[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f07ikn62GF7Qrw_sgMl9pn6RmNe8Vbo8GXKCpdYwo_9s":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},160,"Kuolleet omenapuut","Lehtonen, Joel",1881,1934,"160-lehtonen-joel-kuolleet-omenapuut","160__Lehtonen_Joel__Kuolleet_omenapuut","Runollista proosaa","romaani",[],[],"fi",1918,null,24112,154038,false,16708,[23],"Finnish fiction",[25],"Novels","\"Kuolleet omenapuut: Runollista proosaa\" by Joel Lehtonen is a collection of poetic prose written in the early 20th century. The text appears to explore themes of contentment, nature, and the simplicity of rural life through its central character, Aapeli Muttinen, who seeks solace from the hectic urban existence by returning to his idyllic countryside villa during the summer months.   The opening of the work introduces Aapeli Muttinen, a bookshop owner, as he reflects on the pleasures of summer and the peace that nature brings after a long winter. Muttinen, feeling exhausted from city life, finds joy in the beauty of the spring season and the presence of Lyygia, a character who represents his companion and counterpart. As they indulge in simple pleasures such as eating freshly caught fish and exploring their surroundings, the narrative paints a vivid picture of a tranquil, nostalgic summer filled with fleeting happy moments, contrasting with the eventual recognition of life's transience and the deeper melancholy it brings. (This is an automatically generated summary.)",[],379,"Runollista proosaa sisältävä teos kuvaa kirjakauppias Aapeli Muttisen kesänviettoa Saimaan rannalla sijaitsevassa huvilassaan. Se on tutkielma ihmisen kaipuusta luonnon rauhaan, joutilaisuuteen ja irtiottoon arjen rutiineista.","Joel Lehtosen 'Kuolleet omenapuut' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 160. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja\nProjekti Gutenbergin DP Europe oikolukijat.","KUOLLEET OMENAPUUT\n\nRunollista proosaa\n\n\nKirj.\n\nJOEL LEHTONEN\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1918.\n\n\n\n\n\n\nMUTTISEN ONNI\n\neli laulu Lyygialle.\n\n\n\"Mitä, häh?\" sanoo kirjakauppias Aapeli Muttinen. \"Ettäkö minä olen\npomomies?... Että asun kuin Horatius, -- kaikkein alamaisimmasti se\nmyönnettäköön, turkkilainen! Että minulla on Tusculum, vai mikä se\nhuvila oli, se, jonka Maecenas oli lahjoittanut hänelle\nsabinilaismaassa? Turkkilainen sen muistakoon. No, hän palveli\nMaecenasta, minä -- yleisöä ... viidenkymmenen pennin kirjoja\nmyymällä...\"\n\nSe \"Tusculum\" on Muttisen maatila. Ihana paikka, jota on rauhoittavaa\najatellakin kesän alkaessa tulla, kaupunkilaistalven jälkeen, mammonan\ntouhuissa, harmaan taivaan alla menneen, harmaan niin, että se tekee\nMuttisen otsan rypyt kaksin verroin lukuisammiksi. Kesäisen ajan työtön\nparatiisi...\n\nSievoisen matkan päässä kaupungista, hänen synnyinseudullaan, huvila\nmäellä Saimaan lahden sokkelossa. Tuuheain koivujen välitse pilkottaa\nlahdelle hänen parvekkeensa.\n\nOnnellinen on Aapeli siellä varsinkin kesän ensimmäisinä päivinä, juuri\nsilloin kun hän on ylen kyllästynyt ja väsynyt kaupunkilaiseen\ntouhuunsa, silloin kun maalla köllöttämisellä on hänelle jälleen uuden\nja kulumattoman lumous.\n\nNiin uupunut hän on tuon rakkaan rahan haalimisesta, tiskinsä takana\ntörröttämisestä, ettei hänen otsansa viimein keväällä jaksa enää mitään\najatella, ei mitään muistellakaan. Että hän haluaa vain heittäytyä\nluontomuorin leveään ja pehmeään helmaan. Ainoastaan köllötellä, olla ja\nolla. Ei Muttinen, ei mikään, ei filosofi eikä porsas! Olla kuin hän ei\nolisi -- minkäänmoinen olento.\n\nOnni on hänelle kesän alussa täysin ajatuksetonta, muistotonta, se on\nhetkellistä, epämääräistä rauhaa.\n\nKauneimmat, enimmän vailla ajatuksia ja muistoja ovat nuo kesän\nensimmäiset päivät. Ja yöt, joiden valo on kuin heleintä kultaa; se\nympäröi hänet lämpöisenä, sanattomana onnena.\n\nKevätkesän aamuna, yön jälkeen, jolloin hän ei ole valvonut eikä\nnukkunut, ei lukenut, ei ajatellut, vaan ainoastaan loikonut\nhiljaisuudessa, kellervät luomet ummessa, mukavassa horteessa, nousee\nhän laiskasti pystyyn ja aukaisee parvekkeensa oven. Sille parvekkeelle\nhän pääsee kamaristaan. Suoraan edessä, kaiteen juurella, joka on\nkoristettu vanhanaikaisilla leikkauksilla kansanomaiseen tapaan,\nrehottaa tuomia, valkeanaan kukassa, leveitä ja tuoksuvia. Toukka ei ole\nniihin päässyt, täällä erämaassa; kukat ovat puhtaita, puut ikäänkuin\nripoteltu täyteen riisiryynejä, tai kasautunut oksille lunta: niin on\nnuppuja niissä, ja vastapuhjenneita kukkia. Niistä leviää huoneeseen\nmainio haju.\n\nMutta tuomien sivuitse säkenöi kesäinen aamumaisema ympärillä, kirkasta\nja lämmintä valoa. On vielä varhaista. Lyygia, -- sillä niinkuin\nHoratiuksella muinoin oli kahdeksan Maecenaan lahjoittamaa orjaa ynnä\nmoni Lydiansa, niin on Aapelilla Lyygia, sillä antaa Horatiuksen oodien\nlemmityisen nimeä omalleen olisi Aapelista julki röyhkeää; -- niin,\nLyygia -- nukkuu toisaalla. Puiden varjot tuolla notkossa ovat vielä\npitkät ja vilpoiset. Usvia kohoilee vesistä ja noroista, lahden\nreheviltä rannoilta. Pienimmänkin ruohon kärjessä kiiluu monivärinen\nvesipisara. Käet kukkuvat. Kaikkialla välkkyy värisevä kauneus. Muttinen\nnauraa itsekseen noille pisaroille, jotka ruohojen nenissä heiluvat. Hän\nköllöttelee vielä. Ei malta sitten enää, herättää Lyygian, mokomakin\nHoratius: hän tahtoo teetä isoon vatsaansa, nauttia sen tuolla\nparvekkeella, kymmenen käen kukkuessa iloista kukuntaa.\n\nSitten Aapeli syö ahvenia ja perunoita, suuria ja tuoreita ahvenia ison\nmäärän, ja kuusi kananmunaa, sekä hilloa puoli lautasellista, ja hörppii\nkannun hapanta piimää päälle. Sitten hän kuhnailee tyytyväisenä, täysin\nvatsoin.\n\nJa nyt hän lähtee Lyygian kanssa, jolla on väljänä häilähtelevä puku ja\nkädessä iso vihko spireoita ja sinipunervia syreeninterttuja, -- niillä\nhän kätkee veikeileviä, kirkkaita silmiään, -- kävelemään, katselemaan,\nnäiden mukavien kesäpäivien kuluksi. Toisessa kädessä on Lyygialla pieni\neväskori, mutta Muttisella on taskussaan veskunoita. Souturetkillekin he\nlähtevät Saimaan suurelle ulapalle, ja kuljeskelemaan sen takaisille\nmanterille, jotka kuultavat tuolla kaukana vaaleina ja sinertävinä.\nParhaiksi hiirenkorvalle päässeet rantojen koivut pitkine riippuvine\nritvoineen ovat pehmeäpiirteisiä, ne ovat kuin mitäkin keveitä,\nvihertäviä strutsinsulkia. Lahden suussa aukeavat näkyviin etäiset\nmaisemat: niistä ei erota kesäisissä autereissa mitään yksityiskohtia\neikä värejä, kaikki on epämääräistä, utuista ja sinertävää ... ikäänkuin\nunta.\n\nAurinko lämpenee yhä. Pilvet heijastuvat ulapan syvään ja suureen veteen\nmonivärisinä. Muttinen soutaa, jos sattuu viitsimään, hikoillen ja\nhiljaa...\n\nKas vettä! Veden kalvo säkenöi paikka paikoin täynnä smaragdeja: ne ovat\nleppäterttuja, niiden vihreistä kuorista kimpoaa jokaisesta terävä säde.\nMuttinen sanoo: \"Siinä sinulle jalokiviä, Lyygia!\" Leppäterttuja, jotka\novat lähteneet parveilemaan leveän salmen ylitse ja pudonneet lämpöiseen\nveteen, sinne hukkuneet, paritusten enimmät, toiset elävät vielä. Niitä\non usein vieri vieressä, laajana kirjailuna: tuhansia vihreitä kuoria\nsalmi täynnä.\n\nToisella rannalla he nousevat hiljaa mäelle, lämpöisiltä rantaniityiltä,\njoilla kulleroita loistaa, keltaisia ja raikkaita palloja. He tulevat\nkyläiselle harjulle. Siellä kukkii paikoittain tuomia ja levitteleiksen\ntuuheita pihlajia. Kiertelevän maantien varrelta näkyy joskus vanha\nherraskartano, palsamihaapainsa keskeltä, tai harmaa, matala\ntalonpoikaistalo, jonka ympärillä oraspellot hohtavat.\n\nNyt he painuvat jälleen vaaralta notkojen viileyteen.\n\nJa niin suuresti onneen uuvuttava on kevätkesäinen aurinko, niin\njuovuttavaa koivujen ja koko silmikoistaan puhkeavan metsän tuoksu, että\nhe tulevat vähitellen sanattomiksi, että heidän tarvitsee puhua yhä\nvähemmän, kuta kauemmaksi he kulkevat. Jossakin rinteellä he istuvat\nsuuren ja paksun riippakoivun siimekseen, riisuvat jalkansa, ja viipyvät\nsiinä kauan, Aapeli nauttien lapsuutensa muistoja, paljain päin,\ntuulenhengen värisytellessä hapsia hänen kaljun päälakensa ympärillä.\nOnpa jokainen kivi tämän tien varrella hänelle tuttu. Lyygia luo häneen\nsilloin tällöin kesästä onnellisen katseen.\n\nSitten he kävelevät edelleen, siimeistä lepikkopolkua. Sen poikki\npursuaa puroja ylemmiltä mailta, keveästi ja riemukkaasti solisevia,\nsyöksyen ne katoavat lepikon hämäryyteen. Lyygia kumartuu juomaan\npurosta, ottaa vettä sammalpäisten kivien välistä käteensä, raikasta,\nkirkasta, iloisesti kiiltelevää vettä; ja maasta käsiensä varasta\nkatsahtaa hän veitikkamaisesti Muttiseen. Silloin myhähtää Aapeli\najatuksissaan jotakin leikillistä, ja ajattelee ainoastaan: *Lyygia*! --\nTahi kun tulee eteen jokin Muttiselle lapsuuden ajalta tuttu paikka ja\nhän virkkaa puolittain itsekseen: \"Tästä minä ennen kuljin, noin\npienenä\", silloin Lyygia painaiksen hänen kainaloonsa ja sanoo jotakin\nhyvää ja hellää kuin pienelle lapselle, kuvitellen lihavaa Muttista\ntepsuttamassa siinä niin pienenä, pienenä. Ja uneksien muuta...\n\nKaislainen sisälahti, jonka rantatietä he kävelevät, välkehtii tyynenä.\nPienet louhikkosaaret hohtavat kuin hiukan mustunut tina. Siellä täällä\nsoutelee rahvasta, kalastellen, paitahihasillaan; hiljainen, iloinen\npuhelu kuuluu venheistä kauas...\n\nMutta tuolla toisella rannalla on tyttöväkeä uimassa. He huutavat ja\nkirkuvat, liikkuvat paitasillaan ja alasti.\n\nMuttinen ja Lyygia kulkevat tietään, majoittuen jollekin hohtavalle\nrantakalliolle, joka huokuu lämmintä, ja sytyttävät siihen tulensa,\nasettavat pannunsa kiehumaan. Siinä he loikovat ateriaansa odotellen,\nMuttinen onnellisena, ajatuksettomana ... sillä tavalla vain siinä kesää\nviettäen...\n\nPäivä on lämmin, he sulkevat silmänsä, he eivät katsele sinisen taivaan\nlaupiaaseen äärettömyyteen. Lämpö vain heitä ympäröi, metsissä\nkaikkialla helisevät yhtenä pauhuna karjankellot, ja tuuli humisee\nväkevänä ja ihanasti uuvuttaen. Antaa mennä, antaa ajan mennä: on kesä,\nlämmin! Kummallisen haikeasti ne kellot soittavat, ikäänkuin vihjaten\njotakin arasti...\n\nLyhyt on aika, ihmisen aika, lyhyempi onnellinen päivä! -- Iltapuoli on\njo tuossa tullut, kun he nyt jälleen kulkevat kotiin päin, rantaan,\njohon he jättivät venheensä, tuntien kumpikin ihossaan päivän\nraukaisevan hehkun, ruumis ja sielu luonnon valo-ihanuutta täynnä.\nHiljaa niittyjen teitä, ylös mäkiä ja alas toisia, keskellä\nkarjankellojen soittoa ja käkien kukkumista.\n\nPaikoin he pysähtyvät niemien kuumille kallioille, joilla veden\nheijastus häikäisee silmiä, köllöttelemään, lepäilemään. Ja yhä\nvaiteliaammiksi he tulevat, yhä suurempi, epämääräisempi onni tulvii\nheidän ylitsensä. Syreenien tertut Lyygian lämpöisellä povella ovat\nlakastuneet, mutta hänen katseensa hatun pehmeän reunan alta hymyilee\npelkkää hyvyyttä.\n\nTuolla lahden rannalla matalalla näkyy vanha ristikirkko, tuuhean ja\nkukkivan kalmiston keskeltä. Sen kalmiston läheisyys aivan kuin yllyttää\nheitä iloitsemaan, vakuuttaa niiden hetkien lyhyydestä, joita he\nviettävät tällä kertaa suuren raidan varjossa, lehviään ikäänkuin surren\nliikuttavan.\n\nOn ilta, päivän jälkeen, joka on paisuttanut hehkullaan suonet melkein\npakahtumaan, pyöryttänyt päätä kesän lämpöisillä metsätuoksuilla;\nviilenevä ja rauhoittava ilta. He soutelevat hiljaisin aironvedoin\njälleen kotia kohti.\n\nAuringonsauhu on harsonnut omituisella hämyllä kaikki, tehnyt maailman\nvuoristomaisen suureksi, peittäen siitä viimeisetkin yksityiskohdat\nnäkymästä; se on loitontanut maat ja sulattanut mäet ja metsät utuiseksi\nyhtenäisyydeksi, tuo kevätkesäinen autere, joka ei lähennä, pienennä\neikä selvennä niinkuin sydänkesän ja syyspuolen valaistukset. Hiljaa\nsoluvat he lämpöistä vettä pitkin, monien saarien välitse. Lyygia on\njättänyt melan pois, hän istuu kumarassa, käsillään laitoihin nojaten,\naivan kuin jännityksessä, ja jotakin yhä ihanampaa ja ihmeellisempää\nodotellen. Joskus pyrkii hän huudahtamaan, onnellisena maailman\nkauneudesta, huutamaan lyhyeen, hellällä, hiljaisella äänellä. Jotakin\nlaulurastaasta hän tahtoo huudahtaa, sillä ilta on tullut ja yö\nlähestyy, tuskin yhtään hämärtyvä yö; laulurastaan ääni kajahtelee\nmetsistä. Mutta silloin Muttinen leikkiä laskien vaientaa hänet, niin\nsuuri on hänen epämääräinen, hiljaisuutta vaativa onnensa.\n\nVenhe soljuu syvää vettä pitkin kapeasta salmesta ulapalle. Lyygia\nsäpsähtää: ulapan suulla kohoaa kuin porttina valtavan korkea\nkallioseinä, saari, joka nousee varmaankin, siltä tuntuu heistä tällä\nhetkellä, -- kymmeniä syliä pystysuorasti veden syvyydestä: niin\nomituisesti suurentaa illan autere korkean kallion hahmoa. \"Katso,\nBöcklinin Kuolleiden saari, mokomakin\", sanoo Muttinen matalasti. --\n\"Minä pelkään\", vastaa Lyygia hiljaa, ja värähtää sitä oudommasta\nkauniin näyn ja kammon onnesta, kuta lähemmäksi he tulevat mustaa\nkallionseinää. Nyt se työntää heidän päittensä ylitse reunansa\nulospuskevia möhkäleitä. Haukat, jotka pesivät vuoren harjalla,\nviheltelevät. Siellä täällä kuultaa illan hämärässä kallioseinäin\nraoissa pieniä, vihreitä pihlajantaimia. Kallionmöhkäleet vuoressa\nnäyttävät olevan niin irrallaan, että luulisi niiden voivan\nvähimmästäkin pudota. Muttista itseäänkin ne peloittavat. Alla on musta\nja mittaamaton syvyys. Lyygian ääni käy hiljaisemmaksi, hellemmäksi:\n\"Kas tuolla tuota punertavaa sammalta, kas tuota pihlajaa korkealla\nvuoren seinässä, pientä, pientä.\" Muttinen laskee leikkiä: \"Hyst, älä\nhiisku, lohkareet voivat jopa kuiskauksesta irtautua...\"\n\nSaimaan ulappa on kadottanut todellisuuden mittasuhteet, niin äärettömän\nlaajalta se näyttää yön himmeässä ja tuokion kestävässä hämyssä.\nLieneekö yö jo hämärimmillään? Aurinko ei ole vielä varsin laskenut.\nTuolla kulkee hinaajalaiva udussa suuren ulapan reittiä; sen punainen\nlyhty tuikkii kauniisti autereesta, salaperäisesti jyskyttää kone\nkulkiessaan. Ja sieltä kuuluu sirmakansoittoa.\n\nKun laiva on kulkenut ohitse, se jättää valtavat mainingit, joihin juuri\nlaskevan auringon viimeinen hehku sattuu. Mainingit vyöryvät nyt\nkorkeina, ne keikuttavat venhettä pystyyn ja poikittain, nakkaavat sen\nylös ilmaan ja syöksevät välkkyvän aallon pohjaan. Nuo aallot, jotka\novat pyöreitä ja kiiltäviä kuin kuvastin, loistavat kirkaisevanväkevää,\nkiiltävää punaa, mustanpuhuvaa ja metallista hehkua, loimahtelua\nlaskevasta auringosta.\n\nKotona jälleen epämääräistä onnea lyhyenä hämärän tuokiona, jota on\nkevätkesän yö.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kun hämärä katoaa ja Lyygia on poistunut, kellertävä, kukankuvilla\nkirjattu vaippa hartioillaan, ja kun hetkeksi luomensa ummistanut päivä\navaa ne uudestaan, loistaen sisään Aapelin ikkunoista, iloisesti\nsäkenöiden tuolta metsäisten kunnaiden takaa ja pilkistäen kukkivien\ntuomien lomitse, jotka hän näkee vuoteelleen avoimesta ovesta, -- kun\npikkulinnut laulavat kilpaa käkien kanssa, silloin Muttinen kuulee\nLyygian huoneesta hillitöntä, kiihkeää itkua, joka koettaa vaientua.\nMuttinen tietää, mitä se merkitsee.\n\nSilloin kääntelehtii lihava Muttinen tuskissaan.\n\n\"Onnellinen päivä\", mutisee hän itsekseen. \"Niin, onnellisin päivä\nmennyt! Yksi vain, se riittää minulle. Kun en usko pitkään onneen...\nVoisinpa antaa sinulle mitä kaipaatkin, raukka, -- onnenuskoja. Voisin,\njos uskoisin. Ei pysy onni, se livistää, Lyygia: hellimmätkin rakkaudet\novat sammuneet, sen tiedän minä vanha möhkäle. Autuaimmat päivät menevät\nniinkuin armas kevätkesän päivä. Täyteläisyys, lakastuminen...\"\n\nMuttinen, josta onnenhetket maailmassa ovat niin harvat, tuntee, ettei\nhänellä ole *oikeutta* antaa toisille, jälkeläisille, elämän taakkaa,\njoka sittenkin on enimmäkseen pahaa, inhottavaa...\n\n\n\n\nHERRA JA MOUKKA\n\neli \"Mitä kylvää, sitä korjaa\".\n\n\nMuttisen Aapelin tilan nimi on Putkinotko. Siellä hänellä on vuokramies,\njonka tulisi hoitaa tilaa ja sen puutarhaa ja vartioida talvisin\nhuvilaa, asuen siitä hiukan syrjemmällä, pienessä mökissä.\n\nMiehen nimi on Juutas Käkriäinen.\n\nOn kesäinen aamu, vielä melkoisen varhaista. Käkriäinen seisoo isäntänsä\npuutarhassa, sen pengermittäin kohoavan rinteen alareunamaila. Edessä on\nhänellä muutamia isoja kiviä, hänen maasta irroittamiaan, joista hänen\npitäisi rakentaa puutarhaan aitaa. Niitä hän nyt katselee, ja vuoroin\nympärilleen, uneliailla silmillään, joihin auringon aamuiset säteet\nkoskevat päästessään yhä enemmän sinne viileään notkopaikkaan.\n\nLahden rannalta hälvenee kylmä usva verkalleen. Siellä, suopellolla,\nojentuvat varjot mahdottoman pitkinä, yli monen saran. Rastaat\nräkättävät, ja pienet linnut, mitä kaikkia lienevätkään, laulavat\nkimeästi.\n\nSiinä seisoo Käkriäinen, hiukan köykkyselkäinen mies. Hänen käsivartensa\novat tavattoman pitkät, ikäänkuin gorillan; kämmenet ovat leveät, jalat\nhyvin lyhyet. Päässä hänellä on karvalakki, näin kesälläkin: kuuma se on\nnytkin, auringon alkaessa jo vähitellen lämmittää; siksi hän onkin\npäätään raapiessaan sysännyt sen toiselle korvalliselle, niin että tukka\npääsee pörröttämään esille oikealta ohimolta, tukka, joka on sekainen\nkuin tappurakuontalo. Hänen suustaan valuu, paitsi silloin tällöin\nsylkäistessä, muulloinkin ruskeaa mällinestettä, vankkojen leukojen\nkarkealle sängelle.\n\nHousujen takalistosta riippuu riekaleita, joista jotkut hipovat\nkasteista ruohikkoa, pitkinä kuin rättimaton kuteet.\n\nTällä hetkellä kiiluvat Käkriäisen silmät, -- kaksi pientä silmää\nitsepintaisen otsan alla ja ulkonevain poskipäitten välissä, -- kovin\nvihaisina ja synkkinä. Ne välkähtelevät joskus, milloin auringonsäde\nsattuu niihin, punaisina kuin koiran tai jonkun metsäneläimen.\n\nHänen sisulleen pistää niin jumalattomasti. Sillä hänen pitäisi nyt,\nkuten sanottu, rakentaa tuohon kiviaitaa, rustata: korkea muuri kivistä\nMuttisen puutarhan ympärille, aluksi sen yhteen reunaan. Vyöryttää yhä\nmöhkäleitä tuolta louhesta. Isäntänsä, mokoman herra Muttisen,\nviinimarjapensaiden suojaksi, ja omenapuiden, jotka ovat kaikki\nkuolleet, -- syistä sellaisista, että Käkriäinen ne tietää, heh, heh.\nSiinä ne nyt törröttävät mustina. Mutta herra istutti niiden juurille\nuusia pehkoja, joita nyt vielä pitäisi hoidella. Entä sitten hänen\nsyreenipuitaan, jotka versovat ylhäällä huvilan seinämällä: ihan\nseinässä kiinni, mädättämässä hyvät seinät, sellainen törky. Se nouseva\nsyreeniviidakko on Juutas Käkriäisestä ilkeän näköinen. Ja samoin\nmuutkin kaunistukset ... joutavine kukkineen, joiden tähden, mitä\nlienevätkään, pitäisi nyt tehdä tämä aita, etteivät elukat pääsisi niitä\nsotkemaan.\n\nPitäisi viimeinkin! Ei tässä enää muu auta. Sillä Muttinen teki hänelle\nlopulta pakon: toi tänne maalle todistajat ... herratuttaviaan; ja\nkomentaa kontrahdin nojalla tällaista tekemään. Ja ajaa hänet tilalta\npois, jos hän ei tottele komennuksia.\n\nPois hänet, Käkriäisen! Joka on pitänyt tätä taloa, Putkinotkoa, jo kuin\nomanaan. Niin, melkein kuin omanaan, kymmenisen vuotta.\n\nSiinä se nyt oli! Koko perhana tuo Muttinen. Herra ja petkuttaja! Oli\nhänet narrannut, Käkriäisen.\n\nTällä tavalla oli Muttinen Käkriäisen narrannut:\n\nKymmenkunta vuotta sitten oli tämä Aapeli ostanut tämän tilan. Ei täällä\nollut silloin muuta rakennusta kuin tuo mökki metsikön takana, se sama,\njossa Käkriäinen nykyisin asuu. Ei ollut huvilaa, -- eikä olisi\ntarvinnut ollakaan. Ei edes nuusniekkaa, -- ja olisi tuota tultu toimeen\nilman sitäkin, kunnes Muttinen pakotti Käkriäisen rakentamaan\nnuusniekan. Oli rakentanut sen nuusniekan ... ja hänkö ei ollut\nmuutenkin täyttänyt täällä velvollisuuksiaan... Sen niekan ja peltoa\nraivannut lisää... Silloin täällä ei ollut mitään.\n\nHuokealla sai Muttinen sentähden tämän, osasi ostaa halpaan aikaan.\n\nSitten hän rustasi tuon huvilansa. Ja pahimpaan louhikkoon... Siihen\nhänen nyt piti se teettää. Että olisi näköalaa; mutta antaapa sitten\nsyreenien tukkia ikkunansa! Ja tähän rupesi ja raivautti itselleen\nryytimaan. Louhikkoon. On tämä nyt viljelyspaikka.\n\nKun Muttinen oli saanut valmiiksi huvilansa, siihen verangot alakertaan\nja vinnillekin, istuskellakseen niillä yksinään, yksinäinen mies, hän\noli lähtenyt kulkemaan, kutvittelemaan, kylille: oli tiedustellut\nmökeistä, mistä saisi miehen, joka vartioisi talvella tätä tyhjää\nhuvilaa, etteivät varkaat pääsisi hänen tavaroitaan kaivelemaan. Ja mitä\nlie muuta tahtonut hänen siellä tekemään. Asua lupasi hän sen\nvahtimestarin tuolla mökissä, josta oli jo hommannut väen pois.\n\nJuutas Käkriäinen oli silloin äskettäin akoittunut. Oli asunut\nkestikievarin torpassa: tarkka mies se oli, kievari; kahdeksankymmentä\npossakkapäivää otti, niistä hevospäiviä niin monta kuin tahtoi. Ja\nKäkriäisellä oli eukko jo kakaroinut, kovalle se oli ottanut eläminen\nsiellä... Toista se oli kuin tässä, -- muuten, jos ei tuo Muttinen olisi\nhäntä narrannut.\n\nKäkriäinenkin oli kuullut, että se kirjanpitäjä, tai miksi häntä silloin\nlienee luullut, halusi huvilalleen tilanvoutia eli vahtimestaria. Ja hän\noli, kun akka kehoitteli, kävellyt kysäisemään täältä, että millaiset\nnuo possakat ja muut ehdot sitten tältä voudilta olisivat.\n\nMuttinen vastasi, että paljonkos niitä, tällaisella tilalla. Tällaisella\nmuka: ainoastaan sataviisikymmentä tynnyrinalaa, niin sanoi. Rikas se\noli, pakana, jo silloin; tai ei ymmärtänyt maalaisoloja. Siksi se\nehdotti, että voudin ei tarvitsisi muuta kuin vartioida huvilaa ja\nhoidella puutarhaa. Mitä? Puutarhaa. Rekooria, ryytimaata. Tätä, jota\nsilloin paraikaa tähän istutettiin, mahdottoman isoa. Iso se oli\nsilloin; mutta ei ei se pyytänyt muuta kuin vetämään siihen satasen\nkuormaa mutaa joka talvi; se veisi aikaa viikon päivät vuodessa, osan\ntalvella, toisen kesällä. Itse hän lupasi hankkia ja kustantaa\nlisäväkeä, istuttajia ja leikkaajia, mokomien. Käkriäisen oli lisäksi\nainoastaan vartioitava ryytimaata lampailta ja jäniksiltä. Ja\nkotielukkain tähden rakennettava viiden vuoden kuluessa tähän kivinen\naita. Ja siinä se Muttinen kyllä on pitänyt sanansa, pelkästään mudan\nvedosta ja aidan teosta on Käkriäistä tiukannut. Ja onpa tämä\npuutarha-ala paljon pienentynytkin ensin aiotusta, on tavattomasti.\n\nMuita ehtoja ei tällä Aapelilla ollut. Talon verotkin hän sanoi\nmaksavansa itse, jopa maantien korjaukset ja kaikki. Ja on se maksanut.\nSen sijaan sai vahti luvan hoidella tämän Putkinotkon maita aivan kuin\nomiaan, omaksi edukseen, ja oman mielensä mukaan.\n\nKäkriäinen ällistyi mokomista ehdoista niin, että katsoi ensin suu auki.\nSitten hän höristi isoja korviaan ja kysyi uudestaan, mitenkäs ne\npossakat sitten olivat. Muttinen naurahti, nauraa hörötti, ja luetteli\nentiset ehdot. Sellainen oli, -- hyvä mies silloin. Viikon päivät\npossakkaa tästä alasta, josta olisi voinut saada seitsemän,\nkahdeksansataa markkaa arentia vuodessa!\n\nOliko Muttisella paha mahassa? Tai sitten hän oli hölmö herra: annapas\nsillä tavoin työntää ihan ilmaiseksi.\n\nVieläpä lupasi Muttinen sovitella kestikievarinkin isännän kanssa, että\nKäkriäinen pääsisi pois mökistään ennen vuokra-ajan loppumista. Niistä\nsovitteluista hän sanoi tuovansa itse tiedon Käkriäisen mökille, jossa\nsitten vahtimestarin muuttamisesta Putkinotkoon päätettäisiin\nlopullisesti.\n\nKäkriäinen juoksi iloissaan kotiinsa viemään eukolleen näitä uutisia.\nMutta niin ihmeelliset olivat ne eukostakin, ettei hänkään vielä\ntiennyt, iloitako niistä piti vai oliko niissä jotakin pahaa alla.\nKuitenkin hän ajatteli lopulta, samoin kuin Juutaskin, että liian\nkokematon kirjanpitäjä oli näissä asioissa, kokematon, hyvä mies. Ellei\nse nyt vain peräytyisi ehdotuksestaan!