,\nmitä hän oli tahtonut, ja huomattuaan, että heillä kummallakin oli\nsormus sormessa, hän pyysi sitä heiltä. Sitten hän palasi kirstulle,\nmissä hän asui, otti siitä joukon rihmaan pujotettuja sormuksia\nja näytti niitä ruhtinaille \"Tiedättekö\", hän kysyi heiltä, \"mitä\ntämä sormusrihma merkitsee? Ne ovat miesten antimia, joille olen\nsamaa suosiota kuin teille osoittanut. Niitä on tarkoin laskien\nyhdeksänkymmentäkahdeksan, ja minä säilytän ne muistona heistä.\nPyysin samaa tarkoitusta varten teidän sormuksianne, että saisin\nsatani täyteen. Kas niin\", hän jatkoi, \"nyt minulla on ollut tähän\npäivään saakka sata rakastajaa tuon ilkeän jättiläisen valppaudesta\nja vartioimisesta huolimatta. Hän ei hetkeksikään jätä minua. Mutta\nhän sulkee minut turhaan tuohon lasikirstuun ja pitää minua piilossa\nmeren pohjalla, minä petän häntä kuitenkin niin paljon kuin minua\nhuvittaa.\" Tuo nerokas tarina, jatkoi kunnon mestarini, osoittaa,\nettä naiset ovat yhtä viekkaita itämailla, missä he ovat telkien\ntakana, kuin Europassa, missä he ovat vapaita. Jos jollakin heistä\nkerran on varma suunnitelma, ei ole aviomiestä, rakastajaa, isää,\nenoa tai holhoojaa, joka voisi estää hänet panemasta toimeen sitä.\nSinun ei siis tule ihmetellä, poikani, jos tuon vanhan Mardochin\nvalppauden pettäminen on ollut vain leikinasia Jahelille, jonka\nturmeltuneissa vaistoissa meikäläisten katutyttöjen taitavuus yhtyy\nitämaiseen uskottomuuteen. Arvaan, poikani, hänen olevan yhtä\nhehkuvan rakkaudessa kuin hän on ahnas kullalle ja hopealle. Hän on\nAhalan ja Ahaliban heimon tosi tytär. Hänen kauneutensa on kirpeä ja\nsyövyttävä, eikä sen viehätys ole tekemättä eräänlaista vaikutusta\nminuunkin, vaikka vuodet, ylevät mietiskelyt ja myrskyisän elämän\nkoettelemukset ovatkin paljon minussa lihallisten halujen aistia\nkuolettaneet. Tuskasta, mitä hänen seikkailunsa hra d'Anquetilin\nkanssa näkyy tuottavan sinulle, poikani, minä päätän, että tunnet\npaljon kiihkeämmin himon terävät hampaat lihassasi ja että sinua\nviiltää mustasukkaisuus. Siksi sinä moitit tointa, joka kylläkin\non epäsäännöllinen ja ristiriidassa arkipäiväisen sovinnaisuuden\nkanssa, mutta itsessään samantekevä, tai joka ei ainakaan lisää\nhuomattavammin maailman yleistä pahuutta. Syytät minua sydämessäsi\nosallisuudesta siihen ja luulet ajavasi siveyden asiaa, kun\nseuraatkin vain omien intohimojesi aaltoilua. Juuri siten, poikani,\nme kaunistamme pahimmat vaistomme omissa silmissämme. Se on kaiken\ninhimillisen siveyden alkujuuri. Myönnä kuitenkin, että olisi ollut\nvahinko jättää kauempaa niin kaunis tyttö tuolle vanhalle huppanalle.\nMyönnä, että hra d'Anquetil, joka on nuori ja kaunis, sopii paremmin\nniin herttaiselle olennolle, ja tyydy sietämään mitä et voi estää.\nSe viisaus on vaikeaa. Se olisi vieläkin vaikeampaa sinulle, jos\nsinulta olisi riistetty oma rakastajatar. Tuntisit silloin rautaisten\nhampaiden purevan ruumistasi ja sinun sielusi täyttyisi yhtä\nvihattavilla kuin täsmällisillä mielikuvilla. Tuo ajatus, poikani, on\nepäilemättä omiaan lievittämään nykyistä kärsimystäsi. Sitäpaitsi on\nelämä yleensä vain työtä ja vaivaa. Juuri se on omiaan ylläpitämään\nmeissä oikeutettua toivoa iäisestä autuudesta.\n\nNäin puhui kunnon mestarini, kuningastien jalavien vilahdellessa\nohitsemme. Varoin luonnollisesti hänelle vastaamasta, että hän\nvain katkeroitti suruani tahtoessaan sitä lieventää ja että hän\ntietämättään pisti sormen siten haavaan.\n\nMeidän ensimmäinen pysäyspaikkamme oli Juvisy, jonne me saavuimme\nsateessa aamulla. Astuessani sisälle majataloon kohtasin Jahelin\ntakan nurkassa, jonka liekin päällä puoltakymmentä kananpoikaa\nkolmessa vartaassa käänneltiin. Hän lämmitteli jalkojaan ja\nnäytti samalla hiukan silkkisukkiaan, jotka tekivät minut sangen\nlevottomaksi, sillä ne johtivat ajatukseni hänen sääriinsä, joiden\nkuva ihon kaikkine huokosineen ja untuvineen ynnä muine sattuvine\nyksityisseikkoineen piirtyi selvästi sielussani. Hra d'Anquetil\nnojasi kyynärpäänsä tuolin selkämään, istuen käsi poskellaan. Hän\nnimitti tyttöä sielukseen ja elämäkseen, hän kysyi tältä, eikö hänen\nollut nälkä, ja kun Jahel vastasi siihen myöntävästi, hän meni ulos\nantamaan käskyjään. Jäätyäni yksin tuon uskottoman kanssa minä\nkatsoin häntä silmiin, joissa lieden liekit heijastuivat.\n\n-- Ah, Jahel, huudahdin, olen hyvin onneton! Te olette pettänyt\nminut, te ette enää rakasta minua.\n\n-- Kuka on sanonut, etten enää rakasta teitä? vastasi hän, kääntäen\nminuun samettisen, leimuavan katseensa.\n\n-- Ah, neiti, se näkyy kyllä teidän käytöksestänne.\n\n-- Mitä, Jacques, voitteko te siis kadehtia minulta\nhollanninpalttinaista alusvaatteistoa ja sitä kaiverrettua\nhopeakalustoa, jonka tuo aatelismies aikoo minulle lahjoittaa? Pyydän\nteiltä vain hiukan hienotuntoisuutta, siksi kuin hän on täyttänyt\nlupauksensa, ja saatte nähdä, että olen teille sama kuin olin\nlinnassa Hietakuoppain luona.\n\n-- Ah, Jahel, minun odottaessani on kilpailijani nauttiva teidän\nsuosiotanne.\n\n-- Tunnen, että se on tapahtuva sangen vähässä määrässä, vastasi\nhän, ja että mikään ei ole haihduttava muistoa, jonka te olette\njättänyt sydämeeni. Älkää kiduttako itseänne noilla pikkuseikoilla.\nNe merkitsevät jotakin vain mikäli te niitä mielessänne kuvittelette.\n\n-- Oh, huudahdin minä, kuva, jonka ne synnyttävät sielussani, on\nkauhea, ja minä pelkään, että teidän petoksenne on tappava minut.\n\nHän katsoi minuun naljailevalla myötätunnolla ja virkahti hymyillen:\n\n-- Uskokaa, ystäväni, me emme kuole siitä kumpikaan. Muistakaa,\nJacques, että minä tahdon vaatteistoni ja pöytäkalustoni. Olkaa\njärkevä! Älkää näyttäkö tunteita, jotka teitä kuohuttavat, ja minä\nlupaan myöhemmin palkita vaiteliaan hienoutenne.\n\nTuo toivo viihdytti hiukan polttavaa suruani. Majatalon emäntä\nasetti pöydälle lavendelilta tuoksuvan liinan, tinalautaset, pikarit\nja viiniruukut. Olin hyvin nälkäinen, ja kun hra d'Anquetil, joka\nsamassa astui sisälle apotin kanssa, pyysi meitä hiukan puraisemaan,\notin iloiten paikkani Jahelin ja kunnon mestarini välissä.\nPelkäsimme, että meitä ajettaisiin takaa, ja lähdimme jälleen matkaan\nsyötyämme kolme omelettia ja kaksi pientä kananpoikaa. Päätimme tässä\nuhkaavassa vaarassa samota levähtämättä Sensiin asti, jossa vasta\nyöpyisimme.\n\nAjatus tuosta yöstä oli minulle kammottava, sillä epäilin Jahelin\nuskottomuuden silloin täyteen kukkaansa puhkeavan. Ja tuo liiankin\noikeutettu olettamus huolestutti minua siinä määrin, että kuuntelin\nvain hajamielisesti kunnon mestariani, joka pienimmistäkin\ntapauksista matkan varrella sai aihetta ihmeteltäviin ja\naaterikkaisiin esityksiin.\n\nPelkoni ei ollut turha. Päästyämme Sensiin, jossa majoituimme\n_Miekkamies_ nimiseen huonoon ravintolaan, olimme tuskin syöneet\nillallista, kun hra d'Anquetil vei Jahelin kammioonsa, joka oli minun\nhuoneeni vieressä. En voinut nukkua hetkeäkään. Nousin vuoteeltani\npäivän koittaessa, pakenin tuosta kirotusta huoneesta ja istahdin\nsurullisena ajoportin kolkkaan, jossa postikuskit joivat valkoviiniä\nja naljailivat piikojen kanssa. Istuin siinä pari kolme tuntia\nmurheellisissa mietiskelyissä. Hevoset olivat jo valjastetut vaunujen\neteen, kun Jahel ilmestyi porttikäytävään, viluisena ja värisevänä\nmustassa vaipassaan. En kärsinyt katsoa häneen, vaan käänsin silmäni\npois. Hän lähestyi minua, istahti samalle kivelle ja kehoitti\nlempeästi minua mieleni rohkaisemaan, sillä se, mikä minusta oli\nniin hirveätä, oli itse asiassa muka vähäpätöistä. Vielä sanoi hän,\nettä täytyi olla järkevä ja että olin liian henkevä mies tahtoakseni\nnaista, joka olisi vain minun eikä kenenkään muun, ja että siinä\ntapauksessa saisin hankkia emännän, joka oli sekä ruma että tuhma, ja\nettä silloinkin vielä minulla olisi mitä suurin mahdollisuus tulla\npetetyksi.\n\n-- Nyt minun täytyy jättää teidät, hän lisäsi. -- Kuulen portaista\nhra d'Anquetilin askeleet.\n\nJa hän painoi minun suulleni suudelman, jolle hän antoi erikoisen\nvoiman ja pituuden pelkonsa väkivaltaisessa hekkumassa, sillä hänen\nrakastajansa saappaat narisivat jo aivan lähellä puuportaissa ja tuo\nuskalikko oli vaarassa menettää hollanninpalttinansa ja kaiverretulla\nhopeakalustolla täytetyn lihapatansa.\n\nPostikuski laski alas kuomun astinlaudan, mutta hra d'Anquetil\nkysyi Jahelilta, eikö meille olisi hauskempaa istua kaikki yhdessä\navoimessa vaunukorissa. En voinut olla havaitsematta tuossa sen\ntuttavallisen suhteen ensimmäistä seurausta, jossa hän nyttemmin\noli Jaheliin, ja että yksinolo tämän kanssa oli hänelle vähemmän\nhoukutteleva, sitten kuin hän oli saanut kaikki halunsa täysin\ntyydytetyiksi. Kunnon mestarini oli viisaassa huolenpidossaan\nlainannut puolikymmentä pulloa valkoviiniä _Miekkamiehen_ kellarista\nja peittänyt ne vaununpatjoihin. Me joimme ne nyt haihduttaaksemme\nmatkamme ikävää.\n\nJoigny, johon saavuimme puolenpäivän aikaan, on sangen kaunis\nkaupunki. Aavistin, että rahani loppuisivat ennen kuin matka,\nja kun minusta oli sietämätöntä ajatellakin, että maksattaisin\nosuuteni hra d'Anquetililla, ellei äärimmäinen välttämättömyys\nminua siihen pakottaisi, päätin myydä erään sormuksen ynnä äitini\nantaman medaljongin sekä juoksin sitä varten ympäri kaupunkia hakien\nkultaseppää. Isolla torilla, vastapäätä kirkkoa, olikin ketjujen ja\nristien kauppa, jonka katukilvessä seisoi _Kunto ja rehellisyys_.\nSuureksi hämmästyksekseni kohtasin siellä kunnon mestarini jo\nseisomassa myyntipöydän edessä, kädessään paperitötterö, josta hän\notti viisi tai kuusi pikku timanttia, kysyen kultasepältä, mitä tämä\naikoi maksaa niistä. Tunsin ne heti samoiksi, jotka hra d'Astarac oli\nnäyttänyt meille.\n\nKultaseppä tutki tuokion niitä ja loi sitten apottiin tarkastelevan\nkatseen silmälasiensa yli.\n\n-- Hyvä herra, hän sanoi, nämä timantit maksaisivat paljon rahaa,\njos ne olisivat oikeita. Mutta ne ovat vääriä, eikä ole tarpeen\nedes koetuskiveä tullakseen siitä vakuutetuksi. Ne ovat lasihelmiä,\njotka kelpaavat ainoastaan lasten leikkikaluiksi tai ehkä myös\nkiinnitettäviksi jonkin maariankuvan kruunuun. Tuohon tarkoitukseen\nkäytettyinä ne voisivat jossakin maalaiskylässä tehdä hyvän\nvaikutuksen.\n\nTuon vastauksen kuultuaan hra Coignard kokosi jälleen timanttinsa ja\nkäänsi selkänsä kultasepälle. Samassa hän huomasi minut ja näytti\njoutuvan siitä jotenkin hämilleen. Suoritin pikaisesti oman asiani ja\nsaavutin oven ulkopuolella kunnon mestarini, jolle huomautin, minkä\nvääryyden hän oli ollut vähällä tehdä kumppaneilleen ja itselleen,\nkun hän oli näpistänyt jalokivet, jotka hänen onnettomuudekseen\nolisivat voineet olla oikeita.\n\n-- Poikani, vastasi hän, Jumala on säilyttääkseen minut viattomana\nsallinut niiden olla vain katinkultaa ja väärää ulkokuorta.\nMyönnän tehneeni väärin, kun näpistin ne. Näet minun nyt katuvan\nkatkerasti sitä. Sen sivun tahtoisin todellakin repäistä pois\neloni kirjasta, jonka eräät lehdet, suoraan sanoen, eivät ole niin\npuhtaat ja tahrattomat kuin niiden pitäisi olla. Tunnen syvästi,\nettä menettelyssäni tähän asiaan nähden on moitteen sijaa. Mutta\nihmisen, joka on langennut johonkin syntiin, ei pidä joutua\nliiaksi epätoivoon. Tämä on hetki, jolloin minun sopii lausua\nitselleni erään kuuluisan jumaluusoppineen sanat: \"Muista suurta\nraadollisuuttasi, jota pienimmätkin tilaisuudet aivan liiankin usein\ntodistavat. Ja kuitenkin tapahtuvat nuo ja samankaltaiset sinulle\nsinun lunastukseksesi. Kaikki ei ole vielä hukassa sinulta, vaikka\nhuomaatkin olevasi usein kovassa kiusauksessa ja koettelemuksessa,\nei sittenkään, vaikka kiusaus sinut voittaisikin. Sinä olet ihminen\netkä Jumala. Sinä olet lihan lapsi etkä enkeli. Kuinka voisit\nsinä aina pysyä samassa hyveen korkeudessa, koska tuota lujuutta\nei ole ollut taivaan enkeleillä eikä ensimmäisillä ihmisillä\nparatiisissa?\" Sellaiset, poikani Paistinkääntäjä, ovat ne ainoat\nhengelliset keskustelemukset ja hartaat itsetutkistelut, jotka nyt\nsopivat minulle tässä sieluntilassani. Mutta eikö olisi aika tämän\nepäonnistuneen yrityksen jälkeen, jota en tahdo puolustaa, palata\nmajataloomme ja tyhjentää pari kolme pulloa kyläviiniä postikuskien\nkanssa, jotka ovat yksinkertaisia ja mukavia ihmisiä?\n\nKannatin hänen mielipidettään. Ja niin me palasimme majataloon ja\nkohtasimme siellä hra d'Anquetilin, joka oli niinkuin mekin ollut\nkaupungilla ja tuonut sieltä kortit. Hän ryhtyi heti pilaamaan\npikettiä kunnon mestarini kanssa ja he jatkoivat peliään vielä\nvaunuissa, meidän matkaan lähdettyämme. Tuo peliraivo, joka valtasi\nkilpailijani, jätti minulle jonkin verran vapautta seurustella\nJahelin kanssa. Nyt, puoleksi hylättynä, hän suostui siihen\nmielellään, ja minulle taas tuottivat nuo keskustelut surunsekaista\nlohdutusta. Soimaten hänen petollisuuttaan ja uskottomuuttaan minä\nhelpotin murheellista sydäntäni milloin vienoilla, milloin kiihkeillä\nvalituksilla.\n\n-- Ah, Jahel, sanoin hänelle, meidän hellien hetkiemme muisto ja\nmielikuva, jotka vielä äsken olivat armain autuuteni, ovat muuttuneet\nminulle julmaksi kidutukseksi tuon ajatuksen tautta, että te olette\nnyt toiselle sitä samaa, mitä ennen minulle olitte.\n\nHän vastasi:\n\n-- Nainen ei ole samanlainen koko maailmalle.\n\nJa kun minä jatkoin äärimmäisyyteen asti valituksiani ja\nsoimauksiani, hän sanoi:\n\n-- Ymmärrän tuottaneeni surua teille. Mutta se ei ole mikään\nriittävä syy teille surmata minua sata kertaa päivässä hyödyttömillä\nhuokauksillanne.\n\nHra d'Anquetil tuli heti huonolle tuulelle, kun hän hävisi pelissä.