[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$flQcmB7xqUhWiSTyU1zh6M4K8w1RnyHEbr-O2V5u7v4E":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":8,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":16,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":16,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":16,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},16,"Kootut teokset I","Leino, Eino",1878,1926,"16-leino-eino-kootut-teokset-i","16__Leino_Eino__Kootut_teokset_I","Maaliskuun lauluja; Tarina suuresta tammesta y.m. runoja; Yökehrääjä; Sata","runous",[],[],"fi",null,36250,197995,true,[],[],[],"Kokoelma sisältää neljä Leinon varhaista runoteosta: Maaliskuun lauluja, Tarina suuresta tammesta, Yökehrääjä sekä Sata ja yksi laulua. Teokset edustavat kirjailijan varhaistuotantoa ja sisältävät monia suomalaisen lyriikan tunnetuimpia klassikoita. Runoissa korostuvat erityisesti luonto, kaipuu ja kansallisromanttiset teemat, ja ne heijastavat nuoren runoilijan kielellistä taituruutta ja kehitystä 1890-luvun lopulla.","Eino Leinon 'Kootut teokset I' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 16.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KOOTUT TEOKSET I\n\nEino Leino\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1926.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n\nMAALISKUUN LAULUJA\n\n  Maaliskuulla\n  Koti\n    Isän kuollessa I-III\n    Rikkaruohoja\n    Salaisuutena\n    Mennyt koti\n  Kesä\n    Lemmen uhrit\n    Kullan luo\n    Kullan luota\n    Onnen apila\n    Siskojen kesken\n    Kaupunkimatka\n    Yli metsän koitti jo päivän koi --\n    Kostettu kostaja\n    Paimentytön kesä\n    Haaveilevalle siskolle\n    Antin päiväpalkka\n    Marjamaan\n    Heinätyössä\n    Käkösen taru\n    Karkeloista palatessa\n    Petetty neito\n    Kun neitoni läksi\n    Aatekuteet, toiveniidet\n    Kaihomiellä\n    Rakastunut\n    Kultaansa ikävöivä\n    Huolissaan huokaileva\n    Mä metsän polkua kuljen --\n    Ensimäisen ylioppilaskesäni muisto\n    Pyhät on pihlajat pihalla\n    Hyljätyn valitus\n    Sinipiikojen laulu\n    Syyslaulu neidolleni\n    Matkalla\n    Ensi lumen aikoihin\n  Maailmalla\n    Viiman viemä, tuulen tuoma\n    Puhtahat purjeet\n    Auer ja usma\n    Suuret aatteet\n    Kompia 1-4\n    Vastamyrkkyä\n    Filosofeeraava ylioppilas\n\nTARINA SUURESTA TAMMESTA Y.M. RUNOJA\n\n  Tarina suuresta tammesta\n    Alkusointu\n    I-IX\n  Tammen lastuja\n    Aaltojen alla Väinämöisen synty\n    Kun kello seisoo --\n    Lemminkäisen laulu\n    Vanhoille\n    Väinämöisen palaus\n    Kevätlaulu\n\nYÖKEHRÄÄJÄ\n\n  Yökehrääjä\n  Proloogi I-III\n  Kalevalan kankahilta\n    Marjatan laulu\n    Vellamon neiet\n    Lemminkäisen äiti\n    Pohjan neien kuolo\n    Kiputytön laulu\n    Sukkamieli\n  Mieron tiellä\n    Maantiellä\n    Pihlajan alla\n    Ma oon kuin aallolla pursi --\n    Huonoa seuraa\n    Sonetti Leilalle\n    Soutelemassa\n    Kuin musta ja valkeaa --\n    Tai en itkis ollenkaan --\n    Kadotettu ystävä\n    Jo loppuvi öljy --\n    Mierolaisen joulu\n    Samettisilmä\n    Eräälle ystävälleni\n    Metsään nukkunut\n    Joutotyötä\n    Hatara sydän\n    Yö\n    On munkin rinnassani hongat huojuneet --\n    Ma uneksin --\n    Kuvernöörin koira\n    Kompia I-II\n  Hämärissä\n    Elä itke impeni nuori\n    Ne silmät ne onnea säihkyivät\n    Minun mieleni oli kuin lampi\n    Sun äänesi milloin se säteilee\n    Oi, istuos impeni tänne\n    En tiedä, miks sua pelkään\n    Mikä on laulu lainehilla\n    Hän kulkevi kuin yli kukkien\n    Leikitäänkö? Leikitään\n    Olin kulkenut kukkaistarhat\n    Oi, suljehan silmäsi sirkkusein\n    Nuku hetkinen impeni nuori\n    Oi, muistatko vielä sen virren\n    Hyi, kuinka sa impeni hymyilit noin\n    Sa kuuletko laulua kummaa\n    Katsokaamme kauvan näin\n    Kuin kilpaa kulkuset soivat\n    Hän onneton rannalle uinui\n    Näkinkengät ne rannalla karskui\n    Vait! Hän nukkuvi\n    Elä pelkää impeni armas\n    Näin pääni kun helmahas painan\n    Sua katselen silmin huikaistuin\n    Jo lapset laivoja veistää\n    Oi poimikaamme\n    Sua lemmin kuin soutava sotka\n    Yöperhonen nuori se nukkui\n    Emo etsien huoneesta huoneesen käy\n    Miks tuli mun äkkiä kylmä nyt\n  Metsätorpparin lauluja\n    Metsätorpparin laulu\n    Terve, luonto!\n    Hanget soi\n    Aamun toivossa\n    Tälläpä pojall' on --\n    Tuntemattomille tutuille\n    Päivän laskiessa\n    Salojärven joutsenet\n    Elkää te rikkahat\n    Legenda\n    Nuorten usko\n    Erakon hämmästys\n  Kesämuistoja\n    Metsäpuro\n    Aamutunnelma\n    Soita somer, helkä hiekka!\n    Kuusi ja lähde\n    Kuljin kerran läpi honkaholvin --\n    Kylätiellä\n    Miksi suree kummun kuusi?\n    Syystunnelma\n\nSATA JA YKSI LAULUA\n\n  Hymni\n      I. Höyhensaaret\n     II. Laulu metsästä\n    III. Hymyilevä Apollo\n  Me kuljemme kaikki kuin sumussa\n  Rauha\n  Kulkijapoika\n  Hei hah hah haa\n  Sua odotin lasna ma laineilla\n  Kultainen kirja\n  Olen kyllin jo etsinyt totuutta\n  Niin kauvas kuin silmä kantaa --\n  Aamulaulu\n  Kaks joutsenta\n  Antonius ja Kleopatra\n  Suo että sun helmahas peitän\n  Kuka on hän?\n  Sua tahtoisin ottaa ma leuvan alta\n  Meri kuutamolla\n  Minä uskoni, toivoni hukkasin\n  Piru tuli mun luokseni\n  Metsäntähti\n  Seita\n  Omenankukat\n  Niin jos oisit lauluni\n  Oli mieleni paimenpojaksi\n  Onnen orja\n  Sun naurusi\n  Sinä olet kuin kuplanen\n  Indiaani\n  Irma-impi\n  Mun onneton ollahan pitäis nyt?\n  Lohdutus\n  Ihme\n  Ystäville\n  Sua katson vaan\n  Salaisuus\n  Kun omena on kypsä\n  Onnen kulta\n  Oli mullakin pikku ylpeytein\n  Ja jos mua lemmit armahain\n  Näin unta kesästä kerran\n  Merimies kajutassaan\n  Jaa, jaa!\n  Kahden herran palvelija\n  Minä rakastin metsää ja maailmaa\n  Se oliko kieli, jok' katkesi?\n  Kuten tahdot vaan\n  Kun muistelen --\n  Herodiaan tytär\n  Jes siunatkoon!\n  Jäähyväisten jälkeen\n  Porraspuulla\n  Olen tahtonut tutkia taivaan ja maan\n  Väärinymmärrys\n  Laulajapoika\n  Kaarin\n  Juhannus\n  Tuli tuoksuvat illat\n  Kesä\n  Sinä tanssit kuin rautalangalla\n  Älä usko tyttö mun laulujain\n  Yksin\n  Kauppasopimus\n  Minä luulin sun eloni onneksi\n  Mitä on tää?\n  Don Quijote\n  Pieni tarina\n  Ei sallittu täällä mun käydä\n  Minust' oli kuin olisi soudettu\n  Iltarukous\n  Kun tietäis\n  Luonnossa luminen ilta\n  Kai ihmettelit sinä\n  Sinä teit minun eloni lauluksi\n  Kuu kalpea\n  Ave Maria!\n  On niin herttaista ajatella\n  Lepän lehdille lauluja kirjailen\n  Niin sinua katsoin neiti\n  Hanhipaimen\n  Mua suutele kerran\n  Sinä olet kuin mandeli makea\n  Yölaulu\n  Kun yksi rehkii\n  Lintu\n  Minust' on, kuin kuulisin vasta\n  Lintu kevättalvella\n  Lemmenlaulu\n  Sen vasta ma naiseksi sanoisin\n  Minä uneksin kahdesta koivusta\n  Alppiruusu\n  Aino-neiti\n  Unta\n  Sydämen kepponen\n  Rekilaulu\n  Taas kotona\n  Kai useinkin tyhjältä\n  Vuorilla kulkevat suuret tuulet\n  Kunis kukkivat kanervat kankahan\n  Pieni ballaadi\n  Ne veivät multa mun iloni\n  Tän yön me tahdomme tanssia\n  Raskaalla hetkellä\n  Laulajan laulu\n\nAJAN AALLOILTA\n\n  Päivän poika\n  Kuollut äiti\n  Syntysanat\n  Henrik Ibsen\n  Vanki\n  Tiedon tultua Z. Topeliuksen kuolemasta\n  Hymni Z. Topeliuksen haudalla\n  Karl A. Tavaststjerna\n  Nuorten laulu\n  Matti Myöhänen Gladstonen haudalla\n  Suomen valta\n  Olkohon taiteemme niinkuin tammi\n  Me kasvamme\n  Kotikansalleni\n  Kansa kalliolla\n  Myö kalliista henkesi\n  Uuden vuoden iltana 1898\n  Helsinki sumussa\n  Äl' horju suora Suomen mies\n  Suomen laululinnut\n  Herran kansa\n  Kun saapuu Herra Zebaoth --\n  Molok\n  Mietelmiä\n\n\n\n\nMAALISKUUN LAULUJA\n\n(1896)\n\n\n\n\nMAALISKUULLA.\n\nOn raitis aamu, Palmusunnuntai,\nja ilma tuoksahtaa niin puhtahalta,\nmut kylmä tuntu on sen tuoksullai --\non vielä talvi, viel' on hallan valta.\n\nJo kirkkahana aaltoo avaruus,\njo päivyt paistavi, jo hohtaa hanki,\nvaan kaikkialla viel' on hiljaisuus\nja taivas valju on ja maa on vanki.\n\nNiin luonto nukkuu kuni lapsonen,\nmi onnen untaan uinuu herttahinta,\nja tuskin kuulee hengitystä sen,\non otsa puhdas sekä tyyni rinta.\n\nEi vielä leivon suvilaulut soi,\nei virrat vuolaat syökse kuohumalla,\nmut keväästä jo urvut unelmoi\nja kesä haaveksii jo hangen alla.\n\nNäin kevätunelmoita urpupuun\nja lemmen haavehia hangen alta\nlie nääkin nuoret laulut maaliskuun,\nkun vast' on aavistettu kevään valta.\n\n\n\n\nKOTI.\n\n    _Sijan tieän, kussa synnyin,\n    en tieä sitä sijoa.\n    kussa kuolo kohtajavi._\n                      Kanteletar.\n\n\n\nISÄN KUOLLESSA.\n\n(1890.)\n\n\nI.\n\nNosti kevät vaaramaille marjat,\nkylvi laaksoloille kukkiaan,\nvapautti aallot vaahtoharjat,\nvelloi luonnon vedet pursumaan,\nsydämissä elpyi toivesarjat,\nrinnat kaikki uhkui riemujaan.\n\nMutta kevät, riemunaika, multa\nmurti toiveheni kultaiset,\nsytti sydämeeni tuskan tulta,\nhersymään sai kyynelhettehet:\nkevähällä kuoli taatto kulta,\nsiitä mulle murhe, kyynelet.\n\n\nII.\n\nYksin istun rantamalla\nkauniin kotilahdelman,\nsiinä istun murhemiellä\nalla tuomen tuoksuvan.\n\nRinta aaltoo, aate raivoo,\nkuohuu kyynellähtehet:\n\"Taattoamme, taivon Herra,\nmeiltä sentään viene et!\n\nVuota vielä vuosi, kaksi,\njotta kasvaa siskot saa,\nviel' ei jaksa viljon veljet\nkurkihirttä kannattaa.\"\n\nOli kuin ois aallot mulle\nsäälitellen laulelleet,\nrukoelleet hongat, raidat,\nrannan paadet heltyneet.\n\nMut viikon päästä mä taattokullan\njo saatoin oudolle retkelleen\nja silloin saatoin ma alle mullan\nmyös lapsenuskoni toiveineen.\n\n     *     *     *\n\nNäin sitten mä haihtuvan siskosein\nkuin kuplaset maailmalle,\nnäin sortuvan viljon veljyein\nniin nuorina taakan alle.\n\nNäin voimien riutuvan äidiltäin,\nhänen horjuvan hautaan varmaan,\nja sortuvan kallihin kotini näin,\ntyön murtuvan taattoni armaan.\n\nJa silloin armasta taattoain\nma muistelin murhemielin\nja silloin lietoa kanneltain\nma kaiutin kaihokielin.\n\nJa lauloin onnea lapsuuden,\nsen uskoa, uinailuita --\nkuin syksyn siirtyvä leivonen\nsuvilempeä, laulupuita.\n\n\nIII.\n\nKylmä on hangen kiiltävä pinta,\nkylmempi saiturin jäätynyt rinta,\nkolkko on lehdetön syksyn lehto,\nkylmempi onneton orvon kehto --\nkylmempi, kolkompi vielä on varmaan\npatsas haudalla taattoni armaan.\n\n\n\nRIKKARUOHOJA.\n\nNoin noukit rikkaruohoja,\noi äiti, taimitarhastas\nja kohta kaikk' on puhdasta\nsun pienoisessa puistossas.\n\nMut kohta sydän lapseskin\njo versoo rikkaruohoja --\nkun sielläi, äiti armahin,\nsa saisit yhtä puhdasta!\n\n\n\nSALAISUUTENI.\n\nVarkaan lailla hiivin hiljaa,\nihmisiä karttelen,\nkuljen seinän vierustoita,\nkeskitietä tohdi en.\n\nKädessäni käärön kannan,\nsitä hellin povellain,\nett'ei multa aarrettani\nviedä vieras saisi vain.\n\nKaupungista päästyäni\nmetsätielle poikkean;\nsama mulle, minne kuljen --\nalle hongan istahdan.\n\nSiinä vasta murhevirrat,\nitkut ilmi pulppuaa;\nkädessäni kannan koito\näidin kuolonsanomaa.\n\n1896.\n\n\n\nMENNYT KOTI.\n\nÄsken koito kotimailla\nkuljin taasen surussain,\nkun on mennyt koti multa,\npoissa poikamaailmain.\n\nPoissa tuolta tuomilehto,\njossa kertun laulu soi,\npoissa kuuset kukkalatvat,\njotka lasna huminoi.\n\nKarja käypi laitumella\nminun leikkilehdossain,\nkodin kuuset tukkipuina\nuivat kotilahdellain.\n\nPirtin peräseinämältä\nhonka myöskin kaadettiin:\nuutistorppaan notkon päässä\nsaatiin seinähirsi niin.\n\nHonka oli turvanamme\ntuiskiessa tuulispään,\nsepä pohjan jäiset viimat\naina väisti lehvillään.\n\nUusi aika lehdot murti,\nkuuset kumos, hongat kaas,\nmutta kodin kaunisteeksi\nnoussee uudet taimet taas.\n\n1892.\n\n\n\n\nKESÄ.\n\n    _Linnut liitteli sanoja,\n    puien latvat lausehia._\n                   Kanteletar.\n\n\n\nLEMMEN UHRIT.\n\nVeikko: \"Anna, sisko, ruusu tuosta,\n  ruusu ihanaisin,\n  että viedä immelleni\n  illalla sen saisin!\"\n\nSisko: \"Ota ruusu! Lemmellesi\n  annan ruusun parhaan --\n  oma lempi ryösti multa\n  elon ruusut varhaan.\"\n\n1891.\n\n\n\nKULLAN LUO.\n\nSynkkä on yöhyt ja öiset saaret,\ntumma on taivon vyö --\nTummana impeni ihanan kaulan\nkaartavi kutri-yö.\n\nValkea, puhdas on aallon vaahto\nharjalla laineiden --\nValkea mieli on impeni armaan,\npulmuni puhtoisen.\n\nNorjana aaltojen harjanteita\nhalkovi purteni mun --\nNorjana noin myös notkuvi varsi\nimpeni ihaillun.\n\nTäysiksi purjehen poimut tuuli\npainavi paisumaan --\nTäysi on impeni uhkuva rinta,\ntäysi on tunteitaan.\n\nVinkuos viima ja ärjyös aalto,\ntuosta ma huoli en --\nKohta ma joudun, kohta ma lasken\nkultani rannallen!\n\n\n\nKULLAN LUOTA.\n\nMä yksin soutelen yössä\nja laulelen hiljakseen\nja katson, vierellä venhon\nkuin leikkivät väreet veen.\n\nJa aaltojen laillapa aatteet\nmyös mulla ne karkeloi,\nne eelle purteni entää,\nen seurata niitä voi.\n\nJa tuonne ne aattehet kiitää\nkodin armahan valkamaan,\nsiell' äitini varmaan valvoo\nja vuottavi poiuttaan.\n\nMut aatteita paljon, paljon\njää purteni jälkehen:\njäi impeni ihana sinne\nsurumielellä rannallen.\n\nOi, onkohan taivaan alla\nviel' onnea suurempaa,\nkun keskellä kahden lemmen\nnäin lempien soutaa saa!\n\n\n\nONNEN APILA.\n\nNelilehtisen apilan tullessain\nmä löysin karjatiellä,\nmut toisen hukkasin rinnaltain\nja siit' olen murhemiellä.\n\nSen oisin ma antanut neidollein --\nsinä armahin neitokulta! --\nMut tuost' älä itke, mun impyein,\nsaat ainoonkin sinä multa.\n\nKun illan tuulonen tullevi tuo,\nniin sille sen aion ma antaa,\nse onneni kukkasen impeni luo\nniin hiljaa, hellien kantaa.\n\nJa jospa se joutuis aalloillen,\nkun järven poikki se lentää,\nniin tottahan lahjana laineiden\nse neitoni rantahan entää.\n\nNäin kulki mun kukkani toivoen\nja raittiiksi kuohusta kastui.\nMut nähnyt ei sitä impynen\nja -- murskaksi onneni astui.\n\n1892.\n\n\n\nSISKOJEN KESKEN.\n\n\"Niin suloinen ja hertas on\nkyll' onnellinen lempi,\nmut lempi vallan onneton\non sentään suloisempi.\n\nNäät siin' on aina tenhoa\nja tuntehille uutta,\non toinen päivä toivoa\nja toinen toivotuutta.\"\n\nTään Siiri kuuli siskoltaan\nja päätti tuota koittaa.\nMut turhaan! Kaikki poiat vaan\nhän vangiksensa voittaa!\n\n\n\nKAUPUNKIMATKA.\n\nPoika nuori kaupunkihin\nläksi myötätuulta,\npurtta pientä viima vinha\nsaatti salmen suulta.\n\nAlkumatkan aavan seljän\nkulki joutuisasti.\nVasta illan tullen pääsi\nkaupunkihin asti.\n\nMissä viipyi poika nuori\nvaikk' on myötätuuli? --\nRannalla on kullan koti,\nsiellä simahuuli.\n\n\n\nYLI METSÄN KOITTI JO PÄIVÄN KOI --\n\nYli metsän koitti jo päivän koi,\nkun nurmella neitonen kulki,\nkukat kukkivat auki jo umput loi,\njotk' eilen illalla sulki.\n\nJa neitonen nuori se nurmella vain\nniin hiljaa, hiljaa astui,\nja kukkaset nyökkäsi kuiskuttain,\nkun kasteesta helmat kastui.\n\n\n\nKOSTETTU KOSTAJA.\n\nVuota, kylmä tyttö, kyllä kostan --\nmietti poika tullen tytön luota --\nsuukon kielsit, kohta kahta pyydät.\nKoston kovan mietti neiollensa\npoika nurjamieli metsätiellä:\nKolmeen iltaan impyensä luokse\naikonut tuo julmuri ei mennä.\n\nTyötä tehden kului ensi päivä,\nlauleskellen poika nuori raatoi,\nkeveästi kuokka nousi, laski,\nhiki helmieli kulmillansa.\n\nTuli toinen päivä. Laulu lakkas,\nkuokka unhottui ja otsa kuivi,\nkatse kuokkijalta aina nousi\nyli kuusten tuonne kunnahalle,\njosta puiden taitse talo puunti.\n\nIllan suussa poika kuokan heitti,\njuoksi lehdon lähteen vieremälle,\nsiihen istahti ja illan istui,\nlauloi kaiholaulujaan ja itki.\n\nMutta lepikössä impi istui\nhuokaellen sydänhuoliansa,\nkuuli kujerruksen kuttimielin,\niloksensa itkun vaikerruksen.\nTurha, poikaparka, nyt on kostos,\nvaikka viikon oisit nurjamiellä.\n\n1893.\n\n\n\nPAIMENTYTÖN KESÄ.\n\nTyttö nuori päivät pitkät kulki\nkorpimailla karjaa paimennellen,\nsiellä riemusuulla lauloi tyttö,\nlauloi laajan ilman lintusille\nrinnan nuoren kaihot kaukomielet.\n\nMetsätietä pyssy olkapäällä\npoika uljas, valkolakki, astui,\nkuuli kaiholaulun kalliolta,\nriensi sinne, näki neien nuoren --\nkysyi tältä, mitä tietä voisi\npäästä vaaran taakse tarvassuolle.\n\nPojan mentyä se tyttö itki,\neikä itse tiennyt, miksi itki.\n\nToisen kerran luokse saman paaden\nsattui poika metsämatkoillansa,\nväsyneenä viereen immen istui,\nistui siinä kaiken kesä-illan\nnauratellen neittä kainokaista.\n\nPojan mentyä taas impi itki,\neikä tiennyt vielä, miksi itki.\n\nJoutui synkkä syksy, sade-ilmat,\nkuihtui kukat, siirtyi laululinnut,\nkuulunut ei enää metsämiestä,\nkaikunut ei laulu kalliolta.\n\nPaatta vasten paimentyttö itki:\nnyt hän tiesi kyllä, miksi itki.\n\n\n\nHAAVEILEVALLE SISKOLLE.\n\nKäy pois, oi sisko, sen koivun alta,\nse koivu on turmion, tuskan puu!\nOn huolten aaltoja lahden aallot\nja kaihon tuoja on illan kuu.\n\nSen koivun oksilta kiehtoin soipi\ntuo tarina kaunis ja utuinen,\nmi pettänyt on niin monta, monta --\nma myös oon kuullunna kerran sen.\n\nSe kevään toivoja tarjoo sulle\nja kutsuu onnehen ikuiseen.\nMut ällös lauluhun liioin luota, --\nei koskaan kuulu se toteuneen.\n\nKen kerran kuuli sen laulun tenhon,\nsen onnen kalpea kaiho vei,\nhän istui iltamat itkusilmin\nja rinnan rauhoa saanut ei.\n\n\n\nANTIN PÄIVÄPALKKA.\n\nMiksi nyt on Antti niin\nkäynyt ahkeraksi,\nvaikka ennen mainittiin\nmuita laiskemmaksi?\n\nHovistakin läksi pois --\nonkos kuultu moista! --\nvaikka saanut viikolt' ois\nmarkkaa kaksitoista.\n\nNyt hän päivät kaiket vaan\nmännikköä kaataa,\nuutismaaksi uutteraan\nlahden rannan raataa.\n\nMiksi nyt on Anttikin\nkäynyt ahkeraksi? --\nsyynä suu on suloisin,\nimmen silmää kaksi.\n\nSorja Selma aidan taa\nsaapuu aina illoin,\npäiväpalkan Antti saa\nsuudelmissa silloin.\n\n\n\nMARJAMAANI.\n\nMansikkahan kesä-aamull' läksin,\npellon pientareita pitkin kuljin,\nmuistin varoitusta äitikullan:\nTuo'os mulle myöskin joku marja.\n\nAhkerasti poimin, rove täyttyi.\n\nMikä liekin silloin kullan tuonut,\ntuonut saman pellon pientarelle!...\nSinne marjat heitin maistamatta,\nriensin riemuellen kullan luokse\nhuulten mansikoiden poimintahan.\n\n-- Ällös, äiti, marjojasi surko,\nvuota vielä muuan viikko, kaksi,\ntuon ma sulle koko marjamaani!\n\n\n\nHEINÄTYÖSSÄ.\n\nNiin kuumasti paistaa päivä,\nvaikk' onpi jo laskullaan,\nhiki peittävi Annin otsan\nja rinta se aaltoo vaan.\n\nJa työnsä jo heitti ja juomaan\nmeni tuonne hän metsän taa,\nkuss' sorjien kuusten alla\nhete puhtahin pulppuaa.\n\nJo varjossa posket jäähtyy\njanon viileä lähde vie --\nmut ties, kuin sattunut sinne\nmyös naapurin Antti lie! --\n\nJo kaikk' oli heinät koossa\nja niityllä laannut työ\nja päiv' oli laskenut ammoin\nja saapunut vilpas yö,\n\nkun kuusikon helmasta Anni\nsai kotihin kiiruhtain,\nmut poskia poltteli vieläi\nja rinta se aaltosi vain.\n\n\n\nKÄKÖSEN TARU.\n\nRannall' lahden istui talon Tilta\nkanssa Villesulhon kuherrellen,\nihastellen illan ihanuutta,\nkuullen käkökullan kukkumista,\njoka tuolta rantakunnahalta\nhelkytteli virttä viehkeintä,\nvihkivirttä kauniin pyhä-illan.\n\nVirkkoi morsiolleen Ville silloin:\n-- \"Ootko tarinan sa kumman kuullut,\nettä käkösestä syksymmällä\ntulee haukka, julma, pääskyn surma?\" --\n-- \"Olen kuullut, mutta tuot' en usko\",\nväitti Tilta, \"onhan mahdotonta,\nettä käestä, mi kevään kaiken\nkukkuu hellästi ja herttaisesti,\ntulla voisi ahnas, julma haukka\". --\n\nVasta syksyllä kun sorja Ville\nhäänsä vietti sekä toisen naisen\ntorppaan tuonne lahden taakse saattoi,\nsilloin vasta Tilta tarun uskoi\nynnä paljon, paljon muuta myöskin,\njot' ei ennen ollut uskonunna.\n\n\n\nKARKELOISTA PALATESSA.\n\nNe karkelot niin oli hauskat,\nsoi soitto niin hurmaavaan,\nett' aamuhun huilasi aika --\nmitä äiti nyt virkkaakaan!\n\nHän käskihän varhain tulla\nmun tanssin touhusta pois,\nmut \"Tonavan aaltojen\" vierren\nken äitejä muistanut ois!\n\nOi ällös, äitini, suutu,\nsaat ruususen rinnaltain.\n-- Mut voi, hän kysyä voisi\nmä keltä, keitä sen sain!\n\n\n\nPETETTY NEITO.\n\nMä kävelin metsätiellä\nja kuuset ne kuiski vaan:\nTuo kalpea tyttö saanut\nlie rukkaset sulholtaan.\n\nMä laulua aloin laulaa\nja ylkääni ylistin,\nhänen lempeä, uskollisuutta\nja kuntoa kiittelin.\n\nLie lauluni leino ollut\nja ääneni soinnuton,\nkun säälin huokaus hiljaa\nsoi helmasta hongikon.\n\n\n\nKUN NEITONI LÄKSI.\n\nEn saanut, impeni armahain,\nmä muistoa muuta sulta,\njalan jälkesi jäi kotirantaan vain --\nvei senkin jo aallot multa.\n\n\n\nAATEKUTEET, TOIVENIIDET.\n\nPäivä istuttu ol' alla haapain\nvehreällä sammalmättähällä,\nlaulut liedot kertoi lemmen tulta,\nnaurut raikkaat rinnan puhtautta,\npäämme päällä haavan lehdet helkki,\naallot leikki jalkojemme alla.\n\nJoutui ilta, painui päivän kulta,\nutuisiksi lientyi lahden rannat,\ntuuli tyyntyi, taltui rannan aalto,\nhaapain lieto helke hienontui ja\nkuiskeeks' suli, tuskin kuultavaksi.\nLakkas silloin myöskin lempilaulut,\nnaurannasta raikuneet ei rannat,\näänetönnä, sanatonna siinä\nistuttiin vaan käsi kättä vasten --\ntunteet yhtyi, aate toistaan etsi.\n\nKumma kudos, tunnehuntu hieno\ntuntui yhdistävän meitä silloin,\nkuteet toivehista kultaisista,\nniidet siinä aueraattehista.\nYö se kuteet kutoi, nitoi niidet,\nmetsärastas polkusia polki,\nsukkulata heitti illan henki,\npirtaa veti rannan lainekeiju.\n\n\n\nKAIHOMIELLÄ.\n\nNouskaa aallot hyrskyharjat\nlauluanne laulamaan,\nettä laulustanne taasen\nuljuutta ja voimaa saan!\n\nMutta mulle miehen mieltä\naallot enää anna ei --\non kuin joka lainehelta\nlauleleisi Lorelei.\n\n1894.\n\n\n\nRAKASTUNUT.\n\nRaikkahasti laulaa aamunaalto,\nkun se läikkyellen rantaan lyö,\nhilpeä on haapalehdon helke,\nsit' ei paina elon päivätyö.\nYksin kerttu laulaa murheissansa\nikävöiden omaa armastansa.\n\nMinä myöskin aamunaallon lailla\nennen lapsenmiellä laulelin,\nsitten lietona kuin rannan haavat\nleikin, lemmin, lauloin, tanhusin.\nNytp' on riemu poissa, kerttu kulta,\nsaanut olen huolenvirret sulta.\n\n\n\nKULTAANSA IKÄVÖIVÄ.\n\nOi, jos oma impeni armahin\nmä tänne sun vieraaks' saisin,\nkarit kaikki ma tieltäsi perkkaisin\nja väylät mä viitottaisin.\n\nJa kieloja aalloille kylväisin\nmä talvisen tuiskun lailla\nja saisivat sadetta saaretkin\nja kunnahat rantamailla.\n\nNäin lempeni tuoksuja henkisit vaan\nja kulkisit kukkamerta.\nJa nyt jos, impi, et tullekkaan --\nniin tottahan toinen kerta!\n\n\n\nHUOLISSAAN HUOKAILEVA.\n\nKoko metsä on laulua täynnä,\njoka lehvällä lemmitään\nja riemuten sirkut ja peipot\nne kertovat keväästään.\n\nMut yhtäpä puuta ne linnut\nvaan karttavat kammoten --\nsen alla ma onneton istun\nja huoltani huokailen.\n\n\n\nMÄ METSÄN POLKUA KULJEN --\n\nMä metsän polkua kuljen\nkesä-illalla aatteissain\nja riemusta rintani paisuu\nja ma laulelen, laulelen vain.\n\nTuoll' lehdossa vaaran alla\noli kummia äskettäin,\nniin vienoa, ihmeellistä\nall' lehvien vehreäin.\n\nMinä miekkonen vain sen tiedän,\nminä vain sekä muuan muu\nja lehdon lempivä kerttu\nja tuoksuva tuomipuu.\n\n\n\nENSIMÄISEN YLIOPPILASKESÄNI MUISTO.\n\nJärven taakse tehtiin venheretki,\njärven taakse talontyttölöihin,\nsiellä viivyimme me päivän kaiken:\nAamu aholl' oltiin mansikassa,\nilta pihamaalla karkeloitiin --\nyö? -- se maattiin aitass' impysien.\n\nPurjepurrella kun sitten sieltä\npois me aamun tullen laskettihin,\nmuilla kaikill' oli joku muisto,\nmillä ruusu, millä lemmen kukka\nmillä kielokimppu rinnassansa.\nMinä yksin ilman olin, eipä\nkukkaa suonut impi mustakulma --\nantoi oman nuoren sydämensä.\n\nKotirantaan päästyämme, toiset\nriistivät jo kukat rinnaltansa,\nmutta kauvemmin ja hellin huolin\nimmen sydäntä mä säilyttelin --\nheitin pois sen vasta viikon päästä.\n\n1895.\n\n\n\nPYHÄT ON PIHLAJAT PIHALLA.\n\nPyhät on pihlajat pihalla,\npyhä on kukka pihlajassa,\nmarjaset sitäi pyhemmät.\n\nPyhä on kuusikon käkönen,\npyhä on suvinen ilta,\npyhempi Juhannusjuhla.\n\nPyhät on immen huulten marjat,\npyhät on ruusut neien posken,\npyhin puhtaus sydämen.\n\nPuukko lyötiin pihlapuuhun\nsuvi-iltaman sulossa,\nkevätlinnun kukkuessa.\nPoika julma neion nuoren\nmiellytti metisin kielin\nalla pihlajan pyhäisen\näiti vanhan nukkuessa.\n\n\n\nHYLJÄTYN VALITUS.\n\nIllalla kävelin mä kangasta pitkin,\nkankaalta kimpuksi kanervia kitkin.\n\nYö oli ihana ja tuuloset nukkui,\nkukkaset tuoksui ja käköset kukkui.\n\nMiksi mun sydämeni synkäksi saikaan? --\nMuistoni lensivät nuoruuden aikaan.\n\nKatselin kädessäni kankahan kukkaa --\nimpeä muistelin tuuheatukkaa.\n\nMaahan ma kanervani kaunihit heitin --\nnoinpa ma ilonikin multahan peitin.\n\n\n\nSINIPIIKOJEN LAULU.\n\n\"Soi simapilli,\nkutsuos immet\nkuusikon helmasta\nkarkelohon!\nKuutamo kaunis\nalkava yöhyt --\nkaikki ne käskevi\nkarkelohon.\n\nLiehuos liina,\nhuiskios huntu,\nverho sa ihanan\nimpeyden!\nImpinä täällä\nvain elon kaiken\nleijaamme lehvillä\nkuusosien.\n\nEi sinipiiat\nlemmestä huoli,\naarre se vainen on\nihmisien.\nAarreko? ei vaan\nkalvava tuska,\nriemun ja onnen mi\nontoksi syö.\n\nMontapa kertaa\nluoksemme tullut\nillalla leikkihin\nihminen on,\nleikkinyt täällä,\nsuukkoja saanut,\nkylpenyt kanssamme\nvirroissa myös.\n\nIllan hän leikki,\ntoisen jo itki,\nett'emme lempeä\ntuntea voi --\naamulla läksi\nkaihoa kantain,\npäivät mi nukkuu ja\nvalvovi yöt.\n\nTuostapa paljon\nimpiä metsän\nihmiset syyttävät --\nmeidänkö syy?\nSuukkoihin miks' ei\nihminen tyydy,\nilman ei lempeä\nleikkiä voi?\n\nMutta kun joskus\nillalla yksin\nistumme lehdossa\nvierellä vuon,\nlainehet virran\nvienosti laulaa\nrantaman ulpuja\ntuudittain,\n\nsilloinpa meilläi\npohjasta rinnan\nnousevi huokaus\nkaipauksen...\nOnneksi silloin\ntietänyt ei oo\nluoksemme hiipiä\npoikanen maan!\"\n\n\n\nSYYSLAULU NEIDOLLENI.\n\nJo pilvihin taivas peittyy\nja paljas on rannan puu,\ntuul' laineita ärjyen nostaa,\nketo kukkiva kellastuu.\n\nSuven hertas ja hempeä aika\nse kestävi hetken vaan,\nmut ainaiseksi se rinnan\nvoi velloa aaltoamaan.\n\nKesän kukkaset elpyy kyllä\ntaas tullessa keväimen --\nkun kestäis kesämme lempi\nyli talven ja tuiskujen!\n\n\n\nMATKALLA.\n\nMatka pitkä, mieli musta, mistä lohdun saapi?\nEntisajan auvon muistot murheet karkottaapi.\n\nSinne jäi mun neitoni kuin kukka kotirannan;\nvenhoni mä viiman viedä aukealle annan.\n\nÄllös kukka kotirannan katso ulapalle,\nkatso ennen laaksohon tai rannan kukkulalle.\n\nSortuvan mun aallon alle nähdä voisit siellä,\nsiitä ehkä kauvan oisit, impi, murhemiellä.\n\n-- Joskus mua muista sentään, muista immyt rukka,\nettei ensi aallon helmaan kaadu rannankukka.\n\n\n\nENSI LUMEN AIKOIHIN.\n\nOli tullut lunta\njo tulvaltaan\nja valkea vaippa se kattoi maan,\nkuin neitosen, unta\nmi haaveissaan\nvain uinuvi kainoista toiveistaan.\n\nLumi puhdasna päilyi\nja impyinen\nse latuja hiihteli hangellen.\nJa päivän ne säilyi\nja yöhyen,\nkunis uus lumi peitti ne umpehen.\n\n     *     *     *\n\nOli ihana neito,\nniin puhtoinen\nja nuori ja kaino ja kaunoinen.\nHänet kerran kun keito\nmä nähdä sain,\nheti leimahti lempi mun rintahain.\n\nKesä-yöhyet vienot\nme lemmimme niin,\nmut syksyllä sitten me erkautiin.\nVain muistomme hienot\nne säilyivät --\nkunis uutehen lempehen häipyivät.\n\n\n\n\nMAAILMALLA.\n\n\n\nVIIMAN VIEMÄ, TUULEN TUOMA.\n\nMinä koito kun synnyin maailmaan,\noli tyyntä ja rauhaisaa,\nkuin alkavan ukkosen eellä on vaan --\nsitä tiennyt en aavistaa.\n\nMut kohtapa pilviä kokoutui\nmun taivoni tummentain\nja ukkonen löi, vesi vaahtona ui --\nminä suojoa turhaan hain.\n\nKuin rikkasen pienen mun viimat vei\npois kauaksi maailmaan;\nmut tullevi loppu se tuulellei --\nrikan heittävi helmahan maan.\n\n\n\nPUHTAHAT PURJEET.\n\n    _Mit schwarzen Segeln segelt mein Schiff\n    wohl über das wilde Meer._\n                            Heine.\n\nPoikana purjehdin purrella kerran\nlaineilla lakkapäillä,\nsilloin ma näin lumivalkeat purjeet,\nneitoni laskevan näillä.\n\nSyömeni syttyi ja henkeni hehkui\narmahan immen luoksi,\nmut oli pilkkuja purjeen täynnä, --\ntohdinko niiden vuoksi?\n\nSilloinpa pilvehen päivyt peittyi\nvaatetta valkasemasta.\nPilkkunen myös oli neitoni purje,\nvarjossa näin sen vasta.\n\nPois päin, purteni murhemielin\nkäänsin mä aavaa kohti --\nkaukaa ehkäpä immelleinkin\npuhtailta purjeeni hohti.\n\nVoi kun et paistanut päivyt silloin,\nkaikki nyt toisin oisi,\nmullakin oisi nyt puhtahat purjeet,\njäljellä ihanne oisi!\n\n\n\nAUER JA USMA.\n\nEi päivyen auer ja yöhyen usma\nvoi yhdessä leikkiä koskonkaan,\nnäät toinen se lämmön ja lemmen on lapsi.\nja toisen on kehtona kylmyys vaan.\n\nSuvipäivyen suukosta syntyvi auer\nja aikansa kaiken se leikkiä lyö,\nniin kaunisna päällä sen kaartuvi taivas\nja aalloton selkäin on sinivyö.\n\nSinä impeni oi, olet aamunen auer\nja syntynyt lietona leikkimähän,\net tiedä sä tuulista, ukkossäistä,\nolet lapsonen päivyen pilvettömän.\n\nMinä syntynyt oon kuni yöhyen usma\nvain palteella rantaman hallaisen,\nei kehtoa huolinut hellivä päivä,\nma laps' olen yön sekä pimeyden.\n\nSun kehtoas kierteli haltiat onnen\nja maailma tarjosi aarteitaan,\nmut äityen itkut ja näljän ja tuskan\nma lapsuudestani muistan vaan.\n\nSinä kasvoit kummulla yhteiskunnan\nja ruusuja vain oli elosi tie,\nminä laaksossa synnyin ja laaksossa kasvoin\nja kulkenut en yli kukkien lie.\n\nEi marmori-otsasi puhdasta lunta\nole huolet ne konsahan uurrelleet,\nei tummunut itkusta silmäsi taivas,\nei poskea kyntänyt kyynelveet.\n\nOlet untuvakehdossa uinunut aina\nja keijuset kehräsi untesi vyön --\nja sentään koito ma toivoa koitin\nja luottaa liittohon päivän ja yön.\n\nOli houreita haaveet ja turhia toiveet,\nma hullu kun kummulta kukkaa hain,\nei kukkine mulle ne kunnahan ruusut,\nsaan laaksosta onneni etsiä vain.\n\nEi päivyen auer ja yöhyen usma\nne yhtehen yhtyä konsana vois --\nkun joutuvi ilta ja usva kun nousee,\nniin auer jo pilkaten häipyvi pois.\n\n\n\nSUURET AATTEET.\n\nElontaistossa, tuulispäissä\nnuo aattehet suuret vain\nvoi ihmishenkeä nostaa --\nnäin oppia lasna ma sain.\n\nMut aika ja alkava miehuus\njo mulle sen tiedon toi,\nett' aattehet liian suuret,\nmyös painaa maahan voi.\n\n\n\n\nKOMPIA.\n\n\n\n1.\n\nRUNOILIJA-YSTÄVÄNI HUOKAUS.\n\n\"Konstiko lauluja laatia on, kun on laulajan lahjat! --\nvasta se tietävi työn, kell'ei lahjoja oo.\"\n\n\n2.\n\nERÄS ARVOSTELU.\n\nTunnustan mielelläin, täss' että on aate ja muoto,\nkun sinä tunnustat, keltä ne ottanut oot.\n\n\n3.\n\nHELMIÄ KYLLÄ.\n\nKainosti laulusi nuo \"Helohelmiksi\" ristinyt oot sa,\nhelmiä kyllä ne lie, mut hikihelmiä vaan.\n\n\n4.\n\nERÄÄLLE KIRJAILIJALLE.\n\nAjatusviivoillaan hän peijaa, pentele, meitä\naatetta etsimähän sieltä, miss' ei sitä oo.\n\n\n\nVASTAMYRKKYÄ.\n\nHän lauluja laatien istuu yöt\nja päivin hän lausuvi yönsä työt --\nmä kääntyen, nääntyen kuulen.\nMihin, polonen poika, ma turvaudun,\nkun hukkua oon runotulvaas sun? --\nOn keksitty keino jo, luulen:\n\nKun astuvi majaani rauhaiseen\ntuo vietävä taasen vihkoineen\nja viereeni istahtaapi,\nomat lauluni tempaan ja armotta\nhänen kuultensa niit' alan lausua --\nhän kauhulla kaikkoaapi.\n\n\n\nFILOSOFEERAAVA YLIOPPILAS.\n\nVoi, voi tätä kurjaa maailmaa,\nvoi sinuas ihmiskunta,\nsua säälin mä niin, ett' taasenkaan\nkoko yöhön en saane unta.\n\nMikä on tään elämän tarkoitus?\nMikä kansan ja yksilön määrä?\nMikä absoluuttinen oikeus\nja absoluuttinen väärä?\n\nJa löytyykö mitään jumalaa,\nja jos löytyvi, minkähän moinen?\nHän itsekö ohjaa maailmaa,\nvai tehnee sen joku toinen?\n\nJos Jumala onkin, on mahdoton\nett' oisi hän immanentti...\nEi! nythän tää, hiis vieköön, on\nkuin \"pikku teoloogin\" tentti.\n\nMut kurjaa, sen minä tiedän vaan,\non reistata maailmassa,\nkun laina jo huomenna lankeaa\nja tyhjä on miehen kassa.\n\n\n\n\n\n\nTARINA SUURESTA TAMMESTA Y.M. RUNOJA\n\n(1896)\n\n\n\n\nTARINA SUURESTA TAMMESTA.\n\n\n\nALKUSOINTU.\n\nMuinaisuuden mustan yössä,\nPohjolan ajan alussa,\naaltosi ulappa aava\nyli suuren Suomenmaan.\nSuolaisten sumujen vyössä\nvyöryi synkät aallot vaan\nsylitellen, sylkytellen,\nhalki aikojen halaten\njäitä hyisten huippuvuorten,\npäitä lauttojen lumisten.\n\nAallot kulki tuulten teitä,\naurinko ajan latua,\nhiljaa hiihti päivät pitkät,\nhiljaa hiipi pitkät yöt --\npäivä kutoi kuiden työt,\nyössä vuossadat samosi.\n\nVaan kun kerran päivän kaari\ntaasen taivolle kohosi,\nmaa oli merestä noussut,\nveestä manner maatununna,\nulapalle outo saari,\naalloille nimetön niemi.\n\nKenpä maata kylvämähän,\ntoukoja tihittämähän?\n\n\n\nI\n\n    _Sitä kuusta kuuleminen,\n    jonka juurella asunto._\n                  Suomal. sananl.\n\nKerran illalla Kalevan kansa\nsaapui niemehen nimettömään,\nmatkan vaikean vaivoistansa\nyöpyi rannalle lepäjämään,\nsytytti savunsa saarelmalle,\ntulensa niemyen nenähän toi,\nlevitti lehviä kuusten alle,\nlouhten lomahan majansa loi.\n\nVaan kun aamulla päivyt koitti\nvalaen vesille kultiaan,\nkummun kuusessa peippo soitti,\nkukahti käkönen oksallaan;\nsilloinpa heraksi heltyi mielet,\nsulipa hymyhyn partasuut,\nsilloin helkähti sydänten kielet,\nhumahti rinnassa \"isien puut\".