\n\nMutta Muttinen ei peräytynyt. Hän tuli sinne kievarin mökille: oli\npurkanut mökin vuokrasopimuksen, maksaen isännälle korvausta; ja\nluetteli nyt entiset lupauksensa. Silloin Käkriäisen vaimo sanoi, että\nhelpot ovat ehdot, ja lennätti kiireesti kahvipannun pankolle, tullen\nkieleltään vilkkaammaksi. Varsinkin, kun Muttinen piteli häntä ja\nJuutasta kuin vertaisiaan: oli vetänyt suuren palttoonsa povitaskusta\nison putelin ja kaateli siitä heille kahviin jotakin hentomakuista, ja\nkatseli lapsia, vedet silmissä, ja sanoi rakastavansa kansaa,\nymmärtävänsä varattomia: tahtoi auttaa, sentähden antoi Putkinotkon\nhoitoon niin halvalla... Ja lopuksi se sanoi, jumaliste, sen sanoi, jos\nvain olisi ollut todistajia, että hän antaa Käkriäiselle kerran koko\ntilan, hän kun on vanhapoika... Tai ainakin se lupasi hänelle omaksi\nsiitä palstan ... jos vahtimestari täyttäisi hänen toivomuksensa hyvin.\n\nJuutas Käkriäinen oli pudota permannolle kapealta rahilta, jolla hän\nistui, niin hän ällistyi tällaista lupausta. Hän kyllä jo silloin sitä\nepäili: mitähän Muttinen hänelle salaa aikoi, kun se sitä hyvää... Mutta\nsehän oli sellainen mies, ei ymmärtänyt. Ja mikäs hänen oli antaa, oli\nrikas, ryökäle.\n\nSiksi hän suostui, Käkriäinen. Ja nyt ei ole saanut omaksi tätä tilaa,\ntai palstaa tästä.\n\nNo, se jankuttaa siitä toiveiden täyttämisestä. Eikö hän sitten ole\nniitä täyttänyt? Hm, mutta mokomia toiveita: sonnitella puita ja kukkia.\nKaikenlaisia niitä on ihmisiä ... narrasi hänet.\n\nKäkriäinen muutti Putkinotkon mökkiin, kun Muttinen oli sen\nkorjauttanut; sellaisen vaivan näki Käkriäinen, syksyn ensimmäisillä\nlumilla, vetäen perässään hevoskaakkia, jonka reessä olivat kuormana\nakka, lapset ja perunasäkki, ja viimeiseksi käveli lehmä.\n\nEikä siitä mudanvedosta Muttisen puutarhaan tullut ensimmäisenä talvena\nmitään, tuosta kolmen päivän possakasta. Piti hankkia sitä törkyä\nelukoille ja pennuille ja akalle. Ja oma pelto tarvitsi mutaa, kun taas\nomenapuut... Ja siinä meni aika kotiutuessakin uuteen paikkaan ja\najatellessa, miten sitä nyt ollaan talon vuokralainen, jopa muutakin\noikein, kerran; mukavaa oli istuskella naapureissa pakisten, että niin\nse Aapeli, hyvä mies, oli sanonut antavansa Putkinotkon hänelle ...\njos... Mutta jäniksiä hän olikin ajellut pois puutarhasta, sen hän oli\ntehnyt!\n\nEikä se Muttinen, kun tuli kaupungista keväällä maalle, kaikeksi kesää\nmaata lötköttämään, ollut millänsäkään siitä mudanvedon viivästymisestä.\nKäkriäinen oikein tarkasteli häntä, mitä se arvelisi, kun puille ja\npehkoille tarkoitettu muta oli vielä haudassaan, tuolla alhaalla\nsuoniityllä. Ei, Muttinen työnsi ainoastaan paksua turpaansa hiukan\ntöröön, ja katseli naama pitkällä pehkojaan, joiden olisi hänen\nmielestään kai ollut pulskasti rehotettava, hehe. Mutta kun Juutas\nselitteli, että ei ollut vielä joutanut, näin alussa, koska hänen pieni\nväkensä huusi leipää, niin sanoi Muttinen, ettei se teekään mitään, ja\nennättäähän sitä mutaa vedättää nyt kesälläkin. Ja siinä se tunnusti\ntotisen asian, sillä mitäs näille puille ja pehkoille mutaa. Oikein oli\nKäkriäisen vaimo nauratellut, kuinka hyvä mies se Muttinen oli ollut\nsilloin.\n\nKäkriäinen ei ollut sitten kesälläkään liioin hätäillyt näiden puiden ja\nmarjapensaiden mutaamisesta. Oli täällä uudessa mökissä miehellä\nmuutakin tehtävää. Jos Muttinen olisi sitä vaatinut, olisi hän\nvastannut, niinkuin ajattelikin, ettei se muta ole sopivaa työntää\nkesällä pehkon alle, sillä se kuivaa pehkot. Mutta ei Muttinen\nvaatinutkaan. Mitäs, otti miehiä ja hevosia muualta ja teetti niillä.\nNo, oli hänellä rahaa.\n\nJa Muttinen teki itsekin ryytimaalla työtä, sitten seuraavana keväänä.\nVäänsi kiviä, pehnasi pensaiden juurella kynsineen, niinkuin porsas\nkärsä mullassa. Aivan kuin hänen olisi tarvinnut. Jopa kukkien tähden,\nja muiden sellaisten; lystäili, herra...\n\nMutta Käkriäinen sen sijaan teki töitä, omiaan. Vilkkaasti siinä menikin\naika, kun sai nyt järjestellä elantoaan oman mielensä mukaan, availla\nviljelyksiä ja lyödä kaskeksi niin että romisi. Kyllähän se Muttinen\nmarisi ensin kaskesta, mutta kun selitteli sille, että uutta peltoa\navatessa se aina sopii, niin tyytyi; tunnusti, ettei sellaisia asioita\nymmärtänyt. Ja jos jokin kaskettu rinne onkin sitten jäänyt\nviljelemättä, niin tarvitseehan karja heinäalaa.\n\nHätäpäs täällä oli elää. Maa antoi ihan tuhottomasti perunoita, ja ellei\nruista kasvannutkaan koko vuodeksi, niin voi sitä ostaa perunoilla,\nkuten muutakin mujua. Ja kaloilla. Täällä on omat kalavedet. Entäs kun\nsaattoi antaa hiukan kalupuita täältä metsästä tarvitseville; sitä on\npuuta täällä mädätäkin... Kyllähän täällä kelpasi. Toista oli siellä\nkestikievarin mökissä, josta sai vääntää kahdeksankymmentä päivää\npossakkaa vuodessa.\n\nJa kuitenkin tuo herra petti Käkriäisen. Petti se!\n\nSillä sehän oli sanonut silloin, kun se kymmenen vuotta sitten tuli\nhoukuttelemaan Käkriäisen tänne, että hän ehkä antaisi maata\nKäkriäiselle omaksi, jos... Ja siitä oli Käkriäisen päässä alkanut\npaisua sellainen ajatus, että se antaisi koko tilan, kun se oli niin\nhyvä ja hölmö. Ja sitten, että tila olikin hänen...\n\nTahi ainakin se oli sanonut, että hän saisi hoitaa sitä kuin omaansa.\nEikä se alussa tunkeutunutkaan toisen asioihin; pysyi siivosti\nverangollaan, verkkovivussa, kun tuli kaupungista kesällä tänne maalle;\ntai missä lienee oleskellut, paahtamassa mahaansa punaiseksi\nauringonpaisteessa. Talvet sai Käkriäinen elää vielä mainiommassa\nrauhassa, jos muulloinkin hoidella Putkinotkoa mielensä mukaan. Eikö hän\nollut sitä hoidellut? Laajentanut oli peltojaan alussa. Neljänneksen\nkasvatti hän nyt perunoita enemmän kuin ennen. Oli talvella perunoita,\noli niitä maha täyteen, ja huoletta voi köllötellä uunilla tai\npenkilläkin, sillä Käkriäinen saattaa siepata unen vaikkapa korttelia\nkapealla rahilla. Ja kuten äsken ajateltu, tulihan toisiakin saatavia,\njoilla hän osti jauhoja ja sokeria... Kaloilla, ja tukkipuilla: mitä ne\ntäällä metsässä...\n\nNiin meni vuosia.\n\nMutta sitten alkoi Muttinen, pitkien aikojen päästä eräänä keväänä,\nnurista, että Putkinotkon raja-aidat olivat rappiolla. Käkriäinen oli\nlaskenut ne kaatumaan ja mätänemään risukasoiksi. Käkriäinen kummastui\ntästä niin, ettei saanut ensin yhtään sanaa suustaan vastaukseksi. Ja\nsitten Muttinen nurisi, että Käkriäisen tuvan ikkunat olivat menneet\nrikki ja paikatut päreillä ja rievuilla, jopa yksi niistä tukittu umpeen\noljista kyhätyllä matolla, viime talvena. Millä? Matollako? Aukiko sen\nsitten olisi pitänyt olla, pakkaselle ja pohjatuulen vingalle? Kyllä\nKäkriäinen asiansa tiesi... Kelpasivat ne ikkunat hänelle itselleen, jos\nei... Entä ne raja-aidat: että Käkriäisen lehmät pääsevät naapurien\nmaille ... noista kymmeniä syliä leveistä veräjistä? Niinkuin elukat\neivät naapurien mailla saisi sitä laajempaa laidunta. Eikä ole naapurien\nlehmien tänne tulemista: kyllä Käkriäisen lapset antavat niille\nkyydin...\n\nMutta kun se Muttinen pirisi yhä edelleen, ettei Käkriäinen viime\nvuosina huolinut koota kesällä itselleen edes polttopuita, vaan kaatoi\ntalvella koivikoita, niin lopulta kiehahti Käkriäisen sisu ja hän\nkarjaisi aivan suoraan, että mitä Muttinen tulee pirisemään tänne hänen\nmökkiinsä. Hän kun ei suvaitse sellaista piristelyä.\n\nSilloin oli Muttinen ällistynyt, hänen silmänsä olivat lentäneet\npyöreiksi.\n\nMutta sitten hän oli lupsahuttanut huuliaan, ja nyökytellyt päätänsä,\nilkeästi, ja toistanut: \"Vai niin...\" Ja oli lökötellyt pois sen\nnäköisenä, että Käkriäinen pelästyi.\n\nHäntä peloitti kauheasti, että mitähän tämä Aapeli silloin tekisi. Mutta\nei se tehnyt mitään, varsinkaan, kun Käkriäinen vähän korjaili niitä\naitoja, hätäpäissään, muka mieliksi.\n\nKuitenkin ryhtyi hän sitten saamaan varovasti selville, ihanko se oli\ntotta, ettei se ollutkaan antanut tätä Putkinotkoa hänelle, sopimuksesta\nhuolimatta. Ja silloin Käkriäinen huomasi, ettei se aikonutkaan hänelle\nsitä antaa.\n\nMiksi ei? Siksi, ettei hän muka ollut täyttänyt siellä toiveita, --\nhoitanut noita pensaita, kukkia, -- tehnyt jos jotakin, mudan vetoa, --\nmitä lienee aikoinaan vaatinut. Mutaa mokomille, -- ja vahtia piti niitä\njäniksiltä, isoilta ryssänjäniksiltä. Olisivat kasvut olleet lanttuja,\nkaaleja; mutta ovat törkyä, punaisia ja sinisiä kukkia; ja nyt, kun\nomenapuut ovat kuolleet, sellaisia viinimarjapehkoja, etteivät\npienetkään voi maistaa heistä, kasvavat mustia räähkänmarjoja.\n\nEi, Muttinen petti hänet, vaikka Käkriäinen jo oli ajatellut, kuinka hän\neläisi täällä mukavasti, jos möisi koko metsän. Ja nyt antoi Muttinen\nhänelle pitkän nenän!\n\nTämä petos vimmastutti Käkriäistä. Muttiselle ei hän tosin mahtanut\nmitään, kun ei tuhmuudessaan ollut vaatinut kirjoja, että tämä tila...\nMutta kyllä hän osasi muut temppunsa... Näyttää hänen kukilleen ja\nmuulle törylleen. Vaatiikin häneltä, herra, joutavia... Ilkeää, rikas\nmies ... helpolla rahaa saanut, kirjan kaupalla ... imee kuin iiliäinen.\nVaikka on iso maha. Eikä ole kakaroita. Käkriäiselle on näitä\nkarttunut... Kahdesti on Luoja viime vuosien aikana kaksosiakin\nsiunannut ... sittunut. Mutta Muttinen makaa myöhään, mikäs herroilla;\nistuu tuolla verangoillaan kirja kädessä, piika siihen passailee. Ja\nhilaa tänne Käkriäisen kiusaksi kaikenlaisia vieraita, jotka\niloittelevat, nauravat. Ihmekös, jos nauravat: holkkivat viinaa\nvarhaisesta aamusta, sehän se miehiä naurattaa, mikäs muu. Ja se sama se\nsoitattaakin heitä, pianoilla, pimputtimilla. Käkriäinen antaa himpun\npimputtimille!\n\nJa armoton on Muttinen Käkriäisen lapsi-raukoillekin; kahdeksan niitä\nnyt on; niitä pitäisi lykätä kouluun, kengät teetti kerran parille\nkoulua varten, menivät ne kotonakin, nyt ei anna enää kenkiä, rikas ja\nsaita. Mutta kouluun ne pitäisi, etteivät muka ulvoisi täällä kuin\nsudet, niiden herrasvierasten kuullen. Vaikka yksi heistä, se laulaja\nValkki, aina itse vinkuu. Ja mitäpä sanoi Muttinen kerran Käkriäisestä\nja hänen akastaan? Että he haisevat kuin ukkosen tappama pirunraato,\nettä heissä on luteita... Olipa vaikka sontiaisia! Että he olisivat\nvoineet suorastaan rikastua täällä, niin helpoilla vaatimuksilla, jos\nolisivat tahtoneet.\n\nRikastua! Hän, Käkriäinen, rikastumaan toista rikastuttamalla, hoitaen\nhänen metsiään, hänen aitojaan.\n\nEi; siitä petoksesta alkaen, vuodesta, jona hän huomasi, ettei Muttinen\nanna tilaa hänelle, ei hän ollut laajentanut peltojaankaan yhtään. Eikä\nruvennut hoitamaan Muttisen kukkia ja pehkoja. Ei ajelemaan\ntalvipakkasella enää jäniksiä, -- no, eihän niillä nyt enää olekaan\nollut omenapuita syötävinä; sillä Muttisen kiusaksi antoi Käkriäinen\nlampaittensa jyrsiä puita entistä enemmän, ja sitten hän keksi niille\nvielä toisenkin hävityskeinon, kunnes pakkanen ne lopulta tappoi: kun\nnäet Muttinen kerran ryhtyi omenapuitaan lannoittamaan, oli Käkriäinen\nsaanut hänet tekemään sen tuoreella lehmänlannalla, ja siksi uskoi\nKäkriäinen puiden tulleen matoja täyteen.\n\nNiin, jo muutamia vuosia on Käkriäinen ollut itsepintaisella kiusanteon\npäällä. Hän ei ole hoitanut Putkinotkoa, ei säästänyt metsää, vaan\nantanut varkaiden viedä sieltä runsaasti runkoja. Ei ole ollut\nmillänsäkään aitojen korjaamisesta, on väittänyt naapurien karjain niitä\nsärkevän. Peltoja ei hän tosin ole voinut lyödä laimin, sillä muuten ne\neivät kasvaisi hänelle viljaa. Mutta mökkiään hän on parannellut juuri\nsen verran, että siinä lude hyvin talvella tarkenee. Ja kun Muttinen on\närhentänyt eikä Käkriäisellä ole ollut mitään paperille pantua\nkontrahtia, jonka nojalla häntä ei saisi täältä pois, ja koska hänen\nkuitenkin mainiosti kannattaa elää täällä, niin hän on ollut antavinaan\nmyöten, luvannut ruveta Putkinotkoa hartaasti vaalimaan ... kunhan tässä\nlapsilaumalta kerkiää. Mutta siinä salassa hän on pitänyt taitavasti\npuoltaan tuota porhoa ja rikasta Muttista vastaan; hän on käynyt kylillä\ntöissä saunanuuneja kutomassa, saadakseen leipää; ja lopulta hän keksi\nruveta keittämään viinaa. Ettei jo aikaisemmin moista huomannut! Silloin\nei hänen olisi tarvinnut välittää mitään näistä pelloistakaan. Mikäpä\ntäällä olisi ollut keittäessä? Yksinään on saanut olla. Ja on siitä\nlähtenytkin taskuun, täällä hyödyttyjen muiden säästöjen lisäksi, niin\nettä on passannut elää muhkeasti, kiusallakin, jopa pistää pankkiin,\ntuskanpäivien varalle.\n\nSillä tavalla Muttinen narrasi Käkriäisen; olisi houkutellut hänet\nsonnittamaan puitaan, pehkojaan ja kukkiaan, joita Käkriäinen vihaa.\nMokomia pimentoja talon lähistöllä! Nyt hankki tuohon omenapuiden\npaikalle ruusujakin; sellaiseen länttäsi sen mokoman rahaa! Hyvä, ettei\nKäkriäinen tullutkaan niitä alusta hoitaneeksi. Niin, hän vihaa noita\nkaunistuksia, niinkuin ... koko herra Muttisen ilmaa. Kun Muttinen\noleksii huvilassaan, sanoo Käkriäinen lapsukaisilleen: \"Kas niin, lapset\novat kesällä iloisia, huudelkaapa vain että: huih.\" Ja hän on mennyt\nhuvilaan Muttisen puheille silloin, kun siellä on oikein herrasvieraita,\nkaikkein pahimmissa ryysyissään, vaikka onhan hänellä nykyään oikeita\nryysyjä, ja haisee siellä oikein, kukkien joukkoon. Ja veipä hän sinne\nkerran tulitikkulaatikossa elukoitakin, kainalonsa alta kouraistuja.\n\nMutta nyt ... kukas luuli, että siitä vastarinnasta olisi sellainen\nseuraus! Mitenkäs pitikin käydä.\n\nMuttinen vaati häntä äskettäin allekirjoittamaan kontrahtia. Sen\nkuultuaan Käkriäinen ensin katosi: hän piileskeli viikon metsissä ja\nkylillä; mutta täytyipä hänen viimein ilmestyä takaisin kotiinsa. Ja\nsilloin olivat siellä yhä ne todistajat ... niitä herraskaisia. Muttinen\nkutsui hänet luokseen ja luki ääneen ehdot.\n\nHiisi sellaisiin sitoutumaan, ajatteli Käkriäinen alussa. Kovathan ne\ntosin eivät olleet; olivatpa yhtä lauhkeat kuin entisetkin, ne\nsuullisesti sovitut; mutta näissä olivat määräykset puutarhan\nvaalimisesta ja tämän kiviaidan teosta ynnä metsän ja mökin hoidosta\nsekä muusta aivan selvinä ja tarkkoina parakraahveina. Jopa\nviinanpoltostakin, sellainen, ettei Käkriäinen saisi tehdä sitä muuten\nkuin Muttisen tietämättä. Mitähän se sillä tarkoitti? Ja lopuksi paperin\nhännässä sitoumus, että Käkriäisen on lähdettävä matkaansa talosta sen\nvuoden jälkeisenä Maariana, jolloin hän ei niitä ehtojaan rikulleen\ntäytä.\n\nNiin kovat olivat ehdot. Mutta mikäs puoli Käkriäisellä oli: ehdot\nolivat hyvät ... siihen nähden, mitä ne saattaisivat olla kaikkialla\nmuualla. Ja olisihan Käkriäinen saanut jäniksen passit, ellei olisi\nsuostunut, vahvistanut pismaa puumerkillään, sillä hän ei osaa yhtään\nkirjoittaa eikä mokomasta välitäkään. Ja lopuksi varoitti Muttinen vielä\ntodistajain kuullen, että lähtö tästä Käkriäiselle tulee, ellei hän\nmuista varsinkin sitä pykälää viinanpoltosta. Ja nauroi päälle, se piru.\n\nSellainen piru on tuo Muttinen. Ja siksi pitäisi Käkriäisen rustata tätä\nkiviaitaa, näiden puiden ja pehkojen ympärille, joita hän on koettanut\nkonsteillakin juurittaa pois. Joutavia silmänrumennuksia! Vaikk'ei ole\nsaanut muuta kuin matoja omenapuihin.\n\nIhanko se Muttinen tosissaan tällaisen pahan?...\n\nSitä mietiskelee Käkriäinen siellä puutarhan alareunassa, katsellen\nkiviä, joihin hänen tulisi käydä käsiksi. Ja yht'äkkiä hän pelästyy.\nIkkuna huvilassa narahtaa ja lentää auki; mutta ehkäpä siellä olikin\njoku niitä herrasvieraita, häijyjä todistajia? Ei, Muttinen itse se\nolikin, hän se sieltä nyt ilmestyy punaisessa paidassaan parvekkeelle,\nkoivujen väliin, pitkässä akanpaidassaan. Piruako se näin aikaiseen?\nvilahtaa Käkriäisen päässä. Makaisi, Muttinen; niin hän tekisi,\nKäkriäinen, jos olisi Muttinen, rikas mies; ja tavallisesti hän\nmakaakin, tai istuu keinustuolissaan, -- ihan kuin Käkriäinen istuisi...\nKäkriäinen on hyvin säikähtänyt, niin hän on siinä vielä torkkunut\nmietteissään, seisoskellut aitaa rustaamassa. Ja hän arastuu yhä\nenemmän, kun Aapeli tulee aivan kaiteen viereen ja katselee sinne, juuri\nhäneen ... niin totisena, turpein ja tuimin silmäluomin. Käkriäinen\nmuistaa kontrahdin, hänelle tulee touhu, hän kääntyy sinne, kääntyy\ntänne, katselee kivenmöhkäleitä, ottaakseen niitä syliinsä. Mutta\nsamassa liikkuu hänen aivoissaan kuitenkin ajatus: oikeinkohan se\nsittenkin tarkoittaa totta, eiköhän miestä saattaisi jotenkuten\nlepyttää, lauhduttaa? Ettei se vaatisi kontrahtia näin kivenkovaan.\nEsimerkiksi ... naurattamalla häntä hiukan ... se kun on niin lauhka\nmies. Siksi tempaa Käkriäinen nyt puoleksi kiukuissaan ja puoleksi\npelästyneenä maasta koholle niin tavattoman ison kiven, että se tuskin\nmahtuu syliin, ja nostaa sen, -- sillä hän on väkevä kuin peikko, --\npäänsä päälle, pitelee siinä sitä pitkän aikaa ja tirkistää kiven alta\nMuttiseen ja nauraa, rohkaisevalla äänellä:\n\n\"Hähhäh.\"\n\nMutta Muttinen ei myhähdäkään, hän kääntyy selin ja menee sisään.\n\nTotta se tarkoittaa, kiviaita tähän täytyy tehdä, ensinnäkin. Ja sen hän\ntekee, Käkriäinen. Korkea ja suora siitä tuleekin. Sillä ... herra on\nkoira ... kontrahti ... eikä tämä ole pahimpia.\n\n\n\n\nPIKKU LIISA\n\neli romantiikan prinsessa.\n\n\nOn lempeä kevätkesäinen päivä, taivas kuultaa sinisenä pilvien lomasta;\nne väikkyvät pehmeinä ja valkoisina.\n\nHedelmättömän kankaan hietaiselle tielle, jota runoniekka ja säveltäjä\nFalk kävelee, näkyy tuolta jo pieni, tumma kukkula; sitä kohti hän on\nmenossa. Pian pilkottaa sitten kukkulalta mustanpunertava pikku talo,\nvanhain petäjien keskeltä; niiden jykevät oksat kellertävät, ja\ntuuheissa havuissa suhisee tuuli surumielisesti.\n\nSe rakennus on entinen herraspaikka; viimeksi asui siinä erään\nvähäpätöisyyteen joutuneen ylimyssuvun kaksi naimatonta naista, jotka\nmuutama vuosi sitten kuolivat.\n\nTuollaisten rakennusten lähistöllä kuljeksii haaveileva Lauri Falk\nmielellään, hän, romantiikan merkeissä keskellä hienostuksesta köyhää\naikaa kasvanut talonpojan poika.\n\nNykyään hän kaipaa ylimyksellisten muistojen ilmaa kipeämminkin kuin\nennen. On vuoden 1918 kesä; edellisenä talvena nousi osa Suomen rahvasta\nVenäjän ärsyttämänä kapinaan porvarillista luokkaa vastaan, joka pyrki\nvapauttamaan maansa Venäjästä ... kapinalliset tappoivat sivistyneempiä,\nkiduttaen, silmät puhkoen, elävältä haudaten; he polttivat kartanoita,\nhävittivät taideteoksia.\n\nLauri Falk, joka on pelastunut, ei ole voinut tätä käsittää; hän oli\ntottunut kuvittelemaan kansaansa sen romanttisen käsityksen mukaiseksi,\nminkä Runeberg ja Topelius siitä loivat; eikä hän ollut seurustellut\nrahvaan kanssa muulloin kuin kesän lyhyinä päivinä, ja silloinkin\npelkästään juhlahetkinä, jolloin hän näki sen suloisen viinilasinsa\nlävitse. Ei hän ollut ajatellut yhteiskunnan epäkohtia eikä keksinyt\ntässä raakuuksien tulvassa myöskään yleismaailmallisia aatevirtauksia,\njotka sitä selittivät.\n\nNäin ollen teki kaikki tämä hänet lopulta ainoastaan entistäänkin\nsuljetummaksi ja taipuvammaksi ainaisiin romanttisiin unelmiinsa. Nytkin\nhän on oikeastaan menossa ostamaan tuosta pienestä talosta, siinä\nasuvalta loisakalta, kananmunia, Muttisen pöytään, jossa hän\nkesävieraana syö. Talo on nykyään erään tukkiyhtiön; mutta sellaisia ei\nLauri Falk ajattele, kun hän pysähtyy kukkulan rinteellä. Siinä hän\nkatselee vanhojen petäjien keltaisia oksia, ja sitten tuolta näkyvää\nrakennuksen somasti sammaltunutta kiviaitaa, ja särkynyttä säleporttia\nsiinä, ja portin takana kasvavaa lyhyttä syreenikäytävää, jossa versoo\nmetsittyneiden oksien seassa vielä muutamia tuoreitakin vesoja: niiden\nlatvassa nuokkuu heikkoja, sinertäviä kukkaterttuja. Käytävän oikealla\npuolella tietää Falk olevan ruusupensaita, joihin sitten kesällä tulee\nkukkia, niin kauniita kuin karu seutu täällä sallii; ja vasemmalla\njälleen on spireoita, ja kirsikkapuita, alhaalta lehdettömiä ja\nkuivuneita, mutta ylimmissä latvoissa hohtaa jokunen hieno kukka, kuin\nouto tähti tämän taivaan kalpeassa sinessä, keinuen lempeässä tuulessa\nja kylpien päivänpaisteessa.\n\nLauri Falk ajattelee: Täällä on edes syreeneitä ja spireoita, jopa on\nkoeteltu viljellä ruusujakin. Milloin on vielä Suomen talonpoika\nkoristanut asuntonsa ympäristöä tarpeettomilla tai vähän hyödyttävillä\npuilla ja kukkapensailla?\n\nHän kuvittelee nyt, kuinka rakennus oli ennen muka sisustettu\naistikkaasti; kuinka siellä muka luettiin kirjoja, myöskin runoutta,\nluulee hän; -- nykyaika ei hänestä ole niin herkkä sellaiselle kuin\nmennyt; -- kuinka siellä soi hillitysti vanhanaikainen soittokone; ja ne\nneidit istuivat siellä rokokoo-leningeissään, nuo pikku huvilan\nhengettäret. Niin, siellä oli hänen mielestään runollisuutta, haavetta\nja tunnelmaa, kaikkea, joka oli hieman irrallaan maasta.\n\nNäissä mietteissä Falk menee pienen, nurmisen pihan poikki; sen yhdessä\nkulmassa kasvaa suuri lehmus; hän tulee siroilla kaari-ikkunoilla\nvarustettuun kuistiin, aukaisee eteisestä vasemmalle johtavaa ovea ja\nvilkaisee siitä sisälle, väkeä etsien. Eipä ollut kamarissa ketään:\nainoastaan rääsykasa näkyi huonekaluttoman kamarin lattialla, kartanon\nloisväen makuupaikka. Sitten hän menee ummehtuneeseen keittiöön. Ja sen\ntakaa, pienestä salista, kuuluukin nyt liikettä.\n\nNyt tulee kai häntä vastaan haaveiltu hengetär, sillä kun hän raottaa\nhiljaa salin ovea, niin kas, loiseukon tytär, pikku Liisa, se kääntyy\nsisällä nopeasti tulijaa kohti, ikkunapöydän äärestä, jossa hän askaroi\nsilitysrauta kädessä, punaista esiliinaa oikomassa. Ja pikku Liisa, --\nei niin pieni ikänsä kuin kokonsa puolesta, -- rientää ovelle herra\nFalkia vastaan, antaa hänelle kättä ja rientää nopeasti puhumaan:\n\n\"Kah, tekö sitä ... käykää peremmälle; kah, kun ryykkyyraudankin tuohon\nunohdin, olinpa vörkkelini polttaa, no, eihän se vielä. No, tulkaa\nperemmälle, tänne...\"\n\nJa Liisa lyykistää sievästi ja menee Laurin edellä selin, viitaten\nvierasta tulemaan peremmälle. Liisa on pyöreä ja lihava, mutta hänen\nkasvonsa ovat väriltään kelmeät; vartalonsa on kierokin; ainoastaan\nharmaat silmät ovat suuret, viattomat ja kauniit. Hän jatkaa anteeksi\npyydellen:\n\n\"Sohvallehan tuohon teidän pitäisi; mutta sattuivatkin nuo vaatteet\npesuun ja siihen; mutta tulkaahan nyt tänne, on täällä meillä\nkarmastuoli. -- Ei, äiti ei ole kotona, lähti kaupungissa käymään, mutta\nodottakaahan, odottakaa, eihän ole kiire. Istukaa nyt...\"\n\nJa samassa lennättää Liisa rautansa pöydältä hellalle, -- entisessä\nherrassalissa on näet suuri, punainen tiilihella, -- ja alkaa siellä\nhääriskellä käsi kahvipannun sangassa, ja juttelee:\n\n\"Eihän mitä, jopahan tästä nyt puuhaa; onhan herralla aikaa, äiti kyllä\ntulee. -- Ja kun en ennätä olla seurana, on minulla noita postikortteja,\nkauniita, katselkaa noita, ensimmäiseen hätään...\"\n\nInnoissaan Liisa kantaa Falkin eteen pahvirasiallisen kuvapostikortteja;\nniissä on toistensa sylissä istuvia ja hyväileviä pareja, noissa\nvärjätyissä valokuvissa. Pikku Liisa naurahtaa onnellisena ja\nviattomasti:\n\n\"Sulhasilta! -- Ja on minulla kirjekin... Sulhaselta. Täällä se on,\nseinän raossa, odottakaa, kun minä annan, lukekaa. Mikäs siinä,\nlukekaa!\"\n\nLiisa levittää Falkin eteen jonkinlaisilla variksenvarpailla kyhätyn\nkirjeen, likautuneen paperiarkin; ei auta muu kuin silmäillä sitä.\n\n\"Rakastettuni, nyt otan minä kynän käteeni\", jne. \"Oli sytämmeni\npakahtua, kun erosin Teistä, suloinen olitte kuin narisissin kukka. Minä\nolen rehellinen kansanmies ja sotamies\", jne.\n\nLiisa selittää:\n\n\"Ja se tulee kohta tänne käymään, tämä sulhanen. Tämä on varvilainen, on\nsotamiehenä, siellä sodassa ... se entinen olikin sellainen kiertävä,\nrautatiesakkia. Eikä se tämä petä...\"\n\nFalk katsoo häneen ihmetellen, sillä pikku Liisa ei ole hänestä aivan\nnarsissin kukka: hänen suunsa on kovin vino, melkein pystyssä, ja huulet\nnykerön nenän alla pöhöttyneet ikäänkuin jostakin taudista.\n\nYht'äkkiä puhkeavatkin Liisan silmistä, kun hän seisoo siinä hellan\nkulmalla kahvin kuumetessa, suuret kyynelet. Hänen päänsä kallistuu\nsurullisesti, ja huulet alkavat vavista; hän jatkaa hiljaa ja\nvaikeroivalla äänellä, silmäten Falkiin rukoilevasti:\n\n\"Minulla se oli näet tässä jo poikakin ... kuoli toki, mihinkäs se olisi\njoutunut, kun se rautatiesälli jätti. -- Mutta tämä ei jätä, sitten sitä\nruvetaan, aiotaan ... tämä on niiden oikeain puolella, mutta niin sanoi,\nettä jos eivät sodasta palkkaa anna, niin kansan puolelle menee,\npunaisten. Kyllä hän osaa rahaa hankkia! Enkähän minäkään niin huono.