\nHän riiteli pienimmästäkin syystä Jahelin kanssa, joka ei myöskään\nollut pitkämielinen, vaan uhkasi kirjoittaa enolleen Mosaïdelle,\nettä tämä noutaisi hänet takaisin kotiin. Nuo riidat herättivät\nminussa aluksi hiukan ilon ja toivon kajastusta. Mutta niiden jo\nuseita kertoja uudistuttua minä rupesin katselemaan niiden syntymistä\nsuurella levottomuudella, sillä olin huomannut niitä seuraavan aina\nkiihkeiden sovintokohtauksien, jotka puhkesivat korvani juuressa\näkillisiin suudelmiin, kuiskutuksiin ja aistillisiin huokauksiin. Hra\nd'Anquetil vain vaivoin sieti minua. Sitävastoin hän oli suuresti\nihastunut kunnon mestariini, joka sen kyllä ansaitsikin tasaisella ja\nhilpeällä luonteellaan sekä älynsä verrattomalla hienostuneisuudella.\nHe pelasivat ja joivat yhdessä, keskinäisellä, päivä päivältä\nkasvavalla myötätunnolla. Kannattaen koukkupolvin pöytälautaa, jolle\nhe iskivät korttejaan, he nauroivat, laskivat leikkiä ja härnäilivät\ntoisiaan. Vaikka he joskus tilapäisesti heittivätkin kortit\ntoisilleen vasten naamaa, vaihtaen haukkumasanoja, jotka olisivat\nsaaneet Seine-rannan lautturit ja itse Pyhän Nikolauksen sataman\nhampuusitkin punastumaan ja vaikka hra d'Anquetil vannoi Jumalan,\nNeitsyen ja kaikkien pyhimysten nimessä, että hän ei ikänään,\nei edes köyden silmukassa, ollut nähnyt pahempaa roistoa kuin\napotti Coignard, näkyi kyllä, että hän rakasti sydämestään kunnon\nmestariani. Olikin ilo kuulla hänen jonkun sellaisen hetken perästä\nnauraen huudahtavan:\n\n-- Apotti, teistä pitää tulla minun kotipappini ja pikettitoverini.\nTeidän tulee myös olla mukana meidän metsästysretkillämme. On\netsittävä kautta Perchen piirikunnan hevonen, joka on kyllin vankka\nteitä kantamaan, ja teidän tulee saada samanlainen metsästyspuku kuin\nolen nähnyt Uzès'n piispalla olevan. Onkin aika muuten pukea teidät\nuusiin vaatteisiin. Sillä ilman sen enempää moitetta, apotti, teidän\nhousunne eivät enää pysy kiinni takaapäin.\n\nMyöskään Jahel ei ollut tunteeton sille vastustamattomalle\nvetovoimalle, joka taivutti kaikkien sydämet kunnon mestarilleni\nsuosiollisiksi. Hän päätti korjata, mikäli mahdollista, tämän\nepäjärjestykseen joutunutta puvustoa. Hän leikkasi rikki yhden\nhameistaan paikatakseen sillä kunnioitettavan ystävämme takkia\nja housuja sekä lahjoitti hänelle pitsiniekan nenäliinan\npapinkaulukseksi. Kunnon mestarini otti vastaan nämä pienet\ntarjoukset miellyttävällä arvokkuudella. Minulla oli tilaisuus\nuseita kertoja tehdä tuo havainto: hän esiintyi naisille puhuessaan\nhienostelevana ritarina. Hän osoitti heitä kohtaan harrastusta, joka\nei koskaan käynyt tungettelevaksi, ylisti heitä tuntijan taidolla,\njakoi heille neuvoja pitkän kokemuksensa perustuksella, antoi heidän\ntuntea sitä sydämen rajatonta suvaitsevaisuutta, joka on valmis\nkaikki heikkoudet anteeksi antamaan, eikä laiminlyönyt kuitenkaan\nmitään tilaisuutta kuuluttaa heille suuria ja hyödyllisiä totuuksia.\n\nSaavuttuamme neljäntenä päivänä Montbardiin me pysähdyimme eräälle\nkukkulalle, jolta näkyi koko kaupunki, pienellä alallaan, kuin\njonkun taitavan maalarin kankaalle kuvailemana, maalarin, joka oli\nhuolellisesti merkinnyt kaikki sen yksityiskohdat.\n\n-- Nähkää, lausui meille kunnon mestarini, nähkää nämä muurit, nuo\ntornit, kellotapulit ja katot, jotka hohtavat puiden vehreydestä.\nSe on kaupunki. Sen historiaa, jopa nimeäkin kysymättä meidän\nsopii sitä ajatella arvokkaimpana mietiskelymme esineenä,\njoka voi meille maan päällä tarjoutua. Kaupunki, olkoon se\nsitten millainen hyvänsä, antaa todellakin aina aihetta hengen\ntutkistelevalle toiminnalle. Meidän kuskimme sanovat, että se on\nMontbard. Paikka on minulle tuntematon. Ja kuitenkin minä uskallan\nvertailupäätelmän nojalla vakuuttaa, että ihmiset, jotka elävät\nsiinä, ovat meidän kaltaisiamme, ovat itsekkäitä, pelkureita,\nvilpillisiä, ahmatteja ja kevytmielisiä. Muussa tapauksessa he\neivät olisikaan ihmisiä eivätkä polveutuisikaan tuosta samalla\nkurjasta ja kunnianarvoisasta Aadamista, joka on kaikkien meidän\nalhaisimpienkin vaistojemme pyhä alkujuuri. Ainoa epäilyksenalainen\nkohta on, ovatko nuo ihmiset innokkaampia ravitsemaan itseään vai\njatkamaan sukuaan. Eikä siitäkään voi olla epäilystä: ajattelijan\ntäytyy tulla siihen terveeseen johtopäätökseen, että nälkä on näille\nonnettomille vieläkin pakottavampi tarve kuin rakkaus. Viheriässä\nnuoruudessani minä uskoin, että ihmiseläin oli eritoten taipuvainen\nsukupuoliyhteyteen. Mutta se oli harhaluulo, ja selvää on, että\nihmisille on vielä tärkeämpää säilyttää oma elämänsä kuin antaa\nmuille sitä. Nälkä on ihmiskunnan akseli. Saattaisin sanoa muuten,\nvaikka onkin hyödytöntä siitä tässä keskustella, että kuolevaisten\nelämä kiertää kahta napaa, joiden nimet ovat nälkä ja rakkaus. Ja\njuuri tässä on avattava korvansa ja sydämensä! Nuo inhoittavat\nolennot, joilla ei ole muuta harrastusta kuin joko niellä toisensa\ntai syleillä toisiaan raivoisasti, elävät yhdessä ja lakien alaisina,\njotka kieltävät heiltä juuri tuon kaksinaisen ja pohjimmaisen\nhekkuman. Nuo naiivit eläimet alistuvat kansalaisiksi tultuaan\nmielellään kaikenkaltaisiin kieltäymyksiin. He pitävät kunniassa\ntoisen omaisuutta, joka on sitäkin suurempi ihme, kun ottaa huomioon\nheidän ahnaan luonnonlaatunsa. He noudattavat kainouden vaatimuksia,\njoka on suunnatonta, mutta yleistä tekopyhyyttä ja jonka ydin on,\nettä vain harvoin lausutaan julki mitä lakkaamatta ajatellaan.\nSillä suoraan sanoen, hyvät herrat, kun me näemme naisen, me emme\nkiinnitä ajatustamme hänen sielunsa kauneuteen tai hänen henkensä\nsuloihin. Ja keskustellessamme hänen kanssaan me pidämme silmällä\npääasiallisesti hänen luonnollisia muotojaan. Ja tuo herttainen\nluontokappale tietää sen niin hyvin, että hän hyvän ompelijattaren\npukemanakin varoo tarkoin ruumiillisia etujaan verhoamasta, ellei hän\nsamalla voi niitä erinäisillä taidekeinoilla liiaksikin huomauttaa.\nJa neiti Jahel, joka ei kuitenkaan ole mikään villi-ihminen, joutuisi\nepätoivoon, jos taide hänessä olisi siinä määrin voittanut luonnon,\nettei näkyisi enää, miten täysi hänen povensa ja miten pyöreät\nhänen lanteensa ovat. Miltä kannalta me siis katselemmekin ihmisiä\nAadamin lankeemuksen jälkeen, me tapaamme heidät aina ahmatteina\nja nautinnonhimoisina. Mistä johtuu sitten, että he kaupunkeihin\nkerääntyneinä alistuvat kaikenkaltaisiin kieltäymyksiin ja tyytyvät\njärjestelmään, joka on varsin vastakkainen heidän turmeltuneelle\nluonteelleen? On sanottu, että he ovat huomanneet sen itselleen\nedulliseksi ja että he tuntevat olevansa pakotetut turvallisuutensa\ntuolla hinnalla ostamaan. Mutta noin sanoen me edellytämme liikaa\njärkevyyttä heissä ja vielä enemmän väärää järkevyyttä, sillä onhan\nhassutusta tahtoa pelastaa elämänsä sen hinnalla, joka on ollut\nkoko elämän arvo ja tarkoitus. On sanottu vielä, että pelko muka\npitää heidät kuuliaisuudessa, ja tosi on, että vankilat, hirsipuu\nja teilauspyörä ovat erinomaisia lainkuuliaisuuden takeita. Mutta\nvarmaa on, että ennakkoluulot ovat aina salaliitossa lakien kanssa,\nemmekä me voi oikein ymmärtää, kuinka pakko on voinut voittaa heidät\nniin täydellisesti. Määritelmänsä mukaan merkitsevät lait asioiden\nvälttämätöntä suhdetta toisiinsa. Mutta me olemme nähneet, että tuo\nsuhde on ristiriidassa luonnon kanssa eikä suinkaan välttämätön\nseuraus siitä. Juuri siksi, hyvät herrat, minun mielestäni on\nlakien alku ja juuri etsittävä ihmisen ulkopuolelta eikä hänestä\nitsestään, ja minä luulen, että koska ne ovat outoja ihmiselle, ne\njohtuvat Jumalasta, joka on luonut salaperäisillä käsillään, ei\nainoastaan maan ja meren, kasvit ja eläimet, vaan myöskin kansat\nja yhteiskunnat. Minä uskon, että lait johtuvat suoraan hänestä,\nhänen ensimmäisistä kymmenistä käskysanoistaan, ja että ne ovat\nepäinhimillisiä, koska ne ovat jumalallisia. Itsestään selvää on,\nettä puhun tässä laeista niiden synnyn ja olemuksen kannalta,\nottamatta huomioon niiden naurettavaa erilaisuutta ja säälittävää\nmonimutkaisuutta. Tapojen ja asetusten yksityiskohdat, sekä\nkirjoitetut että suulliset, ovat ihmisen luomia ja sellaisinaan\nhalveksuttavia. Mutta kaupunki, älkäämme epäröikö sitä tunnustaa, on\njumalallinen laitos. Tästä seuraa, että kaiken hallituksen pohjana\ntulee olla usko Jumalaan. Eräs pappi, kuuluisa osallisuudestaan\nvuoden 1682 julistukseen, hra Bossuet, ei ollut väärässä, kun hän\ntahtoi tehdä valtiollisen elämän säännöt yhdenmukaisiksi pyhän\nraamatun opetusten kanssa, ja jos hän epäonnistuikin kurjasti siinä,\non siitä syytettävä vain hänen heikkoja hengenlahjojaan. Hän kiintyi\nnimittäin, kylläkin alhaisessa ajatusjuoksussaan, Tuomarien kirjan\nja Kuningasten kirjan tarjoamiin esimerkkeihin, eikä huomannut, että\nJumala työskennellessään tässä maailmassa soveltautuu ajan ja paikan\nmukaan ja osaa tehdä eron ranskalaisten ja juutalaisten välillä.\nKaupunki, palautettuna jälleen todelliseen ja oikeudenmukaiseen\narvovaltaansa, ei ole enää Josuan, Saulin ja Davidin kaupunki,\nvaan pikemmin evankeliumin kaupunki, köyhien kaupunki, jossa ei\nkäsityöläisen eikä porton ole enää tarvis farisealaista kumartaa.\nOh, hyvät herrat, meidän on johdettava pyhästä raamatusta paljon\nkauniimpi ja terveempi valtiollinen elämä kuin minkä siitä niin\nvaivalloisesti johti tuo kuiva ja hedelmätön hra Bossuet! Mikä\nkaupunki, paljon sopusointuisempi kuin se, jonka Orfeus perusti\nluuttunsa sävelillä, onkaan kerran rakentuva Jeesuksen Kristuksen\nopetuksille sinä päivänä, jolloin papit eivät enää myy itseään\nkeisareille ja kuninkaille, vaan astuvat esiin kansan todellisina\nruhtinaina!\n\nSillä aikaa kuin me seisoimme vaunuissa ja kuuntelimme kunnon\nmestarini sanoja, oli meidät huomaamatta piirittänyt joukko\nkerjäläisiä, jotka ontuen, kalistellen hampaitaan ja kuolaa valuttaen\nheiluttivat raajarikkoisia jäseniään, osoittelivat paiseitaan,\nlevittelivät saastaisia, pahanhajuisia haavojaan ja tyrkyttivät\nmeille tungettelevia siunauksiaan. He syöksyivät ahnaasti niiden\nmuutamien rahakolikoiden kimppuun, jotka hra d'Anquetil heitti\nheille, ja vierivät päällekkäin tien tomussa.\n\n-- On sääli nähdä noita onnettomia, huokasi Jahel.\n\n-- Tuo sääli, sanoi hra Coignard, sopii teille, hyvä neiti, kuin\nkorukalu. Nuo huokaukset kaunistavat teidän poveanne, paisuttaen\nsitä henkäyksellä, jonka jokainen meistä tahtoisi ahmia huuliltanne.\nMutta sallikaa minun sanoa teille, että tuo hellämielisyys, joka ei\nole vähemmän liikuttava sen vuoksi, että se on teille edullinen,\nhämmentää teidän sisälmyksiänne vain sikäli kuin te vertaatte noita\nviheliäisiä itseenne ja mikäli teissä on vaistomainen käsitys\nsiitä, että teidän nuori ruumiinne on kosketuksessa niin sanoakseni\nnoiden inhoittavien, koinsyömien ja typistyneiden jäsenten kanssa,\njoihin se sitäpaitsi todella liittyykin meidän Herramme Jeesuksen\nKristuksen kautta. Siitä seuraa, että te ette voi nähdä noiden\nonnetonten mädäntynyttä lihaa, aavistamatta, että samoin on kerran\nteidän oma lihanne mädäntyvä. Ja nuo kurjat nousevat teidän\nsilmissänne profeettoina, jotka kuuluttavat, että Aadamin heimon\nosa tässä maailmassa on sairaus ja kuolema. Siksi te huokasitte,\nneiti. Itse asiassa ei ole mitään syytä otaksua, että nämä haavojen\nja syöpäläisten jäytämät kerjäläiset olisivat onnettomampia kuin\nkuninkaat ja kuningattaret. Ei sovi myöskään sanoa, että he olisivat\nköyhempiä, jos ottaa huomioon, että kuparikolikko, jonka tuo\nkaulapaiseinen nainen juuri noukkasi tomusta ja jota hän nyt ilosta\nhulluna painaa sydämelleen, näyttää olevan hänelle kalliimpi kuin\nhelminen kaulanauha Kölnin tai Salzburgin piisparuhtinaan lemmitylle.\nJos me ymmärtäisimme oikein hengellisiä ja todellisia etujamme,\nmeidän tulisi kadehtia tuota raajarikkoa, joka käsillään ryömii\nteitä kohden, enemmän kuin Ranskan kuningasta tai keisaria. Hän on\nheidän vertaisensa Jumalan edessä ja hänellä on sen lisäksi ehkä\nsydämen rauha, jota heillä ei ole, ynnä viattomuuden arvaamattomat\naartehistot. Mutta pitäkää tiukalla hameenne, neiti, ettei niihin\ntarttuisi syöpäläisiä, joita he yltäpäältä vilisevät.\n\nNäin puhui kunnon mestarini, emmekä me väsyneet häntä kuuntelemaan.\n\nNoin kolmen peninkulman päässä Montbardista meni poikki eräs meidän\nvetohihnoistamme, eikä kuskeillamme ollut köyttä korjata sitä. Paikka\noli kaukana kaikista ihmisasunnoista, joten me jäimme pahaan pulaan.\nKunnon mestarini ja hra d'Anquetil haihduttivat tämän pakollisen\nlevähdysajan ikävää korttipelillä, riidellen samassa keskinäisen\nystävyyden äänilajissa, joka oli tullut tavaksi heille. Sillä aikaa\nkuin tuo nuori herra kummasteli sitä, että hänen vastapelaajansa\nnosti kuninkaan useammin kuin otaksumislaskelmien mukaan olisi ollut\nluvallista, veti Jahel sangen mielenkuohuisena minut syrjään ja\nkysyi, enkö nähnyt eräitä ajoneuvoja, jotka olivat pysähtyneet meidän\ntaaksemme tien mutkaan. Katsoen hänen osoittamaansa suuntaan huomasin\ntodellakin jonkinlaiset goottilaiset kaleesikärryt, joiden muoto oli\nvarsin naurettava ja eriskummallinen.\n\n-- Tuo rottelo, lisäsi Jahel, on pysähtynyt samaan aikaan kuin mekin.\nSe seuraa siis meitä. Olisin utelias erottamaan niiden kasvoja,\njotka tuolla kojeella matkustavat. Se tekee minut levottomaksi. Eikö\nse ole korkealla ja kapealla kuomulla varustettu? Se muistuttaa\nvaunuja, joissa enoni toi minut pikkulapsena Parisiin tapettuaan\nportugalilaisen. Mikäli muistan, niitä säilytettiin eräässä\nHiekkakuoppain linnan vajassa. Nuo ovat aivan samannäköiset ja ne\nherättävät kauhean muiston minussa, sillä minä näin enoni niissä\nvihasta vaahtoavana. Te ette voi kuvitella, Jacques, kuinka hirveä\nhän voi olla. Sain itse lähtöpäivänäni kokea hänen raivoaan. Hän\nsulki minut kammiooni purkaen suustaan peloittavia manauksia\nhra apotti Coignardia vastaan. Vapisen ajatellessani, mihin\nmielentilaan hän mahtoi joutua nähdessään huoneeni tyhjänä ja vielä\nikkunanpielessä riippuvat lakanani, joiden avulla minun onnistui\npujahtaa tieheni teitä tavatakseni ja paetakseni teidän kerallanne.\n\n-- Hra d'Anquetilin keralla, te tahdoitte sanoa, Jahel.\n\n-- Kuinka pikkumainen te olette! Emmekö me kaikki lähteneet yhdessä?