[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fiax1tX14ICSANEJZRVlzosEKHQpf8H51mV1xRIDE_NE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1600,"Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa","Yrjö-Koskinen, Yrjö Sakari",1830,1903,"1600-yrjo-koskinen-yrjo-sakari-johtavat-aatteet-ihmiskunnan-historiassa","1600__Yrjö-Koskinen_Yrjö_Sakari__Johtavat_aatteet_ihmiskunnan_historiassa",null,"tietokirja",[],[],"fi",1879,68288,507126,false,42570,[22],"Civilization -- History",[24,25],"History - Other","Philosophy & Ethics","\"Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa\" by Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen is a historical account written in the late 19th century. The work appears to be a series of lectures that explore the essential concepts and ideas that have shaped human history, examining various civilizations from ancient societies to the emergence of modernity. It delves into themes such as cultural evolution, social structures, and the philosophical interpretations of historical events, offering insights into the progress of human development.  The opening of the work introduces the speaker's ambitious endeavor to synthesize the vast panorama of human history within a limited timeframe, emphasizing the complexity and challenge inherent in such a task. The author outlines the key points he intends to cover, including the nature of historical inquiry, the distinction between significant events and mere occurrences, and the importance of identifying underlying causes and consequences. He posits that genuine historical understanding requires a thoughtful analysis of broader societal trends rather than a mere recounting of anecdotal events, setting the stage for a deeper exploration of the forces that have driven human societies throughout the ages. (This is an automatically generated summary.)",[],502,"Filosofinen katsaus maailmanhistoriaan ja sen yleisiin kehityslinjoihin. Teos pohjautuu 1870-luvulla pidettyihin luentoihin, joissa tarkastellaan ihmiskunnan vaiheita antiikin sivilisaatioista ja keskiajan feodalismista aina uuden ajan aatteellisiin murroksiin.","Yrjö Koskisen 'Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 1600. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","JOHTAVAT AATTEET IHMISKUNNAN HISTORIASSA\n\nEsittänyt\n\nYRJÖ KOSKINEN\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seura,\n1879.\n\n\n\n\n\n\nLUENTOJEN SISÄLTÖ:\n\n     1. Johdanto\n    II. Alkuperäiset yhteiskunnat\n   III. Suuret itämaiset monarkiiat\n    IV. Kreikkalaiset\n     V. Makedonialaisuus\n    VI. Romalaisuus\n   VII. Roman tasavallan häviö\n  VIII. Romalais-vallan merkitys\n    IX. Uskonnon seikka Roman keisarikunnassa\n     X. Roman-vallan kukistuminen\n    XI. Yleis-ihmisyys ja kansallisuudet\n   XII. Siirto Vanhasta aiasta Keski-aikaan\n  XIII. Barbarien perustama yhteiskunta.\n   XIV. Romalais-keisarikunnan uudistus\n    XV. Läänitys-laitoksen synty\n   XVI. Kirkollinen parannus-puuha\n  XVII. Yleinen silmäys varsinaiseen Keski-aikaan\n XVIII. Ristiretkistä\n   XIX. Keski-aian Katholiskunta\n    XX. Läänitys-laitos\n   XXI. Kansalliset historiat: Italia, Ranska\n  XXII. Kansalliset historiat: Englanti\n XXIII. Kansalliset historiat: Saksa, itäiset kansat\n  XXIV. Siirto Uuteen aikaan\n   XXV. Uskonpuhdistus\n  XXVI. Protestanttinen taistelu\n XXVII. Tasapaino ja valtio-itsekkäisyys\nXXVIII. Vallankumous ja kansalliset liikkeet\n  XXIX. Historiallisen kehityksen yleinen luonto\n   XXX. Nyky-aian taistelu-seikoista\n        Viiteselitykset.\n\n\n\n\n_Nämä luennot saivat ensimäisen muotonsa siinä Naisakatemiassa, jonka\nmuutamat opettajat Helsingissä panivat toimeen syksyllä 1873.\nEnsimäisenä vuotena esitin lyhyen katsauksen Suomen kansan historiaan,\nseuraavana vuonna 1874-75 oli ihmiskunnan historia luento-aineena.\nTunti viikkoonsa kolmen-kymmenen viikon mittaan oli minulla ulkonaisena\nrajoituksena; sen mukaan oli opetus sovitettava, ja näin syntyi\npääasiallisesti filosofiallinen katsaus maailman tapauksiin.\nV. 1876-77, jolloin Naisakatemia jo oli hajalle mennyt, keräytyi\nminulle samaa luentojaksoa varten erinäinen kuulijakunta naisia; olin\nsilloin tilaisuudessa monessa kohden täydentämään ja parantamaan\nesitystäni. Heidänpä kehoituksesta ryhdyin myöskin tämän luentojakson\njulkaisemiseen. Työ on ollut vaivaloisempi kuin ensimmältä luulinkaan\nja on tullut muiden tehtävien kautta viivytetyksi. Yhä uudestaan olen\nkoettanut huolellisesti punnita sekä sen kannan tukevuutta, jolla\nseison, että teko-asiain todellista perää. Saatan sen vuoksi hyvällä\nomalla-tunnolla vakuuttaa, että se järjestelmä, jonka olen luullut\nlöytäneen historian \"johtavissa aatteissa\", ei ole oikullisen\nmielikuvituksen synnyttämä. Oikeastaan tämä järjestelmä on hedelmänä\nkoko minun opettaja-toimestani Yleisen historian edusmiehenä\nYliopistossa. Ainoastaan muoto on nimen-omaan Nais-akatemian_.\n\n_Pitäisi kenties jotain lisätä katsanto-kannastani, miksen ole esm.\nvoinut hyväksyä sitä anthropologiallista tutkimustapaa, jonka\nBuckle et consortes ovat koettaneet panna historian-filosofian\nperusteeksi. Voisin siinä kohden luullakseni helposti osoittaa, että\nihmiskunnan historia todellakin on jotain muuta kuin ihmis-eläimen\nluonnon-historiaa. Mutta tämä todistus onkin esitettynä itse\nluentojaksossani, jonka siis kokonaisenaan nyt heitän yleisön\narvosteltavaksi_.\n\n_Helsingissä Lokakuun lopulla_ 1879.\n\n                                         _Kirjan tekijä_.\n\n\n\n\nEnsimäinen Luento.\n\nJohdanto.\n\n\nKunn. kuulijat!\n\nRyhtyessäni esittämään ihmiskunnan yleistä historiaa, saamatta siihen\nkäyttää enempää aikaa kuin kolmekymmentä luento-tuntia, en voi\nitseltäni salata, että tämä tehtävä on mitä vaikeimpia. Minun täytyy\nmuutamilla ainoilla silmäyksillä käsittää koko inhimillisen edistyksen\näärettömän laveata piiriä, tarkastella koko maailman näkö-alaa ja\nkuitenkin supistaa se yhtenäiseen pienennys-kuvaan, missä ainoastaan\npääpiirteet tulevat näkyviin, mutta ne, jos mahdollista, selvinä ja\nkokonaisina. Tämä historiallisen tieteen ydin, jota esitykseni niin\nmuodoin tarkoittaa, ei ole itsessään helppo varmuudella keksiä; sillä\nenemmin kuin missään muussa tieteessä eri käsitys-kanta tässä voipi\nvaikuttaa erilaisuutta yleisten ilmiöjen ymmärtämisessä. Samoin kuin\nuskonnon asioissa, on historiankin suhteen aina muistaminen, että\n\"ymmärrämme puolittain\". Joku epä-täydellisyyden tunto siis väkisinkin\nvalloittaa mieltä, kun tahtoo yhtenäiseen aatteelliseen jaksoon\njärjestää ihmiskunnan kirjavat elämän-vaiheet.\n\nMutta lisäksi tulee vielä vaikeus tehdä maailman historia tässä\nsupistetussa muodossa edes joinkin määrin mielyttäväksi. Minun täytyy\nlujasti luottaa Teidän tieteelliseen harrastukseenne, ennenkuin\nuskallan Teitä houkutella seuraamaan minua tälle vakaiselle retkelle,\nmissä kaikki hupaiset sivuseikat jäävät syrjälle. Maailman historia,\nsen hyvin tiedätte, on täynnänsä viehättäviä kohtauksia, täynnänsä\nkorkeita dramallisia aineita, yksityisten henkilöin taisteluita tuossa\nsuuressa aatevirrassa; -- eikä sovi kieltää, että tämäkin osa historian\nsisällyksestä melkoisesti vaikuttaa yleiseen sivistykseen. Mutta tämä\npuoli historiasta täytyy meidän tällä kertaa jättää siksensä. Tässä ei\nole kysymyksenä yksityisten ihmisten kohtalot, ei edes yksityisten\nkansain sinänsä, vaan koko ihmiskunnan, jota meidän tulee käsittää\nkokonais-henkilönä, draman etevimpänä esineenä. Tämä kokonais-drama\ntosin ei ole vähemmin suuremmoinen ja viehättävä, kuin ne yksityiset\ndramalliset aineet, mitkä historia tarjoo. Mutta epäilemättä se vaatii\nkypsyneempää ajatus-voimaa kuin yksityisten risti-kohtausten\ntarkastaminen, ja edellä kaiken se vaatii mielen-vakuutta, joka ei\ntieteestä etsi paljasta huvitusta eikä historiasta paljasta jutelmaa.\nEttä historiallinen tiede todellakin on vakaata laatua, tahdon tässä\nensimäisessä luennossa vähäistä laveammin selitellä.\n\nMitä siis yleinen maailman historia oikeastaan on?\n\nTavallisimman käsityksen mukaan historia pääasiallisesti on\njuttu-kirja: totinen kertomus siitä mitä on tapahtunut. Tässä\nkäsityksessä on sen verta perää, että tapausten kertomus todellakin\nkuuluu historian aineesen. Vaan siinä kohden on kuitenkin kaksi\nrajoitusta huomaaminen:\n\n1:ksi. Ei kaikki tapaukset maailmassa kuulu historiaan. Kun esm. joukko\nPohjalaisia työmiehiä pitää vallatonta meteliä Sundsvall'issa ja\nraakuudellansa hämmästyttää hyviä naapureitamme lännessä, tosin tapaus\nsemmoinen voipi häväistä Suomalaista nimeä, mutta ei kuulu Suomen eikä\nRuotsin historiaan, saati yleiseen. Miksi? -- Siitä syystä, että\nsemmoinen tapaus on aivan satunnainen; sillä ei ole syvempiä syitä\nyleisissä oloissa, eikä mitään vaikutusta yleisiin oloihin. Ottakaamme\ntoinen esimerkki. Afrikan sydänmaissa voipi sattua suuri vallankumous,\njoka melkoisesti saattaa vaikuttaa niiden seutujen oloihin. Semmoinen\ntapaus tietysti kuuluu Sisä-Afrikan historiaan; mutta maailman historia\nei pidä siitä mitään lukua. Miksi? -- Siksi että kaikki nämä seudut yhä\nvielä seisovat ulkopuolella ihmiskunnan yleistä menoa eivätkä, ainakaan\ntätä nykyä, maailman yleisiin oloihin mitään vaikuta. Nämä kaksi\nesimerkkiä osoittavat, että ainoastaan ne tapaukset, jotka jollakin\ntavoin liittyvät ihmiskunnan yleiseen kehitykseen, voivat kuulua\nhistorian alaan, ovat historiallisia tapauksia. Vaan semmoisetkin\ntapaukset, tapahtumina, eivät ole itsestään niin tärkeitä historialle,\nkuin tavallisesti luullaan. Niiden tärkeys, niinkuin nä'imme, riippuu\nsiitä yhteydestä, jossa ovat maailman yleisen kehityksen kanssa.\n\nNiin-muodoin on 2:ksi huomaaminen, että tapausten syyt ja seuraukset\ntässä kehitys-jaksossa ovat tärkeämmät, kuin tapahtumain yksityiset\nasianhaarat. Niinpä esm. kysymys, onko totta vai ei, että Ludovik XVI:n\nrippi-isä hänelle lausui mestaus-lavalla nuo juhlalliset sanat: \"ascend\nau ciel, fils de Saint Louis!\" (nouse taivaasen, Pyhän Ludovikin\npoika!) -- on historialle aivan vähäpätöinen asia; sillä tiedämme\nilmankin, että royalistat Ranskassa aina ovat pitäneet tätä mestattua\nkuningasta marttiirana. Mutta ne syyt, jotka vaikuttivat hänen\nkuolemansa, ja ne seuraukset, jotka siitä lähtivät, ovat Ranskan\nvallankumouksen historialle tärkeitä, ja Ranskan vallankumous\nkokonaisuudessaan on tärkeä yleiselle ihmiskunnan historialle.\n\nNäillä esimerkeillä olen ainoastaan tahtonut huomauttaa, että historia\nei ole mikään juttu-kirja, vaan varsinaista tiedettä. Se on\n_inhimillisen kehityksen tiede_. Koska inhimillinen kehitys on\nmoni-haarainen, on historiankin ala melkein ääretön, ja se voipi siis\nsen mukaan jakaantua moninaisiin eri kehitys-sarjoihin. Jokainen\nkansa, joka on osallisena ihmiskunnan yleisestä kehitys-työstä, elää\nmyöskin omaa elämäänsä itsekseen ja sillä on niin-muodoin oma\nerikois-historiansa. Samoin inhimillisen edistyksen erinäiset\nmuodot, niinkuin yhteiskunnalliset laitokset, tavat, keksinnöt,\ntaiteet ja tieteet sekä uskonto-käsitteet, voidaan myöskin erinänsä\ntarkastaa kehityksensä suhteen, ja silloin syntyy niille kullekkin\nerikois-historiansa. Yleinen maailman-historia sulkee ne kaikki\nyhteiseen piiriin, mutta on kuitenkin jotain aivan toista kuin kaikki\nerikois-historiat yhteisesti. Sen tutkinto-aineena, näet, on\ninhimillinen kehitys varsinaisessa merkityksessä eli ihmisyys-aatteen\nkehitys.\n\nMutta mitä on sitten ihmisyys? Tähän kysymykseen ei ole aivan helppo\nlyhyesti vastata; sillä ihmisarvo käsitetään niin monella eri tavalla,\nja samoin myöskin kansain ja ihmiskunnan edistystä katsellaan monelta\neri kannalta. Olemme esm. tottuneet käyttämään nimet \"sivistys\" ja\n\"kultuuri\" merkitsemään semmoista tilaa, jossa tiede, taide, hienot\ntavat ja hyvin järjestetty yhteiskunta vallitsevat, ja me sen ohessa\ntavallisesti päätämme, että kultuurin edistys on se inhimillinen\nedistys, jota historia tutkii. Vaan aikoja on ollut, jolloin kultuuri\non mennyt taaksepäin ja melkein hukkunut, vaikka ihmiskunta on muuten\nmennyt eteenpäin. Semmoinen aika oli, kuten vasta saamme nähdä, vanhan\nmaailman kukistumisen ja barbari-kansojen valtaanpääsö -- Keski-aian\nalulla. Näin emme voi sanoa, että kultuuri yksistään on historiallisen\nedistyksen pää-määränä. Ja tätä kultuuria -- kuinka eri tavalla sitäkin\nvoidaan ymmärtää! Mennyt vuosisata, joka nousi taisteluun perittyä\nuskoa vastaan, katsoi varmaksi, että vapaus kaikista ennakko-luuloista\noli todellinen valistus, ja että valistus oli ihmiskunnan päämäärä.\nSemmoinen oli niinkutsutun \"Valistus-aikakauden\" ajatus. Meidän\nvuosisatamme suuruus on noissa ihmeteltävissä keksinnöissä\nluonnon-tieteiden ja käytännöllisyyden alalla, ja sillä on sen vuoksi\ntaipumuksena rohkeasti päättämään, että sen oma työ on korkeinta\nihmisyyttä. Niin ajattelee se aikakausi, jolle kenties on annettava\nnimi \"Aineellisuuden aikakausi\". Nämä käsitys-kannat eivät tosin ole\nkokonaan vääriä; sillä aineellinen edistys ja henkinen valistus\nkuuluvat epäilemättä kultuuriin, ja kultuurin edistys kuuluu säännön\nmukaan inhimilliseen kehitykseen. Mutta kuitenkin se käsitys-tapa, joka\narvelee kultuurin olevan pää-tarkoituksena historiassa, on ykspuolinen\neikä tajua ihmisyyden oikeata aatetta.\n\nJos nyt jälleen kysymme: mikä on siis ihmisyyden aate, jonka kehitystä\nhistoria-tiede esittää, niin on ainoana selvänä vastauksena, minkä voin\nantaa, juuri tämä luento-jakso, johon olemme ryhtyneet. Jahka pääsemme\nkappaleen matkaa eteenpäin ihmiskunnan vaiheiden tarkastamisessa,\ntoivon asian ikäänkuin itsestänsä selviävän selviämistään. Asian laita\nonkin, että ihmiskunta itse ehtimiseen historian kuluessa tekee työtä\ntämän kysymyksen selvittämisessä. Ihmiskunnan historiallisena toimena\non juuri selvittää itsellensä oma tarkoituksensa, ja tämä työ ja toimi\non inhimillinen kehitys. Tästä on tosin seurauksena, ettei kysymys\nvielä oikeastaan ole täydelleen selvinnyt; ihmisyyden aate on tuo suuri\narvoitus, jota jokainen aika ja sukupolvi koettaa paraalla voimallansa\nymmärtää, eikä mikään aika uskalla sanoa täydelleen ymmärtäneensä.\nMutta historia-tieteen tehtävänä on saada menneiden aikojen vaiheista\nedes jotenkin selville, mihin suuntaan ihmiskunnan matka käy, ja senpä\ntähden saatoin sanoa, että vastaus mainittuun kysymykseen: \"mikä on\nihmisyyden aate\", itsestään selviää tämän luento-jakson kautta.\n\nKuitenkin katson velvollisuudekseni antaa jo edeltäkäsin jonkun\nniin-sanoakseni kansantajuisen selityksen tämän aatteen luonnosta ja\ninhimillisen edistyksen yleisestä suunnasta. Pyydän kuulijoitani sitä\nvarten vielä hetkisen aikaa suomaan minulle tarkastustaan.\n\nOlen jo useat kerrat käyttänyt sanat \"inhimillinen kehitys\",\n\"inhimillinen edistys\". Onko siis varma, että ihmiskunta todellakin\nedistyy? Tästä asiasta löytyy varsin eriäväisiä mielipiteitä. Jo\nmuinais-aian ajattelijat tekivät itsellensä kysymyksen, tokko\ntapahtumissa ylipäänsä joku sallimus ja luja laki valinnee, vai\nainoastaan sula sattumus.[1] Tavallisesti kuitenkin on etsitty\njonkinlaista lakia ihmiskunnan kohtaloissa, mutta tätä lakia käsitetään\ntosin monella eri tavalla. Se ajatus esm. ei ole aivan harvinainen,\nettä ihmiskunta, samalla aikaa kuin se ulkonaisessa taidossa ja\nviljelyksessä edistyy, kuitenkin henkisessä olennossaan kenties\nhuononee. \"Omnia in pejus ruunt\" (kaikki syöksyy pahempaan päin), on\nlatinainen lause, jolla tätä kantaa osoitetaan. Vielä yleisempi on se\najatus, että historiassa, niinkuin luonnossakin vallitsee yhtämittainen\nvaihetus edistyksen ja taantumisen välillä. Niinkuin yö ja päivä\nvaihtelevat, niinkuin vuoden-aiat seuraavat toisiansa lakkaamattomassa\nkiertokulussa, ja niinkuin ihmisen luonnollisessa elämässä syntymisen\nperästä seuraa nuoruuden ikä, sitten miehuuden toimi ja vihdoin vanhuus\nja kuolema, niin arvellaan kansojenkin elävän, niin ihmiskunnankin\nolojen vaihtelevan ilman varsinaisetta loppu-tarkoituksetta\nhistoriassa. Vastakohtana näille sumeille ajatuksille seisoo vihdoin\nkolmas käsitys, joka arvelee, että jokainen uusi vaihe ihmiskunnan\nelämässä on sulaa edistystä. Koska niin paljon olen puhunut\ninhimillisestä kehityksestä, on tietysti helppo huomata, että minä\npuolestani oikeastaan kallistuu viimeksi-mainittuun käsitykseen. Tämä\nonkin ainoa käsitys-kanta, jolle voipi jotakin historiallista tiedettä\nrakentaa; sillä jos historialta puuttuisi järjellistä kehitystä, se\nsilloin tuskin muuta olisi kuin joku hurja sattumusten leikki, jossa\nihmiskunta ajelisi sokeiden luonnon-valtain viskattavana. Mutta emme\nkuitenkaan saa käsittää asiaa niin, että edistys historiassa on\njonakuna kaikissa kohdissa määräävänä täytymyksen lakina, johon ei\nihmiskunnan puolelta tarvita muuta, kuin että antaa asiain mennä\nmenoansa. Se edistys, joka historiassa ilmaantuu, on historian suurissa\npiirteissä havaittavana, mutta ei ilmaannu välttämättömästi jokaisessa\nhistorian eri vaiheessa ja tapahtumassa. Niinkuin purjehtija\ntuntemattomalla merellä, saattaahan ihmiskuntakin monialle parhailla\noikealta uraltansa ja kuitenkin matkansa yleisen suunnan puolesta\npyrkiä oikeille perille. Inhimillinen edistys onkin siinä, että\nhistoria liikkuu jotakin yleistä tarkoitus-perää kohden, -- että siis\nlöytyy joku _maailman-tarkoitus_, joku Jumalan asettama suuri\ntehtävä, joihin nuo erinäiset kultuuri-aseet (yhteiskunta, tiede,\ntaide, j.n.e.) välikappaleina vaikuttavat. Tämä maailman tarkoitus\nnäkyy olevan ihmiskuntaan istutettu vaiston-kaltaisena liike-voimana,\nja ihmiskunnan historiallinen työ on saattaa itsellensä tämä vaisto yhä\nselvemmäksi tiedoksi. Samassa määrässä kuin ihmiskunta saapi itsellensä\ntämän tiedon selviämään, samassa määrässä se edistyy, s.o. toteuttaa\noikean ihmisyytensä.\n\nTahdon vielä toisellakin tavalla koettaa tehdä nämä käsitteet\nymmärrettäviksi. Tuo yhä selvenevä maailman-tarkoitus sopii myöskin\nlausua sanoilla: _oikeus ja totuus. Totuus_ on, näet, se mihin pyrkii\nihmiskunnan _tieto_, -- tiede korkeimmassa merkityksessä. _Oikeus_ taas\nilmestyy ihmiskunnan _teoissa_, nimittäin yhteiskunnallisissa oloissa\n_lakina_ ja kansain-välisissä keskuuksissa historiallisena _toimintana_.\nYleinen maailman-historia on niin-muodoin oikeuden kehittämistä, ja se\non siitä syystä etupäässä valtiollista historiaa. Mutta koska teko\nriippui tiedosta, on maailman historia myöskin totuuden kehitystä,\ntieteen historiaa. Koska niinmuodoin oikeus ja totuus kehittyvät, on\ntietysti huomattavaa, että eri aikojen oikeus ja totuus ovat erilaisia.\nKullakin aialla on oma oikeutensa, oma totuutensa, joista seuraavan aian\noikeus ja totuus kehittyvät. Mutta näitä aiallisia oikeuden ja totuuden\nmuotoja korkeampana seisoo ylimmäinen, iankaikkinen oikeus ja totuus --\nse ihanne-kuva, johon ihmiskunta historiassa pyrkii. Tämä siis on aivan\nsamaa kuin tuo Jumalan asettama maailman-tarkoitus, josta edellisessä\npuhuin.\n\nNäillä lyhyillä selityksillä toivon antaneeni edes jonkinlaista\nvalmistavaa käsitystä inhimillisen kehityksen yleisestä luonteesta ja\nhistorian merkityksestä. Vielä yksi lisä-muistutus olkoon minulle tässä\nsallittu.\n\nNiinkuin inhimillinen kehitys ilmaantuu kahdessa muodossa: toimintana ja\ntietona, niin myöskin itse sana \"_historia_\" käytetään kahdessa\nmerkityksessä, joita ei aina tarkoin eroiteta, eikä aina sovikkaan\neroittaa. Kun esm. äsken sanoin, että \"historia liikkuu jotakin yleistä\ntarkoitus-perää kohden\", tarkoitetaan \"historia\" sanalla itse tapahtumat\nihmiskunnan elämässä. Mutta kun puhumme historian opetuksista,\ntarkoitamme etupäässä niitä neuvoja ja johtopäätöksiä, jotka _tietomme_\nihmiskunnan elämän vaiheista meille tuottaa. Tämä jälkimäinen merkitys\non alkuperäisempi; sillä kreikkalainen sana \"historia\" merkitsee\noikeastaan _kertomusta_. Vaan historia-tieteen ja historiallisten\ntapahtumain välillä on alituinen vaihe-vaikutus, joka ansaitsee huomioon\nottaa. Ensiksikin on vanhastaan tuttu asia, että tieto ja käsitys\nmuinaisuuden tapahtumista melkoisesti vaikuttaa kunkin nykyis-aian\ntekoihin. Historiaa on sen vuoksi syystä kutsuttu \"elämän opettajaksi\"\n(magistra vitae). Näitä historian opetuksia tosin voidaan paremmin tai\nhuonommin ymmärtää; mutta kaikki, sekä kansat että yksityiset, kumminkin\nkoettavat niitä joka hetki hyväksensä käyttää. Toiselta puolen myöskin\njokainen uusi aikakausi, uusien aatteidensa varalla, katselee\nmuinaisuutta ikäänkuin uusilla silmillä ja keksii siinä uusia puolia.\nJokainen uusi aate, joka herää, on niin-sanoakseni uutena\ntarkastus-aseena kaukaisen entisyyden tutkimista varten, se on uusi\nkatsanto-kanta, joka osoittaa nuo jo ennestäänkin tunnetut menneet\ntapahtumat uudessa valossa. Ottaakseni yhden esimerkin, on\nkieltämätöntä, että nyky-aian kansallisuus-aate on monessa kohden\nmuodostellut käsitystämme muinaistenkin aikain oloista. Näin ovat\nentisyys ja nykyisyys alinomaa toisiinsa viittaamassa. Entisyys neuvoo\nja ohjaa nykyisyyttä; mutta jokainen uusi aika etsii ja löytää\nmuinaisuuden aartehistosta toisia neuvoja ja ohjauksia kuin joku\nedellinen.\n\nHistorian opetusten suhteen on kuitenkin muutama varsin huomattava\nkohta. Yksityiset tapahtumat, nuo historialliset esimerkit eli\nhistoriallisten henkilöin ja kansakuntiin teot, eivät ole suoranaisesti\nniin opettavaisia, kuin tavallisesti luullaan. Kokemus päin-vastoin\nalinomaa osoittaa, että juuri näitä esimerkkejä helposti väärin\nymmärretään ja väärällä tavalla jäljitellään. Voisin mainita monta\nsemmoista kohtaa historiasta, mutta tahdon ottaa esille ainoastaan\nmuutamat. Vanhassa historiassa tavataan useita tapauksia, joissa\nkansalaisvapaus perustettiin tirannein murhaamisella. Athenalaiset\nkunnioittivat vapautensa perustajiksi Harmodiota ja Aristogeitonia,\nHipparkhon murhaajia, ja historia ei paljon epäile tunnustaaksensa\nheidän tekonsa oikeaksi. Enemmän epäilemistä historian puolelta jo\nherättää Caesar'in murha. Bruto ja Cassio olivat epäilemättä jaloja\nmiehiä; mutta isänmaansa ja aikansa tarvetta olivat aivan väärin\nkäsittäneet, ja historian täytyy mielestäni tuomita heidän tekonsa\nvääräksi. Kuitenkin heitä on kiitetty \"viimeisiksi Romalaisiksi\", ja\nheidän tekonsa on sittemmin ollut esikuvana useille muillekkin\nsalamurhille, joilta kuitenkin kaikki siveellinen pohja on puuttunut.\nNäin historialliset esimerkit saattavat viedä harhateille, ellei niitä\npunnita yleisen siveellisyyden ja oman aian paraimman tiedon vaa'alla.\nYleisin hairaus historiallisten esimerkkien jäljittelemisessä\ntapahtuukin sillä tavoin, että jätetään lukuun ottamatta ne aian-seikat\nja asianhaarat, joiden vaikutuksen alla tapahtumat ovat tapahtuneet;\nihanne-kuva siis otetaan sinänsä mukailtavaksi, mutta syntyy irvi-kuva.\nKun Kaarlo XII otti Alarikin retket ihaillaksensa, kun Kustaa IV\nAadolfi luuli voivansa Kaarlo XII:tta mukailla, he kumpikin olivat\nerehtyneet oman aikansa olojen suhteen. Se on tämmöinen erehdys, jonka\nCervantes niin mestarillisesti on kuvannut Don Quixotte'ssaan, tuossa\nmuinaisen ritarisuuden vilpittömässä apinoitsijassa. Jospa siis\nhistorian opettaja-virka onkin tunnustettava, täytyyhän kumminkin\nmuistaa, että historialliset esimerkit ovat suurella varovaisuudella\nkäytettävät. Historian opettavaisuus ei ole niin paljon yksityisissä\ntapahtumissa, joita helposti ymmärretään väärin; enemmän opettavaista\nJa ylentäväistä on siinä, että käsitetään tapahtumain yleinen\ntarkoituksen-mukaisuus, -- että ymmärretään löytyvän aatteellista\ntarkoitus-perää, jota kohden ihmiskunta kulkee, -- jotakin \"Jumalan\nsormea\" historiassa. Näin käsitettynä historia on uskonnon lähin\nliittolainen. Se oikeastaan etsii ja tutkii \"Jumalaa historiassa\".\n\n\n\n\nToinen Luento.\n\nAlkuperäiset yhteiskunnat.\n\n\nOlen sanonut, että yleinen maailman historia etupäässä on\nyhteiskunnallista ja valtiollista historiaa. Historian alku on siis\nyhteiskunnan synty.\n\nMutta kuinka yhteiskunta on syntynyt?\n\nMuutama Kreikkalainen filosofi antoi aikoinaan sen määritelmän, että\nihminen on yhteiskunnallinen eläin. Tämä on sen puolesta totta, että\nihmisessä on silminnähtävä taipumus yhteis-elämään muiden ihmisten\nkanssa. Vaan tämä taipumus ei kuitenkaan ole aivan samanlainen\nluonnon-vaisto, kuin se, joka esm. pakoittaa majavat rakentamaan\npesiänsä samalle virran-poukamalle tai muurahaiset ja mehiläiset\nperustamaan yhteis-pesänsä. Nämä eläimet asettavat yhteiskuntansa aina\naivan samanlaiseksi; heidän yhteis-elämänsä on maailman alusta ollut\nsiihen malliin muodostuneena ja pysyy maailman loppuun saakka\nyhtäläisenä. Siinä ei siis ole mitään edistystä eikä mitään historiaa.\nInhimillinen yhteiskunta sitä vastoin ilmaantuu erinomaisen\nvaihtelevissa muodoissa, ja näissä muodoissa havaitaan selvä edistys,\njoka juuri onkin historian esineenä.\n\nTästä näkyy, että inhimillinen yhteiskunta ei ollenkaan ole\nluonnon-vaiston vaikuttama, vaan että ihmistahdon vapaus on avullisna\nsitä luomassa. Mutta toiselta puolen se ajatus, jonka J.J. Rousseau\nkuuluisassa teoksessaan \"Contrat Social\" toi esiin, että muka\nyhteiskunta on syntynyt ihmisten vapaasta sopimuksesta, ei myöskään\npidä paikkaansa. Yhteiskunta ei ole syntynyt niinkuin joku osake-yhtiö,\nsen perustamisessa ei ole ylipäänsä vallinnut täysi vapaus sen jäsenten\npuolelta, vaan alkuperäinen yhteiskunta on päin-vastoin ollut\npakollinen ja epävapaa. Tästä asiasta on viime aikoina paljon uutta\ntutkimusta tehty. Alkuperäiset laitokset eri kansoissa ja eri\nmaailman-osissa ovat asetetut toistensa rinnalle ja tällä tavoin on\nhavaittu erinomaisen paljon yhtäläisyyttä semmoistenkin kansain\nvälillä, jotka muutoin historiassa näyttävät olevan suorina\nvastakohtina. Tahdon näiden tutkimusten avulla antaa lyhyen kuvan\nvanhimmista yhteiskunnallisista oloista.\n\nYhteiskunnan alku ja ensimäinen perustus on perhe. Perheen-isä eli\npatriarkka hallitsee rajattomalla vallalla vaimojensa ja lastensa yli.\nSanon: vaimojensa; sillä monivaimoisuus on jokseenkin yleisenä sääntönä\nvanhimmassa yhteiskunnassa. Vaimot ostetaan ja ovat siis omaisuutena ja\norjina; Saara, joka kutsui Abrahamia herraksi, on siinä kohden\nesikuvana patriarkallisen aikakauden vaimoista. Tietysti lapset vielä\nsuuremmalla oikeudella ovat isän vallassa. Vielä Romassakin oli isän\nvalta melkein rajaton. Vasta-syntyneen lapsen hän saattoi määrätä\nulos-pantavaksi metsän pedoille; täysikasvaneenkin hän sai tappaa tai\nmyydä. Totta on, että Kreikassa ja Romassa, missä jo valtiota oli\nsyntynyt, nämä isän oikeudet olivat jollakin tavoin rajoitetut; jos\nperheen-isäntä esm. tappoi vaimonsa, poikansa tai tyttärensä, hän sen\noikeastaan teki perhe-elämän korkeimpana ja ainoana tuomarina; mutta\nalkuansa hän niiden kanssa menetteli niinkuin muun omaisuuden kanssa.\nMitä vanhimmat la'it sanovat naisen tilasta ja asemasta, valaisee hyvin\nalkuperäisen perhevallan luontoa.[2] Sekä Menu'n la'it Intiassa että\nKreikan ja Roman lakilaitokset säätävät: Tytär on isänsä vallassa; isän\nkuoltua veljiensä vallassa; naitettuna hän joutuu miehensä haltuun;\nleskenä taas omien poikiensa haltuun, jos niitä on, muutoin mies\nvainajan lähimpien sukulaisten. -- Tämmöisissä oloissa on tietysti\norjuus aivan luonnollinen asia; se on maailman alkuperäisimpiä\nlaitoksia. Itse perheessä oikeastaan kaikki muut ovat orjia paitsi\nisäntä; mutta lisäksi karttuu orjien määrä oston, sodan ja\nvapaaehtoisen alttiiksi-antaumisen kautta.\n\nPerheestä nyt leviää avarampi yhteiskunta: syntyy useampia perheitä,\njotka sukulaisuutensa vuoksi pysyvät ko'ossa: semmoinen on\n_heimokunta eli klani_. Ulkonaiset tapaukset saattavat tosin usein\nvaikuttaa, ett'ei kaikki heimokunnan eli klanin jäsenet ole yhtä\nsyntyperää. Mutta siinäkin tapauksessa aina otaksutaan, että ovat yhtä\nsukua. Nuo eri perheet siis järjestyvät toistensa suhteen ikäänkuin\nsuuren perhekunnan muotoon. Se sukuhaara, joka on perinyt alkuperäisen\nisäntävallan, tulee hallitsija-suvuksi. Muut sukuhaarat useinkin\nperivät erinäistä arvoa tai tointa uudessa yhteiskunnassa. Näissä\nkohden jo alkaa ilmaantua paljon erilaisuutta eri paikoissa; mutta\nhavaitaanpa paljon yhtäläisyyttäkin. Hallitusvirka ei milloinkaan ole\nperittävä samalla tavoin kuin meidän-aikaisissa monarkiioissa tarkan\nlegitimiteti-säännön mukaan. Jos kuollut hallitsija ei jätä\ntäysikasvuista poikaa, tulee lähin täys-ikäinen sukulainen, eikä\nala-ikäinen poika, hänen sijaansa. Hallitusviran kanssa on tavallisesti\npapillinen virka yhdistetty, samoin kuin perheessä isäntä on\nkotijumalain hoitaja. Mutta paikoittain papillinen toimi joutuu jonkun\neri suvun hoidettavaksi, niinkuin Levi'n suvulle Israelin kansassa;\ntoisinaan syntyy erinäinen papillinen sääty niinkuin Druidit\nGallialaisilla.\n\nSuurin eroitus tämän alkuperäisen yhteiskunnan laitoksessa on kenties\nseurauksena erilaisesta elämäntavasta. Paimentolais-heimokunnissa,\njoiden asunto on vähemmin pysyväinen, ei voi yhdys-side perheiden\nvälillä olla niin luja, ja hallitus-valta ei siis enää säily yhtä\nvahvana, kuin alkuperäinen isännyys. Villi-elämässä on sen vuoksi\nenemmän vapautta, mutta se on vapaus semmoinen, joka ei vaikuta mitään\nedistystä kultuurissa ja laitoksissa. Nämä kansat ovat pysyneet\nalkuperäisessä tilassaan vuosituhansien läpitse ja tarjoovat vielä\nnytkin kuvan vanhimmista oloista. Castrén on meille antanut\nmerkillisen kuvan Obdorsk'in Ostjakeista, jotka vielä nytkin seisovat\nheimokuntaisuuden kannalla.[3] Heimokunta jakaantuu useihin sukuihin ja\njoka suku useihin perheisin. Yhteen sukuun kuuluu useinkin satoja tai\ntuhansia jäseniä, jotka kaikki lukevat itsensä niin likeisiksi,\nett'eivät milloinkaan nai keskenänsä. Jokaisella suvulla on oma\nvanhimpansa, joka ratkaisee ja sovittaa keskinäiset riidat, mutta\nuseilla suvuilla on sen ohessa yhteinen ruhtinas, joka tuomitsee riidat\nsukujen välillä laitumista, kalavesistä ja metsästys-aloista. Sekä\nruhtinaan että suku-päällikköjen virat ovat perittäviä, sillä\nrajoituksella minkä äsken mainitsin. Itse jumalanpalvelus on\njärjestetty melkein samalla tavalla kuin yhteiskuntakin. Kullakin\nperheellä on omat koti-jumalansa; mutta sukukunnalla on sen ohessa\nyhteiset jumalankuvat.\n\nMaanviljelys-heimokunnat tavallisesti muodostavat yhteiskuntansa\nlujemmaksi, vaikka perustus on muutoin yhtäläinen. Semmoinen heimokunta\nmaahan tullessa heti alusta asettuu kyläkunnittain, -- tapaus, jota\neräs Intian kansanruno kuvailee seuraavalla tavalla: \"Niinkuin\nsulatettu sokuri-neste kansa valui yli koko maan, ja kun tulva asettui,\nsyntyi niinkuin sokuri-kiteet eri kyläkunnat\".[4] Tämmöinen ensimäinen\ntulo on tietysti valloitusta, jos ennestään löytyy asukkaita, jotka\ntäytyy voittaa. Useimmiten tämä voitettu kansa lasketaan orjuuteen.\nValloittajain oma turvallisuus tietysti vaatii lujaa yhteiskunnallista\nkokonaisuutta; heimokunnan ruhtinaalla täytyy olla jotenkin suuri valta\nkansalaisten yli. Mutta tämä hallitus-valta oikeastaan ei ole muuta\nkuin perheen-isän vallan jatkoa. Itse asumisen vakinaisuus vaikuttaa\nvakaampia hallitus-oloja. Merkillistä on, että maan-omistus pysyy\njohonkin määrin yhteisenä. Kyläkunnan viljelys-maat, metsät ja niitut\neivät ole jaettuina perheiden välille varsinaiseksi omaisuudeksi, vaan\njärjestys, jota noudatetaan, on seuraava. Kyläkunnan esimies, päällikkö\neli vanhin (kuinka tahdomme häntä nimittää) saapi eri osuutensa, joka\nseuraa tämän perittävän viran kanssa. Muu nautinto-maa jaetaan eri\nperheille sillä tavoin, että kullakin aina on suhteellinen osansa; jos\nperheitä lisääntyy, tehdään uusi jako; mitä ei voida jakaa, pysyy\nkyläkunnan yhteismaana (Ruotsin lakien \"allmänning\"). Semmoinen\nkyläkunta oli esm. Muinais-Irlannin niinkutsuttu _Sept_, semmoista\njärjestystä eli maa-kommunismia vielä noudatetaan esm. Venäjällä. Syynä\non, että koko kyläkunta oikeastaan pitää itseänsä yhtenä perheenä,\nsamasta esi-isästä lähteneenä, jonka eri jäsenillä ei voi olla mitään\nerikois-omistusta. Luultavaa on, että alkuperäisen käsityksen mukaan,\nei kyläkunnallakaan ole erikois-oikeutta maahansa, vaan kaikki maa on\nheimokunnan yhteinen, vaikka tarpeen vuoksi jaettuna eri kyläkunnille\neli septeille. Myöskin heimokunnan ruhtinaalla on eri osansa viran\npuolesta, ja lisäksi löytyy heimokunnan yhteismaata. Yhteismaihin, jos\nniitä ei muuten tarvita, asettuu vähitellen päällikköjen luvalla\nuutis-asukkaita, useinkin epävapaita, joilla ei ole suku-yhteyttä\nvarsinaisen heimon kanssa, ja vasta tällä tavoin syntyy\nyksityis-omaisuus.[5]\n\nOmituinen todistus siihen, että heimokunta oikeastaan katsoo itseänsä\nyhdeksi perheeksi, saadaan tämmöisten kansain naimis-tavoista. Maailman\nalusta ovat kansat katsoneet luvattomaksi naida likeisiä sukulaisia;\nmutta kielletyn sukulaisuuden asteet olivat muinaiskansoilla eli\nalkuperäisessä yhteiskunnassa paljoa laveammat kuin meidän käsityksemme\nmukaan. Jo Castrén huomautti, että Suomensukuisilla kansoilla on ollut\nsääntönä, ett'ei kukaan saa ottaa vaimoa omasta heimokunnasta; vaimo\noli siis joko ostolla tai ryöstöllä hankittava toisesta heimokunnasta,\nja jälkimäinen keino oli melkein tavallisempi, koska heimokunnat usein\nolivat vihollisuudessa keskenänsä. Suomen muinais-runot todistavat,\nettä esm. Kalevalan uroot etsivät itsellensä kainaloiset kanat\nulkopuolelta Kalevalan heimoa, ja ne hää-tavatkin, jotka ovat meidän\naikoihin saakka Suomessa säilyneet, muistuttavat alkuperäisestä naisen\nryöstöstä. Vaan tämä sääntö ei ole yksin-omaista Suomalaisille. Yli\nkoko Aasian on sama tapa jokseenkin yleisenä. Niinpä esm. Radjputien\nkansalla Keski-Intiassa on sama sääntö, ett'ei milloinkaan saa naida\nomasta klanistaan; sillä kaikki klani-perheet, vaikka asuisivat kuinka\nkaukana toisistaan hyvänsä, ja vaikka todellinen sukulaisuus heidän\nvälillänsä jo olisi kokonaan unohtunut, katsovat kuitenkin toisiaan\nyhdeksi vereksi. Mutta siellä, niinkuin muualla heimokunta-laitoksessa,\nainoastaan isän-kanta perustaa sukulaisuutta. Nainen, naitaessa,\nkadottaa sukunsa ja verensä, ja liittyy miehensä sukuun.[6]\n\nLopuksi tahdon huomauttaa, että juuri täytymys etsiä vaimoa\nulkopuolelta heimokuntaa ja vaikeus saada sillä tavoin avioliittoa\nrakennetuksi, on hyvin aikaisin vähentänyt moni-vaimoisuuden, joka oli\naivan luvallinen, mutta ei aivan tavallinen.\n\nToinen vaikutus tästä ulkoa-naimisesta oli, että heimokunnat\npakoitettiin lähtemään ulos umpinaisuudestaan ja ryhtymään\nkaikkinaisiin keskuuksiin muiden kanssa. Ensimäinen edistys-askele\nihmiskunnan historiassa on se, että syntyy joku vaihe-vaikutus eri\nheimokuntain ja kansakuntain välillä.\n\nVaan tämä vaihe-vaikutus alkuperäisessä muodossaan ei ole\nsuinkaan ystävällinen. Tavallisimpana keinona, jolla kansat tällä\nkultuuri-kaudella tutustuvat toisiinsa, on sota ja valloitus, ja\nvalloituksen hedelmänä on aina suuremmassa tai vähemmässä määrässä\nvoitetun orjuuttaminen. Tämän kautta tulevat yhteiskunnalliset siteet\nlujemmiksi; voittajan täytyy oman turvallisuutensa tähden perustaa\nlujempaa hallitusmuotoa omassa keskuudessaan; orja taas saapi lujan\nlakinsa isännän tahdossa. Tuo luonnon-elämän vapaus, joka on pedon\nvapaus metsässä, oikeus syödä muita ja joutua muiden syötäväksi, ei\ntuottaisi mitään kehitystä. Tarvitaan laki, joka järjestää teot. Se\nkansakunta, joka ei itse osaa luoda itsellensä lujaa yhteiskunnallista\njärjestystä, saapi orjuudessa käydä ensimäistä kouluansa.\n\nSanoin jo äsken, että itse patriarkallisessa perheessä on orjuuden\nensimäinen alku. Senpä tähden myöskin tuo sodalla syntynyt orjuus on\njotenkin patriarkallinen eikä ensinkään sitä julmaa laatua, kuin\norjuuden nimi saattaisi meitä ajattelemaan. Huomattavaa onkin, että\nkoko muinais-maailma katsoi orjuuden ihan luonnolliseksi asiaksi. Itse\nKreikan filosofit eivät hetkeäkään ajatelleet, että maailma saattaisi\nolla muulla tavoin järjestettynä. Eroituksena orjan ja vapaan välillä\nalkuperäisessä yhteiskunnassa ei ole niin paljon vapauden määrä, --\nsillä vapaakin on isännän vallan alainen --, vaan oikeastaan kummankin\neri asema perhekunnassa. Orja ei ole perheen jäsenenä, orjalla ei ole\nmitään koti-jumalia, orja ei ole ihminen samassa merkityksessä kuin\nomat heimokuntalaiset. Mutta usein orjat kohdellaan ja hoidetaan\nleppeästi, niinkuin kalliinta omaisuutta.\n\nVaan orjuudella on ollut sen ohessa suuri valtiotaloudellinen\nmerkitys. Tunnettu taloudellinen totuus on, että työn kostuttamiseen\ntarvitaan pääomia. Ensimäiset pääomat tarjoo itse luonto runsailla\nelatusvaroillansa; sitten täytyy ihmisen itse hankkia pääomia lisäksi\ntyönsä säästetyistä hedelmistä. Vaan ennen kuin pääomia on ko'ottu,\npysyy työ kovin hedelmättömänä ja elämä kovin köyhänä. Kultuuri ei voi\nedistyä, jos ei edes nuo harvinaiset pääomat tule yhteen-ko'otuiksi.\nOrjuuden kautta tapahtuu semmoinen kokoonnuttaminen. Orja-joukko on\nko'ottu työvoima, ko'ottu pääoma. Se on välttämätön ehto vallitsevan\nkansan kultuurille. Ilman orjitta ei olisi mikään korkeampi viljelys\npäässyt alkuun; ilman orjita ei olisi Kreikkalainen sivistys\nmilloinkaan kukoistanut.\n\nMeitä tietysti loukkaa se ajatus, että löytyi ihmisiä, joille ei mitään\nihmis-arvoa annettu. Mutta tämä ei ainoastaan orjuuden laitoksessa\nilmaannu. Vapaatkin kansat eivät toisissansa tunnustaneet mitään\nihmisyyttä; käsitteet _ihmisyys ja ihmiskunta_ olivat aivan\ntuntemattomia. Useissa kielissä sanat _muukalainen ja vihollinen_\novat alkuansa yhtä. Itse jumaluuden käsitys oli yksinomaisesti\nkansallinen; jumalat olivat perheen, heimokunnan, kansakunnan, ei\nihmiskunnan. Niinpä esm. Jehovah oli Abrahamin, Isakin ja Jakobin\njumala, ja ainoastaan patriarkkain jälkeläisille kuului käskysana: \"ei\nsinun pidä pitämän muita jumalia minun edessäni\"; mutta ulkopuolella\ntämän oman kansan piiriä vallitsi muita jumalia. Romalaisissa tämä\nahdas käsitys tosin jo alkoi muodostua suvaitsevammaksi; mutta se\ntapahtui sillä tavoin, että vieraille jumalille tarjottiin sija\nRomassa: tapana oli, kun vihollista kaupunkia piiritettiin,\njuhlallisesti kutsua sen jumalat ulos Romaan siirtymään.\n\nNäin ollessa ei ollut mikään keskuus-elämä eri kansain välillä\nmahdollinen. Tietysti syntyi hyvin aikaisin jonkunlainen kauppa; mutta\nkauppa ja ryöstö kulkivat aivan rinnatusten. Itse Foinikialaiset,\nvanhan maailman etevin kauppakansa, olivat melkein yhtä paljon\nmeri-rosvoja. Homeron runoelmista näemme, että kun Kreikan rannoille\nsaapui vieras alus, tulijoilta ensiksi kysyttiin, oliko aikomus kauppaa\ntehdä vai ryöstää. Jälkimäinen katsottiin yhtä kunnialliseksi\nelinkeinoksi kuin edellinenkin, ja erittäin ihmis-ryöstö oli kaikkein\nedullisin kauppa.\n\nTämmöinen on alku-maailman luonto. Orjuus on niin-sanoakseni ensimäinen\nedistys-askele, koska se kumminkin jotakin lakia asettaa ja\nulkonaisesti viepi eriheimoiset ihmiset yhteen. Mutta orjuuttaminen ei\ntapahdu ainoastaan yksityisten henkilöin suhteen eikä yksityisissä\nmaissa, joissa voitollinen kansa asettaa herruutensa voitetun kansan\nyli. Vieläkin suuremmissa määrissä tämä keino käytetään erinäisten\nvalloittaja-monarkiiain kautta, jotka levittävät herruutensa laveam piin\naloihin. Nämä tapaukset ovat historian alkua, koska ne kaikkien ensin\novat herättäneet ihmisten huomiota. Niiden luontoa ja vaikutusta saamme\nseuraavassa luennossa tarkastella.\n\n\n\n\nKolmas Luento.\n\nSuuret itämaiset monarkiiat.\n\n\nEnnen kuin käyn katsastamaan niitä suuria valloittaja-monarkiioja,\njoista ihmiskunnan valtiollinen historia saapi alkunsa, tahdon\nselvyyden vuoksi muistoon virittää tärkeimmät kansatieteelliset kohdat.\n\nKansakuntain vanhimmat tarut näyttävät johdattavan heidän syntyperänsä\nHindukuh'n tienoilta, ylisen Sind-virran varsilta. Tästä ihmiskunnan\nkätkyestä ovat nähtävästi lähteneet ne kolme pää-luokkaa,\njotka historian näkymöllä tähän asti ovat astuneet esiin:\n_Turanilaiset_, joihin pääasiallisesti luetaan Suomensukuiset ja\nPohjois-Aasian kansat; -- _Arjalaiset_ eli Indo-Eurooppalaiset\n(niiden seassa Persialaisetkin); -- ja _Semiläiset_, niinkuin\nHeprean, Arapian ja Assyrian kansat. Näiden sukujen ensimäinen\nleviäminen olisi meille epäilemättä hupaisena tutkimus-aineena; mutta\naika ei salli meidän tehdä laveita retkiä ympäri maailman, vaan meidän\non seuraaminen ainoastaan inhimillisen kehityksen pääkohtia.\n\nOmituista on, että ihmiskunnan jakaantuminen eri kansa-luonteisin ja\nnäiden erikois-luonteiden keskinäinen vaihe-vaikutus näkyy olevan tämän\nkehityksen välttämättömän tarpeellisia ehtoja. Myöskin edulliset\nluonnon-asemat ovat ensimäiselle kultuuri-kehitykselle varsin\ntarpeelliset. Näin ovat Tigrin ja Eufratin viljavat yhtymäpaikat sekä\nNiili-virran höystöinen laakso ne seudut, jotka kaikkien ensin vetävät\nhistorian huomiota puoleensa. Edellisessä paikassa, vanhassa\nKhaldaiassa eli Kaksoisvirran maalla, oli yhtynyt kaksi sukua,\nTuranilainen ja Semiläinen, joista ensin-mainittu näkyy olevan\nvanhimman kultuurin perustajana. Sen-puoliset Turanilaiset ovat\nkeksineet kirjoitus-taidon. Se oli alkuansa joku aatteiden kuvaus,\njossa merkit kuvasivat itse esinettä tai jotakin siihen liittyvää\naatetta, esm: tähti-kuva säteinensä sekä tähteä että jumalaa. Siitä\nsyntyi tavuu-kirjoitus, jolloin kuvan merkitykseksi tuli vastaavan\nsanan alku siitä kielestä, jota puhuttiin. Vasta paljoa myöhemmin on\ntästä muodostunut varsinainen aakkos-kirjoitus, jossa on eri merkki\nkullakin yksinkertaisella äänellä. Myöskin vanhimmat uskonnolliset\nharjoitukset näyttävät alkunsa saaneen tämän Turanilaisen väestön\nkeskuudessa, ja nyky-aian tutkijat koettavat par'aikaa saada\nMesopotamian Nuolenpää-kirjoituksista selville näitä muinoisimman\nkulturin synty-sanoja. Vaan valtiollista historiaa ei tällä\nTuranilaisella kansalla ole mainittavasti ollut. Joukko pikku valtoja,\nkukin eri kaupungissaan, näkyy olleen sirotettuna noilla lihavilla\naukeilla, missä molemmat virrat yhtyvät, ja samoin itäisessä\nvuorimaassa, Elam'issa eli Susianassa. Väestö oli sekaisin Semiläinen\nja Turanilainen; mutta aikojen kuluessa Semiläinen suku tulee voitolle\nja perii tuon Turanilaisten perustaman sivistyksen. Sen ohessa\nSemiläisiä siirtokuntia leviää muuallekkin, Syriaan, Palestinaan,\nVähä-Aasiaan ja Assyriaan. Historian ala aukenee.\n\nSamaan aikaan on Niili-laaksossakin kulturi syntynyt ja historia\nalkanut. Egyptin väestö oli jotakin perivanhaa Semiläistä haaraa, ja\nmahdolliseksi arvelen, että sekin oli saattanut tuoda kultuurinsa\nensimäiset siemenet Kaksois-virran maalta; ainakin Hieroglyfi-kirjoitus\nEgyptissä on kehittynyt aivan samalla tavoin kuin Nuolenpää-kirjoitus.\nMuutoin valtiollinen historia alkaa Egyptissä aikaisemmin kuin missään\nmuualla. Heti kun nuo eri heimokunnat ruhtinainensa yhdistyvät\nsuuremmaksi valtakunnaksi, on Faraojen valta syntynyt ja Egyptin\nhistorian aamukoitto tullut. Tarkkoja vuosilukuja emme saa odottaa.\nMutta muutamien aian-laskujen mukaan on ensimäisen kuninkaan,\nMena'n, aika asetettava vuoteen 3893 e.Kr. Sitten seuraa loistava\nkultuuri-kehitys, suurten pyramidien rakennus ja Egyptin kirjallisuuden\nalku; mutta ulko-maailmaan ei vielä tunnu mitään vaikutusta\nNiili-laakson umpeen-suljetusta viljelyksestä. Vasta XII:n\nkuningas-sarjan aikana, noin 2,200 vuotta ennen Kristusta,\nleviää Faraojen valta Aithiopiaan. Se on sama aika, jolloin\nheimokunta-päällikkö Abraham siirtyy Mesopotamiasta Jordan'in toiselle\npuolelle. Semiläiset paimentolais-kansat ovat silloin liikkeelle\ntulleet, ja muutama osakunta heitä karkaa Egyptiinkin, valloittaen\nFaraojen valtakunnan, johon nämä muukalaiset nyt asettuvat hallitsemaan\nv. 2100-1600 välillä. Heitä nimitetään Egyptin historiassa Hyksos,\nHiq-shosu, s.o. rosvo-ruhtinaat, ja heidän aikanansa tulevat Israelin\nlapset Egyptiin, mainitakseni tuota Piplian historiasta meille kaikille\ntunnettua tapausta. Mutta muukalaisten yliherruus vihdoin yllyttää\nEgyptiläisten kansallis-tuntoa vastarintaan: Hiq-shosut karkoitetaan,\nja tuo vapauttamis-sodasta paisunut kansallinen voima nyt tulvailee\nulos avaraan maailmaan. Egyptin sankariuden aika, XVIII:n ja XIX:n\nkuningas-sarjain loistavat hallituskaudet, ovat tästä seurauksena.\nNeljän sadan vuoden kuluessa (noin vv. 1500-1100) Egyptin Thotmes'it ja\nRamses'it vievät voitolliset aseensa Syrian yli Eufratin ja Tigrin\nvarsille ja suorittavat tekoja, joiden kertomus vielä 3000 vuoden\nkuluttua saattaisi huomiotamme jännittää, jos meillä olisi aikaa\npysähtyä näihin perimmäisen muinaisuuden muistelmiin. En kuitenkaan voi\nteitä huvittaa juttelemalla Mageddo'n piirityksestä ja Kadesh'in\ntappelusta tai Kheta-kuninkaan sovinto-liitosta Ramses II:n kanssa;\nsillä en ole luvannut mitään historiallisia jutelmia. Mutta yksi\nmuistutus on tehtävä. Näiden tapausten kautta oikeastaan yleinen\nmaailman historia on alkanut. Itämaiden kultuuri-kansat alkavat astua\nulos umpinaisuudestaan, alkavat toisiinsa vaikuttaa. Faraojen\nvalloitusten kautta perustetaan ensimäinen suuri monarkiia, ja\nEgyptiläinen kultuuri leviää aseiden avulla. Se leviääpi toisellakin\ntavalla. Egyptin aseiden suojassa, alkaa Foinikian kauppa kukoistaa.\nTuon köyhän rannikon asukkaat kulkevat karavaneillansa Eufratille ja\nPersian lahden rannalle, samalla kun heidän aluksensa rohkeasti\ntunkeuvat Välimeren kaukaisimpiin seutuihin ja Mustan-meren soppiin.\nLiike on edistyksen ensimäinen ehto, ja nyt on maailma todellakin\nliikkeelle tullut. Kansat kohtaavat toisiaansa, tosin enemmin\nvihollisina kuin ystävinä; mutta kumminkin he toisiansa kohtaavat, ja\njokainen kohtaus on uusi oppimisen tilaisuus.\n\nEgyptin suurvalta loppuu sisällisiin selkkauksiin, joita emme tarkoin\ntunne ja jotka muutoinkin ovat siksensä jätettävät. Silloin tulee parin\nkolmen vuosisadan väli-aika, ennenkuin joku uusi varsinainen suurvalta\nsyntyy. Tämä aika on meille muutoin sangen tuttu: se on Davidin ja\nSalomonin aikakausi. Oli, näet, Egyptin suuruuden aian loppupuolella\ntapahtunut, että Israelin lapset Moseksen johdolla lähtivät ulos\nEgyptistä, joka oli heille muuttunut orjuuden-maaksi, ja tulivat\nvihdoin Palestinaan, \"luvattuun maahan\", jossa valloittivat itsellensä\nsijaa Kanaanilaisten kansain keskelle. Nuo hajalle asettuneet\nheimokunnat, joita ainoastaan yhteinen Jehovah'n palvelus höllästi\nyhdisti, olisivat epäilemättä viimein hämmentyneet Kanaanilaisiin,\nellei kuninkaallinen hallitusmuoto olisi syntynyt heimokuntahallituksen\nsijaan. Silloin koittaa Israel'in kansalle lyhyet mahtavuuden päivät.\nDavidin ja Salomonin valta leviää kumminkin koko eteläisen ja\nkeskisen Syrian yli Eufratiin asti, ja Juutalaisissa -- niin heitä nyt\nruvetaan nimittämään -- silloin varttuu tuo voimakas ja sitkeä\nkansallisuuden-tunto, joka kaikkien vaiheiden läpitse on heidät\nsäilyttänyt häviämästä. Vaan kansan jyrkkä erikois-henki oli myöskin\nsyynä, miks'eivät voineet muita heimokansoja itseensä sulattaa ja sillä\ntavoin perustaa mitään suurempaa maailman-valtaa. Tämän kansan tehtävä\nmaailmassa olikin aivan toinen. Eräs hengellinen maailman-valta, ainoa\nkestävä ja pysyväinen historian suur-valloista, oli, näet, alkunsa\nsaava tämän pienen kansakunnan kansallisista traditioneista.\n\nTuskin on Juutalais-valta hajonnut ja heikontunut, niin uusi\nvalloittaja-monarkiia ottaa maailman kohtalot haltuunsa: se on Assyria,\nNiniven ankara soturi-kansa. Assyrialaiset eivät olleet mitään\nkultuuri-kansaa, niinkuin Egyptiläiset; mutta he olivat valmiin\nkultuurinsa ryöstäneet emämaastansa Khaldaiasta, jonka he tylyllä\nsäälimättömyydellä tallasivat maahan, niinkuin kaiken muunkin, mikä\nsiihen asti oli korkealle kohonnut. Juutalaisten historiasta ovat\nmeille tunnetut nuo kansojen kurittajat: Tuklat-habal-asar, Salmanasar\nV, Sarjukin (Samarian hävittäjä), Sin-akhe-irib, Assur-akhe-iddin ja\nAssur-ban-habal (Sardanapal). Tahdon ainoastaan muistuttaa, että kun\nSyria ja Palestina ovat valloitetut, seuraa itse Egyptinkin vuoro:\nMemfin ja Theban temppelit ryöstetään ja Niili-laakson vanha kultuuri\nhävitetään juuria myöden. Assyrian suuruuden aika ei kuitenkaan\nollut aivan pitkä, tuskin enempää kuin puolen kolmatta vuosisataa\n(vv. 889-625 e.Kr.). Mutta sillä välin se ennätti tehdä paljon\nroineita, hävittää maan tasalle kaikki, mitä sitä ennen on suurta\nollut. Assyrialla näkyy olleenkin paljas semmoinen tasoittaja-virka\nhistoriassa, raaemmassa muodossa melkein samankaltainen tehtävä kuin\nRoman kansalla myöhemmin. Sen kautta oikeastaan tie valmistettiin\neräälle toiselle valtakunnalle -- suurimmalle monarkiialle,\nmikä itämailla muinaisuudessa on ollut, nimittäin Persian\nsuur-kuninkuudelle.\n\nTähän asti olivat Turanilaisuus ja Semiläisyys yksin olleet historian\nnäkymöllä, edellinen ainoastaan jonakuna kultuuri-käytteenä,\njälkimäinen taas varsinaisena toiminnan-tekijänä. Nyt oli Arjalaisuuden\nvuoro tullut, sen kanssa uusi henki ja uusi aatteellinen kanta.\nTuo Baktriassa ja Mediassa kehittynyt Zarathustran uskonto kenties\nalkuansa oli Turanilaisilla aineilla sekoitettu; mutta se muodostui\nomituiseksi valon opiksi, joka käsitti ihmisen siveellisen elämän\njoksikin valkeuden taisteluksi pimeyttä vastaan. Tämän korkeamman\naatteellisuuden nojassa kohosi Median ja Persian kansat uuden\nkultuuri-jakson kannattajiksi. Valtiollisesti seuraa Assyrian\nkukistumisen perästä lyhyt välikausi, jolloin Lounais-Aasian\npohjois-osassa hallitsee Media, ja eteläosassa Babylonia. Se on\nBabylonian kuningas Nabukudur-usur, joka tähän aikaan valloittaa\nJerusalemin ja viepi Juutalaiset Babelin vankeuteen. Mutta pian\nPersialainen valta yhdistää nämä molemmat herruudet ja levittää rajansa\nkauas ulkopuolelle entisen historian piiriä. Media, Baktria ja kaikki\nmaat Sind-jokeen asti, Assyria, Babylonia, Lydia ja koko Vähä-aasia,\nSyria ja Palestina, vihdoinpa Faraojen vanha valtakunta Aitiopian ja\nhieta-aavikkojen rajoihin asti, -- kaikki nämä maat ja kansat lasketaan\nsuur-kuninkaan herruuden alle ja hallitaan hänen satrapeillansa.\n\nTämän suuren valtakunnan, jonka Kyro ja Kambyses olivat perustaneet,\notti Dareio järjestääksensä säännöllisempään hallinto-muotoon, kuin\nmillään entisellä suurvallalla oli ollut. Kullakin hallintokunnalla oli\nsatrapinsa eli maaherransa, tämän vieressä apulaisena ja vakojana\nkuninkaallinen kirjuri, ja molempain vastapainona erinäinen\nsotapäällikkö. Eri maiden ja kansain vero-lajit ja vero-määrät olivat\ntarkoin säädettyinä. Säännöllinen juoksija-posti toi valtakunnan\nkaukaisimmista ääristä tiedot suur-kuninkaan hoviin, Pasargadaan,\nSusaan tai Ekbatanaan. Persia ei ollut ainoastaan lavein monarkiia,\nmitä maailma tähän asti oli nähnyt; se tuli Dareion hallinto-laitosten\nkautta ensimäiseksi järjestyneeksi suurvallaksi. Egyptin ja Assyrian\nherruudet olivat olleet satunnaisia valloituksia, joita jokaisen uuden\nhallitsijan täytyi uudistaa, ja joita vähinkin vastoin-käyminen\njärkähytti. Assyrian kuninkaat, kun tahtoivat estää voitettujen\nkapinaa, eivät olleet muuta neuvoa keksineet kuin teloittaa kansakunnat\ntai siirtää ne toisille asuinsijoille. Persian kuninkaat niitä\nsäästivät ja hallitsivat; heidän valtakuntansa oli ensimäinen oikea\nmaailman-monarkiia.\n\nSitä vastoin Persia varsin vähän vaikutti alamaisten kansain luonteesen\nja sisällisiin oloihin. Itse Persialaiselta kultuurilta puuttui voima\nmuodostamaan alamaisiaan oman henkensä mukaan, ja nuo eri kansat siis\npysyivät henkisesti melkein itsenäisinä. Joskus itsenäisyys oli\nmuutoinkin melkein täydellinen. Keskellä monarkiiaa löytyi\nvuori-heimoja, joille suur-kuningas maksoi lunnaita vapaasta\nkulkemisestaan heidän alansa läpitse, vaikka samat heimokunnat\nsaattoivat häntä seurata kaukaisille sotaretkille. Varsin hupainen on\nse kuvaus, minkä Herodoto (VII 61 seurr.) antaa Xerxeen kirjavasta\narmeijasta, kun se tarkastetaan Hellesponton rannalla, retkeä tehtäessä\nKreikkaa vastaan. Siinä on kansa-laumoja, jotka valtaherran käsky on\nkokoon ajanut; -- mutta mitään yhteistä henkeä siinä ei ole. Tuo, suuri\nmonarkiia ei kumminkaan ole muuta kuin raa'asti kokoon-kyhätty\nyhdyskunta toisilleen aivan vieraita kansoja.\n\nNäiden suurten itämaisten monarkiiain merkitys maailman historiassa\ntoivoakseni jo lienee kuulijoilleni jotenkin selvä. Niiden kautta\nkansakunnat temmattiin alkuperäisestä umpinaisuudestaan ja saatettiin\ntutustumaan keskenänsä. Usein tämä tapahtui verisellä väkivallalla:\nkansat ajettiin rautaisilla vitsoilla kokoon ja sidottiin yhteen\nrautaisilla vanteilla. Mutta ainoastaan tämmöisellä kovalla kurilla on\nihmiskunta voinut tulla kasvatetuksi historian koulussa; ainoastaan\nniillä keinoin saatiin kansat ensin lähestymään toisiansa.\n\n\n\n\nNeljäs Luento.\n\nKreikkalaiset.\n\n\nMainitsin viime luennossa sitä kirjavaa kansa-laumaa, jota Persian\nsuur-kuningas tarkasteli Hellesponton rannalla, marssiessaan Kreikkaa\nvastaan. Se on vanhan historian ihanin näytelmä, tämä taistelu, joka\nnyt on alkanut. Ulkopuolella sitä alaa, jolla kulturi ja historia tähän\nsaakka ovat liikkuneet, tulee tähän aikaan näkyviin uusi kansakunta,\njonka suur-kuningas silloin päättää liittääkseen alamaistensa lukuun.\nSe on Hellenien kansa, Kreikkalaiset, ensimäinen kansa Euroopassa, joka\nkohoaa sivistykseen, Eurooppalaisen kultuurin perustajat. Melkein\nkaikki kultuuri-siemenensä oli Kreikka saanut Itämailta; mutta ne\nolivat itäneet omituisella tavalla Kreikan saarien ja lahdelmain kesken\nja kirkkaan Helleniläisen taivaan alla. Myöskin ne valtiolliset muodot,\njotka tällä kansalla olivat syntyneet, ilmaantuivat jyrkkänä\nvastakohtana Itämaiden raskaalle ja kankealle despotismille. Ei\nmitään taipumusta yhdistymään suureksi valtakunnaksi, vaan paljaita\npikku-valtioita, joissa vanhempi patriarkallinen yhteiskunta helposti\nmuuttui joko ylimysvallaksi eli aristokratiiaksi taikka kansavallaksi,\ndemokratiiaksi; -- niin-muodoin enemmin tai vähemmin tasavaltaisia\nlaitoksia. Tämä yhteiskunnallinen tila vaatii kultakin kansalaiselta\nsuuren määrän yksityistä toimeliaisuutta, panee kaikki yhteiskunnan\nvoimat liikkeelle, jännittää jokaista sen jänterettä. Mutta, tämä\nyksityis-toiminta ei ole mikään vallaton ja hillitön erikois-voimain\nkirmaus; siinä tapauksessa yhteiskunta hajoisi. Tasavallassa löytyy\nkuitenkin yksi voima, joka kaikki erikois-voimat yhdistää, hallitsee ja\njohtaa; se on laki, jonka kansa itse antaa, ja isänmaan-rakkaus, joka\nkaikkia elähyttää. Heimokuntaisuuden ja heimo-rakkauden sijaan on\ntullut korkeampi yhteiskunnan muoto, isänmaa, ja tämä on Kreikan kansan\nluoma. Mutta tuo uusi aate synnyttää uutta kultuuri-vauhtia, ja tämän\navulla tuo pieni kansa jaksaa vastustaa Itämaisen suur-kuninkaan\nsuunnatonta väkirynnäkköä. Siinä näytelmän jännittävä ja suurenmoinen\npuoli.\n\nSiitä hetkestä alkaen Helleniläinen henki käypi inhimillisen kehityksen\netupäässä. _Kansalais-vapaus_ on tullut maailman-mahdiksi.\n\nKuinka tämä uusi yhteiskunta oli syntynyt ja muodostunut, en voi aivan\nlaveasti selittää; vaan muutamat lyhyet viittaukset ovat kuitenkin\ntarpeellisia. Jos katselemme Kreikan yhteiskuntaa niinä aikoina, joita\nHomeron runot kuvailevat, havaitsemme, että heimokuntaisuus vielä\nsilloin ylt'yleensä vallitsee. Sukukunta-päälliköt, ylimykset, ovat\nnäiden runoelmain sankareina; ne taas ovat heimottain liittyneinä\njonkun kuninkaan ympäri, joka on esimiehenä ylimystensä kesken,\npää-sankarina ja jumalain varsinaisena holhottina. Valtiollisessa\narvossa ei ole eroitus aivan suuri kuningasten ja ylimysten välillä;\nsillä jälkimäisetkin ovat laillansa \"kuninkaita\" kukin omassa pienessä\npiirissään eli sukukunnassaan. Ainoastaan uskonnollinen arvo antaa\nAgamemnonille, Akhilleylle, Odysseylle heidän korkeamman asemansa; ne\novat nimen-omaan \"jumalaisia\" ja sen vuoksi hallitsevat. Näitä\nkuninkaita ja ylimyksiä alempana on muu kansa, joka heimolais-tunnon\nsiteillä on kiintynyt johtajiinsa, sodassa ja rauhassa seuraa heidän\nkäskyjänsä ja kunnioittaa heitä yhteisten koti-alttarein holhojiksi,\nsuku-jumalain sovittajiksi ja edusmiehiksi. Näin on alkuperäinen\nyhteiskunta Kreikassa aivan sama kuin muuallakin, missä heimokunta-olot\nvallitsevat. Vaan tämä patriarkallinen keskuus vähitellen, melkein\nhuomaamatta, muuttuu. Toiselta puolen sopusointu kuninkuuden ja\nylimyskunnan välillä rikkuu: kuninkaat pyrkivät suurempaan\nvaltaan, ja ylimykset taas pyrkivät tätä valtaa rajoittamaan tai\nlakkauttamaan. Tämän taistelun kautta kuninkaan-arvo enimmissä paikoin\nmuuttuu paljaaksi nimeksi, joka ainoastaan uskonnon harjoitusta\nvarten, ikäänkuin jumalain mieliksi, säilytetään. Toiselta puolen\nmyöskin sukujen keskuudessa alkaa eripuraisia aineita ilmestyä.\nSukukunta-pääällikköjen alamaiset, suvun kaukaisemmat haarat, nuo\nlukuiset alustalaiset, jotka viljelevät maansa, ei omanaan, vaan suvun\ns.o. päällikön omaisuutena, -- nämä kaikki eivät aian-pitkään tunne\nitseänsä niin kiintyneiksi yhteiseen suku-alttariin, ett'eivät pyrkisi\nsuurempaan itsenäisyyteen. Pait sitä ilmaantuu muitakin voimia kuin\nmaa-omaisuus. Kauppa syntyy, syntyy teollisuus. Raha tulee\nyhteiskunnalliseksi mahdiksi ja antaa hyötymisen tilaisuutta\nulkopuolella sukukunta-olojen ahdasta piiriä. Näin tulee aristokratiian\nrinnalla demokratiia näkyviin ja taistelu alkaa, joka eri paikoissa eri\ntavalla päättyy. Spartassa esm. järjestyi ylimysvalta jyrkimmässä\nmuodossaan. Joku satamäärä \"tasa-arvoisia\" siellä hallitsi Lykurgon\nsäätämien lakien mukaan; muu Spartan ja Lakonian väestö eli näiden\nherruuden alla eri alamaisuuden asteissa, alkaen niinkutsutuista\n\"huonommista ihmisistä\", jotka seisoivat vallitsevaa säätyä lähinnä,\naina noihin kurjiin Heloteihin saakka, jotka kärsivät julminta\norjuutta. Ihan toiselle kannalle muodostuivat asiat Attikassa. Solonin\nla'in-laatimuksen tärkein puoli näkyy olleen, että hän vapautti\nalustalaiset heidän isäntäinsä ylivallasta, teki heidän maansa vapaaksi\nja heidät itsensä kansalaisiksi. Tällä perustuksella sitten Athenan\ndemokratillinen tasavalta yhä edistyi ja kohosi loistavaan\nkukoistukseen. Muissa Kreikan valtioissa ja niiden siirtokunnissa\nyhteiskunnallinen muodostus tapahtui suuremmassa tai vähemmässä\nmäärässä samalla tavoin kuin Spartassa tai Athenassa. Sääntönä oli\ntasavaltainen hallitusmuoto, joko koko kansan tai ylimyssäädyn\nkäytettävänä, ja tämä hallitusmuoto herätti virkeän ja voimakkaan\nisänmaallisuuden siinä ahtaammassa tai avarammassa piirissä, johon\nkansalais-oikeus ulottui.\n\nTämä näin syntynyt isänmaan-rakkaus oli jotakin aivan toista kuin se\nheimolaisuuden-tunto, joka muinoin patriarkallisessa yhteiskunnassa oli\nliittänyt ihmiset yhteen. Se oli rakkaus isänmaan lakeihin ja\nlaitoksiin, joiden etuja nautittiin, rakkaus siihen valtiolliseen\nvapauteen, joka oli kunkin kansalaisen työllä ja toimella suojeltava.\nMutta toiselta puolen vapaus Kreikan valtioissa ei ollut juuri aivan\nsamankaltainen kuin vapaus meidän-aikaisessa merkityksessä. Kansalainen\nKreikan maalla oli kokonaan valtion hallussa, joka tarkoituksiansa\nvarten saattoi anastaa kaiken hänen olentonsa, hengen ja tavaran,\nyksityis-toimen ja itse perhe-elämän. Vapaus oli oikeastaan\nvaltiollisten oikeuksien nautinto; mutta yksityis-elämän vapautta ei\nollut olemassa. Senpä tähden jokaisen kansalaisen täytyi alituisesti\nolla valtiotoimissa kiinni, antaa itsensä kokonaan alttiiksi valtion\npalvelukseen. Tämä oli epäilemättä monessa kohden haitallista ja\nrasittavaa; mutta se kumminkin yllytti, melkein pakoitti, joka miestä\njaloimpiin ponnistuksiin. Todella hämmästymme, katsellessa, mitkä\nvelvollisuudet seurasivat kansalais-asemaa esm. Athenassa. Koko\nlukumäärä niitä kansalaisia, jotka varallisuutensa nojassa olivat\noikeutetut valtio-virkoihin, teki Peloponneson sodan alulla ainoastaan\n14,000. Mutta korkeimpaan oikeustoon, Heliaiaan, otettiin arvalla joka\nvuosi 5000 jäsentä, niin että keskimäärin joka toinen tai kolmas vuosi\nkului kultakin mieheltä tuomari-toimeen. Valtaneuvoskuntaan eli\nsenaattiin valittiin joka vuosi 500 jäsentä; niin-muodoin Athenalainen\nkeskimäärin kaksi kertaa elinkauteensa sai täyttää tämän tärkeän ja\nvaivaloisen viran. Joka kymmenes päivä oli yleinen kansankokous, jossa\naamusta aikaisin kuunneltiin puhujain esityksiä ja äänestettiin\nsisällisen ja ulkonaisen politiikan kysymyksistä. Välillä tapahtui\nvaltiolliset juhlamenot, jotka tarkoittivat isänmaallisten jumalain\nsuosittamista, puhumattakaan muista valtiotoimista tai moninaisista\nkunnallis-toimista niissä kyläkunnissa, joihin Attikan väestö oli\njaettu. Tämä kaikki oli ainoastaan rauhan askaretta. Sodan syttyessä\nnämä samat miehet olivat asevelvollisia; kansalais-armeijan lukumäärä\noli aivan sama kuin täys-oikeutettujen kansalaisten.\n\nMinun ei tarvitse tässä kertoa, minkä loistavan sivistyksen tämä\nHellaan valtio-elämä on synnyttänyt esm. taiteessa ja kirjallisuudessa.\nTosin taide ja kirjallisuus eivät olleet Hellenien keksimät; myöskin\nItämaiset kansat olivat kirjallisuutta ja taidetta itsellensä luoneet,\npaljoa aikaisemmin kuin Helleniläisen hengen kehitys vielä oli alkanut.\nVaan tässä hengessä asui joku omituinen sointuisuus, joku muodon ja\nsisällyksen sopu, joku tasapainon aisti, joka oli likeistä sukua\nvapaiden valtio-muotojen kanssa. Kreikkalainen henki, joka oli luonut\nuuden yhteiskunnan, loi myöskin uusia ihanne-kuvia taiteelle, uusia\nkaavoja aatteelle ja kirjallisuudelle. Kuka ei tunne Perikleen\naikakautta? Kuka ei tiedä, että tämä antikinen kulturi on mennyt\nKreikkalaisilta Romalaisille ja Romalaisilta on periytynyt nyky-aian\nsivistys-kansoille? Homeron runot, Sofokleen dramat, Herodoton ja\nThykydideen historiat, Platonin ja Aristoteleen aate-aarteet, muuta\nmainitsematta, on helleniläinen henki lahjoittanut ihmiskunnalle\nkatoomattomiksi muistomerkeiksi yhteiskunnallisen vapauden ensimäisistä\nponnistuksista.\n\nVaan Kreikan vapauden ja loiston aika, kuten hyvin tiedämme, oli varsin\nlyhyt. Peloponneson sodan jälkeen Hellaan historia alkaa kadottaa\nviehätystänsä, valtio-laitokset kadottavat tasapainonsa, kultuuri\ntuoreutensa. Mikä on siis syynä siihen surkuteltavaan rappio-tilaan,\njoka vähitellen, mutta auttamattomasti, saapi vallan Kreikkalaisessa\nyhteiskunnassa?\n\nTunnemme kaikki noita Kreikan valtio-elämän varjopuolia, jotka helposti\nastuvatkin silmiin: aristokratiian vallanhimo ja itsekkäisyys,\ndemokratiian metelisyys ja oikulliset mielet, vieläpä eri valtioiden\nkeskinäinen eripuraisuus ja kateus. Vaan tämä kaikki on ainoastaan\nulkonaisena merkkinä eräästä vaillinaisuudesta, joka yleensä asui itse\nKreikkalaisessa hengessä ja vähitellen kalvoi sen elinjuuria. Tahtoisin\nnimittää tämän vian ahdasmielisyydeksi eli ahtaudeksi, mutta pyydän,\nett'ei tätä sanaa väärin ymmärretä. Tuo innokas isänmaallisuus, tuo\nvirkeä kansalais-tunto, joka on Hellenien historialle omituinen,\nliikkui oikeastaan kovin ahtaissa rajoissa. Muistamista on, että\nenimmät ihmiset Helleniläisessä maailmassa olivat orjia, ja että\nvapaidenkin joukossa suuri osa ei nauttinut kansalais-oikeuksia.\nAthenassa esm. oli kaikkien kansalaisten lukumäärä ainoastaan 20-30\ntuhatta; muut asukkaat olivat joko Metoikeja s.o. muukalaisia, jotka\nkaupan ja teollisuuden tähden olivat maahan asettuneet, taikkapa orjia,\njoilla vapaa kansalainen te'etti työnsä, sill'aikaa kuin itse hoiti\nvaltiollisia tehtäviänsä. Mutta ihmis-arvoa ja ihmis-oikeutta oli\nainoastaan kansalaisella, ja vielä tarkemmin sanoen, ainoastaan saman\nvaltion kansalaisella. Kansalainen toisesta, vaikkapa Kreikkaisestakin,\nvaltiosta tuli orjaksi samana hetkenä, kuin hän sodassa vangittiin.\nJokainen näistä pienistä valtioista oli siis tarkasti suljettu piiri,\nisänmaana ainoastaan niille harvoille, jotka siinä nauttivat\nkansalais-oikeutta.\n\nTunnustaa täytyy, että senlainen kansalais-vapaus, kuin oli Kreikassa\nkehittynyt, ei ollut muulla ehdolla mahdollinen. Kun valtio-toimet joka\nhetki vaativat jokaisen kansalaisen tarkastusta, oli välttämättömän\ntarpeellista, ensiksi että isänmaa oli niin pieni, että kaikkien\nkansalaisten sopi alinomaa olla saapuvilla, ja toiseksi että työnteko\nmelkein tykkönään jäi muiden asiaksi. Orjuus ja pikkuvaltiollisuus\nolivat siis Helleniläisen valtio-laitoksen elämän-ehtoja, vaan ne\nolivat samassa Helleniläisen hengen kuoleman-syinnä. Orja-työllä on,\nnäet, edistyneemmissä kultuuri-oloissa aina omituinen kirouksensa.\nOrja-työn kautta tulee vapaa työ mahdottomaksi; köyhemmiltä vapailta\nkatoo sekä ansion tilaisuus että työn halu, ja kansalaisten kesken\nsyntyy nääntyväinen, kurja alhaiso, joka pyrkii kukistamaan\nyhteiskunnan perustuksia. Tämä ilmiö havaittiin melkein kaikissa\nKreikan tasavalloissa jo 5:nnen vuosisadan lopulla, Peloponneson sodan\naikana. Aristokratiian ja demokratiian taistelu on silloin jo päättynyt\nja kaupungit ovat saaneet vakinaisen hallitusmuotonsa, joko\nylimysvaltaisen tai kansavaltaisen; mutta nyt alkaa vielä\nleppymättömämpi taistelu rikasten ja köyhien välillä. Alhaiso panee\nylös valtaherroja, \"tiranneja\", ajaa rikkaat maanpakolaisuuteen,\nryöstää heidän omaisuutensa. Rikkaat puolestansa menettelevät yhtä\nsäälimättömästi, harjoittavat julminta kostoa, missä voivat, ja elävät\nainoastaan itsekkäitä nautintoja varten. Kreikan loppuaikoina on\nrikkauden-ahku yhteiskunnan kalvava mato; se turmelee isänmaallisuuden,\nse synnyttää ja kasvattaa palkkasoturi-laitoksen ja seikkailija-mielen.\nKreikkalainen henki silloin tosin vapauttaa itsensä valtion kovista\nsiteistä, mutta kadottaa samassa ainoan siveellisen pohjansa.\n\nEikä Kreikkalainen henki kuitenkaan voi irtauntua ahtaasta\npikkuvaltiollisuudestaan ja ylentyä yleiseksi Helleniläiseksi\nkansallis-hengeksi. Tosin löytyi Kreikkalaisten kesken muutamia\nyrityksiä kansalliseen yhteisvaikutukseen. Tuo jotenkin yhteinen\nkieli oli synnyttänyt kirjallisuuden, joka Homerosta alkaen\npidettiin koko kansan yhteisenä tavarana. Yhteiset orakelit ja\njuhlakilpailut saattoivat eri valtiojen jäsenet tutustumaan keskenänsä.\nValtiollisellakin alalla ilmaantui Helleniläinen yhteishenki\nvastakohtana barbari-maailmalle, esm. Troian sodassa ja taistelussa\nPersiaa vastaan. Mutta näistä yhteisyyden alkeista ei kehittynyt mitään\nkokonaista valtiollisessa ja kansallisessa katsannossa. Se ei ollut\nmahdollista; sillä koko Kreikkalainen valtiollisuus perustui juuri\nisänmaa-aatteen pienuuteen. Vaan toiselta puolen semmoinen\nvaltiollisuus ei voinut tulla pitkä-ikäiseksi; sen täytyi tympistyä ja\nkuoleuntua ahtauteensa ja umpinaisuuteensa.\n\nMutta jos Kreikkalainen niin-muodoin supisti isänmaallisen\nharrastuksensa oman pikku-valtionsa piiriin, hän vielä vähemmin\ntunnusti jotakin ihmisyyttä ulkopuolella Helleniläisyyttä. Kaikki ne\nihmis-olennot maan päällä, jotka eivät puhuneet Kreikan kieltä, olivat\nmuka Barbareja, ja tämä nimitys saapi pian ylönkatseellisen\nmerkityksen, samassa määrässä kuin Kreikkalainen oppii pitämään omaa\nsivistys-muotoansa korkeimpana kultuuri-kantana. Vaikka Persian\nsuur-kuninkaan loisto toisinaan mieltä häikäisee, ei kuitenkaan\nKreikkalainen muulloin kuin alennus-tilassaan tai maanpakolaisena ryhdy\nyhteyteen Persialaistenkaan kanssa. Barbarit seisovat, puhtaan\nKreikkalaisen kannalta katsoen, niin äärettömän alhaalla, että niiden\nkanssa ei sovi ajatellakkaan mitään tasa-arvoista valtiollista\nkeskuutta. Helleniläisyys oli tällä tavoin Kreikkalaisen koko maailma.\nTäytyy tunnustaa, että se oli kovin pieni ja kovin hajanainen maailma.\n\nOlen vähäistä laveammin kosketellut Helleniläisen kultuurin\nvarjopuolia; sillä perikadon ja rappion syyt ovat usein tärkeämmät\ntutkia kuin loiston ja menestyksen. Helleniläinen kultuuri oli niinkuin\nkukkanen, joka lyhyen aian perästä kuihtui, mutta sillä välin oli\nihmiskunnalle valmistanut katoomattoman hedelmän kirjallisuudessansa ja\ntaiteessaan. Että sillä muutoinkin on ollut virkansa ja sijansa\nihmiskunnan yleisessä kehityksessä, tahdon seuraavassa luennossa vielä\nottaa selittääkseni. --\n\n\n\n\nViides Luento.\n\nMakedonialaisuus.\n\n\nPitikö Kreikkalaisen kultuurin pysyä niissä ahtaissa rajoissa, joita se\noli itsellensä pannut? Pitikö sen kukoistaa aikansa Hellaassa ja\nHellaan siirtokunnissa, -- sitten kuihtua ja kuolla, jättäen ainoastaan\nmuiston jälille olemisestaan? Ei, sen piti kuollessaan kirkastua\nhistorian korkeampia tarkoituksia varten. Helleniläisyyden piti astua\nulos umpinaisuudestaan ja pienuudestaan, tullaksensa historialliseksi\nvallaksi. Mutta umpinaisuus ja pienuus on johonkin määrin Helleniläisen\nhengen elämän-ehto; sen vuoksi se laventuessaan kuolee. Siinä se\nGordiolainen solmu, jonka Makedonian miekka katkaisee.\n\nSe kansa, joka nyt astuu silmäimme eteen, oli erittäin sovelias\nvälittämään Helleniläisyyden uutta maailman tehtävää. Makedonialaiset\nolivat sukuperänsä, asemansa ja valtio-laitostensa puolesta\npuolittain barbareja, puolittain Kreikkalaisia. Hallitusmuodossa oli\nsäilynyt Muinais-Kreikan patriarkallinen kuninkuus sekä ylipäänsä\nheimokuntaisuuden raikkaat ja luonnolliset olot; mutta ylhäiset säädyt\nvastaan-ottivat halukkaasti Hellaan korkeamman sivistyksen ja\nperehtyivät sen aatteisin. Näistä aatteista oli yksi, joka keskellä\nKreikan pikku-valtiojen alituista eripuraisuutta oli ollut jonakin\nsovittavaisena kansallisena siteenä niiden välillä. Se aate oli: kosto\nPersialle! Kreikan jaloimmat valtiomiehet eri aikoina, Kimon Athenassa\nja Agesilao Spartassa, olivat koettaneet tämän kansallisen aatteen\nnimessä yhdistää Kreikan hajalliset pyrinnöt yhteiseen suureen\ntarkoitus-perään; vaan pikkuvaltiollisuus oli tehnyt nämä yritykset\ntyhjäksi. Tämän rauenneen aatteen ottaa Makedonia haltuunsa ja saattaa\nsen perille. Siinäpä Filippon ja Aleksanteri Suuren historia.\n\nKuka ei tunne Filippo Makedonialaista ja Kreikan vapauden taistelua\nhäntä vastaan! Kuka ei ole ihastellut Demosthenesta, vanhan maailman\nsuurinta puhujaa ja Athenan jalointa kansalaista, joka viimeiseen\nsaakka koettaa ylläpitää Hellaan pikku-valtioin itsenäisyyttä\nMakedonian ylivaltaa vastaan. Nämä jalot ponnistukset ovat kuitenkin\nturhia, ei sen vuoksi että Helleniläinen henki on rappiolla, vaan sen\nvuoksi että historian suuret tarkoitukset ovat Makedonian puolella.\nNäin saavuttaa tämä Kreikan kasvate johtaja-viran Hellenien\nvaltiollisessa perheessä ja kääntää sitten yhdistetyt aseet Itämaiden\nvalloittamiseen. Persia kukistuu, ja Aleksanteri Suuri perustaa\nmaailman-monarkiian, joka on vielä suurempi ja paremmin järjestetty\nkuin Kyron ja Dareion. Vaan, niinkuin luonnollista onkin, Kreikan\npikku-valtiot eivät milloinkaan voi unohtaa entisyyttänsä, eivät\nmilloinkaan voi viihtyä siihen uuteen maailmanjärjestykseen, joka\noikeastaan on heistä lähtenyt. Suur-kuninkaan armeijassa taistelee\nKreikkalaisiakin Aleksanteria vastaan; Aleksanterin kuoltua koettaa\nHellas, vaikka turhaan, saada itsenäisyytensä takaisin, ja vielä puolen\ntoista vuosisataa sen jälkeen kestää Kreikan ponnistukset ylläpitää\nniitä tasavaltaisia hallitus-oloja, jotka kerran olivat Kreikan\nsuuruutena olleet.\n\nKertomus Aleksanteri Suuren retkistä kuuluu melkein niinkuin juttu\nsatujen maailmasta, ja tuo sankarimuoto on meidän aikoihimme asti\nvoimakkaasti koskenut Itämaisten kansain kuvitukseen. Myöskin\nhistoriallisen asemansa puolesta hän ei ole mikään tavallinen\nvalloittaja Salmanasar'in tai Tshingis-khan'in mallin mukaan, vaan\noikeastaan uuden kultuuri-jakson aloittaja. Itse hän myöskin selvästi\nkäsittää tämän historiallisen tehtävänsä. Valloitus-retken ensimäinen\ntarkoitus, kosto Persialle, saapi päätöksensä, kun Aleksanteri antaa\nhävittää Persian kuningasten vanhan hautaus-kaupungin, Persepolin.\nSen perästä toinen tarkoitus, Itämaiden hellenöitseminen, tulee\npää-asiaksi. Sitä varten Aleksanteri perustaa Helleniläisiä\nsiirtokuntia Persian vallan kaukaisimpiin osiin, sitä varten hän\nedistää naimis-liittoja Makedonialaisten ja barbarien välillä, sitä\nvarten hän itse muuttuu ja muodostuu uusien alamaistensa käsityksen\nmukaan suur-kuninkaaksi, despotiksi, jumalaksi. Koko sen-aikuisen\nmaailman sulattaminen yhdeksi kansakunnaksi, jossa Kreikkalainen\nkultuuri olisi yleisenä, näkyy olleen Aleksanteri Suuren suurena\ntarkoitus-peränä. Koko sen-aikuinen historiallinen maailma oli nyt\nyhdistetty yhteen käteen, joka ihmeteltävällä nerolla ja jäntevyydellä\nosasi sen kohtalot järjestää.\n\nAleksanterin liian aikainen kuolema näytti tyhjäksi tekevän kaikki\nhänen suuret tuumansa; sillä nyt syntyy sekasorron aika, joka kestää\nviisi-kymmentä vuotta ja on mitä kummallisimpia jaksoja maailman\nhistoriassa. Valtiossa niinkuin yksityis-elämässäkin kaikki\nhillimättömät himot ovat irti päässeet. Makedonialainen monarkiia on\nniin äärettömästi levinnyt, että se on lakannut olemasta\nMakedonialaisena. Jo Aleksanteri oli ymmärtänyt, että hänen syrjäinen\nsyntymä-maansa ei enää kelvannut valtakunnan keskukseksi; kun\nkuninkaallinen perhe kuitenkin sinne asettuu, se ennen pitkää kadottaa\nlegitimisen pyhyytensä, ja Aleksanterin kenraalit nyt keskenänsä\ntaistelevat perinnöstä, riistäen sitä kappaleiksi, kun ei kukaan yksin\nvoi sitä anastaa. Tässä hurjassa tuoksinassa kaikki itsekkäät himot\nkirmailevat, vallan-himo, rahan-himo, nautinnon-himo. Murhanteot\nlikeisimpien kesken osoittavat mahtajain siveellistä kantaa;\npalkkasoturien petollisuus todistaa, että turmio on yleinen. Tietysti\nkaikki tämä siveellinen kurjuus ei ole yht'äkkiä syntynyt, vaan on jo\nedellisen aikakauden loppu-puolella alkanut Hellaan yhteiskunnassa.\nTuo palkkasoturi-laitos itsestään on jo merkkinä Kreikkalaisen\nkansalais-hengen alentumisesta; vaan nuo Xenofon'in 10,000\nolivat olleet kunniallisia miehiä, verrattuina Makedonialaisiin\nArgyraspideihin ja heidän kaltaisiinsa. Kummallinen ja laillansa\nmiellyttäväkin on se seikkailija-henki, joka nyt vallitsee. Siltä tosin\npuuttuu korkeampi siveellinen arvo, koska isänmaallisuus ja se\njalostuttava mieli, jonka kansalais-velvollisuudet kasvattavat,\noikeastaan on kadoksissa. Mutta onnen-etsijäin kirjava elämä kirkastuu\nKreikkalaisen kultuurin ihanassa hohteessa ja saapi toisinaan jonkun\nritarillisen loisteen. Perikuvaksi aikakauden luonteesta on etupäässä\nkatsottava kuuluisa Demetrio Poliorketes, jonka elämän-vaiheet tahdon\ntässä lyhyesti kertoa.\n\nHän oli syntynyt v. 334, niin-muodoin siihen aikaan jolloin Aleksanteri\nSuuren valloitus-retki alkoi, eikä ollut siis kuninkaan kuollessa vielä\ntoimi-iällä. Mutta hänen isänsä Antigono ei ollut tässä tilassa\nlaiminlyönyt etujansa, vaan kohosi silloin Suur-Frygian, Lykian ja\nPamfylian käskynhaltiaksi. Kun Perdikkas oli kukistunut v. 321 ja\nAntipater Makedoniassa oli kuollut v. 319, kun vihdoin aikakauden ainoa\nloyali mies, Eumenes, oli loppunsa saanut v. 316 ja monarkiian\nemämaassa hurjat taistelut jatketaan valta-istuimen ympärillä, silloin\nAntigono pyrkii yleiseen herruuteen, ja hänen nuori poikansa saapi\ntilaisuuden astua näkymölle. Yleinen liitto syntyy Antigonoa vastaan.\nDemetrio lähetetään armeijan kanssa Egyptin rajalle, mutta lyödään\nGaza'n tykönä v. 312. Ensimäinen yritys on niin-muodoin huonosti\nonnistunut, ja Seleuko ottaa Syrian ja Babylonian haltuunsa. Seuraavana\nvuonna tehdään yleinen rauha. Kumma kyllä, rauhan ehtojen seassa on\n\"Kreikanmaan vapaus\", s.o. Hellaan pikkuvaltioin kaikinpuolinen\nitsenäisyys niinkuin ennen muinoin. Voisimme luulla, että tämä on\npaljasta ulkokullaisuutta valtamiesten puolelta, jotka tietysti eivät\nsuo toisillensa Kreikan omistusta. Mutta eipä niinkään. Kreikan vapaus\non Kreikkalaisen kultuurin ihanne-kuvia, ja nuo Makedonialaiset\npäälliköt ovat kumminkin Kreikkalaisen kultuurin lapsia. Tämä havaitaan\nolletikkin Demetriossa, joka nuoruuden innolla harrastaa Hellaan\nmuinais-muistoja. V. 307 syttyy sota jälleen ja Demetrio lähtee\nKreikkaan, astuu maalle Athenan edustalle ja vapauttaa Kreikkaisen\nsivistyksen emäkaupungin. Ihastus Athenassa on ääretön ja vapauttajaa\nkunnioitetaan suojelus-jumalana samassa kaupungissa, joka aikoinaan\najoi Aristeideen maanpakoon siitä ainoasta syystä, että tämä muka\nhurskauden maineella tahtoi kohota muita ylemmäksi. Pian Demetrio\nkutsutaan pois Kreikasta Kyproon, jota Egyptin laivasto ahdistaa. Hän\nlyöpi tämän laivaston ja lähettää sanan voitostaan isällensä. \"Terve\nAntigono kuningas!