\nVaikka linnassa olen istunut; ei se minun syyni ole ollut. Katsokaa\nitse, tässä on linnan tirehtöörin todistus ... että minulla on ollut\nhyvä käytös.\"\n\nLiisa tuo Falkille vankilasta annetun todistuksen. Ja selittää:\n\n\"Ei se minun vikani, se varkaus. Hän se, rautatieläinen, kertoi, että\nsiinä talossa oli niin kauniita vaatteita, ja itse hän ne meni ikkunasta\nottamaan. Ja minä sitten panin päälleni... Ja lopulta tahtoi kaikki\nminun syykseni... Salaamisesta minut linnaan. -- Ja siellä sitten\nhalvaus ... näin veti suunkin vinoon... Hyvä, että Jumala sen pienen\notti. Niin surin, että tuli halvaus. -- Mutta nyt ... katsokaapas,\ntällainen -- minulla on kesähattukin, kun sulhanen tulee. Minä aion\nvärjätä sen vaaleanpunaiseksi, vaikka sanoohan äiti, että mitä sitä\nvärjäilet, ampuvat porvarit, kun punaista... Mutta minkähänlainen tuo\nolisi toisenvärisenä, herra Valkki? Olisikohan muoti punainen näissä\nhiihtohatuissa...?\"\n\nKahvi on valmistunut, Liisa kaataa sitä yhteen kuppiin, ei itselleen;\nhän kursailee, on kohtelias:\n\n\"Mutta juodaanpas nyt, mitäs tuosta, ennätänhän minä sittenkin. Sillä\nminulla on kirjoja, minä näytän ne teille heti, iso läjä kirjoja, antoi\nse rautatieläinen, ja itse olen ostanut jonkin.\"\n\nPikku Liisa tuo pöydän kulmalle viidenkymmenen pennin kirjoja, niiden\nkansissa on kauniita kuvia, ruusuja, naisia. Ne kirjat ovat\n\"Lemmenjuoma\", \"Sininen lilja\", \"Kolmasti syntynyt\" jne.\n\n\"Ja tämä on Titanikin haaksirikko\", sanoo Liisa. \"Voi, kun siinä on\nmuuan Anttila-niminen mies, pelastui ihmeen kaupalla; ja siitä kun tuli\nmiljonääri, oli saanut laivan pohjasta rahaa, mitä lienee. Paljon se\nsai, köyhän tytön nai, se Anttila; kun tulee sulhanen nyt tänne, minulla\non aitta, valmiiksi siistitty, -- siellä on linnunpesä, mennäänkö sitä\nkatsomaan? Se on siellä sisällä, sen voi ottaa käteensä, eikä emälintu\nsitä hylkää. -- Mutta kah: nythän äiti jo tulikin kaupungista\",\nkeskeytti Liisa yht'äkkiä vilkaisten ulos kuusiruutuisesta ikkunasta,\njonka laudalla kukki köyhänilo ja josta näkyi metsikön lomitse kaista\nSaimaata, tummansinistä, tuulista ja surumielistä.\n\nEteisen lahonnut permanto kolisikin; ja kun loiseukko, kuiva ja ruskea,\npistäysi nyytti kädessä sisään, sanoi Liisa:\n\n\"Minä olen näytellyt täällä kortteja, pitänyt selskaapia...\"\n\n\"Sinä\"... vastasi muori Liisalle puolittain vihaisesti, samalla kuin\nkätteli Falkia. \"Kirjoinesi ... joutaisivat ... kaikki taas jutellut\nvarmaankin ... itsekin narrattava. -- On, kyllähän niitä on munia,\ntaitaahan niitä kaksi ja puoli paria ... saahan nuo, kun maksaa.\nMenehän, tyttö, tuolta kyökistä hakemaan...\"\n\nPikku Liisa tulee piankin takaisin. Mutta nyt hän kantaa munien lisäksi\nsuurta vihkoa syreenin terttuja, ja angervopensaiden valkeita kukkia, ja\nsanoo Falkille:\n\n\"Minä toin teille kukkia ... ei mitään, on niitä siellä, täällä on\npaljon kukkia kesällä, herrasväkien... Mutta tulkaa, tulkaa meille\njuhannuksena. Täällä on sellainen pyöreä lehtimaja syreeneistä,\nryökkinät siinä ennen istuivat, kahvia joivat, mennäänkö sinne? Nyt jos\nmentäisiin? Se on niin ympyriäinen kuin mikä linnunpesä. Mutta\njuhannuksena tulkaa, ihan varmaan, silloin on täällä sulhaseni, jonka\nkanssa minä istun silloin siellä. Tulkaa, olkaa hyvä ... selskaapia,\nherra Valkki.\"\n\n\n\n\nURHEILIJA TOMMOLA\n\neli \"Mens sana in corpore sano\".\n\n\nTuomari Tommola on ruvennut urheilemaan. Terveyssyistä on täytynyt.\n\nOli hän urheillut jo ennenkin, kauan sitten, pienenä nallikkana mamman\nluona, eh-eh. Siellä hän oli lyönyt isipapan pihalla veljiensä kanssa\npainia ja pureskellut heitä koipiin, sillä hän oli nuorin kyläkauppiaan\nlapsista. Ja hiihdelleet he olivat kuin Jukolan pojat. Mutta nyt ei hän\nollut enää pitkiin aikoihin hoitanut terveyttään.\n\nÄskettäin hän kuitenkin alkoi tuntea sydämessään merkillisiä pistoksia,\njotka muuttivat hänen muotonsa tummaksi ja arvelevaksi. Tommolan\npunaisen muodon, naaman, joka on pyöreä kuin täysikuu ja kiiltää kuin\nsaippuoitu. Ilosta se kiilteli vielä äskettäin, hänen syödessään illoin\nvankasti pihvejä ja höystettyjä makkaroita, afääreistään jutellen,\nkallistaen ruokanaukkuja ja ajatellen, kuinka hän sitten ryntäisi\ntyttöjen perästä kuin orhi. Sellaisena hän luuli kestävänsä, vaikk'ei\njoskus saanut öisin unta: niin mietti hän päässään tulevaisuutensa\nafääreitä, muikunkauppoja ja muita. Mutta sitten alkoivat ne pistokset!\nJa omituinen ahdistus sydämessä. Johtuikohan se siitä, että hän söi\nmansikoita siemenineen? Ehkä ne siemenet olivat tunkeutuneet\numpisuoleen? -- Oiva Tommola meni levottomana lääkäriin. Tuttu tohtori\nsanoi kyllä, että sydänhermot olivat ehkä hiukan kiihottuneet: sopisihan\nTommolan, jos hän neuvoja vaatisi, nauttia illoin ainoastaan yksi pihvi\nja pienempi luku pippuroituja makkaroita; naukkuset ja tyttöset\nmenisivät vielä mukiin... Silti Tommola pelästyi. Hänen mieleensä johtui\nkauppaneuvos Könölin, joka oli kuollut yht'äkkiä sydänhalvaukseen, juuri\nkun oli kaiken ikänsä ponnisteltuaan päässyt rikkaaksi. Ja Oiva Tommola\naikoi itsekin rikkaaksi.\n\nSe oli synkkä esimerkki. Nyt, näin varhain, alkoi terveys, piru,\njuonitella...\n\nTommola päätti ryhtyä ajoissa tarmokkaasti sitä hoitamaan.\n\nHän osti \"Myllerin Systeemin\" ja muita arvokkaita kirjoja. Jopa hän\nlainasi kalliit punnuksetkin. Ja hän voimisteli aamuin ja illoin.\nKesäkuussa hän meni kylpemään, Ollin-saunaan, pikkukaupungin\nkylpylaitokselle.\n\nMutta ne kylvyt kävivät hänestä niin peijakkaan kalliiksi. Kylpylän\nhierojatkin harmittivat häntä; aamuisessa pohmelossaan tulivat nuo\nkeltanokat ylioppilaat muka häntä hieromaan, annettuaan hänen odotella\nkokonaisen tunninkin hieromasalissa, ja sitten ne sivelivät kymmenisen\nminuuttia käsivarsia ja reisiä kuin kanansulalla, -- ja se maksoi\nkauniin viitosen kerralta.\n\nSitä paitsi kiusasi häntä nähdä kylpylaitoksella aina ontuvia ja\nihotautisia; ja venakoita, niin paksuja, että kun nuo pallomaiset mammat\nloikoilivat puistossa penkeillä, otti yksi kohta vaivoin kiinni\npenkkiin, sillä kädet ja jalat heiluivat koholla ilmassa. Nuoriakin\nvenakoita siellä tosin kyllä oli, mutta niitä hän ei tahtonut, varmuuden\nvuoksi, sydänvikansa tähden, lähennellä, ja nyt ne olivat turhaan\närsyttämässä. Samoin kuin pihvit ja makkarat, ja makeat naukkusetkin.\n\nJa ennen kaikkea: elämä ja hoito kylpylaitoksella oli niin peijakkaan\nkallista.\n\nJa tulivatko sairaat siellä sen paremmiksi? Muttinenkin oli kylpönyt,\niskiaksensa vuoksi, jonka hän oli saanut resorivuoteessa\nfilosofoimisesta. Se oli maksanut hirveästi, ja yhäpä onnahteli Aapelus.\n\nSilloin sattui Muttinenkin päättämään, että nyt hän tahtoo oleskella\njälleen parhaan osan kesäänsä Putkinotkossa, koettaa parannella siellä\nkonttaansa, maalaistapaan: saunalla ja tervalla ja paahtamalla\nauringonpaisteessakin ruhoaan...\n\n\"Saunalla ja tervalla!\" huudahti Oiva Tommola siihen. \"Kuules, veli, --\nminä tulen mukaasi maalle! Hoitamaan sydäntäni. Minäkään en usko näihin\nkylpyläafääreihin. Mutta sauna ja terva, ehkäpä ne ... Entä viina! --\nJos ei terva ja viina auta, on se kuolemaksi, sanoo suomalainen\nsananlasku... Vanhankansan viisautta. Ja lisäksi aurinkokylpyjä, ja\nyleensä potraa maalaiselämää...\"\n\nTommola tuli Aapeli Muttisen luo.\n\nHän nousi siellä ensimmäisenä aamuna vuoteestaan lujasti päättäen hoitaa\nterveyttään, -- ei kuitenkaan varsin varhain, vaan kello puoli kymmenen,\nsillä levon täytyy olla maalla syvä, sellainen, että jalat käyvät unen\npohjaan asti, sanoi Oiva Tommola. Se oli yksi hänen terveysohjeitaan,\njollaiset hän oli pohtinut valmiiksi viime päivinä, päätettyään lähteä\nmaalle, ohjeita, joista hän oli sulkenut pois kaikki lääkärien kalliit\nja epäilyttävät vehkeet suosiakseen sitä enemmän tervettä maalaiselämää.\nSiinä hän uskoi nykyään pihvien ja pienten naukkujenkin menevän\nmukiinsa...\n\nMuttinen köllötteli maalla myöskin yhtä myöhään kuin Tommola. --\nYht'äkkiä hän sinä ensimmäisenä aamuna pelästyi, kun kuuli viereisestä\nyliskamarista, johon Tommola oli sijoitettu, kovan kumahduksen. Tommola\nse siellä ponnahti sängystä permannolle, sellaisella voimalla, että koko\nhuvilan välisilta huojui.\n\nSitten Tommola alkoi voimistella. Hän mylleröi, lukien ääneen: \"Yks,\nkaks, yks, kaks.\" Jalat löivät permantoon, nikamat natisivat. Sen\njälkeen hän voimisteli punnuksilla. Ja sitten hän huusi Muttiselle\nseinän läpi:\n\n\"Joko sinä olet mylleröinyt, Aapelus? Minä olen. -- Kuulepas, Aapelus,\nsinun täytyy ruveta mylleröimään, muuten et sinä saa pois iskiastasi.\nJoka aamu, vähän aikaa, mutta rajusti. Mutta nyt minä menen uimaan.\"\n\nOiva Tommola ryntää alas ullakolta niin, että luukut ja ovet paukkuvat.\nHän törmää kuistille alasti ja nauraa tyytyväisenä Muttisen vuokraajan\neukolle, joka katselee häneen ällistellen aidan takaa. Tervettä ja\nreipasta maalaiselämää! Sitten hän juoksee pihalta rinnettä alas\nlahdelle. Hän hyppää heti järveen uimapaikalta, jonka hän on edellisenä\niltana valinnut. Porskis! panee vesi, ruiskahtaa korkealle ilmaan.\nTommola pärskyttää vettä; pian hän istuu keskellä lahtea näkyvällä\nkivellä. Siinä hän alkaa sitten laulaa jotakin reilua ja maalaista,\nsellaista rekirivoa, sillä terve täytyy ihmisen olla, täällä maalla,\najattelee hän. Niin hän laulaa hetken kovaäänisesti, kimeällä nuotilla\nja vähän väärillä sanoilla.\n\nSitten hän juoksee takaisin ylös rannalta; mutta loppuosan mäkeä kovasti\njalkojaan tömistäen. Hän tulee portaille, siihen sattuu juuri Aapelin\nemännöitsijäkin. \"No nyt kahvia, onko se valmis?\" huudahtaa Tommola.\nMuttinen rypistelee otsaansa ja suutansa, sillä kun aurinko paistaa\nkuistille, niin kellahtaa Tommola siihen vatsalleen, kahvia\nodottaessaan, piehtaroimaan alastomana kuin nyljetty. Tommola loikoo\nhetken selällään, toisen vatsallaan. Välistä hän nousee istumaan, ja\nkatselee itseään, rintapieliään ja reisiään.\n\nJa siinä hän ajattelee niitä nuoria venakoita, eh-eh.\n\nMuttinen on asettunut kuistille. Hän lueksii jotakin kirjaa, niin\nvakavasti, että Tommolaa alkaa harmittaa. Varmaan jotakin\nfilosofoimista, romaania. Ensin Muttista ärsyttääkseen ja sitten\nomastakin innostuksesta alkaa Tommola pian puhua noista venakoista,\nnuorista ja mukavista, jotka häneltä jäivät kaupunkiin joutilaiksi.\n\n\"Ovatkohan venakot parempia kuin ruotsalaiset, sveesittäret?\" sanoo\nTommola. \"Ja minkähänlaisia kiinattaret ovat, pehmeät ja pienijalkaiset?\nEntä neekeritytöt? Eh-eh ... on minulla voimaa! Katsopas näitä lihaksia!\nMustat neekeritytöt, ainoastaan vähäisen punaista, eh-eh. Oletkos nähnyt\ntällaista miestä, Aapelus, tällaisia reisiä? Taitaa olla turha se juttu\ntaudista ... ja sydänvian ainakin tämä parantaa, tämä maalaiselämä. Se\nantaa nälkää. Eiköhän se kahvi ole valmis?\"\n\nTommola menee katsomaan, joko kahvi on valmis, alasti. On se valmis. Hän\nhuutaa Muttista ruokasaliin. Alasti istuu Tommola sitten siellä\npöydässä. Emännöitsijä ei tosin uskalla tulla huoneeseen, mutta viis\nsiitä, ajattelee Tommola. Miksi kuljettikin Muttinen tänne\nkaupunkilaisnaisia? Tommola antaa luikuria naisväelle yleensäkin,\nnimittäin näin terveyttään hoitaessaan, eh-eh. Ruvetapa häiritsemään\nkesäistä elämää heidän tähtensä. Ei, hän ilmaisee nyt aikovansa istua\nruokapöydässäkin alasti: luonnonparannusta. Eräät englantilaiset\nasuvatkin kesällä puissa, kuin varikset pesässä. -- Tai Tommola aikoo\nesiintyä ainoastaan pelkkä paita päällä. Niinkuin Jukolan pojilla. Ja\njos sopisi niistää nenänsä paidan helmaan, niinkuin oikeat Jukolan\nveljekset, se olisi selvä meno.\n\nPian tulee aamiainen. Ja kun Tommola on syönyt makkaraa ja kallistanut\nnaukun parrunpäästä, jonka Muttinen on tuonut maalle mukaansa, niin\nsittenpä se homma täksi aamuksi jo riittääkin: Tommola lähtee\nyliskamariinsa ruokalevolle.\n\nMuttinen istuu parvekkeellaan ja katselee koivuja, jotka tuolla metsässä\nkeinuvat, notkeina ja tuuheina, kesän onnekasta laulua suhisten. Oiva\nTommolakin on onnellinen, maaten sikeää unta ullakkokamarissa, jonka\nikkunat hän on tarkoin peittänyt, levällään pilkkopimeässä, alasti\npeiton alla.\n\nYht'äkkiä herättää Muttisen jälleen epämääräisistä unelmista huikkaus,\njoka kuuluu yläkerrasta. Oiva Tommola tulee nyt sieltä jytisten alas.\n\"Nyt täytyy lähteä aurinkokylpyyn\", huudahtaa hän. \"Täytyy paistaa\nitseään aikanaan. Tule mukaan! Iskias! Ja nyt me otetaan sitä tervaa\nmukaan, eh-eh. Ja me urheillaan, Muttinen. Hypitään korkeushyppyä.\nKatso, tällä tavalla! Ja näin on sinun voimisteltava. Tällainen liike se\nvenyttää sitä iskiasjännettä, sen näyttää Myllerin Systeemi. Mikä?\nHahaa. Eikö se ole jänne, vaan hermo? No, se nyt yksi ja sama. Mutta nyt\nme haetaan tervaa ja pitkä nuora.\"\n\n\"Kunhan et aikone hirttää minua?\" kysyy Muttinen.\n\n\"Ei, nuoran yli aiotaan hypätä\", vastaa Tommola.\n\nHe etsivät pytyllisen tervaa ja pitkän pyykkinuoran. Sitten he menevät\nrannalle, Tommola edeltä sääriään ponnahutellen, Muttinen perästä, jokin\nkirja kainalossa ja huokaillen. Emännöitsijä on luvannut tuoda sinne\nmyöhemmin päiväkahvit.\n\nAurinko on lämmittänyt rannalla hiekan niin, että se polttaa\njalkapohjia. Muttinen riisuutuu, ja ähkii, kääntelehtii hiekassa,\nkaivelee siihen itselleen kuoppaa, ja ähkii. Tommola pingoittaa puusta\npuuhun hietikon yli nuoran, ja huutaa:\n\n\"No, nyt hyppäämään, Aapeli! Katso päältä, näin minä hyppään. -- Katsos,\nnoin korkealta jo meni, meistä tulee oikeita Kolehmaisia, terveitä\nmiehiä. Mutta nyt on sinun hypättävä. No, nouse pois, hyppää, minä annan\nstarttisignaalin.\"\n\nMuttisen täytyy hypätä. Tommola nauraa:\n\n\"Eihän sillä tavalla! Spurtti on tehtävä näin! Hahaa, niin menit\nturvallesi. Mutta katsos, minä hyppään vielä yhden pykälän korkeammalle!\nNyt lähden, tämä tällainen on startti... Sinä annat nyt signaalin...\"\n\nHe hyppäävät.\n\nJa sitten he juoksevat.\n\nJa kun Muttinen jälleen istuu läähättäen ja hiestä märkänä hiekassa,\npuhuu Tommola:\n\n\"Tämä se on jotakin. Taisi olla hyvä, että tultiin tänne. Luulen, että\ntämä terva ja viina... Mutta kuulepas, tuo sinun arentaattorisi sanoi\nminulle, että pikiöljy pitäisi olla jalalle kuivetustaudissa, -- se kai\non samaa kuin iskias, -- vielä parempaa kuin terva, ja sanoipa hän, että\nkipeää paikkaa olisi voideltava jollakin ... mitä se olikaan?...\nKolotiita ja karhunrasvaa. Hahaa, mitä ne ovat? Kolotii,\nkolotusvoidettako? Ahaa, collodiumia. No, sama se, mutta nyt me ensin\ntervataan. Katso, näinhän mies tervaa.\"\n\n\"Tervaatko sinä pääsikin?\" huudahtaa Muttinen. \"Hihii, tukkasi on\npaksussa tervassa... Ja nyt piehtaroit hiekassa...\"\n\n\"Niin, se on päänahalle hyvää\", vastaa Tommola. \"Täytyy olla\nperinpohjainen. Tervaatko sinä ainoastaan jalkasi?\"\n\n\"Kun minulla on ainoastaan jalka kipeä\", sanoo Muttinen.\n\n\"Niin, mutta minulta saattaa tulla kipeäksi muukin\", jatkaa Tommola.\n\"Siksi varustaudun ajoissa. Ettäkö olen tervassa ja hiekassa kuin ...\nmikä? Caliban? Mikä se on? Oh, olipa mitä tahansa! Terveys, sitä on\nhoidettava aikanaan, muuten saattaisi se käydä liian myöhäiseksi... Voi\nhelkkari, kuinka terva kirvelee silmiä... Panepa sinäkin silmiisi\ntervaa, niin näet miten se, perkele, kirvelee! Ei, ihankohan pitäisi\npestä terva silmistä pois?\"\n\n\"Ehkäpä se on parasta\", sanoo Muttinen. \"Voisi muuten käydä kuin\nkullatulle pojalle Merežkovskin Vincissä. Missäkö? Se on kirja\nsellainen. Niin, siinä muuan poika kuoli, kun kullattiin koko ruumis.\"\n\n\"Kuoliko?\" huudahtaa Tommola. \"Merežkovskin? Ja Calibanin... Mutta tämä\nsaattaa olla vaarallista, tällainen hikireikien tukkiminen. Mitäs me nyt\ntehdään? Ei, tämä ei vetele. Meidän täytyy mennä noutamaan tänne pata,\njolla keitämme itsellemme pesuvettä. Minä menen sitä noutamaan. Kokoa\nsinä, Aapelus, risuja padan alle sillä aikaa.\"\n\nTommola menee huvilaan, hänen alaston ruumiinsa on tervasta kiiltävä ja\npaikoin hiekasta karkea; naama on niin tervan vallassa, että silmät\nvaivoin saattavat sinertää tervan läpi. -- Rannalle palattuaan hän sanoo\nMuttiselle:\n\n\"Mitä, eikö veljellä vielä olekaan vedenkeittopuita? Hm, kirjaa tutkit!\nMinä annan luikuria -- romaaneille... Tärkeintä on ihmiselle, että hän\non terve. Ja siksi ei pidä rasittaa itseään, vaan sen sijaan urheilla.\nUrheilla ... terve mies. Oh, onpa täällä metsässä risuja. Puhdistettava\nolisi ... lähtisi enemmän rahaa myydessä ... olisi kuin paratiisi... Ja\nkymmenen Eevaa täällä pitäisi juosta alasti, eh-eh, jos tämä olisi\nminun. Minkälaisiahan ne neekeritytöt ... tai jaavattaret...\"\n\nKun he ovat paahdelleet roviossa tervaansa ja huuhdelleet sen pois\nkuumalla vedellä, he heittäytyvät jälleen hiekkaan, aurinkokylpyyn.\nHetken he makaavat siinä hiljaa. Aurinko säteilee kasvoille, sen kuumat\nlämpöaallot lainehtivat pitkin ruumista, jäsenestä jäseneen. -- Tyynellä\nulapalla kulkee ohitse tervahöyryjä, kumisevassa tahdissa jyskyttäen.\nPienet, kristallina kuultavat aallot vierivät rantahiekkaan, ohuena,\nleikkivänä rivinä. Ja sitten, kun laivat ovat kulkeneet ohitse, tulevat\nvarsinaiset mahtavat mainingit, korkeampina vyöryen, hyrskyten... Ne\npauhaavat hetken, asettuvat jälleen, vaikenevat lempeäksi\nkuiskaukseksi...\n\nKaikki on hiljaista; muutamat hienot hattarat väikkyvät auringon\nsivuitse. Veden heijastus värisee rantamäntyjen latvoissa: näyttää kuin\nhavut sauhuaisivat. Kaikki on pelkkää valoa ja lämpöä.\n\nTällainen tekee Tommolan rauhattomaksi, tämä kauneus, ikäänkuin kaiken\nolemattomuus. -- Johtuvat mieleen afääritkin, joiden hän toivoisi olevan\nvieläkin parempia kuin ne todellisuudessa ovat. Ja hän on päättänyt olla\najattelematta mitään: levätä täällä maalla, hoitaa terveyttään. Myöskin\nne nuoret venakot tulevat jälleen niin elävästi silmien eteen... Ja\nvillit jaavattaret, jopa mustalaislikat ... täällä, miettiessä\nmaaelämään sulkeutumista...\n\nSiksi alkaa Tommola pian puhella Muttiselle noista naisista, venakoista,\nja kiinattarista ja mustalaistytöistä. Ja minkälaisiahan kääpiökansain\ntytöt olisivat? Olisiko niillä...? Sekä afääreistä; hän haluaisi nykyään\nleikkauttaa jollakin taiteilijalla, -- sellaisia halvan työn\ntarvitsijoitahan on paljon, -- kuvakirjan korkkimattoon. Hän painattaisi\nkirjan sellaisilla laatoilla, parilla värillä. Ja Muttinenhan myisi\nsitten sitä kirjaa kaupassaan. \"Se olisi kekseliäs afääri, eikö niin,\neh-eh?\"\n\nMuttinen kuuntelee hetken, väsyy, köllöttelee vaiti. Tulee hiljaisuus.\nSe vaivaa Tommolaa. Hän vääntelehtii kupeelta kupeelle hiekassa. Ja\nsitten hän huudahtaa:\n\n\"Ei, uidakin täytyy; terveys ennen kaikkea...\"\n\nHän juoksee kallionkärjelle, pousahtaa järveen, näyttää selällään,\nkuinka yksimastoinen purjehtii, tai kuinka moottorin perä purskuttaa, ja\nhuutaa:\n\n\"Tule tänne ploiskimaan. Aapeli. Heh, ne lääkäritkö? Voihan se kyllä ...\nse sinun iskiaksesi. Mutta kuulehan, jos me nyt todellakin koeteltaisiin\ntuota karhunrasvaa, voideltaisiin sillä koipesi? Arentaattorisi muijalla\nsitä on. Mutta tässä näet miehen! Meidän täytyy koettaa parantaa\nitseämme. Minä tulen täältä ylös, painiskellaanpas! Yksi täys-nelson...\nTai juostaanpas kilpaa. Minä olen tällä kertaa _starter_. No, lähdetkö?\nEi, mutta tuollahan tulee jo kahvia...\"\n\nLyygia ilmestyykin rannalle lehtopolulta, kantaen kahvivehkeitä.\nTommolaa harmittaa ja kiihottaa nähdä naisväkeä, täällä... Tulevat\nmieleen ne nuoret venakot kaupungissa ... ja mustalaistytöt...\n\nSiksi hän vetää jälleen rekilaulun, motevan, kovalla äänellä ja väärillä\nsanoilla... Sitten he juovat kahvia, kolmisin, ja siinä Tommola\naprikoitsee neekerien tyttäristä, sekä innostuu jälleen laskemaan, mitä\nhän voittaisi sillä kuvakirjalla. Mutta nytpä häntä alkaakin jo\nvähitellen raukaista, se tervaaminen ja uiminen, ja varsinkin\naurinkokylpy. Siksi hän sanoo:\n\n\"Ei, täytyypä tästä lähteä jo makaamaan, täytyy hoitaa terveyttään,\npäivällisateriaan ja postintuloon asti, jolloin minulle pitäisi saapua,\nkuules Aapelus, eräs merkillinen kirja, se on Gogin ja Magogin sota.\nSitäpä me katselemme sitten yhdessä.\"\n\nJa Tommola menee makaamaan.\n\nTervahöyryjä ja jaaloja kulkee ulapalla kaukana ohitse. Mainingit\nsolahtavat hiekkaan. Metsä tuoksuu raikkaasti ja lämpöisesti. Kuikka\nalkaa itkeä jossakin ... nyt kohoaa sen musta pää tuolta vedestä; se ui\ntoisten kuikkien luo, jotka ilmestyvät etempää ja rientävät laulaen\nyksinäistä vastaan; koko parvi soutelee sitten jonona salmien lomaan...\nLyygia katselee Muttiseen kirkkain silmin, sitoen päähänsä seppeleen\ntuuheista sananjaloista; he hymyilevät onnesta.\n\nKun he menevät päivälliselle, on Oiva Tommola jo valveilla. Ruumista oli\npolttanut niin, että sitä täytyi vuoteessa väännellä, ja kyhnytellä\nhartioita. Aivan oli tehnyt levottomaksi, että jos se aurinkokylpy\nolikin ollut liikaa, ja terva rasittanut sydäntä. Hän siis nousi, meni\nalas ja etsi Muttisen kaapeista vaseliinia voidellakseen kuumaa ihoaan.\nEi löytynyt vaseliinia. No, hän nouti Putkinotkon vuokralaiselta tähän\nhätään tuota karhunrasvaksi sanottua ja siveli sillä palavaa ruumistaan\nja pyöreitä kasvojaan. Hyh, se haisi pahalta, miltä lienee haissut,\nmutta... Sitten hän meni saliin odottamaan päivällistä ja postia. Siellä\nhän odotteli, -- hehkuvan punaisena ja ihmettelevin silmin, sillä\nhänestä tuntui olo yksinään täällä maalla niin merkilliseltä. Sen vuoksi\nhän otti aikansa kuluksi hyllyltä jonkin kirjan ja rupesi lueskelemaan,\nhiukan epäillen, olisiko siinä hauskaa. Se hänen oma kirjansa ei ollut\nvielä tullut. No, tämä kirja sattui olemaan -- Tolstoita. Tommola\nlueskelee vakavasti. Mutta jonkin minuutin kuluttua, ja juuri kun\nMuttinen tuli rannalta, hän kohottaa levottomana päätänsä, näyttää\nkoettavan miettiä luettavaansa. Nähtävästi hän ei jaksa sitä tehdä,\nsillä nyt hän läiskäyttää kirjan pöydälle ja nousee, sanoo:\n\n\"En minä tuosta Tolstoista... Sen romaanit ovat sellaisia ... kaikki on\nniissä niinkuin on! Ja filosofoi vääryyksistä... Koska kaikki on\nvääryyttä. Ei, terve miehen pitää olla ... ja minä annan Tolstoille\nhuin!... Mutta kuules, kylläpäs se aurinkokylpy kirveli ... vai\nolisikohan se ollut se terva? Pitäisi olla vaseliinia.\"\n\nVaseliinia on sittenkin: Tommolan hartiat voidellaan karhunrasvan päälle\nvaseliinilla; jopa rinta ja kasvotkin. Se on Muttisestakin hauskaa. He\nnauravat, ja juttelevat sitten tytöistä, Tommolan neekerittäristä.\nSitten sanoo Tommola:\n\n\"Mutta tästähän tulee hyvää. Katso, näin minä hieron vähän sydäntäni.\nKatso, tällä tavoin sydäntä on voimistettava, tällaisilla liikkeillä,\nkirjojen mukaan. Ihmisen täytyy hoitaa ruumistaan. Erinomaista tämä\nmaalaiselämä. Mutta aika on käytettävä tarkoin. Mitä sanot siihen,\nAapelus, jos me päivällisen jälkeen mennään ongelle? Sehän me teemme.\nMinä lähden jo nyt kaivelemaan matoja, eh-eh. Ja sitten me nostelemme\naikamoisia matikoita, kilon painoisia! Mutta hei, tuollahan tulee jo\nposti. Ensin posti, saattaa olla tärkeitä asioita maailmalta. Ja se uusi\nkirja, se on tässä. -- Mitähän uutta suurvaltojen sodasta? -- Kas niin,\nsaksalaiset ovat nyt voittaneet Romaniankin, valloittaneet Bukarestin.\nNe ovat poikia ... keksinnöillään he... Keksisivät jotakin ...\nampuisivat räkätautibasilleja vihollisen armeijaan, eh-eh-eh.\nVoittamatonta kansaa, nuo saksmannit...\"\n\nTommola hyräilee jotakin, josta vähitellen erottuu sävel: \"Nouse,\nriennä, Suomen kieli.\" Ja sitten hän jatkaa:\n\n\"Mutta Saksassa onkin terveyttä ... tai urheilijoita ... nimittäin\nylioppilaat miekkailevat ... ja silti juovat olutta, eivät filosofoi...\nJa se kansa tottelee! Jos oltaisiin siellä, tietäisin, minkälaisen\ntempun tehdä lakkolaisille, jotka yhä vaativat lisäpalkkaa... Mutta\nmitäs kuuluu meikäläisestä urheilumaailmasta? Kas Kenkura on taas saanut\nmaailmanennätyksen, hyppäämisessä, Filadelfiassa. Se, se on ...\nsuomalaista. Me ollaan ensimmäisiä jo jalkapalloilussakin... Ja\nmaratonijuoksussa; niin, me ollaan kuin muinaisia kreikkalaisia, eh-eh.\nMaratonia juostaan. Sellaisia poikia meillä enemmän pitäisi olla...