\nMutta nuo kaleesit tekevät minut levottomaksi, sillä ne ovat todella\nsangen samannäköiset kuin enoni ajopelit.\n\n-- Olkaa vakuutettu, Jahel, että ne ovat jonkun kunnon\nbourgognelaisen vaunut, joka ajelee asioillaan meistä välittämättä.\n\n-- Te ette voi sitä tietää, sanoi Jahel. -- Minua peloittaa.\n\n-- Ettehän kuitenkaan voine pelätä, neiti, että enonne, nykyisessä\nraihnauden tilassaan, kiertäisi maata teidän perässänne. Vain kabbala\nja heprealaiset haaveet askarruttavat hänen ajatuksiaan.\n\n-- Te ette tunne häntä, vastasi hän huoaten. -- Hän ajattelee vain\nminua. Hän rakastaa minua yhtä paljon kuin hän kiroaa muuta maailmaa.\nHän rakastaa tavalla...\n\n-- Tavalla?\n\n-- Kaikilla tavoilla... Lyhyesti, hän rakastaa minua.\n\n-- Jahel, minua pöyristyttää kuunnella teitä. Vanhurskas taivas! Tuon\nMosaïden rakkaus teitä kohtaan olisi siis vailla sitä epäitsekkyyttä,\njoka on vanhojen kaunistus ja enolle niin sopivainen. Sanokaa koko\ntotuus, Jahel!\n\n-- Oh, te sanotte sen paremmin kuin minä, Jacques!\n\n-- Olen aivan typertynyt. Hänen iällään? Olisiko se mahdollista?\n\n-- Ystäväni, teidän ihonne on valkoinen ja teidän sielunne\nsenmukainen. Kaikki kummastuttaa teitä. Tuo viattomuus on juuri\nteidän miellyttävin puolenne. Te olette hyvin helposti petettävissä.\nTeille on uskotettu, että Mosaïde on sadankolmenkymmenen vuoden\nikäinen, vaikka hän ei ole paljon yli kuudenkymmenen, ja että hän\non elänyt suuressa pyramidissa, vaikka hän todellisuuden mukaan on\npitänyt pankkia Lissabonissa. Ja riippuu kokonaan minusta, etten\nkäynyt teidän silmissänne salamanterista.\n\n-- Kuinka, Jahel, puhutteko totta? Teidän enonne...\n\n-- Kyllä, se on hänen mustasukkaisuutensa salaisuus. Hän luulee,\nettä apotti Coignard on hänen kilpailijansa. Tämä herätti jo ensi\nhetkestä hänen vaistomaista vastenmielisyyttään. Asia paheni vielä,\nkun hän oli salavihkaa kuullut eräitä sanoja siitä keskustelusta,\nmikä minulla oli tuon kunnon apotin kanssa orjantappurapensaan\ntakana. Siitä saakka hän vihaa silmittömästi apottia ja pitää häntä\nminun pakoni ja ryöstöni alkusyynä. Sillä, ystäväni, minut on\nryöstetty todellakin, ja se seikka lienee omiaan kohottamaan minua\njohonkin arvoon teidän silmissänne. Oh, olen ollut sangen kiittämätön\njättäessäni niin hyvän enon! Mutta minä en voinut kestää enää\norjuutta, jossa hän piti minua. Ja sitten minulla oli palava halu\ntulla rikkaaksi, ja eikö totta, on sangen luonnollista toivoa suurta\nomaisuutta, kun on nuori ja soma. Meillä ei ole kuin yksi elämä ja\nse on lyhyt. Minulle ei ole opetettu mitään kauniita valheita sielun\nkuolemattomuudesta.\n\n-- Ah, Jahel, huudahdin lemmen kiihkossa, jota minussa herätti\nitse hänen kovuutensa, -- ah, minulta ei puuttunut mitään teidän\nvierellänne Hietakuoppain linnassa. Mitä voi teiltä puuttua siellä\nollaksenne onnellinen?\n\nHän teki merkin, että hra d'Anquetil katsoi meihin. Vetohihna oli\nkorjattu ja vaunut vierivät jälleen viinirinteiden lomitse.\n\nMe pysähdyimme Nuits'hin illastamaan ja nukkumaan. Kunnon mestarini\njoi puolen tusinaa pulloa maalaisviiniä, joka ihmeellisesti kannusti\nhänen kaunopuheisuuttaan. Hra d'Anquetil piti hänelle puoliaan lasi\nkädessä. Mutta kilpailemaan hänen kanssaan keskustelussa oli tuo\naatelismies aivan kykenemätön.\n\nRuoka oli ollut hyvää, yösija oli huono. Hra apotti Coignard makasi\nalakerran kamarissa, portaiden alla, höyhenvuoteessa, jonka hän\nsai jakaa majatalon isännän ja emännän kanssa ja jossa he kaikki\nkolme olivat tukehtua. Hra d'Anquetil ja Jahel valitsivat yläkerran\nkamarin, jonka orsilla riippui läskikimpaleita ja sipuleja. Minä\nkiipesin tikapuita myöten ullakolle ja heittäysin olkien päälle\npitkäkseni. Nukuttuani jo parhaan uneni pilkisti kuun säde katon\nraosta silmäripsieni väliin ja avasi ne juuri samalla hetkellä kuin\nJahel yömyssy päässään tuli portaita ylös. Huudahdin hämmästyksestä,\njonka hän vaiensi viemällä sormen suulleen.\n\n-- Sht! hän sanoi. -- Maurice on juovuksissa kuin markiisi tai\nkaupunginlähetti. Hän nukkuu Noakin unta tuolla alhaalla.\n\n-- Kuka on Maurice? kysyin hieroen silmiäni.\n\n-- Hän, Anquetil. Kuka muu se olisi?\n\n-- Ei kukaan. Mutta en tietänyt, että hänen nimensä oli Maurice.\n\n-- En ole sitä kauan tietänyt itsekään. Mutta se ei merkitse mitään.\n\n-- Te olette oikeassa, Jahel, se ei merkitse mitään.\n\nHän oli paitasillaan, ja kuutamo siivilöityi kuin maito hänen\npaljaille harteilleen. Hän vierähti kupeelleni mainiten minua\nmitä hellimmillä ja maanitellen mitä kauhistavimman karkeilla\nnimityksillä, jotka suloisena kuiskeena liukuivat hänen huultensa\nyli. Sitten hän vaikeni ja alkoi antaa minulle noita suudelmia, joita\nainoastaan hän voi antaa ja joiden rinnalla kaikkien muiden naisten\nsyleilyt tuntuivat tyhjänpäiväisiltä.\n\nHiljaisuus ja rajoitettu aika lisäsivät hermojeni raivoisaa\njännitystä. Hämmästys, ilo kostaa kilpailijalleni ja ehkä myöskin\nsairaalloinen mustasukkaisuus kiihoittivat halujani. Hänen lihansa\nkiinteä kimmoisuus ja hänen liikkeittensä notkea hurjuus, johon hän\nkietoi minut, pyysivät, lupasivat ja ansaitsivat mitä tulisimpia\nhyväilyjä. Me tunsimme tuona yönä liekkuman kuiluja, jotka olivat\nlähellä tuskaa.\n\nKun aamulla astuin alas majatalon pihalle, kohtasin siellä hra\nd'Anquetilin, joka näytti minusta nyt, koska petin häntä, vähemmän\nvastenmieliseltä. Hän puolestaan näytti ystävällisemmältä minua\nkohtaan kuin hän oli ollut koko matkalla. Hän puhutteli minua\ntuttavallisesti, myötätuntoisesti, luottamuksella, ja soimasi minua\nvain siitä, etten ollut kyllin kohtelias ja huomaavainen Jahelia\nkohtaan enkä osoittanut tälle sitä ritarillista käytöstä, joka\nkunnian miehellä tulee olla naista kohtaan.\n\n-- Jahel valittaa teidän töykeyttänne, lisäsi hän. -- Pitäkää\nvaranne, rakas Paistinkääntäjä! Minä suuttuisin, jos syntyisi\neripuraisuutta hänen ja teidän välillänne. Hän on kaunis tyttö ja\nrakastaa rajattomasti minua.\n\nVaunumme olivat tunnin vierineet, kun Jahel vilkaistuaan ulos\nuudinten takaa sanoi minulle:\n\n-- Kaleesit näkyvät jälleen. Tahtoisin mielelläni erottaa noiden\nkahden miehen kasvot, jotka istuvat niissä. Mutta minä en voi.\n\nVastasin hänelle, että niin kauas ja tässä aamusumussa ei voinut\nnähdä mitään.\n\nHän vastasi näkönsä olevan niin terävän, että hän ne kyllä\nerottaisi sumun ja etäisyyden uhallakin, jos ne todellakin olisivat\nihmiskasvoja.\n\n-- Mutta ne eivät ole ihmiskasvoja, hän lisäsi.\n\n-- Mitä ne siis ovat mielestänne? kysyin häneltä nauruun purskahtaen.\n\nHän kysyi minulta vuorostaan, mitä järjetöntä aihetta minulla oli\nniin typerästi nauraa, ja sanoi:\n\n-- Ne eivät ole ihmiskasvoja, ne ovat naamioita. Nuo kaksi ihmistä\najavat takaa meitä, ja he ovat naamioituja.\n\nIlmoitin hra d'Anquetilille, että näytti kuin jotkut ajaisivat takaa\nmeitä kurjilla kaleesikärryillä. Mutta hän pyysi minua jättämään\nrauhaan hänet.\n\n-- Vaikka satatuhatta perkelettä olisi meidän kantapäillämme, hän\nhuudahti, minä heistä vähät välittäisin, sillä minulla on kyllin\ntekemistä pitäessäni silmällä tuota paksua apotti-hirtehistä, joka\npelaa väärin harvinaisella taituruudella ja varastaa kaikki rahani\nminulta. Sekään ei hämmästyttäisi minua, Paistinkääntäjä, jos te\nheittäessänne mokomat kaleesikärrynne keskelle peliäni olisitte\nsalaliitossa tuon vanhan huijarin kanssa. Eivätkö kärryt saa kulkea\ntiellä teidän tuosta kiihtymättä?\n\nJahel lausui minulle matalalla äänellä:\n\n-- Ennustan, Jacques, että noista kärryistä on meille koituva\nonnettomuus. Minulla on aavistus siitä eivätkä aavistukseni ole\nkoskaan pettäneet.\n\n-- Tahdotteko uskottaa minulle, että teillä on ennustuksen lahja?\n\nHän vastasi vakavasti:\n\n-- Minulla on se lahja.\n\n-- Kuinka, te olette profeetta! huudahdin hymyillen. -- Sepä\nharvinaista!\n\n-- Te laskette leikkiä, hän sanoi, ja te epäilette, koska te ette ole\nkoskaan nähnyt naisprofeettaa näin läheltä. Minkälaisia heidän tulisi\nolla teidän mielestänne?\n\n-- Olen luullut, että heidän tulisi olla neitseitä.\n\n-- Se ei ole välttämätöntä, hän vastasi vakaumuksella.\n\nVihamieliset kaleesikärryt olivat hävinneet tien mutkan taa. Mutta\nJahelin levottomuus oli tarttunut myös hra d'Anquetiliin, vaikka\nhän ei tahtonut sitä tunnustaa, ja hän käski postikuskeja laskemaan\ntäyttä laukkaa, luvaten maksaa heille hyvät juomarahat.\n\nYlenpalttisessa huolenpidossaan hän ojensi kummallekin heistä yhden\nniistä viinipulloista, jotka apotti oli varannut vaunujen pohjalle.\n\nKuskit välittivät hevosiin osan viinin antamasta vilkkaudestaan.\n\n-- Voit olla vakuutettu, Jahel, hän sanoi, että tällä vauhdilla\nmennen nuo Ilmestyskirjan hevosten kiskomat muinaiskärryt eivät ikinä\nsaavuta meitä.\n\n-- Me vilistämme kuin kissat palavien hiilten päällä, sanoi apotti.\n\n-- Niin kauan kuin tätä kestää, sanoi Jahel.\n\nMe näimme oikealla kädellämme viinitarhojen vuorenrinteillään\nvilahtelevan ohitsemme. Vasemmalla vieri hiljainen Saône. Kuin myrsky\nsivuutimme me Tournus'n sillan. Kaupunki kohosi joen tuolla puolen\nolevalla kukkulalla, jonka huippua erään upean, linnantapaisen\nluostarin muurit seppelöivät.\n\n-- Tuo tuolla, sanoi apotti, on yksi noita lukemattomia\nbenediktiläisluostareita, joilla gallialaisen kirkon mantteli on\nkuin jalokivillä kirjaeltu. Jos olisi ollut Jumalalle otollista,\nettä kohtaloni olisi muodostunut luonteeni mukaiseksi, olisin\nminäkin jossakin noista taloista viettänyt syrjäistä, iloista ja\nlempeää elämää. Ei ole toista munkkikuntaa, jota opin tai tapojen\npuhtauden puolesta kunnioittaisin niin suuresti kuin benediktiläistä.\nHeidän kirjastonsa ovat erinomaiset. Miekkonen se mies, joka kantaa\nheidän pukuaan ja noudattaa heidän pyhiä sääntöjään! Johtuneeko\nsitten ruumiillisen epämukavuuden tunteestani näissä huojuvissa\nvaunuissa, jotka varmaan piankin tulevat kaatumaan johonkin tätä\ntietä vakoavien pyörän-urien kuiluun, tai johtuneeko ennemmin\nmyöhäisestä iästäni, joka on levon ja vakavien ajatusten ikä,\nmutta tosi on, että ikävöin palavammin kuin milloinkaan istahtaa\njonkin arvokkaan kirjaston pöydän ääreen, mihin monilukuisten ja\nvalikoitujen teosten äänetön seura on kokoontunut. Sen keskustelu\non minulle mieluisampi kuin ihmislasten, ja rakkain toivoni on\nhengen työssä odottaa hetkeä, jolloin Jumalan tahto on minut pois\nkutsuva tästä maailmasta. Kirjoittaisin historiallisia teoksia,\nerittäinkin Rooman tasavallan rappeutumisen aikakaudelta. Sillä\nse on täynnä suuria tekoja ja opetuksia. Jakaisin uutteruuteni\nCiceron, Pyhän Johannes Krysostomuksen ja Boëtiuksen kesken, ja\nvaatimaton, hedelmällinen elämäni olisi kaunis kuin Tarentin\nvanhuksen yrttitarha. Olen koetellut useita elämäntapoja ja katson\nparhaaksi niistä tieteelle antautuen kantaa rauhallisesti osansa\nihmiskunnan yleisestä raadollisuudesta ynnä pitentää päiviensä\nlyhyyttä menneitä vuosisatoja ja valtakuntia katsastelemalla. Mutta\nse vaatii katkeamatonta järjestelmällisyyttä. Juuri sitä on enimmän\npuuttunut minun elämältäni. Jos onnistua, kuten toivon, pääsemään\nnykyisestä pulastani, olen koettava etsiä varman ja kunniallisen\ntyyssijan itselleni jossakin oppineessa luostarissa, jossa sivistystä\npidetään arvossa ja kartutetaan. Näen itseni siellä jo nauttimassa\ntieteen mainehikasta lepoa. Jos voisin saada sen palveluksen niiltä\nystävällisiltä keijuilta, joista tuo vanha hupsu d'Astarac puhuu ja\njotka kuuluvat ilmestyvän, kun heitä manataan esiin kabbalistisella\nsanalla _Agla_...\n\nSamassa tuokiossa kuin kunnon mestarini lausui sen sanan, tuntui\ntuima sysäys ja me syöksyimme kaikki neljä satavien lasipalasten\nsekaan, niin mullinmallin, että tunsin äkkiä sokaistuvani ja\ntukehtuvani Jahelin hameiden alle, hra Coignardin valittaessa\nsammuvalla äänellä, että hra d'Anquetilin miekka oli katkaissut hänen\nviimeiset hampaansa, ja Jahelin kaiuttaessa kimeillä huudoillaan\nkaikkia Burgundin laaksomaita. Sillä aikaa hra d'Anquetil vannoi\nkaartinupseerin tavallaan hirtättävänsä kaikki postikuskit. Päästyäni\nirti, hän oli jo hypännyt ulos rikki menneestä vaununikkunasta.\nSeurasin häntä samaa tietä kunnon mestarini kanssa, jonka jälkeen\nme kaikki kolme vedimme Jahelin kumotun kuomun alta. Hän ei ollut\nollenkaan satuttanut itseään ja hänen ensimmäinen huolensa oli\nkorjata tukkalaitostaan.\n\n-- Taivaalle kiitos! sanoi kunnon mestarini, pääsin yhdellä\nhampaalla, joka ei sekään ollut eheä eikä valkea. Kalvava aika oli jo\nvalmistanut sen perikadon.\n\nHra d'Anquetil tutki kaatuneita vaunuja hajasäärin ja kädet puuskassa.\n\n-- Nuo roistot, hän sanoi, ovat sen todellakin kauniiseen tilaan\nsaattaneet. Jos autetaan ylös hevoset, se menee muruiksi. Apotti, se\nei kelpaa enää muuksi kuin lasten leikkikaluiksi.\n\nHevoset makasivat päällekkäin ja potkivat toisiaan kavioillaan. Eräs\nkuskeista oli, saappaat pystyssä, hautautunut lanteiden, harjojen,\nreisien ja höyryävien vatsojen sekasortoon. Toinen oli syöksynyt\nojaan ja sylki verta. Ja hra d'Anquetil huusi heille:\n\n-- Lurjukset! En tiedä, mikä estää minua lävistämästä teitä\nmiekallani!\n\n-- Jalo herra, sanoi apotti, eikö sopisi ensin vetää tuo mies parka\nhevosten alta, jonne hän on hautautunut?\n\nMe ryhdyimme kaikki toimeen, saimme hevoset irti valjaista ja\njälleen pystyyn, jonka jälkeen me vasta voimme nähdä onnettomuutemme\nlaajuuden. Yksi vieteri oli poikki, yksi pyörä rikki ja yksi\nhevosista ontui.\n\n-- Hankkikaa tänne maalaiskärryt, sanoi hra d'Anquetil\npostikuskeille, ja kaikki tuossa tuokiossa!\n\n-- Täällä ei ole saatavissa kärryjä, vastasivat kuskit.\n\n-- Hevosseppä.\n\n-- Täällä ei ole hevosseppää.\n\n-- Satulaseppä.\n\n-- Ei ole satulaseppää.\n\nMe katsoimme ympärillemme. Lännessä viinikukkulat ojentelivat\ntaivaanrantaan saakka rauhallisia rinteitään. Eräältä vuorelta kohosi\nsavu jonkin kellotapulin läheisyydestä. Toisella puolen keveiden\nutujen peittämä Saône vieritteli hitaasti umpeen äsken kulkeneen\npostihaahden vanaa. Poppelien varjot törmällä pitenivät. Jonkun\nlinnun kimeä kirkuna kuului hiljaisen avaruuden halki.