\n\nJuuri kaivaten maata moista\nlähteneet oli kulkemaan\ntuolta he Aasian alkukoista\notava, aurinko oppainaan --\nmaata kaivaten, kussa senki\nluonto luontoa omaa ois,\nkussa Kalevan heimon henki\nkorven honkien humussa sois.\n\nKohta tietäjä lyylin laittoi,\nsaneli pyhäksi salmen suun,\nkummun kuusesta oksat taittoi,\njulisti vuorella Jumalan puun,\nlepikön aitasi Hiiden haaksi,\nasuma-ahoksi vainajain,\nnimitti niemyen _Suomenmaaksi_\nUkolle uhreja teurastain.\n\nNäinp' on riemulla Kalevan kansa\ntuhanten järvien maahan jäi,\naneli onnea Ahdiltansa,\npalui palkkoja metsältäi,\nsaarten salmihin verkot heitti,\nsyvälle korpehen vipunsa vei,\npaaden kourussa kalansa keitti,\ntuntenut kaupin kaluja ei.\n\nVaan kun iltasin kumpuloilla\npäivän laskua katseltiin,\ntai kun erässä nuotioilla\notavan sarvia outeltiin, --\nsilloinpa helisi kannelkielet,\nkautta kumpujen soitot soi,\n\nsilloin sankarit vakaamielet\nsormet sormien lomahan loi,\nsilloin loihtuja, laulelmoita\npartahuulilta humisi vaan,\nalkusyntyjä syviä noita,\nperuja kansojen kehtomaan:\nVipusen virsiä, satuja sammon,\n\"lovessa\"-käyntejä loihtijain,\nkuvia kummia Kalman kammon,\nituja Tuonelan tutkelmain.\n\nLuonnon lapsena kasvoi kansa,\nnukkui honkien huountaan,\nuneksi uudesta onnestansa,\nheräsi aaltojen loiskinaan;\nhuuhtia raaten, kaskia kaaten\nvoimoa elämän nisistä joi,\nmetsän Mielikin povella maaten\nluonnon luottehet kuulla voi.\n\nSiellä suojana hongan juuri,\ntaivon tähtöset päällä pään,\nkasvoi Suomen sukuni suuri,\nyleni henki heimon tään.\nKuuhut kulki taivahalla\nkuusten lomitse kurkistain --\nkansa se kasvoi kuusten alla,\nkäköset oksilla kukkui vain.\n\n\n\nII.\n\n    _Läksi puut ylenemähän,\n    vesat nuoret nousemahan,\n    kasvoi kuuset hukkalatvat,\n    lautui lakkapäät petäjät_. --\n                          Kalevala.\n\nKoittipa vihdoin Väinämön aika,\nSuomeni sankari-aika,\ntietojen, taitojen, taikojen aika,\nlaulujen, urhojen aika,\njolloin suur' oli Suomeni valta,\nlaaja laulun ja soiton maa:\nVienan päältä ja Valdain alta\nSuvannon suurten vetten taa.\nJolloin Suomeni kansa sorja,\nollut ei lännen, ei ounaan orja,\njolloin Kalevan kalpa löi\nja leimusi tietäjän taika.\n\nKauvas valliten merta kahta\nPermin purret kulki,\nkauvas kaartaen Pohjanlahta\nKainuu satamat sulki,\nloitos Karjalan kannel kaikui,\nkauvas kantoi Jäämin jous,\nTaara-huutoja rannat raikui,\nkussa Yösalon purret sous.\nSilloin suur' oli Suomen kansa,\nSuomen leijona voimassansa,\nsilloin heimoni kunniaa\nkoko Pohjola julisti julki.\n\nJosp' ois astunut silloin miesi,\nkansani yhtehen tuonut,\ntemmannut miekkasi, rastinut tiesi,\nvaltasi vaajat luonut!\nJosp' ois Väinämö harmaapäinen\nsilloin tarttunut valtikkaan,\ntaikka lähtenyt Lemminkäinen\nsukunsa suurena kulkemaan, --\nnoussut heimonsa herttuaksi,\nveljeskansojen kaitsijaksi,\nVäinän rannoilta Ruijan suulle\ntorvien soida suonut!\n\nVaan ei kutsua kuullut kansa,\nraikunut torven tahti,\nVäinämö soitteli kanneltansa,\nimpiä ajeli Ahti;\neip' on astunut silloin miestä\nheimoni onnea ohjaamaan,\nkansa ei tietänyt Kalevan tiestä,\nveli ei tuntenut veikkoaan.\nPennin rannalle Norja nousi,\nVäinän virtoja vieras sousi,\nKainuun hautasi kansojen yö --\nvaipui heimoni mahti.\n\n\n\nIII.\n\n    _Ja quin keuekyluö kyluettin,\n    silloin ukon Malia iootijn_. --\n                            Agricola.\n\nTullut oli koolle kansa tuomaan touko-uhrejaan\nvetten, vaarain partahilta kautta suuren Suomenmaan,\ntullut oli nuoret, vanhat vakkojansa tuomahan,\npyhän Päivävuoren päällä Ukon maljan juomahan.\n\nTuolla tammipuiden alla urhot vanhat tarinoi,\ntäällä kummun tanterella nuori kansa karkeloi;\nsiellä istui Ilmariset, haastoi Väinöt harmahat,\ntäällä leikki Lemminkäiset, astui Ainot armahat.\n\nMeri aaltos vaaran alla, päivä paistoi päällä veen,\nkäkö kukkui kultasuulla, tammet huojui hiljakseen,\nrastas lauloi rannan puussa, sotka salmen suussa sous --\nsilloin heimon valtavanhin tarttui maljahan ja nous:\n\n    \"Terve kevät Pohjolahan,\n    Suomehen suvinen päivä,\n    terve lämmin lounatuuli,\n    terve kumpuen käkönen!\n    Terve veet sinertämähän,\n    viitakot vihertämähän,\n    terve maahan marjan varret,\n    terve kukkaset keolle!\n\n    Paista päivä näille maille,\n    näien peltojen perille,\n    nosta maa makoamasta,\n    Luojan nurmi nukkumasta,\n    pane korret korttumahan,\n    sekä varret varttumahan,\n    tuhansin neniä nosta,\n    saoin haaroja hajota,\n    kynnöstämme, kylvöstämme!\n    Eip' on maa mehua puutu,\n    voimoa Kalevan pelto,\n    kun lie armo antajista,\n    lupa luonnon tyttäristä.\n\n    Oi Ukko ylijumala,\n    hattarojen hallitsija,\n    iätä iästä pilvi,\n    nosta lonka luotehesta,\n    vihmo vettä taivahasta,\n    mettä pilvistä pirota\n    orahille nouseville,\n    touoille tohiseville!\"\n\nNäinpä lausui heimon vanhin, kansa Ukon maljan joi,\nvanhat haastoi harvaksensa, nuori kansa karkeloi;\nkäkö kukkui kultasuulla, tammet huojui hiljakseen,\nmeri aaltos vaaran alla, päivä paistoi päällä veen.\n\nSilloin nousi outo purje ulko-ulapalta,\nlaiva kohti Suomen saarta laski lännen alta;\nurhot tuota ensin luuli allin ampujaksi,\nnaiset kaupin haahdeksi ja saksan haljakaksi.\n\nKatsottihin, vuotettihin, niin jo nousi toinen,\nnousi toinen, nousi kolmas purje yhden moinen.\nVaan kun koko taivon ranta välkkyi valkealta,\nsilloin ties he vainolaisen tulleen lännen alta.\n\nSilloin vanha vaiti jäi ja lakkas laulu nuoren,\nkotihinsa kansa riensi päältä Päivävuoren;\nkohta joka kukkulalta vainoliekit nousi,\nkautta suurten Suomen vetten sotapurret sousi.\n\n\n\nIV.\n\nTänne miehet, tänne miekat,\ntänne tapparat tuliset!\nLännen jouset, lännen joukot\ntuulen siivillä tulevat,\npistävät tulehen pirtit,\nkylät polttavat poroksi,\nvievät viljat, kullat, helmet,\nkassapäistä kaunehimmat.\n\nKaiva kullat kuusten alle,\naarnihautoihin hopeat,\nrahat kätke raunioihin,\nviljat purnuhun pudota,\nmutta kaunot kassapääsi,\nsaattaos salon sisähän,\nsinikorven kainalohon,\npiilohon pimentopirtin!\n\nElä itke Suomen impi,\nelä äitini valita!\nEi sinua vieras viene,\nkoske koura vainolaisen,\nkunis on kultasi elossa,\npoikasi kädessä pontta,\nsulhoja salolla Suomen,\nkalpoja Kalevan maassa!\n\nVaan oi armas äityeni,\noi mun impeni ihana,\net sä itke itseäsi,\nvaro et vaarojas omia,\npoikasi poloa itket,\nsuret sulhosi eroa.\n\nElä itke Suomen impi,\nelä äitini valita!\nEn mä silloin suohon sorru,\nenkä kaau kankahalle,\nkun sorrun sotatiloille,\nvaivun vainotanterille.\nSoma on sotainen tauti,\nsorea sotahan kuolla,\nkaunis miekan kalskehesen.\n\nVaan en vielä vainajana,\nMannun lapsena makoa,\nvielä saavun sankarina,\nheimon helmenä palajan,\nsata miestä saattamassa,\ntuhat tuomassa kotihin.\n\nTänne miehet, tänne miekat,\ntänne tapparat tuliset!\nLännen joukot, lännen jouset\ntuulen siivillä tulevat!\nAnna tulla turmamiehen,\nsaapua salakavalan!\nOn meillä oluet pantu,\nvara vierahan varattu:\njouset kaikki jäntehessä\nsuun suloksi lännen sulhon,\nkaikki tapparat tanassa\npään menoksi merisen miehen!\n\n\n\nV.\n\nSaapui kansa Auran suulle, poikki Pohjan tiestä,\nsaapui sata jousikättä, tuhat miekkamiestä,\nmutta taakse taistokentän Päivän kukkulalle\nnousi Suomen suuret noidat suurten puiden alle.\n\nPäivä näin kun vuoteltihin, niin jo vieno ilta\nsaattoi luokse lännen laivat taivon rantehilta,\nnousi Ruotsi rantamalle, nousi rautarinnoin,\nläksi länsi taistelohon, länsi uskoninnoin.\n\nJop'on jouset jännittyi ja suihki sulkanuolet,\npäivä peittyi vasamoihin, yöhön Pohjan puolet;\nLappi laaja katsomahan kaaloi tuota kummaa,\nTurja kaikki kammostui jo talven yötä tummaa,\n\nIski mies jo miestä vasten, miekka vasten miekkaa,\nkalskui kalpa, raikui rauta, huuhtoi hurme hiekkaa;\nsilloin valkes Pohjan yö jo säilän säihkynnästä,\nrevontulten roihun näki Lappi etelästä.\n\nVaan ei miekoin, miehin yksin sotaa käyty siellä,\nkäytiin sotaa sanalla ja miettehellä, miellä,\ntaidon kalvat tahkottiin ja tiedon linnat luotiin,\nkansanhengen kaikki voimat taistelohon tuotiin.\n\nTuolta takaa taistokentän tammikummultansa\nlauloi Suomen suuret noidat tenholaulujansa,\nlauloi pillat piilostaan ja turmat Tuonelastaan,\nTurjan tuulet, Hornan henget vainolaista vastaan.\n\nMutta heitä vastapäätä loisti lännen valta,\nvälkkyi suuri kultaristi vaahderkunnahalta.\nSiellä helkkyi helmivyöt ja Herran kuvat kulki --\nsiellä munkit Henrik piispan piirihinsä sulki.\n\nAina jatkui leikki julma, miesten leppä juoksi,\nrynnättihin, väistyttihin, vaihtui luode, vuoksi.\nHarveta jo Ruotsin joukot alkoi sieltä täältä --\nsilloin nousi outo lieska Päivävaaran päältä.\n\n\n\nV.\n\nKuinka lie se syttynytkin? Liekö loihtijalta\nkipunainen kirvonnunna tulustaulan alta,\nvaiko -- niinkuin kansa kertoo kirkon legendasta --\nUkon uhripuuhun iski liekki taivahasta.\n\nKuinka lie! Mut kauhu valtas Suomen miesten\n mielet,\nkun he huomas vaaran päältä tuimat tulen kielet,\nkauhu hiipi kalvan päihin, tunki miesten tarmoon, --\ntoiset pyrki pakohon ja toiset turvas armoon.\n\nNäinpä loppui taisto suuri, taisto Väinön taian,\nnäinpä päättyi päivä armas, päivä Väinön aian.\nEikä vielä sammununna ollut soihtu ruskon,\nkun jo Suomi Kupittaalla otti uuden uskon.\n\n\n\nVI.\n\n    _Kansa outoja anoppi,\n    ikävöitsee ilma kaikki._\n                      Salamnius.\n\nJa silloin Suomen tietäjä läksi\nvesiä ventoja kulkemaan,\nsilloin vaikeni Väinön kannel,\nkuoli luonto maan.\n\nSilloin Metsolan metiset piiat\nristit riistivät rinnaltaan,\nkullat kulmilta karistivat,\nja huolivat itkien Tapion linnan\nmustahan murhehuntuun\nja kauvas korpehen kätkeytyivät\nsaunahan salaiseen.\n\nSilloin Ahtolan armahat neiet,\nvaahtivaipat,\nsukelsi surren ainiaaksi\nalle aaltojen syvien,\njättäen rannat, raumat,\nheittäen suruhun heleät hiekat,\nkaislikot yksin karkelemaan.\n\nSilloin karkkosi ihanat immet\nkaarilta Suomeni taivaan,\npäättyi kirjat päivyen neien,\nkatkesi Kuuttaren kangas, --\nJa kautta ilmojen, kautta maan\nsoi valtava valitushuuto:\nOn kuollut Suomen suuri Pan,\non kuollut luonnon laulu! --\n\nMut Ruotsi silloin Suomen rantamalle\nmyös merten takaa oudon taimen toi,\nja vuodet vaipui ajan virran alle\nja vieras virpi täällä vihannoi;\nse kohta päänsä nosti korkealle\nja juuret vankat syvään maahan loi.\nJa tiedon terhoja se tammi tarjos\nja uskon katvehella kansan varjos.\n\nMut velkahan sen taimen kylväjille\nei jäänyt Suomen kansa konsanaan,\nvaan kiitollisna tammen antimille\nsen otti uudeks' uhripuuksi maan\nja kantoi kullat, heitti helmet sille\nja antoi viime aumat pelloltaan\nja uhras laumoin sille lapsiansa --\nei, jäänyt velkahan ei Suomen kansa.\n\nNäin yhä Ruotsin rautatammi nousi\nja päälle pilvien se nosti pään\nja yli maan sen ylväs latva nousi\nja taivon kaiken katti lehvillään;\nja turhaan ampui päältä päivän jousi\nja turhaan kuuhut kylvi välkettään.\nSe tammi taivon valon maasta sulki\nja yössä kaihomielin kansa kulki.\n\nJa suruun riemut suli, päivät öihin\nja murhe musta hiipi Suomelaan,\nei kuuhut pilkkinynnä pirttilöihin,\nei päivä koittanunna konsanaan;\nse tammen kyllä kutoi kultavöihin,\nmut yöhön jätti majat Väinön maan.\nJa hiljaa hyräellen majoissansa\nnäin päivää kaipaellen lauloi kansa:\n\n\"Ain' on päivä paistamatta,\nkuu kulta kumottamatta\nnäillä Väinölän tuvilla,\nKalevalan kankahilla.\nVilu viljalle tulevi,\nkarjoille olo kamala,\nouto ilman lintusille,\nikävä inehmosille,\nkun ei konsa päivyt paista,\neikä kuuhuet kumota.\n\nHauki tiesi hauan pohjat,\nkokko lintujen kulennan,\ntuuli haahen päiväyksen;\nei tieä inehmon lapset,\nmilloin aamu alkanevi,\nmilloin yö yrittänevi,\nnenässä utuisen niemen,\npäässä saaren terhenisen.\"\n\nJa hongat humisi huolissaan\nSuomen salomailla\nja surua solkikoivut soi\nja huokasi korven kuuset; --\nhellitteli heinät vienot,\nkuikutti kukat kanervan,\nahoset armahat vaikeroi\nja nurmet nuoret itki.\n\nJa Väinön kantelo kaiutonna\nvalitti kivillä rannan\nja Suomen laulu orpona, onnetonna\nvieri maita, vieri soita,\nvieri synkkiä saloja vaan\nnääntyen näljissänsä.\n\nJa kansan riemu seisoi vaiti vaan\noven suussa, orren alla,\nmut mahtavana pöydän päässä, lautsan päässä,\nmurhe, itku isännöi\nkun oli poissa armas päivä,\nVäinön maassa\nyö.\n\n\n\nVII.\n\n    _Arvon mekin ansaitsemme\n    Suomen maassa suuressa._ --\n                    Jaakko Juteini.\n\nMutta häipyy hetket nukkuvankin,\nvierii sokeankin viikot pitkät,\nkului aika myöskin kurjan Suomen.\nYössä yhä Osmon onni itki,\nkahlehissa kulki kansan kieli,\nmurtui Suomen laulun suojamuurit,\nkatkes kansanhengen kurkihirret,\nraunioiksi vajos Suomen valta.\nKesannoiksi Sampsan pellot jäivät,\nkylvämättä kasket Kalevaisten,\nniittämättä Väinön touot, toivot:\nKussa taannoin kansan vilja kasvoi,\nsiellä huojui vaan nyt korpi kolkko;\nkussa muinoin karjan kellot kalkki,\nsiellä kaikui ruske kontioiden;\nkussa ennen käkökullat kukkui,\nsiellä yökkö lensi, huusi huuhkain.\n\nSurumielin Suomen äiti itki:\n\"Kussa kuljet armas kuopukseni,\nmissä viivyt viisas Väinämöinen?\nEmos vanhan auttajaksi astu,\njoudu päästäjäksi päivän uuden,\nsekä päivän jotta kuuhutkullan!\"\n\nSilloin säälitellen Väinö vanha,\njoka paltehelta auerpilven\nkohtaloita Suomen kansan katsoi,\nkatsoi kyynelsilmin, murhemielin,\ntaivahalta tähtimiekan tempas,\nKalevaisten vanhan väkikalvan --\njonka sinne oli heittänynnä\nSuomen rantamilta lähtiessään --\nja hän maahan valosäilän viskas,\nhalki taivon, puhki pilvilöiden,\nläpi jättitammen taajan latvan.\n\nLailla leimauksen miekka lensi,\nvaipui kalpa Ukon vaajan lailla,\ntiensä leikkas läpi tammen lehväin,\nsyvään päätä myöten maahan syöksi.\n\nNäki kansa liekin leimahtavan,\ntuikahtavan oudon tulikielen\nilman öisen, ikisynkän halki;\nkaikki tuota katsomahan riensi,\nkuunko keträ oli kirvonnunna,\nvaiko lentänynnä taivon tähti,\npudonnunna päivän pyöryläinen.\nNeuliaisna sinne nuoret juoksi,\nkontiona sinne vanhat kulki,\npetran askelilla poiat potki,\nneiet joutsenena souten joutui --\nkaikki sinne, kunne viiru viittas,\nkunne rata rasti, juova johti.\n\nEipä ollut päivän pyöryläinen,\neikä keträ kuun, ei taivon tähti,\noli miekan kahva kankahassa,\nkultakahva, helmin huolieltu;\nmutta päältä paistoi päivän juova,\nreppänästä säde pieni pilkki,\nsiinti taivas, kuulti kultapilvi.\nJopa päättyi petran päivämatka,\njopa soutu sorjan joutsenenki,\nihastellen, ihmetellen kaikki\njäi nyt katsomahan kankahalle,\nkatsoi taivahasen, maahan katsoi,\nkatsoi toinen toisehensa, eikä\ntiennyt mistä oli miekka tullut,\nkusta revennynnä päivän reikä.\n\nSaapui vihdoin sinne ukko utra,\nitse Virokannas Karjalainen,\njoka syrjäisessä sydänmaassa\neli yksin salon saunassansa,\neli muinaisissa muisteloissa,\nlauleloissa ajan vanhan vainen.\nHänkin nähnyt oli liekin lennon,\nkansan humun kautta korven kuullut,\nkaalonunna tuota katsomahan,\nvaikka tiellä jäänyt muista jälkeen.\n\n\"Onpa niinkuin tuolta päivä pilkkis\",\nvirkkoi Virokannas ihmetellen,\ntirkistellen kohti taivon kantta,\nkuusten latvain lomi kurkistellen.\nVaan kun katse valon tietä seuras\npäästä päähän, maahan taivahasta,\nhuomasi hän kahvan kankahassa,\nhieroi silmiään ja tuumi silloin:\n\"Eihän liene vanha Väinön miekka!\"\n\nMaahan kumartui ja sormin kulki\nkahvan kaunehia tunnustellen,\ntunsi Ilmarisen ihmemiekan,\ntunsi kirjat, tunsi kullat, helmet,\ntunsi Väinön vanhat taikamerkit.\n\nMutta kummissansa kansa kertyi\näijän ympärille tiedustellen:\n\"Miekan tunnetko ja mist' on tullut,\nkust' on tänne päässyt päivän pilke?\"\n\nSilloin Virokannas päänsä nosti\nkatseen ylvään yli kansan luoden:\n\"Kalvan tunnen, tunnen kantajankin!\nSenpä muinen seppo Ilmarinen\ntakoi Väinämölle, veljellensä,\nkun ol' Louhi valon maasta vienyt,\nvienyt vuoren alle aurinkoisen.\nSillä Väinö Pohjan kansan kaasi,\nvoitti yön ja päästi Suomen päivän.\"\n\nIhmetellen kysyi Suomen kansa:\n\"Kummia sa kuulut haastelevan, --\nken on Ilmarinen, ken on Väinö,\nkerro meille!\" --\n\nVirkkoi Virokannas Karjalainen:\n\"Laulaisinpa, totta taitaisinpa,\nkun ois täällä joku joukossanne,\njoka löisi käden kättä vasten,\nmielen mieltä, kielen kieltä vasten,\nlähtäksemme laulun laajan teille,\nvirren vienon vettä soutaksemme.\"\n\nÄänetönnä seisoi Suomen kansa,\nvaiti viipyi vanhat, nuoret. Vihdoin\nastui vaari sadan vuoden vanha\ntoisten takaa horjuen ja lausui:\n\"Taisin kuulla noita taatoltani\njoskus piimäsuuna pikkaraisna,\nvaan on ruostunut jo kielen lukko,\nkurkku kuivanunna, muisto mennyt.\nToki vielä toisen muistutellen\njotain niistä ehkä tietä voisin.\"\n\nJa he istahtivat kankahalle,\nkannon päille, kalvan kahden puolin,\nlöivät kädet vankat kättä vasten,\nsaumasivat sormet toisihinsa.\nKarjalainen sana-arkun aukas,\nVirokannas virsilippahansa;\nlauloi ilojansa entisiä,\nmuinaisia onnen muistojansa,\nlauloi Suvantolan sankareista,\nkosijoista kuulun Pohjan neien,\nlauloi Väinämöisen voimatöistä,\nSampo-matkasta ja Louhen maasta.\n\nHymyhuulin noita kansa kuuli,\nniinkuin lapsi kehtolauluansa,\njonk' on äidiltänsä ennen kuullut,\nmutta unhottanut maailmalla.\nNauroi nuoret Ahdin leikkilöille,\nVäinön lausehille vanhat nyökkäs,\nitki neiet nuoret Kullervoista,\npoiat surkutteli Ainon surmaa.\n\nVaan kun vielä lauloi ukko kallas,\nkuinka kaikk' ol' ennen toista täällä,\nkuinka toisin täällä touko kasvoi,\ntoisin leivo lauloi, lehto tuoksui.\nKuinka ennen täällä suuret laulut\nraikui suusta suurten sankareiden,\nkuinka ennen täällä suuret miekat\nsäihkyi säkeneitä suurten töiden,\nkuinka yksi, suuri Suomen manner\nkantoi yhtä, suurta Suomen kansaa --\nsilloin kansa kysyi kaihomielin:\n\"Miksi ennen kaikk' ol' onnellista,\nmiksi muinoin kaikki kaunihimpaa?\"\n\n\"Silloin paistoi päivä\" -- vanhus virkkoi.\nJa hän lauloi, kuinka niemellänsä\nvapaa kansa kerran kynti, kylvi,\nmutta merten takaa vieras saapui\ntuoden rantamalle taimen oudon,\ntaimestapa kasvoi jättitammi,\njonka latva maasta päivän peitti.\n\nUkon kertomata kuunnellessa\nsyttyi sydämissä aatos uusi,\nsyttyi niinkuin kulo kankahalla:\nensin hiljaa, ritisten se hiipi,\npiirsi matalana maata pitkin,\nkanervissa kiemuroiden kulki,\nkunnes löysi kuusen kunnahalta,\nkuusen korkean ja kukkalatvan,\njohon roihahti ja taivahalle\nkauvas kansan pyhän tahdon kantoi:\n\"Taitettava onpi tammi suuri,\nkauhu kaadettava Suomen niemen!\"\n\nUrhon huudon Väinämöinen kuuli,\nja hän riemastui ja rinnassansa\nsyttyi toivon säde, kerran vielä\npäästä ahojansa astumahan,\nsoutamahan Suomen suvannoita.\nJa hän lauloi uuden ilmapurren,\nemäpuuksi taivon kaaren taittoi,\npuutti pohjan ilman pieleksistä,\npäivän sätehistä laiat liitti,\nkokan kultas aamun purppuralla,\nillan kuutamolla keulan huoli --\nvalmis lähtemähän ollaksensa,\nkonsa kajahtaisi kutsu kansan.\n\n\n\nVIII.\n\n    _Yksi mieli, yksi kieli,\n    siin' on suoja Suomenmaan._\n                          Oksanen.\n\nJo silloin Väinön kansa ties,\nmit' tehdä miekallansa,\nja voiman rinnassansa\nnyt uuden tunsi Suomen mies\nja iski kalvan kahvaan --\nja raadannasta rahvaan\njo soitti somer alla maan\nja helkki kangashiekka,\nmut eipä kalpa nouse vaan,\nei vääjä Väinön miekka,\n\nJa kautta Suomen kaivattiin\nnyt miestä miekan päähän\nja Auran rannat raivattiin\nja Pohjan korvet porkattiin\nnyt aina Turjan jäähän.\nMut ollut kalvan nostajaa\nei suuren Suomen mailla\nja ilman päivää itki maa\nja kansa kuuta vailla.\n\nMut silloin nousi \"pikku mies\",\nkuin tuoma äkkitaian,\nhän työnsä tunsi, tiensä ties\nja arvas tuulet aian.\nJa annas, kului hetki, kaksi,\nhän nousi maansa mahtavaksi\nja katsoi yli kansojen\nja kohos korkeaksi:\nkun jalka maassa teutaroi,\nniin pilvet päätä piirsi,\nkun ääni kautta korven soi,\nniin kaiku vuoret siirsi.\n\nHän tempas teräsjänterin\nnyt kalvan kankahasta\nja ihmetellen nähtihin\nsen vanha loisto vasta:\nkun kuuhut paistoi kärjeltä\nja tähdet lappealta\nja päästä koitti päivän koi\nja aamu kahvan alta!\n\nJa päänsä päällä miekkoaan\nhän heilahutti kerran\nja tulet tuiski halki maan\nja iski ilma Herran.\nJa tammen suuren kaadantaan.\nnyt urho läksi voimassaan\nja mäet mätkyi ja linnat liikkui\nja kivet kirpoi ja paadet kiikkui\nja kosket kohisi kuivillen\nja virrat suunsa sulki\nja kuuset kumarsi laulaen,\nkun Pohjan urho kulki.\n\n     *     *     *\n\nAlle tammen kun oli tullut urho,\nmiekka kirkas pilviä kohti nousi,\nnousi niinkuin nousevi kirjokaari\n    kannelle taivaan.\n\nIski kerran, iskipä toisen, tulta\nmiekka leimus, puu säkeneitä säihkyi,\nilma vinkui kuin rajuyönä huiput\n    aution vuoren\n\nNiinpä vihdoin kerralla kolmannella\ntammi lysmyi kuin Ukon lyömä, taittui;\najan tuulispää tyven työnsi länteen,\n    kaakkohon latvan.\n\nMutta miekan urho se heitti jälleen\ntähtiparvein taa sinitaivahalle,\nheitti kansalleen valon viittojaksi,\n    soihduksi yössä.\n\n\n\nIX.\n\n    _Ja on kuin ilma uusi\n    taas hengähtäis yli maan._\n                       Paavo Cajander.\n\nJo pääsi paistamahan Suomen päivä,\njo pilvet pääsi pitkin juoksemaan\nja väistyi Väinön maasta huolten häivä.\nJa aamu uusi aaltoo halki maan,\nkuin virta, joka teljet tempas eestä\nja vyöryy voitokkaana voimassaan.\nJa leivot kaartaa taivon kantta seestä\nja kunnahilla huljuu huomenkoi\nmi kimpoo kirkkahana lammen veestä\nja rantapuiden lehvät purppuroi\nja heittää heinän päille suuteloita\nja kanssa kaisla-neitten karkeloi.\n\nJa lehdot helkkää lempi-uuteloita\nja onni oksapuilla visertää\nja kuuset heijaa kulta-unelmoita.\nKas, kuinka tuoksuu kevätkerkän pää\nja päivän sattuessa kuusten alle,\nkas, sammal silkin lailla välkähtää!\nJa lämpö läikkyy maalle nukkuvalle\nja kukat umpustansa kurkistaa\nja perhot leijaa. Näinpä taivahalle\nnyt huomenhymniänsä hymyy maa\nja auer tanssii aamun poskipäillä\nja tereet terhenisnä tanhuaa.\n\nMut kuningas ei saavu yksinään,\nvaan jalo juhlajoukko seurassansa,\nkun vierii valtavaunut kruunupään,\nniin lauluin, huiluin häntä seuraa kansa.\nJa yksin tullut Suomen päivä ei,\nvaan ajan orhi eellä viestit vei\nja Suomen mieli kulki kupeellaan\nja ohjaksissa istui onni maan\nja valtikkata kantoi Suomen valta\nja ristirinnoin Suomen kieli kulki\nja kansan riemu kaikui kaikkialta --\nja Suomen laulu juhlasaaton sulki.\n\nKen ei nyt tahtois nähdä ruhtinastaan,\nniin, nähdä sekä näyttää lapsilleen?\nKen ei nyt rientäis valtiaansa vastaan\nja yhtyis ylkäsaattoon iloiseen?\nJa arki-askareensa jätti kansa\nja kesken kyntäjältä sarka jäi\nja pöydän alle neule neieltäi\nja kaikki riensi juhlapuvuissansa\nnyt kyläraitin päähän katsomaan,\nkons' saapuu kansan taatto, Suomen suoja,\nkons' saapuu valtaherra, valon tuoja,\nse kauvan kaivattu, se toivo maan.\n\nJa tuomen lehväsiä kansa leikkaa\nja pistää tietä pitkin tuoksumaan\nja portin laitannassa poiat veikkaa\nja neiet nuoret kylvää kukkiaan.\nMut metsän rantaan pälyy joka pää\nja kaikki vuottavat he ruhtinastaan.\n\nJo kumu kuuluu, tomu pöllyää\nja tieltä kuultaa kullan välke vastaan...\nja polvet neitojen jo nyykähtää\nja vaari kohottaa jo lapsenlastaan.\n\nMut _Hän_ ei saavu vielä, viesti vaan,\nuus aika, airut päivän ruhtinaan,\nmin orhi kulkee kuni aamurusko\nja karkaa rautakengin kautta maan,\nmin kypärässä heiluu uusi usko,\nja uusi toivo välkkyy kalvassaan.\n\n\"Hän saapuu, saapuu!\" -- ajan airut huus,\n\"hän saapuu, Suomen auvo, aamu uus!\nTiet maassa tehkää hälle avaroiksi\nja portit kaartakaatte korkeoiksi,\nhän kulkekohon kukkasilla vaan\nja astukohon köynnöksien alla\nja olkoon kaikki kansa polvillaan,\nkun kuninkaanne saapuu kunnialla!\"\n\nHän tuossa on jo. Orhit hirnahtaa,\nja vaunut lentää lailla Ukon nuolen,\nja kauvas vaaruu alla vankka maa\nja metsä maahan painuu kahden puolen.\nJa kansa portin luona polvistuu\nja aamuansa vartoo avopäin;\nja kukkatuoksut tielle tunkeuu --\nne myöskin ruhtinastaan tervehtäin.\n\nJo veräjälle vaunut seisahtaa\nja pyssyt paukkaa, liput liehuaa,\nja kummun päältä kirkonkellot kaikuu\nja mahtavasti vastaan vaarat raikuu --\nkun valtias se nousi vaunussaan\nja viittas lempeästi kädellänsä\nja loihe lausumaan:\n\n\"En maahan polvistaa ma tahdo teitä,\nvaan tahdon korkealle kohottaa.\nEn vaadi teiltä muita seppeleitä,\nkuin joita kasvaa hyveen kukkamaa.\nEn avaroita teiltä ano teitä,\nmut sydämenne mulle avatkaa,\nja kaikin seuroineni majoitusta\nma siellä pyydän sekä siunausta.\"\n\nHän päätti näin. Ja riemun huuto nous,\nkuin tuulispäässä aalto ulapalla,\nse kasvoi, karttui, paisui, kauvas sous\nja vaikes maininkina vaipumalla.\nMut kuningas se astui vaunustansa\nja läksi katsomahan kansoansa\nja lapset eellä kulki laulaen\nja vanhat seuras vaiti siunaten.\n\nNäin kulki kuningas se kautta maan,\nei vieraellut luona valtojen,\nei poikennunna palatseihin vaan,\nmut usein mökkiin muonarengin astui\nja yöpyi torpan majaan matalaan.\nJa kaikkialla kunne kulkikaan\nol' ovet auki selkoselällään\nja suli sydämet ja silmät kastui\nja rauha, riemu seuras jälkiään.\n\nJa kansan onni kaikui ouruten\nja siunausten siimesvöiden alla\nja kukkasilla nuorten toivojen\nnäin Suomen päivä kulki kunnialla.\n\n\n\n\nTAMMEN LASTUJA.\n\n\n\nAALTOJEN ALLA.\n\nOn uljahin korallilinna meren pohjalla myrskyisen\nja linnassa valta-istuin se päilyvi päärlyinen,\nja istuimella on impi, ei impiä inhan maan,\nja kauvas loistavi kruunu hänen tummilla kutreillaan.\n\nNiin suuret on suojat siellä, salit hohtaen huikaisee,\nsadat soihdut seinillä räiskyy, tuhat tuohusta leimuelee.\nJa tuuli kun joskus tyyntyy ja taivas seijastuu,\nniin kaunihit kangastukset veen pintahan heijastuu.\n\nJa myrskyt merta ne velloo ja tuulet ne tuivertaa\nja vetten vyöryvät vuoret ne nousta ja vaipua saa,\nmut tyyntä on aaltojen alla, kuhun tuul' ei tunkea voi, --\nvain vienona viestinä sinne humu ulapan aaltojen soi.\n\nJa luovien haahdet halkoo meren pintaa meuruavaa,\nvene taivahan rannasta nousee ja vaipuvi taas sen taa;\neri lippujen alla ne kulkee, eri matkan on määrä ja tie,\nmut tuuli ne vihdoin kaikki taa taivahan rannan vie.\n\nEi haaksien onnesta huoli meren vaahtisen valtiatar,\nmerimiesten pyyntöjä kuule ei linnan haltiatar,\nhän aaltojen kulkea antaa, miten tahtovi taivas vaan,\nja haaksien hautahan syöstä meren kuiluja kulkemaan.\n\nMut joskus pursi kun pieni on joutunut myrskyhyn,\njolt' aalto on airon saanut, mela hukkunut hyrskyhyn\nja rikki on purren ruori ja venhoa viimat vie,\nmi lahtien lainehille vain luotukin varmaan lie --\n\nNiin silloin Ahtolan impi se astuvi linnastaan\nja ulapan ympäri purren hän peittävi kutreillaan:\njo taltuvi aaltojen raivo, jo vienona viimat soi\nja korjata haapion hauraan merenkulkija koito voi.\n\nMut laiva jos purppurapurjein yli aaltojen ylpeilee,\nmin rungossa pillat piilee, rikos mastossa vaanielee,\nmin kannella karkelo käypi, ilo raikuvi sortajain,\nmut ruuma on orjia täynnä ja itkua, vaivaa vain --\n\nNiin silloin Ahtolan impi se astuvi linnastaan,\nsen seiniltä soihdut tempaa ja tarttuvi valtikkaan,\nyön synkäksi taivahan lientää, vihan vaahtohon vellovi veen,\nja sortajan haahden hautaa hän pauhulla pauvanteen.\n\nMut muutoin aaltojen alla hän yksin istuvi vaan\nja silmänsä suuret hän tunkee meren kuilujen maailmaan,\nmihin kurjan kuolevan silmä ei konsana nähdä voi,\nmut kaikuja kummia josta pyhähetkinä joskus soi.\n\nNiin, laulujen korallilinna ajan aaltojen alla on\nja helmistä ihmishengen on istuin morsion,\nmin otsalla aattehen kruunu kuun loistolla kuumottaa,\nja valtikka hällä on tunteen merenkultaa kuultavaa.\n\nJa suuret on suojat siellä, salit hohtaen huikaisee,\nsadat soihdut seinillä räiskyy, tuhat tuohusta leimuelee.\nJa tuuli kun joskus tyyntyy sekä taivas seijastuu,\nniin kaunihit kangastukset veen pintahan heijastuu.\n\n\n\nVÄINÄMÖISEN SYNTY.\n\nNäin oli synty Väinämöisen,\nrotu rohkean runojan:\n\nMeren laajan suuri sulho\nkaihosi Kavetta naia,\nhalki aikojen halasi\nimmeksensä Ilmatarta.\nValjasti valiot varsat,\nveden varsat, vaahtoharjat,\nkokosi kosiokullat,\nhuolitteli huomenlahjat,\najoi neittä kihlomahan,\nilman impeä kosihin.\n\nKauvas kaikui ruoskan roiske,\nkuului kuorskuna hepojen,\nkauvas kuulti kullan välke,\nloitos helmyet helisi,\najaessa Ahtolaisen\nilman impeä kosihin.\n\nTuop' on impi, ilman tyttö,\nKave luonnotar korea,\nistui ilman vempelellä,\ntaivon kaarella kajotti\npilvilinnan liepehellä,\nutu-uudinten takana.\n\nLausuipa ulapan urho:\n\"Istu impi korjahani!\" --\nImpi noin sanoiksi virkki:\n\"Miksi neittä korjahasi?\"\n\nVeden valta vastaeli:\n\"Meren laajan morsioksi,\naaltojen ajelijaksi,\nAhdin linnan liikkujaksi,\nsuojien sulostajaksi,\nkultieni kantajaksi,\nhelmien helistäjäksi.\"\n\nLausui laajan ilman impi:\n\"Suotta kultasi kuluvi,\nhelmesi helähtelevi!\nImpenä ikäni kaiken\naina aionkin elellä,\nenkä suostu sulhosihin,\nmielly miesten leikkilöihin.\"\n\nVeen valio, ulapan urho,\ntuosta suuttui ja syäntyi,\nnosti aallot ärjymähän,\nhirmumyrskyt mylvimähän\nväkivalloin vieäksensä\nilman impyen ihanan.\nVuorina meret kohosi,\ntuntureina tuulten alla,\nveet samosi syövereistä,\npohja kuivana kihisi,\npaaet paukkui, louhet loukkui,\nvaahto pilviä valeli.\n\nMutta Ilmatar ihana\nistui ilman vempelellä\nsuojassa ikisulonsa,\nimpisalpojen salassa,\nkuhun ei tunnu tuulten voima,\nei ulotu urhon raivo.\n\nVihdoinpa vihainen sulho\nleppyi vallan lempeäksi,\nvuoret laski, laaksot nosti,\nmeren tanteren tasasi\nkirkasna kimaltamahan,\nlämminnä läpäjämähän.\nSyvältä sydämestänsä\nkultansa kuvan hän nouti,\ntoip' on lempensä totisen\npinnallensa päilymähän,\nkaunisna kajastamahan.\n\nKave luonnotar korea\npilkisti lomasta pilven:\nKatso! Kalvosta ulapan\npaistoi kaunis taivon kaari,\nkaarelta korea impi,\nkuuhut neien kulmaluilta,\npäivyt impyen povelta.\n\nNeitosen sydän sykähti,\nkimmahti kivinen rinta,\nleimahti povessa liekki,\nsuonissa säkenet suihki --\nvaan ei vielä ilman impi\nsuostu sulhonsa sylihin.\n\nTuostapa ulapan urho\nepätoivohon topertui,\nsuri yössä yksinänsä,\nhämyssä häveten itki,\nitki ilmoille surunsa,\nkaihonsa utuna kantoi.\n\nMutta katso! Kaihopilvet,\nkyynelten utuiset uhrit,\nkorkeammalle kohosi\nkuin vihan vihuriaallot,\ntai hymy hyvän sydämen;\nnousi taitse taivon kaaren,\notavaisen olkapäitse,\nsylihinsä immen sulki,\nkaulasi Kapehen nuoren,\nkuiski kummia sanoja,\nulpujen utuista kieltä,\nkertoi kaihoja kevähän,\numppujen unelmamieltä,\nlemmen nuoren nautinnoita,\nluonnon luomisen lumoa.\n\nSilloin Ilmatar ihana\ntunsi tuntehen povessa,\ntuskan niin ilonihanan,\nriemun niin surunsuloisen,\nkuin on kuutamo keväinen\nilman tumman tuoksutessa --\nja hän astuikse alemma,\nvaipui valtahan utujen.\n\n     *     *     *\n\nVieri impi veen emona,\nmeren laajan morsiona,\nvuotta seitsemän satoa,\nyhdeksän yrön ikeä,\nallansa aliset aallot,\nyllänsä ylinen taivas --\nSiellä syntyi Väinämöinen\nlemmestä meren ja ilman.\n\n\n\nKUN KELLO SEISOO --\n\nTää kansa on kuin kaupunki,\nmin tornin kello seisovi,\nja aikaa kysymähän niin\nnyt kaikki juoksee naapuriin.\n\nMut toisen kello edistää\nja toisen jälkeen ihan jää\nja kaikki toimet nurin käy,\nkun ajan johtajaa ei näy,\n\nJos tääll' ois _mies_, jos yksikin,\nniin itse nousis tornihin\nja voiman oikeudella hän\nsen kellon vetäis käymähän.\n\nJa huutais: \"Näin on aika maan!\" --\nja oman päänsä mukaan vaan\nhän ajan kellon asettais --\nja kaikki uskoa sen sais!\n\nJa vaikk' ei ois se tullutkaan\nniin sekunnilleen oikeaan,\nois pälkähästä päästy pois\nja jokin aika saatu ois.\n\nMut mies se viipyy, viipyy vaan\nja yhä seisoo kello maan\nja kaikki toimet nurin käy,\nkun ajan johtajaa ei näy.\n\n\n\nLEMMINKÄISEN LAULU.\n\n    _Puhu tuuli purjehesen,\n    ahava aja alusta!_\n                  Kal. XXIX.\n\nTule tuuli, tuui purtta,\nvieös veikkosi venettä,\nanna juosta puisen purren,\nmennä mäntyisen venehen\nsaarelle sanattomalle,\nniemelle nimettömälle!\n\nSinut tunnen kyllä, tuuli,\nsinä vanhin veljistäni:\nsaman saaren kainalossa\nsyntyi Ahti ja Ahava\nilman impien ilossa,\npäivän lämmön läikkehessä.\n\nNiin mä kasvoin tuulen kanssa\nnenässä utuisen niemen,\nkuljin tuulen kumppalina,\nvierin veljenä ahavan\nympäri selän sinisen,\nlakkipäien lainehien.\n\nTuuli se pojan povehen\npuhalsi vihurit vinhat,\nidän irnut, kaakon karjut,\nluotehen sotaiset soitot;\nhenki myöskin hellät tuulet,\nkodin armahat ahavat,\nemosen etelätuulet,\nlemmen vienot länsileyhkät.\n\nNäinpä kaikki taivon tuulet\ntunnen raukka rinnassani,\nsiksi kuikkana kujerran,\nlokkina lotaeleime,\nenkä tieä, kunne kuljen,\nminne viepi mun vihuri,\nviepikö kohin kotia,\nvaiko mieron valkamoille.\n\nKaikki tunnen tuulten kärjet,\npaitsi pohjosen tereä!\nviel' ei halla verta hyydä,\npuhalla puhurin henki\nAhtolan pojan povessa,\nsaati liedon Lemminkäisen.\n\nEnkä kuikkana kujerra,\nlokkina lotaja aina,\nvaan ma kotkana kohoan,\nhaukkana viriän vielä,\ntaivot kaarran, maat tähystän,\nhalki ilmojen havisen.