\nUrheilijoita... Kerrotaan, että itse Saksan keisari on sanonut meidän\nsuomalaisista, että ollapa minulla enemmän tällaisia. Eläköön Kenkura!\nMutta noudattakaamme hänen esimerkkiään: hoitakaamme hyvin terveyttämme.\nKun olemme saaneet päivällistä, makkaraa, ja kunnon naukku mukaan, niin\nme menemme ongelle.\"\n\nHe saavat päivällistä. He menevät ongelle.\n\nSoutavat kolmen kesken, keula pystyssä, sillä Muttinen painaa perässä.\n\nSudenkorennot liitelevät hopeisin, rapisevin siivin. Auringon kuva\nhäikäisee vedestä silmiä, tuuheat rannat nousevat sinertävinä\nsyvyydestä. Sitten alkaa metsä vähitellen punertaa illan hohteessa.\nHyttyset hyrräävät ilmassa, kuovit lentelevät vehmaan niityn kohdalla,\npesäpaikkansa ympärillä valittavasti rillittäen. Viimeinkin tuuli\ntyyntyy. Koivut uneksivat, laulurastas virittää hiljaisen laulunsa.\nLyygia kuuntelee, kauneuden epämääräinen haikeus järkyttää Muttisen\nmieltä. Lyygia vilkaisee Muttiseen: tytön huulet väräjävät, ja hän\nkääntyy pois. -- Tommola on levoton. Nuokin sudenkorennot tulevat juuri\ntuohon, nokan eteen, ongenpahlaimella hommailemaan. Niitä on aivan\nsatoja... Ja ne tytöt siellä kaupungissa.\n\n\"Pääsettekö siitä hommaamasta\", äännähtää Tommola sudenkorennoille ja\nlyö niitä ongenvavalla.\n\n\"Ei syö, on liian tyyntä\", sanoo Muttinen.\n\n\"No, lauletaanpa sitten!\" arvelee Tommola ja alkaa laulaa. Muttinen\nnauraa hänen laululleen, ja he laulavat yhdessä. Sitten tulee jälleen\nhiljaisuus. Sitä kestää kauan. Viimein sanoo Oiva Tommola:\n\n\"Ei, mutta kuulepas, nythän meidän onkin mentävä kotiin. Iltaurheilu on\ntekemättä. Minä olen siinä suhteessa keksinyt jotakin ihka uutta. Saat\nnähdä. -- Ja sitten täytyy pitää huoli saunan lämmittämisestä. Sauna ja\ntervahan se täällä on sitä parasta terveyskuuria. Ja minä olen\najatellut, että minä kuhnin tänä iltana. Onhan sinulla jokin pesupunkka?\nSe on omituinen parannuskeino, se kuhniminen: taitavat parantua sillä\nmunuaistaudit ja kaikki. Minä koetan tuon sydämeni tähden sitä. Kirjat\nsanovat kuitenkin, että se on tehtävä sangen huolellisesti. Ei saa ottaa\nliian kylmää, ei liian lämmintäkään...\"\n\nHe lähtevät kotiin, ja Tommola lämmittää saunaa. Mutta siinäpä onkin\nilta jo kulunut, ja vielä on urheilu tekemättä, ja täällä maalla olisi\nTommolasta mentävä aikaisin levolle; siksi ei hän enää huoli odottaa\nkolmannen uunillisen loppuun palamista, vaan sammuttaa pari viimeistä\nkekälettä, heittämällä vähäisen vettä kiukaan alle. Mutta lämmittäessään\nhän on samalla kuhninut ja lukenut: hän on ottanut mukaansa Gogin ja\nMagogin sodan, jota tutkien hän on huuhdellut pakaroitaan ja\nkäsivarsiaan.\n\nMuttinenkin tulee saunaan. Hän sanoo:\n\n\"Mitä turkkilaista, täällähän on vielä vinkaa.\"\n\n\"Vinkaa? Mitä se on? Häkääkö? No, lyödään sitten se löylyllä ulos\",\nvastaa Tommola. \"Mutta koetapas minun pakaroitani, miten ne nyt ovat\nkylmät. Sillä tavoin se miehessä verenkierto tottelee, eh-eh! Mutta\npäälle on lyötävä kovasti vihdalla, että ne jälleen tulistuvat. Silloin\ntulee niistä terve. Koettaisit sinäkin kuhnia, Aapeli. Minä voitelen nyt\nitseäni pikiöljyllä. Se on kansanlääke, vaikka se haisee. Nyt ...\nminäkin taidan tuntea reidessäni jotakin, tuolla juuressa ...\nvihlomista... Olisikohan se iskiasta? Sille täytyy antaa kelpo kyyti.\"\n\nTommola menee ulos. Hän ottaa lapion, jonka talonvuokraaja on jättänyt\nsaunan nurkalle, ja lapioi kasaan ison läjän multaa ja siirtää sen\ntoiseen paikkaan.\n\nKäkriäinenkin sattuu siihen, kysyy:\n\n\"Mitä, mitäs täällä tehdään? Kukkamaitako?\"\n\n\"Urheilua\", vastaa Tommola. \"Huomisaamuna lapioin mullan takaisin tuonne\nsamaan paikkaan. Ylihuomenna siirrän sen taas tähän. Edestakaisin.\"\n\n\"Häh?\" ihmettelee Käkriäinen.\n\n\"Urheilua, -- siitä et sinä, mies-parka, tiedä mitään.\"\n\n\"Niin, mutta ... hm\", murisee Käkriäinen. \"Veisitte mullan kaalismaalle;\nkasvaisi kaali paremmin.\"\n\n\"Hm?\", ällistelee Tommola.\n\n\"Maalle siitä olisi hyötyä, siitä urheilemisesta\", jatkaa Käkriäinen.\n\n\"Isänmaalle ... tosiaan, ehkä enemmän kuin kongresseista ja\nolympialaisista, tosiaan\", arvelee Muttinenkin.\n\n\"Häh!\" ällistyy nyt Tommola. \"Te ette mitään ymmärrä. Se olisi kuivaa,\ntekisi urheilun kuivaksi. Se olisi hikistä työtä. Mutta nyt pääsin\nhikeen: hiki täytyy huuhtoa pois. Mennään saunaan.\"\n\nHe menevät. Tommola lyö kipallisen löylyä, niin että paukkuu ja tuhka\npöllyää, ja nousee sitten lavolle:\n\n\"Ai, perkele, kuinka polttaa ... auringon paahtamia paikkoja. Ei tainnut\nolla tämä pikiöljy hyväksi? Olisi pitänyt voidella ehkä vaseliinilla.\nSinunkin, Aapeli, olisi tullut voidella itseäsi. Mies saattaa pilata\niäksi hermonsa, ellei voitele vähän itseään vaseliinilla aurinkokylvyn\npäälle. -- Uhhuh... Ja praa! Se oli löyly! Mutta nyt ei auta, minä menen\njärveen. Tämä on finaali... Täällä maalla jos ei parane, niin ei\nmissään. Eikä tämä tule kalliiksi, eh-eh.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTommola on uinut, Tommola on syönyt alasti vankan aterian. Tommola on\nmennyt nukkumaan.\n\nMaalaishuvilassa vallitsee hiljaisuus. Illan tuoksu nousee ruohikoista\nja metsistä, laulurastaan ääni soi kaukaa. Valo on kultainen, lahden\nlämpöinen vesi tyyni. Muttinenkin loikoo huoneessaan ja miettii, käsi\npään alla, maailman mutkia.\n\nNyt jysähtää viereisessä kamarissa. Siellä keikahtaa Tommola sängyssään\nniin rajusti, että permanto heiluu. Hän ajelee hyttystä, lyöden\nkämmenellään reiteensä niin että läiskähtää. Hän peitti kyllä ikkunan,\nmutta sittenkin yksi hyttynen... Nyt hän alkaa ähkiä. Ja viimein hän\nhuudahtaa, kysyy, nukkuuko Aapeli... Hän itse ei nuku. Hän on miettinyt\nsitä uutta urheiluaan, mullan siirtämistä paikasta toiseen; ja sitä\nMagogin sotaa... Omituinen kirja! Eikö Aapelus, joka on kirjojen\nkauppias, ole sitä vielä lukenut? Siitä puhutaan syyllä. Siinä\nennustetaan raamatun pohjalla. Kummallista ... käsittämätöntä:\nennustettu tämä suurvaltain sota ... ja että Ryssän keisari näkee\nvaltakuntansa ikkunasta. Se on jo totta.\n\n\"Mitä, Aapeli? Että kysyt, onko sanottu: Venäjän keisari? Ei, mutta\ntarkoittaa sitä. Ja ennustaa, että Suomi tulee vapaaksi. Eikö sekin ole\ntotta? Kummallista, että saattaa sillä tavoin ennustaa. Ikäänkuin nähden\nunissa. Minä ... minä en näe unessa mitään ... ainoastaan tyttöjä ...\neh-eh. -- Mutta kuulehan Muttinen\", äännähtää Tommola levottomasti\nyht'äkkiä, \"minä ... minä luulen, että olen sairas...\"\n\n\"Sairas?\" kysyy Muttinen.\n\n\"Niin, ei se illallinen nyt oikein motevasti maistunut. Ja nyt minusta\ntuntuu kuin ylenannattaisi. En ole voinut saada unta. Päätäkin särkee.\nPerhana, kun tuli luetuksi tuota Magogin sotaa! Sellaisesta saattaa\ntulla hulluksi. Ei ihmisestä ole ymmärtämään noita seikkoja... Ei\npitäisi ihmisen lukea yhtään mitään, se vie unen. Oikea filosofi ei\najattele mitään. Uih, nyt minua yökättää... Hahah, sen ohjeen minä annan\nTolstoille... Se Magog, Maakokki, merikokki...\"\n\nMuttinen mutisee jotakin aurinkokylvyistä ja tervasta ja pikiöljystä ja\nvaseliinista ja uimisesta ja multaurheilusta ja häkäisestä saunasta ja\nkuhnimisesta ja karhunrasvasta, kun menee hakemaan sairaalle veikolle\nnaukkua. Hänen tullessaan takaisin istuu Tommola kalpeana sänkynsä\nreunalla, hän heittäytyy vuoroin loikomaan, ja nousee jälleen,\nvoivottelee:\n\n\"Oih, minua vilustaa ... alkaa tuntua kuin horkka... Olisikohan\nsydän...? Eikö sinulla ole kamferttia? Jos se terva ... tukki ehkä\nhuokoset? Mikä sen kirjan nimi oli, jossa enkeli kuoli, kun se\nkullattiin? -- Ei, lähetä, Aapelus, joku hakemaan lääkäriä... Jos se on\nsydän ... koetapas, kuinka se lyö ... oksennuttaa niin ... joku hakemaan\nlääkäriä. Oi, että täytyykin olla täällä metsässä! Jos, jos tämä on ...\nlääkäri valehteli ehkä, kun sanoi, että ainoastaan sydänhermot... Ehkä\nse on muutakin. -- Ei, älä lähetä hakemaan lääkäriä! Nyt se jo tulee\nulos. -- Ei, ei se tullutkaan! Huh, huh, huh, kuka uskoisi... Muttinen,\nlähetä sittenkin hakemaan lä... lääkäriä. Koskaan en ole ollut sairaana,\nja nyt se tuli. Lähetä heti, Aapeli-parka... Oih, mikähän tähän oli\nsyynä? Mitä sinä tästä luulet, Aapeli? Olisikohan niissä makkaroissa,\njoita minä tänne kaupungista toin, ollut luita?\"\n\n\n\n\nHEITUKAN KOHTALO\n\neli muuan maalaisäiti.\n\n\nKonttoristi Heitukka on ruma olento. Hänen päänsä on iso, jalkansa\nväärät, suu kuin kalan, niin vinosti luisuu alaleuka kaulaa kohti, ja\nsurullisen otsan alta katselevat silmät, joista toinen on kiero; ne\nnäyttävät melkeinpä vihaisilta juuri silloin, kun hän vääntää huuliaan\nystävälliseen hymyyn.\n\nLahjoiltaankin hän on huono, vaivalla hän on läpäissyt kauppakoulunsa ja\npäässyt konttoristiksi, sen tietävät kaikki, jotka sattuvat häntä joskus\najattelemaan. Sellaisia ei ole monta, sillä jokainenhan tietää, että\nHeitukka juokin. Viime vuosina hän on siinä oikein yltynyt.\n\nMikä lienee vaikuttanut siihen, että hänestä on tullut juoppo? Kukapa on\nvaivannut itseään sellaista aprikoimalla.\n\nTosin kertovat ne, joiden pakina ehkä osuu Heitukkaankin, että hänellä\nolisi ollut jonkinlaisia suunnitelmia kauppaneuvos Könölinin tyttäreen\nnähden, tuolla raukalla, silloin, kun Lauri Falk ja Svea kihlautuivat.\nJopa kuului Heitukka sitten myöhemmin, kun Könölin oli kuollut ja Lauri\njättänyt Svea Könölinin, pyrkineen Svean lähettyville; mutta Svea\najatteli tietysti ainoastaan Falkia. Mitäpä hän Heitukasta.\n\nSurkeaa oli konttoristin elämä ollut, kun hän oli kadottanut\nylläpitäjänsä, kauppaneuvoksen; hän oli yritellyt puodeissa, mutta ei\nhänestä ollut kirjanpitoonkaan, eikä edes tiskimieheksi.\n\nSen jälkeen hän on elänyt se tiesi miten, oleskellut muilla\npaikkakunnilla, ja täällä etukylässä, ikäänkuin piiloon painuneena, se\njuoppo. Kesäisin hän on kalastellut, saadakseen vähän rahaa\njuopotellakseen.\n\nKuitenkin ne harvat, jotka tuntevat Heitukkaa paremmin, tietävät, että\nhän alkoi juoda jo kauan ennen kauppaneuvos Könölinin kuolemaa ja Svean\nkihlautumista.\n\nJo vuosia aikaisemmin hän oli ryypytellyt, -- silloin kun se hänen\nmökkinsä paloi. Onpa niitäkin seurassa, joille mies-parka on muka\nuskonut sydämensä kertomuksen. Ja he saattavat sen tarinoida muille,\nmitään pahaa sillä tarkoittamatta.\n\nMertsi Heitukka on syntyisin jostakin takakunnasta, jossa hänen isänsä\nkuului olleen karvari. Isä oli alkanut juoda kohta, kun oli Mertsin\näidin nainut. Hän oli juonut nurin karvariverstaansa, aivan kuin\nuhmalla. Ja sitten hän oli hukkunut vesillä ollessaan, humalassa,\nsanottiin.\n\nSillä hänen vaimonsa, Mertsin äiti, oli nyt sellainen, että hän tahtoi\nelää miten halusi. Hän piti hauskaa miesten kanssa, -- niin, keskellä\nkirkasta päivää hän oli kulkenut kylänsä valtatiellä juomilta\nhöyrähdellen, astellen komeasti kirjavassa kretongissa, pöyhkeänä ja\npystynä. Karvari sai hänestä nähden olla vaikka suolla.\n\nKun karvari kuoli, veivät velkojat tehtaan. Mutta silloin vielä nuori\nleski katosi pitäjästä ja jätti sinne poikansa ihmisten varaan.\n\nKierrellessään kerjuulla oli Mertsi sitten joutunut johonkin kunnon\ntaloon, josta hänet oli hommattu kansakouluunkin.\n\nOli hänen kiero silmänsä ja muukin rumuutensa tuottanut hänelle siellä\nsurua; häntä oli sanottu länkisääreksi ja möhkäpääksi...\n\nSillä päällään hän oli kuitenkin läpäissyt kansakoulunkin, ja sitten hän\noli kaivannut johonkin parempaankin.\n\nJa kuinkas ollakaan: kun hän oli puotipoikana eräällä kauppiaalla, hän\nsattui kuulemaan, että itse kauppaneuvos Könölin oli sukua hänelle,\nkaukaista sukua, -- oli syntyisin samasta pitäjästä kuin hänkin. Ja\nMertsin isäntä, kauppias, oli silloin yllyttänyt häntä kääntymään\nKönölinin puoleen ja pyytämään avustusta, koska näet Mertsi ajatteli,\nkuinka hän pääsisi kauppakouluun.\n\nMertsi oli mennyt Könölinin puheille, ja Könöliniltä lähtikin apua\nhiukan koko sen koulun ajan.\n\nMutta siinäkin koulussa toi köyhyys ja rumuus Mertsille surua. Aina oli\nhän siellä elänyt syrjässä. Kukapa tyttökään saattoi tuollaista\nkierosilmää muuta kuin ehkä säälitellä?\n\nJa niin yksinäiseltä ja katkeralta alkoi maailma tuntua Mertsi\nHeitukasta, että hän sitten, kun oli päässyt kauppakoulusta ja saanut\npienen viran täällä kauppaneuvos Könölinin sahalla, rupesi palavasti\nhaluamaan jotakin läheistä, rakasta.\n\nSiitä se hänen synkeytensä alkoi.\n\nPalavasti haluamaan, että hänelläkin olisi jotakin omaa, omaista, johon\nhän vetäytyisi kiinni.\n\nNiin, silloin hän oli ryhtynyt tiedustelemaan, missä hänen sukulaisiaan\nolisi. Äitiään hän oli kai erityisesti tarkoittanut, mutta hän ei\npuhunut niin, sillä äidistään hän lienee jo pienenä kuullut sellaista,\nettei hänen mielensä nyt tehnyt kysellä, missä äiti oli.\n\nEi voinut poika kysellä äitiä, vaikka oli kai jo vuosia sanomattomasti\nkaivannut juuri häntä. Hän mahtoi pelätä, että hänelle ladeltaisiin\näidistä taas samoja kuvauksia kuin ennen lapsena, hänelle, joka\nkuvitteli itsekseen äidin helläksi ja hyväksi, parhaaksi lohduttajaksi.\n\nSillä tavoin sukulaisia tiedustellessaan Heitukka saikin kuulla, että\neli se äiti vielä, jossakin toisessa pitäjässä. Jopa ilmoitettiin\nhänelle, että hänellä oli yksi sisarkin, karvarin kuoleman jälkeen\nsyntynyt. Sisaren oli äiti jättänyt köyhäintalolle, -- sieltä hän oli\nkarannut jonnekin, -- eikö liene joutunut Helsingin kaduille. Äidistä ei\nkerrottu sen enempää.\n\nSuruiseksi se vihjailu teki Mertsin, mutta ei hän siitä vielä sen\nenempää välittänyt. -- Kukapa tiesi, millainen äidin kohtalo oli ollut,\n-- ehkä oli köyhyys ja kurjuus hänet kaikkeen pakottanut. Ja varmaan oli\näiti jostakin salaisesta ja hellästä syystä antanut pojalleen\nristimänimenkin Mertsi, -- nimittäin _Schmerz_, joka merkitsee Tuskaa:\nGenoveva-kirjasta otettu nimi, sama kuin Genovevan poikasen.\n\nMertsi Heitukka tahtoi nyt nähdä äitinsä. Ja kai ehkä hiukan näyttää\nitseäänkin. Edes jollekulle, -- että tässä hän nyt oli, miehenä,\nkonttoristikin oli, kovasta kohtalostaan huolimatta.\n\nSiksi lähti hän siihen pitäjään, jossa kertoivat äidin elävän.\n\nSiellä hän sai kuulla, että äiti asui jossakin mökissä salon sydämessä,\nja oli jälleen sairas, niinkuin usein ennenkin.\n\nHeitukka riensi äitinsä luokse... Se oli ollut heinäkuinen päivä;\nkangas, jota Heitukka kulki, -- oikeinpa komeaksi pukeutuneena: vaalea\nhuopahattu päässä, korviin ulottuvat kaulukset, ja punaisen ja viheriän\nkirjava liina kaulassa, keppi kädessä, -- höyrysi kuumuutta; tien\nvarrella kiiluivat pienet ja punaiset ketoneilikat.\n\nJärkytetyin mielin oli Mertsi pujahtanut matalasta ovesta pirttiin,\njossa hänen äitinsä oli maannut. Vakavana ja onnellisena hän oli mennyt,\n-- koreaa kravattiaan asetellen, -- vuoteen luo, jossa äiti vääntelehti,\nja ojentanut äidille kätensä.\n\nTervehdittiin siinä. Äiti katseli poikaa, heltyi huokauksiinkin. Mutta\nkun Mertsin puhe sitten oli saanut ikäänkuin tutkivan sävyn, keskeytti\näiti yht'äkkiä sanomalla mökin väen kuullen:\n\n\"Rumapa, ruma hänestä tulikin.\"\n\nOudosti se mahtoi käydä Mertsin sydämeen. Mutta Mertsihän tiesi, että\näiti puhui totta, -- ja kai äiti oli sanonut niin ainoastaan salatakseen\njoitakin muita tunteitaan. Joskaan hän ei nyt päässyt lähestymään äitiä\nsen enempää, niin varmaankin äiti oli lähestyvä häntä sitten, myöhemmin,\nkun oli tullut jälleen terveemmäksi.\n\nNiin, sitten, kun Mertsi oli ottanut hänet hoiviinsa, sillä sen hän\naikoi tehdä.\n\nJa hän teki sen. Hän käänsi kukkaronsa nurin, ja lähetti äidille\nlääkkeitä, ja käytti häntä kaupungissa tohtorissa, jopa saikin hänet\nterveeksi.\n\nEntistä keveämmällä mielellä oli Mertsi sitten elänyt sahalla, pienessä\nvirassaan, ovelan Könölinin pikku kätyrinä, kuten hän juovuksissa\nollessaan sanoi. Hän oli nyt onnellinenkin. Sillä hänellä oli suuri\nsuunnitelmansa: hän hommasi mökkiä äidilleen ja itselleen.\n\nKönölinin pienellä avulla hän sen sai. Syyspuoli kesää se oli ollut.\nMelkoisen kaukana oli se mökki kaupungista, yksinäisellä niemellä; kovin\npieni se oli ja musta. Mutta hän aikoi korjauttaa siellä kuntoon läävän,\nja kaikki, ja elää siellä kesin äitinsä kanssa, oleskella aina lomansa,\nja hoidattaa siellä äitiään. Äidilleen hän hankkisi mökkiin viljelijän.\nKanojakin siellä piti olla, ja karviaispensaita aikoi Mertsi sinne\nistuttaa. Niin, äiti oli lohduttava häntä ja hän äitiä.\n\nKun hän oli ostanut sen mökin ja sitä hiukan järjestänyt, oli hän\nkirjoittanut siitä asiasta kiireesti äidilleen maalle ja pyytänyt häntä\nmenemään katsomaan tuota hovia, koska ei itse virastaan heti joutanut.\nMutta Mertsi lupasi tulla tapaamaan äitiään mökille seuraavana pyhänä.\n\nSinä sunnuntaina hän astelikin tuomiskäärö kainalossa mökilleen.\n\nEräässä talossa, jonka kautta hän kulki, hän sai kuulla, että äiti oli\nkyllä jo käynyt mökillä, mutta ei ollut sanonut tyytyvänsä siihen: oma\nkamari hänellä täytyisi olla, piika täytyisi hänelle hankkia, kaksi,\nkolme lehmääkin. No, Mertsi Heitukka ainoastaan hymähti tällaiselle:\njospa äiti-raiska tietäisi, kuinka tukalaa jo tuon yhdenkin tupasen\nsaanti oli ollut! Mutta ehkäpä äidille hommataan tilaa vielä enemmänkin,\n-- ja kaikkea muuta, lehmä tietysti piankin, sitten, kun saadaan\nviljelysten hoitaja; ja lopuksi piikakin, äidille.\n\nSeuraavassa talossa puhelivat ihmiset Heitukalle äidin haastelleen\näskeisten lisäksi, että vieläpä hänelle hyvin käy, niinkuin ennenkin:\npoika hänellä on, sen täytyy häntä elättää, täytyy; sellainen akka hän\non, yhtä luja vanhana kuin nuorenakin.\n\nSe tyrmisti Mertsiä.\n\nJa kun hän sitten kolmannessa talossa kuuli, että äiti oli siellä häntä\nmoittinut, oli haukkunut häntä taas rumaksi, sanonut joutavaksi\nkonttoristiksi, jolla oli palkkaa vaivainen sata kuussa, -- ja olipa\näiti uhannut haastaa hänet oikeuteenkin, ellei pojalta tule hänelle\nparempaa asuntoa kuin se salomökki, sellaista asuntoa, joka entisen\nkarvarin leskelle sopii, -- silloin Mertsi lähti siitä talosta ylen\nsynkkänä. Ja sitten illalla hän istui mökkinsä pienessä tuvassa, kituvan\ntulen ääressä, katkerana ja onnettomana, odottaen kauhuissaan äitiä,\nsillä hän tahtoi saada häneltä selitystä näihin kylän juttuihin.\n\nÄiti oli tullutkin sinne myöhemmin. Mertsi, joka ei uskonut moista\nmahdolliseksi äidissä, kaivatussa, joka oli antanut hänelle nimen Tuska,\ntoivoi näkevänsä totuuden äidin silmistä, kauniimman totuuden kuin kylä\nkertoi.\n\nOvi avautui hämärtyvänä syysiltana. Mertsi suuntasi katseensa tulijaan,\nsanaakaan virkkamatta, kai rukoilevasti. Silloin hän oli nähnyt äidin\nhuulilla pelokkaan ja matelevan hymyn. Mertsi nosti kauhistuneena isoa\npäätänsä, ikäänkuin uhkaan. Äidin silmät vastasivat hänelle uhmalla; ne\nsäkenöitsivät Mertsin mielestä ivaa. Mertsi vaati selitystä kylän\njuttuihin. Äiti vastasi oikeudella uhaten: hän tahtoi saada eläkkeensä,\nei mitään mökkiä salolla.\n\nSilloin oli Heitukka noussut, hän oli osoittanut oveen ja huutanut:\n\"Ulos!\"\n\nÄiti oli mennyt, uhaten ja nauraen.\n\nHeitukka ei ollut jaksanut päästä paikaltaan, vaikka hän olisi tahtonut\njuosta tuon naisen perästä, kuristaa, tappaa hänet, sillä äidinmurhaaja\nhän olisi tahtonut olla.\n\nMistäpä hän, huonopäinen raukka, olisi ymmärtänyt sielujen tavallisia\nluonnonoikkuja, sairaalloisuuksia? Kuinka hän olisi osannut loihtia\nesille viheliäisyydestä niitä kullanmuruja, joita ehkä piili sen\npohjalla? Varmaankin hän olisi ilolla tyytynyt muruihinkin, jos olisi\nniitä saanut.\n\nEi, Heitukka nousi vähän ajan päästä, otti pankolta kekäleen ja sytytti\ntuleen sen mökkinsä. Se on totuus sen mökin palosta.\n\nSitten hän oli lähtenyt sieltä sielullisesti kovin runneltuna, liekkien\nlyödessä hänen takanaan mustaa taivasta kohti.\n\nSiihen aikaan hän rupesi ryyppimään. Jos kuka kysyi häneltä jotakin\nmökistä, sillä hän oli onneaan suunnitellessaan kertonut siitä jo\nihmisille, hän sanoi sen palaneen vahingossa; mutta jos äidistä\npuhuttiin, hän ei vastannut, vaan antoi muiden kysellä. Siitä alkaen hän\non yhä luisunut; ja varsinkin sitten, kun Lauri Falk vielä kihlasi ja\njätti Svean.\n\nEhkäpä Heitukka ajattelee, että kun hänellä on suku sellainen, niin\nmitäpä hänkään olisi muuta kuin turmioon tuomittu. Hän juo, -- parhaasta\npäästä yksinään, asuen etukaupungissa: kukapa hänen seuraansa,\nainoastaan jotkut maalaiset ja joutavat rentut.\n\n\n\n\nLAURI FALK JA SVEA\n\neli rakkauden kuvitteluvoima.\n\n\nEivät loppuneet Lauri Falkin ja kauppaneuvos Könölinin tyttären välit\nvielä siihen, että Falk loukkasi Sveaa, kihlattuaan.\n\nLauri ei ampunut suinkaan itseään, niinkuin oli aikonut, sen tähden,\nettä hän oli tullut suudelleeksi kauppaneuvoksetar Könöliniä. Hän lähti\nkyllä seudulta pois, kovin suruissaan ja tuntien itsensä aivan kuin\nmaanpakolaiseksi; mutta hän eli sitten edelleen, Viipurissa, tavaten\nsiellä vanhoja ystäviä, jotka auttelivat häntä, niin lauhkea ja mukava\npoika hän oli. Svea sai tietää, minne hän oli joutunut. Eikä hän\njaksanut olla pyytämättä Laurilta kirjeellä selitystä äskeiseen\ninhottavaan tapahtumaan. Falk antoikin sen hänelle niin suoraan kuin\nvoi, paljastaen koko heikon ja hetkellisen luonteensa käsittämättömät\nkuilut, joihin hänellä ei ollut voimaa estää itseään suistumasta, ja\nsalaamatta ainoaakaan puutteistaan, mikäli niitä tunsi.\n\nSvea vastasi sitten Laurille katkerin moittein, näyttämällä hänelle,\nkuinka ruma hänen tekonsa oli ja miten se saattoi ihmisen, joka sitä\najatteli, suorastaan epätoivoisen masennuksen valtaan. Mutta rivien\nvälistä kuulsi kuitenkin, että Svea syytti tapahtumasta enemmän äitiään\nkuin Lauria, sekä pahaa maailmaa ja elämää, joka oli jättänyt Laurin\nsellaiselle kehitysasteelle. Ja kuohuvimmin kohdistui Svean tuomio hänen\näitiinsä, jota hän silti nimitti kirjeessään säälivästi sanoilla\n\"äitiparka\".\n\nSvea elätti isänsä kuoleman jälkeen äitiään ja jonkin aikaa\nsisartaankin, hankittuaan itselleen vähäpätöisen paikan\npikkukaupungissa. Ja äiti antoi hänen itseään elättää, suunniteltuaan\ntosin jonkin liikkeen perustamista Helsinkiin, mutta jättäen pian ne\naikeet.\n\nSvea ja Falk alkoivat pian kirjoittaa yhä useammin toisilleen.\nSietämättömän raskasta näytti Sveasta elämä olevan. Mutta tietoisuus\nvelvollisuudesta äitiäkin kohtaan tuntui hänessä kasvaneen viime aikoina\nhorjumattomaksi. Ja sitä paitsi ajatteli Svea ihmisistä lopultakin, että\nhe olivat sellaisia, joiksi olivat luodut: eivät voineet olla\ntoisenlaisia.\n\nSvean elämä oli kovin yksinäistä. Hän ei jaksanut suvaita ihmisten\nseuraa: hän kaipasi aistia, hienoutta sanoissa, teoissa ja puvuissa.\nMuut pitivät häntä naurettavana; hän vihastui näet parjauksista, hän\nkärsi ylenpalttisesti, jos ketä loukattiin. Hän meni ihmisten mielestä\nliiallisuuksiin köyhien auttamisessa, antoi heille vaatteita, joita\nolisi itse kipeästi tarvinnut, saaden lisätyöllä hankkia sitten\nitselleen toisia. Hän kasvatti omituisia kasveja, joiden kukat olivat\ntulisen värisiä; hän sanoi tuntevansa lumen tuoksun: väitti sen\nmuistuttavan vaniljan hajua; hän luki Tagorea, ja tutki viime aikoina\nmyöskin Swedenborgia. Melkein kaikki iltansa Svea vietti yksin kotonaan,\nkärsien äitinsä oikut, lueskellen ja ommellen.\n\nMutta salassa hän varmaankin toivoi vielä jotakin Falkista.\n\nSillä hän oli antanut Laurille heti anteeksi. Hän rakasti Lauria.\n\nJa nyt oli Lauri viimein mennytkin urkurikouluun. Svean toiveet\nkasvoivat. Hänen ainoa ilonsa olivat Laurin kirjeet, jotka virkistivät\nhäntä yksitoikkoisuudessa ja saivat hänelle tulevaisuuden hohtamaan\nomituisena kangastuksena.\n\nLauri Falk oli alussa samoin yksin.\n\nHe kirjoittivat sitten toisilleen kaikesta ja kaikkensa. Svea\ntunteittensa ja Lauri tunnelmiensa juhlahetket, ja varsinkin Svea\nvähitellen pieniäkin kotiasioitaan.\n\nMutta kun he sillä tavoin erillään ollen toisilleen kirjoittivat, niin\nalkoivat noiden kirjeiden arkisimmat kohdat liukua yhä enemmän heidän\nsilmiensä ohitse, etenkin Lauri Falkin.\n\nSen sijaan he muistivat tarkoin, kuinka he olivat viime aikoina usein\nillan tullen katselleet johonkin samaan tähteen, kultaiseen tähteen, --\njuuri samalla kellon hetkellä; olivat nähneet sen tähden yht'äkkiä\nikkunastaan ja tervehtineet sitä yhdessä samaan aikaan; se selvisi\nheille toisen kirjeestä. Olivat ikäänkuin kohdanneet sielullisesti\ntoisensa.