\n\n-- Missä me olemme? kysyi hra d'Anquetil.\n\n-- Ainakin pari peninkulmaa Tournus'sta, vastasi verta sylkien ojaan\npudonnut postikuski, ja neljän peninkulman päässä Mâconista.\n\nJa hän lisäsi, osoittaen kattoa, jonka savutorvi pöllysi kukkulalla:\n\n-- Tuon kylän nimen täytyy olla Vallars. Se on mitätön paikka.\n\n-- Jumalan tuli ja leimaus teidät tappakoot! sanoi hra d'Anquetil.\n\nHevoset seisoivat ryhmässä ja purra hutaisivat aina toistensa kaulaa.\nMe lähestyimme vaunuja, jotka kyhöttivät murheellisesti kyljellään.\n\nPieni postikuski, joka oli vedetty hevosten alta, sanoi:\n\n-- Mitä vieteriin tulee, se olisi korvattu vankalla puunpalasella,\njoka pistettäisiin kannattimen alle. Vaunut kävisivät tuosta vain\nhiukan kovemmiksi. Mutta pyörä on rikki! Ja mikä pahinta, minun\nhattuni on tuon kaiken alla.\n\n-- Hiisi vieköön sinun hattusi! sanoi hra d'Anquetil.\n\n-- Teidän jalosukuisuutenne ei kenties tiedä, että se oli aivan uusi,\nsanoi pieni postikuski.\n\n-- Ja ikkunat ovat särkyneet! huokasi Jahel, joka istui tien reunalla\nkapsäkkinsä päällä.\n\n-- Jospa vain olisi kysymys ikkunoista, virkahti kunnon mestarini,\nvoisi olla vailla niitä laskemalla alas uutimet. Mutta pullojen\non täytynyt käydä samoin kuin ikkunain. Myöskin olen huolissani\nBoëtiuksesta, jonka eräiden muiden etevien teosten kera olin kätkenyt\npatjojen alle.\n\n-- Ei merkitse mitään, sanoi hra d'Anquetil. -- Minulla on kortit\nliivintaskussa. Mutta emmekö me syö illallista?\n\n-- Ajattelin juuri sitä, sanoi apotti. -- Jumala ei ole antanut\nturhaan ihmisten hyödyksi ja iloksi eläimiä, jotka maassa, ilmassa\nja vedessä asuvat. Olen sangen taitava onkimies. Kalojen peijaaminen\nsopii erikoisesti mieteperäiselle luonteelleni, ja Orne-joki on\nnähnyt usein minut kavala vapa kädessäni ja tuumien iäisiä totuuksia.\nÄlkää olko ollenkaan levottomia illallisestanne. Jos neiti Jahel\ntahtoo olla niin hyvä ja antaa minulle jonkin pukuaan kannattavista\nnuppineuloista, olen pian tekevä siitä ongen, jolla kalastan\nvirralla. Olen kyllin itserakas uskoakseni, että ennen yön tuloa voin\ntuoda teille pari kolme seipikalaa, jotka me paistamme risuvalkealla.\n\n-- Huomaan, sanoi Jahel, joutuneemme villien asemaan. Mutta\nminä en voi antaa teille neulaa, ilman että te, apotti, annatte\njotakin minulle sen korvaukseksi. Muuten voisi meidän ystävyytemme\nvahingoittua. Ja sitä en tahdo.\n\n-- Siispä teen hyvän vaihtokaupan, sanoi kunnon mestarini. -- Maksan\nteidän neulanne suudelmalla, neiti.\n\nHän otti neulan ja painoi samassa huulensa Jahelin poskelle\nerinomaisen kohteliaasti, sirosti ja sopivasti.\n\nPaljon aikaa hukattuamme me valitsimme järkevimmän mahdollisuuden.\nLähetimme yhdellä hevosella pitkän postikuskin, joka ei sylkenyt enää\nverta, Tournus'n kaupunkiin hakemaan kärryjä. Hänen toverinsa asia\noli sillä aikaa tehdä tuli johonkin tyyneen paikkaan, sillä ilma\nalkoi käydä viileäksi ja tuuliseksi.\n\nNoin sata askelta siitä, missä tapaturma oli kohdannut meitä, me\nhavaitsimme kalkkikivivuoren, jonka juurta monet uomat halkoilivat.\nPäätimme odottaa ja lämmitellä jossakin niistä, sillä aikaa\nkuin airuena lähetetty postikuski palajaisi Tournus'sta. Toinen\npostikuski sitoi kolme meille jäänyttä hevosta, joista yksi nilkku,\npuunrunkoon luolamme läheisyyteen. Apotti, joka onnellisesti oli\nsaanut valmiiksi täydelliset onkivehkeet neulan, korkin, langan ja\npiilipuunoksan avulla, lähti kalastamaan, yhtä paljon filosofisten ja\nmieteperäisten taipumustensa vuoksi kuin luvallisessa tarkoituksessa\nhankkia meille kalaa. Hra d'Anquetil jäi Jahelin ja minun kerallani\nluolaan, esitti, että pelaisimme kolmen miehen _hombrea_, joka\nhänen sanojensa mukaan oli espanjalainen peli ja siis sopi niin\nseikkaileville henkilöille kuin me tällä hetkellä. Ja tosi on, että\nmeidän pieni seuramme tässä tilassaan, yön hämyssä, aution tien\nvarrella, näytti kyllin arvokkaalta johonkin don Quigeot'n tai don\nQuichotten kuvaukseen, joilla palkkapiiat itseään huvittelevat. Me\npelasimme siis hombre-peliä. Se on peli, joka vaatii vakavuutta. Tein\npaljon virheitä siinä, ja kärsimätön peliveikkoni alkoi jo suuttua,\nkun kunnon mestarini jalo ja hymyilevä hahmo ilmestyi tulen valoon.\nHra apotti Coignard kääri auki nenäliinansa, otti siitä neljä,\nviisi pientä kalaa ja aukaisi ne veitsellään, jonka varteen autuas\nkuningas oli kuvattu roomalaisen keisarin puvussa, voittopylvään\npäällä seisovana. Niiden perkaus sujui häneltä niin helposti kuin hän\nolisi ikänsä elänyt vain hallien kalamuijien parissa, siinä määrin\ntaitava oli tuo erinomainen mies pienimmässä kuten suurimmissakin\nyrityksissään. Ja hän virkahti asettaessaan pikku kalojaan\nhiillokselle:\n\n-- Voin kertoa teille, että kävellessäni pitkin rantaa virran\nsuunnan mukaan ja sopivaa kalapaikkaa etsiessäni huomasin nuo\nIlmestyskirjan aikuiset kaleesit, jotka ovat neiti Jahelin kauhu.\nNe olivat pysähtyneet jonkun matkan päähän meidän vaunujemme taa.\nTeidän on täytynyt nähdä niiden kulkevan tästä ohi, sillä aikaa kuin\nminä kalastin virralla, ja se on varmaan ollut omiaan neidin sydäntä\nsuuresti keventämään.\n\n-- Me emme ole nähneet niiden kulkevan ohitse, sanoi Jahel.\n\n-- Siinä tapauksessa, jatkoi apotti, tuo matkue ei ole lähtenyt\nliikkeelle ennen yön pimenemistä. Mutta teidän on täytynyt ainakin\nkuulla se.\n\n-- Me emme ole kuulleet mitään, sanoi Jahel.\n\n-- Tämä yö, sanoi apotti, näkyy olevan sekä sokea että kuuro. Sillä\nei ole uskottavaa, että nuo kaleesit, joista ei ole pyörä rikkunut ja\njoiden hevoset eivät onnu, olisivat jääneet tielle seisomaan. Mitä ne\nsiellä tekisivät?\n\n-- Niin, mitä ne siellä tekisivät? toisti Jahel.\n\n-- Tämä illallinen, lausui kunnon mestarini, muistuttaa\nyksinkertaisuudessaan noita raamatun aterioita, jolloin hurskas\nmatkamies jakoi joenrannalla Tigris-virran kalat enkelin kanssa.\nMutta meiltä puuttuu leipää, suolaa ja viiniä. Menen katsomaan,\nonko vaunuissamme jotakin jäljellä myötäotetuista ruokatavaroista,\nja eikö yhtään pulloa olisi sattumalta säilynyt eheänä. Sillä on\ntilaisuuksia, joissa lasi kestää, vaikka teräs särkyy. Poikani\nPaistinkääntäjä, ole hyvä ja anna minulle tulineuvosi. Ja te, neiti,\nsaatte sillä aikaa käännellä kaloja. Tulen heti takaisin.\n\nHän lähti. Hänen hiukan raskaat askeleensa haihtuivat vähitellen\ntielle emmekä me tuokion kuluttua enää kuulleet mitään.\n\n-- Tämä yö, sanoi hra d'Anquetil, muistuttaa minulle yötä, jonka\nvietin ennen Parman taistelua. Sillä teille ei liene tuntematonta,\nettä olen palvellut Villars'in johdolla ja ottanut osaa\nkruununperimyssotaan. Olin eräässä vakoilijaparvessa. Me emme nähneet\nmitään. Se oli juuri sotataidon erikoisia temppuja. Lähetetään\nvihollista tiedustelemaan ihmisiä, jotka palaavat ilman että ovat\nsaaneet tietää mitään. Mutta taistelun jälkeen laitetaan siitä\nsievät raportit, ja juuri niissä esiintyy sotataktiikka kaikessa\nloistossaan. Minut lähetettiin siis kello 9 illalla vakoilemaan\nkahdentoista miehen kanssa...\n\nJa hän kertoi meille kruununperimyssodasta ja lemmensuhteistaan\nItaliassa. Hänen kertomuksensa kesti hyvän neljännestunnin, jonka\njälkeen hän huudahti:\n\n-- Tuo apotti-hirtehinen ei palaja! Lyönpä vetoa, että hän juo siellä\nkaiken viinin, mikä meille oli jäänyt vaununlaatikkoon.\n\nAjattelin silloin, että jokin este oli voinut kohdata kunnon\nmestariani, ja nousin lähteäkseni häntä auttamaan. Kuu ei paistanut\nsinä yönä, ja vaikka taivas kimalteli täynnä tähtiä, pysyi maa\npimeydessä, jonka läpi nuotiotulen huikaisemat silmäni eivät voineet\ntunkeutua.\n\nKuljettuani enintään viisikymmentä askelta samalla himmeää ja\nvalonkajasteista tietä kuulin edestäni hirveän huudon, joka ei\ntuntunut lähteneen ihmisrinnasta, huudon aivan toisenlaisen kuin\nennen kuulemani. Vereni jähmettyi kauhusta. Juoksin sinnepäin, mistä\nkuului tuo kuolettavan epätoivon parkaisu. Mutta pelko ja pimeys\nlamauttivat askeleeni. Saavuttuani vihdoin paikalle, missä vaunumme\nhäämöttivät muodottomina ja ikäänkuin yön suurentamina, löysin kunnon\nmestarini ojan varrelta kokoon kyyristyneenä. En voinut erottaa hänen\nkasvojaan. Kysyin vavisten häneltä:\n\n-- Mikä teidän on? Miksi huusitte?...\n\n-- Niin, miksi minä huusin? hän vastasi muuttuneella ja aivan\nuudella äänellä. -- En tiedä huutaneeni. Etkö nähnyt erästä miestä,\nPaistinkääntäjä? Hän tyrkkäsi minua sangen kovasti tässä pimeydessä.\nHän löi minua nyrkillään.\n\n-- Nouskaa, sanoin, nouskaa ylös, kunnon mestarini.\n\nHän nousi ja vaipui raskaasti takaisin maahan. Koetin kohottaa häntä\nylös. Käteni kastuivat, kun kosketin hänen rintaansa.\n\n-- Te vuodatte verta?\n\n-- Minäkö verta? Olen kuoleman oma. Hän murhasi minut. Luulin ensin,\nettä se oli vain kova nyrkinisku. Mutta se on haava, ja minä tunnen,\netten enää toivu siitä.\n\n-- Kuka löi teitä, kunnon mestarini?\n\n-- Se oli juutalainen. En nähnyt häntä, mutta tiedän, että se oli\nhän. Kuinka voin tietää, että se oli hän, vaikka en nähnyt häntä?\nNiin, kuinka voin? Sepä kummallista! Se on uskomatonta, eikö totta,\nPaistinkääntäjä? Minulla on suussani kalman maku, jota ei voi sanoin\nmääritellä... Hyvä Jumala, täytyi niin tapahtua! Mutta miksi juuri\nnyt? Siinä salaperäisyys! _Adjutorium nostrum in nomine Domini...\nDomine, exaudi orationem meam_...\n\nHän rukoili jonkun aikaa matalalla äänellä ja lausui sitten:\n\n-- Poikani Paistinkääntäjä, ota haltuusi ne kaksi pulloa, jotka ovat\ntässä vierelläni. Minä en jaksa enää. Paistinkääntäjä, missä luulet\nhaavan olevan? Selästä tekee minulle enimmän kipeätä ja minusta\ntuntuu, kuin elämäni juoksisi kuiviin pitkin pohkeitani. Henkeni\nhaihtuu minusta.\n\nNäin kuiskien hän pyörtyi syliini. Koetin kantaa häntä, mutta voimani\npettivät ja minun täytyi päästää hänet tielle pitkälleen. Löysin\nhaavan hänen avoimen paitansa alta. Se oli rinnassa, se oli aivan\npieni ja vain vähäisen verta pisaroiva. Revin kalvostimeni rievuiksi\nja asetin ne haavan päälle. Kutsuin huutamalla muita apuun. Pian\nluulin kuulevani jonkun tulevan auttamaan minua Tournus'sta päin\nja huomasin, että se oli hra d'Astarac. Niin odottamaton kuin tämä\nkohtaus olikin, se ei minua edes hämmästyttänyt, niin suuri oli\ntuskani, sillä olihan sylissäni parhain mestareista kuolemaisillaan.\n\n-- Mitä tämä on, poikani? kysyi alkemisti.\n\n-- Tulkaa ja auttakaa minua, jalo herra, vastasin minä. -- Apotti\nCoignard kuolee. Mosaïde on murhannut hänet.\n\n-- Totta on, lausui hra d'Astarac, että Mosaïde on saapunut tänne\nvanhoissa kaleesikärryissä, ajaen takaa sisarentytärtään, ja\nettä minä olen seurannut häntä, kehoittaakseni teitä, poikani,\npalajamaan toimeenne minun kattoni alle. Eilisestä saakka me\nseurasimme sangen läheltä teidän vaunujanne ja näimme, miten ne\näkkiä kaatuivat pyöränvakoon. Samalla hetkellä Mosaïde astui alas\nkärryistämme, enkä ole sen koommin nähnyt häntä, joko hän sitten lie\njossakin kävelyretkellä tai pikemmin lie tekeytynyt näkymättömäksi,\nkuten hänellä on kyky ja mahti. On mahdollista, että hän jo on\nnäyttäytynyt sisarentyttärelleen tätä kirotakseen: sillä se oli hänen\ntarkoituksensa. Mutta hän ei ole murhannut apotti Coignardia. Keijut,\npoikani, ovat tappaneet teidän mestarinne rangaistakseen häntä siitä,\nettä hän on ilmaissut heidän salaisuutensa. Ei voi olla pienintäkään\nepäilystä siitä.\n\n-- Ah, jalo herra! huudahdin minä, samantekevä, ovatko sen tehneet\nkeijut vai juutalainen. Täytyy auttaa häntä!\n\n-- Poikani, se ei ole suinkaan samantekevää, päinvastoin, väitti\nhra d'Astarac. -- Sillä jos ihmiskäsi olisi häntä satuttanut, olisi\nminulle helppo parantaa hänet salatieteellisellä leikkauksella, mutta\nkerran keijujen vihoihin jouduttuaan hän ei mitenkään voi päästä\nheidän vääjäämättömän kostonsa alta.\n\nHänen näin puhuessaan lähestyivät meitä hra d'Anquetil ja Jahel,\njotka olivat kuulleet avunhuutoni, ynnä lyhtyä kantava postikuski.\n\n-- Kuinka? kysyi Jahel. -- Hra Coignard voi pahoin?\n\nHän polvistui kunnon mestarini ääreen, kohotti hänen päänsä ja antoi\nhänen hengittää hajusuolaa.\n\n-- Neiti, sanoin minä, te olette syynä hänen perikatoonsa. Hänen\nkuolemansa on kosto siitä, että teidät ryöstettiin. Mosaïde on\ntappanut hänet.\n\nHän nosti kunnon mestaristani kauhunkalpeat, kyynelkimalteiset\nkasvonsa ja sanoi:\n\n-- Luuletteko siis, että on niin helppoa olla kaunis tyttö\naiheuttamatta onnettomuuksia?\n\n-- Ah, vastasin minä, on liiankin totta, mitä nyt sanoitte. Mutta me\nolemme kadottaneet miesten parhaan.\n\nSamassa hra apotti Coignard huokasi syvään, aukaisi silmänsä, joista\nnäkyi vain valkuainen, pyysi Boëtius-kirjaansa ja vaipui jälleen\ntainnoksiin.\n\nPostikuski oli sitä mieltä, että sairas oli kannettava Vallars'in\nkylään, joka oli joenrannalla puolen peninkulman päässä.\n\n-- Menen hakemaan, hän sanoi, siivointa kolmesta jäljelläolevasta\nhevosestamme. Sidomme sen selkään tukevasti tuon miesparan ja\nkuljetamme siten askel askeleelta käyden häntä. Luulen, että hänen\nlaitansa on hyvin huonosti. Hän on juuri sen sanansaattajan näköinen,\njoka murhattiin Saint-Michelissä, tämän saman tien varrella,\nneljä postitaivalta tästä paikasta, Senecyn lähellä, missä minun\nmorsiameni asuu. Hänkin poikapoloinen räpytti silmäluomiaan ja näytti\nvalkuaisiaan, aivan kuin katutyttö, luvalla sanoen, hyvä herrasväki.\nJa apotti teki juuri samoin, kun neiti kutkutti hänen nenäänsä\nhajusuolallaan. Se on huono merkki haavoitetulle. Mitä tyttöihin\ntulee, he eivät kuole, vaikka he vääntävät sillä tavoin silmiään,\nkuten korkea herrasväki kyllä tietää. On, jumalan kiitos, ero\ntainnostilan ja kuoleman välillä. Mutta silmien vääntely on sama...\nJääkää tänne, hyvä herrasväki, minä menen hevosta hakemaan.