\n\nPelätkätte peipposeni,\nvarokatte varpuseni,\nilman kokkojen iloa,\ntaivon haukkojen halua!\n\nLiidän neitten linnan päälle,\nimpien laelle lasken,\nhaiverran havukan lailla\ntyttöparvesta parahan,\nheleimmän helmipäistä,\nkukkapäistä kuuluisimman.\n\nPuhu tuuli purjehesen\nanna vauhtia ahava,\nläikytä alusta länsi,\nlempi lennätä venettä\nsaaren impien iloihin,\nkassapäien karkeloihin!\n\n\n\nVANHOILLE.\n\nTe seisotte keskellä keväimen\nkuin kaislikko mennehen kesäinen,\njoka lahden rannassa säilyi\nyli talven ja tuiskujen.\n\nSe myöskin on nauttinut nuoruuttaan\nja kevään nähnyt on loistossaan,\nkun päivässä aallot päilyi\nja tuuloset tuoksui vaan.\n\nNiin lietona lehtojen helke soi,\nniin vienoja viestejä tuuloset toi\nja perhonen silkkisiipi\nyli kaislojen karkeloi.\n\nMut joutui syksy ja synkät säät,\nsai kylmät ilmat ja tuulispäät\nja halla se maahan hiipi,\ntuli pakkaset, tuiskut ja jäät.\n\nYli talven kaislat ne murheissaan\nlumipäisinä rannalla seisoi vaan\nja kun vinkui talvinen tuuli,\nhe kuiskivat muistojaan.\n\nJa muistivat aikoja nuoruuden,\nnoit' aikoja toivojen, riemujen --\nja ijäksi kuollehen luuli\nhe luonnosta keväimen.\n\nKevät taasen tuoksuja, toivoja toi,\ntaas lintujen lauluja lehdot soi,\ntaas lahdella sotkat soutaa\nja perhoset karkeloi.\n\nMut rannan kalpeat kaislat vaan\nne hiljaa huojuvat huolissaan\nja miettivät, miksihän joutaa\nkoko luonto nyt riemuamaaan.\n\nNää aallot outoja heille on,\ntään tuulosen kuiske tuntematon\nja kumma on kukkien tuoksu\nja helkkinä haaviston.\n\nEi uutta se oo, on vanhaa vain,\nmut vanhaa, mikä on uutta ain\nkuin vierivän virran juoksu\nohi rantojen viljavain!\n\nTää laulu on laulua keväimen,\ntää aalto on aaltoja nuoruuden,\njoka ulapan tuulissa nousi\nja nyt vyöryvi lahtehen!\n\nKen ei sitä ymmärrä onneton on,\nsen murtava hyöky on aallokon,\nsen ampuva ajan on jousi,\nse kuoleman kulkija on! --\n\nTe seisotte keskellä keväimen?\nkuin kaislikko mennehen kesäinen,\njoka lahden rannassa säilyi\nyli talven ja tuiskujen.\n\n\n\nVÄINÄMÖISEN PALAUS.\n\n\"Oi joutuos Väinämö vanha luo kaihovan kansasi taas,\nnyt Suomessa suuri on juhla ja joulu on ympäri maas!\nJo paistavi päivyt meillä ja päällä on taivas sees,\nmut poissa on Pohjan sampo ja vaiti on kantelees.\" --\n\nNäin kansan huuto se kaikui yli laaksojen, laineiden\nja pauhaten ilman patsaat satakerroin kertasi sen.\n\"Oi joutuos Väinämö vanha, sua kaihoten vartovi maas,\non tarvis sampoa uutta ja tarvis soittoa taas!\"\n\nJa Väinämö kutsun kuuli ja riemuten rinnassaan\nhän reilahan laivan laittoi ja hattarahaljakkaan,\nja lykkäsi vesille venhon ja suuntasi Suomehen päin\nja taivahan rannat jätti ja pilvien paltehet näin.\n\n-- Kas, Suomen lahdella laiva läpi hyrskyjen kiidättää,\nmin kokka kuultavi kultaa ja päivänä välkkyvi pää,\nja ruorissa istuvi urho niin muhkea muodoltaan --\nken lie, kenen lienevi laiva? -- kävi huuto nyt kautta maan.\n\nJa rantahan vierasta vastaan koko kansa se virtasi niin...\njo nähtihin laivan laatu, jo laskija tunnettiin!\nNiin oudot on purjehet purren ja masto on kummana maan,\nmut tulija ei ole outo, vaan tuttupa vanhastaan.\n\nJa rannalle kansa se joutuin telapuita nyt viskoelee\nja urhot kuusia kaataa, pojat kuoria kiskoelee:\n\"Hän saapuvi, sankari suurin, hän saapuvi Suomehen taas --\noi terve, Väinämö vanha, taas vanhaan valkamaas!\" --\n\nJo maalle laiva se laski, emä piirsi jo pohjahan,\nmut silloin laitahan tarttui kädet kansan riemuavan\nja kauvas kaarnana laiva lens keskehen kuusiston\nperämiehen rannalle tuoden -- kuten maan tapa vanha on.\n\nNyt Päivän kummulle käytiin tulojuhloa riemuamaan,\nkevätjuhloa nuoren Suomen, valojuhloa Väinön maan,\njohon yhtyis nuoret ja vanhat ja aika vanha ja uus\nja muinaispäivien muistot ja toivojen vastaisuus.\n\nIkitammien sijalla kasvoi siell' lehto nyt kaunoinen\nja lietona leppien helke soi lempeä tuulosten;\nmut viel' oli ennallansa kisatanner tanhuavain\nja paikallaan oli paasi, pyhä paatero loihtijain.\n\nJa lehdossa, lehvien alla taas haasteli harmajapäät,\nsiell' leimusi muistojen liekit, suli sydänten jäykkien jäät;\nja kiertäen miehestä mieheen simasarkat vaahtiset käy --\nvaikk' kuultavi kannujen pohjat, ei muistojen pohjoa näy.\n\nMut tuoltapa laulut liedot pyhä-illan ilmahan soi,\nsiell' aamun nousevan kansa kisakentällä karkeloi;\nei yön ole varjoja siellä, ei murheen muistojakaan,\nsiell' liehuvi onni ja lempi ja toivehet nuoret vaan.\n\nJa kansan keskehen Väinö hymyhuulin istunut on\nja katsovi vanhojen juhlaa ja riemua nuorison.\nHän nähnyt on onnessa kansan ja nähnyt onpi sen yöss' --\nsiin' istuvi muistojen urho, mut toivojen sankari myös.\n\nNäin juhlivi Väinön kansa, näin juhlivi Väinön maa\nja ilma on onnea täynnä ja toivojen tuoksuntaa.\nMeri kuohuvi kunnahan alla, kilo laineill' leikkiä lyö\nja kauvas kumpuja kaartaa käen kukkujen kultavyö.\n\nMut kaunehin kassapäistä nyt astuvi Väinön luo\nja kantelon viisikielen ikitietäjän kätehen tuo:\n\"Oi ottaos omasi Väinö, suo soittosi soida taas,\nja laulaos vanha laulu -- näin pyytävi nuoret maas.\"\n\nJa pitkin poskia Väinön vedet virtasi tulvanaan,\nkun vanhan, vaskisen soiton taas tunsi hän polvellaan.\nJa riemuten kansa se huusi nyt rientäen tietäjän luo:\n\"Oi laulaos vanha laulu, taas kantelon kaikua suo!\" --\n\nMut silloin Väinämö nousi ja harmajan nosti pään\nja loihtijan outo lieska nyt leimusi silmistään:\n\"En vanhaa laulua laula, vaan uuden laulun ma juon,\nja aamua Suomeni armaan ma soittoni soida suon!\" --\n\nNyt lehtohon Väinämö läksi ja naulojen leppiä toi\nja halkoen vasket vanhat hän kieliä uusia loi;\nja uutehen riemun kaikuun hän soiton sommittaa\nja aamun sointuhun sorjaan hän kantelon vanhan saa.\n\nIkipaadella Väinämö istui ilo entinen polvellaan\nja paaden ympäri kansa se ääneti vartoi vaan ...\nniin hiljaa lainehet loiski ja hiljaa kuunteli kuus --\njo helisi vasket vanhat, jo virisi virsi uus.\n\nSe soi kuni ukkosen nuoli läpi pilvien pauhoa vain,\nse soi kuni kuutamon hohde yli ulpujen uinuvain,\nse kertoi päivyen voimaa, valon voittoa keväimen,\nse luonnon aamua lauloi, ilon nousua ihmisten.\n\nYli aaltojen, alhojen, vuorten sävelkeijuset karkeli näin\njoka kuusehen kiiveten kilpaa, joka kukkahan pilkistäin:\n\"Miks' uinut siskoni vielä, oi heräjä veikkoni, hei --\non päivä, on palannut Väinö, yön peikoista pelkoa ei!\" --\n\nKas, tuolta jo honkien alta sinihuntuja huiskaelee\nja oksilla haltiat harmaat hymyhuulin kuiskaelee!\nKas, täällä jo Vellamo itse meren kuohuja halkoelee\nja Ahtolan armahat immet yli aaltojen palkoelee.\n\nMikä helinä päivyen päällä, mikä kulina kuussa soi?\nMikä kaarella siintävän taivaan niin kummasti kuultaa voi?\nSiell' Ilmatar aavojen merta punapilvellä purjehtii\nja Kuutar ja Päivätär siellä valon huntuja huolehtii.\n\nJo kajahti kangashiekka, jo pemahti peltomaa,\nkumu kuuluvi nurmen alta, aho liikkuvi, aaltoaa --\nsielt' astuvi Mannun joukot, peri-isännät ilmautuu,\nesivainajat vainioiden ja Kammojen kansa muu.\n\nYli aaltojen, alhojen, vuorten näin Väinämön soitto soi,\nse kuorehen sielua loihti, se luontohon laulua loi.\nJa tuoksuen, helkkyen, soiden ilo kaikuvi kautta maan:\non herännyt luonnon henki, on syntynyt Suomen Pan!\n\n\n\nKEVÄTLAULU.\n\nTerve päivä Pohjolahan,\nterve Suomehen suvinen aika!\nTerve lepikot lehtimään,\nterve käköset helkkymään,\nterve lämpimät lounatuulet,\nlemmen tuulet,\ntuoksumaan --\nveet sinertämähän,\nmaat vihertämähän,\ntaivahan auteret tanhuamaan!\n\nPaistaos armahin aurinko,\nhellitä hempeä huomen!\nPitkä, pitkä on Pohjan yö,\nkolkko on talvi Suomen.\n\nKauvan kattanut maata on\nhallan ja hämärän vyö,\nkauvan on kuura\npeittänyt maan,\nkauvan on huura\nhuokunut mielihin hallaa vaan --\n\nPaistaos armahin aurinko,\nhellitä hempeä pouta,\njotta lähtisi sydänten jää\nja sulais rintojen routa.\n\nSuo jo lämpesi, sula on maa.\nJoutukaa\nkyntäjät vakoja luomaan,\nvakoja suoria vapauden,\nuria uusia aattehen\nhalki harmajan suomaan!\n\nKyll' on maata kyntäjällä\nSuomen sinisaloilla,\nkorvet suuret, pellot pienet,\nkyntäjät vähäväkiset.\n\nJoutukaa, joutukaa\nkylväjät siementä tuomaan,\ntietojen kylvöjä,\ntaitojen kylvöjä\nkyntäjän uutehen uomaan,\n\njotta nousis nuori vilja,\nkasvaisi Kalevan touko,\naaltoisi Suvannon auvo,\nSuomen henki heilimöisi!\n\nKyntäkää, kylväkää,\ntoukojen, toivojen aika on tää!\nToivehet milloin toteutuu,\nmilloin halla ne syö.\nNyt on Suomen toukokuu,\nnyt on kynnön ja kylvön työ,\nleikkuu, korjuu -- kaikki muu\njääköön Herran huomaan!\n\nEi voimoa puutu pelto\nja mehevä musta on multa,\nkun taivas antavi sadetta vaan\nja lämpöä päivän kulta.\n\nJa Jumala armon-paistettaan\non Suomenmaalle suova\nja nostava orahat aaltoamaan\nja laihot laajat luova --\nJa riemuja raikuvi Väinön maa\nja toivehet lauluja kaiuttaa\nja kautta kumpujen, vuorten\nhelavalkeat leimuaa.\n\nMut tyyni on kansojen surma,\nei myrsky, ei tuulispää.\nOn aurinko toukojen turma,\njos kauvan kestävi kaunis sää\nPoudan poika on velttous,\ntyynen tyttö on saasta,\nmut ukkonen ilmoja puhdistaa\nja tappaa tauteja maasta.\n\nJa idästä nouseva polvi on\nja kaakosta kamala lonka,\nmi taivahan lientävi\nmyrskysäin\nja jylisten rientävi\nSuomehen päin\nmustana niinkuni muuri.\n\nJa synkkä on yö\nja ukkonen vyöryvi, salamat lyö,\nja maassa on murhe suuri.\n\nMut jälkeen yön ja ukkosen\ntaas taivas seijastuu\nja helmaan Suomen järvien\ntaas päivä heijastuu\nja leivo laulavi, lehto soi\nja tuoreena tuoksuvi kuusi\nja perhoset kukilla karkeloi\nja touko on taas kuni uusi. --\n\nRakas on taaton raatama pelto,\nmakea maammon leipoma leipä,\nkova on vierahan maankamara,\nkarvas kakku äitipuolen.\nKauvan Suomeni pettua söi,\nalmuja aneli teillä,\nmuruja liikoja muukalaisten\nkerjäsi kyyneleillä.\n\nMut kerran loppuvi kerjuu\nja vierahan viiltävä herjuu,\nja Suomen selkä nousta saa\nja kansa päänsä kohottaa:\nJo tähkivi Väinön vilja,\njo kasvavi Kalevan laiho,\nja poistuva maasta on leivän puute\nja vierahan viljan kaiho!\n\nMut leivästä ei kansa elä vaan,\nei mesileiväst' edes tiedonkaan,\nvaan niinkuin päivän kumppaliksi suotu\non vieno, valju kuu\nja niinkuin puu\non luotu heelmää antamaan,\nniin järjen siskoksi on tunne luotu\nja hyöty kauneutta kantamaan.\n\nJa ainapa vainion keskehen näin\nesi-raatajat entisaikain\nleposijaksi lintujen lentäväin\npuun vehreän jäädä antoi.\nJa pihalla töllien pienimpäin\ntoki pihlaja terttuja kantoi.\n\nJa pihalla kotien köyhimpäin\npyhä taitehen pihlaja nouskohon näin\nja vienona tuoksu sen tuntukoon\njoka suojahan, kammioon!\nJa jääköhön käkösen kukuntapuu\nja Suomen laulun puu\nmyös laitahan aattehen laihojen\nja keskehen kansani keväisen!\nAjan henget sen oksia heijailkoon,\nvalon keijut sen lehvillä leijailkoon\nja soikohon sorea laulu\nyli peltojen mustan mullan\nkyntäjille, kylväjille,\nkylmän vainion vakoajille!\n\nNäin vasta nousee seinät Suomen vallan,\nnäin vasta valmistuupi Suomen sampo.\n\nOn sampuen saanut laine\nja vienyt Ilmarin ihmetyön\nja Ugrin heimojen maine\non haudattu helmahan yön.\nMut tuntehen voimalla tunkien\nme tähtiä löydämme yöstä\nja etsien silmillä rakkauden\nmyös muruja Ilmarin työstä.\n\nOn meillä loihtu\nja laulun valta\nja kieli joustava,\nnorja lie.\nSiin' on noustava\nkukkapalta,\nsiin' on soihtu\nja siin' on tie!\n\nNäin joutuen henkemme hettehen luo\nsen veestä me voimoa juomme\nja takoen taidolla muruset nuo\nme sampuen uuden luomme,\naattehen sammon, laulujen sammon,\ntietehen, taitehen sammon,\nveljien riemun, siskojen auvon,\nSuomen syöjien kammon,\nmi ukkosen voimalla jyristen sois\nja kansojen kummana pauhais\nja maailman mainehet Suomehen tois\nja Suvannon viljoja jauhais --\n\nsyötäviksi, myötäviksi,\nihmisten iki-iloksi!\n\n\n\n\n\n\nYÖKEHRÄÄJÄ.\n\nIstuin ma illalla yksinäni,\nkuulin ma hyrinän sydämestäni.\n\nMikä siellä hyrisevi ainiaan? --\nNeitonen rukkia polkevi vaan.\n\nIstuin ma illalla aatteissani,\nkuulin ma laulua kupeeltani.\n\nKuka siellä laulavi ainiaan? --\nKuolema neitoa kutsuvi vaan.\n\nIstuin ma illalla yksinäni,\nkuulin ma itkua sydämestäni.\n\nKuka siellä itkevi ainiaan? --\nImpi se itkevi vapauttaan.\n\n\n\nPROLOOGI.\n\nSuomen nuorille sepoille omistettu.\n\n\n\nI.\n\nYöllä syntyi Ilmarinen,\nseppojen suvun kuningas,\nse syntyi sysimäellä,\nkasvoi hiilikankahalla\nvaskinen vasara vyöllä,\nkäsissä käverät pihdit.\n  Katsoi kahta kämmentänsä,\narvelee, ajattelevi:\nMiks nämä minulle luotu,\nmitä varten vastuksiksi?\n  Läksi kontion kotihin\nkuoman mieltä kuulemahan.\n\"Saattaako setä sanoa\nmiks nämä minulle luotu?\"\n  Ukkokarhu uksen eessä\nsimoa siretti juoda\nkultaisesta kannusesta,\nsarkasta hopehisesta,\nkatsoi kannun uurta myöten,\nvantehen väliä myöten, --\näkkäsi tulijan oudon,\nkirposi kädestä kannu,\nsima vieri suun sivutse:\n\"Ohoh sinua kuoma kulta,\nkyll' on kynsiä sinulla!\"\nSanoi seppo Ilmarinen:\n\"Kynnet on kyynärän pituiset,\nvaan en tiedä, enkä taida,\nkulle työlle työnteleisin,\nmille tenhoisin teolle --\nsaattaisko setä sanoa?\"\nVaari vastahan vihelsi:\n\"Oisihan talossa työtä,\nkun oisi tekijä toinen!\nKovin oot koivilta kapea,\nylen laiha lantehilta,\npää suuri, suu supukka,\niho ilkeän värinen --\nlähde toisehen talohon!\"\n  Läksi seppo läylimielin\nkangasta kävelemähän,\nläksi työtä etsimähän,\ntekemistä tietämähän;\nhiuka souti sormen päissä,\nnälkä suolia näversi.\n  Niin saapui suden kotihin.\nSuden akka orren alla\nkirnusi kesäistä voita\nkultaisessa kirnusessa\nmännällä hopehisella --\ntyöntyvi sisähän seppo,\nyli kynnyksen kysyvi:\n\"Oisiko talossa tässä\ntyötä tehdä tyhjän miehen?\"\n  Akka kiljas, kirnu kaatui,\nlapset parkasi pahasti,\nukko uunilta tomahti\nkoivuhalko kainalossa:\n\"Ken olet kurja mieronkierto\nmikä mies, mitä sukua?\"\nSanoi seppo Ilmarinen:\n\"En tiedä sukuni tietä,\nen isoa, en emoa,\ntuolla honkien humussa\nsynnyin mä sysimäellä --\netsisin elosijoa,\nasuinpaikkoa anoisin.\"\n\"Ei ole talossa tässä\nsuurusta suvuttomalle,\ntokko erkanet, elikkä --!\"\n  Läksi seppo läylimielin\nkangasta kävelemähän,\nemoansa etsimähän,\ntietämään sukunsa tietä;\nsuupieltä suru vetävi,\nmurhe mieltä mustentavi.\n  Kysyi puilta, pensahilta,\nkuulusti ahon kukilta,\ntutki ilman lintusilta,\nkysyi maan matelijoilta,\neikä löytänyt emoa,\nei tavannut taattoansa.\n  Niin tuli ketun kotihin\nRepolaisen renkipoika\ntervasi lylyä tiellä\nehtiäksensä erähän\nillalla isännän kanssa;\nkatsoi tielle ja -- kavahti\nkannon päähän huutamahan:\n\"On tulossa outo miesi,\nkumma kulkija kylältä,\nmies kapea, kaksijalka,\ntassut kaikki tuota pitkät!\"\n  Repo kuuli rengin huudon,\nluuli jo tuhon tulevan,\njousen vaarnalta varusti,\nsavuna pihalle saapi:\n\"Seis! Seiso henkesi uhalla!\nMikä mies, mikä asia?\"\n  Sanoi seppo Ilmarinen:\n\"Mikä lienen miehiäni!\nLiekö sotka suolle saanut,\nvai rauku vesirajahan,\nilves tehnyt iljenelle,\nsuokurki sulalle maalle --\noon emoa etsimässä,\ntaattoa tavottamassa.\"\nRepo vastahan remahti:\n\"Ei ole sukua sulla\ntämän ilman kannen alla!\nMin' olen metsän henkiherra,\nveen riistan verolle viejä,\nsaukon kummi, mäyrän kuoma,\nylikaitsija kanojen;\ntunnen kaikki tuulen karjat,\nmaan kävijät, tien tulijat,\njalan neljän juoksevaiset,\nsiiven kahden kantamaiset --\nkaikki on kirjoissa minulla,\nkaikki mulla muistossani.\nEi siellä oo sinun näköistä!\"\n  Selitellä seppo koitti:\n\"Minkäpä minä osannen,\nkun olen kerran tänne luotu,\nsyntynyt sysimäelle\" --\n\"Sin' olet syntynyt luvatta,\nlurjus, vastoin maan lakia --\nkursi tiehesi, tahikka --!\"\n  Läksi seppo läylimielin\nkangasta kävelemähän;\npilkaten puut puheli,\nkukat viittoi vilkusilmin,\noravat osoittelivat,\nlinnut lennosta ivasi\nangervon avuttomuutta,\nheimotuutta herjan lapsen.\n  Astui seppo allamielin,\nitkuvirttä vieritellen,\nastui päivän järven päitä,\ntoisen vaaroja vaelsi,\nniin päivänä kolmantena\nsuo suuri etehen aukes.\n  Astui seppo allamielin,\norvon virttä vieritellen:\n\"Kun oisin syntynyt sudeksi,\ntaikka karhuksi kasunut,\noisi turkki tuulissäällä,\nkoti ois kovalla säällä,\nkodissa korea liesi,\nliedellä punainen loimo,\nemo lieden liepehellä,\nminä itse emon sylissä --\nja minun sylissä onni!\"\n  Jo väsähti väki sepolta,\nuupui jo urohon voima,\nvaipui mies maan varahan,\ntuskissansa turpehelle,\notsa suohon, suu norohon,\nrinta rimpeä halaten.\n  Lauloi rauta rahkan alta,\nsoi suosta teräksen soitto:\n\"Kussa viivyt maan kuningas,\nraudan ruhtinas väkevä,\njoudu joukkos johtajaksi,\nvaltasi vapahtajaksi!\nTääll' on miehet miekka vyöllä,\nsota-orhit ohjaksissa,\npyssyt on pamahtamassa,\ntorvet on torahtamassa,\nkun vaan saapuisi kuningas,\nsois käsky sotien herran!\"\n  Jo tunsi sukunsa seppo,\ntiesi työnsä työn hakija,\nkimmahti kohoksi maasta,\nviskasi vasaratansa,\ntuli suihki suonen päissä,\nkoski rinnassa kohisi,\nvoiton tuli, voiman koski,\nkutsumus kuningastöiden.\n  Kohotti kätensä seppo\nkohti kuusten korkeutta,\nvannoi maalle valan ikuisen,\nsanan Luojalle lupasi:\n\"Tahdon ma takoa ilmi\nluonnon voimat maan lumosta,\nherättää vesien henget,\nainehet norojen alta,\ntahdon tehdä maan hyväksi,\nmanteret hymyäviksi,\nlehdot leivän kasvaviksi,\npelloiksi petojen korvet,\ntahdon taivahan takoa\nyli maani onnellisen,\ntaivahalle tähtikehrät,\nkuut, otavat, päivät kummat --\ntahdon luoda luonnon onnen\noman onneni heraksi!\"\n  Näin se vannoi vanhin seppo,\nvannoi ruhtinasvalansa.\n\n\n\nII.\n\nKimposi kipunat yössä,\nkuului kalske kukkulalta.\n\nMikä on korvessa kohina,\ntuli vuoren tutkaimella?\n\nSeppo taivasta takovi,\nilman kantta kalkuttavi.\n\nKelle taivasta tekevi,\nkelle kuita kuumentavi?\n\nTaatollensa taivon kantta,\nLuojallensa lunnahia.\n\n     *     *     *\n\nKimposi kipunat yössä,\nkuului kalske kukkulalta.\n\nMikä on pajassa pauke,\nvälke honkien välillä?\n\nTaatto kruunua takovi,\nLuoja luopi valtikkata.\n\nKelle kruunu kultalehti,\nkelle valtikka väkevä?\n\nKruunu maan kuninkahalle,\nvaltikka sepon suvulle.\n\n     *     *     *\n\nKimposi kipunat yössä,\nkuului kalske kukkuloilta.\n\nMikä on jyske maan navoilla,\nilmassa sakea sauhu?\n\nSepot vuorilla sotivat,\nsepon lapset laaksomailla.\n\nMiksi on meteli maassa,\nsota veljesten välillä?\n\nKruunusta perintöriita,\nveljesvaino valtikasta.\n\n\n\nIII.\n\nOn luonnon loitsut ilmi luotu,\non herätetty henget maan,\non tuli pilven päältä tuotu\nja vuorten voimat piilostaan,\non aalto vanki ja tuuli työssä\nja koski toivoja tottelee\nja pyörät laulavi laakson yössä\nja paljat säihkyen säestelee --\n  Mut missä, missä on onni?\n\nMaa kaikki meille verokuormaa kantaa\nja laaksot viljaa lakoaa,\nja metsä riistaa meille antaa\nja meri suolaa sakoaa.\nVain meille varttuvi varsakarjat\nja uuhten villat ne uhkeaa,\nvain meille nousevi noron marjat\nja kukat kummulla puhkeaa --\n  Mut missä, missä on onni?\n\nOn vuoret puhkaistu ja radat raattu,\non vesi viitottu ja auki maa\nja porraspuut on poikki soiden kaattu\nja yhteen kaupungit ja kansat saa.\nKas, kuinka haahdet ne merta halkoo\nja venhot virtoja vilisee,\nkas, kuinka tanssivi täällä talkoo\nja tuolla kulkuset kilisee --\n  Mut missä, missä on onni?\n\nMe oomme tehneet talot suuret, laajat\nja kodit kaunihit kaartaneet,\nme oomme lyöneet maahan malmivaajat\nja paadet seiniksi saartaneet.\nNe liedet kylmät me lämmitimme,\nme suojat valkeiksi valaistiin,\nme salit korkeat koristimme\nja palkit pehmeiksi peiteltiin --\n  Mut missä, missä on onni?\n\nMe oomme tehneet Herran temppeleitä,\nmaan lunnahia maksaneet,\nme oomme kilvan käyneet kirkkoteitä\nja uskollemme uhranneet.\nOn alttarit noussehet ympäri maan\nja kaikunut kansojen kuoro,\nja lempi on ilmahan leimunnut vaan --\nnyt tullut on ihmisten vuoro!\n\nUus aika koittaa, uusi kannel soi,\nuus tuuli käy, uus huomen huminoi,\nse veljeyttä yli vetten soittaa,\nse kaikuu rakkautta rantamille,\nse heikot herättää, se vahvat voittaa,\nse kantaa ilon viestin ihmisille:\nMaan päälle, tänne, taivas takokaamme!\nNiin kaikki kuninkaita olla saamme!\n\nSe taivas kaunihina kaartuu kerran,\nkun kansat merten yli kättä lyö,\nkun joka mökkiin paistaa päivä Herran,\nkun joka lapsi lemmen leipää syö,\nja itse Luoja jättää taivahansa,\nkäy alas onnen kruunu otsallansa\nja jokaisell' on joulu rinnassansa,\nja väistyy maasta vihan, vainon yö.\n\n\n\n\nKALEVALAN KANKAHILTA.\n\n    _Siell' on maata kyntäjällä,\n    vettä viljoin soutajalla._\n\n\n\nMARJATAN LAULU.\n\nKeinutan kehtoa, laulatan lasta\nvaulussa vemmelpuun.\nNukkuos tähtiä katselemasta,\nvaipuos kuusia kuuntelemasta,\nuinuos äitisi lauleluun,\nkeinuhun vemmelpuun!\n\nHarva on soimi ja hieno on loimi,\nkuurassa kiiltävi maa.\nLämmitä lempi, äityen lempi,\nvarjele lastani valkeaa!\n\nIhmiset emollesi kantavat kaunaa.\nSaanut en kylpyä, saanut en saunaa.\nPysty on kulkea pyytäjän tie --\nsulleko loivempi lie?\n\nHarva on soimi ja hieno on loimi,\nkylmä on yö kuni sois.\nHengitä halla, kohtalon halla,\nhengitä orponi onneton pois!\n\nNukkuos äityen nurmilintu,\ntuuti, tuuti lulla!\nUiunuos pakkasen untuville,\narmahille, harmahille,\npainuos yöhyen parmahille --\ntais jo Tuoni tulla?\n\nMiksi et nuku oma kukkani, rukkani?\nItket -- kylmäkö koski?\nKylmäkö on? --\nIhme! Lämmin on lapseni poski,\nsulanut seimin on seinä,\nallasi, allasi angervon\nkuumana huokuvi heinä.\n\nKas, mikä kajastus päälläni päilyy? --\nkas, mikä sajastus seinällä häilyy? --\nSeimen päällä on tähti,\ntummempi päivää, kirkkaampi kuuta,\nselvempi, suurempi tähteä muuta --\nLuojako lähetti tähden sen\nsuojaks lapseni valkoisen?\n\nKeinuos kehtoni vemmelpuinen,\ntuuti, tuuti lulla!\nTuutios lapseni tuiretuinen,\narmahuinen, naurusuinen,\ntuutios rinnoille rakkauden --\ntais jo Unetar tulla?\n\n\n\nVELLAMON NEIET.\n\nSoutakaa, soittakaa\nihmislapset vaan!\nTäällä huolet haihtuu,\nvaahdoks surut vaihtuu,\nnuoret riemut nuoren rinnan\ntäällä pulppuaa.\n\nLaskekaa, laulakaa\nihmislapset vaan!\nTuuli, laine laulaa,\ntaivas merta kaulaa --\nkultakatto Ahdin linnan\ntuolta pilkoittaa.\n\nLeikkikää, leikkikää\nihmislapset vaan!\nSinne käypi tiemme,\nsinne teidät viemme\nVellamoisen vierahiksi\nAhdin linnahan.\n\nLempikää, lempikää\nihmislapset vaan!\nSiellä kullat välkkyy,\nhelmet, päärlyt helkkyy,\nsiikasien siskosiksi\nsinne joutukaa!\n\nNauttikaa, naurakaa\nihmislapset vaan!\nUntuvaiset vienot,\nhöyhenpatjat hienot\nhelmahansa hempeähän\nsiellä odottaa.\n\nUinukaa, uinukaa\nihmislapset vaan!\nTuuli, laine laulaa,\ntaivas merta kaulaa --\nsiin' on linna, matka tähän\npäättyä jo saa.\n\n\n\nLEMMINKÄISEN ÄITI.\n\nTuima on tuuli ja pimeä on taivo,\nsuuri on ulapalla aaltojen raivo.\nLahti on tyyni ja selkeä vaan.\nKussa mun kotkani kulkeekaan?\n\nJoudu jo kotihin ja lentosi heitä!\nTaikka jo ajeletkin aaltojen teitä,\npoikani pieni ja hentoinen.\nLahti on tyyni ja rauhainen.\n\nHeitä jo haukkojen sotakisat kerran!\nKustapa löytänet itsesi verran,\npoikani suuri ja kaunoinen?\nLahti on tyyni ja rauhainen.\n\nAnna jo pääskyjen rauhassa lentää!\nTuostapa emollesi surusanat entää,\npoikani synkeä, syyllinen.\nLahti on tyyni ja rauhainen.\n\nIhmiset pahaks sinut parjaavat mulle --\npaha lienet muille, mut hyvä olet mulle,\npoikani lempeä, puhtoinen.\nLahti on tyyni ja rauhainen.\n\nUlkona ulapalla myrskyt ne pauhaa,\ntäällä on lämmintä, täällä on lauhaa.\nLahti on tyyni ja selkeä vaan.\nLaske jo lahtesi valkamaan!\n\n\n\nPOHJAN NEIEN KUOLO.\n\nSe musta lintu lens puusta puuhun,\nlens Imatran rannoilta Ruijan suuhun.\n\nNäin saapui murhe se matkallaan\nmyös Tieran mökkihin matalaan.\n\nHän astui saunansa kynnyksellä\nja kannel polvella helisi hellä.\n\nKun kukkui kuusessa lintu kumma:\nJo Pohjolan neien vei Tuoni tumma.\n\nNiin värähti oudosti vanhan mieli,\nniin kajahti kummasti kannelkieli.\n\n\"On aika laata jo laulamasta.\nJo katosi kauneus Kalevalasta.\n\nOn suurten sulhojen aika poissa,\non laulu kuollut ja murhe koissa.\n\nHän paistoi päivänä talvi-öissä,\nhän kuulti kullassa, kirjovöissä.\n\nHän tuoksui tuomena tanhualla\nja urhot leikki sen lehvän alla.\n\nHän kukki kumpuna Suomen suossa,\nhän lauloi koskena laakson vuossa.\n\nNyt syys on manssa ja sydämissä\nja kansa kaipion kyynelissä.\n\nOn suurten sulhojen aika poissa,\non laulu kuollut ja murhe koissa.\"\n\nNäin äänin murtuvin laulaen\nhän ripusti naulahan kantelen.\n\nJa kuusi huokas ja humisi tuomi:\nNyt Pohjan impeä surevi Suomi.\n\n\n\nKIPUTYTÖN LAULU.\n\nJyrise Tuonelan tumma paasi,\njärise vaivojen vaara!\nJauha kaunoja katkeroita,\nsurujen, tautien talkkunoita,\nkeitä ailutten atrioita\nvaltojen valiopöytään!\n\nVilise Tuonelan virran vuoksi,\nkohise kolmikopru!\nTuo'os tuskien tähkäpäitä,\nrikosten viljoja, rinnan jäitä --\nkohta juodahan Häijyn häitä\nTuonelan kosken alla.\n\nKohta jo täysi on Tuonelan paasi --\nkarpio, kahmalo vielä!\nSilloin se paatero paukahtaa,\ntuskien vaahtohon vaipuvi maa,\nkuolema kutsua kansat saa\nTuonelan immen häihin.\n\nJyrise Tuonelan tumma paasi,\njärise vaivojen vaara!\nJauha kaunoja katkeroita,\nsurujen, tautien talkkunoita,\nkeitä ailutten atrioita\nvaltojen valiopöytään!\n\n\n\nSUKKAMIELI.\n\nKaks istui palolla paimenta,\nyks verevä, toinen vaalea.\n\nSe verevä soitteli torveaan,\nse vaalea vaieten istui vaan.\n\nNiin saapui kolmas ja kaukaa huus:\n\"Hei, veikot, hei, mull' on sanoma uus!\n\nTuoll' äsken mä Sukkamielen näin,\nkun astelin aamunkoittohon päin.\n\nHän oli niin viehkeä varreltaan\nyli kunnahan korsien kulkeissaan.\n\nSinikellot soi hänen silmistään,\nkatinkullat kuulteli päällä pään.\n\nJa kun hän kulki, niin, aatelkaas,\nhän viittas mulle ja viittas taas!\"\n\nNäin kolmas se haasteli riemuiten.\nJa kaiholla kuuli se verevä sen:\n\n\"Ken miekkonen näkis hänet kerrankaan!\"\nSe vaalea vaieten istui vaan.\n\nSe vaalea istui itkien.\nHän oli jo nähnyt immen sen.\n\n\n\n\nMIERON TIELLÄ.\n\n\n\nMAANTIELLÄ.\n\nYksi tuli sieltä ja toinen tuli täältä,\nidästä, lännestä, pohjan päältä.\n\nYksi tuli hevosin ja välkkyvin valjain,\ntoinen tuli kävellen ja kyynärpäin paljain.\n\nEri oli matka ja eri oli määrä,\nkellä oli oikea, kellä oli väärä.\n\nMaantien varteen me yhdyimme yössä,\nsiinä oli toiset jo tulenteon työssä.\n\nKohta me istuimme veljien lailla\nympäri valkean, huolia vailla.\n\nSanaleikit lensi ja eväsviinat kulki,\ntoisen suu jo odotti, kun toinen suunsa sulki.\n\nYksi tiesi kertoa kevättuulten mailta,\ntoinen taisi tarut Lapin tunturin lailta.\n\nTuo tiesi lännestä sotasanat uudet,\ntämä idän impien kuvas ihanuudet.\n\nToisen suu jo odotti, kun toinen suunsa sulki.\nOtava se kääntyi ja yön hetket kulki.\n\nMetsä oli pimeä ja tie sumuvyössä.\nÄäneti tulehen me tuijotimme yössä.\n\nMinkä tuli mielehen vielä emovainaa,\nminkä mieltä yhä muisto murhien painaa.\n\nYksi mietti kavaluutta ystävän armaan,\ntoinen suri syksyä sydämensä harmaan.\n\nOrpo itki emoa ja murhamies rauhaa,\nkaikki kaipas kotia ja lapsuutta lauhaa.\n\nEi ole suuri apu mieron nuotioista,\ntoista puolta polttaa, kun jäätää jo toista.\n\nMetsä oli pimeä ja tie sumuvyössä.\nÄäneti tuhkaan me tuijotimme yössä.\n\n\n\nPIHLAJAN ALLA.\n\n-- \"Miks äkkiä vaikenit, impyein,\nmiks silmäsi kyynelöi?\nMikä pilvi peittävi päivyein,\nmikä onnesi ontoks söi?\nKas, kuinka kukkivi kaunis maa\nja laulavi leivonen\nja kuinka pihlaja tuoksuaa --\nsinä vain olet murheinen!\n\nSa oothan umpussa nuoruuden\nja rintasi raikas on\nja elämä viittovi hymyillen --\nsiis olkosi huoleton!\nJa jospa huolien häivä vois\nsun taivosi synkistää,\nsen paistais lempeni päivä pois\nja taas olis suukkossää.\" --\n\n-- \"Ma muistin syksyä synkeää,\nkun harmaja taivas on,\nkun nurmen kukkaset peittää jää\nja metsä on lauluton.\nMa elämän syksyä aattelin,\nkun harmaja taivas on,\nkun poiss' on poskien ruusutkin\nja ääni on soinnuton,\n\nJa syksyn-synkeä aatos tuo\nse hiipi mun rintahain:\nLie silloin jäässä jo lempes vuo\nja tuntehes tuhkaa vain.\nSa lemmit säihkyä silmien\nja ruusuja poskipään,\nkun niiden näät sinä kuollehen,\nkuin käynevi lempes tään?\" --\n\n-- \"Oi, ällös itke mun armahain!\nmun Ainoni armainen\nnyt kukkivi lempeä tuoksuttain\nkuin pihlaja keväinen.\nSen tuoksuja hengin mä vallaton\nja kukkia poimin vaan,\nkun taivas siintävä, kuulas on\nja nuori on nurmi maan.\n\nNiin, talvi saapuvi kerran kai\nja kukkaset kuolla voi,\nmut pihlajassapa talvellai\ntaas tilhien laulu soi.\nOn sorja kukkiva pihlajapuu,\nmut sorjempi marjassaan,\nkun kylmä, kuollut on luonto muu\nja poissa on marjat maan!\" --\n\n\n\nMA OON KUIN AALLOILLA PURSI --\n\nMa oon kuin aalloilla pursi\njo puoleksi täyttynyt.\nOn ulkoa ulapan laulu\nsen tunkenut sisähän nyt.\n\nNe ulapat toistahan etsii,\nne toistahan toivoelee\nja läpi mun purteni laidan\nne suukkoja suihkaelee.\n\nMa päivät pumpussa seison,\nyöt valvon ja mittailen,\nja tuskasta vavisten tutkin\nma pohjia sydämen.\n\nYhä vaan mun venhoni vaipuu,\nyhä nousevi sydämen yö --\nOi, kohta ne yöt jo yhteen\nyli purteni haudan lyö!\n\n\n\nHUONOA SEURAA.\n\nSill' lohtua tarjona kyllin on,\njoka lempensä multahan peitti,\nse ei ole orpo, ei onneton,\njonka ystävät yksin heitti;\nvoi seestyä lientynyt onnen koi\nja syttyä toivojen karsi\nja lippunsa vieläkin nostaa voi,\njos tuulessa katkesi varsi.\n\nMut silloin vast' olet onneton\nja mielesi vasta on musta\nja riemusi, rauhasi mennyt on\nja löydä et lohdutusta,\nkun maailman touhussa hetkeks ees\nsaat yksin jäädä sä illoin\nja huonohon seurahan joutunees\nsinä inholla huomaat silloin.\n\n\n\nSONETTI LEILALLE.\n\nMua syytät Leila siitä, ett'en laula\nkuin muutkin lempiväiset immestään,\nvaikk' ennen niistä lauloin yhtenään\nja sullai silmät on ja suu ja kaula.\n\nJa väität, etten sua lemmikään\nja tuhkana on tunteheni taula\nja että löyhä lie sen lemmen paula,\nmi aina ihannoi vain itseään! --\n\nEi taide taivon päivää luoda saata,\nvaikk' kyllä tähden. Siks se kuvaa ain\nvaan päivän heijastuksia ja maata.\n\nMa ennen kyllä lauloin neitojain,\nmut sinun eessäs täytyi laulun laata\nja itseäni ilmi tuoda vain.\n\n\n\nSOUTELEMASSA.\n\nYli tyynen lampuen soudeltiin\nsuvi-illalla immen kanssa,\nja silloin Laina se lausui niin\nalas katsoen aatteissansa:\n\n\"En tahdo ma katsoa taivaaseen,\nvaan katselen järven pintaan;\non aurinko astunut alle veen\nja laskenut lammen rintaan.\n\nJa päälläpä päivyen heijastuu\nsiell' untuvahattara hieno\nja rantaman lempeä lehmuspuu\nja ulpukan umppu vieno.\n\nNiin, maailma aaltojen allakin on\nja maailma kaunihimpi.\nMut tiedätkö, miksi se kauniimpi on?\" --\nNäin hiljaa haasteli impi.\n\nJa se soutaja vastasi huoahtain:\n\"Niin, neitonen armahainen,\nvale kauniimpi paljasta totta on ain\nja tuo on valhetta vainen.\n\nJa siksipä nuoruus kaunis on\nja armas on kevään aika,\nmut syksy ja vanhuus synkät on,\nkun poissa on valheen taika.\n\nNäät tuoksut ja laulut ja kukkaset\nja onni ja lempi ja nainen\nja unelmat, uskot ja toivehet --\nne kaikki on valhetta vainen.\n\nVain totta on halla ja myrsky ja mies\nja murhe ja murheen muisto\nja totta on sammunut toivon lies\nja lehdetön lemmen puisto.\n\nNiin, ällös yllesi katsokkaan,\nvaan peilihin lammen pinnan.\nSiell' onnesi taivahat onkin vaan\nja rauha ja riemu rinnan.\n\nMut multa on haihtunut harhat nuo\nja kaunihit kangastukset,\non suljettu mulle jo taivas tuo\nja kiini on onnen ukset.\n\nOlen heittänyt uskoja haaveineen\nja joutunut uskohon uuteen,\nolen pyrkinyt, pyrkinyt totuuteen\nja saapunut -- todellisuuteen.\n\nMut yksin en pyrkinyt, taistellut,\nminä taistelin tuhanten kanssa,\nja saman on valkaman saavuttanut\nkoko aikani taistostansa.\n\nJa siksipä halla nyt hallitsee\nja kruunu on talven päässä,\nsiks sydämet syksy nyt vallitsee\nja tunne on järjen jäässä.\n\nJa siksi nyt toivo on turtunut\nja riemu on ruostehen syömä,\nsiks uskon muuri on murtunut\nja lempi on leinin lyömä.\n\nNiin, ällös yllesi katsokkaan,\nvaan peilihin lammen pinnan.\nSiell' onnesi taivahat onkin vaan\nja rauha ja riemu rinnan.\"\n\n-- \"Sua luulenpa melkein pelkääväin --\"\nniin leikillä lausui Laina.\nJa se soutaja hymyten vastasi näin:\n-- \"Suvi talvea pelkää aina.\" --\n\n-- \"Mut etkö sä usko, ett' talvikin ain\ntoki pelkää kevättä juuri?\" --\n\"Niin, totuus valhetta pelkää vain\nja valheen valta on suuri.\" --\n\nNiin leikki se lens kuni lempeä tuul'\nyli öisen lampuen pinnan.\nSuu leikkiä löi, hymys uhmaten huul',\nmut yö oli pohjassa rinnan.\n\nJa sydänten yöstäpä pulpahtain\njo nyt kastehelmyet nousi;\nja ääneti impi se istui vain\nja vaieten soutaja sousi.\n\n\n\nKUIN MUSTA JA VALKEA --\n\nKuin musta ja valkea perho\nyli kukkien yhdessä leijailee,\nniin yhdessä riemu ja murhe\nmun henkeni tuutua heijailee.\n\nKuin yhdessä yö sekä päivä\nsuvi-iltaman pilvillä karkeloi,\nniin onnen aamu ja ilta\nmun päiväni päärmiä purppuroi.\n\nKuin kuolon ja elämän immet\nsyyskuutamon kullassa leikkiä lyö,\nniin syksy mun sieluni yössä\njo kerkeän kevään kukkia syö.