\n\nSvea alkoi sitten erikoisesti huomauttaa Laurille monista muistakin\nsellaisista kohtaamishetkistä, joista sovittiin näin pitkän matkan\npäästä. Ja hän pani tyystin muistiinsa näiden hetkien runsauden.\n\nEivät he ajatelleet sitä, että toinen heistä oli esimerkiksi vielä\nuseammin katsomatta kuin katsoi tuohon tähteen silloin, kun toinen oli\nasettunut sitä tähystelemään ja tunsi toisen paraikaa sitä katselevan.\nNe hetket, jolloin katseleminen ei sattunut yhteen, jäivät kirjeissä\nilmenevinäkin ottamatta huomioon.\n\nSvea puhui niistä sielullisen kohtaamisen tuokioista niin usein, että\nLauri Falk alkoi tuntea hänet yhä useammin ikäänkuin sielullisesti\nläsnäolevaksi: Svea ympäröi hänet jokainen hetki.\n\nJa kirjeistä näki, että Svea aavisti, mitä Lauri kulloinkin teki.\n\nSillä olihan Svea niin erikoisen herkkähermoinen ja hieno olento.\n\nJoskus, kun Lauri loikoi yksin iltahämärässä alakuloisena sohvallaan,\nhän oli näkevinään Svean ilmestyvän ovelleen lempeästi hymyillen. Ja\nkatso, sitten tuli kirje, jossa Svea kertoi koettaneensa juuri sinä\niltana päästä sielullaan Laurin luokse, lohduttamaan Lauria, koska hän\ntiesi, että Laurin oli silloin tuskallista olla!\n\nSitä ei Lauri, saati sitten Svea, tullut noiden kirjeiden tosiasioista\nhuomanneeksi, että heidän uskottelunsa osuivat vielä useammin harhaan\nkuin oikeaan, heidän luullessaan muka tietävänsä matkan päästä toistensa\najatuksia ja tunteita, varsinkin Svea.\n\nLopuksi uskoi Lauri, että Svea aavisti, tunsi aivan kaikki hänen\nsurunsa, tiesi hänen asiansa kauas. Niin, Laurin mielestä Svea näki\nsellaisia asioita, joita tavallinen ihminen ei voinut nähdä.\n\nSamaan tapaan uskoi myöskin Svea, joka tutki Swedenborgia ja rakasti\nLauri Falkia; varsinkin omiin salaperäisiin voimiinsa hän uskoi.\n\nSitten tapahtui seuraavaa:\n\nOltuaan kauan yksinään kohtasi Lauri Falk tytön, joka häntä miellytti.\nLeipurinkaupassa, tiskin takana Lauri hänet näki. Tytön jokapäiväinen ja\ntavallinen nimi oli Marketta. Kaupasta lähdettyään Lauri Falk ajatteli,\nkuinka naisellisen kainosti ja veikeästi neitonen oli luonut häneen\nkatseen sinisistä silmistään, ja kuinka pitkä, oljenhohtava tukka\nhänellä oli ... uhkeat palmikot. Tosin hänen kätensä eivät olleet niin\npienet kuin Svean... Mutta Falkista tuntui elämä runottomalta;\nalakuloinen syksy oli saapunut, lehdet olivat tosin punaisia ja\nloistavan keltaisia, mutta satoi, satoi, -- ja Laurista oli ikävää,\nniinkuin harmaina päivinä täällä pohjolassa ainakin. Eikä hänellä ollut\nrahaa eikä seuraa.\n\nHän lähentyi hiljaa tytön tuttavaksi ja ilostui hiukan. Hän mainitsi\nneitosta itsekseen nimeltä Margareta.\n\nHe istuivat Laurin huoneessa, haastelivat ja nauttivat punaista\nChianti-viiniä, jota Lauri oli hankkinut. Ja piankin he suutelivat\ntoisiaan.\n\nSitten Laurin kirjeet Svealle harvenivat. Viikkoihin hän ei niihin\nvastannut. Viimein hänen täytyi se tehdä. Ja hän kertoi Svealle asian:\nettä hänellä oli ystävätär.\n\nEikä hän sitä kirjoittaessaan liioin näyttänyt surevan.\n\nVastaus viipyi jonkin aikaa.\n\nJa sillä aikaa kehittyivät Laurin ja tyttösen suhteet niin pitkälle kuin\nmiehen ja naisen läheiset välit saattavat kehittyä.\n\nSitten tuli kirje Svealta. Ja katso: se oli sellainen, että Lauri Falk\nnäki Svean tienneen tämänkin asian, itsestään ja ennenkuin hän oli\nsaanut mitään kirjettä siitä. Ihmeellistä! Juuri sinä iltana, jolloin\nLaurin ja tyttösen oli käynyt niin, oli Svea siellä kaukana tuntenut\nomituista ahdistusta, vastenmielistä, kauheaa. Svea sanoi selvästi\naavistaneensa, että Lauri Falk syleili toista.\n\nSvea tiesi todellakin siis kaikki, sen hän oli tuhannesti osoittanut.\n\nNyt alkoivat Lauri Falkille synkät päivät, sillä ensimmäinen ihastus\nMargaretaan oli hieman laimentunut, mutta uusi ystävätär kiinnitti häntä\nkuitenkin sellaisella aistien ja yksinäisen elämän voimalla, ettei hän\nsaattanut neitosesta irtautua, vaikk'ei ollut vielä kertaakaan tullut\npohtineeksi, pitikö hän Margaretasta koko sydämestään vai ei. Ja nyt oli\nhän, ryhditön raukka, taas pettänyt ihanan ja uskollisen Svean.\n\nJa vielä enemmän kuin nämä ajatukset tuskastutti Lauria sitten se\nseikka, että Margareta, joka tuli, samoin kuin hänkin, viime viikkoina\nomituisen hermostuneeksi, heittäytyi eräänä iltana hänen kaulaansa ja\ntunnusti itkien hänelle erään syvimmän, kahdenkeskisen salaisuuden.\n\nLaurin oli silloin vaikea kätkeä kovin levotonta mielialaansa.\n\nHän ajatteli, että siihen ne nyt menivät lopullisesti välit Svean\nkanssa. Ja mikä oli tuo tyttö? Nyt huomasi taiteilija entistä selvemmin,\netteivät Margaretan kädet olleet niin kauniit kuin Svean. Eikä Margareta\nollut lukenut Tagorea, saati sitten ihmeellistä Swedenborgia. Pitikö nyt\nkohtalon sitoa hänet Margaretaan?\n\nOliko se aivan pakko?\n\nEi, Lauri Falkin oma harkinta ei tässä riittänyt. Ja hän oli jo tottunut\naina hädässä turvautumaan Sveaan.\n\nHän aikoikin kirjoittaa asiasta Svealle.\n\nSilloin tuli Svealta kirje. Omituinen, lyhyt. Kirje, kuten joka päivä;\nmutta tässä sanoi Svea ainoastaan, että hän tulisi seuraavana aamuna\nLaurin luokse.\n\nLauri ajatteli: jos Svea tietäisi tämänkin asian, hän voisi varmaan\nkeksiä siihen myöskin parhaan ratkaisun.\n\nLauri meni hotelliin, jossa Svea asui. Hän tekeytyi huolettomaksi,\nhymyillen hän astui Svean huoneeseen, he tervehtivät toisiaan. Lauri ei\npuhunut mitään Margaretan salaisuudesta, vaan pakinoi iloisesti\nkaikenmoisista muista asioista. Svea katseli häntä tutkivasti ja\nkummissaankin. Ja Lauri näki ohimennen, että hän istui kalpeana\nnojatuolissaan.\n\nViimein Lauri kysyi:\n\n\"No, tiedätkö, mitä minulle nyt kuuluu?\"\n\n\"Että sinä tulet isäksi\", vastasi Svea heti.\n\nSvean silmissä oli tumma kuulto. Hänen rintansa kohoili kiivaasti.\n\nLauri Falk hätkähti. Vähän ajan kuluttua hän kysyi äärimmäisen\nhämmästyksen vallassa, hiljaa, miten Svea oli saanut sen tietää.\n\nSvea oli sen tuntenut! Hän oli tuntenut eräänä yönä Laurin kärsivän\nunettomana, hän ei ollut silloin itse saanut tuskasta unta silmäänsä. Ja\nse yö oli juuri sama, jonka edellisenä iltana tyttönen oli ilmaissut\nLaurille salaisuutensa.\n\nSvea oli valvonut monia öitä jo sitä ennen ajatellen tällaista\nmahdollisuutta; mutta tätä puolta asiasta he eivät nyt joutuneet\nhuomaamaan.\n\nLauri Falk ajatteli: Tällainen ei ole enää sattumaa! Olihan Svea niin\nmonesti ennen osoittanut sellaiset sattumat varmaksi tiedokseen.\n\n\"Mitä sinä sitten tästä arvelet?\" kysyi Lauri viimein Svealta.\n\n\"Että lapsi ei ole sinun\", vastasi Svea empimättä.\n\nSvea, joka uskoi aavistuksiinsa, rakasti Lauria; ja hän oli nyt enemmän\nkuin mustasukkainen, hän oli epätoivoisesti onneton.\n\nLaurikin joutui silloin epätoivon valtaan. Sillä paitsi että hän nyt yhä\nenemmän näki, miten erilaiset Svea ja Margareta olivat, Svea niin\nomituisen ihmeellinen, hän uskoi nyt Svean aavistuksen nojalla, että\nMargareta oli hänet pettänyt. Lauri oli tuntenut Margaretaa niin kovin\nlyhyen aikaa.\n\nKuitenkin aikoi Lauri olla mies, ottaa Margaretan, vaikka itse joutuisi\nkärsimäänkin.\n\nSilti ei hän voinut olla sanomatta Margaretalle, kun he kohtasivat\ntoisensa seuraavalla kerralla, ettei lapsi muka ollut hänen.\n\nTyttö katsoi häneen kummastuneena, kauhuissaan. Hän ei vastannut\nLaurille muuten kuin poistumalla kohta hänen luotansa.\n\nKun häntä ei kuulunut moneen päivään, meni Lauri tapaamaan häntä.\n\nViimein sanoi Margareta itkuunsa pakahtumaisillaan:\n\n\"Se oli sinun...\"\n\n\"Oli?\" kysyi Lauri Falk.\n\n\"Eikä sitä ole enää\", vastasi Margareta.\n\nSitten sai Laurin sydän vaikeroida, ja hänen tuntonsa syyttää, sillä\nmistä hän, paitsi naisen omista silmistä, joista puhui viattomuus,\narastellen kuulustelikin Margaretasta, hän sai tietää neidon suoraksi ja\nhyväksi. Mutta hän itse oli nyt jälleen tehnyt rikoksen, murhannut oman\nitsensä Margaretassa...\n\nJa tähän hänet oli saanut Svea.\n\nFalk alkoi Sveaa hämärästi melkeinpä vihata.\n\nKoskaan ei hän kirjoittanut Svealle enää sielullisista asioista. Jopa\nhän kieltäytyi vähitellen huolimasta hänen kirjeitäänkin.\n\nViaton Svea suri kuollakseen.\n\nTällä tavoin loppuivat Lauri Falkin ja Svean välit.\n\n\n\n\nPARTURI KIKKA\n\neli runoilija ynnä Don Juan.\n\n\nParturi Kikka on runoilija, ei kuitenkaan sellainen kuin Lauri Falk,\njoka ehkä pystyisi johonkin, elleivät saamattomuus ja epäily estäisi\nhäntä. Kikka yrittää, mutta...\n\nSiitä, että hän on runoilija, ei silti yksinomaan johdu, että hän nyt\nistuu kuvastimen edessä, parturintuvassa pikkukaupungissa, katsellen\nitseään.\n\nHän on pukeutunut juhlallisesti bonjouriin, hieman vihertävään ja\nkurttuiseen, jonka rintapielistä hän on äsken hangannut\npesurievunkulmalla pois voi- ja kahvitahroja, koska parturinsalongin\nomistaja vei pyyheliinat tänä lauantai-iltana pesuun; Kikka on näet\nmyynyt tämän parturinliikkeen, joka oli ennen hänen, toiselle. Bonjourin\nalta näkyvät häneltä samettiliivit, loistavan sinertävät ja punertavilla\nnapeilla varustetut: heh, kun pitää visusti kiinni kaksi bonjourin\nylänappia, ja nuoraksi rypistyneen taiteilijankravatin niin levällään\nkuin mahdollista, ei tarvitse surra paidasta, jonka ei sovi näkyä,\npeijakkaan, sillä Kikan vaatekasasta, parturintuvan nurkasta, ei\nlöytynyt puhdasta paitaa. Sen sijaan pidetään pitkänlaisen helmatakin\nkaikki alanapit auki, niin että nuo liivit, hiukan nukkavierut, saavat\npaistaa. Kaulaliinan kuluneet paikat on sovitettu piiloon, samoin kuin\npesurievun kulmalla kiilloitettujen patiinien nauhain solmutkin.\n\nNiin, ei tarvitse olla millänsäkään, tämä asu kyllä kelpaa, hän on\n_comme il faut_. Tukka, joka on ruskean punertava ja keskeltä otsikkoa\njo harvuuttakin käpertynyt, on harjattu niin perin pohjin, että kulmat\npaistavat punaisilta. Samanvärinen on nenäkin, terävä ja ikäänkuin\nkaikkialle pujahteleva, huipusta lihavahko.\n\n\"_Comme il faut_\", on hän lausunut jo äsken, sillä tavoin kuin se\nkirjoitetaan, seisten kuvastimen edessä, pysähtyneenä siihen vielä\ntarkastamaan asuaan, -- pienikokoinen mies, bonjourin helmat levällään.\nSitten ovat sormet kohonneet hypistelemään leukaa, pää on mennyt\nkumaraan ja sääret hiukan koukkuun; siinä hän on katsellut kauan\nmietteissään kulmiensa alta, kierrellen riippuvia viiksiään.\n\nHellästi hän on katsellut, hiukan ovelin silmin. Ja sitten hän on\nalkanut hymyillä.\n\nSillä kuvastimesta hymyilee hänelle vieläkin, kun hän on lopuksi\nasettunut parturintuoliin istumaan, poski kämmenen nojaan, kaunis,\nkiharainen nuorukainen ja loistavat, ystävälliset, älykkäät, melkein\ntaivaansiniset silmät.\n\nHän katselee kuvaansa ja huokaisee:\n\n\"Ah, paitsi runoniekka myöskin Ton Juan.\"\n\nNyt hän tietää, mitä Ton Juan tarkoittaa. Ennen muinoin, pienenä\npoikana, hän oli seisonut korpikylässä äitinsä helmoissa laiturilla ja\nkatsellut laivaa, jonka keulassa oli nimi \"Don Juan\"; hän oli\nihmetellyt, mitä se nimi merkitsi. Mutta silloin ei hän ollut edes\nkansakoulussakaan. Oi, kuinka aika meneekin. Mutta vielä tässä ennättää,\nkunhan touhuaa, sillä hän on iältään vasta vähän neljännelläkymmentä, ja\njuuri päässyt oikeaan hyvään alkuun ja otteeseen runoniekkana sekä\nsellaisena individinä, joka on Ton Juan.\n\nKyllä tässä oli ollut taistelua. Se kansanopistokin oli täytynyt jättää\nkesken, -- köyhyyden vuoksi, ja taipua ajelemaan parturinoppilaana\nleipänsä edestä ihmisten leukoja, tässä pikkukaupungissa. Mutta nythän\nsiitä on päästy. Sillä, kuten sanottu, parturinsalonki, se sama, jossa\nhän asustaa nyt tilapäisesti täällä oleskellessaan ja jonka hän\nvähitellen hankki omakseen ja melkein velattomaksi, on ollut myyty jo\ntoista vuotta sitten. Rahoja ei enää ole jäljellä, mutta sen sijaan\npaljon runoja; komeana käärönä pullistelevat ne tuossa bonjourin\npovitaskussa. Ja hallussa on koko elämä, jossa on niin hauskaa olla Ton\nJuan, viimeinkin.\n\nNe runot ovat nyt lähdössä kirjakauppias Muttisen luokse. Heti tuonoin\nkaupunkiin tultuaan hän oli mennyt Muttisen pakinoille ja esittänyt\nhänelle ylimalkaisesti asiansa, saaden pyynnön viedä Muttiselle kirjansa\ntänään. Siksi hän toivoo, että Muttinen julkaisisi niistä runoista\nsarjan, tai antaisi edes hänelle vähän rahaa niiden painattamiseen ja\nesiintyisi kirjanlevittäjänä, -- kun näet kustantajat siellä\nHelsingissä, jossa Kikka on oleskellut talven, sekä muuallakin ne\npakkasivat.\n\nMutta runoistahan ei yksinomaan johdu, että Kikan yllä on vihertävä\nbonjouri ja kaulassa taiteilijanliina, joskin hän mielellään esiintyi\ntaiteilijana, varsinkin nyt, oltuaan täältä poissa. Ei; vaikkapa Kikka\nuskookin arvokkaan ulkoasun ja sulavan käytöksen vaikuttavan Muttiseen\ntällaisissa asioissa, hänellä on toisiakin syitä olla näin \"_comme il\nfaut_\", Ton Juan.\n\nSellainen Don Juan, jolla on naistuttavia. Tänä aamuna hän on soittanut\nMuttiselle, eikö hän saisi tuoda kirjakauppiaan luokse tuon toisen asian\nohella myöskin joukon ystävättäriään, jotka tahtoisivat mielellään\ntutustua Muttiseen, avioeron tehneeseen porhoon. Kikasta olisi ollut\nniin hauskaa ottaa heidät mukaansa kävelylle kaupungille. Ja Muttinen\noli suostunut, se mainio mies.\n\nMutta, ottaako se Muttinen ne hänen runonsa, painattaakseen tai edes\nlevittääkseen? Se ajatus nostaa Kikan paikaltaan; sen mietteen\nherättämänä hän käy levottomasti edestakaisin parturinsalongissa,\nnyppien pois karvoja sieraimistaan. Muttinenhan on rikas, se peijakas!\nKyllä hän voisi sen tehdä, auttaa Kikkaa. Kikka ei vaatisi paljoa, --\nkun hän nyt vain pääsisi julkisuudessakin alkuun. Voitosta maksaisi\nKikka kyllä avun takaisin.\n\nSillä menemään on hänen välttämättä nämä runot saatava. Ne ansaitsevat\ntodellakin julkisuuden, nimittäin juuri nämä. Hän on näet kirjoittanut\npaljon muitakin. Jo kauan sitten, kansanopistossa. Siellähän sitä\noppilaat runoilivat. Ja sitten, siirryttyään parturinuralle... Silloin\nhän halusi joskus niin kiihkeästi runoilla, että jäi keskellä parranajoa\nseisomaan liikkumattomaan asentoon, unohtaen saippuan kundin suupieleen,\n-- varmaankin merkilliseen asentoon, se hänen täytyy nyt myöhemmin\nitselleen tunnustaa: partaveitsi koholla, jalka hauskasti koukussa, ja\npitäen vasemmalla kädellä kiinni vieraan viiksestä. Partaveitsi vapisi\najeltavan pään kohdalla, kun parturi teki kädellään hajamielisiä\nliikkeitä katsellen kuvastimeen. Sillä kuvastimesta hän näki kadulla\nohitse kulkevia naisia, -- ja hän oli siihen aikaan pyrkinyt taiteessaan\nerikoisesti harrastamaan naista... Jopa siihen suuntaan vaistomaisesti\njo aikaisemminkin, kansanopistossa, runontöitä aloittaessaan...\nKaihoillut ... sellaista.\n\nMutta kun Kikka oli sillä tavoin ajanut partoja, oli joku pelkuri kundi\närsyttänyt Kikan isännän häntä siitä haukkumaan. Silloin oli Kikka\nsuuttunut, ja se olikin pelkäksi hyväksi. Sillä hän erosi siitä\nliikkeestä ja perusti omansa, kekseliäisyytensä ja lahjainsa avulla:\nkirjoittaen Viipuriin Häkli Lallukan liikkeelle kirjeen ja juhlarunon,\njoka alkoi: \"Karjalan kukka, Häkli Lallukka\", ja saaden sieltä ja sitten\nmuualtakin rahoja hankkiakseen oman salonkinsa, jossa hän voi jatkaa\ntaiteilijanyrityksiään entistä suuremmassa rauhassa.\n\nKöyhyyttä hän kyllä kärsi, niinkuin nytkin ... mutta kyllä tämä vielä\nselviää. Eikä niillä silloisilla runoilla ollut vielä muuta kuin\nharjoittelun arvo, enempää kuin noilla kansanopistossa tehdyillä\nrunouden ensi askelillakaan: kaikki entiset olivat vielä kovin\nylimalkaisia ja persoonattomia, -- toisenlaisia kuin uudet. Vanhat\nolivat isänmaallisia, yleisinhimillisiä, aatteellisia, jollaiset siihen\naikaan olivat muodissa. Ja joskin Kikka oli viime talvena Helsingissä\nollessaan tarjonnut kaupaksi niitäkin, ei häntä pohjaltaan liioin\nharmita, että ne saivat pakin, vaikka tosin niissäkin ilmeni jo\npaikoittain selvä vivahdus siitä, mihin hän nyt on näissä päässyt:\nnaisen käsittelyyn.\n\nNo, silloin, ennen muinoin, häneltä puuttui kokemusta. Mutta ainoastaan\nja etupäässä kokemusta, asiantuntemusta. Naisväen tuntemusta.\nHarrastuksesta huolimatta. Hänellä oli kyllä kykyä ja persoonallisuutta,\nmutta ei ollut aiheita.\n\nNyt hänellä on aiheita ja kokemusta.\n\nKikkaa oikein huvittaa, kun hän muistaa, kuinka hän silloin nuorempana,\ntäällä salongissaan, oli yksinäisyydessä ja myöskin köyhyydessä\nsepitellyt iltapuhteilla runoja naisista, -- millaisia runoja. Mutta\nhemaisevista naisista, kylpylaitokselle tulleista venakoista. Niistä,\njoita hän oli nähnyt kulkevan kadulla ohitse. Ne runot olivat vielä\nenimmäkseen noita kansanopistolaishenkisiä, aineettomia ja aiheettomia,\njoskin niissä näkyi jo itua täydellisempään.\n\nMutta mikä antoi hänelle alkusysäyksen tähän täydellisempään? Ensin\neräiden nuorten suomalaisten kirjailijain teokset, joissa puhuttiin\npaljon naisista, ja naiset miehistä, -- rakkaudenkohtauksista, ja siitä,\njosta ei miehille tule riitaa. Puhuttiinhan niissä teoksissa muustakin,\nkaikenlaisesta, mutta nämä kohdat olivat Kikasta parhainta. Naisesta ...\nse oli uutta. Kohtaukset juuri sellaisina kuin ne kai olivat,\nhemaisevina, taiteellisina. Entä sitten Boccaccio: se oli niin\nhemaisevaa ja uudenaikaista, ettei Shakespeare siinä suhteessa mitään\n... no, ei uutta, mutta aatteellisesti uudenaikaista, repäisevää. Ah,\nah, tuo juttu nunnaluostarin puutarhurista! Sellaista elämää tahtoi\nKikkakin, lukien illoin sängyssään nerokkaita kohtia, vääntyen kieppuun\nja katsellen kirjaa silmät pyöreinä ja vetäen peiton korviinsa, niin\nettä vain käherretty tukka oli näkyvillä, pystyssä ihastuksesta.\n\nJa nyt, nyt hän oli itse ... nunnain tarhuri Lamporecchio.\n\nSiitä se oli alkanut tämä mainio elämä, että hän uskalsi viimein iskeä.\nNaiseen! Tosin se oli ainoastaan eräs kaupungin etukylän Mesopotamian\nnainen, kylän, jonka kaikki väki oli retkuja. Mutta se oli ennen ollut\nemäntä, ja pulska se oli, niin iso, että sanoi Kikan ylettävän hänelle\nkainaloon. Eikä ymmärtänyt, kun Kikka vastasi vitsillä hänelle, että\npienestä tehdään suuri Shakespeare, vaan haukkui, ettei Kikalla ollut\ntarjolla konjakkia täällä salongissaan. Se tuollaisille konjakkia, --\nnaisille paremmillekaan: palvelevathan ne muutenkin miestä. Ja lopuksi\nse ryösti ja joi Kikan hajuvedet. Mutta Kikka unohti mielellään nämä\npahat, sillä hän oli onnellinen, kun oli uskaltanut. Oi, niin\ntyytyväinen, että hän seuraavana aamuna supatti ensimmäiselle kundille\nkorvaan olevansa nyt suhteissa, -- hänellä oli ollut tyttö, niin\nrakastunut tyttö, että oli ollut syödä hänet. Moisesta voitosta hän oli\nsiihen aikaan iloinnut. Nyt niitä on paljon, ja parempia. Oli ollut jo\nkauan ennenkuin hän lähti tästä peijakkaan kaupungista Helsinkiin.\nPikkukaupungissa, jossa häntä alettiin haukkua; kun hän ajeli naisia:\nmalliksi, saadakseen aiheita. Sillä hän kirjoitteli yhä edelleen. Mutta\nnyt uudella tavalla, löydettyään itsensä äskeisistä elämyksistä.\nOsasihan hänkin näet tuollaisia ... hemaisevia ja taiteellisia asioita,\njotka olivat muodissa: sellaisia kuin eräiden helsinkiläisten\nrunoilijain yönystävättäristään laulamat ... sellaisia, joita\npikkukaupungin herrat toistelivat keskenään joskus ... niitä hemaisevia\nkohtia... Niin, vitsailemaan hän oli oppinut kuin Boccaccio ... jopa\nolivat jotkin kohdat ehkä yhtä nasevia kuin Shakespearen.\n\nMutta tämä pikkukaupunki! Hänen kehityksensä kaipasi syventyä naisiin.\nJa silloin eräät perherouvat, joihin hän koetti iskeä, haukkuivat häntä.\nJa pilkkasivat niitä naisiakin, jotka antautuivat hänen seuraansa; aivan\nhienoja naisia. Sillä Kikka oli silloin jo lakannut hakkailemasta\nMesopotamian heiluhelmoja. Ei silti, että hän olisi halveksinut\nnäitäkään tyttö-parkoja, jotka antoivat kaipaaville rakkauttaan, vaan\nsiitä syystä, että kaupunkiin oli tullut venäläistä sotaväkeä,\nrussakoita, jotka kaappasivat nämä naiset itselleen, -- ja auta armias\nsolttujen kanssa kilpailemaan: ne voivat pistää suomalaisen miehen\npainetillaan puhki. Onneksi jäi kaupunkiin vielä sellaisiakin tyttöjä,\njotka eivät tohtineet edes upseerienkaan kanssa, vaikka rakkautta,\nvapautta kaipasivatkin. Näiden tutuksi Kikka nyt koetti hankkia itsensä\nja pääsikin. Ensin erään kuumesairaalan piian avulla, johon hän oli\niskenyt sairaalan portailla. Piika auttoi hänet sitten sattumalta kolmen\nsairaanhoitajattaren tutuksi, jotka olivat nimeltään Metsola, Kaipainen\nja Ruoju. Ja sairaanhoitajattarien luona hän sitten taas joutui\nkonttorineiti Tuulikki Pohjantähden seuraan.\n\nAh, hän eli tyttöjen keskellä kuin käärme ruusustossa, kahvilla,\nvoipullilla ja kermalla, jota hänelle kannettiin. Aina siihen saakka,\nkunnes hän lähti koko kaupungista. Sen hän teki viime syksynä. Tuon\nharmillisen juoruamisen tähden, johon ei ollut mitään syytä, sillä\nvartioivathan nuo naiset itse toisiaan, jopa häntäkin. Ja varsinkin\nnäiden naisten itsensä kynsistä hänen täytyi lähteä! Sillä parhain\nheistä, Sointu Metsola, jonka otsan sileäksi ja matalalle kammattu musta\ntukka teki luonnollistakin viehkeämmän näköiseksi, hän, jonka kanssa\nKikka alkoi jo olla Ton Juan ja puhua hänelle vapaista aatteista ja\nerään sveitsiläisen lääkärin kirjoittamista, naisten ja miesten asioita\nkoskevista puolista, niin, tuo tytöistä hempein, rikas Metsola, menikin\nyht'äkkiä jonkun nuoren teologin morsiameksi, muuttuen samalla\nsulhasensa vakaumuksen mukaan kiihkeäksi hihhuliksi. Ja sairaalan\npalvelijatar Manta Ahma tahtoi sitten hänet naida: paiskautui kerran\npimeässä keittiössä hänen kaulaansa, se keltainen ja laihaluinen\nrakastunut tyttö. Jos sen olisi antanut, naimisiin se olisi hänet\nvetänyt, hänet, joka oli luotu muuhun. Eikä Kikka muuten ollut varma,\neivätkö toisetkin noista naisista, jotka tosin tuntuivat ajattelevan ja\nkatselevan häntä runoilijana, jopa neiti Pohjantähti jonkinlaisena\npienenä Shakespearenä, sittenkin etsineet hänestä vain miestä.\n\nEi, lipettiin tästä kaupungista täytyi; Helsinkiin, jossa sai vapaasti\ntulla joksikin.\n\nHän aikoi näyttää vielä noille rouvillekin, jotka pilkkasivat häntä...\nNyt jo hän tulee Helsingistä takaisin huomatuimpina.\n\nKatkeraa taistelua tämä on tosin alussa. Ei siellä Helsingissä riittänyt\npaljoon se raha, minkä hän sai parturinsalongistaan. Mutta apua sekin\noli, kolmisenkymmentä markkaa kuussa. Ja hän keksi tähän pohjasummaan\nlisää. Ei hän pelkästään kustantajien varassa, jotka pakkasivat sekä ne\nvanhat ja muodista pois joutuneet runot että nämä uudet, sillä hän teki\ntietysti edelleen työtä, -- nyt kaikkein parhaassa muodossa, sonetin,\nsillä se oli runouden kukka, oli muodissa. Ei, Kikka hankki näille\nuusille runoilleen, joissa hän tiesi jotakin olevan, vaikka niitä\nhyljeksittiinkin muotovirheiden tähden ja soimattiin plagioimisesta,\npaikkaa kuva- ja pilalehdissä, mielestään heikoimmille \"Kurikassa\",\njolle kaikki kelpasi. Sillä tavoin hän mursi vapaahenkisyyden vainon,\njoka ilmeni hänen runojensa hylkäämisenä kirjankustantajissa. Ja\nvarsinkin tämän nimeltä mainitun pilalehden ystävyys varatonta\ntaiteilijaa kohtaan muutti Kikan piankin hieman oikeinpa todella\nsosialistiksi. -- Sitä paitsi hänellä oli toisetkin keinonsa. Kohta\nHelsingissä hän oli vastannut \"Työmiehen\" takasivulle painettuun\nilmoitukseen, jolla \"neljä pulista kärsivää neitosta halusi pulittomien\nmiesten tuttavuuteen\"; näistä neljästä ei tosin sitten varastoon jäänyt\nmuuta kuin yksi, sillä vastauksensa valokuvan keralla lähettäessään oli\nKikka käsittänyt tuon \"pulittoman\" väärin; sehän tarkoittikin näet\nrahapulaa. Mutta yksi jäi; hänet Kikka suggeroi jäämään, Kikka, joka oli\nnyt muun työn ohella ruvennut paitsi itseään sivistämään, lukien\nranskalais- ja englantilais-suomalaisia sanakirjoja, myöskin tutkimaan\nteosofiaa ja hypnoosia. Ja silloin hän huomasi olemuksensa parhaan\nsalaisuuden, nimittäin väkevän suggeroimisvoimansa, jolla hän hankki\nitselleen pian toisiakin naisia: kolme, neljä sairaanhoitajatarta,\nniinkuin täällä pikkukaupungissakin, mutta intelligentimpiä, yhden\nsikarikaupassa palvelevan neidin, ja jonkun sodassa olevan korkean\nvenäläisen vänrikin rouvan, yleensä kaikki intelligenttejä, joskin\nvaatimattomia. Ainakin yksi heistä meni tiedottomaksi, kun Kikka\nhypnotisoi häntä, katsoen oikein lujasti hänen silmiinsä, ja makasi\nsitten tiedottomana toista päivää; tämä oli postineiti, kyllä jo\nikäihminen, mutta intelligentti. Kaikki he puhuivat Kikan kanssa\nrunoudesta, tuoden tullessaan hänelle paitsi voipullia ja kermaa kahvia\nvarten silloin tällöin mantelileivoksiakin, jopa illoin munia ja\nmakkaraa. Ainoastaan ensimmäiseksi suggeroitu oli vaiti ja siisti hänen\nhuonettaan. Mutta venakko oli hänen hurmaava suhteensa.