\" -- oli sanansaattajan ensimäinen ilmoitus asiasta.\n\"Demetrio kuninkaalle!\" -- kuului alku Antigonon vastauskirjeestä. Näin\noli kuninkaallinen nimi anastettu v. 306, ja muut Aleksanterin\nkenraalit heti seurasivat esimerkkiä. Vv. 305-303 tapahtui Rhodon\npiiritys, joka toimitti Demetriolle hänen mainehikkaan liikanimensä\n\"Poliorketes\", kaupungin-saartaja; sillä muun sivistyksensä ohessa\noli Demetrio mestarina sen aian mekanillisissa tieteissä ja hänen\npiiritys-koneensa olivat uutta keksintöä sotataiteessa. Seuraavana\nvuonna hän jälleen lähtee rakastettuun Kreikkaansa ja taistelee\nonnellisesti. Mutta nyt on syntynyt suuri liitto Antigonoa ja hänen\npoikaansa vastaan. Tämä rientää Hellespontoon, jonka valloittaa; mutta\nIpson tappelu Frygiassa v. 301 lopettaa Antigonon kunnianhimoisen\nelämän, ja hänen valtakuntansa häviää. Demetrio pakenee ja elää jonkun\naikaa pelättynä merirosvona. Viimein Seleuko Syriassa naipi hänen\ntyttärensä, ihanan Stratoniken, ja Demetrio silloin saapi turvapaikan.\nHän kuitenkin pian riitaantuu vävynsä kanssa ja lähtee v. 297\nkolmannen kerran Kreikkaan. Hyvällä onnella hän sieltä karkoittaa\nMakedonialaiset, saapi Athenan taas haltuunsa, ahdistaa Spartaa ja\npääsee vihdoin kummallisella onnen-mutkalla itse Makedonian kuninkaaksi\nv. 294. Siinä maassa, näet, Antipaterin suku on keskinäisillä\nmurhatöillä hävittänyt itsensä, ja Demetrio, joka on Antipaterin vävy,\nnyt murhauttaa viimeisen joukosta ja anastaa hallituksen. Hän mainitaan\nsiellä menetelleen tirannin tavalla, karkoitetaan seitsemän vuoden\nperästä kaikkien vihollistensa yhdistetyillä voimilla, ja pakoitetaan\npakenemaan Seleukon turviin. V. 283 hän kuolee Apameassa Syrian maalla,\n51 vuoden iällä, koettuansa onnen suosiota ja epäsuosiota jyrkimmässä\nvaihetuksessa. Ylipäänsä hän oli nauttinut elämää runsain määrin sekä\nhekumassa että hengen-viljelyksessä ja maineessa. Maine ja maailman\nhuomio oli etupäässä ollut hänellä elämäntarkoituksena, niinkuin ennen\nmuinoin Alkibiadeella, jonka kanssa hänellä on paljon yhtäläisyyttä\nluonteessa. Hänen poikansa Antigono Gonnatas sittemmin pääsee\nMakedonian kuninkaaksi ja perustaa siellä uuden kuningas-sarjan\nFilippon ja Aleksanteri Suuren alkuperäisellä valta-istuimella.\nSekin seikka on luettava Poliorketeen historian kummallisiin\nonnen-kohtauksiin.\n\nEikä Demetrio Poliorketes ole aian hengen ainoana edustajana. Monessa\nkohden yhtäläinen luonne on tuo tunnettu Epeirolais-kuningas Pyrrho,\nritarillinen seikkailija, joka voittaa ja kadottaa kaupungeita ja\nvaltakuntia sekä idässä että lännessä, kunnes eräs nainen Argos'issa\nviskatulla kivellä lopettaa hänen levottoman elämänsä. Kaikki tämmöiset\nkondottierit tahtoivat olla suuria Aleksantereita; mutta mestarin suuri\nhistoriallinen tehtävä oli heiltä unohtunut. Tämä on eroitus sankarin\nja seikkailijain välillä.\n\nPuolen vuosisadan perästä on kuohu asettunut. Tuo sameaksi\nsekoitettu maailma alkaa selvetä, ja vakinaisia valtioita ilmestyy\nmaailman-monarkiian raunioilla. Nämä valtakunnat ovat: Egypti, Syria,\nPergamo ja Bithynia, sekä Makedonia ja Kreikan valtiot.\n\nNyt täytyy kysyä: mitä maailma oli hyötynyt Aleksanteri Suuren\nvalloituksesta?\n\nVastaus kuuluu: Helleniläisyys, joka oli korkein kultuuri-muoto, minkä\nhistoria siihen saakka oli kehittänyt, on nyt astunut ulos\nkansallisesta umpinaisuudestaan ja muuttanut koko maailman\nHelleniläiseksi. Ihmisyys ei ole enää rajoitettu yhteen ainoaan\nkansakuntaan, Kreikkaan ja Kreikan siirtokuntiin; se jo ulottuu\nkaikkiin entisen historian maihin, samassa kuin Kreikkalainen sivistys\nniihin leviää. Totta on, että monessakin näissä maissa ainoastaan\nvallitseva sääty muuttuu Kreikkalaiseksi; mutta joka paikassa kumminkin\ntunkeuupi koko yhteiskuntaan joku virta Helleniläistä henkeä tieteissä,\ntaiteissa ja yhteis-elämässä, ja tämä synnyttää yleisen tunteen\nyhteisyydestä eli yhteisestä ihmisyydestä. Kreikan kirjallisuus tulee\nmaailman-kirjallisuudeksi, ja sen kautta aatteiden vaihto tapahtuu\ntästä lähin avarammalla alalla. Sama on laita tavarainkin vaihdon.\nFoinikialaisten kauppa-monopoli on lakannut, sitten kuin Aleksanteri\nsuuri kukisti Tyron; sen sijaan valloittajan perustama Aleksandria\nkohoaa varsinaiseksi maailman-kaupungiksi, jossa Euroopan, Aasian ja\nAfrikan tavarat yhtyvät, ja jossa Kreikan tiede ja Itämaiden viisaus\nkeskenänsä tutustuvat. Itse valtiollinen näkö-ala on melkoisesti\nauennut. Näinä edellisinä aikoina oli maailman-historia liikkunut\nAthenan ja Spartan keskinäisissä pikku-rettelöissä tai Theban ja\nKorinthon pienissä suhteissa. Ajan suuri maailman-kysymys oli ollut,\nken pitäisi johtavan sijan tuossa vilkashenkisessä muurahais-pesässä,\njoka käsitti Hellaan ja Peloponneson siirtokuntineen. Muutamat\npuoli-helleniläiset ruhtinaat Thessaliassa, Epeirossa ja Makedoniassa\nolivat toisinaan saaneet kunnian päästä lisäksi seuraan, ja taustalla,\nsuurena suunnattomana pöppönä, nähtiin Persian suur-kuningas\nsatrapeinensa. Semmoinen oli valtiollisen maailman muoto Kreikan\nklassillisena aikakautena. Nyt sitä vastoin valtiollinen keskuus\nulottuu kauas entiseen barbari-maailmaan; kokonainen yhteiskunta\njotenkin suuria valtioita on syntynyt, jotka kaikki kuuluvat samaan\nsivistys-piiriin. Ihmisyyden rajat ovat melkoisesti laajentuneet.\n\n\n\n\nKuudes Luento.\n\nRomalaisuus.\n\n\nKreikkalais-Makedonialaisen maailman raja-seuduilla lännessä oli\nmaan-osia, joihin Kreikkalainen sivistys jo aikaisin oli alkanut\ntunkeuda, vaikka Filippon ja Aleksanteri Suuren valloitus-toimet eivät\nennättäneet kääntyä sille puolelle. Semmoinen seutu oli Sikelian saari,\njonka rannikot suureksi osaksi olivat Kreikkalaisten siirtokuntain\nvallassa; semmoinen seutu oli myöskin koko eteläinen Italia,\njossa Kreikkalainen uutisasutus pääsi semmoiseen valtaan ja\nkukoistukseen, että tätä maata yleisesti muinaisuudessa nimitettiin\nSuur-Kreikaksi, \"Magna Graecia\". Seudun raa'at alku-asukkaat\ntoimittivat Helleniläisille ranta-kaupungeille ne luonnon-tuotteet,\njotka elättivät näiden kauppaa ja enensivät niiden rikkautta. Sybaris\noli tunnettu maailman herkullisimmaksi kaupungiksi. Syrakusassa loisti\ntiede ja taide. Neapoli, Kroton, Tarento olivat mainittavia sekä\nsivistyksestä että mahtavuudesta. Luonnollista oli siis, että ennen tai\nmyöhemmin joku Makedonialainen seikkailija koettaisi onneansa tälläkin\nhaaralla, Kreikkalaisen sivistyksen äärimmäisellä voittomaalla.\n\nSilloin sattui tapaus, joka herätti suurta huomiota sen-aikuisessa\nmaailmassa. Eräs barbari-kansa, joka kutsuttiin Romalaisiksi, oli\njulistanut sotaa Tarentoa vastaan. Tämä kaupunki, joka oli tottunut\nrahalla ostamaan palkkasoturi-joukkoja puolustajikseen, kutsui tuon\nennen-mainitun Epeirolais-kuninkaan, Pyrrhon, avuksensa, ja Pyrrho\ntulikin vahvalla sotavoimalla, falangeinensa elefantteineen. Mikä\nääretön ala seikkailija-kuninkaan kunnian-himolle! Niinkuin suuri\nAleksanteri oli valloittanut Itämaat Intiaan saakka, miks'ei voisi\nritarillinen Pyrrho jatkaa voittokulkuansa Herkuleen-pylväisin ja\nläntiseen valtamereen asti? Ainakin hänen oli hyvä toivo liittää Italia\nja Sikelia Epeirolaiseen valtakuntaansa. Mutta hämmästyksellä hän pian\nsai havaita, että Romalaisten sotarinta ei väistynyt mainion\nMakedonialaisen falangin alta, että miehet Tiberin rannalta eivät\npelänneet hänen torni-selkäisiä elefanttejansa. Hänen tosin onnistui\nlyödä Romalainen armeija Pandosian tykönä v. 280, vielä toinenkin\nAskulon tykönä seuraavana vuonna, mutta millä hinnalla! Jälkimäisen\ntappelun perästä hänen mainitaan huudahtaneen: \"Vielä semmoinen voitto\nlisäksi, niin olen hukassa!\" Nyt hän etsii itsellensä edullisempaa\ntoimialaa ja kääntyy Sikeliaan; mutta sielläkin on onni vastainen.\nVihdoin hän palajaa Italiaan, ja silloin Romalaiset Beneventon tykönä\nsaavat hänestä voiton v. 275. -- Makedonian falangi lyötynä! voitettuna\ntaistelussa erästä barbari-kansaa vastaan, jonka nimi ainoastaan huhuna\noli tunkeunut sivistyneen maailman korviin! voitettuna, vaikka\naikakauden etevin päällikkö sitä johti! Mikä hämmästyttävä tapaus!\nKreikkalaisen maailman suurvallat, Egypti ensimäisenä, heti riensivät\netsimään tuon tuntemattoman voittajan ystävyyttä. Roma oli yhdellä\niskulla astunut maailman näkymölle, Kreikkalais-Makedonialaisen\npolitiikin näkö-piiriin.\n\nJa siitä hetkestä se onkin Roma, seitsemän kunnaan kaupunki Tiberin\nrannalla, joka anastaa johtajaviran maailman historiassa.\n\nMikä olikaan siis tämä Roma? -- Jokainen on kuullut nuo vanhat tarinat\nRomulosta ja Remosta, joiden äiti oli Rhaea Sylvia (nähtävästi joku\nmetsänhaltia), joita naaras-susi Tiberin rannalla imetti ja jotka\npaimen-vaimo Akka Laurentia otti kasvattaaksensa. Nämä ja muut jutut\nRoman kaupungin perustamisesta ja ensimäisistä vaiheista eivät\nole historiaa; mutta varmuudella kumminkin näemme, että tuossa\nriidan-alaisessa välimaassa, missä Latinalaisten, Sabinein ja Etruskein\nrajat yhtyivät, syntyi yhteiskunta, joka sai kansan-aineita kaikista\nnäistä kolmesta kansakunnasta. Olot olivat samankaltaisia kuin\nKreikanmaalla vanhimpaan aikaan. Sukukunta-päälliköt, Patriciot -- sana\njolla on sama johtoperä kuin _isäntä_-sanalla Suomenkielessä --,\nolivat vallitsevana ylimys-säätynä ja heidän alustalaisensa, Klientit,\nseurasivat heidän johtoansa. Mutta paitsi näitä löytyi Romassa lukuisa\nväestö ulkopuolella sukuja ja ulkopuolella varsinaista yhteiskuntaa,\nniinkutsutut Plebejit, joiden oikeasta syntyperästä tutkijat eivät ole\nsaaneet täyttä tolkkua. Kenties olivat, ainakin osaksi, kaikenlaista\nirtainta väkeä, jolle Roma oli tarjonnut turvapaikan Kapitolio-kunnaan\njuurella. Sekä uskonnolliset että yhteiskunnalliset laitokset olivat\nlähi-kansoista lainatut. Ei mitään ollut siinä kohden omaa eikä\nitsenäisesti kehitettyä, paitsi tuo luja valtio-side, joka liitti\nyhteiskunnan jäsenet kokoon. Roma, joka alusta asti seisoi vihollisena\nvihollisten keskellä ja turviinsa oli ottanut muiden kansain\nmaanpakolaisia ja karkureita, tottui omaksi turvakseen ankaraan kuriin\nomissa valtio-keskuuksissansa.\n\nTämä valtio-etujen valta kaikkien muiden etujen yli on tosin\nKreikkalaisessakin yhteiskunnassa huomattava; mutta Romassa se oli\nyhteiskunnan koko ydin. Niinpä esm. Romalaisten uskonnollinen taipumus\ntosin oli erinomaisen harras; he olivat uskontonsa harjoituksessa\npedanttisen taika-uskoisia. Kuitenkin oli uskonto oikeastaan\nvaltion palveluksessa ja käytettiin enemmin kuin missään muualla\nvaltio-tarkoituksiin. Myöskin perheen pyhyys oli Romalaisilla suuri, ja\nRomalainen emäntä, _matrona_, nautti suurempaa kunnioitusta ja\nvapautta kuin vaimo Kreikassa, saati itämailla; mutta valtion pyhyys\noli kuitenkin ylinnä. Valtio tosin ei häirinnyt perheellistä elämää,\nniinkuin joskus Kreikassa, mutta se syrjäytti kaikki hellemmät\nperhe-tunteet. Ei ole esm. mitään harvinaista Roman historiassa, että\nisä surmauttaa poikansa, milloin tämä on rikkonut valtion etuja tai\nsotakuria vastaan. _Sotakuri_ -- sepä onkin kenties Romalaisen\nyhteiskunta-hengen oikea nimi. Roma on syntymältä saakka yhdyskunta\nmaata-viljeleviä sotureita, ikäänkuin varsin luotuna maailmaa\nvalloittamaan ja kurissa pitämään. Ja siihen tarkoitukseen Roma sitä\nparemmin soveltuu, koska siltä itseltään puuttuu omituista\nkansallisuutta. Meillä kuullaan usein matkittavan, että muka kieli on\nainoastaan välikappaleena. Romalaisille oli itse kansallisuus\nainoastaan välikappaleena -- nimittäin valtion tarkoitusperää varten.\nRoma oli valmis vastaan-ottamaan kaikkia kansallisuuden-aineita ja\nmuodostelemaan omaa kansallisuuttansa niiden mukaan. Koko maailma\nsaattoi mahtua Roman kansalliseen elinrakennukseen sillä ainoalla\nehdolla, että maailma itse mukautui Roman valtio-aatteen alle. Roma oli\nsen vuoksi aivan omansa valtiollisesti sulattamaan, koska se oli aivan\naltis kansallisesti sulautumaan. Mutta tämä vallitsija-kyky\nRomalaisessa luonteessa oli kasvannut ja varttunut ankaran kotoisen\nkurin kautta. Yleis-etu, _res publica_, hallitsi Romalaisen\nkaikkia tekoja ja ajatuksia. Sen-laatuinen se uusi valta oli, joka\nPyrrhon aikana astui maailman-näkymölle.\n\nOlihan vanhassa Kreikassakin yksi valtio, joka yhtä suuressa,\nmilt'ei suuremmassa määrässä perustanut oloansa yksin-omaiseen\nvaltio-tarkoitukseen. Tämä oli Sparta, jossa, kuten tiedämme, itse\nperhe-elämä haihtui valtio-elämän velvollisuuksiin. Mutta eroitus\nSpartan ja Roman välillä on yhdessä katsannossa ääretön. Spartalla on\numpeen-suljettu kansallisuus, joka ei voi mitään uusia aineita\nvastaan-ottaa. Itse valtiolaitokset Spartassa ovat Lykyrgon lakien\nkautta kerrassaan saaneet lopullisen muodostuksensa eivätkä siedä\nmitään kehitystä; ne ovat niinkuin joku rakennus-taiteen mestari-teos,\nsuuremmoinen linna kovinta kiveä. Roman laitokset sitä vastoin\nkehittyvät alinomaa, niinkuin kasvava puu, jonka juuret joka vuosi\ntunkeuvat yhä syvemmälle maa-emään, ja jonka latva samassa määrässä\nkohoaa korkealle, levittäen varjoansa yhä avarammalle alalle. Roman\nkoko historia on sen vuoksi alituinen muodostus, alituinen uudistus;\nsisällisesti yhtämittainen taistelu kansanluokkain välillä, mutta\ntaistelu semmoinen, joka yhä tuottaa voiman-lisäystä valtiolle;\nulospäin melkein katkeamaton vallan-levitys, joka myöskin tuottaa uusia\naineita Roman kansallisuudelle. Tällä tavoin Roma sisällisesti varttuu\nja ulkonaisesti leviää. Hätäinen katsaus näihin kahteen ilmiöhön on\ntässä paikassa tarpeellinen.\n\nTaistelu kansanluokkain välillä on Romassa jotenkin samankaltainen,\nkuin mitä jo olen maininnut Kreikanmaasta; se alkaa melkein samana\nhetkenä kuin kaupunki syntyy. Ensin kuninkaat ja ylimyskunta keskenänsä\nottelevat; seitsemästä kuninkaasta nähtävästi neljä murhataan ja\nviimeinen karkoitetaan, jonka perästä ylimyskunnallinen tasavalta\npannaan toimeen. Mutta kuninkaat ovat jo ennättäneet nostaa Plebejien\nyhteiskunnallista arvoa; Servio Tullio on Centuria-laitoksellaan\nsekoittanut yhteen Patriciot ja Plebejit samoihin varallisuus-luokkiin\nja antanut Plebs'ille valtiollista merkitystä. Kuninkaallisen vallan\nlakattua, Plebejit tosin joutuvat kovan sorron alle. He silloin eräänä\npäivänä päättävät siirtyä pois ja perustaa uuden Roman, jossa ei mitään\nPatricioita olisi, -- mutta jolta myöskin luultavasti korkeampi\nvaltiollinen kyky olisi puuttunut. Vaan Patriciot sovittavat asian\nmuutamilla myönnytyksillä: Plebejit eivät vielä saa osallisuutta\nhallitukseen, mutta saavat erään valvonta-vallan Tribuniensa kautta.\nNäin jatketaan yhteiskunnallinen taistelu, kunnes vihdoin Plebejit\nsaavuttavat tasaisen oikeuden kaikkiin valtio-virkoihin, niin-muodoin\nmyöskin vapaan pääsön hallitsevaan Senaattiin. Tuo alkuperäinen\nsääty-eroitus tällä tavoin valtiollisesti lakkaa. Klientit ovat jo\nennen hämmentyneet Plebs-säätyyn. Ensimäinen jakso Roman sisällisessä\nhistoriassa on päätynyt.\n\nTämän sisällisen taistelun ohessa on Roman valloitus-toimi kulkenut\naivan rinnatusten. Jo kuninkuuden aikana oli saavutettu jonkunlainen\nvaltiollinen esimiehyys Lation pikku-kansain keskuudessa; se tosin\nmenetetään silloin, kun kuninkaat karkoitetaan, mutta lyhyen\nheikkous-tilan perästä alkaa vallan-levitys uudestaan ja vielä\nsuuremmalla vauhdilla. Samniolaiset, Latinalaiset, vihdoin koko\neteläinen Italia lasketaan vähin erin Roman herruuden alle, ja kun\nPyrrho on voitettu, ei ole Italian alalla ketään, joka Roman kanssa\nkilvoittelisi johtaja-virasta. Italian perästä tulee rikkaan, viljavan\nSikelian vuoro, ja silloin alkaa taistelu Karthagin kanssa maailman\nvallasta länsimailla. Tämän taistelun vaiheita ei käy tässä kertominen:\nHannibalin retki Italiaan, Roman ahdinko, Roman sitkeä kestävyys, sodan\nsiirtyminen Afrikan alueelle ja Karthagin lopullinen perikato ovat\ntapauksia, joita jokainen oppikirja jotenkin laveasti esittää. Mitkä ne\nsyyt olivat, jotka toimittivat Romalle voiton, ei ole myöskään mitään\nvaikeata arvata, mutta ansaitsee kuitenkin huomioon johdattaa. Karthagin\napuvarat olivat epäilemättä suuremmat kuin Roman, mutta ne olivat paljoa\nhöllemmässä ko'ossa. Karthagin laveat alusmaat olivat oikeastaan\nkauppa-alueita, jotka hyödyttivät vallitsevan kaupungin varallisuutta,\nmutta valtiollisesti eivät olleet niin järjestyneinä kuin Roman\nvoittomaat. Senpä tähden Karthagin armeijat olivat kirjava seura\nkaikenlaista pestattua väkeä, joka ainoastaan vaikeasti saatettiin\nko'ossa pitää: Kreikkalaisia falangimiehiä ja villejä Sardiniasta tai\nEspanjasta, turkkeihin pukeuneita Ligurialaisia ja puoli-alastomia\nNumideja hieta-aavikkojen seuduilta. Ainoastaan Hannibalin nero osasi\ntämmöisiä laumoja järjestää ja ko'ossa pitää, mutta ei Hannibalkaan\nvoinut niihin vuodattaa sitä yhteyden ja kokonaisuuden henkeä, jonka\nainoastaan valtiollinen yhteislaitos synnyttää. Aivan toinen oli\nRomalaisten sotavoimain laita; ne olivat pelkkiä kansalais-armeijoja ja\nniiden vahvistuksena samaan malliin järjestyneet liittolais-joukot.\nSyynä oli, että Roma oli valloituksensa ohessa joka paikassa lujasti\njärjestänyt hallitus-laitoksensa, rakentanut kokonais-valtion, jonka\njäsenet lujasti liittyivät yhteiseen keskukseen. Roman kansallisuus oli\nvarttunut ja levinnyt aivan samassa määrässä kuin sen valtakin. Monen\nvoitetun kaupungin väestö oli siirretty Romaan ja tehty Romalaiseksi,\nsamalla aikaa kuin Romalaisia siirtokuntia oli istutettu voitettujen\nkansain kesken. Paikottain voitetut olivat saaneet pitää omat kotoiset\nlaitoksensa, sillä ehdolla että valtiollisesti noudattivat Roman\nkäskyjä. Tämä ulkonäkyinen itsenäisyys, tämä liittolais- ja\nmunicipio-asema, jota löytyi monta eri lajia, oli ikäänkuin väli-aste,\njolla saatettiin alamaisuuden tilasta vähitellen kohota täyteen\ncivitas-arvoon, s.o. Romalaiseen kansalais-oikeuteen. Näin oli\nRomalaisuus korkeimpana toivomus-peränä kaikilla Roman alamaisilla. Roma\noli kerrallaan valloittanut ja valtiollisesti sulattanut; siinä sen\nvoima Karthagin rinnalla, joka oli tahtonut ainoastaan herrastaa ja\nhyötyä.\n\nHeti Karthagin kukistumisen perästä seuraa taistelu\nKreikkalais-Makedonialaisen maailman kanssa. Sielläkin Roman luja\nvaltio-kuri joka paikassa saapi voiton noista sisällisesti murtuneista\nyhteiskunnista. Kreikassa, näet, yhä kestää eripuraisuus rikkaiden ja\nköyhien välillä. Romassa sitä vastoin tätä yhteiskunnallista kiistaa\nsiinä muodossa ei vielä ole oikeastaan alkanut; Plebejit ovat\nvoittaneet itsellensä vapaan pääsön valtiovirkoihin ja senaattiin;\nmutta se ylimyskunta, se optimati-luokka, joka näin on syntynyt sekä\nPatricioista että Plebejeistä, johtaa yksin Roman politiikia. Roman\nsenaatti ei ole mikään vaalin-alainen hallituskunta niinkuin Athenassa;\nse on ja pysyy aristokratillisena säätynä. Tämän aristokratillisen\nluonteensa kautta Roma herättää ylimys-puolueen luottamusta\nKreikassakin; rikkaat pakenevat Roman turviin köyhien koston alta, ja\nRoma saapi siis joka paikassa ystäviä, jotka helpoittavat sen voittoa.\nYlipäänsä Makedonialaisessa maailmassa yhteiskunnan perustukset olivat\nvajonneet, ja ainoastaan Romalainen hallitus saattoi antaa\nyhteiselämälle rauhaa ja yksityisille turvallisuutta.[7] Roman\npolitiikilla taas oli ainoastaan yksi tarkoitusperä: maailman herruus;\nsiihen se pyrkii kaikilla välikappaleilla, hyvillä ja huonoilla.\nVihollisiansa se tietysti kovuudella kurittaa, laskee ne ikeensä alle,\nriistää niiltä kaiken valtiollisen olemuksen. Ystäviänsä se sitä\nvastoin palkitsee -- siihen saakka että nekin ovat ikeen alle\nlaskettavat. Näin Roman valta paisuu paisumistaan, kunnes Välimeri on\nmuuttunut Romalaiseksi järveksi. Laveampi ala, kuin mitä kukaan\nmuinais-aian valloittaja oli valtikkansa alle ko'onnut, suurempi joukko\nmaita ja kansoja, kuin mitä Aleksanteri Suuren monarkiia jakamatonna\noli käsittänyt, oli niin-muodoin yhdistettynä yhteiseksi Romalaiseksi\nmaailmaksi (orbis terrarum Romanus). Kreikkalais-Makedonialaisesta\nmaailmasta tosin itäisin osa jäi ulkopuolelle Roman vallan piiriä.\nMutta sen sijaan kaikki länsimaat valtamereen asti ja pohjoiset seudut\nReiniin ja Tonavaan saakka olivat Romalaisen valloituksen kautta\nsaatetut historian näkymölle ja inhimillisen kehityksen yhteyteen.\nHistoriallinen näkö-piiri oli siis jälleen melkoisesti laveuntunut.\n\nJa tämä avara maailma sen ohessa alkoi muodostua yhteiseksi\nkansallisuudeksi. Romalaiset itse olivat luonnoltaan taipuvaisia\nvastaan-ottamaan jos mitäkin vieraita aineita; tietysti siis\nKreikkalaisten korkea sivistys löysi heissä alttiita oppilaita,\nvarsinkin koska heidän ja Hellenien välillä oli alkuperäistä\nheimolaisuutta kielessä, uskonnossa ja laitoksissa. Kreikkalaisuus\ntulvaili sisään mahtavana virtana Romalaiseen elämään, ja Romalaiset\nennen pitkää tulivat Helleniläisiksi sivistyksensä ja koko henkisen\nelämänsä puolesta. Näin syntyy eräs yhteinen Helleniläis-Romalainen\nkultuuri, joka tulee maailman-kultuuriksi. Makedonialaisen\nvalloituksen suuri tehtävä oli ollut levittää Helleniläinen\nkultuuri kaikkiin itämaihin; mutta Roma jatkaa tämän tehtävän vielä\nlaveammassa ja täydellisemmässä määrässä. Koko ihmiskunta -- muutamia\ntuntemattomia raakalais-kansoja lukuun ottamatta -- näyttää nyt olevan\nko'ottuna yhteisen valtikan alle, ja sille muodostuu yhteinen\nKreikkalais-Romalainen sivistys, yhteinen Kreikkalais-Romalainen\nkansallisuus. Tämä koko historiallisen maailman yhteen-sulauminen on\nhistorian merkillisimpiä ilmiöitä ja ansaitsee erinäistä selitystä.\nTahdon sen vuoksi vielä seuraavissa luennoissa tarkastella Romalaisen\nmaailman valtiollista ja kansallista kehitystä.\n\n\n\n\nSeitsemäs Luento.\n\nRoman tasavallan häviö.\n\n\nEnnen kuin lähden tarkemmin selittämään Roman maailman-herruuden\nmerkitystä, on tarpeellinen silmäillä Roman sisällisiäkin oloja ja\nniitä yhteiskunnallisia taisteluita, jotka olivat seurauksina\nRomalaisten valloituksista.\n\nOlen edellisessä maininnut, että siitä hetkestä, jolloin Plebejit\nsaivat oikeuden kaikkiin valtiovirkoihin, yhteiskunnallinen eroitus\nheidän ja Patriciojen välillä haihtui. Taistelevat aineet silloin\nsulivat yhteen ja tuo uusi paisunut elämän-voima tulvasi ulospäin:\nItalia ja Sikelia laskettiin Roman kansan herruuden alle, Karthagi\nvoitettiin, ja Afrika etelässä, Espanja lännessä, Kreikka ja Makedonia\nidässä tulivat yhdessä jaksossa valloitetuiksi. Tällä välin Roman\nyhteiskunnassa on rauhaa ja hyvää sopua; mutta uuden eripuraisuuden\naineita kokoontuu itse valloitusten kautta. Niin lavean valtakunnan\nhallitus, niin avaran politiikin johtaminen ei ole mahdollinen jättää\nyhteisten kansan-kokousten haltuun, vaan Roman senaatti ja ne johtavat\nperheet, jotka siihen ovat päässeet, anastaa itse teossa melkein\nkoko vallan. Tämä vallitseva luokka tosin ei enää ole entistä\nPatricio-säätyä; sillä useat Plebeji-suvut ovat valtiovirkain kautta\nkohonneet senaattiin, ja näistä yhdistyneistä aineista on syntynyt uusi\nylimys-luokka, niinkutsutut Optimatit. Maailman ryöstetyt aarteet ovat\ntähän aikaan tulvanneet Romaan, ja suunnattomat rikkaudet kokoontuvat\nRoman ylimysten käsiin. Nuo mahtavat Optimatit eivät enää ole mitään\nCincinnatoja, jotka isänmaan kutsuessa lähtisivät pelto-työstään\ndiktatori-virkaan, palatakseen kuuden kuukauden perästä takaisin\nhalpaan maatilaansa. Valtio-virat ovat heillä elämän tarkoituksena, ja\nvaltio-virkoihin on tuskin mahdollinen päästä kuin suurten rikkauksien\navulla; sillä valitsevan kansa-joukon suosiota on ostaminen suurilla\nkansan-huveilla ja äänet on suorastaan lahjuksilla ostaminen. Mutta\nläpikäytyänsä kaikki kunnianasteet konsuli-virkaan saakka, ylimys\npääsee tilaisuuteen runsain määrin korvaamaan tehtyjä kustannuksiaan.\nEdellisen vuoden praetorit ja konsulit saavat sitten propraetoreina ja\nprokonsuleina vuoden aiat hallita jossakin alusmaassa, ja koska heillä\nsiinä on melkein rajaton valta sotapäällikköinä, hallintomiehinä ja\ntuomareina, kokoilevat siinä toimessa \"oikein ja väärin\" mahdottoman\nsuurta saalista. Tämä rikkaus ja senaatti-sukujen keskinäinen liitto\ntekee ylimyskunnasta melkein suljetun säädyn, jonka piiriin joku\nhalvempi mies -- Romalaiset sanoivat \"novus homo\" s.v. uutis-ihminen,\n\"parvenu\" -- ainoastaan vaivaloisesti saattoi tunkeuda sisään.\n\nSamalla kertaa muut Roman kansalaiset vajoovat yhä syvempään\nkurjuuteen. Nuo alituiset ja kaukaiset sodat ovat vetäneet Roman miehet\npois maanviljelyksestä, joka alkuansa oli Romalaisen elämän ytimenä.\nJokainen legioni-soturi on saanut ryöstösaaliista osansa eikä ole\ntaipuvainen palajamaan vaivaloiseen maa-työhön, joka paitsi sitä on\ntullut entistä eduttomammaksi.\n\nSeurauksena on, että pienet maatilat häviävät ja kokoontuvat\nsuuremmiksi kartano-maiksi ylimysten käsiin. Myöskin Hannibalin pitkä\nsota Italiassa näkyy olleen pienemmälle viljelykselle surmaksi. Enintä\nkuitenkin vaikuttaa se seikka, että suurten pää-omain kokoontuessa\nRoman pohatat alkavat harjoittaa suuremmoista plantage-viljelystä,\njonka kanssa ei mikään pikku-viljelys voi kilpailla. Hedelmällisessä\nSikelian saaressa ko'otaan laveat alat yhteen; suuret orja-laumat\nkäytetään työ-voimana, ja ne nisut, öljyt ja viinit, jotka tällä tavoin\nvalmistetaan, saatetaan jo myydä niin halpoihin hintoihin, että vapaat\npikku-viljelijät Italiassa pian havaitsevat työnsä ja vaivansa aivan\nturhaksi. Pianpa plantage-viljelys leviää Italiaankin; Etruria ja muut\nhedelmälliset maakunnat muodostuvat Sikelian malliin, ja vuoriseuduilla\nkarjanhoitokin asetetaan samalle kannalle, s.t.s. paimeniksi käytetään\norjia, joiden paljous karttuu summattomaksi. Näin ollen köyhemmät Roman\nkansalaiset luonnollisesti vetäyntyvät Roman kaupunkiin; siellä on\nkansan-huvit, siellä jaetaan valtion kustannuksella leipää ilmaiseksi,\nsiellä on osallisuus vaaleissa, joka myöskin on tuottavaista\nelinkeinoa. Mutta tietysti se alhaiso, joka näin kokoontuu, pian\nmuuttuu varsinaiseksi roistoväeksi. Ja lisäksi tulee kaiken maailman\nroskaa, joka tulvaa kaikista maista tuohon suureen pääkaupunkiin,\n\"kalastamaan sameassa vedessä\" -- kuten on tapa sanoa. Ei ole enää\nhelppo asia eroittaa kansalaisia ja muukalaisia, varsinkin koska\nvapautuneista oljista karttuu uusia kansalaisia. Ylhäisö heitä kaikkia\nkohtelee samalla ylpeydellä. Ja kuitenkin nämä halvatkin Romalaiset\novat verellänsä ostaneet Roman suuruuden! Pitääkö heidän tytyä siihen,\nettä valtio heille viskaa jokapäiväisen elatuksen?\n\nVihdoin seisoo kansalais-piirin ulkopuolella Italian kansat\n\"liittolaisina\". Nekin ovat viime aikoina melkoisesti auttaneet Roman\nvoittoihin. Pitääkö heidän tytyä siihen, että heitä yhä kohdellaan\nvoitettuina, että Roman prokonsulit saavat mielivaltaisesti antaa\nliktoriensa heitä suomia? -- Vihdoin muiden voittomaiden asukkaat, --\nken voipi paheksia, että heilläkin on toiveensa ja halunsa päästä\njoskus parempaan turvallisuuteen hengen ja omaisuuden puolesta!\n\nNäistä kysymyksistä muodostuu uusi sisällinen taistelu, joka ensin\ntietysti koskee etupäässä Roman vallitsevaa kansaa, mutta pian leviää\nItaliaan ja vihdoin Romalaiseen maailmaan. Grakkhojen tarkoituksena\non luoda uutta Romalaista maaviljelys-säätyjä, tehdä valtion\nkruununmaista, jotka ylimyskunta oli haltuunsa anastanut, joukon\nvapaita talonpoikain-taloja, joihin Roman köyhempi kansalais-väestö\nolisi asutettava. Silloin leimahtaa eripuraisuus puolueiden\nvälillä ilmi tuleen ja liekki pian leviää yli koko Italian.\nKansavaltainen puolue oli luvannut toimittaa Italian liittokansoille\nRoman kansalais-oikeutta. Nämä toiveissaan pettyneinä nousevat\nkapinaan, ja saavuttavat viimein, vaikka lyötyinä, täyden tasa-arvon\nRomalaisten kanssa. Vaan tuo suuri yhteiskunnallinen kysymys ei ole\nsillä ratkaistu; se ainoastaan leviää avarammalle. Samat epäkohdat,\njotka sitä ennen ovat koskeneet Roman ahtaampaa kansalais-piiriä,\nilmaantuvat nyt kaikkialla Italiassa ja väkitunko Roman vaali-uurnain\nympärillä kaikkine haittoinensa karttuu yhä kauheammaksi. Vihdoin\nseisoo sittenkin ulkopuolella vielä lukuisampi väestö alamaisia, jotka\nalkavat mukautua Roman kultuuriin ja Roman kieleenkin, mutta eivät\nnauti mitään osallisuutta Romalaisen maailman hallinnossa, päin-vastoin\nitse ovat kamalimman mielivallan alaisina.\n\nTuo suuri kysymys on: kuinka pitää hallittaman se suuri maailma, jonka\nRoma on laskenut valtansa alle?\n\nVarsin pian havaitaan, että ainoastaan yksivalta seisovien armeijain\nnojassa voi Roman valloituksia säilyttää ja ko'ossa pitää, --\nnimittäin yksivalta tasavaltaisten muotojen ohessa, s.o. alituinen\ndiktatorivirka. Roman ylimyskunta näkee siinä ainoan keinon, millä\nsaattanee asemaansa säilyttää, ja Sulla osaakin hetkeksi hillitä\nmaailman riehunaa. Vaan tämä Umpi-Romalaisuuden voitto ei voi kestävä\nolla; sillä koko suuri maailma vaatii tasa-arvoon ja ihmis-oikeuteen\npäästäksensä. Sullan kuoltua (v. 78) alkaa puolue-taistelu uudestaan;\nylimys-puolue kukistetaan, ja kansavaltainen puolue, jonka kannatuksena\non koko tuo vapautta kaipaava maailma, nostaa uuden diktatorin, Gaio\nJulio Caesar'in. Tosin Caesar pian murhataan. Mutta kansavallan\nharrastus ja kannatus menee perinnöksi Augustolle ja hänen\nseuraajilleen.\n\nRoman keisarivalta, eli oikeammin sanoen Cesarismi (\"keisari\"-sana\ntulee Caesar'in nimestä), on siis loppupäätös kansavaltaisten aatteiden\nvoitosta! Despotismi vapauden välikappaleena! Kuinka sitä käypi\nymmärtää?\n\nTosiaan ei niin käsittänyt asiaa Roman sen-aikuinen ylimyskunta, jonka\njaloimmatkin jäsenet pitivät tapahtunutta muutosta vapauden\nhaaksirikkona. Heidän mielestään oikea Romalaisuus oli hukkunut\ntasavaltaisen hallitusmuodon kanssa: Bruto ja Cassio, Cesar'in\nmurhaajat, olivat muka viimeiset Romalaiset. Eikä asia ole meidänkään\nhelppo toisin käsittää. Kun Tacito neronsa pontevuudella meille kuvaa\nTiberion viekasta julmuutta, Caligulan houkkiomaisuutta, Claudion\nkurjaa kehnoutta ja Neronin paatunutta tunteettomuutta, niin helposti\ntaivumme ajattelemaan, että valtaherran oikku on päässyt hallitsemaan\nviisaan senaatin ja vapaan kansankokouksen sijassa. Mutta niin pian\nkuin rupeamme likemmin tarkastamaan sitä tasavaltaista hallitusmenoa,\njoka on loppunsa saanut, tulee kuitenkin arvostelumme paljon\nmuuttumaan. Tuo Roman ylimys-sukujen hallitus maakuntain yli oli\ntodellakin ollut ilkeintä kiskomista ja mielivaltaa. Epäilemättä löytyi\nniitäkin, jotka Ciceronin tapaan katsoivat prokonsulin pyhimmäksi\nvelvollisuudeksi kaikin puolin valvoa alamaisten onnea, hillitä omaa\nvoitonhimoa ja käskyläisten ahnautta.[8] Mutta tuo melkein rajaton\nvalta synnytti välttämättömästi väärinkäytöksiä, joita aika harvoin\npäähallitus Romassa rankaisi. Tosin eivät kaikki prokonsulit tai\npropraetorit olleet yhtä ahnaita kuin eräs Verres tai eräs Pisoni,\njotka säännöllisellä ryöstöllä panivat aluskuntansa paljaaksi; mutta\nparaimmatkin katsoivat jotenkin luvalliseksi rikastuttaa itseänsä\nalamaisten kustannuksella. Ciceronin kirjevaihdosta esm. näemme, kuinka\nvapauden-sankari Bruto katseli asiaa: Salamiin asukkaat Kyprossa\ntahtoivat suorittaa erään velkansa 12 prosenttisen koron kanssa, mutta\nBruto arveli kohtuulliseksi vaatia vuotista korkoa 48 prosenttia;\npakkokeinoksi toimitettiin sinne parvi ratsumiehiä, jotka useat päivät\npitivät kaupungin hallituskuntaa kokous-huoneesensa suljettuna, niin\nettä muutamat jäsenet jo nälkäänkin kuolivat; vasta kun Ciceroni oli\nprokonsulina Aasiaan saapunut, hän lakkautti tämän väkivallan.[9]\nKuinka veronvuokraajat, Roman ritari-sääty, ja niiden käskyläiset,\nniinkutsutut Publikanit, menettelivät maakuntalaisten kanssa, oli itse\nRomassa tullut sananlaskuksi: \"missä Publikani saapunut, siinä oikeus\nja kohtuus mennyt\".[10] Näiden rasitusten kautta kaikki maakunnat\nolivat joutuneet kurjimpaan häviöön ja suuret alat lankesivat Roman\npohattain yksityis-omaisuudeksi. Eräs Julio Eurykles oli tullut koko\nKytheran saaren omistajaksi. Kun C. Antonio ajettiin Romassa\nmaanpakolaisuuteen, hän asettui Kefallenian saareen niinkuin\nyksityiselle tilallensa. Koko maailma näytti olevan luotuna ainoastaan\nnäiden Romalaisten herrain hyötyä ja nautintoa varten.\n\nEipä kummaa siis, että Romalainen maailma arveli edullisemmaksi saada\nyhden valtaherran useiden sijaan, -- saada koko valtakunnalle yhteisen\nisännän, joka saattaisi nuo ahnaat kiskojat kurissa pitää. Se oli tämä\nmaailman tarve, joka kannatti kansavaltaisen puolueen ponnistuksia itse\nRomassa. Niinkuin mainittu puolue taistelun alussa oli liittynyt\nItalialaisten kanssa, se taistelun kestäessä nojautui maakuntain\nkannatukseen. Näiden avulla nyt Caesar anasti valtansa; hänen\nlegioninsa ja etevimmät apumiehensä olivat Gallialaisia tai\nEspanjalaisia, ja voiton perästä useat sen puolen miehet saivat\nkansalais-oikeutta tai koroitettiin Roman senaattiinkin. Tarkoituksena\nei ollut mikään vähempi, kuin saattaa vähitellen kaikki valtakunnan\nasukkaat tasa-arvoisiksi tai kumminkin kohtuudella hallittaviksi.\nMoinen tuuma epäilemättä kauhisti Roman sen-aikuisia valtiaita; mutta\nhekin hyvin tiesivät, että maakunnat olivat vallankumouksen puolella,\nettä senaatin hallitus oli yleisesti vihattu.[11] Mitä maakuntalaiset\najattelivat, näkyi paraiten Caesarin kuoltua. Muukalaiset Romassa\npukeusivat itsestään murhe-vaatteisin; saapuvilla-olevat Juutalaiset\npitivät monta yötä vahtia kuolin-lavon ääressä. Tuo surmattu mies oli\nikäänkuin maailman marttiira, ja senaatinkin täytyi häntä jumalaksi\njulistaa; \"divus Caesar\" hän jo oli maailman yleisessä mielipiteessä,\neikä yksistään senaatin päätöksen voimasta.[12]\n\nTämän yleisen kaipauksen nojaan rakensivat Augusto ja hänen seuraajansa\nkeisari-vallan. Heidän ensimäisenä tehtävänänsä oli korjata ja parantaa\nmaakuntain hallintoa; maaherrat saivat säännöllisen palkan ja tulivat\ntarkan valvonnan ja edesvastauksen alaisiksi. Keisarien yleisenä\nohjeena oli se, minkä Tiberio lausui käskyläisilleen maakunnissa:\n\"hyvän paimenen tulee keritä laumaansa, eikä sitä nylkeä\". Vaikka tämä\nlause sisälsi enemmän käytännöllistä totuutta kuin siveellistä\njaloutta, on kuitenkin varma, että semmoiset hallitsijat kuin Tiberio,\nClaudio, osittain itse Neronikin, olivat, maakunnissa rakastetut. Että\nhe Roman ylimyskunnan vihaa ja murhan-yrityksiä vastaan puolustivat\nitseänsä mestaus-kirveellä, sitä tuskin maakuntalaiset suuresti\npaheksivat. Pää-asiana oli, että koko maailman olot olivat saaneet\nuuden suunnan, että voitetut nyt alkavat päästä voittajain rinnalle.\nNuo vanhat Roman suvut kadottavat tähän aikaan päivä-päivältä\nmerkityksensä yhteiskunnassa, ja etevät maakuntalaiset tunkeuvat heidän\nsijaansa senaattiin, sotaväkeen, laki- ja opettaja-virkoihin sekä\nkirjallisuuteenkin. Espanjalainen Mario Sexto ja Gallialainen Valerio\nAsiatico masentavat loistollaan Lation vanhoja ylimys-nimiä ja ajavat\nTiberin kunnailta askel askeleelta Corvinojen ja Hortensiojen\njälkeläiset. Itse kansalais-oikeus leviää yhä laveampiin piireihin.\nAuguston aikana luettiin Roman kansalaisia vähän yli 4 miljoonan,\nnimittäin täys-ikäisiä miehiä; Claudion hallitessa niiden luku jo oli\nkarttunut lähes 7 miljoonaan, joka kenties oli kolmas osa valtakunnan\nvapaasta väestöstä ja kuudes osa vapaista ja orjista yhteisesti. Kun\nportti näin on avattu, alkavat maakuntalaiset yhä rivakammin tunkeuda\nsisään Roman kansalais-oikeuteen. Paljas astuminen legionien riveihin\ntuotti tämän arvon tuhansille. Vihdoin mainitaan Karakallan julistaneen\nkaikki vapaat asukkaat avarassa valtakunnassa saman-arvoisiksi. Itse\nteossa ei silloin enää liene monta ollut, jotka olivat seisoneet\ncivitas-oikeuden ulkopuolella.\n\nTämä suuri tasoitus-työ voipi näyttää satunnaiselta, taikka arvellaan\nkenties joksikin despotismin välikappaleeksi, jolla keisarit muka\nhankkivat itselleen kannatusta tasavaltaa vastaan. Niin ei kuitenkaan\nollut laita. Roman miehet itse olivat jo aikaisin huomanneet, että\nRomalaisuudessa oli joku omituinen sulattamisen ja sulaumisen taipumus,\nja Caesarin ja Auguston aikoina ruvettiin siinä näkemään Romalaisen\nvalloituksen historiallista tarkoitusta. Yhteis-ihmisyys asui muka\nRoman luonteessa; senpä tähden koko maailma oli Romaan yhdistynyt.[13]\nEräs keisari Claudion puhe, jonka Tacito meille kertoo, lausuu tämän\nkäsityksen selvillä sanoilla. Tapahtui, näet, että Gallia Comatan\nylimykset, joilla jo ennestään oli Romalaista kansalais-oikeutta,\npyysivät oikeuden hakea korkeimpia arvoja Roman kaupungissa. Kysymys\nherätti paljon vasten-mielisyyttä senaatissa; muistutettiin, että samat\nGallialaiset olivat Brennon johdolla Romaa hävittäneet ja äskeisinä\naikoina Caesaria piirittäneet Alesian tykönä. Vaan keisari kumosi\npontevilla syillä kaikki nämä vastaväitteet: Volskit, Equit ja kaikki\nItalian kansat olivat aikoinaan olleet Roman vihollisia, Etruskeille\noli panttivankeja annettu, Samniolaisten ikeen alle oli menty; nämä\nkaikki kuitenkin jo olivat täys-oikeutettuja Romalaisia ja Roman\nloistavimmat suvut olivat näiltä aloilta kotoisin. \"Mikä muu olikaan\nsyynä Spartan ja Athenan perikatoon\" -- kuuluu Claudion sanat --\n\"kuin juuri se, että voitetut pysytettiin muukalaisina\". Me\nsitä vastoin Romulon aioista asti olemme vihollisista tehneet\nkansalaisia. \"Sisään-muuttaneet vieraat ovat meillä kuninkaiksi\ntulleet, vapautettuin orjain poianpoiat ovat päässeet korkeimpiin\nvaltio-arvoihin\". Lakkaamatta on vieraita aineita sisään tullut, ei\nainoastaan erinäisiä miehiä yksitellen, vaan kerrassaan kokonaisia\nmaakuntia, kokonaisia kansoja, jotka perätysten ovat Romalaiseen nimeen\nsulauneet.[14]\n\nSelvemmin kuin näillä keisari Claudion sanoilla ei voida lausua Roman\nhistorian yleistä suuntaa. Tämä aate, Romalaisuuden ja yleis-ihmisyyden\naate, yhä kehkiää keisarivallan aikakaudella ja saapi ihmiskunnan\nedistys-jaksossa omituisen merkityksen, josta aion ensi luennossa vielä\npuhetta jatkaa.[15]\n\n\n\n\nKahdeksas Luento.\n\nRomalais-vallan merkitys.\n\n\nOlen lyhyimmiten huomauttanut, että keisarien hallituksen alla Roman\nkansalais-oikeus -- joka tietysti ei enää merkinnyt osallisuutta\nhallituksessa, vaan oikeastaan tasaista oikeutta siviili-asioissa ja\nyhteiselämässä -- levisi yhä avarammalle, kunnes vihdoin kaikki\nvaltakunnan vapaat asukkaat pääsivät siinä kohden täyteen tasa-arvoon.\nEmme kuitenkaan saa ajatella, että Roma vastaan-otti nuo raa'at aineet\nsinänsä omaan kansallisuuteensa. Päinvastoin civitas-oikeus suotiin\nainoastaan siinä määrässä, kuin alamaiset olivat mukautuneet\nRomalaiseen sivistykseen, ja sääntönä pidettiin, mitä keisari Claudio\nkerran lausui eräälle Roman kansalaiselle Lykiasta, joka ei osannut\nhänelle latinaksi vastata, --: \"Joka ei Roman kieltä osaa, se ei ole\noikeuksiltaan Romalainen\".[16] Tietysti kuitenkin eroitusta enimmältään\ntehtiin Kreikan kielen hyväksi, koska tämä kieli jo aikaisin oli tullut\nvaltaavaksi aineeksi Romalaisessa sivistyksessä; mutta niilläkin\naloilla, missä kreikkaa puhuttiin, oli latina hallinto-tointen ainoana\nkielenä Vanhan aian loppuun saakka, ja Augusto nimenomaan sääsi, ett'ei\nmikään praetor saisi muulla kielellä ediktiänsä julistaa. Länsimailla\ntaas, missä Romalainen valloitus kohtasi ainoastaan raakoja maankieliä,\nlevisi Roman sivistys ja Roman kieli ihmeteltävällä nopeudella.\nPaikoittain tuo alkuperäinen kansallisuus ensi aluksi veti vastahankaa;\nniin oli esm. laita Galliassa, missä Druidein uskonto oli Keltalaisen\nkansallisuuden vahvikkeena. Semmoisissa tapauksissa Roman hallitus\nmenetteli ankaruudella; Augusto esm. sääsi; ett'ei kukaan,\njoka riippuisi Druidien uskonnossa kiinni, saisi nauttia Roman\nkansalais-oikeutta, ja Claudio tätä uskontoa varsinaisesti vainosi.\nEnimmästi tosin ei mitään väkinäisiä keinoja tarvittukaan. Tacito\nmeille kertoo, kuinka äsken valloitetussa Britanniassa Titon\naikana nuo kopeat barbari-päälliköt pian alkoivat notkistaa\nniskaansa Romalais-tapojen alle ja sovittaa kieltänsä Roman puheesen.\nRomalais-sivistyksen sekä hyvät että huonot puolet vetivät korkeimpana\nihmisyyteenä heitä lumous-piiriinsä, eivätkä mokomat huomanneetkaan,\nettä heidän alamaisuutensa Roman herruuden alla samassa määrässä\nvahvistui.[17]\n\nVaan tästä Romalais-sivistyksen levenemisestä syntyy sen\nohessa omituinen vastavaikutus, joka huomataan myöskin Latinan\nkirjallisuudessa. Nuo äsken raa'at kansakunnat alkavat kouluissansa\nharjaantua rhetorikaan ja kielioppiin, runouteen ja filosofiaan ja\nottavat ennen pitkää edustaaksensa Roman varsinaista kirjallisuutta.\nGallia Cisalpina (nykyinen Pohjois-Italia toisella puolen Rubicon'ia)\nei ollut siihen aikaan luettuna Italiaan ja oli vasta Caesar'in aikana\nsaanut kansalais-oikeuden. Mutta jo Auguston hallitessa se oli\nsynnyttänyt semmoisia kirjailijoita, kuin Vergilion, Catullon, Livion,\nCornelion ja Vitruvion, joiden latinassa tuskin kukaan saattoi huomata\nmitään muukalaista murteellisuutta, vaikka tosin hienoimmat\ntuntijat väittivät Livion kielessä löytyvän jotakin Padualaisuutta\n(Patavinitas). Samaan aikaan olivat Espanjalaisetkin alkaneet sovittaa\nsuutansa latinaiseen runomittaan. Ciceroni tosin arveli näistä\nEspanjalaisista, että heidän kielensä soi vähän paksulta ja oudolta;\nmutta ennen kuin arvattiinkaan, tuli aikoja, jolloin Espanja kasvatti\nkirjaniekkoja, jotka kilpailivat itse Ciceronin kanssa, runoilijoita\njotka vetivät vertoja Vergiliolle. Joku omituinen uhkapuheisuus\n(grandiloquentia) havaittiin jo silloin asuvan Espanjalaisessa\nluonteessa; mutta ensimäisten keisarien aioista asti useat Romalaisen\nkirjallisuuden etevimmät nimet olivat sieltä päin kotoisin, niinkuin\nmolemmat Senecat, Quintiliano, Lucano, Silio Italico ja Martialis.\nItse Afrika, ainakin sen etevimmät kaupungit, Leptis, Karthagi,\nAdrumetum y.m., seurasivat vähitellen samaa esimerkkiä, perustaen\nRomalaisia kouluja ja synnyttäen latinalaisia kirjaniekkoja, joista\nla'intutkija Salvio Juliano, kaunopuhelija Cornelio Frontoni ja\ntaruilija Apuleio, kaikki Hadrianon ja Antoninojen aikuisia, olivat\nmainittavimmat. Totta on, että näinä aikoina sekä kielen että\nkirjallisen aistin puhtaus aleni alenemistaan. Mutta vika ei ollut\nnäiden maakuntalais-kirjailijain, jotka kumminkin yllä-pitivät ja\nrikastuttivat Romalaisen kirjallisuuden; vika oli Italian, jolta\nhenkinen kyky alkoi kuihtua, sitten kuin molemmat Pliniot, sekä\nJuvenalis ja Tacito olivat menneet. Vihdoin keisarikunnan loppu-aikoina\nvielä Galliakin, joka nyt oli melkein täydellisesti romalaistunut,\nlahjoitti latinan kirjallisuudelle muutamat ihanat syyspäivät, silloin\nkuin sen kukkaset muualla olivat kellastuneet; mainittakoon ainoastaan\nnimet Ausonio ja Sidonio Apollinaris. Itäisillä mailla tosin\nKreikankielinen kirjallisuus vallitsi, ja Antoninojen aikakaudella ei\npuuttunut siitäkään eteviä nimiä, niinkuin Plutarkho, Arriano, Lukiano,\nPausanias, muita mainitsematta. Mutta lakitieteen harjoitus oli\nlatinan-kielinen itäisilläkin mailla, ja sen etevimmät edusmiehet,\nPapiniano ja Ulpiano, olivat kotoisin Syriasta, missä Beryton lakikoulu\nsiihen aikaan tuli kuuluisaksi.\n\nNäitä kirjallisuuden seikkoja en olisi luetellut, ellei niiden kautta\nparaiten astuisi silmiin, kuinka koko Romalainen maailma vähitellen\nmuodostuu yhteiseksi kansallisuudeksi, missä ei enää ole sanottavaa\nluonteen, kultuurin tai kielen erilaisuutta, niinkuin myöskin kaikki\nerilaisuus oikeuksissa jo on hävinnyt. Valtiollinen elämä tosin ei\ntarjoo paljon ilahuttavaa keisari-vallan aikakaudella. Maailman onni\nnäyttää riippuvan yhden miehen kelvosta tai kelvottomuudesta ja tämä\nyksi riippuu soturijoukkojen suosiosta ja kannatuksesta. Vaan tässäkin\nasiassa, nimittäin valtiollisen vallan harjoituksessa, maakunnat jo\npääsevät tasaiseen oikeuteen Italian rinnalle. Ensi aikoina oli pidetty\nluonnollisena asiana, että ainoastaan Romassa voitiin keisaria tehdä;\nse oli peri-aatteessa senaatin oikeuksia, ja itse teossa Praetorianein.\nMutta Neronin kuoltua huomattiin hämmästyksellä, että maakuntainkin\nsotajoukot saattoivat lahjoittaa keisarillisen purppuran.[18] Silloin\nvielä se, joka purpuran kantajaksi valittiin, oli Italialainen mies;\nmutta sekin ennakko-luulo pian haihtui. Nervan kuoltua, keisarin-arvo\njoutuu maakuntalaisten haltuun, ja tässä huomataan joku säännöllinen\njärjestys-jakso, melkein sama kuin kirjallisuudessakin. Kirjallisella\nalalla olivat Espanjalaiset kaikkien ensinnä kohonneet tasa-arvoon\nItalialaisten kanssa. Nytpä seurasi Espanjan miesten valtiollinen\naikakausi, Trajanon, Hadrianon ja Antoninojen hallitus. Samalla tavoin\nAfrikan kirjallisen kukoistuksen perästä seurasi aika, jolloin\nRomalainen maailma sai valtaherrojansa Hannibalin isänmaasta sekä\nsamansukuisesta Syriasta; nimet: Septimio Severo, Karakalla, Macrino,\nElagabal ja Aleksanteri Severo, vihdoin Filippo Arabs, Odenatho ja\nZenobia, merkitsevät tätä uutta jaksoa Roman valtiollisessa\nhistoriassa. Vanha Catoni olisi varmaankin vääntynyt haudassaan, jos\nolisi voinut nähdä, mitä kummia tapoja nämä Semiläiset vallitsijat\ntoivat mukaansa Kapitolion ja Palation kunnahille; mutta nimi\n\"Romalaisuus\" oli jo saanut aivan toisenlaisen merkityksen kuin Catonin\naikoina: se oli väljentynyt ja väljentyessä tietysti myöskin paljon\nmuodostunut. Viimein semmoisetkin seudut, jotka seisoivat melkein\nbarbarisuuden rajalla, ottivat edustaaksensa Roman maailman-herruutta\nja edustivat sitä kunnialla. Claudio, Aureliano, Probo olivat\nIllyrialaisia; Diocletianon syntymämaa oli Dalmatia; Maximiano,\nConstantio, Galerio ja Maximino olivat taas Illyriasta lähteneet.\nGalliasta myöskin tulee muutamia maailman hallitsijoita, esm. Caro\npoikineen, mutta Italiasta ei enää ainoatakaan. Itse Roman etusija\nRomalaisessa maailmassa on menetetty; Milano ja Nikomedia tulevat\npääkaupungeiksi, viimein Konstantinopoli.\n\nTuskin tarvinnee muistuttaa, että näiden ulkonaisten muutosten ohessa\noli tapahtunut suuri muutos ihmisten mielipiteissäkin eli niissä\naatteissa, jotka maailmassa vallitsivat. Vergilio aikoinaan vielä oli\nlaulanut: \"Sinä, Roman mies, olet luotu kansoja hallitsemaan; siinä\nsinun taitees ja virkas!\"[19] -- Mutta jo seuraava miespolvi alkoi\nkäsittää asiaa toiselta kannalta. Senecan mielestä oli tosin Roman\nkaupunki Romalaisen maailman keskuspaikka, mutta myöskin kaikkien\nyhteisenä isänmaana, eikä yksityis-isänmaata ollut kellään. \"En ole\ntälle tai toiselle maailman sopelle syntynyt\", lausuu tuo Espanjalainen\nfilosofi; \"koko tämä Romalainen maailma on minun isänmaani\". Hänen\najatuksensa Romalaisen valloituksen merkityksestä oli tämän-mukaisesti\nihan toinen kuin Vergilion; Roman virka historiassa oli muka ollut\nperustaa yleistä rauhaa maailmassa: \"Pax Romana\" oli tarkoitusperänä,\n\"Imperium Romanum\" välikappaleena. Saattaisimme luulla, että tämmöinen\nkäsityskanta oli enemmin Espanjalainen kuin Romalainen; mutta siinä\ntoki erehtyisimme. Plinio vanhempi, puhdas Italialainen sukuperältään,\nlausuu saman aatteen vielä selvemmillä sanoilla: \"Jumalain sallimus on\nvalinnut Italian välikappaleekseen, että se kokoisi nuo hajanaiset\nvaltakunnat, lievittäisi raa'at tavat, sovittaisi niin monituisten\nkansain eripuraiset ja karkeat kielet yhteisen puheen kautta\nkanssakäymiseen, ja ihmisyyden ihmisille lahjoittaisi, itse muuttuen\nyhteiseksi isänmaaksi koko maailman kaikille kansoille\".[20] Tämä\najatus, että ihmisyyden, humaniteetin synnyttäminen oli Roman vallan\npäätarkoituksena, selveni selvenemistään: koko sivistynyt maailma oli\nmuuttunut yhdeksi kansallisuudeksi ja tämä kansallisuus oli ihmiskunta;\nkoko maailma oli ikäänkuin muuttunut yhdeksi ainoaksi kaupungiksi.[21]\nLuonnollista on, että näiden aatteiden vallitessa kaikki kansalliset\nmuistot hämmentyivät yhteen. Mitä suurta oli kunkin eri kansan\nhistoriassa ollut, se nyt käsitettiin Romalais-maailman yhteiseksi\nomaisuudeksi. Hadriano korjautti Epaminondaan hautaa, Karakalla\npystytti kuvapatsaita Hannibalin kunniaksi. \"Romalais-rauhan\"\nsovinnollinen henki vaikutti taaksekkin päin muinaisten taistelujen\nmuistoihin.\n\nVaan tässä varmaan kysytte: oliko siis keisarivallan aika semmoinen\nyleisen rauhan ja veljellisyyden aikakausi? Ulkonaiset tapaukset eivät\nnäytä antavan siihen myöntävää vastausta. Tosin Neronin kuoltua ja\nsitten kuin Vespasiano on ryhtynyt hallitus-ohjiin, seuraa vuosisadan\nmittaan melkein katkeamaton jakso kelvollisia ja jaloja hallitsijoita;\nolletikkin Trajanon, Hadrianon ja Antoninojen hallitukset luetaan\nihmiskunnan onnellisimmiksi aioiksi. Romalaisen ylimyskunnan\ntasavaltaiset harrastukset olivat unohtuneet ja keisariuden aate\noli vahvistunut tuon lavean valtakunnan ainoana mahdollisena\nhallitusmuotona. Kuitenkin löytyi tässä hallitusmuodossa yksi\nvaarallinen vaillinaisuus. Keisarivalta seisoi entisten tasavaltaisten\nperiaatteiden perustuksella; siltä puuttui monarkillisen vallan\ntavallinen pohja, laillinen perittävyys, legitimiteeti. Keisari\nhallitsi ainoastaan sen vuoksi, että hän oli tai otaksuttiin olevan\nkaikkien etevin kansalainen, ikäänkuin itse Romalais-hengen\npersoonallinen ilmestys, johon Roman kansan majesteetti oli ottanut\nasuinsijansa. Jos hän nämä vaatimukset täytti, häntä pidettiin\njumalana, ja tavallista olikin, että keisarien kuvapatsaille uhria\nkannettiin. Jos hän ei ollut, mitä tämä aate edellytti, häntä\nkatsottiin tiranniksi, vääräksi vallan-anastajaksi, ja hänen surmansa\npidettiin oikeutettuna. Kaikessakin tapauksessa oli keisarin kuoltua\naina kysyminen, mistä uusi maailman pylväs oli saatava. Muutamat\nkeisarit itse määräsivät seuraajansa, ja useinkin hyvällä\nmenestyksellä. Mutta toisinaan löytyi sopivia miehiä enemmän kuin olisi\ntarvittukaan; yhdessä valtakunnan osassa tunnettiin yhtä, toisessa\ntoista, ja legionit, jotka katsoivat itseänsä Romalaisen maailman\nvaltiollisiksi edustajiksi, koska valtakunnan rajoja suojelivat,\nnostivat eri miehiä taisteluun hallitusvirasta. Näin tulee Antoninojen\naian perästä jotenkin levoton jakso, \"Sotaväki-vallan aikakausi\", joka\nviimein Gallienon hallitessa uhkaa hajottaa Romalaisen maailman useiksi\npieniksi keisarikunniksi. Galliassa esm. on siihen aikaan kokonainen\nsarja keisareita, joiden valta myöskin ulottuu Espanjaan ja\nBritanniaan. Vaan Romalainen henki on jo niin täydellisesti valtaan\ntullut, ett'ei tämmöisissäkään oloissa maakunnat ajattele mitään\nitsenäisyyttä; nuo erikois-keisarit maakunnissa ovat kuitenkin vain\nRomalaisia keisareita, ja ennen pitkää muutamat jäntevät miehet saavat\nRomalaisen maailman jälleen ko'otuksi. Vihdoin Diokletiano koettaa\nuudesta järjestää valtakunnan hallinnon tarkkaan säännöllisyyteen.\nLukuisat virastot, jotka toisiinsa liittyivät asteittain ja joiden\npäävirastot (scrinia) olivat keisarin hovissa, saivat hallinnon eri\nhaaroja hoitaaksensa ja välittivät kaikki suhteet majesteetin ja\nkaukaisempienkin maakuntain välillä. Ja koska maailma sittenkin oli\nliian avara yhden silmällä pitää, koetettiin useiden keisarien\nyhteis-hallitus; valtakunta jaettiin kahteen, kolmeen tai neljäänkin\nosaan, joita kuitenkin piti hallittaman yhteisellä hengellä\n(unanimitas), niin että ainoastaan hallituksen huoli oli jaettuna, ei\nitse hallitus. Tämä virkavaltainen järjestelmä oli muutamissa kohden\nihmeteltävä; se on ollut mallina kaikille uuden-aikaisille Euroopan\nvaltioille. Mutta vakinaista maailmanrauhaa se ei kuitenkaan toimeen\nsaanut. Tuskin oli Diokletiano luopunut virastansa, asettuen\nsyntymä-seuduilleen kaalia viljelemään, niin yhteis-keisarit jo\njoutuivat taisteluun keskenänsä, ja samaa näytelmää myöhemminkin\ntavan-takaa uudistettiin. Tuota yleisen rauhan aatetta ei voinut\nkeisarikunta milloinkaan täydellisesti toteuttaa.\n\nNämä tapaukset silmäin edessä, emme helposti käsitä, että \"pax Romana\"\noli Romalais-vallan lopputarkoituksena. Varma kuitenkin on, että sen\naian ihmiset asian niin käsittivät, ja epäilemätöntä jo itsessään\nlienee, että he sen näkivät selvemmin kuin me. Että itse Sotaväkivallan\naikakaudella maailma ylipäänsä oli rikas ja onnellinen taloudellisessa\nkatsannossa, todistaa kirkon-isä Tertulliano, joka eli Septimio\nSeveron, Karakallan ja Elagabalin aikoina. \"Päivä päivältä maailma\nmuuttuu kauniimmaksi ja loistavammaksi\", hän lausuu. \"Entiset erämaat\novat viljelysmaiksi tehdyt, pelto valloittaa metsän, pedot pakenevat\nkotikarjan alta, hietaankin siemeniä siroitetaan, kivi murennetaan\nruokamullaksi ja suosta tehdään kuiva maa. Nykyänsä on kaupungeita\nisompi luku kuin ennen asumuksia. Purjehtija ei enää pelkää luotoa eikä\nkaria; hän on varma löytämään joka paikassa kansaa, kansalaisia,\nelämää. Maa jo meitä raskaasti kantaa\". Toisessa paikassa hän puhkee\nseuraavaan ihastus-lauseesen: \"Mikä rikkautten määrä vero-listoissa,\nmikä kansojen paljous! Totta tosiaan; maailma on niinkuin keisarikunnan\nviljelty vainio, josta kaikki vihan rikkaruoho on kitketty pois ja\nkaikki petollisten liittoin ohdake hävitetty. Se on ihanampi kuin\nAlkino'on omenapuisto ja Midaan ruusutarha\".[22] -- Mahdollista on,\nettä seuraavien aikain valtiolliset sekasorrot aioittaisin ja\npaikoittaisin häiritsivät maailman hyötymistä. Mutta tämä oli\nsatunnaista häiriötä, jolla ei ollut kestävää vaikutusta. Verrattuna\nmuinaismaailman pikku-kansain alituisiin vihan-melskeisin, nuo\nkeisarikunnassa ilmaantuneet taistelut tuskin tuntuivat muuksi kuin\npuhdistaviksi ukkosen-ilmoiksi. Raja-maakunnissa barbari-kansain\npäällekarkaus toisinaan tuotti hävitystä; muuallakin joku taistelu\nvallanpitäjäin välillä saattoi olla jollekulle seudulle turmiollinen.\nMutta ylipäänsä vallitsi rauhan askareet, hyötyminen, lepo ja rikkauden\nnautinto. \"Pax Romana\" oli maailman yleisenä sääntönä, jota ei\npoikkeus-seikat voineet turhaksi tehdä.\n\nEn voi loppu-todistukseksi valita mitään pontevampaa kuin kristityn\nrunoilijan Prudention sanat Theodosio Suuren aioilta:\n\n\"Läntisen valtameren rannoilta niihin säteileviin vesiin saakka, joista\naurinko nousee, olivat ihmiskunnan asiat sodan ja rauhattomuuden\nvallassa. Tylyt kädet, aina aseissa, eivät tienneet kuin lyödä ja\nhaavoittaa. Tämän raivon tahtoi Jumala hillitä: hän käski kansain\nnotkistaa päänsä yhteisen la'in alle, muuttua kaikki Romalaisiksi, --\nReinin ja Tonavan seuduilla, kulta-hietaisen Tajon rannoilla, Po'n\nrikkaissa kaupungeissa ja ja Niilin höysteisillä aloilla. Kaikille\nyhteinen laki ja arvo sekä yhteinen nimi heidät kaikki yhdistää; kahle,\njoka heidät orjina piti, on muuttunut veljyyden siteeksi. Jokaisessa\nmaailman paikassa elämme niinkuin kansalaisia, niinkuin samassa\nkyläkunnassa kasvaneet, niinkuin ylenneet yhden kotipesän ääressä. --\nSen on Roman valta tekoinensa voittoinensa valmistanut. Aika oli\nKristuksen tulla!\"[23]\n\nViimeiset sanat viittaavat erinäiseen suureen muutokseen, joka Roman\nkeisarikunnan aikana oli tapahtunut. Tämä aikakauden uskonnollinen\nseikka on oleva seuraavan luennon esineenä.\n\n\n\n\nYhdeksäs Luento.\n\nUskonnon seikka Roman keisarikunnassa.\n\n\nKun tällä kertaa lähdemme tarkastamaan Romalais-vallan vaikutusta\nihmisten uskontoon, havaitsemme tässäkin kohden Romalaisessa luonteessa\nsamanlaista taipumusta vierasten aineiden yhteen-sulattamiseen kuin\nvaltiollisellakin alalla. Valloituksensa ohessa Roma jo alusta\nsaakka oli koettanut anastaa voitettujen jumalatkin haltuunsa; se\ntapahtui sillä tavoin, että valloittaja-kansa ne sovitti omien\nuskonto-käsitteidensä joukkoon, puetti niin-sanoakseni nuo vieraat\ntulokkaat Romalaiseen togaan ja lahjoitti niille niin-muodoin\nkansalais-oikeutta. Tämä oli sitä helpompi tehdä, koska kaikki nämä\nmuinais-maailman jumalat olivat saaneet alkunsa samasta luonnon-voimain\njumaloitsemisesta ja siis oikeastaan seisoivat samalla pohjalla.\nValtio-tarkoitus oli siinäkin asiassa Romalaisten etevimpänä\nsilmämääränä, ja Roman politiiki oli siis ylipäänsä varsin\nsuvaitsevainen, kuitenkin sillä ehdolla, ett'ei voitettujen uskonto\nollut sovintoon taipumaton taikka kiihoittanut kansallista\nerikoisuutta. Viime-mainitussa tapauksessa toisinaan ryhdyttiin\nankariin keinoihin, niinkuin esm. Druidien uskonnon suhteen Galliassa;\nmutta tavallisesti käsitettiin kaikki uskonnot ainoastaan eri muodoiksi\nsamasta yleis-uskonnosta, ja Auguston aioista ruvettiinkin rakentamaan\nyhteis-temppeleitä \"kaikille jumalille\", niinkutsutut Pantheonit,\njoita löytyi useissa paikoin. Samassa määrässä kuin kansalliset\nerilaisuudet hävisivät, ruvettiin siis pitämään kaikki uskonnot\njonakuna yhteis-omaisuutena koko valtakunnan väestölle, ja kun\nKarakalla oli julistanut kaikki keisarikunnan asukkaat kansalaisiksi,\npäätti Elagabal tuottaa kaikki jumalatkin Kapitolioon. Se oli \"Pax\nRomana\" sovitettuna jumalien yhteiskuntaan, ikäänkuin olisi tahdottu\nsanoa: rauha olkoon taivaissa niinkuin maankin päällä! Olen jo\nmuistuttanut, että tässä sovitus-puuhassa valtio-tarkoitus vaikutti\nyhtä paljon kuin yleinen humaniteetin-harrastus. Itse Roman\nvaltio-aatteelle, Roma jumalattarelle (Dea Roma), oli jo aikaisin\nmonessa paikoin nostettu alttareita, ja koska keisarit olivat\nRomalaisen valtio-majesteetin edusmiehinä, annettiin niillekkin\njumalallinen kunnioitus, kannettiin uhria niiden kuvapatsaille heidän\neläessään ja nostettiin heitä \"divus\".-arvoon kuoleman jälkeen. Se\nmaailman-järjestys, jonka Roman valta oli perustanut, näytti todellakin\nolevan ihmiskunnan suurena Sallimuksena ja siis ansaitsevan jumaluuden\nnimeä. Kansat ikäänkuin alkoivat aavistaa jotakin korkeampaa johdatusta\nihmiskunnan kohtaloissa ja näkivät sen toteutuneeksi keisarien\nhallituksessa.\n\nLuonnollista kuitenkin oli, ett'ei semmoinen valtio-aate voinut\ntäydellisesti tydyttää ihmis-hengen uskonnollisia tarpeita, ja\nmitä kansan-uskontoihin tulee, niiden yhteen-sulatus opin ja\npalvelus-menojen puolesta jäi kun jäikin varsin vaillinaiseksi.\nSeurauksena oli kummallinen hämmennys uskonnollisissa käsitteissä\nkeisarikunnan aikana. Uskonnoista tosiaan ei ollut mitään puutetta,\nmutta se, joka puuttui, oli usko, uskonnollinen vakuutus ja sydämmen\nrauha. Sivistyneet säädyt tosin koettivat tydyttää henkensä tarpeita\nKreikkalaisen filosofian syvillä mietteillä, mutta oppimaton kansa\nturvausi kaikkiin niihin jumalan-palveluksiin, joita idästä ja lännestä\noli ko'ottu tuota yhteistä uskonnon-sulatusta varten. Toisella ja\nkolmannella vuosisadalla olletikkin itämaiset palvelukset alkoivat\npäästä valtaan läntisilläkin mailla ja outo seka-melske syntyi tavoissa\nja mielipiteissä. Syriasta tuli Baal'in palvelus, Egyptistä levisi\nIsiin ja Serapiin juhlamenot; Frygian \"Suuri emä\" irstailla\nkäytöksillään ja Persialainen Mithras, joka edusti valon haihtumatonta\nvaltaa, kulkivat rinnatusten Romaan ja tunnustettiin valtiollisestikin\nRomalaisiksi jumaliksi. Muutamat muut, niinkuin Thrakialainen Sabazio\nja manalan jumalatar Hekate, eivät päässeet yhtä suureen kunniaan,\nmutta saivat kuitenkin lukuisia palvelijoita. Vihdoin oli jumalain ja\njumalattarien joukko tullut niin kirjavaksi, että tämä uskonnollinen\nmarkkina-tuoksina alkoi sen aian ihmisiä hämmästyttää. Pila-puheinen\nLukiano meille vakuuttaa, että se hämmästytti itse Olympon jumaliakin.\nKerran, näin kuuluu hänen jutelmansa, nämä kokoontuivat tapansa mukaan,\nZeys esimiehenä, Olympon saliin, jolloin Momo, taivaallisten hovinarri,\nnosti haikean valituksen siitä sekalaisesta seurakunnasta, joka oli\naikojen kuluessa tunkeunut sisään jumalain keskuuteen. Jo vanhastaan\noli muka monta, joiden jumaluuden-arvo oli vähemmin taattu; nytpä\nlisäksi oli saatu joukko muukalaisia, jotka eivät edes kreikkaa\nymmärtäneet: Skythalainen Zamolxis, joka aikoinaan oli orjana ollut,\nMedialainen Mithras kauhtanassa ja tiarassa, koiranpää Anubis\nEgyptistä, ynnä monta muuta samankaltaista. Olympon ruokavarat, nektar\nja ambrosia, eivät enää voisi riittää tälle paljoudelle; joku keino oli\nsiis keksittävä asian auttamiseksi. Tästäpä Olympolaiset pitkin\npäätänsä mietiskelemään, ja loppupäätös oli, että asetettiin\nseitsenmiehinen komitea, jonka tuli tarkoin tutkia, millä oikeudella\nkukin oli päässyt sisään Olympon jumalaisperheesen.[24]\n\nLukianon sukkelat pilapuheet eivät kuitenkaan pitkälle auttaneet tuon\nsuuren kysymyksen ratkaisemisessa, joka siihen aikaan ihmiskuntaa\nvaivasi. Kysymyksenä oli, mistä piti saada jotakin luotettavaa\nvastausta elämän ja kuoleman suureen arvoitukseen. Ihmiskunta oli\nulkonaisesti niin onnellinen Romalaisen rauhan ja siitä syntyneen\nyleisen menestyksen nautinnossa, ja kuitenkin niin onneton\nkatoovaisuutensa tunnossa. Tuskastuneena se etsi sisällistä\nsovitusta, visseyttä sielun kuolemattomuudesta, varmuutta siitä, että\nyksityis-henkilö ei ole paljas pisara maailman äärettömässä meressä.\nJa tätä kaipausta ei voinut filosofiakaan kaiken jaloutensa ohessa\nläheskään tydyttää. Päin-vastoin nuo entiset filosofilliset\njärjestelmät, jotka aikoinaan olivat kääntäneet sivistyneiden huomiota\nkansan-uskontojen raakaan järjettömyyteen, jo alkoivat vanhentua\neivätkä vastanneet edes aian humaniteeti-käsitykseen. Tuo muinoin niin\nmainio Stoalainen oppi, jossa kelpo (virtus) oli ihmisen korkein hyvä,\nniin ett'ei mistään muusta väliä ollut, oli päätynyt korkeaan\nmaailman-ylönkatseesen, joka oikeastaan oli korkeinta itsekkäisyyttä.\nSe ei voinut enää olla riittäväinen, juuri siitäkin syystä, että se\nsoti aikakauden yleistä ihmisyys-käsitystä vastaan. Ihmis-henki ei enää\nvoinut sulkeutua oman itsensä kilpikonna-kuoreen ja luulotella\nitseänsä tydytetyksi. Epikurolaisuus oli sittenkin paljoa enemmin\nyleis-inhimillinen. Tämä koulukunta, kuten tiedämme, opetti, että oma\netu käski ihmisen olla siveellisenä: mitä vasten pitäisi vaivata\nitseänsä pahaa tekemällä! Mutta kun tämä oppi niin-muodoin suoraan\nkielsi, että hyvää tekeminen saattoi vaivaa kysyä, se tietysti aivan\nvähän auttoi elämän moninaisissa ristikohtauksissa. Ja jostakin\ntulevaisesta elämästä eivät nämä filosofilliset järjestelmät antaneet\nvähintäkään selkoa. Niin kauan kuin ei kuoleman arvoitus ollut selville\nsaatu, näytti elämän tarkoitus hukkaan menneen.\n\nEipä kummaa siis, että ihmiset etsivät lohdutusta oudoimmistakin\nuskonto-menoista, jotka vain lupasivat tydyttää aikakauden tuskallista\nuskon-kaipausta. Kaikenkaltaiset sala-menot, vanhat ja uudet mysteriot,\ntaikatemput, vihkimiset ja pyhitykset käytettiin välikappaleiksi\nhengellisen levottomuuden lievittämistä varten. Serapiin palvelus oli\nmuodostunut joksikin puhtauden ja kuolemattomuuden opiksi, joka levisi\nlavealle, Rein'in rannoille saakka. Hekaten palvelus taas perustui\ntaikaukseen, jolla tahdottiin manalan valtoja lumoa. Omituista laatua\nolivat niinkutsutut Taurobolit eli verivihkimykset. Vihittävä,\nvalkoisiin juhlavaatteisin puettuna, astui yö-sydännä katettuun\nhautaan, jolloin uhri-eläinten veri sai vuotaa hänen ylitsensä; näitä\nverisiä vaatteita hän sitten julkisesti kantoi puhdistuksensa merkiksi.\nJoskus nämä taika-menot sovitettiin filosofillisten oppien kanssa\nyhteen. Semmoisesta yhdistyksestä syntyi esm. Uus-Pythagoralaisuus,\neräs itämaisista salaopeista ja taika-tempuista ko'ottu filosofia,\njonka etevimpänä edusmiehenä oli ihmeiden-tekijä Apollonio Thyanalainen\njo ensimäisen vuosisadan lopulla. Eikä ainoastaan Apollonion teoksia\nko'ottu ja viljelty salaisen viisauden aarteina; löytyipä useita\nmuitakin hartauden-kirjoja -- jos niin saan sanoa --, joista aikakausi\netsi vastausta suureen kysymykseensä: -- Orfeylaiset virret,\nKhaldaialaiset ennustukset, Hermes Suuren opetukset y.m., kaikki\nepäiltävää syntyperää ja vielä epäiltävämpää sisällystä. Uskoa taikka\nei uskoa! siinäpä aian suuri kysymys. Puhdistusta, sisällistä\nsovitusta! siinäpä aian suuri kaipaus. Tuo kaunis taru Amorista ja\nPsykhestä, jonka ensin tapaamme Apuleion tykönä, kuvaa meille runouden\nmuodossa aikakauden syvää halajamista. Jumalallista syntyperää on\nPsykhe (sielu), mutta langennut alkuperäisestä puhtaudestaan, saastunut\nihmiselämän hairauksissa. Vasta koettelemusten ja puhdistusten kautta\nhän taas tulee mahdolliseksi pääsemään alkuperäiseen autuuteensa.\nSilloin taivaallinen Amor (lempi) ottaa hänet turviinsa, morsiamekseen,\nja nostaa hänet maan tomusta uuteen elämään.[25]\n\nViimein kuitenkin tuo uskonnollinen sekasorto näytti\njärjestyvän aatteellisen kaavan mukaan; aian hengellinen tarve näytti\nsynnyttävän itsellensä vastaavan opinmuodon, ja tämä uusi oppi oli\nUus-Platonilaisuus. Se oli syntynyt Alexandriassa, Helleniläisen\naate-liikkeen sen-aikuisessa keskuksessa, ja sen kanta-isäksi on\nkenties katsottava Juutalainen Filoni, joka Kristuksen aikana teki\nensimäisen yrityksen sovittamaan Platonin aate-opit itämaisten\nuskontojen mietteisin. Mutta vasta kolmannen vuosisadan kuluessa tämä\nuusi suunta saapi yleisemmän merkityksen ja kokonainen sarja\neteviä opettajia -- Ammonio Sakkas, Plotino, Porfyrio y.m. --\ntoimittavat uudelle opille kunnioitusta keisarikunnan korkeimmissa\npiireissä. Uus-Platonilaisten suuri ansio oli se, että he yhteen\naate-järjestelmään olivat sulattaneet kaikki aikakautensa uskonnolliset\nmietteet, yhtä hyvin kansan-uskontojen runolliset jumalais-haahmut kuin\nfilosofien aatteelliset keksinnöt, lisäten vielä Kristin-uskonkin\naineista, mitä kelvolliseksi katsottiin. Heidän perus-oppinansa oli\nyksi ainoa jumala, kolme-yhteinen luonnoltaan, olentona, järkevä ja\nsieluna, josta sitten vuotaa koko hengellinen ja ruumiillinen maailma\nniinkuin alku-lähteestänsä. Kaikki siis on \"emanationia\", ulos-käymistä\nkorkeimmasta olennosta, pyhempää tai saastaisempaa, jota lähempänä tai\nkauempana. Jumalan ja ihmisten välillä ovat haltia-henget, Geniot ja\nDaimonit. Mutta ihmisen tarkoituksena on jälleen lähetä alku-lähdettä,\nja siinä kohden löytyy kahta lajia siveellistä edistystä: kelpo\nkäytännöllisessä elämässä ja pyhyys henkisessä elämässä. Pyhyyden\nharjoitus viepi ihmisen haltioihinsa ja temmaa hänet sillä tavoin\nnäkymättömään, korkeampaan maailmaan. -- Tämä opin-kaava oli sen\npuolesta ihmeteltävä, että siihen mahtui pakanuuden koko kirjava\ntuoksina. Plotino ei ollut ainoastaan filosofi, vaan myöskin\nihmeiden-tekijä, noituri. Hänen oppilapsensa sanoivat itsensä \"maailman\nkaikkien uskontojen papistoksi\". Keisaritkin ihastuivat, että\nvihdoinkin oli löydetty oppi-rakennus, joka vastasi Roman vallan\nhumaniteeti-aatteesen. Septimio Severosta alkaen Gallienoon saakka he\nmelkein kaikki olivat tämän uuden opin harrastajia ja toivoivat tämän\navulla poistavansa kaikki uskonnolliset eroitukset. Myös Kristittyinkin\njumalalle tarjottiin sija yhteisessä Pantheonissa. Sekä Elagabal että\nAleksanteri Servero tahtoivat asettaa Kristuksenkin jumalien\njoukkoon,[26] tietysti sillä ehdolla että tämäkin usko suostuisi siihen\nyleiseen sovintoon, minkä keisarikunta niin onnellisesti oli\nperustanut.\n\nMutta Kristin-usko ei taipunut minkään-laiseen sovintoon; senpä\nkeisarikunta jo alusta asti oli huomannut ja siitä syystä tavallisesti\nsulkenutkin tämän opin ulos yleisestä suvaitsevaisuudestaan. -- Minun\nei tarvitse kertoa Kristin-uskon syntyä ja ensimäistä leviämistä, enkä\nmyöskään aio esittää niitä opinkappaleita, jotka jo 18 vuosisataa ovat\nolleet ihmiskunnan lohdutuksena ja autuuden-sanomana. Mutta muutamat\nselitykset ovat tässä tarpeelliset, käsittääksemme Kristittyin asemaa\nRomalaisen humaniteeti-aatteen rinnalla, käsittääksemme Kristin-uskon\ntaistelua ja lopullista voittoa.\n\nEnsiksi on huomattava, että se uusi uskonto, jonka Vapahtaja ja hänen\napostolinsa saarnasivat, kannatti yleis-ihmisyyden aatetta vielä\nlaveammassa merkityksessä kuin aikakauden yleinen sivistys. \"Ei ole\ntässä Juutalainen taikka Kreikkalainen, ei orja taikka vapaa, ei mies\ntaikka vaimo\", lausuu apostoli Paavali (Ep. Gal. 3: 28); -- Jumala oli\ntullut ihmiseksi, maailman vapahtaja oli \"ihmisen poika\", ja hänen\nlunastus-työnsä tarkoitti koko ihmis-sukua, kansallisista ja\nvaltiollisista rajoista huolimatta. Mutta samassa kuin Kristin-uskon\nhumaniteeti niin-muodoin oli paljoa väljempi kuin Romalaisuuden, se\nmyöskin oli kokonaan epä-valtiollinen, niin-sanoakseni epä-kansallinen.\nKristittyin jumala ei ollut mikään kansallinen jumala, niinkuin\nJuutalaisten Jehovah; mutta hän ei myöskään ollut paljaastansa\nmaailman-järjestyksen ylläpitäjä, niinkuin pakanuuden yli-jumalat,\nZeys, Jupiter tai Mithras; hän oli etupäässä jokaisen ihmis-sielun\nnimen-omainen lunastaja ja holhoja. Kristuksen oppi seisoi siis\njohonkin määrin kylmäkiskoisena valtio-järjestyksen suhteen. \"Minun\nvaltakuntani ei ole tästä maailmasta\", oli perustaja lausunut, ja hänen\nainoa valtiollinen neuvonsa oli: \"antakaa keisarille mikä keisarin on,\nJumalalle mikä Jumalan on!\" -- Koska siis Kristityt kumminkin olivat\n\"kaikelle inhimilliselle järjestykselle alamaiset\", olisi sopinut\nodottaa, että heitä hyvin olisi kärsitty suuressa keisarikunnassa.\nMutta juuri se seikka, että keisarikunnan humaniteeti-aate oli kokonaan\nvaltiollinen, vaikutti epäluuloa semmoista uskokuntaa vastaan, joka\nasetti humaniteetille perusteeksi yksityis-henkilön, sisällisen\nihmisen, eikä yleis-ihmisyyden s.o. Romalaisuuden käsitettä. Tosin\nkeisarikunta itsekin yhdessä kohden oli suositellut yksityis-henkilöin\noikeutta: hävittäessään kansalliset eroitukset, se oli luonut yleisen\nRomalaisen laki-tieteen, joka nimen-omaan oli yksityis-oikeutta. Mutta\ntämä ihmeteltävän järjellinen laki-laitos tarkoitti ainoastaan ihmisten\naineellista puolta, omistus-oikeutta, perimystä, yhteiskunnallisen\nelämän suhteita. Se yksityis-hengen itsenäisyys kaikkia maallisia\nvaltoja vastaan, jota Kristin-usko vaati, oli oikeastaan Romalaiselle\nmaailmalle tuntematon. Itse teossa Kristin-usko oli ensimäinen\nvastustus keisarikunnan kosmopolitismia vastaan, joka sulatti\nkaikki yksityis-olemukset Romalaisuuden yleis-käsitteesen ja tälle\nyleis-käsitteelle antoi jumalallisen arvon. Tämä vastustus tosin ei\ntapahtunut minkään kansallisuus-aatteen kannalta, vaan vapaan\nyksityis-henkilöllisyyden kannalta; kuitenkin keisarikunta heti\nvaistomaisesti tunsi, että tässä oli vihollista periaatetta. Se oli\nmuka uusi, vahingollinen taikausko, jonka tunnustajat olivat\nihmiskunnan vihamiehiä;[27] niin arvelivat keisarikunnan parahimmat\nmiehet, ja ulkonaisena todistuksena oli, ett'eivät Kristityt tahtoneet\nuhrata keisarien kuvapatsaille, valtiollisen humaniteeti-aatteen\nsymboleille. Näistä syistä voimme selvästi ymmärtää, miksi tämän uskon\ntunnustajat alusta saakka joutuivat katkeran vainon alle, ja miksi\nuseinkin kelvollisimmat hallitsijat olivat kiivaimmat vainoojat.\nKristityt itse kummastelivat, miksi heitä yksinään suljettiin ulos\nyleisestä suvaitsevaisuudesta. Mutta syy oli tietysti Kristin-uskossa\nitsessään, joka seisoi itse-olevana, taipumatonna, niin-sanoakseni\nsopimatonna, tällä yleisen sopimuksen ja sulaumisen aikakaudella.\n\nNiinkuin tiedämme, Kristin-usko kuitenkin voitti alaa, kaikista\nvainoista huolimatta. Martiirain veri höystötti uskon kasvua. Se\nuskonnollinen kaipaus, joka oli ihmisissä herännyt, alkoi Kristuksen\nopissa löytää sitä sisällistä sovitusta, jota etsittiin, ja tämän opin\nsiveellisyys tydytti korkeimmatkin vaatimukset. Kolmannen vuosisadan\naioilla, kirkon-isän Tertullianon aikana, Kristin-usko jo oli tullut\nmahtavaksi Romalaisessa maailmassa. Kuitenkin juuri samaan aikaan,\nniinkuin jo olemme nähneet, myöskin pakanuus oli järjestynyt ja\njalostunut Uus-Platonilaisuuden kautta, ja näiden välillä siis\ntäytyi tulla lopullinen taistelu. Aian seikoista arvaten olisi\nUus-Platonilaisuuden tosin pitänyt voittaa. Uus-Platonilaisuus oli\nikäänkuin edellisen kulturi-kehityksen ydin ja summa, Romalaisen\nhumaniteeti-aatteen kruunu; siinä Romalainen maailma näytti löytäneen\nyleisen valtio-uskonnon, joka syvyydellään saattoi tydyttää järjen\nvaatimuksia ja jaloudellaan sydämmenkin. Koska siis taistelun viimeinen\nkohtaus oli suoritettava Uus-Platonilaisuuden ja Kristin-uskon välillä,\nsaattoi vähintäkin näyttää epäiltävältä, kumpika voitolle tulisi. Me\ntiedämme nyt, että se oli Kristin-usko, joka voiton vei, -- ensin\nKonstantino Suuren kääntymisen kautta, sitten vastoin Julianon\nkiihkeitä taantumishankkeita, viimein Theodosio Suuren säälimättömän\ninnon avulla. Muistamista kuitenkin on, että kun voitto tällä tavoin\nvaltiollisesti vahvistettiin, se sitä ennen oli henkisellä alalla jo\ntäydellisesti saavutettu; maailman aatteellinen pohja oli vähitellen\nmuuttunut, ja tämän muutoksen oli Kristin-usko toimeen pannut.\n\nMikä oli siis syynä, että Kristin-usko paremmin kuin Uus-Platonilainen\noppi saattoi laskea uutta pohjaa ihmiskunnan kehitykselle? Mikä oli\nsyynä, että maailman lunastajaksi ei tullut joku Ammonio Sakkas tai\nApollonio Thyanalainen, vaan Galilealainen seppä Jesus, jonka oppi\naivan vähän näytti tarkoittavan tämän maailman asioita? -- Voimme\nsiihen vastata: se oli Kristinuskon jumalallinen totuus, joka toimitti\nsille voiton; -- mutta kysymyksenä on, kuinka tämä ilmestyksen totuus\ntuli historialliseksi totuudeksi, uudeksi liike-voimaksi ihmiskunnan\nedistys-jaksossa.\n\nLyhyin vastaus tähän on se, että maailman entinen siveellinen pohja oli\nkulunut kelvottomaksi eikä enää ollut Uus-Platonilaisuudenkaan\nkorjauksilla autettava. Pakanuuden korkein siveellinen kanta oli\n\"virtus\"-aate, kelpo, hyve, puhtaus mielessä ja tavoissa; -- mutta tämä\nei enää tydyttänyt, ja ihmiskunta tuskitteli löytääksensä syvempää\nperustusta siveelliselle olemuksellensa. Silloin tuli Kristin-usko,\njoka pani \"virtus\"-aatteen ainoastaan toiselle sijalle, mutta kaiken\nsiveellisyyden perusteeksi vaati ihmiseltä sydämmen nöyryyttämistä,\nitsensä syylliseksi tuntemista sekä turvaumista yksin siihen\nlunastukseen, jonka Jumala, ihmiseksi tulleena, tarjoo langenneelle\nihmiskunnalle. Tämä vaatimus tunki syvemmälle ihmis-hengen\nsopukkoihin kuin mikään entis-aian siveys-oppi; se laski uuden\nperustuksen yksityis-ihmisen hengen-elämälle, ja se on tällä tavoin\nhistoriallisestikin lunastanut, uudistanut maailman. Minun täytyy\nvieläkin kerta huomauttaa, että Kristin-usko tässä kohden kulki omaa\ntietään, vastoin aian-hengen varsinaista suuntaa. Kristin-usko ensin\nryhtyi yksityis-ihmisen sisimmäiseen olentoon ja vasta tätä tietä se\nkohosi yleiseksi historialliseksi vallaksi; käyttääkseni Raamatun\nsanoja, se ensin etsi \"Jumalan valtakuntaa ja sen vanhurskautta\", ja\nsaavutti vasta sen kautta vaikutus-alan myöskin maailman historiassa.\nSiitä hetkestä saakka onkin tämä kahtalainen vaikutus ollut\nKristin-uskolla omituinen, niinkuin myöskin jokaisella sen\ntunnustajalla on ollut niin-sanoakseni kaksi elämänpiiriä, hänen\nitsenäinen sisällinen elämänsä ja hänen ulkonainen yhdys-elämänsä\nhistoriassa. Mitä Kristin-usko edelliseen vaikuttaa, ei kuulu näiden\nluentojen aineesen. Mutta että tämä sisällinen vaikutus on aloittanut\nuuden jakson ihmiskunnan yleisessä kehityksessä, tulee seuraavista\nluennoista kyllin nähtäväksi.\n\nVasta kun voitto oli saavutettu, tuli nyt selväksi, että Kristin-usko\nvielä täydellisemmin kuin pakanuuden järjestelmät oli toteuttanut\nRoman keisarikunnan humaniteeti-aatteen. Se yhteys uskonnossa ja\njumalanpalveluksessa, jonka keisarikuntakin oli pyytänyt toimeen saada,\nse nyt Kristin-uskon kautta oli saavutettu, ja ihmisyys oli saanut\nmerkityksen, joka oli vielä yleisempi ja jalompi kuin Roman-vallan\nvanha \"humanitas\". Syystäpä kristityt saattoivat väittää, että nyt\nvasta keisarikunnan suuri tarkoitus oli toteunut. Kun pakanuuden\nviimeinen edustaja, jalo Symmakho, neljännen vuosisadan lopulla\nkirjoitti keisareille kuuluisan kirjeensä, jossa hän anoi armoa niille\njumalille, jotka olivat Romalle toimittaneet maailman herruuden, niin\nKristityt vastasivat: Roman suuruus on meidänkin ihastuksemme, mutta\nse on Jumalalta; \"Romalainen rauha\" on ollut tien-valmistusta\nKristukselle. Että tämä Romalainen valta Kristin-uskon ohessa oli\nhistorian lopputarkoituksena, siitä olivat Kristityt jo aikaisemmin\nlausuneet vahvan vakuutuksensa. Jo Tertulliano oli arvellut: \"Niin\nkauan kuin maailma seisoo, niin kauan on myöskin Roman valta seisova\".