\n\n-- Tuo kuhnuri on hauska silmänväänteineen ja pyörtyvine\nkatutyttöineen, sanoi hra d'Anquetil. -- Olen nähnyt Italiassa\nkuolevia sotilaita, joilla oli tuijottava katse ja silmät päästä\nputoamaisillaan. Ei ole mitään sääntöjä haavakuolemalle, ei edes\nsotilassäädyssä, jossa täsmällisyys on äärimmilleen kehitetty. Mutta\nsuvaitkaa te, Paistinkääntäjä, arvokkaamman henkilön puutteessa,\nesitellä minut tuolle mustapukuiselle, timanttinappiselle\naatelismiehelle, jonka arvaan olevan hra d'Astarac.\n\n-- Ah, hyvä herra, vastasin minä, pitäkää esittelyä jo tapahtuneena.\nMinä en voi nyt muuta ajatella kuin kunnon mestarini auttamista.\n\n-- Olkoon! sanoi hra d'Anquetil.\n\nHän lähestyi hra d'Astaracia ja sanoi:\n\n-- Herra, olen ottanut teidän rakastajattarenne. Olen valmis antamaan\nteille siitä hyvitystä.\n\n-- Herra, vastasi hra d'Astarac, minulla ei, kiitos luojan, ole\nsuhdetta kenenkään naisen kanssa, enkä tajua mitä tarkoitatte.\n\nPostikuski palasi samalla hevosta taluttaen. Kunnon mestarini oli\nhiukan tointunut sillä aikaa. Nostimme hänet neljän hengen voimalla\nylös ja saimme hänet vaivoin hevosen selkään, johon sidoimme hänet.\nSitten lähdimme liikkeelle. Minä kannatin häntä toiselta puolen,\nhra d'Anquetil toiselta. Postikuski talutti hevosta ohjaksista\nja kantoi lyhtyä. Jahel seurasi itkien. Hra d'Astarac palasi\nkärryihinsä. Me etenimme hitaasti. Kaikki kävi hyvin niin kauan kuin\nkuljimme tietä pitkin. Mutta kun meidän oli tunkeuduttava kapeata\nviinitarhan polkua, kadotti kunnon mestarini, jota jokainen hevosen\nliike huojutteli, viimeisetkin jäljelläolevat voimansa ja pyörtyi\nuudelleen. Katsoimme parhaaksi ottaa hänet alas hevosen selästä ja\nkantaa käsin häntä. Postikuski tarttui hänen hartioihinsa ja minä\nkannoin jaloista. Rinne oli jyrkkä, ja minä olin jo puolikymmentä\nkertaa kompastua tien kiviin tämän elävän ristini kanssa. Vihdoinkin\nmaa kävi tasaiseksi. Me poikkesimme pienelle, pensaiden kaartamalle\npolulle, joka kulki pitkin kukkulaa, ja äkkäsimme pian vasemmalta\nkädeltämme Vallars'in ensimmäiset katot. Ne nähdessämme laskimme\nmaahan onnettoman taakkamme ja pysähdyimme hetkeksi huoahtamaan.\nSitten tartuimme jälleen häneen ja jatkoimme matkaa kylään asti.\n\nRuusunpunainen juova piirtyi itäiselle ilmanrannalle. Aamutähti\nloisti kalpenevalta taivaalta yhtä valkeana ja hiljaisena kuin kuu,\njonka kapea sarvi vaaleni läntisellä ilmansuunnalla. Linnut alkoivat\nlaulaa. Kunnon mestarini päästi huokauksen.\n\nJahel juoksi meidän edeltämme ja koputti oviin, kysyen vuodetta ja\nvälskäriä. Viininkorjaajat menivät työhönsä, vasut käsissään ja\nselässään. Eräs heistä sanoi Jahdille, että Gaulard, joka asui torin\nvarrella, piti tallia ja majataloa.\n\n-- Välskäri Coquebert taas, hän lisäsi, asuu talossa, jonka\nkatukilpenä on parturin saippuakuppi. Hän näkyy juuri astuvan ulos\novestaan mennäkseen viinitarhalleen.\n\nCoquebert oli pieni, erittäin kohtelias mies. Hän sanoi, että hän\naivan äskettäin oli naittanut tyttärensä, ja että hänellä senvuoksi\noli talossaan tyhjä vuode haavoitettua varten.\n\nHänen vaimonsa, isokasvuinen nainen, valkea myssy päässään ja sen\npäällä huopahattu, levitti hänen käskystään liinat tuon matalan\nkamarin vuoteelle. Hän auttoi meitä riisumaan hra apotti Coignardin\nja saamaan levolle hänet. Sitten hän meni pappia noutamaan.\n\nSillä aikaa hra Coquebert tutki haavaa.\n\n-- Kuten näette, sanoin minä hänelle, se on pieni ja siitä vuotaa\nvain vähän verta.\n\n-- Juuri se ei ole lainkaan hyvä, hän vastasi, eikä lainkaan miellytä\nminua, nuori herraseni. Olisi parempi, jos haava olisi leveä ja\nvuotaisi paljon verta.\n\n-- Huomaan, sanoi hra d'Anquetil, että teillä ei ole niinkään\nhuono maku, vaikka olettekin vain maalaistollo ja kyläparturi.\nPahimmat ovat juuri nuo pienet, syvät haavat, jotka näyttävät niin\nmitättömiltä. Mieluummin kelpo isku kasvoihin! Sitä on ilo nähdä ja\nse paranee tuossa tuokiossa. Mutta tietäkää, hyvä mies, että tämä\nhaavoitettu on minun kotipappini ja pikettitoverini. Onko teissä\nmiestä saamaan hänet jaloilleen, vaikka näytättekin tällä hetkellä\npikemmin peräruiskun käyttäjältä?\n\n-- Teidän palvelukseksenne, vastasi kumartaen parturi-välskäri. Mutta\nminä hoidan myös taittuneita jäseniä ja parannan haavoja. Tahdon\ntutkia tämän.\n\n-- Tehkää se siis nopeaan, hyvä herra, sanoin minä.\n\n-- Kärsivällisyyttä! sanoi hän. -- Täytyy ensin pestä se, ja minä\nodotan juuri, että vesi lämpenisi kattilassa.\n\nKunnon mestarini, joka oli hiukan virkistynyt, sanoi hitaasti ja\nsangen kovalla äänellä:\n\n-- Hän on tutkiva lamppu kädessä kaikki Jerusalemin sopukat, ja mikä\non ollut pimeyden peitossa, on tuleva päivän valoon.\n\n-- Mitä sanotte, kunnon mestarini?\n\n-- Älä välitä minusta, poikani, vastasi hän. -- Tulkitsen tunteita,\njotka ovat tilani mukaisia.\n\n-- Vesi on lämmintä, sanoi parturi. -- Pitäkää tätä maljaa vuoteen\nvieressä. Tahdon pestä haavan.\n\nSillä aikaa kuin hän siveli kunnon mestarini rintaa kuumassa vedessä\nkastetulla sienellä, astui huoneeseen kylän kirkkoherra rouva\nCoquebertin kanssa. Hänellä oli vasu ja sakset kädessään.\n\n-- Tässä hän siis on, tuo miesparka, hän sanoi. -- Olin menossa\nviinitarhaani, mutta ennen kaikkea on pidettävä huolta Jeesuksen\nKristuksen viinamäestä. Poikani, hän lisäsi lähestyen vuodetta,\njättäkää tuskanne Meidän Herrallemme. Kenties se ei ole niin suuri\nkuin luullaan. Sillä aikaa on meidän kuitenkin Jumalan tahto\ntäytettävä.\n\nSitten hän kääntyi parturin puoleen ja kysyi:\n\n-- Herra Coquebert, onko tällä hyvinkin kiire vai voinko minä mennä\naituukseeni? Valkoviini voi odottaa, ei ole paha, jos se hiukan\nmätäneekin, ja pikkuinen sade tekisi sen vain runsaammaksi ja\nparemmaksi. Mutta punaviini on heti korjattava.\n\n-- Puhutte totta, kirkkoherra, vastasi Coquebert. -- Minulla on\ntarhassani viinirypäleitä, jotka homehtuvat ja jotka ovat säästyneet\nauringolta vain pilaantuakseen sateessa.\n\n-- Ah, sanoi kirkkoherra, kosteus ja kuivuus ovat kaksi viinin\nvihollista.\n\n-- Juuri niin, sanoi parturi. -- Mutta nyt minun on tutkittava vamma.\n\nNäin sanoen hän pisti sormensa syvälle haavaan.\n\n-- Oh! Pyöveli! huusi potilas.\n\n-- Muistakaa, sanoi kirkkoherra, että meidän Vapahtajamme antoi\nanteeksi pyöveleilleen.\n\n-- He eivät olleet partureita, sanoi apotti.\n\n-- Se on ilkeä sana, virkahti kirkkoherra.\n\n-- Ei ole tuomittava kuolevaa hänen leikinlaskustaan, sanoi kunnon\nmestarini. -- Mutta minä kärsin hirveästi: tuo mies on murhannut\ntoisen kerran minut. Ensi kerralla sen teki juutalaisen käsi.\n\n-- Mitä hän tarkoittaa? kysyi kirkkoherra.\n\n-- Parasta on, kirkkoherra, sanoi parturi, olla siitä välittämättä.\nEi pidä koskaan tahtoakaan ymmärtää, mitä sairas sanoo. He vain\nhourivat.\n\n-- Coquebert, sanoi kirkkoherra, tuo ei ollut oikein puhuttu. Täytyy\nymmärtää sairaita, silloin kun he syntinsä tunnustavat, sillä\nmoni kristitty, joka ei ole lausunut yhtään otollista sanaa koko\nelämässään, pitää kuollessaan puheita, jotka aukaisevat paratiisin\nhänelle.\n\n-- Sanani koskivatkin vain ajallisia asioita, sanoi parturi.\n\n-- Hyvä kirkkoherra, lausuin minä puolestani. -- Hra apotti Coignard,\nminun kunnon mestarini, ei houri ollenkaan. On liiankin totta, että\nhänet on tappanut eräs juutalainen, nimeltä Mosaïde.\n\n-- Siinä tapauksessa, vastasi kirkkoherra, tulee hänen siinä\nnähdä Jumalan erikoinen laupeus, joka on sallinut hänen saada\nperikatonsa niiden myöhäisen sukulaisen kädestä, jotka hänen\npoikansa ristiinnaulitsivat. Tapa, millä kaitselmus tässä maailmassa\nilmoittaikse, on aina ihmeteltävä. Herra Coquebert, voinko mennä\nviinitarhalleni?\n\n-- Te voitte mennä sinne, kirkkoherra, sanoi parturi. -- Haava ei\ntosin näytä hyvältä, mutta se ei ole myöskään niitä, jotka heti\nvievät hengen. Tämäntapaiset haavat, kirkkoherra, leikkivät potilaan\nkanssa kuin kissa hiiren kanssa ja sen leikkiessä voi voittaa aikaa.\n\n-- Sepä hyvä, sanoi kirkkoherra. -- Kiittäkäämme Jumalaa, poikani,\nettä hän antaa teille elinaikaa. Mutta elämä on epävarma ja\nohimenevä. Tulee olla aina valmis se jättämään.\n\nKunnon mestarini vastasi vakavasti:\n\n-- Olla maan päällä kuin ei olisikaan täällä, omata kuin ei\nomaisikaan, sillä tämän maailman muoto on haihtuvainen.\n\nKirkkoherra otti vasunsa ja saksensa ja virkkoi:\n\n-- Vielä enemmän kuin puvustanne ja silkkinauhastanne, jotka näin\ntällä jakkaralla, tunnen teidän sanoistanne, poikani, että olette\nkirkon mies ja vietätte hurskasta elämää. Oletteko saanut pyhän\nvihkimyksen?\n\n-- Hän on pappi, sanoin minä, hän on jumaluusopin tohtori ja\nkaunopuheisuuden professori.\n\n-- Mistä hiippakunnasta? kysyi kirkkoherra.\n\n-- Séez'n hiippakunnasta Normandiasta, joka on Rouenin arkkipiispan\nalainen.\n\n-- Kuuluisa hengellinen piirikunta, sanoi kirkkoherra, mutta paljon\nnuorempi ja vähemmän mainehikas kuin Reimsin hiippakunta, jossa minä\nolen pappina.\n\nJa hän meni. Hra Jérôme Coignard vietti päivänsä levollisesti. Jahel\ntahtoi valvoa yön sairaan luona. Jätin kello yhdentoista korvissa\nhra Coquebertin talon ja lähdin hakemaan tyyssijaa itselleni hra\nGaulardin ravintolasta. Torilla kohtasin hra d'Astaracin, jonka varjo\nkuutamossa ulottui melkein sen laidasta toiseen. Hän laski kätensä\nolalleni, kuten hänen tapansa oli, ja lausui minulle ainaisella\njuhlallisuudellaan:\n\n-- On aika, poikani, että vahvistan sydäntänne. Vain sitä varten olen\nseurannut Mosaïdea. Näen, että peikot teitä hirveästi ahdistavat.\nNuo pienet maan henget ovat käyneet kimppuunne, pettäneet teitä\nkaikenkaltaisilla harhakuvilla, vietelleet tuhansilla valheilla ja\nsaaneet teidät vihdoin taloni jättämään.\n\n-- Ah, jalo herra, vastasin minä, tosi on, että olen jättänyt talonne\nilmeisellä kiittämättömyydellä, jota pyydän teiltä anteeksi. Mutta\nminua ahdistivat poliisit eivätkä peikot. Ja kunnon mestarini on\nmurhattu. Se ei ole harhakuva.\n\n-- Olkaa varma, jatkoi suurmies, että keijut, joiden salaisuudet hän\non ilmaissut, ovat onnettoman apotin kuolettavasti haavoittaneet.\nHän on siepannut eräästä kaapista muutamia keijujen tekemiä kiviä,\njotka näiltä olivat jääneet epätäydellisiksi ja olivat loistonsa\nja puhtautensa puolesta vielä kaukana timantista. Tuo ahneus ja\nvaromattomasti lausuttu sana _Agla_ ovat heitä enimmän suututtaneet.\nJa tietäkää, poikani, että filosofien on mahdotonta hillitä tuota\nhelposti vihastuvaa väkeä kostossaan. Olen yliluonnollista tietä\nja myöskin Kritonin kertomuksen kautta saanut tiedon tuosta\npitkäkyntisestä pyhyydenloukkauksesta, jonka avulla hra Coignard\njulkeassa itserakkaudessaan luuli pääsevänsä sen taidon jäljille,\nmillä salamanterit, keijut ja gnomit kypsyttävät aamukasteen ja\nmuuttavat sen salaa kristalleiksi ja timanteiksi.\n\n-- Ah, jalo herra, vakuutan teille, että se ei suinkaan ollut hänen\ntarkoituksensa ja että hänen tiellä saamansa tikarinisku tuli tuon\nkauhean Mosaïden kädestä.\n\nNämä sanat eivät ollenkaan miellyttäneet hra d'Astaracia, joka\nvaatimalla vaati minua moisista puheista lakkaamaan.\n\n-- Mosaïde, lisäsi hän, on kyllin taitava kabbalisti saavuttaakseen\nvihollisensa, ilman että hänen on tarvis juosta heidän jäljestään.\nTietäkää, poikani, että jos hän olisi tahtonut tappaa hra\nCoignardin, hän olisi tehnyt sen helposti ja salatieteen keinoilla\nomasta kamaristaan käsin. Huomaan, ettette tunne vielä tieteen\nensimmäisiä perusteita. Totuus on, että tuo oppinut mies, saatuaan\nuskolliselta Kritonilta tiedon sisarentyttärensä paosta, istui\nkärryihin saadakseen kiinni hänet ja tuodakseen hänet takaisin\nhuoneensa taloutta hoitamaan. Sen hän epäilemättä olisi tehnytkin,\njos hän olisi huomannut tuon onnettoman tytön sielussa pienimmänkin\nkatumuksen ja parannuksen säteen. Mutta nähtyään, että tämä oli\nkokonaan jo paheen pauloissa, hän katsoi paremmaksi vain hylätä\nhänet ja kirota hänet globien, tähtipyörien ja Hesekielin petojen\nnimessä. Sen teki hän juuri minun omien silmieni nähden noissa\nkaleesikärryissä, joista hän ei poistu koko matkalla, ettei hänen\nolisi pakko käyttää kristittyjen vuodetta ja ruokapöytää. Vaikenin\nmoisten haaveilujen hämmästyttämänä. Mutta tuo erinomainen mies puhui\nminulle niin kaunosanaisesti, että se väkisinkin vaikutti minuun.\n\n-- Miksi, hän sanoi, te ette salli ajattelijan mielipiteiden valistaa\nitseänne? Mitä te, poikani, voitte asettaa minun viisauteni rinnalle?\nOttakaa huomioon, että teidän viisautenne on kooltaan pienempi kuin\nminun eikä eroa siitä laadultaan. Teille kuten minullekin esiintyy\nluonto ilmiöiden äärettömyytenä, joita on opittava tuntemaan ja\njärjestämään ja jotka muodostavat sarjan hieroglyfeja. Te erotatte\nhelposti monta näistä merkeistä ja annatte niille kullekin\njonkin merkityksen. Mutta te olette liian taipuvainen tyytymään\narkipäiväiseen ja kirjaimelliseen ettekä etsi kylläksi ihannetta ja\nvertauskuvaa. Kuitenkaan ei maailma ole käsitettävissä muuten kuin\nvertauskuvan muodossa, ja kaikki, mitä me näemme luonnossa, on vain\nkuvakirjoitusta, jota useimmat ihmiset tavaavat sitä ymmärtämättä.\nKavahtakaa, poikani, ammumasta ja määkimästä tuota yleiskieltä,\nniiden oppineiden tapaan, joita akatemiat ovat täynnä. Vastaanottakaa\nennemmin minulta kaiken tietämisen avain. Hän vaikeni hetkeksi ja\njatkoi tuttavallisemmalla sävyllä:\n\n-- Rakas poikani, viholliset, jotka eivät ole ollenkaan niin\npelättäviä kuin keijut, ajavat takaa teitä. Teidän salamanterinne on\nilman erikoista vaivaa teidät peikoista vapauttava, niin pian kuin\npyydätte häntä sitä tekemään. Toistan teille tulleeni tänne Mosaiden\nkera vain antaakseni teille nämä hyvät neuvot ja kehoittaakseni teitä\npalaamaan luokseni, missä yhteinen työmme teitä odottaa. Ymmärrän,\nettä tahdotte viimeiseen saakka auttaa onnetonta opettajaanne. Annan\nteille täyden luvan siihen. Mutta palatkaa senjälkeen vitkastelematta\nminun talooni. Hyvästi! Käännyn vielä tänä yönä takaisin Parisia\nkohden tuon suuren Mosaïden kera, jota olette niin väärin epäillyt.