\n\nMiehiäkin on Kikka suggeroinut, nimittäin lehtien toimittajia, jotka hän\non saanut usein ostamaan hänen kaikkein heikoimmat runonsa, ne vuosia\nvanhat.\n\nJa nyt viimeksi hän on suggeroinut kirjakauppias Aapeli Muttisen.\nMuttinen lupasi näet katsella hänen runojaan.\n\nKun se nyt ottaisi ne! Täytyy edelleen suggeroimalla häneen vahvasti\nvaikuttaa...\n\nKas peijakas: moniääninen seinäkello lyö jo puoli seitsemän, Kikka\ntempaa palttoonsa naulakosta, pistää hattunsa takaraivolleen ja juoksee\nulos. Pian hän kohtaa Pitkälläsillalla daaminsa, jotka ovat täkäläisiä,\nniitä entisiä; ei vain yhtä, Sointu Metsolaa, hihhulipapin rouvaa.\n\nKesäinen päivä paistaa, virran pyörteet välkähtävät silmissä. Kikan\npunainen naama nauraa, hän näyttää onnelliselta, hän saa ison vihon\nsyreeninkukkia rintaansa. Kaikki sujuu erinomaisesti, hän kävelee\ndaamiensa ympäröimänä, katselee vuorotellen kuhunkin heistä, bonjourin\nhelmat näkyvät lyhyen palttoon alta.\n\nNyt hän tulee Muttisen luo, joka tosiaan ällistyy naisten paljoutta. Nyt\nhän riisuu saketteja daamiensa yltä, kumarrellen ja heiluttaen helmojaan\nja nauraen: \"Hah, heh, hih!\" Nyt ryntäävät naiset kilvalla leveään\nmaalaiskeinutuoliin. Nyt kiikkuu, rynkyttää, Don Juan siinä daamiensa\npäällä. Nyt hän vie daaminsa katselemaan ystävä Muttisen huoneistoa,\n\"loaakkia\", sanoo hän vitsillä. Nyt hän pysähtyy vatsa keikassa\nkirjakaapin eteen ja huudahtaa tirkistellen kirjan selkää, jossa on\nkultaisin kirjaimin: \"Renan, Jeesuksen elämä\", ja katsellen Muttiseen\npyörein, kummastelevin silmin: \"Jeesuksen elämä? Mitä? Muttisen Aapeli\n... Jeesuksen elämää. -- Mutta kas, mikä tuo kirja on? Paul ja Virginia,\nah, ahaa, jotain hempeistäkö asioista, hemaisevista naisista? Ja ah,\nBokkakkio ... ihan oikeako, vanha? Se on erinomainen kirja! Kuvallinen.\nTätäpä minä katselen. -- Hihii\", nauraa hän nyt Muttisen Aapelin kanssa.\n\"Mutta pankaa tämä kirja pois ... daamien tähden! -- Minulla on vielä\nhemaisevampia kuvia, -- naisia, saksalaisista kuvalehdistä leikattuja.\nTulkaa katsomaan, Muttinen. Tulkaa, taivaan nimessä...\"\n\n\"Mikä se on, mitä se on?\" huutavat naiset nähdessään Kikan ja Muttisen\npiilottelevan kuvitettua kirjaa.\n\n\"Ei mitään, kuvaraamattu vain\", sanoo Muttinen.\n\n\"Kuvaraamattu, mainiota!\" huudahtaa Kikka ja taputtaa käsiään. \"Mikä\nvitsi ... pis ... bis Muttinen! Entä tuo ranskalainen kirja? Kuinka\nsiinä tuo sana ... tuo _femme_ luetaankaan suomeksi?\"\n\n\"Luetaan _vam_\", sanoo Muttisen Aapeli.\n\n\"Ahaa, _vam_, -- pistän sen muistiin, tarvitsen sitä erääseen runooni\",\nsanoi Kikka. \"Mutta tuossa taulussa ... Susanna ... hihii ... hahaa...\nMutta kuvassa ei ole raamia. Kuulkaas, minäpä tunnen Helsingissä\narkitehti Nikulinin. Mainio mies ... läheisiä tuttuja. Minäpä kirjoitan\nhänelle, hän piirtää teille tauluun raamit! Erinomaista. Mutta,\nmuistaessani, terveisiä runoilija Spekulinilta... Tehän tunnette hänet,\nMuttinen? Mainio mies, viiksekäs, terävät viikset, vaksitut ...\nvitsikäs, sanoi, ettei hänen teoksiaan kukaan lue viidenkymmenen vuoden\npäästä.\"\n\n\"Paha kyllä, viiden\", murahtaa Aapeli Muttinen.\n\n\"Paha kyllä, mikä sana, mainiota, Muttinen!\" huudahtaa Kikka. \"Mutta\npidetään nyt hauskaa ... seuraa daameille. Mitäs te, naiset, arvelette\ntuosta raamittomasta taulusta?\"\n\n\"Se ei ole mallin mukainen\", sanoo neiti Pohjantähti.\n\n\"Kuinka niin, kuinka niin?\" kysyy Kikka.\n\n\"Miksi täytyy taiteilijalla aina olla ... alastomia maalatessaan malli?\"\nkysyy neiti Kaipainen.\n\n\"Kuinkas hän muuten voisi naisen maalata?\" sanoo Kikka.\n\n\"Maalaisi valokuvista\", arvelee Manta Ahma.\n\n\"Hahaa\", nauraa koko seura.\n\nKikka ehdottaa:\n\n\"No, no... Ruvetaanko me sokkosille? Tai ei ... ei, minäpä näytän\nnaisille jotakin uutta... Me ruvetaan hypnotisoimaan! Helsingissä\nopittua... Te ... te olette opjektiivi, neiti Kaipainen. Minä voin\nhypnotiseerata, sen tietävät monet, minulla on sellainen... No, neiti\n... neiti Enne-Leena, katsokaa nyt vain silmiini... Oh, oh, ei voi\nkatsoa... Se naisen sydän! No, ei vaivata. Mutta ... anteeksi ... mutta\nminäpä luen teille runon. Viimeisen runoni. Se on ehkä oikein hyvä, näin\njos tohtii itse sanoa. Ei, se ei ole vielä paperilla, mutta minä teen\nsen heti. Ainoastaan arkki, jos saan luvan... Otanko paperikorista? Minä\nasetun hetkeksi tähän kirjoituspöydän ääreen, istukaa te muut vain,\njutelkaa, minä saatan hyvin ottaa osaa pakinaanne. Hahaa, vitsillä\nsanoen... Napoleon tikteerasi kolmelle yht'aikaa... Hetki hiljaisuutta.\nSonetti 47...\"\n\nNyt Kikka kirjailee, kääntyen välillä muihin päin, jotka juttelevat ja\nnauravat keskenään, ja nakkaa jonkin sanan heidän pakinaansa, jatkaen\nsamalla runoaan. Nyt ottaa Tuulikki Pohjantähti runon ja lukee sen\nääneen:\n\n      \"SONETTI NAISILLE.\n\n      Yölamppuni punaisen sytytän ja hiirin\n      työn ääressä ma valvon, runoilija-haamuna.\n      On sallimus kolkko mun elämäni aamuna.\n      Mut ylläni kuulen ma rohkaisevan viirin.\n\n      Ja eessä näen runoilijain runoilijain piirin:\n      sen ystävän, jolla on otsa kuin maamuna, --\n      vitseillä kuin Heine, on lyöty veriraamuna, --\n      ja Danten ja Boccaccion keralla Shekspierin\n\n      He hymyilevät minulle, nuo nerot vähätuloiset.\n      Ja myöskin toiset ystäväiset yhtä suloiset,\n      ah, Sointu ja Tuulikki ja Manta, jotka antaa\n\n      Voipullia ne antaa ja kermaa, muuta kantaa.\n      En vaihtais siis sfeerien soitteluun ma Mantaa.\n      Syön tuskassa, pois epäilykset alakuloiset!\"\n\n\"Ah, ah!\" huutavat naiset.\n\n\"Hyi, hyi\", toruvat toiset.\n\n\"Omituista\", miettii joku.\n\n\"Maamunat, hm -- hihuu\", nauraa Aapeli Muttinen.\n\n\"Sanokaa, herra Kikka, mitä se kohta merkitsee teidän runossanne, siinä\nrunossa, jossa on riiminä: Maailman kanteleet niin kaatavasti soivat?\"\n\n\"Riiminä?\" huudahtaa Kikka. \"Oi naiset! Heikkous on nimesi, nainen!\nSehän on miesten asioita, sellainen ... aivotyötä... Mutta kuulkaahan,\nme Muttisen kanssa menemme nyt pienelle asialle, tulkaa, eikö niin,\nMuttinen... Niin, herra kirjakauppias, ja kai kustantajani, täällä ovat\nnyt ne runot. Mennäänkö toiseen huoneeseen? Luen niitä teille. Tässä on\nyksi, se on parhaita, se alkaa...\"\n\nHe menevät peräkamariin, Muttinen asettuu nojatuoliin, Kikka jatkaa:\n\n\"Se on tällainen, hiukan leikillinen: Yö hiipii kerakkeesi\nimmytunelmiin...\"\n\n\"Kerakkeesi? Mitä? Hm ... häh?\" kysyy Muttinen.\n\n\"Niin, se kerake ... vitsi, ymmärrättehän ... naisväestä... No, jos se\nei miellytä, niin tässä on toinen. Uutta tyyliä... Sillä tyyliä pitää\nolla: Tuuti hiljaa elämän viljaa, Sointua sulhoa varten...\"\n\n\"Hm, viljaa, hiljaa, liljaa, niljaa\", mutisee Aapeli.\n\n\"Niin, ei löydy muita riimejä. Mutta ehkäpä te vakavammasta... Tässä on\nsellainen: Oli minunkin syömeni kerran hellä ja hyvä, -- ja henkeni\nherkkä ja...\"\n\nMuttinen kuuntelee kauan.\n\nSiinä hän ajattelee, että Kikan ääni tuntuu levottomalta; ja eiväthän\nnämä runot ole sen huonompia kuin muidenkaan. Mitäs, jos auttaisi häntä\nesille? Kun on kerran Aapeli Muttinen.\n\nSen hän sitten sanoo Kikalle.\n\nKikka hyppii ilosta ja taputtaa käsiään. Samassa aukeaa ovi ja heitä\nkutsutaan toiselle puolelle kahville. Siellä puhelevat naiset paraikaa\nPeer Gyntistä. Neiti Pohjantähti on noussut pystyyn, hän on ummistanut\nsilmänsä ja sanoo:\n\n\"En muista erästä kohtaa siinä... Näin sen kyllä viimetalvena\nHelsingissä käydessäni. Kaikkein kauneinta kohtaa... Jotakin hyvin\nsyvää. Miten se olikaan? Jotakin, jotakin se oli, sellaista... Ole ...\nole itsesi! Ei, miten se olikaan...\"\n\n\"Hurraa, voitto!\" huudahtaa Kikka saliin rynnäten.\n\n\n\n\nKUOLLEET OMENAPUUT\n\ntai miksikä ei perunoita?\n\n\nOmenapuut Putkinotkossa ovat kuolleet, melkein viisitoista vuotta vanhat\nomenapuut.\n\nSyksy muuttui rajusti sateisesta kylmäksi ja peitti niiden oksat jäällä;\ntalvi palelsi sitten niitä vimmatulla pakkasella; ja lopuksi tuli kevät\nkovin yht'äkkiä, kuumin päivin ja kylmin öin: kun aurinko lämmitti puita\nja kiihdytti niiden mahlan aikaisin juoksuun, niin yö hyyti ne ja\nhalkaisi niiden rungot.\n\nNiin ne kuolivat.\n\nKirjakauppias Aapeli tuli kesän alkaessa syrjäisen lahtensa rannalle ja\nnäki omenapuut puutarhansa rinteellä mustina ja lehdettöminä, jo\nirtautuvin kuorin.\n\nKoko ympäristö varustausi pukeutumaan kesään; metsä, joka oli saanut\nversoa melkoisessa luonnonrauhassa, oli kultaisen ilman harsoissa\nvaaleasti vihreä ja pyrki lehteen ja kukkaan. Mutta omenapuut seisoivat\nkaiken muun keskellä mustina, ne olivat kuin kalisevia luurankoja.\n\nOtsa kurtussa ja huulet törröllään katseli Aapeli Muttinen ensin niitä.\nHän oli harmistunut, sillä hän ajatteli hukkaan menneitä vaivojaan, mitä\nhänellä oli ollut noista hedelmäpuista.\n\nMutta samassa hän tunsi jossakin rintansa pohjukassa vieläkin kipeämmän\npiston: niiden menneiden aikojen muistelemisen tuoman surun, jolloin hän\noli ne puut hommannut tänne. Mieleen johtuivat unelmat, jotka olivat\neläneet silloin hänen niitä tänne toimittaessaan, kauniit toiveet,\nnimenomaan näihin puihin aikoinaan liittyneet. Ja miettipä hän siinä\nylimalkaan muitakin, noiden omenapuiden tavalla hukkaan menneitä\nelämänsä asioita, luonnon jokapäiväisen ankaruuden hävittämiä.\n\nMuttinen seisoskelee parvekkeellaan, keskellä korkeita koivuja, jotka\nloistavat kevään vaaleutta, kiiltäen täynnä pieniä ja tuoksuvia\nlehdenalkuja, ja katselee kuolleita omenapuitaan. Hänen mielessään\nkulkevat kuvat niiltä ajoilta, jolloin hän oli nuorempi kuin nyt, niin,\najoilta, jolloin tuo päälaki ei ollut vielä aivan kalju. Silloinhan ne\nnämä omenapuut istutettiin.\n\nMuttinen hymyilee ja nyökyttää päätänsä, sillä hän muistaa hyvin, että\nhän oli suunnitellut tänne, tähän sangen pohjoiseen ja karuun luontoon,\nkokonaista valtavan suurta hedelmätarhaa. Enimmäkseen omenapuita.\nKuusisataa, seitsemänsataa niitä piti täällä olla, ei enempää eikä\nvähempää. Hän oli ajatellut tarhan istutettavaksi porrasmaisille\npengermille, jotka hän päätti kaivattaa tuohon huvilan ympärillä\nolevalle pyöreälle rinteelle.\n\nKuinka ne puut sitten kukkisivat, varsinkin omenapuut, ja kirsikatkin,\noli hän silloin miettinyt. Koko mäen lähinnä rakennusta piti olla\npiankin kevätkesin valkea kukista kuin luminen metsä. Kerran olisivat\npuut ryhmyisiä, vanhan ja arvokkaan näköisiä, niiden oksat omituisesti\nkiertyneitä. Silloin hän istuisi niiden varjossa jonkun naisen kanssa,\nja ympärillä pieniä pirpanoita. Entä ne makeat hedelmät sitten, joita\nvarsinkin omenapuut kantaisivat. Muttinen piti omenoista, -- vielä\nenemmän kuin kirsikoista, koska omenat ovat isompia...\n\nNiin kummallinen ei hän ollut siihenkään aikaan, että olisi koettanut\nsijoitella tänne päärynöitä tai sitten luumuja.\n\nNo, kuutta-, seitsentäsataa ei niitä omenapuita tullut. Hän ei edes\ntilannutkaan niin paljoa, vaikka oli ensin aikonut: sen verran hän jo\ntinki alussa, että päättikin tilata ainoastaan sataviisikymmentä.\n\nMutta kuinka lienee käynytkään: tuli jos jonkinmoisia esteitä, ettei\ntilatuista saapunut enempää kuin viitisenkymmentä.\n\nSiihen ne hupenivat jo alussa, nuo seitsemänsataa, valtava hedelmätarha,\nkaikenlaisten jo nykyään unohtuneiden pikkuesteiden vuoksi.\n\nMutta touhua oli Muttisella hommatessa ne viisikymmentäkin tänne maalle,\nkun ne saapuivat kerran syksyllä taimistosta sinne kaupunkiin. Hän oli\nkäynyt kaikkien kolmen puutarhurin puheilla ja pakissut ensin heidän\nkanssaan yhdessä, nähdäkseen kuka heistä oli asiaan pystyvin. Ja sitten\nhän oli valinnut parhaan ja neuvotellut hänen kanssaan erikoisesti juuri\nnäistä viidestäkymmenestä omenapuusta, ennenkuin lähetti hänet sopivilla\nohjeilla varustettuna tänne maalle niitä istuttamaan. Itse ei hän\nsilloin vielä tänne joutanut, alkava ja vähävarainen mies; hänenhän piti\nhaalia rahaa näitä istutuksia varten. Mutta ohjeet hän sen sijaan antoi\ntarkat: minkälaiset pengermät tarhurin piti teettää työmiehillä tänne\nrakennuksen ympärille, -- juuri nämä samat pengermät, -- ja piirsi\nhänelle valmiiksi kartankin, johon oli merkitty jokaisen omena- ja\nkirsikkapuun paikka. Monilla muillakin evästyksillä Muttinen hänet vielä\nvarusti.\n\nJa kun hän ei silloin syksyllä päässyt töiltään kaupungista katsomaan\nnäitä istutuksia, niin hän ajatteli sitten kaupungissa kaiken talvea,\nmiltä ne näyttäisivät seuraavana keväänä, istutettuina sillä tavoin\nhänen mielensä mukaan.\n\nNo, aivan hänen mielensä mukainen ei istutus sitten ollutkaan. Pengermät\neivät toteutettuina olleet sellaisia, joiksi hän oli ne ajatellut, --\neikä puutarhurikaan ollut niitä teettäessään noudattanut tarkalleen\nhänen pyyntöjään. Ja mikä oli harmillisinta: monet puut kuivuivat jo\nkyynärän korkuisina, niin huolimattomasti oli sekin valittu tarhuri ne\nistuttanut. Muttisen täytyi kaivaa niitä pois paikoiltaan ja istutella\nniitä uudestaan, syvemmin muokattuun multaan ja kauniimpiin asemiin.\nKuinka hän oli kaivellut hiki otsassa kuoppia, joiden piti hänen\nmielestään olla oikein leveitä, ja täyttänyt ne ruokamullalla, tilansa\nkaalimaiden mustimmalla ja kuohkeimmalla! Pää kuopassa ja leveä perä\npystyssä hän oli sitten istuttanut puita uudestaan.\n\nMutta niistä hänen omistakin istuttamistaan oli vielä kuollut monta; hän\noli jälleen itse tehnyt eräitä harmillisia virheitä.\n\nKolmisenkymmentä jäi kuitenkin niistä jäljelle, ja olihan työ niiden\npuolesta monenlaisten toivojen valaisemaa. Niiden versovissa silmuissa\npiilivät kauneimmat unelmat. Muttinen muistaa hämärästi ne kaukaiset\nalkukesän päivät, jolloin hän oli puuhannut lantaa omenapuilleen;\nlehmänlantaa hän oli koetellut, sitä oli vuokralainen, Juutas\nKäkriäinen, neuvonut, kujilla palanutta, talven alla seisonutta; sitä\nhän oli koonnut ja kanniskellut itse, Aapeli Muttinen. Mutta se tärveli,\nturkkilainen, omenapuita, niin hän oli myöhemmin kylillä kuullut. Siksi\nhän oli omin käsin kaivanut sitä jälleen puiden ympäriltä pois ja tuonut\nniille nyt hevosenlantaa, ja sianlantaa, tallista. Kädet kyynärpäihin\nasti moskassa hän oli touhunnut, sillä loma-aikana hän tahtoi vaalia\npuitansa.\n\nHän muistaa, kuinka ne sitten ensi kerran kukkivat, pienikokoisina ja\nhentoina, aukoen muutamia valkeita ja keskeltä punaisia kukkia, jotka\nhänen täytyi nipistellä pois, etteivät puut rasittuisi liian nuorina.\nNiin, Muttisen mieleen tulevat myöskin helteiset heinäkuun päivät, joina\nhän oli hälyttänyt talonsa väen, Käkriäisen vaimoineen ja lapsineen,\nkantamaan omenapuilleen vettä, kymmenet korvot alhaalta rannasta. Jopa\nvieraansakin hän oli pannut siihen urakkaan, paitsi että hän oli\ntietysti itse kantanut, mokomasta touhusta hiukan ärtyneenä.\n\nEntä sitten puuhat niiden omenapuiden suojelemiseksi! Kirjeet\nvuokralaiselle, ettei hän saisi antaa lampaittensa ja kirottujen\npässiensä niitä jyrsiä ... eikä jänisten talvella, isojen\nrusakkojänisten, jotka tulevat aivan ikkunan alle helmikuun paistavassa\nkuutamossa, pelkäämättä koiraakaan. Niitä jäniksiä piti ampua; Muttinen\nhankki Käkriäiselle ampuma-aineet ja maksoi tapporahat. Ja peijakkaan\nmyyrät sitten, maanalaiset sissittäjät! Ja metsärotat. Jäniksiä vastaan\nvarattiin pahalta haisevaa hirvensarvi-rasvaa, ripustettiin sillä\ntäytetyt tulitikkulaatikot puiden oksiin; ja rotille merisipulit ja muut\nmyrkyt.\n\nKiviaidankin hän oli suunnitellut tuon alkuperäisestään paljon\npienentyneen tarhansa ympärille; mutta sen nousemista odottaessaan hän\noli antanut pystyttää pisteaidan, päistä somasti leikatuista laudoista\ntehdyn; harmaaksi oli se jo muuttunut, jopa vihertäväksikin, kauniin ja\nvanhan väriseksi... Viisitoista vuotta oli mennyt aikaa sen\nrakentamisesta, sujahtanut.\n\nJa omenapuut olivat varttuneet, ja olivat oivallisia omenapuita! Kelpasi\nnäyttää vieraallekin, mitä niistä kuudesta-, seitsemästäsadasta oli\njäänyt jäljelle. Muttinen oli niistä ylpeä, kun tuttavat niitä\nkevätkesällä ylistivät. Hän seisoi silloin ääressä aivan sanattomana,\nniin onnellinen hän oli toisten ihailusta, ja vielä enemmän itse puista.\nNe olivat kasvaneet sievoisen töllin korkuisiksi; oksat olivat pystyt ja\nsuorat kuin monihaaraisen kynttilänjalan haarut: kestäisivät mainiosti\nmuhkeain omenain kuormaa. Ja kukkia ne olivat täynnä. Puut paistoivat\nyhtenä valkeana tukkuna Muttisen silmiä huikaisten! Ampiaisia pörisi\nniissä kaiken kevättä. Yhdessäkin puussa oli yksinään kolmetuhatta ja\nseitsemänkymmentä kukkaa, luki Aapeli kerran.\n\nKymmenvuotiaasta hän oli antanut niiden jo kantaa hedelmääkin. Ja ne\nalkoivat jo näyttää oikeilta omenapuilta, vanhoilta ja jykeviltä. Rungot\nolivat tulleet hiukan vinoiksi ja kehittyneet muhkuisiksi. Oksat olivat\nkiertyneet vapaasti, niinkuin oikea kauneus vaatii.\n\nEntä omenat sitten! Muttinen maiskuttelee suutansa ajatellen niitä omia\nAntonofkiaan ja Säfstaholmiaan, joita hän oli jo saanut syödä, jopa\nantaa muillekin ... vieden sinne kaupunkiin laatikoissa.\n\nJa nyt, tulevana syksynä, Aapeli Muttinen aikoi pitää suuret kemut. Joko\ntäällä Putkinotkossa tai siellä kaupungissa. Kynttilöitä palaisi joka\nhuone täynnä lamppujen lisäksi. Vieraita joka huoneessa. Ja pöydillä\nolisi varsinkin omenoita, omia omenoita.\n\nJa kun ystävät niistä pitäisivät, hän työntäisi niitä heille, -- jopa\noudoillekin. Työntäisi kilomäärin, pussittain, toisille lykkäisi koko\nsäkin selkään: \"Ota, tuossa on, ryökäle, ota vaan! Ne ovat Muttisen\nAapelin omenoita.\"\n\nJa nyt...\n\nKun hän tuli maalle, oli pakkanen ne kaikki tuhonnut. Kaikki\nkolmekymmentä. Ei Käkriäisen huolimattomuus eikä viekas kateus ollut\nniitä lopullisesti turmellut. Vaan kova pakkanen.\n\nKaiken neuvottelun, juoksun, touhun, vedellä virkistelyn tehnyt\nturhaksi; kaikki suunnittelut ja pöyhkeilyn sillä, mitä niistä kerran\ntulisi. Pakkanen hävittänyt Muttisen tarhan niinkuin kaikkien muidenkin\nkoko seudulla.\n\nPälkähtääpä nyt hänen päähänsä, viimeinkin, miksi rahvas täällä on koko\najan suhtautunut näihin hänen omenatarha-hommiinsa hiukan kuin\npilkallisesti. Ja miksi tämän seudun talonpoikaistaloissa ei yleensä näe\nhedelmäpuita: pakkanen tuhoaa näet ne ainakin joka viideskymmenes vuosi.\n\nHm, ajattelee Muttinen, tämäkin kauneus, ylellisyys on siis meille\nliikaa. Ja moni muu...\n\nMuuan toinenkin asia johtuu vertauskuvallisesti hänen mieleensä.\n\nNiinkuin hän oli odottanut liikaa omenapuilta, niin muustakin elämästä,\nmukavuutta, täydellisyyttä, sopusointua.\n\nNyt kiipeilevät omenapuut tuossa pengermiensä portaita ylös ikäänkuin\nparvi kummallisia luurankoja, mustia luurankoja.\n\nEnnen olivat ne jo olleet täynnä makeanpunaisia nuppuja ja hyvältä\nlemuavia kukkasia.\n\nMuttinen oli uneksinut, kuinka pirpanat leikkisivät noiden omenapuiden\nalla, kuinka hän ja joku toinen, se akka, istuisivat vanhoina näiden\nsamojen kukkivien puiden juurella, silloin jo ylen suurien, mutta yhä\nkukkivien. Kauas paistaisi lahden pohjukasta hänen omenatarhansa.\n\nHamekansaa hän oli rakastanut. Se asia oli muuttunut hänelle\nyhdentekeväksi. He olivat alkaneet keskenään riidellä, kyllästyneet ja\neronneet... Monta oli sellaista tapausta jo ennenkuin nämä omenapuut\nkuolivat.\n\n\"Perunoita täällä sopii viljellä\", oli rahvas joskus hänelle sanonut.\nMiksi hän olikaan vaatinut liikaa omenapuilta, vasten luontoa?\n\n\"Hm, miksi ei tosiaan perunoita?\" hymähtää Muttisen Aapeli.\n\n\n\n\nMUTTISEN AAPELI SODASSA\n\neli lapsettoman Mannun kosto.\n\n\nSavossa Varkauden tehtaalla vuonna 1918. Talvinen yö. Seuraava päivä on\nhelmikuun 21:s.\n\nKiväärit räiskävät ja kuularuiskut ratisevat silloin tällöin pimeydessä.\nOsasto Suomen vastamuodostettua ja vielä vapaaehtoista armeijaa\npiirittää tehdasta, jossa on parituhatta suomalaista sosialistia,\nkapinassa omaa hallitustaan vastaan, täällä niinkuin monilla muillakin\nseuduilla, -- Venäjällä kuohuvien yleismaailmallisten aatteiden\nkiihottamina ja Suomessa vielä juonittelevien venäläisten aseistamina\nnujertamaan niitä kansalaisiaan, jotka tahtovat vapauttaa pienen maansa\nvenäläisistä.\n\nPohjaton pimeys. Ainoastaan joskus kohoavat taivaalle salaperäisinä\nvalonheittäjien säteet tuolta sahalta päin, sillä piiritetyillä on\ntehtaan telakalta otettuja laivojen valonheittäjiä, -- sen matalan mäen\ntakaa, jonka toisella puolella ystävämme Muttinen makaa hangessa. Ei\nkuitenkaan rintamaketjussa, vaan jätettynä varaväkeen, vartiostoon\nrautatielinjan vierelle.\n\nValonheittäjien häikäisy osuu kauempana notkelmien aukoista rataan,\nsaattaen kiskot heikosti kiiltämään ja paljastaen paikoin vartijoitakin,\njoita seisoo aina lyhyen välimatkan päässä.\n\nHe seisovat, vaikka ovat lähempänä vaaraa kuin Muttinen, joka makaa. Ja\npelkää.\n\nJa hän ajattelee, ajattelee.\n\nHänen takanaan kunnaalla on talo, sinne on tuotu haavoittuneita, sillä\njo eilen on tällä kertaa taisteltu, ja punaiset, -- ne ovat lyöneet\nhyökkääjät takaisin jäälohkareista ja laivanrakennuslevyistä tehtyjen\npatteriensa suojasta. Muttinen ajattelee: Mitä, jos he voittavat? Jos\neivät tottele tykkejäkään? Vaan ryntäävät kimppuun, nuo punaiset\npaholaiset. Saavat kiinni hänet, raatelevat, puhkaisevat vatsan,\nleikkaavat korvat, kaivelevat silmät päästä, niinkuin ne toisaalla\nmaassa kuuluvat tehneen.\n\nMutta pakoon ei voi lähteä; täytyy olla tässä, asian puolesta.\n\nTumman talon kulmalla kasvaa muutamia ikivanhoja kuusia, jotka näyttävät\nvalon joskus niihin sattuessa Muttisesta aavemaisilta. Sitten ne jälleen\npimenevät.\n\nYötuuli puhaltaa välistä, ja kuusissa käy silloin huokaus, joka tuntuu\nMuttisesta milloin surunvoittoiselta, milloin niin synkältä, kuin se\nuhkaisi jollakin hirveällä, -- haastaisi ikäänkuin jostakin kostosta;\nainoastaan joskus soi tuuli hiukan iloisemmasti, riippuen Muttisen\nomista mielialoista.\n\nMistä tuo iloinen vivahdus? Siitäkö toivosta, joka pilkahtaa Muttisessa,\nettä Suomi saadaan viimeinkin vapaaksi? Monet etelämpänä ja lännessä\nkäydyt taistelut, joissa maan kansallinen, enimmäkseen talonpojista\nkoottu armeija on torjunut venäläisten sotaväen ja suomalaisten\npunaisten raivoisat ryntäykset, lupaavat onnea.\n\nMutta kuinka pitkäksi aikaa? kysyy Muttinen itseltään ja katselee\nmietteissään korkeuteen, syvään korville vedetyn reuhkalakin alta.\n\n\"Pieni Suomi ... ryssiä jää vielä kuusi-, seitsemänkymmentä miljoonaa...\nTulevat uudestaan ... kuitenkin\", mutisee Muttinen. \"Äh, nuo\nsotakiväärit...\"\n\nTaas räiskähti laukauksia metsän pimeydestä, piiritysketjusta\nvarmaankin. Muttinen keskeyttää mutinansa, hän painaa päänsä hankeen, ja\nsitten hän kohottaa hiukan lakkiaan, että kuulisi, viuhahtaako\nharhalaukaus korvissa.\n\n\"Entä sitten, kun ne tulevat, ryssät? Silloin nämä hullut, joita vastaan\nnyt otellaan, menevät russakkain puolelle... Sillä vapaus, millä\nhinnalla se saadaankin? Verellä... Veljesverellä. Miten, miten\ntällaisesta voi koskaan tulla pysyvää rauhaa? Ja kuinka voi ihmisen\nkallo ymmärtää tämän veljesten raivon toisiaan vastaan?\"\n\nEi, Aapeli ei ymmärrä...\n\nLieneekö se muista niin selvää?... Innolla he tappelevat, kahistavat.\nMutta hän ... hm ... pelkuri. No, seisoopa hän edes viimein tässä... Tai\nei, makaa maha lumessa, häntäväessä. Ja varustettuna haulikolla, niin\nruostuneella, ettei hän ensin saanut patruunaa työnnetyksi sen torveen.\n\nMitä tällaisella, jos ne punaiset, perkeleet ... hänen kimppuunsa?\nVähälukuiset oikeat kiväärit tarvittiin tuolla ketjussa...\n\nJa mitäpä hän paremmallakaan, -- hän, joka ei ole ampunut eläessään\nmuuta kuin yhden ainoan palokärjen, pienenä poika-parkana... Ei ole\nhennonut, ei, ei ole viitsinyt.