\nVoittonsa perästä tietysti Kristityt olivat vielä vahvemmin vakuutetut\nRoman ikuisuudesta. Vanha maailma oli ikäänkuin päässyt kehityksensä\nkukkulalle ja ihmiskunnan historia ikäänkuin määränsä täyttänyt.\n\n\n\n\nKymmenes Luento.\n\nRoman-vallan kukistuminen.\n\n\nTheodosio Suuren hallituksen kautta näytti todellakin keisarikunta\nvahvistuneen kaikkia sekä sisällisiä että ulkonaisia vaaroja vastaan.\nTuo jalo Espanjalainen keisari oli suorittanut rauhoitus-työn, joka\nnäytti antavan vakuutusta Roman ikuisuudesta. Barbari-maailman\ntunkeuminen keisarikunnan rajain yli, joka oli ollut seurauksena\nHunnien tulosta Eurooppaan, oli nyt saatu onnella hillityksi, ja\nGöthiläis-heimokunnat, jotka äskettäin olivat lopettaneet keisari\nValens'in onnen ja elämän, istuivat jo kuuliaisina liitto-kansoina\nRoman herruuden alla pitkin Tonavan vartta. Myöskin se vaara, joka oli\nsyntynyt valtakunnan jaetusta hallituksesta, oli onnellisesti\npoistettu. Theodosion kaksi retkeä länsimaille kukistivat ne\nvallan-anastajat, jotka siellä puolen olivat nousseet, ja maailman\nvalta oli jakamatonna, niinkuin ennen, jalon käskijänsä kädessä.\nVihdoin uskonnollinenkin yhteys oli lopullisesti lujitettu. Muistamista\non, että Kristin-usko tuskin oli Konstantinon aikana päässyt\nvallitsevaksi, ennen kun se jo oli ollut vaarassa hajota kahtia\nAreiolaisen riidan kautta. Kysymys ei ollut mikään vähäpätöinen; sillä\nse koski Kristin-opin sisimmäistä ydintä, ja useat keisarit olivat\nasettuneet lahkolais-puolueen kannattajiksi. Mutta Theodosio oli tehnyt\nAreiolaisuudesta lopun ja pannut \"oikea-uskoisen\" tunnustuksen yksin\nvallitsemaan. Valtakunta oli siis saanut yhteisen ja yleisen kirkon,\ns.o. \"katholisen\" kirkon, joka hengellisellä alalla vastasi valtion\njakamattomuuteen. Pakanuudesta taas ei enää tarvinnut mitään lukua\npitää. Jumalien kuvat kukistettiin, temppelit revittiin tai muutettiin\nkristityiksi kirkoiksi, ja vanhan uskonnon harjoittajille annettiin\nylönkatseellinen nimi \"pakanat\" (pagani) s.o. maakyläläiset, koska\nainoastaan syrjäisten seutujen raa'at asukkaat vielä palvelivat vanhoja\nepäjumaliaan. Yhdistymisen työ oli kaikilla aloilla täytetty ja\nvahvistettu, eikä sopinut enää epäillä Romalaisen maailman\nkestävyydestä. Tosin paljon barbarisia kansan-aineita oli viime\nvuosikymmenien kuluessa sijoittunut valtakunnan rajojen sisään.\nBelgiassa esm. oli Saalalaiset Frankit, Pannoniassa Vandalit ja\nItä-göthiläisiä heimokuntia, Moisiassa taas Länsi-göthit, muualla vielä\nmuita. Mutta Roma oli vanhastaan tottunut sulattamaan vieraita aineita\nja saattoi siis turvallisesti käyttää näitä liittokansoja sotaväkensä\nvahvistukseksi ja rajainsa puolustukseksi muita barbareja vastaan.\nRoman loistava majesteetti vaikuttikin lumous-voimalla kaikkien\nbarbarien kuvitukseen. Ne kyllä saattoivat joskus kapinaa tehdä ja\nturmio-töihin ruveta Roman majesteettia vastaan: mutta eivät siinäkään\ntapauksessa muuta pyytäneet kuin saadaksensa mitä edullisinta sijaa\nRoman palveluksessa. Eipä siis ollut mitenkään luultavaa, että heistä\nkarttuisi vaaraa keisarikunnan olemukselle.\n\nMutta niin pian kuin Theodosio Suuri on kuollut v. 395, näyttää\nmaailman muoto äkkiä muuttuvan, ja ennen kuin vuosisadan aiat ovat\nkuluneet, on keisarikunta hajonneena, hävitettynä, suurimmaksi osaksi\nraakojen kansain vallassa. Tämä perikadon aika, 5:s vuosisata,\nansaitsisi laveampaa kertomusta kuin mitä tässä voin antaa; ainoastaan\nlyhyt viittaus tapausten yleisiin vaiheisin voipi tässä saada sijaa.\n\nEnsimäinen jakso tässä häviön historiassa on Göthiläis-retkien\naikakausi vv. 395-416. Alarik Länsi-götheineen lähtee Moisiasta\nliikkeelle, etsimään mukavampaa asuinsijaa itselleen ja kansallensa.\nHänen tarkoituksenaan ei ole perustaa Göthiläistä valtakuntaa\nkeisarikunnan raunioille, vaan hänen niinkuin Athaulf'inkin\nhartain halu on yhä palvella Roman majesteettia ja siinä virassa\nsaavuttaa kunniaa ja etuja. Romalaisuuden loisto houkuttelee näiden\npuoli-barbarien mieliä; heidän mielitekonsa on sijoittaa itsensä\nRomalaisen sivistyksen keskuuteen, ja soveliasta paikkaa etsien, he\nretkeilevät läpi Makedonian, Kreikan ja Epeiron, tunkeuvat Stilikhonin\nkuoleman jälkeen Italiaan, ryöstävät Roman, mutta suostuvat vihdoin\nsiirtymään Etelä-Galliaan ja Espanjaan. Tällä välin oli muitakin\nGermanilais-kansoja liikkeelle tullut, enimmäksi osaksi semmoisia,\njotka liitto-kansoina ennen olivat Roman alamaisia olleet. Radagaiso\noli vienyt Göthiläisiä laumoja Pannoniasta Italiaan, missä kuitenkin\nurhoollinen Stilikhoni ne tykkönään hävitti. Vähäistä myöhemmin\nStilikhonin omat kansalaiset, Pannonian Vandalit, olivat samonneet\nRein-virran yli Galliaan ja samassa vauhdissa Pyreneiden toiselle\npuolelle Espanjaan. Heidän rinnallansa kulki muitakin kansa-parveja\nbarbarisen maailman eri seuduilta: Svevit, jotka myöskin Espanjaan\npäätyivät, Alanit, jotka osittain asettuivat Loire'n seuduille, ja\nBurgundit, jotka ottivat ylisen Rhône'n varret haltuunsa. Koko\nbarbarinen maailma riehui ja yksityisiä kansan-pirstoja oli otettu\nkeisarikunnan palvelukseenkin, taistelemaan niitä kansalaisiansa\nvastaan, jotka olivat keisarikunnan vihollisina. Mutta tätä\nhajanaista kansain-tulvaa vastaan saattoi vielä Romalaisuuden luja\nhallitus-järjestys voimaansa osoittaa. Vaikka eripuraisuus\nKonstantinopolin ja Ravennan hovien välillä yhä heikonti keisarikunnan\npuolustus-tointa, vaikka keisarikunnan jalo hoitaja, tuo romalaistunut\nja muinaisten Romalaisten kaltainen Stilikhoni, sai surmansa\nheikon Honorion käskyllä, näytti keisarikunta kuitenkin toipuvan\nvaurioistansa. Tosin muutamissa maakunnissa asui vieraita kansoja\nsuku-päällikköjensä johdon alla; mutta periaatteessa nämä tunnustivat\nRoman-vallan herruutta ja olivat olevinansa keisarikunnan armeijoina,\njotka vain majoituksen muodossa nauttivat Roman alamaisten\nvieraan-varaisuutta. Olihan vanhastaankin tapana, että sotajoukot\nkesti-vieraiden (hospites) nimellä saivat elatuksensa maakuntalaisten\nkustannuksella; joskus ennenkin tämmöiset joukot olivat barbarista\nainetta olleet. Ainoa eroitus oli nyt, että nämä armeijat olivat\nkokonaisina kansakuntina, joita ei ollut helppo kurissa pitää. Mutta\ntoiselta puolen niiden keskinäinen kateus antoi varman toivon niiden\nlopullisesta häviöstä. Kun keisari Honorion viimeisinä vuosina Svevit,\nVandalit ja Alanit Espanjassa joutuivat katkeraan taisteluun\nkeskenänsä, he ainoastaan pyysivät, että keisari ei sekaantuisi tähän\nväliin: \"sinullenhan\" -- heidän sanomansa kuului -- \"se on sulaksi\nvoitoksi, jos jompikumpi meistä häviää; jos kumpikin häviämme, on\nvoittosi kahdenkertainen\".[28] Joku aika myöhemmin Vandalit menivät\nsalmen yli Afrikaan ja valloittivat koko tämän maakunnan, jonka\nRoman-valta silloin tykkönään kadotti. Se oli kuitenkin vain yksi\nmaakunta eikä mitään muuta. Romalainen maailma ei suinkaan vielä\nnäyttänyt olevan auttamattomissa.\n\nToinen häviön jakso keisarikunnan historiassa on Attilan retkien aika\nvv. 445-453. Attilan historia on luultavasti kuulijoilleni jotenkin\ntunnettu. Nuo Suomalais-Ugrilaiset heimokunnat, jotka Hunnien nimellä\nolivat asettuneet Mustan-meren ja Tonavan pohjois-puolelle,\nalkoivat tähän aikaan yhdistyä yhteisen hallitsijan alle ja saivat\nAttilassa johtajan, joka osasi jäntevällä kädellään ko'ossa pitää\nbarbari-maailman kaikki kirjavat kansan-aineet, sekä Hunnilaiset että\nGermanilaiset ja Slavilaiset. Ensi kerran nyt barbarisuus ko'otulla\nvoimalla, itsenäisenä ja pelättävänä, seisoi keisarikuntaa vastapäätä.\nAttila tahtoi nöyryyttää tuota Romalaista maailman herruutta; nimi\n\"Jumalan vitsa\", joka hänelle Galliassa annettiin, näkyy melkein häntä\nmairitelleen. Mutta jos hän kurittikin Romalaista maailmaa, hänellä ei\nnäy olleen vähintäkään tarkoitusta siirtää kansaansa ja valtaansa\nRoman alueelle. Voisimme melkein ajatella, että hän olisi tahtonut\nsäilyttää keisarikunnan -- kuritettuna ja veroitettuna, ikäänkuin\noman suuruutensa vastakohtana. Näin ei ollut vaara keisarikunnan\nolemukselle niin suuri, kuin ensimmältä näytti, -- ja Attilan kuoltua\nHunnilais-valta, niinkuin joku satunnainen tuuliaispää, äkkiä katosi\nsivistyneen maailman ilmoilta. Näin oli tämäkin vaara poistunut. Aëtion\ntaitavan käden alla näytti keisarikunta vielä voivan jälleen järjestyä\nja tointua.\n\nMutta silloin tulee kolmas ja viimeinen häviön jakso\nvv. 455-476. Näyttää melkein siltä, että Hunnilais-vallan hajoominen\non keisarikunnalle turmiollisempi kuin Attilan hävitykset;\nsillä nuo irtauntuneet kansan-pirstat tunkeuvat jokaisesta aukosta\nsisään ja tukehuttavat Romalaisen valtion elin-voimaa. Itä-Roma\ntosin yhä osoittaa sitkeämpää kestävyyttä, mutta ei voi enää auttaa\nlänsi-maailmaa, joka vähin-erin hajoo kappaleiksi. Kun barbari-soturit\nRoman palveluksessa vihdoin huutavat Odoakerin kuninkaaksi, on\nkeisarikunta lännessä ulkonaisesti loppunut v. 476. Vielä jonkun vuoden\neteen-päin muutamat irralliset jäsenet Dalmatiassa ja Galliassa\njatkavat Romalaisen vallan nimeä. Mutta ikuisen Roman valtiollinen\nolemus on kumminkin lakannut ja ihan uusi aikakausi maailman\nhistoriassa alkanut.\n\nNyt meidän täytyy kysyä: mikä olikaan syynä tähän arvaamattomaan ja\nmonessa kohden surkuteltavaan muutokseen ihmiskunnan oloissa? -- Muutos\non surkuteltava sen vuoksi, että vanhan maailman kanssa hukkuu koko\nvanhan aian korkea sivistys ja ihmiskunnan täytyy aloittaa työnsä\nmelkein uudestaan tieteissä, taiteissa ja kaikkinaisessa kultuurissa.\nTämmöisen mullistuksen aatteellista johtoa ei ole helppo käsittää,\njos etsii historiassa jotakin korkeampaa tarkoitusta eikä vain\nluonnon-voimain satunnaista leikkiä. Lähtekäämme siis likemmältä\ntarkastamaan niitä kohtia, jotka saattoivat vaikuttaa Romalaisen\nmaailman kukistumista ja barbari-kansojen voittoa.\n\nTavallinen katsanto-tapa tässä kohden on, että vanha maailma nyt oli\npitkällisen kultuuri-työnsä kautta rikki-kulunut ja tarvitsi raa'at\nturmelemattomat barbari-aineet uudistuaksensa. Romalainen kansakunta,\njoka käsitti koko sivistyneen maailman, oli muka ruumiillisesti ja\nhengellisesti veltostunut; silloin Germanilaisten kautta arvellaan\nraikasta elin-voimaa tulleen ihmiskunnan puutuneisin jäseniin. Syynä\nRoman-vallan kukistumiseen olisi niin-muodoin toiselta puolen barbarien\nrynnäkkö ja Germanilaisten kansain jalo turmelemattomuus, toiselta\npuolen taas Romalaisten siveellinen ja luontoinen rappeutuminen, heidän\nsivistyksensä vanhentuminen, heidän kykenemättömyytensä edempään\nkehitykseen. Tämä selitys-tapa on sen puolesta erittäin surullinen,\nettä siitä arvaten ihmiskunnan kultuuri-kehitys ylipäänsä ei\nvahvistaisi, vaan päin-vastoin kuluttaisi ja hävittäisi ihmis-luontoa,\njota ainoastaan barbari-elämä siis voisi vireillä pitää. Minun ei ole\ntilaisuus tässä paikassa yleisesti osoittaa tämmöisen käsityksen\nperättömyyttä. Mutta että tämä mainittu selitys-tapa on Romalais-vallan\nkukistumisen suhteen aivan väärä, se minun täytyy jos lyhyestikin tässä\nottaa todistaakseni.\n\nEnsiksikin ei ole ollenkaan toden-mukaista, että Romalaisen maailman\nsiveellinen kanta 5:nnen vuosisadan alkaessa olisi ollut entistä\nalhaisempi. Jos siihen vertaamme esm. 3:nnen vuosisadan olot, täytyy\nepäilemättä huomata varsin silmiin-astuva edistys juuri siveellisessä\nkatsannossa. Karakallan ja Elagabalin aikoina tuo kuolemaisillaan\noleva pakanuus kuohutti muinais-uskontojen kaikki saastaisuudet\nnäkyville; siveellistä pohjaa tosin etsittiin, mutta entinen pohja oli\nvajonnut, eikä uutta vielä löydetty. Ja tällä samalla aialla myöskin\nbarbari-maailma riehuu pitkin keisarikunnan koko pohjois-rajaa, vieläpä\nidässäkin uuden Persialaisen monarkiian synnyttyä. Frankit, Alemannit,\nGöthit hävittävät keisarikunnan rajamaita, retkeilevät meritse\nVälimerenkin rantoihin ja uhkaavat maailman sivistykselle täyttä\nperikatoa. Itse yhdys-side Romalaisessa valtiossa näyttää siihen aikaan\nkatkenneen. Gallienon aikana jokainen maakunta saa itse hoitaa\npuolustustaan, miten paraiten jaksaa. Kaikki aian merkit näyttävät\nvahvistavan taika-uskoisten pelkoa, että Roma, joka silloin täytti\ntuhat-vuotisen ikäkautensa, oli myöskin täyttänyt elämänsä määrän\nhistoriassa. Vaan tuo vaarallinen vaihe Roman historiassa menee\nkuitenkin onnellisesti ohitse. Uskonnon seikka selviää, valtiolliset\nmuodot järjestyvät ja varmistuvat, barbari-kansat kuritetaan ja alkavat\nitse tulla Romalais-sivistyksen vaikutuksen alle. Mitä erittäin\nsiveelliseen kantaan tulee, ei käy kieltäminen, että kristitty\nRoma 4:nnellä ja 5:nnellä vuosisadalla on puhtaampi ja jalompi\nkuin pakanuuden Roma 3:nnella. Voimme epäilemättä keksiä monta\nheikkoa puolta sen-aikuisessa Kristikunnassa, voimme soimata sen\npuolue-kiistoja, sen suvaitsemattomuutta, sen alkavaa turmelusta opissa\nja tavoissa. Mutta tasapuolinen tarkastaja ei milloinkaan voi kieltää,\nettä siveellisyyden mitta-kaava oli Kristin-uskon kautta jalostunut.\nHenkinen elämä, semmoisena kuin se kirjallisuudessakin ilmestyy, ei\nsuinkaan ole Theodosio Suuren aikakaudella entistä heikompi. Olemme\ntosin jo kaukana Roman kirjallisuuden kultaisesta aiasta. Mutta\nylipäänsä kirjallinen aisti on puhtaampi kuin toista vuosisataa\ntakaperin; mainitakseni ainoastaan jonkun esimerkin, historioitsija\nsemmoinen kuin Ammiano Marcellino, runoilijat semmoiset kuin Ausonio\nja Claudio Claudiano eivät suinkaan ole ylönkatsottavia. Luonnollista\non, että kristitty kirjallisuus nyt on anastanut etusijan; vaan\nkirkko-isien teokset koskevatkin ihmisajatuksen korkeimpia kysymyksiä,\nja yksi ainoa semmoinen nimi kuin Augustinon todistaa kylläksi\naikakautensa henkistä kykyä. Eikä myöskään sovi sanoa, että Roman\nvaltiollinen kyky on sukupuuttoon kuollut; niin kauan kuin semmoiset\nmiehet kuin Valentiniano I, Theodosio Suuri, Stilikhoni, Bonifacio\nja Aëtio edustavat Romalaista nimeä, tämä ei suinkaan näytä\nkadottaneen entistä suuruuttansa. Koko tuo vanha juttu Romalaishengen\nveltostumisesta keisarikunnan loppu-aikoina näkyy siis olevan tyhjää\npuhetta tai ainakin melkoisesti liioitettua. Totta on, että häviön\nkarttuessa, sittemmin myöskin karttuu kaikkinainen kurjuus tavoissa ja\noloissa; mutta tämä on valtiollisen perikadon seurauksena eikä sen\nsyynä. Maailma barbaristuu samassa määrässä kuin barbarit tunkeuvat\nsisään. Mutta miksi barbarit nyt pääsivät sisään, samat barbarit, jotka\n3:nnella vuosisadalla onnellisesti torjuttiin, se on arvoitus, johon\nkeisarikunnan siveellinen tila ei suinkaan anna tydyttävää selitystä.\n\nEikä myöskään barbari-maailman siveellinen tila anna syytä siihen\narveluun, että barbarien kautta uutta voimaa olisi vuotanut ihmiskunnan\nvanhentuneisin jäseniin. Meillä on tavallisesti Germanilaisten\nkansain luonteesta ja tavoista joku erinomaisen ylhäinen ajatus, joka\npää-asiallisesti perustuu Taciton tunnettuun kertomukseen. Tacito\nkirjoitti Trajanon hallitessa ja hänen tarkoituksensa oli asettaa\nsen-aikuisen Roman muka veltostuneen sivistyksen rinnalle kuvauksen\nraikkaasta ja tuoreesta villi-elämästä. On siis tämän kuvauksen suhteen\nhuomaamista: ensiksi että nämä kansat Theodosio Suuren aikana jo olivat\nkolme vuosisataa istuneet Romalais-sivistyksen lähisyydessä, eivätkä\nenää olleet kenties aivan samankaltaisia kuin Taciton aikana, ja\ntoiseksi että, jos heidän luonteensa olikin pää-asiallisesti pysynyt\nmuuttumatta, Taciton antama väritys voipi meitä helposti erehdyttää,\nvaikka ne teko-asiat, jotka hän tuopi esiin, epäilemättä ovat\nluotettavia. Mutta jos tasapuolisesti tarkastelemme Taciton\nkertomusta, havaitsemmekin Germanilaisissa aivan samat avut ja viat,\nkuin villi-kansoilla aina tavataan: toiselta puolen sotaista miehuutta\nrunsain määrin, toiselta puolen erinomaista heikkoutta kaikissa\nyhteiskunnallisissa suhteissa, joihin siveellisyys oikeastaan perustuu.\nMinun täytyy säästää tarkempi selitys Germanien yhteiskunnallisesta\ntilasta toiseksi kertaa; mutta niille, jotka uneksivat villi-elämän\nsiveellisestä jaloudesta, tahdon tässä esiin-tuoda muutamia kohtia itse\nTaciton kertomuksesta.\n\nLuonnollista on, että niissä sota oli ikäänkuin elämän tarkoituksena ja\nheimokunnat keskenäänkin alituisesti ottelivat, kaikki rauhalliset\naskereet pidettiin halvassa arvossa. Kattien kansasta Tacito erittäin\nlausuu: \"Eivätpä rauhankaan aikana pukeu leppeämpään muotoon: ei\nkellään ole asumusta eikä peltoa eikä minkään-laista huolenpitoa;\nelättävät itsensä mihin tulevat, tuhlaten muiden omaisuutta eikä\nomastansa pitäen väliä, kunnes hermoton vanhuus tekee heidät\nkelvottomiksi harjoittamaan niin jäykkää miehuutta\".[29] Tämä\ntietysti oli raakuuden korkein aste; mutta Taciton kuvaus yleisestä\nkoti-elämästä Germaniassa ei ole paljoa valoisampi: \"Milloin ei sotia\nkäydä, kuluu paljon aikaa metsänkäyntiin, mutta vielä enemmän\njoutenoloon, uneen ja syöminkiin. Nukkuvat myöhään päivään, herättyänsä\nkylpevät, enimmästi lämpimässä, kylvettyänsä ruokailevat, sitten\nmenevät toimiin tai yhtä usein juominkeihin. Juoda yötä päivää\nyhtenään, ei lueta kellenkään viaksi; silloin niinkuin juopuneilla\nainakin syntyy usein riitoja, jotka harvoin ratkaistaan paljaalla\ntoralla, vaan tavallisesti murhalla ja haavoilla. Selvälläkin päällä\nantauvat semmoisella hurjuudella peliin, että kun ovat kaiken\nomaisuutensa menettäneet, panevat viimeiselle heitolle oman ruumiinsa\nja vapautensa\". Että tämä säännöttömyys elämässä oli Germanilaisilla\nsääntönä, ja että semmoisissa oloissa siveellisyyden varsinaiset\nmuodot, perhe ja valtio, olivat aivan heikolla kannalla, todistaa\nTaciton kertomus yltäkyllin. \"Sotaisimmat ja uroollisimmat\", hän\nlausuu, \"eivät tee mitään työtä, vaan heittävät huoneen askareet ja\nkotitoimet sekä peltojen viljelyksen naisille ja vanhuksille ja\nperhekunnan heikoimmille; itse viettävät aikansa tylsässä\ntyöttömyydessä, kummallisella luonteen ristiriitaisuudella, kun samat\nmiehet niin rakastavat laiskuutta ja niin vihaavat lepoa\".[30] Naisen\ntila, joka tavallisesti on yhteiskunnallisen siveellisyyden puntarina,\noli sama kuin alkuperäisissä yhteiskunnissa muuallakin. Vaimot\nostettiin; monivaimoisuus oli luvallinen, vaikka tietysti niin köyhissä\noloissa ei aivan tavallinen.[31]\n\nNämä Germanilaisen elämän ominaisuudet eivät nähtävästi olleet paljon\nmuuttuneet siihen aikaan, jolloin barbarit asettuivat keisarikunnan\nraunioille, kuten Ammiano Marcellinon, Gregorio Toursilaisen y.m.\nkuvaukset selvästi ilmoittavat. Jos muutosta oli tapahtunut, se\npikemmin oli muutosta pahempaan päin, niinkuin luonnollista onkin,\nmilloin kansat ajelevat kodittomina ympäri maailman. Moni arvelee,\nperustuen Tacitonkin lauseisin siinä kohden, että vilpitön rehellisyys\noli se puoli Germanilaisessa luonteessa, joka perusti barbarien\netevyyttä Romalaisuuden rinnalla. Historia ei suinkaan vahvista tätä\najatusta. Salviano, joka keisarikunnan loppu-aikoina kirjoitti\ninnokkaan saarnan Romalais-maailman synneistä, jotka hänen mielestään\nolivat syynä aian onnettomuuksiin, katsoi kuitenkin barbari-luonteen\npää-viaksi juuri petollisuuden: \"Göthit ovat petolliset, Frankit\nvaleelliset, valapattoiset; he eivät käsitäkkään kavaluutta\nmiksikään viaksi; väärä vala on heistä ainoastaan puheen muotoa eikä\nrikosta\".[32] Ja Salvianon todistus saapi täyden vahvistuksensa\nhistorian tunnetuista tapauksista. Tuo julma kavaluus, jolla Theuderik\nSuuri teloittaa Odoakerin ja hänen väkensä, Klodovikin petos-työt\nsukulaisiansa vastaan, Merovingien koko historia, murhe-näytelmät\nLongobardien kuningas-perheessä, sanalla sanoen lukemattomat esimerkit,\njoita en tässä voi luetellakkaan, osoittavat, ett'ei rehellisyys\nsuinkaan siihen aikaan ollut \"maan perinyt\", niinkuin sananlasku\nkuuluu, ja ett'ei maailman siveellinen kanta ylipäänsä ollut\nGermanilais-valloituksen kautta kohonnut. Myöskin se luonnon-voima,\njonka barbarit villi-elämästä toivat mukaansa, katosi pikemmin kuin\nolisi sopinut arvata. Vandalien, Göthien, Burgundien valtakunnat\ntulivat varsin lyhyt-ikäisiksi, ja Merovingien suku loppui henkiseen ja\nruumiilliseen kykenemättömyyteen.\n\nNämä tosi-asiat silmäin edessä, lienee mahdoton selittää vanhan\nmaailman kukistumisen syyksi barbari-kansain turmelematon jalous ja\nRomalaisen sivistyksen rappio-tila. Ne vuosisadat, jotka seuraavat\nkeisarikunnan kukistumisen perästä, eivät suinkaan osoita siveellistä\nedistystä ihmiskunnan oloissa, vaan päin-vastoin yhä karttuvaa\nraakuuden ja pimeyden valtaa, samassa määrässä kuin Romalaisen\nsivistyksen muistot himmenevät ja haihtuvat. Joka niin-muodoin etsii\njärjellistä johtoa ihmiskunnan vaiheissa, ei ainakaan voi väittää\nmaailman siveellisesti parantuneen Romalais-sivistyksen häviön kautta.\nOnko siis mitään muuta katsanto-kohtaa, joka osoittaisi tapahtuneen\nmuutoksen tarpeelliseksi tai hyödylliseksi? Vai onko ainoastaan\nSallimuksen oikku nyt viskannut ihmiskunnan uusille poluille,\nkatkaisten tylysti sen entistä kehitys-jaksoa? Tämä kysymys on kaikkien\ntärkeimpiä historiallisen tieteen alalla. Tahdon tulevassa luennossa\nkoettaa siihen antaa jotakin vastausta.\n\n\n\n\nYhdes-toista Luento.\n\nYleis-ihmisyys ja kansallisuudet.\n\n\nMiksi suuren Romalais-vallan täytyi kukistua ja hajalle mennä? --\nTämähän se kysymys, johon minun piti tässä luennossa etsiä vastausta.\nOlemme nähneet, että syy tähän mullistukseen ei ollut Romalaisuuden\nsiveellinen rappio ja barbarien siveellinen etevyys, niinkuin usein on\narveltu, eikä myöskään joku ihmiskunnan tarve ruumiillisesta\nuudistuksesta tuoreiden aineiden kautta, niinkuin myöskin joskus on\najateltu. Jälkimäisen seikan suhteen olen jo huomauttanut, että\nbarbarien luonnon-voima tavattoman pian katosi uusien kultuuri-olojen\nvaikuttaessa eikä niin-muodoin jättänyt tuntuvia jälkiä maailman\naineelliseen olentoon. Mutta jos voisimmekin keksiä jotakin hyötyä\nbarbari-aineiden tuottamasta suvun-sekoituksesta, ei käy väittäminen,\nettä tätäkään tarkoitusta varten Romalais-valtakunnan kukistus oli\nvälttämättömän tarpeellinen. Vieraiden aineiden vastaan-ottaminen ja\nsulattaminen oli alusta saakka ollut Roman-vallan omituisuutta, ja\ntämän aian barbarit tuskin parempaa pyysivätkään kuin sulautua Roman\nkultuuriin, joka lumous-voimalla veti heidät puoleensa. Kumma kyllä!\nitse teossa tämä kultuuri nytkin heidät nieli ja sulatti. Kaikki nämä\nbarbari-kansat, jotka asettuivat keisarikunnan raunioille, Göthit,\nBurgundit, Frankit, Longobardit y.m., eivät osanneet aian-pitkään\nsäilyttää ominaista kansallisuuttansa, vaan muuttuivat kielensä\npuolesta Romanisiksi kansoiksi, vaikka suuren keisarikunnan\nvaltiollinen vaikutus jo oli tykkönään hävinnyt ja sen sivistyskin oli\npirstoiksi rikki mennyt. Ajatella siis täytyy, että jos barbari-aineet\njollakin tavoin olivat sivistyneen maailman uudistumiselle\ntarpeelliset, nämä eivät kumminkaan olisi vaatineet keisarikunnan\nvaltiollista perikatoa. Loppupäätös 5:nnen vuosisadan suuresta\nnäytelmästä, ei niin-muodoin ole mikään siveellinen tai aineellinen\nuudistus ihmiskunnassa eikä myöskään oikeastaan barbaristen\nkansakuntain voimistuminen itsenäiseen kultuuri-vaikutukseen. Ainoana\ntodellisena loppu-tuotteena on keisarikunnan hajoominen sinänsä,\nja tämän kautta sen yhteis-ihmisyyden lakkaaminen, jonka Roman\nmaailman-valta oli luonut. Muutos, joka ihmiskunnan oloissa on\ntapahtunut, käypi lyhyesti lausua näin: Vanhan aian lopulla koko\nsivistynyt maailma yhtenä kansakuntana, Romalaisena ihmiskuntana; --\nKeski-aian alusta alkaen taas historian ala hajonneena lukuisiin\nvaltioihin, joista eri kansallisuuksia syntyy ja muodostuu. Tämä on\nmuutoksen pää-luonne. Voimmeko siihenkin löytää järjellistä selitystä?\nvoimmeko katsoa semmoisen mutkan tarpeelliseksi ihmiskunnan\nsen-aikuiselle kehitykselle? --\n\nSelityksenä on, että uusi aate, nimittäin kansallisuus-aate, nyt oli\nhistoriassa astunut esiin, ja tämän voitolle-pääsö oli Roman\nkeisarikunnan kukistus. Koko edellinen kehitys-jakso ihmiskunnan\nhistoriassa oli tarkoittanut yleis-ihmisyyden synnyttämistä ja\nluontoperäisten kansallisuuksien sulattamista yhteiseksi ihmiskunnaksi.\nNuo alkuperäiset yhteiskunnat temmattiin ensin suurten itämaisten\nmonarkiiain valloituksilla ulos umpinaisuudestaan ja tasoitus-työ\ntäytettiin Makedonialaisen vallan kautta, joka levitti Hellenien\nkorkeaa kultuuria yli koko itäisen maailman. Sitten seurasi Roman\nmaailman-herruus, joka vielä laveammalla alalla jatkoi samaa\nsulattamis-tointa, hävittäen lukemattomat kansalliset erikoisuudet,\nmitkä turhaan ponnistelivat tätä nielevää maailman-valtaa vastaan. Näin\noli vihdoin pitkällisellä historian työllä syntynyt ja vahvistunut\nihmisyys-aate, tunto ja tieto yhteisestä ihmisyydestä, joka liittää\nihmis-suvun kaikki jäsenet yhdeksi ko'oksi etujen ja kehityksen\npuolesta. Edellisistä luennoistani käypi mielestäni selväksi, että siinä\noli ollut Vanhan aian historian koko suunta ja tarkoitus. Mutta sen\nohessa on huomattava, että se ihmisyys-aate, jonka Roman-valta nyt oli\ntäytäntöön pannut, kuitenkin oli yhdessä kohden varsin ykspuolinen.\nRomalainen yleis-ihmisyys oli toteunut ainoastaan yhteisen\nkansallisuuden muodossa. Yhteinen ihmiskunta oli syntynyt ainoastaan sen\nkautta, että kaikki kansat olivat muuttuneet Romalaisiksi, s.o. yhdeksi\nkansallisuudeksi lakien, laitosten ja kultuurin puolesta. Ihmisyys-aate\noli niin-muodoin ikäänkuin kahlehdittu kansallisuus-aatteesen, samassa\nkuin kansallisuus-aate itse oli tähän syleilykseen tukehtunut. Tosin\nKristin-usko jo oli laventanut ihmisyys-käsitteensä ulkopuolelle\nRomalaisen humanitas-piirin ahtaita rajoja; mutta niin kauan kuin Roman\nvaltio-yhteys pysyi, ei voinut Kristin-uskon väljempi käsityskanta siinä\nkohden oikeastaan toteuntua. Se, mitä historia tällä hetkellä kaipasi,\noli erikoisia kansallisuuksia tuon saavutetun yleis-ihmisyyden kehässä.\nSilloin Roman keisarikunta oli määränsä täyttänyt ja aian tarve vaati\nsen hajoomista.\n\nTämä selitys saattaa kenties kuulua kovin opin-sääntöiseltä; mutta se\ntoivoakseni tulee helpoksi käsittää, niin pian kuin käytämme aian\ntapahtumat sen valaisemiseksi. Lähtekäämme siis vielä kerta\ntarkastamaan keisarikunnan loppu-aikoja tämän uuden tarpeen kannalta.\n\nEnsiksikin astuu silmiimme se omituinen seikka, että keisarikunnan\nihmeteltävä hallinto-järjestys, jonka Diokletiano ja Konstantino Suuri\nolivat panneet kuntoon ja joka niin lavean valtakunnan ohjaamisessa oli\nvälttämätön, pian alkoi käydä alamaisille kovin rasittavaksi.\nVirkavallan omituisena kirouksena on aina ollut, että se masentaa\nyksityisten toimeliaisuutta. Keisarillinen hallitus-muoto tietysti itse\nperiaatteessaan aina oli ollut itsevaltias; mutta vasta nyt, kun tarkka\nvirkavaltainen koneisto levitti sen vaikutusta yhteiskunnallisen elämän\nkaikkiin piireihin, se tukehutti kaiken sekä kunnallisen että\nelinkeinollisenkin vapauden. Enentynyt hallitus-loisto sen ohessa\nvaati lisättyjä veroja ja verojen saanti alkoi tulla valtion\npää-tarkoitukseksi. Juuri tästäkin syystä alamaisten yhteiskunnallinen\nvapaus joutui yhä ahtaammalle. Meidän täytyy hämmästyä niitä\nväkivaltaisia lakeja, joita keisarillinen hallitus siinä kohden oli\npannut toimeen. Niinpä esm. kaupunkien kunnallis-hallitus oli\nvanhastaan uskottu kaupunkien varakkaimmille asukkaille, jotka \"Kurian\"\njäseninä eli Kurialeina järjestivät kunnan sisälliset asiat ja\nsuorittivat kaikki pienemmät oikeuden-seikat, mutta myöskin kokoilivat\nvaltion vero-saatavat kaupungista ja niistä olivat yhteisessä\nedesvastauksessa. Vaan samassa määrässä kuin vero-rasitukset\nkarttuivat, tuli Kurialien kunnia-virka kauheaksi kuormaksi, ja valtion\ntäytyi ankarilla säännöillä estää heitä luopumasta asemastansa. Niinpä\nheitä kiellettiin maaseuduilla asumasta, sotaväkeen menemästä,\nrupeamasta papilliseen virkaan; jos olivat paenneet tai varkain\nsukeltaneet muille toimi-aloille, niin laki käski tuoda heidät väkisin\nasemilleen, ja samat velvollisuudet menivät omaisuuden kanssa\nperinnöksi heidän lapsillensakin. Maaseutujen olot olivat muodostuneet\nyhtä ankaraan malliin. Romalais-vallan talonpoiat, niinkutsutut\nKolonit, olivat oikeastaan perintö-oikeudella varustettuja alustalaisia\nsuurten maan-omistajain tiluksilla. Mutta heillä ei ollut mitään\nvapautta luopua tilastansa ja lähteä muille toimi-aloille; jos\nsemmoista yrittivät, se luettiin heille varkaudeksi, koska muka olivat\nvarastaneet itsensä pois maan-isäntäin palveluksesta ja valtion\nvero-apajasta.\n\nNämä esimerkit osoittavat, että \"Pax Romana\" oli alkanut muuttua\nraskaaksi kahleeksi, joka painoi ja puudutti yhteiskunnan jäseniä.\nAinoastaan voimakas yleinen mielipide olisi semmoisissa oloissa\nsaattanut lievittää virkavallan painoa; mutta niin laveassa\nvaltakunnassa ei mikään yleinen mielipide voinut muodostua; sillä ne\npaikkakunnalliset edut, joista semmoinen muodostus saapi alkunsa,\nuppoontuivat tuon epämääräisen valtio-edun pohjattomaan kuiluun.\nTurhaan joskus koettiin muutamia parannus-keinoja kansalaisten\nturvaksi. Valentiniano I oli antanut maakuntalasille oikeuden valita\nitsellensä erinäisiä Defensoreita, s.o. jonkunlaisia kansan-tribuneja,\njotka saivat tuoda kansan valitukset hallitsijain kuuluville. Gratianon\nja Honorion aikoina säädettiin maakunnallisia edustus-laitoksia, joissa\nkuntien valitut asiamiehet saivat neuvotella maakuntansa yhteisistä\nasioista. Tämä kaikki oli varsin hyvää, mutta ei enää auttanut eikä\nriittänyt. Tuo \"veljyyden side\", joka liitti koko maailman yhdeksi\nvaltakunnaksi, oli jälleen muuttunut rasittavaksi orjuudeksi, jonka\nalta sekä yksityiset että kokonaiset maakunnat pyrkivät erillensä.\nGalliassa oli jo 4:nnen vuosisadan alusta syntynyt rosvojoukkoja,\njoiden turviin sekä kolonit että kurialit usein pakenivat valtio-lakien\npainon alta. Vielä merkillisempi on, että kansallisen itsenäisyyden\noireita alkaa tuolla täällä ilmaantua. Kreikan-kielinen itäinen maailma\nalkaa kyllästyä liittoonsa Latinalaisten länsimaiden kanssa, ja\noikeastaan juuri tämä seikka, eikä paljaastaan jotkut kurjat\nhovi-juonet Konstantinopolissa, vaikuttaa Theodosio Suuren kuoleman\njälkeen, että Itä-Roma erkanee Länsi-Romasta. Kreikkalaisuus tähän\naikaan silminnähtävästi pyrkii valtiolliseen itsenäisyyteen, ja\nJustinianon aikana vihdoin Kreikan kielikin tulee itäisessä\nkeisarikunnassa viralliseksi kieleksi Latinan sijaan. Semiläisellä\nalalla Syrian kieli samaan aikaan alkaa kehittää ominaista\nkirjallisuutta. Länsimailla nämä kansalliset pyrinnöt ovat sen puolesta\nheikommat, että kansalliset kielet jo enimmästi ovat kuolleet. Mutta\nmissä tilaisuutta on, ilmaantuu ainakin hyvä taipumus irtauntumaan\nkeisarikunnan valtiollisesta hoidosta. Jo v. 397 syttyi Afrikassa\nkansallinen kapina, jonka johtajana oli eräs Gildoni, muinaisten\nMaurilais-kuninkaiden jälkeläinen. Kymmenen vuotta myöhemmin, kun Roman\nlegionit olivat lähteneet Britanniasta, pelastaaksensa Gallian alat\nbarbarien tulvasta, koettivat Britannian Kymrit järjestää kansallisen\nvaltakunnan. Tätä esimerkkiä seurasi Armorika (nyk. Bretagne), jossa\nKeltalainen kieli yhä oli säilynyt, ja useat lähiset paikkakunnat\nyhdistyivät samaan liikkeesen, karkoittaen Romalaiset virkamiehet.\nNiinkuin tiedämme, sekä Britannia että Armorika eivät milloinkaan enää\npalanneet Roman vallan alle. Muualla länsimailla tosin puuttui\nominaisen kansallisuuden alkeet, mutta Romalaisuuden harrastus\noli joka paikassa kuolemaisillaan, ja barbarien tuloa toisinaan\nmelkein mielihyvällä tervehdittiin. Se aika oli tullut, jolloin\nisänmaan-rakkaus tarvitsi ahtaampia rajoja, voidaksensa elää ja\nvaikuttaa. Tuo yleis-isänmaa, jota Seneca oli ihastellut, oli jo\nkadottanut merkityksensä Romalaisen maailman asukkaille.\n\nSilloin keisarikunta hajoo hajoomistaan, ja koska itse maakunnilta\nmyöskin itsenäistä elin-voimaa puuttuu, on seurauksena, että\nbarbari-kansat, kukin kohdaltansa, korjaavat tuon kuoleuntuneen\nvaltio-ruumiin irtanaiset kappaleet. Barbarit itsestään eivät\nvaikuttaneet keisarikunnan kukistumista, yhtä vähän kuin kalmamadot\novat syynä inhimillisen elin-rakennuksen häviöön. Mutta kun henki on\npaennut, silloin valtiollisessa niinkuin luonnollisessakin elämässä\nilmauntuu mädännys kaikkine seurauksineen, ja barbari-valloitus oli\nniin-sanoakseni tämän kemiallisen muutoksen tuotteena.\n\nTuskallinen on katsella tuon hukkuvan Romalais-maailman\nkuoleman-taistelu. Joka paikassa on häviötä ja epätoivoa. Kun runoilija\nRutilio Numatiano v. 417 lähti Romasta Galliaan, hänen täytyi kulkea\nmeritse, koska tuo muinoin niin rikas Etruria oli tyyni hävitetty,\nviljelysmaat metsittyneinä, tiet ja sillat rikkuneina.[33] Ylipäänsä\nliike ja kaupankäynti sekä elinkeinollinen toimeliaisuus taukosi, koska\nvaltion yllä-pitämä järjestys oli poissa. Tuolla joku silta oli\nsärkynyt, eikä kukaan pitänyt huolta sen korjaamisesta; täällä taas\njoku tie kävi mahdottomaksi kulkea, koska joukko barbareja tai rosvoja\noli asettunut sen varrelle. Sen ohessa yleinen turvattomuus ja\ntoivottomuus lannisti ihmisissä kaiken työ-innon, varsinkin kun nähtiin\nRomalaisen hallituksen usein liittyvän barbarien kanssa alamaistensa\nperikadoksi. Se oli keisarikunnan oma hallitus, joka, suosiolla tai\npakolla, antoi suostumuksensa siihen, että raa'at barbari-laumat\nmajoitettiin maakuntalaisten keskuuteen, ja aian kronikat kertovat,\nettä hallitusmiehet siinä kohden usein menettelivät säälimättömällä\nkovuudella. Niinpä esm. Aëtio kerran heitti muutaman osan Loire'n\ntakaista Galliaa eräälle Alani-parvelle, joka aseellisella voimalla\najoi entiset maan-omistajat ulos.[34] Tämmöisissä oloissa kaikki\ntaloudellinen toimeliaisuus lannistui, koska ei kukaan voinut luottaa\nedes huomis-päivään; ainoastaan hetken tarpeet ja nautinnot täyttivät\nihmisten mielet. Epätoivo synnyttikin hurjuutta ja raakuutta tavoissa.\nKun Frankit v. 440 vaiheella karkasivat Köln'in päälle, eivät asukkaat\ntienneet mitään pelastuksen neuvoa; laittoivat suuret kemut, joivat\njärkensä hurmoksiin ja antoivat Frankien vuodattaa heidän verensä\nkeskellä särkyneitä viini-astioita. Paikoittain, hädän tullessa,\npalattiin takaisin pakanuuden menoihin, niin että Norikossa mainitaan\nihmisiäkin uhratun. Joka paikassa vihan maljat olivat vuodatetuina\nonnettoman Romalais-maailman yli, ja joka paikassa vitsauksen\nylönpalttisuus synnytti epätoivon huumausta, jota kirkon miehet turhaan\nnuhtelivat. \"Romalais-kansa kuolee ja naurahtaa!\" -- lausui katkerasti\nSalviano.[35] Pyhä Augustino, joka juuri ennätti kuolla, ennenkuin\nVandalit valloittivat hänen hiippa-kaupunkinsa, Hipponin Afrikassa,\nymmärsi myöskin jo selvästi, että \"Roman ikuisuus\" ei enää ollut\nhistorian pylvääksi pantava. Hänen syvä-mietteinen teoksensa \"De\ncivitate Dei\" (Jumalan valtakunnasta) sisältää ensimäiset perusteet\nuudelle historian-filosofialle. Roman valtiollinen perikato oli hänellä\nsilmäin edessä; sitä ei enää kukaan voinut epäillä. Mutta samalle\naatteelle oli nyt annettava toinen merkitys: \"Ikuinen Roma\" oli\nKristin-usko, jonka piti seisoa kukistumatonna, laskien barbari-kansat\nvaltansa alle, vaikka nämä olivat Roman maallisen vallan hävittäneet.\n\nItse teossa kirkollinen järjestys olikin ainoa, joka tätä nykyä\nvoimassa pysyi, maallisen järjestyksen kukistuessa. Melkein joka\npaikassa tuo Kristitty lauma kokoontui paimeniensa ympäri, etsiäksensä\nturvaa aian kauhuja vastaan, ja pispat hädän hetkenä olivat kansan\nparhaina johtajina ja neuvon-antajina. Aniano Galliassa ja Leoni\nItaliassa ovat meille tunnetut Attilan retkien historiasta. Auxerre'n\npispa Germano tuli yhtä kuuluisaksi pyhyydestänsä kuin siitä\nurhoollisuudesta, jolla hän useat kerrat osasi barbarien raivoa\nhillitä. Kristin-uskon virkana ei ollut yksistään lohdutella kärsivää\nihmiskuntaa iankaikkisen autuuden toiveilla; se myöskin holhoi ja\npuolusti ihmisten maallisia etuja, ja se vihdoin pelasti mitä\npelastettavissa oli vanhan maailman yhteiskunta-järjestyksestä ja\nkultuurista.\n\nJa edellä kaiken Kristitty kirkko tässä vedenpaisumuksessa pelasti\nitse ihmisyys-aatteen, jota ei Romalainen valtio-yhteys enää\nkannattanut. Yhtenä Kristikuntana kirkko tästä-lähin koettaa yhä\nlujemmin vahvistaa yhdys-siteet maailman hajonneiden kappaleiden\nvälillä. Tuo \"yleinen kirkko\" (ecclesia catholica) on Keski-aian\nkuluessa humanitas-aatteen kannattajana, samoin kuin Vanhan ajan\nlopulla Romalainen yleis-valtakunta oli tämän aatteen luonut ja\nkehittänyt. Siinäpä Katholisuuden merkitys historiassa, ja\ntästä myöskin ymmärrämme, miksikä hyödyksi Theodosio Suuri oli\n\"oikea-uskoisuuden\" vahvistanut ja lahkolais-opit hävittänyt.\nKristikunnan jakamaton yhteisyys oli, näet, välttämättömän tarpeellinen\njuuri sillä hetkellä, jolloin maailman piti valtiollisesti hajalle\nmennä.\n\nJos nyt tahdomme tehdä lopullisen johtopäätöksen edellisestä\ntutkimuksesta, havaitsemme selvästi, että syynä Romalaisen\nmaailman kukistumiseen on ollut historian tarve jälleen luoda\nerikois-kansallisuuksia, joiden vaihe-vaikutus saattaisi vasta antaa\ninhimilliselle kehitykselle rikkaamman sisällyksen. Siitä aiasta\nonkin kansallisuus-aate ollut historian liike-voimia, ja meidän\naikakaudellamme ei kukaan voi sen merkitystä kieltää. Mutta huomattavaa\non, että se kansallisuuksien oikeus, joka tällä tavoin on historiassa\nilmaantunut, ei ole mikään ehdoton oikeus, joka perustuisi kansakuntien\npaljaasen olemassa-oloon. Kansallisuuden aate ei merkitse sitä, että\njokainen ihmis-ryhmä, jolla on yhteinen sukuperä ja yhteinen kieli, on\noikeutettu seisomaan itsenäisenä kansallisuus-olentona maailmassa.\nHistoria on Vanhan aian kuluessa hävittänyt lukemattomat luontoperäiset\nkansallisuudet, synnyttääksensä Romalais-maailman yleis-ihmisyyden, ja\nse samalla tavoin vastakin säälimättä lakaisee tieltään semmoiset\nkansa-olennot, jotka ovat yleiselle inhimilliselle kehitykselle\nesteeksi. Kansallisuuksien oikeus siis tulee kysymykseen ainoastaan\nsiinä määrässä ja niin kauan, kuin kukin kansakunta tätä yleistä\nkehitystä palvelee ja niin-muodoin omalta kohdaltansa edustaa yleistä\nihmisyyttä. Tämän totuuden vahvistaa jokainen vaihe seuraavien\naikakausien historiassa.\n\nMutta toiselta puolen yleis-ihmisyys siinä muodossa, kuin se Roman\nkeisarikunnassa oli toteunut, nimittäin kaikkia erikoisuuksia\ntuhehuttavana valtana, ei enää voi ihmiskunnan kehitys-jaksossa\nilmestyä. Usein näinä seuraavina aikoina rauhan tarve, sama tarve,\njonka \"Pax Romana\" oli toteuttanut, on saattanut ihmiset ajattelemaan\njotakin yleis-hallitusta, joka humaniteetin perustuksella ohjaisi\nmaailman kohtalot. Tätä tarkoitusta varten esm. Keski-aika uudisti\nkeisari-aatteen ja loi sen ohessa paavillisen vallan, puhumatta muista\nhankkeista yleis-monarkiiain perustamiseksi. Mutta joka kerta nämä\nyritykset ovat jääneet keskoisiksi. Sillä maailman vapaus on havaittu\ntärkeämmäksi kuin maailman rauha, ja vapauden pylväinä ovat juuri\nerikois-kansallisuudet.\n\nNäillä viittauksilla olemme jo astuneet sen kynnyksen yli, joka viepi\nKeski-aikaan. Saamme seuraavassa luennossa tämän uuden kehitys-jakson\nluonnetta erittäin tarkastella.\n\n\n\n\nKahdes-toista Luento.\n\nSiirto Vanhasta aiasta Keski-aikaan.\n\n\nVanha kasvatus-opillinen sääntö kuuluu: \"Hyvin jakaa, hyvin opettaa!\"\n-- Mutta tuo tavallinen aikakaus-jako, joka Keski-aian nimeen sulkee\nvuosituhannen aiat Länsi-Roman kukistumisesta Uskonpuhdistukseen\nsaakka, ei ole suinkaan syntynyt tämän terveellisen säännön\nohjauksella. Itse nimitys Keski-aika on jotakin epämääräistä ja\nsisältää koko joukon ylönkatsetta tätä ihmiskunnan kehitys-jaksoa\nkohtaan, ikäänkuin sillä ei olisi mitään omaa tarkoitus-perää, vaan\nainoana virkana täyttää välit toisesta kultuuri-kaudesta toiseen. Ja\nkuitenkin Keski-aialla on oma tehtävänsä, oma järjestelmänsä, oma\nkultuurinsa. Feodalismi ja Paavikunta ovat ne kaksi laitosta, jotka\nantavat Keski-aialle ihan omituisen luonteen; niiden avulla Eurooppa\nkasvaa suureksi kansojen yhdyskunnaksi, jossa uusi, monenpuolinen\nkultuuri kehittyy. Keski-aialla on siis kyllä tärkeä sijansa\nhistoriassa, niinkuin toivon voivani edempänä kuulijoilleni selväksi\ntehdä. Mutta toiselta puolen on muistamista, että Feodalismin ja\nPaavikunnan varsinainen vaikutus alkaa vasta vuoden 1000 paikoilta;\nsiitä aiasta alkaen siis on luettava todellinen Keski-aika aatteinensa\ntarkoituksineen. Nimi, jos sopimatonkin, täytyy meidän tietysti jättää\nkorjaamatta; se on jo merkityksensä puolesta vakaantunut. Olen vain\ntahtonut huomauttaa, että kun tämä merkitys otaksutaan, tuo pitkä\naian-jakso vv. 500-1000 välillä ei kuulu varsinaiseen Keski-aikaan,\nvaan on jonakuna valmistavana väli-aikana, ikäänkuin pitkä sarja\nesipihoja Keski-aian varsinaiseen pesälinnaan.\n\nAion Teitä kuljettaa järjestään näiden käytävien läpitse; mutta täytyy\nedeltä-käsin ilmoittaa, että ne ovat siivonsa puolesta jotenkin ikäviä,\ntäynnänsä sekavuutta sekä yhteiskunnallisissa oloissa että\nhistoriallisissa tapahtumissa. Meidän ensimäinen tehtävämme on siis\nkoettaa keksiä jotakin järjellistä katsanto-kantaa, miltä sopisi\ntapausten tuoksinassa saada käsitystä niiden yleisestä suunnasta. Tätä\nvarten meidän tulee ryhtyä kahtalaiseen jakoon: ensiksikin tuo viiden\nvuosisadan mitta on jaettava lyhyempiin jaksoihin, jotta muutos-kohdat\nselvemmin astuisivat näkyviin, ja toiseksi ovat eri olo-piirit\ntoisistaan eroitettavat. Kenties emme voi itse esityksessä aivan\ntarkalleen näitä jakoja noudattaa; mutta ne ovat muistossa pidettävät,\nkoska niistä ainakin on joku apu selkeyden saavuttamiseksi.\n\nNuo eri olo-piirit, joita meidän tulee silmällä pitää, ovat:\n\n1. Historiallisten tapausten ala, eli toisin sanoin: missä määrässä\ninhimillisen kehityksen maatieteellinen piiri leviää.\n\n2. Kirkon tila ja vaikutus, sen sisällinen varttuminen ja sen\nlähetys-toimi ulospäin.\n\n3. Yhteiskunnan tila, eli mille kannalle yleinen järjestys sekä\nihmisten turvallisuus ja sen ohessa heidän vapautensa muodostuvat.\n\nNämä katsanto-kohdat tulee meidän sovittaa kolmeen eri aian-jaksoon,\njoiden rajoiksi umpi-määrin sopii panna vuosiluvut 476-630-850-1000.\n\n1. _Ensimäinen jakso_ vv. 476-630 sopisi nimittää _häviön\njatkoksi_. Historia ei vielä liiku ulkopuolella vanhan\nRomalais-vallan rajoja; mutta tämä Romalais-maailma on nyt hajalla,\nja maa on autio ja tyhjä ja pimeys syvyyden päällä, ikäänkuin uuden\nluomisen edellä. Hetkeksi Itä-Roma pyrkii jälleen pystyttämään\nRomalaista yleis-valtaa, vaan yritys ei onnistu, ja itse itäinen\nkeisarikunta -- \"Kreikkalainen keisarikunta\", niinkuin sitä nyt\nruvetaan nimittämään, -- vajoo yhä kurjempaan hermottomuuteen,\nmuuttuen siksi, mitä Ranskalaiset sattuvasti nimittävät sanalla\n_Bas-Empire_, alinen keisarikunta. Tällä välin kirkko läntisillä\nmailla alkaa vähitellen ko'ota hajoitetut jäsenensä jälleen siipeinsä\nalle; mutta sen lähetys-toimi ei vielä ehdi leviämään ulkopuolelle\nentisen Romalais-alan piiriä. Muutoin kirkko itse barbaristuu,\nbarbarisuuden vallitessa. Tiedot ja taidot hukkuvat ja itse historian\nsoihtu on sammumaisillaan.\n\nII. _Toinen jakso_ vv. 630-850 osoittaa ensimäiset yritykset\nuuteen maailman-järjestykseen. Frankilais-valta koettaa jälleen\nvirittää Romalais-herruuden traditionit ja yrittää yhdessä liitossa\nkirkon kanssa perustamaan jotakin säännöllisyyttä valtiollisiin ja\nyhteiskunnallisiin oloihin. Tämän liiton vaikutuksesta myöskin\nKristin-usko levitetään toiselle puolelle Rein-virtaa, ja Saksa nyt\nastuu inhimillisen kehityksen piiriin. Sitä vastoin itäisillä mailla\nKreikan keisarikunta kadottaa puolen alaansa Arapialaisille ja\nIslam'ille, joka lisäksi anastaa Espanjankin haltuunsa.\n\nIII. _Kolmas jakso_ vv. 850-1000 laskee keski-aikaisten laitosten,\nFeodalismin ja Paavivallan, perustukset. Tosin se Romalais-vallan aate,\njonka Kaarlo Suuri edellisen aian-jakson kuluessa oli tahtonut\nkuolleista herättää, jääpi keskoiseksi ja Romalais-keisariuden arvo\nmelkein paljaaksi nimeksi. Mutta yhteiskunnan ainekset alkavat\nitsestänsä järjestyä ryhmittäin jonkunlaisten sääntöjen mukaan ja\nihmis-elämä vakaantuu jonkunlaisiin muotoihin. Myöskin kirkon arvo ja\nvalta vakaantuu ja järjestyy niiden siveellisten periaatteiden nojassa,\njoita se kannattaa; paavillisen vallan periaatteet jo valmistuvat,\nvaikka niiden toimeenpano säästyy seuraavaan vuosisataan. Vihdoin tämä\naian-jakso saattaa kirkollisen lähetystoimen melkein tehtävänsä\nperille. Skandinavian maat sekä Moravia, Puola, Unkari ja Venäjä\nkääntyvät Kristin-uskoon, ja sillä tavoin pohjoinen ja itäinen Eurooppa\nastuu sivistyneen maailman yhteyteen.\n\nTämän yleis-katsauksen perästä tulee meidän vähäistä likemmin tarkastaa\nmuutamia erinäisiä kohtia, ja aluksi on siis kääntyminen ensimäiseen\naian-jaksoon. Olen sitä aikaa nimittänyt \"häviön jatkoksi\" ja tahdon\nlisätä, että barbari-kansain valloitus-työ nyt vasta täytetään. Tuo\nkuuluisa vuosi-luku 476, joka tavallisesti pannaan Vanhan aian\npäätös-patsaaksi, ei suinkaan näyttänyt sen aian ihmisille erittäin\nmerkilliseltä. Enimmissä maakunnissa olivat jo ennestään keisarikunnan\nvirastot ainoastaan lohjenneina pirstoina keskellä barbari-kansain\ntulvaa, ja itse Italiassa oli jo pari vuosikymmentä todellinen\nvalta ollut barbaristen \"patriciojen\" ja heidän barbaristen\npalkka-sotureinsa hallussa. Tosin on merkillistä kyllä, että Italia,\ntämä keisarikunnan emämaa, nyt kadottaa vanhan keisari-arvon ja saapi\nOdoaker'issa barbarisen \"kuninkaan\". Mutta Odoaker tunnustaa yhä, jospa\nvain nimeksikin, itäisen keisarin yliherruutta, ja tätä nimi-herruutta\neivät myöskään Länsi-göthien, Burgundien tai Frankien kuninkaat tahtone\nhäneltä kieltää; ottaahan Klodovik -- mainitakseni yhden esimerkin --\nmielihyvällä vastaan tuon Romalaisen konsuli-arvon, joka hänelle\nKonstantinopolista tarjotaan. Sattuupa lisäksi Odoaker'in suhteen se\nomituinen seikka, että Konstantinopolin keisari muutamana päivänä\npäättää antaa Italian hallituksen toiselle miehelle. Hänellä, näet, on\npalveluksessaan eräs Itä-göthiläinen ruhtinas, nimeltä Theuderik, ja\nkoska tämä toisinaan on varsin vaivaloinen ystävä, katsoo keisari\nparhaaksi lähettää hänet väkineen päivineen Alppien yli, Italian\nhallitusta ottamaan. Sitkeän vastarinnan perästä Theuderik pääsee\nosalliseksi Italian hallituksessa, ja kun vähäistä myöhemmin Odoaker ja\nkoko hänen kansansa on petollisesti teloitettu, ovat Itä-göthit tulleet\nItalian herroiksi. Mutta oikeuden kannalta katsoen ei ole silloinkaan\nkeisarin esimiehyys lakannut; päin-vastoin se näyttää näiden tapausten\nkautta saaneen vahvistuksensa.\n\nHuomattavaa myöskin on, että keisarikunnan traditionit\nvielä elähyttävät Romalaista väestöä barbarienkin vallan alla.\nEi voi kysymykseenkään tulla, että barbari-kansain raa'at\noikeus-säännöt sovitettaisiin voitetun Romalais-väestön edistyneempiin\nkultuuri-oloihin; on siis luonnollista, että joka paikassa, Galliassa\nniinkuin Italiassakin, Romalais-väestö tuomitaan keisarikunnan lakien\nmukaan, sill'aikaa kuin barbarit noudattavat omia oikeus-menojaan.\nMutta Romalaista lakia yhä laaditaan Konstantinopolista, ja juuri tällä\naikakaudella keisari Justiniano toimittaa suuren ko'otun lakiteoksensa.\nNiin-muodoin Konstantinopoli on yhä vielä, muutamissa kohden ja\njohonkin määrin, koko Romalaisen maailman keskuksena. Pait sitä tuo\näsken mainittu keisari ryhtyy suuremmoiseen tuumaan yhdistää läntisen\nmaailman lohjenneet maakunnat jälleen valtansa alle. Hänen nerokkaat\nkenraalinsa, Belisario ja Narses, panevat tämän tuuman toimeen. Ensin\nVandalien valtakunta kukistetaan ja Afrika tulee taas satavuotisen\neron perästä keisarikunnan alle. Sitten tulee Italian vuoro,\nja vaikka Itä-göthit tavattomalla uroudella puolustavat asemaansa,\njohon jo ovat alkaneet kultuurinkin puolesta kodistua, he viimein\n18-vuotisen taistelun perästä hukkuvat. Näin nyt melkoinen ja tärkeä\nosa läntisen keisarikunnan alaa on temmattu barbarien käsistä.\nMutta tähän pysähtyikin itäisen keisarikunnan äkki-arvaamaton\nvoiman-ponnistus. Gallian ja Espanjan takaisin-valloitusta ei enää\nvoitu ajatellakkaan eikä edes osattu Italian alaa suojella niistä\nuusista barbari-joukoista, jotka Alppien takana olivat väijyksissä.\nNiinpä jo viiden-toista ajastaian kuluttua Italian pohjois-osa joutui\nraakojen Longobardien haltuun. Niinkuin näemme, kansain-vaellukset\neivät vielä ole lakanneet, ja tuo riutunut Romalaisuus vielä taistelee\nolemuksestansa. Tapaukset ovat yhä vain jatkoa Roman keisarikunnan\nkukistumiselle.\n\nVaan Justinianon hallituksen perästä Romalaisuuden traditionit alkavat\nläntisessä maailmassa kuoleutua. Italiassa tosin muutamat alat pysyvät\nenemmin tai vähemmin höllässä yhteydessä Kreikan keisarikunnan kanssa;\nmutta muualla barbarisuus tulee kokonaan voitolle. Vasta silloin\nhuomataan todenteolla, että antikinen maailma on astunut hautaansa,\nvaikk'ei kukaan vielä tiedä, mitä uutta tulossa lienee. Keisarikunnan\nkanssa ovat myöskin Vanhan aian johtavat aatteet hukkuneet. Ainoastaan\nyksi aate vielä on olemassa, jolla on omat tarkoituksensa selvillä: se\non kirkon aate, katholisuuden aate. Vaan katholisuudenkin asema on\ntapahtuneiden muutosten kautta paljon heikontunut. Tuo yleinen kirkko\noli syntynyt ja vahvistunut Romalaisen yleis-valtion nojassa, yleisten\n\"oikumenisten\" (s.o. koko maailman) kokousten kautta; nyt sen piti\nyksin kannattaa yleis-ihmisyyden aatetta, ja siihen sen voimat ensi\naluksi olivat kovin heikkoja ja sen asema barbari-tulvan keskellä kovin\nvaivaloinen. Barbarien valloitus, näet, oli melkein yhtä paljon\nhajottanut kristikunnan kuin keisarikunnankin. Paikkakuntia löytyi,\njoista Barbari-valloitus oli hävittänyt melkein koko entisen väestön ja\njoiden nykyiset Germanilaiset asukkaat olivat pelkkiä pakanoita;\nsemmoisia aloja olivat esim. koko Rein-virran varsi, joka oli joutunut\nFrankien ja Allemannien haltuun, sekä isoin osa Britanniasta, jonka\nAnglit ja Saksit olivat valloittaneet. Ne Germanilaiset kansat taas,\njotka jo ennen keisarikunnan kukistumista olivat kääntyneet\nKristin-uskoon, kuuluivat kaikki Areiolaiseen tunnustukseen, jonka\nKatholinen maailma hylkäsi; niin oli laita esm. Göthien ja Vandalien,\nBurgundien ja Longobardienkin. Mutta yhteys uskonnossa tuntui\ntodellakin samassa määrässä tarpeellisemmaksi, kun maailman\nvaltiollinen yhteys oli kadonnut; tämä viimeinen yleis-ihmisyyden side\noli siis kaiken mokomin säilytettävä ja uudestaan rakennettava.\nSiihenpä toimeen nyt aian paraimmat henkiset voimat kääntyvät.\n\nHeti keisarikunnan kukistuessa näemme Galliassa, kuinka kirkon\npolitiiki astuu valtio-politiikin sijaan. Länsi-göthit etelässä ja\nBurgundit idässä ovat jo alkaneet kodistua Romalais-maailman oloihin ja\novat kaikista Germanilais-kansoista vähimmin barbariset; mutta he ovat\ntunnustukseltaan Areiolaisia ja sen vuoksi katholis-kunnalle vihatuita.\nFrankit sitä vastoin ovat raakalaisia ja pakanoita; mutta heitä sopii\nKristin-uskoon käännyttää ja silloin juuri liittääkkin Katholiseen\ntunnustukseen. Senpä tähden Gallo-Romalaisen väestön toiveet kääntyvät\nFrankien puoleen, ja tuo inhottava Klodovik tulee kirkon sankariksi,\nsamana hetkenä kun hän Reims'issä on vastaan-ottanut kasteen. Tosin\nsekä Frankilais-kuningas itse että ne hänen miehistään, jotka tulivat\nkastetuiksi, pysyivät sisällisesti yhtäläisinä pakanoina kuin ennenkin.\nMutta Frankien kansakunnasta oli nyt tullut kirkon lipunkantaja, ja\ntämän lipun alla se onnella levitti herruutensa yli koko Gallian.\nNiinpä voitto Länsi-göthien ja Burgundien yli oli melkoisin määrin\nseurauksena Katholisen papiston ja Romalaisen väestön kannatuksesta.\n\"Eläköön Kristus, joka rakastaa Frankeja! hän varjelkoon heidän\nvaltaansa, hän suojelkoon heidän sotajoukkoansa!\" -- näin kuuluu\nniinsanoakseni Frankilainen uskon-tunnustus Saalalais-la'in\nesipuheessa. Oli ikäänkuin liitto solmittuna Kristuksen ja Frankien\nvälillä kirkollis-valtiollisessa tarkoituksessa. Epäilemättä\nKristin-uskon siveelliset vaatimukset saivat tässä liitossa astua\nsyrjään, ja kumma on esm. katsella, millä luontevalla viattomuudella\nkirkollinen historioitsija Gregorio Toursilainen kehuu kavalan\nKlodovikin ilkiö-tekoja, arvellen niiden onnistumisen ollen palkkiona\nFrankilais-kuninkaan hurskaasta kirkollisuudesta. Mutta totta on, että\ntällä hetkellä siveelliset periaatteet ovat vähemmin tärkeitä kuin tuo\nyleis-inhimillinen tarve saada edes kirkon alalla yhteys jälleen\nrakennetuksi. Tähän suuntaan nyt kirkko muissakin maakunnissa\nlakkaamatta pyrkii ja sillä tavoin Areiolainen lahko-oppi vähitellen\nsaadaan poistumaan. Espanjassa Länsi-göthit muuttuvat päivä-päivältä\nenemmin Romalaisiksi, kunnes viimein yhdistyvät Romalais-väestön\nuskonkin muotoon. Itse Longobardit, Pohjois-Italiassa, vaikkapa\nkiivaimmat ja raaimmat kaikista barbari-kansoista, eivät aian pitkään\nvoi tässä asiassa tutkainta vastaan ponnistella. Aian jakson lopulla on\njo Katholisuuden voitto aivan taattu asia, ja kirkko on siis siinä\nkohden osannut johonkin määrin korjata keisarikunnan tappioita.\n\nVaan kirkon voitto olisi ollut vaillinainen, ellei se samalla aikaa\nolisi ottanut muitakin barbarien tuottamia vammoja parantaaksensa.\nHurja metelisyys, kaiken järjestyksen lakkaaminen, riettaus tavoissa ja\nrauhallisen työnteon ylönkatse olivat aikakauden tunnusmerkkejä. Näitä\npaheita vastaan kirkko jo aloittaa sodankäyntiänsä, ja vaikka sen\nvoitot eivät ole ensi alussa suuren suuria, ne kuitenkin muutamissa\nkohden ovat mainittavia. Erittäin ansaitsee mainitsemista, mitä kirkon\nvapaaehtoiset soturi-joukot, munkkikunnat, saavat toimeen tässä\nhengellisessä sodassa. Me, jotka asumme rauhallisen ja järjestyneen\nyhteiskunnan helmoissa, missä kaikelle hyödylliselle toimelle on\naltista tilaa, emme helposti taivu käsittämään sen-aikuisen\nmunkki-elämän tarkoitusta. Mutta kun yhteiskunnassa säännötön\nväkivaltaisuus oli ylinnä, silloin oli luonnollista, että jaloimmat\nhenget pyrkivät maallisesta yhteis-elämästä pois erämaan hiljaisuuteen,\nelääksensä häiritsemätöntä uskon-elämää omien sääntöjensä mukaan. Näin\noli Benedikto Nursialainen, siihen aikaan jolloin Itä-göthit asettuivat\nItaliaan, luopunut rikkaan elämän nautinnoista ja ruvennut erakoksi\nApenninien vuoristossa. Näillä syrjäisillä tienoilla oli vielä\npakanuuden jäännöksiä jälillä ja vasta erakkojen saarnat levittivät\nsilloin Kristin-uskoa vuoriston köyhille asukkaille. Mutta erakko-elämä\noli vielä järjestymätönnä ja tarkempaa sääntöä vailla. Benedikto nyt\nkokosi ympärillensä Cassino-vuorelle valitun joukon erakoita ja antoi\nheille varsinaisen ohjeen, joka sitten tuli perus-la'iksi kaikille\nluostari-laitoksille länsimailla. Säännön päämääräykset olivat:\nelinkautinen munkki-lupaus, rajaton kuuliaisuus valitulle abbatille, ja\nalituinen ankara työnteko, olletikkin maan viljelemisessä. Ne olivat\nkaikki jyrkkiä vastakohtia aian vallitseville synneille: sen raaoille\nhimoille, sen vallattomuudelle ja laiskuudelle. Tämän ohjeensa mukaan\nalkoivat Benediktolais-munkit hiljaisuudessa vaikuttaa ja ovat paljon\nsiunausta levittäneet näinä pimeinä aikakausina. Tuolla täällä näemme\nheitä pienen joukkokunnan, joka lähtee, sirppi vyöllä, kaukaiseen\nsydänmaahan. Siinä rakentavat asumuksensa, muuttavat korven\npeltomaaksi, saarnaavat sanalla Kristuksen evankeliumia seudun raaoille\nasukkaille ja saarnaavat sen ohessa esimerkillänsä heille työn kunniaa.\nLuostarin ympäri syntyy vähitellen kyläkuntia, kyläkunnista karttuu\npitäjiä, ja ennen pitkää on iso avara ala viljelykselle valloitettu.\n\nKuudennen vuosisadan lopulla, jolloin maallisessa yhteiskunnassa\ntapojen riettaus on noussut korkeimmalleen ja itse kirkko on vähällä\nuppountua raakuuden tulvaan, on lohdullista nähdä tämä hengellisyyden\nliikkuva sotajoukko, joka vielä ajaa siveellisten periaatteiden ja\nkultuurin asiaa. Frankien valtakunnassa on nyt Fredegundan ja\nBrunehildan hirveä aika. Silloin tulee Irlannista, \"Pyhien saaresta\",\nmunkki Kolumbano seuralaisineen, jotka rakentavat luostareita Vogesien\njylhimpiin vuori-seutuihin. Kun vallan-pitäjät, joiden syntejä he\nnuhtelivat, eivät antaneet heidän siinä elää, läksivät Boden-järven\nseuduille ja saarnasivat Kristin-uskoa pakanallisille Allemanneille.\nYksi näistä munkeista, pyhä Gallo, perusti Helvetian alalla luostarin,\njoka hänestä on perinyt nimensä Sankt Gallen. Toisia lähti pohjoiseen\nGalliaan eli nykyiseen Belgiaan, jonka asukkaat vielä olivat\npuoli-villejä ja pakanoita. Tämä uusi uskon-liike tosin ei voinut aian\nyleistä luonnetta muuttaa; mutta se kumminkin vaikutti jotakin\nherätystä itse kirkonkin piirissä, ja tästä pitäin kirkollinen\nlähetys-toimi virkistyy ja voimistuu.\n\nAikakauden tärkein lähetys-puuha oli kuitenkin se, joka pantiin\ntoimeen Romalaisen maailman vanhasta pääkaupungista. Oli, näet, v. 590\ntullut Roman seurakunnan paimeneksi eräs jäntevä mies vanhasta\nRomalaisesta senaatori-suvusta. Se oli Gregorio Suuri, tunnettu muun\nmuassa siitä innosta, jolla hän paransi kirkollisen koulu-opetuksen ja\nolletikkin kirkko-laulun. Tässä miehessä elivät vielä Romalaisen\nmaailman-herruuden traditionit ja hän pyysi siis miten mahdollista\nliittää länsimaiden seurakunnat Romalaisen pispan hengellisen\nesimiehyyden alle. Mutta yksi keisarikunnan entisistä alusmaista, avara\nBritannian saari, oli Kristin-uskolta melkein kokonaan kadoksiin\nmennyt; se, oli siis uudesta saatettava kristikunnan yhteyteen, -- ja\nkuka olisi tähän toimeen soveliaampi kuin Roman seurakunta, Romalaisen\nyleis-ihmisyyden luonnollinen edustaja hengellisellä alalla.\nGregorio valitsi tätä tehtävää varten erään Augustino nimisen\nBenediktolais-munkin ja lähetti hänet neljän-kymmenen seuralaisen\nkanssa Gallian kautta Britanniaan. Tällä tavoin koko Anglosaksien\nkansakunta ennen pitkää kääntyi Kristin-uskoon, ja tästä kauniista\nistutuksesta myöhemmin uskon siemen levisi muihinkin Germanilaisiin\nkansoihin, jotka vielä elivät pakanoina Germanian metsissä. Tämä tapaus\non yleiseltä merkitykseltään aikakauden kaikkein tärkeimpiä.\nValtiollinen maailma oli auttamattomasti hajalle mennyt; mutta kirkko\noli nyt voittanut takaisin koko entisen Romalais-alan ja valmisti\nitseänsä yhä uusiin valloituksiin. Tosin kirkon varsinainen\nsuuruudenaika vielä oli kaukana. Gregorio Suuri ei vielä ollutkaan\nmikään Romalainen paavi keski-aikaisessa merkityksessä. Mutta hän oli,\nkuten itse lausui, \"Jumalan palvelijain palvelija\" (servus servorum\nDei) s.o. historiallisten aian-tarpeiden palvelija, ja sen kautta hän\nlaski ensimäistä perustusta keski-aikaiselle paavikunnalle.\n\nKirkon sen-aikuinen heikkous havaitaan siitäkin, että sen tavallisesti\ntäytyi heittää kristillisen siveysopin korkeammat vaatimukset\nsillensä ja tytyä ulkonaiseen tunnustukseen. Kun lähetys-saarnaaja\nAugustino kirjoitti Romaan valituksen Anglosaksilaisten ylimyksien\nmoni-vaimoisuudesta, josta eivät tahtoneet luopua, vaikka olivat\nkasteen ottaneet, hän Gregoriolta sai vastauksen, että koska\nAnglosaksit vielä olivat lapsia uskossa, heitä muka täytyi rieskalla\nruokkia eikä liian väkevällä Kristin-opin ravinnolla. Samaa\nvarovaisuutta näkyy kirkko yhä käyttäneen Frankienkin valtakunnassa, ja\nvuosisatanen aikaa vielä kului, ennen kuin siellä puolen kirkon vallat\nyrittivät esm. vaatimaan kristillistä avio-sääntöä noudatettavaksi. Nuo\nGermanilaiset kansat, jotka olivat Roman alueelle asettuneet, tosin jo\nkaikki tunnustivat Kristuksen oppia ja saatettiin lukea siihen\nKatholiseen kirkkoon, jonka keisarikunta oli perustanut. Mutta heidän\nsiveellinen kasvatuksensa oli vielä vasta alullansa eikä läheskään\ntäyttänyt Romalais-maailman mitta-kaavaa uskonnonkaan alalla. Kuinka he\nyhteiskunnallisella alalla olivat maailman muotoa muuttaneet, tulee\nmeidän erikseen tutkia. Siitä on oleva tulevan luennon nimen-omainen\nkeskustelu-aine.\n\n\n\n\nKolmas-toista Luento\n\nBarbarien perustama yhteiskunta.\n\n\nSaisimme aivan vaillinaisen käsityksen barbari-valloituksen luonteesta\nja merkityksestä, ellemme koettaisi itsellemme selvittää Germanilaisten\nkansain yhteiskunnallisia laitoksia ennen valloitusta, ja minkälaisiksi\nnämä vähitellen muodostuivat, sitten kuin valloittajat olivat\nasettuneet Romalaiselle alueelle. Aion senvuoksi tällä kertaa ensin\nviedä kuulijani Germanian metsiin ja sieltä johdattaa heidät\nretkeileväin barbari-joukkojen seurassa Romalaisen rajan yli, ikäänkuin\nomin silmin näkemään, kuinka nuo kaksi aivan erikaltaista maailmaa\ntoisiansa kohtaavat ja viimein molemmat yhteen sulavat tai oikeastaan\nuuteen kaavaan muodostuvat. Se on keskiaikaisen yhteiskunnan synty,\njoka tällä tavoin tulee meille selviämään. On vain muistaminen, että\ntällä tutkimus-alalla vielä on monta hämärää paikkaa, monta\nperkaamatonta tiheikköä, jotka tekevät matkamme kenties ikäväksi, mutta\nainakin hiukan vaivaloiseksi.\n\nGermanien alkuperäisten laitosten suhteen on ensiksi mainitseminen,\nettä heimokunta, tuo kaikkien kansain yhteinen alku-laitos,\non heilläkin yhteis-elämän perustuksena. Heimokunnan vapaat\nperheen-isännät ovat luonnollisessa liitossa keskenänsä ja kokoontuvat\nmäärä-aikoina yhteisiin neuvotteluihin eli käräjiin. Eri oikeuksilla\nvarustettuja säätyjä ei oikeastaan ole; mutta muutamat suvut ovat muita\nmainehikkaammat, lukien usein syntyperänsä itse jumalista. Tämmöisestä\nsuvusta valitaan aina kansan kuningas, jos nimittäin kuninkaallista\nvaltaa on olemassa, jolloin tavallisesti useat heimokunnat ovat\nyhdistyneet jonkinlaiseksi valtakunnaksi. Mutta yhtä tavallista on,\nettä varsinaista valtio-yhteyttä puuttuu ja kukin heimokunta elää\nerillänsä valittujen päällikköjensä alla. Ylipäänsä havaitaan\nvaltiollisessa katsannossa monta erilaisuutta eri kansoilla ja eri\naikoina. Mutta yleisenä tunnusmerkkinä on yhteiskuntasiteen heikkous ja\nyksityisen melkein rajaton vapaus. Niilläkin kansoilla, jotka elivät\nkuninkaallisen vallan alla, oli veron-maksu yhteiskunnallisiin\ntarpeisin tuntematon; ainoastaan vapaaehtoisia lahjoja oli vapaiden\nmiesten tapana tarjota hallitusmiehillensä. Jokainen ymmärtää, että\ntämmöisissä oloissa tuskin sopii puhua jostakin varsinaisesta\nvaltiosta. Hallitus-valta perustui melkein yksinomaisesti sukujen\nliittoon, tuomari-valta taas asiallisten sovintoon. Tahdon tässä kohden\nmainita pari kohtaa asian valaisemiseksi.\n\nHeimokunnan yleisissä kokouksissa otettiin tietysti sattuvat\noikeuden-asiat ratkaistaviksi. Esimiehenä oli eräs kansan\nvalitsema kreivi (\"grafio\", Anglosaksien \"ealdorman\" eli vanhin,\nSkandinavilaisten \"lagman\". laamanni), joka tuomion lausui, sittenkuin\ntuo kokoontunut käräjä-rahvas oli päätöksen tehnyt. Vaan tuomion\ntoimeen-pano riippui enimmästi asiallisten omasta suostumuksesta; sillä\nyhteiskunnalta puuttui sekä voimaa että halua yksityistä pakoittamaan.\nOli esm. surman-teko tapahtunut. Sivistyneillä kansoilla semmoinen teko\nkatsotaan rikokseksi yhteiskuntaa vastaan, joka myöskin pitää huolta\nsyyllisen rankaistuksesta. Mutta Germanilaisten käsityksen mukaan asia\nkoski etupäässä surmatun sukua, joka sai itse etsiä kostoansa\nsurmaajalta ja hänen suvultaan. Se suku-vaino, joka tällä tavoin\nsyttyi, oli kuitenkin yhteiskunnalle häiriöksi, ja sen vuoksi\nkoetettiin käräjissä saada asia sovitetuksi. Ensiksi oli silloin\nselville saatava, tokko syytetty todellakin oli teon tehnyt. Todistusta\nvierasten-miesten kautta harvoin saattoi kysymykseen tulla, ja jos\nsyytetty kielsi, hän sai puhdistaa itsensä omalla ja ystäväinsä\nvalalla. Nämä myötä-vannojat (\"conjuratores\", Ruotsin lakien\n\"edsgärdsmän\"), jotka nyt valalla vahvistivat ajatuksensa, että\nsyytetty muka ei ollut sitä tekoa tehnyt, olivat oikeastaan samat\nmiehet, mitkä suku-vainon tapauksessa pitäisivät hänen puoltansa. Mutta\njos vihdoin surmaajan syyllisyys oli selville saatu, ei tuomio\nmäärännyt muuta, kuin millä sakoilla surmaajan sopisi lunastaa\nitsensä surmatun sukulaisten kostosta. Näin tuomitut sovinto-sakot\n(\"weregeld\", Ruotsin lakien \"mansbot\") saattoi surmatun suku kunnialla\nvastaan-ottaa, ja siinä tapauksessa asia oli sovitettu ja ystävyys\njälleen rakennettu. Mutta jos ei sovintoon suostuttu, oli täysi valta\nja oikeus jatkaa suku-vainoa. Koko juttu katsottiin ainoastaan\nyksityis-oikeuden kannalta, taikka niinkuin joku sukujen yksityinen\nväli, johon yhteiskunta ei saanut kuin varovaisimmalla tavalla\nsekaantua.\n\nYhteiskunta semmoinen, jossa sota sukujen välillä katsottiin säännöksi\nja la'in tekemä ratkaisu ainoastaan poikkeukseksi, ei voinut lopulta\nolla kuin jotenkin satunnaisena liittona jäsentensä kesken. Asian laita\nolikin, että vaikka yhteinen syntyperä oikeastaan perusti heimokunnan,\ntämän rinnalla löytyi toinen laitos, joka alinomaa heikonsi ja\ntoisinaan hajotti heimokunta-siteen. Tämä laitos, jota jo Tacito\nkertomuksessaan Germanian tavoista selvästi kuvaa,[36] oli\nseuralais-laitos eli _Retkikunta_. Retkikunnat saivat alkunsa\nGermanien hillimättömästä sota-halusta. Milloin heimokunta rauhaa piti,\netsivät yksityiset tilaisuutta sotaa käymään omalla uhallaan;\nurhoolliset miehet kokoontuivat seuralaisiksi jonkun etevän päällikön\nympäri ja läksivät onnen-ha'ulle avaraan maailmaan. Jos nyt useat\npienemmät retkikunnat yhdistyivät jonkun ylipäällikön käskyn alle,\nsaattoi tällä tavoin syntyä kokonainen uusi kansakunta. Germanien\nhistoriassa usein tapahtuukin, että vanhat heimokunnat häviävät\ntietämättömiin ja toisia syntyy uusilla nimillä ja uusilla aloilla.\nToisinaan semmoisia mullistuksia ilmaantuu, vaikk'ei asuin-sijoja\nsanottavasti muuteta. Niinpä esm. 3:nnen vuosisadan alulla melkein\nkaikki nimet Germaniassa muuttuvat; muun muassa silloin ensi kerta\nmainitaan nimet Frankit ja Allemannit, ja historioitsija saattaisi\nensimmältä luulla, että ihan uusi väestö on asettunut pitkin\nRein-virran vartta. Mutta tarkemmin tutkittuansa hän havaitsee, että\nsiinä on pää-asiallisesti Taciton aikaiset heimokunnat, vaikka\ntoisin liittyneinä ja järjestyneinä. Milloin taas kansat ovat\nlähteneet kauemmas vaeltamaan, on retkikunta-laitos kokonaan niellyt\nheimokunta-järjestyksen. Niin on ainakin laita Roman keisarikunnan\nkukistumisen aikana. Nuo kuuluisat retkeilijät Alarik, Klodovik, Alboin\ny.m. ovat tosin kansallisia kuninkaita; mutta kansa, joka heitä kutakin\nseuraa, on oikeastaan retkikunta-sotajoukon tapaan jaettuna ja\njärjestettynä, kuten esm. Longobardeista nimen-omaan mainitaankin. Yksi\nnäistä esimerkeistä on erittäin valaiseva. Klodovik, niinkuin tiedämme,\nei ollut alkuansa kuin pienen heimokunnan kuninkaana Tournai'n\nseuduilla eikä olisi voinut perityn valtansa nojassa Gallian maata\nvalloittaa. Mutta hänen retkikuntaansa tulvasi urhoolliset miehet\nkaikista Frankien heimokunnista; hän tuli tällä tavoin ikäänkuin koko\nkansan päälliköksi ja syrjäytti sitten helpolla vaivalla kaikki muut\npikku-kuninkaat, jotka hallitsivat Saalalais-Frankien ja Ripuarien\nkyläkunnissa. Oikeastaan retkikunnan päällikkyys ja kuninkuus eivät\nolleet kaukana toisistaan. Tavallisesti otettiin kumpaiseenkin virkaan\nkorkea-sukuisia miehiä. Mutta Odoakerissa näemme esimerkin, kuinka\nhalpa soturikin kykynsä kautta kohoaa Roman palveluksessa olevan\nGermanilaisen armeijan, s.o. retkikunnan, päälliköksi ja soveliaalla\nhetkellä siitä nousee Italian kuninkaaksi.\n\nVerratessamme heimokunnan ja retkikunnan laitokset toisiinsa, saatamme\nmelkein epäillä, kumpika varsinaisemmaksi on katsottava Germanilaisten\nkansain elämässä. Näyttääpä melkein siltä, että nämä kansat jo ennen\nmuinoin olivat retkikuntina tulleet itse Germaniaan ja siihen\nasettuneet maan herroiksi, laskien entiset Keltalaiset tai Slavilaiset\nasukkaat verollisiksi alustalaisiksi; -- sillä sitä sukua luultavasti\noli enin osa Germanian epävapaasta väestöstä, jonka olemassa-oloa jo\nTacitokin oli huomannut.[37] Mutta jos Germanilainen yhteiskunta oli\nvalloituksen luoma, se yhä säilytti selviä jälkiä alkuperästänsä.\nRauhan-aikainenkin heimokunta jakaantui, näet, ala-osastoihin, joiden\nnimet jo viittaavat edellä-käyneesen armeija-järjestykseen. \"Satakunta\"\n(Ruotsin lakien \"hundari\", \"härad\", s.o. kihlakunta) merkitsi\nalkuperäisesti sadan soturin joukkoa, ja tämä vielä jakaantui\n\"kymmenkuntiin\", jotka olivat pienimmät asutus-piirit. Näemme tästä,\nettä itse heimokunta seisoi retkikunnan perustuksella; se oli enemmän\njonkunlaisen ase-veljyyden kuin luontoperäisen kansallisuuden kaltainen\nja saattoi helposti uudestaan muodostua retkikunnaksi uutta\nvalloitus-tointa varten.\n\nTämä lyhyt silmäys Germanien alkuperäisiin yhteiskunta-laitoksiin\nselittää meille myöskin näiden kansain virkaa keisarikunnan\nkukistumisen historiassa. Ensiksikin ymmärrämme retkikunta-laitoksen\nsotaisesta järjestyksestä, että juuri Germanilainen soturi-väestö\noli erittäin sovelias perustamaan herruuttansa hajonneesen\nRomalais-maailmaan. Muut raa'at kansakunnat olisivat epäilemättä yhtä\nhyvin toimeen panneet sen hävitystyön, joka on tämän aikakauden\ntunnusmerkkejä. Mutta ainoastaan luja sotainen järjestys, semmoinen\nkuin Germanilainen retkikunta-laitos tarjosi, saattoi kyetä perustamaan\njotakin pysyväistä tuon mainion Romalaisen järjestyksen raunioille.\nToiselta puolen Germanilainen käsitys yksityis-henkilön vapaudesta oli\njyrkkänä vastakohtana Romalais-maailman valtio-aatteelle, jonka\nluontoa ja tarkoitusta olen edellisissä luennoissa selittänyt. Roman\nvaltio-aate oli luonut yleis-ihmisyyden, joka yhteisen kansallisuuden\nkaavaan sulatti sivistyneen maailman kaikki asukkaat. Mutta tähän\nyhteiseen Romalaisuuteen oli yksityis-henkilöjen vapaus ollut\nhukkumaisillaan, ja ihmiskunnan edistys riippui siitä, että,\nerikois-kansallisuuksien ohessa, myöskin yksityis-henkilöllisyys\njälleen pääsisi voimaan. Silloin Germanilaiset kansat, joiden\nluonteen-ominaisuutta oli yksityisten melkein rajaton vapaus ja\nvaltio-siteen melkein täydellinen olemattomuus, ottivat historian\nohjakset käsiinsä. Nämä kansat siinä kohden edustivat uutta\nperiaatetta, ja tämä periaate oli sillä hetkellä historiallista\naian-tarvetta.\n\nValloittajain ensimäinen asettuminen Romalaiselle alueelle tapahtui\noikeastaan sotaisen majoituksen muodossa. Jo keisarikunnan aikana oli\nmajoitettu sotaväki la'in mukaan saanut maan-asukkailta kolmanneksen\nmaan tuloista.[38] Barbari-kansat, jotka nyt aikoivat vakinaisiksi\njäädä, ottivat määrä-osan itse maasta haltuunsa, -- Odoaker'in miehet\nja Itä-göthit kolmanneksen, Burgundit ja Länsi-göthit kaksi\nkolmannesta, Vandalit Afrikassa kaiken paraimman maan. Longobardeista\nmainitaan, että he ensin ryöstivät, mitä käsille sattui, ja sitten\nvaativat jälille jääneiltä asukkailta kolmanneksen maan tuloista; mutta\nmyöhemmin hekin sopivat oikeasta tilusten jaosta. Frankien menetystä\nemme tarkemmin tunne; mutta luultavinta on, että he jotenkin\nsäännöttömästi ottivat parahimmat maat haltuunsa. Kukin isomman tai\npienemmän seuralais-joukon päällikkö asettui miehinensä soveliaasen\npaikkaan, jonka entinen omistaja oli tapettu tai karkoitettu.\nMuistamista on, että Romalaiset maan-omistajat, jotka tällä tavoin\npakoitettiin jakamaan tai heittämään omaisuutensa, olivat melkein\nyksin-omaisesti ylimys-säätyisiä, ja näiden sijaan nyt asettui\nbarbarinen ylimys-sääty, nautitsemaan maatilojen tuotantoa. Itse\nmaanviljelijät eli Romalaiset Kolonit jäivät tietysti asemilleen,\nvaihettaen ainoastaan isäntiä. Valloittajille semmoinen herras-elämä\nnähtävästi ei ollut mitään uutta ja tottumatonta; sillä, niinkuin olen\nsanonut, jo Germanilaisessa heimokunta-elämässä löytyi epä-vapaata\nväestöä, joka varsinaiset maan-työt teki. Ylipäänsä barbarit nyt\njärjestyivät Germanilaisen heimokunnan malliin keskelle Romalaista\nväestöä; kenties kuitenkin sillä eroituksella, että pienempien\nretkikuntain päälliköt eivät uskaltaneet seuralais-parvejansa aivan\nhajalle päästää; sillä äsken-valloitetussa maassa olisi yksinäinen\nasutus tuntunut liian turvattomalta. Muistamista, näet, on, että\nvalloittaja-kansat oikeastaan olivat varsin vähä-lukuisia; senpä tähden\nhe, ottaessaan laveat maakunnat haltuunsa, epäilemättä pysyivät\nryhmittäin ko'ossa keskinäistä apua varten.\n\nTärkein muutos Germanilaisessa yhteiskunnassa valloituksen perästä oli\nse, että kuninkuuden voima ensi aluksi melkoisesti karttui. Kaikki\nkeisarikunnan kruunun-tilukset, joita löytyi melkoinen paljous,\nlankesivat barbari-kuninkaan haltuun, joka muutoinkin kaikissa kohden\nkohosi keisarivallan perilliseksi Romalais-väestön suhteen. Hänellepä\nsiis myöskin maksettiin se maavero (indictio, tributum), joka ennen oli\nkeisarikunnan valtiokassaan mennyt; on vain huomattava, että uudet\nGermanilaiset maan-omistajat eivät maksaneet mitään veroa, ja että\nRomalaistenkin tilanhaltiain veromäärä nähtävästi paljon aleni.[39]\nTämän uuden asemansa kautta nousi kuninkuus korkeampaan arvoon kuin\nGermanilaisessa yhteiskunnassa muutoin oli tavallista. Ulkonaisesti\nvalloittaja-kansan olot järjestyivät heidän omaan kansalliseen\nmalliinsa: maa jaettiin kreivikuntiin eli herttuakuntiin, jotka\nvastasivat entiseen heimokunta-jakoon, nämä taas satakuntiin ja\nkymmenkuntiin (centena, centuria, decuria). Mutta kreivi ei ollut enää\nyksistään Germanilaisten käräjäin esimiehenä; hän oli sen ohessa\nRomalais-väestön maaherrana ja sentähden kuninkaallisena virkamiehenä.\nJoku määrä keisarillista itsevaltiuutta tällä tavoin melkein\nhuomaamatta yhtyi Germanilaiseen kuningas-arvoon. Tosin kuninkaan\nla'illinen valta Germanilaisen valloittaja-säädyn suhteen ei ollut\nsuurempi kuin ennen; nämä vapaat barbari-soturit olivat velvolliset\nkokoontumaan hänen kutsumuksestaan yhteistä sotaretkeä varten, mutta\nolivat myöskin hänen kanssansa osallisina yleisessä kansankokouksessa,\njossa retket päätettiin. Vaan itse teossa kuningas oli tullut entistä\nmahtavammaksi, varsinkin siitä syystä, että hän karttuneiden varainsa\navulla saattoi luonansa elättää isomman seuralais-joukon kuin mikään\nyksityinen päällikkö. Nuo kuninkaan seuralaiset, jotka kuuluivat hänen\nyksityiseen retkikuntaansa eli, kuten sanottiin, kuninkaalliseen\ntrust'iin (trustis regia), alkavat jo saada valtiollisen merkityksen.\nNimellä \"leudit\" (s.o. kuninkaan miehet) taikka \"antrustionit\",\nlatinaksi \"fideles\" (s.o. uskolliset), he usein tulevat aian\ntapauksissa näkyviin; heidän joukosta kreivit aina määrätään, ja\nsovinto-sakko antrustionin surmasta määrätään kolmekertaiseksi muun\nvapaan soturin surmahinnan suhteen.\n\nOlen tällä tavoin jos lyhyestikin maininnut pääkohdat barbarien\nasettumisesta, ja etupäässä olen silmällä pitänyt Frankien valtakuntaa,\njoka pian saavutti ensimäisen sijan barbari-maailmassa. Mihin\ntilaan Romalainen väestö joutui valloituksen kautta, tulee minun\nvielä muutamilla sanoilla selvittää. Moni saattaisi arvella,\nettä Germanilainen valloitus kerrassaan hävitti Romalaisen\nyhteiskunta-laitoksen ja laski voitetun väestön säälimättömän ikeen\nalle. Niin ei kuitenkaan laita ollut. Romalainen yhteiskunta jäi\nmonessa kohden seisomaan Germanilaisen yhteiskunnan rinnalla, ja\njokainen kansallisuus sai oikeus-asioissa pitää omat lakinsa. Se osa\nRomalaisesta väestöstä, joka ennestään oli vapaa, ei nytkään\nkadottanut vapauttansa, ja Frankien valtakunnassa tavataan\nKlodovik'in aioista asti Gallialaisia ylimyksiä, jotka otettiin\nkuninkaan trustiin ja palvelivat barbari-kuninkaan armeijassa. Niinpä\nesm. Vouglé'n tappelussa v. 507, jolloin Klodovik voitti Etelä-Gallian\nLänsi-götheiltä, useat senaatorit Auvergne'sta mainitaan kaatuneen\nFrankilais-sotajoukon riveissä.