\n\nLupasin tehdä kaikki, mitä hän tahtoi, ja sain vihdoin uupuneet\nraajani majatalon kehnolle vuoteelle, mihin vaivuin tuskan ja\nväsymyksen voivuttamana.\n\n\n\n\n19.\n\n\nSeuraavan päivän valjetessa palasin haavurin luo ja löysin\nJahelin istumasta kunnon mestarini vuoteen ääressä, selkä suorana\nolkituolilla, pää mustaan vaippaan verhottuna, tarkkaavaisena,\nvakavana ja alttiina kuin laupeudensisar. Hra Coignard nukkui\nvoimakas punerrus kasvoillaan.\n\n-- Yö ei ole ollut hyvä, lausui Jahel matalalla äänellä minulle. --\nHän on houraillut, hän on laulanut, hän on nimittänyt minua sisar\nGermaineksi ja tehnyt minulle sopimattomia esityksiä. Minä en ole\nniistä loukkautunut, mutta se todistaa hänen sielunsa häiriötä.\n\n-- Ah! huudahdin minä, ellette olisi pettänyt minua, Jahel, ja\nlähtenyt kiertämään maita mantereita tuon aatelismiehen kanssa, ei\nkunnon mestarini nyt makaisi tuossa rinta puhkaistuna.\n\n-- Ystävämme onnettomuus, vastasi hän, onkin ainoa, mikä tuottaa\nminulle kalvavia tunnonvaivoja. Sillä muu tässä asiassa ei kannata\najattelemista, enkä ymmärrä, Jacques, kuinka te voitte sitä tällä\nhetkellä ajatella.\n\n-- Ajattelen aina sitä, vastasin minä.\n\n-- Minä puolestani, sanoi hän, en ajattele sitä ollenkaan. Te itse\nluotte enemmän kuin kolme neljäsosaa tuskastanne.\n\n-- Mitä sillä tarkoitatte, Jahel?\n\n-- Tarkoitan, ystäväni, että jos minä annoinkin kuteet, te luotte\nloimet tuskaanne, ja että mielikuvituksenne moninkertaistuttaa\nyksinkertaisen tosiseikan. Vannon, että tälläkään hetkellä minä\ntuskin muistan itse sitä yhtä neljäsosaa, mikä teitä murhettaa. Ja\nte mietitte niin itsepintaisesti tuota asiaa, että kilpailijanne\nesiintyy elävämpänä teidän mielessänne kuin minun. Älkää enää\najatelko sitä, vaan sallikaa minun antaa ohravettä apotille, joka\nherää juuri.\n\nSamassa hra Coquebert lähestyi vuodetta haavurilaatikkoineen, teki\nuuden siteen ja virkkoi ääneen, että haava oli jo paranemaan päin.\nSitten hän veti minut syrjään ja sanoi:\n\n-- Voin vakuuttaa teille, hyvä herra, että tuo kunnon apotti ei\nole kuoleva saamastaan iskusta. Mutta totta puhuen minä pelkään,\nettä hän ei ole kestävä niitä keuhkopussin pistoksia, jotka haava\non aiheuttanut. Hänellä on nyt kova kuume. Mutta tuossa tulee\nkirkkoherra.\n\nKunnon mestarini tunsi hänet varsin hyvin jälleen ja kysyi\nkohteliaasti häneltä hänen vointiaan.\n\n-- Voin paremmin kuin viiniköynnökseni, vastasi kirkkoherra. --\nSillä madot ja hyönteiset ovat koko sadon tärvelleet, vaikka\nDijonin papisto järjesti tänä vuonna niitä vastaan kauniin saaton\nristeineen ja lippuineen. Mutta lienee pakko järjestää ensi vuonna\nvielä kauniimpi saatto ja polttaa enemmän vahaa. Käy varmaan myös\nvälttämättömäksi, että tuomiokapituli vielä kerran julistaa pannaan\nhyönteiset, jotka hävittävät viinirypäleitä.\n\n-- Arvoisa kirkkoherra, lausui kunnon mestarini, sanotaan, että te\nnaurattelette naisia viinitarhoissanne. Hyi, eihän se enää kuulu\nteidän iällenne. Nuoruudessani himoitsin minäkin, kuten te, noita\nsamoja luontokappaleita. Mutta ikä on tehnyt minut paljon paremmaksi,\nja olen joskus antanut nunnan mennä hänelle mitään sanomatta. Te,\narvoisa kirkkoherra, menettelette toisin tyttöjen ja pullojen\nsuhteen. Mutta te teette vielä pahemmin, kun ette lue messuja, joista\nteille on maksettu, ja näpistätte kirkon omaisuutta. Te olette\nmoniavioinen ja käytte epäiltävää kauppaa autuuden asioilla.\n\nNuo sanat vaikuttivat kirkkoherraan tuskallisen hämmästyttävästi.\nHänen suunsa jäi auki ja hänen poskensa putosivat surullisesti alas\nmolemmin puolin hänen leveitä kasvojaan:\n\n-- Mitä halpamaisia syytöksiä sitä pyhää säätyä vastaan, jonka\npukua kannan! hän huokasi vihdoin, silmänsä kattoa kohti kohottaen.\n-- Kuinka hän haasteleekaan, niin lähellä Jumalan tuomioistuinta!\nOh, herra apotti, sopiiko teidän puhua noin, teidän, joka olette\nviettänyt hurskasta elämää ja tutkinut niin monta kirjateosta?\n\nKunnon mestarini nousi kyynärpäänsä varaan. Kuume vaikutti, että hän\nsai jälleen, vaikka surullisesti vääristettynä, tuon hyväntahtoisen\nleikkituulen, jota me ennen olimme hänessä niin rakastaneet.\n\n-- Tosi on, hän sanoi, että olen tutkinut muinaiskansojen\nkirjailijoita. Mutta en ole läheskään niin lukenut mies kuin Séez'n\npiispan toinen kappalainen. Vaikka hän oli aasi ulkonaisesti ja\nsisällisesti, hän oli paljon suurempi lukija kuin minä. Sillä hän oli\nkierosilmäinen ja voi katsomalla ristiin lukea kahta sivua samalla\nkertaa. Mitäs siitä sanot, kurja pappihuijari, vanha naispukki,\njoka kiimailet kuutamossa? Kuules, kirkkoherra, sinun ystävättäresi\non noita-akan näköinen. Hänellä on leuassa parranhaiven: hän on\nparturi-välskärin vaimo. Parturi itse on aika aisankannattaja, ja\nse on oikein moiselle homunculukselle, jonka korkein lääketaito on\nkäytellä peräruiskua.\n\n-- Herra Jumala! Mitä hän sanoo? huudahti rouva Coquebert. -- Hänellä\non varmaan piru lihassaan.\n\n-- Olen kuullut monen sairaan hourailevan, sanoi hra Coquebert, mutta\nen kenenkään vielä käyttävän noin rumaa kieltä.\n\n-- Huomaan, sanoi kirkkoherra, että meillä on oleva enemmän vaivaa\nkuin luulinkaan, jos meidän mieli saada tämä sairas hyvään loppuun\njohdatetuksi. Hänen luonteessaan on kirpeitä ja saastaisia aineksia,\njoita en aluksi oivaltanutkaan. Hän käyttää papille ja potilaalle\ntuiki sopimattomia puheenparsia.\n\n-- Se on kuumeen syy, sanoi parturi-välskäri.\n\n-- Mutta jos tuo kuume noin jatkuu, lausui kirkkoherra, se voi\nviedä hänet helvettiin. Hän on rikkonut vakavasti niitä vaatimuksia\nvastaan, joita voidaan hengellisen säädyn miehelle asettaa.\nTahdon kuitenkin huomenna palata häntä manaamaan, sillä minä\ntunnen, Herramme Vapahtajamme esimerkin mukaan, ääretöntä sääliä\nhäntä kohtaan. Mutta olen kaikissa tapauksissa hyvin huolissani\nhänen kohtalostaan. Onnettomuuden lisäksi on vielä rako minun\nviinipusertimessani ja koko työväki on satoa korjaamassa. Coquebert,\nmuistakaa sanoa siitä sana puusepälle, ja kutsukaa minut heti tämän\nsairaan luo, jos hänen tilansa äkkiä pahenisi. On niin paljon huolia,\nCoquebert!\n\nSeuraava päivä oli niin onnellinen hra Coignardille, että me aloimme\ntoivoa hänen parantumistaan. Hän nautti lientä ja nousi istualleen\nvuoteessaan. Hän puhui jokaiselle meistä tavallisella, miellyttävällä\nlempeydellään. Hra d'Anquetil, joka asui Gaulardin talossa, tuli\nhäntä katsomaan ja pyysi kylläkin julkeasti häntä pelaamaan kanssaan\npikettiä. Kunnon mestarini lupasi hymyillen tehdä sen seuraavalla\nviikolla. Mutta hänen kuumeensa nousi jälleen illan suussa. Hän\nlepäsi kalpeana, silmät sanomattomasta kauhusta päässä pyörivinä,\nväristen ja kalistellen hampaitaan.\n\n-- Kas siinä, hän huusi, on tuo vanha villipeto! Hän on Juudas\nIskariotin poika, jonka tämä siitti eräälle vuohen hahmossa olevalle\nnoita-akalle. Mutta hän on tuleva hirtetyksi isänsä viikunapuuhun ja\nhänen sisälmyksensä maalle levitettäviksi. Ottakaa kiinni hänet!...\nHän tappaa minut! Minun on kylmä!\n\nHetken kuluttua hän heitti pois peitteensä ja valitti, että hänen oli\nliian lämmin.\n\n-- Minua kovin janottaa, hän sanoi. -- Antakaa viiniä! Ja kylmää\nsen pitää olla. Rouva Coquebert, rientäkää panemaan se kaivoon\njäähtymään, sillä meillä näyttää olevan kuuma päivä edessä.\n\nOli jo yö, mutta hän sekoitti tunnit aivoissaan.\n\n-- Tehkää se pian! hän sanoi vielä kerran rouva Coquebertille.\n-- Mutta älkää olko yhtä yksinkertainen kuin Séez'n tuomiokirkon\nkellonsoittaja, joka mennen hakemaan kaivosta sinne panemiaan\npulloja huomasi varjonsa vedessä ja rupesi huutamaan: \"Ohoi, hyvät\nherrat, tulkaa sukkelaan minua auttamaan! Sillä tuolla alhaalla on\nantipodeja, jotka juovat meidän viinimme, ellemme tässä laita toista\nkomentoa.\"\n\n-- Hän on leikkisä, sanoi rouva Coquebert. -- Mutta vielä äsken hän\npuhui minusta tuiki sopimattomia. Jos olisin pettänyt Coquebertin,\nen olisi sitä tehnyt ainakaan kirkkoherran kanssa, hänen ikänsä ja\nsäätynsä tähden.\n\nKirkkoherra tuli samassa tuokiossa.\n\n-- Kas niin, herra apotti, hän kysyi kunnon mestariltani, missä\nmielentilassa te tänään olette? Mitä uutta?\n\n-- Jumalan kiitos, vastasi hra Coignard, ei ole mitään uutta minun\nsielussani. Sillä varokaa uutuuksia, kuten sanoo Pyhä Krysostomus.\nÄlkää poiketko tuntemattomille poluille, sillä kun kerran on alkanut\nharhailla, harhailee aina enemmän. Olen tehnyt tuon surullisen\nkokemuksen. Ja olen joutunut eksyksiin lähdettyäni raivaamattomia\nteitä taivaltamaan. Olen kuunnellut omia neuvojani ja ne ovat vieneet\nminut syvyyteen. Olen vaivainen syntinen, arvoisa kirkkoherra. Minun\nvikojeni paljous painaa maahan minut.\n\n-- Se oli kauniisti puhuttu, lausui kirkkoherra. -- Jumala itse panee\nsanat teidän huulillenne. Tunnen niistä hänen tyylinsä, jota on\nmahdoton jäljitellä. Ettekö tahdo, että jouduttaisimme jälleen hiukan\nsielunne pelastusta?\n\n-- Mielelläni, sanoi hra Coignard. -- Sillä minun syntini nousevat\nminua vastaan. Näen kohoavan suuria ja pieniä syntejä, punaisia ja\nmustia syntejä. Näen tulevan alhaisia syntejä, kahdareisin koirien ja\nsikojen selässä, ja taas toisia lihavia ja aivan alastomia, joilla on\nvaltavat pakarat, nisät kuin nahkaleilit, vatsat isoissa poimuissa\nriippuen.\n\n-- Onko mahdollista, sanoi kirkkoherra, että teillä on niin tarkat\nsilmät? Mutta jos teidän syntinne, poikani, ovat sen näköisiä kuin\nsanotte, on ehkä parempi jättää ne lähemmin kuvailematta ja katua\nniitä vain sisällisesti.\n\n-- Ettehän vaatine siis, arvoisa kirkkoherra, lausui apotti, että\nkaikki syntini olisivat kauniita kuin Adonis? Mutta jättäkäämme se.\nJa te, parturi, antakaa minulle jotakin juotavaa. Tunnetteko te hra\nde la Musardièren?\n\n-- En tietääkseni, vastasi hra Coquebert.\n\n-- Siispä tietäkää, sanoi kunnon mestarini, että hän oli hyvin\nnaisiin menevä.\n\n-- Juuri sillä alalla, huomautti kirkkoherra, on pirulla erittäin\nedullinen ote ihmisten suhteen. Mutta mihin te tahdoitte tulla,\npoikani?\n\n-- Olette pian sen näkevä, sanoi kunnon mestarini. -- Hra de la\nMusardière sopi erään piian kanssa lemmenkohtauksesta, jonka piti\ntapahtua tallissa. Piika meni sinne ja herra päästi hänet takaisin\nsamana kuin hän oli tullutkin. Tiedättekö miksi?\n\n-- En tiedä, vastasi kirkkoherra. -- Mutta puhukaamme jostakin muusta.\n\n-- Älkäämme suinkaan, sanoi hra Coignard. -- Tietäkää, että tuo herra\nvaroi makaamasta häntä, sillä hän pelkäsi siittävänsä hevosen, josta\nhän olisi saanut vastata rikoslain edessä.\n\n-- Oh! sanoi parturi, hänen olisi tullut pikemmin pelätä siittävänsä\naasin.\n\n-- Epäilemättä! sanoi kirkkoherra. -- Mutta nämä asiat eivät\nollenkaan vie meitä eteenpäin paratiisin tiellä. Olisi parasta\njälleen palata hyvälle polulle. Te puhuitte meille äsken niin\nmieltäylentävästi!\n\nKunnon mestarini ei vastannut, vaan rupesi laulamaan korkealla\näänellä:\n\n    -- Viistoista vietiin nuorta naista\n    kuningas Ludvigille maistaa,\n    tillillllilii,\n    viisitoista, jotka tempun ties,\n    tillililli, ties.\n\n-- Jos tahdotte laulaa, poikani, sanoi kirkkoherra, laulakaa ennemmin\njoku kaunis burgundilainen joululaulu. Se on samalla virkistävä ja\npyhittävä teidän sieluanne.\n\n-- Mielelläni, vastasi kunnon mestarini. -- Guy Barozai on tehnyt\nlauluja, jotka niiden näennäisestä kansanomaisuudesta huolimatta ovat\nminulle timanttia jalommat ja kultaa kalliimmat. Esimerkiksi tämä:\n\n    Kun kylmät tuikki tähdet taivaan,\n    niin Jeesus syntyi ihmisvaivaan,\n    ja aasit, härjät hengellänsä\n    lämmitti häntä seimessänsä.\n    Ma tiedän, Franskan maassa moni\n    on aasi, härkä ynnä koni,\n    mi ei sen vertaa tehnyt ole,\n    ei tehnyt Franskan maassa moni.\n\nVälskäri, hänen vaimonsa ja kirkkoherra toistivat yhdessä laulaen:\n\n    -- Ma tiedän, Franskan maassa moni\n    on aasi, härkä ynnä koni,\n    mi ei sen vertaa tehnyt ole,\n    ei tehnyt Franskan maassa moni.\n\nJa kunnon mestarini jatkoi heikommalla äänellä:\n\n    -- Mut kauneinta on kertoa,\n    kun syömättä ja juomatta\n    noin teki aasit, härjät työtä\n    tallissa pitkin talviyötä.\n    Ma tiedän, Franskan maassa moni\n    käy silkkiloimi aasi, koni,\n    mi ei sen vertaa tehnyt ole,\n    ei tehnyt Franskan maassa moni.\n\nSitten putosi hänen päänsä vuoteelle eikä hän laulanut enää.\n\n-- Tässä kristiveljessä, sanoi kirkkoherra, on hyvää, on paljon\nhyvää, ja äsken tunsin minäkin mieleni ylentyneeksi hänen kauniista\nlauselmistaan. Mutta hän huolettaa minua edelleen, sillä kaikki\nriippuu viimeisestä hetkestä, eikä voi tietää, mitä kopan pohjalla\non. Jumala hyvyydessään on jättänyt meidän autuutemme yhden ainoan\ntuokion varaan. Ja vielä tulee tuon tuokion olla meidän viimeisemme,\njoten kaikki riippuu vain yhdestä ainoasta minuutista. Siihen\nverraten on koko muu elämä mitätön. Juuri siksi minä niin pelkään\ntämän sairaan puolesta, josta pirut ja enkelit näyttävät niin\nraivoisasti taistelevan. Mutta meidän on luotettava lujasti Jumalan\nlaupeuteen.\n\n\n\n\n20.\n\n\nKaksi päivää kului näin vaakalaudan julmasti vaappuessa. Sitten\nvaipui kunnon mestarini syvän väsymyksen tilaan:\n\n-- Ei ole toivoa enää, kuiskasi minulle hra Coquebert. -- Nähkää,\nminkä vaon hänen päänsä on tehnyt pielukseen ja miten hänen nenänsä\non ohentunut.\n\nJa todellakin oli kunnon mestarini nenä, joka vielä äsken oli ollut\niso ja punainen, nyt enää vain lyijynsinisen, käyrän veitsenterän\nkaltainen.\n\n-- Poikani Paistinkääntäjä, hän sanoi minulle äänellä, joka oli vielä\nvoimakas ja täyteläinen, mutta jonka sävy oli aivan outo minulle, --\ntunnen, että minulla on vain vähän enää elettävänä. Mene noutamaan\ntuota kunnon kirkkoherraa, että ripittäisin itseni hänelle.\n\nKirkkoherra oli viinitarhassaan. Minä juoksin sinne.