\n\n\n\nTAI EN ITKIS OLLENKAAN --\n\nTai en itkis ollenkaan,\nrakentaisin majan vaan\nniemen kaiskun kainaloon,\nhuojuvahan hongistoon.\nSouteleisin, jouteleisin\nlainehia lahden vaan,\nsalmen poikki verkot veisin,\npaulat kautta korpimaan.\nSiellä kanssa äityeni,\narmahani, harmahani\neleleisin yksin vain\ntuuditellen tuskiain;\npuhtehilla syksy-illan\nlohdun langat kehrättäis,\nkuuhut kultais pirtin sillan,\nsirkat yötä ylistäis; --\nhiljaa honkain huminoiden,\nhiljaa lahden laulun soiden\näidin armaan sylihin\npääni raskaan painaisin,\nhiljaa kulkis kutrejani\nkäden vienon viihdytys,\nsammuis poltto poskiltani,\nverten kiiman kiihdytys,\nvaipuis aallot valtimoiden,\ntyyntyis tyrskyt unelmoiden,\nhimon kosket hiljeneisi,\nsynnin häivät hälveneisi,\nsammal surun lammen sais,\nhanki syksyn hautoais.\nKuulla ehkä voisin noin\nelon alku-äänet vienot,\npyhät, puhtaat, hellät, hienot,\nniinkuin lasna, kulta-hasna,\nkun ma äidin rintaa join.\n\n\n\nKADOTETTU YSTÄVÄ.\n\nOn meitä kaksi lapsuusystävää,\nhän toinen vieno, puhdas, puron lainen\nja hento niinkuin kielo helmipää,\nma toinen rauhaton ja riehuvainen.\n\nMe oomme kumpainenkin syntyneet\ntuoll lehtolahden tyynen rantamalla\nja kummun kuusta lasna kuunnelleet\nja leikkinehet rantakoivun alla.\n\nNäin vieri vienot leikkivuodet nuo\nja lapsuus lensi niinkuin perhon lempi\nja koitti aavistusten aika tuo,\nkun kevät kutsui, mutta umppu empi.\n\nJäi silloin lapsen leikit. Rintahan\nsai kaihot, ennen oudot, kaukomielet,\nja häipyi ääret kotimaailman\nja soimaan alkoi uudet sydänkielet.\n\nJa kuuhut-öin, kun tunne siivet saa,\nme lahdelmalla yhdess unelmoimme\nja soutelimme taivaan rannan taa\nja tarinoita purren täydet toimme.\n\nKun vienot haave-yöt mä muistan nuo\nja leikit, venematkat, marjaretket,\nne sydämeen kuin sadekaaren luo\nja uudelleen ma elän lapsuushetket.\n\nJa silloin mietin aina: Miksi on\nnuo ajat muisteloita vain nyt mulle,\nmiks en ma jäänyt kotilaaksohon,\nvaan läksin kylätielle tarvotulle?\n\nHän kielsi kyllä, kielsi kyynelein\nmua lähtemästä kodin lehtoloista,\nmut tulta uhkui nuori sydämein\nja tahtoi taivasta ja maata toista,\n\nMa läksin. Hän se seuras. Maailmaan\nnäin kasvinkumppania kaksi kulki,\nmut hetken aikaa oli käyty vaan,\nkun toisiltaan he sydämensä sulki.\n\nJa ystävyyden ylle laski jää\nkuin syksy-yönä lammen hyytää halla,\nei hyytäjää, ei hyytämistä nää,\nmut aamull' aalto itkee ikeen alla.\n\nMa jouduin joutorahvaan tungokseen,\nma eksyin, outo, elon markkinoille,\nma takerruin sen kauppaturhuuteen\nja puutuin narrein pöytähaasteloille.\n\nPois niistä saada mua koitti hän\nja kutsui luokseen ilta-unelmoihin,\nmut enää pauhinasta elämän\nen joutanut, en malttanut ma noihin.\n\nNäin erottiin ja moneen aikaan en\nmä sitten kuullut hänen kohtaloistaan,\njos joskus satuttiinkin yhtehen,\nniin tuntenut ei enää toinen toistaan.\n\nOi, jospa sovintoon taas ryhdyttäis\nja kaksin taasen iltaa istuttaisi,\njos unten maailmoissa yhdyttäis\nja sointuun oikeaan jos sielut saisi!\n\nNiin paljon, paljon meillä kummallai\nois toisilleen nyt kertomista uutta,\nois sulia tuoreet kotiviestit kai,\nja mulla elon huolta, katkeruutta.\n\nSiis joudu luoksein Fantasia vaan,\nsiis istu vierelleni virren henki! --\nMut eipä ystävääni kuulukkaan,\nlie elon myrskyt murtaneet jo senki.\n\n\n\nJO LOPPUVI ÖLJY --\n\nJo loppuvi öljy mun lampustain.\nUlos ikkunan yöhön ma tuijotan vain.\n\nMa katson ja katson ja aattehet\nne lentää, ne lentää kuin kuplaset.\n\nJa kuplat ne kulkee ja kuplat ne käy,\nmut ei minun onneni kuplaa näy.\n\nNään ikkunan yöstä ma itseni vain.\nJo loppuvi öljy mun lampustain.\n\n\n\nMIEROLAISEN JOULU.\n\nPois joulukuuset, kynttilät\nja riemulaulut lasten\nja äidin tortut lämpimät --\npois juhla onnekasten!\n\nTää päiv' on päivä sydänten\nja sisarusten silta,\ntää päiv' on päivä rikasten\nja ilollisten ilta.\n\nMut meille mieron miehille\nja onnen kerjureille\non muiston musta juhla se\nja tuskan tuoja meille.\n\nNuo joulupuut ja kynttilät\nja lasten laulajaiset\nja äidin tortut lämpimät\nja annit armahaiset --\n\nKen niitä muuten muisteleis,\nkun elon aallot pauhaa!\nsen venhon merten meuru veis --\nvain aallon all' on rauhaa.\n\nMut joulujuhlan tullessa\nkun taiston aallot vaipuu,\nniin on kuin rinnan pohjasta\ntaas nousis kaiho, kaipuu.\n\nJa on kuin huone kylmä ois\nja jäässä mieron liesi\nja on kuin hetken olla vois\ntaas lapsikin kentiesi.\n\nJa sydän pyytäis lämpöä\nees hiukan, oven suusta,\nja tekis mieli leikkiä\nja nähdä joulukuusta.\n\nMut suljetut on ovensuut\nja rinnat kiini meille\nja ikkunoista joulupuut\nvain ilkkuu mieron teille.\n\nPois kaiho, kaipuu sydämen,\npois rinnan riemupouta,\ntaas tunnon päivä pilvehen,\ntaas rintaan talven routa!\n\nTää päiv' on päivä rikasten\nja ilollisten ilta,\nmut meille mieron köyhillen\nvain muiston musta silta.\n\nSiis tulkaa, vanhat ystävät,\nmun ainoat, mun armaat,\nte syksyn tunteet synkeät,\nte mieron katseet karmaat!\n\nMa myöskin kanssa tuttavain\ntään illan tahdon olla --\nne saapuu, saapuu sadoittain,\nne joutuu joukkiolla.\n\nNe kasvaa, täyttää sydämen,\nne tuntuu tuhansilta --\ntää päiv' on päivä rikasten\nja ilollisten ilta.\n\n\n\nSAMETTISILMÄ.\n\nOi, sinä impeni samettisilmä,\nneitoni kaurihinkatseinen,\nmiks on ilmehes arka aina,\naina käyt kuni säikkyen?\n\nPuhdas tunto on pulmun turva --\nniinhän vanhojen virsi soi --\nkun ei rintoa rikokset paina,\nkulkea kuoleman matkat voi.\n\nVanhat on viisaat, vanhat on tyhmät,\nmaailma kuorehen katsovi vain:\nMiks on perhosen pelko, jonka\nkukkanurmelta kiini sain?\n\nMiksi herkkä on jänösen korva,\nmiksi pysty on oravan pää,\nmiksi kaino on karitsan mieli? --\nsiks on impeni arka tää.\n\nPelkäät perhoni siipes kultaa,\nväistelet silmiä vainoojain,\nkatselet kyttää, kuuntelet nuolta,\nlehden lentoa säikyt vain.\n\nOi, sinä impeni samettisielu,\nkaunoni kaurihintunteinen,\nkauvanko säilyt, kauvanko päilyt,\nsyöttinä silmien ahnaiden!\n\n\n\nERÄÄLLE YSTÄVÄLLENI.\n\nNiin, yksinäisyys, surun ystävä\nja suurten aattehien äiti hellä,\nsen läheisyys se on niin lämmintä\nja armas vierellään on viivähdellä.\n\nKun sydän synkkä, sielu rikki on\nja ilma ahdistaa ja elo painaa\nja uskon kukka kun on tuoksuton,\nkun riemu vaipunut ja toivo vainaa --\n\nVoi, kuinka silloin ihmeen ihanaa\non käydä yksin, yksin talvi-öissä\nja nähdä eessään laaja erämaa\nja kauvas harhaella haavevöissä.\n\nNiin suuri, tyyni siell' on hiljaisuus\nja elon aate kaikuu korkealta:\nTyön rantamilla kasvaa rauhan kuus\nja hyve nousee murheen mullan alta.\n\nMut sulle, veikkoseni murheikas,\nma neuvon seuraa sekä -- ilta-unta!\nSa erämaata kannat povessas\nja yötä, talvea ja talven lunta.\n\n\n\nMETSÄÄN NUKKUNUT.\n\nMa oon kuin lapsi, metsään nukkunut,\nmi hämyn tullen herää huudahtain,\nmut pois on veikko, sisko hukkunut\nja huutohonsa vastaa kaiku vain.\n\nEi tiedä koito hän, mik' aika on,\nei tiedä miss' on koti, kussa tie.\nKäy teitä kyllä kautta hongikon,\nkun tietäis vaan, mi äidin luokse vie.\n\nNiin jylhä, kaamea on korpi, huu,\nniin kaikk' on hiljaista ja harmajaa,\nei tunnu tuulonen, ei liiku puu,\nja kuusten takaa peikot kurkistaa.\n\nJa lapsi itkee, juoksee, lankeaa\nja nousee, lankee, nousee jällehen.\nMut pien' on poika, suur' on metsämaa\nja kaukana on koti kultainen.\n\nMa oon kuin lapsi, metsään nukkunut,\nmi hämyn tullen herää huudahtain,\nmut pois on veikko, sisko hukkunut\nja huutohonsa vastaa kaiku vain.\n\n\n\nJOUTOTYÖTÄ.\n\nNiin, nyt sen tiedän. Siellä jossakin\non laakson liepehellä linna suuri,\nniin' ympärill' on puisto ihanin,\nmut puiston kaiken kaartaa musta muuri.\n\nJa höyhenvuode hieno, uljas on\nsen linnan suuren saliss' suurimmassa\nja Turkin matto peittää permannon\nja purppurat on joka ikkunassa.\n\nSen vuoteen untuvilla unelmoi\nsiell' linnan herra itse levollansa\nja kaukaa vieno, kaunis soitto soi\nja kummat yrtit tarjoo tuoksujansa.\n\nHän polttaa hienoimpata Havannaa\nja silmin seuraa savukiehkuroita,\nnäin milloin pyörylöitä puhaltaa\nja milloin huviksensa rikkoo noita.\n\nHän haaveksii ja katse harhailee\nja sulaa kauvas kaihon autereeksi;\nhän varmaan tehdä jotain aikonee,\nmut vielä saa ei sitä päättäneeksi.\n\nMut aika vierii, hetket lentävi\nja yhä tuumii linnan herra tälleen;\nja loppunut kun yks on sikaari,\nhän toisen, ottaa -- sekä tuumii jälleen.\n\nMiks ei hän päätä? Miksi aikansa\nnäin turhaan tuhlailee hän patjoillansa? --\nSht! Hiljaa! Hän on itse Jumala\nja linna tää on hänen taivahansa.\n\nHän aikonee kai nousta toimimaan\nja tehdä kohta oikein miehentöitä,\nmut niitä miettien hän joutessaan\nvain puhaltelee ihmis-ympyröitä.\n\nMut päivät, viikot kulkee kulkuaan\nja sadat vuodet samoo niinkuin hetki\nja samoin tuumii taivaan Herra vaan\nja samoin lentää savupyörösetki.\n\nKai jotain aikonee hän parempaa\nja miehentöitä häll' on mielessänsä.\nMut miks ei päätä hän? Miks ei hän saa\njo kyllin tästä lapsenleikistänsä?\n\n\n\nHATARA SYDÄN.\n\nVoi, voi sinun sydäntäni, tyttöparka,\nja voi mua onnetonta,\nkun sydämesi ikkunat aina on auki\nja niitä on liian monta.\n\nMinä myös olen ollunna kerran siellä\nja istunut illan ja toista.\nMut huu! sitä vetoa ja prrr! sitä tuulta --\nen, en ole nähnyt mä moista.\n\nKen ei usko, se käyköhön koittelemassa,\nja minä en käske, en kiellä, --\nmut sitä minä ain olen ihmetellyt,\nmiten itse sa tarkenet siellä.\n\n\n\nYÖ.\n\n-- Mun rintani on niin raskas ja synkeä niin mun syön --\noi äiti, en yksin tohdi ma jäädä kanssa yön.\n\n\"On päivä jo laskenut ammoin ja hiipinyt hiljaisuus,\noi nukkuos poikani nuori, taas huomenna työ on uus.\"\n\n-- Älä lähde äitini vielä, sa kuuletko ääntä yön?\nSe kutsuu, se käskee, se uhkaa -- niin synkkä on lapses syön.\n\n\"Oi nukkuos poikani nuori, se on laulua lahden vain,\nse untas tuutia tahtoo kuin, muistatko, muinoin ain.\"\n\n-- Älä lähde äitini vielä, sa näätkö silmiä yön?\nNe etsii, ne väijyy, ne vaanii--niin synkkä on lapses syön.\n\n\"Oi nukkuos poikani nuori, ne on tähtiä taivahan,\nne luonas valvoa tahtoo kuin entis-aikahan.\"\n\n-- Älä lähde äitini armas, kas tuossa on koura jo yön!\nSe poikas temmata tahtoo--niin synkkä on lapses syön.\n\n\"Oi nukkuos poikani nuori, se hongan on oksa vaan,\nmi ulkoa kurkistaapi taas leikkikumppaniaan.\"\n\n-- Niin kaikk' oli ennen ehkä, kun puhdas oli mun syön --\noi äiti, äiti, äiti, miks heitit mun helmahan yön?\n\n\n\nON MUNKIN RINNASSANI HONGAT HUOJUNEET --\n\nOn munkin rinnassani hongat huojuneet\nja soinut soitto siell' on latvain lautuvain,\non munkin aatteheni nuorna nuojuneet\nja kerkät kertoneet on munkin tunnettain.\n\nOn munkin lehvilläni lempi istunut\nja onni laulanut on munkin oksillain,\non munkin latvassani käkönen kukkunut\nja vanamot viihtyneet on minunkin varjossain.\n\nOis munkin rinnassani voima noussut näin\nja tullut tukkimetsä, vankka, vakainen.\nMut kirpos kipunainen yöllä metsähäin\nja sotasoihduks nous -- ma itse iskin sen.\n\nNyt maa on mustana ja kangas karstana\nja onni, lempi nyt ne lentää ohi sen.\nMut sieltä täältä toki louhten lomista\nnään jälleen nousevan ma nuorten virpien.\n\nEi nouse rinnassani enää, tiedän sen,\nnyt humisten honkapuu, ei kuusi kukkapäin,\nmut jospa joskus edes ehtooks vanhuuden\nvois lemuta lehtimetsä minunkin mielessäin.\n\n\n\nMA UNEKSIN --\n\nMa uneksin, että mun sydämein\noli kuollut ja kylmä mun tuntehein.\n\nJa sydäntä kuollutta tuudittain\nminä maantien laidalla laulelin vain:\n\nAh, nuku mun nuori sydämen'!\nOlet aikasi valvonut armainen.\n\nTien kulkijat katseli kummissaan.\nNiin nousin ja läksin mä vaeltamaan.\n\nEn tiennyt, kunne ma kulkisin,\nmut kuljin ja hiljaa hyräilin:\n\nAh, nuku mun nuori sydämen'!\nOlet aikasi itkenyt armainen.\n\nKuin kauvan jo kulkuni kestänyt lie!\nMa toivon, jo kohta on lopussa tie?\n\nMut sydäntä kuollutta tuudittain\nminä kuljen ja kuiskaten laulelen vain:\n\nAh, nuku mun nuori sydämen'!\nOlet aikasi lempinyt armainen.\n\n\n\nKUVERNÖÖRIN KOIRA.\n\nNiin vakavan varmana istuvi hän\ntorin pielessä portillansa\nja kirkkoa, koulua katsastaa --\nja kaukaa kiertävi kansa.\n\nKas, silläpä sitä vasta turkkia on!\nJa entä sen paksua selkää!\nJa milloin ääni sen ärjähtää\nkoko kaupungin pennut pelkää.\n\nMut kulkurikoirat, ne hulttiot maan,\nne nostavat olkapäitä\nja syrjässä korvahan nuorempain\nne kuiskivat niitä ja näitä:\n\n\"On hänkin laihana laukannut\nja ulvonut meidän lailla\nja haukkunut, haukkunut näljissään,\nmut haukkunut kahletta vailla.\n\nJa kaikkia niin sitä haukuttiin,\nkuka vaan tuli vastahan tiellä,\noli kerjuri taikka kenraali --\nsen vasta me tahdoimme niellä!\n\nMut silloin kuoli se Maaherran Fox\nja silloin meidät hän heitti\nja maaherran piikoja mairittain\nhän jälkensä entiset peitti.\n\nNäin Murre Murreksi se porstattiin\nja kun aamulla aateloitiin,\nniin illalla isien mainehet jo\nsatavuosihin näyttää voitiin.\n\nNyt herroille häntää hän heiluttaa\nja kansalle karvoja nostaa\nja meihin kun tohdi hän koskea ei,\nniin teille hän koittavi kostaa.\n\nMut älkää te pentuset peljätkö,\njos kuinka sen kiiltävi hammas,\nkun Murresta vaan häntä muistuttaa,\nhän lauhkea on kuin lammas.\"\n\nNäin hallit ne haasteli irvistäin,\nmut mennä ja uskoa heitä! --\nKuka koskaan koirilta rauhassa\nlie astunut arvon teitä?\n\n\n\nKOMPIA.\n\n\nI.\n\nMERKILLISTÄ.\n\nKun sinä arvostelet sanahelmin ja kukkivin kielin\nniin runoniekaksi sun luulevi kansa ja maa,\nvaan kun lauluja laitat taas, sitä mieltä on kaikki,\nettä sä pohjaltas sentään kriitikus oot.\n\n\nII.\n\nERÄÄLLE PAPILLE.\n\nEllei Eemil Martti pääse taivahasen kuoltuaan,\nlihan siin' ei syytä ole, -- henki häll' on heikko vaan.\n\n\n\n\nHÄMÄRISSÄ.\n\n    _Mais où sont les neiges d'antan?_\n                              François Villon.\n\nElä itke impeni nuori,\njos ystävän pettikin.\nKun pääsi mun povelleni toisit,\nniin laulun ma laulaisin.\n\nElä itke impeni nuori,\nkuin kupla on ystävyys.\nKesän kukka on kahden liitto,\nsen murtavi ensi syys.\n\nElä itke impeni nuori,\nluo lunt' yli muistojen.\nOn talvi viisahan aika,\nsain nuorna ma oppia sen.\n\nElä itke impeni nuori,\nelo korpien kulkua on.\nKuin äitini töllin liesi\noma lempemme olkohon.\n\nEi liekit ne riehuis, ei roihuis,\nvain lämpöä lauhaa lois,\nja kun hiilos se hiljaa riittyis,\nniin aika jo unenkin ois.\n\nMiks itkisit impeni nuori?\nSydän kylmä se kestävi vaan.\nMun kanssani kyyneles kuivaa,\nkäy iltoa odottamaan.\n\n\n1.\n\nNe silmät ne onnea säihkyivät\nniin hurjaa, hurmaavaa,\nne silmät ne riemua räiskyivät\nniin kummaa, kumpuavaa.\n\nSun onnesko outo se säihkyi niin,\nkun kukkana syntyä sait,\nkun tulta sa heittelet tunteisiin\nja vallat on eessäsi vait?\n\nVai loistiko niist' oma onneni tuo,\njota elon halki ma hain,\njoka kutsuvi luo, joka käskevi luo,\nmut kaikuna karkkovi ain?\n\n\n2.\n\nMinun mieleni oli kuin lampi\nniin musta ja mutainen,\nei päivä sen pohjahan päässyt,\nei kulkija rannalle sen.\n\nOpin ongelmat elämän taiteen,\nmitä ympäri näin, sitä tein:\nivanauruin ma itkuni peitin,\nrunokukkasin kurjuutein.\n\nMinun mieleni oli kuin sammal\nyli aaltojen salaisten.\nSen kalvossa kanervat päilyi,\nmut yö oli helmassa sen.\n\nOhi vaelsi valkea impi,\nnäki kukkaset kummat vain,\nja hän lammelle laulaen riensi,\nei huolinut huudoistain.\n\nVoi, impeni valkea, vieno!\nPian poimitut kukat on sen.\nMut kukkien alla on aalto\nniin musta ja mutainen.\n\n\n3.\n\nSun äänesi milloin se säteilee\nkuin kirkkahan kiteen särmä\nja milloin se haavehin hälvenee\nkuin nukkuvan nurmen härmä.\n\nSen sointua kuulin ma kummaksein\nja se syömeni pohjakan syöpyi,\nse tuskalla täytti mun tuntehein\nja unteni vieraaks yöpyi.\n\nOi, itketä impi mun syöntäni ain\nsinä tuskilla särmäisillä,\nkun tuskani tummat sa verhoat vain\ntaas haaveilla härmäisillä!\n\n\n4.\n\nOi, istuos impeni tänne,\nniin annamme aattehen,\nniin annamme aattehen lentää\nyli vuorien, laaksojen.\n\nMe lennämme lemmen siivin\nkotiseutuhun kultaiseen,\nmi yksin talvi-yössä\nnyt nukkuvi mökkineen.\n\nJos tehtäis tölli me sinne\nahon laitahan, alle puun,\nja illat istuttaisi\nsiellä valossa valjun kuun.\n\nSiell' istuttaisi me illat,\nhuu, talviset illat nuo,\nkun mökkiä kinokset kiertää\nja haavehet haamuja luo.\n\nSinä polkisit rukkia pientä,\nminä verkkoa kutoisin,\nja joskus, viikkojen päästä,\ntulis vieraskin töllihin.\n\nJoko pelkäsit etelän perho?\nJoko lähdemme lentämään\ntaas maille lemmen ja riemun\nja heitämme talven ja jään?\n\n\n5.\n\nEn tiedä, miks sua pelkään,\nkun näin sua katselen.\nMinust' on kuin silmies yöstä\nsois kaikuja kellojen.\n\nNe soittavat riemuhun suureen,\ntai suurehen murheeseen.\nEn tiedä, miks sua pelkään,\nkun näin sua katselen.\n\n\n6.\n\nMikä on laulu lainehilla,\nsoitto aalloilla sorea? --\nLaiva aaltoja ajavi,\nhäävene vesiä käypi. --\nKenen on kulta kulkemassa,\nkenen on häätulet hämyssä? --\nSirkan on vesillä venho,\nsirkan tuoma tuhtopuulla.\nKuka on kulta heinäsirkan? --\nLepinkäinen leppälintu.\nMinne matka miekkosien? --\nSaarelle selälliselle,\nterhenniemen tanterelle.\n\n\n7.\n\nHän kulkevi kuin yli kukkien,\nhän käy kuni sävelten siivin,\nniin norjana notkuvi varsi sen,\nkun vastahan vaiti mä hiivin.\n\nJa kunis mun voimani kukoistaa\nja soi minun soittoni täällä,\nsinis laulujen laineilla käydä hän saa\nja kulkea kukkien päällä!\n\n\n8.\n\nLeikitäänkö? Leikitään.\nKisasilla kiistellään.\nOle sinä kissa, minä olen hiiri,\ntäss' on tanhumme piiri.\n\nHupsis! Ohi hurahdit.\nKupsis! Kohti kurahdit.\nJoko tuli hirmu, joko tuli surma?\nEi, vaan huulien hurraa.\n\n\n9.\n\nOlin kulkenut kukkaistarhat\nja lempesi lehdot nuo\nja hiljaa hiipien tullut\nsydänkammios sisimmän luo.\n\nMinä kuuntelin, kurkistelin,\nminä katselin kallella päin,\nei kuulunut armahan ääntä,\nniin läksin mä kotihin päin.\n\nNiin itkien illan suussa\ntaas läksin mä kotihin päin --\nkah, sieltähän impeni armaan\njo vastahan tulevan näin.\n\nVoi, kuinka hän säikähti silloin\nsyyspuolaksi punastuen.\n-- \"Mist' täältä te tulette neiti?\"\n-- \"Tulen juurelta tuomien.\" --\n\n-- \"Miks huulenne sinisnä värjyy?\" --\n-- \"Siellä mustikoita ma söin.\nMut silmänne vesiss' on, herra?\" --\n-- \"Minä oksahan itseni löin.\" --\n\nMinä kuivasin silmäni, neiti\npuri huulensa punaisiks,\nminä kumarsin kohteliaasti\nja neiti niiasi, niks.\n\n\n10.\n\nOi, suljehan silmäsi sirkkusein\nja luo'os kiini luomet,\nniin näätkö sä vieläkin virran veen\nja tunnetko rannan tuomet?\n\nMa tahtoisin tuomien tuoksut nää\nsun rintahas ijäiseksi\nja tehdä sun päiväs ja tehdä sun yös\nsinivirtojen välkkeheksi.\n\n\n11.\n\nNuku hetkinen impeni nuori,\nnuku hiljaa hetkeä kaks,\nniin teen minä tenhosoljen\nunes valkean vartiaks.\n\nTaon soljeksi toivoni kullan,\nkatinkultani kauneimman,\nsydänhelmeni, lauluni helkkeen,\nteen solkisen soreimman.\n\nSe untesi ulpuja suojais,\nsulot varjelis valkoiset.\nSen suullesi suutelen hiljaa.\nToki tuosta sa heränne et?\n\n\n12.\n\nOi, muistatko vielä sen virren,\njota lapsena laulettiin,\nkun yö liki ikkunan liikkui --\nse virsi se viihdytti niin.\n\nSe antoi rintahan rauhaa,\nse uskoa unehen loi --\nJos muistat vielä sen virren,\nnyt laula, laula se oi!\n\n\n13.\n\nHyi, kuinka sa impeni hymysit noin\nihan keskellä kerrontaas,\nkun untes jo kentillä karkeloin --\nhyi, miksi sä hymysit taas?\n\nVai arvaatko impeni armainen,\nsa mille nyt nauroit, mille?\nSa nauroit umpuille nuoruuden,\nelos haaveille hienoimmille.\n\nSe hymy se herjasi hennointas,\nse pyhintäs anteheks pyys.\nVai etkö sä tuntenut, rinnassas\nmiten silloin riemusi syys?\n\n\n14.\n\nSa kuuletko laulua kummaa,\njoka lemmikin lehdiltä soi? --\nOli kerran neitonen nuori,\njoka kulki ja karkeloi.\n\nOli kerran neiti, mi nuorna\nkevätpolkuja karkeloi,\nniin tulikin vastahan syksy\nja sylinsä auki loi.\n\nVoi, kuinka ne säikähti silloin\ntien laidalla laulupuut,\nvoi, kuinka ne kuiskivat silloin\nsinivuokot ja siskot muut:\n\n\"Varo syksyä, valkea neiti,\nja kummejas kuulekkin!\"\nEi tyttö se kummeja kuullut,\nmeni syksylle sylihin.\n\nMut saipa ne siskot ja kummit\nnenän kyynärän pitkän kai,\nkun helmasta synkeän syksyn\nkesän nousevan nähdä he sai --\n\nKesäpäivät kaunihit, vienot,\nkuin kukkaset lemmikkein.\nSa kuuletko laulua kummaa,\njota sykkivi sydämein?\n\n\n15.\n\nKatsokaamme kauvan näin\nsilmän pohjaan, sielun pohjaan,\nsalaisille salmiloille\nvenhoni veikaten ohjaan.\n\nSoudelkaamme kauvan näin\nsilmissämme, sieluissamme,\nutuisilla ulapoilla\nsotkina soudelkamme!\n\n\n16.\n\nKuin kilpaa kulkuset soivat\nja kummasti loistavi kuu.\nKas, tuolta jo tuttu kirkko\nyli kuusien kohoutuu.\n\nTuo tuolla on pappila, tuolta\nnäät Tuomelan kattoja\nja täällä on äitini hauta --\nMiks vienosti värähdit sa?\n\nElä pelkää impeni nuori,\nei emo sua peloittais,\nhäll' oli niin lempeät silmät --\njo kirkkokin jäädä tais.\n\n\n17.\n\nHän onneton rannalle uinui\nsinikellojen siimekseen\nja kellot ne hiljaa keinui\nja soitteli sormet veen.\n\nHän onneton rannalle uinui --\nkäen kukkuhun heräsi hän,\nhän ennen einettä kuuli\nkäen kultien helkkyvän.\n\nHän onneton rannalle uinui --\nja poikasen povessa ain\nnyt aaltojen sormet ne soittaa\nja kellot ne keinuvi vain.\n\n\n18.\n\nNäkinkengät ne rannalla karskui\nja helisi heisipuut.\nKuka rantoja riemuiten kulkee?\nNiin kulje, kulje ei muut --\n\nSiell' impeni armahin astuu\nnäkinkengillä keikuttain.\nHäll' on niin valkea jalka,\nsen kerran ma nähdä sain.\n\n\n19.\n\nVait! Hän nukkuvi\nnurmella.\nKäkönen kukkuvi\nkaukana.\nTuuloset vienot\ntuomipuun\ntuoksuja kantelee,\nhaavehet hienot\nmarjasuun\nnauruja narrailee,\nnauruja impeni nuoren.\n    Vait!\n\nVait! Hän nukkuvi\nvalveillaan.\nKesä se kukkuvi\nkulmillaan.\nKesä se laihoja\ntähkäpäin\ntäysin jo lakoilee,\nlempi se kaihoja\nkypsyttäin\nrintoja raukaisee,\nrintoja impeni nuoren.\n    Vait!\n\n\n20.\n\nElä pelkää impeni armas\nsuven murheita, suruja sen,\nvaan itkeös iloja lemmen\nja kerkkiä keväimen.\n\nMitä kauniimpi kesän on aika,\nsitä synkempi syksy on.\nSiks niin minä syksyä pelkään,\noma perhoni onneton.\n\n\n21.\n\nNäin pääni kun helmahas painan\nja kun kuuntelen huountaas,\nen tiedä, miksi sen vanhan\nmerimiehen mä muistan taas.\n\nKai siellä hän kotini alla\nyhä valvovi yksinään,\nja kuusten hän hiljaa kuulee\nyli huojuvan harmajan pään.\n\nEi ain ole töllissä tässä\nhän istunut iltojaan,\nhän kaukana syntyi ja kasvoi,\nmonen matkasi meren ja maan.\n\nHän ollut on oppinut herra --\nniin kansan kaskut ne ties --\nhän tehnyt on merillä töitä,\njoita tee ei joka mies.\n\nSyysmyrskyllä tänne hän saapui\nyön ajona, yksinään.\nNyt kuusten hän hiljaa kuulee\nyli huojuvan harmajan pään.\n\nNyt kuuset ne hiljaa kuiskii\nyli vainajan valkopään --\nOi, tiedätkö impeni, miksi\ntaas muistan ma tarinan tään?\n\n\n22.\n\nSua katselen silmin ma huikaistuin\nkuni kaunista sateenkaarta,\nsua silmäni sulkien muistelen kuin\nmeren laskija lehtosaarta.\n\nSua katson ma hiljaa henkien\nkuin kuvaa äitini armaan\nja uskon, ett' enkelit lapsuuden\nnyt lähellä liikkuvat varmaan.\n\n\n23.\n\nJo lapset laivoja veistää,\njo karkelot kyliltä soi,\nkevät laulaen lehtoja astuu\nja kumpuja kullervoi.\n\nSuvituuli jo Suomehen saapui,\npuki nuoriksi nurmet ja puut --\nOi, joutuos impeni nuori,\njo häitänsä viettävi muut!\n\n\n24.\n\nOi poimikaamme, oi poimikaamme\ntien varsien vaapukoita!\nKas, kuinka ne kauniina heloittaa!\nKas, kuinka ne viittoen vilkuttaa!\nKuka hennoisi heittää noita?\n\nOi poimikaamme, oi poimikaamme,\nkesä kestihin kutsuvi meitä.\nKen ties, koska toisti me juhlitaan!\nPian synkeä syksy on peittävä maan\nja kylvävä kyyneleitä.\n\nOi poimikaamme, oi poimikaamme\nnyt kerrankin kyllin siksi!\nOi, syökäämme hampahin syntisin!\nOi, kootkaamme kourihin, helmoihin\nnyt talvenkin tarpehiksi!\n\n\n25.\n\nSua lemmin kuin soutava sotka\navovettänsä virran alla,\nkun talvi jo lahdet ja lammet hyys\nja rantoja routivi halla.\n\nSua lemmin kuin kulkurikoira\nsulosoittoa vierahan linnan,\nniin sävelet maantielle tunkeutuu\nja vellovi vyöryjä rinnan.\n\nJa koira se haukkuvi, hullautuu\nja se pyörivi, piehtaroi\nkiel' ulkona ulvoen, vaahdossa suu --\nJa soitto se soi ja soi.\n\n\n26.\n\nYöperhonen nuori se nukkui\nlepän lehdellä yksikseen.\nMut näkki se aaltoja souti,\nnäki perhosen päällä veen.\n\nHeräs äkkiä nukkuja hento --\nkas, laineilta laulua soi.\nSe rintahan riemukkaasen\nniin kummaa kaihoa loi.\n\nJa perho se lentää ja lentää.\nMihin häipynyt hämyhyn lie.\nMut näkki se aaltoja soutaa\nJa Ahdille anteja vie.\n\n\n27.\n\nEmo etsien huoneesta huoneesen käy,\nmut häntä, oi häntä ei missään näy,\noi, minne äidin lintunen lensi?\n\nHe verhosivat ikkunat uutimiin\nja katu kuusenlehvillä peiteltiin.\nMiksi, miksi on nyt kaikki niin hiljaa!\n\nOli sitten niinkuin kukkasilla kuljettu ois,\nkuin kallista jotakin ois kantaneet he pois.\nOi, miksi kaikki ihmiset itkee?\n\nNe sanoi hänen matkalle lähteneen.\nMut miksi lapsen laskivat he yksikseen,\nma miks en hältä hyvästiä saanut?\n\nJa äiti se huoneesta huoneesen käy,\nmut häntä, oi häntä ei missään näy,\noi, minne emon lintunen lensi?\n\n\n28.\n\nMiks tuli mun äkkiä kylmä nyt?\nOn niinkuin päiv' olis päättynyt.\n\nHäll' oli niin lämpimät kätöset.\nOi, ethän sä impeni pettänyt, et.\n\nOi, ethän sä jääksi mun muuttuvan sois?\nMut miksi sä kuitenkin läksit pois?\n\n\n\n\nMETSÄTORPPARIN LAULUJA.\n\n    _Menen metsähän mäelle,\n    puhelen Jumalan puille._\n                      Kanteletar.\n\n\n\nMETSÄTORPPARIN LAULU.\n\nPois kirkolta ma muutin korpehen,\npois pienen metsälammen rannallen\nja talon tahdoin sinne rakentaa,\nmut omin voimin, ilman auttajaa.\n\nEn kylää kutsunut ma talkoihin,\nen käynyt luona papin, lukkarin\nma päivätöitä heiltä kerjäten\nja kauppamiestä miellytellyt en.\n\nVaan itse kaasin, veistin honkapuut\nja hankin sammaleet ja tarpeet muut\nja kesän kirvestä kun heilutin,\nniin valmis syksyll' oli mökkikin.\n\nNyt etähällä metsätorpassain\nma yksin erakkona elän vain,\nen kylän karkeloiss', en häissä käy\nja vierasta ei torpan tiellä näy.\n\nMut kesä-illoin peltoni kun nään\nja pellollani täyden tähkäpään\nja illan päivän yli lampuen\nja ranta-saunan savun rauhaisen.\n\nNiin silloin tielle katson kaihoten\nja kulkijata sieltä vuottelen\nmun kanssain nauttimahan onnestain\nja kera kylpemähän saunahain.\n\nMut eipä kuulu kulkijata vaan.\nHe eivät anteeks anna konsanaan,\nkun kylää kutsunut en talkoihin,\nvaan itse onneni ma rakensin.\n\n\n\nTERVE, LUONTO!\n\nOi terve, suuri luonto taas,\nsa tuhat-ilmeinen!\nMa lasken äidin-valkamaas,\nma vaivun vienoon huokunaas,\nma tunnen rintas aallot,\nsa tuhat-rintainen.\n\nMa kauvan poissa ollut oon,\noi, äiti armahain,\nma jouduin tuulten taisteloon,\nma eksyin elon ahdinkoon\nja kääpiöiden maahan\nkuin Gulliver ma sain.\n\nVoi, kuinka tää on ihanaa,\nkun ilmaa keuhkoihin,\nkun nostaa taasen päänsä saa\nja seljän oikein ojentaa --\nnäät kääpiöiden maassa\nkäy köyryyn selkä suorinkin.\n\nTuo mulle voimaas äityein,\nsa tuhat-rintainen\nja hengi henkes povehein,\nsuo sitä lauluin, kantelein\nmun heikon heijastella\nkuin peili tuhat-pintainen!\n\n\n\nHANGET SOI.\n\nHanget soi, hanget soi,\njo kevät yli kenttien tuulee.\nRintani lyö, rintani käy,\ntaas sieltä jo kuohua kuulee.\n\nHanget soi, hanget soi,\njo loppuvi talven valta.\nPyytehet pursuvi syömessäin\ntaas vuosien roudan alta.\n\nHanget soi, hanget soi,\nne Suomehen kevättä soittaa.\nToivo jo uus, usko jo uus\nläpi murheeni muistojen koittaa.\n\nHanget soi, hanget soi,\nne soittavat Pohjan häitä.\nRiemujen leivot lemmestäin\njo laittavat laulunpäitä.\n\nHanget soi, hanget soi,\nkevät saapuvi tuoksuvin tuulin.\nRintani lyö, rintani käy,\nmin jäässä jo olevan luulin.\n\n\n\nAAMUN TOIVOSSA.\n\nMä heräsin aamulla aikaiseen,\nsoi sirkutus kumma mun korvissain\nkuin pääskyjen karkelo päällä veen --\nja ma nousin ja katsoin ja hain.\n\nMut yö oli yllä ja yö oli alla\nja yö minun mökkini ikkunalla\nja kukkulan kuuset ne huokas vaan\nyli synkeän, syksyisen maan.\n\nMut sirkutus soi minun korvissain,\nen kuullut ma kieltoja ystäväin,\nvaan taivahan rantoja tarkastain\nminä aamuni uskohon jäin.\n\nJa niin minä valvoin ja niin minä vuotin\nja aamuni nousevan koittohon luotin\nja taistelin lauluin ja kantelein\nyön taistoja yksiksein.\n\nLien kauvan jo kaihoten vartonut näin,\non ammoin jo riittynyt mökkini lies\nja aamunkin aik' olis mielestäin --\nvaikk' kenpä sen tarkkahan ties!\n\nEn tiedä, onko vierinyt vuos eli hetki,\ntai ehkä kohta lopussa on elämäni retki\nja aamu se viipyvi, viipyvi vaan,\nties koittaako koskonkaan.\n\nMut sirkutus soi minun rinnassain\nja ilmassa lehtojen tuoksua on,\npian päivä on koittava, pilvi se vain\nlie peittänyt auringon.\n\nSen sieltä ilmi loihdin ma silmin ja korvin,\nsen veisaan ma virsin ja toitotan torvin\nja tulla sen täytyvi, aamuni sen,\nkun valvon ja rukoilen.\n\n\n\nTÄLLÄPÄ POJALL' ON --\n\nTälläpä pojall' on kulta jo tietty\nja kulta kuin apilan kukka,\nhuuli joll' on kuin mansikan marja\nja silmä kuin sametin nukka.\n\nTälläpä pojall' on anturakengät\nja kello, mi käypi ja kukkuu --\nVuotahan tyttöni, kyllä mä joudun,\nkun vaan äitisi nukkuu.\n\nTälläpä pojall' on välkkyvä varsa\nja karhun talja on reessä --\nVuotahan varsani, kohta sa välkyt\npappilan kuistin eessä.\n\nTälläpä pojall' on mökki jo valmis\nja kuokittu sarkaa kaksi --\nSinne mä tyttöni, tyttöni noudan\nlautsojen laulelijaksi.\n\n\n\nTUNTEMATTOMILLE TUTUILLE.\n\nKun Herra vielä taiteen talttaa käytti\nja maailmoita, maita loi,\nkun taivaan vahvuudet hän tähdin täytti,\nmaan ihanuudet unelmoi,\nniin kuvat nousi ja kuvat vaipui\nja aatteet aineessa heijastui,\nja aine totteli, tahdas taipui\nja värit sointuhun seijastui.\nNäin ihmemuotoihin, muodon alle,\nloi Luoja sielunsa maailmalle.\n\nLoi laulun laaksot, alpit, aatevuoret,\nloi vihan virrat vaahtosuut,\nloi rantamille rauhan lehdot nuoret\nja antoi armon öljypuut,\nloi linnut puihin, loi tarutarhat,\nloi ihmelähtehet iloineen\nja surun hattarat, toivon harhat\nja kaaret kaunihit kyynelveen.\nJa kaiken kauniinsa viimeiseksi\nloi ihanne-uskonsa ihmiseksi.\n\nNäät hänkin uskonut ol' unelmoihin\nja halki aikain harmajain\nain aattehensa lensi aamun koihin,\nmi nousi kaukaa kangastain.\nHän nähnyt vuossadat suurta unta\nol' sankar'heimosta sankar'maan,\nett' eläis kaukana kansakunta,\nmi hänet tuntisi kokonaan,\nmi kuulis Herransa hellän kielen,\nmi tajuis miettehet taaton mielen.\n\nHän katsoi. Luonto lumo-äänin soitti,\ntoi kauneutensa kasvun muut,\nmaa kukki, meri aaltos, päivä koitti\nja vieri virrat vaahtosuut.\nMut vait ol' ihminen, vait ol' kansa,\nmaan herraks luotu ol' orja maan,\nei kuullut laaksojen lintujansa,\nei nähnyt kukkien kumpujaan,\nsen silmät täynn' oli maata, multaa.\nsen sydän syttä, sen korvat kultaa.\n\nHän katsoi. Murhe Isän silmän kasti,\nsoi Herran huokaus kautta maan.\nSe soi kuin kuolinkello raskahasti,\nse hautas haaveet kuolemaan,\nse Tuonen rannalle toivot soitti,\nse itki multahan ihanteet;\nja meri aaltos ja päivä koitti\nja kukki kummut ja vieri veet.\nMut koskaan uskottu unelmoihin\nei sitten täällä, ei aamun koihin.\n\nKäy maassa laulu, että vielä voisi\nnuo vainaat nousta haudoistaan,\nkun kuka suurta unta unelmoisi\ntaas sankareista sankar'maan,\nkun Luojan toivehet toisen kerran\nmaan päällä toivoa tohtis ken\nja taasen uskoa uneen Herran\nja elää uskonsa eestä sen.\nMut kenpä, kenpä se lauleloihin\ntääll' enää luottaa ja aamun koihin?\n\n\n\nPÄIVÄN LASKIESSA.\n\nMuistatteko, kuinka muinoin lassa\ntalvihämyn tullen ikkunassa\nistuttihin kanssa siskojen\nsyvään tuumien ja tutkien?\n\nMuistatteko, kuinka metsän rantaan\npäivä vaipui niinkuin aalto santaan,\njälkeen jäi vaan vaahtokuplat sen,\nkultakuplat aallon kultaisen?\n\nMuistatteko, kuinka kamalasti\nsilloin rusko päivän haudan rasti,\npilvet paloi, hehkui hattarat,\ntulta hyrskyi taivaan rantamat?\n\nNäytti kuin ois ollut meri siellä,\ntulitulva, joka maata niellä\ntahtoi -- kas, se tänne vyöryvi! --\nkas, jo tuolla kuusi leimahti! --\n\nMuistatteko, kuinka toisihimme\nsilloin siskoset me painausimme,\nkuinka hiljaa kuiskittihin vain\näänin värjyvin ja huohottain?\n\nIlmi kuiskittihin kammot rinnan,\naavistukset alta lammen pinnan,\nunten harmaat pohja-usmat nuo,\njoita nostaa Manan suuri suo.\n\nPelkäsimme toitotusta torven,\nHerran vihan ääntä kautta korven,\nidän päältä tuolta pitkäisen\nleimausta hamaan läntehen --\n\nMaa kun huojuis, taivas tulta löisi,\nmeri maata, tuli merta söisi,\nukkosena Herran uhka sois --\nmissä, missä silloin suoja ois?\n\nMuistatteko, kuinka toisihimme\nsilloin siskoset me painausimme,\nkunnes äiti armas valon toi\nhämärään ja mieliin levon loi?\n\n\n\nSALOJÄRVEN JOUTSENET.\n\nKen rantamalle Salojärven käy,\nkun aamu koittaa, ilta hämärtäy,\nse veden päällä näkee välkkehen,\nmi häipyy salmiloihin saarien.\n\nNe joutsenia Salojärven on.\nNe päiväks väistyy lehdon varjohon,\nmut yö kun joutuu yli metsämaan,\nne ulapoille uivat laulamaan.