[40] Ylipäänsä Romalais-väestön\nyhteiskunnallinen arvo katsottiin halvemmaksi kuin barbari-kansan; sen\nnäemme olletikkin Frankilais-lakien säätämistä sovinto-sakoista. Kun\nesm. Frankilaisen antrustionin surmasta maksettiin 600 solidoa,[41]\nniin saman-virkainen Romalainen, niinkutsuttu \"kuninkaan pöytävieras\"\n(conviva regis), arvattiin 300:ksi: kun vapaan Frankin surma\nsovitettiin 200:lla, niin puoli määrä riitti veri-hinnaksi vapaasta\nRomalaisesta; ja kun vihdoin Frankilaisesta epävapaasta maksettiin yhtä\nkorkea sakko kuin Romalaisesta vapaasta, eli 100 solidoa, ei ollut\nRomalaisen kolonin verihinta puoltakaan sen vertaa. Kuitenkin kirkon\nmiehet, jotka tähän aikaan vielä kaikki olivat Romalaisia, luettiin\naina sovintosakko-taksassa korkeimpaan arvomäärään, ja pispainsa kautta\npääsi voitettu väestö itse teossa jonkunlaiseen valtiolliseenkin\nvaikutukseen. Kaikki seikat yhteen-laskien, ei sovi sanoa, että\nRomalais-väestön yhteiskunnallinen vapaus, ainakaan Frankien\nvaltakunnassa, olisi alentunut; päin-vastoin heidän tilansa oli\nmuutamissa kohden silmin nähtävästi parantunut. Keisarikunnan\nrasittavat valtio-la'it olivat hävinneet ja useat olot muodostuivat\nitsestään Germanilaisen vapaamman mallin mukaan. Niinpä esm.\nkaupunki-kunnat saavuttivat melkein täydellisen itsehallinnon\nsisällisissä asioissaan; \"kuria\" tuli asukasten yleisellä vaalilla\nasetettavaksi ja saavutti myöskin täydellisen tuomio-oikeuden kreivin\nesimiehyyden alla, aivan niinkuin Germanilainen käräjä-kokous.[42] Mitä\nRomalaisiin ylimyksiin tulee, moni heidänkin joukosta alkoi muodostaa\nelämäänsä Germanilaiseen tapaan. Yhteiskunnallinen järjestys päivä\npäivältä hävisi; mutta Romalaisetkin alkoivat hyväksensä käyttää tuota\nGermanien tuottamaa metelistä vapautta.\n\nKuluu sitten vuosisadan aiat, kuluu kappale toistakin.\nYhteiskunnallinen järjestys joutuu yhä enemmin rappiolle ja\nyksityis-voimain taistelu melkein hajottaa kaiken valtio-yhteyden. Itse\nkuninkaallinen valta, joka ensin oli ollut vahvistumaisillaan, ei enää\nvoi yllä-pitää etevyyttänsä näiden taistelevain voimain joukossa.\nFrankien valtakunnassa Merovingien kuningas-suku vajoo yhä kurjempaan\nmitättömyyteen, ja ylimys-valta kohoaa kuningasvallan raunioille.\nOttakaamme tämä uusi vaihe likemmin silmäiltäväksi.\n\nSanoin äsken, että valloittajat nähtävästi ryhmittäin olivat asettuneet\nvalloitettuun maahan. Retkikuntalaitos siis pysyy; mutta se kuitenkin\nmelkoisesti muodostuu muuttuneiden olojen mukaan. Germaniassa ennen\nmuinoin se oli satunnainen yhdistys tehtävää sotayritystä varten; nyt\nse tulee vakinaiseksi yhteis-elämän muodoksi. Päällikkö eli, niinkuin\nhäntä nyt ruvetaan nimittämään, \"_seigneur_\" (senior) pitää\nseuralaiset alituisesti palveluksessaan; ne ovat hänen talonväkensä ja\nkantavat sen mukaan nimet: _gasindi, gesith, vassi, vassalli_, --\njotka sanat nähtävästi kaikki ovat samaa sukuperää kuin \"Gesinde\"\n(talonväki) nykyisessä Saksankielessä. Palvelus on vapaalle\nsuostumukselle rakennettu ja niin-muodoin luonnoltaan vapaan miehen\npalvelusta, niin että esm. oikeus-asiat itse seuralais-joukon\nkeskuudessa ratkaistaan kaikkien yhteisellä tuomiolla, eikä seigneurin\nmielivaltaisella päätöksellä. Mutta tavallisesti palvelus otetaan koko\nelinkaudeksi; ainakin seigneurit koettavat kaikin mokomin estää\nmiehiänsä muualle luopumasta. Esimerkiksi siitä, miksi seuralaislaitos\noli muodostunut, tahdon mainita seuraavan sen-aikuisen kontrahti-kaavan\nvapaan miehen palveluksen-otosta eli Rekommendationista, kuten sitä\nkutsuttiin.\n\n\"Koska minulla\", kuuluu palveluksen-ottajan sanat, \"ei ole millä\nitseäni elättää tai verhota, sen vuoksi olen pyytänyt päästä sinun\nturviis ja isännyytees, sillä tavoin, että sinä minua hoidat sekä ruuan\nettä vaatteuksen puolesta ja minä taas, niin kauan kuin luonas elän,\nolen velkapää sinulle osoittamaan vapaan miehen palvelusta ja\nkuuliaisuutta, eikä ole minulla elämäni ikänä valtaa luopua sinun\nhoimeistas\".\n\nNämä sanat, jotka silmin-nähtävästi olivat semmoisia, kuin tuleva\nisäntä ne tahtoi, todistavat, kuinka lujasti pyydettiin kiinnittää\nmiehet heidän palveluspaikkaansa. Tätä tarkoitusta varten nyt tarjoutui\nerinäinen keino, joka oli vassallille yhtä otollinen, kuin se oli\nseigneurille mukava. Jälkimäiselle, näet, alkoi aian pitkään käydä\nhankalaksi, kenties mahdottomaksikin, elättää kotosellaan suurta\nseuralais-joukkoa perheineen päivineen. Mutta maatiluksia oli hänellä\nenemmän kuin mitä itse jaksoi hoitaa. Hän siis tarjosi vassallillensa\njonkun maatilan nautittavaksi sillä ehdolla, että mies siinä itseänsä\nelätti, mutta seigneurin kutsuessa saapui hänen luoksensa, sotaista tai\nmuuta palvelusta suorittamaan. Asia oli vassallille niin edullinen,\nettä tämä nyt puolestaan kaikin mokomin pyrki vakuuttamaan itsellensä\ntilan elinkautista nautintoa, vieläpä saman edun jatkamista\nlapsillensakin. Palvelus siis pyrki muuttumaan perinnölliseksi väliksi\ntilallisten soturien kesken. Tuo elatukseksi annettu maatila nimitettiin\nsen aian latinassa \"_beneficium_\" (hyväntekiäiset). Germanien kielellä\nsitä kutsuttiin \"_fe-od_\" (s.o. palkka-omaisuus), eroitukseksi\n\"_all-od'ista_\" (eli koko-omaisuudesta), joka merkitsi itsenäistä\nperintö-tilaa. Näiden nimien johdosta tämä uusi järjestelmä, joka nyt\nalkaa, kutsutaan _Beneficio- eli Feodali-laitokseksi_.\n\nKuinka se vähin-erin kehittyy, en saata tässä paikassa kuin aivan\nlyhyesti selittää. Kun beneficiojen anto kerran oli yleiseksi tavaksi\ntullut, niin beneficion-saaja vassalli pian alkoi omasta puolestaan\nottaa muita miehiä palvelukseensa ja niillekkin, jos varaa oli, antaa\nosia feod-tilastansa nautittavaksi. Näin syntyi ala-beneficioita eli\nala-feodeja, ja aivan luonnollista oli, että semmoinen laitos\nvälttämättömästi kallistui perinnöllisyyteen päin; sillä jos\nylipäänsäkin ei ollut helppo, vassallin kuoltua, ajaa hänen poikaansa\npois tilalta, kun tämä suostui ottamaan isän velvollisuudet päällensä,\nniin asia tuli kahta vaikeammaksi, milloin löytyi ala-vassalleja,\njoiden asema myöskin olisi tällä tavoin tullut häirityksi. Mihin aikaan\nbeneficiojen perittävyys alkoi tavalliseksi tulla, ei ole täydelleen\nselvä; mutta, kuten nä'imme, se melkein seurasi itse asian luonnosta.\nJos vielä lisäksi mainitsen, että useat allodinkin omistajat, jotka\nnäinä metelisinä aikoina tunsivat itseänsä liian heikoiksi itsenäisinä\nseisomaan, tarjoutuivat jonkun mahtavimman miehen palvelukseen ja\nmuuttivat allodinsa feodiksi hänen allensa, -- niin havaitsemme kuinka\nkoko yhteiskunta alkoi järjestyä tähän uuteen kaavaan. Keski-aian\nomituinen yhteiskunta oli siis jo yleiseltä kaavaltansa valmis;\nainoastaan aikakauden hurja väkivaltaisuus esti sen vielä\nvakaantumasta.\n\nOmituista on nähdä, kuinka tämä uusi järjestys vaikutti\nMerovingien kuningas-valtaan. Olemme jo nähneet, että ensimäisten\nFrankilais-kuninkaiden mahtavuus etupäässä riippui heidän\nseuralais-joukkonsa suuruudesta, ja luonnollista siis on, että\nolletikkin kuninkaat koettivat beneficioilla lisätä vassalliensa\njoukkoa. Mitä olen sanonut seigneurien talonväestä, on niinmuodoin\nmyöskin ymmärrettävä kuninkaan trustista; se vain on lisättävä, että\ntämä suuruutensa vuoksi oli vaikeampi ko'ossa pitää. Kuninkaallisen\ntrustin johtoa varten näkyy hovissa syntyneen erinäinen virka, joka\nnimellä \"_huoneenhaltia_\" (major domus) sitten tulee kuuluisaksi\nFrankien historiassa. Huoneenhaltia on nähtävästi kuninkaallisen\ntalouden \"kreivi\", niinmuodoin talonväen päällysmiehenä ja\nkuninkaallisten tilojen ja tulojen intendenttinä. Hänen kauttansa siis\nbeneficiotkin jaetaan, ja kuninkaalliset vassallit tietysti häneen\nkiintyvät. Kun Merovingilaiset kuninkaat runsailla beneficion-annoilla\novat tuhlanneet rikkaat tilusvaransa, kun nuo liian mahtaviksi\nvarustetut kuninkaalliset vassallit eivät enää katso itseänsä\nkuuliaisuuteen velvoitetuiksi, ja huoneenhaltia on muuttunut tämän\nvassalli-aristokratiian päämieheksi, silloin kuninkuus Frankien\nvaltakunnassa on käynyt tyhjäksi varjoksi ja koko valta on suurten\nseigneurien hallussa. Tähän voimattomuuteen loppuu Merovingien suku\n7:nnen ja 8:nnen vuosisadan kuluessa. Kuningas Dagobert (vv. 628-638)\non Klodovikin jälkeläisistä viimeinen, joka todellakin hallitusta\nharjoittaa Frankien valtakunnassa. Seuraavat Merovingit ovat vihdoin\npaljaita nukkeja, jotka juhla-tiloissa otetaan esiin, kansalle\nnäytettäviksi, kunnes viimein kuninkuuden nimikin tältä alentuneelta\nsuvulta katoo. Että tämmöisissä oloissa yhteiskunnallinen järjestys on\nmelkein tykkönään hävinnyt, ei tarvinne erittäin huomauttaa. Molemmat\nentiset yhteiskunnat, sekä Romalainen että Germanilainen, olivat\nsilloin rappiolle joutuneet, eikä mitä uutta vielä sijaan valmistunut.\n\nVaan täksi kertaa minun jo on aika lopettaa, koska luentoni mitta on\nmennyt yli tavallisen rajansa. Olen tässä luennossa oikeastaan\nesittänyt kolme eri jaksoa yhteiskunnallisessa kehityksessä: ensin\nGermanilaisten kansain alkuperäiset olot, sitten asettumis-seikat\nheidän Romalaiselle alueelle tultuansa, vihdoin mitä uutta\nyhteiskunnallista järjestystä alkaa tuosta yleisestä sekasorrosta\nvalmistua. Näin olemme päässeet feodali-laitoksen ensimäisiin oireisin,\nja järjestyksessä nyt seuraisi, kuinka tämä laitos kehittyi ja\nvahvistui suureksi valtiolliseksi järjestelmäksi. Mutta ennen kuin\nsiihen ryhdymme, on taas kääntyminen maailman ulkonaisiin tapauksiin,\njotka jälleen vaativat kaiken huomiomme. Tulevassa luennossa aion siis\npuhua Karolingien aikakaudesta, etupäässä Kaarlo Suuresta ja hänen\ntarkoituksistaan.\n\n\n\n\nNeljäs-toista Luento.\n\nRomalais-keisarikunnan uudistus.\n\n\nPyydän teille vielä kerran huomauttaa sitä jakoa lyhyempiin\naian-jaksoihin, minkä koetin eräässä edellisessä luennossa perustella.\nOlemme nyt Länsi-Roman kukistumisen aiasta tulleet puolen-toista\nvuosisataa eteenpäin ja seisomme Toisen aian-jakson kynnyksellä.\nGermanilais-valloituksen hedelmät ovat jo ennättäneet kypsyä;\ntäydellinen hajanaisuus on tullut Romalaisen valtio-yhteyden sijaan,\nja Romalaisen järjestyksen sijaan on tullut yhteiskunnallinen\nsekasorto, jossa ainoastaan kunkin yksityisen käsivarsi määrää hänen\noikeutensa. Mutta ihmiset jo alkavat saada kylläksensä sitä hurjaa\nyksityis-vapautta, joka oli ollut barbari-elämän etuna entisen raskaan\nvirkavallan rinnalla, ja joku kaipaus ilmaantuu, joka kuvailee\nitsellensä tuota muinaista keisarikuntaa joksikin kadonneeksi\nparatiisiksi, missä ainoastaan laki ja järjestys vallitsi ja\nyleis-valtion säännöllisyys hääti yksityisten väkivaltaa. Niinkuin aina\ntapahtuu, milloin nyky-olojen haitat vaivaavat, ei enää muistettu\nmenneiden olojen rasituksia, vaan ainoastaan niiden hyviä puolia.\nOlemme nähneet, että keisarikunnan alamaiset aikoinaan itse olivat\nolleet avullisna sen rasittavia siteitä katkaisemaan. Nytpä taas tuli\naikoja, jolloin pyydettiin kuollutta keisarikuntaa haudasta herättää.\nTämä entis-olojen harrastus on, lyhyesti lausuen, Toisen aian-jakson\nhenkinen pää-luonne länsimailla.\n\nMutta ennen kuin lähdemme tätä uutta ilmiötä likemmin tarkastamaan, on\nsyytä kääntyä itäisiin maihin, missä Romalainen valtio-järjestys vielä\noli pystyssä Itä-Roman eli Kreikan keisarikuntana. Tässäpä tämän\njärjestyksen jaloja puolia olisi sopinut odottaa nähtäviksi; -- mutta\ntodellisuus ei enää tuonut mitään hyviä puolia ilmi. Merkillistä\nkyllä! Itä-Roma, joka jo kerran oli alkanut uudistaa Romalaisuuden\nyleis-herruutta läntisilläkin mailla, temmaten Afrikan takaisin\nVandaleilta ja Italian Itä-götheiltä, sairastaa jo selvästi samaa\ntautia kuin Länsi-Roma Vanhan aian lopussa. Että se tähän asti oli\nvoimassa pysynyt, sill'aikaa kuin läntinen keisarikunta meni\npirstoiksi, siihen voimme kenties keksiä järjellisen syyn. Ensi aluksi,\nnäet, jolloin itäinen eli Kreikkalainen maailma erkauntui Länsi-Roman\nyhteydestä, näyttää joku Helleniläinen kansallis-henki jälleen\nelähyttäneen tuota vanhaa Makedonialaista sivistys-piiriä, joka niin\nkauan oli kantanut Romalaisuuden valtiollista i'estä. Monessa paikoin,\nolletikkin varsinaisessa Kreikanmaassa, oli sen ohessa vielä säilyneenä\njoku määrä kunnallista itsenäisyyttä, joka lievitti keisarillisen\nkeski-kaikkisuuden painoa. Hellaan kaupungeissa esm. sisällinen\nhallitus yhä oli järjestettynä muinaisten vapaa-valtioin tapaan.\nMaantiet ja vesijohdot, koulut ja sairas-huoneet pidettiin voimassa\nkunkin kaupungin omalla kustannuksella; Kreikalla oli pait sitä vielä\npaikalliset juhlansa ja juhla-kilpailunsa, ja Hellaan oma nostoväki yhä\nvartioitsi Thermopylan vuori-ahtaita niinkuin Leonidaan aikoina. Näemme\ntästä, että Romalais-vallan yleis-järjestys ei ollut näillä paikoin\nkokonaan tukehuttanut entistä paikallis-järjestystä, ja näin oli\nyksityisten vapaudelle ja toimeliaisuudelle jäänyt jonkinlaista\nvaikutus-alaa. Mutta aivan pian Kreikan keisarikunnan hallitus\nKonstantinopolissa alkoi uudestaan kehittää Romalaisen virkavallan\npahimpia tapoja. Sama Justiniano, joka armeijojensa voittoretkillä oli\njälleen virittänyt muiston Romalaisesta maailman-herruudesta, hävitti\nomilta alamaisiltansa yhteiskunnallisen menestyksen sydän-juuret.\nVirkavalta vahvistettiin ja kaikki kunnallinen vapaus hävisi;\nHellaan kaupunkien erikois-tulot korjattiin valtiokassan haltuun,\nmaakunta-nostoväki hajotettiin, koulut ja laitokset jäivät\nrappeutumaan. Olletikkin keisarikunnan finansihallinto teki lopun\nalamaisten taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta onnesta: virat\nmyytiin, vero-rasitukset enennettiin, rahan-arvo mielivaltaisesti\nhalvennettiin, ja kauppa-monopolit, jotka näyttävät olleen tämän\nhallituksen omituista keksintöä, tukehuttivat toimeliaisuuden\nlähteet. Mitä me nyky-aikana katsomme nimenomaan Turkkilaiseksi\nhallitus-järjestelmäksi, oli jo pääperusteiltaan silloin valmiina.\nKuitenkin oli Justiniano harras kirkon ystävä ja ajoi filosofit,\npakanuuden viimeiset edustajat, ulos Athenasta. Mutta itse kristillinen\nkirkko itäisessä keisarikunnassa oli muodostunut tirannilliseksi\nvaltio-laitokseksi, joka piti ihmisten omattunnot kahleissa, niinkuin\nvaltio niiden jäsenet ja tavarat.[43] Tämmöisten olojen vallitessa\nyhteis-henki itäisessäkin keisarikunnassa pian alkoi kuoleuntua, eikä\nollut enää voimaa eikä halua barbarien rynnäkköä vastustella. Jo\nHeraklion aikana olivat Tonavan seudut niin autioina, että tämä keisari\noli hyvillään, kun sai muutamat Slavilaiset heimokunnat niihin\nasettumaan. Nykyiset Serbit, Bulgarit ja Bosnialaiset tällä tavoin\nhallituksen omalla suostumuksella ottivat avarat maakunnat haltuunsa,\nja Slavilaisia siirtokuntia tunkeutui melkein huomaamatta Makedonian\nkautta Hellaasen ja Peloponnesoon asti.\n\nMuutoin keisari Heraklio vielä hallituksensa alkuaikoina hyvällä\nonnella ajoi keisarikunnan puolustusta sekä idässä että pohjasessa.\nHänen retkensä Persiaan ja pyhän ristin takaisin-valloitus tuli\nkuuluisaksi koko kristikunnassa ja vietettiin kirkollisena juhlana\nlänsimaillakin. Mutta ennen kuin arvattiinkaan, ilmaantui uusi\nbarbari-rynnäkkö, joka vastustamattomalla vauhdilla anasti koko\nkolmannen osan keisarikunnan alaa. Tämä kansa oli, kuten tiedämme,\nArapialaiset, Muhammed'in kansalaiset, jotka nyt läksivät miekan\nvoimalla uutta uskoansa levittämään. Tunnettu asia on, että se\nuskon-huimaus, jonka Muhammed oli opetuslapsiinsa vuodattanut,\nmelkoisesti vaikutti heidän voittoihinsa. Mutta toiselta puolen ei ole\nunohtamista, että keisarikunnan alamaiset eivät enää millään\nisänmaallisella innolla keisarikuntaa kannattaneet. Syrialaiset, jotka\nsekä kansallisessa että kirkollisessa katsannossa olivat keisarikuntaan\nkyllästyneet, tervehtivät melkein ilolla valloittajain tuloa; Koptit\nEgyptissä ja Berbit Afrikassa tekivät tulijoille suoranaista apua, ja\nitse Sikeliassa, joka myöhemmin joutui Muhammedilaisten valtaan, oli\nväestön kannatus vihollisten puolella. Näytelmä oli monessa kohden ihan\nsama kuin Länsi-Roman kukistuessa pari vuosisataa aikaisemmin.\nAinoastaan pääkaupungin vahva asema Bosporon rannalla näytti estävän\nItä-Roman täydellistä kukistumista jo 7:nnen vuosisadan kuluessa.\n\nHetkeksipä muutoinkin koko Kristikunnan asema näytti kovin\narveluttavalta raikkaan ja tuoreen Islam'in rinnalla; sillä\nArapialaiset ennen pitkää menivät Afrikasta Gibraltar-salmen yli,\nvalloittivat Länsi-göthien valtakunnan Espanjassa ja jatkoivat tästä\nvoitto-kulkuansa Pyreneiden toisellekkin puolelle. Näinpä siis lännessä\nniinkuin idässäkin Islam ja Kristin-usko seisoivat vastatusten, ja\nheidän kummankin aatteellista kantaa täytyy tässä pikimmältään\ntarkastukseen ottaa. \"Ei ole muuta jumalaa kuin Allah, ja Muhammed on\nhänen profeettansa!\" -- näin kuului se yksinkertainen opinkappale,\njohon Islam'in tunnustajat tahtoivat valloituksensa kautta käännyttää\nkaikki maailman kansat. Tietysti Islam tällä tavoin etupäässä asettui\nvastakohdaksi pakanallisille uskonnoille, jotka täyttivät koko luonnon\nmoninaisilla jumalais-olennoilla. Myöskin Juutalaisten Jehovah'n\nrinnalla Allah oli maailman-hoitonsa puolesta yleisempi ja jalompi; hän\nei ollut mikään nimen-omaan kansallinen jumala, vaan käsitettiin koko\nihmiskunnan yhteiseksi jumalaksi. Allah oli siis yhtä yleinen\njumalais-käsite kuin Kristittyinkin jumala; mutta Muhammedilaisten\nmielestä he itse olivat säilyttäneet tämän käsitteen puhtaampana kuin\nKristityt. Kristin-usko, joka puhui \"kolme-yhteisestä\" jumaluudesta,\nja joka pait sitä jo oli ruvennut tekemään pyhien ihmisten\nkunnioittamisesta varsinaista palvelusta, ei ollut, Islam'in kannalta\nkatsoen, kuin joku peitetty monijumaluuden muoto; Kristuksen\nkaksinainen luonto, jumalana ja ihmisenä, oli muka Jumalan henkisyyden\nsaastutusta. Jumala on henki; ei ole mitään Jumalan ilmestystä lihassa;\n-- tämäpä näytti olevan selvä ja puhdas oppi tuon mutkikkaan\nKristillisen theologian rinnalla. Tämä uusi aate antoi Islam'ille\nensi-aluksi sekä intoa että voimaa. Historia tosin on sittemmin\nosoittanut, että Islamissa ei asunut sama uudistava voima inhimillisen\nkehityksen suhteen, kuin Kristin-uskossa. Kristillinen kultuuri, jonka\nperustana on jumaluuden yhtyminen itse ihmis-luontoon, on yhä\nnuortunut, yhä uudelleen jännittynyt. Muhammedilaisuus sitä vastoin on\nkorkeintaan ollut välikappaleena muutamien raakojen kansain ensimäiseen\nhengen-viljelykseen, ja sen oppi-rakennukselta puuttui se syvempi\nhenkisyys, joka ihmis-ajatukselle uutta yllykettä antaa; se sen vuoksi\nauttamattomasti on vanhentunut, sitten kun ensimäinen nuoruuden-voima\noli kulutettu. Tämä on historian opetus noiden kahden uskontokunnan\nsuhteen. Mutta siihen aikaan ei suinkaan varmalta näyttänyt, kumpika\ntulisi maailman herruutta perimään. Lukuun on myöskin ottaminen, että\nsotainen into ja uljuus oli Islam'in siveys-opin käytännöllinen puoli.\nMuhammed'in oppi oli kokonaan valloitukseen tähdättynä; sitä varten\nparatiisin hekumat luvattiin uskon-sotureille palkinnoksi, sitä varten\nmyöskin Muhammedilaisessa valtio-rakennuksessa maallinen ja hengellinen\nvalta samaan hallitsija-käteen yhdistettiin. Niinkuin kiusaaja\nKristukselle, näyttipä Allah tarjonneen Muhammed'ille \"kaikki maailman\nvaltakunnat ja niiden kunnian\". Islamin perustaja oli tarjouksen\nottanut vastaan, ja ennen kuin vuosisata oli kulunut, oli melkein\nkolmas osa kristitystä maailmasta joutunut Muhammedilaisten valtaan.\nMutta Gallian maalla kohtasi heitä vihdoin vastarinta, joka pysäytti\nIslamin voitto-kulun ja pelasti läntisen kristikunnan. Se oli Frankien\nkansa ja valta, joka Poitiers'in kentällä v. 732 tällä tavoin kohosi\nläntisen maailman edustajaksi.\n\nOlemme siis jälleen tulleet länsimaiden oloihin, joissa par'aikaa\nsuuria muutoksia valmistuu. Frankien kuningaskunta, jonka rappeutumista\nviime luennossa selitin, on siihen aikaan onnellisesti läpikäynyt\nankaran taudin-puhdin ja astuu nyt eheämpänä entistänsä historian\nnäkyville. Ottakaamme sen silloista asemaa vähän silmäiltäväksi.\n\nEn ole vielä maininnut, että Frankilais-vallan kansallisuudessa aikojen\nkuluessa oli tapahtunut jonkunlainen muutos. Nuo Germanilaiset soturit,\njotka Klodovikin aikana asettuivat Gallialaisen väestön keskuuteen,\nolivat olleet verrattain harva-lukuisia, ja parin vuosisadan kuluttua\nheidän jälkeläisensä jo näyttävät kielensä ja tapojensa puolesta\ntäydellisesti hämmentyneen yhteen voitettujen kanssa. Etelä-puolella\nLoire-virtaa tuskin enää huomattiin merkkiäkään Germanilaisten\nentisestä herruudesta, ja Loire'sta Somme'en saakka olivat Frankit jo\nkadottaneet puhtaan barbarisuutensa, s.o. melkoisin määrin\nromalaistuneet. Mutta pitkin Rein-virran varsia oli asian laita toinen.\nSekä Belgian alalla, missä Saalalaiset Frankit jo keisarikunnan aikana\nolivat asuneet, että koko koillis-osassa vanhaa Gallian maata,\nMaas-joesta itään päin, oli jo valloituksen aikana Romalainen väestö\nollut melkein hävinneenä, ja vielä idempänä, Reinin toisella puolella,\nvallitsi tietysti puhdas Germanilaisuus itäisten Frankien, Thyringien\nja Allemannien kyläkunnissa. Tällä tavoin nyt syntyi jotenkin jyrkkä\nkansallinen eroitus Frankilais-vallan itä-osan, Austrasian, ja\nlänsi-osan, Neustrian, välillä. Austrasiassa retkikunta-laitos säilytti\nalkuperäisen tuoreutensa ja mahtava ylimyskunta seuralais-joukkoinensa\nlakkautti kaiken kuninkaallisen vallan; Neustriassa taas ylimyskunnan\nvastapainona oli lukuisa joukko halvempia vapaita, joiden keskuudessa\njo Gallo-Romalainen kansallisuus oli ylinnä. Nämä erilaisuudet\nsynnyttivät kansallista vihaa Austrasian ja Neustrian välillä;\ntaistelua syntyi, ja Testri'n tappelussa v. 687 Austrasialaiset\nperustivat yliherruutensa Neustrian suhteen. Neustrialaisten kapina\nv. 714 päätyi uuteen tappioon. Germanilainen kansallis-aine tulvasi\nuudestaan Gallian yli, uudistaen niin-sanoakseni Klodovikin aikuista\nvalloitusta. Tapaus oli muutamissa kohden kyllä surkuteltava; sillä\nuusi raakuuden tulva seurasi nyt niinkuin ennenkin Germanien tuloa.\nMutta valtakunnan sotainen kunto jälleen virkistyi, ja kun Arapialaiset\nkohta sen jälkeen tulivat Pyreneiden yli, oli Frankien kansakunta heitä\nvastassa Poitiers'in kentällä.\n\nTämän Austrasialaisen liikkeen etupäässä seisoi mahtava ylimys-suku,\njoka, jos aian suku-johtoihin saamme luottaa, näkyy olleen kerrassaan\nGallialaista ja Germanilaista syntyperää. Suku on sittemmin historiassa\ntunnettu Karolingien nimellä, mutta tämä nimi oli vielä tuntematon\nsiihen aikaan, jolloin sen ensimäiset jäsenet, Pippin Heristall'in\nherra ja tämän poika Kaarlo Martel, kohosivat Austrasian ylimyskunnan\njohtajiksi. Vasta kun Kaarlo Martel'in poika, Pippin-Lyhyt, oli\nkohonnut Frankien kuningas-istuimelle ja tämän poika, Kaarlo Suuri, oli\nnostanut tämän uuden kuninkuuden länsimaiseksi maailman-vallaksi, saapi\nuusi hallitsija-suku maineensa ja nimensä. Oikeastaan Karolingien\nsuuruus nousee samassa määrässä kuin heidän historiallinen\nkutsumuksensa, ja Kaarlo Suuressa tämän suvun historiallinen tehtävä\nvihdoin ilmestyy täysin varttuneena. Mitä edeltäjät ovat tarkoittaneet\ntai alkuun panneet, senpä suuri Kaarlo panee täytäntöön, niin pitkälle\nkuin historiallinen mahdollisuus sen sallii. Vasta Kaarlon kuoltua,\ntulevat historialliset mahdottomuudet jälleen voitolle ja masentavat\nKaarlon jälkeläisten toimia. Tämä on myöhempäin Karolingien perikadon\nhistoria.\n\nMikä siis on Karolingien merkitys eli niin-sanoakseni Karolingilainen\naate maailman historiassa? Voimme sanoa sen kaksipuoliseksi, niinkuin\nheidän syntyperänsäkin, -- kerrassaan Germanilaiseksi ja Romalaiseksi.\nMutta kumpikin puoli heidän vaikutuksessaan yhtyy sointuvaksi\nkokonaisuudeksi, jossa jokainen liitos toistansa tukee ja kannattaa.\nAatteen Romalainen puoli on yritys jälleen perustaa Roman keisarikunnan\nsuurta valtio-yhteyttä sekä sen ohessa sitä yhteiskunnallista\njärjestystä, jonka ihanne-kuvana tuo kukistunut Roman-valta oli. Kun\nLongobardien valtakunta Pohjois-Italiassa valloitetaan, kun eteläinen\nGallia ja joku osa Espanjastakin jälleen liitetään suureen länsimaiseen\nmonarkiiaan, ja kun vihdoin Kaarlo Suuri Romassa vastaan-ottaa\nRomalaisen keisarin-arvon, saattaisi melkein luulla, että Theodosio\nSuuren aiat ovat takaisin tulossa. Tuleepa sitten lisäksi Kaarlon\nerinomainen, melkein sanoisimme liiallinen, suosio kirkkoa kohtaan ja\nhänen harras halunsa herättää antikinen kultuuri jälleen henkiin, niin\nRomalaisuuden traditionit näyttävät olevan hänen luonteensa ytimenä.\nVaan tarkemmin katsoen, havaitsemme pian, että Germanilaisuus kuitenkin\non hänen henkensä ja toimensa pohjana. Germanien kautta pitää uusi\nRomalais-valta rakennettaman; senpä tähden kaikki Germanilaiset kansat\nja heimot pitää ko'ottaman tämän yhteisen valtikan alle, yhdistettämän\nyhdeksi suureksi kansakunnaksi. Ja tämän yhdistämis-työn välikappaleena\ntaas on Kristin-uskon saarna Romalaisen kirkon johdon alla. Näemme\ntästä, kuinka välikappaleet ja tarkoitukset toisiinsa kietoutuvat.\nRomalaisuuden ja Germanilaisuuden aatteet ensi kerran sulavat yhteen;\nsilta rakennetaan sekä taaksepäin yli tuon barbarisen kuilun, joka on\nantikisen kultuurin niellyt, että eteenkinpäin uusiin kultuuri-jaksoihin,\njoita barbari-kansat tulevat johtamaan.\n\nJa ihmeteltävän luonnollisesti nämä aikakauden suuret tehtävät\nikäänkuin itsestään ilmaantuvat. Germanian pohjoisten heimokuntain\nalituinen vihollisuus tekee välttämättömän tarpeelliseksi laskea heidät\nFrankilais-vallan ja Kristin-uskon kuuliaisuuden alle. Jo Pippin\nHeristall'in herra kääntää aseensa ja lähetystoimensa Frisien puoleen,\nja vuodesta 690 Anglosaksilainen munkki Willibrord vaikuttaa näillä\naloilla. Kaarlo Martel puolestaan ei ole mikään hengellisten asiain\nharrastaja, vaan hurja soturi, joka trusti-seuralaisilleen jakaa\nGallian kirkon virat ja tilukset; mutta Frankien liittoa Kristuksen\nkanssa, josta Saalalais-laki puhuu, hän ei ole unohtanut; hän on uskon\npelastajana Poitiers'in tappelu-kentällä, ja uskon-saarnaa Germaniassa\nhän voimallisesti suosii. Tämä lähetys-toimi on nyt tullut jalon\nBonifacion eli Winfrid'in, \"Saksalaisten apostolin\", käsiin ja\nedistyy suurilla askeleilla. Muistamista on, että kaikki nämä\nlähetys-saarnaajat ovat Anglosakseja, mutta Anglosaksilainen kirkko on\nRoman seurakunnan tytär ja tunnustaa Roman pispan hengellistä\nylijohtoa. Tämän periaatteen mukaan Germaniankin uusi seurakunta\njärjestetään, ja itse Galliassa saapi, Martel'in kuoleman jälkeen,\nBonifacio toimekseen puhdistaa kirkolliset olot Roman mallin mukaan.\nPalkinnoksi kirkko pyhittää kuninkaallisen arvon Pippin Lyhyelle ja\nkeisarillisen arvon Kaarlo Suurelle; nämä taas vuoroltaan pelastavat\npaavin-istuinta kaikista valtiollisista vaaroista, niin hyvin\nLongobardien kuin Kreikan keisarin ahdistamisista. Liitto Kristuksen ja\nFrankien välillä, käyttääkseni vielä kerran Saalalais-la'in\nkäsitystapaa, lujittuu päivä päivältä. Mutta tämän ohessa nyt Germanian\nkäännytys Kristin-uskoon saatetaan lopulliseen täytäntöön, kun Kaarlo\nSuuren käsivarsi vihdoin pakoittaa Saksit alamaisuuteen. Tuo hajanainen\nGermanilainen maailma on siis ensi kerta yhdistetty yhteisen vallan\nalle ja Saksan kansallisuus on valtiollisesti perustettu. Tämä\nviime-mainittu teko-asia on Karolingisen aikakauden tärkein ja kestävin\nhedelmä. Inhimillinen kultuuri on edistynyt Rein-virrasta Elbe'en\nsaakka, ja historian ala on melkoisesti laventunut.\n\nMuut Karolingilaiset aatteet sitä vastoin eivät pääse täydellisesti\njuurtumaan taikkapa muodostuvat jotenkin toisenlaisiksi kuin Kaarlo\nSuuri ne oli käsittänyt. Semmoinen suuri yleis-valtakunta, kuin\nRomalainen keisarius tarkoitti, ei enää ollut mahdollinen, eikä\nyhteiskunnallisetkaan aineet sietäneet sitä säännöllistä järjestystä,\njota Kaarlo Suuri mielellään olisi tahtonut perustaa. Keisarin kuoltua\nsiis sekä valtio että yhteiskunta jälleen menevät hajalle ja uusi\nsekasorron aikakausi seuraa, jolloin, aivan niinkuin Roman vallan\nkukistuessa ennen muinoin, hurjat barbariparvet -- tällä kerralla\nNormannit, Magyarit ja Saracenit -- hirveästi hävittävät länsimaisen\nKristikunnan alaa. Kuinka yhteiskunta ja kirkko siihen aikaan\nmuodostuvat, saamme edempänä tutkistella. Valtiollisesta muodostuksesta\ntahdon ainoastaan lisätä, että eri kansallisuus-ryhmät nyt toisistaan\nerkanevat, perustaen miten mahdollisesti itsenäisiä valtiollisia\nkokoja. Verdun'in sovinnon kautta v. 843 tulee Länsi-Frankien\nvaltakunta käsittämään ne osat Galliasta, missä Gallo-Romalainen\nkansallisuus oli voitolle jäänyt, niin-muodoin pää-asiallisesti koko\nNeustrian sekä Loire'n takaiset seudut. Itä-Frankien valtakuntana taas\non puhtaiden Germanien alue Rein'in ja Elbe'n välillä, ja vihdoin\nItalian kansallisuus muodostuu kolmanneksi valtakunnaksi pohjoisessa ja\nkeskisessä Italiassa. Mutta näiden kolmen välissä on seutuja, joiden\nkansallinen luonne vielä on jotenkin epämääräinen, nimittäin etelässä\nRhône'n ja Alppien välimaat sekä pohjoisempana Austrasialaiset seudut\nRein'in ja Maas'in välillä. Näistä ensin muodostuvat Burgundin ja\nLothringin kuningaskunnat, myöhemmin ne kallistuvat milloin itään,\nmilloin länteen, kunnes kunkin seudun kansallisuuden kanta vähitellen\nselviää. Joka haaralla havaitaan, että kansallisuuden aate on voitolle\npäässyt, ja siihen hukkuu Kaarlo Suuren uudistama Romalais-keisarius.\nSe tosin säilyy nimeltänsä jonakuna yleis-järjestyksen periaatteena.\nMutta ei kukaan sen vastaisista edustajista yritäkkään pystyttämään\njotakin yleis-hallitusta kansallisten hallitusten sijaan. Siinä kohden\nsiis Romalais-keisarikunnan uudistus Karolingien kautta oli ollut\nhukkaan pantua työtä.\n\nMutta muutoin tämä työ ei ollut hukkaan pantua; sillä joku uusi\nmaailman-järjestys oli kumminkin saatu perustetuksi. Kaarlo Suuri\noli, näet, laskenut kirkon vaikutukselle entistä laveamman ja\ntukevamman pohjan ja niin-muodoin Kristikunnan muodossa vahvistanut\nyleis-ihmisyyden. Hän oli myöskin hetkeksi hillinnyt yhteiskunnan\nsuunnatonta riehunaa ja asettanut muutamia lujia perustuksia\nvastaiselle järjestykselle. Mutta siinä hänen yleis-valtansa määrä\nolikin täytetty, ja eri kansallisuudet saivat nyt kukin kohdaltansa\njatkaa sitä kultuuri-työtä, jonka Karolingit olivat alkuun panneet.\n\n\n\n\nViides-toista Luento\n\nLäänitys-laitoksen synty.\n\n\nMahtavampaa, jalompaa nimeä kuin Kaarlo Suuren ei tunne tosiaan\nkeskiaikaisen ihmiskunnan historia. Maailman pimeimpäin aian-jaksoin\nvaiheella tämä nimi seisoo korkeana valo-tornina keskellä kuohuvaa\nmerta, tietä viittaamassa Keski-aian seuraaville polvikunnille. Koetin\njo viime luennossani selittää tämän miehen merkitystä edellisen aian\nsuhteen. Nyt on tarkemmin katsominen, mitä hänen toimensa ovat\nvaikuttaneet seuraavien aikojen yhteiskunnalliseen kehitykseen.\n\nEnsi silmäyksellä tosin näyttää siltä, että Kaarlo Suuren jälkeen\nseuraa ainoastaan sama sekasorto, joka hänen edellänsäkin oli\nvallinnut. Hänen yleis-valtansa hajoaa kappaleiksi. Hänen jälkeläisensä\nniissä eri valtakunnissa, jotka Frankilaisen suurvallan raunioille\nperustettiin, varsin pian kadottavat arvonsa ja asemansa, vihdoinpa\nsammuvat täydelliseen sukupuuttoon, jättäen sijansa uusille, tuoreille\nhallitsija-suvuille. Eikä siinä kyllä; monarkiian syvä lankeemus on\nikäänkuin rikkisullonut valtiollisen rakennuksen sisimmäiset liitteet.\nItä-Frankien valtakunnassa eli Saksassa tämä rikkinäisyys kenties\nvähimmin huomataan; sillä vaikka kansalliset aineet siellä eivät ole\nvielä läheskään sulaneet yhteen, pitää kumminkin keisariuden arvo, joka\nnyt yhdistetään Saksan kuninkaalliseen kruunuun, nuo hajanaiset osat\njotenkin ko'ossa. Sitä vastoin Italiassa valtiollinen yhteys melkein\nheti häviää, ja se valta, minkä Saksan kuninkaat Romalaisina keisareina\nitsellensä hankkivat Alppien etelä-puolella, on enemmän jotakin\nnimellistä yliherruutta kuin varsinaista hallitusta; itse teossa maa on\nhajonneena pieniin kappaleisin, jotka elävät omaa itsenäistä elämäänsä,\nkansallisesta yhteis-vaikutuksesta huolimatta. Omituisin on kuitenkin\nvaltiollinen muodostus Länsi-Frankien valtakunnassa, siinä maassa,\njosta tähän aikaan Ranska syntyy. Tällä alalla Karolingisen suvun\nelämän-voima ja kuninkaallinen arvo kestää pisimmän aian; vielä 144\nvuotta jälkeen Verdun'in sovinnon ovat Kaarlo Suuren jälkeläiset\nGermanilaisen herruuden edustajina Galliassa, eikä sovi ylipäänsä\nsanoa, että nämä viimeiset Karolingit ovat kaikkea kykyä vailla. Mutta\ntodellinen valta on jo aikaa luiskahtanut heidän kädestänsä; jokainen\nmaakunta, jokainen paikkakunta on ruvennut itseksensä elämään omien\npikku-valtiasten johdon alla, ja kun vihdoin v. 987 Francian herttua,\nPariisin ja Orleans'in herra Hugo Capet, anastaa kuninkaallisen arvon,\ntosin Ranskan kansallinen kuningaskunta saapi alkunsa, mutta tuo\nuusi kuninkaallinen valta on enemmän tulevaisuuden aatteena kuin\ntosi-oloihin perustettuna hallituksena. Koko maa on jakauntuneena\nisompiin ja pienempiin herraskuntiin, jotka tuskin nimeksi tunnustavat\nFrancian esimiehyyttä, Ranskan uutta kuninkuutta. Kun Hugo Capet\nmuutamalle Etelä-Ranskan herralle lähettää sanan: \"kuka sinun on\nkreiviksi tehnyt?\" -- mainitaan hänen saaneen vastaukseksi: \"kuka sinun\non kuninkaaksi tehnyt?\" -- Tosiaankin, eroitus Kaarlo Suuren aioista on\njo melkoinen. Ebro'n ja Tiberin rannoista Elbe'en saakka oli mahtava\nFrankilais-hallitsija aikoinaan ankaralla kädellä pitänyt ylhäiset ja\nalhaiset terveellisessä kurissa, valvoen joka paikassa virkamiestensä\nja ylimystensä menetystä ja ohjaten koko kristikunnan asiat yhteistä\ntarkoitusperää, nimittäin antikisen kultuurin uudistumista, kohden. Nyt\nei enää mitään yleistä ohjausta ole olemassa. Kaarlo Suuren lavea\nvaltakunta on kokonaan hajalle mennyt, ei ainoastaan eri valtakunniksi,\nvaan itse valtakuntain sisässä pieniksi herraskunniksi, joiden kesken\nvallattomin metelisyys vallitsee. Maailman olot 10:nnellä vuosisadalla\nnäyttävät siis palanneen takaisin 7:nnen vuosisadan sekasortoihin,\nikäänkuin suuren Kaarlon aiat olisivat olleet ainoastaan haihtuva\nunelma muinaisesta Romalaisesta järjestyksestä.\n\nJa kuitenkin on itse teossa tapahtunut varsin suuri muutos, jonka\nkäsittämistä varten meidän taas täytyy kääntyä yhteiskunnallisen elämän\nsyvällä liikkuviin ilmiöihin. Nämä ilmiöt usein jäävät ulko-tapausten\ntähden unohduksiin; ne eivät tarjoo sitä hupaista juttuainetta, jota\nhistorialliset kirjat tavallisesti tavoittelevat. Mutta tutkiessamme\nhistorian johtavia aatteita, ei auta yksistään kulkea ulkonaisten\ntapahtumain valtaväylää pitkin, sillä sattuupa toisinaan, että aian\npäävirta ei liiku pinnalla, vaan on etsittävä paljoa syvemmältä, missä\naikakauden omituinen mielen-tila, useinpa jokapäiväisenkin elämän\ntarpeet ja mureet suunnan määräävät. Niin on mielestäni asian laita\njuuri Karolingisella aikakaudella. Ylipäänsä tältä aikakaudelta\npuuttuu yleisiä johtavia aatteita; sillä tuo ennen mainittu keisariuden\naate on ainoastaan hätävaraksi lainattu Romalaisesta maailmasta\neikä enää ensinkään vastaa toivottuun tarkoitukseensa. Mutta jos\nkorkeampia aatteita puuttuu, löytyyhän kumminkin tarpeita, ihmisten\nyhteiskunnallisista oloista lähteviä taipumuksia, jotka, vaikk'ei vielä\ntäysin selvinneinä, kumminkin vaistomaisesti vaikuttavat yhteiskunnan\nmuodostukseen ja sen kautta valtiollisiinkin tapauksiin. Semmoinen\nyleinen tarve oli 7:nnen ja 8:nnen vuosisadan aikana, niinkuin\nedellisessä jo olen sanonut, tuo ihmisissä jälleen herännyt kaipaus\nsaada joku yhteiskunnallinen järjestys ja turvallisuus asetetuksi.\nTämän kaipauksen nojaan perustettiin Karolingien kautta uusi\nRomalainen keisarikunta, ja epäilemättä silloin toivottiin, että tuo\nvanha aate: kristitty maailma yhtenä valtakuntana, yhä vielä kelpaisi\nyhteiskunta-järjestyksen kaavaksi. Mutta, niinkuin tiedämme, uudelta\nkeisarikunnalta puuttui elävä henki, yhteinen kansallis-henki, joka\nolisi voinut tämän laajan monarkiian ko'ossa pitää, ja valtiollinen\nhajous seurasi melkein kohta, niin pian kuin Kaarlo Suuren käsi oli\npuutunut. Hämmästyksellä silloin tulemme huomaamaan, että puute\nkansallis-hengestä on perinpohjaisempi, kuin olemme ensi silmäyksellä\nvoineet aavistaakkaan. Sekä Gallia että Italia, joissa kuitenkin\nRomalaisuuden traditionit sopisi luulla jotenkin säilyneiksi, ovat aian\nmyrskyissä hukanneet kaiken sen kokonaisuus-tunnon, joka niissä maissa\nolisi voinut ylläpitää kansallisen valtio-rakennuksen; yleiset aatteet\novat niin tykkönään hävinneet, ett'ei edes luontoperäinen kansallisuus,\ns.o. yhteinen syntyperä ja yhteinen kieli, enää synnytä mitään\nyhteis-henkeä; ihmisten koko näkö-piiri rajoittuu ainoastaan lähimpiin\npaikkakunnallisiin etuihin, ja paikkakunnallisuus siis astuu valtion\nsijaan. Tämä onkin ulkonaisen hajoomisen sisällisenä syynä. Mutta tällä\nvälin kaipaus yhteiskunnallisesta järjestyksestä ei ole lakannut\nvaikuttamasta. Se jatkaa hiljaisuudessa työtänsä 9:nnen ja 10:unen\nvuosisadan kuluessa, ja kun kristityn aian-laskun vuosituhat on umpeen\nmennyt, on tämä työ valmiina edessämme, Keski-aian omituisena\nyhteiskuntana, läänitys-laitoksena eli feodalismina.\n\nMinun on tarkoitus pääpiirteissään kuvata tätä uutta muodostusta\nKarolingisen aikakauden kuluessa. Pyydän sen vuoksi kuulijaini\nsuosiollista kärsivällisyyttä, jos täytyy ryhtyä yksityis-seikkoihin,\njotka oikeastaan kuuluvat historiallisen tutkimuksen kuivimpiin osiin.\n\nOlen ennen sanonut, että 7:nnellä vuosisadalla yhteiskunnallinen\njärjestys oli joutunut täydelliseen häviötilaan. Sekä Romalaiset että\nGermanilaiset laitokset olivat rappiolle tulleet; kaikki la'in valta ja\nitse la'inkäytös oli melkein kokonaan lakannut yleisen väkivaltaisuuden\ntähden. Kun Karolingit vihdoin hallitukseen tulivat, oli heidän\netevimpänä silmä-määränänsä saada joku järjestys jälleen perustetuksi,\nja Kaarlo Suuri siinä kohden ainoastaan jatkoi Pippin Lyhyen työtä.\nEttä muinainen Romalais-maailma oli heillä säännöllisen valtiolaitoksen\nihanne-kuvana, olen jo ennen muistuttanut; mutta he olivat liian\nkäytännöllisiä miehiä hylätäkseen niitäkään järjestyksen aineita, joita\nGermanilainen yhteiskunta saattoi sisältää. Näemme siis esm. Kaarlo\nSuuren kaikin voimin herättävän jälleen henkiin Germanilaista\nkunnallis-laitosta ja oikeudenkäytöstä sekä tarkasti valvovan, että\nkreivit kukin virkapiirissään täyttivät velvollisuutensa siinä kohden.\nKaarlon koko hallitus-tapa oli joku Romalaisesta keisariudesta ja\nGermanilaisesta kuninkuudesta kokoonpantu isällinen despotismi, joka\nsemmoisina aikoina oli erinomaisen terveellinen, mutta ainoastaan\nsemmoisen miehen kädessä oli mahdollinen käyttää. Kun Frankien\nvaltakunta sitä ennen oli ollut hajoomaisillaan yksityisten\nretkikuntiin, niin Pippin ja Kaarlo Suuri jälleen panivat\nkuninkaallisen yleis-hallituksen täyteen voimaan. Kaikki alamaiset\nvelvoitettiin valtion kuuliaisuuteen ja palvelukseen. Kaikilta\nmaan-omistajilta, josko heillä oli allodi tai beneficio, vaadittiin\nsotapalvelus: kolmen tai useamman manson haltia oli velvollinen itse\nmarssimaan sotaan; yhden tai kahden manson haltiat yhdistettiin sillä\ntavoin, että kolmesta mansosta aina tuli yksi soturi; myöskin\ntilattomat vapaat olivat velvolliset toimittamaan kultakin kuudelta\nmieheltä yksi sotaan. Tämä yleinen asevelvollisuus osoittaa, että\nkaikki valtakunnan asukkaat nyt käsitettiin etupäässä kuninkaan\nalamaisiksi, huolimatta siitä, olivatko sen ohessa menneet yksityisten\npäällikköjen trustiin. Niinpä vaadittiin kaikilta alamaisilta myöskin\nuskollisuuden vala; se oli entisten olojen rinnalla jotenkin jyrkkä\nvallan-anastus kuninkuuden puolelta, ja kerrotaankin, että muutamat\nFrankilaiset allodin-omistajat eivät mielellään siihen taipuneet.\n\nYlipäänsä Kaarlon persoonallinen arvo masensi kaikki vastahakoiset\ntaipumukset; mutta hänen hallituksensa ei kuitenkaan ollut siinä\nmerkityksessä itsevaltias, ett'ei kansan mieltä ja etevien miesten\nneuvoa olisi kysytty. Reims'in pispa Hincmar on meille antanut\nasiallisen kertomuksen siitä järjestyksestä, joka vallitsi Kaarlo\nSuuren palatsissa, Ingelsheim'issä Rein-virran varrella, ja niistä\nvaltiokokouksista, jotka siellä kahdesti vuoteensa pidettiin. Kuninkaan\nvassallit ja virkamiehet saivat silloin kokoontua, antamaan tietoja eri\npaikkakuntain tilasta ja tarpeista; kreivien kanssa seurasi myöskin\nkaksi-toista vapaata miestä kunkin kreivikunnan edustajina. Ja --\n\"ett'ei näyttäisi heitä suotta kutsuttavan kokoon\", -- kuuluvat\nHincmar'in sanat, -- saivatpa kokoontuneet myöskin neuvotella niistä\nlaeista, jotka kuningas aikoi säätää. Minun ei tarvitse lisätä, että\nyksinomainen päätös-valta jäi kuninkaalle. Siinä ei ollut mitään kansan\nvalitsemaa eduskuntaa, vaan ainoastaan kuninkaan luottamusmiehet sekä\nkreivikunnista semmoiset, mitkä kukin kreivi tahtoi mukaansa ottaa.\nMutta tarkoituksena oli kumminkin saada kansan tarpeista ja toiveista\nluotettavaa selkoa, ja Kaarlon suuruus on siinä, että hän kerrassaan\nsynnytti ja noudatti tätä yleistä mielipidettä.\n\nKuinka tarkasti Kaarlo koetti valvoa virkamiestensä siivoa ja\nla'in-käytöksen säännöllisyyttä, siitä ovat hänen lukuisat asetuksensa,\nniinkutsutut Kapitularit, hyvänä todistuksena; hänen huolenpitonsa\nulottui joka paikkaan, ja hänen matkustavaiset tarkastajansa eli\nlähetys-kreivinsä (Missi dominici) -- laitos joka oli Longobardien\nvaltakunnasta lainattu -- auttoivat häntä kaikkea näkemään ja kaikkea\noikaisemaan. Longobardeilta lainattuna näyttää myöskin olleen\nSkapene-laitos eli lautakunta. Niinkuin tiedämme, oli Germanilaisten\nkansain alkuperäisessä yhteiskunnassa tuomio-valta oikeastaan koko\nkäräjä-rahvaan hallussa kreivin esimiehyyden alla. Aikojen kuluessa oli\nkuitenkin kansan kokoontuminen käräjiin tullut harvinaisemmaksi; ne,\njotka antautuivat yksityisten päällikköjen trustiin tai vastaanottivat\nbeneficioita, vetivät oikeus-asiansakin tämän isännän koti-oikeustoon,\nja tästä syystä tietysti kreivikunnan ja satakunnan oikeustot joutuivat\nrappiolle. Kaarlo Suuri silloin sääsi, että kussakin kreivikunnassa\npiti määrätä seitsemän vakinaista lautamiestä, joiden oli velvollisuus\naina tulla saapuville tuomiota tekemään; jos muita sattui käräjiin\ntulemaan, oli heilläkin osallisuus tuomiossa niinkuin ennenkin. Kreivin\ntehtävänä ei ollut itse tuomitseminen, vaan ainoastaan ulkonainen johto\nja esimiehyys; mutta Kaarlo valvoi tarkasti, ett'ei tätä virkaa\nlaimin-lyöty. Muutamat pienet otteet hänen Kapitulareistaan kuvaavat\naian tapoja ja oloja. V. 779 säädetään: \"Jos kreivi laimin-lyö\noikeuden-käytöksen kreivikunnassaan, asukoot lähetyskreivimme hänen\nluonansa (s.o. hänen kustannuksellaan) siihen asti, kunnes oikeus on\nkäytetty\". V. 803: \"Älköön kreivi pitäkö käräjiä, ellei ole syömätönnä\nja selvällä päällä\". V. 807: \"Älkööt kreivit laimin-lyökö käräjiä\nmetsänkäynnin tai muiden huvitusten tähden\". V. 805: \"Kukin kreivi\npitäköön kelvollista kirjuria, ja älkööt kirjurit kirjoittako niin\nsekavasti, ett'ei voida sitä lukea\". V. 803: \"Kreivit ja heidän\nsijaisensa tuntekoot hyvin lakia, jott'ei tuomarit (s.o. skapenet eli\nlautakunta) voi heidän läsnä-ollessaan väärin tuomita\". -- Samat\nsäätämiset myöskin sovitettiin niihin läänitysherrain oikeustoihin,\njoita jo oli syntynyt kreivikunta-oikeustojen rinnalla, ja etupäässä\nKaarlo valvoi omien vassalliensa velvollisuuksia heidän seuralaistensa\nsuhteen. Jos kuninkaallinen vassalli laimin-löi oikeudenkäytöksen,\npiti sekä kreivin että lähetys-kreivin asettuman hänen kotiinsa\nkesti-vieraiksi siihen saakka, kunnes hän oli velvollisuutensa tehnyt.\nJos varkaita oli paennut jonkun seigneur'in alueesen, piti hänen\ntoimittaa ne kreivin käräjiin; muussa tapauksessa hän itse tuomittiin\nkadottamaan beneficionsa tai vetämään sakkoa. -- Nämä esimerkit\nlienevät kylläksi todistusta oikeuden-hoidosta Kaarlo Suuren\nvaltakunnassa. Ne todistavat myöskin, että tuo suuri keisari tahtoi\njälleen herättää henkiin, ei ainoastaan Romalaisen järjestyksen\ntraditioneja, vaan myöskin Germanilaisen yhteiskunnan alkuperäiset\nlaitokset.\n\nEttä hän retkikunta- ja beneficio-laitosten suhteen yllä-piti kuninkaan\nyliherruutta, olen jo muistuttanut. Allodin-omistajat, itsenäiset\npäälliköt ja yksityisten vassallit olivat velvoitetut uskollisuuteen\nkuningasta kohtaan yhtä hyvin kuin kuninkaan omat vassallit tai\nvassallin-vassallit; toisin sanoin: kuninkaallinen valta puhkaisi koko\ntuon aristokratillisen erikois-herruuden, joka retkikunta-laitoksesta\noli kehittynyt. Mutta emme sen vuoksi saa luulla, että Kaarlo Suuri\nolisi tahtonut syntyvää feodalismia tukehuttaa tai hajottaa.\nPäin-vastoin hän näki siinäkin jotain järjestyksen välikappaletta ja\npyysi sen vuoksi lujittaa seigneurin ja vassallin välit. Seuralaisen\nvanha oikeus luopua päällikkönsä trustista ja vapaasti antautua toisen\npalvelukseen, lienee juuri Kaarlo Suuren aikana tullut rajoitetuksi, ja\nyleisenä sääntönä näkyy jo pidetyn, että jokaisen irtaimen miehen piti\nhankkia itsellensä jonkun päällikön la'illista suojelusta. Aian yleistä\ntaipumusta siinä kohden Kaarlo niin-muodoin ei suinkaan vastustellut,\nja, niinkuin jo äsken-mainituista esimerkeistä nä'imme, hän tunnusti\nmyös seigneuri-oikeustojen tuomio-valtaa kreivi-oikeustojen rinnalla.\nVoimme siis sanoa, että Kaarlo Suuren asettaman yleisen järjestyksen\nsuojassa myöskin tuo syntyvä feodalismi varttui ja vahvistui.\n\nMutta monarkiian hajotessa 9:nnen ja 10:nnen vuosisatain meteleissä,\ntämä feodalinen järjestys onkin ainoa yhteiskunnallinen muoto, joka\npysyy. Kuninkuuden arvo ja mahtavuus, keisariuden loisto, maakuntain\nsäännöllinen hallinto ja kreivi-oikeustojen vanha la'inkäytös, tämä\nkaikki nyt tykkönään katoo; mutta seigneurien ja vassallien väli on\njälillä, ainoana mahdollisena järjestyksen-muotona, jonka ympärille\nyhteiskunnan ainekset kokoontuvat. Ja myöntää täytyy, että juuri Kaarlo\nSuuren hallituskausi on vaikuttanut tämän feodalisen varttumisen. Ennen\nKarolingista aikakautta tosin kaikki feodalismin alkeet olivat tekeillä\nolleet, mutta aian seka-melskeet eivät sallineet mitään vakinaista\nmuodostusta. Nyt tuo hurja kuohu oli hetkeksi ollut hillittynä, ja uusi\nmuodostus oli päässyt alkuun. Käyttääkseni erään kemiasta lainatun\nkuvan, oli yhteiskunnan suolainen neste hetkeksi saanut sen verran\nlepoa, että kiteet saattoivat rakentua sisällisen taipumuksensa mukaan.\n\nEikä aikaakaan, niin tämä uusi järjestelmä alkaa yhteiskunnan piiristä\nlevitä valtionkin alaan. Kaarlo Suuren ja hänen poikansakin, Ludvik\nHurskaan, aikoina olivat maakuntain hallitusmiehet, kreivit,\nmarkkreivit, herttuat ja muut, vielä kruunun virkamiehinä, joita\nkuningas asetti ja eroitti mielensä mukaan. Mutta näiden virkain kanssa\nseurasi usein kuninkaallisia maatiluksia beneficioksi. Kun beneficiojen\nperittävyys nyt alkoi säännöksi tulla, oli aivan luonnollista, että\nviratkin seurasivat samaa taipumusta. Jo hyvin aikaisin lienee\nerinäisissä tapauksissa sattunut, että isän kuoltua poika peri hänen\nvirkansa niiden beneficiojen kanssa, jotka virkaa seurasivat; usein ei\nliene ollut aivan helppo semmoista perimistä estää. Niin pian kuin\nkuninkaallinen valta heikkonee, alkaa siis virkain perittävyys\ntulla yleiseksi säännöksi; kreivit ja herttuat vähitellen lakkaavat\nolemasta kruunun käskynhaltioina ja muuttuvat kruunun vassalleiksi,\nanastaen haltuunsa kaikki kruunun oikeudet ja tilukset entisissä\nvirka-alueissaan. Kun Kaarlo Kaljupää v. 877 oli lähdössä Italiaan,\nkeisarillista arvoansa puolustamaan, hän antoi vakuutuksen\nGallialaisten kreivikuntain perittävyydestä siinä tapauksessa, että\njoku kreivi hänen poissa-ollessaan kuolisi ja poika olisi keisarin\nkanssa vieraalla maalla. Tämä asetus tarkoitti oikeastaan yksityistä\ntapausta, mutta lienee sitten katsottu yleiseksi säännöksi. Ainakin on\nvarma, että näinä seuraavina aikoina kreivikunnat ja herttuakunnat\nRanskanmaalla muuttuivat vassallikunniksi, joissa kuninkaan suoranainen\nhallitus-valta lakkasi. Tietysti nämä vassallit periaatteessa\ntunnustivat kruunun esivaltiuutta. Mutta itse teossa olivat liian\nmahtavat, että heikontunut kuninkuus olisi voinut heitä palvelukseensa\nkäyttää. Näin valtio-rakennus sekä Ranskassa että Italiassa meni\npirstoiksi ja feodali-järjestys astui sijaan.\n\nTässä ei vielä ole paikka selittää feodali-maailman luonnetta ja\nomituisia laitoksia; ainoastaan asian syntyä olen tässä tahtonut\ntutkia, osoittamalla sen ohessa, kuinka Kaarlo Suuren hallitus, joka\nnäyttää olevan poikkeuksena aian yleisestä suunnasta, kuitenkin on\nantanut läänitys-laitokselle varsinaisen tukensa. Tämä viimeinen väitös\nsopii vielä lyhyesti teroittaa seuraavaan muotoon. Kaarlo Suuren\nsilmä-määränä oli ollut yhteiskunnallinen järjestys entisen sekasorron\nsijasta. Se järjestys, jonka hän oli tahtonut Germanilaisen kuninkuuden\nja Romalaisen keisariuden nojaan rakentaa, ei ollut enää mahdollinen.\nMutta järjestys jonkunlainen syntyi: läänitys-laitos, feodalismi. Että\nse oli kovin huono järjestys, sitä ei sovi kieltää; se tuskin oli muuta\nkuin järjestetty metelisyys, väkivallan la'istuttaminen yhteiskunnassa.\nMutta se oli siihen aikaan ainoa mahdollinen järjestys, ja kumminkin\nsuurena edistys-askeleena 7:nnen vuosisadan suunnattomasta\nsekasorrosta.\n\n\n\n\nKuudes-toista Luento.\n\nKirkollinen parannus-puuha.\n\n\nOlemme neljässä edellisessä luennossa läpi-kulkeneet sen puolen\nvuosi-tuhannen, jota sopii nimittää Keski-aian esi-historiaksi ja\nlähestymme siis varsinaista Keski-aikaa. Selittämättänikin jokainen\nymmärtää, että historiallisten aikakausien rajat eivät milloinkaan ole\nniin jyrkkiä ja silmiin-astuvia, että voisimme sanoa jonkun uuden\nkehitys-jakson alkavan ihan vissistä vuosiluvusta. Kun kysymyksenä on\ntutkia, ei yksistään tapausten ulkonaista kuorta, vaan niiden\nsisällistä henkeä, eivät muutokset ilmaannu kuin aivan vitkaan ja\nvähitellen, ja aikakausien raja-paikoilla niiden eri luonteet sulauvat\njotenkin toisiinsa, niin että vasta pidemmän matkan päähän päästyä\ntodellakin havaitaan uuden aian-vaiheen tulleen. Tieteellisen selvyyden\nvuoksi pannaan vissit vuosiluvut aikakausien rajoiksi, samoin kuin\nastronomilliset viivat vedetään maapallon ympäri. Mutta niinkuin\nmatkustaja kerran kummasteli, kun ei ollenkaan nähnyt napa-piiriä,\nvaikka sen poikki oli kulkenut, saattaa historian-kulkija usein\nihmetellä, että aikakausien rajapaikat itse teossa osoittavat sangen\nvähän muutosta niin-sanoakseni historiallisen ilma-alan puolesta. Niin\non esm. laita sen 1000-vuosiluvun suhteen, jonka olen pannut\nrajapylvääksi vanhempain aian-jaksojen ja varsinaisen Keski-aian\nvälille. Tosin sen aian ihmiset itse katselivat tuota umpeen menevää\nvuosi-tuhatta taika-ulkoisella kammolla ja se hengellinen herätys, joka\ntästä oli seurauksena, värehteli kauan aikaa ihmisten sydämmissä. Mutta\noikeastaan tuo hengellinen puhdistus-puuha, joka silloin havaitaan, oli\njo aikaisemmin saanut alkunsa, vaikka sen yleisempi vaikutus aian\nhenkeen vasta 11:nnellä vuosisadalla tulee selvästi näkyviin. Vasta\nsilloin todella havaitaan, että uusi aian-vaihe, uusi kehityksen suunta\ntodellakin on tullut.\n\nJos siis otamme 11:nnen vuosisadan kokonaisuudessaan silmäimme eteen ja\nsiihen vertaamme edelliset vuosisadat Romalais-maailman kukistumisesta\nsaakka, täytyy heti huomata, että luonteen-eroitus on hämmästyttävän\nsuuri. Tuo pitkä keskiaikainen esi-historia on oikeastaan kaikkia\nomia aatteita vailla ja elää enimmältään Romalais-maailman\njätteistä; kirkonkin ainoana toimena on säilyttää ja pelastaa sitä\nyleis-ihmisyyttä, jonka Roman maailman-herruus oli luonut, ja Kaarlo\nSuuri samalla tavoin koettaa jälleen pystyttää sitä maallista\njärjestystä, jonka barbari-kansat olivat hävittäneet. Totta on, että\nsillä välin vähitellen valmistuu suuri muutos maailman valtiollisissa\nja yhteiskunnallisissa oloissa, jotka muodostuvat ihan uuteen kaavaan,\nfeodalismiin. Mutta eipä siihenkään ilmiöön ole vaikuttimena mikään\nuusi johtava aate, joka sopisi katsoa ulkonaisen muodostuksen\nsisälliseksi sieluksi, vaan olot järjestyvät ikäänkuin mekhanillisten\nvoimain pakoituksesta raa'imman luonnollisuutensa mukaan. Koko\ntältä aikakaudelta niin-muodoin puuttuu varsinaista ja vakinaista\naian-henkeä, eikä ihmiskunnan historia milloinkaan ole ollut niin\naineellisten voimain vallassa kuin näiden viiden-sadan vuoden kuluessa\nRomalais-maailman kukistumisen perästä. Ihan toista luonnetta ilmaantuu\njo 11:nnen vuosisadan oloissa. Maailma on jälleen löytänyt henkisen\nperiaatteen ja alkaa sen mukaan muodostaa ulkonaisen asunsa. Tuo uusi\nperiaate, on: _hengellisyyden valta_, ja hengellisyyden nimessä\n_kirkon johtaja-virka_ ihmiskunnan maallisissakin toimissa. Tämä\non varsinaisen Keski-aian aate. Meidän on nyt katsominen, kuinka tämä\nsuunta syntyy ja muodostuu sekä vihdoin kohoaa vallitsevaksi\naian-hengeksi.\n\nKaarlo Suuren monenpuolisten ansioin joukossa on sekin yksi eikä\nsuinkaan vähin, että hän kaikin puolin tahtoi kohottaa hengellisen\nsäädyn kelpoa ja arvoa. Suuren keisarin mielestä oli kirkko sekä\nantikisen kultuurin että siveellinen maailman-järjestyksen\nluonnollisena edustajana, ja hän koetti sitä jalostuttaa sekä opin että\ntapojen puolesta, samalla kun hän enensi sen vaikutusta maalliseenkin\nyhteiskuntaan. Kuinka hän oppineen Alkuin'in avulla laski uuden\nperustuksen yleiselle opetukselle ja varsinkin hengellisen säädyn\nsivistykselle, on liian tunnettu asia, että minun tässä tarvitsisi\nsiitä puhua. Myöskin kirkollisen säädyn siveellinen puhtaus oli\nhänellä tärkeänä silmämääränä, ja hänen aikanansa jatkettiin siis ne\npuhdistus-toimet, joihin jo Pippin Lyhyen hallitessa oli ryhdytty.\nKirkko, joka edellisinä sekasorron aikoina oli melkoisin määrin\nbarbaristunut, kohoaa siis jälleen hengellisessä arvossa, ja\nluonnollista on, että sen vaikutus-voima maallisiinkin samassa määrässä\nkarttuu. Kaarlon mielestä kirkko oli \"maan suola\", se siveellinen\nvoima, jonka piti antaa maalliselle järjestykselle tukensa; emme siis\nsaa kummaksi katsoa, että hän valtiollisissa harrastuksissaan melkein\njoka askeleelta käyttää kirkon ja kirkollisten miesten apua. Roman\npispan hengellinen johto saapi hänen kauttansa vahvistuksensa ja\nhengellinen ylimyskunta, abbatit, pispat, arkkipispat ja metropoliitat,\notetaan valtakunnan yleisissä asioissa neuvoksi, maallisen ylimyskunnan\nrinnalla. Jostakin hengellisen säädyn ylivallasta maailman asioissa ei\nkuitenkaan siihen aikaan voinut puhetta tulla. Kaarlo Suuri tietysti\nhallitsi kirkkoa yhtä täydellisesti kuin valtiotakin ja pysyi itse\nniin-muodoin hengellisen niinkuin maallisenkin järjestyksen korkeimpana\nvalvojana.\n\nVaan suuren Kaarlon kuoltua tämä valtio-päällikön mahtavuus heikkonee\nja katoaa; ylimyskunta, kuten jo olemme edellisessä nähneet, astuu\nsijaan, ja hengellinen ylimyskunta siinä kohden saavuttaa vielä\nsuuremman merkityksen kuin maalliset herrat. Niinpä esm. niissä\nrettelöissä, joista Ludovik Hurskaan hallitus on saanut surullisen\nmaineensa, pispat jo anastavat johtaja-viran valtiossa; siveelliset\nvaikuttimet ovat hetkeksi päässeet semmoiseen valtaan, että keisari\nitse ylönpalttisessa katuvaisuudessaan antaa arvonsa alttiiksi näille\nsiveellisen järjestyksen edusmiehille. Vaan aivan pian tultiin siihen\nkokemukseen, että hengellinen aristokratiia ei aian-pitkään kelvannut\nsiveellisten periaatteiden kannattajaksi; sillä samassa määrässä kuin\nkirkollisten ylimysten mahtavuus karttui, he itse alkoivat maallistua,\nja samassa määrässä myöskin ihmisten luottamus heidän johtoonsa\njärkähtyi. Aika etsi jotakin siveellistä tuomari-valtaa, joka voisi\nmaallisten valtiasten itsekästä riehunaa hillitä, mutta havaitsi pian,\nettä kirkollisetkin ruhtinaat olivat yhtä itsekkäät kuin heidän\nmaalliset toverinsa.\n\nSilloin silmät kääntyivät Romalaisen pispan puoleen; hänpä,\nKarolingisen monarkiian hajotessa, näytti olevan hengellisen\nyleis-monarkiian edusmiehenä ja häneltäpä siis sopi toivoa korkeampaa\nsiveellistä johtoa maailman metelisissä oloissa. Paavi Nikolao I\n(vv. 858-867) oli jo tilaisuudessa kansoille osoittamaan, että Pyhän\nPietarin seuraajat Romassa olivat luotettavammat siveellisyyden\nvalvojat kuin nuo kotoiset kirkkoruhtinaat. Lothringin kuningas Lothar\nII oli pispainsa suostumuksella hyljännyt puolisonsa Teutbergan ja\nnainut erään Waldradan. Tämä tapaus matkaan-saatti yleistä pahennusta,\nja kun paavi ankaruudella ryhtyi tähän asiaan, pakoittaen sekä\nkuninkaan että hänen hengelliset apumiehensä kuuliaisuuteen, hän\nsaattoi hyväksensä käyttää yleisen mielipiteen harrasta kannatusta.\nSamaan aikaan ilmestyi niinkutsuttu Isidoron Dekretali-kokoelma, joka\nväitettiin olevan entisten Roman pispain sääntöjä Kristikunnan\nvanhimmista aioista saakka. Ne muka todistivat, että Roman pispalla\njo vanhastaan oli ollut ylimmäinen valta kaikkien pispain ja\nmetropoliittain yli. Uuden aian tutkimus on saanut selville, että nämä\nDekretalit olivat petosta; niitä näkyy sepitetyn juuri Lothringin\nseuduilla, missä alhaisempi papisto pyrki paavillisen istuimen turviin\nhengellisen aristokratiian ylpeyden alta. Mutta ne olivat niin\naian-tarpeen mukaisia, ett'ei kukaan, tuskin paavi itsekään, niiden\ntodenperäisyyttä epäillyt, ja Roman pispan hengellinen hallitus oli\ntällä tavoin saanut ikäänkuin la'illisen vahvistuksensa. Että\nmaallistenkin asiain tarkastus kuului hengellisen vallan alle,\noli jo ennestään myönnetty. Tuskin sopii siis paljon hämmästyä, kun\nnäemme erään seuraavan paavin, Johannes VIII:nnen, lahjoittavan\nhallitsija-kruunuja oman mielensä mukaan. Hänen kädestään sai esm.\nKaarlo Kaljupää v. 875 keisarin-arvon, vaikka Ludovik Saksalaisella\nolisi siihen ollut kaikin puolin lähempi oikeus, ja neljä vuotta\nmyöhemmin sama paavi teki \"rakkaan poikansa\" Boso Provencen herttuan,\nkuninkaaksi uuteen Ala-Burgundian kuningaskuntaan. Paavillinen istuin\nnäkyi siis yht'äkkiä kohonneen koko Kristikunnan ylimmäiseks\nvaltiaaksi.\n\nTahdon tässä tuokioksi pysähtyä, tehdäkseni yleisen muistutuksen, joka\non huomioon otettava kaikkien historiallisten vaiheiden suhteen, mutta\nerittäin tässä paikassa ansaitsee mielessä pitää. Näemme usein\nselitettävän, kuinka paavillinen maailman-herruus syntyi ja varttui\nmuka Roman pispain juonikkaan vallanhimon kautta. Tuo tunnettu turmelus\npaavikunnan myöhemniiltä aioilta, jolloin tämän laitoksen virka\nhistoriassa jo oli loppunut ja se ainoastaan viekkaudella ja\nväkivallalla koetti säilyttää kadotetun arvonsa, sovitetaan usein\nniihinkin aikoihin, joina se ensin oli arvonsa ja asemansa itsellensä\nansainnut. Tämä katsanto-tapa on minun mielestäni kokonaan\nepä-historiallinen. Ei mikään historiallinen mahti ole milloinkaan\nkehnojen juonien kautta tullut perustetuksi; ainoastaan suurten\nhistoriallisten tarpeiden palveluksessa ovat suuret historialliset\nvallat saattaneet syntyä ja nousta. Tietysti ihmisten intohimoilla\nmyöskin on osansa historian tapahtumissa, mutta nämä ovat ainoastaan\nvaahtona aian virran pinnalla; valtaväylänä on aina rehellinen vakuutus\nja rehellinen työnteko, ainoat välikappaleet, joilla historiassa\njotakin pysyväistä toimeen-saadaan. Mitä paavilliseen valtaan tulee,\nvoimme kenties sanoa, että semmoiset miehet kuin Gregorio Suuri ja\nNikolao I, jotka olivat Roman muinaisista suvuista lähteneet, olivat\nsäilyttäneet vanhan Romalaisuuden vallanhimoiset traditionit. Mutta he\nolivat kuitenkin etupäässä oman aikansa lapsia ja palvelivat oman\naikansa tarpeita. Juuri sitä asiaa, että hengellinen maailman-valta oli\nsuurena aikakauden tarpeella, emme suinkaan saa unohtaa, jos tahdomme\ntasapuolisesti käsittää paavikunnan muodostusta. \"Romalais-rauhan\"\naiat olivat nyt auttamattomasti menneet ja läänitys-laitoksen\nväkivaltainen järjestys alkoi vakaantua. Mutta rauhan kaipaus kasvoi\nyhä kiihkeämmäksi ihmisten mielissä, ja näin syntyi uusi rauhan-ihanne:\n\"Jumalan rauha\", s.o. Jumalan valtakunta maan päällä, jota luultiin\nvoitavan toteuttaa kirkollisen yleis-monarkiian kautta. Tämän aatteen\nnojassa on Keski-aian Paavikunta alkunsa ja voimansa saanut; tämän\naatteen palveluksessa onkin sen varsinainen virka ollut.\n\nVaan 9:nnellä ja 10:nnellä vuosisadalla kirkko ei vielä ollut kylläksi\nvalmistunut vastaan-ottamaan ja hoitamaan sitä korkeaa tehtävää, joka\ntahdottiin sille uskoa. Kirkon oma siveellinen kanta oli vielä\nheikonlainen, ja tuo paisuva feodalismi alkoi pyörteesensä vetää\nkirkollisenkin yhteiskunnan, samassa määrässä kuin se maallisessa\nyhteiskunnassa vahvistui. Olemme jo nähneet, että kirkollinen\naristokratiia ennen pitkää alkoi maallistua. Vielä arveluttavampaa oli,\nettä itse ylipaimenen sija Romassa joutui maallisten intohimoin\nsaaliiksi ja yht'äkkiä vajosi syvimpään siveelliseen kurjuuteen. Syynä\ntähänkin rappeutumiseen oli feodalismin vallalle-pääsö; sillä kun\nkeisarin-valta, joka aina oli ollut oikeutettuna vahvistamaan Roman\nseurakunnan pispan-vaalia, nyt melkein oli lakannut, joutui tämä tärkeä\ntoimi Roman ylimysten ja Roman kirkon vassallien haltuun. Tunnettu asia\non, mikä hurja ja irstas tuoksina nyt Romassa alkoi; kuusi paavia\nsyöstiin istuimeltansa, kaksi murhattiin, ja monen vuosikymmenen\nkuluessa muutamat ylimys-naiset, Theodora ja hänen tyttärensä,\nasettivat Pyhän Pietarin istuimelle omat lemmikkinsä. Koko kirkko\nnäytti olevan kadotuksen oma; joka paikassa feodalismin tavat tunkivat\nkirkon korkeampiin kerroksiin, ja itse luostareihin oli tuo yleinen\ntapain-turmelus ryhtynyt. \"Maan suola\" -- käyttääkseni tuota\npipliallista kuvausta -- oli kadottanut makunsa, ja kysymys oli, millä\nnyt piti suolattaman.\n\nMutta tähän aikaan oli myöskin alkanut hengellinen parannus-liike,\njonka vaikutus vähitellen leviää yhä laveampiin piireihin.\nVuoden 910 paikoilla oli, näet, eräs abbati Berno, kuuluva\nYli-Burgundian kreivilliseen sukuun (nykyisessä Franche-Comté'ssa),\nperustanut Cluniacum nimisellä maatilallansa uuden luostarin, jossa\nBenediktolais-säännöt kaikessa ankaruudessaan jälleen pantiin voimaan.\nBernon seuraajat Odo ja Odilo vielä kehittivät luostari-kurin\nankaruuden, ja ennen pitkää lukemattomat munkki-asunnot sekä Ranskassa\nettä muilla mailla olivat seuranneet Cluny'n esimerkkiä ja asettuneet\nsen esimiehyyden alle. Sivistyksen ja opin harrastus, lihan kuoletus,\nelämän siveellisyys ja hurskaus sekä ehdoton kuuliaisuus kirkon\nyleiselle hallitukselle olivat tämän hengellisen liikkeen ohjelmana, ja\nnämä ylhäiset periaatteet tahdottiin toteuttaa, ei ainoastaan munkkien\nhiljaisissa kammioissa, vaan myöskin kirkon muissa piireissä, vieläpä\nmaallisenkin elämän meluisissa menoissa. Se oli todellakin ihan uusi\nsuunta kirkon vaikutus-tavassa. Edellisten vuosisataan kuluessa oli\nkirkon melkein yksin-omainen harrastus ollut taivuttaa kansat\nKristikunnan ulkonaiseen yhteyteen, ja tästä syystä kansain siveellinen\nkasvatus oli jäänyt syrjä-asiaksi. Barbarisen elämän helma-synnit,\nirstaisuus tavoissa ja vallattomuus yhteiskunnassa, olivat viljavasti\nversoneet ja itse kirkkokin oli tästä yleisestä saastaisuudesta\ntahraantunut. Silloin aikakausi vihdoin havaitsee lankeemuksensa,\ntunnustaa syntinsä ja tekee parannusta. Näin syntyy Cluniacensien\nmahtava hengellinen liike, Keski-aian herenneisyys. Aian irstaisuutta\nvastaan pannaan \"askeesi\", ruumiin kuritus, hengellisyyden valta\nmaallisuuden ja kaikkien maallisten himojen yli. Aian vallattomuutta\nvastaan pannaan kirkollinen kuuliaisuus, alttiiksi-antauminen\nRomalaisen ylipaimenen johdon alle.\n\nEn voi tällä lyhyellä hetkellä kuin hätäisesti viitata\nniihin ilmiöihin, jotka olivat seurauksena tästä kirkollisesta\nparannus-puuhasta. Jo 10:nnellä vuosisadalla, tapaamme rohkeita\nmunkkeja, jotka yhdellä iskulla tahtovat muodostaa maallistakin\nyhteiskuntaa kirkollisten periaatteiden mukaan. Semmoinen oli esm.\nAnglosaksien valtakunnassa tuo ankara abbati Dunstan, tunnettu Edvi'n\nja Elgivan surullisesta historiasta. Aikakauden yleinen mielipide oli\nkokonaan tämän hengellisen liikkeen puolella. Useat tämän aian\nmaallisista valtiaista, esm. kuningas Robert Ranskassa ja keisarit Otto\nIII ja Henrik II Saksassa, olivat saman askeetillisen aian-hengen\nlapsia, ja tuo odotettu maailman loppu v. 1000 vaikutti hengellistä\nväristystä laveimmissakin piireissä. Näyttipä todellakin siltä,\nniinkuin ihmiskunta nyt tahtoisi ponnistaa kaikki voimansa lopulliseen\npyhitykseensä, -- ikäänkuin Kristuksen tuhat-vuotinen valtakunta olisi\ntulossa. Kaukaisetkin pakana-kansat, jotka tähän asti olivat olleet\nkristityn maailman vitsauksena, jo ottivat uskon ikeen päällensä.\nSkandinaviassa Kristin-usko sai lopullisen voiton; Puola, Unkari ja\nVenäjä tekivät kääntymyksensä. Ikäänkuin uudesta-syntyneenä maailma\nastui ulos entisten vuosisatain häiriöistä, aloittaaksensa uutta\njalompaa aikakautta. Vaikutus aian uudesta hengestä tulee moninaisissa\nilmiöissä näkyviin. V. 1034 aloittavat Cluny'n oppilapset tuon\nkummallisen puuhansa asettaa yleistä maailman-rauhaa. \"Jumalan\nrauha!\" on nyt tunnus-sanana; aseita piti kantaa muka ainoastaan\nrauhan-rikkojain ja pahojen kuritukseksi. Tämä aate tosin pian\nhavaitaan mahdottomaksi toimeen panna; ainoastaan joku \"Jumalan\naselepo\" (treuga Dei) visseinä viikon päivinä ja kirkon suurempina\njuhlina sittemmin säädettiin yleiseksi la'iksi Kristikunnassa. Mutta\nuusi periaate oli kumminkin perustettu, jonka mukaan soturin verinen\ntoimi oli pyhitettävä siveellisten valtain kannatukseen, s.o. etupäässä\nkirkon ja heikkojen puolustukseen. Kun ei Jumalan rauhaa voitu\nsaavuttaa, piti sodan kumminkin oleman Jumalan sotaa, hurskasta sotaa\nuskon ja totuuden tähden. Se oli Keski-aian _Ritarisuus_, joka\ntässä jo iti ja kehkesi.\n\nJa itse rauhan-aatteen suhteen käännyttiin taas tuon kirkollisen\nyleis-monarkiian puoleen, jonka edusmiehenä oli paavi Romassa. Tämän\npiti yllä-pitää maailman rauha, johdattaa koko. Kristikunta\nkeskinäiseen rakkauteen, häätää ja hillitä ihmisten maailmalliset\nintohimot. Mutta voidaksensa täyttää tätä korkeaa rauhan-virkaa,\npiti paavillisen istuimen itse puhdistua ja pyhittyä; senpä tähden\nparannus-puuhan tärkeimpänä tehtävänä oli lakkauttaa se häpeällinen\nmeno, joka Roman seurakunnassa oli valtaan päässyt. Tässä katsannossa\ntuli nyt keisarillinen arvo kirkon avuksi. Vuodesta 962 alkaen olivat\nSaksan kuninkaat kantaneet Kaarlo Suuren keisarillista kruunua ja\nharjoittivat tämän viran nojassa myöskin oikeuden valvoa, että\nKristikunnan ylipaimenen sija täytettiin arvollisilla miehillä.\nNiinpä jo Otto Suuri jäntevällä kädellä ryhtyi tähän terveelliseen\npuhdistus-toimeen, ja hänen aikanaan Roman kansa, sekä papisto että\naateli ja alhaiso, antoi juhlallisen lupauksen, ettei keisarin\nsuostumatta ruvettaisi mihinkään paavin-vaaliin. Samoin Otto II ja Otto\nIII asettivat paaveja parhaan ymmärryksensä mukaan; sillä tavoin esm.\ntuo oppinut Gerbert (Silvester II), Otto III:nnen kuuluisa opettaja,\ntuli Pyhän Pietarin istuimelle. Otto III:nnen kuoleman jälkeen oli\ntosin entinen irstas meno jälleen päässyt alkuun, kun Tuskulon kreivit\nRoman lähiseuduilta anastivat itsellensä paavillisen arvon. Mutta\nkeisari Henrik III, joka oli yhtä ankara kuin jumalinen, teki tästä\nvallattomuudesta lopun ja asetti useat kerrat perätysten hurskaita\nSaksalaisia miehiä Pyhän Pietarin istuimelle. Juuri tämän toimen kautta\ntulivat Clunyn periaatteet nyt Romassakin vallitsemaan. Jalo keisari,\njoka oli tämän puhdistus-työn edistänyt, tietysti ei voinut aavistaa,\nettä samat periaatteet aivan pian saattoivat tulla itse keisarilliselle\narvolle vaarallisiksi. Hän oli, aivan niinkuin Kaarlo Suuri ennen\nmuinoin, kohottanut hengellisen vallan, jonka piti tulla ankaraksi\nkurittajaksi hänen lähimmälle seuraajallensa ja monelle tulevaiselle\nSaksan keisarille.\n\nKuten tiedämme, tämä se aika on, jolloin Cluniacensi-munkki Hildebrand\nastuu kirkollisen hallituksen johtoon, kunnes hän vihdoin itsekin\nnousee paavilliselle istuimelle, nimellä Gregorio VII. Tämän\nmerkillisen miehen historia, hänen Caelibati-sääntönsä, hänen\nInvestitura-riitansa keisari Henrik IV:nnen kanssa, vihdoin hengellisen\nvallan voitto keisariuden yli tässä asiassa, ovat tuttuja tapauksia,\njoita en voi ruveta tässä kertoilemaan. Mutta näiden tapausten yhteyttä\najan-hengen ja aian-tarpeiden kanssa täytyy meidän silmällä pitää;\nsillä ainoastaan tällä tavoin voimme käsittää, kuinka aseeton\nhengellinen mies paljaalla aatteen voimalla viepi voiton maailman\nmahtavimmasta hallitsijasta. Katselkaamme!\n\nKysymystä ei vielä ollut mistään muusta kuin hengellisen viran omasta\npyhyydestä ja sen itsenäisyydestä maallisen vallan suhteen. Mutta\njuuri tämä hengellisen säädyn pyhittäminen ja sen irroittaminen\nfeodali-maailman metelisestä menosta oli aikakauden kiihkein harrastus,\njoka perustui -- se meidän täytyy tunnustaa -- siihen kokemukseen,\njoka yltä-kyllin oli saatu maallisen yhteiskunnan turmiollisesta\nvaikutuksesta kirkon alalla. Ensimäinen huolenpito oli nyt asettaa\nitse kirkon pää, paavillinen virka, luotettavaan suojaan tämän,\nmaallikko-vaikutuksen alta. Hildebrand ei voinut hyväksyä, että edes\nKristikunnan maallinen esimies, keisari, oli ryhtynyt paavillisen viran\nasettamiseen; se oli muka periaatteessa väärin, koska päin-vastoin\nkirkon piti valvoa maallisen hallituksen kristillistä menoa; se\nsaattaisi pait sitä minä hetkenä hyvänsä kääntyä Kristikunnan\nturmioksi, niin pian kuin joku vähemmin hurskas hallitsija, kuin Henrik\nIII oli, tahtoisi käyttää kirkon vaikutusta maallisten tarkoitustensa\npalvelukseen. Toiselta puolen taas oli katkera kokemus opettanut,\nett'ei sopinut jättää paavin valitsemista Roman seurakunnan ja\nvassallien haltuun. Näin ollessa keksittiin vaali-tapa, joka syrjäytti\nkaiken maallikko-vaikutuksen, ko'oten Roman pääkirkkojen papit\nja lähiseutujen pispat valitsijakunnaksi eli niinkutsutuksi\nKardinali-kollegioksi. Tätä laitosta ei kuitenkaan uskallettu panna\ntoimeen ennen kuin Henrik III:nnen kuoltua, jolloin keisarin-arvo\nHenrik IV:nnen ala-ikäisyyden aikana oli voimatonna. Mutta siitä\nhetkestä asti oli kirkollinen monarkiia saanut omatakeisen\nperustuksen ja saattoi omalla alallaan turvallisesti vallita. Sääntö\npaavin-vaalista oli kuitenkin ainoastaan yksi pykäle kirkollisen\nitsenäisyyden järjestelmässä. Jo vähäistä aikaisemmin oli ruvettu\nankaraan puhdistus-työhön kirkon muidenkin virkojen suhteen; kaikki\npispat, jotka \"Simonialla\", se on maallikko-apuun turvaamisella, olivat\nvirkaansa tulleet, eroitettiin säälimättä, ja periaatteeksi\njulistettiin, ett'ei kirkolliset miehet saisi asettua mihinkään\nläänitys-alaisuuteen maallisen vallan suhteen, eivätkä niin-muodoin\nvoisi kirkollisten läänitystenkään puolesta vastaan-ottaa mitään\n\"investituraa\" eli asuun-panoa maallisilta esivaltiailta. Kirkko siis\ntahtoi tehdä täydellisen pesä-eronsa maallisen yhteiskunnan kanssa,\npysyäkseen itse muka puhtaana ja saastumattomana keskellä syntistä\nmaailmaa. Johdon-mukaisinta olisi epäilemättä silloin ollut, että\nkirkko tätä tarkoitusta varten olisi itse luopunut kaikesta maallisesta\nomaisuudesta, turvautuen ainoastaan hengen voimaan ja hengen aseisin.\nMutta Keski-aian kirkko luuli tarvitsevansa näitä aineellisiakin\nvälikappaleita, voidaksensa pontevammin vaikuttaa maailman\nparannukseen. Näistä periaatteista lähti Gregorio VII:nnen\n\"Investitura\"-taistelu, jonka me historiasta hyvin tunnemme.\n\nErinäistä selitystä tarvitsee tuo merkillinen Caelibati-sääntö, jonka\nHildebrand samalla aikaa perille ajoi. Tässä kohden on ensiksi\nmuistamista, että jo vanhastaan naimattomuus oli pidetty kristillisen\npyhyyden erinomaisena tunnusmerkkinä ja erittäin papilliselle säädylle\nkatsottiin paljoa sopivammaksi kuin perheellinen elämä; se oli jo aikaa\nollut ikäänkuin korkeamman siveellisyyden vastaväite maallikko-elämän\nirstaisuutta ja barbarien monivaimoisuutta vastaan. Mutta tärkeämpi\npuoli asiassa oli kuitenkin nykyisen aian tarve suojella kirkkoa\njoutumasta maallisen yhteiskunnan kaavoihin. On, näet, huomattavaa,\nettä kirkon virat tiluksinensa jo alkoivat perheellisten miesten\nkäsissä muodostua feodali-laitoksen malliin, s.o. perittäväksi\nsuku-omaisuudeksi, ja että tämä feodalinen taipumus, jos se olisi\npäässyt voimistumaan, tietysti olisi kirkollisen yhteiskunnan\nhajottanut aivan samalla tavoin, kuin maailma jo oli valtiollisesti\nhajalle mennyt. Eikä tämä vaara, kirkollisen monarkiian mahdollinen\nhäviö, olisi ollut ainoana haittana kirkon feodalistumisesta.\nHengellinen sääty, ainoa joka tähän aikaan vapaasti vastaan-otti\njäseniä alhaisimmistakin kansan-luokista, olisi tällä tavoin muuttunut\nsuljetuksi umpi-piiriksi, ja kaikki vapaus, kaikki inhimillinen edistys\nolisi kangistunut tuon yksin vallitsevan feodalismin syleilykseen.\nTästä uhkaavasta vaarasta oli Caelibati-laki pelastuksena, ja kansojen\nyleinen mielipide siis hartaasti kannatti Hildebrand'in toimia siinäkin\nkohden. Sillä kansat usein vaistomaisesti tuntevat, mitä heidän\nrauhaansa sopii, ja sen mukaan toimivat, vaikkapa tekojensa vaikuttimet\neivät ole heille itsellensä täydellisesti selvinneet.\n\nGregorio VII:nnen toimet ovat kirkollisen parannus-puuhan täytäntö.\nKirkko on nyt puhdistunut, saavuttanut täydellisen itsenäisyyden\nmaallisen vallan suhteen ja itse järjestynyt monarkilliseen\nhallitusmuotoon paavin esimiehyyden alle. Eikä siinä kyllä;\nmaallisissakin keskuuksissa tunnustetaan hengellisten periaatteiden\ntotuus, niiden oikeus johtaa ja valvoa maailman siveellistä menoa. Näin\nuudesta-syntyneenä nyt läntinen Kristikunta ryhtyy Ristiretkien\njättiläisyritykseen, jonka merkitystä saamme edempänä tarkastella.\n\n\n\n\nSeitsemäs-toista Luento.\n\nYleinen silmäys varsinaiseen Keski-aikaan.\n\n\nEnnen kuin lähdemme edemmäs, tarkastamaan muutamia eri kohtia\nKeski-aian kehityksessä, lienee tarpeellinen luoda yleinen silmäys\neteen päin, käsittääksemme tämän kehityksen yleistä suuntaa. Selvyyden\nvuoksi meidän silloin tulee leikata pienempiin kappaleisin tuo pitkä\naian-mitta, joka ulottuu Cluniacensien parannus-puuhasta Luther'in\nuskonpuhdistukseen saakka; nämä viisi vuosisataa, joiden kehässä\nKeski-aian rikas ja monipuolinen elämä rehottaa, ovat melkein\nmahdottomat ymmärrykselle selvittää, ellei niitä jaeta lyhyempiin\naian-jaksoihin, joiden kunkin pää-luonnetta sopii erikseen esittää.\nTahdon sen vuoksi tässä, niinkuin kerran ennenkin, asettaa muutamia\nraja-pyykkejä ikäänkuin peninkulma-patsaiksi käytävälle tielle. Ja\nmuiston helpoitusta varten tahdon jako-perusteeksi käyttää tasaiset\nvuosisadat, vaikka tuolloin tällöin joku tapaus jääkin toiselle\npuolelle otaksuttua raja-paikkaa. Näin saamme varsinaisen Keski-aian\njaetuksi seuraaviin jaksoihin:\n\nI. Vv. 1000-1100: _Siveellisen uudistuksen aika_, jolloin\nCluny'stä lähtenyt parannus-puuha vaikuttaa sekä hengellisyyden\nylentämistä kirkossa että tapojen jalostumista maallisessakin\nyhteiskunnassa. Aian-hengen kannattamana kirkko eli paavikunta silloin,\nkuten jo olemme nähneet, saavuttaa täydellisen itsenäisyyden ja ryhtyy\nyleisten tapausten johtoon. Tästä kirkollisten aatteiden johdosta\nseuraa jo vuosisadan lopulla suuri yleinen kansan-liike länsimailla,\nensimäinen Ristiretki. Maallisessa yhteiskunnassa siveelliset\nperiaatteet antavat läänitysherran ja vassallin keskinäisille\nvelvollisuuksille tukevuutta ja synnyttävät ne kunnianla'it, joista\nRitarisuus saapi alkunsa. Valtiollisella alalla ainoastaan kaksi\ntapausta saavuttavat suurempaa merkitystä; sillä ylipäänsä feodalismin\nhajanaiset olot ovat melkein lakkauttaneet kaiken valtiollisen\nhistorian. Nämä tapaukset ovat: Englannin valloitus Normandian herttuan\nalle, ja Normandialaisten seikkailijain toimi perustaa uutta\nkuningaskuntaa Etelä-Italiassa. Molempain merkitys on siinä, että\nosoittavat Ranskan kansallisuuden paisuvaa voimaa. Vaikka\nvaltiollisesti hajallansa, tämä kansallisuus sillä tavoin levittää\nherruuttansa kaukaisille aloille ja seisoo valmiina astumaan maailman\nsuurten tointen etupäähän. Ensimäinen ristiretki onkin kansallisessa\nkatsannossa melkein yksinomaisesti Ranskalainen yritys, -- Ranskalainen\nArgonauta-retki itäisille maille.