\n\nKiväärit taas räsähtävät.\n\nJos hän, Aapeli Muttinen, kuolisi täällä! Hän, jonka asiat ovat niin\nhyvin, joka on rikas. Tällä tavalla! Hän, jolla olisi niin mukava\nolla...\n\nJa oh, tuskaa!\n\nMuttinen pörhistää korviaan, hän vetää alas paitsi lakkinsa reuhkoja\nmyöskin kamelinkarvaisen villapaitansa paksun kauluksen, joka kietoo\npussina hänen lyhyttä kaulaansa, sillä nyt hän on kuulevinaan jotakin.\nVingahtiko lähistöllä kuula? Suuren kuusen oksa rasahtaa, jotakin\ntipahtaa maahan: varmaankin harhalaukaus. Tai vaaniiko häntä joku?\nMuttinen liikahduttaa isoihin huopatöppösiin työnnettyjä jalkojaan kuin\npaetakseen; mutta ei, täytyy tässä olla. Murhamiehiä vastaan, sillä\nnuokin piiritetyt ovat tappaneet paljon täällä maaseudulla.\n\nHiljaisesta yöstä kuuluu etempää yksityisiä, epäselviä huudahduksia,\nomituisen kolealla äänellä: päällikön komennuksia; ja vielä kauempaa\njokin säe marseljeesia, kehittymättömällä kurkulla laulettuna, sävelessä\nhaikea, epätoivoinen sointu.\n\nMiksi tämä veljessota?\n\nEdellisenä kesänä siitä oli ollut hajua, joskaan moni ei luullut sen\nennustavan tällaista. Maassa kallis aika... Europan sodan tuomisina\ntullut, kirotun. Miksi pitääkin kansojen keskenään tapella, katistaa?\nKansojen? Nekö sitä tahtovat... Kyntömiehet, turpeenpuskijat, tehtaiden\nkampien vääntäjät?... Edes pienet porvaritkaan? Ei, vaan suuret porhot\n... liikkeet, jotka kilpailevat toistensa kanssa eri maissa. Ja siitä\nkokonaisten kansakuntien kilpailu ... pakko tappaa toisiaan ... pässien.\nJa nyt tässä, -- kuinka pitikin tähän joutua? Tätä ajatellessa tulee\nhöperöksi...\n\nSe kallis aika täällä, näillä Suomen kasvamattomilla kankailla...\nIsoilla tiloilla siellä muualla, Lounais-Suomessa, maurusi työväki yhä\nlisää palkkaa. Omistajat ... hm, enimmäkseen ruotsalaisia, eri rotua,\njoka ei tunne suomalaista sielua, ei sen raivokasta vihaa ja\nkostonvimmaa ... eivät tahdo lisätä. Vaikk'ei Muttinen ainakaan ole koko\nsuuren kansojen sodan telmäessä tavannut täällä yhtään tilallista,\npientäkään, joka ei olisi kehunut, että tämä sota, se on\nmaanviljelijälle kulta-aikaa Ja sitten tulivat lakot... Niitä nuo\ntilalliset sanoivat isänmaalle ylen vaarallisiksi... Oh, eivätkö he\nolisi voineet -- uhrautua, maksaen yli varojenkin, jos tätä isänmaatansa\nrakastivat? No, ei kai se yksinään niiden porhojen vika. Tehtaillakaan\nei työtä, ei muuta raaka-ainetta kuin työläiset. Niissäkin lakkoja...\nTurkkilainen tätä ymmärtäköön, suuri on asia. -- Ja lakoista ensin\nasekahakkoihin: työväki tarttuu ryssien tyrkyttämiin kivääreihin, --\ntoinen puoli kansaa uhkaa Saksasta hankittavilla. Ja yhä leviää\nsellainen kytö... Alkaa rosvoilu, jota Muttinen oli ensin ainoastaan\nällistellyt, ja nauranutkin. Siellä Turussahan oli tuo punainen kaarti,\njollaisia perustettiin joka nurkkaan maassa, hitto tiesi mitä varten:\nsitä ei Muttinen silloin käsittänyt, -- ryöstellyt hienoja hattuja\ntyttöheilakkainsa päähän ja rannerenkaita heidän käsiinsä, kelloja omaan\ntaskuunsa, ynnä hännystakkeja ja kiiltäviä korsteenihattuja\nkoristeikseen, ulvoen kuolevansa nälkään. Ja Muttisen ällistys muuttui\nkummastukseksi ja kauhuksi, kun nuo näpistelijät häpäisivät\nvarakkaampien asuntojakin, liaten mattoja, repien tauluja, jopa heitä\nitseään murhaten. Tällainenko oli Suomen työmies? Ei aivan; näitä arveli\nMuttinen tekevän niiden irtolaisten, joita ryssät olivat sodan ajan\nkeränneet patteritöihinsä, -- turkkilaisinta osaa kansasta,\nkelpaamatonta elämään omilla seuduillaan. Nepä ne aloittivat riehumisen,\njohon sitten työväen lehdet yllyttivät toisiakin, väittäen luihusti,\nettä Venäjää vastaan aseistautuva porvaristo valmisteleiksen tappamaan\nnälkäistä työväkeä, -- lahtaamaan kivääreillä niinkuin sikoja. Ja se\ntyöväki oli niin alkeellinen, että uskoi tätä! Siinä määrin mikäli se ei\nliene halunnut ainoastaan tekosyytä voidakseen itse aseistautua\nvääntämään maata ihanteittensa mukaiseksi. Eikö liene enimmäkseen vain\ntotellut päälliköitään ... joiksi tulivat piankin villiytyneen rahvaan\nlinnoista irti päästämät metsärosvot ja vorot, miesmurhaajat. Näiden\njohdolla nuuskittiin rikkaiden ruokia, rusinoita ... sekä ennen kaikkea\nheidän asekätköjään. Ja tehtiin murhia...\n\nJa nyt paraikaa kulkee tuo työväkemme irtolaisten ja rosvojen kanssa\nkiväärit olalla rintamaan. Tuhansittain on sitä kaatunut parina viikkona\nVilppulassa, Antreassa, Mouhussa... Kaatuen omien kansalaistensa\nkuulista, joita vastaan se ryntää kuin päätön. Polttaa valtaamillaan\npaikoilla kylät ja karjat, kiduttaa ihmisiä, varakkaita ja köyhiä,\nelleivät yhdy heidän kanssaan polttamaan ja tappamaan... Niin,\nhalkaisevat vatsat, -- Muttisen pallea, jota raskas patruunavyö painaa,\nvapisee, kun hän ajattelee noita ilkeitä venäläisten kiväärien\nvartaita... Kirveellä hakkaavat poikki sormet, halkosahoilla jyrsivät\nkäsivarret. Vetelevät lihat reisistä, hautaavat elävältä.\n\nHelpointa olisi olla sen, joka ei tätä ajattele. Mutta lieneeköhän niitä\nmontakaan.\n\n\"Tämäkö, tämäkö on Runebergin kansaa, Topeliuksen kansaa?\" mutisee\nMuttinen. Hän, joka oli rahvaan lapsi ja ollut tekemisissä sen kanssa,\noli kyllä aina hymähtänyt niille kuvitteluille kansasta... Pitänyt niitä\nromanttisina, hyvältä osalta... Ja aavistellut niitä ehkä\nvaarallisiksikin. Mutta nyt, kun ne kuvittelut näyttivät koko valheensa\n... kun hänenkin olisi tullut olla valmiina odottamaan yhtä ja toista\nkansansa suurelta metsäläisainekselta, hän ällistyi, kuinka ihannoitu\nhänenkin käsityksensä oli vielä ollut. Kukapa tätä olisi aavistanut?\nMuuten kai olisi toisella puolen jo tiedetty varustautua paremmin kuin\nhaulikoilla, joita nyt maansa ensimmäisillä puolustajilla oli\nkäytettävinään. Näinkö typerää, kateellista ja salavihkaista oli osa\nRunebergin kansaa?\n\nJa oliko se niin kehnoa, ettei sitä enää kannattanut edes koettaa\nymmärtää? Ei, Muttinen ei voinut olla sitä tekemättä, ei tappaa\nsokeasti, ajattelematta mitään.\n\nHän oli sitä ajatellut, ajatellut. Oli kummastellut ja pelännytkin, kun\ntehdas- ja irtolaisväki toista kuukautta sitten oli houkutellut maassa\nraivoavan venäläisen sotaväen ryöstöretkille hänen kaupunkiinsa. Silloin\nMuttinen piileskeli. Hän vapisi, että pian hänenkin talonsa katosta tuli\ntupruaisi. Ja hän mietti, minne kyyristyä, perunakuoppaanko vai hankeen.\nMutta kun kaupungin pieni porvarikaarti sai jyrkällä käytöksellä vaaran\nvältetyksi, niin kelpasi Muttisen myhäillä; hän tarjosi Bongmanille,\nurhoista uljaimmalle, oikeaa vanhaa malaga-viiniä, pyöritteli silmiään,\njoihin tulivat vedet, ja sanoi:\n\n\"Sinä olet kunnon mies... Hyvä mies... Olet patriootti.\"\n\nSitä hänen ei kuitenkaan olisi pitänyt tehdä. Sillä kun tammikuussa\nalkoi tämä varsinainen peijakas, oikea sota, ja nuorta väkeä ryntäsi\nkaupungista ja sen ympäristöstä kilvan Karjalan rintamalle, silloin\njuoksi Bongman taas Muttisen luokse. Hänellä oli kädessä vanha\nberdaanikivääri, rinnassa Suomen vaakuna, hänen tukkansa huiskahteli\ninnosta, hänellä oli eväsreppu selässä ja pitkät pieksut jalassa. Ja hän\nhuudahti:\n\n\"Tule nyt, mainiota!\"\n\nAapeli istui paraikaa ruokasalissaan, paitahihasillaan, annos\nriisipuuroa edessä.\n\n\"Häh?\" kysyi hän.\n\n\"Ryssät työntävät punaisten avulla Karjalaan laumoja. Tie pohjoiseen voi\nmennä tukkoon...\"\n\nMuttinen alkoi hädissään hokea, kuinka hän sitten pääsisikään täältä\npois... Norjaan, Ruotsiin ... sitä hän oli suunnitellut...\n\n\"Mitä?\" kysyi toinen. \"Minä komennan sinua sotaan.\"\n\n\"Sotaan?\"\n\nMuttinen oli pudota leveälle takalistolleen... Ja hän selitti, ettei hän\nollut koskaan ampunut muuta kuin yhden palokärjen...\n\n\"Palokärjen... Mainiota, punapäinen oli sekin...\"\n\n\"Punapäinen, häh? Mutta ... nämä lasisilmät...\"\n\n\"Ota kahdet...\"\n\nMuttinen sanoi, että kyllä hän sitten... Ja on niin vaikeaa, ei jaksa\nkäsittää.\n\nBongman ei raivonnut tällä kertaa: hän naurahti, ja lähti.\n\nMutta Muttinen sulkeutui taloonsa. Ei ennättänyt hommautua edes\nintendentuuriin, kuten Tommola, hyvä järjestävä kyky. Ja olisihan\nsielläkin saattanut käydä kamalasti, jos nuo hirveät punakaartilaiset\npääsisivät kaupunkiin. Siksi ei Muttinen liikkunut kaduilla missään,\nvaan painautui emännöitsijänsä pimeään vaatekonttoriin, pyyteli häntä\nsanomaan, jos joku tulisi tiedustamaan häntä, että hän oli nyt\nmatkoilla. Sinne hän varusti itselleen telttasängyn, sellaisen kuin on\nhyvissä sotaleireissä, polsterilla pehmitetyn, jolla hän köllötteli\npuolittain valmiiseen asuun pukeutuneena, luumuputinkia ja yhtä ja\ntoista muuta hyvää muonituksenaan: sitä sopi lusikoida siellä pimeässä,\nseinällä riippuvien hameiden alla, silmissä vedet. Ja miettiä, miettiä.\nEttä hänet, joka ei ollut koskaan ampunut muuta kuin kerran punapäistä\npalokärkeä, tahdottiin ... eikö tätä riitaa olisi muuten saatu\nsovitetuksi? Jos olisi ollut hallitus älykäs ... kuin Saksassa,\nsellainen, joka olisi järjestänyt elintarveasiat niin, etteivät gulassit\nolisi saaneet keinotella maasta pois syömistä ja siten yllyttää\nnälkäisiä raivoon. Mutta jos gulasseja olisi ahdisteltu, niin olisi\nhänkin, Muttinen, jäänyt vähemmälle sokerille! Niin, mutta punaisethan\ntahtoivat muutakin hyvää... Tehtaat kruunulle. No, mitäpä siitä? Miksi\non harvain tehtaanpamppujen saatava työntää lakkariinsa koko mahdoton\nvoitto? Miks'ei osuutta työmiehille, -- niinkuin osuuskaupoissakin, tai\nvaltiolle? Ovathan nuo rautatietkin kruunun, mistä syystä eivät muutkin\nliikkeet tämän yhteiskunnan? No, ne vaativat valtiolle maat, jopa\nhuvilatkin, venäläisten bolsevikkien tapaan, -- ja Aapelilla on\nitsellään maatila ja kaupunkitalo. Ei, hullutusta tämä mahtoi olla! Ja\nMuttista harmitti, että ne vietäisiin häneltä, vaikka hän olikin\nmuutamina hetkinä jo valmis antamaan ne, kunhan henki säilyisi. Sillä\nmikä esikoisoikeus hänellä pohjaltaan oli niihin? Kymmenisen vuotta\nsitten hän oli tilansa ja tonttinsa ostanut; niiden arvo oli nyt sodan\naikana kohonnut kaksinkymmenin kerroin. Mikä syy juuri hänellä oli saada\ntämä ilmainen voitto? Miks'ei yhtä hyvin muillakin vuorostaan? Jos ...\nne punaiset tänne tulisivat ja vaatisivat, -- niin hän olisi hellä. Ja\nköpittäisi, kuin ennen Tolstoi, tyhjin taskuin kotoaan pois. Kovaahan se\nolisi, mutta olipa hän jo osansa saanut, kun taas noilla tulenpunaisilla\nei ollut muka maata. Monesti hän oli ajatellut surren sitä, että\nmaapallon kamara tälläkin seudulla joutui yhä enemmän tukkiyhtiöille tai\nharvoille porhoille. Missä olivat nyt niiden tilojen entiset isännät?\nJuoneet rahansa, holkkineet, rappeutuneet. He itse tai heidän pirpanansa\nirtolaisia, juuri noita patterijätkiä, rautatiesällejä tai mustien\nruukkien työmiehiä, jotka nyt hyökkäsivät omaa isänmaatansa vastaan.\n\nJa hänelläkin, Muttisella, oli tähän kaikkeen syytä: hänellä oli tilalla\nvuokralainen, jolle ... jolle hän ei antanut sitä maata. No,\nvuokralainen oli kehno, ei sitä maata hoitaisikaan, enempää kuin nuo\nentiset tiloiltaan jätkiksi joutuneet; myisi muille. Mutta kaikki ne nyt\nmaata tahtoivat ... ja eikö heillä ollut oikeus kokeilla? Kukapa sen\ntiesi. Sekaisinhan tässä pää ihan meni...\n\nKuusi Muttisen takana humahtaa.\n\nHän kohottaa hangessa päätänsä. Mitä, mitä se kohisi?\n\nJos maattomilla olisi ollut maata ... jos heitä olisi opetettu sitä\nsäilyttämään ... neuvottu hoitamaan sitä, kun sen sijaan heille\npidettiin runollisia esitelmiä isänmaasta ... niin että he niitä\nkuunnellessaan torkkuivat ... olisi nyt maassa ollut enemmän leipää...\nYleiseuropalaiset aatteet, joita nyt virtaili kaikkialla ... kasvaen\nkerran varmaan verenpaisumukseksi ... alkaen täällä meillä vimmasta\nsotaa vastaan, niin kiivaana epäilyksenä, että se nousi estämään sodalla\nkansallisen sotalaitoksen syntymistä, -- niin, jos maassa olisi ollut\nenemmän leipää, ei ehkä yleiseuropalaisten aatteiden virta olisi\nmurtanut itselleen meillä näin leveää uomaa...\n\nMantu ... huutaa kostoa...\n\nNäin oli Muttinen miettinyt jo siellä piilossa emännöitsijänsä hameiden\nalla. Ne mietteet olivat tehneet hänet lohduttomaksi, ja samalla oli\nhänen sydämessään ja päässänsä ainainen ahdistus ja pelko. Että\nvietäisiinkö hänet vatsalta halkaistavaksi... Jos näet nuo metsien\nirtipäästetyt hirviöt voittaisivat. Suru ja kansallinen häpeä ja elämän\ntuska kiusasivat häntä niin, että hänen matalaa otsaansa särki ja ettei\nluumupuurokaan lopulta maistunut.\n\nViimein hän uskalsi hipsuttelemaan sukkasillaan huoneissaan. Ja lopulta\nvei uutisjano, niin sietämätön uteliaisuus, ettei hän voinut sitä\nvastustaa, hänet kaupungillekin. Siellä ... siellä hän näki\nkuljetettavan paareja ... monia verisiä paareja kaupunkiin... Häntä\nylenannatti, hänen päätänsä pyörrytti... Ja hävetti ... ettei hän voinut\nolla niiden mukana, jotka olivat lähteneet taisteluun... Sillä heitä\ntarvittiin: punaiset eivät olleet vieläkään lyödyt, vaan vyöryttivät yhä\nlisää venäläistä sotaväkeä ja lättiläisiä ... rättiläisiä ... omaa\nmaatansa vastaan... Tuhansittain niiden kuolemaksi, jotka olivat\nrientäneet suojelemaan tätä Suomea. Kaupungista vapaaehtoisina kaikki\npaitsi muonituksesta huolehtimaan jääneet ... hm, heissä oli tosin\nmyöskin Tommolan tapaisia. Kuusikymmenvuotiaatkin vanhukset, jopa pienet\npoikanaskalit tappelemassa. Miten se oli mahdollista ... etteivät he\npelänneet? Ja ympäristön väki, varsinkin pikkutilalliset, lähteneet\ntarkoin: eräitten taloista seitsemän, kahdeksan poikaa ja vielä kepin\nnojassa köpittävä ukkokin.\n\nMuttisen päätä alkoi yleinen isänmaallisuus huimata. Naisetkin touhussa\n... valvoivat silmänsä kipeiksi ommellen kilvalla kaiket yöt\npatruunavöitä, olkalappujen kultaisia Suomen jalopeuroja, käsivarsiin\nKarjalan punaisia vaakunoita, viimeiseen asti jännitettyjä Savon\njousia... Talolliset tyhjensivät laarinsa muonittaakseen poikiaan...\nEikä Muttinen voinut enää syödä rauhassa luumujaan: hän muisti\nkertomukset, kuinka nälissään vähälukuinen armeija oli taistellut\nhuikeita ylivoimia vastaan, maaten pari vuorokautta yhtä mittaa syömättä\nhankihaudoissa, palelluttaen varpaansa ... ja ampuen yhä niin, että\nryssiltä riistettyjen kiväärien puuosat syttyivät palamaan.\n\nKansalliskiihkolle hymyilevä ja sotavirsiä kammova Muttinen ällistyi,\nmikä -- Runebergin laulujen sotainen kansa täällä sittenkin eli. Niin,\nsodanhaluinen kansa, mutta... Kuitenkin huimasivat hänen mietiskelyn\nvaivaamia aivojaan omituisesti tarinat sellaisista rahvaanpojista, jotka\ntahtoivat tapella, tapella, -- nauraen kuolemalle vasten naamaa.\nTappeluviettiä! Villiä sankaritarinaa jostakin sellaisesta\nkansansankarista, joka ei koskaan suostunut ampumaan muuta kuin\nseisoaltaan ... joka valloitti yksinään ja paljain käsin kuularuiskun ja\nkäänsi sen satoja ryntääjiä kohti; Bongmanista, jonka päästä vastustajat\nolisivat maksaneet kultaa, talonpojista, joiden tunnuslauseena oli:\n\"Eihän mies kuole ampumalla.\" Niin, ja sitten he menivät monet\nkotipaikkoihinsa ruumisarkuissa. Muttisen silmistä tippuivat noiden\nkaatuneiden jonoa katsellessa liikutuksen ja omituisen äitelyyden\nsekaiset vedet: ruumiita.\n\nNe uljaat olivat enimmäkseen pikkutilallisia ... nuo, jotka olivat\nkaataneet rintamilla tuhansia irtolaisia, jätkiä, tehdastyöläisiä,\nrääsyihin tai venäläisten sinelleihin verhottuja, rangaistusvankien\njohtamia... Ampuneet taistelussa tai sitten raivoissaan vangiksi\notettuaan ... peittäneet kentät omien kansalaisten ruumiilla: siellä he\nmakasivat liittolaistensa, ryssien joukossa, otsat puhki, rinnat\nverissä, hampaat irvissä...\n\nParin viikon ajalla tuli Muttinen sellaiseksi, että ihmiset alkoivat\nhokea:\n\n\"Hah hah, oletteko nähneet kirjakauppiasta? Naama venähtänyt, keltainen;\nsuu menee väärään, kun sodasta kerrotaan, silmät ammottavat haaleina, ja\nvesi pyörii niissä, huulet alkavat tutista. Ja hän supisee itsekseen\njotakin...\"\n\nViimein hänen täytyi lähteä. Täytyi omasta halustaankin, enemmän vimma\nrosvoja vastaan kuin häpeä pakotti hänet tänne, jossa toiset ovat\notelleet jo kuukauden päivinä, punaiset lyöneet hyökkäykset takaisin ...\nmeikäläisille verisin tappioin. Punaiset, riivatut, riehuttuaan\ntäälläkin lähistöllä, tappaen herroja, talonpoikia ... pesiytyen\nkirkkoon, jossa he teurastivat ryöstämänsä karjan, pistivät lehmien päät\nalttarin reunalle ja jakoivat niille ehtoollista; sitten tanssivat\nristikäytävällä ja halasivat parvilla urkujen säestyksellä. Oh,\ntällaisia kirkon vastustajia. Ei, tästä tulkoon loppu.\n\nYleinen virta nielaisi Muttisen mukaansa.\n\nMutta silti särkee hänen otsaansa ajatus, riipaisee joskus terävästi ja\nvihlovasti. Ja yhä häntä peloittaa...\n\nJa hän tuntee, vaikka hänestä onkin selvää, että Suomi täytyy puhdistaa\nmoisesta saastasta, puhkaista musta veri ulos sen paisumista, ettei hän\nenää tällaisen jälkeen, nyt ... kun hän on nähnyt tappamista, jopa ollut\nsiinä mukana ... ettei hän enää voi koskaan elää niinkuin ennen. Ei,\nvaikk'ei hän juuri itse joutuisikaan surmaamaan. Muttinen tuntee, ettei\nhän, joka rakastaa syvästi luontoa, voi enää tulevana keväänä nauttia\nkoivujen tuoksusta, ei aukeavien vesien entisestä välkynnästä ... tuskin\nsaattaa enää nähdä mitään kaunista. Kaikkialla pelkää huomaavansa\nainoastaan sotaa, kirottua ... ja murhaa; verta hän ajattelee näkevänsä\ntippuvan metsien puista sadepisarain asemesta. Ja sellainenko pitää\nhänen elämänsä olla silloin, kun Suomi viimein toivotaan saatavan\nvapaaksi ... ja kukoistus puhkeaa kuorestaan? Muttinen rukoilee\npalavasti, että hän pelastuisi edes jostakin ... vielä kauheammasta. Hän\nrukoilee Jumalaa; hän tietää, että hänen on hassua rukoilla, jopa\nväärinkin silloin, kun tahtoo jo tappaa. Vaikkapa vain roistojakin...\nOh, itse Iivarikaan ei tällaista jaksa ymmärtää.\n\nKuuset humahtavat taas. Sitä entistä ... uhkausta... Jota hän on\nkuunnellut sielussaan viikkoja. Mannun kostoa. Ne puhuvat:\n\n\"Metsän he ovat hävittäneet, ettei se ole voinut suojata metsäläisiä...\"\n\nSe on Mannun laulua. Se jatkuu:\n\n\"Pellot he ovat kylväneet männyiksi tai heinään, niin etteivät pentuni\nole saaneet niistä ruokaa; niiden on täytynyt siirtyä tehtaisiin,\nkaupunkiin. Mutta nyt kostaa Mantu. Nyt tulevat poikani takaisin\nsuurista kaupungeista ja tehtaista, he ovat vielä metsän lapsia,\nhurjempia kuin verenhajuun päässeet pedot. He tappavat kaikki, jotka\nnäyttävät heistä vastustajilta ... metsieni hävittäjiltä, Mannun\nryöstäjiltä... Puhki vatsat, silmät pois päästä... Mantu, maa-äiti...\"\n\nYht'äkkiä viiltää Muttisen päästä niin, että hän välttämättä tahtoisi\njotakin. On ikäänkuin häntä janottaisi. Mutta se jano on sielussa. Nyt\nhän tietää, mikä tässä tuntuisi hyvältä: hän tahtoisi kuulla musiikkia\n... iloista ... \"Sotilaspoikaa\" kymmenien torvien soitolla ... että se\ntukkisi korvat ja juovuttaisi ajatukset ... jollakin innostuksen\nnousulla.\n\nAamu on alkanut sarastaa, karuvaloisena ja ikäänkuin tylynä. Saattaa jo\nerottaa hämärässä talot ja töllit, ja sitten nähdä kuulanreiät niiden\nseinissä. Uuden päivän urakka kiihtyy. Tykit yhtyvät kiväärien leikkiin.\nJossakin jylähtää, ja korkealta Muttisen pään yli viuhuu jotakin ...\nsrapnelleja; ne räjähtävät tuolla sahalla ... tuntuu kuin joka\nlaukauksella luhistuisi raunioiksi suuri kivirakennus, haudaten alleen\nmiehiä ja naisia, kivääri kädessä raivoisasti ottelevia. Sauhupatsas\nnousee metsän takaa, ja liekkien kielet vilahtelevat, saha on syttynyt\ntuleen. Sitten huudetaan jotakin yhteisrynnäköstä ... kaikki on\nMuttisesta kuin sekavaa unta, samalla sekä pahaa että ihanaa. Hänen\npäätänsä särkee... Omat miehet taistelevat Suomen vapauden puolesta...\nHurjan komeaa tuo punaisten vastarintakin... Tällaista seikkailua ...\nvie ajan hirvittävällä nopeudella. Sen se tekee; sillä kun yht'äkkiä\ntulee lähetti, joka komentaa varaväen kauempaa radan vieriltä esille,\nhuomaa Muttinen, että tätä päivää on ollut kauan. Varaväkeä tarvitaan.\nMuttisen on marssittava, hän ei tiedä minne. Mutta käsky on tullut hänen\npiiritysosastonsa päälliköltä, hurjistuneelta, ei, urhoolliselta\nsoturilta, joka on ollut Saksassa, jääkäriltä, joka tekee mitä\nvelvollisuus vaatii. Velvollisuus! Aapeli marssii muiden rivissä,\nhartiat ja niska koukussa, puuskuttaen hiessään ja kömpien huopakengin\nhangessa.\n\nSaha on valloitettu, se palaa. Siellä on kiinnisaatuja vankeja ... niitä\nvartioimaan heitä viedään. Muut hyökkäävät toisille tehdasrakennuksille\npäin, jonne punaisten lauma on perääntynyt.\n\nVangit pannaan heti tuomiolle, kenttäoikeudessa... Ovat käyttäneet\nväärin valkeaa lippua. Sodassa -- muka käyttäneet väärin. Kuolemaan!\nkajahtaa Muttisen korvissa. Mitä hän joutuu tekemään? Hän marssii,\ntuntee järkensä yhä paksunevan. He menevät nyt rantaa pitkin, jonka\nkahden puolen on lumessa punaisia, niljaisia tahroja. Joku kiljuu, että\nmenköön koko tehdas, vaikka se maksaa niin ja niin monta miljoonaa,\nkunhan nuo roistot kukistetaan. Tehtaanomistajiako? Muttinen tuntee\nvihaavansa häntä ... sekin ... tehtaineen ... ärsyttänyt rahvaan\nkateutta. Mutta tämä ajatus keskeytyy siihen, sillä nyt heidän on\notettava vankijono. Vietävä sitä suitsuavan ja raunioiksi luhistuvan\nsahan ohitse... Lumi on ympäriltä paahteesta sulanut. Eukko, joka kulkee\nkahnustaa Muttisen vieressä, voihkaisee tuskallisella äänellä, että\nrahalla näkyy pääsevän vaikka taivaaseen, koska herrat voittavat. Mutta\nnuori, raskas nainen uhkaa: \"Ei päivä niin alas laske, ettei se...\" Ja\nMuttisen mielessä välkähtää kuva kuudestakymmenestä miljoonasta\nryssästä, ja muidenkin maiden sosialisteista. Talonpoikaissotilaat ovat\nvimmoissaan, he iskevät vankeja kivääriensä perillä ... kostoa janoavat\n... murhista, silpomisista ... janoavat verta: hirveää metsäläiskansaa,\n-- ei sittenkään oikeaa Runebergin... Vangit viedään jonnekin, asetetaan\nriviin seinän viereen. Muttinen näkee edessään olentoja, joita hän\nkauhistuu ... vaikka sääliikin. Sellainen valikoima henkisesti ja\nruumiillisesti raihnaan näköisiä. Tuolla ukko, lyhyt ja vääristynyt;\nsilmänsä näyttävät kipeiltä, ne ovat syvissä kuopissa. Siihen tuotuna\nhän lyyhähtää kuin kauheinta aavistaen heti polvilleen ja rukoilee\nheikolla, surkealla äänellä:\n\n\"Armahtakaa, Ristuksen tähden...\"\n\nSitten mies, jonka leukaluut ovat kehittyneet kummallisen suuriksi kuin\nmammuttitautisella. Ja tuossa poika, jolla on pieni pää, mutta siinä\nmahdottomat, mustanpunaiset huulet ja älyttömät, suuret silmät. Ja\ntuossa kääpiö, lyhyt, hartioilla tavaton pää; aivan kuin Velasquezin tai\nZuloagan tauluissa... Odotapa näiltä järkeä, tunteita. Voiko, voiko\ntällaisia edes koettaa ymmärtää? Nyt hän ne näki, vanha idealistiherra.\nTähän asti olivat entiset romantiikan kuvailut rahvaasta häntä\npettäneet, -- moiseen asti. Tuokin tuossa! Roikale, jota hän tuntee heti\nvihaavansa. Tuota jättiläistä, jonka hipiä on punainen ja terve, naaman\nleukapuoli lihavahko, eikä otsaa laisinkaan: niin alhaalta se lähtee\nluisumaan niskaa kohti; päälakea ei nystyrää. Hänet tuotiin juuri\nMuttisen eteen, mies peittää silmänsä kämmenellään, sillä lakki oli\npudonnut tai paiskattu hänen päästään; luulee, että hänet ammuttaisiin\nheti. Sitten hän vilkaisee kätensä takaa, ja kun näkee, etteivät\nvartijat nosta pyssyjään, välkähtävät hänen sinertävät silmänsä kuin\nilveksen, ja aistillinen suu vetäytyy hymyyn. Hän alkaa ... alkaa\nmurista:\n\n\"Kerran sitä on kuoltava kuitenkin.\"\n\nMuuan talonpoikaissoturi, laiha ukko, jonka kasvot ovat sielullisesta\nkärsimyksestä keltaiset, jopa melkein vihertävät, nauraa tuolla\nsyrjemmällä, vedet silmissä, ilosta, kun kuulee toisten kertovan, että\neräät pojat ovat ampuneet muutamia vankeja ... erehdyksessä. Hän on\nuskonnollinen mies. Häneltä ovat punaiset murhanneet ainoan pojan. Nyt\nhän näkee tämän pitkän vangin ilkkuvan kuolemalle. Hän juoksee luokse ja\nuhkaa miehen ampua. Muttistakin kuohuttaa silloin yhä kummallisempi viha\ntuota vihaamaansa kohtaan. Hän tahtoisi kiväärin ... sillä jos tuo\npunainen hänen edessään saa vähänkin lempeyttä, hän karkaa kimppuun,\ntappaa ihmisiä kuin ilves lampaita...\n\n\"Metsään!