\n\nNiin kerrotaan, on ijäks onneton,\nken niiden laulun kerran kuullut on,\nse päivät uinuu, yönsä unhottaa\nja kaipaa jotain, jot' ei koskaan saa.\n\nSiks harvoin rantamalle järven sen\nvain tulla tohtii joku hiipien.\nMut talvi-illoin kautta kaiken maan\nnäin järven joutsenista lauletaan:\n\nOl' ennen mökki järven rannalla.\nSiin' yksin asui ukko uuttera,\npyys pyitä syksyt, talvet nuottaa loi\nja kesät purressansa pulikoi.\n\nHän ain ol' iloinen, vaikk' yksikseen,\nja muille altis, vilkas vierailleen,\nhän köyhää auttoi, antoi omastaan\nja ohjas eksyneitä oikeaan.\n\nSiks yli seudun häntä siunattiin.\nJa kun hän joskus sattui naapuriin,\nkaikk' kansa kertyi ympär' istumaan --\nhän usein silloin alkoi kertomaan.\n\nHän kertoi kauneudesta keväimen,\nmi tullut taas ol' Salojärvellen,\nhän kuvas rannan kukat, kuikat veen\nja metsän tapaukset tarkalleen.\n\nMyös maista kaukaisista kertoi hän\nja kaupungeista, kansoist' etelän,\nhän kaikki tunsi, vaunut valtojen\nja herrain herkut, riemut rikasten.\n\nNe laulaa turhuudesta taistojen,\nne kertoo kauneudesta keväimen,\nne rakkautta, rauhaa julistaa --\nne mielen valtaa, tempaa, tenhoaa.\n\nNäin kertoi hän ja kansa ihmeissään\nse häntä katsoi, mietti mietteitään.\nMut aina laulujensa lopuksi\nhän Salojärven rauhaa kiitteli.\n\nHän yksin eli. Vuodet kulki niin.\nVain harvoin vanhus sattui naapuriin.\nMut kerran häntä vierren viikkojen\nkun nähty ei, niin käytiin mökillen.\n\nHän makas kuollehena majassaan.\nMut mökin alla hänen rannallaan\nsous oudot linnut, suuret, valkoiset --\nne oli Salojärven joutsenet.\n\nNe varmaan aatoksia vainaan on.\nNe päiväks väistyy lehdon varjohon,\nmut yö kun joutuu yli metsämaan,\nne ulapoille uivat laulamaan.\n\nJa on kuin maassa koittais aika uus\nja viha väistyis, katois kavaluus,\nkuin veljet yhtyis, sisko siskon sais\nja yhteisvoimin voittoon astuttais.\n\nNiin kerrotaan, on ijäks onneton,\nken niiden laulun kerran kuullut on,\nse yönsä valvoo, päivät unelmoi\nja tahtoo jotain, jot' ei koskaan voi.\n\n\n\nELKÄÄ TE RIKKAHAT!\n\nElkää te rikkahat ihmetellä,\njos köyhän lapsi laulaa.\nKöyhällä sydän suruja täynnä\nja laulu on köyhän rauha.\n\nElkää te rikkahat ylvästellä,\nkun köyhän lapsi laulaa.\nKerran on vuodessa köyhän juhla\nja kekrinä köyhä nauraa.\n\nElkää te rikkahat rinnan tulla,\nkun köyhän lapsi laulaa.\nSaattaisi ilo mennä rikkahalta\nja köyhälle tulla kauna.\n\nElkää te rikkahat yritellä,\njos köyhän lapsi laulaa.\nKöyhällä sydän on kipeä,\nja rikkaalla vain on kaulaa.\n\n\n\nLEGENDA.\n\nKun Herra ynnä Pyhä Pietari\nne merta, maata muinoin matkasi,\nniin kerrotaan, he kesä-illan tullen\nmyös saivat Suomenmaalle siunatullen.\n\nHe alle istahtivat koivupuun,\nmi kasvoi kaltahalla salmensuun,\nja tavan mukaan pikku toraan jälleen\nhe joutuivat. Sen Pietar' alkoi tälleen:\n\n\"Oi Herra, mille maalle jouduttiin!\nMik' kansa, köykkyselkä, köyhä niin!\nMaa karu, kallioinen, pellot pienet,\nei muuta hedelmää kuin marjat, sienet!\"\n\nMut Herra hiljakseen vain hymyili:\n\"Voi olla, maa on karu, kylmäki,\nja vilja kasvaa voisi vikkelämmin,\nmut kansa, sen on sydän kaunis, lämmin.\"\n\nNäin lausuin Herra hymyi hiljakseen.\nJa katso! Kumma hohde peitti veen,\nsuo kuivi, korpi kaatui, metsä aukes,\nja vainiolta roudan valta raukes.\n\nPois Herra kulki kanssa Pietarin.\nMut kerrotaan, kun illoin kesäisin\nsa istut koivun alla, on kuin täällä\nviel' liikkuis Herran hymy vetten päällä.\n\n\n\nNUORTEN USKO.\n\nNäin unta, että oli suuri maa,\nmi päivän alla aaltos vainioina,\nja nurmet nuoret taivaan rannan taa\nne kukki kunnahina, laaksoloina.\n\nNäin unta, että virroin vaahtosuin\nmaan kaiken halki kaikui kevään valta\nja virran vieret tuoksui tuomipuin\nja savut armaat nousi puiden alta.\n\nNäin unta, että valkomajoissaan\nsiell' asui suuri, suora, ylväs kansa,\nniin kuulu kunniastaan, tarmostaan\nja vapaa, terve, täysi tavoiltansa.\n\nSen kansan aatos tulta salamoi,\nsen tunne tuoksui suvi-aamun lailla\nja kiurun lempenä sen kieli soi\nja mieli päilyi niinkuin kaste mailla.\n\nJa maassa siinä laulu sääsi lain\nja taide hallitsi ja tieto johti\nja tuomioita jakoi tunto vain\nja sääli syytöksien ponnet pohti.\n\nJa itse totuus oli usko maan\nja oma sydän oli kirkko kunkin\nja Luoja oli luodun hyve vaan\nja työt ne rukoili, ei messut munkin.\n\nNäin unta, että oli suuri maa\nja maata suurta asui suuri kansa.\nSe maa se oli niinkuin Suomenmaa,\nsen kansan nimi soi kuin Suomen kansa.\n\nNäin unta, että päältä tämän maan\nnous maailmalle uuden aamun rusko.\nSen sinne nuoret nosti voimallaan --\nja nuorten voima oli nuorten usko.\n\n\n\nERAKON HÄMMÄSTYS.\n\nMa olin maailmahan suuttunut\nja kyllästynyt kylmiin ihmisiin,\nen heidän rientoihinsa puuttunut,\nvaan yksin erakkona elin niin.\n\nTää maailma ol' eläintarha vaan\nja apinoita ihmishaamut nuo\nja onnen haave oli harha vaan\nja elon taival suuri korpisuo.\n\nMut kuinka kerran seuraan hienoston\ntaas sitten mennä päätin kuitenkin.\nTok' ensin hankin eläinnaamion,\nja apinaksi aivan pukeusin.\n\nNiin saavuin suureen juhlasalihin\nja tungoksehen frakkiherrojen\nja puoleen kumpahankin tervehdin\nma kättä puristain ja hymyillen.\n\nKuin muutkin kuljin sekä keikaroin\nja mairitin ja häntää heilutin\nja herrain kanssa veljenmaljat join\nja hamekansoa ma hakkailin.\n\nMut sitten alkoi minust' tuntumaan,\nett' täytyy lopettaa jo leikki tää:\nHe verraksensa luulee minut vaan\nja se on sentään vähän ilkeää.\n\nNiin erään heistä kutsuin kuiskuttain\nma syrjähän ja lausuin: \"Erehdyt,\nkun apinaksi minut luulet vain.\" --\nJa pois ma naamion heitin nyt.\n\nHän ensin hämmästyi, se totta on,\nmut hetkeks vaan -- ja kohta hymyillen\nhän kasvoiltaan myös otti naamion:\nKas kummaa, hänkin oli ihminen!\n\n\n\n\nKESÄMUISTOJA.\n\n    _Ei nyt enää, ei nyt enää kesämarjat auta._\n                                    Suomal. kansani.\n\n\n\nMETSÄPURO.\n\nKevät joutui, metsäpuro paisui,\nvaahtopyörtehissä vedet kiiti,\naallot vallatonna leikki, telmi,\nrannan kaarteet kaikki huuhtoellen;\nkuuset katsoi kummastellen tuota,\nhongat varoitteli vakavasti.\n\nMiksi niin on tummaa vesi sulia --\nmietin usein puron partahalla --\nvesi tummaa, vaahto valkeata,\nloiske laineiden niin kumman lieto?\nSiksi niin on tummaa vesi sulla,\ntulet sydänmailta, hallanmailta,\nsiks on vaahto sulla valkopäistä,\nkevättoiveita kun kansan kannat.\n\nMutta mistä loiske kumman lieto?\nPuron partahalla, kunnahalla,\nsiell' on kullan koti kuusten alla,\nsieltä sivumennen laulut kuulit,\nlaulut liedot, nuoret nuoren rinnan --\nsieltä lie tuo sinivuokko myöskin,\njonka aallot tänne mulle tuovat.\n\n\n\nAAMUTUNNELMA.\n\nKuin välkähti huomenen kultainen koi\nläpi haavanlehtien keväisten,\nniin lensit luokseni, immyt oi,\nläpi unteni lehtojen leijaillen.\n\nKuin lehvältä rantaman raidan vain\nyön kyynel läikähti kalvohon veen\nsuven suloja hetkisen heijastain --\nniin lensi mun lempeni riemuineen.\n\n\n\nSOITA SOMER, HELKÄ HIEKKA!\n\nSuvi-illan suussa impi\nastui virran vieremää,\nkuuset kuiski, laine loiski,\ntuoksui nurmi nukkapää.\n\nSorsat kaislikossa souti,\nkalaparvet karkeloi,\ntuomilehdon lentosuukot\nvastarannan tuuli toi.\n\nIlakoiten impi kulki\nrantamata virran veen,\nsomer soitti, hiekka helkki\nalla Annin askeleen.\n\nSuven vienot vihkilaulut\nkaikui munkin mielessäin,\nkun ma virran äärtä kuljin\narmas impi vierelläin.\n\nSoita somer, helkä hiekka,\nlaula laine huoleton,\nilakoitse impi nuori! --\nlyhyt Suomen suvi on.\n\n\n\nKUUSI JA LÄHDE.\n\nKerran kesä-iltamalla\nkanssa Allin armahain\nistuttihin kunnahalla\nkuherrellen kaksin vain.\n\nLähde läksi kummun alta\npuhtahana pulputen,\nmutta lähteen rantamalta\nkasvoi kuusi kaunoinen.\n\nVienosti kun illan tuuli\nlehviä sen tuuditti,\ntuulen huminassa kuuli,\nkuinka kuusi kuiskasi:\n\n\"Oi, sa suuri sulho siellä,\nkuinka sua lemminkään!\nSiksi laulan riemumiellä\nyöt ja päivät yhtenään.\n\nVilppahalla veellä aina\njuottelet sa juuren,\nettä lehvät voimakkaina\ntaivahalle nousisi.\n\nIlloin tuulten uinuessa\nnukun vienoon loiskinaas,\nhiljaa aamun auetessa\nlaulus herättää mun taas.\n\nJa kun kanssa syksytuulten\ntaasen käyn mä painimaan,\nsilloin kuiskees vienon kuulten\ntuosta voimaa uutta saan.\"\n\nNoin se kummun lähtehelle\nkuusi kuiski lempien.\nKohta kuultiin kuusoselle\nlaulavan nyt lähtehen:\n\n\"Oi, sa lähde armahani,\nkuinka sua lemminkään!\nSiksi näin sun oksillani\nvarjoon peitän vehreään.\n\nMistä tuulissäässä mulla\nturvaa muuten olla vois,\nellei suojakseni sulla\nvarjo-oksat vankat ois?\n\nIlloin tarut kummat vasta\nlehviltäsi mulle soi\ntuolta kaukomaailmasta,\njot' en itse nähdä voi.\n\nMutta vaikka ainiaaksi\njäänkin maahan pieneksi,\nsinä vartut voimakkaaksi --\nsiinä onkin onneni.\"\n\nHiljaa tuuli illan henki,\nhiljaa lauloi loiske veen,\nja he kuiskas kumpainenki\nhyvää yötä toisilleen.\n\n\n\nKULJIN KERRAN LÄPI HONKAHOLVIN --\n\nKuljin kerran läpi honkaholvin,\nrisut, puiden oksat peitti tien,\navojalkani mun vuosi verta,\ntuota huomannutko silloin lien!\n\nTie se vei mun kahden kuusen alle,\nkahden tumman silmän poltteesen,\nsiellä taivas kaksi valaa kuuli\nsykkiessä kahden sydämen.\n\nPalatessain -- aamun koittaessa --\ntunsin tiellä risut, oksat jo,\nmut en tuntenunna, kuinka sydän\nverta vuosi, kärsi angervo.\n\nJoutui sekin päivä, jolloin tunsin\ntuskalla ma pistot sydämen,\ntunsin rinnan riehut, poltot tunsin\nneitoani tuntenut ma en.\n\n\n\nKYLÄTIELLÄ.\n\nNoin poikajoukko se vallaton\nkylän reuhasi raitiolla.\n-- \"Kas, kasvitarhassa tyttö on!\" --\n-- \"Mun rauhassa suokaa olla.\" --\n\n-- \"Elä huoli, solmia meille vaan\npari morsiusseppeleitä\nja sitten me lähtähän tanssimaan!\n-- Kas, mistä on kyyneleitä?\" --\n\n\n-- \"Mun äitini kuollut on äskettäin,\nhänet eilen hauta jo sulki\nja hälle mä solmian seppeltäin.\" --\nPois poikaset hiipien kulki.\n\n\n\nMIKSI SUREE KUMMUN KUUSI?\n\nKasvoi kummulla kuusi tuores,\ntuoksuten, kukkapäin,\ntuulten tuudussa päivät leikki,\ntuskin uinahti tyynin säin.\n\nKerran lehvälle kuusen lensi\nillalla sirkkunen,\nlauloi lauluja lemmen nuoren,\nkertoi kaihoja keväimen.\n\nHiljaa laulua kuullen laski\nkuusonen kukkapään,\nhiljaa, hiljaa sen oksat painui.\neikä leikkinyt lehvätkään.\n\nAamun tullessa laulaen sirkku\nlehvältä lensikin.\nHiljaa surren kuusen oksat\njäivät vain yhä painoksiin.\n\n\n\nSYYSTUNNELMA.\n\nTeit oikein ystävä ainoo,\nkun luotani läksit pois.\nSun rintasi nuori ja lämmin\nmun rinnalla jäätynyt ois.\n\nKas, maantiellä kalpea kukka\nlumipälvestä nostavi pään.\nMitä vuottelet kukkani vielä?\nOn aika jo painua pään.\n\nTuhat aatosta sieluni tunsi,\nsen vaan minä muistaa voin:\nOli tielläni kuihtunut kukka\nja sen peitoksi lunta ma loin.\n\n\n\n\n\n\nSATA JA YKSI LAULUA\n\n(1898)\n\n\n\n\nHYMNI.\n\n\n\nI. HÖYHENSAARET.\n\nMitä siitä jos nuorna ma murrunkin\ntai taitun ma talvisäihin,\nmoni murtunut onpi jo ennemmin\nja jäätynyt elämän jäihin.\nKuka vanhana vaappua tahtoiskaan?\nIkinuori on nuoruus laulujen vaan\nja kerkät lemmen ja keväimen,\nilot sammuvi ihmisten.\n\nMitä siitä jos en minä sammukaan\nkuin rauhainen, riutuva liesi,\njos sammun kuin sammuvat tähdet vaan\nja vaipuvi merillä miesi.\nKas, laulaja tähtiä laulelee\nja hän meriä suuria seilailee\nja hukkuvi hyrskyhyn, ennen kuin\nkäy purjehin reivatuin.\n\nMitä siitä jos en minä saanutkaan,\nmitä toivoin ma elämältä,\nkun sain minä toivehet suuret vaan\nja kaihojen kantelen hältä.\nJa vaikka ma laps olen pieni vain,\nniin jumalten riemut ma juoda sain\nja juoda ne täysin siemauksin --\nniin riemut kuin murheetkin.\n\nJa vaikka ma laps olen syksyn vaan\nja istuja pitkän illan,\nsain soittaa ma kielillä kukkivan maan\nja hieprukan hivuksilla.\nNiin mustat, niin mustat ne olivat;\nja suurina surut ne tulivat,\nmut kaikuos riemu nyt kantelen\nvielä kertasi viimeisen!\n\nOi, kantelo pitkien kaihojen,\nsinä aarteeni omani, ainoo!\nMe kaksi, me kuulumme yhtehen,\njos kuin mua kohtalot vainoo.\nMe kuljemme kylästä kylähän näin,\nohi kylien koirien räkyttäväin,\nja keskellä raition raakuuden\nsävel soipa on keväimen.\n\nMe kaksi, me tulemme metsästä\nja me metsien ilmaa tuomme,\nme laulamme nuoresta lemmestä\nja lempemme kuvan me luomme,\nme luomme sen maailman tomusta niin\nkuin Luoja loi ihmisen Eedeniin\nja korvesta kohoitamme me sen\nkun vaskisen käärmehen.\n\nTe ystävät, joiden rinnassa kyyt\nyön-pitkät pistää ja kalvaa,\nte, joita jäytävi sydämen syyt\nja elämä harmaja halvaa,\noi, helise heille mun kantelein,\noi, helise onnea haavehein\nja unta silmihin unettomiin\nmun silmäni suljit sa niin.\n\nKas, ylläpä mustien murheiden\non kaunihit taivaankaaret\nja kaukana keskellä aaltojen\non haaveiden höyhensaaret\nja ken sinne lapsosen kaarnalla käy,\nei sille ne aavehet yölliset näy,\nvaan rinnoin hän uinuvi rauhaisin\nkuin äitinsä helmoihin.\n\nMitä siitä jos valhetta onkin ne vaan\nja kestä ei päivän terää!\nMe uinumme siksi kuin valveutaan\nja vaivat ne jällehen herää.\nMoni nukkui nuorihin toiveisiin\nja heräsi hapsihin hopeisiin;\nhän katsahti ympäri kummissaan\nja -- uinahti uudestaan.\n\nMiks ihmiset tahtoa, taistella\nja koittaa korkealle?\nMe olemme kaikki vain lapsia\nja murrumme murheen alle.\nMiks emme me kaikki vois uinahtaa\nja hyviä olla ja hymytä vaan\nja katsoa katsehin kirkkahin\nvain sielumme syvyyksiin?\n\nOi, unessa murheet ne unhottuu\nja rauhaton rauhan saapi,\noi, unessa vankikin vapautuu,\nsen kahlehet katkeaapi,\nja köyhä on rikas kuin kuningas maan\nja kevyt on valtikka kuninkaan\nja kaikki, kaikki on veljiä vaan --\noi, onnea unelmain!\n\nOi, onnea uinua uudelleen\nne lapsuen päivät lauhat\nja itkeä jällehen yksikseen\nne riemut ja rinnan rauhat;\ntaas uskoa, että on lapsi vaan\nja että voi alkaa uudestaan\nja uskoa uusihin toiveisiin\nsekä vanhoihin ystäviin!\n\nTaas uskoa riemuhun, keväimeen\nja lippuhun pilvien linnan\nja uskoa lempehen puhtaaseen\ntaas kahden puhtahan rinnan,\ntaas uskoa itsensä rikkahaks\nja maailman suureks ja avaraks --\nvoi, kuinka se sentään on ihanaa,\nkun sen nuorena uskoa saa!\n\nVoi, kuinka se sille on ihanaa,\njoka kaiken sen kadotti kerran,\njoka häkistä katseli maailmaa\nja näki vain vaaksan verran,\njoka etsi kauneutta, elämää,\nja näki vain markkinavilinää,\nja näki räyhäävän raakuuden, tyhmyyden --\nniit' aikoja unhota en.\n\nKun muistelen, kuinka ma kerjännyt\nolen koirana lempeä täällä,\nmiten rikasten portailla pyydellyt\nolen tuiskulla, tuulissäällä,\nvain lämpöä hiukkasen, hiukkasen vain\nja kun minä muistelen, mitä mä sain\nja mitä mä nielin ja vaikenin\nja mitä mä ajattelin!\n\nMiten olen minä kulkenut, uskonut,\nett'eivät ne unhoitukaan!\nJa sentään ne olen minä unhoittanut\nkuin unhoittaa voi kukaan.\nJa sentään se nousi, niin kohtalot kaas,\nja sentään ma seppona seison taas\nja taivahan kansia taon ja lyön --\noi, onnea tähtisen yön!\n\nNe saapuvat, saapuvat uudestaan\nmun onneni orhit valkeet,\nne painavat vanhalla voimallaan\nmun rintani jättipalkeet.\nJa kirkas on taivas ja kukkii maa\nja säkenet suustani suitsuaa\nja ääneni on kuni ukkosen --\noi, onnea unelmien!\n\nMitä siitä jos haaveeni verkot vaan\non verkkoja hämähäkin!\nMitä siitä jos omieni viittova vaan\non laulua laineiden näkin!\nMoni nukkui nuorihin toiveisiin\nja heräsi hapsihin hopeisiin\ntai herännyt täällä ei milloinkaan.\nMissä? Milloin? Helmassa maan.\n\nMinä tahdon riemuja keväimen\nja onnesta osani kerta!\nOlen imenyt rintoja totuuden,\nmut niistä vaan tuli verta.\nSiis, tulkaa te utaret unelmien,\nminä vaivun riemunne rinnoillen\nja uskon päivähän, aurinkohon.\nUnen maito on loppumaton.\n\nOi, kauniisti mulle te kaartukaa,\nmun syömeni sateenkaaret!\nMua hiljaa, hiljaa tuudittakaa,\nte haaveiden höyhensaaret!\nMua katsokaa: olen lapsi vaan,\nolen riisunut päältäni riemut maan\nja pyytehet kullan ja kunnian.\nUni onni on laulajan.\n\nMinä tahdon vain uinua yksikseen.\nEn tahtois vielä mä kuolla.\nMut kuulkaa, jo äitini huhuilee\nTuonen aaltojen tuolla puolla.\nOi, odota hetkinen, äityein!\nEn viel' olis valmis ma matkallein,\nmun syömeni on niin syyllinen.\nSuo että mä pesen sen.\n\nSuo että mä ensin huuhdon vaan\nnämä synkeät, huonot aatteet,\nsuo että mä päälleni ensin saan\nne puhtahat, valkeat vaatteet,\njotk' ompeli onneni impynen,\nhän, hämärän impeni ihmeellinen,\nmin kuvaa kannan ma sydämessäin\nsiit' asti kuin hänet mä näin.\n\nMe tulemme, äitini armahain!\nOi katso, meitä on kaksi!\nOi katso, mik' on mulla rinnassain!\nNiin oisitko rikkahaksi\nsinä uskonut koskaan kuopustas?\nJa katso, me pyydämme siunaustas,\nsun poikasi synkeä, syyllinen,\nja mun impeni puhtoinen.\n\nKatso, kuin hän on kaunis ja valkoinen\nja muistuttaa niin sua!\nHän on niin hellä ja herttainen,\nvaikk'ei hän lemmi mua,\nElä kysele hältä, miks tänne mun toi,\nmut usko, se niin oli parhain, oi!\nJa usko, nyt ett' olen onnellinen\nkuin aikoina lapsuuden.\n\nElä kysele multa sa laaksoista maan!\nEi olleet ne luodut mulle.\nMut jos sinun silmäsi tutkii vaan,\nvoin laulaa ma laulun sulle\nkuin lauloin ma lapsen aikoihin --\nkas, lauluna sujuu se paremmin\nja kyynelet kuuluvat kantelehen.\nNiitä muuten ma ilmoita en.\n\n\n\nII. LAULU METSÄSTÄ.\n\nVoin laulaa ma laulun yhden vaan:\n\"Oli lahden rannalla talo\nja kauvaksi yöhön kaameaan\nsieltä vilkkui ikkunan valo.\nMut kaikista, kaikista kauvimmaks\nne loisti sen huonehen ikkunat kaks,\njoss' äiti se valvoi vuoteellaan\nja vuotteli kuopustaan.\n\nTuli kuopus se kerran kotihin.\nOli sammunut ikkunan valo.\nOli autio huone se armahin\nja tyhjä, tyhj' oli talo.\nMut kirkkomaall' oli kumpu uus\nja kummulla humisi koivu ja kuus\nja kasvoi kukkaset tuttavat,\nemon ennen kastelemat.\n\nJa poika se matkasi maailmaan.\nEi vilkkunut ikkunan valo.\nOli ympäri huojuvat hongat vaan\nja synkkä, synkk' oli salo.\nKävi yksin kulkea raskahaks.\nHän löysi ystävän, löysi kaks\nja löysi maantien mahtavan,\ntien kullan ja kunnian.\n\nOli kylmät ne mieron nuotiot.\nEi vilkkunut ikkunan valo.\nOli ympäri korvet autiot\nja synkkänä huokasi salo.\nJa tulilla öisillä kuulla sai\nniin paljon, niin paljon pahaa vain\nja maailman markkinarähinää --\nvain harvoin ystävää.\n\nJa poika se erosi yksikseen.\nEi vilkkunut ikkunan valo.\nMut oli kuin korpehen yölliseen\nolis kohonnut pikkunen talo.\nJa oli kuin kaukaa hän katsellut vaan\nolis riemuja, murheita mustan maan\nja elellyt pienessä mökissään,\nyön seljässä, yksinään.\n\nOli pimeä mökki se erakon.\nEi vilkkunut ikkunan valo.\nOli kolkko se humina hongikon\nja synkkänä huokasi salo.\nEi viihtynyt erakko tuvassaan,\nhän metsiä hiihti ja harhaili vaan,\nja kylmä, kylm' oli mökin lies --\nja kylm' oli mökin mies.\n\nMut kerran kun palas hän töllilleen,\nkas, vilkkuvi ikkunan valo!\nOli hongikko huolittu hopeiseen\nja kullassa kulisi salo.\nJa kun hän astahti mökkihin,\noli permanto peitetty kukkihin\nja lämmin, lämmin ol' mökin lies\nja lämpeni mökin mies.\n\nEi yksin hän töllissä ollutkaan.\nSiks vilkkui ikkunan valo,\nsiks hongat kaikk' oli hopeissaan\nja kullassa kulisi salo.\nEi olleet ne kultia kunnian,\nei helyjä mammonan, maailman,\noli linnunlaulua sydämen,\noli riemuja rakkauden.\n\nMökin lasilla lintunen lauleli.\nJa vilkkui ikkunan valo.\nJa katso! Katto se kohosi\nja mökistä suur' tuli talo.\nKatso! Mökki laajeni maailmaks\nja maailma suureks ja avaraks\nja laulua täys oli avaruus\nja aurinko oli kuin uus.\n\nSe lauloi laulua kotoista,\nmiten vilkkuvi ikkunan valo,\nvaikk' ympäri korpi on kaamea\nja synkkänä huojuvi salo.\nSe lemmen lämpöä lauleli,\noman kodin se onnea ylisti,\nja joulua kuusten ja kynttiläin\nja lapsien leikkiväin.\n\nSe lauloi pienestä kädestä,\njoka sytyttäis ikkunan valon,\njoka hoitelis liettä lämmintä\nja kukkihin kylväis salon,\njoka kädelle toiselle tukena ois\nja pyyhkisi otsan ryppyjä pois,\nkun surut ne yölliset saapuvat\nja aavehet kolkuttavat.\n\nMut laulu se muuttavi muotoaan.\nYhä vilkkuvi ikkunan valo.\nMut erakko tölliä kiertävi vaan,\njost' tullut on suuri talo.\nNe saapuvat, aavehet yölliset,\nne tunnon tuskat ja pimeydet,\nne pistot syyllisen sydämen --\nja ne pistävät syvällen.\n\nJa erakko tutkivi itseltään:\nMulle vilkkuisko ikkunan valo?\nSe ei mulle vilkkunut ennenkään.\nMunko ois tämä suuri talo?\nEi, ei, minun mökkini pieni on vain.\nTää lienevi linnoja unelmain?\nMill' oisin ma ansainnut, onneton,\nnäin kirkkahan auringon?\n\nTaas muuttavi laulu se muotoaan.\nYhä vilkkuvi ikkunan valo.\nMut erakko metsiä hiihtää vaan\nja synkkänä huojuvi salo.\nHän yksin hiihtää ja harhailee,\nhän kanssa peikkojen kamppailee\nja kanssa syömensä syyllisen.\nHän tahtoisi pestä sen.\n\nNiin suurina surut ne saapuivat.\nMut vilkkuvi ikkunan valo.\nMökin lasit on suuret ja valoisat\nja mökki on suuri talo.\nJa katso! Hän katsovi mökkiin päin\nja katso, hän aavehet voittaa näin,\nsaa rauhan ja uskoo ja riemuitsee --\nja hän saapuvi mökilleen.\n\nTaas muuttavi laulu se muotoaan.\nOli valhetta ikkunan valo.\nOli härmää ne honkien hopeat vaan\nja synkkänä huojuvi salo.\nMut erakko yksin hän vuoteellaan\nvain kattohon katsoo ja katsoo vaan\nja liettä kylmää hän koittelee\nja hymyy ja hyräilee:\n\n\"Mitä siitä jos minulle ilkkui vaan\nsen ihanan ikkunan valo!\nJos hongat ne härmässä olikin vaan\nja valhetta jos oli talo!\nToi valhe voiton mun sydämehen.\nSiis uskon, siis uskon ma valheesen\nja suljen jällehen silmät kiin --\ntaas onneni näen mä niin.\"\n\nJa laulu se muuttavi muotoaan.\nKas, loistavi ikkunan valo.\nTaas hongat ne helkkyvi hopeissaan\nja kullassa kuultavi salo.\nTaas katto se kaartuvi taivaihin\nja permanto peittyvi kukkihin\nja lämmin, lämmin on mökin lies --\nja lämmin on mökin mies.\n\nHän uneksii pienestä kädestä,\njoka sytytti ikkunan valon,\njoka hoiteli liettä lämmintä\nja kukkihin kylvi salon.\nHän uskoo ja toivoo ja uinuvi vain\nja kiittävi onnea unelmain,\nkun surut ne yölliset saapuvat\ntai aavehet kolkuttavat.\n\nJa näin hän kiittävi onneaan:\n\"Oi, vilkkuos valheen valo!\nMitä siitä jos pieni on mökkini vaan,\nkun mulle se suuri on talo!\nMitä siitä jos lieteni kylmä on,\nkun mulle se antavi auringon,\nja muut jos ei lintua kuulekaan,\nkun mulle se laulavi vaan!\"\n\nHän istuu ja hymyy ja hyräilee.\nYhä vilkkuvi valheen valo.\nMikä lie, joka kaukaa humisee?\nVai onko se vaan sinisalo?\nJa onko mökkiä ollenkaan?\nJa onko mökissä istujaa?\nJa onko valhekin olematon?\nKuka tietää, se vastatkoon.\"\n\n\n\nIII. HYMYILEVÄ APOLLO.\n\nNäin lauloin ma kuolleelle äidillein\nja äiti mun ymmärsi heti.\nHän painoi suukkosen otsallein\nja sylihinsä mun veti:\n\"Ken uskovi toteen, ken unelmaan, --\nsama se, kun täysin sa uskot vaan!\nSun uskos se juuri on totuutes.\nUsko poikani unehes!\"\n\nMiten mielelläin, niin mielelläin\nhänen luoksensa jäänyt oisin\nluo Tuonen virtojen viileäin,\nmut kohtalot päätti toisin.\nVielä viimeisen kerran viittasi hän\nkuin hän vain viitata tiesi.\nTaas seisoin ma rannalla elämän,\nmut nyt olin toinen miesi.\n\nNyt tulkaa te murheet ja vastukset,\nniin saatte te vasten suuta!\nNyt raudasta mulla on jänteret,\nnyt luuni on yhtä luuta.\nKas, Apolloa, joka hymyilee,\nsitä voita ei Olympo jumalineen,\nei Tartarus, Pluto, ei Poseidon.\nHymyn voima on voittamaton.\n\nMeri pauhaa, ukkonen jylisee,\nApollo saapuu ja hymyy.\nJa katso! Ukkonen vaikenee,\ntuul' laantuu, lainehet lymyy.\nHän hymyllä maailman hallitsee,\nhän laululla valtansa vallitsee,\nja laulunsa korkea, lempeä on.\nLemmen voima on voittamaton.\n\nKun aavehet mieltäsi ahdistaa,\nniin lemmi! -- ja aavehet haihtuu.\nKun murheet sun sielusi mustaks saa,\nniin lemmi! -- ja iloks ne vaihtuu.\nJa jos sua häpäisee vihamies,\nniin lemmellä katko sen kaunan ies\nja katso, hän kasvonsa kääntää pois\nkuin itse hän hävennyt ois.\n\nKuka taitavi lempeä vastustaa?\nKetä voita ei lemmen kieli?\nSitä kuulee taivas ja kuulee maa\nja ilma ja ihmismieli.\nKas, povet se aukovi paatuneet,\nse rungot nostavi maatuneet\nja kutovi lehtihin, kukkasiin\nja uusihin unelmiin.\n\nEi paha ole kenkään ihminen,\nvaan toinen on heikompi toista.\nPaljon hyvää on rinnassa jokaisen,\nvaikk' ei aina esille loista.\nKas, hymy jo puoli on hyvettä\nja itkeä ei voi ilkeä;\nmiss' ihmiset tuntevat tuntehin,\nsiellä lähell' on Jumalakin.\n\nOi, antaos, Herra sa auringon,\nmulle armosi kultaiset kielet,\nniin soittaisin laulua sovinnon,\nett' yhtehen sais eri mielet.\nEi tuomitse se, joka ymmärtää.\nMut laulukin syömiä selittää\nja ihmiset toistansa lähemmä vie.\nSen kautta käy Jumalan tie.\n\nOi, onnellinen, joka herättää\nniitä voimia hyviä voisi!\nOi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,\nniin ette niin kovat oisi!\nMiks emme me kaikki yhtyä vois?\nJa yksi jos murtuis, muut tukena ois.\nOi, ihmiset toistanne suvaitkaa!\nNiin suuri, suuri on maa.\n\nTääll' on toki tilaa kaikillen.\nOn ketoja auran kääntää,\non lehtoja laulella neitojen\nja saloja sulhojen vääntää.\nKas, lempi se maailman levittää.\nOi, ihmiset toistanne lempikää\nja kohti taivasta tavoittakaa!\nNiin pieni, pieni on maa.\n\nNiin pienet, pienet on piirit maan,\nmut taivas on suuri ja laaja\nja taivas on kuultava korkeuttaan\nja taivas on tähtinen, taaja.\nYks vaan on taivas, yks Jumala vaan,\non jokaisella se sielussaan,\nja taivas on rauha täytetyn työn.\nSe estävi aavehet yön.\n\nSun mieles jos kääntyvi murheisaks\nelon pitkillä pientaroilla,\nniin aitaa sarka ja aitaa kaks\nja onnes sa löydät noilla.\nJa maailma kuinka se muuttuukin,\nkäy elosi päivään tai pilvihin,\nniin yksi, yksi on varma ain:\ntyön onni on oikea vain.\n\nOi, kaikuos kantele kautta maan,\nsoi soittoni kodasta kotaan,\nniin mökkiin kuin linnahan kuninkaan\nkaikk' kutsuen suurehen sotaan!\nOi, kaikuos kauniisti kantelein,\noi, helise hellästi sydämein,\noi, sykkiös kerrankin päivähän päin\ntyön onnea ylistäin!\n\nSe talo, min portilla kilpi on:\n\"Tässä talossa tehdään työtä.\"\nSe talo on pyhä ja pelvoton\nja pelkää ei se yötä.\nTyös olkoon se suurta tai pientä vaan,\nkun vaan se työtä on oikeaa\nja kun sitä palkan et tähden tee!\nTyö riemulla palkitsee.\n\nSe raatajan riemulla palkitsee\nja tekijän terveydellä,\ntyö himoja huonoja hillitsee\nniin puhtaalla sydämellä.\nOi, rauha päätetyn päivätyön!\nHyvät enkelit suojaavat työmiehen yön\nja nuorena, vankkana nousevi hän\ntaas uutehen päivähän.\n\nOi, antaos Herra sa armas sää,\nkun raatajan ilta raukee!\nHyvät enkelit kauniisti hymyilkää,\nkun työmiehen hauta aukee!\nOi, nouskosi kirkasna päivyt uus,\nkun loppuvi raatajan rauhattomuus\nja päättyvi pitkä päivätyö!\nHerra, valkase vaivamme yö!\n\nOn monta uskoa päällä maan\nja toinen toista kiittää,\nmut laulajalla yks usko on vaan\nja hälle se saapi riittää:\nMin verran meissä on lempeä,\nsen verran meissä on ijäistä\nja sen verran meistä myös jälelle jää,\nkun päättyvi päivä tää.\n\nJa yhden ma varman tiedän sen,\nkun löydy ei tietä mistään:\nOn työtä tehtävä jokaisen.\nPuu tutaan hedelmistään.\nSe usko, ken sitä ei opeta,\nsitä uskoa täällä ei tarvita,\nse on uskoa usmien, haamujen,\nei uskoa ihmisten.\n\nKuka tietävi, mistä me tulemme\nja missä on matkamme määrä?\nHyvä että me sitäkin tutkimme.\nEi tutkimus ole väärä.\nMut yhden me tiedämme varmaan vaan:\nMe olemme kerran nyt päällä maan\nja täällä meidän on eläminen,\nmiten taidamme parhaiten.\n\nMe olemme kaikki nyt laivalla\nja kynnämme suurta merta.\nMe synnytettiin vaivalla\nja vaivalla kuolemme kerta.\nMut se, mikä siinä on välillä,\nse olkohon lämpöä, lempeä!\nKas, tuiskussa yhteen kun yhtyvi kaks,\nkäy kulkukin helpommaks.\n\nMut emmehän tuiskussa kuljekaan,\nkun oikein me aattelemme.\nVaikk' elämme kaikki me päällä maan,\nniin maassa tok' kiinni emme.\nTääll' onhan niin paljon muutakin\nkuin multaa, on kaunista, kultaakin,\nkun oikein, oikein me etsimme vaan.\nNiin kaunis, kaunis on maa.\n\nOi, katsokaa, miten lainehet\nniin kauniisti rantoja kaulaa!\nOi, kuunnelkaa, miten lintuset\nniin kauniisti lehdossa laulaa!\nOi, ootteko nähnehet illan kuun\nja kuullehet kuisketta metsän puun,\nmin ylitse valkeat hattarat\nsuvitaivaalla vaeltavat?\n\nTai ootteko koskaan te painaneet\npään kesäistä nurmea vastaan,\nkun heinäsirkat on helisseet\nja raikunut laulu rastaan?\nSinikellot tokko ne keinuivat,\nlepinkäiset tokko ne leijuivat,\nja tuoksuiko kukkaset tuhannet?\nSitä tuoksua unhota et.\n\nJa ootteko mennehet milloinkaan\nte aamulla järven rantaan,\nkun aurinko noussut on aalloistaan\nja paistanut valkosantaan?\nVesi välkkyikö tyynenä heijastuin,\nsumun keskeltä nousiko seijastuin\nsadun saaret, niemet ne terheniset? --\nSitä utua unhota et.\n\nOi, ootteko silloin te tunteneet\nmaan luonnossa maailman Luojan?\nOi, ootteko silloin te löytäneet\nyön aaveilta armahan suojan?\nJa ootteko silloin te itkeneet\nja hyviä olleet ja hymyilleet,\noi, ootteko silloin te lempinehet? --\nSitä lempeä unhota et.\n\nOi, ootteko silloin te lempineet\nsitä tyttöä tummatukkaa\nja ootteko silloin te rakastaneet\njoka puuta ja joka kukkaa?\nJa oliko veli joka ihminen?\nIlo loistiko silmistä jokaisen?\nJa oliko kaikilla kasvoillaan:\nNiin kaunis, kaunis on maa.\n\nKen yhtä ihmistä rakastaa,\nse kaikkia rakastaapi.\nKen kerran voi itsensä unhoittaa,\nse unten onnen saapi.\nKen kerran itse on onnellinen,\nse tahtois onnehen jokaisen\nja antaa ja antaa ja antaa vaan\noman onnensa aarteistaan.\n\nMitä siitä jos hän sua lemmi ei,\nsa jolle lempesi annoit!\nHän antoihan sulle elämän\nja kuvaa sa kaunista kannoit.\nJa vaikka hän vaatisi elämäs taas,\nniin kulkeos riemulla kuolemaas\nja julista virsillä Jumalaa,\nkun kaunis niin oli maa.\n\nOi, kiitos sa Luojan armollinen\njoka hetkestä, jonka ma elin,\nkun annoit sa ruumihin tervehen\nja syömen mi sykähteli,\nkun annoit sä tervettä kättä kaks,\nkaks silmää sieluni ikkunaks,\nja hengen herkän ja avoimen\njoka tuutia tuulosen.\n\nSua kiitän mä Luojani armollinen,\nkun annoit sa kodin hyvän,\nsoit äidin niin hellän ja herttaisen\nja taaton niin tarmoa syvän,\nkun annoit sa myös pari ystävää\nja ne hyvää, en pyydä mä enempää,\nja annoit sa armahan isäinmaan,\njota kyntää ja rakastaa.\n\nJa kiitospa vihdoin viimeinen,\nkun laulun lahjan sa annoit,\nkun riemut ja murheet lapsosen\nnäin sävelten siivillä kannoit,\nsen sulta, sulta ma yksin sain\nja sulle siitä mä vastaan vain\nja leiviskästäni tilin teen,\nmiten käytin mä kanteleen.\n\nSoi, helise kulkijan kannel vain!\nHalo aaltoja laulajan haaksi!\nKäy purjehin täysin ja pullistuvain,\njätä välkkyvä jälki taaksi!\nJa vaikka mun nuorena laineet vei,\nniin eipä se hukkahan vaipunut, ei,\njoka upposi laulujen laineisiin\nja lempensä unelmiin.\n\nSe soutavi seljässä delfiinein\nja sen lempeä lainehet laulaa\nja kanssa Vellamon impyein\nse aikojen aalloilla kaulaa.\nOi, viritä virtesi, nuori mies!\nVoi, pian se riittyvi rinnan lies\nja vanhuus jo sauvoilla hoippuen saa.\nAnna kanteles kajahtaa!\n\n\n\n\n\n\nSATA JA YKSI LAULUA.\n\n\n\n1.\n\nMe kuljemme kaikki kuin sumussa täällä\nja kuulemme ääniä kuutamo-yön,\nme astumme hyllyvän sammalen päällä\nja illan on varjoa ihmisen syön.\n\nMut ääntä jos kaksi yhtehen laulaa\nyön helmassa toistansa huhuilevaa\nja varjoa kaksi jos lempien kaulaa, --\nse sentään, se sentään on ihanaa!\n\n\n\n2.\n\nRAUHA.\n\nMitä on nää tuoksut mun ympärilläin?\nMitä on tämä hiljaisuus?\nMitä tietävi rauha mun sydämessäin,\ntää suuri ja outo ja uus?\n\nMinä kuulen, kuink' kukkaset kasvavat\nja metsässä puhuvat puut.\nMinä luulen, nyt kypsyvät unelmat\nja toivot ja tou'ot muut.\n\nKaikk' on niin hiljaa mun ympärilläin,\nkaikk' on niin hellää ja hyvää.\nKukat suuret mun aukeevat sydämessäin\nja tuoksuvat rauhaa syvää.\n\n\n\n3.\n\nKULKIJAPOIKA.\n\nKaks lauloi lintua kehdollain\nja toinen niist' oli musta.\nTilu ranttantaa,\ntilu ranttantaa,\nja toinen niist' oli musta.\n\nSiitä toisesta muuta ma muista en,\nmut se lauleli lohdutusta.\nTilu ranttantaa,\ntilu ranttantaa,\nettä lauleli lohdutusta.\n\nMun äitini kuoli ja kuopattiin\nsen kivikirkon lehtoon.\nTilu ranttantaa,\ntilu ranttantaa,\nsen kivikirkon lehtoon.\n\nMut huutokaupalla myötihin\ntään kulkijapojan kehto.\nTilu ranttantaa,\ntilu ranttantaa,\ntään kulkijapojan kehto.\n\nJa silloin se suurista suruista\nmun ääneni sortua taisi.\nTilu ranttantaa,\ntilu ranttantaa,\nmun ääneni sortua taisi.\n\nMut jos mua tyttö sä rakastat,\nvielä rintani riemahtaisi.\nTilu ranttantaa,\ntilu ranttantaa\nja lauluni kaiun saisi.\n\n\n\n4.\n\nHei hah hah haa,\nonko hullumpaa,\nkun poika on rakastunna,\npoika rakastaa,\ntyttö hakastaa\nja on kuin oikea nunna.\n\nHei hah hah haa,\nonko hullumpaa,\nhän on mulle kuin abbedissa,\nristi rinnallaan,\npyhä pinnaltaan,\nsilmät Neitsehen rukouksissa.\n\nHei hah hah haa,\nonko hullumpaa,\nkun vaikka sen valheeksi tiedän,\nminä uskon niin\nsilmän rukouksiin,\nettä suunsakin pilkkaa siedän.\n\n\n\n5.\n\nSua odotin lasna ma laineilla,\nkun kuuhut lahtea kultas,\nsua odotin silloin, kun ensi murhe\nmun eloni kukkia multas.