\n\nII. Vv. 1100-1200: _Ristiretkien varsinainen aika_, jolloin\nläntinen Kristikunta ensi kerran saapi yhteisen harrastuksen\najaaksensa, yhteisen edun valvoaksensa. Tämä yhteis-etu, Pyhän maan\npuolustus, anastaa länsimailla melkein kaiken huomion puoleensa ja\nvaatii melkein kaikki voimat palvelukseensa. Kuitenkin näiden maiden\nomatkin yhteiskunnalliset olot alkavat tuntea vaikutusta tuosta\nauenneesta valtiollisesta näkö-alasta. Läänitys-laitos tosin vielä\nseisoo vankkana, ja sen varsinainen kukka, Ritarisuus, nyt puhkeaa.\nMutta itse ritarillinen laitos, joka periaatteessa tarkoittaa yleistä\nase-veljyyttä kaikkien kristillisten soturien kesken, puhkaisee\nfeodalismin ahtaat rajoitukset ja valmistaa sen häviötä. Samaan aikaan\ntoinenkin yhteiskunnallinen muodostus astuu feodalismin rinnalle,\nnimittäin kaupunkien kunnallis-vapaus ja porvarillinen elämä.\nSekin on alkunsa saanut maailman laveuntuneesta näkö-alasta, kaupan\nleviämisestä ja teollisuuden voimistumisesta. Irtain pääoma\npyrkii valtaan feodalisen maa-omaisuuden rinnalle, ja itse\nläänitys-oloissa alkaa rahan merkitys vähitellen tunkea esivaltiaan ja\nvassallin henkilölliset välit syrjälle. Valtiollisella alalla ovat\nkaikki tapaukset ristiretki-aatteen vaikuttamina. Nämä sotaiset\nkansain-vaellukset lännestä itään ovat itsessään aikakauden tärkeimmät\nvaltio-tapaukset, joiden kautta länsimaisia valtakuntia hetkeksi\nperustetaan Eufratin varsilla asti. Toisten ristiretki-puuhain kautta\nKristinusko nyt levitetään Vendienkin aloille, ja Saksan valta ja\nkansallisuus silloin etenee Elbe'stä Veikseliin. Mutta Paavikunta, joka\non kaiken tämän mahtavan liikkeen johtanut, ei enää voi tytyä paljaasen\nitsenäisyyteen maallisen vallan rinnalla; se pyrkii yleiseen\nherruuteen, ja sen taistelu maailman-vallasta keisariuden kanssa\nBarbarossan aikana on tämän aian omituisia ilmiöitä.\n\nIII. Vv. 1200-1300: _Ristiretkien jälki-jakso_, joka oikeastaan on\njatkona edelliseen. Keski-aian henki nyt ilmaantuu täydellisen\nkypsyneenä, mutta aatteet jo alkavat kadottaa alkuperäistä\ntuoreuttansa. Jerusalem on jo lopullisesti hukattu. Ristisodat vielä\njatketaan; mutta osittain ne hairahtavat toisille aloille, osittain\nmuuttuvat pelkiksi seikkailu-retkiksi. Niinpä muutama risti-armeija\nvalloittaa Konstantinopolin ja perustaa tuon lyhyt-ikäisen Latinalaisen\nkeisarikunnan idässä. Ludovik Pyhä taas tosin ei unohda ristisodan\npää-määrää, Pyhän-maan valloitusta, mutta kuluttaa voimansa Egyptiä ja\nTunis'ia vastaan. Loppu-päätös on, että Kristityt vihdoin karkoitetaan\nPalestinasta ja Ristiretkien aikakausi loppuu. Myöskin käännytys-toimi\npakanuuden alalla muuttuu yhä enemmän suoraksi valloitustoimeksi.\nNiinpä Saksalaiset ritarit laskevat Preussin ja Liivin asukkaat\nherruutensa alle ja Ruotsalaiset valloittavat Suomenmaan. Vaan\nmiten-kuten on sillä tavoin Kristin-uskon valta tehnyt viimeiset\naskeleensa Euroopassa; ainoastaan muutamat syrjäiset kansat Aasian\nrajoilla ja Litvalaiset Euroopan mantereen rämeisillä sydänmailla ovat\nvielä jääneet yleisen sivistyspiirin ulkopuolelle. Oikeastaan läntinen\nKristikunta, tarkemmin sanoen Paavikunta, on vahvistunut, vaikka sen\nvalta itäisillä mailla raukeaa. Itäisen Kristikunnan alalla sitä\nvastoin on pelkkää häviötä ja perikadon oireita: Kreikan keisarikunta\njo kallistuu hautaansa ja Venäjä joutuu Mongolien vallan alle. Mutta\nläntisessä Euroopassa kaikki elämän nesteet uhkuavat. Pyreneiden\nsaarennossa Maurit melkein karkoitetaan. Ranska alkaa etsiä kansallista\nyhteyttänsä Capetilaisen kuninkuuden suojassa. Englannissa valmistetaan\nperustus-la'illisuuden ensimäiset alkeet. Saksassakin vilkas elämä\nkehittyy, varsinkin kaupan ja porvarillisen toimen alalla, ja\nSaksalainen kansa levittää liikkeensä kauas pohjoisille maille.\nKaiken tämän kirjavan häärinän ylimmäisenä valvojana läntisessä\nmaailmassa, istuu Roman paavi mahtavampana entistänsä. Siveelliset\nperiaatteet eivät enää yksin ohjaa Paavikunnan politiikia; mutta\nse täyttää yhä kunnialla holhoja-virkansa kansojen yli, vaikka\nholhottava ei enää ole lapsi ja isällinen valta joskus muuttuu\nväkivallaksi. Taistelu Paavikunnan ja Keisariuden välillä tähän aikaan\nlopullisesti ratkaistaan: Romalais-Saksalainen keisarin-arvo oikeassa\nmerkityksessään kukistuu Hohenstaufien kanssa, ja paavillisella\nvallalla ei enää ole mitään kilvoittelijaa maailman yleis-johdossa. --\nSilloin seuraa:\n\nIV. Vv. 1300-1450: _Keski-aian loppu-jakso_. Voisimme kenties\nantaa tämän aikakauden ulottua Uskonpuhdistukseen saakka; mutta luulen\nsoveliaammaksi lukea nuo 60-70 vuotta, jotka lisäksi tulisivat,\njoksi-kuksi Uuden-aian aamupuhteeksi, josta vasta saamme puhua.\nKaikessa tapauksessa tässä ei ole puhetta jyrkistä rajoituksista, vaan\nkunkin aikakauden yleisestä luonteesta, ja tämän luonteen käsitämme\nselvemmin, jos emme etene liian lähelle sitä uutta aate-liikettä, joka\ntulee entistä maailman-järjestystä kukistamaan. Keski-aian viimeisen\njakson kuluessa ne johtavat aatteet, jotka edellisinä vuosisatoina\nolivat kansoja elähyttäneet, jo ovat kadottaneet tehonsa ja sisällisen\nvoimansa. Ristiretki-aikakauden hengellisen innostuksen perästä seuraa\nnyt varsinainen kulkutauti inhottavimpia rikoksia, jotka Italiasta\nleviävät Alppien yli, käyvät Ranskan ja Englannin läpitse ja lähettävät\ntarttumuksensa pohjoisiin valtakuntiin asti. Se ei ole raakuuden\nsiveettömyyttä, niinkuin barbarisella aikakaudella ennen muinoin; se on\nitse sivistyksen siveettömyys, ilmestyvä yhteiskunnan korkeimmissa\nkerroksissa, ikäänkuin todistukseksi, että kultuurin perustukset ovat\nvialla. Niinpä vapauden kukistuminen Italian kaupungeissa, Filippo\nKauniin hallitus Ranskassa, Edvard II:n historia Englannissa,\nveljes-murhat Tanskan ja Ruotsin kuninkaallisissa perheissä,\nlukemattomat esimerkit, joita en tässä voi mainita, -- kaikki\ntodistavat, että maallisuus jo etsii kostoa entisten aikain\nliioitetusta hengellisyydestä.\n\nLuonnollista on, että tämmöisissä oloissa perustukset ovat vajonneet\nsiltä siveelliseltä maailman-järjestykseltä, jota kirkon valta edusti.\nPaavikunta yht'äkkiä kukistuu korkealta asemaltaan; Avignon'iin\nsiirtyneinä paavit itsekin unohtavat historiallisen kutsumuksensa,\nunohtavat itse vallanhimonsakin ja joutuvat riettaimman rahan-himon\nvaltaan. Sitten tulevat kirkollisen lohkomuksen rettelöt ja se aika,\njolloin yleiset kirkolliskokoukset istuvat paavillista virkaa\ntuomitsemassa. Itse kirkon vanha ja luja rakennus pitää kuitenkin\nvielä Katholis-kunnan ko'ossa; sillä historialliset aatteet ovat\nsitkeä-henkisiä, ja ihmisten oli siihen aikaan vaikea irtaantua tuosta\njuurtuneesta käsityksestä, että kirkko oli kansojen yhteinen emä,\nyleis-ihmisyyden välttämättömänä muotona. Vaan itse teossa kansat\njo ovat vapauttaneet itsensä kirkollisen johtauksen alta ja\nnoudattavat ainoastaan omia valtiollisia tarkoituksiaan. Näin\nsyntyy kansain-välinen politiiki, jossa paavi on ainoastaan\njäsenenä, eikä enää käskijänä. Aian tärkeimmät tapaukset, niinkuin\nRanskalais-Englantilaiset sodat, taistelut Turkkilaisia vastaan Tonavan\nseuduilla, Hussilaissodat Böhmissä, eivät enää ole maailman tapauksia\nsiinä merkityksessä, että olisivat lähteneet jostakin aian yleisestä\naatteesta, vaan pää-asiallisesti kansallisia tapauksia. Kuinka\naian-henki on muuttunut, havaitaan paraiten Islam'in voitto-kulusta\nBosporon yli. Turhaan Paavikunta tällä kertaa koettaa diplomatiiansa\nvälikappaleita, ko'otaksensa kristikunnan voimia suureen\nuskon-taisteluun. Kansoilla on kotosellaan niin paljon tekemistä,\nett'eivät enää jouda rientämään itäisen maailman avuksi, ja v. 1453\nvihdoin Konstantinopoli lankee Turkkilaisten käsiin. Tämä merkillinen\ntapaus, jonka vaikutus läntiseenkin maailmaan ei suinkaan ollut\nvähäinen, sopii epäilemättä joksikin raja-patsaaksi Uutta aikaa kohden.\nKeski-aika niin-muodoin loppuu Itä-Roman kukistumiseen, samoin kuin\nLänsi-Roman häviö oli ollut Vanhan aian loppu-päätöksenä.\n\nTämä jaksottain järjestetty sisällys-luettelo Keskiaian päätapauksista\ntosin ei vielä anna meille paljon selvitystä kehityksen oikeasta\nluonteesta tällä aikakaudella. Mutta yksi omituisuus kuitenkin heti\nastuu silmiin ja ansaitsee erittäin mieleen painaa, nimittäin tuo\nrikkaampi ja monipuolisempi sisällys, jonka ihmiskunnan historia nyt on\nsaavuttanut muinaisten aikojen suhteen. Niinkuin edellisessä jo olemme\nnähneet, on Vanhan aian historia yleisessä suunnitelmassaan erinomaisen\nyksinkertainen. Historiallinen toiminta edistyy järjestänsä Itämailta\nKreikkaan, Kreikasta Romaan, vihdoinpa Roman tasavallasta Roman\nkeisarikuntaan, ja samana hetkenä, jolloin joku uusi valta astuu asiain\njohtoon, jäävät entiset melkein tykkönään syrjälle. Kehityksen ala\ntosin leviää leviämistään, mutta sen johtava aate on ainoastaan yksi:\nyleis-ihmisyyden synnyttäminen, ja historia liikkuu sen vuoksi jotenkin\nyksisäisenä edistys-sarjana. Roman keisarikunnan kukistuessa tosin uusi\naate, erikois-kansallisuuksien oikeus, nousee näkyviin. Mutta osittain\ntämä uusi historiallinen vaikutin vielä on aatteena kovin heikko,\nosittain aian tärkeimpänä tehtävänä on pelastaa yleis-ihmisyys siitä\ntäydellisestä perikadosta, joka Romalais-maailman hajottua sitä uhkaa.\nSen vuoksi, vaikka Keski-aian alku-osa, jonka olen sen esi-historiaksi\nnimittänyt, on tapauksiltaan varsin kirjava, sen aatteellinen johto ei\nole aivan monipuolinen: historiallisen langan hajallemenneet säät\nyhtyvät jälleen Frankilaiseen maailmanvaltaan, ja kirkonkin vaikutus\nliittyy likeisesti tähän valtiolliseen kehitykseen. Mutta niin\npian kun tulemme varsinaiseen Keski-aikaan, on tapausten yleinen\njuoksu jo jakaantunut jotenkin moni-haaraiseksi. Syynä on, että\nkansallisuuden-aate nyt on varttunut ja muodostuu itsenäisiksi\nkehitys-jaksoiksi kunkin kansakunnan erinäisessä historiassa. Nämä\nkansallisuudet eivät nytkään ole siinä merkityksessä itsenäisiä, että\nniiden historia olisi irtaantunut yleis-ihmisyydestä; päin-vastoin\nniiden historiallinen merkitys riippuu siitä, että he kukin kohdaltansa\npalvelevat ihmiskunnan yleisiä tarkoituksia. Vaan samassa kuin nämä\nkansallisuudet edustavat eri puoliansa yleis-inhimillisessä\nkehityksessä ja siihen vaikuttavat, he myöskin siitä vastaan-ottavat\nvaikutusta ja yllykettä. Näissä oloissa yleis-ihmisyyden muodostus\nhistoriassa tulee entistä moninaisemmaksi ja rikkaammaksi, ja ne\nvallat, jotka sitä siihen saakka yksin ovat edustaneet, alkavat\njärkähtää sijaltansa.\n\nMuutos, joka tässä kohden tapahtuu, on varsin silmiin-astuva.\nKarolingisessa maailman-järjestyksessä, jonka traditionit olivat\nmenneet varsinaiselle Keski-aialle perinnöksi, käsitettiin hengellinen\nja maallinen maailman-valta, Paavikunta ja Keisarikunta, yhdeksi\nkokonaisuudeksi, jonka keskuudessa häiritsemätön sopu-sointu ajateltiin\nvallitsevan. Molempain piti muka yhdessä valvoa siveellisten\nperiaatteiden valtaa Kristikunnassa, molempain piti edustaa\nyleis-ihmisyyden käsitettä ja yksissä neuvoin toteuttaa Jumalan\nvaltakuntaa maan päällä. Vaan tämä periaatteellinen sointuisuus ei\nvoinut pysyväiseksi jäädä, ja todella onkin katsottava länsimaiden\nhyväksi onneksi, että nämä kaksi maailman-valtaa eivät yhteen sopineet\neivätkä myöskään yhtyneet samaan käteen; sillä siinä tapauksessa\nkatholinen maailma olisi muuttunut kristityksi kalifi-kunnaksi ja\nkansallisuuksien itsenäinen elämä olisi epäilemättä tukehtunut.\nKeski-aikaisen historian omituisuus on juuri siinä, että sen omat\nperiaatteet jakaantuvat kahtia ja silloin kääntyvät sisälliseen\ntaisteluun. Hengellinen ja maallinen maailman-johto, vaikka\noikeastaan yhteisestä juuresta lähteneinä, riitaantuvat heti vallan\nharjoituksessa, ja hengellinen puoli, joka on paremmin juurtuneena aian\nkäsitykseen, pääsee vihdoin voitolle. Mutta tähän taisteluun on se itse\nkuluttanut siveellisen pääomansa ja sillä tavoin valmistanut oman\nhäviönsä. Sille välin taas on itse taistelu joka haaralla herättänyt\njoukon uusia voimia, uusia aatteita ja perinnöitä, jotka tapausten\npyörteessä kirmailevat esiin ja koettavat itsellensä temmata asiain\njohtoa. Tästäpä siis Keski-aian kirjava tuoksina, joka hämmentää\nilmiöiden logillista käsittämistä; tästäpä myöskin keski-aikaisen\nelämän rikas moninaisuus, joka kiihdyttää mielikuvituksen.\n\nAikamme ei salli meidän istahtaa katselemaan Keski-aian suurta\nkuvakirjaa, joka, kuten hyvin tiedätte, on täynnänsä viehättävintä\nruno- ja romani-ainetta. Olen jo ennen myöntänyt ja myönnän vieläkin,\nettä tämmöiset historialliset kuvaukset eivät ole merkitystä vailla\nyleiselle sivistykselle, enkä siis paljaan ylönkatseen vuoksi heitä\nsiksensä noita erikois-kohtia Keski-aian elämässä, jotka todellakin\nvoisivat käsityksellemme antaa runsaampaa tosi-asiallista pohjaa.\nSyynä, miks'en niihin ryhdy, on yksistään se, että meidän tällä kertaa\ntäytyy pysyä historian yleisissä johtavissa aatteissa, jonka tähden on\nedellyttäminen, että tapahtumat ja erikois-olot ovat johonkin määrin\ntuttuja asioita. Mutta koska johtavat aatteet tällä aikakaudella jo\nkietoutuvat monivartiseksi kankaaksi, tulee niidenkin selvittäminen\njotenkin mutkikkaaksi työksi. Tahdon tulevissa luennoissa koettaa niitä\njärjestää seuraavien katsantokantain mukaan.\n\nEnsiksi on selko tehtävä Keski-aian suuresta yhteis-toiminnasta,\nRistiretkistä, ja niiden merkityksestä.\n\nToiseksi on tarkastukseen otettava kirkon-valta, Keski-aian vallitseva\naate, ja sen taistelu maallisen vallan kanssa.\n\nKolmanneksi on huomioon johdettava Keski-aian omituinen yhteiskunta,\nläänitys-laitos, ja sen suhteet kuninkaalliseen valtaan ja\nkunnallis-vapauteen.\n\nNeljänneksi täytyy vihdoin erittäin tarkastaa muutamien erinäisten\nmaiden kansalliset historiat ja niiden merkitys yleiselle kehitykselle.\n\nTämä viime-mainittu kohta on senkin tähden viimeiseksi jätettävä, että\nse oikeastaan jo johdattaa meidät Uuden aian kynnykselle. Niinkuin\nvasta saamme nähdä, on Uuden aian omituisuus Keski-aian suhteen siinä,\nettä yleis-ihmisyys, humaniteeti, ei enää tarvitse nimen-omaista\nlaitosta, joka sitä edustaisi samalla tavoin kuin maailman-vallat\nVanhaan aikaan ja kirkollinen monarkiaa Keski-aikana; vaan se ilmestyy\nsinänsä itse kansakuntien toimissa ja yhteisissä harrastuksissa.\nSamassa määrässä siis kuin Paavikunta heikkonee ja kansallinen elämä\nEuroopan etevimmissä valtakunnissa vahvistuu, siinä määrässä myöskin\nKeski-aika tekee loppua ja Uusi aika on tulossa. Ymmärrämme tästäkin,\nettä näiden suurten aian-jakojen todelliset rajat eivät voi olla aivan\njyrkkiä. Niihin sopii, mitä jo ennen olen sanonut aikakausien rajoista\nylipäänsä johtavien aatteiden historiassa.\n\nOlemme nyt kuluttaneet kokonaisen luento-tunnin paljaasen\njärjestämis-työhön. Mutta vastaisen tutkimuksemme menestykselle on\njärjestys ensimäisenä ehtona, enkä luule siis aikamme hukkaan menneen,\nvaikka olemme Ristiretki-aikakauden edellä hetkeksi pysähtyneet,\nluodaksemme yleis-silmäyksen pidempäänkin aian-mittaan eteen käsin.\n\n\n\n\nKahdeksas-toista Luento.\n\nRistiretkistä.\n\n\nArvattavasti ei kukaan minulta odota varsinaista kertomusta\nRistiretkien suuresta näytelmästä. Jo ensimäinen Ristiretki yksistään\non aine semmoinen, että se tuskin mahtuisi yhden luennon rajoihin, ja\nRistiretkien syyt ja seuraukset saattavat olla niin moninaisia, että\nniiden tutkimisessa on isoja kirjoja sepitetty. Näin ollessa, minun\ntäytyy tunnustaa, että olen paljon epäillyt, mitä kohtia Ristiretkien\nilmiöstä minun pitäisi nimen-omaan esille tuoda. Syiden ja seurausten\nsuhteen on hyvin tavallista, että käsitetään koko edellinen kehitys\nsyiksi ja samalla tavoin kaikki, mikä itse teossa seuraa, Ristiretkien\nseurauksiksi. Mutta näin laveasta käsitys-tavasta on se haitta, että\ntapausten aatteellinen johto kokonaan haihtuu ilmiöiden moninaisuuteen,\neli, kuten on tapa sanoa, metsä ei nä'y puiden tähden. Täytyy siis\neroittaa pois semmoiset syyt ja semmoiset seuraukset, jotka eivät\nvälttämättömästi asiaan kuulu, saadaksemme selvää käsitystä siitä, mitä\ndramassa kutsutaan toiminnan varsinaiseksi juoneksi. Tahdon selittää\najatukseni siinä kohden parilla esimerkillä.\n\nEpäilemätöntä on, että feodalismin muodostus länsimailla on niitä\nseikkoja, jotka ovat paljon vaikuttaneet Ristiretkien luonteesen.\nLänsimaiden yhteiskunta oli, näet, vihdoin asettunut vakinaiseen\nmuotoon ja sen varttunut elämän-voima tunsi tarvetta vaikuttaaksensa\nulospäin. Silmin-nähtävää onkin, että pää-asiallisesti tuo nuori,\nseikkoja etsivä feodali-maailma tässä Ristiretki-liikkeessä astuu\nesiin; nuo irtaimet laumat, joita Pietari Erakko tai Valter Tyhjä\njohdattivat, eivät olisi mitään maailman-tapausta toimeen-saaneet,\nellei suuret läänitysherrat vassalleinensa, eräs Gotfrid Bouillon'in\nherra, eräs Balduin tai Raimund, olisi liikkeelle lähteneet. Kun\nPyhä-maa on valloitettu, järjestetään tässä kaukaisessa idässä uusi\nyhteiskunta, jossa feodalismin periaatteet puhtaudessaan toteutetaan,\nja näiden periaatteiden mukaan myöskin ensimäinen feodalinen lakikirja\ntässä Jerusalemin kuningaskunnassa muodostuu. Tämä kaikki todistaa\nkyllä selvästi, että feodalismin osallisuus Ristiretkissä ei suinkaan\nole vähäinen ollut. Mutta emme kuitenkaan saa siihen määrään asti\nliioitella feodalismin merkitystä siinä kohden, että siitä etsisimme\nvarsinaisen syyn tähän suureen liikkeesen. Muistamista on, että\nRistiretkien oikea aate oli hengellinen aate, ja läänitys-maailma oli\nainoastaan se käsillä-oleva aineellinen välikappale, jota tämä aate\nkäytti palvelukseensa. Mahdollista kyllä on, että feodalinen maailma\nkaikessakin tapauksessa olisi käyttänyt nuorta voimaansa johonkin\nsuuremmoiseen yritykseen valloituksen uralla, ja aian tapahtumat\nantavatkin meidän aavistaa, että sen taipumukset siihen suuntaan\nkävivät. Niinpä oli vasta muutamia vuosikymmeniä ennen Ristiretkien\nalkua feodalinen tulva upottanut laineisinsa Anglosaksien valtakunnan\nEnglannissa ja siellä perustanut uuden, läänitys-laitoksen mukaan\njärjestetyn valtion. Samanlaista valloitusta melkein samaan aikaan\ntehtiin Etelä-Italiassa ja Sikeliassa, jotka temmattiin Kreikkalaisten\nja Saracenien käsistä ja liitettiin feodaliseen länsi-maailmaan.\nVihdoin itse Ristiretkien aikakaudella tuo niin-kutsuttu Neljäs\nristiretki, jonka kautta Konstantinopoli valloitetaan ja Latinalainen\nkeisarikunta saapi alkunsa, on pelkkä feodalinen yritys, jolta aian\nhengellinen aate, oikea ristiretki-aate, jo on kadoksissa. Voimme\nniin-muodoin pitää jokseenkin luultavana, että jos ei aian\nuskonnollinen henki olisikkaan johtanut länsimaiden kansoja Pyhän-maan\nvalloitukseen, nämä kansat kuitenkin tähän aikaan olisivat levittäneet\nvaikutustansa kyllä kaukaisille aloille. Mutta aivan varma on, että se\nnimen-omainen suunta, jonka tämä vaikutus sai Ristiretkissä, ei ollut\nfeodalismista, vaan aian hengellisestä harrastuksesta lähteneenä.\nRistiretki-yrityksen menestys epäilemättä suuressa määrässä riippui\nsiitä, että juuri siihen aikaan feodalinen soturi-sääty oli länsimailla\njärjestynyt; mutta yhtä epäilemätöntä näyttää olevan, että ilmankin\ntämä yritys olisi tavalla tai toisella alkuun tullut. Ristiretkien\nainoana syynä oli siis minun mielestäni se hengellinen herätys, joka,\nkuten eräässä edellisessä luennossa olen osoittanut, Cluny'stä lähtien\noli uudesta synnyttänyt kirkolliset olot ja nyt alkoi mahtavasti\nvaikuttaa maalliseenkin yhteiskuntaan.\n\nKoska niin-muodoin Ristiretkien juuret ovat etsittävät kirkollisesta\nyhteiskunnasta, eikä maallisesta, saattaisimme tulla siihen\nkäsitykseen, että kirkon nyt valmiiksi järjestynyt hallitus-muoto,\nPaavikunta, on ollut vaikuttavimpana syynä tähän omituiseen puuhaan.\nVaan jos itse tapauksia likemmin tarkastelemme, täytyy heti huomata,\nettä paavillisen vallan osallisuus niissä on ollut jotenkin vähäinen.\nTietysti se johtava asema, minkä paavin-virka nyt oli saavuttanut, teki\nvälttämättömäksi, että kirkon ylipaimen asettui Ristiretki-asian\netupäähän. Vaan, kuten hyvin tiedämme, itse tuuma ei ollut Vatikanossa\nsyntynyt; päin-vastoin se mahtava aate-virta, jonka tunnus-sanana oli:\n\"Jumala sen tahtoo!\" -- temmasi paavi Urbanon mukaansa Piacenzaan ja\nClermont'iin, missä hänen läsnä-olonsa tosin lisäsi innostusta ja\nkohotti risti-lupauksen juhlallisuutta. Seuraavina aikoina paavillinen\nvalta hyvin ymmärsi käyttää tätä innostusta hyödyksensä; sillä se\nsuuri yhteis-etu, minkä länsimaiden kristikunta nyt oli saanut\nvalvottavakseen Palestinassa, oli myöskin hyvänä tukena paavillisen\nyleis-monarkiian pyyteille kotosella. Mutta ei ainoata kertaa\ntapahtunut, että \"Pyhä isä\" itse olisi pitänyt velvollisuutenaan ryhtyä\ntämmöisen retken johtamiseen; toisin sanoin, kirkon kotoinen hallitus\nkatsottiin aina tärkeämmäksi kuin Kristuksen haudan valloitus ja\npuolustus Palestinassa. Tämmöinen järkevyys tällä innostuksen\naikakaudella osoittaa kumminkin, että ristiretki-yritys ei ollut itse\nPaavikunnan periaatteista lähtenyt. Toinen ristiretki todistaa vielä\nselvemmin kuin Ensimäinen, että asia ei riippunutkaan paavillisen\nvallan toimesta. Tapaus on sen puolesta merkillinen, että tällä kertaa\nsekä kristikunnan maallinen päämies, Konrad III Saksassa, että\n\"kaikkein kristillisin majesteetti\", Ranskan kuningas, ottivat ristin\nja lähtivät Pyhälle-maalle. Mutta kristikunnan hengellistä päämiestä ei\nkoko toimessa kuulunut eikä näkynyt; sillä satunnaiset häiriöt Roman\nkaupungissa juuri sillä hetkellä heikonsivat paavien asemaa, ja\nristiretki-puuhan varsinaisena toimeen-panijana oli nyt Pyhä Bernhard\nBourgogne'ssa, Clunylaisten periaatteiden sen-aikuinen edusmies. Että\npaavit muutoin virkansa puolesta alituisesti kehoittivat yhä uusiin\nristiretki-ponnistuksiin, ja että Ristiretkien aikakausi on sama kuin\npaavillisen mahtavuuden aika, tämä kaikki ei te'e toista syyksi ja\ntoista seuraukseksi. Molemmat, sekä kirkollisen monarkiian valta\nkotosella että läntisen kristikunnan valloitus-puuha itäisillä mailla,\nolivat saman aian-hengen lapsia ja niiden voima sen vuoksi syntyy ja\nkuolee tämän hengen kanssa.\n\nMerkillistä on nähdä tämän aian-hengen vaiheita, niinkuin ne\nRistiretkissä ilmaantuvat. Ensimäisessä ristiretkessä tämä henki puhkee\nyleiseen kansojen sotahuutoon: \"Jumala sen tahtoo!\" -- Inhimillistä\njohtausta ja järjestystä tuskin katsotaan tarpeelliseksi; itse matka on\nenemmin jonkun kansain-vaelluksen kuin sotaretken kaltainen. Mutta\nritarisuuden ihanimmat kukat puhkeavat tällä vaivaloisella, verellä\nkastetulla tiellä. Retken varjopuolet -- ja niitä ei suinkaan puutu --\nhimmenevät kahden kirkkaan nimen valossa: Gotfrid ja Tankred. ovat\nkristillisen ritarin ihanne-kuvat, joissa voima ja urous yhdistyivät\nvilpittömyyteen ja uskonhartauteen. Tätä uskon-soturin ihannetta\nkoetetaan nimen-omaan toteuttaa hengellisten ritarikuntain muodossa,\nliittämällä taistelu-velvollisuudet ja munkki-lupaukset yhteen. Näin\nsyntyvät Johanniittain ja Temppeli-herrain veljistöt, myöhemmin\nmyöskin Saksalaiset Maarian-ritarit ja nuo Viron historiasta tunnetut\nKalpa-veljet. Cluny'n hartauden-henki käypi koko tämän ilmiön läpitse;\ntuon aikoinaan puuhatun \"Jumalan rauhan\" perästä on nyt todellakin\nseurannut \"Jumalan sota\", taistelu uskon palveluksessa taivaallisten\naarteiden tähden. Vielä Toinenkin ristiretki osoittaa samaa puhtaasti\nuskonnollista luonnetta; kuitenkin on siinä eroituksena, että maallinen\nkomento ja johto käsitetään välttämättömän tarpeelliseksi, ja kansojen\nhallitsijat asettuvat vassalliensa ja alamaisten etupäähän. Kolmannessa\nristiretkessä on jo hengellinen innostus paljon vähentynyt. Pyhän-maan\npuolustus on tullut länsimaiden ruhtinaille ja ritareille enemmin\nkunnian kuin hartauden asiaksi. Fredrik Barbarossa arvaa tässäkin\nkohden keisariuden kunnian korkealle ja lähtee ensimäiseksi liikkeelle;\nRikhard Leijonamieli taas on aian ritarillisen kunnian-tunnon edusmies,\nja Filippo Augusto häpee yksin jäädä kotia. Mutta uskonnollinen\ninnostus on paljon vähentynyt, ja itse ritarisuus ei enää yksistään\ntarkoita voiman ja miehuuden pyhittämistä Jumalan kunniaksi, vaan alkaa\nmuuttua maalliseksi kunnia-laitokseksi, jossa miehuus ja hienot tavat\nyhdistetään. Koska Jerusalem nyt on kadotettu ja kokemus osoittaa,\nett'ei enää voida sitä takaisin saada, alkaa ristiretki-into laimistua.\nNiin-kutsuttu Neljäs ristiretki tuskin enää ansaitsee tätä nimeä.\nKuitenkin näin mahtava liekki ei kerrassaan sammu, vaan leimahtaa\ntuon-tuostakin jälleen ilmi-tuleen; niinpä entisen aian hurskaus saapi\nuuden edusmiehen Ludovik Pyhässä, monta muuta jaloa yksityis-henkilöä\nmainitsematta. Vaan oikeastaan länsimaiden ritarisuus jo etsii\nvaikutus-alaansa omista kotoisista oloista ja Ristiretkien aikakausi\nkallistuu lopulle. Tällä välin muutamat muutkin, oikeastaan\nvaltiolliset yritykset ovat liittyneet ristiretki-aatteesen; sitä laatua\novat esm. valloitus-sodat Slavilaisten ja Suomalaisten kansain alalla\nsekä Albigensi-sodat Etelä-Ranskassa. Mutta näissäkin uskonnollinen\nvaikutin yhä enemmin astuu syrjälle ja valtiolliset tarkoitukset\nanastavat etusijan. Clunylainen henki on lakannut olemasta aian-henkenä\nja toisia aatteita on jo tapausten johdossa.\n\nTämä Clunylainen henki, tämä Ristiretkien harrastus, keskiaikaisen\najatus-tavan sisällisin ydin -- kykenemmekö sitä enää meidän aikana\ntäydellisesti arvostelemaan? -- En tahdo sillä sanoa, että nykyinen\naika olisi liian aineellinen, voidaksensa uskonnollisille liikkeille\nylipäänsä arvoa antaa; mutta itse uskonnollinen katsanto-tapa meidän\naikana on niin toisenlainen kuin Keski-aian, että meidän on vaikea\ntasapuolisesti tuomita hengellisyyden ilmestys-muotoja näin kaukaisella\naikakaudella. Tiedämme kaikki, että Keski-aian jumalisuudella oli\nmuutamia omituisuuksia, jotka me puhdistetun uskon valossa käsitämme\nerhetyksiksi, mutta jotka kumminkin kokonaan perustuivat kansojen\nsen-aikuiseen sivistyskantaan. Se kasvattaja-virka, minkä Kristin-usko\nnyt monta vuosisataa oli harjoittanut Keski-aian raakojen kansakuntien\nkesken, oli vähitellen muodostellut sen opinkaavojakin tämän\npedagogillisen tarpeen mukaan; pait sitä oli entisestä pakanuudesta\njäänyt kansojen mieleen joukko käsitteitä, jotka nyt ilmaantuivat\njalostuneina kristityssä puvussa. Niinpä esm. nuo lukuisat\njumalais-olennot, joilla kansojen kuvitus heidän pakanuutensa aikana\noli täyttänyt kaikki luonnon alat, olivat heittäneet sijansa eräälle\nvielä lukuisammalle \"taivaan valtakunnan herrasväelle\", jonka\nsuojelusta ja esirukousta anottiin, ja jonka kuvia ja pyhiä jäännöksiä\ntaika-uskoisella kunnioituksella palveltiin. Myöntämistä on, että\nClunylaisen parannuspuuhan ohessa myöskin pyhäin-palvelus ja pyhäin\njäännösten kunnioitus karttui suunnattomin määrin, muuttuen\nikäänkuin uskonnon kansan-tajuiseksi osaksi. Ylipäänsä aikakauden\npyhyyden-käsitys oli muodostunut vasta-kohdaksi tapojen raakuudelle;\nulkonainen hurskaus, lihan kuolettaminen, ruumiin kiduttaminen ja\nhartauden-harjoitus eli niin-kutsuttu askeesi oli tullut kristillisen\nsiveys-opin korkeimmaksi kaavaksi, ja \"hyvät työt\" saivat etusijan\nautuuden-opissa. Näistä hyvistä töistä oli vaellus Kristuksen haudalle\nja aseellinen taistelu uskon puolesta etevimpiä, ja ristiretki-aate\nihan luonnollisesti näistä juurista yleni. Voimmepa tämän johdosta\nsanoa, että Ristiretket olivat uskonnollisten harha-luulojen hedelmänä,\neivätkä siis siveelliseltä luonteeltansa ole korkealle arvattavat.\n\nMutta tämmöinen tuomio ei kuitenkaan olisi täysin kohtuullinen.\nKeski-aian uskonnollinen kaava oli epäilemättä ollut pakoitettu paljon\nmuodostumaan sen-aikuisten kansojen raaempaan käsitykseen; mutta uskon\nydin ei ollut kokonaan turmeltunut ja noiden satunnaisten muotojen alla\neli paljon syvämielisyyttä, paljon totista kristillisyyttäkin. Itse\nristiretki-saarna ei asettanut tätäkään \"pyhää työtä\" autuuden\nvarsinaiseksi välikappaleeksi, vaan edellytti oikeastaan syntein\nkatumista ja mielen parannusta, jonka perästä kirkko saattoi hyvän työn\ntäyttäjälle luvata synnit anteeksi.[44] Emme siis saa kokonaan\nhalveksia sitä uskonnollista innostusta, joka Ristiretkissä puhkee\nsotaisiin tekoihin, jos kohta nämä \"hyvät työt\" eivät vastaa meidän\nkäsitykseemme kristityn velvollisuuksista. Mutta jos sillensä jätämme\nasian jumaluus-opillista puolta emmekä ota lukuun kuin Ristiretkien\nvaikutusta kansojen siveelliseen henkeen, on luullakseni niille vielä\nsuurempi arvo annettava. Vai käyneekö kieltää, että ne sadat tuhannet\nristi-vaeltajat, jotka uhrasivat omat itsekkäät etunsa, jopa\nhenkensäkin, aatteellisten harrastusten palveluksessa, ovat tällä\ntavoin todellakin elämäänsä jalostuttaneet! -- ja käyneekö epäillä,\nettä se hengen-ylevyys, jonka tämä alttiiksi-antamus synnytti, on\nvaikuttanut niinkuin virvoittavainen aamu-kaste länsimaiden kultuuriin!\n-- Varma ainakin on, että Ristiretkien kautta heräsi uusi ajatusten\nliike, vilkkaampi edistyksen vauhti sekä henkisellä että aineellisella\nalalla. Länsi-Euroopan kansat olivat pait sitä nyt kerrassaan astuneet\nulos umpinaisuudestaan ja saaneet yhteisiä harrastettavia, jotka heidät\nyhteen liitti yleisiä tarkoituksia varten. Tällä tavoin Ristiretket\nsynnyttivät yleisen Eurooppalaisen politiikin, joka Kristikunnan\nkansoista muodosti yhteisen valtiollisen perhekunnan. Se oli samaa,\nmitä kirkko jo oli tehnyt uskonnollisella alalla; mutta asia nyt\nkehittyi kansain-väliseksi keskuudeksi politiikin kaikissa haaroissa.\nKenties saatatte vähän oudoksua, että minä tässä seikassa näen jotakin\nsiveellistä kehitystä; sillä olemme tottuneet ajattelemaan, että\npolitiikissa jokainen kansakunta ainoastaan valvoo omia etujansa muita\nkansoja vastaan, toisin sanoin: että kansallis-itsekkäisyys on siinä\nainoana lakina, -- ja tätä tietysti ei sovi sanoa siveelliseksi\nolo-kohdaksi. Mutta muistamista on, että yleisen politiikin aatteena on\nsovittaa kansojen yksityis-edut yleisten tarkoitus-perien mukaan, ja\njuuri tässä merkityksessä Eurooppalainen politiiki sai Ristiretkissä\nalkunsa.\n\nKysymys Ristiretkien seurauksista on muutoin paljoa monihaaraisempi\nkuin kysymys niiden syistä; sillä, vaikka ainoana varsinaisena syynä on\nedellisen aian uskonnollinen liike, ja vaikka Ristiretkien oikea\nluonne on hengellisten periaatteiden toteuttaminen suuremmoisessa\nvaltiollisessa yrityksessä, eivät seuraukset suinkaan ole\nyksin-omaisesti hengellistä laatua. Päinvastoin näemme, että\nristiretki-innostuksen perästä tulee ensi aluksi uskonnollinen laimeus\nja kristillisen siveellisyyden rappeutuminen 13:nnen vuosisadan lopulla\nja 14:nnen alulla, kuten jo ennen olen huomauttanut. Olemme kuitenkin\näsken nähneet, että kansojen henkiset voimat ylipäänsä olivat\nristiretki-ponnistusten kautta varttuneet, ja tämä uusi elämän-voima\nnyt alkaa vaikuttaa kaikkiin elämän aloihin. Niinpä Ristiretkien\nvaikutukset leviävät tieteisin ja taiteisin, tapoihin ja kultuuriin,\nkirkon oloihin ja maalliseen yhteiskuntaan, Kirkossa ja valtiossa tämä\nuusi aatteiden liike ensin näyttää turmelevan entisten olojen\nperustukset. Kirkon holhoja-virka ei enää ole niin tarpeellinen kuin\nentisinä aikakausina, ja läänitys-laitoksen kankea kaava ei enää riitä\nkansojen yhteiskunnallisiin tarpeisin. Senpä tähden sekä kirkollinen\nettä maallinen yhteiskunta alkaa höltyä rakennuksessaan, ja siihen ovat\nRistiretket välillisesti syynä. Mutta sama aatteiden liike, joka siinä\nkohden vaikuttaa hajottavaisesti, ryhtyy myöskin työhön, luodaksensa\nuusia aian-mukaisempia muotoja kirkolle ja yhteis-elämälle. Sekä\nUskon-puhdistus että Uuden aian valtio-tila jo itävät siinä\nviljelysmaassa, jonka Keski-aian suuri Ristiretki-puuha on valmistanut.\n\n\n\n\nYhdeksäs-toista Luento.\n\nKeski-aian Katholiskunta.\n\n\nKeski-aian oloja arvostellessa, emme milloinkaan saa unohtaa, että koko\nläntistä maailmaa siihen aikaan oikeastaan käsitettiin yhdeksi\nvaltakunnaksi, joka periaatteessa oli seisovinaan yhteisen hallituksen\nalla. Kun Kaarlo Suuri joulujuhlana v. 800 Pyhän Pietarin kirkossa\nRomassa vastaan-otti keisarillisen kruunun, hän lausui tämän viran\nvelvollisuudeksi suojella Kristuksen kirkkoa pakanain päällekarkauksia\nvastaan ulkonaisesti ja sen ohessa sisällisesti sitä vahvistaa\noikean uskon yllä-pitämisellä. Vaan keisarin apuna tässä jalossa\nmaailman-hoidossa oli muka kirkon ylipaimen, Roman pispa; hänenpä\ntehtävänsä, Kaarlon käsityksen mukaan, oli \"rukouksillaan auttaa\nsiihen, että Kristitty kansa saapi Jumalan vihollisista voiton ja\nJesuksen nimi kaikessa maailmassa tulee ylistetyksi, vieläpä edellä\nkaiken valvoa hyvää järjestystä kirkossa, itse noudattaa nuhteetonta\nelämän-vaellusta ja kansoja pyhyyteen kehoittaa\". Kuten näemme,\nkeisariuden etusija tässä hallitus-ohjelmassa oli aivan taattu, eikä\nmitään eripuraisuutta hengellisen ja maallisen vallan välillä silloin\najateltu mahdolliseksi. Seuraavina aikoina tosin Kaarlo Suuren\nyleismonarkiia meni pirstoiksi, mutta keisarin-arvo kuitenkin\njatkettiin, ja kun se vihdoin jäi yksin-omaisesti kuulumaan Saksan\nvaltakuntaan, se kuitenkin yhä edelleen käsitettiin joksikin\nyleis-herruudeksi koko läntisessä kristikunnassa. Tällä oikeudella\nSaksan kuninkaat Otto Suuresta alkaen ottivat Italian haltuunsa;\nmyöhemmin myöskin Burgundian avoimeksi tullut kuningaskunta liitettiin\nkeisarien vallan alle, ja vaikka keisarien suoranainen hallitus ei\nedemmäksi levinnyt, oli rajoituksen syynä ainoastaan yleis-monarkiian\nkäytöllinen mahdottomuus sekä kansallisuuksien vastahanka.\nSemmoisissakin maissa, missä keisarin käsky oli ihan voimaton,\ntunnustettiin periaatteessa tämä yleis-herruuden oikeus, vieläpä\nniihinkin aikoihin, jolloin keisariuden arvo jo oli itse Saksan\nvaltakunnassa riutuneena. Niinpä esm. Ranskan ja Englannin valtiomiehet\neivät tosin mielellään tunnustaneet Saksan hallitsijain korkeampaa\narvon-asemaa, ja jokainen yritys keisarien puolelta sekaantumaan\nRanskan asioihin vastustettiin aseellisella voimalla. Mutta\nsemmoinenkin mies, kuin esm. Ranskan kuuluisa kansleri Suger 12:nnella\nvuosisadalla, ei toki kieltänyt keisari-aatteen oikeutta. Vielä\n14:nnellä vuosisadalla arveli Englantilainen Skolastikko Occam, että\nSaksan keisari oli perinyt Romalais-keisarien rajattoman herruuden koko\nmaanpiirin yli, joka herruus muka oli suorastaan Jumalasta lähtenyt.\nAsian laita oli, että Keski-aika ei ollut itsellensä omaa valtiollista\nihannetta luonut, vaan yhä koetti riippua kiinni muinaisen\nRomalais-maailman käsitteistä. Tosin Roman keisarikunnan valtiollinen\nkokonaisuus oli auttamattomasti hukkaan mennyt. Romalaisen\nyleis-valtion sijaan oli vain saatu yleinen länsimainen kristikunta ja\nRomalaisen humaniteeti-aatteen sijaan oli tullut Kristin-usko. Mutta\ntuo näin kehittynyt kirkollinen yhteis-henki oli niin voimakas, että se\nikäänkuin peitti valtiollisen hajanaisuuden. Katholisen uskonsa\nvoimasta kaikki länsimaat olivat yhtenä kristi-kansana, jonka\nvaltiollisena päänä keisari oli. Ristiretket, joista jo olemme\npuhuneet, olivat niin-sanoakseni tämän yleisvaltion ulko-politiiki, ja\nsen periaatteen mukaan, minkä jo Kaarlo Suuri oli lausunut, oli\nristiretkien johtaminen keisarillisen viran etevimpiä velvollisuuksia.\n\nTuon mainitun yhteis-hengen kirkollinen laatu kuitenkin vaikutti, että\nkeisarin ja paavin keskinäinen suhta maailman hallitsemisessa\nvähitellen tuli toisenlaiseksi, kuin Kaarlo Suuren aikana oli ajateltu.\nNiinkuin jo eräässä edellisessä luennossa olen osoittanut, oli Henrik\nIII viimeinen keisari, joka täydessä määrässä harjoitti keisariuden\nsuojelus-herruutta paavillisen istuimen yli, asettaen kelvollisia\nSaksalaisia miehiä Roman kirkon etupäähän. Italiassa kansallinen ja\nuskonnollinen vastenmielisyys heräsi tätä muukalais-johtoa vastaan, ja\nmaailmassa yleisesti oli se käsitys tullut vallitsevaksi, että\nhengellisen hallituksen piti olla itsenäisenä ja maallisesta\nhallituksesta eroitettuna. Tälle perustukselle nyt Gregorio VII:nnen\naioista asti kirkollinen yleis-monarkiia rakennettiin. Kuinka\nsuuremmoinen, kuinka tarkasti järjestetty tämä kirkollinen valtakunta\noli, varsinkin jos se verrataan maallisen yhteiskunnan kirjavaan\nsekasortoon! Lapinmaan rajoista Sikeliaan asti vallitsi sama sääntö, ei\nainoastaan kirkon opissa ja jumalanpalveluksen menoissa, vaan myöskin\nseurakuntien hallinnossa ja ulkonaisissa suhteissa. Roma, maailman\nvanha pääkaupunki, se paikka, jossa apostolit Pietari ja Paavali olivat\nperustaneet länsimaiden emä-seurakunnan, oli itsestään tämän monarkiian\npääkaupunkina; muutoin maailma oli jaettuna metropoliittakuntiin eli\narkkipispan-alueisin, joista kukin käsitti useita suffragani-piirejä\neli tavallisia hiippakuntia. Tämän vakinaisen -- eli, kuten sanottiin\n\"saekularisen\" s.o. maallisen -- kirkko-järjestelmän ohessa löytyi\ntoinen, vielä hengellisempi, nimittäin luostari-laitos, järjestettynä\neri säätykuntiin, jotka kukin erikseen olivat jakaneet vaikutus-alansa\nprovincioihin eli hallinto-piireihin. Mutta ylimmäinen johto lähti\nRoman paavillisesta \"Kuriasta\", joka valvoi, että kirkon sääntöjä joka\npaikassa noudatettiin. Tuo Romalais-oikeuden malliin kehitetty\nKanoninen oikeus määräsi tarkkuudella kaikkia kirkollisen hallinnon\nsuhteita: arkkipispat, pispat ja vakinainen papisto olivat tämä\nhengellisen monarkiian virkamiehinä, munkkikunnat olivat sen armeijana,\nja \"Pietarin-penningin\" kautta kaikki kristityt maksoivat veronsa\nmaailman ylipaimenelle tuon yleisen hoidon kustannuksiin. Eikä\nsovi suinkaan sanoa, että paavit laimeasti hoitivat tätä avaraa\nhallitus-virkaansa. Kun näemme, millä hellyydellä ja tarkkuudella\nvalvoivat kaukaisimpienkin maiden asioita, pitäen kirkon ja uskonnon\netuja silmällä milloin Palestinassa, milloin Suomessa tai Virossa,\nmilloin Saksan, Ranskan tai Englannin valtio-suhteissa, täytyy meidän\nihmetellä sitä jäntevää järjestelmää, joka osasi pitää niin monta\nhajanaista lankaa ko'ossa. Tavan-takaa paavilliset legatit kulkivat eri\nmaiden läpitse teroittamassa kirkon sääntöjen noudattamista ja\nsovittelemassa missä selkkauksia oli syntynyt. Toiselta puolen myöskin\nkirkon miehet kaikista maista varsin usein tulivat pyhissävaeltajina\ntai seurakuntansa asioita varten \"Romalaisen kurian kynnykselle\".\nNäillä tavoin alituinen vaihe-vaikutus ylläpidettiin pään ja jäsenten\nvälillä ja kokonaisuuden-tunto pysyi tuoreena ja tehokkaana.\n\nLuonnollista oli, että tämä lujasti perustettu kirkollinen järjestys\npian joutuisi otteluihin maallisen vallan kanssa. Kussakin\nvaltakunnassa tämä riita sai alkunsa siitä, että kirkon miehet\nolivat kerrassaan valtion alamaisia ja paavin käskyläisiä, ja että\nkansalais-velvollisuudet eivät aina soveltuneet kirkon etujen kanssa.\nJo yksistään se seikka, että tahdottiin eroittaa kaikki kirkolliset\nhenkilöt maallisen tuomio-oikeuden alta, oli arveluttava poikkeus-kohta\nkansojen yhteis-elämässä, mutta vielä haitallisemmaksi tuntui se suuri\nmaallinen vaikutus-voima, minkä kirkolliset ylimykset läänitystensä ja\ntilustensa kautta olivat saavuttaneet. Kaikissa maissa olivat\narkkipispat, pispat ja abbatit liian mahtavia valtion jäseniä, että\nkruunu olisi voinut luopua kaikesta oikeudesta näiden virkojen\nasettamisen suhteen; jos taas asettamis-seikasta oli sovittu,\nnämä hengelliset herrat kumminkin sekaantuivat valtiollisiin\npuolue-taisteluihin ja saattoivat silloin joutua kinaan kuninkaallisen\nvallan kanssa. Tällä tavoin ei ainoastaan kysymykset hengellisestä\ntuomio-oikeudesta ja investiturasta, vaan myöskin lukemattomat\nyksityis-rettelöt alinomaa häiritsivät kirkon ja valtion väliä eri\nvaltakunnissa. Samassa määrässä kuin yleisen kirkon aate vahvistui,\nsamassa määrässä myöskin paavillinen istuin tahtoi anastaa itsellensä\nkaitsija-oikeutta valtakuntien sisällisissä asioissa ja riitauntui\nniin-muodoin kuningasten kanssa joko suoranaisesti tai arkkipispainsa\nkautta. Tämmöistä riitaa on jo 12:nnen vuosisadan keskipaikoilla\nuseissa kohden syttymäisillään. Kuka ei muista Tuomas Becket'in ja\nHenrik II:n historiaa Englannissa. Aivan samaan aikaan Tanskan primas\narkkipispa Eskil oli riitauntunut kuninkaansa Valdemar Suuren kanssa ja\npakeni niinkuin Becket'kin paavin turviin. Mutta paavi itse oli tähän\naikaan maanpakolaisena samojen periaatteiden tähden; sillä myöskin\nkristikunnan kaksi johtavaa valtaa, keisarius ja paavikunta, olivat\ntaas törmänneet yhteen, niinkuin Gregorio VII:nnen aikana edellisellä\nvuosisadalla. Se mies, joka tällä kertaa astuu esiin kirkollisen\nmonarkiian edusmiehenä, on paavi Aleksanteri III, ja kysymyksenä ei\nenää ole puolustaa kirkon itsenäisyyttä maallisten valtain suhteen,\nvaan kerrassaan laskea maallinen valta kirkon yleis-herruuden alle.\nMutta keisari-aatteen edusmiehenä sattuu olemaan uhkein hallitsija,\nminkä Saksan historia tuntee, tuo ankara Fredrik Barbarossa, joka ei\nhetkeäkään epäile, että Saksalais-Romalainen keisari on Konstantino\nSuuren la'illinen perillinen. Taistelu maailman-vallasta, jommoista\ntuskin Hildebrand vielä oli aavistanutkaan, oli niin-muodoin syttynyt\nKeski-aian suurten peri-aatteiden välillä.\n\nMinun ei tarvitse kuin lyhyesti viitata tämän taistelun pääkohtiin.\nRiidan alku on varsin merkillinen. V. 1157 Lokakuussa piti keisari\nFredrik loistavat herrainpäivät Besançon'issa Burgundiassa. Hän oli\npari kolme vuotta ennen tehnyt ensimäisen retkensä Italiaan, ottanut\nLombardian rautakruunun Paviassa ja keisarin-kruunun Romassa, sekä\nTortonon ja lpoleton hävityksellä osoittanut, että paljas nimi-herruus\nei häntä tydyttänyt. Nyt hän pakoitti Burgundian kuningaskunnan\nvassallit alamaisuuteen, ja hänen aikomuksensa oli ensi tilassa jälleen\nkäydä Italiassa, keisariuden oikeuksia julistuttamassa tuon oppineiden\ntutkimuksilla uudestaan vironneen Romalais-la'in mukaan. Silloin tuli\nhänen eteensä paavi Hadrianon legati, kardinali Roland, haikealla\nvalituksella keisarikunnan huonosta poliisista. Oli, näet, äskettäin\ntapahtunut, että edellä-mainittu Lund'in arkkipispa Eskil,\npaluumatkalla Romasta, oli samassa Burgundian maassa tullut ryöstetyksi\nja pahoin pidellyksi; mutta keisari, joka vihasi Eskiliä, ensiksi siitä\nsyystä että tuo vuosisadan alulla perustettu Tanskalainen arkkipispuus\noli lakkauttanut Bremen'in arkkipispain vanhat primas-oikeudet\npohjoisissa valtakunnissa ja toiseksi senkin tähden että Eskil itse\nvastusti keisarin vaatimaa esivaltiuutta Tanskan yli, oli tahallansa\njättänyt tämän väkivaltaisen teon rankaisematta. Paavin valitukseen oli\nsiis kyllä syytä. Mutta paavillisessa manaus-kirjeessä lausuttiin\nselvillä sanoilla, että keisarin kruunu muka oli lahja paavilta ja\nkäytettiin sen ohessa tuo kaksimielinen sana \"beneficio\", joka tosin\nyleisesti merkitsee hyväntekoa, mutta aian tavallisessa sanastossa\nmerkitsi läänitystä, minkä vassalli oli saanut esivaltiaaltansa.\nKeisari ja hänen miehensä tulistuivat; mutta kardinali Roland kysyi\nrohkeasti: \"keltähän siis keisarilla on valtansa ellei paavilta?\" --\nKaksi vuotta myöhemmin sama Roland valittiin paaviksi, nimellä\nAleksanteri III. Keisarillinen puolue kardinali-kollegiossa kuitenkin\nvalitsi toisen miehen, ja koko kristikunta nyt jakauntui kahteen\nleiriin. Keisari, joka vast'ikään oli kurittanut Milanon porvarit,\nkutsui kirkollis-kokouksen Paviaan, jossa kardinali Roland muka\nlahkolaisena ja valtio-kavaltajana laskettiin pannaan ja \"hänen lihansa\nheitettiin saatanan valtaan, jotta sielu pelastuisi tuomion päivänä\".\nAleksanteri taas leimautti yhtäläisen panna-kirouksen sekä vasta-paavia\nettä keisariakin vastaan. Ensimmältä tosin näytti mahdottomalta, että\naseeton pappi voisi vastustaa maailman mahtavinta hallitsijaa, joka\npar'aikaa rautaisella kädellä rankaisi Lombardian uppiniskaisia\nkaupungeita. Paavin täytyi paeta Ranskanmaalle, ja kun hän monen\najastaian perästä palasi sijallensa, ajoi keisarillinen armeija hänet\njälleen pois Romasta. Mutta lopulta saatiin kuitenkin huomata, että\nhengellisen vallan aate oli lujemmin juurtuneena aian katsanto-tapaan\nkuin keisariuden pyyteet. Fredrik Barbarossa kulutti voimansa\nLombardian porvareita vastaan ja kärsi viimein heiltä ratkaisevan\ntappion Legnanon kentällä. Tämän perästä hän teki sovintonsa\nAleksanterin kansa ja sillä tavoin päättyi taistelu, joka oli kestänyt\nlähes kaksikymmentä vuotta. Tietysti riidan periaatteellinen puoli jäi\nratkaisematta; mutta itse teossa oli paavinvalta voitolle tullut. Kuten\ntiedämme, Barbarossa pyhitti viimeiset päivänsä ristiretki-puuhaan ja\nkuoli v. 1190 Kilikiassa. Kahdeksan vuotta sen jälkeen nousi\npaavin-istuimelle Innocentio III.\n\nNimi Innocentio III soipi Keski-aian historiassa niinkuin tuomion\npasuuna: se on voitollisen seurakunnan ääni, ei enää taistelevaisen.\nKeisarius tosin ei ole kokonaan hävitetty; mutta se on hengellisen\nvallan käskyläisenä ja holhottina itse Saksanmaalla; Romassa taas\nkeisarillinen prefekti vannoo paaville vassalli-valan. Muiden maiden\nvaltiaat tottelevat alttiisti paavin isällistä neuvoa taikka\npakoitetaan pannalla ja interdiktillä kuuliaisuuteen. Englannissa\npäättyy kina kuninkuuden ja paavi-vallan välillä sillä tavoin,\nettä Juhana Maaton tulee paavin vassalliksi ja laskee valtakuntansa\nveron-alaiseksi Pyhän-istuimen alle. Eräs kirje, jolla Innocentio III\nlahjoittaa Ruotsin kuninkaalle Eerik Knuutinpoialle Suomenmaan\nomistuksen, voipi kelvata meille esimerkiksi hengellisen\nmaailman-vallan pyyteistä. Sen alku kuuluu: \"Innocentio pispa, Jumalan\npalvelijain palvelija, rakkaalle poiallensa Kristuksessa, jalolle\nRuotsin kuninkaalle Eerikille, tervehdystä ja apostolista siunausta.\nMilloin kuninkaallinen korkeus, siivosti tunnustaen apostolisen\nistuimen arvoa, joka on Jumalan säätämisestä kaikkien uskovaisten äiti\nja opettaja, kunnioituksella pyytää sen armollista suosiota ja nöyrästi\nsen edessä kumartuu rukoilemaan, on soveliasta, että mitä\nkohtuullisesti anotaan, myöskin anteliaasti myönnetään\". -- Tämä\najatus, että Pyhä istuin edusti sitä, joka on kuningasten kuningas ja\nherrain herra, ilmaantui Innocentiossa järkähtämättömänä vakuutuksena.\nVapaasti muka ruhtinaat saisivat valtakunnissaan hallita; mutta\napostolisen isän piti valvoa, että kaikki, mitä kristillisessä\nmaailmassa tapahtui, ei ainoastaan kirkon, vaan myöskin maallisen\nyhteiskunnan alalla, tehtäisiin oikeassa kristillisessä mielessä. \"Yksi\nlammashuone ja yksi paimen\", oli se aate, jonka mukaan kristikunta oli\njohdettava. \"Niinkuin taivas on maata korkeampi\", niin piti myöskin\nhengellisen vallan oleman korkeimpana tuomarina, joka valvoisi maailman\nrauhaa ja Jumalan valtakunnan toteumista maan päällä.\n\nKansojen ikuinen unelma maailman-rauhasta ja siveellisten periaatteiden\nyksinomaisesta herruudesta näytti siis toteuvan. Vaan -- ikävä kyllä!\n-- nytkin se oli pelkkä unelma, josta vähitellen täytyi herätä. Tämä\nhengellinenkin hallitus oli tietysti inhimillisille intohimoille\nalttiina ja sen vallanhimo alkoi aivan pian tulla kansojen\nedistymiselle haitalliseksi. Itse Innocentio III:nnen historia ei ole\npimeitä puolia vailla; niinpä esm. Albigensien teloittaminen, jos kohta\njohdon-mukaisena seurauksena yleis-kirkon aatteesta, osoitti selvästi,\nettä se maailman-rauha, minkä paavikunta saattoi toimeen panna, oli\nkuoleman rauha, vapaiden aatteiden ja vapaiden kansallisuuksien\ntukehuttaminen. Pian sen jälkeen syttyy viimeinen taistelu paavillisen\nvallan ja keisariuden välillä. Fredrik II, Barbarossan poianpoika, on\nmaailman mahtavin hallitsija, kerrassaan Romalaisena keisarina ja\nSaksan, Burgundian, Lombardian, Neapelin ja Sikelian sekä Jerusalemin\nkuninkaana. Mutta paavit Gregorio IX ja Innocentio IV sitä suuremmalla\ninnolla ylläpitävät kirkollisen herruuden aatetta tätä paisuvaa\nHohenstaufilaista valtaa vastaan. Ristiretkien johtamista muka keisarin\npitää katsoa virkansa etevimmäksi velvollisuudeksi; -- tämä oli,\npaavien pää-väite, mutta siihenpä Fredrik osoitti liian vähän\ntaipumusta. Vihdoin paavi Lyon'in kirkollis-kokouksessa leimautti\nhirveimmän panna-kirouksen uppiniskaista keisaria vastaan ja vapautti\nkaikki hänen alamaisensa uskollisuuden-valasta. Taistelu vielä\njatkettiin Fredrikin kuoltuakin, ja loppupäätös oli, kuten tiedämme,\nHohenstaufien suvun täydellinen perikato sekä yleinen sekasorto Saksan\nvaltakunnassa. Paavikunta oli siis voittanut; sen kilvoittelija,\nmaallinen maailmanvalta oli kukistettu. Mutta se siveellinen pohja,\njolle hengellinen yleis-monarkiia perustui, oli melkoisesti\njärkähtynyt. Rauhan ja kristillisen rakkauden ihanne maailmassa oli\nmuuttunut hirveäksi irvikuvaksi.\n\nOlen jo ennen muistuttanut, että Ristiretki-aikakauden lopulla, tuo\nuskonnollinen innostus, jonka nojaan paavillinen valta oli rakennettu,\nhaihtumistansa haihtui. Tällä tavoin hengellisen yleis-monarkiian\nperustukset pian vajosivat, ja Bonifacio VIII:nnen väkivaltaisen lopun\nperästä seuraa paavikunnan alentuminen: ensin Avignonilainen aikakausi,\nsitten Skhisman eli kirkon-lohkomuksen aiat, vihdoin ne juhlalliset\nhetket, jolloin Kostnitz'in kirkollis-kokouksessa seurakuntain\nedustajat kaikista maista istuvat keisarin esimiehyyden alla paaveja\ntuomitsemassa. Paavikunta siinä merkityksessä kuin Innocentio III sen\nkäsitti, oli nyt langennut; paavien suunnaton vallanhimo ja vielä\nenemmin se pohjaton rahanhimo ja korskeus, jota olletikkin Avignon'in\npaavit osoittivat, oli melkoisesti järkähyttänyt apostolisen\nistuimen nauttimaa arvoa. Mutta vakuutus yleisen ja yhteisen kirkon\ntarpeellisuudesta oli vielä entisellänsä. Senpä tähden nuo eri kansojen\njumaluus-opilliset edusmiehet, jotka olivat Kostnitz'iin ja myöhemmin\nBasel'iin kokoontuneet, tahtoivat ainoastaan parantaa kirkon\nhallitus-laitosta, mutta eivät suinkaan suostuneet tuon suuren\nkirkollisen yhteyden purkamiseen. Joku uusi aian-henki oli tosin siinä\nhavaittavana, että kristikunnan neljä pää-kansaa, Saksa, Italia, Ranska\nja Englanti, näissä kirkollis-kokouksissa erikseen äänestivät; sen\nohessa jo ennenkin oli tapahtunut, että kansalliset kirkot vakuuttivat\nitsellensä jonkinlaista itsenäisyyttä paavillisen istuimen suhteen.\nMutta kaikki yritykset muuttamaan kirkon elin-rakennusta tai\npuhdistamaan sen opin-järjestelmää rankaistiin yhä vielä kiivaudella.\nNiinkuin Arnold Brescialainen 12:nnella vuosisadalla tai Albigensit\n13:nnella, samoin nytkin Wicliffe'n ja Hus'in oppilaat teloitettiin\ntulella ja miekalla. Millä hinnalla hyvänsä oli, näet, kristikunta\nyhtenä pysytettävä sekä opin että laitosten puolesta; se oli tuo vanha\naate, jonka jo Theodosio Suuri oli perille saattanut ja paavikunta\npystyssä pitänyt Keski-aian pimeimpien jaksojen läpitse: --\n\"katholisuuden\" aate. Ainoastaan siinä kohden kirkon miehet\nKostnitz'issa ja Basel'issa tunnustivat parannusta tarvittavan,\nettä kirkollisen monarkiian esimies ei olisi itsevaltiaana, vaan\nperustus-la'illisten rajoitusten alaisena. Tätä periaatetta ajoi siihen\naikaan kirkon oppineimmat miehet, Clemangis, Gerson y.m.\n\nOikeastaan tämä käsitys ei ollut mitään uutta; sillä kaikkina aikoina\noli kirkon yleis-aate, kristikunnassa vallitseva henki, merkinnyt\nenemmän kuin paavin persoona. Aikoja oli ollut, jolloin esm. kirkon\ntodellisena päänä oli Pyhä Bernhard Clairvaux'issa, eikä paavi Romassa;\nitse Gregorio VII, itse Innocentio III temmattiin voimakkaasti siihen\naate-virtaan, jonka Cluny'n ja Citeaux'in munkit johdattivat. Olipa\npait sitä monta kertaa ennenkin paavin-istuimen pyhyys ollut tahrattuna\nja jälleen tullut puhdistetuksi kristikunnan yhteisillä ponnistuksilla.\nNäyttipä siis varsin luultavalta, että kirkon eduskunta, yleiset\nkirkollis-kokoukset, helposti voisi korjata kirkollisen hallituksen\nvammoja. Niin nuo oppineet isät Kostnitz'issa ja Basel'issa\najattelivat.\n\nMutta siinä he erehtyivät kahdessa katsannossa. Ensiksikin paavillinen\nhallitus ei ollut taipuvainen alistumaan jonkun perustus-la'illisen\ntarkastuksen alle. Tuntien, että aian-hengen kannatus siltä yhä enemmän\nluopui, se ryhtyi diplomatillisiin juoniin asemansa vahvistamiseksi ja\nosasi sukkelasti välttää enempiä jälki-laskuja. Se oli nyt, Keski-aian\nlopulla, paljasta valtaa eikä mitään henkeä tai hengellisyyttä. Toinen\nerehdys katholisen puhdistus-puuhan miehissä oli vielä suurempi. Uusi\naian-henki alkoi puhaltaa raikkaammin, kuin oli aavistettu. Tieteiden\nedistys, valtiollinen kehitys, herännyt tutkimus- ja toimi-halu\nkaikilla aloilla sekä kansojen varttunut itse-tunto, -- kaikki nämä\nuuden aian enteet tekivät yleis-kirkolliset siteet vähitellen\nmahdottomiksi enää kärsiä ja kirkon tähän-astiset muodot sekä opissa\nettä laitoksissa vanhentuneiksi. Uskon-puhdistuksen aamu-puhde oli jo\ntulossa. Juhana Hus sen jo oli ennustanut. Mutta vasta sataa vuotta\nmyöhemmin tuo uusi päivä nousi taivaan-rannalta Martti Luther'in\nkanssa.\n\n\n\n\nKahdes-kymmenes Luento.\n\nLäänitys-laitos.\n\n\nMinua aavistuttaa, että suuri osa kuulijoistani tuntee ikävästi\npettyneensä, kun ilmoitan aikomuksena nyt olevan puhua Keski-aian\nomituisesta yhteiskunnasta, läänitys-laitoksesta eli feodalismista,\nniinkuin se 10:nnen vuosisadan lopusta alkaen täysin valmistuneena\nilmaantuu. Olimmehan jo seuranneet Keski-aian suurten aatteiden,\nyleis-kirkollisuuden ja keisariuden, historiaa melkein loppuun asti ja\naioimme tuota pikaa astua Uskon-puhdistuksen valoisiin seutuihin.\nSemmoisessa tilassa tietysti ei ole aivan hupaista kääntyä takaisin ja\ntehdä sama matka uudestaan toista tietä myöden niinkuin se joka on\njoutunut pitkään umpiperään ja havaitsee itsensä pakoitetuksi uutta\nuraa etsimään, oikeille perille päästäksensä. Asian laita onkin, että\nUskon-puhdistus ei ole yksistään kirkollinen liikenne, jonka syitä\nvoisimme ainoastaan kirkon historiasta ymmärtää; se on yhtä suuressa\nmäärin seurauksena erikois-kansallisuuksien voimistumisesta, ja näiden\nhistoria meidän siis täytyy edeltä-päin ottaa tarkastukseen. Mutta\nnäiden kansallisten historiain pohjana siihen aikaan on feodalismi.\nNäettehän siis, arvoisa kuulijakunta, etten paljaaksi aian-kulutteeksi\nryhdy tähän vaikeaan aineesen.\n\nJa aine onkin todella vaikea, varsinkin kun se täytyy suuressa\nlyhykäisyydessä esitellä. Se on vaikea kahdestakin syystä: ensiksi\nkoska moni kohta feodalisissa laitoksissa vielä on tutkimukselta\nselvittämättä, ja toiseksi koska feodalinen järjestelmä ei ole\nKeski-aian eri kansoilla kaikin puolin yhtäläinen. Minun tulee tästä\nmonihaaraisesta aineesta valita ulos, mitä katson asian varsinaiseksi\nytimeksi; ja koska feodaliset ilmiöt ovat etupäässä Ranskassa\nkehittyneet, tulee minun panna tämän maan olot selvityksen perustaksi.\nSaanhan myöhemmin eri kansojen historiassa lisätä ne muistutukset,\njoihin tärkeät poikkeus-kohdat antanevat syytä.\n\nLähtekäämme siis siihen Gallian osaan, joka leviää länsi-puolitse\nRhône-, Saone- ja Maas-virtoja. Se ei vielä 10:nnen vuosisadan lopulla\nkanna muuta yhteistä nimeä kuin \"Länsi-Frankien valtakunta\". Mutta\nFrankilainen kansallisuus on siinä kokonaan sammunut, ja Karolingien\nhallitsija-suku, joka viimeiseen asti yhä edusti Germanilaista\nyliherruutta, on loppunut täydelliseen voimattomuuteen. Koko maa on\nhajonnut itsenäisiin ruhtinakuntiin, joiden entiset maaherrat nyt ovat\nitsellensä ja suvulleen perustaneet perittäviä valtoja. Yksi niiden\njoukossa, Francian herttua, on perinyt kuninkaallisen nimen. Tästä\npienestä alusta Capetilaisen suvun suuruus on kehkiävä; \"Insula\nFranciae\" (Isle de France), s.o. Pariisin ja Orleans'in seutu, on\nkerran antava nimensä koko Ranskan kuningaskunnalle. Mutta tällä aialla\nei ole mitään yleishallitusta, vaan jokainen herttua, jokainen kreivi\nhallitsee omaa maakuntaansa. Näitä itsenäisiä herraskuntia on melkein\nlukematon paljous, vaikka useat niistä ennen tai myöhemmin joutuvat\njonkunlaiseen alamaisuuteen mahtavampien alle. Suurimmat niistä sopii\nerittäin nimittää: pohjasessa _Flandrin_ kreivikunta, jonka kansallisuus\nosittain oli Germanilainen; keskustalla _Francian_ herttuakunta, jolle\nkuninkuuden arvo tuli, sekä _Anjou'n, Vermandois'in ja Champagne'n_\nkreivikunnat; idässä _Bourgogne'n_ herttuakunta, Burgundian\nkuningaskunnan lähin naapuri; lännessä _Normandie'n ja Bretagne'n_\nherttuakunnat, joista jälkimäinen nimeksi tunnusti edellisen\nyliherruutta; vihdoin Loire-virran etelä-puolella kaksi mahtavaa valtaa:\nlännen puolella _Guienne'n eli Aquitanian_ herttuakunta, johon ennen\npitkää myöskin _Gascogne'n_ herttuakunta yhdistettiin, ja idän puolella\n_Toulouse'n_ kreivikunta ja _Gothian_ markkreivikunta, jotka aivan\näskettäin olivat edellisen nimellä yhdistyneet mahtavimmaksi ja\nrikkaimmaksi vallaksi, mikä tähän aikaan Ranskalaisella alalla löytyi.\nTahdon vielä muistuttaa, ett'en tässä ole luetellut läheskään kaikkia\nitsenäisiä ruhtinakuntia, vaan ainoastaan etevimmät. Sen ohessa löytyi\ntoisia herraskuntia, jotka tunnustivat jonkun mahtavamman esivaltiuutta,\nmutta oikeastaan olivat oma-takeisia ruhtinakuntia nekin; olen jo\nmaininnut Bretagne'n läänitys-alaisuutta Normandian suhteen, ja saatan\nlisäksi nimittää Foix'in ja Carcasonne'n kreivikunnat, jotka tunnustivat\nToulouse'n esivaltiuutta sekä Bearn'in ja Auvergne'n, jotka\nfeodali-käsityksen mukaan riippuvat, toinen Gascogne'sta, toinen\nGuienne'stä. Mutta itse teossa nämäkin olivat eri valtioita, jotka\nelivät omaa itsenäistä elämäänsä. Koko Ranskan alalla luettiin siihen\naikaan noin sata ihan itsenäistä herraskuntaa, jotka eivät riippuneet\nkestään muusta kuin \"Jumalan armosta\". Mutta jos otetaan itsenäisyyden\ntunnusmerkiksi oikeus lyödä ominaista rahaa, oli ruhtinakuntien\nlukumäärä vieläkin suurempi; sillä noin 150 suurempaa tai pienempää\nherraa harjoittivat tätä oikeutta.\n\nLähtekäämme nyt katsomaan, mitenkä semmoinen ruhtinakunta oli\njärjestetty; voimme Francian herttuakunnan ottaa esimerkiksi jos niin\nmielimme, mutta oikeastaan on yhden-tekevä, mihin alueesen tahdomme\nsilmät luoda. Joka paikassa näemme alueen jaettuna \"paronikuntiin\",\njotka taas jakaantuivat yksityisiin läänitys-tiloihin, useat vielä\nala-läänityksiinkin. Paronikuntaa sopii nimittää vapaaherrakunnaksi;\nsillä paroni (baron) on oikeastaan täysi herra omassa piirissänsä. Hän\non herttuan tai kreivin vertainen (pair); sillä alkuansa tämäkään ei\nole muuta kuin eräs maaherraksi tullut paroni, joka kuninkuuden\nkukistuessa oli tehnyt hallitus-virkansa perittäväksi arvoksi. Tätä\nruhtinasta kohtaan paroni tunsi itsensä velvoitetuksi johonkin yleiseen\n\"uskollisuuteen\", niinkuin sille, joka edusti entistä kuninkaallista\nmajesteettia; mutta muutoin hän \"riippui ainoastaan Jumalasta ja\nmiekastansa\". Sitä vastoin paronin läänitys-miehet eli vassallit\nolivat aivan likeisesti häneen kiinnitetyt, ja tässä nyt oli\nläänitys-laitöksen itse ydin. Paroni oli läänitys-miehen esivaltias\n(suzerain), joka feodali-tilan hänelle antoi; vassalli oli paronin\n\"mies\", joka tästä vastaan-otetusta lahjasta oli velvollinen häntä\npalvelemaan. Ja vaikka läänitykset jo olivat perittäviä, uudistettiin\nmuodollisesti tämä anto ja vastaan-otto joka kerta, jolloin esivaltiuus\nperiytyi uudelle henkilölle tai läänitys-tila tuli uusiin käsiin.\nSilloin vassalliksi otettava mies tuli esivaltiaan eteen, päästi\nvyönsä, riisui miekkansa ja notkisti toisen polvensa maahan lausuen:\n\"Tulen teidän mieheksenne tästä päivästä lähtien, hengellä ja\njäsenillä, ja tahdon teitä palvella uskollisesti ja rehellisesti niiden\ntilusten edestä, mitkä olen teiltä saava\". Tämä kunnioitus nimitettiin\n\"hommage\", s.o. mieheksi-antauminen. Sitten seurasi uskollisuuden-vala,\njolla vassalli lupasi täyttää ne velvollisuudet, mitkä läänitykseen\nkuuluivat. Tämän perästä seurasi läänitys-herran puolelta julkinen\nasuun pano (investitura), jolla tila heitettiin vassallin haltuun.\nEnimmästi tämä tehtiin kuvallisella tavalla, niin että esm. puun-oksa,\nturve tai muu väheinen kappale annettiin vassallin käteen koko tilan\nasemesta.\n\nOlen jo ennen kertonut, kuinka tämä läänitys-väli aikojen\nkuluessa oli alkunsa saanut: ensin Germanilaisesta retkikunnasta,\njossa joukko seuralaisia oli keräytynyt päällikkönsä ympäri, sitten\nbeneficio-järjestelmän kautta, jonka mukaan päällikkö elatuksen\nsijasta antoi seuralaiselle, vassallillensa, jonkun tiluksen\nnautittavaksi. Nämä tilukset eli feodit ynnä niihin yhdistetyt\npalveluksen-velvollisuudet tulivat vähitellen perittäväksi\nsuku-omaisuudeksi, ja näin syntyi varsinainen läänitys-laitos. Mutta\ntämän muutoksen ohessa oli syntynyt tärkeämpi eroitus kuin paljaan\nnimen. Beneficio-laitoksessa oli esivaltiaan ja vassallin henkilöllinen\nväli ollut pää-asiana; feodi nautittiin ainoastaan palveluksen\npalkaksi. Varsinaisessa läänitys-laitoksessa sitä vastoin maatila oli\npää-asiana ja palvelus oli siitä seurauksena; toisin sanoin: maatilat\nolivat saaneet vakinaisen luontonsa asteellisessa järjestyksessä\ntoistensa suhteen, ja omistajain yhteiskunnallinen arvo ja asema\nmuodostui niiden mukaan. Juuri tämä seikka antaa Keski-ajan oloille\nniin omituisen muodon. Koko yhteiskunta, näet, oli ikäänkuin maahan\nkiinnitetty, jäykkään ja kankeaan järjestys-kaavaan.\n\nKuitenkin esivaltiaan ja vassallin keskinäinen väli käsitettiin siihen\naikaan etupäässä henkilölliseksi, siveelliseksi; sillä Keski-aian\nla'in-laatimukselle on ylipäänsä omituista, että siveellisetkin\nvelvollisuudet, niinkuin keskinäinen rakkaus ja rehellinen mielenlaatu,\notetaan la'in säädettäväksi. Vassallin piti kaikin voimin suojella ja\npuolustaa esivaltiaansa henkeä, kunniaa ja tavaraa sekä auttaa häntä\nneuvoilla ja työllä; esivaltiaan taas piti suojella vassalliansa sekä\nitse tehdä ja muiden suhteen toimittaa hänelle oikeutta. Siinäpä siis\nsiveellinen side heidän välillänsä. Asiallisina velvollisuuksina\nvassallin puolelta olivat: ensiksi sotainen palvelus ja toiseksi\noikeuden-palvelus. Edellinen oli tavallisesti määrätty 60:ksi päiväksi\nkunakin vuotena, ja läänitys-mies silloin kutsuttaessa saapui joko\nyksin tai niin ja niin monen miehen kanssa läänityksen eri suuruuden\nmukaan. Oikeuden-palvelus tapahtui sillä tavoin, että vassallit\nkokoontuivat esivaltiaan hoviin, missä he lautakuntana ratkaisivat\nkaikki oikeuden-asiat, jotka siihen olivat vedettyinä. Tämä oli\nniinkutsuttu \"paronin oikeusto\" (cour de baron); läänitysherra oli\nesimiehenä, vassallit siinä tuomitsivat \"vertaisina\", ja jokaisen oli\noikeus saada asiansa ratkaistuksi oman esivaltiaansa oikeustossa, omien\nvertaistensa tuomion kautta. Mikään veron-maksu läänityksestä ei tullut\nkysymykseen; mutta visseissä tapauksissa oli tapana, että vassalli\nmaksoi rahallisia \"apuja\", esm. esivaltiaansa lunnaiksi, jos tämä oli\nvangiksi joutunut. Kun vielä lisään, että läänitysherra enimmästi oli\nala-ikäisen vassallin la'illinen hoitaja ja läänityksen nais-perillisen\nnaittaja, olen maininnut pääkohdat tässä merkillisessä järjestelmässä.\n\nParonikunta vassalleineen on, kuten jo olen sanonut, tämän järjestelmän\nyksinkertaisin muoto. Mutta ennen pitkää läänitys-laitos tästä leviää\nja haarauntuu mutkikkaimmalla tavalla. Paronit, jotka oikeastaan ja\nalkuperäisesti ovat olleet vapaita herroja, s.o. tuon olemattoman\nkuninkaallisen vallan vapaita alamaisia, pakoitetaan vähitellen,\n11:nnen ja 12:nnen vuosisadan kuluessa, tunnustamaan oman herttuansa\ntai kreivinsä esivaltiuutta ja tulevat tämän vassalleiksi. Mutta\n12:nnella vuosisadalla alkaa myöskin Capetilainen kuningas astua ulos\numpi-asemastaan ja vaatia itsellensä läänitys-herruutta noiden\nitsenäisten ruhtinakuntain yli. Sadut Kaarlo Suuresta ja hänen\nkahdesta-toista paladinistaan, jotka uskollisina vassalleina olivat\nhäntä kaikilla retkillä seuranneet, antavat kuninkuuden pyyteille tukea\nyleisessä mielipiteessä; kuninkaankin feodali-oikeusto pannaan kokoon\n12:sta _pair'ista_, joihin kuuluu, paitsi kuusi hengellistä\nvassallia, Normandie'n, Bourgogne'n ja Guienne'n herttuat sekä\nFlandrin, Champagne'n ja Toulouse'n kreivit. V. 1202 Filippo\nAugusto tämmöisessä oikeustossa tuomitsee Englannin kuningasta\nNormandie'n herttuana pois läänityksestä. Kuninkuus on nyt astunut\nläänitys-laitoksen huipuksi ja tuo komea rakennus on valmis asteinensa\nylhäältä alaspäin. Koko Ranskan ala järjestyy tämän mallin mukaan.\n\"Nulle terre sans seigneur\" (jokaisen maakappaleen tulee tunnustaa\njonkun esivaltiuutta) on jo tullut yleiseksi, vallitsevaksi ohjeeksi.\n\nEnsi katsannossa tämä kaikki näyttää erinomaisen säännölliseltä.\nCapetilainen kuningas on ylhäisin esivaltias, jolle nuo muutoin kyllä\nitsenäiset ruhtinaat (herttuat ja kreivit) tekevät kunnioituksensa,\n\"hommage'nsa\". Francian herttuakunnassa sama Capetilainen herra on\nomien paroniensa herttuallinen esivaltias, ja koska hänellä tietysti on\nparonikuntia omassakin hallussaan, hän niissä on halvempien vassallien\nparonillinen esivaltias. Muissa ruhtinakunnissa on kreivin tai herttuan\nasema samanlainen, sillä eroituksella että hänen yli-puolella on\nkuningas. Mutta säännöllisyys ei kuitenkaan ole läheskään niin suuri,\nkuin se ensimmältä näyttää. Muistamista on, että läänitys-asteellisuus\njärjesti maakappaleiden keskinäistä asemaa, ja henkilöiden asema vasta\nsen mukaan järjestyi. Nyt saattoi tapahtua, että sama mies, joko\nperinnöllä tai muulla tavoin, oli saanut haltuunsa useampia\nläänityksiä, jotka kuuluivat eri esivaltiasten alle; hänen siis tuli\npalvella kahta herraa, -- asia joka aina on vaikean-laista, mutta\nolletikkin kun on sotainen palvelus kysymyksessä. Joskus myöskin\nsattui, että esivaltias oli haltuunsa saanut läänitys-tilan, joka\nkuului hänen oman vassallinsa läänitys-herruuden alle; hän silloin oli\nvassallinsa vassallina. Kuuluisa esimerkki oli Vexin'in läänitys\nlähellä Pariisia; se oli Ranskan kuninkaan hallussa, mutta kuului\nSaint-Denis'in luostarin läänitysherruuden alle. Koska siis Ranskan\nkuningas lähti sotaan valtakuntansa puolesta, hän nosti Saint-Denis'in\nalttarilta Vexin'in vassalli-lipun, \"Oriflamme'n\", joka tuli\nKeski-aikaisen Ranskanmaan valta-lipuksi.\n\nOlen tällä tavoin tehnyt selkoa läänitys-laitoksen ulkonaisesta\nrakennuksesta, niinkuin se Ranskassa ilmaantuu. Muissakin maissa se on\nyleisen luonteensa puolesta samankaltainen, vaikk'ei kaikin paikoin\nniin täydelliseen järjestelmään saatettuna. Minun ei siis tarvitse\nnoita muutamissa maissa ilmaantuvia poikkeuskohtia tässä erittäin\ntarkastella, varsinkin koska aikamme ilmankin on liian lyhyt näin\nlavealle aineelle. Mutta yhdessä kohden on selitykseni vielä kovin\nvaillinainen. Tuo yksityinen läänitys-tila, vassallin omistama pikku\nala, -- mitä se oikeastaan oli? -- Katselkaamme hetkeksi tätä\nläänitys-laitoksen yksinkertaista yksikköä!\n\nTuo yksityinen läänitys-tila, josta tässä on puhetta, ei ole mikään\nmaakartano, jonka isäntä -- vassalli taikka paroni -- elättäisi\nitseänsä maatalouden hoidolla, vaan se on pieni herras-alue, jonka\nhaltia asuu linnassaan, lukee itsensä aateliseen soturi-säätyyn ja\nharjoittaa ainoastaan sotaista tointa. Alueella asuu paljon muutakin\nväkeä, maanviljelijöitä, käsityöläisiä y.m.; mutta ne ovat kaikki\nalhaisoa (roturiers), linnanherran alamaisia, tavallisesti enemmin tai\nvähemmin epä-vapaita. Mistä tämä kyläinen väestö oli alkunsa saanut, ei\nole helppo sanoa; sillä kansojen aikakirjat tavallisesti kovin niukasti\nkertovat tämän maineettoman kansan-luokan historiaa. Mutta kun\ntiedämme, että jo Roman keisarikunnan maanviljelys-väestö oli\nmaatiloihin sidottu, ja kun sen ohessa historia todistaa, että\nGermanilaisillakin oli epä-vapaita alustalaisia, meidän ei sovi\nhämmästyä, että puolen vuosi-tuhannen sekasortojen perästä yhteiskunnan\nalhaisin kerros on kansalais-oikeuksia vailla. Päin-vastoin voimme\npitää varmana, että aikojen kuluessa suuret joukot vapaistakin miehistä\nolivat kurjuuden ja väkivallan kautta vajonneet tähän alhaiseen tilaan.\nItse teossa Keski-aian alustalaiset osoittavat monta eri epä-vapauden\nastetta, joka näyttää viittaavan eri syntyperäänkin. Muutamat olivat\nkokonaan, hengen ja tavaran puolesta, isännän vallassa. Toiset olivat\nainoastaan turpeesen kiinnitetyt ja maksoivat isännälle määrätyn veron,\njota ei katsottu luvalliseksi mielivaltaisesti koroittaa. Toisia oli,\njotka ainoastaan seisoivat linnan-herran tuomion ja holhouksen alla.\nKaikessakin tapauksessa oli linnan-isäntä alustalaistensa ainoana\nesivaltana. Jokainen läänitystila oli sisällisissä asioissaan ikäänkuin\nerinäinen pieni valtakunta, jossa linnaherra oli hallitsijana,\nla'in-laatijana ja tuomarina.\n\nTietysti en voi ruveta kertomaan tämän feodalisen aateliston elämää ja\ntapoja, ei edes niitä oloja, joista feodalismin kukka, Ritarisuus,\ntähän aikaan puhkesi. Vaan kun sanon, että itsekunkin semmoisen herran\ntäysi oikeus oli käydä erikois-sotaa yksityistä vihollistansa vastaan,\nlienee kylläksi selvää, että elämä oli täynnä meteliä ja miekan\nmelskettä, ja että rauhallinen työn-teko, joka oli aatelittoman\nalhaison asia, kärsi alituista häiriötä ja rasitusta. Mutta yhtä-hyvin\ntäytyy tunnustaa, että itse läänitys-side oli joku järjestyksen alku,\njosta täydellisempi yhteiskunnallinen sääntö saattoi kehittyä. Ja\nniinpä tälle perustukselle Keski-aian seuraavat vuosisadat vähitellen\nrakentavatkin uuden valtion ja uuden yhteiskunnan. Katselkaamme\nhätäisesti niitä muutoksia, jotka aikojen edistys toi myötänsä.\n\nNiitä on kolme eri-luonteista: yksi, joka on suorana poikkeuksena\nfeodali-järjestelmästä, kapinana sitä vastaan, nimittäin kaupunkien\nporvarillinen vapaus; -- yksi, jota voidaan johtaa itse feodalismin\nperiaatteista, nimittäin valtio-aatteen vahvistuminen; -- ja yksi\nmuutos, joka on seurauksena kultuurin yleisestä edistyksestä, nimittäin\nfeodali-järjestelmän oma vanhentuminen. Näistä tuo ensin mainittu vaihe\non jyrkin ja astuu kaikkien ensin silmiin.\n\nKeski-aikaisten kaupunkien syntyperä ei ole kaikilla aivan yhtäläinen,\nvaan meidän on eroittaminen semmoiset, jotka olivat jäännöksinä\nRomalaisesta maailmasta, ja ne, jotka vasta tähän aikaan muodostuvat.\nEdellisten suhteen on huomattavaa, että Vanhan aian historiassa, sekä\nKreikassa että Italiassa, kaupunki oli yhteis-elämän keskustana ja\nmaaseutu ainoastaan kaupungin-alueena. Vielä Roman keisarikunnassa oli\nkaupungeilla etusija maaseutujen suhteen; mutta barbarisen aikakauden\nsekasorto vähitellen kokonaan hävitti kaupunkien itsehallinnon ja laski\nniidenkin asukkaat feodali-herruuden alle. Usein pispa, toisinaan joku\nmaallinen herra oli tullut kaupungin isännäksi; joskus kolme neljä eri\nvaltiasta jakoivat kaupungin keskenänsä. Maaseutu, joka oli ollut\nGermanilaisten valloittajain pesäpaikka ja johon myöskin feodalinen\nmaailma oli pääasiallisesti sijoittunut, oli niinmuodoin nyt valtansa\nlevittänyt kaupunki-oloihinkin. Mutta jäännöksinä entisistä aioista oli\nkaupungeissa säilynyt, varsinkin Italiassa ja Etelä-Ranskassa, nuo\nRomalaiset ammattikunnat eli yhtiöt kutakin elinkeinoa varten.\nNämä, joiden varallisuus ja voima jo 11:nnen vuosisadan kuluessa\nmelkoisesti karttuu, alkavat tästä-lähin järjestyä yhteiseksi\nkaupungin-hallitukseksi ja vapauttavat itsensä, milloin sovinnolla\nmilloin riidalla, läänitys-herrain vallasta. Syynä oli, että\nRistiretki-liikenne virkisti kaupan ja teollisuuden ja enensi porvarien\nrikkautta, sill'aikaa kuin läänitys-aatelisto kulutti voimansa ja\nvaransa tuohon kaukaiseen pyhään sotaan. Seuraavalla vuosisadalla\nPohjois-Italian porvaristo on jo niin vaurastunut, että kaupungit\nsodalla pakoittavat maa-aateliston heittämään linnojaan ja siirtymään\nasukkaiksi itse kaupunkeihin. Kaupunkilaisuus on siis jälleen saanut\nmaaseudusta voiton; mutta läänitys-aateliston riehuva elämä on sen\nohessa siirtynyt kaupunkien kehään ja antaa myöhemmin näille pienille\ntasavalloille omituisen luonteen. Feodalismi, joka ylipäänsä Italiassa\non ollut heikkomainen, häviää silloin melkein tykkönään; mutta\nvaltiollinen elämä kuitenkin pysyy hajonneena pieniin paikallisiin\nisänmaihin, joiden historia osoittaa paljon yhtäläisyyttä muinaisen\nHellaan kanssa.\n\nSaksassa ainoastaan kaupungit Reinin ja Tonavan varsilla olivat\nsamanlaista syntyperää kuin Italian kaupungit; muut olivat ruhtinasten\nsuosiosta saaneet alkunsa ja kunnalliset oikeutensa, eikä ylipäänsä\ntässä maassa porvaris-säädyn ilmestyminen vaikuttanut niin jyrkkää\nkumousta kuin Italiassa. Vielä hiljaisempi on kaupunki-kuntain synty\nEnglannissa; vasta kun perustus-la'illinen valtio-laitos alkaa\nkehittyä, tulee porvaris-sääty siinä maassa saamaan merkitystään.\nMerkillisempi on porvaris-vapauden puhkeaminen Pohjois-Ranskassa. Jo\n11:nnen vuosisadan kuluessa tuo sorrettuja poljettu alhaiso alkaa\nyhdistyä liittokuntiin (commune), joita läänitys-aateliston usein\ntäytyy verisellä väkivallalla kukistaa. Mutta 12:nnen alulla, eli kohta\nEnsimäisen ristiretken jälkeen, syntyi useissa paikoin näistä liitoista\nvapaita porvarillisia kuntia, jotka tavallisesti rahalla, vaikka\nusein veristen rettelöin perästä, lunastivat itsellensä vapauden\nesivaltiailtaan. Tavaksi tuli, että Capetilaiselta kuninkaalta\netsittiin vahvistusta näin saavutettuun porvaris-vapauteen, ja niinpä\nnyt tuo uusi vapaa ihmis-luokka, Ranskan niinkutsuttu \"kolmas sääty\",\noli ensimäinen, joka liittyi yleis-kuninkuuden ympäri. Ranskassa\nniinkuin muuallakin oli siis vallitsevan feodalismin ja maa-omaisuuden\nrinnalle kohonnut kaupan ja teollisuuden voimat. Tämä oli ensimäinen\nmuutos, jota meidän piti huomioon ottaa.\n\nToinen tarkastettava muutos oli valtio-aatteen vahvistuminen, jonka\nolen sanonut johtopäätökseksi itse feodalismin omista periaatteista.\nAsia ei tarvitse tässä paikassa laveata selitystä. Läänitys-laitos oli\nalkuperäisesti ollut ainoastaan joku hätä-pakosta syntynyt järjestyksen\nmuoto, joka vasta myöhemmin kehittyi varsinaiseksi periaatteeksi. Mutta\ntämä periaate edellytti jonkun korkeimman esivaltiaan, joka seisoisi\nläänitys-asteellisuuden huippuna ja yhdistys-siteenä. Tämän\nfeodali-aatteen korkeimpana johtopäätöksenä oli kuninkaallinen\nesivaltiuus. Kertomus on, että kun Ludovik VII otti ristin,\nlähteäksensä Pyhälle maalle, loyalisuuden tunne ensi kerran heräsi\nRanskan kruunun-vassalleissa, joista suuri osa katsoi kunnian ja\nvelvollisuuden asiaksi häntä seurata. Feodalinen aate oli silloin\nylennyt yleiseksi valtio-aatteeksi. Mutta tämä valtio-aate tietysti\npyrki lakkauttamaan läänitys-maailman vallatonta itsenäisyyttä. Tälle\nperustukselle siis syntyivät uuden-aikaiset monarkiiat, niinkuin\nseuraavissa luennoissa saamme nähdä.\n\nVihdoin aian yleinen edistys vähitellen vaikutti, että\nläänitys-järjestelmä ei kauan voinut vastata yhteiskunnan tarpeisin\neikä edes täyttää omaa alkuperäistä tarkoitustaan. Tämä jäykkä ja\nkankea kaava, joka niinkuin rauta-kahleilla sitoi ihmiset maahan ja\nrajoitti heidän näkö-alansa ainoastaan paikallisiin oloihin, alkoi heti\ntuntua epämukaiselta, niin pian kuin vilkkaampi yhteis-liike ja\najatusten-vaihto oli kansakunnat torkuksistaan herättänyt. Semmoisen\nherätyksen vaikuttivat etenkin Ristiretket, joiden kuohussa ihmiset\ntemmattiin ulos umpi-tilastansa, oppivat tuntemaan vieraita kansoja ja\nvieraita oloja sekä tottuivat niiden rinnalla käsittämään omaa\nkansallista kokonaisuuttansa. Kotoisissakin valtio-seikoissa tuli\nfeodalinen sota-palvelus aivan pian riittämättömäksi: vassalli, joka\nainoastaan 40 tai 60 päivää oli velvollinen retkelle seuraamaan, ei\ntehnyt mitään hyötyä pidemmissä sodissa, vaan niihin täytyi rahalla\npestata palkka-sotureita joko kotoa tai kaukaa. Senpä tähden tulee jo\n12:nnella vuosisadalla monessa paikoin tavalliseksi, että vassalli\nsotapalveluksen sijasta saapi suorittaa erinäisen \"kilpiveron\"\n(scutagium); mutta tällä tavoin läänitys oikeastaan kadottaa\nalkuperäisen merkityksensä. Vihdoin kruudin keksintö ja käyttäminen\nvaikuttaa 14:nnen vuosisadan kuluessa suuria muutoksia sota-taidossa,\nja tuo ritarillinen, ratsun selässä taisteleva feodali-armeija tulee\nyhä enemmän kelvottomaksi. Silloin on jo läänitys-laitos melkein\npaljaana kuorena entisestään. Mutta se on kovin sitkeä kuori, joka\nsittenkin vielä kauan aikaa pysyy valtiollisten ja yhteiskunnallisten\nolojen ulkonaisena muotona, ja jonka jäännökset vasta uusin aika on\nmaailmasta poistanut.