\n\n-- Viini on korjattu, hän sanoi, ja sato on ollut runsaampi kuin\ntoivoinkaan. Menkäämme siis tuota miespoloista auttamaan.\n\nSaatoin hänet kunnon mestarini vuoteen ääreen. Sitten me jätimme\nhänet yksin kuolevan kanssa. Hän astui ulos kammiosta tunnin kuluttua:\n\n-- Voin vakuuttaa teille, että hra Jérôme Coignard kuolee mitä\nihmeteltävimmän nöyryyden ja hurskauden mielentilassa. Tahdon nyt\nhänen pyynnöstään ja hänen palavaan hartauteensa katsoen antaa\nhänelle pyhän sakramentin. Sillä aikaa kuin minä puen päälleni\nmessupaidan ja kasukan, on rouva Coquebert ehkä hyvä ja lähettää\nsakaristoon sen lapsen, joka auttaa minua joka aamu pikkumessussa, ja\njärjestää huoneen hyvän Jumalan vastaanottamista varten.\n\nRouva Coquebert lakaisi kamarin, levitti valkean peiton vuoteen\npäälle ja sijoitti päänpohjiin pienen, liinalla katetun pöydän.\nSitten hän asetti sille kaksi kynttilää, jotka hän sytytti, ynnä\nvihkivedellä täytetyn savimaljan, missä pyökinoksa uiskenteli.\n\nPian me kuulimme kuoropojan kellon kilisevän tiellä, sisälle astui\nristiä kantava lapsi ja valkeihin vaatteisiin puettu pappi, käsissään\npyhä sakramentti. Jahel, hra d'Anquetil, hra ja rouva Coquebert ja\nminä lankesimme polvillemme.\n\n-- _Pax huic domui_ [rauha tälle huoneelle], sanoi pappi.\n\n-- _Et omnibus habitantibus in ea_ [ja kaikille sen asukkaille],\nvastasi kuoropoika.\n\nSitten kirkkoherra pirskoitti vihkivettä sairaan ja hänen vuoteensa\nyli.\n\nHän mietti hetken ja sanoi juhlallisesti:\n\n-- Poikani, eikö teillä ole mitään ilmoitettavaa?\n\n-- Kyllä, sanoi apotti Coignard lujalla äänellä. -- Annan anteeksi\nmurhaajalleni.\n\nSenjälkeen kirkkoherra otti rippileivän öylättirasiasta ja sanoi:\n\n-- _Ecce agnus Dei, qui tollit peccata mundi_ [Katso, Jumalan\nkaritsa, joka pois ottaa maailman synnit]. Kunnon mestarini vastasi\nhuokaisten:\n\n-- Puhuisinko Herralle Jumalalleni, minä, joka olen vain tomu ja\ntuhka? Kuinka tohtisin tulla Sinun tykösi, minä, joka en tunne\nitsessäni mitään hyvää, mikä voisi siihen rohkaista minua? Kuinka\nkutsuisin Sinua minun tyköni, minä, joka niin usein olen ollut\nloukkaus Sinun lempeille silmillesi?\n\nJa hra apotti Coignard nautti pyhän sakramentin syvän hiljaisuuden\nvallitessa, jota vain meidän nyyhkytyksemme ja rva Coquebertin\näänekäs nenänniisto häiritsivät.\n\nTultuaan täten vahvistetuksi viimeiselle retkelleen kunnon mestarini\nviittasi minua vuodettaan lähestymään ja sanoi heikolla, mutta\nselkeällä äänellä:\n\n-- Poikani Jacques Paistinkääntäjä, hylkää minun esimerkkini mukaan\nkaikki hulluuteni aikana antamani järjen opetukset, hulluuden,\njoka kesti, ah, yhtä kauan kuin elämäni. Pelkää naisia ja kirjoja,\nsillä ne houkuttelevat sinun sielusi velttouteen ja ylpeyteen. Ole\nnöyrä hengessä ja sydämessä. Jumala antaa vähäisille kirkkaamman\nymmärryksen kuin mihin oppineet voivat sinua valistaa. Hän on\nkaiken tiedon alkulähde. Poikani, älä kuuntele niitä, jotka minun\ntavallani rikkiviisastelevat hyvän ja pahan olemusta. Älä anna heidän\npuheittensa kauneuden ja terävyyden liikuttaa itseäsi. Sillä Jumalan\nvaltakunta ei ole sanoissa, vaan hyveessä.\n\nHän vaikeni väsyneenä. Tartuin hänen käteensä, joka lepäsi\npeitteellä, suutelin sitä ja kastelin kyynelilläni. Sanoin hänelle,\nettä hän oli meidän opettajamme, meidän ystävämme ja meidän isämme ja\nettä minä en voisi elää ilman häntä.\n\nHän vietti yönsä niin rauhallisesti, että aloin jo toivoa\nepätoivossani. Tuo tila kesti hänessä vielä seuraavan päivänkin.\nMutta illan suussa hän alkoi käydä levottomaksi ja puhua niin\nepäselviä sanoja, että ne jäävät kokonaan Jumalan ja hänen väliseksi\nsalaisuudeksi.\n\nPuoliyön aikaan hän vaipui syvään horrokseen, eikä kuulunut enää\nmuuta kuin keveä kahina, minkä hänen vuoteen liinoja raappivat\nkyntensä synnyttivät. Hän ei tuntenut meitä enää.\n\nKello kahden ajoissa hän alkoi korahdella. Hänen rintansa käheä\nja katkonainen hengitys oli niin äänekästä, että se kuului kauas\nkyläraitille ja täytti minun korvani siinä määrin, että olin\nkuulevinani sen vielä monta päivää tuon onnettoman yön perästä.\nAamunkoitossa hän teki kädellään merkin, jota me emme voineet\nymmärtää, ja päästi syvän huokauksen. Se oli hänen viimeisensä. Hänen\nkasvonsa saivat kuolemassa sen neron arvoisen majesteetillisuuden,\njoka ennen oli niitä elävöittänyt ja jonka perikato jää iäti\nkorvaamattomaksi.\n\n\n\n\n21.\n\n\nVallars'in kirkkoherra toimitti hra Jérôme Coignardille juhlalliset\nhautajaiset. Hän lauloi kuolinmessun ja antoi synninpäästön.\n\nKunnon mestarini kannettiin kirkon vieressä olevaan hautuumaahan. Ja\nhra d'Anquetil piti illalliset Gaulardin majatalossa kaikille, jotka\nolivat olleet läsnä pyhässä toimituksessa. Siellä juotiin nuorta\nviiniä ja laulettiin burgundilaisia kansanlauluja.\n\nSeuraavana päivänä hra d'Anquetil ja minä menimme kiittämään\nkirkkoherraa hänen hurskaasta vaivastaan.\n\n-- Ah, sanoi tuo pyhä mies, tuo apotti on meitä suuresti lohduttanut\nmieltäylentävällä kuolemallaan. Olen nähnyt vähän kristityitä,\njotka ovat kuolleet niin ihmeteltävässä mielentilassa, ja olisi\nsopivaa ikuistaa sen muisto kauniilla hautakirjoituksella. Te olette\nkumpikin, hyvät herrat, kyllin oppineita siinä onnistuaksenne, ja\nminä puolestani otan tehtäväkseni piirrättää suureen, valkeaan kiveen\nvainajan epitafiumin, teidän määräämänne tavan ja asun mukaan. Mutta\nmuistakaa, kun panette kiven puhumaan, että se ei kuuluta muuta kuin\nJumalan kunniata.\n\nVakuutin hänelle, että tekisin sen parhaan taitoni mukaan, ja hra\nd'Anquetil puolestaan lupasi antaa miellyttävän ja sorean leiman\nkirjoitukselle.\n\n-- Tahdon tehdä sen ranskalaisilla säkeillä, hän sanoi, käyttäen hra\nChapellen runoutta esikuvanani.\n\n-- Olkoon menneeksi! sanoi kirkkoherra. -- Mutta ettekö ole utelias\nnäkemään viinipuserrintani? Viini tulee hyvää tänä vuonna, ja sato,\njonka olen saanut, on riittävä itseäni ja palvelijatartani varten.\nAh, ellei matoja olisi ollut, me olisimme saaneet vielä enemmän.\n\nIllallisen jälkeen hra d'Anquetil pyysi kirjoitusneuvoja ja rupesi\nranskalaisia säkeitä sommittelemaan. Sitten hän heitti luotaan kynän,\npaperin ja mustetolpon.\n\n-- Paistinkääntäjä, hän sanoi, olen saanut syntymään vain kaksi\nsäettä enkä sittenkään ole varma, että ne ovat hyviä. Tässä ne ovat,\nsellaisina kuin olen keksinyt ne:\n\n    \"Tässä lepää herra Coignard,\n    kuolla kaikkien täytyy maar.\"\n\nVastasin hänelle, niissä olevan ainakin sen hyvän puolen, että ne\neivät kolmatta vaatineet.\n\nKulutin koko yön latinankielistä hautakirjoitusta sepittäen. Siitä\ntuli tämän-näköinen:\n\n            D. O. M.\n\n           Hic jacet\n    In spe beatae aeternitatis\n    DOMINUS HIERONYMUS COIGNARD.\n            Presbyter\n\n    Quondam in Bellovacensi Collegio\n    Eloquentiae Magister eloquentissimus\n    Sagiensis Episcopi Bibliothecarius solertissimus\n    Zozimi Panopolitani ingeniosissimus\n               Translator\n    Opere tamen immaturata morte intercepto\n    Pertit enim cuni Lugdunum peteret\n         Judea manu nefandissima\n    Id est a nepote Christi carnificum\n            In via trucidatus\n             Anno Aet. LII:o.\n\n    Comitate fuit optima doctissimo comitu\n               Ingenio sublimi\n    Facetiis jucundus sententiis plenus\n             Donorum Dei laudator\n    Fide devotissima per multas tempestates\n             Constanter munitus\n        Humilitate sanctissima ornatus\n          saluti suae magis intentus\n    quam vano et fallaci hominum judicio\n            Sic honoribus mundanis\n               nunquam quaesitis\n           sibi gloriam sempiternam\n                    meruit.\n\nJoka merkitsee:\n\n              TÄSSÄ LEPÄÄ\n        iäisen autuuden toivossa\n         HERRA JÉRÔME COIGNARD,\n                 pappi,\n    muinoin kaunopuheisuuden professori\n    mitä kaunopuheisin Beauvais'n kollegiossa,\n    Séez'n piispan innokas kirjastonhoitaja,\n    Zozimos Panopolilaisen mainio kääntäjä,\n        jonka työn hän jätti kesken,\n    koska hänet korjasi ennenaikainen kuolema.\n        Näin tappoi hänet Lyonin tiellä\n          juutalaisen syyllinen käsi,\n    näin jälkeläinen Kristuksen pyövelien\n                hänet tappoi\n                52-vuotiaana.\n\n    Hän oli käytöksessään miellyttävä,\n                opissa ylväs,\n    täys lauselmia ja viisautta hymyilevää.\n    Hän kiitti Luojaa hänen töissään,\n           kautt' elon myrskyjen\n    hänen uskonsa säilyi järkkymättä.\n    Hän oli nöyrä kuin kristityn tulee,\n    hän huolehti enemmän autuudestaan\n    kuin ihmisten turhasta tuomiosta,\n              näin kysymättä\n              maailman kunniaa\n    hän hankki kunnian kuolemattoman.\n\n\n\n\n22.\n\n\nKolme päivää kunnon mestarini kuoleman jälkeen hra d'Anquetil päätti\njälleen lähteä matkalle. Vaunut olivat korjatut. Hän antoi määräyksen\npostikuskeille olla valmiina seuraavan päivän aamulla. Hänen seuransa\nei ollut koskaan minua miellyttänyt. Nykyisessä surullisuuden\ntilassani se oli käynyt minulle suorastaan vastenmieliseksi. Ajatus\nseurata häntä ja Jahelia oli käynyt minulle sietämättömäksi. Päätin\netsiä jonkin toimen itselleni Tournus'ssa tai Mâconissa ja elää\nsiellä piilossa, siksi kuin myrsky olisi tauonnut ja minulle olisi\nmahdollista palata Parisiin, missä tiesin vanhempieni minua avosylin\nodottavan. Ilmoitin hra d'Anquetilille tämän suunnitelmani ja pyysin\nanteeksi häneltä, etten voinut seurata häntä etemmäksi. Hän koetti\nensin pidättää minua ystävällisyydellä, joka oli minulle sangen\nodottamaton, mutta suostui sitten mielellään erooni. Jahel teki\nenemmän vaikeuksia. Mutta luonnostaan järkevänä hän käsitti pian ne\nsyyt, jotka pakottivat minua jättämään hänet.\n\nYöllä ennen lähtöäni Jahel ja minä menimme torille hengittämään\nraitista ilmaa, sillä aikaa kuin hra d'Anquetil joi ja pelasi korttia\nparturi-välskärin kanssa. Kukkien tuoksu ja sirkkojen laulu kohosi\nkohti hämäräistä taivaankantta.\n\n-- Kaunis yö, sanoin Jahelille. -- Vuosi tuo tuskin mukanaan monta\nyhtä kaunista. Kenties en ole elävä tämän veroista koskaan elämässäni.\n\nKylän kukkivan kirkkomaan liikkumattomat nurminotkot levisivät meidän\nedessämme ja kuu paistoi valkeana tummien turpeiden hautakummuille.\nMeissä molemmissa syntyi samalla aikaa ajatus mennä sanomaan hyvästit\nystävällemme. Paikan merkkinä, missä hän lepäsi, oli pehmeään multaan\npistetty, kyynelten kostuttama risti. Paasi, johon piti tulla\nhänen hautakirjoituksensa, ei ollut vielä pystytetty. Me istuimme\nvieretysten ruohistoon. Salaisen ja luonnollisen halun voittamina me\nvaivuimme toistemme syliin siinä, varmasti vakuutettuina, että meidän\nsuudelmamme eivät loukkaisi ystävän muistoa, jonka syvä viisaus oli\ntehnyt niin suvaitsevaiseksi inhimillisille heikkouksille.\n\nÄkkiä Jahel kuiskasi korvaani, jonka lähellä juuri hänen suunsa oli:\n\n-- Näen hra d'Anquetilin, joka tarkkaavaisena katselee tännepäin\nkirkkomaan muuria vasten nojaten.\n\n-- Voiko hän nähdä meidät tässä pimeydessä? kysyin minä.\n\n-- Hän näkee ainakin valkeat hameeni, vastasi hän -- Se riittänee\nluullakseni kiihoittamaan hänen haluaan nähdä enemmän.\n\nAjattelin jo paljastaa miekkani ja puolustaa niitä kahta oliota,\njotka tällä hetkellä olivat vielä miltei yksi. Jahelin tyyneys\nkummastutti minua. Ei hänen äänessään eikä hänen liikkeissään ollut\nvähintäkään pelkoa havaittavissa.\n\n-- Menkää, hän sanoi, paetkaa, älkääkä pelätkö minun puolestani!\nTämä on yllätys, jota olen melkein toivonut. Hän alkoi väsyä. Tämä\non erinomainen keino herättää jälleen hänen himojaan ja lietsoa\nhänen lempeään. Menkää! Jättäkää minut! Ensi tuokio on oleva vaikea\nminulle, sillä hän on väkivaltainen luonnostaan. Hän varmaan lyö\nminua, mutta siitä on seuraava, että olen vain sitä rakkaampi\nhänelle. Hyvästi!\n\n-- Ah, huudahdin minä, miellyittekö minuun, Jahel, vain\nkiihoittaaksenne kilpakosijani himoja?\n\n-- Ihmettelen, että tekin rupeatte kanssani riitelemään! Menkää,\nsanon minä!\n\n-- Kuinka? Jättää teidät tällä tavoin?\n\n-- Se on pakko, hyvästi! Älköön hän tavatko teitä täältä. Tahdon\nkyllä herättää hänessä mustasukkaisuutta, mutta en liiaksi. Hyvästi,\nhyvästi!\n\nTuskin olin loitonnut eräitä askeleita hautojen labyrintissa, kun\nhra d'Anquetil, joka jo oli tullut kyllin lähelle tunteakseen\nrakastajattarensa, rupesi huutamaan ja kiroilemaan niin, että\nkaikki kylän vainajat olisivat voineet herätä siitä. Olin jo\nsyöksymäisilläni pelastamaan Jahelin hänen raivoltaan. Luulin, että\nhän tappaisi tytön. Hiivinkin jo hänen avukseen hautakivien varjossa.\nMutta eräiden minuuttien kuluttua, joiden aikana pidin tarkkaavasti\nsilmällä heitä, näin hra d'Anquetilin tyrkkivän häntä jo mukaansa\nkirkkomaalta ja saattavan takaisin Gaulardin majataloon siksi\nrauhallisena, että katsoin Jahelin yksinäänkin ja ilman minun apuani\nvoivan hänet kokonaan lepyttää.\n\nAstuin kammiooni, sittenkuin he olivat päässeet omaansa. En nukkunut\nkoko yönä, mutta kun aamunkoitossa kurkistin uutimien raosta ulos,\nnäin heidän kulkevan majatalon pihan poikki toisilleen ilmeistä\nystävyyttä osoittaen.\n\nJahelin lähtö lisäsi suruani. Oikaisin itseni mahalleni keskelle\nhuonetta ja itkin iltaan asti kasvot käsissäni.\n\n\n\n\n23.\n\n\nTässä elämäni kadottaa olosuhteiden sille antaman mielenkiinnon,\nkohtaloni muodostuu luonteeni mukaiseksi eikä tarjoa enää mitään\nerikoista. Jos jatkaisin muistelmiani, voisi kertomukseni pian ruveta\ntuntumaan typerältä. Lopetan sen siis muutamin sanoin. Vallars'in\nkirkkoherra antoi minulle suosituskirjeen, jonka avulla pääsin\nkahdeksi kuukaudeksi erään Mâconin viinikauppiaan palvelukseen.\nSitten kirjoitti isäni, että hän oli järjestänyt juttuni ja että voin\nvaaratta palata Parisiin.\n\nOtin heti kyydin sinne ja matkustin eräiden nahkapoikien kanssa.\nSydämeni sykki haljetakseen, kun näin jälleen Saint-Jacques-kadun,\nSaint-Benoît-le Bétournén torninkellon, ynnä _Kolmen Neitseen_ ja hra\nBlaizot'n _Pyhän Katarinan_ katukilvet.