\n\nSua odotin silloin ja sittemmin\nsua odotin kertaa monta,\nja istun ja odotan vieläkin --\nvoi tyttöä vallatonta!\n\nHän kulkevi vain minun kupeellain\nja vierellä käy ja vilkkuu,\nmut kun häntä kosken, hän häilähtää\nja kutria heittää ja ilkkuu.\n\n\n\n6.\n\nKULTAINEN KIRJA.\n\nKai ihmettelet, miks iloinen\nniin tänään mä olen ja nuori,\nmiks loitolle lämpöä säteilen\nkuin päivän paistama vuori.\n\nElä imehdi tuota, oi armahain!\nMulla ollut on juhla suuri,\nmulla ollut on suuri sunnuntai\nelon arkien keskellä juuri.\n\nEn tiedä, saatatko uskoa,\nmut kaukana olen ma käynyt,\nminä palajan pitkältä matkalta,\nvaikk' en ole väsähtäynyt.\n\nJa tiedä en, uskotko impyein,\nunet mull' oli suuret ja summat:\nitse auringon kanssa ma liiton tein\nja kuun kera kirjat kummat.\n\nMinä lupasin syömeni nuoren tään\naina auki, auki sen pitää,\naina pitää sen sepposen selällään\nenkä peittää päivältä mitään.\n\nJa päivä se lupasi paistettaan\nja kuu lupas kuutamoansa\nhalki elämän pitkän ja onnekkaan,\njoka lauha ois laskussansa.\n\nNe kirjat ne kätkin ma rintaan mun,\nmut ei vielä, ei vielä ne riitä,\nniin kauvan kuin, impeni puhtahin, sun\npuumerkkisi puuttuu siitä.\n\nSano, tahdotko nimes sä kirjoittaa\nsen kultaisen kirjan alle?\nSano, tahdotko valani vahvistaa,\nvalan päivälle, taivahalle?\n\n\n\n7.\n\nOlen kyllin jo etsinyt totuutta,\nole sinä minun totuuteni,\nole sinä minun päiväni ohjaaja,\nunen antaja yölliseni.\n\nVai tahdotko olla mun valheeni?\nSekö enemp' on mielehes sinun?\nOle vaan, ole vaan, tosi, valhe tai\nmikä muu, kun vaan olet minun!\n\n\n\n8.\n\nNIIN KAUVAS KUIN SILMÄ\n KANTAA --\n\nNiin kauvas kuin silmä kantaa\nsua yksin, yksin ma näin,\nniin kauvas kuin aatos antaa\nolet ollut mun mielessäin.\n\nEn muista ma päivää, en yötä,\njona ollut et muistossa mun,\nen tehnyt ma tekoa, työtä,\njota tehnyt en tähtesi sun.\n\nSinä annoit oikean, väärän,\nsinä ohjasit eloni tien,\nsinä määräsit matkani määrän\nja sun kanssani sinne ma vien.\n\nJa kun perillä ollaan me milloin\nja jos kaikki ei mielestäs\nois siellä niin hyvää silloin --\nniin syyttäös itseäs!\n\n\n\n9.\n\nAAMULAULU.\n\nKaiu, kaiu lauluni,\nkaiu korkealle!\nAamu koittaa, aalto käy\nrannan raidan alle.\n\nNuku, nuku sydämein,\nnuku nuorta unta!\nKatso, kuinka havajaa\nkoko luomakunta!\n\nLennä, lennä lempeni,\nlennä yli vuorten!\nEi ne estä vuoretkaan\nlempimistä nuorten.\n\n\n\n10.\n\nKaks joutsenta virralla vierekkään\nui salmia ulpukoiden\nja tyyn' oli virta ja tyynessään\nkuvat valkeat kuvasti noiden.\n\nTuli tuulispää yli virran ja maan\nja mylvi ja viskoi multaa.\nNyt joutsenet aaltoja soutaa vaan\nja etsii entistä kultaa.\n\n\n\n11.\n\nANTONIUS JA KLEOPATRA.\n\nAntonius, maailman pylväs,\ntuli rantahan Egyptin maan,\ntuli uhmari tuhansin urhoin\nsadun valtoa valloittamaan.\n\nKleopatra, kaunis ja viekas,\noli valtias Egyptin,\nsysikutrinen, säihkyväsilmä --\ntuli impysin tuhansin.\n\n\"Oi, terve sa Egyptin päivä\" --\nAntonius riemulla huus --\n\"Suo olla mun aalto se illan,\njohon painat sa purppurasuus!\"\n\n\"Niin olkohon, maailman pylväs\" --\nKleopatra vastasi näin --\n\"mut olkohon ääressä maljain,\nilon soidessa, seppelpäin!\n\nSiis terve sa Egyptin vieras,\nmin maineen tuuli jo toi!\nNyt kestiten kilpailkaamme,\nmitä Rooma ja Egypti voi.\"\n\nAntonius, maailman pylväs,\npidot toimitti uljaimmat,\nkalat kultaiset, kuohuvat viinit,\nsadat heelmät ja hekkumat.\n\nKleopatra, kaunis ja viekas,\nluona vieraansa söi ja joi,\nmut kun tuli vuoronsa hälle,\nvain maljan yhden hän toi.\n\nJa sen viiniä täytehen kaasi.\nMut salaa pohjahan sen\nhän pudotti puuntavan helmen\nheloposkena hymyillen.\n\n\"Mitä annoit sa Egyptin käärme?\" --\nAntonius kauhulla huus. --\n\"Miks huuleni hurmeessa palaa,\njota suuteli purppurasuus?\"\n\n\"Vain helmen yhden ja pienen\" --\nKleopatra vastasi näin --\n\"mut jos minun rintani avaat,\nniin löydä et sydäntäin\".\n\nAntonius, maailman pylväs,\ntuns silmänsä himmenevän,\ntuns kiertävän viekkahan viinin --\nja maailman unhotti hän.\n\nJa vuodet ne vierii ja vierii.\nMut kaulaten kaksin on vaan\nAntonius, Egyptin orja,\nja herratar Egyptin maan.\n\n\n\n12.\n\nSuo että sun helmahas peitän\nminä raskahan, sairaan pään,\nsuo että sun helmahas heitän\nminä mieleni murheen tään.\n\nMaa on niin autio, tyhjä,\nsinä yksin täys kuni yö,\nmin taivaalla tähtöset tuikkii,\nmin varjoissa valtimot lyö.\n\nOi, yöni hellä ja hiljainen,\nsinä yöni suuri ja tumma,\nota helmahas päivän uupunut laps! --\nMun on niin kammo ja kumma.\n\n\n\n13.\n\nKUKA ON HÄN?\n\nKuka on hän? Kuiskeko kuutamo-yön,\nmaan haltia, metsien haave,\nvai lauluko laulajan rinnasta vain\nja henkeni yöllinen aave?\n\nEn tiedä, mut aave jos ollut hän lie,\nniin johtanut ei hän harhaan,\nja jos oli laulu hän rinnastain,\nniin lauloin ma lauluni parhaan.\n\n\n\n14.\n\nSua tahtoisin ottaa ma leuvan alta\nja taivuttaa sua taaksepäin\nja suudella suustasi ilkeät sanat,\njoill' armotta raatelet sydäntäin.\n\nMut noin sua, noin sua enimmän lemmin,\nsinä impynen yön, sinä hämärän laps,\nkun kulmas on musta ja mutrussa huuli\nja silmäsi säihkyy ja häilyvi haps!\n\n\n\n15.\n\nMERI KUUTAMOLLA.\n\nMinun mieleni on niin kummallinen\nkuin meri kuutamolla.\nEn tahtois ma touhuun ihmisten\nja en tahtoisi yksin olla.\n\nMinun mieleni on niin korkea\nkuin taivahan tähtivyöhyt,\nsen alle mahtuvi maailma\nja yhdessä päivä ja yöhyt.\n\nOi, äitini armas, kun eläisit,\nnyt itkisin helmassasi!\nSinä anteheks antaen pyyhkisit\npois kyynelet poskiltani.\n\nOi, ihmiset, miksi on ilkeyttä\nja veljesvainoa miksi,\nkun luonut on Luojamme lempeä\nmaan kaiken niin kaunihiksi?\n\nMiks ihmiset astutte allapäin,\nvaikk' korkea taivas on yllä?\nYlös silmänne luokaa ystäväin,\nniin mielenne yhtyy kyllä!\n\nEn tahtois ma touhuun ihmisten\nja en tahtoisi yksin olla.\nMinun mieleni on niin kummallinen\nkuin meri kuutamolla.\n\n\n\n16.\n\nMinä uskoni, toivoni hukkasin,\nminä laskin laivani kariin,\nsun suukkoihis tyttö mä uskon vaan\nja mustahan silmäpariin.\n\nJa jos mua tyttö sä rakastat\nja suot mulle suukkos-tuulta,\ntaas purjehin täysin mä purjehdin\nja hoilotan hankapuulta:\n\nHei, monta on laivaa laineilla\nja tähteä taivahalla,\nhei, minun laivani ajelee\nsen tyttöjen tähden alla!\n\n\n\n17.\n\nPIRU TULI MUN LUOKSENI.\n\nPiru tuli mun luokseni pyydellen:\n\"Suo mulle aartehet sydämen!\"\n\n-- Tulit liian myöhään ystäväin.\nSurun ruoste jo runteli sydäntäin.\n\nPiru hymyten vastasi: \"Ruoste vie\nvain raudan ja vasken, tok' kultia lie.\"\n\n-- Tulit liian myöhään ystäväin.\nIvan harakat hyppi jo sydämessäin.\n\nPiru hymysi vaan: \"Jos kullat vei,\niva älysi helmiä ottanut ei.\"\n\n-- Tulit liian myöhään ystäväin.\nKävi ihanin impi jo sydämessäin.\n\nPiru silloin se kirosi kimmahtain:\n\"Se lempo se eelleni ehtii ain!\n\nSe lempo se puhdasta tekee vaan!\" --\nJa pois hän laukkasi vihoissaan.\n\n\n\n18.\n\nMETSÄNTÄHTI.\n\nMinä metsäntähteä rakastin\nja kaunis on metsänkukka.\nHän oli niin nuori ja valkoinen,\nmut häll' oli tumma tukka.\n\nHän oli niin vieno ja valkoinen,\nmut häll' oli viisas mieli.\nJa jos hän hulluja huokasikin,\nniin kertonut ei sitä kieli.\n\nKen metsäntähteä rakastaa,\nsen viepi metsän hukka.\nJa metsä jos ei sitä veisikään,\nniin viepi sen tumma tukka.\n\nHän on niin viisas ja valkoinen\nja sievä kuin sisilisko;\nmut kun häntä kutsut kullakses,\nniin sulle hän on vaan sisko.\n\n\n\n19.\n\nSEITA.\n\nMinä olen kuin pikkunen pakana\nja sin' olet jumalanpuuni\nja ethän sa ilku takana,\njos sulle sen kuiskaa suuni.\n\nMinä levitän lehtohon lakanan,\nkun saapuvi uhrikuuni,\nja seulon sieluni akanan\nja paastoan lihani, luuni.\n\nMinä otsani kolmasti maahan lyön,\nminä helmet helmahas puotan\nja riisun rikkahan solkivyön.\n\nJa ma merkkiä anon ja luotan.\nMut vaiti seisovi seita yön\nja yksin ma uskon ja uotan.\n\n\n\n20.\n\nOMENANKUKAT.\n\nMun onneni kukkii kuin omenapuu\nkevät-öissä valoisissa,\nkun kuusten latvat ne kumartuu\nja immet on' unelmissa.\n\nNe yöt pari ympäri helluntain,\nne yöt on suuret ja syvät\nja silloin jos ei tule tuuli vain,\nniin kypsyvät heelmät hyvät.\n\nOi, antaos taivas tyyntä nyt,\njos sitten sa annatkin muuta!\nOi, varjele Luojani vakainen\nnyt orvon omenapuuta!\n\n\n\n21.\n\nNIIN JOS OISIT LAULUNI.\n\nNiin jos oisit lauluni\nkuin on suuri metsä,\näänet kaikki kaiuttaisit,\nkaikki sävelet sä.\n\nMetsässä on suuret puut\nja metsässä on marjat,\nmetsässä käy kontiot\nja köyhän kotikarjat.\n\nKukat pienet kukoistavat\nsuurten puiden alla,\nvalkopilvet vaeltavat\nsuven taivahalla.\n\nHongat hiljaa humisee\nja käkö kukahtelee.\nKöyhän sydän keveämmin\nsilloin sykähtelee.\n\nAlla suurten surujenkin\nkukkii kukat mieleen.\nKöyhä kukan kuroittaa\nja pistää rintapieleen.\n\nKöyhä kukan kuroittaa,\nmin rikas maahan astuu;\nköyhän silmä kyyneleissä\nuseammin kastuu.\n\nKukka orvon kumppani\nja laulu köyhän liesi;\nmetsä meidän tuttava,\nmut vieraan vihamiesi.\n\nTuttavalle metsän polut\nitsestänsä aukee,\nvieras maita vierivi\nja eksyneenä raukee.\n\nTuttavalle \"tervetullut!\"\njoka kuusi kuiskaa,\nvierahalle joka oksa\nuhotellen huiskaa.\n\nKell' on rikos rinnassa\nja ken ei sitä kadu,\nvieras on se metsässä\nja vieras mailla sadun.\n\nSille siellä vihur' käy\nja korpikuuset ruskaa --\nkatuvalle metsän huoju\nhuojentaapi tuskaa.\n\nPaatuneelle pahat henget\nmetsän puista puhuu --\nkatuvalle metsän immet\nvalkohunnut huhuu.\n\nHuiska huivi Tellervon\nja mulle tietä näytä,\npiirrä puihin pilkkoja\nja lohdun kättä käytä!\n\nSull' on käsi valkea\nja sull' on sormi pieni.\nMull' on käsi mustempi\nja kova korpitieni.\n\nTahdon kerran kätehein\nsen käden pienen liittää --\nyö se hullun sydämessä\nhourehia siittää.\n\nKäsi pieni pelästyi\nja huntu kauvas huiskas,\nhullu henkäs, heräsi\nja itseksensä kuiskas:\n\n\"Käsi pieni katoais\nmun käteheni mustaan,\nkauvempata viitaten\nse vaan luo lohdutustaan.\"\n\nHuiska huivi Tellervon\nja käsi vieno vilka!\nTaasen tahdon astua\nma tietä tytön pilkan.\n\nTule metsän tyttö taas,\nen enää ole hullu,\ntule, niinkuin tuhatkerrat\nennenkin oot tullut.\n\nTule siivin kultaisin\nja kulje valkovaattein,\nsaavu rauhan sanomin\nja joudu joulu-aattein.\n\nPyyhi rypyt otsalta\nja silmät kiinni sulje,\nhiljaa huolet hivele\nja kulmiani kulje.\n\nKas, mun pääni sairas on,\non sairas lapsikulta;\nlapsi tahtoo levähtää\nja levon saa se sulta.\n\nSull' on sydän valkea\nja sull' on käsi pieni.\nMull' on mieli mustempi\nja kova korpitieni.\n\nKorvessa on suuret puut\nja korvessa on marjat,\nkorvessa käy kontiot\nja köyhän kotikarjat.\n\nIlot vienot vihannoivat\nsuurten huolten alla,\nvalkopilvet vaeltavat\nsuven taivahalla.\n\nHongat hiljaa humisee\nja käkö kukahtelee,\nköyhän sydän keveämmin\nsilloin sykähtelee.\n\nNiin jos oisit lauluni\nkuin on suuri metsä,\nsurut kaikki karkoittaisit,\nkaikki kyynelet sä.\n\n\n\n22.\n\nOli mieleni paimenpojaksi,\noli kummuille, kunnahille.\nMinä tahdoin torvea toitottaa\nmetsän kuusille kuunteleville.\n\nJa sitten ma toivoin, ett' tyttönen\ntulis laulaen saloa syvää --\nja mitä minä sitten toivoinkaan,\nse oli niin hyvää, niin hyvää!\n\nJa tyttö se tulikin laulaen,\nmut tullut ei se hyvä.\nJa torvea kyllä ma toitotan,\nmut kuule ei korpi syvä.\n\n\n\n23.\n\nONNEN ORJA.\n\nEn, enhän niitä ma ymmärrä\nsun konstejas, tyttöni sorja,\nsen ymmärrän vaan, että ijäti mä\nolen lempesi, leikkisi orja.\n\nSinä taiteesi turhaan tuhlailet.\nMitä tarpeen on keikailu, keima?\nEi pakohon sentään se päästä voi,\nkenen otsall' on onnen leima.\n\nJoka ovella kiini se otettais,\njoka kylässä kysyttäis tälleen:\n\"Mist' onnen orja sa karkasit?\" --\nJa ma luoksesi tuotais jälleen.\n\n\n\n24.\n\nSUN NAURUSI.\n\nSun naurusi, oi, sitä pelkään ma niin\nkuin teuras puukon terää.\nKehen kerran se sattui, naurusi sun,\nniin eipä se hevillä herää.\nSun naurus on hellä ja hirmuinen,\non ilkein ja ihanaisin,\nsun naurusi hurmata, surmata voi --\nkun jällehen kuulla sen saisin!\n\nSun naurusi, oi, sitä lemmin ma niin\nkuin laulua illan rastaan,\nkun aurinko kumpuja kultailee\nja käkönen kukkuvi vastaan.\nSun naurusi päilyvi, päärlyilee,\nsun naurusi soi ja helkkää.\nKen kerran sen naurusi kuuli sun,\nsen aina se rinnassa välkkää.\n\n\n\n25.\n\nSinä olet kuin kuplanen alla jään,\njoka kierii ja kulkee ja läikkyy.\nSinä olet kuin kummulla kaste yön,\njoka kulkijan askelta säikkyy.\n\nElä pelkää kukkanen kummullas,\nen tule ma ryskävin tuulin,\nja jääsi jos särkeä tahdonkin,\nsen särjen mä lämpimin huulin.\n\nMinä otan sun kuplasi kultaisen\nkuin äitini suukko se oisi,\nminä juon ne kastehet kauniin yön\nkuin ehtoollisviiniä joisin.\n\n\n\n26.\n\nINDIAANI.\n\nMinä olen kuin metsien indiaani,\nsinä valkoinen,\njonk' olin ma ryöstänyt majahani,\njoka jätti sen.\n\nMinä juoksen ja uin ja tahdon kiini\ntaas valkoisein.\nTuost' astunut pieni on mokkasiini\nyli sammalein.\n\nHän täst' on tullut ja tuosta mennyt,\nsen tiedän vain.\nMut mist' on tullut ja minne mennyt\nmun armahain?\n\n\n\n27.\n\nIRMA-IMPI.\n\nJo kansa kaikki rauhassa makas majoissaan,\nmut murhe oli rinnassa kuninkahan.\n    Ja suuri on kuninkaiden murhe.\n\n-- \"Mun orhini valkeat te valjastakaa kuus!\" --\nNäin kuningas se kesk'yöllä orjillensa huus.\n    Se yö oli kaunis ja kalpee.\n\nJa kuningas se kulkevi vaunuissaan,\nmut murhe istui vierellä kuninkahan.\n    Ja suuri on kuninkaiden murhe.\n\nKas, kaviot ne kopsaa ja liikkuvi maa,\nmut Irma-impi rauhassa makas majassaan.\n    Se yö oli kaunis ja kalpee.\n\n-- \"Oi, äitini, kuule kuinka jyrisevi tie!\nOi, äiti, äiti, heräjä, se ukkonen lie!\" --\n    Niin suuri on kuninkaiden murhe.\n\n-- \"Sa nuku, nuku rauhassa, lapsi levoton.\nJos ukkonen se onpi, se kohta ohi on.\" --\n    Se yö oli kaunis ja kalpee.\n\n-- \"Oi äitini, katso kuinka välkkyvi tie!\nOi äiti, äiti, heräjä, se sotajoukko lie.\" --\n    Niin suuri on kuninkaiden murhe.\n\n-- \"Sa nuku, nuku rauhassa, lapseni mun.\nJos sotajoukko on se, ei nousta sovi sun.\" --\n    Se yö oli kaunis ja kalpee.\n\n-- \"Oi äiti, äiti joudu jo ikkunahan!\nSe valkea valjakko on kuninkahan.\" --\n    Ja suuri on kuninkaiden murhe.\n\n-- \"Oi peitä, peitä kasvosi, tyttöni mun.\nJos kuningas se onpi, niin tuli turma sun.\" --\n    Se yö oli kaunis ja kalpee.\n\nJa kansa kun aamulla kävi katsomaan,\nniin tyhjä oli tölli ja emo surussaan.\n    Oi, suuri on kuninkaiden murhe!\n\nMut kaviot kun kopsaa ja maa kun jyrisee,\nniin kansa Irma-immestä vielä laulelee.\n    Oi, suuri on kuninkaiden murhe!\n\n\n\n28.\n\nMun onneton ollahan pitäis nyt?\nMa näinhän, että hän pilkkaa,\nma näinhän, kuinka hän kulki pois\nhame hulmuten vasten nilkkaa.\n\nMiks en ma suutu sun pilkastas?\nMiks ei mun tuskani herää?\nMiks onnen lintuni lentää vaan\nja unia uusia kerää?\n\nSe kerää lauluja kevään vaan,\nse loihtii umppuja esiin.\nMitä huolii se miekkonen haavoistaan,\nkenen rinnassa peipot pesii!\n\n\n\n29.\n\nLOHDUTUS.\n\nHän imi, hän puri, hän puristi mun,\nja hylkäs kuin omenan kuoren.\nHän on juonut mahlan mun maljastain,\nhän syönyt on syömeni nuoren.\n\nKun vihata häntä mä voisin ees!\nMut ei ota tuhka tulta.\nYks sentään lohdutus mulla on:\nSait myrkkyä myös sinä multa.\n\n\n\n30.\n\nIHME.\n\nHän oli kuollut ja kuopattu\nja nukkui jo nurmen unta.\nKesä kukkinut oli hänen haudallaan\nja talvi jo satanut lunta.\n\nMut on kuin haudat ne aukeis taas,\nelo henkisi hankia pitkin,\nja on kuin liikkuisi ristinpuu,\nmin alle ma impeni itkin.\n\nKas, ilmassa kutria leijailee!\nKas, kaukana huntuja häilyy!\nHän, hän se on itse, mun impyein,\nhän kuololta, kuololta säilyy,\n\nMinä hangelle lankean polvillein,\nminä armahan syliini suljen.\nJa katso! Kun nousen, on muuttunut maa\nja kukkien yli ma kuljen.\n\n\n\n31.\n\nYSTÄVILLE.\n\nMua joskus jos mieheksi kiitettäis,\nyks ain' olis ylinnä ansio mulla:\nse että ma seurassa tällaisess'\nolen voinut ja tahtonut mieheksi tulla.\n\n\n\n32.\n\nSua katson vaan, sua katson vaan,\nsua katselen silmät veessä.\nTää onnen on niin outo ja uus,\nsen että mä vapisen eessä.\n\nKun sydän on auki, on kiinni suu,\nmun syömeni hehkuu ja halaa.\nSua katson ja säästän ja silitän vaan\nkuin kerjuri leivänpalaa.\n\nMinä joka en nauttinut onnestain\nkuin sieltä ja täältä murun!\nTää pöytä mulleko katettu ois?\nOis tullutko loppu surun?\n\n\n\n33.\n\nSALAISUUS.\n\nMull' on, mulla on yksi salaisuus,\nhei, hip tula tuulia tei,\nmut sitä en minä sano kellekään\nja kenkään sit' arvaa ei!\n\n     *     *     *\n\nMinä tahtoisin olla\nkuin palmu\naron polttavan aavikolla\nja koota kansoja juurellein\ntai tuoksuta vain\nkuin valmu\nyön helmassa, yksiksein.\n\nJa jos minä oisin palmupuu\naron aavalla polttavalla,\nniin tiedänpä, kelle lempein ain\nois suoja mun lehväni alla.\nJa jos minä oisin valmu vaan,\nunen-tuoksuja turhinkin,\nniin tiedänpä, yli kenen tumman silmän\nma tuoksuta tahtoisin.\n\n     *     *     *\n\nMull' on, mulla on yksi salaisuus,\nhei, hip tula tuulia tei,\nmut sitä en minä sano kellekään\nja kenkään sit' arvaa ei!\n\n\n\n34.\n\nKun omena on kypsä, se putoaa,\nmut ensin se punan saapi.\nTuo puna, tuo puna sinun poskillas,\nmitä mulle se ennustaapi?\n\nKun hongat huokaa, se sateen tuo,\nmut ensin ne huokaa syvään.\nTuo huokaus, huokaus sun rinnastaa\nmitä mulle se tietää hyvää?\n\n\n\n35.\n\nONNEN KULTA.\n\nVoi, tyttöparka, sun ritarias\nja voi sua itseäsi!\nMiks kaipaamme, mitä ei silmä nää\nja mitä ei koske käsi?\n\nMiks etsimme lemmeltä enempää,\njoka nostais ja kohottaisi? --\nja luulenpa, ihmiset muinoisin\nsitä onneksi sanoa taisi.\n\nNe ihmiset vanhojen aikojen\nne oli niin vanhoilliset,\nne söivät ja joivat ja nukkuivat\nja olivat onnelliset.\n\nJa olivat onnelliset kun vaan\nei ollehet onnettomat, --\nmut joku jos äkkiä onnen sai,\nsiitä tehtihin sormukset somat.\n\nSiitä tehtiin kultaiset kellot vaan\nja korvarenkaat ja käädyt, --\nmut niitä ei tietysti kantaneet\nkuin yhdet ja ylemmät säädyt.\n\nJa niitä ei tietysti kannettu\nkuin joskus juhlissa näissä,\nkuin apin ja anopin peijahissa\nja langon ja kälyn häissä.\n\nMut muuten ne lepäsi lippaissa\nja piirongin laatikoissa --\noi, muistatko impeni iloa, kun\nsaimme lapsena penkoa noissa!\n\nJa muistatko, silloin jos käsiimme\nsai pikkunen samettilipas,\nheti äiti sen kiiruhti korjaamaan\nja hän silmäänsä kädellä hipas.\n\nSe oli hänen onnen lippaansa,\nonnen kultansa ainokainen --\ntai oli se vaan hänen äitinsä onni\ntai äitinsä äidin vainen.\n\nNe kulkivat polvesta polveen näin,\nne kulkivat suvusta sukuun,\nne kuuluivat niinkuin silkkihuivit\nja sametit juhlapukuun.\n\nNyt maailma paljon on edistynyt!\nEi juhla-onni nyt riitä,\nnyt onnea arkeenkin tahdotaan,\njoka päivälle osansa siitä,\n\nNyt maailma paljon on edistynyt!\nTosin vieläkin juodaan ja syödään,\nmut onnen kulta se myntätään pois\nja ostetaan ja myödään.\n\nJa ihmiset ovat niin iloiset\nja lyövät lompakoitaan:\n\"Kas, täällä se onni on oikea,\nkun vaan sen oikein hoitaa!\"\n\nJa ihmiset sanovat omakseen,\nniin vaan ovat omaksununna,\nvaikk' kunkin onnessa selvästi\non vaakuna valtakunnan.\n\nMut täällä on joukossa toisia,\njoille myntätty onni ei riitä,\njotka tahtovat itse leimata sen,\nkuvan omansa katsoa siitä.\n\nOn niitä, jotk' etsivät, kaipaavat\nsitä puhdasta vuoren kultaa,\njotka kaivavat harkkoja haaveiden --\nja saavat mustaa multaa.\n\nKas, oikean kullan jo korjanneet\non aikoja vuoren Hiidet\nrahvahan käsistä raa'oista\nja edess' on ukset viidet.\n\nMut jos sull' on rohkeutta rinnassas\nja uskot sa lempehen nuoreen,\nniin tule ja riemuten käsikkäin\nme syöksymme Hiiden vuoreen!\n\nNiin tule ja kultaiset haavehet\nme taomme kultatöiksi,\nme taomme ne miesten miekoiksi\nja sorjiksi sotavöiksi.\n\nJa otamme Hiidestä orhit nuo,\nne korskuvat, kiiltokarvat --\nheil näillä varsoilla ratsastaa\nvain valiot ja harvat!\n\nPois alta nyt ihmiset ahnehet!\nSylis aukaise maailma saita!\nKun Hiiden keisarit kulkevat,\nniin aukee joka aita.\n\n\n\n36.\n\nOli mullakin pikku ylpeytein,\nnyt on mulla orjan mieli.\n\nSua silmihin katsoa tohdi en,\nvaan katselen maahan ja mairittelen.\n\nSinä poljit mun pikku ylpeytein\nja viekas on orjan kieli.\n\nSe oli niin pieni, niin pieni vain,\nmut se oli sentään mun ainoain.\n\nSua soimaa en, sua heitä en --\nmut se kävi niin syvälle sydämehen.\n\n\n\n37.\n\nJa jos mua lemmit armahain,\nniin tehkäme liitto ja vakaa,\nettä ensi kekrinä tämäkin poika\njo kultansa rinnalla makaa.\n\nJa jos mua lemmit armahain,\nniin tule minun tupaseeni!\nTupa on tehty ja kaunistettu\nmun nuorehen sydämeeni.\n\nTupa on hongista huolitettu\nja karsina kalevanpuista!\nJa jos mua lemmit armahain,\nniin ethän sä huoli muista?\n\n\n\n38.\n\nNÄIN UNTA KESÄSTÄ KERRAN.\n\nNäin unta kesästä kerran,\nkuinka paistoi päivä Herran,\npaistoi mulle, paistoi muille,\npaistoi köyhänkin pihoille;\nvihersi tuhannet virvet,\nsinersi sataiset järvet,\niloitsi ihanat nummet,\ntarinoivat metsän tammet,\npuu puheli, kukka kuuli, --\nköyhä sen todeksi luuli.\nLuuli tullehen kesänsä,\naukaisi povensa auki,\nsuven hellän hellitellä,\nilman lintujen iloita --\nvingahti vihainen tuuli,\nulvahti salolla hukka,\ntaivas viskoi talven lunta,\nkylä kylmiä sanoja.\n\nEn ma kerran sen perästä\nole nähnyt kesästä unta.\n\n\n\n39.\n\nMERIMIES KAJUTASSAAN.\n\nMinä katselen kahta lehteä\nja kahta kielon kukkaa,\nminä muistelen mustia silmiä\nja muistelen mustaa tukkaa.\n\nMiss' on hän nyt? Mitä miettiikään?\nSurumiellä vai mielessä ilo?\nOn kaihonko kyynele silmässään\nvai riemun kiilto ja kilo?\n\nEn sois hänen istuvan itkussaan,\nen liioin nauravan soisi.\nMut kauvas jos aaltoja katselet vaan,\nniin mieleni kirkas oisi.\n\n\n\n40.\n\nJAA, JAA!\n\nSinä olit kuin pikkunen kissanpoika,\njaa, jaa, kissanpoika,\nsinä olit kuin pikkunen kissanpoika,\nsinä tyttöni mustakulma.\nMut sanohan, kuinka niin pieni kissa,\nai, ai, niin pieni kissa,\nmut sanohan, kuinka niin pieni kissa\nvoi olla niin paha ja julma?\n\nSinä olit kuin pikkunen sokerinpala\njaa, jaa, sokerinpala,\nsinä olit kuni pikkunen sokerinpala\nja olit jo mulle kuin oma.\nMut sanohan, kuinka niin makea pala,\nai, ai, niin makea pala,\nmut sanohan, kuinka niin makea pala\nvoi olla niin kova, niin kova?\n\nSinä olit kuin pikkunen hiirenpoika,\njaa, jaa hiirenpoika,\nsinä olit kuin pikkunen hiirenpoika\nja mahduit maissinjyvään.\nMut sanohan, kuinka niin pieni hiiri,\nai, ai, niin pieni hiiri,\nmut sanohan, kuinka niin pieni hiiri\nvoi purra niin syvään, syvään?\n\n\n\n41.\n\nKAHDEN HERRAN PALVELIJA.\n\nMinä kuljen kuin kahta polkua,\nminä palvelen herraa kahta,\nkuin koskelo vierin mä virtoja,\nkuin sotka ma soudan lahta.\nTula luttula lei,\nminä laulelen, hei,\nja -- puijailen herraa kahta!\n\nMinä tiedän ne tiet niin tarkalleen,\nminä tunnen ne kumpaisenki:\nVie toinen se korpien tyyneyteen,\nkäy toisella tuulien henki.\nTula luttula lei,\nminä laulelen, hei,\nne on kaunihit kumpainenki!\n\nMinä lemmin palmuja linnojen\nja mökkiä honkien alla.\nMinä laulan vimmoja viettien,\nmut rinnassa mulla on halla.\nTula luttula lei,\nminä laulelen, hei,\nniin palmun kuin honkien alla!\n\nMut tule, oi tyttö, mun tupahain,\nmin laitan ma metsähän kerran,\nniin luovun ma palmuista, linnoistain,\nja mulla vain yksi on herra.\nTula luttula lei,\nminä laulelen, hei,\nja mulla vain yksi on herra!\n\n\n\n42.\n\nMinä rakastin metsää ja maailmaa,\nnyt rakastan häntä mä vain,\nhän on minun metsäni, maailmain,\nhän on minun ainoain.\n\nMinä rakastin yötä ja päivää myös,\nnyt rakastan häntä ma vain,\nhän, hämärän impeni ihmeellinen,\nniin vieno, mut väistyvä ain.\n\nMinä rakastin muita ja itseäin,\nnyt rakastan häntä mä vain,\nhän on mulle minä, hän on mulle muu,\nhän on minun armahain.\n\n\n\n43.\n\nSe oliko kieli, jok' katkesi?\nNiin oudosti ilmassa helähti.\n\nMiks tyttöni kasvosi käännät sä pois?\nVai sydämen kielikö ollut se ois?\n\nMiks poskesi vienosti punertuu,\nmiks hymyhyn kiertyvi mansikkasuu?\n\nEi, ei, se oli vain kukkanen,\njoka aukes aamuhun, keväisen.\n\n\n\n44.\n\nKuten tahdot vaan, kultanuppuni!\nSiis ollaan me oudot jälleen?\nTaas alkakoon hymyt, teeskelyt,\nkoko \"volangin\" heitto, kas tälleen.\n\nKas, mistä me viimeksi puhuimme? Kai,\nminä luulen, \"premiääreistä\",\ntai ehkäpä tahdon voimasta tai\nnaistyöstä ja Ellen Keystä?\n\nMikä neidin se miel'pide olikaan\nsiitä työstä, mi mennyt on väärään? --\nEi, heitetään tämä helkkunaan\ntai muuten ma muiskun määrään.\n\nJa silloin, ma vannon, ett' auta ei\nsua daamin muoto, ei miini,\nvaan tanssien lähtevi Ellen Key\nja tahdon on silmät kiini.\n\n\n\n45.\n\nKUN MUISTELEN --\n\nKun muistelen, kuin monta iltoa\nolen istunut yksin, yksin,\nja katsellut taivahan tähtiä,\njotka vilkkuvat vieretyksin,\nniin tyttöni,\noi, tyttöni,\nsua lähelle tulla mun täytyvi\nja katsoa kauvan, kauvan.\n\nKun muistelen, kuinka monta taivalta\nolen kulkenut korpimailla,\nolen istunut alla kuusien\nja istunut iloja vailla,\nniin tyttöni,\noi, tyttöni,\nsua suudella kauvan mun täytyvi\nja itkeä, itkeä hiljaa.\n\nKun muistelen, kuin monta aatosta\nolen aatellut pahaa siellä,\njotk' oisi yhdessä vältetty\nja voitettu yksimiellä,\nniin tyttöni,\noi, tyttöni,\nmua lempiä paljon sun täytyvi\nja lempiä kauvan, kauvan.\n\n\n\n46.\n\nHERODIAAN TYTÄR.\n\nJa jos minä oisin Herodes\nja jos sinä tanssisit mulle,\nniin luulenpa, että ma antaisin\noman päänikin palkaksi sulle.\n\nMut ethän sa päätäni pyytäiskään,\nsinä pyytäisit sydäntäni --\noi, ota se tyttöni armainen,\njos tanssit mun edessäni!\n\nOi, tanssios tyttö mun eelläni ain\nelon tiellä ja huntua heitä,\nniin riemuten rinnoin ma hurmeisin\nolen astuva elämän teitä!\n\n\n\n47.\n\nJES SIUNATKOON!\n\nJes siunatkoon, miten sievä hän on,\nkun näin häntä katselen!\nMiten silmänsä säihky on sammumaton,\nmiten kaulansa valkea, kaareva on,\nja alla sen kaarevan kaulan\npovi aaltoo armahinen.\n\nJa hänt' olen onneton vältellyt,\nmua hullua, hupsua voi!\nMa hänt' olen vältellyt, väistellyt,\nhänet unhottaneenikin luulin jo nyt --\njes siunatkoon, miten sieväks\nhänet sentään Luojansa loi!\n\nEi, turhiksi kääntyi tuumani mun,\nkun jällehen nähdä sun sain.\nSun oon minä onnessa, murheessa sun\nja saat sinä leikkiä lemmellä mun,\nkun saan minä leikkien kiertää\nyht' tummaa kutrias vain!\n\n\n\n48.\n\nJÄÄHYVÄISTEN JÄLKEEN.\n\nOi, miksi, miks häntä moiti en,\nkun multa hän kaikki vei --\nmut kuinka jos kurja ma lienenkin,\nsua kielen kiroa ei.\n\nSano mulle, miks sua vihaa en,\nahonkukkani armahainen?\nMut' siksikö minä sua vihaisin,\nkun kaunis sa olit ja -- nainen!\n\nMiten voisin ma herjata hellintäin,\nsuven pääskylle pahaa suoda?\nMiten saattaisin mustakulmallein\nminä murheen pilviä tuoda?\n\nHän oli vain lintu, mi istumaan\nlens mökkini ikkunalle,\nhän kukkanen oli, joka tuoksahti\nahon yöllisen astujalle.\n\nHän lauloi illan, hän lauloi kaks,\nhän tuoksui yöllisen hetken --\nja siitäkö nyt häntä vihaisin\nminä loppuhun eloni retken?\n\nJa siitäkö nyt häntä soimaisin,\nkun hetken hän kuormaani kantoi? --\nEi, kaikki jos multa hän ottikin,\nniin kaikki hän myös mulle antoi.\n\nHän lauloi mun mökkini laajemmaks,\ntoi onnen mun ortteni alle,\nhän antoi aartehet köyhälle\nja toivehet toivottomalle.\n\nHän sytytti suuria aatteita,\nhän ventoja vesiä näytti,\nja keskellä yön sekä pimeyden\nhän salaman soihtua käytti.\n\nHän terästi tahtohon tarmoa,\nhän liehtoi lauluhun tulta --\nmut kaikki jos mulle hän antoikin,\nniin kaikki hän ottikin multa.\n\n\n\n49.\n\nPORRASPUULLA.\n\nPuron ylitse kaita on porraspuu\nja tyttö on portahalla.\n\"Pois tieltä, tyttönen vienosuu,\nkas, kiire on kiiruhtajalla!\"\n\nMut tyttösen silmät ne suurentuu\nkuin katsois ne kummastumalla:\n\"Tule poika, jos ei sua peloita muu,\nmut virta on vierivä alla.\"\n\nMe seisomme portaalla vastakkain.\nMun täytyvi tästä yli!\nOn saatana itse mun takanain\n\nja taantumista ma hylin.\nMut tyttö se seisoo ja seisoo vain\nja auki on aallon syli.\n\n\n\n50.\n\nOlen tahtonut tutkia taivaan ja maan\nja etsiä toden lähteen.\nNyt etsin mä vaan sinun silmiäs\nja katson kahtehen tähteen.\n\nVait, kuuletko, valkeat totuudet\nkuin kyyhkyset alas leijaa,\nkun näin minä istun sun vierelläs\nja suutelen sua -- heleijaa!\n\n\n\n51.\n\nVÄÄRINYMMÄRRYS.\n\nSinä olet niin viisas, niin viisas, huu,\nmua ett' ihan peloittaapi,\nja mitä taas tullevi tapoihin,\nsun vertaas etsiä saapi.\n\nSaa etsiä kuudesta kylästä,\nyli kymmenen kihlakunnan,\nja jos sua löytävät viisaampaa,\nniin löytävät lesken ja nunnan.\n\nMitä maailmasta me huolimme!\nEmme siihen kuulu me enää!\nSiis heitä se viisautes helkkariin\nja näytä pitkää nenää!\n\nHän otti mun neuvoni onkehen\nja hän tahtoni tarkoin täytti:\nHän kerran keikahti kannoillaan\nja -- mulle hän nenää näytti.\n\n\n\n52.\n\nLAULAJAPOIKA.\n\nJa minä se olen se laulajapoika\nja mull' on laulun ääni.\nKekrinä kullan ma kihlasin\nja kevähäll' on hääni.\n\nJa minä se olen se laulajapoika\nja kaiutan kangasmaita.\nOn aikani nuorena iloita\nja vanhana olla saita.\n\nNe käskevät mun muka säästelemään,\nne neuvovat nöyrää mieltä,\nmut tuhlata tahdon ma tunteitani\nja soitella sotien kieltä.\n\nMinä tahdon nauttia nuoruuttain\nja ahmia kynsin ja hampain,\nminä annan kerjätä köyhempäin\nja säästellä rikkahampain.\n\nMinä tahdon maljani tyhjentää,\nkun ensi leivoset laulaa,\nkun koivut on hiirenkorvallaan\nja vuorilla virrat pauhaa.\n\nJa tahdon ma lauluni lahjoittaa,\nkun ensi joutsen soutaa,\nkun kukka on puussa ja kukka on maassa\nja lehdot leikkihin joutaa.\n\nNäin nuorena jos minä köyhdynkin\nja mökki on särpimettä,\non aikani nuorena iloita\nja vanhana juoda vettä.\n\n\n\n53.\n\nKAARIN.\n\nKas, lempi se on kuin kukkanen\nja kukkia lempivi Kaarin,\nhän poimii ja painaa ja liimaa sen\nja saa soman \"eksemplaarin\".\n\nJa lempi se on kuin lintunen,\nmin rinnassa haava on syvä;\nmut Kaarin se ottaa ja täyttää sen\ntai saa sulan hattuhun hyvän.\n\nHäll' onkin jo kaunis museo\nniin nuoreksi kokoilijaksi.\nTaas eilen ma näin, miten vietihin\nsinne koppelonpoikaa kaksi.\n\n\n\n54.\n\nJUHANNUS.\n\nMinä avaan syömeni selälleen\nja annan päivän paistaa,\nminä tahdon kylpeä joka veen\nja joka marjan maistaa.\n\nMinun mielessäni on juhannus\nja juhla ja mittumaari,\nja jos minä illoin itkenkin,\nniin siellä on sateenkaari.\n\n\n\n55.\n\nTuli tuoksuvat illat ja tyynet veet,\nkevätkuutamot koivujen alla,\ntuli lemmen kaihot ja kyyneleet\nja lemmen hehkut ja halla.\n\nVoi kuinka ne lemusi kukkaset\nmun impeni ikkunalla!\nVoi, kuinka ne helisi kanteleet\nmun impeni akkunan alla!\n\nJa kannel se helkkää vieläkin.\nMut kuihtuneet ovat kukkaset,\nsyys tullut on maahan ja sydämihin.\n\nMun lempeni kieliä kuule sa et;\nminä yksin yössä murehdin,\nmut muiden sa murheita kuuntelet.\n\n\n\n56.\n\nKESÄ.\n\nOli kesiä ennenkin mulla,\nsuvi-aikoja suuriakin,\nmut kukat ne umppuunsa kuoli,\nnuput nuoret kyynelihin.\n\nNyt aukee ne kaikki, kaikki!\nMaa kukkii ja rehoittaa,\nmaakerrat kertojen päällä\npäivän paistetta uhoaa.\n\nNyt kukkii ne kaikki, kaikki,\nkesät entiset kilpaa vaan:\ntuolla yks terälehtiä tekee,\ntäällä toinen jo marjojaan.\n\nTule, tyttöni laulujen lehtoon!\nAlla virpien vilpasta on.\nSiellä tiedän mä pehmeän turpeen\nja mairehen marikon.\n\nSyö, tyttöni, poimi, poimi!\nKesän aika niin kerkeä on.\nMut elä myös suutu, jos suuhus\nsatut saamaankin raakilon.\n\nMeill' on niin kiire, niin kiire!\nEmme ehdi me vuottamaan.\nMaa kukkivi vuodesta vuoteen,\nmeillä yksi on vuosi vaan.\n\nJa yksi on vuodessa kesä.\nIkä ihmisen lyhkänen on:\npäivä yks kun lehteä tekee,\njo toinen on marjaton.\n\nSinä tanssit kuin rautalangalla,\nsua näytellä rahasta voisi,\nsulta puuttuvi \"impressaario\" vaan,\nniin onnesi varma oisi!\n\nSinä tanssit kuin rautalangalla,\nsinä vuoroin otat ja annat,\nsinä milloin heität mun helvettiin\ntai milloin taivahan kannat.\n\nSinä tanssailet tapojen langalla\nja houkuttain sinä horjut,\nmut juuri kun toivon sun putoovas,\nsinä punastut vaan sekä torjut.\n\n\n\n58.\n\nÄlä usko tyttö mun laulujain,\nne eivät totta puhu!\nMut usko, mit ihmiset sanovat\nja mitä huutaa huhu.\n\nNe kertovat jotakin toista kuin\nsulolaulut ja laulajan aatteet,\nne pesevät pois sävelpuuderin\nja näyttävät värjätyt vaatteet.\n\nMut yksi on väri, mi seisovi,\njota pestä ei tuhansin merin:\nMitä koskaan on kaunista kirjoitettu,\njota kirjoitettu ei verin?\n\n\n\n59.\n\nYKSIN.\n\nMinä olen niin yksin, niin yksin,\nkuin yksin vaan olla se voi,\njoll' on vaan yksi aatos\nja yksi sävel, mi soi.\n\nMinä olen niin yksin, niin yksin,\nkuin yksin on ihminen,\njoll' on vaan yksi onni\nja yksi unelma sen.\n\nMinä olen niin yksin, niin yksin,\nkuin yksin vaan olla se voi,\njoll' on vaan yksi murhe\nja yksi muisto, mi soi.\n\n\n\n60.\n\nKAUPPASOPIMUS.\n\n\"Laitapa minulle laulunen!\"\nVai laulunen!\nVai laulunen!\n\"Laitapa minulle laulunen!\" --\n\"Juu, kyllä, mut laulut ne maksaa.