\n\n\n\n\nYhdes-kolmatta Luento.\n\nKansalliset historiat: Italia, Ranska.\n\n\nVanha aika oli luontoperäisten kansallisuuksien häviön aika; kultuurin\nlevitessä kaikki kansalliset erikoisuudet sulivat yhteen, muodostuen\nviimein Romalaisessa maailmassa yhdeksi ainoaksi yleis-ihmisyydeksi.\nSitä vastoin Keski-aika on uusien kansallisuuksien syntymis-aika; ne\nkasvavat ja varttuvat vähitellen kirkon holhouksen alla ja astuvat\nvihdoin itsenäisesti historian johtavain aatteiden palvelukseen. Se\ntapa, jolla nämä kansa-henkilöt nyt alkavat vaikuttaa yleiseen\ninhimilliseen kehitykseen, on jotakin ihan uutta ja ansaitsee erinäistä\ntarkastustamme. Voisimme verrata sitä moniääniseksi lauluksi, jossa\naian yleinen henki yllä-pitää sopu-soinnun, vaikka eri äänet\nnoudattavat kukin omaa säveltänsä. Aioittaisin toinen tai toinen sävel\ntuntuu muita valtaavan, ikäänkuin soinnun johtoa pitäen; mutta\nmusiikin-tuntija huomaa kuitenkin, että ellei jokainen ääni\nkohdaltansa muita säestäisi, ei syntyisi mitään kokonaista eikä mitään\nyhtä-mittaista harmoniiaa. Puhuakseni ilman vertauksitta, tahdon\nlausutuksi, että kansalliset historiat kukin eriksensä tosin ovat\nitsenäisiä edistys-jaksoja, mutta riippuvat sekä toisistaan että aian\nyleisestä kehityksestä, samalla kuin ne itsekin tähän yleiseen\nkehitykseen vaikuttavat. Tässä kohden kuitenkin kansa-henkilöillä on\nsuuri määrä vapautta eli ehdon-valtaa. Usein esm. tapahtuu, että\nyksityisen kansan historia pitkät aiat läpitsensä on jonkun erinäisen\ntarkoituksen vallassa, niin että kansan koko edistys käypi ainoastaan\ntätä ainoata yksipuolista suuntaa. Mutta silloin voimme useimmiten olla\nvarmat, että tuo tarkoitus, jonka perille näin hartaasti on pyritty,\nennen tai myöhemmin tulee tärkeäksi välikappaleeksi yleiselle\nhistorialliselle kehitykselle. Ihmiskunta sillä tavoin korjaa\nvarastoonsa ja käyttää hyväksensä nuo kansalliset ykspuolisuudetkin; ne\nkaikki toisiansa täydentävät, lieventävät, jalostavat, niinkuin värit\nmestarin maalauksessa. Voimme siis yleisesti päättää, että jokainen\nkansallinen kehitys-jakso on ihmiskunnan kokonais-kehitykselle\ntarpeellinen, niinkuin se itsekin välttämättömästi yleis-ihmisyyden\njohtoa tarvitsee. Epäilemättä kunkin kansan historiassa tavataan\naikoja, jolloin se näyttää syrjäytyneen yleis-historiallisesta\nvirastaan. Mutta sen jaloin aikakausi ilmauntuu aina silloin,\nkun se voimakkaan sisällisen kehityksen perästä saattaa omassa\nkansa-henkilössään toteuttaa jotakin yleistä aian-tarvetta.\n\nNämä yleiset mietteet, joilla olen tahtonut johdattaa huomiotanne\nhistoriallisen kehityksen uuteen luonteesen, niinkuin se Keski-aialla\nalkaa ja Uudella aialla jatkaantuu, saattavat Teissä herättää\nmuutamia epäilemisiä. Syystä sopii esm. väittää, että kansakuntien\nvaihe-vaikutus historiassa ei suinkaan ole sitä sointuvaa laatua, kuin\ntässä olen edellyttänyt, vaan että päin-vastoin niiden alituiset\nkeskinäiset taistelut kaikkina aikoina ovat täyttäneet maailmaa\nkimeällä epäsoinnulla. Ja epäilemättä tässä väitöksessä on paljon\nperää. Taistelu on ihmis-elämän ehto; niin on laita yksityisen ihmisen\nomassa sielussa, niin on kunkin kansan erinäisessä elämässä, niinpä\nmyöskin ihmiskunnan yleisessä edistys-jaksossa. Ja vaikka jalo\nrauhan-toivo käypi läpi koko historian, on kuitenkin todellisuudessa\nollut taistelua ja yhä uutta taistelua. Tämä kysymys historian\nmetelisestä menosta ja tuosta kaivatusta maailman-rauhasta on asia,\njonka tahdon vielä kerran, tämän luento-jakson lopulla, ottaa\nkeskusteltavaksi; tässä vain minun tulee myöntää todeksi, että meidän\npäiviimme asti ei ole ilmaantunut historiassa senlaista sopu-sointua,\njoka sodat ja taistelut lakkauttaisi. Mutta täydellisen rauhallista,\nniin-sanoakseni yksitoikkoista sointuisuutta kansojen keskinäisissä\noloissa en olekkaan tarkoittanut. Olen tarkoittanut historiallisten\ntapahtumain yleisiä loppupäätöksiä, joissa yksityis-kohtien\nristiriidat sulavat yhteen. Käyttääkseni vieläkin sitä soitannosta\nlainattua vertausta, josta on puhetta ollut, tahdon väittää, että\nvasta symfoniian kokonaisuudesta voimme oivaltaa sen sointuvaa\ntäydellisyyttä. Meidän tulee siis etsiä tätä yleistä johdollisuutta\nkansakuntienkin erikois-historioissa, ja tätä tarkoitusta varten\nlähdemme nyt katselemaan keski-aikaisten kansallisuuksien syntyä ja\nvaikutusta.\n\nPääasiallisesti meidän kuitenkin täytyy rajoittaa tarkastustamme\nKeski-aian neljään pää-kansaan: Italiaan, Ranskaan, Englantiin ja\nSaksaan; -- sillä muiden merkitys on vielä liian vähäinen taikka tulee\nvasta Uuden aian raja-vaiheilla näkyviin, mutta nämä neljä nimitettyä\nedustavat kukin omalla tavallaan Keski-aian omituista elämää. Missä\njärjestyksessä niitä otetaan esille, on oikeastaan yhden-tekevä.\nKuitenkin olen ensin maininnut Romanilaiset kansat, koska ne\nRomalais-maailman suorina jälkeläisinä näyttävät olevan oikeutetuina\npitämään etusijaa muinaisten kultuuri-aatteiden jatkajina. Etten tällä\nole tahtonut osoittaa mitään arvon-etevyyttä kansallisessa voimassa ja\nky'yssä, luulen Teidän heti havaitsevan siitä, mitä tulen puhumaan\nRomalais-maailman emämaasta, kauniista, onnettomasta Italiasta.\n\nTavallansa käypi sanoa, että Italia Keski-aikana on länsimaiden tärkein\njäsen; sillä kirkollinen yleis-monarkiia, jonka vaikutus ulottuu\nVälimerestä Ruijaan asti, saapi tässä alkunsa ja pää-asemansa. Italia\ntällä tavoin, kuten jo ennen olen muistuttanut, jatkaa antikisen Roman\nmaailman-herruutta, ja vaikka tämä yksinomaisesti tapahtuu\nkirkollisuuden muodossa, on semmoinen aatteiden nojaan rakennettu\nkirkollinen valta tosiaan yhtä ihmeteltävä kuin tuo muinainen aseille\nperustettu \"Romalais-rauha\". Mutta tämän kirkollisen virkansa tähden\nItalia näkyy menettäneen kaiken valtiollisen ja kansallisen kykynsä,\nniin että se maallisella alalla kuluttaa voimansa hajallisiin, usein\njaloihin, lopulta aina hedelmättömiin ponnistuksiin. Meidän ei tarvitse\npaljon tapausten jaksoa tarkastella, ennen kuin havaitsemme, että se\nkansallinen hajanaisuus, joka Keski-aian alulla joka paikassa on\nsatunnaisena seurauksena alan sekasorroista. Italiassa sitä vastoin\nmuuttuu pysyväiseksi tauti-tilaksi, joka laillansa on välttämätön ehto\npaavillisen vallan menestykselle. Jos Italiassa joskus olisi syntynyt\nvahva kansallinen hallitus, ei olisi Roma ikinä voinut tulla\nkirkollisen yleis-monarkiian pääkaupungiksi; paavit eivät olisi voineet\ntämmöistä hallitusta vastaan itsenäisyyttänsä pitää, ja itsenäisyytensä\nkanssa he olisivat menettäneet kaiken vaikutuksensa länsimaiden\nyleiseen kristikuntaan. Senpä tähden näemmekin, että paavillinen\npolitiikki kaikin voimin taistelee Italian yhteyttä vastaan, vaikka\ntämä taistelu aioittaisin muodostuu kansalliseksikin taisteluksi, koska\nyhteyden edustajina ovat nuo Alppien takaiset, muukalaiset keisarit.\nTuo yhteinen voiman-ponnistus paavikunnan ja Lombardian tasavaltain\npuolelta Hohenstaufeja vastaan on Italian kansallisuuden loistavin\naika, jonka seurauksena on vilkas kultuuri-kehitys teollisuudessa ja\ntaiteessa, yhteiskunnassa ja valtiollisessa elämässä. Mutta Italian\nkaupunkien porvarillinen vapaus tulee enimmissä tapauksissa varsin\nlyhyt-ikäiseksi, eikä kansalliset ponnistukset ainakaan synnytä mitään\nyhteis-valtiota. Tuntuu melkein siltä, niinkuin muinainen Kreikka olisi\nuudessa muodossa ilmestynyt: sama pikkuvaltiollisuus, samat alituiset\ntaistelut eri kaupunkien, eri säätyluokkain ja hallitusmuotojen\nvälillä. Kaiken tämän hajanaisuuden ohessa on tosin Italialaisilla,\nniinkuin muinaisuuden Helleneilläkin, joku tunto yhteisestä\nkansallisuudesta, joka vihdoin luopi yhteisen kirjallisuuden ja\nkirjakielen, Dante'n, Petrarka'n ja Boccacio'n kielen. Mutta\nvaltiollinen eripuraisuus viimein tuottaa täydellisen hermottomuuden,\njosta Italian kansa vasta uusimpana aikana on jälleen toipunut.\n\nMikä siis oikeastaan on syynä ollut tähän pitkälliseen alennus-tilaan,\njota jalo ja lahjakas kansakunta niin monta vuosisataa on kärsinyt? --\nOlen jo myöntänyt, että paavillinen valta ihan luonnollisista syistä\nvastusti kansallisen monarkiian syntymistä. Mutta jos Italian\nonnettomuudesta syyttäisimme yksistään paavikuntaa ja sen\nvallanhimoista politiikkia, emme kumminkaan olisi asian syvintä\nperustusta koskeneet. On, näet, Italian omassa kansallis-hengessä\nKeski-aikana eräs ristiriitaisuus, joka ei salli valtiollisten\ntarkoitusten selvitä ja vakaantua. Tahdon muutamilla sanoilla esittää\ntämän omituisuuden Italian historiassa.\n\nLyhyesti sanoen, se on Italian entisyys, sen suuri virka Romalainen\nmaailman emämaana, joka yhä Keski-aikana painaa ja hämmentää\nitalialaisten kansallista käsitystä. Ylipäänsäkin historia todistaa,\nettä kansat aivan vaikeasti irroittavat itsensä suurten tekojensa\nmuistoista eivätkä helposti huomaa sitä muuttunutta asemaa, johon ovat\naikojen muuttumisen tähden joutuneet. Suuruuden päihtymys kestää paljoa\nkauemman aikaa kuin se historiallinen virka, joka on suuruuden pohjana\nollut, ja tämä huimaus useinkin syöksee kansakunnat ihan väärille\npoluille. Voisin mainita useita esimerkkejä tästä kansojen\nitsepintaisuudesta, jolla koettavat kadonneista aatteista kiinni pitää;\nmutta Italian esimerkki on kenties kaikkein merkillisin. Keski-aian\nkuluessa Italialaiset eivät milloinkaan voineet vapautua siitä\nkäsityksestä, että maailman-herruus oikeastaan pitäisi olla heidän.\nKirkollisella alalla tämä aate oli toteutettu, mutta valtiollisestikin\nmuinaisen Roman-vallan merkitys yhä häikäisi Italian kansan silmiä.\nPahaksi onneksi itse Romalainen keisarin-arvo oli joutunut barbaristen\nSaksalaisten haltuun; se aate, johon Italian suuruuden-muistot\nliittyivät, oli muuttunut epäkansalliseksi aatteeksi. Mutta Italian\nmiehet eivät sittenkään voineet sen lumous-voimaa vastustaa. Ne\ntiedemiehet, jotka Roncaglian kentällä julistivat keisarillisen\nmajesteetin oikeuksia Romalais-la'in mukaan, se Ghibellini-puolue, joka\nyhä kantoi keisariuden lippua Italian sisällisissä melskeissä, itse\nDantekin, kansallis-hengen jaloin edustaja kirjallisuudessa, -- kaikki\nelivät siinä vanhassa ajatuksensa, että Italia oli keisariuden oikea\nsija ja että keisari yhä oli maailman herra. Olletikkin Romassa\nuneksittiin yhtenään tuota vanhaa Romalaisuuden unelmaa, jossa Roman\ntasavalta ja Roman keisarikunta olivat hämmentyneet yhteen. Kun Cola di\nRienzi kansan innostuksen nojassa oli uudistanut muinaisen Roman\ntasavaltaiset muistot ja itse kohonnut kansan-tribuniksi, hän sen\nohessa katsoi asiakseen kutsua keisariakin Romaan asettumaan; sillä\nkeisarinsa kautta piti muka Roman kansan yhä hallita koko maailmaa.\nNäihin entisyyden houreisin on Italia Keski-aikana menettänyt\nkansallisen voimansa ja viimein itsenäisyytensä. Vihdoin 14:nnestä\nvuosisadasta alkaen Italian miehet innostuksella kääntyivät antikisen\nkirjallisuuden ja taiteen tutkimiseen. Mutta tämän kautta valtiollinen\nelämä vain joutui yhä kurjempaan rappiotilaan. Keski-aian lopulla\nItalian kansallisuus oli valtiollisesti kuollut. Vasta nykyinen aika on\nnähnyt sen ylös-nousemusta puolen vuosituhannen kuoleman-horroksista.\n\nVaan jos tahdomme nähdä päin-vastaista näkyä: kuinka valtiollinen\nkansallisuus syntyy, -- niin kääntykäämme Ranskan historiaan\nKeski-aikana. Valtiollisesti Ranskan kansallisuus puhkee näkyviin\nsamana hetkenä kuin Capetilainen kuningaskunta saapi alkunsa; silloin\ntuo viisi vuosisataa kestänyt Germanilainen yliherruus vihdoin lakkaa\nja vanhat Gallo-Romalaiset kansa-ainekset saavat jälleen valtiollisen\nkeskuksensa. Ensi-aluksi tosin Capetilainen kuninkuus Franciassa ei ole\nmuuta kuin aatteellinen isännyys, jonka puoleen Ranskan väestön silmät\nalkavat kääntyä ja luottaa; sillä itse teossa maa on jakaantuneena\nitsenäisiin ruhtinakuntiin, joista olletikkin Loire'n-takainen\nEtelä-Ranska osoittaa taipumusta muodostumaan eri valtakunnaksi. Mutta\naatteen voima vähitellen sulattaa feodalismin karkeat muodot ja\nkuninkuus saavuttaa yhä enemmän vaikutusta vassallikuntain asioihin.\nMahtavana apuna yhteisen kansallis-tunnon herättämiseen on silloin\nRistiretkien suuri liike. Olen jo sanonut, että tämä pää-luonteeltaan\non Ranskalainen; siinä Ranskalaiset eri vassallikunnista ensin oppivat\ntuntemaan itseänsä yhdeksi kansaksi, ja kun Toisessa ristiretkessä\nCapetilainen kuningas itse lähtee Pyhälle-maalle, pitävät Ranskan\nvassallit jo kunnian-asiana asettaa häntä yhtä korkealle kuin esm.\nSaksalaiset oman keisarinsa. Sillä välin kaupunkikuntien ja \"kolmannen\nsäädyn\" synty antaa kuninkuuden pyyteille uutta kannatusta, ja\nAlbigensi-sodat kokonaan masentavat sen erikois-hengen, joka\netelä-puolella Loire-virtaa oli valtaan päässyt. Vaan sittenkin tuo\nkansallisen yhdistymisen työ on sekä vaikea että pitkällöinen.\nFeodalismin juuret ovat Ranskanmaalla kovin syvälle menneet; senpä\ntähden sisällinen taistelu kestää varsin kauan, ennenkuin vassallit\ntaipuvat kansallisen kuninkuuden ikeen alle. Mutta lisäksi tulee toinen\nvaikeus, joka erittäin huomiota ansaitsee. Sisällisesti hajonneena,\nRanska myöskin ulkonaisesti saapi kestää pitkällistä työtä kansallisten\nrajainsa saavuttamiseksi. Katselkaamme tältäkin kannalta pikimmältään\nRanskan kansallisuuden vaiheita Keski-aikana.\n\nJos tätä varten ensin käännymme lännen puolelle, niin havaitsemme, että\nRanskan kansallisuus Normandialaisten kautta on levinnyt Englantiin, ja\ntämä näyttää ensi-alussa kansalliseksi voitoksi. Mutta se sekakansainen\nvaltakunta, joka Englannissa syntyy, uhkaa 12:nnen vuosisadan kuluessa\nirroittaa Capetilaisten esivaltiuuden alta koko läntisen Ranskanmaan,\nja pyrkii vihdoin 14:nnellä ja 15:nnellä vuosisadalla tykkönään\nkukistamaan Capetilaisen valtakunnan. Vasta se innostus, jonka\nOrleans'in neitsyt osaa herättää, pelastaa Capetilaisen kuninkuuden ja\nRanskan kansallisen eheyden. Idän puolella kansalliset olot myöskin\novat yhtä epämääräisiä ja yhtä haitallisia. Itä-puolella Rhône- ja\nSaone-virtoja on suuria aloja, jotka kansallisuutensa puolesta ovat\nihan Ranskalaisia, mutta valtiollisesti eivät kuulu Ranskan\nesivaltiuuden alle. Niinpä Lothringi jo aikaisin on Saksaan tullut.\nYli- ja Ala-Burgundia taas ovat 9:nnellä vuosisadalla muodostuneet\nitsenäisiksi kuningaskunniksi, mutta liittyvät 11:nnellä vuosisadalla\nSaksalais-Romalaiseen keisarin-valtaan ja seuraavat sitten pari\nvuosisataa tämän maailman-monarkiian historiallisia vaiheita. Ranskan\nsilloista itä-rajaa käsitämme paraiten, jos ajattelemme, mitä siihen\naikaan ei luettu Ranskalaiseksi alueeksi. Lothringissä esm. ei\nainoastaan Metz, jonka Saksa meidän päivinä on jälleen anastanut, vaan\nmyöskin Verdun ja Toul olivat Saksan valtakunnan kaupungeita.\nEtelämpänä tosin Bourgogne'n herttuakunta ja sen pääkaupunki Dijon oli\nRanskan vassalli-alaa; mutta Burgundian \"vapaakreivikunta\", nyt\ntunnettu nimellä Franche-Comté, kuului Saksaan ja sen pääkaupungissa,\nBesançon'issa, Fredrik Barbarossa aikoinaan oli pitänyt valtiopäiviään.\nVielä etelämpänä myöskin Dauphine ja Provence olivat keisarikunnan\nmaita ja itse Lyon oli Saksalais-Romalaisen valtakunnan kaupungeita.\nNäistä alueista Rhône'n takaiset maat heti Hohenstaufien kukistumisen\nperästä alkavat liittyä Ranskan monarkiiaan; mutta Yli-Burgundiassa\nkasvaa Ranskan kuninkuudelle uusi vaara, kun Bourgogne'n herttuat\n15:nnellä vuosisadalla koettavat Saksan valtakunnan rajamaista rakentaa\nitsellensä suuren itsenäisen monarkiian Jura-vuorilta Pohjois-mereen\nsaakka. Kaarlo Rohkean, perikadon kautta tämä vaara poistuu ja Ranskan\nkruunu saapi silloin takaisin Bourgogne'n herttuakunnan ja Picardie'n;\nmutta Flandri ja Artois, jotka historiallisesti olivat Ranskalaisia\nvassallikuntia, joutuvat vierasten käsiin, ja Franche-Comté sekä\nLothringi yhä jäävät ulkopuolelle monarkiian rajaa. Vasta Richelieu'n\nja Ludovik XIV:n politiiki kaksi vuosisataa myöhemmin saattaa siinä\nkohden perille, mitä Ludovik XI oli aikonut. Näemme tästä, kuinka\nvaivaloisesti ja samassa kuinka johdonmukaisesti Ranskan historia on\npyrkinyt kansallista eheyttänsä perustamaan.\n\nJa kuitenkin Ranskan kansa Keski-aikana toimittaa yhtä ja toista\nmuutakin kuin paljaastaan omia kansallisia asioitansa. Ranska on\nylipäänsä keski-aikaisen elämän oikea emä-maa, vaikka tämän aikakauden\nniinsanoakseni viralliset aatteet, paavikunta ja keisarikunta, ovat\nmuualle sijoittuneet. Ranskassa läänitys-laitos ja ritarisuus saavat\nvarsinaisen muotonsa; Ranskassa sekä hengellinen parannus-puuha että\nristiretkien suuri liike pää-asiallisesti kehkiävät; Ranska vihdoin on\nkeski-aikaisen opinkin varsinaisena ahjona. Mutta tämän yleisen\nvaikutuksensa ohessa Ranskan kansa herkeämättä jatkaa työtänsä kansallisen\nvaltio-yhteyden saavuttamiseen, laventaen kuninkuuden vaikutusta yhä\navarampiin piireihin. Sillä Ranskan kansallinen historia tähän aikaan\non yksin-omaisesti Capetilaisten kuningasten. Nämä kuninkaat eivät\nsuinkaan kaikki noudata yhtäläistä politiikkia, ja nekin, jotka\nparaiten edistävät kuninkaallisen vallan karttumista, eivät tointansa\naja samalla tavalla; muutamat ovat hurskaita ja vilpittömiä niinkuin\nLudovik Pyhä, muutamat kavalia ja julmia niinkuin Filippo Kaunis ja\nLudovik XI. Mutta josko jaloja tai ilkeitä, heitä johtaa sama\nkansallinen henki, joka pyrkii kansan hajonneet jäsenet jälleen\nyhdistämään. Siveellisyyden kannalta katsoen, tämä Ranskan kuninkuuden\nhistoria toisinaan on varsin inhoittava; se on mitä riettainta vallan\nja saaliin himoa, jonka mielilauseeksi sopii: \"oikein ja väärin, kokoon\nkäärin\". Mutta siveellisenä pohjana on Ranskan kansan yhä varttuva\nkansallis-tunto.\n\nTämä Ranskan historian yleinen suunta, joka on yhdellänsä pysynyt\nUudenkin aian läpitse, tämä Ranskan kansan yhtä-mittainen ponnistus\njännittämään voimiansa sisälliseen yhteyteen ja ulkonaiseen\nvaikutukseen, toi kuitenkin mukaansa muutamia haittoja, joita emme voi\njättää huomaamatta. Kuninkuuden voima vahvistui yli kaikkien rajain ja\nse vastapaino, jonka muutoin feodaliset etu-oikeudet tai kolmannen\nsäädyn karttuva arvo olisi voinut tarjoa, raukesi ihan mitättömäksi.\nEnglannin historiasta tiedämme, kuinka Parlamentti, vassallien kokous\nkuninkaan luona, vähitellen saattoi muuttua kansan eduskunnaksi ja\nvapauden turvaksi. Ranskassa sitä vastoin Parlamentit jo aikaisin\njoutuvat la'in-oppineiden Legistain valtaan, ja näiden ainoana\nperi-aatteena valtio-asioissa on tuo Romalaisla'ista lainattu\nhallitus-vallan rajattomuus. Näin feodali-aatelisto Ranskassa kadottaa,\nei ainoastaan itsenäisyyttänsä, vaan myöskin vaikutus-voimansa\nvaltiosäätynä; se ei säilytä mitään muuta kuin yhteiskunnallisia\netujaan ja tulee niiden kautta muille säätyluokille rasitukseksi,\ntekemättä kansan valtiolliselle vapaudelle mitään hyötyä. Mitä Ranskan\nporvaris-säätyyn tulee, se tietysti oli liian heikko panemaan\nkuninkaalliselle vallalle mitään rajoitusta. Jokainen tietää, kuinka\nesm. Stefano Marcel'in yritys panemaan jotakin perustus-la'illista\nhallitus-muotoa toimeen sai onnettoman lopun. Jokainen myöskin tietää,\nettä Ranskan valtiosäädyt eivät milloinkaan saavuttaneet säännöllistä\nvaikutusta maan hallitus-asioihin, ja että 17:nnen vuosisadan alusta\nniitä ei enää edes kokoon-kutsuttu. Ludovik XIV:nnessä Ranskan kansa\nvihdoin sai kuninkaan, joka hallitsi kaikki kansallisen elämän\nliike-hermot, jättämättä kansalais-vapaudelle vähintäkään liikkumisen\ntilaa hengellisellä tai maallisella alalla. Näinpä kuninkaallinen valta\noli vuosisatojen kuluessa kasvanut kasvamistaan, kunnes se viimein\npäätyi varsinaiseen despotismiin. Mutta tämä kaikki ei tapahtunut\nulkopuolella kansallis-hengen tarkoituksia. Tuo tunnettu lauselma:\n\"l'etat c'est moi\" (valtio olen minä), oli oikeastaan alusta asti\nRanskan historian käsitys kansallisesta kuninkuudesta. Juuri Ludovik\nXIV:nnen hallitus, joka saattoi Ranskan kansalliset harrastukset\nlopulliseen täytäntöön ja Ranskan maasta teki Eurooppalaisen politiikin\nkeskustan, on todellakin Ranskan kansan omasta historiallisesta\nhengestä syntynyt. Se on samassa myöskin ollut Ranskan historian\nkäänne-kohtana. Sillä nytpä entinen kansallinen suunta oli ajettu\nviimeisille perillensä ja uusi tehtävä, valtiollisen vapauden\nperustaminen, alkoi tästä-lähin vaatia uusiin historiallisiin\nponnistuksiin.\n\n\n\n\nKahdes-kolmatta Luento.\n\nKansalliset historiat: Englanti.\n\n\nKoska olemme kansallisten historiain tarkastamisessa alkaneet\nRomanilaisista kansoista, olisi epäilemättä Italian ja Ranskan perästä\nmyöskin Espanja mainittava. Pyreneiden saarennon historia Keski-aikana\nonkin varsin omituinen; se on historia pitkästä kansallisesta\ntaistelusta maahan asettuneita Muhammedilaisia vastaan ja sen ohessa\nhistoria vilkkaasta kansallisesta kehityksestä, joka tuopi mukaansa\nsekä ritarisuuden ihaninta kukoistusta että myöskin viljavaa\nvaltiollista vapautta niissä pienissä valtakunnissa, mitkä taistelun\naikana syntyivät. Keski-aian ja Uuden-aian raja-vaiheilla enimmät\nnäistä kuningaskunnista vihdoin olivat yhdistyneinä suureksi\nmonarkiiaksi, ja Espanjan kansa, joka silloin levittää vaikutuksensa,\nei ainoastaan Atlantin takaisiin löytömaihin, vaan myöskin Euroopan\nyleiseen valtio-keskuuteen, näyttää hetkeksi anastavan ensimäisen\narvo-sijan länsimaiden kansojen seassa. Vaan Espanjan suuruus ei tule\npitkä-ikäiseksi; se varsin pian kadottaa sekä valtiollisen vapauden\nsisällisissä oloissaan että mahtavan valta-asemansa kansojen kesken,\neikä ole sen perästä meidän päiviimme saakka voinut saavuttaa mitään\nmainittavaa virkaa inhimillisessä kehityksessä. Näin ollen meidän\ntäytyy jättää Espanjan keskiaikainenkin historia sillensä, koska\nluento-aikamme mitta muutoinkin on liian lyhyt. Meidän täytyy, näet,\nrajoittaa tarkastustamme niihin kansoihin, jotka ovat olleet yleiselle\ninhimilliselle kultuurille tärkeimmät, ja käännymme siis tällä kertaa\nEnglantiin, vapaiden valtio-muotojen varsinaiseen emämaahan.\n\nEnglannin historia Keski-aikana jakauntuu valtiollisesti\nkahteen jyrkästi eroitettuun aikakauteen, Anglosaksilaiseen ja\nNormandialaiseen. Oikeastaan sopii sanoa, että nykyisen Englannin\nvaltiolaitos lukee alkuperänsä niistä oloista, jotka olivat seurauksena\nHastings'in tappelusta v. 1066 ja Normandialaisesta valloituksesta.\nMutta enemmin, kuin tavallisesti luullaan, on myöskin Anglosaksilainen\nyhteiskunta jäänyt perustukseksi Normandialais-aian kehitykselle;\nkatson sen vuoksi tarpeelliseksi tehdä lyhyen silmänluonnin\nAnglosaksilaiseenkin aikakauteen. Tietysti en kuitenkaan voi ottaa\nkertoakseni Anglosaksien ulkonaista historiaa: kuinka he ensin\nGermanilaisina retkikuntina maahan tulivat ja pitkällisen\ntaistelun perästä tunkivat Britiläisen väestön tieltänsä, kuinka\nheidän seitsemän, kahdeksan valtakuntaansa vähitellen ko'ottiin\nyhdeksi, ja kuinka he sitten parin sadan vuoden kuluessa saivat\nvaivalla ja tuskalla puolustaa itsenäisyyttänsä ja kultuuriansa\nSkandinavian Vikingejä vastaan. Tämä kaikki ei kuulu nykyiseen\ntutkimus-alaan. Ainoastaan muutamat muistutukset Anglosaksilais-aian\nyhteiskunnallisesta kehityksestä ovat tässä välttämättömän\ntarpeelliset esille ottaa.\n\nSiinä kohden on ensin huomattava eräs tärkeä omituisuus Anglosaksien\nasettumis-oloissa, kun niitä verrataan esm. Frankilaiseen valloitukseen\nGalliassa. Anglien ja Saksien valtakunnissa ei jäänyt voitettu väestö\nasemilleen valloittajain sekaan, niinkuin laita oli Romalais-maailman\nmuissa, Barbarien haltuun joutuneissa maakunnissa, vaan se yhteiskunta,\njoka valloituksen kautta perustettiin, pysyi puhtaasti Germanilaisena\nja säilytti loppuun asti tämän alkuperäisen pääluonteensa. Aikojen\nkuluessa kuitenkin tarve lujemmista valtio-siteistä matkaan-saatti\nmuutoksia, jotka osoittavat aian yleistä taipumusta aristokratillisiin\nlaitoksiin. Retkikunta-laitos anastaa silloin yhä tärkeämmän sijan,\nja ylimysten seuralais-joukot (gesith), joihin yhdistyy, ei\nainoastaan tilaton soturi-väestö, vaan myöskin halvempi tilallinen\nkansa, tunkevat vähitellen yleisen kansalais-sotapalveluksen\nsyrjälle. Tosin Alfred Suuri (vv. 871-901) koettaa Kaarlo Suuren\nesimerkin mukaan asettaa yleistä asevelvollisuutta; mutta hänen\nsääntönsä joutuvat pian unohduksiin ja sota-laitoksessa niinkuin\nyhteiskunnassakin aristokratilliset taipumukset pääsevät voitolle.\nNiinpä kuninkaallisesta seuralais-palveluksesta syntyy Thani-arvo\neroitukseksi halvemmista vapaista, Ceorleista. Knuutti Suuren\naioista alkaen jo tapaamme varsinaista sääty-eroitusta: --\n\"_kuninkaallisina_ Thaneina\" ovat isommat tilanhaltiat, joilla on\nvähintäin 40 hîdaa eli maatilaa, taikkapa tilattomatkin, jos he\npersoonallisesti ovat kuninkaan palveluksessa; \"_kreivikunnan_\nThaneina\" ovat kaikki 5 hîdan omistajat. Nämä ylimykset ovat\nsovintosakko-taksassa muita korkeammalla ja harjoittavat jotakin\npoliisi-valtaa alustalaistensa ja seuralaistensa suhteen. Erinäinen\npoliisi-sääntö, niinkutsuttu \"Rauhan-takaus\" (Frithborg), määräsi, että\nhalvemman kansalaisen piti joko kuulua erinäiseen kymmen-miehiseen\ntakauskuntaan, joka oli keskinäisessä edesvastauksessa jäsentensä\nkäytöksestä, taikkapa antauman jonkun herran suojelukseen ja\n\"gesith'iin\". Tällä tavoin seuralais-laitos tuli yhteiskunnan\nvaltaavaksi voimaksi. Mutta, kumma kyllä siitä ei kuitenkaan syntynyt\nmitään varsinaista läänitys-laitosta, niinkuin Euroopan mannermaalle;\nsillä ihmisten yhteiskunnallinen väli ei rakentunut maan-omistukseen,\nvaan jäi kuin jäikin henkilölliseksi keskuudeksi ylhäisön ja alhaison\nvälillä. Joku keski-eräisyys Anglosaksien yhteiskunnallisissa oloissa\noli tästä silminnähtävänä seurauksena.\n\nYlipäänsä Anglosaksit osoittivat omituista sitkeyttä vanhojen muotojen\nsäilyttämisessä. Tämä oli muutamissa kohden kansallista heikkoutta;\nsillä tuo vanha Germanilainen yhteiskunta-laitos, jonka hajallista\nluonnetta ennen olen osoittanut, ei enää vastannut aian tarpeisin, eikä\nsekään aristokratillinen muodostus, jonka nä'imme samasta pohjasta\nkasvavan, antanut valtiolle tarpeeksi lujuutta ja voimaa. Juuri\nsiitä syystä Anglosaksien valtakunta ei jaksanutkaan puolustaa\nitsenäisyyttänsä tuota lujasti järjestettyä feodali-armeijaa vastaan,\njonka Wilhelmi Valloittaja toi mukaansa Ranskanmaalta. Mutta toiselta\npuolen sama vanhalla-oliaisuus myöhemmin antoi Anglosaksilaiselle\nväestölle voimaa kestämään orjuuden päiviä Normandialaisen herruuden\nalla. Etenkin tärkeä kansan tulevaisuudelle oli tuo kunnallinen\nitsehallinto ja oikeuden käytös, joka oli pysynyt alkuperäisellä\nGermanilaisella pohjalla niissä kreivikunnissa (Shire'issä) ja\nkihlakunnissa (Hundareissa), joihin maa oli jaettu. Määrä-aikoina\nkreivikunnan miehet kokoontuivat, vanhimpaan aikaan eolderman'in eli\nkreivin, sittemmin kuninkaan asettaman sheriff'in (shire-gerefa'n)\nesimiehyyden alla, ja näissä kokouksissa sekä oikeuden jutut että\nalueen kunnallis-asiat ratkaistiin. Tätä tapoihin juurtunutta laitosta\nei voinut vieraskaan valta sitten hävittää, ja vastaisina aikoina\nEnglannin vapauden-taimi imi tästä kunnallisesta itsehallinnosta\ntuoreita elämän-nesteitä.\n\nNiin täydellistä kansallista kukistusta kuin se, minkä Normandialainen\nvalloitus matkaan-saatti Englannissa, ei ole historiassa usein nähty.\nTosin Wilhelmi Valloittaja oli nousevinaan Anglosaksien kansalliselle\nvalta-istuimelle ja lupasi säilyttää \"Edward Tunnustajan la'it\". Mutta\nitse teossa koko hallitusmeno muuttui muukalaiseksi ja kaikki\nAnglosaksilaisen yhteiskunnan yliset kerrokset lakaistiin säälimättä\npois, ei ainoastaan maalliselta alalta, vaan kirkonkin piiristä. Näiden\nsijaan asettui Normandialainen, kieleltä ja mieleltä ihan muukalainen\nylimys-sääty, joka istui maata vallitsemassa, aseellisen armeijan\nkaltaisena keskellä vihollista väestöä. Nämä Ranskasta tulleet\nvalloittajat toivat feodalismin mukaansa valmiiksi kehittyneenä\nlaitoksena; se tässä järjestyi vahvaksi despotilliseksi kahleeksi,\njonka kaikki renkaat liittyivät kuninkaalliseen valtikkaan. Koko maa\njaettiin vassallikuntiin, isompiin ja pienempiin, joiden kunkin haltiat\nolivat velvolliset asettamaan vissi määrä ritareita kuninkaan\npalvelukseen. Saadaksemme jotakin yleistä kuvaa senaikuisista oloista,\ntahdon mainita, että näitä kruunun pää-vassalleja (\"Tenentes in\ncapite\", Chief-tenants) oli lukumäärältä noin 6 tai 7 sataa, mutta\nläänitys-alojen suuruus oli varsin erilainen; muutamat eivät\nsisältäneet kuin yksityisiä ritari-tiloja, muutamat taas useita satoja.\nSuuremmat kruunun-vassallit tietysti jakoivat alansa ala-vassalleille,\nniinkuin Euroopan mannermaallakin oli tapana, ja näiden ala-vassallien\njoukossa nyt jo tavataan paljon Anglosaksilaisiakin miehiä; sillä\nmuukalais-asutuksen mies-luku nousi korkeintaan noin 7:ään tai 10:een\ntuhanteen mieheen, eli noin 35-40 tuhanteen henkeen, joka näkyy tehneen\nnoin 2 % maan silloisesta väkiluvusta. Mutta kaikki valta ja johto oli\nkumminkin joutunut tuon Ranskalaisen vallas-säädyn haltuun, joka ei\nymmärtänyt muun väestön kieltä ja tapoja, vaan vihollisen tavalla piti\nsitä kovan kurin alla. Kaikki Englannin hallitsijatkin Wilhelmi\nValloittajasta Edvard I:een asti ovat ihan vieraina maan alkuperäiselle\nkansallisuudelle, ja tuo kuuluisa Rikhard Leijonamieli, jonka mainetta\nRanskan trubadurit ovat laulaneet, on tuskin muuksi katsottava kuin\nRanskalaiseksi seikkailija-päälliköksi, joka sattumalta myöskin kantoi\nEnglannin kruunua. Vuosisadan aiat ja enemmänkin on koko Englannin\nhistoria ikäänkuin upotettu tähän muukalaisuuden tulvaan.\n\nKuinka näistä orjuuden oloista vähitellen kasvaa Englannin kansallinen\nvapaus, tahdon koettaa muutamilla lyhyillä viittauksilla Teille\nselville panna. Ensiksi tulee minun huomauttaa, että siinä\nkehitys-työssä, joka nyt alkaa, kummallakin kansallisuudella, sekä\nNormandialaisella että Anglosaksilaisella, on ollut tärkeä osansa.\nMuistamista on, että valtiollisen vapauden ensimäisiä ehtoja on tarkka\njärjestys; sillä se vapaus, jolta puuttuu järjestystä ja kansallista\nitse-kuria, kutsutaan vallattomuudeksi, ja sen nojaan ei mitään\nvaltiollista olemusta käy perustaminen. Anglosaksilaisen luonteen\npää-vikoja näkyy olleen heidän taipumattomuutensa säännölliseen\nvaltio-kuriin ja siitä seuraava valtiollinen velttous, joka\nmatkaan-saatti heidän valtakuntansa perikadon. Sitä vastoin\nNormandialainen valta järjestyi ankarimman sotakurin malliin, ja siinä\nkohden feodalismin siteet muodostuivat Englannissa paljoa lujemmiksi\nkuin muualla Euroopassa. Ranskassa esm. katsottiin luonnolliseksi\nasiaksi, että paroonien ala-vassallit seurasivat omaa esivaltiastaan,\njos tämä oli joutunut sotaan kuningasta vastaan, ja erikois-sodat\nparoonien kesken olivat jokapäiväistä tavallisuutta. Mutta Englannissa\njoka mies oli edellä kaiken sidottuna alamaisuuteen kuningasta ja\nkruunua kohtaan, ja Wilhelmi Valloittaja otti ala-vassalleiltakin\nuskollisuuden-valan. Ylipäänsä Normandialainen kuningas-valta\nEnglannista heti alusta sai sotakomennon-kaltaisen ankaruuden, joka\nmelkein yhtä tylysti koski Normandialaista ylimyskuntaa kuin voitettua\nväestöä. Mutta kumpaisellekkin se oli hyvä koulutus yhteiskunnallisen\nhengen herättämiseksi. Myöskin Englannin umpinainen saari-asema\nvaikutti, ett'ei paroonit voineet etsiä etujensa keskustaa ulkopuolelta\noman valtakunnan piiriä, ja varsinkin sitten kun Normandia oli\nkadotettu v. 1204, täytyi heidän yhä enemmin kodistua siihen maahan,\njohon ensin olivat muukalaisina tulleet. Näin syntyi lujan\nvaltio-järjestyksen kautta yhteisiä etuja, jotka liittivät nuo\nviholliset väestöt toisiinsa; näinpä myöskin ensimäiset ponnistukset\nvaltiollisen vapauden saavuttamiseksi saivat alkunsa.\n\nSaatan kenties edellyttää, että jo tavallisista oppikirjoista tiedätte\nne syyt ja seikat, jotka vaativat Englannin ylimyksiä asettamaan\njonkinlaista rajaa kuninkaallisen vallan väärinkäytöksille. Mutta\nhätäinen silmäys tuon kuuluisan _Magna Charta_ asetuksen pykäleisin\nantaa meille selvän käsityksen siitä tirannillisesta hallituksesta, jota\nNormandialaiset kuninkaat Englannissa siihen saakka olivat\nharjoittaneet; täytyy ainoastaan lisäksi muistuttaa, että tämä\nmielivaltainen hallitus-meno ei ollut vasta Juhana Maattoman aikana\nalkanut, vaan jo ensi aioista saakka perustui kuninkaallisen\nläänitys-esivaltiuuden nojaan. Useat Magna Chartan säännökset\ntarkoittavatkin kuninkaallisen läänitysherruuden supistamista kohtuuden\nja siivouden rajoihin. Nuo lukemattomat rahan-kiskomis-muodot, joilla\nkuninkaat olivat tottunut vassallejansa veroittamaan, milloin apujen tai\nvielä useammin sakkojen nimellä, milloin holhoja- ja naittaja-oikeuden\nvarjolla, koetettiin nyt saada tarkalle la'in-pohjalle sovitetuiksi;\nitse la'inkäytöstä läänitys-asioissa pyydettiin suojella kuninkaallisten\ntuomio-istuinten mielivaltaa vastaan. Niinpä esm. nyt säädettiin:\n\"Kreivit ja paroonit ovat ainoastaan vertaistensa tuomiolla\nsakoitettavat eikä korkeammalle kuin rikoksensa määrän mukaan\". \"Ei\nmitään kilpiveroa tai apumaksua saa päälle-panna, ellei yleisessä\nvassalli-kokouksessa ole päätetty, ja silloinkin on ainoastaan\nkohtuullinen apu säädettävä\". Ala-ikäisen vassallin holhojana kuningas\nei saa muka läänitys-alaa häviölle panna; läänitys-perilliset ovat\nnaitettavat säätynsä mukaan, eikä kuninkaan mielivallalla; leski ei ole\npakoitettava naimiseen, j.n.e. Nämä pykäleet koskivat nimen-omaan\nparoonien omaa turvallisuutta; mutta Magna Chartan aikana Englannin\nylimyskunta jo oli huomannut, että kansalais-vapauden suojelemiseksi\ntarvittiin kaikkien kansan-luokkain yhteinen harrastus, ja senpä tähden\nsäädettiin sama la'in-turva, ei ainoastaan ala-vassalleille, vaan\nmyöskin kaikille vapaille miehille valtakunnassa. Magna Chartan 42 §\nkuuluu:[45] \"Vapaata ihmistä ei saa kiinni ottaa eli vankeuteen\npanna tai omaisuudesta pois tuomita tai henkipatoksi tehdä tai\nmaanpakolaisuuteen ajaa, ei kuninkaan eikä hänen käskyläistensä kautta,\nellei se tapahdu vertaisten la'illisella tuomiolla eli maan la'in\nmukaan\". Seuraavassa pykäleessä kuningas pannaan vakuuttamaan \"ei\nkellenkään myyvänsä, eikä keltään kieltävänsä tai viivyttävänsä oikeutta\nja la'in-käytöstä\". Nämä määräykset eivät tosiaan näytä sisältävän aivan\nylöllistä mittaa kansalais-vapautta, ja sittenkin aikoja kului,\nennenkuin niitä tarkasti noudatettiin. Mutta Magna Charta tuli olemaan\nse periaatteellinen kulmakivi, jonka nojassa Englannin kansa yhä\nedelleen kehitti yhteiskunnalliset laitoksensa.\n\nLähin askele tällä uralla oli Parlamentin synty, joka tavallisesti\nluetaan Simon de Montfort'in kapinasta Henrik III:nnen aikana, mutta\nkenties paremmalla syyllä on asetettava Edvard I:n hallituskauteen.\nNimensä puolesta se tietysti on paljoa vanhempi, koska sana\n\"parlamentum\" (keskustelu) oikeastaan merkitsi kruunun-vassallien\nkokousta esivaltiaansa, kuninkaan, luona. Nämä kokoukset\nolivat laillansa jatkona Anglosaksilaisten Vitena-gemot'eihin\n(viisasten-kokouksiin), mutta seurasivat muutoin ihan luonnollisesti\nfeodalisista tavoista, koska vassallien kumminkin täytyi joka\nvuosi tulla esivaltiaan luoksi, palvelustansa suorittamaan,\nja silloin melkein oli välttämätöntä, että myöskin yleisistä\nasioista neuvoteltiin. Henrik II:n aikana oli kuitenkin tullut\nläänitys-velvollisuuden suorituksessa se muutos, että persoonallisen\npalveluksen sijasta maksettiin vuotinen kilpi-vero (scutagium), ja\nvoimme arvata, että vassalli-kokoukset tästä aiasta olivat tulleet\nvähemmin säännöllisiksi. Sen vuoksi Magna Charta koetti tarkemmin\njärjestää niiden kokoontumista: ainoastaan näissä yhtymisissä oli muka\nluvallinen päälle-panna kilpi-veroja ja apu-maksuja, ja kuninkaan piti\nsilloin kutsua arkkipispat, pispat, abbatit, kreivit ja suuremmat\nparoonit kukin eri kutsumus-kirjeellä, mutta vähemmät pää-vassallit\nyhteisellä kuulutuksella sheriffien kautta, ilmoittaen myöskin asian,\njota varten kokoon-kutsuttiin. Tällä tavoin hengellinen ja maallinen\nylimyskunta oli saanut itseveroitus-oikeutensa la'illisesti\nvahvistetuksi, ja se Parlamentin osa, jota sitten on nimitetty\nYli-huoneeksi eli Lordien huoneeksi, oli jo pääasiallisesti valmiina.\nAli-huoneen synty on paljoa hämärämpi ja tarvitsee erinäistä selitystä.\nLähdemme siis nyt silmäilemään yhteiskunnan alisempia kerroksia\nkreivikunnissa ja kaupungeissa, joista varsinainen maan edustus on\naikojen kuluessa muodostunut.\n\nOlen jo edellisessä sanonut, että Anglosaksilainen kunnallis-laitos\nkreivikunnissa ei hävinnyt valloituksen kautta. Kreivikunta-käräjissä,\njoita nyt pidettiin joka kuukausi, toimitettiin sekä oikeuden-tutkinto\nsiviili- ja rikos-asioissa että myöskin päätökset kaikenlaisista\nkreivikunnan yhteisistä asioista, niinkuin teiden ja siltain\nrakentamisesta, sisällisestä järjestyksen-hoidosta y.m. Mutta\njäseninä tässä kunnallis-toimessa olivat kreivikunnan kaikki vapaat\nmaan-omistajat, niinkutsutut _Freeholder'it_. Mitä väkeä siis nämä\nolivat? --\n\nNimi _Free-hold_ merkitsee ylipäänsä vapaata läänitys-tilaa, joko\nvälittömästi kruunun alaisena taikka jostakin kruunun-vassallista\nriippuvana ala-läänityksenä; ja Freeholder'it olivat siis osittain\npää-vassalleja (Tenentes in capite), osittain ala-vassalleja.\nEdellisestä luokasta täytyy kuitenkin eroittaa pois kruunun\nsuur-vassallit, valtakunnan ylimykset, jotka olivat liian\nmahtavia ja ylpeitä ryhtyäkseen kunnallisiin askareisin. Vaan\nala-vassallien luokkaan saapi lukea, ei ainoastaan niitä, jotka\npitivät ritari-läänityksiä sotaisella velvollisuudella jonkun herran\nalla, vaan myöskin semmoiset, jotka maksoivat esivaltiaallensa\nmäärättyä veroa viljassa tai rahassa, eivätkä siis oikeastaan kuuluneet\nläänitys-aristokratiiaan. Ainoastaan lampuoti-tila (villenagium, josta\nKeski-aian lopulla, kun omistus-oikeus niissäkin vakaantui, syntyi\nniinkutsuttu \"Copyhold\") ei antanut asujaimellensa osallisuutta\nkreivikunnan käräjissä. Freeholder-säädyssä oli niin-muodoin kolme eri\nainesta: 1:ksi Vähemmät kruunun pää-vassallit (barones minores); 2:ksi\nAla-vassallit, joiden tilat olivat läänitys-alaisuudessa jollekulle\npää-vassallille sotapalveluksen velvoituksella (tenure en chivalry); ja\n3:ksi Verolliset perintö-talonpoiat, joiden tilat tosin olivat\nläänitys-alaisuudessa, mutta ilman sotapalveluksetta (socagium liberum,\ntenure en socage). Nämä kolme ihmis-lajia nyt alkavat yhteis-elämässä\nvähitellen hämmentyä yhteen. Kun sotapalvelus jo hyvin aikaisin\nvaihdettiin vuotiseen kilpi-veroon, ei ollut enää aivan silmiin-astuvaa\neroitusta ritari-läänitysten ja talonpoikais-tilain välillä. Äsken\nmainittu kilpi-vero vaikutti senkin, että ritari-läänityksiä ruvettiin\nhalkaisemaan pienempiin osiin; miehen ja ratsun palvelusta oli, näet,\nollut mahdoton ositella, mutta kilpi-raha saatettiin jakaa vaikka\nsadanneksiin. Tämä taipumus ritari-tiloja palstoittamaan oli niin\nyleinen, että Magna Charta koetti erinäisellä pykäleellä sitä estää;\nmutta asia ei ollut autettavissa, ja Edvard I:n hallitessa vihdoin\nvarsinaisella asetuksella annettiin siihen lupaa. Ja tämäkin seikka yhä\nenemmin poisti alkuperäiset arvon ja varallisuuden eroitukset\nkreivikuntien piirissä, niin että eri ihmis-lajit alkoivat\nnaimisten ja tointen kautta yhteiskunnallisesti hämmentyä. Kun\nmuistamme, että päävassallit alkuansa olivat pelkkiä Normandialaisia ja\nalavassallitkin suurimmalta osalta valloittaja-kansaan kuuluivat, mutta\ntalonpoikais-tilain haltiat yksin-omaisesti olivat Anglosaksilaista\nsukuperää, on helppo ymmärtää tämän yhteen-sulamisen kansallinen\nmerkitys. Voittajat ja voitetut tulevat tällä alalla yhdeksi kansaksi\nsekä mielen että kielenkin puolesta. Englannin nykyinen kansallisuus\nsyntyy, ja Englannin kieli saapi alkunsa.\n\nMutta meidän oli erittäin tutkiminen, kuinka kreivikunta-olot\nvaikuttivat Parlamentti-laitokseen. Katsokaamme. -- Olemme jo nähneet,\nettä kruunun vähemmätkin pää-vassallit olivat sekä oikeutetut että\nvelvoitetut saapumaan kuninkaan kutsumiin kokouksiin, vaikka kutsumus\nheille annettiin ainoastaan yleisellä kuulutuksella sheriffien kautta.\nVähä-varaisempina miehinä he eivät kuitenkaan jaksaneet itse kukin\nkohdaltansa saapuville tulla, vaan tavaksi tuli, että saivat\nkeskuudestaan valita kaksi edusmiestä kustakin kreivikunnasta. Nämä\nedusmiehet tietysti valittiin kreivikunnan käräjissä, ja välttämätön\nseuraus oli, että varsin pian kaikki Freeholder'it tulivat vaaliin\nosallisiksi. Nuo tällä tavoin Parlamenttiin lähetetyt edusmiehet tosin\nvastakin kantoivat nimen \"kreivikunta-ritarit\"; vaan heidän säätynsä jo\nkäsitti, ei ainoastaan pää-vassalleja ja ala-vassalleja, vaan myöskin\nvapaat perintö-talonpoiat.\n\nNäemme siis, kuinka Englannissa feodalisminkin perustuksella vapaita\nvaltiolaitoksia saattoi kehittyä, vaikka tunnustaa täytyy, että\nAnglosaksilainen kunnallis-laitos siihen oli tärkeänä välikappaleena.\nMerkillistä on, että kaupunkienkin edustus-oikeus Englannissa näkyy\nrakentuneen feodali-periaatteisin. Lontoo hyvin varhain itsehensä\nyhdisti pienen Middlesex'in kreivikunnan ja peri sen oikeudet. Muut\nkaupungit olivat enimmältään kruunun epä-vapaita vero-alueita, jotka\nensi-aikoina tavallisesti annettiin arennille ahnaiden aatelismiesten\nhaltuun. Silloin kaupunkilaiset keksivät sen keinon, että itse ottivat\nitsensä arennille ja sillä tavoin saivat oikeuden itse järjestää\nveroituksensa. Tämä niinkutsuttu \"kaupungin vuokraus\" eli\n\"läänitys-vuokraus\" (firma burgi, fee-farm) oli heille itse-hallinnon\nalku. Lisäksi ostivat itsellensä muutkin kunnallis-oikeudet, mitä\nkreivikunnilla ennestään oli, ja saivat kuninkaalta erinäisen\nvapaus-kirjan (charta incorporationis), jonka voimasta kaupunkikunta\nkokonaisuudessaan käsitettiin joksikin kruunun pää-vassalliksi. Mutta\nsemmoisena tietysti kaupunki oli oikeutettu Parlamenttiinkin tulemaan,\ns.o. lähettämään sinne edusmiestä.[46] Havaitsemme tästä,\nettä porvaritkin osasivat eduksensa käyttää Normandialaista\nfeodali-laitosta. Englannin kansan historiassa onkin se omituisuus,\nettä orjuuden kahleita ei ole muserrettu, vaan niitä on taottu ja\ntaivutettu, kunnes niistä on syntynyt yhteiskunnallisen järjestyksen ja\nkansalais-vapauden hyödyllisiä kehitys-muotoja. Siinä on todellakin\nloistava esimerkki kansallis-hengen voimasta ulkonaisten olojen\nmuodostamisessa.\n\nNäistä aineksista, joiden syntyä edellisessä olen koettanut lyhyimmiten\nselittää, on Englannin vapaa edustus-laitos saanut alkunsa:\nhengellisistä ja maallisista ylimyksistä muodostui ylihuone,\nkreivikunta-ritareista ja kaupunkien edusmiehistä ali-huone.\nParlamentin varsinainen voima tuli alusta saakka olemaan siinä, että se\npiti valtakunnan kukkaroa hallussaan eli toisin sanoin, että se oli\noikeutettu myöntämään tai kieltämään jokaista lisä-veroa. Kuinka\nEnglannin ylpeät paronit (v. 1297) pakoittivat tuota jäntevää Edvard\nI:stä vahvistamaan tätä Parlamentin itseveroitus-oikeutta, tiedätte\nepäilemättä historiallisista kertomuksista. Mutta huomiota ansaitsee\nitse vahvistus-kirjan sanat: \"Ei mitään apumaksua tai veroa saa päälle\npanna eli nostaa, elleivät ole yhteistä suostumustansa antaneet\narkkipispat, pispat, kreivit j.n.e. sekä muut vapaat miehet\nvaltakunnassamme\". Tämä suostumisen yhteisyys oli sen vuosi\ntärkeä, että se liitti Parlamentin eri ainekset yhdeksi ainoaksi\nvaltio-mahdiksi. Laki ei enää tietänyt eri sääty-eduista ja eri\nkansallisuuksista, vaan Englanti oli yhtenä kansakuntana\nParlamentissaan edustettu.\n\nPaljon olisi vielä lisättävää Keski-aikaisen Englannin seuraavista\nvaiheista: -- kuinka kansallis-tuntu varttui Edvard III:nnen\nRanskalaisen sodan kautta, kuinka Englannin kieli alkoi muodostua\nkirjallisuudessa, tunkien Ranskan kielen pois sijalta, kuinka\nParlamentin vaikutus-voima vähitellen karttui olletikkin Lordien\nrohkean itsenäisyys-tunnon kautta, ja kuinka vihdoin Ruusujen sota\nheikonsi ylimyskunnan voimaa ja sen vuoksi myöskin joksi-kuksi aiaksi\nkoko parlamentin merkitystä. Mutta nämä tapaukset eivät enää ole\ntutkimuksellemme yhtä tärkeät kuin tuo suuri kansallinen ja\nyhteiskunnallinen muodostus, jonka luonnetta olen koettanut edellisessä\nselittää. Englannin yleis-inhimillinen merkitys on pää-asiallisesti\nollut sen vapaissa valtio-laitoksissa, ja näiden syntyä meidän piti\ntällä kertaa etupäässä tarkastella.\n\n\n\n\nKolmas-kolmatta Luento.\n\nKansalliset historiat: Saksa, itäiset kansat.\n\n\nMitä se on, joka kansojen kohtalot on niin erin-kaltaisiksi\nmuodostanut? -- Lähin vastaus kuuluu, että se on kunkin kansan oma\nluonne sekä ne ulkonaiset asianhaarat, joiden vaikutuksen alla tämä\nluonne on kehittynyt. Nämä asianhaarat taas ovat monenlaista laatua,\nei ainoastaan ilma-ala ja maatieteellinen asento, vaan myöskin\nvaltiolliset suhteet ja kansan koko entisyys. Kaikki nämä seikat\ntietysti määräävät kansallisen luonteen ja vaikuttavat niin-muodoin\nkansan tekoihin ja sen tulevaisuuteen. Mutta erehdystä kuitenkin olisi,\njos päättäisimme kansojen historian kehittyvän muuttumattomien\nluonnon-lakien mukaan, ehdottomaan suuntaan, välttämättömän täytymyksen\nnojassa. Kansojen niinkuin yksityistenkin elämässä on täytymyksen\nohessa aina suuri määrä ehdon valtaa eli teon vapautta. Kunakin hetkenä\non teko ehdon asia, jos kohta olevaisten olojen vaikutuksen alaisena,\n-- ja näitä ulkonaisia vaikutuksia, jopa omaa luonnettansakin kansa\nvoipi itse teossa muodostaa, vieläpä vastustaa ja voittaa. Sillä tehty\nteko ei ole mikään ollut ja mennyt asia, vaan kerta tehtynä se muuttuu\nteko-asiaksi, \"faktum'iksi\", joka painaa jälkensä kansan luonteesen ja\nniin-muodoin itsekin vaikuttaa määrääväisenä seuraaviin tekoihin ja\nkansan tulevaisuuteen. Kansan historia esittää näiden tekojen jaksoa,\nmitenkä ne ovat toisistansa seuranneet, mutta se esittää samassa kansan\nluonnetta, joka osittain on teoista saanut muotonsa, osittain on\ntekoihin alituisesti vaikuttanut.\n\nOlen edellisissä luennoissa koettanut kuvata kolmen Eurooppalaisen\npääkansan luonnetta niiden keskiaikaisissa teoissa, ja olen jo, niin\npaljon kuin näiden luentojen ahtaat rajat sen sallivat, viitannut\nniihin vastakohtiin, joita nämä kansalliset historiat tarjoovat.\nItaliassa olemme nähneet kansakunnan, joka sairastaa vanhuuttansa,\neikä vielä vuosisatoihin löydä kansallista aatetta, josta se voisi\nuudesta-syntyä ja nuortua. Ranskassa taas tämä kansallinen uudistus\non johtavana aatteena; hajonneiden kappaleiden kokoominen on\nkansallishengen melkein ainoana silmämääränä, jonka tähden\nyhteiskunnallinen ja valtiollinen vapaus aina jääpi syrjemmäksi. Sitä\nvastoin Englannissa juuri kansalaisvapauden perustaminen on tuo suuri\nhistoriallinen teko, joka Englannin kansakunnasta on luonut\nEurooppalaisen pääkansan. Mutta näiden vastakohtien johdosta tahdon\nerittäin huomauttaa, että niin Englannin kuin Ranskankin historiassa\nkansan oma ehdon-valta on vaikuttanut vastoin ulko-olojen luonnollista\ntaipumusta, muodostaen niitä toiseen suuntaan, kuin mihin kansallisen\nhistorian alku on viitannut. Historia ei tunne tirannillisempaa\nhallitus-valtaa, kuin minkä Normandialaiset kuninkaat Englannissa\nharjoittivat, eikä katkerampaa vihaa kuin niiden kahden kansallisuuden,\njotka valloitus oli pannut yhdessä asumaan. Kuitenkin kansan\nhistoriallinen toiminta on näistä epä-vapauden juurista kasvattanut\nkansalais-vapauden jaloimmat hedelmät, taivuttaen feodalisminkin\nkankeita kaavoja tämän tarkoituksen mukaisiksi välikappaleiksi. Eroitus\nRanskan suhteen astuu helposti silmiin; se huomataan jo Parlamentin\nnimestä, joka Englannissa tuli merkitsemään kansan edustus-laitosta,\nmutta Ranskassa ei milloinkaan ylennyt feodalisen oikeus-laitoksen\nvirasta. Vaan Ranskankin kansakunta on yhtä jäntevästi, vaikka\ntoiseen suuntaan, taivuttanut vastahakoiset ulko-olot kansallisen\ntarkoituksensa mukaan. Ranskan historian alku Hugo Capet'in aikana ei\nlupaa mitään muuta kuin täydellistä hajoomista eri valtioihin, jopa eri\nkansallisuuksiinkin. Vaan kansa parantaa tämän haitan vuosisatojen\ntyöllä, ja tämän työn ohessa varttuu Ranskan kansakunnan vaikutus\nmaailman yleiseen kultuuriin. Mielestäni nämäkin esimerkit puolestansa\ntodistavat, että kansallis-henget eivät ole pelkkien luonnon-voimain\nalaisina.\n\nSuorana vastakohtana Ranskan kansan vaiheille on Saksan historia,\njonka yleisiä piirteitä nyt lähdemme tarkastamaan. Olen jo ennen\nmuistuttanut, että Saksan valtakunta oli Kaarlo Suuren luoma; hänpä\nkaikkien ensin oli yhdistänyt kaikki Germanilaiset heimokunnat yhteisen\nvaltikan alle ja hänen mahtava haamunsa oli heihin istuttanut\nkäsityksen yhteisestä kansallisuudesta. Kun Kaarlo Suuren\nmaailman-monarkiia hajoo ja Itä-Frankkien valtakunta irtauntuu\nerillensä, näyttää valtio-yhteys tässä Saksan kansakunnassa olevan\npaljoa lujemmin perustettuna kuin Ranskassa tai Italiassa. Niinpä esm.\nkruunun suur-vassallit Saksassa eivät saavuta perintö-oikeutta\nvirkoihinsa ja läänityksiinsä; itse kuninkuus tosin Karolingisen suvun\nsammuttua on vaalin-alainen ja niin-muodoin hallitus-valtansa puolesta\nrajoitettu; mutta kerta valittuna, Saksan kuningas harjoittaa\nesivaltiuuden oikeutta täydellä voimalla, läänittää herttuakunnat\nmielensä mukaan ja johdattaa vassallinsa tavan-takaa Alppien\ntoisellekkin puolen. Otto Suuren hallituskaudesta Barbarossaan saakka\nkestää tämä Saksan kuninkuuden loiston aika. Kaarlo Suuren\nkeisarillinen arvo on silloin tullut Saksan kansakunnalle, jonka\narvonimi nyt on \"Pyhä Roman-valta Saksalaista kansakuntaa\";\nkeisarillinen kruunaus tosin tapahtuu Romassa, mutta vasta sitten kuin\nSaksan ruhtinaat kotosellaan ovat miehen valinneet. Keisarinsa kautta\nSaksa on saavuttanut esivaltiuuden koko läntisessä kristikunnassa.\nLombardian rautakruunu seuraa keisarillista virkaa ikäänkuin\nkaupan-päällisiksi. Burgundian kuningaskunta näyttää noudattavan\nkappaleiden luonnollista vetovoimaa, kun se v. 1032 yhdistyy Saksan\nsuureen valtio-kokoon. Kaikki muutkin pienet valtakunnat Saksan\nrajoilla, Tanska pohjasessa, Puola ja Unkari idässä, ainoastaan\nvaivaloisesti pelastavat itsenäisyytensä, ja Böhmin kuningaskunta\nlopulta muuttuukin Saksan valtion osaksi, saaden siinä erinäisen\narvosijansa vaaliruhtinakunnan muodossa. Näin on Saksa kolmatta\nvuosisataa kristikunnan mahtavimpana valtana, joka näyttää pitävän\nhistorian ohjat hallussansa.\n\nMutta Hohenstaufien kukistumisen perästä Saksan valtakunnan ulkonainen\nja sisällinen asema melkoisesti muuttuu. Keisarillinen nimi tosin\npysyy, mutta kaikki valta Italiassa on menetetty ja Burgundian\nmaakunnat lohkeavat yksitellen, melkein huomaamatta. Itse Saksassa\nvassallikunnat ja kaupungit alkavat elää omaa itsenäistä elämäänsä, ja\nkeisarille ei jää muuta todellista valtaa, kuin mitä omat perintömaat\nhänelle tuottavat. Habsburg'in suvun hyvä onni on siinä, että se heti\nalusta hankkii itsellensä Itävallan perintömaat, sekä joukon muitakin\naloja; tällä tavoin keisarin-arvo viimein tulee melkein perittäväksi\ntässä suvussa. Mutta myöskin läänitys-alat ovat vähitellen tulleet\nperittäviksi, ja entinen valtio-yhteys muuttuu vihdoin joksi-kuksi\ndiplomatilliseksi keskuudeksi itsenäisten valtioin välillä, jossa\nkeisari on ainoastaan esimiehenä niinkuin \"grafio\" Germanilaisissa\nkäräjissä ennen muinoin, -- puheenjohtajana keskusteluissa ja päätöksen\nlausujana, jos nimittäin mitään päätöstä saadaan toimeen. Ylipäänsä ei\nkukaan enää tiedä, mikä on Saksanmaata, mikä ei. Jäseniä irtauntuu,\nilman että ruumis siitä mitään tietää. Provence, Dauphiné, Lyon\njoutuvat Ranskan haltuun. Sveitsiläiset erkanevat, vaikka ovat\nSaksalaista kansallisuutta. Sama on laita Alankomaiden. Kun Kaarlo\nRohkea koettaa perustaa uuden Burgundialaisen valtakunnan enimmästi\nSaksalaisista maista, se ei ole Saksa, joka vastusta tekee, vaan\nRanska, joka ei voi sallia Bourgogne'n herttuakunnan paisuvan\nEurooppalaiseksi suur-vallaksi. Keski-aian lopulla Saksa ei enää ole\nvaltio, ei edes oikea liittokunta, vaan ainoastaan joku yleisen\nkatholis-kunnan ahtaampi piiri, jota maailman yleis-hallitsija,\nkeisari, muka lähimmällä huolellansa hoitaa ja kaitsee.\n\nTätä hajoittamis-työtä ovat sitten Uuden-aian tapaukset jatkaneet,\nsiihen saakka kunnes vihdoin tällä vuosisadalla kansallinen\nyhteis-valtio on aatteena ja tekona uudesta virinnyt. Nyt kun Saksan\nuusi keisarikunta Preussin johdolla jälleen astuu ko'ottuna valtana\nhistorian näkymölle, voimme sanoa, että Saksankin kansa on saanut\nvoiton omasta entisyydestään. Mutta mikä tämän entisyyden niin\nhajanaiseksi oli tehnyt, siitä saattaa käsitys olla erilainen.\nTavallisinta on, että syytetään Saksan kuningasten keisarillista virkaa\nniistä häviön vaiheista, joita Saksan kansa on kokenut. Ja epäilemättä\non siinä syytöksessä jotakin perää. Nuo hedelmättömät retket Italiaan,\njoka jo ilma-alansakin kautta tuotti Saksan sotureille surman,\ntaistelut paavien kanssa maailman herruudesta ja se epämääräinen\nhuolenpito koko kristikunnan asioista, joka kuului keisarin-arvoon, oli\nnähtävästi heikontanut Saksan hallitsijain vaikutus-voimaa heidän\nomassa maassaan. Mutta minun ymmärtääkseni tämä ei kuitenkaan ollut\npääsyynä Saksan valtiolliseen häviöön; päin-vastoin keisariuden loisto\nlienee estänyt, ett'ei tämä hajoomis-tauti jo aikaisemmin vallalle\npäässyt. Emme, näet, saa unohtaa, että Saksan valtakunnan\nsyntymisaikoina 9:nnellä vuosisadalla, sen herttuakunnat vielä\nedustivat eri kansallisuuksia, joiden välillä yhteydenhenki oli\njotenkin heikko. Frankit Main-virran seuduilla olivat tietysti\nhistoriallisella oikeudella monarkiian pää-kansana, ja heitä lähinnä\nseisoi Lothringin väestö, jossa kuitenkin Romanilaiset ainekset\nlännessä ja Frisit pohjasessa osoittivat vierasta vivahdusta. Sitä\nvastoin Schwabit eli Allemannit, Frankin herttuakunnan etelä-puolella,\nlienevät vielä säilyttäneet jotakin muistoa entisestä erikoisuudestaan,\nja Baijerilaiset Tonavan varsilla olivat vasta Karolingien aikana\nkadottaneet itsenäisyytensä. Jyrkin erikois-henki asui kuitenkin\nSaksien mahtavassa kansakunnassa Elben ja Weser'in seuduilla. Vasta\nKaarlo Suuren ankara käsivarsi oli kukistanut heidän itsenäisyytensä ja\npakoittanut heidät kristin-uskoon; tämän perästä olivat tosin\nvaltakunnan uljaina rajavartioina pohjan ja idän barbareja vastaan,\nmutta aivan vähän taipuvaisia tunnustamaan jonkun muun heimokunnan\nyli-herruutta. Saksanmaan hyväksi onneksi nostettiin Henrik Linnustajan\nkanssa Saksilainen suku hallitus-istuimelle, ja nyt seuraa Ottojen\naika, Saksan suuruuden perustus. Mutta niin pian kuin kruunu jälleen\nluopuu Frankilaiselle suvulle, herää Saksien entinen heimokunta-henki\nuudestaan; samoin Schwabilaiset Hohenstaufitkin saavat runsain määrin\nkokea heidän itsepintaista vastahakoisuuttaan. Tämä heimokunnallinen\nerikois-henki, joka Sakseissa selvimmin tulee näkyviin, on muuallakin\ntähän aikaan vaikuttamassa, ja siinä on mielestäni etevin syy, miksei\nSaksa voinut kokoontua ja lujittua varsinaiseksi valtakunnaksi. Kenties\nsopii lisäksi ottaa lukuun tuo Germanilaisissa vanhastaan vallitseva\nyksityis-henkilöllisyys, individualismi, joka ei rakastanut mitään\nlujia valtio-siteitä. Ylipäänsä Germanilaisessa luonteessa näkyy\nasuneen ja vielä nytkin asuvan suuri leviämis-voima, mutta sen kautta\nmyöskin taipumus hajalle haihtumaan. Kansain-vaellusten aikana\nGermanian retkikunnat olivat levinnet yli koko Länsi-Romalaisen\nkeisarikunnan, jopa Afrikan Syrteihin saakka; keski-aian kuluessa taas\nSaksan soturit ja uutis-asukkaat tunkeuvat Elbe'n yli itään päin,\nluoden itsellensä uusia isänmaita Slavilaisten entisillä aloilla sekä\nItämeren itäisillä rannoilla. Saksan kansan koko historiassa havaitaan\njoku kansallisten tarkoitusten epä-määräisyys ja rajoittumattomuus:\nKeski-aikana yleisen maailman-herruuden aate, nyky-aikana taas \"die\nweltumschlingende deutsche Kultur\", s.o. Saksalainen sivistys muka\nmaailmaa vallitsemassa. Mutta semmoinen centrifugalinen, keskipakoinen\nluonne ei helposti löytänyt keskusta, jonka ympärille se olisi voinut\nvaltiollisesti kokoontua. Keisarillinen nimi, tuo kristikunnan korkein\narvo, oli nähtävästi ainoa, joka siihen aikaan, josta nyt on puhetta,\nsaattoi pitää Saksan valtion jäsenet johonkin määrin ko'ossa ja\nvähitellen heissä synnyttää yhteisen kansallis-hengen.\n\nJa muissakin katsannoissa keisariuden loisto on ollut Saksalle\nmelkoiseksi hyödyksi. Italia, niin monen Saksalaisen miehen hauta, oli\nkuitenkin antikisen kultuurin emämaa, josta palaajat toivat mukaansa\nmoninaisia korkeamman viljelyksen siemeniä. Sillä tavoin aikakauden\nkorkein sivistys alkaa juurtua Germanian metsissä, ja ennen kuin Saksan\nmahtavuus vielä on kallistunut lopullensa, alkaa sen kultuuri-vaikutus\ntehokkasti levitä kaukaisiin seutuihin Euroopan silloisilla takamailla.\nOlen jo maininnut Saksalaisten valloitusta ja uutis-asutusta läntisten\nSlavilaisten aloilla. Nykyinen Meklenburg, Brandenburg, Pommeri ja\nSaksin sekä ruhtinakunnat että kuningaskunta ovat sillä tavoin tulleet\nSaksalaisiksi maiksi; 13:nnella vuosisadalla Saksalais-ritarikunta\nasettui Preussiin, jonka alkuperäinen väestö hävitettiin, ja melkein\nsamaan aikaan toinen Saksalainen ritaristo perusti herruutensa\nLiivinmaalle sekä muihin Itämeren maakuntiin Suomenlahteen saakka. Eikä\nsiinä kyllä; myöskin pohjoisissa valtakunnissa, Tanskassa ja Ruotsissa,\nalkaa näillä aioin Saksalainen vaikutus olla varsin suuri. Valdemar\nSeier'in aioista alkaen tunkeuu feodalismi Saksasta Tanskanmaan\noloihin; se etenee Ruotsiinkin asti, vaikka se siellä ei milloinkaan\nennätä täydellisesti juurtumaan. Feodalismi silloin edustaa aian\nkorkeinta sivistystä, ja ne Saksalaiset ritarit, jotka tarjoutuvat\npohjoisten kuninkaiden palvelukseen, tuovat mukaansa edistyneempää\nkäsitystä sota- ja hallitus-asioissa. Maunu Latolukon aioista alkaen,\nmutta olletikkin 14:nnen vuosisadan kuluessa on Saksalais-tulva\nRuotsissa ja Suomessa erinomaisen mahtava; se on osittain tuntunut\nnäillä mailla kansalliseksi rasitukseksi, mutta sen kultuuri-merkitys\nei suinkaan ole ollut vähäinen. Vihdoin Saksalaisten yritteliäisyys\ntoisellakin toimi-alalla on ollut kenties vieläkin merkillisempi. Jo\n12:nnella vuosisadalla Saksalainen salainen kauppa levisi Itämeren\nvesille ja seuraavien aikojen kuluessa Saksan \"Hansa\", tuo\nvaltiolliseksi liittokunnaksi järjestynyt kaupunkien yhdistys, anasti\nhaltuunsa kauppa-liikkeen kaikilla pohjoisilla merillä. Näemme kaikista\nnäistä esimerkeistä, kuinka rikas elämän-voima yhä uhkusi Saksan\nkansallisuuden suonissa vielä Keski-aian lopullakin, vaikka sen\nvaltiollinen kokonais-vaikutus jo oli kadoksissa. Keisariuden varjo,\njoka jälillä oli, ei enää ohjannut kansan jäseniä yhteisiin\nponnistuksiin, mutta antoi suuruudellansa kumminkin jotain suojaa\nniille monihaaraisille yrityksille, joihin kansallis-henki oli\nhajonnut. Tuo suuri emäpuu oli marras ja kuivunut; mutta juuret\nlykkäsivät tuuheita vesoja, jotka todistivat, että elin-voima ei\nsuinkaan ollut loppunut.\n\nTulemme vasta näkemään, kuinka tässä vilkas-henkisessä Saksalaisessa\npikku-maailmassa, missä lukemattomat isommat ja pienemmät valtiot --\nruhtinakuntia ja pispakuntia, vapaita kaupunkeja ja, herras-alueita\nmelkein itsenäisinä ajoivat omaa politiikkiaan ja missä joka haaralla\nsyntyi kirjavinta häärinää kaikilla yhteis-elämän aloilla -- tulemme\nnäkemään, kuinka näissä keskuuksissa Uuden-aian aate, Uskonpuhdistus,\nlöytää alttiin maa-alan ja ensin pääsee puhkeamaan. Vaan täksi kertaa\nheitämme Saksanmaan sillensä ja lähdemme hätäisesti katselemaan\nEuroopan pohjoisia ja itäisiä kansoja, joiden virka ihmiskunnan\nyleisessä kehityksessä vielä oli verrattain vähäinen. Nämä syrjäisemmät\nkansat olivat kumminkin jo sen verran astuneet historiallisten\ntapausten piiriin, että kysymystä saattoi nousta, missä määrin olivat\nkelvollisia ottamaan itsenäistä osaa ihmiskunnan suurissa tehtävissä.\nTästä kysymyksestä näet riippui, tokko kykenisivät kansallisuuttansa\npelastamaan tuossa historiankin alalla tapahtuvassa \"taistelussa\nolemisen tähden\". Saammepa nähdä, että vastaus on tullut kovin\nerilaiseksi eri kansojen suhteen.\n\nTärkeimpänä näistä puheena-olevista kansoista oli tällä hetkellä\nMagyarien kansakunta eli Unkarilaiset entisessä Pannoniassa sekä\nKarpatien ja Tonavan välisellä alalla. Vaikka myöhään tulleina\nEurooppalaisen kehityksen keskuuteen ja vaikka kielen ja syntyperän\npuolesta ihan vieraina entisille kultuurin kannattajille, Unkarilaiset\nkuitenkin varsin pian asettuivat sivistyskansain riviin, vastaan-ottaen\nolletikkin Italiasta aian korkeimman viljelyksen aineita ja\nvälikappaleita. Kun 14:nnen vuosisadan alulla Anjoulainen suku\nNeapelista tulee hallitus-istuimelle ja pian sen jälkeen Turkkilaisten\ntulo Eurooppaan alkaa läntisellekkin kristikunnalle vaaraa tuottaa,\nmuodostuu Magyarien luonnollinen uljuus loistavaksi ritarisuudeksi,\njonka kukoistuksena on Juhana Hunyady'n ja Matthias Corvinon aiat.\nLänsi-Euroopan suojeleminen Islamia vastaan on sitten monta vuosisataa\nollut Unkarin kansan historiallinen virka, jonka vaivoja se\nSuomen-luontoisella sitkeydellä on kestänyt. Tähän taisteluun se on\nollut vähällä menettää sekä itsenäisyytensä että kansallisen\nolemuksensa, puhumatta siitä, että Corvinon perustama kultuuri suureksi\nosaksi hukkui. Vaan karkaistuna vastoinkäymisten ahjossa, on Unkarin\nkansa jälleen toipunut tainnoksistaan ja valmistaa itsensä paraikaa\nuusille tehtäville maailman historiassa.\n\nSlavilaisten kansain asema historiassa on vaikeampi arvostella. Koko\nläntinen Slavilais-maailma Elbe'stä Oderiin ja osittain Veikseliin\nsaakka joutui jo Keski-aikana Saksalais-tulvan nieltäväksi ja on siihen\nhukkunut. Syynä oli, että kaikki nämä heimokunnat eivät osanneet tehdä\ntuota välttämätöntä askeletta kristityn kultuurin keskuuteen,\nkadottamatta elin-voimaansa ja kansallista henkeään. Onnellisempi näitä\nheimolaisiaan on ollut Tshekkien kansakunta Böhmissä ja Moraviassa,\nvaikka senkin kansallinen olemus on yhä ollut kovien vaiheiden alainen.\nKatson ylipäänsä vaaralliseksi laskea jyrkkiä tuomioita kansojen\nsyntyperäisestä ky'ystä tai kykenemättömyydestä, ja olen jo ennen\nlausunut, että kansat voivat luonteensa vikoja korjata. Kuitenkin minun\ntäytyy huomauttaa sitä oikullista epäjohdollisuutta, joka ilmaantuu\nTshekkien koko historiassa. Sviatopluk'in Suur-Moravia lupaa jo\n9:nnellä vuosisadalla mahtavaa kansallista kehitystä, jota Kreikasta\ntuotu kristin-usko olisi saattanut varustaa korkeamman kultuurin\nsiemenillä. Vaan Suur-Moravian valta ei kestänyt aian myrskyjä, ja itse\nkristin-usko tuli uudistettavaksi Latinalaisen kirkon malliin. Näiden\nvaiheiden ohessa Saksalaisuus yhä voimakkaammin tunkeutui Tshekkien\nkansalliseen alaan, kunnes vihdoin Böhmin kuningaskunta astui\nvaaliruhtinakuntana Saksan valtio-yhteyteen. Sitten, 14:nnen vuosisadan\nlopulla ja seuraavan alulla, herää mahtava kansallinen ja kirkollinen\nitsenäisyyden-liike, joka Hus'in ja Hieronymon nimellä on saanut\nyleis-historiallisen merkityksen. Mutta Husilais-sodat päätyivät\ntäydelliseen uupumukseen, joka kesti lähes kaksi vuosisataa. Sen perästä\nkolmenkymmenen-vuotisen sodan alku uudestaan osoittaa kansallista ja\nuskonnollista innostusta, joka kuitenkin masentuu silloinkin ulkonaisen\nväkivallan alle. Nyky-aioista puhumattakaan, näemme siis Tshekkien\nhistoriassa useat kerrat jaloja ponnistuksia, joita ei kuitenkaan\nkäytännöllinen maltti ja viisaus ole ohjannut; innostuksen mentyä, on\nkansa jälleen vajonnut tympeään kykenemättömyyteen. Joku haperuus\nkansallisessa luonteensa näkyy vaikuttavan, että yritysten terä niin\nhelposti katkeaa. Mutta sittenkin on kansan elin-voima yhä säilynyt,\nvaikka se tähän saakka ainoastaan puhdittain on näkyviin tullut.\n\nVarsin mahtava Slavilainen valtakunta syntyi Keski-ajan kuluessa\nVeikselin varsilla Puolanmaalla, jonka suuruuden aika oikeastaan\nalkaa 14:nnen vuosisadan lopulla, jolloin Litvan voimakas, mutta\nvieras-sukuinen kansa siihen liittyi. Venäjän kansa oli siihen\naikaan hajonneena pieniin ruhtinakuntiin ja levitti tehokkaasti\nuutis-asutuksiansa Suomen-sukuisten kansain aloilla, mutta oli itse\nsuureksi osaksi joutunut Tatarien yliherruuden alle. Tämmöisissä\noloissa Puolan valta otti koko Venäläisen emämaan Dnieper'in varsilla\nhaltuunsa ja näytti muodostuvan itäisen Euroopan varsinaiseksi\nsuur-vallaksi. Mutta useat sisälliset ja ulkonaiset seikat ovat tehneet\nPuolan suuruudesta lopun; Venäjä on palannut metsistänsä ja ottanut\nitäisen maailman ohjat käsiinsä. Tämä Slavien keskinäinen taistelu on\nkuitenkin vasta uudemmalla ajalla saanut yleisen Eurooppalaisen\nmerkityksen.\n\nSopisi vielä mainita Skandinavian kansain keskinäisiä taisteluita\nKeski-aikana, unioni-yritykset Margaretan aioista alkaen ja\nne ponnistukset, jotka valmistivat Ruotsin itsenäisyyden ja\nyleis-historiallisen vaikutuksen Uuden-ajan tullessa. Sopisipa vihdoin\npuhua jotain Suomenkin kansan asemasta maailmassa, sen syntymästä ja\nkasvamisesta Keski-aian kuluessa. Mutta nämä asiat vaatisivat erinäisen\nluento-sarjan, joka voisi edes johonkin määrin tydyttää isänmaallista\nharrastustamme. Tahdon sen vuoksi tähän lopettaa katsaukseni Keski-aian\nkansallisiin historioihin ja palata takaisin ihmiskunnan yleisiin\nvaiheisin, Uuden-aian alkajaispuuhiin.\n\n\n\n\nNeljäs-kolmatta Luento.\n\nSiirto Uuteen-aikaan.\n\n\nOlemme Keski-aian historian päätteheksi ottaneet sen-aikuisten\npää-kansain erikois-historiat tarkastuksen alle ja palajamme jälleen\nniihin yleisiin johtaviin aatteisin, jotka liittävät nämä erinäiset\nkehitys-sarjat yhteiseksi ihmiskunnan historiaksi. Juuri tällä\nhetkellä, Keski-aian lopulla ja Uuden koittaessa, on olletikkin yksi\njohtava aate, joka huomattavalla tavalla pyrkii valtaan, nimittäin\nvaltio-itsenäisyyden aate. Se on likeistä sukua kansallisuus-aatteen\nkanssa, mutta ilmaantuu vähän toisenlaisessa muodossa, vaikka\ntarkoitus on sama. Asian laita on, että kansat nyt alkavat varttua\ntäys-valtaisuuden ikään, alkavat sen vuoksi kyllästyä kirkon\näidilliseen holhoukseen ja ryhtyvät siis täydellä tarkoituksella itse\nohjaamaan omia ja muun maailman asioita. Vaan voidaksensa jotakin\ntehollista toimeen saada, havaitsevat tarpeelliseksi lujittaa ja\njännittää niitä kansallisen olentonsa jäseniä, jotka välittävät kansan\nvaikutus-voimaa ulospäin. Kansallisuuden aate sen vuoksi ensin ilmestyy\nlujan hallitus-vallan harrastuksena. Niinpä nyt 15:nnen vuosisadan\nkuluessa melkein kaikissa maissa tapahtuu, että hallitus-muoto tulee\nentistä itsevaltiaammaksi ja kansalaisten yksityinen vapaus supistetaan\nyhä ahtaammalle. Kansalais-vapaus ja kansalliset tarkoitukset eivät\nsillä hetkellä seuraa toisiansa, vaan kansat antavat vapautensa\nalttiiksi, astuakseen historialliseen vaikutukseen muiden\nkansa-henkilöin rinnalle.\n\nTämä ilmiö ei ole joka paikassa ihan yhtäläinen, ja eri maissa joskus\neri syyt ovat siihen vaikuttamassa, mutta yleinen suunta on kuitenkin\nkaikkialla ihan sama. Ranskassa kansan koko edellinen historia on\ntarkoittanut kansallisten voimain kokoomista kuninkuuden ympärille,\neikä siis tapahdu mitään uutta tai odottamatonta, kun pitkien\nEnglantilais-sotien perästä hallitus-valta kuninkaan kädessä yhä\nlaajenee ja lujenee. Kun Ludovik XI kavalalla, mutta kansallisella\npolitiikillaan kukistaa feodali-herrain itsenäisyyden, hän ainoastaan\nsaattaa täytäntöön, mitä kansallis-henki jo kauan aikaa on himmeästi\nmielinyt, ja Ranskan porvarit, joita Ludovik kaikessa ystävyydessä\naivan mielivaltaisesti veroittaa, eivät suinkaan pyydä rajoittaa sitä\nkuninkaallista valtaa, joka niin hyvään tarkoitukseen käytetään.\nEnglannissa sitä vastoin hallitus-vallan lujittuminen Keski-aian\nlopulla näyttää olevan poikkeuksena kansallisen historian\nyleisestä suunnasta; sillä, niinkuin edellisessä olemme nähneet,\nkansalais-vapauden perustaminen on ollut Englannin kansan\nyleis-inhimillinen tehtävä maailman historiassa. Mutta sillä hetkellä\naian yleinen taipumus vaikuttaa tässäkin maassa samaan suuntaan kuin\nmuuallakin. Edvard III:nnen aikana ovat valloittajat ja valloitetut\nvihdoin sulaneet yhdeksi kansaksi, jonka uhkuava nuoruuden voima pyrkii\nulospäin vaikuttamaan. Silloin siis ryhdytään tuohon pitkälliseen\ntaisteluun Ranskan kruunusta, ja tämän kansallisen taistelun tarpeeksi\nkuninkuuden voima enenee. Ranskan-sotien perästä syntyy Englannissa\nRuusujen sisällinen taistelu, jossa ylimyskunta raivoo itseänsä vastaan\nja melkein tykkönään häviää. Mutta Englannin ylpeät ylimykset ovat\nsiihen asti olleet kansalais-vapauden vahvimpana tukena; sillä \"halvat\ncommons\", yhteisen kansan edusmiehet alihuoneessa, ovat vielä liian\nheikkoja, voidaksensa panna kuninkuudelle mitään rajoja. Senpä tähden\nTudor'in huonekunta, joka sisällisen taistelun loputtua nousee\nhallitus-istuimelle, on itsevaltiaampi kuin edelliset Englannin\nkuninkaat Juhana Maattoman aloista asti ovat olleet. Mutta sen ohessa\nEnglannin valtio jo alkaa jotakin merkitä maailman yleisissä\nkeskuuksissa, ja sitä varten kansa ei tunne aivan raskaaksi kotoisen\nhallitus-vallan ankaruutta. Muissakin Euroopan valtakunnissa tullaan\ntavalla tai toisella yhtäläisille perille. Espanjassa tähän aikaan\nFerdinand Katholinen ryhtyy jäntevällä kädellä kansallisen historian\njohtoon. Kastilia ja Arragonia yhdistetään, Granadan Maurilainen valta\nkukistetaan ja Espanja kohoaa yht'äkkiä suur-vallaksi, ei ainoastaan\nEuroopassa vaan myöskin kaukaisissa, ennen tuntemattomissa maan-osissa.\nMutta tämä mahtava kansallinen voimistus tapahtuu yhä karttuvan\nitsevaltiuuden nojassa. Kansalais-vapauden takeet joutuvat häviölle ja\nvaltiollinen Inkvisitioni astuu niiden sijaan. Jos tästä käännymme\nItaliaan ja Saksaan, näemme tosin kansallisen valtio-yhteyden niissä\nmaissa hajalle menneen, mutta joka paikassa kumminkin havaitaan\ntaipumus luomaan vahvoja valtio-kokoja ja lujia hallitus-muotoja.\nPohjois-Italian pienet tasavallat ovat hävinneet ja koko Lombardia,\nvihdoinpa Genuakin, yhdistetään Milanon herttuakuntaan. Florens'in\ntasavallan sijaan syntyy Toskanon herttuakunta Medici-suvun vallan\nalla. Venetia, joka onnella oli levittänyt valtansa sekä maalla että\nmerellä, säilytti tosin tasavaltaisen hallitus-muotonsa; mutta jokainen\ntietää, että tasavalta tässä ei muuta merkinnyt kuin ankarinta\nvaltio-despotismia. Saksassa kenties valtiollinen muodostus-toimi on\nlaimeampi, koska kansallinen luonne oikeastaan käypi toista suuntaa.\nKuitenkin sekä Habsburgilainen huonekunta että muutkin ruhtinaat tähän\naikaan kokoovat valtaa niin lavealta, kuin kunkin voima ulottuu, ja\nsamoin Kaarlo Rohkean yritys perustamaan Burgundialaista valtakuntaa on\naikansa mukainen ilmiö, vaikka sama mies Ranskan vassallina on\nfeodali-itsenäisyyden edustaja Ludovik XI:ttä vastaan. Vihdoin\nSkandinaviankin maissa samat taipumukset, samat seuraukset.\nOldenburgilaiset hallitsijat Tanskassa, varsinkin Kristian II, ryhtyvät\nsäälimättömällä ankaruudella hallitus-ohjiin, ja itse Ruotsinmaalla,\njonka olot silloin olivat muodostuneet aristokratillisen tasavallan\nmalliin, osoittaa nuori Steen Stuure Svantenpoika tavattoman\njäntevyyden, joka ennustaa Vaasan suvun aikoja. Mihin ikinä siis\nkäännymme, koko sillä alalla, johon yleis-historian johtavat aatteet\ntähän aikaan ulottuvat, on sama valtiollinen työ tekeillä.\nKansat tahtovat olla voimakkaasti edustettuina ja käsittävät\nvaiston-tapaisesti, että luja hallitus on siihen ainoa keino.\n\nMinun tulee sivu-mennen muistuttaa, että toinenkin vaikutin, joka oli\nenemmin yhteiskunnallinen kuin kansallinen, johti samoille perille.\nKeski-aian koko entinen yhteiskunta, sen metelinen feodali-laitos ja\nsen hajanainen kunnallis-vapaus, oli vanhentunut eikä vastannut siihen\nsivistys-kantaan, johon ihmiset olivat ennättäneet. Euroopan yleinen\nkultuuri, sen kauppa ja elinkeinot niinkuin myöskin ihmisten\nkoti-elämä ja keskinäinen kanssa-käynti, sanalla sanoen kaikki, mikä\nyhteiskunnalliseen menestykseen luetaan, oli jo kohonnut niin\nkorkealle, että kaivattiin parempaa järjestystä ja turvallisuutta, kuin\nmitä Keski-aian vanhat laitokset tarjosivat. Ainoastaan voimakas ja\nlaveampaan piiriin ulottuva keskivalta lupasi antaa nämä kultuurin\nedistykselle välttämättömän tarpeelliset edut. Senpä tähden 15:nnen\nvuosisadan ihmiset paljoa enemmin harrastivat poliisi-järjestystä kuin\nvaltiollista vapautta. Kaikissa maissa pannaan silloin paljon huolta\nhallinto-välikappaleiden järjestämiseen. Ranskassa jo Kaarlo VII\nasettaa Ordonnansi-komppaniiat yleisen järjestyksen valvojiksi, ja\ntämän esimerkin mukaan maa-poliisi muuallakin pannaan kuntoon.\nPian sen jälkeen sekä Ranskassa että Saksassa perustetaan säännöllinen\nkirje-posti. Samoin verotus valtion tarpeita varten alkaa tulla\ntasaisemmalle ja säännöllisemmälle kannalle; verojen määrä on\nepäilemättä tullut entistä isommaksi, mutta parempi järjestys on\nkartuttanut varallisuuden ja säännöllisyys veron-kannossa tekee\nvero-kuormat vähemmin rasittaviksi.\n\nOlemme siis löytäneet kaksikin vaikutinta hallitus-vallan lujittumiseen\nKeski-aian lopulla, -- toisen kansojen varttuneesta erikois-tunnosta,\ntoisen jokapäiväisten olojen ja etujen matalammasta piiristä.\nKumpiko niistä kussakin paikassa oli voimallisin, ei ole helppo\nvarmuudella ratkaista. Kun muistamme, mihin johtopäätökseen tultiin\nLäänitys-laitoksen synnyn suhteen, joka havaittiin juuri lähteneenkin\nsen aikuisesta järjestyksen kaipauksesta, niin saatamme katsoa\nluonnolliseksi, että puolen vuosituhannen kuluttua yhtäläinen tarve\nvaati täydellisempää järjestyksen muotoa, ja että tämä oli ainoana\nsyynä keski-hallituksen vahvistumiseen. Mutta toiselta puolen selvät\nteko-asiat todistavat, että toinen syy, nimittäin kansojen selvinnyt\nitse-tajunta, oli vieläkin vaikuttavampi. Huomattavaa on, että tämä on\nse aika, jolloin valtakuntain ulko-politiikki syntyy ja kansain-välinen\ndiplomatiia saapi alkunsa. Vuosisadan lopulla Ranska varustaa itseänsä\nNeapelin valloittamiseen; tätä estääksensä Espanja, paavi ja Venetia\nrakentavat suuren liittokunnan. Muutamia vuosia myöhemmin solmitaan\n\"Cambrai'n liitto\" Venetiaa vastaan ja pian sen jälkeen \"Pyhä liitto\"\nLudovik XII:tta vastaan. Sitten seuraa taistelu Milanon herttuakunnan\nomistamisesta Ranskan ja Itävallan välillä sekä koko tuo pitkä sarja\nsotia ja liittoja, jolla Uuden aian alulla vastustetaan Habsburg'in\nsuvun uhkaava maailman-valta. Lyhyt-mielistä olisi luulla, että kaikki\nnämä suuret tapaukset olivat lähteneet ainoastaan ruhtinasten\nlevottomasta vallan-himosta; sillä tämä vallan-himo, eli oikeammin\nsanoen ulko-vaikutuksen himo, oli itse kansojen, jotka hartaasti\nkannattivat hallitsijainsa toimia siinä kohden ja alttiisti antoivat\nniihin apuansa. Mutta ulko-politiikin ja diplomatiian toimet ovat sitä\nlaatua, että ne vaativat jonkun määrän salaisuutta sekä paljoa enemmän\nolojen ja asianhaarain tuntemista, kuin mitä saattoi olla yleisesti\nkansalaisten varalla, varsinkin semmoisella aikakaudella, jolloin ei\nvielä mitään sanomalehtiä löytynyt. Luonnollista siis oli, että tämä\ntärkeä toimi-ala jäi yksinomaisesti hallitusmiesten valtaan ja että\ntämän kautta keski-hallituksen voima sisällisissäkin asioissa\nmelkoisesti karttui. Tuskin voimme siis epäillä, että se yleinen ilmiö,\njonka olemme tämän-aikuisissa Euroopan valtioissa havainneet,\npääasiallisesti merkitsee kansallis-hengen varttumista kristikunnan eri\nkansoissa. Tämä kansallis-hengen taipumus havaitaan niissäkin maissa,\nmissä Keski-aika ei saanut mitään kansallista kokonais-valtiota\ntoimeen. Tällä hetkellä tunnettiin ainakin tämmöisen yhteyden puutetta.