\" kajahtaa syrjemmältä huuto, kenttäoikeudesta, jota\nparhaillaan käydään. On tuomittu joku kuolemaan. Tuo vanki tuossa, joka\npuhuu venäjää, eikä ymmärrä suomea eikä ruotsia. Kolme, neljä\ntalonpoikaa, kaikki kiihtyneitä ja kasvoiltaan verenpunaisia, taluttaa\nhänet jonnekin lähelle, katsoen ympärilleen nauruntapainen irvistys\nhuulillaan. Sieltä, jonne mies vietiin, räiskähtää yhteislaukaus.\nMuttisen sydäntä riipaisee, häntä oksennuttaa, pelkuria, ja otsaa särkee\nkauheasti; ja samalla tekee hänen mielensä myöskin ampua. Tuossa väittää\nvanki, ettei hän ole ryssä, vaikka hänellä on selvä musikan naama:\nulospuskevat poskipäät, tukka kuin ryssänkulin niiniä, ja sieraimet auki\nilmaa kohti. Hän puhuu aito-nilsiäläistä suomea. Jonnekin hänet viedään.\nKuuluu julistus, että joka kymmenes kapinoitsija ammutaan, paitsi\nlisäksi erikoisen syyllisiä; ampujat kulkevat jo suitsevat pyssyt\nkädessä kuljettaen vankeja rivissä. Pahimpia heistä on se ilveskin, jota\nMuttinen vihaa. Hän sanoo olleensa punakaartissa alusta alkaen,\ntappaakseen, ilkkuu hän röyhkeästi, porvareita, tilallisia, jotka eivät\ntahdo luovuttaa köyhille leipää. Oli tainnut polttaa ja ryöstää jo\nsievoisen joukon taloja, jatkaa hän, punaiset huulet ylimielisessä\nhymyssä. Joku ammuttavista huutaa: \"Eläköön vallankumous!\" eikä tahdo\nkuollessaan silmilleen peitettä ... kuolee kuin mies. Silloin se pitkä\nroikale aikoo myöskin huutaa jotakin... Muttinen ei erota mitä: hänen\nrintansa huohottaa, silmänsä ovat tylsät, mutta hän, hän tahtoo pistää\ntuota ilvestä vatsaan, ampua...\n\nEräät tutut näkivät, että hänellä oli jotakin, mutta oli kiire, eivätkä\nhe saaneet häntä estetyksi menemästä teloitukseen; ja hän raivosi, löi\nnyrkeillään ympärilleen, ja sanoi ampuvansa.\n\nLauhkea Muttinen ampui haulikollaan ihmisen, jota hän vihasi kuin\nvillipetoa.\n\nSitten hän ei kuullut kiväärien räiskettä, ei nähnyt välkkyviä, ilkeitä\npistimiä taistelussa, jota kesti vielä edelleen toista vuorokautta. Hän\nmutisi näkevänsä aivoja, jotka pärskyivät veren seassa hänen edessään,\nja kuulevansa kuusten kohinaa, -- tahtovansa kauas, Sumatraan, jossa\nkasvaa punaisia palmuja.\n\nTutkittavaksi säästettyjen vankien mukana vietiin Muttisen Aapeli\njunalla Kuopioon: Niuvanniemeen, virkistymään joksikin aikaa. No,\nharvassa on niin pelkureita.\n\n\n\n\nBONGMANIN KUOLEMA\n\neli \"... pro patria mori\".\n\n\nSankarien haudalla, -- talvella 1918 käydyn Suomen itsenäisyystaistelun\nsankarien, -- nuokkuivat verenpisarat: toiset vaaleanpunaiset tai\nvalkeat, toisten sisimmäiset terälehdet mustanpunaiset kuin tosissaan\nhyytynyttä verta. Kukkien ympärillä on kasassa seppeleiden nauhoja,\njotka ovat hautakummun keltaiseen hiekkaan tahrautuneet ja kosteat\nheinäkuun hiljaisesta sateesta, koko kesän sateesta. Kalmistossa käy\nväkevä kukkien ja palsamihaapain tuoksu ja hautausmaan haju, ikäänkuin\nkalman haju, lihava ja äitelä. Kauniiden petäjäin välitse, ikivanhain ja\nvääristyneiden, kuultaa alempaa leikittelevin muodoin salmi ja sen takaa\nsinertää uneksivaa metsäseutua, sekä pikkukaupunki valkeina ja\npunertavina talopilkkuina.\n\nNyt tulee tuomari Oiva Tommola hautausmaalle, joku nainen, reipas ja\npäättäväisen näköinen, käsikoukussa. Nopeasti ja iloisena astuu Tommola\nsankarihaudan ääreen, laskee siinä päänsä alakuloisesti kumaraan, mutta\nhuudahtaa hyvin pian ja vilkkaasti naiselle:\n\n\"Kas niin, tämä on viimeinen kävelymme nyt, kihlattuni, armaani, -- tänä\nmainiona kesänä, Suomen vapaustaistelun jälkeen. Muurmanniin ja Vienan\nKarjalaan lähden, sinne, mihin on mennyt Suomen poikia paljon,\nvapaaehtoisina engelsmanneja, ranskalaisia ja poseteivareita vastaan,\njotka sitä tietä pyrkivät turhaan Saksan kimppuun, -- paljon Suomen\nreippaita poikia luomaan Suur-Suomea: liittämään Kalevalan kankaat\nnäihin muun Suomen peltoihin. Hoida nyt hyvin omaisuuttani täällä, --\ntai omaisuuttamme. Myy ensi syksynä Muttisen Aapelukselta ostettu\nkaupunkitalo ja maatila, jos hinnat ovat huikeasti kohonneet, -- hullu\nMuttinen: myydäpä kaikkensa minulle, liian aikaiseen, oikeaa hintojen\nnousua odottamatta, ja lähteä ulkomaille, Tanskaan, aikomuksella siirtyä\nAmerikkaan, iäksi, niin kävi hänen heikolle sydämelleen viimetalvinen\nkansalaissota, -- siirtyä syömään rahojaan ehkä Sumatraan, eh-eh.\nSellaista se on, kun on heikot hermot! Noh, ei ole luotu elämään se\nkansa, jossa sellaisia on paljon. Mutta minä tahdon yrittää!\nMuurmanniin! Vienan Karjalaan, jonne Suomen pojat ja saksalaiset yhdessä\nvoittamattomina ryntäävät, -- sinne minun on nyt ehdottomasti\nlähdettävä. Siellä, siellä on suuria metsiä, mahdottoman vanhoja,\nkoskemattomia, joissa huikeat puut kaatuvat käyttämättä. Siellä on\nkoskia. Siellä on mahdollisesti mineraalipaikkojakin. Vielä tosin\nkruunun, mutta... Saksalaiset perustavat varmaan sinne liikkeitä, kun se\nmaa on Suomen, järjestävät sen toisin, rakentavat kuljetusteitä. Nyt\njuuri siellä täytyy koettaa, saisiko metsiä, lahjoitusmaita. Niillä voi\npian olla huikea arvo. Niitä menen katselemaan, tyttöseni. Sinä olet\nnäppärä, kauppaopiston käynyt, rullatehtaan konttorituolilla istunut, et\ntyttöjen uniseen tapaan joutavana rullannut. Jos saat omaisuutemme\nkaupatuksi ja seteleitä pankeissa uhkaisi jokin oikku, sijoita ne\njälleen johonkin afääriin, pyydän, ole uskollinen, armaani. Niin meidän\nkäy hyvin, kuten viimeiset vuodet yhä ovat minulle käyneet. -- Mutta\nkatso, tuossa se mies, jota saan kiittää tästä onnellisesta ja vankasta\nolostani, osaltaan häntäkin, yhtä vapaussotamme sankareista! Tuossa\nhiekan alla nukkuu tiedäthän, mies, josta kai olen jo sinulle kertonut,\nmaisteri Bongman. Niin, siinä hän nyt on, Väinö Leopold Henslev\nBongman.\"\n\nTommolan pää painuu jälleen hiukan kumaraan, ja hän istahtaa\nmietteissään lumivalkeaksi maalatulle penkille, joka on asetettu\nsankarien haudan eteen, pyytäen silmin morsiantaan tulemaan viereensä ja\naukaisten sateenvarjonsa. Tommola istuu hetkisen vaiti, ja sitten hän\njatkaa:\n\n\"Kuinka omituista. Että hän oli sittenkin sankari, tuo Bongman! Sillä,\nsinulle sen voin tunnustaa, minä en sitä aikoinani oikein voinut uskoa.\nMinä olin hänen kanssaan huonoissa väleissä. Hän karkaili kimppuuni,\npisteli, kun pudistin päätäni hänen puheilleen ja hommilleen, jotka\ntähtäsivät Suomen vapauttamiseen, Venäjän Karjalan, -- no, eihän: Vienan\nKarjalan, -- valloittamiseen ja vielä sitäkin suuremman Suomen\nluomiseen. Ja liikoja hänen suunnitelmansa ja kaikkien niihin liittyvien\nunelmien vivahteet olivatkin -- siihen aikaan. Silloin hallitsi meitä\nvielä Venäjän keisari, ja minä kuuluin, kuten nytkin, vanhasuomalaiseen\npuolueeseen, silloin maltilliseen. Mutta nyt on Suomi vapaa, Saksan\nlujan keisarin suojatti. Ja Bongman, meidän vapautemme puolesta\nkaatunut, on sankari kaikkine liioitteluineen. Niinkö lienee, että\nihmisen täytyy liioitella saavuttaakseen jotakin, tässä tapauksessa\npaljon? Mutta vähät filosofiasta!\"\n\nTommolan kihlattu sanoo:\n\n\"Olet Bongmanista kertonut minulle -- merkillisiä asioita. Kuinka oli\nsekin ... ja sekin tapaus? Ja se...\"\n\n\"Ah, oikein sankari!\" vastaa Tommola. \"Merkillisiä, kyllä niin, olen\nkertonut; sellaisia asioita, joille ennen nauroin ... osaksi, mutta\njoille en nyt suinkaan naura. Mies, joka ylpeili sillä, että hän oli jo\npikku poikana Oulussa, aina, kun näki venäläisiä upseereita, vetäytynyt\nsyrjään ja puristanut kätensä, pienet kätensä, nyrkkiin ja katsonut\nheihin vihaten, noihin ryssiin, nyt maastamme karkotettuihin. Mies, joka\nkoulupoikana oli pulpettinsa ääressä suuttunut ja pannut vastalauseensa,\nkun venäjänkielen opettaja väitti suomalaisen sanan _sauna_ johtuvan\nvenäläisestä sanasta _banja_. Ja vielä jokunen vuosi sitten väitti\nBongman yhä, että _banja_ oli päinvastoin tullut sanasta _sauna_. Kuinka\nlieneekään asian laita, en tiedä. Mutta totta on se, että hän oli\nurhoollinen mies; hän on kuollut sankarina. Miten omituisia\nkeikahduksia! Olisin aikoinani pitänyt melkoisen arveluttavana, että hän\nnuorena ylioppilaana agiteerasi meillä asevelvollislakkoa, kun oma\nsotaväkemme lakkautettiin, -- pistipä perunakuoppaan pelkurit\nnuorukaiset, jotka silloisten maltillisten ja pelkurien lehtien neuvosta\naikoivat mennä sotaväkeen tarkastettaviksi, Venäjälle vietäviksi. No, se\nolikin vaarallista aikaa, Venäjä oli silloin mahtava; tai ei: Bongman,\npeijakas, näki, että se oli heikko, sillä se ei jaksanutkaan ottaa\nväkisin poikiamme riviinsä, vaan saimme maksaa asevelvollisuutemme\nverona. Kuinka hän sen heikkouden arvasi, tuo Bongman? Omituista.\nSittemmin hän järjesti boy-scout-liikettä, hommasi pojille punakeltaisia\nlippuja, muka jonkin voimakkaamman hengen symboliksi kuin sen, jota\nsinivalkea hänestä edusti; no, suvaitsi hän sinivalkeaakin, sillä hän\ntahtoi sulattaa tässä maassa sovintoon germaanit ja mongolit; mutta\nvaikea oli senkin hänen poikashommansa edistyminen silloin vielä; se\nolikin vaarallista. Ja vielä vaarallisempia Voimaliitot, joita hän\nperusteli salaisesti ryssiä vastaan; vihaakin hän sai omilta\nsuomalaisilta siitä hommasta palkakseen, jopa säälivää ivaa, kertovat;\nhullukaan ei voinut hänen puuhiinsa yhtyä, ei ainakaan moni meistä\nsuomalaisista, tietääkseni: keräämään ruotsalaistemme kanssa, niinkuin\nhän, rahoja kiväärien ostamiseksi ulkomailta; ja sanoivatpa käyneen\nkerran niinkin, että Sveitsi myi hänenkin kokoamiinsa miljooniimme\nvanhoja, kelvottomia kiväärejään, jotka sitten ostajaimme puolesta\njätettiin ruostumaan johonkin katottomaan sveitsiläiseen muinaislinnan\ntorniin, mutta lopuilla rahoilla hummasivat ostajat muutamia viikkoja\nGeneven tyttöjen kanssa. Mitäpä lienee Bongman tästä ajatellut? Samoin\nkuin siitä, että jotkut maahan tulleet kiväärilastit täytyi upottaa\nmereen tai jo maalle päässeinä paiskia järveen, -- se oli vaarallista\naikaa. -- Kunnes Bobrikoff ammuttiin. Silloin hän riemuitsi julkisesti,\nvaikka, suoraan sanoen, me muut vapisimme ja nurisimme. -- Mitä vielä\nmuistankaan sankarista? Ensimmäisen suuremman vapausyrityksemme,\nsuurlakon ajaksi hän kuului jääneen tänne pikkukaupunkiin, kun junat\nseisahtuivat kulkemasta, ja silloin hän oli tulla melkeinpä\nmielipuoleksi siitä jännityksestä, mitä pääkaupungissa tapahtui; ja oli\nsen jälkeen haikea surusta, ettei Suomi noussut jo silloin kapinaan\nVenäjää vastaan ja lyönyt itseään irti ryssästä. Mutta sitäkin suuremman\ntuskan toi hänelle suurlakon kintereillä asteleva venäläistyttämisen\ntaantumus, jolloin maa joutui niin ahtaalle, ettei boy-scouteista ja\nurheilusta, saati sitten asehommista saanut hajuakaan lemahtaa. Silloin\nhänen suomalainen innostuksensa löysi toisia purkautumismuotoja ... hm,\nhiukan lystikkäitä siihen aikaan nähtyinä; -- mutta suurten ajatusten\nkai täytyy liioitella, jos ne aikovat ... mutta helvettiin filosofit!\nHän suunnitteli erikoissuomalaista teollisuutta, piirsi keinutuoleja,\njoiden sivuina oli kaksi Suomen vaakunaa, sapelit jalaksina ja miekat\nkädennojina, sekä teki tuohesta housunkannattimia ja takkeja. Niin, tai\njotakin siihen suuntaan. Hän jumaloi Kalevalaa maailman parhaana\nkirjana, kuten se suuresti saattaa olla. -- Kului siinä kohta viisi,\nkuusi vuotta, tuli maailmansota, Saksa joutui Venäjää vastaan. Kuinka\nhän riemuitsi keisari Vilhelmin voitoista, kuinka hän kulki\nmaaseutulaistuvissa ja näytteli ontuvalla jalallaan, sikari toisessa\nkädessä ja toista heiluttaen, ja nauraen, miten Preussin kaarti marssii.\nKomea näky tosiaan, voittamattomat marssien suorassa rivissä, jalat yhtä\ntahtia nousevat, rivi ei yhtään käyristy. Tosin Bongmanin kipeään\njalkaan koski, kun hän iski sitä permantoon; se oli liioittelua, mutta\nkurin ihailija hän oli. Sitten hänkin alkoi hommata poikia Saksaan,\ntaistelemaan ryssiä vastaan, oman päänsä uhallakin, santarmit\nkintereillään; olisi kai mennyt sinne itsekin, mutta hänellä nyt oli se\nkämpä, ja tarvittiinpa sellaista miestä Suomessakin. Ja miten hän oli\nonnellinen, kun sai tietoja, että poikamme Saksassa kunnostautuivat.\nRavintoloissa, juotaessa punssimaljoja keisari Vilhelmille, hän vannoi\nja vakuutteli, että Suomen pojat olivat valloittaneet sen tai sen\nkukkulan ranskalaisilta, lepakkomiehiltä, ja englantilaisilta,\nväkäleuoilta, valloittaneet aivan yksin. Sillä niistä pojista,\nkotimaassaan joskus ennen afäärinsä esimerkiksi fuskanneista, oli\nSaksassa tehty oikeita miehiä, ei surkua sodan vaivoissa koskaan. Ja\nkauas he näkivätkin tulevaisuuteen, samoinkuin myöskin Bongman,\ninnostuksensa antamalla vaistolla. Omituinen on todella sydämen vaisto\ntienviittana! Sillä maallemme tulikin sopiva hetki: Venäjän suuri\nvallankumous, jolloin venäläiset lupasivat Suomelle vapauden.\nKummallista, miten olen viime aikoina joutunut näitä asioita tuumimaan,\nkuin mikä Muttinen. Silloin sommitteli Bongman Suomen valtakunnalle\nlippua; entiset lukemattomat mallit eivät miellyttäneet häntä: toiset,\npuna- ja keltarantuiset, olivat hänestä kuin naisten alushameita,\ntoiset, joissa oli sininen risti valkealla pohjalla, kuin\nraittiusravintolan osoitekilpiä, -- eikä Bongman suinkaan ollut raitis.\nHän kiisteli, jopa joskus tappelikin kuin leijona punapohjaisen\nleijonalipun puolesta; se leijona ei hänestä ollut lipussa sopiva; hänen\nmielestään olisi meidän oikeassa lipussamme pitänyt ulkolaisen elävän\nasemesta olla jokin kotimainen, parhaiten karhu, -- mutta sehän oli\nvenäläisten symboli. No, nythän se punapohjainen lippu jäikin; punaisten\nkapinan vuoksi tuli punainen ihan inhottavaksi. Ja liian kopea se lippu\nolikin pienelle ja köyhälle maalle. Ei, vaatimattoman valkean vaatteensa\nalla on Suomi marssiva suuruuteensa saksalaisten kanssa. -- Mutta pianpa\nsai Bongman jälleen muuta ajattelemista. Lippumme liehuivat katoilla,\nmutta ryssien armeijat eivät lähteneetkään Suomesta pois; ne alkoivat\npäinvastoin ryöstellä jo muutenkin sodan aikana puutteeseen joutunutta\nmaata, ja sosialistimme tuntuivat aikovan yhtyä vihollisiin, tehdessään\nlakkoja tehtaissa ja maakartanoissa, aivan mahdottomia palkkavoittoja\nvaatien, nimittäin nuo ryssien väliköissä pilatut ja laiskistuneet\npatterijätkät, kuten minä ja Bongman heitä arvostelimme. -- Mutta kyllä\njätkät asettuvat, kunhan ryssille annetaan maasta krakoviakia ja\nVille-keisarin rautakourasta jäniksenpassi, ja jätkille oppia, sanoi\nBongman. Eikä hän pelännytkään venäläistä sotaväkeä, jonka\npanslavistinen bolsevikkihallitus katsoi pahoin silmin Suomen\nriistäytymisestä irti Venäjästä, tahtoi tukea punaisiamme, elintarpeiden\nryöstäjiä. Ei, Bongman ryhtyi järjestämään suojeluskuntia\nsosialistejamme, armeijaa Venäjää vastaan. Perin pahaa kansastamme\nuskomatta hän teki sen silloin vielä.\n\n\"Niin, niin, vuosi sitten kesällä Bongman kehuskeli iloisesti leikillään\nmaataloissa ja tölleissä, koettaessaan saada kansaa ryssää vastaan, että\npian tässä noustaan, pian hänellä on kenraalin nauhat housuissa; ja\nseuraavassa marraskuussa hän sai paeta oman isänmaamme työväen\npunakaartia metsissä, loikoa öitä tölleissä piillen kehnoissa sängyissä,\npunanahkoja korvistaan ja tukastaan ravistellen. Ja punaiset ottivat\nhänet kiinnikin, eräänä iltana maalaissaunassa; he tanssittivat häntä,\nperkeleet, alasti hangessa, he anastivat hänen kannussaappaansa ja\nantoivat huopakengät jalkaan, he uhkasivat viedä hänet jononkin\ntyömies-ja sotamiesneuvostoon, mutta juuri saunasta tulleena hän\nvilustui köysissä kurjien saattajiensa, jätkien reessä, sai kuumeen ja\nlaskettiin sairaalaan. Siellä Bongman ihan itki surusta: kyyneleet\nsuuret kuin karpalot virtasivat hänen silmistään; hän ei ymmärtänyt,\nmiksi sosialistimme yhtyivät ryssiin omaa isänmaatamme vastaan.\nSellainen oli Bongman, isänmaatansa rakastava; hän ihaili silloin vielä\npunakaartiakin, kun näki sen marssivan riveissä, sotaväen malliin.\nOlivathan nuo punanauhaiset suomalaisia, ja tottelivat käskyjä, joskin\npuoluejohdolta tulleita, sokeasti kuin sotaväki, iskivät sellaisella\nkomennolla vaikka päänsä seinään, niin että otsikko rusahti. Jospa he\nvain olisivat iskeneet maan vanhaa vihollista, suri Bongman. Mutta nyt\nhe ryhtyivät jo lyömään ryssäläiskansan pistimet omien\nkansallismielisten porvariemme rintaan. Kummallista tämä on yhäti\nminustakin. Tämä keskinäinen eripuraisuutemme, jonka täytyi kehittyä\nkansalaissodaksi. -- Kun selvä taistelu alkoi ja Viipurissa tapettiin\nmeitä porvareita, veri laskettiin kurkusta pyttyyn, silloin katosi\nBongman täältä ympäristölle ja palasi kaupunkiin kuin myrsky\nparikymmentä suojeluskuntalaista mukanaan. Hän varustausi sotaan, hän\nhankki valkean karvalakin, hänen rintapielensä täyttivät patruunavyöt ja\nkeskellä rintaa oli Suomen leijona vaakuna, hihassa Karjalan taistelevat\nmiekat. Iloisesti hän lauloi: 'Rientäkäämme, savolaiset, sekä poiat\npohjalaiset!' Vannoi, että nyt on hetki tullut, parin viikon päästä on\nviimeisellekin ryssälle annettu maasta iäksi krakoviakia; sitten\nriennetään Vienan Karjalaan, jossa, lauloi hän, kultakäköset kukkuu, ja\nvalloitetaan Pietari, josta tehdään suomalainen kaupunki, sillä se on\ntäysin suomalaisella alueella, ja vähitellen, vuosikymmenien kuluessa\nleviää Suur-Suomi, minne hän sanoikaan? Kamtšatkaan asti, jossa se yhtyy\nmeidän mongoliseen veljeskansaamme, japanilaisiin; se oli tietysti\npuolittain leikkiä. Eikä hän pitänyt punaisten kapinaakaan vielä vallan\nvakavana, kun lennätti pienen ryhmänsä kaikkein ensimmäisinä Viipuria\nsuojelemaan, Karjalan vilkkaalle rintamalle. Kourallisen huligaanejamme\nhän sanoi heti kukistavansa; ryssistä ei vaivaa, koko kansamme noustessa\nnäet heitä ajamaan pois. Emmekä me muutkaan ymmärtäneet asiaa kovin\nvaaralliseksi; kunnes tuli tieto, että työväki koko Etelä-Suomessa oli\naloittanut sodan porvareita vastaan, ja aloitti jo näilläkin main, mutta\nsilloin oli meidän pakko nousta. Bongman palasi rintamalta kokoamaan\nväkeä lisää; suorastaan ihmeitä olivat suojeluskunnat tehneet huonoilla\naseillaan, kaksinkymmenin verroin luvukkaamman vihollisen kuularuiskuja\nja kanuunoita vastaan. Vielä hän oli tuskassa, miksi niin suuri määrä\nmeidän omaa kansaamme, puolet siitä hyvin, oli mennyt ryssien puolelle.\nMutta kun Muttinen aprikoi ja filosofoi syitä ... paitsi köyhempien\ntuhmuutta ja nälkää, varakkaiden ja maanviljelijäin itsekkyyttä muka,\netteivät he hellittäneet viimeisiä murujaan tarvitseville, noudattamalla\ntakavarikkolakeja, vaan pistivät itselleenkin piiloon, niin, ehkä\ntoivoen aseita aittojensa suojaksi, -- myöskin muka joitakin tulevia\nyleismaailmallisia aatteita, tuulentupia kansojen välisestä liitosta,\njoka estäisi niiden hallitukset syöksemästä niitä keskenään sotiin,\njoista on etua kapitaalille ja mainetta kruunuille, -- sekä mutisi\njotakin filosofiaa rahvaan ainaisesta vastenmielisyydestä sotakomentoa\nkohtaan, jota porvarit meille perustivat, vaikk'ei Muttisesta ollut\nvarmaa, voisimmeko siten näin pientä maata ryssältä suojata muuten kuin\nSaksan avulla, mikä apu jälleen hänestä näytti epävarmalta meille,\nporvareille, jos saksalaisetkin nousisivat kerran kapinaan sotaista\nkeisariaan vastaan, -- ja sitä luuli Muttinen tulevaisesta Saksan\nkansasta ... filosofi: tiuskahtelipa hän tämän suurvaltojen sodan\ntekevän kansojen silmissä isänmaan ja kristinuskonkin käsitteet\nrikokseksi, joista niiden kannattajat, mitä lienevät, saavat maksaa\nverellään...\n\n\"Mutta kun Muttinen näin filosofoi ja huokaili, ja ruikutti, ja valvoi\nyöt, ja kulki vedet silmissä ja oli kyllästynyt ihmisen elämään, silloin\ntämä Bongman, niin, ennen nauramani, menetteli kuin elävä ja terve mies,\nkun syttyy tulipalo tai kun hän joutuu hankalaan rahapulaan: jos ei ole\nkolikkoa taskussa, millä päivänkin elää, hän hankkii ensi hätään edes\njotakin, ja sitten vasta ajattelee suurempia afääreitä. Jos punaiset\nvoittaisivat, joutuisi maa venäläisiin mullistuksiin. Se oli ensin\nestettävä, sisällisiä vikoja ei ollut nyt aikaa paikata. -- Ja sota oli\nhänelle iloa, jonkinlaista Vänrikki Stoolin sankarilaulua.\n\n\"Hän oli rintamalla kuolemaansa saakka. Intendentuuriin tuli hänestä\nhämmästyttäviä sanomia. Hän oli haavoittunut monta kertaa, viety\nsairaalaan, ja rynnännyt haavat auki jälleen taisteluun. Hän oli\nnurisematta maannut juoksuhaudoissa hangessa vuorokaudet yhtä mittaa,\nsaamatta muuta ruokaa kuin kuivan leivänpalan; hän yleni kapteeniksi\nasti; hän oli innostanut pientä pataljoonaansa, hän oli ampunut niin\nettä sai jäähdyttää kuumentunutta kivääriänsä kinoksessa; hän oli\nlukemattomat kerrat noussut srapnellituiskussa tupruavan lumen, mullan\nja rakennusten sirpaleitten alta yhä vain nauraen ja kiroten ja huutaen:\n'Mainiota!' Hän oli kiskonut sotamiehiään jaloista esille samoista\nsirpalekasoista. Hän oli valloittanut melkein yksinään tykin, hän oli\nhypännyt vallille heiluttamaan lakkiaan ihan vihollisen näkyvissä,\nhuutaen tunnuslausettaan: 'Suur-Suomi ja Saksan Vilkko!' Hän oli\nlepohetkillä maannut kuorsaten navetoissa, kun kanuunat jyskivat\nympärillä, tuo ennen niin hermostunut mies; sota karkaisee ja kasvattaa.\nHän oli veistellyt suuria räikkiä, sellaisia, joita jänisjahdissa\nkäytetään jäniksiä liikkeelle säikytettäessä, ja pyörittänyt niistä\nkuuluville kuularuiskun ääntä muistuttavaa pauketta: meillä ei näet\nollut paljon kuularuiskuja, nyt luuli vihollinen hänen räikkiään niiksi.\nHän sepitti vihollisesta monia häpäiseviä pilkkalauluja, joita koko\narmeija sitten veisasi, hän otti lehmänkellon, ripusti sen puun oksaan,\nsoitteli sitä ja kutsui punikkeja saamaan lyijyrokkaa. Kun punaiset\nhuusivat juoksuhaudoistaan meidän puolelle: 'Mitä asiaa teillä,\nmaakansalla, on täällä, sodassa porvareita vastaan; menkää kotiinne\ntekemään tunkioita!' niin vastasi Bongman omalta puoleltaan: 'Niin on\ntehtykin; on jo pantu pohja ryssistä, teidät pannaan päälle.' -- 'Tulkaa\ntupakalle, lahtarit', huusivat punikit. -- 'Ei me polteta Majakoita!'\nvastasi Bongman, -- itämaisen tehtaan savukkeita näet. Hän teki\nrankaisuretkikuntia; missä valkeain rintaman takana vielä tarvittiin\nseulojaa, sinne kutsuttiin Poltti, kuten häntä ennen nimitettiin,\njoukkoineen; hän vangitsi punikkeja ja vei tutkittavaksi kavalluksesta,\neikä ollut vangilla mukisemista; jos hän sanankin virkkoi, Bongman\nsieppautti metsään ja annatti 'leipäkorttia', ammutti, ymmärrät, --\ntalonpoikaisarmeijamme ei liioin kursaile, -- ja sitten punikkimullikat\nhautaan ja kalkkia päälle. Meni siinä viattomiakin. Ja se on sotaa. Ja\nmitäpä hirmutöitä sosialistitkin tekivät punaisessa Suomessa: kaivoivat\nsilmät valkeilta, keittivät, paistoivat, ristiinnaulitsivat.\n\n\"Niin hän ponnisteli, puuhasi, tulisti joukkojaan, valloitti asemia;\nhänen tumma muotonsa oli ollut melkein musta ruudinsavusta, hän oli\nollut aivan veressä, pölyssä, tukkansa ja partansa kasvaneet sekaisin,\nvalkea lakkinsa niin hemmetin likainen, vaakunansakin repaleiksi\nkuluneet. Eikä hän ajatellut muuta kuin taistella isänmaan puolesta.\n\n\"Hän kuoli kuin sankari, Ahvolassa: sai, ennenkuin näki\nitsenäisyystaistelumme lopun, kuulan sydämeensä.\n\n\"Ja häntäkin, -- menneet heikkoudet unhoon, -- me saamme kiittää\nvapaudestamme. Ellei häntäkin olisi ollut, jos punaiset olisivat\npuhkaisseet täällä valkeain rivit, miten olisi maamme käynyt? Olisinko\nnyt Muttisen omaisuuden ostaja, mies, jonka käsissä se varmaan on\nkarttuva kymmenkertaiseksi, sillä vielä on jäljellä tätä suursodan\naikaa? Ei, onnellinen olen vapaudesta. Nyt saa elää, tehdä jotakin. Minä\nlähden Vienan Karjalaan, koettamaan, ennenkuin saksalaiset sinne\njoutuvat. Älä ole huolissasi, armaani, minä olen voimakas mies ja\nurheilija. Kyllä selviän tästäkin startista.\"\n\n\"Ihmeellistä tuollainen reippaus, sankaruus\", sanoo Oiva Tommolan\nkihlattu. \"Sellaiset miehet ovat kuin Runebergin kansaa. Täytyy ottaa\nhäneltä kukkia muistoksi.\"\n\nNainen katkaisee verenpisaran sen ristin edestä, jonka valkeassa\nlaudassa on kirjoitus: Väinö Bongman. Tommola taputtaa häntä isällisesti\nja suojelevasti hartioihin.\n\nSitten he jatkavat kävelyretkeään kalmiston takana kohoavalle kankaalle,\njonne Saimaan ulapat näkyvät harmahtavan surumielisinä. Verenpisarat\nhaudalla jäävät hiljaisuuteen, lempeään sateeseen.\n\n\n\n"]