\n\nAnnatko minulle suukkosen?\"\nVai suukkosen!\nVai suukkosen!\n\"Annatko minulle suukkosen?\" --\n\"Ei, liian on kallis se taksa.\n\nRunoahan joka mies rustailee!\"\nVai rustailee!\nVai rustailee!\n\"Runoahan joka mies rustailee.\" --\n\"Juu, juu, mutta minkälaista?\n\nMut suukkoja joka tyttö suihkailee.\"\nVai suihkailee!\nVai suihkailee!\n\"Suukkoja joka tyttö suihkailee.\" --\n\"Juu, juu, mut miltä ne maistaa?\n\nRunojahan kaikille annetaan.\"\nVai kaikillen!\nVai kaikillen!\n\"Runojahan kaikille annetaan.\" --\n\"Ja entäpä suuteloita!\n\nMut suo mulle suukkojen oikeus, oi!\"\nVai suukkojen!\nVai suukkojen!\n\"Niin sinulle yksin mun lauluni soi!\" --\n\"Mut saattaako sinuhun luottaa?\n\nJa saat sinä vallita suukkoja mun!\nNiin suukkoja mun!\nNiin suukkoja mun!\nKun saan minä hallita lauluja sun!\" --\n\"Mut saattaako sinuhun luottaa?\"\n\n\n61.\n\nMinä luulin sun eloni onneksi,\nsinä olitkin elämä itse,\njoka kuljetit kautta riemujen,\nmut kuljetit myös murehitse.\n\nMinä luulin sun henkeni herättäjäks,\nsinä olitkin unhotar unen,\njoka lahjoitit ruusut laaksojen,\nmut myöskin vuorten lumen.\n\nMinä luulin sun yöni salamaks,\nsinä olitkin itse yöhyt,\nmin kupeilla mantteli musta on.\nmut otsalla tähtivyöhyt.\n\n\n\n62.\n\nMitä on tää? Mist' tämä sunnuntai\nminun mieleni pyhäköissä?\nMiks metsä hohtavi hopeissa\nja kuuset on kultavöissä?\n\nMiks aika seisoo ja arvelee?\nMiks viikot niin vitkaan mataa?\nMinä yhdessä yöss' elän enempi\nkuin ihmiset vuosisataan.\n\nMun aatteeni liitää ja laatelee,\nmulta haihtuvi paikka ja aika!\nOi, ethän sä tyttöni kultainen\nmyös lie vain haihtuva taika?\n\n\n\n63.\n\nDON QUIJOTE.\n\nMitä tahtoisit kultani kutripää,\nsen tiedän, mut antaa en voi!\nSinä tahtoisit lempeä läikkyvää,\njoka kulkee ja karkeloi.\n\nSinä tahtoisit taivasta muuttelevaa,\nmilloin päivää, pilviä milloin;\nsun onnesi taas olis taltuttaa,\nmitä myrskyt ne velloi silloin.\n\nJa mielestäs vesillä vieriä ois\nsiinä venheessä suloisempi,\njoka vaappua, vaaroilla uhata vois\nei niin ole laulajan lempi.\n\nKas, laulaja, hän on sotamies!\nja hän lempivi soturin lailla,\nmin mielessä aina on kotilies,\nvaikka vierii hän vierailla mailla.\n\nJa laulaja hän on ritari --\nvaikk' oiskin vaan de la Mancha! --\nHällä kädessä toisess' on kitari\nja toisessa peitsi vankka.\n\nHän sotii ja kulkee ja kullervoi --\nvaikka tuulimyllyjä vastaan! --\nMut maailman kaiken hän taistohon voi\ntoki vaatia armahastaan.\n\nHei, eespäin ratsuni vaahtoinen vaan!\nMitä siitä, jos nauravi Pansa!\nEi tallirenkejä milloinkaan\nruno kantanut satulassansa.\n\n\n\n64.\n\nPIENI TARINA.\n\nOli mullakin pienet murheeni,\nmut minulle niiss' oli kyllä,\nvaikk' ohitse kulkenut toinen ois\nja ne kuitannut hymyilyllä.\n\nOli mullakin pieni onneni,\nmut minusta oli se suuri,\nja luulenpa, siks oli suuri se,\nkun se mun oli onneni juuri.\n\nOli mullakin pieni lintunen\nja minusta oli se soma.\nMut sepä siinä oli juuri murheellista,\nkun ollut se ei mulle oma.\n\n\n\n65.\n\nEi sallittu täällä mun käydä\nsun kanssasi polkuja maan,\nmut jos sinä väsyt joskus,\nniin tule mun luokseni vaan.\n\nOi, kun sinä kyllästyt kerran\nilon, kauneuden karkeloon,\nja kun sinä halajat kuolla,\nniin tule -- ja valmis ma oon.\n\nEn osannut täällä mä käydä\nsun kanssasi karkeloin,\nmut tule -- ja Tuonelan mailla\nopas ehkä mä olla voin:\n\nNäät siellä tunnen ma kaikki,\npuut, pensaat ja polut jo nyt.\nSiell' olenhan niin monta kertaa\nsun tähtesi kävellyt.\n\n\n\n66.\n\nMinust' oli kuin olisi soudettu\nme kirkasta järven pintaa\nja aurinko aaltoja lämmittänyt\nja rantakallion rintaa.\n\nOli niinkuin oisi me laskettu\nsen kallion kaunihin alle\nja kaahlattu hietaa valkeaa\nja kuljettu kukkulalle.\n\nJa eikö aurinko laskenut\ntaa saarien, salmensuiden,\nja tullut ilta ja tullut yö\nyli laaksojen, laulupuiden?\n\nYlt'ympäri tanhusi terhenet yön,\nutu ulapan aalloilla sousi,\nunen vallassa laaksojen lammet ui --\nja uni se nousi ja nousi.\n\nSe heilahti oksalta oksalle,\nse kukasta kukkahan kiipi --\nme seisoimme vuorella käsikkäin\nja katsoimme, kuinka se hiipi.\n\nOi, lyhyt on Suomessa suvinen yö!\nPian aurinko aalloista nousi.\nMut siitä asti mun aatoksein\nyhä unten aaltoja sousi.\n\n\n\n67.\n\nILTARUKOUS.\n\nUnta, unta, unta\nsyvää uinumaan.\nLunta, lunta, lunta\npäälle mustan maan.\n\nYössä, yössä, yössä\nöiset linnut lentää.\nTyössä, työssä, työssä\nlepää tuskat sentään.\n\nLennä, lennä, lennä\naatos inehmon!\nMennä, mennä, mennä\naika maata on.\n\n\n\n68.\n\nKun tietäis, kumpi se toistaan\nlie itkenyt enemmän?\nKun tietäis, kumpi se nauraa voi\nnyt enemmän, minä vai hän?\n\nMut mitä me huolimme siitä.\nMe nauramme kumpikin.\nHei, hah, hah, haa! -- Mutta minua ei\npetä naurus se milloinkaan.\n\nSe ei mua pettänyt ennenkään.\nMinut kyynelin petti hän.\nKun tietäis, kumpi se toistaan\nlie pettänyt enemmän?\n\n\n\n69.\n\nLUONNOSSA LUMINEN ILTA.\n\nLuonnossa luminen ilta,\ntähdentuike taivahilta,\nhelke maassa, helke puussa,\nsukkulan kulina kuussa --\nsiten kun omani saisin,\ntulevaks sun toivottaisin.\n\nToivoisin tulevan tuolta\nhongikon hopeisen puolta,\nkierrätellen, kaarratellen,\npuun lomitse puikahellen, --\nmin' en olis näkevinäni,\nyössä seisten, yksinäni.\n\nSeisoisin selin sinuhun,\nsinä vilkkuisit minuhun,\nsormi suulla, jalka puulla,\nhalu karata, kaiho tulla, --\nsydämet sykähteleisi,\npuut lunta pudisteleisi.\n\nKuulisin risahtavaksi,\ntuntisin kätöistä kaksi,\nkuulisin: \"kuka se täällä?\" --\nVastaisin: \"varas se siellä!\" --\nSiten kun omani saisin,\ntulevaks sun toivottaisin.\n\n\n\n70.\n\nKai ihmettelet sinä itsekses,\nmiten paljo ma sentään kestin,\nmiten kestin ma nauruas, pilkkaasi,\nsen ennen kuin erolla estin.\n\nMinä näin, miten silmäsi puhuivat:\n\"Tuolla miehell' on kova pinta!\"\nSiin' oikein sa arvasit armahain,\nkova onpi se köyhän rinta.\n\nSe mies, joka kuullut ei ijässään\nole kultaisen naurun soivan,\nmitä huolii hän, vaikka hän huomaa sen\nhälle itselleen salamoivan.\n\nMitä huolii hän, vaikka hän tunteekin,\nmiten puukot ne pintaa viiltää!\nHän kuulevi vaan ja hän kuuntelee\nja silmässä kyynel kiiltää.\n\nHän kuulevi vaan ja hän kuuntelee\nja hän silmänsä hiljaa sulkee.\nHän uinuvi vaan ja hän unelmoi\nja mielessä kuvat kulkee.\n\n\n\n71.\n\nSinä teit minun eloni lauluksi\nja mun arkeni sunnuntaiksi,\nsinä kylvit mun polkuni kukkihin\nja korpeni kotimaiksi.\n\nSinä teit minun päiväni unelmaks,\nsinä seuloit unhon lunta.\nOi seulo'os, tyttö, mun silmiini ain,\noi, seulo'os hyvää unta!\n\nMaan mahtavat höyhenvuoteillaan\nne unta pyytää ja palvoo.\nSill' aikaa ma silmäni ummistan\nja vain mun onneni valvoo.\n\n\n\n72.\n\nKuu kalpea kulkevi kulkuaan,\nkevät-yö on kaunis ja pyhä.\nKai aika jo ammoin erota ois,\nmut yhdessä ollaan me yhä.\n\nYön tuulonen hiljaa tuudittaa\nlepän lehviä uinuvia.\nSydän ääneti sykkien aavistaa\nsuven suuria unelmia.\n\n\n\n73.\n\nAVE MARIA!\n\nMitä olet sinä tyttöni minulle?\nOlet helkkyvä helmivyöni,\npyhä rukousnauha mun muistoillein,\nkun synkkänä saapuvi yöni.\n\nMinä hyrisen lauluja hiljakseen\nja ma helmiä hymisten siirrän,\nsana sanalta laulan ma lauseesi,\npiirre piirteeltä muotosi piirrän.\n\nMinust' on kuin sun piirteesi pieninkin ois\nisämeitä ja avemaria,\nja vaikka ma maass' olen polvillain,\nkuin onneni suur' olis liian!\n\n\n\n74.\n\nON NIIN HERTTAISTA AJATELLA.\n\nOn niin herttaista ajatella,\nettä me olemme lapsia vaan,\nettä sä olet vain pikkunen tyttö,\nminä vain poikanen paidassaan.\n\nOn niin herttaista ajatella,\nettä me yhdessä kasvettais,\nyhdessä juostais nurmet ja metsät,\ntoria saatais ja toreiltais.\n\nOn niin herttaista ajatella,\nettä me toistamme lemmittäis,\nettä kun yhdelle tulisi murhe,\ntoinenkin itkusilmihin jäis.\n\nEi meitä maailma eroittaisi,\nei synti, ei sydäntuskatkaan,\nsulho ois suuri ja nuori ja vankka,\nmorsian kulkisi kukilla vaan.\n\nSulhanen laittaisi suuren talon,\njonne hän impensä ihanan veis,\nimpynen sulhonsa ikkunalla\nilloin istuis ja lauleleis.\n\nOn niin herttaista ajatella,\nettä me joskus sen elämme, oi,\nettä me jossakin elämme kaiken,\nkaiken, mit' tääll' emme elää voi!\n\n\n\n75.\n\nLepän lehdille lauluja kirjailen\nja heitän ne virran viedä.\nYks vierivi sinne ja toinen tänne\nja kunne ne vierii, en tiedä.\n\nMut jos joku lehtynen lentoon jäis\nyli aaltojen ainiaaksi,\nja jos joku virsi se vieriä vois\ntarusaarehen, aikojen taaksi,\n\nniin kansalle saaren vehreän sen\nse laulais laulua uutta:\nmiten suukkoset antaa kuoloa voi\nja suukkoset kuolottomuutta.\n\n\n\n76.\n\nNiin sinua katsoin neiti,\nkuin kangas kanervatansa,\nniin sinua kuulin neiti,\nkuin salo kevätkäkeä,\nkunnahalla kukkuvata.\nKukit kukkihin poveni,\nlauloit ilmi mun iloni,\nherätit keväiset henget,\nhelkytit salon sävelet,\npuroina porisemahan,\nleivosina laulamahan,\ntuulen viedä, toisen tuoda,\nraikua kylien rannan.\nNiinp' on nyt minun iloni,\nkuin kangas kanervatonna,\nniinp' on nyt minun poveni\nkuin kevät käkeä vailla, --\nkumpu vaiti, kukka poissa,\nsurussa salo sininen.\n\n\n\n77.\n\nHANHIPAIMEN.\n\nMinä paimenlauluja laulaisin,\njos oikea paimen ma olisin,\nmut mistä se oikean sävelen saa,\njoka hanhia paimentaa.\n\nToki sentään mä toitotan torvehein:\n\"Hoi hanhisein, ah impyein!\"\nMut mistä se oikean sävelen saa,\njoka hanhea paimentaa.\n\n\n\n78.\n\nMua suutele kerran ja suutele kaks\nja suutele kertaa monta!\nMe tahdomme uskoa eilistä unta\nja huomenta huoletonta.\n\nKun pääsi sä painat mun rinnalleni,\nniin koskien kohinan kuulet.\nJa aaltojen kansa kun suutelee,\nniin hurmehissa on huulet!\n\n\n\n79.\n\nSinä olet kuin mandeli makea,\njoka vetehen viertävi suuta.\nMun veren' on nuori, mut sakea,\nja kuulee illan kuuta.\n\nSinä olet niin lauhkea, lakea,\nmut voit myös olla muuta.\nOi, anna mun tyttöni hakea\nsitä haluni mandelpuuta!\n\nSun veres on nuori ja lämpöinen,\nkuu kulkevi metsän rataa,\nse luoja vuoksen ja luotehen.\n\nKas, kiiltomadot jo mataa!\nNyt aika nousta on aaltojen,\nnyt aika on suukkojen sataa!\n\n\n\n80.\n\nYÖLAULU.\n\nSano, koska se koittaa se aamu,\njona helposti herätä voin?\nSano, koska se vaipuu se ilta,\njona iloisna vaipua voin?\n\nSano, tiedätkö, milloin se joutuu\nse joulu ja kynttilät?\nSano, milloin ne haihtuu ne haamut,\njotka takana käyskelevät?\n\nElä pelkää! En minä itke.\nEn itkenyt vuosihin.\nMut vuosia unt' olen nähnyt\nja uskonut unihin.\n\nJa uni jos yksi se petti,\nniin uskoin ma uutehen;\nmut unista kauneista kaunein\nolit tyttö ja -- viimeinen.\n\n     *     *     *\n\nMinä luulin sun siksi aamuksi,\njona helposti herätä voisin,\nminä uskoin sun siksi illaksi,\njona iloisna uinuva oisin.\n\nMinä uneksin jouluni joutuneen\nkera kuusien, kynttilöiden,\nminä luulin haamujen haihtuneen\nja mennehen metsä-öiden.\n\nJa luulin jo, ett' olin ihminen,\nen ainainen uneksija,\nja luulin jo, ett' olin onnellinen --\nen onnen vain runoilija.\n\n     *     *     *\n\nKas, ihminen suree ja iloitsee\nja ihminen tuntee ja elää.\nMut laulaja kulkee ja kuuntelee\nja sen korvissa kantelet helää.\n\nNe helkkyvät, helkkyvät päivät ja yöt,\nne kaikuvat kaukaa, niin kaukaa.\nJa laulaja kulkee ja kuuntelee\nja laulaja kuulee ja -- laulaa.\n\n\n\n81.\n\nKun yksi rehkii ja yksi raataa\nja kaikki repii ja kaikki kaataa,\nkun yksi kantaa ja kaikki sortaa,\nkun yksi muuraa ja kaikki murtaa\nja yks se anteheks antaa vaan --\nniin minne yksi se joutuukaan?\n\n\n\n82.\n\nLINTU.\n\nLens lintunen mökkini lasille\nja lauloi kaunihisti.\nMoni otti kiini sen lintusen\nja sen vangiks häkkihin pisti.\n\nMinä annan sen laulaa lasilla vain\nja käyskellä kädelläni,\nminä syöttelen pieniä muruja sille,\nmut syöttelen sydäntäni.\n\nMoni sulki sen lintusen häkkihin\nja sen suuhun ryyniä pisti.\nMut eipä se sitten laulakaan\nniin kuoleman-kaunihisti.\n\n\n\n83.\n\nMinust' on kuin kuulisin vasta\nnyt linnunlaulun ja muun,\nkuin näkisin vasta nyt taivaan\nja taivaalla tähdet ja kuun.\n\nOn ilmassa luomisen aamu.\nMaa kylpevi kasteessaan.\nVeden päällä on Herran henki\nja päivä on päällä maan.\n\nMinust' on kuin oltais me yksin,\nens ihmiset elämän tään,\nja kesyjä ois pedot korven\nja tulis ja työntäis pään,\n\nja me karhuja siliteltäisi,\nsalon hirvejä hyväiltäis,\nja yötämme vartioimaan\njalopeurat ympäri jäis.\n\n\n\n84.\n\nLAULU KEVÄTTALVELLA.\n\n(Gustaf Fröding.)\n\n\"Sula jääni,\nsuo\nmun viertä, virrata vapaana\",\nnäin keväälle huokasi talvi.\n\n\"Kenties, jos päivän on tahto niin,\nme vuotamme kai vielä viikon, kaks,\nkenties, kenties\", kevät lauloi.\n\n\n\n85.\n\nLEMMENLAULU.\n\n(Gustaf Fröding.)\n\nMinä rahalla rakkautta ostin,\nkun muuten ma saanut en.\nSoi kauniisti kantelo sentään,\nsoi kiitosta rakkauden!\n\nUni kaunis, vaikka vain unta,\noli kaunis se kuitenkin,\nja Eeden on sillekin Eeden,\nken jätti jo Eedenin.\n\n\n\n86.\n\nSEN VASTA MA NAISEKSI\n SANOISIN.\n\nSen vasta ma naiseksi sanoisin,\njoka temppelit tyhjät täyttäis,\njoka henkeni, ruumiini vallitseis\nja ei valtaansa väärin käyttäis,\njoka ei olis kissa ja ei olis hiiri\nja ei olis tuuli ja ei tuuliviiri\nja ei olis orja, ei herrakaan,\nmut ystävä armas vaan.\n\nJa sen vasta naiseksi sanoisin,\njoka olisi hellä ja hyvä,\njoka läikkyä niinkuin lähde vois,\nmut sentään ois meri syvä,\njonka rinnassa ainainen aarnio oisi,\nmut ei sitä kaupaten esille toisi,\nvaan hakea antais mun silmät kiin' --\neikä suuttuis, jos löytäisin.\n\nNiin kämmenin häntä mä kantaisin\nja hälle mä heikko oisin\nja ilkkuis hän ei minun heikkouttain --\ntaas muille ma oisin toisin!\nniin hälle mä tarjoisin riemuni tarhat\nja hälle mä itkisin itkuni parhaat\nja laulaisin lauluni ujoimmat,\npojan tuntehet punastuvat.\n\nNäät luulenpa, siellä mun sisälläin\noli jossakin kaunis kuva,\nvaikk' on se nyt tomun peitossa --\noli puhdas ja punastuva.\nJa tähdistä olen minä lukenut illoin,\nettä puhdas lempi jos tulisi milloin\nja pölyn sen päältä jos puhaltais,\nkuva vieläkin värinsä sais.\n\nMut ei, ei! Tähdet on tähtiä\nja tähdet niin pahasti vilkkuu,\nja ei, ei, tytöt on tyttöjä\nja tytöt niin pahasti ilkkuu.\nHyvä kaikki niin kauvan kuin näyttelet yhä,\nmut näytäpäs kerran se pyhä, se pyhä,\nniin kissan mi-au heti kuulet sä --\ntai lampahan bä-ä-ä!\n\n\n\n87.\n\nMinä uneksin kahdesta koivusta,\nyli virran jotk' kasvoi yhteen,\nja unta mä näin, että kevättä kaks\nsaman antoi sadon ja lyhteen.\n\nSinä taidatko unia arvata?\nJos et, niin anna olla!\nMut jos sen tahdot sa selvittää,\nse selvitä suutelolla!\n\n\n\n88.\n\nALPPIRUUSU.\n\nEn takaisin muuta mä tahdokaan,\nmut anna mun ylpeyteni,\nmun alppiruusuni ainoa\nja ainoa aarteheni.\n\nSe köyhän ol' leipä ja köyhän turva\nja ystävä yksinäisen.\nSen henkeni kaupalla poimituks\nsain vuorelta elämän jäisen.\n\nSuon kaiken mä muun, suon kauneuden\nja laulun ja lemmen sulle,\nmut se oli mun, minun yksin vain\nja anna se jälleen mulle!\n\n\n\n89.\n\nAINO-NEITI.\n\nJoukolan joen suulla sinisorsa sousi,\nnurmen kanssa nukahti ja päivän kera nousi.\n  Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?\n\nVeli nuori veikaten vieri ulapalla;\nsisko asui enimmäkseen emon siiven alla.\n  Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?\n\nVeli nuori taistelehon vaati vankempansa,\nlunnahiksi lupas Aino-siskon armahansa.\n  Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?\n\nPäivä laski, lummekukka sydämensä sulki.\nVäinö vanha kosimahan neittä nuorta kulki\n  Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?\n\nSydän kielsi, äiti käski -- kumpaa tuli kuulta?\nRaitoja hän rakasti ja lempi länsituulta.\n  Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?\n\nHuojui heinä Joukolan joenrannan alla.\nImpi itki angervo paaden pallealla.\n  Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?\n\nAamu koitti, niemen päässä karkeloivan keksi\naallotarta kolme -- Aino-neiti neljänneksi.\n  Murhe, murhe joella Joukolan nyt soutaa.\n\nRaitoja hän rakasti ja pelkäs pohjatuulta.\nTaisi lunta vanhan päässä talven lumeks luulta.\n  Murhe, murhe joella Joukolan nyt soutaa.\n\n\n\n90.\n\nUNTA.\n\nNiin, niin, niin, untahan kaikki on tää,\nmut kaunista, kaunista unta.\nSua lemmin ja kaipaan ja kaihoan kuin\nsyys-tantere talven lunta.\n\nMinä tahdon sulkea silmäni\nja uskoa unta syvää.\nOlen uskonut paljonhan elämässäin,\njoka ollut ei näinkään hyvää.\n\nMitä huolin, jos huomenna jällehen on\nmaa musta ja murheessa kuusi --\ntai ellen ma syksyhyn heräiskään,\nvaan eessäni ois kevät uusi?\n\n\n\n91.\n\nSYDÄMEN KEPPONEN.\n\nMinä syömeni hautahan heitin\nja haudan ma kukkasin peitin,\nett' ihmiset katseli ihastuin --\nmut arvatkaa, miten vihastuin,\nkun sydämen itsensä ilolla tässä\nnäin omaa hautaasa imehtimässä.\n\n\n\n92.\n\nREKILAULU.\n\n  taikka yksi surullinen tarina pappilan Mantasta\n  ja Hallin Jannen uusista kulkusista.\n\nHei, Hallin Jannen varsa se juoksi sitä Kuoreveden jäätä\nja pappilan Mantan hiukset on kammattu kahdelle puolen päätä.\n\nHei, Hallin Janne on hampuusi ja mittaa maailman rantaa,\npappilan Manta se jupparöijyssä vieraille kahvia kantaa.\n\nHallin Janne se hoilottaa ja jalka on ulkona reestä,\npappilan Manta se punastua voi Hallin Jannenkin eestä.\n\nPappilan Manta se punastelee, kun Hallin Janne hoilaa,\n\"Ja et sinä turhassa istu tyttö, kun istut polvilla noilla!\"\n\nPappilan Manta se katsehensa niin kauniisti alas luopi.\nHallin Janne se kaupungista ne kulkuset uudet tuopi.\n\nHei, Hallin Janne se ajelee sen Mantansa ikkunan alla.\nElämänlanka ja palsami kasvaa Mantan ikkunalla.\n\nHei, Hallin Janne se helistää niitä herrain kulkusia,\nPappilan Manta se kuuntelee ja vinkuvan luuli sian.\n\nHei, Hallin Janne se helistää ja vieno on Jannen vaski.\nPappilan Manta se purtilohon piimävelliä laski.\n\nHallin Janne se hoilottaa, että \"tule sinä tyttö rekeen!\"\nPappilan Manta se purtilon pistää Hallin Jannen eteen.\n\nSilloin se katkesi palsamipuu ja Manta oli pahoillansa.\nJanne se hoilasi: \"kuinkapa lie sen elämänlangankin kanssa!\"\n\nJa Hallin Janne se hoilottaa ja Hallin Janne se juopi.\nPappilan Manta se katsehensa niin kauniisti alas luopi.\n\nHallin Janne on hampuusi ja puistaa pullon kaulaa.\nJa toinen kun tulevi hoilottaja, niin sille hän laulun laulaa:\n\n\"Hei, rakkaus se on kuin palsamipuu ja laulu kuin elämänlanka! --\nMut kukapa sen uskoi sen tytön pilkan niin kovasti koskevankaan?\"\n\n\n\n93.\n\nTAAS KOTONA.\n\nMinä käyn kuni kyntäjä pellollaan\nkodin rakkahan raunioita\nja muistelen muistoja lapsuuden,\nkalaretkiä, karkeloita.\n\nMinä käyn kuni kyntäjä pellollaan\nsydän täynnä ja rinnassa rauha.\nTaas mennyt on talvi ja tullut on\nsuvi uusi ja lämmin ja lauha.\n\nTaas tahdon ma alkaa uudestaan,\ntaas tahdon ma kerran koittaa,\nen tahdo ma taistossa kaatua vaan,\nvaan tahdon ma seista ja voittaa!\n\nMinä käyn kuni kylväjä pellollaan\nkodin kankailla, karjateillä,\nja toukoja uusien toiveiden\nminä kastelen kyyneleillä.\n\n\n\n94.\n\nKai useinkin tyhjältä, tyhmältä\nniin tunnuin ma mielestäsi,\nkun vaieten, ilman aatteita,\nminä istuin sun vierelläsi.\n\nElä tuota, oi impeni, ihmettele!\nOli mullakin aatteita ennen,\noli aatteita antaa sullekin,\noli antaa tullen ja mennen.\n\nNyt on mulla aatos yksi vaan.\nKuka yhden on seurassa aina,\nse tyrmistyy, vaikk' aatos se ois\nitse taivahan Luojalta laina.\n\nNyt on mulla aatos yksi vaan.\nJa mitäpä puhuisin minä,\nkun sitä et aatosta kuitenkaan\nminun lausua sallis sinä.\n\n\n\n95.\n\nVUORILLA KULKEVAT SUURET\n TUULET.\n\nVuorilla kulkevat suuret tuulet,\nvuorilla lehdet ne lepattaa,\nvuorilla tuulevi, vaikka jo hiljaa\nnukkui laakso ja metsä ja maa.\n\nVuorilla lentävät suuret linnut,\nvuorilla kotkat ne kaartelee,\nvuorilla valvotahan, vaikka ammoin\nnukkui laakso jo lauluineen.\n\nVuorilla valvovat suuret surut,\nvuorilla sankarit sotaa käy,\nvuorilla taistellaan, vaikka laakson\npirteistä ei tulen pilkettä näy.\n\n\n\n96.\n\nKunis kukkivat kanervat kankahan\nja vehreä rannan on raita,\nsinis vapaana keikkuos tyttöni vaan\nja impenä iloitse maita.\n\nMut puolat kun palolla punertuu\nja muuraimet mäkien luota,\nniin silloin, tyttöni vienosuu,\nole varoillas sekä vuota!\n\n\n\n97.\n\nPIENI BALLAADI.\n\nHonka se humisi ikkunan alla,\ntyttö oli ikkunassa.\n\"Minkähän lienevi tuulen teillä\nkultani kulkemassa?\"\n\nTuulet ne honkoa huojutteli,\nsulhoa suuret surut.\n\"Kenenhän pitkiä peijaita nyt\nulvovat tuulien urut?\"\n\nHongan katkasi suuret tuulet,\ntyttösen katkas kaipuu.\nSulhanen mailla vierahilla\nvaeltaa ja vaipuu.\n\n\n\n98.\n\nNe veivät multa mun iloni,\nnyt tahtovat surunkin viedä:\n\"Sull' ei ole oikeutta surra, ei,\nja nuori sa oot, se tiedä!\"\n\nNe syöksevät puukon sydämeen,\nne pistävät silmähän okaan,\nja sanovat: \"Et sinä sortua saa\nja et saa vaipua lokaan!\"\n\nEi, elkää peljätkö! Murru ma en.\nSe onni ois liian suuri.\nEikä se lokahan vaivu se,\njoka loasta nousevi juuri,\n\nSe seisovi vaan kuin korvenpuu\nja se hiljaa puuksi puutuu,\nsen kuori hiljaa kivettyy\nja sydän luuksi luutuu.\n\nOvat menneet ne ajat, kun pässinpäät\nvielä voivat muureja murtaa.\nNe nyt vaan saumoja lujittaa\nja tuntehet vienot turtaa.\n\n\n\n99.\n\nTän yön me tahdomme tanssia,\npuun tiedän mä nummella tuolla,\nsen ympäri hyvä on hyppiä\nja sen oksahan kaunis kuolla.\n\nSe puu on suuri ja korkea\nkuin taivaalla ukkosen lonka.\nSen puun sen totta sa tunnet myös --\nse on mun murheeni honka.\n\nSe puu se huokaa ja humisee,\nse puu se puree ja soutaa.\nElä vapise, tyttöni valkoinen,\nse vaan meitä tanssihin noutaa!\n\n\n\nI00.\n\nRASKAALLA HETKELLÄ.\n\nMaailma kulkevi kulkuaan.\nHanki jo paksulta peittää maan\nja kesä on jo keikkuen mennyt.\nMinun mieleni on kuin talvinen kuutamo-yö,\nniin kylmä, niin kirkas ja rintani lyö,\nkuin muistoja murskaten nyt.\n\nHanki jo paksulta peittää maan.\nIhmiset ne uurtavat kukin alallaan\nja ystävill' on ylimpänä hyöty.\nOl' liian avo sydämein, sen suljen ma työss', --\nja lapsesta mieheksi vartutaan myös,\nvaikk' kauvan on leikkiä lyöty.\n\nMaailma kulkevi kulkuaan.\nHyve ynnä usko ovat unelmia vaan\nja savua jo miehen sana lie nyt.\nSen kaiken tiesin ammoin ja senhän kaikki ties.\nMut sinust' että myös tulis mulle vihamies,\nsit' en ma viljon ystävä tiennyt.\n\n\n\n101.\n\nLAULAJAN LAULU.\n\nEn, enhän muuta ma tahdokaan\nkuin laulaa, laulaa, niin laulaa,\nkun laulut mun helkkyvät rinnassain\nja pyrkivät pitkin kaulaa.\n\nMitä voin minä sille, jos maailma\nvain mulle se virsinä helkkää,\njos rytmejä on ilot ihmisten\nja surut on sointua pelkkää.\n\nJa minkä mä taidan, jos elämä tää\nvain mulle on suuri runo,\nmihin saimme me Luojalta langat vaan\nja Luojalta käskyn: puno!\n\nMe punomme kehdosta hautahan,\nme punomme, puramme jälleen,\nkunis laulumme kuolema katkaisee\nja sen viemme me virittäjälleen.\n\nKuka viepi viisahan päätelmän,\nkuka piirteli pilkkataulun,\nkenen pivoss' on pieniä runoja vaan,\nkenen kädessä sankarilaulu,\n\nMut olkoon se tunnelma, kompa vaan\ntai miehen mietelmä syvä,\nrunot kaikki Luojalle kelpaavat,\njos runo on muuten hyvä.\n\nEi huoli hän siitä, jos jossakin\nei yhtynyt tahto ja voima,\nkun tahto vaan oli oikea\nja aattehen aateloima.\n\nJa katso hän ei, jos kompastuit\nsinä joskus nimien kiviin --\nkun loppu se oikein sointuvi vaan,\nei kulje hän rivistä riviin.\n\nOi, auttaos Luojani sointumaan\nmun lauluni loppu hyvin!\nOi, auttaos yhtenä heilumaan\nmun lauluni latva ja tyvi!\n\nMe laulamme kehdosta hautahan.\nKuink' kauvan, tiedä me emme.\nParas aina ois sointunsa sommittaa\nkuin oisi se viimeisemme.\n\nRunon hyvän jos mistä sen katkaisee,\nniin runo on sentään runo --\nnäin ystävä aina sa yhdeks puuks\nne sielusi säikeet puno!\n\n\n\n\n\n\nAJAN AALLOILTA\n\n(1899)\n\n\n\nPÄIVÄN POIKA\n\nOi, kuulkatte, kuinka se sykkäilee\ntämä maa ja sen musta multa!\nOi, kuulkatte ääntä, mi kuiskailee\njoka pellolta perkatulta!\nSe ääni on suuri ja kaunis ja pyhä,\nse ääni on kansamme kalleus yhä,\nse kutsuvi työhön ja taistelohon\nja kauvan jo kutsunut on.\n\nSe on kansamme voima, mi kaikki voi,\nkun suru oli leipänä Suomen,\nse on kansamme henki, mi kaikki loi,\nkun luotihin Suomen huomen;\nse liikkuvi laineilla tuhanten vetten,\nse kaikuvi kielistä kanteletten,\nse lehdossa helkkää, se laaksossa soi,\nsitä laps emon maidossa joi.\n\nSe hetkeksi kohota pinnalta maan\nvoi kylmiä ilmoja pakoon,\nmut siellä se voimia kokoo vaan\nja siellä se kasvaa ja sakoo,\nja kun sen on aika, se Ukkona soipi\nja sateena, tuulena tulla se voipi\nja lakaista laaksot ja virrat ja maan.\n\nKoska, koska sen nähdä mä saan?\nKoska saan minä nähdä Suomen tään\nyheks, suureksi yhdistäyvän?\nKoska uskonsa voimalla nuorten mä nään\najan aaltoja astuen käyvän?\nKoska nään minä nousevan kansani rinnan,\nlapset yhdessä leikkivän töllin ja linnan,\nkoska nään minä saapuvan sankarin sen,\njosta unta mä uinailen?\n\nKun tyhmyys ja raakuus raukaisi maan,\nniin häntä, häntä mä uotin,\nja unelmat muut jos ne murtui vaan,\nniin häneen, häneen mä luotin,\nolen uottanut häntä mä päivää ja yötä\nja paljon niin ollut jo hällä ois työtä,\nmut häntä mä uskon ja uinailen\nja lakkaa laulamast' en.\n\nMut viikot ne vierii ja vuodet ne käy,\nyhä kaikki on ennallansa.\nYhä ei minun unten urhoa näy\nja mieroa kerjää kansa.\nMissä viivyt sä mies? Voi oisko se unta,\nvai oisko se mennehen talvista lunta,\nkun uskon ma Suomen suuruuteen\nja sen kuntohon, kantelehen?\n\nEi, ei! Mulla on joku rinnassain,\nsiell' on eräs ääni, mi puhuu\nse uni ett' ei ole unta ain,\nvaan kerran se huutaa ja huhuu,\nminä tunnen sen suonissa, lihassa ja luissa,\nminä kuulen sen tuulessa, ilmassa, puissa,\nnäen silmissä nuorten sen liekehtivän:\nHän on saapuva, sankari hän!\n\nHänen nimens' on päivä ja kansan koi\nja hän Suomemme suureksi nostaa;\nhän maammonsa mahlat palkita voi\nja taattonsa kohlut kostaa.\nHän saapuva on kuni Väinämö uusi\nja sen laulun on kuuleva koivu ja kuusi\nja Vellamon neiet ja metsä ja maa,\nyli aaltojen, aikojen taa.\n\nMitä meistä! Me kaikki soitamme\nvain kannelta katajaista.\nSe taide, joka ei hymyile,\nse ei ole taivahaista.\nHän soittonsa koivusta soreasta vuolee,\nhän riemuten elää ja riemuten kuolee,\nhäntä kantavi kämmenin kansa ja maa,\nhän kukkia antaa ja saa.\n\nTämä aika on aikoja etsinnän\nja aikoja valmistuksen,\nmut suurena silloin kuin saapuvi hän\nlyö aika sen lupauksen,\njonk' antoi meille jo taivahan Herra,\nkun tänne hän kansamme johdatti kerran\nläpi myrskyjen, tundrojen, tuulien,\ntuhatjärvien rannoillen.\n\nOi, kuulkatte, kuinka se sykkäilee\ntämä maa ja sen musta multa!\nOi, kuulkatte ääntä, mi kuiskailee\njoka pellolta perkatulta!\nOi, nähkää sen kukkivat kummut ja saaret\nja nähkää sen aalloissa taivahan kaaret\nja vierivät virrat ja vehreä maa --\noi, nähkätte syntymämaa!\n\nSe kansa, mi tänne ohjattiin,\nse ei ole hukkahan luotu;\nse kansa luotu on suurempiin,\nkelle kerran on maa tämä suotu;\nse luotihin kansaksi kantelon, laulun,\nja kansaksi kauneuden, taltan ja taulun,\nja kansaksi nousevan taitehen sen,\njonka kuulemme kuiskehen.\n\nVuossata on jällehen vierähtänyt\nja meriltä uusilta tuulee.\nKäy ajassa uusia aatteita nyt,\nja kellä on korvat, se kuulee,\nse kuulevi puissa mahlojen juoksun,\nse tuntevi ilmassa ihanan tuoksun,\nmi kevättä kertoo ja ennustaa --\noi, kuuntele syntymämaa!\n\nOi, kuuntele korvin avoimin\nja aattele täysin aattein,\noi, pukeu paitoihin puhtaihin\nja valmistu juhlavaattein!\nSun koittava, kansa, on sunnuntaisi\nja koittaa kyllä se kohta jo saisi,\nolet tarpeheks kyynelin kylpenyt.\nHymyhuulinen olkosi nyt!\n\nLuo silmäsi laajalti ympäri maan,\nkatso kauvaksi läntehen, itään!\nKatso, maa on vaiti ja odottaa,\naika seisoo ja lippua pitää:\nKen tohtivi temmata vuossadan vaatteen?\nken tohtivi nostaa nousevan aatteen\nja korkeella kantaa ja lennättää?\nNous Suomeni! pystyhyn pää!\n\nNouse Suomeni suurena, rynnistäin,\nnouse vaaroilta, vaarojen alta,\nnouse rannoilta järvien siintäväin,\nsinä sinisten toivojen valta,\nluo päältäsi pienten riitojen riehu\nja kasva ja kansojen lippuna liehu\nja näytä, mit' täällä pienikin voi,\nkun suurta se unelmoi.\n\nNäe unta kansojen keväästä\nja auringosta, mi koittaa,\nnäe unta uusista hyveistä\nja rakkaudesta, mi voittaa,\nnäe unta, ett' tieto on voima ja pyhä,\nmut voimankin yllä on hyvyys yhä\nja valo on valta, mi velvoittaa --\nnäe unia suuria maa!\n\nEri lahjoja meille Luojamme soi,\nkuka enemmän sai, kuka vähän,\nmut kaikki tok' olla hyviä voi\nja yhtyä lempimähän.\nJa muita jos enemp' on yhdelle suotu,\nse yksi muiden on iloksi luotu\nja avuksi veljien heikompain.\nOle hyvä, oi kansani ain!\n\nOle hyvä, älä vastahan ärjäise,\nkun orpo pirttihis astuu!\nOle hyvä! Ja hymyllä lohduta se,\nkenen silmät kyynelin kastuu!\nEi leivästä yksin vaimene suru,\nvaan antaos rikkaasta riemustas muru,\nvie joukkohon lastesi leikkiväin!\nOman riemus sa lisäät näin.\n\nSe ilo mi kasvavi murheesta,\nse yksin on oikea täällä\nja ethän kansani kallis sa\nole kulkenut kukkien päällä,\nmut niin jos sa kestät onnesi uuden,\nkuin kestit sa murheen ja onnettomuuden,\nniin olet sä kansa, mi kaikki voi.\nÄlä horju, Suomeni oi!\n\nMut viikot ne vierii ja vuodet ne käy,\nyhä kaikki on ennallansa.\nYhä ei minun unteni urhoa näy,\nja mieroa kerjää kansa.\nMut vaikka me vuotamme tuhannen vuotta,\nniin vuottanehet me emme ole suotta,\nkuin oikein, oikein me vuotamme vaan, --\nhän vaikka ei saapuiskaan.\n\nMut ei! Meillä on joku rinnassa ain,\nsiell' on eräs ääni, mi puhuu\nse uni ett'ei ole unta vain,\nvaan kerran se huutaa ja huhuu;\nsen tunnemme suonissa, lihassa ja luissa,\nse kuuluvi tuulessa, ilmassa, puissa\nja nuorten se silmissä salamoi:\nOn saapuva Suomeni koi.\n\n\n\nKUOLLUT ÄITI.\n\nÄiti on kuollut,\nlapset leipeä anelee,\nsammui töllistä lämmin liesi,\nhongat raskaasti humisee.\n\nTyhjä on tölli,\nlapset katsovat lattiaan:\nTänne jäädäkö, vaiko mennä\nkauvas korpehen kuolemaan?\n\nUlvovi hukka,\ntähdet kirkkaasti kimmeltää.\nEllös katsele kaunis tähti\nihmis-erämaan elämää!\n\nElämä on synkkä,\nsaati lapselle torpparin;\nrikas vannoo ja rikas pettää,\nviepi viimeisen rovonkin.\n\nTuima on tuuli,\nhovinherra vei viljat, puut.\nÄiti kylmähän kuoli äsken,\njätti jälkeensä tyhjät suut.\n\nLoppui jo leikki,\nlapset toistansa katselee,\nlapset päivässä enemp' oppii\nkuin ennen vuotehen kymmeneen.\n\n\n\nSYNTYSANAT.\n\n  [Lausuttu ensi kerran Suomen Kaunokirjailijaliiton\n  perustavassa kokouksessa 10 p. lokak. 1897.]\n\nMe tiedämme, miksi me yhdyttiin,\nkädet liittohon vankkaan luotiin,\nme tiedämme, miksi me riemuittiin,\nmiks huuto se raikkaasti raikui niin,\nkun juhlamme maljoa juotiin.\n\nMe tiedämme, mikä se yhtehen\nnyt tuonut on vanhat ja nuoret,\nmitä kertovat keijuset toiveiden,\nme tiedämme voimamme, tunnemme sen\nja seisomme niinkuin vuoret.\n\nMut sydän jos kellä se sylkähtäis\npunan nostaen poskipäille\nja kyynel jos silmähän vierähtäis\nja vieras sen näkis ja kysähtäis,\nme vakaasti vastaamme näille:\n\nMe tahdoimme koota tarmomme,\nkevätvoimamme yhtehen kerran,\nja ennen taistoa tahdoimme\nme laskea, kuinka on laaja se\nja miehiä minkä on verran.\n\nMe tahdoimme kuulla kaikuvan\noman kielemme korkealla,\nSuomen toukohon, toivohon luotettavan.\nSuomen voimasta viljoa vuotettavan,\njohon pysty ei harmaja halla.\n\nMe olemme lapsia oman maan\nja kansamme kallihin juurta,\nse meitä on heijannut helmassaan,\nsen luotamme päivähän valkenevaan,\nme uskomme Suomea suurta.\n\nMe uskomme Suomemme suuruuteen\nyli maiden ja merten muiden,\nsen tieteeseen, sen taiteeseen,\nsen lauluhun, kuntohon, kantelehen\nja humuun sen honkapuiden.\n\nSen uskon sen taistossa sankari ties\ntulen suihkeena suontensa päissä,\nsitä laulavi laps, sitä haastavi mies,\nse on pontemme pohja ja leimumme lies,\nse on voimamme vastasäissä.\n\nNiin, veikkoset, sepä se yhtehen\nnyt tuonut on vanhat ja nuoret,\nsitä kertovat keijuset toiveiden,\nme tiedämme voimamme, tunnemme sen\nja seisomme niinkuin vuoret.\n\n\n\nHENRIK IBSEN.\n\n20/3 1820--20/3 1898.\n\nAina kun häntä mä aattelen,\nniin aattelen suurta vuorta,\nmin huippu on lunta ja jäätä vaan,\nmut juuri nurmea nuorta.\n\nJa vuori hän onkin, hän sankari on\nja niitä on Norjassa monta --\nmut yhtään ei niin ylpeää,\nniin vankkaa, vaappumatonta.\n\nHän seisovi niinkuin Dovrefjeld\nja katsovi kääpiö-aikaa,\nja kansa se kertovi kammoksuin,\nettä vuoressa siinä on taikaa.\n\nSe vuori se heimoa hiisien on,\non jättien juurta ja helmaa,\nse kutsuvi Alppeja kummikseen\nja serkukseen Sulitelmaa.\n\nEi aina se vanha Dovrefjeld\nole ollut jäätä ja lunta.\nSen sydän on ollut nuori ja hellä\nja sykkinyt suurta unta.\n\nSe tahtonut nousta on taivaaseen,\nmut pilvihin tuskin pääsi,\nkun Luoja jo rohkean rankaisi\nja lämpimän lumeksi sääsi.\n\nNyt lumessa seisovi Dovren ukko,\non seisonut vuosia monta,\nniin pitkää, kylmää ja kaameaa,\nniin yöllistä, ilotonta.\n\nMut välistä, laaksossa lauletaan,\nkun ilta se hämärtäypi,\nniin tuolla vanhassa vuoressa\nniin kummat kuiskehet käypi.