\nKaarlo V:nnen aikuiset Saksalaiset olivat keisarillensa alttiimmat kuin\nheidän esi-isänsä moneen edelliseen vuosisataan olivat olleet, ja jos\nei uskonnon-kiista olisi syttynyt, sopii ajatella, että Saksan\nhajous-tila olisi silloin voinut tulla johonkin määrin korjatuksi.\nItaliassa ei myöskään puuttunut kansallisen kokonaisuuden harrastusta.\nRomalais-herruuden aate näkyy nyt vihdoinkin sammuneen ja\nkansallisuuden-aate selveni. Macchiavelli silloin kirjoitti \"Ruhtinas\"\nnimisen teoksensa, ikäänkuin oppikirjaksi jollekulle, joka despotismin\nja viekkaan diplomatiian aseilla voisi luoda Italian yhteyttä.\n\nOlen koettanut selittää 15:nnen vuosisadan valtiollista suuntaa ja\nolen valmis myöntämään, että siltä puolen katsoen maailman muoto ei\nsuinkaan näyttänyt iloiselta. Keski-aian johtavat aatteet ovat nyt\nkuoleuntuneet; ei mikään yhteinen harrastettava enää ohjaa Euroopan\nkansoja suuriin ja jaloihin ponnistuksiin, vaan valtakuntien omat\nitsekkäät edut määräävät maailman menoa. Tosin on huomaamista, että\ntämä itsekkäisyys on itse kansakuntien yhtä paljon kuin niiden\nhallitsijain. Mutta ruhtinasten vallan-himo ja kansain vallan-himo ovat\nitse teossa samaa sukua; tällä kertaa ne käyvät käsi-kädessä, ja\nloppu-päätös on kansalais-vapauden supistuminen, jota moni sen\naian ajattelija kyllä haikeasti valittaa. Henkisellä alalla\nonkin tähän aikaan toinen liike käymässä, joka johonkin määrin viepi\npäin-vastaiseen suuntaan; tarkoitan Antiikisen kultuurin herätystä\nkirjallisuudessa ja taiteessa. En ole ollut tilaisuudessa Teille mitään\npuhumaan Keski-aian kirjallisista ja tieteellisistä oloista, sen\nkouluista ja yliopistoista, sen uskon-kaavoista ja skolastillisesta\nfilosofiasta; tahdon ainoastaan muistuttaa, että kaikki oppi oli ollut\nkirkon laitoksiin liitettynä ja kirkollisiin kaavoihin supistettuna.\nAntikisesta maailmasta ei ollut, paitsi itse kirkkoa, joka siihen\ntuskin oli luettava, mitään muuta säilynyt kuin keisariuden aate ja\nRomalainen laki; koko klassillinen kirjallisuus ihanteinensa päivineen\noli Keski-aian pimeinä aikoina unohduksiin joutunut. Mutta 14:nnen\nvuosisadan kuluessa ruvetaan Italiassa vetämään noita muinaisia\nkirjallisia aarteita jälleen päivän-valoon, ja tämä Antiikin harrastus,\njoka yhä on karttumassa, leviää tästä Ranskaan ja Saksaan. Kun 15:nnen\nvuosisadan keskipaikoilla Turkkilaiset valloittivat Konstantinopolin,\ntuli Kreikan oppineita pakolaisina läntisille maille, tuoden mukaansa\nHellenien kirjallisia mestari-teoksia sekä Kreikankielen taidon, jota\nnyt ruvettiin innokkaasti harjoittamaan. Tämä muinaisen kultuurin\nherääminen synnytti erinomaisen innostuksen, mutta järkähytti\nmyöskin sen aian oppineissa kaiken luottamuksen Keski-aian entiseen\nsivistys-kantaan, sen opin-kaavoihin ja yhteiskunnallisiin laitoksiin.\nVanhan Kreikan kultuuri ja Roman tasavalta katsottiin inhimillisen\nkehityksen kukkulaksi, jonka rinnalla kaikki olevaiset olot sekä\nkirjallisuudessa että yhteis-elämässä, sekä valtiossa että kirkossa,\njopa osittain itse Kristin-uskokin, joutuivat halveksittaviksi.\nKieltämätöntä on, että tämä niinkutsuttu Humanistinen liike kylvi\npaljon uusia sivistys-siemeniä läntisen maailman viljelykseen, ja\ntunnettu asia onkin, että seuraavien aikakausien korkeampi sivistys on\nlähtenyt tästä Humanistisesta koulusta. Mutta ensi-aluksi Antiikin\nharrastus vaikutti pääasiallisesti hävittäväisellä ja hajottavaisella\ntavalla. Se oli ajatus-vapauden kapina entisiä ahtaita opin-kaavoja\nvastaan, melkein samalla tavoin kuin Voltaire'n ja Valistus-filosofien\nvaikutus kolme vuosisataa myöhemmin. 15:nnen vuosisadan lopulla ja\nseuraavan alulla semmoiset miehet kuin Juhana Reuchlin ja Erasmo\nRotterdamilainen kurittivat loistavalla nerolla ja säälimättömällä\nsukkeluudella aian kaikkia heikkoja kohtia, varsinkin munkkien ja\nkirkon miesten tietämättömyyttä ja huonoja tapoja. Enimmästi näiltä\nhieno-älyisiltä herroilta puuttui se siveellinen voima, joka tarvittiin\njonkun uuden järjestyksen perustamiseen; he eivät myöskään tunkeuneet\nuskonnollisten kysymysten syvempiin perustuksiin. Mutta he valmistivat\ntietä sille suurelle muutokselle, joka tulossa oli, koska tuntuvasti\njärkähyttivät vanhan järjestyksen perustuksia.\n\nTämän virkeän henkisen toimen lisäksi tuli käytännöllisellä alalla\nhämmästyttävät keksinnöt ja rohkeat löytö-retket, jotka ikäänkuin\nsilmin-nähtävällä tavalla teroittivat ihmisten mieliin, että \"vanhat\nolivat menneet, kaikki uusiksi tulleet\". Kruudin keksintö oli jo\n14:nnellä vuosisadalla tehnyt vaikutustaan sodankäyntiin, mutta tämän\ntapauksen merkitys ei ole kuitenkaan niin suureksi arvattava, kuin\ntavallisesti otaksutaan; sillä feodali-armeijain aika oli muutoinkin\nloppumaisillaan. Sitä vastoin kirjapainon keksintö 15:nnen vuosisadan\nkuluessa teki äärettömän vaikutuksen yleisiin sivistys-oloihin,\nsaattaen tiedon ja opin huokea-hintaiseksi ja joka miehen varalle.\nSamalla kertaa Portukalilaisten merimatkat Afrikan ympäri ja Amerikan,\nkokonaisen \"Uuden maailman\", löytö avasi ihmisille yleisesti ihan uudet\nnäkö-alat. Meille, jotka olemme kokeneet höyryn ja sähkövoiman ihmeet\n19:nnen vuosisadan kuluessa, nämä 15:nnen vuosisadan uutiset saattavat\ntuntua jotenkin köyhiltä. Mutta aikalaisten mieliin ne koskivat\nmahtavasti, herättäen uhkean luottamuksen ihmis-hengen voimaan ja\nhimmeän aavistuksen uusista kehitys-vaiheista.\n\nMitä oikeastaan tulossa oli, sitä ei kuitenkaan kukaan osannut\nennustaa. Henkisellä alalla oli levotonta, uupumatonta etsimistä, mutta\nselviä tarkoituksia ei ollut. Maata kynnettiin ristiin rastiin ja\nvanhojen olojen juuret myllättiin ylös; mutta mitä siihen piti kylvää,\nei oikein tietty. Sitä vastoin taas valtiollisella alalla olot\nlujitettiin, kovennettiin. Nämä kaksi aian virtaa näyttivät ensi\nsilmäyksellä kulkevan ihan päin-vastaista suuntaa. Ajatuksen vapaus ja\nvaltiollinen despotismi ovat niin jyrkässä ristiriidassa keskenänsä,\nettä ne eivät millään voi yhteen sopia, ja itse teossa ne ennen pitkää\njoutuivatkin taisteluun; mutta tällä hetkellä ne kulkivat rinnatusten,\nmelkein aavistamatta keskinäistä eripuraisuuttaan. Asian laita oli,\nettä ne molemmat tällä hetkellä tarkoittivat samaa historiallista\ntehtävää, samaa suurta vapauttamis-työtä. Niinkuin jo olette voineet\nedellisistä luennoistani havaita, se oli kirkon yleis-valta, tuo suuri\nkirkollinen monarkiia, jonka viimeinen hetki nyt oli lyönyt. Tämän\nsuuren laitoksen purkamiseen käypi 15:unen vuosisadan levoton,\nmonihaarainen hyörinä. Toiselta puolen kansat jännittävät voimiaan,\nastuaksensa ulos yleis-kirkon holhouksen alta, toiselta puolen\nyksityis-henkilöt pyrkivät vapauttamaan käsitteitään ja omia-tuntojaan\nyleis-kirkollisuuden siteistä. Se vaihe, joka tällä tavoin valmistuu ja\njohon kaikki aian liikkeet tähtäävät, on Uskonpuhdistus, Reformationi.\nSiihen meidän siis on tulevalla kerralla huomiomme kääntäminen.\n\nVaan ennen kuin astumme sen kynnyksen yli, joka Uuden aian eroittaapi\nhistorian edellisistä kehitys-jaksoista, tahdon aikanaan Teille\nilmoittaa, että esitykseni tästä lähin tulee yhä lyhenemään ja\nsupistumaan. Tämä seikka epäilemättä Teitä kummastuttanee. Onhan Uusi\naika se osa ihmiskunnan historiasta, joka kaikkien likinnä meihin\nkoskee, jonka suoranaisia vaikutuksia vielä joka hetki saamme kokea, ja\njonka oikeasta käsittämisestä saattaisi olla varsinaista hyötyä oman\naikamme historialliselle toiminnalle. Ja vielä lisäksi, onhan Uusi aika\nitse tapahtumainsa puolesta paljoa paremmin tutkittu ja valaistu kuin\nnuo hämärät muinais-aiat, joihin historian soihtu ainoastaan\nvaivaloisesti sytyttää harvoja valon-säkeneitä. Nämä muistutukset\nolisivat aivan oikeutettuja, jos kysymyksenä meillä olisi nyky-aian\nhenkisten tai valtiollisten olojen käsittäminen; sillä siinä\ntapauksessa tulisi meidän tutkia ainoastaan kunkin nyky-aikaiset ilmiön\nedellä-käyvät syyt, ja näistä syistä tietysti lähimmät olisivat\ntärkeämpinä kuin ne, joiden jäljet katoovat kaukaisempaan\nmuinaisuuteen. Mutta näiden luentojen tarkoitus ei olekkaan\nopettaa käytännöllistä politiikkia tai antaa suoranaista osviittaa\nnyky-aikaisten kysymysten ymmärtämiseen; -- tuo \"elämän-opettaja\"\nhistoria on meiltä tällä kertaa jäänyt syrjälle. Älkäätte minua\nkuitenkaan väärin ymmärtäkö: minä en suinkaan ylönkatso oman\naikakautemme taistelu-kysymyksiä, päin-vastoin katson jokaisen\nsivistyneen velvollisuudeksi kokea niissäkin saavuttaa itsellensä\nvakaantunutta mielipidettä. Te'emmehän mekin, jotka nyt maailmassa\nelämme, yhä uutta historiaa, itsekukin omalla pienellä alallansa ja\nyhteisesti nyky-aian yleisessä kehityksessä. Jos nyt menneiden aikain\naatteet ja teot ansaitsevat tutkimistamme, miksikä ylönkatsoisimme sitä\nhistoriaa, joka par'aikaa on tekeillä! -- Mutta tällä kertaa on\ntehtävämme ihan toinen, en tahdo sanoa: korkeampi, mutta enemmin\naatteellinen, vähemmin käytännöllinen; meidän on tutkiminen, mikä mieli\nja tarkoitus on yleisesti vallinnut maailman vaihtelevissa menoissa.\nJos siis tahdomme historiaa tutkia puhtaasti tieteellisessä\ntarkoituksessa, jos tahdomme etsiä sitä maailman-johtoa, joka\nihmiskunnan vaiheissa ilmestyy, silloin täytyy niin paljon kuin\nmahdollista irroittaa mieltämme päivän kiista-kysymyksistä, jotka ovat\nnyky-hetken historiaa. Minkä tähden? Sen tähden, että nämä kysymykset\nvielä ovat itsellemme selviämättömät, oikealta arvoltaan epätietoiset,\nseurauksiltaan tuntemattomat. Tieteessä, näet, on yleisenä lakina, että\nepä-varmat ainekset ovat miten mahdollista laskusta poistettavat;\nmuutoin varmatkin saattavat helposti hämmentyä sattuvien hairausten\njoukkoon. Historia-tieteessä epä-varmuus karttuu jota lähemmäksi\ntullaan nykyistä aikaa. Tosin tapahtumain erityis-kohdat tämmöiseltä\nmyöhemmältä aialta astuvat selvemmin silmiin, mutta sitä vastoin juuri\nniiden kokonaisuus ja niiden aatteellinen johto tulee yhä vaikeammaksi\nkäsittää, jota lähempänä ovat omaa itseämme. Syy siihen on kaksinainen.\nNiinkuin järvi saarinensa vasta silloin kokonais-kuvana meille\nesiintyy, jos voimme joltakin kaukaisemmalta kukkulalta sitä silmäillä,\nsamalla tavoin historiankin alalla ainoastaan ne jaksot, jotka ovat\njääneet meiltä kappaleen matkaa entisyyteen päin, tarjoovat\nkäsityksellemme tarpeeksi näkö-alaa. Ja lisäksi tulee sekin tärkeä\nseikka, että uudemman-aikaisten tapausten seuraukset, joiden mukaan\nvoisimme niiden oikeata mieltä arvostella, vielä ovat tulevaisuuden\nhämärään peitetyt. Se tutkimustapa, jota olemme näissä luennoissa\nnoudattaneet, on aina edellyttänyt historian suurissa vaiheissa jotakin\naatteellista tarkoitus-perää, joka vasta tapahtumain seurauksissa tulee\nselvästi näkyviin. Olemme aina kysyneet, ei ainoastaan: mistä syystä?\nvaan paljoa enemmin: mitä varten? ja mille perille? Toisin sanoin:\nluonto-peräinen lähtö-syy, joka edeltä vaikuttaa, on ollut\ntutkimuksellemme vähemmin tärkeä kuin aatteellinen tarkoitus-syy, jonka\nponsi on seurauksissa. Mutta jota lähemmäksi tullaan sitä pimeää\nverhoa, joka meiltä tulevaisuuden peittää, sitä sakeampi varjo tästä\nleviää tapahtumain aatteellisen pohjan yli, jota etsimme.\n\nToivonpa Teidän tästä ymmärtävän, miksi uudempi aika on varovaisesti\nkäytettävä tieteellisiä johtopäätöksiä tehtäessä. Mahdollista kyllä on,\nett'en itse osaa kaikin paikoin tämmöistä varovaisuutta noudattaa.\nMutta olen tahtonut aioissa Teille huomauttaa, että jo alamme liikkua\nepä-varmemmalla pohjalla kuin Vanhan ja Keski-ajan johtavia aatteita\ntutkiessamme. Tämä muistutus tietysti vähemmin koskee Uskonpuhdistuksen\naikakautta kuin sen jälkeen seuraavia; itse teossa olemme jo nähneet,\nmikä tämän uuden ajan-vaiheen johtavana aatteena oikeastaan on, ja\nmillä tavoin se liittyy edellisiin kehitys-jaksoihin. Mutta jo\nUskonpuhdistuksenkin historiassa löytyy kohtia, joiden vaikutukset\nylöttyvät pitkälle tulevaisuuden hämärään, ja joiden merkitystä emme\nkenties kykene täydellisesti arvostelemaan. Saammepa siis jo tulevassa\nluennossa tutustua näihin tutkimus-alamme yhä karttuviin vaikeuksiin,\njoita olen tahtonut edeltä-käsin Teille ilmaista.\n\n\n\n\nViides-kolmatta Luento.\n\nUskonpuhdistus.\n\n\nHarvoin joku historiallinen tapaus näyttää niin suuressa määrässä\nolevan yksityisen miehen tekoa kuin Uskonpuhdistus hengellisenä\nliikkeenä. Martti Luther on tuo syvä-tunteinen, voimakas henkilö, jonka\nsisällisistä taisteluista omien-tuntojen suuri vapautus-työ saapi\nalkunsa, ja hänenpä uroollinen henkensä käypi läpitse koko\nProtestanttisen herätyksen. Zwingli, Calvin ja ne muut puhdistusmiehet,\njotka eri maissa perustivat uutta kirkko-järjestystä, ovat yhtä\nsuuressa määrässä edistäneet aikakauden historiallista tehtävää, mutta\nei kukaan heistä ole niin tunkeunut sielu-elämän syvyyteen kuin tuo\nSaksilainen Augustinolais-munkki, tuo kerrassaan leppeä ja kiivas\ntohtori Martti Luther. Senpä tähden hänen henkinen vaikutuksensa\nulottuupi paljoa kauemmas, kuin Lutherilaisuuden dogmallinen\njärjestelmä levisikään. Calvinilaisuus -- niin ainakin minusta näyttää\n-- on uskonnolliselta kannaltansa paljoa kuivempi ja pintapuolisempi,\nenemmin tarkoittaen tapojen parannusta kuin itse uskon uudistusta; mitä\nsiinä syvempää uskonnollista hartautta löytyy, se melkein sopii sanoa\nvarhaisemman Lutherilaisuuden vaikuttamaksi. Täydellä syyllä sopii siis\nnimittää Lutherilaisuutta _Evankeliseksi uskon-puhdistukseksi_,\nCalvinilaisuutta taas _kirkko-järjestyksen parannukseksi_.\nMolemmissa on tietysti kumpaakin suuntaa, mutta kumpaisellakin on eri\npää-taipumuksensa. Uskonnon kannalta katsoen täytyy siis minun\nmielestäni antaa etusija Lutherin perustamalle uudistus-työlle, joka\nvähemmin koski ulko-muotoihin, enemmin itse Kristin-opin ytimeen. Mutta\nhistoriallisena vaikuttimena on Calvinilaisuus ollut kenties tärkeämpi;\nsillä se on jyrkemmin katkaissut yhdys-siteet vanhan ja uuden väliltä.\nLuther ei ensi alussa tahtonut tehdä mitään vallankumousta\nKristikunnassa, hän ei tahtonut kuin poistaa väärinkäytökset kirkon\nlaitoksista ja hairaukset sen opista; vasta kun kirkon hallitus oli\nosoittanut taipumattomuutensa kaikkiin parannuksiin, hän nostatti\nSaksalaisten kansalliset tunteet kapinaan Roman hengellistä valtaa\nvastaan. Zwingli ja Calvin sitä vastoin ensi hetkestä saakka hylkäsivät\nkirkollisen monarkiian ja pyrkivät järjestämään seurakunnan hallitusta\nmiten mahdollista tasavaltaiseen kaavaan. Tämä tasavaltainen taipumus\nvarsin pian kääntyi maallisellekkin alalle, ja Calvinilaisuuden\nhengellinen harrastus sillä tavoin tuli valtiolliseksi käyte-aineeksi,\nmahtavaksi historialliseksi liike-voimaksi. En tahdo siltä väittää,\nettä Lutherilaisuudelta historiallista merkitystä on puuttunut, yhtä\nvähän kuin tahdon sanoa, että Calvinilaisuuden uskonnollinen merkitys\non ollut vähäinen. Mutta pääasiallisesti on kuitenkin niiden\nkumpaisenkin merkitys ollut erilainen.\n\nTämä eroitus astuu paraiten silmiin, jos katselemme Uskonpuhdistuksen\nsuhdetta Keski-aian opinkaavoihin. Katholis-usko oli aikoinaan\nvoittanut pakanuuden kansat puolellensa, käyttämällä hyväksensä niitä\ntaiteen ja runouden välikappaleita, joita kansan-uskonnotkin olivat\nviljelleet. Sekä jumalan-palveluksen ulkonainen loisto että\npyhä-legendain taru-aineet olivat niin-muodoin laillansa pakanallista\nlisäystä, jolla kirkko oli kansain mielikuvitusta itsehensä\nkiinnittänyt. Myöskin kirkollinen siveys-oppi oli muodostunut raakojen\naikakausien tarpeen mukaan. Munkki-elämä, lihankuoletus, hurskaat työt\nja askeesi tulivat jo varhain uskonnon korkeimmaksi malliksi, ja niiden\nvarsinaisena kukoistuksena oli se mahtava parannus-puuha, jonka\nCluniacensit 10:nnellä ja 11:nnellä vuosisadalla panivat toimeen.\nUskonpuhdistuksen dogmallisena tehtävänä oli karsia pois nämä liiat\nKristin-opista; mutta tässä työssä nuo kaksi Protestanttista\nlahkokuntaa ryhtyivät eri puolelta tehtäväänsä. Lutherilaisuus ryhtyi\npääasiallisesti vanhurskauttamis-oppiin, hylkäsi teko-pyhyyden ja\naskeesin, mutta säilytti Katholis-kirkon ulkomenoista kaiken, mikä ei\nuskonnon ydintä loukannut. Calvinilaisuus sitä vastoin kääntyi\nkiivaudella paavikunnan muka pakanallisia ulkomenoja vastaan,\nhävitti urut ja kuvat, messu-paidat ja kasukat, mutta säilytti\nkeskiaikaisesta askeesista ankaran tapojen kurin. Molemmat hylkäsivät\npyhäin-palveluksen, mutta johonkin määrin eri kannalta, --\nLutherilaisuus siitä syystä, että Kristus on ainoa välittäjä,\nCalvinilaisuus siitä syystä, että Kristus on ainoa esikuva elämälle, ja\nettä pyhien palveleminen oli pakanuutta. Molemmat vihdoin hylkäsivät\npaavin anastetun herruuden ja Katholis-kirkon yhteyden, --\nLutherilaiset siitä syystä, että yleis-kirkon oppi oli muka\nauttamattomasti turmeltunut, Calvinilaiset siitä syystä, että sen\nlaitos oli vastoin kristityn seurakunnan alkuperäistä järjestystä.\n\nMutta nämä dogmalliset kysymykset, joissa olemme tottuneet näkemään\nUskonpuhdistus-historian ydintä, ovatko ne todellakin tämän merkillisen\naian-vaiheen johtavana aatteena? -- Minä en voi sitä ehdottomasti\nmyöntää; sillä minun mielestäni itse tapausten jakso todistaa,\nett'eivät ole. Oikeastaan jo dogmallisten kysymysten itse luontokin ei\nsalli meidän otaksua, että historian yleinen kulku niistä riippuisi.\nTietysti uskonnolliset aatteet aina mahtavasti vaikuttavat historian\ntapahtumiin, ensiksi sen vuoksi että ne koskevat ihmishengen\nsiveelliseen perustaan, josta kaikki toimintakyky lähtee, ja toiseksi\nsenkin vuoksi että ne tunkeuvat yhteiskunnan syvimpiin kerroksiin ja\npanevat joukot liikkeelle. Mutta uskonnon varsinainen vaikutus käypi\nsielu-elämän syvyydessä; se koskee yksityis-ihmisen väliin Jumalan\nkanssa, eikä välttämättömästi ryhdy muodostamaan maailman ulkonaisia\noloja vissiin kaavaan. Muistamista, näet, on, että sisällinen\nsieluelämä ja historiallinen elämä, vaikka ne ovat keskinäisessä\nvaihe-vaikutuksessa, kuitenkin ovat kaksi toisistaan eroitettavaa alaa,\njoista toinen ei milloinkaan täydellisesti hallitse toista. Mitä\nUskonpuhdistukseen tulee, on kyllä totta, että sen dogmalliset\nkysymykset ovat syvästi painaneet merkkiänsä aian tapauksiin, mutta\nyhtä varma on, että aikakauden historiallinen suunta jo ennen oli\nviitattu: -- kirkollinen yleis-monarkiia oli purjettava ja kansakunnat\npäästettävät omille vapaille valloillensa. Protestanttisuuden uudet\nopin-kaavat tarjoutuivat tälle aian tarkoitukselle mukaviksi\nvälikappaleiksi; mutta monessa paikoin -- voisin esimerkiksi mainita\nRuotsin valtakunnan -- tartuttiin tähän aseesen, vaikk'ei sen\nhengellistä merkitystä vielä täydellisesti ymmärretty. Yleis-kirkko vai\nkansallis-kirkko, se oli aian pää-kysymys; Uskonpuhdistuksen dogmat\nolivat ainoastaan sen vuoksi tärkeät, että ne antoivat liikenteelle\ntehollisempaa pontta ja vakuutuksen perää. Kun Henrik VIII Englannissa\naikoi Uskonpuhdistuksen sijaan perustaa ainoastaan kansallisen\nskhisman, säilyttämällä paavikunnan opin-kaavoja, vaikka yleis-kirkon\nside katkaistiin, hän siinä noudatti aian hengen yleistä suuntaa, mutta\nvähäksyi hengellisten vaikutinten voimaa. Loppu-päätös tosin oli, että\nEnglanninkin kirkossa dogmallinen uskonpuhdistus täytyi perästä-päin\ntoimeen panna; mutta dogmat saivat johonkin määrin mukautua\nkansallis-valtiollisiin tarkoituksiin. Itse Saksassa, hengellisen\nherätyksen emämaassa, vasta kansalliset seikat antoivat Luther'in\npuhdistus-toimille ratkaisevan historiallisen muodon. Nuo 95 väitöstä\nvuodelta 1517 eivät vielä muuta tarkoittaneet kuin väärinkäytösten ja\nerhetysten poistamista olevaisten olojen perustuksella. Ajatella käypi,\nettä Katholiskunta olisi voinut näitä dogmallisia parannuksia\nvastaan-ottaa ja hyväksensä käyttää, että Uskonpuhdistuksen oppi olisi\nsaattanut voitolle päästä, hajoittamatta kirkon kokonais-järjestystä.\nVoisimmehan esm. ajatella, vaikka oudolta kuuluu, että Martti Luther\nitse tai joku muu puhdistusmies olisi Pyhän Pietarin istuimelle noussut\nja sieltä johtanut kirkon uudistusta, niinkuin moni hurskas Saksalainen\nmies muinais-aikoinakin oli tehnyt. Mutta Luther'in kirjoitus \"Saksan\nkansakunnan kristilliselle aatelistolle\" v. 1520 oli vetoominen\naikakauden suureen historialliseen taipumukseen. Kansallisuus\nnostatettiin yleis-kirkkoa vastaan. Luther itse silloin juhlallisesti\npoltti panna-bullan ja Kanonisen la'in, yleis-kirkollisuuden symbolit.\nUskonpuhdistus ei enää ollut paljas parannus-puuha; se oli muuttunut\nkansalliseksi kapinaksi yleis-kirkon maailman-valtaa vastaan,\nniin-muodoin varsinaiseksi vallankumoukseksi. Tämmöinen mullistus ei\nsuinkaan ollut välttämättömänä johtopäätöksenä Uskonpuhdistuksen itse\ndogmista; mutta se oli muutoin aikakauden historiallista tarvetta.\n\nSamaan johtopäätökseen täytyy tulla, jos luomme silmät\nUskonpuhdistuksen vastustajain puoleen; sillä niidenkin kanta ansaitsee\njotakin tarkastusta. Se vaikutus, jonka puhdistusmiesten rohkeat\nsaarnat ensi hetkenä tekivät vanhan järjestelmän ihmisiin, oli\noikeastaan pelkkää hämmästystä; moni myönsi, että kirkko tarvitsi\npaljon korjausta, vaan kammoi kuitenkin niin perinpohjaista\nmullistusta, kuin Protestanttisuus näytti tarkoittavan. Mutta nämä\nkonservativiset taipumukset varsin pian muodostuivat lujaksi\nvastarinnaksi Uskonpuhdistuksen periaatteita vastaan. Tunnettu asia on,\nettä 16:nnen vuosisadan keskipaikoilta asti Paavikunnassakin herää\nmahtava hengellinen liike, jonka tarkoituksena on uudesta virittää\ntotista Kristillisyyttä sen käsityksen mukaan, mikä Katholiskunnassa\nvuosisatain kuluessa oli kehittynyt. Trident'in kirkolliskokous, jossa\nylipäänsä Paavikunnan perustukset jälleen vahvistettiin, poisti useat\nväärinkäytökset, asetti tarkemman kirkko-kurin ja puhdisti katholisen\nsiveysopin. Vielä tärkeämpi oli, että tämä katholinen parannus-puuha\nnyt saarnan ja esimerkin kautta levisi yhteis-elämään. Vanhat\nluostarikunnat heräsivät virkeämpään toimeen ja uusia syntyi, joiden\nnimenomaisena harrastuksena oli kristillisen rakkauden harjoitus ja\nlevittäminen. Sitä vastoin vanhat opinkappaleet ja kirkolliset\nsäännökset, niinkuin sakramenttien seitsenluku, ehtoollisen\nyksi-muotoisuus, pappien naimattomuus, hyvien töiden vaikutus ja pyhäin\nansiollisuus, olivat Trident'in kokouksessa saaneet vahvistuksensa.\nKuitenkin huomataan selvästi, että tämä kiinni-riippuminen vanhoissa\nopin ja järjestyksen kaavoissa pääasiallisesti oli lähtenyt\nKatholiskunnan niin-sanoakseni kirkollis-valtiollisista tarkoituksista.\nUskonpuhdistuksen vastustaminen ja masentaminen oli pääasiana. Luottaen\ntuhat-vuotiseen valtaansa Katholis-kirkko ei luullut tarpeelliseksi\ntehdä sovittelemisia luopuneiden kanssa, vaan valmisteli itseänsä\nvoitolliseen sotaan, ja ainoastaan sitä varten se nyt tahtoi lujittaa\nvanhaa dogmallista järjestelmäänsä. Kysymystä ei ollut niin paljon\nuskosta kuin vallasta, eli oikeammin sanoen tärkein uskonkappale\noli itse paavillinen valta, yleis-kirkollisuuden aate. Tämän\nkunnioitettavan, vuosisatojen vaiheissa pyhitetyn aatteen tahtoivat\nvanhan järjestelmän miehet puolustaa ja pelastaa; taistelun dogmallinen\npuoli jäi heiltä kokonaan syrjälle. Dogmat pysytettiin ainoastaan sen\nvuoksi, että ne olivat vanhoja, oloihin juurtuneita ja siitä syystä\nkäytännöllisesti kestävämpiä kuin mitkään muut, joita olisi voitu\nsijaan panna; niiden sisällistä totuutta ei tahdottu ottaa edes\ntutkittavaksi. Mutta yleis-kirkon valta oli historiallinen aate, johon\nkaikesta sydämmestä uskottiin, ja jonka puolustukseen tahdottiin uhrata\nhenki ja elämä. Tältä kannalta alkoi Katholiskunnan taistelu\nProtestanttisuutta vastaan.\n\nTunnemme kaikki sitä hurjaa tapaa, jolla tämä taistelu käytiin, sekä\nsitä uutta lipunkantaja-joukkoa, joka otti johtaaksensa uskon-vainoa\nProtestanttisuutta vastaan. Jesuiitta-veljeskunnan vaikutus on\nsynkimpiä lehtiä ihmiskunnan historiassa ja on epäilemättä sillekkin\nasialle, jota se pyysi edistää, ollut enemmin vahingoksi kuin hyödyksi.\nHeidän salassa liikkuva ja kavala menetys-tapansa, heidän mutkallinen,\nainoastaan asianhaaroihin mukautuva siveys-oppinsa ja heidän\njärjestynyt sodankäyntinsä kaikkea hengen-vapautta vastaan on lopulta\nKatholisissakin maissa herättänyt heitä vastaan inhoa, joka aivan usein\non ollut itse uskonnolliselle tunnolle haitaksi. Mutta pintapuolisinkin\nsilmäys Jesuiittain historiaan meille vakuuttaa, että se jäntevyys ja\nalttiiksi-antamus, joka heidän toimissansa ilmaantuu, oli syntyisin\njostakin aatteellisesta lähteestä, jostakin valtaavasta mielipiteestä,\njostakin suuresta \"tarkoitusperästä\", joka heidän käsityksensä mukaan\n\"pyhitti kehnoimmatkin välikappaleet\". Tämä tarkoitusperä oli\nKristikunnan eheyden säilyttäminen.\n\nMe, jotka olemme tottuneet katselemaan näitä tapauksia ainoastaan\nProtestanttisuuden silmillä, emme oikein voi arvatakkaan, kuinka\nsyvälle tämä yleis-kirkon aate oli mieliin juurtunut. Itse\nProtestanttien kesken se joskus puhkesi jälleen esiin, matkaan-saattaen\nhäiriötä omissa-tunnoissa ja seurakunnissa. Juhana III:nnen historia\nRuotsin valtakunnassa on esimerkki semmoisesta taantumis-puuhasta;\nStuart'ien historia Englannissa on vieläkin kuuluisampi. Tämmöisissä\ntapauksissa tavallisesti tahdottiin pysyä Uskonpuhdistuksen\ndogmallisella perustuksella, mutta korjata se hajous-tila, joka oli\nUskonpuhdistuksesta seurannut. Arkoja mieliä, näet, kamotti se ajatus,\nettä maailman kansat tästä lähin liikkuisivat ihan omilla valloillaan,\nkorkeamman siveellisen vallan ohjaamatta, niinkuin eksyneitä lampaita\nilman paimenetta. Olihan jo Apostolisessa uskon-tunnustuksessa \"pyhä\nyhteinen (s.o. Katholinen) seurakunta\" pantu ikäänkuin Kristin-opin\nperus-kiveksi. Pitikö nyt tämä hengellinen yleis-valtio, jonka\ntehtävänä oli perustaa Jumalan valtakunta maan päällä, lopullisesti\npurjettaman ja Kristikunta heitettämän eripuraisten kansakuntain\nrevittäväksi? Eikö siitä olisi seurauksena täysi anarkiia maailman\nmenoissa, ihmiskunnan hajalle-meno, itse humaniteetin ja kultuurin\nhäviö? -- Näihin varomisiin eivät Protestantit oikeastaan osanneet\nantaa mitään periaatteellista vastusta; sillä eivät hekään selvästi\nkäsittäneet, että hajalle-meno sinänsä oli aikakauden suuri tehtävä.\n\nEpäilemättä tuntuu vähän oudolta se päätös, johon tällä tavoin olemme\ntulleet. Aikakauden kaikissa valtiollisissakin puuhissa kuuluu\ndogmallisten kiistain ääni ylinnä. Kysymykset Jumalan armon oikeasta\nluonnosta, Herran ehtoollisen merkityksestä ja tulevaisen elämän\nehdoista kiihoittavat ihmisten mieliä veriseen taisteluun asti ja\nantavat kaikille aikakauden tapauksille omituisen värityksensä. Mutta,\nkuten olen koettanut todistaa, näiden hengellisten kysymysten\nratkaiseminen ei kuitenkaan ole aikakauden pää-tehtävänä.\nUskonpuhdistuksen historiallinen merkitys ei ole siinä, että se on\nperustanut puhtaamman uskon-käsityksen; siinä kohden sen voima ja\nvaikutus on ollut kovin rajoitettu. Mutta sen merkityksenä on ollut\nihmiskunnan vapauttaminen yleis-kirkon siteistä; niin-muodoin\ndogmallisten kysymysten vaikutus historiaan on ollut enemmin\nmekhanillinen kuin hengellinen.\n\nTätä väitöstäni vastaan saatetaan tehdä se muistutus, että olen liian\nyksipuolisesti pitänyt maailman valtiollista historiaa silmällä. Jos\nsitä vastoin erittäin tarkastamme ihmis-ajatuksen historiaa, eikö\ntäytyne myöntää, että juuri Uskonpuhdistuksen dogmista on saanut\nalkunsa se ajatuksen vapaus, joka on Uuden-aian tunnus-merkkejä? --\nTätä asian puolta on siis tarpeellinen erittäin ottaa tutkiaksemme.\n\nAivan epäilemätöntä on, että Katholis-uskon vanhentuneet ja\nkangistuneet opinkaavat jo olivat ajatuksen vapaalle kehittymiselle\nesteeksi, ja että omat-tunnot raskaasti kantoivat niitä kahleita, joita\nkirkon säännöt olivat heille panneet. Uskonpuhdistus särki nämä\nkahleet, haihdutti tuon henkisen tympeyden, joka uskonnon alalla oli\nvallinnut, ja synnytti vilkkaan keskustelun eri puolueiden välillä.\nItse Protestanttisuuden jakaantuminen eri tunnustus-muotoihin enensi\ntätä henkistä vilkkautta, ja kun Uskonpuhdistus avasi uskonnon pyhät\nperus-kirjat kaikelle kansalle ja käski joka miehen \"tutkia\nraamatuita\", levisi hengen-viljelys laveampiin piireihin kuin\nmilloinkaan ennen. Että tämä Uskonpuhdistuksen vaikutus on ollut\nihmis-hengen ja ajatuksen vapauttamista, näkyy selvästi seuraavien\naikakausien kultuuri-historiasta. Ainoastaan niissä maissa ja\nkansoissa, missä Protestanttisuus voitolle pääsi tai edes johonkin\nvoimaan jäi, on uuden-aikainen hengenviljelys voinut kehittyä tieteessä\nja kirjallisuudessa; sitä vastoin ne maat, joissa puhdistettu oppi\nkokonaan tukehutettiin, esm. Espanja ja Italia, vajosivat juuri siitä\nsyystä velttoon henkiseen kykenemättömyyteen. Mutta samassa kuin tämä\nkaikki on Uskonpuhdistuksen kunniaksi tunnustettava, täytyy kuitenkin\nhuomata, että ajatuksen vapauttaminen paljoa enemmin seurasi asian\nhaarain pakosta kuin Protestanttisuuden omista uskonnollisista\nperiaatteista. Protestanttiset lahkokunnat tosin hylkäsivät paavin ja\nKatholis-opin päätös-valtaa uskon asioissa, mutta sitoivat lujasti\nihmisten omat-tunnot Raamatun puustaviin sekä siihen käsitys-kaavaan,\njonka he kukin kohdaltansa olivat tästä puustavista itsellensä\nmuodostaneet. Tämän oman kaavansa jokainen puolue julisti ainoaksi\nluvalliseksi eikä sallinut mitään poikkeavaa mielipidettä, jos vain\noli valtaa sitä tukehuttaa. Varsinaista uskon ja ajatuksen vapautta\nei siis Protestanttisuudenkaan leireissä tarkoitettu, ainoastaan\noman mielipiteen voitolle-pääsöä. Senpä tähden luja dogmallinen\noppi-rakennus ja ankara kirkollinen hallitus oli heille ensimäisenä\nmureena, niin pian kuin joku Protestanttinen seurakunta oli\ntarpeelliseen valtaan päässyt. Lutherilainen seurakunta antoi kirkon\nohjat maallisen hallituksen haltuun ja sai sillä tavoin maallisen\nvallan käsivarren avuksensa. Calvinilaisuus järjesti lujasti\ntasavaltaisen kirkko-hallituksensa ja pyrki tämän kautta pitämään\nmaallistakin esivaltaa kurinsa alla. Kummallekkin lahkokunnalle oli\nsuvaitsevaisuuden aate ihan vieras. Että he Katholis-uskon tunnustajia\nvastaan asettuivat täydelle sotakannalle ja että paavi joukkoineen\nheille kuvautui Ilmestys-raamatun pedoksi ja Anti-kristukseksi, ei\ntosin sovi aivan kummeksia, sillä siltä puolen heidän itsensä ei ollut\nmuuta odottamista kuin vainoa ja marttiira-kuolemaa. Mutta enemmän\ntäytyy paheksia, että vihollisuus Protestanttien omassa keskuudessa\njoskus puhkesi veriseksi vainoksi. Puolustukseksi sopii kenties sanoa,\nettä politiikki usein oli asiaan sekaantunut ja käytti uskonnon\nainoastaan välikappaleeksensa. Mutta lukemattomat esimerkit\nProtestanttisuuden historiasta -- kuka ei muista Servet'in polttamista\nGeneve'ssä, tai Oldenbarneveld'in mestausta Hollannissa, tai\nSaksan Protestanttien keskinäistä eripuraisuutta ja Englannin\nEpiskopali-kirkon julmia verituomioita -- kaikk nämä esimerkit\ntodistavat, että Uskonpuhdistuksen periaatteet eivät ainakaan\nvarsinaisesti kannattaneet ajatuksen vapautta. Jos joku niistä\ntunnustus-muodista, joita Uskonpuhdistus synnytti, olisi jaksanut\npäästä yksin-omaiseen valtaan maailmassa, olisi ihan varmaan\nainoastaan uusi katholis-kirkko syntynyt, tosin puhtaampi opiltansa,\nmutta vähintäin yhtä tirannillinen säädettyjen ajatus-kaavojen\nsäilyttämisessä. Vaan juuri se seikka, että Protestanttinen liikenne,\njoka yleis-kirkon hajoitti, ei jaksanut uutta yleis-kirkkoa rakentaa,\nei edes niidenkään kesken, jotka olivat Katholiskunnasta luopuneet, --\njuuri tämä seikka on nähtävästi pelastanut ajatuksen vapaudelle\nelämisen tilaa. Näemme siis, että tässäkin kohden Uskonpuhdistuksen\ndogmallinen puoli on ollut ihmiskunnan kehitykselle vähemmin tärkeä\nkuin se kansallis-valtiollinen tapahtuma, joka kantaa Uskonpuhdistuksen\nnimeä.\n\nKumma meidän on katsella, kuinka kumpainenkin puolue, sekä Katholinen\nettä Protestanttinen, vähäksyi historiallisen kehityksen merkitystä.\nKatholinen puolue tosin asetti kirkollisen \"traditionin\" itse Raamatun\ntasalle ja tunnusti niin-muodoin historiallisen kehityksen oikeutta\nniin pitkälle, kuin se siihen asti oli ehtinyt, mutta päätti siihen\npysäyttää kaiken vastaisen edistyksen. Dogmat, niinkuin ne silloin\nolivat muodostuneet, piti ikuisiksi aioiksi koskematta säilytettämän;\nkaikki uusi kehitys oli \"anathema\". Protestantit taas eivät\ntunnustaneet mitään traditionia, vaan tahtoivat palata takaisin\napostolien aikakauteen, niin-muodoin niihin aikoihin, jolloin\nKristin-uskolla ei vielä ollut mitään yhteiskunnallista tai\nvaltiollista merkitystä. Molemmat puolueet yhtä vähän käsittivät\ninhimillisen kehityksen organillista elin-voimaa. Katholisuus tahtoi\nsäilyttää puun runkoa ja latvaa; mutta kuivuneet ja viheriät oksat\nolivat sille saman-arvoiset, sillä uutta kasvannaista ei enää pitänyt\nsallittaman. Protestanttisuus hakkasi puun maahan ja arveli ainoastaan\njuurista voivansa löytää turmeltumattomia totuuden nesteitä. Mutta\nhistorian meno ei pitänyt lukua kumpaisenkaan dogmallisista arveluista.\nVastoin taistelevien puolueiden tahtoa lykkäsi puu joka taholla\ntuoreita vesoja ja runsas kasvillisuus syntyi uusilla vapaammilla\nmuodoilla. Tämä oli itse taistelun tuottama hedelmä, mutta ulkopuolella\ntaistelevien tarkoituksia.\n\nTutkittuamme tällä tavoin sen aian-vaiheen luontoa, joka tekee\nUuden-aian alkua, täytyy meidän tulla siihen päätökseen, että nimitys\n\"Uskonpuhdistuksen aikakausi\" ei läheskään vastaa sen historialliseen\nmerkitykseen. Pikemmin sitä sopisi nimittää \"yleiskirkollisuuden\nkukistumisen aiaksi\", ja tämä nimi olisi senkin vuoksi sattuva, että se\nmuistuttaisi Romalais-vallan kukistumisesta Vanhan-aian lopulla, joka\ntapaus on samaa aatteellista sukuperää. Nimeä emme kuitenkaan huoli\nruveta muuksi muuttamaan; sillä myöntää ainakin täytyy, että aian\nsuunta juuri uskonnollisten liikenteiden kautta puhkesi tehokkaasen\ntoimeen. Mutta tärkeä on tietää, että aian uskonnolliset kysymykset\neivät ole olleet tämän historiallisen vaiheen päätarkoituksena eivätkä\nsisällä sen syvintä perää. Olemme päin-vastoin nähneet, että\nkansakuntien vapautuminen yleis-kirkon holhouksen alta oli se johtava\naate, joka tapauksissa vallitsi, ja että tämä toteutui, ei suinkaan\nitse uskonnollisen parannus-puuhan kautta, vaan sen taistelun kautta,\njonka Uskonpuhdistus synnytti. Tämän taistelun eri kohtauksista tulee\nminun nyt seuraavassa luennossa Teille tarkempaa selko tehdä.\n\n\n\n\nKuudes-kolmatta Luento.\n\nProtestanttinen taistelu.\n\n\nViimeisessä luennossa olen tarkastellut Uskonpuhdistuksen dogmallista\npuolta ja koettanut osoittaa, että Protestanttisten opin-kaavain\nhistoriallinen merkitys on itse teossa ollut vähempi, kuin useimmiten\notaksutaan. Tätä väitöstäni ette kuitenkaan saa väärin ymmärtää. Minä\nen suinkaan halveksi sitä siveellistä pohjaa, jonka etupäässä\nuskonnolliset totuudet laskevat ihmiskunnan kehitykselle, ja olen jo\nviitannut siihen kieltämättömään tosi-asiaan, että Protestanttisuuden\njäljissä tuorempi ja yleisempi hengen-viljelys joka paikassa alkoi\nversoa. Vaan samassa kuin myönnämme hengellisten vaikutinten voimaa\nyleisesti ja erittäinkin Uskonpuhdistuksen merkitystä uutena\nhengellisenä liikkeenä, joka yllytti jaloimpiin ponnistuksiin kaikilla\naloilla, on kumminkin muistaminen, että aikakauden suurena työnä ei\nollut jonkun uuden uskonnollisen totuuden keksiminen -- sillä\nainoastaan palajamista vanhoihin totuuksiin puhdistusmiehet\ntarkoittivat --, vaan se historiallinen muutos, minkä Uskonpuhdistuksen\naikakausi todellakin on saanut toimeen, on ollut keskiaikaisen\nkristikunnan hajoominen uskonnollis-valtiollisena aatteena.\nTämän aatteen uskonnollinen muoto vaati tietysti uskonnollisia\nvaikuttimia sen purkamiseenkin. Mutta niinkuin keski-aikainen kirkko\ntarkoituksiltaan oli pääasiallisesti valtiollis-historiallinen\nlaitos, samoin se aian-vaihe, joka sen kukistaa, on etupäässä\nvaltiollis-historiallinen tapaus ja semmoisena arvosteltava. Tältä\nkannalta siis meidän nyt on tarkastaminen niitä taisteluita, jotka\nUskonpuhdistuksen johdosta maailmassa syttyivät.\n\nKatselkaamme ensiksi valtiollisen maailman yleistä asemaa siihen\naikaan, jolloin uskonnollinen eripuraisuus ensin alkaa huomioon astua.\nKeski-aian kahdesta maailman-vallasta oli hengellinen monarkiia jo\nmelkoisessa määrässä kadottanut entistä vaikutus-voimaansa. Kansat\nja hallitsijat eivät enää antaneet Pyhän Apostolisen istuimen\njohtaa heidän politiikkiansa, vaan paavit saattoivat korkeintaan\ntasa-arvoisina jäseninä pitää sijansa Eurooppalaisessa diplomatiiassa.\nMutta hengellisen monarkiian alentuessa, alkoi juuri tähän aikaan tuo\nkauan tappiolla ollut keisarillinen arvo kohota uuteen loistoon.\nViisaalla valtio-taidollaan oli, näet, Habsburg'in perhe nyt koonnut\nitsellensä joukon valtiokuntia, jotka tosin olivat jotenkin hajallansa,\nmutta yhteen laskettuina muodostivat mahtavamman vallan, kuin Kaarlo\nSuuren keisarikunta ennen muinoin oli ollut. Kun Kaarlo V v. 1519\nvalittiin Saksalais-Romalaiseksi keisariksi, hän jo ennestään hallitsi\nkaikki Kaarlo Rohkean jättämät perinnöt Franche-Comté'sta Alankomaihin\nasti, kaikki Ferdinand Katholisen valtakunnat Espanjassa, Italiassa ja\nAtlantin takaisissa löytömaissa sekä enimmän osan Habsburg'in\nvanhoista suku-tiluksista Rein-virran varrella ja Itävallassa. Nämä\nviime-mainitut maat hän tosin heitti nuoremmalle veljellensä\nFerdinandille, joka pian sen jälkeen sai haltuunsa myöskin Böhmin ja\nUnkarin valtakunnat. Mutta koko Habsburgilainen valta käsitettiinkin\nyhteiseksi suku-herruudeksi, jonka politiikki oli yhteinen, niinkuin\nitäisen ja läntisen Roman ennen muinoin. Näin ollen keisariuden aate\noli Kaarlo V:nnen kautta toteutumaisillaan avarammassa määrässä kuin\nikinä Hohenstaufien aikana. Saksan ruhtinaat saivat pian kokea, että\nheidän \"Pyhä Romalainen valtakuntansa\" jo oli saanut todellisen herran;\nitse paavillinen valta, jota ei mikään hengellinen innostus enää\nkannattanut, oli yhtä suuressa ahdingossa kuin Barbarossan aikana, ja\nmuiden maallisten valtakuntain itsenäisyys oli enemmin vaarassa kuin\nmilloinkaan keski-aian kuluessa. Joku maailman-monarkiia niinkuin\nKonstantino Suuren tai Theodosio Suuren näytti jälleen olevan\nsukeumaisillaan.\n\nTämä uusi maailman-vallan hanke tosin ei enää perustunut aian-hengen\nkannatukseen; se näytti johonkin määrin olevan onnen-sattumain luoma ja\nsaikin pian vastapainonsa kansojen varttuneessa itse-tunnossa. Mutta se\nnojautui kumminkin Keski-aian juurtuneesen katsantotapaan, ja sen\nvuoksi taistelu tuli varsin sitkeäksi. Ensimäiseen taistelu-riviin\nHabsburgien vastustajana astuu heti alusta Ranskan-valta ritarillisen\nFrans I:n johdolla, ja kahden vuosisadan mittaan tämä näin alkanut\nsuunta vallitsee Ranskan ulko-politiikissa. Vähemmin huomattuna,\nmutta kuitenkin jo jonkin-arvoisena, Englantikin asettuu samalle\nvastustus-kannalle, ja aikaa voittaen muualtakin karttuu lisä-joukkoja\nkansallisen itsenäisyyden leiriin. Itse Saksan valtakunnassa nuo\npikku-valtioiksi muodostuneet säädyt heti alusta asettuvat vastarintaan\npaisuvaa kokonais-valtiota vastaan, joka Hohenstaufien kukistumisesta\nsaakka oli näyttänyt iäksi päiviksi vaipuneen. Mitä paavilliseen\nistuimeen tulee, se tietysti tällä hetkellä on keisariuden luonnollinen\nvihollinen, ja vaikka taistelu ei ole niin suuremmoinen kuin\nAleksanteri III:nnen aikana, koska itse aatteet, sekä keisarikunnan\nettä paavikunnan, ovat heikontuneet, on kuitenkin joskus taistelun\ntuimuus varsin suuri; muistammehan muun muassa, että Kaarlon soturit\nkerran valloittivat ja ryöstivät itse Roman. Näemme siis, että sillä\nhetkellä kysymys keisarillisen maailman-monarkiian uudistumisesta on\ntapausten pää-kohtana. Yksi Keski-aian johtavista aatteista pyrkii\njälleen henkiin, vaikka se jo aikoja sitten on näyttänyt olevan\nkuolleena ja haudattuna.\n\nTällä kannalla ovat asiat, kun Protestanttinen liikenne alkaa\ntapauksiin vaikuttaa. Ensi aluksi eivät vallan-pitäjät selvästi käsitä\ntämän uskonnollisen harrastuksen valtiollista merkitystä. Kaarlo V ei\nnä'y juuri paheksineen, että paavin hengellistä valtaa ahdistettiin;\nkuitenkin hän aivan pian huomasi, että uskonpuhdistajat eivät suinkaan\nkelvanneet keisarillisen politiikin välikappaleiksi. Asia olikin helppo\nymmärtää: -- keisariudenkin aate perustui kristikunnan kokonaisuuteen,\nmutta tämän kokonaisuuden uhkasi Protestanttisuus hajottaa; senpä\ntähden Habsburgilaisen politiikin täytyi asettua Uskonpuhdistusta\nvastaan. Kaarlo V:nnen kuoleman jälkeen taistelu-asema yhä\nselvenemistänsä selvenee. Molemmat keskiaikaiset maailman-vallat,\nhengellinen ja maallinen, jo alkavat tajuta, että heillä on yhteinen\nasia puolustettavana, ja liitto syntyy lujempi ja hartaampi kuin\nmilloinkaan itse Keski-aian kuluessa. Habsburg'in huonekunta on nyt\njakaantuneena kahteen haaraan, Espanjalaiseen ja Itävaltalaiseen; mutta\nvaikka keisarillinen nimi liittyy ainoastaan jälkimäiseen, on\nkeisariuden virka heillä yhteinen, ja Espanja, joka on mahtavampi,\nkäypi ensi-alussa keisarillisen politiikin pää-johtoon. Niinpä Espanja\nensin aloittaa tuon verisen vainon Protestantteja vastaan Alankomaissa\nja Englannissa; mutta sama Espanja myöskin käsittää velvollisuuttansa\nKristikunnan puolustajana Islamia vastaan ja pelastaa Lepanton tappelun\nkautta (v. 1571) Välimeren länsi-osat Turkkilaisten herruudesta. Tällä\nvälin Itävaltalainen haara näkyy perheellisissä kinoissansa hetkeksi\nunohtaneen Kaarlo V:nnen korkeita tuumia; Saksan hajous-tila\nmelkein vahvistuu ja Protestanttisuus leviää leviämistään itse\nHabsburgilaisissa perintö-maissa. Mutta Ferdinand II:n kanssa astuu\nkeskiaikainen keisarius jälleen taistelu-tantereelle, ja ratkaiseva\nottelu vihdoin alkaa vanhan ja uuden järjestyksen välillä. Hengelliset\nja maalliset harrastukset ovat silloin täydellisesti sulaneet yhteen:\n-- Katholis-kirkko on muka jälleen saatettava yleiseen herruuteen,\nmutta sen ohessa keisarillinen valta on levitettävä yli koko\nSaksanmaan, ja kun Saksa kerta on kuuliaisuuteen laskettu, tulee\nmuunkin maailman seurata keisarillisen politiikin ohjausta. Keski-aian\naatteet ovat siis uudestaan virinneet, melkein eheämpinä entistänsä;\nhengelliset ja maalliset aseet vaikuttavat samaan tarkoitusperään, ja\nkeisarillinen valta tunkeuu voitollisna Prag'in porteista Itämeren\nrantoihin saakka. Semmoinen oli asema Kolmenkymmenen-vuotisen sodan\nalulla. Protestanttisuuden asia näytti olevan auttamattomissa ainakin\nSaksanmaalla, ja Saksan kohtalo ennusti sen perikatoa muissakin\nKristikunnan osissa, joissa se oli jalansijaa saanut.\n\nÄsken-mainitun sodan historiasta hyvin tiedämme, kuinka erinomaisen\nhorjuva Saksan Protestanttisuuden sisällinenkin tila sillä hetkellä\noli. Syynä oli, että itse periaatteellinen kanta oli heikko ja\nepäselvä; sillä hajous itsessään on varsin heikko periaate, eikä\ntämäkään periaate ollut Protestanttisella puolueella selvästi\ntajuttuna. Valtiollisesti eivät Saksan Protestanttiset säädyt voineet\nkieltää keisarin historiallista oikeutta, ja heidän tekemänsä\nvastarinta sen vuoksi tuntui kapinalliseksi yritykseksi la'illista\nesivaltiasta vastaan. Uskonnollisesti eivät myöskään tahtoneet\nsuorastaan kieltää kristikunnan kokonaisuutta, vaikka eivät enää\ntunnustaneet paavin hengellistä yliherruutta. Heidän kantansa\noli niin-muodoin sisällisesti epä-sointuva, ja alkoi sen ohessa\nkäydä yhä enemmin epä-kansalliseksi. Vuosisataa aikaisemmin\ntosin Uskonpuhdistuksen yltymys Romaa vastaan oli tuntunut\nkansalliseksi yritykseksi; nyt sitä vastoin, kun hartain sopu\nvallitsi paavin-istuimen ja Saksalais-Romalaisen keisarin välillä,\nse alkoi saada varsin epä-isänmaallisen vivahduksen. Juuri se seikka,\nettä Uuden-aian itsenäisyyden-taipumukset valtiollisella ja\nuskonnollisella alalla tässä eivät sointuneet yhteen, heikonsi Saksan\nProtestanttisuuden voimaa ja uhkasi sille perikatoa. Apu oli siis\nsaatava jostakin toisesta paikasta, missä kanta oli selvempi ja\neheämpi.\n\nVaan tätä eheätä Protestanttista kantaa ei ollut aivan helppo löytää.\nVielä kummallisempi kuin Saksassa oli Protestanttisuuden asema esm.\nRanskanmaalla, niinkuin myöskin Ranskan kansallinen asema nyt\nsyttyneessä taistelussa. Niinkuin jo olen muistuttanut, tämän\nvaltakunnan täytyi ihan luonnollisesti olla Habsburgilaisen\nmaailman-vallan kiivaimpana vastustajana, ja sen politiikki siis alusta\nloppuun asti kallistui Protestanttisuuden puolelle. Näin ollessa, olisi\ntosin sopinut odottaa, että Ranska kokonaisuudessaan olisi muuttunut\nProtestanttiseksi vallaksi, ja aiottaisin tämä ei näyttänytkään aivan\nmahdottomalta. Jotakin itsenäisyyttä Roman suhteen oli Ranskan kirkko\njo vanhastaan itsellensä säilyttänyt; miks'ei se nyt olisi voinut\ntäydellisesti irtaantua paavikunnasta ja muodostua Uskonpuhdistuksen\nperiaatteiden mukaan. Tiedämme kaikki, että niin ei tapahtunut. Ranskan\nHuguenotit osasivat ainoastaan kovilla taisteluilla hankkia itsellensä\nvapaata uskonnon-harjoitusta ja tuo kalliisti ostettu omantunnon-vapaus\nyhtä-hyvin heiltä myöhemmin ryöstettiin semmoiseen aikaan, jolloin\nuskonnon-sodat muutoin jo olivat loppuneet. Tähän ristiriitaisuuteen\nRanskan sisällisen ja ulkonaisen politiikin välillä saattoi olla\njoitakuita satunnaisiakin syitä, esm. muutamien senaikuisten\nkuningasten kevyt-mielisyys ja heikkous, joka syöksi heidät juonikkaan\nKatholis-puolueen helmoihin. Mutta pääsyynä oli kuitenkin Ranskan\nProtestanttisuuden oma luonne ja kansallinen asema. Niinkuin tiedämme,\nCalvinilaisuuden taipumukset olivat kovin kansavaltaisia, eikä siis\nkummaa, että Ranskan kuninkuus, jonka lujittamiseen kansan koko\nhistoria siihen asti oli tähdännyt, ei voinut helposti liittyä näin\nitsepintaiseen uskon-suuntaan. Pait sitä Huguenotit itse heti alusta\nasettuivat jyrkälle erikois-kannalle kansallista valtiota vastaan,\nmuodostaen ikäänkuin vihollista leiriä, johon yhdistyi paljon entisen\nfeodalisuuden ja kunnallis-itsenäisyyden aineksia. Tästä syystä Ranskan\nkansallis-tunto yltyi Protestanttisuutta vastaan, ja hallitus-ohjat\njäivät kun jäivätkin Katholisuuden käsiin. Mutta pikemmin kuin muualla\nEuroopassa syntyi tässä taistelun hedelmänä joku suvaitsevaisuuden\nohjelma, joka tahtoi jättää uskonnon asiat ihmisten omille-tunnoille,\nmutta politiikissa noudattaa ainoastaan Ranskan kansallisia etuja. Kun\nHuguenoti-päällikkö, Henrik IV nousee valta-istuimelle, hän kääntyy\nKatholiseen tunnustukseen, koska tämä on Ranskan kansallinen uskonto;\nmutta hän vakuuttaa Protestanteille vapaan uskon-harjoituksen ja\nvalmistaa itseänsä auttamaan ahdistettua Protestanttisuutta\nSaksanmaalla. Vielä merkillisempi on Richelieu'n käytös, varsinkin\nkun muistamme, että tämä mies on Katholis-kirkon kardinaleja. Tosin\nhänen kauttansa Huguenotien valtiollinen erikois-asema tykkönään\nkukistetaan; mutta hän jättää heidän uskontonsa koskematta, ja hänen\nulkopolitiikkinsa on ihan Protestanttinen, niinkuin Ranskan asema\nluonnollisesti vaatii. Ranskan valtakunta tällä tavoin edustaa\naikakauden valtiollista Protestanttisuutta sen puhtaimmassa muodossa\nja niittääkin rikkaimmat hedelmät aikakauden taisteluista; sillä\nuskonto-sotien loputtua se ilmaantuu Eurooppalaisen politiikin\nkeskuksena. Mutta itse Protestanttisen taistelun johtajaksi se ei\nkelvannut, siitä selvästä syystä että uskonnollinen Protestanttisuus\nsiltä itseltänsä puuttui.\n\nUsein on huomautettu, että maailman jakaantuessa kahteen\nuskonto-leiriin, Romanilaiset kansat melkein kokonaan jäivät\nKatholisuuden puolelle, Protestanttisuus sitä vastoin voitti enimmät\nGermanilaiset kansat. Syynä näyttää olleen, että Romanilaisten kansain\nhistorialliset juuret kävivät syvemmällä, jonka tähden myöskin\ntraditionin valta oli niillä sitkeämpi. Kuinka lieneekin, on ainakin\nvarsin omituista, että Alankomaidenkin taistelussa Espanjaa vastaan\nRomanilainen Belgia oli pysynyt Katholisena, sill'aikaa kuin Hollanti\nja muut Germanilaiset Alankomaat perustivat itsenäisen Protestanttisen\nvaltion. Tuo mainehikas vapautus-sota nosti tämän uuden valtakunnan\nvarsin korkealle Eurooppalaisen poliitikin keskuudessa, ja aikoja tuli,\njolloin pieni Hollanti ilmaantui ikäänkuin diplomatiian keskuksena\nmaailman rauhaa ja tasapainoa varten. Mutta uskon-taistelujen\naikakaudella sillä vielä oli yltäkyllin tekemistä oman vapautensa\npuolustamisessa, eikä voinut asettua yleiseksi johtajaksi\nProtestanttiselle puolueelle Euroopassa.\n\nToisessa asemassa olivat tosin Britannian valtakunnat, Englanti ja\nSkotlanti; niihinpä todellakin Protestanttisen maailman silmät tähän\naikaan hartaasti luottivat. Kun Englannissa jalon Elisabetin aikana\nUskonpuhdistus oli vahvistunut ja Espanjan suuri rynnäkkö oli onnella\ntorjuttu, ei enää näyttänyt olevan epäilemistäkään, että sama valta,\njoka oli taistelevain Alankomaiden parhaana apuna, myöskin muualla\nEuroopassa ryhtyisi hädistyneen Protestanttisuuden johtajaksi. Samoin\nSkotlantikin näytti lupaavan tehokasta tukea Uskonpuhdistuksen asialle;\nCalvinilainen parannus-puuha oli siinä maassa ajettu viimeisille\nperille, ja väestön sotainen ja yritteliäs luonto etsi ainoastaan\ntilaisuutta osoittaakseen uskon-intoansa maailman suurilla\ntaistelukentillä. Kun 17:nnen vuosisadan alulla Stuart'it nousivat\nEnglannin valta-istuimelle, olivat molemmat valtakunnat yhdistetyt\nyhteiseen politiikkiin, jonka luonnollinen suunta ei voinut olla mikään\nmuu, kuin Protestanttisten voimain kokoominen yhteiseen vastarintaan\npaavikuntaa ja Habsburg'ien valtaa vastaan. Tiedämme hyvin, että juuri\ntämä luottamus Englannin takaukseen sytytti Kolmenkymmenen-vuotisen\nsodan ensimäiset liekit; Böhmiläisten valitsema uusi kuningas oli\nEnglannin kuninkaan vävy, -- siinäpä siis vielä dynastillinen side\nvaltiollisten etujen vahvistuksena. Vaan nämä toiveet pettivät\nkokonansa. Stuart'ien älyttömyys ja sisällisten kiistain syttyminen\nsekä kirkollisella että valtiollisella alalla esti Englannin kansan\nsekaantumasta aikakauden suureen taisteluun. Jostakin muualta siis oli\nProtestanttisuuden ylimmäinen sodan-johto vihdoinkin etsittävä.\n\nPohjoisten valtakuntain seassa Tanska sekä arvon että mahtavuuden\npuolesta tähän aikaan piti ensimäisen sijan ja sen silloinen\ntoimellinen kuningas Kristian IV, joka vuosikymmen takaperin oli käynyt\nonnellista sotaa Ruotsia vastaan, olikin varsin halukas hankkimaan\nitsellensä mainetta ja valtaa, sekaantumalla Saksan valtio-seikkoihin.\nMutta Tanskan yhteiskunnalliset olot, aateliston itsekkäisyys ja\ntalonpoikaisen väestön orjuus, tekivät kansan kykenemättömäksi\nkannattamaan suurta historiallista virkaa. Kristian ajettiin takaisin\nTanskan saariin saakka ja sai kiittää onneansa, että Lybek'in\nrauhanteossa (v. 1629) ei kadottanut mitään valtakuntansa varsinaisesta\nalueesta. Vaan historiallisen asemansa oli Tanska tämän perästä\ntoistaseksi kokonaan menettänyt.\n\nTällä kannalla olivat asiat, kun Ruotsi, sankarikuninkaansa Kustaa\nAadolfin johdolla, astui taistelutantereelle. Minun ei ole asia kertoa\nsuuren Saksansodan historiaa, en edes voi mainita Ruotsin aseiden\npää-vaiheita tässä mainehikkaassa taistelussa, joka meille\nSuomalaisillekkin on rakas ja muisto-rikas. Mutta minun tulee vastata\nkysymykseen: miksi juuri Ruotsin valtakunta tällä hetkellä oli omansa\ntarttumaan tapausten ohjiin ja asettumaan aian-aatteiden johtoon\nkoko vanhaa maailman järjestelmää vastaan? -- Näyttihän tosiansa\ntuhman-rohkealta, kun köyhä ja vähäväkinen, tähän asti kansain\nkeskuudessa tuskin huomattu pikkuvalta pohjasessa uskalsi vaatia\ntaisteluun ne kaksi aatetta, jotka tähän asti olivat maailmaa\njohtaneet, keisarikunnan ja katholisuuden, molemmat nyt liittyneinä ja\näskeisistä voitoista paisuneina! Ruotsi tämän taistelun kesti, vieläpä\nsaatti sen voitollisesti perille. Mikä tämän voiman antoi? Minkä\nvaltuuden nojassa niin suuremmoiseen yritykseen ryhdyttiin?\n\nEi ole aikomukseni tässä pitää mitään ylistys-puhetta Ruotsalaisten tai\nSuomalaisten uroollisesta luonnosta, en myöskään arvele, että Ruotsin\nsen-aikuiset suuret miehet, Gustavus Adolphus kuningas ja se tähdistö\nkenraaleja ja valtiomiehiä, joka häntä ympäröitsi, yksin ovat luoneet\ntämän historiallisen ilmiön. Ajatukseni on, että historiallinen\nkutsumus luopi miehet ja voimat, eikä päin-vastoin; mutta\nhistoriallinen kutsumus tietysti riippuu kansan edellisestä toiminnasta\nja on niin-muodoin johonkin määrin sen omaa ansiota. Ja siinäpä juuri\nminun mielestäni oli Ruotsin nimen-omainen toiminta-kyky tällä\nhetkellä, että sen edellinen historia Uuden-aian alusta asti oli\nedustanut niitä aatteita, joita aikakausi pyrki toteuttamaan. Jo\nKeski-aian loppupuolella Engelbrektin, Kaarlo Knuutinpoian ja Stuure'in\nnimet muistuttavat meitä siitä taistelusta, jota Ruotsi oli saanut\nkestää kansallisen olemuksensa ja itsenäisyytensä tähden. Kustaa Vaasa\nvihdoin katkaisi Unionin kahleet, ja sama kuningas myöskin purki\nyhdistyksen Katholiskunnan kanssa, liittyen Lutherilaiseen\nuskonpuhdistukseen. Mutta valtiollinen Protestanttisuus oli oikeastaan\nalkanut jo Stuure'in aikoina, jolloin paavin panna ja keisarin\nuhka-tuomio olivat tulleet Tanskalaisen ylivallan avuksi. Itse\nUskonpuhdistuksen vakaantuminen Ruotsin valtakunnassa kävi ylipäänsä\nvitkallisemmin kuin monessa muussa Protestanttisessa maassa; sillä se\noli vähemmin saanut alkunsa kansan uskonnollisesta tarpeesta kuin\nvaltiollisista tarkoituksista. Mutta 16:nnen vuosisadan lopulla syttyy\nuusi itsenäisyyden-taistelu, joka yhtä-haavaa on sekä uskonnollinen\nettä kansallinen. Sigismundo kuningas, Jesuiittain opetuslapsi ja\nHabsburgien liittolainen, edustaa ylipäänsä Katholisen maailman\nperiaatteita. Mutta Puolassa asuvaisena hallitsijana hän sen ohessa\nuhkaa Ruotsin kansallista itsenäisyyttä, ja siinä epäilemättä taistelun\npääkohta on ollut Kaarlo herttuan ja Sigismundon välillä. Tässä\ntaistelussa Ruotsin-valta nyt saavutti jäykän Protestanttisen\nluonteensa; mutta se jännitti sen ohessa voimansa yhä avarampaan\nvaltiolliseen toimintaan. Yhä karttuvalla onnella Ruotsin aseet silloin\nalkoivat tunkeuda Viron ja Liivin kautta Puolalaiseen Preussiin ja\nseisoivat vihdoin Saksan rajoilla, kun Protestanttien hätähuudot sieltä\npuolen kehoittivat Kustaa Aadolfia avuksi joutumaan.\n\nPaljon on väitelty, tokko todellinen uskon-into lie saattanut Ruotsin\nkuningasta sekaantumaan Saksan suureen sotaan, vai ainoastaan\nkunnianhimo ja valtiolliset tarkoitukset. Kysymys on tosiaan\nsanomattoman joutava, jos valtio-tarkoituksilla ymmärrämme\ntodellisia kansallisia tarkoituksia, eikä semmoista juonikasta\nyksityis-politiikkia, joka oli Kustaa Aadolfin koko luonteelle vieras.\nRuotsin virka tässä aian-vaiheessa on juuri riippunut siitä, että\nuskonnolliset ja valtiolliset tarkoitukset olivat täydellisesti\nsulaneet yhteen, ja että se kaikinpuolisesti edusti aikakauden uutta\naatetta, kansallisen ja uskonnollisen itsenäisyyden aatetta. Kuninkaan\nniinkuin kansankin ikuisena kunniana on, että tämä historiallinen virka\nei jäänyt heiltä täyttämättä. Yksityiseksi palkinnokseen Ruotsi\nsaavutti suurvalta-aseman pohjois-mailla ja arvoisan sijan Euroopan\nkansojen keskuudessa. Mutta vielä tärkeämpi oli, että tuo vaikea\nottelu Keski-aian ja Uuden-aian välillä nyt oli ratkaistu ja uusi\nmaailman-järjestys oli alulle saatu. Tähän uuteen, Westfalin rauhanteon\njälkeiseen Eurooppaan on meidän silmät luominen tulevassa luennossa.\n\n\n\n\nSeitsemäs-kolmatta Luento.\n\nTasapaino ja valtio-itsekkäisyys.\n\n\nWestfalin rauhanteko, kuten hyvin tiedätte, on laskenut perustuksen\nUuden-aian valtiolliselle järjestelmälle Euroopassa. Sitä ennen paavi\nja keisari olivat olleet Eurooppalaisen politiikin keskuksina, ja\nvaikka yleis-monarkiian aate sekä hengellisessä että maallisessa\nmuodossaan oli jäänyt johonkin määrin keski-eräiseksi, oli kuitenkin\nperiaatteessa aina tunnustettu näiden molempain valtain ylimmäistä\njohtoa. Nyt sitä vastoin oli taistelun syynä juuri ollut kansain\nvastarinta tätä maailman-johtoa vastaan, ja luonnollista siis oli, että\nEuroopan rauhan-kanta oli rakennettava jonkun uuden aatteen nojaan.\nTämä aate, jonka Westfalin rauhanteko koetti toteuttaa, oli\nniinkutsuttu _valtiollinen tasapaino_. Katselkaamme ensiksi,\nkuinka tämä uusi historiallinen tarkoitus ilmestyy äsken-mainitun\nrauhan-teon laitoksissa.\n\nNe vastakohdat, joiden välille maailma tällä hetkellä jakaantui, olivat\nainoastaan kaksi: toisella puolella seisoi Habsburg'in huonekunta ja\nKatholisuus, toisella kaikki Protestanttiset vallat ja niihin liittynyt\nRanskan valtakunta. Pää-kysymyksenä oli hankkia jälkimäiselle\npuolueelle niin paljon voimaa, että kaikki vaara Katholisen puolueen\npäällekarkauksista olisi poistettu, niin-muodoin laatia tarpeellista\nvastapainoa Itävallan ja Espanjan yli-voimalle. Tätä tarkoitusta varten\nne kaksi valtaa, jotka viimeiseltä olivat Protestanttisuuden taistelua\njohtaneet, nimittäin Ruotsi ja Ranska, nyt saavuttavat valtaavan aseman\nEuroopan valtiollisissa keskuuksissa, ja koska Saksanmaa oli ollut\naian-tapausten taistelu-tantereena, annetaan näille vieraille valloille\nmyöskin jalansija Saksalais-Romalaisessa valtakunnassa, jonka\nvaltiollinen rakennus tulee olemaan perikuvana koko kristikunnan\nhajoomis-tilasta. Tasapaino Protestanttisten ja Katholisten \"säätyjen\"\nvälillä Saksanmaalla oli siis rauhanteon etevimpänä mureena ja pysyi\nsitten pää-juonena tämän maan sisällisessä historiassa. Nimitys\n\"säädyt\" ei merkinnyt tässä tapauksessa kansan-luokkia, vaan niitä\npienempiä ja suurempia valtioita, noin 400 luvultansa, joista\nkeisarikunta nyt oli kokoon-pantu. Tämä Eurooppalaisen politiikin\nkeskusta jaettiin huolellisesti kahteen tasa-voimaiseen leiriin ja muut\nEuroopan vallat järjestyivät ympäryställä saman jako-perustuksen\nmukaan. Kysymys uskonnollisten totuuksien vapaasta leviämisestä jäi kun\njäikin ihan ratkaisematta; ainoastaan Kristikunnan tasainen jako\npuolueiden välillä oli rauhan-sovinnon silmä-määränä. Näin oli siis\nEurooppa pitkän taistelun perästä jälleen järjestetty uuden periaatteen\nmukaan. Katselkaamme nyt, mitä tämä tasapainon aate oikeastaan\nmerkitsi, ja mitä se jaksoi ihmiskunnan hyväksi toimeen saada.\n\nEnsiksi, niinkuin jo olen sanonut, tasapaino tietysti merkitsi\nkansakuntain vapautumista keskiaikaisten yleisvaltain johdon alta.\nKansat olivat nyt ottaneet kohtalonsa omaan haltuunsa ja liittyneet\nomien taipumustensa ja etujensa mukaan. Vaan se peri-aate, jonka nojaan\nkansojen keskuus-elämä tässä tilassa rakennettiin, oli tosin jotenkin\nkummallinen. Tuo huolellisesti sovitettu tasapaino oikeastaan ilmoitti\nsen, että kansakuntain itsenäisyys ja turvallisuus riippui siitä,\nmissä määrässä eri puolueet jaksoivat itse teossa puoltansa pitää.\nKansain-välinen tila oli niin-muodoin sisälliseltä luonnoltansa sotaa;\nsillä rauhan ainoana takeena oli eri puolten tasainen voima, joka muka\nestäisi väkevämpää sortamasta heikompaansa. Totta on, että aikakauden\nparempi omatunto, joka ilmaantui tuossa näinä aikoina syntyvässä\nKansain-oikeudessa, edellytti ja vaati jotakin järjestynyttä\nyhteiskunnallista kokonaisuutta Kristikunnan kansain välillä. Jo Henrik\nIV Ranskassa oli ennen Saksan sodan syttymistä tätä aatetta harrastanut,\nja Hugo Grotius'en kuuluisa teos \"De jure belli ac pacis\" (sodan ja\nrauhan oikeudesta), joka julkaistiin v. 1625 ja pidettiin jonakuna\nkansainvälisen oikeuden lakikirjana, oli rakennettu samalle\nseurallisuuden perustukselle. Mutta itse teossa se metelinen meno\nvaltioiden välillä, jota Grotius surkutteli ja tahtoi luonnollisen\noikeuden ja Kristillisyyden nimessä estetyksi,[47] ei tullut paremmaksi;\npäin-vastoin se yhä paheni, koeteltaessa tasapainon periaatetta toimeen\npanna. Kansojen todellinen oikeus ei ollut muu kuin heidän voimanna; --\nsenpä nyt puolen-toista vuosisadan mittaan Euroopan historia näytti\ntörkeimmällä tavalla teroittavan. Niinpä tasapainon järjestelmä, jolla\nUusi aika koetti korvata keskiaikaiset rauhan-laitokset, ei tuottanut\nmitään muuta kuin sulaa rauhattomuutta. Euroopan valtiot olivat päässeet\nomille valloilleen, mutta syöksyivät vallattomasti toisiansa vastaan.\nSe, mikä Uskonpuhdistuksen puhjetessa oli vanhan järjestelmän kannalta\nvarottu ja ennustettu, näytti niin-muodon kamalasti toteuvan: Kristityn\nmaailman-rauhan sijaan oli tullut täysi anarkiia maailman eripuraisten\nkansakuntain kesken.\n\nTämä irstas meno eneni sen kautta, että uskonnolliset harrastukset,\njotka aluksi olivat antaneet edelliselle taistelulle siveellisen\nryhdin, lopulta olivat tykkönään laimistuneet. Suvaitsevaisuus kenties\nei ollut suurempi entistänsä, koska jokainen valtio harjoitti jyrkintä\nuskonnollista pakkoa kukin omassa hallitus-piirissään; mutta kansat\nolivat väsyneet käymään sotaa toisiansa vastaan uskon tähden, ja\nyksistään valtiolliset tarkoitukset nyt johtivat heidän politiikkiansa.\nPahinta oli, että nämä tarkoitukset eivät olleet sillä hetkellä minkään\nyleisen aatteen palveluksessa; ne edustivat pääasiallisesti kunkin\nkansan itsekästä vallan- ja saaliinhimoa eivätkä siis voineet\njärjestyä minkäänlaisiin puolue-ryhmiin. Tästä oli seurauksena, että\nkansainvälinen oikeus-tila muuttui kehnommaksi, kuin se milloinkaan oli\nollut. Westfalin rauhanteon järjestelmä, joka tarkoitti tasapainon\nasettamista Katholisuuden ja Protestanttisuuden välille, oli jo\nsyntyessään vanhentunut, siitä syystä että uskonnollisten vastakohtain\naika oikeastaan oli mennyt. Vaan sen sijaan oli sama rauhanteko\nkohottanut kaksi uutta suur-valtaa, jotka yleiselle tasapainolle ja\nkansain turvallisuudelle tulivat vaarallisemmiksi kuin nuo entiset, nyt\njo alentuneet suuruudet, Espanja ja Saksan keisari. Nämä uudet\nrauhanhäiritsijät, kuten hyvin tiedätte, olivat Ruotsi ja Ranska. Lyhyt\nkatsaus 17:nnen vuosisadan loppupuoleen riittää meille selvittämään,\nmille kannalle Euroopan asiat nyt olivat joutuneet.\n\nMitä Ruotsiin tulee, sen suurvalta-aika tosin oli jotenkin\nlyhyt-ikäinen, johon syynä oli luonnollisten apuvarain riittämättömyys.\nMutta Kaarlo X:nnen hallitus todisti maailmalle yltä-kyllin, että\nlähi-valtojen turvallisuus oli tämän Protestanttisen suurvallan tähden\njoutunut ahtaammalle kuin keisarillisen yliherruuden uhatessa ennen\nmuinoin. Brandenburg ei enää ollut kuin Ruotsin vassallikunta; Puolassa\nRuotsin voitolliset armeijat kulkivat ristiin-rastiin Veikselin suusta\nKarpateihin asti, ja Tanska oli vähällä kadottaa, ei ainoastaan\nitsenäisyyttänsä, vaan myöskin olemassa-olonsa kansakuntain joukossa.\nYlönmääräiset suurvalta-tuumat olivat tähän aikaan kokonaan huimanneet\ntuon pienen Ruotsin kansakunnan aivuja. Ensimäinen aikomus oli tehdä\nItämeri Ruotsalaiseksi järveksi ja sulkea se umpeen kaikilta vierailta\nkansoilta. Mutta siihen eivät suinkaan Ruotsin valloitus-hankkeet olisi\npysähtyneet, vaan \"Ruotsalainen maailma\" (orbis terrarum Suecanus) --\nkuten siihen aikaan sanottiin -- pyrki epäilemättä leviämään niin\navaralle, kuin maailman seikat sinkin olisivat sallineet. Mitkä\nne syyt olivat, jotka suinkin Kustaan kuoltua pysäyttivät Ruotsin\nlaventumis-vauhdin ja käänsivät sen huolenpitoa sisällisen talouden\nkorjaamiseen, tiedämme hyvin Ruotsin yksityis-historiasta 17:nnen\nvuosisadan loppupuolella. Mutta se uusi voima, minkä valtakunta\nsaavutti Kaarlo XI:nnen reduktionin kautta, ei suinkaan tarjonnut\nmitään rauhan-takeita tulevaisuudelle. Koko maailma sen hyvin tiesi,\nettä Ruotsin leijona maatessaankin näki ainoastaan sotaisia unia, ja\nettä se minä hetkenä hyvänsä saattoi rynnätä ulos uusille\nvalloituksille.\n\nSamaan aikaan, jolloin aljettiin tointua siitä hämmästyksestä, jonka\nKaarlo X:nnen valloitus-hankkeet olivat herättäneet, astui Ranskan\nvaltakunta vielä suuremmalla teholla seikkailija-politiikin\ntantereelle. Olen jo edellisessä kerran huomauttanut, että Ludovik\nXIV:nnen hallitus on suorana jatkona Ranskan kansallisiin harrastuksiin\nHugo Capet'in aioista asti. Vasta tämän hallitsijan aikana Ranskan\nkansallinen yhteys täydennettiin; Roussillon, Franche-Comté ja joku osa\nBelgian alaa liitettiin lopullisesti Ranskan valtakuntaan, feodalisen\nerikois-herruuden viimeiset jäljet hälvenivät kuninkaallisen suuruuden\nloistossa, ja kansa ensi kerran tunsi itsensä voimakkaasti edustetuksi\nkaikkia muita kansakuntia kohtaan. Mutta kansain-välisessä politiikissä\ntämä Ranskan mahtavuus oli uusi vaara Euroopan rauhalle ja\ntasapainolle. Huomattava on, että sillä hetkellä, jolloin Ludovik XIV\nastui historian näkymölle, Euroopan olot olivat erittäin edullisia\nRanskan valloitushankkeille. Melkein kaikki lähi-vallat olivat tähän\naikaan masentuneina tai heikontuneina. Espanja, tuo äskettäin niin\nmahtava Filippo I:n monarkiia, sairasti despotismin hivu-tautia ja\ntarvitsi jo muiden tukea, pitääksensä horjuvaa suuruuttansa pystyssä.\nSaksa, jonka sisälliset vastakohdat kuvasivat Euroopan yleistä\neripuraisuutta, tarjosi Rankan vallan-himolle altista vaikutusalaa, ja\nitse keisari, joka yksin oli jäänyt suojelemaan itseänsä ja\nKristikuntaa Turkkilaisia vastaan, ei enää paljon kyennyt huolta\npitämään Eurooppalaisesta tasapainosta. Vihdoin Englanti, jossa\nStuart'it uudestaan olivat päässeet hallitus-istuimelle, oli väsyneenä\nomiin vallankumous-vaiheisinsa eikä paljon taipuvainen sekaantumaan\nmannermaan asioihin. Protestanttiset Alankomaat olivat siis sillä\nhetkellä ainoat, jotka tehollisesti kannattivat Eurooppalaisen\ntasapainon aatetta, vastustaen toisella taholla Ruotsin tavoittamaa\nItämeren-valtaa ja toisella Ludovik XIV:nnen valloitus-hankkeita\nEspanjalaisen Belgian suhteen. Olipa todellakin aikakauden omituisia\ntunnus-merkkejä, että sama Hollanti, joka sata vuotta takaperin oli\naloittanut vaivaloisen taistelunsa Espanjan tiranniutta vastaan, nyt\noli pakoitettu suojelemaan entisen sortajansa oikeuksia. Tämä seikka,\nnäet, todistaa, mitä muutoinkin tiedämme, että uskonnolliset\nvastakohdat olivat lakanneet olemasta politiikin vaikuttimena, ja että\npaljas huolenpito yleisestä turvallisuudesta oli astunut sijaan.\nYleisesti sanoen, ei mikään muu aate kuin kansain-välinen nyrkkioikeus\nja sen vastustaminen, tähän aikaan johtanut maailman yleisiä tapauksia.\nJa loistavimmalla tavalla tosin Ludovik XIV edusti tuota valloilleen\npäässyttä kansojen itsekkäisyyttä, joka ei enää kysynyt edes oikeuden\nvarjoakaan, ryöstö-toimiin ryhtyessänsä. Häntä vastaan tietysti täytyi\ntasapainon nimessä koettaa voimia yhdistää, ja tämä tehtävä, johon\npieni Hollanti oman turvansa tähden ryhtyi, antoi hetkeksi tälle maalle\njohtavan aseman Euroopan politiikissa.\n\nNiinkuin hyvin muistamme, Ludovikin kavala hyökkääminen Alankomaihin\nnostaa hänelle vastustajan, tuon uupumattoman Wilhelmi III:nnen, joka\nkahden kansallisen vallankumouksen kautta pääsee ensin Hollannin,\nsitten Englanninkin hallitsijaksi, ja joka tekee elämänsä\ntarkoitukseksi estää Ranskan uhkaavaa ylivaltaa. Wilhelmin kuoltua sama\ntasapainon-politiikki yhä jatketaan, eikä sovi muuta sanoa, kuin että\nsen harrastukset lopulta vievätkin toivotuille perille. Espanjalaisen\nperintösodan loputtua, Ranska tosin säilyttää suurvalta-asemansa ja\nmelkoisen osan entistä voitto-saalistansa; ainoastaan Espanjan lahonnut\nsuuruus silloin saapi loppunsa. Kuitenkin Ranska on kadottanut kykynsä\nmuita vahingoittamaan ja tasapainon-aate on siis saanut loistavan\nvoiton. Vaan kun muistamme, että tämä tulos ei sisältänyt mitään muuta\nkuin vahingon torjumista, ja että se oli saavutettu vasta suurten ja\nveristen sotain kautta, ei sovi sanoa, että tasapainon-aate oli\nansainnut itsellensä aivan korkeata sijaa historiallisten aatteiden\nseassa.\n\nMelkein samaan aikaan, jolloin Ranskan ylpeys näin masennettiin, tuli\nmyöskin Ruotsin ylivalta pohjasessa kukistetuksi, mutta tavalla\nsemmoisella, joka ei näyttänyt tuottavan Euroopan tasapainolle mitään\nvarsinaista etua. Ruotsilla oli onnettomuudessaan se harvinainen onni,\nettä sen suuruuden kukistus ei tapahtunut vallanhimoisten hankkeiden\nharjoittamisessa, vaan tragillisessa taistelussa muiden vallanhimoa ja\naikakauden petollista politiikkia vastaan. Senpä tähden Ruotsin\nmahtavuuden päivän-lasku oli yhtä loistava, kuin sen nousukin oli\nollut: Kaarlo XII on tullut historiassa melkein yhtä mainioksi kuin\nsuuri Kustaa Aadolfi. Eroitus oli vain, että Kaarlo kuningas ei enää\nedustanut mitään yleistä aatetta, joka olisi tehnyt Ruotsin suuruuden\noikeutetuksi ja maailmalle tarpeelliseksi.\n\nTämä puute yleisistä johtavista aatteista tekee ylipäänsä 18:nnen\nvuosisadan valtiolliset tapaukset kamalan autioiksi, ikäänkuin\nhistorian henki olisi paennut ja atomit olisivat jääneet omaa\nvallatonta kisaansa harjoittamaan. Aian suuruudet ovat ne, jotka\nsuurimmalla teholla ja taidolla ajavat itsekkäimmän vallanhimon\npolitiikkiä, huolimatta minkäänlaisen siveellisyyden laeista. Semmoisia\novat Pietari Suuri Venäjällä ja Fredrik Suuri Preussissä, molemmat\nuusien suur-valtain perustajia. Koko politiikka on muuttunut yleiseksi\nrosvo-elämäksi, jossa sodat tarkoittavat ainoastaan maiden anastusta ja\nsovinnot ainoastaan saaliin jakoa mahtajain kesken. Niinkuin olot nyt\novat muodostuneet, ei tasapainon aate enää merkitse kansojen tasaista\noikeutta, se vain merkitsee valtio-kokojen aineellista ja mekhanillista\nyhtä-voimaisuutta. Itse kansallisuudet näyttävät kadottaneen melkein\nkaiken merkityksen; ne ovat ainoastaan väestöjä, jotka luetaan\nvoittomaiden tarpeelliseen kalustoon. Kansain-välisen oikeuden sijaan\nastuu yksityis-oikeus, joka katsoo maat ja kansat hallitsijain\nyksityis-omaisuudeksi ja niitä jakelee niinkuin yksityistä perintöä.\nTämä periaate, jonka Ludovik XIV on tuonut yleiseen politiikkiin,\npyrkii kohoamaan aikakauden johtavaksi aatteeksi. Espanjan\nperintö-sodasta alkaen seuraa koko sarja yhtäläisiä taisteluita, jotka\nverisillä kirjaimilla kertovat hallitusten itsekkäisyyttä ja\nkansallisuuksien alennus-tilaa; luetelkaamme: Puolan perintö-sota,\nSilesian sodat, Itävallan perintö-sota, Seitsen-vuotinen sota, vihdoin\nPuolan jako, joka on aikakauden ominaisuuden kenties selvin ilmestys.\nEikä ottelu enää rajoitu Euroopan vanhaan kultuuri-piiriin; se on jo\nlevinnyt kaikille valtamerille ja muiden maan-osain kaukaisille\nsiirtomaille. Englanti, joka Euroopan mantereella ajaa tasapainon\nasiaa, pyrkii merillä ja Euroopan ulkopuolella itsekin yleiseen, muille\nkansoille rasittavaan yli-herruuteen.\n\nJos nyt kysymme: mitä tuo Westfalin rauhanteon asettama uusi periaate\nmaailman järjestystä varten oikeastaan oli toimeen saanut, ei ole\nvastaus aivan lohduttavainen. Tasapainon aate, joka edellytti\npysyväistä eripuraisuutta maailman kansojen kesken, oli\nmatkaansaattanut melkein alituisia sotia ja kehittänyt julkeimman\nvaltio-itsekkäisyyden, jonka painon alla kansakuntien sekä ulkonainen\nitsenäisyys että sisällinen vapaus oli surkeasti sortumaisillaan. Totta\nkyllä on, että jo ennenkin ihmiskunnan historiassa vallanhimo ja\nväkevämmän oikeus oli näyttänyt tapauksiin melkoisesti vaikuttavan, ja\nKeski-aian meteliset pauhinat tuntuvat yksityis-kohdissaan vielä\nenemmin säännöttömiltä ja satunnaisilta, kuin ne olot, joita\nEurooppalainen diplomatiia 18:nnella vuosisadalla ohjasi. Mutta eroitus\noli juuri siinä, että itsekkäisyys nyt oli kohonnut korkeimmaksi\nla'iksi, joka sysäsi kaiken aatteellisen johdon syrjälle. Seurauksena\noli, että itse kansallisuuden-aate, joka, kuten ennen olemme nähneet,\noli valmistanut tuon suuren vaiheen Keski-aiasta Uuteen aikaan, nyt\njoutuu ahtaalle valtio-tarkoitusten masentavan painon alla. Tämä aate\ntosin vielä oli varsin hämärä ja valtion-käsitteesen sidottuna; mutta\nsiinäkin, missä kansallis-henki oli valtiolliseksi olennoksi\nkehittyneenä, sitä ei pidetty missään arvossa, vaan mahtajat loivat\nomia mielivaltaisia valtio-kyhäyksiänsä, joihin koettivat puhaltaa omaa\nhenkeänsä. Niinpä esm. Habsburgilaiset hallitsijat tavan takaa\nkoettivat sulattaa Unkarin valtakuntaa yleiseen Itävaltalaiseen\nmonarkiiaansa, Italiaa tavan takaa jaeltiin ja palstoiteltiin\nEurooppalaisen tasapainon hyväksi, ja itse Saksassa kansallinen yhteys\ntuskin enää oli nimeksikään säilynyt, koska sen etevimmät kappaleet\nolivat vieraisin valtakuntiin yhdistyneinä. Juuri tässä Pyhässä\nRomalaisessa keisarikunnassa tulivat tasapainon vaikutukset selvimmästi\nnäkyviin. Ensi-aluksi oli ainoastaan Protestanttisuuden ja\nKatholisuuden yhtäläinen voima ollut kysymyksenä. Mutta ennen pitkää\nedut ja pyrinnöt hajosivat monialle ja valtakunnan etevimmät jäsenet\nosittain siirtyivät ulkopuolelle Saksan rajoja. Puhumatta siitä, että\nRanska oli vienyt Elsas'in ja vielä lisäksi anasti Lothringin, oli\nHannover joutunut Englannin johtamaksi, Saksi tullut Puolan\nkuningaskunnan yhteyteen ja Brandenburg muuttunut Preussin\nkuningaskunnaksi, niin-muodoin saanut arvonimensä ulkopuolelta Saksaa.\nKun lisäksi muistamme, että Saksalaiset maakunnat olivat vähin osa\nHabsburgilaisen keisarin alueesta, että Pommeri oli Ruotsin hallussa ja\nHolstein Tanskan, on helppo ymmärtää, kuinka epäsointuva se kokonaisuus\noli, jota kutsuttiin Saksan kansakunnaksi.\n\nKatsellessamme Euroopan valtiollista tilaa tällä aikakaudella, olemme\nmelkein valmiit kysymään, eikö ihmiskunta ollut yleis-ihmisyytensä\npuolesta mennyt taakse päin, sitten kuin se näkyväinen yhdys-side,\njonka Katholisuus aikoinaan piti voimassa, nyt oli katkennut.\nUlkonaiset tapaukset näyttävät antavan siihen katkerimman vastauksen;\nsillä epäilemättä valtioiden yksityis-edut olivat anastaneet ylimmäisen\nsijan maailman asioissa ja ihmiskunnan yleiset edut olivat saaneet\nväistyä syrjälle. Mutta kun likemmältä tarkastamme aikakauden oloja ja\nsitä aatteiden liikettä, joka nyt on alkanut, tulemme heti huomaamaan,\nettä myöskin tämä \"Valtio-itsekkäisyyden aikakausi\" on tehnyt melkoista\ntyötä humaniteetin palveluksessa. Aivan luonnollista tosin oli, että\nkun vanha Katholiskunta ei enää kelvannut edustamaan yleis-ihmisyyden\naatetta, oli ollut ensi-aluksi vaikea löytää uutta muotoa kansojen\nrauhalliselle yhteis-elämälle. Olihan Keski-aian theokratillinenkin\nrauhan-aate jäänyt useissa kohden ainoastaan ihanaksi unelmaksi; nyt\nkun täysivaltaiset kansa-henkilöt ryhtyivät maailman-johtoon, oli\ntietysti kahta vaikeampi saada sointuvaa seurallisuutta heidän\nvälillensä toimeen. Mutta muistamista kuitenkin on, että tämä\nharrastus yhä oli voimassa ja vaikutuksessa -- kansojen \"parempana\nomana-tuntona\", kuten äsken sitä nimitin. Jo siitä hetkestä saakka,\njolloin kirkollista yleis-monarkiiaa ruvettiin järkähyttämään, oli\nkysymystä noussut jostakin uudesta rauhan-järjestelmästä, ja Böhmin\nHusilainen kuningas Yrjö Podjebrad mainitaan olleen ensimäinen, joka\nmietti jotakin Euroopan kansain \"tasavaltaa\" keskinäisen liiton ja\nsopimuksen muodossa. Keski-aian lopusta saakka kansain-välinen\ndiplomatiia sitten teki työtä tätä tarkoitusta varten, ja vaikka\nuskonto-sodat vuosisadan aiaksi katkaisi kaikki rauhan-yritykset, oli\naate kumminkin sen verran edistynyt, että Kansain-välinen oikeus alkoi\ntieteessä järjestyä. Sekin oli jo jotain, että tätä oikeutta ylipäänsä\ntunnustettiin, jos kohta sitä teossa ja toiminnassa aivan huonosti\nnoudatettiin. Itse tasapainon ajatus todisti, että kansakunnat hyvin\ntunsivat keskinäisiä velvollisuuksia löytyvän, vaikka keino niiden\nyllä-pitämiseen oli kovin vaillinainen. Pait sitä tämä aikakausi, niin\ntyhjä kuin se onkin johtavista aatteista, on kuitenkin varsin\nhedelmällinen uusien aatteiden synnyttämisessä. Ylipäänsä kultuurin\nkehitys on tällä aikakaudella erinomaisen virkeä; kansojen oma etu\nkiihoittaa heitä kartuttamaan voimiansa tieteiden, taiteiden, kaupan ja\nteollisuuden edistämisellä, ja hyötymisen harrastus herättää\nmonenmoisia tutkimisia yhteiskunnan luonnosta ja tarpeista. Mutta sen\nohessa aatteiden vaihto eri kansain välillä on vilkkaampi kuin\nmilloinkaan ennen. Kansainväliset selkkaukset ovat synnyttäneet\nsanoma-kirjallisuuden, ja niistä kansallis-kirjallisuuksista, jotka\ntähän aikaan puhkeevat kukoistukseen, saapi Ranskan kirjallisuus\nyleisen Eurooppalaisen vaikutuksen. Tämä henkinen liike yllä-pitää yhä\nhumaniteeti-siteen kansojen välillä ja valmistaa vähitellen uutta,\nhistoriallista kehitys-jaksoa.