\n\nÄitini itki minut nähdessään, minä itkin, me syleilimme ja itkimme\njälleen. Isäni, joka suurella kiireellä oli rientänyt _Pienestä\nBakkoksesta_, lausui minulle lempeällä arvokkaisuudella:\n\n-- Poikani Jacquot, en tahdo salata sinulta, että olin sinulle\nsangen äkäinen, kun kersantit tulivat _Kuningatar Hanhenjalkaan_\nsinua vangitsemaan tai, ellei sinua löytyisi, viemään minut sinun\nsijastasi. He eivät tahtoneet ottaa mitään järkisyitä varteen, vaan\nviittailivat siihen suuntaan, että minulla olisi aikaa selittäytyä\nvankilassa. He etsivät sinua hra de la Guéritauden nostaman\nkanteen vuoksi. Kuvittelin ensin mitä hirveimpiä asioita sinun\nepäsäännöllisyyksistäsi. Mutta saatuani kirjeittesi kautta tietää,\nettä kysymys olikin vain pikkusynneistä, oli ainoa ajatukseni nähdä\njälleen sinut. Olen monta kertaa neuvotellut _Pienen Bakkoksen_\nkapakan isännän kanssa keinoista, millä painaa alas asiasi. Hän\nvastasi aina minulle: \"Mestari Léonard, menkää tuomarin luokse iso\nkukkaro täynnä kultarahoja kädessänne, ja hän on pesevä teidän\npoikanne puhtaaksi kuin lumi.\" Mutta kultarahat ovat täällä\nharvinaisia eikä minun talossani ole kanaa, hanhea tai ankkaa, joka\nmunisi kultaisia munia. Saan olla tyytyväinen, jos ansaitsen nykyään\nsiipikarjallani sen verran, että tuli pysyy vireillä takassani.\nOnneksi juolahti hurskaan ja kunnioitettavan äitisi päähän mennä\nhra d'Anquetilin äidin luo, jonka tiesimme toimivan samasta jutusta\nsyytetyn poikansa hyväksi. Sillä minä huomaan, poikani Jacquot,\nettä olet tehnyt konnankujeesi aatelisessa seurassa, ja minulla on\nsydän kyllin paikallaan tunteakseni, mikä kunnia siitä lankeaa koko\nperheemme yli. Äitisi pyysi päästä siis rouva d'Anquetilin puheille,\njoka asuu omassa talossaan Faubourg Saint-Antoinessa. Hän oli\npukeutunut hienosti kuin messuun mennäkseen. Ja rouva d'Anquetil otti\nhänet vastaan hyväntahtoisesti. Äitisi on hurskas nainen, Jacquot,\nmutta hänellä ei ole paljoa seuratottumusta ja hän aloitti puheensa\npäistikkaa ja sopimattomasti. Hän sanoi: \"Armollinen rouva, meidän\niällämme ei meillä, paitsi Jumalaa, ole enää muuta kuin lapsemme.\"\nNiin ei olisi pitänyt sanoa tuolle ylhäiselle naiselle, jolla vielä\non rakastajia.\n\n-- Ole vaiti, Léonard, huudahti äitini. -- Rouva d'Anquetilin\nkäytös minua kohtaan on sinulle tuiki tuntematon, enkä liene niin\nhullusti puhunut hänelle, koska hän vastasi: \"Olkaa huoleti, rouva\nMénétrier, olen toimiva teidän poikanne hyväksi aivan kuin omanikin.\nLuottakaa uutteruuteeni.\" Ja tiedät kyllä, Léonard, että saimme ennen\ntäyttä kahta kuukautta senjälkeen varman tiedon, että poikamme voi\nturvallisesti palata Parisiin.\n\nMe illastimme hyvällä ruokahalulla. Isäni kysyi, aioinko jäädä hra\nd'Astaracin palvelukseen. Vastasin, että kunnon mestarini iäti\nvalitettavan kuoleman jälkeen minulle ei ollut mieluista enää\npalata aatelismiehen luo, joka suosi julmaa Mosaïdea ja maksoi\nvain kauniilla puheilla palvelijainsa palkat. Isäni esitti silloin\nystävällisesti, että palajaisin vanhaan toimeeni paistinvarrasta\nkääntämään.\n\n-- Näinä viime aikoina, sanoi hän, olin uskonut tuon toimen veli\nAngelle, mutta hän suoritti sen huonommin kuin koiramme Miraut,\nvieläpä huonommin kuin sinäkin. Etkö tahtoisi, poikani, istua jälleen\npaikallesi jakkaralle lieden nurkkaan?\n\nÄitini, jolta oppimattomuudestaan huolimatta ei suinkaan puuttunut\narvostelukykyä, kohotti olkapäitään ja sanoi:\n\n-- Hra Blaizot, joka pitää _Pyhän Katarinan kuvan_ kirjakauppaa,\ntarvitsee puotipoikaa. Siihen toimeen, poikani Jacquot, sinä sovit\nkuin sormi sormikkaaseen. Sinä olet hyvätapainen ja osaat käyttäytyä\nsivistyneesti. Juuri niitä avuja kysytään raamattujen myyjältä.\n\nMenin heti etsimään paikkaa hra Blaizot'lta, joka ottikin minut\npalvelukseensa.\n\nOlin tullut viisaaksi onnettomuuksistani. Pidin kunniassa työtäni\nsen halpuudesta huolimatta, suoritin sen säntillisesti ja käyttelin\nluutaa ynnä tomuhuiskua isäntäni tyytyväisyydeksi.\n\nVelvollisuuteni oli tehdä vieraskäynti hra d'Astaracin luona. Lähdin\nheti aamiaisen jälkeen suurta alkemistia katsomaan marraskuun\nviimeisenä sunnuntaina. Matka on pitkä Saint-Jacques-kadulta\nHietakuoppain ristin luo, eikä almanakka valehtele ollenkaan\nilmoittaessaan, että päivät ovat lyhyet marraskuussa. Oli jo pimeä,\nkun saavuin Rouleen, ja musta sumu peitti aution tien. Ajatukseni\nolivat sangen surulliset tallustaessani synkkää taivaltani.\n\n-- Ah, sanoin itselleni, pian on vuosi kulunut siitä kuin ensi kerran\nkuljin tätä samaa, silloin lumista tietä kunnon mestarini seurassa,\njoka nyt lepää eräässä Bourgognen kylässä, viinikukkulan rinteellä.\nHän nukahti iäisen elämän toivossa. Ja samaa on jokaisen toivottava\nniin oppineen ja viisaan miehen esimerkin mukaan. Jumala varjelkoon\nminua koskaan epäilemästä sielun kuolemattomuutta! Mutta on kuitenkin\nitselleen tunnustettava, että kaikki, mikä koskee tulevaista elämää\nja toista maailmaa, kuuluu noihin käsittämättömiin totuuksiin, joihin\nuskotaan, ilman että ne meitä liikuttavat, ja joissa ei ole mitään\nmakua eikä mehua, niin että me nielemme ne aivan huomaamattamme.\nMinua puolestani ei lohduta ajatus, että saan kerran nähdä jälleen\nhra apotti Coignardin paratiisissa. Varmaan hän ei siellä ole oleva\nenää entisellään. Varmaan on hänen keskustelemuksiltaan siellä\npuuttuva se rattoisuus, jonka ajalliset olosuhteet aiheuttivat.\n\nNäitä miettien näin äkkiä edessäni punaisen loimun, joka peitti\npuolen taivaankantta. Usma punertui siitä pääni päälle saakka, ja\ntuo kajastus näytti väreilevän keskuksessaan. Paksu savu sekoittui\nilman sumuihin. Minussa syntyi heti pelko, että d'Astaracin linna\npaloi. Kiirehdin askeleitani ja huomasin pian, että pelkoni oli\naivan oikeutettu. Äkkäsin Hietakuoppain pikimustan ristin edessäni,\nkeskellä tulitomua, ja näin melkein samalla myös linnan, jonka kaikki\nikkunat leimusivat kuin kutsuen synkkiin juhlapitoihin. Pieni,\nviheriä puutarhaportti oli rikottu. Kuiskailevia, kauhistuneita\nvarjoja liikkui puistossa. Ne olivat Neuillyn kauppalan asukkaita,\njotka olivat rientäneet sinne uteliaisuudesta ja tarjotakseen\napuaan. Eräät heistä linkosivat ruiskulla vesisuihkuja, jotka\nsäkenöivänä sateena putosivat palavaan pätsiin. Paksu savupatsas\nkohosi linnan päältä. Hiiliä ja tuhkaa satoi ympärilleni, ja huomasin\npian, että pukuni ja käteni kävivät mustiksi. Epätoivo täytti\nminut ajatellessani, että tuo tulinen, ilman täyttävä pöly oli nyt\nainoa jäännös niin monesta kauniista kirjasta ja kallisarvoisesta\nkäsikirjoituksesta, jotka olivat kunnon mestariani ilahduttaneet,\nkenties jäännöstä myös Zozimos Panopolilaisesta, johon me yhdessä\nelämämme ylevimpinä hetkinä olimme työmme uhranneet.\n\nOlin nähnyt kuolevan hra apotti Jérôme Coignardin. Tällä kertaa olin\nnäkevinäni itse hänen sielunsa, hänen säkenöivän ja lempeän sielunsa,\nmuuttuvan tuhkaksi tuon majesteetillisen kirjaston keralla. Tunsin,\nettä samalla hävisi osa itsestäni. Viriävä tuuli lietsoi tulipaloa,\nja liekkien ääni oli kuin ahmivien leukojen ruske.\n\nHuomasin erään Neuillyn miehen, joka oli vielä mustempi kuin minä\nja paitahihasillaan, sekä kysyin häneltä, olivatko hra d'Astarac ja\nhänen palvelijansa pelastuneet.\n\n-- Kukaan, sanoi hän, ei ole päässyt linnasta, paitsi erästä vanhaa\njuutalaista, jonka on nähty pakenevan kääryineen suolle päin.\nHän asui vartijan talossa rannalla ja oli vihattu syntyperänsä\nynnä eräiden rikosten vuoksi, joista häntä epäiltiin. Lapset\nahdistelivat häntä. Ja paetessaan hän putosi Seineen. Hänet saatiin\nylös kuolleena, mutta vielä kuolemassa hän painoi povelleen erästä\nnoitakirjaa ja kuutta pientä kultakuppia. Te voitte törmällä nähdä\nhänet keltaisessa vaipassaan. Hän on hirveä, silmät selällään.\n\n-- Ah, vastasin minä, tuon lopun hän oli ansainnut rikoksillaan.\nMutta hänen kuolemansa ei herätä elävien joukkoon opettajien\nparhainta, jonka hän on murhannut minulta! Sanokaa vielä: onko nähty\nhra d'Astaracia?\n\nSamassa tuokiossa kuin sitä kysyin, kuulin lähelläni erään noista\nliikkuvista varjoista päästävän tuskanhuudon:\n\n-- Katto putoaa!\n\nNäin silloin kauhistuen hra d'Astaracin suuren, mustan hahmon\njuoksevan pitkin räystästä. Alkemisti huusi korkealla äänellä:\n\n-- Minä nousen tulen siivillä jumalallisen elämän ihanuuteen.\n\nNäin hän sanoi. Äkkiä katto syöksyi alas hirvittävällä pauhinalla ja\nvuorenkorkuiset liekit peittivät salamanterien ystävän.\n\n\n\n\n24.\n\n\nKenenkään rakkaus ei kestä pitkää eroa. Jahelin muisto, alussa niin\nsydäntä polttava, vaaleni vähitellen, eikä minulle jäänyt hänestä\nvihdoin muuta kuin eräänlainen epämääräinen ärtymys, joka ei edes\nyksinomaan häneen kohdistunut.\n\nHra Blaizot vanheni. Hän vetäysi Montrougeen, jossa hänellä oli pieni\nmaatalo, ja möi minulle varastonsa elinkautista eläkettä vastaan.\nPäästyäni hänen jälkeensä _Pyhän Katarinan kuvan_ omistajaksi ja\nvalantehneeksi kirjakauppiaaksi otin luokseni isäni ja äitini, joiden\npaistintupa ei enää viime aikoina tahtonut kannattaa. Olin ruvennut\npitämään vaatimattomasta myymälästäni ja rupesin sitä huolellisesti\nkoristamaan. Naulasin sen oville vanhoja venetsialaisia karttoja\nja vertauskuvallisilla piirroksilla kaunistettuja väitöskirjoja,\njotka epäilemättä ovat koristeina vanhanaikaisia ja kirjavia, mutta\nmiellyttävät opillisten harrastusten ystäviä. Tietoni eivät ole\nliiaksi vahingoittaneet liikettäni, koska olen osannut sangen hyvin\nne salata. Ne olisivat olleet minulle paljon enemmän vastukseksi, jos\nolisin ollut kirjankustantaja, kuten Marcus Mikael Rey, ja pakotettu\nhänen tavallaan elättämään itseäni yleisön typeryydellä.\n\nTeen kauppaa, kuten sanotaan, klassillisilla kirjailijoilla, ja se\ntavara on käypää tämän oppineen Saint-Jacques-kadun varrella, jonka\nmonista vanhoista ja kuuluisista paikoista minun kerran tekisi\nmieleni kirjoittaa. Parisin ensimmäinen kirjanpainaja perusti sinne\nkunnioitettavan liikkeensä. Veljekset Cramoisy, joita Guy Patin\nnimittää Saint-Jacques-kadun kuninkaiksi, ovat siellä julkaisseet\nuseimmat meidän historioitsijoistamme. Ennenkuin Collège de France\noli rakennettu, pitivät kuninkaan luennoitsijat Pierre Danès,\nFrançois Votable ja Ramus siellä esitelmiään eräässä vajassa, jota\nkantajien ja pesijättärien riidat kaiuttivat. Ja kuinka unohtaa Jean\nde Meung, joka eräässä tämän kadun pikkutalossa sommitteli _Ruusun\nromaanin_? [Jacques Paistinkääntäjä ei tietänyt, että François\nVillon asui Saint-Jacques-kadun varrella, Saint-Benoît'n luostarin\nläheisyydessä, _Viheriä portti_ nimisessä talossa. Hra Jérôme\nCoignardin oppilas olisi epäilemättä mielellään muistellut tuota\nvanhaa runoilijaa, joka samoin kuin hänkin tunsi monenlaisia ihmisiä.]\n\nOlen ihastunut koko talooni, joka on vanha ja varmaan goottilaiselta\najalta, kuten näkyy sen kapean päädyn ristikkäisistä puuhirsistä,\nsen kahdesta toistensa yli puskevasta kerroksesta ja vinosta,\nsammaltuneesta tiilikatosta. Kummassakin kerroksessa on vain yksi\nikkuna. Alemmassa niistä on ympäri vuotta kukkia. Sen pieliä pitkin\nkulkevat rihmat, joita myöten keväisin kiertokasvit ja intialainen\nnousuruoho kiipeävät. Äitini kylvää ja kastelee niitä.\n\nSe on hänen huoneensa ikkuna. Hänet voi nähdä kadulta, kun hän\nlukee sen ääressä rukouksiaan suurilla kirjasimilla painetusta\nkirjastaan, Pyhän Katarinan kuvan alla. Ikä, hurskaus ja äidillinen\nylpeys ovat luoneet jotakin ylhäistä hänen olentoonsa, ja kun näkee\nhänen vahankeltaiset kasvonsa korkean, valkean päähineen alta, voisi\nvannoa, että hän on rikas porvarisrouva.\n\nMyöskin isäni on vanhetessaan saanut ryhtiinsä jotakin\nmajesteetillista. Koska hän pitää raittiista ilmasta ja\nruumiinliikkeestä, käytän häntä kantamaan kirjoja kaupungille. Käytin\ntuohon toimeen ensin veli Angea, mutta hän pyysi almuja ostajiltani,\nsuutelutti heillä pyhäinjäännöksiään, varasti heidän viinejään,\nhyväili heidän piikojaan ja jätti puolet kirjoistani kaikkiin\nkaupunginosan katuojiin. Minun täytyi mitä pikimmin erottaa hänet\nvirastaan. Mutta kunnon äitini, jolle hän on uskottanut omaavansa\neräitä taivaaseenpääsylle välttämättömiä salaisuuksia, antaa hänelle\nlientä ja viiniä. Hän ei ole mikään paha ihminen ja hän on lopulla\nalkanut herättää minussa eräänlaista myötätuntoa.\n\nMonet oppineet ja jotkut kaunosielut käyvät usein myymälässäni. Ja\nse onkin ammattini suurimpia etuja, että näin pysyn jokapäiväisessä\nseurustelussa etevien henkilöiden kanssa. Niiden joukossa,\njotka useimmin tulevat selailemaan uusia kirjojani ja pitämään\ntuttavallista kanssakäymistä keskenään, on historioitsijoita, yhtä\noppineita kuin Tillemont, hengellisiä puhujia, yhtä kaunosanaisia\nkuin Bossuet, jopa Bourdaloue, koomillisia ja traagillisia\nrunoilijoita, jumaluusoppineita, joiden tapojen puhtaus on yhtä suuri\nkuin heidän oppinsa luotettava, arvossa pidettyjä espanjalaisten\nnovellien tekijöitä, mittausoppineita ja ajattelijoita, jotka kuten\nDescartes kykenevät maailmankaikkeuden laskemaan ja punnitsemaan.\nIhailen heitä, nautin heidän pienimmästäkin sanastaan. Mutta kukaan\nheistä ei mielestäni vedä nerokkuudessa vertoja kunnon mestarilleni,\njonka niin onnettomasti kadotin Lyonin tiellä. Kenessäkään heistä\nminä en tapaa tuota ajatuksen kuvailematonta hienostusta, tuota\nlempeää ylevyyttä, tuota sielun hämmästyttävää runsautta, aina\navointa ja virtailevaa, kuin niiden purojen marmoriset uurnat,\njoita nähdään puutarhoissa. Kenessäkään heistä minä en löydä tuota\ntiedon ja siveyden tyhjentymätöntä lähdettä, jossa minulla oli onni\nvirvoittaa nuoruuttani. Kenessäkään heistä minä en näe sen sulon, sen\nviisauden ja sen ajatusvoiman varjoakaan, jotka loistivat hra Jérôme\nCoignardin olennosta. Pidän häntä rakastettavimpana nerona, mikä\nmilloinkaan on maan päällä kukoistanut.\n\n\n\n"]