\n\nJa on kuin lapset ne laulaisi,\nsuvituulet tuutisi viljaa,\nja on kuin liikkuisi Dovrefjeld --\ntaas sitten kaikki on hiljaa.\n\nElä astu veikaten vuoren luo,\nkun aika on ankara tällä,\nse puhuvi vaan lumivyöryillä\nja ukkosen jylinällä.\n\nJa kansa se laulavi lauluaan\nja laulu on laakson kukka.\nMut lumessa seisovi Dovrefjeld\nja lumessa Dovren on tukka.\n\n\n\nVANKI.\n\nViel' onko se ruoho vihreää\nmun koppini ulkopuolla,\noi, vieläkö lainehet sinertää\nja vieläkö lintuset visertää\nkuin ennen, kun lauloin tuolla?\nTuo, ihmiset oi, mulle virkkakaa!\n\nViel' onko se elämä ennallaan\nmun koppini ulkopuolla,\nviel' onko se elossa onni maan,\nsitä vieläkö ihmiset ajaa vaan\nkuin ennen, kun ajelin tuolla?\nTuo, ihmiset oi, mulle virkkakaa!\n\nViel' ovatko nuoret ne nuoria\nmun koppini ulkopuolla\nja vieläkö maass' on vuoria\nja tahtooko vielä ne taistella\nkuin ennen, kun taistelin tuolla?\nTuo, ihmiset oi, mulle virkkakaa!\n\nNe vieläkö uskovat, toivovat\nmun koppini ulkopuolla\nja vieläkö elää unelmat\nja vieläkö liput ne liehuvat\nkuin ennen, kun uneksin tuolla?\nTuo, ihmiset oi, mulle virkkakaa!\n\nKaikk' onhan se kaunista, kauniimpaa\nkuin ennen ulkona tuolla?\nJa vangin tyrmä se valkeaa\nja siintää taivas ja kukkii maa\nmun koppini sisäpuolla.\nJa vangin kantelo kajahtaa.\n\nSoi, helise kantele vapauden,\nsoi heille ulkona tuolla,\npunat nosta poskihin nuorien,\nsytä uskoa sankarisydänten\nunen kaunihin eestä kuolla! --\nJos kaikki vielä on ennallaan.\n\nMut miks on kaikki niin hiljaisaa\nmun koppini ulkopuolla?\nMiks kuule en orhien hirnuntaa?\nVai oliko kaikki se unta vaan?\nNiin aika on vangin kuolla --\nja vaieta vangin kanteleen.\n\n\n\nTIEDON TULTUA Z. TOPELIUKSEN\n KUOLEMASTA.\n\nLäksi lintu kotivaaran alta,\nkoivu kaatui lahden rantamalta,\njonka alla torpan lapset leikki,\njota kuuli Maija, Liisa, Heikki.\n\nLintu lauloi kaukomaailmasta,\nkoivu kuiski kultataivahasta,\ntöllit avartui ja kuvat kulki,\nsydän nuori kaikki sisääns' sulki.\n\nKen nyt laulaa töllin lapsosille,\nken nyt kuiskii salon kuuleville?\nVaan jos koivu kaatui, lintu lähti,\nelää koivun päällä koiton tähti.\n\nElää ehtootähti armahainen,\ntähti ihmisyyden ihanainen,\ntähti ihanteiden, innostuksen --\nelää tähti Zachris Topeliuksen.\n\n\n\nHYMNI Z. TOPELIUKSEN HAUDALLA\n\nNukkuos alla\nkukkaisen kunnahan,\nnukkuos niinkuin\nhelmassa äidin armaan\nHelppo on maata\npäivätyön tehneen.\nRauha on palkka\nraatajan parhain.\n\nKuolema kulkee,\nkaatuvi kukka, puu.\nKansansa helmaan\nkaatuvi kansan urho,\nNukkuos jälkeen\npäivätyön pitkän,\nnukkuos, lämmin\non helma Suomen.\n\n\n\nKARL A. TAVASTSTJERNA.\n\nYlös laulajat nuoren Suomen!\nLasit täyteen ja hiljaisuus!\nKarl Augustin maljan me juomme,\nme Suomi nuori ja uus.\n\nEi käyttänyt Väinön hän kieltä,\nmut hän oli meidän mies,\nja hän oli mestari meille,\nmi leimuta, lempiä ties.\n\nHän rakasti rantoja niitä,\njoilla kehtomme keinunut on.\nHän tunsi Kuusamon tuskat\nja tuntehet Uramon.\n\nLakit päästä laulajat Suomen!\nLasit täyteen ja hiljaisuus!\nMa pelkään, se kauvemmin kestää\nkuin uskovi polvi uus.\n\nHän oli niin hieno ja lämmin,\nhän oli niin meidän mies.\nKarl Augustin maljan me juomme.\nHän leimuta, lempiä ties.\n\n\n\nNUORTEN LAULU.\n\nPois alta nyt heikot ja horjuvat, hei,\nnyt vallat on vaeltamassa,\njos kuljeta kultaisin kannuksin ei,\npunaviitassa, purppurassa.\n\nTe kuulitte: aateli velvoittaa! --\nme uskomme oppia uutta\nja vannomme: nuoruus se velvoittaa,\nsillä nuoruus on aateluutta.\n\nNiin kauas kuin aurinko aamuinen\nsen kulkevi sankarisarjat,\nja porteilla Pohjolan hallaisen\nsen heiluvi ratsujen harjat.\n\nJoka töllissä henkemme heimoa on --\njoka kerkässä kevään juuri --\nmut aateliskirjamme antanut on\nsinitaivahan taatto suuri.\n\nHän kirjoitti nuorihin rintoihin,\ntulikirjat ne säihkyvät, soivat,\njotka käskevät aateli-aatteihin,\ntöille sankarien salamoivat.\n\nJa se veri, joka poskilla ruskottaa,\njoka valmis on vaahtopäihin,\nsepä toimihin suurihin velvoittaa,\neturintahan, riehusäihin.\n\nSe soittavi ilmoja soutamahan\npois arkihuolien alta,\nse vaativi kaikkea katsomahan\nyli kuohujen, korkealta.\n\nNiinpä nouskame kerran, me vartio maan,\nme vankat, me vapaat, me nuoret,\npikku pyyteet me heitämme heikoille vaan,\nsillä kotkien koti on vuoret.\n\nNiinpä nouskame juhlahan sunnuntain,\nsuvitaivahan hiljaisuuteen,\nmaan povesta me nouskame ponnahtain\nkuin kukkaset kesähän uuteen.\n\nJa kohtapa korpi se toukoa tois,\nkävis laaksossa laulujen taika --\nse nousu mun kansani nousua ois,\nois Suomen sankari-aika.\n\n\n\nMATTI MYÖHÄNEN GLADSTONEN\n HAUDALLA.\n\nKansat muut jo muistostansa haudan oli heittäneet,\nseppeleillä, kukkavöillä kummun pyhän peittäneet,\njonka alla untaan uinuu vuosisadan sankari,\nheikon turva, pöyhkän pelko, aatteen urho ankarin.\n\nOli viikot vierinehet, kulkenehet kesäkuut,\nomiss' arkiaskareissaan taasen toimi kansat muut;\nliian kauvan olikin jo peijaat suuret kestäneet,\nihanteilla ikuisilla arkitöitä estäneet.\n\nKansat tarttui toimihinsa. Arki kulki kulkuaan.\nMikä tuumi tullejansa, kuka kauppaliittojaan.\nMutta taivaan rantehilla meri jyskää, salamoi,\nsiellä ajan sankarille suuret kuolinkellot soi.\n\nSiellä aallot miestä ahmaa, tykit tulta tuiskuttaa,\nsiellä surman suuret henget punahunnuin huiskuttaa,\nsiellä voittaa voima yksin, voita aate, armo ei --\nsiellä saalis taattu, tietty myös on korppikotkillei.\n\nHaiskahtaa jo raadon haju. Herää hukat hiipimään,\nhurme lämmin löyhkähtääpi, korpit koittaa siipiään,\nliikkumaan saa laivalinnat, asepajat paukahtaa,\nmesikielin, korpinmielin koht' on koko mannermaa.\n\nSilloin kaukaa pohjan päältä haaksi merta halkoilee,\nkokan kääten koillisesta pursi pieni palköilee,\njuoksee kautta Juutinrauman, suuntaa saareen Brittien,\nastuu rantaan aimo ukko, maalle Matti Myöhänen.\n\nKuuta kaksi matkaa tätä miettinyt ol' mielessään,\nkunnes sai hän lähteneeksi kesken kesäkiireitään,\ntahtoi hänkin, vaikka myöhään, päästä urhon peijaisiin,\njosta suuret Suomen lehdet kertoi kaunihisti niin.\n\n\"Taisin vähän myöhästyä\", tuumi ukko tultuaan,\n\"mut ois mulla muassani pieni seppel Suomenmaan,\nsenpä sulle Suomen immet valkosormin solmivat;\nseppeleess' on Suomen kukat, kanervat ja puolukat.\n\nTerve sulle tervashonka, terve saaren suora puu!\nsua muistellessa taasen murheet pienet unhottuu,\nunhottuvat kotihuolet enkä muista muuta kuin\nsankarin, mi vapautta täytti töin ja saarnas suin.\n\nSaarnas sanaa ihmisyyden, puhui puolta heikkojen,\nuskoi elin-unelmahan kaikkein pienten kansojen,\nuskoi että pienellekin kaikuu käsky Jumalan:\nkasva, kartu, marjat omat kanna iloks maailman!\n\nPieni vain on pienen onni. Hälle on se suuri vaan,\nsit' ei vaihda orjan silkkiin eikä kultaan, kunniaan,\nvapaus se köyhällekin kultaa kallihimpi on,\nsiitä taistella hän tahtoo viime hengenvetohon.\n\nVapahasti taivaan tuulet hongikoissa hohisee,\nvapahasti valtameren aallot aavat kohisee,\nvapahasti lintu laulaa, ruoho kasvaa, lehto soi --\nihminenkö yksin ilman vapautta kasvaa voi?\n\nNäin sa kysyit, jalo vanhus. Siitä sua kiitämme,\nsiitä sua seppelöimme, kaikki pienet kansat me.\nMutta parhaan kiitoksemme tuomme sulle toimin, töin,\ntuomme tietein, tuomme taitein, tuomme laulun laaker'vöin.\"\n\nNäin se puhui Suomen Matti, puhui rinnan pohjastaan.\nKaunihisti urhon haudan kaarsi seppel Suomenmaan.\nSeppeleess' on Suomen kukat, kanervat ja puolukat,\njotka kestää kauvan, kauvan, kun jo ruusut kuihtuvat.\n\nMutta taivaan rantehilla meri jyskää, salamoi,\nsiellä ajan sankarille suuret kuolinkellot soi,\nsiellä aallot miestä ahmaa, tykit tulta tuiskuttaa;\nsiellä surman suuret henget punahunnuin huiskuttaa.\n\nHaiskahtaa jo raadon haju. Herää hukat hiipimään,\nhurme lämmin löyhkähtääpi, korpit koittaa siipiään,\nliikkumaan saa laivalinnat, asepajat paukahtaa,\nkorpinmielin koikkumassa on jo koko mannermaa.\n\nSuomen Matti seisoo, katsoo. Ihan niinkuin itsestään\nkääntyy mieli Pohjolahan, maahan pieneen kääntyy pää.\nNäkyy pilvi kodin päältä, uhkaa Ukko päällä veen; --\nJa hän hiljaa kädet risti vielä viime rukoukseen:\n\n\"Herra suojaa Suomenmaata! Kevättouot tehty on,\noras hento heilimöipi, anna paistaa auringon!\nTyytyväisnä työtä teemme, maata pientä raadamme.\nKun sen rauhass' tehdä saamme, emme muuta pyydä me,\n\nTaasen Suomen taivahalla pilvet mustat kulkevat,\ntaasen oudot aavistukset miesten mieltä sulkevat.\nMutta Suomen mies se turvaa turvahansa entiseen,\nsanaan Suuriruhtinaansa, lakihin ja oikeuteen.\n\nHerra, suojaa Suomen rauha! Aik' on paha, levoton.\nKotkain suurten taistellessa pääskyn onni pesäss' on.\nVaan jos vaaran tullen vaatii valtaistuin, kotilies,\nvarmaan silloin vankkumatta seisoo joka Suomen mies.\"\n\nKyynel kirkas silmän kasti. Matti pyyhkäs kyyneleen,\nlykkäs purren lainehille, läksi kotimatkalleen.\nVaikka aalto vaahtoaapi, vaikka mylvii myrskysää,\nrauhallisna Suomen Matti suurta merta viilettää.\n\nBerliini, toukok. -- Helsinki, heinäk. 1898.\n\n\n\nSUOMEN VALTA.\n\n[Lausuttu ensi kerran Lomakurssilaisten juhlassa 19 p:nä elok. 1898.]\n\n\n1.\n\nLAULAJAN ALKUSANAT.\n\nKun tullut nyt Kalevan kansoa on\nsalin täydeltä koolle tähän,\nniin aika nyt kantelon heikonkin ois\nkäydä ilmoja helisemähän.\n\nSanat vielä jos kuulevat laulajaa\nja aattehet miehen mieltä,\nniin aika nyt kaikua kantelon ois\nja kaikua Kalevan kieltä.\n\nKas, soipa se kantele ennenkin,\nilo kaikui Kalevalassa,\nkun Suomi suuria laulujaan\nemon polvella lauleli lassa.\n\nSoi silloin kun karhu ol' kaadettu\ntai elo oli aitassansa,\ntai silloin kun tupa oli tehtynä uusi\nja juhlien vihki sen kansa.\n\nMeidän viljamme vielä se aaltoilee\nSuomen suurilla vainioilla,\nmeidän tukkimme vielä ne virtailee\nSuomen suurilla tukki-joilla.\n\nMut annahan vieriä vuoden ja kaks,\nniin tuvanpa uuden me teemme\nja allapa orsien omien kerran\non kaikuva kanteleemme.\n\nSuomen tiede sen tuulilta suojelee,\nSuomen taide sen katot kaartaa\nja Suomen laulu sen lämmittää\nja sen satujen linnaksi saartaa.\n\nMut päivä kun illalla mailleen käy,\nme istumme portahilla\nja katsomme kauas yli maan, yli veen\nja kulkua kesäisen illan.\n\nKäsi poskella impyet unelmoi,\nkäsi kalvassa miehet nuoret,\nja unia suuria uneksitaan,\nettä hymyy harmajat vuoret,\n\nKun nuoret suurta unelmoi\nja miehet suurta toimii,\nniin silloin Suomi on onnellinen\nja Suomen tarmo taimii.\n\n\n2.\n\nOMA TUPA OMA LUPA.\n\nPesänsä on peipollakin,\nkontiollakin kotonsa --\nihminenkö ilman oisi?\n\nOn armas päänalainen,\nsija muita sirkeämpi,\njalan neljän juoksevilla,\nsiiven kahden kantamilla --\nihminenkö ilman jäisi?\n\nPois meni merehen päivä\npäivätyönsä tehtyänsä;\nlehtohon levähti tuuli\npäivän pitkän tuultuansa;\nlintu pään pesähän laski\nvirren pitkän veettyänsä.\nIhminenkö yksin yössä\nkulkisi koditta kurja,\nkuikerrellen, kaikerrellen?\n\nHyvä on maata maaperässä\noman lieden lämpimällä,\nvilut on patjat pehmeätkin\nvilun vierahan tuvassa.\nKaunis on löyly katkuinenki\noman saunan orren alla;\nkylmä on kyläinen kylpy,\nvaikka haudot hajuvesillä.\n\nJo se on pätevä poika,\njoll' on tyttö mielitietty;\ntoki se toista on uhempi,\nkell' on kihlat kihlattuna;\nvasta sen mieheksi sanoisin,\njoka toi tytön omansa\noman lautsan laulajaksi,\noman ikkunan iloksi.\n\nLauloi lintunen lehossa,\nhelkytteli hietarinta:\nLauha on laulella emosen\noman kääryn kätkyellä,\nhyvä on lapsen nauratella\noman karsinan olilla.\nEi ole tuvassa tuiskijata,\nsanan vihaisen viskojata\nnaurun pitkän naurannalta.\nIso on tuvassa itse,\nveli veistolastusilla,\nnepä suuta suihkoavat,\nhyrähtävät sanan hyväisen.\n\nKukkuipa käkeä kaksi\nkahen puolen kirkonaidan:\nHyvä on raatajan levätä,\nunta nähdä työ-urohon!\nPyhä on työmiehen perintö\noman kuusen kuuluvilla;\nvieno on Jumalan vilja\noman aatran ohramaasta;\nkului kulta, haihtui helmet,\nhävis rikkahan hopeat,\nei kulu isän opetus,\njoka on peltohon penätty\nja vaottu vainiohon.\n\nNäitä ne isät opetti,\nnäin ne peltohon penäsi,\nkynti kirjat auran kynsin,\nvakoili sanat vakaiset:\nOma tupa oma lupa,\noma pelto oma perintö.\n\n\n3.\n\nKAIU, KAIU KANSAN ÄÄNI!\n\nKauvan, kauvan koditonna olet vieno vierinyt,\nSuomi armas, Suomi suuri -- katso, kotis nousee nyt!\nKatso, kuinka kansa nousee, kuinka lapses heräjää,\nkuinka nuoret, vanhat, kaikki työhön kilvan kiirehtää.\n\nNouse, nouse Suomen pirtti, kasva valta Kalevan,\nnosta harjas taivahalle, kurkihirtes kuulumaan!\nKodit lämpee, koulut liehtoo, syttyy, syttyy sydänmaa,\nsoinnahtaapi Suomen laulu, kansan ääni kajahtaa.\n\nKaiu, kaiu kansan ääni, kaiu huiluin, kantelein,\nhelkä, helkä Suomen henki, yli maiden, manterein!\nKerro maille kaukaisille, mitä kansan lempi voi!\nKatso, maille talven, hallan, näin se tarulinnan loi.\n\nLennä, lennä Suomen lempi, kulje siivin kultaisin,\nistu köyhän ikkunoille, astu vallan vaunuihin,\nlennä päivän perhosena, sytä päivä sydämeen,\nkanna viestit kallehimmat, viestit maasta taivaaseen!\n\nKerro, kerro Jumalalle taivahasen tultuas:\nkatso, min' oon kansan lempi, kansan hyvin kaitsemas,\nkatso, näin he rakastivat joka rantaa, kukkulaa,\njonka annoit Herra heille, -- katso, suur' on Suomenmaa.\n\nKatso, katso kaikkialta savut tyynet tupruaa,\nlaihot nuoret lainehtiipi, talot kauniit kangastaa,\nkansa raitis, kansa vakaa alla pyhäin pihlajain\nsulle veisaa kiitostansa, kaikuu kellot kumahtain.\n\nKiitos, kiitos Herra, että annoit armahaisen maan,\nannoit kummut kukkarinnat, käet päälle kukkumaan,\nvaarat siintää, järvet läikkyy, hongat hiljaa huminoi.\nKuulkaa, kuinka kansan ääni luonnon kanteleesta soi.\n\nKuulkaa, kuulkaa: Metsä kutsuu, meri viittoo, hymyää,\nkatso, min' oon Suomen maata, tullos tänne, tänne jää,\nkatso, min' oon Suomi-äitis, paina pääsi povellein,\ntunne äitis rinnan tunnut, kuule kuiskeet sydämein.\n\nSyki, syki Suomen rinta, kyllä poikas kuulevat,\nhuoju, huoju Suomen honka, Suomen lapset tulevat;\nkodit lämpee, koulut liehtoo, syttyy, syttyy sydämet,\nkajahtaapi kansan ääni, sointuu Suomen sävelet.\n\n\n\nOLKOHON TAITEEMME NIINKUIN TAMMI.\n\nOlkohon taiteemme niinkuin tammi,\ntuuhealehtinen, lempeä puu,\nolkohon niinkuin kartanon koivu;\nvarjoisa, vilpas, juurella jonka\nmaamiehen murheet unhottuu.\n\nOlkohon taiteemme niinkuin meri,\nsyvä, mut päilyvä pinnaltaan,\nolkohon niinkuin kunnahan lähde,\nvuoresta tullut, vuoresta viepä,\nkantava laaksohon kauneuttaan.\n\nOlkohon taiteemme niinkuin taivas,\nsiintävä, soiluva, tähtinen, sees.\nOlkohon niinkuin nouseva päivä\nmetsien päällä, järvien päällä,\nkun sinä kaiutat kantelees.\n\nHumise Suomeni taiteen tammi,\nläiky Väinämön laulun vuo,\nsiintäös taivas, nouskosi päivä,\nettä sen riemulla kuulevi kansat,\nriemulla kuulee ja rientävi luo.\n\n\n\nME KASVAMME.\n\nMe kasvamme kansana, nuorina.\nMe nousemme Suomen\nvuorina.\nMe peitämme kukkasin kummut ja haat,\nme kylvämme vehreiksi Väinölän maat,\ntule, Väinö, niin tuoksussa tuomen\nläpi lehtojes astua saat.\n\nMe kasvamme Kalevan juuresta.\nMe laulamme maasta\nsuuresta.\nMe nostamme kansamme kunniaan,\nyön valtoja vastahan taistelemaan,\nja peittävä ei petos, saasta\nole laaksoja laulujen maan.\n\nMe voitamme virsin ja kantelein,\nme kiistaamme taiteen\ntanterein.\nJa tulkohon talvet ne tuiskuin ja jäin,\nme seisomme vastassa seppelepäin,\nme aitaamme aatteiden kaiteen\ntuhatjärvien turvaksi näin.\n\nMe olemme pikkunen kansa vaan.\nMeit' tenhota ei saa\nansat maan,\nei kullat, ei valtojen vaunut nuo,\nmut meille vain taivas on siintävä tuo,\nmin kiitosta kiuruset veisaa,\njonk' armoa ves'sade suo.\n\nMe seisomme yksin päällä maan.\nMeill' on tämä ranta\ntäällä vaan.\nJos me emme tääll' ylös katsone vain,\njos me emme toistamme tukene ain,\nme sorrumme niinkuin santa\nalle aaltojen pauhoavain.\n\nMeill' onhan niin paljon yhteistä.\nMiks riidellä oraan\nlyhteistä?\nVain toukojen, toivojen aika on tää.\nKuka tietää, ken laihomme leikkaa nää?\nMut sortua saa ne ei soraan,\njoka riitojen riehusta jää.\n\nSiis kylki kylkehen kiini vaan!\nEi meill' ole maljat\nviinimaan,\nmut seiskame näin, sotatorvi kun soi,\nniin kauniisti kansamme riemua voi\nmyös kuohua Kalevan kaljat.\nOle siunattu, Suomeni oi!\n\n\n\nKOTIKANSALLENI.\n\nNiin sinne mun mieleni palaa\npois rannoille rakkahan Pohjanmaan,\nniin siellä mun aatteeni kulkee\nkuink' kaukana itse ma kuljenkaan.\nSiell' äärillä virtojen vaahtoavain\ntalot vilkkuvi koivujen takaa,\nsiellä hehkun sain\nminä heimoltain\nja siellä mun maammoni makaa.\n\nNiin jylhät siellä on korvet\nja kodit on köyhät ja matalat vaan,\nmut kodeiss' on lämpimät liedet\nja Jumalan pelkoa julistetaan,\nsiellä muistoja aikojen menneiden\nisät harmajat haastavi illoin\nja poikasten\nveret poskillen\nniitä kuullessa kohoo silloin.\n\nIsät harmajat muistoja haastaa,\nmut Pohjolan valta on vastaisuus\nja isien intoa kuullen\nnäin vaieten vannovi polvi uus:\n\"Se maa, joka huovien hurmeet joi,\nkun Suomessa aik' oli ankee,\njoka johtajat toi,\nsotatorvi kun soi,\npian meille, meille se lankee.\n\nPian meitä se taistohon kutsuu.\nIsän perinnöt vaatii, ne velvoittaa,\nja sen ei velk' ole pienin,\nkelle kerran on kuuluva Pohjanmaa.\nMut äärestä äärehen kyntäen sen\nme pelloksi, puistoksi luomme,\njoka torpallen\ntiet tietojen,\njoka rintahan riemun tuomme.\"\n\nNäin vaieten vannovat nuoret.\nMut illalla honkia Pohjanmaan\nkun kuuntelet vaarojen alla,\nne kuiskivat hiljaa ja vakaisaan:\n\"Niin oikein, nuoret, kun vanhojen\nsiinä muistatte tapaa vainen,\nkoko Suomea ken\nkynti parhaiten,\noli parhain se pohjalainen.\"\n\n\n\nKANSA KALLIOLLA.\n\nTää kansa vakavanha on\nkuin kallio.\nSen kalliolle Luoja loi,\nse elää ja se kuolla voi\neest' esivallan, ruhtinaan\nja isiensä maan.\n\nTää kansa myrskyt seisovi\nkuin kallio.\nSen onni on vaan tyyni työ;\nmut ennen pettuleivän syö\nse omalt' uutispelloltaan\nkuin vehnää vierahan.\n\nTään kansan juuret syvät on\nkuin kallion.\nSill' on vaan yksi, yksi maa.\nTää kansa kieltään rakastaa\nja lakejaan ja laulujaan\nja isäin muistojaan.\n\nTää kansa katsoo ylöspäin\nkuin kallio.\nSe pyrkii päivään, valohon,\nsen valta valtaa hengen on,\nei valtaa tykkein tuiskuvain,\nei miesten miljoonain.\n\nTää kansa syntyi vapahaks\nkuin kallio.\nSe seisoo Pohjan lumessa\nkuin valon rintavartia,\nse talvi-öissä taistelee\ntai kaatuu paikalleen.\n\nTää kansa voidaan musertaa\nkuin kallio.\nSe voidaan pirstaks pilkkoa\nja voittaa väkivoimalla, --\nmut sentään juurta kallion\nsen pienin pirsta on.\n\n\n\nMYÖ KALLIISTA HENKESI.\n\nMyö kalliista henkesi, nuori mies,\npian laantuvi elämän laine,\nyli vuorten ylhien käyköhön ties,\nmissä kukkivi kunnia, maine.\nKas, kotkat ne luotihin vuorien teille\nja vuorten ruusut ne kukkivi meille!\nMyö kalliista henkesi, nuori mies,\npian laantuvi elämän laine.\n\nMyö kalliista henkesi, nuori mies,\nsua murheet jos taistohon vaatii,\nvain orjalle kova on kohtalon ies,\nkukin ikeensä itse laatii.\nJa vaikkapa vihdoin sa sortuisitkin,\nniin kaatuos kalpojen kärkiä pitkin!\nMyö kalliista henkesi, nuori mies,\nsua murheet jos taistohon vaatii.\n\nMyö kalliista henkesi, nuori mies,\nkun kuoleman kalpa häilyy,\nvain kerran se liekkivi rintasi lies,\nvain keväällä lähteet ne läilyy.\nNiin, kuolema kyllä se voittavi kerta,\nmut totta täss' ensin on vuotava verta!\nMyö kalliista henkesi, nuori mies,\nkun kuoleman kalpa häilyy!\n\n\n\nUUDEN VUODEN ILTANA 1898.\n\nJo impyet sukivat suortuviaan\nyön istuen peilien eessä\nja vuottavat vaan,\nuus vuosi kons' ajavi orhillaan\nja millainen mies on reessä.\n\nTaas kirkonkellot kaikuu kaikkialla\nja kuuset palaa\nja siskot yhtyvät kuusten alla.\nNyt juhla maassa on, nyt lepää kansa\nja tinakauhoin\njo lapset valaa,\nmit' tuova vuosi on tullessansa.\n\nNe valavat onnea vanhemmille,\nne uskovat uutta vuotta,\nja lasten leikkiä katsomahan\nmyös vanhat ne siirtyvät suotta:\nKas, linnoja, torneja korkeita,\ntinakeihästä, kilpeä, miekkaa,\nkas, tuossahan laiva jo laineita käy,\ntääll' orhi jo polkevi hiekkaa.\n\nMut maa on synkkä ja yö on musta,\nei kangastusta,\nei valon välkettä taivahalla.\nPienin lapsi kehdossaan\nuinuu unta ihanaa,\näitikulta kurkistaa,\nviittaa isää katsomaan,\nisä hymyy, äiti myös.\nLapsi, lauha olkoon yös!\nEnsi uunna-vuonnasi\nollos kahta vankempi!\n\nMut maa on synkkä ja yö on musta,\nei kangastusta,\nei valon välkettä taivahalla.\nOn nuoret vaiti ja vanhat heikot\nja kaikkialla,\noi veikot, veikot,\nvain tarmon puutetta, taantumusta.\n\nKun paras poljetaan ja tuhmuus ilkkuu\nja Väinön kansa\nkun hehkuu pyyteistään, ei innostansa,\nkun veitset, kahvelit maassa kilkkuu\nja ruostuu miekat --\nniin mistä laulaisi lauluniekat?\n\nOi, Suomen immet, uottakaa\nte itsellenne miestä,\nmi voisi maata vallita\nja pikku riidat piestä,\njost' oisi miestä maallekin\nja Suomellensa suurta --\noi, Suomen immet, uottakaa\nte miestä Väinön juurta!\n\nOi, Suomen äidit, soutakaa\nte meille sodan lasta,\nniin ylvästä, niin ylpeää,\nniin nuorta, voimakasta,\nmi säilän terän tempoais\nja nuorten lipun nostais --\noi, Suomen äidit, soutakaa\nte lasta, joka kostais!\n\nOi, Suomen lapset, valakaa\nte vanhemmille usko,\nse usko, että uusi vuos\non aina onnen rusko,\nett' aina aamu päivän tuo\nja päättyy tuska kerran --\noi, Suomen lapset, valakaa\nte meihin voima Herran!\n\nMut maa on synkkä ja yö on musta,\nei kangastusta,\nei valon välkettä taivahalla.\n\n\n\nHELSINKI SUMUSSA.\n\nSumu Suomenlahden päältä hiipii,\npeittää kaupungin ja kadut, kirkot,\nilma myrkyllinen maata myöten\nkulkee, vierii, suun ja keuhkot sulkee,\nkansa astuu katuvieriänsä\nastuu hiljalleen ja hiljaa kuiskii:\ntullut turman on ja taudin aika.\n\nYhä paisuu paksut myrkkypilvet,\nrintaa outo paino ahdistaapi,\nusmaan uppos Nikolain jo kirkko,\nsumu Säätytalon ukset sulki,\nharja uljas Ritarhuoneen peittyi.\nSenaatinkin seinät harmeneepi,\nYliopisto vain yksin enää\nsekä Suomen pankki paikoillaan on.\n\nEipäs! Onpa muutakin! Kas, vielä\npatsas seisoo Aleksander toisen,\nseisoo sumun kesken keisar'vainaa\nkansan lempimänä, kaipaamana.\nKatso, oikeuden jalopeuran\nsilmä kirkas sumun halki säihkyy,\nvielä leyhyy rauhan palmulehvä,\nlyyra helkkää sekä sirppi suihkii --\nkaikki Suomen, kaikki kansan eestä.\n\nKansa astuu katuvieriänsä,\nastuu toivoen ja toivein kuiskii.\n\nSilloin torin halki askel kaikuu,\naskel marssivaisen asejoukon,\ntyyni, säännöllinen, raudanraskas,\nhuudetaan: Smirnaa! ja takit harmaat\nhetken häilähtää ja sumuun häipyy --\nsitten kaikki taas on ennallansa.\n\nKansa äänetönnä tuijottaapi,\npeittyy patsas Aleksander toisen.\n\n17/2 1899.\n\n\n\nÄL' HORJU SUORA SUOMEN MIES!\n\nÄl' horju' suora Suomen mies\nisäisi polulta,\non karvas kantaa orjan ies\nja ruoska katkera.\n\nEt horjununna silloin sä,\nkun maassa sota soi,\nkun kylät seisoi kylminä\nja hurme huppeloi;\n\nVaan leivoit leivän pettuisen,\nkun loppui rukihit,\nja koska puuttui aapinen,\nsen puuhun leikkasit.\n\nEi kuollut kunto Suomenmaan --\nse oisko kuollut nyt,\nkun maa on vauras, valveillaan\nja kansa herännyt?\n\nEi koskaan! Sanat salamoi\nmökistä mökkihin:\nSe maa, min meille Herra soi,\non meille rakkahin.\n\nSe laki meille laatuisin,\njonk' isät rakensi;\nse kieli meille kallehin,\njonk' äiti opetti.\n\nJa katso, kansa yhtyvi\nkuin vuori yhtehen:\nken tästä päästä tahtovi,\nhän käyköön läpi sen.\n\nVain halki meidän rintamme\nkäy tähän maahan tie.\nO, Herra maata varjele\nja Suomen surut vie!\n\n\n\nSUOMEN LAULULINNUT.\n\nMe laulamme laulua vapauden\nsulon Suomemme taivahalla\nja vaikka Suomi on suruinen\nja kansa on kaipuun alla,\nme laulamme vaan, emme muuta me voi,\nmiten raitis on metsän tuuli,\nmiten rakas on taivahan vapaus, oi,\nken sen kuiskehet kerran kuuli.\n\nMe olemme lintuja pieniä vaan,\nmut suustamme Jumala puhuu,\nHän käskevi kansansa valvomaan,\nvaikka turmion huuhkajat huhuu,\nme lennämme, laulamme ilmoille,\nmissä näämme me petturin, konnan,\nmut sen maan kuuluks me kiitämme,\njoka vaarass' on vankkumatonna.\n\nMe lennämme, laulamme ympäri maan,\nme lietsomme pyhää tulta,\nme istumme linnojen ikkunaan,\njoista kiiltävi päärlyt ja kulta,\nmaan mahtavilta me kysymme näin:\n\"Laps Suomen, sulla on kansa,\nsit' oletko vienyt sä päivään päin\nvai tallannut tuskassansa?\"\n\nMe istumme vierelle opin tien,\njota tietoviisahat astuu:\n\"Muru anna, sen lohduks ma heille vien,\njoiden silmät nyt surusta kastuu.\"\nJa kyntäjän korvaan me kuiskimme:\n\"Oi, kynnä, oi ystävä, kynnä,\non kuolohon tuomittu kansa se,\njonk' aura on väsähtynynnä.\"\n\nMut missä me impysen huokaavan\nnäämme lehdossa, leppien alla,\nme laulamme laulumme vienoimman:\n\"Oi, impynen leppien alla,\nmiks huokaat? Sulla on tehtävä myös,\nkatso, tuho on kansasi nieltä,\ntytär Suomen, nouse oi, suuri on työs,\nsytä sulhossas sankarin mieltä!\"\n\nJa missä me poikasen istuvan\nnäämme vierellä virran laineen,\nme laulamme laulamme uljaimman:\n\"Oi, kauniit on laakerit maineen!\nOvat sorjat ne umppuset unelmain,\nmut sorjemmat tekojen tertut.\nKäy, poikanen, poimi, ja haudallas ain\non laulava kevään kertut.\"\n\nMe veisaamme laulua vapauden,\nme Herran tahtoa teemme,\nja soipa korvissa sortajien\nöin, päivin on säveleemme,\nse on nouseva niinkuin ukkonen,\nse on kasvava kansan voimin,\nja kaikuva laulu on vapauden\ntäällä kerran töin sekä toimin!\n\n1899.\n\n\n\nHERRAN KANSA.\n\nMe suomalaisia olemme\nja suomalaisiks jäämme,\nken muuta meiltä tahtovi,\nse erehtyypi suuresti,\nme Suomen tavat pidämme\nja suomalaisen päämme.\n\nNää tavat suomalaisen on;\nLain kuuliaisuus vankka,\ntyö, tyyneys, Herraan luottamus\nja aina uusi uskallus,\nkun tulee tuulet kohtalon\nja lankee sade rankka.\n\nTää kansa Herran kansa on,\non kansa kalliolla,\nsill' onpi oma määränsä,\ntää kansa ei saa epäillä,\nvaan liitossaan kanss' auringon\nsen täytyy luja olla.\n\nOn tähtiin kirjoitettu se:\njos tämä kansa kaatuu,\nniin kaatuu portti pohjolan\nja esivahti Europan,\njää soittamatta kantele\nja laulun mahti maatuu.\n\nEi meidän töistä menneisyys,\nei aikakirjat tiedä.\nMit' tehty täällä suurint' on,\nse tehtiin Suomen peltohon,\nja senkin uhkas synkkä syys\njo usein meiltä viedä.\n\nMut kestävä on Suomen mies\nja sitkeä sen selkä,\nja harmaa vaikk' on pinta sen,\nniin sydän sill' on punainen\nja punainen sen kotilies,\nei pakkasta se pelkää.\n\nMe emme usko aseisiin\nja emme kalvan kahvaan,\nme uskomme vain aurahan\nja kahteen kovaan kourahan,\nme uskomme vain sydämiin\nja valon työhön vahvaan.\n\nOn kerran päivä koittava,\nkun Suomen suuruus tutaan,\nkun mitataan sen hurmehet\nja luetaan sen kyynelet\nja valtakuntain saleissa\nsen vuoksi kokoonnutaan.\n\nJa kerran lintu laulava\non Suomen akkunalla:\n\"Oi laske, laske tupahan,\nma tiedän viestin vienoimman,\njo Jumalall' on kunnia\nja rauha maailmalla.\"\n\nJa silloin Suomen enkeli\non hymyilevä hiljaa,\nja katso, musta multa se,\nmin kastoi kansan kyynele\nnyt helmastansa kantavi\nvapauden kultaviljaa.\n\nOi, kuulkaa, eikö Suomellein\njo suihka rauhan siipi?\nEi, ei se vain ol' tuulonen.\nMut tullos, tuuli vapauden,\nniin lauluin, huiluin, kantelein\nsua Suomi tervehtiipi!\n\n5/3 1899.\n\n\n\nKUN SAAPUU HERRA ZEBAOTH --\n\nKun saapuu Herra Zebaoth,\nmaan kruunut, vallat vaviskoot,\nHän oikeuden Herra on\nja kantaa kalpaa tuomion.\n\nOn maassa paljon murhetta.\nO, kuule kansas huutoa!\nSun sanahas me luotamme,\nei koskaan, koskaan järky se.\n\nÄl' itke, kansa onneton!\nSun rukoukses kuultu on.\nJo Herran miekka välkähtää\nja päättyy tuskan päivät nää.\n\n1899.\n\n\n\nMOLOK.\n\nKäy kauhun huudahdus halki maan:\n\"Taas Molok vaativi uhrejaan!\"\n\nMolok on herra, Molok on mahti,\nMolok on jumala Foinikian,\nraudasta rakettu, hehkuva-helma,\nsuu suden, pää pedon kauhistavan,\ntaas kita Molokin ähkyy ja aukee,\ntaas sodan henget on hereillään,\nlapsia tänne, pientä ja suurta --\nMolok on, näättehän, nälissään!\n\nJa äidit ne lastansa hellemmin\nsydäntuskassa sulkevat sylihin:\n\"En antaa voi minä viimeistäni,\njään onneton orvoksi, yksinäni!\"\n\nAuta ei itku, auta ei parku,\naika on Molokin armoton,\ntaivas on outoja merkkejä täynnä,\nkuussa nyt kummia nähtynä on.\nHaa, miten korvessa huuhkaja huutaa,\nhyena hiipii ja shakaali käy!\nTuokatte miestä ja neitoa nuorta --\nlapsiin nyt tyytyvän Molok ei näy!\n\nNäin kansamme miehuus kuoleutuu --\noi suuri, oi suuri on Molokin suu!\n\nJa rannoilla vaimojen valitus soi --\nmut vuorilta uusi jo koittavi koi.\n\nKansamme voima, kansamme mahla\nnäin sodan uuniinko uhrattais?\nTaivahan merkit, kuuhuen taiat,\nmeiltäkö mehumme ahmia sais?\nEi, tämä kansa on nuori ja norja,\nkuolla ei tahdo, kun elää se voi,\nei olla herra ja ei olla orja,\nvapaa se olla vain tahtovi, oi!\n\nJa huudot ne kulkee ja huudot ne käy,\nmut vielä ei vapauden aamua näy.\n\nYhä Molokin yössä on kansa ja maa --\nja murhe se murtavi Foinikiaa!\n\n10/4 1899.\n\n\n\nMIETELMIÄ.\n\nVuossadat vierii. Ajan aallot pauhaa.\nMiespolvet vaihtuu, kansat katoaa.\nMit' etsii ihminen? Vain rauhaa, rauhaa.\nTyömiehen rinta rauhaa halajaa.\nMe oomme lapsia vain eksyneitä\nmaan pahan pinnalla. Me etsimme,\nme harhailemme salon suuren teitä,\nmut koti, koti, kusta löytyy se?\nKäy monta tietä, mont' on uskoa\nja monet tuulet taivaankantta kaartaa,\nme odotamme aamun ruskoa,\nmut pilvet synkät sydänpäivän saartaa.\n\nLapsi hymyy kehdossaan.\nNuku lapsi, nuku vaan,\nnuku, nuku, nurmilintu,\nellös herää ensinkään!\nMaa on paha, levoton.\nTaivas lapsen koti on.\nTaivahall' on suuret tähdet --\nellös, hento, herääkään!\n\nKukka uinuu umpussaan.\nNuku kukka, nuku vaan,\nnuku, nuku, nuori kevät,\nmiksi pyrit kesähän?\nSuven aika lyhyt on.\nSyys on kylmä, armoton.\nKevähäll' on tuores tuoksu --\nellös pyri kesähän!\n\nSydän nukkuu rinnassain.\nNuku sydän, nuku vain,\nnuku, nuku, nurmilintu,\nellös ulos unelmoi!\nElämä on armoton,\nUnten onni hellä on.\nUnelmill' on suuret siivet --\nei niit' elo käyttää voi.\n\nMut lapsi se hymyvi kehdossaan:\n\"Minä tahdon mieheksi nousta,\nminä tahdon miekkoja välkyttää\nja jännittää sotajousta.\"\n\nJa kukka se kuiskivi umpussaan:\n\"Minä tahdon tuoksulla täyttää maan\nja aueta päivähän, aurinkohon,\nvaikk' kukkani kuihtuva on.\"\n\nJa sydän se sykkivi rinnassa: --\n\"Minä taistella rauhani tahdon,\nminä tahdon seisoa tuulessa\nja nähdä aaltojen vahdon.\nMitä siitä jos toivoni pettää vaan!\nEn murru ma silloin multahan maan,\nkun murrun ma nuorihin toiveisiin\nja uskoni unelmiin.\"\n\nRauha taiston seppel on.\nVoima vaan vie voittohon.\n\nVoima! Sana mahtava,\nsana suuri ja ankara,\nsana kauniiden kalpatöiden,\nnimi rietasten rikos-öiden,\nlippu aatteen ja innostuksen,\nmiekka murhan ja mullistuksen,\nheikon pelko ja köyhän kauhu,\nvalon soihtu ja sodan sauhu,\nviljan nousu ja viljan kaato,\nvalon kulku ja kasken raato,\nsana sankarin, Jumalan --\nVoima on valtias maailman!\n\nLauloi äiti lapselle:\n\"Ollos nöyrä, nöyrä se\nLuojalle on otollinen,\nelontiellä onnellinen.\nJoka taipuu, taitu ei.\nMyrsky vuorihongan vei,\nvuorilla käy suuret tuulet --\nellös pyri vuorille!\"\n\nHaastoi kukka kuuselle:\n\"Ollos pieni, pieni se\nLuojalle on otollinen,\nelontiellä onnellinen.\nPieni tyytyy pienehen.\nMinä ylös yllä en.\nYlhäällä käy suuret taistot --\nmiksi pyrit ylemmä?\"\n\nPuhui impi urholle:\n\"Ollos hyvä, hyvä se\nLuojalle on otollinen,\nelontiellä onnellinen.\nLämmin, oi, on kotilies.\nMiksi ulos pyrkii mies?\nUlkona käy suuret surut --\nellös pyri ulommat\"\n\nMut lapsi se laulavi äidilleen:\n\"Miten voisin nöyrä mä olla,\nkun sinua heittiöt herjaavat?\nNe suistan mä taistelolla!\"\nJa kuusi se kukalle huminoi:\n\"En maahan, en maahan ma jäädä voi,\nminä tahdon taivahan tuulilta\nsua kukkanen suojella!\"\n\nJa sankari sanovi immelleen:\n\"Ei, täällä ma voimani tuhlaan,\nminä tahdon suurihin suruihin\ntai suurehen riemujuhlaan.\nOi katso, kaunis on Luojan maa,\nsen tahdon, sen tahdon ma valloittaa,\nse on valtakuntamme vastainen --\nkas sulle ma valloitan sen!\"\n\nMik' on voiman oikeus?\nRakkaus, vain rakkaus.\n\nRakkaus! Sana suloinen,\nsana siipien valkeiden,\nsana suurinten sankar-töiden,\nvalo synkinten sydän-öiden,\nrinnan yöllinen yksin-nyyhky,\nrauhan viesti ja voiton kyyhky,\npäivän paiste ja tuike tähden,\nriemun parhaimman paras lähde,\nsuden suitsu ja himon ohja,\ntahdon ponsi ja tarmon pohja,\nsana sankarin, -- Jumalan --\nRakkaus on valtias maailman!\n\nVuossadat vierii. Ajan aallot pauhaa.\nMaan kansat vaihtuu, miehet mietteineen.\nMit' etsii ihminen? Vain rauhaa, rauhaa\nja onnen seppelettä otsalleen.\nKen niittää valmuja vain unelmoiden,\nken leikkaa laakereita maisen maineen,\nken onnea vain orjantappuroiden\nja kuka ulpukoita unhon laineen.\nMaailma yhtä kiittää, toista soimaa,\ntyöt toisen muistaa, toisen unohtaa,\nmut jokainen voi paljon rakastaa,\nvaikk' enemp' ehkä toisella on voimaa.\n\n1898.\n\n\n\n"]