\n\nNe lyhyet hetket, jotka ovat meillä jälillä, eivät salli minun kuin\nhätäisesti viitata aian henkisten liikkeiden yleiseen luontoon. Mutta\njos olisikin aikaa meillä runsaammin, ei olisi minun suinkaan helppo\nsovittaa kokonaiseksi kuvaksi kaikkia niitä vaihtelevia ilmiöitä,\njoita näiden aikojen henkinen levottomuus on tuottanut. Asian laita,\nnäet, on, että aatteidenkin maailmassa vallitsi, keski-aikaisten\najatus-kaavojen kukistumisen perästä, aivan yhtäläinen hajanaisuus kuin\nvaltiollisessa, eikä ensi-aluksi syntynyt mitään yhteistä suuntaa, joka\nolisi voinut tehokkaasti vaikuttaa olevaisten olojen muodostamiseen.\nVarsin tuntuva on jo tähän aikaan vaikutus siitä Humanistisesta\nliikkeestä, joka -- kuten ennen olemme nähneet -- oli alkanut\nKeski-aian lopulla Antikisen kirjallisuuden herätyksen kautta. Mutta\nkoska Antikin valtio-ihanteet olivat mahdottomat sovittaa sen-aikuisiin\noloihin, niin tutkimus kääntyi ajatuksen omiin perusteisin ja synnytti\nuudenaikaisen filosofian, jossa nimet Cartesius, Spinoza, Leibritz,\nmuita mainitsematta, saavuttivat loistavan sijan. Aian uskonnolliset\nkysymykset olivat pitkällisen taistelun kautta joutuneet sille\nkannalle, että tiede yhä enemmin saattoi irtaantua dogmallisten\nkaavin siteistä, eikä aikaakaan ennen kuin se käänsi teränsä itse\nKristin-uskoa vastaan, joka Protestanttisissakin kirkkokunnissa\noli yhä enemmin kangistunut tunnustus-kaavoihinsa. Niinpä jo\n17:nnen vuosisadan lopulla syntyy Englannissa se Kristin-uskolle\nvihamielinen Valistus-filosofia, joka sitten Ranskassa, Voltaire'n ja\nEncyklopedistain kautta, saapi varsinaisen kukoistuksensa. Vaan tämän,\nniin-sanoakseni kristillisen suunnan ohessa, havaitaan toinenkin\ntaipumus aikakauden ajatus-tavassa. Nuo alkuansa erikseen kulkeneet\nHumanistiset ja uskonnolliset harrastukset olivat viimein päätyneet\nyleiseen ihmis-rakkauteen, jonka silmä-määränä etenkin oli\nyksityis-ihmisen onni ja menestys. Tämä filantropinen suunta, joka nyt\nilmaantuu aian varsinaisena humaniteeti-harrastuksena, ei voinut olla\nloukkaantumatta olevaiseen maailman-järjestykseen, jossa ihmisten onni\nnäytti olevan ainoastaan mielivallan ja kurjuuden alaisena; se vaati\ntämän surkean tilan parantamista ja käänsi huomionsa niihin laitoksiin,\njotka tuntuivat olevan surkeuden syinä. Merkillistä on, että historian\nyleiset keskuudet, valtioiden keskinäiset rettelöt ja kansainvälisen\noikeuden metelinen tila, jäivät tällä kertaa tutkimukselta melkein\nhuomaamatta, ikäänkuin niiden suhteen ihmis-järki olisi tuntenut\nitsensä voimattomaksi. Sitä suuremmalla innolla aian huomio kääntyi\nyhteiskunnallisiin laitoksiin ja niihin siveellisiin periaatteisin,\njoihin yhteiskunta perustui. Tällä tavoin Valistus-filosofia sai\nkäytännöllisen sisällyksen: kaikki entiset mielipiteet, jotka olivat\nyhteis-elämän kannattimina, siirrettiin rohkeasti ennakko-luulojen\nluokkaan ja täydellinen uudistus vaadittiin toimeen-pantavaksi\nvaltiossa, kirkossa ja yhteiskunnassa.\n\nErinäiset seikat vaikuttivat, että olletikkin Ranskassa uudistuksen\ntarve oli kiihkeä. Mutta sen ohessa Ranskan kielen korkea viljelys ja\navara valta levitti nämä uudet aatteet ympäri Euroopan ja tällä tavoin\nmielet muuallakin valmistettiin niille mullistuksille, jotka vuosisadan\nlopulla puhkesivat Ranskan vallankumouksen kautta. Olletikkin\nRousseau'n tuntehikkaat selitykset ihmisten luonnollisesta tasa-arvosta\nyllyttivät yleistä mielipidettä vanhaa yhteiskuntaa vastaan, joka oli\nkokonaan rakentuneena perityihin sääty-etuihin ja rasittavaan\nepätasaisuuteen ihmisten välillä. Historialliset olot olivat muka\nihmisessä pilanneet ihmisyyden. Jahka yhteiskunta kerta saataisiin\nluonnon-mukaiselle kannalle, jahka yleinen vapaus, veljyys ja tasa-arvo\nolisi toimeen saatu, silloinpa muka kansainkin välillä rauha ja rakkaus\ntulisi vallitsemaan. Tämä oli Vallankumouksen suuri ajatus, se johtava\naate, joka pian antoi Euroopan taisteluille vakaisemman sisällyksen\nkuin vallan-pitäjäin itsekkäät kiistat tasapainon aikakaudella. Voimme\nsiis sanoa, että yleis-ihmisyys, joka näytti häviölle joutuneen\nkansakuntain irstaissa vihan-melskeissä, sillä välin etsi uutta\nelin-voimaa yhteiskunnallisten kysymysten ahtaammasta piiristä, josta\nse jälleen lähti ulos maailmaa valloittamaan. Hätäinen katsaus tähän\nuuteen vaiheesen on oleva seuraavan luentomme aineena.\n\n\n\n\nKahdeksas-kolmatta Luento.\n\nVallankumous ja kansalliset liikkeet.\n\n\nHistorian uusin jakso on nyt edessämme ja vaikeus keksiä aatteiden\nsyntyä ja todellista perää karttuu joka askeleelta. Syynä tähän\nvaikeuteen on, paitsi tapausten lähisyys, myöskin historiallisen\nkehityksen moninaisuus; sillä eri aatteet jo kietouvat toisiinsa,\nvaikuttavat yhdessä tai vastatusten ja toimeen-saavat tuloksen, jota ei\nmillään mathematillisella lasku-tavalla voida selvittää. Käyttääkseni\nluonnosta lainattua kuvaa, -- aate-virrat sekaantuvat toisiinsa,\nmuuttelevat toistensa voimaa tai suuntaa ja synnyttävät joskus\npyörteitä ja suvantoja, jotka saattavat meitä erehdyttää sekä\nalkuperäisen liike-voiman että lopullisen tarkoitusperän suhteen. Ja\nlisäksi tulee, että lähestymme nykyhetken omia taistelu-kysymyksiä,\njoissa itse ajalemme aian-liikkeiden vallassa emmekä yhtä vakavasti voi\narvostella tapausten kuohua, kuin jos asemamme olisi ulkopuolella niitä\nvaiheita, joiden luontoa koetamme käsittää. Meidän tulee sen vuoksi\nolla johonkin määrin varullamme, taikka oikeammin sanoen, meidän tulee\ntunnustaa, että käsityksemme saattaa olla vaillinainen ja johonkin\nmäärin ykspuolinen. Vaan tämä tunnustus ei saa estää meitä etsimästä\nsitä pää-juonta, joka näissäkin liikkeissä on vallinnut. Ensimäinen\nkysymyksemme on siis: mitkä ne syyt olivat, jotka matkaan-saattivat\nRanskan suuren vallankumouksen ja sen yhteydessä olevat tapaukset?\n\nEnsiksi täytyy meidän eroittaa ne syyt, jotka olivat yleiset, maailman\nkultuuri-kehityksestä lähteneet, ja ne, jotka olivat enemmän\npaikallisia, yksityisten kansain sisällisiin oloihin perustuvia.\nYleisten syiden joukossa oli epäilemättä tärkein, että -- kuten viime\nluennossa koetin osoittaa -- Uuden aian henkiset herätykset olivat\nmuodostuneet yleiseksi filantropiseksi suunnaksi, joka vaati enemmän\ntasaisuutta yksityis-ihmisten kohtaloissa, kuin mitä Euroopan\nsilloin vielä vallitseva feodalinen yhteiskunta tarjosi. Tunnustaa\ntäytyykin, että erittäin alhaisimpien kansan-luokkain tila Euroopan\nkultuuri-maissa oli varsin surkuteltava. Tosin varsinainen orjuus jo\nKeski-aian kuluessa oli enimmissä maissa lakannut; mutta usein\nmaanviljelys-väestön asema feodalisen isännyyden alla ei ollut orjuutta\nparempi, ja aian \"valistus\" oli alkanut oudoksua tätä jyrkkää\nepätasaisuutta eri ihmis-luokkain elämän-kohtaloissa. Mutta nämä\nmielipiteet saivat sen kautta sitä enemmän voimaa, että se keski-sääty,\njonka jo Keski-aikana olemme nähneet syntyvän kaupunki-kuntain\npiirissä, nyt oli tarpeeksi vaurastunut ja voimistunut, voidaksensa\nvaatia säännöllistä osaansa kansallisten asiain hoidossa. Tämä\nniin-kutsuttu \"Kolmas sääty\" tiesi aivan hyvin olevansa yhtä luuta ja\nlihaa kansan alhaisempien kerrosten kanssa ja nousi luonnollisesti\nnäidenkin edustajaksi. Valtion ja yhteiskunnan uudistus tuli\nniin-muodoin pääasiallisesti tämän säädyn ajettavaksi.\n\nTämän ohessa on huomattavaa, että Calvinilainen tunnustus herätti\nniissä maissa, joissa se pääsi vaikuttamaan, demokratillisia\ntaipumuksia maallisenkin yhteiskunnan alalla. Puhumattakaan Geneve'n\nmalli-kirkosta, joka oli ikäänkuin tasavaltaisen kristillisyyden\nkeskuksena, oli varsinkin Englannissa ja Skotlannissa Protestanttisuus\nryhtynyt valtiollisten olojen muodostamiseen ja matkaan-saattanut\nensimäisen vallankumouksen jo siihen aikaan, jolloin muussa\nEuroopassa Kolmenkymmenen-vuotinen sota veti kansojen huomion\npuoleensa. Englannissa tämän uskonnollisen vaikuttimen lisäksi\ntuli parlamentti-laitoksen vanhat traditionit, jotka olivat\nkansalliseen luonteesen istuttaneet syvän käsityksen kansalaisten\nyhteiskunnallisista ja valtiollisista oikeuksista. Luonnollista siis\noli, että tämä uskonnollisen ja valtiollisen vapauden harrastus pian\njoutui taisteluun kuninkaallisen vallan kanssa. Englannissa, näet, oli,\nniinkuin muuallakin Euroopassa, kuninkuuden voima jo Keski-aian lopulla\nmelkoisesti karttunut, ja kun Uskonpuhdistus tässä maassa toimitti\nkirkollisenkin hallituksen kuninkaan käsiin, tulivat uskonnolliset\nkysymykset saamaan etusijan valtio-seikkain seassa. Näin tapahtui, että\nStuart'ien tultua hallitus-istuimelle, kruunun kirkollinen suprematiia\nherätti vastarinnan kuninkuuden muitakin prerogativeja vastaan, eikä\nkauan viipynyt, ennen kuin Puritanit ja \"Keropäät\" olivat kukistaneet\nEnglannin vanhan valta-istuimen, koettaen järjestää uutta yhteiskuntaa\nuskonnollisten periaatteidensa mukaan. \"Restaurationi\" tosin sitten\nasetti Stuart'in suvun jälleen valta-istuimelle; mutta pelko Jaakko\nII:n katholisista hankkeista herätti v. 1688 uuden vallankumouksen,\njolloin kerrassaan laskettiin vahva perustus Englannin kansan\nuskonnolliselle ja valtiolliselle vapaudelle.\n\nBritannian suljetun saari-aseman tähden tämä esimerkki\nperustus-la'illisesta kansalais-vapaudesta ei ensi aluksi aivan\ntehokkaasti vaikuttanut mannermaan valtiollisiin käsitteisin, varsinkin\nkoska Englannin yhteiskunnan aristokratilliset perustukset olivat\njääneet melkein muuttumatta. Mutta eräs samasta emäpuusta kasvanut\nhaara, nimittäin Englantilaisuus Pohjois-Amerikassa, antoi\nyhteiskunnalliselle kehitykselle sitä suurempaa yllykettä. Kuten\ntiedämme, nuo Englannista paenneet Puritani-perheet, jotka\nAtlantin-takaisissa siirtokunnissa olivat raivanneet itsellensä uuden\nisänmaan, missä vanhan Euroopan yhteiskunnalliset epätasaisuudet\nkokonaan unohtuivat, olivat vähitellen kasvaneet melkoiseksi\nkansakunnaksi, joka ei enää taipunut pysymään emämaan herruuden alla.\nSe vapautus-sota, joka tästä syystä syttyi, ja ne tasavaltaiset\nvaltio-laitokset, jotka silloin perustettiin, herättivät monessa\npaikoin Euroopassa ääretöntä ihastusta, koska näyttivät toteuttavan\naikakauden suuria tasa-arvon ja vapauden ihanteita. Mutta ei\nmissään ollut mielten kiihko niin suuri kuin Ranskanmaalla, jonka\nhallituskin saatettiin tekemään tehokasta apua Amerikan nuorille\nYhdys-valloille. Juuri tässä Ranskan kansakunnassa olivat uudet aatteet\nja vanhat epäkohdat astuneet jyrkimmästi vastatusten. Kuninkuuden\nylin-määrin paisunut valta, hallituksen tuhlaavaisuus ja säälimätön\nkiskomis-järjestelmä sekä etu-oikeutettujen säätyjen, aateliston ja\nkirkollisen ylimyskunnan, ylpeä loisteliaisuus ja kevytmielisyys, --\ntämä kaikki jo tuntui kansan enemmistölle kärsimättömäksi ikeeksi, joka\noli särjettävä ja poistettava, jotta luonnon ja järjen mukainen\nyhteiskunta voisi syntyä. Olojen ja mielten tila oli semmoinen, että\nmoni jo varhain varmuudella ennusti jonkun hirveän räjähdyksen tuloa.\nKuusi, seitsemän vuotta sen jälkeen, kun Yhdys-vallat olivat saaneet\nitsenäisyytensä tunnustetuksi, puhkesikin Ranskan suuri vallankumous,\neikä niinkään monta vuotta kulunut, ennenkuin se raivaavana palona\nalkoi levitä ulkopuolelle Ranskan rajoja kaikkiin lähimaihin. Näin\nkoitti historiassa uusi aikakausi, uusi jakso suuria ja verisiä\ntaisteluita. Mutta olipa taisteluilla nyt joku aatteellinen tarkoitus.\nIhmiskunta oli jälleen saanut johtavan aatteen, joka maksoi taistelun\nvaivaa, eikä valtio-itsekkäisyys enää yksin johtanut kansojen\nkohtaloita.\n\nRanskan vallankumous on niitä tapauksia, joiden arvostelemisessa vielä\nnytkin mielipiteet menevät niin hajalle, että joku tasapuolinen tuomio\nei ole aivan helppo laskea. Tämä maailman-tapaus on yhä pysynyt\nkiista-kysymyksenä, ei ainoastaan eri puolueiden, vaan myöskin eri\nkansain välillä, sitä myöden kuinka on arveltu siitä olleen etua tai\nhaittaa arvostelijan omalle kansakunnalle. Niinpä Ranskan suuri\nhistorioitsija ja valtiomies Thiers on siitä tehnyt kansallisen\nepopeian, ja vasta viimeisinä aikoina on Ranskassa toisinaan ruvettu\nvähemmin runolliselta kannalta sen tapahtumia katselemaan. Englannissa\ntaas oli ensi hetkestä saakka yleinen mielipide varsin vähän\nsuosiollinen Ranskan vallankumous-näytelmälle; se onkin sieltä puolen\nenimmästi saanut ankaran tuomion sekä valtiomiehiltä että\nhistorioitsijoilta, ikäänkuin kaikki tyyni ei olisi muuta ollut\nkuin Ranskalaista kevytmielisyyttä ja hurjuutta. Myöskin Saksan\nhistorian-tutkimus on tavallisella perinpohjaisuudellansa todistellut,\nettä Ranskalaiset, omaksi ja muiden onnettomuudeksi, antoivat\nvallankumouksellensa ihan väärän suunnan; -- ja senpä Saksalaiset\nymmärtävät yhtä viisaasti, kuin sananparren mukaan maalla-olijat\narvostelevat merellä sattunutta vahinkoa. Nykyään voimme ylipäänsä\nsanoa, että kritillinen ja moittivainen katsanto-tapa Ranskan\nvallankumouksen suhteen on ylinnä, eikä olekkaan vaikea todistaa, että\nse on liikkunut hävityksen kauhistuksena Ranskanmaan ja muun Euroopan\nyli, hurjasti kukistaen historialliset olot ja vereen upottaen\nkokonaisen sukupolven kohtalot. Miks'ei tämä liikenne, joka tahtoi\nasettaa Järjen jumalattaren maailman-hallitukseen, itse osannut\njärjellisesti menetellä? -- Näin sopii hyvällä syyllä päivitellä;\nsillä aivan epäilemättä tuo intohimojen irstas raivo, joka\nvihdoin päätyi kunnianhimoisen kenraalin hallitukseen ja yleiseen\nvalloitus-sotaan Euroopan muita kansoja vastaan, on ollut historian\nkamalimpia kohtauksia. Eikä kukaan uskaltane väittää, ett'ei näitä\nhairauksia olisi voitu välttää, jos ihmiset ylipäänsä olisivat\nparempia ja puhtaampia olleet, jos siveellinen kanta sekä\nvallankumouksen tekijöissä että sen vastustajissakin olisi ollut\nkorkeampi, jos ylipäänsä olot olisivat toisenlaisia olleet, kuin mitä\nne Ranskassa ja muussakin Euroopassa siihen aikaan olivat. Ja jos\nmyönnämmekin, että nämä asianhaarat ovat olleet hairausten syinä, emme\nkuitenkaan saa katsoa kaikkea, mikä historiassa tapahtuu, ainoastaan\nedellä-käypien syiden välttämättömäksi seuraukseksi; toisin sanoin,\nemme saa tehdä mitättömäksi kansojen ja yksityisten omaa syyllisyyttä,\njos ylipäänsä tunnustamme inhimillisissä teoissa jonkun määrän ehdon\nvaltaa. Tältä kannalta katsoen meidän siis tulee yhdistyä siihen\nankaraan tuomioon, joka on laskettu Ranskan vallankumouksen\nyksityis-tapauksista, sen murha-teoista ja Terrorismista sekä sen\nhävitys-himosta ja valloitus-politiikasta Napoleonin tarkoittamaan\nmaailman-herruuteen saakka. Mutta sittenkin meidän tulee edellä kaiken\ntutkia, onko tämän verisen vaahdon alla liikkunut joku historiallinen\naate, joka vallankumouksen kautta on päässyt pysyväiseen valtaan\nihmiskunnan oloissa. Tämä kysymys on meille tällä kertaa tärkeämpi kuin\nyksityisten henkilöin ja tapahtumain arvosteleminen.\n\nEnsiksi sopii tässä kohden muistuttaa, että vallankumous itsessään\nmerkitsee väkivaltaista poikkeusta valtion säännöllisestä ja\nla'illisesta oikeudesta. Onko semmoinen poikkeus milloinkaan\noikeutettu? Kysymys on liian lavea, että ehtisimme tunkeuda sen\nkaikkiin asianhaaroihin. Kuitenkin voimme yleisesti myöntää, että\naikoja löytyy valtiojen elämässä, jolloin muuta edistymisen keinoa ei\nole. Jos vanhat olot ja uudet aatteet seisovat niin jyrkästi toisiansa\nvastaan, ett'ei mitään sopimusta voi syntyä, silloin jälkimäiset\nkorkeammalla oikeudellaan murtavat entiset oikeudet maahan ja raivaavat\ntietänsä raunioiden yli. Niin oli osaksi Ranskan vallankumouksen\nlaita, emmekä voi Ranskan kansaa soimata, että se silloin on tähän\nhätä-keinoon ryhtynyt. Mutta paremmalla syyllä sopii muistuttaa, että\nRanskan suuri vallankumous on antanut vallankumous-käsitteelle\njonkunlaisen väärän pyhityksen, joka on ollut kansojen säännölliselle\nedistykselle suureksi haitaksi. Varsinkin itse Ranskanmaalla on\nvallankumouksen huimaus kestänyt enemmän aikaa kuin se pakko-tila, joka\nsaattoi tätä väkivaltaista välikappaletta pyhittää, ja juuri tämä\nsuuresta maailman-tapauksesta syntynyt päihtymys on estänyt Ranskan\nvaltio-oloja asettumasta säännölliseen ja terveesen tasapainoon.\n\nMutta samassa kun lausumme, että 1789 vuoden vallankumous on\nesimerkillään vienyt harha-teille, olemme myöskin tunnustaneet,\nettä se itse teossa on toimittanut jotakin tärkeätä virkaa\nihmiskunnan historiassa. Ja niinpä onkin todella laita. Niinkuin\nankara ukkosen-ilma on Ranskan suuri vallankumous puhdistanut\nEuroopan oloja niistä vanhentuneista keskiaikaisista laitoksista,\njotka jo mädännyksellänsä yhteiskuntaa saastuttivat, ja sen\nohessa se on maailman yleiseen politiikkiin leimauttanut uusia\naatteellisia vaikuttimia, jotka kansojen historialliselle toiminnalle\nantoivat rikkaamman ja siveellisemmän sisällyksen, kuin edellisen\naikakauden itsekkäät sota-melskeet. Kun Eurooppa vihdoin neljänneksen\nvuosisadan taistelujen perästä jälleen asettui levolle ja Pyhä Alliansi\ntoivoi voivansa aloittaa uutta rauhan ja rakkauden aikakautta,\nolivat Euroopan vanhat laitokset, sekä yhteiskunnalliset että\nkansainväliset, palaamattomasti hävinneet. Feodalismin juuret olivat\nylipäänsä kaikkialla maasta pois kitketyt taikka ainakin niin\nhöltyneet, että niiden elin-voima oli lakannut; tämä oli muutoksen\nyhteiskunnallinen ja laillansa yleis-inhimillinen puoli, koska sen\nkautta \"ihmisen oikeudet\", säädystä ja syntyperästä huolimatta,\nastuivat yhteiskunnalliseen voimaan. Sen ohessa joka haaralla oli\nherännyt tarve väljentää valtiollisen elämän muotoja, toimittaa\nkansoille itsellensä osallisuutta valtiojen hallituksessa ja la'illa\nrajoittaa hallitusmiesten valtaa; tämäkin muutos oli edellisen kanssa\nlikeisintä sukua, koska valtiollisen vapauden pää-tarkoituksia on\nsuojella yhteiskunnallista tasa-arvoa. Mutta ei ainoastaan yleisissä\nvapauden-käsitteissä, vaan myöskin yksityisten kansain itse-tajunnassa\noli vallankumouksen aikakausi vaikuttanut herätystä, uudistusta.\nItaliassa oli kansallisen yhteyden ensimäinen aamupuhde alkanut\nhämärtää, kun vallankumous hetkeksi lakaisi pois nuo vanhat vallat,\njotka niin monta vuosisataa olivat pitäneet maan lohkaistuna ja\nhermottomana. Espanjassa taistelu Napoleonia vastaan herätti kansan\ntylstyneet hermot jälleen jänteille, todistaen, että kansan\nitsenäisyyden tunto ei ollut despotismin painon alla masentunut.\nMerkillisin muutos oli kuitenkin tapahtunut Euroopan keskustalla,\nSaksanmaalla, jossa tuo tykkönään kelvottomaksi kulunut \"Romalainen\nkeisarikunta\" oli lopullisesti kukistunut ja enin osa entisistä\npikku-\"säädyistä\" olivat hävinneet, jättäen tilan avoimeksi vastaiselle\nkansalliselle yhdistymiselle. Tässä niin-muodoin vallankumous-sotain\nlähin vaikutus oli ollut, että viimeinen jälki Saksan kansan\nvaltiollisesta kokonaisuudesta katosi; mutta samalla kertaa\nSaksalaisten kansallis-tunto sai ensimäisen uuden yllykkeensä\ntaistelussa Ranskan ylivaltaa vastaan. Näistä esimerkeistä näemme, että\nRanskan vallankumous kahdella tavalla levitti vaikutustansa Euroopan\nyleisiin oloihin. Suoranaisesti Ranskan voitolliset aseet kuljettivat\nmuassansa yhteiskunnallisen tasa-arvon aatteet ja toimittivat sekä\nyhteiskunnallisissa että valtiollisissa oloissa säälimättömän\ntasoitus-työn. Mutta toiselta puolen se maailman-valta, jonka\nvallankumouksen ainokais-perillinen, Napoleon I, koetti toimeen panna,\nherätti kansallisuudet heidän uupumuksestaan voimalliseen vastarintaan\nja nosti niin-muodoin välillisesti uuden liike-voiman vaikutukseen\nmaailman historiassa.\n\nVoimme siis sanoa, että tämän vuosisadan kaikki valtiolliset liikkeet\novat saaneet alkunsa siitä hehkuvasta tuli-ahjosta, jossa vallankumous\nkoetti sulattaa Euroopan vanhat olot uuteen muotoon. Kysymykset\nyhteiskunnallisista ja valtiollisista oikeuksista tosin ovat\nvanhoja historiassa; ne ovat milloin missäkin muodossa ilmaantuneet\nkansojen elämän-vaiheissa hamasta Hellaan aioista saakka. Mutta\nvasta Ranskan vallankumouksesta alkaen ne ovat saaneet yleisen\nhumaniteeti-merkityksen, tulleet yleis-inhimillisiksi aatteiksi ja\nkaikkien sivistyneiden kansakuntain harrastettaviksi. Samoin\nkansallisuuden-aate oli jo kauan aikaa maailman tapauksissa asunut\nsisällisenä liike-voimana; sen vaikutukseen olen jo monta kertaa\nedellisessä viitannut. Mutta vasta tästä aiasta alkaen se ilmestyy\ntajuttuna tarkoituksena kansojen elämässä, valtiollisena oppina,\nyleisen politiikin vaikuttimena. Minun tuskin tarvinnee luetellakkaan\nniitä nykyisen aikakauden ilmiöitä, jotka ovat tästä aatteesta\nlähteneet. Etelä-Amerikan valtioiden synty, Kreikan vapautuminen,\nItalian yhteys, Unkarin kansallinen ja valtiollinen uudistus,\nSaksan uudesta-syntyminen ja Balkan'in-saarennon kansakuntain\näskeiset vapauden-taistelut, -- siinähän kokonainen sarja\nmaailman-tapauksia, joka kuvaa tämän aikakauden luonnetta yhtä\nselvästi, kuin menneen vuosisadan \"perintösodat\" ovat silloisen\naian-hengen osoittajina. On siis täydellä syyllä nimitetty nykyistä\naikaa Kansallisuus-liikkeiden aikakaudeksi. Mutta itse aatteen yhteyttä\nvallankumouksen kanssa voidaan todistaa, ei ainoastaan tapausten\nulkonaisesta järjestys-jaksosta, vaan myöskin muutamista sisällisistä\ntunnus-merkeistä, joihin minun tulee erittäin viitata. Etsikäämme siis\nlopuksi tämänkin ilmiön aatteellista syntyperää.\n\nAsia ei olekkaan kovin vaikea johdollisesti selvittää. Aivan samalla\ntavoin kuin se tasa-arvon ja vapauden aate, joka vallankumouksessa\npuhkesi toimeen, oli alkunsa saanut edellisen aikakauden ajatus-työstä,\noli kansallisuudenkin aate jo siihen aikaan alkanut kehittyä osittain\nyleisestä ajatus-liikkeestä, osittain valtiollisten maailman-tapausten\njohdosta. Totta kyllä on, että 18:nnen vuosisadan yhteiskunnallinen\nfilosofia ei suorastaan edistänyt kansallisuuksien oikeutta. Nämä\nvalistus-filosofit eivät ylipäänsä rakastaneet yhteiskuntaa missään\nmuodossa, vaan näkivät yksityis-ihmisessä ihmisyyden puhtaimman\nilmestyksen, ja laskivat ihmisten kansallisia eroituksia muiden\nhistoriallisten ennakko-luulojen joukkoon, jotka yleistä tasa-arvon\naatetta häiritsivät. Mutta sama filantropinen suunta, joka oli\nyhteiskunnallisen valistus-filosofian perustuksena, herätti myöskin\nharrastuksia, jotka virittivät varsinaisen kansallis-aatteen. Ennen\ntuskin huomattuja omituisuuksia pientenkin kansain elämässä ja\nkatsanto-tavassa, niiden kansan-runoutta ja kieltä, niiden muinaisia\nvaiheita ja nykyisempää tilaa, ruvettiin jo 18:nnen vuosisadan kuluessa\nuuteliaisuudella tutkimaan; kielitiede ja kansa-tiede tekivät\nensimäiset retkensä ulkopuolelle klassillisuuden korkea-sukuista\npiiriä, ja ihastuksella tultiin huomaamaan, että näissä muka\nalhaisissakin oloissa ihmisyys joskus ilmestyi raikkaampana ja\nihanampana kuin vanhan kultuurin muodoissa. Se aate, joka tällä tavoin\nsyntyi, oli oikeastaan varsin likeistä sukua yhteiskunnallisen\ntasa-arvon aatteelle. Kansojenkin suuressa maailman-yhteiskunnassa sopi\nvaatia tasa-arvoa, tasaista elämisen ja kehittymisen oikeutta. Molemmat\naatteet, se joka käsitti \"ihmisen oikeudet\", ja se, jonka tunnus-sanana\non \"kansallisuuden oikeudet\", syntyivät siis kuin kaksois-pari 18:nnen\nvuosisadan humanisista harrastuksista.\n\nMerkillistä on, että myöskin samat valtiolliset tapaukset vaikuttivat\nniiden kehkiämiseen. Pohjois-Amerikan esimerkki saarnasi maailmalle\nkerrassaan kaksi asiaa: tasa-arvolle perustetun yhteiskunnan etuja ja\nvallan-alaisen kansan oikeutta itsenäisyyteen. Jälkimäinen oppi kypsyi\nEuroopassa vähäistä myöhemmin kuin edellinen; mutta täällä samat\nvaltiolliset epäkohdat, hallitusten mielivaltaisuus ja itsekkäisyys,\nvalmistivat molemmille altista kylvö-alaa. Samaan aikaan kuin Ranskassa\nvallankumouksen mielipiteet itivät Ludovik XIV:nnen despotismista ja\nLudovik XV:nnen tuhlauksesta, olivat Josep II:n sulattamis-hankkeet\nUnkarissa ja Belgiassa herättäneet kansallisuuksien vastarinnan.\nVihdoin Ranskan kansallis-tunto, jota vallankumous-aatteet olivat\njännittäneet, paisui yli rajainsa ja koetti asettua koko Euroopan\njohtajaksi; silloin muut kansat heräsivät uuvuksistaan ja nousivat\nhekin voimiansa ponnistamaan. Näin Kansallisuuden-aate oli tullut\ntajutuksi valtiolliseksi voimaksi.\n\nTämä nyky-aian johtava aate kenties ei ole inhimillisen kehityksen\nloppu-päätöksenä; kenties sen ilmestys-muodot saattavat muuttua tavalla\nsemmoisella, jota nykyinen aika ei voi ennustella. Vaan nykyäänkin se\nei ole mikään umpeensa sulkeunut aate, vaan likeisimmässä yhteydessä\nyleis-ihmisyyden, humaniteetin kanssa. Kansallisuuden oikeus ei\nmerkitse enää kansa-henkilön oikeutta vetäytymään itsekästen etujensa\nkuoreen, vaan sen oikeutta itsenäisesti vaikuttamaan ihmiskunnan\nyleisten etujen hyväksi, toteuttamalla historian tarkoituksia sekä\nomassa kehityksessään että vaikutuksessansa muuhun maailmaan. Siinä\nkohden on itse aate puhdistunut, jalostunut, verrattuna sen muinaisiin\nilmestys-muotoihin. Yleis-ihmisyys ja kansallisuus ovat ennenkin\nkeskinäisessä vaihe-vaikutuksessa johtaneet historian menoa, mutta\nikäänkuin itse aavistamatta sointuvaa loppu-tarkoitustaan. Nyt sitä\nvastoin sointuisuus näyttää olevan saavutettu itse aatteidenkin\nvälillä. Tässä kohden siis voimme ajatella, että historiallinen kehitys\non jonkunlaisille perille tullut, että johonkin pysäys-paikkaan on\nehditty aatteiden edistysmatkalla.\n\nVaan eipä historiallisen kehityksen loppu-päätös sittenkään näytä\nolevan lähi-mailla. Nähtävästi vielä on taipaleita kulkeminen, joiden\nvaiheita emme suinkaan voi aavistuksellakaan käsittää. Puhumattakaan\nsiitä, että itse kansallisuuden aate par'aikaa vaivaloisesti raivaa\ntietänsä ja kenties edistyessään on pukeuva uusiin muotoihin, voimmehan\nsanoa, että humaniteeti-aate jälleen on himmentynyt tai oikeastaan\nepämääräiseksi tullut. Se ei enää voi ilmestyä jonkun maailman-vallan\nmuodossa, niinkuin Roman keisarikunnan aikana, eikä yleisen\nKristikunnan muodossa, kuten keskiaikana. Myöskin tuo kansojen yhteinen\nkultuuri, joka Uutena aikana on ollut heillä yhdys-siteenä, tuskin aian\npitkään riittänee historian humaniteeti-tarkoituksiin. Niinkuin Pilatus\naikoinaan kysyi: \"mikä on totuus?\", niin nykyinenkin aika kysyy\nepäilemisellä: mikä on yleis-ihmisyys? mikä on oleva historian\ntulevaisten jaksojen humaniteeti-käsite?\n\nSiihen kysymykseen me emme tässä uskalla antaa mitään vastausta.\nHistorian filosofiassa voimme katsoa ainoastaan taakse päin; eteen päin\nemme näe mitään. Tähän paikkaan siis tehtävämme oikeastaan on loppunut.\nMutta muutamia yleisiä päätelmiä voimme kuitenkin ihmiskunnan\nmenneistä vaiheista tehdä. Siihen tarkoitukseen aion käyttää ne pari\nluento-hetkeä, jotka vielä ovat jälillä.\n\n\n\n\nYhdeksäs-kolmatta Luento.\n\nHistoriallisen kehityksen yleinen luonto.\n\n\nLuentojemme jakso on nyt lopullansa, ja vaikka niiden tarkoitus ei ole\nvoinut olla muu kuin pystyttää tärkeimmät tien-viitat, jotka meille\nosoittaisivat inhimillisen kehityksen yleistä suuntaa, pitäisihän\nmeidän kuitenkin jo osata tehdä muutamia johtopäätöksiä tämän\nkehityksen varsinaisesta laadusta. Aine on tietysti erinomaisen rikas\nja johtopäätöksiä voidaan epäilemättä tehdä monenmoisia; mutta tässä en\nkatso tarpeelliseksi mieleenne teroittaa kuin yhden ainoan ja\ntärkeimmän, joka on: historiallisen kehityksen tarkka johdon-mukaisuus.\nTähän säännölliseen yhtämittaiseen johtoon olen näissä luennoissa\nalinomaa viitannut, enkä voi tällä kertaa kuin suurimmassa\nlyhykäisyydessä kertoa niitä yleisiä piirteitä, joihin ihmiskunnan\nhistoria, johtavien aatteiden kannalta katsoen, kokonaisuudessaan\nkuvautuu.\n\nAsia jo lieneekin meille kaikille jotenkin selvä. Historian alulla ja\nVanhan-aian kuluessa varsinaista ihmiskunnan käsitettä ei vielä ole\nolemassa. Nuo luonto-peräiset kansallisuudet, jotka astuvat historian\nnäkymölle, eivät tunne paljon muuta keskinäistä yhdys-sidettä kuin\nsodan ja valloituksen. Kauppa ja siirtokunta-liike tosin jo vanhimpaan\naikaan saattavat joita-kuita kansoja keskenänsä tutustumaan; mutta\nvihollisuus, valloitus ja orjuuttaminen ovat siihen vielä\ntehollisempina välikappaleina. Koko Vanhan-aian pääasiallisena\ntehtävänä on temmata kansakunnat ulos heidän umpi-tilastaan ja\nsynnyttää käsityksen yleisestä ihmisyydestä; tämä tapahtuu sillä\nmelkein ainoalla tiellä, jota kansat silloin tuntevat, nimittäin\nvihollisuuden ja valloituksen kautta. Tätä tarkoitusta varten nuo\nsuuret monarkiiat syntyvät, ja inhimillinen kultuuri ylipäänsä seuraa\nniiden jälkiä idästä länteen, kunnes vihdoin suuri Roman valtakunta\nsulkee yhteiseen valtio-kehään kaikki ne kansat, jotka silloin\nsivistyksensä puolesta edustavat ihmiskuntaa. Koko sivistynyt maailma\non tällä tavoin yhtenä Romalaisena kansakuntana; Romalaisiksi\nsulauneina kansakunnat ovat oppineet yleis-ihmisyyttänsä tajuamaan, ja\nkäsite \"ihmiskunta\" korkeammassa merkityksessä on syntynyt.\n\nMutta tämä käsite on vielä sen puolesta epä-selvä ja vaillinainen, että\nse riippuu yhteisestä valtio-ko'osta, yhteisestä kansallisuudesta,\nyhteisestä Kreikkalais-Romalaisesta kultuurista. Vasta Kristin-usko\nantaa ihmisyydelle aatteellisemman sisällyksen, ja kun Roman-valta\nhajoo ja luonto-peräiset kansallisuudet jälleen anastavat vallan\nhistoriassa, on Kristin-usko se yhdys-side, joka pitää heidät ko'ossa\nyhteisenä ihmiskuntana, -- Kristikuntana. Tässä yhteydessä\nkansallisuudet Keski-aian kuluessa vähitellen varttuvat itsenäiseen\nhistorialliseen vaikutukseen; vaan ensi-alussa, jolloin niiden\nhumaniteeti-kanta vielä on ylen heikko, tarvitaan joku lujasti\njärjestetty laitos, yllä-pitämään yleis-ihmisyyden ja kultuurin etuja.\nSemmoisena laitoksena on silloin Kristillinen kirkko, joka aian tarpeen\nmukaan muodostuu hengelliseksi yleis-monarkiiaksi, Paavikunnaksi.\nMyöskin maallisen yleis-monarkiian aate herää jälleen Keski-aian\n\"Romalaisena\" keisarin-arvona; mutta se ei enää voi saavuttaa mitään\ntodellista merkitystä, vaan toimittaa korkeintaan jotakin epämääräistä\nkaitsija-virkaa kirkollisen maailman-hoidon rinnalla. Keski-aian\nKatholiskunta ei olekkaan mikään kansallinen valtio-yhteys,\njoka suorastaan hallitsisi maailman menoa; se on siveellinen\nhumaniteeti-laitos, joka yleisesti valvoo kansakuntien sekä sisällisiä\nettä keskinäisiä oloja, johdattaen niitä miten mahdollista yhteisille\ntarkoitus-perille.\n\nYleis-kirkon johtaja-virka tulee kuitenkin samassa määrässä\ntarpeettomaksi, kuin kansat itse varttuvat yleis-ihmisyyden etuja,\nkukin omalta kannaltansa, valvomaan ja edustamaan. Uskonpuhdistus ja\nKatholiskunnan hajoominen ei muuta merkitse, kuin että Euroopan\nkansat silloin ovat kasvaneet pois yleis-kirkon holhouksen alta, ja\nettä osaavat omissa kansallisissa pyrinnöissään tarpeeksi ajaa\nyleis-ihmisyydenkin asiaa. Se aikakausi, joka ensin seuraa yleis-kirkon\nkukistumisen perästä, saattaa tosin hetkeksi herättää meissä pelon,\nettä yleis-kirkon vallan kanssa myöskin kaikki aatteelliset\ntarkoitukset ovat historiasta hävinneet. Mutta ennen pitkää\naatteiden johto jälleen astuu näkyviin, vaikk'ei mikään virallinen\nlaitos enää ole niiden nimenomaisena edustajana. Uudemman aian\nhumaniteeti-aatteista sopii sanoa, ett'ei kukaan tiedä, kusta tulevat\nja kuhunka menevät. Ne ovat historian hengen herättämiä ja vievät\nhistorian suurille tarkoitus-perille; mutta kansat kuulevat niiden\nääntä ja käyvät niiden käskyjä yhtä alttiisti, kuin jos joku näkyväinen\nmaailman-hallitus heitä johtaisi. Yleis-ihmisyys -- \"_humanitatem\nhomini dare_\", kuten Romalaisessa maailmassa muinoin sanottiin, --\non nytkin historiallisen kehityksen korkein tarkoitus; mutta se\ntoteutuu kansallisuuksien vapaan toiminnan kautta, ja nämä\nkansallisuudet voimistuvat ja vahvistuvat samassa määrässä, kuin joku\nyleis-inhimillinen tehtävä heille kullekkin nimen-omaan osauntuu.\n\nTämmöinen on historian meno suurissa piirteissään ollut meidän\npäiviimme saakka. Sen ohessa tosin ihmiskunnan vaiheissa havaitaan\nmonenpuolista kultuurin-kehitystä, joka aiottaisin on antanut historian\ntapauksille tärkeimmän sisällyksensä tai tehollisimman liikevoimansa.\nVanhan Hellaan historia olisi ihmiskunnalle vähä-arvoinen, ellei se\nolisi synnyttänyt tuota jaloa antikista kultuuria; tämä taas on ollut\nensin Makedonialaisen maailman henkisenä periaatteena, sitten\nRomalaisen yleis-ihmisyyden valin-kaavana, vihdoin vahvana pohjana\nuudempainkin kansain hengen-viljelykselle. Myöskin yhteiskunnallisten\nja valtiollisten laitosten muodostus on toisinaan ollut tärkeänä\npuolena inhimillisessä kehityksessä. Yleis-ihmisyys olisi lopulta\nkumminkin vähä-arvoinen käsite, jollei se myöskin tarkoittaisi\nyksityisen ihmisen onnea ja jalostumista. Niinpä historia osoittaakin,\nkuinka ihmisten yhteiskunnallinen ja valtiollinen vapaus on aikojen\nvaiheissa edistynyt ja vahvistunut, kuinka hallitus-muodot ovat\nkehittyneet ja yhteis-elämän järjestys ja turvallisuus parantuneet.\nMutta nämä ihmis-elämän edut, vaikka ne kyllä ovat vaikuttaneet\nhistorian tapauksiin, eivät kuitenkaan ole määränneet sen yleistä\nmenoa. Valtiollinen vapaus, yhteiskunnallinen onni, jopa korkeamman\nhengen-viljelyksen kaikki jalous ovat joskus saaneet astua syrjään,\nmilloin historian suuret tarkoitukset ovat kysymyksenä olleet. Olen jo\nluento-jaksoni alussa huomauttanut, että Romalaisen maailman\nkukistumisen Vanhan-aian lopulla on hämmästyttävä esimerkki siitä,\nkuinka ihmiskunnan edistys joskus kulkee outoja teitä pimeässä ja\nkuoleman varjossa. Olen sittemmin tätä kohtausta maailman historiassa\njotenkin laveasti selittänyt ja olette siis nähneet, että ihmiskunnan\nyleinen sivistys, sen koko yhteiskunnallinen ja siveellinenkin kanta,\nsiihen aikaan surkealla tavalla aleni. Mutta olette sen ohessa\nhavainneet, että silloinkin yhtä-hyvin historian suuret tarkoitukset\nyhä edistyivät. Ylipäänsä voimme historiasta sanoa, että sen\ntarkoitukset pyhittävät sen välikappaleita. Ihmisten käyttämänä ohjeena\ntämä tarkoitusten ja välikappaleiden hämmennys ei muuta ole kuin\njulkeata jumalan-häväistystä; sillä ihminen heikkoudessaan ei\nmilloinkaan täydellisesti vallitse tekojensa seurauksia eikä myöskään\nvoi täydellisesti ta'ata tarkoitusten oikeutta. Mutta historian henki\nvalitsee vapaasti välikappaleensa ja ohjaa ne oikeata tarkoitus-perää\nkohden.\n\nTämä yleinen maailman-johto onkin meille lohdutuksena, katsellessamme\nsitä metelistä menoa, joka historian tapauksissa aina on vallinnut ja\nyhä vallitsee. Historian olot raivaavat tietänsä ainoastaan taistelujen\nja yhä uusien taistelujen kautta; nämä taistelut ovat meidän aikanamme\nyhtä verisiä, kuin ovat olleet Ramses'in tai Salmanasar'in aikoina;\nsota ja omankäden-oikeus näyttää siis pitkin matkaa pitävän ylimmäistä\noikeutta ihmiskunnan kirjavissa elämän-vaiheissa. Mutta jos jotain\nolemme historiasta oppineet, meidän on täytynyt huomata, että tämä\nmetelinen meno on ollut ainoastaan historian ulkonaisia välikappaleita,\nja että itse aatteet, josko niitä sitten on selvemmin tai hämärämmin\nkäsitetty, kuitenkin aina ovat ylimmäistä valtaa ja johtoa pitäneet.\nNäin ollen täytyy meidän kumminkin kysyä: miks'ei aatteiden valta voi\nilmaantua yksin-omaisesti aatteellisella tavalla, ja jos taistelua\npitää olla, miksi taistelun täytyy ilmaantua sodan ja veren-vuodatuksen\nmuodossa? -- Tämä kysymys historiallisen toiminnan muodosta on\nuskonnon kannalta varsin tärkeä; sillä Kristin-usko on rauhan ja\nrakkauden evankeliumi, joka ainoastaan tuskalla tunnustaa semmoista\nmaailman-järjestystä, missä ihmiset ase kädessä toisiansa kohtaavat.\nVaan historia-tieteenkin kannalta asia ansaitsee selittämistä;\nsillä tämän kautta saamme tarkemman käsityksen aatteiden ja\ntoiminnan keskinäisestä suhteesta ihmiskunnan historiassa.\nKysymys maailman-rauhasta onkin varsin vanha kysymys, joka yhä\nuudestaan on metelien keskeltä pyrkinyt esiin, vaatien toisenlaista\nmaailman-järjestystä, kuin sitä \"kaikkien sotaa kaikkia vastaan\", joka\nnäyttää historian tapauksissa vallitsevan. Katson sen vuoksi\nvelvollisuudekseni erittäin tarkastaa rauhan-aatteen asemaa historian\njohtavien aatteiden rinnalla ja tästä tarkastuksesta tehdä\njohtopäätökset yleisen maailman-rauhan mahdollisuudesta tai\nmahdottomuudesta.\n\nKatselkaamme ensin tämän aatteen yleistä historiaa. Sen ensimäinen\nilmestys oli silloin, kun Roman valta oli sulattanut Vanhan maailman\nkansat yhteiseksi ihmiskunnaksi. Yhteisen lain ja hallituksen suojassa\noli Pax Romana ikäänkuin historian täytäntönä ja Jumalan tarkoitusten\nloppu-määränä. Mutta, kuten jo olemme nähneet, ihmiset eivät\naian-pitkään viihtyneet yleisen la'in alla; yhteyden side alkoi tuntua\nrasittavaksi kahleeksi ja paljas rauhan nautinto ei enää tydyttänyt.\nKun Roman keisarikunta on kukistunut, seuraa taas sekasorron ja\nväkivallan aikakausi, joka kestää vuosisatoja. Kaarlo Suuri koettaa\nRoman keisarikunnan malliin jälleen saada jotakin järjestystä\ntoimeen, mutta hänen sotaisessa mielessään ei voinut varsinaisella\nrauhan-aatteella olla mitään sijaa. Vasta 11:nnellä vuosisadalla, kun\nClunyläinen herätys jälleen nostaa aatteellisten valtain lippua, tulee\nrauhan-kaipaus mahtavana humaniteeti-ilmiönä näkyviin Keski-aian\nhistoriassa. Päivän tunnus-sanana on silloin Jumalan rauha, joka meidän\naikoihimme asti on jäänyt tervehdys-lauseeksi Kristittyjen kesken.\nAjatus oli, että, vaikka maallinen yleis-hallitus ei enää ollut\nmaailmassa mahdollinen, Kristillisyyden henki kuitenkin oli voimallinen\nhäätämään ihmisten intohimoja, jotta Jumalan valtakunta maan päällä\ntodenteolla saataisiin perustetuksi. Ainoastaan pahuuden kukistamiseksi\npiti muka siitä päivin sotaa enää käytämän; niin-muodoin kumminkin yksi\nsodan laji, nimittäin Jumalan sota, katsottiin luvalliseksi. Mutta\nrauhan korkeimmaksi valvojaksi asettui hengellinen yleis-monarkiaa,\npaavillinen valta, joka samassa myöskin edusti yleis-ihmisyyden aatetta\nKristityssä maailmassa. Havaitsemme tästä, että rauhan-aate silloinkin\nedellytti yleistä maailman-hallitusta, jonka käskyjä kaikkien piti\nehdottomasti totella. Se edellytti myöskin inhimillisen kehityksen\npäätymistä ja pysähtymistä siihen paikkaan, johon kerta oli ehditty;\nsillä kaikki uudet aian-tarpeet olivat ainoastaan rauhan häiritsijöitä,\nsäädetyn maailman-järjestyksen järkähyttäjiä. Semmoisiksi ilmaantuivat\njuuri Uuden-aian alulla Euroopan kansallisuudet ja Protestanttisuus.\nSota silloin syttyi tuimempi ja yleisempi kuin mitä milloinkaan ennen\noli nähty, ja ylipäänsä Uudempi aika kultuurin-harrastuksineen on ollut\nvähintäkin yhtä rikas verisistä taisteluista kuin suinkin joku\nedellinen jakso ihmiskunnan historiassa. Kerran kuitenkin tapahtui,\nettä Euroopan hallitsijat, kestettyänsä yhteisen taistelunsa\nNapoleon'in ylivaltaa vastaan, päättivät perustaa uutta rauhan\naikakautta kristillisen rakkauden pohjalla. Näin syntyi Pyhä Alliansi,\neräs niin sanoakseni diplomatillinen rauhan-aate, joka oli sen puolesta\nedellisten rauhan-aatteiden kanssa yhtä luontoa, että sekin luuli\nvoivansa ikuiseksi vahvistaa ne järjestys-muodot, jotka silloin olivat\nolemassa. Mutta kansakunnille tämäkin järjestys aivan pian tuntui\nrasittavaksi kahleeksi, ja uudet sodat ja vallankumoukset ovat jo\naikoja sitten perin-juurin kukistaneet Pyhän Alliansin teoksen.\n\nTämä katsaus rauhan-aatteen historiaan tosin osoittaa, että\nrauhan-kaipauksella ei suinkaan ole vähä-arvoinen sija ihmiskunnan\nedistys-vaiheissa; rauhan-aatteen ilmestyminen yhdessä liitossa\nhumaniteeti-aatteen kanssa näyttää todistavan sen oikeutusta, ja jos\nhistoriaa katsellaan pelkän kultuurin kannalta, saattaisimme pian tulla\nsiihen päätökseen, että sodat, jotka aina hävittävät rauhallisen työn\nhedelmiä, ovat ainoastaan haittaa ja turmiota tuottaneet inhimilliselle\nkehitykselle. Vaan toiselta puolen myöskin havaitsemme, että\nrauhan-aate ei milloinkaan ole kauan voinut viihdyttää ihmiskunnan\ntoiminta-halua, -- johon syynä taas on ollut, että maailman-rauha on\nmerkinnyt liikkumattomuutta, kehityksen pysähtymistä. Sotien\nvälttämättömyys siis näyttää olevan siinä, että ainoastaan tällä tiellä\nuudet aatteet pääsevät valtaan niiden entisten aatteiden sijaan, joiden\nvirka historiassa kulloinkin on loppunut. Rauhallista edistystä voi\nkestää niin kauan kuin voitolle päässyt aate antaa tarpeeksi kehityksen\naihetta. Niin pian kuin tehtävä on täytetty ja uusi aate pyrkii\njohtoon, syntyy taistelu. Tämä taistelu ei voi pysähtyä paljaasen\nväittelyyn, siitä syystä että vanha aate useimmiten ei paljaalla\npuhuttelemisella taivu väistymään uuden tieltä, eikä uusi aate aina\nolekkaan niin itse-tajuinen ja selvä, että se paljaalla\ntodistelemisella voisi oikeuttansa osoittaa. Taistelu siis saapi\nväkivaltaisen muodon, yltyy sodaksi ja veriseksi vainoksi. Tämmöinen on\nhistorian laki, sen verran kuin voimme ihmiskunnan tähän-astisista\nvaiheista päättää. Voimmeko käsittää tämän taistelu-la'in\nvälttämättömyyttä yleisen järjenkin kannalta? --\n\nAjatelkaamme esm. kaksi vastatusten seisovaa puoluetta maailman\ntaistelu-tantereella, joko kaksi kansakuntaa tai kaksi periaatteellista\nsuuntaa. Tavallinen ajatuksemme on, että toinen on oikeassa, toinen\nväärässä, ja syvempi maailman-tapausten tarkastus opettaa meitä, että\nse puoli, joka on historiallisesti oikeutettu, se periaate, joka\nsoveltuu historian suuriin tarkoituksiin, aina pääsee voitolle. Olemme\nsenvuoksi taipuvaisia ajattelemaan, että ainoastaan vasta-puolueen\npaatunut pahuus eli ylipäänsä itsekästen intohimojen voima tekee\ntaistelun välttämättömäksi. Mutta muistamista on, että itse taistelun\naikana oikeuden-kanta ei voi olla niin tiettynä, kuin se nyt on\nmeille, tutkiessamme perästä-päin historian tapauksia. Eri puolueet\npanevat oikeutta oikeutta vastaan, eikä ole olemassa mitään\ntuomari-valtaa, joka selvästi tajutun lain mukaan ratkaisisi, missä\nkorkein oikeus todellakin on. Tämä oikeus, näet, asuu itse historian\ntarkoituksissa; mutta niitä ei milloinkaan täydellä varmuudella tunneta\neikä tunnusteta, ennen kuin itse taistelu on ratkaistu. Näemme tästä,\nettä historia itse on ainoana tuomarina ihmiskunnan riita-asioissa,\nmutta enimmiten tämä oikeuden-käytös on niin-sanoakseni joku Ordale-elf\n\"Jumalan-tuomio\", jossa kaksin-taistelu antaa päätöksen. Senpä vuoksi\nkaikki yritykset asettaa näkyväistä, inhimillistä tuomio-istuinta\nrauhan-aatteen nojassa ovat ihan luonnollisesti tyhjään rauenneet. Nämä\ntuomio-vallat eivät ole voineet käyttää muuta ohjetta kuin olevaisten\nolojen silloin vallitsevaa lakia, s.o. sitä aate-kantaa, joka sitä\nennen on johtoon päässyt. Mutta taistelu-kysymyksenä on juuri ollut\nluoda uutta aate-kantaa, muuttaa itse olojen lakia. Tämmöisessä\ntapauksessa tietysti vanha laki ei enää kelpaa ohjeeksi, koska se\ntuomitsisi omassa asiassaan.\n\nOttakaamme esimerkki semmoinen, joka meille kaikille on selvä ja\nsilmiin-astuva. Ajatelkaamme Protestanttisuuden taistelua Paavikuntaa\nvastaan 16:nnella ja 17:nnellä vuosisadalla. Tuskin milloinkaan joku\nhistoriallinen taistelu on ollut pitkällisempi, katkerampi ja\nverisempi; -- miks'ei siis tätä viljavaa veren-vuodatusta voitu\nvälttää? -- Olemme taipuvaiset syyttämään Katholisuuden vallan-himoa ja\nsuvaitsemattomuutta, Jesuiittain juonia, ylipäänsä Paavilaisten hurjia\nintohimoja. Mutta historiallisen totuuden nimessä olemme pakoitetut\ntunnustamaan, että Protestanttisuudenkin leirissä suvaitsemattomuus oli\njotenkin yleinen ja saastaiset intohimot ei aivan harvinaisia. Niinpä\nkyllä! -- arvelette --: intohimot kumpaisellakin puolella sen\nvaikuttivat, että asiata ei voitu rauhassa ja sovinnossa ratkaista.\nVaan kysyessämme, minkä ohjeen mukaan se siis olisi ollut ratkaistava,\njoudumme heti ymmälle. Ainoa ohje, joka saattoi la'iksi kelvata, oli se\nkeskiaikainen maailman-järjestys, jota Paavikunta edusti. Juuri tämä\nvoimassa-oleva laki tuomitsi Protestanttisuuden kuoliaaksi ja\nPaavilaisten aloittama vaino ei siis muuta ollut kuin selvän tuomion\ntoimeen-pano. Silloin Protestanttien täytyi vedota historian\n\"Jumalan-tuomioon\", ja siinä he voittivat asiansa. Husilaiset 15:nnellä\nvuosisadalla olivat samanlaisessa oikeuden-käynnissä tappiolle tulleet;\nsillä Katholiskunnan hajottaminen ei siihen aikaan vielä ollut\noikeutettu.\n\nTämä esimerkki ja se selitys historiallisten aatteiden ilmestymisestä,\nminkä olen edellisessä antanut, luullakseni selvästi osoittavat, että\nsota yhä on ollut jona-kuna välttämättömänä välikappaleena ihmiskunnan\nedistykselle. Myöskin taistelut yksityisten kansain välillä, vaikka ne\nusein eivät näytä koskevan muuta kuin asian-omaisten etuja tai valtaa,\nsaattavat kuitenkin käydä aatteiden palveluksessa, enemmän kuin\ntaistelijat itse käsittävätkään. Niinpä esm. Roman valloitus-sodat\nmuinaisuudessa aivan epäilemättä palvelivat historian suuria\ntarkoituksia, vaikka Romalaiset itse eivät ajatelleet muuta kuin omaa\nsuuruuttansa. Kansainkin välisissä kiistoissa on niin-muodoin sota\nainoana ylimmäisenä tuomio-muotona, jos kohta pienempiä riita-seikkoja\nvoidaan diplomatiian avulla tai kompromissi-tuomiolla saada\nratkaistuksi. Mutta rauhan-aate ei kuitenkaan ole historiassa ihan\nvoimatonna ollut. Se on vaikuttanut sabbati-levon kaltaisena tunteena\nkansojen elämässä, se on koettanut miten mahdollista estää kaikkia\ntarpeettomia miekan-melskeitä; se vihdoin on pyrkinyt asettamaan itse\nsodan-käynnille kaikki mahdolliset rajoitukset humaniteetin ja\nkristillisyyden nimessä. Rauhan-aate ei siis ole suinkaan ollut kaikkea\nmerkitystä vailla.\n\nTokko se tulevaisuudessa voinee mitään sen enämpää matkaan saada,\ntäytyy minun jättää tällä kertaa tarkastamatta. Minun tehtäväni ei ole\nollut mikään muu kuin osoittaa aatteiden ilmestymis-tapaa ihmiskunnan\nmenneissä vaiheissa ja sitä rauhan-kaipausta, joka taistelujen ohessa\non vallinnut. Tulevassa luennossa, joka on oleva tämän jakson\nviimeinen, aion tosin mennä askeleen edemmäksi, puhumaan niistä\ntaistelu-seikoista, joita nyky-aika on saanut ratkaistavakseen. Ja\nkoska rauhan-aate nyky-aikanakin muutamissa kohden ilmaantuu itse\ntaistelu-kysymysten joukossa, tulen silloin vielä puhumaan tämän\naatteen mahdollisesta tulevaisuudesta toisessa tai toisessa muodossa.\n\n\n\n\nKolmas-kymmenes Luento.\n\nNyky-aian taistelu-seikoista.\n\n\nOlen viimeisessä luennossani puhunut yleisen maailman-rauhan\nmahdottomuudesta; olen osoittanut, että on vaikea ajatella semmoista\nhistoriallista kehitystä, jossa sodat ja taistelut olisivat\nvältettyinä. Tosin useat jalot ihmis-ystävät, William Penn'ista ja\nBernardin de Saint-Pierre'stä alkaen, ovat tätä maailman-rauhan aatetta\nhaaveksineet, ja vuodesta 1843 ovat asian-harrastajat pitäneet useita\nkongressejakin, keksiäksensä ikuisen rauhan perusteita. Mutta,\npuhumatta siitä, että nämä mietteet eivät ole tehneet vähintäkään\nvaikutusta tapausten menoon, ovat rauhan-ystävät usein itsekin\nesittäneet vahvimmat perusteet periaatteensa kumoomiseen. Niinpä jo\nLeibnitz, hänkin rauhan-aatteen suosijoita, lausui sattuvasti:\n\"Muistan päällekirjoituksen muutamassa kalmistossa näillä sanoilla: Pax\nperpetua (alituinen rauha), -- sillä kuolleet eivät tappele, mutta\neläväisten mielenlaatu on toinen, ja mahtajat eivät pidä paljon lukua\ntuomio-istuimista\". -- Vielä merkillisempi on Victor Hugo'n mietintö\nLontoon rauhan-kongressissa v. 1851: -- yleinen ja pysyväinen rauha on\nmuka toimeen-saatava, mutta sen perustamiseen tarvitaan yksi viimeinen\nsota, joka toimittaisi kaikille kansoille vapauden ja ylipäänsä\nhävittäisi kerrassaan kaikki vääryydet ja epäkohdat; sen perästä ei\nenää olisi mitään sodan syytä. -- Tarkoin ymmärrettynä tämä merkitsee,\nettä sota on välttämättömän tarpeellinen siihen saakka, kunnes\ninhimillinen kehitys on viimeiseen loppu-määräänsä saatettu, jolloin\nihmiskunta voikin hyvällä mielellä laskeuda hautaansa, nauttiakseen\nsitä kalmiston rauhaa, josta Leibnitz puhui. Mutta runoilijan\nlapsellisuudella Victor Hugo on otaksunut, että inhimillisen\nkehityksen loppu-suoritus ei tarkoita mitään muuta kuin nykyisten\ntaistelu-kysymysten ratkaisemista. Kuitenkin historia opettaa, että\njokainen hetki ihmiskunnan elämässä tuopi mukaansa uusia kysymyksiä,\njotka vaativat yhä uusia ponnistuksia kansojen puolelta. Ja sill'aikaa\nkansainvälinen ala leviää Euroopasta Amerikkaan ja Aasiaan, vihdoin\nennen tai myöhemmin Afrikankin tuntemattomiin seutuihin. Tuo viimeinen\nratkaiseva sota tullee siis jotenkin kestämään ja maailman-rauhan\nkultainen aikakausi siirtyy kaukaiseen Utopiaan.\n\nVaan jos heitämmekin sillensä rauhan-harrastajain haaveksimiset ja\nsilmäilemme asiaa ainoastaan mahdollisuuden rajoissa, voimmeko sanoa,\nettä kaikki vaatimus järjestyneestä oikeus-tilasta maailman kansojen\nkesken on turha ja epä-käytöllinen? -- Tuskinpa kyllä, kun muistamme,\nettä rauhan-aate aina on ilmestynyt yhdessä humaniteeti-aatteen kanssa,\njonka suurta historiallista merkitystä jo olemme oppineet tajuamaan.\nNäin käsitettynä rauhan-aate ei tarkoitakkaan muuta, kuin että maailman\nkansojen välillä vallitsisi joku yhteiskunnallisuus, jos ei samassa\nmäärässä, kumminkin samaan suuntaan kuin yksityisten henkilöin kesken\nvapaassa valtio-laitoksessa. Tämmöistä yhteiskunta-järjestystä on\nmuinaisina aikakausina koetettu perustaa milloin maallisen, milloin\nhengellisen yleis-monarkiian muodossa; ja vaikka nämä muodot ovat\naian-pitkään havaitut ihmiskunnan vapaalle edistymiselle haitallisiksi,\non kuitenkin Uusikin aika lakkaamatta etsinyt jotakin toista\nrauhan-muotoa, joka voisi kelvata kansain-välisen järjestyksen\nperusteeksi. Niinpä Uuden ajan kansain-oikeutta on koetettu perustaa\nmilloin valtioiden tasapainoon, milloin hallitsijain hurskaasen\nmielenlaatuun ja keskinäiseen ystävyyteen, milloin vihdoin sivistyneen\nmaailman yleiseen opinioniin, joka on pyrkinyt yhä suurempaan\nvaikutukseen historiallisissa taistelu-kysymyksissä. Nämä eri yritykset\ntodistavat kumminkin, että ihmiskunta yhä etsii rauhallisen\nyhteiskunnallisuuden välikappaleita, ja etenkin tuo yllä-mainittu\nyleinen opinioni näyttää olevan se henkinen valta, jonka pitäisi olla\noikeutettuna hallitusta pitämään maailman suurissa ja pienissä\nkiista-kysymyksissä. Varma onkin, että sen vaikutus päiväpäivältä on\nkasvanut. Onko siis siinä löydetty se tulevaisuuden maailman-valta,\njoka saapi virakseen ylläpitää järjestystä maailman yleisissä menoissa?\n\nTähän kysymykseen on vaikea antaa suora vastaus; oikeastaan tahtoisin\nsiihen vastata sekä myöntämällä että kieltämällä. Toiselta puolen\ntäytyy, näet, myöntää että opinionin valta periaatteellisesti on itse\naatteiden valta; jos se pääsee hallitsemaan, se tosin voipi\ntarpeettomat miekan-melskeet estää ja silloin se epäilemättä on\njärjestävänä voimana kansain-välisissäkin keskuuksissa. Mutta toiselta\npuolen on muistettava, mitä jo viime luennossa huomautin, että\nihmiskunnan suurissa taistelu-kysymyksissä itse aatteet käyvät sotaa\nkeskenänsä; silloin myöskin opinioni lakkaa olemasta yleisenä ja\nsen valta katoo. Selvästi siis näkyy, että tämäkin rauhan ja\nyhteiskunnallisuuden järjestelmä ainoastaan rajoitetussa määrin voipi\ntarkoitustansa täyttää. Eivätpä ainakaan nyky-aian olot osoita\nsemmoista opinionin vakaantumista, että sen yleinen hallitus olisi\nmahdollinen tai suotavakaan. Mikä tämä yleinen opinioni oikeastaan on?\n-- siinähän juuri onkin kysymys.\n\nKatsokaamme esm. kysymystä kansallisuuksien oikeudesta, joka on\nnyky-aian tärkeimpiä taistelu-seikkoja. Tulemme heti huomaamaan, että\n\"sivistyneen maailman yleinen opinioni\" ei suinkaan tässä asiassa ole\nhistorian ohjeeksi kelpaava. Annan erään tunnetun valtio-oikeuden\ntutkijan puhua:\n\n\"Asiain nykyisessä tilassa\" -- sanat kuuluvat --, \"ja onhan\nepä-järjellistä asettua toiselle katsanto-kannalle, on pienillä\nvaltioilla ainoastaan sen verta itsenäisyyttä kuin heille suvaitaan\n(une independance de tolerance). Jos nuo kuusi tai seitsemän suurta\nvaltaa osoittaisivat vähemmin elävää tuntoa oikeuden vaatimuksista ja\njos voisivat sopia jakamisen suhteen, olisivat pienet valtiot pian\nnieltyinä. Eikä ole varma, että ihmisyys tai sivistyksen edistys\nsen kautta kadottaisi; mutta se ainakin on varma, että uusien\npikku-valtioin syntyminen häiritsisi sitä tasapainoa, joka\nvaivaloisesti on saatu Euroopassa toimeen; sillä nämä ainoastaan\nvaihettaisivat isäntää\".[48]\n\nTämä lauselma on kahdessa katsannossa merkillinen. Ensiksikin se\nvarsin pimeältä puolelta kuvaa nykyistä oikeus-tilaa sivistyneiden\nkansain kesken. Maailman rauha ja onni tosin ei riipu yhden ainoan\nyleis-hallituksen armosta ja viisaudesta; mutta se riippuu kuuden,\nseitsemän valtion oikeuden-tunnosta ja, mikä on vieläkin ikävämpi,\npienempäin kansain olemassa-olo näyttää riippuvan ainoastaan\nsuur-valtain keskinäisestä eripuraisuudesta ja kateudesta. Näiden\noikeuden-tuntoa taas paraiten valaisee lausujan oma mielipide\npikkuvaltioiden tarpeettomuudesta. Suoruudella semmoisella, joka\nmelkein törkeydelle vivahtaa, meille ilmoitetaan suurten \"opinioni\",\nettä pienet olisivat ihmiskunnan vaikutus-alalta miten mahdollista\npoistettavat. Meillä on siis maailman-monarkiian sijassa eräs\nihmiskunnan aristokratillinen muodostus laitoksineen periaatteineen, ja\ntämä aristokratiia tunnustaa suoraan, että kansallisuuksien turva ei\nole mikään voimassa oleva oikeus.\n\nMutta tätä vastaan tekevät kansallisuudet epäyksensä, joskus ei aivan\nhuonolla onnella. Siinäpä yksi nyky-aian taistelu-seikoista, jossa\nhistoria ei suinkaan seuraa mitään vallitsevaa opinionia. Mitkä\nkansallisuudet ovat oikeutetut elämään, mitkä ovat kuolemaan tuomitut?\nToisin sanoin: minkä periaatteen mukaan on kansallisuuksien oikeus\narvosteltava? -- Hetken mahtajat meille vakuuttavat, että ainoastaan\nkuusi, seitsemän suurta kansaa, jotka ovat perustaneet suurempia\nvaltio-kokoja, nauttivat todellista olemisen oikeutta, ja syyksi\nmainitaan, ensiksi että ainoastaan näillä on voima henkeänsä\nvarjelemaan, toiseksi että ainoastaan niillä on kyky tekemään jotakin\nhyötyä ihmiskunnan yleiselle kehitykselle. Mutta nämä perusteet eivät\npidä paikkaansa historian tuomio-istuimen edessä. Mitä ensin\nulkonaiseen suuruuteen ja voimaan tulee, täytyy huomata, että maailman\nnykyinen järjestys ei takaa suurimmillekkaan kansallisuuksille\nitsenäisyyttä tai elämisen oikeutta. Uudempi aika on nähnyt Puolan\nsuuren valtakunnan, joka aikoinaan ulottui Dnieper'istä Oder'iin,\ntykkönään häviävän, ja 1870 vuoden tapaukset todistavat, että joku\nEuroopan vanhoista sivistys-kansoista helposti voi joutua perikatonsa\npartaalle. Se ajatus, että yleis-inhimillisen kultuurin edut\nvaativat suurta valtiollista ja kansallista kokoa, kääntyy helposti\nsurma-aseeksi nyky-aian suuriakin kansoja vastaan. Miks'ei\nEurooppalainen yleis-monarkiia -- olkoonpa, jos niin mielitään, joku\nkaikkialle ulottuva tasavalta -- voisi syntyä yhteisellä la'illa ja\nkielellä? -- Sen muka estää tuo \"vaivaloisesti toimeen-saatu\ntasapaino\"! Mutta puheena-oleva tasapaino on myöskin vaivaloisesti\nvoimassa pidettävä eikä anna mitään takeita maailman rauhalle ja\nkultuurin häiritsemättömälle edistykselle. Voimme siis ajatella, että\njoku uusi yleis-valta olisi humaniteetille edullisempi kuin keskenään\nkinaileva kansojen ylimyskunta; aivan varmaan semmoinen yleis-valtio\nolisi pienille kansallisuuksille otollisempi kuin joutuminen yksityisen\nsuur-vallan sulattimiin. Mutta jos kerran tämmöinen tarve ihmiskunnassa\njälleen ilmaantuisi, se epäilemättä myöskin historiassa toteutuisi.\nUskallanpa siis väittää, että näillä otaksutuilla perusteilla ei ole\nsuurtenkaan kansain elämisen oikeus ensinkään turvattu.\n\nEikä historia myöskään kannata sitä väitettä, että pienet kansat muka\neivät kykene inhimillistä kehitystä hyödyttämään. Ruotsi, ruvetessaan\nProtestanttisen taistelun johtajaksi, ei suinkaan ollut maailman\nsuur-valtoja; sen väkiluku, Suomen ja äsken-voitettujen alusmaiden\nkanssa yhdessä, teki kaikkiansa puolen-toista miljoonaa, sen\nvarallisuuden tila ja aineelliset apu-neuvot olivat kurjuuteen asti\nköyhiä, sen sivistyskanta omankin aikakauden mittakaavan suhteen\njotenkin alhainen. Vasta vuosisataa varhemmin oli tämä pikkuvaltio\nkiskonut itsensä irti Unionin suur-vallasta; nyt se kuitenkin suoritti\nhistoriallisen tehtävän, johon ei mikään Euroopan suurista kansoista\nsillä hetkellä kyennyt. Tämä esimerkki silmien edessä, lienee syytä\nvähemmin ylönkatseellisesti puhua pienten kansojen elämisen oikeudesta.\nInhimillisen kehityksen tulevaisuus saattaa kysyä voimia semmoisia,\njoiden laatua nykyinen hetki ei aavista, ja näitä tulevia tarpeita\nvarten historian maailman-talous toivoakseni säilyttää varastossaan\nlukuisamman joukon kansa-henkilöitä, kuin mitä nyky-aian valtio-viisaus\nluulee tarpeelliseksi.\n\nElämä, niin historiassa kuin luonnossakin, suosii ja vaatii\nmoninaisuutta; on siis otaksuttava inhimillisellä kehityksellä sitä\nsuurempi elin-voima, jota useammat kansa-henkilöt sitä edustavat. Mutta\nkysymys, mitkä ominaisuudet kansallisuudessa perustavat itsenäisen\nolemuksen oikeudet, jääpi kuitenkin nyky-aian taistelu-kohdaksi.\nTietysti virkeä kansallis-henki on ensimäinen elämän-ehto; missä\nsemmoinen löytyy, on kansallisuuden syrjäyttäminen sortoa ja sen\nhävittäminen murhan-yritystä; missä taas kansallis-henki on hermoton,\nsiinä kansallisuus itsestänsä kuolee tai asemansa kadottaa, olkoonpa\nväkiluku ja aineellinen voima mikä tahansa. Mutta jotain muutakin\nvaaditaan, ennenkuin luontoperäinen kansallisuus saavuttaa\ntäysvaltaisuuden oikeudet historiassa. Kansa-henkilö, suuri tai pieni,\njoka ei yhdy yleis-ihmisyyden työhön, joka ei ryhdy aian-hengen\npalvelukseen taikkapa asettuu inhimilliselle kehitykselle vastukseksi,\nse muserretaan armottomasti historian vaunu-pyörien alle; täytyy siis\npäättää, että kansallisuuden toisena elämän-ehtona on taipumus ja kyky\ntäyttämään yleis-inhimillistä virkaa. Vaan nämä ehdot otaksuttuamme,\ntulee meidän tosin myöntää, että pienempi kansallisuus helpommin voipi\nkadottaa luottamuksen omaan itsehensä ja historialliseen tehtäväänsä\nkuin suurempi, historian taisteluissa jo kokenut kansakunta.\nSiinäpä siis pienten kansain suurin vaara, joka tietysti karttuu\nkansain-välisen oikeus-tilan epävakaisuuden kautta. Nyky-aian suuri\nvaltiollinen kysymys on oikeastaan sama kuin edellistenkin aikakausien,\nnimittäin saada oikeus perustetuksi. Mutta tällä kertaa se muodostuu\nnimen-omaiseksi kysymykseksi pienten kansain oikeudesta. Kuinka se eri\ntapauksissa tulee ratkaistavaksi, riippuu epäilemättä ainoastaan kunkin\nkansan kansallis-hengestä ja sivistyksen-ky'ystä. Mutta ylipäänsä\nsaatamme olla vakuutetuina, että oikeus-tila pyrkii paranemaan\nheikkojen turvaksi ja kansain-välisen tasa-arvon hyväksi. Tämän\nluottamuksen voimme perustaa niihin molempiin aatteisin, joiden\nvaikutus historiassa tähän asti on ollut mahtavin, -- humaniteetiin,\njoka pyytää virittää ihmiskunnan kaikki voimat yhteistä työtä varten,\nja kansallisuus-aatteesen, joka vaatii samalle työlle kansallisen\nitsenäisyyden muotoa.\n\nMyöskin niiden taistelu-seikkain suhteen, jotka ilmaantuvat kunkin\nkansan omassa keskuudessa, saattaa tosin yleinen opinioni paljon\nvaikutusta harjoittaa, mutta ei voi milloinkaan saavuttaa ratkaisevaa\nvaltaa. Opinionin vaikutusta on esm. se, että yhteiskunnalliset\nharrastukset kaikkialla sivistyneiden kansain piirissä muodostuvat\njohonkin määrin yhtäläisiksi. Kysymykset hallitusmuodosta ja sen eri\nlajeista sekä edustus-laitoksen järjestämisestä ja eri ihmis-luokkain\noikeuksista ovat tällä vuosisadalla tulleet yhteisiksi kiista-aineiksi\nkaikissa niissä kansakunnissa, jotka yleinen humaniteeti-side yhdistää.\nTässä kohden joka paikassa havaitaan pyrkimistä vapaisin\nvaltiomuotoihin ja oikeuksien tasaiseen jakoon, eikä sovi muuta sanoa,\nkuin että maailman yleinen opinioni näitä liikkeitä kannattaa ja\nedistää. Mutta toiselta puolen kuitenkin tunnustetaan, että nämä asiat\novat ratkaistavat kunkin kansakunnan omassa keskuudessa; s.o.\n\"non-interventioni\" (vieraan sekaantumattomuus) on ylipäänsä otettu\npolitiikin ohjeeksi. Syynä on, että hallitusmuodon soveliaisuus\nsuuressa määrässä riippuu kunkin kansan sivistyskannasta ja\nvaltiollisesta kasvatuksesta, jonka tähden ei mikään yleinen kaava\ntäydellisesti kelpaa kaikille kansoille. Tämmöisissä asioissa, näet,\nyhteiskunnallinen järjestys ja kansalais-vapaus painavat toisiansa\nvastaan: missä vapaus tuottaa anarkiiaa, ovat ihmiset taipuvaisia\nsupistamaan vapauttansa järjestyksen saavuttamiseksi, ja päin-vastoin,\njos järjestys tukehuttaa vapauden, ovat ihmiset taipuvaisia sen\nkahleita särkemään vaikkapa vallankumouksen kautta. Vaan missä määrässä\njärjestys tai vapaus kulloinkin on tärkeämpi, sitä ei voi lopullisesti\nratkaista mikään muu kuin kansan oma toiminta ja sen seuraukset.\nSeuraukset tosin saattavat olla semmoisia, että kansakunta toimintansa\nkautta menettää historiallisen asemansa tai koko olemuksensa. Mutta\ntämä ehdon-valta täytyy kansakunnilla olla, koska muutoin kansallista\nitsenäisyyttä ei olisi.\n\nNäemme siis, ett'ei yhteiskunnallisissakaan kiistoissa löydy mitään\nvarmaa ja yleistä lakia, jonka mukaan kysymykset kävisi ratkaista.\nTosin on niiden suhteen se etu, että rauhallinen ja paljaan keskustelun\nkautta käypä edistys on valtiossa mahdollinen ja myöskin tavallisin;\nsillä voimassa-oleva yhteiskunta-järjestys voipi tarjota uusillekkin\ntarpeille tilaisuutta valtaan pääsemään, ja sillä tavoin väkinäinen\ntaistelu vältetään. Mutta epätietoista kuitenkin on, milloin nämä\nrauhalliset keinot riittävät, milloin eivät; sen vuoksi säännöllisten\nuudistus-puuhain takana seisoo vallankumouksen uhkaava muoto. Aatteiden\ntaistelu siis itse yhteiskunnassakin saattaa muuttua väkinäiseksi\notteluksi; -- eihän ole suinkaan varma, että uusi aate, joka valtaan\npyrkii, on oikeutettu; päin-vastoin vastustaminen, vaikkapa\nväkivallankin kautta, saattaa joskus olla oikea ja välttämätön.\n\nNyky-aian kiista-kysymyksistä on olletikkin yksi, joka viime aikoina\nEuroopan suurissa kultuuri-kansoissa on muodostunut yhteiskunnalle\nvaaralliseksi ja uhkaavaksi. Tarkoitan kysymystä omistus-oikeuden\nperusteista sekä työn ja pääoman keskinäisestä suhteesta. Jos\nheitämmekin siksensä Kommunismin aivan epäkäytölliset houreet, jotka\ntarkoittavat yksityis-omistuksen täydellistä hävitystä, ei ole\nSocialisminkaan ohjelma paljoa leppeämpi yhteiskunnan nykyistä\njärjestystä kohtaan. Syntyneenä siitä juovasta rikkauden ja köyhyyden\nvälillä, jonka uuden aian teollisuus on luonut, Socialismi vaatii\npääomat työntekijäin haltuun ja katsoo valtion tehtäväksi hankkia\nköyhillekkin kaikki elämän nautinnot. Millä tavoin Socialismi\noikeastaan tahtoisi yhteiskunnan järjestetyksi, on jotenkin epä-selvää.\nMutta kun se arvelee valtio-laitoksen ainoaksi tarkoitukseksi\nvalmistella yksityis-henkilöin makeata onnea ja niinmuodoin halveksii\nvaltion historiallista merkitystä kansallis-hengen ilmestys-muotona, on\nSocialismi yhtynyt aian aineellisiin taipumuksiin ja poikkee\ninhimillisen kehityksen tähän-astisesta suunnasta. Socialismi harrastaa\nainoastaan yksityis-henkilöllisyyttä, pitäen yhtä vähän lukua\nyleis-ihmisyydestä kuin kansallisuudesta; senpä tähden tuskin on\nluultavaa, että sen aatteet pääsevät suurempaan historialliseen\nvaikutukseen. Mutta kieltämätöntä kuitenkin on, että se on nostanut\nuseita tärkeitä kysymyksiä, joiden ratkaisemisessa tulee olemaan\nnyky-aian työtä ja vaivaa.\n\nOlen tällä tavoin koettanut Teille selville panna nyky-aian\ntaistelu-seikat sekä yhteiskunnassa että kansainvälisissä oloissa,\nosoittaakseni, ett'ei nytkään voi löytyä muuta ratkaisevaa\ntuomio-valtaa kuin aian historiallinen toiminta. Vielä yhtä\ntaistelu-alaa on meidän lopuksi tarkastaminen, nimittäin uskonnollisten\nkysymysten avaraa piiriä. Nämä kysymykset tosin monen mielestä jo ovat\nsiirtyneet ulkopuolelle kaikkea historiallista kiistaa; onhan\naikakautemme uskonnolliselta suunnaltansa suvaitsevainen, tunnustaen\nperiaatteeksensa, että ihmisen yksityinen väli Jumalan suhteen on hänen\noma asiansa, johon ei muun maailman tule mitään. Mutta tässä kohden on\nkuitenkin huomattavaa, että uskonto on historiallisen toiminnan\nsiveellisenä pohjana eikä siis voi meidänkään aikana jäädä\nvaikuttamatta ulkonaisen maailman oloihin. Senpä tähden esm. kysymys\nuskonnon vapaudesta ei ole itse teossa niin helppo ratkaista kuin\nperiaatteessa. Uskon pitäisi tietysti olla joka miehellä hänen omassa\nvallassaan; mutta jos uskosta seuraa tekoja, jotka häiritsevät\nyhteiskunnan järjestystä, ei tämä voi olla kokonaan sekaantumatta\nomien-tuntojen muutoin koskemattomaan valtakuntaan. Senpä tähden\nmyöskin kysymykset kirkon ja valtion keskinäisistä suhteista, kirkon\nvaatimus valvoa valtion kristillisyyttä ja valtion vaatimus järjestää\nkirkon yhteiskunnallisia velvollisuuksia, synnyttävät yhä meidänkin\naikanamme selkkauksia, jotka melkoisesti vaikuttavat kansakuntain\nerikoiseen historiaan.\n\nEikä ole suinkaan varma, että ihmiskunnan yleisessäkään historiassa\nuskonnollisten taistelujen aika nyt on loppunut. Nykyinen aikakausi\nosoittaa uskonnon asioissa sitä syvää levottomuutta, joka tavallisesti\nkäy taistelujen edellä; aian Materialismi näyttää kalvaavan uskonnon ja\nsiveellisyyden sydän-juuria, ja toiselta puolen itse Kristin-usko\nnähtävästi etsii itsellensä uusia muotoja, voidaksensa yhä täyttää\nvanhaa humaniteeti-virkaansa ihmiskunnan historiassa. Oikeastaan kysymys\nei koske mitään vähempää kuin tulevaisuuden humaniteeti-käsitettä: onko\nihmisyys jumaluuden kuva ja Kristuksen välityksellä jumaluuteen\nyhdistetty, vai onko se ainoastaan luonnon-kehityksen ylimmäinen aste\nja apinuutta lähinnä? -- Ja jos emme epäilekkään sen opin voittoa, joka\nsaarnaa hengen valtaa aineellisuuden yli, onpa kumminkin kysymyksenä:\nmissä muodossa Kristin-usko on tästä lähin edustava yleis-ihmisyyttä\nmaailman historiassa? -- Tämän kysymyksen tärkeydestä sopii arvata,\nett'ei se suinkaan aivan huokealla tule ratkaistavaksi. Taistelun\nmuotoa tosin emme voi edeltä-käsin tietää, eikä meidän tarvitse\nennustella varsinaista uskonto-sotain aikakautta. Olen vain tahtonut\nhuomauttaa, että uskonnollisten liikkeiden virka ihmiskunnan\nhistoriassa nähtävästi ei nytkään ole loppunut.\n\nJa tässä kohden tahdon vielä lisätä pari lyhyttä viittausta\nkirkollisten olojen nykyisestä piiristä. Omituista aian ilmiötä on,\nettä Katholisuuden aate nyky-aikana näyttää uuteen voimaan\nvirkistyneen; se, näet, tunnustajainsa mielestä tarjoopi ainoan avun\nsitä muka irstasta hajanaisuutta vastaan, joka näyttää vallitsevan\nnyky-aian sekä kansain-välisissä suhteissa että yhteiskunnassa ja\nsiveellisissä periaatteissa. Jahka tämä yleinen maailman-anarkiia muka\nraivossaan on hävittänyt omat perustuksensa, silloin toivotaan kansain\nja yksityisten väsyneinä palajavan yleis-kirkon theokratillisen johdon\nalle. Tämä Katholisuuden vanha Jumalan-rauhan aate: \"yksi lammashuone\nja yksi paimen\", näyttää niin-muodoin juuri aian levottomuudesta saavan\nuutta jännitystä; mutta tämän ohessa Katholis-kirkon dogmallinen\nrakennus osoittaa entistä kuollutta liikkumattomuuttaan, joka tosin\ntehnee vastaisen maailman johdon sille tykkönään mahdottomaksi.\nProtestanttisissa kirkkokunnissa sitä vastoin hajanaisuus on yhä\nkarttumassa, eikä tätä nykyä käy aavistaminen eri liikkeiden lopullista\nsuuntaa. Mutta kun niiden tarkoituksena on dogmallisen rakennuksen ja\nkirkollisten laitosten mahdollinen uudistus, on mielestäni toivomista,\nettä tästä työnteosta on syntyvä yleis-ihmisyyden vastainen perustus.\n\n\nKunn. kuulijat!\n\nOlen jo saattanut Teidät ihmiskunnan menneiden vaiheiden läpitse\nnyky-aikaan saakka ja itse tulevaisuuden kynnykselle, niin-muodoin\noikeastaan edemmäksi, kuin mikään tiede voi luotettavana johtajana\nolla. Eipä siis muuta jälillä kuin kiittää sitä kärsivällisyyttä,\nuskallanpa sanoa hartautta, jolla olette esitystäni loppuun saakka\nseuranneet. Vaan uskonnollisten kysymysten johdosta muistuu mieleeni\nvielä yksi kohta, joka ansaitsee ottaa puheeksi, koska sekin on niitä\nkysymyksiä, joita nyky-aian oma-tunto itsellensä esittää. Kun näemme\naatteiden vaikutusta kansojen ja ihmiskunnan historiassa ja ihmisten\ntoimintaa aatteiden palveluksessa, voimmeko ajatella yksityis-henkilöä\nmiksikään muuksi kuin katoovaiseksi pisaraksi tuossa äärettömän\nsuuressa aatteiden ja tekojen virrassa, jota nimitämme historiaksi?\nToisin sanoin: olemmeko ainoastaan kansoina ja ihmiskuntana jotain,\nhenkilöinä ei mitään?\n\nTämän kysymyksen suhteen löytyy kaksi päinvastaista käsitys-kantaa,\njotka molemmat ovat yhtä ykspuolisia. Muutama mielipide arvelee,\nettä ihmisen historiallinen elämä on hänellä ainoana, johon\nsiis yksityis-henkilö katoo ja uhrataan yleisten tarkoitusten\nvälikappaleeksi. Toinen mielipide päin-vastoin katsoo henkilöllisen\nsielu-elämän ihmisten pää-tarkoitukseksi ja maailman ulkonaiset menot\nainoastaan välttämättömäksi pahaksi, jonka saastutusta tulee miten\nmahdollista karttaa. Nämä eri suunnat ovat Teille luultavasti sen\nverran tuttuja, ett'ei tarvitse kuin viitata niiden yleiseen\nluontoon. Jälkimäinen niistä halveksii ihmisen yhteiskunnallista ja\nhistoriallista tehtävää ja on sen puolesta vahingollinen, että se\nryöstää inhimilliseltä kehitykseltä pois parhaiden siveellisten voimain\nmyötä-vaikutusta. Edellinen katsanto-kanta taas halveksii kokonaan\nsitä siveellistä tukea, jonka henkilöllinen uskon-elämä antaa\nhistorialliselle toiminnalle, ja ryöstää sen ohessa yksityis-ihmiseltä\nhänen sisällisen rauhansa. Näitä kahtaalle erkanevia katsanto-tapoja\nemme saa jättää keskenään sovittamatta. Meidän täytyy ensiksi\nteroittaa, että ihmisellä on vaikutus-alansa tekojen maailmassa ja\nvelvollisuutena siihen työnsä panna paraan ymmärryksensä mukaan,\nvaikkapa mahdollista onkin, että hän tästä työstä joskus tahraantuu,\nniinkuin seppä pajassansa ei voi noettumista välttää. Tämä muistutus\nkoskee aikakautemme pylväs-pyhyyttä, joka ainoastaan arostelee omaa\nsiveellistä ihoansa, huolimatta mitenkä Jumalan tahto maan päällä\ntapahtuu historiallisten tekojen kautta. Mutta sen ohessa meidän on\nmyöskin muistamista, että historiallinen elämä ei valtaa ihmisen koko\nolentoa. Jumalan henki ei ilmesty yksistään historiassa, vaan myöskin\nihmisen omassa sielussa; sillä alalla siis yksityis-henkilöllä on kun\nonkin omatakeinen persoonallinen merkityksensä. Eikä olekkaan mikään\nvähä-arvoinen asia, että ihmisellä niin-muodoin on kuolemattoman\nsielunsa valtakunta vapaana. Hänellä on tässä turvapaikka, johon\nmaailman myrskyt eivät tunkeu, ja tässä hän myöskin löytää sovitusta,\nmilloin historiallisen toiminnan hairaukset kenties ovat ajaneet häntä\nhaaksirikkoon. Siinäpä onkin Kristin-uskon jalous yli sen, mitä se\nhistoriassa on jaloa toimittanut.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] \"Fatone res mortalium et necessitate immutabili, an forte\nvolvantur\"; Tacit. Annal. VI 22.\n\n[2] Ks. Fustel de Coulanges, La Cité antique, s. 103.\n\n[3] Ks. Nordiska Resor och Forskningar, I, sivv. 298 seurr.\n\n[4] Ks. Henry Sumner Maine, Early history of Institutions, siv. 71.\n\n[5] Ks. Maine, Early hist., sivv. 78 seur.\n\n[6] Ks. Edinburgh Review, July 1876, siv. 196.\n\n[7] \"Simul et illud Asia cogitet, nullam a se neque belli externi, neque\ndiscordiarum domesticarum calamitatem abfuturam fuisse, si hoc imperio\nnon tueretur\", kirjoittaa Ciceron (Epist. ad Quintum 1 1).\n\n[8] Cic. epist. ad Quintum I 1.\n\n[9] Cic. epist. ad Atticum VI 1, 2.\n\n[10] \"Ubi publicanus, ibi jus publicum vanum\".\n\n[11] \"Neque provinciae illum rerum statum abnuebant, suspecto senatus\npopulique imperio\", lausuu lieveästi Tacito (Annal. I 2).\n\n[12] \"Non in ore modo decernentium, sed et persuasione vulgi\", sanoo\nSuetonio.\n\n[13] \"Kaupungeista seurallisin ja ihmis-ystävällisin\", nimittää Romaa\nDionysio Halikarnassolainen (Hist. I 89).\n\n[14] Tacit. Annal. XI 24.\n\n[15] Niitä uusia aatteita, joita Roman keisarikunta edusti, on Amedée\nThierry nerokkaalla tavalla esittänyt teoksessaan Tableau de l'empire\nromain, jonka viittausta tunnustan seuranneeni.\n\n[16] Dio Cass. LX 17.\n\n[17] \"Idque apud imperitos _humanitas_ vocabatur, cum pars servitutis\nesset\", kuuluu Taciton sanat (Vita Agricolae, XXI).\n\n[18] \"Evulgato imperii arcano posse principem alibi quam Romae fieri\",\non Taciton muistutus tästä tapauksesta (Hist. 14).\n\n[19] Vergil. Aeneis, V 852, 853.\n\n[20] Plin. hist. natur. III 6: -- -- \"humanitatem homini daret\".\n\n[21] \"Urbem fecisti, quod prius orbis erat\", -- laulaa keisarikunnan\nloppu-aikoina Rutilio Numatiano.\n\n[22] Tertull. De anima, 30, ja De Pall. 225.\n\n[23] Prudentii contra Symmachi orationem Tiber posterior.\n\n[24] Luciani Deorum concilium.\n\n[25] Apuleius, Fabula de Psyche et Cupidine (Metamorph. IV 28 seurr.).\n\n[26] Lamprid. Heliog. 102, Alex. Sev. 129.\n\n[27] \"Superstitio nova et malefica\", -- \"odio generis humani convicti\".\n\n[28] \"Nos nobis confligimus, nobis perimus, tibi vincimus\", Orosius.\n\n[29] Tacit. Germania, 31.\n\n[30] Tacit. Germania, 15, 22, 24.\n\n[31] Tacit. Germania, 18.\n\n[32] Salviani De gubernatione Dei.\n\n[33] Rutil. Numat. Itinerarium.\n\n[34] Ks. Prosper Tyro vuodella 442.\n\n[35] \"Populus Romanus moritur et ridet\"; Salvian. de gubern. Dei.\n\n[36] Tacit. Germania, 14.\n\n[37] Tacit. Germania, 25.\n\n[38] Codex Theodos. lib. VII tit. 8, De Metatis.\n\n[39] Ks. Roth, Geschichte des Beneficialwesens, sivv. 85 seurr.;\nAugustin Thierry, Récits des temps Merovingiens, 7:ième récit.\n\n[40] Gregor. Turon. hist. II, 37.\n\n[41] Solido oli Romalainen kultaraha, metalli-arvoltaan noin 15 Suomen\nmarkkaa.\n\n[42] Ks. Augustin Thierry, Monographie de la Constitution communale\nd'Amiens.\n\n[43] Vrt. George Finlay, A history of Greece, from its conquest by the\nRomans to the present time. A new edition. Oxford, 1877.\n\n[44] Tavallinen lause paavillisissa ristiretki-kehoituksissa kuului: \"de\npeccatis suis, de quibus confessi fuerint et poenitentiam acceperint,\nremissionem, confisi de misericordia Dei et meritis Apostolorum Petri et\nPauli, concedimus\".\n\n[45] \"Nullus liber homo capiatur vel imprisonetur aut dissaisiatur aut\nutlaghetur aut exuletur aut aliquo modo destruatur, nec super eum\nibimus, nec super eum mittimus, nisi per legale judicium parium suorum\nvel per legem terre\".\n\n[46] Olen tässä kohden seurannut Lord Brougham'in käsitystä (The English\nConstitution), johon myöskin soveltuu mitä Gneist (Geschichte des\nSelfgovernment in England) asiasta selittää.\n\n[47] Teoksensa esipuheessa Hugo Grotius muun muassa lausuu: \"Videbam per\nChristianum orbem vel barbaris gentibus pudendam belli licentiam;\nlevibus aut nullis de causis ad arma procurri, quibus semel sumtis\nnullam jam divini, nullam humani juris reverentiam, plane quasi uno\nedicto ad omnia scelera emisso furore\". Tämä kirjoitettiin Ludovik\nXIII:nnelle, jossa kirjantekijä toivoi oikeus-aatteiden yllä-pitäjän.\nMitä hän olisi sanonut 70 vuotta myöhemmin, sitten kun \"kaikkein\nkristillisin majesteetti\" Ludovik XIV oli ilkiö-töitänsä harjoittanut\nHollannissa, Pfalz'issa ja Ranskan omia Protestantteja vastaan!\n\n[48] Ks. Maurice Block, Dictionnaire général de la Politique, §\nNationalités (Principe des).\n\n\n\n"]